Title: Suomenkielinen Runollisuus Ruotsinvallan aikana - ynnä Kuvaelmia Suomalaisuuden Historiasta
Author: Krohn, Julius
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Suomenkielinen Runollisuus Ruotsinvallan aikana - ynnä Kuvaelmia Suomalaisuuden Historiasta" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.

RUOTSINVALLAN AIKANA***


SUOMENKIELINEN RUNOLLISUUS RUOTSINVALLAN AIKANA

ynnä Kuvaelmia Suomalaisuuden historiasta

Kirj.

JULIUS KROHN

Yliopistollinen väitöskirja, jonka Keisarillisen Aleksanteri-Yliopiston
Suomessa Historiallis-kielitieteellisen Tiede-kunnan suostumuksella
tarkasteltavaksi esittää Julius Leopold Fredrik Krohn, Hist. kiel.
Maisteri.

Historiallis-kielitieteellisen Tiede-kunnan oppisalissa, Lokakuun 4
p:nä 1862, tav. aik. aamup.



Helsingissä, 1862.
J. C. Frenckellin ja Pojan luona.



SISÄLLYS:

 Esipuhe.
 Katolisuuden aikakausi 1157-1528.
 Uskonpuhdistuksen aikakausi 1528-1640.
 Ruotsalaistulvan aikakausi 1640-1721.
 Ruotsalaisuus ja Fennofilot 1721-1766.
 Porthanin aikakausi 1766-1809.
 Liite.
 Viitteet.



Esipuhe.


Aineet, joista nyt yleisön käsiin lähtevä teos on kyhätty, nimittäin
suomenkieliset runot ja virret, ovat nykyisinä aikoina kerätyt Pohdon
toimen kautta ja hänen perintönään tulleet yliopiston haltuun. Sen
tallessa löytyvät melkein kaikki tässä mainitut runoelmat. Muutamat
siitä puuttuvat, jotka olen kopioinnut Tukholman Kuninkaallisessa ynnä
Porvoon kymnasin kirjastossa, tulevat kohta käsikirjotuksena samaan
paikkaan. -- Suurena apuna tätä työtä tehdessä on ollut Herra
Valtaneuvos Pippingin tarkka ja lavea luettelo suomenkielisistä
kirjoista, ja ilman sitä tuskin olis ollut rupeaminenkaan
täydellisempään suomenkielisen kirjallisuuden historian
kokoonpanemiseen. Mutta minun on Herra valtaneuvosta erikseenkin
kiittäminen hänen hyväntahtoisesta suullisesta avustaan. Samaten
myöskin Herra Provessori Akianderia, jolta olen saanut tiedot niiden
kirjottajain elämästä, mitkä olivat Porvoon hippakunnan pappia. Myöskin
saan kiittää siitä avuliaisuudesta, millä hoidossaan olevien
kirjastojen varoista ovat hakeneet minulle tarpeelliset kirjat,
Helsingin yliopiston kirjaston varahoitajaa Herra Tohtori Elmgréniä,
amanuensia Tukholman Kunink. kirjastossa, Herra Maisteri Wieselgréniä
ja Upsalan yliopiston kirjastonhoitajaa Herra tohtori Fantia. Niin myös
Suomen senaatin arkiston hoitajaa Herra Tohtori Bomanssonia, ja Herra
notarius Th. Merckliniä Riiassa.

J. K.



Katolisuuden aikakausi 1157-1528.


Suomi joutui Ruotsin vallan alle, se yhdistettiin maakuntana Ruotsin
valtakuntaan, se sai saman uskon ja samat lait kuin Ruotsalaiset. Mutta
kuitenkin kovin erhettyisimme, luullen että Suomi teossa tahi ihmisten
mielestä oli samassa tilassa kuin esimerkiksi Taalain maakunta tai
Sörmlanti muun Ruotsin suhteen. Suomi kyllä oli maakuntana, vaan
_erinäinen maakunta_, jonka kansa kaikkina aikoina pidettiin ja piti
itseään erilaisena Ruotsalaisista, vaikka niiden kanssa yhdistettynä
saman valtikkaan varjon alle.

Ruotsin vallan maakunnilla ylipäätänsä oli Kustavi Vaasan aikoihin asti
jotenkin voimallinen erikoishenki. Että se Suomessa, jonka luonnollinen
asema ynnä asukasten eritavat ja kieli erottivat muusta valtakunnasta,
piti olla vielä paljon voimallisempana, on helppo ymmärtää. Se oli sitä
voimallisempana, koska ei Suomen kansa, vieraankaan vallan alla,
sortunut orjuuteen niinkuin onnettomat veljensä Suomenlahden
eteläpuolella, vaan sille suotiin kaikki oikeudet mitkä voittajat
itsetkin katsoivat kalleimmaksi aarteekseen. Ei kulunut
viittäkymmentäkään vuotta siitä kun Ruotsin valta Pähkinäsaaren rauhan
kautta oli tullut vakauneeksi Suomessa, niin annettiin Suomalaisille
oikeus olla osallisna valtiopäivissä. Ja Suomen kansan lapsia ei
estäneet mitkään semmoiset säännöt, kuin Virolaisilla oli kahleena,
kohoamasta voittajainsa rinnalla arvohon ja valtaan.

Alussa olivat tietysti kaikki papit, virkamiehet ja kauppiaat
ulkolaisia, mutta pian alkaa näkyä Suomalaisiakin. Jopa 1300 vuoden
paikoilla nousi Suomalainen Maunus piispa-istuimeen. Ja katolis
aikakauden viimeisinä 140 vuonna ei peittänytkään hiippa enää muiden
kuin Suomen miesten päätä. -- Arvattavasti oli muissa viroissa jo
kolmansilla toista sadoillakin[1] Suomalaisia, vaan siitä ei ole
mahdollista saada tietoa, koska enimmillä ei ole sukunimiä. Milloin
heillä nimiä on, ne enemmiten ovat ruotsalaisia. Mutta 15:llä
vuosisadalla on Suomalaisuus silminnähtävästi vahvistunut, sen
todistavat ne monet suomalaiset nimet kaikissa säädyissä.

Tään ajan porvareissa näemme Ruotsalaisten ja Saksalaisten rinnalla
paljon Suomalaisiakin. Ja että heitä pääsi kaupunkien hallituksenkin
ohjiin, todistakoot seuraavat nimet: Mikael Suurpää (pispan isä) Turun
pormestari,[2] Larens Hasu Naantalin raatimies 1491,[3] Peder Hasu
"byfogde" Naantalissa 1505[4] y.m.

Papeissa tapaamme: Niclis Hirffvo Liedon kirkkoherra 1444,[5] Olai
Kusto prebendatus Turussa 1451,[6] Andreas Vääräpää Euransuussa
1495,[7] Petrus Kurki Tammelassa[8], Turun kirkon "oekonomi" Joh.
Suupaltti 1460,[9] ja _piispoissa_ Lauri Suurpää sekä Arvi Kurki.
Luultavasti oli suurin osa nimittömiäkin pappia Suomen sukua samaten
kuin tämän vuosisadan kaikki piispat.

Virkamiehissä ja aatelississakin pistää meille silmään koko joukko
Suomen nimiä. Ensiksikin Karpalaynen l. Karpainen (Påvel aateloittu)
1407,[10] Peder Maskun herasyöninki vuosisadan keskipaikoilla,[11]
Kurki (Claws Korki oli Satakunnan herasyöninkinä) 1463,[12] Särkilaks
(Niclis Olaffson aff Särkilax "konungz dom haffuande öffver
Österlanden") 1437,[13] Jönis Ingonen a vapn 1432,[14] Olaff Kyrffves
(myös Kirvis) aff vapn 1467,[15] Nigles Pederson a vapn i Heffvonpae
1471,[16] Tuomari Peder Udraaynen ja nimismiehet Ivan Partaynen sekä
Avnen (Avunen) Savossa 1442.[17]

Luultavasti oli muistakin sukunimittömistä tai ruotsinnimisistä
aatelismiehistä osa Suomen sukua, niinkuin Tavastit ja Stjernkors'it
(alussa Särkilax). Mutta ulkolaisetkin Suomeen tultua kohta tulivat
täysiksi Suomalaisiksi, niinkuin esim. näemme mainiosta Fleming
suvusta. Eikä kummaakaan. Sillä kuinka muuten olis voinut käydä, kun
aikansa elivät pelkän Suomalaisen kansan seassa, talvella varsinkin
melkein kokonaan erotettuna muusta maailmasta.

Näissä kaikissa jo olis täyttä syytä siihen arveluun, että Suomalaiset
siihenkin aikaan pitivät maataan erinäisenä muusta Ruotsista. Mutta
tämän arvelun vahvistavat teko asiaksi seuraavat lauseet piispa Maunus
Stjernkors'in suusta. Kirjeessä Upsalan arkkipiispalle hän arvelee
"pitääkö Sten Sturen kulkea yli _Ruotsiin_ -- -- -- vai pysyä tässä
_kotimaassa_".[18] Toisessa sanoo lähettäneensä tietoja "_tämän
kotimaaraukan_ tilasta".[19] Kolmannessa puhuu "tämän kotimaaraukan ja
myös (koko Ruotsin) _valtakunnan_ mielialasta".[20]

Kotimaa (patria) kyllä on vallan väljä sana, joka saattaa merkitä
kotipitäjän yhtähyvin kuin isänmaan, vaan kun arvelemme että hän tässä
puhuu koko Suomesta, jolla allansa oli maakuntia, niin "patria" saapi
tärkeämmän merkityksen. Tämmöistä Suomalaisuuden vahvistumista ja
kansallis-hengen heräämistä ei olekaan vaikea ymmärtää, kun vaan
muistamme kuinka ahdistetussa tilassa Ruotsi 15:llä vuosisadalla kitui
ja että Suomen maan hallitus tällä ajalla parhaastaan oli Suomen
sukuisten piispainsa hallussa.

Suomen kielen suhteen todistanevat nuot paljot suomalaiset nimet, että
se kaikissa säädyissä taisi olla yleisenä puhekielenä, vaan ei sitä
sentähden kuitenkaan liene suuressa arvossa pidetty. Ylipäätään täytyi
Keski-ajalla maankielten (linguae vernaculae) matalana madella röykkiän
Romankielen jaloissa ja kun Suomessa 15:llä vuosisadalla Latina
tuomiopäätöksistä ja yksityisten välikirjoista yleisemmin hyljättiin,
niin ei päässyt sen sijaan kansan oma, vaan _Ruotsin kieli_.

Ei ole koko katolisuuden ajasta tallella yhtään kirjotettua riviä
Suomenkielellä. [21] Ja ettei sellaista ole löytynytkään, todistaa
seuraava piispa Agricolan lause, [22] "Nyt ette temen maan kieli oli
ennen neite aicoija iuri vähe ia lehes ei miteken kirioisa eli
pockstauis prucattu taicka harioitettu." Tällä "juuri vähällä" Agricola
epäilemättä tarkottaa omia, ennen Uutta Testamentia, toimittamiansa
suomenkielisiä kirjoja.

Mutta että kansan seassa runotaito oli eleillä, sen todistavat meidän
aikoihin asti säilyneet _runot Sant Henrikistä, Elinasta ja Klaus
Kurjesta sekä Ritvalan helkavirret_. Kaikki nämät ovat Länsi-Suomesta
kerätyt ja niihin voinee panna täytteeksi runon N:o 13 Kantelettaren
3:ssa osassa, joka näyttää kuinka 4:n Ritvalan helkavirren aine on
muodostunut Karjalassa. Näissä on kaksi legendaa eli pyhätarinaa,
nimittäin "S:t Henrikin surma" ja "Mataleenan vesimatka;" muut voisi
sanoa balladeiksi.

Runon S:t Henrikin surmasta oli Porthan saanut Palmsköldin kokouksesta
ja painattanut kirjaansa Chron. episc. Finl.; siitä se on otettu
Kantelettaren 3:een osaan. Mutta Suomen kirjallisuuden varoista tapasi
prov. Lönnrot kaksi käsikirjotusta, joista toinen sisälti lyhyemmän,
toinen pitemmän toisinnon samaa runoa. Niistä kaikista parsimalla on
prov. Lönnrot sen nyt saanut 275 värsyiseksi ja jotenkin täydelliseksi.
Semmoisenaan se löytyy painettuna kirjassa "Suomi" 1856. Porthan tätä
runoa ei arvellut järin vanhaksi (non remotissimae esse aetatis), mutta
siinä löytyvistä vanhoista sanoista ynnä Hämeen murteessa nykyään
tietämättömästä päätteestä -vi (uupunevi), päättää prov. Lönnrot[23]
syyllä, että se jo muinais aikoina on syntynyt.

Tämä runo on aivan vanhain kertomusrunojemme tapainen. Samalla lavealla
suulla juttelee asiat pienimpine haaroineen (k. esim. kun Henrik käskee
pilttinsä valjastamaan y.m.), sama erilausetten ja tapausten peräkkäin
asettaminen ilman likempää liitosta, josta Suomen runon kertomustapa
kuitenkin tulee niin lyhyeksi, sama koristamattomuus ja kuvausten
puute, jota kuitenkin kielemme luontaisen kuvallisuuden tähden ei
havaitsekaan puutteeksi. -- Ulkomuodon suhteen ei tässä runossa ole
paljon mitään moitteen sijaa; ainoastaan parissa kohdin on mitta vähän
vaillinainen. Vaan sitä kantaa, jolta kertoja tapausta on katsellut,
täytynee sanoa matalaksi.

Runo alkaa sillä että Henrikki kehottaa Erikki kuningasta hänen kanssa
lähtemään

    "Maalle ristimättömälle.
    Paikalle papittomalle,
    Kivikirkot teettämähän,
    Kappelit rakentamahan."

Erikki epää lähtemästä, sanoen matkan kovin vaaralliseksi.

    "Paljon sinne mennehiä,
    Ei paljo palannehia."

Mutta Henrikki ei tottele, lähtee vaan matkalle.

Tähän alkuun ei sovellu jatko kauniisti. Sillä ei Henrik sitten
kuolekaan uskon marttyrinä, vanhoja jumalia vastaan saarnaten, vaan hän
surmataan sentähden, että vanha akka valehtelee hänen muka tehneen mitä
sen ajan isot herrat joka päivä harjottivat, nimittäin väkisen ottaneen
ruokaa talonpojan aitasta. -- Merkittävä siinä runossa muuten lienee se
asia, että samaten kuin Kalevalankin runoissa "lapsi lattialla" tai
"ukko uunilla", tässä "paimen patsahalla" toimittaa omatunnon eli
varotus- ja neuvonantaja-hengen virkaa.

Helkajuhla Sääksmäen Ritvalassa Hämeessä luultavasti on pakanallista
perijuurta, mutta siinä nykyisemmin lauletut runot ovat nähtävästi
katolis aikana syntyneet. Kukaties olivat papit net sepittäneet tässä
juhlassa laulettavaksi, sillä hävittääksensä entiset pakanalliset.

Ensimäinen heistä vaan on kehotus juhlaa viettämään. -- Toinen:
"Mataleenan vesimatka" on mukailus Uuden Testamentin Magdalena jutusta.
Runo ensin juttelee kuinka Mataleena isän kodissa kukkana kasvoi ja
eli. Eräänä päivänä lähtehelle mentyä, näkee kasvonsa vedessä ja
valittaa kauneutensa kadonneen, jolla runo tahtoo mieleen johtaa että
Mataleenan sydäntä kalvoi omantunnon mato. Mutta kun Jesus paimenena
tulee vettä anomaan, Mataleena taas ylpeilee eikä tahdo antaa niin muka
halvalle miehelle. Jesus sanoo todellakin olevansa se halpa mies, miksi
luullaan, jos ei tiedä virkkaa Mat:n elkiä. M. vieläkin ylpeilee:

    "Sano kaikki mitä tiedät!"

Vaan kun Jesus tuosta kysyy mihin hän on kadottanut kolmet
poikalastansa, joista olis tullut, yhdestä "Ruotsissa ritari", toisesta
"herra tällä maalla", kolmannesta "paras pappi", niin M. sortuneena
pesee Jesuksen jalkoja ja rukoilee että häntä panisi

    "Soihin maihin portahaksi",
    ja "Lahopuuksi lainehille",
    sekä "Kekäleiksi valkiahan."

Tämä balladi on hyvin liikuttavainen, jota vaikutusta vielä kiihottaa
sen erinomaisen lyhyt esitystapa. Kertomus on ikään kuin yhteen
litistetty, niin ettei siinä ole muita kuin tarpeellisimmat väki- eli
ydinsanat. Omituista on sekin tässä niinkuin seuraavissa Hämeen
runoissa ynnä myös muutamissa Karjalan balladi-runoissa, että niillä
välistä on ikään kuin _näytelmäntapainen muoto_; sillä tapauksen
henkilöt usein pannaan keskenänsä puhelemaan ja itse kertomus milloin
jääpi kokonaan pois, milloin vaan lyhimmässä muodossa välittää puheita.
Otettakoon esimerkki tästä puheenalaisesta runosta.

Jesus anoo:

    "Annas vettä juodakseni!"
        "Ei oo mulla astiata,
    Ei oo kannuni kotona;
    Pikarit pinona vieri,
    Kannut halkona kalisi."
        "Pistäppäs pivosi täysi,
    Kahmalossa kanniskele!"
        "Mitäs puhut Suomen sulha,
    Suomen sulha, maitten orja" j.n.e.

Kolmas helkaruno "Inkerin sulhot" on nähtävästi mukailus josta kusta
ritariballadista, joista Skandinavian kansojen sekä Englanninki
runollisuus on niin rikas. Paha vaan että tämä kaunis runo lopultaan on
vaillinainen.

Samaten on vaillinainen neljäskin "Annikan runo." Karjalasta saatu,
saman aineinen "Turusen neiti" on paljon täydellisempi. Se kuvaelee
tapausta niiltä ajoin, jolloin Saksan laivoja yhtenään majaili
Suomensaaren rannikoilla. Turusen neiti istuu Turun korolla. Tulee
kesti (ulkomaan kauppias) hahdessaan ja pyytää häntä kullakseen.
Annikka alussa ei suostu, totellen äitinsä varotusta; mutta kun kesti
näyttää rikkauksiaan, niin Annikan mieli taipuu. Kesti tuosta sen
talven syöpi, juopi Annikan talossa, mutta toivoo kesää, jota myös
toivovat

    "Kestin laiva, kestin lapset,
    Kestin entinen emäntä."

Kesän tullen kesti lähtee laivallaan pois, vaan Annikan rukouksesta
lähettää hänelle ukko kovan myrskyn. Annikka tuosta ivaa:

    "Kuti; kuti, keito kesti!
    Ainako sull' on Annin tyynyt,
    Ainako Kirstin kirjavaipat?
    Meren tyrsky tyynynäsi,
    Aalto päänalaisenasi!"

Nämät Hämeen helkavirret ovat siitäkin merkilliset, että niissä löytyy
paljon, nykyisessä Hämeen murteessa tuntemattomia sanoja. Ritvalaiset
itset eivät niitä kaikkia ymmärrä ja sanovat olevan "alkukieltä."
Tästä voisi arvella että kukaties länsi- ja itämurre vasta
katolisaikakaudella ovat erinneet toisistansa.

Kukkana säilynein Hämeen runojen joukossa on se, jonka nyt viimeksi
otamme tarkasteltavaksi, runo "Elinan surmasta". Tämä varsinkin
on merkillinen lyhyestä ja vilkkaasta esitystavasta sekä
näytelmäntapaisuudestaan.

Se kuvaa kuinka Klaus Kurki, ritari tuosta vanhasta Suomen
aatelissuvusta, pikamielissään surmaa nuoren rouvansa Elinan, jonka
Klaun ilkeä piika Kirsti valheella on syyttänyt avion rikkojaksi.
Henkilöiden erilaiset luonteet ovat hyvin selvästi ja elävästi kuvatut.
Erinomaisella lemmellä ja huolella runo varsinkin hemmittelee Elinaa,
jossa se meillen on tahtonut näyttää todellisen vaimon kuvan, kaikessa
suloisuudessa, nöyryydessä sekä kaikki kärsivässä ja itsensä
kieltävässä rakkaudessaan.

Klaun kosiessa, Elina alussa ei tohtisi ruveta niin suuren talon
emännäksi, mutta Klaun ahdistaessa ei henno kieltääkään, varsinkin kun
uroon uljuus nähtävästi oli voittanut sijan neidon sydämessä.
Sillä runo kertoo kuinka Klaun tullessa, Elina heti oli tuntenut
"Jalon jalan astunnasta."

Silloin kun Klaus on kaukaiselle matkalle lähtevinänsä, puhkee Elinan
hellä rakkaus ilmi, koska hän pyytää:

    "Oh mun Klaus kultaseni
    Älä viivy kauan siellä!
    -- -- -- -- -- -- -- --
    Puhu puolilla sanoilla,
    Anna toisten toinen puoli!
    Juo vaan puoli siemenystä,
    Anna toisten toinen puoli!
    Niin sinä pikemmin pääset
    Pohjan noitaen seasta."

Koska Kirsti Elinalle tahtoisi laittaa yösijaa muualle, arvellen Klaun
kammarissa olevan

    "Siell' on pyssyt paukkaavaiset,
    Sill' on miekat välkkyväiset",

Elina ei suostu, sanoen

    "Pyssyt on surmana sodassa,
    Tuttuna ovat tuvassa."

Rakkaus hänen ei salli muuttaa toiseen kammioon, vaikka kenties vähän
pelottaa. -- Kun Klaus kartanon jo sytyttää palamaan, Elina rakkautensa
muistaen, ojentaa hänelle sormensa:

    "Älä sormustas kadota,
    Josko kantajan kadotat",

Klaus miekallansa sivaltaa sormen poikki, vaan äiti vielä tahtoisi edes
lapsensa pelastaa:

    "Ohoh kulta, Klaus kulta,
    Älä polta poikalastas,
    Josko poltat pojantuojan."

Silloinkin, kuoleman uhkatessa, Elina muistaa vanhan äitinsä ja
rukoelee Jesusta, että varjelisi palamasta

    "Siks kuin äitini tulisi."

Äiti tulee, ja turhaan yritettyä lepyttää Klausta, valittaa, että Elina
tuommoisiin tekoihin on puuttunut, vaan nytpä jo loppuu viimeinkin
Elinan enkelinkaltainen nöyryys ja hän viattomuutensa tunnossa vastaa
ei olevan hänessä

    "Vikoa vähäistäkänä,
    Verta neulan silmättömän --
    Tein kaikki minkä taisin
    Vielä päällenkin vähäisen."

Elina tuosta vaipuu valkeaan ja runo lopuksi surkuttelee mielikkiään:

    "Se oli meno nuoren rouvan,
    Nuoren Elina emännän,
    Jok' oli kaunis kasvoiltahan,
    Kaunis kaikella tavalla. --
    Kauan sua kaivatahan,
    Ijän kaiken itketähän,
    Itku ei Laukosta lakaa
    Valitus Vesilahdesta."

Klaus Kurki on ylpeä ja kuumaverinen ritari, joka tulee kosimaan:

    "Sadan hevoismiehen kanssa,
    Sadan satula-urohon,
    Miehet kultamiekoissahan,
    Hevoiset hopeapäissä."

Pihalle tultua ylpeästi kysyy, onko

    "Piika pidetty minulle?"

Sitten kun Kirsti hänelle valheita latelee, hän hetipaikalla tarttuu
onkeen ja epäilee Elinaa.

Nähtyä sitten renki Uolevin Elinan makuukammiossa, hän tarkemmin
tutkimatta uskoo Kirstin kanteen todeksi ja päättää polttaa syylliset,
josta päätöksestä häntä ei enää saa peräymään Elinan hellä rakkaus eikä
äitin rukoukset. -- Hän luonteeltaan ei ole pahanilkinen mies, mutta
tulinen ja pikainen. Tekonsa tehtyä hän katuu karvaasti ja lopulla
omatunnon vaivoissa ajaa

    "Alle aaltojen syvinten."

Kirsti se tässä tapauksessa on syynä kaikkeen onnettomuuteen ja pahaan.
Heti Klaun tullessa nuoren emäntänsä keralla, Kirsti arvelee:

    "Oh, jos sitäkin olisi,
    Tuon välin pahentajata,
    Ennenkuin avaimet annan,
    Toisen käskyllä kävelen."

Tuosta hän, Klaun pikaista luonnetta tuntien, heti rupeaakin
valehtelemaan Elinan päälle, antaen Klaulle kavalan neuvon kuinka muka
asiasta saisi selvän. Klaun lähdettyä tekee ensin Elinalle kaikellaista
kiusaa ja lopulla houkuttelee Uolevi ylimysrengin, muka rouvan käskyjä
kuulemaan, makuukammioon, jonka oven paiskaa lukkoon sekä kutsuu Klaun
katsomaan. -- Ja kun äiti polvillaan rukoilee Klausta että antaisi
Elinan mennä muilla maille "Töitänsä häpeämähän", niin Kirsti kiivaasti
estämään:

    "Älä vainen Klaus kulta!
    Pane jauhoja pahoja,
    Tervatynnörin lisäksi,
    Ne heitä tulen sekahan
    Että paremmin palaisi."

Hämeestä ei ole enää tavattu Kalevalan runoja, jos niitä siellä
lieneekään laulettu ikinä. Mutta se Suomen maakunta ei kuitenkaan ole
aivan halveksittava laulun puolesta, joka semmoisia runoja on
kasvattanut, kuin yllämainitut ja varsinkin viimeinen. Juuri niiden jo
mainittu lyhyt, ytimellinen kertomustapa oli uusi sangen arvollinen
omaisuus, jota Karjalan muinaiset runot kaipaavat. Kuka tietää mitä
tästä juuresta olisi saattanut sukeutua, jos se rauhassa olisi saanut
kasvaa. Mutta kirves jo oli kohotettu, joka sen piti katkaista, ja
edemmälle mennessämme täytyy meidän melkein peräti jättää jäähyväiset
kansarunolle. Se Suomen syvissä saloissa kulkee teitä tietämättömiä,
syrjäpolkujaan samoaa. Meidänpä tästälähin on astuminen oppineitten
runoelun julkista, vaikka enemmiten pölyistä maantietä. Tässä meille
myös samassa ero tulevi melkein kaikesta totisesta hempeydestä ja
suloisuudesta Suomen omatekemässä runollisuudessa. Mitä täst' edes
tulemme näkemään, on suureksi sekä parhaaksi osaksi vaan käännöksiä ja
alkuperäisilläkin useimmiten ei ole muuta arvoa, kun että todistavat
Suomen runoeluun edes olleen yrittäjiä.



Uskonpuhdistuksen aikakausi 1528-1640.


Kustaa Vaasa vapautti Ruotsin vieraasta vallasta ja pakotti naapurit
sitä arvossa pitämään. -- Kalmari-liiton aika oli ollut ylimysten aika.
Yhdessä olivat kaukaisen kuninkaan nimessä hallinneet valtakuntaa ja
kukin omassa läänissään ollut kuninkaana. Tukholman verisauna nyt oli
sortanut maallisen aatelin, uskonpuhdistus ynnä sen jäljissä, niinkuin
shakali jalopeuran perässä, seuraava kirkon aarretten ryöstö masenti
kirkonkin ylimysten voiman. Kuninkaan käteen yhdistyivät enemmän kuin
ennen hallituksen ohjat ja maakuntain erikoishengen lamautti vahvistuva
valtakunnallinen yhteishenki.

Tämä muutos tietysti vaikutti Suomeenki, vaan kuitenkin ei tullut
nytkään yhteytensä Ruotsin kanssa aivan kiinteäksi. Että
erikoishenkensä oli voimallinen todistaa sekin, että Juhana herttua
siitä yritti itselleen omaa valtakuntaa, jota hän ei suinkaan olisi
tullut ajattelemaankaan, jos hänellä lääninä olisi ollut Sörmlanti tahi
muu Ruotsin maakunta. Ja lopulla samaa vuosisataa näemme Suomen
muutamia vuosia aivan erillä Ruotsista, pysyen uskollisena kuninkaalle,
jonka Ruotsalaiset olivat hyljänneet. Työtä oli IX:llä Kaarlella Suomen
erinäisyyttä poistaessa lain ja lainkäytännön suhteen. Kirkollisissa
asioissa se kesti vieläkin kauemmin. Piispa Erik Sorolaisen kuoltua v.
1627, esitti Upsalan arkkipiispa Vesterosin ja Strengnäsin piispain
kanssa Turun hiipan saajiksi 2 Suomen ja 2 Ruotsin miestä, sillä
ehdolla että jos Suomalainen tulisi valituksi, hänelle pantaisiin
apuriksi Ruotsalainen, siksi että Suomen kirkon tila saataisiin enemmän
Ruotsin kirkon mukaiseksi. Tähän suostuikin koko papissääty 1627 vuoden
valtiopäivissä ja yksimielisesti valittiin Ruotsalainen Iisak
Rothovius, joka sitten Suomesta poisti katolisuuden jäännökset.[24]
Todistuksena siitä Suomen erikoishengestä olkoon myös, että aatelismies
Kaarle Kröpelin vuonna 1592 Saksassa painatti latinankielisen kirjeen
Johanalle a Torp, jossa hänen kutsuu _Suecus_ (Ruotsalainen), itsensäpä
_Fenno_ (Suomalainen)[25] -- Juusten piispa kulkukirjeissään papistolle
sanalla "patria" aina tarkottaa Suomea, Ruotsistapa puhuen käyttää
sanaa "regnum".  Myöskin sanoo kerran: "minulle ja minun
Suomalaisilleni"[26] Tengström Chronol. ant. öfver finska univ:s
procansl. etc. s. 43. Piispa Erik Sorolainen myöskin sanoo: "koko
Ruotsin valtakunta ja varsinkin meidän kotimaamme" (on nimittäin ollut
ahdistuksessa)[27] y.m.

Suomen kielen suhteen meillä nyt jo on varmempia tietoja. Vuonna
1609[28] löytyi Turussa 545 porvaria, joista suomenimisiä _puolet_ eli
274, sukunimeä paitsi on 170, ruotsinnimisiä vaan 77 ja saksannimisiä
24. Merkittävää kuitenkin on että näitä kumpiakin viimein
mainittuja enimmin asui kaupungin paraissa osissa, kirkko- ja
luostarikorttierissa, josta voipi päättää niiden enimmiten olleen
rikkaampia. Vaan saattoi osa niitä ja kukaties enimmät nimittömistäkin
olla suomenkielisiä. -- Viipurissa vuonna 1601[29] löytyi 154 porvaria,
joista suomennimistä 38, nimeä paitsi 84, Ruotsinnimellä 18,
saksalaisella 13 ja 1 Venäläinen. Että suomenkielisiä löytyi
ammattimiehissä (hantverkkareissa), näyttävät Turun kaupungissa
nimet[30]: Suutari, Kankuri j.m. Mutta siihen on muitakin todistuksia.
Vuonna 154?[31] (vuosiluku puuttuu) olivat Viipurissa muurarimestarit
melkein kaikki suomennimisiä, samaten suuri osa salvuumiehiä
(timmermanneja, paljon nimittömiäkin), enimmät sarankauppiaat,
suutareista 1 (2 nimitöntä), teurastajista 1 (1 ruotsin,
1 saksanniminen). Vieläpä löytyi suomennimisiä kaupunkein
hallituksessakin esim. Anders Teyfvo raatimiesnä Viipurissa 1535[32],
Palikka raatimiesnä Turussa 1626[33] ja Uuden kaupungin (perustettu
v. 1617) ensimäisten pormestarein joukossa Jsacus Nicolai de Harikala
ja Klemetti Laisk.[34]

Papit edelleenkin olivat tavallisesti nimittömiä, joku latinalainen tai
Ruotsin nimi näkyy, mutta jommoinenkin joukko suomennimisiä.[35]
Löytyipä suomennimisiä tälläkin aikakaudella myös korkeimmissa viroissa
esim. Thomas Keijoi Turun koulun rehtori n. 1540[36] ja piispa Erik
Härkäpää.

Mutta ei siinä kyllä että papeissa oli niin paljon suomalaisia nimiä.
Selvänä todistuksena siihen että papissäädyssä Suomen kieli oli
yleisin, on se että piispa Agricola aina kirjotti Suomeksi esipuheensa,
joissa antoi kaikellaisia tietoja, neuvoja ja kehotuksia _papeille_.
Tätä olisi hän, itse ollen ruotsinkielisestä seudusta kotosin,
epäilemättä tehnyt Ruotsiksi, jos se kieli olis ollut siinä säädyssä
tavallisempi. Vieläpä on sen lisäksi hänen omat sanansa vieraina
miehinä siihen että moni sen aikuinen pappi ei osannutkaan muuta kuin
Suomea. Hän sanoo:[37] "Nyt ettei yxiken pappi taicka opettaja madhaisi
laiskudans (kansanopetuksessa) sille peitte ettei hen Latinan _eikä
Rotzin kielen taidha_ -- -- -- Sentähden ombi nyt se Wsi Test.
yxinkerdhaisesta textin möte ulostulkittu". -- Saman todistaa myöskin
Agricolan pelko että papit, hänen toimittamansa suomenkieliset kirjat
saatua, laiminlöisivät muiden kielten viljelemistä:

    "Joca taas Latinan unochta,
    Heijust se cansans opetta.
    Ettes nyt nemet kiriat saa,
    Ele sijs oppis unhodha".[38]

Aatelisissa kyllä vielä mainitaan Hevonpää ja Linnunpää,[39] mutta ne
vaan taisivat olla varakkaita talonpoikia, jotka jaksoivat varustaa
hevoismiestä kuninkaan palvelukseen. Ylhäisemmästä aatelista ovat
Suomen nimet kadonneet pait tuota "Kurki". Mutta näyttää siltä kuin
olisi siinäkin säädyssä Suomi ollut tavallisena kielenä taikka että
sitä hyvin osattiin ja Ruotsin rinnalla viljeltiin. Senaikuinen mies
Jaakop Suomalainen[40] sanoo esipuheessa virsikirjaansa (n. 1580):
"Sentähden caickia jumalisi ia cunniallisi Suomalaisi, ylimäisi ia
alamaisi, oppeneita ia oppemattomi rucoilen" (että tätä hänen työtään
varjelisivat panettelijoista). -- 17:nen vuosisadan alkupuolella vielä
omistettiin suomenkielisiä kirjoja aatelismiehillekin, esim. v. 1616
Maskun Hemmingin käännös[41] kirjasta "Piae cantiones" (josta kohta
enemmän): "vanhall vapaall suurell sukuiselle, avaralda ulcomailla
vaeldanuelle jalosti oppinuelle, vijsalle, corkialle Herralle, Herr
Hendrich Hornille Canckaisista." Ja vielä 1654 omisti Th. B. Rajalenius
saarnansa[42] Kustavi Hornille "Etelä-Suomen lakimiehel" (laamannille).
Tiedetäänpä Turun hovi-oikeuden esimiehestä Jöns Kurck'ista (k. 1652),
että perin pohjin osasi Suomen kieltä, niin että hänelle ynnä
muutamille muille annettiin toimeksi Apraham Kollanion tekemän lain
suomennoksen tarkastaminen.[43] Lopuksi ei voi heittää mainitsematta
sitä moitetta mainiosta Suomen ylimyksestä, valtioneuvoksesta ja
valtiomarskista, vapaherra Klaus Fleming'istä, hänen niin huonosti
puhuneen Ruotsia että virkaveljiensä neuvokunnassa häntä oli vaikea
ymmärtää.[44] Tätä on nykyänsä kovin epäilty todeksi, koska muka hänen
kirjeensä ovat yhtä selväksi Ruotsiksi kirjotetut, kuin muidenkin sen
ajan miesten. Mutta luultavasti oli asia semmoinen, että hän kyllä
Ruotsia osasi, mutta, lapsuudesta asti enimmiten Suomen kieleen
tottuneena ja sitä jokapäiväisessä elämässä paljon viljellen, Ruotsia
puhuessaan kovasti _mursi Suomeksi_. Tätä tietysti ei ole voinut näkyä
kirjotuksissa.

Tuo Suomen kielen taipumattomuus muiden Europan kielten kaikkia ääniä
mukailemaan se näkyy olleenkin, joka ankarasti on auttanut Ruotsin
kielen tunkeumista Suomen kansan ylhäisempiin säätyihin. Siihen meille
ovat seuraavat sanat selvänä todistuksena:[45] "Suomalaisilla on
omituinen, muiden Skandinavian kansain kielistä peräti erilainen
kieli." Nyt luetellaan sen erinomaisuuksia: "Ensiksikin koko kielessä
ei ole puustavia F, eikä yhtään B:llä, D:llä, G:llä tai kahdella
kerakkeella alkavaa sanaa. Tämä tekee Suomalaiset taipumattomaksi muita
kieliä oppimaan, jos ei tätä puutosta jo lapsuudesta asti taidolla
(arte) paranna." Suomalaiset siis eivät taida sanoa Grex, vaan rex,
spes, vaan pes j.n.e. _"Sentähden aatelismiehet, kauppiaat ja papit
ynnä varakkaammat talonpojatkin pitävät huolta siitä että heidän
poikansa kätkyestä lähtien oppivat Ruotsia, sillä keinolla taivuttaen
heidät muiden kielten omituisuuksiin ja ääntämyslaatuun"._[46] Tällä
tavalla Suomen ylhäisemmät säädyt vähitellen tottuivat pitämään
Ruotsinkin kieltä Suomen sivussa omanaan.

Samassa Buraeon kirjassa löytyy sananen Suomen runollisuudestakin. Hän
sanoo: "Riiminä eivät, niinkuin muut kansat, viljele sanain sointuvia
loppuja, vaan kahden tai kolmen yhtäläistä alkua, sulkien joka värsyyn
8 tavuuta".[47] Tästä näkyy että Suomen kansaruno jo siihenkin aikaan
oli yli meren kaikunut, ja että sitä maamme länsipuolellakin vielä
runsaasti viljeltiin, kohta saamme nähdä.

Tähän aikakauteen kuuluvia kansarunoja kuitenkin ei ole säilynyt muita
kuin "Puntuksen sota" (N:o 11 Kantelettaren 3:ssa osassa), "Viipurin
linnan hävitys" (N:o 10 Kantel. 3:ssa osassa) ja Porthanin
käskirjotusten seassa löytyvät Kaarle herttuan retkestä Suomeen ynnä
pari pientä pätkää Nuijasodasta. -- "Viipurin hävitys", Venäen
Karjalasta saatu, on aivan muinaisrunojen kaltainen; se vaan kukaties
on merkittävä että se enemmän vertauksia viljelee kuin Suomen runossa
muuten on tapana. "Puntuksen sota" on nähtävästi vaan vaillinaisempi
mukailus edellisestä. Molemmat ovat eläviä kuvauksia ja täynnä terävää
pilkkaa.

Vaillinainen runo Kaarle herttuan retkestä Suomeen on epäilemättä tehty
Turun seuduilla, sen todistavat semmoiset sanat kuin esim. haksi,
paatti, kastari, ynnä muutamin paikoin katkaistut sanat. Edellisiin
verraten tässä havaitsemme eriluonteen. Noissa oli historiallinen aine
kansan muistissa jo hämmentynyt, niin ettei siitä enää ollut jälellä
muu kuin itse tapaus, toisessa että Jaakop De la Gardie vallotti Riian
ja Iivana Grosnij kävi sotaa Suomessa (senkin on runo muuttanut niin
että Iivana muka vallottaa Viipurin); mutta sen tapauksen on runo omin
värinsä koristanut. -- Tässäpä runossa on kertomus uskollisesti
historiallinen, tarkasti mainiten miesten ja paikkain nimiä; eikä se
oliskaan muuta kuin runomittaan puettua historiaa, jos ei paikottain
hyvin hilpeä kuvaelu sille antaisi vähän runollista elämää.

Runopätkät Nuijasodasta ovat niin lyhyitä ettei niistä olekaan
tarkastettaviksi. Porthan sanoo[48] itsellään olevan muitakin
historiallisia runoja, "joissa Savon ja Karjalan miehet laulavat
otteluitansa Venäläisten kanssa", mutta ne ovat kadonneet.

Tällä aikakaudella ei ollutkaan kansaruno enää ainoana suomenkielisenä
runollisuutena. Suomi oli tullut kirjakieleksi, se oli saanut painetun
kirjallisuuden.

Uskonpuhdistus Suomessa niinkuin muualla oli tuominnut Latinan pois
jumalanpalveluksesta. Kotikieli oli sijaan pantava. Ettei Suomessa
voinut olla puhetta muusta kielestä kuin Suomalaisten omasta, seurasi
luonnollisesti siitä mitä tiedämme Suomen kielen senaikuisesta tilasta.
Ei epäillyt Agricolakaan, vaikka ruotsinkielisestä paikkakunnasta
kotosin, mikä kieli piti tulla Latinan perilliseksi. Se kyllä on totta
että ensimäiset Suomen kirjottajat pitävät pitkiä puolustuspuheita
rohkealle yritykselleen ja Agricolakin kerran vakuuttaa: "kylle se cule
Somen kielen, ioca ymmerdhe caickein mielen"; mutta he eivät sitä
tehneet siitä syystä että olisivat arvelleet sillä loukkaavansa
Ruotsille tulevaa sijaa, vaan sen vuoksi että vielä yleisessä luulossa
Latina oli pyhempänä muita ja ainoa mahdollinen toimittamaan
kirkollisia asioita. -- Niin sanoo Agricola:[49] "Jumalan sana ia
palvelus ia kircon meno ombi tehenasti Latinan kielille (sic) nijsse
maakunnissa (Länsi-Europassa) ia mös tesse prucatudh. Joca Jumalan
palvelus piti pidhettemen iocaitzen maakunnan omilla, ymmertteuille
kielille, iosa usko vastanotettin". Ja Jaakop Suomalainen juttelee[50]
kuinka virsiä ennen oli kirjotettu "liki ymbäri länsipuolen mailma"
latinankielellä. Mutta Lutherin esimerkki oli häntä kehottanut niitä
omalla Suomen kielellä sepittämään.

Mitä Agricola on tehnyt Suomen kirjallisuuden hyväksi, on niin yleiseen
tuttu, ettei sitä ole tarvis ruveta luettelemaan.

Mutta ei voi olla kiittämättä ja ihmettelemättä sitä ahkeruutta ja
tointa mitä hän tässä näytti; sillä enin työ epäilemättä on luettava
hänen ansiokseen josko hänellä olikin auttajia, niinkuin näkyy
esipuheesta Davidin psaltariin, jossa hän lopuksi sanoo:

    "Muista sis rucoilesas heite,
    Iotca tulcitzit Suomexi neite."

Tästä samasta sanoo piispa Juusténkin[51] että se käännettiin Turun
tuomiokoulussa ja häneltä on viimeisen korjauksen saanut.

Ja ihmeemme tästä työn paljoudesta, mikä Agricolan kädestä läksi, vielä
enenee, kun muistamme hänen, joka aivan viljelemätontä kieltä alkoi
taivuttaa korkeinten ajatusten ilmottajaksi, ei ollut Suomalainen
syntysin, vaan luultavasti myöhemmin oppinut Suomea. Hän itse nämät
hankaluudet kyllä tiesi ja pyytää monta kertaa esipuheissaan anteeksi,
mitä virheitä kirjoihin on mahtanut tulla, anoen:

    "Ele senvuoxi kiria poisnacka,
    Ele myös hende hariotta lacka".[52]

Mutta kuitenkin lisää:

    "Se paremmin techken ken voi".[53]

Ja toisessa paikassa kehuu psaltarin käännöksen olevan selkiän:

    "Ninquin kircas auringo taivahan."

Vieläpä tiuskuu liiallisille moittijoille:

    "Panettelia quin neite laitta,
    Se pangan hamballens lucon aitta (aita)
    Taicka tehhken paremat itze,
    Jos hen taita eli viitze".[54]

Itse oli aina suuressa ilossa kun jonkun uuden kirjan sai valmiiksi, ja
terottaa lukijankin mieleen sen erinomaisen Jumalan armon, joka siihen
on antanut voimaa. Vaan näitä uusia kirjoja ei näy otetunkaan vastaan
niin suurella halulla kuin oli toivonut.

Sentähden moittii jo psaltarin esipuheessa:

    "Hwij se vähe quin kirioitetan,
    Harvoin se sarnatan eli luetan."

Ja esipuheessa prophetoihin valittaa:

    "Viele Bibliast mwdh tulisit,
    Jos nemet otoliset olisit,
    Ostettaisin ia prucataisin,
    Quin olis kylle myös coctolin (kohtuullinen):
    Sen aian uskon pian tulevan
    Ette Somen kiriain iälkin tutkitan;
    Vaan tuskal ne silloin käsiteteen,
    Jotka nyt monilda hylieteen."

Agricolan esimerkkiä tarpeellisten uskonopillisten kirjain seurasivat
P. Juustén piispa ja Jaakop Pietarinpoika Suomalainen. Tämän ajan
loppupuoliskolla toimitti myös piispa Erik Sorolainen lavean postillan.
Mutta sitä ennen oli jo Suomen kieltä yritetty kirjallisesti käyttää
maallisiinkin asioihin. Vuonna 1555 annettiin ensimäinen tietty
kuninkaallinen kirje Suomen kielellä,[55] jonka sanotaan kääntäneen
Thure Pietarinpoika Bjelke. Tätä seurasi tällä aikakaudella tuon
tuostakin joku toinen, ja 1600 vuoden seuduilla käänsi Ljungo
Tuomaanpoika (Liminkalainen, kirkh. Pyhäjoella, sitten Saloisissa ja
viimein Kalajoella k. 1611) Kristofer kuninkaan maanlain, jota
kuitenkin vaan ensimäiset arkit tulivat painosta. Sota nieli siihen
tarpeelliset rahat.

Agricola oli ensimäinen Suomen kielen kirjottaja, hän on myöskin
ensimäinen oppinut Suomen mies, jonka runoelmia on säilynyt meidän
aikoihimme. Useampia esimerkkiä on jo ollut nähtävänä hänen
riimillisistä esipuheistaan, joita aina pani seuraamaan toimittamiansa
kirjoja. Hän niissä ilmottaa puuhistaan suomenkielisten kirjain
toimittamiseksi, puhuu lukijoille ilostaan, toivoistaan sekä myös
murheista ja vastuksista, selittää millä tarkotuksella mikin kirja on
toimitettu, kehottaa sitä ahkerasti käyttämään ja papit erikseen siitä
kansaa neuvomaan. Pait sitä sisältävät nämät esipuheet vielä sitä ja
tätä muutakin, esim. Uuden Testamentin esipuhe historiallisia tietoja
kristinuskon tuonnista ja vähäisen Suomen maanopasta, psaltarin esipuhe
Suomen pakanallisista epäjumaloista, prophetain esipuheessa antaa
lyhykäisen tiedon mailmasta tuotteineen sekä lyhykäisen sielutieteen
ynnä avuin systeman. -- Runollista näissä Agricolan riimeissä tietysti
ei ole pait muutamin paikoin, missä ihastuksissaan puhkee vertauksiin
esim. esipuheessa veisuihin ja ennustoksiin Moseen laista, jotka sanoo
Pipliasta yhteen keränneensä

    "Quin kimalainen yrtist hake
    Medhen ia Hunaian nin tai teke."

Nämät riimit ovat sitä laatua, mitä Saksalainen kutsuu "Knittelverse",
nimittäin semmoisia, joissa ei runollisesta lausetavasta eikä mitasta
ole lukua, kun vaan loput sointuvat. Agricolan riimit ovat milloin
yks- milloin kakstavuisia. Riimin vuoksi hän välistä polkee koron esim.
coitta = eroitta, itze = domitze, j.n.e. taikka solvaisee sanan.
Mittansa perustuksena, jos semmoista lienee, taitaa olla trokeinen
nelimitta, se on sama kuin Suomen runomitta, mutta sen trokeit usein
venyvät daktyleiksi. Korolle on se kokonaan perustettu arvosta
vähääkään huolimatta.

Virsiäkin näkyy Agricola yrittäneen sepittämään. Sanotaanpa[56] hänen
toimittaneen kokonaisen suomenkielisen virsikirjan; mutta siinä ei
liene perää, sillä Jaakop Suomalainen esipuheessa vanhimpaan
virsikirjaan ei hänestä mainitse mitään, sanoen vaan Lutherin ja muiden
ulkomaalaisten esimerkin olleen hänelle kehotuksena "että minäkin
Jumalan nimen cunnian tähden ia sen rackaudhen puolest quin minulle on
Isänmaata vastan, rupeisin hengellisii virsiä Suomenkielel, -- -- --
riimittäin muidhen christittyin maacundain tavan iälken tekemän". Se
vaan on varmaa että Agricolan kirjoissa löytyy kaksi virttä, nykyisen
virsikirjamme numeroihin 146 ja 173 vastaavaa, jotka kuitenkin sitten
kokonaan uudistettiin.

Valtaneuvos Pipping luettelossaan arvelee että joku Jaakop Suomalaisen
toimittama virsikirja olis pitänyt löytyä, koska Maskun Hemming
esipuheessa virsikirjaansa sanoo:

    "Mestar Jacobin ialo lue
    Ennen tehty esipuhe."

Tämmöinen, Jaakop Suomalaisen esipuheella varustettu suomenkielinen
virsikirja sattuikin minulle käteen pölytellessäni Upsalan yliopiston
kirjastoa. Kirja on vaillinainen; siitä puuttuu nimilehtikin
vuosilukuineen; mutta mainittu esipuhe, jossa Jaakop Suomalainen sanoo
itsensä sen tekijäksi ynnä kirjan vanhanaikuinen, Agricolan viljelemän
sukuinen, oikokirjotus tekevät sen epäilemättömäksi että tämä juuri
onkin se kaivattu ensimäinen virsikirja Suomenkielellä. Luultavasti se
on ilmitullut 1580 vuoden perästä, sillä Justenin Messukirjassa 1575 ei
vielä mainita muita virsiä kuin nuot Agricolan ja käsketään laulaa
suorasanaisia kappaleita; ja 1578 antoi kuningas Suomalaiselle toimeksi
muutamain hyödyllisten kirjain suomentamisen.[57]

Se sisältää 92 (?) virttä seuravaisessa järjestyksessä:

_Muutamat kijtosvirdhet_: N:o 102, 100, 104, 6, 7,

_Davidin psalmit_ Suomen virsikirjan N:o 24, 25, 33, 36, 38, 51, 55,
61, 67, 77, 78, 83, 85, 86, 88; tästä puuttuu 2 lehteä (89? ja 97?)

_Muutamat evang. virsiksii tehdhyt_: 205, 206, 204, 199; puuttuu
6 lehteä.

(_Katkismus virsiksi tehty_: 1?, 2?, 4, joka vanhassa käskirjotuksessa
sanotaan Suomalaisen tekemäksi,[58] 8?, 10?), 15, 16, 17, 18, 23.

_Messuvirdhet_: N:o 188, 187, 189, 146 (nykyisessä muodossaan), 176;
puuttuu 3 lehteä (238?)

(_Muutamat virret erinomäisistä juhlista_: 117?, 119?), 116, 118, 139,
140, 125, 110; puuttuu 2 lehteä (109?), 144, 145, 223, 212, 155, 156,
157, 165; puuttuu 2 lehteä (167?), 180, 181, 173 (nykyisessä
muodossaan), 184, 185, 192, 196, 114, 197; puuttuu 2 lehteä (?).

(_Muutamista kritillisen opin kappaleista_): 220, 225, 224, 133, 228,
227, 30, 229, 283.

_Rauhasta_: 310, 311, 296. _Rualle mennesä_: 339. _Ruan jälken_: 340,
341; puuttuu 4 lehteä (342? _Aamuvirsi_: 353? _Ehtoovirret_: 370?),
376. _Matkustavain_ v.: 336. _Häävirsi_: 323. _Hautausvirret_: 396;
loppu puuttuu (398?).

Kysymysmerkillä varustetut numerot ovat semmoisia, jotka eivät löydy
tässä vaillinaisessa kappaleessa, mutta vasta seuraavassa
virsikirjassa. Kuitenkin voipi ne melkein varmaan päättää Suomalaisen
tekemiksi, siitä syystä ettei niissä ole _alkusointua, jota seuravien
virsikirjain pääsepittäjä Hemming aina viljelee_. Taitanee noita
Suomalaisen virsia vielä olla joku, jota en siksi ole tuntenut, sillä
kun uskollisemmissa käännöksissä ei ole Hemmingikään voinut saada
kaikkiin riviin alkosointua, niin on välistä vaikea päättää mikä lienee
hänen mikä Suomalaisen käsi-alaa.

Milloin Maskun Henrikin ensimäinen virsikirja ilmestyi ei voi sanoa,
koska se ei tiettävästi enää ole löytyvissä. Mutta että se jo löytyi
ennen 1614 näkyy siitä, että sinä vuonna ilmitulleessa Erik Sorolaisen
käsikirjassa[59] jo on määrätty laulettavaksi suuri joukko (23)
Hemmingin virsiä. Enimmät (50) siinä mainitut virret kuitenkin ovat
Suomalaisen virsikirjasta. Vanhin tietty virsikirja yllämainitun
perästä on Viipurin piispan Olovi Elimäläisen "tiedhost ja suosiost" v.
1621 painettu, tehty "Jacob Soomalaiselda ja muild Soomen papeilda."
Sekin on nyt kadonnut, mutta Renvall sen vielä on nähnyt ja luettelee
siinä löytyvien virsien numerot.[60] Uusia virsiä on tullut lisään 57:
N:o 11, 12, 40, 43, 45, 47, 50, 56, 62, 66, 69, 72, 76, 111, 120, 127,
128, 129, 143, 158, 159, 161, 162, 170, 177, 179, 183, 186, 209, 211,
214, 217, 222, 231, 241, 242, 247, 254, 255, 256, 279, 284, 285, 286,
297, 306, 335, 337, 344, 354, 365, 366, 378, 381, 382, 388, 399.
Myöskin sanoo Renvall tässä löytyvän N:o 190, jota kuitenkin sitten ei
tapaa seuraavassa virsikirjassa, jonkatähden se vähän on epäiltävä.
Paitsi näitä löytyy siinä vielä N:o 160, 169 ja 215, jotka sitten ovat
tulleet muutetuksi (Renvallin mukaan vasta Raumannon virsikirjassa;
vaan ne ovat nykyisessä muodossaan jo seuraavassa Hemmingin
virsikirjassa). Sitä vastaan puuttuvat Suomalaisen virret N:o 51 ja
139. Kaikkiansa tämä virsikirja siis sisältää 151 virttä.

Näistä mainitaan v. 1614 Käsikirjassa N:o 62, 72, 76, 129, 143, 183,
209, 211, 214, 217, 222, 241, 284, 285, 399.

Vuonna 1639 painettiin: "Yxi vähä Suomenkielinen virsikirja -- -- tehty
M. Jacobild Suomalaiselda ja muild Suomen papeilda, cunnialisten
Herrain, Turun pispan M. Erichin ja Capitularisten tiedost ja suosiost,
_H. Hemmingin Maschun kirkkoherran vaival ja culutuxel_".

Tämä sisältää pait yllämainittuja seuraavat 91 uutta virttä: N:o 3, 9,
13, 19. 32, 37, 52, 53, 54, 57, 64, 65, 71, 74, 79, 82, 87, 91, 93, 96,
101, 103, 105, 106, 108, 112, 113, 115, 121, 122, 123, 124, 126, 142,
160, 163, 164, 168, 169, 174, 175, 178, 193, 198, 200, 201, 202, 203,
208, 215, 216, 219, 221, 230, 240, 244, 246, 257, 260, 261, 262, 268,
272, 275, 277, 288, 303, 305, 307, 308, 309, 313, 324, 325, 326, 327,
328, 343, 347, 348, 349, 358, 359, 386, 393, 395, 397, 401, 405, 409,
johon vielä tulee nykyisestä virsikirjasta poisheitetty "Kristus
vastaan vihollisians", siis kaikkiansa 242 virttä (sillä N:o 118:n ja
157:n versus interculares ovat luetut erivirsiksi ja Suomalaisen N:o 51
ja 139 ovat tähän jälleen otetut, vaan N:o 190 ei löydy). Näistä jo
ovat mainitut 1614 vuoden käsikirjassa: N:o 37, 142 175, 200, 201, 208,
215, 308.

Tämmöisenään Suomen virsikirja pää-asiassa pysyi 17:n vuosisadan
loppupuoleen asti. Viime-mainittu Hemmingin vaivalla toimitettu
virsikirja painettiin uudestaan v. 1652, otettiin muuttumatonna 1653:n,
58:n, 64:n sekä 70:n vuoden manualeihin ja missä muihin uusia virsiä
lisättiinkin, niin ne kauvan liitettiin erikseen loppuun. Molempain
viime-mainittuin virsikirjain nimilehdet mainitsevat sepittäjikseen
Jaakop Suomalaisen ja muita Suomen pappia. Kutkapa nuot muut Suomen
papit olivatkaan? Raumannus toimittamassansa manualessa (v. 1646), joka
on vähäisen lisätty painos mainittua virsikirjaa, sanoo sen "enimmiten
M. Jacobilda Suomalaiselda ja _Mascun Herr Hemmingildä_ tehdyksi".
Itsessä 1639 vuoden virsikirjassa on virsillä N.o 52, 124, 159, 163
sekä 164 nimimerkki P.M.; virrellä N:o 306 on nimimerkki P.J.C. Muut
virret, 142 luvultaan, taitavat olla Maskun Hemmingin tekemät, niinkuin
myös niiden luonnossa ilmottuva sukulaisuus vakuuttaa.[61]

Tiedot näiden ensimäisten Suomen virrenseppäin elämästä ovat
puuttuvaiset. Jaakop Suomalaisen elämäkerta[62] on paraten tuttu.

Hän oli Pietarin poika, mutta missä ja milloin syntynyt, sitä ei tiedä.
Renvall häntä arveli siksi Jaakop Teitiksi, joka Skytte piispan
kustannuksella lähetettiin ulkomaalle, mutta kanslianeuvos Lagus on
näyttänyt niiden olleen erihenkiä. Myöskin on kovin epäiltävä oliko
maisterina, niinkuin häntä kirjain nimilehdissä mainitaan, sillä ei
hänelle yhdessäkään niitä monia pärmäkirjoja, joissa hänestä on
puhetta, anneta sitä arvonimeä. Hän tuli Turun koulun rehtoriksi 1568;
1578 penitentiarioksi ja lektoriksi Turussa ynnä Räntämäen
kirkkoherraksi; 1578-82 näkyy hän toimittaneen kirkkoherravirkaa[63]
Turussakin (sill' aikaa kuin kirkkoherra Henricus Canuti oli
superintendentinä?), jona aikana oli koulun rehtorina Kristian Mikaelin
poika Agricola; sitten sai Suomalainen rehtorivirkansa takasin, joksi
hän kuitenkin ei mainita ennenkuin 1584; samana vuonna hänelle myös
annetaan nimi dekanus.

Hän kuoli 1588 Syyskuulla ruttotautiin.

Tämä taitava ja viriä mies näkyy olleen erinomaisessa suosiossa Juhana
kuninkaalla, joka hänelle monta monituista kertaa soi palkan lisäystä.

Luultavasti siihen oli suurinna syynä että Suomalainen suostui
Liturgiaan, niinkuin siitä näkyy että hän otti vastaan katolin
tapaisia, uudestaan asetettuja virkoja.

Vaan oli siihen toinenkin syy, sillä kirjeessään, jossa hänen nimittää
penitentiarioksi, lektoriksi ja Räntämäen kirkkoherraksi, Juhana myös
antaa hänelle toimeksi: muutamain hyödyllisten kirjain kääntämisen
Suomen kielelle.[64]

Maskun Herr Hemming[65] Suom. mainitaan 1581 predikant i Åbo, oli
Maskusta kotosin, Henrikin poika (valtaneuvos Pipping hänet väärin
kutsuu: Henrik Hemmingius k. luett. N:o 27), näkyy tulleen Maskun
kirkkoherraksi 1587 (sinä vuonna on vielä Jöns allekirjottanut
kymmennysluettelon ja Hemmingin nimi niiden alla näkyy vasta 1588,[66]
mutta Strandberg mainitsee Hemmingille jo 1587 annetun 48 tynnyriä
kruunun eloa); häntä edellinen kirkkoherra kuitenkin näkyy eläneen
vielä 1590; vuonna 1593 kävi H. Upsalan mainiossa kokouksessa ja
kirjotti nimensä sen päätöksen alle. Hän vielä 1618[67] pani nimensä
kymmennysluettelon alle, mutta 1620 näkyy siinä jo Juosep
Hemminginpoika. P.M. kukaties lienee Petrus Henrici Melartopaeus, joka
oli tuomio-provastina noin 1600 ja niiden joukossa, jotka 1602
määrättiin kääntämään Raamattua Suomeksi.[68] Mutta hän Strandbergin
mukaan muutettiin Ruotsiin 1605 ja P.M:n virsistä löytyy, yksi 1621
vuoden, vaan muut vasta 1639 v:n virsikirjassa, jonka tähden hänen
silloin vielä olis pitänyt olla Suomessa. Kukaties oli P.M. niinkuin
myöskin P.J.C. pappina Viipurin hippakunnassa, koska he ensikerran
näkyvät Viipurin piispan Elimäläisen toimittamassa virsikirjassa.

Jos nyt käännymme katselemaan itse virsikirjaa, niin näemme sen
muutamissa kohdin jo olleen sangen täydellisen, vaikka muissa kovin
vaillinaisen. Katkismusvirret jo löytyvät kaikki; Taavetin psalmeja
2/3, erinäisten juhlain virsiä 3/4, melkein kaikki evankeliumivirret.
Virsikirjan jälkimäisistäpä osista löytyvät vaan hautaus- ja häävirret
kaikki sekä ruokavirsiä 3/4; muista ei puoletkaan. Tästä näkyy että
virsikirjan tarkotus enimmiten oli käytöllinen, sovitettu eritiloihin
ja juhlihin.

Nykyään virsikirjaamme kovasti ja syyllä moititaan, varsinkin
katkotuista, runnelluista sanoista ja liikkaavaisesta värsymitasta.
Tämä moite sopii varsinkin näihin vanhimpiin virsiin. Mutta ennenkuin
ne kokonaan tulen omaksi tuomitsemme, ei haittais kuulla pari sanaa
niiden puolustukseksikin.

Sanojen katkomisen suhteen, joka kyllä korviimme kipeästi koskee,
on kuitenkin muistettava, että kirjakielemme pohjaksi pannusta
Varsinais-Suomen murteesta äänikäs-päätteet jo olivat pois kulumassa,
niin että heitä suorasanaisessakin kirjotuksessa välin pidettiin, välin
hyljättiin. Kukaties pakottanee suurempi ja vilkkaampi liike kieltämme
edes osaksi jälleen hyväksymään tätä vanhinta kirjotustapaa. Ja eiköhän
tämä tapa, varosasti käytettynä, lisäisi Suomen kielelle suloutta,
tuoden vaihetusta yksitoikkoisille päätteillemme esim. Vanhall vapaall
Suomenmaalla j.n.e.

Mutta jo säikähyttää Suomen kielen tempelivartiain nouseva "sanctus
horror". Heittäkäämme siis tulevaisuuden Suomi tulevain aikain
muodostettavaksi ja palatkaamme aineesen. Josko ei sitä voikaan
hyväksyä, niin täytynee kuitenkin vanhoille virsiniekoillemme lukea
puolustukseksi, että he, usein kahdella päällä ollen, kuinka saisivat
käännettävät ajatukset Suomen pitkillä sanoilla mahtumaan värsymittaan,
ennen viljelivät lyhettyjä kuin täydellisiä sanamuotoja, koska kansan
puheessa kuului kumpiakin sekasin. -- Viljeleehän nykyinenkin
runoelumme lyhennyksiä, vaikka ei niin paljon; erotus vaan on että nyt
lyhennetään Karjalan, silloin Varsinais-Suomen murteen mukaan. Silloin
kirjotettiin: _poikan'_ nyt _poikain_, silloin _olsi_ nyt _oisi_,
silloin _hänell_ nyt _hälle_ j.n.e. Ja oli Suomalaisella sekä
Hemmingillä vähän esimerkkiä tämmöiseen "licentia poetica" myöskin
senaikuisissa Ruotsin ja varsinkin Saksan virsissä.

Pahempi ja enemmän perustettu moite on se että sanat harvoin sopivat
aivan yhteen värsymitan ja nuottinsa kanssa. Liikoja tavuita luikahtaa
yht'suoraan värsyn alkuun, daktylit ja trokeit vaihtelevat keskenään
sijaa ja ykstavuiset riimit hyvin usein muuttuvat kakstavuisiksi. Mutta
tähänkin oli esimerkkiä, josko ei siihen määrään, senaikuisissa Ruotsin
ja Saksan virsissä.

Arvoa poletaan yhtenään ja usein ei pidetä korkoakaan paremmassa
kunniassa. Tähän taisi olla syynä Suomen runomitta; sillä, ollen
arvolle perustettu, se ei huoli korosta; mutta vielä Porthanin
aikoinakin luultiin sen perustuksena olevan korko, jonka tähden ei
vaarin otettu arvoakaan. Sentähden kuulemmekin kohta prov. Eskil
Petraeon suusta lauseen: ettei Suomen värsyssä pidetä mitään lukua
tavuiden arvosta, kun vaan on sama tavuiden luku värsyissä ja lopussa
riimi.[69]

Riimi, jota ei muinainen runomme tunne ja joka onkin vastaluontoinen
Suomen kielelle oli siis tullut silloisen Suomen virren
välttämättömäksi tunnustähdeksi. Mutta Suomen kieli on erinomaisen
köyhä riimeistä, varsinkin ykstavuisista, ja vaikka sanain
katkaisemalla niitä karttuikin lisäksi, niin eivät silloiset
virsiniekkamme katsoneet mahdolliseksi viljellä täysiriimejä, vaan
tyytyivät puoliriimeihin (assonans'iin). Niin panivat vastakkain esim.
puhdas = sulhas, sanans = valans, vahva = vaiva, päästää = miestä
j.n.e. Myös soinnuttivat pitkiä äänikkäitä lyhyitten kanssa, esim.
sitä = kiittää, ääneen = häneen, Jumal = suomal y.m. Pääteriimien
ikävyyttä parannellakseen viljelivät myös noita Suomen kielelle
omituisia kolmi- ja nelitavuisia riimejä, esim. kirvottaa = virvottaa,
paettiin = ajettiin, kiristävät = likistävät j.m.s. Mutta ei välttänyt
aina sekään ja hätätilassa sovittivat välistä riiminä toisiansa
vastaamaan sanoja, joissa tuskin oli sointuisuuden jälkeäkään. --
Riimeissään kyllä olivat Ruotsin ja Saksankin virrensepät
huolimattomia, vaan ei sinnepäinkään kuin meidän Suomalaiset.

Näihin, epäilemättä suuriin virheisin perustuu se kova hylkämystuomio,
jonka alle vanhat virtemme nykyään ovat joutuneet. Mutta jos
ulkonaisista puutteista huolimatta maltamme katsella niiden sisällistä
arvoa, niin jopa alkaa vaaka vähän painua niiden puolelle.

Suurin osa on käännöksiä, enimmiten Ruotsista. Saksasta ovat N:o 7, 10,
15, 23[70] 32, 64, 82, 85, 176, 224, 230 ja 246. -- N:o 111, 112, 119,
121 ja 173 seuraavat milloin enemmän Saksaa, milloin Ruotsia. Latinasta
ovat käännetyt tai enemmiten mukaillut N:o 19, 115, 120, 124, 125, 126,
127, 139, 140, 146, 157, 158, 159, 161, 162, 163, 164, 169, 173, 177,
179, 181 (osaksi Ruotsista), 306, 328, 405,[71] yhteensä 25.

Semmoisia joita ei tiedä mistä lienevät käännetyt ja joista luultavasti
suuri osa on omia, ovat Suomalaisen virsistä: N:o 8, 16, 23, 25, 86,
144, 167, 180, 184, 188, 189, 192, 199, 238, 283, 310, 336, 339, 340,
353 ja 376, kaikkiansa 21. -- Hemminginpä virsistä N:o 11, 45, 57, 65,
82, 87, 91, 101, 103, 105, 113, 122, 123, 142, 160, 168, 174, 178, 192,
193,[72] 198, 200, 202, 208, 216, 219, 221, 244, 260, 261, 262, 277,
303, 308, 309, 313, 324, 325, 326, 327, 337, 354, 386, 401 ja 409,
yhteensä 45. Paitsi näitä ovat seuraavat 10 nimittäin N:o 56, 62, 64,
66, 69, 71, 72, 74, 76 ja 93 ruotsalaiselta virreltä vaan ottaneet
mitan, vaan muuten itsenäisellä tavalla sovitetut Taavetin mukaan;
muutamin paikoin vaan on muutamissa ruotsalainen otettu esimerkiksi.

Muut ovat Ruotsista käännetyt ja löytyvät vanhassa 1695 vuoden
virsikirjassa kaikki pait N:o 3, 13, 196, 242, 275 ja 343.[73]

Käännökset ovat enimmästi kielen ja ajatuksen puolesta sujuvia ja
selviä, ja jos välistä löytyy kankeampiakin, niin on muistettava, että
vielä hullumpia toisinaan näkee Ruotsin vanhassa virsikirjassa.
Suomalainen kuitenkin välistä pistää riimin vuoksi sopimattomia sanoja
värsyn loppuun; mutta Hemmingin virsissä semmoista ei tapaa.
Suomalainen enimmiten kääntää jotenkin uskollisesti, vaan ei
orjallisesti, vääntääpä hyvin usein niinkin, että virteen tulee tuota
Suomen runomukselle omituista ajatusriimiä (parallelismia). Hemming on
harvoin aivan uskollinen; milloin vetää pari värsyä yhteen, milloin
heittää jotkut värsyt, milloin panee omia lisään, milloin vaan
mukailee. Varsinkin Latinasta kääntäessään käyttää alkuperäistä virttä
vaan pohjana. Täten on hänen suomennoksillaan elävämpi, vapaampi ja
omituisempi luonne kuin Suomalaisen sepittämillä. Hemmingillä oli
Suomen kieli kokonaan vallassaan; niin rikkaasti, niin luontevasti ja
sujuvasti se valuu hänen kynästänsä. Hänkin viljelee ajatusriimiä,
mutta pait sitä aina myöskin vähemmin tai enemminkin alkusointua.
Otettakoon mikä hyvänsä Hemmingin tekemä virsi esille, niin se heti
pistää silmään. Välistä alottaa kaikki rivin sanat samalla puustavilla,
välistä vaan pari sanaa; toisinaan on samassa rivissä kaksi erijaksoa,
esim.

    "Ijäiseen itkuun, pimjään paikkaan."

Myöskin tekee niin että edellisen rivin viimeinen ja seuraavan
ensimäinen sana alkavat samalla lailla, esim.

    "Köyhiä lapsias laupiutes kautta
         Kuule ja auta." N:o 11.

Vielä vapaammin liikkuu Hemmingin innokas, hilpeä henki niissä
virsissä, jotka epäilemättä ovat hänen omansa. Tunto niissä ei ole
kuohuvainen, mutta mielikuvailo sitä hilpeämpänä. Kun pääsee jotain
kuvailemaan, varsinkin tään maailman turhaa menoa ja syntisyyttä tai
siitä seuraavia onnettomuuksia ja rangaistuksia sekä tässä että
tulevassa elämässä, niin hänen suustaan virtaa tulvana kuvallisia
sanoja. Välistä tahtoo hän kuitenkin olla liian tarkka erisyntien ja
vaivojen t.m. luettelemisessa. Omituista on myöskin että hän mielellään
asettaa peräkkäin useampia, yhtäpitäviä sanoja, esim.

    "Varjel, holho, hallitz ain."

Olkoon näihin esimerkkinä N:o 91, 168, 174, 178, 200, 401, 409 y.m.
Näissä epäilemättä omissa virsissään, joissa vapaasti sai liikkua,
viljelee Hemming ajatusriimeä (alkusointua aina) vieläkin tiheämmin,
jopa välistä läpi koko virren. Ja niitä oikein tarkkaan tutkistellen,
näemme niiden mitan olevan _Suomen runomittaa!_[74] Ensisilmäyksellä
sitä ei huomaitse, sillä ei ne ole raketut aivan muinoisten runoimme
tapaan. Mutta sen ajan oppineitten runot eivät noudatelleetkaan aivan
selvää runomittaa. Katselkaamme esim. palanen esipuhetta "Lukialle",
joka löytyy alussa kirjaa "vanhain Suomen maan piispain ja kircon
esimiesten latinankielised laolud -- -- nyt Suomexi käätyd Hemmingild
Mascun kirckoherralda".[75] Siinä Hemming lausuu:

    "Ystäväni ihanainen,
    Hyvän suopa Suomalainen
    Näitten alust tiedhä tämä:
    Suomen saares synnyit nämä.
    (Paitz vähä vaevoin harvoja
    Muolda cans tähän tuodhuja).
    Muinen pijspad pappimiehed,
    Oppined muud esimiehed
    Latinax teid laului näitä" j.n.e.

Tästä esimerkistä, jota ei voine epäillä kukaan olevan runoa, näkyy
että sen ajan oppineet kirjottivat _riimillisiä runoja_, että net
kokonaan _perustivat korolle_ ja että tavallisesti trokeista mittaa
(samate kuin varsinainen runomitta sanan jaolla) vaihettelivat
panemalla värsyyn _1 trokein ja 2 daktylia_ tai _2 trokeita ja 1
daktylin_ esitavun kanssa. Jospa nyt ajattelemme että virsissä nuotin
vuoksi viljeltiin enemmän noita daktylinsekaisia värsyjä, niin saamme
juuri tuommoisen virsimitan, jota Hemming omissa virsissään ynnä
mukailuksissa enemmitten käyttää. Mutta näkyy niissä välistä
trokeistakin mittaa esim.

    "Kaikk' luodut Kristuksen edess myödyit,
    Pilvet taituit, taivaat notkuit,
    Pyhäin polvet kumartelit,
    Voiton virttä veisaelit" j.n.e.[76]

Esimerkkinä Hemmingin runontapaisista virsistä olkoon vielä
seuraava:[77]

    "Kuin Jesus astui hahtehen,
    Menness' seurans kans yli meren,
    Laski hän itsens lepäämään.
    Asettui ilma puhaltamaan,
    Tuulispäät tylyt tuoksumaan,
    Aallot kyll kovin kulkemaan;
    Laine laivahan läikkyi ja täytti,
    Uppoomaan heit häkytti.
    Opetuslapset perät peljästyit,
    Hädilläns Herraa herätit:
    Herra herää ylös auttamaan,
    Hengen hädästä päästämään."

Kumpassessakin välistä kyllä on liikkaavia värsyjä, mutta
silminnähtävästi se on olevinansa Suomen runomittaa. Ja että niitä
todellakin runoina pidettiin, näemme siitä kun Mikael Wexionius
sanoo[78]: Suomalaisten ei tunnustavan laulua lauluksi, jos ei siinä
ole riimiä ja _lamdaismoa_ (alkusointua): että alkupuustavit ovat
samat. Esimerkiksi tähän hän vetää yhden virren yllä mainitusta
Hemmingin kääntämästä latinaisesta kirjasta:

    "Pojat parhat pauhatkat,
    Neitzet nuoret iloitkat,
    Vanhat vahvast veisatkat",

lisäten: "näillä kaikilla muinoin oli sama _nuotti ja nimenä runot_."

Lopuksi, ennenkuin nämät vanhimmat Suomen virret jätämme, on meidän
tähdelle paneminen kuinka itsenäisesti Suomen kirkko sillä ajalla teki
töitään, sillä senaikuisista virsistämme on paljon enemmän kuin kolmas
osa Ruotsin virsikirjoissa löytymättömiä tahi edes omituisesti
sepitettyjä (niinkuin yllämainitut Taav. psalmit). -- Myöskin meidän on
tietäminen että nämät virret, semmoisinaan kuin syntyivät, ovat
pysyneet meidän aikoihin asti: ainoasti oikokirjotus on niissä ajan
kuluessa tullut muutetuksi ja joku pieni sanan muutos tehty, mutta
sekin sangen harvaan. -- Viimeeksi en voi heittää mainetsematta että
kaksi heistä, N:o 11 ja 144, katsottiin ansaitsevan tulla Ruotsin
kielelle käännetyksi.[79]

Jo on tullut mainituksi kirja: "Suomen maan piispain -- --
latinankielised laolud -- -- Suomexi käätyd Hemmingild Mascun
kirckoherrald 1616". -- Alkuperäisessä, latinaisessa muodossaan se on
meille todistuksena siihen, ettei Suomen katolinenkaan papisto ollut
oppia ja taitoa vailla eikä viettänyt aikaansa aivan ummessa silmin ja
ristissä käsin. -- Tämän kirjan nimi on: "Piae Cantiones ecclesiasticae
& scholasticae veterum episcoporum in inclyto regno Sueciae passim
usurpatae" 1582. Tuota yleistä lausettapa: "in inclyto regno Sueciae"
rajottaa Schefferus[80] tarkemmin sanoilla "praesertim Magno Ducatu
Finlandiae", ja saman todistaa Hemmingikin yllänähdyssä runossaan.
Suomalainen muuten oli vähän korjaellut tätä latinaista kirjaa.

Hemming esipuherunossansa lausuu:

    "Ellei ole mieles jälken
    Sana sanast aivan selkjän,
    Ombi cuiteng toimi talden;
    Eip' salli Suomen soucad sanad[81]
    Tarcoin taiten edhes tuodha
    Suurii, salaisii, corkei menoij,
    Avaroit asioit, taevan tiedhoij" j.n.e.

Samaten puhuu suorasanaisessa alkulauseessa: "Vaicka näitä caikkia
ratki tyyni sana sanasta ei saatu Suomexi käätä Suomen kielen
_ahtaudhen_ tähden, niin cuitengin virtten oikea toimi on tallesa"
j.n.e.

Tämmöisiä puolustuspuheita ei olis Hemmingin käännös tarvinnutkaan.
Sillä josko näilläkin käännöksillä on yllämainitut ulkonaiset virheet,
niin ompa myös samat ansiot: selvä, sujuva ajatus ja erinomaisen rikas,
elävä kieli. Kääntäessä hän ei ole aina tarkoin noudatellut latinaisten
virtten henkeäkään ("toimi" = merkitys), vaan missä se oli katolinen,
muuttanut sen uuden uskon mukaan. Kussa esim. neitsyt Maariata
ylistetään, hän sen on omistanut Jesukselle j.n.e. Myöskin on hän
semmoisten sanain ja vertausten sijaan, jotka koskevat Suomelle
vieraisin ja siis rahvaallemme äkkinäisiin asioihin ja oloihin, pannut
kaikille tiettyjä, yksinkertaisempia. Usein käännöstään sovittaa
niinkin että siihen tulee ajatusriimiä (alkusointua on aina).

Tämä kirjanen sisältää 75 virttä, nimittäin: Kristuksen syntymisestä
24; piinasta, kuolemasta ja ylösnousemisesta 7; pyhästä ehtoollisesta
2; Pyhästä Hengestä 1; kolminaisuudesta 3; rukousvirsiä 4; sovinnosta
3; elämän vaivoista, turhuudesta ja lopusta 14; teinein elosta ja
tavoista 8; historiallisia 6 (joista 2 ensimmäistä Piplian historiasta,
3:s Kristinuskon tuonnista Suomeen, 4:s Valdemar ja Erik herttuain
murhasta, 5:s maanpakolaisen virsi ja 6:s Tukholman verikylystä) ja
viimein keväästä 3. -- Esimerkiksi kuinka Hemming suomenteli saakoon
tässä sijan seuraava:

        De Concordia.

    O quam mundum, quam jucundum
    Vivere concorditer;
    Nam Psalmista verba ista
    Loquitor veraciter.
    Hac virtute sunt solutae
    Res unitae fortiter;
    Jussu oris Creatoris vivunt regulariter.
    Herus verus fert syncerus:
    Sancti sunt pacifici,
    Grati nati, non vocati
    Fiunt hi deifici.

    Christianus is insanus
    Subito efficitur,
    Cujus ore, corde fore
    Vera pax non cernitur.
    Illo ore, corde fore
    Vera pax non cernitur,
    Quo conjurat, patrem curat
    Sternere ut legitur.
    Ipso corde, pleno sorde,
    Cain simul corruit,
    Vehementer, fraudulenter
    Dum in fratresm irruit.

    Hanc in facto nuper acto
    Schariot non habuit,
    Dum lethale, heu tam male,
    Laqueo se induit.
    Magnum donum, summum bonum
    Confert pacis dignitas;
    Tollit bella, cordis fella,
    Mentis fit synceritas;
    Est amoris vinclum foris,    Optima felicitas;
    Premit iras intus diras,
    Oris est suavitas.

Suomeksi se kuuluu näin:

    O qui luotuis, sangen suotuis
    Elää yximielsydhes!
    Quin psalmeisa Daavid veisa
    Täödhen todhen totudhes.
    Tällä ikeel, sitkjäll siteell
    Irtamad yhdistetän,
    Luojan säädhyn, pyhän käskyn
    Perään oikein eletän.
    Herran omad, raohan pojad,
    Herrap' raohan tekiä.
    Hyvän suovat armost ovat
    Herran oikiad sikiäd.

    Idz ihminen ihmellinen
    Hulluxi houcattuva;
    Suus, sydhämes, ei näy toimes
    Raohaa oikjat olevan,
    Vaicka raoha suusa pauha,
    Raoha pois on sydhämest;
    Veli veljens, poica isäns
    Tavast löytän tappamast
    Vieckal kielell, pahall mielell
    Caain cauhjast langeisi,
    Vihall julmall, väel tuimall
    Veljens päällä (sic!) carcaisi.

    Raohan sidhett eipä pidhett
    Juuttald sild suun antajald;
    Pahoin petti, itzens hirtti,
    Keskeld pacaht pettäjä.
    Paljon hyvää, hyödyttävää
    Saatta raoha, yxmielisys:
    Sodhad soitta, vihad voitta
    Sydhämes on ystävys.
    Rackaun siteest, raohan ikeest
    Elämäs on autuus.

Eikä pahaksune lukija jos tähän panen vielä toisenkin virren
näytteeksi.

      In vernali tempore.

    Kylmän talven taucoman
    Päivän penseys soima
    Vilun valjun vaipuman
    Auttap auringon voima.
    Kevät näke kesän tuoman,
    Hengetöin hangidze vircoman;
    Covan callon alda
    Meri maa ja mandere,
    Orghod, kedhod cans cangared
    Toevovad suven valta.

    Pilved pacon pois pyrkiväd,
    Sejästys taevan täyttäp;
    Ilmad angarad asettuvat
    Auringo lämbymäns näyttäp;
    Toucoo toivottap kyhkyinen,
    Lindu pieni pääskynen
    Suven sanoman saattap,
    Käed cuckuvad cuusistos,
    Linnud laolavad haavistos,
    Visertäin suven virttä.

    Lehdhed puihin myös puhkevat,
    Vesoivat suured ett piened,
    Metzäd, vainjod vihoittavat,
    Casvavat niityd ja niemed;
    Cuckaised ihanast cucoistuvat,
    Maast maan yrtid ylöskäevät,
    Hajahtain makjall päänäns;
    Cuolled elämän ihastuvat
    Linnud, luodhud caick iloidzevat,
    Ilma on iloa täynäns.

    Herran ihmeit ajatelcam,
    Uscocam händ hänen töistäns.
    Hänen murhettans muistacam,
    Jonga hän pitäpi meistä.
    Luodhud siuna caick sikjämän,
    Linnud, calad cans casvaman,
    Elämäd, laehod meil laina.
    Luodhuin cansa caick iloidcam,
    Herran hyvyttä kiittäkäm,
    Jonga meill osottap aina.

Tässä kirjassa olevia virsiä painettiin 8 arkkina v. 1686,[82] 16 v.
1701[83] (uusia painoksia 1702, 34, ja 38) sekä 30 v. 1750[84]
(uudestaan 4 kertaa). Ja nykyiseen virsikirjaamme siitä on otettu N:o
137, 263 ja 276 (vähän muutettu; se alkaa tässä: "Lah laula olen
aicon").

Näistä kaikista jo näkyy ettei Herr Hemming Maskun kirkkoherra juuri
ollut tavallinen mies. Sillä josko häneltä värsymitta ja riimi
enemmiten menikin nurinniskoin, niin ei saa unhottaa että hän siihen
aikaan kuin semmoisiin vielä tuskin oli yritettykään, on jälkeensä
jättänyt 217 virttä, joista suurin osa käännettyjä, mutta myös
jommoinenkin joukko omia ja mukailuksia, ynnä että kummissakin, mutta
varsinkin jälkimäisissä näytti ammentavansa Suomen kielen rikkaimmasta,
raikkaammasta lähteestä, -- ja sentähden hän epäilemättä ansaitsee
tulla muistetuksi Agricolan ja Suomalaisen, Suomen kielen ensimmäisten
viljelijäin rinnalla. -- Merkittävä on myöskin se suomalainen luonne,
joka alkusoinnussa, ajatusriimissä sekä runomitassa ilmottuu
ensimäisten virrenseppiemme, mutta varsinkin Hemmingin käsi-aloissa.

Tälla lailla oli nyt Suomi tullut kirjakieleksi ja sillä pelastettu
vajoamasta raa'aksi talonpoikaiseksi patois'ksi. Sillä keinoin oli myös
muuri rakennettu, joka varjeli ja säilytti kansallisuuttamme siksi kuin
senkin päivä kerran piti koittaa. Mitä kielestämme muukalaisetkin
alkoivat arvella, näkyy seuraavasta lauseesta:[85] "Eikä ole Suomen
kieli niinkään viljelemätön kuin muutamat luulevat, koska sillä löytyy
painettuna enimmät sekä Vanhan että Uuden Testamentin kirjat, ynnä myös
virsikirja ja katkismus, vieläpä päivä päivältä erinomaisesti karttuu.
Eikä ole uusi ja nykysin keksitty, vaan on heti Suomen kansan
ensisyntymisestä alkain tähän päivään saakka, monen vuosisadan
vierressä, säilynyt eheänä ja rikkomattomana; sitä ei ole saanut
hävitetyksi Venäläinen naapuri eikä Suomen maan vallottanut
Ruotsalainen".[86]



Ruotsalaistulvan aikakausi 1640-1721.


Suomi edellisenä aikakautena oli tullut likempään yhteyteen Ruotsin
kanssa. Sen hallitus ja kirkko oli kokonaan tullut järjestetyksi
Ruotsin mukaan. Mutta kuitenkin on tältä ajalta säilynyt selvempiä
todistuksia siihen, ettei omat miehet eikä Ruotsalaisetkaan pitäneet
Suomea tavallisena maakuntana. Heistä näkyy Ruotsin ja Suomen väli
olleen paljon enemmän kahden kansan liittona, kuin sitä täydellistä
yhteyttä mikä on saman kansan erimaakuntien asukkailla. Ikään kuin
Kalmarin liitto muinoin oli yhdistänyt kaikki Skandinavian kansat, niin
olivat Suomalaiset vieläkin erikseen liitossa Ruotsalaisten
kanssa, sillä erotuksella vaan etteivät he siinä nähneet mitään
kansallisuutensa polkemista eikä väkivaltaa, vaan päinvastaan turvaa ja
suojelusta. Sen ajan Suomalaiset yhtenään kehuvat tästä liitosta,
houraelevat siitä kuinka muka heidän ja Ruotsalaisten _yhteiset
esi-isät, nuot vanhat Skytiläiset_ ovat yhdessä sotia käyneet ja
kiittävät Ruotsalaisia siitä että heille ovat tuoneet kristinuskon ja
nyt senlisäksi -- _yliopiston_. Tätä Suomalaisten mieltä joka
useammasta Suomalaisten lauseesta näkyy, on Ruotsalainenkin Wexionius
ilmottanut kirjotuksessaan: Natales Academiae Aboensis 1648, sanoen
ettei Ruotsi millään paremmin olisi voinut itseensä sitoa (sibi
devincire) mainiota Suomen kansaa (celeberrimam gentem Fennorum) kuin
yliopiston asettamisella. Tämän ja kristinuskon tuomisen tähden
Suomalaiset huutavat: Voi niitä onnen päiviä Ruotsin valtikan suojassa.
Ijäti pysymme uskollisna ja annamme varamme, henkemme alttiiksi Ruotsin
eteen! -- Koko Ruotsin valtakunnan onnea, menestystä ja kunniaa
Suomalaisetkin katsoivat yhteiseksi omaksi; mutta sen sivussa oli
heillä oma kansallisuutensa ynnä sen muinaiset muistot, sen nykyinen
onni ja kunnia hellän rakkauden esineenä.

Tulkoot nyt senajan miehet vieraina miehinä tätä todistamaan ja
ottakaamme ensiksin esiin _Ruotsalaiset_.

Yllämainittu Mikael Wexionius, Ruotsissa syntynyt, mutta tullut Suomen
yliopiston provessoriksi, sanoo: "Se _liitto_, joka Ruotsin valtaa
paraten vakuuttaa, _on tuo useampain valtakuntain perin kiinteä yhteys,
ja Ruotsin, Gotin ynnä Suomen aivan täydellinen liitto_".[87] Hän
kirjassaan enemmiten puhuu erikseen Sveo-goteista ja Fenneista,
vertaillen niiden eriluonteet y.m., mutta luettelee myöskin sekasin
kummankin kaupungit, aateliset y.m. Vaan merkittävää on että hän,
aateliset sekasin luetellenkin, kuitenkin aina mainitsee, mitkä suvut
kuuluvat Suomeen. Itsestä hänen kirjansa nimestäkin jo näkyy että hän
Suomen piti Ruotsin ja Gotin vertaisena eikä ollut se hänen silmissään
"subjecta provincia". -- Sama mies[88] _patria'kseen_ kyllä tietysti
sanoo Ruotsin, vaan puhuu Suomen pääkaupungista (metropolis) Turusta,
ja kehottaen kaikki Ruotsinvallan asukkaat riemuitsemaan uuden
kolmannen yliopiston saamisesta, eroittaa ne kuitenkin näin:

    "Quin igitur gaudemus Sueci!
    Quin exultamus Fenni!"

    (Miks' emme riemuitse Suomalaiset!
    Miks' emme iloitse Ruotsalaiset!)

Ja Suomeen tullessaan hän lauloi:

    Terve Suomen urhokas kansa, terve!
    Ota vastaan Gotin rannoilta tulevaa uutta vierasta.
    Eipä kuitenkaan enää kulkijaa vierasta, vaan tulevaa kansalaista;
    Vaikka syntysin Gotilainen, tulen nyt Suomalaiseksi.[89]

Schefferus kirjaansa "Suecia litterata" 1680 liitti erikseen lisäyksen,
jossa mainitsi muutamia Suomen kansan kirjaniekkoja.[90]

Ja vielä vuonna 1719 sanoo Stjernman, toimittaessaan luettelon Turun
oppineitten töistä (Aboa litterata): "Ettei arveltaisi ikään kuin
vieraasen viljaan sirpillä koskevani -- -- kun vieraita ja muun maan
töitä[91] Tukholmassa olen ruvennut keräelemään". --

Tunnustaapa itse hallituskin Suomea erinäiseksi maaksi. Tämän
vuosisadan kuluessa ulostulleilla Rukouspäivän julistuksilla on melkein
aina päälläkirjotuksena: -- -- "coco Ruotsis ja sen alla olevis
maacunnis, nijn myös Suures Ruchtinanmaasa Suomes"; -- -- välistä
sanotaan; "_sekä myös_" tahi "samalmuoto myös".[92] Sama näkyy välistä
asetuksissakin esim. Kuninkaall. suojeluskirja tullimiehille "Ruotzis,
Suomes ja niiden alla olevisa maacunnisa" 1681[93] -- "Cuning. Maj:n
säändö yhdestä yhteisestä Contributiosta -- -- Ruotzis ja Suomes" -- --
1699.[94]

_Suomalaisten_ puolesta lienee vähäinen todistus siinäkin että Turun
hovi-oikeuden esimies Juhana Kurck (k. 1652) keräeli tietoja _Suomen_
aatelistosta[95] ja saman hovi-oikeuden vara-esimies Sven Lejonmarck
(k. 1728; Mikael Agricolan pojanpojan poika) kokoeli aineita "_Suomen,
kotimaansa historiaan_".[96]

Turun mainitsee Suomalainenkin Samuel Justander nimellä "Finlandiae
metropolis".[97] Hartikka Speitz, Hämäläinen, Sota-artikelein
käännöksestä[98] sanoo sen tehneensä "isänmaalle (nimittäin Ruotsin
valtakunnalle) ja _omalle kansalleen_ mieliksi". -- Ja missä
suomenkielisissä arkkiveisuissa ja muissa runoelmissa on puhetta
Ruotsinvallan oloista ja onnesta, aina pannaan rinnakkain "Ruotzi" ja
"Suomi". Katsokaamme esimerkiksi veisu Juutinsodasta XI:n Kaarlen
aikana;[99]

    "Cuin on tehnyt onnellisex
    Aset Ruotzin sekä Suomen."

Laurentius Petri Tammelinon Ajantieto 1658:[100]

    "Tästä tuli Ruotzalaisill
    Suru sekä Suomalaisill" -- --

Ruotsin suruveisu Ulrika Eleonoran kuolemasta 1693:[101]

    "Ruotzi riutu kyynelildä,
    Nijn myös Suomi suruinen."

Arkkiveisu vuodelta 1683:[102]

    "O sinä surullinen Suomen maa,
    Ota myös röyckiä Ruotzi vaari taa!"

Andreas Dalenius latinaisessa jälkimuistossa[103] yllämainitulle Juhana
Kurelle puhuu: "koko Ruotsi-Gotilaisen ja Suomalaisen maailman
parusta", kutsuu häntä "Suomenmaan jaloksi valoksi"; niin myös
"kotimaa" (Suomi) ja "koko Ruotsi" j.n.e.

Provessori Thuronius tervehdyspuheessa Kustavi Bjelkelle, kun palasi
lähettiläsmatkasta Moskovaan 1659,[104] sanoo hänen tuoneen rauhan
"Suomen maailmalle"; -- -- hänen asettaneen sodan "koko isänmaan
mieliksi, mutta varsinkin tämän kansan onneksi"; niin myös "Suomen
kansamme" j.n.e.

Mutta ihmeellisin kaikista tämän ajan säilyneistä lauseista on Barthold
Lachmannin, Viipurin kymnasin opettajan ylistyspuhe X:lle Kaarle
Kustaville 1657. Hän sanoo kuninkaan ansaitsevan "yhteisen kotimaan
ylistyksen. _Yhteisenpä kotimaan_ sanon syyllä, _vasten pahansuovien
tahtoakin_, koska emme ole orjuuteen, vaan liittoon, ystävyyteen ja
valtakunnalliseen toveriuteen otetut sinä onnellisna päivänä kun tämä
Karjalan herttuakunta yhdistettiin Ruotsin valtaan".[105] Tästä
näyttäisi kuin olisi monenkin Suomalaisen sydämmessä kytenyt joku
salainen kateus tätä "röykkiätä Ruotsia" vastaan, jonka rinnalla
"surkea Suomi" ei oikein kyennyt vertaisena pysymään. Merkittävä
kuitenkin on että löytyy semmoisia varsinkin ruotsinkielisiä
juhlapuheita tältä aikakaudelta, joissa ei Suomesta mainita sanaakaan,
vaan ainoastaan: "Vij Svea rikes inbyggare", "vårt kära fädernesland
Sverge" j.n.e. Mutta en ole nähnyt että niissakään sanoisivat: Me
Ruotsalaiset.

Kaksi seikkaa on merkittävänä tällä aikakaudella, jotka suomalaisuuteen
ovat vaikuttaneet kahdella tavalla, sekä _kiihottamalla että
masentamalla_! Nämät seikat ovat Ruotsin _voitolliset sodat_ ja _oman
yliopiston saaminen Suomeen_.

Ruotsin valta tällä aikakaudella oli kukkuroillaan. Mitä Suuri Kustaa
Aatolppi oli alottanut ja viisas Oxenstjerna jatkanut, Itämeren
saattamista Ruotsinmaan järveksi, sen uljas X:s Kaarle Kustavi jo oli
täyttämäisillään, koska tuima Tuoni hänen kädestään vaivutti voittosan
miekan. Mutta niinkin oli Ruotsi saanut sijan Europan mahtavimpien
valtain neuvokunnassa; kuulunsa oli kaikunut ympäri maailman, loistonsa
huikaisutti sekä omain että ulkolaistenkin silmät, niin eteivät nähneet
kuinka heiluvalla pohjalla tämä suuruus seisoi.

Suomellakin tämän vallan, maineen ja loiston hankkimisessa oli ollut
runsas osansa. Tuhansittain oli sen poikia viety Ruotsin
tappelutanterille vertansa vuodattamaan, viimeisen leipäpalasen ja
pohjimmaisen äyrinsä se usein oli antanut Ruotsin sotajoukkojen
varustamiseen. -- Mutta tässäkin taas toteutui ikivanha sanalaskumme:
"Ei ole herrain kanssa marjaan menemistä, vievät marjat ja ropeenkin."
-- Kohta kuulemme Suomalaisen, Juslenion suusta valituksen, että
Suomalaisia soimataan toimettomiksi ja typeriksi, koska "mitä urhotöitä
tehnevätkin, se ulkolaisten tietoon tulee Ruotsalaisten nimellä, kun
Ruotsi on koko valtakunnan nimi. Luki mitä historiaa tahansa Ruotsin
sodista, niin harvoin siinä Suomalaisia mainitaankaan, vaikka he
Puolassa ja Venäellä, jotka heitä ovat lähempänä, välistä yksinään,
vaan useimmiten edes suurimmaksi osaksi ovat kantaneet sodan
rasituksia".[106]

Mutta ei siinä ole kaikki. Ruotsalaiset eivät vieneet ainoastaan
"marjoja", vaan "ropeenkin". Moni Suomen vanhoja, mainioita
aatelissukuja, kohoten valtakunnan korkeimpiin virkoihin, muutti pois
Suomesta, vähitellen vierautuen kotimaastaan. Eikä mennyt sitä tietä
ainoastaan synty-aateli, vaan neronkin aatelia houkutteli puoleensa
Ruotsissa saatava suurempi valta ja kunnia. Tämmöisistä mainittakoon
vaan Johannes Paulinus, sittemmin loistavammalla nimellä sanottu
Liljenstedt. -- Ja muihinkin, jotka kotimaassa pysyivät, on tämä loisto
tainnut vaikuttaa, vetäen heidän silmänsä pois erinäisestä kotimaasta
yhteiseen. Valittaahan Jusleniuskin että ulkolaisten mukaan
Suomalaisetkin ovat ruvenneet halveksimaan omaa kansaansa ja
maata.[107]

Tämä oli se masentavainen puoli, mutta oli sillä kuitenkin myös toinen
kiihottavainen, niin ettei voi sanoa Suomen poikain veren vuotaneen
aivan hyödyttömästi omalle maallekaan. Ruotsalaiset edes oppivat
heitä suuremmassa kunniassa pitämään niinkuin näkyy useammista
laulupalaisista, jotka Juslenius on ottanut väitökseensä "Aboa vetus &
nova."

Esim.

    "_Suomen kansa_ varsinkin saavutti voiton,
    Muun joukon vaan katsellessa tappelua".[108]

Samaten:

    "Ei pelännyt _Suomen kansa_ kuolemaa, vihurina
    Ryntäten, vihollisten parveen tunki koko joukko".[109]

ynnä muita sellaisia.

Suomalaisissakin, edes muutamissa, kiihottivat omain miesten
urhotyöt kansallistuntoa. Selvinnä todistuksena siihen on meille
Paulinus-Liljenstedtin, silloisen ylioppilaan Upsalalla, Greikan
kielellä sepittämä, kuusmittainen runoelma "Suomen kunnia" 1678.[110]
Tästä meille leimaelee vastaan palava rakkaus Suomeen. Hän kiittää
kaikki mitä kotimaassa on: Ei missään ole senvertaista luonnon
kauneutta, tuskin Thessalian Tempessäkään! Tässä ei ole myrkkyheiniä
eikä pian minkäänlaisia petoja. Ja Suomen miehissä ei ole petosta, ei
vilppiä, eikä, sanalla sanoen, mitään vikaa. Herkkuja maa kyllä ei
anna, vaan ei niistä huolitakaan. -- Sitten muistuttaa että Suomi on
kasvattanut jalosukuisiakin miehiä: Kurkia, Hornia, Flemingiä sekä
Creutziä, ja _Suomen soturia on nähnyt Germania sekä Kimbria_ (Tanska).
"Ken voisikaan kieltää (muu kuin kateus!) että _Finnonit ovat avaran
maailman etevimpiä kansoja_." Lopussa vasta virkkaa pari sanaa
Ruotsistakin, rukoellen: "Oi anna, Jumala, ijänikuisesti kukoistaa
Suomen maan! Älköön _Suecian maassa_ saako koskaan reipastella
Germanian tai Kimbrian sotilas!"

Tämä sydämestä puhkennut riemu Suomen kauneudesta ynnä miestensä
urhoollisuudesta kaikui kauvas tuleviin aikoihin. Samat ajatukset,
vaikka selvempänä, näemme Juslenion väitöksissä "Aboa vetus & nova"
1700 ja "Vindiciae Fennorum" 1703. Ja tämän lauseilla puolusti vielä
Juhana Arckenholtz v. 1756 Suomalaisia erään Lyttichin sanomalehden
soimauksia vastaan, ylpeydellä luetellen maamiestensä tekoja Kustaa
Aatolpin ynnä X:n, XI:n ja XII:n Kaarlen aikoina.[111]

Kansallistuntoa kiihottanut lienee myöskin tuo näillä ajoilla syntynyt
tarina muinaisesta Suomen vallasta monin kuningasnimineen. Tämä
suloinen unelma kesti aina Porthanin aikoihin asti, ja ylpeydellä
juttelee Suomen kuninkaista Juslenius ja vielä Arckenholtzikin.

Toinen tärkeä seikka suomalaisuuden suhteen on oman hovi-oikeuden ja
yliopiston perustaminen. Tästä lainkäytännön keskuuspaikan ynnä
korkeimman opin lähteen saamisesta Suomen itsenäistunto tietysti sai
paljon vahvistusta. Ja rahvaasta kohosi suuri joukko miehiä, jotka
opilla ja taidollaan tekivät kunniaa Suomen kansalle.

Mutta näillä laitoksilla oli seurauksena toinen seikka, joka
suomalaisuudelle oli suureksi vahingoksi, nimittäin se mahdoton
_Ruotsalaisten joukko_, joka tällä aikakaudella tulvasi Suomeen.

Vuonna 1623 Turkuun oli asetettu hovi-oikeus. Sen esimiehistä ja
vara-esimiehistä, yhteen lukien vuoteen 1809 asti, on 2/3 ollut
Ruotsalaisia; jäsenistäkin alussa samalla lailla 2/3; mutta vähitellen
eneni Suomalaisten joukko, niin että 1700-60 kumpiakin sama verta ja
1760-1809 Suomalaisia 2 yhtä Ruotsalaista vastaan.[112]

Vuonna 1640 perustettiin jalojen Ruotsin miesten, kreivi Brahen ja
piispa Rothovion toimesta Turkuun yliopisto, "Academia Fennorum".
Ensimäisistä 11 provessorista oli vaan 2 Suomalaista. Näiden
provessorein joukossa loistivat nimet Aeschillus Petraeus, Johannes
Terserus, Johannes Dalekarlus (Stjernhöök) ja Mikael Wexionius
(Gyldenstolpe). Ruotsin paraita tiedon kynttilöitä oli siis pantu
valistamaan synkeätä Suomenmaata. Turun yliopisto tällä lailla voitti
Upsalankin, Tartosta puhumatta. Kummako jos Ruotsista nuorukaisia
joukottain virtasi Auran rannoille kuulemaan "noita syntyjä syviä" niin
mainioin miesten suusta. Ja näiden provessorein erottuakin kesti tätä
tulvaa kauvan aikaa, arvattavasti siitä syystä että elanto Turussa,
"viljamaan" pääkaupungissaa, saattoi olla huokeampi kuin muissa
Ruotsinvallan yliopistokaupungeissa. Turussa pidetyistä väitöksistä ja
puheista[113] näkyy että ensi-aikoina, Kristiinan ja Kaarle Kustavin
hallitessa, Turun yliopistossa oli 2 Ruotsalaista 1 Suomalaista
vastaan, XI:n Kaarlen aikana kumpiakin sama verta, vaan 1697-1713,
johon Stjernman'in luettelo loppuu, jo 2 Suomalaista 1 Ruotsalaista
vastaan.[114] -- Vaan kun Juslenius sanoo[115] muutamia vuosia ennen
1700 Turussa olleen 700 ylioppilasta, niin luultavasti oli
Ruotsalaisten luku vieläkin suurempi kuin väitöksistä näkyy. --
Provessoreiksi pyrki kohta paljon Suomalaisia, niin että jo 1640-1722
heitä on puolet ja 1722-1809 Suomalaisten määrä on yhä enenemässä, niin
että koko luvusta tekevät 2/3.[116]

Vaan kummallisinta on että koko tällä aikakaudella ja kauemminkin s.o.
Rothoviosta (1627) alkain Mennanderiin (1757) asti, 130 vuoden kuluessa
ainoasti kerran (1728-33 Lauri Tammelin) Suomalainen sai Turun hiipan
päähänsä! Ja Viipurin piispoista, siitä ajasta kun se jälleen
erotettiin, Isoon vihaan asti, ovat puolet olleet ruotsinsukuisia.
Olisiko tuossa kukaties ollut valtiollista varovaisuutta?

Ylipäätänsä ei näy että Ruotsalaiset olisivat vihanneet suomalaisuutta
tahi tahtoneet sitä polkea, josko lieneekin ollut joukossa semmoisia
kuin tuo Juslenion mainitsema,[117] jotka röykkeydessään vaativat
Suomenkielen peräti hävitettäväksi. -- Ensin tänne tullessa taisi kyllä
monikin, niinkuin Rothovius piispa pitää kansaamme raakoina
metsikköinä, mutta tutuksi tultua sitten Suomalaisiin suostua.
Näemmehän esim. Wexionion Suomen maata ja kansaa hyvinkin hyväilevän ja
ylistävän. Ja Suomen kielenkin oppimista (joka muuten siihen aikaan
vielä oli täytymys, kun Turku, niinkuin kohta saamme nähdä, vielä oli
niin vahvasti suomalainen) sekä edistämistä on moni heistä harrastanut.
Että tämmöisiä Suomen ystäviä koommaltakin löytyi, kukaties todistanee
1646 vuoden manualen rukouskirjan eteen pantu omistus: "Caikille
jumalisille cunnialisille Suomalaisille ja mutoin _Suomen kielen
racastavaisille, holhoille_". -- --[118]

Ensimäisenä Suomen holhoojien joukossa on mainittava se mies, jolle
Suomi muutenkin on ikuisessa kiitollisuuden velassa, Suomen
kenralikuvernöri, kreivi _Pietari Brahe_. Yleiseen tiettyä lienee että
hän paljon auttoi Rothoviusta varain hankkimisessa Suomen Piplian
painattamiseen; vaan harva tietänee että hänen kehotuksestaan syntyi
ensimäinen Suomen kielioppi. Aeschillus Petraeus esipuheessa tähän
tekemäänsä kirjaan sanoo: "Että tämmöinen kielioppi on tullut
sepitetyksi ja tehdyksi, on tapahtunut Teidän Mainioimman Korkeutenne
kehotuksesta ja käskystä. Sillä sitä ainoasti T.M. Kork. harrastaa,
että tässä yhteinen hyöty edistettäisiin, että alamaiset tulisivat
onnellisiksi -- -- _ja tämän kansan kieli tulisi mainioksi_".[119]

Tässä on jo samassa tullut mainituksi kaksi muuta jaloa Ruotsalaista,
joilla oli sama mieli Suomea kohtaan. Rothovius kyllä ei itse ole
mitään kirjottanut, sillä tänne tullessaan jo oli 57 vuotinen eikä siis
enää kerinnyt oppia selväksi Suomalaiseksi. Vaan tietty on että hän
Suomalaisille hankki omakielisen Piplian. -- Vieläkin suuremman
kiitoksen ansaitsee meiltä Aeschillus Petraeus, josta Laurentius
Pietarinpoika Ajantiedossaan laulaa:

    "Ah mun armast isänmaata!
    Sangen suloist Suomen saarta!
    Annoi Jumal armost juuri
    Doctor Eskel Petreuxen
    Ruotzis syndynen, Suomen suostunen."

Hän tuli Suomeen melkein yht'aikaa Rothovion kanssa, nimittäin 1628
uskon opettajaksi Turun kouluun. Sitten tuli opettajaksi Turun uuteen
lukioon, yliopiston provessoriksi ja viimein, Rothovion kuoltua,
hippakunnan papisto hänen yksimielisesti valitsi piispaksi, jona kuoli
1657. -- Paraassa ijässään, 35 vuotiaana, tultua Suomeen, hänen olikin
paljon helpompi kuin Rothovion kokonaan mukaantua Suomen
kansallisuuteen. Hän näkyy Suomen kielen oppineen perin pohjin, niin
että taisi saarnata Suomeksi, olla työnjohtajana Pipliaa käännettäessä,
kirjottaa suomenkielisen kulkukirjeen[120] ja sepittää Suomen
kieliopinkin.[121] Tämän esipuheessa hän sanoo omaksi tarpeeksi jo
ennen tutkineensa Suomen kielen sääntöjä, josta kirkossa, Piplian
käännöksessä sekä jokapäiväisissä askareissa oli nähnyt paljon hyötyä.
Saman hyödyn tästä toivoin muillenkin; "sillä josko pakko muukalaisia
(myös Sueci!) opettaakin Suomen kieltä melskaamaan, niin kuitenkin,
niinkuin sanotaan: 'äitin kieli voittaa (tämä on hänellä Suomeksi). Ja
vaikkei tuommoinen huolettomuus haitakaan eikä siitä kunnon miehen
kuulu pahene, eikä hänelle mitään vaaraa ole,[122] niin kuitenkin on
ikävää". Suurta hartautta Suomen kielen edistämiseksi näyttivät myöskin
molemmat Gezeliot, suomenkielisten kirjain painattamisella. Ja
muutenkin ovat useammat Turun ruotsalaisista provessoreista
kirjottaneet Suomea. Lopuksi en voi olla tähän panematta omistussanoja
Tukholmassa v. 1693 Henrik Keiserin kirjapainosta tulleesen "Uuteen
Suomenkieliseen Manualeen".[123] Henrik Keiser sen omistaa Suomen
piispoille ynnä muille seurakunnan paimenille lausuen: "Älkät ihmetelkö
että minä Teitä Suomen kielellä puhuttelen. Joca ei sentähden tapahdu,
että täsä Cun. Maj:n Residentz Caupungisa sitä kieldä suuresti puhutan
eli että täsä jocu väestä ricas seuracunda sijtä ylistettävästä
cansasta olis. Mutta nijncuin minulla se onni ollut on, ettän minun
oppivuoteni Turun caupungisa olen viettänyt ja sillä tilalla myös ei
ainoastans tullut tundeman sen ylistettävän Nationin kieldä, mutta myös
hänen kijtettävät tapans, urhollisen toimens ja miehudens", niin
sentähden ei sano säästävänsä vaivaa eikä varaa suomenkielisiä kirjoja
toimittaessa, "osottaen myös sillä samalla, että täälläkin niitä
löytyy, jotca sitä jaloa Suomenkieldä, ei yläncatseesa, vaan suuressa
arvosa ja cunniasa pitävät" j.n.e.

Myöskin esivallan puolesta emme havaitse vihaa Suomen kieltä vastaan,
päinvastoin sitä edistetään monellakin tavalla. Samatenkuin III:s
Juhana Suomalaiselle suomenkielisten kirjain toimituksesta oli antanut
palkintoja, niin nytkin valtiovaroilla painettiin Suomen Pipliä 1642
(IX:n Kaarle oli jo 1602 asettanut toimikunnan Piplian suomennosta
varten,[124] vaan mikä lie ollut syynä ettei siitä tullut mitään) ynnä
sen uusi painos 1685. -- Kristiinan ajoilta alkoi tulla tiheämmin
suomenkielisiä kunink. julistuksia, kutsumuskirjoja valtiopäiville ja
kertomuksia sota-asioista kirkoissa luettavaksi. Tässäkin kenties
lienee Brahen toimen jälkiä, koska ensimäinen virallinen kääntäjä Erik
Justander kuuluu olleen hänen erinomaisessa suosiossaan. Esivallan
käskystä suomennettiin myöskin Kustaa Aatolpin Sota-artikelit 1642[125]
ja koko Ruotsin laki (Abram Kollanius),[126], joka kuitenkin ei tullut
painoon. Suomeksi painettiin paitsi näitä sitten XI:n Kaarlen
sota-artikelit 1683[127] ja Kirkkolaki 1686.[128] --

Näistä Ruotsin miesten sekä esivallan toimista Suomenkielen
edistämiseksi on tässä laveamin juteltu todisteeksi, ettei Suomi
mistään ulkonaisesta pakosta paennut yhä alhaisempiin kansan säätyihin.

Me tiedämme että Ruotsi Suomen rinnalla kauan aikaa jo oli ollut
ylhäisempäin säätyin kielenä Suomessa.[129] Yllämainittu Petraeon lause
todistaa myös ettei Suomenkieltä Ruotsalaistulvan alkaessakaan pidetty
erin suuressa arvossa. Luonnollista siis oli että tuo mahdoton Suomeen
virtaava Ruotsalaisjoukko saatti Suomenkin ylhäisempiin säätyihin vielä
enemmän ruotsalaisuutta. Agricola papeille oli kirjottanut Suomeksi,
hänen jälkeiset suomensukuiset piispat Latinaksi, vaan tämän ajan
Ruotsista tulleet piispat alkoivat yhä enemmän Latinan sijasta
kulkukirjeissään käyttää _Ruotsia_.[130] Suomensukuiset piispat
kukaties olisivat ruvenneet viljelemään Suomea! Kuinka ylhäisemmät
säädyt jo silloin rakastivat ruotsalaisuutta näkyy siitäkin että
senaikuisista ruumissaarnoista aatelisille, kauppamiehille ja papeille
enimmät ovat Ruotsiksi;[131] ainoastaan joku papille tai papin rouvalle
pidetty löytyy Suomeksi. -- Oli niitäkin, jotka jo alkoivat pitää
Ruotsinkieltä ihan omanaan, johon on todistuksena että Kaapriel
(Laurinpoika) Tammelinus vuonna 1664 painatti: Förteckning uppå de
svenska ord -- -- _i vår svenska bibel_.[132] Jopa alkoi
Suomalaisissakin löytyä semmoisia, jotka omaa kieltään aivan
halveksivat, jonka surullisella tavalla todistaa seuraavaa tapaus:[133]
Vuonna 1694 oli Turun tuomiseurakunta tullut jaetuksi ruotsalaiseksi ja
suomalaiseksi, joista edellinen määrättiin virkapitäjäksi ensimäiselle
uskonopin provessorille. Kunpa Suomalainen (kuitenkin ruotsalaisesta
isästä syntynyt) Juhana Flachsenius siihen virkaan nimitettiin, esitti
piispa, nuorempi Gezelius, hänelle virkapitäjäksi Turun suomalaisen
seurakunnan ynnä sen lisäksi Nummen. _Mutta Flachsenius sen arveli
arvonsa halvennukseksi_ eikä sanonut siihen suostuvansa muuhun ehtoon,
kuin jos piispa itse rupeaisi Turun ruotsalaisen seurakunnan
kirkkoherraksi. Toinen suomalaisuuden halpenemista todistava seikka on
sekin että suomalaiset nimet papistosta kokonaan katoavat. Ne
väännettiin latinaisiksi. Ruotsalaisia nimiä ruvettiin vasta
seuraavalla vuosisadalla ottamaan.

Tällä aikakaudella kuitenkin ei suomalaisuus vielä niin tuntuvasti
laimentunut. Porvarisäädyssä se vielä oli hyvin vahvana. Vuonna 1651
Turussa[134] oli 992 porvaria, joista 98 ruotsin-, 35 ulkolais-, ja 367
suomennimisiä ynnä 492 sukunimetöntä. Pormestaria oli 5 (!), joista 3,
ja raatimiehiä 8, joista 4 ruotsinnimisiä. Tästä näkyy että
ruotsalaisuus kaupungin hallituksessa jo oli päällimmäisnä; mutta tulee
kuitenkin vielä niissä suomennimisiä vastaan esim. Sipri Salcko 1646
raatimies Turussa.[135] Porvariston suomalaisuutta sekin todistaa, että
heitä koskevia asetuksia käännettiin Suomeksi, esim. "Cun. Maj." Asetos
ja Käsky, muutamitten ylitzekäymisitten ja sijvottomuutten
poispoistamisest, valdakunnan Borgerskapin eli Cauppamiesten kihlauxis,
pidois -- -- nijn myös vattein parsissa Anno 1664.[136] -- Ja vielä v.
1700 oli Turussa 991:stä porvarista 401 suomennimistä, 30 suomesta
väännettyä, esim. Herkepeus, 230 ruotsin- ja 69 saksannimisen kanssa;
sukunimettä oli 261.[137] Melkein kaikki suomennimiset tavataan
säätynimellä "borgare", mutta on niitä vielä ammattimiehissäkin ja yksi
kauppamies. Pormestaritpa ja raatimiehet ovat kaikki ruotsin- tai
saksannimisiä. Ammattilaisissa on muutamilla 2 nimeä, suomalainen ja
ruotsalainen, josta näkyy että jo siinäkin säädyssä alettiin hävetä
suomalaista nimeään. Taisipa kuitenkin moni näitä ruotsinnimisiäkin
tavallisessa elämässään enimmiten käyttää Suomen kieltä, ja
muutenkin taisi Suomi olla kaikkein vallassäätyisten tavallisena
puhekielenä, vaikka he kirjallisesti sitä eivät huolineet viljellä.
Sillä vielä 18:nkin vuosisadan alussa "papisto, enimmät vallassäätyiset
maalla sekä suurin osa kaupunkein kauppiaita ja porvareita Suomessa
useimmiten viljelivät Suomea keskinäisissä puheissaan."  Tämä todistus
(luultavasti Porthanin) löytyy Åbo Tidningar'issa 1793 N:o 13.

Kouluissakin tällä aikakaudella näkyy vahva suomalaisuus. Sillä monessa
koulukirjassa sai Suomikin muiden kielten rinnalla sijansa. Semmoisia
kirjoja ovat: Corpusculum doctrinae[138] 1642, Variarum rerum vocabula
latina[139] 1644, Libellus aureus -- -- ab Erasmo Rotterodamo[140]
1665, Florinon latinais-ruotsalais-suomalainen sanakirja[141] 1678,
joka Saksan kielellä lisätty ilmestyi 1695 ja viime kerran
painettiin vielä vuonna 1733. Stjernman mainitsee[142] myöskin
ruotsalais-latinais-suomalaisen sanakirjan, jonka oli sepittänyt Juosep
Lagus, mutta se ei tullut painoon. Me olemme nähneet kuinka yliopiston
maahan tuottama ruotsalaisuus yhä enemmän oli alkanut sysätä syrjään
suomalaisuutta. Mutta myös on mainittu että yliopisto toiselta puolen
suomalaisuudelle on antanut suuremman voiman, varsinkin sillä keinoin
että helpompi tilaisuus oppiin Suomen ummikkojen joukossa kohotti niin
monta poikaa sivistyksen kukkuloille. Niistä kasvoi miehiä, jotka
harrastivat "äitinkielensä" viljelemistä. Että monikin heistä Suomea
semmoisena piti, todistavat seuraavat lauseet:

    "Andreas kääntää isäin kielelle".[143]

    "Ruotsin lakia selittää suomalainen lauluttaresi,
    Sovittain kuninkaan käskyt isäin sanoihin".[144]

    "Äitin kieli, meidän kieli (Suomesta)".[145]

Suorasanaisista teoksista ei ole tässä tila puhua muuten kuin
sivumennessä. Merkittävä on että ne ja suomenkieliset kirjat
ylipäätänsä vaan ovat pieni osa tään ajan kirjallisuutta Suomessa.
Enimmiten kirjotettiin latinaksi ja ruotsinkielistäkin on paljon
enemmän kuin suomalaista.[146]

Suomenkielisessä kirjallisuudessa ensinnä mainittava on Raamatun
suomennos, joka ilmestyi 1642. Sen perästä on merkittävänä että tällä
aikakaudella ilmestyi jommoinenkin joukko alkuperäisiä saarnoja Suomen
kielellä. Semmoisia ovat varsinkin kirjottaneet Laurentius Petri
Aboicus[147] (Tammelinein esi-isä, Tammelan provasti, taisi kuolla
1671), Tuomas Rajalenius[148] (Tyrvään provasti k. 1688), Apraham
Ikalensis[149] (Ikaalisten kirkkoherra k. 1675), Kristian
Procopaeus[150] (Loimijoen kirkkoh. k. 1693), y.m.[151]

Tähän jos lisäämme muutamia katkismuksia, rukouskirjoja ja käännöksiä,
niin siinä on sen ajan kirkollinen, suorasanainen kirjallisuus Suomen
kielellä.

Yliopiston herättämä tieteellinen henki näyttihe siinäkin, että
alettiin tutkia Suomenkielen sääntöjä. Aeschillus Petraeon
kielioppi (1649) on jo tullut mainituksi ja 1689 jo ilmestyi
toinenkin[152] Suomalaisen, Mattias Martinion (Viipurin lukion
opettaja, k. 1728)[153] sepittämä, joka kuitenkin vähän vaan on lisätty
edellisestä. -- Ja kielitutkinnon ohessa heräsi myös halu kansan
vanhoja runoja keräelemään. Kuin paljon heitä lienee saatu kokoon,
siitä ei ole tietoa. Enimmiten taisivat olla nykyisempiä runoja,
niinkuin "Henrikin surma", jonka Palmsköld (k. 1719, alotti
keräyksiänsä v. 1692) otti kokoukseensa, niin myös "Anterus
Pyhäjoelda", jonka alkusanat Juslenius mainitsee[154] ja

    "Aina muita muistelemme,
    Arvosii ajattelemme" j.n.e.

Erik Cajanon mainitsemat[155] alkusanat runoon Kristuksen kärsimisestä,
minkä tekijän Cajanus luulee olleen talonpojan. Vanhojakin
historiallisia runoja sanoo löytyvän se, joka on kirjottanut Chronicon
Finlandiae incerti auctoris, vaan kun ei hän historiaansa kuitenkaan
niihin perusta, niin on epäiltävä oliko hän semmoisia nähnytkään.
Loihturunojakin on joku jo näinä aikoina tullut oppineitten tietoon.
Piispa Bång historiaansa Ruotsalaisten kirkkokunnasta on ottanut yhden
näytteeksi.

Saakoon se tässäkin sijansa, ollen vanhin painettu muistomerkki
muinaisista runoistamme.

    Karhun runo. ("Björnvisa").[156]

    Metzän dyris voitettu
    Tuo meill täyttä terveyttä
    Aitta vastan saalihita.
    Tuo tuhatta tullesasi,
    Saata sata saalihixi.
    Julki tulin Jumalista
    Cansa saalin iloisesta,
    Joca ilman ihmet, vaivat
    Annon andoi, rahan radet. (Sic)
    Cosca tulen cotihin,
    Colme yötä ilon pidän.
    Ilos tulin, ilos lähdin
    Läpi laxo, vuoret, vaarat,
    Aja paha edellänsä,
    Pertos tuli päivän tulo,
    Päivä tule vielä pertos.
    Cunnioitan sua jälistänsä
    Vuosi vuodel saalihixi;
    Etten unhoitz ochton virten,
    Sitä vast viel toisti tulen.

Huonosta runopaikasta tää nähtävästi on saatu ja julman sekavasti
kirjotettu, niin ettei siitä myötä seuraavatta ruotsinnoksetta kaikin
paikoin saisi selvääkään. -- Ruoveden ja Savon korvissa, kaukana
kirkkopaimenten silmistä sanoo Bång talonpoikain mielen vielä vanhoissa
tavoissaan kiinni olevan ja vanhoja pakanallisia runoja laulettavan.
Niitä ei vielä sano saaneensa ilmi, vaan lupaa painattaa niin pian kuin
saapi. Mutta siihen lupaukseen asia on jäänyt ja tuskin hän niitä
lienee saanutkaan, sillä pappien pauhina oli vanhat muistot ja runot
kaikottanut syvimpiin saloihin ja ihmissydänten perimmäisiin
pohjukkihin, joista ei niitä ollut helppo saada.

Toinenpa laji Suomen kansanrunoa oli helpompi käsittää, nimittäin
_sanalaskut_, joita tällä aikakaudella kerättiin aika joukko. Se
painettiin 1702 Henrik Florinon (Paimion kirkkoherra, Raamatun
suomennoksen parantaja 1685 ja sanakirjain toimittaja, k. 1705)
toimesta nimellä: "Vanhain Suomalaisten tavalliset ja suloiset
Sananlaskut, mahdollisuden jälken monilda cootut." Esipuhe ilmottaa
että keräystä oli alkanut yllä jo mainittu Laurentius Petri Tammelassa
ja jatkaneet tämän vainajan poika Kaapriel Tammelinus (Lohjan kirkkoh.
k. 1695) sekä Florinus itse. Nämät sananlaskut sanoo tämä nyt painoon
antaneensa "Jumalan cunniaxi ja Suomen maan caunistoxexi, nijn myös
nijlle otollisixi, jotca tätä kieldä oppia pyytävät." Sillä näissä
"löytyy monda vanha puhdasta Suomen sana, jotca muun kielen hembestä
secotuxesta näillä maan paicoilla ovat unhotuxeen joutunet."

Näistä kansarunollisuuden tuotteista kun sitten käännämme silmät
oppineitten runoeluun Suomen kielellä, niin kohtaa meitä ensinkin
virsikirjan lisäystyö. Semmoisenaan kuin sen viimein jätimme,
virsikirja jo sisälti enemmän kuin puolet nykyisiä virsiään ja siihen
runkoon tämän aikakauden kuluessa vähitellen karttui yhä uusia virsiä
lisäksi, siksi kuin virsikirja valmistui nykyiseen täydellisempään
muotoon.

Ensimäinen lisätty painos ilmestyi 1646 "cunnialisen miehen Siffre
Salcon (Turun) radimiehen culutuxella" kirjassa "Manuale Finnonicum, se
on muutamat tarvittavat ia aina käsillä pidettävät Suomenkieliset
kirjat nyt Consistoriumin suosiost ia suomast ahkerasti cadzotut ia
muutamis cappalis ojetut ia enätyt -- -- Studio _Jonae Matthiae
Raumanni_".[157] Niinkuin tietty on, olivät nämät manualet 17:n
vuosisadan loppupuoliskolla täydellisiä kirkollisen tiedon aittoja,
joissa pait virsikirjaa oli katkismukset, rukouskirjat, ajantiedot,
suuria kappaleita Vanhasta Testamentista y.m.

Virsikirjasta on sanottu että se on "enimmiten M. Jacobilda
Suomalaiselda ja Mascun herr Hemmingildä tehty sekä muutamat virret
vastuudesta lisätyt". -- Se sisältää kaikki ne virret mitä
edellinenkin, pait että yhden Hemmingin virren sijaan on tullut
nykyinen N:o 177; lisäksi ovat tulleet seuraavat: N:o 5, 92, 190, 218,
267, 367, 387, 400 ja "Kiittakääm lasta", joka sitten on hyljätty.
Loppuun on virsikirjan taakse liitetty vielä N:o 392, joten tämä
virsikirja sisältää 252 virttä.[158] -- Kaikki ovat Ruotsista käännetyt
pait N:o 190, jonka syntyä ei tiedä.

N:o 92:n värsyin alkupuustaveista saapi nimen Jonas, joka arvattavasti
osottaa tekijäksi Raumannon. Lienevätkö muutkin uudet hänen tekemänsä
ei voi varmaan päättää, mutta on luultavaa. N:o 392:n värsyin
alkupuustavit tekevät (sen alkuperäisessä muodossa, joka vähän on
muutettu) nimen _Margaretha Henryci_. Tekijä taisi olla Suomalainen,
koska sen tapaista virttä ei ole Ruotsin virsikirjoissa; se muuten on
pitkäpiimäinen arkkiveisu. Kukaties se lienee Jaakop Suomalaisen vaimon
tekemä, joka oli sen niminen.[159]

Juonas Mattiaanpoika Raumannus, tämän manualen toimittaja, on myös
ollut avullinen Piplian suomennoksessa sillä, että sen kirjotti
puhtaaksi ja teki siihen sisällys-luettelon. Hän oli syntynyt 1608,
tuli Uuden kirkon (Turun puolella) kappalaiseksi 1640, otti virasta
eron 1675 ja kuoli 1683. Hänen poikansa otti nimen Mennander ja tämän
poika oli Turun piispa, sitten Upsalan arkkipiispa, tuo keräyksiltänsä
Suomen historiassa ja kirjallisuudessa tuttu Kaarle Fredrik Mennander.
Raumannosta on lause[160] että hän "useampain muiden (pait tässä
manualessa) onnistunein kokeitten kautta on tuttu Suomen runoilijaksi";
mutta mitä teoksia hän lienee sepittänyt siinä ei sanota eikä siitä nyt
saa mitään tietoa.

Vuonna 1664 tuli vanhempi Juhana Gezelius Turun piispaksi. Tämä heti
rupesi puuhaamaan virsikirjan kartuttamista ja hänen toimestaan
ilmestyi 1668: "Suomalainen virsi- ja evangeliumi kirja",[161] joka
sisältää aivan samat virret kuin Raumannon. Lisäksi on tullut N:o 312.
Lopussa ovat 392 ja 210. Jälkimäinen, joka on riimiin pantu kertomus
Juutalaisten kapinasta Vespasianoa vastaan, on täynnä alkusointua ja
välistä siinä on ajatusriimiäkin. Se arvattavasti on alkuperäinen,
kukatiesi Raumannon sepittämä. Sillä ensikerran se on arkkiveisuna
painettu 1646[162] ja myös otettu Raumannon manualeen; mutta vielä
pantu taammaksi erikseen virsikirjasta. N:o 312 on Ruotsin
virsikirjasta ja löytyi suomalaisena jo 1614 vuoden käsikirjassa.

Gezelion kustannuksella vuonna 1674 painettu "Suomenkielinen
virsikirja"[163] on samallainen kuin edellinen pait että loppuun N:o
210:n ja 392:n taakse on pantu lisään: L.P.A. virret: 407, 331, 394,
410 jo 338. Stranberg tietää Laurentius Petri Aboicon (yllämainittu
Tammelan kirkkoherra ja Tammelinein esi-isä) sepittäneen N:o 407 ja
331. Luultavasti ovat siis muut kolme toisen tekemät; vaan kumma se
kuitenkin on että ne tässä saman päällekirjotuksen perästä seuraavat
ilman minkäänlaista erottavaa rajaa. Tämä seikka todistaisi vastaan
Strandbergin lausetta, mutta sen todistusvoimaa heikontaa taas se, että
seuraavissa virsikirjoissa näiden perään liitettiin muitakin uusia
virsiä lisäksi eikä niitäkään näistä erotettu millään rajalla. Varmaa
ei siis voi päättää. -- N:o 410 on lyhennetty käännös Ruotsin vanhan
virsikirjan samasta numerosta, muut ovat alkuperäisiä. --
Arkkiveisuissa nämät virret ei löydy, pait 407 ja sekin vasta
myöhemmin.

Tämän vuosisadan seitsemänsillä ja kahdeksansilla kymmenillä alkoi,
luultavasti Gezelion kehotuksesta, tiheämmin tulla arkkiveisuja, joista
sitten paraaksi katsotut otettiin nyt seuraavaan 1686 ilmestyneeseen
"Suomalaisen sielun tavaraan".[164] Tämä sisältää samat virret kuin
edellinenkin ja lisäksi on tullut vanhain virtten sekaan: N:o 28, 49,
58, 90, 134, 135, 137, 250, 258, 259, 263, 270, 271, 276, 287, 289,
290, 314, 315, 352, 356, 362, 368, 374, 375, 379, 380, 402. Lopussa on
ensin uusi 265, sitten samatekuin edellisessä N:o 210, 392, L.P.A.
virret: 407, 331, 394, 410; N:o 338 on muutettu vanhain virtten sekaan
ja sen sijaan pantu 387; sen jälestä ilman rajaa uudet: N:o 280, 330,
383, 136, 304, 346, 172 ja 14; siis yhteensä 37 uutta virttä. Vaan
Hemmingin virsistä on hyljätty N:o 240. Ja kun "Kiittäkääm lasta"
myöskin hyljättiin ja 1668 vuoden virsikirjasta sekä tästä N:o 312,
niin tässä on kaikkiansa 293 virttä.

Näistä lisään tulleista ovat N:o 137, 263 ja 276, vähän muutettuna
otetut Hemmingin suomentamista "Piae cantiones". Arkkiveisuina erikseen
painettuna ovat olleet seuraavat: N:o 402 (Perttuli Hordellin[165]
tekemä, kirkkoh. Tukholman suomalaisessa seurakunnassa 1633-46), vuonna
1636,[166] N:o 58 v. 1654?[167] N:o 374 luultavasti 1678,[168] N:o 304
v. 1683,[169] N:o 289 luultavasti 1683,[170] N:o 136, 290 ja 330 (jonka
värsyin alkupuustavit tekevät nimen Maria Simointytär; nykyisessä,
vähän muutetussa muodossa tuo ei näy) 1683,[171] N:o 49 ja 250 v.
1683,[172] N:o 259, 270, 287, 315, 352, 356, 362, 368, 375, 379, 380 v.
1685,[173] N:o 135 ja 314 luultavasti 1686,[174] N:o 280 v. -?-[175] --
Jälellä olevat 10 virttä ei löydy meidän aikoihin säilyneissä
arkkiveisuissa.

Näistä ovat Latinasta käännetyt N:o 137, 263 ja 276; Saksasta N:o 259,
270, 362 ja 374, 134;[176] N:o 330 epäilemättä on alkuperäinen; siinä
on melkein läpitse ajatusriimiä ja alkusointua, vähän pitkä, mutta
soma; samaten taitavat myös N:o 271 ja 304 olla alkuperäisiä;
N:o 280 luulisi Hemmingin sepittämäksi, niin on hänen virttensä
sukuinen; N:o 250 näyttää käännökseltä;[177] N:o 380 on Ruotsista
käännetty,[178] N:o 314 myöskin Ruotsista,[179] N:o 28 ja 49 löytyvät
Svedbergin hyljätyssä virsikirjassa, muut kaikki Ruotsin vanhassa
virsikirjassa. --

Tammikuun 20 p:nä 1690 nukkui Gezelius töistä ja toimituksistansa
kuoleman uneen, mutta henkensä eli pojassa, joka nyt tuli Turun
piispaksi. Tämä ei tullut ainoastaan hiipan, mutta töidenkin
perilliseksi ja rupesi vielä suuremmalla innolla kartuttamaan Suomen
virsikirjaa.

Vuonna 1692 ilmestyi "Suomalaisen sielun tavara -- -- Cun. Maj:n
Armollisimmast käskystä, Turun Duomio-Capitlumin ylitzecatzomisen ja
kelvoliseksi löytämisen alla, vastudest suurimmalla ahkeruudella
ojettu",[180] Tässä on "Täydellinen virsikirja" ja sen jälestä vielä
"Uutten virtten Tygölisämys". Alkuun on pantu uusi N:o 237 (Gezelion
Ruotsiksi ja kukaties Suomeksikin sepittämä); tuosta seuraa vanha
Hemmingin virsikirja, josta kuitenkin on hyljätty: N:o 82, 91, 93, 108,
230, 240, 242, 272, 277, 328, 393 ja 405. Puuttuu siitä vielä
useampiakin, mutta ne ovat jälestäpäin jälleen otetut "Uutten virtten
Tygölisämykseen". Vanhain virtten seassa ovat samat kuin edellisessä
Suom. siel. tavarassa, pait että lopusta tähän on pantu myös N:o 172.
Lopussakin seuraavat aivan samat (nimimerkki L.P.A. on pois heitetty),
pait että 172, niinkuin jo mainittiin, on pantu vanhain virtten sekaan,
136 Tygölisämykseen ja 346 kokonaan puuttuu. Sen sijaan on tullut
lisäksi N:o 332 ja 312 jälleen otettu. Uutten virtten Tygölisämyksessä
on pait muutamia unhotettuja vahoja virsiä seuraavat uudet: N:o 411,
299, 412 ja "Ratk riemullisell mielell" (nykyisestä virsikirjasta
hyljätty). Yhteensä tässä siis on 6 uutta virttä.

Arkkiveisuista ovat otetut: N:o 332 luultavasti 1678,[181] N:o 411 v.
1683?[182] N:o 299 v. 1685,[183] N:o 412 ja "Ratk riemullisell"
1690;[184] N:o 237 ei löydy arkkiveisuissa. "Ratk riemullisell mielell"
ja N:o 332 lienevät alkuperäisiä; muut kaikki ovat Ruotsin vanhasta
virsikirjasta käännetyt.

Vuonna 1696 ilmestyi taas uusi Suomalaisen sielun tavara,[185] jossa on
"Täydellinen, parattu ja erinomaisten pääcappalden jälken vastudest
jaettu virsikirja". Se sisältää aivan samat kuin edellinen yhteen
seotettuna; lopussa on erikseen uusia N:o 413 ja 364. Edellinen löytyy
Ruotsin vanhassa virsikirjassa, jälkimäinen ei. Se on Ruotsista
käännetty ja ilmestyi arkkiveisuna 1690.[186]

Tätä samaa tuli uusi painos v. 1700, josta on hyljätty N:o 6, 12, 13,
23, 25, 50, 55, 57, 64, 82, 91, 93, 105, 108, 115, 177, 221, 231, 240,
242, 272, 275, 277, 326, 328, 393, 405 ja "Kristus vastaan
vihollisians". Muuten se sisältää samat kuin edellinen pait että N:o
346 tähän jälleen on otettu ja lisäksi tullut 63 uutta, nimittäin: N:o
20, 21, 22, 26, 27, 31, 41, 44, 48, 59, 60, 68, 80, 95, 98, 99, 130,
132, 141, 147, 148, 149, 150, 151, 153, 154, 166, 171, 182, 194, 195,
226, 232, 234, 235, 236, 239, 245, 249, 251, 264, 278, 291, 298, 300,
316, 317, 318, 322, 329, 345, 350, 355, 357, 360, 361, 371, 372, 373,
390, 391, 406, 408. --

Arkkiveisuina ovat ennen olleet painetut N:o 141 (Perttuli Hordellin
tekemä) 1636,[187] N:o 278 (ylimääräisen provessorin Juhana Cajanon
tekemä; hän kuoli nuorena v. 1681[188]) v. 1683,[189] 291 ja 318 v.
1700.[190] -- Näistä N:o 48 ei löydy aivan semmoisenaan Ruotsin
virsikirjassa (lieneekö mukaillus vai oma?) eikä myös N:o 141 (Saksasta
Tireht. Lagin muk.) ja 278 (oma). Muut kaikki löytyvät Ruotsin vanhassa
virsikirjassa. -- Tässä virsikirjassa ovat jo virret järjestetyt ja
numeroitut 1695 vuoden Ruotsin virsikirjan mukaan ja ne numerot, jotka
vielä puuttuvat, ovat väliltä poisheitetyt; sillä tavoin viimeisellä
virrellä on numero 414. --

Viimeeksi tuli vuonna 1701 ensikerran painosta nykyinen virsikirjamme,
varustettuna XII:n Kaarle kuninkaan yksinoikeuskirjalla (XI:s Kaarle
oli jo vuonna 1696 antanut Gezeliolle yksinoikeuskirjan, josta siis
tämä vaan oli uudistus). Sen nimenä oli: "Uusi Suomenkielinen
virsikirja -- -- Cun. Maj:n Armoll. Käskystä, Colmen Consistoriumin
(Turun, Viipurin ja Narvan) suostumisella, tarpellisest parattu; Nijn
myös sen MDCXCV ylitzecatzotun Ruotzalaisen Virsi-Kirjan jälkeen
jalosti enätty".[191] -- Tähän oli jälleen otettu edellisestä hyljätyt
virret, pait "Kristus vastaan vihollisians"; myöskin on hyljätty N:o
414 "Ratk riemullisell mielell". Uusia on tullut lisään 51 virttä
nimittäin: N:o 29, 34, 35, 39, 42, 46, 63, 73, 75, 81, 84, 94, 107,
131, 138, 152, 191, 207, 213, 233, 243, 248, 252, 253, 266, 269, 273,
274, 281, 282, 292, 293, 294, 295, 301, 302, 319, 320, 321, 333, 334,
351, 363, 369, 377, 384, 385, 389, 403, 404.

Arkkiveisuista otettu on ainoastaan N:o 363 v. 1700.[192] -- Kaikki
ovat Ruotsin virsikirjasta käännetyt. -- Näillä 1700 ja 1701 vuoden
virsikirjoihin tulleilla uusilla virsillä enemmiten tahtoo olla
sukulaisuus, niin että suurimman osan luulisi yhden miehen tekemäksi.
Kuka tämä mies oli, ei voi ihan varmaan päättää, mutta hyvin uskottava
on että se oli Erik Erikinpoika Cajanus (Sotkamossa syntynyt 1675;
Maisteri 1697; Turun koulun konrehtori 1698; Kruunubyyn kirkkoh. 1703.
Isonvihan aikana oleskeli Medelpadissa; kontrahtiprov. 1722; k. 1737).
Tästä miehestä, joka muutenkin on tuttu Suomen kielen tutkijaksi[193]
ja jonka nimi usein löytyy onnentoivotuslauluin alla, sanoo[194]
pojanpoikansa Erik Cajanus että hän kouluvirkansa sivussa työskenteli
"uuden Suomen virsikirjan parannuksen ja painokorjauksen kanssa".

Tällä tavalla oli Suomen kansa nyt saanut uuden "jalosti enätyn"
virsikirjan. Mikä arvo sillä oli senaikuisten miesten silmissä, näemme
Juslenion lauseista. Nuorena hän innossansa siinä näki Homeron
jalouden, Demostheneen sujuvan puheen y.m.; mutta vanhanakin ja
kylmettynä hän sanoo sen sanoissa, puheenparsissa sekä esitystavassa ei
puuttuvan terävyyttä eikä jaloutta.[195]

Nykyinen aika tahtoo päinvastoin tuomita koko teoksen tulen omaksi.
Mutta jo Suomalaisen ja Hemmingin kokeista puhuen, yritin tätä liian
kovaa päätöstä helpottaa, ja vielä suuremmalla syyllä täytyy ruveta
näiden uudempain virtten puolustajaksi. Niitä liikoja tarvuita ja
sanoja, sitä alinomaista värsymitan rikkomista näissä harvoin enää
havaitsee. Harjotus kielen viljelemisessä ja yliopiston vaikuttama
tuttavuus parasten sekä muinasten että senaikuisten runoteosten kanssa
olivat Suomen virret silittäneet säännöllisiksi. Tämä silitystyö
kuitenkin kävi hitaisesti. Raumannon uudet virret ovat yhtä liikkaavia
kuin entisetkin, samaten enimmät 1674:n, 86:n 92:n ja 1696:n
virsikirjoihin lisään tulleita; mutta niissä jo näkyy muutamia
sileämpiä. Semmoisia ovat esim. nuot arkista N:o 250 Pipp. luett.
otetut ynnä N:o 134 ja 28. Niistäpä, jotka v. 1700 ja 1701 otettiin
virsikirjaan juuri harva enää antaa laittajalle sijaa tämäm suhteen.
Monessa heistä muutenkin ilmottuu käännöksessä herkkä runollinen henki,
niin että vähäisellä korjauksella kelpaisivat uuteenkin tehtävään
Suomen virsikirjaan. Semmoisia ovat esimerkiksi N:o 95, 99, 243, 318,
360 ja varsin tuo erinomaisen kaunis N:o 278. Tämä korjaus enimmiten
tulisi koskemaan noihin katkettuin sanapäätteisin, joita ei soinnulle
arempi korvamme enää siihen määrään tahdo sallia. Sinä aikana sitä
tapaa katsottiin erinomaiseksi Suomen kielen eduksi. Niin sanoo
esim. Aeschillus Petraeus[196] ja hänen mukaan Martinius[197]
suomenkieliselle virrenteolle olevan suuri helpotus siitä, että sanoja
saapi lyhentää (johon vetää esimerkkiä) sekä myös pitentää (esim.
valaisepi = valaise j.m.) Myöskin sanoo suurena apuna olevan sekä
nimi- että tekosanain monet "diminutiva" (esim. poicainen, auttelen!)
Niinkuin ennen jo on mainittu sekä hän että Martinius arvelivat
riimin Suomen runomuksen välttämättömäksi tunnustähdeksi.
Sitten sanoo Petraeus: Tähän tulee lisäksi eräs omituisuus tässä
kielessä, että mielellään tahtoo värsyn alkuun pantavaksi samalla
puustavilla alkavia sanoja esim.

    Ynnä yxi yhteys (Suom. virsik. N:o 91).

Tämmöiset riimit ovat konstikkaiset ja tällä kielellä omituiset.
Yksinkertaisempia ovat ne, joissa ei yksiä alkupuustavia viljellä.[198]
Tämmöisiä alkusoinnullisia värsyjä sanoo olevan arvotustenkin ja
sanalaskuin, joista kumpasista vetää esiin esimerkkiä.

Martinius sanoo: "Sekin on omituista tällä Suomen kielellä että
värsyssä (riimittömässäkö?) ja riimeissä värsyn alussa viljelee yksillä
puustavilla alkavia koko riviä ja lauseita tai edes muutamia
sanoja".[199]

Näistä lauseista näkyy kuinka tarpeellisena, hyvälle Suomen runoelmalle
pidettiin alkusointua. Sitä onkin viljelty enimmissä tämän ajan
virsissä ja lauluissa.

Tähän on nyt Suomen virsikirja jättäminen, jonka syntyä ja kasvua
olemme kokeneet seurata. Mutta ennenkuin muualle käännymme, pankaamme
tähdelle, kuinka ruotsalaisuuden vallalle pyrkiminen Suomessa siinäkin
ilmoittaikse, että tämän aikakauden alkupuolella virsikirjoihin
otetuista enimmät ja kahden viimeisen virsikirjan pian kaikki uudet
virret ovat käännetyt Ruotsin virsikirjasta. Suomen kirkko ei enää
saanut astua omia teitään, täytyi ruotsalaisen jäljissä kontata.
Virsien järjestyskin on sovitettu Ruotsin virsikirjan mukaan; on
kuitenkin erotuksia, joissa sekin omituinen, ettei meillä ole
kuninkaan, perintöprinsin eikä valtaneuvosten laulettavia virsiä.

Me olemme nähneet että suuri joukko virsikirjan uusia virsiä jo ennen
oli arkkiveisuina levinnyt kansaan ja sille tullut tutuksi.
Kirjapainoja Suomeen saatua, näitä arkkiveisuja alkoi tulla yhä
viljemmältä. Suuri osa heistä on Ruotsista käännetty, mutta on
niitäkin, jotka silminnähtävästi ovat alkuperäisiä. Niissä, samaten
kuin Hemminginki omissa, enimmiten on alkusointua sekä ajatusriimiä ja
värsyrakennus Suomen runon kaltainen. Semmoisia ovat Suomen
virsikirjaan otetut N:o 271, 338, 407 ja useammat muut virsikirjaan
ottamatta jääneet. Ylipäätään ovat pitkäpiimäisiä ja runohenkeä niissä
ei ole sanottavaksi.

Näytteenä saakoon tässä sijansa alku virrestä,[200] jonka tekijä taitaa
olla Lauritza Isakinpoika Harikkalasta,[201] sillä sen nimen saapi
rivien alkupuustaveista saman arkin ensimäisessä virressä:

    Jesuxen muisto iloinen
    On sydämelle suloinen,
    Makiamb cuin huulden hunaja,
    Cauniimmast cannelda cumaja.

    Ei veisata suloisembaa,
    Taick cuulla caunehembata,
    Ei ajatella callimbata
    Cuin Jesus Jumalan poica.

    Se nimi on voimallinen,
    Taivas' maasa cunniallinen,
    Jong' ainoan cautta annetan
    Armo ja autuus cannetan
    J.n.e.

Toisesta[202] kuuluu yksi paikka näin:

    Mailmas nyt caicki ihastuvat
    Tulevan kevän cauniut,
    Vastudest elämän riemastuvat,
    Luodut caick suven tuovat;
    Joca lindu lendä cumpanins cans,
    Meri, metz' pauha iloisans
    Ja iloista sydändä canda.

    Ain Herra pyhän säätyns suori
    Nijn cauvan cuin mailma seiso,
    Hänen edesäns on joca päivä nuori,
    Vaick muutoxet tapahtu meisä;
    Syxyn ja talven sijs joca vuonn,
    Suven, kevän ain edestuon
    On Herran siunaus suuri.
    J.n.e.

(Saman arkin viimeisessä virressä tekevät rivien alkupuustavit nimen
_Carle Thomanpoica Mlin_).

Mutta Suomen runollisuus tällä aikakaudella ei pysynyt enää
hengellisyyden rajoissa. Uusi laji alkaa ilmestyä tälle alalle, se on
_tilapää runomus_. Ensimäinen täänkaltainen runoelma, josta meillä on
tieto, on onnentoivotus Sigismund kuninkaalle kun tuli Vilnaan v.
1589.[203] Sen on kirjottanut joku Vilnan akatemian oppilas,
epäilemättä katolisuskoinen Suomesta. Mutta se on kadonnut. Muita siltä
aikakaudelta ei tiedetä. Mutta nyt kun Suomessa oli tilaisuus ne saada
painetuksi, alkoi niitä ilmestyä enemmän. Ne ovat onnentoivotuksia
kirjain tekijöille, hää- ja hautavirsiä, lauluja kuninkaallisten
henkien syntymästä ja kuolemasta sekä historiallisia. Totista runon
suloisuutta niistä tietysti ei saa hakea, mutta välistä ilahuttaa meitä
niissä kuitenkin sukkela sanan käänne tahi lämmin tunne. Merkittävä on
että enimmät ovat runomittaan raketut, joka tässä on parempi kuin
virsissä, missä nuotti oli haittana, mutta kuitenkin näyttää kuinka
vähän sinä aikana tiettiin runomme oikeasta laadusta. Alkusointua ja
ajatusriimiä niissä kyllä aina on (jälkimäinen kuitenkin välistä on
vaillinainen); mutta runot ovat riimillisiä, täynnä katkaistuja sanoja
ja tavujen pituudesta ei ole pidetty mitään lukua.

Ensimäinen tään ajan runoniekkoja on Erik Justander[204] (Kuoli
Mynämäen kirkkoherrana 1678), ensimäinen "poeseos" provessori Turussa.

Hän oli Brahen erinomaisessa suosiossa ja kirjotti hänen puolisonsa
Katrina Stenbock'in kuoltua kolmikielisen jälkimuiston,[205] joista
viimeinen on suomenkielinen. Se on aivan mautonta soperrusta samatekuin
ruotsalainenkin, latinainen lainahöyhenillään vähän letustelee.
Pait tätä on Justander vielä kirjottanut yhden "_gratulatio
Tavastrunico-rhythmica_" Viipurin uuden kirkon vihkiäisiin[206] sekä
"_gratulatio Tavast-runico-finnonica_" Pachaleniolle,[207] joka oli
suomentanut kirjan Cantio cygnea. Edellinen on tehty "_stante pede_",
jälkimäisen kutsuu "_extemporanea_", josta näkyy että siihen aikaan
vallassäätyisissäkin vielä oli tapana edeltäkäsin valmistamatta laulaa
runoja juhlissa. Vielä on säilynyt neljäskin Justanderin runoelma,
nimittäin jälkimuisto,[208] jossa on kolme runopalaista ja yksi virsi.
Eiköhän liene tämä "poeseos" provessorin into suomalaisia runoja
sepittelemään taivuttanut muidenkin harrastusta samaan päin?

Kenen siihen lieneekin ansio, niin näemme kohta useampia muita
senkaltaisia yrityksiä. Jälkimuistoja ovat Pipp. luettelon N:o 141
(Juh. Rauthelius, Janakkalan kappal., k. 1704) v. 1668, N:o 144
(Kaapriel J. Lagus, Kiskon kirkkoh. n. 1680) v. 1669, N:o 286 (Juh.
Keckonius, Huittisten provasti, k. 1719) v. 1690, N:o 335 (Erik N.
Qvist ja Kaapriel Langius) v. 1708 ja N:o 426 v. 1712. Onnentoivotuksia
häihin N:o 348 (J.A.M.) 1700 ja 437 v. 1717. Onnentoivotuksia
kirjantekijöille: N:o 74 (Jaakop Lignipaeus, Porin koulun rehtori ja
Simo Mulinus Teiskon kappal.) v. 1654, N:o 107 (Taneli Reuter Oriveden
kirkkoh. k. 1685) v. 1664, N:o 137 (Tuomas Rajalenius) v. 1667 ja N:o
201 v. 1679. -- Hovirunoja: Ylistysruno XI:lle Kaarlelle (Martti
Martinius) kieliopissa, Ulrika Eleonoran kuolemasta 1695,[209] ja
riemuveisu XII:n Kaarlen kruunausjuhlaan (Juh. Scheffer, kun.
hovisaarnaaja, sitte Geflen prov.) 1697.[210] -- Ensimäinen
historiallinen on: Ajantieto Suomen maan menoist ja uscoist,
erinomaisest Suomen Pispoista cungin Cuningan ajalla, lyhykäisijn
rijmein coottu a Laurentio Petri Ab., Praepos. & Pastore Tammelensi
1658,[211] uudestaan painettu 1671, 84, 95 sekä viimein Kaarle Reinin
kädellä paljon lisättynä v. 1752. Tämä on Suomen runomittaan rakettu
riimikronika, johon kehotus ja esimerkki luultavasti oli saatu
Messenion tekemästä Suomen maan riimikronikasta. Niinkuin
päällekirjotuksesta näkyy, tässä enimmiten on puheena piispain työt ja
toimet. Mutta yhä välistä sekaantuu siihen tietoja Ruotsin ja Suomen
yhteisestäkin historiasta, kuninkaista, sodista, vieläpä mainitaan
Suomessa olleita ruttotauteja, tulipaloja ja nälkävuosia. Se ulottuu
vuoteen 1671. Tämä riimillinen ajantieto tietysti ei voi sisältää
totisempaa runohenkeä kuin muutkaan samanlaiset; mutta ei voi kieltää
että se taitavasti on sommitettu ja varsinkin loppupuolessa, joka vasta
lisättiin toiseen painokseen, tulee kuvaelus elävämmäksi ja itse
kirjottajan tunteet toisinaan puhkeevat ilmi, virvotellen kertomuksen
kuivaa juonta. Esim. kun. X:n Kaarlen ajasta laulaa:

    "Ah cuing saartan saarta tätä!
    Mones paicas näky hätä;
    Sota surma, tauti tappa,
    Ket eij vijmein kijnni nappa?
    Cuules cuiteng Suomi culda,
    Sanomat sanon, muista mulda:
    Culki cuuluisa cuningas,
    Ruotzin cruunattu ruhtinas,
    Carl Gösta caunucainen,
    Sangar sangen voimallinen,
    Puski puskeit Puolacoita,
    Jumi Juutei juonicaita,
    Hajott' hahdet vihollisten,
    Vieckain vesill olevaisten." j.n.e.

Historiallisia virsiä löytyy vielä yksi XI:n Kaarlen sodasta[212] ja
toinen Vironmaan pelastuksesta.[213]

Mutta erinäisen maineen ansaitsee tämän ajan historiallisista
runoniekoista Anterus H. Aschelinus, joka ensin oli "collega secundus"
Turun tuomiokoulussa ja sitten Villnäs'in kappalaisna, k. 1703. --
Hänellä näkyy olleen syvempi runosuoni kuin useimmilla muilla
aikalaisillaan. Hänen laulunsa (runoja hän ei kirjoittanut) ovat kyllä
enimmiten liian pitkäpiimäiset ja sanat niissä kovin runnellut,
voidaksensa tyydyttää nykyisen ajan vaatimukset, mutta niissä ilmottuva
tunteen into ja totisesti runolliset vertaukset kohottavat ne kuitenkin
tavallista korkeammaksi. --

Hänen teoksiaan on säilynyt: virsi Suuresta nälästä 1697,[214] ilolaulu
Narvan voitosta,[215] ja Uronuhri Jumalalle XII:n Kaarlen edestä
1703.[216] Kukaties on myöskin virsi Ulrika Eleonoran kuolemasta saman
miehen tekemä; sen tahtoisi päättää sukulaisuudesta vertauksissa ja
lauseissa. Ensinmainitusta otamme palasen näytteeksi:

    "Ach cuing suur on minun tuscan
    Tämän surkeun valjus sääs!
    Murhen myrsky, vaivan pusca
    Maahan syöxe cruunun pääst;
    Usein uitan vuoteni
    Hartaill kyyneleilläni
    Tällä surkeel näljän ajal,
    Cuin nyt pyöri joca majal".

    -- -- --

    "Casvoist cauneus on langenn
    Monen tuiman todell pois,
    Jotca ennen hohta sangen
    Vaatein kijldämyxis voit;
    Joill ehk lunda puhtaambi,
    Muoto myös ol valkiambi,
    Iho punaisemb coralli,
    Kirckamb calleimbat crystalli!"

Laulussa Narvan voitosta ilmottuu innollinen voittoriemu ja luottamus
Kaarle kuninkaasen. Narva kuvataan morsiameksi, jota Pietari tahto
houkutella puoleensa, vaan hän ei suostu:

    "Nijn cauan cuin veri on lämbymänäns,
    Edes vastan Ingerin majoi".

Viimein kun hätä on kovinna, tulee Kaarle joukkoineen:

    "He tulit cuin carhut, joild pojat on pois,
    Ratk avoimill kidoill ja suilla
    Ja seurasit Lejonat nijn paljon cuin voit
    Maall, merell, nijn caduill cuin cuilla (kujilla)
    -- -- --
    Näin Jumalan avulla sodim!"

Riimillisten runoin tekijöistä merkillisin on _Sakari Lithovius_, Oulun
porvarin poika, syntynyt 1672,[217] tuli kirkkoherraksi Nyeniin, josta
kuitenkin täytyi Venäläisten edestä paeta Ruotsiin. Siinä eli,
enimmiten Tukholmassa, viratonna ja köyhänä, siksi kun v. 1713 pääsi
Oulun kirkkoherraksi, k. 1743. Hänenkin runoissaan ovat sanat katkotut
ja tavuiden arvo poljettu, mutta kuitenkin on rakennus jo selvemmin
vanhan runon tapainen, ja ajatusriimin taitavalla viljelemisellä ynnä
mahdillisten sanain valitsemisella hän on runoillensa antanut
tavallisesta puheesta eroavan juhlallisen muodon. Nämä runot ovat ikään
kuin nääntyvän Suomen sydämestä puhkeavia syviä huokauksia. Välistä kun
laulavat jonkun onnellisen tapauksen, yrittävät iloitsemaan ja
riemuitsemaan, vaan tämä riemu on aivan niinkuin sairaan liehe, joka
omaisiltaan tahtoo peittää kuinka vaikeasti häntä kipu kalvaa.
Ja kaksi näitä on uusi, raskas rasitus pakottanut sydämestä.

Ensimäinen[218] on onnentoivotus Hessin Fredrikin ja Ulrika Eleonoran
häihin; Lithovius yrittää tämän juhlan vuoksi hetkeksi karkottaa
tuskan, laulaen:

    "Siirry suru Suomalaisten,
    Parcu poijes Pohjalaisten", j.n.e.

Hän Fredrikin tulossa Ruotsiin jo näkee rauhan toivon ja pyytää:

    "Otollinen öljynoxa
    Saata Suomeen suuri Saxa."

Toisessa[219] suree Turun piispa Gezelion kuolemaa; kolmas[220] on
erinomaisesti innollinen, jossa hän valittaa sen tuen raukenemista,
mikä aina vielä oli pitänyt toivon pystyssä, XII:n Kaarlen kuolemaa.
Lopulla kiroo sitä kättä, joka sen murhan on tehnyt, ynnä Norjan maata,
jossa se on tapahtunut:

    "Norjan nijtyt, Norjan nurmet
    -- -- --
    Älköhön äckäckö äänet,
    Sattuco sinne satehet,
    Coskeco cans coscan caste
    Vainioille vihollisten!"

Neljäs[221] Ulrika Eleonoran kruunauksesta ilmottaa jo taas vähän uutta
toivoa ja viides[222] riemuitsee lähenevästä rauhasta:

    "Sota suuri sammucohon,
    Pahat päivät paetcohon,
    Rauetcohon raju ilmat!
    Muuttucohon murhem mustat,
    Surkeudet sijrtyköhön!
    Rauha armas riendyköhön,
    Riemu runsas ruvetcohon,
    Auring' armas astucohon
    Vaivatuita virvottaman,
    Levottomij lohduttaman!"

Näiden riimillisten ja virheellisten runoin joukosta havaitsemme
kuitenkin ihmeellä muutamia, joissa ulkonaisen muodon suhteen ei ole
melkein mitään moitteen sijaa. Yksi näitä on Ilolaulu Jesuksesta v.
1690.[223] Sen tekijän Mattias Salamnion sanoo Stjernman[224] olleen
kappalaisna Pohjanmaalla, ja Juslenius (muuten pannen hänelle nimen
Juhana) mainitsee Kalajoen kappalaiseksi.[225] Mutta Kalajoella ei
tiedä Strandberg löytyneen sennimistä pappia, ja koko sukunimeä ei ole
hänen kirjassaan. Samaten olen häntä hakien turhaan katsonut läpi
Pohjanmaan henkikirjat v. 1690. Miten asian laita lieneekään.

Ilolaulu Jesuksesta, joka sisältää 29 runoa 2265 värsyssä, on
runomittaan sovitettu evankeliumi. Se kertoo lyhyesti Jesuksen
syntymisen, luettelee vieläkin lyhyemmin hänen työnsä ja rupeaa sitten
kuvaelemaan hänen kärsimistänsä, kuolemaa sekä ylösnousemusta. Aine on
semmoinen että sen jalous paraten ilmottaikse evankelistain
yksinkertaisissa, koristelemattomissa sanoissa. Mitä taito siihen lisää
on useammin vahingoksi eikä eduksi. Sentähden ei voi evankeliumein
runolliseen muotoon rakentaminen milloinkaan täydellisesti tyydyttää.
Mutta jos tätä runoa lajissaan katselemme, niin on tunnustaminen, että
hän kertomuksensa taitavasti on sovittanut ja käyttänyt sen
kaunistamiseksi ja elähyttämiseksi kaikki runomme omituiset
suloisuudet. --

Paikottain on hän kyllä kovin niukka ajatusriimin viljelemisessä, mutta
enimmiten sitä hyvin sopivasti käyttää, kertovärsyissä sanoen asiaa yhä
väkevämmillä sanoilla. Kuvaus on välistä hyvinkin elävä, niinkuin esim.
6:s runo, jonka aineena on Israelin kansan pako Egyptistä, ja 19:s
Jesuksen kuolemasta ynnä 20:s ihmeistä, jotka samassa tapahtuivat.
Tämä 19:s runo on siitäkin merkillinen että vanhain runoin tavalla
tekee mielelliseksi kielelliseksi luontokappaleen. Aurinko nimittäin
Vapahtajaa ristinpuussa pilkattaessa

    "Katsoi päälle korkealta,
    Muutti muotonsa parahan,
    Kasvons pian pojes väänsi
    Luojan surmasta surussa;
    Sanoi suulla surkealla:
    Kussas on ilo enämpi,
    Kosk' on Luoja kuolemassa?
    Pitäisikö paisteheni
    Laskemani lempehemmän
    Päälle kansan kelvottoman?
    Pani poijes seppelensä,
    Riisui puhtahan pukunsa,
    Surumanttelin sivalsi,
    Peitti silmänsä punaiset".

Vaan kun sitten Vapahtaja vaivoissaan huusi: Jumala miksi minun
hylkäsit? niin aurinko tulee jälleen pilvistä häntä lohduttamaan.

Tämän runon ulkonainen muoto on melkein virheetön; ainoa moitittava on
silloin tällöin sekaan luikahtanut kankeampi värsy, joku ainoa
katkaistu sana ja tuo jo mainittu paikottain puuttuvainen ajatusriimi.
Myöskin näkyy sanain ja lausetten valitsemisessa toisinaan jotain
_talonpoikamaista_. Mutta kuitenkin luulisin että se Suomen
runollisuuden ystäville vielä nytkin voisi olla mieleen. Senaikuiset
miehet sitä pitivät suuressa arvossa, niinkuin Juslenion lause[226]
todistaa. Ja ihan nykyään v. 1852 ilmestyi[227] se uudestaan 14:ssä
painoksessa.

Sama Mattias Salamnius on myöskin kirjottanut sururunon vanhemman
Gezelion kuolemasta 1690.[228] Se on rakennukseltaan hyvä, mutta
sisällyksen puolesta aivan kuiva elämäkerta.

Kolmas tältä aikakaudelta säilynyt kelpo runo on: Ilolaulu Narvan
voitosta 1700.[229] Tämän on "Oulun caupungissa" sepittänyt I.G.H.S.
Ketä nuot puustavit tarkottanevat, siitä ei ole ollut mahdollista saada
selkoa. Semmoiset siinä löytyvät sanat kuin: taa, naa, pacajat,
ottasimma, täyet y.m. osottaisivat miehen kotiperäksi Kajanin seudun t.
Karjalan.

Tämä ei ole uskollisesti historiallinen runo, vaan mielikuvailo on
aineen oman mallinsa mukaan valanut. Luonteensa on kokonaan leikkisä ja
pilkallinen. Kerrottuansa kuinka Venäjän sotajoukko julmasti menetteli,
mainitsee että Kaarle kuningas vähäisen joukkonsa kanssa tulee avuksi.
Tuosta

    "Zaarin samettiset,
    Heicot housut huikeasti,
    Vapisevat vaikeasti,
    Totta tuimasti tutisit".

Tiedusteltua eräältä mieheltään minkälainen Ruotsin joukko on ja saatua
vastaukseksi niiden olevan

    "Aivan miehet miehuulliset
    Sotahan soveliahat" j.n.e.

niin Zaari pötkii pakoon, sillä tekosyyllä että vaan menee poikansa
pois viemään ja kohta tulee takasin. Kun sitten tappelus alkaa, Kaarlen
sotamiehet

    "Saunan sitten sovittavat
    Zaarin suurell sotajoucoll,
    Syhyville saltacoille:
    Puita paljolta panevat,
    leviältä lämmittävät
    Suomen tutulla tavalla,
    Että löylyä lisäten
    Tuli cullengin tuculta."
    -- -- --
    "Sitten taas sijvollisesti
    Narvan virras viruttelit,
    Puhtahaxi puhistelit".

Venäläiset tuota ei kauan kestä, vaan antauvat vangiksi. Tässäkin
runossa on paikka, jossa näkyy vanhain runojen vaikutus.

Se kuuluu näin:

    "_Itze ilman Herra Jesus,_
    Aivan autuas Jumala
    _Piti pilvissä keräjät,
    Selkiässä selvät neuvot,_
    Ruotzin avux runsahaxi
    Andoi tuulen, teki tuiscun,
    Lumitteli luntun neuvot,
    Sammutteli säkehetkin
    Venäläisten vänniköistä".

Muutenkin on tässä sanoja sekä puheenparsia, jotka löytyvät Kalevalan
runoissa. Ulkomuoto muuten on aivan virheetön, pait että välistä, vaan
harvaan, on joku sana katkaistu.

Vielä neljännen runon kirjotti Perttuli Vhael,[230] jonka nimi on:

    Suomen suruisen cansan
    Ynnä Pohjan peräläisten
    Vaikia valitusruno
    Alla vaivan vaikeimman,
    Venäjän verisen miecan
    Tygö Carlen callehimman
    -- -- -- -- --
    _Runo raudalla rakettu_.[231]

Se on säikähtyneen Suomen hätähuuto v. 1714 koska Venäläinen, koko
Suomen vallotettua, alkoi tehdä hirmutöitään! Suomi pelolla kysyy missä
sankarinsa niin kauvan viipyy ja huutaa häntä avuksi, luetellen
kauheita kärsimiänsä, ensin varain riistämiset, sitten lasten viemiset
vieraasen maahan, vieraasen uskoon, tuosta julmat vaivat, millä ihmiset
kidutettiin kuoliaksi. Viimein lupaa Kaarlelle täydet verot tuoda ja
muutenkin kaikin puolin siivosti elää, jos vaan tulisi kotiin,
lopettaen tällä surkealla huudolla, joka muutenkin yhä välistä puhkee
sen rinnasta:

    "Caarle cuuluisin cuningas,
    Tule cullainen cotihin
    Tuoppas rauha tullesansi!"

Lopuksi tässä vielä on mainittavana 2 lauluteosta jotka ovat erilaatua
kuin edelliset. Toinen niistä, Huonen-Speili[232] -- -- Opixi caikille
IaloMaxi on opettavainen ja sisältää neuvoja isännille, emännille,
rengeille ja piioille. Se on riimillinen runo ja sisällykseltään aivan
suloton. Mutta kuitenkin on sitä kansaan levinnyt 10 painosta,
viimeinen 1848. -- Nuot puustavit I.M. epäilemättä tarkottavat tekijää,
joka kielestä päättäen taisi olla Varsinais-Suomalainen taikka
Satakuntalainen, mutta Porthankin häntä vaan mainitsee sanalla "auctor
anonymus".

Toinen on veisu "Talonpojill cunniaxi ja ylistyxexi", jonka on
sepittänyt Tornion kirkkoherra Kaapriel Tuderus k. 1705. Se kuvailee
hilpeästi ja taitavasti talonpojan töitä ja elämää. Ruotsin
senaikuisten lauluseppäin vaikutus näkyy sen konstikkaissa riimeissä
esim.

    "Silloin vasta riemu se cuulu,
    Cosca soivat pilli ja huilu:
    Moni himost pala ja hala;
    Silloin nuori mies hyppä hies.
    Morsian cruunupääs ombi pahas sääs;
    Silloin olut tuodan ja suodan,
    Coska malja ystäväin juodan."



Ruotsalaisuus ja Fennofilot 1721-1766.


Ruotsin valta ei ollut enää sama kuin ennen. Säihkyvänä salamana oli
Ruotsin miekka vielä kerran XII:n Kaarlen kädessä välähtänyt ympäri
Europan itäistä äärtä; mutta loistonsa kohta sammui oman maan veriin ja
tuhkihin. Ruotsin täytyi astua askelta alemmaksi Europan valtakuntien
järjestyksessä.

Arveltu on että juuri tämä Ruotsin vallan riutuminen päästi Suomen
kansallisuuden paremmin virkoamaan. Mutta kohta saamme nähdä useampia
lauseita, jotka todistavat, että kansallistunto Suomessa perinvastoin
oli tullut heikommaksi entistään. Eikä ole kummaa! Sillä jos Ruotsi
Kaarlen sotaleikistä oli riutumaisillaan, niin Suomi siitä lähti
ryöstettynä raadeltuna, melkein autiona korpena. Se virkosi, virkosi
ihmeellisen kerkeästi, mutta kauan vielä oli köyhyys sen osana, ja
vähäiset säästövaransa vei suureksi osaksi taas 1741 vuoden sota. Jos
ennenkin Suomi, mahtavampaan veljeensä verraten oli ollut halpana, niin
nyt sen rinnalla seisoi kuin köyhä mökkiläinen varakkaan talon isännän
vieressä. Kukaties olisi Ruotsin voimattomuus maata varjelemaan jo nyt
herättänyt eron tuumia; vaan Venäläisen hirmutyöt olivat vielä niin
vereksessä eli oikeammin sanoen verisessä muistossa, että pelottivat
Suomea vielä kiinteämmin Ruotsin turvihin. -- Paitsi tätä on myöskin
tuo edellisellä aikakaudella tullut Ruotsalaistulva epäilemättä
vaikuttanut Suomen erinäistunnon heikonemista. --

Esimerkkinä siitä kuinka Suomen erinäistunto oli hämmentynyt, olkoot
seuraavat lauseet. Herman Fleming kruunaupuheessa "Svea rikes välgång"
1751, yhä vaan puhuu: "rakas Ruotsimme", "Manhem", "_esi-isämme
Gotilaiset_" j.n.e. -- Lithander Satakunt. väitöksessä juttelee
"mainioista Ruotsalaisista miehistämme". -- Leopold Hämäl. väitöksessä
1753 sanoo "tässä Ruotsissamme". -- Itsepä Kaarle Fredrik Mennander
Turun yliopiston satavuotisessa juhlassa piti puheen (pain. 1742),
jossa kehuu "maamme" (vårt land) olleen sankarien kotina, tuosta
laveasti puhuen Skandinavian berserkeistä sekä skaldeista, Ja muutenkin
on puhe täynnään semmoisia lauseita kuin: "joka rehellinen Ruotsalainen
kaikissa Ruotsin maissa",[233] "Ruotsin majoissa" j.n.e.[234]

Vaan ei kuitenkaan kaikki näin puhuneet. Löytyy tältäkin aikakaudelta
lauseita, jotka selvästi erottavat Suomen kansan Ruotsalaisista.
Niin esim. piispa Witte puheessaan "Ad festum restaurationis Acad. Ab."
1722 toivottaa että "olkoon Turun yliopisto Ruotsin valtakunnan loisto
ja Suomalaisten verraton kunnia", Samaten ei sano olevan mitään, joka
niin paljon kuin tämä yliopisto on tuottanut "Suomen kansalle kunniaa".
-- Henrik Hassel provessori puheessa: "De meritis Gustavianae familiae
in patriam" 1746, patria'lla kyllä tarkottaa koko Ruotsin valtakuntaa,
vaan sanoo myös:

    "Terve Sä Ruotsalaisten silmäterä!
    Terve Sä Suomalaisten sydänkäpy"![235]

Renström puheessa "Vindiciae ingeniorum Sueticorum" 1738 puolustaa
Ruotsalaisia ja laulaa lopussa:

    Suomi, oi nostaos miehiä, virkaa puoltajan täyttäin,
    Suomi, oi Ruotsin ystävä miesten ja kumppani-kansa!
    -- -- --
    Ruotsi ja Suomi, Te yksisä mielin ja yksisä riennoin
    Siittäkää miehiä kuuluja taidoillaan vapahilla![236]

Henrik Lindsteen väitöksessä 1754 sanoo: omaksi vahingoksemme ja
muiden kansain hyödyksi (hän puhuu ryytimaanhoidosta Suomessa
eikä mainitse Ruotsia ollenkaan). -- Samaten erotetaan Ruotsia ja
Suomea suomenkielisissä virsissä ja runoissa. Aapr. Achrenius
onnentoivotuksessa Tammelin piispalle 1730[237] riemuitsee siitä
että viimeinkin Suomen mies on saanut Turun hiipan päähänsä. --
Onnentoivotuksessa väitökseen[238] 1750 lauletaan:

    "Joca tutki custa oppi Ruotzis,
    Suomes alcuns otti."

Ja Hartmanin runossa Aatolppi Fredrikin käynnistä Suomessa 1752[239]
kuuluu:

    "Ruhtinas Ruotzin rakas,
    Suoja suur Suomen saaren,
    Cuningas cummangin callis!"

Me jo olemme nähneet[240] lauseen vuosisadan loppupuolelta, joka
todistaa että tämän aikakauden alkaessa Suomi vielä oli yleisenä
puhekielenä ylhäisempäin säätyin seuroissa. Saman todistavat loppusanat
Messukylän provastin Henrik Lilion tekemässä häärunossa 1723.[241]

    "Suomen runoilla puheli,
    -- -- --
    Ett on jäänyt jäljemmäxi
    Kielet siltä corkiammat:
    Saxa herraen salihin,
    Latina lavitzan alle,
    _Ruotzin kieli ruostuneexi_."

Mutta kuitenkin oli Ruotsikin jo kauan Suomen rinnalla viljelty,
niinkuin provasti Idman todistaa esipuheessa kirjaansa Suomen ja
Greikan kielen sukulaisuudesta, nimittäin että: Suomen etevämmät suvut
naimisen ja virkatointen kautta ovat tottuneet Ruotsin kieleen, joka
niinmuodoin jo kauan aikaa on ollut vallassäätyisten yleisenä
äitinkielenä. -- Nytpä näitä vallassäätyisiä alkoi Ruotsin kieli
yksinään vallottaa, johon on todisteena sekin että vuonna 1746 Turun
porvareissakin on vaan juuri harva suomalainen nimi jälellä.[242]
Merkillistä on että nämät harvat nimet enimmiten tavataan leskiltä,
jotka eivät hennoneet panna pois sitä nimeä, johon ensilemmen muistot
olivat sidotut. -- Ja nyt kun Latina yliopiston väitöksistä alkoi
vähetä, niin sen sijaan tuli Ruotsi. Ensimäinen ruotsinkielinen väitös
Turussa pidettiin v. 1749 (K. Fr. Mennanderin johdon alla). Sen tekijä
Turkulainen Wassberg tästä itse sanoo: tämä oppikoe on ensimmäinen,
joka tässä kuninkaallisessa akatemiassa ilmestyy äitinkielellä (på
modersmålet). Tästä näkyy kuinka Ruotsi silloin jo oli alkanut perehtyä
Suomeen.

Mutta löytyi yhä edelleenkin niitä, jotka pitivät Suomen kielen
omanaan. Niin esim. Juhana Gråå onnentoivotuksessa 1728:[243] "tahdoi
oman maan kielellä onnea toivottaa". -- Mattias Hallenius väitöksessä
1732:[244] äitin kielellä sanotaan maatamme Suomeksi. -- Jaakop
Chydenius onnentoivotuksessa 1751:[245]

    "Suomen suorilla sanoilla,
    Äitin äänel ällistellä".

Ja ihmeellisesti kyllä. Vaikka Suomen erinäistunto yleiseen nähtävästi
oli hämmentynyt ja Suomen kieli pakenemistaan pakeni sivistyneitten
seuroista, niin juuri tästä lähtien kiihtyy into oman maan nykyis- sekä
muinais-oloa tiedustelemaan ja harrastus Suomen kieltä sekä
tieteellisesti tutkimaan että runoiksi käyttämään. Edellinen seikka oli
seuraus siitä että tutkintohalu, joka edellisten kahden vuosisadan
kuluessa yksipuolisesti oli rippunut kiinni kirkollisissa ja
uskonnollisissa aineissa, nyt Suomessa niinkuin muualla kääntyi
maallisiin, joista oman maan luonto ja historia tietysti oli lähinnä
esineenä. -- Sen kiihkeämmän rakkaudenpa Suomen kieleen, joka nyt
muutamissa miehissä syttyi, kyllä osaksi selittänee tuo 1700 vuoden
paikoilla keksitty muka Suomen sukulaisuus Hebrean kielen kanssa ynnä
siitä seuraava Suomen kielen arvon korkeneminen oppineitten silmissä.
Mutta syytä on arvella että juuri tuo nyt alkava Suomenkielen
katoaminen ylhäisistä säädyistä sytytti mainitun kiihkon. Sillä kun
Suomen ulkonainen tila ynnä Ruotsin nyt kohoava kirjallisuus vaikutti
suuren joukon ruotsistumista, niin suru ja harmi siitä viritti
muutamain syvempäin sydänten pohjassa kytevän kotimaan rakkauden
ilmituleen. Nämät harvat nyt kaikin voimin rupesivat ponnistamaan
kohottaaksensa oman maan kieltä sen halvasta tilasta.

Innollisin ja nerokkain tään ajan _fennofiloista_ (siksi Juslenius
itse[246] useammin paikoin kutsuu niitä, jotka niinkuin hän
harrastelivat Suomen kielen viljelemistä) oli mainio _Taneli
Juslenius_. Hänen sydämensä oli ikään kuin tulivuori, josta, maanpinnan
kovaksi kylmettyä, sisällinen tuli leimahtavana patsaana ponnisteleikse
ilmaan. Vaihetteleva elämänsä on muualla[247] niin hyvin kuvaeltu,
ett'ei sitä tässä ole tarves muuten kuin lyhyimmältä kerrota. Hän oli
papinpoika Mynämäeltä, syntynyt 1676. Isäkin jo näkyy rakastaneen
Suomen kieltä, niinkuin näkyy latinaisesta onnentoivotuksesta, jonka
kirjotti Pachalenion ennenmainittuun kirjaan.[248] Poika Taneli
15-vuotisena tuli yliopistoon, jossa pian piti kaksi merkillistä
väitöstä. V. 1712 pääsi pyhäin kielten provessoriksi, mutta jo
seuraavana vuonna täytyi "Isoa Ryssää" paeta Ruotsiin. Rauhan tehtyä
palasi kotimaahan ja virkaansa, tuli sitten jumaluusopin provessoriksi
ja 1734 Porvoon piispaksi. Siitä pakeni 1742 uudestaan Ruotsiin, jossa
Skaran piispana kuoli 1752. -- Hän oli syvästi oppinut mies, niinkuin
monikielisistä, hänen kirjotuksissaan löytyvistä viittauksista näkyy.
Opin ja taitonsa tähden häntä pidettiin suuressa arvossa, niin että hän
jo 1728 sai enimmät huudot Turun piispavaalissa ja 1734 yht'aikaa sekä
Turkuun että Porvoosen, joista sitten valitsi jälkimäisen. Ja vielä
seuraavakin miespolvi hänestä puhuu suurella kunniotuksella. Niin esim.
Porthan[249] kutsuu hänet: ansiollisimmaksi tämän kansan ja
kirjallisuutemme puolustajaksi. -- Muuten hänestä vielä on mainittu,
että hän Ruotsia puhuessaan kovasti mursi Suomeksi, josta voipi päättää
hänen viimemainittua kieltä enimmin puhuneen.

Näin innokas ja arvossa pidetty mies tietysti on syvälle vaikuttanut
kansalaisiinsa, ja sentähden on tärkeä tarkemmin tutkia, minkälainen
mieli hänen lauseissaan ilmottuu.

Ensimäinen teoksensa oli "Aboa vetus et nova" 1700. Tässä hän pilvien
korkealle ylistää kaikki mitä Suomessa on, eikä juuri pidä tarkkaa
lukua onkos kaikissa sanomissa aivan tukevaa perää. Niin esim. juttelee
kuinka Kustaa Aatolppi _Suomalaisten ja joidenkuiden muitten_ kanssa
vallotti Saksan! -- Suomen kielen, joka -- tässä (Turussa) niinkuin
koko suuriruhtinaanmaassa on äitinkielenä, vaikka Turussa Ruotsiakin
puhutaan -- hän arvelee olevan alkukieliä, koska ei muka mikään kieli
voi kehua olevansa sen synnyttäjä. Suomipa on Lapin, Viron ja Bjarmin
kielen emänä, joiden lisäksi muutamat lukevat Slavoniankin.[250]

Toisen väitöksensä hän piti v. 1703, nimeltä "Vindiciae Fennorum"
(Suomalaisten puolustus). Sen alottaa Ciceron sanoilla: Emme ole
syntyneet ainoasti itsemme tähden, vaan osan syntymästämme vaatii
itselleen kotimaa, osan vanhemmat, osan ystävät. -- Jusleniuspa ei
arvellut voivansa millään muulla paremmin maksaa velkansa kotimaalle
kuin voimia myöten kansaansa puolustamalla väärinpuhujain soimauksista.
Ensimäisessä luvussa puhuu Suomen maan tuotteista, nähtävästi perustuen
Paulinon ennenmainittuun runoelmaan. Hän sanoo Suomen voivan laulaa
itsestään:

    "Musta minä muiden nähden,
    Valkea oman emännän."

Toisessa luvussa puolustelee Suomalaisia sitä soimausta vastaan,
etteivät muka milloinkaan olisi kyenneet muistettaviin töihin. Tämän
puolustuksen edellinen, sotatekoihin koskeva puoli on jo tullut
mainituksi. Samaten näyttää sitten Suomalaisia löytyneen oppineittenkin
joukossa, arvellen että täälläkin enemmän tulisi kirjoja ilmi, jos vaan
olis kustantajaa. Lopussa sanoo tähän työhön yrittäneensä: kotimaan
rakkaudesta, joka kaikkea rakkautta on ylin. -- Hän ei sitä ole tehnyt
maineen vuoksi, vaan: siihen olen tyytyväinen että olen Suomalainen ja
että minua kiitettyyn kansaan luetaan, vaikka muuten olisinkin
tuntematon.[251]

Sama palava kotiimaanrakkaus ja viha siitä että Suomea halveksitaan,
loistaa meille kaikista Juslenion myöhemmistäkin teoksista.
Niin onnentoivotuksessa väitökseen 1725:[252] Mitäs Sun on tekemistä
Suomalaisten kanssa, mainio tohtori P.? Rikoshan on pitää huolta
halveksitusta kansasta. -- Niin myös puheessa: De convenientia linguae
fennicae cum hebraea et graeca (Suomen kielen sukulaisuudesta Greikan
ja Hebrean kanssa), jonka piti 1712 provessori-virkaansa alottaen.
Tällä vertaamisella, sanoo Juslenius, minä joka lapsuudesta asti olen
ottanut työkseni kotimaan ylistämisen, tahdon herättää Suomalaisteni
halun tutkimaan näitä sukulaiskieliä, jotka heidän on yhtä helppo oppia
kuin Ruotsalaisen Saksaa!! -- Tässä myös löytyy tuo ylempänä mainittu
virsikirjan ylistys. Suomen runoelua Hebrealaiseen verraten, hän ottaa
esimerkkinsä Florinon sanalaskukirjasta ja huutaa ihastuksissaan: Mikä
on tätä runoa somempi kun sitä alkukielellä katselee? mikä
ytimellisempää (quid concinnius)? -- Greikan kielen tuosta sanoo kaikki
muut voittavan murteiden rikkaudella, vaan sitä lähimmäksi tohtivansa
panna Suomen. Suomi varsinkin siinä on Greikan vertainen, että taitaa
mieltä liikuttaa j.n.e. -- Lopussa sanoo: joku kenties kysynee kuinka
minä pyhäin, jaloin kielten opettajaksi määrättynä, olen ottanut
ylistääkseni tätä niin halpana pidettyä kieltämme; mutta olen tällä
tahtonut herättää kansalaisteni halun pyhät kielet oppimaan.

Esipuheessa sanakirjaansa hän arvelee monen ehkä kummeksivan, ettei hän
piispana ollen käyttänyt loma-aikojansa kirkolle tärkeämpään työhön
kuin tämä muka oli. Mutta hän sanakirjallaan tahtoi ulkomaalaisille
antaa tilaisuuden oppia _Suomen kyllä halveksittua, vaan ei
halveksittavaa kieltä_ ja suomenkielisistä kirjoista nähdä että
Suomalaiset ovat yhtä jumaliset ja puhdas-uskoiset kuin muutkin kansat.
Kun ei tähän työhön kukaan muu käynyt käsin, hän siihen oli ryhtynyt
itse, sillä: lapsuudesta asti on minua semmoinen kotimaan rakkaus
polttanut, että sen hyödyksi en välttäisi minkäänlaisia vaivoja
tahansa[253] -- Suomen runon kehuu niin kauniiksi ja liikuttavaiseksi,
ettei lyhyeltä voi selittääkään. -- Tässä hän myös kertoo mikä hänessä
niin hartaan rakkauden Suomen kieleen oli sytyttänyt, sillä vahvistaen
mitä ylempänä on arveltu vaikuttavimmaksi syyksi nyt alkavaan
Suomikiihkoon. Hänen ollessa lastenopettajana nuoremman Gezelion
talossa, tuli kerran piispan luoksi "muuten kelpo mies", vaatimaan
sääntöä, joka kieltäisi Suomen kielen viljelemisen sekä kirkossa että
perheellisessä elämässä. Siihenpä piispa vaan lyhyesti vastasi: "Kaikki
kielet ovat kiittävät Herraa!" -- Itse Juslenius arvelee että paljon
suurempihan kunnia Jumalalle on siitä, koska sanotaan häntä tässä
Ruotsin valtakunnassa palveltavan Ruotsin, Suomen, Lapin y.m. kielillä,
kuin jos se ainoasti Ruotsiksi tapahtuisi. Tuo esitetty kielto olisi
Paavin väkivallan kaltainen. Sitä eivät ole viisaat kuninkaat katsoneet
sopivaksi eikä mahdolliseksikaan. _Sentähden se tähän asti on
jäänyt tekemättä ja armollisimman Jumalan varjeluksella niin on
jääväkin!_[254] -- Lopussa vielä sanoo: Jos eivät Suomalaiset
köyhyytensä ja alhaisen elämänlaatunsa vuoksi olisi halpana pidetyt
ynnä myös heidän kielensä,[255] niin ei työni suinkaan olisi turha ja
hedelmätön. -- -- Niin sangen tuskallisella mielellä kirjotan (hän sen
kirjotti toisen kerran maanpakoon ajettuna).

Ruotsissa hän lopun ikäänsä pysyikin; mutta vielä 1746 esipuheessa
kääntämäänsä Svebelion katkismukseen[256] lähetti lämpmiä
tervehyssanoja rakkaalle kotimaallensa.

Tämä käännös onkin ainoa Juslenion toimittama suomenkielinen kirja.
Se meitä ihmetyttäisi, jos emme tietäisi kuin paljon hänellä sekä
provessorina että piispana oli virkatoimituksia. Ja olemmehan nähneet
että hän loma-aikoinansa, vaikkei kirjottanut Suomea, niin kuitenkin
teki työtä Suomen kielen eduksi.

Me olemme nähneet että hän pyhäin kielten provessorina vertaili niihin
Suomea. Näissä tutkinnoissa hänellä oli edelläkävijänä ennen mainittu
Erik Cajanus ja jälkeisinä varsinkin Weman Hebrean[257] ja Idman
Greikan[258] kielen suhteen. Tähän arveluun perustivat Vhael Suomen ja
Henrik Ganander[259] Lapin kielioppinsa. -- Saman arvelun nojasta
nuorempi Rudbeck Upsalassa väitti että Suomalaiset muka olisivat
ne kadonneet 10 Israelin heimokuntaa. -- Niinpä Kaapriel
Arctopolitanuskin[260] sanoo että Suomalaiset, Virolaiset ja
Lappalaiset vielä nytkin suureksi osaksi puhuvat Hebrean kieltä!! --

Myöskin tiedämme että Juslenius on toimittanut Suomen sanakirjan. Hänen
edelliset sanakirjat olivat vaan olleet pienoisia tulkkikirjoja, jotka
ainoasti sisältivät tavallisimmat, jokapäiväisessä puheessa
tarpeelliset sanat, järjestettynä ainetten mukaan. Tämä Juslenion
teospa sekä sanavarain että tieteellisen järjestyksen puolesta
täydellisesti ansaitsi sanakirjan nimen, vaikka hän sen kainosti
kutsuu: Suomalainen sanalugun coetus. Parempaa ei sitten saatukaan
ennen kuin ilmestyi Renvallin sanakirja 1826. -- Esipuheessaan
Juslenius sanoo tähän sanoja keränneensä sekä kirjoista että kansan
suusta, johon hänellä, piispana ympäri laajaa hippakuntaansa
matkustellessa, oli ollut hyvä tilaisuus. Lisää oli saanut Oriveden
kirkkoherra Juhana Waneolta ja varsinkin runsaasti Vaasan kappalaiselta
A. Aspegrenilta. Mistä seudusta mikin sana oli saatu, ei ole pannut
kirjaansa sekä sentähden että siitä useinkin olis ollut vaikea saada
selvää, että myös siksi että näistä sanoista yhteinen (kirja) kieli
rikastuisi.[261] Samassa esipuheessa hän myöskin lupaa, jos Jumala ikää
soisi, parantaa ja enentää Vhaelin kielioppia, joka hänen mielestään
kovin yksipuolisesti noudatteli Pohjanmaan murretta. Arvattavasti oli
siis siihenkin varoja kerännyt, mutta sitä lupausta ei hänen enää
sallittu täyttää.

Tietty on että virkamiehissä menneellä aikakaudella oli ollut ja nytkin
vielä oli paljon Ruotsalaisia. Näiden taitamattomuus Suomen kielessä
tietysti oli suureksi haitaksi rahvaallemme. Tästä valittivat 1734
vuoden valtiopäivissä[262] piispa Juslenius ja provasti Forskåhl
Porvoon hippakunnan puolesta, josta seurasi se että kuninkaallisessa
vastauksessa talonpoikaissäädyn valituksiin v. 1739 säättiin
suomennettavaksi Ruotsin laki ynnä ne kuninkaalliset säännöt ja
asetukset, jotka Suomen talonpojille voisivat olla tarpeelliset.
Senlisäksi kuningas 42:ssa § lupaa antaa "tuomari- ja muita virkoja
Suomessa Suomen kieltä taitaville miehille", mutta tekee sen lupauksen
jälleen melkein mitättömäksi lisäyksellä: "jos asianhaarat ynnä
asianomaisten kelvollisuus ja virkavuodet niin sallivat". Jotain
parannusta tämä sääntö, niinkin mietona kuitenkin näkyy vaikuttaneen,
koska Ruotsalaisten luku hovioikeudessa, niinkuin olemme nähneet,
tästälähin vähenee. Mutta tuntuvammin vielä vaikutti edellinen sääntö;
sillä tästä ajasta alkoi tulla paljon enemmän suomenkielisiä asetuksia
kuin ennen. V. 1721-1739 niitä oli tullut melkein sata; v. 1739-1766
tuli enemmän kuin 300. Ja v. 1759 ilmestyi Ruotsin lain suomennos Turun
oikeuden aktuarius Yrjö Salonion tekemä, ynnä perustuslait
suomennettuna 1765. -- Merkittävää tämän suhteen on, että kuningas
vastauksessansa puhuu ainoasti talonpoikien tarpeesta saadaksensa
suomenkielisiä asetuksia, ja että julistuksissa rukouspäivistä ynnä
vastauksissa pappien ja talonpoikien valituksiin aina puhutaan
Ruotsista ja Suomesta erikseen.

Tämä Juslenion yritys Suomenkieltä julkisemmaksi saattamaan ei ollut
ainoa tällä aikakaudella. Vuonna 1748 kun Suomen kenralikuvernörin
luona juhlallisuudella vietettiin perintöprinsi Kustavin syntymäpäivää,
laulettiin siinä suomalainenkin, maisteri Juh. Justanderin sepittämä
laulu.[263] Ja seuraavana vuonna, koska yliopisto vietti juhlaa
Kaarle-herttuan syntymän vuoksi, siinäkin luettiin pitkä Suomen
runo,[264] ylioppilas K.F. Molleron sepittämä, jossa löytyvät seuraavat
merkilliset sanat. Hän sanoo että yliopistossa tähän asti:

    Ovat asiat ajetut,
    Ascaretkin asetetut
    Kielill ehkä keviöillä,
    Cuiteng meille vierahilla.
    Ihanat idäiset kielet,
    Suomen syvän suculaiset,
    Romin runot röyckiämmät,
    Ynnä Ruotzin runsahimmat
    Ovat caicki caicunehet,
    Täsä paicas paucunehet;
    Mutta Suomi syvimmäinen,
    Äitin kieli ääritöinen,
    Jos ei sytehen sysätty,
    Ombi cuiteng unhotettu
    Eikä ongehen otettu.
    Minä heicko Hämäläinen,
    Joc' en suotta Suomeen suutu,
    Mielin mielellä hyvällä,
    Päiväll tällä parahalla
    Suomen sanoja sanella,
    Äidin äänell äänitellä.

Hän toivoo sitten ettei Jumala eikä kuninkaallinen perhe

    Suomen curjan cuicutusta,
    Ilon riemun jylinätä
    Cuule corvilla covilla,
    Catzo silmill carsahilla.
    -- -- --
    Cuule culdamuruisemme,
    Caarle ruhtinas roheva,
    -- -- --
    Sallitps Ruotzingin runoja,
    Sallit Saxan sanalascut,
    Veisut kielill vierahilla,
    Suomen semmengin sanoja j.n.e.

Eriskummainen sattumus on yhteen vuoteen sovittanut tämän ja
yllämainitun Wassbergin perinvastaiset sanat.

Jo mainittuin Juslenion ansioin lisäksi tulee vielä että näkyy
olleen ensimäinen, joka _rupesi keräämään Suomen runoja_. Porthan
väitökseensä: De poesi fennica on ottanut muutamat Juslenion
mainitsemat runoin alkusanat. Itse runoja ei sano tuntevansa, valittaen
suureksi vahingoksi, että kaikki Juslenion keräykset ovat joutuneet
tulen omaksi.[265] Juslenion keräämät taisivat kaikki olla nykyisempiä,
jonka arvelun vahvistaa se, että hänen sanakirjassaan löytyy juuri
harva Suomen muinaistaruun koskeva sana ja niistäkin enimmät väärällä
merkityksellä: Väinämöinen = Nereïs, Tapio = skog, Mehtola = djur-hide,
Tuoni = död; Ahto, Lempo ja Hiisi ovat oikein selitetyt ja muita
sellaisia ei olekaan. Juslenion kirjoituksissa ovat mainitut: se runo,
jonka alkusanat jo löytyvät Cajanon väitöksessä,[266] ja kaksi muuta,
nimittäin "Anterus Pyhäjoelda",[267] -- sekä: tuo tietty runo
ylkämiesten tulosta "päivän huovoisilda ja cuun kehildä".[268] Tämä
viime mainittu kun ei vaan liene kuitenkin joku toisinto runoa
"Suomettaren kosiat." Vaan mistäs päättää kun ei siitä tiedä enempää
kuin mitä tässä on mainittu. -- Mainitaan tällä aikakaudella
paitsi näitä myös pari muutakin kansarunoa nimittäin "Porsasten
tappelusta"[269] ja Henrikin surmasta,[270] joka oli toisellainen kuin
tuo Palmsköldin kokouksessa säilynyt; sanat siinä ovat kovin
katkonaiset. Vanhoista loihturunoista on yllämainittu Karhun runo
uudestaan painettu Arctopolitanon väitöksessä: De origine et religione
Fennorum, ja Mattias Hallenius väitöksessä: De Borea-Fennia[271] lupaa
kerätä sekä julistaa Suomen runoja, joissa lauletaan pakanallisista
epäjumaloista, juhlista j.m.s. ynnä katolisesta taikauskosta. Mutta
lieneeköhän niitä sitten kerännytkään, koska ei sen enempää ole
kuulunut.

Miellyttävää on Juslenion lauseista nähdä kuinka tieto Suomen runon
oikeasta luonteesta selviämistään selvisi. Väitöksessä: Aboa vetus &
nova hän sanoo: Suomen runossa on 8 tavuuta värsyssä sekä lamdaismoa
(alkusointua) ja pidetään suurta huolta sanojen sulosoivuudesta ynnä
äänikästen sointumisesta. Siihen on nykyisempinä aikoina tullut lisäksi
riimi (jonka siis hänkin piti tarpeellisena). Runoelua sanoo
talonpoikain viljelevän yhtä paljon kuin oppineet ja niillä samatekuin
muinoin Arkadiassa olevan synnynnäinen runolahja, niin että missä
tilaisuudessa ja mistä aineesta hyvänsä osaavat laulaa jaloimmat runot.
-- Puheessaan Suomen ja Hebrean kielen sukulaisuudesta, joka on 12
vuotta myöhempi, hän sanoo Suomen niinkuin Hebreankin runot olevan
jaetut kaksoisvärsyihin, joista jälkimäinen toisilla sanoilla kertoo
saman ajatuksen kuin edellinen taikka väkevämmänkin (emfatikhoteron).
Milloinpa useampia värsyjä pannaan yhteen, niin niissä on lauseen
eriosat ladeltuna taikka ajatus kiihtymistään kiihtyy. Sen näyttävät
sanalaskut. -- Viimeinkin 36 vuotta jälemmin kirjottaa sanakirjansa
esipuheessa: Meillä on omituinen runomuksen laji, "Glyconilaisen
tapainen", jossa on 8 tavuuta, vaan ei pidetä huolta arvosta
(neglecta quantitate) ja mielellään alotetaan värsyn kaikki tahi joka
toista sanaa samalla puustavilla tahi tavuulla. Se on rikas
kuvallisista sanoista sekä sanankäänteistä[272] eikä niitä paitsi
pidetä runollisena. Varsinkin viljellään aina kertoomis- ja
kiihtymislauseita.[273] Riimi ei sovi Suomen runon luonteesen, vaikka
esivanhempamme, muiden kristittyin kansain esiemerkkiä seuraten, ovat
sepitelleet riimillisiäkin virsiä. Vaan kun vapaammalla innostuksella
kotimaan virtaa ovat seuranneet,[274] riimin siteet hyljäten, niin ovat
kohonneet paljon korkeammalle, jälitellen Maron heleä-äänen lauluja.
Esimerkiksi semmoisista vetää meille jo tutun Salamnion Ilolaulun
Jesuksesta.

Jos nyt käännymme tään ajan runnollisuutta katselemaan, niin meille
heti pistää silmään, että enimmät sen viljelijät olivat _Pohjanmaalta_,
samaten kuin muukin suomenkielinen kirjallisuus nyt suurimmaksi osaksi
joutui heidän käsiinsä. -- Kirjallisuutemme alku oli ollut Turun
seudulla ja Isoa vihaa edelliset kirjottajat olivat melkein kaikki
Varsinais-Suomalaisia ja Hämäläisiä sekä niiden lisäksi muutamia
Satakuntalaisia ynnä joku muista maakunnista. Mutta n. 1700 alkaa
sille alalle saapua Pohjalaisia, pian vallottaen sen melkein
yksinoikeudekseen.

Tämän aikakauden alkupuolella näkyy myöskin koko joukko
Satakuntalaisia, vaan Hämäläiset ja Varsinais-Suomalaiset ovat aivan
muutamiin supistuneet. Wiipurilaisia uskonpuhdistuksen aikana oli
näkynyt muutamia, sitten katoavat kokonaan. Savo-Karjalaisia ilmestyy
joku tämän aikakauden loppuvuosina. -- Seuraavana aikakautena
suorakielinen kirjallisuus enimmäkseen on Pohjalaisten ja
Satakuntalaisten käsissä, runoilijoista viljavin kyllä oli Turkulainen,
vaan suurin joukko Pohjalaisia, joiden avuksi nyt jo alkaa saapua
enemmän Savo-Karjalaisia.

Eikös tätä seikkaa niin sopine selittäminen että Suomen sydänmaihin yhä
syvemmälle levenevä sivistys mihin maakuntaan kulullaan kerkesi, siinä
alussa herätti vilkkaampaa hengen elämää ja Suomen kirjallisuudelle
viljelijöitä, varsinkin sillä keinoin että koulujen kautta kohotti
rahvaan lapsia oppineitten säätyyn. Vaan sivistyksen seurassa leveni
aina ruotsalaisuus vähitellen tukahuttain jälleen sitä nousevaa Suomen
sivistystä. Tänä aikakautena, kun ruotsalaisuus todentodella alkoi
tunkea Suomen kieltä pois ylhäisemmistä säädyistä, niin se tietysti
ensin onnistui Turussa ja sitä likimmissä maakunnissa, mutta Satakunnan
saloihin ja Pohjan pitkille perille se ei vielä oikein näy uskaltaneen
ulota. Wiipuri oli vieraan vallaan alle joutunut ja Savo-Karjalassa ei
vielä ollut muuta kaupunkia eikä koulua kuin Savonlinnan.

Melkein kaikki suomenkieliset kirjottajat Ruotsinvallan aikoina
kuuluivat pappis- ja opettajasäätyyn. Porvarisäädyssä silloin vielä
korkeampaa sivistystä harvoin löytyi ja virkamiehistä suuri osa oli
Ruotsista tulleita, jotka Suomea eivät osanneet ollenkaan. Mutta
pappissäädyssä harvoin näkyy olleen muukalaisia; se sääty, rahvaan
keskellä asuen, oli tottunut sen kieleen; se sääty muutenkin oli se,
joka melkein yksinään viljeli kirjallisuutta. Luonnollista siis on
että juuri papit enimmiten ovat kartuttaneet suomenkielistäkin
kirjallisuutta. -- Pohjanmaalla, missä ei aatelia löytynyt ja kaupungit
myöhään olivat syntyneet, pienet, papit olivat melkein ainoat oppineet.
Talonpoikaissääty oli varakas ja rohkea; siitä oli suuri osa
pappissukuja vielä miesmuistissa lähteneet ja sitä heimolaisuutta
vahvistivat yhä uudelleen naimisliitot pappein ja talonpoikain lasten
välillä.[275] Eipä siis kummaa jos näiden molempain syiden, sivistyksen
ja selvän suomalaisuuden yhtymisestä, Pohjanmaan papeissa erittäinkin
syntyi into Suomeksi kirjottamaan ja varsinkin runoelemaan. -- Tämä
seikka, että suomenkielinen runoelu melkein kokonaan oli pappien
käsissä, selittää myös miksi runollisuutemme suurimmaksi osakseen oli
hengellinen, ja miksi maallisissakin aineissa liikkuen enemmiten
kuitenkin ilmottaa hengellisiä tunteita.

Miten Pohjalaiset lienevät vaikuttaneet kielemme suorasanaiseen
viljelyyn, olisi tutkittava. Runollisuudessa se näkyy siinä että yhä
enemmän ja paremmin alettiin viljellä Suomen runoa.

Suomen vanhan runomitan mukaan suunniteltiinkin tavallisesti tämän ajan
tilapäärunoelmia. Ensivuosina Uudenkaupungin rauhan jälkeen ilmestyi
vielä joku riimillinen runo ja muutamissa vaihettelevat riimilliset ja
riimittömät värsyt. Mutta yhä enemmän pyrkii säännöksi että niihin ei
saisi panna riimiä. Muissakin kohdin näkyi vielä tottumattomuus runon
rakentamiseen, mutta vähitellen näemme siinä edistymisen. Muutamat
arvelivat täytyvänsä alottaa rivin jok'ainoan sanan samalla
puustavilla.[276] Muutamat, nähden Suomen runon trokeisen muodon,
pitivät virheellisenä värsyt, missä oli sananjakoa, ja välttivät siis
huolellisesti kaikki parittomantavuiset sanat.[277] Jotkut, nähtyä että
Suomeksi voipi sanoa "panemaan" ja "panemahan", "hartaalla" ja
"hartahalla", ja tätä seikkaa oikein ymmärtämättä, alkoivat pistää
h:ta, mihin se ei olisi sopinutkaan. Sillä lailla saivat tämmöisiä
värsyjä kuin:

    Linnas samas lujahassa,
    -- -- --
    Osahasa oikiasa j.n.e.[278]

Kun se luulo oli yleinen, ettei Suomen runo pidä lukua sanojen arvosta,
niin pantiin välistä pitkiä tavuita laskuun ja lyhyitä nousuun. --
Katkaistuja sanoja ruvettiin yhä tarkemmin välttämään, mutta tään ajan
paraissakin runoissa on aina edes joku semmoinen virhe luikahtanut
sekaan. -- Muutamat eivät tarpeeksi viljelleet ajatusriimiä taikka
liittivät, runomme luonnetta vastaan, erilauseet yhdistyssanasilla
toisiinsa. -- Tuskin on yhtään tänä aikakautena syntyneistä runoista,
joka kaikista näistä virheistä olisi vallan vapaa, mutta ylipäätään
ovat paljoa paremmat, kuin mitä edellisinä aikoina oli sepitetty, ja
yhä paranemassa. Samaten näkyy edistymistä sisällyksenkin puolesta.
Asioita ei enää paljaaltaan kerrota, vaan puetaan johon kuhun
kuvaukseen, ja sananväänteet ovat tulleet sileämmäksi, runollisemmaksi.

Ottakaamme nyt ensin esille historialliset runoelmat. Niistä kaikuu
meille vielä muutamia valitushuutoja ison vihan vaivoista.
Semmoinen on:

    Sururunot suomalaiset,
    Vaivoista valittavaiset
    Poloisella Pohjanmaalla,
    Ruotzin rannoilla, rajoilla
    Vallan alla Venäläisen,
    Vitzan Herran hurskaimman
    Kijruhulda kirjoitetut,
    Muille muistoxi jätetyt
    Nämät vaivat nähneheldä
    Pohjanmaalla poicaiselda.[279]

Näiden kirjottajalle Vhaelin ennenmainittu runo epäilemättä oli tietty;
tällä runolla on sen kanssa paljon sukulaisuutta aineen järjestyksessä;
mutta tämä on paljoa pitempi ja ulottuu melkein rauhaan asti. Enimmiten
ovat asiat siinä vaan yksikertaisesti kerrottuna, mutta itse aine on
niin syvästi liikuttavainen hirmuisuudessaan, ettei kuivintakaan
kertomusta siitä voisi sanoa ikäväksi. Ja tässä ovat Suomen runon
omituisuudet taitavasti käytetyt, runoilijan omat tunteet puhkeavat
tuon tuostakin ilmi ja toisinaan on itse kuvaeluskin todella
runollinen. Ulkomuodoltaan tämä runo on melkein aivan virhetön. Se
kyllä on riimillinen, mutta riimiä ei ole väkisen tavotettu, vaan missä
ei se itsestään valunut, heitetty pois. -- Ensimäinen runo kertoo
kuinka Venäläiset maahan tullessaan menettelivät; samatenkuin Vhaelin
runossa luetellaan ensiksi tavarain ryöstämiset, sitten lasten viennit
ja naisten raiskaukset, viimein nuot kauheat kidutukset. Järjestys on
arvattavasti niin pantu siksi että lukijan mieli yhä kovempien kiusojen
kuvilla yhä seyvemmälle tulisi liikutetuksi. Tässä nyt ei runoelija
enää voi pidättää parkuaan, vaan huutaa:

    "Ohoh suurta surkiutta!
    Ohoh vaiva vaikiata!
    Veden väändäpi verisen
    Selkiöistä silmistäni,
    Hijen hiuxista hijopi,
    Poski päästä pusertapi".

Lopulla runoa kuvaelee Suomalaisten viheljäistä elämää sydänmaissa:

    "Corvesa oli cotomme,
    Maantiellä majasiamme,
    Kirckotiemme kivistöllä,
    Metzän petoin pesillä,
    Carhut canssa cumpanimme".

Tämä runo päättyy viimein, samatekuin kaikki seuraavat, sanoilla:

    "Auta ainoa Jumala,
    Päästä päivistä pahoista!"

Toinen runo erikseen juttelee kirkkoin ja hautausmaiden ryöstämisestä.
Kolmas kertoo kuinka alussa vuotta 1716 jo alettiin toivoa helpotusta,
haettiin kaukaa siemeniä ja juhtien puutteesta:

    "Ucko auralla ajeli,
    Ämmä äjestä veteli".

Vaan Venäläinen hävitti kaikki, kun läpi maan marsi Kajaanin linnan
päälle, jonka vallotti. Neljäs runo mainitsee kuinka syksyllä
Venäläiset kävivät Länsi-Pohjassakin, ja viides venäläisten menon
lauhtumisen, kun muka pelkäsivät kotiin palannutta Kaarlea. Mutta
kuudes jo suree senkin turvan sortumista:

    "Me cuin calat kävelemme,
    Madonpojat matelemme
    Paitzi päättä, haldiatta,
    Caitziatta, Catzojatta,
    -- -- --
    Pian toivoimme todella
    Mustat menot muuttuvaxi,
    Mutta muutuit mustemmaxi".

Seitsemäs puhuu "valdacunnan pettäjän" Görtzin hallituksesta ja
lopusta; kahdeksas kappalainen Affrén'in kapinasta seurauksineen;
yhdeksäs on onnentoivotus Ulrika Eleonoran kruunaukseen ja rauhan
toivon ilmotus, mutta kymmenes jälleen kertoelee Venäläisten
ryöstöretkistä Ruotsissa. Yhdestoista riemuitsee Hessin Fredrikin
kruunauksesta kuninkaaksi; sitten puuttuu yksi lehti, jossa näkyy
olleen vielä kahdestoista runo. Lopuksi laulaa runoniekka:

    "Ei sanat sanoen puutu,
    Virret veisaten vähene,
    Sanalaskusa sanovat
    Sauvon syvät Suomalaiset.
    Vaan mun puuttupi puheni,
    Lauluvirteni lakaapi;
    Sillä mulla mustat päivät
    -- -- --
    Muret mieltä muuttelepi
    Aivuan ajatuttapi,
    -- -- --
    Eipä raiku raskas rinta,
    Kulje kurjan kurcku torvi,
    Vaicka ainoiset asiat
    Vielä varsin vaatisivat".

Samanaineinen on myös: Valitus virsi Suomen surkeudest Vänein vallan
alla, kirjoitettu yhdeld murheliseld Israelitald Edomin lasten seas
1720.[280] Tekijä on Israel Escholin (Siuntion kirkkoh. k. 1742). Tässä
historiallista kertomusta vaan on vähän, ennimmiten tunnustusta että
Suomi synnillään nämät vaivat oli ansainnut, ja rukouksia Jumalalle
että niille jo tekisi lopun. Siinä ilmottuu lämmin tunne ja paikottain
on se oikein soma. -- Kyrön tappelusta ja sitä edellisistä tapauksista
puhuu yksi virsi.[281]

Kolmevuotinenkin, 1741 vuoden sota on synnyttänyt runonsa.[282]
Sen on kirjottanut v. 1743 eräs Mardell Widman. Se on jo vedetty
esimerkiksi niistä runoista, joissa trokeisen mitan säilyttämiseksi
parittomantavuiset sanat ovat vältetyt. Sama mies on kirjottanut
joulurunonkin.[283]

Myöskin on mainittava Kaarle Reinin (nimismiehen poika Ilmajoelta,
Vähänkyrön kappalainen k. 1781) sepittämä jatko Tammelinon ajantietoon
1752. Se on oikeaan runomittaan rakettu ja mainitsee viimeeksi Aatolppi
Fredrikin käynnin Suomessa. Sama mies on vielä kirjottanut 2
hautarunoakin[284] ja epäilemättä on hänen tekemänsä myöskin Ilmajoen
asuvien valitus provasti Mennanderin kuolemasta.[285] Sen tekijäksi on
mainittu Kaarle Juhananpoika, Pohjalainen, joka ei voi olla muu kuin
Rein, joka oli Juhanan poika ja Ilmajokelainen. Reiniltä sanoo Porthan
saaneensa tietoja runon oikeista rakennussäännöistä.[286] Reinin runot
ovatkin ulkomuodoltaan virheettömät (paitsi että on melkein paljon
katkaistuja sanoja), vaan runohenkeä ei ollut ollenkaan. -- Pari
historiallista virttä löytyy Apr. Achrenionkin tekemissä.

Nyt seuraavista, hovi-, hää- ja hautarunoista hempeämpää runohenkeä
tietysti ei saa hakea; sen kieltää itse ainekin. Näitä runoja on
harvoin:

    Itse into ilmi tuonut,
    Luonto lauluiksi takonut.

Juhlallisella luonteellaan, usein pöyhkeillä, mahdillisilla sanoilla ja
vähän väkisen kiihotetulla tunteellansa ne paremmin kuuluvat
kaunopuheellisuuteen kuin runollisuuteen. Sentähden puuttuvatkin
enimmiten sitä luonnollista suloisuutta, joka on syvän ja totisen
mieliliikutuksen synnynnäinen lahja. Joku ainoa todella lämmin ja
suloinen tätä yleistä päätöstä ei kykene kumoamaan. Tavallisesti
alkavat sillä että runolija lauluansa tai sydäntänsä kehottaa
kajahuttelemaan ja nämät alkusanat useimmiten ovatkin paraat ja
hempeimmät paikat koko runossa. Suurella huolella koetaan peittää ja
koristella mitä paljaaltaan kovin maistuisi kuivalle niinkuin
vuosiluvut j.m.s. Esimerkiksi on pantu 1650 tällä lailla:

    "Vuonna yxi tuhannetta,
    Sata caxi colmin kerroin,
    Viisikymmendä vinottu,
    Vielä päälle palckioxi
    Kesäcuussa caunihisa" j.n.e.

Usein on itse nimikin sovitettu runomittaan niinkuin muutamista
historiallisista runoista jo olemme nähneet. Tarkasti myös valitaan
sopivia, luontoa kuvaavia mainesanoja esimerk.

    "Pappein parvesta pyhästä
    -- -- --
    Viisauden vinheämmän
    -- -- --
    Christuxemme kirckahimman" j.m.s.

Ainetta runoilija välistä ei ole omasta itsestään ottavinansa, vaan
kuulevinaan kahden miehen taikka miehen ja maineen keskustelua. --
Merkittävä viimein on sekin näissä runoissa, että sanoissa ja
lausetavassa välistä on jotain talonpoikamaista. Eikä kummaakaan koska
talonpojat oppineilla olivat oppaana tällä vielä äkkinäisellä Suomen
runopolulla.

Hovirunoilla on se yhteinen luonto että niissä kuninkaallisen perheen
jäseniä ylistellään kiitossanoilla, jotka me nykyään sanoisimme
inhottavaksi imarteluksi, vaan silloin näkyvät asiaan kuuluneen.
Semmoisia tällä aikakaudella kirjottivat: Jeremias Walleen (Turunläänin
maaherra?) prinsi Kustavin syntymäpäivään 1748,[287] johon samaan
juhlallisuuteen sepitti laulun[288] maisteri Juhana Justander. Tämä on
myös kirjottanut hautarunon isälleen 1749.[289] -- Kaarle Fredrik
Mollerus (Korpon kappalainen k. 1787) piti yliopiston puolesta pitkän
runopuheen,[290] koska Kaarle herttuan syntymän syystä vietettiin
juhlaa 1749. Muutamat merkilliset lauseet tässä runossa jo olemme
nähneet. Siihen varsinkin sopii mitä tämän ajan juhlarunoista yllä on
sanottu. Tässä ovat sanat pöyhkeämmät, sanan väänteet konstikkaammat
kuin missään muussa ja hitaasti astuskelee se juhlallisin askelin.
Runoilija ensin kääntyy kuulijoihin, luetellen erisäädyt, iloitsee että
Suomi ensikerran tässä paikassa kaikuu, ja rupeaa tuosta lavealta
latelemaan mitkä Kaarlet Ruotsia ovat hallinneet. Tätä tehden ei heitä
mainitsematta noita 16:silla sadoilla keksittyjä pakananaikuisia
kuninkaitakaan. Viimein saavat Aatolppi Fredrik sekä perintöprinsi
Kustavikin osansa ylistystä ja lopullu kehottaa runoilija pikku Kaarlea
astumaan näiden korkeiden esi-isäin jälkiä. Kaikkiansa tässä runossa on
1266 värsyä! Mollerus muuten on kirjottanut hautarunonkin 1749.[291]
Juonas Hartman ("muinoin puolipormestari") kirjotti Aatolpin Fredrik
käynnistä Suomessa runotapaisen soperruksen 1752.[292] Viimeinkin on
hovirunoin tekijöistä mainittava Kaapriel Kaaprielinpoika Calamnius
(kappalaisen poika Kalajoelta, synt. 1728, tuli ylioppilaaksi Upsalassa
1744, maisteriksi Turussa 1754, kappalaisen apulaiseksi Kalajoelle
1760, kuoli kirkkoherran apulaisna Limingassa 1774).[293] Porthan hänen
sanoo olleen paraita runoniekkojamme ja hän onkin ainoa semmoinen,
jonka runot kerättiin yhteen vihkoon. Semmoisenaan ne tulivat painosta
1755 nimellä: Vähäinen Cocous Suomalaisista runoista, kirjoitetuista
visseissä tiloissa Gabriel Calamniuxelda.[294] Mutta kirjanen Pippingin
luettelossa on merkitty tuolla ilkeällä ristillä, joka merkitsee että
ei enään ole löytyvissä. Suotava olisi että jos joku kappale vielä
löytyisi vanhoista komeroista, se lähetettäisiin yliopiston talteen.
Porthan on väitökseensä: De poesi fennica ottanut pari palaista, joista
tähänkin otan toisen todisteeksi ettei Porthan näy häntä syyttä
ylistäneen. Se kuuluu näin:

    "Kevät keickuen tuleepi,
    Ilon kanssa ilmestypi;
    Silloin monda metzämiestä,
    Somaisinda soidinmiestä
    Suxen päällä soutelepi,
    Ennakolla ennättäpi
    Metzäin eläinden edulle,
    Soittavaisten soittimille;
    Silloin kaicki kalamiehet
    Paatin päälle pyytelevät,
    Verkot vetehen vetävät,
    Heinicköhön heittelevät" j.n.e.[295]

Tämä näkyy olevan häärunoa, mutta Calamnius on kirjottanut hovirunonkin
Aatolppi Fredrikin käynnistä, josta myöskin palanen löytyy Porthanin
väitöksessä.[296] Toinen hovirunonsa on onnentoivotus kruunuperillinen
Kustavin syntymäpäivään v. 1767.[297] Paitsi näitä on Calamnius
kirjottanut myöskin onnentoivotuksen väitökseen v. 1753.[298] -- Löytyi
muuten tällä aikakaudella toinenkin Kaapriel Calamnius (Pietarinpoika
maanviskali ja pitäjänkirjuri Kalajoella k. 1767), joka on kirjottanut
pitkän, opettavaisen laulun 1743.[299] Epätietoista siis on kumpaisen
tekemä yllämainittu runokokous oli, koska sen tekijää ei ole isän
nimellä mainittu. Mutta kuitenkin tuskin jäänee epäilyksen sijaa, koska
edellisen säilyneetkin runot ovat hyviä ja jälkimäisen laulu vaan
ikävää lorua.

Häärunoja ovat sepittäneet: Henrik Lilius (Messukylän kirkkoherra k.
1745) v. 1728.[300] Hän on myöskin kirjottanut onnentoivotusrunon
Juslenion sanakirjaan. Hän sanotaan olleen hyvä runoilija Latinan
kielellä ja nämät suomalaisetkin runot todistavat että hänellä oli
tavallista suurempi runolahja. Kahden häärunonsa kanssa yhteen
sidottuna on seuraava kehtorunokin, joka ansaitsee tulla tutuksi, ollen
sen ajan paraita tuotteita.

         Kehtorunot.

    Tuutilainen, tuutulainen,
    Leväele lapsukainen;
    Levon lainaja lepyinen,
    Jesus sua siunatcohon;
    Nucu, nucu, nuckeroisen!
    Macaele maidonjuoja!
    Cuin on maitokin macoinen,
    Unes olcohon suloinen;
    Cuin on kätes kijnnitetty,
    Cupeheses vyöllä vyötty,
    Nijn sun Jesus itzehensä
    Uscon nuoralla niveli.
    Jumala sun itze otti
    Lijttohonsa, lapsexensa,
    Jesus vijoista virutti,
    Pyhä hengi pyhitteli.
    Älä itke engelisen',
    Vaikeroitze vaiveroisen'!
    Jesus caunis cumpaninas,
    Pyhät vartiat vaussas.
    Nucu, nucu nuckeroisen,
    Macaele maidonjuoja!
    Liecuttelen linduistani,
    Ainuata armaistani
    Kehtos käärin cuckaisilla,
    Casvos peitän caunihisti;
    Coscas olet kyllä saanut
    Hopiaisen' hienoisesta,
    Heräele herttucaisen'
    Ilman itcuta isota;
    Palckas panduna povessa,
    Maito mesimieluhinen.

Muita häärunoja ovat kirjottaneet Martti Peitzius (Kälviön kirkkoh. k.
1782) v. 1738.[301] Saman miehen käsialaa on hautarunokin v:lta
1761.[302] Molemmat ovat nyt kadoksissa. -- Hyvän häärunon on tehnyt
Martti Laurin (Kälviön kappalainen k. 1785) v. 1764.[303] --
Häävirsi[304] löytyy Achrenionkin virsien seassa. -- Kaikki meille
säilynnet häärunot ovat leikillisiä ja vilkkaita. Hautarunotpa sitä
vastaan ovat juhlallisia. Usein alkavat sillä että runoilija itsensä
kehottaa laulamaan, mutta valittaa että murhe äänen on sortanut. Sitten
luettelee vainajan elämän vaiheet, ylistellen hänen avuja ja hyvä
tekojansa; lopuksi toivottaa että kaikki hänen esimerkkiään
seuraisivat. Enimmiten ovat nämät runot pitkäpiimäisiä ja kuivanlaisia.
Hautarunoja ovat sepittäneet pait ennen jo mainittuja: Juhana Wacklin
(postimestari Oulussa) v. 1736;[305] Simo Achrenius (synt. 1729,[306]
oli kirkkoherran apulaisna Paltamossa, sitten Pietarsaaressa, kuoli
vakinaiseen virkaan pääsemättä) v. 1758,[307] ja Henrik H. Lyra
(luultavasti apulainen Pielisjärvellä) v. 1762.[308] -- Hautavirsien
kirjottajia olivat: Juhana Ståhlberg v. 1730,[309] Mikael Wanonius
(Kiikalan kirkkoherra k. 1743) v. 1737[310]; nimetön v. 1740;[311]
Amicus Fidelis (luultavasti Aapram Frosterus, josta edempänä enemmän)
v. 1756;[312] J.J. Lindström v. 1758;[313] Juhana Wegelius (Oulun
provasti k. 1764) v. 1758;[314] nimetön v. 1763[315] ja Aapram
Achrenius.[316]

Simo Achreniolla näkyy olleen vilkkaampi runosuoni. Hänellä oli
mielikuvailoa, hän osasi valita sulosoivia, runollisia sanoja ja
runomittakin häneltä sujui melkein virheettömästi. Todistakoon sen ote
hänen hautarunostaan Lappajärven kappalainen Wilckmanille. Hän alottaa:

    "Nouse kätköstä kynäni,
    Keicu kädessä catala,
    Kirjottele kijrehesti,
    Coska lähden laulamahan,
    Murehella muistamahan
    Mit' on mielesä minulla
    Mik' on vaivana valitus!"

Tuosta juteltua kuinka Tuoni jälkeen jääneen perheen sekä ystäväin
haikeaksi murheeksi oli temmannut pois vainajan, kuvaelee Tuonta:

    "Ohoh Tuoni tuimuuttasi,
    Cuing'on haahmosi cuvattu?
    Se on muotos muinainengin:
    Sinull'on sijvet siniset,
    Lendokeinot cauhistavat,
    Virhivijcatet olalla,
    Julma raudasta rakettu;
    Cumma kynttilä kädesä
    Pimeästi palavainen;
    Tijmaklasi tiuckuvainen
    Vasamana vasemmasa
    Ombi käydesä kädesä,
    Josa vähän juoxemata
    Liene pohjasa poroa;
    Vielä varmasti vaellat
    Valkeisa vaattehisa,
    Lumicarvan caldaisisa;
    Pimeäsä pijlottelet,
    Astut äkisti etehen,
    Varjos canssa vetäynet;
    Aina culjet curkistellen,
    Coet caickia catella,
    Caicki tuimasti caristat
    Pojes mailman menosta,
    Ulos näistä nähtävistä;
    Salasa sanas sanelet,
    Coskas tuotat Tuonelahan
    Ihmisiä ilman alla;
    Sydämiä sylkyttelet
    Tahi halcaiset tahallas,
    Coskas couristat covasti,
    Vijleskelet vijme kerran;
    Casvosi on calpeaxi,
    Cauhiaxi caljahtanut,
    Silmät päähän painunehet
    Callon caamean sisähän;
    Calma haisee haikiasti
    Nousee nockamme sisähän,
    Coskas culjet cuuluisasti
    Majoisamme matkustelet".

Simo Achrenius on myöskin samana vuonna väitökseen kirjottanut pitkän
runon,[317] joka opettaa kuinka Amerikassa tuohivenheitä raketaan sekä
näyttää mikä hyöty niistä olisi Suomen maalle. Se on hyvin sukkelasti
kokoon pantu. Suurinpa teoksensa on: Uudet Hengelliset runot läsnä
olevaisista ja tulevaisista tiloista v. 1766.[318] Tämän työn tarkotus
näkyy olleen Suomen kansalle suositussa runomuodossa antaa jumalista
ainetta ja näillä runoilla tunkea syrjään muinaiset loihturunot.
Sen toivon ilmottaakin Aapram Achrenius tähän liitetyssä
onnentoivotus-runossa. Muuten tätä kirjaa seuraa toinenkin
onnentoivotus, Henrik Hildénin (kappalainen Kustavin kappelilla
Taivassalon pitäjää, k. 1771) tekemä. Simo Achrenius tähän teokseensa
on liittänyt soman kuusmittaisen runoelman, jossa sen omistaa
Pohjanmaan papeille. Itse teos, joka sisältää n. 2300 värsyä, on jaettu
seitsemään osaan, joista ensimäinen on kehotus synnistä heräämään,
toinen ja kolmas Kristuksen ansiosta, neljäs kuoleman kodista, viides
tuomion tulosta, kuuden helvetin valkiasta ja seitsemäs taivaan
autuudesta. Näissä runoissa ilmottuu harras jumalisuus, joka varsinkin
ensimäisessä osassa innollisesti saarnaa katumusta; neljännessä
ilmotetaan haudan salaisuudet kamottavalla, vaan väkevällä tavalla;
kuudes samaten väkevästi kuvaelee helvettiä ja aikanansa se matoineen
liekkineen kyllä taisi maistaa.

Hengellisen, nyt kadonneen runon on kirjottanut Kaapriel
Aspegrénkin,[319] yllämainittu Pietarsaaren provasti, jolta Juslenius
oli saanut niin paljon lisää sanakirjaansa. --

Edelliselläkin aikakaudella olemme nähneet muutamia suomenkielisiä
onnentoivotuksia kirjantekijöille. Nyt niitä alkoi tulla tiheään,
enemmiten yliopistollisten väitösten mukaan. Onnentoivotukset
väitöksiin olivat 16:silla sadoilla melkein kaikki olleet Latinaksi;
mutta n. 1700 vuodesta alkain niitä tuli kaikellaisilla kielillä,
muinaisilla sekä nykyisillä, ja niiden seassa Suomeksikin. Ensimäinen
suomenkielinen[320] kuitenkin jo kuuluu edelliseen aikakauteen,
nimittäin vuoteen 1679. Tällä aikakaudella kirjotetuista ovat noin
puolet runoja, muutamat vielä riimillisiä, mutta suurin osa vanhain
runoin mukaiset, muutamat hyvin taitavasti sepitetyt. Löytyy myöskin
pari riimillistä laulua. Mutta omituista tällä ajalla on, että
_yritettiin Suomen kieltä taivuttaa Greikka-Romalaiseen kuusmittaan ja
elegian mittaan_. Joku näistä kyllä on perustettu korolle, vaan
_useimmat arvolle_, noudattaen melkein kokonaan niitä samoja sääntöjä,
mitkä nykyään prov. Lönnrot on pannut Suomen kuusmittarunomuksen
perusteeksi. Suurena helpotuksena silloin kuitenkin oli että päätteiden
poisheittämisellä karttui lyhyempiä sanoja; toiseksi oli silloin
helpompi saada daktylia kun Abessivoa kirjotettiin yhdellä t:llä ja
Inessivoa yhdellä s:llä (vaivata, pienesä). Sentähden ei heidän arvolle
perustettu kuusmittansa tarvinnutkaan paljon ensinkään polkea korkoa.
Siinä myös erosivat nykyisestä tavasta että daktyliksi kelpasivat
kolmitavuset, lyhyet sanat (kavala). -- Yksi kuusmittaruno löytyy,
jossa riimiäkin on viljelty, vieläpä hyvin konstikkaalla tavalla!

    "Lotcu ja notc' mander, tander cans tutisi tuimast,
    Ilon cans cosc' tantz coconans oli nurmesa neitzeill" j.n.e.[321]

Mutta ylipäätään ei riimiä suvaittu. Sen sijasta kaunistettiin laulua
alkusoinnulla, tavallisesti niin että joka värsy oli jaettu kahteen
jaksoon, niinkuin alempana tuleva esimerkki näyttää. Vaan oli niitäkin,
jotka alottivat kaikki värsyn sanat samalla puustavilla, vieläpä
sovittivat oman taikka sen nimen, jolle onnea toivottivat, värsyjen
alkupuustaviin esim.

    Johana julkinen juur, joca jalosti julistat juttui j.n.e.[322]

Tämmöiset kovin konstikkaat runoelmat sisällykseltään tietysti olivat
aivan mauttomia ja ne ovatkin ainoat korolle perustetut.

Itse aineen luonteesta seuraa ettei niissä voi ilmottua totista
runohenkeä; mutta useampi heistä kuitenkin on sukkelasti ja somasti
sommiteltu. Väitöksen tekijää ylistetään, kiitetään hänen taitoa ja
oppiaan, jonka on näyttänyt "Auran ahkerasa ahjosa" tai "lauluneitoen
salisa", pyrkien "Heliconin heliälle, cullatulle cuckulalle", missä on
saava päähänsä "lehtilakin" tai "vihriöitä kihriöitä". Muutenkin
hänelle toivotetaan onnea tässä ja vastaisessa elämässä. Enimmiten
puhutaan myös itse väitöksen aineesta ja sen tärkeydestä. Muutamissa
runoilija on unessa näkevinään lauluneidot, jotka häntä houkuttelevat
puoleensa, tai kuulevinansa Auran rannoilta huminan, jonka syytä sitten
tiedustelee.

Tämmöisiä onnentoivotuksia ovat kirjottaneet runomitalla, pait ennen jo
mainittuja: Gösti Göstinpoica 1723,[323] Juhana Gråå (Taivassalon
kirkkoherra k. 1763) v. 1728 Upsalassa,[324] Pietari Cajanus (pitäjän
apulainen[325] Lohtajalla k. 1765) v. 1728,[326] Juhana Haberfelt
(Pohjalainen) v. 1730[327] ja 1735,[328] Iisak Fortelius (Kemin
provasti, k. 1783) v. 1748,[329] Jaakop Chydenius (Vaasan provasti,
k. 1809) v. 1751 Upsalassa,[330] Kaapriel Lagerbergh (Hailuodon
kappalainen, k. 1801) v. 1751,[331] Jaakop Ahlberg (Pyhäjoen
kappalainen, k. 1781) v. 1753,[332] Olovi Westzynthius (Kajaanin
kirkkoherra, k. 1781) v. 1754,[333] Risto Herkepaeus v. 1757,[334]
H.S. v. 1760.[335]

Nykyisempiin mittoihin rakettuja ovat sepittäneet: Kaarle Kustavi
Melartopaeus v. 1742,[336] Erik Juhana Blom (Someron provasti,
k. 1789) v. 1750,[337] Kaarle Sedenius v. 1766.[338] --

Kuusmittaisten runoelmien tekijöitä ovat: Nikolai Bursman (Köyliön
kirkkoh. k. 1732) v. 1732,[339] ennen mainittu Mikael Wanonius v.
1732,[340] Aapram Utter v. 1736,[341] Salomo Hannelius (Ilmajoen
provasti k. 1796) v. 1744,[342] Aapram Tackou v. 1749,[343] Anterus
Gjös (Joutsenuksen kirkkoh. k. 1779) v. 1757,[344] Gregorius Hallenius
(Turun koulun collega supremus, k. 1772) v. 1744.[345] ja 1758.[346]

Mutta se joka kuusmittarunoa viljeli kaikista paraten, oli Aapram
Achrenius (Nousiaisten kirkkoh. k. 1769; tämän merkillisen miehen
elämäkertaa katso kirjasta: Hist. upplysn. om relig. rörelserna i Finl.
af M. Akiander, V osa). Häneltä on jäänyt kaksi onnentoivotusta, toinen
kuusmittaan[347] toinen elegian mittaan[348] rakettu. Kuusmittaan on
hän pait näitä vielä kirjottanut esipuheen kirjaansa: Halullisien
sieluin kysymykset,[349] jonka sillä omistaa maaherra Wredelle,
tervehdyslaulun Tammelin-piispalle 1730[350] ja yhden virren.[351]

Näytteenä sekä yliopiston onnentoivotuksista että sen ajan
suomalaisista kuusmittarunoelmista olkoon seuraava Achrenion:

    "Tuonain temmaisi täst minun muodons muuttuva Morpheus,
    Temmais, valpena vei eipä suonut sippurasilmill,
    Vei minu, vei vijtan, cusa virsiä veisasi _Virtus_;
    Veisais näin: tule tänn, Musain vesa vickelä, vircku,
    Cuin vetelet vinhast Aganippen vainjosa vettä,
    Juox tule tänn tänäpän, täsä tie, täsä tanhua toimen,
    Tie, joca selkiä lie, joca vie, joca taitane taivast
    Päin vetä paitz pelvott ylitz onnet ja ongalet alhoin
    Pindin paisumen pääll, cusa Cunnia canda Cathedras
    Crunun caickile nijll, jotk' sinne on saattanut itzens.
    Sijs tule tänn tänäpän! Vedä veickoni virsuja väljäl,
    Seura ny meit yli öit, pyri pääll, lue, lauluja laske,
    Ei täsä turmele työ, vaick pistävi tappura pensas,
    Ei täsä tomua tul, vaick canda se crapise cannois.
    Sijs pidä pääll joca sääll, kyll cunnian cunnia caicu,
    Cuins heljäl helinäl _Heliconin_ huittulen hyppät.
    Näin veisais _Virtus_; tämän äckäis taitava toimen
    Cans taidon toveritz, joca nurcasa nurisi nurmen,
    Äckäis sen, meni sinn, ja jos ennen seuraisi sijvos
    Kyl sala, kyl caunist, jo nyt jälkiä jättele julkist,
    Jälkiä jättele julk, minä vihdoin vijdasa virgon,
    Nyt toivon totisest: caick caiketi käändykön onnex."

Achrenion nimi on nytkin vielä eleillä Suomen rahvaassa, kuitenkin ei
näiden nyt mainittuin laulukoetten tähden, vaan uutterana
virrenseppänä. Varsinkin viimeisinä ikävuosinaan hän niitä kirjotti ja
painatti aika joukon. Yhteensä on hän jättänyt jälellensä noin 200
virttä, joista vaan harva on käännöstä. Maskun Hemmingin, Tuomas
Ragvaldinpojan ja Juteinin rinnalla on hän siis ollut viljavimpia
suomenkielisiä runoniekkoja. -- Tietty on että voimallinen herätys ja
tunnon vaiva hänet joksi kuksi aikaa saattoi ikään kuin mielipuoleksi,
niin että hän erotettiin pappisvirastaan vaikka sittemmin uudestaan
pääsi siihen. Syvä synnin tunto ja ehdoton turvauminen Jumalan armoon
onkin pääjuonena kaikissa Achrenion virsissä. Innollisesti saarnaa hän
parannusta, viitaten sen ajan sotia ja muita surkeita kohtauksia, esim.
Lissabonin maanjäristyksen, Jumalan vihan merkiksi. Palavalla armon
rukouksella ja kaiken oman ansion kieltävällä nöyryydellä kän toisissa
virsissä heittäyy Jumalan eteen taikka vielä toisissa kuvaelee
vastaista autuutta.

Tämä jumalinen into ja tunteen hartaus on nämät virret tehnyt Suomen
rahvaalle niin rakkaaksi, että heitä meidän aikoihimme asti monta
monituista kertaa on painettu. Mutta ankaramman tarkastelijan silmissä
niiden arvo kuitenkin kovin alenee. Se kyllä on totta että niistä puhuu
palava, innokas tunne ja että mielellään liikkuvat kuvissa. Mutta
paraillakin tahtoo olla se vika, ettei Achrenius ainettansa ole kyennyt
ko'ossa pitämään. Milloin on hän sen sallinut pitkäpiimäiseksi venyä,
milloin antanut sivu-ajatusten tai kuvien vietellä itseänsä
pitkällisille mutkille, jotka välistä sekottavat pois koko ajatuksen
juoksun. Vertauksissaanki ja kuvissa hän liian soluttelee pikkuisia
sivuhaaroja myöten, niin että lukijaa ikävystyttää. -- Onpa myöskin
monta virttä, joissa runollista tuntoa ei ole yhtään, jotka vaan ovat
kuivinta, riimiin pinkotettua saarnaa. Riimissä hän on huolimaton,
mutta panee kuitenkin riimin vuoksi välistä virteen sanoja, jotka eivät
ensinkään mukaudu pää-ajatukseen. Uutta suomalaista virsikirjaa
laittaessa ei pitäisi kuitenkaan Achreniusta kokonaan hyljätä.
Karsimalla ja yhteen valamalla hänen virsistään kuitenkin saisi edes
jonkun joukon kelvollisia. Niitä onkin otettu virsikirjaseuran
toimittamiin Uusiin virsiin 1836.[352] -- Hauta- ja häävirsiäkin on
Achrenius muutamia kirjottanut, niinkuin yllä olemme nähneet, onpa
yrittänyt runontekoonkin esipuheessa Simo Achrenion hengellisiin
runoihin, mutta se ei häneltä tahtonut sujua.

Muista virsiniekoista ovat erittäin mainittavat veljekset, Paltamon
kirkkoherra Aapram Frosteron pojat, Jaakop (Lohtajan provasti, k. 1794)
ja Aapram Frosterus (Turun konsistorion notarjus, k. 1766). Edelliseltä
on jäänyt 5 virttä,[353] jälkimäiseltä 10[354] ja yhdessä ovat
sepittäneet 5.[355] Yksi Aapramin tekemä on alkuperäinen, muut kaikki
käännetyt Ruotsista ja Saksasta. Virret ovat hyvästi valitut, käännös
on vapaa, usein enemmän mukailevainen, toisinaan on omiakin värsyjä
lisätty. Ne ovat ajatuksen, kielen ja mitan puolesta kauniita,
sujuvaisia, vaikka niitä liian useat katkaistut sanat vähän rumentavat.
Alkusointua on mahdollisuutta myöten viljelty.

Loimijoen provasti, viimein esimäinen jumaluusopin provessori Turussa
ja tuomioprovasti Kaapriel Lauraeus (k. 1753) käänsi Saksasta ja
Ruotsista 10 virttä.[356] Ne muuten olisivat hyvät, mutta hän ei
huolinut ensinkään korosta, niin että yhtenään kyhäeli semmoisia
värsyjä kuin:

    Ettei ikä ajan pituus j.n.e.

Paitsi näitä ilmestyi joka vuosi hengellisiä virsiä, jotka monta
monituista kertaa meidän aikoihimme asti uudesti painettuna, ovat
tulvanneet rahvaasen. Joku niistä on parempi, mutta suurin osa
huononlaisia. Enimmiten niissä kirjottajan nimeä ei ole mainittu, vaan
muutamat sen kuitenkin ovat säilyttäneet värsyjen alkupuustaveissa.
Ne, joista on selkoa saatu, ovat: Nikolai Bursman (k. ylempänä), jonka
laulu "paimenest ja lambast"[357] on hyvin soma. Se on kirjotettu
samaan mittaan kuin Cajanon mainio virsi, ja ihmeellistä on nähdä
kuinka enimmät samanmittaiset ovat tavallista kauniimmat. Näyttää ikään
kuin olisi alkuperäisten sanain kauneus innostuttanut niitäkin, jotka
sittemmin käyttivät sitä nuottia. -- Johannes Stichaeus (Mäntsälän
kirkkoh. k. 1708[358] taikka hänen poikansa, josta ei ole muuta tietoa
kuin että syntyi 1702) v. 1734,[359] Johan Höckert (Nousiaisten
kappalainen, k. 1794) v. 1735,[360] 39[361] ja 63,[362] Eskel
Johaninpoika ja Elisabetha Karck 1735,[363] Yrjä Litaniuson (sic!)
1735,[364] Johannes Chydenius (pitäjän apulainen Vesilahdella, k. 1759)
v. 1737,[365] Gustav Lindvall ja Thomas Manb (sic!) v. 1741,[366]
Johannes Altan (Lohtajan provasti, k. 1755) v. 1746,[367] Johan Stamnel
v. 1748,[368] Laihian kirkkoherra (luultavasti Samuel Mikaelinp.
Wacklin 1748-1780) v. 1751,[369] Anterus Rennerus (yksi sen
niminen[370]) oli studiosus theologiae ja kuoli semmoisena 1781, 72
vuotiasna v. 1754,[371] Esaias Hildeen (kappalainen Kustavin kappelilla
Taivassalon pitäjää, k. 1789) v. 1766.[372] --



Porthanin aikakausi 1766-1809.


Viimekuluneena aikakautena oli Suomi kaksi kertaa ollut Venäläisten
käsissä, jotka kummankin kerran kyllä olivat lähteneet jälleen, vaan
osan pitäneet saaliinaan. III:s Kustavi kuningas tätä itäpuolelta
kohoavaa vaaraa kyllä torjui etemmäksi, vaan kuitenkin kuuluu
Porthanilla olleen ja lienee epäilemättä monella muullakin ollut se
varma vakuutus, että Suomi pian tulisi erotetuksi Ruotsin vallasta. Ja
sen todistavatkin siltä ajalta säilyneet lauseet.

Näkyy kyllä nytkin ruotsalaistuneen mielen osotuksia, esim. kun prov.
Gadd puheessa: Om svenska friheten 1772 sanoo: Meidän Ruotsalaisten
vapauden onnet, -- Manhem'imme,[373] j.n.e. -- Ja koska Frantzén ynnä
moni muu, Suomen Ruotsista erottua, muutti Ruotsiin, niin näkyy
siitäkin, että moni Suomen mies ei rakastanut Suomea muuna kuin Ruotsin
valtakunnan osana.

Mutta ylipäätään näemme enimmissä lauseissa suomalaisemman mielen.
Äsken mainittu prov. Gaddikin, esipuheessa Idmanin kirjaan
Suomen sukulaisuudesta Greikan kielen kanssa, kutsuu Suomen
kotimaaksensa.[374] -- P.J. Alopaeus väitöksessä 1793[375] sitä
yhtenään sanoo: kotimaamme, ja puhuu esi-isistämme vanhoista
Suomalaisista. -- Kaapriel Haberfelt väitöksessä 1766:[376] kotimaamme
Suomi. -- Juh. Lizelius väitöksessä 1772:[377] armas Suomemme;
hartaasti rakastettu kotimaamme; esi-isämme vanhat Suomalaiset. -- K.J.
Fagerström väitöksessä: Siitä rakkaudesta mikä Suomalaisilla syyllä on
kotimaahansa 1769[378] sanoo sanan "patria" merkitsevän sekä
syntymäpaikan että myös sen vallaston (civitas) missä kansalaisena
ollaan. Hänpä nyt Suomalaisten kotimaanrakkaudesta puhuen sanoo
tarkottavansa kumpaakin, eikä sitten Ruotsia mainitse ollenkaan.
Muutenkin tässä väitöksessä yhtenään näkyy semmoisia lauseita kuin:
esi-isämme Suomalaiset, Suomen kansamme, rakkain kotimaamme Suomi
j.n.e. Ja viimein mainittakoon Sprengtportenin ja muutamain Anjalan
liittolaisten yritykset todistuksena Suomessa elävästä erikoishengestä,
vaikka kyllä suurin osa kansaamme ei asiaa niin jurtenjaksain
käsittänyt. Tärkeä on tietää mitä Porthan, jonka vaikutus sen ajan
nuorisoon niin oli suuri, tämän suhteen ajatteli. Hänestä on
aikoihimme säilynyt se tieto että hän Suomen eron Ruotsista katsoi
välttämättömäksi, vaikka Venäen valtaa pelkäsi. Mutta vaikk'ei siis
mielellään olisi suonut Suomen eroavan vanhasta liitostaan, niin
kuitenkin koko elämänsä työllä todisti pitävänsä Suomea oikeana
kotimaana. Samaan mieleen toimitettiin myöskin hänen johdossa
ensimäistä ruotsinkielistä sanomalehteä maassamme. Siinä on Suomen
nykyinen ja muinainen tila pää-aineena. Tässäkin muutamissa
lähetetyissä runoelmissa ja puheissa ilmottuu täysi ruotsalaisuus,
mutta ylipäätään on Suomen henki vallan päällä. Enimmiten mainitaan
Suomea sanalla "fosterland" (kotimaa) ja koko Ruotsin valtakuntaa
"fädernesland" (isänmaa). Mutta löytyy lauseita, joissa erikoishenki
vielä selkeämmin näkyy. Ilmotuksessa että ruvettaisiin näitä sanomia
ulosantamaan jo sanotaan: me varsinkin tahdomme kirjottaa
maamiehillemme ("våra landsmän"). -- Vuosikerrassa 1773 s. 3 Lencqvist,
kirjotuksessa "Suomen ruhtinat l. Finlands drottar", sanoo että pitäis
unhotuksesta säilyttää mitä net ovat hyvää tehneet esi-isillemme ynnä
mitä onnia isänmaamme ("vårt fädernesland") on saanut kokea niiden
alla. -- Muistutuksessa tähän Porthanikin Suomesta sanoo: isänmaamme
("vårt fädernesland"). -- Vuosikerrassa 1778 s. 174 sanotaan: meidän
(suomalainen) Raamatun käännöksemme nyt sopii muiden kansain parasten
rinnalle. -- Vuosikerrassa 1783 rupesi Porthan parantelemaan Tuneldin
maanopasta sen suhteen kuin Suomeen koskee, ja kehottaa maamiehiänsä
auttamaan tätä yritystä, joka enentäisi tiedon maastamme ("vårt land").
-- Edempänä: vaikka täynnä rakkautta maahamme,[379] emme saa Suomea
arvella viljavammaksi kuin Englanti on. -- Vuosikerrassa 1793 N:o 4
kerrotaan Irlantilaisten tapoja näytteeksi: ett'emme me Suomalaiset ole
niinkään jälellä kaikkia muita kansoja. -- N:o 5:ssä mainitaan
Ruotsissa asuvat Suomalaiset sanalla: maamiehemme ("våra landsmän"). --
N:o 44:ssä on leikiksi tehty ehdotus oman pysyvän teaterijoukon
hankkimisesta Turkuun, ja sanotaan tämä yritys isänmaalliseksi
("patriotiskt"), kun ei sitten olis tarvis näyttelijöitä tuottaa
Ruotsista. -- Vuosikerrassa 1802 N:o 13 moittii lähettäjä että Suomen
almanakoissa nimen alla: vapaamarkkinat suuriruhtinaanmaassa Suomessa,
luetellaan joita kuita Norrlannin kaupunkeja, josta Suomen rahvas muka
voisi saada väärän käsityksen isänmaansa laajuudesta ("sitt
fäderneslands vidd"). -- Saman vuosikerran N:o 63:ssa löytyy kuitenkin
ilmotus aiotusta kirjallisuuslehdestä, missä Porthan, Calonius y.m.,
kääntyen Ruotsin yleisöön, puhuvat: Ruotsin kansamme; meillä Ruotsissa
j.n.e. -- Vuosikerrassa 1800 N:o 22 Porthan kruunauspuheessa myöskin
puhuu Ruotsin kansan nimessä; mutta N:o 26:ssä ilmottaa että tästä
lähtein näissä sanomissa tulee Suomessa ilmestyvien kirjain
tarkasteluja yhteisellä nimellä: Suomen kirjallisuus. -- Vuosikerrassa
1804 on silloin kuolleen Porthanin elämäkerta, jossa sanotaan hänen
kuolemansa olevan suureksi vahingoksi koko isänmaalle, varsinkin
Suomelle; mutta edempänä puhutaan hänen isänmaallisista ("patriotiska")
toimista Suomen hyväksi, ja että häntä vanhoillakin päivillään vielä
elähytti se toivo, että unhotetulle isänmaalle ("sitt glömda
fädernesland") voisi hankkia paremman tulevaisuuden. --

Sama suomalainen mieli näkyy selvästi Porthanin väitöksistäkin, missä
suomalaisia aineita tutkii.

Suomen kieli, niinkuin olemme nähneet, oli jo viime aikakauden kuluessa
alkanut paeta ylhäisistä säädyistä. Porthanin aikoina se niistä jo oli
kokonaan kadonnut.

Samassa kuin Åbo Tidn. väittää Suomen kielen vielä vuosisadan alussa
olleen herrasväenkin yleisenä puhekielenä, se lisää: vaan nyt on vallan
toisin! Tähän muutokseen oli epäilemättä suurinna syynä Ruotsin kohoava
kirjallisuus, jolla juuri Porthanin aikoina oli ensimäinen, loistava
kukoistusaikansa. Tämän vaikutuksen voimaa ei voinnut olla enentämättä
sekin seikka, että Lidner jonkun aikaa ja Kellgrén kauankin asuskelivat
Suomessa.

Suomenkin miehistä nousi useampia, mainioita ruotsinkielisiä
runoilijoita. Nimet Liljenstedt ja Frese olivat jo ennen rikastuttaneet
Ruotsin Parnasson; nyt niiden lisäksi tulivat Choraeus, Creutz ja
Franzén. Ei olekaan kummaa, vaikka surkeaa, että ne Suomalaiset, joilla
oli runsaampi runolahja, kirjottivat Ruotsiksi. Ennenkin, kun kumpaakin
kieltä rinnakkain puheltiin, oli Ruotsi viljeltynä kielenä helpompi
käyttää, ja sen lisäksi suurempi kunnia voitettavana siitä mitä
Ruotsiksi kirjotti, kuin jos viritti Suomen kanteletta. Porthanin
aikana tuli sen lisäksi, että yllämainittuin miesten äitinkielenä oli
Ruotsi ja siis olis ollut vieläkin vaikeampi Suomea viljellä. Myöskin
taisi olla esteenä se luulo, ettei muka Suomi sopinut nykyisempiin
värsymittoihin, runomittaapa kieltänee totisen runoilijan sisällinen
aisti käyttämästä suurempiin teoksiin. Sillä josko se sopikin Kalevalan
utukuviin, niin sillä on mahdoton esittää semmoisia selväpiirteisiä
muotoja kuin nykyinen runomaku vaatii. Suomenkieliseen runoeluun ei
siis ryhtyneet muut kuin keskinkertaiset laulusepät, jotka eivät
Ruotsinkielellä olisi voineet vetää vertoja paremmille. -- Luonnollista
on että tämä Suomessa syntynyt ruotsinkielinen runoelu taas puolestansa
vaikutti ruotsalaisuuden enentymistä: sillä kun noita lauluja kuultiin
kaikuvan omain järvien lainehilta ja omain kumpujen kukkulalta, niin ei
muistettukaan enää että sävel oli muualta tuotu.

Mutta kuitenkin näemme yhä edelleenkin niitä, jotka Suomen kielen
sanovat omakseen, ja into sitä tutkimaan sekä viljelemään on
entisestään vielä kiihtynyt. Niin esim. Juh. Fabritius väitöksessä
1766:[380] kielemme. -- Kaapriel Haberfelt samate 1766.[381] -- Niin
myös Lencqvist kirjassaan: De superstitione veterum Fennorum 1782. --
Christfried Ganander omistuspuheessa Porthanille, jonka liitti
kirjaansa: Mythologia fennica, 1789, sanoo: "vårt finska språk". -- Sama
mies kirjotti onnentoivotusrunon Porthanin väitökseen: De poesi
fennica, jossa Suomen kieltä ylistelee:

    Suomen kieli kangiaxi,
    Kyllä kuuluvi kovaxi;
    Vaan on sitä vakaisembi,
    Synkiämpi, suloisempi,
    Paljon sitä painavampi,
    Täynnä tarckoja sanoja,
    Täynnä toimea tosingin
    Solmusanoihin sujuva.

    Tässä kielessä kovassa
    Löydät lellylähteitä,
    Jotka juoxevat joixi,
    Leviävät lammikoixi,
    Jotka janon jähdyttävät,
    Kielen saavat sukkelaxi j.n.e.

Niinpä sanoo Porthanikin, Suomesta puhuen, aina: kielemme. Sitä nykyään
on epäilty tarkottiko Porthan toimellaan ahkerampaa Suomen kielen ja
etenkin runon viljelemistä, vai tutkiko ainoastaan oppineena Suomen
muinaisrunoja, ikäänkuin nostaen niille hautakiven. Mutta ken vähänkin
tarkemmin on lukenut Porthanin tähän kuuluvia teoksia, se ei ole
tainnut olla näkemättä, että Porthanin mieli itselleen kuvaeli Suomen
runon tulevaisuutta yhtä selvästi kuin sen muinaisuutta. Tutkinnot
Suomen runon luonteesta ovat silminnähtävästi sääntöjä ja neuvoja
vastaisille runoniekoille, ja esimerkit niissä ovatkin enemmiten otetut
noista uudemmista, oppineitten sepittämistä runoista, jotka olemme
tulleet tuntemaan. Syynä tähän oli että ne tiesi suuremmalle yleisölle
tietyksi kuin nuot äsken esiin kaivetut muinaisrunot. Näistä
vanhoistakin hän kyllä väitöksessään puhuu, mutta se on vasta silloin
kun rupeaa luettelemaan runoin erilajit. -- Samalla lailla ei ole
väitös suomenkielisistä saarnoista ainoastaan historiallinen kertomus
siitä mitä ennen on ilmitullut, vaan samassa myöskin sisältää neuvoja
saarnantekijöille, joissa näkyy tarkka huoli kielemme puhtaudesta. --
Saman kuin mainitut Porthanin teokset, todistavat hänen omat
lauseetkin. Esipuhelaulussa, jolla alotti sanomalehteä: Tidn. utg. af
ett sällskap i Åbo, hän nuorisoa kehottaa Suomen eteen työtä tekemään,
ja muiden haarain seassa, missä sitä työtä oli tarvis, sanoo: kielesi
on viljelemätön.[382] -- Vuosikerrassa 1773 s. 17 on kirjotus Suomen
kielen soveliaisuudesta muistopiirroksiin (Om finska språkets skick
till stenstyl), jossa valittaa että Suomen kielen viljelemistä niin
kovin on laiminlyöty, vaikka se runoeluun hyvin kelpaa ja kelpaisi
varsinkin näihin muistopiirroksiinkin. Sentähden kehottaa maamiehiään
semmoisia sepittelemään. -- Vuosikerrassa 1798 N:o 45 ja 46:ssa on
äsken painosta tullut kirja: Hyödyllinen huvitus luomisen töistä,
tarkastettu, ja siinä Porthan suuresti riemuitsee niin kelvollisen ja
selvällä Suomella toimitetun kirjan ilmestymisestä. -- Väitöksessä:
De poesi fennica § 3 hän sanoo työllään tahtovansa kiihottaa
maamiehiään Suomen runoja lukemaan; joita hänen mielestä, Suomalaisten
runoilijan muka oli häpeä olla ei ainoastaan tuntematta, vaan
ihastelemattakin.[383] -- § 5:ssä toivoo että joku vasta laittaisi
täydellisemmän Suomen runo-opin, sanoen: jos se tapahtunee ja kansamme
halu tätä runollisuutta täydellisemmäksi viljelemään kiihtyisi,[384]
niin on tarkotukseni hyvin täytetty. -- Ja s. 33: jos runoniekkamme
nämät seikat tarkemmin tahtoisivat vaarin ottaa, niin taitaisivat
runoillemme voittaa maineen, Greikan ja Roman runollisuuden
vertaisen.[385] --

Saman Porthanin mielen todistavat Gananderinkin lauseet esipuheessa
kirjaan Mythologia fennica: -- Millä kiitettävällä innolla Herra
Provessori on ahkeroinut -- -- Suomen kielen viljelemistä, tutkimista,
kartuttamista ja parantamista ynnä sen runollisuuden vahvistamista.
-- -- Paitsi sitä on H. Pr. kiihottanut maamiehensä kiitettävään
kilvotukseen tähän asti halpana pidetyn maankielensä viljelemisessä ja
oppimisessa. -- Mutta vaikka Porthan ahkeroitsi Suomen kielen
viljelemistä, niin hän sen rinnalla suositteli niitäkin nuoria
maamiehiänsä, jotka Ruotsiksi runoilivat.

Kuinka innollisesti ja millä menestyksen toivolla muuten Suomen
viljelemiseen oli tartuttu, sen näemme seuraavasta suomenkielisestä
onnentoivotuksesta, joka on liitetty Wemanin väitökseen Suomen ja
Hebrean kielen sukulaisuudesta, 1767. Siinä sanoo Juhana Helsingberg:
"Korkiasti ja hyvin oppineet Herrat, minun kunnioitettavat maanmieheni!
Nijden syiden seasa, jotka ovat estäneet, ettei Suomen kieli ole taittu
saatetta äärimäiseen täydellisyyden määrään, mahdamme me lukia sen että
niin harvat, lijoitengin ne, jotka korkeimmista säädyistä ovat, pitävät
tätä kieldä sijnä arvossa, kuin kansan kunnia sitä vaati. Florinus,
Petraeus, Vhael ja muut Suomesa kuuluisat miehet, joidenga muisto vielä
kuolemangin jälken elää, ovat kyllä jo heidän aikanansa havainneet
tämän äidimme kielen parannuxen tarpellisexi ja hyödyttäväisexi; ei he
kuitengaan heidän palavalla hartaudellans ole tainnet mennä edemmäxi
kuin ainoastansa että he alun tavoin tämän aineen ongehensa ottaneet
ovat. Meidän kielemme tarvitzee kaiketickin suuremman ojennuxen ja
moninaisen puhdistuxen. Ei yxikän ole kokenut juurta jaxain luovutta ja
erotta nijtä sanoja, jotka muitten kansain kielistä ovat tähän kieleen
aika ajalta sisälle vedätyxi tulleet. Ei yhtään täydellistä
sanalukukirja ole vielä valkeuteen edestuotu, joka osotais itzekungin
maakunnan sanan- ja puheenparret kuinga ne täsmällensa lateleman pitä
ja mitä ne merkitzevät. Josta laiminlyömisestä sijs seura, että meidän
parahimmat puhenpartemme ikänäns kuin unhotuxen pimeydesä peräti
haudattuna makavat. Sanalla sanoin: lähtehet, joista täydellinen tieto
Suomen kielehen pitä ammunnettaman, ei ole tähän asti sillä toimella ja
tarckaudella, kun asian paino sitä vaati, ylösetzityt. _Se näky ikänäns
kuin meidän aikamme olis itzellensä tämän kunnian omistanut_". Tätä
sanoo tämän oppikokeenkin edistävän. "Suomen miehet, jotka tähän asti
vaickeroitten valittaneet ovat heidän kielensä ylönkatzeen ylitze, ei
taida muuta kuin iloiten löytä mielensä nouteen täsä taidosta
loistavasa työsä. Sallikat, Korkiasti ja hyvin oppineet Herrat, että
minä, joka samalda kijvaudelda hallitan kuin Tekin -- -- minun
maamiesteni puolesta julistan sitä iloa ja riemua kuin se sanoma, että
tämä työ jo präntin kautta ulostule, meidän tykönämme on vaikuttanut".

Viime aikakautena alkaneet yritykset Suomen kieltä kaikellaisiin
tiloihin saattamaan, edistyivät nytkin. Milloin yliopiston puolesta
vietettiin kuninkaallisia nimi-, hää- taikka kuolemapäiviä, niin ei
puuttunut Suomenkaan runoja. Vuonna 1768 saatiin Turun yliopistoon
ensimäinen Suomenkielen opettaja, joka kuitenkin vaan oli vapaehtoinen,
palkaton dosentti eikä kauan sitä virkaa pitänyt. Tämä dosentti on
K.K. Weman, joka lukuvuonna 1771-1772 pitikin julkisia luentoja
runollisuuden ja varsinkin Suomen runon luonteesta. Sama mies tuli v.
1775 kuninkaallisten herttuain (luultavasti herttua Kaarlen ja Fredrik
Aatolpin) oppettajaksi Suomen kielessä.[386]

Muutama aika myöhemmin, v. 1781, kun nuori kruunuperillinen Kustaa
Aatolppi siihen ikään oli kerinnyt että rupesi lukua harjottamaan,
lähetti hänelle Kruunubyyn kirkkoherra Erik Juvelius lahjaksi
toimittamansa pikkulasten kirjan, jossa Suomea ja Ruotsia oli
rinnakkain, ynnä sen mukaan kirjeen, jossa sanoo: Tarkotukseni tämän
tehden on ollut näyttää mikä erinomainen mielihyvä siitä olisi
Suomelle, jos H.K.K. Kruunuperillinen oppisi Suomen kielen, niin että
vastapäin voisi Suomen asukkaita puhutella heidän omalla kielellään.
Lopussa pyytää että tämä lahja kruunuperilliselle annettaisiin Suomen
kansan puolesta.[387] Niin rohkeaksi oli siis Suomikiihko yltynyt että
tulevaa hallitsijaansakin tahtoi puoleensa taivuttaa!

Missä semmoista mieltä oli sydämissä, siinä tietysti piti Suomen kielen
viljelys edistyä. Siinä työssä oli johtajana ja kiihottajana Porthan.
Maan ympäri hajonneilla oppikumppaleilla ja oppilapsillansa keräytti
hän aineet, jotka sitten itse kyhäeli kokoon taikka antoi muille
halullisille käytettäväksi. Vaikka ei tänä aikakautena ilmestynyt uutta
Suomen sanakirjaa eikä kielioppia, niin kumpaiseenkin oli aineita
kerätty ja edellinen Gananderilla jo tekeillä. Käsikirjotuksen sitten
käytti Renvall, joka lähteinään sen ohessa vielä mainitsee pienempiäkin
sanakokouksia, Porthanin ja Elias Lagon (Taivassalon prov. k. 1819)
tekemiä.

Omituinen on Porthanin ajalle se into, jolla kansan suusta ruvettiin
keräämään vanhoja runoja j.m.s. Sanalaskuin ensimäinen kokous kuuluu,
niinkuin jo tiedämme, edellisempään aikaan. Porthan sitä suuresti
enensi ja hänen käskirjotuksensa oli sitten prov. Lönnrotilla
apuna.[388] Suomen kansan arvotuksiakin ilmestyi nyt ensimäinen kokous,
1390 luvultaan, v. 1783.[389] Net oli Ganander kerännyt niinkuin
esipuheessa ilmottaa. Samassa esipuheessa muutoin sanoo sanalaskujakin
keränneensä 18 vuotta. Paitsi näitä kerättiin nyt Porthanin toimesta
myöskin uudempia ja vanhempia runoja. Kuin paljon niitä Porthanilla
lienee ollut ja mitkä, ei nyt tarkkaan voi sanoa, kun ei keräykset enää
ole tiettyvissä. Mutta muutamista senaikuisista kirjoista,[390] joissa
heitä on mainittu taikka palasia painettukin, voimme kuitenkin päästä
jäljille. Nykysempiä runoja sanoo Porthan itsellään olevan koko joukon
kaikellaisista aineista. Erittäin mainitsee ja kiittää pilkkarunoja,
joita kuitenkin valittaa aineen kieltävän painattamasta. Historiallisia
ei sano saaneensa uskonpuhdistuksen edellisiä. Mitä hänellä oli
tiedossa, sen olemme jo tulleet tuntemaan.[391]

Eripykälässä kirjaansa: De poesi fennica, Porthan puhuu jauhorunoista,
joita naisten on tapana jauhatessaan laulaa. Ne ovat samoja
laulurunoja, joista Kanteletar nykyään on kokoonpantu. Niitäkin sanoo
keränneensä aika joukon. Mainittuna taikka osaksi painettuna ovat
kirjassaan: Kantel. II: 43 ja 46 (yhteen kyhättynä), 80, 134, 209 ja
210 sekä 50 (yhtenä), Kantel. III: 26, ynnä vielä pari muuta, jotka
eivät näy löytyvän Kantelettaresta. Vanhain Suomalaisten elämästä
puhuen hän vielä ottaa todistukseksi palasen Kantel. III: 21:ttä
runoa.[392]

Loihturunoja, joiden keräämiseen, niinkuin olemme nähneet, jo oli
käetty sata vuotta, näkyy Porthan varsinkin innollisesti hakeneen ja
paljon saaneen. Sen todistavat Lencqvistin ja Gananderin[393] niihin
perustetut tutkinnot Suomen kansan muinaisuskosta. Ja vaikka Lencqvist
esipuheessa valittaa että ne vaan ovat runon tähteitä, sekin jo kovin
ajan pureksimia, hajonnaisia, uudemmalla sekotettuja sekä keskenänsä
hämmennettyjä,[394] niin täytyy kuitenkin niistä, mitä hän ja varsinkin
Ganander mainitsevat ja ovat osaksi painattaneet kirjoihinsa, ihmetellä
että parin kolmen kymmenen vuoden kuluessa edes semmoinenkin joukko oli
saatu kokoon haalituksi. Varsinkin koska loihturunoja oli vaikea saada
ilmi, niinkuin Porthan valittaa; sillä muinoin vainotut ja sakotetut
runoin osaajat eivät oppiaan usein uskaltaneetkaan ilmottaa; ja
toiseksi pelkäsivät tietäjät runojen tenhonsa kadottavan kun tulisivat
uskottomien pilkattavaksi. Mutta "viina viisaan villitsee", ja
Porthanin makeat ryypyt[395] houkuttelivat niitä kuitenkin pimeistä
piiloistaan. Porthan sanoo saneensa paljon toisintoja, jotka sovitteli
yhteen, täyttäen toisesta, mitä toisesta puuttui. Hänellä oli aikomus
keräämänsä runot painattaa väitökseensä: De poesi fennica, mutta se työ
muiden tointen tähden valitettavasti jäi keskoiseksi, vieläpä pysähtyi
kesken raudan syntyrunoa. Paitsi sitä hän jo kerkesi mainita tulen ja
madon synnyt, mutta Lencqvistin ja Gananderin kirjoissa niitä on vielä
paljon muita, semmoisiakin, joita ei Schröter[396] saanut kokoukseensa.
Loihturunoissa tietysti mainitaan paljon nimiä Suomen muinaisesta
jumalatarusta, sattuupa muutamia Kalevalankin nimiä. Niin mainitaan
loihturunoissa Pohjola eli Pimentola paikkana, mihin pahat manataan.
Louhi, Pohjolan emäntää ynnä Pohjolan neittä, Ilmarista ja Väinämöistä
kutsutaan avuksi. Mutta oli jo silloin muutamia selvempiäkin Kalevalan
jälkiä tullut oppineitten tietoon. Lemminkäisestä Ganander antaa sen
tiedon että hän oli yksi Väinämöisen merimiehiä ("sjögastar"), ja
mainitsee muutamia värsyjä, joissa on sanottu että hän pantiin
soutamaan (palanen 40:ttä runoa). Kapeesta "Väinämöisen isän"
syntymisestä kerrotaan sama kuin nyt Väinämöisen ilmaan tulemisesta
(Kalevala 1 runo); "Sämpsä" Pellervoisen kylvö ja "Rutimoraijan"
kaataminen (Kalev. 2 runo) jo oli tietty; samaten Joukkahaisen riita
Väinämöisen kanssa (Kalev. 3 runo); Väinämöisen veneen rakentamisesta
pari värsyä (Kalev. 17 runo); Pohjolan suuresta härästä kappale (Kalev.
20 runo); Kullervon (Soinin nimellä) syntyminen, työnteko, paimenretki
ja Ilmarisen (Köyretyisen nimellä) emännän tappo (Kalev. 31 ja 33
runo); Väinämöisen purren[397] itku (Kalev. 39 runo); Kanteleen synty
ja Väinämöisen soitanta (Kaleval. 40 ja 41 runo). Paitsi näitä oli
tietysti loihturunoissakin semmoisia, jotka löytyvät Kalevalassa.

Tästä näkyy että jo

    Paljon pieniä paloja,
    Kalevalan kappaleita
    Oli tuuli työnnätellyt
    Aalto rannalle ajellut.

Mutta itse sampo vielä ei näkynyt, ei kuulunut. Ja nämät Kalevalan
kappaleet olivat vaan katkonaisia sirpaleita ilman yhteistä sidettä.
Ja luonnollista se olikin. Sillä Kalevalan varsinainen pesäpaikka,
Venäen Karjala, oli aivan käymätöntä eikä siihen aikaan ollutkaan
arvelemista mennä vihollisen valtakunnan aloilta runoja keräämään, jos
niitä olis aavistanutkin löytyväksi. Runojen saantipaikoista sanoo
Porthan, että Karjalassa, Savossa ja Kajaanin kulmalla niitä runsaalta
osataan ja uusiakin sepitellään; kuitenkin valittaa kansan halun näihin
toimiin vähitellen kylmenevän; muissapa maakunnissa, varsinkin meren
rannallisissa sanoo olevan harvassa runon osaajia ja vallan harvassa
runonseppiä.[398]

Ilolla ja ihastuksella otettiin Porthanin teos: De poesi fennica
vastaan. Ganander sen ensimäiseen osastoon liitti onnentoivotusrunon
jossa laulaa:

    Jospa vanha Väinämöinen
    Tämän tietäisi todexi,
    Näistä saisi sanomia,
    Totta vanha vetäysi,
    Tulis tänne Tuonelasta,
    Haappajaisi hartioillen,
    Kantelensa kaappajaisi:
    Tuopa itze ihmettelis
    Kuinga Suomi korkiallen,
    Kambia ombi käennyt
    Oppineitten olkapäillen.
    -- -- --
    Iloissansa istuissansa
    Virittäisi vickelästi
    Kajaavaisen kantelonsa
    -- -- --
    Että kuulusi kumina,
    Helinästä heikommasta
    Havattaisihin humina,
    Tuonne Tornoan talohon,
    Pitkin koko Pohjolata,
    Yli suuren Suomen saaren.

Näistä kansan runoista ammensi[399] Porthan syvän tietonsa Suomen runon
luonteesta, vaikka sääntöjensä selitykseksi ottaa esimerkkiä
oppineitten tekemistä nykyisistä runoista koska ne yleisölle olivat
tutummat kuin nuo vasta kansan suusta kerätyt. --

Ylipäätänsä Porthanin antamista säännöistä näkyy, että hän hyvin oli
ymmärtänyt Suomen runon luonteen. Mutta oli mutkia, joista ei saanut
hänkään vielä selvää. Niistä oli tärkein se kuinka runomitan kanssa
saisi sanojen koron yhteen sopimaan. Ensiksi mainittua että Suomen runo
ei ole jaettu värsyjaksoihin ja että värsyt ovat kahdeksantavuiset,
tarttuukin heti tuohon vaikeaan mutkaan ja sanoo Suomen runoissa arvoa
ei noudatettavan niin tarkoin kuin Greikka-Romalaisten runoelmissa.
Sillä vaikka runomme mitta, nuotista arvaten, on trokeinen nelimitta,
niin ei sentähden värsyt aina ole senmukaisia.[400] Säännölliset värsyt
tietysti ovat paraat, vaan jos ei muita sallittaisi, niin pantaisiin
runoniekoille kovin ahtaat rajat. Mutta oikeasta trokeisesta mitasta
poikkeavaisetkin värsyt kuitenkin näkyvät olevan jonkun soinnun lain
alaiset; sillä vaikka sopii sanoa:

    Miekka välkkypi verinen,

niin on varsin hyljättävä semmoinen värsy kuin:

    Verinen miecka välckypi.

Kokonaan ei siis arvoa saakaan poljeta, sanoo Porthan, mutta vaikea on
sanoa milloin se on sallittu. Joksikuksi selitykseksi säätää sitten 1)
parempi on lyhyt tavuu käyttää pitkänä kuin päinvastoin; 2) värsyn
alussa poikkeus ei ole niin haitallinen kuin lopumpana; 3) värsy ei saa
päättyä yksitavuiseen sanaan; 4) viimeistä edellinen tavuu (penultima)
ei millään muotoa saa olla lyhyt, varsinkin kun sen edellinen
(antepenultima) on pitkä. Monitavuisissa sanoissa kuitenkin tuo ei niin
ole vaarallisena pidettävä ja monitavuisia mielellään pannaankin värsyn
loppuun. -- Tuosta moittii Porthan niitä, jotka mittaa liian
orjallisesti noudattaen, karttavat kaikki parittomantavuisen sanat. --
Tässä Porthan siis vaan salli värsyjä, missä meidän käsityksemme
mukaan, on sananjakoa (caesuri). Vaan myöhemmin tultua näkemään kuin
tarpeelliset semmoiset värsyt ovat, sanoo että niitäkin kaikin mokomin
on käyttäminen[401] sentähden että runo muuten tulee yksitoikkoiseksi,
että runo ei suju niin hyvin jos joka mitan jalka on erisanana kuin
koska erijalat samassa sanassa ikään kuin liitetään yhteen; paitsi sitä
säännöttömät värsyt ovat erinomaisen soveliaat väkeviä, innollisia
tunteita ja ankaria, kerkeitä tapauksia kuvaelemaan. Vakavammat asiatpa
kerrottakoon trokeisilla värsyillä, vaan ei sittenkään saa niitä tulla
aivan monta peräkkäin. -- Riimin Porthan peräti hylkää ja sanoo
että pitää varoa ettei sattumaltakaan tulisi peräkkäin paljon
yhdenpäätteisiä värsyjä. Riimin sijasta sanoo Suomen runossa
viljeltävän alkusointua. Kuitenkin ei hyväksy muutamain tapaa, että
alottavat kaikki värsyn sanat samalla puustavilla. Toinen kaunistus on
ajatusriimi,[402] jota ei hyvässä runossa saa harvaan panna, niinkuin
muutamat ovat tehneet. Tämä ajatusriimi välistä kertoo koko lauseen,
välistä ainoasti lauseen subjektin tai predikatin, välistä kumpasenkin
mutta erivärsyssä; toisinaan kerrotaan vielä päälliseksi koko lausekin
taikka subjektiin tai predikatiin kuuluva painavin sana. Vaan kukas
koko tämän monellaisuuden voi luetellakaan! sanoo Porthan. Suomen runo
ei salli sitä mitä Franskalainen sanoo "enjamber", nimittäin että joku
lauseen sana aivan erikseen heitetään toiseen värsyyn, esim.

    Mutta joka ombi aina
    Laiska, ei hän paljon paina,

Semmoinen virhe tekee runon kankeaksi ja on haitallinen ajatusriimin
viljelemiselle. Kuitenkaan ei saa liiankaan venyttää ajatusriimiä,
ettei ikävystytä lukijaa. Avukoita on harvoin käyttäminen, joten
voitetaan lyhyyttä ja saadaan värsyn kaunistukseksi asyndeton.

Tällä lailla runomitan säännöt selitettyä, rupeaa Porthan puhumaan
kielestä, sanoen että se pitää olla selvä, vaikkei sentähden kuitenkaan
tarvitse orjallisesti noudatella jokapäiväisessä puheessa tavallista
sanain järjestystä; päinvastoin on sitä soma muutella. Lieneekös Suomen
kielessä erotusta tavallisten ja runollisten sanain välillä, ei sano
tarkoin tietävänsä. Se kuitenkin on varmaa että runoissa tavataan
paljon vanhentuneita sanoja. Muuten varottaa käyttämästä omatekoisia
taikka väärin taivutettuja sanoja ynnä myös panemasta joutavia sanoja
värsyn täytteeksi. Moittien Petraeon ylempänä mainittua sääntöä,
kieltää katkaisemasta ynnä myös yhteenvetämästä (syncope). Sitä vastaan
saanee kukaties Vhaelin kieli-opin mukaan pitentää sanat väliin
pannulla h:lla esim. kuulemahan (kuitenkin sitä varottaa panemasta
praesens-ajan 3:een tekijään, Partitivo sijaan ja 1:een
Substantivoon!!). Myöskin sanoo luvalliseksi erittää kaksoisäänikkäät
esim. _tuho'isi_, (!). Samaten voipi sanoa: _sakia_ (kun tavallisti oli
sakja). Näin myös: _elä'ä_ (eli Savon murteen mukaan: _eleä_).
Kolmanteen tekijään voipi liittää _-pi_ l. _-vi_. Sopii myös sanoa:
vanahat, karuhut (vanhat, karhut). Ja ylipäätään saapi ottaa edukseen
erimurteiden omituisuudet.

Siitä mitä ajatusriimistä on mainittu, seuraa luonnollisesti että
tavallisin koristus Suomen runossa on kertoominen (synonymia). Mutta
vielä parempi on kun kertovärsyissä ainetta samassa selitetään
(exegesis) taikka sanat värsy värsyltä kiihtyvät (exergasia). Kuitenkin
on pitkäpiimäisyyttä varominen ja tavallista kertoomista ynnä
kiihdyttämistäkin ei saa venyttää yli neljän värsyn.

Paraat Suomen runot ovat mahdillista, totista ja ankaraa laatua: harvat
iloista ja somaa. Edellisiin onkin Suomen runon luonne mukavampi,
samatekuin myös kielen, joka on erinomaisen rikas painavista
(ponderosissimorum) sanoista. Suurena apuna runoilijalle ovat ne monet
murteetkin, joista saapi yhdenpitäviä sanoja vaihetellen käyttää, ja
varsinkin ne monet vähennyssanat, verba frequentativa, inchoativa
j.m.s., jotka yhdellä sanalla toimittavat mitä muut kielet koko
lauseella. Sama apu on noista suffixeista ja monista sijoistakin, jotka
myös sallivat sanojen muuttelemisen paikaltaan selkeyden hämärtymättä.

Lopussa väitöstään olisi Porthan[403] luetellut paraat Suomen runoelmat
tekijöineen, vaan kesken se valitettavasti on jäänyt. Muuten
tietäisimme epäilemättä enemmän monen runon tekijästä, kuin mitä tässä
on taidettu ilmi tuoda.

Samoin kuin Porthanin väitöksessä Suomen runon luonne tieteellisesti
oli selvinnyt, niin alkoi se käytöllisestikin melkein virheettömästi
sujua. Enimmin siihen on tainnut vaikuttaa tarkempi tutustuminen
muinaisrunoin kanssa; mutta ettei Porthanin opetuksetkaan turhaan
kaikuneet, näemme verraten Gananderin sekä Wemanin runot ennen
väitöksen ilmestymistä ja sen perästä. -- Sisällyksen suhteen varsinkin
näkyy tään ajan runoissa suuri edistys, johon lienee syynä Ruotsin
lauluseppäin esimerkki. Laadultansa olivat Suomen runot edelleenkin
enimmäksi osaksi tilapäärunollisuutta, mutta alkaa kuitenkin jo
ilmestyä itsenäisempiäkin teoksia. Yksi laji tilapäärunoja sitä vastaan
katoaa; onnentoivotuksia väitöksiin on juuri harva enää näkyvissä.

Porthanin aikuisista runoniekoista viljavin oli meille muuten jo tuttu
Christfried Ganander, Porthanin ahkerin apulainen Suomen kielen ja
muinaisuuden tutkimisessa ynnä väsymätön suomenkielinen kirjottaja. Hän
oli syntynyt v. 1741 Haapajärven kappelissa Kalajokea, vihittiin 1763
papiksi ja 1766 maisteriksi. Viimeiset 15 ikävuotensa eli kappalaisena
Frantzilassa ja kuoli 1790. -- Hänen töistänsä jo tiedämme, että hän
keräeli arvotuksia ja sanalaskuja, jotka edelliset toimitti
painostakin. Uusi lisätty Suomen sanakirjakin hänellä oli valmisna.
Myöskin työskenteli ahkerasti loihturunoin (enimmiten Porthanilta
saaduin) kanssa ja ammensi niistä tietonsa Suomalaisten
muinaisuskosta.[404]

Tuttavuutensa vanhain runojen kanssa näkyykin selvästi hänen
monista omatekoisista runoistansa. Väinämöinen ja Ilmarinen niissä
ovat usein mainitut, runomitta sujuu melkein virheettömästi ja
oikokirjotuksessakin hän usein tavottelee Savon puheenpartta, esim.
_tuossa, tulovi, vaivoa, vaatisia_ (= sitte), vieläpä Gottlundia
ennustaen: _kahteloopi, itek ja keäriköhön_! Kuitenkin ei hän tätä
kirjotustapaa aina noudata, vaan panee tavallistakin sekaan. Oikeaa
runointoa Gananderin teoksissa ei ilmotu; ajatukset ovat jokapäiväisiä
ja esitys enimmiten venyväinen, vaan ei kuitenkaan voi kieltää että hän
runon koristukset ynnä kielen rikkaudet jotenkin taitavasti käytteli.
Siten on esimerkiksi mukailuksensa Vanhan Testamentin runokirjoista,
jossa runolliset ajatukset ja kuvat olivat valmiit, kyllä hupainen
lukea.

Se ilmestyi v. 1786 nimellä: Runokirja,[405] ja sisältää: Korkian
Veisun, Taav. 96:n ja 100:n Psalmin, Hjobin Kirjan 3:n ja 7:n Luvun,
kirjotuksen luukarsinan yli, ajatukset kirkkomaalla, 2 hautakirjotusta,
kaikki runomittalla; sen lisäksi 2 kivipiirrosta hautojen päälle,
semmoisia mihin muistamme Porthanin kehottaneen. Lopussa on Taav. 133:s
Psalmi virreksi tehty.[406] Vielä kauniimmaksi olisivat nämät
mukailukset tulleet, jos ei hän niin aivan uskollisesti olisi seurannut
alkuperäisiä, sillä se on hänet varsinkin estänyt ajatusriimiä
tarpeeksi viljelemästä. Omatekoiset runot lopussa ovat hyvin
tavallisia.

Hiobin kirjan kolmas luku alkaa näin:

    Taudin alla angarimman,
    Kipeimmän kivun alla
    Suuttu Iobi sillä lailla,
    Jotta kirois kijvahasti
    Pahoin päivänsä peräti,
    Sadatteli syndymänsä.
    Sitten avais Iobi suunsa,
    Näillä sanoilla saneli:
    Ohoh olkohon ijäti
    Kadotettu kaiketickin
    Pahin päivistä peräti,
    Jona synnyin syntisparka,
    Yö se ylöngin pimeä,
    Jona sanottijn saloa:
    Mies on sievä sijinnynnä.
    Sepä päivä pimiänä
    Aina olkohon alati,
    Älköön kysykö Jumala,
    Ylimmäinen ylähäldä
    Päivän semmoisen perähän,
    Älköön kirckaus korea
    Hänen päällens paistacockaan.
    Pimeys ja kuollon varjo
    Hänen peittäköön peräti,
    Pilvi päälle pyöriköhön,
    Sumu syngeä, sakea
    Päivän mustan muuttakohon,
    Jotta keändyis kauhiaxi
    Hirvittäisi hirmuisesti.
    J.n.e.

Muita Gananderin teoksia ovat: onnentoivotus väitökseen 1763.[407]  Se
on niin kokonaan arvolle perustettua kuusmittarunoa, että voisi luulla
Ingmanin aikuiseksi. V. 1766 ilmestyi hautaruno,[408] runo
kruunuperillinen Kustavin häihin[409] ja onnentoivotus[410] Porthanin
väitökseen: De poesi fennica. Kaksi muuta runoa samasta aineesta löytyy
vielä Topelius'en vanhoissa runoissa I osassa s. 47-51. V. 1771, nyt
kadonnut runo:[411] Vanhan vuoden muistutuxet, Uuden vuoden toivotuxet.
V. 1784, 151 käännettyä uudempaa satua,[412] joista 15 runomitalla.
Nämät viimemainitut hän sanoo "oman harjotuxensa tähden ja
Pohjanmiesten innon ja maun jälken tavallisijn Suomalaisijn runoihin
veisattavaxi panneensa Kesäkuusa 1783." -- Suorasanoisissa saduissa on
kieli ihmeellisesti ruotsinmukainen. Runollisissa se kyllä on puhdas ja
mitta sujuva, vaan satujen aine huonosti valittu ja esitystapa
kuivanlainen. -- Seitsemän vuotta ennen oli ilmestynyt: Caxi neljättä
kymmendä satua suomalaisijn runoihin käätty v. 1775.[413] Ne ovat
melkein kaikki noita ikivanhoja, kansasta kansaan kulkeneita
eläinsatuja ja siis sisällykseltään verrattoman paremmat. Ja myöskin
kertomustavassa on enemmän elävyyttä sekä sukkeluutta, vaikka heiltäkin
puuttuu sitä kokan terävää kärkeä, joka lukijan sydänalaa kutkuttaa
nauruun. Niitä ovat muutamat painetut Toppelius'en vanhoissa runoissa,
vaan en voi olla tähänkin yhtä esimerkiksi ottamatta. Se on tuo ympäri
maailman tuttu satu:

    Muurahiset ja heinäsirkat.

    Talven tuldua tasaisen,
    Vilun saatua vikevän,
    Muurahis joucko mukoma
    Kusiaiset cuivaisivat
    Suloisia suuruxia,
    Varsin vahvoja jyviä,
    Jotka covin costunehet,
    Olit caicki castununna.

    Tämän näki nälkähinen,
    Sircka sixehen lamainen,
    Joca ruasta rukoili,
    Ano heildä aprackata.

    Mutta cohta muurahiset
    Silloin sirkalda kysyvät;
    Mitä olet onnetoinen,
    Tehnyt kelvotoin kesällä?
    Mahdoit kesällä kerätä,
    Talven varat valmistella.

    Sircka vastasi siveä,
    Lausu laillansa katala:
    Eipä sijhen ensinkänä
    Meidän joucko joutanunna;
    Minun aikani alati,
    Culu päiväni peräti
    Veisatesa väkevästi,
    Somasesti soitellesa.

    Cuultua curjan puheen,
    Tämän vahvan vastauxen,
    Muurahiset muutamilla
    Vielä sanoivat sanoilla:
    Coska kerkesit kesällä
    Somaisesti soittamahan,
    Nijn nyt hyppeä hyvästi
    Tansoa talven ajalla.

    Joka laiska Lauvandaina,
    Se on musta Sunnundaina,
    Jok'ei lijku ljuckashasti
    Elon aikana alati,
    Sitä nälkä nähtävästi,
    Covat sanat cohtajavat.

Viimeeksi on mainittava: Venäjän naimaviisu 1787,[414] Suomeksi ja
Venäjäksi. Venäjästä minverran selvää saapi, niin suomalainen ei
ollenkaan ole käännöstä, vaikka näin on olevinansa.

Toinen ahkera Suomen runolija oli Kaarle Kustaa Weman,[415] josta
myöskin jo on ennen ollut puhetta. Hän oli kihlakunnan kirjurin poika
Liperistä, syntynyt 1740, tuli maisteriksi 1766 ja väitti seuraavana
vuonna Suomen kielen sukulaisuudesta Hebrean kanssa. Tämän teoksen
syystä pääsi sitten 1768 Suomen kielen dosentiksi, jota palkatonta
virkaa kuitenkin, niinkuin olemme nähneet, ei toimittanut kauemmin kuin
yhden lukuvuoden. V. 1775 tuli hän Tukholmaan sotapapiksi ja prinsein
opettajaksi Suomen kielessä. Mutta jo 1776 pantiin hän kirkkoherraksi
Kemiöön, jossa provastina kuoli 1803. -- Kotiseuduillansa Karjalassa
hän jo lasna taisi tottua runoja kuulemaan ja tämä aikainen tottumus
teki hänet taitavaksi runosepäksi. Gananderin runoissa näkyy aina
jotain vähän teeskeltyä, mutta Wemanilta runo aivan luonnollisesti
sujui. Suurempaa runolahjaa kyllä ei ollut hänelläkään, mutta se on
hänellä omituista että rakastaa paljon kuvia ja vertauksia. Niin esim.

    Nijnkuin tähdet taivahalla,
    Ilman kannen kirkastajat
    Ovat Luojan laitoxesta,
    Kaikkivallan katzannosta
    Toinen toista kirkkahambi,
    Toinen toisen valaisia,
    Nijn on ilmainen Isämme,
    Maan ja taivasten tekiä
    Tehnyt ihmisten iloxi,
    Koko sugun kunniaxi
    Aina aikana kunakin,
    Mustan sumun soatessa,
    Suuret toimet[416] tähdixemme,
    Suuret sielut onnexemme.

Ja toisessa paikassa:

    Niinkuin ruumis raukenepi,
    Aivan kohta kylmenepi,
    Kuin ei sieluhun sidottu
    Ole tuohon tuttavaansa,
    Nijn on oppi luonnostansa,
    Kauppa kaunis laadustansa,
    Nijn on pelto, niin on nijtty,
    Nijn on taidot oivalliset,
    Että varsin vapautta,
    Ilman kannen ihanuutta
    Hartahasti halajavat,
    Aivan anovat himolla,
    Ilman kaicki kitistyvät,
    Kaicki kuolevat peräti.

Nämät palaset ovat otetut pitkästä runopuheesta, jonka Weman piti
III:n Kustavin kruunaamisesta "Stockholmin kaupungin suuressa
raastuvan-salissa" 1772.[417] Tämän muassa seuraa toinenkin runo, jossa
riemuitsee Kustavin onnistuneesta vallankumouksesta.

Samasta kruunauksesta kirjotti Weman pienemmänkin runon.[418] Paitsi
näitä on hänen teoksiaan vielä painettuna hääruno Kustaville 1766,[419]
jossa Molleron esimerkkiä noudatellen, ylistelee edellistenkin
Kustavien töitä. Viides runonsa oli Aatolp Fredrikin kuolemasta.[420]
Näiden lisäksi mainitsee tohtori Elmgrén[421] hänen kirjottaneen
jälkimuistoja äitilleen ynnä sisarelleen, arvellen, että nekin
olivat suomalaisia runoja. Ja luultavaa se onkin; mutta se ovat
tietymättömissä.

Erinomaisen luonteen ilmotti Henrik Achrenius. Hän oli ennenmainitun
runoniekan Simo Achrenion veli, syntynyt 1730, eli nimismiehenä
Kalajoella ja kuoli 1798.[422] Hänen runoissaan kuvasteleikse III:n
Kustavin iloinen ja leikkisä, vaan irstamainen aika. Achrenius oli
suuri koiransilmä ja hulivili; laulaminen sekä runoksi että riimiksi
häneltä sujui hyvin liukkaasti ja häneltä onkin jäänyt useampia runoja.
Enimmät ovat leikkisää laatua ja muutamat rivosanaisia. Jälkimäisistä
on yksi: "Apulaista tarvihteva maamittari" painettu Toppelius'en
vanhoissa runoissa,[423] mutta vielä julkeampi on mukailus Ovidion
V:stä elegiasta I:ssä kirjassa "Amorum".[424] Alkuperäisessä on
lihallisuus kuitenkin vähän peitetty runollisella hempeydellä, mutta
Achrenion runosta se haisee ihan paljaaltaan. -- Muita Achrenion
teoksia ovat, onnentoivotus väitökseen 1754;[425] runo Kustavin
häistä;[426] laulu papin rouville ja tavallinen morsiantanssi;[427]
nimipäiväruno;[428] kummiruno;[429] runo Kaarle Borgin ja Kaarle
Meurling'in kuulutuspäivänä ja runo edellisen häihin.[430] Hänen
tekemänsä on epäilemättä sekin runo kruunun viinan keitoksesta, joka on
painettu yhdessä valitusrunon kanssa viinan kuolemasta.[431] Siinä
puolustetaan hallituksen asetusta kruunun viinatehdasten laittamisesta
ja alle on piirretty H.A. Morsiantanssi on paras Achrenion teoksista ja
sääli on ettei tilan ahtaus tässä salli sen painattamista.

Totisempi runoilia kuin mainitut kolme oli Juhana Aapraminpoika
Frosterus, Jaakopin ja Aapramin veli. Hän oli syntynyt 1720, tuli
maisteriksi 1745, kirkkoherraksi ja pedagogiksi Kajaaniin 1746,
Sotkamoon 1763, jossa kontrahti-provastina ja jumaluusopin tohtorina
kuoli 1809. Hän oli syvä Suomen kielen tutkija niinkuin hänen meidänkin
aikoinamme vielä hyväksytty kirjansa: "Hyödyllinen huvitus luomisen
töistä" todistaa. Hempeän runolahjansa näytteenä olkoon seuraava
palanen häärunosta:[432]

    Sijs ma laulan metzämaasa,
    Visertelen virran luona
    Catzellesa Caickivallan,
    Herran ilmi ihmetöitä,
    Joita laulan joutesani,
    Kijtän kesken kijruhungin;
    Laulavatpa luodut caicki,
    Vircovat vilun perästä;
    Jopa luopui luodet tuuli,
    Covat puustit pohjosesta,
    Vihaset vilun vihurit,
    Coska läickyi lämmin tuuli,
    Kilo kijlsi vetten päälle
    Armahasta auringosta,
    Sätehistä suloisista.
    Silloin jouduit juontehesa
    Linnut meille muilda mailda;
    Pääskönen pani pesänsä,
    Vesilintu vieretteli,
    Suoritteli sulkiansa,
    Suositteli sulhastansa;
    Veden carja caivostansa,
    Veden hirmu, hau'in poika,
    Vedäxen syvästä veestä,
    Talvi majasta mataapi
    Rannoille rakendamahan
    Leickiänsä lämbymäsä;
    Silloin kätki couckuluunsa,
    Suunsa tutkamet terävät.
    Metzot mustisa mecoisa,
    Ucot, uliat urohot,
    Vuorten nousit notkelmista,
    Näpittelit näppiänsä,
    Teeret tulit tanderelle,
    Cukertivat cuusikoisa,
    Soitit soilla soittimensa,
    Pyytkin pyörit pensahisa,
    Linnut pienet parvesansa
    Kielten kilvasa kihisit,
    Visertelit virsiänsä,
    Nijnpä hekin häitä laitoit
    Suven suodun suosiosa.
    Eipä ihmet ihmisistä,
    Että hekin ennättävät
    Mennä nuorra naimisehen
    Keskellä kesäsydändä,
    Casvon caiken cukoistaisa
    j.n.e.

Kevään tulo on Suomen laulusepillä sekä ruotsin- että suomenkielisillä
kaikkina aikoina ollut mieli-aine, joka erinomaisella suloisuudella on
soitatellut heidän kantelettansa. Muistakaamme Fresen kevätviserryksiä
ja Runebergin monia lauluja tästä aineesta. Suomenkielisistä olemme
tässäkin jo nähneet kolme senkaltaista: Hemmingin virren, Calamnion
runon ja tämän. Eikä ole ihme jos kevät meille Pohjan peräläisille on
tervetullut vieras, kun meidät pitkästä talvivankeudesta viepi ulos
yötöntä kesäpäiväämme ihaelemaan.

Toinen Frosteron runo: Jumalan pyhästä laista[433] yhtä taitavasti
kuvaelee ankarampia asioita, kuin tämä helliä kevättuntehia. -- Paitsi
näitä on Frosterus kirjottanut virsiäkin,[434] jotka otettiin
virsikirjaseuraston painattamiin Uusiin Virsiin. Niitä on 53, joista 3
käännöstä ja 7 vanhaa parannettua virttä. Paratessaan on hän varsinkin
pyytänyt välttää katkaistuja sanoja, mutta valitettavasti on itse
sisällys sitä tehdessä tullut huonommaksi. Riimissään on hän sangen
huolimaton, mutta viljelee enimmiten alkusointua. Frosteron virsillä on
se ansio että eivät ole kovin pitkiksi venytetyt ja kieli sileä,
kaunis; ajatuksetpa eivät ole oikein lämpimiä.

Muuten ovat vielä runoja kirjottaneet: Kaarle Stenius (Sulkavan
kirkkoherra, k. 1810) hautarunon 1767[435] ja häärunon 1775;[436]
Juhana Erikinpoika Frosterus (Kalajoen provasti, k. 1837) hautarunon
1788;[437] Kaarle Jaakop Frosterus hautarunon 1792;[438] Anterus
Törnudd (Lohtajan kirkkoherra, k. 1820) runon III:n Kustavin
kruunaamisesta[439] ja onnentoivotuksen väitökseen 1771;[440] Kaarle
Konstantin Hildén (Vesilahden kirkkoherra, k. 1822) Juhanuksesta
1804;[441] Jaakop Juteini hautarunon Porthanille 1804;[442] Kaarle Borg
(Ylikannuksen kappalainen, k. 1813) valitus- ja herätyshuudon Suomen
yhteiselle kansalle runosanoilla 1807.[443] Nimettömiä ovat:
onnentoivotus väitökseen 1772[444]; III:nen Kustavin kuolemasta
1792;[445] Kalajoen suojelusmiesten karkaamisesta sodasta 1790;[446]
hautaruno Sortavalan puolesta 1768[447] ja Rautalammin puolesta
1771.[448] Edellinen on hyvin kaunis. Se alkaa näin:

    Itku kaikkupi kylissä,
    Murhe rinnat runtelepi,
    Ettei virsikän virene,
    Surulaulu sujukkahan,
    Sitä suren Sordavala,
    Sitä itken surkiasti,
    Että kuoli kaunis Herra,
    Opettaja oivallinen,
    Sitä itken iltakaudet,
    Sitä varahin valitan,
    Kielet kandelen sovitan;
    Sanat suuhun seisahtuvat,
    Kieli juuri kohmendupi;
    Eipä kuulu kandeleni
    Eipä sormet soitakkahan;
    Musta murhe sormet sorsi,
    Vilu vijma paletteli.
    Jospa sormeni sulaisi,
    Kieli kylmä lämpiäisi,
    Nijn nyt soittaisin surulla,
    Suruvirttä vetelisin.
    Kaiku, kaiku kandeleni,
    Laula kieli kuingas taidat,
    Sano puolilla sanoilla
    j.n.e.

Lauluntekiöistä on merkittävin Jaakop Zidén, syntynyt 1754, kirkkoherra
ja provasti Marttinan pitjässä, kuoli 1801. Hänen laulunsa ovat
erinomaista laatua; niissä ei juuri ole runollista suloutta, mutta
erinomainen into ja väki. Ikään kuin koskena kuohuen menevät menoansa,
siitä huolimatta josko toisinaan kolistelevatkin mitan kivihin sanain
tavallista muotoa. Mittana heillä enimmin on tuo 17:nen vuosisadan
riimillinen, koron kokonaan polkeva runomitta. Suurin (130 värsyä!) on
valitusvirsi III:n Kustavin kuolemasta,[449] joka niinkin pitkänä on
hupainen lukea. Suomen ja Greikan muinaistarusta yhtenään ottaa nimiä
ja kuvia. Muita Zidénin teoksia ovat: Kaxi laulua rauhan edestä
1791;[450] Sotalaulu 1796;[451] laulu Kustaa Aatolpin käynnistä
Suomessa 1797[452] ja Neuvoja lapsille yhteisestä kansasta 1797.[453]

Muita lauluja ovat sepittäneet J.J. Gabrielinpoika (kukaties
ennenmainittu J.J. Lindström, koska morsiankin on senniminen) häävirren
1778;[454] Ephraim Widenius (kappalainen Dragsfjärd'issä Kemiötä, k.
1798) hautavirren 1780;[455] Taavetti Lönneström (Iitin kirkkoherra, k.
1819) Suomen lasten laulun 1801;[456] se sama on kirjottanut
hengellisiä virsiäkin 1789;[457] Pentti Jaakop Ignatius (Ulvilan
kirkkoherra, k. 1827) hautavirren [458];1803 hänkin on kirjottanut
hengellisiä virsiä 1824;[459] B. v. Knorring kansalaulun 1805;[460] ja
onpas mainio Franzénimme kuitenkin siksi muistanut oman kansansa
kielen, että sille rikkaudestaan soi yhden murusen. Hän nimittäin on
kirjottanut kansalaulun: "Eläköön armias": v. 1805.[461] Nimettömiä on
4 häävirttä,[462] 2 hovilaulua[463] ja 5 Ruotsista käännettyä
sotalaulua.[464]

Arkkiveisuissa oli edellisinä aikakausina ollut joitakuita maallisia
esim. veisut Ahasverosta, Pyhästä Yrjänästä j.s. Joku oli
lystillistäkin laatua niinkuin meille jo tuttu Tuderon veisu talonpojan
kunniaksi. Nyt niiden (varsinkin lystillisten) luku karttui ja samassa
ne paranivatkin. Muutamat ovat Ruotsista käännettyjä, muutamat
alkuperäisiä. Lystillisistä ansaitsevat erimaineen: "Ei aina meill
kekriä kestä"[465] ja "Hoi mengät pijkat ratki".[466]

Mutta sangen merkillistä on että näissä on pari _semmoista, jotka
nyky-aikoina kansalauluina on painettu_. Ne ovat: "Läksin minä kesäyönä
käymään"[467] ja "Hyvä ilta minun lintusein".[468] Kummassakin on
useampia värsyjä kuin nykyisissä kansalauluiksi sanotuissa. Luultavasti
ovat ne herrasmiesten tekemät ja sitten kansaan levinneet. Nuot Suomen
kansan sepittämiksi sanotut nuotit lienevät samalla lailla tulleet
kansaan ja ovat kukaties kaikki alkuperäänsä ulkomaan säveliä, jotka
tässä vaan ovat muodostuneet kansan luonteen mukaan. Sillä Suomen
kansan ainoa vanhempi nuotti on runonuotti. -- Mutta saattaa niinkin
olla että yllämainitut laulut jo silloin kirjotettiin kansan suusta.

Sillä tämän vuosisadan keskipaikoilta lähtien alkoi painosta tulla
talonpoikainkin tekemiä runoja, lauluja ja hengellisiä virsiä. Joku
semmoinen oli jo vuosisadan alkupuoliskolla ilmestynyt, mutta nyt niitä
ilmestyi suuri joukko. Tämä seikka epäilemättä on yhteydessä sen kanssa
että nyt ruvettiin keräämään vanhoja kansan runoja. Runoja ovat
kirjottaneet: nimetön Juvan miesten puolesta jälkimuiston 1754[469]
Mattias Remes (Kiuruvedeltä, k. 1765; oli kuuluisa runoniekka, niinkuin
seuraavassa runossa lauletaan) hautarunon 1757;[470] Paavali Remes
(Mattiaksen veli) jälkimuiston edelliselle 1765;[471] Pietari Väänänen
IV:n Kustaa Aatolpin kruunaamisesta (hän siinä itse näkyy olleen läsnä,
koska sen on kirjottanut 'Norrköpingissä') 1800;[472] Henrik Väänäsen
(myöskin sanottu Konsaheikiksi, köyhä työmies Oulussa, joka kylästä
kylään kulkien elätti itseänsä viulunsoitolla ja runoilemisella, kuoli
viinapäissään lämpöiseen uuniin) lystillinen runolaulu sijtä kummasta
kalakukosta painettiin 1801.[473] Lauluja sepittivät: Henrik Alaan
(kauppias Turussa, mutta luultavasti noita "Suomen porvareita" ja puoli
talonpoika) häävirren 1765,[474] riemulaulun Preussin prinsi Henrikin
käynnistä Turussa 1770[475] ja Uudenvuoden toivotuksen 1773,[476]
kaikki sangen huonot. "Sokiat miehet", Mund Rudell ja L.E. II:n
Kustavin voitoista v. 1792;[477] Juhana Jonnila (Keskievari Ihoden
kylässä Pyhämaan pitäjää) III:n Kustavin murhasta 1792,[478]
Kuninkaasta perheineen 1793 [479] ja Kustaa Aatolpin häistä 1799;[480]
ja Paavali Korhonenkin lähetti esikoisensa ulos maailmaan, nimittäin: 3
hengellistä virttä 1799[481] sekä mainiot häälaulunsa 1807.[482] --
Hengellisiä virsiä ovat muuten sepittäneet talonpojat: Juhana
Erikinpoika Kasvolan kylästä Paimion pitäjää 1764;[483] Anterus
Kreunpoika Nousiaisten pitäjästä 1768[484] ja Anterus Livon vanki
1770.[485]

Mutta merkillisin ja viljavin oli Tuomas Ragvaldinpoika. Hän oli
syntynyt 1724 Laukulan kylässä Tyrvään pitäjää, asuskeli (n. 1760-n.
1780) Turussa ja muutti sitten Loimjoelle, jossa kuoli 1804.[486]
Vaivaisena jo nuoruudestaan ollen, hän ei raskaasen työhön kyennyt,
vaan elätteli itseään tilaisuusvirsien sepittämisellä. Heitä on tullut
painetuksi n. 130, jotka täyttävät 48 numeroa Pippingin luettelossa; ja
paljon niitä on jäänyt painamatta.[487] Näissä on ainoasti pari
varsinaista virsikokousta, muut ovat hää-, hauta- ja hovivirsiä, mutta
nekin kaikki hengellistä laatua. Miellyttävää on nähdä kuinka Tuomas,
vaikka itseään tämmöisellä laulamisella elätteli, ei milloinkaan
imarrellut eikä kirjottanut ihmisten mieliksi. Häävirsissä hän ei
ylistele parikunnan avuja eikä kuvaele heidän tulevaa onneansa, vaan
puhuu ankarasti oikean avioelämän velvollisuuksista ja kysyykin yhdessä
virressä suorastaan oliko heillä tähän toimeen ruvetessa Jumalalle
kelpaava mieli. Hautavirsissä eli jälkimuistoissa samaten harvoin
kiittää kuollutta ja silloinkin vaan sivumennessä; pää-asiana ovat
kehotukset ja varotukset jälkeenjääneille, jotka panee kuolevan suuhun.
Hovivirsissäkin näkyy sama mieli-ala. Esim. ilolaulussa III:n Kustavin
käynnistä Suomessa,[488] ensimäisessä virressä kyllä iloitsee ja
riemuitsee, mutta heti liittää siihen toisen, jossa moittii että
maallista ylimystä niin suurella riemulla vastaan otetaan, vaan
taivaallisen kuninkaan tulosta ei olla milläänkään. Oikeaksi
runoilijaksi ei voi Tuomasta sanoa; mielikuvailoa hänellä ei
paljon ollut ja jumalinen tunteensa, josko syvä, ei ole kylläksi
innokas virret väkeväksi saattamaan. Useammissa vallitsee äly.
Senlisäksi tulee että ovat pitkäpiimäisiä ja että riimi sekä mitta ovat
huononlaisia. Mutta ylipäätään on ajatus niissä selvä, ja miellyttävä
on niissä ilmottuva totinen kristillinen henki. Jossakussa onkin
henkensä kepeämmällä lentimellä kohonnut, niin esim. jälkimuistossa
lapselle:[489]

    Nijnkuin elot laihoset,
    Heinä, caunit cuckaiset,
    Lehtipuut ne ihanat
    Elomiehet hackavat;

    Aamul aivan aicaisin
    Lyödän maahan murscaxijn
    Terävällä kirvehell,
    Sirpill että vicatell;

    Ja nijn latoon, aittahaan
    Corjataan caick laitahaan
    Poijes tuiscust, tuulesta,
    Raju-ilmast suuresta.

    Nijn myös tämä poicainen,
    Taivan laihon cuckainen,
    Piltti pieni piscuinen,
    Anders Danielinen.

    Tuli lasna aicaisin,
    Elons aamull varhaisin
    Maahan lyödyx murscaxi
    Cuolemalda tuhvaxi.

    -- -- -- -- --

    Johon jouckoon kyhkyinen,
    Lindu pieni mettinen,
    Lendi tämä sieluinen
    Ilo-arckijn ijäiseen.

    Meren aalloist suurista,
    Mailman pahoist juonista,
    Joc on monen pettävä
    Ennen cuin on herävä.

Samaa yksinkertaista mittaa kuin tässä käytteli Tuomas enimmissä
virsissään ja viljeli useimmiten alkusointua sekä monesti ajatusriimiä.
-- Herrasmiehissäkin olemme jo nähneet muutamia virrenseppiä. Muita
semmoisia ovat: Maria Johanintytär Hedrea (Törnävän kappalaisen tytär,
naimisessa Pudasjärven kirkkoherran Sam. Keckmanin kanssa) 2 virttä
1778;[490] Fredrik Axberg (Räätäli,[491] sitten sorvari ja kirjannitoja
Helsingin pitäjästä, k. 1820) 2 virttä 1783;[492] Elias Lagus
(Taivassalon provasti, k. 1819) suomensi Ruotsista Sionin virret
1790;[493] Anterus Achrenius (Aapramin poika, Nousiaisten provasti, k.
1810) 26 virttä 1790,[494] jotka sen puolesta ovat paremmat kuin isän
että eivät ole niin pitkäpiimäisiä. Anterus Antinpoika Björkqvist
(Vehmaan kappalainen, k. 1809) yhden virren.[495] Sen kanssa on yhdessä
painettu toinenkin virsi, jossa värsyin alkupuustaveista saapi nimen
Elisabet Johannexentytär Enberg. -- Mikael Sjöberg 4 virttä 1803;[496]
Kaarle Brasse (Kappalainen Vesilahdella, k. 1822) virren 1805[497] ja
toisen 1807.[498] Nimettömiä virsiä on paitsi näitä paljon.

Tämän vuosisadan suorasanainen kirjallisuus täyttää paljon suuremman
sijan runollisen suhteen kuin edellisinä aikakausina. Ensimäiset kolme
vuosikymmentä Ison vihan perästä olivat kuitenkin vielä jotenkin
köyhänä semmoisista, sillä Suomalaiset eivät vielä olleet siksi
vironneet sodan rasituksista että olisivat voineet kannattaa paljon
suurempia kirjoja. -- Alkuperäisistä jumalisista on nytkin suurin osa
saarnoja, muuten enimmiten katkismuksentapaisia teoksia. Jumalisista
alkuperäisistä kirjottajista ansaitsevat erimaineen: Juhana
Wegelius;[499] Aapram Achrenius;[500] Israel Lithovius, Lapuan
provasti, k. 1788;[501] Tuomas Stenbäck, Saloisten, sitten Limingan
kirkkoherra, k. 1776;[502] Mattias Pazelius Limingan provasti, k.
1771,[503] Lauri Forselius Ruoveden kirkkoherra k. 1799;[504] Anterus
Björkqvist[505] ja Pentti Jaakop Ignatius.[506] Paljon enemmän kuin
näitä alkuperäisiä, on käännöksiä, enimmiten Ruotsin kielestä.
Kääntäjistä tässä mainittakoon erin ahkerana Taneli Virzenius
varakirkkoherra Turussa[507] ja Kustaa Rancken, Suomen kappalainen
Turussa sitten Perniön kirkkoherra, k. 1831,[508] jonka suurin vaikutus
kuitenkin vasta alkoi seuraavana aikakautena. --

Ison vihan ja Porthanin välistä aikaa Suomen kirjallisuuden historiassa
on nimitetty Talous-kirjallisuuden aikakaudeksi.[509] Mutta
suomenkieliseen kirjallisuuteen se nimi ei ollenkaan sovellu, sillä
vasta Porthanin aikoina saivat umpi Suomalaiset runsaammalta nauttia
sen ajan hengen tuotteita.

Tämän vuosisadan alkupuoliskolla ei ilmestynyt tälläistä kirjallisuutta
paljon muualla kuin almanakoissa ja niissäkin vaihetellen
historiallisten ainetten kanssa. Mutta nyt ei almanakoihin muuta
pantukaan kuin talouteen koskevia asioita ja niitä alkoi enemmän
ilmestyä erikirjoinakin. Mainittavimmat ovat Gananderin: eläinten
tautikirja[510] ja maamiehen kotiapteeki[511] 1788, Frosteron jo
mainittu: Hyödyllinen huvitus luomisen töistä 1791, ja _Suomalaiset
Tietosanomat_ 1773 (syksyllä) ja 1776.[512] Viime mainittu oli
ensimäinen suomenkielinen sanomalehti. Se oli ainoasti rahvaanlehdeksi
ai'ottu; toimittajana oli eräs Lizelius. Vähä toista vuotta elettyä, se
kuoli tilaajain puutteesta. Nämät niinkuin Frosteron kirjakin eivät
tarkottaneet ainoastaan talonpojan maallista vaurastumista, vaan
myöskin hengen korottamista tiedon levittämisellä. Merkittävä on että
tämän kirjallisuuden haaran viljelijöissä näkyy muutamia muistakin kuin
pappissäädystä. Onpa niissä yksi talonpoikakin: Erik Kettu Kaustisten
kylästä.[513]

       *       *       *       *       *

Seitsemän sataa vuotta oli Suomen kansa nyt ollut Ruotsalaisten
yhteydessä, vaan eron hetki läheni. Kipeästi koski miekka, joka vanhat
siteet ratkaisi; kaikin voiminsa ponnisteli Suomen kansa vastaan ja
synkeällä sydämellä katseli se kohtalonsa kamalata muutosta. -- Me,
heidän jälkeisensä tätä tapausta toiselta kannalta katselemme. Missä
heidän kyyneleistä soaistut silmänsä näkivät laskevan päivän
jäähyväisloistoa, siinä me nyt ihaelemme uuden aamun koitetta. Sillä me
olemme nähneet kuin "äitistään" erotettu Suomi siitä ajoin miehen
askelein on ruvennut astumaan omia teitänsä. -- Ruotsin vallotus oli
ollut tarpeellinen; se oli yhdistänyt Suomen eriheimokunnat yhdeksi
kansaksi; se oli liittänyt Suomen sivistyneesen Länsi Europaan. Mutta
jos se valta kauemmin olis kestänyt, niin olis Suomen kansan nimi
vähitellen haihtunut muinaisuuden muistoksi. Me olemme nähneet kuinka
Ison vihan perästä Suomen erinäistunto oli heikontunut ja vaikka se
Porthanin aikoina vähän jälleen oli vironnut, niin raukesi juuri
silloin kuitenkin kansallisuuden vahvin muuri, koska ylhäiset säädyt,
vieraan kielen omaksi ottaen, vieraantuivat kansastansa. Se kyllä on
totta että ahkerasti kirjotettiin ja runoeltiin Suomeksi. Mutta sitä
luultavasti ei olis kestänyt kauan. Sillä jo v. 1804 Åbo Tidningar
siitä runosta puhuen, minkä Juteini oli sepittänyt Porthanin
kuolemasta, arvelevat Suomen runollisuuden olevan kuolemaisillaan.[514]
-- Muutamien vuosikymmenien kuluttua olisi vallassäätyisten
Suomalaisten kansallistunto ainoasti ollut sitä samaa mietoa
nurkkaylpeyttä, jolla Skottlantilainen itseänsä erottaa
Englantilaisesta; Suomen rahvaspa olisi vajonnut ylönkatsotuksi
pariajoukoksi. --

Mutta toisin oli säätty! Suomen kansa sai sijan "kansojen joukossa" ja
pian astui Suomen kansallisuus rohkeasti esiin omaansa takasin
vaatimaan.



Lisäys.


    Svijklige Världen oundvijklige
                Öd-Dödligheetz
    Sorgtröstande Lijksång.

    Usle menskobarn betrakta,
                Märk och akta
    Hur ostadigt Verlden står,
    Vexel skiftar, framåt stryker
               Vijker, fijker,
    Som Tihd, Måln ok Blåst förgår.

    Sol ok Månen, alla Tusen
              Himmels-Ljusen
    Gånga neer ok åter op,
    Dag ok Natten, Eld ok Vatten,
                Gråt ok Skratten,
    Hafva stadigt Växel Lop.

    När som heeta Elden sloknar,
                 Vatnet tioknar,
    Blifva Kohl ok kaller Sniöö.
    Snö blijr Väska, Kohlen bäska
                    Aska, Äska,
    Hvad som föds ok ey måt döö?

    Usle Menske-Barn betrakta,
                 Märk ok akta,
    Huru thet i Världen går,
    Huru alt hvad nånsin födes,
                Gödes, ödes.
    Ingenting beständigt står.

    Diuren, som på marcken springa,
                Luft-Fät kringa,
    Fast de aff en frij Natur,
    Måst' lijväl för Dödzens Fahra
                Snara vara,
    Rädd's Hund, Bössa, Näät ok Buur.

    Fiskens Graf (fast han kan flyta)
                Är en Gryta
    Eller ok en större Fisk,
    Stora, the hvar Liustror glimma
                Simma, rymma
    Sällan, om then fiskar frisk.

    Höga Trän, som Himlen hoota,
                Fast the roota
    In til andra Verlden neer,
    Fälla Höst-dags efter Raden
                Bladen, Staden
    Seer det liksom Skogen seer.

    Trägåls-Trän the bära Frukter,
                Blomsterlukter,
    (Gräset växer, vijsnar bort),
    Theras them infödde Maskar
                Fnaskar, naskar
    In til Trät ok Blomstret tort.

    Koppar, som hvarman kan röna,
                Blifver Gröna.
    Järnet fräter Rosten röd,
    Gullet ok thes blanka Syster,
                Mister Glijster.
    Sit, see här är ok een Död.

    Dyra Stenar, fast the hålla,
                Måste tåla
    Döden, lijk som Malm ok Gull.
    Stenar spricka aff hård vinter,
                Klinter, Flinter,

    Muur ok Gråsten blifva Mull.

    Tijden sjelf som är förlijden,
                   Är aff Tijden
    Dräpt, som är ok Födzlen feek;
    Men hvem är som suckand' klagar?
                   Dagar jagar
    En hvar an hvart Ögnebleck!

    Ögnbleck Ögnbleck, Dimma Dimman
                   Timma Timman,
    Måne Månen, Åhret Åhr,
    Tietusen, femtitusen,
                   Hundratusen
    Til vår Evigvarlig Vår.

    Alt är, hvad som kan här finnas
                   Ok besinnas,
    Hvad som någon någ'nsin veet,
    Obeständigt: Mans Bedriffter,
                   Skriffter, Griffter,
    Stadig är Ostadigheet.

    Ty gör alla mycket illa,
                   The som villa
    Sörja thenna lillas Död,
    Hvilkens Siäl ey Sorg ey Jemmer
                   Klämmer, skämmer,
    Ther han äter Engla-Bröd.

    Låt ey Perle-Tårar trinna,
                 Strömlijkt rinna,
    Hvem som med sin Gud är nögd,
    Han kan, han vil, som vårt mästa
                 Bästa, fästa
    Timlig Sorg i Evig Fröjd.

    Såta Kropp soff sött ok stilla,
                 Såta lilla,
    Trefald-Salig stora Siäl,
    In til Gud föör E'er med Gamman
                 (Åter?) samman,
    Var sidst helsad fahr sidst väl.



Viitteet:


[1] Tätä uutta lausetapaa kenties kummeksittaneen, vaan se on
suomalaisempi kuin tuo tavallinen "13:lla sataluvulla"; sillä Suomeksi
sanotaan: "tuo mies on kolmansilla kymmenillä" = på trettiotalet.

[2] Strandb. herdam. I s. 8.

[3] Arv, h. V. s. 192.

[4] Arv. h. V. 197.

[5] Arv. h. VI. 8.

[6] Arv. h. IV. 19.

[7] Arv. h. I. 151.

[8] Strandb. herdam. I. 321.

[9] Strandb. herdam. I. 13.

[10] Arv. h. II. 28.

[11] Arv. h. monessa paik.

[12] Arv. h. V. 22.

[13] Arv. h. II. 104.

[14] Arv. h. II. 92.

[15] Arv. h. V. 47.

[16] Arv. h. V. 58.

[17] Åbo T. 1784. N:o 49.

[18] "An debeat se transferre in Suetiam -- -- -- hic in patria
remanere" -- -- Arv. h. VI. 96.

[19] "de statu istius patriae" Arv. h. VI. 98.

[20] "de dispositione istius patriae et similiter regni" -- -- Arv,
h. VI. 102.

[21] Elmgrén öfvers. af. Finl. litt. 1542-1770 s. 13.

[22] Esipuheessa Uuteen Testamentiin.

[23] Suomi 1856 s. 43 ja seur.

[24] Tengström Chronol. ant. öfver finska univ:s procansl. etc. s. 43.

[25] Lagus Biogr. ant. om Åbo hofrätts pres. och ledam. (katso
Kröpelin.)

[26] Tengström Chronol. ant. öfver finska univ:s procansl. etc. s. 43.
(meis Fennonibus) Saml. af Åbo domkap:s cirkulärbref 1560-1700 s. 9.

[27] ("universum regnum Suethiae imprimis vero Patria nostra") samassa
kirjassa s. 34.

[28] Register opå Åbo stadz Gårdar och Tompter Anno 1609, Senat ark.

[29] Register opå Wijborgs stadz Mantalledt -- -- pro anno 1601. Senat.
ark. N:o 5791 lehdet 13-18.

[30] Kenties tehnee lukijan mieli nähdä joita kuita senaikuisia
porvarinimiä; enimmiten ovat lyhyitä esim Arkapoika, Tomuhousu, Isopää,
Mustasuu, Härkä, Verijalka, Huisko, Harakka, Ilves, Kauko, Karho,
Salcko, j.n.e. mutta myös Karjalan tapaisia esim. Pitkäläinen,
Louhialainen, Kekäläinen y.m. sekä myös nykyisen Hämeen tavan mukaan
esim. Kumpala, Hattula ja m.

[31] Arv. h. I s. 321-3.

[32] Arv. h. VI, 149.

[33] Åbo Tidn. 1794 N:o 11.

[34] Beskrifn. öfver sjöst. Nystad, praes. Kalm, E. Hoeckert 1753 s. 3.

[35] Katso Strandb herdam.

[36] Strandb. herdam. II. 255.

[37] Esipuhe Uuden Test. käännökseen.

[38] Rukouskirjan esipuhe.

[39] Koskinen Nuijasota I. 65.

[40] eli Finno; tässä häntä mainitaan nimellä "Suomalainen", joka
hänelle omistetaan senaikuisissakin suomenkielisissä kirjoissa k.
esimerk. nimilehtiä virsikirjoissa 17:n vuosisadan alkupuolelta.

[41] Pipp. l. N:o 26.

[42] Pipp. l. N:o 74.

[43] Lagus biogr. ant. om Åbo hofrätts pres. o. ledam. s. 15 ja 427.

[44] Åbo Tidn. 1793 N:o 13.

[45] Orbis arctoi imprimisque regni Sueciae nova et accurata descriptio
Andrea Buraeo Sueco Wittenberg 1631, arkki K. lehti 3 ja 4.

[46] "Ideoque nobiles, mercatores et sacerdotes, rustici etiam ditiores
curant, ut eorum filii ab incunabulis Suecicam discant (Erik
Schroderus, joka itse Suomessa oli käynyt, tämän Buraeon lauseen
esipuheessa Lat.-Ruots.-Suomal. sanankirjaansa kerroten, sanoo
addiscant) linguam eaque ratione eos ad aliarum linguarum proprietates,
pronunciationemque se accommodare assuefaciunt." Yhteen jaksoon B.
vielä mainitsee että Suomenkielessä ei ole puolta (genus) ja siis vaan
yksi artikeli esim. Se mies, se vaimo, se elehin. Tämän arvelee
suuresti helpottavan Suomen kielen oppimista. Kolmas erinomaisuus on
että praepositiones aina asetetaan sanansa perään. "Sed de his satis"
sanoo B. näiden lyhykäisten tietojen lopussa, eikä olisi niitä tässä
niinkään lavealta kerrottu, jos ei tämä olisi ensimäinen kieliopillinen
lause kielestämme.

[47] "Rhytmos praeterea non a simili vocum finitione, ut reliquae
gentes, sed a simili binarum, trinarumve vocum initio observant,
octonis versum syllabis claudentes."

[48] De poesi fennica s. 70.

[49] Esipuhe Uuteen Testamentiin.

[50] Esipuhe virsikirjaan.

[51] Åbo Tidn. 1778 s. 98 (otettu kirjasta Chron. episc. finl.)

[52] Esipuhe psaltariin.

[53] Esipuhe prophetoihin.

[54] Esipuhe prophetoihin.

[55] Pipp. luett. N:o 12.

[56] Schefferus Suecia litt. e. 316. (Hymni ecclesiastici translati in
ling. finnor.). Myöskin mainitaan Jaakop Finnon toimittaneen: Hymnos
ecclesiast. finnici idiomatis auctos.

[57] Tengström. Handl. till upplysn. af Finlands kyrkohist. IV s. 22.

[58] Renvall. Om finska psalmers ålder och författare Mnemosyne 1821
April.

[59] Pipp. I. N:o 22.

[60] Renv. Om finska ps. ålder o. förf. Mnemos. 1821 April.

[61] Merkittävää kuitenkin on, että 1639 vuoden virsikirjan loppuun,
erikseen muista virsistä on pantu N:o 275, 272, 277 ja 240, joiden
alkupuustavit tekevät: I.M.M.R. Olisiko kenties net sepittänyt Jonas
Matthiae Raumannus? Vaan tätä arvelua heikontaa tuo liikanainen M ja
virtten sukulaisuus muiden Hemmingin tekemäin kanssa.

[62] Renvall, Mnemosyne 1821 April. -- Tengström. Handl. t. upplysn. i
Finl. Kyrkkoh. IV. s. 13-25. -- Handl. o. uppsattser rör. Finl. Kyrkoh.
utg. af Lagus I. s. 161-171.

[63] Suom. mainitaan 1581 predikant i Åbo. --

[64] Tengström. Handl. t. uppl. i Finl. Kyrkoh, IV. s. 22. --

[65] Enimmiten Strandbergin mukaan. --

[66] Sen. ark. 1488 l. 79. --

[67] Sen ark. N:o 1808 l. 44.

[68] Handl. o. uppl. rör. Finl. Kyrkohist. utg. af Lagus. I.

[69] "Quantitatum observatio nulla hic in usu est, versus tamen
componuntur, habita certarum syllabarum ratione, ita ut ultimae versuum
syllabae eandem habeant terminationem". Linguae fenn. brev. instit. De
prosodia.

[70] Kallella olevilla numeroilla olen merkinnyt ne, joista Herra
Laulun tirehtöri Lagi minulle hyvätahtoisesti on antanut tiedon; muut
Saksasta käännetyt löytyvät Babstin 1549 ulos antamassa saksalaisessa
virsikirjassa.

[71] Hemmingin virsikirjassa on näillä pällekirjotuksena Latinaisten
virtten alkusanat (Pipp. 1, N:o 27).

[72] Yliopiston kirjastossa on vanha vaillinainen virsikirja, jossa
tämän virren päälle läkillä on kirjotettu: "Protector tuorum Christe
famulorum", mistä se luultavasti on käännetty.

[73] 3 ja 242 löytyvät Svedbergin hyljätyssä virsikirjassa ja 196
Laurentius Petrin toimittamassa ruotsalaisessa virsikirjassa vuodelta
1553.

[74] Suomalaisenkin virsistä ovat runomittaan raketut N:o 144, 238, 353
ja 376.

[75] Pipp. l. N:o 26.

[76] Suom. Virsik. N:o 168 v. 2.

[77] Suom. Virsik. N:o 200. v. 1.

[78] Epitome descriptionis Sueciae, Gothiae, Fenningiae -- -- -- Lib.
III cap. XIV.

[79] "Två sköna psalmer aff finska på svenskan försatte", lopussa
kirjaa Corpusculum doctrinae (Pipp. l. N:o 43).

[80] Suecia litterata s. 316.

[81] Kumma onni on Suomen kieliparalla ollut; aina siinä on nähty
milloin mitäkin vikaa. Silloin soimattiin soukaksi, nytpä pitkäksi
parjataan!

[82] Pipp. l. N:o 261.

[83] Pipp. l. N:o 356.

[84] Pipp. l. N:o 783.

[85] Lexicon Latino-Scondicum, quo quatuor celebriores totius Europae
linguae atque idiomata orbis scil. Latinum, Suecicum, Germanicum et
Venedicum seu Finnonicum -- -- proponuntur -- -- ab Erico Schrodero
1632. (Pipp. luett. N:o 36).

[86] Tämä Schroderon Lexicon Latino-Scondicum on ensimäinen sanakirja,
johon Suomeakin on otettu. Schroderus esipuheessa kertoo asialla
Suomessa käydessä havainneensa, ettei löytynyt minkäänlaista Suomen
sanakirjaa koulujenkaan tarpeeksi. Siihen arvelee syynä olevan
kirjapainon puutteen, koska Suomi muuten muka on rikas oppineista,
muita kieliä taitavista miehistä ja Suomen kieli erinomaisen varakas
sanoista. Tätä puutetta poistaakseen oli Schr. tekeillä olevaan
sanakirjaansa ottanut Suomeakin. Suomen sanat sanoo enemmiten saaneensa
Oulun papilta Marcus Pauli Björneburgensis (Strandbergilla on Oulun
kirkkoherrana Marcus Pauli Sadelerus Porista, mutta hän tuli siihen
virkaan vasta 1647? Turun konrehtorista. Kukaties oli Sad. ensin
apulaisna Oulussa). Merkittävä on vielä sekin että Schr. luettelee
Viron kielen Suomen murretten joukossa ja puhuen siitä missä Suomen
kieli on puhtainna, sanoo sen olevan selvempänä Suomen kuin Venäen
Karjalassa. Ettei tää Venäjän Karjala ole Käkisalmen lääni näkyy siitä,
että sitäkin erikseen mainitaan. Silloinkin siis jo tiettiin
Suomalaisia asuvan ulkona maamme rajaa.

[87] Epitome descript. Sueciae, Gothiae, Fenningiae & subjectarum
provinciarum, Ab. 1650 Lib. VI cap. IX: Foedera quae Sueciae potentiam
stabiliunt potissimum, sunt arctissima illa plurimorum regnornm unio,
et Sueciae, Gothiae Fenningiaeque plenissima confoederatio.

[88] Natales Acad. Aboens. 1648.

[89] Elmgrén öfers. af Finl. litt. 1542-1770 s. 44.

     Salve Fennorum gens, o fortissima, salve!
     -- -- --
     Excipe qui Gothicis venit huc novus hospes ab oris.
     Non hospes tamen usque vagus: _patriota futurus_
     -- -- -- gothus licet ortu, sim modo Fenno.

[90] "Appendix, in quo exhibentur finnicae gentis scriptores nonnulli."

[91] -- -- "dum peregrina & alius orae labores."

[92] Katso Pipp. l.

[93] Pipp. l. N:o 219.

[94] Pipp 1. N:o 341.

[95] Lagus. Biogr. anteck. om Åbo hofr. pres. o. ledam. s. 15.

[96] "Historiam Finlandiae, patriae suae." (v. der Hardt Holmia litt.),
samassa kirjassa s. 484.

[97] De quibusdam antiqvit. Abogicis 1679.

[98] "Fäderneslandet och sin egen nation". (Pipp. l. N:o 44).

[99] Pipp. l. N:o 4063.

[100] Pipp. l. N:o 93.

[101] Pipp. l. N:o 313.

[102] Pipp. N:o 1 233

[103] "totius orbis Sueo-gothici, Fennicique", -- -- "praecelsum lumen
in orbe Finniaco", -- -- "patria et cuncta Suecia." (Oratio metrica in
parentationem Joannis Kurck. Aboae 1652.)

[104] "Orbi Finnico pacem", -- -- "ad totius patriae desiderium, sed
praecipuam hujus nationis felicitatem", -- -- "natio nostra
Finlandica." (Oratio panegyr. in Gustavi Bjelke reditum de legatione
Muscovitica. Aboae 1659.)

[105] "Communem enim patriam justissimo suffragio, invita etiam
malignitate, dicam, cum non in servitutem, sed in societatem, in
amicitiam et contubernium regni -- -- adoptati sumus." (Panegyris
Carolo Gustavo dicta, Aboae 1657.)

[106] Vindiciae Fennonum Cap. II (l. Nettelbladt Schwed. bibl.
I Stück).

[107] Ibid. esipuheessa.

[108] "Finnonica imprimis haec partae a gente tropheae, Dum gens
spectatrix caetera martis erat." (Narsius poemata miscell.)
Wallhovin tappelusta, Suomi 1841, vihko 2 s. 20.

[109] "Nec timuit gens Fenna necem, ceu turbine quodam Vecta per
adversos sparsit se tota cohortes." -- (Pierii Winsemii panegyr. in
Gust. Ad.). Suomi 1841, v. 2, s. 21.

[110] Magnus princip. Finlandia. (Ruotsiksi kääntänyt Sjöström, H:fors
1844).

[111] Katso Yliopiston kirjastossa: Svenska topografiska saml. del XI.

[112] Lagus biogr. ant. om Åbo hofr. pres. o. ledam.

[113] Katso Stjernman Aboa litterata 1719.

[114] Verrattavaksi sopinee panna että vuosina 1786-1795 Turussa
pidettiin 271 väitöstä, joista 40 Ruotsalaisten kirjottamaa, siis
melkein 6 Suom. 1 Ruots. vastaan.

[115] Aboa vetus & nova. (Suomi 1841 vihko 3 s. 39.)

[116] Tengström Chronol. ant. öfver finska univ. procansl. samt fakult.
medl.

[117] Esipuheessa sanakirjaansa § 15.

[118] Pipp. 1 N:o 55.

[119] "Ut vero talis institutio concinnaretur et conficeretur.
Illustrissimae V. Celsitudinis hortatu & mandatu factum est.
Curat enim Ill. V. C. unice, ut bonum publicum hic promoveatur,
ut prosperi sint subditi -- -- inclarescatque lingua hujus
nationis." -- --

[120] Pipp. luett. N:o 82

[121] Kummaa on että samaten kuin Ruotsinkielinen oli Suomen
kirjallisuuden alottaja, niin oli myös Ruotsalainen ensimäisen Suomen
kieliopin sepittäjä.

[122] "Qvamvis autem haec hallucinatio non magni sit momenti, nec famae
loquentis deroget, vel periculum aliquod ei creet."

[123] Pipp. l. N:o 304.

[124] Handl. o. uppl. rör. Finl. Kyrkohist. utg. af Lagus. IV. s. 106.

[125] Pipp. l. N:o 44.

[126] Elmgrén. Öfvers. af Finl. litt. 1542 - 1770 s. 5.

[127] Pipp. f. N:o 238.

[128] Pipp. l. N:o 271.

[129] Katso s. 32.

[130] Katso: Saml. af Åbo domk. cirkulärbr. 1560-1700.

[131] Katso: Elmgrén, Öfvers. af Finl. litt. 1542-1770.

[132] Stjernman Aboa litt. s. 65.

[133] Tengström. Chronol. förteckn. o. ant. öfver finska Univ. fordna
prokansl. samt fakult. medl. s. 165 ja 166.

[134] Afkortn. o. Qvittentie book -- af Åbo och Björneborgz lähn pro
anno 1651. Lehti 166. Senat. ark.

[135] Katso Pipp. l. N:o 55.

[136] Pipp. l. N:o 117. Pipp. l. N:o 114 on samallainen asetus aatelin
ja muiden säätypersonain suhteen myöskin Suomeksi.

[137] Åbo och Björneb. lähns -- -- Verifikationsbook N:o 1697 sivv.
2813-44. (Senat. ark.)

[138]Pipp. l. N:o 43.

[139] Pipp. l. N:o 51.

[140] Pipp. l. N:o 125.

[141] Pipp. l. N:o 194.

[142] Aboa litter. siv. 109.

[143] In patrium transfert idioma. Onnentoivotus, joka seuraa Pipp. l.
N:o 137.

[144] Latinainen onnentoiv., samaan.

[145] Esipuheessa Rajalenion saarnoihin 1654. Pipp. l. N:o 74.

[146] Katso Elmgrén. Öfvers. af Finl. litt. 1542-1770.

[147] Pipp. l. N:o 48, 49, 63, 87 ja 153.

[148] Pipp. l. N:o 72, 74.

[149] Pipp. l. N:o 97, 163, 172.

[150] Pipp. l. N:o 214, 286.

[151] Tiedot näiden miesten elämästä ovat otetut Strandb. herdam.'sta,
niinkuin muutenkin tässä kirjassa, kun ei muuta lähdettä erikseen
mainita.

[152] Pipp. l. N:o 281.

[153] Tiedot tämän ja muiden Viipurin hipakuntalaisten elämästä on
minulle hyväntahtoisesti antanut prov. Akiander.

[154] Aboa vetus & nova (Suomi 1841 v. III, s. 33).

[155] Linguarum Ebreae & Finnicae convenientia praes. D. Lund. Aboae
1697.

[156] Priscorum Sveogothorum ecclesia 1675. Lib. VI. Cap. VII. § 5,
s.211.

[157] Pipp. l. N:o 55.

[158] Renvall kummeksii kuinka Åbo Tidn. 1796 N:o 18 taisi sanoa tässä
olevan 232 (nähtävästi painovirhe 3 = 5) virttä, koska hänellä käsissä
oleva muka sisälti 251. Siinä oli luultavasti N:o 392 kulunut pois
lopusta.

[159] Mnemosyne 1821. April.

[160] Åbo Tidn. 1796. N:o 18.

[161] Pipp. l. N:o 142.

[162] Pipp. l. N:o 56.

[163] Pipp. l. N:o 176.

[164] Pipp. l. 165. Ensim. painos tuli ilmi Tukholmassa 1671, mutta
tämä Turussa.

[165] Åbo Tidn. 1771, s. 122.

[166] Pipp. l. N:o 38.

[167] Pipp. l. N:o 3951. Renvall (Mnemos. 1821 April, arkkipiispa
Mennanderin puheen mukaan) sanoo tämän painetuksi Kristiinan tai Kaarle
Kustavin kruunausjuhlaa varten.

[168] Pipp. l. N:o 4063.

[169] Pipp. l. N:o 433.

[170] Pipp. l. N:o 234.

[171] Pipp. l. N:o 235.

[172] Pipp. l. N:o 236.

[173] Pipp. l. N:o 250.

[174] Pipp. l. N:o 259.

[175] Pipp. l. N:o 4064.

[176] Katso Suom. sielun tavara 1686.

[177] Colloqvium paenitentis cum Salvatore Jesu k. Suomal. sielun tav.
1686.

[178] Pipp. l. N:o 289.

[179] Suom. siel. tav. 1686.

[180] Pipp. l. N:o 300.

[181] Pipp. l. N:o 4063.

[182] Pipp. l. N:o 234.

[183] Pipp. l. N:o 250.

[184] Pipp. l. N:o 289.

[185] Pipp. l. N:o 324.

[186] Pipp. l. N:o 289.

[187] Pipp. l. N:o 38.

[188] Tengström. Chronol. anteckn. om finska Univ. etc. s. 154.

[189] Tätä on epäilty olisiko todellakin Cajanon sepittämä, mutta se on
joutavaa, sillä se painettiin hänen nimellä 2 vuotta hänen kuoltuansa
k. Pipp. l. N:o 232. Myöskin on arveltu ettei se olisi alkuperäinen,
vaan mukailtu eräästä Lucidoria hautavirrestä, jonka kanssa sillä on
paljon sukulaisuutta ja yhteinen värsymittakin. Tämän kirjan loppuun
painatan Lucidorin virren näytteeksi että Cajanus sen kyllä on
tuntenut, mutta kuitenkin aivan omituisesti sepittänyt omansa vielä
paremmin kuin Ruotsalainen.

[190] Pipp. l. N.o 351.

[191] Pipp. l. N:o 357.

[192] Pipp. l. N:o 351.


[193] Hän kirjotti Linguarum Ebreae & Finnicae convenientia praes.
Lund. 1697.

[194] Beskrifning öfver Cronoby socken praes. Kalm. Åbo 1755, s. 12:
"sysselsatt med den nya finska psalmbokens revision samt korrektur
under trycket."

[195] "De verbis, locutionibus, tractandique modo, ubi sane nec acumen,
nec sublimitatem deesse ostendet liber Hymnorum ecclesiasticorum."
Esipuheessa sanakirjaan § 16.

[196] Linguae fenn. brevis institutio: De prosodia.

[197] Hodegus finnicus: De prosodia.

[198] "Accedit peculiare qviddam in hac lingua quod gaudeat in rhytmo,
aliquot vocibus in initio versus ab cadem littera incipientibus. -- --
Et tales rhytmi sunt magis artificiosi et in hac lingua peculiares"
j.n.e.

[199] "Hoc etiam peculiare est in hac finnica lingua, quod in versu et
rhytmo vel integras lineas & periodos, vel nonnullas voces, ab eadem
litera incipientes, in principio versus habeat."

[200] Pipp. l. N:o 101.

[201] Arvattavasti tuon Uuden kaupungin pormestarin (Isacus Nicolai de
Haricala) poika, joka on mainittu s. 16.

[202] Pipp. l. N:o 152.

[203] Pipp. l. N:o 18.

[204] Tengströms chron. ant. öfv. finska univ. kansl. o. fakult:s medl.
s. 114-6.

[205] Pipp. l. N:o 65.

[206] Pipp. l. N:o 110.

[207] Pipp. l. N:o 137.

[208] Pipp. l. N:o 69.

[209] Pipp. l. N:o 313.

[210] Ei löydy Pipp. luettelossa.

[211] Pipp. l. N:o 93.

[212] Pipp. l. N:o 4063.

[213] Pipp. l. N:o 355.

[214] Pipp. l. N:o 336.

[215] Pipp. l. N:o 363.

[216] Pipp. l. N:o 370.

[217] Geneal. Sursill. s. 109.

[218] Ei löydy Pipp. luettelossa; v. 1715.

[219] Pipp. l. N:o 441.

[220] Pipp. l. N:o 442.

[221] Pipp. l. N:o 443.

[222] Pipp. l. N:o 450.

[223] Pipp. l. N:o 288.

[224] Aboa litt. s. 129.

[225] Esipuheessa sanakirjaan.

[226] Esipuh. sanakirjaan.

[227] Helsingissä Frenckell'in ja Pojan kustannuksella.

[228] Pipp l. N:o 286.

[229] Pipp. l. N:o 354

[230] Ilmajoen provasti, kieliopin tekijä, k. 1723.

[231] Pipp. l. N:o 434.

[232] Pipp. I. N:o 343.

[233] "hvar redlig Svensker man i alla Sverges länder."

[234] "the Svenske hyddor".
[235] "Salve Tu Sueonum ocelle! Salve Tu Fennonum pupilla!"

[236] "Fennia pande viros et munus vindicis imple,
      Fennia amica tuis Suecis et gens sociata!
      -- -- --
      Suethia, Fennia concordes animis studiisque,
      Artibus ingenuis proferte viros celebratos!"

[237] Pipp. l. s. 734.

[238] Pipp. l. N:o 782.

[239] Pipp. l. N:o 812.

[240] Katso s. 65.

[241] Pipp. l. N:o 472.

[242] Katso Turun kaupungin henkikirja. Sen. ark. Åbo o. Björneb.
läners verif:b. Bd. II, s. 3673-3751.

[243] Pipp. l. N:o 496.

[244] "Patrio sermone nobis auditur Suomi." De Borea-Fennia praes.
Hassel.

[245] Pipp. l. N:o 789.

[246] Katso esim. Pipp. l. s. 139 muistutuksesta.

[247] Finl. minnesvärda män B. 1, H. I.

[248] Pipp. l. N:o 137.

[249] De Poesi fennica s. 72 muistutuksessa.

[250] Tämän Slavonian kielen erimurteina luettelee Venäjän, Puolan,
Bömin, sekä Moldavian ja Unkarinki kielet!

[251] "Sufficit me Fennum esse et caetera me nescientibus in laudata
gente numerari."

[252] Commentarioli in Urbani Hjerne Pharmacoopaeam. P. Elfving 1725:
"Quid Tibi cum Fennis, Doctor celeberrime Petre? Despectae est genti
consuluisse seclus."

[253] "tantus me a puero torsit amor patriae, ut ejus gratia omnia pati
non recusaverium."

[254] "propterea hactenus infectum mansit, et infectum protegente
clementissimo Numine manebit!"

[255] "Si ob paupertatem & servilem conditionem vitae non despecti
essent fenni corumque lingua." (Tässä hän näkyy Suomalaisiksi lukevan
ainoasti alhaisen kansan.)

[256] Pipp. l. N:o 709.

[257] De conven. ling. Hebreae & Fenn. K. G. Weman & B. J. Ignatius,
1767.

[258] Huittisten prov. k. 1790: Försök att visa gemenskap emellan
finska och grekiska språken 1774.

[259] Siuntion kirkkoherra, kirjotti Lapin kieliopin 1743.

[260] De origine ac religione Fennorum praes. Törner. Upsala, 1728.

[261] "copiam linguae, copiosam licet, tanto redderem copiosiorem."

[262] Finl. minnesvärde män. B. I. h. I, s. 96.

[263] Pipp. l. s. 37.

[264] Pipp. l. N:o 753. "Turun ylicoulusa edestuotu."

[265] S. 72 muistutuksessa.

[266] Katso s. 67.

[267] Suomi 1841. V. 3. s. 33, 34.

[268] "in noto carmine de procis advenientibus." Puheessa Suomen ja
Hebrean sukulaisuudesta.

[269] Simo Lindheim: De diversa origine Finland. et Lapponum. painettu
kirjassa: Nova acta Regiae soc. scient. Ups. vol. II, 1775.

[270] Virmoensis in Finlandia territorii memorabilia praes. Hassel
Gregorius Hallenius. 1741, s. 2-4.

[271] Praes. Hassel 1732, s. 5. Sivu 4 löytyy tässä lause, joka
todistaa mitä Suomalaisen osallisuudesta Ruotsin sodissa ja sen
vaikutuksesta olen väittänyt. Hän sanoo: nähtyäni mitä Suomal. Kustaa
Aatolpin ja muiden Ruotsin kuningasten alla ovat tehneet urhotöitä,
aloin tuntea onnea (mihi gratulari) siitä että kansaltani olen
Suomalainen ja etta kotimaani esi-isäin kunnian kautta on niin mainio.

[272] "Figuris tam dictionum quam sententiarum abundat."

[273] "Synonymiae imprimis et exergasiae ubique adsunt."

[274] "Hi aliquando liberiore spiritu acti -- -- et flumen secuti
nativum, nec rhytmis se adstringere passi, longe altius surrexere."

[275] Katso Genealogia Sursilliana.

[276] Katso esim. Pipp. l. N:o 812.

[277] Esim. Pipp. l. N:o 676.

[278] Pipp. l. N:o 753.

[279] Pipp. l. N:o 560. Tekijän nimeä siinä ei ole mainittu, mutta
8:ssa runossa hän sanoo Affrén'in kapinan tähden tulleensa Turun
linnaan viedyksi ja siellä istuneensa 13 viikkoa.

[280] pain. 1735. Pipp. l. N:o 575.

[281] pain. 1736. Pipp. l. N:o 594.

[282] Pipp. l. N:o 676.

[283] Pipp. l. N:o 677.

[284] Pipp. l. N:o 774 ja 785, jälkimäinen on kadonnut.

[285] Pipp. l. N:o 561 kadonnut.

[286] De Poesi fennica s. 41 muistutuksessa.

[287] Pipp. l. N:o 737, kadonnut.

[288] Pipp. l. s. 737.

[289] Pipp. l. N:o 770.

[290] Pipp. l. N:o 753.

[291] Pipp. l. N:o 769.

[292] Pipp. I. N:o 812.

[293] Geneal. Sursill. s. 266.

[294] Pipp. l. N:o 867.

[295] De poesi fennica s. 7.

[296] S. 19.

[297] Pipp. l. N:o 1155

[298] Pipp. l. N:o 832.

[299] Pipp. l. N:o 678.

[300] Pipp. l. N:o 472.

[301] Pipp. l. N:o 608.

[302] Pipp. l. N:o 976.

[303] Pipp. l. N:o 1062.

[304] Pipp. l. N:o 1018.

[305] Pipp. l. N:o 588.

[306] Geneal. Sursill. s. 165.

[307] Pipp. l. N:o 941.

[308] Pipp. l. N:o 1023.

[309] Pipp. l. N:o 520.

[310] Pipp. l. N:o 603.

[311] Pipp. l. N:o 626.


[312] Pipp. l. N:o 871.

[313] Pipp. l. N:o 940.

[314] Pipp. l. N:o 942.

[315] Pipp. l. N:o 1036.

[316] Pipp. l. N:o 948 ja 1098.

[317] Pipp. l. N:o 947.

[318] Pipp. l. N:o 1143.

[319] Pipp. l. N:o 966.

[320] Pipp. l. N:o 201.

[321] Pipp. l. N:o 589.

[322] Seuraa väitöstä: De consensu rationis & fidei praes. Hassel, Joh.
Gezelius 1744. Ei löydy Pipp. luettelossa.

[323] Pipp. l. N:o 463.

[324] Pipp. l. N:o 496.

[325] Geneal. Sursill. s. 78.

[326] Pipp. l. N:o 499.

[327] Pipp. l. N:o 513.

[328] Pipp. l. N:o 572.

[329] Pipp. l. N:o 746.

[330] Pipp. l. N:o 789.

[331] Pipp. l. N:o 796.

[332] Pipp. l. N:o 830.

[333] Pipp. l. N:o 844.

[334] Pipp. l. N:o 927.

[335] Pipp. l. N:o 965.

[336] Pipp. l. N:o 661.

[337] Pipp. l. N:o 782.

[338] Pipp. l. N:o 1097. Puuttuu niin ettei tiedä onko runo vai laulu.

[339] Pipp. l. N:o 531.

[340] Pipp. l. N:o 533.

[341] Pipp. l. N:o 589.

[342] Pipp. l. N:o 682.

[343] Pipp. l. N:o 760.

[344] Pipp. l. N:o 927.

[345] Katso s. 129 v. 2.

[346] Pipp. l. N:o 949.

[347] Pipp. l. N:o 495

[348] Pipp. l. N:o 497.

[349] Pipp. l. N:o 768.

[350] Pipp. l. s. 734.

[351] Pipp. l. N:o 735.

[352] Pipp. l. N:o 2722.

[353] Pipp. l. N:o 866, 1029 ja 1045.

[354] Pipp. l. N:o 1086-1089.

[355] Pipp. l. N:o 1045.

[356] Pipp. l. N:o 732.

[357] Pipp. l. N:o 536.

[358] Prov. Akianderilla Stichaeusten kantakirja.

[359] Pipp. l. N:o 566.

[360] Pipp. l. N:o 579.

[361] Pipp. l. N:o 619.

[362] Pipp. l. N:o 1038.

[363] Pipp. l. N:o 581.

[364] Pipp. l. N:o 582.

[365] Pipp. l. N:o 604.

[366] Pipp. l. N:o 656.

[367] Pipp. l. N:o 706.

[368] Pipp. l. N:o 752.

[369] Pipp. l. N:o 799.

[370] Provessori Akianderin mukaan.

[371] Pipp. l. N:o 852.

[372] Pipp. l. N:o 1146.

[373] "vår Svenskmanna frihets öden", -- "vårt Manhem" j.n.e.

[374] "vårt fosterland."

[375] Spec. hist. litt. fennicae: "patria nostra", "majores nostri
veteres Finnoni."

[376] Diss. praecip. caussas, quibus laborat hist. fenn. -- adumbrans,
praes. Bilmark: "patria nostra Finlandia."

[377] Om lagskip. i Finland i äldre tider praes. Bilmark: "vårt kära
Finland; en högtälskad fosterbygd; våra förfäder de gamla Finnar."


[378] De justo Fennorum in patriam amore, praes. Bilmark: "Nos de justo
Fenn. in patriam amore acturi, complexum amoris tam in locum natalem,
quam in civitatem intellectum volumus."

[379] "ehuru patriotiskt sinnade för vårt land." --

[380] De amplitudine linguae fenn. praes. Hylleen: "lingua nostra."

[381] Diss. praecip. caussas quibus laborat hist. fenn. -- -- praes.
Bilmark.

[382] "Ditt språk är utan rykt."

[383] "quas non modo ignorare, sed iis etiam non affici, vate fenno
turpe puto."


[384] "studiaque gentis nostrae ad has perpoliendas litteras aliquando
incendantur."

[385] Herätyksenä Porthanin Suomi-intoon taisi olla sekin että hän oli
Taneli Juslenion veljentyttärenpoika ja kasvatettiin Pohjanmaalla,
missä silloin suomalaisuus oli hereillä ja runoja paljon ladeltiin.

[386] Finl. minnesvärde män. B. I, h. 3.

[387] Hist. tafla af Gustaf IV Adolfs första lefnadsår. Sthm 1837, s.
266.

[388] Esipuheessa sanalaskuihin.

[389] Suomi 1841, v. V, s. 7.

[390] Porthan: De poesi fennica ja Pauli Juusten chron.; Ganander:
Mythol. fenn.; Lencqvist: De superstitione veterum Fennorum theor. et
practica.

[391] Katso s. 5, 6, 20 ja 21.

[392] Pauli Juusten chron. (Uusi painos) s. 31.

[393] Ganander esipuheessaan sanoo: Tämä Suomalainen jumalataru, joka
suuremmaksi osaksi on otettu Herra provessorin (Porthanin) omista
kirjoituksista sekä painetuista että painamattomista, minulle
hyväntahtoisesti annetuista, vanhoista runoista j.n.e.

[394] "reliquis quorundam carminum (valde quidem laceratis, disjectis,
interpolatis & inter se confusis)".

[395] De poesi fenn. s. 93.

[396] Finnische Runen, Finnisch und Deutsch, Upsala 1819.

[397] Tämä löytyy Paulus Juusten chron. (uusi painos) s. 14; muut tässä
mainitut kaikki Gananderin ja Lencqvistan kirjoissa.

[398] De poesi fenn. s. 57, 58.

[399] De poesi fenn. s. 57.

[400] Muistutuksessa Porthan sanoo pitkäksi ne tavuut, joissa on pitkä
äänikäs, kaksoisäänikäs tai kerrakkeella suljettu tavuu (positione) _ja
sen lisäksi joku korko_ (accentus tonicus tai euphonicus). Tästä hänen
erheyksestään seurasi ettei voinut käsittää Suomen runon olevan raketun
arvolle.

[401] s. 32 ja 33 muistutuksessa. Porthanin väitöksen 1 osasto ilmestyi
v. 1766 ja viides 1778, niin että hän sillä välin kyllä kerkesi
oikaista ajatuksiansa.

[402] Porthan sanoo erään Franskalaisen paralellismon nimittäneen
"rhyme du sens": Ganander sitä Suomeksi sanoi säistykseksi.

[403] s. 53 muistutuksessa.

[404] Mythologia fennica 1789.

[405] Pipp. l. N:o 1560

[406] Tämän virren sanoo Ganander Kruunubyyn räätäli Jöran Koplijn'in
tekemäksi, "joka myös nijnkuin tarkka Suomen kielen ystävä on
lähettänyt minulle Suomalaisia sanalaskuja".

[407] Pipp. l. N:o 1039

[408] Pipp. l. N:o 1110.

[409] Pipp. l. N:o 1122.

[410] Pipp. l. N:o 1149.

[411] Pipp. l. N:o 1252.

[412] Pipp. l. N:o 1532.

[413] Pipp. l. N:o 1408. Tekijä on tuntematon. Kirjotustapa tässä
samatekuin Gananderin teoksissa noudattaa Savon murretta, mutta
kielessä on erilaisuuksia ja Ganander aina pani nimensä kirjotustensa
alle. Sen lisäksi hän "uudemmissa saduissa" näistä ei virka mitään,
vaan sanoo nuot toiset lähettäneensä Tukholmaan Suomen kielen tulkki
maist. Abr. Lindille, jolla jo ennen oli 120 Suomalaista satua
kerättynä.

[414] Pipp. l. N:o 1579.

[415] Finl. minnevärda män B. 1, h. 3.

[416] Toimi silloin käytettiin samassa merkityksessä kuin nykyään nero.

[417] Pipp. l. N:o 1297.

[418] Pipp. l. N:o 1286.

[419] Pipp. l. N:o 1123

[420] Pipp. l. N:o 1266.

[421] Finl. minnesv. män B 1, h. 3. s. 477.

[422] Surs. geneal. s. 165.

[423] Vanh. runoja V osa s. 60.

[424] Kirjallisuuden Seuralla käskirjotuksena.

[425] Pipp. l. N:o 846.

[426] Lärda Tidn. 1766 N:o 52.

[427] Topp. vanh. run. I.

[428] Topp. run. II.

[429] Topp. v. run. V.

[430] Käskirjotuksena Kirjallisuuden Seuralla. Edellisen kansissa on
muutamia Achrenion runoelmia lueteltu ja niissä kadonnut runo
Katrinanpäivinä 1791.

[431] Pipp. l. N:o 1406.

[432] Pipp. l. N:o 1055.

[433] Pipp. l. N:o 1575.

[434] Pipp. l. N:o 2406.

[435] Pipp. l. N:o 1156.

[436] Pipp. l. N:o 1357.

[437] Pipp. l. N:o 1595

[438] Pipp. l. N:o 1667.

[439] Käskirjotuksena Kirj. Seuralla. Sitä seuraa pienempikin: Ystävän
malja mahlalla juotu.

[440] Pipp. l. N:o 1285.

[441] Käskirjotuksena Kirj. Seuralla.

[442] Pipp. l. N:o 1838.

[443] Käskirjotuksena Kirjallisuuden Seuralla. Noudattaa itämurretta:
ht ts, ja jättää d:n pois. Myöskin merkitsee pitkän äänikkään viivalla
(esim o). Siis siihenkin aikaan jo venykkeitä!

[444] Pipp. l. N:o 1289.

[445] Pipp. l. N:o 1681.

[446] Pipp. l. N:o 1644.

[447] Pipp. l. N:o 1180.

[448] Pipp. l. N:o 1267.

[449] Pipp. l. N:o 1683.

[450] Pipp. l. N:o 1656 (luultavasti Zidénin).

[451] Pipp. l. N:o 1732.

[452] Pipp. l N:o 1734. (?)

[453] Pipp. l. N:o 1744.

[454] Pipp. l. N:o 1418.

[455] Pipp. l. N:o 1465.

[456] Pipp. l. N:o 1804.

[457] Pipp. l. N:o 1621.

[458] Pipp. l. N:o 1821.

[459] Pipp. l. N:o 2343.

[460] Pipp. l. N:o 1859.

[461] Pipp. l. N:o 1861.

[462] Pipp. l. N:o 1163, 1220, 1231, 1682.

[463] Pipp. l. N:o 1300, 1500.

[464] Pipp. l. N:o 1693.

[465] Pipp. l. N:o 3956.

[466] Pip. l. N:o 3972.

[467] Pipp. l. N:o 1529.

[468] Pipp. l. N:o 1649.

[469] Pipp. l. N:o 845. Kenties ovat N:o 1180 ja 1267 myöskin
talonpojan tekemät.

[470] Pipp. l. N:o 932.

[471] Pipp. l. N:o 1092.

[472] Pipp. l. N:o 1788.

[473] Pipp. l. N:o 1809.

[474] Pipp. l. N:o 1079.

[475] Pipp. l. N:o 1245.

[476] Pipp. l. N:o 1334.

[477] Pipp. l. N:o 1665.

[478] Pipp. l. N:o 1684.

[479] Pipp. l. N:o 1700.

[480] Pipp. l. N:o 1754. Kaikki järin huonot.

[481] Pipp. l. N:o 1770.

[482] Pipp. l. 1807.

[483] Pipp. l. N.o 1067.

[484] Pipp. l. N:o 1193.

[485] Pipp. l. N:o 1238.

[486] Akiander. Hist. uppl. om relig. rör. i Finl. B. I, s. 278-289.

[487] Samassa kirjassa s. 281.

[488] Pipp. l. N:o 1346.

[489] Pipp. l. N:o 1046.

[490] Pipp. l. N:o 1429.

[491] Akiander Hist. uppl. om rel. rör. i Finl. B. V, s. 358-363.

[492] Pipp. l. N:o 1518.

[493] Pipp. l. N:o 1640.

[494] Pipp. l. N:o 1641.

[495] Pipp. i. N:o 3967.

[496] Pipp. l. N:o 1832.

[497] Pipp. l. N:o 1871.

[498] Pipp. l. N:o 1908.

[499] Pipp. l. N:o 733, 1026.

[500] Pipp. l. N:o 974, 1145, 1191.

[501] Pipp. l. N:o 571, 1084.

[502] Pipp. l. N:o 774, 1272, 2369.

[503] Pipp. l. N:o 1053, 1279.

[504] Pipp. l. N:o 1456, 1458.

[505] Pipp. l. N:o 1802.

[506] Pipp. l. N:o 1821.

[507] Pipp. l. N:o 1063, 1195, 1248, 1249, 1433.

[508] Pipp. l. N:o 1801, 1831, 1845.

[509] Elmgrén. Öfvrs. af Finl. litt. 1542-1770.

[510] Pipp. l. N:o 1591.

[511] Pipp. l. N:o 1597.

[512] Pipp. l. N:o 1377 ja 78.

[513] Pipp. l. N:o 1522.

[514] Åbo Tidn. 1804. N:o 26 muistutuksessa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Suomenkielinen Runollisuus Ruotsinvallan aikana - ynnä Kuvaelmia Suomalaisuuden Historiasta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.