Title: Vähäinen kertomus Muinais-Suomalaisten pyhistä menoista
Author: Salmelainen, Eero
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Vähäinen kertomus Muinais-Suomalaisten pyhistä menoista" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.

MUINAIS-SUOMALAISTEN PYHISTÄ MENOISTA***


VÄHÄNEN KERTOELMA MUINOIS-SUOMALAISTEN PYHISTÄ MENOISTA

Kirj.

E. Salmelainen [E. Rudbeck]



Helsingfors,
Suomi, Tidskrift i fosterländska ämnen,
1852.

Tolfte årgången.
Utgifven på Finska Litteratur-Sällskapets förlag.



Kussakin kansassa herää jo aikaseen joku jumaluuden tieto ja käsitys.
Vaan kukali sukukunta edestyy sivistyksen tiellä, sikäli muuttuu ja
muodostuu entinen uskoutensakin; ja jommoinen kansa tietonsa ja
laatunsa puolesta itse ompi, arvoin semmoisia ovat ne jumalatkin, joita
se mielessänsä kuvaelee ja ylistää. -- Tietonsa jättää polvi polvelta
kukin sukukunta aina valistuneimmille jälkeen-tulevaisille, jotka niin
ikään vuorostansa hyödyttävät perimää tietoansa, parannellen sitä oman
selvenneen käsityksensä mukaan. Siten kulkevat kansan uskous ja muu
valistus yhä rinnatuste, nojaellen keskinäisesti toiseensa, kunne
aikoja voittaen vanhat luulot ja käsitykset uuden aina selvemmän tiedon
rinnalla nähdään joko vaellinaisiksi eli kokonansa vääriksi. Silloin
raukeaa vanhentunut tumma uskous vähitellen itsestänsä, ja uutta
täydellisempää oppia tavoitellaan vaan sitä mieluisemmasti, kuta
paremmin kansa entisen uskoutensa turhuuden huomaa.

Vaan jos kansan oma-synnyttämä uskous vielä on täydessä elossansa,
ett'ei sen totuutta vielä ole ruvettu edes epäelemäänkään, ja vanhaa
uskouden rakennusta silloin al'etaan ulkoa päin sortaa kansalle uutta
oppia väkisen työntämällä, kohtaa semmoista ko'etosta välttämättömästi
koko kansan puolesta yhteinen ja kiivas vastustaminen. -- Niinpä oli
Suomalaistenkin seikka. Hamaista ylimuistoisista ai'oista olivat
entisten jumaloidensa huostassa eläneet onnellisina ja vapaina, ja
olivat kiitollisuudeltansa sekä muistoiltansa heihin sidotut.
Rakastivat siis hellästi vanhaa uskouttansa, ja olivat arkoja siltä. --
Sillä miten olisi heidän käynyt semmoiseen oppiin hyvällä suostuminen,
jonka totuutta sen julistajat eivät näyttäneet muulla kun väkivallalla
ja miekkansa terällä? -- Miehuullinen oli siis Suomalainen kalliinta
seikkaansa suojellessa. Vasta voimansa pitkällisestä vastustamisesta
viimeinkin rau'ettua, koska hän väkevämmälle vastustajallensa kadotti
kansallisen vapautensa, täytyi hänen pakosta tunnustaa voittajoidensa
oppia; vaan salaa kyti yhä kuitenkin vielä entisen uskouden elimet, ja
niitä oli vaikea tukkonansa sammuttaa, ennenkun kansa täydeksi tajusi
hänelle pakoitetun opin eteväisyyttä. Kristillisyyden rinnalla
palveltiin yhä vielä pakanallisiakin jumaloita, ja monestikin
hämmentyivät pakanuus ja kristillisyys niin toisiinsa, että oli vaikea
määrätä, mi heistä missäkin oli vallalla. Kristillisiin juhliin
sekauntui niin paljon pakanuuden jätteitä ja taikoja, että juhlat,
kadottaen tarkoituksensa, kokonansa muuttuivat pakanallisiksi menoiksi,
jos kohta kantoivatkin kristillisyyden nimeä.

Semmoisia pakanuuden-jälellisiä pyhitys-päiviä muistelee Suomen
nykyisetkin asukkaat joitakuita, ja tietävät niistä kaikenlaisia
vanhoilta kuultuja puheita ja tarinoita kertoella, vaikka aikojen
kuluessa monikin jo on saattanut peräti hävitä, ja toisia taasen tuskin
muistetaankaan muuta kun nimeksi. -- Vaikea lienee siis tätä nykyä
tarkoillensa määrätä, mimmoiset kaikki nämä vanhanaikuiset menot
entuudesta olivat. Vaan koska asialla kuitenkin on arvonsa, vaikka
siihen, kuni moneen muuhunkin tarkempia tietoja puuttuu, niin ei liene
haittana senkään vähän ilmaiseminen, mikä missäkin saattaisi ehkä
selitykseksi sopia.

Vanhoista Suomalaisten pyhistä mainittakoot siis ensiksikin
_Vuoden-Alkajaiset_, joita muinoin pidettiin niin tähtävinä,
että koko talouden menestys oli niiden nojassa, eikä saanut mitään
ulko-töitä ennen niiden pitämistä alotella. Kuten nimestäkin näkyy
olivat alusta vuotta pidettävät; vaan kuitenkaan ei tainnut näille
Vuoden-Alkajaisille olla mitään määrättyä tahi pysyväistä
vietto-päivää, mutta pidettiin heitä silloin aina, kulloin kussakin
perhekunnassa vanhuudesta oli tapana. [Katsele E. Castrénin Turun
yliopistossa vuonna 1754 pidettyä väitelmää: Historisk och Oeconomisk
beskrifning öfver Cajaneborgs län, sivua 77.] -- Pitoja varten
tapettiin kussakin eri talossa lammas, josta perheelle ruokaa oli
laitettava, vaan muutakin syömistä sekä juomista piti sen päivän
varalla oleman hyvästi. Lammasta ruo'aksi keittäessä ja sittemmin
syödessä oli tarkasti katsottava, ett'ei mitkään elävät saaneet lihoja
koskea eli maistella, jonka vuoksi ei suvaittu koiraakaan eikä kissaa
huoneesen. Yksin sisukset ja luut korjattiin heti ja peitettiin maahan,
ett'ei linnut pääsisi niitä syömään. Näitä Vuoden-Alkajaisia sanoo
herra Erik Castrén vasta viitatussa kirjassansa vielä hänen aikoinansa
pidetyn syntymä-paikoillansa Kainuussa. Samassa kohdassa puhuu myös
siitä, ett'ei eläimiä saanut navetasta pellolle laskea, ennenkun
Vuoden-Alkajaiset oli pidetyt; siihen katsoen olisi siis niiden
viettäminen tapahtunut keväällä. Mitenhän lieneekin, se vaan, että
karjan hoitamisessa oli monta komentoa ja taikaa tehtävää, jos sille
oli menestystä toivominen. -- Kun lehmät ensi kerran laskettiin
laitumelle, tehtiin navetassa jokaisen selkään tervalla risti, häntään
käärittiin punainen lanka, ja kynnyksen alle asetettiin kanan muna.
Mikä lehmä sitte ovesta mennessänsä sattui rikkomaan munan, sitä piti
sinä kesänä erinomattain tarkasti varjella, ett'ei karhu saisi häntä
repiä. -- Paavinaikuinen näyttää sitä vasten olleen se tapa, että kulki
karjan kansa muudan mies niin etäälle metsään, kun lehmät tavallisesti
kävivät, ja nousi siellä johonkuhun korkeaan puuhun, jonka latvasta
kolmaste huusi kohti kurkkuansa: "tuo, pyhä Yrjänä, karjasi kotiin."
Sillä muka pyytäen Yrjänää, jota pidettiin karjan varjelijana,
saattamaan lehmiä hyvissä aikaa iltaisilla kotiin, ett'eivät yöpyisi
lypsämättä metsään.

Ristinpäivän aikana keväällä oli taaskin erittäin suuret ja merkilliset
pyhät, joita kesti useampia vuorokausia perätyste, ja sanottiin Henkien
Päiviksi. Luultiin muka vainaiden henkien silloin käyvän maalla eläviä
heimolaisiansa ja tuttaviansa tervehtimässä. -- Varsinkin piti niiden
henkien silloin olla liikkeellä, jotka aikanansa olivat eläneet
jumalattomasti, tehden suuria rikoksia, eikä saavan rauhaa eikä lepoa
ennen, kun elossa olevat sukulaiset erinomattain siivolla ja
kiitettävällä käytöksellä sovittivat heidän rikoksensa. -- Henkien
pyhiä vietettiin sentähden erinomaisella hiljallisuudella. Ristin
päivänä, joka oli henkien ensimäinen kulku-päivä, piti jokaisen olla
aivan ääneti eikä saanut vähäisenkään ryskää eli minkäänlaista työtä
tehdä, muutoin pakenivat vainaiden hiljaisuutta vaativat henget,
täytyen taaskin sen vuotta kuleksia levottomina, ell'ei siitä elossa
olevillekin vielä jotain pahaa seurannut. Aattoiltana peitettiin jo
lattia yltänsä ol'illa ett'ei edes jal'at käydessä kopsaisi eikä mikään
lattialle vahingossa putoava pahasti rumahtaisi, ja yksin oviin,
kynnyksiin ja saranoihinkin käärittiin ohuvia riepuja, ett'ei nekään
kuolleiden arastavia henkiä äänellänsä säikyttäisi.

Näitä Henkien päiviä sanotaan muutamia miespolvia takaperin vielä
pidetyn Viitasaarella, ja kansa muistelee niitä tänäänkin seuraavassa
tarinassa.

Kolima-järven etelä-päässä on Varis-niminen talon paikka juuri sen
kosken niskoilla, joka Kolimasta laskee Keiteleesen. Tässä Variksen
talossa, joka tiettävästi onkin vanhimpia niillä seudun, varusteliin
perhe muinoin Henkien päiviä viettämään, ja kaikki oli pyhän takeen
tarkasti valmistettu, kuni vanhuudesta tapa oli. -- Vaan olipa talossa
viinaan menevä poika, joka Ristin-päivänä humala-päissänsä rupesi
ylellisesti meiskaamaan ja kaikenlaista kurjuutta pitämään. --
Vanhemmat, jotka pyhän rikonnasta pelkäsivät jumaloiden kostoa, kokivat
hillitä poikaansa; vaan siitä nousi tämä niin pahaan intoonsa, jotta
surmasi vanhempansa. -- Kaukaa ei kostokaan viipynyt, sillä tuossa
paikassa muuttui pyhän rikkoja varikseksi, ja lensi lakeisesta
pellolle. -- Monta aikaa -- sanovat -- eli hän sitte variksena,
asuen kesät talvet yhä talon tienoilla, ja rääkyi surkeasti; vaan
Ristin-päivänä lensi hän lakeis-torvelle istumaan, ja pysyi ääneti
siinä, niin kau'an kun henkien liikunta-aikaa kesti. -- Tästä poi'an
varikseksi muuttumisesta olisi talolle pitänyt tulla se Variksen nimi.

Tarinalla kyllä on tarinan arvo, vaan näkyyhän siitäkin yhtähyvin,
miten kalliina näitä pyhiä pidettiin, koska tarina niiden rikkojalle
niin kovan koston määrää. Vaikka nyt tässäkin tarinassa Ristin päivää
mainitaan henkien ensimäiseksi liikepäiväksi, saattoi näillä pyhillä
kuitenkin ennen vanhaan olla joku muu omituinen vietto-aikansa, joka
myöhemmin sitte lykättiin tähän kristilliseen juhla-päivään. -- Niin on
Virolaisillakin ollut yhdenläiset pidot, joita ensinnä viettivät
talvi-päivän seisauksen aikana, vaan joiden menot myöhemmin yhdistyivät
Joulu-juhlan kansa. [Katso: Verhandlungen der gelehrten Estn.
Gesellschaft zu Dorpat, über den Charactär der Estn. Mythologie von
Kreuzwald (2 B. 3 Heft.).] Pitoja kesti yhdeksän päivää ja vietettiin
niin ikään suurella hiljaisuudella, koska silloin muka oli "henkien
aika", Viron kielellä: "ingede aeg".

Seurataksemme vuoden kulkua oli kevät-kesällä toiset suuremmat pidot,
nimeltä Ukon Vakat, joita vietettiin, kuten nimestä jo näkyy, Ukon eli
Ukkoisen kunniaksi. Häneltä anottiin muka kesäksi hyviä säitä ja
ilmoja, jonkavuoksi luultiinkin koko vuoden tulon sen nojassa olevan,
kuten voitiin Ukkoa lahjoilla ja uhrilla hyvästi miellyttää. Oli siis
pitojen oikea viettäminen maan miehelle varsin tärkeä asia. Ilmankos
niitä pitäessä ei talon varoja säästettykään. Määrättynä päivänä
valittiin karjasta parahin lammas, tapettiin ja tehtiin ruo'aksi. Tätä
keittoa niinkuin kaikkia talon muitakin varoja pantiin sitte vähän
kutakin lajia tuohesta tehtyihin vakkasihin, ja kannettiin pitoja
varten pyhitetylle harjulle, jota sanottiin "Ukon vuoreksi". Siihen
jätettiin sitte ruo'at niinkun oluet ja viinatkin, joita myös piti
runsaasti oleman, koskematta vuorelle yöksi. Mitä aamulla katsomaan
tullessa Ukon maistelemista ruo'ista oli jäl'ellä, sen söivät
pito-miehet joukossa suuhunsa, vaan oluesta ja viinasta kaadettiin
vähäisen Ukon vuorelle, ett'ei tulisi kovin poutaista kesää. -- Näiden
pitojen viettämisestä puhuu jo pispa M. Agricola hyvin tunnetussa
runossansa seuraavalla tavalla:

    Ja kun kevät-kylvö kylvettiin,
    Silloin Ukon malja juotiin,
    Siihen ha'ettiin Ukon vakka;
    Niin juopui piika että akka.
    Siitä paljon häpeää siellä tehtiin,
    Kuin sekä kuultiin että nähtiin.
    Kuin Rauni Ukon nainen härskyi,
    Jalosti Ukkokin pohjasta pärskyi.
    Se siis antoi ilman ja vuoden tulon.

Jos kohta, niinkun runoelijakin sanoo, Ukon Vakat alusta pitäen olivat
vaan Karjalaisilta tunnetut, lienee niiden viettäminen kuitenkin heiltä
levennyt muihinkin Suomen maakuntiin, koska tunnetaan niiden nimeä
tänäänkin vielä Rautalammilla ja Viitasaarella. -- Niin puhutaan
Ukon Vakkain alku-perästä, miten niitä ensinnä al'ettiin pitää
Rautalammilla, jotta tuli muudanna kovana pouta-kesänä niille seudun
eräs matkustaja, joka neuvoi semmoisilla menoilla lepyttämään Ukkoa,
että hän sadetta antaisi. -- Missä Ukon vakkoja tuli pitää, otti
matkustaja itse määrätäksensä, ja maita ensinnä katseltuansa, oli
hänestä Säkkäränmä'en ja Heinolan tilojen välillä oleva kukkula siksi
tarpeeksi sopiva. Sillä harjulla, jota tänäänkin vielä sanotaan
"Arpaharjuksi", heitettiin sitte yhteisen päätöksen mukaan arpa,
kummanko talon Ukon Vakkoja tulisi pitää, kun se pito-paikka siinä
niiden keski-välillä oli. Arpa lankesi Heinolan kyläläisille, jotka
siitä lähtien monta aikaa pitivät Ukon Vakkoja Säkkäränmäkeläistenkin
puolesta; mutta aikoja voittaen riitautuivat kylät keskenänsä, ja
alkoivat viettää pitoja eriksensä kumpikin. -- Ovat jo ammon aikoja
hävinneet nämä pidot täältäkin, vaan yhtä-hyvin ovat nimeksi kuitenkin
asukasten muistossa.

_Kolmas_ suuri pyhä, jota sanottiin _Villa-Vuonnan_ eli _Sänkiäisen_
päiväksi, tapahtui syys-kesällä, ja vietettiin kiitokseksi hyvästä
vuoden tulosta. Aikaseen keväällä valittiin jo näitä pitoja varten
vuoden vanha lammas, jot'ei sinä kesänä ensinkään kerittynä ja sen
vuoksi sanottiinkin "villa-vuonnaksi". Tätä vuonnaa ruokittiin kaiken
kesää hyvästi ja säästettiin koskematta siksi, kun leikkuu-aika oli
ohitse ja viljat kaikki ko'ossa, jolloin se määrä-päivänä tapettiin, ja
talon emännältä tehtiin ruo'aksi. Muitakin syömisiä, niinkun olutta ja
viinaakin oli myös pyhän varaksi jo valmisteltu, vaan ennenkun ruo'at
kannettiin pirttiin, piti lepän ja kuusen oksilla riputeltaman vettä
kynnykselle, ja sittemmin kantajan edelle aina pöytään saati. Vaan ei
sillä vielä syömään päästynä. Vaikka ruo'atkin ja juomat olivat
pöydällä, niin ei kukaan saanut niihin koskea, ennenkun emäntä vähän
kutakin lajia oli kaatanut pöydän päällimmäiseen pirtin loukkoon,
riputellut niin ikään vähäisen lattialle ja täyttänyt sen kuopan
pihalla, jossa "aattokoivua" oli pidettynä. Sitte vasta kokountui
kaikki rahvas syömään. Että tätä pitoa myöskin sanottiin Sänkiäisen
päiväksi, tuli arvattavasti siitä, kun villa-vuonna syötiin vasta
peltojen sängellä ollessa, jolloin, nä'et, Sänkiäisiä vietettiin.

_Syksyllä_ taasen oli _Kekri, Keyri taikka Köyri_ Suomalaisille varsin
merkillinen päivä, kuten tiettävästi paikoin vieläkin ompi. Tämän
pito-päivän perustuksena ja tarkkeena oli eläinten terveys ja
menestyminen, ehkä sen viettämisellä myöskin tarkoitettiin talouden
menestystä ylensä ja toivotettiin hyvää uutta vuotta tulevaksi.
Aatto-iltana taikka varahin Keyri-aamulla tapettiin vuoden vanha
lammas, jota ruo'aksi keittäessä tarkasti oli varottava, ett'ei yhtään
luuta särkynyt eikä kukaan kovan taudin haastolla saanut keittoa
maistella, ennenkun emäntä kantoi sen ruokana pöytään. Muuten pidettiin
yhdenläisiä menoja, kun Villa-Vuonnaakin viettäessä, se vaan että
Keyrinä tehtiin vielä enemmin taikoja ja komennoita. Keyri olutta
tehtäessä, ei saanut kukaan maltaita jyvääkään suuhunsa pistää, muuten
luultiin maistelijan kurkun siitä turpoavan. Iltaisella valmistettiin
paitse muitakin ruokia myöskin talkkunaa, joka illempana sitte
maitolämmityksen kansa syötiin koko perheeltä navetassa. Näihin
syöminkiin kutsuttiin vieraiksi muitakin kyläläisiä ja naapuria, jos
olivat talon vä'elle tuttuja taikka muuten ystäviä; mutta talkkuna oli
aina syötävä navetassa ja niin tarkkaan kaikki, ett'ei mitään jäl'elle
jäänyt, jonkatähden pois lähtiessä tarkkaan katseltiinkin vierasten
suita, ett'ei kukaan saanut talkkunaa kätkeä suuhunsa viedäkseen sitä
mukanansa kotiinsa. Vaan jos ruokaa kuitenkin olisi jätteeksi jäänyt,
ett'ei kaikkea olisi syödä voituna, heitettiin lopuskat navettaan
huomeneksi, jolloin syötiin joukossa sitte viimeinenkin. -- Omituinen
tapa oli vielä sekin, että Keyri-oluessa kasteltiin linnun siipi, jolla
voideltiin lehmien selkiä, niin niihin ei talven kuluessa tauti mikään
pystynyt. -- Paitse näitä menoja oli muutamilla tapana Keyri-aattona
ravita talon Haltijoitakin. Sen vuoksi valmistettiin kaikenlaista
ruokaa sekä juomaa runsaasti, ja jätettiin Haltijoiden varalle joko
talliin, navettaan elikkä raunioille pellolle. Muutamat taasen pitivät
näitä syömisiä lähteiden ääressä eli suurten puiden ja kivien juurella
metsissä, miten missäkin aina vanhuudesta oli totuttuna.

Mutta Keyriä vietettiin myöhemmin paavin-aikuisilla menoilla muinoisten
"pyhäin miesten" muistoksi, josta syystä Suomalaiset tänäänkin vielä
Pyhäin Miesten päivää nimittävät Keyriksi. -- Tavalliseen aikaan
aatto-iltana lämmitettiin sauna, vastat haudottiin valmiiksi, vedet
nostettiin kaivosta, haalistettiin ja pantiin astioihin, ja saunan
lattialle asetettiin pöytä, joka täytettiin kukkurapääksi
kaikenmoisilla ruo'illa ja herkuilla. Kun kaikki oli hyvästi
valmistettu ja sauna puhtaaksi siivottu, läksi talon isäntä pimeän
tultua ottamaan Pyhiä miehiä vastaan pihalle, ja saattoi heidät
saunaan. Siinä piti nyt Pyhäin miesten kylpeä, syödä ja olla, ja olivat
sentähden hyvinä pidettävät, että toisivat onnea ja menestystä taloon.
Isännän piti myös välistä aina käydä niitä siellä passaamassa, ja vasta
vuorokauden kuluttua, meni hän Keyri-iltana pimeällä saattamaan heitä
saunasta pois, jolloin itse kulki avopäänä edellä ja välistä aina
kaatoi olutta ja viinaa jäl'ellensä tielle. -- Saattamasta päästyä,
tuli isäntä muun perheensä kansa saunaa katsomaan, miten siellä oli.
Jos nyt ruo'ista mitään oli vähennyt, taikka vesi-astioissa löydettiin
vastasta lähteneitä lehviä eli muita rikkoja, pidettiin sitä varsin
hyvänä aaveena. -- Siitä muka, että ruokia oli maisteltu ja vesiä
liikuteltu oltiin varmaan tietävinä, että Pyhät Miehet ottivat talon
asukkainensa tulevaksikin vuodeksi hoitaaksensa; vaan jos vedessä
nähtiin päreen palasia taikka niistä pudonneita hiiliä, oli se paha
merkki, joka ennusti kato-vuotta.

Nykyisempinä aikoina, kun ei näitä taika-menoja kaikilta enää
arvoitettu, josko muutamilta vielä pidettiinkin, tehtiin tämmöisille
saunan-lämmittäjille paljon pilkkaa. Niin puhutaan kerrankin muutamassa
paikoin näitä menoja Keyrinä pidetyn, vaan naapuri-taloissa ei enää
niitä suvaittu. Heistä oli muutamia koiranhampaita varoillansa ja kun
toisessa talossa sauna Pyhille Miehille oli valmistettu, ja väki
jättänyt sen autioksi, kävivät toiset salaa laskemassa si'at saunaan.
Siitä menivät sitte talon väkeä hakemaan, sanoivat: "tulkaapa
kuuntelemaan, kun Pyhät miehet saunassanne syödä nassuttelevat!" --
Käytiin silloin heidän syöntiänsä joukossa kuuntelemaan, vaan kohta
älyttiin sikojen äänet saunasta, jotka olivat kahmunneet ruo'at kaikki
puhtaaksi, ja nyt riitelivät viimeisiltä.

       *       *       *       *       *

Kaisan-päivänä talvella oli talon emännillä omat pitonsa, nimeltä
_Katrinan Kahjakset_, joita viettivät seuraavaan tapaan. Varahin
aamuisella läksi emännät kotoansa, ja keräsivät naapurin akoilta
jauhoja kopraa pari kultakin, joista keittivät perheellensä talkkunaa.
-- Ilman sitä keitettiin tätä päivää varten säästetty lehmän pää, josta
kieli vaan talkkunan kansa syötiin navetassa. -- Mikä näillä Katrinan
Kahjaksilla oli tarkoituksena, emme kuitenkaan tiedä tarkemmin
selittää. -- Sitä vastaan oli mies-puolille taas merkillinen juhla,
jota sanottiin _Talli-Tapanuksiksi_. Kuten tiedämme, on vieläkin se
tapa vallalla, että Tapanin päivänä ajellaan kyliä Tapania tapaamassa.
Niinpä oli se ennenkin hevois-miehille tärkeä päivä, ja hevois-onnen
voittamiseksi oli Talli-Tapanukset pidettävät. Hevoisia juottaessa
aamulla, piti astiassa oleman joku hopearaha, pullo taikka muuta
semmoista, ja kirkon kukkaroon oli sinä päivänä pantava oravan nahka.
Ruo'an puolesta tapettiin siksi päivää urosa jänis eli orava, ja siitä
tehtiin rokka, jonka miehet oluen ja viinan kansa söivät tallissa.
Muuten oli syödessä katsottava, ett'ei kukaan saanut luita särkeä eli
viskata pellolle, sitte ei hevoiset sinä vuonna menestyneet.

       *       *       *       *       *

Paitse näitä lyhykäisesti kerrottuja pitoja, oli joka merkillisemmällä
päivällä omat taikansa. Laurin päivänä ei pitänyt kyntää, Ollin päivänä
ei heinää tehdä eikä muutenkaan eläinten ruokia eli törkyjä liikutella,
luultiin muka eläinten siitä kuolevan. Joka sunnuntai-aamuna kesällä,
piti päivän nousun aikana muutaman talon väestä kolmaste vasta päivään
kiertää lehmiä tarhassa, jolloin hänellä hampaissa oli terävä puukko,
toisessa kädessä talon avaimet, viikate, kirves j.n.e., toisessa taas
palavia tervaksia. -- Maanantaina ja Tiistaina ei saaneet ilta-puoleen
vaimot kehrätä, sillä ne olivat "kalliit illat." -- Perjantaina ei
saanut mitään ulkotöitä, niinkun kylvyä eli kasken hakkuuta alotella,
se oli "kateen päivä." -- Haittana pidettiin myös, että äiti kolme
Laskiais-aikaa perätyste imetti lastansa, siitä tuli lapselle kierot ja
pahat silmät, että mitä ikään niillä katseli, se pilautui heti
ja meni hukkaan, vaikk'ei katselija itse olisi suonutkaan. --
Johannus-aatto-yönä luulivat tyttäret kirkkaasti juoksevissa puroissa
näkevänsä sulhaistensa nä'yn, kun vaan luopumatta malttoivat veteen
katsoa. Muutamissa paikoin taas oli muinoin tapana Loppiais-aattona
Vetehiseltä tiedustella tulevaisuutta. Näytteeksi, miten se tapahtui,
panemme tähän erään kansan suussa elävän tarinan. -- Kerran läksi
talosta mainittuna iltana Vetehistä puhuttelemaan, kuten vanhuudesta
tapa oli. Jäälle tehtiin sen vuoksi tuuralla avanto, siihen vedettiin
tavallinen liiste-reki ja asetettiin poikki puolin kumollensa. Se joka
miehistä oli paras into-mies, istuihen re'en perä-pajulle, toiset taas
sepi-puolelle ja reen ympäri jal'aksille. Siitä sai sitte pää-noita
manaamaan, ja huusi: "nouse vesi avannosta, päästä Vetehistä
puheelleni!" -- Vesi nousikin jo vähän, mutta noita huusi uudellensa:
"kohoa vesi korkeimmalle!" -- Siitä yleni jo vesi kahta mointa enemmin,
että alkoi liisteitä kohotella; vaan miehen kolmannesti huudettua,
huiskahti vesi ylhäälle hyvin, ja Vetehinen itse nousi avannosta ja
kellistyi re'en pajuille pitkäksensä. -- Muuten oli hänellä helmiset
verhot päällä, kaislaisella vyöllä kiinni, ja pitkät hivuksensa
riippuivat vyöteiseen asti. Noita alkaa häntä puhutella, sanoo aluksi:
"tulit kutsuttu omena." -- "Tulin", virkkoi Vetehinen. -- "No
minkäsläinen vuosi nyt tulee ensi vuonna?" kysyi mies. -- "Huonot
vuodet tulevat ensi vuosina", vastasi Vetehinen. Mies taas kysyi:
"minkäsläinen ihmisten tulee elämä niinä vuosina?" -- "Paljon ihmisiä
kuolee ja tautiset vuodet tulevat", sanoi Vetehinen. -- Toinen yhä
kyseli: "no, entä eläimille, minkäläinen olento niille tulee, koska
ihmisille on semmoinen?" -- "Samallainen tulee niillekin", vastasi
Vetehinen, "karhut ja sudet nousevat metsistä, jotka tappavat hevoisia,
lehmiä ja muita eläimiä." -- Saatuansa näistä kaikista tietoa, olisi
mies laskenut Vetehisen pois, vaan päästin sana oli haihtunut
mielestänsä, ett'ei muistanut sitä, vaikka miten olisi aprikoinnut.
Toiset kun näkivät, ett'ei se noita päästin sanaa muistakaan, läksivät
hätäissänsä pakoon; mutta Vetehinen huusi miehelle: "missä mun on
päästimeni?" -- Tämä säikähti pahanpäiväiseksi, eikä tiennyt muuta
neuvoa, vaan läksi hänkin juoksuun, ja pääsi hätäiseltä kotiin, sillä
Vetehinen tuli jäl'essä. Ovi oli parhaaksi saatuna salpaan, mutta
Vetehinen kun rupesi sitä kaikella voimin pieksämään päästäksensä
sisään, tuli miehille kumminkin hätä. Siitä pulasta päästi heitä
emäntä, joka oli miehiä nerokkaampi. Käski muka miesten kunkin panna
pata päähänsä, ja avasi Vetehiselle oven. -- Se kun pääsi pirttiin,
kaappasi heti joka mieheltä padan päästä, sanoen joka kerran: "pään
sain, pään sain." Otti pata-joukon mukaansa, ja meni tiehensä.

Moiset luulot, menot ja palvelukset juurtihe välttämättömästi
pakanuuteen, taikka toisin sanoen, pakanuus ja kristillisyys sulivat
vähitellen toisiinsa, ja siittivät tämmöisiä kummallisia taikoja ja
hairauksia. Vaikka eivät esi-vanhempamme sentähden juuri uponneet ihan
raakaiseen epä-jumaluuteen ylistämällä käsi-tekosia kuvia ja semmoisia,
luulivat kuitenkin siitä apua olevan, jos erinomaisille luonnon
muodostuksille osoittivat kunniaa ja hoitoa. Varsinkin, koska
kato-vuodet, tauti taikka muu onnettomuus rasitti maata ja ihmisiä,
ko'ettivat he jos jotakin pahan estämiseksi. -- Mikä heistä oli varsin
ihanaa, voimallista taikka muutoin ihmis-henkeä liikuttavaa, sille
osoittivat myös erinomaisen kunnian, lepyttääksensä sillä luonnon
herraa, jota eivät muuten kuitenkaan voineet tajuta eikä lähestyä,
kun ylistämällä hänen voimaa ja viisauttansa kaikissa hänen
rakennuksissansa. Niin pidettiin korkeat vuoret, alhaiset luolat,
kirkkaat lähteet, suuret mahtavat puut ja muut semmoiset erittäin
pyhinä ja kunnian arvoisina. -- Semmoisia luonnon palveluksia
muistelevat vanhat vieläkin, ja tuskin lienevät tänäänkään peräti
hävinneet, vaikka kansa pitää niitä salaisina, eikä tahdo eikä julkea
ilmoittaa niitä muille. -- Niin on Kiimingin kylässä Viitasaarella
Tuohisvuori niminen kallio, niin siihen olisi -- kansan puheen mukaan
-- ennen muinoin vuoden tuloista aina tuotuna ensimäiset, ennenkun
niitä ihmiset nauttivatkaan. Näitä uhria kun tuohisissa aina kalliolle
tuotiin, karttui siihen aikoja myöten niin paljon niitä, että koko
paikkaa al'ettiin sanoa Tuohis-vuoreksi.

Mutta merkillisin on kahden ennen muinoin pyhinä pidettyjen puiden
juttu, toinen kuusi, toinen koivu, joita vieläkin verrataan toisiinsa,
että ne muka puita olivat: "_Soskon kuusi ja Kajaman koivu_."

Soskonniemessä, joka kolme peninkuormaa Viitasaaren kirkon
etelä-puolella pistää Keiteleesen, oli muka muinoin ollut erinomattain
suuri kuusi, jonka tarina on seuraava. Kun ensimäiset asukkaat tälle
niemelle muuttivat ja rupesivat suojaa itsellensä kyhäämään, istuttivat
ensimäisen majansa viereen onni-puun, jonka viihtymisen eli kuihtumisen
nojassa koko heidän elonsa ja olonsa sillä paikkaa tulisi olemaan. Puu,
joka laatuansa oli kuusi, kasvoi ja menestyi vuosi vuodelta hyvin, ja
talo vahveni myöskin ja rikastui kuusen rinnalla yhä. -- Ei siis
ihmekään, jos nämä uudis-asukkaat varoitellen hoitivat tätä istuttamaa
onni-puutansa, jota pi'ammastaan pitivät koko onnensa perustajana; he
kunnioittivat sitä kun mitäshän jumalallista onnen tuojaa. Mutta
myöhemmin, kun kuusen istuttajat aikoja jo olivat kuolleet, pidettiin
sitä aina suuremmassa arvossa, koska luonnostansa se, mikä aikoja sitte
on tapahtunut ja yhä puheessa ollut, ihmisen mielessä muodostuu
ikäänkun mahtavammaksi ja isompi-arvoiseksi. -- Jälkeen tulevaiset
muistelivat vanhoilta tästä kuusesta kuulemia puheita, lisäten siihen
vähän aina omiansakin, ja sillä tavoin isoni kuusen arvo ja kunnia
aikojen kuluessa yhä enemmin. -- Tulipa sitte tauti ja katovuodet, ja
köyhyys alkoi ahdistaa Soskolaisia, niin juohtui se heidän mieleensä,
että kuusen päähänhän entisetkin Soskon asukkaat sanoivat onneansa ja
menestystänsä, totta sitä nyt ei ole tullut oikein hoidetuksi,
kosk'ei se enää meitä auta. Näin arvellen rupesivat he sille vielä
lii'allisempaa kunniaa osoittamaan. Vuoden tuloista, ennenkun niitä
kukaan vielä maisteli, otettiin aina vähän kutakin lajia ja kannettiin
kuusen juurelle, johon sitte keräytyi koko kylän väki uhri-ruokia
syömään. -- Ilmankos se kau'an viihtyikin! Ison vihan aikana oli se
vielä niin tuuhea, että sen latvaan kätkettiin kaikenlaisia kalliita
kapineita, ja vaikka viholliset kuusen suojassa olevassa pirtissä
pitivät majaansa, säilyi kuitenkin tavarat kuusessa. Siellä oli muka
kun luonnon tekemä heinä-takka, viistoista syltä ympärykseltänsä;
juureltansa oli puu yhdeksän kyynärän paksuinen, ylempää kuuden, ja
kaksi miestä kun seisallansa sitä syleili, niin sormet vaan hypivät
yhteen.

Ilman sitä oli kuusella vielä sekin tapa, että tarkkaan ennusti
tulevaisuutta. Ennen muka kylässä tapahtuvata kuolemista saatiin
kuusesta aina merkki. -- Sen latvasta katkesi silloin aina oksa ja
putosi maahan; kuta isompi oksa sieltä katkesi, sitä vanhemman tiettiin
senkin olevan, jonka kuolemata kuusi ennusti. Niin olivat oksat puusta
karisseet aina vähemmäksi, kuten sekin suku, jonka istuttama kuusi oli,
ennätti jo hävitä; mutta vähää ennen erään vanhan muorin kuolemata,
joka oli jo viimeinen sitä sukua, kaatui kerran kuusi itsekin.

Samanlainen pyhä puu oli Kajaman koivu. Suomalaisten ensinnä Keiteleen
ranteille muuttaessa, asuivat -- puheen mukaan -- Lappalaiset samoilla
paikoin. Ensimäinen Kajamalle yhtynyt Suomen mies ei sentähden
uskaltanut suojaa itsellensä ennen kyhätä, kun eräältä Lappalaiselta
oli kuulustanut, missä hänelle talon sia olisi onnellisin.

Lappalainen virkkoi hänelle neuvoksi: "te'e talosi siihen, kussa
Keiteleen rantaa kävellessäsi järvelle vääristyvän koivun oksalla näet
pyyn istumassa; siihen on asuntosi suotu, vaan elä vahingoita puuta
eläkä pyytä." -- Mies tekikin niin, kun Lappalainen oli neuvonut; mutta
hän, niinkun jälkeentulevaisetkin pitivät Kajaman koivua aina pyhänä,
ja sen juurella sanotaan kau'an aina nykyisempiin aikoihin saati vielä
uhratun. Niissä uhrissa piti paitse muita lintuja vähintäänkin aina
oleman yksi pyy.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Vähäinen kertomus Muinais-Suomalaisten pyhistä menoista" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.