Title: Tietoja maailman kansoista, heidän tavoista, uskonnoista ja vaiheista
Author: Forsman, Jaakko
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tietoja maailman kansoista, heidän tavoista, uskonnoista ja vaiheista" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.

TAVOISTA, USKONNOISTA JA VAIHEISTA***


TIETOJA MAAILMAN KANSOISTA, HEIDÄN TAVOISTA, USKONNOISTA JA VAIHEISTA

Saksasta mukailtu

[J. O. Forsman]



Turussa, Frenckellin kirjapainossa, 1860.
J. W. Lilljan & C:o kustannuksella.



        Imprimatur: L. Heimbürger.



SISÄLLYS:

Ihmiskunta yleensä

 1. Kaukasolainen ihmisluokka
 2. Mongolilainen
 3. Aitiopilainen
 4. Amerikkalainen
 5. Malajilainen

Ensimäinen Osake. Kristuksen edelliset kansat.

 1. Heprealaiset eli Juutalaiset
 2. Intialaiset
 3. Ekyptiläiset
 4. Babylonilaiset ja Assyrialaiset
 5. Phoinikilaiset
 6. Persialaiset
 7. Skythiläiset
 8. Hellenat eli Kreikkalaiset
 9. Roomalaiset

Toinen Osake. Kristuksen jälkiset kansakunnat.

 Germanilaiset (Saksalaiset)
 Frankilaisten valta
 Britannian saarten asukkaat
 Normannilaiset ei Skandinavilaiset
 Slavilaiset
 Suomalaiset
 Arapilaiset
 Japanesit
 Neekerit

Kolmas Osake. Uutten maanpiirin-osain kansat.

 Amerikan alkukansat



Ihmiskunta yleensä.


Sekä uskontomme pyhät alku-tiedot, että muutkin kansojen vanhimmat
muistojutut viittaavat siihen, että ihmis-kunnan alku-perä on ollut
Keski-aasiassa. Siellä on luontokin niin runsaasti jakanut
kauneuttansa, että nämät paikkakunnat Moseksen kirjoissa täydellä
oikeudella kutsutaan "Paratiisiksi" eli "Jumalan puutarhaksi". Pyhä
Raamattu, joka on uskottavista historiallis-tiedoista vanhin, kertoo,
niinkuin tiedämme, että ihmiset ovat lähteneet yhdestä paris-kunnasta,
Aatamista ja Eevasta. Mutta ihmiskunta hävitettiin pian pahuutensa
tähden; ainoastaan Noa perheenensä jätettiin elämään. Kolme poikansa
Sem, Ham ja Japhetti tulivat nyt uuden ihmissuvun esi-isiksi.
Sittemmin ovat myöskin maanpallon kansat näistä Noan pojista saaneet
nimitystä, kun ovat jakauneet kolmeen isoon lahkoon: Semilaiset,
Hamilaiset ja Japhettilaiset.

Koska nyt aikojen kuluessa ihmiset yhä levisivät leviämistänsä maan
päällä, muuttuivat he vähitellen ulko-muotonsa puolesta toisistansa
eriäväisiksi. Tähän oli monta vaikuttavaa syytä, milloin eri ilma-ala
ja muu asuntopaikan eroovaisuus, milloin eri sivistyksen- ja elatuksen
tila. -- Sentähden hajosivatkin ihmiset eri kansoihin; kansa, näet, on
yksi yhteiselämään liitetty väen-paljous, joka kieleltä tahi
ulko-muodolta, tavoilta, uskonnolta ja hallitus-muodoltansa taidetaan
muista kansoista erittää. Mutta muutamat kansat pysyivät likemmässä
sukulaisuudessa toisillensa, toiset taas vallankin vieraantuivat ja
sillä tavoin on syntynyt koko maanpiirissä viisi eri ihmislajia eli
luokkaa, jotka kuitenkin kaikki, -- kun ovat yhdestä pariskunnasta
saaneet alkunsa, -- ovat itsestänsä yhtä pätevät, vaikka monenlaiset
seikat ovatkin estäneet heitä samaan kuntoon pääsemästä.

Nämät ihmisluokat ovat:

1. _Kaukasolainen_ ihmisluokka, johon kuuluvat kaikki
Eurooppalaiset, paitsi suomalaista kansan-lahkoa, Länsi-aasialaiset ja
Pohjois-ahrikkalaiset. Tämä luokka, joka on Kaukason vuori-selänteen
mukaan nimitetty, on kaikista etevimpänä pidettävä. Sillä tämä on se
ainoa, johon sivistys on oikein päässyt juurtumaan ja josta se sitten
on levinnyt toisille kansakunnille. Sentähden voimmekin sen sanoa
ihmiskunnan johdattajaksi. Hänen jalo kutsumuksensa näyttää olevan
sivistyttää vielä raakuudessa eläviä veljiänsä. Myöskin ihmiskunnan
historia kertoilee melkein ainoastaan tähän kuuluvien kansojen
vehkeistä ja edistymisestä, -- vaalea iho, pitkät ja pehmeät hiukset
ynnä kaunis ja soma kasvojen muoto ovat Kaukason ihmis-luokan
tunnus-merkit.

2. _Mongolilainen_ ihmisluokka; siihen kuuluu isoin osa Aasian
asukkaita, jos Länsi-aasialaiset eroitamme, vieläpä Suomalaiset kansat
Euroopassa ynnä Eskimot Pohjois-amerikassa. Siihen kuuluvilla kansoilla
on enimmitten vaalean-keltainen iho, karheat hiukset, silmän-nurkat
vinossa ja poskipäät (sasupäät) pystyssä. Suomalaiset ovat tässä
luokassa melkein ainoat, jotka ovat päässeet korkeampaan sivistykseen.

3. _Aitiopilainen_ ihmisluokka; tämä sisältää kaikki Ahrikkalaiset,
jotka eivät kuulu Kaukasolaiseen ihmisluokkaan. Tunto-merkkinsä ovat:
musta iho, villavat käherä-hiukset, paksut huulet ja nykärä nenä. Se
kutsutaan tavallisesti Neekeriksi.

4. _Amerikkalainen_ ihmisluokka; tähän kuuluvat kaikki
Amerikan kotoperäiset kansat eli alku-asukkaat. Nämät tunnetaan
vasken-karvaisesta ihosta, ohuesta mustatukasta ja leveästä
naamastansa.

5. _Malajilainen_ ihmisluokka; tähän kuuluu osa Intian itä-saarennon
asukkaita ynnä Etelä-meren saaristolaiset. Malajilaiseen kansakuntaan
kuuluvilla on ruosteen-karvainen iho, leveä nenä, pitkä suu, mustat,
paksut käherä-hiukset.

Näistä ihmisluokkain tunnus-merkeistä havaitsemme, ihon, tukan ja
pääkallon rakennuksen paraiten osoittavan, mihin luokkaan kukin kansa
on luettava. Kaukasolaisessa ihmisluokassa tunnetaan Eurooppalaisen pää
kohta pitkällisestä raivastaan, joka tavallisesti on munanmuotoinen,
myöskin kauniista otsan kuvusta ja suorasta nenän-roustosta, joka on
joksikin esiin pistävä. Itäindialaiset ovat merkittävät pääkallonsa
suipukasta kuvusta, lyhyestä taka-raivasta ja varsin lujista
leukapielistänsä. Aitiopilaisen ihmisluokan Ahrikkalaisilla taas on
kaita taka-raiva ja lyhyt nenän-rousto, mutta Tartarilaisilla ja
Kalmukilla Kaspian meren tienoilla on suippo pääkallo, alhainen otsa,
syvät silmänkolot ja aivan lyhyt nenän-rousto.

Näin helposti ei käy ko'on ja vartalon puolesta ihmisluokat toisistansa
eroittaa. Lyhyimmät ihmiset asuvat pohjois- ja etelä-navan likellä. He
harvoin ovat enemmän kuin neljän jalan korkuiset. Syy tähän
matelevaisuuteen on kylmä ilma, joka myöskin kutistaa kasvut ja estää
heidät sitten kurjuudestansa kohoomasta. Pää-syy kansojen erinäisyyteen
on ilmanala, jolla ymmärretään jonkun maan kylmyys, lämpimyys ja säät.
Mimmoinen ilmanala maassa on, rippuu varsinkin siitä, onko maa
päiväntasaajaa likellä vai siitä kaukana. Mitä likempänä
päiväntasaajata maa onpi, sitä lämpösempi; mitä kaukaisempana siitä,
sitä kylmempi. Myöskin monta muuta seikkaa kosee ilman-alaan. Niin
voivat meren likeisyys, maan sisällinen luonne, jos se esimerkiksi on
suoperäinen tahi ei, ja korkeat vuoret, jotka maan rajoittavat ja
suojelevat, tehdä ilmanalan joksikin toisemmoiseksi, kuin
päivä-tasaajan kaukaisuudesta arvaten päättää sopisi.

Kun nyt Kaukasolainen ihmisluokka, joka on kaikista vanhimpana
pidettävä, yhä levisi maan päällä, niin oli tästä välttämätön seuraus,
että ne ihmiset, jotka Aasiasta muuttivat majansa tuohon kuumempaan
Ahrikkaan, tulivat monen muutoksen alaisiksi. Niinpä muuttui ihonsa
ihan mustaksi. Mutta ilmanala ei kose ainoastaan ruumiin kuntoon ja
muotoon, vaan myös ihmisten hengelliseenkin vireyteen. Myöskin
elatusaineista ja muista ihmiseen koskevista asioista voimme saman
sanoa. On esimerkiksi havaittu, että ihmiset, jotka vuorimaissa asuvat,
ovat vireät, ahkerat, innokkaat ja vapautta rakastavaiset, mutta
nevaisten paikkakuntien asukkaat synkkämieliset ja jotensakin
tylsäpäiset. Tästä yleisestä luonnonla'ista on kuitenkin monta
poikkeusta.

Kansakuntien erityisiin ihoihin nähden, on vielä seuraava seikka
muistettavana. Ihmisen ruumiilla on oikeastansa kaksi peitettä, toinen
ulkopuolinen tahi päällysnahka ja toinen sisällinen, joka nimitetään
varsinaiseksi nahaksi. Näitten peiteitten välillä on mahdottoman hieno
liivainen aine, joka leviää yli koko ihmisruumiin. Tämä aine tekee
semmoisen ihojen erinäisyyden mahdolliseksi; Neekerillä on se musta ja
Malajilaisilla ruosteen-karvainen. Tämä liiva, näet, hiiluu kuulakan
eli läpi-näyttävän päällysnahan läpi ja antaa siis ruumiille värinsä.
Mutta tämän liiva-aineen väriin kosee myös ilman-ala paljon.

Koska nyt olemme tarkastelleet tämän ihmiskunnan jakaamisen viiteen
pää-luokkaan, niin käykäämme katsastelemaan ihmisten ensi-oloja ja
alku-seikkoja.

Paremmin ja selkeämmin kuin uskontomme alku-tiedoissa, ei ole missään
ihmiskunnan ensi-olot kuvattuina. Ensimäisestä pariskunnasta syntyi
perhe. Tästä taas syntyi toisia perheitä, jotka yhdistyivät isoon
perhe-kuntaan, jonka luonnollinen esimies vanhin perheen-isä oli.
Luemme Moseksen kirjoissa, että Aaprahamin suku jo kolmannessa
sukupolvessa, Jaakopin isännöidessä, sisälsi seitsemänkymmentä henkeä.
Tämä seitsemän-kymmenen hengen lukuinen perhekunta läksi Ekyptiin.
Kolmensadan vuoden kuluttua oli tästä Jaakopin perhekunnasta jo
paisunut kansa, johon kuului monta sataa tuhatta henkeä.
Samatekkuin Heprealainen eli Juutalainen kansa, ovat myöskin muut
kansat vähitellen syntyneet.

Aivan ihmeteltävä on, kuinka ihminen niillä hengellisillä lahjoilla ja
voimilla, jotka Jumala hänelle lahjoitukseksi oikeasta kodistansa
antoi, vähitellen halvasta olostansa on voinut päästä sille korkealle
sivistyksen kannalle, sekä tiedetten että taidetten puolesta, jolla se
nyt on.

Puute oli nähtävästi ihmisen ensimäinen opettaja, ja tuo ihmisen
keksintö-voima toinen. Kuvitelkaamme mielehemme ensimäiset ihmiset,
kuinka alastomina hääräsivät maan päällä. Nyt teki kuumuus tahi kylmyys
jotakin suojelusta heille tarpeelliseksi. Silloin näki ihminen eläimet,
kuinka he juoskentelivat suojelevissa peitoissansa, jotka itse Luoja
oli heille antanut. Eipä siis ihmettä ollutkaan, että ihminen tappoi
eläimet ja heidän lämpöisistä taljoista teki itsellensä puvun.
Semmoisista vähäpäätöisistä aluista syntyivät kaikki keksinnöt, jotka
sittemmin ihmisten kautta tapahtuivat. Ensimäiset puitten lehdistä ja
eläinten taljoista säitä vastaan suojelukseksi tehdyt peitot olivat
pian toisiin soveliaampiin ja mukavampiin vaatteisin vaihetettavat.
Värin koreus, josta itä-maissa eläinten taljat välkkyvät, yllytti
myöskin ihmistä pitämään ulko-näöstänsä ja vaatteistansa enemmän
huolta. Sittenpä keksittiin kutominen ja pianpa reipasteltiin
kudotuissa kankaissa, jotka sittemmin opittiin monenmoisilla värillä
koristamaan. Yhtä halpa alku oli myöskin rakennustaidon. Ihmisten tarve
suojella itsensä kylmästä, lämpimästä ja sateista pakoitti heitä
itsellensä majoja tekemään, jotka alussa eivät olleet muista
rakennusaineista, kuin lehdityksistä, mutta sittemmin tulivat yhä
muhkeammiksi, kunnes viimein opittiin kiviä yhteen liittämään ja muuria
rakentamaan.

Kuinka kielet ovat ihmisille syntyneet, taidamme vieläkin joka hetki
pienissä lapsissa havaita. Lapsi, kun ei vielä muulla keinolla voi
tahtoansa ja mieltänsä selittää, käyttää aina ensiksi viittaus-puhetta;
sittemmin vasta oppii muutamia sanoja lausumaan ja pieniä lauseita
sommittelemaan. Moninaisista syistä näyttää se meille aivan
todenmukaiselta, että ensimäiset ihmiset ovat samaa keinoa käyttäneet
ymmärtääksensä toinen toistansa. Äänellisestä puheesta syntyi myöhemmin
kuva-kirjoitus, jolla ymmärretään taito määrätyt mielimykset ja
ajatukset silmille esitellä ja muistossa pitää. Jos esimerkiksi
voiman mielimys tahdottiin oikein nähtäväksi tehdä, niin kuvailtiin
Jalopeura eli joku muu elävä, jolla tiedetään olevan paljon voimia.
Tällä kuva-kirjoituksella täytyi ihmisten kauvan tulla aikaan,
kunnes viimeinkin puustavi-kirjoitus keksittiin. Tultiin, näet,
ajattelemaan, että olisi mahdollinen yksityisille kieliäänille merkkiä
mukailla ja niinpä sitten päästiin kirjainten keksintöön. Tämä
puustavi-kirjoituksen keksintö, jonka kautta me kuinka hyvänsä voimme
toisille ajatuksemme ja tuntomme ilmoittaa, osoittaa täydellisesti,
millä erinomaisilla lahjoilla ihmisen henki on varustettu. Sekä
kirjainten keksinnön että myöskin kirjapainon kautta, joka paljoa
myöhemmin keksittiin, on ihmiskunnan sivistys tukevalle pohjalle
iäksi-päiväksi perustettu.

Yhdestä kielestä, joka ensi-aikoina oli koko ihmiskunnalla yhteinen,
syntyivät ilmanalan ja muitten ulkonaisten seikkojen vaikutuksesta
monet erilaiset kielen-murteet. Näistä murteista ovat sittemmin eri
kielet saaneet alkunsa. Mutta näillä on kuitenkin muutamia yhteisiä
lakiloita, josta meidän sopii arvata heidän kaikkien yhdestä
alkukielestä lähteneen. Aivan kummallisiin päätöksiin tulemme kielten
toisiinsa vertaamisella. Niin esimerkiksi näemme Saksan ja Persian
kielissä, jos heitä toisiinsa vertaamme, paljon yhtäläisyyttä, vaikka
Saksalaiset ja Persialaiset asuvat kovin kaukana toinen toisestansa.
Tämä näyttää todeksi, että Saksalaisten esi-isät ennen muinoin ovat
Aasiassa asustelleet.

Kielten muodostumiseen kosee myöskin paljon kunkin kansan sivistys ja
viljelys. Sivistynyt ihminen puhuu äidin-kieltänsä varsin toisella
tavalla, kuin sivistymätön. Useinkin on hänen vaikea ymmärtää sitä
puhetta, millä luonnon kasvattama ihminen koettaa ajatuksiansa
selitellä. Mitä tässä on puhuttu erinäisistä ihmisistä, se myöskin
sopii kokonaisiin kansoihin.

Myöskin elatus-keinot ovat aikojen kuluessa ihmisissä paljon
edistyneet. Alussa elettiin ainoastansa puitten hedelmistä, joka
ihmiskunnan ensimäisessä asunto-paikassa, tuossa satoisassa ja
lämpöisessä Aasiassa oli vallankin sopiva. Vasta sittemmin opittiin
maan-hedelmistä elatusaineita hankkimaan. Taas kun huomattiin, että
muutamat eläimet hankkivat itsellensä ruokaa toisien elävien lihasta,
tässäpä se ajatus, eikös olisi myöskin ihmisillen tuosta jotakin
ruuan-puolta. Mutta kun tämä joksikin karvaalta ja kitkerältä maistui,
raa'alta syödä, juohtui jonkun mieleen, eikö sitä voisi kuinkaan
ma'ustaa. Tästäpä sitten ruvettiin keittämisen ja paistamisen keinoa
viljelemään. -- Tarve myöskin pakoitti ihmiset maanviljelykseen
ryhtymään. Kun ihmiset yhä karttuivat karttumistansa, ei riittänyt
enään ihmisten tarpeesen tuo vilja, joka itsestänsä nousi maan povesta.
No, sitten ei muuta neuvoa ollut, kun koetella, millä keinolla
saataisiin viljasato enenemään. Tästäpä keksittiin tuo ihmiskunnan
sivistykselle aivan tärkeä maan-viljelys, joka vieroitti kansat
kolkasta kierto-elämästä ja tuimasta metsästämisestä, kiinnittäen
heidät vakinaisiin asunto-sioihin. Ihmiskunnan viimeiset keksinnöt
olivat tieteet ja taiteet. Ensimäinen tiede, joka oli ihmisille tuttu,
oli tähtitiede. Karja-kansat, jotka öisin oleskelivat ulkona
itä-maitten kirkkaan ja lämpimän taivaan alla, tottuivat pian tähtien
säännöllistä juoksua tarkastelemaan, aina nähdessänsä heitä
kimaltavaisella taivaalla. He koettivat tämän järjestyksen
ijankaikkisia lakiloita tiedustella ja oppivatkin pian sekä heille
tuttujen tähtein että myöskin auringon ja kuun juoksua luvunlaskulla
määräämään. Ruoko-putki, johon paimen sattumuksesta puhalsi, antoi
ääntä jonkunmoista ja niinpä oli ensimäinen askel soittokalujen
keksintöön otettuna. Vedenpinnalla uiskenteleva vesilintu kiihoitti
ihmistä koettamaan, eikö olisi myöskin hänen mahdollista vesiä
kuljeskella. Muutamat yhteen liitetyt hirret eli ontaksi koverrettu
ranka (kuten Suomalaisten haapiot) olivat ensimäiset alukset. Nämät
tulivat pian yhä täydellisemmiksi, sittenkun niihin liitettiin airot ja
purjeet. Tämmöinen oli alus-rakennuksen alku. -- Tämmöisistä pienistä
alkuseikoista synnyttyänsä, ovat vuosisatojen kuluessa tieteet ja
taiteet edistyneet, kunnes ovat päässeet siihen isoon kuntoon, jossa
meidän aikoina ovat.

Jos luomme silmät maankarttaan, joka esittelee koko maanpallon pintaa,
näyttää se meille melkein mahdottomalta, että ihmiset yhdestä ainoasta
paikasta olisivat voineet levitä kaikkiin maanpallon osiin.
Kysyttäneen, kuinka ovat ihmiset voineet päästä Amerikkaan eli
Etelämeren saariin siihen aikaan, jona merenkulku tapahtui ainoastaan
pienillä ja heikoilla aluksilla. Tähän voimme ehkä vastata, että maan
erityiset osat ennen vedenpaisumista, ja milt'ei jälkeenkin päin,
olivat useammissa kohden toisiinsa yhdistettyinä ja että Amerikka siis
oli Aasian tahi Ahrikan kanssa jonkunmoisessa yhdistyksessä.
Alku-kansan siirtyminen toisiin maanosiin tapahtui silloin, kuin se
karttui niin lukuiseksi, ett'ei enään mahtunut yhteen asunto-paikkaan.
Osa siitä läksi joko omalla ehdolla tahi muitten pakoittamisesta
vanhasta asunto-siastaan vaeltamaan. Ensimäiset matkustukset
ihmiskunnan alku-kodista näyttävät kääntäytyneen itäänpäin auringon
nousua kohden. Näin tulivat Kiina ja Intia ensiksi kansoitetuiksi;
vasta myöhemmin Etelä-aasia ja Ahrikka; viimeiseksi on kaiketi Eurooppa
saanut asukkaansa.

Näitä tarkastellessamme, emme taida olla ihmettelemättä Jumalan
viisautta, joka niin on varustanut ihmisruumiin, että ihminen voi
asuskella missä osassa hyvänsä maanpalloa ja nauttia kaikki sen
syötävät tuotteet. Monta eläimen ja kasvun lajia lakastuu ja kuolentuu,
jos heitä kauaksi alkuperäisestä kotopaikastansa muutetaan.

Vieläkin luokaamme silmämme itse maanpalloon, tuohon isoon
näytelmä-paikkaan, jossa kansakunnat hääräävät.

Kuinka maanpallo on saanut nykyisen muotonsa selittelee meille Pyhä
Raamattu. Maanpallon muodostuminen ynnä eläin- ja kasvu-kunnan luominen
tapahtui aika-kausissa, joitten pituus rippui siitä, kuinka pian
yli-ympärin paisuva vesi oli voinut siaa jättää. Kun nyt tuo ääretön
veden-paljous oli juossut maanpallon syviin koloihin, syntyivät meret,
ja veden-pintaa ylemmäksi nousivat erityiset maan-osat vuorinensa,
jotka olivat ikäänkuin maanpallon luut. Tuimat virrat raivosivat
itsellensä tien ja tekivät laaksoja. Kasvukunta syntyi koristaen
maanpintaa. Tähän loi Jumala sitten eläimet ja ihmisen.

Se maanpiirin osa, jossa ihmisillä ensiksi oli asunto-siansa, oli
Aasia. Sitten mainitsee historia Ekyptiläiset Ahrikassa ja viimeiseksi
kansakunnat Euroopassa, joka sittemmin viljelyksensä puolesta tuli
maanpallon etevimmäksi osaksi.

Mimmoisessa tilaisuudessa Amerikan ja Australian asukkaat olivat,
ennenkuin nämät maanpiirin osat 15:nnen vuosisadan lopulla löydettiin,
emme ollenkaan tiedä, koska kirjoitustaito oli näille kansoille ihan
outo ja he eivät siis ole voineet mitään kirjallisia jäännöksiä jättää.

Lähtekäämme nyt erinäisten kansojen historiaa tarkastelemaan.



Ensimäinen Osake.

Kristuksen edelliset kansat.



1. Heprealaiset eli Juutalaiset.


Heprealaiset, jotka Roomalaiset sittemmin nimittivät Juutalaisiksi,
tämä "Jumalan kansa", on oikeutta myöden kaikista kansoista etevimpänä
pidettävä.

Juudan kansan historiaan, joka alkaa Moseksen kanssa noin 1500 vuotta
ennen Kristuksen syntymistä, kuuluu myöskin kertomus Patriarkoista,
Aaprahamista, Iisakista ja Jaakopista, jotka olivat Juudan kansan
esi-isät. Tämä kertomus sisältää kauniin ja suloisen kuvaileman noista
suorista vanhoista tavoista, jotka löytyivät itämaitten kansoissa.

Joseph, Jaakopin poika, oli kummallisten elämänvaihetten jälkeen
päässyt Ekyptin maaherraksi. Hänen kutsumuksesta läksi Jaakoppi
Ekyptiin koko perhekuntanensa, johon kuului yksitoista poikaa ynnä
heidän perheensä. Täällä nyt pian karttuivat isoksi kansaksi, joka
muutamien vuosi-satojen kuluttua tuli niin lukuiseksi, että varsinaiset
asukkaat rupesivat heitä pelkäämään. Pharaonit eli Ekyptin kuninkaat
koettivat ankaralla rasituksella heitä lisäytymästä estää. Kun eivät
näillä hankeilla voineet pyrkimistensä päähän päästä, antoivat käskyn
tappaa kaikki äsken-syntyneet poikalapset Juudan kansasta. Mutta Jumala
vihdoin antoi miehen syntyä, joka kansansa hädästä pelasti. Tämä oli
Moses, joka nimi selitettynä on "vedestä tuotu". Merkillisestä onnen
sattumuksesta pelastettiin hän lapsena uhkaavasta kuolemasta ja
kasvatettiin sitten Pharaonin tyttären käskystä kuninkaan hovissa,
jossa hän oppi Ekyptiläisten viisautta ja tieteitä tuntemaan. Näin sai
hän semmoisen sivistyksen, ett'ei kansalaistensa seassa monta ollut.
Mutta kun ei tainnut olla kansaansa säälimättä, tuli hän viimeinkin
semmoiseen hätään, että täytyi Ekyptistä paeta. Arapiassa sai hän
turva-paikkaa erään Emirin luona, (s.o. pappi ja hallitsija), nimeltä
Jethro. Moses nai sitten Jethron tyttären, ja kartutti paljon taitoansa
tämän miehen seurassa. Jo oli hän päättänyt, hiljaisuudessa elää koko
elin-aikansa paimenena, kun Jumala käski hänen jällensä lähteä Ekyptin
maahan ja sieltä viedä Heprean kansan takasin isiensä-maalle Kanaaniin.
Jumalan avulla tämä myös hänelle onnistui.

Nyt Moses vei Ekyptistä tämän orjuudessa paatuneen, pelokkaan ja raa'an
kansan. Ennenkuin hän ryhtyi Kanaanin valloittamiseen, koetti hän
ensiksi kansaa jaloon kutsumukseensa kasvattaa. Hän antoi Jumalan
avulla kansalle uskonopillisen ja valtiollisen hallitus-muodon. Tämän
mukaan oli ainoa Jumala Heprean kansan näkymätön hallitsija. Ylimmäisen
papin ja muitten pappien oli siitä huolta pitäminen, että Jumalan
antamat la'it ja käskyt pidettiin täydessä kunnossa. Näin Moses siis
oli kansansa laki-laatija ja kasvattaja. Lakinsa, kun olivat suorastaan
Jumalalta lähteneet, tulivat pääosastansa Kristin-opin alustaksi.

Koko Moseksen la'in säätämisen sydän oli usko ainoaan Jumalaan. Tämän
uskon kautta erisi Heprealaiset kaiken maailman kansoista, jotka kaikki
palvelivat useampia Jumalia. Heprean kansa piti itsensä Jumalan omana,
joka oli heidät Ekyptin orjuudesta pelastanut. Samoiten piti se
Kanaanin maakunnan Jumalan omaisuutena ja itsensä vaan tämän maan
holhojana.

Kun nyt Moses oli laki-laatimuksensa täyttänyt ja Jumalan palveluksen
pyhillä juhlilla ja käytöksillä järjestänyt ja myöskin kaikki
kansakunnalliset laitokset asettanut, päätti hän, Kanaanin maan
valloittamiseen ruveta. Eipä aikaakaan, ennenkuin tuo orjuudesta
raa'entunut kansa teki perivastoin Jumalan Moseksen kautta antamia
sääntöjä. Sentähden näki Moses tarpeelliseksi, ensiksi kasvattaa kansaa
kuuliaisuuteen, ennenkuin hän sen Kanaanin vei. Noin Neljäkymmentä
vuotta vaelsi Moses Heprealaisten kanssa niissä autio-paikoissa Punasen
meren liki tienoilla, jotka "korveksi" kutsutaan. Mutta ei itse
Moseskaan saanut uutta isänmaata nähdä; hän kuoli valittuansa Josuan
jälkeiseksensä. Tämä sitten vei "Israelin lapset" Jordan'in raja-virran
yli ja alkoi Kanaanin maata valloittamaan. Mooses oli antanut käskyn
Israelin lapsille, että heidän piti kaikki Kanaan'in pakanalliset
asukkaat maasta ajaman, ett'eivät nämät saisi heitä epä-jumalien
palvelukseen vietellä. Ehkä Josua, tätä käskyä totellen pakoittikin
pakanat maata jättämään, koettivat nämät kuitenkin sittemmin alinomaa
maahan tunkeutua. Tämä oli syy ehtimiseen tapahtuviin sotiin. Kanaanin
valloitettua, jaettin maa Israelin kansan kahdentoista suvun välillä.
Kun tulevina aikoina joku vihollisista naapuri-kansoista hätyytti
Juutalaisia, niin syntyi heidän seassansa joku urhoollinen mies, joka
asettiikse heidän päällysmieheksi, vieden heitä vihollisia vastaan.
Tämmöiset miehet kutsuttiin Sophetoiksi, sankariksi, myöskin kansan
tuomariksi. Tämmöisiä oli Gideon, Abimelek, Jephta ynnä muita.

Näin kului Moseksen kuoleman jälkeen muutamia vuosisatoja, kunnes
Heprean kansa pyysi Samuelin, ylimmäisen pappinsa valita heille
kuninkaan ja itämaallisen tavan mukaan voidella häntä, että muka
Juutalaisilla, yhtä hyvin kuin muillakin kansoilla, olisi näkyvä
hallitsija, joka voisi olla heidän johdattajansa sodassa. Samuelin
täytyi myöntymän kansan tahtoon ja valitsi siis Saulin Israelin kansan
ensimäiseksi kuninkaaksi. Tämä vapautti voimallisella kädellä kansaa
vihollisistansa, Philisteista, mutta sai vielä eläessänsä nähdä, kuinka
Samuel ilmoitti hänen menettäneen oikeutensa kuninkaan arvoon ja
valitsi Davidia kuninkaaksi. Tämän täytyi kuitenkin Saulilta paljon
vainoa kärsiä, ennenkuin pääsi kuninkaan-istuimelle. Davidin hallitessa
nousi valtakunta korkeimmillensa sekä mahtavaisuutensa että
rikkautensakin puolesta. Hän voitti kaikki vastustajansa ja valloitti
Jebon eli Jerusalem'in kaupungin Zionin lujan linnan kanssa. Nyt David
muutti asuntonsa Jerusalemiin, joka tämän kautta tuleviksi aioiksi tuli
maan pääkaupungiksi. Kun nyt David vihdoin viimeinkin voitti pysyvätä
rauhaa, niin koetti hän tehdä Jumalanpalveluksen juhlallisemmaksi ja
somemmaksi. Itse hän sepitteli joukon hurskaita veisuja, jotka meidän
aikoina "Psalmien" nimellä ovat tunnetut. Hänen kuoltua pääsi poikansa
Salomoni kuninkaaksi (vuodesta 1015 aina vuoteen 975 saakka ennen
Kristuksen syntymää). Tämä sai sittemmin liikanimeksi: viisas. Kansa
nautti hänen hallitessansa niitä etuja, jotka olivat Davidin
sotavoitoista lähteneet; "jokainen asuskeli viina-köynnöksen ja
viikunapuunsa varjossa; ihmiset olivat lukemattomat, niinkuin
sannan-hiekat meressä, söivät, joivat ja olivat iloiset" -- niinkuin
Pyhä Raamattu kuvailee meille tätä onnellista aikaa. Salomonin tärkein
toimitus hallituksensa aikana oli templin rakentaminen, jossa sitten
Jumalanpalvelus vietettiin. Niinkuin tiedämme kuului tähän
Jumalanpalvelukseen myöskin uhria, niinkuin Mooses oli määrännyt.
Templi oli kaikista tämän aian rakennuksista etevin sekä jaloutensa
että loistavaisuutensa puolesta. Salomonin hallitessa rupesi myöskin
kaupan-liike edistymään; laivansa kulkivat pitkin meriä ja toivat
maahan kultaa ja hopeata.

Valitettavasti ei saanut tämä Juudan kansan onnellinen olo kauan
kestää. Salomoni poikkesi monissa seikoissa Moseksen säännöistä ja
isien tavoista ja noudatti pakanallisten kuningasten esimerkkiä. Kansa
kävi tytymättömäksi, niin että kuninkaan kuoltua kymmenen sukukuntaa
luopui Davidin huoneesta ja Salomonin poiasta ja perintöruhtinaasta
Rehabeamista ja valitsi Jerobeamin kuninkaaksensa. Rehabeam pääsi
kahden sukukunnan, Judan ja Benjamin, kuninkaaksi.

Näin oli tuo onneton hajotus tapahtunut, joka oli syy Juudan kansan
häviöön. Siis oli jälkeen Salomonin kuoleman kaksi valtakuntaa: 1
Juudan valtakunta, jolla oli Salomonin poika Rehabeam kuninkaana; ja 2
Israelin valtakunta, Jerobeam kuninkaanansa. Molempien valtakuntien
historia ei sisällä muuta kuin jumalattomuutta ja kurjuutta.

Jerobeam, Israelin valtakunnan kuningas, teki Sichem'in
pääkaupungiksensa. Kun tahtoi peräti hävittää sen arvon, joka
Jerusalemilla templinsä vuoksi oli, kielsi hän alamaisensa templiin
menemästä ja asetti maassansa kaksi epäjumalan-kuvaa. Nyt kansa lankesi
epäjumalien palvelukseen, vaikka ennostuneet Propheetat voimiensa
mukaan varoittivatkin sitä tämmöiseen ilkeyteen rupeemasta.
Pakanalliset kuninkaat sotivat voimakkaasti Israelin valtaa vastaan ja
sen viimeisen kuninkaan, Hosean hallitessa tuli Assyrialainen kuningas
Salmanassar ja valloitti koko valtakunnan. Itse Hosea kuningas ynnä iso
osa asukkaita vietiin Assyriaan vankeuteen, v. 722 e.Kr. Maahan jääneet
kansoittivat sittemmin Samarian ja kutsuttiin Samariiteiksi. Mutta
Juutalaiset eivät koskaan lukeneet näitä kansalaisiksensa.

Yhtäläinen onnen kohtaus kohtasi sittemmin myöskin Juudan valtakuntaa.
Onnettomat taistelukset pakanallisten muukalais-kansojen kanssa
heikonti sen voimia, niin että viimeinkin tuli Assyrian kuningasten
veron-alaiseksi. Hiskia kuninkaan hallitessa kukoisti valtakunta vielä
kerran; sillä Hiskia oli hurskas ja jumalinen; hän asetti rappiolle
jääneen templin-palveluksen vanhaan kuntoonsa, varusti ja linnoitti
Jerusalemia ja lakkasi maksamasta pakanalliselle Assyrian kuninkaalle
häpeällisen veron. Mutta eipä aikaakaan, niin huononi jälkeistensä
hallitessa valtakunnan olo huononemistansa. Juudan valtion viimeinen
kuningas Zedekia kohosi sotimaan Babylonin kuningasta Nebukadnezaria
vastaan. Mutta tämä lähestyi Jerusalemia ison sotajoukon kanssa ja
alkoi kaupunkia piirittämään. Tämä hänelle onnistui niin, että
valloitti kaupungin ja antoi hävittää kaikkia, myöskin tuon komean
templin ja Davidin linnan, ja viedä isoimman osan valtakunnan asukkaita
Babyloniin, v. 588 e.Kr. Turhaan oli Propheetta Jeremias varoittanut
Nebukadnezaria tästä siirtämisestä; ennustuksensa olivat käyneet
täyteen toteen ja hänen täytyi nyt kaupungin raunioilla itkein
valitella:

"Kuinka se kaupunki niin yksinäinen on, joka täynnänsä kansaa oli?
Hän on niinkuin leski; joka ylimmäinen oli pakanoitten seassa ja vallan
päällä maakunnissa, sen täytyy nyt veron alaisena olla. Zionin tiet
ovat autioina, kun ei kukaan juhlalle tule. Kaikki portit seisovat
avoinna ja hänen pappinsa huokaavat."

Näin tapahtui Juudan valtion surullinen häviö. Juudan kansan vankeus
Babylonissa kesti aina v. 536:teen saakka. Sinä vuonna saivat
Juutalaiset Persian kuninkaalta, Kyrokselta, joka oli Assyrian valtaa
kukistanut, luvan isänmaalle palataksensa. Kotiin palanneitten
ensimäinen työ oli uudesta rakentaa Jerusalemin hävitetyn templin.
Tästä aiasta alkaen oli Juudan kansassa kaikki halu epäjumalien
palvelukseen tauonnut. He olisivat kernaammin elämänsä ynnä kaikki
omansa heittäneet, kuin luopuneet isiensä uskonnosta. Mutta
valtiolliseen itsenäisyyteen eivät koskaan enään päässeet; ikipäiviksi
jäivät vierasten hallitsijoitten alamaisiksi. Vähän aian kuluttua
jälkeen templin rakentamisen, tuli taas uusi joukko kotiin pyrkiviä
Juutalaisia, joitten päämies oli Esra. Nyt rakettiin Jerusalemin
kaupunki uudesta ja Jumalanpalvelus asetettiin vanhalle kannalle. Mutta
tämä rauhallinen olo ei kauan kestänyt. V. 320 e.Kr. valloitti Ekyptin
kuningas Ptolomaio Palästinan, jonka nimen Kanaanin maa nyt oli saanut.
Mutta v. 197 e.Kr. täytyi Ekyptin kuninkaan jättää Palästinan
Syrialaisten haltuun. Nyt alkoi Juutalaisille kova aika, joka kesti,
kunnes Makkabeain sankarisuku pelasti heitä vieraasta orjuudesta.
Nyt saivat taas jonkunmoisen vapauden ja ominaisen hallituksen.
Ylimmäiset papit tulivat nyt hallituksen toimeen. Jesuksen Kristuksen
syntymä-aikana oli kyllä Juutalaisilla oma kuninkaansa, mutta olivat
Roomalaisten käskyn-alaisina. Kun ehtimiseen koettivat tästä
valta-herruudesta päästä, niin täytyi Rooman Keisari Titon vihdoin
viimeinkin, v. 70 jälkeen Kristuksen syntymän, kokonansa hävittää
Jerusalemin kaupungin. Tästä aiasta alkaen rupesivat Juutalaiset pitkin
maailmaa kulkemaan ja jo ensimäisen jälkeen Kristuksen nousevan
vuosisadan lopussa oli kummallinen eikä milloinkaan ennen nähty
näytelmä maailmalle tarjona: iso ja lukuinen kansa, jolla ei ollut
isänmaata. Sitten ovat Juutalaiset, sinne tänne hajonneina, oleskelleet
ilman vakinaisetta kotomaatta. He ovat kiinteästi pysyneet
uskonnossansa ja muutenkin tavoissansa. Keski-aian[1] raakoina aikoina
täytyi Juutalaisten usein kristillisissä valtakunnissa paljon vainoa ja
ahdistusta kärsiä ja meidänkin aikoina ovat he harvoissa maissa
päässeet samoihin oikeuksiin, kuin kristityt samassa maassa.

Semmoinen on tuon merkillisen ja melkein kummallisen Juudan kansan
historia. Tämän haltuun jätettiin Jumalan ensimäiset ilmestykset, tässä
kansassa saivat ne ikäänkuin leposian maanpäällä, kunnes oli aika
heidät kaikille maailman kansoille julistaa. Ja Juudan kansa, joka asui
itämaan epäjumalallisten kansojen keskellä, säilyttikin Jumalan hänelle
antamat ilmestykset kalliimpana tavaranansa. Kun kaikissa sen
aikaisissa kansoissa epäusko ja hirvittävä tapojenturmelus oli
valloille päässyt, niin pysyi vielä Heprean pienessä kansakunnassa usko
yhteen Jumalaan vakaana. Perheelliset avut, jotka voimme sanoa
ihmiskunnan kaunihimmiksi, kukoistivat myöskin Juudan kansassa.
Juutalaisissa oli myöskin hyvin varhain oikea Jumalan säätämä olo
vanhempien ja lapsien välille päässyt juurtumaan. Vanhoista aioista
olivat he myöskin viljelleet nuot muinaisuudessa aina yhdistetyt
ihannetaiteet, soitto, laulu ja tanssi. Davidin aikana olivat he
tottuneet itämaalliseen ylellisyyteen; hyvänhajuiset pihat tuoksuivat
vaatteista ja huoneista. Naisihmiset elivät kohtuullisesti ja enemmiten
yksinäisyydessä, viettäen aikansa kutomisella, jota olivat jo
Ekyptissä oppineet. Kertomus Salomonin templistä Pyhässä Raamatussa
(1 Kuningasten Kirja 6 luku) näyttää meille selvästi, että Heprealaiset
jo siihen aikaan olivat useihin koneisiin pystyneet. Davidin hallitessa
yltyi vaateitten ylellisyys yltymistänsä, niin että tämä kuningas
yhdessä virressänsä (45 Psalmi) taisi huuhdahtaa:

    "Ilo on kuninkaan tyttären loisto
    Hän on kultaisissa vaatteissa puetettu".



2. Intialaiset.


Kansojen vanhin historia on tiheään pimeyteen kätketty. Samaan aikaan,
kuin Heprealaisten vanhin historia alkaa, levisi myöskin toisia
kansakuntia muille maan äärille. Niin tiedämme jo Aaprahamista, että
hän oli tullut monien ulkomaanlaisten ruhtinasten tutuksi; Josephin
historiasta havaitsemme, että Ekyptissä jo siihen aikaan laadullinen
kuninkaanvalta oli päässyt toimeen. -- Vanhan aian merkillisempiä
kansoja on myöskin Intialaiset. Tiedot Intian historiasta ovat hyvin
vähäiset. Mutta sen selvästi havaitsemme, että Intialaiset, niinkuin
myöskin Kiinalaiset vuosituhansien kuluessa ovat jääneet melkein
samalle sivistyksen kannalle. Intia, Itä-intiaksi kutsuttu eroitukseksi
Länsi-intiasta, on ääretön iso maa täynnä kaikkia, mitä ihana luonto
ikänä voi tuottaa. Kirjotetuita tieto-lähteitä maan vanhimmasta
historiasta meillä ei ole; kaikki historiallinen tieto on saduista
tuotava. Kansan sisällisestä olosta on kuitenkin joksikin tarkat
tiedot, kun se meidän aikoina on melkein samallainen, kuin kansan
muinais-aikana. Intialaiset ovat jakauneet toisistansa tarkasti
eroitettuihin säätykuntiin, jotka kiinnittävät poian samaan
elatuskeinoon ja virkaan, jossa isä oli ollut. Semmoisia säätykuntia on
Intialaisilla neljä. Niihin kuuluvat ovat:

1. Braminit eli Papit. Kaikki taidot ja tiedot ovat näitten hallussa.
He ovat lääkäriä ja tuomaria ja johdattavat kaikki asiat. Tämä
säätykunta on kaikista sivistynein. 2. Kschetrit eli sotijat. 3.
Vaisyat eli ammattimiehet. 4. Sudrat eli palvelijat. Kansan alhaisin
sääty on Pariain, jotka ovat kaikista muista säätykunnista suljetut ja
kovimman ylenkatseen alaiset. Kaikki yhteisyys näitten onnettomien
kanssa on kovasti kieltty.

Että Intialaiset ennen ovat seisoneet jotensakin korkean sivistyksen
kannalla, todistavat vielä olevat tiedeitten ja taideitten
muistomerkit, jotka ovat muinaisista aioista säilyneet. Parhaamman
todistuksen Intian entisestä sivistyksestä antaa meille kansan jalot
runo-teokset, jotka ovat kirjoitetut tuolla pyhällä Sanskriti-kielellä,
joka jo aikaa sitten on kansan huulista kadonnut. Myöskin on
muinaisista aioista jäänyt jäljelle rakennuksia, joitten suuruus ja
jalous on kummastuttanut kaikkia nousevia sukupolvia. On, näet,
templiä, rotkoja ja pyramidia, joista muutamat ovat maan allekin
raketut. Näistä ovat merkillisimmät kallioon hakatut templit Elephanten
ja Salsetten saareilla. -- Vedas nimiset pyhät kirjat ovat Intialaisten
uskonopin alkutiedot. Näissä on oppi yhdestä kaikkivaltiaasta Jumalasta
ja sielunvaelluksesta pääkappaleina. Uskotaan, näet, sielun, ihmisen
kuoltua, muuttavan toisiin ruumiisin, myöskin eläimiin. -- Kansan
ominainen luonne on pysynyt jotensakin muuttumatonna. Velttous ja
hehkuvaisuus on ylinnä. Vierasten käskyjä noudattavat Intialaiset
useinkin omaan tahtoonsa melkein katsomatta.



3. Ekyptiläiset.


Ekyptin kansa on ensimäinen, josta sivistys ja viljelys on päässyt
muille maille leviämään. Kun Patriarkka Jakoppi vielä karjan-hoitajana
eleli päiviänsä, oli Ekyptissä jo täydellinen valtakunnallinen olo
muodostunut. Mutta kuin tämän maan luonto on niin erinomainen ja on
kansan edistymiseen ja sivistykseen meidän aikoihin asti paljon kossut,
niin on meidän ensiksi tämän kummallisen maan luontoa tarkasteleminen.

Ekyptin on Pohjois-ahrikassa ainoa maa, jonka läpitse iso virta
melkoiselta pituudelta juoksee. Maan viljelys ja satoisuus on kokonaan
tämän Nil nimisen virran vaikuttama. Sillä tämä voimallinen kymi tulvaa
joka vuosi kesä-aikana yli reunojensa ja peittää maan veteen. Silloin
täytyy asukasten paeta vuorien kukkuloille ja muille paikoille, joihin
tulvavesi ei pääse. Siellä sitten pysyvät, kunnes virta taas vetäytyy
takasin alaansa. Mutta tämä jättää mennessänsä viljamaille erinomaisen
höystävän lietteen, joka tekee pellot niin hedelmällisiksi, että, muuta
höystöä ja työtä kaipaamatta, antavat kylväjälle ihmeellisen runsaan
sadon. Tämä Nil-virran kastama alankomaa, joka myöskin kutsutaan Nilin
laaksoksi, on vanhastaan ollut oikea viljelyksen pesä. Viljelys on,
näet, virran juoksua seuraten, käynyt etelästä pohjaseen, niinkuin
vanhat muistomerkit vielä kylliksi osoittavat. Missä Ekyptiä
eteläisempänä Nilin molemmat haarat toisiinsa yhdistyessänsä tekevät
ison saaren, oli tuo ikivanha Meroe niminen pappein valtakunta. Tämän
valtion olivat ennen muinoin papit asettaneet ja, saatuansa kaiken
hallituksen käsiinsä, ruvenneet kaupankäynnillä kaukaisilla mailla
maata rikastuttamaan. Täällä sitten pääsi viljelys melkoiseen
kukoistukseen ja täältä sai myöskin Ekypti sivistyksensä alkusiemenet.
Ensi-alussa Ekypti ei ollut yhtä ainoata suurta valtakuntaa, vaan oli
moniin pienempiin jaettu, jotka sitten aikojen kuluessa yhdistettyinä
tulivat yhdeksi suureksi valtioksi, jonka pääkaupunki oli tuo mainio
Täbai, joka jo 1000 vuotta e.Kr. kutsuttiin "sataporttiseksi". Näissä
muinaisissa aioissa kukoisti tässä kaupungissa korkein sivistys, mikä
silloin maailmassa oli.

Näitten aikojen kuuluisimpia hallitsijoita Ekyptissa oli Sesostris
(1500 e.Kr.), joka valloitti Aasian kansat.

Pappien säätykunta oli muinaisista aioista Ekyptissä suuressa arvossa.
Tähän kuuluvat suvut olivat etevimmät ja rikkaimmat koko maassa. Heidän
omina oli myöskin kaikki laveimmat ja parhaimmat alustat. Kaikki virat
ja toimitukset, joissa tieteellistä oppia tarvitaan, olivat heidän
hallussa. Niin olivat he lääkäriä, tuomaria, rakentamisen johdattajia
j.n.e. Heiltä sai Moseskin kaiken oppinsa. Myös otettiin heidän
säätykunnasta kuninkaalliset neuvonantajat. Tällä lailla pääsivät
hallituksenkin asioissa perää pitämään. Pappien säätykuntaa likinnä
arvossa oli sotijain, joitten luku silloin, kuin valtakunta oli hyvissä
voimissa, meni aina puolen-miljonaan. Palkaksi saivat nämät alusmaita
nautittavaksi. Elatuskeinot eli ammatit olivat kolmannen lukuisimman
säätykunnan huostaan jätetty. Tähän kuului käsi-työläiset, taiturit ja
kauppiaat. -- Ekyptissä näemme siis olevan melkein samat kansalliset
laitokset kuin Intialaisillakin. Ekyptiläisillä oli aikaisemmin kuin
muilla kansoilla viisaat ja säveät la'it ja he antoivat siis muille
seurattavan esikuvan. Heidän uskontonsa oli epäjumalien Osiris'in ja
Isis'in palvelukseen perustettu. Näitten kuvat palveltiin yli koko
Ekyptin maan. Osiris kunnioitettiin sankarina ja maanviljelyksen
perustajana. Myöskin oli hän kuvauksena niistä luonnon voimista, jotka
tekivät maan hedelmälliseksi. Isis taas oli kuun kuva. Aivan
kummallinen tapa vanhoilla Ekyptiläisillä oli muutamien eläinten
kunnioitettaminen. Oli, näet, monta lajia eläviä, jotka sen hyödyn
vuoksi, joka ihmisillä heistä oli, pidettiin pyhinä. Semmoisia oli
kissat, käärmeet ja koirat y.m. Joka tahdollansa jonkun näistä elävistä
tappoi, rangaistiin kuolemalla. Mutta erinomaisessa arvossa pidettiin
kaksi sonnia, Apis Memphin ja Mnevis Heliopolin kaupungissa. Myöskin
epäjumalille uhrattiin sonnia. -- Ehkä tämmöinen ilkeä epäusko oli
päässyt Ekyptiläisiin juurtumaan, uskovat he kuitenkin, ihmisen elämän
jatkautuvan kuoleman jälkeen. Tämän elämän pysyväisyydestä eivät paljon
väliä pitäneet, mutta sitä enemmin pitivät kuoleman jälkeiset olot
arvossa. Sitä vasten olikin heillä iso huollenpito kuolleista ja
haudoista. Kuolleitten ruumiit balsamoittiin ja ovat semmoisinaan,
jolloin niitä kutsuttiin muumioiksi, säilyneet vuosi-sadat läpitsensä
meidän aikoihin asti. Balsamoittu ruumis käärittiin hienoon kankaasen
ja kasvot peitettiin naamarilla, johon kasvojen muoto oli kuvattu. Näin
verhottu pantiin muumia arkkuun kalliista puu-aineesta ja laskettiin
sitten hautaan. Haudat taas olivat isot maanalaiset luolat, jotka
tavallisesti olivat maakunnan läpi kulkevien vuori-selänneitten
juurella. He olivatkin haudoiksi hyvin sopivat. Nämät kuolleitten
lepokammiot ovat vielä meidänkin aikoihin asti säilyneet, kun elävien
asunnot jo aikaa ovat hävinneet.

Jo aikasin rupesivat Ekyptiläiset tähti-oppiin pystymään. He olivat
ensimäiset, jotka määräsivät auringon vuoden 365 1/4 päiväksi. Myöskin
on mittaus-oppi heidän keksimänsä ja lääkkiys-oppi pääsi heidän kautta
parempaan kuntoon. Heistä sai tuo kuvakirjoitus, josta nykyään kaikki
Ekyptin muistopatsaat ovat täynnä, alkunsa. Myöskin syntyi heistä
ylempi rakennus-taide, ehkä heidän synkeä mielenlaatunsa ja rakkaus
muinaisuuteen estikin heidät siinä taiteessa paljon edistymästä.
Rakennukset ovat hirvittävästä suuruudestaan kuuluisat. Maailman
mainiot ovat Pyramidit ja Obeliskit, nuot Ekyptiläisten jalot
muinaisuuden muistot. Obeliskit olivat nelikulmaiset, silitetyt
patsaat, jotka usein ulottuivat 200 jalan korkeaksi. Tämän
kiven-paljouden kuljettamiseksi ja asettamiseksi oli summattoman paljon
työväkeä tarpeella. Sentähden täytyi kansan rasittavilla päivätöillä
Pyramidin ja kuningasten hautojen rakennettaessa, menettää aikansa ja
voimansa. Niin puhutaan eräästä Keops-nimisestä kuninkaasta hänen yhtä
päätä pitäneen 100,000 ihmistä työssä rakentaaksensa pyramidin; ja
ilman tämmöstä väen-paljoutta ei olisikkaan semmoisia ihmetöitä voinut
syntyä.

Paitsi näitä rakennuksia löytyy myöskin maanalaisia teko-luolia, jotka
käytettiin asuin-huoneiksi tahi haudoiksi joko kansalle tahi
kuninkaille. Semmoisia katakombi-nimisiä hautoja oli kullakin
kaupungilla ainakin yksi, mutta toisinaan useatkin.

Tämä osuus Ekyptin historiasta, jonka nyt olemme kuvailleet, loppuu
8:teen vuosisataan e.Kr. Sen jälkeen valloittivat Etiopilaiset Ekyptin
maan, joka jo ennen oli jakaunut useampiin pienempiin valtakuntiin.
Ekyptiläiset kyllä loivat vieraan ikeen päältänsä, mutta entinen
kukoistus oli jo mennyt palaamattomiin. Tällä aialla tapahtuu vielä
tuon mainion Labyrintin rakentaminen. Tähän kuuluisaan rakennukseen
kuului kaksitoista peitettyä pihaa, puolentoista tuhatta maan päällä
olevata kammiota ja yhtä monta maan alle rakettua.

Muutamien vuosisatojen kuluttua noin v. 650 e.Kr. onnistui
Psammetikolle, päästä Ekyptiläisten itsevaltiaaksi. Nyt alkoi uusi
aikakausi Ekyptin historiassa. Muukalaiset, jotka ennen olivat olleet
maasta suljetut, pääsivät nyt vapaasti maassa liikkumaan. Kauppahalu
heräsi yht'äkkiä kansassa. Mutta eipä paljon aikaa suotu tälle uudelle
vireydelle, synnyttääksensä uusia voimia Ekyptin maalle. Jo v. 525
saivat Persialaiset koko maan haltuunsa. Ekyptin kansa, joka tähän asti
oli ollut kaikista maailman kansoista etevin, muuttui nyt yhä
vähäpätöisemmäksi. Kuninkaat olivat Persian läänitys miehet, kunnekka
Makedonian kuningas Aleksanteri Suuri v. 332 e.Kr. valloitti Ekyptin
maan. Mutta eipä aikaakaan, niin hajosi tuo iso Makedonialainen valta,
perustajansa kuoltua v. 323. Silloin otti Ptolemaio, joka oli ollut
Aleksanterin sotapäälliköitä, Ekyptin maan hallitaksensa. Siis oli
Ekypti taas päässyt itsenäiseksi valtakunnaksi, jommoisena se pysyi,
kunnes joutui Rooman käskyn-alaisiksi. Kuitenkin sai kansa pitää omia
kuninkaitansa aina vuoteen 31 saakka, jolloin maa tehtiin roomalaiseksi
maakunnaksi. Tästä aiasta alkaen hävisi tämä ihmeellinen maa historian
muistosta. Kansain-vaellusten aikoina, joista vasta tulemme puhumaan,
oli Ekypti milloin yhden milloin toisen kansan rääkättävänä, kunnes
yhdistettiin Turkin valtakuntaan, jonka alusmaana se tähän asti on
pysynyt. Viimeisellä vuosikymmenisellä ovat tieteet ja taiteet Ekyptin
maassa taasen syntyneet uuteen vireyteen ja voimaan.



4. Babylonilaiset ja Assyrialaiset.


Nuot Tigrin ja Euphratin virtain ympäriset maakunnat Aasiassa olivat jo
ikivanhoista aioista olleet viljelyksen hallussa. Tähän viittaa myös
tuo Pyhän Raamatun kertomus Babelin tornin rakentamisesta; Babel eli
Babyloni liki Euphratin virtaa, oli muinais-aian kuuluisampia
kaupunkia. -- Näiltä tienoilta lähtivät useat niistä valloittajista,
jotka kauhistuttivat koko Aasiata ja pakoittivat sen kansat valtansa
alle. Moseksen kertomukset mainitsevat Nimrod nimisen sankarin olleen
Babylonin valtakunnan perustaja. Tämän sanotaan ensiksi ruvenneen
Assyrian pääkaupungin Niniven rakentamiseen. Toiset alkutiedot sanovat
Ninon tämän valtakunnan perustajaksi. Hänen puolisonsa oli tuo mainio
Semirami, joka rakensi Babylonin kaupungin, tehden sitä mainion
komeaksi ja uljaaksi, ett'ei maalla mointa ollut. Kaupungin ympärys
oli 6 peninkulmaa. Jälkeiset kuninkaat mieltyivät semmoiseen
hehkuvaisuuteen, että hallitus kävi yhä riutuvaisemmaksi. Sentähden
taisivat Medialaiset helposti kukistaa viimeisen Assyrialaisen
kuninkaan Sardanapalin vajonnutta valtaa. Tämä sytytti linnansa tuleen
ja poltti itsensä tavaroineen päivineen tuhaksi, noin 900 e.Kr. Tulevina
aikoina pääsivät Assyrialaiset taas isoon valtaan, mutta historialla on
heistä varsin vaillinaisia tietoja.

Babylonian maa oli erittäinkin maanviljelykseksi sopiva. Iso joukko
suurempia ja pienempiä kaivantoja kulki joka haaralta maan läpitse.
vasta sittemmin, kuin Kaldaialaiset olivat saaneet Babylonin haltuunsa,
nousi tämä kaupunki siihen ihmeteltävään suuruuteen ja komeuteen, joka
teki sen maailman mainioksi. Entiseltä olevat rakennukset isonnettiin
vallan suunnattomiksi ja uusia mahdottomia ihmetöitä syntyi yhtä päätä,
semmoisia oli kaupungin korkeat ja leveät muurit, Semiramin rippuvat
yrttitarhat, jotka olivat korkeille ylevyyksille tehdyt.

Babylonilaisissa oli taipumus komeuteen ja hehkuvaisuuteen ylinnä. He
tuoksuivat hyvillä voiteilla ja pitivät sinettisormuksia sormilla ja
kädessä kaunistetuita sauvoja, joilla käsisiat olivat täynnänsä
kaikellaisia koristuksia, niinkuin lintuja, kukkasia y.m., jotka olivat
siihen leikatut. Heidän kalliit vaatteet, kauniit matot ja hakatut
kivet olivat vanhassa aiassa yli ympärin kehutut. Lavea kaupankäynti
sekä maalla että merellä teki Babylonin ison liikkeen keskupaikaksi,
johon se myöskin oli vallan sopiva, kun Persian merenlahti ei ollut
kaukana. -- Merkillinen tapa oli Babylonilaisilla, viedä sairaat
torille, että jokainen sivutsemenijä voisi neuvonsa antaa. Tytöt
tarjottiin huutokaupalla enimmän maksaville naitaviksi. Tämä naimis
kauppa tapahtui vuosittain joka kylässä, ja hinta, mikä kauniista
maksettiin, oli välistä hyvinkin suuri. Muutoin olivat Babylonilaiset
ikivanhoista aioista kehutut tiedoistaan ja taidoistaan, erittäinkin
tähtitieteessä. Sittemmin ruvettiin myös tähtiä jumalallisiksi
olennoiksi kutsumaan ja heitä palvelemaan.



5. Phoinikilaiset.


Phoinikilaiset eivät ole sota- ja valloitus-teoista vaan keksinnöistä
ja teollisuudesta maineensa saaneet. He asuskelivat eteläisessä
Syriassa pitkin välimeren kaitaa rannikkoa. Tästä meren likeisyydestä
syntyi heissä halu merenkulkuun ja kaupankäyntiin; he olivatkin
vanhimmilla aioilla ainoat, jotka jotain laveampaa kauppaa kävivät,
vaihettaen eri maitten tuotteet toisiinsa. Ensiksi rupesivat
merirosvoiksi välimerellä, mutta pian kuljeskelivat tätä merta
kauppioina. Vanhin kauppakaupunki tällä rannikolla oli Sidoni, mutta
pian tuli Tyro kaikkein mahtavammaksi kaupassa ja liikkeessä. Tyron
rikkaudesta, loisteesta ja kaupan-teosta antaa propheta Hesekiel
(27:ssä luvussa) komean kertomuksen. Muut Phoinikilaiset olivat yhtä
vireät ja vilkkaat. Matkoiltansa toivat kotiinsa tinaa ja merenpihkaa
eli merenkultaa (joka vanhaan aikaan kutsuttiin elektroksi). Nämät
aineet oli heidän kaukaisista maista tuominen. Tinaa saatiin Britannian
saarista ja merenpihkaa luultavasti Itämeren rannikoilta. Toiselta
puolelta taas purjehtivat punaisesta merestä rikkaille etelämaille,
onnelliseen Arapiaan ja Intiaan.

Yhtä lavea oli myöskin Phoinikilaisten maakauppa, jota matkajoukoissa
eli karavaanissa käytiin Aasian kaukaisimmissa paikkakunnissa.
Tämmöiselle matkajoukolle myivät Jaakopin poiat Joseph veljensä.

Näin saivat Phoinikilaiset pitkin maata ja merta kaiken maailman
kalliimmat tuotteet, niinkuin kultaa, kalliita kiviä, helmiä, kanelia ja
suitsutuksia, jotka käytettiin pyhillä uhrilla. Tämän lavean kaupan
tueksi asettivat he siirtokuntia milloin minnekin. Tämmöisiä
Phoinikilaisten asettamia siirtokuntia oli Kretassa, Siciliassa,
Sardiniassa ja muilla Keskimeren saareilla ja erittäinkin Espanian
eteläisellä ja läntisellä rannikolla. Tässä syntyi noin v. 1100 e.Kr.
tuo kuuluisa Cadiz. Mutta Phoinikilaisten etevin siirtokunta oli
Ahrikan pohjois-rannikolle perustettu Karthago. Näin näemme jo kansojen
hämärässä muinaisuudessa pitkin Keskimeren rantamaita vahvoja
kaupunkia, joitten satamat oli täynnä liehuvia laivanviiriä, ja
kaukaisissa santakorvissa havaitsemme joka haaralle kulkevia
matkajoukkoja.

Mutta yhtä ison maineen ovat Phoinikalaiset keksinnöillänsä ansainneet.
Heistä luullaan lasin keksintö syntyneen. Tämä aine kuitenkin
muinaisuudessa ei niin yleisesti käytetty kuin meidän aikoina.
Sittemmin keksivät he purpura-värin, joka saadaan purpura-simpsukan
nesteestä. Tämä purpura-neste käytettiin ainoasti kangasten
värjäykseksi. Luultavasti on myöskin heistä luvunlasku, raha ja
puustavinkirjoitus saaneet alkunsa. -- Phoinikilaiset eivät
itsenäisyytensä aikana olleet yhtä valtakuntaa, vaan olivat jakauneet
moniin omavaltaisiin kaupunkikuntiin, joilla olivat omat
perintökuninkaansa. Näitten valta taas oli la'issa hyvin tarkkaan
määrätty ja rajoitettu. Näistä kaupungista oli -- kuten jo mainitsimme
-- Sidoni ja Tyro etevimmät. Sittemmin antautuivat Phoinikilaiset
Persian vallan alle ja tulivat näin tämän valtion onnen ja
onnettomuuden osallisiksi. Vihdoin viimeinkin oli heidän Rooman valtan
myöntyminen.



6. Persialaiset.


Mediläiset, Bakrilaiset ja Persialaiset, jotka asuivat useimmissa
Tigrin ja Indon välisissä maakunnissa, olivat alkuansa ainoastaan yhtä
kansaa, nimeltä Arilaiset; myöskin ovat he Zendkielestä, joka oli
heille yhteinen ja siis yhdisti heidät yhteen kansaan, saaneet
nimitykseksi Zend-kansan. Ensiksi oli Mediläiset näistä etevin,
kunnekka Kyro kuningas, kukistettuansa Mediläisten valtaa, perusti
Persian suurta valtakuntaa, v. 559 e.Kr. Persialaisten uskonto on
mainion Zoroasterin tekemä, joka eli 8:nessa vuosisadassa e.Kr. Hän
antoi samaten kuin Moses, yhdessä uskonopilliset ja valtiolliset
säännöt, jotka ovat Zendavesta nimiseen kirjaan kirjoitetut. Tämä
Zend-kansan pyhä kirja on vasta sata vuotta sitten löydetty ja tutuksi
tullut.

Zoroaster ei määrännyt jumalanpalveluksessa mitään epäjumalan-kuvain
palvelusta ja templin rakentamista. He jumaloitsivat kuvallisesti valoa
ja tulta, jonka synnyttäjä kutsuttiin Ormuzd'iksi. Nämät Ormuzd'in
Palvelijat olivat uutteria maanviljeliöitä, josta voimme arvata, kuinka
paljon tämä uskonto vaikutti Zendkansan sivistymiseen.

Zoroasterin la'in mukaan on kansa, niinkuin Intiassakin jaettu neljään
säätykuntaan: papit, sotijat, maanmiehet ja ammattimiehet. Papit eli
Magit olivat, niinkuin itämaissa ainakin, suuressa arvossa. Heidän
hallussa olivat rukouskaavat, joilla Ormuzd ylistettiin; ainoastaan
heidän kautta olivat rukoukset ja uhrit mahdolliset. He olivat
kuningasten neuvonantajat sekä hengellisissä että maallisissakin
asioissa. Kuningas taas pidettiin korkeana yliluonnollisena olentona,
ikäänkuin Jumalan siaisena maan päällä. Vaikea oli päästä hänen
puheelle; hän oli maan ja kansan täysivaltainen herra. Jokainen sana,
kuin suustansa lähti, pidettiin niin tärkeänä, ett'ei saanut jäädä
unohduksiin, vaan kirjoitettiin ylös. Sentähden oli kirjoittajia aina
ympärillänsä. Myöskin suurilukuinen vartia-väki ympäröitsi hänen.

Persian kuningasten tavalliset asuntopaikat olivat Ekbatana, Susa ja
Babylon, jotka vaihettelivat toisiinsa sen mukaan, mitä vuodenaiat
vaativat. Kuningasten hautausmaa oli Persepolissa, joka oli ikäänkuin
kuolleitten pääkaupunki. Kukin ruumis sai täällä oman, välistä
vuorenkylkeen hakatun, asuntonsa, johon ei ainoastaan kaikki, minkä
elävä ihminen ruumiin ravinnoksi tarvitsee, vaan myöskin iso joukko
kultaa ja hopeata oli hänelle pantu. Kaiken tämän hyvän suojellaksensa,
seisoi haudoilla suurilukuinen vartiaväki. Vielä meidänkin aikaiset
katsastavat kummastuksella ja kunnioituksella noitten suunnattomien
rakennusten raunioita.

Valtakunnan yhä karttuva laveus synnytti hallitus-muodon, joka vielä
meidänkin aikoina Aasiassa tavataan. Kunkin maakunnan haltiaksi pantiin
maaherra eli Satrapi, jolle annettiin iso valta. Mutta jos tämmöinen
mies joutui kuninkaan vihoihin, antoi kuningas usein kohdakkoon
kaulansa poikki lyödä.

Persialaisilla oli jo ikivanhoista aioista yleinen tapa, pitää
syntymäpäivänsä suurimmassa arvossa. Myöskin köyhillä oli semmoisena
päivänä runsaammat atriat kuin tavallisesti. Viiniin oli Persialaiset
sangen mieltyneet. Heillä oli tapana, juomingissa tärkeitä asioita
keskustella. Toisiansa tavatessa olivat heillä monenlaiset
tervehdykset. Kaksi ystävää suuteli toistansa; muut tutut suutelivat
toisiansa poskille; alhaissäätyinen lankesi vallassäätyisen edessä
maahan. Poikalapset olivat aina ikänsä kuudenteen vuoteen asti äitien
huostassa eivätkä olleet tähän saakka silmäiltävänäkään. Mutta nyt
ottivat isät heidät kasvattaaksensa ja opettivat heitä jousimiehiksi ja
ratsastajiksi.

v. 336 e.Kr. kukisti Makedonialainen kuningas Aleksanteri Suuri,
tehdessänsä kuuluisan retkensä Aasiaan, tämän mainion Persian
valtakunnan. Makedonialainen valtio hajosi 320, mutta Persian valta ei
voinut isoon aikaan toipua. Vasta v. 226 jälkeen Kristuksen syntyi
Persian valtakunta uudestansa. Tällä väli-aialla (v:sta 320 e.Kr. --
v:teen 226 j.Kr.) oli Persian maa ollut ensiksi Syriläisten ja sitten
Partilaisten vallassa. Uusi valtakunta pääsi vähitellen hyvään voimaan
ja kuntoon. Mutta eipä aikaakaan, niin vaipui onnensa, kun
uskonnostansa innolliset Arapialaiset rupesivat maata hätyyttämään. V.
651 j.Kr. tehtiinkin Persia arapialaiseksi alusmaaksi. Myöhemmin v. 1395
valloitti mainio Mongolin ruhtinas Timur eli Tamerlan myöskin Persian
maan ja liitti sen äärettömään valtakuntaansa. Persian Shakit eli
kuninkaat pääsivät noin v. 1500 itsenäisiksi hallitsijoiksi, mutta
kuitenkin koettivat Turkin Sultanit eli Keisarit kauan aikaa pitää
tämän itsenäisyyden riidan alaisena. Tästäpä syttyi alinomaisia sotia
Turkin ja Persian välillä. V. 1722 oli Persia kokonansa Turkin
käskynalainen. Sotasankari Shak Nadir saatti vihdoin viimeinkin v. 1735
maan Turkin valtaherruudesta itsenäiseen oloon, johon viimeisinä
aikoina ainoastaan venäläiset ovat koettaneet sekaantua.



7. Skythiläiset.


Tällä nimellä nimitettiin muinaisuudessa kaikki ne raa'at ja sotaiset
kansat, jotka asuskelivat koko tuossa hämärässä melkein tuntemattomassa
maakunnassa Mustan ja Kaspian merten pohjoispuolella. Ne jotka asuivat
likinnä Mustaa mertä pitivät vakinaisia asuntopaikkoja, eläen
maanviljelyksestä; muut skytiläiset kansat olivat paimentolaisia.
Kaikki nämät kansat kuuluivat Mongolilaiseen kansanluokkaan; nenänsä
olivat sisään painetut ja poskensa jotensakin suuret, itse olivat
luonteeltansa tuimat ja salaiset. Vangiksi tehdyistä vihollisista
uhrattiin yksi kustakin sadasta. Tapettuansa ensimäisen vihollisen,
joi Skytiläinen hänen vertansa. Kaikista hänen tappamista vihollisista
vei hän päät kuninkaan luokse, saadaksensa häneltä jonkun osan
sotasaaliista. Sillä jos ei hän olisi nämät kuninkaan nähtäviksi
vienyt, niin eipä tämä olisi voinut urostöitänsä arvostellakkaan.
Ankarimpien vihollistensa pääkalloista tekivät he juoma-astioita, jotka
rikkaat antoivat sisäpuolelta kullata. Skytiläisten tuima luonne
näyttäikse myöskin siitä, miten tekivät liittoa ja kuningasten ruumiit
hautasivat. Liittoa tehdessään kaatovat viiniä astiaan ja vihleksien
hiviäänsä antoivat he veren pisaroita viinin sekaan. Tähän sekoitukseen
kasti sitten kukin liittolainen sota-aseitansa ja viimein joivat kaikki
siitä tehden pitkiä rukouksia. Kun kuningas kuoli, niin rumiinsa
balsamoittiin ja päällystettiin vahalla; sitten vietiin se sukukuntien
ympäri ja kaikkien, joitten tykö tuotiin, piti kerimän hiuksensa,
viiltämän otsaansa ja nenäänsä, jopa sysäämän nuoli vasemman kätensä
läpitse. Ruumiin viereen haudattiin myös yksi puolisoistaan,
juomanlaskija, talliherra ja muut kuninkaan lähimmät palvelijat. Mutta
vuoden kuluttua tapettiin vielä viisikymmentä kuninkaan parhaita
palvelijoita ja viisikymmentä kauniimpia hevoisiaan. Näitten ruumiit
sitten täytettiin jonkunmoisella aineella ja seiväs sysättiin kunkin
läpitse ja pantiin sitten pitkänä ratsurivinä haudan ympärillä
vartioimaan.

Vasta myöhään onnistui Persialaisille ja sittemmin Aleksanteri Suurelle
Skytiläiset valtansa alaisiksi pakoittamaan. Siitä aiasta rupesivat
enemmin sivistykseen ja viljelykseen taipumaan.

Ennen kuin jätämme Aasian ja Ahrikan kansoinensa, mainitsemme vielä
muutamia sivukansoja, jotka vanhassa aiassa ennen Kristuksen syntymää
olivat tutut. Näistä on Armenialaiset, jotka olivat Persialaisille ja
Mediläisille heimoa, muistettavia; myöskin Partilaiset, Phrygiläiset,
Paphlagonilaiset ja Kappadokialaiset, jotka sittemmin kuuluivat Persian
valtakuntaan, eivät ole vallan muistamattomuuteen heitettäviä.



8. Hellenat eli Kreikkalaiset.


Kun Aasian ja osaksi myöskin Ahrikan kansat jo olivat jättäneet
maailmalle tuhatvuotisen historian, silloin oli vielä Euroopan
mannermaa kansoittamaton ja viljelemätön. Jo oli Juudan kansassa Moses
perustanut Jumaluusvallan maan päälle ja uskonopillisella ja
valtiollisella la'in-laatimuksellaan tehnyt muistonsa iänikuiseksi. Jo
olivat Ekyptissä, Phoinikiassa ja Babyloniassa tiedeitten ja taidetta
harvat siemenet ruvenneet orastamaan, kun Eurooppa vielä oli kolkkana
autiomaana. Ensimäiset asukkaansa näyttävät vähä-aasiasta tulleen,
josta he ensiksi pääsivät Hellaan saarentoon eli Kreikanmaahan;
jälkeenpäin levisivät skytiläiset kansat Mustan Meren toiselta puolelta
pohjaseen päin. Hellenat eli latinaisella nimityksellä nimityt,
Kreikkalaiset edistyivät pian kaikin puolin niin, että he kaiken
maailman kansoista ovat ansainneet melkein suurimman kunnian:
Hellenoista on kaikki viljelys, sivistys ja tiede, jonka pesäksi
Eurooppa sittemmin muuttui, lähtenyt. Tämän kansan suurin kunnia on,
että se kaikista tän aikaisista kansoista saatti tieteet ja taiteet
suurimpaan kuntoon, ja edistytti ihmisluonteen hyvät avut siihen
määrään, johon niitten ilman korkeammatta ilmestyksettä ja siitä
syntyneettä siveysla'itta oli mahdollinen päästä.

Ei mikään kansa ole niin rikas muinaisaian saduista, kuin Hellenain,
eikä ole millään kansalla nämät lapsuuden aikansa muistot niin
nerokkaat ja arvolliset, kuin juuri Kreikan kansalla. Vanhimmissa
aioissa eivät nimet, Hellena ja Kreikkalainen olleet tavalliset, sillä
Hellenat elikkä Kreikan ensimäiset asukkaat olivat Pelasgit, jotka
elivät maanviljelijöinä. Nämät rakensivat mahdottoman suuret muurit
äärettömistä kivimöhkäleistä, joitten jäännökset ovat säilyneet aina
meidän aikoihin asti. Heidän etevin epäjumalan kuva oli Zeus Dodonasta,
jota paitsi myöskin muita epäjumalan kuvia palveltiin. Aikojen kuluessa
täytyi Pelasgien vetäydä takasin muitten kansojen edestä, jotka
sittemmin ottivat yhteisen nimen: Hellenat. Mutta paitsi näitä tuli
muista maista muukalaisia meren ylitse. Nämät toivat mukaansa
kaikenlaisia taideta Kreikanmaahan. Noin v. 1550 e.Kr. sanotaan
Cekropsin tulleen Saisin kaupungista Ekyptistä ja laskenut maalle
Attikaan. Hän pidetään Attikan valtion perustajana ja luullaan tänne
toimittaneen uskonoppia, maanviljelystä ja lakia, ja myöskin asettaneen
avioliitot paremmalle kannalle. Phoinikiasta tuli melkein samaan aikaan
Kadmo Boiotiaan, tuoden mukaansa tiedon puustavikirjoituksesta ja
muista sivistyksen keinoista. Samaan aikaan nousi Danas Ekyptistä
maalle Argoon likitienoille ja perusti tänne valtakunnan, jossa
sittemmin Kreikan etevimmät sankarit syntyivät. Näistä kuuluisin oli
Herkule, joka tällä Hellenain sankari-aiailla pidettiin suurimmassa
kunniassa, kun muka oli vapauttanut maat hirviöistä ja rosvoista ja
siis päässyt aikakautensa hyväntekijäksi.

14:nnellä vuosisadalla e.Kr. tuli Pelopi vähäaasiasta hänestä
nimitettyyn Peloponeson saarentoon. Jälkeläisensä ottivat haltuunsa
tämän saarennon parhaat maakunnat, Elidin, Argolidin ja Lakonian, jossa
myöhemmin Spartan kuuluisa kaupunki syntyi. Attikan valtion oikea
perustaja sanotaan olleen Teseo niminen sankari, josta vanhat sadut
paljon kummallista kertovat. Tämän satuaian loistavista urostöistä on
mainittava Hellenain kuuluisa sotaretki Trojan eli Ilion kaupunkiin,
joka on vähä-Aasiassa.

Paridi, Troian kuningas Priamon poika, oli Spartasta vienyt Menelao
kuninkaan puolison nimeltä Helena. Tämä konnantyö nostatti koko
Kreikanmaan vihoihin. Kaikki ruhtinaat, erittäinkin Odysseu Itakan
saaresta kohosi tästä häväistyksestä kostoa hakemaan. Nyt koottiin iso
sotajoukko, joka kahdella sadalla laivalla vietiin Aasiaan. Mutta
Troian kaupunki oli lujilla muurilla linnoitettu ja sen vallit ja
tornit olivat hyvässä kunnossa. Priamon vanhin poika, tuo mainio
Hektori, oli melkeän sotajoukon johdattajana. Ei voinut siis
syttyneestä sodasta niin pian loppua tulla, kuin Kreikkalaiset ensin
olivat toivoneet. Kymmenen vuotta tämä kauhea sodanmelske sanotaan
kestäneen, ennenkuin Hellenat petoksella valloittivat kaupungin ja
hävittivät sen tykkänään v. 1184 e.Kr. Tämän tehtyänsä palasivat
Kreikkalaiset Helenan kanssa kotiinsa. Tästä sodasta ynnä Hellenain
paluumatkasta on yksi Kreikan vanhimpia ja kuuluisampia runoilijoita
Homero tehnyt kaksi suurta Iliadi ja Odysseia nimistä runoelmaa.
Viimeisestä, joka kertoo Odysseon kummalliset vaiheet kotimatkallansa,
otamme muutamat seikat esitelläksemme, jotka voivat meille antaa
jonkunmoisen kuvauksen Kreikkalaisten oloista tällä aialla.

Kun tiedot merenkulussa vielä tähän aikaan olivat hyvin vaillinaiset,
täytyi Odyssean paljon harhamatkoja kulkea, ennenkuin pääsi pieneen
saareensa ja perheensä tykö. Ensiksi joutui hän Ahrikkaan, josta hän
tuulen ajamana tuli Kyklopi-nimisten ihmissyöjäin luokse. Kavaluudella
pääsi hän kuitenkin heitä pakoon. Sittemmin kulki hän Sirenain saaren
sivutse. Tämän aikaiset sadut sanovat näitten olleen neitikasvoisia
hirviöitä, jotka piiloskelivat veden alla, koettaen ihanoilla
lauluillaan houkutella sivutsekulkijat tykönsä. Näistä tuli Odysseulle
kova vastus. Hänen täytyi pistää vahaa kumppaniensa korviin ett'eivät
kuulisi lumojain lauluja. Itsestänsäkin ei muuta neuvoa nähnyt, kuin
sitoa ruumiinsa purjepuuhun kiinni. -- Myöskin joutui hän
haaksirikkoon, josta kuitenkin pelastettiin, kun merenlaineet heittivät
hänen erään saaren rantaan. Sieltä löysi hänen kuninkaan tytär
Nausikaa, joka piikoinensa oli vaatepesossa. Tämä vei Odysseun
kuninkaan hoviin, jossa hän ystävällisesti otettiin vastaan. Sen
aikaisten tapojen mukaan istui hän pesään tuhkaan; kuningas itse meni
tykönsä, tarttui käteensä ja vei vierasten joukkoon ruu'alle. Sitten
tuli naispalvelija korea kultainen vesiastia ja hopeainen pesumalja
kädessä ja kaasi hänen kättensä päälle vettä, jopa asettikin eteensä
pienen pöydän. Sinne pani edeskäypä sitten leipää, lihaa ja kasvuksia
ja juomakaataja antoi hänelle vedensekaista viiniä. Nytpä uhrattiin,
joka tapahtui niin, että muutamia viinin pisaroita kaadettiin maahan ja
maljat juotiin pohjaan. Toisena päivänä sai Odysseu suuria lahjoja, kun
sanoi, kuka oli. Kuningas varusti hänelle laivan, jolla vihdoin
viimeinkin pääsi kotiinsa. Täällä nyt tapasi perheensä, oltuansa monta
vuotta poissa. -- Tästä kreikkalaisen runoilijan kertomuksesta näemme,
mimmoisissa selvissä ja suorissa oloissa maailman ylimykset siihen
aikaan elivät. Nyt kääntykäämme Hellenain historiaa tarkastelemaan.

Vuosisatoja kului vielä jälkeen Troian hävittämisen, ennenkuin voimme
sanoa Kreikan historian luotettavaksi. Vähitellen syntyi tuo
Kreikkalaisten omituinen luonne, joka ensiksi osottaikse
yksivaltaisuuden muuttamisessa toisiin hallitus-muotoihin. Sillä tähän
saakka kaikissa Aasian ja Euroopan kansoissa ei ollut muuta
hallitusmuotoa, kuin kuninkaan-valta, joka useinkin oli vallan rajaton.
Mutta Kreikkalaisten keskellä syntyi aikojen kuluessa seuraavia uusia
hallitus-muotoja. 1. Ylimysvalta, joka on semmoinen että kaikki
hallitus on valtion ylimysten käsiin annettu. 2. Harvavaltaisuus, kun
ainoastaan muutamat ovat anastaneet korkeimman vallan. 3. Kansavalta,
kun koko hallitus on itse kansan kädessä, ja 4. Alhaisvalta, kun
alhaiso hallitsee ilman rajoituksetta.

Kreikka oli jo ensi-aioista jakaunut moniin erityisiin valtioihin,
joissa milloin yksi milloin toinen näistä hallitusmuodoista pääsi
voimaan. Kaikkien etevimmät valtiot olivat Sparta ja Atänai. He tulivat
pian koko Kreikan johdattajiksi. Kreikan historian loistavimmalla
aikakaudella ovat muut kaupungit ja maakunnat ainoastaan näitten
voimakasten valtojen liittolaisina pidettävät. -- Spartassa pysyi
kuninkaallinen valta vielä järkähtämättömänä, kun tämä hallitusmuoto jo
melkein kaikista muista Kreikan valtioista oli hävinnyt. Siellä oli
kaksi kuningasta hallituksen johdattajina. Mainio Lykurgo kuningas
rupesi tämän valtion la'inlaatijaksi. Hänelle oli, näet, matkoillansa
muilla mailla karttunut paljon kokemusta ja tietoa. Myöskin oli hän
päässyt aikansa viisaimpien kanssa ystävyyteen. Ensiksi järjesti hän
perintökuninkain ja kansankokousten väliseikat sillä tavalla, että
asetti "vanhain neuvoskunta" -nimisen valtiolaitoksen. Kunkin jäsenen
piti oleman kumminkin kuuskymmenen vuoden vanha. Kuninkailla oli kaksi
tärkeätä etuisuutta: sotajoukon johdattaminen sodassa, jossa heillä oli
rajaton itsevaltaisuus ja ylimmäinen papinvirka. Lykurgo jakoi maan
uudestaan ja muutti siis vanhat nautinto-oikeudet toiselle kannalle.
Hän sääsi, ettei mikään maan-omistaja saisi myydä alaansa, vaan olisi
velvollinen kuolemansa jälkeen jättää tämä vanhimmalle poiallensa
perittäväksi. Mutta suurimman huolen ja tarkastuksen alaiseksi teki hän
lapsenkasvatuksen, joka tykkänään muuttui valtio-asiaksi. Jokaista
äsken syntynyttä lasta katseltiin tarkasti, olisiko siitä ihmisen
alkua. Jos lapsi sitten oli rujokas eli muutoinkin heikko, heitettiin
se nälkään kuolemaan, sillä Lykurgo ei kärsinyt muita kuin norjia ja
terveitä kansalaisia. Lapset pysyivät äitiensä holhottavina aina 7:teen
vuoteen asti. Sillä aikaa täytyi heidän alastomina leikkiä laskea ja
paljaina levätä ruokoheinillä, jotka heidän itse omin käsin oli
virrasta tuominen; ainoastaan talvisaikana oli heille suotu muutamia
lämmittäväisempiä ruohoja vuoteellensa panna. Seitsemännestä vuodesta
alkaen otti valtio lapset kokonaan huostaansa. Nyt elivät poikalapset,
luokkiin jaettuina, muutamien hallituksen asettamien peräänkatsojien
hoidossa, joilla taas oli päällikkönsä, jonka virkaa joku etevimmistä
ja kunniotettavimmista kansalaisista toimitti. -- Näinpä syntyi
kaikissa yksi henki ja yksi mieli, joka teki tasuuden omaisuudessa
mahdolliseksi.

Vanhojen kunnioittaminen painettiin syvästi nuorten mieleen. Jokaisen
nuorukaisen piti, kadulla kulkiessa, seisahtuen vastata kunkin vanhan
kysymykseen, minkä matka ja mikä tehtävänä. Myöskin oli vanhojen
seuroissa nuorukainen kielletty mitään puhumasta, ellei häneltä
kysytty. Samoin kuin lapset totutettiin nälkää, valvomisia, kuumuutta
ja kylmyyttä kärsimään, piti heitä taivutettaman ruumiillisia tuskia
sietämään. Sentähden otettiin täällä tavaksi, joka vuosi julkisesti
ruoskoilla hosua poikalapset, jotta veri purskahti ulos. Tämmöisessä
tilaisuudessa ei saanut rääkkäyksen alainen olla tuskistansa
tietävänänsäkään. Mutta tämmöinen erinomainen jylseys ja kovuus ei
ollut tapana ainoastaan nuorison kasvattamisessa, vaan kesti koko
miesten elin-aikana. Lykurgo sääsi, että atriat piti oleman julkiset ja
kaikille Spartalaisille yhteiset. Näitten atriain kustantamiseen piti
kunkin kansalaisen joka kuukausi antaman joku määrä hedelmiä ja viljaa.
Ei kukaan tohtinut olla poissa tästä atriasta, jonka esimäinen
ruoka-laji oli tuo kuulusa musta liemi, joka oli sianpaistista, verestä
ja suolasta keitetty.

Lykurgo kielsi kulta- ja hopearahaa käyttämästä ja sen siaan asetti hän
rautaa rahan tapaiseksi, että muka tämän suuri paino estäisi ylellistä
kaupanliikettä. Spartalaisten ymmärrykselliseen opetukseen ei kuulunut
muuta, kuin kirjoitus-oppi välttämättömiin tarpeisin ja muutamia
sotaisia ja pyhiä lauluja, joita lauloivat juhlallisuuksilla ja
tappelumelskeesen karatessa. Puheliaiuustaitoa ylenkatsoivat, mutta
koettivat jo nuoruudessa teroittaa lasten ymmärrystä, totuttaen heitä
ajatukseen ja miettimiseen.

Kun nyt omituisuuksiensa kautta paljon erisivät muista Kreikan
asukkaista, ei ole ihmeeksi katsottava, että heissä syntyi halu niistä
eron saamaan. Olikin, näet, heissä semmoinen sodan-into, ett'eivät
pelänneet ilman toisten kansojen avutta sekaantua sotaan ulkomaalaisten
kanssa. Lakinsa, joka edistytti ruumiin terveyden, oli vallan omansa,
kunnollisia soturia kasvattamaan. Myöskin oli muita laitoksia, joitten
tarkoituksena oli tehdä kansa sotaiseksi ja saada se sodan
kauhistuksiin mieltymään.

Sotaleirissä oleskeleminen oli oikea juhlallisuus. Täällä lannistui
vähän tuo elämän kovuus ja tarkkuus ja olonsa tuli vapaammaksi. Sodan
saalis antoi heille varaa jonkinmoiseen ylellisyyteenkin erittäin
ruuassa. Purpuravärinen puku, johon Spartalaiset sodassa olivat
vaatetetut, seppeleet, joilla tappeluun mennessänsä koristivat
hiuksensa, huilujen sointo ja laulujen kajahus, joka innostutti heitä,
vihollisten vastaan rientäessä, kaikki tämä teki tuon muuten
kauhistavan ja peloittavan sodan heille oikeaksi riemujuhlaksi.

Mitkä urhoollisesti sotien kaatuivat tappelutanterella, haudattiin
laakeripuun oksilla seppelöittyinä. Mutta vielä isompi kunnian-osoitus
oli se, kun joku purpuravaatteisin käärittynä laskettiin hautaan.
Ainoastaan sodassa kaatuneitten haudoille saatiin nimet panna. -- Mutta
pelkurit tulivat kovimman pilkan ja häväistyksen alaisiksi. Joka oli
rivistänsä paennut, suljettiin kaikista voimistelemisen harjoituksista,
ei saanut mitään ostaa eikä myydä, tahi pantiin johonkuun yhteiseen
paikkaan kilpi kädessä seisomaan sivutsemenijäin pilkattavaksi. Lykurgo
määräsi myös, ett'ei kaupungilla saisi olla muuria eli muita
linnoituksia; kansalaisten urhoollisuus olisi muka oleva sen ainoana
turvana. Tämä yleinen sodanhalu oli myös syynä siihen, ett'ei mikään
vapaa ihminen ryhtynyt mihinkään käsityöhön eikä maanviljelykseen, vaan
jättivät semmoiset toimet kokonaan orjille, jotka muutoinkin pahasti
kohdeltiin.

Muutamia vuosisatoja Spartaa myöhemmin sai myöskin toinen kreikkalainen
päävaltio, Atänai, uuden lakilaatimuksen ja hallitusmuodon. Jo aikasin
oli Atänassa syntyvä tasavaltainen henki pakoittanut kuninkaanvaltaa
peräytymään. Viimeisen kuninkaan, Kodron kuoltua, kumottiin koko
kuninkaanvalta ja sen siaan asetettiin arkonta-niminen hallitusmies
jonka piti hallituksestansa tiliä tekemän. Alussa valittiin tämä
ylimmäinen virkamies elinaikaiseksi mutta pian määrättiin tämä
virka-aika kymmeneksi vuodeksi ja vuodesta 682 e.Kr. valittiin yhdeksän
arkontaa, joitten virka-aika ei kestänyt muuta kuin vuoden aikaa. Mutta
vielä puuttui Atänalaisilta sopivia lakia. Semmoisia antoi nyt viisas
Soloni kansalaisillensa v. 594 e.Kr. Hän jakoi ihmiset varallisuutensa
jälkeen neljään luokkaan. Ainoastaan kolme näistä taisivat
valtiovirkoja toimittaa; neljännellä, joka oli kaikkien lukuisin, oli
niinkuin muillekkin oikeus kansankokouksissa huutonsa antaa. Näillä
kokouksilla oli rajatoin valta kaikissa hallituksen asioissa. Sillä
näissä vahvistettiin kaikki la'it, päätettiin sotaan ja rauhaan
kuuluvista seikoista, valittiin kaikki virkamiehet j.n.e. Kun joka
miehellä täällä olivat samat oikeudet niin oli kunkin Atänalaisen
huudolla arvonsa. Sentähden koettikin Soloni tehdä kansalaisoikeuden
saamisen vaikeaksi. Hengen-uhalla kiellettiin ulkomaalaiset
kansankokouksiin tulemasta. -- Varsinainen tuomio-istuin, jossa
rikokset rangaistiin, oli Areopago, jonka istunnot tapahtuivat öisin.

Solonin etevimpiä sääntöjä oli se, että jokainen kansalainen sai
omaisuudestansa jälkeenpäätöksen eli testamentin tehdä, mikä ennen oli
ollut kielletty. Nyt vasta muuttui omaisuus omistajan oikeaksi omaksi.
Ei tarvinnut kenenkään isäänsä vanhoilla päivillä elättää, jos ei tämä
ollut opettanut hänelle mitään elatuskeinoa. Lasten kasvattamisen
heitti Soloni kokonansa vanhempien huoleen. Mutta voimistelemisen oppi
oli myös Atänassa pää-asia lapsen kasvattamisessa.

Edistääksensä isänmaan rakkautta, oli Soloni antanut asetuksen
semmoisen, että sodassa isänmaan hyväksi kaatuneitten lapset olisivat
valtakunnan kustannuksella kasvatettavat; heidän muistonsa ylistettiin
myös julkisella hautauksella ja kiitospuheilla. Joka pahasti kohteli
köyhää, lasta eli orjaa, pidettiin rikoksen alaisena ja oli oikeuteen
haastettava. Tämmöinen lempeys ja viisaus ovat Solonin antamissa
la'issa merkittävät.

Ehkä Hellenat olivat moniin pieniin valtioihin jakauneet, oli kuitenkin
paitsi yhteistä kieltä monta seikkaa, jotka liittivät heidät yhteen.
Semmoisia olivat yhteisten jumalien palvelus, yhteiset juhlallisuudet,
ennustuspaikat ja liittokunnat. Kreikkalaisten ennustuspaikoista oli
Delphoin suurimmassa arvossa pidetty. Täällä oli Apollo nimiselle
jumalalle rakettu templi, jossa Pythia niminen naispappi puhui
ennustukset. Tämmöiseen paikkaan, näet, tultiin aina jumaluudelta
neuvoa pyytämään, kun ei omin päin tahdottu tärkeihin toimituksiin
ryhtyä tahi muuten salaisista asioista tietoa tarvittiin. Kun nyt
Delphoin ennustuspaikka oli suuressa maineessa ja arvossa, oli sille
neuvonpyytäjiltä ylen paljon antimia karttunut, joitten joukossa oli
kalliita taideteoksiakin.

Yhteisistä kansan juhlallisuuksista oli Olympian kilvoitusleikit
kaikkien etevimmät. Nämät vietettiin Elidin maakunnassa. Siihen
paikkaan, jossa nämät leikit tapahtuivat, oli tehty kovin pitkä rata,
jonka vasen puoli oli ratsuharjoituksiin ja oikea jalkamiesten
taisteluksiin määrätty. Yli ympärin, niin laajaan kuin silmä kantoi,
istuivat katsojat pitkissä rivissä ja innostuttivat riemuhuudoillaan
kilvoittelijat, milloin kiittäen milloin moittien. -- Yön vietettyä
uhrilla ja lauluilla jumalien kunniaksi, aljettiin leikit auringon
noustessa. Taistelus-tuomarit istuivat laipion sisäpuolelle ja
kilvoittelijat astuivat esiin aloittaaksensa kilpa-juoksun. Joka
ensiksi pääsi perille, sen nimeä ja syntymäkaupunkia huusi nyt
julistaja kaikkien kuultavaksi. Nyt kajahtivat kummut laaksot yli
ympärin nimensä ylistyksestä ja katsojain riemuhuudoista. Ajomies
seisoi pystyssä kaksipyöräisissä vaunuissaan ja tuimat hevosensa
riensivät muitten kanssa radalle, jonka päässä seisoi kaksi patsasta,
joitten väli vaunujen piti kiertämän, palataksensa kaksitoista kertaa
samaa matkaa. Myöskin ruvettiin nyrkkisille ja ratsukilvoitukseen.
Juhlallisuuden viimeinen päivä oli voittajain palkitsemiseen määrätty.
Tämä tapahtui, sitten kuin pyhässä ahossa oli uhria tehty. Voittajat
tulivat komeissa vaatteissa, palmu-oksia kädessä, vieläpä
huilunsoittajiakin seurassansa. Kunniapalkinto oli seppele öljypuun
oksista, jonka taistelustuomarit laskivat voittajan päähän. Tämmöisen
palkinnon saaminen oli suurin kunnia Kreikassa ja voittajan kansalaiset
luulivat syntymäkaupunkinsa hänestä saaneen ison kunnioituksen. He
toivat hänen, riemukulkua käyden, lauloivat hänelle ylistyslauluja ja
asettivat vartalokuvansa Olympiaan, jossa jälkeisinä aikoina monta
sataa semmoista on ollut nähtävänä. Voittajain nimet tulivat
kuuluisiksi ympäri koko Kreikanmaan. Eräs vanha Kreikkalainen kuoli
ilosta, kun syleili poikaansa voittajana, ja hautauksellansa olivat
kaikki Olympiassa olevat Kreikkalaiset saapuvilla. Diagora,
jalomielinen Hellena Rodon saaresta oli itse ennen kruunattu
voittajaksi Olympiassa ja toi vanhaan ikään jouduttuansa molemmat
poikansa sinne, jossa kumpikin voitti kunniaseppeleen. Mutta
jalomielisesti laskivat nuorukaiset seppeleensä isänsä päähän, nostivat
hänen hartioillensa ja veivät hänen katsojain keskelle. Kaikki huusivat
hänelle onnen toivotuksia ja heittivät päällensä kukkasia. Vanhuus ei
voinut näin suurta onnea kannattaa, vaan vaipui, kaikkien nähden,
kuolleena maahan.

Nämät Olympian kilvotus-leikit tapahtuivat säännöllisesti joka neljäs
vuosi heinäkuussa. Kaikenlaisia taituria kokoontui tänne toistensa
kanssa kilvoittelemaan. Huiluinsoittajat ynnä muut semmoiset lauloivat
kaikkien kuullessa laulunsa, taistellen etuisuudesta. -- Kaiken tämän
kautta pääsi sivistys hyvin edistymään. Täällä saivat ystävät, oltuansa
kauan erillänsä, nähdä toisiansa. Täällä syntyi useinkin ystävyys
erityisten ihmisten ja kokonaisten kaupunkienkin välillä. Nämät
kilvoitusleikit, jotka olivat koko Kreikan yhdistysside, perustivat
sittemmin yhteisen aianluvun. Nelivuotinen aika, joka kului näitten
juhlallisuuksien välillä, kutsuttiin Olympiadiksi.

Hellenain sorea ja helposti muodostuva kieli oli vielä toinen side,
joka yhdisti erityiset lahot yhdeksi kansaksi. Hyvin varhain kukoisti
Hellenain keskellä runollisuus. Innostuneet runoilijat ovat
runoelmilla, jotka meidän aikoihin asti ovat säilyneet, ylistäneet
sankarien jaloja urostöitä. Sittemmin, kun kirjoitustaito tuli tutuksi,
edistyi runollisuus yhä paremmin. Jälkeenpäin rupesivat tietoviisaat
ihmiskunnan tärkeitä asioita tarkastelemaan ja tutkimaan, levittäen
opetuksillansa tiedon valoa ympäri Kreikanmaata. Näihin kuuluvat
Pythagora, Sokrate, Plato y.m.

Kaikkien tiedeitten ja taideitten jopa Kreikkalaisten omituisen
elämänkin keskuus oli Atänai. Spartassa taas elettiin omin päin eikä
huolittu toisten vehkeistä paljon mitään. Atänai oli komein ja rikkain
kaupunki koko Kreikassa. Varhain aamuisin tulivat maalaiset huutaen
laulaen kaupunkiin, tuoden mukaansa myytävät elatusaineet. Nyt avattiin
rihkamapuodit; vähitellen tulivat kadut ihmisiä täyteen ja pauhina
karttui karttumistansa. Yksi osa porvaria meni töihinsä ja toiset taas
hajosivat kukin tahansa, mikä minnekin. Edellä puolipäivää ja ehtoolla
käveltin pitkin Ilisson rantaa ja ympäri kaupunkia. Mutta kaupungin
valtatorilla oli väenpaljous kuitenkin aina tihein. Täällä pidettiin
usein kansankokouksia, täällä oli Senaatin kokoushuone ja Arkontain
tuomio-istuin; yli ympärin oli rihkamapuotia, kultaseppien pajoja
ja parran-ajeliain työpaikkoja. Nämät paikat olivat aina täynnä
uuteliaita ja laiskuria. Useat harjoittelivat myös metsänkäyntiä ja
voimistelemista. Kylpemättä eivät Atänalaiset voineet olla yhtä
päivääkään. Rikkaammat pitivät kylpy-laitoksia omissa asumuksissaan,
vaan köyhemmät kävivät yhteisissä kylpyhuoneissa. Enimmät Atänalaisista
pitivät lyhyet alusvaatteet ja niitten päällä jonkunmoisen kauhtanan,
joka peitti ruumiin kokonaan. Tämä päällystakki oli tavallisesti
painamaton, vaan rikkailla oli se kalliimmista ja painetuista kankaista
tehty. Katsottiin kaikille tärkeäksi oikein näpperästi kääriä tämä
kauhtana ympärillensä. Myöhempinä aikoina käytettiin paljon voiteita.
Naiset asuivat erinäisessä huonet-osassa ja olivat melkein kokonaan
suljetut muitten yhteiselämästä. Atänaissa käytiin tavallisesti
jalkasin, mutta rikkaat käyttivät vaunuja ja kantotuolia; tahi antoivat
seurassaan olevan orjan kantaa tuolin, johon heidän torilla eli
kävelyksillä ollessaan sopi istua. Varakkaat koristivat huoneitansa,
miten paraiten voivat. Ruokapöydän tarjoomat nautinnot olivat
Atänalaisille hyvin mieleen. Monta ruokalajia hankittiin kaukaisista
maista, ehkä Kreikanmaa olikin hyvin rikas hyvistä hedelmistä,
kasvuksista, kaloista ja muista luonnon tuotteista. Atria alkoi
tavallisesti linnunmunilla ja loppui puunhedelmillä. -- Kreikkalaiset
eivät istuneet syödessänsä, vaan makasivat makuu-sohvilla niinkuin
itämaalaisten tapa oli. Kestiatrioilla oli ruokasali täynnänsä
juhlasavua ja muita hyvänhajuisia suitsutuksia. Viinapöydällä kimalti
hopea ja kulta-laatukoita, jotka useinkin olivat kalliilla kivillä
koristetut. Kukin vieras seppelöittiin ja jokaisella oli orja
takanansa. Iloisissa seuroissa valittiin arvonheitolla yksi
juomakuninkaaksi. Tämä määräsi kaikki pitoihin kuuluvat seikat, esitti
muistomaljat, sääsi leikillisiä juomalakia j.n.e. Riemuisia lauluja
ilahutti vierasten sydämmet; lyyry[2] kävi ympäri koko seuraa ja
jokaisen täytyi laulaa joku laulu, kun vuoronsa tuli. --
Kreikkalaisilla oli kovin paljon orjia; ainoastaan Attikassa oli niitä
noin 400,000. Nämät toimittivat kaikenlaisia asioita; he olivat
palvelijoina, keittäjinä, lasten-opettajina, esilukijoina,
kopioitsijoina j.n.e. Maalla olivat maanviljelys ja karjanhoito
toimimituksinansa. Sota-vankeuteen joutuneet tehtin tavallisesti
orjiksi. Myöskin ostettiin orjia varsinaisilta orjankauppiailta.
Poikalapsen syntyessä ripustettiin seinälle seppele öljypuun oksista,
mutta jos tyttölapsi oli syntynyt, ripustettiin villainen rihma.
Öljypuun oksa, näet, viittasi maanviljelys-toimiin ja tuo rihma
vaimollisiin askareisin. Kun oli lapsi henkenensä päivinensä kokonaan
isän vallassa, laskettiin jokainen äsken syntynyt lapsi isänsä jalkain
juurelle. Jos tämä nosti sen helmaansa, oli hän sillä ottanut
velvollisuudeksensa kasvattaa lapsi. Mutta jos hän antoi sen olla
koskematta, piti lapsi tapettaman tahi heitettämän oman onnensa nojaan.
Viimeisinä aikoina tapahtui tämmöinen julmuus hyvin harvoin.
Seitsemännellä eli kymmenennellä päivällä jälkeen syntymisen tehtiin
kaikille sukulaisille uhri-atria, jossa lapselle annettiin nimensä.
Nyt kirjoitettiin nimi sukuluetteloon ja vanhempien täytyi vannoa
lapsen olevan heidän omansa. Kahdeksannentoista vuoden iässä piti
nuorukaisen sotapalvelukseen lähtemän. Alttarin juurella oli hänen pyhä
vala vannominen ei milloinkaan häpäisevänsä valtion sota-aseita vaan
uhraavansa hengen isänmaan hyväksi. Hellena kun pääsi kahdenkymmenen
vuoden ikäiseksi, pantiin sukunsa mieslukuun. Nyt sai hän käydä
kansankokouksissa, hakea valtiovirkoja ja itse tavaransa holhoa.
Nuorison sivistyskeinot olivat voimisteleminen ja soitanto;
voimistelemista opittiin Gymnasio nimisissä opetuslaitoksissa. Nämät
olivat suuret rakennukset, joitten ympärillä oli puutarhoja ja pyhä
aho. Myöskin oli niissä kylpyhuoneita ja isoja salia, joihin puhelijat
ja tietoviisaat kokoilivat oppilaisensa. Soitannossa, runoelmataiteessa
ja muissa tieteellisissä aineissa saivat lapset opetusta erityisistä
kotiopettajista. Kuvaveiston, maalauksen ja rakennustaiteen saattivat
Kreikkalaiset erinomaisen korkealle kannalle; kuvaveistolliset
teoksensa eivät vielä ole etevämpiänsä nähneet. Yhtä kuuluisat ovat he
tieteellisistä ja runollisista harjoituksistaan. Heistä on kaikki
sivistys lähtenyt; he ovat päässeet muitten kansojen opettajiksi.

Ottakaamme nyt tämän kansan ulkonainen historia tarkastellaksemme.
Kreikan ulkonainen rauha häirittiin ensiksi v. 490 e.Kr., kun
Persialaiset samosivat maahan. Tuli, näet, iso persialainen sotajoukko
kuudella sadalla aluksella ja nousi maalle Attikan rannikkoon. Täällä
tuo urhoollinen Miltiade Maratonin lakeudella hävitti koko persialaisen
sotavoiman. Mutta Persialaiset eivät jättäneet sitä asiaa siksensä,
vaan Xerxes kuningas vei vähän aikaa jälkeenpäin äärettömän sotavoiman
Kreikanmaalle. Salaminin saarella, Atänain likipaikoilla nousi ankara
meritappelu, jossa Kreikkalaiset Temistoklen johdatuksen alla saivat
oivallisen voiton, hävittäen melkein tykkönään vihollisten laivaston.
Tämä sota, jossa Kreikkalaiset yhä pääsivät voitolle, kesti vielä
muutamia kymmenkuntia vuosia, kunnekka sota itsestään taukosi noin v.
449. Mutta valitettavasti syttyi Spartan ja Atänain välillä keskinäisiä
riitoja, jotka pian muuttuivat verisiksi sodiksi, jotka aikaan pitkään
turmelivat varallisuuden ja toimellisuuden. Kun valtioitten voimat
näistä kestävistä riidoista uupuivat, pääsi Makedonian kuningas
Philippo sekaantumaan Kreikan sisällisiin oloihin. Hänen oli sitten
helppo asia, pakoittaa Kreikkalaiset valtaherruuteensa mieltymään.
Poikansa Aleksantero Suuri päätti isänsä alkaman työn. Kreikan vapaus
ja itsenäisyys meni palaamattomiin. Makedonian valtakunnan hajottua,
koetti Kreikka riutuvaisena jäännöksenä vapauttansa suojella. Mutta jo
v. 146 e.Kr. tuli tämä maa Rooman käskyn-alaiseksi ja pysyi nyt
Roomalaisten valtaan yhdistettynä, Kun tämä v. 395 jälkeen Kristuksen
jaettiin kahteen osaan, läntiseen ja itäiseen valtakuntaan, pantiin
Kreikanmaa itäiseen kuulumaan. Itäinen valtakunta, jonka pääkaupunki
oli Byzantsi (Konstantinopel), tuli Kreikan keisarikunnan nimiseksi.
Tämä valtio, johon nyt varsinainen Kreikka oli liitetty, tuli v. 1453
j.Kr. Turkkilaisten haltuun. Näitten orjuuden alla Kreikkalaiset
pysyivät, kunnekka Turkkilaisten kovuus ja julmuus karttui siihen
määrään, että heidän väkisinkin täytyi ruveta maansa vapauttamiseen.
Tämä onnistui heille viimein monivuotisten vaihetten ja kärsimysten
jälkeen. Kreikka tuli nyt jälleen itsenäiseksi valtakunnaksi.



9. Roomalaiset.


Toinen vanhanaikaisen historian pääkansa on Roomalaiset. -- Eteläiseen
Italiaan asettui jo varhain Kreikkalaisia siirtokuntia. Mutta
vanhimmissa aioissa kansoitti monta itsenäistä kansakuntaa tätä
viljavaa maata, joka viimein joutui kokonaan Rooman haltuun. Näistä
kansoista ovat Etruskat, jotka levisivät yli ison osan Italian
saarentoa, mainittavat. Maan viljaisuus työnsi asukkaansa
maanviljelyskeinoon ryhtymään, mutta Etruskat eivät ainoastaan osanneet
maatansa viljellä, vaan olivat myös moniin taiteisin pystyneet.
Erittäinkin ovat he edistyttäneet kaikkia, mitä ulkonaiseen epäjumalan
palvelukseen kuuluu, niinkuin uhria, juhlallisuuksia, juhlakäytöksiä ja
ennustustaitoa. Heistä ovat Roomalaiset saaneet parhaimman osan
sivistyksensä alkusiemeniä. Rooman vanhin historia on himeän hämäryyden
peittämä. Romulo ja Remo ovat niitten miesten nimet, jotka Huhtikuun 21
päivänä vuonna 753 e.Kr. sanotaan perustaneen Roomaa, maailman
pääkaupunkia. Siis, kun tämä tapahtui, oli Adrian meren toisella
puolella Salomoni jo aikaa sitten vaipunut kuoleman uneen jopa Olympian
kilvoitus-leikitkin aljetut. Romulo hankki uuteen kaupunkiinsa
asukkaita ja rupesi sitä kuninkaana hallitsemaan. Hän jakoi kansan
kolmeen lahkoon ja kunkin lahon kymmeneen luokkaan eli Kuriaan. Itse
kansa jakaantui kahteen säätyyn: Patriciat eli ylimysmiehet ja
Plebeijat eli alhaisolaiset. Näitten säätyjen välillä syntyi
alinomaisia riitoja, jotka kestivät vuosisadat läpitsensä.
Patricioille, jotka luultavasti olivat alku-asukkaat, olivat, näet,
kaikki valtiovirat annetut; niin esimerkiksi otettiin ainoastaan heidän
joukosta Romulon asettaman senaatin jäsenet. Kuningasten valta oli
melkein samalainen, kuin Kreikan ruhtinailla ennen oli ollut. He olivat
ylimmäiset sotapäälliköt ja ylimmäiset papit, kutsuivat kokoon Senaatin
ja kansankokoukset, kun valtion la'ista, sodan ja rauhan asioista oli
päätettävä. Ei mihinkään valtiolliseen toimeen ollut rupeaminen,
ennenkuin jumaloista oli neuvoa haettu. Tämmöinen tiedusteleminen oli
Augura ja Haruspici nimisten pappien tehtävä. Nämät ennustivat lintujen
lennosta ja viserryksestä, kanain syömisestä, ukkosen jylinästä,
ukontulen leimauksesta ja muista senkaltaisista. Kaikki nämät laitokset
olivat alkuansa etruskilaisia. Kuninkaallisen arvon merkit olivat myös
etruskilaista syntymäperää. Kuninkaan edellä kävi kaksitoista liktori
nimistä miestä, jotka kukin kantoivat varpukerpun, jossa rippui kirves,
merkiksi muka että kuninkaan oli oikeus hengeksi rangaista.

Romulon jälkeen hallitsi Numa, joka on valtion oikeana perustajana
pidettävänä. Parhaasta päästä koetti hän alamaistensa sydämmiin
juurittaa jumalien kunnioittamista; heistä sanoi lakiensa ja
laitostensa lähteneen. Hän sääsi monta uutta tapaa jumalanpalveluksessa
ja piti tarkan huolen, että nuot pidettäisiin pyhinä. Mikä Romulon
hallitessa oli ollut kuninkaallista alusmaata, jakoi Numa pellottomille
kansalaisille, että he muka jättäisivät sotahalunsa ja mieltyisivät
rauhallisiin toimiin. Sittemmin jakoi hän koko Rooman alan osakuntiin
ja asetti jokaiselle peräänkatsojansa, jonka piti kirjoittaman ylös,
kuka huolettomasti ja kuka hyvin peltonsa viljeli että kuningas muka
tietäisi ahkerat palkita. Lakinsa oli naisille ylen ankarat; he eivät
saaneet viiniä juoda eikä ollenkaan miesten toimiin sekaantua.
Avioliitto pidettiin semmoisessa pyhyydessä, että 580 vuotta jälkeen
kaupungin perustuksen oli kulunut, kun ensimäinen avioliitto rikottiin.

Tämän viisaan lakilaatijan jälkeinen oli Tullo Hostilio, joka paljon
laajensi Rooman aluskuntaa. Seuraava kuningas Anko Martio rupesi
laivaston rakentamiseen ja hänen jälkeisensä Tarquinio Prisko on
maineensa saanut noitten mahdottoman suurten kloakkien rakentamisesta,
jotka olivat isojen kupujen näköiset. Myöskin rakensi hän yhteisten
taistelusleikkien pitämiseksi kuuluusan Cirko nimisen näytelmäpaikan.
Sen ympärillä oli lavitsoita ja itse Cirkon ympärys oli niin suuri,
että siihen mahtui 200,000 henkeä. Tähän suunnattomaan rakennukseen,
jonka jäännökset vieläkin käyvät katsojista ihmeeksi, täytyi Tarquinion
pakoittaa alhaiso päivätöihin. Tämä kuningas kävi myöskin onnellisia
sotia naapurikansojansa vastaan ja voitti suuren saaliin. -- Servio
Tullio, joka seurasi häntä hallituksessa, rupesi uudestaan jakamaan
kruunun alusmaat pellottomille ja pääsi sen kautta alhaison suosioon.
Myös jakoi hän asukkaat sekä kaupungissa että maalla kolmeenkymmeneen
osaan, jotta kansan olot ja asiat enemmin tulisivat näkyville ja
selville. Tämä kuningas päästi uusilla laitoksillaan myös Plebeijat
jonkunmoiseen mahtavuuteen, ehkä päävalta vielä pysyi Patriciain
hallussa. V. 534 e.Kr. nousi viimeinen Rooman kuningas Tarquinio
Superbo kuninkaan-istuimelle. Väkivaltaisuudestansa syntyi liittäydys,
jonka johdattajana oli Bruto. Tarquinio, joka oli poissa sodassa,
pantiin kuninkaan-arvolta pois ja koko kuninkuus poistettiin. Sen siaan
asetettiin kaksi ylimmäistä virkamiestä, jotka kutsuttiin Konsuliksi.
Nämät piti valittaman joka vuosi Patriciain säädystä. Tämä tapahtui 509
e.Kr. Rooman ensimäiset Konsulit olivat Bruto ja Kollatino. Rooma oli
nyt siis tasa- eli vapa-valtio.

Mimmoinen urhoollinen henki ja isänmaanrakkaus näistä aioista alkaen
syntyi Roomalaisissa, näyttäköön seuraava kertomus.

Etrurian kuningas Porsenna oli ottanut suojelukseensa tuon Roomasta
ajetun Tarquinion ja lähti nyt suurella sotajoukolla Roomalle,
asettaaksensa hänen muka oikeuksiinsa. Jo olivat Etruriat aikomuksessa,
pakenevia Roomalaisia takaa ajaen, eräästä sillasta hyökäistä
kaupunkiin. Silloin kehoitti Horatio Kokle niminen mies innollisesti
kansalaisiaan siltaa hävittämään, luvaten itse pidättää viholliset,
kunnekka silta olisi revitty. Tämä tapahtui; hän ynnä kaksi muuta
sota-urosta viivytteli viholliset niin kauan, kuin silta rikottiin.
Mutta kun näki sillan hajota rämähtävän, viskausi täydessä sota-asussa
virtaan ja uiskenteli omiensa luokse toiseen rantaan, ehkä vihollisten
heittokeihäät viuhahtivat ympärillänsä.

Mutta Porsenna ei peräyttänyt piiritystä. Kova nälkä rupesi kaupungissa
riehumaan ja epätoivo voimat uuvuttamaan. Tässä tuskassa esitteli eräs
nuori Roomalainen, Mutio Skävola, senaatille, Porsennan tapettamisen
ainoana keinona tästä puuhasta päästä. Itse meni hän sentähden
väkipuukko takin alla vihollisten leiriin ja tunkeutui aina
kuninkaan-istuimelle, jonka vieressä istui kirjoittaja. Tämän luuli nyt
Mutio kuninkaaksi ja tappoi hänen siihen paikkaan. Kun hän sitten
pantiin kiinni ja aseet riisuttiin häneltä pois, jutteli hän
Porsennalle, että Rooman nuoriso oli valalla vannonut tappaaksensa
hänen. Kuningas uhkasi nyt heittää hänen tuleen, ellei kohdakkoon
tarkemmin selittäisi tämän liittäydyksen seikkoja. "Katso", sanoi
Mutio, "kuinka vähän he ruumiistansa pitävät, joilla on kunnia ja maine
odotettavana" -- ja nämät sanat sanottuansa laski hän oikean kätensä
uhri-alttarilla palavaan tuleen ja palautti sen siinä, mitään tuskan
tuntoa osoittamatta. Kuningas otatti hänen tulesta pois ja päästi
vapauteen.

Kuninkuuden poistaminen koroitti paljon patriciain valtaa ja kun kansa
oli ulkonaisen rauhan voittanut, kävivät patriciat yhä jylseimmiksi
plebeijia kohtaan. Tästäpä syntyi sisällisiä riitoja, jotka masensi
valtion voimat. Viimein syttyi sisällinen kapina ilmituleen ja silloin
valittiin ensimäinen Diktatori-niminen virkamies. Kun kova hätä ahdisti
valtakuntaa, valittiin tämä virkamies, joka sai kokonaisen
itsevaltaisuuden puoleksi vuodeksi. -- Nyt koetettiin lievittää
plebeijain tilaa. Maksuun kykenemättömien velat annettiin anteeksi ja
ne jotka velasta olivat vankeuteen pantuina, päästettiin vapaiksi.
Vähän myöhemmin v. 494 e.Kr. saivat plebeijat oikeuden valita omasta
säädystänsä kaksi virkamiestä, nimeltä kansantribunat, jotka vuosittain
muutettiin. Sittemmin muutettiin ne luvultansa kymmeneksi. Heidän oli
velvollisuus suojella kansa Patriciain itsevaltaisuudesta. He taisivat,
näet, kiellollansa kaikki senaatin päätökset mitättömiksi tehdä, jos
nämät loukkaisivat kansan etua. Itsiensä puolesta olivat pyhinä ja
loukkaamattomina pidettävät.

Nyt vasta alkoi meteli Roomassa, kun patriciat kaikin voimin koettivat
etuoikeutensa suojella ja plebeijat taas pyrkivät valtiolliseen
tasa-arvoon. V. 445 kumottiin se sääntö, joka kielsi avioliittoa
patrician ja plebeijan välillä. -- Tämän sisällisen metelin pauhatessa,
hätyytti myös ulkonainen vaara Roomaa. Gallilaiset, jotka olivat
urhoollista ja raakaa sukua, tunkeusivat Alpien yli, valloittaen ison
osan Pohjois-italiaa. Roomalaiset koettivat sovintoa hieroa. Vaan
turhaan, sillä Gallilaiset, kun Klusion kaupungin piirittäessä
huomasivat, että myös Roomalaisten lähettiläät olivat aseisin
tarttuneet kaupunkia suojellaksensa, lähtivät he liikkeelle Roomaa
vasten, tätä kansan-oikeuden rikkomista muka kostaaksensa. Kaikki
pakenivat pakenemistaan puoluskuntain taisteluksista uupuneesta
kaupungista. Ainoastaan kahdeksankymmentä vanhaa ukkoa, jotka ennen
olivat olleet pappina ja konsulina, eivät tahtoneet enään isiensä
kaupunkia jättää, vaan istuivat pitkiin valkoisiin kauhtanoihinsa
puettuina torille. Hämmästyneinä hyökkäsivät viholliset kaupunkiin,
joka poltettiin tuhaksi. Kapitolion luja linnoitus teki vielä heille
vastarintaa. Tämän koettivat nälällä antaumiseen pakoittaa, vaan
turhan, sillä nälkä rupesi heitä itsiäkin ahdistamaan, ett'ei heidän
muuta neuvoa ollut, kuin matkoille lähteä tyytyen tuhanteen
kulta-naulaan.

Pian syntyi sisällinen meteli uudesta. Viimeiset kovat aiat olivat
kartuttaneet köyhäin velat ja rikkaat Patriciat rasittivat, minkä
voivat, köyhät velkamiehensä. Mutta kansantribunat koettivat kaikin
voimin plebeijain asiat edistyttää. Tämä onnistuikin heille niin, että
v. 366 e.Kr. määrättiin myöskin plebeijain olevan konsulivirkaan
valittavia. Nyt alkoivat taas valloittamisen sodat. Kovan taisteluksen
jälkeen voitettiin v. 298 e.Kr. Samnitain väkevä kansa ynnä muita
italilaisia kansoja, jotta muutamien vuosien kuluttua koko Italia oli
Rooman käskynalaisena. Kovin sota oli Roomalaisilla Epiron kuningasta
Pyrroa vastaan, joka lukuisella laivastolla tuli Italiaan, tuoden
mukaansa elehvanttia, joita ei ennen Italiassa nähty. -- Rooman
hallitusmuoto oli nyt aikojen kuluessa täydellisesti muodostunut ja
tämä teki Roomalaisille mahdolliseksi maailman hallitsijoiksi pyrkiä.
-- Näillä ensimäisillä vuosisadoilla jälkeen tasavallan asettamisen
elivät Roomalaiset suurimmassa kohtuullisuudessa, vallan taipumattomat
Kreikkalaisten hempeytymiseen ja hehkuvaisuuteen. Maanviljelys oli
heistä kunniallisin elantokeino. Tähän asti nautittiin leivän siassa
jonkunmoista jauhopuuroa. Mutta kun olivat valloittaneet nuot rikkaat
Kreikkalaiset kaupungit, eneni varallisuutensa ja sen ohessa myöskin
hekumallisuus. Jo näillä aioilla aljettiin Roomassa hopearahaa
tekemään. Mutta vaikka näin vähitellen rikkaus yltyi, oli kuitenkin
vielä kunnollisuus ja pätevyys hyvällä kannalla. Samnitat lähettivät
Kurio Dentatolle, Pyrron voittajalle, rauhan hierojia. Lähettiläät
tapasivat hänen istuvan rahilla pesän vieressä, nauriita keittäen. Suu
hymyssä käski hän heitä lahjojansa pois viemään, sanoen: "Minä tahdon
mielukkaammin olla rikasten hallitsijana, kuin itse olla rikas."

Mutta nyt ei voinut enään Italiakaan tyydyttää Roomalaisten
valloittamisen himoa. Pian sekaantuivat riitaan tuon rikkaan Kartagon
kanssa. Tällä oli alusmaita Sicilian saarella. Mutta kun Kartago oli
merivalta, täytyi myös Roomalaisten hankkia itsellensä laivasto,
taitaaksensa menestyksellä tähän sotaan ryhtyä. Mitäs tästä; otettiin
voitettu Kartagilainen laiva esikuvaksi ja sen mukaan rakettiin sitten
jonkunmoisia aluksia. Väestö harjoitettiin maalla soutamiseen.
V. 260 e.Kr. nähtiin ensimäinen Roomalainen laivasto merellä.
Roomalaiset, kun tappeluun tulivat, liittivät vitjoilla aluksensa
vihollisten laivoihin, jotta sillä lajilla saatiin tapella samalla
tavalla kuin maallakin. Sentähden ei ole aivan suureksi ihmeeksi
katsottava, että Roomalaiset jo samana vuonna 260 voittivat ensimäisen
meritappelunsa. Kartagilaisten täytyi rauhanteossa jättää koko Sicilia
ynnä muutamat likellä olevaiset saaret ja kahdenkymmenen vuoden
kuluessa maksaa oiva rahasumma. Tämä sota, jota olivat niin
mielullisesti käyneet, koroitti isoon määrään Roomalaisten uljuutta ja
itse-arvon tuntoa. Mutta nyt jo rupesi valloittamisen himo pakoittamaan
heitä semmoisiin töihin, jotka olivat kunnian vaatimuksiin
yhdistymättömät. Pian ruvettiin uudestaan sotaan Kartagoa vastaan. Nyt
oli, näet, aikomus kukistaa sen Espaniassa paisuva valta. Kaksi
sotajoukkoa piti liikkeelle pantaman. Yhden oli Espaniaan lähteminen ja
toisen Siciliasta Ahvrikkaan. Mutta Kartagilaisten mainio sotapäällikkö
Hannibali kohosi nyt isänmaansa edestä kostajaksi. Verrattomalla
rohkeudella ja kestävyydellä vei hän sotajoukkonsa Espaniasta
Pyreneain vuoriselänteen yli Galliaan ja Alpi-vuorien yli Italiaan,
hätyyttääksensä Roomalaiset oikein maittensa sisustassa. Hannibali
kulki voitollisena yhä edemmäksi tehden Kannen tappelussa Roomalaisille
kovan tuhon; enempi kuin 50,000 sotamiestä makasi Roomalaisilta
kuolleina tappelutanterella; kaatuneitten ritarienkin luku oli niin
suuri, että Hannibali lähetti Kartagoon suuren paljouden sormuksia,
jotka olivat ritarien kunniamerkkinä. Rooman senaatti ei kuitenkaan
joutunut hämmästykseen, vaan kävi uskalluksella sotatoimeen käsiksi,
ehkä pelko jo rupesi kaupungissa leviämään. Tästä senaatin
verrattomasta uskalluksesta on meillä loistava todistus, kun se sanoi
kiitokset Terentiolle, Roomalaisten päällikkö tässä onnettomassa
tappelussa, siitä ett'ei hän muka epäillyt isänmaan pelastuksesta. Tämä
vakavuus ja kiinteys pelasti Rooman turmiosta. Sillä aikaa kuin
Hannibali lepäsi sodan puuhista, valloittivat Roomalaiset Syrakusan,
tämän aian komeimman kaupungin. Pian sen jälkeen (v. 211 e.Kr.) ajoivat
he Hannibalin Kapuan kaupungista, jonka hän oli ottanut lepopaikaksi, ja
taistelivat Espaniassa hyvällä onnella siellä olevia Kartagilaisia
vastaan. Tämän aian Roomalaisista sankarista on Kornelio Skipio, joka
sittemmin sotavoitostansa Ahvrikassa sai liikanimeksi: Ahvrikkano,
suurimman kunnian ansainnut. V. 203 e.Kr. asetti hän sotavoimansa
laivoille ja läksi tuon kaidan Euroopan ja Ahvrikan välisen salmen yli
purjehtimaan. Ahvrikkaan tultuansa, rupesi hän kaikin voimin Kartagoa
ahdistamaan. Yön pimeydessä sytytti hän vihollisten leirin tuleen ja
hävitti koko hänen sotajoukkonsa. Roomassa syntyi ääretön ilo; kaikki
templit auaistiin, jotta kaikki pääsisivät jumalille kiitoksia
lausumaan. Hannibalin, joka tähän asti oli järkähtämätönnä pysynyt
Italiassa, oli jo täytynyt isänmaan suojelukseksi Ahrikkaan lähteä. Nyt
ei ollut Kartagilaisilla muuta neuvoa, kuin ruveta rauhan hieromiseen.
Tämän saivat kovilla ehdotuksilla. Skipio palasi voittajana isänmaahan
ja pani valtiorahastoon 130,000 hopea-naulaa. Kaikissa paikoissa
tehtiin hänelle muistopatsaita. Hän tahtoi jäädä kaikkia lahjoja vaille
eikä ottanut muuta palkinnoksi kuin Ahrikkanon kunnianimen.

Tämän sodan päätös oli koroittanut Roomaa kovin mahtavaksi ja pianpa
rupesi tämä toden teolla maailman hallitsijaksi pyrkimään. Nyt alkoi
sota Makedonian kuningasta Philippoa vastaan. Tämä voitettiin ja
muutamia vuosia jälkeenpäin muutettiin Makedonia roomalaiseksi
alusmaaksi. Sama onnen kohtaus saavutti myöskin Kreikkaa. Ei mikään
enään voinut Roomalaisille vastarintaa tehdä. Syria, Ekypti ja muutkin
valtiot olivat jo täytymyksessä nöyristyä Roomalaisten edessä.

Jo aikaa oli Rooman senaatti päättänyt Kartagon hävittämistä. Sen
jakaantuminen erinäisiin puoluskuntiin ja rajariidat naapurien kanssa
teki Roomalaisille mahdolliseksi ryhtyä tähän työhön. V. 149 läksi
roomalainen laivasto ja sotajoukko Ahrikkaan. Kartagilaiset koettivat
kaikella tavalla lepyttää vainoojiansa, jopa antoivat sota-aseensakin
heidän haltuun. Mutta roomalainen sotapäällikkö vaati heidät
hävittämään oman kaupunkinsa ja vetäymään kauemmaksi pois rannikolta.
Tähän hävittömään vaatimukseen eivät onnettomat Kartagilaiset voineet
suostua, vaan ryhtyivät hurjistuneina viimeiseen taistelukseen, joka
kesti kolme vuotta. V. 146 e.Kr. joutui tuo maailman mainio kaupunki
Roomalaisten käsiin. 700,000:sta asukkaasta oli ainoastaan 50,000
elossa. Sotamiehet ryöstivät valloitettua kaupunkia, joka sen jälkeen
sytytettiin tuleen. Seitsemän päivää kesti, ennenkuin Kartago muuttui
tuhaksi. Se paikka, jossa onneton kaupunki oli seisonut, pantiin maan
tasaiseksi ja kirottiin juhlallisella kirouksella ikuiseksi autioksi.

Nyt oli Rooman valta ja suuruus päässyt korkeimmilleen; Tämä suuruus
oli avun ja urhoollisuuden synnyttämä. Siihen aikaan rippuivat sodan
seikat paljon enemmin miesten urhoollisuudessa, ennenkuin ampuma-aseita
ruvettiin käyttämään. Rautainen kypäri peitti raskaasti varustetulle
roomalaiselle soturille pään; rautahaarniska suojeli rintaa ja säärin
ympärillä oli rautaiset peittimet. Vielä kantoi sotamies pitkän ja
leveän puukilven, jolla oli nahkaa päällykseksi ja rautaiset nastat.
Rynnäkön-aseina olivat kaksiteräinen miekka ja joko kaksi
heittokeihästä tahi pitkä ja painava käsi-keihäs. Paitsi näitä painavia
aseita täytyi soturin myös kantaa eväs neljäksi päiväksi ja vielä saha,
koppa, köysi, käsimylly, viljat, kattila, piilukirves ja kolme eli
neljä vallituspaalua, jotta milloinka hyvänsä voitaisiin linnoitettu
leiri rakentaa. Kun oli kova kiire, heitettiin nämät soturin
kannettavat juhtien tahi orjien vietäväksi. Kaupunkien piiritettäessä,
käytettiin muurinmurtimia, joilla kiviä ja suuria lohkoja
semmoisella voimalla pantiin liikkeelle, että he hävittivät muurit.
Roomalaisten leirit erittäinkin talvisaikoina olivat oikein kaupunkien
näköiset; oli, näet, oikeita katuja, porttia, toripaikkoja ja
kaivoksia. Teltit olivat taljoista tehdyt. Jokaisen sotamiehen
päiväpalkka oli Auguston aikana 10 assia eli noin 4 1/2 kop. hop.
Paitsi sitä sai hän myös vaatteet ynnä jonkun määrän viljaa.
Erinomaisesta urhoollisuudesta annettiin erinäisiä palkintoja.
Jokaisella legionalla eli rykmentillä oli sotalippu, jossa rippui
hopeainen kotka.

Nämät legionat olivat jo kukistaneet kaikki ulkonaiset vastukset, mutta
kuitenkaan ei valtio saanut rauhan hedelmiä nauttia, sillä sisälliset
kapinat rupesivat taas riehumaan. Vuonna 134 nostivat orjat kapinan.
Tämä saatiin kuitenkin nelivuotisen sodan jälkeen taukoomaan. Vielä
vaarallisemman metelin nostivat orjat noin kuuskymmentä vuotta tämän
jälkeen. Silloin oli hätä käsissä. Viimein sai Krasso tämän kauhistavan
metelin tukeutumaan. -- Näitten orjasotien välisellä aialla oli
valtakunta ollut monessa pulassa. V. 109 samosivat Cimbri ja Teutona
nimiset germanilaiset kansat roomalaiseen osaan Gallianmaata ja
vaativat asuntopaikkoja. Rooman heitä vastaan lähettämät sotajoukot
tulivat kauhistavaan tappioon, mutta pääsivät kärsittyänsä suurta
vahinkoa voitolle. Sisälliset levottomuudet kestivät yhä. Valtakunnan
hätä nousi korkeimmilleen, kun Italian kansakunnat rupesivat sotaan
Roomaa vastaan, pakoittaaksensa sitä vaatimuksiinsa myöntymään. Rauhaa
ei tehty, ennenkuin 300,000 miestä oli kaatunut ja Italilaiset päässeet
pyyntöinsä perille. V. 88 syttyi ensimäinen varsinainen kansalais-sota
ilmi-tuleen. Roomalainen Sulla valloitti Rooman kaupungin; ryöstö ja
murha raivosi kaupungissa. Sullan hirmuvalta levitti pelästystä yli
ympärin. Hän oli päässyt koko Roomalaisen valtakunnan itsevaltiaaksi ja
tämän viran jättänytkin, kun kuoli v. 78 e.Kr.

Rooman valtio hävisi yhä huonommaksi, erityiset jalot miehet koettivat
turhaan sitä häviöstä pelastaa. Näitten joukossa oli Pompeio, joka
liitti isomman osan tunnettua Aasiata Rooman alusmaihin. Semmoista
riemukulkua, kuin tämä Aasian voittaja, Roomaan palattuansa, teki
kaupungin läpitse, ei milloinkaan ennen nähty. Pompeio oli valloittanut
tuhatta lujaa linnoitusta, yhdeksänsataa kaupunkia, merirosvoilta
ottanut kahdeksan sataa alusta, ja perustanut ja kansoittanut yhdeksän
neljättä kaupunkia. Enempi kuin 390 ruhtinasta ja ylimystä kävi
kansallisessa puvussaan kalliilla kivillä koristetuin riemu-vaunuinsa
edellä.

Pianpa syntyi uusia sisällisiä rauhattomuuksia. Näistä on Katilinan
liittäydys merkillisin. Tästä hirvittävästä vaarasta pelasti tuo mainio
tietoviisas ja puhelija Ciceroni isänmaansa. Muinoinen isänmaan rakkaus
oli jo kadonnut Rooman miehistä. Sen etevimmät miehet katsoivat vaan
omaa etuansa. Niinpä menivät (v. 60 e.Kr.) Pompeio ja kaksi toista
roomalaista ylimystä, nimeltä Caesari ja Krasso yhteen liittoon
anastaaksensa ylimmäisen vallan. Pian joutui kaikki valta Pompeion ja
Caesarin käsiin. Tasavallallinen hallitus-muoto oli jo toden mukaan
kadonnut ja sen siaan sotilais-valta syntynyt. Caesari lähti
legioninensa Galliaan, jonka valloitti, ja sai näissä toimissansa
uskollisen ja urhoollisen sotavoiman. Pompeio ja Krasso taas
hallitsivat Roomassa konsulina. Kun Krasso oli kuollut (v. 52 e.Kr.),
hävisi kaikki sovinto liittoveljien keskeltä. Caesari joka nyt
oli kokonaan pakoittanut Gallian kansat alamaisuuteen, lähti
harjaantuneella sotajoukollansa Italiaan matkaamaan, kukistaaksensa
Pompeiota, joka oli kaikenmoisiin juoniin häntä vastaan ruvennut.
Molempien välillä syttyi nyt kansalais-sota ilmi tuleen. Tämän loppu
oli semmoinen, että Caesari Pharsalon tappelussa (v. 48 e.Kr.) masensi
Pompeion voimat, joka tappelun jälkeen sai surmansa. Nytpä oli Caesari
Rooman itsevaltiaana. Hänen lahkolaisensa hankkivat antaa hänelle
kuninkaan-arvon. Mutta vielä olivat tasavallan puolustajat liiaksi
lukuiset. Tasavallallinen liittäydys syntyi ja itse Caesari sai
surmansa liittoveljien käsistä. Näitten pääjohdattajana oli Bruto, joka
oli Caesarin ystävänäkin. Levottomuudet virisivät taas uuteen voimaan.
Antonio, joka oli Caesarin sotapäällikkönä ollut, koki saadaksensa
hänen valtaa käsiinsä. Hänen vastustajaksi kohosi Caesarin sukulainen,
tuo nuori Oktaviano. Myös senaatti rupesi Oktavianon puolta pitämään ja
Antonio julistettiin isänmaansa viholliseksi. Mutta eipä aikaakaan, kun
Oktaviano teki liittoa Antonion ja Lepidon kanssa, samatenkuin Caesari,
Pompeio ja Krasso ennen olivat tehneet. Nyt rupesi uusi hirmuvalta taas
raivoomaan; suuri joukko kansalaisia mestattiin julkisesti tahi
surmattiin salassa. Näistä on mainittavin tuo vanha Ciceroni joka oli
saanut kunnianimen: "isänmaan isä". Sillä aikaa kuin Antonio oleskeli
itämaissa sodantoimissa, anasti tuo sukkela Oktaviano Roomassa
vähitellen itsevaltaisuuden. Vuonna 31 e.Kr. puhkesi synkeä
eripuraisuus heidän välillänsä ilmisotaan. Aktion meritappelussa tuli
Antonio häviöön. -- Tämä tappelu lopetti aikakauden Rooman historiasta.
Sen loistavin aikakausi oli mennyt palaamattomiin. Vapaus ja sen
synnyttämät hyvät avut olivat jo kansasta hävinneet. Oktaviano muuttui
nyt Rooman keisariksi,[3] Auguston nimellä, ehkä oli niin viisas, että
antoi valtion tasavallallisen ulkomuodon pysyä kajoomatta. Mutta
keisarin hallitus kävi yhä itsevaltiaammaksi ja sen ohessa lisääntyi
valtion hervottomuus. Ulkoa uhkasivat Germanilaiset, Götit ja muut
raa'at kansakunnat, jotka hävittivät ja ryöstivät kaukaisempia
alusmaita, jopa aikojen kuluessa tunkeusivat Italiaankin. Valtakunnan
sisustassa taas pitivät soturit useimmiten hallitusta. V. 395 jälkeen
Kristuksen jaettiin valtakunta kahteen osaan: länsiroomalainen ja
itäroomalainen keisarikunta. V. 476 jälkeen Kristuksen, viimeisen
roomalaiskeisarin Augustulon hallitessa, sai länsiroomalainen
keisarikunta loppunsa. Itäroomalainen elikkä Kreikkalainen
keisarikunta pysyi aina vuoteen 1453, jona Turkkilaiset valloittivat
Konstantinopolin pääkaupungin.

Näin loppui roomalainen valtakunta. -- Roomalaisten yksivakainen ja
kova luonne, heidän kolkka ja vakaamielinen jumalanpalveluksensa ynnä
sotahalunsa eivät tehneet mieltänsä ihannetaiteisin ja tieteisin
taipuvaksi. Jo vanhimmissa aioissakin oli jonkunmoisia virsiä
jumalanpalveluksen viettämisessä ja lauluja kesti-atrioilla tavallisia.
Mutta vasta sitten kuin Kreikka muuttui Rooman alusmaaksi ja sen olot
siis tulivat Roomalaisille tutuiksi, rupesi vireämpi halu
ihannetaiteisin ja tieteisin heräämään. Verisiä taistelusleikkiä ynnä
petojentappeluja tulivat Kreikan hauskojen kilvoitus-leikkien siaan.
Taistelijat hakkasivat toinen toistansa kaikenmoisilla surma-aseilla.
Sittemmin, kun Roomalaiset olivat jonkunmoiseen sivistykseen
päässeet, rupesi puheliaisuuden taide kukoistamaan. Olikin usein
julkisilla puhelijoilla yhtä paljon voimaa, kuin sotapäälliköillä
sotajoukkoinensa. Jälkeen Auguston rupesivat taiteet ja tieteet
vähitellen riutumaan.

Roomalaisten alinomaset sodat ja valloittamiset kartutti heille
sodansaaliista paljon rikkautta. Mutta tämä oli niin kovin
epätasaisesti jaettuna, että suurin rikkaus ja viheliäisin köyhyys
seisoivat rinnatusten. Rikkaita oli semmoisia, joille meidän aikaiset
pohatat tuskin voivat vertoja vetää. Krassolla esimerkiksi sanotaan
olleen maantiluksiakin noin puolen-kolmatta miljonan ruplan arvosta.
Mutta tämmöinen ääretön rikkaus synnytti ylellisyyden ja komeuden, jota
tuskin voimme arvatakkaan, ja sen ohessa myöskin semmoisen tapain
turmeluksen, joka on meille ihan outo. Useammissa huoneissa nähtiin
kulta- ja hopea-astiat. Kalliit kivet, kuvapatsaat, kultaa, hopeata
ynnä muuta kallis-arvoista, jota Roomalaiset sodansaaliina olivat
kaiken maailman osista kiskoneet, oli kaikki Roomassa ko'ottuna. Eipä
siis ihmettäkään että ylellisyys meni rajattomiin. Erään Skauron
näytelmähuoneesta sanotaan olleen 80,000 istunpaikkaa, jotka
nojaantuivat 360:teen marmorapatsaisin; vieläpä sanotaan sen olleen
koristettu 3,000:nnella kreikkalaisilla kuvapatsailla ja kauniimmilla
kuvauksilla. Hehkuvaisuus ei enään tiennyt määrääkään. Sadan
peninkulman kaukaisista paikoista tuotiin summattomalla kustannuksella
kaloja ja muita herkullisia ruoka-aineita. Pidettiin useinkin
kesti-atrioita, jotka maksoivat yli 10,000 hopearuplaa. Erään Hirrion
merikalat ja kalalammikot sanotaan maksaneen hänelle vuosittain noin
300,000 hopea ruplaa.

Näin vajosivat Roomalaiset yhä syvemmin hehkuvaisuuteen ja siitä
syntyvään tapain turmelukseen. Ei mikään maallinen voima enään olisi
voinut estää ihmiskuntaa täydelliseen häviöön joutumasta, ellei
Kristin-usko olisi tullut maailman pelastukseksi. Tämä synnytti
ihmisissä uudet voimat ja vehkeet ja oli siis uuden aian oikea
päivänkoitto. Erittäinkin on Kristinuskosta mainittava, että se
jaloilla opillansa vähitellen vaikutti orjuuden poistamisen.



Toinen Osake.

Kristuksen jälkiset kansakunnat.


Entisen osakkeen lopussa jätimme sivistyneen maailman surkeaan tilaan.
Kaikki hengellinen voima oli siltä kadonnut. Kristinusko kyllä,
niinkuin jo ennen olemme maininneet teki tehtävänsä, mutta koko se
sukukunta, joka ihmiskunnan asioita ajeli, oli semmoiseen turmelukseen
vaipunut, ett'ei siitä enää ollut paljon toivomistakaan. Uusi suku,
uudet kansat tarvittiin, joihin saisi Kristuksen jalo oppi kylvää
sivistyksen siemenet. Nämät kansat vielä elivät suuressa raakuudessa,
mutta heissä oli tuo luonnon kasvattama voima ja kelpo, joka teki
heidät korkeampaan sivistykseen mahdollisiksi. Aasiasta olivat nämät
kansat, jotka olivat germanilaista sukuperää ja kutsuttiinkin yhdellä
nimellä Germanilaisiksi vähin erin Eurooppaan tunkeuneet, niin että jo
Kristuksen syntymä-aikana germanilaisia kansoja asui Maas-virrasta aina
Donau-virran suulle ja Itämerestä aina Karpativuorille. Roomalaiset
eivät näistä paljon tienneet, ehkä saivatkin heidän voimaansa ja
urhoollisuuttansa tuntea. Sillä nämät raa'at kansat olivat ottaneet
tavaksensa tunkeuda Rooman alus-maihin ja kun tuo hehkuvaisuuteen
uupunut Rooman kansa ei enään voinut paljon vastarintaa tehdä,
rupesivat sitä yhä kiivaammin ahdistamaan, kantaen veroa milloin
missäkin. Rooman keisarit ottivat heitä sotapalvelukseen, kun oli
omista alamaisistaan kaikki sotakunto kadonnut. Mutta nämät vieraat
eivät suotta menneet Rooman edestä miekan mittelohon, useinkin omia
heimolaisiansa vastaan, vaan ottivat tästä vaivastansa runsaan
palkinnon. V. 476 j.Kr., jona viimeinen jäännös länsiroomalaisesta
valtakunnasta hävisi, oli kaikki muut Rooman alusmaat paitsi Italiaa
näitten raakalais-kansain käsissä. Nyt näytti koko itäinen Eurooppa
kovin surkealta. Sillä kun joutuu hengellinen voima rappiolle, ei voi
myöskään maallinen kukoistua. Ja niinpä nytkin oli. Nuot alinomaiset
sodat olivat hirvittäväisen häviön vaikuttaneet. Monet suuret kaupungit
olivat vallan ihmisistä tyhjät tahi kokonaan hävitetyt. Erittäinkin oli
Italian tila surkuteltava. Niinpä juttelee eräs roomalainen pispa,
kuinka Tuskian nimisessä maakunnassa Italian maata ei löytynyt melkein
yhtä ainoata henkeä. Ehkä tässä lauseessa lieneekin paljon liioiteltua,
näyttää se kumminkin, mimmoiseen kurjuuteen tämä maakunta oli joutunut.
Pohjoisessa Italiassa olivat asiat samalla kannalla. Jolla oli voimia,
rupesi rosvoksi, sillä tämä oli nykyisinä aikoina paras elatuskeino.
Pellot olivat viljelemättömät, niityt muuttuneet nevoiksi ja monet
maanpaikat, jotka ennen olivat hyvissä varoissa ja voimissa olleet,
makasivat nyt autiomaina. -- Ihmeellistä on nähdä, kuinka asiat tästä
surkeudesta pääsivät paremmalle kannalle. Niinkuin jo olemme
maininneet, olivat Kristin-usko ja uusi suku, joka nyt oli astunut
historian näkyville, ne keinot, joittenka kautta maailma, niin
sanoakseni, uudesta syntyi. Ennenkuin lähdemme näitten kansain eri
luonnetta ja vaiheita tutkimaan, täytyy meidän lyhykäisesti kertoella,
kuinka he, jotka olivat kauan Rooman valtaa häirinneet ja sen
hävittäneetkin, vaelsivat hakien itsellensä asuma-siaa ja viimeinkin
tulivat vakinaisille asuntopaikoille. Nämät tapaukset, jotka ovat
täynnänsä hämmennystä ja sekasortoa, kutsutaan historiassa nimellä:
kansain-vaellukset.

Kansain-vaellukset alkavat Hunnilaisten tulolla Eurooppaan v. 375 j.Kr.
Tämä kansa tuli Aasian aromailta. Mikä syy lienee pakoittanut heitä
tähän vaellukseensa on tietämättömissä. Mutta näkyy ainakin olleen
kansoissa joku salainen taipumus, joka on pakoittanut heidät idästä
länteen vaeltamaan. Sillä se seikka käy maailman historiasta selväksi,
että maan asuttaminen on tapahtunut idästä länteen. No, mikä lienee
ollutkin, on se vaan selvänä totena, että Hunnilaiset Eurooppaan
tultuaan panivat kaikki kansat, jotka tiellänsä olivat, liikkeelle.

Ennenkuin rupeemme heidän retkeänsä Euroopassa ja sen seurauksia
katsastelemaan, täytyy meidän heidän tavoistansa muutamia sanoja
lausua, koska ovat kansain-vaellusten oikea syy. -- He mainitaan
olleen ulkomuodoltansa hirmuisen julmat, jotta enemmin olivat
kaksijalkaisten eläinten näköiset kuin ihmisten. He eivät nauttineet
muuta ruoka-aineita, kuin lihaa, jota söivät vallan raa'altansa, ja
metsissä kasvavia yrtinjuuria. Sanotaan heillä olleen tapana panna
lihakappaleet satulaksi hevosenselkään, sillä tavalla kantaen evään
mukaansa. Leipää pitivät he aivan ventona ruokana. Maanviljelys oli
heille vallan outo. Vakinaisia asuntopaikkoja eivät kärsineet.
Lapsuudesta saakka olivat oppineet kuljeskella yli ympärin metsissä ja
majoitella milloin missäkin, useinkin sinertävän taivaan alla.
Tavallisesti oli heillä kuitenkin telttiä, jotka veivät mukaansa
matkoilla. Vaatteitansa, joita oli heillä palttinasta ja myöskin
metsänhiirien nahasta, eivät riisuneet ruumiistansa, ennenkuin nämät
hajosivat ryysyiksi. Hevosiinsa olivat ikään kuin kiinnitetyt. Hevosen
selässä söivät, nukkuivat ja toimittelivat kaikkia askareitansa.
Tappeluksissa sanotaan heidän olleen erinomaisen sukkelia, niinkuin
tavoistansa muutoinkin on arvattava.

Tämmöinen oli nyt se kansa, joka pani kaikki entiset asiat sekasortoon.
Ensin tapasivat Alanit, joista osa yhdistyi heidän laumoihinsa ja
toinen lähti heitä pakoon. Sitten kohtasivat Götiläiset, jotka
asuskelivat Don-virrasta aina Theiss-virtaan saakka. Nämät jakaantuivat
kahteen pää-osaan: Itägötiläiset ja Länsigötiläiset. Edelliset
lannistuivat Hunnilaisten alle, mutta Länsigötiläiset pakenivat
Kreikkalaiseen keisarikuntaan, jossa saivat asuntopaikkoja. Mutta tänne
asettuansa sekaantuivat pian riitaan Kreikkalaisten kanssa. Jonkun aian
perästä ilmaantuivat he Italiassa, hävittäen Rooman kaupunkia. Tästä
lähtivät Espaniaan, jossa perustivat väkevän valtakunnan. --
Hunnilaiset taas riensivät yhä länteenpäin, pakoittaen kaikki
Germanilaiset ja Slavilaiset kansakunnat, jotka asuivat Don, Weichsel
ja Donau virtojen välillä, joko pakoon lähtemään tahi valtansa alle
lannistumaan. Niinpä lähti eräs Radagaiso niminen kuningas ynnä suuret
sotajoukot Sveviä, Alania ja vandalia Hunnilaisia pakoon ja tuli
hävittäen ja kaikenlaista julmuutta harjoittaen Italiaan, jossa tuho
hänen saavutti. Iso osa sotilaitansa sai täällä surmansa ja muut
pötkivät joutuisasti pakoon, lähtien isommalta osalta Galliaan, jossa
rupesivat kaikellaisiin tuhotöihin. Muutamia vuosia jälkeenpäin tulivat
samat kansat Espaniaan, jonka asuttivat. Tämä tapahtui vuonna 409 j.Kr.
Jo v. 429 lähtivät vandalit Gibraltarin salmen yli Ahrikkaan jonka
pohjoispuolen ottivat valtoihinsa. Täällä valtansa pysyi nuon
vuosisadan aikaa. -- Hunnilaiset taas näyttävät nyt jonkun aian
pysyneen alallansa. Mutta tämä lepo pian loppui, kun tuo mainio Attila
tuli heidän kuninkaaksensa. Tätä miestä pelkäsi ja kamoksui koko
senaikainen maailma. Hänen julmuudestansa oli semmoinen pelko syntynyt,
että oli hoku semmoinen että mihin hevosensa kavio oli astunut, siinä
ei enään ruohoa kasvanut. Tämän miehen johdon alla tulivat Hunnilaiset
Galliaan, johon aikojen kuluessa erityisiä kansoja oli asettunut.
Etevimmät olivat Frankilaiset, jotka sittemmin ottivat koko Gallian
valtoihinsa, ja Burgundilaiset jotka asuivat itäisessä osassa maata.
Länsi-götiläiset taas pitivät Espaniaan koskevan osan maata
hallussansa. Kaikki nämät kansat ynnä Roomalaiset liittyivät yhteen,
vastustaaksensa Hunnilaisia ja tekivätkin heille niin kovaa
vastarintaa, että heidän täytyi suurella häviöllä peräytyä. Mutta jo
tulevana vuonna 452 j.Kr. tunkeusi Attila hävittäen ja polttaen
Italiaan. Täältä sanotaan roomalainen pispa Leo hyvillä sanoilla
saaneen hänen palaamaan. Jo seuraavana vuonna kuoli Attila ja
Hunnilaisten nimi ja valta katosi historiasta.

Niinkuin jo ennen olemme maininneet, hävisi Rooman valtakunta Italiasta
kokonaan v. 476 j.Kr. Italian haltiaksi tuli nyt Herulien ruhtinas
Odoacer. Mutta jo v. 493 täytyi Herulien lannistua Itägötiläisten alle,
jotka nyt pääsivät Italian hallitsijoiksi. Heidän valtansa pysyi
vuoteen 553, jolloin Kreikkalainen keisari Justiniano kukisti Italian
valtansa alle. Mutta eipä aikaakaan, niin kadottivat Kreikkalaiset
keisarit koko pohjoisen puolen Italiata Longobardille, jotka tulivat
tähän maahan nykyisestä Unkarista Donaun tienoilta. Heidän valtansa
leveni yhä eteläänpäin, kunnes Frankilaisten keisari Kaarlo Suuri
hävitti heidän valtakuntansa v. 776 j.Kr.

Vielä on Anglosaksien muutanto Britanniaan mainittava. Tämä maa oli jo
aikoja sitten tullut Roomalaisten valtaan, mutta kun Rooman valta oli
ruvennut yhä enemmin kitumaan ja rappiolle joutumaan, niin oli
Roomalaisten täytynyt jättää koko tämä saarimaa oman onnensa nojaan,
suojellaksensa muita alusmaitansa. Kun vielä lisäksi turmelevaisia
sotia rupesi raivoomaan maan asukasten välillä ja ei tahtonut voitto
kummallekkaan puolelle oikein kallistua, niin olivat riidat vierasten
avulla ratkaistavat. Oli, näet, sota syttynyt Brittiläisten ja
pohjoisemmin asuvaisten Piktien ja Skottilaisten välillä ja kun eivät
voineet Brittiläiset torjua päältänsä vihollistensa päällekarkauksia,
kutsuivat he avuksensa Anglosaksit, jotka asuivat pohjoisessa
Saksanmaassa Pohjoismeren rannoilla. Nämät tulivatkin, mutta ottivat
palkaksi avustansa maan haltuunsa.



Germanilaiset (Saksalaiset).


Melkein kaikki ne kansat, joita olemme maininneet, kansain vaelluksista
puhuessamme, olivat Germanilaista sukuperää. Vanhojen Germanilaisten
tavoista täytyy meidän siis vähän laveammin jutella, erittäinkin kun
meidän aikainen sivistys suurimmasta osasta ensin on heidän seassansa
juurtunut ja kukoistanut. Germanilaisten oikea pesäpaikka oli Germania
eli nykyinen Saksanmaa. Mutta Germanilaisia kansoja otti myöskin muita
maita paitsi nykyistä Saksanmaata haltuunsa. Niinpä asettuivat
Frankilaiset Galliaan eli nykyiseen Ranskanmaahan ja Anglosaksit
Britanniaan. Näissä maissa on Germanilainen kansallisuus hämmentynyt
niihin kansallisuuksiin, joitten hallussa maat ennaltaan olivat ja
näistä kansain-sekaannuksista ovat sittemmin nykyiset Ranskan ja
Englannin kansat syntyneet. Tästä näemme, kuinka sivistyksensä puolesta
etevimmät kansat Euroopassa monessa kohden nojaavat germanilaisuuteen.
Puhuessamme tässä luvussa Germanilaisista, tarkastelemme parhaittain
niitä, jotka asuskelivat nykyisessä Saksanmaassa ja joittenka jälkeiset
nykyiset Saksalaiset ovat.

Germanilaiset olivat vahvaa ja rotevaa sukua, pitkät ja soreat kuin
tammet maansa metsissä. Terävät silmänsä olivat siniset ja hiuksensa
kullankeltaiset. Tämä ulkomuoto oli Germanilaisilla vuosisatoja
läpitsensä. Tukka oli Germanilaisilla suuresta arvosta, jonka tähden
pitivät siitä suurta huolta. Myöskin Roomalaisten tykönä pidettiin
kullankarvaiset hiukset suuressa arvossa, niin että roomalaiset naiset
kantoivat Germanilaisilta ostetuita hiuksia taikka antoivat omalle
tukallensa voiteella, johon kultahietaa oli sekoitettuna,
kullankarvaisen värin. -- Germanilaisten puku oli semmoinen ett'ei
siitä ollut ruumiin vapaalle liikunnolle ja voimien käyttämiselle
mitään estettä.

Ruumiinmukainen nuttu eli takki hihoitta oli heidän alkuperäinen
pukunsa. Eläinten taljat kannettiin usein päällys-verhona, mutta tämä
oli enemmin koristukseksi, kuin peitteeksi. -- Myöskin Germanilaisten
viholliset kiittivät ja ylistivät suuresti heidän hyvät avut. Heissä
oli muka suuri oman arvonsa tunto ja sekä itsenäiseen että
valtiolliseen vapauteen taipuva mieli. Germanilaisten mielenlaatuun
kuului myöskin syvämielisyys ja tunnollisuus. Miehuus ja urhoollisuus
elähyttivät kaikkia. Mies pidettiin arvossa sen mukaan, kuin hän oli
urhoollinen ja sotaisa. Se oli suuri juhlallisuus, kun miehistyneelle
nuorukaiselle ensin annettiin sota-aseet. Kaikkiin toimituksiin veivät
miehet sota-aseet mukaansa. Sota-päälliköitä valitessansa, pitivät
enemmin lukua miehen urhoollisuudesta kuin i'ästä. Vaimot ja lapset
otettiin mukaan tappeluksiin, että muka niistä olisi sotivaisille
suurempi kehoitus urhoollisuuteen. -- Usein tapahtui, että joku arvossa
pidetty sotilas kutsui miehiä johonkuhun sota-yritykseen; silloin
kokoontuivat useat hänen ympärillensä sekä sota-innosta että
luottamuksesta kutsujan sotakuntoon. Kaikki kokoontuneet vannoivat
uskollisuuden valaa hänelle, niin että hänen oli oikeus tappaa se, joka
osoitti tottelemattomuutta ja uppiniskaisuutta. Jälkeen tappeluksen
antoi hän palkinnoksi seuraajillensa jonkun osan sotasaaliista,
niinkuin sota-aseita, hevoisia ja vaatteita. Germanilaisten sotahimo
pakoittivat heitä usein lähtemään muille maille sotapalvelukseen. Niin
oli Augusto keisarilla Roomassa germanilainen vartiajoukko.

Tappelukseen rynnätessä nostivat Germanilaiset kamottavaisen
sotahuudon. Jos soturin voimat lannistuivat, niin riensivät usein
naiset avuksi. Tästä näemme, kuinka naiset ottivat osan miesten
toimissa. Olikin ominaisuus Germanilaisissa, että pitivät naiset
suuressa kunniassa. Tässäpä oli alku, jonka vasta Kristin-usko saatti
kukoistukseen, siihen ritariseen mieleen, joka keski-aikana oli yleinen
Germanilaisissa kansoissa. -- Vanhoilla Germanilaisilla kyllä oli
pakanallisia menoja, mutta nämät olivat vallan erilaiset Itämaalaisten
jumalanpalveluksesta. Synkeissä metsissä, ikivanhain puitten juurilla
rukoilivat isäinsä jumalia. Täällä oli heillä pyhiä paikkoja jumalain
kunniaksi.

Kun Germanilaiset vielä paimentolaisina elivät isän-valtaisuudessa, oli
kunkin perheenisäntä sen korkein herra. Ainoastaan sodassa valittiin
erityinen päällysmies. Näitten päälliköitten, ruhtinasten ja
kuningasten valta oli hyvin rajoitettu ja määrätty. Jo aikasin oli
Germanilaisilla eroitus vapaitten ja orjain välillä. Ainoastaan
edelliset otettiin kansan lukuun ja ainoastaan heillä oli
kansain- kokouksissa jotakin sanomista. Kuninkaat, jotka pian
alinomaisten sotain tähden tulivat tavallisiksi, eivät saaneet muuta
eläkettä kuin vapa-ehtoisia lahjoja ja suurempaa osaa sotasaaliista.
Tähän tuli vielä joku osa sakoista. -- Kun joku maa oli valloitettu,
jaettiin se kuninkaan ja etevimpien sotilasten välillä. Tämä jako
tapahtui arvalla. Kuningas taas antoi usein omasta maan osastaan jonkun
maatilkun läänityksenä seuraajillensa, kun ei muulla voinut heidän
apuansa palkita. Samalla tavalla tekivät myös etevimmät sotilaat
(Athalingit), jotka eivät yksin lähteneet sotaan, vaan toivat mukaansa
seuran, joka heiltä sai palkkansa. Tämän palkan antoivat Athalingit
siitä maan-osasta, joka jaolla oli langennut heidän osallensa. Myöskin
oli semmoisia (Frilingit), jotka tulivat sotaan ilman seuratta. He
saivat vähemmän maanosan kuin Athalingit, kun ei heillä ollut mitään
seuraa palkittavana. Kukin läänityksen ottaja eli vasalli oli
läänissänsä itsevaltainen. Hänellä oli ainoastaan lääniherransa kohtaan
muutamia velvollisuuksia. Näistä etevin oli velvollisuus lähteä sotaan
kun tuli lääniherrasta käsky. Aikaa voittaen muuttuivat läänitykset
perittäviksi ja silloin tulivat vasallit melkein itsenäisiksi
ruhtinaiksi.

Sivistyksen siemenet saivat Germanilaiset kansat Roomalaisilta.
Nuot entiset raa'at elatuskeinot, metsästäminen ja karjanhoito,
jättivät vähitellen siaa maanviljelykselle, keinollisuudelle ja
kaupan-liikkeelle. Kristinusko vaikutti mahdottoman paljon
Germanilaisten sivistyttämiseen. Tämä tuli ensin Länsigötiläisille
tutuksi; pispa Ulphilas käänsi neljät Evankeliumit heidän kieleksi.
-- Kaupan-liike sydänsaksassa ei ensinnä ollut muuta, kuin
luonnon-tuotteitten vaihettaminen. Frankilaisten keisari Kaarlo Suuren
aikana määrättiin muutamia paikkoja, joissa olisi kauppatavarain
vaihetus tapahtuva. Eläinten-taljoja, suolaa, viljaa, viiniä, kudotuita
kankaita ja orjia oli tavalliset kauppatavarat. Muutoin on kaupasta
merkittävä, että se jo aikasin tuli Juutalaisten käsiin, sillä meidän
on muistaminen, ett'ei entisinä aikoina löytynyt mitään porvari-säätyä.
Tämä syntyi vasta 13:nnella vuosisadalla.

Germanilaisten vanhat la'it ja oikeudet ovat mitä merkillisimpiä.
Ensi-aikoina ratkaistiin kaikki tärkeimmät riidat yhteisissä
kansan-kokouksissa, mutta vähemmät riita-asiat heitettiin kyläkunnan
esimiesten ratkaistaviksi, sitten kuin jonkunmoinen lautakunta ensin
oli sanonut ajatuksensa. Tuomiot langettivat nämät riitain ratkaisijat
enemmin vanhan tavan mukaan kuin minkään varsinaisen lain ohjeesta,
sillä vasta myöhemmin tulivat kirjoitetut la'it tavallisiksi. Tuli,
näet, tarpeelliseksi kirjallisesti säilyttää ne säännöt, jotka
elivät kansan huulilla. Nämät la'it tarkoittivat parhaasta päästä
pahanilkisyyden rankaisemista. Kovin rangaistus oli kuolema, jota
kuitenkin harvoin ja ainoastaan jumalain lepyttämiseksi käytettiin.
Ainoastaan papit saivat kuoleman tuomion julistaa. Muita ruumiillisia
rangaistuksia kuin kuolemaa ei tarvinnut vapaan miehen kärsiä.
Ainoastaan orjat olivat kurituksen alaiset. Sakot olivat tavallisimmat
rankaisemisen keinot. Asetukset vahingon korvauksesta ovat erittäin
merkittävät. Jos esim. kellään putoovasta puun-oksasta tuli joku
vanhinko, sai hän vahinkonsa korvaukseksi sen puun omaksensa, josta
oksa oli pudonnut. Samalla tavalla jos jonkun elikko vahingoitti
ketään, täytyi omistajan antaa elikko vahingoitetulle korvaukseksi.
Sen mukaan, miten ja millä tavalla rikos oli tehty, määrättiin
rangaistuksen kovuus. Jos oli joku kavaluudella tapettu, niin kävi
rangaistus tappajalle kovemmaksi. Ensinnä suoritettiin sakot elikoilla,
mutta sittemmin rahoilla, kun olivat Roomalaisilta oppineet näitä
käyttämään. -- Kavaluudella tapahtuneesta murhasta maksettiin nuon 600
ruplaa sakkoa; mutta riidan vimmassa tapahtuneesta maksettiin
ainoastaan 200 ruplaa sakkorahaa. Kunkin jäsenen tärvelemisestä oli eri
sakko-makso. Myöskin oli eroitus sakoissa, jos oli veri vuotanut taikka
ei. Säätykunnian loukkaamisesta oli rangaistus semmoinen, että
rangaistuksen alaiselta leikattiin hiukset ja parta pois. Väkivoimalla
murtautua toisen huoneesen pidettiin erinomaisen suurena rikoksena ja
rangaistiin kovasti. Kun jonkun omaisuutta joko ostolla tahi lahjalla
toiselle omistettiin, oli joku kuvauksellinen toimitus tapahtuva, jolla
osoitetiin entisen omistajan oikeuden menevän toiselle. Tämä tapahtui
kaupan tahi lahjan vakuutukseksi ja lupauksen ynnä erittäinkin valan
vahvistukseksi. Kun esm. joku maantila myytiin, antoi myyjä kappaleen
turvetta eli muuta semmoista ostajalle, ja huonet-rakennuksen myytäessä
sai ostaja lastusen. Käden-lyöntö oli tavallinen lupauksen vahvistus.

Kukin vapaa mies oli ainoastaan vertaistensa tuomion alainen. Valan
vannomista seurasi tavallisesti kaikenlaisia juhlamenoja. Pakanaisuuden
aikana koski mies valaa vannoessa sota-aseisiinsa, vaimo taas
hiuksiinsa ja tuomari sauvaansa. Myöskin asetettiin niin kutsutuita
valan-auttajia, joittenka oli tarkoitus, ta'ata vannojan totuullisuus
sillä että he hänen kanssansa käsi kädessä tekivät valaa. Näitten luku
oli sen mukaan, kuinka tärkeä asia oli ja mistä säädystä vannoja. Kun
Kristin-usko oli päässyt juurtumaan ja siinä ohessa myös katolilainen
epä-usko ja taika-uskoisuus, niin tulivat pyhä-tuomiot suureen
kunniaan. Näistä ovat merkittävät tulikoetus ja vesikoetus. Oli, näet,
kanteen alaisen täytymys paljain jaloin astua tulikuumain saarain
päälle, tuoda sormus eli kivi kiehuvasta vedestä, pitää polttava rauta
kädessä j.n.e. Jos tämä tapahtui hänen vahingoitsematta, niin arvattiin
tuosta hänen rikokseen syyttömäksi.

Suuri muutos tapahtui kaikissa Saksalaisten oloissa, kun kolmas sääty
eli porvari-sääty syntyi. Toiset valtio-säädyt olivat aatelisto ja
papisto. Aatelisto ei harjoittanut muuta, kuin sotaa ja ryöstöä ja eli
rauhan aikoina linnoissansa laiskuudessa ja hekumallisuudessa. Tapansa
olivat raa'at, kun taas kaupungissa vapaitten porvarien keskellä leveni
siveys ja sivistys ynnä porvarillinen yhteishenki. -- Vähitellen hajosi
koko kansa erityisiin virka- eli ammatti-säätyihin, niinkuin aatelisto,
porvaristo, vapaat ja orjuudessa elävät talonpoiat, la'in-oppineet,
käsityöläisten ammattikunnat ja hiljan syntyneitten Yli-opistojen
opettajat. Tämmöinen ammattisuus kaikissa oli keski-aialle omituinen ja
koski kaikkiin oloihin, vaikuttaen kilvoituksen keinollisuudessa,
kaupassa, taiteissa ja tieteissä. Se poisti tavoista tuon entisen
raakuuden ja sivisti yhteiselämän muodot.

Olemme kansain-vaelluksista puhuessamme näyttäneet kuinka germanilaiset
kansat tulivat vakinaisille asuntopaikoille, Germania eli meikäläisellä
nimellä Saksanmaa jäi suurimmaksi osaksi Germanilaisten haltuun, jotka
täällä muuttuivat yhdeksi ainoaksi kansaksi: Saksalaiset. Mutta koko
itäinen puoli Saksanmaata aina Elbe-virtaan saakka oli Slavilaisten
vallassa, jotka kansain-vaellusten aikoina olivat tänne siirtyneet, kun
Germanilaiset tunkeusivat länteenpäin, ottaen haltuunsa Roomalaiset
alusmaat. Näissä on Germanilaisuus hämmentynyt muihin kansallisuuksiin,
mutta on sen siaan aikojen kuluessa Slavilaisilta voittanut semmoisen
alan, että Slavilaisuus jo on melkein kokonaan Saksanmaasta hävinnyt.
-- 8:nnella vuosisadalla kukisti Frankilaisten keisari Kaarlo Suuri
suurimman osan Saksanmaata valtansa alle. Mutta hänen valtakuntansa
jaettiin, poikansa Lutvikki hurskaan hallitessa, kolmeen osaan. Näin
syntyi Kaarlon äärettömästä keisarikunnasta kolme erityistä valtiota:
Ranskan eli Frankilaisten, Saksan ja Italian valtiot. Saksanmaa oli
ensinnä vaali-valtio, s.o. erityiset ruhtinaat valitsivat kuninkaan.
Sittemmin saivat ainoastaan muutamat ruhtinaat, niin kutsutut
vaali-ruhtinaat (Churfürsten) kuninkaan-vaaliin ryhtyä. Viimein tuli
kruunu Habsburgin suvulle perittäväksi. Ehkä Saksanmaa oli yksi
valtakunta, jonka ylimäinen oli keisari, oli se jakaantunut useampiin
herttuakuntiin j.n.e., joittenka hallitsijat eivät keisarista paljon
lukua pitäneet, vaan olivat ja eleskelivät oman mielensä mukaan.
Ymmärrettävä on, kuinka höllä tämmöinen side oli. Niinpä olikin
valtakunta kauan kitunut, ennenkuin se vihdoin viimeinkin (v. 1806)
hajosi useampiin toisistansa erinäisiin valtioihin. Saksan keisari otti
nyt nimeksensä: Itävallan keisari. Karkoitettuansa Ranskan keisari
Napoleonin Saksanmaasta, tekivät kaikki Saksanmaan valtiot keskinäisen
liiton, joka nyt on ainoana siteenä heidän välillänsä.



Frankilaisten valta.


Frankilaisten tavoista ei tarvitse meidän tässä erityisesti puhua,
koska jo edellisessä luvussa olemme tarkastelleet Germanilaisia
yleensä, joihin myöskin Frankilaiset kuuluivat. Frankilaisten
asettumista Galliaan eli nykyiseen Ranskanmaahan olemme jo maininneet.
Täällä perustivat väkevän valtion, jonka alle koko Gallia tuli
kuulumaan. Sen perustajana oli Chlodvig. Sen oikea kukoistus-aika
tapahtui, kun Kaarlo Suuri pääsi hallitsijaksensa. Tämä laski valtansa
alle kaikki muut germanilaiset kansat, niin että tällä aikaa
Frankilaiset olivat Germanilaisten pääkansa. Mutta tämä ei kauan
kestänyt. Niinkuin jo ennen olemme sanoneet, hajosi Frankilaisten suuri
valta Lutvikki Hurskaan hallitessa. Tämä kuningas, näet, jakoi
valtakuntansa poikainsa välillä, jotka suostuivat tähän jakoon v. 843.
Nyt tuli Frankilaisten valta sisältämään suurimman osan nykyistä
Ranskanmaata. -- Frankilaisten kansallisuus oli näinä aikoina vielä
suuressa voimassa. Mutta vähitellen rupesi se riutumaan. Sillä
gallilainen kansallisuus, joka, sittenkuin Frankilaiset olivat maahan
tunkeuneet, oli joutunut sorrettuun tilaan, heräsi taas uuteen voimaan.
Kun Kaarlo Suuren suku oli kuollut sukupuuttoon (v. 987) ja Kapetingein
suku kohonnut Ranskan kuninkaan-istuimelle, rupesivat Frankilaiset
vähitellen hämmentymään gallilaiseen kansallisuuteen, jonka hallussa
maa ennen Frankilaisten tuloa oli ollut. -- On historiassa usein
havaittu, kuinka semmoisissa maissa, jotka ovat joutuneet
vieras-kansain haltuun, alkuperäisen kansallisuuden ensin on täytynyt
lannistua vieraan alle, mutta sitten uusilla voimilla hakenut ja
voittanut sorretuita oikeuksiansa takasin. Niinpä nyt Ranskanmaallakin
asiat muodostuivat. Molemmat kansat hämmentyivät toisiinsa yhdeksi
kansaksi: Ranskalaiset. Ehkä tämä uusi kansa ja myöskin maa on saanut
nimensä Frankilaisista, nojaa se kuitenkin verrattoman suurimmalta
osalta gallilaisuuteen. Myöskin näemme nykyisen Ranskan kielestä, että
se sisältää paljon Roomalaisia alku-aineita. Tämä on aivan helposti
ymmärrettävä asia, kun tiedämme, Gallian jo monta vuosisataa ennen
Frankilaisten tuloa olleen Roomalaisten vallassa, jonka alle Caesar oli
sen laskenut. --

Kun ei tila salli meidän lyhykäisestikään kertoa Ranskalaisten
historialliset vaiheet, niin tahdomme vaan muistuttaa että he
ihmiskunnan edistymisessä aina ovat etupäässä astuneet.



Britannian saarten asukkaat.


Kuinka Anglo-saksit asettuivat Britanniaan, josta isomman saaren
etelä-osa sai nimen Englanti, olemme jo ennen maininneet. Jo aikasin
saivat Anglo-saksit vihollista vainoa ja rynnäkköä kärsiä
Tanskalaisilta, jotka ryöstö-retkillänsä nousivat maalle Englantiin.
Viimein onnistui kuningas Alfred Suuren  voittaa Tanskalaiset
(871-901). Mutta sittemmin rupesivat heidän päälle-karkauksensa
uudestansa raivoomaan ja Tanskan kuningas Knuutti Suuri nousi (1016)
Englannin kuninkaan-istuimelle. Tämä ymmärsi Anglo-saksia lepyttää ja
kiinnitti heidät etuihinsa. -- Anglosaksit, jotka jo 6:nessa
vuosisadassa taipuivat Kristin-uskoon, olivat uljasta, ja oivallista
kansaa. Ainoastaan yhdessä kohdassa, joka on tämän aian oloista
ymmärrettävä, ovat he moitteen alaiset: he kävivät vilkasta
orjan-kauppaa. Mutta pian syntyi heille uusia, pahempiakin vihollisia,
kuin Tanskalaiset olivat olleet. Nämät olivat Normandialaiset, joista
tahdomme tulevassa luvussa jutella. He tulivat herttuansa Wilhelm
Valloittajan johdon alla Normandian maakunnasta Ranskanmaalla
Englantiin, jossa voittivat Anglo-saksit Hastings'in tappelussa v.
1060. Nyt jaettiin koko Englanti valloittajain välillä. Anglo-saksein
kansallisuus masennettiin ja sorrettiin hirvittäväisellä tavalla.
Ankara vihollisuus syntyi valloittajain, jotka viljelivät ranskalaista
kieltä ja ranskalaisia tapoja, ja vanhain asukasten välillä, jotta
näytti ikäänkuin olisi Anglo-saksein kansallisuus astunut viimeisiä
askeleitansa historian tantereella. Mutta aikaa voittaen rupesivat
asiat heille selkenemään. Vähitellen pääsi Anglo-saksein kieli ja
kansallisuus voitolle ja eipä aikaakaan, niin hämmentyivät molemmat
kansat yhteen. Ja nyt vasta syntyi Englannin jalo kansa.

Vielä on meidän puhuminen muistakin kansoista, jotka asuskelevat
Britannian saarilla.

Walesit olivat jäännös Brittiläisten kansasta, joka Anglo-saksein
maahan tunkeudessa pakeni Britannian läntisiin maakuntiin, Wales'iin ja
Cornwales'iin. Täällä suojelivat kauan vapauttansa, kunnes he 13:nnellä
vuosisadalla laskettiin Englantilaisten vallan alle. -- Kansan
yhteisissä asioissa piti vanhin perää, niin kauan kuin hänessä oli
kuntoa ja kykyä. Hänen avuksensa hallitusasioissa oli jommoinenkin
neuvoskunta, jonka piti oleman viisaudesta, lain-taidosta ja
kunnosta mainittava. Kullakin vapaalla miehellä olivat täydet
kansalais-oikeudet, jos hallussansa oli viisi auran-alaa maata. Tämä
maan-ala oli jokaiselle maan-omistajalle tavallinen. Mutta paitsi tätä
kansalaisille jaettua maata, oli yhteinen maan-ala, jonka tuotteet
käytettiin yhteisten tarvetten ostoksi. Aivan merkillinen on se seikka,
että myöskin naisilla oli oikeus kansankokouksissa antaa huutonsa.
Joka oli autiomaan viljamaaksi tehnyt, sai tästä hyvästä muutamia
etu-oikeuksia nauttiaksensa. Aatelisvalta oli enemmin perustettu
viisauteen ja tietoon kuin sotaisuuteen; aatelistoon kuului myös
tuomarikunta.

Iriläiset eli Irlannin asukkaat ovat niitä kansoja, jotka ennen
Anglo-saksein tuloa, asuttivat Britannian saaria. Epätiedossa on,
ovatko Irlannin ensimäiset asukkaat tulleet Britanniasta tahi
Espaniasta. Vanhat roomalaiset historioitsijat kertovat Iriläisten
olleen sangen raakaa kansaa, jotka muka huviksensa söivät
lähimmäisensä. Iriläisten historia tuli paljoa selkeämmäksi, kun he
4:nellä vuosisadalla taipuivat Kristin-uskoon. Irlanti rupesi nyt
Kristin-uskon oikeaksi pesäpaikaksi, sai hengellisiä laitoksia,
luostaria ja kouluja, joissa hurskaus ja tiede elostuivat, ja lähetti
hurskaita, innokkaita ja oppineita miehiä pakanain kääntämiseksi
Euroopan mannermaalle. Täydellä oikeudella nimitettiin Irlanti siihen
aikaan "Pyhäin saareksi". Irlantilaiset olivat iloista ja vilpasta
kansaa, joka rakasti laulua ja tanssia. Ensimäinen valtiollinen laitos
oli semmoinen, että kullakin heimokunnalla oli päällikkönsä, kunnes
jommoinenkin kaikille heimokunnille yhteinen ylipäällikkö valittiin.
Tämä yhteinen päällikkö eli kuningas sai veroksensa karjaa ja oli
kansan johdattaja sodassa; vaalilla pääsi hän kuninkaan-istuimelle
mutta hänen täytyi ensin valalla vahvistaa erinäisten maakuntien la'it.
Perintö-oikeutta ei löytynyt ollenkaan; ansion mukaan ja muutoinkin sen
mukaan, kuinka hyväksi katsottiin, valittiin ruhtinas-suvusta
kuninkaalle, hänen vielä eläessänsä, jälkeisensä. Irlannin
oppilaitokset olivat jo aikasin suuressa maineessa, jotta niihin
ulkomailta kokoontui paljon oppia harrastavia. V. 1172 joutui Irlanti
Englannissa hallitsevain Normandialaisten valtaan, jotka täällä kauvan
valtaa pitivät; melkein kolme vuosisataa kesti molempain kansain
keskinäinen taistelus. -- Mutta vielä pahempaan pulaan oli tämä onneton
kansa joutuva. 16:nnellä ja 17:nnellä vuosisadalla tunkeusi tänne
Englannista siirtolaisia, jotka monien vaihetten perästä anastivat
suurimman osan maata valtoihinsa, syösten alkuperäiset asukkaat
kurjuuteen ja viheliäisyyteen. Iriläiset ovat kaikin voimin koettaneet
ponnistella vieraita vastaan, mutta riutuvaiset voimansa ei näy enään
tätä taistelusta kestävän, sillä kansallisuutensa häviää jo päivä
päivältä isäinsä maalta.

Roomalaiset tunsivat pohjoisessa Britanniassa ainoastaan Caledoniain
kansaa, mutta 3:nen vuosisadan loppupuolella astuivat näitten siaan
Piktit ja Skottilaiset historian näkyville. Piktit asuivat lakeudella
ja Skottilaiset vuorimaassa. Jälkimäiset sanotaan olevan sukuisin
Iriläisistä siirtolaisista, jotka 5:nestä vuosisadasta alkaen olivat
muka muuttaaneet Irlannista Skottlantiin. 9:nellä vuosisadalla saamme
Skottilaisista varmempia historiallisia tietoja, kun tästä aiasta
jutellaan normannilaisten merisissien rosvo-retkistä Skottlantiin.

Kuningas Kenneth II, voitettuansa (v. 842) Piktien kuninkaan, yhdisti
hänen maansa Skottilaisten maan-alaan ja tuli Skottlannin vallan
varsinaiseksi perustajaksi. Maan laitokset ja asetukset olivat
hyvin Irlannin mukaiset. Skottilaisten tykönä oli ruhtinaallinen
perintö-oikeus voimassa. Ainoana elämän huvituksena näyttävät vanhat
runot olleen. Laulun säveleitä seurasi tavallisesti rakkopillin ja
huilun ääni. -- V. 1603 sai Skottlanti saman hallitsijan kuin
Englantikin ja v. 1707 tapahtui täydellinen yhdistys näitten maitten
välillä.

Näin olemme nähneet kuinka Britannian saarilla asuvaiset kansat
aikain kuluessa ovat lannistuneet, mitkä pakolla mitkä suosiolla,
Englantilaisten vallan yhdistykseen. Tästä yhdistyksestä on syntynyt
Suuri Britannian väkevä valta. Muistutettava on, että Englannin kieli,
kansallisuus ja sivistys on levinnyt leviämistänsä yli koko saarimaan
ja muut kansallisuudet saaneet jättää sille yhä enemmän alaa. Mutta
myöskin tätä saarimaata ulommaksi, jopa yli koko maanpiriäkin, on
Englannin valta ynnä kieli ja sivistys levinnyt. Sen melkoinen
merivalta, keinollisuus ja valtiollinen vapaus ovat mitä merkillisimpiä
ihmiskunnan historiassa.



Normannilaiset eli Skandinavilaiset.


Tällä nimellä nimitettiin ennen muinoin Skandinavian eli Ruotsin,
Tanskan ja Norjan asukkaat. Heidän uskontonsa, josta tahdomme muutamia
sanoja lausua, ja tapansa osoittivat sitä hillitöntä ja sotaista
luonnetta, josta he ennen mainioina pidettiin. Etevimmät jumalansa
olivat: Odin, joka oli kaikkien jumalien päällikkö, Thor, ukkosen
jumala ja jalomielinen Balder. Jumalat muka asuivat Asgard'in linnassa,
joka oli keskellä maailmaa. Siellä oli myöskin Vallhallan hovi, jonne
kaikki urostöissä kaatuneet kokoontuivat. Täällä muka jatkavat urohot
jumalien seurassa sotaiset vehkeensä, taistelevat keskenänsä ja
viljelevät muita sotaisia askareita. Mutta kun atrian aika tulee,
heräävät näissä sotamelskeissä kaatuneet uuteen elämään ja syövät
juovat iloisessa sovussa jumalien kanssa. Brage, jumalien runoniekka,
laulaa heille muinaisista urostöistä.

Sota, metsästäminen ja sodan-harjoitukset olivat vanhain
Skandinavilaisten tavalliset toimitukset. Kukin vapaa mies jätti
maanviljelyksen ja karjanhoidon orjillensa toimitettaviksi. Hänen itse
muka ei sopinut semmoisiin töihin ryhtyä. Hän ei mielistynytkään muihin
kuin sotaisiin toimiin, juominkihuvituksiin ja runollisiin kertomuksiin
isäin urostöistä. Tämmöinen puoliraaka elämä mielutti kokonaan hänen
sydäntänsä. Tautiin kuoleminen pidettiin miehille häpeällisenä, jotta
useimmat omalla kädellä tappoivat itsensä, välttääksensä taudillisen
kuoleman häväistystä. Kuoleman tuskat hymysuin kärsiä, oli miehen
suurin kunnia. Useinkin karkasi sotilas ilman mitäkään suojelus-asetta,
jopa vaateittakin tappelus-kihinään. Tämmöiseltä raa'alta ja
hurjamieliseltä kansalta ei voinut keskinäisiä riitoja heimokuntien
välillä ja rosvoretkiä kaukaisille maille olla mitään outoa; ja kun se,
niinkuin raaka ja sotanen kansa ainakin, piti verenkoston pyhänä
velvollisuutena, niin eipä voinut syitä verisiin taisteluksiin siltä
puuttua. Rosvoretket elikkä merisissien (vikingar) sotakäynnit saivat
alkunsa ruhtinaallisista miehistä, jotka kokoilivat ympärillensä joukon
vapa-ehtoisia. Väen lisäytyminen ja yhä yltyvä raakuus teki aikain
kuluessa tämmöiset retket yhä tavallisemmiksi. Vielä oli toinen
seikka, joka paljon vaikutti rosvoretkien enenemiseksi; oli, näet,
Skandinavilaisilla tapa semmoinen, että ainoastaan yksi poika peri
isänsä tavarat ja muut saivat hakea eläkkeensä, mistä heille paraitten
sopi. Luonnollisinta oli siis, että ryhtyivät semmoiseen elatuskeinoon,
jotka muutoinkin vallan sopi kansan ja aikakauden luonteesen. Vieläpä
oli usko semmoinen heissä juurtunut, ett'ei ollut hyvää kenenkään
köyhänä tulla Odin'in tykö Vallhallaan vaan mitä enemmän tavaraa
kuollut toi mukaansa, sitä suurempaa nautintoa piti hänellä oleman
Vallhallassa. Näinpä tulivatkin nämät rosvoretket yhteiseksi tavaksi ja
varsinaiseksi elatuskeinoksi. Ensin he eivät ulottuneet kauemmaksi kuin
naapurimaihin ja tapahtuivat milloin maitse milloin meritse. Mutta pian
ruvettiin pitkiä merimatkoja kulkemaan kaukaisille maille, jopa
Keskimeren rannoillekkin. Näitten rosvoin eli merisissien haahdet
olivat hyvin pienet ja hukkuivatkin usein mereen, mutta tämmöinen
hukkumus pidettiin yhtä kunniallisena kuin kuolema tappelustantereella.
Alukset olivat tavallisesti purjeetta, vaan pantiin airoilla
liikkeelle. Tuo kolmentoista kyynärän pituinen peräsin koetti vahvankin
miehen voimia; joka ei voinut tällä perää pitää, sen täytyi jäädä
kotiin. Merisissit eivät ainoastaan ryöstäneet ja hävittäneet
rantamaita, vaan läksivät aluksillansa virtoja ylöspäin maan sisuun;
jos heiltä paluumatka suljettiin, läksivät maamatkaa johonkuun toiseen
virtaan, kantaen hartioillansa alukset ja voitetun saaliin, ja pääsivät
tällä tavalla aukealle merelle. 9:nellä vuosisadalla oli into
tämmöisiin retkiin korkeimmillaan. Myöskin maamatkoja samottiin.
Niinpä kulkivat läpi Venäjänmaata aina Mustalle Merelle, jopa ottivat
sotapalveluksenkin Kreikkalaisen keisarin hovissa. Samatenkuin
Skandinavilaiset pitivät oman henkensä halpana, eivät muittenkaan
paljon säästäneet. He olivat julmat ja säälimättömät vihollisillensa,
joita sota-aseilla voittivat taikka joittenka maata ryöstivät, tuoden
välillä jumalillensa ihmisuhriakin. Tämmöisiin uhriin määrättiin ei
ainoastaan vangituita, orjia ja pahantekijöitä, vaan kun joku
erinomainen onnettomuus kohtasi, uhrasi joskus isä poikansa ja maakunta
kuninkaansakin jumalille lepyttäjäisiksi. Useimmiten täytyi
vangituitten maksaa hyvät lunnaat, päästäksensä vapaaksi, ja se
paikkakunta, jota merisissien tulo kohtasi, sai tavallisesti maksaa
aika pakkoveron. Eipä siis ole ihmeteltävää, että pelko ja vapistus
seurasi heitä, missä vaan kulkivat, erittäinkin kun osoittivat
munkeille ja luostareille erinomaista vihollisuutta. -- Tämmöiset
merisissit voittivat v. 911 Frankilaisten kuninkaalta Neustrian
maakunnan, joka heiltä sai nimen: Normandia. Siinä taipuivat
Kristinuskoon ja ranskalaiseen kieleen. Täältä valloittivat Englannin,
josta edellisessä luvussa olemme puhuneet. Myöskin lähti täältä
siirtokunta eteläiseen Italiaan, jossa niin muodoin syntyi
normandialainen valtio. -- Nämät meriretket taukosivat itsestään, kun
ruvettiin näissä pohjoisissa maissa Kristin-uskoa julistamaan. Tämä
saikin täydellisen voiton monien taistelusten ja vaihetten perästä noin
v. 1150.



Slavilaiset.


Slavilaisten kansalahko on Germanilaisten jälkeen suurin; siihen kuuluu
yli 60 miljonaa henkeä, jotka ovat levinneet yli koko itäistä Eurooppaa
aina Saksasta Aasian aroihin saakka, Itämerestä aina Hadrian merelle.
Slavilaisten kieli ja kansallisuus vallitsee Pyömissä, Puolassa,
Venäjässä, Moldaussa, Vallakiassa, Bulgariassa, Serbiassa, Bosniassa,
Kroatiassa, Slavoniassa ja Dalmatiassa; paljon Slavilaisia asuu myöskin
Unkarissa, Kärnthen'issä, Krain'issa ja Lausitz'issa.

Slavilaisten alkuperäinen koto on luultavasti Keski-aasia; sittemmin
ilmaantuivat Puolassa ja Venäjässä. He olivat sukuperän, ulkomuodon,
laitoksien, uskonnon, kielen ja tapain puolesta Germanilaisista vallan
erilaiset, kun he Itä-euroopasta tunkeusivat aina Elbe-virtaan ja
Adrian merelle saakka. Niinkuin Germanilaisetkin, olivat Slavilaiset
jakauneet moniin erinäisiin kansoihin, joista lännessä asuvaiset ovat
Saksalaisten historialle merkilliset, kun olivat, näet, asuttaneet
suuren osan Saksanmaata. Itäisemmät taas perustivat väkeviä valtioita:
Venäjä, Puola, Lithauen ja Schlesia. -- Näistä on Venäjä väkevimmäksi
kohonnut. Tämän valtion perustajana oli (v. 862) eräs varägilainen
ruhtinas nimeltä Rurik. Jo aikasin rupesivat venäläiset Kreikan
keisarikuntaan rosvoretkiä tekemään. Nämät taukosivat kokonaan, kun
ruhtinas Vladimir Suuri taipui Kristinuskoon ja pakoitti myöskin
alamaisensa siihen. Mutta valtakunnan voimat lannistuivat sisällisistä
riidoista, jotta Mongolilaiset, jotka olivat lähteneet Keski-aasiasta
ja levittäneet pelkoa ja kauhistusta yli koko Aasiaa, laskivat sen
valtansa alle. Tästä orjuudesta pelasti Suuriruhtinas Ivana
Venäjänmaan. Sitten on venäjän valta yhä levinnyt leviämistään. Sen
suuruuden oikea perustaja on Pietari Suuri, joka antoi sille
sivistyneen valtion ulkomuotoa ja laajensi sen alaa aina Suomenlahteen
saakka. Mutta orjuus ja törkeä tietämättömyys on pysynyt ja pysyy
vieläkin meidän aikana kansan seassa. Hallitusmuoto on kokonaan
itsevaltainen. -- Toinen mahtava slavilainen valtio on ollut Puola.
Tämä ulottui mahtavaisuutensa aikana Unkarin rajasta aina Itämerelle ja
Sakanmaasta aina sydän-venäjään asti. Mutta sisälliset kapinat ja
valtiollisten lahkokuntain eripuraisuus syöksi valtion onnettomuuteen
ja kurjuuteen. Aatelistolla oli kaikki valta käsissä, rahvas eli
orjuudessa ja kuninkaalle, joka vaalilla pääsi arvoonsa, suotiin hyvin
rajoitettua valtaa. Näin asiain ollessa, sen tuho viimeinkin saavutti.
Venäjän, Preussin ja Itävallan hallitsijat jakoivat menneen vuosisadan
lopulla koko valtakunnan keskenänsä. Venäjä sai paraan ja oikean
pää-osan, muut ottivat ne osat, jotka asemansa puolesta sopivat heille.
Puolalaiset ovat turhaan koettaneet onnettoman isänmaansa vapauttaa.
Heidän voimansa ovat lannistuneet vieraan väkivallan alle. -- --

Slavilaisilla on vahva luu- ja jänne-rakenus; heidän ihonsa
ei ole niin valkoinen, kuin Germanilaisten, vaan on vähän
ruosteenkarvaiselle vivahtava. Merkittävämpi on kasvojen muoto, jossa
kaikki kasvojen-viivat ovat kaarevammat ja vienommat, kuin
Germanilaisilla. Slavilaiset ovat suopeat ja mieluiset tunnustamaan
hengellistä etevämmyyttä. Merkillinen on heidän halunsa ja
osaavaisuutensa, vieraita taitoja omistamaan, niinpä ei ole mikään
kansa niin kerkeä oppimaan vieraita kieliä. -- Kansan-juhlallisuuksia
oli Slavilaisilla paljon ja niissä oli aina helisevä iloisuus. Ei
mikään kansa Euroopassa ole niin huvituslauluihin ja tanssiin mieltynyt
kuin he, ja ei kellään ole tanssi niin hurja ja vallaton kuin heillä;
rakkopilli ja huuliharppu tekevät vieläkin slavilaisessa talonpoiassa
melkein lumoisen vaikutuksen. Kansanlauluja sanotaan löytyvän paljon.
Vieno, niinkuin ominainen luonteensakin, on Slavilaisten kielet; kaikki
ovat lauluun hyvin mukavat. Paitsi neljä pääkieltä: Venäjän, Puolan,
Pyömin ja Serbian kielet, löytyy vielä monta kielenmurretta. Jo muinoin
oli Slavilaisten likaisuus suuressa huudossa ja maineessa, he eivät
muka tulleet pestyiksi muuta kuin kolme kertaa elämässänsä, ensin kuin
syntyivät maailmaan, sitten kun häitä pitivät ja viimeksi kun muuttivat
Manalan majoihin. Puku oli tavallisesti huono; talvella olivat
pukeuneet taljoihin ja kesällä pellavasta tehtyihin vaatteisin.
Asumuksensa olivat viheliäiset multamajat, raketut keskelle nevoja tahi
hieta-vuorille; muutamissa maakunnissa oli myöskin kaupunkia.
Slavilaiset, kun olivat hyvin keinolliset, tekivät savesta ja
metalleista kaikenlaisia astioita. Maanviljelykseen ja vuorityöhön
olivat hyvin taipuneet. Elantonsa oli tavallisesti tattaraa, hirssiä ja
muita kedonkasvuksia, mesi oli kansallinen juoma. Niinkuin
aasialaisetkin kansat ylenkatsoivat he vaimopuolta; äidille oli
sallittu tappaa äsken synnyttämä lapsensa.

-- Jumalanpalvelus oli Slavilaisilla monenmoinen. Jumalien luku oli
suuri erittäinkin Puolassa. Jumalankuvissa ei ollut ulkomuodolla mitään
kunnianarvoista eli kaunista; erään Perun nimisen epäjumalankuvalla oli
puinen vartalo, rautaiset jalat, hopea pää ja kultainen parta. Toisella
Svantevit nimisellä epäjumalalla oli neljä päätä, kaikki kaunisti
harjatetulla parralla, ja kaksinkertainen rinta; Czerneboh jumala oli
kuvattu jalopeuran muotoiseksi. Papisto oli muutamissa slavilaisissa
kansoissa varsin suuressa kunniassa. Rügen'in saarelle rakennetussa
templissä oli kolme sataa pappia; täällä oli ylimäinen pappi
suuremmassa arvossa kuin itse kuningas. Paitsi templiä oli myöskin
muutamat ahot epäjumalille pyhitetyt; kivistä laitettiin jonkunmoinen
aitaus kivimöhkäleen ympärillä, joka siellä seisoi alttarina.
Ihmisuhrit olivat tavalliset, mutta näihin ei otettu muita kuin
sotavankia.

Muutamissa maissa, niinkuin Venäjässä pääsi Kristin-usko pian voitolle,
mutta toisissa taas, erittäinkin Elben, Oderin ja Weikselin tienoilla
ruvettiin sille kovaa vastahankaa vetää, kun oli, näet, seurauksensa
maallinen orjuus levittäjäinsä alla. Paljon pakanallista verta
vuodatettiin, ennenkuin Slavilaiset ottivat ristiä kumarraksensa, ja
kristityitten täytyi puolestansa tuhansittain jättää henkensä
alttiiksi, kun Slavilaiset koettivat vieraan ikeen päältänsä torjua.
Tämä itsestään rauhallinen kansa muuttui silloin tiikerikissan
luontoiseksi.

Slavilaisten yhteiselämän seikoista entisinä aikoina emme paljon tiedä.
Heidän luonteessansa oli taipumus, mieluisesti jokaista etevämmyttä
kunnioittamaan. Heidän kielensä ovat erinomaisen rikkaat herran
nimityksistä, niin ett'ei heillä suinkaan niistä milloinkaan puutetta
ole ollut.



Suomalaiset.


Tietämätöntä on, mihinkä aikaan se kansanlahko, jonka uuden-aikaiset
kielentutkijat kutsuvat Ural-altailaiseksi, ensin lähti Siperian
eteläisistä paikkakunnista Eurooppaan. Luultavasti tämä siirtymys
tapahtui vähitellen siihen aukkoon, jonka Germanilaiset ja Slavilaiset
länteen päin lähtiessänsä jättivät jälkeensä, ja niin tulivat
Madjarilaiset eli Unkarilaiset ja Suomalaiset Urali-tunturien yli
niille seuduille, missä kumpikin nyt asuntonsa pitää. Kuitenkin olivat
jo monta aikaa ennen Lappalaiset kansoittaneet kaikki pohjan perät ja
hävisivät ainoastaan vähitellen muitten voimallisempain kansain päälle
tunkiessa. Suomalaiset Eurooppaan tultuansa asuivat ensinnä nykyisen
Venäjän pohjoisosassa, jossa kaupastaan ja rikkaudestaan mainio
Permalais-valta ulottui Vienan mereltä pitkin Vienan-jokea
Urali-tunturille saakka.

Nämä Permalaiset olivat nähtävästi Karjalaisia, heidän sivistyksensä ei
ollut suinkaan alhainen, ja ihanat runot Väinämöisestä, Ilmarisesta
ja Lemminkäisestä näyttävät niitten seassa syntyneen. Etelä-puolella
heitä asuivat Hämäläiset Äänisen (Oniegan) järven paikoilla, ja
kolmas heimokunta, Kainulaiset eli Kaihnulaiset oli jo 9:nnellä
vuosisadalla siirtynyt Pohjanlahden rannoille, joka heistä kutsuttiin
Kainun-mereksi. Vähitellen siirtyivät Hämäläisetkin länteen päin, mutta
jakaantuivat samassa kahteen osaan kahden puolen Suomen-lahtea, jotta
virolaiset (muuk. Estit) tulivat Viroon ja Hämäläiset (muuk. Tav-estit,
Tavastit) Suomeen. Heidän jälkiinsä seurasi Karjalaisiakin Suomeen,
olletikkin kun vanhan Perman valta ja kukoistus lannistui Venäläisten
yhä leviävän vallan alle.

Suomalaisten muinaisista oloista ja sivistyksen seikoista on kyllä
tieto vähissä. Ett'eivät olleet suinkaan matalalla sivistyksen
kannalla, näkyy siitä kun heidän kielissään on omituiset sanat kaikille
maanviljelyksen aseille. Ohrat, nisut eli vehnät, pellavat, pavut ja
herneet (ristat) y.m. olivat heille tuttuja, mutta rukiit, kaurat ja
hamput lienevät olleet vasta muukalaisten tuomat. Ohrista osasivat
muinas-Suomalaiset tehdä juotavansa: oluen eli olon, joka sana on
heidän kielestään peritty Ruotsinkin kieleen. Paljon muitakin taitoja
oli Suomen miehillä jo ennen kuin tulivat muitten sivistyneempäin
kansain seurustukseen. He takoivat taitavasti rautansa sota-aseiksi ja
muiksi tarpeiksi, he kehräsivät villansa ja pellavansa värttinällä ja
kutoivat sitten monenlaisia kankaita, palttinoista, aivinaista ja
sarkaa, he hoitelivat kimalaisiaan (mettiäisiä, mehiläisiä), joista
simaa kokosivat, ja kaiken tämän ohessa osasivat Väinämöisen
opetuksesta soittaa kanteletta ja runoilla ikävänsä karkoittaa. Mutta,
jos sepät ja runoniekat eroitamme, ei ollut heillä mitään muuta
eroitusta työ-virassa, vaan kukin teki itse tarpeensa. Sana:
"kauppa" on saksasta lainattu ja sana: "raha" merkitsee oikeastansa
oravan-nahkaa, koska tätä nähtävästi tavarain vaihetuksessa käytettiin
välin-tekiäisiksi. Moni uusi tapa ja uusi oppi tuli vasta kristinuskon
kautta. Kynttilä on latinainen sana candela ja nähtiin ensin uuden
uskon latinaisella kirkonmenolla. Suutari (sutor) on toinen nimi, jonka
vasta kristin-uskon papit lienevät mukaansa tuoneet. Muuta säädyn
eroitusta ei Suomalaisilla ollut kuin orjan ja vapaan; isänsä hallitsi
perhe-kunnassaan, ja kun yhteisiä asioita piti keskusteltaman,
kokoontuivat perheen-isännät käräjiin. Mutta kuningasta tai ruhtinasta
ei lie heillä ollut; sillä nämä sanat ovat Germanilaisten kielistä
otetut. Ainoastaan sotaa käydessä valittiin urhoollisin pää-mieheksi.
Linnojakin rakennettiin jonkunmoisia vihollisten vainoa vastaan.

Suomalaisten muinainen usko näkyy aikojen kuluessa monella tavalla
muuttaneen muotonsa. Taivaan Jumala, jonka ääni kuului ukkosen ilman
juminassa, näyttää ensinnä saaneen heidän palveluksensa. Hänen
nimittivät Ukoksi, josta ukkonen on saanut nimensä. Ukolla näyttävät
alussa ajatelleen olevan akkansakin ja muun perheensä varsin ihmisten
tavan mukaan, ja kun sitten rupesivat ajattelemaan eri haltian meressä
asuvaksi, nimeltä Ahto eli Ahti, luulivat hänelläkin olevan vaimonsa,
Vellamon. Viimein oli heidän mielestänsä joka paikka täynnänsä
haltioita ja luonnottaria. Metsässä hallitsi Tapio emäntänensä
tyttärinensä, Mannun eukko oli maan emäntä, ja vainajien valtakunnassa
hallitsi Tuoni tylynä isäntänä. Mutta ukko kuitenkin kaikkien ylinnä
oli; hän oli yli-jumala, ilman kaiken kannattaja, puhki pilvien puhuja,
hattarojen hallitsija. Luultavaa on, että Väinämöinen, Ilmarinen ja
Lemminkäinen myöskin olivat alkuperäänsä olleet jumalia, Väinämöinen
ehkä maan haltia, Ilmarinen ilman ja taivaan, ja Lemminkäinen meren,
vaikka Kalevalan runoissa ovat ainoastaan ylenluonnollisilla voimilla
varustetuita uroita, jotka taioillansa tekivät kansansa mahtavaksi. --
Suomalaisten vanha usko oli taikausta täynnä. Taiollansa, sanallansa
saattoi tietäjä eli viisas ihminen taivuttaa luonnon voimat mielensä
mukaan. Monta muinaista uskon-käytöstä lienee jo hävinnyt tiedoistamme;
varsinkin emme tiedä paljon Hämäläisten tavoista, jotka luultavasti
jollakin lailla erisivät Karjalaisten oloista, joista Kalevalan runot
antavat meille selityksen.

Varsin yhteen aikaan ruvettiin levittämään kristinuskoa Suomalaisille
Suomessa ja heidän heimolaisillensa eteläpuolella Suomenlahtea.
Bremeniläiset kauppamiehet toivat v. 1158 kristinuskon Liiviläisille
Riian lahden ja Dunajoen varrella, jossa sitten Saksalaiset
Kalpa-ritarit verisellä kovuudella pakoittivat sen-puoliset pakanat
uuden uskon helmoihin. Tanskalainen kuningas Valdemar Voittaja aloitti
myöhemmin saman työn Virossa, joka sitten samate tuli Kalpa-veljesten
haltuun. Vanhan uskonsa kanssa kadottivat nämä Suomen heimolaiset
vapautensakin ja tulivat orjiksi saksalaisten herrainsa alle. Kauheat
kapinat, joilla kokivat särkeä ikeensä, eivät parantaneet heidän
onnetonta tilaansa. Mutta Suomessa asettui Eerikki Pyhän (v. 1157),
Birger Jaarlin (1249) ja Torkel Knuutinpoian valloitus-retkien kautta
Ruotsin leppeä valta, jolla Suomen kansa vähitellen ja kovien
kärsimysten alla on kasvatettu valtiolliseen täysi-ikäisyyteen ja
vapauteen. Suomen kansan maine on kaikunut ympäri maailman sekä miekan
että hengen teoilla. Sen ikä on vasta alullansa, sen tulevaisuus
koittamaisillansa.



Arapilaiset.


Myöskin Arapilaiset olivat ennen Kristuksen syntymää tutut, mutta
silloin aivan vähästä arvosta historialle. Vasta Kristuksen jälkeisinä
aikoina, kuin heidän keskellä syntyi uuden uskonnon perustaja, astuivat
Arapilaiset historiallisten kansain riviin.

Arapian saarento, joka on kolmen meren välinen, on luonnoltansa
Ahrikkaan verrattava; kansa taas on vallan toista ihmisluokkaa, kuin
Ahrikan Neekerit. Avarat hieta-aavat täyttävät maan, joka
vuosituhansisten kuluessa on säilyttänyt yhtäläisen luontonsa. Vielä
tänään, niinkuin tuhat vuotta takaperin, tervehtii matkustaja
ilohuudoilla hieta-aavain keskellä olevia viheriäisiä kosteikkoja,
joissa tuuheat palmupuut tarjoovat hänelle varjossansa hauskan
leposian. Tämä maa, monessa paikassa runsaasti kasvava itämaitten
kauniimpia tuotteita, on merkillisen Arapian kansan kotoperä.

Arapilainen kansa on kieleen nähden sukua niille kansoille, jotka
historian ensi-aikoina levisivät Palästinan, Syrian, Phoinikian,
Babylonian ja Armenian ylitse. Arapilaisten pyhissä saduissa on paljon
seurattu vanhan Testamentin kertomuksia; Beduinat ja länsirannikon
asukkaat olivatkin sukuisin Aaprahamin poiasta Ismaelista. Arapilainen
on ko'oltansa keskinkertainen, tavallisesti laihamainen; elantonsa
tarpeet ovat vähäiset; ruumiinsa näyttää olevan melkein paljasta luuta
ja jännelihaa, ruumiin-rakennus on täynnänsä kaunista sopuisuutta,
kasvot soikulaiset, mustat välähtävät silmänsä täynnänsä tulta ja
neroa, kädet ja jalat kauniit ja sievät. Arapilaisen henki on tämän
ulkomuodon mukainen; hänen ruumiin-asetuksensa osoittaa sielun
ylevyyttä ja jaloutta; hän on vilpas, harras, vakaa ja syvämielinen.

Kun eivät Arapian suuret autiomaat voineet helposti metsästäjäkansaa
elättää, rupesivat Arapilaiset tuohon luotettavaan karjanhoitoon.
Tarkasti pysyivät nämät autiomaitten kuleksivat heimokunnat eli
Beduinat tässä elatuskeinossa, jotta kuvaellessamme nykyisiä Beduineja,
annamme myöskin kuvan esi-isäinsä oloista, kuinka he vuosisatoja sitten
elivät samain telttien alla ja samoille lähteille ja laitumille veivät
hevosensa, kamelinsa ja lampaansa. -- Hevonen on Arapilaiselle ei
ainoastaan uskollinen orja, vaan myöskin hauska toveri. Beduinat
pitävätkin hevosensa semmoisessa arvossa, että tekevät heistä pitkiä
sukuluetteloita. Varsan synty pidetään varsin onnellisena tapauksena,
joka on ilolla ja onnen-toivotuksella vietettävä. Hevoset kasvatetaan
lasten joukossa telttien alla, ikäänkuin perheesen kuuluvat. Heidän
uskollisuudesta ja ystävällisyydestä herrojansa kohtaan on monta
juttua. -- Yhtä suuri luonnon antama apu Arapilaisille on kameli. Tämä
eläin on siitä merkillinen, että aivan vähällä juomisella toimeen
tulee, kun on merkillisen kestävä janoa kärsimään. Tässäpä onkin sen
paras hyöty. Nämät avarat santa-aavat ovat, näet, vedestä tyhjät, jotta
matkustavaisten täytyy viedä vettä mukaansa, matkalle lähtiessään.
Muutoinkin on kamelista aivan suuri hyöty. -- Kuleksivan Arapilaisen
elämä on täynnänsä vaaroja ja vaivoja ja etevinkin mies joukossansa on
sitä elämän nautintoa vailla, jossa eurooppalainen porvari elää.
Beduina viljelee myöskin ryöstämistä, jotta väkivalta useinkin astuu
oikeuden siaan. Hän väijyy usein kyllä matkustavia ja ryöstää heiltä
heidän omansa, mutta välttää tavallisesti varkautta ja ryöstöä
yön-aikana. Ryöstöä kärsinyttä ei hän milloinkaan heitä nälkään
nääntymään, vaan antaa hänelle suojelusta ja elantoa. Vieraan-varaisuus
pidetään Arapilaisten seassa pyhänä, jotta joka on astunut Arapilaisen
katon alle, hänen ei tarvitse mitään vaaraa pelätä. Niinpä tapahtuukin
usein, että Arapilainen riistää kaikki tyhjäksi siltä, joka muutamia
päiviä ennen kattonsa alla on nauttinut mitä parasta talossa on ollut
tarjottavana. Almuin antaminen on heillä pyhä velvollisuus. Miehen
kunnia on heistä aivan kallis; niin pidetään myöskin muhkea ulkomuoto
aivan suuressa arvossa. Parhain koristus on parta, jota toisiansa
tervehtiessä suutelevat ja johon valaa vannoessa koskevat. Arapilaisen
mieli on loukkaukselle aivan arka; hänen äkkinäinen luonteensa ei pian
lepy, vaan on ankara kostoa pyytämään. Solvausta kostamatta jättää on
heistä suuri häpeä, jotta lapsien on velvollisuus isänsä edestä kostaa,
jos kosto häneltä oli jäänyt hakematta. Niinpä ovat monet heimokunnat
vuosisatoja läpitsensä sotineet keskenänsä, saadaksensa esi-isäin
alkamat vainotyöt molemmin puolin tasalle. On, näet, heillä luulo
semmoinen, että, niinkauan kuin tapetusta verenkosto on heitetty
hakematta, ei pääse se paikka, jossa surma tapahtui, milloinkaan
kasteen virkistyttämäksi.

Runollisuuteen on Arapilaisilla aina ollut suuri taipumus;
mielikuvitteluksensa on aivan rikas, antaen kaikille asioille
runollisen loisteen. Myöskin on heissä tarkka ja terävä ymmärrys, joka
näyttäikse monenmoisissa nerollisissa sananlaskuissa. Jo aikasin
pitivät he kokouksia, joissa runoelmia esiteltiin; niinpä harjoitettiin
Okadhin kaupungissa kolmekymmentä päivää perätysten kilvoituslauluja.
Palkinnon voittaminen tämmöisessä tilaisuudessa oli aivan suuri kunnia,
johon kukin runoilija parhaasta päästä koetti päästä. -- Arapilaisten
kieli on merkillisen rikas kuvallisista nimityksistä, esimerkiksi
kahdeksankymmenen luvulla merkitään simaa, kahdensadan luvulla
käärmettä, neljänsadan luvulla onnettomuutta ja tuhannen luvulla
miekkaa.

Arapilainen, ehkä hän on monta meidän mielestä välttämätöntä tarvetta
vailla, on kuitenkin vapaudestansa ja suvustansa pöyhkeä. Koto
puutteenensa on hänelle rakas ja arvokas. Tuo kuleksiva Beduina
halveksii kiinteäin asuntopaikkain asujamia (Fellahs), kaupunkilaisia
ja maanviljelijöitä. Beduinat ovat Aasian kansoista ainoat, jotka eivät
ole lannistuneet orjuuden alle. Heimokunnan päämies on Scheikeksi
kutsuttu ruhtinas, joka sovittaa sisälliset riidat ja sodassa pitää
päällikön-virkaa. Tätä valtaa ei hän uskalla väärin käyttää, pelkäen
alamaistensa luopuvan kuuliaisuudesta. Usein yhdistyvät useat
heimokunnat yhden haltian alaiseksi; tämä sanotaan Suurscheikiksi eli
emiriksi.

Beduinain keskellä syntyi v. 570 j.Kr. tuo mainio Muhammed. Tämä rupesi
neljänkymmenen ikäisenä kansansa prophetaksi ja perusti Islamin
uskonnon, joka pian levisi kauaksi. Miekalla ja tulella levitettiin
uusi uskon-oppi yli maailmaa. Muhammed innoitti sotilaitansa
urhoollisuuteen, luvaten uskon levittämisessä kaatuneille paradisin
ihaillukset. Näinpä levisi uusi uskonto leviämistänsä. Chalifi eli
Mohammettiläisten hallitsija otti pääkaupungiksensa Damaskon; hänen
hovinsa oli loistollisuudestansa mainio. Täällä kukoistivat runollisuus
ja tieteet; yleinen sivistys pääsi hyvälle kannalle ja nousi 8:nella
vuosisadalla korkeimmillensa.

Mutta ei ainoastaan Aasia saanut tuntea Arapilaisten uskon-intoa ja
urhoollisuutta; koko pohjoispuoli Ahrikkaa tuli heidän valtaansa noin
v. 700 j.Kr. Täältä läksivät he v. 711 Gibraltarin salmen yli
Espaniaan ja voitettuansa Länsigötiläiset laskivat he koko tämän maan
allensa. Mutta valloitushimonsa ei siihen tauonnut; he läksivät
Pyreneain-vuorten yli, tunkeuden eteläiseen Ranskanmaahan. Nyt joutui
koko Kristikunta ja Länsieuroopan sivistys hirmuiseen hätään. Mutta
tästä pulasta päästiin, kun Arapilaiset tulivat tappiolle Tours'in
tappelussa v. 732 ja peräytyivät jälleen Espaniaan. Tämä oli ensimäinen
suuri tappelu, jossa Arapilaiset menettivät voiton; Kaarlo Suuri
nöyristi heidät vielä enemmin. Ehk'eivät voineet valtansa pohjoiseen
päin levittää, ottivat he kumminkin monta Välimeren saarta haltuunsa.

Ei paljon aikaa kulunut, ennenkuin Arapilaiset Espaniassa erisivät
Chalifein suuresta vallasta. Mutta heidän tänne tunkeutua, Kristittyin
valta ei kokonaan hävinnyt, sillä eräs Pelago niminen länsigötiläinen
ruhtinas oli paennut Asturian maakuntaan, jossa perusti vähäisen
valtion, joka aikaa voittaen levisi leviämistään. Pian syntyi Pyrenean
saarennolla monta kristittyä valtiota, jotka alinomaa sotivat
Arapilaisia vastaan, voittaen heiltä yhä enemmän alaa. V. 1492
viimeinkin loppui Pyrenean saarennolla Arapilaisten valta kokonaan.
Heidän herruutensa oli Espanialle erinomaisen onnellinen. Sillä maa
pääsi heidän aikanansa semmoiseen vaurastumiseen, jott'ei sen jälkeinen
häviö ja turmelus ole kokonaan voinut poistaa kaikkia tämän
kukoistuksen jättämiä jälkiä. Vielä havaitaan sekä kansallisuudessa
että muissakin seikoissa paljon, joka osoittaa Arapilaista alkuperää.



Japanesit.


Aina 15:nnen vuosisadan alkuun oli paitsi Amerikkaa suuri osa
nykyisinä aikoina hyvin tunnettuja maita Eurooppalaisten tietohalulle
suljettu. Tähän kuuluu tuo Itä-aasian rannikolla oleva suuri saaristo,
joka silloin vasta löydettiin, kuin Portugisat uutta tietä Ahrikan
ympäritse olivat päässeet Indiaan. Näihin saareihin kuuluu Japan'in
keisarikunta. -- Japanesit ovat vartaloltansa suhdalliset ja muutoin
notkeat ja vikkelät. Iho on kellanmoinen milt'ei ruosteenkarvaiselle
vivahtava. Silmät muutoin pitkänmoiset ja kaidat, ovat syvemmällä
päässä, kuin tavallisesti muilla kansoilla. Pää on tavallisesti suuri
ja kaula lyhyt; tukka musta, paksu ja öljystä kiiltävä; nenä,
ehk'ei juuri litteä, lyhyt ja paksu. He ovat ymmärtäväiset ja
varovat, hyvän-suopeat ja ystävälliset. Hallituksensa, hyvä
maanviljelyksensä, säästäväisyytensä ja erittäinkin se, kuinka tekevät
ulkomaalaisten kanssa kauppaa, osoittavat kylläksi kavaluutensa ja
järkähtämättömyytensä. Siisteyden pitävät suuressa arvossa,
jotta melkein joka huoneessa on kylpylaitoksia. Nöyryydessä ja
tottelevaisuudessa tuskin kukaan voi Japanesille vertoja vetää.
Alamaisuutta esivaltaa ja tottelevaisuutta vanhempia kohtaan painetaan
jo aikasin nuorison mieleen. Alhaiset kumartavat syvästi ylhäisempiä ja
tottelevat ehdottomasti esimiestensä käskyä. Oman-vertaisiansakin
tervehtivät aina suurella kohteliaisuudella. Notkistaessansa pään
alaspäin laskevat tavallisesti kädet polville tahi alemmaksikin sen
mukaan, kuinka nöyrä tervehdyksen pitää oleman.

Uskonto on koko Japanissa pakanallinen; ainoastaan suurella vaivalla on
silloin tällöin joku saatu Kristin-uskoon taipumaan. Keisari on myöskin
ylimmäinen pappi ja asettaa kaikki papit virkoihinsa. Uskon-opillisia
lahkokuntia on paljon. Templit ovat päivät läpitsensä avatut, jotta
kukin saisi niissä pitää rukoustansa millä aialla tahansa. --
Japanesein sota-aseet ovat joutsi, nuolet, sapeli ja pyssy. Joutset
ovat hyvin suuret ja nuolet erinomaisen pitkät. Sapeli on pää-ase.
Kukin, joka ei kuulu maanviljelijäin säätyyn, kantaa semmoisen
vyössänsä. Kaikki ihmiset, mistä säädystä lienevätkin, käyvät
samanlaisessa puvussa. Tämä kansallinen puku on pitkä, avara kauhtana,
joka tehdään erilaisista aineista; suvella on se ilman vuoritta,
talvisaikoina taas paremmin varustettu. Vaimot pitävät useampia
tämmöisiä kauhtanoita päällytysten. Kaikki kauhtanat sidotaan lanteen
ympärille vyöllä, jota käytetään plakkariksi. Japanesilla on myöskin
housut, jotka ovat hyvin avarat ja muutoinkin eriskummalliset katsella.
Jalkineiksi pidetään tohvelia taikka kenkiä. Mieheltä leikataan hiukset
päälaelta pois otsasta niskaan saakka; sivuhiukset sitten sidotaan
päälaen yli kiinni. Päätä ei peitetä muutoin kuin matkoilla. --
Huoneitten permannot peitetään aina hienoista ruohoista tehdyillä
matoilla ja seinät koristetaan paksuilla ja kauniilla tapetilla.
Rakennukset ovat pienet ja vähäpätöiset; harvoin ovat he
kahdenkertaiset. Tieteistä ja taiteista ei paljon pidetä; maanviljelys
on kaikkien toimena. Kaikista tieteistä on ainoastaan tähti-oppi
jonkunmoisessa kunniassa; muut ovat vielä vasta alkamaisillansa.



Neekerit.


Nyt on meidän yhdestä kansasta juteltava, joka on maailman
onnettomimpia. Tämä on Neekerinkansa Ahrikassa. Tämä maanpiirin-osa on
vielä kaikkien vähin tunnettu. Ehkä Ahrikan pohjoiset rannikot jo
vuosituhansia sitten olivat sivistynein kansain asumasiat, on vasta
myöhäisempinä aikoina maan-sisuun ruvettu tunkeumaan. Paitsi tänne
siirtyneitä kansoja, on Ahrikassa myös alkuperäisiä asukkaita, nuot
mainitut Neekerit, Aitiopilaiseen kansanluokkaan kuuluvaiset. He ovat
sekä maan sisussa että läntisellä rannikolla.

Neekerit, jotka ovat vahvaa ja rotevaa sukua, elävät luonnollisessa
yksinkertaisuudessa. Metsästäminen ja maanviljelys antaa asukkaille
kaikki heidän tarpeensa. Muutamat neekeriläiset heimokunnat ovat
nykyisempinä aikoina taipuneet käsitöihinkin. Niinpä osaavat
Askantinimiset tehdä puuvillan-kankaita, sulattaa metallia ja rakentaa
suuria avaroita rakennuksia. Tapansa yleen ovat kovin raa'at ja julmat.
Tavalliset huoneet ovat mullasta ja oksien niouksesta tehdyt.
Akkunoiksi ei käytetä lasia vaan bambu-kaislasta tehtyä ristikkoa.
Orjuus, ehkä Ahrikassa kotoinen, eriää täällä paljon muissa maissa
tavallisesta. On, näet, täällä orjan ja herran välillä isänvaltainen
olo, jotta useammissa heimokunnissa herra, ellei hän ole itse kuningas,
ei uskalla tappaa orjaansa.

Puhukaamme vielä Neekerien orjiksi käyttämisestä vieraissa maissa.

Kun eurooppalaiset kansat, Espanialaiset, Portugisit, Englantilaiset,
Alankomaalaiset ja Ranskalaiset rupesivat löytyneitä maita Amerikassa
asuttamaan, puuttui heiltä usein satoisten ketojen viljelijöitä.
Näitten maitten alkuperäiset asukkaat eivät hyvin kykeneet näin
raskaasen työhön. Tästäpä tuli heille mieleen tuoda ulkoa orjia, joilla
sopisi työt toimittaa. Lähetettiin Ahrikkaan laivoja, joilla tuotiin
joko väkivallalla taikka ostolla Neekeriä. Nämät sitten pantiin orjina
kaikenlaisia kovia töitä toimittamaan. Tuo hirvittävä orjankauppa oli
Kristuksen edellisestä muinaisuudesta pysynyt Aasiassa ja Ahrikassa.
Valtiot ja erityiset rupesivat nyt orjankauppaa käymään; he varustivat
tätä kauppaa varten laivoja ja toivat nyt Amerikan kauppapaikoille muka
"mustaa puuta", johon Neekerit mustan värinsä vuoksi verrattiin.
Myöhäisempinä aikoina ovat kyllä hallitukset Euroopassa, erittäinkin
Englannin, koettaneet hävittää tämän kaupan; mutta tämä ei vielä ole
kokonaan onnistunut, sillä vieläkin viedään sadottain näitä onnettomia
Ahrikan länsirannikolta ja lastataan niinkuin mikäkin karja laivoihin,
jotka vievät heidät kodosta ja rakkaasta perheestä kovan onnen käsiin.

Mahtakoon pian ihmiskunnan hyvää harrastavaisille onnistua poistaa tämä
Kristikunnan häväistys!



Kolmas Osake.

Uutten maanpiirin-osain kansat.


Aasiassa, Euroopassa ja Ahrikassa oli vuosisatojen kuluessa ihmiskunta
Kristinuskon vaikutuksen alaisena vähitellen edistynyt sekä
hengellisessä että ruumiillisessa katsannossa, kun yht'äkkiä 15:nnen
vuosisadan lopussa ja 16:nnen alulla löydettiin maan-osia, joita
ei kukaan ennen voinut aavistaakkaan, ja jotka suuruudessa ja
avaruudessa vetivät vertoja ennen tunnetuille maan-osille. Nämät uudet
maanpiirin-osat olivat Amerikka ja Australia saarinensa. Meidän on
vielä tässä näitten maan-osain kansat tutkittavina.



Amerikan alku-kansat.


Kauan on väitelty, ovatko Amerikan alku-asukkaat vallan toista
alkuperää kuin muut ihmiset, vai ovatko he muinaisina aikoina tänne
siirtyneet. Tämä viimeinen luulo on paljon todenmukaisempi, niinkuin jo
ennen olemme maininneet. Kuitenkin ei ole kiellettävä, Amerikkalaisen
ihmissuvun, mitä alkuperää sitten lieneekin, sekä ulkomuodon että
kieltensä puolesta olevan muista maanpiirin asukkaista hyvin
eriäväinen. Tähän kuuluvat ihmiset ovat tavallisesti suuret ja rotevat.
Ihonsa on vaskenkarvainen; tukkansa musta, pitkä ja kiiltävä; parta
ohut ja kehnomainen; otsa lyhyt; ripset esiin-pistävät; huulet
paksumoiset. Nämät ovat yhteiset Amerikan kansain tuntomerkit;
Maan- navan likitienoilla asuvaiset eivät kuulu tähän. Silmiin astuva
on, että Amerikan kielissä on paljon sanoja, jotka vivahtavat
Aasialaisiin kieliin. Tästä onkin päätetty, Amerikkalaisten olevan
alkuperäisin Aasiasta. Tähän viittaa muitakin seikkoja. Niin on
esimerkiksi Meksikossa löydetty vanhoja muistopatsaita, templiä j.n.e.,
jotka osoittavat kokonaan Aasialaista sukuperää.

Katselkaamme nyt vähän tarkemmin Amerikan erityiset kansat.
Äärimmäisessä pohjoisessa, Amerikan luoteisessa Venäjään kuuluvassa
kulmassa, asuvat jäisillä lumikentäillä:

_Kalugiat, Kaluschit_; sotaisa ja raaka kansa, joka kauppaa
Venäläisille metsännahkoja. Amiralikunnan saarilla, joissa yli koko
vuoden on lunta ja jäätä, asuvat _Vakaschit_, jotka ulkomuodoltaan ovat
erinomaisen suuret ja kasvonsa parrattomat. He ovat kovin raa'at ja
tietämättömät ja asuskelevat perheettäin kehnoissa majoissa.
Kalanpyydyksensä ja metsästämiskalunsa ovat hyvin nerokkaasti tehdyt;
heillä on jonkunmoinen piikillä varustettu airo, jolla vetävät kalat
luoksensa. -- Uus-Georgiassa asuvaiset kansakunnat ovat _Solkukit,
Eunuchutet_ j.n.e.; he elävät kalan-saaliista.

Mitä enemmin tullaan eteläänpäin, sitä suloisemmaksi käy luonto ja
asukkaatkin muuttuvat ihmisennäköisemmiksi. Tämän voi jo sanoa
Hudsoninbay'n likitienoilla asuvaisista ja Labradorin ynnä Grönlandin
asukkaista. Vielä näilläkin paikoilla on kovin ankara pakkanen. Kolme
alkuperäistä kansaa asuu näissä kolkissa maakunnissa.

_Eskimoit_ asuvat aina Jäämeren rannoille saakka. He ovat pikkuiset,
heikot ja iholtansa likapunertavat. Ympöriäiset majansa ovat taljoilla
peitetyt ja muutoin niin viheliäiset, ett'ei niihin pääse sisälle muuta
kuin konttaamalla. Hylkein nahasta tehdyt aluksensa liikkuvat hyvin
keveästi.

Hudsoninbay'n likellä asuu pohjois-indianilainen heimokunta, johonka
kuuluvat ovat rotevat ja ko'oltansa keskenkertaiset. Tukkansa on musta,
paksu ja sileä, kuin Indianilaisilla ainakin. -- Grönlandin asukkaat
kutsuvat itsensä omalla nimellä: Kalalitet eli Innouhs. He luulevat
auringon nais-jumalaksi mutta kuun pitävät mies-jumalana. Muutoin
elävät melkein kokonaan uskonnotta ja la'itta, ehkäpä kristityt
lähetyssaarnaajat ovat koettaneet heitä raakuudestansa johdattaa.
Ihonsa on kellahtava, tukka musta ja paksu, huulet paksut, silmät tuiki
mustat ja pienet; kädet ja jalat pienet ja soreat. Vaimoin täytyy
kaikki työt toimittaa: päällystää venheet taljoilla, rakentaa huoneet,
mennä miestensä kanssa kalaan j.n.e. Paitsi koiria ei ole
Grönlandilaisilla mitään koti-eläimiä. Huoneensa rakentavat
tavallisesti vuorten eli kallioin suojaan. Grönlandilaisissa sanotaan
olevan suuri rakkaus lapsiinsa ja kolkkaan isänmaahansa. Osa niistä on
jo käännetty Kristin-uskoon. -- Jätettyämme nämät pakkasen pesäpaikat,
tulemme Kanadaan, jonka asukkaat maansa ilman-alasta voivat
maanviljelykseen ryhtyä. Väestöön kuuluu sekä tänne muuttaneita
asukkaita että maan rajalla asuvaisia raakalaiskansoja; viimeisiä ovat
_Huronit_ ja _Irokesit_.

Suurin osa Pohjois-amerikkaa on nykyään pieniä valtioita, jotka ovat
liitolla toisiinsa yhdistetyt. Nämät ovat Pohjois-amerikan vapavaltiot.
Näitten väestö on parhaasta päästä tänne siirtyneitä Eurooppalaisia
erinomattain Englantilaisia, joille alkuasukasten täytyy jättää yhä
enempi tilaa. Täällä on meidän puhuminen ainoastaan alkuperäisistä
asukkaista, jotka kutsutaan yhteisellä nimellä Indianiksi. He
jakaantuvat useampiin heimokuntiin, joilla on erityiset nimensä. Täällä
emme puhu muuta kuin, mitä on kaikille heimokunnille yhteistä. Indianit
elävät enimmiten virtojen rannalla, elättäen itsensä metsästämisen ja
kalastamisen saaliilla sekä maan hedelmillä. Tavoiltansa ovat hyvin
raa'at. Kullakin heimokunnalla on päällikkönsä, jolle kuuliaisuutta
osoitetaan; muutoin on kukin oma herransa. Mies on perheessänsä
itsevaltias. Kaikki tärkeät asiat jätetään soturikokouksen
tutkittavaksi. Tämä sitten päättää ne huutoin antamisella. Paljaasta
ylpeydestä pitävät he vieraita hyvänä. Heimokunnan päällikkö käskee
vieraan majaansa ja kestittää hänen isänvaltaisella tavalla. Sitten
vievät kaikki kylän ylimykset vuorotellen hänen majoihinsa.
Näitten Indianien majat ovat vallan säännöttömästi raketut. Mitä
vahvemmin viimeisinä aikoina siirtolaisia on muuttanut näihin
yhdistys-valtioihin, sitä enemmin ovat Indianilaiset hävinneet; he ovat
joko sivistyksen saatuansa, hämmentyneet siirtolaisiin, tahi paenneet
vielä syvemmäksi kolkkiin metsiinsä, joittenka tiheys vielä suojelee
heidät yhä edemmäksi tunkeuvasta sivistyksestä.

Aivan toisenmoinen on Meksikossa asuvaisten laita. Nämät ovat
vaskenkarvaisia Indianilaisia, Espaniasta tänne muuttaneita, Amerikassa
syntyneitä Espanialaisia (Creolit) ja kansain-hämmennyksistä syntyneitä
(Mulatit, Mestetsos, Tsambos). Kotoperäiset asukkaat ovat hyvin vahvaa
ja rotevaa sukua. He sanotaan pääsevän hyvin vanhaan ikään, ovat
vanhoillakin päivillä harmaa-hiuksetta ja pysyvät kuoleman saakka
merkillisen hyvissä voimissa. Meksikon Indianilaiset heimokunnat ovat
vuosisatojen aikoja saaneet Espanialaisilta kovaa vainoa kärsiä. He
eivät, Espanialaisten tänne tultua, olleet vallan sivistyksettä,
tiesivät esimerkiksi vuoden pituutta ja ymmärsivät vähän
rakennustaidettakin. Nykyään ovat he yksivakaiset ja harvapuheiset,
ovat jäykästi pysyneet vanhoissa tavoissansa ja luuloissansa;
Kristin-uskoonkin on heitä väkivallalla pakoitettu. Laulunsa kuuluvat
haikeilta ja surullisilta; tanssi on ainoastaan miesten huvitus.
Maalaukseen ja kuvanveistoon ovat he hyvin taipuvaiset. Merkillistä on
nähdä, miten paljon voivat kehnolla puukolla ja kivellä toimittaa.
Kukkia rakastavat varsinkin; paras ja otollisin lahja, kuin voidaan
jollekulle antaa, on kukkaseppele.

Näistä paljon eriäväiset ovat Etelä-amerikan alku-asukkaat, joista
mainitsemme Perualaiset, joilla on huono kyky, kolkka ja epäluuloinen
mieli. Ehkä heillä on hyvät ruumiinvoimat, elävät laiskoina liassansa.
Huoneensa ovat kehnosti raketut ja likaisuudesta inhoittavat. Yhtä
kehnot ja viheliäiset ovat myöskin vaatteensa ja ruokansa. Väkeviin
juomiin ovat he hyvin taipuvaiset, jotta he semmoisia saadaksensa
antavat mitä hyvänsä. Paljoa sivistyneemmällä kannalla ovat Paraguay'n
asukkaat, kun tuli jo aikasin Kristin-usko heille tutuksi. Näitten koko
rikkaus on karjoissa. Jokaisen päivän lopettavat huvittavaisilla
kokouksilla, joissa nuoret paimenet ja paimentytöt tuuheain puitten
varjossa vanhan ukon johdatuksen alla laulavat keskenänsä lauluja
vuorotellen.

Eteläisessä osassa Etelä-amerikkaa on Patagonian maakunta, jonka
asukkaat suuruudestansa ovat merkittävät. Eräs matkustavainen menneeltä
vuosisadalta kertoo, useitten heistä olleen seitsemän jalan pituiset.
Heillä on vahva luurakennus, leveät kasvot, ruskea iho, paksu, litteä
nenä ja suuri suu. He pukeutuvat eläinten-taljoihin, jotka ovat yhteen
liitetyt nelikulmaisen levätin muotoiseksi. Päässänsä kantavat suljilla
koristetun hatun. Maa on laiha ja kasvamatoin. -- Etelä-amerikan
peräisimmässä osassa asuvat Pescherät. He sanotaan olevan maailman
raakain kansa. Kooltansa ovat keskinkertaiset, kasvoiltansa leveät,
esiinpistävillä poskilla ja litteällä nenällä. Likamaisuudestansa ei
ole mahdollinen eroittaa, minkä värinen ihonsa on. He ovat
hyljen-nahoissa vaatetut ja elävät kaloista ja karin-kaukaloista.

Ennenkuin jätämme Amerikan kansat, on meidän Brasilian asukkaista
muutamia sanoja sanottava. Nämät ovat tavoiltansa kovin raa'at,
ainoastaan ruumiilliset voimat ja raakuus on heistä jossakin arvossa
pidettävät. Silloinkin, kuin joutuvat vihollistensa tapettavaksi,
koettavat he näitä irvistellä, sillä osoittaaksensa urhoollisuutensa
pysyvän vielä kuolemassakin. Sanotaan Eurooppalaisen ei jaksavan
jännittää kymmenvuotisen Brasilian poian joutsea.

_Etelämeren saariston kansakunnat_. Australia, myöskin Polynesiaksi
sanottu, sisältää kaikki itäpuolelta Itäintian saaristoa Amerikan
länsirannikkoon saakka olevia saaria. Näillä saarilla asuvaisten luku
sanotaan nousevan miljonaan henkeen. Heitä jaetaan kahteen pää-osaan;
Ensimäinen on niinkutsutut _Australiat_ ja toinen _Australi neekerit_.
Ensimäisillä on Malajilaisen ihmisluokan tuntomerkit ja toiset taas
ovat hyvin Neekerein näköiset. Näitten päälahkojen hämmentymisestä
toisiinsa ovat useat välisuvut syntyneet. He puhuvat erityisiä kieliä
ja ovat erinäisellä sivistyksen kannalla. Muutamat käyvät alastomina,
toiset taas jommoisissakin vaate-repaleissa. Muutamat elävät ainoastaan
siitä, mitä luonto itsestänsä heille tarjoo, toiset taas kalan ja
metsästämisen saaliista. Mutta ompa semmoisiakin, jotka viljelevät
maatansa oikein säännöllisesti, asuvat komeissa huonet rakennuksissa ja
ovat valtiollisiin oloihin taipuneet. Melkein kaikilla asukkailla on
tapa leikata ruumiisensa kaikenlaisia kuvia koristukseksi. Ihmisuhria
on hyvin tavallisia ja sekin on joksikin tavallista, että syövät
kaatuneitten vihollistensa lihaa. Heidän uskon-oppinsa on pelkkää
pakanuutta; kuitenkin on Kristinusko näilläkin mailla voittanut vähän
alaa.

Uusihollandin alku-asukkaat ovat iholtansa mustat, niinkuin Ahrikan
Neekerit, ja villa-kähärähiuksiset. Heidän sanotaan usein asuvat
ontoksi koverruissa puissa. Kalaa ja juuria on tavalliset
elatusaineensa; muutamat heimokunnat ovat ihmisen-syöjiäkin. Sisumaan
asukkaat ovat tylsäpäiset ja raa'at, melkein kuin metsäpedot. Kipuja ja
haavoja kärsivät ikäänkuin olisivat tuntoa vailla. Pahailmaisinakin
aikoina ovat he melkein alastomina. Lapset kohdellaan lempeästi ja
vanhat pidetään kunniassa. Oikeata hallitusta ei heillä ole, mutta
isänvaltaisuus on lujana.

_Uusihollandiin_ kuuluvain saarien asukkaat ovat tavoiltansa yhtä
raa'at. Heidän vaatteensa ovat Känguruh pedon nahasta. Elantonsa on
tavallisesti karin-kaukaloita ja paistetuita merikrapuja ja useinkin
semmoisia aineita, joita luulisi mahdottomiksi syödä. Ensimäisiä
tänne muuttaneita siirtolaisia kohtaan olivat kovin julmat. Keihäänsä
ovat puiset ja kovin painavat; näitä käyttäessänsä ottavat he
keskeltä kiinni ja viskaavat vihollisiinsa. Heimokuntain päälliköitä
heillä ei ole; mutta kussakin perheessä on tarkka järjestys. --
_Uusi-Guinean_ asukkaat ovat kolme eri kansaa. _Papuat_ ovat mustat ja
soreavartaloiset, mustilla ja villaisilla hiuksilla. He ovat kovin
sotaiset, julmat ja petolliset. Heidän sota-aseensa ovat keihäitä,
sapelia ja ampuma-aseita. _Haraforat_ sanotaan elävän puissa;
eläkkeensä saavat maanviljelyksestä. _Badschnat_ näyttävät olevan
kulkevia kalastajia, sillä he asuvatkin pienissä katetuissa veneissä,
tahi paaluihin raketetuissa huoneissa, ainakin meren likellä.

_Uusi-britannian_ asukkaat, sorevartaloiset ja vahvat, iholtansa
ruosteenkarvaiset ja hiuksistansa mustat, käyvät vallan alastomina.
Sota-aseensa ovat kirjavilla suljilla koristetuita keihäitä, linkoja ja
nuijia. -- _Uusi-georgian_ asukkaat ovat, mitkä mustat, mitkä
ruosteenkarvaiset. Heillä on itsevaltainen päällikkö. Hän pidetään
semmoisessa kunniassa, jotta esm. ei kukaan kuoleman uhalla uskalla
astua kuninkaan varjohon. _Uusikaledonialaiset_ ovat vakaista ja
hyvän-suopeata kansaa, ehkä heillä vielä on tapana ihmisiä syödä. He
osaavat hyvin veneitä rakentaa, joilla soutavat merkillisen sukkelasti.
Vaimoin tila on niin huono, että saavat juhdan-virkaakin toimittaa.

Lopuksi täytyy meidän mainita tämän äärettömän saariston merkillisimmät
kansat. Nämät ovat Seurasaarten ja Sandwiki-saarten asukkaat. Näihin
saarihin on jo aikaa sitten Kristin-usko ja eurooppalainen sivistys
tullut. Maanviljelys ja keinollisuus on hyvässä alussa. Kansa on
kauniin-näköinen, hyvänsuopea ja jalomielinen.

Vielä ei ole kaikki näissä merissä olevat saaret löydetyt.
Vielä nytkin tekevät rohkeamieliset merenkulkijat uusia löytöretkiä
varsinkin etelä-navan likellä.



Viitteet:


[1] Ihmiskunnan historia jaetaan kolmeen isoon aikakauteen: vanha aika,
historian alkamisesta vuoteen 476 jälkeen Kristuksen, jolloin
Länsiroomalainen valtakunta hävisi; Keski-aika, tästä aiasta aina vuot.
1517 saakka, jona Luthero alkoi opinpuhdistuksensa; ja Uusi aika siitä
vuodesta aina eteenpäin.

[2] Lyyry oli Kreikkalaisten vanhin soittokalu.

[3] Sana keisari (saksaksi Kaiser) tulee juuri nimestä Caesar
(Kreikkalaisten suussa: Kaisar), jonka sukunimen Augusto peri äitinsä
enolta, ennen mainitulta Caesarilta.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tietoja maailman kansoista, heidän tavoista, uskonnoista ja vaiheista" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.