Title: Kanervaisilta kankahilta 1 - Kertomuksia ja kuvauksia
Author: Salokannel, Akseli
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kanervaisilta kankahilta 1 - Kertomuksia ja kuvauksia" ***


KANERVAISILTA KANKAHILTA I

Kirj.

Akseli Salokannel



Jyväskylässä,
K. J. Gummerus,
1902.



SISÄLLYS:

   I. Vappu
  II. Pirttimäen Aapon kilpa-ajo
 III. Rintakukat
  IV. Amerikan leski
   V. Metsäjärveni
  VI. Oppipoikia
 VII. Runoilija-alku
VIII. Vanha mänty
  IX. Kun Kulmalan tytöt saivat hatun
   X. Kun kaupunkiin tuli sähkövalo
  XI. Saareni



I

VAPPU


Sinä olet jo vanha tuttavani Vappu.

Monet kerrat olet vastaani tullut ja ohikulkeissasi tupaani
poikennut...

Hyvin sinut tunnen, näkemättäkin muotosi muistan, -- vaikka erilaisena
usein luokseni palajat.

Toisinaan tulet sinä kylmänä, niin kalseana ja harmaana, että ihan
sydänvereni hyytyy ja paksuksi käy.

Likaiset hanget usein liepeissäsi makaavat, laine kahleissasi itkee ja
puro ei piilostaan lähteä uskalla.

Toisinaan olet sinä märkä ja liejuinen, näytät niin alakuloiselta ja
synkältä, etteivät uskalla linnutkaan laulaa.

Mutta taas toisinaan sinä ihanasti hymyillen luokseni palaat, otsaltasi
päivä lämpimästi paistaa, ja on kuin suuri enkelien parvi mukanasi
seuraisi.

Silloin ei sinua kukaan pelkää!... Kilvan, käyvät kaikki lempeitä
kasvojasi näkemään, kilvan tahtovat läsnäolollaan tuloasi kunnioittaa,
ja tuoksuville rinnoillesi kilvan nousevat...

Likaiset hanget eivät jaksa paikoillaan pysyä, pukua muuttavat ja
kirkkaina, lorisevina puroina syleilyihisi juoksevat -- sitte
suurempiin alavesiin painuvat ja mennessään nuorta ruohoa suutelevat.

Silloin se laine kahleensa katkoo, ja vapaudestaan iloissaan, se
voimakkaana, vastustamattomana yli rajojensa ryntäilee, pellon nuorta
laihoa syleilemään käy -- ja sen sitte mukanaan omille mailleen
kantaa...

Kaikki sinua lähentelevät!

Metsän puissa riemu soi, laulu kaikuu ja salo helkkyy, leivo livertää
ilmassa ja hyttysparvet tanssiksi pistävät... Lehtisilmutkin mieliänsä
rohkaisevat... käyvät suuremmiksi, pitenevät, paksunevat, ja kuin
salaa, kenenkään huomaamatta, pistäytyvät kirkkaat hiirenkorvalehdet
ihanuuttasi katselemaan...

Keväistä tuoksua on ilma täynnä, se hiipii sinne, tänne, täyttää koko
maani ja oven täydeltä tupaani tulvehtii.

Armas Vappu, sinä keväinen kulta, sinä suvisen mielen tuoja, sinä
nuoren lemmen ja iloisen laulun luoja!

Tule millaisena tuletkin, yhtä uusi, yhtä kallis ja aina armaampi
vieraani olet.

Entistä tervetulleempana sinut tupaani kutsun, peräpenkille istutan ja
haarikat täyteen lasken.

Silloin ei tuvastani ilo lopu, ei laulu lakkaa eikä soitto sammu.

Kilvan silloin karkeloimme, kilvan kisailemme ja yhdessä maljojasi
maistelemme...

Ja voi, jospa sinä sitte oikein kauvan, kauvan luonani viipyisit!...

Vaan ethän sinä viivy... jo iltahämärissä luotani lähdet ja hiljaa
hiipien tupani takalistolle painut...

Sinne sitte ihana Vappu sinun saatan, ja vielä kauvan silmilläni
menoasi seuraan, kunnes vihdoin taivaanrannalta mulle viimeisen
suudelmasi, punertavilta huuliltasi heität... ja sitte hämärään
kevätyöhön vaivut... hiljaa, mutta varmasti vaivut... toisaalta taas
luokseni tullaksesi -- --

Mutta onko se sanottu, että minua silloin tapaat?

Tupani saattaa olla tyhjä, akkunani laudoilla peitetty ja veräjäni
seipäillä lukittu...

Tai on sinne vieras asuntonsa ottanut ja isännyyden itselleen hankkinut
-- mutta minua et sieltä tapaa...

Siksi armas Vappu, kevätystäväni, kun luotani jälleen lähdet, tupani
takalistolle painut, siksi silmääni kyynel nousee, siksi kaihoten
jälkeesi katson ja alakuloisia laulujani sinulle laulelen.



II

PIRTTIMÄEN AAPON KILPA-AJO


Kun kolmannet rankakuormat olivat metsästä kotiin saapuneet, riisuivat
miehet hevosensa, talliin saattoivat ja hyvän päivällisen palkaksi
antoivat. Itse kävivät he tupaan, jossa kylmän kangistamia jäseniään
loimuavan takan ääressä alkoivat lämmitellä.

Vähitellen siitä kukin puhdetöilleen asettui, isäntä ensimäisenä,
ottaen päivällä rikkoutuneet päitset parannettavakseen. Aikaseen tuli
pimeä, ja myöhään se aamulla kesti, hämärältä tuntui keskipäivälläkin.
Pitkää iltaa ei kuitenkaan Pirttimäessä, eikä muissakaan sen kylän
taloissa töitä tehty, vaan miehet kokoontuivat myöhemmällä taloihin,
joukolla päivän kuulumista keskustelemaan ja ryssänlehtiä,
nurkantakusiin sekotettuna, polttelemaan.

Näissä tarkoituksissa saapui taas, niinkuin tavallista oli joukko
naapureja Pirttimäen tupaan.

Takan loisteessa ensin selkäänsä ja kylkiänsä lämmittelivät, tupakaksi
pistivät, sitten peremmälle asettuivat ja keskusteluun yhtyivät.

-- Ettäkö lähdet huomenna myllyyn? -- kysyi Puhroon Paavo Aapolta.

-- No enpä tiedä, en suinkaan minä, Juho menköön!

-- Tuleeko kuormaa kuinka paljo?

-- Kolme tynnyriä. --

-- Saisikohan panna joukkoon neljännen?

-- No, eiköhän tuo siinä kulje... pitkä on matka, vaan onpa hyvä keli.

-- Jaa niin, kas kun olin unohtaa koko asiani -- sanoi Jussilan Viikki
kesken piippunsa sytyttämistä -- Eiköös me, sanon vieläkin, eiköös me
pojat koeteta sitä myllyä, joka kaupungissa luvataan palkinnoksi antaa
paraalle juoksijalle.

-- Ei ole meistä konkareista juoksijoiksi, nauraisivat jos menisimme,
-- vastasi Korpelan Aatu.

-- En tarkoittanut kaksijalkaisia, neli-jalkaisia tarkoitan!

-- Hevosiako tarkoitat, vaiko mitä?

-- Hevosia, hevosia, ei suinkaan lehmillä ja sioilla kilpa-ajoja ajeta!

-- No olisit sen heti sanonut -- huomautti Puhroon Paavo.

-- Nyt sen sitte kuulit, ja kuulit vielä että hyvä jauhomylly annetaan
palkinnoksi.

-- No jokohan jokohan se nyt mylly annetaan, ei ole ennenkään!

-- Mutta nyt annetaan, kysykää kauppiaan kisälliltä, kyllä se tietää.

-- No jos se kerran on sanonut että sellainen annetaan, niin pitänee se
kai meidänkin uskoa.

-- Ja joka ei usko, niin olkoon uskomatta, ei se mikä uskonkappale
olekaan.

-- Kyllä minäkin siihen asiaan jotain tiedän, on se ollut aviisissakin
ja itsekin olen sen nähnyt puodissa käydessäni -- huomautti Pirttimäki.

-- Eikö se Aatu tiedä ettei kirja kulta ruukaa valehdella, ja kirja se
on aviisikin -- muistutti Viikki.

-- Niin ja näkihän Aatu ihan omilla silmillään sen julistuksen, jonka
kauppiaan kisälli meille mennä viikolla luki -- huomautti nurkan Niku.

-- Ja korvillaan kuuli, jos ei itse olisi puustavin päälle päässyt --
lisäsi puheeseen Viikki. -- Enpä tuota nyt tahdo valheeksikaan ajaa,
vaan epäilyttää se aukko siinä julistuksen yläpuolella. --

Mikä lienee tärkeä kauppajulistus ollut --

-- Ja hantesmanni irti leikannut.

-- Ei suinkaan se kisällin leikkaama ollut.

-- Mikä ettei, on sitä silläkin valtaa -- sanoi Pirttimäki.

-- Kyllä se pientä on!

-- Leikkasipa minulle sen kilpa-ajo julistuksen vaikka en pyytänytkään
ja ajamaan kehoitti kovasti.

-- Kehoittiko ajamaan? -- kysäsi joku.

-- Kehoitti, ja sanoi että eivät ne herrat viitsi myllyä lähteä
ajamaan.

-- Kai siinä perää on mitä kisälli sanoi... kyllä se herrat tuntee.

-- Perä on ja hamppunen perä onkin -- vahvisti Viikki.

-- Sanotaanko siinä julistuksessa tarkemmin minkälainen mylly se on --
kysyi Puhroon Paavo.

-- Sanotaan, sanotaan, ihan juurtajaksain sanotaan! -- vakuutti
Pirttimäen Aapo.

-- Haeppas että nähdään!

Aapo nousi, meni kamariinsa, otti kaapin ylähyllyltä pienen sanomalehti
ilmoituksen, jonka puodissa käydessään oli saanut. Sitte tuli jälleen
tupaan ja antoi sen Paavolle.

-- En minä selitä, eikä ole lasia mukana. Lue sinä Viikki!

Paavo antoi sanomalehden palasen Viikille, joka kohta alkoi sitä
tarkastelemaan.

-- Ensimäisestä sanasta en saa selvää, puusstavit ovat juuri keskeltä
poikki leikatut, vaan sitte sanotaan: "tään kilpa-ajot. Palkintoina
jaetaan: Uusi ajanmukainen jauhomylly, 4:llä kiviparilla ja koko
koneistolla ohra- ja kauranryynien kuin myöskin le--les--lesti ja
sihtijauhojen valmistamista varten, ja on viime syksynä valmistetta S--
t--äntön Tönvorsin tehtaalla. Myllyä käyttää 40:nen hevosen voimainen
tu--t--tur turpiinu" --

-- Mutta on siinä voimaa oikein Porvoon mitalla -- huusi joku,
keskeyttäen Viikin lukemista.

-- "Ja jauhetaan siinä sekä riihitettyä että riihittämätöntä viljaa."

-- Vai riihittämätöntäkin! -- huusi Paavo mukaan.

-- "Myllyn on tehnyt toiminimi Si--ro, to--hv Sirotohvi."

Siihen se loppui, tällä puolella ei ole enempää siitä asiasta -- sanoi
Viikki, ja antoi lapun Pirttimäelle.

-- Mikä se on se lurtiinu siinä myllyssä, kysyi itse Pirttimäki.

-- Ei se mikä lurtiinu, purtiinu on nimi -- oikaisi Viikki.

-- Olkoon sitte lurtiinu tai purtiinu, sama se, mutta mitä se siinä
oikein meritieraa?

-- Mikä se on joka Toiskan myllyä käyttää?

-- Vesi, vesi, tietysti!

-- No Kettulan myllyä?

-- Tuuli, tuuli, kaiketi.

-- Aivan samaa tarkoittaa purtiinu tuossa palkintomyllyssä kuin tuuli
ja vesi meidän pitäjän myllyissä, niin olen kuullut. Ymmärrätkö siitä!

-- Ettäkö se purtiinu sitte saa niin suuren voiman syntymään -- kysyi
Puhroon Paavo, katsoen kysyvästi Pirttimäkeen.

-- Kuulithan kuinka Viikki selitti -- kuuluu saavan.

-- Se ei sitte tarvitse vettä eikä tuulta, saa vaikka pihaan pystyttää!

-- Saa, saa, vaikka omaan tupaasi jauhamaan panisit.

-- Sepä olisi nätti kapine!

-- Ja joutusa!

-- Vissiin viiniä tekisi!

-- Ryyniäkin saisi!

-- Ja lestiä... suutarin lestiä vaiko mitä ovat?

-- Eihän ne mitä suutarin lestiä, kai niitä muitakin sen nimisiä --
huomautti Viikki.

-- Ovela on kapine, olkoon sitte niin mylly kun onkin.

-- Mutta minne sen 40 hevosen voiman sijoittaisi, jos sattuisi noin
niinkun saamaan. Eihän se joka paikkaan mahtuisikaan -- huomautti
Perälä miehiä.

-- Taitaisi se paikka sille löytyä, kun vaan sattuisi saamaan,
muistutti Pirttimäki.

-- Saada pitäisi tänne meidän kylälle.

-- Yritetään, ja yritetään oikein miehissä!

-- Se tehkäämme!

-- Minä luulen että se on turha yritys meidän miehiltä, virkkoi vanha
Kujanpään vaari.

-- Jos myttyyn menee niin menköön, koetetaan kumminkin, ei kaikki
koetakaan.

-- Kokenut kaikki tietää -- sanoi Viikki -- ja vaivanen kaikki kokee --
lisäsi vaari.

-- Mutta kuka koettamaan!... yksi se olla pitää -- huusi Viikki
huomaamatta Kujanpään vaarin piikkiä.

-- Niin kuka koettamaan?

Syntyi hetken äänettömyys. Jokainen muistutteli kellä se paras juoksija
olikaan, ja kuka sopivin olisi ajajaksi.

Monessa tallissa ne miesten ajatukset liukuivat, Puhroon Paavoon ja
hänen Polleensa ne pitkäksi aikaa pysähtyivät, vaan eivät kuitenkaan
sinne jääneet. Pirttimäkeen ja hänen Poikaansa ne lopulta asettuivat.
Olihan Poika viimeisillä kirkkomatkoilla Puhroon ja kaikkien muitten
talojen hevosten ohi juossut, ja pitkän matkaa taakseen jättänyt.

-- Jos kerran palkintomyllyä yritetään, niin sanon minä, sanon, sanon,
ja, ja, että tämän talon isäntä Poikansa kanssa sen ottamaan menköön --
puhui juhlallisella painolla Puhroon Paavo.

-- Samat sanat, samat sanat, sitä minäkin tässä juuri ajattelin --
vahvisti Viikki.

-- Kyllä se niin on -- tuumivat toisetkin miehet yhteen ääneen.

-- Onnea reisulle Pirttimäki! -- sanoi Viikki ja lyödä lynnähytti häntä
olkapäihin niin että hartiat jyskähti. --

Näin oli asia päätetty, ja Pirttimäki tuli Poikansa kanssa
kilpa-ajoihin valituksi.

-- No ehkä minä sitte menen, saanhan koettaa onneani. Eivät ota, jos
eivät annakaan. Koetan minkä voin sen asian eteen -- puheli Pirttimäki
miehille.

-- Koeta, koeta, ja tuo mylly tullessasi. Ilman älä tule! -- huusi
Viikki ja alkoi tehdä lähtöä. Onnea matkalle, onnea matkalle,
toivottelivat muut miehet ja poistuivat hiljoilleen Viikin jälestä. --

Kun miehet olivat poistuneet, meni Pirttimäki tuumivaisena kamariinsa,
pisti aviisin palasen samalle paikalle mistä äsken oli ottanut, ja
alkoi perinpohjaisemmin tuumia kilpa-ajoon menoansa. Hän ei ollut
koskaan ennen kilpa-ajoissa ollut, ei katselemassakaan, saati sitte
ajamassa. Kaikki edeltäpäin tapahtuva varustautuminen ja toimiminen oli
tehtävä pelkän mielikuvituksen varassa. Joskus oli kyllä niistä puhetta
kuullut, vaan ei ollut sen enempää arvoa antanut. Vaan nyt olivat asiat
toisin: uusi hevonen oli taloon hankittu, jonka rinnalla kylän, muut
hevoset eivät pysyneet, vaan jälkeen jäivät. Palkinto oli toisenlainen
kuin mitä ennen, tuskinpa sitä kaikki haluaisivatkaan.

Juuri nämä muutokset ne vaikuttivat koko käänteen Pirttimäen Aapon
kilpa-ajo harrastuksessa.

Epäilyttää kuitenkin tahtoi koko asian todellisuus, varsinkin tuon
omituisen palkinnon tähden. Kuulustaa päätti Pirttimäki vielä varmalta
taholta tuota asiaa. Kahtaalta päätti neuvoa kysyä: Juho ottakoon
myllyssä käydessään selvää kilpa-ajopäivästä sekä palkinnosta.

Itse hän veisi lapset maanantaina kouluun ja ohimennen, muina miehinä
kuulustaisi opettajan mieltä asian todenperäisyydestä.

Näillä toimilla Pirttimäki valmistausi kilpa-ajoja vastaan ottamaan.

       *       *       *       *       *

On kulunut parisen päivää, isä ja poika, kumpikin ovat palanneet
matkoiltaan. Kuulusteleminen on käynyt suotuisasti ja kaikessa
hiljaisuudessa niinkuin pitikin. Myllyssä oli keskustelu kilpa-ajoista
syntynyt ihan kuin itsestään. Mylläri näkyi enemmän tietävän kuin muut,
tiesipä päivän ja palkinnonkin. Ja ikäänkuin aavistaen Juhon tuumat,
kehoitti hän ja käski Pirttimäkeä kaikin mokomin ajamaan
palkintomyllyä.

Pirttimäki oli koululla käydessään saanut tietää opettajalta että
kilpa-ajot ovat, vaan palkintoa sanoi ei muistavansa. Opettaja
nimittäin oli harras eläinten ystävä, eikä siis kilpa-ajouutisista
paljoa perustanut, eikä niitä muillekaan tyrkyttänyt.

Puolinaiseksi jäi kuulustaminen siltä taholta, joten Pirttimäki
palatessaan poikkesi Kromppalaan, missä puuttuvat tiedot annettiin,
vieläpä vanhoja lisättiin.

       *       *       *       *       *

Kauniina yleni aurinko taivaan rannalta Kynttilänpäivän aamuna. Ilmassa
tuntui kuin kevään hengetär olisi vilpoisia liepeitään tuulettanut
talvisista pimennoista ja pyryistä. Metsä kohosi tummana ja uljaana
vaaleansinistä taivasta kohti, ja varpuisparvi hääräili olkien
kimpussa, riihen edustalla.

Mutta Pirttimäessä ei sinä aamuna jouduttu ilmoja ihailemaan, kiirettä
touhua oli talo täynnä. Isäntä teki kaupunkiin lähtöä, ja se se antoi
puuhailemista ja valmistelemista, joten pyhä aamun herttaisuus tuli
pahasti häirityksi.

Emäntä piikainsa kanssa lennätteli aitasta voipyttyjä, lintuja,
vasikannahkoja ja jonkun pellavakimpun uuden uutukaiseen kirkkorekeen,
jonka eteen Poika jo oli valjastettu. Kun valmistukset olivat tehdyt,
ja mukaan otettu kaikki mitä otettaman piti, istahti Pirttimäki rekeen.

-- No Poika! -- huusi isäntä, nykäsi suitsista ja heitti jäähyväiset.
Mutta tuskin oli isäntä liikkeelle päässyt, kun emäntä kuistilta
huutaa: -- Ptruu, ptruu, kuule, kuule seisota, pullot jäivät! Hyvä että
kumminkin huomasin -- puheli emäntä pulloja tuodessaan. -- Ota tähän
veren puhdistusta, tuohon sydämen virutusta, tuohon sielun vihollisen
pillastusta ja tähän kolmenimistä. Nyt pitäisi olla kaikki, onnea
matkalle vaan!

Pirttimäki kiskasi uudelleen suitsista, livautti piiskalla Poikaa
takapuoleen ja lähti.

Täyteen raviin ei hän hevostaan ahdistanut, sillä pitkä oli taival, ja
sen mukaan oli ajettava ett'ei pahasti väsyisi.

Pahaksi onneksi huomasi Pirttimäki vaimoihmisen ensimäiseksi vastaansa
tulevan. Jo ajatteli hän seisottaa hevosensa ja pyörtää ympäri, mutta
kun lunta oli aitojen tasalle ja tie kapea, sai Poika jatkaa matkaansa.

-- Onnen se akka taisi viedä, vaan minä sen itse takaisin tuon --
puheli Pirttimäki ohi ajaessaan.

       *       *       *       *       *

Liukkaasti liitää uusi kirkkoreki kaupunkia kohti Pojan vetämänä.
Päivät kuljetaan, vaan öillä lepää Pirttimäki ja antaa poikansakin
levätä. Kilpa-ajoissa hänen ajatuksensa liitävät, niistä ne
palkintomyllyyn pysähtyvät, siinä kiertelevät ja kaartelevat sekä
jälleen-kilpa-ajoihin palaavat, myllyyn uudelleen mennäkseen. Jos
tietäisi Pirttimäki kuinka surkeasti häntä on petetty ja nenästä
vedetty, kuinka sanomalehden latojan huolimattomuusvirhettä käytetään
hänen ja koko kylänmiestensä narraamiseksi. Jos tietäisi, niin hammasta
purren, katkerasti kiroillen hän kotiin pyörtäisi, kostoa uhkaisi ja
käräjille käskisi. Vaan Pirttimäki ei sitä huomaa, hän on niitä miehiä,
jotka omilla takamaillaan rauhallista elämää elävät, omia tanhuoitaan
tallustelevat, puuttumatta muuhun kuin mikä jokapäiväiseen elämisen
ehtoon kuuluu.

Suuri ei ollut Pirttimäen maailmankäsitys, laveat eivät olleet
tietonsa, vaan sitä suurempi, sitä syvempi oli sydämensä rehellisyys,
ja sitä hän muiltakin odotti. Ei tullut kylään sanomalehtiä, ei muille
kuin kauppiaalle. Ennen kyllä oli tullut, mutta kun kyläläisten tilaama
lehti oli lakkautettu, ei toista tullut sijaan hankituksi, joten
kylällä elettiin kuin pussissa, muuhun maailmaan verraten. --

Kaksi vuorokautta on Pirttimäki matkalla ollut, viimeiselle majatalolle
saapuu, siihen yöpyy ja aamun valjetessa kaupunkiin ajaa.

Tullissa seisoo joukko suurivatsaisia torimuijia ja pari venäläistä
"tensikkaa" maalaisia odottelemassa. Ja kun kuorman huomaavat
lähenevän, joka puolelta sen piirittivät ja hevosen seisottavat. Harva
on se maalainen, joka ilman tuota tarkastusta läpi tullin pääsee. Outo,
joka ei kaupungin tapoja tiedä, pääsee siinä piankin kuormastaan, mutta
puolella hinnalla.

Vitkaan ajaa Pirttimäki tullin mäkeä ylös ja vasta mäen päällä juoksuun
maiskauttaa. Mutta samassa ryntäilevät lihavat ja suurisuiset
torimuijat joka puolelta Pirttimäen rekeen. Joku käy hevosen suupieliin
ja pysäyttää siihen.

-- Mitä sinu reessä on?

-- Kuule pappa, mitä on sinulla?

-- Ptruu, ptruu, älä aja, kuulehan, kuulehan, onko sinulla voita,
munia, lintuja vai mitä sinulla on?

-- Har du lintu gubbe?

-- Kyllä minä sun kuppes näytän -- ärjäsi Pirttimäki ja läimäytti
piiskalla Poikaa, joka samassa lähti hurjasti nelistämään pitkin
kauppakatua. Mutta kun suitsen perät sattuivat muijain ryntäillessä
valumaan ulos reestä, sekaantuivat ne yhden täyteläämmän jalkoihin;
joka, kun hevonen äkkiä lähti nelistämään, kaatua kupsahti selälleen,
töppöset taivasta kohti, niin että paksut, punaraitaiset housut tulivat
näkyviin.

-- Fyi fan... du suuri rackare!... patrul, patrul! -- huusi akka
lumessa kieriellessään.

Toiset ammattitoverit eivät voineet muuta kuin nauraa, katsellessaan
kuinka suurella vaivalla virkaveli lihavaa ruumistansa pystysuoraan
sovitteli.

Pirttimäki vilkasi kadunkulmassa taakseen, suu meni mukavaan hymyyn,
läimäytti lauhkeasti ohjaksien perillä Poikaansa ja katosi
väkijoukkoon.

Pirttimäkeä taisi hiukan pelottaa muijan suuri ääni. -- Kukatiesi
lähettää poliisin niskaani ja sakottaa, mutta sakottakoon, sakotan
takasin, ei tarvitse tulla rekeäni nuuskimaan -- tuumi hän.

Kun Pirttimäki saapui torille, oli se jo puolillaan väkeä, ostajia
vähän, myyjiä sitä enemmän. Keski tori oli hevosia täynnä, joten
Pirttimäen täytyi ajaa laitapuoleen, syrjäiseen paikkaan, jonne ostajat
tuskin viitsivät jalkojansa vaivata. Sinne, lähellä heinäkuormia ja
lehmäkauppiaita asettausi hän kuormineen kaupantekijää odottelemaan.

Linnut ja vasikannahat tekivät pian kauppansa, mutta voi oli vielä
kajoamatta. Oliko liian korkeat hinnat, vai mikä lie kun ei kelvannut?

Kynnen vakoja kyllä näkyi runsaasti olevan, oli hintojakin kysytty,
mutta kauppaa vaan ei ollut tullut. Harmittaa tahtoi ainainen
maisteleminen ja kyseleminen, kun sitä kauppaan ei silti päässyt.
Kiirekin jo alkoi hätyyttää, sillä tornikellon kullanväriset viisarit
kiipeilivät jo lähellä 10:ntä. Pirttimäki päätti myydä voinsa mihin
hintaan hyvänsä, kun vaan eron saisi. Ja saihan siitä eron, tähän
vuoden aikaan sentään tavallisesti kelpasi. Ostajiakin sattui,
Pirttimäki otti mitä annettiin. Kauppa kävi kuin siimaa ja rahat
tulivat kuin ilmaseen. Pytty pytyn perään tyhjentyi ja kukkaro hopeasta
pullistui.

Kello jo näppäili 10:ntä, mutta suurin pytty oli vielä reessä.

Olisi tehnyt mieli palottaa se, mutta ei uskaltanut näin torilla, eikä
kokonansa näyttänyt kelpaavan. Mitä jos jättäisi myömättä? -- Mutta
mitä sanoo akka kotona, kun paraan pytyn takasin vien? -- tuumaili
Pirttimäki.

Mutta pelastaja saapui. Suurivatsainen torimuija, pullea rahalaukku
kupeella, lähenee Pirttimäen kuormaa.

-- Onko sulla pappa voita? kysyi torimuija.

-- Onhan sitä yksi pytty vielä.

-- Mitä siitä tahdot?

-- 2 markkaa kilo!

-- Voi hyvä pappa, kuka tuollaisesta 2:ta markkaa, vanhaa ja vielä noin
suuri pytty! Otatko 1 mk. 50 p. Häh! -- ja sen sanottuaan alkoi ostaja
hiljalleen poistua, mutta seisahtui vähän matkan päähän ja huusi!

Ota pois 1 mk. 50 p.!

-- Ei mutta 1 mk. 75 p. vastasi Pirttimäki.

-- Pidä sitte voisi ja vie kotiisi!

Pirttimäki ajatteli että antaako mennä vai viekö kotiin.

-- Noo, kuule muija, ota häntä sitte, -- sama toi! Eihän köyhdytä jos
ei rikastutakaan!

Kun voi oli punnittu ja rahat saatu, sovitteli Pirttimäki tyhjät pytyt
reen nenälle, otti loimen Pojan selästä ja kahmasi heinät sen edestä
rekeen. Itse heittäysi hän peräpuoleen ja ajaa huristi täyttä ravia
kilpa-ajopaikalle. -- -- -- --

Kilpa-ajot ovat jo alkaneet. Kello kilahtaa tuon tuostakin liputetulta
palkintotuomari-lavalta, joka on pystytetty radan keskipisteeseen.
Kauvas loistavat palkintotuomarien punakeltaiset silkkinauhat, mitkä
kaartaen kiertävät yli oikean olan ja päättyvät pitkään solmuun
vasemmalla kupeella. Silloin tällöin kuuluu lavalta huuto, kello
kilahtaa ja korskuva ori ajajansa ohjaamana pyyhältää radalle. Vielä
pari kellon näppäystä ja ori kiitää pyrynä liukasta rataa...

Pitkin piiruaidan vierua, joka on pystytetty radan itäistä kylkeä
pitkin, seisoo uteliaita ihmisiä sankat parvet. Ylhäisestä
virkamiehestä halpaan hampuusiin, varakkaimmasta talonpojasta köyhään
mökkiläiseen, näkee siinä yhteiskuntaa. Siinä on naamoja jos
jonkinlaisia, vaaleita ja tummia, rumia ja kauniita, ihania naisten
naamoja, karvaisia ja sileitä miesten naamoja. Siinä on päähineitä jos
mitä sorttia ja väriä, siinä on: mustia, valkeita, ruskeita, harmaita
ja kirjavia mitä erilaisemmissa värivivahduksissa. On kangaslakkeja,
lampaan-, Krimin- ja sudennahkalakkeja, jos jonkin muotoisia,
vaihdellen "Helsingööriläisestä" hienompaan muotilakkiin saakka. Siinä
on surinaa kuin mehiläispesässä. Jokainen innostuneena seuraa
kilpa-ajojen menoa. Yhtämittaisena melodiiana kaikuu hevosten
hirnunta ja katselijain huudot. Silloin tällöin ulvahtaa jää,
piirtäen pitkiä halkeimia yli lahden, toisesta rannasta toiseen,
ja kaikkein kuuluvammin yhtyy nuottiin kellon klongottava ääni
palkintotuomarilavalta. -- Klom, klom, helähtää se jälleen, ja sen
perästä kuuluu lavalta huuto: "Linnunpoika III Huittisista, radalle!"

-- "Linnunpoika III Huittisista" -- matkii yleisö.

-- "Linnunpoika III Huittisista" -- huutaa turkkeihin puettu
herrasmies, radan sisäänkäytävän luona.

"Linnunpoika III radalle!" Notkeasti ja kevyesti lennähtää Linnunpoika
radalle.

-- Klom, klom, klom, helähtää kello ja samassa lähtee Linnunpoika
isäntänsä ohjaamana tasaisesti, kauniisti ja yhä kiihtyvällä vauhdilla
jäistä rataa kiertämään. -- --

Linnunpoika on jo kierroksen tehnyt ja toista alkaa. Yhä kiihtyy
vauhti. Valtoinaan hulmuilee tuuhea harja ilmassa. Ajaja on eteenpäin
kumartuneena ja tuon tuostakin huutaa:

Linnunpoika! Kovemmin!... Kovemmin!

Ihastus yleisössä kasvaa kasvamistaan, ei ainoatakaan kertaa ole
Linnunpoika rikkonut; juoksu on tasainen ja kaunis. --

-- Kunpa vaan ei rikkoisi... varmaan palkinnon saisi -- huudahtelevat
innostuneet katsojat.

Mutta kun Linnunpoika kolmannen kierroksen alkaa, ilmaantuu toiselle
puolelle, ihan radan partaalle mies hevosineen ja rekineen. Ajaja ei
ole kukaan muu kuin Pirttimäki. Torilla on tähän asti viipynyt ja
kiireessä ei tullut tietä kysyneeksi, joten väärään ajoi.

Linnunpoika lähenee nopeasti Pirttimäkeä, joka siinä radan partaalla
hevosineen seista noljottaa.

Poika hirnasee, kuopasee etujalallaan lunta ja nousee pystyyn.
Linnunpoika tulee häirityksi ja rikkoo pahasti.

-- Soh, soh, Linnunpoika! Ptruu, ptruu!... Linnunpoika! soh, soh
-- -- -- lepyttelee ajaja. Mutta se ei auta. Linnunpoika nousee
pystyyn, puhaltaa ja potkii sekä lähtee viimein hurjaan lentoon.

-- Mitä h--vettiä sinä saat--nan kollo siihen koninesi tuppaat! --
huutaa ajaja hammasta purren Pirttimäelle.

-- Mene, mene vaan, on siinä sullekin tilaa -- vastaa Pirttimäki.

-- Linnunpojan juoksu tasottui pian, mutta aikaa on kulunut paljon
hukkaan.

-- Yleisö on vimmoissaan Pirttimäelle. Tervata tarvitseisi hevosineen
päivineen, upottaa avantoon ja puulla päähän lyödä... Senkin moukka,
variksen pelätin, selkään tarvitseisi!... Olisi ajanut äijäparan
kumoon!... Sen minä tehnyt olisin!... Tules vaan tänne niin... Hah,
hah, haa, onko äijä hullu! -- Katsokaa mihin se ajaa! Oi turkanen!

-- Voi nyt yhdeksänkymmentä ja puoli.

-- Selkään ja putkaan makaamaan! -- Mutta mitä se pyhitti vaikka yleisö
kuinkakin koetti sappeaan purkamaan. Ei mitään. Oli siksi pitkä juopa
välillä, ettei Pirttimäki kuullut muuta kuin jonkinlaista humua
toiselta puolelta, Liikettä kyllä huomasi, näki sen itseään lähestyvän,
useammalta taholta kohti käyvän.

Mutta mitä siitä. Ei kait se minua tarkoita, -- ajatteli Pirttimäki ja
ajaa retuutti korkean lumivallin yli radan sisäpuolelle.

-- Ihmeen soma laitos -- ajatteli Pirttimäki, katsellessaan
tuomarilavaa ja niitä loistavia värejä mitkä siellä silmään pistivät.

-- Pitänee kait sinne poiketa, ennenkuin tästä ajamaan lähtee --
päätteli Pirttimäki, -- Siellä se taitaa olla myllykin, koska on miehiä
ja noin tarkkaan näyttävät katselevan, mitäpä muutoin viitsisivät...
Poikkeemmahan edes!

Pirttimäki maiskautti huuliaan ja näppäsi suitsen perillä Poikaa
takapuoleen, joka laiskasti muutteli ulottimiaan syvässä hangessa.

Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä harmista ja vahingosta, minkä oli
matkaan saattanut. Siksipä niin levollisena ja rauhallisena siinä
reessään istui piippunysä hampaissa. Mutta ukkospilvi oli jo siksi
lähellä, että jyrinä kuului selvään ja kovasti... Se iski... iski
lujasti -- Pirttimäen kaulukseen, ja ääni kuin pasuunan ääni kuului:

-- Tuhannen tulimaista moukka, kuka saakeli sun käski tänne ajamaan!
Piru sun perii! Linnaa saat, vettä ja leipää! Nouse ylös tihrusilmä,
vaskanaama ja "sivaa" sittenkin!

Kaiken tämän aikaa piteli suuri kämmen Pirttimäen kaulusta, toinen käsi
likisteli kurkkua sellaisella voimalla että ääni vaan vähän karisi:

-- Ä... ä... lä... hyvä mi... mies, en minä... pah... pah... pa-haa,
my... mylly... myllyä kats... katsoisin -- rukoili Pirttimäki.

-- Kyllä minä sulle myllyä annan! jyrisi ääni Pirttimäen kasvojen
edessä. Toinen käsi heltisi kurkusta, mutta palasi huimalla vauhdilla
ja iski keskelle naamaa.

Veri kuohahti Pirttimäen suonissa, hänen kouransa puristivat
ahdistajansa poskilihoja sellaisella voimalla että vahvat ja terävät
kynnet niihin syvälle painuivat. Toisia miehiä riensi apuun, mutta
Pirttimäki sen ajoissa huomasi. Hän antoi nyrkillään vahvan täräyksen
vastustajansa vasempaan ohimoon, joten tämä hervottomana kierähti
hangelle. Sitte läimähytti hän piiskalla Poikaa, joka siitä raa'asti
karjasi, potki takajaloillaan reen nenän pirstaleiksi ja lähti hurjaan
laukkaan.

Apuun rientävät olivat jalkoihin jäädä, yksi oli päästä rekeen, mutta
Pirttimäki sai sen pois työnnetyksi ja piiskalla kasvoihin
sivalletuksi.

Pillastunut hevonen lensi pyrynä pitkin jäätä, ei totellut ajajaa, ei
suitsia. Hurjaa vauhtia se nelisti päin pitkää piiruaitaa. Muutama
loikkaus vaan -- ja silloin olisi se ollut keskellä suurta ihmislaumaa.
-- Naiset kirkuivat, lapsilta pääsi poru ja miehet vaistomaisesti
irroittivat piipun hampaistaan. "Poika" syöksähti yli lumivallin, teki
äkkinäisen käänteen ja yhä hurjemmin lähti laukkaamaan -- liukasta
rataa. Reki oli kaatua kumoon, kulki pitkän matkan toisella jalaksella,
kunnes vihdoin tasapainon saavutti. Tyhjät pytyt kierivät reestä,
kimpoilivat pitkin rataa niin että vanteet helisivät. Äskeinen hengen
vaara muuttui samassa silmänräpäyksessä mitä naurettavammaksi
kohtaukseksi: Väkijoukko huusi ja hurrasi, remahti nauruun kuin
harakkaparvi. Sanomattoman hauskoilta tuntuivat kaikkien mielet. --

Pirttimäen pitkä tukka hulmuilee ilmassa kuin pellavakimppu. Hampaat
irvissä kiskoo hän suitsen periä rintaansa vastaan ja koettaa
ystävällisillä huudahtuksilla Poikaansa rauhoittaa. Parvi miehiä
juoksee radalle vastaan, vaan ei yhdenkään tee mieli heittäytyä huiman
hevosen jalkoihin. Pirttimäki huomaa tuossa joukossa äskeisen
ahdistajansa, huulilta pääsee karkea kirous, ja veri suonissa kuumasti
kuohahtaa.

Nuolen nopeudella lähenee Poika radan käännekohtaa. Pirttimäki puree
hampaansa tiukkaan, jännittää voimansa ja tempaa oikeanpuolisesta
suitsesta niin että Pojan suupielet rutisevat... Ryskäys, ja pilvenä
lentää lumi reen hypätessä yli vallin... Reki pysyttää tasapainonsa...
Pirttimäki on pelastettu!

-- Hei, Poika, nyt saat mennä! huudahtaa Pirttimäki, ja helpotuksen
huokaus pääsee rinnasta. Mutta Poika ei viitsi kauvan laukata,
ikäänkuin aavistaen että vaara on ohi, hiljentyy lötköön ja lopulta
ottaa laiskan kävelyn.

Pirttimäki katsoo taaksensa ja kun jälillään ei ketään huomaa, antaa
hän Pojan kaukaa, niemen ympäri kiertäen, palata kaupunkiin. -- -- --

Kilpa-ajot jatkuvat entistä menoaan, äskeinen kohtaus on pian
unohdettu.

Mutta Pirttimäki ei sitä unohda. Häntä on hurjasti petetty, lyöty päin
kasvoja ja päälle päätteeksi naurettu.

-- Saakuri, odotahan kun täältä pääsen! -- huudahtaa Pirttimäki. Kädet
puristuvat nyrkkiin, hampaat tirskahtavat yhteen ja Poika saa
kiukustuneelta isännältä aika läimäyksen. -- -- -- --

Kun Pirttimäki on särkyneen rekensä parantanut, kotiostokset
kaupungissa tehnyt, lähtee hän jylhän ja uhkaavan näköisenä omille
rauhaisille takamailleen.



III

RINTAKUKAT


Aarne on nuori, vastaleivottu talonpoikaisylioppilas. Helsinkiin
varustelee, missä keväällä siron valkolakin loistavasti voitti.

Aino, Aarnen lemmitty, mielitietty, hänkin osaltaan armaansa lähtöä
valmistelee. Aamusta varhain on puutarhassa juossut, kukasta kukkaan
lentänyt kuin perho. Aristelematta taittanut ihanimman kukan, somemman
oksan, saadakseen sitten oikein kauniin, oikein sievän ja siron
matkakumppanin Aarnelle. Ja kun kukkia on hyvä kimppu, valitsee hän
paikan pihlajan siimeksessä ja siinä ne yhteen sommittelee parhaimman
taitonsa mukaan. Mieli on kaihoa täynnä, sydän niin rauhaton,
rauhaton...

-- Sinne Helsinkiin valistuksenviiriä takomaan lähdet, sitte Suomeni
saloilla sen pystytät -- puhelee Aino itsekseen, kukkia
sommitellessaan.

-- Nämä sinne mukanasi vie, muistona minulta. Näihin lempeni,
rakkauteni ja kaikki sydämeni toivot, kaihot ja kyyneleeni suljen,
näihin armaisiin kesätähtösiin, jotka sulle, armaani, annan. Kanna
näitä rinnoillasi, helli, suutele; vaan älä luotasi heitä, kun
läheltäni poistut. Älä heitä, armas Aarne!... Nämä minun hoitamiani,
vaalimiani ja kasvattamiani ovat. Nämä minun lempeni ennen sua saaneet
ovat. Aamulla varhain niiden luo juoksin, kun vielä kastehelmet
lehdillä loisti. Illoin niitä, kastelin, päivin ihailin. Ne minun
iloni, onneni, kaikki olivat mulle, ennenkun sun löysin... Aarne. Vaan
nyt, nyt sinä mun kukkani olet kaunein, mun loistotähteni... ja näillä
sun rintasi kukitan...

Kun kukkavihko oli valmis, sovitti Aino sen hienoon silkkipaperiin,
vaatetti itsensä ja lähti asemalle.

Siellä olikin jo Aarne tavaroineen, tamineineen. -- Juna vihelsi
tulomerkin.

Aino kiinnitti kukat Aarnen rintaan ja sanoi leikillisesti --
pudotappahan nämä vaan, niin et koskaan saa minulta uusia.

-- Enkä pudotakaan _sinun_ kukkiasi! -- vastasi Aarne puoleksi
vakavalla äänellä.

-- Tuletko sitten jouluksi kotiin? -- kysyi Aino ja katsoi
surunvoittoisesti Aarnea.

-- Luultavasti tulen, elleivät työt näytä kovin tähdellisiltä, --
vastasi Aarne ja heitti vakuuttavan katseen Ainoon.

Jäähyväisiä heitettäessä tunki kuin salaa Ainon silmänurkkaan kyynel,
joka ei jäänyt Aarnelta huomaamatta.

-- Onnea töillesi, onnea pyrinnöillesi, tuhatkertaista onnea! --
toivotti Aino.

-- Kiitos, kiitos, samaa sinulle! Hyvästi äiti, hyvästi isä, hyvästi
Aino! -- huuteli Aarne vaunusillalta. -- --

Juna liikkuu, vauhti kasvaa tasaisesti ja viimeisenä oleva pakaasivaunu
jo ohi aseman pyörii. Musta koneen savu lyöttäytyy tuulen mukana alas,
peittää vaunut ja kietoo asemasillan pahanhajuiseen katkuun. Aarne
huiskuttaa siniraitaista nenäliinaansa niin nopeassa tahdissa kuin
suinkin saattaa, johon asemalle jääneet taitonsa mukaan vastaavat. --

Juna kiitää Murtovaaran kuvetta ja katoaa tummaan metsään. Vielä kerran
kuuluu veturin vihellys, kauvempana olevat vaarat sen moneen kertaan
matkivat, kunnes viimein kokonaan väsyvät. Pyörien tasainen jyrinä vaan
silloin tällöin heikosti asemalle kantaa, mutta vihdoin sekin salolle
uupuu.

-- Sinne painuit armas!... Milloinka mahtanet jälleen palata? -- huokaa
Aino, ja kosteat silmät katsovat kauvas junan kulkemaan suuntaan.
Tuntuu niin yksinäiseltä, niin sanomattoman kaiholta, kaikki näyttää
niin tyhjältä ja kuivalta -- --

Aarne seisoo vaunusillalla, -- juna on jo aikaa sivuuttanut kotikylän.
Nenäliina on vielä kädessä, pää on rinnalle kumartunut tuoksuvien
kukkien syleilyyn... Siinä sen onkin niin hyvä olla, ei kukaan ole
häiritsemässäkään.

-- Oi te kauniit, ihanat ja sulotuoksuiset kukat, -- puhelee Aarne. --
Kuinka ihania te vaaleanpunervat ruusut, ja sinä... ja sinä... ja sinä
hyvätuoksuinen reseda. Mutta kauniimpi, suloisempi teidän
kasvattajanne, hoitajanne ja vaalijanne, tuhat kertaa ihanampi on Aino.

Oi, jos --

-- Olkaa hyvä ja käykää vaunuun! -- huutaa konduktööri.

Aarne hätkähtää unelmistaan. Hänestä tuntuu siltä kuin kylmä vesiämpäri
olisi niskaan kaadettu. Välinpitämättömänä, ikäänkuin ei olisi mitään
kuullut, astuu hän vaunuun. Konduktööri napsauttaa lippuun reijän, ja
Aarne etsii sopivan paikan keskipenkiltä.

Ovenpuoleisessa päässä pitää hurjaa rähinää muuan miesseurue,
vastaisella puolella istuu vanha akka jyrsien suurta, kolmikulmaista
voileipää, ja takana, selkä Aarnea vastaan, puhelee kolme,
nuorenpuoleista naishenkilöä. Pian unohtaa Aarne ympäristönsä... Ajatus
käy kotipoluille... Siinä haaveillessaan, vanhoja, rakkaita muistoja
mieleensä palautellessaan, tarkastelee hän puolelta ja toiselta
kukkiaan, niitä haistelee ja hyväilee, asettelee ja selvittelee, auttaa
ja korjaa ja taas haistelee. Ja kun kaikkea tätä on useampaan kertaan
tehnyt, nousee hän äkkiä, menee välihyttiin ja irrottaa kukat
rinnastaan, sovittaen ne pesu-astiaan makaamaan. Sitte antaa hän
virvoittavan veden niiden, päälle valua. Kun vettä on tarpeeksi,
sovittelee hän kukat niin, että kaikki pääsevät veden partaalle. Kuni
armas äiti lapsiaan, hoitaa siinä Aarne kukkiaan. Kaiken hellyytensä,
kaiken huolensa ja rakkautensa omistaa hän niille. Aarne tietää, että
nämä kukat ovat Ainon hoitamia ja kasvattamia, tietää kuinka rakkaita
ne ovat hälle. Kukathan ovat Ainon koko elämä, hänen ilonsa ja onnensa.

-- Tuotakin pikkuruusua sinä pienestä pitäen kasvatit, puhjettuaan sitä
suutelit ja syleilit. Tuon olen pöydälläsi nähnyt, oman kuvasi
rinnalla... Oi miten sievän ja soman kuvan ne siinä yhdessä
muodostivat!... Ja miten nyt tuossa hentoina ja kauniina uiskentelette,
juuri kuin joutsen tahi sinisorsaparvi, joka matalaa, lietosrantaista
lampea kiertää... Oi te luonnon kauniit lapset! Te nurmen kukat ja
Suomen kesätähtöset! --

Aarne unohtui pitkäksi aikaa pesu-astian ääreen seisomaan. Yritteli
siinä joku juomaankin, vaan kun ei viitsinyt Aarnea häiritä, sai tämä
paikkansa rauhassa pitää.

Kaikki eivät kuitenkaan olleet yhtä hyviä. On joukossa eräs maailmaa
kulkenut velikulta. Hän on jonkun aikaa ilkeästi hymyillen, väliin
nauraen ja naapureilleen kuiskaten, seurannut Aarnen toimia pesu-astian
luona. Hän kuiskaa taas:

-- Se rakkaus on sitä raatoa, repii vaatteet päältä! --

-- Näes... voi peeveli!... Mammanpoika näkyy vielä olevan! -- kuiskaa
toinen tavallisen vahvasti.

-- Hih hih hii -- nauravat miehet, paras jehu nousee ylös, astuu
muutaman askeleen ja pysähtyy Aarnen taakse. Ilkeästi irvistäen katsoo
hän kukkiin, tönäsee hiukan Aarnea ja kohteliaasti virkkoo: --
anteeksi, anteeksi! Suokaa minun päästä vesimaljan luo!

Aarne poistuu vastenmielisesti, tekee tilaa janoiselle ja istahtaa
omaan penkkiinsä.

Mutta janoinen ei niin pian maljan luota lähdekään. Hän lykkää
ovenpuolikkaan kiinni, avaa vesisäiliön johdon ja antaa veden runsaasti
kukkien päälle valua. Sitte pestä lotistaa hän rokonarpista naamaansa
tuoksuvien kukkien päällä. Ja kun on mielestään puhdas, ottaa
rähjäisen, punasenkirjavan nenäliinansa taskustaan ja sillä kuivaa.
Täyttää sitte juomalasin, juo sen puoliksi ja heittää lopun astiaan.
Vesi siinä läikähtää yli äyräittensä, kukkasparvi on hukkumaisillaan,
se ajelehtaa laidasta laitaan, painuu väliin syvempään ja taas nousee
pinnalle kellumaan.

Janoinen ryntää ulos, työntää ovet perässään kiinni ja istahtaa
hymyilevien toveriensa joukkoon.

-- Haapamäki! Junanmuutto! Ravintola! -- huutaa samassa konduktööri ja
heittää tarkastelevan katseen ympäri vaunua.

Aarne hyökkää pystyyn, kerää kiireesti pienet kannettavansa, jättää ne
penkin päähän ja rientää kukkiansa korjaamaan.

-- Ei pidä jättää kukkia pesuastiaan -- huomauttaa konduktööri, joka on
pysähtynyt välihyttiin.

-- Sitä paitsi ei ole soveliasta tuollainen siivo ja veden haaskaus!

Konduktööri jatkaa matkaansa toiseen päähän, niin ettei Aarne ennätä
sanoa mitään puolustuksekseen.

Sanomaton kiukku valtaa hänet, nähdessään kukkiensa kohtalon. Kädet
puristuvat nyrkkiin, ja katse käy uhkaavan näköiseksi. Aarne on
ryntäämäisillään nyrkit sojossa vaunuun; mutta saa kuitenkin itsensä
hillityksi. Hän arvaa helposti kenen käsialaa on työ, heittää
kiukkuisen katseen siihen penkkiin, jossa tiesi konnan istuvan; --
mutta se onkin tyhjä, toiseen vaunuun on paennut.

Tekisi mieli lähteä perässä, ja näyttää sille oikein -- tuumi Aarne --
mutta olkoon nyt -- hampuusi!

Sitte nostaa hän kukkakimpun astiasta -- se on niinkuin järvestä
nostettu raato, märkä ja vetelä kuin mäskisaavi.

-- Voi ihmisparka -- puhelee Aarne -- kuinka julma ja paha saatat olla.
Eivät luonnon kauneimmatkaan saa sinun häijyä sydäntäsi lämpenemään. Oi
paatunut raukka!

Aarne pyristelee ja räpyttelee kukkiaan, niinkuin räpyttelee lintu,
jonka höyhenet ovat kastuneet. Ja kun on kukat entiselle paikalle
rintaansa kiinnittänyt, tarkastellut mahdollisimman usealta puolelta,
silitellyt ja sovitellut, ottaa hän tavaransa ja astuu asemalle.

Aarne jättää tavaransa aseman seinustalla olevalle penkille, ja
pohjoisesta tulevaa junaa odotellessa, ottaa muutamia askeleita
läheiseen koivikkoon.

Sieltä valitsee Aarne kuivan, auringonpaisteisen paikan, heittää
kylelleen ja ottaa kukat rinnastaan. Ja kun lehtien rypyt on
silitellyt, poimut oikonut, asettaa hän ne auringon kuivattavaksi.

-- Siinä ihanat kukkani virutte kuin ammuttu sorsa liejussaan --
puhelee Aarne. -- Jos teidät tähän jättäisin, kuolisitte kuin kala
kuivalla maalla, tai sattuisi joku löytämään ja ehkä vesitilkan
antaisi. Mutta löytäjänne ei voisi arvata mistä olette, kenen omat
olette olleet... Ei voisi arvata kuka teidät yhteen sommitteli, kuka
hoiti ja kasvatti... Ja silloin, -- silloin teillä suurta arvoa ei
olisi!... Niin, siihenkö jättäisin! Jättäisinkö vieraan käteen, joka ei
rakkautta teihin tunne! Jättäisinkö lapselle, joka loistavat teränne
tielle tiputtaisi, tahi naiselle, joka rintansa teillä kukittaisi,
sitte janoon ja huonoon ilmaan tukehduttaisi... tahi tulisiko karja ja
vatsaansa upottaisi.

Ei, tähän en teitä jätä, itkunne armaani luo kuuluisi... ja silloin
onneni mustaksi kaihoksi muuttuisi.

-- Pohjoisesta tulevan junan vihellys kuuluu, ja Aarne ottaa hiljaisen
juoksun alamäkeä asemalle.

       *       *       *       *       *

Luvut ovat Helsingissä alkaneet, ja Aarne on niihin todellisella
innolla käsiksi käynyt. Hän on syrjäkaupungilta vuokrannut asunnon,
pienen, mutta sievän huoneen, jonka ainoa akkuna antaa Katajanokalle
päin. Akkunan edessä olevalla pöydällä on suuri tapuli kirjoja,
yksinkertaiset kirjoitusneuvot ja Ainon valokuva puitteissaan. Sen
vieressä seisoo juomalasi, täynnä vihreälehtisiä ruusun oksia, joista
kukat ovat nähtävästi kuolleet, tai muuten pois saksitut. Nuo ruusun
oksat juomalasissa, ja tuo valokuva puitteissaan, ne ne ovat, joihin
Aarne kaikista useimmin katseensa ja ajatuksensa lukujen lomissa
kiinnittää. Moneen kertaan hän nostelee vedestä oksat, tarkastelee
märkiä tyviä ja sitte ne jälleen lasiin sovittaa. Ja tätä tehdessään
tuntee Aarne aina jonkunlaista riemua, salaista iloa ja toivoa
sydämessään, ja se se on, joka kaksin verroin lisää intoa ja voimaa
vaikean ja raskaan työn suorittamiseen. --

Eräänä päivänä huomaa Aarne oksien tyvipäissä kauvan odottamiaan
merkkejä. Pari päivää saavat vielä olla vesilasissa; mutta sitte ottaa
hän oksat ja istuttaa ne hyvään multaan pienissä ruukuissa. Kastaa
sitte mullan huolellisesti ja asettaa kuhunkin juomalasin kumolleen.

Jokusen päivän perästä poistaa Aarne juomalasit istutuksiensa päältä,
ja silloin on hänellä monta pientä ja sievää pikku ruusua akkunallaan.

Vaan kun kylmä ja pimeä talvi saapuu, päristävät pikkuruusut lehtensä
ja paljas runko jää astiaan törröttämään.

Aarne ei siitä kuitenkaan hätäänny, eikä suremaan jää, hän tietää että
luonnonlaki on sellainen, jonka alaiseksi pikkuruusujenkin on
alistuttava. Hän ottaa ruukut ja asettaa ne sopivaan paikkaan
talvi-untaan lepäämään.

       *       *       *       *       *

Kevät on mailla. Tähdellisiltä töiltä ei Aarne joutanut jouluksikaan
kotiin, vaikka niin kovin teki mieli. Sitä enemmän nyt koti-ikävä häntä
ahdistaa. Se paisuu samassa määrässä kun kevään henki ilmassa kasvaa.
Mutta hehkuva innostus työhön, monipuolinen harrastus siihen, ovat
terveellisenä vastapainona koti-ikävälle. Aarne laskee ajan päivästä
päivään, tentistä tenttiin, ja vasta kun urakka yhden vuoden töistä on
täysi, on matka kotiin valmis.

Eräänä kirkkaana ja lämpöisenä kevätpäivänä, Maaliskuun loppupuolella,
nostelee Aarne pikkuruusunsa talviteloiltaan, asettelee ne akkunalle ja
kastelee huolellisesti.

Aarne huomaa, miten päivä päivältä noihin kuiviin varsiin elämä ja
henki palajaa. Pieniä nyppyjä ilmaantuu sinne ja tänne varsiin. Ne
kasvavat suuremmiksi, käyvät yhä tuoreimmiksi, ja vihdoin ovat täysin
kehittyneitä lehtisilmuja.

Aarne on havainnoistaan sanomattoman onnellinen. Hän riemuitsee kuin
pieni lapsi, tuntuu kuin vuosia kytenyt toivo toteutuisi, niinkuin
kauvan odotettu ystävä olisi jälleen palannut.

Parempaa ystävää eivät pikkuruusut koskaan olisi saaneet. Ne näyttävät
sen huomaavan ja iloissaan siitä särkevät silmukuorensa ja työntävät
ulos vihreät lehteänsä.

Yhä iloisemmaksi käy Aarnen mieli.

-- Kunpa pian kukkisitte -- huudahtaa hän kuin mille tuttavalleen --
silloin pääsisitte vanhaan kotiinne, kasvattajaanne ja rakastajaanne
tervehtimään!

Pikkuruusut näyttävät siltä kuin tahtoisivat sanoa: -- kyllä koetamme,
kyllä koetamme! Anna sinä vaan meille tarpeeksi hyvää ilmaa, valoa,
lämpöä ja kosteutta.

Ja Aarne sen vastauksen ennestään tietää. Hän koettaa toimia niin,
ettei ruusuilta mitään puuttuisi. Runsaan valon ja lämmön saavat ne
auringolta; ikkuna avataan, ja sieltä pullahtaa-raitista kevät-ilmaa
ruusujen hengitettäväksi. Vantaan vesi taas pitää mullan kohtalaisen
kosteana. Kaikkia siis saavat mitä mieli halaa!

Tulos siitä myöskin pian näyttäytyy. Aarne huomaa miten pieniä nuppuja
ilmaantuu varsien päihin. Ne kasvavat kasvamistaan, pitenevät,
paksunevat. Vihreät verhot, jotka kauniin turvattinsa syliinsä
sulkevat, eivät enää uletu sitä helmoihinsa salpaamaan. Se kasvaa yhä
suuremmaksi, hajottaa verhojen sylin... jolloin hennot, kauniit ja
loistavanväriset terät hiipivät arasti ja kainostellen kirkkaan
kevätpäivän syleilyyn. -- -- --

Kirkas onkin jo silloin kevätpäivä, lämmin sen hyväily. Toukokuun
aurinko hellittää korkealta taivaalta. Laulua ja soittoa on ilma
täynnä, metsä täynnä. Suloisesti kajahtelee salo peipon siellä
soitellessa. Ihana on loppumaton laulun laine, jonka leivo ilmassa
soinnuttaa.

Auteriin käy taivas, ja kevään tuoksua on maailma täynnä. --

Sanomatonta riemua ja autuutta tuntee Aarne sydämessään, käydessään
eräänä aamuna kaupungin ulkopuolella. Kun sieltä palaa, on hänellä aimo
tukko rahkasammalta muassaan. Ne hän kastelee likomärjiksi ja
levittelee pikkuruusujen juurille, mullan peitteeksi. Ruukut nostelee
hän sitte korin pohjalle, asettelee sammalia niiden väliin, ett'eivät
pääsisi toisiinsa hakkaamaan, ja ompelee vahvan peitteen päälle. Ja kun
on kirjoittanut kankaalle osoitteen, liittänyt tarpeellisen
varoituksen, ottaa hän korin ja vie sen itse asemalle. --

       *       *       *       *       *

On Ainon päivä. Aurinko paistaa lämpimästi autereiselta taivaalta.
Linnut lyövät leikkiään puutarhassa, ja Aino kevyessä aamupuvussaan
ihailee nuorten sinne laittamaa somaa, kukilla koristettua
nimipäiväpöytää.

Kevät-aamun sulo on niin hurmaava, että se valtaa Ainon kokonansa.
Vaaleansininen taivas, kevyet pilvenhattarat, lämmin ilma, joka pitkin
maanpintaa väreilee ja hyppii, nuori ruoho, vasta puhjenneet lehdet ja
kukat, jotka tuoksullaan ilmaa syleilevät -- ne ne kaikki yhtä aikaa
valtaavat Ainon sydämen. Hän tuntee suurta taivaallista riemua ja
autuutta, kätensä käyvät ristiin, kohoavat korkeutta kohti, ja
sydämestä lähtee nöyrä, rajatonta kiitollisuutta uhkuva ylistys
Luojalle.

Hän tulee luoneeksi katseensa menneisiin aikoihin, muistelee juuri tätä
Toukokuun päivää, vertailee niitä toisiinsa ja tekee päätöksiä.

Mutta tämä päivä se verrattomasti vie voiton muista. -- Se on niin
ihanan ihana, niin lauha ja lempeä, se tuo sydämeen rakkaita toiveita,
jaloja aatoksia, ja mieli on niin kumman keveä. -- -- --

Aino on viipynyt puutarhassa tavallista kauvemmin, isä on käynyt
postissa ja palaa sieltä, kantaen koria kainalossaan.

-- Mitä isä kantaa? -- huutaa Aino ja juoksee vastaan.

-- Nimipäivälahjoja, nimipäivälahjoja, lapseni! Etkö muista mikä se
tämä päivä on?

-- Muistan isä, muistan, mutta onko se todellakin minulle?

-- Kun et usko niin katso!

Aino lukee osotteen ja huudahtaa: ja ihan minulle, minulle!... Isä!
Tämä tulee Helsingistä!

Aino juoksee kamariinsa ja kiireesti irroittaa peitteen päältä.

Mutta kun hän huomaa pienet ruusut, jotka ilman epäilystä tietää Aarnen
lähettäneen, pillahtaa hän hillittömään itkuun. Kauniit kasvot painuvat
kukkien päälle, ja valtoinaan oleva tukka niitä syleilemään
valuu -- -- --

Ei itke Aino surusta, -- ei kovaa onnea itke. Ei tule itku murtuneesta
sydämestä, jonka pettyneet toiveet ovat särkeneet. Ei ole se
katumusitkua, joka petollisesta ja rauhattomasta sydämestä lähtee. Ei!
-- Se on itkua suuresta onnesta, itkua rajattomasta ilosta. Se on itkua
rakastavasta sydämestä, joka puhtaan, vilpittömän vastarakkauden
löytänyt on, vaikka ei sitä koskaan saavuttavansa luullut.

-- No Aino, mitä tuossa turhia itket! Mikä sinun on? -- puhelee äiti
tyttärensä vieressä.

Aino herää kuin taikavoiman lyömänä ja heittäytyy äitinsä kaulaan.

-- Äiti, minua ei vaivaa mikään, ei mikään, minun on vaan niin hyvä
olla. Minä olen niin ylen onnellinen -- puhelee Aino ja syleilee
äitiänsä.

-- Katsokaa noita pikku ruusuja, katsokaa, juuri puhjenneita! Kuinka
herttaisia, kuinka kauniita pikku ruusuja!

Isäkin saapuu huoneeseen ja Aino nostelee pienet ruusut pöydälle.

-- Eikö ole kauniita pikku ruusuja isä! Ihan samanvärisiä kuin minun
kotiruusuni! -- Katsokaa tuota kaunista vaaleanpunasta!... tuossa
samanvärinen!... Tuolla tummanpunanen, ja tässä aivan valkea! Samat
värit kuin syksyllä Aarnelle annoin.

-- Samat värit ja samat ovat kukatkin, jos oikein huomaan -- muistutti
isä.

Aino ei sitä iloissaan tullut ollenkaan huomanneeksi; mutta nyt asia
hänelle äkkiä kuin itsestään selvisi.

-- Voi sitä Aarnea, sitä hyvää Aarnea! Samathan ovat, ihan samat!
Tuossa on vielä varsi, josta on vanhan kukan leikannut. Tuossa se tekee
samallaisen haaran kuin siinä oksassa oli, jonka taitoin. Ja tuossa se
omituinen kyhmy, jota usein silittelin.

Aino oli taas kyyneleihin sulaa.

-- No, älä tuossa... iso tyttö! -- virkkoi isä, sytytti sikarinsa ja
lähti pellolle.  -- Ja kuinka paljon on Aarne vaivaa näistä nähnyt.
Miksi ei heittänyt ojaan, niinkuin pojat usein tekevät -- puheli Aino.

-- Jos nyt tahdot pikku ruususi suuremmiksi kasvattaa, -- puheli äiti
-- on sinun leikkaaminen kaikki kukat niistä pois.

-- Voi äiti, ei mitenkään! Kun palaa Aarne, mitä silloin sanoisi.

-- Hän ei sano mitään siitä. Ensimäinen kukka on aina leikattava
nuoresta oksasta pois, ellet sitä tee, nääntyy, kuihtuu ja kuolee koko
kasvi. Kukka tarvitsee paljon ravintoa, nuori vesa sitä ei jaksa
elättää.

-- Niinkö, äiti?

-- Juuri niin! Jos tahdot pikku ruususi säilyttää ja sen kauniita
kukkia kasvamaan saada, niin leikkaa nämä ensimäiset pois.

-- Sen teen äiti! -- vastasi Aino vakuuttavasti.

       *       *       *       *       *

Muutamia vuosia on kulunut. Aarne on saanut pappilan Hämeessä ja on
sinne rakkaan Ainonsa noutanut.

Pikkuruusut ovat kasvaneet suuriksi pensaiksi, joissa kymmeniä suuria
ja loistavia kukkia nuokkuu, levittäen ihanaa tuoksua onnellisen kodin
sievään ja somaan puutarhaan.



IV

AMERIKAN LESKI


Etelä-Pohjanmaan laajojen nevojen laidassa sijaitsee Liisun ja Matin
mökki. Vuottakaan ei ole vielä umpeen kulunut siitä, kun heidän
häitänsä Liisun kotona, naapuripitäjällä vietettiin. Mielellään olisi
Liisu Mattinsa kanssa omaan kotiinsa jäänyt, mutta kun se oli kovin
pieni ja vähän syrjässä suuremmalta liikkeeltä, jota miehensä ammatti
kaipasi, täytyi heidän vuokrata pirtti edempää naapuripitäjältä, Matin
entisen kodin läheisyydestä. Sinne piti Liisun seurata, jättää vanha
äiti, jättää armaat lapsuuden leikkitanteret ystävineen, muistoineen...

Ensimäiset päivät, ensimäiset viikot olivat Liisulle uudessa kodissa
niin kumman kaihoja ja ikäviä. Hän rakasti kyllä lujasti Mattiaan,
liiaksikin rakasti, mutta silti tahtoi ikävä väkisinkin painaa. Ja kun
Matti oli pitäjällä työssä, viipyen toisinaan useita vuorokausia,
viikkokaudenkin, tahtoi Liisu niinä hetkinä ihan ikäväänsä kuolla.
Pimeät yöt, jolloin Liisun piti yksinänsä olla, tuntuivat niin
sanomattoman kolkoilta. Poissa oli äiti, poissa oma kulta, ei yhtään
hoivaa, suojaa. Mutta -- Liisun piti siihen oppia. Hänen täytyi oppia
yksinäisyyteen, oppia kärsimään, hänen täytyi oppia kestämään ne
vaivat, vastukset ja murheet, joihin niin moni turvaton uupuu, väsyy ja
sortuu.

Mutta kun Matti jälleen palasi pitäjältä, tuntui olo Liisusta taas niin
turvalliselta ja hauskalta. Aina oli Matilla runsaat kylänmurut
mukanaan, loppumaton sarja uutisia kerrottavana, joita Liisu puoleen
yöhön uteliaisuudella ja mielenkiinnolla kuunteli. Sitte oli niin
onnellista, niin autuaallista kietoa kätensä Mattinsa kaulaan ja siinä
vierellä nukkaa ihanaa unta aamuvalkeamaan asti...

Toisinaan nousi Matti hiljaa hiipien makuultaan, keitti kuumat
aamukahvit ja kaatoi kuppiin. Saada herättää Liisu valmiille kahville,
se tuntui Matista niin erinomaisen hauskalta. Se oli oikein nautintoa:
kuulla pannun porinaa ja katsella nukkuvaa Liisua.

-- Sinä Matti, kuulepas, kun et minua herättänytkään -- sanoi Liisu
tavallisesti tuollaisina aamuina ja tarttui syliksi Mattiin, koettaen
häntä, voimainsa takaa pyöritellä. Sitte juotiin Matin keittämät
kahvit, pakinoittiin yhtä ja toista ja viimein käytiin töihin käsiksi.

Ne päivät, jolloin sai nuoren vaimonsa kanssa kotona työskennellä, ne
päivät olivat Matista hauskimmat. Silloin se elämä elämälle tuntui,
koti rakkaalta ja rauhaisalta ja olo siellä niin herttaisen mukavalta.
Ikävä oli silloin pitäjälle lähteä, ikävä jättää nuorta Liisua, --
mutta mentävä oli, jos ansaita tahtoi. Monet hellät taputukset, monet
lohdutus- ja rohkaisusanat annettuaan vasta malttoi Matti armaansa
jättää.

Sanalla sanoen nuoren parin elämä oli onnellinen.

       *       *       *       *       *

On Pyhäinpäivän edellinen lauvantai. Liisu on keittänyt hyvän puuron,
joka siinä takkavalkean loisteessa valmiina odottelee pöytään pääsöä.
Tupa on siistittynä, lattialle ripoteltu vihreitä katajan oksia, joista
ihana, kotoinen tuoksu leviää ympäri huonetta. Pöydällä, akkunan edessä
palaa pieni, mutta kirkkaasti valaiseva lamppu, jonka loiste leviää
kauas syysillan mustaan pimeyteen. Liisu häärää vielä askareitaan
viimestellen, mutta kun ne valmiiksi saa, ottaa hän kutimen ja istuu
Mattiaan odottelemaan.

Kylänmuruissa, ja miehensä pitkissä, loppumattomissa kertomussarjoissa
liikkuu Liisun mieli. Hän toivoisi jo kotiveräjän narinan kuulevansa,
kuulevansa askeleita ulkoa, ja viimein oman Mattinsa sisään astuvan.

Mutta, Liisu ei kuule kultansa astuntaa eikä kotiveräjän narinaa.
Syysillan raskas tuuli vaan kattopäreissä soittelee, lehdettömiä oksia
tuivertaa ja metsän puita laulattaa -- -- --

Kauvan istuu Liisu, kauvan Mattiaan odottelee. Ei malta nukkumaan
mennä, eikä valkeata sammuttaa. Yksinäisyys alkaa käydä ikäväksi,
menneiden aikojen ihanat muistot tahtovat sydämeen kaihoja tunteita
synnyttää.

Miksi täytyy minun aina olla yksin, miksi en saa kultani kanssa
kuljeskella, hänen armailla rinnoillaan levätä -- huokaa Liisu. Hän
nousee, laskee kutimen ja käy ulos portaille. Liisu kuulostaa pimeään
yöhön, kuulostaa tielle, kuulostaa kylään, mutta mistään ei mitään
kuulu... Usvainen, tiheä sade kastelee mustaa maata, raskas tuuli on
tyyntynyt ja kolkko pimeys lepää kaikkialla, josta ei valonpilkkuakaan
näy. Syyskylmä puistattaa Liisua, usvainen sade kastelee hänen tummaa
tukkaansa ja huolestuneena, murheissaan poistuu Liisu sisälle ja
lukitsee oven.

Mutta odotteleva vaimo ei vieläkään malta nukkumaan mennä, vaikka
edellisten öitten valvonta uuvuttaa ruumista. Hän ottaa hyllystä
virsikirjan, lukee ehtoosiunauksen, hyräilee tuttua, kotona oppimaansa
virttä ja vasta sitte heittäytyy riisuutumatta vuoteeseensa...

Pitkään aikaan ei uni silmiä ummista, monellaiset ajatukset,
monellaiset tunteet riistävät Liisun mukaansa. Ne eivät anna
hetkeksikään rauhaa, vaan yhä useammin, yhä suuremmalla voimalla
piirittävät Liisun, lyövät alleen... voittavat... häviävät... mutta
jälleen... voittavat. Vihdoin tuo yksinäinen Liisu väsyy, uni valtaa
hengenvoimat ja hän nukkuu virkistävään uneen --

Vasta uuden päivän valjetessa herää Liisu yhtä yksinäisenä, yhtä
turvattomana mutta vielä paljon surullisempana kuin mitä illalla oli.
Öljy on loppunut lampusta, kuivunut sydän vielä kytee, levittäen
pahanhajuista katkua ympäri huonetta. Liisu avaa oven, kylmän kolea
ilma virtaa sisään, sekin niin harmaata ja märkää, niin alakuloista,
ettei tule lohtua sieltäkään.

Hän pukeutuu kiireesti pyhävaatteisiinsa, on lähteä kylälle, kun
naapurin emäntä astuu sisään.

-- Huomenta, Liisu, mitä kuuluu, onko Matti kotona -- puhelee vieras.

-- Ei ole -- vastaa Liisu ja rupeaa itkemään.

-- No herranen aika... älähän nyt Liisuni... älä tuossa turhia poruja
laske... kyllähän tulee kun joutuu -- lohduttelee emäntä.

Liisun itku vähän lauhtuu ja vieras kuin voiteeksi sanoo:

-- Niitä miehiä nyt ei kannata itkeä, ei ollenkaan! Mutta sinä olet
vielä niin lapsi, et tunne heitä. Vaan kun "meillekin" saakka pääset,
kyllä itkut vähempään jäävät. Kymmenen vuotta olisin miestäni itkeä
saanut jos itkeä olisin tahtonut ja kukaties kuinka kauvan
eteenkinpäin; mutta minä en itke, en. Ameriikkaan meni, mutta menköön!
Me vaimot, kyllä me elämme täällä Suomessakin, joskaan se elämä ei niin
hääviä ole; mutta elämää se on sekin.

-- Mutta mitä luulette Matista, kun ei ole vielä palannut?... piti
lähteä kirkkoonkin.

-- Jaa mitäkö luulen! Mitäs minä muuta kun että Pyhäinpäivä-viinoista
ei ole puutetta ollut. Lopun tiedät sanomattanikin.

-- Sitä loppuapa onkin niin vaikea arvata, minä sitä niin kovin
pelkään.

-- Älä turhia! -- -- -- kyllä palaa kun viinat loppuvat.

-- Mutta sitä ennen tahdon minä Matin kotiin -- sanoi Liisu päättävästi
ja lähti ulos -- --

Liisu saapui siihen taloon missä Matti oli edellisen viikon työssä
ollut. Sieltä luuli hän nyt miehensä tapaavan, -- mutta turhaan. Emäntä
selitteli miesten lähteneen pitäjälle, josta on turha vaiva heitä
etsimään lähteä.

Murheissaan palasi Liisu kotiinsa, heittäysi vuoteeseensa ja pillahti
katkeraan, hillittömään itkuun...

       *       *       *       *       *

Varhain maanantai-aamuna jyskytetään ovea, Liisu käy avaamaan ja
sisälle astuu Matti. Vaimo ei ole miestään tuntea. Viikko sitten lähti
tämä iloisena, reippaana ja siistinä; mutta nyt hän palaa päihtyneenä,
revityin vaattein, loassa päästä kantapäähän asti, kasvot likaisina,
naarmuisina. Liisu on pakahtua nähdessään nykyisen Mattinsa. Hänen
täytyy ponnistaa kaikki voimansa, voidakseen itkemättä, valittamatta,
nurisematta ottaa miehensä vastaan. Mutta kun hän huomaa sen
alakuloisuuden, sen häpeän tunteen, joka Matin kasvoilla on, hänen
vilusta värisevät jäsenensä, täytyy Liisun mennä ulos itkemään...

Matti toljottelee ympärilleen, juo puoli ämpärillistä vettä ja
retkahtaa sänkyyn, johon heti nukkuu vaivoistaan lepäämään.

Vasta myöhään illalla hän herää, pää on selvinnyt, mutta kipeä, ja
luonto vähän liiaksi "ylitsevuotavainen." Liisu pelkää Mattinsa
sairastuvan, puuhaa yhtä ja toista lääkitystä ja tarjoilee niitä
hänelle.

Moneen kertaan kiroilee Matti juominkinsa, mutta lohduttaa Liisua
sillä, ettei häneltä penniäkään kulunut.

-- Mutta kuules Liisuseni -- puhuttelee Matti -- minulla olisi sinulle
kertomistakin. Se on sellaista, jota et osaa arvata. Koetapas!

-- En minä osaa...

-- Arvaa pois!

-- Mitähän tuo sitte olisi?

-- Arvaa, arvaa!

-- En minä osaa...

-- No minä sanon: olen ajatellut, että jos lähdettäisiin tästä
Ameriikkaan.

-- Ameriikkaan... Ameriikkaan... Mitä sinä Matti nyt puhelet -- elähän
nyt hullujasi pane.

-- Enkä pane, se on ihan tosi! Ameriikkaan me lähdemme! Eilen tuolla
pitäjällä jo läksiäisiä joimme. Kymmenen pekkaa meitä lähtee täältä.
Mitä sanot Liisu?

-- Ei lähdetä Matti... täällä kotona on sentään paljon hauskempi olla.
Siellä on kaikki niin outoa ja vierasta, ja eihän ole meillä rahojakaan
millä sinne mennä.

-- Rahoja kyllä saa, niitä jo eilen kuulustelin, ja luvattiin
lainatakin... ajattelin, että minä menen edellä, hankin sinulle
piletin, ja sinä tulet perässä.

-- Mutta jäädään tänne, täällä on kyllin työtä, eikä puutetta ole vielä
päivääkään nähty -- rukoili Liisu.

-- Niin kyllä, mutta me menemme vaan muutamiksi vuosiksi, kokoamme
rahaa ja sitten rikkaina palaamme. Puhuivat että ansaitsevat nykyään
siellä 2:n ja 3:n dollarin päiväpalkkoja. Ajattelepas sitä rahasummaa!

-- Mutta jos ei saisikaan työtä, kuluttaisimme lainatut rahamme ja
sitten kuolisimme nälkään ja viluun.

-- Ee -- ei, työtä kuuluu saavan, ja niinkuin sanoin, palkka on hyvä.

-- Mutta se palkka saattaa mennä sitä myöten kun se tuleekin, säästöt
eivät kasva ja niin palaamme yhtä köyhinä, ellei köyhempinä takaisin;
jollemme jo sitä ennen ole tulleet sinne vieraan maan multaan
haudatuiksi.

-- Kyllä sellaisesta summasta aina täytyy säästyä vaikka eläisikin
vähän komeammin; ja jos kuolema tulee, niin tulee se täälläkin ja sama
kait se on missä sitä ihminen henkensä heittää.

-- Voi Matti, tahtoisin paikalla kuolla, jos tietäisin, etten tähän
omaan, rakkaaseen synnyinmaahan kuolemaan pääse.

-- No kyllä sinä tänne pääset, emme sinne iäksemme jää... älä tuota nyt
suremaan rupea.

Liisu huomasi että oli turha ruveta Matin kanssa väittelemään. Mutta
hän myöskin samalla toivoi, että kun uusi päivä koittaa, silloin ei
enää Ameriikkaa muistetakaan, vaan uusilla voimilla, uudella innolla
käydään työhön käsiksi ja rakastetaan yksin vain tätä omaa Suomeamme.

Liisu piti siis Matin puhetta vaan hetkellisten ajatusten purkauksena,
joka kyllä itsestänsä unehtuu ja häviää, kun vaan saa oikein nukkua ja
selvitä. Siksi ei Liisu erityistä arvoa Mattinsa tuumille antanutkaan.

Mutta Liisu parka erehtyi...

Kujalassa, missä Matti oli kokonaisen viikon työskennellyt, ja sen
lähemmissä naapureissa, oli syntynyt tulinen "Amerikankuume." Pitkän
viikon oli sitä Mattiinkin lietsottu. Amerikan matkasta, Amerikan
kultaisista päivistä puhuttiin Kujalassa aamusta iltaan, puhuttiin
ruokapöydässä, työmaalla ja vielä makuulla puoleen yöhön puhuttiin.
Illoin kokoontuivat asiaan innostuneet naapurin miehet ja naiset oikein
joukolla Kujalan tupaan ajatuksiaan vaihtamaan. Lämminneinä,
innostuneina silloin vasta myöhään kotiin palattiin, jokaisella
sydämessä toivo, mitä pikemmin päästä pois vapauden luvattuun maahan,
Amerikkaan.

Niinkuin valkea kuivassa hongikossa, levisi tämä "ihana aate" kylän
nuoressa väessä. Se löi kaikki mahdolliset esteet maahan, teki
vastukset turhiksi ja tempasi ehdottomasti mielet mukaansa. Kaukainen
maa muuttui paratiisia paremmaksi ja jokainen sinne päässyt kuolevainen
enkelin kaltaiseksi... Se oli niin suurta, se oli niin ihanaa ajatella
tuota kaukaista merientakaista maata. Uni sai pitkiksi hetkiksi väistyä
öillä silmistä, mielikuvitus rakenteli mitä ihanimpia, mitä somempia
tuulentupia, ja kaukaa kangasti tulevaisuus kuin mahtavan loistava
satulinna.

Tähän huimaan pyörteeseen joutui Matti. Viikon oli päässään uusia
ajatuksia hautonut, mutta jo lauvantai-iltana päätökseen pääsi.
Päätöstä seurasi tuima läksijäisjuominki, jota vielä pyhä ja seuraava
yökausi jatkettiin. Matkarahoistakaan ei Matilla vielä ollut mitään
saamisen tietoa, kun säästöjä ei ollut -- mutta mennä silti piti.
Rahojen saanti, se se näytti vielä ajattelemista antavan, mutta kun
siinäkin oikein miehissä toimeen ryhdyttiin, niin selvitä senkin puolen
piti. Velkakirja tehtiin Kujalan isännän ja parin naapurimiehen kera,
noustiin kärryille ja takuumiesten etsintään lähdettiin. Helpostihan ne
nimet ja puumerkit paperiin saatiin, rahamies löydettiin, joten asia
oli kaikin puolin valmis -- vaikka kaipaava Liisu ei siitä mitään
tiennyt...

Seuraavana päivänä kääntyi puhe Matin ja Liisun kesken jälleen Amerikan
matkaan. Selvästi, ja suurella vakaumuksella puhui Matti, joten Liisu
helposti käsitti asian todellisuuden. Hän huomasi nyt yhdellä kertaa
tulevaisuuden monenlaisine kuvineen, huomasi sen vaaran, johon Mattinsa
saattaa joutua vieraassa maassa, ne kärsimykset ja puutteet, vaivat ja
vastukset, jotka epäilemättä tulivat häntä kohtaamaan. Liisu koitti
puhua, rukoilla ja pyytää miestänsä Suomeen jäämään, mutta Matti ei
niitä huomioonsa ottanut. Turhaa oli Liisun itku ja valitus, Matti oli
lähteä päättänyt ja siinä päätöksessään pysyi, tinkimistä ei ollut
puoleen eikä toiseen.

Jyrkkyyttään koetti hän kaikellaisilla mahdollisilla ja mahdottomilla
lupauksilla peittää. Lupasi joka kuukausi lähettää rahaa, puolen vuoden
kuluttua lupasi piletin toimittaa, jolla saisi vapaasti perille asti
matkustaa. Kymmenen vuoden perästä tultaisiin takasin kotimaahan,
ostettaisiin vankka talo ja elettäisiin niinkuin patruunat ainakin.
Liisu, eikö silloin olisi hauskaa! -- Matti puhui innostuneesti; mutta
Liisuun se ei silti tarttua tahtonut. Niin paljon sillä kuitenkin
aikaan sai, että kuuli vaimonsa suusta ne sanat, jotka antoivat
ikäänkuin passin hänen matkalleen.

-- Lähde sitte -- ne ne olivat sanat, mitkä Liisu itkultaan sanotuiksi
sai. Enempää ei Matti odottanutkaan. Niissä sanoissa oli hänen
mielestään kyllin lupaa ja valtaa, se oli kuin valtti, joka antoi
vapaamman toiminnan naapurienkin silmissä.

Nopeasti, tavattomalla kiihkolla toimitti Matti sitte
matkavalmistuksensa. Raha-asiat olivat ennestään melkeen valmiit.
Velkakirjalla, jossa takuumiehinä oli yhdeksän talonisäntää, nosti
Matti Nevalasta 270 markkaa. Papinkirjan ja passin saaminen eivät
vaikeutta tuottaneet.

       *       *       *       *       *

On lähtöhetki. Matkakumppanit, suuren saattojoukon kera ovat hevosineen
saapuneet Matin mökin kohdalle. Kauvan ei siinä seisottaa tarvitse,
kunnes Matti, istuen Liisunsa rinnalla, ajaa hurauttaa toisten
joukkoon. Iloiset tervehdyshuudot kajahtelivat kaukaa vastaan,
herättäen Matin kaihoista mietteistään, joita lähtöhetki mieleen
synnyttää. Vaan kauvan eivät ne jaksa Mattia niistä erillä pitää.
Muistot lapsuuden ajoilta, muistot muinaisesta kodista, muistot
nuoruuden iloisista hetkistä, muistot armaasta mökistä, jonne kallein
kaivattu jälelle jää, koko elämä muistoineen... ne ne väkisinkin
vetävät Matin mukaansa, ovat siksi voimakkaat, ettei hän jaksa niitä
vastustaa eikä mielestään pois karkoittaa. Matin tekisi mieli jotain
Liisulle puhua, mutta hän ei saa sanaa, hän ei voi puhua... jos
puhuisi, kääntyisi se puhe itkuun... se olisi sydämen kaihoa, jota
kieli haastelisi... se olisi kyyneleiden kuisketta Liisulle...jota
Matti tahtoisi vastustaa... Vaistomaisesti puristaa hän Liisun kättä,
mieleen johtuu pelottavat ajatukset tulevista päivistä, kaukana
kodista, kaukana synnyinmaasta... hän on joutua niiden valtaan... mutta
silloin kuuluu veikkojen hurja laulu:

    Eikä sieltä Amerikan hotellista kuulu
    Itku eikä nauru,
    Vaan sieltä kuuluu musikantin soitto
    Ja Suomen poikain laulu.

Matti herää mietteistään, mutta ei yhdy lauluun, silmäilee vielä kaukaa
siintäviä kotipeltoja, tuhansia latoja laajoilla nevoilla; silmäilee
vanhoja tuttuja, rakkaiksi käyneitä seutuja, joissa joka kivi, joka
puu, joka pensas tuttua kieltään haastelee. Hänen mieleensä tulee
ajatus, että saattaa olla viimeinen kerta kun synnyinsijoja katsella
saa, viimeisen kerran istua oman valittunsa rinnalla ja viimeisen
kerran katsella Suomen sinistä taivasta. Ikävän tunteet riistävät hänet
jälleen kahta voimakkaammin mukaansa, piirittävät, kahlehtivat joka
puolelta ja nostavat kyyneleitä silmiin. Matti on sanan sanoa Liisulle,
mutta silloin kajahtaa taas joukosta kova-ääninen laulu, johon
useammista kärryistä yhdytään:

    Suomen maa se on nuorelle pojalle
    Reisata liian pieni.
    Minä menen kauvas Amerikan maahan
    Sinne mulla on mieli.

    Helluni kirjan kirjoitti
    Tuolta "Neuvorkin" kaupungista,
    Ja eikä se ollut erokirja,
    Se oli rakkauden lista.

Saavutaan kestikievariin, poiketaan, tilataan kori olutta ja juodaan
jäähyväiset Suomelle. Silloin se alkaa kieli laulaa, hanurit vedetään
esille ja hurja tanssi kestikievarin pihassa alkaa. Siinä sitä
poljetaan jalkaa, hypellään ja huudetaan, naisten kimakka ääni yhtyy
miesten joukkoon, jota neljän korviasärkevästi sointuvan hanurin räminä
säestää. Syntyy siinä käsikähmää, tappeluakin, ja kuhmuisina,
hoiperrellen palaavat tanssijat kärryilleen.

Ääntä ja melua ei puutu loppumatkalla, laulunlaine vyöryää ensimäisestä
viimeiseen kärryyn saakka, piiskat vinkuvat ilmassa ja oluen nostattama
ilo pulppuaa pitkin liikkuvaa linjaa.

Mattikin on päässyt koko joukon iloisemmalle tuulelle, puhe käy
kevyesti ja helposti; matkastakin saattaa puhua miten vain tahtoo,
ilman että sitä kyyneleetkään pyytäisivät keskeyttää.

Mutta Liisu... hän istuu pää eteenpäin kallistuneena, kädet ristiin
puristettuina, huulet joskus omituisesti värähtelevät, kyynel toisensa
perään vierähtää helmaan ja hän katselee tajuttomasti kärryjen
pohjille. Hän ei voi vastata miehensä sekaviin kysymyksiin, sydän on
täynnä huolia ja tuskia, ja nuori rinta rauhattomasti aaltoilee. Liisu
tuntee itsensä niin turvattomaksi, niin avuttomaksi, ilman hoivaa,
ilman suojaa, hän on niinkuin tuuliajoon jätetty laiva, josta masto on
poikki ja perä sin murskaantunut, mutta jonka sittekin pitäisi satama
saavuttaa...

Siirtolaisemme saapuvat asemalle. Ameriikkaan menijöitä ja heidän
saattajiaan on pitäjän muiltakin kulmilta, onpa naapuripitäjistäkin
oikein laumoittain saapunut paikalle. Viimeisiä jäähyväisiä ovat
heittämään tulleet vanhat isät, vanhat äidit, joiden lapset kotimaansa
jättävät; vaimot miehiänsä, siskot veikkojansa, veikot siskojansa,
rakastavat rakastettujansa ja ystävät ystäviänsä. Erityinen huoli näkyy
kullakin olevan, erilaiset tunteet, erilaiset ajatukset; mutta mieliala
yleensä on kaikilla sama.

Erohetki lähestyy nopeasti... Matti on ostanut piletin Hankoon,
toimittanut tavaransa sisään ja istuutunut Liisunsa viereen junan tuloa
odottelemaan. Haikea on hetki molemmin puolin. Matti on siksi
selvinnyt, että hyvin käsittää niiden muutamien minuuttien tärkeyden,
jotka vielä Liisunsa vierellä istua saa. Mutta tuo rauhaisa, paljon
puhuva yhdessä olon aika loppuu kesken... loppuu liian aikaseen...
loppuuko ainiaaksi...?

Junan tulo vaikuttaa Liisuun sanomattoman masentavasti. Hän ei tahdo
jaloilleen päästä, ei jaksa seurata miestänsä, joka suurella kiireellä
kantaa tavaransa vaunuun. Matti häviää hänen silmistään, katoaa taajaan
joukkoon, josta Liisun on mahdoton häntä löytää. Liisu aikoo huutaa,
mutta ääntä ei lähde, kurkku korahtaa kuivasti ja tuntuu niinkuin
raskas taakka olisi rinnoilla painamassa. Hän on kuin siipeen ammuttu
lintu, jonka pitäisi lentää, mutta joka ei paikaltaan pääse. Liisua
tönitään, tuupitaan, hän on vähällä kaatua jalkoihin ja sortua
vahvempien alle. Hänen kätensä haparoivat ilmaa, huulet höpisevät
jotakin, mutta sitä ei kukaan kuule. Kun Liisu vihdoin Mattinsa löytää,
pillahtaa hän itkuun. Matti lohduttelee, puristaa Liisua rintaansa
vastaan, ja hänkin -- itkee.

-- Kuule, rakas Matti -- puhuu Liisu sanomattoman liikutettuna -- jos
unohdat minut siellä kaukana, kaukana synnyinmaastasi, niin älä
kuitenkaan unohda sitä, joka rintani alla liikkuu. Muista Matti, muista
aina sitä...

-- Oi Liisuni, oma Liisuni, teitä en milloinkaan unohda, teidän
edestänne teen työtä ja teitä aina muistelen. Muista sinäkin minua!

Juna vihelsi, Matti heitti hellät jäähyväiset Liisulle ja astui
vaunuun.

Hurraahuutojen kaikuessa, hanurien rämistessä loittoni tuo kauvas
kulkeva parvi, kaukaista, toivottua onneaan tavoittamaan, jättäen niin
monen monta kyyneleistä silmää, särkynyttä, epätoivoon joutunutta
sydäntä, turvatonta, hoivatonta oman onnensa varaan...

Niistä on Liisu yksi, tuo turvaton vaimo, joka tuossa itkien, vilussa
värjötellen seisoo. Hän ei voi osaa ottaa toisten jäähyväisheittoon, ei
voi katsella miehensä menoa. Kauvas yli peltojen katsoo, katsoo,
tietämättä mihin ja mitä. Vasta kun hiljaisuus jälleen palaa, kun junan
kaukainen jyrinä välille väsyy, vasta silloin herää mietteistään Liisu.
Etsivän katseen heittää pitkin tietä, minne kaikkein kalleimpansa
kulki... mutta sieltä ei näy mitään, eikä mitään kuulu, kaikukaan ei
jaksa ääntä kantaa... tyhjää on kaikki... Liisu tyrskähtää uudelleen
itkuun, itkee kauvan ja katkerasti...

       *       *       *       *       *

Vuosi on kulunut umpeen siitä, kun siirtolaisemme kotikylänsä jättivät.
Kalpeana ja väsyneenä istuu Liisu äitinsä matalassa majassa. Sylissä on
pieni tyttölapsi, joka tahtoo viimeisenkin pisaran äidin rinnoista
imeä. Liisu muistelee kulunutta vuotta, muistelee niitä monia ja kovia
kärsimyksiä, puutteita ja vastuksia, joita on sinä aikana kokea saanut.
Talvi oli pitkä ja ankaran kylmä, lisäksi tuli vielä monien viikkojen
makuu, jolloin ei voinut mitään ansaita. Amerikasta on tullut taajaan
kirjeitä, jotka ovat Liisun kaihoa mieltä sanomattoman paljon
lohduttaneet, mutta joissa ei ole penniäkään rahaa mukana ollut, vaikka
sitä ennen kaikkia olisi kotona tarvittu. Vanha äiti sai kylää kulkea,
etsiä leipäkannikkaan sieltä, toisen täältä, mistä kulloinkin sen
saamaan sattui. Hitaasti kului talvi, hitaasti läheni lämmin kesä, joka
oli tuova valoa, oli jossain määrin lievittävä puutteita ja kaihoa
mieltä matalassa mökissä.

Keväällä sai Liisu kylältä runsaasti työtä. Hän oli tunnettu hyväksi
kankuriksi, hyväksi ompelijaksi, ja se tieto oli hänelle suurena apuna.
Palkat kyllä olivat niin mitättömän pienet, ettei ahkerinkaan päivätyö
tahtonut riittää perheen elatukseksi. Sentähden piti Liisun ottaa öitä
avuksi, tehdä työtä silloinkin, kun jo olisi levon aika ollut. Vaikka
Liisulla oli käsinväännettävä ompelukone, joka suuressa määrässä
joudutti työtä, ei säästöjä silti talven varalle saatu. Edellisen
talven puutteet, ankarat kylmät, ne ne alkoivat syksyn tullen Liisua
uhkaavasti pelottaa. Polttopuut olivat niin kalliita, kun metsiä ei
ollut, ettei Liisu voinut ajatellakaan niitten ostamista. Ei ollut
muuta neuvoa kuin lähteä kuokosmaata kuulustamaan, jota kyllä oli
äärettömät alat joka puolella. Sellaisen Liisu saikin, läheltä
mökkiään, suuren nevan laidasta. Ainoana palkkana, mitä tavallisesti
kuokkijalle nevamaista maksettiin, olivat ne puut, jotka mahdollisesti
sieltä nousivat. Sellaiseen palkkaan täytyi Liisunkin tyytyä, vaikka
työ oli ankaran raskasta ja neva puista köyhää.

Heiluttaa päiväkausia raskasta kuokkaa, keikkua kangen varassa,
nostellen satoja vuosia maanneita hongan runkoja ja syvään kiertäviä
juuria päivänvaloon, se ei väsyneelle, heikolle naiselle ollut helppoa.
Mutta nousta niitten piti, nousta väkisinkin, ja sitä myöten kuin
kuokos laajeni, sitä myöten myös mustat, multaiset puuläjät nousivat ja
lisääntyivät. Rintoja särki, selkää poltti, kun Liisu illoin saapui
kotiinsa. Mutta kun sai puhtaat, kuivat vaatteet päälleen, sai ruokaa,
olivat päivän vaivat unohdetut. Istua silloin pienen lapsensa kanssa
takan läheisyyteen, missä kuivat kävyt kuumaa tulta lietsoivat, tuntui
olo niin hyvältä ja herttaiselta.

Tällaisen iltahetken viehkeydessä, raskaan päivätyön päätyttyä, tapaa
muuan talonisäntä Liisun. Hän ilmoittaa kaikkien niitten nimessä, jotka
olivat Matille takuumiehinä, että Nevala vaatii rahansa takasin.

-- Vuodeksiko vaan oli velka -- kysyy Liisu säikähtäen.

-- Vuodeksi oli -- vastaa isäntä.

-- Mutta Matti ei ole saanut vielä rahoja kokoon, ei ole penniäkään
lähettänyt.  -- Kyllä se sen "Nevalainenkin" kuuluu tietävän, mutta
sanoo tarvitsevansa rahoja.

-- Mutta eiköhän se odottaisi, odottaisi edes niin kauvan kun saisin
sanan Matille.

-- Luulisin sen odottavan, ei kait se sitä rahaa tässä hetkessä
tarvinne. Se Nevalainen muutoin tahtoo niissä raha-asioissaan olla
vähän "krantunlainen" -- huomautti isäntä.

-- Mutta puhukaa tekin puolestani, sanokaa että heti kirjoitan Matille
ja pyydän rahoja... odottaisi edes kaksi kuukautta.

-- Kyllä minä, kyllä minä -- vastaa isäntä hyväntahtoisella äänellä,
puhe soluu raha-asioista Amerikan oloihin ja niistä viimein Mattiin.
Lähtiessä vakuuttaa isäntä kaikin puolin koettavansa Liisun parasta,
mikäli se hänen vallassansa on.

Isännän mentyä purskahti Liisu itkemään, hän aavisti vaaran, joka oli
heitä kohtaava; hän tiesi, ettei Matti noin lyhyessä ajassa niin suurta
summaa hankituksi saa... ja mitä silloin tekevät meille...

Vanha äiti lohdutteli Liisua sillä, että kyllä Jumala auttaa
eteenkinpäin, niinkuin on tähänkin asti auttanut ja että kyllä Hän
pitää murheen kaikkein huonoimmasta, kaikkein heikommasta ja
turvattomimmasta ihmisestä, kun vaan Hänen apuansa pyydämme. Muista
Liisu aina, että Jumala voi kaikki ylenpalttisesti tehdä, yli kaiken
senkin, mitä me rukoilemme taikka ymmärrämme. Luota aina Jumalaan, pane
turvasi Häneen, ja mitä sinä ikänä pyydät, pyydä se Häneltä.

Äidin sanat lohduttivat paljon Liisua; mutta äskeinen rauha ja
turvallisuus eivät enää mökkiin palanneet. Sijaan tuli surua,
epätoivoisia huokauksia ja uusia huolia --

Liisu kävi Nevalassa, puhui kauniisti ja pyysi velalle kahden kuukauden
pitennystä. Isäntä suostui ja Liisu palasi iloisempana kotiin.

Siellä kirjoittaa hän Matilleen kirjeen Ameriikkaan, jossa sydämen
hellemmillä ajatuksilla, rakkautta uhkuvilla sanoilla kuvailee tilaansa
ja pyytää että jos suinkin on mahdollista, lähettäisi velkansa -- edes
osan, jollei kaikkiakaan. Kyllä "Nevalainen" odottaa kun saisi edes
toisen puolen velkaa -- kirjoittaa Liisu -- ja lopettaa: mutta en
pitäisi silläkään lukua, kun vaan sinut tänne takaisin saisin. Tule,
tule pian, sinua odottaa maasi ja pikku tyttösi, mutta kaikkein enemmän
sinun oma, kaipaava Liisusi.

       *       *       *       *       *

Matin elämä tuolla "vapauden maassa" alkaa muodostua siksi, mikä niin
monen muun siirtolaisparan on perikatoon vienyt. Palkat ovat olleet
tavalliset, eivät kuitenkaan niin suuret, kuin miksi niitä kotimaassa
puhuttiin. Dollari, muutama sentti päälle, useimmin vaille, siinä ne
nuorempien, oppimattomien päiväpalkat ovat olleet. Voisi niistä sentään
säästöjä hyvin tehdä, mutta houkutuksia esiintyy joka päivä
lukemattomia, joiden puoleensa vetävä voima on niin suuri, että harvat
sitä vastustaa voivat. Viikon säästöt hupenevat lauvantai-iltaisiin
juominkeihin, irstaaseen elämään, ja uusi viikko aletaan taas yhtä
köyhänä, yhtä pienillä säästöillä kuin edellinenkin.

Satojen metrien syvässä, pimeässä, huonossa ja kosteassa ilmassa,
alituisessa hengen vaarassa työntää Matti päivät aamusta iltaan. Sinne
maanalaisiin luoliin, pimeihin komeroihin, joita lamppujen valo
hämärästi valaisee, sinne tuon tuostakin muistuu ihana kotimaa
muistoineen. Kotoiset olot, kotoiset tavat, kotoinen kieli, kotoiset
ystävät, ne ne tuhansia, lukemattomia kertoja elävinä ajatuksiin
vilahtavat ja kaihon kaipuun mieleen jättävät. Kirkkaampana, armaampana
nousee silmien eteen Liisu, pikku tyttöineen. Heidät olisi Matti niin
monen monta kertaa tahtonut syliinsä sulkea, mutta väli on niin
äärettömän pitkä, juopa niin leveä, ettei se ole mahdollista ollut.
Säästöjen kokoamista on Matti monet kerrat alottanut, kotoiset
kirjeetkin ovat siihen kehoittaneet, ja Matti tekee viikon varrella
lujia päätöksiä. Mutta kun saapuu lauvantai-ilta, saapuu pyhä,
raukeavat lupaukset, tyhjiksi käyvät päätökset ja kirottu "saloona"
s.o. kapakka, nielee kaikki. Silloin tuntuu, niinkuin olisi vaimo ja
lapsi siirtyneet tuhansia peninkulmia kauvemmaksi, saavuttamattomien,
teittömien taivalten taa, josta ei enää koskaan, ei milloinkaan saa
rakkaitaan syliinsä sulkea.

Sellaisilla tunteilla, kyyneleet silmissä, lukee Matti Liisun viimeisen
kirjeen, jossa velaksi otettuja matkarahoja pyydetään suorittamaan.
Matti päättää ne maksaa, ja ryhtyy oikein innolla säästöjä kokoamaan.
Kahteen viikkoon ei ole kapakassa käynyt, ei väkevän tippaa maistanut,
ja sievonen summa rahaa on kotimaata varten tallessa. Mutta kun himo on
suuri, houkutus tavattoman voimakas, täytyy Matin alistua niitten alle
ja poiketa kapakkaan. -- Saahan toki vähän maistaa, edes pari ryyppyä
-- tuumii hän ja astuu sisään. Mutta sieltä on niin vaikea aikanaan
poistua kun rahaa on taskussa ja hyvistä veikoista ei ole puutetta.
Matti ei tarpeeksi tunne itseään, hän on heikko viettejään
vastustamaan, ja joutuu niitten orjaksi. Kotimaa unohtuu, unohtuu vaimo
ja lapsi, jaloimmat periaatteet kukistuvat ja hän joutuu kapakan
huimaan, mukaansa tempaavaan pyörteeseen...

       *       *       *       *       *

Muutamien viikkojen kuluttua kirjoittaa Matti Liisulle kirjeen, jossa
muun muassa sanoo:

-- Työpalkka on nykyään ollut erittäin huono, lisäksi olen vielä pitkät
ajat sairastellut, joten en, Liisu kulta, tällä kertaa voi lähettää
rahaa.

       *       *       *       *       *

Kuu rahaa ei Amerikasta kuulunut, pani Nevala takuumiehet lujille ja
vaati maksua. Takuumiehet suorittavatkin kukin takaamansa summan
korkoineen, mutta toimittivat heti ryöstön Liisun omaisuudelle. Eivät
auttaneet naisen kauniit pyynnöt, ei rukoukset eikä ruikutukset, ryöstö
tuli kuin tulikin. Ruununmies kirjoitti kaikki mitä kirjoitettavaa oli
ja minkä Liisulle tiettiin kuuluvan. "Vasaran alle" joutui siis melkein
kaikki irtaimisto, mitä mökissä oli, sillä äidin tavaroista oli suurin
osa talven mitassa myöty.

Liisun monet vaatekerrat, jotka oli "nuoruuden päivinä" laittanut,
sänkyvaatteet, sänky, pöytä, tuolit, Matin ostama ompelukone, ruoka- ja
keittoastiat, kaikki myytiin. "Puille paljaille" jäi Liisu, huonot
vaaterisat päälle, aijottiin myödä pikku Annikin kehtokin, mutta toki
sentään jätettiin. Kylmää, kolkkoa, tyhjää oli kaikki... ryöstetyltä ja
hävitetyltä näytti vielä äsken siisti maja... Halla oli vieraana
käynyt, kova halla sittekin.

Särjetyllä, murretulla sydämellä täytyi Liisun kaikkea tätä katsella.
Hän ei enää voinut itkeä, hänen sydämensä oli niin täynnä tuskia ja
huolia, tulevaisuus näkyi hänelle mustana, kylmänä hautana, joka tahtoi
elävänä hänet syliinsä sulkea. Maailma tuntui niin häijyltä, kovalta ja
tyhjältä. Ei suloisia, lohduttavia sanoja, ei lempeitä kasvoja, ei
armeliaisuutta... Liisu tunsi itsensä kaikkien hylkimäksi, kaikkien
vihaamaksi, kaikkien vainoomaksi ihmiseksi, johon ei rakkautta kukaan
tunne. Mutta oli ainakin kaksi, jotka Liisua rakastivat, ja joita ei
Liisu olisi mihinkään rikkauteen, mihinkään aarteeseen vaihtanut. Vanha
äiti ja kaunis, vaaleatukkainen pikku Annikkinsa, ne ne olivat, ja
niiden puolesta oli Liisun edelleenkin elettävä, edelleenkin väsymättä
työskenneltävä -- -- --

Kun huutajat olivat ostoksineen poistuneet, jättäneet rauhaan pienen
mökin, tuntui Liisusta vähän helpommalta. Hän puristi hellästi pikku
Annikkiansa rintaansa vastaan, suuteli häntä tulisesti ja kyyneleet
silmissä puheli:

-- Oma lintuseni, oma pikku enkelini, veivät meiltä omamme, veivät
kaikki, mutta eivät kuitenkaan sinua vieneet. Nyt olemme köyhät kuin
pikkulinnut, eivät enää tule meiltä ottamaan, eivät enää tavaroitamme
myymään... Olisi isä kotona, ei meillä mitään hätää olisi...

Kyyneleet valuivat lapsen polskille, Liisu kuivasi ne ja virkkoi:

-- Kyynelillä sinun kasvosi kastan, itkulla uneen vaivutan, mutta kasva
sinä lapsi onnellisemmaksi kuin äitisi.

Lapsen kädet silittelivät Liisun poskia, suu koetti jotain puhua ja
äiti oli ymmärtävinään sen tarkoituksen --

Kaksinkertaisella innolla työskenteli Liisu tästä lähtien perheensä
elättämiseksi. Koneensa onnistui hän saamaan takasin samalla hinnalla
kun oli myytykin, mutta velaksi. Työtä oli runsaasti, terveys jotenkin
hyvä, ja ahkera ja säästäväinen kun oli, tuli pieni perhe jokseenkin
toimeen, puutetta juuri kärsimättä. Kun kesä saapui, oli Liisu jo
hankkinut myytyjen tavaroiden sijaan useita uusia, olipa maksanut 10
mk. koneensa velkaa. Elämä alkoi jälleen tuntua turvallisemmalta ja
hauskemmalta, pikku Annikki jo käydä sipsukoitti, käänsi ylösalaisin
mitä käsiinsä sai ja piti iloista elämää vireillä.

       *       *       *       *       *

Kuusi vuotta on kulunut siitä kun Liisun viimeksi tapasimme. Hänen
vanha, rakas äitinsä on jo mustien multien joukkoon lepäämään laskettu.
Annikki on kasvanut viehkeäksi, iloiseksi ja kaunismuotoiseksi tytöksi,
jota eivät surut eikä huolet paina. Hän on äitinsä silmäterä, äitinsä
sydän, koko ilo ja elämä yksinäisellä elämän polulla. Puutetta ei ole
ollut, työtä on riittänyt ja palkka on ollut tavallinen. Kahtena
viimeisenä kesänä on Liisu ollut rantakaupungeissa lossaus- ja
lastaustöissä, joissa on paljon parempia palkkoja ansainnut kuin
kotikylällä. 75 ja 100 markan säästöillä palasi hän syksyin kotiinsa,
ja sitäpaitsi olivat voimat ja terveys paljoa paremmat kuin jos olisi
kuuman kesän ompeluksen tai kankaan ääressä istunut.

Viettelyksiä ja houkutuksia oli kyllä yksinäisellä naisella
kaupunki-elämässä paljon enemmän kuin rauhallisessa kotikylässä. Mutta
Liisu ne helposti voitti, joten hän vapaalla, puhtaalla omallatunnolla
saattoi taas lähestyä synnyinseutujaan, avata matalan majansa oven ja
astua sinne pikku Annikkinsa kanssa niinkuin lintu omaan pesäänsä.

Kulunut kesä on kaikin puolin ollut Liisulle virkistävä. Hänen mielensä
on iloisempi kuin mitä se on koko kuuden vuoden aikana ollut. Kirjeitä
on Amerikasta tullut taajemmin kuin milloinkaan. Niissä Matti kuvailee
ikäväänsä, kertoo miten halulla halajaisi nähdä pientä perhettään ja
lupaa koota rahoja ja lähettää piletin. Mutta Matti on huono säästöjen
tekijä, hän elää "kädestä suuhun", rahat luistavat sitä myöten kuin
tulevat, joten pilettiä näin ollen ei voi Suomeen lähettää, sen
hankkiminen kun jo vaatisi suuremman summan. Ainoa rahalähetys minkä
Matti Liisulleen lähetti, oli 80 markkaa, ja senkin piti olla apuna
matkapiletin hankkimisessa. Tämän summan lähetti Matti sillä toivolla,
että ehkä Liisu saisi loput itse hankituksi, esimerkiksi myömällä
äitivainajansa mökin.

Vasta ensi kerran rupesi Liisu todenteolla ajattelemaan että mitä jos
lähtisi Ameriikkaan. Monia syitä oli, jotka puolustivat lähtöä, monia
taas, jotka vastustivat. Matkarahojen puolesta olisi Liisu juuri
toimeen tullut, sillä kesäiset säästöt olivat tallessa, johon
Amerikasta tulleiden rahojen lisäksi olisi 100 markkaa hyvin riittänyt.
Mutta myydä mökkiä, missä oli ikänsä elänyt, kasvanut, sitä ei Liisu
tahtonut. Seisköön vaikka kylmillään kunnes maahan maatuu -- tuumi
Liisu -- vaan minä en sitä myy. Tavaroista sen kyllä saisi, jos tästä
lähtö tulisi -- mutta juuri se lähtö, se se pani ajattelemaan.

Yöt ja päivät sitä Liisu mietti, mutta ei sittekään varmuuteen päässyt.
Vasta kun Matilta saapui uusi kirje, jossa hän jälleen pyytää
perhettään Ameriikkaan; vasta silloin tekee Liisu päätöksensä.

Hän päättää lähteä.

Liisu myy kaikki mitä ei sovi mukaan ottaa, ja niin saa hän
matkarahansa kuntoon.

Mutta se lähtö, se on niin kovin vaikeata. Hänen pitäisi jo lähteä,
mutta ei jaksa. Liisu silmäilee tyhjää huonetta, missä kaikki on niin
perin tuttua. Siinä jokainen rako, jokainen hirsi ja lattiapalkki omaa
tuttua kieltänsä haastelee. Tuossa vanha mustunut takka, jonka
valkealoisteessa niin monet hauskat hetket on viettää saanut, joka niin
monet kyyneleet on kuivannut ja pitkinä kylminä talvi-iltoina lämmintä
tupaan lietsonut. Tuossa tuo pieni akkuna, josta kevätaurinko kultiaan
lattialle, seiniin ja koko huoneeseen heitteli ja joista niin usein
katselin, miten kirkas kuu taivaalla kulki, kuinka se väliin pilvien
taa piiloutui, mutta jälleen kirkkaana näkyviin pisti. Ja siitä näin
miten heinä tuulessa heilui, miten se tuoksuaan sisälle heitti ja koko
ilmaa hajullaan halaili... Liisu muisti kaikki, muisti rakkaan isä- ja
äitivainajansa, heidän kuvansa entistä kirkkaampana silmiin nousi...
oli näkevinään heidät jäähyväisiä jättämässä. Koko eletty elämä muistui
mieleen ja Liisu sitä kaiholla kaipasi.

Jättää kaikki, lähteä tuonne suureen, kylmään maailmaan, jossa ei
kukaan tunne, ei kukaan auttavaa apua anna, se tuntui Liisusta siltä,
kuin olisi pitänyt sydän reväistä rikki, ja sen parhaimmat, eloa
sisältävimmät osat jättää tänne ja niillä lopuilla lähteä pois, ikävään
kuihtumaan ja kuolemaan. -- Rakas Annikki, sano jäähyväiset kodillesi,
me lähdemme po... pois -- sanoi Liisu itkien.

-- Tulemmeko äiti vielä takasin? -- kysyi lapsi, juoksi Liisun
hameisiin kiinni ja rupesi itkemään.

Lapsen sanat koskivat äitiin, hänen mielensä kävi vielä kaihommaksi ja
hän epävarmasti lausui:

-- Tulemme, jos Jumala sen sallii.

Liisu halasi kiintonaista rahia, suuteli kynnystä ja viimein suurella
vaivalla lukitsi oven.

Mutta Liisu ei vieläkään päässyt lähtemään. Kotiseutu vihreine
pihoineen, peltoineen, niittyineen, metsineen ja kumpuineen, se se
muistoineen hänet mukaansa tempaa ja kauvas lapsuusaikoihin, iloisille
leikkitanterille saattaa. Sieltä muistuivat ystävät, leikkikumppanit,
nuoruusajan iloiset päivät, kaikki, kaikki, ja niiden takaa jälleen
oman äidin kuva lempeänä, rakkaana ja vaalivana.

Täytyykö nyt kaikista luopua, kaikista irroittautua? -- kysyy Liisu
itseltään. Hänet valtaa katumus, joka on niin voimakas, että matka
tahtoo jäädä tekemättä. Koti, ympäristö, nuo tutut seudut, taivas, maa,
ne kaikki näyttävät siltä, kuin tahtoisivat sanoa: Jää tänne, älä
lähde.

Mutta Liisu muistaa Mattinsa, kuulee kyytimielien kiirehtivän äänen,
jättää jäähyväiset ystävilleen ja orjamaisesti alistuen nousee
kärryille sekä jättää kotikylän.

       *       *       *       *       *

Sadottain vetelehtää siirtolaisia Hangossa, odotellen lähtöä. Siellä on
miehiä ja naisia kautta Suomen. Toiset tanssivat, toiset lyövät
korttia, toiset räyhäävät ja pitävät hurjaa elämää. Naiset käyvät käsi
kädessä päihtyneitten miesten rinnalla, kuhertelevat kaupungin sopissa
ja piilopaikoissa ja mielen viihikkeeksi, tunteitten huvittajaksi
maistelevat miesten makuisia taskumatteja.

On siinä satamassa elämää ja hyörinää. Miesten karkea-äänisiä
kirouksia, naisten kirkuvia huudahduksia säestelee vaimojen
epätoivoiset huokaukset, lasten itku ja valitus, johon vielä
äännekkäämmin yhtyy nosto raanojen hermostuttava jyske, koneitten
vihellys ja se hirveä kolina ja jyry, mikä lastaus- ja lossaustöissä
syntyy.

Yhtenä "sekamelskana" on koko satama ja sen läheisyys. Näytelmää kestää
viikot, kuukaudet, kestää kokonaiset vuodet, vaikka osien näyttäjät
nopeasti vaihtuvat.

Tuohon näytelmään on saapunut Liisukin pienen Annikkinsa kanssa.
Hänelläkin on siinä osansa, oma roolinsa, jonka hän tietämättään,
tahtomattaan näyttää. Siinä kirstun päällä, vaatesäkkiensä vieressä hän
istuu, käsi taskussa tapailee kallista pilettiä, jonka tavattomalla
säästäväisyydellä, uutteruudella ja vaivalla on hankituksi saanut.
Muutamia kolikoita on taskussa, mutta niin perin vähän, että pelottaa
niitten kanssa pitkälle matkalle lähteä.

Pikku Annikki siinä vierellä istuu, syöden nisuleivänpalasta ja
ihmeissään katselee hyörivää ihmisjoukkoa, tuon tuostakin sinne
kädellään viittoen ja kehoittaen äitiään katsomaan. Tajuttomasti,
lapsensa mieliksi katsoo Liisu osotettuun suuntaan, mutta silmä ei
siellä mitään huomaa, ajatus ei hetkeksikään sinne vaivu. Tyhjässä
kotimökissä, rakkailla synnyinsijoilla, vanhempiensa haudoilla, siellä
ne liikkuu Liisun ajatukset. Pää painuu jälleen rinnoille, ja hän
vaipuu syviin mietteisiin...

Liisu herää vasta kun Annikki työntää kylkeen ja kuiskaa korvaan:

-- Äiti, herra puhuu.

Liisu hätkähtää, nostaa päänsä ja näkee edessään pitkän, hyvin puetun
herrasmiehen, joka ystävällisesti tervehtii ja kysyy:

-- Miksi olette niin kovin murheellinen? Liisu ei vastaa mitään, katsoo
vaan kauvas merelle.

-- Te luullakseni aijotte Ameriikkaan -- puhuu herrasmies vastausta
odottamatta.

-- Niin aijon -- rohkenee Liisu vastata.

-- Tuoko on lapsenne? -- kysyy herra, ja osoittaa pikku Annikkia.

-- Minun se on.

-- Ja kahdenko aijotte lähteä?

-- Niin.

-- Miehenne kaiketi on jo Amerikassa?

-- On.

-- Olette siis saaneet häneltä vapaan piletin?

-- Enkä... 80 markkaa vaan.

-- 80 markkaa! -- huudahtaa herrasmies ihmeissään -- vai 80 markkaa, ja
itse olette loput hankkineet!

-- Niin...

-- Mutta luuletteko varmaan tapaavanne miehenne?

-- On minulla osoite -- vastaa Liisu rohkeasti.

-- Jos onkin, mutta kun te tulette Ameriikkaan, ei kukaan teitä
ymmärrä, ettekä te heitä, kuljette niinkuin mykkä ymmärtämättä yhtään
sanaa; joudutte väärälle tielle, eksytte suureen maailmaan ja silloin
olette hukassa. Kukaan ei teitä tunne, ei neuvoa taida, rahanne
loppuvat ja te kuolette viluun ja nälkään. -- Ja jos miehenne
löytäisittekin, oletteko varma, että hän voisi teidät kunnollisesti
elättää ja jälleen kotimaahanne saattaa?

-- Kyllä hän voisi...

Miehenne on lähettänyt teille 80 markkaa, se jo todistaa minne rahat
ovat menneet ja minne ne vastakin menevät. Vai luuletteko voivanne
hänessä muutosta vaikuttaa?

-- En tiedä -- vastasi Liisu epäillen.

-- Minä varoitan teitä vaimo, älkää lähtekö. Kun laiva laiturista alkaa
liikkua, kadutte te katkerasti; mutta se on jo silloin myöhäistä... Te
tulette hyvin toimeen täällä armaassa kotimaassa, koska olette niin
suuren summan itsellenne hankituksi saaneet, että olette matkalle
voineet lähteä. -- Herrasmies keskeytti puheensa ja katsoi väkijoukkoa,
joka huutaen ja telmien alkoi nousta laivaan. Katsokaa tuonne! -- sanoi
hän ja osoitti rantaan -- kaikki nuo ovat isänmaansa pettureja,
isänmaansa kavaltajia, jotka hiellä ja verellä ansaitun maan, köyhän,
mutta armaan Suomi-äidin hylkäävät, käyvät työhön vieraaseen maahan,
muita ja itseään rikastuttaakseen. Minä en heitä suomalaisiksi uskoisi,
ellen näkisi noita tuttuja kasvoja, joita kotipelloilla jo lapsuudesta
asti olen näkemään tottunut, ja ellen kuulisi heiltä sitä rakasta
kieltä, joka tällä maalla jo tuhansia vuosia on kaikunut. Veljiä ja
siskoja ne minulle ovat, mutta minun täytyy sanoa, että häpeän heitä
siksi tunnustaa, katsellessani, miten he maansa, vanhempansa ja
ystävänsä jättävät. Olisi parempi, että tuo laiva kalliine lastineen
tuonne kotilahteen vaipuisi, kuin että se sen vieraan maan rantaan
purkaa. Silloin olisi edes heidän hautansa täällä synnyinmaassa, jonka
päällä kotilaine laulaisi ja rannan kuuset kaihojaan kuiskailisivat...

Niin sinne he menivät, jotkut heistä palaavat raihnaisina,
raajarikkoina, väsyneinä; mutta useimpien hauta on siellä vieraassa
mullassa muukalaisten rinnalla.

Sinnekö tekin vaimo kuolemaan lähdette, sinnekö viette tuon kauniin
lapsenne muukalaistumaan?... Elkää lähtekö, elkää jättäkö
synnyinmaatanne, omaisianne, ystäviänne... Elkää lähtekö, täällä on
paljon onnellisempi elää... Jääkää tänne Suomeen pikku tyttönne kanssa!

Herrasmies nosti Annikin korkealle ilmaan, katseli hänen sinisiä
silmiään ja sanoi: -- Ameriikkaanko sinäkin pikku kyyhky lähdet?

Tyttö ei vastannut mitään, rimpuili vaan oudon herrasmiehen sylissä,
kunnes viimein pääsi vapauteen, äitinsä turviin.

-- Minulla ei ole halua Ameriikkaan -- puhui Liisu itkien -- minä en
sinne menisi, vaikka minun pitäisi kuolemaan käydä kotimaassani, ellei
minun mieheni siellä olisi ja sinne käskisi. Mutta sittekin on lähtö
minulle raskas, se on raskaampi kaikkia kärsimyksiäni, kaikkia tuskiani
joita tuntenut olen, se on niin raskas, että minä tahdon nääntyä sen
alle.

-- Minä siis neuvon: jääkää tällä kertaa Suomeen, peruuttakaa matkanne
ja palatkaa kotiin lapsenne kanssa. Odottakaa kunnes miehenne lähettää
piletin. Jos hän sen aikaan saa, silloin minä uskon että hän teitä
rakastaa todellisella rakkaudella ja silloin minä en kiellä teitä
menemästä.

-- Mutta minulla on jo piletti -- huomautti Liisu.

-- Se ei tee mitään, me viemme piletin konttooriin ja te saatte rahanne
takaisin.

Liisu ajattelee kauvan, hän on kahdella päällä, viedäkö piletin pois
vaiko astua laivaan. Hän miettii ja miettii, mutta varmaan päätökseen
ei siltä pääse.

Silloin saapuu apu läheltä, lähempää kuin Liisu voi toivoakaan. Pikku
Annikki tuskaantuneena, viluissaan käy äitiin lujasti kiini ja itku
kurkussa huutaa:

-- Äiti, äiti, lähdetään kotiin, täällä on niin kylmä ja ikävä.

Niinkuin enkelin ääni taivaasta vaikuttaa se Liisuun. Hän tempaa
tyttönsä syliin, suutelee sitä tulisesti ja puhuu:

-- Lapseni, oma Annikkini, me lähdemme kotiin, omaan vanhaan kotiimme.

-- Sinä pikku tyttöni sait enemmän aikaan kuin minä. Sinä olet oikea
taivaan enkeli -- puhuu iloissaan herrasmies. Sitte viheltää hän
ajurin, auttaa tavarat kärryille, istuttaa Liisun tyttöineen päälle ja
seuraa itse toisella perässä.

Konttoorissa toimittaa hän piletin jälleen rahaksi, sovittaa ne visusti
Liisun taskuun ja saattaa heidät asemalle.

Kiitollisena ja sanomattoman liikutettuna jättää Liisu jäähyväiset
oudolle herrasmiehelle. Hän kiittelee moneen kertaan itsensä ja
Annikkinsa puolesta herraa kaikesta avusta, vaivasta ja opastuksesta,
joka ihan odottamatta oli heidän osakseen tullut.

-- Kiitokseen ei ole syytä -- vastaa herrasmies -- olemmehan saman
kansan, saman Suomi-äidin lapsia, joten olen vaan velvollisuuteni teitä
kohtaan täyttänyt. Menkää rauhassa kotiinne, eläkää onnellisena ja
Jumalan siunaamina kauniissa synnyinmaassamme.

Herrasmies antaa Annikille pivollisen hyvänmakuisia karamelleja, nousee
sitte kärryille ja ajaa pois kaupunkiin.

       *       *       *       *       *

Liisu on tyttöineen saapunut vanhaan, rakkaaseen kotiinsa. Kyläläiset
käyvät ihmettelemässä: että pianpa sitä Amerikassa käytiin ja että
täälläkö se Liisun Ameriikka onkin, ja yhtä ja toista sentapaista.
Toiset väittävät Liisun tehneen väärin kun palasi kotiin, toiset taas
pitävät sen oikeana. Eikä se Liisu itsekään tiedä kumpi oikeimmin olisi
ollut. Mutta seuraavalla viikolla luetaan "Siirtolaisessa:"

"Kansalaisemme Matti Mäki, syntyisin Ylihärmästä kuoli tapaturmaisesti
Lokak. 3 p:nä East Horrien kaivannon toisessa shaftissa. Raskas malmin
lohkare putosi katosta ja runteli hänen ruumiinsa mäsäksi."

Samalla viikolla saapuu Liisulle kirje Amerikasta, jossa uudistetaan
sama asia ja lausutaan helliä lohdutuksen sanoja tapahtuman johdosta.



V

METSÄJÄRVENI


Siellä erämaan keskellä, tumman salon rauhaisassa helmassa, siellä se
on minun kaunis, kaivattu metsäjärveni.

Ajotiet eivät sinne kesäisin kulje, eivät päätänsä järven rantaan
puske, eivät laineen laulua kuulemaan lähde. Ohi kulkevat, kaukaa
kiertävät, kovempia, asutuimpia seutuja etsivät ja tavattuaan harjun
tahi kanervakankaan, orjamaisesti, tahtomattaan sitä seuraavat.

Mutta metsäjärveäni eivät ne tervehtimään poikkea.

Vaan kun saapuu talvi, kun järvi on jäässä, hettehet ja nevat pakkasen
panemina siltoina, silloin toki ajotiekin lahdelle uskaltaa, yli
toiseen rantaan suorana kulkee, mutta sieltä taas synkkään korpeen
hukkuu.

Vaan anna että sattuu lumitalvi, oikea jymytalvi, ei uskalla ajaja
hevostaan järvelle ahdistaa, ohi ajaa, suurempia ja väljempiä teitä
etsii.

Mutta suksimies, hän ei metsäjärveäni silloinkaan pelkää. Arvelematta
lykkää lylynsä läpi tumman kuusikon, rannan loivaa myötälettä järvelle
kiirii ja kevyen, kauniin ja puhtaan ladun lumelle jättää.

Siellä on suksimies kuin kotonaan. Ilma on kevyttä, hengitys vapaata ja
näköpiiri paljon laajempi. Siellä se lyly vinhemmin luistaa ja latu on
suora ja sileä.

Mutta yli toiseen rantaan hänkin rientää, metsään nousee ja sinne
katoo...

Ja sitte sinä et järvellä pitkään aikaan ketään tapaa.

Kiirehtien kettukin jälkensä jättää, arastellen, kuulostellen jänö
rannan risukoissa puikkii ja sieltä pitkillä hypyillä toiseen rantaan
loikkii.

Vaan anna että päivällä kuljet, harvoin näitäkään tapaat. Hämärissä yli
kulkevat, aamu- ja iltapuhteilla rohkeimmin liikkuvat ja polvittelevat
sinne, tänne.

Ja jos lintu rannalta lentoon lähtee, levähtämättä yli kulkee ja vasta
toisella rannalla istumasijansa ottaa.

Kammoksuen kuin kahlehdittua vankia karttaa yksinäinen kulkija talvista
metsäjärveäni ja hätäisesti, kiirehtien sen taaksensa jättää.

Mutta kun saavut hempeä kevät, ihana loistava kesä, lämpöisen tuulen
löyhytät, jäiset kahleet järveltäni katkot, ruhjot, murskaat; laineen
laululle lasket ja rantakiviä kaulailemaan päästät, silloin ei sinua
kukaan pelkää; silloin ei sinua hätäisesti eikä huolettomasti heitetä.

Rohkeasti lähentelee mutkitteleva metsäpolku, päänsä veteen kastaa,
rantaa kiertää, kiville nousee, niemiä tervehtää, lahtien perukoissa
polveilee ja taas metsään hiipii, siellä toisiin, samanlaisiin yhtyen.

Tyynesti, verkalleen astuu kalamies polvikkaita polkujaan, alas
rannalle laskeutuu, työntää vanhan veneensä vesille, sillä uutta hän
harvoin sinne tuo, ja hiljalleen soluu pitkin matalaa, mutkittelevaa
rantaa.

Kiirettä ei hän pidä.

Hiljalleen soutaa, tarkkaan katsoo lahdet, lahtien suut, niemet karit,
ja suorat rannat, ja vasta sitte verkkonsa heittää, rysänsä upottaa ja
makuisan tupakan palamaan panee.

Kiireesti ei hän vieläkään lähde.

Kauvan muistelee, mitkä ja millaiset kalat juuri tuosta paikasta sillä
ja sillä kuun ajalla ja sillä tuulella sai, ja miten ne veneeseen
nousivat.

Hiljalleen antaa kalamies sitte veneensä kotirantaa kohden liukua, ja
hiljaista laulua laulaen saapuu omille tutuille rantakivilleen.

Ei ole kiireen kierää vieläkään.

Tuhdolla istuakseen istuu, piippuansa koputtaa ja tuhkat veteen
pudottaa. Sopivasti piipun taskuunsa sovittaa, järjestelee veneensä
peräpuolta, vielä yli järven kaikille suunnille katsoo, tuulen suuntaa
tutkii ja ilmojen merkkejä tiedustaa.

Vasta sitte hän hitaasti ja kankeasti nousee, selkänsä oikasee,
veneensä valkamaan vetää, yli järven vielä katseensa heittää ja vasta
sitte poluilleen poikkeaa.

Mutta vielä sieltäkin hänen ajatuksensa järvelle kulkevat, rantoja
kiertävät, lahtien perukoita, niemien neniä, suoria rantoja ja kalasia
karien kupeita tunnustelevat. Ajatus mittailee syvyyttä, järven pohjaa
katselee, kutupaikkoja etsii ja siinä tarkoituksessa heittää risun
sinne, toisen tänne ja ne tarkasti muistiinsa merkitsee.

Ja kun polveileva polku vaaran kupeelle ennättää, kun kirkassilmäinen
järvi sinne hymyillen katsoo, heittää kalamies pitkän, hyväilevän
katseen ja on niinkuin tahtoisi sanoa: -- sinä kultani, oma
sinisilmäni, pian luoksesi palaan, pian, pian.

Ja pian hän palaakin.

Jo ennen auringon laskua järvelle saapuu, kojeensa kokee, kalat
konttiin kokoo ja polveilevaa polkuaan mökilleen kulkee,
aamunkoitteessa taas uudelleen tullakseen.

Ja tätä hän tekee joka päivä, joka aamu ja ilta, niin kauvan kuin
kevättä kestää ja suvituulet puhaltavat...

Sinä metsäjärveni, sinä sinisen salon lempeä silmä, silloin ei sinua
hätäisesti eikä huolettomasti heitetä, silloin ei sinulta ystäviä
puutu.

Kun viimeiset kevätvedet alas järviin laskee, kun ruoho peittää maan,
lehdet puun ja käki kuusen latvassa kukkuu, silloin minäkin sinun
syliisi kiiruhdan.

Ja mitä likemmäksi likenen, lähemmäksi lähenen, sitä kummemmaksi, sitä
omituisemmaksi mieleni käy.

On niinkuin vuosien takaa oman armaansa, oman mielitiettynsä, oman
hempeän kultansa nähdä saisi... Riemusta silloin rintani laajenee,
sydän iloa sykkii ja minä kiirehdän, yhä vaan kiirehdän kulkuani,
juosten polkuani poljen, kiviltä kiville hyppelen, alas korpeen yli
soiden, yli vaarojen, yli aukeitten ahojen astun. Ja kun sinun kirkkaan
silmäsi jo kaukaa näen, kun sinun läikkyvän, väreilevän pintasi
huomaan, lakkiani silloin sinulle heilutan, kulkuani kiirehdän ja
tervehdyslauluni sinulle laulan...

Mutta kun rantaasi saavun, laulupaikoillesi pääsen, et sinä
intohimoisesti minua vastaan otakaan, et syliisi sulje, et suudelmaa
anna etkä halailemaan minua lähde.

Tyynenä, maltillisena, ajattelevana siinä rantakiviäsi nuoleksit,
tuttua, kaihoa lauluasi minulle laulat ja rannan nuorta heinää
suutelet.

Minustako et enää välitäkään?... Liianko kauvan luotasi viivyin,
liianko kauvan maailmaa kuljin? Liianko kauvan?...

-- Kauvan, kauvan -- laulaa laine ja suruissaan hyväilee rantaa.

-- Siksikö siis kaiholta, niin salaperäiseltä ja synkältä näytät?
Siksikö on laulusi niin surunvoittoinen ja itkevän pitkä? Siksikö
sinun kyyneleesi rannanruohoa kastaa, kivikkoa suutelee ja -- ja
sentähdenkö sinä itket?

-- Sentähden, sentähden...

-- Liianko oli yksinäistä olosi täällä kaukaisten, korpien keskellä?
Maailmalleko mielesi tekisi, suuremmille selillekö lähtisit, kosken
kivissä leikkimään ja laulamaan, meren aavoja ulapoita täyttämään?
Sinnekö, suureen maailmaan sinunkin mielesi olisi? Sinnekö tahtoisit?

-- Minun kaiholani, minun ikuinen onnelani -- laulaa laine ja hyväillen
nuoleksii matalaa rantaa.

-- Tämäkö se sinun onnelasi, sinun kaiholasi on? Etkö maailmaan,
suuremmille ulapoille haluakaan? Täälläkö, tummassa korvessa laulella
tahdot?

-- Tämä se on minun kaiholani, minun ikuinen onnelani -- vastaa laulaen
laine ja yhä hellemmin suutelee rantakiviä.

Minä tunnen suurta riemua, rajatonta iloa sydämessäni. Minä tahtoisin
syliini sulkea koko järven, kaikkine tummine, sitä ympäröivine sinisine
saloineen. Minä tahtoisin taivasta halata, tuota vaalean sinistä
taivasta, joka hennon kuvansa järveni pintaan piirtää... ja minä
järveni kuullen vannon, salojen sivulla seisoessa, taivaan päälläni
katsellessa, yksin vaan rakastavani häntä, yksin häntä lempiväni ja
vaan häntä yksin muistavani...

Niin... vieläkö jättäisin!... jättäisinkö!... enhän toki, enhän sinua
jätä.

Tupani tuonne lahdellesi salvan, kylyn kyljellesi pystytän ja pienen
peltoni rannallesi kuokin.

Siinä minä sitte kanssasi elän, elän ja kuolen, kanssasi laulan ja
itken. Kesäisin ruuhellani pintaasi piirrän, soutelen saaret, soutelen
lahdet, niemet ja kaikki rannat kierrän.

Ja kun tulee talvi, kun pakkanen laineesi kytkee, kun vilu laulusi
salpaa ja lumi silmäsi peittää, silloin minä lylylle nousen, vahvat,
syvät ladut peittoosi hiihdän; ristiin rastiin kuljen ja sieltä sitte
mökilleni palaan.

Mutta kun pimeä saapuu, yö ennättää, pystytakkani sytytän, räiskyvillä
kuusilla liekkiä lisään, tulta kohennan, että säkenet korkealle mustaan
yöhön lentäisivät, ja outoon, pimeään saloon eksyneen kulkijan
mökilleni johtaisivat...

Niin... kulkekoot suuremmat suurempia, iloisemmat iloisempia,
hopeahohteisempia vesiä. Kuunnelkoot muut aavan meren intohimoista,
pauhaavaa laulua. Kuunnelkoot, kulkekoot! Minä kuitenkin sinun tummaa
vettäsi sorsien kanssa kesäisin soudan, kaihoa lauluasi ja hiljaisia
kuiskeitasi rantakiviltäsi kuuntelen, taivaan äärettömyyttä, sen
ijäisyyttä ja syvyyttä, sen lempeyttä ja suurta rauhaa sinun tyynestä
pinnastasi katselen ja laulujani kanssasi laulelen...

Sinä minun tumma, mutainen metsäjärveni, sinä sinisen salon hempeä
siima, jättäisinkö sinut, unohtaisinko sinut!

En... sinua en jätä. en milloinkaan.



VI

OPPIPOIKIA


Heikki opiskeli suutariksi, Kalle puusepäksi. Samasta pitäjästä olivat
kotoisin; kumpikin vuoden jo kaupungissa olleet.

Hyvä oli poikien väli -- luonnollisesti -- vaikka eri ammattikuntaan
kuuluivatkin. Oman ammatin sanomattoman korkea arvo, se ei vielä ollut
pojille kylliksi selvinnyt. Opissa olivat, ja oppi-aika, se se oli
senkin puolen selvittävä. Usein ja monella muotoa olivat kyllä siitä jo
kuulleet, milloin vanhemmilta oppilailta, milloin taas suvaitsi joku
kunnian arvoinen kisälli siitä asiasta ajatuksensa paljastaa. Ja ilman
poikkeusta oli se juuri _tämä_ ammatti muita vaikeampi ja
tarpeellisempi, -- siis myöskin kaikkia muita arvokkaampi.

-- Mikä sitä naskalia ja pikilankaa on heilutellessa! Mikä jo! Ei se
kysy vielä hartiavoimia eikä mitään muutakaan voimaa.

-- Ja niin sinä istut kuin räätäli!

-- Kävelet kuin pikinytky!

-- Longuttelet polvias kuin mikä paakari.

-- Eihän sitä meillä niin!

Tällaista opetusta sai Kalle jo ensi päivästä muun opetuksen sivussa ja
lomassa. Mutta ei jäänyt Heikkikään ilman. Kyllä hän kuuli omansa ja
toisten viat. Etenkin vieraat ammattilaiset hänelle perinpohjin, --
usein havainnollisestikin, -- mieleen painettiin.

Millä oli toinen olka alempana kuin toinen, millä hartiat olivat
surkastuneet kuin kuivanut silakka, tai millä ne olivat leveät kuin
riihenovi. Ja on se kumma, -- huomautti hyväntahtoinen suutarinkisälli
Heikille -- kuinka silmäin värikin saattaa muuttua. Et näe puusepillä
sinisilmiä, vaan käyvät kaikki samaan maahan kuin maalarin housut. Ne
ovat joko vaaleanruskeita tai aivan harmaita, ja niin haileasilmäisiä
kaikki kuin "Vällän Jussin" muiskut. -- Kiitä onneasi Heikki, että
"jalkineentekijäksi" synnyit!

No tällaista sitä pojat kuulivat pitkät päivät, koettivat muistiinsa
painaa tähdellisemmät ja tarkasti seurata vanhempien esimerkkejä.

Keskenään eivät pojat sentään juuri ammattiarvostaan riitaantuneet.

Kalle kyllä sanoi koska hyvänsä ja kenelle tahansa, että vaikeampaa se
on puusepän työ kuin suutarin. Heikki sitä tahtoi vastaan panna, koetti
esimerkeillä ja vertauksilla ammattisalaisuuksiaan selvitellä; mutta
kun Kalle näytti hänelle aina uutta ja uutta, yhä konstikkaampaa ja
vaikeampaa, kymmeniä, jopa satoja eri työkaluja ja koneita; jota
vastoin Heikki ei voinut muuta näyttää kuin aina sitä samaa:
pikilankoja, nahkoja, vanhoja kenkärajoja, uusia jalkineita, lestiä,
vasaroita, neuloja, naskalia ja jokusen lasikuulan, täytyi hänen
lopultakin myöntää Kallelle etu. -- Se tapahtui kuitenkin vain silloin,
kun muita ei ollut kuulemassa.

-- Harvoin tosin näistä asioista Kallen ja Heikin välillä väittelyä
syntyi, ja jos niin kävi, kesken usein jätettiin. --

Näin se ensimäinen oppivuosi kului kaikessa hiljaisuudessa ja
yksinkertaisuudessaan. Vasta kun toinen vuosi alkoi, rupesivat pojissa
ilosemmat ja huvittavammat puolet valtaa saamaan.

Ei tarvinnut enää olla kaikkein käskettävänä, ei tarvinnut kiillottaa
kisällien jalkineita, ei pesuvesiä kantaa, ei pikilankoja valmistaa, ei
liimaa keittää, eikä piian apulaisena kyökissä olla.

Nyt saivat tehdä työtään rauhassa niinkuin vanhemmatkin miehet.
Saivatpa vielä nuorempaansa komentaa ja itseänsä passauttaa... ja se se
juuri ulkonaista ihmistä paisutti.

Vaatteetkin, jotka olivat kotikutoisesta kankaasta,
maalaisräätälin ompelemat, vaihdettiin uusiin, tehtaassa
kudottuihin, kaupunkilaismallisiin.

Oikein näytti niinkuin herralle, varsinkin pyhäseen aikaan. Ja kun
kotipuolessa käväsivät, eivät tahtoneet vanhat ystävät lähestyä
rohjeta, eikä se entinen seura suuresti poikiakaan huvittanut.

-- Kolloja ovat, aina vaan kolloja ja moukkia -- tuumivat pojat, --
katsoivat joka minuutti kellokrapaansa, sovittelivat gummikaulustaan,
joka tahtoi vähän kurkkua kuristaa ja imelästi toisille hymyilivät. --

Elämä näytti kaikin puolin sangen valoisalta, kaikki rupesi olemaan
niinkuin ollakin piti. --

Yksi asianhaara sentään suuressa määrässä poikien mieltä painoi.
Toisinaan se tuntui helpommalta, toisinaan taas niin vaikeuttavalta,
että ihan tahtoi mielen alakuloiseksi saattaa. Joskus se näytti
saavutettavalta; mutta toisinaan taas äärettömyyteen katosi.

Tämä vaikeuttava asianhaara oli kysymys tanssitaidosta, jonka vasta
tulevaisuus oli pojille selvittävä ja opettava.

Maalla kyllä nähneet olivat monetkin kerrat tanssittavan, mutta se oli
vaan sellaista yhtä ja samaa, moukkain renkutusta oli, eikä sitäkään
tullut opituksi.

-- Parempi taisi ollakin ettei niille tavoille oppinut, eihän sitä näin
kaupungissa -- lohduttivat pojat itseään.

-- Mutta miten hiton tavalla, Kalle, tästä alkuun päästään, -- alotti
Heikki eräänä iltana, löi nyrkkinsä suutaripöytään niin että se
surkeasti porahti.

Kalle ei osannut sanoa asiaan mitään, istui vaan ja tuumi.

-- Sano nyt sinäkin ymmärryksesi mukaan, sano jo -- virkkoi Heikki
taas.

-- Mitä minä siihen nyt sanon sitte! -- tiuskasi Kalle nyrpeissään.

-- No sano mitä hyvään, kun vaan jotain sanot!

-- Jotain... Sanonko ma mitä jotain on?

-- Tiedän sen sanomattasikin! -- Ei maar Kalle, jos totta puhutaan,
olisi meillä nyt otollinen aika.

-- Olisihan se, olisi -- --

-- Niin on, aikojakin olisi ollut; vaan kun sinä et ole viitsinyt.

-- Eihän sellaisilla vaatteilla -- huomautti Kalle totisena.

-- Nyt sitte sopii, vaikka "ransiisiksi" pistäisit.

-- Vaikka "masurkaksi", jos vaan jalat taipuu.

-- Taipuu, taipuu. Katsoppa!

Ja samassa Heikki pyöri ja kieppui kuin lankakerä, kädet huitoivat
ilmaa ja sääret lentelivät kuin pikilangan siima.

-- Notkeat käpälät, taitaisit vaikka "pikkuryssää" --

-- Vaikka "isoa", jos kerrankin nähnyt olisin kuinka sitä mennään!

-- Ei maar, mutta kukahan opettaisi -- innostui Kalle sanomaan.

-- Harkitkaamme sitä asianhaaraa!

-- Joo!... nyt äkkään -- sanoi Heikki pienen paussin perään ja
napsautti sormiaan.

-- Anna kuulua! -- virkkoi Kalle.

-- Minä pyydän Neulasen Villeä!

-- Saakuri vie, sillä pojalla on käpälät.

-- Jaa... sitä "pukkiako" meinaat?

-- Sama se, onko pukki vai kettu, mutta sitä minä meinaan. Huomenna kun
käsityöläiskouluun mennään, teen "pistellingin."

-- Tee tee, kyllä suostun minäkin.

-- Teillä vaiko meillä opetellaan?

-- Meillä ei sovi. Töitä on niin paljoo lattialla ja kisällit makaavat
"maralla."

-- No täällä sitte! Ei ole yöseen muita kuin Janne, ja mitä siitä.
Selkään jos virnistelee.

       *       *       *       *       *

Kun seuraavana päivänä käsityöläiskouluun tultiin, nykäsi Heikki Villeä
syrjäpuoleen ja puhui hyvin salaperäisenä asiansa.

Villellä ei siihen ollut mitään vastaan sanomista.

-- Onkohan se hyvinkin vaikeaa? -- kysyi Heikki, sanomattomasti
mielihyvillään Villen lupauksesta.

-- Ei se minkään vaikeata, kun ensin askeleet oppii -- vastasi Ville.

-- Mitkä askeleet?

-- Kyllä sitte näet. Ne ovat juuri kuin alkutekijät. Ellet niitä hyvin
opi, et opi tanssimaan.

-- Jaa jaa, vai semmosia ovat.

-- No milloin joudat Ville opettamaan ne?

-- Ehkä huomenna tulen.

-- Tule jo tänäpänä!

-- En jouda!

-- Voi sun suutari kumminkin. Etköhän edes vähäsen... tulevat ne
arpajaisetkin piakkoin.

-- Tulee niitä arpajaisia ja tansseja vielä sittekin... ja ethän siihen
hätään enää opi.

-- Sanoithan oppineesi kahdessa illassa Saksanpolkan, valssin ja mitä
kaikkia sanoitkaan.

-- Niin... kai minä -- huomautti Ville ja katsoi pitkän käytävän
päähän, suu hienossa hymyssä -- kai minä... olin ennen nähnyt; mutta
ethän sinä.

-- Ainakin viikossa oppisin.

-- Ehkä.

Heikki katsoi nopeasti kelloansa, tarttui Villeä käteen ja kuiskasi
korvaan:

-- Otetaanpa muutamia askeleita tuossa tyhjässä luokassa, on vielä
aikaa, eikä Kuoponen ole tullut!

Ville myöntyi, Heikki haki Kallen mukaansa ja kolmisin menivät
luokkaan, jota kuuvalo hämärästi valaisi.

-- Mitä te ensin tahtoisitte, -- kysyi Ville.

-- Saksanpolkkaa, vastasivat pojat.

-- Katsokaa sitte kun minä "tanssaan." Ville otti ensimäiset askeleet
hyvin harvaan, kiihtyi vihdoin tavalliseen tahtiin, jota pojat
tarkkaavaisina seurasivat.

-- Niin, toiko se on sitä saksanpolkkaa -- kysyi Kalle.

-- Niin on, -- sitä on -- sanoi Ville ja yhä nopeammin viskeli
jalkojaan.

-- Olen minä tuota tainnut ennenkin nähdä, huomautti Heikki.

-- Missä? -- kysyi Ville ja herkesi tanssimasta.

-- Kotipitäjässä muistelen.

-- Ei se ollut tätä, vasta tämä kaupungissakin on opittu, eikä sitä
kaikki osaa vielä täälläkään, -- vakuutti Ville.

Kun kuulivat ettei sitä kaupungissakaan kaikki osaa, innostuivat pojat
tulisesti harjoittelemaan.

-- Ei niin pojat, hyppäätte kuin kilpikonnat, enhän minä niin!

Tules tänne Heikki!

Ville otti kummankin erikseen opetettavakseen ja askeleista alkaen
neuvoi.

-- Ensin hyppäät vasemmalla... Näin... hyppää samoin!... Kas niin.
Sitte oikealla samalla lailla... no älä selvää peliä sotke!... oikealla
jalalla, kuulitkos! Sitte taas vasemmalla... näin... no niin! Nyt sitte
oikealla sama satsi, näin... "vie sua ja viipota" kun sinä olet pöllö!
Näin se käy! No--no--no kas noin. Sitte kierretään kaksikertaa
ympäri... tähän tapaan... Ei sinne päin, toisin... Ei sinusta tule
tanssijaa, olet kankea kuin "Patanoffin" härkä. --

-- Tuleppas sinä Kalle!

Mutta tuskin olivat pojat yhteen päässet kun kello jo kilisi, joten
Kallen alkutekijät sillä kertaa jäivät kokonaan harjoittamatta.

Poikain ajatukset eivät sillä tunnilla, eikä vielä toisellakaan,
jaksaneet opetusta seurata. Saksanpolkan askeleissa, hypyissä ja
käänteissä ne kokonansa askaroivat. Koetteli se Heikki kahdella
etusormellaan -- pulpetin kannella -- askeleita ottaa, ja samaan työhön
ne jalatkin penkin alla ryhtyivät. Siitä ne ajatukset tuon tuosta
tulevissa tanssiloissa ja arpajaisissa käväsivät, siellä nuoren ja
notkean tytön kainaloonsa kahasi ja tanssimaan yltyi. Herra Moilosen
kalunkirjoitus, joka sillä tunnilla oli paperille pantava, sai siten --
tähdellisempien toimien sattuessa -- parempiin aikoihin jäädä. --

Välitunnilla vetäytyivät pojat äskeiseen harjotuspaikkaansa
keskeytyneitä opintojaan jatkamaan.

       *       *       *       *       *

On sunnuntai. Viurusen työhuoneessa, jossa Heikki opiskeli, on siivottu
keskilattia tyhjäksi. Suutaripöytä naskalineen ja tikkunauloineen on
työnnetty nurkkaan, nahalla päällystetyt, tyhjät silakkanelikot, joilla
työntekijät istuvat, ovat potkittu sinne tänne seinävierua, muutamia
päällekkäin pinottu. Suuri lestikasa makaa sängyssä, ja puolitekoiset
työt -- vanhojen, irvillään olevien jalkineitten joukossa --
tyytymättöminä sängyn alta muljottavat. Kirkkaat, ehkä vähän tomuiset
lasikuulat, killuvat pitkistä nauhoistaan seinillä ja tuttu
suutariverstaan haju täyttää huoneen pienimmänkin sopen.

Hurjaa vauhtia, märkinä ja hikisinä pyörivät Heikki, Kalle, Ville ja
maalari Mönjäsen Jussi keskilattialla.

Innokkaimpana, muita hikisempänä huhtoo Heikki, milloin Villen, milloin
Kallen tai Jussin kanssa. Puolensa muutkin pitävät, aamusta alkaen ovat
hyppineet, myötään lattialla tepastaneet. Kasvoilta paistaa iloinen,
tyytyväisyyden sekainen loiste, loiste, joka tavallisesti silloin
nousee kasvoille, kun on joku suuri, oikein tärkeä ja ratkaiseva työ
onnistunut.

Onnistunuthan se on pojilta...

Saksanpolkka käy kuin itsestään, jalat tekevät temppunsa kuin
sotaratsut, ja korkojen kolke, varvasten suhina on rytmikäs ja tarkka.
Tavallista polkkaa sitä onkin jo pistetty pitkän aikaa. Oikeaan
pyörittäessä se mukiin menee, mutta kun vasemman vuoro tulee, käy
lattia pieneksi, seinät pyrkivät liian lähelle, joten lasikuulat siellä
joutuvat suureen vaaraan.

Ville, joka opettajana esiintyy, seinät helposti välttää, mutta
oppilaitaan ei niistä loitommalle saa.

-- Kiertäkää nopeammin, tehkää äkkinäisempiä käänteitä! -- huutaa hän
pojille.

Mutta kun eivät niistä silläkään pääse, lohduttelee Ville: -- noh... on
sitä seurahuoneessa tilaa, eivät tule seinät siellä tielle... ja jos
tulemaan sattuisi, parasta kiertää oikeaan. --

Pojat ottivat pienen paussin ja istuivat sängyn laidalle väsyneitä
jalkojaan lepuuttamaan. Ja oikein kuin "Kreivin aikaan" sattui
palvelustyttö siihen iltapäiväkahvineen, poikain suureksi iloksi.

-- Voi, mutta sinä kulta Liisa, tules kanssani yksi saksanpolkka --
huusi Heikki ja sylkäsi käsiinsä.

-- En uskalla, rouva on kyökissä.

-- Mitä rouvasta, yksi kerta vaan, armas Liisa!

Ja kun oli tarjottimen käsistään saanut, tempasi Heikki hänet kiinni,
kietoi käsivartensa vyötäisille ja alkoivat tanssin. --

Oikein se sydäntä hiveli, oikein rintaa lämmitti tuo Liisa siinä
sivussa. Tuntui niin pehmeältä, niin herttasen mukavalta tanssia toisen
sukupuolen kanssa. -- Oi kuinka suloista -- miesten kanssa ei mitään,
tämän rinnalla -- tuumi Heikki. Ihan unehtui että vaan oma piika siinä
kupeella hyllyi, jolle ei ennen mitään arvoa annettu.

Heikki alkoi oikein lämmitä, puristi Liisua lujemmin rintaansa vasten,
veti hänen kätensä enemmän taakseen, niin että lämpöset henkäykset
hivelivät kummankin kasvoja.

Suloiselta tuntui Liisustakin tanssiminen pitkästä aikaa. -- Huono se
viejä on, mutta meneehän se tässä -- ajatteli Liisu, ja yhä
notkeammaksi kävivät hänen jalkansa...

-- Päästä nyt jo! -- virkkoi Liisa, kun ei loppua näyttänyt ollenkaan
tulevan.

-- Kerta vielä ympäri -- vastasi Heikki, ja aina lujemmin likisti
Liisua rintaansa.

-- Älä siinä sutena häärää! -- huusi Ville ja meni tanssijat
seisottamaan.

-- Mitä hittoa sinä siihen kuonosi kanssa tuppaat -- mutisi Heikki
suuttuneena.

-- Kyllä sitä siinä sinulle on... eikä sitä yhteenmittaan niin kauvan.
Tulepas Liisa _minun_ kanssani!

Mutta Liisa ei enää tullut, poistui nopeasti, hikisenä ja hengästyneenä
kyökkiin. --

Oli enää viikko suuriin arpajaisiin, ja poikain tanssi kävi vielä
jotenkin kankeasti. Käytännöllistä harjoitusta toisen sukupuolen kanssa
olisi välttämättä tarvittu. Heikki siitä vähän maulle pääsi, mutta
Kalle ja Jussi eivät ollenkaan sen suloa saaneet nauttia. Kaikeksi
onneksi sattui sinä iltana olemaan tanssit maalla, muutamien
kilometrien päässä kaupungista. Sinne päättivät pojat lähteä.

Kouluun olisi pitänyt myöskin mennä, mutta sitä ei muistettu -- tai ei
oltu muistavinaan -- sillä se ei voinut kysymykseen tulla näin
tähdellisien toimien sattuessa. Matkalle varustettiin, pistettiin joku
naskalikin taskuun, siltävaralta, jos niinkuin sattuisi selkä vaaraan
joutumaan ja lähdettiin miehissä matkalle.

       *       *       *       *       *

Tanssitupa on puolillaan väkeä, kaikki sen kylän nuoria. Pieni lamppu
killuu keski-orressa heittäen mustuneen ja muuten likasen lasin läpi
hämärää valoa huoneeseen. Mitä enemmän seiniä lähenee, sitä pimeämmäksi
muuttuu ilma. Salaperäisenä, hyvin epäselvissä piirteissään häämöttää
monikerroksinen sänky, joka on niin korkea että kattoa pitelee.
Alimmaisessa meluaa iloinen poikajoukko, ylempää kuuluu hiljaista
kuisketta ja kuhinaa, naisten supattavaa ääntä ja miesten mörinää.
Silloin tällöin avautuu verhot, muutamia kasvoja tulee näkyviin, kunnes
jälleen katoavat tummien verhojen taa...

"Harmonikka" räyhää ja pauhaa, ulvoo ja vonkuu peräpenkillä minkä
kielet kestävät. Toisinaan venyy pitkäksi kuin kirjava kärme, toisinaan
taas varsin lyhyeksi supistuu.

Keskilattialla käy jyry ja kolke kuin riihtä puidessa. Valtoinaan
olevia hiuksia, kirjavia liinoja ja karvalakkeja hyllyy ja pyörii,
kiertää ja pomppuu vinhaa vauhtia. Tupakansavu pölähtää miesten
hampaitten välistä kuin höyry haljenneesta vesikuplasta kiehuvassa
padassa. Toiset alottavat, toiset lopettavat, toiset vaihtavat naista
ja uudestaan lähtevät, joten lattia on aina kuin "nuijalla lyöty."

Pojatkin ovat kaupungista ennättäneet, tanssineet hyvän aikaa;
sotkeneet toisten varpaita ja likistelleet maalaisten naisia. Niinkuin
maantiejyrä, silittää ja tasottaa Kalle kehässä seisovaa ihmisjoukkoa,
ja jos kumppani sattuu olemaan suuri ja täyteläinen, on silloin
kaksoisjyrän voima vastustamaton... musertava.

Yhteentörmäyksiä tuon tuostakin sattuu, päät kolhivat päitä, rinnat
rintoja, ja toisinaan kumolleen kupsahtavat.

Ville ja Heikki kieppuvat keskellä, talontyttäriä tanssittavat ja
pitävät iloista menoa.

Jussi on tarpeensa saanut, sinisilmäistä kaunotukkaa hyväilee ja
lempii. Mutta maalaisia alkaa suututtaa poikain omavaltainen käytös,
uhkaava ilme nousee kasvoihin, jota pojat eivät ilossaan huomaa.

-- Pitelevät kuin omaa tavaraansa -- kuiskasi muuan maalaisista.

-- Näytetään niille mikä se kylän kurssi on! -- lisäsi toinen.

-- Näes kuinka tuolla yksi istuu käsi Maijan kaulalla. Ptyi, hävytön!

-- Kuranssia, kuranssia, oikein tukkimiehen kuranssia!

-- Annetaan niille kuuma löyly!

-- Taikka kylmä kylpy!

-- Sama se!

-- Kuka käski syhymättä saunaan! Samassa töytäsi Kalle vahvan
kumppaninsa kanssa miehiä, jotka horjuivat pari askelta taaksepäin.

-- Älä suuhuni tule, kun et taskuunikaan mahdu, pöllö! -- huusi muuan
tukkimies ja potkasi Kallea selkään, niin että tämä kaatui naisineen
lattialle.

Ville ja Heikki tulivat samassa, tanssittaen kauneita tyttäriä...
Miehet kamppasivat... molemmat parit kaatua romahtivat edellisen
päälle... Lamppu sammutettiin, ja täysinäinen vesisaavi kaadettiin
keskelle kaatunutta kasaa... Syntyi hirveä meteli, naiset huusivat ja
kirkuivat, pojat vihelsivät, ja miehet pitivät hirveätä rähinää. Lamppu
lyötiin palasiksi. Kappaleet lentelivät sinne tänne, ja öljy rähjäsi
vaatteita. Aseita heilui ilmassa, iskuja kuului, mutta ketä sattui,
sitä ei lyöjä tiennyt... Pojat kimposivat likomärkinä ylös niin pian
kuin pääsivät, naisistaan välittämättä, huitoivat terävillä
naskaleillaan ympärilleen ja etsivät ovea... Se onnistui vihdoin, ja
peljästyneen naisjoukon mukana pääsivät pimeässä ulos.

Siellä alkoi hurja pako, joka muuttui jännittäväksi kilpajuoksuksi,
missä pakenevien nahka oli palkintona. Sitä kokivat edellä menijät
säästää ja siksi paraansa panivat. Väli pysyi alussa tasaisena,
muuttumattomana, mutta lopulta se -- piteni.

Takaa-ajajain innostus loppui, yksi toisensa perään jäi hengästyneenä
tielle; hurja joukko väheni vähenemistään, kunnes tuli niin pieneksi,
ettei uskaltanut kaupunkilaisia seurata.

Kun pojat huomasivat selkänsä turvatuksi, hiljensivät vauhtia ja
ottivat kävelyn.

-- Saakuri kumminkin!... hiivatin moukat!... märkämekot! Tules tänne
niin minä... sinut nuuskaksi jauhan! -- huusi raivoissaan Kalle, puri
hammastaan ja heilutti nyrkkiään ilmassa.

-- Voi, voi, kun minun selkääni jumoo -- valitteli Heikki.

-- Näetkö poskessani mitään Kalle? -- kysyi Jussi.

-- Pieni naarmu, ei muuta mitään.

-- Ei sitte väliä! Mutta jos päivä olisi, pojat, näyttäisin mikä se
naskalini väri on. Saakuri soi!... se luita ja ytimiä kaivoi!

-- Samaa teki tuo! Valmiita reikiä on siellä Heikki, mene tikkunauloja
sovittelemaan.

-- Menen, menen, mutta suuremmalla joukolla... Voi voi kun
selkärankaani potee... halolla siihen löivät... saakurin kollot --
päivitteli Heikki.

-- Hyi, kun on märkä ja ilkeä olla... vaatteenikin haisevat kun
öljymakasiini -- puheli kankeasti Ville.

-- Minun haisevat melkein pahemmalta, ja paitani on ihan märkä... mutta
olkoon! -- päätteli Kalle.

-- Ai... ai kuinka selkäpiitäni karmii -- voivotteli Heikki yhä.

-- Karmi takasin ja pure hammastasi -- lohdutteli Kalle.

-- Pisteleekin kuin olisi siellä tuhat naskalia puremassa.

-- Mutta pojat, jos olisi meitä toinen verta enemmän ollut, selkään
olisivat saaneet joka mies -- innostui Jussi puhumaan.

-- Annas olla, tulevatkohan ensi pyhänä arpajaisiin... silloin...
silloin... legioona niskaan!

-- Hieros Kalle vähän tuota selkäpiitäni! -- ai-jai-jai-jai-jai -- --
älä niin kovaa, älä, älä -- koskee päähän asti --

Verkkaan kulkivat pojat loppumatkan, mikä kiroillen kohtaloansa, mikä
kostoa uhkaillen, -- musertavaa kostoa, mikä taas surkeasti vammojansa
valitteli.

Väsyneinä, alakuloisina ja häpeissään kuin kerityt koirat, saapuivat
pojat kaupunkiin ja syrjäkatuja asuntoihinsa kulkivat.

       *       *       *       *       *

Seurahuoneen suuri, hyvin valaistu sali on täynnä väkeä. Siellä on jos
johonkin säätyyn ja arvoluokkaan kuuluvia ihmisiä, kaikki suurimmassa
epäjärjestyksessä. Salin perällä kohoaa kattoa pitelevä pyramiidi,
jonka kupeilla tuhannet arpajaisvoitot makaavat. Pieniä pöytiä on
ripotettu sinne tänne lattialla; niiden vieressä seisovat arpojen
myyjät, kaupungin hienoimmat naiset, loistavissa, puoleksi verhoavissa
puvuissaan, joiden lomista ja poimujen välistä hieno, valkea iho
paistaa.

Parvekkeella soittelee pataljoonan soittokunta, jonka ihanat, hempeät
ja läpikuultavat sävelet alas saliin vyöryävät, sivuhuoneetkin
täyttävät ja viimein ovista ulos pullahtavat. -- --

Arvat ovat melkein loppuun myöty, juhlapuhe pidetty, kun Heikki, Kalle,
Ville ja Jussi, -- kaikki yhdessä kuin veljekset ainakin, -- arkoina ja
kömpelöinä astuvat huikaisevan kirkkaaseen saliin.

Viimepyhäiset arvet ovat muistoilleen umpeen parantuneet. Eivät olleet
vaarallisempia, pitempiaikaisia. Pari päivää Heikin selkää karmi ja
poltti, mutta siihen se jätti. Jussin poskessa on naarmu kuivaan rupeen
käynyt, ja toisille ei sanottavaa muistoa annettukaan.

Niinkuin sanottu, tulivat pojat vasta saliin.

Eivät olleet kiirettä pitäneet, sillä arpojen ostoon eivät pienet
rahansa ulettuneet, ja muusta lystistä viis, kun vaan saisi tanssia.

Tanssi se oli paras numero ohjelmassa, mitäpä niistä puheista ja sen
semmoisista, tuumivat pojat, ja sen mukaan sitte menonsa sovittivat.
Tanssi se juuri elämälle näytti päämäärän tuovan, ja sen
saavuttamiseksi olivat nuoret voimat alttiiksi pantavat. -- -- --

Pesseet ja harjanneet olivat pojat itsensä moneen kertaan, katselleet
peiliin useamman rupeaman ja tuimasti saapasharjaa käytelleet.

Uudet gummikaulukset, etumustat ja uudet kirjavat kravatit katselevat
oikein rohkeasti takkien alta salin loistoa ja hienoutta.

Saapas kiilsi ja läikkäs kuin "sinatöörin saapas", nirskui ja narskui
että oikein nauratti. Kaikki oli uutta ja puhdasta, silitettyä ja
harjattua.

Pojat sen kaikki itsekin huomasivat -- miksikä eivät olisi huomanneet
-- ja juuri se se oli, joka kasvatti rohkeutta, itseluottamusta ja oman
arvon moninkertaista tuntoa, mikä taas antoi varmuutta ulkonaiselle
esiintymiselle. --

Pian ne pojat siellä kotiutuivatkin, kävelivät missä halutti, olivat
niinkuin tahtoivat ja uskalsivatpa vielä toisiakin arvostella.

Maalaisia oli joitakuita läheltä kaupunkia, niitä pojat erityisemmin
alkoivat tarkastella, mutta kun eivät niistä ketään tunteneet, eivät
tienneet mistäpäin olivatkaan, jättivät sille päälle.

-- Ja mitä niille täällä tekisi? -- ei mitään... ulos pitäisi saada...
sielläkin poliisi heti niskassa olisi -- tuumi Kalle vakavana.

-- Parempi että jääkin toiseen aikaan -- vahvisti Heikki.

-- Sitte maksamme oikein kasvujen kanssa -- lisäsi Jussi.

-- Kasvujen kanssa! -- kasvujen kanssa! -- matkivat pojat ovinurkassa.
-- --

Arvat ovat jo kaikki myöty, voittoja pitempimatkaisille jaettu, kun
tanssi alkaa. Yleisö hajaantuu seinille, viereisiin huoneisiin
virvokkeita nauttimaan ja vanhat kotiin säälivät.

Ihanat, sydäntä hivelevät valssin sävelet lennähtelevät kevyesti ja
vienosti lämpimään, hajuvesiltä löyhkäävään ilmaan, joka harmaina
auterina läikkyy suuressa salissa.

Toinen toistaan hienompia, yhä sirompia ja somempia paria ilmaantuu
lattialle. Keveästi, melkein kuulumattomasti, kuin kevätperhoset, ne
siinä tanssivat. Oikein sitä mielikseen katselee. Ei kolahda jalka, ei
kuulu hurjaa poljentaa; tasaisesti, tyynesti, mutta samalla notkeasti
siinä pyörivät, hameitten kahina ja kenkien sihinä vaan heikosti
sävelien läpi kuuluu.

Kaikkea tuota nähdessä ja kuullessa käy poikain mieli sangen noloksi.
Ei ainoatakaan kisälliä, ei ompelijaa eikä tehtaantyttöä joukossa näy
-- puhumattakaan piioista ja oppipojista.

Oikein se mielen sai karvaaksi, harmitti koko elämä.

-- Parempi kun olisin kotona maannut, olisi rahanikin säästynyt --
mutisi Kalle vihoissaan ja mulkoili happamasti ympärilleen.

-- Sanos muuta -- virkkoi Jussi.

Mutta Heikki ei poikain puhetta kuullut, seurasi vaan tarkkaavaisena
tanssin menoa.

-- Mitäs se tuo taas onkaan -- kysyi hän vihdoin Villeltä.

-- Valssia on...

-- Jaa niin! Sitä minä en taida, mutta sinä, lähde joukkoon! Jos
taitaisin niin menisin.

-- Eipä tuonne juuri julkea, olisi edes jokukin tuttu.

-- Mitä siitä!... se on pääasia että osaa tanssia. Ota tyttö ja lähde!

Villen teki mieli kovasti, varpaat taputtivat lattiaa ja ruumiissa kävi
kummalliset väreet. Tahti oli niin tasainen, sävel hurmaavan kaunis,
lattia sileä ja laaja ja naiset kuin taivaasta pudonneita enkeleitä.

-- Tanssivatkin aivan toisin kuin tavallisesti... noin juoheasti ja
pitkään pyörivät... en minä sentään uskalla -- tuumi Ville itsekseen.

-- Peijakas, onhan siellä Häyrysen "tiskinnuolijakin", näetkö!...
tuolla kieputtaa mennä polvet notkossa -- kuiskasi Heikki ja näytti
kädellään sinne päin.

-- Missä? -- kysyi Jussi äkkiä.

-- Tuossa juuri tulee -- vastasi hän osottaen kädellään.

-- Eilen minulle silliä punnitsi ja öljyä mittasi -- puheli Jussi
tyynesti.

-- Ketä se tanssittaa -- kysyi Ville.

-- Ketä lienee... en minä ainakaan tiedä onko lintu vai kala.

Vielä kerran valtasi Villen vastustamaton halu lattialle, katseli jo
sopivaa naista kumppanikseen ja aikoi pyytämään mennä. Mutta samassa
rupesi valssin tahti harvenemaan, tanssijat jättivät kiireesti lattian
ja soitto lakkasi.

Tyytymättöminä lähtivät pojat ovinurkastaan ulos, siellä tuumailivat ja
rahojaan laskivat, sitte jälleen sisälle palasivat.

-- Ville, mene sinä edellä, olet ennenkin käynyt -- kehottelivat
toiset.

Eikä se Ville vastaan pannutkaan, edellä ravintolaan meni ja toiset
seurasivat jälkiä.

Kun oli ryyppy mieheen juotu, pari olutpulloa yhteisesti tyhjennetty,
palasivat pojat kokolailla kurssikkaampina saliin.

Siellä oli jo uusi leikki alkanut. Iloiset, rytmikkäät polkan sävelet
parvekkeelta alas kiirivät, ja lattia oli täpösen täynnä tanssivaa
joukkoa. Se oli jo paljon kirjavampaa kuin äsken, pojatkin sen heti
huomasivat.

Valtaavana enemmistönä olivat käsityöläiset, ompelijat ja tehtaantytöt,
olipa joukossa joku hienostunut oppipoika -- piikakin.

-- Pojat, nyt ei kursailla!... ei vaikka pormestari joukkoon tulisi! --
innostui Heikki, nähdessään täyden lattian kaiken karvaista, väkeä.

-- En ainakaan minä kursaile -- lausui päättävästi Ville.

-- Ja saksanpolkkaa!... sitä osaa vaikka unissaan -- kehäsi Heikki.

-- Ja ei siinä pahemmin käy kun luotu on -- vakuutti Kalle.

Pojat tunkeilivat lähemmäs, koettivat tehdä havaintoja niin paljon kuin
mahdollista, ja sitte itsekin niiden perusteella toimia.

Mutta kun piti naista pyytää, valtasi sellainen omituinen,
pelonsekainen tunne, joka enemmän epäsi kuin käski, joten lähtö tahtoi
yhä kauvemmaksi lykkäytyä.

Ei voinut juuri sanoa että rohkeuttakaan puuttui, olihan vastamyrkkyä
otettu, jonka vaikutus kylläkin jo näyttäytyi. Kasvot kävivät
punakoiksi, polvet letkahteleviksi, veri sai kovemman vauhdin suonissa,
ja kurssi kaikkialla nousi.

-- Olisi meidän Liisu täällä, menisin heti -- kuiskaili Heikki.

-- Jaa, sitte minäkin -- lisäsi Kalle.

-- Ville, lähde sinä edellä, tulen heti perässä -- kehoitti Heikki.

-- Minäkö sitä aina edellä!

-- No sinä, sinä... kuka sitte?

-- Kalle, mene sinä! -- sanoi Ville ja nykäsi kylkeen.

-- Älä hassuttele! -- äijäsi Kalle melkein kuuluvasti.

Ville huomasi, etteivät toverit lähde ellei hän alota. -- Tanssi ei
itsessään Villeä pelottanut, sitä hän kyllä osasi, olihan toisetkin
opettanut; mutta hän oli siksi ujo, ettei rohjennut naista pyytämään
mennä.

Vaan nyt se ujous on heitettävä pois, mennä pitää ennenkun on myöhästä
-- tuumi Ville.

Hän valmisti lähtöä oikein todenperäisesti.

Tyynesti, maltillisesti ja arvostelevalla katseella silmäili hän
seinustalla olevia tyttöjä, kaikkein ohi antoi katseensa kulkea ja
vasta viimeiseen, lähimmällä seinustalla istuvaan katseensa pysäytti.
Hetkisen sitä katseli, jotain itsekseen päätteli ja sitte kiertäin,
kaartain tyttöä läheni.

Pojat katselivat suurimmalla jännityksellä Villen menoa, tarkoin
mieliinsä painaen pienimmänkin tempun minkä hän teki.

Jo saapuu Ville paikalle, kumartaa syvään ja tavattoman kömpelösti,
johon tyttö samaan tapaan vastaa.

Juuri tätä kohtaa pojat erityisemmällä jännityksellä katselivat.
Kumarsivat kun Villekin kumarsi, vaistomaisesti, huomaamattaan matkivat
hänen liikkeitään, siitä itse mitään tietämättä. Käsi kopeloi
tuskallisesti housun taskussa, kun Ville naiseensa tarttui.

Mutta kun sopiva hetki tuli, ja tahdin päähän pääsi, pyrähti Ville
pitkällä harppauksella tanssivaan joukkoon ja sinne kumppanineen
hukkui.

-- Katsos, katsos... menee kuin muutkin -- kuiskaili Kalle.

-- Niin menee, ja pulskasti meneekin -- kehasi Heikki.

-- Ja miten kauniisti kiertää, ajaa toisten ohi -- ihaili Jussi.

-- Tuuppasi tuota pitkää herraa että oli kaatua, huomasitko?

-- Tuo, jota Ville tanssittaa, on mestarin veljellä piikana --
selitteli Jussi.

-- Tuoko, onko se piika? -- kysyi Heikki.

-- On, on, mestarin veljellä.

-- Ja noin nätti!... hyppii kuin västäräkki. Sen kanssa minäkin menen
-- innostui Heikki puhumaan.

-- Ja minä... ja minä -- toistivat Kalle ja Jussi.

Tarkkaan koettivat pojat Villeä seurata, näkivät kuinka se taajaan
parveen syöksähti ja sieltä taas avarammille aloille pyrki. Toisinaan
hukkui silmistä kokonaan ja vasta toiselta puolelta salia uudelleen
näyttäytyi.

Vihdoin palasi Ville hengästyneenä poikain tykö.

-- No pojat!... joukkoon! -- kyllä sinne mahtuu -- puheli hän, pyyhkien
hikeä otsaltaan.

-- Minä menen saman kanssa kun sinäkin.

-- Onko se hyvä? -- kysyi Heikki.

-- On, hyvä on. Tuolla se istuukin. Heikki nostaa housujaan, kiristää
suolivyötään, koettelee kaulustaan ja lähtee sitte osotettuun
suuntaan...

Hän on juuri kumartamaan ruveta, mutta toinen ennättää ja vie naisen.

Heikkiä harmitti, mutta tuumi että vieköön!... on sitä tässä muitakin.
Otti sitte pari askelta sivulle päin, pysähtyi, kumarsi syvään ja sanoi
niinkuin Ville oli opettanut: -- saisko olla?

Tyttö ei ollut kuulevinaan, katsoi kokonaan toisaalle.

-- Saisko olla? -- huusi Heikki kovempaa ja kumarsi vieläkin syvempään.

Tyttö ei vastannut mitään, lähti pois toisiin huoneisiin ja puheli
itsekseen muutamia vieraskielisiä sanoja. Heikki ymmärsi mikä tällä
kaikella oli tarkoituksena ja entistä nolompana, häpeissään kuin
uitettu kissa, kääntyi hän ympäri ja aikoi sillä kertaa jättää koko
lystin.

Mutta palatessaan entiselle paikalleen, huomasi hän tytön, jonka
molemmilla puolilla olivat tyhjät istuimet. Se tuntui vähän niinkuin
tuttavalta ja muutenkin alempaan säätyyn kuuluvalta. Heikki päätti
koettaa onneansa...

Hän ryntäsi tytön eteen kuin haukka saaliiseensa, peläten ettei vaan
toinen ennättäisi, kumarsi syvään ja sanoi: -- saisko olla?

-- Mitä sitte? -- kysyi tyttö veitikkamaisena.

-- Yksi kerta ympäri -- täytyi Heikin vastahakoisesti selitellä.

-- Kiitoksia... minä en osaa.

-- No kyllä sen verran --

-- Ettekö kuule, minä en osaa!

Heikki kyllä kuuli, vaan kun luuli sen tavalliseksi ujostelemiseksi,
ajatteli vähän tinkiä.

-- No eiköhän sentään koeteta? Edes yhden kerran!

-- Ei teidän kanssanne, vaikka osaisinkin. Tiehenne siitä!

-- Se on hyvin ikävää ettei osaa... tuossa iässä... ja noin suuri --
puheli Heikki kiukustuneena ja poistui hammasta purren toisten luo.

-- Saitko pitkän nenän! -- pilkkasi Kalle.

-- Kyllä minä ne... senkin räkättirastaat... ovat ylpeitä kuin emäkanat
-- mutisi Heikki.

-- Niin... mene vieläkin! -- virnisteli Jussi.

-- Menen, ja isosti menenkin... sen saatte nähdä!... kehtaavatkin -- --

Tuli väli-aika, ja pojat muitten mukana siirtyivät ulos.

Kun Heikin kiukku oli vähän lauhtunut, tehtiin vastaisen varalle uudet
suunnitelmat:

-- Kurkottelit Heikki liian korkealle, alempaa olisi pitänyt, vaikka
sitä Lindin vanhaapiikaa.

Koko ajan siinä yksinään istui, ei kukaan kysynytkään. Sellaisia
minäkin ennen -- -- vaan sinä kun julkeat heti ylemmille hyllyille
mennä -- puhui Ville opettavaisesti.

-- Kuka sen tietää mikä niistä ylempi, mikä alempi -- tiuskasi Heikki.

-- Naamasta sen näkee.

-- En minä naamaan... vaatteisiin katsoin.

-- Silläpä sait pitkän nenän. Piiatkin ne jo hatussa ja silkissä
kuhisevat.

-- Kai, kai.

-- Piioista, ja vieläpä vanhoistapiioista on alotettava.

-- Vaan jos sittekin...

-- Jaa kieltäisi?

-- Niin.

-- Silloin sanotaan: -- "tak söötta mamma", pyöräytään ympäri ja
tullaan takasin, ja vasta sitte uudelleen mennään kun tyttö on
katsottu.

-- Niinkö sinäkin? -- kysäsi Kalle ihmeissään.

-- Juuri niin.

Polkan sävel kajahti parvekkeelta, ja pojat rynnistivät sisään.

Heikki päätti Villen antamien neuvojen mukaan tanssia polkan vaikka
väkisin. Kalle ja Jussi tekivät saman päätöksen. Ville taas oli
itsenäisempi ja tottuneempi, ulkomuoto herrakkaampi, joten otti naisen
milloin tahtoi, harvoin nenänsä poltti. --

Polkka kävi heti alussa sangen vilkkaaksi, alemman säädyn miehet sen
alkoivat ja loppuun asti puolensa lattialla pitivät.

-- Nyt se on tapahtuva, nyt tai ei koskaan -- ajatteli Kalle --
silmäili seinustalla olevia naisia ja viimein tanssijattarensa valitsi.

Se oli lyhyt, paksu ja pulleanaamainen piikatyttö, kauttaaltaan
tanakkaa tekoa, syksyllä kaupunkiin muuttanut. Kallesta tuntui melkein
liiankin helpolta tämän ensimäisen tehtävän suorittaminen, tyttö kun
näytti niin simppeliltä, ja muutoin oli sen näkönen, että vannaan
tulisi.

Hän läheni tyttöä, kumarsi ja sanoi: -- saisko olla.

Tyttö ei vastannut mitään, vaan nousi ylös ja paiskasi suuren
kämmenensä Kallen olalle. Kalle taas kiersi oikean käsivartensa
tanssijattarensa vyötäisille ja vasemmalla tarttui ojennettuun
käteen... Siinä he sitte soveliasta aikaa odottelivat --

Huimaa vauhtia pyörivät notkeat parit siitä ohi, silloin tällöin
tönästen Kallea ja hänen kumppaniansa. Mutta ne eivät pienistä
tuusteista olleet tietääkseenkään, puristivat lujemmin toisiaan ja
oikein kaksinkertaisella voimalla varustautuivat uusia vastaan
ottamaan. Sovelias hetki läheni, Kallen huulet lerpahtivat auki kuin
riihenovi, punanen kieli pullahti alahuulelle; hän puristi vielä
lujemmin tyttöänsä ja tahtiin päästyä alotti polkan.

Lattia oli tavattoman liukas, uudet puolianturat Kallen kengissä vielä
liukkaammat, joten jalka ei tahtonut paikkaansa mitenkään pitää.
Raskaalta ja sangen vaikealta tuntui muutenkin tanssi, kumppani kun oli
niin pahuuksen lyhyt ja kankea, ettei vetämälläkään tahtonut perässä
saada. Väkeä vielä oli niin paljon, ettei joukkoon mahtua tahtonut, ja
joka hetki oli vaarassa jalkoihin sekaantua ja lattialle kompastua.

Kun Kalle oli kierroksen salin ympäri tehnyt ja toista alkoi, nousi
silmiin kummallinen hämärä, jossa pienet, kirkkaat, tähden muotoiset
pilkut ristiin rastiin leijailivat, seinät näyttivät pyörivän, lattia
nousi ja laski, ja koko huone ihmisineen päivineen näytti maahan
mullistuvan.

Kalle horjui... sai voimakkaan tuustin kylkeensä... kadotti
tasapainonsa ja... kaatui aika läiskinällä naisensa kanssa lattialle.

Sitä seurasi toinen... ja vielä kolmas samallainen läiskäys, ja lattia
näytti oikein urhojen kentältä.

Yleisö remahti nauruun kuin harakkaparvi ja tanssi hetkeksi häiriintyi.
Vaan pian siitä kaatuneet "urhot" selvisivät ja jaloilleen pääsivät.
Viimeisenä Kallen tanakka kumppani lattialla pyöritteli, ennenkuin
paksun ruumiinsa pystyyn sai. Nauroi, kun muutkin nauroivat, katseli
ympärilleen kuin puustapudonnut; vaan kun ei tanssittajaansa nähnyt,
poistui omaan nurkkaansa. --

Kalle ei ollut enää salissa, häpeissään loikki vaatetushuoneeseen,
tempasi lakkinsa naulasta ja synkällä naamalla kotiin painoi.
Karvaalta, häijyltä ja kiukuttavlta tuntui koko elämä, päätä viilteli
ja jumoi, vatsassa muljaili niin kummasti, että oli sisältönsä kadulle
heittää. Mutta Kalle kiihdytti kulkuansa, ja kun kotiin pääsi, nousi
"maralle", valvoi vielä kauvan vuoteellaan ja lujasti vannoi ei toisten
sellaiseen menevänsä. -- --

Heikki ei yhtä pian seurahuonetta jättänyt. Alkuun päästyänsä, keikkui
myötäänsä lattialla ja "hiki hatussa" piikatyttöjä tanssitteli,
sattuipa toisinaan paremmankin kainaloonsa saamaan. Tanssi mitä osasi,
ja mitä ei osannut, sen aikaa kärsimättömänä katseli.

Ville taas oli kaikissa mukana, tanssi "ransiisit", "valssit" ja sen
semmoiset, aina joku parempi kupeella.

Kovasti teki Heikin mieli "ransiisiin", sumeilematta olisi mennytkin,
vaan kun ei vastaparia saanut, oli täytymys pysyä pois. Kello 1 yöllä
loppuivat kemut... Liian aikaseen. Heikki olisi tanssinut vaikka
aamuun, vaikka vielä seuraavan päivän ja koko viikon perään.

-- Viis minä mestarista ja koko suutarin leivästä... jos pois ajaa...
ajakoon!... on sitä limppua muuallakin. Huomenna en ainakaan naskaliin
tartu! -- päätteli Heikki kiihkoissaan.

Portaita laskeutuessa huomasi hän lampun valossa tutut naisen kasvot,
lyöttäytyi seuraan ja sitte yhdessä tummaan yöhön painuivat..



VII

RUNOILIJA-ALKU


Hän oli runoilija-alku, tuo Eero. Seitsemännellä luokkaa jo penkkiä
kulutti ja eli niinkuin tavallisesti silloin eletään, kun kukkaro
kotona on pieni ja laiha.

Torpan poika oli, pienen sittekin, mutta kun vanhemmat huomasivat hänet
hyväpäiseksi, teräväjärkiseksi, lukutielle saattoivat ja pienet tulonsa
poikansa kouluuttamiseen uhrasivat.

Eero oli perin hiljainen ja itseensäsulkeutunut luonne. Harvoin
toveripiirissä leikkiä lyövän nähtiin, harvoin hänen jäykät kasvonsa
nauruun menivät, mutta sitä useammin hän hymyili, yksinäänkin ollessa,
juuri kuin oma kulta olisi pakeilla ollut, tai olisi kaunis kuva siihen
aihetta antanut.

Jo lyseon alaluokilla ollessa kirjoitteli Eero runopätkiä; mutta ei
niitä milloinkaan näyttänyt, eikä niistä kukaan mitään tiennytkään.
Vasta ylemmille luokille tultuaan ja päästyään konventin
äänivaltaiseksi jäseneksi, rupesi hänessä jonkinlainen julkisen
toiminnan harrastus kytemään. Yhä useammin sai pieni runovihkonen tulla
kätköstään, Eero kopioi siitä pätkän, milloin yhden, milloin kaksi, ja
hyväntahtoisesti ne "toveri" lehden päätoimittajalle jätti.

Näin tulivat Eeron runoilija-lahjat konventin keskuudessa piankin
tunnetuiksi, ja tuota pikaa työnsi hän ennen maineessa olleet nimet
varjoon, ja kohotti omansa sijalle.

Eero pääsi suosituimmaksi toveri-runoilijaksi, valittiin lehden
päätoimittajaksi ja sai kaikenlaisia luottamustoimia.

Pikku runoilija- ja kirjailija-alut jumaloivat Eeroa, ja kun sellaisia
sattui useampia yhteen, kääntyi keskustelu aina kirjallisiin töihin.
Siinä sitten utelivat, kyselivät ja ihmettelivät että mistä se Eero
mahtaa niin tavattoman intressanttia aiheita keksiä ja saada.

-- Ketä sinä oikein mallinasi pidät? -- kysyivät pikkurunoilijat
Eerolta.

-- Ketäkö, Runebergiä ja Erkkoa, niitä minä seuraan -- vastasi Eero.

-- Minä taas olen koettanut Kasimir Leinoa mallinani pitää -- huomautti
muuan.

-- Ja minä Severi Nymannia -- ilmoitettiin joukosta.

-- Erkkoa minäkin ihailen -- tuumi joku.

-- Mutta kenestä suoranaisesta kirjailijasta enemmän pidät Eero --
kysyttiin joukosta.

-- Tietysti Ahosta, ehdottomasti Ahosta! -- virkkoi Eero innostuneena.

-- Ahoa minäkin! Parempaa kieltä, somempaa muotoa et suomalaisessa
kirjallisuudessa tapaa -- puhui eräs lyhyt kuudesluokkalainen
kiivaasti.

-- Jaa... mutta -- alkoi muuan kahdeksannen luokan oppilas varmalla
äänen painolla -- minä, ja suurin osa lukevaa yleisöä, pidämme Ahon
liian realistisena kirjailijana -- ja sitä paitsi on hän vielä
pessimisti!

Viimeistä sanaa lausuessaan korotti hän tuntuvasti ääntään.

-- Samaa olen huomannut minäkin -- vahvisti edellisen toveri.

-- Olkoon realisti ja pessimisti, tahi mikä misti ja tisti hyvänsä,
mutta Aho se on minun -- riemastui kuudesluokkalainen.

-- Ja minun! Silittele ja hyväile sinä maailmaa kuin pörröistä kissaa,
kiillottele sitä ja muokkaa ja imelästi laula!... vaan minä sellaisista
en mätää munaa maksa, enkä kuulla viitsi -- puhui kiivastuneena Eero.

Ahon miehet mielihyvissään naurahtivat, ja omituinen kiilto nousi
silmiin.

-- Ei niitä sinulle kaupatakaan etkä niistä paljoa ymmärtäisikään jos
näkemään sattuisit -- puhui kahdeksasluokkalainen.

Eero näytti pahasti loukkaantuvan, ja oli juuri vastaamaisillaan, kun
jo kuudesluokkalainen ennätti.

-- Siinä tapauksessa ovat ne ala-arvoista tavaraa, ajatuksen tulee olla
siksi selvä, että sen lukija heti huomaa ja käsittää, mitä siinä
tarkoitetaan, ja mistä on puhe.

-- Mitä turhia te persoonallisuuksiin menette! Ahosta on kysymys! --
huomautti joukosta joku.

-- En riidellä tahdo, sanon vaan, että Aho se on klassikko suomalaisten
kirjailijain joukossa -- lausui Eero päättävästi.

-- Minä protesteeraan mielipidettäsi vastaan! --

-- Protesteeraa! -- viis minä siitä!

Tällaisia kohtauksia sattui usein, jolloin suuria runoilijoita ja
kirjailijoita arvosteltiin. Toisinaan mentiin moninverroin
seikkaperäisempään ja mieskohtaisempaan arvostelemiseen.

Sanomatonta tyydytystä näistä hetkistä tunsi Eero.

Hän oli, huomannut oman kantansa ja kokemuksensa paremmin
perustelluksi, oli osannut sattuvamman sanan sanoa ja purevamman
kritiikin antaa. Ja juuri tämä seikka antoi Eerolle toverien täyden
tuottamuksen ja kunnioituksen, joskin toisinaan vihaakin tuotti.

Koulu-aineissaan ei Eero mitään erityiltä taitoa osottanut, olipa
muutamissa melkein hulttimusmiehiä. Mutta lempi-aineensa oli
hänelläkin, jossa kaikki toiset loistavasti voitti. Ja se aine oli
Suomen kieli. Niillä tunneilla tunsi Eero olevansa kuin kotonaan, ne
tunnit tuntuivat kaikkia helpommilta ja hupaisemmilta, silloinkin, kun
vaikeatajuista lauseoppia jankattiin. Kun aineita annettiin, oli se
melkein riemunhetki Eerolle. Ennenkuin luokalta astuttiin, olivat
ajatuksensa jo ristiin rastiin, alusta loppuun aineen alaa lennelleet,
ja kulettavan tien valmiiksi viitoittaneet. Toisinaan kirjoitti Eero
aineensa runopukuun, vaikkakin silloin tavallisesti sai vihkonsa
laitaan ala-arvoisen numeron.

Mutta rakkain kaikista oli se hetki, jolloin sai istua pienen pöytänsä
ääreen, ottaa kultaa kalliimman runovihkonsa kätköstään, kirjoitella
sinne ja sen lehtiä tarkastella. Niillä lehdillähän olivat Eeron omat
ajatukset, omat kyhäykset, joita joutohetkinä ja yökausina oli sinne
kirjoitellut. Se oli omaisuus, jota kaikilla ei ollut, ja sitä
omaisuutta Eero hoitikin kuin silmäteräänsä.

Kun oli runovihkosensa lehtiä selaillut, lukenut vanhempia ja uudempia
runoja sieltä, otti hän kynän käteensä, kirjoitti värsyn, kirjoitti
toisen, kolmannen, ja mitä kauvemmin kirjoitti, sitä enemmän tunsi
sielunsa ja ruumiinsa lämpiävän. Kun sai kultansa kuvan sydämeensä,
oman mielitiettynsä kotipitäjältä, silloin se runosuoni vasta oikein
pulppuamaan pääsi. Hänelle, armaalle ystävälleen Eero kauniimmat
laulunsa lauloi, hänelle kaipaavan sydämen pyhimmät tunteensa haastoi.

Vasta myöhään, jolloin kaikkialla oli pimeätä ja mustaa, hän
lämminneenä, vähintäkään väsymystä tuntematta, nousi pöytänsä äärestä
ja laski rakkaan aarteensa säilöön. Kukaan ei sitä vihkosta nähdä
saanut; Eero ei sitä tovereilleenkaan näyttänyt, vaikka joskus olisi
mieli tehnytkin.

Sillä oli omituinen tenhovoima Eeroon. Usein, kun harmissaan ja
itseensä suuttuneena tunnilta palasi, oliko siihen syynä väärät
vastauksensa tai muut kiusat, unohti hän ne heti, kun kallisarvoisen
kokoelmansa muisti. Sen hän sitte piilostaan otti, selaili lehtiä,
toivoi jälleen ja taas lämpeni. Sellaisessa mielentilassa se runokin
taas syntyi ja jokainen lisä, pienempikin, kohotti suuressa määrässä
aarteensa arvoa. Ja kun vihkonsa kiinni painoi, tunsi Eero aina
salaista toivoa, ääretöntä itserakkautta ja kunnianhimoa. Hän ajatteli,
ja uskalsi jo päättääkin, että kerran sen koko maailmalle avaa,
äkkipäätä, siten enemmän yleisöä hämmästyttäen. Se päätös kasvoi,
varmistui ja lujittui Eerossa samassa suhteessa, kun uusien runojen
luku eneni.

-- Mutta voisinhan edes pari runoa, vain pari, lähettää johonkin
kaunokirjalliseen lehteen, tai sentapaiseen -- tuumi Eero itsekseen.
Siten ehkä saisin esikoiselleni paremman menekin ja suosion, helpommin
kustantajan j.n.e. kun nimeni tulisi ensin vähän tunnetuksi.

Ja onhan toveritkin minua usein siihen kehoittaneet...

Näin Eero ajatteli ja tuumi että mihin lehteen sitä lähettäisi.
Tietysti vähän arvokkaampaan, enemmän levinneesen. Turhaa haaskausta
olisi mitättömään pikkulehteen lähettää.

Tällaisten näkökohtien nojalla valitsi Eero lehden, otti vihkonsa
säilöstään, valitsi sieltä pari runoa ja ne siististi paperiliuskoille
kopioi. Kirjoitti lyhyen pyynnön toimitukselle, sukellutti sen runojen
kera kuoreen ja kirjoitti päälle: "Nykyajan Toimitus", Helsinki.

Kun kirje putosi postilaatikkoon, tuntui siltä, kuin tärkeä, jo kauvan
salassa pidetty asia nyt juuri olisi suurelle maailmalle julistettu.

Arvokkaan näköisenä, tavallista enemmän hymyilevänä, asteli Eero sinä
päivänä kouluun. Toverit oikein ihmettelivät hänen lystillisyyttään.
jota tuskin milloinkaan olivat Eerossa huomanneet.

-- Eero on saanut kirjeen kullaltaan, ja mitä lienee muuta saanut --
puhelivat pojat pilkallisesti.

Mutta mitä se Eeroa liikutti, ei yhtään mitään, tiesihän itse asian
oikean laidan, vaikka ei siitä sanallakaan hiiskunut.

Eero vaan toivoi, että se suuri huomio, arvo ja kunnia mikä
kirjailijalle tulee, kun uusi teos maailmalle lentää, edes
kajastuksena, pienemmässäkin määrässä hänelle lankeisi.

Sellaista kaukaista, hämärää, mutta kyllin selvää esimakua oli Eero jo
itsessään tuntevinaan, vaikka kukaan ei aavistanutkaan hänen äskeistä
lähetystään.

Mutta sitte -- ajatteli Eero -- sitte kun ensimäinen numero saapuu,
silloin saavat kaikki nähdä. Kotipitäjälläkin sen huomaavat, ja Irjalle
minä sen numeron hankin vaikka mistä. Kuinka hauskaa!... lukevat runon,
toisenkin ja ihmetellen huudahtavat: -- mitä!... Eero Aro!... runoilee
kuin mies!...ja Nykyaikaan! Kuka olisi luullut!... ja Nykyaikaan! --

Hyvä että panin täyden nimeni, ei tule mitään väärinkäsitystä. --

Eero odotteli jännityksellä ensi numeron ilmaantumista, ja kun ei
itselle tullut, kävi hän kaupungin lukutuvassa jotenkin taajaan sitä
vaanimassa.

-- Mitä sinä niin usein täällä hyppäät?... joka ilta... ethän ennenkään
-- kyseli Eeron luokkatoveri Heikki, kotipitäjän poikia ja muuten hänen
parhaita ystäviänsä.

-- Mitä sinä täällä teet? -- kysäsi Eero vastavuoroon.

-- Kai sen tiedät... mutta sinä et ole täällä juuri milloinkaan käynyt.
--

-- Parempi myöhään kun ei koskaan -- tuumi Eero päättävästi.

Mutta vihdoin eräänä iltana, kun jälleen molemmat sattuivat lukutupaan,
huomasi Heikki miten Eero erityisemmin tutki, haki ja kyseli Nykyajan
numeroa.

Hän äkkäsi asian oikean laidan ja sanoa tokasi: Eero, oletko
kirjoittanut Nykyaikaan?

-- Nykyaikaanko!... kuinka sellaista luulet? -- vastasi tämä hyvin
epävarmasti.

-- Olet kun oletkin Eero, kyllä sen huomaan, älä sano vastaankaan...
olenhan sinua usein siihen kehoittanutkin.

Eero aikoi panna lujasti vastaan, vaan kun Heikki oli niin läheinen
ystävä, myönsi hän ja sanoi:

-- Lähetin sinne pari pätkää, vaan älä siitä sentään viitsi kenellekään
puhua.

-- Arvasinhan!... vai niin, vai niin, ettäkö olet Nykyaikaan runoja
lähettänyt... Onnea sinulle Eero! Olisi hauskaa kun ne pian näkisi --
puheli Heikki.

Vähän ajan perästä taas jatkoi:

-- Vai jo sinunkin ajatuksiasi painetaan... onneksi olkoon!

Eero ei puhunut mitään, hymyili vaan ja silmäili vanhaa Nykyaikaa.
Lukemisesta ei tullut mitään, ajatukset olivat siksi levottomat ja
kiihottuneet, että oli ihan mahdoton niitä asioihin kannustaa. Eikä se
Eerokaan sitä niin tahtonut, antoihan vaan silmien yli sanojen lentää,
sivulta sivulle hyppiä ja siitä taas samalla tapaa takasin palata.

Yhä kiihtyneemmäksi, yhä malttamattomammaksi kävi Eero, odottaessaan
Nykyajan ilmestymistä. Joka ilta kävi hän lukutuvassa, selaili ja
silmäili moneen kertaan pitkällä pöydällä makaavat lehdet, Hän oli jo
tavalliseen tuttavuuteen päässyt lukutuvassa käyvän yleisön kanssa,
mikä tiedon janoisena joukkiona siellä säännöllisesti kulki. Kaikki oli
tuttua, perin tuttua, harvoin sinne vieras kulkunsa ohjasi. -- --

-- Kauvanpa se Nykyaika viipyykin -- sanoi Eero lukutuvan hoitajalle
eräänä iltana.

-- Huomenna se on täällä, eilen ilmestyi -- vastasi hoitaja, ja yhä
ahnaammin jatkoi lukuaan.

-- Vai niin, vai niin -- tuumi Eero ja lähti hyvillä mielin kotiinsa
painamaan.

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä saapui Eero vasta myöhään lukutupaan, ennen ei
päässyt; vaikka mieli teki että varpaita kutitti.

-- Ennätänpä tästä vieläkin -- tuumi Eero, ollessaan matkalla sinne.

Mutta mitä lähemmäksi saapui, sitä hurjemmin kiihtyi vauhti, ja kun
lähimpään kulmaan pääsi, otti täyden juoksun.

Eerosta oli niin sanomattoman hauskaa ajatella, että mitä ne ihmiset
puhuvat, kun runonsa näkevät. Mahtaa se kirjastonhoitajakin jo oven
suulle kunnioittavan ja ihailevan katseen heittää, ja ne toiset, --
jotka myös tuntevat -- kunnioittaen pienempiäkin liikkeitäni seuraavat.

On ehkä joku ääneenkin ne lukenut, niinkuin tekevät usein, kun jotakin
tähdellistä huomaavat. Ja mitähän ovat ajatelleet tuosta runosta: "Kun
rakkaus raatoa on"... kerrassaan intressantti nuorille. --

Näissä ihanissa ajatuksissa, ihanissa toiveissa astui Eero lukutupaan
ja juhlallisena, sangen miellyttävästi mainitsi hyvän ehtoon.

Miehiä ja naisia oli huone puolillaan, mutta kaikilla näytti olevan
niin tähdellistä luettavaa, etteivät katsettaan malttaneet muualle
heittää, ja tuskin kukaan hyvään ehtooseen vastasi. Lukutuvan hoitaja
istui pitkän pöydän päässä, hätäisesti muljautti ruskeita silmiään
sankalasiensa takaa ja jälleen luettavaansa syventyi.

-- Onkohan vielä tullutkaan? -- kysyi Eero itseltään, silmäili pitkin
pöytää ja parhaillaan luettavia lehtiä.

Eero huomasi, että joku naishenkilö lueskeli aivan uutta ja puhdasta
Nykyaikaa. Omituinen tunne kulki hänen ruumiinsa läpi, sydän alkoi
voimakkaasti jyskiä ja veri nousi tuntuvasti päähän.

Hän aikoi pyytää, vaan kun lukija oli vento vieras, päällepäätteeksi
nainen, olisi se ollut sopimatonta, tyhmää. Olla se lehti pojan
sompulalla, tai jollakin tuttavalla, olisi sen heti paikalla temmassut.

Eero otti koneentapaisesti vanhan "Valvojan" käteensä, vaan ei sitä
yrittänytkään lukea, antoi silmien Nykyajan lukijassa pysyä, sen
kasvojen ilmeestä ja tuskin näkyvästä huulien liikkeestä saada esiin
sanat, joita tyttö sieltä luki.

Vihdoin heitti Nykyajan lukija lehden, katsoi suuttuneena Eeroon ja
lähti ulos koko huoneesta.

Eero tempasi lehden melkein samassa kun se pöytään putosi, selaili
alusta loppuun, lopusta alkuun ja kun runon näki, antoi siinä silmien
vähän aikaa levätä, ja taas rupesi selailemaan.

Mutta omia runoja ei näkynyt, ei vaikka kuinka olisi hakenut, selaili
uudelleen ja yhä uudelleen, katsoi sisällysluetteloa; vaan aina
turhaan, omaansa ei missään nähnyt.

Eeron valtasi sanomaton pettymyksen tunne, yhdellä iskulla olivat
äskeiset ihanat ja suloiset toiveet kumoon kukistettu, kasvanut
itserakkaus kärsi kovan haaksirikon ja mieli tuli sanomattoman
katkeraksi.

Eero melkein häpesi itseään, häpesi liiallista rohkeuttaan ja
ylpeyttään, mutta kaikkein enemmän hävetti se, että oli Heikille siitä
puhunut. Se sen saattaa puhua tovereille, toverit kylällä ja silloin
sen tietävät kaikki.

-- Mutta -- ajatteli Eero hiukan levollisempana -- saattavatpa ne vielä
ensi numeroon tulla, jätetään sitä usein tilanpuutteen tähden
seuraavaan numeroon.

Tavallista happamemmalla tuulella poistui Eero sinä iltana lukutuvasta.

       *       *       *       *       *

Sattui taas eräänä päivänä tiukka arvostelu nuoremmista kirjailijoista
ja runoilijoista. Eero oli kaiken aikaa ollut hyvällä puhetuulella.
Sanansa olivat purevia ja sattuvia kuin millä ammattiarvostelijalla
tahansa: Siinä ylistettiin, haukuttiin, haukuttiin ja ylistettiin,
tieteellisiä sivistyssanoja, vanhoja kuluneita fraaseja viskeltiin
toinen toistaan purevampia ja sattuvampia.

Heikki oli samassa joukossa, oli saanut hiukan nenälleen ja päätti
antaa samalla mitalla takasin.

-- Eero kuuleppas! Oletko nähnyt runojasi Nykyajassa? -- huutaa hän
vahvalla bassoäänellään.

Mutta Eero on valmiiksi ladattu, ei tarvitse muuta kuin päästää:

-- Tilanpuutteessa jäivät _seuraavaan_ numeroon.

Heikki ei sen enempää asiasta kysele eikä kouri, sen tehtävän jättää
hän toisille, jotka siitä kyllä hyvää huolta pitävät.

Pojat kyselevät ja utelevat runojen nimiä, tahtoisivat tietoa niiden
sisällöstä ja muodosta, mutta Eero ei kysymyksistä paljon piittaa, eipä
edes punastukaan; sanoo vaan hyvin maltillisesti:

"Perästä kuuluu sano torven tekijä."

Eero pääsee rauhaan, keskustelu sujuu muille aloille, ja vihdoin siitä
jälleen kaikki omiin suojiinsa painuvat.

Mutta yhä harmittavampaan tilaan jätti tämä sattuma Eeron. Hän
sadattelee ja noituu Heikin kymmeneen kertaan, katuu kun sentään tuli
tuolle petturille salaisuutensa puhuneeksi. -- Jos kumminkin ovat
paperikoriin joutuneet... sieltä ne sitte eivät maailmalle lähde...
Hiivatin Heikki!

       *       *       *       *       *

Eero alkaa jälleen toivoa, käy joka ilta lukutuvassa ja kuulustaa
Nykyajan ilmestymistä.

Mutta eräänä iltana kun Eero taas saapuu lukutupaan ja kysyy Nykyaikaa,
muljauttaa hoitaja silmiänsä niin että suuret valkuaiset leimahtelevat,
heittää sitte moljottavan katseen Eeroon ja sanoo:

-- Olen kuullut että Nykyaika meinaa kuolla.

-- Kuollako!... mihin tautiin? -- huusi Eero innostuneena.

-- En tiedä mikä lie tauti, mutta kuolee se vaan.

-- Vai kuolee... ikävä asia... sanomattoman ikävä... niin hyvin
toimitettu lehti kun se oli... vai kuolee, valitettava asia, hyvin
valitettava -- puhelee Eero tavattomalla surumielisyydellä.

-- Erittäin valitettava -- sanoo hoitaja, muljauttaa taas omituisesti
silmiään ja syventyy lukemiseensa. --

Eerosta tuntui nyt kuin raskas kivi olisi sydämen päältä pois
vieritetty, ja tavallista iloisemmalla ja kevyemmällä mielellä jätti
hän sillä kertaa lukutuvan, eikä sinne pitkiin aikoihin palannutkaan.

Mutta _seuraavaa_ numeroa ei sen perästä tullut, _ja se se oli_ Eeron
pelastus.



VIII

VANHA MÄNTY


Mitenkä siihen lienee jäänyt tuo satavuotias mänty, sitä en tiedä,
mutta siinä hakamaassa se yksinänsä kasvaa.

Yksinänsä siinä ystävättä seisoo, kumppalitta myrskyt kestää,
kumppalitta pohjan viimat kärsii, idän ilmat voittaa... ja kumppalitta
etelän hellät syleilyt nauttii. --

Kaadetut ovat ystävät, joille myrskyn pauhatessa käsiä ojennettiin,
kaadettu kumppalit, joiden kanssa kilvan kasvettiin kevätpäivän
paistaessa.

Kilvan siinä silloin lauloivat, soittelivat tuulessa kilvan, kilvan
käkiä kukuttelivat, hyväilivät päivää kilvan... ja kun ilta tuli...
hymisten onnestaan kuiskivat.

Sylityksin, käsi käissä siinä juuret ravintoa imi, samoja kiviä
halaili, suuteli samaa maata.

Se oli lemmen aikaa se, suloista nuoruuden aikaa! --

Mutta vainolainen tuli, maahan ystävät kaatoi.

Yksinään siihen jälelle jätettiin, kaihoellen kasvamaan. Kumppalina oli
ilman tuuli, auringon lämpö lämmittäjänä, ystävänä taivaan lintu, nuori
ruoho lemmikkinä. Mutta korkeaksi siinä sittekin nousi, lakkapää
petäjäksi kasvoi.

Nousi siihen sivulle nuori metsä, vaan kaskeksi senkin kaatoivat,
tuhaksi polttivat. Nuoleskeli tuli vanhuksen tyveä, syviä ryppyjä
siihen poltti, veren suonissa kiehutti; -- mutta sen se kärsi,
uhmaellen palomaalla sittekin kasvoi.

Tuhkaan kylvettiin siemen, kellervä, lainehtiva ruis leikattiin, --
vielä kerran kylvettiin ja leikattiin -- sitte laidunmaaksi jätettiin.

       *       *       *       *       *

Kunnioitettuna ja ihailtuna se vanha mänty siinä hakamaassa seisoo,
laajoja oksiaan levittelee ja niitä tuulessa heiluttaa.

Vanhoilta ajoilta siinä seisoo, lienee uhrejakin kantanut, kansan
loitsuja kuunnellut. Uhrata tekisi sinulle mieli, niin pyhältä, niin
kunnioitettavalta ja suurelta näytät. Kun käki latvassasi kukahtaa,
kainommalta se silloin kuuluu. Peipon virsi oksaltasi on valittava,
niin soinnuton ja pitkä.

Ja kun sua katselen, milloin mailtaan hiipii kuu, oksillas se kauvan
viipyy, joka neulasen neniä käy. Arasti se oksalta oksalle luisuu ja
verkkaan sinusta poistuu.

Aina silloin käyt sinä niin kumman kummaksi, hahmosi on aavemainen ja
jylhä.

Uhritulia tahtoisin silloin vierelläsi nähdä, rummun pärinän ja mustat
haamut. Silloin kuulisin kantelon kaiun ja laulut tutulta tuntuisi...

Sinne joukkoon tahtoisin sitte minäkin, kanneltani soittelisin, lauluni
laulaisin ja pienen uhrini uhraisin...

Siellä silloin tietäjän äänen kuulisin, näkisin miehet miehekkäät,
naiset naiselliset näkisin... oikean _suomalaisen_ näkisin!

Vaan eihän niitä siellä juurellasi ole!...

Päivin kun luoksesi kuljen, olet yhtä lempeä. Yhtä tuttu on silloin
laulusi, ja yhtä vienot kuiskeesi ovat... Yksiksesi seisot, itseksesi
entisiä aikoja haastat... Öilläkö sinä vaan menneisyyden pakinoille
luoksesi kutsut? -- --

Sinä olet niin suuri, niin vankka ja luja, sinä vanha mänty.

Satoja vuosia siinä seisonut olet; -- mutta kerran sinutkin kaatavat.

Vainolainen tulee, aseensa runkoosi iskee ja rymisten sinut maahan
kaataa. Nuo mahtavat oksat parkuen katkeilevat ja sydänveresi kuivihin
vuotaa...

Silloin et sinä enää tuulen kanssa laulele, et kuiskeitasi minulle
kuiski, et käkeä latvassasi kukuttele, etkä kuuta oksillasi
kanna. -- --

Pois sinut siitä kulettavat, maailman markkinoille lähettävät ja suuret
rahat taskuunsa pistävät.

Ryppyisen kantosi sijalleen jättävät, senkin tervoiksi tekevät,
elleivät lahoomaan laske. Sammal silloin siihen päälle kerrostuu,
jäkälä asuntonsa ottaa, vesi vihdoin valuttaa ja lahopuuksi laittaa.
Sieniä kasvaa mätään kantoon, toukka syö mitä syötävää on, ja aika
lopun mullaksi muuttaa...

Sitten ei sinua enää ole... jälkeäkään ei maan päällä huomaa... Heinä
siinä sijallasi helpeitään helistää... tahi nuori viidakko lauluansa
laulaa. -- --

Mutta siellä syvässä maassa vielä silloinkin juuresi kiertelevät...

Ei huomaa kulkija, että ne ovat vielä vankat ja vahvat, että ne
kovettuneina ja kuivina siellä samoja kiviä kiertävät, halaavat samaa
maata. Rauhassa saavat levätä. Ei uletu sinne raatajan kuokka, eikä
sahrain kärki... siellä ei niitä aika muuta, eikä ilma lahottamaan
pääse...

       *       *       *       *       *

Kerran se minunkin latvani kaatuu, kerran, mullaksi muutun; kerran
heinä päälläni heiluu ja mato kalloani kalvaa...

Niin... kerran... kerran...

Mutta _"juureni"_ sittekin elää, se ei kuole eikä lahoo...



IX

KUN KULMALAN TYTÖT SAIVAT HATUN


Se oli Vappuna kun Kulmalan nuorisoseura kokoontui ortensa alle
illanviettoon.

Syrjäkylä kun oli, eivät ohjelmat yleensä rikkaita olleet, eivät liioin
monipuolisiakaan. Ainainen pula ja puute oli puhujista, esitelmän
pitäjistä ja sen semmoisista valistuksen levittäjistä, joita, ikävä.
kyllä, ei omalle kylälle ollut syntynyt, ties oliko juuri
kasvamassakaan.

Valtaavaan suuruuteen pääsi sentähden tanssi, johon kykyä ja kuntoa
kesti, tahtoa ja tarmoa riitti ja johon jokainen oli kuin syntymästään
luotu.

Silloin tällöin luettiin runokertomuskin, ja pieni näytelmäkappale
pantiin tuon tuostakin menemään. Tanssi, se oli kuitenkin se valtti,
joka mieliä puoleensa veti ja lämmitti.

Mutta Vappuna se ohjelma jossain määrin muuttui.

Esimies, nuori maanviljelijä, innokas uusien aatteiden kannattaja, oli
edellisellä viikolla lukenut sanomalehdestä erään taitavan ja kokeneen
lääkärimme kirjoituksen naisten päähineistä, joka kirjoitus kerrassaan
tempasi hänet mukaansa.

Tämä oli ala, johon ei esimies milloinkaan ollut tullut huomiotaan
erityisemmin kiinnittäneeksi, kotikylän naisilla kun olivat päähineet
aina sitä samaa mallia, nimittäin talvella paksut villahuivit, kesällä
taas hyvin kirjavat tahi aivan valkeat pumpuli- tahi karttuunihuivit.
Oli niitä sentään ehta silkkejäkin, mustia, ja niin kiiltäviä ja
loistavia että ihan silmää häikäsi.

Kun esimies, kirjoituksen valossa, tuli luoneeksi katsauksen kotikylän
naisten päähineisiin, huomasi hän, että ala oli varsin kiitollinen ja
sopiva ottaa puheeksi seuran kokouksessa. Esimiehelle oli muutenkin
juuri seuraavaan kokoukseen annettu toimeksi keskustelukysymyksen
hankkiminen ja sen pohjustaminen, joten tämäkin puoli pakottamalla
pakotti ottamaan asian puheeksi.

Esimies ajatteli asiaa, tuumi sitä monelta puolelta, otti oikein
periaatteen kannalta ja eri näkökohtia tarkastamalla. Mutta sittekin
hän aina samaan saapui, samaan päämaaliin pääsi. Hän huomasi, että
asialla _ei voi_ olla muuta kuin yksi puoli, ja että se puoli on
ehdottomasti kannatusta ansaitseva. Ja kun asia kerran on niin
välittömässä yhteydessä kaikkien naisten kanssa, ja heidän kauttansa
mitä läheisimmin liittyy miehiin, niin mikä estäisi ottamasta sitä
juuri _täälläkin_ puheeksi.

-- Läpi se asia on ajettava -- tuumi esimies ja valmisteli lähtöä
talolle. -- --

Iloisempana, aatteellisempana, kuin pitkään aikaan tuli esimies
illanviettoon ja julisti sen muutamilla sanoilla avatuksi.

Kun kertomus ja pari runoa oli tavalliseen tapaan luettu, alkoi tanssi.
Esimies ei kuitenkaan sen loppua malttanut odottaa, vaan meni ja
keskeytti sen paraassa vauhdissaan.

-- Minulla olisi eräs kysymys, jonka tahtoisin keskustelun alaiseksi,
jos seura niin tahtoo -- puhui esimies tanssin tauottua.

-- Hyvä, hyvä, tahtoo, tahtoo! -- kuului vastauksia hämäristä nurkista.

-- Kysymys koskee naistemme päähineitä, ja jos seura tahtoo, niin sanon
alustukseksi muutaman sanan.

-- Mitä se koskee... mitä... mitä? -- kuiskailivat edempänä olevat
siksi kuuluvalla äänellä että esimieskin sen kuuli.

-- Kysymykseni koskee naistemme päähineitä -- täytyi esimiehen lujalla
äänellä uudistaa.

Suhinaa, hiljaista naurua ja virnistelemistä kuului pitkin
seinävieruja, jonka kuitenkin pian lopetti jykevä ääni peränurkasta:

-- Antaa tulla vaan!

Sen jälkeen oli hiljaista joka puolella ja esimies käsitti vuoronsa
tulleen.

-- Niinkuin teistä on ehkä joku kuullut tahi lukenut sanomalehdistä --
alotti esimies juhlallisella äänellä -- on nykyään paljon puhuttu
naistemme päähineistä. Ne nimittäin ovat vielä sillä "kehityskaudella",
että meillä niitten suhteen olisi paljon toivomisen varaa.

En tahdo pitkälti puhua, huomautan vaan, kuinka kerrassaan rumia ja
epämukavia ovat nuo paksut villaiset huivit, joilla te naiset päänne
vyötätte, niin että tuskin silmiä näkyy, nenästä ja suusta
puhumattakaan. Millaisia ovat nuo kalliit silkit, jotka panevat korvat
kohisemaan, niin ettei kuule vaikka hevosella päälle ajaisi. Millaisia
nuo ohuet karttuuni- ja pumpulihuivit, jotka virttyvät ja rapistuvat
niinkuin lehmän sieni aholla. Kuinka monta markkaa niihin vuosittain
pannaan, kuinka monta, sanokaapas, sanokaapas!... Ja millainen on
niiden "terveysopillinen" puoli?

En tahdo pitkälti puhua, vetoon vaan erään lääkärin sanaan. Hän nim.
sanoo, että ne pääntaudit, joita naiset niin yleisesti sairastavat,
tulevat juuri noista paksuista ja epämukavista huiveista, jotka
hautovat ja kuumentavat pään niinkuin tulinen pätsi. Näin käy pää
araksi kylmälle. Kun siihen sitte sattuu tuulen henki pääsemään, on
kipu valmis. Päänkipua seuraa sitte hiustaudit, yleiset kylmettymiset,
pitemmät sairaudet ja viimein varma kuolema.

En tahdo pitkälti puhua, sanon vaan suoraan ja lyhyesti, että on jo
aika heittää nuo epämukavat huivit nurkkaan ja kohottaa tilalle hatut.
Ne ne ovat halpoja, "terveysopillisia" ja niin erinomaisen sieviä ja
nättiä, jotta ruminkin naama näyttää kauniilta kuin enkelin naama.

Naiset, naiset, huomatkaa, mikä erittäin tärkeä seikka, mikä etu ja
tulevaisuus itsellenne! Vielä kerran: huivit nurkkaan, hatut päähän!

Esimies puhui tavattomalla ponnella ja lennolla, hän puhui niinkuin
itse kehittämästä aatteestaan, niinkuin omaa vakaumustaan haastanut
olisi. Sen hän itsekin huomasi, huomasi omista helposti löydetyistä
sanoistaan, tarkkaavista katseista ja siitä hiljaisuudesta mikä
huoneessa vallitsi.

-- Olkaa hyvät ja lausukaa ajatuksianne tästä asiasta -- kehoitti
esimies.

Hiljaisuutta yhä kesti, vastauksia ei kuulunut, joten esimiehen olo
alkoi käydä hyvin ikäväksi.

Vähitellen alkoi hämäristä nurkista kuulua suhinaa, pilkallista naurua
ja virnistelyä. Talontyttäret nykivät toisiaan, kuiskailivat tuon
tuostakin korvaan ja heittelivät kiitollisia silmäyksiä esimiehen
puoleen.

Piikatytöt sitävastoin luulivat itsensä hieman loukatuiksi esimiehen
puheesta, pitivät pilkantekona koko saarnan ja katselivat arasti
penkiltään.

Mutta kukaan ei rohjennut sanaa sanoa.

-- Olkaa hyvät ja lausukaa mielipiteenne asiasta! -- kehoitti esimies
uudelleen.

Kukaan ei vastannut. Hiljaisuus alkoi käydä sietämättömäksi, varsinkin
esimiehelle, joka paraansa mukaan koetti jäseniä puhumaan kannustaa.

Miesten puolelta alkoi kuulua hiljaista ivaa ja naurua, yksityisiä
sanasutkauksia kuului sieltä ja täältä, ja järjestys näytti vaaraan
joutuvan.

Esimies käsitti hetken. Hän huomasi vaaran, joka saattoi millä hetkellä
hyvänsä lyödä pilkaksi koko asian. Hän muisti, miten joskus ennenkin
oli lyöty, kuinka ponnellakin esitetty asia oli pilkan, naurun ja ivan
alaiseksi joutunut, hanurien räminään ja tanssin remuun upotettu koko
asia. Sama vaara oli nytkin tulossa. Esimies sen paikalla huomasi. Hän
silmäili hätäisesti ympäri huonetta, luuli joka puolella tapaavansa
pilkallisia ja ivaavia katseita, jotka milloin hyvänsä olivat valmiit
ruhjomaan, rikki repimään, lyömään maahan hänen hyvät aatteensa ja
tarkoituksensa. Tämä suututti esimiestä. Hän tunsi miten kantansa
asiasta oli varma ja perusteltu, miten selvä se päämäärä, jonka
saavuttamiseksi tässä oli työskenneltävä, ja se se juuri antoi voimaa,
antoi rohkeutta katsoa silmästä silmään tuota uhkaavaa joukkoa...
Esimies valmistautui vastarintaan, yhdellä iskulla musertaakseen
vastustajansa ja lyödäkseen maahan pilkkaajansa.

-- Kulmalan miehet ja naiset -- huusi esimies hirmuisella äänellä
pöytänsä takaa, puristi kätensä nyrkkiin ja otti asennon niinkuin olisi
kaksintaisteluun koko joukon kanssa ruvennut -- että te kehtaatte,
ettette häpeä moista typeryyttä ja tyhmyyttänne, että te julkeatte
pilkaksi lyödä niin tärkeän asian kuin tämä, josta teille
uppiniskaiset, kovakorvaiset äsken puhuin. Hyi, hävetkää silmänne
maalle!

Minä olen seuran esimies, ja minä vaadin että minua totellaan, muussa
tapauksessa minä häpeän olla tällaisen seuran kanssa missään
tekemisessä. Minä siis kysyn suoraan: keskustellaanko tästä asiasta
vaiko ei? Mutta samalla vaadin, että pilkalliset puheet ja naurut
jääkööt pois!

Viimeistä sanaa lausuessaan, jymäytti esimies suuren nyrkkinsä kovalla
vauhdilla pöytään, antaen puheelleen siten vieläkin musertavamman
vaikutuksen.

Seuraukset näkyivät heti. Hiiskaustakaan ei kuulunut. Tuvassa vallitsi
rauhaisa ja tyyni tunnelma, niinkuin vallitsee ukkosilman jälkeen
luonnossa, kun hirmuinen jyrinä pilvissä on vaiennut. Se oli niinkuin
sadekuuro, joka äkkiä, aavistamatta, auringon paistaessa valutti
vetensä kuivaan maahan, antaen sille ihanan tuoksun ja vihreän, puhtaan
värin.

Naiset melkein pelkäsivät esimiehen julmaa muotoa, miehet mulkoilivat,
sytyttelivät piippunysiänsä ja syljeskelivät pitkiä sylkiä
lattiarakosiin.

Esimies huomasi puheensa vaikutuksen paljon suuremmaksi kuin mitä oli
toivonutkaan. Hän melkein katui liian ankaraa esiintymistään ja koetti
sitä jossain määrin lievittää.

-- Minä pyydän arv. jäseniä, niin miehiä kuin naisia, lausumaan
mielipiteensä asiasta -- puhui hän lempeällä äänellä.

-- Herra puheenjohtaja -- alotti muuan talonpoika -- minun
käsittääkseni ei tämä asia ollenkaan kuulu meille eikä koko
kylällekään. Naisillamme on täällä huivit, niillä ovat tulleet satoja
vuosia toimeen ja tulevat vastakin. Siinä sitä on kyllä kun saavat
huivin hankituksi, hatusta puhumattakaan. Ja muuten ne eivät meidän
naisillemme soveltuisikaan, "röökynäin" ja herrasväen kapistuksia ovat.

-- Samaa mieltä herra puheenjohtaja... samaa mieltä herra puheenjohtaja
-- huutelivat miehet ja hellittelivät "äkkivääriä" hampaistaan.

-- Herra puheenjohtaja -- huusi taas joku miehistä -- minun vaan piti
sanoa että kannatan täydellisesti Toiskan Villeä...

Esimies jo luuli yleisen mielipiteen käyvän alustustaan vastaan,
valmisteli jo puolustuspuhettaan, kun samassa naisten puolelta
pyydetään puheenvuoroa.

-- Sanna Laurila -- vastaa esimies ja kumartaa kohteliaasti.

-- Minua ihan naurattaa, kun te miehet päättelette mitä me naiset
päähämme panemme. Ettekö te kummastelisi, ettekö suuttuisi, jos me
naiset päättäisimme vaihtaa lakkinne ja hattunne myssyyn. Ihan varmaan
te nauraisitte päätöksellemme. Juuri samoin voisimme tehdä mekin, sillä
onhan meillä päähineet, niinkuin tässä joku hyväntahtoinen puhuja
mainitsi.

Mutta asiaan.

Olen erittäin kiitollinen herra puheenjohtajalle siitä, kun on ottanut
tämän asian puheeksi. Juuri tästä asiasta oli meillä kansanopistolla
paljon keskustelemista yhteisissä kokouksissamme. Opettaja ja oppilaat
kannattivat lämpimästi hatun käyttöä kansan naisella. Siellä
todistettiin moneen kertaan hatun käytännöllisempi käyttö, sen halpuus
kalliin huivin rinnalla ja ennen kaikkia sen terveellinen puoli.

Kuinka monta kertaa mukavampi on kevyt hattu lämpimänä kesänä kuin
huivi, joka hautoo ja paahtaa pään että on tukka mädäntyä. Kuinka
paljon käytännöllisempi on lakki talvella kuin paksun paksu villahuivi,
jonka läpi ei kuule eikä näe, vaan on kuin pussissa.

Mitä eräs puhuja mainitsi hattujen korkeasta hinnasta, on minun sitä
lausuntoa vähän selvitettävä.

Olen vertaillut hintoja huivien ja hattujen välillä ja tullut
huomaamaan, että paljon halvemmaksi tulevat hatut. Kauniita, sieviä
olkihattuja saadaan ostaa l markalla, vieläpä halvemmallakin. Siihen
kiinnitämme valkean tahi sinisen nauhan, ja niin on meillä mitä sievin
ja kevyin kesäpäähine. Se ei liiaksi lämmitä, ei paahda, ei paina, ilma
ei pilaa tukkaa, vaan aina raitis henki virtaa yli hiuksien.

Talveksi taas ostamme 3 markalla hyvän lakin, joka kestää useita
vuosia. Kun näitä päähineitä käytämme, emme, milloinkaan tarvitse 20
tahi 25 markan maksavia silkkejä, jotka eivät missään tapauksessa vedä
vertoja halvimmalle hatulle tahi lakille päähineenä. Halvin hattu pukee
tytön aina paremmin kuin kallein silkki tahi liina. Ja kun hattua
käytämme, tulevat hiuksetkin paremmin hoidetuksi, joten ne kauvemmin
säilyttävät nuortean värin ja notkeutensa.

Jos olisin lääkäri tahi oppinut, voisin selittää kuinka paljon
terveellisempi on hattu kuin liina. Sen vaan varmasti tiedän, että
halvemmaksi käy hatun käyttö kuin huivin, ja että se paljon paremmin
meidät pukee. Minä siis ehdottomasti puolustan hattua ja tahdon sitä
käytäntöön otettavaksi. --

Elävästi, puolittain leikin sekaisella ilmeellä sanoi Sanni
sanottavansa. Hän oli asiassaan niin varman näköinen, että näytti
siltä, kuin tinkimistä ei olisi ollut tippaakaan, ei sinne eikä tänne.
Ja juuri sentähden se kuulijoihinkin vaikutti.

Naiset näyttivät siltä, kuin olisivat tahtoneet syliinsä sulkea nuoren
puolustajansa, joka oli kaikkien puolesta sanottavan sanonut.

Muutamia puheenvuoroja vielä käytettiin, niissä mielipiteet enimmäkseen
kallistuivat esimiehen ja Laurilan Sannan puolelle.

-- Ne jotka tahtovat hattua, nostakoot kätensä! -- huusi esimies.

Käsiä nousi joka puolelta, ja näyttivät ne suurena enemmistönä olevan.

Voiton varmana hymyili esimies ja puoleksi pilkallisena lausui:

-- Ne jotka eivät sitä antaisi toisille, eivätkä sitä itse kärsi,
nostakoot kätensä!

Nousihan niitä käsiä, oikein parittain miestä kohti, mutta tappiolle
silti jäivät.

-- Minun käsittääkseni on jälkimmäinen puoli vähemmistönä -- sanoi
esimies erittäin tyytyväisenä.

-- On, on -- kuiskailivat tytöt.

Esimies jymäytti nyrkkinsä pöytään, joten asia oli päätetty.

-- Minä ehdottelen -- puhui esimies -- että valittaisiin 2 tahi 3
henkeä, jotka ostaisivat hatut sopivasta paikasta ja toimittaisivat ne
tänne.

-- Hyvä, hyvä, kannatetaan, kannatetaan.

-- Tehkää ehdotuksia! -- kehotti esimies.

-- Ehdottelen Herra esimiestä ja Sanna Laurilaa -- huusi joku.

-- Kannatetaanko ehdotusta?

-- Kannatetaan, kannatetaan!

-- Minä ehdotan kolmanneksi Anni Anttilaa.

-- Hyvä, hyvä! Kannatetaan!

-- Onko muita ehdotuksia?

Vastausta ei kuulunut, joten esimies lausui juhlallisesti:

-- Seura valitsee siis tähän toimeen Sanna Laurilan, Anni Anttilan ja
minut. Näiden toimeksi jää siis hattujen hankkiminen sopivasta paikasta
ja niitten perille toimittaminen.

-- Hyvä, hyvä!

Esimies jymäytti nyrkkinsä pöytään ja asia oli kaikin puolin valmis.

Sen jälkeen jatkettiin illanviettoa tavalliseen tapaan...

       *       *       *       *       *

Vinhaa vauhtia viskelee esimiehen ruuna kirkonkylää kohden, missä
junaan noustaan ja huristetaan kaupunkiin.

Kerran ennen on esimies ja Sanna kaupungissa käyneet, Anni ei
kertaakaan, joten paikka on jokseenkin outo heille. Hakemalla täytyy
hakea, lukea puotikylttejä ja katsella akkunoihin sullottua tavaraa jos
mielii jotain löytää. Aikaa se katseleminen tottumattomalta vie, pian
siinä pyörähtää puolituntinen yhdenkin akkunan ääressä, ja kun niitä on
kymmeniä, saattaa siinä päivä kulua ihan huomaamatta.

Onneksi on esimies niitä miehiä, jotka eivät turhuuksia töllistelemään
jääne, vaan syrjäkatseen viskaavat ja toiselle kiirehtävät. Kaikkein
pahimmassa pulassa on Anni, joka ensikertaa kaupungin ihmeitä näkee.
Viimeisenä katua astuu ja kun oikein erityistä huomaa, ei tiedä
pitäisikö seurata toisia vaiko jälelle jäädä. Pelottaa kuitenkin
oudossa paikassa yksikseen heittäytyä, joten täytyy vastahakoisesti
kiirehtiä toisten jälkiä.

Pian kuitenkin huomaa Sanna kadun toisella sivulla akkunan, joka on
täpötäyteen sullottu hattuja, hansikkaita, päivänvarjoja, kravatteja,
kauluksia, kalvosimia ja sen semmoisia pieniä tarpeita. Hienoilta
näyttävät paikat ja tavarat, niin että panee epäilyttämään tokko
ollenkaan sisälle uskaltaa.

-- Eihän pahemmin käy kuin on luotu -- tuumii esimies, tarttuu
ovenripaan ja astuu naisineen sisään.

-- Mitä pitäisi olla? -- kysyy neiti pöydän takaa.

Kulmalalaiset eivät huoli kiirettä vastaamisensa kanssa pitää,
katselevat vaan rauhallisesti ympäri puotia.

-- Hattuja tarvittaisi -- virkkaa viimein esimies ja käy lähemmä
pöytää.

-- Jahah, jahah, minkälaisia pitäisi olla?

-- No en minä niin... sanokaa te -- vastaa esimies ja heittää
silmäyksen naisiin.

-- Tuollaisia halvanpuoleisia -- selittelee Sanna.

-- Jahah, jahah -- -- --

-- Voi kun tämä olisi nätti -- puheli Anni myyjän poistuttaa ja
koetteli hienoa hattua päähänsä.

-- Ota pois Sanna liinasi ja koeta! Sanna otti ja sovitti hatun
päähänsä.

-- Voi hertti miten on kaunis voi taivas, näes kuinka mukava, voi...!
-- kuiskivat tytöt ja katselivat suureen peiliin.

Esimies oli sanan sanoa, vaan myyjä tuli samassa sisälle, suuri kimppu
erilaisia hattuja mukana.

-- Tämän hinta on 5, tuon 4 ja nuo tuossa 3 markkaa kappale. Näitä 4
markan hattuja on muuten hyvin paljon ostettu.

Naiset rupesivat ihailemaan ja ylistelemään 4 markan hattuja,
katselivat ja koettelivat juuri kuin olisivat ostaa aikoneet.

-- Ei, kyllä ne ovat meille liian kalliita -- huomautti esimies
joukkoon.

-- Mutta jos oikein monta ottaisi, eikö annettaisi halvemmalla -- kysyi
Anni.

-- Ei voi, ei voi, se on alin hinta.

-- Eikö ole halvempia kuin 3 markan -- kysyi esimies.

-- Ei ole meillä.

-- Alennatteko noista 3 markan hatuista jos niitä _oikein paljon_
ottaisimme? -- kysyi Sanni.

-- No kuinka paljon ottaisitte?

-- 50 kappaletta.

-- 50 kappaletta!... hyvänen aika, vai 50 kappaletta! Meillä ei ole
tätä lajia niin paljoa. Tuskin 20!

-- Kuinka paljon alennatte jos otamme ne kaikki?

-- Hjaa... 25 penniä kappaleelta.

-- Ei, kyllä ne ovat liian kalliita meille -- sanoi esimies
päättävästi, painoi lakin päähänsä ja astui ulos.

-- Niin kyllä, niin kyllä -- tuumivat naiset ja seurasivat jälkiä,

Perätoukuria sitä sitte astutaan pitkin katua, luetaan kylttejä ja
kurkistellaan akkunoihin. Ja kun hienoja hattupäitä tulee vastaan,
pysähtyy Anni ja katselee vielä kauvan jälkeenkin miltä se hattu oikein
näyttää.

Näin saavutaan torille.

Myyjät huutelevat, kehuvat kilvan tavaroitansa ja koettavat kukin
paraansa mukaan saada Kulmalaiset ostajikseen. Mutta esimies ei ole
kuulevinaankaan, astuu vaan jykevästi pitkin myyjäin linjaa, heitellen
silmäyksiä oikealle ja vasemmalle. Paljon, ja monellaista tavaraa siinä
sivuilla ohi vilahtelee. Naisten tekisi mieli kysellä hintojakin, mutta
eivät jouda, kun ei esimies ota pysähtyäkseen.

Kun pari kujaa on päästä päähän kuljettu, huomaa esimies
hattukauppiaan, jolla on riski kuorma tavaraa. Siinä on hattuja jos
jonkin näköisiä ja kokoisia. Siinä on miesten, naisten ja lasten
hattuja, kukin laji suuriin, korkeisiin läjiin puristettuina ja
upotettuina syviin säkkeihin, joista niitä tarpeen mukaan esille
otetaan.

Tyytyväisenä hymyilee esimies löydöstään ja paikalle päästyään alottaa
heti kaupanteon.

-- Mikä on hattujen hinta? -- kysyy esimies.

-- Ovat erihintaisia... minkälaisia pitäisi olla?

-- Naisten hattuja.

-- Ne ovat 80 penniä kappale.

Esimies neuvotteli naisten kanssa ja koetti kehua hattuja sieviksi ja
halvoiksi. Eiväthän ne oikein naisia tyydyttäneet, olivat liiaksi
jokapäiväisiä ja muutenkin sellaisia... Mutta kun esimies vakuuttamalla
vakuutti, että sievempää ja somempaa hattua ei kaipaa, siihen kun vielä
kiinnittää kauniin nauhan, niin suostuivat ne naisetkin kaupantekoon ja
tuumivat että kylläpä se siellä kotikylällä auttaa.

Esimies ryhtyi innolla kaupantekoon!

-- Paljoko alennatte jos tuosta ostan 50 kappaletta?

-- Olkoon 70 penniä.

-- Ota 60!

Kauppias mietti hetkisen, mutta suostui kauppaan ja sanoi:

-- Noo... sama se, ota pois!

Esimies luki rahat kouraan ja kauppa oli valmis.

50 hattua valittiin, puristettiin samallaiseen pinkkaan kuin olivat
olleetkin ja painettiin tyhjään säkkiin.

Nauhaa piti myös ostaa ja saatiinkin siitä ihan läheltä. 25 penniä
maksoi metri, ja niin sievää ja nättiä, vaaleansinistä kuin keväinen
taivas. 40 penniä sen oikea hinta olisi ollut, niinkuin myyjä sanoi,
mutta kun enemmän ottaa, niin aina sitä alennusta annetaan.

Nauhaa mitattiin 40 metriä.

Luottamustoimi oli siis kunnollisesti loppuun suoritettu, joten esimies
tyytyväisenä, ja hyvillä mielin saattoi naisille johtovallan antaa,
alistuen itse nöyrästi sitä tottelemaan.

       *       *       *       *       *

Kaupungista on palattu kotiin. Esimiehen talossa on hyörinää ja
pyörinää. Sanni jakelee hattuja, Anni leikkelee nauhaa 80 cm pituisiin
pätkiin, ja esimies ottaa rahoja, 80 penniä kultakin. Kiivasta
koettelemista ja sovittelemista on jokaisella hatun saaneella. Peilit
ja peilin kappaleet saavat tehdä palvelusta, kulkea kädestä käteen
suuressa tuvassa. Ja kun ne eivät ennätä kaikkia tyydyttää, otetaan
avuksi uudet läkkiastiat, täysinäiset vesiämpärit, saavit ja sen
semmoiset, joita suinkin peilinä saattaa käyttää.

Maiju sattui saamaan pienen. Hilma taas liian ison hatun, joten
vaihtokauppaakin syntyy. Ja kun siitä sitte sopivan ja mukavan saaneet
ovat, iloissaan hypellen ja laulaen kukin kotiinsa lähtevät.

       *       *       *       *       *

Seuraava pyhä oli määrätty hattujen päiväksi.

Kun silmäili silloin kyläraittia, katseli nuorten joukkoja, näytti
siltä kuin kaupungin "hienohelmaiset" kesälintuset olisivat sinne
kauvas maansydämeen lentäneet. Vaan kun tarkemmin katsoo, huomaa, että
omia lintusia ovat. Vankka vartalo, vahvat kädet, pyöreät, pulleat
ruusunpunervat posket, simasuiset huulet, ne ne osoittavat että omilla
mailla, omilla veräjillä, omilla pelloilla ja pientareilla kasvaneet
ovat. Tutusti, kodikkaasti ne siellä liikkuvat. Ovat kuin kevään ensi
västäräkkiä, kuin metsän rinteellä kasvavia vuokkoja tahi tuuhean
lehdon kainoja ja kieloja. Tuntuu siltä, niinkuin kevään ihana
tuulahdus voimakkaampana kun milloinkaan puhaltaisi yli Kulmalan kylän,
kun se kylväisi kukkia, hajuheiniä ja keväisen lehden tuoksua kilvan
auringon kultien kanssa.

Tuntuu niin kumman kevyeltä ja keväiseltä, katsellessa noita sieviin,
yksinkertaisiin hattuihin puettuja naisia. Valkeat olkihatut
taivaansinisine nauhoineen, punaset posket, ruusunpunervat, simasuiset
huulet, sinisilmät, ne ne kaikki yhdessä puhtaan, silitetyn vaatteen
kanssa muistuttavat salon kaunista kukkaa, joka ei liiaksi pyydä
loistaa, mutta jonka yksinkertaisuus, kainous ja ihana hempeys jo
kaukaa etsii kulkijan katseen. --

Myöhemmällä kokoonnuttiin nuorisoseuran talolle merkkipäivää
lopullisesti viettämään. Siellä silitetyn vaatteen tuoksu, hajuheinän
hempeä haju väreili lakea myöten. Kaikki oli niin siistiä ja somaa,
entinen raskas, painostava leima oli vaihtunut mitä kevyempään,
keväisempään ja hauskimpaan tunnelmaan. Avatuista ikkunoista pulppuili
heräävän luonnon suloinen tuoksu ja sen mukana kaikui leivon pitkä
laulu korkealta taivaalta.

Naiset alottivat laulun, miehet siihen voimakkaasti yhtyivät:

    "Olet maamme, armahin Suomenmaa,
    Ihanuuksien ihmeen maa:
    Joka niemeen, notkoon, saarelmaan
    Kodin tahtoisin nostattaa" j.n.e.

Laulun vaijettua astui esimies pöydän taa, puhui runollisia,
innostuttavia sanoja naisille ja esitti kolmenkertaisen eläköönhuudon
hatulle ja Kulmalan naisille.



X

KUN SÄHKÖVALO TULI KAUPUNKIIN


Pitkä, pimeä talvi oli jo ohi mennyt; Suomen valoisa kevät teki
tuloaan. Hauskalta tuntui kaikkien mielissä. Vanha Mattikin tunsi
itsensä niin nuoreksi ja virkeäksi pienessä asunnossaan kaupungin
laidassa.

-- Taidat jo pian saada virastasi eron, -- virkkoi Matin vaimo, Leena,
eräänä iltana, kuoriessaan perunoita lattialla.

-- Niinkö luulet?

-- Luulenpa niinkin, eipähän sinua siinä toimessa ensi talvena kaivata.

-- Eipä ole kirkossakaan vielä kuulutettu!

-- Ei olekaan, eikä se siihen tulekaan, kyllä on siellä parempiakin.

-- Parempiakin -- kaimaar minä sen tiedän. "Ei sentään saa nuolla
ennenkuin tipahtaa."

-- Mutta jos se sähkö kumminkin tänne tulee!

-- Kukapa sen tietää tuleeko niistä herrain kujeista tällä kertaa
mitään. Minä luulen että se kuivaa kokoon kuin "lasareetin suurus",
sillä luulen minäkin tässä asiassa jotain tietäväni. --

Matti tapaili lakkiaan, pisti tupakkakojeet taskuunsa, lamppuharjan
toiseen ja lähti ulos. Seinustalta otti hän pienet tikapuut olalleen ja
niin lähti lyhtyjä sytyttämään. --

Tuon tempun oli Matti jo tehnyt monet kerrat; kukapa tietää kuinka
monta kertaa, sillä kauvan oli hän sitä virkaa toimittanut. --

Kaiholta tuntui Matin mieli, väkisinkin tunkeutui hänen mieleensä tuo
niin paljon puhuttu sähkö. Olihan se jo kuulemma naapurikaupungissakin,
miksi ei se täälläkin voisi palaa. Saivathan ne herrat tänne
rautatienkin masiinoineen ja "vahtikoppeineen." Hyi!... olihan se kuin
mikäkin hirviö, kun ensimmältä sattui näkemään, ja nyt!... nyt ei ole
paljo kummempi kuin muutkaan kuormahevoset. --

Näin ajatellen oli Matti jo saapunut sille alueelle, jossa lyhdyt
olivat hänen sytytettäviä. Varovasti asetti hän tikapuut lyhtytolppaa
vasten ja nousi ylös, avasi lyhdyn oven, otti lasin lampusta ja
tarkasti sitä illan hämärässä.

-- Enpä huoli häntä paremmaksi puhdistaa, meneehän se tämän illan, ja
sitte sitä ei enää tarvitakaan -- tuumaili Matti ja sytytti lampun,
sovitti lasin, ruuvasi sydämen sopivaan korkeuteen ja painoi oven
kiinni.

Kauvempaa ei sitä kannattanut tarkastella; olihan hän niin monta kertaa
sytyttänyt tuon saman lyhdyn ja tuskin koskaan pääsi savuttamaan, tai
kitumaan jäi. --

Lyhdyt olivat pian sytytetyt, -- kauniisti ne keväthämärässä
paloivatkin. Viimeistä kertaako siinä loistivat... niin viimeistäkö!
-- sitä Matti kotiin palatessaan ajatteli.

Tiellä kohtasi hän Matsonniu Maijan, joka myös oli lyhtyjen
sytyttäjänä. Hänellä oli toinen puoli kaupungin lyhdyistä, ja Matilla
toinen.

-- Hyvää ehtoota! -- huusi Matti.

-- Jumala antakoon! -- vastasi Maija.

-- No mitäs sille Maijalle kuuluu?

-- Kiitos kysymästä! Kylläpä ne vanhan kuulumiset tietää.

-- Taitaa olla viimeinen kerta tällä retkellä.

-- Taitaa, vaan viis minä siitä, kyllä minä leipäni saan, jos ei
muualta niin vaivaishuoneelta. Mutta sanon minä sen, että jos ne herrat
kauvan saavat "ranuilla" niitten masinoittensa kanssa, niin ei tässä
tällaisilla yksinkertaisilla ja vanhoilla ole mitään ansiota eikä
suuhun pantavaa.

-- Antaa niitten nyt "kuohata" aikansa, sanon minä, että alas ne kerran
romahtavat.

-- Sanokaas muuta, piti nyt kirkkoonkin tuoda masiina huutamaan ja
hoilaamaan. Eihän siellä osaa enää laulaakaan, sekaantuu vaikka kuinka
koitti.

Siihen se keskustelu tällä kertaa päättyi, sillä Matin ja Maijan tiet
samassa erosivat toisistaan. Hyvästit heitettyään katosivat kumpikin
omille teilleen. --

Sähköstä ei suoraan puhetta tällä kertaa tahdottu ottaa, eikä olisi
siihen tilaisuuttakaan ollut; vaikka Matti kyllä tiesi, että sitä se
Maija ajatteli, vaikkei suoraan tahtonut sanoa.

Matti saapui kotiin, asetti tikapuut seinustalle, kolisti piippunsa
ovipielustaan ja astui sisään.

Leena oli jo paistanut perunat, asetteli leipäkoria pöydälle, jossa
paitsi perunoita, oli pienessä kivivadissa muutamia "pitkämatkaisia" ja
tuoppi kaljaa.

Käskyä odottamatta astui Matti pöytään illastamaan.

-- Rookasin Maijankin kotiin palatessani, -- sopersi Matti, perunoita
suun täydeltä.

-- Joko Maija tiesi mitään sähköstä? -- kysyi Leena.

-- Näkyi tuon tietävän.

-- Jaa-a, mikä sen Maija parankin eteen tulee, jos sekin ainoa ansio
häneltä pois joutuu. Eihän sitä kehräämistäkään tahdo olla, kun on
niitä kehrääjiä niin paljon.

-- Vaivaistaloon, ei siinä muu auta.

-- Vaivaistaloon!... Rukoile Jumalaa, ettei kenenkään sinne tarvitseisi
mennä.

-- Sitä se itsekin pelkäsi. --

-- Mitä tuo meinasi sähköstä?

-- Eihän siitä lähemmin tullut puhuttua, vaan näkyi se olevan kovasti
sitä vastaan.

-- Mitä se meidän vastaan sanomisemme vaikuttaa... ei mitään.

-- Kai sekin jotain vaikuttaisi -- sanoi Matti -- kourien toisella
kädellä tupakkakukkaroa taskustaan ja toisella asetellen piippua
suuhunsa.

Leena huomasi, että Matti oli saanut sähköstä tarpeensa, ja jätti
keskustelun parempiin aikoihin. Korjasi ruuan pöydältä pieneen kaappiin
ja istui rukkinsa ääreen kehräämään.

Kun Matti sai piippunsa palamaan, heittäysi hän sänkyyn pitkäkseen,
puhalteli vankkoja savuja ja viimein nukkui. --

Nukkuessaan näki Matti ihmeellisiä unia:

Keskelle toria oli rakennettu hirmuisen korkea torni, jonka huippuun
käy tie sisällä olevia portaita myöten. Siellä aivan latvassa oli
kauhean suuri lyhty, niin suuri, ettei koskaan ennen ollut semmoista
nähnyt.

Ruuvi, jolla sydäntä väännettiin, oli niin raskas ja jykevä, ettei sitä
sormin saanut luiskahtamaankaan. Kaksi miestä siinä aina oli erityisen
rataslaitoksen avulla sitä kiertämässä. Tavallista öljyä siinä ei
poltettu, vaan jotakin juoksevaa se oli, koska masiina sitä alakerrasta
pumppusi.

Häikäisevän kirkas sen valo oli... ei siihen läheltä rohjennut katsoa.
Muita lyhtyjä ei ollut, vaan kyllä se yksinäänkin riitti valaisemaan
koko kaupungin.

Mutta kyllä söikin!... Masiina raksutti alakerrassa minkä jäsenistään
irti sai. Sydäntä kului niin paljon kuin kaksi miestä kerkesi
vääntämään.

Vanha Maijakin oli saanut runsaasti työtä, kehrätessään aineita tuon
suuren lampun sydämeen.

Matti itse oli masiinan syöttäjänä alakerrassa.

-- Pökköä pesään, pökköä pesään, huusi "masinisti" ja tönäsi Mattia
kylkeen.

Samassa heräsi Matti ja näki Leenan vieressään.

-- Nouse nyt senkin köntys, luulin sinun jo viimeisiä henkäyksiä siinä
vetävän. Ähkii ja puhkii kuin mikä höyryhevonen -- huutelee Leena ja
ravistelee Mattia.

Matti on kuin puusta pudonnut ja vähän peloitettu. Koko maailma tuntuu
hänen päässään kummittelevan. -- Sähkö on mennyt Matin päähän.

Sangen hapan on hänen mielensä, julmasti on pettynyt. -- Kaikki mitä
äsken niin elävästi näki, olikin vaan sulaa unta. Omassa pienessä
huoneessaan on jälleen, jota pieni lamppu hämärästi valaisee...
Katkeran häviön tunne valtasi Matin.

-- Lähde siitä lyhtyjä sammuttamaan, kello on jo 11:sta! -- huomauttaa
Leena.

Matti ei vastannut mitään, ajatteli vaan, että kun "sähkö" tulee, niin
ei tarvitse muuta kuin sanoo: "Stop tykkänään", lyö masiinan luukun
kiinni... ja silloin on pimeys koko kaupungissa.

Leenalle ei hän tällä kertaa unestaan mitään puhunut, pani vaan lakin
päähänsä ja lähti ulos, otti tikapuut seinustalta ja meni sammuttamaan.

Matista tuntui siltä, kuin tuon "sähkön" salaisuus alkaisi hänelle
vähitellen selvitä. Olihan hänen unensa usein ennenkin toteutunut ihan
"rikusta rikkuun." Eiköhän se nytkin niin kävisi. --

Mitä enemmän Matti untaan ajatteli, sitä enemmän hän sitä itsekin alkoi
uskoa. Ja kun viimeinen lyhty oli sammutettu, tuntui kaikki peräti
yksinkertaiselta ja helppotajuiselta.

Kaihon ne uudistukset Mattiin kuitenkin jättivät. Mikään jyrkkä
edistyksen jarruttaja ei hän tosin ollutkaan, vaan liiallisuudelta ja
ylellisyydeltä ne nyt hänestä kuitenkin tuntuivat.

Kun Matti saapui kotiin, asetti hän rakkaan toverinsa, jota oli niin
monet pimeät yöt olkapäillään hellästi kantanut, nojalleen seinustalle.

Rakkaiksi olivat ne käyneet hänelle, jokaisen nappulan, jokaisen kolon
ja korkeamman syyn tunsi Matti.

-- Oliko se ystävä nyt jätettävä lahoomaan ja maatumaan? Sitä tuli
Matti väkisinkin miettineeksi.

Leena oli jo levolle mennyt ja oli juuri uneen vaipumaisillaan, kun
Matti tuli kotiin.

Kovasti teki hänen mieli paljastaa koko salaisuus vaimolleen, vaan
pelkäsi että hän löisi koko asian leikiksi, joten jätti sen
tuonnemmaksi.

Matti riisuutui ja meni levolle, eikä kauvan viipynyt ennenkuin
nukkumatti oli molemmat vaippoihinsa tuudittanut. --

Matti oli taas siinä maailmassa, jossa omin silmin sai tutkia ja
täydentää havaintojansa aijotusta sähkövalosta.

       *       *       *       *       *

Kesä oli jo loppuun kulumaisillaan, elokuun kaihoava kuu katseli öisin
autereiselta taivaalta. Syksyn läheneminen antoi hyvää kiirettä
sähkövaloa perustavillekin. Mikäli työt valmistuivat, sikäli kasvoi
kaupunkilaisten uteliaisuus siihen. Paljon siitä keskusteltiin ja
paljon kirjoitettiin. Kukaan ei sitä unohtanut ystävälle
kirjoittaessaan. --

Toisin oli Matin laita, ei hän "julkisesti" paljoa siitä puhunut.
Keväinen uni oli kauheasti pettänyt hänet, syvä häpeän tunne painoi
mieltä. Olihan tullut puhuttua uni Leenalle, ja hän oli sen puhunut
kylällä. Ja se se juuri Mattia hävetti ja harmitti.

Arkipäivinä ei Matilla ollut aikaa katsella kaupungin ihmeitä, sillä
satamassa lastaaminen ja lossaaminen vei kaiken ajan, tahtoipa viedä
pyhätkin. Ja jos aikaa sattui olemaankin, käytti Matti sen parempiin
tehtäviin.

Joskus sattui kuitenkin niin, että Leena pyhäiltasin vaati Matin
kanssaan kävelylle, ja silloin aina tuli yhtä ja toista huomaamaan
uusista yrityksistä. Leena, jolla oli tuhannen kertaa liukkaampi kieli
ja nopeampi huomaamiskyky, ei silloin jättänyt pienimpääkään asiaa,
mikä vaan sähkövaloa koski, Matilleen huomauttamatta.

Aina niistä Matti arvostelunsa antoi ja yhdessä siitä sitten
johtopäätös tehtiin.

Paljon varovaisemmaksi oli Matti sentään päätelmien tekemisessä
sähkövalon suhteen tullut kuin ennen. Itse hän sen parhaiten tiesi,
miten aikaisempien oli käynyt, kuinka ne olivat nenänsä kiveen lyöneet.

Kaikki nyt näytti käyvän toisin. -- Tuolla seisoi jyvämakasiinin
näköinen puinen rakennus, jonka seinustalta kohosi pilviä hipova pyöreä
torni. Pitkin katuvieriä oli pystytetty useita pylväitä, joita paksut
kuparilangat toisiinsa yhdistivät. -- Matti oli luulla tuon korkean
tornin samaksi, jonka jo unissaan näki. Vaan eräs koululainen selitti
sen olevan vaan sitä varten, että se imee savun, joka syntyy
höyrypannun lämmittämisestä.

-- No mikä tarkoitus noilla langoilla on? -- kysyi Matti rehelliseltä
neuvojaltaan.

-- Ne langat johtavat sen voiman, jota sanotaan sähköksi, ja joka
sitten valaisee noissa tolppien päissä.

-- Niin ja tuolta se lähtee, tuolta! -- sanoi eräs suutarin oppilas,
näyttäen sormellaan sähkötehdasta.

Niin ain', niin ain', sieltä kai -- virkkoi Matti, lopetti
tutkimuksensa ja lähti hiljalleen kotiin päin. Matkalla Leena vakuutti
etteivät ne langat, eikä paljaat tolpat valoa anna, ymmärtäähän sen nyt
jokainen, kellä vähänkin on järkeä. Ja Leena sen ymmärsi...

       *       *       *       *       *

Tuli sitten syyskuun l:n päivä, se päivä, joka Matille oli käynyt
erityiseksi merkkipäiväksi.

Sinä päivänä oli Matti aina ennen alottanut virkatehtävänsä, oli
ensimäisen kerran lyhtynsä sytyttänyt. -- Ikävältä nyt tahtoi mieli
tuntua, ilmakin oli ulkona niin raskasta ja märkää... Muistot pimeistä
syysilloista, muistot pyryisistä talviöistä, joina oli tikapuittensa
kanssa pitkin katuja kulkenut ja lyhdyt sytyttänyt... ne muistot nyt
lohduttivat Matin mieltä. Tunnollisesti oli hän aina tehtävänsä
tehnyt... kiitollinen omatunto nyt palkitsi Matin.

Ilta alkoi hämärtää, ja Matti Leenansa kanssa lähti kaupungille
kävelemään, nähdäksensä miten se "sähkö" sitte palaa.

Kadut olivat jo täynnä väkeä, toisia meni, toisia tuli, ja kaikki ilman
päämäärää.

Pojat piirittivät jokaisen pylvään, jonka nenässä jotain riippui. --
Ilta pimeni pimenemistään, tungos, tuuppiminen ja töniminen yhä yltyi;
mutta mitään valon tapaista ei vaan näkynyt.

Matti ja Leena katsoivat parhaaksi asettautua eräille korkeille puodin
portaille istumaan, saadakseen siellä olla paremmassa suojassa.
Hupaiselta tuntui Leenasta tuossa rappusilla, oli niin kummallista
katsella miten tuo ohi kulkeva, loppumaton joukko, kasvot pilviin päin
luotuina, hiljalleen ja tarkkaavaisena kulki.

-- Olisi se Matti nyt pannut vanhat lyhdyt palamaan, niin ei tässä
tarvitseisi nokkaansa kolhia, -- höpisi eräs joukosta.

Mattikin sattui tämän kuulemaan, ja hyvän vaikutuksen se näytti
tehneen. Hän ojensi selkänsä ja rykäsi, tahtoen ilmaista, "että täällä
sitä ollaan."

Kun sähkövalosta ei mitään kuulunut, alkoivat uteliaat joukot käydä
kärsimättömiksi. Pojat vihelsivät, hurrasivat ja viskelivät
pilkkalauseita mitä kauniimpia vaan löysivät. Poliiseistakaan ei ollut
vastusta, niitä kun oli niin harvoin näkösällä ja nyt ne hupenivat kuin
tuhka tuuleen tuossa suuressa joukossa.

Ihmiset alkoivat jo kotiin lähteä, sillä ei tuo tyhjä odotteleminen
mitään herkkua ollut, niskan päälle tuntui kovin käyvän.

Kotiin lähti Mattikin, tehden edellä tietä Leenalle, joka muutenkin oli
seota vastaan tuleviin. --

Kadut olivat taas tyhjät, hiljaisuutta vaan häiritsi yövartijani
raskaat askeleet. Esteettömästi sai syysyön pimeys kääriä kaupungin
mustaan vaippaansa; ei edes vanhat lyhdytkään saaneet sen tummuutta
vaalistaa. --

Seuraavana päivänä tiedettiin että sähkötehtaan masiina oli ruvennut
"ronglaamaan", ja että se "ronglasi" niin pahasti, ettei sähkövaloa
saatu sinäkään iltana, vaikka insinööri, tusina miehiä perässään,
hääräili hiki hatussa pitkin kaupunkia.

Jo ajatteli Matti, että koskahan tulevat pyytämään häntä ja Leenaa
asettamaan vanhat lyhdyt raastuvan vinniltä entisille paikoilleen.
Sillä olihan se Matsonskakin, jonka Matti oli tunnustanut viisaaksi
ihmiseksi, monta kertaa vakuuttanut: "etteivät ne paljaat tolpat
ikipäivänä valoa anna."

Ja kyllä se niin onkin, -- vahvisti Matti, "nauraisihan sitä jo
naurismaan aidatkin."

       *       *       *       *       *

Väkeä oli taas paljon kadulla, samassa humussa oli Leenakin. Matti ei
ollut viitsinyt lähteä mukaan, hän riisuutui ja meni levolle. --

Sähkötehtaassa kävi kone huimaavaa vauhtia; pyörät pyörivät niin ettei
silmä niitä eteensä ottanut. Virta suljettiin, ja sähkö kiisi
silmänräpäyksessä ympäri kaupungin.

Häikäisevän kirkas valo leimahti lampuissa; koko kaupunki oli kuin
kirkas himmeli...

-- Herra siunatkoon! Luulin ihan maailman lopun tulleen, sanoi Leena,
käyden lujasti päähänsä kiinni. Huh, kuinka se tuli äkkiä, ihan
peloittaa... Mutta oi hertti! onpa se kaunis ja kirkas kuin taivaan
tähti! --

Kauvempaa ei Leena tuota ilman Mattia voinut katsella, hän tunki läpi
taajojen joukkojen ja riensi kotiin. -- Ovessa tuli Matti, housut
kädessä, Leenaa vastaan. Ei malttanut sähkövalolta sen vertaa olla
sisällä, että olisi housut jalkaansa vetänyt. Rappusilta laskeutuessaan
hän niihin hyppäsi ja kadulla ne "suolivyöllä" kiinni köytti. Häpeäksi
tahtoi vähän käydä, kun oli niin valoisaa kaikkialla; vaan olihan
paljon muitakin, jotka yhtä alastomina kulkivat kuin hän. Makuulle
olivat jo ehtineet ja kiireessä ei paremmin tullut puettua. -- Matti
käveli kädet housun taskuissa ja ihmetteli. Ihmetteli vielä
ihmettelemästä päästyäänkin tämän maailman menoa.

-- No mutta herranen aika, valaseehan ihan kuin "Naantalin aurinko!" --
huudahti Matti, ja lisäsi heti:

-- Niin tuleeko toi sieltä tornin juurelta, toi joka noin valasee?

-- Sieltä se kimnasisti sanoi sen tulevan, -- vastasi Leena.

-- Ja noita lankoja myöten se sitten kulkee!

-- Ihme etteivät langat syty!

-- Kulkekoon mitä myöten ja tulkoon mistä tahansa, mutta sanon minä sen
että tavattomasti se valasee, innostui Matti puhumaan.

-- On sitä siinä vähän enemmän kuin sinun lyhdyissäsi.

-- Jaa!... ei niissä saanut lähestulkoonkaan noin kirkasta, ei vaikka
olisi sydämen ruuvannut korttelin korkealle.

Mutta etköhän se ole sentään vähän liikaa tuommoinen "mopiili."

-- Niin ja eiköhän se ole syntikin, miltäs luulet kuun nyt tuon
rinnalla näyttävän?

-- No sitte saat syödä sähkövaloa niinkuin entinen mies söi kuunvaloa.
--

-- Ole siinä hassuttelematta sanoi Prutiini ämmäänsä -- huomautti Matti
leikillisesti Leenalle.

-- Kun eivät vaan -- sanoi Leena, unohtaen pienen pilanteon -- liian
korkealle masiinoittansa ja mopiiliensa kanssa kranuaisi.

-- Sanos muuta!... että se rovastikin siihen luvan antoi!  -- Niin
pitihän hänen tietämän.

-- Jaa--a... taitaa olla maailman loppu tulossa, ennustukset näyttävät
toteutuvan. Ihmiset menevät viisaudessaan liian pitkälle. Viisaus
muuttuu ylpeydeksi, ylpeys hulluudeksi. --

-- Mitä se Matti siinä rohveteeraa, -- huusi eräs sivulla kävijä, --
eikö ole nyt toista kuin ennen? Näkee vaikka neulan silmään langan
pistää.

-- No kyllä se toista on kuin ennen, ei tällaisia silloin tarvittu, ja
toimeen kumminkin tultiin.

-- Tultiin!... vaan ei se kaksista ollut. Muistattehan vielä omissa
nahoissanne, miltä tuntui pyryssä ja pakkasessa tikapuut olalla marssia
tuntikausia pitkin katuja. Nyt käy kaikki silmänräpäyksessä. --

Matti huomasi itsekin vallan hyvin, että parempi se nyt oli kuin ennen;
vaan liikaa siinä sittekin oli, olisi se vähempikin riittänyt. --

Kotiinpäin siitä sitten astuttiin, sillä olihan sähkövaloa sielläkin
päin, joten sitä saattoi kotiportiltakin katsella. -- --

Sinä iltana ei tuossa pikkukaupungissa muusta puhuttu kuin sähköstä. Ja
myöhään siitä Matti ja Leenakin keskustelivat; unikaan ei sitä
keskeyttää pyytänyt...

Mutta ei tarvinnut Matin vanhaa virkaansa enää odottaa. Kirkkaasti
valaisi sähkö tästä lähtien kaupungin katuja ja varakasten asuntoja.
Ruostua saivat vanhat valon vartijat "raastuvan" vinnillä. Lahoomaan
joutui pienet tikapuut takapihalla, sillä niitä ei enää tarvittu. --
Matti, -- niiden ystävä, -- sytytteli vaan omaa lamppuansa, pientä
tupaansa valaisemaan.



XI

SAARENI


Siellä se on nevojen keskellä, keskellä aavoja maita, se minun pikku
saareni.

Kapea, mutkainen polku sinne metsän rannasta lähtee, kulkee mättäältä
mättäälle, tapailee satoja pursupensaikkoja ja viimein saareen nousee.
Siellä se haarautuu sinne, tänne, kiertää rantaa, nousee kymmenistä eri
paikoista jälleen saareen ja siellä ristiin rastiin mutkittelee.

Kokonaisen kesäisen päivän saisit siellä polkuja juosta, päätä
kuitenkaan löytämättä.

Toisiinsa ne yhtyvät, yhdyttyään haaraantuvat, mutta pian taas
uudelleen tapaavat. Ne kulettavat sinua joka puulle, joka kivelle ja
kannolle, vievät alas rantaan, sieltä takasin tuovat ja aavoja nevoja
näyttävät.

Usein minä ne polut kuljin pienessä saaressani. Joka puun, joka kiven
ne mulle näytti -- ja minä nimet niille annoin, kaikkia puhutellakseni.
--

Siellä se on minun pyhättöni, siellä kaunis kaiholani...

Niin lempeän hyvä ja hauska oli siellä aina olla, siellä ijäisyyden
rauha vallitsee...

Mieleni sinne nytkin tekisi, tahtoisin polkujasi kulkea, katsella aavaa
nevaa ja kytösavujasi hengittää.

Siellä se rinta rauhan saisi, suokukkien tuoksua juoda saisi ja sitte
sylihisi nukkuisin...

Vaan sinne en nyt pääse. Niin kauvas, kauvas sinä jäit yksiksesi
laulamaan... Useinhan sinä pikku saareni minulle lauloit, kun tuuli
nevalta nousi. Hymisit niin autuaan hymnin, koska aurinko sua
hyväili... Toisinaan taas alakuloisena ja harmaana usvassa uit, et
taivasta nähnyt, etkä aavaa nevaa. Silloin sun kylmä oli; -- märkä oli
vehreä vaippasi...

Räpytellen silloin lintu oksallesi laski ja varovasti siihen istui --
mutta lauluaan se laulaa ei voinut...

Monet päivät sinä saareni usvassa uit, et laulua kuullut, etkä itsekään
laulaa voinut. Sinun elämäsi oli silloin niin harmaata ja kylmää...

Mutta silloinkin olit sinä _minun_ pyhättöni!

Toisinaan taas, kun lauha tuuli länneltä nousi, se usvat hajotti ja
raskaat pilvet taivaaltasi poisti. Silloin se päivä taas kirkkaasti
paisti, kyyneleesi kuivasi ja elämällesi uutta intoa antoi.

Leikiten silloin lintu oksallesi lensi, ja iloisen laulunsa kauvas
kaijutti. Kukkaparvet silloin teriänsä aukoilivat ja tuoksuaan
hengittivät. Hyttyslauma tanssien lensi ja hämähäkki verkoissa riistaa
riitti... Kaikkialla väreili lämmin ilma, se leikki ja hyppi,
syleilyynsä sinutkin sulki...

Silloin oli pukusi niin kaunis... sinun huminasi lauloi ijäisyyden
rauhaa... se lauloi Kaikkivallan valtaa ja voimaa. Sinun laulusi oli
aina niin kaihon kaihoa... vienon hellää. Muinaisia aikoja se minulle
kertoi... tulevaisuutta lauloi, ja sieluuni ijäisyyden rauhaa kuiski...

Minun pikku saareni!

Kerran sinut tahtoisin vielä nähdä, ennenkuin sieluni ijäisyyden
valkamille vaeltaa. Vielä kerran tahtoisin lauluasi kuulla, aavoja
nevoja ympärilläsi katsella ja kytösavuasi hengittää. Vielä kerran
tahtoisin sylissäsi levätä, katsella sinistä taivasta ja tummia
kuusiasi. Kerran tahtoisin polkusi juosta, tervehtiä pursupensaikkoja
ja yrttiesi tuoksua juoda.

Tahtoisin silloinkin siellä olla, kun sinua usva uittaa ja pilvet
taivastasi peittää. Yhdessä sitte värjyisimme, yhdessä kärsisimme ja
yhdessä onnestamme laulaisimme...

Sieltä en sitte milloinkaan palaisi, sylissäsi viimeisen lauluni
laulaisin ja sitte pitkän, pitkän uneni nukkuisin...





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kanervaisilta kankahilta 1 - Kertomuksia ja kuvauksia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.