Title: Tavallinen juttu II - Kaksi-osainen romaani
Author: Goncharov, Ivan Aleksandrovich
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Tavallinen juttu II - Kaksi-osainen romaani" ***


TAVALLINEN JUTTU II

Kaksi-osainen romaani

Kirj.

I. GONTSHAROW

Suomensi Olga A.



Wiipurissa,
Matti Kurikka.
1889.

Wiipurin Sanomain kirjapainossa.



I.


Vuosi oli kulunut ensimmäisen osan viimeisessä luvussa kuvattujen
tapauksien perästä.

Aleksander muuttui vähitellen synkästä epätoivosta kylmään
välinpitämättömyyteen kreiville ja Nadinkalle. Hän ei täräyttänyt
enää kirouksia eikä lisännyt hammasten puremista siihen, vaan osotti
heille syvää halveksimista.

Lisaveta Aleksandrowna lohdutti häntä kaikella ystävän ja sisaren
hellyydellä. Hän antautui mieluisasti tämän herttaisen holhojan
valtaan. Kaikki semmoiset luonteet, kuin hänen oli, antautuvat
kernaasti toisen holhottavaksi. Heille on välttämätön -- lapsenpiika.

Vihdoinkin intohimo katosi hänestä, todellinen suru haihtui, mutta
hänen oli sääli erota siitä; hän jatkoi sitä väkisin, tahi paremmin
sanoen, loi itselleen taiteellisen surun, leikitteli, kiemaili sillä
ja hukutti itsensä siihen.

Häntä miellytti marttyyrin roolin näytteleminen. Hän oli
hiljainen, arvokas, salaperäinen niinkuin se ihminen, joka hänen
sanojensa mukaan on kestänyt kohtalon iskun, -- hän puhui suurista
kärsimyksistä, pyhistä, ylevistä tunteista, jotka olivat lokaan
tallatut ja survotut -- "ja kuka sen on tehnyt?" Hän lisäsi tähän:
teeskentelijä tyttö-riepu ja halveksittava roisto, tekopyhä
salonkileijona. Onko kohtalo todellakin lähettänyt minut maailmaan
sitä varten, että kaikki, mitä minussa on ollut suurta, tulisi
mitättömyyden uhriksi?

Ei mies miehelle, eikä nainen naiselle antaisi semmoista teeskentelyä
anteeksi, vaan paikalla työntäisi käymäpuilta alas. Mutta mitä eivät
nuoret ihmiset anna toiselle sukupuolelle anteeksi?

Lisaveta Aleksandrowna kuunteli kärsivällisesti hänen valitusvirsiään
ja lohdutti häntä niinkuin voi. Se ei ollut hänestä ensinkään
vastenmielistä, ehkä siitäkin syystä, että miehensä veljenpojasta
löysi hän kuitenkin sointua omaan sydämmeensä, kuuli hänen rakkauden
valituksistaan äänen hänelle itselleen tunnetuista kärsimyksistä.

Hän kuunteli ahneesti Aleksanderin sydämmen voivotuksia ja vastasi
niihin huomaamattomilla huokauksilla ja näkymättömillä kyyneleillä.
Hän löysi teeskenneltyihin ja imeliin ikävän purkauksiin lohduttavia
sanoja samaan tapaan ja suuntaan; mutta Aleksander ei tahtonut
kuullakaan.

-- Oh, älkää puhuko minulle, ma tante, sanoi hän, minä en tahdo
häväistä rakkauden pyhää nimeä, kutsumalla siten meidän väliimme
tuota...

Siinä teki hän semmoisen halveksivan irvistyksen ja oli valmis,
niinkuin Piotr Ivanitsh, kysymään: mikä hän onkaan?

Sitäpaitsi lisäsi hän suurella ylenkatseella: tytölle on anteeksi
annettava: minä olin liian paljon korkeammalla häntä ja kreiviä ja
koko tuota surkuteltavaa ja turhamaista piiriä; ei ole ihmekään että
minä jäin hänelle käsittämättömäksi. Ja näiden sanojen perästä pysyi
hänen kasvoillaan kauan ylenkatse.

-- Setä sanoo yhä, että minun pitää olla jalo Nadinkaa kohtaan,
jatkoi hän. Mistä hyvästä? Millä on tämä rakkaus kunnostuttanut
itsensä? Kaikki oli halpamaista, kaikki kohdat tavallisia. Oliko
yhtään ilmiötä, joka olisi eronnut tavallisen piirin jokapäiväisestä
loasta? Näkyikö tässä rakkaudessa vähääkään sankarimaisuutta ja
itsensäkieltämistä? Ei, hän teki melkein kaikki äitinsä mukaan!
Poikkesiko hän minun tähteni kertaakaan seuraelämän säännöistä,
velvollisuuksestaan? Ei koskaan! Ja tämä oli muka rakkautta!!! Tyttö
-- eikä osannut valaa runollisuutta tähän tunteesen.

-- Millaista rakkautta Te vaatisitte naiselta? kysyi Lisaveta
Aleksandrowna.

-- Millaista? vastasi Aleksander. Minä vaatisin ensimmäisen sijan
hänen sydämmessään. Naisen, joka rakastaa, ei pidä huomata, eikä
nähdä muita miehiä, paitsi minua, kaikkien pitää tuntua hänen
mielestään sietämättömiltä. Minä yksin olisin korkein, kauniin -- hän
ojensi itseänsä -- parhain, jaloin kaikista. Joka hetki, jota hän ei
olisi kanssani viettänyt, olisi kadotettu hetki. Minun silmistäni,
minun sanoistani täytyy hänen tavoittaa autuutta, eikä tietää mistään
muusta... Lisaveta Aleksandrowna koetti peittää hymyä. Aleksander ei
huomannut mitään.

-- Minun tähteni, jatkoi hän, ja silmät säihkyivät, täytyy hänen
uhrata kaikki: halveksittavat hyödyt, laskut, heittää itsestään äidin
ja miehen yksivaltaisen ikeen, karata, jos niin tarvitaan, maailman
ääreen, kantaa tarmolla kaikki tappiot viimeksi vielä halveksia itse
kuolemaakin -- se on rakkautta! Mutta tämä?

-- Millä Te palkitsisitte tämän rakkauden? kysyi täti.

-- Minäkö? Oh! aloitti Aleksander, kohottaen katseensa taivasta
kohti, minä pyhittäisin hänelle koko elämäni, minä makaisin hänen
jalkainsa juuressa. Korkein onneni olisi katsoa häntä silmiin. Hänen
joka sanansa olisi minun lakini. Minä runoilisin hänen kauneudestaan,
rakkaudestamme, luonnosta.

Hänen kanssaan suuni löytäisi Petrarkan kielen ja rakkaus... No enkö
minä ole näyttänyt Nadinkalle, että minä voin rakastaa?

-- Te ette siis usko tunnetta olevan, jos se ei esiinny sillä tavalla
kuin Te tahtoisitte? Suuri tunne piilee...

-- Etteköhän tahtoisi, ma tante, uskottaa minua, että semmoinen on
tunnetta, kuin sedän tunne esimerkiksi; se piilee!

Lisaveta Aleksandrowna punastui äkkiä. Hän ei voinut olla
sisällisesti suostumatta veljenpojan sanoihin että semmoinen tunne,
joka ei tule ilmi, on jotenkin epäilyttävä, että kenties että ei
olekaan, jos sitä löytyisi, niin se tunkeutuisi pinnalle; että paitsi
rakkautta itseään, on sen läheisyydessä jo jotain selittämätöntä
ihanuutta.

Siinä samassa kiiti hän ajatuksissaan läpitse koko naimisissaolo-ajan
ja vaipui syviin ajatuksiin. Veljenpojan julkinen pistopuhe kosketti
hänen sydämmensä salaisuuteen, jota hän niin syvälle piiloitti ja
saattoi hänet siihen kysymykseen: onko hän onnellinen.

Hänellä ei ollut oikeutta valittaa niitä ulkonaisia onnen välityksiä
vastaan, joita enemmistö hakee, sillä hänelle täyttyi kaikki kuin
määrätyn ohjelman mukaan. Yltäkylläisyys, vieläpä nykyajassa
komeus ja tulevassa ajassa kuolemattomuus -- kaikki pelasti hänet
jokapäiväisistä, katkerista suruista, jotka kalvaavat sydäntä ja
kuivaavat monien köyhäin raukkojen rintaa.

Hänen miehensä oli työskennellyt ja työskenteli väsymättä vieläkin.
Mutta mikä oli hänen työskentelemisensä päämääränä? Työskentelikö hän
ihmiskunnan yleisen hyödyn päämäärän tähden, täyttäen sallimuksen
säätämän määrän, tahi halpamaisten syiden tähden, saavuttaakseen
ihmisten kesken arvon ja rahan kunnian, vai sitä vastenko, ettei
lopulla kyyristäisi häntä köyhyys ja asianhaarat? Jumala sen
tietää. Suurista tarkoituksista hän ei tahtonut puhua, kutsui sitä
houralemiseksi, puhui kuivasti ja jokapäiväisesti, että pitää tehdä
työtä.

Lisaveta Aleksandrowna tuli tästä vaan siihen surulliseen
vakuutukseen, ettei hänen, eikä miehensä rakkaus häneen ollut
ainoana päämääränä hänen ponnistelemisissaan ja innossaan. Hän
oli työskennellyt jo ennen naimistaan, kun hän ei vielä tuntenut
vaimoansakaan. Rakkaudesta hän ei ollut koskaan hänelle puhunut eikä
siitä kysellyt; vaimonsa tätä asiaa koskevista kysymyksistä suoriutui
hän aina leikkipuheella, sukkeluudella tahi nukkumisella. Pian heidän
tutustumisensa jälkeen alkoi hän puhua Lisaveta Aleksandrownan kanssa
häistä, juurikuin antaen siten tietää, että rakkaus on luonnollisesti
itsessään ja ettei siitä tarvitse paljon keskustella.

Hän oli kaikkien mahtivaikutuksien vihollinen -- se oli hyvä; mutta
hän ei pitänyt todellisista sydämmen purkauksista, eikä uskonut
niiden tarpeellisuutta muissakaan. Hän olisi kuitenkin voinut yhdellä
katseella, yhdellä sanalla herättää vaimossaan syvän rakkauden
itseensä: mutta hän oli ääneti, eikä sitä tahtonut. Sekään ei
houkutellut hänen itserakkauttaan.

Tämä koetti herättää miehessään mustasukkaisuutta, ajatellen, että
silloin varmaankin rakkaus näyttäytyy... Mutta silloin ei mitään
semmoista tapahtunut. Jos miehensä huomasi vähänkin, että hänen
vaimonsa osoittaa suosiotaan jollekin nuorelle miehelle, niin hän
kiiruhtaa kutsumaan tätä luokseen, hyväilee sitä, ei voi kyllikseen
ylistää sen ansiota, eikä pelkää jättää häntä yksin vaimonsa kanssa.

Välistä Lisaveta Aleksandrowna petti itseään, arvellen, että ehkä
Piotr Ivanitsh toimii sotaopillisesti; että kenties hänen salainen
metoodinsa onkin juuri, pitää vaimoansa aina epäillyksessä ja
pidättää siten itserakkauttakin. Mutta miehensä ensimmäisestä
rakkauden lausumisesta haihtui hänen ihastuksensa.

Jos hän olisi vielä ollut törkeä, karkea, sydämmetön, itsepäinen,
yksi niistä miehistä, joita on legioonittain, joita synnittä
kernaasti voi nenästä vetää, sekä heidän itsensä että oman onnen
tähden, jotka ovat kuin sitä varten luodut, että vaimo hakisi
mieleisiänsä kodin ulkopuolelta ja rakastaisi miehensä suurinta
vastakohtaa -- sitten olisi ollut toinen asia: hän olisi menetellyt
samalla tapaa kuin suurin osa naisista tekee siinä tapauksessa.
Mutta Piotr Ivanitsh oli järjellinen ja älykäs ihminen, jommoista ei
usein kohdata. Hän oli hieno, tarkkasilmäinen, sukkela. Hän ymmärsi
kaikki sydämmen rauhattomuudet, kaikki sielun myrskyt, ymmärsi --
mutta ei enempää. Kokonainen kokoelma sydämmen asioita oli hänen
päässään, vaan ei sydämmessään. Hänen puheestaan voi päättää, että
se oli kuultua ja ulkoapäin opittua, mutta ei koskaan koetettua.
Hän puhui intohimoista sattuvasti, mutta ei myöntänyt olevan niillä
valtaa häneen itseensä, nauroi vielä niille ja piti niitä vikoina,
muodottomina poikkeuksina todellisuudesta, nimitti niitä taudin
oireiksi, joille ajan pitkään ilmestyy omat lääkkeensä.

Lisaveta Aleksandrowna huomasi hänen järkensä etevyyden muiden
ympärillä-olevien rinnalla ja kärsi siitä. "Jos hän ei olisi ollut
niin viisas, ajatteli hän, olisin minä pelastettu..." Hän noudattaa
varmoja sääntöjä -- se on selvä, ja vaatii, ettei vaimokaan,
viettäisi haaveksivaista elämää.

"Mutta, hyvä Jumala!" ajatteli Lisaveta Aleksandrowna, onko hän
tosiaankin nainut senvuoksi, että saisi emännän, että voisi antaa
nuoren miehen asunnolleen täydellisyyden ja perheellisen talon arvon,
jotta hänellä olisi enemmän merkitystä seuraelämässä? Emäntä, vaimo
-- kaikkein proosallisemmassa merkityksessä. Eikö hän käsitä kaikella
ymmärryksellään, että joka tapauksessa on naisella rakkaus?...
Perheen velvollisuudet -- siinä on hänen huolensa: mutta voiko niitä
täyttää ilman rakkautta? Hoitajattaret ja imettäjät, nekin tekevät
itselleen epäjumalan lapsesta, jota he hoitavat; saatikka sitten
vaimo, äiti! Oi jospa voisin ostaa rakkauden tuskalla, vaikkapa
saisin kantaa kaikki kärsimykset, jotka ovat eroamattomat intohimon
kanssa, kunhan vaan saisin elää täydellistä elämää ja kunpa tuntisin
oman olemiseni, enkä jähmettyisi.

Hän katsahti komeita huonekaluja ja kaikkia kalliita, mitättömiä
kapineita budoarissaan -- ja kaikki tämä mukavuus, jolla huolellinen
käsi ympäröipi rakastetun naisen, tuntui hänestä kylmältä
pilkanteolta todellisen omien rinnalla. Hän oli kahden hirmuisen
liioittelemisen todistajana -- veljen pojan ja miehensä. Toinen
hurmaantunut hulluuteen, toinen -- kylmä kovapintaisuuteen asti.

"Kuinka vähän he molemmat sekä suurin osa miehistä tuntevat
todellista rakkautta, ja kuinka minä sen ymmärrän!" ajatteli hän.
Mutta mitä siitä on hyötyä? Miksi minä ymmärrän? Oi jos...

Hän peitti silmänsä ja oli niin muutaman minuutin. Sitten aukasi
hän ne ja katsahti ympärillensä, huokasi raskaasti ja otti taaskin
tavallisen, rauhallisen muotonsa. Raukka! Ei kukaan tiennyt siitä,
eikä kukaan nähnyt sitä. Hänet olisi voinut saattaa rikokselliseksi
nuo näkymättömät, tunnustelemattomat ja nimettömät kärsimykset,
haavoitta, verettä, jotka eivät olleet peitetyt räsyillä, vaan
sametilla. Mutta sankarin itsekieltämisellä kätki hän surunsa, ja
löysi vielä kyllin voimaa lohduttaakseen toisia.

Pian Aleksander lopetti puhumisen suurista kärsimyksistä, ja
rakkaudesta jota ei ymmärretty jolle ei annettu arvoa. Hän siirtyi
enemmän tavalliseen aineesen ja valitti elämän ikävyyttä, sielun
tyhjyyttä, väsyttävää kaihoa.

Kärsimysteni jälkeen olen eloon jäänyt.

Olen lakannut rakastamasta unelmiani, sanoi hän yhä.

-- Ja nyt minua seuraa pimeyden henki. Hän on kaikkialla kanssani,
ma tante: yöllä, ystävien kanssa keskustellessani, maljan ääressä
pidoissakin, syvien mietteiden hetkinä!

Niin kului muutamia viikkoja. Olisi luullut, että vielä parin viikon
päästä narrikin olisi jo kokonaan rauhoittunut ja ehkä tullut kelpo
ihmiseksi, se on tavalliseksi jokapäiväiseksi ihmiseksi, niinkuin
kaikki muutkin ihmiset. Mutta ei! Hänen luonteensa erilaisuus tuli
joka paikassa esille.

Kerran hän tuli tädin luo vimmastuneena ja oli äkeissään koko
ihmis-suvulle. Joka sanan perästä tuli milloin pilkkaus, milloin
tuomitseminen, milloin taas kompa-runo, joilla hän tarkoitti juuri
niitä henkilöitä, joita olisi pitänyt kunnioittaa. Hän sekä Piotr
Ivanitsh saivat osansa. Ketään ei säälitty. Lisaveta Aleksandrowna
alkoi tiedustella syytä.

-- Te tahtoisitte tietää, alkoi hän hiljaan ja juhlallisesti: -- mikä
mieltäni nyt liikuttaa ja vimmastuttaa? Siis kuulkaa: Te tiedätte,
että minulla oli ystävä, jota en ole moneen vuoteen nähnyt, mutta
jolle sydämmessäni oli aina sijaa. Setäni pakoitti minua tännetuloni
alussa kirjoittamaan hänelle kummallisen kirjeen, jossa oli hänen
rakkaimmat sääntönsä ja ajatusten suunta; mutta minä repäsin sen
ja lähetin toisen. Ei ollut siis mitään syytä ystävälläni muuttua.
Tämän kirjeen jälestä loppui meidän kirjevaihtomme, ja minä kadotin
ystäväni näkyvistäni. Mitäpäs tapahtui? Kolmen päivän perästä astuin
minä pitkin Newskin katua ja näin yht'äkkiä hänet. Minä seisoin
hämmästyksissäni, väreet juoksivat pitkin ruumistani ja silmiini
nousivat kyyneleet. Minä ojensin hänelle molemmat käteni enkä voinut
ilosta lausua sanaakaan: henki tarttui kurkkuuni. Hän otti toisen
käden ja puristi sitä. Päivää Adujew! sanoi hän sellaisella äänellä
ikäänkuin vasta eilen olisimme eronneet. "Oletko kauan ollut täällä?"
Hän ihmetteli ettemme ennen olleet tavanneet toisiamme. Kysyi
sivumennen, mitä minä toimin, missä palvelen, piti velvollisuutenaan
ilmoittaa, että hänellä on erinomaisen hyvä paikka, on tyytyväinen
palvelemiseen, päällikköihin, tovereihin ja... kaikkiin ihmisiin,
ja kohtaloonsa... sanoi sitten, ettei hänellä ole aikaa, että hän
kiirehtii kutsutulle päivälliselle -- kuuletteko ma tante? -- pitkää
eron perästä kohdatessaan ystävää hän ei voinut jättää päivällistä...

-- Ehkä häntä olisivat odottaneet, huomautti täti, kohteliaisuus ei
sallinut...

-- Kohteliaisuus ja ystävyys? Ja Te, ma tante! Mitä tämä on? Sanon
Teille vielä parempaa. Hän työnsi käteeni osoitteensa ja sanoi, että
toisena päivänä illalla odottaa hän minua luokseen -- ja katosi.
Kauan katselin minä hänen jälkeensä, enkä voinut tointua. Tämä oli
lapsuuden kumppali nuoruuden ajan ystävä. Kylläpä hän oli hyvä! Mutta
sitten minä arvelin, ehkä hän jätti kaikki illaksi ja sitten pyhittää
aikansa todelliseen sydämmelliseen keskusteluun. "Olkoon menneeksi,
minä menen". Ilmestyin sinne. Hänen luonaan oli noin kymmenen henkeä
ystäviä. Hän ojensi minulle ystävällisemmin kätensä kuin eilispäivänä
-- se on tosi, mutta sen sijaan sanaakaan sanomatta pyysi hän
istumaan korttipöydän ääreen. Minä sanoin, etten lyö korttia ja
istuin yksin sohvalle, arvellen, että hän heittää kortit ja tulee
minun luokseni. "Etkö lyö korttia?" kysyi hän ihmetellen: "Mitä
sinä sitten teet?" Hyvä kysymys! Minä odotin tunnin, odotin kaksi,
hän ei vaan lähesty minua; kärsivällisyyteni loppui. Välistä hän
tarjosi minulle sikaria, välistä piippua, säälitteli, etten minä lyö
korttia, että minun on muka ikävä, koetteli huvittaa minua -- millä
luulette? -- Kääntyi alinomaa puoleeni ja kertoi joka onnistuneen ja
onnistumattoman pelinsä lopun. Minä en voinut itseäni enää pidättää,
lähestyin häntä ja kysyin, aikooko hän omistaa minulle vähääkään
aikaa tästä illasta? Sydämmeni kiehui silloin ja ääneni vapisi. Tämä
häntä taisi hiukan kummastuttaa. Hän katsoi minua kummallisesti:
"Hyvä", sanoi hän, "anna minä lopetan vaan pelin". Paikalla, kun
hän oli tämän sanonut, sieppasin minä hattuni ja tahdoin mennä,
mutta hän huomasi ja pidätti minua. "Peli on loppumaisillaan", sanoi
hän, "paikalla ruvetaan illalliselle". Vihdoin he lopettivat. Hän
istui viereeni ja haukotteli: -- siten alkoi meidän ystävällinen
keskustelumme. "Sinä tahdoit sanoa minulle jotakin?" kysyi hän. Tämä
oli sanottu semmoisella yksitoikkoisella ja tunteettomalla äänellä.
Minä en puhunut mitään, katselin vaan häntä surullisesti hymyillen.
Siitä hän sai aivankuin uutta eloa ja teki minulle kysymyksiä: "mikä
sinun on? Eikö sinulta puutu jotakin? Enkö voisi tehdä sinulle jotain
hyödyllistä palvelusta..." j.n.e. Minä pudistin päätäni ja sanoin
hänelle, etten minä tahtonut puhua palveluksesta enkä aineellisista
eduista hänen kanssaan, vaan siitä mikä on lähimpänä sydäntä:
"armaista lapsuuden päivistä, leikeistä ja itsevaltaisuuksista...
Mutta ajatelkaa, katsokaa häntä!" Hän ei antanut minun edes puhua
ajatustani loppuun. "Sinä olet aina vaan samallainen uneksija", sanoi
hän ja käänsi äkkiä puheen, aivankuin pitäen tätä arvottomana, ja
alkoi totisesti kysellä minun asioistani, tulevaisuuden toiveistani,
edistymisestä, sedästä. Minä ihmettelin miten ihmisessä voi siihen
määrään sydän kovettua. Tahdoin koetella viimeisen kerran, yhdyin
hänen kysymykseensä asioistani ja kerroin, miten minua oli kohdeltu,
"Kuulepas mitä ihmiset ovat minulle tehneet": aloitin minä. "Mitä?"
keskeytti hän pelästyneenä, "varmaan ovat varastaneet sinulta?" Hän
luuli minun puhuvan pikenteistäni; hän ei tiennyt muusta surusta
kuin setäkään: mihin määrään ihminen voi paatua! "Niin", sanoin
minä, "ihmiset ovat varastaneet minun sieluni..." Sitten aloin puhua
rakkaudestani, kärsimyksistäni, sielun tyhjyydestä... minä aloin
innostua ja ajattelin, että kertomus minun kärsimyksistäni sulattaa
jääkuoren, ettei kyyneleet vielä olleet kuivuneet hänen silmissään...
Mutta hän purskahtaa yht'äkkiä nauruun! Minä katsoin häneen ja
näin, että hänellä oli kädessä nenäliina: kertomukseni ajalla hän
piti naurua vastaan, mutta ei voinut pidättää... Minä keskeytin
kauhistuneena kertomukseni. -- Riittää, jo riittää, sanoi hän, juo
ennemmin viinaa ja aletaan syödä illallista. Palvelija! Viinaa.
Mennään, mennään, ha, ha, ha!... siellä on erittäin hyvä rost... ha,
ha, ha, rostbiff...

Hän otti minun käsivarrestani kiinni, mutta minä tempasin itseni irti
ja karkasin tuon pelätin luota... Semmoisia ovat ihmiset, ma tante!
päätti Aleksander. Sitten hän viittasi kädellään ja meni pois.

Lisaveta Aleksandrownaa säälitti Aleksanderin tulinen, mutta väärälle
tielle saatettu sydän. Hän huomasi, että toisella kasvatuksella ja
elämän katsannolla olisi hän itse onnellinen ja voisi vielä toisenkin
saattaa onnelliseksi; mutta nyt hän on oman sokeutensa uhri ja hänen
sydämmensä on perinpohjaisesti harhateillä. Hän tekee itse elämästään
koetuksen. Miten pitäisi osoittaa hänelle oikean sydämmen tie? Missä
se pelastava kompassi on? Hän tunsi sen, että ainoastaan hellä,
ystävällinen käsi voisi hoitaa tätä kukkasta.

Hän oli onnistunut jo kerran hillitä veljenpojan rauhattomia sydämmen
puuskia, mutta se oli vaan rakkauden seikassa. Silloin hän tiesi
miten loukattua sydäntä pitää kohdella. Kuten taitava diplomaatti
ainakin moitti hän vaan Nadinkaa, esitti hänen käytöksensä mitä
mustimmassa muodossa, kuvasi hänet kunnottomaksi Aleksanderin
silmissä ja ennätti vakuuttaa hänelle, ettei Nadinka ole ansainnut
hänen rakkauttansa. Sillä hän repäsi Aleksanderin sydämestä piinaavan
tuskan, asetti sen rauhallisella, vaikk'ei oikeuden pitävällä
tunteella -- halveksimisella. Piotr Ivanitsh päinvastoin koetti
puolustaa Nadinkaa, jolla hän ei ainoastaan saattanut rauhattomaksi,
vaan ärsytti Aleksanderin tuskaa ja pakoitti ajattelemaan, että häntä
arvokkaampi oli saanut etuoikeuden.

Mutta ystävyydessä oli toinen asia. Lisaveta Aleksandrowna näki, että
Aleksander oli syyllinen hänen silmissään, mutta ihmisten silmissä
oikeassa. Tulee selittää tämä Aleksanderille! Hän ei uskaltanut
ryhtyä siihen itse, vaan kääntyi miehensä puoleen, arvellen, ei
syyttäkään, että todistamalla ystävyyttä vastaan hänen työnsä ei
pahennu.

Piotr Ivanitsh! sanoi hän kerran tälle ystävällisesti: minulla olisi
eräs pyyntö sinulle?

-- Mitä nyt?

-- Arvaapas.

-- Puhu: tiedäthän, etten minä pyyntöjäsi vastusta. Varmaankin
Pietarhovin huvilasta! vielähän nyt on aikaista...

-- En! sanoi Lisaveta Aleksandrowna.

-- Mitä sitten? sanoit, että pelkäät meidän hevosiamme: tahdotko
hiljaisempaa...

-- En!

-- No, uusia huonekalujako?

Hän pudisti päätään.

-- Niinkuin tahdot, minä en arvaa, sanoi Piotr Ivanitsh: -- ota ennen
tuo arvopaperi ja käytä miten tarvitset, se on eilinen voittoni...

Hän otti taskustaan setelin.

-- Ei, älä vaivaa itseäsi, pane rahat talteen, sanoi Lisaveta
Aleksandrowna: tämä asia ei tule sinulle kopekkaakaan maksamaan.

-- Ei kelpaa rahakaan kun annetaan! sanoi Piotr Ivanitsh, pannen
piiloon setelin: se on verratonta! Mitä sinä siis tarvitset?

-- Tarvitaan ainoastaan hiukkasen hyvää tahtoa...

-- Saat niin paljon kuin vaan tahdot.

-- Näetkös: toissa päivänä kävi Aleksander minun luonani.

-- Oh, aavistan jotain pahaa! keskeytti Piotr Ivanitsh.

-- Hän oli niin synkkä, jatkoi Lisaveta Aleksandrowna -- pelkään
ettei tämä vaan saattaisi häntä tekemään jotain.

-- Mikä hänen taaskin on? Onko uudelleen petetty rakkaudessa, vai
mitä?

-- Ei, ystävyydessä.

-- Ystävyydessä! hetki hetkeltä ei vaikeampaa! Mitenkä ystävyydessä?
Sitä olisi hauska kuulla: kerro ole niin hyvä.

Lisaveta Aleksandrowna kertoi hänelle, mitä oli veljenpojalta
kuullut. Piotr Ivanitsh kohotti olkapäitään.

-- Mitä tahtoisit minun tässä tekemään? Näethän millainen hän on!

-- Näytä sinä hänelle osanottavaisuutta, kysy, millaisessa tilassa
hänen sydämmensä on...

-- Ei, kysy sinä ennemmin.

-- Puhu hänen kanssaan... kuinka se on?... hellemmin, eikä sillä
tavalla kuin sinä aina puhut... älä naura tunteille...

-- Etköhän käske itkemään...?

-- Ei, se hämmentäisi.

-- Mitä hyötyä hänellä on siitä?

-- Paljon... eikä hänelle yksin... huomautti Lisaveta Aleksandrowna
puoliääneen.

-- Mitä? kysyi Piotr Ivanitsh. Hän oli ääneti.

-- Oh, tuo Aleksander: hän istuu minulla tuossa! sanoi Piotr
Ivanitsh, osoittaen kaulaansa.

-- Millä hän on sinua niin rasittanut?

-- Kuinka, millä? Kuusi vuotta elämöin hänen kanssaan: milloin hän
itkee -- pitää lohduttaa, milloin pitää kirjoittaa äidille.

-- Tosiaankin, voi sinua raukkaa! Kuinka sinä vaan jaksat? Mikä
hirmuinen vaiva: saada kerran kuukaudessa kirje vanhukselta ja
heittää se lukematta pöydän alle tahi puhutella veljenpoikaa. Kuinkas
muuten, se houkuttelee vistipelistä. Miehet, miehet! Kun on hyvä
päivällinen, lafittia kultaisella etiketillä ja kortteja -- niin,
siinä on kaikki; silloin ei mihinkään muuhun ole tekemistä! Jos tämän
lisäksi on vielä tilaisuutta olla olevinaan ja viisastella -- niin
olette onnelliset.

-- Ehkä teidän mielestänne teeskennellä teille, huomautti Piotr
Ivanitsh. -- Jokaisella on omansa, kultaiseni. Mitäs muuta on tarvis
vielä?

-- Mitä! Entäs sydän! Siitä ei ole koskaan puhettakaan.

-- Kaikkea muuta!

-- Me olemme liian viisaita: mitä me välittäisimme tuommoisista
pikkuseikoista? Me hallitsemme ihmisten kohtaloita. Katsotaan mitä
ihmisellä on taskussa ja hännystakin napinlävessä, mutta muusta ei
välitetäkään! Tahdotaan, että kaikki olisivat samanlaisia! Löytyipä
niiden joukossa yksi tunteellinen, joka voisi rakastaa ja tehdä
itsensä rakastetuksi...

-- Kauniisti hän on saattanut itseään rakastamaan tuon... mikä hän
on? Werotshkan vai minkä? huomautti Piotr Ivanitsh.

-- Löysitpä jonkun asettaaksesi hänen rinnalleen! Se on salliman
pilkkaa. Se saattaa yhteen aivan kuin kiusalla hellän ja tunteellisen
ihmisen kylmän olennon kanssa. Aleksander parka! Hänen järkensä ei
sovi sydämmen kanssa, siksi hän on semmoisen silmissä syyllinen,
jonka järki on liiaksi karannut edelle ja joka ottaa kaikki järjen
kannalta...

-- Myönnä kuitenkin se, että se on tärkeintä; muutoin...

-- En suostu, en mitenkään suostu: se on tärkein ehkä tehtaalla,
kenties, mutta Te unohdatte, että ihmisellä on vielä tunto...

-- On viisi! sanoi Adujew, minä lu'in sitä jo aapisessa.

-- Pelkää harmia ja ikävää! kuiskasi Lisaveta Aleksandrowna.

-- No, no, älä suutu: minä teen niinkuin käsket, mutta opeta minua --
miten? sanoi Piotr Ivanitsh.

-- Anna sinä hänelle kevyt läksy...

-- Nuhteitako? No se nyt on minun tehtäväni.

-- Paikalla nuhteita! Selitä hänelle ystävällisemmin, mitä voipi
odottaa ja vaatia nykyisiltä ystäviltä; sano, ettei ystävä ole
syyllinen, niinkuin hän luulee. Minunko on sinua opettaminen? Sinä
olet niin viisas... viekastelet niin hyvin... lisäsi Lisaveta
Aleksandrowna.

Piotr Ivanitsh rypisti otsaansa viimeisen sanan johdosta.

-- Eikö Teillä vielä ollut kylliksi noita sydämmen vuodatuksia? sanoi
hän vihaisesti. Sopottelitte ja sopottelitte ettekä sittenkään ole
vielä kylliksi sopottaneet ystävyydestä ja rakkaudesta; nyt minua
sotketaan...

-- Senpä vuoksi on se viimeinen kerta, sanoi Lisaveta Aleksandrowna
-- toivon, että hän sen jälkeen tulee lohdutetuksi.

Piotr Ivanitsh pudisti epäilevästi päätään,

-- Onko hänellä rahaa? kysyi hän. Ehk'ei ole, niin hän on sen
vuoksi...

-- Aina vaan rahat mielessä! Hän olisi ollut valmis antamaan kaikki
rahat yhdestä ystävän sanasta.

-- Mahdollista kyllä; se on juuri hänen tapaistaan! Hän antoi
ilmankin kerran departementissa päällikölle rahaa sydämmen
vuodatuksista... Kas, joku soitti: eikö vaan liene hän? Mitä pitää
tehdä? Toista vielä kerran: nuhdella häntä... mitä vielä? Antaako
rahaa.

-- Mitä nuhtelemista! Ehkä sinä vielä pahennat! Minä pyysin sinun
puhumaan ystävyydestä, sydämmestä ystävällisemmin, huomaavaisemmin.

Aleksander kumarsi ääneti, söi ääneti runsaasti päivällisellä,
mutta väliaikana pyöritteli leivästä pallosia ja katseli pulloja ja
karafineja kulmiensa alta. Jälestä puolisen tarttui hän hattuunsa.

-- Mihin sinä menet? kysyi Piotr Ivanitsh. Istu meidän kanssamme.

Aleksander totteli ääneti. Piotr Ivanitsh tuumiskeli, miten asiaan
pitäisi ryhtyä hellemmin ja mukavammin ja kysyi äkkiä nopeasti puhuen:

-- Minä olen kuullut, Aleksander, että sinun ystäväsi on jotenkin
ilkeästi käyttäytynyt sinua kohtaan?

Näistä odottamattomista sanoista nytkäytti Aleksander päätään,
aivankuin häntä olisi loukattu ja loi tätiinsä katseen, joka
oli täynnä nuhdetta. Tämä ei odottanut myöskään niin jyrkkää
ryhtymistä asiaan, painoi alussa päänsä työhönsä päin ja loi myöskin
nuhteellisen katseen mieheensä, mutta tämä oli kahden tulen välissä,
ruoansulatuksen ja unen, ja senvuoksi ei huomannutkaan näiden
katseiden kimmahtamista.

Aleksander vastasi hänen kysymykseensä tuskin kuuluvalla huokauksella.

-- Tosiaan, jatkoi Piotr Ivanitsh -- mikä ilkeys! Mikä ystävä hän
on! Ei ole viiteen vuoteen tavannut ja on niin kylmennyt, että
kohdatessaan ei tukehuttanut syleilyillä, mutta kutsui luokseen
illaksi, tahtoi panna korttipöydän ääreen... syöttää... Mutta sitten
-- ilkeä ihminen huomasi ystävänsä kasvut olevan happamen näköiset
ja alkoi kysellä hänen asioitaan, asianhaarojaan, tarpeitaan -- mikä
hävytön uteliaisuus! Mutta vielä -- ilkeyden lisäksi hän uskalsi
tarjota palvelustaan... apuaan... ehkä rahaakin! eikä mitään sydämmen
vuodatuksia! Kauheata, kauheata! Näytä minulle, ole niin hyvä, tuo
kummitus, tuo hänet perjantaina tänne päivälliselle!... Miksi hän
pelaa?

-- En minä tiedä, sanoi Aleksander vihaisesti. -- Naurakaa vaan setä:
Te olette oikeassa; minä yksin olen syyllinen. Uskoa ihmisiä, hakea
myötätuntoisuutta -- kenessä? Siroittaa helmiä -- kenen edessä!
Ympärillä on halpamaisuutta, heikkomielisyyttä, turhamaisuutta, minä
olen vielä säilyttänyt nuoruuden uskon hyvyyteen, miehuullisuuteen,
pysyväisyyteen.

Piotr Ivanitsh alkoi jotenkin usein ja säännöllisesti nyykytellä
päätään.

-- Piotr Ivanitsh, sanoi Lisaveta Aleksandrowna sopottaen, vetäen
häntä hihasta, makaatko?

-- Vai makaan! sanoi Piotr Ivanitsh herättyään. Minä kuulen. Kaikki
"miehuullisuus, hyvyys", makaanko minä?

-- Älkää häiritkö setää, ma tante! huomautti Aleksander. Ei hän nuku,
jos hänelle häiriytyisi ruoan sulatus, niin Jumala ties, mitä siitä
tulisi. Ihminen on luonnollisesti maan haltia, mutta häh on vatsansa
orja.

Tätä sanoessaan aikoi hän hymyillä katkerasti, mutta hymyilikin
jotenkin happamella tavalla.

-- Sano minulle, mitä sinä oikeastaan tahdoit ystävältäsi? Jotain
uhria, vai mitä: että hän olisi kiivennyt seinälle tahi heittänyt
itsensä ulos akkunasta? Miten sinä ymmärrät ystävyyttä, mikä se on?
kysyi Piotr Ivanitsh.

-- Nyt en enää vaadi uhria -- älkää olko rauhaton. Minä kiitän
ihmisiä, olen tullut surkuteltavaan käsitykseen, niin ystävyydestä
kuin rakkaudestakin... Minä olen aina kantanut mukanani nämät
rivit, jotka tuntuivat minusta kaikkein oikeimmalta määritelmältä
näistä molemmista tunteista, niinkuin minä olen ne ymmärtänyt ja
niinkuin niiden pitää oleman, mutta nyt huomaan, että sen valhe,
ihmisten panetteleminen, tahi ett'eivät surkuteltavasta tunne niiden
sydämmiä... Ihmiset eivät ole taipuvaiset semmoisille tunteille.
Pois, ne ovat petollisia sanoja.

Hän otti taskustaan lompakon, ja lompakosta paperin, joka oli
kahdeksi kahdeksanneksi osaksi kirjoitettu.

-- Mitä se on? kysyi setä. Näytäpäs.

-- Ei maksa vaivaa! sanoi Aleksander ja repi paperin.

-- Lukekaa, lukekaa! alkoi Lisaveta Aleksandrowna pyytää.

-- Kas tällä tavalla pari uudenaikaista ranskalaista romaanin
kirjoittajaa määrittelee todellista ystävyyttä ja rakkautta, minä
suostuin heidän mielipiteisiinsä, minä ajattelin, että kohtaan
elämässäni senlaisia olentoja ja löydän heissä... mutta yhdentekevä!
Hän viittasi halveksivaisesti kädellään ja alkoi lukea: "Rakastaa
pitää, mutta ei sillä petollisella, arkamaisella ystävyydellä, joka
oleskelee meidän kullatuissa saleissamme, joka ei pysy uskollisena,
kun näkee kourallisen kultaa, joka pelkää kaksimielistä sanaa,
vaan sillä mahtavalla ystävyydellä, joka antaa veren verestä,
joka näyttää itsensä taistelussa, verenvuodatuksessa, kanunain
jyskeessä, myrskyn ulvonnassa, silloin kuin ystävät suutelevat ruudin
savustamilla huulilla, syleilevät verisillä syleilyillä... Jos
Pylades on kuolevaisesta haavoitettu, niin Orestes tarmolla ottaen
häneltä jäähyväisiä, sattuvalla miekan sivalluksella lopettaa hänen
kärsimyksensä, kauheasti vannoo kostavansa ja pitää myös valansa,
sitten pyyhkii kyyneleen ja rauhoittuu."

Piotr Ivanitsh säesti tätä koneentapaisella, hiljaisella naurullaan.

-- Kenelle Te nauratte setä? kysyi Aleksander.

-- Kirjoittajalle, jos hän tosiaan puhuu itsestään leikkiä
laskematta, mutta sitten sinulle jos todellakin ymmärsit sillä
tavalla rakkauden.

-- Onko se tosiaan ainoastaan naurettavaa? kysyi Lisaveta
Aleksandrowna.

-- On. Olen syyllinen, mutta naurettavaa ja surkuteltavaa se on.
Sitäpaitsi Aleksanderkin on samaa mieltä ja antoi luvan nauraa. Hän
tunnusti paikalla, että semmoinen ystävyys on -- valhetta ja ihmisten
panettelua. Se on jo tärkeä askel eteenpäin.

-- Se on valhetta sentähden, etteivät ihmiset voi kohota siihen
käsitykseen ystävyydestä, millaisen sen pitäisi olla...

-- Jos ihmiset eivät voi, niin varmaan ei se saa niin ollakaan...
sanoi Piotr Ivanitsh.

-- Mutta onhan ollut esimerkkejä...

-- Ne ovat poikkeuksia, mutta poikkeukset ovat melkein aina pahat.
"Verisiä syleilyjä, hirmuinen vala, miekan sivallus!..."

Hän purskahti uudestaan nauruun.

-- No luepas rakkaudesta, jatkoi hän, minulta meni unikin ohitse.

-- Jos se voi saattaa Teille tilaisuuden nauramaan -- niin olkoon
menneeksi! sanoi Aleksander ja alkoi lukea seuraavati:

    "Rakastaminen on -- ei kuulua itselleen, lopettaa elämisen itseään
    varten, mennä toiseen olentoon, koota yhteen esineesen kaikki
    inhimilliset tunteet -- toivon, pelon, surun, nautinnon;
    rakastaminen on elää loppumattomassa."

-- Piru tietää mitä! keskeytti Piotr Ivanitsh. Mikä kokoelma sanoja!

-- Ei, tuo on erittäin hyvin! Minua se miellyttää, huomautti Lisaveta
Aleksandrowna. -- Jatkakaa, Aleksander.

    "Ei tietää rajaa tunteelle, omistaa itsensä yhdelle ainoalle
    olennolle", jatkoi Aleksander lukemistansa, "elää, ajatella
    ainoastaan hänen omansa tähden, löytää kunniaa alennuksessa,
    nautinnon surussa ja surun nautinnossa, antautua kaikille
    mahdollisille vastakohdille, paitsi rakkaudelle ja kateudelle.
    Rakastaminen on elää ihanteellisessa maailmassa..."

Piotr Ivanitsh nyökäytteli päätään tätä kuullessaan.

    "Ihanteellisessa maailmassa, jatkoi Aleksander, erinomaisessa
    loistossa ja komeudessa. Tässä maailmassa tuntuu taivas
    kirkkaammalta, luonto komeammalta; pitää jakaa elämä ja aika
    kahteen osaan -- läsnäolevaan ja poissaolevaan, kahteen vuoden
    aikaan --kevääsen ja talveen; ensimmäistä vastaa kevät, toista --
    talvi, sillä vaikkapa kukat olisivat miten kauniita ja taivaan
    sini kuinka kirkas, niin poissa olleessa himmentyy toisen sekä
    toisen ihanuus; koko maailmassa nähdä ainoastaan yhden olennon ja
    omistaa siinä koko maailma... Viimeksi vielä, rakastaminen on
    suojella armaan olennon joka silmäystä, niinkuin beduini suojelee
    joka kasteen pisaraa, virvoittaakseen kuuman paahtamia huuliaan;
    hänen poissa ollessaan antaa ajatusparven päästä liikkeesen, mutta
    läsnäollessa ei voida puhua ainoatakaan sanaa, koetella voittaa
    toisensa uhrauksissa..."

-- Kyllin Jumalan tähden, kyllin! keskeytti Piotr Ivanitsh. Ei ole
minulla enemmän kärsimystä! Sinä tahdoit repiä sen: revi, revi pian.
No niin!

Piotr Ivanitsh nousi nojatuolista ja alkoi käydä edes takaisin.

-- Onko tosiaan löytynyt aikakausi, jolloin leikittä ajateltiin
niin ja tehtiin sillä tavalla? sanoi hän. Eikö tosiaan kaikki,
mitä kirjoitetaan ritareista ja paimentytöistä, ole harmillinen
keksintö heistä? Ja miten löytyy haluakin mennä koskettamaan ja
analyseeraamaan niin perin tarkasti noita ihmis-sielun surkuteltavia
kieliä, rakkautta, antaa sille tällainen merkitys...

Hän kohotti olkapäitään.

-- Miksi Te, setä kiidätte niin kauvas? sanoi Aleksander. Minä tunnen
itse itsessäni semmoisen rakkauden voiman ja ylpeilen siitä. -- Minun
onnettomuuteni on ainoastaan siinä, ett'en ole kahdenlaista olentoa,
joka olisi ansainnut tätä rakkautta ja jolla olisi lahjoitettu
samanlainen voima...

Rakkauden voima! todisti Piotr Ivanitsh. Olisi ollut samantekevä, jos
olisit sanonut heikkouden voima.

-- Ei tämä olo sinun tapaistasi, Piotr Ivanitsh, huomautti Lisaveta
Aleksandrowna, sinä et tahdo uskoa semmoisen rakkauden olemista
muissakaan...

-- Entäs sinä? Uskotko sinä todellakin? kysyi Piotr Ivanitsh
lähestyen häntä, mutta sinä lasket leikkiä! Hän on vielä lapsi, ei
tunne vielä itseään eikä muita, mutta sinun olisi hävettävä. Voisitko
tosiaan kunnioittaa miestä, jos hän rakastaisi sillä tavalla?...
Sillä tavallako rakastetaan?

Lisaveta Aleksandrowna heitti työnsä.

-- Kuinkas sitten? kysyi hän hiljaan, ottaen miestään kädestä kiinni
ja vetäen häntä luokseen.

Piotr Ivanitsh rapautti hiljaan kätensä hänen käsistään ja osoitti
salavihkaa Aleksanderia, joka seisoi ikkunan luona, selkä heihin
päin, sitten jatkoi hän käymistään pitkin huonetta.

-- Kuinka! sanoi hän. Aivan kuin et olisi kuullut, miten
rakastetaan!...

-- Rakastetaan! toisti hän ajatuksissaan ja alkoi hitaasti tehdä
työtä.

Neljännestunnin kesti äänettömyys. Piotr Ivanitsh katkasi sen
ensimmäiseksi.

-- Mitä sinä nykyään teet? kysyi hän veljenpojalta.

-- En... mitään.

-- Se ei ole paljon. Luethan toki?

-- Kyllä...

-- Mitä?

-- Krilovin runoja.

-- Hyvä kirja, mutta ethän sitä yhtä ainoastaan.

-- Nykyään sitä yhtä. Jumalani millaisia kuvia ihmisistä, mikä totuus!

-- Näytät olevan ihmisille vihoissasi. Onko rakkaus häneen... mikä
hän onkaan?... todellakin tehnyt sinut tällaiseksi?...

-- Oh! Sen tyhmyyden olen jo unhottanut. Muutama aika sitten ajoin
niiden paikkojen ohitse, joissa olin niin onnellinen ja joissa niin
paljon kärsin, ajattelin, että muistolla repisin sydämmeni palaisiksi.

-- No repäsitkö?

-- Näin huvilan, puutarhan, aidan, mutta sydämmeni ei edes hypähtänyt.

-- Kas siinä se on: sanoinhan minä. Minkätähden ovat ihmiset sinusta
niin vastenmielisiä?

-- Minkätähden! Sydämmen halpuuden Ja vähäpätöisyyden tähden...
Jumalani! Kun ajattelee, kuinka paljon ilkeyttä kasvaa siellä, mihin
luonto on kylvänyt niin oivallisia siemeniä...

-- Mitä se sinua liikuttaa? Tahdotko parantaa ihmisiä, vai mitä?

-- Mitäkö liikuttaa? Eivätkö minuunkin lennä lian räiskeet, jossa
ihmiset uivat? Te tiedätte, mitä minulle on tapahtunut -- ja kaiken
tämän perästä ei vielä muka pitäisi vihata ja halveksia ihmisiä!

-- Mitä sinulle sitten on tapahtunut?

-- Petos, rakkaudessa, niin hävytön ja kylmä unohdus ystävyydessä...
Ylipäänsä on vastenmielistä, ilkeätä, nähdä ihmisiä ja elää niiden
kanssa! Kaikki heidän ajatuksensa, sanansa, työnsä -- kaikki
perustuvat hiekalle. Tänään juoksevat yhtä päämaalia kohti,
kiirehtivät, työntävät toinen toistaan jaloista pois, tekevät
hävyyttömyyksiä, valehtelevat, alentavat itseänsä, rakentavat juonia,
mutta huomenna -- ovat eilisen jo unhottaneet ja juoksevat toisen
jälkeen. Tänään ylistävät yhtä, huomenna moittivat, tänään ovat
tulisia, helliä, huomenna kylmiä... ei; kun tarkastelee, niin elämä
on --, kauheata, vastenmielistä! Mutta ihmiset!

-- Istuessaan nojatuolissa nukkui Piotr Ivanitsh taaskin.

-- Piotr Ivanitsh! sanoi Lisaveta Aleksandrowna, ja töykkäsi häntä
hiljakseen.

-- Sinä olet alakuloinen, olet alakuloinen! Pitää tehdä työdä, sanoi
Piotr Ivanitsh, hieroen silmiään: -- sitten et toru ihmisiäkään
syyttä. Minkä puolesta tuttavasi ovat kunnottomia. Kaikki ovat kelpo
ihmisiä.

-- Kyllä! Jos ketä ottaa esimerkiksi niin kaikki ovat Krilovin
runojen luontokappaleiden kaltaisia.

-- Entäs Hosarowin esimerkiksi?

-- Kokonainen perhe luontokappaleita! keskeytti Aleksander. Eräs
sokaisee silmänne viekkaudella, hyväilee Teitä, mutta silmien
takana... olen kuullut, mitä hän on minusta puhunut. Toinen taas
itkee kanssanne solvauksen tähden, mutta huomenna itkee hän
solvaajanne kanssa; tänään nauraa hän kanssanne toiselle, mutta
huomenna saman kanssa Teille... iljettävää!

-- No entäs Luninin?

-- Hyviä ovat nuokin. Itse Lunin on kuin se aasi, jonka luota
satakieli lentää maailman toiselle äärelle. Mutta rouva, kyllä on
hyvä kettu...

-- Mitä sanot Soninista?

-- En voi mitään hyvää sanoa. Sonin antaa aina hyvän neuvon, kun
vaara on ohitse, mutta koetelkaas kääntyä hädässä hänen puoleensa...
niin hän päästää illallisetta kotia niinkuin kettu suden.
Muistatteko, miten hän liehakoitsi edessänne, kun hän haki paikkaa
Teidän kauttanne? Mutta nyt jos kuulisitte, mitä hän puhuu Teistä...

-- Eikö Wolotskowkaan miellytä sinua?

-- Mitätön, ja vielä lisäksi ilkeä luontokappale... Aleksander oikein
sylkäisi.

-- Kylläpä kuvasit! sanoi Piotr Ivanitsh.

-- Mitä minä odottaisin ihmisiltä? jatkoi Aleksander.

-- Kaikkea: ystävyyttä, rakkautta, yläupseerin arvoa ja rahaa...
Lopetapa tämä maalaus-kuvasto meillä: sano mitä eläimiä vaimoni ja
minä olemme?

Aleksander ei vastannut mitään, mutta hänen kasvoilleen ilmestyi
hienoa, tuskin näkyvää sala-ivaa. Hän myhähti. Ei tämä kasvojen ilmiö
eikä hymy luiskahtaneet Piotr Ivanitshin silmien ohi. Hän katsahti
vaimoonsa, tämä laski silmänsä alas.

-- No, entäs mikä eläin sinä itse olet? kysyi Piotr Ivanitsh.

-- En minä ole ihmisille pahaa tehnyt! sanoi Aleksander arvokkaasti:
heitä kohtaan olen täyttänyt kaikki... Minun sydämmeni on
lempiväinen; minä aukasin leveän sylen ihmisille, mutta mitä he ovat
tehneet?

-- Hän puhuu kuin hassu! huomautti Piotr Ivanitsh, kääntyen vaimonsa
puoleen.

-- Sinusta on kaikki hassua! vastasi tämä.

-- En minä ole itse vaatinut ihmisiltä, jatkoi Aleksander, suuria
urotöitä, en jalomielisyyttä, enkä itsensäkieltämistä... olen
vaatinut ainoastaan velvollisuuden tuntoa, mikä on minulle tuleva
kaiken oikeuden mukaan.

-- Sinä olet siis oikeassa. Pääsit kuivana vedestä. Mutta maltas,
minä saatan sinut raittiisen veteen... Lisaveta Aleksandrowna
huomasi, että hänen miehensä alkoi puhua ankaralla äänellä, tuli
levottomaksi.

-- Piotr Ivanitsh! kuiskasi hän. Lopeta jo...

-- En lopeta, kuunnelkoon ensin totuuden. Minä lopetan
silmänräpäyksessä. Sano, Aleksander, ole niin hyvä, kun sinä äsken
maalasit tuttaviasi, milloin roistoksi, milloin tyhmeliineiksi, eikö
silloin sydämmessäsi liikahtanut jotakin omantunnon kalvaamisen
tapaista?

-- Mistä syystä, setä?

-- Siitä syystä, että nämä eläimet monta vuotta peräkkäin ovat
ottaneet sinua ystävällisesti vastaan: olkoon niin, että niiden
ihmisten edessä, joilta he ovat jotakin kokeneet saada, ovat he
viekastelleet, tehneet juonia niinkuin sinä sanot; mutta sinulta ei
heillä ollut mitään hakemista: mikä pakoitti heitä kutsumaan sinua
luokseen ja hyväilemään? Tuo ei ole hyvä, Aleksander!... lisäsi Piotr
Ivanitsh vakaasti. Toinen olisi siitä jo, vaikka olisi tiennyt heillä
olevankin pikku syntejä, ollut ääneti.

Aleksander punastui kokonaan.

-- Minä luulin, että heidän kohteliaisuutensa tuli siitä, että
Te minua suosittelitte heille, vastasi Aleksander, mutta ilman
mahtipontisuutta, jotenkin tyynesti. -- Sitäpaitsi ne olivat
seuraelämän suhteita...

-- No hyvä; otetaan sitten ulkopuolelta seuraelämää. Olenhan minä
jo vakuuttanut sinulle, mutta en tiedä olenko saanut vakuutetuksi,
että olet ollut väärässä tuon, mikä hän nyt olikaan, Sashenkan
suhteen. Sinä olit puolitoista vuotta heidän talossaan kuin omainen:
asuskelit heillä aamusta iltaan, ja olit vielä tuon halveksittavan
tytön rakastama, niinkuin sinä häntä kutsut. Luulisipa, ettei se
halveksimista ansaitseisi...

-- Mutta miksi hän petti minut?

-- Se tahtoo sanoa rakastui toiseen? Olemmehan jo senkin selittäneet
tyydyttävästi. Luuletko sinä tosiaan, että jos hän olisi rakastanut
sinua edelleen, ettet sinä olisi lakannut häntä rakastamasta?

-- Minä? En koskaan.

-- No, sitten et sinä käsitä mitään. Mennään siis etemmäksi, ettei
sinulla ole ystäviä, vaan minä olen aina arvellut, että sinulla niitä
on kolme.

-- Kolme? huudahti Aleksander. Oli kerran yksi, mutta sekin...

-- Kolme, toisti Piotr Ivanitsh itsepäisesti. Ensimmäinen on,
aloitetaan vanhuuden puolesta, tuo yksi. Oltuaan monta vuotta
näkemättä, olisi toinen kohdatessaan kääntynyt pois sinusta, mutta
tämä kutsui sinut luokseen ja kun sinä tulit happamen näköisenä,
kyseli hän osaanotolla, oletko jonkin tarpeessa, tarjosi sinulle
palvelustaan, apuaan; olen vakuutettu, että hän olisi antanut sinulle
rahaakin -- niin! meidän aikakautenamme kompastuu tähän koetuskiveen
ei ainoastaan tunne... ei saata minut tuttavaksi hänen kanssaan:
näen, että hän on kunnon ihminen... mutta sinun mielestäsi kavala.

Aleksander seisoi pää alaspäin.

-- No mitä arvelet, kuka olisi toinen ystäväsi? kysyi Piotr Ivanitsh.

-- Kuka? sanoi Aleksander epäilyksellä. Ei kukaan...

-- Häpeämätön! keskeytti Piotr Ivanitsh. Mitä? Entäs Lisa! Etkö
punastukaan! Mutta mikä minä olen sinulle, sallitko kysyä?

-- Te... sukulainen.

-- Tärkeä arvonimi! Ei, minä luulin toki enemmän. Tuo ei
ole kiitettävää, Aleksander: tämä on semmoinen puoli, jota
koulunkirjoituskaavoissakin nimitetään inhoittavaksi ja jota ei taida
löytyä Krilowillakaan.

-- Te olette aina työntänyt minua luotanne... sanoi Aleksander
arasti, eikä nostanut silmiään.

-- Niin, silloin kuin sinä tahdoit syleillä.

-- Te olette nauranut minulle, minun tunteelleni...

-- Mutta mitä varten, miksi? kysyi Piotr Ivanitsh.

-- Te seurasitte minua askel askeleelta.

-- Ähä! Lopetitko puheesi! Vai seurasin! Ota itsellesi semmoisien
kasvattaja! Mistä hyvästä minä olen kammonnut? Voisin vielä lisätä
yhtä ja toista, mutta se olisi halpamaisen pilkkauksen kaltaista...

-- Setä... sanoi Aleksander, lähestyen häntä ja ojentaen molemmat
kätensä.

-- Mene paikallesi: minä en ole vielä lopettanut! sanoi Piotr
Ivanitsh kylmästi. -- Kolmannen ja parhaan ystäväsi toivon itsesi
nimittävän.

Aleksander katsoi taaskin, häneen ja näytti kun hän olisi kysynyt:
"missä hän sitten on?" Piotr Ivanitsh osoitti vaimoansa.

-- Tuossa hän on.

-- Piotr Ivanitsh, keskeytti Lisaveta Aleksandrowna: älä ole
olevinasi, Jumalan tähden heitä jo...

-- En, älä häiritse.

-- Kyllä minä osaan arvon antaa tädin ystävyydelle... mutisi
Aleksander epäselvästi.

-- Ei, etpä osaakaan: jos osaisit, niin et olisi silmilläsi hakenut
ystävää katosta, vaan olisit osoittanut häntä. Jos tuntisit häntä
kohtaan ystävyyttä, niin pelkästä hänen arvonsa kunnioittamisesta
et halveksisi ihmisiä. Hän yksin palkitseisi silmissäsi muiden
vaillinaisuudet. Kuka kuivasi kyyneleitäsi ja nyyhki kanssasi? Kuka
otti kaikkiin sinun hullutuksiisi osaa ja millaista osaa? Ainoastaan
äiti olisi ehkä niin palavasti ottanut kaikki sydämmelleen, eikä
sekään olisi aivan samalla tavalla taitanut tehdä. Jos sinulla olisi
inhimillisiä tunteita, et olisi taanoin hymyillyt ivallisesti, olisit
nähnyt, ettei tässä ole kettua, eikä sutta, vaan nainen, joka sinua
rakastaa, kuin oma sisar.

-- Ah, ma tante! sanoi Aleksander, hajamielisenä ja kokonaan
kukistettuna tällä soimauksella, luuletteko tosiaankin, etten
minä pidä Teitä arvossa ja loistavana poikkeuksena ihmislaumasta?
Jumalani, Jumalani! Minä vannon...

-- Uskon, uskon, Aleksander! vastasi tämä. Älkää kuunnelko Piotr
Ivanitshia: hän tekee kärpäsestä elehvantin! Kun vaan on tilaisuutta,
niin hän on olevinansa. Lopeta jo Herran nimessä, Piotr Ivanitsh.

-- Paikalla lopetan, paikalla -- vielä on viimeinen sana sanottavana.
Sinä sanoit, että täytät kaikki, mitä velvollisuutesi niitä kohtaan
vaatisi.

Aleksander ei vastannut enää sanaakaan eikä nostanut silmiään.

-- No sano, rakastatko äitiäsi. Aleksander sai yht'äkkiä eloa.

-- Mikä kysymys? sanoi hän. Ketä minä tämän jälkeen rakastaisin? Minä
häntä jumaloin, antaisin henkeni hänen edestänsä...

-- Hyvä! Varmaankin sinä sen tiedät, että hän elää, hengittää
ainoastaan sinun tähtesi, että jok'ainoa sinun ilosi ja surusi on
hänen ilonsa ja surunsa. Nyt hän ei laske aikaa kuukausittain,
viikottain, tietoja sinusta ja sinulta... Sanopas milloinka hänelle
kirjoitit?

Aleksander säpsähti.

-- Kolme... viikkoa takaperin, mutisi hän.

-- Ei! Neljä kuukautta! Miksi annat nimittää semmoista käytöstä? No
mikä eläin sinä olet? Varmaan et nimitä sen vuoksi, ettei Krilowilla
ole semmoista.

-- Mitä sitten? kysyi Aleksander peljästyen.

-- Sitä sitten, että mummo on surusta sairas.

-- Onko se mahdollista, Hyvä Jumala!

-- Ei se ole totta, se ei ole totta! sanoi Lisaveta Aleksandrowna ja
juoksi heti paikalla piirongin luo, ottaen sieltä kirjeen, jonka hän
ojensi Aleksanderille. -- Ei hän ole sairas, mutta ikävöi kovin.

-- Sinä pilaat hänet Liisa, sanoi Piotr Ivanitsh.

-- Sinä taas olet liian ankara. Aleksanderin asianhaarat ovat olleet
sitä laatua, että ovat ajaksi houkutelleet häntä.

-- Tyttörievun tähden unhottamaan äitinsä -- mainiot asianhaarat!

-- Ole tuossa jo, Jumalan nimessä! sanoi vaimo vakaasti ja osoitti
veljenpoikaa.

Luettuaan äidin kirjeen, peitti Aleksander sillä kasvonsa.

-- Älkää häiritkö setää, ma tante; antaa hänen jyristä soimauksilla;
minä olen ansainnut pahempaakin: minä olen hylkiö! sanoi hän
epätoivoisena väännellen kasvojaan.

-- No rauhoitu Aleksander, sanoi Piotr Ivanitsh, sellaisia hylkiöitä
löytyy paljon. Antausit hulluuksiin ja unhotit ajaksi äitisi -- se
on luonnollista; rakkaus äitiin on -- rauhallinen tunne. Maailmassa
on hänellä yksi vaan -- sinä: luonnollisesti on hänen oleminenkin
pahoillaan. Rangaista sinua ei ole vielä syytä, sanon ainoastaan
lempikirjailijasi sanoilla:

    "Miks' rupeat, kuoma, lukemaan,
    Kun sulle parast' onpi vaan olla vanhoillaan?"

ja olla anteeksi antavaisempi toisten vioille. Tämä on senlainen
sääntö, jota ilman ei käy itsensä eikä muiden eläminen. Siinä on
kaikki. No, nyt minä menen nukkumaan.

-- Setä! oletteko vihainen; sanoi Aleksander syvästi katuvaisella
äänellä.

-- Mistä sinä semmoisia luulet? Mitä varten rupeisin vertani
tärvelemään? En ole ajatellutkaan olla vihainen. Minä tahdoin
ainoastaan näytellä karhun osaa runossa: marakatti ja kuvastin. Mitä,
enkö taitavasti näytellyt? Liisa mitä?

Hän tahtoi sivumennen suudella vaimoaan, mutta tämä kääntyi pois.

-- Luullakseni olen pilkusta pilkkuun täyttänyt käskysi, lisäsi Piotr
Ivanitsh. Mitä sinä?... Niin tosiaan: unhotin yhden asian... Missä
tilassa on sydämmesi, Aleksander? kysyi hän.

Aleksander oli ääneti.

-- Etkö tarvitse rahaa? kysyi Piotr Ivanitsh taaskin.

-- En, setä...

-- Ei hän pyydä koskaan! sanoi Piotr Ivanitsh, pannessaan ovea kiinni.

-- Mitähän setä ajattelee minusta? kysyi Aleksander oltuansa hetken
ääneti,

-- Samaa mitä ennenkin, vastasi Lisaveta Aleksandrowna. Luuletteko,
että hän puhuu tätä kaikkea Teille sydämmestään, oikein sielustaan.

-- Kuinkas muuten?

-- Vielä mitä! Ei! Uskokaa, että hän tahtoi olla olevinaan. Näettekö,
kuinka hän teki tämän metodin tapaisesti? Levitti järjestyksessä
syytökset Teitä kohtaan: ensiksi heikommat ja sitten voimakkaammat;
tiedusteli ensin syyn miksi niin ankarasti arvostelitte ihmisiä...
mutta sitten jo... kaikessa on metodi! Luulen, että hän on jo nyt
unhoittanut.

-- Miten paljon järkeä! Mikä elämän, ihmisten tunteminen, mikä
itsensä hillitseminen!

-- Niin paljon järkeä ja liian paljon taitoa osata itseään hillitä,
sanoi ajatuksissaan Lisaveta Aleksandrowna.

-- Mutta Te, ma tante, Te varmaan ette enää kunnioita minua? Mutta
uskokaa, semmoiset mullistukset, kuin minulla on ollut, voivat
houkutella...

-- Jumalani! Äiti raukkani!

Lisaveta Aleksandrowna ojensi hänelle kätensä.

-- Aleksander, minä en lakkaa kunnioittamasta Teidän sydäntänne,
sanoi hän. -- Tunne viettelee Teitä tekemään virheitä, siksi minä
annan aina Teille anteeksi.

-- Ah, ma tante! Te olette nais-ihanne!

-- Olen pelkkä nainen vaan.

Sedän torat vaikuttivat kovasti Aleksanderiin. Hän vaipui tässä
tätinsä kanssa istuessaan kiusallisiin aatoksiin. Näytti siltä,
kuin se rauhallisuus, jonka Lisaveta Aleksandrowna niin suurella
vaivalla ja niin taitavasti sijoitti hänen sydämmeensä, saisi hänet
yht'äkkiä asettumaan. Turhaan odotti hän jonkinlaista pahan tuulen
puuskaa, itse koki hän tuoda esille pistäväisyyttä ja hartautta Piotr
Ivanitshin nuotin mukaan; Aleksander oli sekä kuuro että mykkä.
Tuntui kuin hän olisi saanut ylitsensä saavillisen kylmää vettä.

-- Mikä Teidän on? Miksi Te olette tuommoinen, kyseli täti.

-- Ilman vaan, ma tante, sydän tuntuu raskaalta: Setä antoi minun
ymmärtää itseään! hän selitti minulle oivallisesti!

Älkää kuunnelko häntä: hän puhuu välistä valhettakin.

-- Ei, älkää lohduttakokaan minua. Nyt olen omasta mielestänikin
iljettävä. Ihmisiä voi mennä pakoon, mutta niihin voi paeta omaa
itseään? Kaikki on arvotonta: kaikki nämät hyvyydet, koko elämän
tyhjyys, ihmiset, minä itse...

-- Ah, tuo Piotr Ivanitsh! lausui Lisaveta Aleksandrowna syvästi
huoaten, -- hän saattaa vaikka kenelle ikävyyksiä!

-- Yksi ainoa lohdutus minulla on jäljellä. En ole ketään pettänyt,
en ole ollut petollinen rakkaudessa, enkä ystävyydessä...

-- Teille eivät ole osanneet antaa oikeata arvoanne, sanoi täti,
mutta uskokaa, löytyy vielä sydän, joka osaa antaa Teille arvonne;
minä takaan sen Teille. Te olette vielä niin nuori, unhoittakaa
kaikki tämä, ryhtykää työhön: Teillä on luonnon lahjoja:
kirjoittakaa... Kirjoitatteko nykyään mitään?

-- En.

-- Kirjottakaapas.

-- Minä pelkään, ma tante...

-- Älkää kuunnelko Piotr Ivanitshia, puhelkaa hänen kanssaan
politiikista, maanviljelyksestä, mistä vaan tahdotte, mutta älkää
vaan runollisuudesta. Hän ei sano Teille koskaan siitä totuutta.
Yleisö antaa Teille kyllä arvon -- saattepas nähdä... Alatteko
kirjoittaa?

-- Kyllä.

-- Aloitatteko pian?

-- Niin pian kuin voin. Nyt on ainoastaan enää turvaa...

Maattuaan kylliksi, tuli Piotr Ivanitsh heidän luokseen täydellisesti
pukeutuneena ja hattu kädessä. Hän neuvoi Aleksanderia myöskin
ryhtymään työhön virastossa ja samoin lehden maanviljelys-osastossa.

-- Minä tahdon koettaa parastani, vastasi Aleksander, mutta minä
lupaan tädille...

Lisaveta Aleksandrowna antoi hänelle merkin vaitiolemiseen, mutta
Piotr Ivanitsh huomasikin sen. -- Mitä, mitä olet luvannut? kysyi hän.

-- Tuoda minulle uusia nuotteja, vastasi täti.

-- Ei, se ei ole totta, mitä Aleksander?

-- Kirjoittaa novellin tahi jotakin...

-- Etkö ole vielä luopunut kaunokirjallisuudelta? kysyi Piotr
Ivanitsh, nyppien vaatteistaan pölyä pois. Sinä, Liisa, panet hänet
turhaan pyörälle!

-- Minulla ei ole oikeutta luopua siitä, huomautti Aleksander.

-- Kuka sinua pakoittaa?

-- Miksi minä vapaehtoisesti ja kiittämättömästi hylkäisin arvokkaan
kutsumuksen, johon olen määrätty. Yksi ainoa kirkas toivo on jäljellä
elämässäni, ja minä menetän senkin. Jos minä kadotan sen, mitä
korkeammalta on minuun pantu, silloin kadotan itsenikin...

-- Mitä sinuun sitten on pantu, selitä minulle, ole niin hyvä?

-- Setä, en minä voi sitä itse selittää. Ovatko hiukset Teidän
päässänne nousseet koskaan muun kuin kamman vaikutuksesta?

-- Ei! vastasi Piotr Ivanitsh.

-- No, näettekö. Ovatko intohimot riehuneet Teissä, onko mielikuvitus
kiehunut ja luonut Teille ihania haamuja, jotka tahtovat miehistyä?
Onko sydämmenne erilailla sykkinyt?

-- Outoa, outoa! No mitä sitten! kysyi Piotr Ivanitsh.

-- Sitä, että kenelle niin ei ole tapahtunut, sille ei voi selittää,
minkä vuoksi tekee mieli kirjoittaa, kun kerran joku rauhaton
henki käskee... yöllä ja päivällä, unessa ja valveilla: kirjoita,
kirjoita... -- Mutta ethän sinä osaa kirjoittaa.

-- Ole tuossa jo, Piotr Ivanitsh. Kun itse et taida, niin minkätähden
hämmennät muita? sanoi Lisaveta Aleksandrowna.

-- Suokaa anteeksi, setä, jos huomautan, ettette ole tuomari tässä
asiassa.

-- Kuka on tuomari? hänkö?

Piotr Ivanitsh osoitti vaimoaan.

-- Hän sanoo -- leikillä ja sinä uskot, lisäsi hän.

-- Neuvottehan itsekin tänne tultuani minua kirjottamaan, koettamaan
itseäni...

-- No mitä siitä? Sinä koetit, -- ei tullut mitään. Olisit silloin
jättänyt.

-- Ettekö todellakaan koskaan ole tavannut minulla järjellistä
ajatusta, ettekö onnistunutta runoa?

-- Kuinkas en olisi löytänyt? olen kyllä. Et sinä ole tyhmä,
kuinkas sitten ei järjellisen miehen muutaman puudan painavissa
kirjoituksissa löytyisi onnistunutta ajatusta? Eihän siinä olekaan
mitään lahjoja, vaan järkeä.

-- Ah! sanoi Lisaveta Aleksandrowna, kääntyen harmissaan tuolilla.

-- Sydämmen lyöntiä, värähdyksiä, lemmen hurmausta ja muuta semmoista
--kenelle ei sitä tapahdu?

-- Luulen sinulle ensimmäiseksi? huomautti Lisaveta.

-- Kas niin! Mutta muistatko, kun minä ennen ylistin...

-- Mitä? En muista...

-- Kaikki kokevat näitä asioita, jatkoi Piotr Ivanitsh, kääntyen
veljensä pojan puoleen, ken kehen ei liikutuksella koskisi,
hiljaisuus tahi yön pimennys siellä, vai mitä, salot, puutarhat,
lammet, meri? Jos sitä tuntisivat ainoastaan maalarit, niin ei kukaan
heitä ymmärtäisi. Mutta kuvata kaikki nuo tunteet omissa teoksissaan
-- se on eri asia: siihen tarvitaan lahjoja, mutta sinulla ei niitä
luullakseni ole. Niitä ei voi peittää; ne välähtelisivät joka
rivissä, joka siveltimen vedossa...

-- Piotr Ivanitsh! Sinun on aika lähteä, sanoi Lisaveta Aleksandrowna.

-- Paikalla.

-- Tahdot saada mainetta? jatkoi hän. Sinä voit kyllä saada mainetta.
Sanomalehden toimittaja kiittää sinua, sanoo että pätkät maatalouden
hoidosta ovat oivallisesti tehdyt, niissä on ajatusta -- kaikki
osoittaa, sanoo hän, sivistynyttä tekijää eikä käsityöläistä. Minä
oikein iloitsin. Niin! ajattelin, Adujewilla on kaikilla järkeä
päässä! huomaatkos: minullakin on itserakkautta! Sinä voit saada
mainetta palveluksessakin ja saada kirjailijan maineen...

-- Kaunis maine, luonnan kirjailija.

-- Jokaisella on oma tehtävänsä: toisen on sallittu majailla taivaan
avaruuksissa, mutta toisen kaivaa lantaa ja sieltä löytää aarteita.
Minä en käsitä, miksi halveksitaan kunniallista kutsumusta? Silläkin
on oma runollisuutensa. Sinä voisit palvella, saisit työlläsi rahoja,
naisit sitten edullisesti, niinkuin suurin osa... En ymmärrä mitä
muuta olisi tarvis? Velvollisuus on täytetty, elämä on kulunut
kunnialla, ahkeruudessa -- kas siinä on onni, minun käsitykseni
mukaan ainakin. Minä olen kaupungin-neuvos arvoltani, tehtailija
työni mukaan; mutta tarjoapas minulle sijaan ensimmäisen runoilijan
arvoa, enpä totta Jumal' avita ottaisikaan!

-- Kuule, Piotr Ivanitsh, sinä myöhästyt todellakin! keskeytti
Lisaveta Aleksandrowna. Kello on kohta kymmenen.

-- Tosiaankin on jo aika mennä. No, näkemään asti! Kuvittelevat
itsestään Jumala ties mitä, mutisi Piotr Ivanitsh mennessään: -- ja
sitten...



II.


Palattuaan sedän luota kotiinsa, istui Aleksander nojatuoliin ja
vaipui ajatuksiinsa. Hän muisteli koko keskustelua sedän ja tädin
kanssa ja vaati itseltään ankaraa tiliä.

Kuinka hän, hänen ijällään uskalsi ruveta kärsimättömäksi ihmisiä
kohtaan ja halveksia heitä, tarkastaa, tuomita niiden mitättömyyttä,
turhamaisuutta, heikkoutta, tarkastamaan kaikkia ja jok'ainoan
tuttavansa, mutta unhottaa tarkastaa itseään! Mikä sokeus! Setä antoi
hänelle läksyn, niinkuin koulupojalle, tarkasti hänet säie säikeeltä,
vieläpä naisen kuullen; miksi hän ei voinut itse katsahtaa itseänsä.
Kuinkahan setä kohosikaan tänä iltana vaimonsa silmissä! Se nyt
kenties ei ole vielä mitään, niin oikeastaan pitää ollakin; mutta hän
kohoaa minun kustannuksellani. Setä on vastustamatta ylempänä häntä
jokapaikassa ja kaikessa.

Missä, ajatteli hän, on tämän perästä nuoruuden, vihannuuden
etuoikeus, järjen ja tunteiden tulisuus, kun ihminen niin vähäisellä
kokemuksella, mutta vanhettuneella sydämmellä varustettuna,
tarmotonna, menettää sitä joka askeleella, noin vaan sivumennen,
välinpitämättömästi? Milloin taistelu tulee tasaiseksi, ja
milloin viimein ylipaino tulee sen puolelle? Sen puolella on
kumminkin lahjoja, runsaasti sielun voimia... mutta setä esiintyy
jättiläisenä häneen verraten. Millä varmuudella hän väittää, voittaa
vastaansanojat, pääsee päämääränsä perille, leikillä, haukotellen,
pilkaten tunnetta, todellisia rakkauden ja sydämmen vuodatuksia,
sanalla sanoen kaikkea, mitä vanhemmat ihmiset ovat tottuneet
kadehtimaan nuorilta.

Selvittäen kaikkea tätä muistissaan, punastui Aleksander häpeästä.
Hän oli luvannut itselleen pitää itseään ankarasti silmällä ja
ensimmäisessä tilaisuudessa nolata setä täydellisesti: näyttää
toteen hänelle, ettei mikään kokemus voi vastata sitä, mikä on
korkeammalta kotoisin ja että saarnatkoon vaan Piotr Ivanitsh, ei
tästä hetkestä yhdenkään pidä hänen kylmistä, säännönmukaisista
ennustuksistaan tapahtuman. Aleksander löytää kyllä itse tiensä eikä
astukaan pelokkailla, vaan pontevilla ja tasaisilla askeleilla.
Hän ei ole enää sama, mikä hän oli kolme vuotta takaperin. Hän on
tunkeunut katseellaan sydämmen salaisuuksiin, hän on läpikatsonut
intohimojen leikit, on päässyt elämän salaisuuksien perille,
tietysti ei kärsimyksettä, vaan siten, että on kaikeksi ijäkseen
kovettanut itsensä. Tulevaisuus on hänelle selvä, hän on herännyt,
saanut siivet -- hän ei ole enää lapsi vaan mies -- siis rohkeasti
vaan eteenpäin! Setä saa nähdä ja näytellä hänen edessään kokeneen
mestarin, surkuteltavan koulupojan osaa; hän osaa ihmeeksi käsittää,
että löytyy toisenlainen elämä, toisia arvonimiä, toinen onni, paitsi
kurjamaista edistystä, jonka setä on itselleen valinnut ja jota hän
pakoittaa hänellekin, kenties kateudesta. Vielä, vielä yksi ylevä
ponnistus -- ja taistelu on päättynyt!

Aleksander elpyi. Hän alkoi taas luoda erilaista maailmaa, hiukan
viisaampaa edellistä. Täti piti yllä hänessä sitä mielen tilaa
ja salaa, silloinkuin Piotr Ivanitsh makasi, meni tehtaalle tahi
englantilaiseen klupiin.

Hän kyseli Aleksanderin toimia. Mutta kylläpä se olikin
Aleksanderille mieleen. Hän kertoili tädille kirjoituksiensa aiheita
ja välistä neuvon muodossa vaati korvausta.

Usein kinasi täti hänen kanssaan, mutta vielä useammin antoi myöden.

Aleksander kiintyi toimeensa niinkuin kiinnytään viimeiseen toivoon.
"Eihän tämän jälkeen", puhui hän tädille, "ole enää mitään: tuolla
on paljas aro, ei siellä ole vettä, ei ruohoa, pimeys ja erämaa
kaikkialla: -- mitä silloin on enää elämästä? Mene vaikka hautaan."
Hän teki väsymättä työtä.

Välistä tulee sammunut lempi mieleen, silloin joutuu hän
mielenliikutukseen -- ja tarttuu kynään: kirjoittaa mieltä
liikuttavan surulaulun. Kun taasen sappi kiehuu sydämmessä ja
kohoittaa sen pohjasta äskettäin vielä siellä raivanneen vihan ja
halveksimisen ihmisiä kohtaan -- niin saa nähdä -- että syntyy
muutamia voimallisimpia runoja. Siihen pyrki hän, mietiskeli ja
kirjoitti novelleja. Hän tuhlasi paljon mietiskelemistä, tunnetta,
aineellista vaivaa ja lähes puolen vuotta aikaa. No niin, vihdoinkin
on novelli valmis, läpikatsottu ja kirjoitettu puhtaaksi. Täti on
ihastuksissaan.

Tämän novellin tapahtumat eivät olleet nyt Amerikassa, vaan
jossain Tambowin kylässä. Toimivat henkilöt olivat tavallisia
ihmisiä: pärjääjiä, valehtelijoita ja kaikenlaatuisia hylkiöitä --
hännystakissa, ja hatuissa. Kaikki oli johdonmukaista ja paikallaan.

-- Arvelen, ma tante, että sopii näyttää tämä sedälle?

-- Niin, niin tietysti, vastasi tämä, mutta kuitenkin... eikö
olisi parasta antaa painattaa hänen tietämättään? Hän on aina
vastaan: sanoo taas jotain... Tiedättehän, että tämä tuntuu hänestä
lapsekkaalta.

-- Ei, parempi on näyttää! vastasi Aleksander. -- Teidän arvostelunne
jälkeen ja oman tietoni mukaan, en pelkää ketään, antaa hänen vaan
nähdä...

Siis näytettiin. Nähtyään vihkon, synkistyi Piotr Ivanitsh hiukan ja
pudisti päätään.

-- Mitä, oletteko yhdessä kyhänneet? kysyi hän. On jotensakin
pitkältä. Niin tiheästi vielä kirjoitettua: ettäs viitsit kirjoittaa!

-- Äläpäs pudistele päätäsi, vastasi vaimo, kuuntele ensin.

-- Lukekaa meille, Aleksander.

-- Mutta sinun pitää kuunnella tarkasti, elä nuku ja sano meille
sitten arvostelusi. Vaillinaisuuksia löytää kyllä jokapaikasta, jos
niitä tahtoo etsiä. Sinun pitää olla vaatimattomampi.

-- Ei! Minkätähden? Olkoon ainoastaan puolueton, lisäsi Aleksander.

-- Eihän tässä muu auttane, kuuntele, sanoi Piotr Ivanitsh huoaten:
-- mutta sillä välipuheella, että ensinkin ei saa lukea oitis
päivällisen jälkeen, muutoin en voi taata, etten nukkuisi. Älä
ota sitä itseesi Aleksander; jos vaikka mitä luettaisi jälestä
puolen päivän, niin minua painaa aina uni; toiseksi, jos siellä on
mitä arvokasta, niin minä sanon mielipiteeni, jos ei ole -- olen
ainoastaan vaiti, tehkää Te sitten niinkuin itse tahdotte.

Alettiin lukea. Piotr Ivanitsh ei nukahtanut kertaakaan, kuunteli,
luomatta silmiään pois Aleksanderista, ani harvoin räpsytti silmiään,
pari kertaa nyökäytti hyväksyen päätään.

-- Näetkös! sanoi vaimo puoliääneen. Johan minä sinulle sanoin.

Hän nyökäytti päätään vaimolleenkin. Luettiin pari kertaa peräkkäin.
Ensimmäisenä iltana lukemisen perästä kertoi Piotr Ivanitsh, vaimonsa
kummastukseksi, kaikki mitä edelläpäin tulee.

-- Mistä sinä sen tiedät? kysyi hän.

-- Vaikeako sitä on arvata! Ajatus ei ole uusi -- tuhat kertaa on
siitä kerrottu. Pitemmältä ei maksaisi lukeakaan, mutta katsotaan
kuitenkin, kuinka pitkälle se on hänessä kehittynyt.

Toisena iltana kun Aleksander oli lopettamaisillaan viimeistä sivua,
niin Piotr Ivanitsh soitti. Palvelija astui sisään.

-- Valmista vaatteet, sanoi hän. -- Suo anteeksi, Aleksander, että
keskeytin: minulla on kiire, -- minä myöhästyn klupin vistipelistä.
Aleksander lopetti. Piotr Ivanitsh läksi nopeasti tiehensä.

-- No, näkemään asti! sanoi hän vaimolleen ja Aleksanderille. En minä
enää poikkea tänne.

-- Malta! malta! huudahti vaimo: -- miksi et sano mitään novellista.

-- Sopimuksen mukaan ei tarvitse, vastasi hän ja alkoi mennä.

-- Se on itsepintaisuutta! sanoi vaimo. Oh, hän on niin itsepintainen
-- kyllä minä hänet tunnen! Älkää huoliko siitä Aleksander:

"Se on pahansuopaisuutta!" ajatteli Aleksander. Hän tahtoo polkea
minut lokaan, raastaa omaan ilmapiiriinsä. Kumminkin hän on viisas
virkamies, tehtailija -- eikä mitään muuta, mutta minä olen
runoilija...

-- Tuo ei kelpaa mihinkään, Piotr Ivanitsh! sanoi vaimo kyyneleet
melkein silmissään. Sano edes jotakin. Minä näin, että sinä
hyväksymisen merkiksi nyökäytit päätäsi, varmaan sinua miellytti.
Et tahdo vaan itsepintaisesti myöntää. Kuinka sopisi myöntää, kun
novelli miellyttää meitä! Meillä on liiaksi järkeä huomaamaan.
Tunnusta vaan, että on hyvä.

-- Minä nyökäytin päätä sentähden, että novellista näkyy, että
Aleksander on viisas, mutta hän ei tehnyt viisaasti, kun kirjoitti
sen.

-- Kuitenkin, setä, arvostelu on sitä laatua...

-- Kuule minua: ethän sinä minua kumminkaan usko; ei ole siis mitään
riitelemistäkään; valitaan ennen välittäjä. Teenpä vielä senkin, että
lopettaisimme väliltämme tämän riidan ainiaaksi: minä nimitän itseni
tämän novellin kirjoittajaksi ja lähetän sen ystävälleni lehden
aputoimittajalle: katsotaan mitä hän sanoo. Sinä tunnet hänet ja
varmaankin luotat hänen tuomioonsa. Hän on kokenut mies.

-- Hyvä, katsotaan.

Piotr Ivanitsh istui pöydän ääreen ja kirjoitti pikimmältään muutaman
rivin, antoi sitten kirjeen Aleksanderille.

Vanhoilla päivilläni olen antautunut kirjailijatoimeen, kirjoitti
hän, minkä sille tekee: mieli himoaa kunniaa ottaa tässäkin, --
olen tullut hulluksi! Siis olen kyhännyt tämän tarjoomani novellin.
Tarkastakaa sitä ja jos se kelpaa, niin painakaa se lehteenne,
tietysti maksun edestä: tiedättehän sen, etten minä tee työtä
ilmaiseksi. Te kummastutte, ettekä usko minua, minä annan luvan panna
sukunimenikin alle, varmaan siis en valehtele.

Ollessaan vakuutettu novellin kiittävästä arvostelusta, odotti
Aleksander rauhallisesti vastausta. Hän oli iloinen siitäkin, että
setä muistutti kirjelapussa maksustakin.

"Hyvin, hyvin viisaasti", ajatteli hän. -- "Mamma valittaa, että vilja
on huokeaa: ehk'ei hän lähetäkään kohta rahaa, mutta tässä hän
saisikin paraasen aikaan puoli toista tuhatta kenties."

-- Kului viikkoa kolme, mutta vastausta ei tullut! Vihdoinkin eräänä
aamuna tuotiin Piotr Ivanitshille iso paketti.

-- Aha! takaisinpa lähetettiin, sanoi hän viekkaasti vilahtaen
vaimoonsa.

Hän ei aukaissut kirjettä eikä näyttänyt vaimolleen, vaikka tämä
olisi kuinka pyytänyt. Saman päivän iltana, ennen klupiin menoaan,
läksi hän itse veijensäpojan luo.

Ovi oli lukitsematta. Hän astui sisään. Evsei kuorsasi viruessaan
eteisessä lattialla poikkipäin. Kynttilän sydän oli himmeästi palanut
ja riippui alas kynttiläjalasta. Hän katsahti toiseen kamariin:
siellä oli pimeä.

"Oh, pikkukaupunkilaisuus", mutisi Piotr Ivanitsh.

Hän potkasi Evseitä, näytti hänelle ovea, kynttilää ja uhkasi
kepillä. Kolmannessa kamarissa istui Aleksander pöydän ääressä,
kädet pöydällä, mutta pää nojaten käsiä vasten, hän makasi myöskin.
Hänen edessään oli paperi. Piotr Ivanitsh katsoi -- runoja. Hän otti
paperin ja luki seuraavata:

    Kevään kaunis aik' on saapununna,
    Mun ijäks' lempi katois rinnastain
    Se haudan uneen ompi nukkununna
    Eik' enää liekehdi se suonissani!
    Jo aikaa sitten orvoll' alttarille
    Mä Jumalan jo toisen kohotin,
    Rukoilen häntä... mutt...

-- Mutta itse mies on nukkunut! Rukoile kultaseni, äläkä laiskistele!
sanoi Piotr Ivanitsh ääneen. -- Omat runosi, ja kuinka ne ovat sinut
sokaisseet! Miksi muuta arvostelua? Itse olet tuominnut itsesi.

-- Aha! sanoi Aleksander venyttäen itseään, olette yhä vielä
kyhäelmiäni vastaan! Setä, sanokaa suoraan, mikä Teitä pakoittaa
niin itsepäisesti vainoamaan lahjoja, kun niitä kerran ei voi olla
tunnustamatta...

-- Kateus, Aleksander. Tuomitse itse: sinä saavutat mainetta,
kunniaa, kenties kuolemattoman nimen, mutta minä jään varjoon ja
minun täytyy tyytyä hyödyllisen ahkeroitsijan nimeen. Olenhan
minäkin Adujew! Kuinka tahdot, minua harmittaa! Mitä minä olen?
Olen elänyt ikäni hiljaan, tuntemattomana, tein vaan työni ja olin
vielä onnellinen ja ylpeä siitä. Eikö tämä ole surkuteltava osa? Kun
kuolen, niin en tiedä enkä tunne mitään, tietäjäin ennustavat kielet
eivät puhu minusta, kaukaiset vuosisadat, tulevat sukupolvet, maailma
ei tule minun nimelläni täytetyksi; eivät tiedä, että maailmassa oli
elänyt kaupungin-neuvos Piotr Ivanitsh Adujew, minä en voi lohduttaa
itseäni sillä haudassa, jos minä ja hauta säilymme jollain tavalla
sukupolveen asti. Mikä ero sinun ja minun välilläni: kun sinä levität
suhisevat siipesi, lennät pilven alla, saan minä lohduttaa itseäni
sillä, että ihmisen vaivojen seassa löytyy pisara minunkin mettäni,
niinkuin sinun lempikirjailijasi sanoo.

-- Jättäkää hänet Jumalan tähden rauhaan; mikä lempikirjailija hän
on! Hän tekee ainoastaan pilkkaa lähimmäisistään.

-- Vai niin! Vai pilkkaa! Etköhän siitä hetkestä lakannut pitämästä
Krilowista, kun näit hänellä oman kuvasi? Mutta apropos! tiedätkö
että sinun tuleva maineesi, kuolemattomuutesi on taskussani? minä
toivoisin ennemmin, että siellä olisivat sinun rahasi: se oli
luotettavampaa.

-- Mikä maine?

-- Vastaus sinun kirjeesesi.

-- Ah! antakaa Jumalan nimessä pian. Mitä hän kirjoittaa?

-- En minä ole lukenut; lue itse mutta ääneen.

-- Ja Te voitte pidättää itseänne.

-- Mitä se minua liikuttaa?

-- Kuinka, mitä! Olenhan minä Teidän veljenne poika: miten sitten
ette olisi utelias? Mikä kylmäkiskoisuus! Se on itsekkäisyyttä, setä.

Ehkä? Minä en kiellä. Sitä paitsi minä tiedän, mitä siinä on
kirjoitettu. Tuossa on, lue!

Aleksander alkoi lukea ääneen, mutta Piotr Ivanitsh koputteli
kepillään saappaitaan.

Kirjeessä oli näin:

    "Mitä kumman uskottelemista tämä on, rakkahin Piotr Ivanitsh? Te
    kirjoitatte novelleja! Mutta kuka Teitä uskoo? Te aiotte pettää
    minua vanhaa varpusta! Jos tämä olisikin totta, josta Herra
    varjelkoon, jos olisittekin kaapannut kynänne kalleista,
    sananmukaisessa merkityksessä, riveistä, joista jokainen maksaa
    enemmän kuin ainoastaan tukaatin ja lopetettuanne tekemästä
    kunnioitettavia yhteenlaskuja, jos olisittekin kirjoittanut
    edessäni olevan novellin, niin silloinkin sanoisin Teille, että
    kehnot tehdas-teokset ovat paljon arvokkaampia, kuin tämä
    tekeleenne."

Äkkiä painui Aleksanderin ääni.

    "Mutta minä en usko niin loukkaavaa Teistä", jatkoi hän arasti ja
    hiljaan.

-- Minä en kuule, Aleksander, lue kovemmin! sanoi Piotr Ivanitsh.

    "Suosien novellin kirjoittajaa, tahdotte varmaan tietää minun
    mielipiteeni. Se on tässä: Kirjoittaja on varmaan nuori mies. Hän
    ei ole tyhmä, mutta on jotenkin syyttä suuttunut koko maailmaan.
    Mikä vihan henki vallitsee kirjoituksessa. Varmaan on hänen ihan
    teensä haihtunut. Jumalani! Milloin senlaiset ihmiset loppuvat
    olemasta? Säälittää suuresti, kun väärästä katsantotavasta
    elämään, hukkuu meillä paljon lahjakkaita ihmisiä, tyhjissä,
    hedelmättömissä unelmissa, turhissa pyrinnöissä siihen, johon
    heillä ei ole kutsumusta."

Aleksander pysähtyi ja veti henkeä. Piotr Ivanitsh sytytti sikarin ja
puhalsi renkaan savuisia. Tavallisuuden mukaan olivat hänen kasvonsa
aivan tyynet. Aleksander jatkoi lukemista tukehtuneella, tuskin
kuuluvalla äänellä:

    "Itserakkaus, haaveksiminen, ennenaikainen sydämmen taipumusten
    kehittyminen ja järjen jäykistyminen, karttamaton seuraus
    --laiskuus, siinä ovat tämän pahuuden seuraukset. Tiedot,
    ahkeroiminen, käytännöllinen työ -- se voi saada vireille meidän
    laiskan ja sairaan nuorison."

-- Koko asian olisi voinut selittää kolmella rivillä, sanoi Piotr
Ivanitsh, katsottuaan kelloa, -- mutta hän kirjoitti ystävällisen
kirjeen -- kokonaisen esitelmän! Eikö hän vaan liene turhan tarkka?
Luetaanko enää etemmäksi, Aleksander? Heitä pois: sitä on ikävä
kuulla. Minun pitäisi sanoa sinulle jotakin...

-- Ei, setä, antakaa minun juoda kalkki pohjaan saakka: minä luen
loppuun.

-- No, lue vaan terveydeksesi.

    "Tämä surullinen henkisten taipumusten suunta", luki Aleksander,
    "tulee esille Teidän lähettämänne novellein joka rivissä. Sanokaa
    Teidän suosikillenne, että kirjailija voi ainoastaan silloin
    kirjoittaa, kun hän ei ole persoonallisen vaikutuksen ja puolueen
    alaisena. Hänen täytyy silmäillä tyynellä ja kirkkaalla katseella
    elämää ja ylipäänsä ihmisiä, -- muutoin hän kuvailee ainoastaan
    omaa itseään, joka ei liikuta ketään. Tämä vaillinaisuus vallitsee
    suuresti novellissa. Toinen ja pääasia on -- älkää sanoko sentään
    tätä kirjailijalle, säälien hänen nuoruuttaan ja
    kirjailija-itserakkauttaan, kaikkein rauhatointa kaikista
    itserakkauksista -- siihen tarvitaan lahjoja, joiden merkkiäkään
    tässä ei löydy. Kieli on tosin joka kohdassa kieliopillista ja
    puhdasta; kirjoittajalla on sujuva kirjoitustapa?... Töin tuskin
    sai Aleksander luetuksi loppuun asti."

-- Niin olisi hän aikoja sitten voinut sanoa! lausui Piotr Ivanitsh,
mutta hän lörpötteli Jumala ties mitä! Loput voimme häneltäkin kahden
kesken tuomita.

-- Aleksanderin kädet vapisivat. Ääneti, niinkuin ihminen joka
huumautuu odottamattomasta lyönnistä, katseli hän himmeillä
silmillä suoraan seinään. Piotr Ivanitsh otti häneltä kirjeen ja
luki seuraavan jälkilisäyksen: "Jos mielenne välttämättömästi tekee
saada se sijoitetuksi lehteemme -- niin ehkä, Teidän tähtenne.
Kesäkuukausilla, jolloin lehteä vähän luetaan, minä sijoitan sen,
mutta maksusta ei ole ajattelemistakaan."

-- No, Aleksander, miltä tuntuu? kysyi Piotr Ivanitsh.

-- Rauhallisemmalta, kuin olisi voinut odottaa, vastasi Aleksander
väkinäisesti. -- Tuntuu kuin se ihminen voi tuntea, joka on kaikessa
pettynyt.

-- Ei, vaan kuin ihmisen, joka on itseään pettänyt ja tahtoi muitakin
pettää...

Aleksander ei kuullut tätä vastausta.

-- Oliko tämäkin vaan unelma? ja tämäkin petti minut? kuiskasi hän.
Katkera häviö! No, miksi en tottuisi pettymään! Mutta minkätähden,
minä en ymmärrä, minuun oli pantu vastustamaton kehoitus luomiseen?

-- Siinä se on, että sinuun pantiin kehoitus, mutta luomisvoiman
olivat unohtaneet panna, sanoi Piotr Ivanitsh, johan minä sanoin.

Aleksander vastasi huokauksella ja alkoi miettiä, Mutta sitten syöksi
hän nopeasti aukaisemaan kaikkia laatikoita, veti esille muutamia
vihkoja, kääröjä ja alkoi julmistuneena heitellä niitä -- kamiiniin.

-- Älä unhota tätä, sanoi Piotr Ivanitsh siirtäen hänen luokseen
paperiarkin, jossa oli aloitettu runo ja joka oli pöydällä levällään.

-- Ja tämäkin menköön samaa tietä! sanoi Aleksander epätoivoisena,
heittäen runot kamiiniin.

-- Eikö löydy vielä jotakin? Haeppas tarkkaan, kysyi Piotr Ivanitsh,
katsellen ympärillensä, tee kerran jotain viisasta tekoa. Kas, mikä
kimppu tuolla kaapin päällä on?

-- Sekin saa mennä samaa tietä, sanoi Aleksander, vetäen alas sen,
siinä on pätkiä maan taloushoidosta.

-- Älä polta, älä polta sitä! Anna minulle! sanoi Piotr Ivanitsh,
ojentaen kättään! -- ne eivät ole turhuuksia.

Mutta Aleksander ei kuunnellut.

-- Ei! sanoi hän häijysti, jos minulta kerran on kadonnut
jalo luomiskyky kauneuden piiristä, niin en tahdo myöskään
työskentelemistäkään: -- Kohtalo murtakoon minua tällä.

Kimppu lensi kamiiniin.

-- Turhan päiten heitit! huomautti Piotr Ivanitsh ja kaivoi sillä
välin kepillä pöydän alla olevasta korista, eiköhän olisi vielä
jotain uuniin heitettävää.

-- Mutta mitä me teemme novellille, Aleksander?

Se on minulla.

-- Ehkä tarvitsette liistaroida väliseinää?

-- En, nyt en tarvitse. Enköhän lähetä sitä noutamaan? Evsei! Oletko
taaskin nukkunut; katso etteivät varasta nenäsi alta minun kaapuani!
Mene pian minun kotiini, pyydä siellä Vasililta se paksu vihko, joka
on kabinetissa piirongin päällä, ja tuo se tänne.

Aleksander istui pää käden nojassa ja katseli kamiiniin. Vihko
tuotiin. Aleksander katseli puolivuotisten vaivojen hedelmää ja
vaipui ajatuksiinsa, Piotr Ivanitsh huomasi sen.

-- No, lopeta jo, Aleksander, sanoi hän. Puhutaan muusta.

-- Tämäkin menköön samaa tietä, huudahti Aleksander ja heitti vihon
uuniin.

Molemmat katselivat, miten se alkoi palaa, Piotr Ivanitsh nähtävästi
tyytyväisyydellä, Aleksander surulla, melkein kyyneleet silmissä.
Päälimäinen lehti liikahti ja nousi aivan kuin näkymättömän käden
kääntämisestä; sen syrjät kipristyivät, se musteni, sitten vetäytyi
kokoon ja leimahti; sen perästä leimahti pian toinen, kolmas, nousipa
monta lehteä yht'aikaa ja paloivat yhdessä läjässä, mutta niitä
seuraava sivu oli vielä valkea, muutaman sekunnin perästä alkoivat
senkin syrjät mustua.

Aleksander ennätti lukea kumminkin siitä: III:mas luku. Hän muisti
mitä siinä luvussa oli ja hän alkoi sääliä vihkoa. Hän nousi
nojatuolista ja tempasi pihdit, pelastaakseen loput luomisestaan.
"Kenties vielä"... kuiskasi hänelle toivo.

-- Maltas, anna minä hämmennän kepillä, sanoi Piotr Ivanitsh, poltat
itsesi pihdillä.

Hän työnsi vihon kaminan syvempään pohjukkaan suoraan hiilille.
Aleksander seisoi kahden vaiheilla. Vihko oli paksu eikä antaunut
pian tulen omaksi. Sen alta kohosi ensin paksu savu; liekki
leimahteli silloin tällöin sen alta, nuolaisi sen syrjää jätti
jälkeensä ja katosi uudelleen. Vielä olisi voinut pelastaa.
Aleksander ojensi jo kättään, mutta samassa hetkessä liekki valasi
nojatuolin, Piotr Ivanitshin kasvot, pöydän, koko vihko leimahti
tuleen ja hetken päästä sammui, jättäen jälkeensä läjän mustaa
tuhkaa, jota myöten paikoittain juoksi tulikieliä. Aleksander heitti
pihdit pois.

-- Kaikki on lopussa! sanoi hän.

-- Lopussa! toisti Piotr Ivanitsh.

-- Oh! lausui Aleksander, minä olen vapaa!

-- Tämä on jo toisen kerran kun minä autan sinua kortteerini
puhdistamisessa, sanoi Piotr Ivanitsh, -- toivon että tällä kertaa...

-- Ei toiste enää, setä.

-- Amen! lisäsi setä ja pani kädet hänen olkapäilleen. --
No, Aleksander neuvon sinua, älä pane vastaan: kirjoita heti
paikalla Ivan Ivanitshille, että hän lähettäisi sinulle työtä
maatalouden-hoidon osastoa varten. Tulisien jälkien, kaikkien
tyhmyyksien perästä, kirjoitat nyt oikein jotain järkevätä. Ivan
Ivanitsh sanoo minulle aina: mitä Teidän veljenne poika...

Aleksander pudisti surullisesti päätään.

-- En voi, sanoi hän, en, en voi: kaikki on lopussa.

-- Mitä sinä nyt aiot tehdä?

-- Mitä? kysyi hän ja rupesi miettimään, nyt ainakaan en vielä mitään.

-- Pikkukaupungissa osataan tehdä -- ei mitään; mutta täällä... Miksi
olet ensinkään tullut tänne? Se on selittämätöntä!... Olkoon jo
kylliksi tästä. Minulla olisi sinulle pyyntö.

-- Aleksander kohotti hitaasti päätään ja katsoi setään kysyväisesti.

-- Tunnethan sinä, alkoi Piotr Ivanitsh, siirtäen nojatuolia
Aleksanderin luo, minun asiakumppanini Surkowin?

Aleksander nyökäytti päätään.

-- Olethan välistä syönyt luonani hänen kanssaan päivällistä,
mutta ennätitkö tarkastaa hyvin, millainen lintu hän on? Hän on
hyvä mies, mutta hyvin tyhjä. Hänessä vallitseva heikkous on --
naiset. Onnettomuudeksi niinkuin näit, ei hän ole ruma, hän on
punaposkinen, sileä, pitkä, aina käheröitty, hajuvettä päässä,
puetettu muotikuvan mukaan: siitähän luulottelee, että kaikki
naiset ovat hänen tähtensä hulluina. -- Hitto olkoon hänen kanssaan
kokonaan, en minä olisi sitä huomannut; mutta nyt on hätä edessä:
jos himo saa pikkuisenkin valtaa, niin hän alkaa tuhlata. Sitten
hänellä pitää olla surpriiseja, lahjoja, mieltymyksen osoituksia,
itse hän alkaa keikailla, muuttaa ajopeliä, hevosia... sillä tavoin
tulee ihan kokonainen häviö! Kyllä hän juoksi vaimonikin jälessä.
Minä en enää pitänyt huolta lähettämällä palvelijaa teatteriin
ostamaan piljettejekään, Surkow tuo ihan varmaan. Jos tarvitsee
vaihtaa hevosia, tuoda jotain harvinaista, työntää ihmistulvaa tieltä
pois, käydä ja tarkastaa kesähuvilaa, niihin hänet vaan lähettää
-- kaikessa kultamies. Hän oli niin tarpeellinen: sellaista ei
löydä rahallakaan. Sääli! Minä en häirinnyt häntä tahallani, mutta
vaimoani hän kovin kyllästytti: sitten ajoin minä hänet pois. Kun
hän rupesi tällä tavalla tuhlaamaan, niin korot eivät riitä, hän on
alkanut pyytää minulta -- rahaa; jos kieltää, niin hän alkaa puhua
kapitalista. "Mitä minä teen tehtaallanne? Ei ole koskaan vapaita
rahoja käsissä! Jos hän käyttäisi hyviin tarpeisiin... mutta ei,
hän hakee aina seuraa suuressa maailmassa, minä tarvitsen jaloja
vehkeilyjä: minä en voi elää ilman rakkautta!" Eikö hän ole aika
aasi? Hän on melkein neljänkymmenen vanha eikä voi elää rakkaudetta!

Aleksander muisti itseään ja hymyili surullisesti.

-- Hän valehtelee vaan, jatkoi Piotr Ivanitsh. -- Minä huomasin kyllä
jälestä päin mitä hän hommaa. Hän ei tekisi muuta kuin kerskailisi,
-- jotta hänestä puhuttaisi; hän on nyt yhteydessä jonkun kanssa,
häntä nähtiin sen loogissa, hän istui kesähuvilassa balkongilla
kahden kesken myöhään illalla, oli sen kanssa jossain yksinäisessä
paikassa ajaen vaunuilla tahi ratsastaen.

Tästä kaikesta seuraa, että nämät n.s. jalot vehkeilyt -- piru
vieköön! Tulevat paljon kalliimmiksi, kuin epäjalot.

-- No, mihin tämä kaikki vie, setä? kysyi Aleksander. En huomaa mitä
minä voisin auttaa.

-- Saatpa nähdä. Muutama aika sitten palasi ulkomailta tänne nuori
leski, Julia Pawlowna Tafajewna. Hän on erittäin sievä. Hänen
miehensä kanssa olin minä ja Surkow hyviä ystäviä. Tafajew kuoli
vierailla mailla. No arvaatko nyt?

-- Arvaan: Surkow on rakastunut leskeen.

-- Niin: hän on tullut kokonaan hassuksi! Mutta vielä?

-- Vielä... en tiedä...

-- No millainen sinä olet! Siis kuule! Surkow on minulle pari kertaa
antanut vihiä, että hän tarvitsee pian rahaa. Minä arvasin paikalla,
mitä se merkitsee, mutta miltä haaralta tuuli käy -- sitä en voinut
arvata. Minä rupesin utelemaan, mitä varten hän tarvitsi rahoja? Hän
kursaili, kursaili, mutta sanoi kumminkin vihdoin, että hän tahtoo
laittaa itselleen asunnon Liteinajalla. Minä aloin muistella, mitä
ihmeitä olisi Liteinajalla -- ja muistinkin, että Tafajewna asuukin
siellä ja aivan vastapäätä sitä paikkaa, jonka hän oli valinnut. Hän
oli antanut jo käsirahaakin Häntä uhkaa välttämätön onnettomuus,
jos... sinä et auta. Oletko nyt arvannut?

Aleksander kohotti hiukan nenäänsä ylöspäin, antoi katseensa luistaa
pitkin seinää, kattoa, räpäytti silmiään pari kertaa, alkoi katsella
setäänsä, mutta oli vaiti.

Piotr Ivanitsh silmäili häntä hymyillen. Hänestä oli ihmeen hauskaa
huomata, että järki tahi arvaamistaito oli pettänyt ja antoi ymmärtää
sen.

-- Mikä sinun on, Aleksander? Ja vielä kirjoitat novelleja! sanoi hän.

-- Ah, minä arvasin setä!

-- No, Jumalan kiitos!

-- Surkow pyytää rahaa; Teillä niitä ei ole ja tahdotte, että minä...
Hän ei lopettanut puhettaan.

Piotr Ivanitsh purskahti nauruun. Aleksander ei lopettanut lausettaan
ja katseli setää hämmästyneenä.

-- Ei sitä! sanoi Piotr Ivanitsh.

-- Tapahtuuko milloinkaan, ettei minulla olisi rahaa? Koettele
kääntyä joskus puoleeni, niin näet. Kuule nyt. Tafajewna muistutti
hänen kauttaan minun tuttavuudestani hänen miehensä kanssa. Minä
kävin siellä ja pyysi hän käymään luonaan; minä lupasin ja sanoin,
että tuon sinut mukanani: no, nyt toivon sinun ymmärtävän.

-- Minut? toisti Aleksander, katsoen suurilla silmillä setää. --
Tietysti minä... nyt ymmärrän... lisäsi hän nopeasti, mutta viimeinen
sana tarttui kiinni.

-- Mutta mitä sinä ymmärsit? kysyi Piotr Ivanitsh.

-- Vaikka minut tappaisitte, en sittenkään ymmärrä setä mitään!
Antaas olla... ehkä hänellä on hauska koti... Te tahdotte että
huvittelisin... kun minun on niin ikävä...

-- Sepä kaunista! Vai rupeisin sinua kuljettelemaan sen vuoksi pitkin
taloja. Sitte ei muuta olisi enää jäljellä kuin peittäisin suusi
liimalla yöksi kärpäsiltä! Ei se ole sitä. Asia on tämä: laita niin
että Tafajewna rakastuu sinuun.

Aleksander kohotti äkkiä kulmakarvojaan ja katsoi setää.

-- Te laskette leikkiä, setä? Se olisi kunnottomuutta, sanoi hän.

-- Siinä missä tosiaan on kunnottomuutta, niin sinä et sitä huomaa,
mutta missä on asia hyvin yksinkertainen ja luonnollinen... se on
sinun mielestäsi kunnottomuuksia. Mitä siinä olisi kunnotonta?
Tarkasta, miten itse rakkaus on kunnoton, veren ja itserakkauden
leikkiä... Mutta maksaako sinun kanssasi puhua, uskothan sinä vielä
sallimuksen, määräykseen, jota ei voi välttää rakastumisen suhteen
sielujen sopusointuun!

-- Suokaa anteeksi: tällä haavaa en usko mitään. Mutta voinko
rakastaa ja rakastua noin vain käskystä.

-- Voi kyllä, mutta et vaan sinä. Älä pelkää: en minä anna sinulle
niin viisasta tehtävää. Teepäs vaan tämä asia. Mielistele Tafajewnaa,
ole hänelle kohtelias, älä anna Surkowille tilaisuutta olla hänen
kanssaan kahden kesken... no yksinkertaisesti, saata hänet raivoon.
Hämmennä häntä: kun hän sanoo sanan, sano sinä kaksi, hän kun sanoo
mielipiteesi sano sinä vastaan. Saata hänet aina pois suunnilta,
alenna häntä joka askeleelta...

-- Miksi?

-- Etkö vieläkään ymmärrä! Sentähden ystäväni, että hän tulee alussa
hassuksi mustasukkaisuudesta ja harmista, mutta sitten kylmenee.
Pian hänelle tämä tapahtuu. Hän on typeryyteen asti mustasukkainen.
Silloin hän ei tarvitse kortteeria, rahat jäävät koskematta ja
tehtaan asiat menevät omaa menoaan. Ymmärrätkö nyt? Tämä on jo
viides kerta, kun teen hänelle tämmöisen kepposen: muinoin, kun
olin naimaton ja nuorempi, tein itse niitä, tahi lähetin jonkun
ystävistäni.

-- Mutta enhän minä ole tuttava hänen kanssaan.

-- Senpätähden minä vienkin sinut hänet luokseen keskiviikkona.
Keskiviikkoina kokoontuvat hänen luokseen muutamat vanhat tuttavat.

-- Mutta jos hän vastaa Surkowin rakkauteen, niin Teidän täytyy
myöntää, että minun mieltymysosoitukseni ja kohteliaisuuteni
saattavat ei ainoastaan hänet vimmaan...

-- Oh, ole tuossa! Kunnon nainen, eroittaa hupsun, jättää
huvittelemisen sen kanssa, erittäinkin vieraiden miesten
läsnäollessa. Itserakkaus ei näet sitä salli, kun lähellä on toinen,
viisaampi ja järkevämpi: häntä alkaa hävettää ja hän jättää sen oman
onnensa nojaan. Sentähden olen juuri sinut valinnut.

Aleksander kumarsi.

-- Surkow ei ole vaarallinen, jatkoi setä, mutta Tafajewna ottaa
hyvin harvoja vastaan, noin pienessä salongissa voi hän tulla niin
kuuluisaksi, että on salonki leijona ja nerokas. Naisiin vaikuttaa
paljon ulkonaisuus. Hän on mestari tekemään mieliksi, sentähden häntä
juuri kärsitään. Tafajewna saattaa teeskennellä hänen edessään,
silloin hän... Viisaatkin naiset rakastavat, kun niille tehdään
tyhmyyksiä, etenkin kalliita. Suuremmaksi osaksi eivät he silloin
rakasta sitä, joka niitä tekee, vaan toista... Monet eivät tahdo sitä
käsittää, Surkowkin on niiden luvussa -- senpä vuoksi saata sinä
hänet ymmärtämään.

-- Surkow oleskelee siellä muinakin päivinä eikä ainoastaan
keskiviikkoina: Keskiviikkoina voin minä hämmentää häntä, mutta
kuinkas on laita muina päivinä?

-- Aina sinua täytyy neuvoa. Valehtele hänelle, ole olevinas
rakastunut -- toisella kerralla ei hän kutsu sinua enää
keskiviikkona, vaan torstaina tahi perjantaina; lisää silloin
kahdenkertaisesi kohteliaisuuttasi, minä saatan hänet sitten
liikutukseen, viittaan, että sinä olet muka tosiaan -- sitä laatua...
Tafajewna näytti olevan... niin paljon kuin minä voin huomata...
hyvin tunteellinen... hän on varmaan heikkohermoinen... luulen, että
hänelläkään ei ole mitään sopusointua... sydämmen vuodatuksia vastaan.

-- Miten semmoista saattaa tehdä, sanoi Aleksander ajatuksissaan? Jos
minä voisin rakastua -- niin voisi olla kaikki mahdollista, mutta
enhän minä voi... eikä ilman sitä tule menestystäkään olemaan.

-- Päinvastoin, nythän sitä tuleekin olemaan. Jos sinä rakastuisit,
et voisikaan teeskennellä, hän huomaisi sen paikalla ja alkaisi
leikitellä teidän molempien kanssa. Mutta nyt... saata sinä vaan
Surkow raivoon: minä tunnen hänet kuin viisi sormeani. Kun hän
huomaa, ettei hänen luonnistu, niin hän ei tuhlaakaan rahaa turhan
vuoksi, sitä minä juuri tarvitsenkin... Kuule Aleksander, se olisi
minulle hyvin tärkeätä: jos sinä sen teet -- muistatko niitä kahta
vaasua, jotka sinua miellyttivät siellä tehtaalla? Ne ovat sinun:
osta vaan itse alus.

-- Mutta, setä, luuletteko tosiaan että minä...

-- Minkätähden sinä rupeaisit ilmaiseksi puhumaan, aikaasi
kuluttamaan? Sepä olisi kaunista. Et huoli mitään: Vaasut ovat
sangen kauniit. Meidän vuosisadalla ei tehdä mitään ilmaiseksi. Jos
minä sinulle tekisin jotain, tarjoa minulle lahjaa: minä otan kyllä
vastaan.

-- Kummallinen tehtävä! sanoi Aleksander epäillen.

-- Toivon, ettet kieltäy sitä täyttämästä. Minä olen sinulle valmis
tekemään, mitä suinkin voin: kun tulet rahan puutteesen -- käänny
vaan puoleeni... Siis keskiviikkona! tämä histooria kestää kuukauden
tahi korkeintaan kaksi. Minä sanon sitten sinulle, kun ei enää ole
tarvis, silloin saat jättää sikseen.

-- Olkaa niin hyvä, setä, minä olen valmis; mutta tuntuu vaan
kummalliselta... Onnistumista en mene takaamaan... jos minä voisin
rakastua, silloin kyllä... mutta ei...

-- Sepä on juuri hyvä, ettet voi, sillä vastaisessa tapauksessa
tärvelisit koko asian. Minä takaan itse onnistumisen. Hyvästi!

Hän läksi pois, mutta Aleksander istui vielä kauvan aikaa kaminin
vieressä kalliin tuhan edessä.

Kun Piotr Ivanitsh palasi kotiinsa, kysyi hänen vaimonsa: kuinka
Aleksanderin ja hänen novellinsa laita on, vieläkö hän aikoo
kirjoittaa?

-- Ei, minä paransin hänet ainaiseksi.

Adujew kertoi hänelle kirjeen sisällön, jonka hän oli novellin mukana
saanut, sekä myöskin, miten he sen polttivat.

-- Sinä olet armoton, Piotr Ivanitsh! sanoi Lisaveta Aleksandrowna,
tahi et taida mitään tehdä kunnollista, jos mihin ryhdyt.

-- Sinä teit hyvin, kun neuvoit häntä paperia tuhrimaan! Onko hänellä
lahjoja?

-- Ei.

Piotr Ivanitsh, katsoi kummastuksella häneen.

-- Miksi sinä sitten neuvoit?

-- Etkö sinä vieläkään ole käsittänyt, etkö ole arvannut?

-- Piotr Ivanitsh oli ääneti ja muisteli vastoin tahtoansa kohtausta,
joka oli ollut Aleksanderin kanssa.

-- Mitä tässä on käsitettävää? Tämähän on hyvin selvää! sanoi hän
katsoen vaimoansa silmät suurina.

-- Mikä on selvää, sano?

-- Mikä... mikä... sinä tahdoit antaa hänelle läksyn... mutta
toisella lailla, hennommalla tavalla, armaalla tavallasi...

-- Et ymmärtänytkään, mutta olet kuitenkin olevinasi teräväpäinen
mies. Minkä tähden hän oli koko tämän ajan iloinen, terve, melkein
onnellinen? Sentähden, että hän toivoi. Minä pidin yllä tuota toivoa:
no, oletko nyt selvillä.

-- Sinä siis viekastelit hänen kanssaan vaan?

-- Luulen, että se on luvallista. Mutta mitä sinä olet saanut
toimeen? Sinä et sääli häntä laisinkaan: olet riistänyt häneltä
viimeisen toivon.

-- Ole tuossa! Minkä viimeisen toivon? Vielä hänellä on paljon
hullutuksia jäljellä.

Mitä hän nyt tekee? Alkaa käydä taas nureissaan.

-- Ei! Hän ei ala käydä: ei hänellä ole siihen aikaa: minä olen
antanut hänelle työtä.

-- Mitä? Taasko jonkun käännöksen perunoista? Voiko semmoinen
huvittaa nuorta ihmistä ja erittäin tulista ja hurmaantunutta?

-- Ei, kultaseni, ei perunoista, vaan tehdasta koskevaa.



III.


-- Tuli keskiviikko, Julia Pawlownan vieraskamariin oli kokoontunut
noin kaksitoista tahi viisitoista vierasta. Neljä nuorta rouvaa,
kaksi parrakasta emännän ulkomaalaistuttavaa ja eräs upseeri, nämät
muodostivat yhden ryhmän.

Erillään niistä istui solassa eräs vanhus, nähtävästi, joku virasta
eronnut sotilas, jolla oli pari harmaata partatöyhtöä nenän
alla ja paljon kunnianauhoja napinlävessä. Hän keskusteli erään
vanhanpuoleisen miehen kanssa tulevista vuokraamisista.

Toisessa kamarissa pelasi korttia eräs vanha mummo ja pari miestä.
Pianon ääressä istui hyvin nuori neiti ja keskusteli siinä jonkin
ylioppilaan kanssa.

Adujewit tulivat. Harvoin osasi kukaan astua sisään niin vapaasti
ja arvokkaasti vierashuoneesen, kuin Piotr Ivanitsh. Häntä seurasi
epävarmasti Aleksander.

Mikä eroitus heidän välillään oli: toinen oli päätään pitempi,
ryhdikäs, lihava mies, vahva ja terve luontonen, itseluottamus
silmissä ja käytöksessä. Mutta ei ainoassakaan katseessa, liikkeessä
tahi sanassa, voinut arvata Piotr Ivanitshin ajatusta tahi luonnetta
-- kaikki oli niin suuren maailman tavalla ja itsensähillitsemisellä
taidokkaasti peitetty. Näytti kuin liikkeet ja katseet olisivat
olleet edeltäpäin mietityt. Kalpeat, intohimosta vapaat kasvot
näyttivät, ettei tässä ihmisessä ole himoilla liioin valtaa
rajattoman järjen johdolla, että sydän lyö tahi on lyömättä, aina
pään käskystä.

Aleksanderissa päinvastoin osoitti kaikki heikkoa ja hentoa
rakennusta, vaihtelevaisuus kasvoissa, joko laiskuus tahi hitaisuus
ja epätasaisuus liikkeissä, tylsä katse, joka heti osoitti millainen
tunne liikutti hänen sydäntänsä, tahi millainen ajatus pyöri hänen
päässään. Hän oli keskinkertainen pituudeltaan, mutta laiha ja
kalpea, -- ei luonnosta kalpea niin kuin Piotr Ivanitsh oli, vaan
lakkaamattomista sielunliikutuksista; hiukset eivät kasvaneet kuin
tuuheana metsänä ympäri päätä ja poskia, vaan riippuivat pitkin
ohimoita ja niskaa, pitkinä, heikkoina, mutta erinomaisen pehmoisina,
silkintapaisina vaalean värisinä suortuvina, joissa oli kaunis
välähdys.

Setä esitti veljensä pojan.

-- Eikö täällä ole ystävätäni Surkowia? kysyi Piotr Ivanitsh,
katsellen ympärillensä kummastuksella. -- Onko hän unhottanut Teidät.

-- Oh, ei! Minä olen hänelle sangen kiitollinen, vastasi emäntä. --
Kyllä hän käy minua katsomassa. Tiedättehän, etten ota melkein ketään
muita vastaan kuin miesvainajani tuttavia.

-- Missä hän on?

-- Hän tulee ihan paikalla. Ajatelkaas, hän antoi lupauksen minulle
ja serkulleni saada välttämättömästi loogin huomiseen näytäntöön, ja
kun sanottiin, ettei ole mitään mahdollisuutta loogin saamisesta...
hän läksi nyt juuri.

-- Kyllä hän saakin; minä takaan hänet: hän on semmoisissa oikein
nero. Hän saa aina minullekin, silloin kun tuttavuus ja muut
temput eivät auta. Mistä hän saa ja millaisella hinnalla -- se on
hänen salaisuutensa. Tuli Surkowkin. Pukunsa oli uusi, mutta joka
poimussa, joka pikku seikassa tuli jyrkästi esille vaatimuksensa
olla salonkileijoona, voittaa kaikki muut keikarit, vieläpä itse
muodinkin. Jos muoti vaati esimerkiksi, että hännystakkien liepeet
piti olla erillään toisistaan, niin hänen takkinsa liepeet olivat
niin levällään, että olivat kuin ojennetut linnun siivet; jos
käytettiin alas käännettyjä kauluksia, niin hän tilasi itselleen
semmoisen kauluksen, että hän oli hännystakissaan takaa päin kiinni
saadun pahantekijän näköinen, joka tempoo päästäkseen vapaaksi. Itse
hän määräsi räätälille miten on ommeltava. Kun hän tuli Tafajewnan
luo, niin hänen kaulaliinansa oli pistetty paitaan kiinni tavattoman
suurella neulalla, joka oli seipään näköinen.

-- No, saitteko? kaikui joka haaralta.

Surkow oli juuri vastaamaisillaan, mutta nähtyään Adujevin veljensä
pojan kanssa, seisattui hän yht'äkkiä ja katseli niitä kummastellen.

-- Hän aavistaa! sanoi Piotr Ivanitsh hiljaan veljensä pojalle.

-- Mitä! Hänellä on keppi kädessä, mitä se merkitsee?

-- Mitä tuo on? kysyi hän Surkowilta, osoittaen keppiä.

-- Taanoin kun astuin alas vaunuista... astuin hairaan ja onnun nyt
hiukan, vastasi tämä yskien.

-- Joutavia! kuiskasi Piotr Ivanitsh Aleksanderille. Tarkastapas
kepin nuppua: näetkö kultaista leijonan päätä? Toissa päivänä hän
kehui minulle maksaneensa siitä Barbille kuusisataa ruplaa ja
näyttelee sitä nyt; siinä on sinulle esimerkki keinoista, joilla
hän vaikuttaa. Valmista itsesi sota-asuun ja aja hänet pakoon tästä
asemastaan.

Piotr Ivanitsh näytti akkunasta vastapäätä olevata taloa.

-- Muista, että vaasut ovat sinun, no reipastu nyt! lisäsi hän.

-- Onko Teillä huomiseksi näytännöksi pilettiä? kysyi Surkow
Tafajewalta, lähestyen tätä juhlallisesti.

-- Ei.

-- _Sallikaa minun se antaa Teille käteen!_ jatkoi hän ja lausui
loppuun saakka Sagoretskin koko repliikin näytelmä-kappaleesta "Gorja
otj uma."

Upseerin huulet vavahtivat hiukan hymystä. Piotr Ivanitsh katsoi
syrjästä veljensä poikaan, mutta Julia Pavlowna punastui: Hän alkoi
pyytää Piotr Ivanitshia mukaansa loogiin.

-- Olen Teille suuresti kiitollinen, vastasi tämä, -- mutta minun
vuoroni on olla huomenna vaimoni kanssa teatterissa; mutta kas tässä!
Sallikaa minun esittää Teille itseni sijaan nuori mies.

Hän osoitti Aleksanderia.

-- Minä aioin pyytää hänet myöskin; meitä on vaan kolme: minä
serkkuni kanssa, ja...

-- Hän korvaa Teille minuutinkin, sanoi Piotr Ivanitsh, tarvittaissa
vielä toisenkin tuulihatun. Hän osoitti Surkowia ja alkoi puhua
jotakin hiljakseen Julialle. Tämän aikana katsahti Tafajewna pari
kertaa salavihkaa Aleksanderiin ja hymyili.

-- Kiitoksia virkkoi Surkow: mutta ei olisi ollut hullumpata esittää
tätä ennemmin, kun ei ollut vielä piljettiä: olisin tahtonut silloin
nähdä mitenkä minua olisi korvattu.

-- Ah! minä olen Teille sangen kiitollinen ystävyydestänne sanoi
vilkkaasti emäntä Surkowille: -- minä en pyytänyt Teitä sentähden
loogiin, kun Teillä on nojatuoli. Varmaan olette kernaammin
vastapäätä näyttämöä... erittäinkin baletissa...

-- Ei, ei, mitä Te nyt, Te ette ajattele sitä: Teidän vierestänne ei
vaihtaisi paikkaa -- en millään ehdolla.

-- Mutta se on jo luvattu.

-- Kuinka? kenelle?

-- Monsieur Renelle.

-- Hän osoitti yhtä partasuista muukalaisista.

-- Oui, madame m'a fait cet honneur... mutisi tämä nopeasti.

Surkow katseli suu auki tätä ja sitten Tafajewnaa.

-- Minä vaihdan hänen kanssaan: tarjoon hänelle nojatuolin, sanoi hän.

-- Koetelkaa.

-- Partasuu pani vastaan käsin ja jaloin.

-- Kiitän nöyrimmästi Teitä! sanoi Surkow Piotr Ivanitshille, katsoen
kieroon Aleksanderia, tämän jään Teille velkaa.

-- Ei kestä kiittää. Etkö haluaisi tulla minun loogiini? Meitä on
vaan kaksi: vaimoni ja minä, ethän ole pitkään aikaan nähnyt häntä:
saattaisithan osoittaa kohteliaisuuttasi.

Surkow kääntyi hänestä harmistuneena, Piotr Ivanitsh läksi hiljakseen
pois. Julia asetti Aleksanderin istumaan viereensä ja puheli hänen
kanssaan koko tunnin. Surkow yritti sekautua puheesen, mutta jotenkin
sopimattomasti. Hän alkoi puhua baletista, mutta sai vastaukseksi
niin, kun olisi pitänyt saada ei, ja päinvastoin; oli selvä asia,
ettei häntä kuunneltu. Ei aikaakaan niin hän loikkasi ostereihin,
vakuuttaen syöneensä aamusilla sata kahdeksankymmentä kappaletta --
siihen ei hän saanut silmäystäkään. Vielä sanoi hän yhtä ja toista,
mutta kun ei käynyt sen paremmin, sieppasi hän hattunsa pyöri Julian
vieressä antaen huomata, että hän on tyytymätön ja aikoo lähteä pois.
Mutta tämä vaan ei huomannut.

-- Minä lähden pois! sanoi hän viimein painolla. Hyvästi!

Näissä sanoissa kuului huonosti peitetty harmi.

-- Joko! vastasi Tafajewna rauhallisesti. -- Sallittehan huomenna
itseänne katsella loogissani vaikka minuutin verran.

-- Mikä petos! Yhden minuutin vaan, kun tiedätte, että jos saisin
istua teidän vieressänne, en ottaisi paikkaa paratiisistakaan.

-- Jos tarkoitatte teatterin paratiisia niin uskon kyllä.

Hänen mielensä ei tehnytkään enää lähteä. Harminsa meni ohitse,
Julian antamasta ystävällisestä sanasta jäähyväisiä ottaessaan. Mutta
kaikki olivat nähneet, että hän oli kumartanut: täytyi lähteä vastoin
tahtoa, ja hän menikin, katsoen taakseen kuin koira, joka mielellään
menisi herransa jälkeen, vaan jota ajetaan takasin.

Julia Pawlowna oli kahdenkymmenenkolmen vuoden vanha; Piotr Ivanitsh
oli arvannut oikein: hän oli tosiaankin heikkohermoinen, mutta ei se
estänyt häntä olemasta samalla viehättävä, viisas ja suloinen nainen.
Vaan hän oli pelkuri, haaveksija, tunteellinen niin kuin suurin osa
hermoheikkoisista naisista. Kasvonsa piirteet olivat pehmeät, hienot,
katseensa lempeä ja aina miettiväinen, välistä surullinenkin -- aivan
syyttä tahi, jos niin tahdotte, hermojen tähden.

Elämää ja maailmaa ei hän katsellut oikein suosiollisesti, hän vaipui
ajatuksiin olemisensa tähden, ollen olevinaan muka liikaa. Mutta
Herra varjelkoon jos kuka satunnaisesti alkoi puhua kuolemasta hänen
aikanaan -- niin hän kalpeni. Hänen näkyvistään luisti valoisempi
elämän puoli pois. Puutarhassa, lehdossa valikoi hän kävelyä varten
pienemmät, tuuheat käytävät ja katseli välinpitämättömästi hymyilevää
maisemaa. Teatterissa katseli hän aina draamaa, komediaa harvoin,
ilveilystä ei koskaan; hän painoi korviaan kiinni jos iloisen laulun
säveleitä satunnaisesti kuuli, ei hän koskaan hymyillyt leikin
johdosta.

Toisina aikoina osoittivat hänen kasvonsa piirteet uupumusta,
mutta ei kärsimystä, sairautta, vaan juurikuin hemmoittelemisen
uupumusta. Näkyi, että hän taisteli sisällisesti jonkin viekottelevan
unelman kanssa -- ja veltostui. Semmoisen taistelon jälkeen oli
hän kauan aikaa vähäpuheinen, surullinen mutta ei aikaakaan, niin
hän tuli selittämättömän hyvälle tuulelle, luonnettaan kuitenkaan
muuttamatta; mikä huvitti häntä -- ei olisi huvittanut ketään
toista. Kaikki hermojen vaikutuksesta! Kun kuuntelee tämän kaltaisia
naisia, niin mitä he sanovatkaan! Sanoja semmoisia kuin: sallimus,
myötätuntoisuus, selvittämätön vetovoima, outo suru himmeitä
toiveita -- sillä tavoin työntää toinen toista ja päättyy kumminkin
huokaukseen, sanalla sanoen, hermoja ja spriipullosia.

-- Kuinka Te olette ymmärtänyt minut! sanoi Tafajew Aleksanderille,
hyvästiä heittäessä. -- Miehistä ei ole kukaan ymmärtänyt oikein
minun luonnettani, ei edes miehenikään.

Asia oli semmoinen, että Aleksander oli itse melkein samanlainen.
Siinä oli hänellä lievennystä.

-- Näkemään asti!

Julia ojensi hänelle kätensä.

-- Toivon, että tästälähin löydätte sedättäkin tien luokseni? lisäsi
hän.

Tuli talvi. Aleksander söi tavallisesti päivällistä sedän luona
perjantaisin. Mutta nyt oli kulunut jo neljä perjantaita, eikä
Aleksanderia kuulunut, eikä hän tullut toisinakaan päivinä. Lisaveta
Aleksandrowna oli vihainen; Piotr Ivanitsh nurisi, että hän antaa
odottaa itseään liian puolen tunnin.

-- Mutta sillä välin ei Aleksander ollut työttä; hän toimi setänsä
asiaa. Surkow oli aikoja sitten lopettanut käymisensä Tafajewilla
ja ilmoitti kaikkialla, että heidän välinsä on loppunut ja että hän
katkasi siteen Tafajewin kanssa. Kerran iltasella -- se oli torstaina
-- palattuansa kotia, löysi Aleksander pöydältänsä kaksi vaasua
ja kirjelapun sedältä. Piotr Ivanitsh kiitti häntä ystävällisestä
uutteruudesta ja kutsui häntä seuraavana päivänä, tavallisuuden
mukaan päivälliselle Aleksander alkoi miettiä ikäänkuin tämä kutsumus
olisi hajoittanut hänen tuumiaan. Hän meni kuitenkin toisena päivänä
Piotr Ivanitshin luo tuntia ennen päivällistä.

-- Mikä sinun on? Eihän sinua enää näe ollenkaan? oletko meidät
unhottanut? sateli kysymyksiä sedältä ja tädiltä.

-- No oletpa auttanut, jatkoi Piotr Ivanitsh, enemmän kuin osasin
odottaakaan! Mutta olit kuitenkin olevinasi: "en voi", sanoit, "en
osaa!" Vai et osaa! Olen monta kertaa tahtonut sinua tavata, mutta en
ole saanut käsiini. No, minä olen sangen kiitollinen! Oletko saanut
vaasut eheinä?

-- Olen. Mutta minä lähetän ne takaisin.

-- Minkätähden? Ei, ei: kaiken oikeuden mukaan ovat ne sinun.

-- Ei! sanoi Aleksander päättävästi, minä en ota vastaan tätä lahjaa.

-- No, tee kuin tahdot! Ne miellyttävät vaimoani: kyllä hän ottaa.

-- Minä en tiennyt, Aleksander, sanoi Lisaveta Aleksandrowna
veitikkamaisella hymyllä, että Te olette niin taitava näissä
asioissa... minulle ette puhunut sanaakaan...

-- Setä on sen keksinyt, sanoi hämmästynyt Aleksander, en minä ole
kerrassaan mitään tehnyt, setähän minua on opettanut...

-- Niin, niin, kuuntele sinä vaan häntä: niinkuin hän taitaisi itse.
Hän toimitti asian niin, että... olen sangen, sangen kiitollinen!
Mutta tuo minun hupakkoni, Surkow on tullut milt'ei hulluksi. Kyllä
hän on minua naurattanut. Pari viikkoa sitten juoksi hän luokseni
vallan hassuna; minä arvasin heti mistä syystä, mutta en ollut
tietävinänikään, kirjoitin vaan, niinkuin en tietäisi mitään. "Aha!
Vai sinä se olet", sanoin minä, "mitä hyvää tiedät sanoa?" Hän hymyili
ja tahtoi teeskennellä tyyneyttä... mutta itsellä olivat kyyneleet
melkein silmissä. "En mitään hyvää", sanoi hän: "tulin tuomaan
huonoja uutisia." Minä katsoin häneen aivan kuin kummastuksella.
"Mitä ihmeitä?" kysyin minä. "Teidän veljenpojastanne!" "Mutta mitä?
peloitatko sinä minua? Sano pian!" puhelin minä. Siihen hänen
tyyneytensä loppuikin: hän alkoi huutaa, raivota. Minä siirryin
pois hänen luotaan nojatuolineni -- mutta minun oli ihan mahdotonta
puhua, sillä tavoin hän tiuski. "Itse sanoitte, että veljenne poika
tekee vähän työtä, mutta Te juuri totutattekin häntä työttömyyteen."
"Minäkö?" "Niin, juuri Te: kuka saattoi hänet Julian tuttavuuteen?"
"Minun täytyy sanoa sinulle, että toisesta päivästä alkaen, tultuaan
naisen kanssa tuttavuuteen alkaa hän kutsua tätä ristimänimeltä." "No
mikä onnettomuus siinä on?" sanoin minä. "Se onnettomuus", vastasi
hän, "että hän istuu nyt Tafajewnan luona aamusta iltaan saakka"...
Aleksander punastui äkkiä.

-- Näetkös, miten hän valehtelee kiukuissaan, ajattelin minä, jatkoi
Piotr Ivanitsh, tarkastellen veljensä poikaa, kyllä kai Aleksander
välittäisi istua siellä aamusta iltaan, enkä minä ole pyytänyt häntä
sitä tekemäänkään; eikö niin?

Piotr Ivanitsh antoi pysähtyä veljensä poikaan kylmän ja tyynen
katseensa, joka tuntui Aleksanderista ihan tuliselta.

-- Niin... kyllä minä joskus... pistäyn... mutisi Aleksander.

-- Joskus -- se on suuri eroitus, jatkoi setä; -- niinhän minä
pyysinkin tekemään; vaan en joka päivä. Minä tiesin, että hän
valehtelee. Mitä tekemistä siellä olisi joka päivä? Ikävystyisit vaan.

-- Ei! Hän on hyvin viisas nainen... saanut mainion kasvatuksen...
pitää musiikista... puhui Aleksander epäselvästi, väliin pysähtyen,
hieroen silmäänsä vaikk'ei sitä kutkuttanutkaan, silitteli vasemman
puoleista ohimotaan, sitten otti nenäliinan taskustaan ja pyyhki
huuliaan.

Lisaveta Aleksandrowna katsahti tarkasti, salavihkaa häneen, kääntyi
sitten akkunaan päin ja hymyili.

-- Vai niin! No, sen parempi, sanoi Piotr Ivanitsh, jos sinun ei
ole ollut ikävä; minä olen yhä peljännyt, että olin tehnyt sinulle
ikäviä hommia. Minä sanoin siis Surkowille: "kiitoksia, veikkoseni,
että otat osaa veljeni pojan asioihin; olen suuresti, suuresti
kiitollinen sinulle... mutta etköhän liioittele asiaa? Onnettomuus
ei ole vielä niinkään suuri..." "Miksi ei olisi:" huudahti hän.
"Eihän hän tee työtä; nuoren miehen täytyy ahkeroida..." "Ei sekään
ole mikään onnettomuus", sanoin minä, "mikä hätä sinulla siitä on?"
"Kuinka, mikä hätä?" vastasi Surkow. "Hän on saanut päähänsä käyttää
viekkautta minua vastaan..." "Ahaa, siinäkö onnettomuus onkin!" aloin
minä tehdä kiusaa. "Hän uskottelee minusta Julialle", puhui Surkow,
"piru tiesi mitä... Julia on muuttunut kokonaan minua kohtaan.
Kyllä minä opetan hänet, mokoman maitosuun" -- suo anteeksi, minä
kerron hänen sanojaan -- "miten hän voisi minun kanssani muutoin
taistella? Hänet on hän saanut parjaamisella puolelleen; toivon
että saatatte hänet järkiinsä." "Kyllä minä hänet läksytän", sanoin
minä, "kaikin mokomin läksytän; mutta, onkohan siinä perää? Miten
hän on sinut vihoittanut?" Lahjoititko sinä hänelle kukkaisia, vai
mitä? Piotr Ivanitsh pysähtyi taaskin aivan kuin vastausta odottaen.
Aleksander oli ääneti. Piotr Ivanitsh jatkoi: "Kuinka", sanoi hän,
"siinä ei olisi perää? Minkä vuoksi kuljettaa hän joka päivä Julialle
kukkaiskimppuja? Nyt on talvi... mitä se tulee maksamaan?... Kyllä
minä tiedän, mitä nämät kukkaiskimput merkitsevät." Siinä se on,
ajattelin itsekseni, mitä omainen tekee: ei, nyt huomaan ettei
sukulaisuus ole niinkään tyhjänpäiväinen asia. Olisitkohan muille
ruvennut sillä tavalla hommaamaan? "Mutta kuljettaako hän varmaan
joka päivä?" sanoin minä. "Odotapas, minä kysyn häneltä: sinä kenties
panet omiasi." Ja varmaan onkin valehdellut! Niinkö? Ei se voi olla
mahdollista, että sinä... Aleksander olisi tahtonut vajota maan alle.
Mutta Piotr Ivanitsh katsoi häntä armotta silmiin ja odotti vastausta.

-- Joskus... kyllä minä olen... vienyt... sanoi Aleksander silmät
alas luotuina.

-- No, taaskin joskus. Eikä joka päivä: se on tosiaankin vahinko. No,
sano minulle, mitä on tullut kaikki sinulle maksamaan: en minä tahdo,
että sinä minun tähteni kuluttaisit turhaan; siinä on jo kylliksi
että puuhaatkin. Anna minulle lasku. No, ja Surkow purki vielä kauan
vihaansa. "He käyvät kävelemässä kahden kesken jalkaisin ja myös
ajavat vaunuilla niissä paikoin, missä on vähemmin väkeä."

Nämät sanat pöyristyttivät hiukan Aleksanderia: hän oikasi jalkansa
suoraksi tuolin alta ja veti ne äkkiä taaskin kokoon.

-- Minä pudistin epäileväisestä päätäni, jatkoi setä. "Kyllä kai
hän viitsii kävellä joka päivä!" sanoin minä. "Kysykää muilta
ihmisiltä..." sanoi hän. "Ennen minä kysyn häneltä itseltään..."
tuumasin minä... Eihän se ole totta?

-- Kyllä minä... muutaman kerran... kävelin hänen kanssaan...

-- No, eihän se ole joka päivä, sitä minä en kysynytkään; tiesin
muutenkin, että hän valehtelee. "No mitä", sanoin minä, "erinomaista
siinä on? Hän on leski, likeisiä miehiä hänellä ei ole; Aleksander
on hyvänsävyisä, -- ei niinkuin sinä... Sentähden hän ottaa
Aleksanderin mukaansa: eihän hänen miten sovi yksin käydä". "Ei.
sanoi hän", "minua ette petä; kyllä tiedän. Aina hän on Tafajewnan
kanssa teatterissa; minä hänelle hankin loogin, välistä Jumala ties'
millä puuhalla, mutta Aleksander istuu kuitenkin hänen kanssaan."
Minä en voinut enää pidättää itseäni ja rupesin ääneen nauramaan.
"Se on oikein sinulle, pöllö." ajattelin minä. "Katsopas vaan sitä
Aleksanderia! Hän on vasta veljen poika! Mutta minua hävettää
tosiaan, että minun tähteni niin paljon puuhaat", Aleksander oli kuin
kidutuspenkissä. Otsasta valui suuria hikikarpaloita. Hän tuskin
kuuli mitä setä puhui, eikä uskaltanut katsoa setään eikä tätiin.

Lisaveta Aleksandrowna sääli häntä. Hän pudisti päätään miehelleen,
kieltäen tätä kiusaamasta poikaa. Mutta Piotr Ivanitsh ei hellittänyt.

-- Mustasukkaisuudessaan pisti Surkowin päähän ruveta vakuuttamaan
minua, jatkoi hän, että sinä olet jo korvia myöten rakastunut
Tafajewnaan. "Ei, suo anteeksi", sanoin minä hänelle, "se ei ole
totta". Hänkö rakastuisi kaiken sen jälkeen, mitä hänelle on
tapahtunut! Hän tuntee liian hyvin naisia ja halveksii niitä... Eikö
totta? Aleksander nyökäytti päätään silmiään nostamatta.

Lisaveta Aleksandrowna kärsi hänen tähtensä.

Piotr Ivanitsh! sanoi hän voidakseen jollain tavalla lopettaa puheen.

-- No, mitä?

-- Taanoin kävi täällä mies Lukjanovilta kirjeen kanssa.

-- Tiedän, hyvä. Niin mihin minä jäinkään? Piotr Ivanitsh, taas olet
alkanut heittää tuhkaa kukkasilleni. Katso, mitä tämä on?

-- Ei mitään kultaseni: sanotaan, että tuhka vaikuttaa hyvää
kasvamisessa... Niin, minä aioin sanoa...

-- Eiköhän liene aika, Piotr Ivanitsh ruveta päivälliselle?

-- Hyvä, käske tuomaan pöytään! Sinä satuit muistuttamaan
päivällisestä. Surkow sanoi, että sinä, Aleksander, olet melkein
joka päivä siellä päivällisellä, että sentähden et käy nykyään
meillä perjantaisin puolisella, että muka kokonaiset päivät vietätte
yhdessä... piru ties mitä kaikkia hän lienee valehdellut, ihan
kyllästytti minua; lopuksi minä ajoin hänet tiehensä. Niinpä olikin
että hän on valehdellut. Nyt on perjantai ja sinä olet tässä edessäni.

Aleksander nosti toisen jalkansa toisen yli ja antoi päänsä vaipua
vasemmanpuoleiselle olkapäälle.

-- Minä olen sangen, sangen kiitollinen sinulle! -- Tämä on sekä
ystävyyden että sukulaisuuden palvelus, päätti Piotr Ivanitsh. --
Surkow tuli vakuutetuksi, ettei hänellä ole mitään otettavissa ja
peräytyi: "Julia luulee", sanoi hän, "että minä alan huokailla
hänen peräänsä -- siinä hän erehtyy". Minä aioin vielä laittaa
lasikerroksen ja Jumala ties', mitä aikomuksia lieneekään
ollut: hän ehk'ei ole uneksinutkaan semmoista onnea, joka oli
valmistumaisillaan, Ei minulla olisi ollut mitään vastaan, naida
hänet, sanoi Surkow, jos hän olisi osannut kiinnittää minut
itseensä. Mutta nyt on kaikki lopussa. Totta Te neuvoitte minulle
Piotr Ivanitsh, sanoi hän; nyt säilyy sekä rahat että aika. Nyt
hän käy Bawrinin tapaan, synkkänä, eikä pyydä rahaa ja minä sanon:
hänen kanssaan kaikki on loppunut. Sinä olet tehtäväsi tehnyt
mestarillisesti! Nyt olen rauhoitettu pitkäksi ajaksi. Älä viitsi
enempää puuhata. Nyt voit olla käymättäkin hänen luonaan, minä
kuvittelen miten ikävä siellä on!... ole niin hyvä ja anoa minulle
anteeksi... kyllä minä palkitsen jollain tavalla. Kun tarvitset
rahaa, niin käänny minun puoleeni. Lisa! Käske tuomaan meille hyvää
viiniä päivällispöytään: juomme onnistuneen asian maljan.

Piotr Ivanitsh iäksi pois huoneesta. Lisaveta Aleksandrowna katsahti
pari kertaa salaa Aleksanderiin ja huomattuaan, ettei tämä puhunut
sanaakaan, läksi myöskin pois palvelusväkeä käskemään.

Aleksander istui aivan kuin unohduksissa ja tuijotti yhä polviinsa.
Vihdoinkin kohotti hän päätään, katsoi ympärilleen -- ei ollut ketään
huoneessa. Vedettyään aimo hengähdyksen, katsoi hän kelloa, se oli
neljä. Hän sieppasi nopeasti hattunsa, viittasi syrjään kädellä,
sinnepäin mihin setä oli mennyt, hiljakseen, varpaillaan, pälyen
kaikille haaroille, pääsi hän etehiseen, sieltä otti hän palttoonsa
käsivarrelleen, töytäsi kuin nuoli portaita myöten alas ja ajoi
Tafajewnan luo.

Surkow ei valehdellut: Aleksander rakasti Juliaa. Hän tunsi melkein
kauhulla tämän rakkauden ensimmäiset alkeet, aivan kuin minkä
ruttotaudin. Häntä vaivasi sekä pelko että häpeä: pelko -- joutua
taaskin oman ja vieraan sydämmen kaikkien oikkujen alaiseksi,
häpeä -- muiden edessä ja erittäinkin sedän. Hän olisi maksanut
mitä tahansa, jos olisi asian voinut salata sedältä. Vähän aikaa
sitten, kolme kuukautta takaperin, kieltäytyi hän niin ylpeästi
ja päättävästi rakkaudesta, kirjoitti vielä kuolin laulun sille
rauhattomalle tunteelle, saman, jonka setä oli lukenut, ja lopuksi
halveksi julkisesti naisia -- ja yht'äkkiä oli hän uudestaan naisen
jalkojen juuressa. Taaskin lapsellisen maltittomuuden todistuksia.
Laupias Isä! Milloin hän vapautuu sedän kunnottomasta vaikutuksesta?
Eikö hänen elämässään koskaan tapahdu erilaista, odottamatonta
käännekohtaa, mutta aina vaan käy Piotr Ivanitshin ennustuksien
mukaan.

Tämä ajatus saattoi hänet epätoivoon. Hän olisi ollut iloinen
pakenemaan uutta rakkautta. Mutta miten paeta? Mikä eroitus on
Nadinkan ja Julian rakkauden välillä! Ensimmäinen rakkaus ei ollut
mitään muuta kuin onneton sydämmen hairahdus, joka vaati ravintoa,
sillä ijällä sydän ei paljon valikoitse: ottaa vastaan ensimmäisen,
mikä vaan tulee eteen. Mutta Julia! Tämä ei ole enää mikään
oikullinen tyttö lepakko, joka ei ymmärrä häntä, eikä itseäänkään,
eikä rakkautta. Tämä on -- nainen täydessä kehityksessään,
ruumiiltaan heikko, mutta henkisessä suhteessa tarmoa rakkauteen: hän
on kokonaan pelkkää rakkautta. Muita ehtoja onneen ja elämään hän ei
tunnusta. Niinkuin rakastaminen olisi mikä tyhjä asia? Se on myöskin
lahja, mutta Julia on -- nero siinä. Hän oli uneksinut tällaista
rakkautta: kiitollista, järkevätä, mutta samalla voimakasta, joka ei
tiedä mistään muusta, mikä vaan ei kuulu sen omaan piiriin.

Minä en menetä henkeäni ilosta niinkuin luontokappale, puhui
hän itselleen, henki ei mene tainnoksiin, vaan minussa tapahtuu
arvokkaampi, korkeampi kehityskulku: minä tunnustan onneni, minä
mietiskelen sitä, ja se on täydellisempi, vaikka ehkä tyynempi...
Kuinka jalosti, teeskentelemättä, ilman matkailemista oli Julia
antautunut tunteelleen. Tuntui kuin hän olisi odottanut semmoista
ihmistä, joka ymmärtäisi syvästi rakkauden -- ja se ihminen ilmestyi.
Hän astui ylpeästi kuin laillinen vallitsija perityn rikkauden
omistajaksi ja oli kiitollisuudella tunnustettu. Mikä lohdutus,
mikä autuus, ajatteli Aleksander, ajaessaan hänen luokseen sedän
luoda, on tietää, että löytyy maailmassa olento, joka vaikka olisi
missä tahansa ja tekisi mitä tahansa, muistaa meitä, siirtää kaikki
ajatukset, toimet ja teot yhteen pisteesen ja yhteen käsitykseen
-- rakastettuun olentoon. Se on aivan kuin meidän toinen "minä".
Jos hän kuulee vaikka mitä, näkee mitä, kulkee vaikka minkä
ohitse, tahi jos mikä tahansa kulkee hänen ohitsensa, kaikki
mielenvaikutukset uskotaan toiselle minulle; se mielenvaikutus
on molemmille tunnettu, molemmat ovat toisiaan opettaneet, sillä
tavoin uskottu mielenvaikutus otetaan vastaan, vahvistetaan sielussa
poistamattomilla piirteillä. Toinen minä kieltäytyy omista tunteista,
jos toinen ei voi jakaa niitä ja ottaa vastaan. Hän rakastaa samaa
mitä toinen, rakastaa, ja vihaa mitä toinenkin vihaa. Eroittamatta
asuvat he samassa ajatuksessa ja yhdessä tunteessa: heillä on yksi
henkinen silmä, yksi kuulo, yksi järki, yksi sielu...

-- Herra, sinnekö paikkaan ajetaan, joka on Liteinalla? kysyi
vossikka.

Julia rakasti Aleksanderia tulisemmin kuin tämä häntä. Hän ei tiennyt
edes koko rakkautensa voimaa eikä ajatellut sitä. Hän rakasti
ensimmäisen kerran -- se ei olisi vielä ollut mitään -- eihän voi
suoraan rakastaa toisen kerran, mutta onnettomuus oli siinä, että
hänen sydämmensä oli kehittynyt äärimmäiseen saakka, valmistettu
ja kehitetty romaaneilla, ei ainoastaan ensimmäistä, vaan sitä
romantillista rakkautta varten, joka löytyy muutamissa romaaneissa,
mutta ei luonnollisuudesta ja joka sentähden onkin aina onneton.
Sen ohessa Julian järki ei saanut terveellistä ravintoa pelkkien
romaanien lukemisesta, ja alkoi erota sydämmestä. Hän ei voinut
mitenkään huvitella tyyntä, yksinkertaista rakkautta, ilman myrskyn
ilmaantumista, ilman rajatonta helleyttä. Hän olisi heti lakannut
rakastamasta sitä ihmistä, joka ei olisi langennut hänen jalkainsa
juureen sopivassa tilaisuudessa, joka ei olisi vannonut kaiken
sielunsa voimalla, joka ei olisi uskaltanut polttaa hänet ja musertaa
tuhaksi syleilyillään ja joka ei olisi uskaltanut ryhtyä muuhun
toimeen kuin rakkauteen, eikä olisi juonut elämän maljaa pisara
pisaralta hänen kyyneleistään ja suuteloistaan.

Siitä syntyi haaveellisuus, joka loi hänelle toisen maailman. Jos
tavallisessa elämässä tapahtui jotakin, joka poikkesi eri maailman
säännöistä, niin hänen sydämmensä joutui raivoon ja kärsi. Heikko
ja vielä lisäksi naisen elimistö joutuu välistä sangen ankarien
täristyksien alaiseksi. Useat mielenliikutukset ärsyttävät hermoja
ja saattavat lopuksi ne täydelliseen epäjärjestykseen. Siitä
syystä juuri tulee useille naisille miettiväisyys luonteessa ja
surumielisyys ihan syyttä, synkkä katsantotapa elämään; siitä syystä
tuntuu heistä luonnollinen, järjellisesti säädettyjä päättäväinen,
muuttumattomien lakien mukainen järjestys ihmisen olemisesta
raskailta kahleilta; sanalla sanoen siitä syystä peloittaa heitä
todellisuus ja pakoittaa rakentamaan maailman utulinnojen tapaiseksi.

Kuka koetti kehittää niin ennen aikaisesti ja säännöttömästi Julian
sydämmen ja antoi järjen olla rauhassa? Kuka? Se klassillinen
pedagogillinen kolmimiehistö, triumviraatti, joka vanhempien
kutsumuksesta ilmestyy ottamaan huostaansa nuoren järjen, ilmaisemaan
sille kaikkien aineitten vaikutukset ja syyt, repäisemään menneen
verhon ja näyttämään mitä allamme on -- vaikea velvollisuus!
Sentähden olikin kutsuttu yhteen kolme kansaa ratkaisemaan tätä
mainetyötä. Vanhemmat ovat itse peräytyneet kasvatuksesta, arvellen
että heidän huolensa ovat loppuneet siihen, kun hyvien ystävien
suosimuslauseiden mukaan ottivat erään ranskalaisen, Poulen,
ranskalaista kirjallisuutta ja muita aineita opettamaan; sitten erään
saksalaisen, Smidt'in, siksi että oli tapana opetella, vaikk'ei
koskaan opita saksan kieltä, ja viimeksi venäläisen opettajan Ivan
Ivanitsh'in.

-- He ovat kaikki semmoisia harjaamattomia, sanoi äiti, aina he ovat
niin huonosti puetut, ulkonäöltään huonomman näköiset kuin pikentit;
välistä haisevat viinalle...

-- Eihän mitenkään voi olla ilman venäläistä opettajaa? Ei se sovi!
päätti isä, älä ole levoton: minä valitsen itse sävyisemmän.

Ranskalainen ryhtyi siis toimeensa. Hänen ympärillään hääräsivät
isä ja äiti. Häntä kutsuttiin kotiin aivan kuin vierasta, häntä
kohdeltiin hyvin kohteliaasti: tämä oli kallis ranskalainen: -- Tämän
oli helppo opettaa Juliaa: hän, kiitos olkoon kotiopettajattarelle,
puhui ranskaa, luki ja kirjoitti melkein virheettömästi. Monsieur
Poulelle jäi ainoastaan työskenteleminen kirjallisuudessa hänen
kanssaan. Hän antoi Julialle kaikellaisia ainekirjoituksia: välistä
sai hän kuvata nousevan auringon, milloin määritellä rakkautta ja
ystävyyttä, milloin kirjoittaa onnentoivotus-kirjeen vanhemmille tahi
purkaa sydämmensä ystävättärelle erohetkellä.

Julia näki akkunastaan ainoastaan auringon laskevan kauppias Girinin
talon taakse; ystävättäristään hänen ei tarvinnut koskaan erota,
mutta ystävyys ja rakkaus... nyt hänessä välähti ensi kertaa ajatus
näistä molemmista tunteista. Täytyihän niitä joskus oppia tuntemaan.

Tyhjennettyään kaiken tämän ainevaraston päätti Poule lähestyä sitä
pyhää, ohkaista vihkoa, jonka päällimäiseen lehteen on isoilla
kirjaimilla kirjoitettu: Luentoja ranskan kirjallisuudesta. Kuka
meistä ei muistaisi tätä vihkoa? Kahden kuukauden kuluttua taisi
Julia ulkoapäin ranskalaisen kirjallisuuden, se on, tämän ohkaisen
vihon, mutta kolmen kuukauden kuluttua oli hän sen unhoittanut;
vahingolliset jäljet jäivät kuitenkin. Hän tiesi että löytyy
Voltaire ja syytti häntä marttyyreistä, Cbateaubriandia piti
hän Filosofillisena sanakirjana, Montaique'a kutsui Monsieur de
Montaigniksi ja muisteli häntä välistä Hugon rinnalla. Molierista
sanoi hän, että tämä kirjoittaa teatteria varten; hän oppi Roeinin
kuuluisan sanonnan: "Tuskin tulimme sisään Trezènes'in porteista".
Muinaistieteessä miellytti häntä suuresti komedia, joka oli
tapahtunut Vulkanuksen, Marsin ja Venuksen välillä. Hän puolusti
ensin Vulkanusta, mutta saatuaan tietää, että tämä ontui ja oli
kömpelö ja kaiken sen lisäksi seppä, siirtyi hän heti Marsin
puolelle. Hän piti myöskin tarusta Semelestä ja Jupiterista,
Apollon maanpakolaisuudesta ja hänen ilveleikeistään maan päällä,
Julia otti ne kaikki siltä kannalta, miltä ne olivat kirjoitetut,
eikä aavistanut mitään muuta merkitystä näissä taruissa olevan.
Aavistikohan itse ranskalainenkaan -- Jumala ties! Julian kysymyksiin
tästä entisestä uskonnosta, vastasi hän otsa rypistettynä ja
arvokkaana: Tyhmyksiä! Mutta tämä Vulkanus peto lienee ollut
hullunkurisen näköinen...kuunnelkaa, lisäsi hän sitte hiukan
siristettyään silmiään ja pudistettuaan häntä kädestä: -- mitä
tekisitte Venuksena? Julia ei vastannut mitään, mutta punastui,
ensikertaa eläissään tietämättömästä syystä.

Lopuksi ranskalainen täydensi hänen kasvatuksensa sillä, että antoi
tutustua sekä tietopuolisesti että käytännöllisesti ranskalaisen
kirjallisuuden uuden koulun kanssa. Hän antoi Julialle kirjoja, jotka
aikanaan olivat paljon melua nostaneet: "Viheriäkäsikirjoitus",
"Seitsemän perisyntiä", "Kuollut aasi" ja kokonaisen joukon kirjoja,
jotka silloin tulvailivat Ranskassa ja Europassa.

Tyttö parka syöksi janoavaisesti tähän suunnattomaan valtamereen.
Millaisilta sankareilta hänestä tuntuvat Janet, Balzac, -- ja
koko jono suuria miehiä! Mikä on tuommoinen raukkamainen satu
Vulkanuksesta näiden ihmeellisten kuvauksien rinnalla? Venus näiden
uusien sankaritarten rinnalla tuntuu aivan viattomalta. Hän luki
ahneesti uutta koulua ja luultavasti lukee vieläkin.

Sillä aikaa kun ranskalainen pääsi niin kauas, ei vankka saksalainen
ennättänyt päästä kieliopinkaan läpitse: hän sovitteli vaan hyvin
arvokkaasti sijoitelma- ja taivutus-tauluja, mietiskeli monenlaisia
kekseliäitä keinoja, miten voi paremmin muistaa sija-sanojen
päätteitä: hän selitti että välistä pannaan sana "zu" loppuun j.n.e.

Mutta kun häneltä vaadittiin kirjallisuutta, niin mies parka
peljästyi. Hänelle näytettiin ranskalaisen vihko, hän pudisti päätään
ja sanoi, ettei saksaksi voi opettaa, vaan että löytyy Allerin
lukemisto, jossa kaikki kirjailijat teoksineen ovat nähtävinä.
Mutta sillä hän ei päässyt erilleen: häntä kiusattiin että hän
tutustuttaisi Juliaa niinkuin Monsieur Poule'kin kaikenlaisiin
teoksiin.

Lopulta saksalainen toki lupasi ja tuli kotiinsa syvästi
miettiväisenä. Hän aukaisi kaapin tahi oikeammin sanottu, hän
paljasti sen, toisen oven puoliskon otti hän kokonaan pois ja asetti
seinää vasten, senvuoksi ettei kaapilla ole moneen aikaan ollut
saranoita eikä lukkoa, -- sieltä hän veti esille vanhat saappaat,
puoli toppaa sokeria, pullollisen nuuskaa, karahviinillisen viinaa
ja leipäkannikan, sitten rikkinäisen kahvimyllyn, sittemmin
parranajovadin saippuapalasen ja harjan kanssa, joka oli pomaada
purkissa, vanhat housun kannattimet, kovasimen kynäveistä varten ja
vielä hiukan muuta semmoista romua. Vihdoinkin näkyi näitten jälkeen
kirja, toinen, kolmas, neljäs -- viisi kaikkiaan luvultaan. Hän löi
niitä vastakkain: tomu kohosi pilvenä, niinkuin savu ja varjosti
juhlallisesti pedagoogin pään.

Ensimmäinen kirja oli: Gesnerin idylli, -- gut! sanoi saksalainen
ja tutki nautinnolla idyllin rikkinäistä kansilehteä. Hän aukaisi
toisen kirjan: Gothan kalenderi vuodelta 1804. Hän selaili sitä:
siinä oli europpalaisten kuninkaitten luku, kaikenmoisten linnojen,
putousten kuvia: -- sehr gut! sanoi saksalainen. Kolmas oli --
piplia: hän pani sen syrjään, mumisi ensin hurskaasti: Nein! Neljäs
oli: Jungin yöt: hän pudisti päätään ja mutisi: Nein! Viimeinen oli
Weisse! Saksalainen hymyili juhlallisesti: da habe ich's, sanoi
hän. Kun hänelle sanottiin, että löytyy vielä Schiller, Göthe ja
muita, pudisti hän päätään, ja sanoi itsepäisesti: Nein! Julia
haukotteli paikalla kun saksalainen oli kääntänyt hänelle Weissesta
ensimmäisen sivun, mutta sitten ei viitsinyt enää edes kuunnellakaan.
Saksalaiselta jäi hänelle muistiin ainoastaan, että apusana "zu"
pannaan välistä loppuun.

Mutta venäläinen? Tämä teki tehtävänsä vielä tunnollisemmin. Hän
vakuutti melkein kyyneleet silmissä, että alus-ja maine-sanat
ovat semmoisia ja semmoisia lauseen osia, mutta nimi-sana on
taas sellainen, ja pääsi vihdoin niin pitkälle, että Julia uskoi
häntä ja opetteli ulkoapäin kaikkien lauseiden osien määritelmät.
Osasipa yhdellä kerralla luetella asemosanat ja kun opettaja kyseli
arvokkaasti: "Mutta mitkäs kiihtosanat osoittavat peljästystä ja
kunnostusta," vastasi Julia äkkiä, tuskin vetäen henkeä: ah, oh, eh,
voi, a, o, no, ehe! Silloin opettaja riemuitsi.

Hän sai tietää muutamia totuuksia lauseopista myöskin, mutta ei
osannut sovittaa niitä asiaan, joten kieliopilliset virheet jäivät
hänelle kaikeksi elämäkseen. Histooriasta hän tiesi, että oli
löytynyt eräs Makedonian Aleksander, että hän oli sotinut ja oli
ollut perin rohkea... ja tietysti perinkauniskin... mutta minkä
arvoinen oli vielä ja mitä merkitsi hänen vuosisatansa, se ei
juolahtanut hänen eikä opettajan päähän; eikä Kaidanowkaan liian
paljon selitä sitä asiaa. Kun opettajalta vaadittiin kirjallisuutta,
niin hän kuljetti ko'on vanhoja käytettyjä kirjoja. Siinä löytyi
Kontemir Sumarokow, sitten Lomonosow, Dershawin, Oserow. Kaikki
ihmettelivät; varovaisesti aukaistiin yksi kirja, haisteltiin, sitten
heitettiin pois ja vaadittiin jotain uudenaikaisempaa. Opettaja
toi Karamsinin. Mutta uuden ranskalaisen koulun jälkeen lukea
Karamsinia! Julia luki köyhästä Liisasta muutaman rivin, ja niinikään
matkustuksista, -- ja sitten hän antoi sen jo takaisin.

Väliaikoja oli oppilas paralla näiden toimien välillä paljon, eikä
ollut yhtään jaloa ja terveellistä ravintoa ajatukselle! Järki
alkoi uinua, mutta sydän lyödä rauhattomasti. Vaan samassa ilmestyi
kohtelias serkku, joka toi muutamia lukuja Oneginista, Kaukasialaisen
vangitun y.m. Neito tuli tuntemaan venäläisen runouden mehua ja
Oneginin opeteltiin ulkoapäin eikä se jättänyt Julian päänalusta.
Serkku, niinkuin kaikki opettajat eivät osanneet selittää tämän
teoksen arvoa ja merkitystä. Hän otti Tatjanan esikuvaksen ja toisti
ajatuksissaan ihanteelleen Tatjanan kirjeen palavat rivit Oneginille,
ja hänen sydämmensä sureksi ja sykkäili. Mielikuvitus haki milloin
Oneginia, milloin uudenaikaisen koulun mestarien sankaria --
kalpeita, synkkämielisiä, hurmaantuneita...

Eräs italialainen ja eräs ranskalainen lopettivat hänen
kasvatuksensa, antaen hänen päälleen ja liikkeilleen kauniit
määränsä, nimittäin opettivat tanssimaan, laulamaan, soittamaan
tahi oikeimmiten soittamaan naimiseen asti pianoa, mutta musiikkia
oikeastaan eivät opettaneet. Hän oli siis jo kahdeksantoista vuotias,
mutta aina synkkäkatseisena, miellyttävän kalpeana, leijuvaisin
vyötäisin, pienin jaloin ilmautui hän salonkeihin näytteeksi
maailmalle.

Hänet huomasi Tafajew, ihminen, jolla oli kaikki sulhaismiehen
ominaisuudet, arvokas virka, hyvä omaisuus, risti kaulassa, sanalla
sanoen onni ja menestys. Ei voinut sanoa hänestä, että hän oli pelkkä
yksinkertainen ja hyvä mies. Eipä! Hän ei antanut itseään pakoittaa
ja tuomitsi sangen terävästi nykyistä Venäjää siitä, mitä siltä
puuttuu taloudellisessa ja elinkeinon suhteessa, ja omalla alallaan
pidettiin häntä käytännöllisenä ihmisenä.

Kalpea, synkkämielinen tyttö, hänen lujan luonteensa kummallinen
vastakohtaisuus, teki häneen mahtavan vaikutuksen. Iltasin pakeni
hän pois korttipöydästä ja vaipui ajoittaisin omituisiin ajatuksiin,
katsellen tätä puoleksi ilman utukuvaa, joka lenteli hänen edessään.
Kun Julian rauennut katse lankesi häneen tietysti satunnaisesti, niin
hän, rohkea gladiatori salonkikeskusteluissa, hämmästyi aran tytön
edessä, tahtoi hänelle välistä sanoa jotakin, mutta ei voinut. Tämä
kyllästytti häntä ja hän päätti toimia päättävämmästi kaikenlaisten
tätien kautta.

Myötäjäisten luettelo tuntui tyydyttäväiseltä. "Mitäs muuta:
me olemme pari!" mietiskeli hän itsekseen. "Minä olen vasta
neljänkymmenen viiden vanha, hän kahdeksantoista: meidän
omaisuudellako emme tulisi hyvin toimeen. Entäs ulkomuoto? Hän on
vielä lisäksi sievä, mutta minä olen, niinkuin sanotaan, muhkea...
mies. Hän on sivistynyt, sanotaan: mitä sitten? Olenhan minäkin ennen
aikoihin lukenut, muistan, että opetettiin latinaa ja roomalaista
histooriaa. Vielä nytkin muistan: siellä tuo konsuli -- mikä hän
olikaan... no hitto olkoon hänen kanssaan! Muistan, että luettiin
uskonpuhdistuksesta... ja noita runoja: Beatuksille... mitenkä se
olikaan sitten? Puer, pueri, puero... ei se ollut niin, piru ties
-- kaikki olen unhoittanut. Totta jumal' avita -- senvuoksihan
opetetaankin, että unhotettaisiin. Vaikka minut tapettaisi, niin
minä sanon, että tuo ja tämä, kaikki virkamiehet ja oppineet eivät
voi sanoa, mikä se konsuli oli siellä... tahi minä vuonna olivat
Olympon leikit, luultavasti opetetaan sillä tavalla... sentähden että
järjestys on senlainen, että vaan näyttäisi, että on lukenut. Ja
kuinkas sitten ei unohtaisi: eihän seuraelämässä enää siitä puhuta,
mutta alapas puhua, niin, luulen, että melkein taluttaisivat ulos!
Ei, kyllä me vaan olemme pari."

Siis, kun Julia oli päässyt lapsuudesta, niin ensimmäisellä
askeleella häntä kohtasi kaikkein surullisin todellisuus --
jokapäiväinen mies. Miten kaukana tämä oli niistä sankareista, joita
hänen mielikuvituksensa ja runoilijat olivat luoneet.

Viisi vuotta hän kulutti siinä ikävässä unessa, niinkuin hän kutsui
avioliittoa ilman rakkautta ja ei aikaakaan, niin ilmestyi sekä
vapaus, että rakkaus. Hän hymyili, ojensi niille tulisen sylen
ja antautui rakkaudelleen, niinkuin ihminen antautuu kilpa-ajoon
hevosella. Ihminen kiitää kuin mahtava eläin, unhottaen välimatkan.
Henki menee tainnoksiin, esineet juoksevat taaksepäin; kasvoihin
puhaltaa raittius; rinta voi tuskin kestää tunteen lemmenhurmausta...
tahi, niinkuin ihminen, joka huolettomasti antautuu ruuheen
aaltojen keinuteltavaksi: aurinko lämmittää häntä, vihreät rannat
välähtelevät hänen silmissään, leikillinen laine hyväilee venheen
perää ja kuiskailee niin suloisesti, juoksee edellä ja viekottelee
yhä kauemmas ja kauemmas, osoittaen tietä loppumattomana virtana...
Ihrainen hurmaantuu. Silloin ei ole aikaa katsella ja ajatella,
miten tie päättyy: kiitääkö venonen syvyyteen tahi viekö aalto
karille?... Tuuli, vie ajatukset mukanaan, silmät ummistuvat,
lumous on voittamaton... samoin ei hänkään voinut sitä vastustaa,
vaan antautui hurmaukselle enemmän ja enemmän... Vihdoin tulivat
hänelle ne runollisuuden hetket elämässä: hän rakasti sitä väliin
suloista, väliin tuskallista sielun rauhattomuutta, hän haki itse
mielenliikutuksia, keksi itselleen kärsimystä ja onnea. Hänessä
nousi himo rakkauteen, niinkuin nousee opiumiin, ja hän joi ahneesti
sydämmen myrkkyä.

Julia oli jo liikutuksessa odottamisesta. Hän seisoi akkunan
ääressä ja hänen kärsimättömyytensä kasvoi hetki hetkeltä. Hän
nypisteli kiinalaista ruusua ja kiukuissaan heitteli sen lehtiä
laattialle, mutta sydän alkoi mennä tainnoksiin: se oli tuskan hetki.
Ajatuksissaan leikki hän kysymyksiä ja vastauksia: tuleeko hän tahi
eikö tule? Kaikki hänen käsitys voimansa oli kiinnitetty siihen,
että voisi selvittää tämän perin vaikean laskun. Jos käsitys puhui
vakuuttaen, niin hän hymyili, mutta jos ei -- kalpeni hän.

Kun Aleksander pysähtyi ulkopuolella, niin vaipui hän kalpeana
ja voimattomana nojatuoliin... niin kovasti työskentelivät
hermot hänessä. Kun Aleksander astui sisään... on mahdotonta
kuvata sitä katsetta, joka oli hänelle vastassa, sitä iloa, joka
silmänräpäyksessä virtaili kaikissa hänen piirteissään, aivankuin
eivät olisi vuoteen toisiaan nähneet, vaikka kuitenkin olivat
toisiaan kohdanneet edellisenä päivänä. Äänetönnä näytti hän
seinäkelloa; jos Aleksander hiukankaan koetti puolustaa itseään, niin
Julia ei kuunnellut loppuunkaan, vaan uskoi häntä ja antoi anteeksi,
unhotti kärsimättömyyden kivun, ojensi hänelle kätensä ja molemmat
istuivat sohvalle, puhuivat kauan, olivat ääneti kauan ja katsoivat
kauan toisiaan. Jos palvelija ei olisi muistuttanut, niin he olisivat
unhoittaneet syödä päivällistä.

Miten paljon nautintoja Aleksander voikaan uneksia niin täydellisen
totisista sydämmen vuodatuksista. Kesällä kävelyt kahden kesken
ulos kaupungista: jos jonnekin ihmistulvaan musiikki, ilotulitus
viekotteli, niin he välähtelivät jossain kaukana käyden käsikynkässä.
Talvella tuli Aleksander aina päivälliselle ja sitten he istuivat
vierekkäin kamiinin ääressä puoli yöhön saakka. Välistä käskettiin
valjastaa hevonen ja kiidettyä pitkin pimeitä katuja kiiruhtivat he
lopettamaan loppumatonta keskustelua samovarin ääressä. Jok'ainoa
ympäristöllä sattuva tapahtuma y.m., jok'ainoa ajatuksen ja tunteen
ohitsekulkeva liikutus, -- kaikki ne huomattiin ja jaettiin.

Aleksander pelkäsi yhtymistä sedän kanssa kuin tulta. Välistä hän
kävi Lisaveta Aleksandrownan luona, mutta tämä ei ennättänyt koskaan
esiin saada hänessä avomielisyyttä. Aleksander oli aina rauhaton,
ettei vaan tapaisi setää ja saisi jälleen toimeen jonkinlaisen
kohtauksen, sen vuoksi hän kiiruhti aina pois.

Oliko hän onnellinen? Senlaisessa tapauksessa voisi muista sanoa sekä
on, että ei, mutta hänestä ei; hänen rakkautensa alkoi kärsimyksillä.
Niinä hetkinä jolloin hän ennätti unhoittaa menneen, niin hän uskoi
onnen mahdollisuuteen, Juliaan ja hänen rakkauteensa. Toisina aikoina
tuli hän rauhattomaksi parhaassa sydämmen vuodatusten kuumeessa,
pelokkaasti kuunteli Julian himollista, hurmaantunutta hourailemista.
Hänestä tuntui, että saa vaan olla varoilla, että Julia pettää, tahi
jokin toinen odottamaton salliman lyömä silmänräpäyksessä hajoittaa
loistavan autuuden maailman. Nauttiessaan ilon hetkistä, tiesi hän
samalla, että niitä tulee ostaa kärsimyksillä ja alakuloisuus alkoi
häntä taas painaa.

Kului kuitenkin talvi ja tuli kesä, mutta rakkaus ei ollut vieläkään
loppunut. Julia mieltyi häneen yhä enemmän. Ei ollut petosta
eikä salliman lyömää: mutta tapahtui vallan toista. Aleksanderin
katse kävi selväksi. Hän oli tottunut siihen ajatukseen, että voi
pysyväisestä olla uskollinen. Mutta tämä rakkaus ei olekaan enää
niin tulinen... ajatteli hän kerran, katsellessaan Juliaa, vaan
sen sijaan on se kestävä, kenties ikuinenkin. Niin, epäillyksettä.
Ah! viimeinkin minä ymmärrän sinua kohtalo. Sinä tahdot palkita
minut kaikista menneistä kärsimyksistä ja petoksista, pitkällisen
vaeltamisen perästä rauhalliseen satamaan saattaa. "Siis tässä on
onnen turvapaikka... Julia!" huudahti hän ääneen. Tämä säpsähti.

-- Mikä Teidän on? kysyi hän.

-- Ei mitään! ilman vaan...

-- Ei! sanokaa: Teillä oli jokin ajatus. Aleksander oli vaan
uppiniskainen. Julia taas ei antanut perään.

-- Minä ajattelin, että onnemme täydellisyydestä puuttuu...

-- Mikä? kysyi Julia rauhattomana.

-- Ei mikään! Päähäni pöllähti kummallinen ajatus. Julia hämmästyi.

-- Ah! älkää piinatko minua, sanokaa pian! sanoi hän.

Aleksander alkoi miettiä ja lausui puoliääneen aivankuin hän olisi
itsekseen puhunut.

-- Hankkia oikeuden saada pitää häntä hetkeksikään jättämättä, eikä
tarvita mennä kotia... olla jokapaikassa ja aina hänen kanssaan. Olla
maailman silmissä hänen laillinen omistajansa... Hän kutsuu minua
ääneen, punastumatta omakseen... ja niin koko elämän ajan! Ylpeillä
sillä ijankaikkisesti...

Puhuen tällä syvällisellä kielellä, pääsi hän viimeinkin tuohon
sanaan: avioliitto. Julia säpsähti ja alkoi sitten itkeä. Hän
ojensi Aleksanderille kättensä sanomattomalla hellyydellä ja
kiitollisuudella, molemmat elpyivät ja alkoivat äkkiä puhella.
Aleksanderin osaksi tuli puhua tädin kanssa ja pyytää hänen apuaan
tässä tärkeässä asiassa. Iloissaan eivät he tienneet mitä heidän piti
tehdä. Iita oli suloinen. He läksivät jonnekin ulos kaupungista,
erinäiseen paikkaan, ja haettuaan tahallaan suurella vaivalla jostain
mäen, istuivat sitten siinä koko illan, katselivat auringon laskua,
uneksivat elämän tavasta, arvelivat rajoittaa ahtaan tuttavapiirin,
ei ottaa paljon ketään vastaan, eikä tehdä tyhjänpäiväisiä vierailuja.

Sitten he palasivat kotia ja alkoivat keskustella tulevasta
järjestyksestä talossa, huoneitten jaosta ja muusta. Aleksander
esitti että Julian pukuhuone muutettaisi hänen toimitushuoneekseen,
että se olisi sänkykamarin vieressä.

-- Millaiset huonekalut Te tahtoisitte toimitushuoneesen? kysyi Julia.

-- Minä tahtoisin pähkinäpuusta, sinisellä samettisella päällyksellä.

-- Semmoiset olisivat hyvin sievät, eivätkä ota likaa itseensä.
Miesten toimitushuonetta varten täytyy välttämättömästi valita tummia
värejä: vaaleat pilaantuvat pian savusta. Mutta tuohon pieneen
läpikäytävään, joka tulevasta toimitushuoneesta vie makuuhuoneesen,
laitan minä alkovin -- eikö totta, se tulee olemaan mainiota? Minä
asetan sinne yhden nojatuolin, sillä tavalla, että minä voisin siinä
istuessani lukea, tehdä työtä ja nähdä Teitä toimitushuoneesta.

-- En tarvitse enää kauan ottaa Teiltä näin jäähyväisiä, sanoi
Aleksander hyvästiä sanoessaan.

Julia sulki kädellä hänen suunsa.

Seuraavana päivänä läksi Aleksander Lisaveta Aleksandrownan luo
ilmaisemaan sitä, joka aikoja sitten oli ollut hänelle tiettyä,
pyytämään neuvoa ja apua. Piotr Ivanitsh ei ollut kotona.

-- Hyvähän se on! sanoi tämä, kuunneltuaan Aleksanderin tunnustuksen.
Te ette ole enää poikanulikka: voitte tuomita tunteistanne ja
menetellä omin päin. Mutta älkää kiirehtikö: oppikaa hänet ensin
tuntemaan hyvin.

-- Ah, ma tante, jos Te tuntisitte hänet! Miten paljon hänellä on
hyviä avuja!

-- Esimerkiksi?

-- Hän rakastaa minua niin...

-- Se on tietysti hyvä avu, mutta ei ainoastaan sitä tarvita
avioliitossa.

Hän lausui siihen vielä muutamia yleisiä totuuksia avioliiton
ylläpysymisestä, siitä, millaisen täytyy vaimon ja millaisen miehen
olla.

-- Mutta odottakaa, Nyt alkaa talvi tulla, lisäsi hän, kaikki tulevat
jälleen kaupunkiin. Sitten minä menen vieraisin Teidän morsiammenne
luo; me tutustumme ja minä tartun lujasti asiaan. Älkää häntä
jättäkö: olen vakuutettu, että Teistä tulee onnellinen aviomies.

Lisaveta Aleksandrowna tuli iloiseksi.

Naisista on ihmeen hauskaa naittaa miehiä; välistä he eivät
huomaakaan, ettei avioliitto tahdo syntyä eikä pitäisikään syntyä,
mutta auttavat kuitenkin asiassa. Kunhan he saavat vaan häät toimeen,
niin vastanaineet menetelkööt sitten miten tahtovat. Jumala ties'
mistä syystä he hommannevatkaan.

Aleksander pyysi, ettei täti puhuisi ennen asian päättymistä mitään
Piotr Ivanitshille.

Kesä vieri ohitse, samoin ikävä syksykin. Adujew kohtasi Juliaa yhtä
usein.

Julialla oli tehty aivankuin ankara määritelmä päiville, tunneille
ja minuuteille, joita voi yhdessä viettää. Hän etsiskeli kaikki
tilaisuudet siihen.

-- Menettekö aikaseen huomenna virastoon? kyseli hän välistä.

-- Yhdentoista vaiheilla.

-- Mutta tulkaa minun luokseni kello kymmenen, niin syödään yhdessä
aamiaista. Eiköhän sopisi olla kokonaan käymättä? niinkuin siellä
ilman meitä...

-- Kuinka? Isänmaa... velvollisuus... sanoi Aleksander.

-- Sepä kaunista! Sanokaa Te, että rakastatte ja olette rakastettu.
Eikö teidän päällikkönne ole tosiaan koskaan rakastanut? Jos hänellä
on sydäntä, niin hän kyllä käsittää. Tahi tuokaa tänne työnne: kuka
Teitä häiritsee täällä työskentelemästä?

Toisella kerralla Julia ei päästänyt häntä teatteriin, mutta
tuttavien luo ei milloinkaan. Kun Lisaveta Aleksandrowna tuli
hänen luokseen vierailulle, niin Julia ei voinut pitkään aikaan
tointua, nähtyään, mitenkä nuori ja kaunis Aleksanderin täti oli.
Hän oli kuvaillut häntä tavalliseksi tädiksi: vanhaksi ja rumaksi,
niinkuin suurin osa tädeistä on; mutta tässä, pyydän nöyrimmästi,
kahdenkymmenen kuuden, seitsemän vanha nainen ja vielä kaunotar. Hän
toimitti Aleksanderille ikävän kohtauksen ja päästi häntä harvemmin
sedän luo.

Mutta mitä oli hänen mustasukkaisuutensa ja mielivaltaisuutensa
verraten Aleksanderin mielivaltaisuuteen? Hän oli jo tullut
vakuutetuksi Julian luottamuksesta, näki, ettei petos ja kylmeneminen
ollut hänen luonteensa mukaista -- mutta oli vaan mustasukkainen.
Ja millä tavalla mustasukkainen! Se ei ollut lemmen kyllyyden
mustasukkaisuutta: itkevä, vaikeroiva, tuskallisesta sydämmen
kivusta, valittava, pelosta vapiseva, että kadottaa onnensa -- vaan
välinpitämätön, kylmä, ilkeä. Hän kiusasi naisraukkaa rakkaudesta,
enemmän kuin toiset vihasta kiusasivat. Jos hänestä esimerkiksi
tuntuu, ett'ei hän illalla, vieraiden aikana, katsellut häntä
kylliksi usein ja lempeästi, niin Aleksander katseli ympärilleen
kuin peto, -- ja silloin oli onnettomuus, jos sattui olemaan Julian
vieressä nuori mies, taikka ei nuorikaan, ainoastaan vaan ihminen,
usein nainenkin, välistä -- joku esinekin. Loukkauksia, pistosanoja,
mustia epäluuloja ja soimauksia sateli kuin rakeita. Julian täytyi
silloin puolustautua ja lunastaa itsensä vapaaksi kaikenlaisilla
uhrauksilla, vastustelematta nöyryydellä: ei hän saanut puhua sen
kanssa, ei istua siellä, ei lähestyä sitä, kärsiä petollisten
katselijoiden viekasta hymyä ja kuiskuttelemista, punastua, kalveta
ja joutua hämilleen.

Jos häntä kutsuttiin minne, niin hän, vastaamatta, käänsi ennen
kaikkea kysyvän katseen Aleksanderiin ja jos hän hiukankin rypisti
kulmakarvojaan, niin Julia antoi kalveten ja vapisten samassa
hetkellä kieltävän vastauksen. Välistä Aleksander antoi taas
myöntymyksen -- Julia valmistelee, pukee ylleen, on valmis istumaan
vaunuihin, -- mutta ei aikaakaan, Aleksander, hetken oikusta,
lausuu ankaran kiellon! Julia riisuu heti päältään ja hevoset pois
valjaista. Jäljestä, kenties Aleksander alkaa anoa anteeksi, pyytää
lähtemään, mutta silloin ei ole enää aikaa pukeutua, panna hevosia
valjaisin. Sitten hän jääkin kotia. Hän ei ollut mustasukkainen
ainoastaan kauniille, järjen tahi neron ominaisuuksille, vaan rumille
ja lopuksi niillekin, joiden naama ei ollenkaan miellyttänyt häntä.

Kerran tuli Julian luokse käymään eräs vieras sieltä, missä hänen
vanhempansa asuivat. Vieras oli vanhanpuoleinen, rumanlainen mies,
puhui yhä vuodentulosta ja asiastaan senattiin, niin että Aleksander
häntä kuunnellessa ikävystyneenä läksi viereiseen huoneesen. Ei ollut
suinkaan syytä olla mustasukkainen. Viimeinkin vieras alkoi ottaa
jäähyväisensä.

-- Minä olen kuullut, sanoi hän, että Te olette keskiviikkoina
kotona; sallitteko minun yhtyä Teidän tuttavienne piiriin?

Julia hymyili ja valmistui sanomaan: "tehkää niin hyvin! Kun yht'äkkiä
kajahti toisesta huoneesta kuiskaus, joka oli kovempi kaikkea huutoa:
minä en tahdo!"

-- En tahdo! toisti Julia nopeasti vieraalle säpsähtäen.

Julia kärsi kaikki. Hän sulki itsensä vierailta, ei käynyt missään ja
istui silmästä silmään Aleksanderin kanssa.

Järjestelmän mukaisesti juovuttivat he itseään yhä edelleen
onnessaan. Tyhjennettyään tiedettyjen ja tunnettujen nautintojen
varaston, alkoi Julia keksiä uusia, tehdä vaihtelevaisemmaksi tuon
ennestään hauskuuksista rikkaan maailman. Mitä kekseliäisyyden
lahjoja Julia ilmaisikaan! Mutta tämäkin lahja loppui. Ruvettiin
entisiä toistamaan. Toivottavaa ja koeteltavaa ei ollut enää mitään.
Kaupungin ulkopuolella ei ollut ainoatakaan paikkaa, missä he eivät
olisi käyneet, ei ainoatakaan näytelmäkappaletta, jota eivät olisi
nähneet yhdessä, ei ainoatakaan kirjaa, jota eivät olisi lukeneet
ja tuominneet. He oppivat tuntemaan toinen toisensa tunteet,
ajatustavan, hyvät avut ja vaillinaisuudet, eikä mikään estänyt heitä
enää täyttämästä ajateltua suunnitelmaa.

Sydämmen vuodatukset kävivät harvemmiksi. Välistä istuivat he
tuntimääriä, eivätkä vaihtaneet sanaakaan. Mutta Julia oli onnellinen
äänetönnäkin.

Silloin tällöin tekee hän Aleksanderille kysymyksen ja saa
vastaukseksi: kyllä ja ei -- ja hän on siihen tyytyväinen; mutta
jos ei saa sitäkään, niin hän katselee Aleksanderia tarkasti; tämä
myhähtää ja hän on jälleen onnellinen. Mutta jos Aleksander ei
hymyilisi eikä vastaisi mitään, niin Julia alkaa pitää silmällä hänen
jok'ainoata liikettää, jok'ainoata katsettaan ja selittää ne omalla
tavallaan ja silloin Aleksander ei pääse soimauksista.

Tulevaisuutta koskevan keskustelun he lopettivat sentähden,
että Aleksander tunsi aina silloin jonkinlaista hämmästystä ja
kömpelyyttä, jota hän ei voinut itselleen selittää ja koetti aina
lopettaa keskustelun. Hän alkoi miettiä ja vaipua ajatuksiinsa.
Tämä taika-piiri, johon hänen elämänsä oli rakkaudella suljettu,
särkyi muutamin paikoin, hänelle näyttäytyi kaukaa milloin
ystävien kasvot, milloin jono hurjia huvituksia, milloin loistavat
tanssiaiset kaunotartulvan kanssa, milloin ainaisesti työssä oleva ja
käytännöllinen setä, milloin hyljätyt toimet...

Semmoisella tuulella oli hän kerran istuessaan Julian luona. Ulkona
oli tuisku. Lumi hakkasi akkunoita ja möhkäleinä tarttui ruutuihin
kiinni. Tuuli tunkeutui kamiiniin ja vinkui surullista laulua.
Kamarissa kuului pöytäkellon heilarin yksitoikkoinen käynti, ja
silloin tällöin Julian huokauksia.

Kun Aleksanderilla ei ollut mitään tekemistä, loi hän silmäyksen yli
koko huoneen, katsoi sitten kelloa -- se oli kymmenen, mutta hänen
täytyi istua vielä kaksi tuntia: hän haukotteli. Hänen katseensa
pysähtyi Juliaan.

Tämä seisoi selkä kaminin nojassa, kalpeat kasvot painuksissa
olkapäätä vasten, seurasi silmillään Aleksanderia, mutta ei
epäilevällä ja kysyvällä, vaan hurman, rakkauden ja onnen katseella.
Hän taisteli nähtävästi salaisen tunteen, hurmaavan unelman kanssa ja
näytti uupuneelta.

Hermot vaikuttivat niin kovasti, että hurman vavistuskin heitti
hänet sairaanmoiseen uupumukseen; tuska ja autuus olivat hänessä
eroamattomat.

Aleksander vastasi hänelle kuivalla, levottomalla katseella. Hän
meni akkunan luo ja alkoi hiljakseen rummuttaa akkunan ruutua
ja katseli ulos kadulle. Kadulta kuului heille sekava ääninen
pauhina ja ajopelillä-ajaminen. Kaikkialla välkkyi akkunoissa
tulet, välähtelivät varjot. Hänestä tuntui että siellä missä oli
valoisampi, sinne kokoontui iloinen joukkio; siellä kenties tapahtui
elävä ajatusten vaihdos, tulisia, lentäviä tunteita: siellä eletään
jyrinällä ja iloisesti. Mutta tuolla, vähän valaistun akkunan
ääressä istuu varmaan jalo työntekijä. Aleksander ajatteli, että
hän on viettänyt jo melkein kaksi vuotta laiskaa, tyhmää elämää --
ja kaksi vuotta on turhaan mennyttä elämän juoksusta, -- siihen on
syynä vaan rakkaus! siitä hän meni rakkauden kimppuun. "Ja millainen
tämä rakkaus on!" ajatteli hän... "semmoinen uninen ja tarmoton.
Tämä nainen antautui tunteen valtaan taistelutta, vastustelematta,
ponnistelematta niinkuin mikä uhri: heikko nainen ilman luonteen
ominaisuutta. Teki onnelliseksi ensimmäisen joka sattui vastaan; jos
minua ei olisi sattunut olemaan, niin hän olisi rakastunut samalla
lailla Surkowiin, ja hän oli jo hyvällä alullakin: niin kyllä!
puolustakoon Julia itseään kuinka tahansa -- minä huomasin kyllä!
jos vaan olisi sattunut tulemaan joku, rohkeampi ja sukkelampi kuin
minä, hän olisi antautunut sille... se on kerrassaan epäsiveellistä,
tämäkö olisi rakkautta! Missä on sielujen yhteys, joista saarnaavat
tunteelliset sielut? Eikö tässä vetänyt sieluja toinen toisen luo:
luulisi että niiden olisi pitänyt ainaisesti sulaa yhteen, mutta
tuossa se nyt on! Piru ties' mitä tämä on, ei siitä saa selkoa!
kuiskasi hän kiukuissaan."

-- Mitä Te siellä teette? Mitä ajattelette? kysyi Julia.

-- Ilman vaan... sanoi hän haukotellen ja istui sohvalle, kauemmaksi
hänestä, toisella kädellä pidellen sohvantyynyn nurkkaa.

-- Istukaa tänne lähemmäksi.

Aleksander ei istunut eikä vastannut mitään.

-- Mikä Teidän on? jatkoi Julia lähestyen häntä. Te olette ikävä
tänään.

-- En minä tiedä... sanoi hän veltosti, minusta tuntuu ikään kuin
minä...

Aleksander ei tiennyt, mitä hänen piti vastata Julialle, eipä
osannut vastata oikein itselleenkään. Hän ei voinut oikein selittää
itselleen, mitä hänessä tapahtui.

Julia istui hänen viereensä ja alkoi puhua tulevaisuudesta ja elpyi
vähitellen. Hän esitti kuvan onnellisesta perhe-elämästä, laski
välillä leikkiä ja päätti:

-- Te olette -- minun mieheni! Katsokaa, sanoi hän, osoittaen
ympärilleen, pian on tämä kaikki Teidän. Te tulette hallitsemaan
talossa, niinkuin minun sydämmessänikin. Minä olen nyt itsenäinen,
voin tehdä mitä tahdon, mennä minne silmät vievät, mutta sitten ei
liikahda täällä mikään paikaltaan Teidän käskyttänne; mutta mitkä
suloiset kahleet! Pankaa minut nopeammin kahleisiin! Milloin jo?...
Koko elämäni olen uneksinut semmoista miestä, semmoista rakkautta...
jo alkaa unelmani toteutua... onni on lähellä... tuskin tahdon uskoa
sitä... Tiedättekö: minusta tuntuu kaikki unelta. Eiköhän tämä liene
palkinto kaikista entisistä kärsimyksistä?

Aleksanderin oli tuskallista kuunnella näitä sanoja.

-- Mutta jos minä lakkaisin Teitä rakastamasta? sanoi hän äkkiä
koetellen antaa äänellensä leikillisen värityksen.

-- Minä repisin Teiltä korvat, vastasi Julia, ja otti häntä korvasta
kiinni, huokasi sitten ja alkoi miettiä tuosta yhdestä ainoasta
leikillisestä viittauksesta, Aleksander oli vaiti.

-- Mikä Teidän on? kysyi Julia vilkkaasti. Te olette ääneti ja
viitsitte tuskin kuunnella minua, katsotte syrjään.

Siinä samassa siirtyi hän lähemmäksi Adujewia ja pantuaan kätensä
hänen olkapäälleen, alkoi puhua hiljaan, melkein kuiskaten,
samasta aineesta, mutta ei niin varmasti. Muistutti mitenkä he
alussa lähenivät toisiaan, kertoi rakkauden alun, sen ensimmäiset
tunnusmerkit ja ensimmäiset riemut. Hän oli melkein menemäisillään
tainnoksiin lemmen hurmauksesta; hänen kalpeille poskilleen nousi
kaksi ruusunpunaista pilkkua. Vähitellen syttyivät ne, silmät
hohtivat, kävivät sitten valottomiksi ja puoleksi ummistuivat;
rinta nousi kovasti. Tuskin voi ymmärtää hänen puhettaan, toisella
kädellään leikitteli hän Aleksanderin pehmeiden hiuksien kanssa,
katsahti sitten Aleksanderia silmiin. Tämä vapautti hiljakseen päänsä
Julian käsistä, otti taskustaan kamman ja kampasi huolellisesti,
minkä Julia oli hiuksista saattanut epäjärjestykseen. Julia nousi ja
katsoa tuijotti häneen.

-- Mikä Teidän on Aleksander? kysyi hän rauhattomasti.

"Iskipä nyt kiinni! Mistä minä tiedän?" ajatteli tämä ja oli ääneti.

-- Teidän on ikävä? sanoi Tafajewna äkkiä ja hänen äänessään kuului
sekä kysymys että epäilys.

"Ikävä!" ajatteli hän. "Sana on löydetty! Niin! tämä on tuskallinen,
kuolettava ikävä! On jo kuukausi sitten kuin tämä mato hiipi
sydämmeeni ja syö sitä... Jumalani, mitä minun tulee tehdä? Mutta
Julia puhuu rakkaudesta, avioliitosta. Miten, hänet saisi järkiinsä?"

Julia istui pianon ääreen ja soitti muutamia Aleksanderin
lempikappaleita. Hänpä ei niitä kuunnellut, vaan mietiskeli omaa
mietiskelemistään.

Julian kädet vaipuivat hermottomina alas. Hän huokasi, kääriytyi
huiviin ja heittäysi sohvan toiseen nurkkaan, josta hän surullisella
katseella tarkasteli Aleksanderia.

Tämä otti hattunsa.

-- Mihin Te aiotte? kysyi Julia kummastuksella,

-- Kotiin.

-- Eihän kello ole vielä yhtätoista.

-- Minun täytyy kirjoittaa äidilleni: en ole pitkään aikaan hänelle
kirjoittanut.

-- Kuinka pitkään aikaan? Vastahan Te eilen kirjoititte.

Aleksander oli ääneti: hänellä ei ollut mitään sanottavaa. Hän
oli tosiaan kirjoittanut ja noin sivumennen maininnut silloin
Julialle siitä, mutta olikin sen unohtanut; vaan rakkaus ei
unhota pienintäkään seikkaa. Sen silmissä on rakastetun esineen
liikuttaminen tärkeä tapahtuma. Rakastavan ihmisen mieleen kutoutuu
monenkertainen kutomus havannoista, hienoista käsityksistä,
muistoista, arvoituksista, kaikesta, mikä vaan ympäröipi rakastettua
ihmistä, mitä sen piirissä tapahtuu, kaikki se vaikuttaa häneen.
Rakkaudelle on kylliksi yksi sana, yksi soimaus... Mitä vielä yksi
soimaus olisi! Yksi katse, huulien liike, jota tuskin huomataan,
jo sekin muodostaa arvoituksen, siitä muuttuu sitten käsitykseen,
käsityksestä lopuksi varmaan päätökseen, sitten saa piinautua
tahi olla autuas omasta ajatuksestaan. Rakastuneiden logiikki
on usein väärä, mutta eriskummallisen sattuvakin, se kohottaa
vuoria arvoituksista, epäilyksistä, mutta rakkauden voima repii ne
nopeasti alkuperusteihin asti: usein on sille kylliksi hymyily,
kyyneleet, kyllin, ihan kyllin pari, kolme sanaa -- ja hyvästi kaikki
epäilykset... Tämänlaista silmälläpitoa on mahdoton millään nukuttaa
ja pettää. Rakastunut saa yht'äkkiä päähänsä sitä, mitä toinen
unissaankaan ei voisi uneksia, välistä taas ei näe mitä nenän edessä
tapahtuu, milloin taasen on läpitse näkevä magnetilliseen näkemiseen
asti, milloin pitkänäköinen sokeuteen saakka.

Julia hypähti ylös sohvalta niinkuin kissa ja sieppasi häntä kädestä.

-- Mitä tämä merkitsee? Mihin Te aiotte? kysyi hän.

-- Ei mitään, tosiaan ei mitään; yksinkertaisesti, minä tahdon päästä
maata; minä makasin viime yönä vähän -- siinä kaikki.

-- Vähän makasitte! Kuinka? Itsehän sanoitte taanoin aamusilla, että
makasitte yhdeksään asti ja että saitte siitä päänkivistystä?

Taaskin oli pahasti.

-- No, päätäni kivistää... sanoi hän hämmästyen hiukkasen, senvuoksi
lähden.

-- Jäljestä päivällisen sanoitte kivistyksen menneen ohitse.

-- Jumalani, Teidän muistoanne! Tätä on mahdoton kärsiä! No,
yksinkertaisesti, minä tahdon päästä kotia.

-- Onko Teidän täällä paha olla? Mitä siellä kotona on?

Julia pudisti epäluulolla päätään, katsoen hänen silmiinsä.
Aleksander rauhoitti hänet noin näin ja läksi kotia.

"Mitä jos minä en menisikään tänään Julian luo?" teki hän itselleen
kysymyksen toisena aamuna herätessään.

Hän astui kolme kertaa pitkin huonetta. "Tosiaan, minä en menekään!"
lisäsi hän päättävästi.

-- Evsei! Pukemaan. -- Hän läksi kiertelemään pitkin kaupunkia.

"Kuinka hauskaa, kuinka herttaista on kävellä yksin! ajatteli hän,
mennä -- mihin vaan tahtoo, seisattua lukemaan kylttiä, katsomaan
makasiinin akkunaan, poiketa sinne, tänne... niin erinomaisen
hauskaa! Vapaus on -- suuri lahja! Niin! nimittäin: vapaus suuressa,
syvimmässä ajatuksessa, on -- kävellä yksin!"

Hän kolkutteli kepillään katukäytävää ja tervehti iloisesti tuttavia.
Kulkiessaan pitkin Morskoita näki hän erään talon akkunassa tuttavat
kasvot. Tuttava kutsui häntä kädellä poikkeamaan luokseen. Hän katsoi
tarkemmin. Ah! sehän on Dume! Hän poikkesikin, söi päivällistä, istui
iltaan asti, iltasilla meni hän teatteriin, teatterista illalliselle.
Kotoa koetteli hän olla muistelematta: hän tiesi mikä häntä siellä
odotti.

Tosiaan, kotiin palatessaan löysi hän pöydältä puolitusinaa
kirjelappuja ja unisen lakeijan eteisestä. Palvelijalle oli sanottu,
ettei hän saa mennä pois, ennenkuin Aleksander oli palannut kotia.
Kirjeissä -- nuhteita, tutkistelemisia ja kyyneleitten jälkiä.
Seuraavana päivänä täytyi mennä puolustamaan itseään. Hän puhdisti
itseänsä sillä, että virastossa oli ollut tointa. Niin ja näin
sopivat sitten.

Kolmen päivän perästä uudistui molemminpuolisesti samaa. Sitten
uudelleen ja uudelleen. Julia rupesi laihtumaan, ei käynyt missään,
eikä ottanut ketään vastaan, vaan oli ääneti, sillä Aleksander
suuttui soimauksista.

Pari viikkoa sen jälkeen, suostui Aleksander ystävien kanssa
valitsemaan päivän, jona he huvittelisivat ylenmäärin; mutta samana
aamuna sai hän kirjeen Julialta, pyynnöllä, että Aleksander olisi
koko päivän hänen kanssaan yhdessä sekä tulisi aikaisemmin. Hän
kirjoitti olevansa sairas, surunen, että hänen hermonsa ovat kipeät
j.n.e. -- Aleksander suuttui, mutta meni kuitenkin ilmoittamaan,
ett'ei voi jäädä hänen luokseen, että hänellä on paljon tointa.

-- Niin, luonnollisesti: Dumen luona päivällinen, teatteri, mäenlasku
-- hyvin tärkeitä toimia... sanoi Julia synkästi.

-- Mitä tämä merkitsee? kysyi hän harmistuneena. Te taidatte vakoilla
minua? Sitä minä en kärsi.

Aleksander nousi ja aikoi lähteä pois.

-- Odottakaa, kuulkaa minua! Puhutaan siitä.

-- Minulla ei ole aikaa.

-- Yksi hetkinen vaan: istukaa. Hän istui väkinäisesti tuolin
laidalle.

Julia katseli häntä kädet ristissä, aivankuin hän olisi tahtonut
lukea edeltäkäsin Aleksanderin vastauksen siihen, mitä hän tahtoi
sanoa.

Kärsimättömyydestä kierteli Aleksander paikallaan.

-- Pian! minulla ei ole aikaa! sanoi hän kuivasti.

Julia huokasi,

-- Ettekö rakasta minua enään? kysyi hän hiukan nyykyttäen päätään.

-- Vanha virsi! sanoi Aleksander, silittäen hihalla hattuaan.

-- Se on kyllästyttänyt Teitä! vastasi Julia, Aleksander nousi ja
alkoi käydä kiirein askelin pitkin huonetta. Hetken päästä kuului
nyyhkyttämistä.

-- Sitä oli vielä vailla! sanoi hän melkein hurjasti, pysähtyen hänen
eteensä. Oletteko minua mielestänne vähän kiusannut!

-- Minä kiusannut! huudahti Julia ja purskahti kovemmin itkemään.

-- Tämä on sietämätöntä! sanoi Aleksander valmiina lähtemään.

-- En minä enää, en minä enää! sanoi Julia nopeasti, pyyhkien
kyyneleitään. Näettekö minä en itke enään, mutta älkää vaan menkö
pois, istukaa.

Hän koetti hymyillä, mutta kyyneleet kuitenkin valuivat pitkin
poskia. Aleksanderia säälitti. Hän istui ja alkoi kiikuttaa
jalkaansa. Hän alkoi ajatuksissaan tehdä kysymyksiä kysymyksen
perästä ja tuli siihen päätökseen, että hän on kylmennyt, eikä
rakasta enään Juliaa. Mutta minkätähden? Jumala sen tietää! Julia
rakastaa häntä päivä päivältä tulisemmin -- eiköhän sentähden?
Jumalani! Mikä vastakohta! Kaikki onnen ehdot ovat tässä. Ei mikään
ole heitä vastassa, toinenkaan tunne ei edes houkuta pois, mutta
hän on kuitenkin kylmennyt! Oi, sinua elämä! Mutta miten rauhoittaa
Juliaa? Uhrata itsensä? Laahata hänen kanssaan ikäviä, pitkiä päiviä;
teeskennellä -- sitä hän ei osaa, jos ei teeskentele -- saisi nähdä
joka hetki kyyneleitä, kuulla soimauksia, kiusata itseään ja häntä.
Puhua hänelle yht'äkkiä sedän teoriasta, petoksesta ja kylmenemisestä
-- pyydän nöyrimmästi: nyt itkee hän, kun ei näe vielä mitään, entäs
sitten! mitä olisi tekeminen?

Kun Julia huomasi, että hän on vaiti otti hän Aleksanderia kädestä
kiinni ja katsoi silmiin. Aleksander kääntyi hitaasti pois ja
vapautti hiljakseen kätensä. Julialla ei ollut enää vetovoimaa,
hänen koskettamisestaan juoksi pitkin Aleksanderin ruumista kylmät
ja vastenmieliset väreet. Julia hyväili kahta innokkaammin. Hän
ei vastannut niihin ja tuli vielä kylmemmäksi ja synkemmäksi.
Yht'äkkiä Julia tempasi hänestä kätensä ja kiivastui. Hänessä heräsi
naisellinen ylpeys, loukattu itserakkaus, häpeä. Hän kohotti päänsä,
vartalonsa ja punastui harmista.

-- Jättäkää minut! sanoi hän katkonaisesti.

Aleksander läksi kiireesti pois, yhtään vastustelematta. Mutta kun
hänen askeleensa vaikenivat, niin Julia syöksi hänen jälkeensä.

-- Aleksander Feodoritsh! Aleksander Feodoritsh! huusi hän.

Aleksander kääntyi takaisin.

-- Mihin Te menette?

-- Käskittehän minun menemään.

-- Te olitte heti valmis juoksemaan. Jääkää!

-- Ei minulla ole aikaa!

Julia otti häntä kädestä kiinni -- taaskin valui tulinen hellä puhe,
rukouksia, kyyneleitä Aleksander ei osoittanut katseella, sanalla,
eikä liikkeellä sääliä -- Hän seisoi kuin puupölkky ja nojasi
vuoroin toisella ja toisella jalalla. Hänen kylmäkiskoisuutensa
saattoi Julian pois suunniltaan. Uhkauksia ja soimauksia sateli.
Kuka olisi hänessä nyt tuntenut hiljaisen heikkohermoisen naisen?
Kiharat hajosivat, silmät paloivat kuumeentapaisella liekillä, posket
kuumottivat, kasvojen piirteet joutuivat kummallisesti ristiriitaan.
"Kuinka hän on ruma!" ajatteli Aleksander katsoen häneen ja tehden
irvistyksen.

-- Minä kostan Teille, sanoi Julia, Te luulette että niin helposti
vaan voi leikitellä naisen kohtalon kanssa? Te hiivitte sydämmeeni
viekkaudella, teeskentelemisellä, omistitte minut kokonaan, mutta
saatatte minut sitten, kun en ole voimissani enään, unhottamaan
Teidät... Ei, minä en jätä Teitä: minä seuraan Teitä kaikkialla.
Te ette pääse minusta mihinkään: jos Te matkustatte maalle --
minä Teidän jälessänne, ulkomaille -- minä tulen sinne myöskin,
aina ja joka paikassa. Minä en eroa helposti omastani. Minulle on
yhdentekevä: tulkoon elämäni millaiseksi tahansa... ei minulla ole
enää mitään kadotettavaa; mutta minä myrkytän Teidänkin elämänne:
minä kostan, kostan; minulla on varmaan kilpailija! On mahdotonta,
että Te muuten olisitte voinut jättää minut... kyllä minä löydän
hänet -- saatte nähdä, mitä minä teen: ettepä tule iloitsemaan
elämästänne! Millä riemulla minä kuulisin nyt Teidän häviöstänne...
minä tappasin itse teidät! -- huudahti hän hurjasti ja raivokkaasti.
"Miten tämä on typerätä! iljettävää!" ajatteli Aleksander, kohottaen
olkapäitään.

Huomattuaan, että Aleksander on välinpitämätön hänen uhkauksistaan,
muutti hän hiljaisemmaksi, surullisemmaksi äänensä, mutta sitten
katseli äänettömänä häntä.

-- Armahtakaa minua! puhui hän. Älkää hyljätkö minua! mitä minä
voin nyt tehdä ilman Teitä? Minä en voi kestää eroa. Minä kuolen!
Ajatelkaas: naiset rakastavat toisella tavalla kuin miehet:
hellemmin, innokkaammin. Heille on rakkaus -- kaikki, erittäin
minulle: toiset kiemailevat, rakastavat seuraelämää, kohinaa,
turhamaisuutta; minä taas en ole siihen tottunut, minulla on
toisenlainen luonne. Minä pidän hiljaisuudesta, yksinäisyydestä,
kirjoista, musiikista, vaan Teistä kuitenkin enemmän kuin mistään
kaikesta muusta maailmassa...

Aleksander osoitti kärsimättömyyttä.

-- No, hyvä! Älkää rakastako minua, jatkoi hän vilkkaasti, vaan
täyttäkää lupauksenne: naikaa minut, olkaa vaan minun kanssani...
Te saatte olla vapaa: tehkää mitä vaan tahdotte, saatte rakastaakin
ketä tahdotte, kunhan minä vaan joskus saisin nähdä Teitä... Jumalan
tähden, säälikää, säälikää!

Hän rupesi itkemään eikä voinut enää jatkaa, Mielenliikutus heikonsi
hänet, hän vaipui sohvalle, ummisti silmänsä, hampaat puristuivat
yhteen, suu meni suonenvedon tapaisesti vinoon. Hänelle tuli
hysterillinen kohtaus. Tunnin kuluttua hän tointui, tuli järkiinsä.
Hänen vieressään hyöri kamarineitsyt. Julia katsahti ympärilleen.
"Mutta missä hän on?" kysyi hän.

-- Hän meni pois.

-- Meni pois! toisti hän surullisesti ja istui kauan aikaa ääneti ja
liikkumatta.

Seuraavana päivänä tuli Aleksanderille kirje kirjeen perästä. Hän ei
näyttänyt itseään eikä antanut vastaustakaan. Kolmantena, neljäntenä
päivänä samoin. Julia kirjoitti Piotr Ivanitshille ja pyysi häntä
luokseen tärkeän asian johdosta. Hänen vaimostansa Julia ei pitänyt,
senvuoksi että tämä oli nuori, kaunis ja Aleksanderin täti.

Piotr Ivanitsh tapasi hänet todellisesti sairaana, melkein
kuolevaisena ja viipyi hänen luonaan kaksi tuntia sekä läksi sitten
Aleksanderin luo.

-- Kas vaan sinua teeskentelijää, sanoi hän.

-- Mitä? kysyi Aleksander.

-- Katsokaa vaan, juuri kuin se ei häntä liikuttaisi! Ei osaa muka
rakastuttaa naista itseensä, vaan saattaa kuitenkin melkein hulluksi.

-- Minä en ymmärrä, setä...

-- Mitä tässä on ymmärtämistä? Ymmärrät kyllä! Minä olin Tafajewnan
luona: hän on kertonut minulle kaikki.

-- Kuinka! mumisi Aleksander hirveästi hämmästyen. On kertonut kaikki.

-- Kaikki. Kuinka hän rakastaa sinua! Onnellinen! Kas nyt, sinä
itkit aina, ettet löydä rakkautta: siinä on sinulle rakkaus! ole nyt
lohdutettu. Hän on hulluna, mustasukkainen, itkee, pauhaa... Mutta
miksi te kiedotte minua asioihinne? Olet ruvennut naisia saattamaan
minun niskoilleni. Sitä vaan oli vailla: kulutin koko aamupäivän
hänen kanssaan. Minä luulin jonkin oikean asian tähden kutsuttavan:
kenties aikoo antaa omaisuutensa Holhous Neuvostoon... hän kerran
puhui siitä... mutta olipa mokoman asian tähden: todellakin aika asia!

-- Miksi Te olitte hänen luonaan?

-- Hän kutsui minua, kanteli minulle sinusta. Tosiaankin, eikö sinua
hävetä sillä tavoin velvollisuuksiasi laiminlyödä? Neljään päivään
et ole silmiäsi näyttänyt -- onko se leikin asia? Hän kuolee raukka!
Mene, käy pian.

-- Mitä Te sanoitte hänelle?

-- Mitä tavallisesti sanotaan: että sinä rakastat häntä myöskin
hulluuteen asti: että sinä olet aikoja sitten hakenut hellää sydäntä;
että sinä pidät tavattomasti sydämmen vuodatuksista ja ettet
myöskään voi elää ilman rakkautta; sanoin, että hän on turhanpäiten
rauhaton: kyllä sinä palaat, annoin sen neuvon, ettei hän kovin
paljon ahdistaisi sinua, että antaisi sinun välistä hauskutellakin...
muutoin te ikävystytätte toisianne... sanoin semmoista, mitä
sellaisissa tilaisuuksissa sanotaan. Hän tuli niin iloiseksi, sanoi
vahingossa, että olette määränneet häätkin ja että vaimonikin on
sekautunut asioihinne. Mutta minulle ette ole puhuneet sanaakaan.
-- Semmoiset! No niin! Jumala suokoon! onhan tällä edes jotakin;
elätte kyllä kahden. Minä sanoin hänelle, että sinä ihan varmaan
täytät lupauksesi... Minä koetin tänäpäivänä parastani sinun tähtesi,
kiitollisena siitä palveluksesta, jonka minulle teit... minä vakuutin
hänelle, että sinä rakastat niin tulisesti, niin hellästi...

-- Mitä Te olette tehnyt, setä! sanoi Aleksander ja hänen kasvonsa
muuttuivat, minä... minä en rakasta häntä enää!... Minä en tahdo
naida!... Minä olen kylmä kuin jää hänelle!... Ennemmin järveen...
kuin...

-- No, no, no! sanoi Piotr Ivanitsh teeskennellen hämmästystä,
kuulenko minä sinua? Etkö sinä sanonut -- etkö muista? että halveksit
ihmisluonnetta ja erittäin naisen; ettei ole maanpäällä sydäntä, joka
sinut ansaitsisi?... Mitä sinä vielä sanoitkaan?... Antakoon Jumala
muistia...

-- Jumalan tähden, ei sanaakaan, setä: tämä sana on jo kylliksi; mitä
varten vielä siveysoppia? arveletteko, etten minä ilman käsitä... Oi,
ihmiset, ihmiset!

Hän alkoi yht'äkkiä nauraa ääneen, setä nauroi hänen kanssaan.

-- Näin on parempi! sanoi Piotr Ivanitsh: sanoinhan minä, että naurat
vielä itse itsellesi -- siinä se on...

Ja molemmat alkoivat taaskin nauraa.

-- No, sano nyt, jatkoi Piotr Ivanitsh, mitä mieltä sinä nyt olet
tuosta... mikä hänen nimensä onkaan? Pashinkako, hän, jolla oli käsnä?

-- Setä, tämä ei ole jalomielistä!

-- Ei, minä puhun ainoastaan sentähden, että saisin tietää, vieläkö
sinä nytkin halveksit häntä?

-- Jättäkää tämä Jumalan nimessä, auttakaa ennen minua pääsemään pois
kauheasta asemastani. Te olette niin viisas, niin...

-- Aha! nyt tulee kohteliaisuuksia, viekastelemista! Ei, menepäs vaan
naimaan.

-- En mistään hinnasta! Minä rukoilen, auttakaa!

-- Siinä se nyt on Aleksander: hyvä, että minä aikoja sitten tiesin
tekosistasi...

-- Kuinka, aikoja sitten!

-- Niin vaan: minä tiesin alusta alkaen sinun sitoumuksestasi.

-- Varmaankin täti on kertonut Teille?

-- Vielä mitä! Minä kerroin vielä hänellekin. Mitä ihmeellistä siinä
olisi? Kasvoillasi on kaikki kirjoitettu. No, älä sure! Minä olen
sinua jo auttanut.

-- Miten? Milloin?

-- Tänä aamuna. Ole rauhassa: Tafajewna ei vaivaa sinua enää...

-- Mitä Te sitten olette tehnyt? Mitä Te sanoitte hänelle?

-- Kestäisi kauan kertoa niitä puheita, Aleksander, kävisi ikäväksi.

-- Mutta kenties Te olette Jumala ties mitä sanoneet. Ehkä hän ei
kärsi minua, halveksii...

-- Eikö se ole samantekevä? Minä olen hänet rauhoittanut -- siinä
on jo kyllin; sanoin, ettet sinä voi rakastaa, ettei maksa sinusta
puuhatakaan...

-- No mitä hän arveli?

-- Hän on nyt oikein iloissaan, että sinä hylkäsit hänet.

-- Kuinka, iloissaan! sanoi Aleksander ajatuksissaan.

-- Niin vaan iloissaan.

-- Ettekö huomannut hänessä sääliä, eikä surua? Hänestäkö on
yhdentekevää. Tämä ei ole mistään kotoisin!

Hän alkoi rauhattomana astua pitkin huonetta.

-- Iloinen! rauhallinen! toisti hän --pyydän nöyrimmästi! Minä lähden
tässä paikassa hänen luokseen.

-- Nämät ovat vasta ihmisiä! huomautti Piotr Ivanitsh, siinäpä on
sydän... elä vaan sillä -- kaikki käy hyvin. Etkö sinä pelännyt, että
hän lähettää sinua noutamaan? Etkö sinä pyytänyt apua? Mutta nyt olet
rauhaton siitä, ettei hän sinusta erotessaan kuole surusta.

-- Iloissaan, tyytyväinen! sanoi Aleksander astuessaan edestakaisin,
eikä kuunnellut setää. Aha! hän ei olekaan rakastanut minua! Ei surua
eikä kyyneleitä! Kyllä minä tahdon kohdata häntä.

Piotr Ivanitsh kohotti olkapäitään.

-- Tehkää niinkuin tahdotte: minä en voi sillä lailla jättää asiaa,
setä! lisäsi Aleksander ottaen hattunsa.

-- No, mene sitten jälleen hänen luokseen: sitten et hänestä
eroakaan, mutta älä minua enää kiusaa: minä en rupea sekautumaan;
nytkin sekaannuin ainoastaan senvuoksi, kun itse olin saattanut sinut
siihen asemaan! No, mitä nokkasi on vielä pitkänä?

-- Minua hävettää elää maailmassa!... sanoi Aleksander huokauksella.

-- Eikä tehdä työtä, lisäsi setä. -- Ole nyt jo! Tule tänään meille:
nauretaan sitten päivällispöydässä historiallesi, mutta lopuksi
ajetaan tehtaalle.

-- Kuinka turhamainen ja mitätön minä olenkin! puheli Aleksander
ajatuksissaan. Minulla ei ole sydäntä laisinkaan, olen surkuteltava,
henkisesti köyhä!

-- Kaikki vaan rakkaudesta! keskeytti Piotr Ivanitsh. Senlainen
typerä toimi: anna semmoiset toimet jollekin Surkowille. Sinä ole
käytännöllinen nuori mies voit toimia jotain arvokkaampaa. Lopeta jo
juokseminen naisten jälkeen.

-- Rakastattehan Te vaimoanne?

-- Kyllä luonnollisesti. Minä olen häneen hyvin tottunut, mutta se ei
estä minua tekemästä työtä. No, hyvästi, tule sitten.

Aleksander istui hämmästyneenä ja synkkänä tuolillaan. Evsei hiipi
saappaan kanssa, jonka sisään hän oli pistänyt kätensä.

-- Herra, katsokaapas, sanoi hän lempeästi, millaista
saapaskiilloketta: kun puhdistaa sillä, niin on kenkä ihan kuin
kuvastin, eikä kiilloke maksa enempää kuin neljännes ruplan.

Aleksander heräsi, hän katsahti koneentapaisesti saapasta, sitten
Evseitä.

-- Mene tiehesi! sanoi hän. Sinä olet hupsu!

-- Pitäisi laittaa maalle... alkoi taaskin Evsei.

-- Mene, sanon minä sinulle, mene! huusi Aleksander melkein itkien.
-- Sinä piinaat minua saappaillasi, viet minut vielä hautaan... sinä
olet... peto!

Evsei korjasi itsensä nopeasti etehiseen.



IV.


-- Minkätähden Aleksander ei käy meillä? Minä en ole nähnyt häntä
kolmeen kuukauteen, kysyi Piotr Ivanitsh kerran vaimoltaan, tultuaan
jostain kotia.

-- Minä olen kadottanut jo kaiken toivon nähdä häntä enää
milloinkaan, vastasi tämä.

-- Mutta mikä hänen on sitten? Onko hän taaskin rakastunut?

-- En tiedä.

-- Onko hän terve?

-- On.

-- Ole hyvä, kirjoita hänelle, minulla olisi puhumista hänen
kanssaan. Virastossa on heillä taas paikanmuutosta, minä luulen,
ettei hän tiedäkään. Minä en voi käsittää tuota huolettomuutta.

-- Minä olen jo kymmeniä kertoja kirjoittanut ja kutsunut. Hän sanoo
aina, ett'ei ole aikaa ja pelaa napulipeliä eriskummallisten ihmisten
kanssa ja onkii kaloja. Menepäs ennen itse: sinä saisit tietää, mikä
häntä vaivaa.

-- Ei minua haluta. Jos lähettäisin palvelijan.

-- Ei Aleksander tule.

-- Koetellaan.

Mies lähetettiin. Tämä palasi pian takaisin.

-- No, onko hän kotona? kysyi Piotr Ivanitsh.

-- On. Hän käski sanomaan terveisiä.

-- Mitä hän tekee?

-- Hän loikoo sohvalla.

-- Kuinka, tähän aikaan jo?

-- Nukkuuko hän?

-- Ei suinkaan. Minä luulin alussa, että hän nukkui, mutta silmät
olivat auki: hän suvaitsi katsoa kattoon.

Piotr Ivanitsh kohotti olkapäitään.

-- Tuleeko hän tänne? kysyi Piotr Ivanitsh

-- Ei. "Sano terveisiä ja ilmoita, että antaisivat anteeksi: en ole
niin terve;" puhui hän, ja Teille rouva, käski hän sanomaan terveisiä.

-- Mikä hiisi häntä vaivaa? Tämä on tosiaan kummallista! Pitääpä
mokomia syntyäkin! Älä käske riisumaan valjaista hevosta. Eihän tässä
mikään auta, menen hänen luonaan käymään. Mutta olkoon tämä tosiaan
viimeisen kerran.

Piotr Ivanitsh tapasi Aleksanderin sohvalla loikomassa. Sedän
tullessa nousi hän istualleen.

-- Oletko sairas? kysyi Piotr Ivanitsh.

-- En juuri... vastasi Aleksander haukotellen.

-- Mitä sinä toimit?

-- En mitään.

-- Ja sinä voit olla työttä?

-- Voin.

-- Aleksander, minä kuulin tänään, että Ivanow lähtee pois.

-- Niin lähtee.

-- Kuka tulee hänen sijalleen?

-- Sanotaan Itshenko.

-- Entäs mitä sinä ajattelet?

-- Minä? En mitään.

-- Kuinka? Et mitään? Miksi et sinä tule hänen sijalleen?

-- Eivät katso minua ansiolliseksi. Minkäpä sille mahtaa: varmaan en
kelpaa.

-- Herran tähden Aleksander, sinun täytyy ruveta toimimaan. Sinun
pitäisi käydä tirehtöörin puheilla.

-- Ei, sanoi Aleksander päätä pudistaen.

-- Sinusta nähtävästi on yhdentekevätä?

-- Niin onkin.

-- Tämä on jo kolmas kerta kun menevät sinun edellesi.

-- Yhdentekevä: menkööt vaan!

-- Katsotaanpas mitä sinä sanot, kun sinun entinen alamaisesi alkaa
sinua käskeä, tahi kun astuu sisään, niin sinun täytyy nousta ja
kumartaa hänelle.

-- Mitä sitten: minä nousen ja kumarran.

-- Onko tämä itserakkautta?

-- Ei minulla sitä olekaan.

-- Onhan sinulla kuitenkin jonkunlaisia mielihaluja elämässä?

-- Ei ole minkäänlaisia: Ovat olleet ja menneet.

-- Se ei voi olla mahdollista: toiset mielihalut antavat sijaa
toisille. Minkätähden ne sinulta olisivat menneet, kun muilta eivät
mene? Olisipa tuo liian aikaista, luulisin: ethän sinä ole vielä
kolmenkymmenenkään vanha...

Aleksander pudisti olkapäitään.

Piotr Ivanitshin mieli ei tehnyt enää jatkamaan tätä keskustelua. Hän
kutsui niitä vaan oikuiksi; mutta hän tiesi, että kotia palattuaan
hän ei voi päästä vaimonsa kysymyksistä, siksipä hän jatkoi vastoin
tahtoaan.

-- Sinun pitäisi huvittaa itseäsi, käydä seuroissa ja lukea, sanoi
hän.

-- Ei minua haluta, setä.

-- Sinusta alkavat puhua, että sinä olet... vähäisen hassahtanut...
rakkaudesta, teet Jumala ties' mitä, seurustelet kaikenlaisien
rahjuksien kanssa... Minä kävisin jo senkin tähden seuroissa.

-- Puhukoot mitä tahtovat.

-- Kuules, Aleksander, jääkööt pilapuheet syrjään. Ne ovat kaikki
pikkuseikkoja; voit tervehtiä tahi olla tervehtimättä, käydä
seuroissa tahi olla käymättä-.-- asia ei ole siinä. Vaan muista,
että sinun, niinkuin jokaisen muunkin täytyy edistyä virka-uralla.
Ajatteletko edes joskus sitä?

-- Kuinka en ajattelisi: olenhan jo tehnytkin.

-- Miten niin?

-- Minä olen rajoittanut itselleni toimintapiirin enkä tahdo tulla
siitä ulos. Täällä minä olen isäntä: tässä on minun virka-urani.

-- Tämä on laiskuutta.

-- Ehkä.

-- Sinä et ole oikeutettu makaamaan kyljelläsi, kun voit kyllä toimia
jotakin, niin kauan kun on vielä voimia. Onko sinun työsi tehty?

-- Teenhän minä työtä. Ei kukaan ole soimannut minua laiskuudesta.
Aamupäivän olen virastossa työssä kiinni, mutta ruveta taas
työskentelemään enemmän -- se olisi ylellisen elämän ja
vapaaehtoisten velvollisuuksien etsimisiä. Mitä varten minä rupeaisin
puuhailemaan?

-- Kaikki hommaavat jonkin tarkoituksen tähden: yksi sentähden, että
pitää velvollisuutenaan tehdä niin paljon kun on voimia, toinen rahan
tähden kolmas kunnian tähden... Mikä poikkeus sinä olet?

-- Kunnia, rahat! erittäinkin rahat! Mitä niillä tekee? Olenhan minä
ravittu, puettu: kyllä ne siihen riittävät.

-- Puettukin olet nykyään huononlaisesti, huomautti setä. Niinkuin et
muuta tarvitsisikaan?

-- En tarvitsekaan muuta.

-- Entäs järjellisten ja henkisten nautintojen ylellisyyttä, entäs
taide... alkoi Piotr Ivanitsh koettaen teeskennellä, puhumalla
Aleksanderin tapaan Sinä voit mennä eteenpäin: sinun kutsumuksesi on
korkeampi velvollisuutesi kutsuu sinua jaloon työhön... Oletko jo
unhoittanut... korkeammat pyrinnöt?

-- Olkoot Herran nimessä! Olkoot Herran nimessä! sanoi Aleksander
rauhattomana. Johan Tekin, setä, rupesitte oudosti, puhumaan!
Semmoista ei ennen tapahtunut Teille. Eiköhän se liene minua varten?
Turha vaiva! Minä olen pyrkinyt ylös -- muistattehan? Mitä siitä tuli?

-- Muistan kyllä, että sinä tahdoit paikalla päästä ministeriksi,
sitten kirjailijaksi. Mutta kun huomasit, että korkeaan kutsumukseen
vie pitkä ja vaivaloinen tie, kirjailija, näetkös, tarvitsee lahjoja,
niin silloin käännyit takasin. Paljon teidän kaltaisia velikultia
tulee tänne korkeilla katsantotavoilla, mutta omaa työtään eivät
kuitenkaan huomaa nenänsä alla. Jos tarvittaisi kirjoittaa joku
paperi, niin huomaa, ett'eivät taida sitäkään... En minä sinusta
puhu; sinä olet näyttänyt, että voit kyllä tehdä työtäkin ja ajan
pitkään tulla joksikin. Mutta sinun käy ikäväksi kauan odottaa. Sinä
tahdoit tuossa paikassa -- kun ei onnistunut -- kävi nenä pitkäksi.

-- Minä en tahdo pyrkiä ylemmäs. Minä tahdon jäädä sellaiseksi kuin
olen: enkä minä ole oikeutettu valitsemaan itselleni tointa, jos
se on alempana minun kykyäni -- ja mitä minulta puuttuu? Jos minä
teen tehtäväni puhtaalla omallatunnolla -- niin minä täytän silloin
velvollisuuteni. Soimatkoot minua vaan ky'yttömyydestä korkeampaan:
minua ei laisinkaan loukkaisi vaikka niin olisikin. Olettehan
itse sanonut, että vaatimattomassakin osassa on runollisuutta,
mutta soimaatte nyt minua siitä, että minä olen valinnut kaikkein
vaatimattomimman. Kuka voi kieltää minua menemästä muutamia askelia
alemmaksi ja seisattumasta siihen, mikä minua miellyttää? Minä en
välitä korkeammasta kutsumuksesta -- kuuletteko, minä en välitä!

-- Kuulen! En minä ole kuuro, mutta tämä on vaan surkuteltavia
havaintoja.

-- Ei siitä väliä. Minä olen löytänyt itselleni paikan ja ai'on istua
siellä kaiken ikäni. Löysin yksinkertaisia ihmisiä, joissa ei löydy
kujeita, siitäkään huolimatta, että heidän järkensä on rajoitettu,
minä pelaan niiden kanssa napulipeliä ja ongin kaloja -- ja se
on mainiota. Mitä se haittaa, jos niinä olen Teidän mielestänne
rangaistu siitä, mitä se haittaa, etten saa palkintoja, rahaa,
kunniaa ja kutsumusta -- kaikkea, joka Teitä houkuttelee. Minä
kieltäydyn kaikesta...

-- Aleksander, sinä tahdot teeskennellä rauhallisuutta ja
välinpitämättömyyttä kaikelle, mutta sinun sanoissasi kiehuu
kuitenkin harmi: sinä puhut, aivan kuin ei sanojen, vaan kyyneleiden
kautta. Paljon löytyy sinussa sappea: et tiedä mihin sitä heität,
sentähden, että itse olet ainoastaan syyllinen.

-- Mitä se tekee? sanoi Aleksander.

-- Mitä sinä tahdot? Täytyyhän ihmisen tahtoa jotakin?

-- Tahdon, ettei minua häirittäisi pimeässä piirissäni, ett'ei
hommattaisi tähteni mitään, vaan oltaisi rauhassa.

-- Onko tämä elämää?

-- Minun mielestäni se elämä, jota Te elätte, se ei ole elämää:
luultavasti minä olenkin oikeassa.

-- Sinä tahtoisit muodostaa elämän oman mielesi mukaan: minä
kuvittelen kuinka hyvä se olisi. Arvelen, että sinulla kävelisi
ruusupensaiden keskellä parittain rakastuneita ja ystäviä.

Aleksander ei virkkanut mitään.

Piotr Ivanitsh katseli häntä äänettömänä. Hän oli taaskin laihtunut.
Silmät olivat menneet kuoppaan. Poskiin ja otsaan oli ilmautunut
ennenaikaisia ryppyjä.

Setä peljästyi. Sielun kärsimyksiin uskoi hän vähän, mutta hän
pelkäsi tämän synkkyyden alla piilevän jonkinlaisen fyysillisen
paheen. Kuka tietää, ajatteli hän, jos Aleksander sattuisi
kadottamaan järkensä, siitä seuraisi kirjevaihto! saisi olla varma,
että ämmä tulisi tänne.

-- Aleksander, minä huomaan, että sinun ihastuksesi on hajonnut,
sanoi hän.

-- Miten voisi saada hänet kääntymään takaisin lempi-aatteihinsa,
ajatteli setä -- antaapas olla, minä koetan...

-- Kuules, Aleksander, sanoi hän, sinä olet kovasti mennyt alaspäin.
Pudista pois itsestäsi tämä haluttomuus. Tämä ei kelpaa! Ja mistä
syystä? Sinä kenties otit liian tulisesti sydämmeesi, että minä
välistä puhuin välinpitämättömästi rakkaudesta ja ystävyydestä.
Sen minä tein leikillä suuremmaksi osaksi rajoittaakseni sinun
ihastustasi, joka meidän vakavana aika kautena ei ole oikein
paikoillaan, erittäin täällä Pietarissa, jossa kaikki on tasoitettu,
sekä muodit, intohimot, toimet että huvitukset, kaikki on punnittu,
tutkisteltu, arvosteltu, kaikille on määrätty rajansa. Minkätähden
yksi poikkeaisi ulkonaisesti tästä yleisestä järjestyksestä? Luuletko
sinä tosiaankin, että minä olen tunnoton, etten tunnusta rakkautta?
Rakkaus on -- ihana tunne: ei löydy mitään pyhempää kahden sydämmen
liittoa, tahi ystävyys, esimerkiksi... Minä olen sisällisesti
vakuutettu, että tunne täytyy olla pysyväinen, ikuinen...

Aleksander rupesi nauramaan.

-- Mitä sinä naurat? kysyi Piotr Ivanitsh.

-- Oudosti, oudosti puhutte, setä. Ehkä suvaitsette sikarin?
Poltetaan: Te voitte jatkaa puhumista ja minä kuuntelen.

-- Mutta mikä sinua oikeastaan vaivaa.?

-- Ei mikään. Ajattelitte pettää minua! Kutsuitte minua kuitenkin
erään kerran viisaanpuoleiseksi mieheksi! Te tahdotte leikkiä
kanssani, ikäänkuin minkä kanssa -- se on loukkaavaa! En suinkaan
minä koko ikääni voi olla nuorukainen. Täytyyhän tämän läpikäymäni
koulun kelvata jonnekin. Kuinka Te olette ruvennut puhumaan! Niinkuin
minulla ei olisi silmiä päässä. Te matkaansaitte konstitempun, mutta
minäpä vaan katselin hymyillen sitä.

En ryhtynyt omaan asiaan, ajatteli Piotr Ivanitsh, täytyy lähettää
hänet vaimoni luo.

-- Tule meille käymään, sanoi hän, vaimoni tahtoisi niin mielellään
kohdata sinua.

-- En voi, setä.

-- Teetkö sinä oikein unohtaessasi hänet?

-- Kenties teen hyvinkin väärin, mutta antakaa minulle Jumalan tähden
anteeksi ja älkää odottako minua nyt. Odottakaa vielä joku aika, niin
sitten minä tulen.

-- Tee kuin tahdot, sanoi Piotr Ivanitsh. Hän viittasi kädellään ja
läksi kotia.

Hän sanoi vaimolleen peräytyvänsä Aleksanderista, että tämä saa
tehdä, niinkuin itse tahtoo, että hän on tehnyt kaikki mitä on voinut
ja pesee nyt kätensä puhtaiksi.

Paettuaan Juliasta Aleksander heittäytyi pauhuisiin ilon vihureihin.
Hän lausui aina tunnetun runoilijamme runoja:

    Lähtään sinne, miss' ilo huokuu
    Ja hupaisuudet pauhoaa,
    Miss' elämä ja nuoruus nuokkuu
    Ja peliriemuun katoaa.
    Hetki-onni pettäväinen
    Mun halpoihin vei unelmiin,
    Ja viinin kanssa sallimuksen
    Mä yhdistelen sovuksiin.
    Sydämmein huolet rauhoitan,
    Aatosten siivet leikkoan
    Ja taivaan valoa en salli silmillein.

Ilmaantui kokonainen perhe ystäviä ja niiden kanssa malja. Ystävät
tutkistelivat ilolaulujaan vaahtoisesta kostukkeesta. "Pois suru".
huudahtivat he riemuiten, "pois huolet! Menetetään, turmellaan,
tuhotaan, juodaan elämä ja nuoruus! Hurraa!" Lasit ja pullot helisten
putosivat laattialle.

Muutamaksi ajaksi sai vapaus, pauhuset seurat, huoleton elämä
hänet unohtamaan Julian ja kaihon. Mutta aina oli yhtä ja samaa,
päivälliset ravintoloissa, samat kasvot himmeine silmineen, joka
päivä sama typerä ja juopunut kanssapuhujoiden houraileminen, kaiken
tämän lisäksi aina huonossa kunnossa oleva vatsa: ei tämä ollut
hänen voimiensa mukaista. Aleksanderin heikko ruumiinrakennus ja
sielu, joka oli viritetty surulliselle ja synkälle sävelmälle, eivät
kestäneet näitä huvituksia.

Hän pakeni iloisia peliä riemullisen pöydän takana ja ilmaantui omaan
kamariinsa, olemaan yksin oman itsensä ja unhotettujen kirjojensa
kanssa. Mutta kirja putoili hänen kädestään, kynä ei totellut mielen
kehoitusta. Schiller, Göthe, Byron ilmasivat hänelle ihmiskunnan
synkemmän puolen, valoisata hän ei huomannut ollenkaan: hänellä ei
ollut aikaa siihen.

Kuinka onnellinen hän oli ollut aikanaan tässä kamarissa! Hän ei
ollut silloin yksin: hänen läheisyydessään oleskeli ihana haamu
ja valaisi häntä päivällä huolellisen työn ääressä, yöllä taas
valvoi hänen päänaluisen yllä. Silloin asuivat siellä unelmat hänen
kanssaan, tulevaisuus oli verhottu sumulla, mutta ei raskaalla
räntäsäätä ennustavalla, vaan aamusumulla, joka peittää kirkkaan
ruskon. Tämän sumun takana piili jotain, luultavasti -- onni... Mutta
nyt? Ei ainoastaan hänen kamarinsa, vaan koko maailma tuli hänelle
tyhjäksi ja siinä samassa kylmyys, kaiho...

Tarkastellen elämää, kysellen sydämmeltään ja ymmärrykseltään,
huomasi hän kauhistuksekseen, ettei sinne eikä tänne jäänyt
ainoatakaan ruusunpunaista toivoa: Kaikki oli jäänyt taapäin; sumu
haihtui; hänen eteensä leveni kuin erämaa, paljas todellisuus.
Jumalani! Mikä silmänkantamaton väli! Mikä ikävä, iloton näky! Mennyt
oli kadotettu, tulevaisuus turmeltu, onnea ei enää olemassa! Kaikki
oli vaan narrinkuva mutta elää täytyi sittenkin!

Mitä hän oikeastaan tahtoi, sitä hän ei tiennyt itsekään; mutta
paljon oli, jota hän ei tahtonut!

Hänen päänsä oli ikäänkuin sumuun peitetty. Hän ei maannut, vaan
näytti kuin hän olisi ollut unohduksissa. Loppumattomana juovana
kiertelivät raskaat ajatukset hänen päässään. Hän ajatteli:

"Mikä voisi häntä viehättää? Hurmaavia toiveita, suruttomuutta -- ei
ole! Hän tiesi kaikki mitä oli edessä. Arvo, kunniantiellä eteenpäin
pyrkiminen? Mitä hän niistä? Maksaako vaivaa ruveta kahtakymmentä,
kolmeakymmentä vuotta varten ponnistelemaan kuin kala jäätä vasten?
Lämmittääkö se sitten sydäntä? Tuntuuko sielulle keveältä, jos jotkut
ihmiset kumartavat sinulle syvään, mutta ajattelevat ehkä kuitenkin
itsekseen: 'piru vieköön sinut!'"

"Rakkaus? Kas, se vielä! Hän osaa sen jo ulkoapäin ja sitäpaitsi hän
on menettänyt jo rakastamislahjat. Mutta kohtelias muisti muistutti
hänelle Nadinkaa, vaan ei viatonta suorasydämmistä Nadinkaa -- sitä
se ei koskaan muistuttanut -- vaan välttämättömästi petturi --
Nadinkaa, puiden, käytävien, kukkaisten ympäröimänä, ja kaikkien
keskellä tämä käärmeen sikiö, hänelle tunnetulla hymyllä, ihastuksen
ja häpeän punalla... kaikki tämä oli toista, eikä häntä varten!"...
Vaikeroiden painoi hän sydäntänsä.

"Ystävyys", ajatteli hän, "se on toinen hulluus. Kaikki on tuttua, ei
ole mitään uutta, vanha vanhassa pysyy, mutta elä kuitenkin!"

Hän ei uskonut ketään, eikä mihinkään, ei unohtunut nautinnoissa;
nautti sitä, niinkuin ihminen, joka syö halutta jotain herkkuruokaa,
kylmästi, tietäen, että sen jälkeen tulee ikävyyttä, että sielun
tyhjyyttä ei voi millään täyttää. Turvautua tunteesen -- se pettää,
saattaa sielun liikutukseen ja lisää vielä muutamia haavoja.
Katsellessaan ihmisiä, jotka olivat rakkauden hurmeessa, jotka eivät
riemusta muistaneet itseään, hymyili hän ivallisesti ja ajatteli:
"malttakaa, kyllä tulette vielä järkiinne; ensimmäisten ilojen
perästä alkaa mustasukkaisuus, sopimuksen kohtauksia, kyyneleitä.
Yhdessä eläessänne kyllästytätte toisianne hirmuisesti, mutta jos
syyn arvaatte -- itkette. Kun yhdytte taas -- sitte on vielä pahempi.
Tulette hulluiksi! Lakkaamatta riitelette, olette toisillenne
vihoissa, mustasukkaiset, sitten lepytte, uudestaan riitaantuaksenne;
tämä on heillä olevinaan rakkautta, luottamusta! Mutta kaikki
nimittävät itsepäisesti yht'aikaa, vaahtohuulilla ja epätoivon
kyyneleetkin silmissä, sitä onneksi! Mutta teidän ystävyytenne...
heitä luu, mitä koirasi tekevät!"

Toivoa hän pelkäsi, tietäen että useimmiten, toivottuun kohtaan
pyrkiessä, kohtalo tempasee onnen käsistä ja tuo esille aivan toista,
mitä mieli ei ollenkaan tee -- jotain jonnin joutavaa; mutta jos
viimeinkin antaa toivotun asian niin se kiusaa ihmistä, heikontaa,
alentaa oman itsensä silmissä ja heittää sitten, niinkuin heitetään
koiralle jotain, kun sitä ensin on pakoitettu ryömimään makupalan
luo, katselemaan sitä, pitelemään kuonolla, piehtaroimaan pölyssä,
seisomaan takajaloilla ja sitten -- on loppu!

Häntä peloitti sekä hetkinen onnenvirta että onnettomuus elämässä.
Iloa hän ei voinut ennustaa itselleen, ainoastaan surua on
välttämättömästi edessä, siitä ei pakoon päästä: kaikkien täytyy
antautua yleisen säännön alle; kaikille, niin tuntui hänestä, on
määrätty tasainen osa niin onnea kuin onnettomuuttakin. Hänen onnensa
oli loppunut, ja millainen onni? Mielikuvitusta, valhetta. Murhe
ainoastaan on realistillinen, mutta se on edessä. Siellä on sekä
tauteja, vanhuutta ja kaikenlaisia häviöitä, kenties, puutettakin...
Kaikki nämät ovat kohtalon iskuja, niinkuin maalais-täti sanoo,
jotka odottavat häntä; mutta mitkä ilot odottavat? Suuri runollinen
taipumus on pettänyt, hänelle turkutetaan raskasta taakkaa
ja nimittävät sitä velvollisuudeksi! Jäljellä on ainoastaan
surkuteltavat edut -- rahat, mukavuus ja arvonimet... Olkoot Jumalan
nimessä! Oi miten surullista on elämä; käsittää millainen se on, eikä
kuitenkaan käsittää, mitä varten se on.

Sillä tavalla oli hän synkällä mielellä, eikä nähnyt missään
ulospääsöä näistä epäilysten syvänteistä. Kokemukset turhanpäiten
vanuttivat hänet, mutta eivät lisänneet elämälle terveyttä eivätkä
puhdistaneet sen ilmaa, eivätkä antaneet valoa. Hän ei tiennyt mitä
piti tehdä; hän väänteli itseään kyljeltä kyljelle sohvalla, alkoi
tutkia mielessään tuttavuuksiaan -- siitä hän suri vielä enemmän.
Yhdellä on mainio paikka, sillä on kuuluisuutta, mainetta, on hyvä
esimies; toinen varustautunut perhe-elämällä ja pitää hiljaisen
elämän suuremmassa arvossa kun kaikki maailman hyörimis-edut, hän ei
kadehtinut ketään, ei toivonut mitään; kolmas... mutta mitä niistä?
Kaikki, kaikki ovat perustaneet elämänsä hyvälle kannalle ja kulkevat
selkeätä, varmaa tietään. "Minä yksin... mutta mikä minä oikeastaan
olen?"

Tässä hän alkoi ottaa itsestään selkoa: voisiko hän olla
esimiehenä, tahi jonkin ratsukunnan päällikkönä? Voiko hän nauttia
perhe-elämästä? Hän huomasi, ettei ensimmäinen, toinen eikä kolmas
häntä tyydyttänyt. Joku pahahenki liikkui hänessä ja kuiskasi yhä
hänelle, että tämä on liian huonoa hänelle, että hänen pitää kiitää
ylemmäs... mutta missä ja kuinka, sitä hän ei voinut päättää.
Kirjallisuusalalla hän oli erehtynyt. Mitä piti tehdä, miten alkaa?
kysyi hän itseltään, eikä tiennyt, mitä siihen vastata. Mutta harmi
kalvoi häntä! vaikkapa kenties esimieheksi tahi ratsuväen päälliköksi
-- mutta ei: aika on kulunut ja olisi aloittaminen aapisesta asti.

Epätoivo pusersi hänen silmistään kyyneleitä, -- kiukun, kateuden,
pahansuonnin kyyneleitä kaikkia kohtaan, mitä tuskallisimpia
kyyneleitä. Hän katui katkerasti, ettei ollut totellut äitiään, vaan
karannut yksinäisydestä pois.

"Mamma aavisti sydämmessään kaukaisen surun", ajatteli hän, "siellä
nämät rauhattomat puuskat makaisivat herättämättömässä unessa;
siellä ei olisi tämän hajanaisen elämän myrskyistä kiertelemistä.
Sen ohessa olisivat löytäneet minut sieltäkin ihmiselliset tunteet
ja intohimot: itserakkaus, ylpeys, kunnianhimo -- kaikki olisivat
pienemmässä määrässä koskettaneet sydäntäni meidän maakunnan
ahtaitten rajojen sisällä -- ja kaikki olisi tullut tyydytetyksi.
Olisin ollut ensimmäinen maakunnassa! Niin! ehdottomasti.
Taivaallisen tulen jumalallinen leimu, joka palaa kaikissa vähemmin
tahi enemmin, olisi leimahtanut minussa, huomaamattani olisi se
leimahtanut siellä minussa ja olisi pian sammunut työttömässä
elämässä tahi olisi syttynyt vilpittömyydellä vaimoa ja lapsia
kohtaan. Olemiseni ei olisi myrkytetty. Minä kävisin kutsumukseni
läpi ylpeästi; elämäni tie olisi rauhallinen, se tuntuisi minusta
yksinkertaiselta ja selkeältä, elämä olisi silloin voimieni
mukaista, minä kestäisin taistelon sen kanssa... Mutta rakkaus?
Se kukoistaisi muhkeana kukkaisena ja täyttäisi elämäni. Sofia
rakastaisi siellä hiljaisuudessa. En olisi kadottanut luottamustani
mistään, poimisin ruusuja, en tietäisi okaista, en tarvitsisi kokea
mustasukkaisuuttakaan, kilpakosijani puutteesta! Mikä minua veti niin
voimakkaasti ja sokeasti kaukaisuuteen, sumuun, säännöttömään ja
tietämättömään taisteloon kohtalon kanssa? Kuinka hyvin minä ymmärsin
silloin elämän ja ihmiset! Samalla tavalla ymmärtäisin niitä vielä
nytkin, käsittämättä mitään. Minä odotin silloin paljon elämältä,
ja tarkastamatta sitä tarkemmin, odottaisin siellä siltä vieläkin
jotain. Mitenkä monta aarretta minä löysin sydämmessäni: mihin ne
ovat joutuneet? Minä olen antanut niiden mennä vaihtokaupalla pitkin
maailmaa, minä annoin avosydämmisyyteni, ensimmäisen pyhän lempeni
-- ja mitä olen saanut? Katkerasti on ihastukseni haihtunut, sain
tietää, että kaikki on petosta, kaikki haihtuvaa, ettei voi luottaa
itseensä eikä muihin -- rupesin pelkäämään sekä muita että itseäni...
Minä en voinut tämän elämän tutkistelemien keskellä hyväksyä elämän
vähäpätöisyyksiä ja tyytyä niihin, niinkuin setä ja monet muut... Ja
nyt!..."

Nyt toivoi hän ainoastaan yhtä: unohtaa menneen ja rauhallisena antaa
sielunsa nukahtaa. Hän kylmeni yhä enemmän ja enemmän elämälle ja
katseli kaikkea unisin silmin. Ihmistulvassa ja seurojen kuhinassa
oli hänestä ikävää, pakeni niitä, mutta ikävä tuli hänen kanssaan.

Hän ihmetteli miten ihmiset voivat huvitella, yhä toimia jotain ja
jokapäivä mieltyä uusiin mielihaluihin. Hänestä tuntui kummalliselta,
etteivät ihmiset käy unisina, niinkuin hän, eivätkä itke; sen sijaan
että puhuisivat rakkauden vaivoista ja tuskista, jos puhuivatkin,
niin puhuvat vaivasta jaloissa tahi muissa paikoissa, reumatismista
tahi vatsataudista. Ainoastaan ruumis saattaa heille huolta,
sielusta ei ole väliä! "Tyhjät, halpamaiset ihmiset, luontokappaleen
kaltaiset!" ajatteli hän. Mutta välistä vaipui hän syviin
mietteisiin. "Niitä on niin paljon, noita halpamaisia ihmisiä", puhui
hän itselleen hieman rauhattomana, "mutta minä olen yksin: ovatko
he... tosiaan tyhjiä... väärässä...ja minä?"

Silloin hänestä tuntui, kuin hän olisihan itse melkein syyllinen ja
hän tuli siitä vielä onnettomammaksi.

Vanhojen tuttavien kanssa lopetti hän kanssakäymisen; uuden henkilön
läheneminen vaikutti häneen niin että kylmät väreet juoksivat
ruumiissa. Keskusteltuaan sedän kanssa vaipui hän vielä syvemmin
haluttomuuden uneen: hänen sielunsa vaipui kokonaan unenhorrokseen.
Hän antautui epäjumalan kaltaiselle välinpitämättömyydelle, oli
laiskana, pakeni itsepintaisesti kaikkea, mikä vaan muistutti
sivistynyttä maailmaa.

"Sama miten elää, kunhan vaan elää loppuun", sanoi hän, "jokaisella
on vapaus käsittää elämää niinkuin tahtoo; sittenkuin kuolee..."

Hän haki keskustelua ilkeäin ja pahatapaisten ja kovasydämmisten
ihmisten kanssa, kevensi sydäntään kuunnellessaan ilkeätä pilkantekoa
kohtalosta; tahi hän vietti aikaansa senlaisten ihmisten kanssa,
jotka eivät olleet hänen vertaisiaan ei järjen eikä kasvatuksen
puolesta, useimmiten ukko Kostjakowin kanssa, jonka myöskin
Sajeshalow tahtoi saattaa Piotr Ivanitshin tuttavuuteen.

Kostjakow asui Hiekoilla ja kävi omalla kadullaan lakeerattu
hattu päässä ja puettuna halattiin, joka oli vyötäiseltä sidottu
nenäliinalla. Hänellä oli kyökkipiika, jonka kanssa hän iltasilla
pelasi omaavalttia. Jos sattui tulemaan missä tulipalo, tuli hän
ensimmäiseksi ja läksi viimeiseksi. Kulkiessaan kirkon ohitse, jossa
sattui olemaan ruumis, mille pidettiin kuolinmessua, tunki hän
ihmistulvan lävitse katsomaan ruumista kasvoihin ja meni saattamaan
sitä sitten kirkkomaalle. Ylipäänsä oli hän kaikkein seremonien
suuri ihailija sekä surullisten että iloisten; rakasti olla läsnä
erinomaisissa tapauksissa, nimittäin: tappeluissa, onnettomissa
kuoleman tapauksissa, kattojen sisäänputoomisissa j.n.e., luki
myöskin erinomaisella nautinnolla sanomalehdistä tämänkaltaisia
tapahtumia. Paitsi niitä luki hän myös lääkärin kirjoja, "senvuoksi",
sanoi hän, "että tietäisi mitä on ihmisessä." Talvella pelasi
Aleksander hänen kanssaan napulipeliä, mutta kesällä kävi hän
kaupungin ulkopuolella hänen kanssaan onkimassa. Ukko puheli
sitä ja tätä. Kun he menivät pellolle niin hän puhui viljasta ja
kylvämisestä; pitkin rantoja käydessä -- kalasta, laivankulusta;
kaduilla teki hän muistutuksia taloista, rakennuksista, aineista ja
sisääntuloista... ei mistään henkisistä asioista.

Aleksander koetti myöskin puolestaan kuolettaa itsessään henkisen
alun, niinkuin eräkkäät koettavat ruumiin kuolettamista. Virastossa
oli hän vähäpuheinen, kohdatessaan tuttavia erosi hän niistä parilla
kolmella sanalla, ei sanonut olevan aikaa ja kiirehti pois. Sen
sijaan kohtasi hän joka päivä ystäväänsä Kostjakowia. Väliin istui
ukko koko päivän hänen luonaan, väliin kutsui Adujewia luokseen
syömään kaalia. Hän opetti Aleksanderin laittamaan likonestettä,
keittämään silliä sekä rääsyjä, Sitten he läksivät jonnekin
naapuripitäjään -- pellolle. Kostjakowilla oli jokapaikassa paljon
tuttavia. Talonpoikain kanssa keskusteli hän niiden olemisesta ja
elämisestä, akkojen kanssa laski hän leikkiä -- hän oli toisinaan
pilkkakirves niinkuin Sajeshalow oli hänet esittänytkin. Aleksander
antoi hänelle täyden vallan puhua, mutta itse hän kuunteli
suuremmaksi osaksi.

Hän tunsi jo että hyljätyn maailman mietteet harvemmin häntä
haeskelivat, pyörien päässä hitaammin ja kun hän ei nähnyt
ympäröivissä torjumista eikä vastustelemista, niin ne eivät päässeet
kielelle saakka, ja kuolivat syntymättöminä.

Hänen sielunsa oli kummallinen ja tyhjä, niinkuin kuihtuneessa
puutarhassa. Ei ollut enää pitkää aikaa täydellisen kangistumisen
tilaan. Vielä muutama kuukausi niin -- hyvästi! Mutta kas mitä
tapahtuikaan.

Kerran Aleksander oli Kostjakowin kanssa onkimassa. Kostjakow
oli puettu halattiin ja nahkatakkiin. Hän oli laittanut rannalle
onkilauman muutamista erisuuruisista ongista, siellä oli pohja- ja
koukkuonkia, jotka olivat kulkusilla ja kelloilla varustettuja. Hän
poltti lyhkäistä piippua ja katseli, tuskin uskaltaen räpäyttää
silmää, tätä onkipatteria, niiden joukossa Adujewinkin onkea,
sentähden että Aleksander seisoi, pää puun nojassa ja katseli
toiselle puolelle. Kauan seisoivat he sillä tavoin äänettöminä.

-- Katsokaa Aleksander Feodoritsh, Teidän onkeanne syö! kuiskasi
äkkiä Kostjakow.

Adujew katsoi veteen ja kääntyi taas.

-- Teistä näytti siltä, vesi väräjää vaan, sanoi Aleksander.

-- Katsokaa, katsokaa! huusi Kostjakow, syö, jumaliste syö! ai, ai!
Vetäkää, vetäkää! Pitäkää kiinni!

Todellakin korkki sukelti veteen, siima seurasi nopeasti sitä, siiman
perästä tuli esiin pensaasta vapakin. Aleksander tempasi kiinni vapaa
ja sitten siimaa.

-- Hiljemmin, keveämmin, ei tuolla tavalla... mitä Te teette? huusi
Kostjakow, nopeasti ottaen kiinni siimasta. -- Herranen aika, miten
raskas! Älkää tempoko; johtakaa, johtakaa, muutoin menee poikki. Kas
noin, oikealle, vasemmalle, tänne, rantaan päin! Levätkää! Edemmäs;
vetäkää nyt ylös, vetäkää, mutta ei äkkiä; kas noin, kas noin...

Vedenpinnalla näkyi iso hauki. Se kierteli nopeasti pyöränä,
välkähdellen hopeisilla suomuksillaan, loiski oikealle ja vasemmalle
ja räiskytti kumpaisenkin onkijan päälle vettä. Kostjakow kalpeni.

-- Voi semmoista hankea! huudahti hän melkein pelolla, ojentui veden
yli, kaatui, kompastui omiin onkiinsa ja tavoitteli molemmin käsin
veden päällä pyörivää haukea. -- No, rantaan, rantaan: tuonne,
edemmäs! Siellä olet sinä meidän vaikka vääntelisit kuinka. Kas vaan,
kuinka se kiemuroi: juurikuin mikä piru! Kas semmoista!

"Voi!" toisti joku takana.

Aleksander kääntyi. Parin askeleen päässä heistä seisoi vanhus,
käsikynkässään pitkä, kaunis tyttö, jolla oli paljas pää ja päivän
varjo kädessä. Tyttö rypisti hiukan kulmakarvojaan. Hän oli hiukan
kumarassa ja seurasi suurella osanotolla, jok'ainoata Kostjakowin
liikettä. Hän ei huomannut edes Aleksanderiakaan.

Adujew joutui hämille tästä odottamattomasta ilmiöstä. -- Hän päästi
kädestään vavan, hauki kellahti veteen, väänsi kauniisti purstoansa
ja katosi syvyyteen, vetäen jälessään siimaa. Kaikki tämä tapahtui
yhdessä silmänräpäyksessä.

-- Aleksander Feodorits! Mitä Te teette? huusi Kostjakow kun hullu
ja alkoi tavotella siimaa. Hän tempasi sen ja veti esille pään mutta
ilman koukkua ja haukea.

Kokonaan kalpeana kääntyi hän Aleksanderin puoleen, osoittaen tälle
siiman päätä, hetkisen aikaa katsoi hän Adujewia villisti ja sylkäsi
sitten.

-- En lähde koskaan Teidän kanssanne onkimaan, vaikka minua
kutsuttaisi sarvipääksi, sanoi hän ja meni pois onkineen.

Sillävälin huomasi tyttö, että Aleksander katseli häntä, hän punastui
siitä ja peräytyi. Vanhus, joka nähtävästi oli hänen isänsä, kumarsi
Adujewille. Adujew vastasi synkkänä kumarrukseen, heitti ongen pois
ja istui noin kymmenen askeleen päähän puun alla olevalle penkille.

"Täälläkään ei ole rauhaa!" ajatteli hän. "Tuossa on joku Oedipos
Antigonen kanssa. Taaskin nainen! Ei niistä pääse mihinkään.
Jumalani! Mikä suunnattomuus niitä on joka paikassa!"

-- Voi Teitä, kalamiehistä! puhui sillä välin Kostjakow parannellen
onkiaan ja katsellen silloin tällöin äkäisesti Aleksanderia, Tekö
voisitte vielä kaloja pyytää! Pyytäkää Te hiiriä, istuen kotona
sohvallanne; vielä tulitte kaloja pyytämään. Mitenkä Te voisitte
pyytää, kun se kerran käsistä karkasi? Melkeinpä oli jo suussakin,
vaikk'ei paistettuna. Ihmeellistä, ett'eivät karkaa käsistänne
lautaseltakin.

-- Syökö kala? kysyi vanhus.

-- Näettekös, vastasi Kostjakow, minulla on syötti kuudessa
ongessa, vaikkapa edes kiiskin pakana nykäsisi ivalla, mutta sen
sijaan kummittelee meren pohjassa -- siimalla tupsahti: kymmenen
naulan painava hauki, ja me myöhästyimme. Sanotaan, että oikealle
pyytäjälle karkaa peto itsestään. Mitä vielä: jo minulta pääsisi
irti, niin ottasin vedestäkin kiinni, entäs kun nyt tuli hauki itse
hampaisiin ja me nukuimme... vielä kutsutaan kalastajiksi. Mitä
sen kalastajia nämät ovat! Tällaisiako kalastajat ovat? Ei, oikea
kalastaja, vaikkapa kanuunaakin vieressä pamauttaisivat, ei räpsäytä
silmäänsäkään. Nämä ovat olevinaan kalamiehiä! Teistäkö olisi
kalamieheksi!

Tyttö ennätti sillä aikaa tarkastaa, että Aleksander on kokonaan
toisen laatuinen ihminen, kuin Kostjakow. Aleksanderin pukukin oli
toisenlainen, vartalo, ikä, tavat ja kaikki kerrassaan. Hän huomasi
nopeasti Aleksanderissa kasvatuksen tunnusmerkkejä ja näki kasvoissa
ajatuksen; ei surun heijastuskaan päässyt hänen silmänsä ohitse.

"Mitä hän meni pakoon!" ajatteli hän. "Kummallista, luulisi etten ole
senlainen, että minua pakoon tarvitsee mennä..."

Hän suoristui ylpeästi, loi silmäripset alas, nosti ne sitten taas ja
katsahti epäsuosiollisesti Aleksanderiin. Tyttöä alkoi jo harmittaa.
Hän veti isän jäljessään ja meni pöyhkeästi Adujewin ohitse. Vanhus
kumarsi taaskin Aleksanderille; mutta tyttö ei kunnioittanut häntä,
silmäykselläkään.

"Tietäköön ettei hänestä ollenkaan välitetä!" ajatteli tyttö,
katsellen salavihkaa, huomaako Adujew.

Vaikk'ei Aleksander katsonut häneen, otti kuitenkin vastoin tahtoaan
kauniimman aseman.

"Semmoinen, hän ei katsokaan!" ajatteli tyttö. -- Mikä hävyttömyys!

Seuraavana päivänä vei Kostjakow Aleksanderin mukanaan taaskin
kalastamaan ja siinä tapauksessa oman päätelmänsä johdosta tuli
sarvipääksi.

Kahtena päivänä ei mikään häirinnyt heidän yksinäisyyttään. Ensin
alussa katseli Aleksander ympärilleen ikäänkuin pelolla; mutta
nähtyään, ettei näkynyt ketään, rauhoittui hän taaskin. Toisena
päivänä veti hän suuren ahvenen. Kostjakow leppyi häneen puolittain.

-- Mutta ei se ole kuitenkaan hauki! puhui hän huokauksella, oli onni
kädessä, mutta emme osanneet käyttää tilaisuutta hyväksemme; kahta
kertaa se ei tapahdu. Mutta minulla ei ole taaskaan mitään! kuusi
onkea, eikä niin -- mitään.

-- Soittakaapa kellosia! sanoi eräs talonpoika, joka ohimennessään
seisattui katsomaan kalastamis-onnea, kenties kala... tulisi
kuullessaan soiton.

Kostjakow katsoi äkäisesti häneen.

-- Ole vaiti sinä sivistymätön ihminen! sanoi hän. Moukka!

Talonpoika läksi pois.

-- Pölkky! huusi Kostjakow hänen jälkeensä, luontokappale, niin
onkin luontokappale. Laskekoon leikkiä vertaistensa kanssa, senkin
pirulainen! Luontokappale sanon sinulle, mies.

Herra varjelkoon ärsyttämästä metsästäjää onnistumattomalla hetkellä!

Kolmantena päivänä, kun molemmat onkivat äänettöminä, liikkumattomin
tuijottaen veteen, kuului takana suhinaa. Aleksander katsoi taakseen
ja säpsähti, aivan kuin häntä olisi itikka puraissut, ei vähemmän,
eikä enemmän. Vanhus ja tyttö olivat siellä.

Katsellen kieroon heihin vastasi Adujew tuskin ukon tervehdykseen,
mutta näytti kuitenkin siltä, kuin hän olisi odottanut tätä tuloa.
Tavallisesti kävi hän kalastamassa hyvin huolettomasti puettuna;
mutta nyt hänellä oli uusi palttoo yllä, kaulaan oli keikarimaisesti
sidottu vaaleansininen huivi, hiukset olivat järjestetyt, taisivatpa
olla hieman käherretytkin ja oli hän idyllisen kalastajan näköinen.
Odotettuaan niin kauan kuin kohteliaisuus vaati, meni hän pois ja
istui puun alle!

"Cela passe toute permission!" ajatteli Antigone, punastuen vihasta.

-- Suokaa anteeksi, sanoi Oedipos Adujewille; -- me taisimme häiritä
Teitä?...

-- Ette! vastasi Adujew. -- Minä olen väsynyt.

-- Syökö kala? kysyi ukko Kostjakowilta.

-- Mitä vielä, kun yhtämittaa rupattavat, vastasi tämä vihaisesti. --
Äsken kulki tästä ohitse eräs hiisi, rupatti siinä -- ja sen jälkeen
ei ole nykäissytkään edes. Te varmaankin asutte lähellä tätä paikkaa?
kysyi hän Oedipolta.

-- Tuolla on meidän huvilamme, jossa on balkonki, oli vastaus.

-- Maksatteko kalliin vuokran?

-- Viisisataa ruplaa kesältä.

-- Huvila näyttää olevan hyvin käytännöllinen, pihalla on paljon
rakennuksia. Kolmekymmentä tuhatta taisi tulla isännälle maksamaan.

-- Tuli niille paikoille.

-- Vai niin. Entäs onko tämä Teidän tyttärenne?

-- On.

-- Vai niin. Sievä neiti! Oletteko kävelyllä?

-- Olemme. Kun asuu maalla, niin pitää kävellä.

-- Tietysti, tietysti, kuinkas muuten: ilma on hyvä; ei niinkuin
viime viikolla; ai, ai sitä ilmaa! Älä saata Herra semmoista! Kyllä
syys-oraat saivat kyytinsä.

-- Kun Jumala auttaa, niin parantuu vielä kaikki.

-- Jumala auttakoon!

-- Teidän ei siis nykyjään onnistu kalastaminen.

-- Minä en ole mitään saanut, vaan hän on tuossa, olkaa hyvä ja
katsokaa.

Hän osoitti ahventa.

-- Ilmoitan Teille, jatkoi hän, se on ilmeellistä, kuinka onnellinen
hän on! Ikävä vaan, ettei hän ajattele sitä, sillä hänen onnellaan
emme milloinkaan menisi tyhjin käsin pois. Päästää senlaisen hauen!

Hän huokasi.

Antigone alkoi innokkaammin kuunnella, mutta Kostjakow vaikeni vaan.

Ukon ilmaantuminen tytön kanssa alkoi toistua useammin ja useammin.
Adujewkin kunnioitti heitä huomiollaan. Välistä puhui hänkin pari
sanaa ukon kanssa, mutta tyttärelle ei virkkanut mitään, Ensin
tyttöä harmitti, sitten hän loukkaantui ja lopuksi rupesi häntä
surettamaan. Mutta jos Adujew olisi puhellut hänen kanssaan, tahi
kiinnittänyt vaikka tavallisen huomion häneen -- niin hän olisi
Adujewin unhottanut, mutta nyt oli vallan toista. Ihmissydän taitaa
elääkin ainoastaan vastustuksista; jos niitä ei olisi olemassa, niin
ei tietäisi sydäntä rinnassa olevankaan.

Antigon oli ajatellut jonkinlaista hirmuista kostosuunnitelmaa, mutta
jätti sen vähitellen sillensä.

Kerran kun ukko tyttärineen lähestyi meidän ystäviämme, niin
Aleksander pani vähän ajan päästä onkensa pensaasen, ja istui
tavallisuuden mukaan itse vanhalle paikalleen ja katseli
koneentapaisesti väliin isää, väliin tytärtä.

He seisoivat siinä sivuttain häneen päin. Isässä ei hän huomannut
mitään erinomaista. Valkonen mekko, nankkiset housut ja matala,
leveälierinen hattu, joka oli alustettu vihreällä nukkakankaalla.
Mutta sen sijaan tytär! Miten viehättävästi hän nojasi ukon
käsivarteen! Tuuli aika ajottain puhalteli kutrin hänen kasvoiltaan,
aivankuin kiusalla, näyttääkseen Aleksanderille kauniin syrjäkuvan ja
valkoisen kaulan, milloin taas nosti silkkistä mantiljaa ja näytti
solakan vyötäisen, milloin puhalteli hameen liepeitä ja osoitti pikku
jalkaa. Tyttö katseli miettiväisenä vettä.

Aleksander ei voinut pitkään aikaan irroittaa hänestä katsettaan
ja tunsi kylmän väristyksen kulkevan ruumiissaan. Hän kääntyi pois
viekoituksesta ja alkoi vitsalla räpsiä kukan päitä.

"Oh! nyt tiedän mitä se on!" ajatteli hän, "kun antaa vaan vallan,
niin kyllä sitten pääsee menoon! Sitten on rakkaus jo valmis:
hullutusta vaan! Setä on oikeassa. Mutta eläimen tunne ei saa minua
houkutelluksi -- ei, siihen saakka minä en alennu."

-- Saanko minä onkia? kysyi tyttö arasti Kostjakowilta.

-- Saatte kyllä, neitiseni! Miksi ette saisi? vastasi tämä, antaen
hänelle Adujewin ongen.

-- Kas niin, siinä on Teille toveri! sanoi isä Kostjakowille. Jättäen
tyttärensä, läksi hän astumaan pitkin rantaa.

-- Katso vaan Liisa, että ongit kaloja illalliseksi, lisäsi hän.

Muutaman hetken kesti äänettömyys.

-- Miksi Teidän toverinne on niin synkkämielinen? kysyi Liisa hiljaan
Kostjakowilta.

-- Kolmas kerta ovat jo virassa menneet edelle, neiti hyvä.

-- Mitä? kysyi hän kehottaen hieman kulmiaan.

-- Kolmas kerta kun eivät anna paikkaa. Tyttö pudisti päätään.

"Ei: ei voi olla mahdollista!" ajatteli hän, "ei se ole sitä!"

-- Te ette usko minua, neitiseni? Kutsukaa minua sarvipääksi, ellei
se ole totta. Muistatteko kuinka hän päästi hauenkin, kaikki se on
siitä syystä.

"Ei se siitä syystä, ei ole", ajatteli hän vakuutuksella -- "minä
tiedän mistä syystä hän päästi sen."

-- Ah, ah! huudahti tyttö yht'äkkiä. Katsokaa, se liikkuu, liikkuu.

Hän vetäsi sen ylös, mutta ei saanut mitään.

-- Se pääsi irti! sanoi Kostjakow, katsellen koukkua. Näettekö vaan
mitenkä se on repinyt madon: se oli varmaan iso ahven. Neiti, Te ette
osaa: antanut sen purra kunnollisesti.

-- Täytyykö tässäkin osata?

-- Niinkuin kaikessa muussakin, sanoi Aleksander koneentapaisesti.

Tyttö punastui ja kääntyi nopeasti, pudottaen vuorostaan ongen
veteen. Mutta Aleksander katsoi jo toisaanne päin.

-- Kuinka osaamisen saavuttaa? sanoi hän ja pieni levottomuus
ilmaantui äänessään.

-- Pitää useimmin harjoitella, vastasi Aleksander.

"Vai niin!" ajatteli tyttö hurmastuneena tyytyväisyydestä: "se on:
minun pitää käydä useimmin täällä -- ymmärrän! Hyvä, kyllä minä alan
käydä mutta minä kiusaamaan Teitä, herra villi, kaikista Teidän
kunnottomuuksistanne"...

Koketeria selitti sillä tavoin hänelle Aleksanderin vastauksen, mutta
tämä ei puhunut sinä päivänä enää sanaakaan.

"Hän luulee Jumala ties, mitä!" puhui Aleksander itsekseen: "alkaa
kiekailla ja liehakoida... se on niin hullua!"

Siitä päivästä alkaen ukon ja tytön käyminen toistui joka päivä.
Välistä kävi Liisa isättä hoitajattaren kanssa. Hän kuljetti mukanaan
käsityötä, kirjoja ja istui puun alle, osoitti välinpitämätömyyttä
Aleksanderin läsnä olosta.

Hän ajatteli koskettavansa sillä Aleksanderin itserakkautta, niinkuin
hän itse sanoi, kiusata häntä. Hän puheli hoitajattaren kanssa
ääneen: kodosta, taloudesta, näyttääkseen, ettei hän edes huomaa
Adujewia. Aleksander taas näytti siltä, kun hän ei tosiaankaan
huomaisi tyttöä, jos huomasi, tervehti kuivasti -- eikä virkkanut
sanaakaan.

Huomattuaan, ettei tämä tavallinen manööveri onnistu, muutti
hän karkauksen suunnan ja alkoi pari kertaa puhua itse hänen
kanssaan; otti välistä Aleksanderilta ongen. Aleksander tuli
vähitellen puheliaammaksi, oli vaan hyvin varovainen eikä päästänyt
avomielisyyteen. Lieneekö se ollut harkitsemista hänen puoleltaan vai
entisten haavojen johdosta, jota ei mikään voinut parantaa, niinkuin
hän sanoi, mutta hän oli jotensakin kylmäkiskoinen tyttöä kohtaan ja
puheissaan ylimalkaankin.

Kerran vanhus käski tuomaan rannalle samovarin. Liisa tarjosi teetä.
Aleksander kieltäytyi itsepäisesti juomasta teetä, sanoen, ettei hän
juo iltaisin teetä.

"Kaikki teejutut saattavat tuttavuuden... lähenemään... en tahdo!"
ajatteli hän.

-- Mitä Te höpisette? Joittehan eilen neljä lasillista! sanoi
Kostjakow.

-- Minä en juo ulkoilmassa lisäsi Aleksander kiireesti.

-- Tarhan vuoksi! sanoi Kostjakow. Tee on mainiota, kukkaisteetä,
menes vaan ostamaan, niin maksaa viisitoista ruplaa naula. Antakaas
vielä, neiti hyvä, olisi mainiota saada ryyppykin.

Tuotiin rommia.

Vanhus kutsui Aleksanderia luokseen, mutta hän heti kieltäytyi.
Kuultuaan kiellon, kävivät Liisan huulet pitkiksi. Hän alkoi udella
Aleksanderilta tämän ihmisen vihaamissyytä. Vaikka hän olisi kuinka
viekkaasti johtanut puheen tähän aineesen, niin sitä viekkaammin
Aleksander lopetti puheen siitä.

Tämä salaperäisyys ärsytti vaan uteliaisuutta, kenties toistakin
tunnetta Liisassa. Hänen kasvoissaan, jotka siihen saakka
olivat olleet kuin kesäinen taivas, ilmestyi rauhattomuuden ja
miettiväisyyden pilvi. Hän kiinnitti Aleksanderiin surullisen
katseensa, irroitti huokauksella silmänsä hänestä ja katsoi alas
maahan, mutta näytti siltä kuin hän olisi itse mietiskellyt: "Te ette
ole onnellinen, varmaan on Teidät petetty... Oi, kuinka minä voisin
tehdä Teidät onnelliseksi! Miten minä pitäisin Teidät hyvänä, miten
rakastaisin Teitä... Minä suojelisin Teitä itse kohtaloltakin...
minä" j.n.e.

Niin ajattelee suurin osa naisista ja suurin osa pettää niitä, jotka
uskovat tätä sireenin laulua. Mutta Aleksander ei ollut mitään
huomaavinaan. Hän puheli tytön kanssa niinkuin olisi puhellut ystävän
tahi sedän kanssa: ei ollut merkkiäkään siitä hellyydestä, joka
vastoin tahtoakin hiipii miehen ja naisen ystävyyteen ja vaikuttaa
ettei niiden välit ole ystävyyden kaltaisia. Senpävuoksi sanotaankin,
ettei miehen ja naisen välillä ole eikä voi ollakaan ystävyyttä,
että se niiden välinen ystävyys -- ei ole muuta kuin alku tahi
loppu rakkaudesta eli viimeksi oikeata rakkautta. Mutta katsellessa
Adujewin käytöstä Liisaa kohtaan, olisi voinut uskoa, että semmoinen
ystävyys on olemassa.

Kerran ainoastaan ilmaisi hän osaksi tahi tahtoi ilmaista ajatustensa
suunnan. Hän otti penkiltä sinne tuodun kirjan ja aukasi sen. Se oli
Child-Harold'ista ranskalainen käännös. Aleksander pudisti päätään,
huokasi ja pani ääneti kirjan paikalleen.

-- Ettekö pidä Byronista? Onko Teillä jotakin Byronia vastaan? sanoi
hän. -- Byron on niin suuri runoilija -- eikä miellytä Teitä!

-- Enhän minä sano mitään, mutta Te hyökkäätte minua vastaan
kuitenkin, vastasi tämä.

-- Minkätähden Te pudistitte päätänne?

-- Ilman vaan, minua säälittää, että tällainen kirja on joutunut
Teidän käsiinne.

-- Kumpainen Teitä säälittää: kirjako vai minä? Aleksander oli ääneti.

-- Minkä vuoksi minun ei pitäisi lukea Byronia? kysyi Liisa.

-- Kahdesta syystä, sanoi Aleksander, oltuaan hetken ääneti. Hän
pani kätensä Liisan kädelle joko vakuuttaakseen, paremmin tahi siitä
syystä, että se oli valkonen ja pehmonen käsi -- ja alkoi puhua
hiljaan, tasaisesti, antaen silmien luistaa milloin Liisan kutreilla,
milloin kaulalla, milloin vyötäisellä. Muutoskohtien mukaan korkeni
vähitellen hänen äänensäkin.

-- Ensinnäkin senvuoksi, puhui hän, että Te luette Byronia
ranskankielellä ja luonnollisesti on Teiltä kadonnut runoilijan
kielen kauneus ja mahtavuus. Katsokaa, millainen huono, väritön
ja surkuteltava kieli siinä on! Tämä on suuren runoilijan tomu:
kaikki hänen ajatuksensa uiskentelee ikäänkuin vedessä. Toiseksi
senvuoksi, etten minä neuvo Teitä lukemaan Byronia, sillä... kenties
hän herättää soimaan sielussanne senlaisia kieliä jotka ilman sitä
vaikenisivat kaiken ikänsä...

Tässä hän puristi merkityksellä Liisan kättä, juurikuin hän olisi
tahtonut antaa sanoillensa painon.

-- Mitä hyödyttää Teitä Byronin lukeminen? jatkoi hän. Kenties
elämänne kuluu hiljakseen, niinkuin tuo puro: katsokaa kuinka se on
vähäpätöinen; siihen ei kuvastu kokonainen taivas eivätkä kaikki
pilvet; sen rinnalla ei ole kallioita eikä syvänteitä; se juoksee
leikillisesti; kevyt värähdys hämmentää ainoastaan sen pintaa; siihen
kuvastuu ainoastaan rantojen vihreys, palanen taivasta ja pikku
hattaroita... sillä tavalla kulkisi varmaan Teidänkin elämänne, mutta
Te tungeiksette turhiin mielenliikutuksiin, rajuilmoihin; tahdotte
katsoa elämää ja ihmisiä himmeän lasin läpi... Jättäkää, älkää
lukeko! Katselkaa kaikkea hymysuin, älkää katsoko kaukaisuuteen,
eläkää vaan päivä toisensa jälkeen; älkää tarkastelko varjopuolia
elämästä älkääkä ihmisestä... muutoin...

-- Niin, mitä sitten?

-- Ei mitään! sanoi Aleksander aivankuin toinnuttuaan.

-- Ei sanaakaan minulle: Te olette varmaan jotain kokenut?

-- Missä onkeni on? Sallikaa, minun on jo aika onkia.

Aleksander näytti rauhattomalta, puhuttuaan noin varomattomasti.

-- Ei, vielä yksi sana, alkoi Liisa, runoilijan täytyy herättää
myötätuntoisuutta itseensä: Byron on suuri runoilija, miksi tahdotte,
etten minä tuntisi myötätuntoisuutta häntä kohtaan. Olenko minä
sitten niin typerä, mitätön etten käsittäisi?...

Liisa pahastui.

-- En minä tarkoittanut ollenkaan sitä: tuntekaa myötätuntoisuutta
semmoiselle, joka on naiselliselle sydämmelle ominaista: hakekaa
senlaista, joka on sille sopivata, muutoin voi tapahtua hirmuinen
epäsopu... sekä päässä että sydämmessä. Tässä hän pudisti päätään
viittaamalla, että hän on itse -- tämmöisen epäsovun uhri.

-- Toinen näyttää Teille, sanoi hän, kukkaisen ja pakoittaa
nauttimaan sen lemua ja kauneutta, mutta toinen taas näyttää
myrkyllisen nesteen siitä... silloin Teiltä katoaa sekä kauneus että
hyvä tuoksu... Näiden ihmisten välillä ja myötätuntoisuudella niitä
kohtaan on eroitus. Älkää etsikö myrkkyä, älkää ottako selkoa juurta
jaksain siitä, mitä meille tapahtuu ja mitä ympärillämme on: älkää
etsikö tarpeetonta kokemusta: ei se vie onnen tielle.

Hän vaikeni. Tyttö kuunteli luottavaisesti ja mietteissään.

-- Puhukaa, puhukaa... sanoi hän lapsellisella nöyryydellä, -- minä
olen valmis kuuntelemaan Teitä pitkät päivät, tottelemaan Teitä
kaikessa...

-- Minuako? sanoi Aleksander kylmästi. Herra varjelkoon! Mikä oikeus
minulla on hallita tahtoanne?... Suokaa anteeksi, että rohkenin
tehdä muistutuksen. Lukekaa mitä vaan tahdotte... Child-Herold -- on
erittäin hyvä kirja, Byron -- on suuri runoilija.

-- Ei, älkää teeskennelkö, älkää puhuko sillä tavalla. Sanokaa mitä
minun pitäisi lukea?

Pedantien arvokkaisuudella esitti hän Liisalle muutamia
historiallisia kirjoja, matkakertomuksia, mutta tähän Liisa vastasi,
että hän oli jo kasvatuslaitoksessa semmoisiin kyllästynyt.
Sitten osoitti Aleksander hänelle Valter Scottia, Koperin,
muutamia ranskalaisia ja englantilaisia mies-ja naiskirjailijoita,
venäläisistä ainoastaan pari kolme, koettaen täten aivankuin
sattumalta tuoda esille kirjailijamakunsa ja tajuamisensa. Sen
jälkeen ei niiden välillä ollut enää täänkaltaista keskustelua.

Aleksander tahtoi yhä vaan juosta pakoon, -- Mitä minä naisista!
sanoi hän: -- rakastaa minä en voi: minä olen heistä vieraantunut...

-- Hyvä hyvä! saneli siihen Kostjakow. Naikaa, niin saatte nähdä.
Muistan minäkin, etten olisi muuta viitsinyt tehdä kuin leikitellä
tyttösten ja vaimojen kanssa, mutta kun tuli aika mennä vihille, sain
aivankuin iskun päähäni: joku ajoi minua vaan naimaan.

Aleksanderkaan ei paennut. Hänessä alkoivat liikkua kaikki entiset
unelmat. Sydän alkoi sykkiä lisätyllä vauhdilla. Hänen silmiensä
edessä näkyi vyötäinen, milloin jalka, milloin Liisan kutri ja elämä
alkoi taaskin hiukan valeta. Kolmen päivän kuluessa Kostjakow ei enää
kutsunut häntä, vaan nyt Aleksander kuljetti itse tätä kalastamaan.
"Jälleen! jälleen kaikki entinen!" puhui Aleksander, "mutta minä olen
luja!" ja astui kuitenkin kiireesti järvelle.

Kärsimättömyydellä odotti Liisa joka kerta ystävyksien tuloa.
Kostjakowille valmistettiin joka ilta kupillinen kukkaisteetä rommin
kanssa, -- ehkä Liisakin tällä viekkaudella osaksi vaikutti sen,
etteivät he päästäneet ainoatakaan iltaa. Jos he myöhästyivät, niin
Liisa tuli isän kanssa heille vastaan. Jos huono ilma joskus pidätti
ystäviä kotona, niin seuraavana päivänä toruttiin sekä heitä että
ilmaa, niin ettei siitä tahtonut loppua tulla.

Aleksander mietti, mietti ja päätti lopettaa nuo kävelyt, Jumala
tiesi millä tarkoituksella, hän ei tiennyt itsekään sitä, eikä käynyt
koko viikossa kalastamassa. Eikä Kostjakowkaan käynyt. Viimein he
menivät.

Virstan päässä siitä paikasta, missä he kävivät kalassa, kohtasivat
he Liisan hoitajattaren kanssa. Liisa kirkasi nähdessään heidät,
mutta hämmästyi sitte ja punastui. Adujew tervehti kylmästi,
Kostjakow alkoi taas lörpötellä.

-- Tässä mekin olemme, sanoi hän, Te ette odottanutkaan:
samovariakaan ei ole. Onpa aikoja kulunut kun viimeksi kohtasimme
toisiamme, neitiseni! Syökö kala hyvin? Minä tahdoin yhä tulla, mutta
Aleksander Feodoritsh'ia en saanut tulemaan: hän istun vaan kotona...
tahi oikeammin on pitkällään.

Liisa katsahti nuhtelevaisesti Adujewia.

-- Mitä tämä merkitsee? kysyi hän.

-- Niin, -- entäs sitten? -- Ette ole koko viikkoon käynyt täällä,

-- Niin taitaa olla jo viikko.

-- Minkätähden ette ole käynyt?

-- Ilman vaan, ei haluttanut.

-- Ei haluttanut! sanoi Liisa hämmästyen.

-- Niin entäs sitten?

Liisa oli ääneti, mutta näytti siltä kuin hän olisi ajatellut "voiko
se tulla kysymykseen, ettei haluta?"

-- Minä tahdoin lähettää isän kaupunkiin Teidän luoksenne, sanoi hän,
mutta en tiennyt missä asutte.

-- Kaupunkiin minun luokseni? Mitä varten?

-- Kaunis kysymys! sanoi Liisa loukkaantuneella äänellä. Mitä varten?
Tiedustamaan oliko Teille jotain tapahtunut, oletteko terve?

-- Mitä se Teitä koskisi?

-- Mitäkö minua koskisi? Jumalani!

-- Mitä, Jumalani?

-- Kuinka mitä!... onhan... minulla, Teidän kirjojanne... Liisa
hämmästyi. -- Koko viikkona ette ole käynyt! lisäsi hän.

-- Pitääkö minun välttämättömästi käydä joka päivä?

-- Pitää!

-- Minkätähden?

-- Minkätähden, minkätähden. Liisa katsoi surullisesti häneen ja
toisti: -- minkätähden, minkätähden.

Adujew katsahti häneen. Mitä tämä on? kyyneleitä, hämmästystä, iloa,
nuhteita. Hän on kalpea, hiukan laihtunut, silmät punaset.

"Vai niin! Siis jo!" ajatteli Aleksander, "en odottanut näin pian".
Sitten hän purskahti suureen nauruun.

-- Minkätähden? sanotte Te: Kuulkaa... jatkoi tyttö. Hänen silmissään
välähti jonkunmoinen päättäväisyys. Hän valmisti itseään nähtävästi
sanomaan jotain tärkeätä, mutta samassa lähestyi heitä hänen isänsä.

-- Huomiseksi, sanoi hän, huomenna täytyy minun puhua Teidän
kanssanne; tänään niinä en voi: sydämmeni on liian täysi... Tuletteko
huomenna? Kuuletteko? Ettekö jätä meitä? Ettekö unhota?

Hän juoksi pois odottamatta vastausta.

Isä katsoi häneen tarkasti, sitten Adujewiin ja pudisti päätään.
Aleksander katsoi ääneti hänen jälkeensä. Häntä melkein säälitti ja
häntä harmitti se, että huomaamatta oli saattanut tytön semmoiseen
tilaan; veri ei kohonnut hänelle sydämmeen, vaan päähän.

"Hän rakastaa minua", ajatteli Aleksander, ajaessaan kotia.
"Jumalani, kuinka tämä on ikävätä! kuinka ilettävää: nyt ei sovi tulla
tänne enää tässä paikassa syö kala erinomaisesti... harmillista!"

Mutta sisällisesti näytti hän kuitenkin, niinkuin hän ei olisi ollut
tyytymätön, tuli iloiseksi ja lörpötteli yhtämittaa Kostjakowin
kanssa.

Kohtelias mielikuvitus maalasi, ikäänkuin kiusalla, Liisan kuvan koko
suuruudessa, kauniit olkapäät, solakan vartalon, eikä unhottanut
jalkaakaan. Hänessä alkoi liikkua kummallinen tunne, taaskin juoksi
kylmät väreet pitkin ruumista, mutta eivät päässeet sydämmeen saakka
-- ja kuolivat. Hän tutki tämän tunteen alusta loppuun.

"Luontokappale!" mumisi hän itsekseen, "siis senlainen ajatus pyörii
sinulla mielessäsi... vai niin! paljaat olkapäät, ruumis, jalka...
käyttää luottamusta, kokemattomuutta hyväkseen... vietellä... no
niin, vietellä, mutta mitä siitä seuraa? -- Sama ikävä ja lisäksi
omantunnon vaivoja, mutta mistä? Ei, ei! en salli, enkä saata
häntä... Oi, minä olen luja! Tunnen itsessäni olevan kyllin sielun
puhtautta, sydämmen jaloutta. Minä en lankea tomuun -- en viettele
häntä".

Liisa odotti häntä koko päivän tyytyväisyyden vavistuksella, mutta
sitten kouristi hänen sydäntänsä, hän pelkäsi, tietämättä itsekään
mistä syystä, tuli surulliseksi ja melkein toivoi, ettei Aleksander
tulisikaan. Kun määrätty tunti tuli, ei Aleksanderia kuulunutkaan,
hänen kärsimättömyytensä muuttui uuvuttavaksi kaipaukseksi. Auringon
viimeisten säteitten kanssa katosi toivo; hän rupesi itkemään.

Seuraavana päivänä hän elpyi, oli aamusta iloinen, mutta illaksi
alkoi sydäntä vaan kovemmin kirveltää, ollen toivon ja pelon välillä.
Ei hän taaskaan tullut.

Kolmantena, neljäntenä päivänä samaten. Mutta toivo vei häntä yhä
rannalle: jos kaukana järvellä näkyy vene tahi rannalla välähtää
pari ihmisvarjoa, hän alkaa vavista, tulee voimattomaksi iloisen
odottamisen taakasta. Huomattuaan, ettei veneessä olekaan niitä,
etteivät varjot olleetkaan heidän, antaa hän päänsä surullisesti
vaipua ja entistään kovempi epätoivo painaa hänen sieluaan...
Hetken päästä taaskin pettävä toive kuiskaa hänelle lohduttavan
lauseen viipymisestä -- ja sydän alkaa taaskin lyödä toivosta. Mutta
Aleksander viipyy juuri kun kiusalla.

Kerran kun Liisa istui entisellä paikallansa puun alla, puolisairaana
ja toivottomuus sydämmessään, kuului äkkiä suhinaa; hän kääntyi ja
vapisi iloisesta peljästyksestä: hänen edessään seisoi Aleksander
kädet ristissä.

Kyynelsilmin ojensi hän kädet Aleksanderille, eikä voinut pitkään
aikaan tointua. Adujew otti häntä innokkaasti kädestä kiinni ja
samaten katseli liikutuksen valtaamana kasvoihin.

-- Te olette laihtunut! sanoi hän hiljaan, Te kärsitte?

Liisa säpsähti.

-- Te ette ole käynyt niin pitkään aikaan! vastasi tuohon Liisa.

-- Oletteko minua odottanut?

-- Minä? vastasi elävästi Liisa.

-- Oi, jos Te tietäisitte... hän lopetti vastauksen kovalla
kädenpuristuksella.

Minä tulin sanomaan Teille jäähyväiset! sanoi Adujew ja pysähtyi,
tarkastaakseen, mitä se vaikutti tyttöön.

Liisa katsahti häneen peljästyksellä ja epäluulolla.

-- Se ei ole totta, sanoi hän.

-- Se on totta! vastasi Aleksander.

-- Kuulkaa! alkoi Liisa puhua äkkiä arasti katsellen joka haaralle.
Älkää Jumalan tähden matkustako pois! Minä ilmoitan Teille
salaisuuden...

Täällä voi isä nähdä meidät akkunoista: mennään meidän puutarhaamme,
huvihuoneesen... se on pellolle päin, minä saatan Teidät sinne.

He läksivät. Aleksander ei voinut irroittaa silmiään hänen
olkapäistään, solakasta vyötäisestään ja tunsi ruumiissaan vilutaudin
tapaista väristystä.

"Mitäpä siitä", ajatteli hän astuessaan hänen jälessään, "jos menen?
Menenhän minä; vaan lystin vuoksi... katson, mitenkä heillä on
siellä, huvihuoneessa... onhan isä minua kutsunut; voisinhan minä
mennä suoraan rehellisesti... minä olen viekotuksesta kaukana,
Jumal' avita, olenkin ja näytän sen toteen: näes, niinä tulin suotta
sanomaan, että matkustan... vaikk'en matkusta minnekään! -- Ei, paha
henki! minua sinä et viekottele". Mutta samassa näyttäytyi aivankuin
Krilovin pirun poika, joka ilmestyi uunin takaa erakon luokse,
kuiskasi hänellekin. "Mutta mitä hyödytti tulla sanomaan sitä? Se ei
ollut ollenkaan tarpeellista; et olisi tarvinnut ollenkaan tulla,
parin viikon päästä olisivat sinut unohtaneet..."

Mutta Aleksanderista tuntui kuin hän olisi käyttäynyt
jalomielisesti, ilmestyessään itsensäkieltämis-kamppaukseen,
taistelemaan viekoituksen kanssa silmä vasten silmää. Ensimmäisenä
itsensävoittamis-merkkinä oli suutelo, jonka hän anasti Liisalta,
sitten hän syleili hänen vyötäistään, sanoi ettei hän matkusta
mihinkään, että hän sen oli ainoastaan keksinyt koetellakseen häntä,
jos Liisa pitää rahtuakaan hänestä. Voiton lopettamiseksi lupasi
hän huomenna tulla samaan aikaan huvihuoneesen. Kotia kulkiessaan
mietiskeli hän tekoansa ja häntä vilutti ja kuumotti vuorotellen. Hän
oli mennä tainnoksiin pelosta; viimeinkin, päätti hän olla menemättä
huomenna -- mutta meni kuitenkin ennen määrättyä aikaa.

Oltiin elokuussa. Alkoi jo hämärtää. Aleksander lupasi tulla kello
yhdeksän aikaan, mutta tulikin kahdeksan, yksin ja ilman onkea.
Hän hiipi kuni varas huvihuoneesen, milloin katseli pelokkaasti
ympärillensä milloin juoksi täyttä laukkaa. Mutta joku ennättikin
ennen häntä. Juoksi myöskin kiireesti, hengästyneenä huvihuoneesen ja
istui sohvalle, pimeään nurkkaan.

Näytti siltä kuin Aleksanderia olisi vahdittu. Hän aukasi hiljaan
oven, ollen kovassa mielenliikutuksessa varpaisillaan lähestyi hän
sohvaa ja otti hiljaan kädestä -- Liisan isää. Aleksander säpsähti,
peräytyi ja aikoi juosta pois, mutta vanhus sai hänet liepeestä
kiinni ja pani väkisen istumaan vierelleen sohvalle.

-- Herraseni, kuinka Te tänne poikkesitte? kysyi hän.

-- Minä... tulin kalastamaan... mumisi Aleksander tuskin voiden
liikuttaa huuliaan. Hampaat kalisivat suussa. Vanhus ei ollut
ollenkaan peloittava, mutta Aleksander niinkuin varas ainakin, joka
pahaa tehdessä on saatu kiinni, vapisi kuin vilutaudissa.

-- Kalastamaan! toisti vanhus ivallisesti. Tiedättekö mitä se
merkitsee, kun kalastetaan sameassa vedessä. Aikoja sitten olen
pitänyt teitä silmällä ja nyt viimeinkin olen teidän perillenne
päässyt; Liisani minä tunnen kapalosta saakka: hän on avosydämminen
ja hyvä, mutta Te; Te olette vaarallinen veijari...

Aleksander tahtoi nousta, mutta ukko pidätti häntä.

-- Niin, herraseni, älkää pahastuko. Te tekeydyitte onnettomaksi
ja teeskennellen kartoitte Liisaa, viekottelitte hänet, ja kerran
varmana asiastanne tahdoitte käyttää tilaisuutta hyväksenne... Onko
tämä hyvä työ? Miten minä Teitä nimittäisin?

-- Minä vannon kunniani kautta, etten voinut aavistaa seurauksia...
sanoi Aleksander, syvä vakuutus äänessään. Minä en tahtonut...

Vanhus oli ääneti.

-- Voi olla niinkin! sanoi hän, voi olla ettette rakkaudesta, vaan
ajanvietoksi panitte tyttöraukan pään pyörälle, aavistamatta itsekään
mitä siitä seuraa; jos onnistuisi -- on hyvä, jos ei -- ei siitäkään
väliä. Pietarissa löytyy paljon sellaisia velikultia... Tiedättekö
miten kohdellaan semmoisia vekkuleja?

Aleksander istui silmät maahan luotuina. Hänellä ei ollut voimia
puolustaakseen itseään.

-- Alussa minä ajattelin Teistä parempata, mutta minä olen erehtynyt,
suuresti erehtynyt! Näytitte niin hiljaiselta että oikein! Jumalan
kiitos, että ajoissa ryhdyin... Kuulkaa: ei sovi aikaa menettää
turhaa?; tyhmä tyttö voi millä hetkellä tahansa tulla tänne. Minä
pidin Teitä eilen silmällä. Hän ei saa nähdä meitä yhdessä: Te
matkustatte pois ja luonnollisesti ette palaja koskaan; hän arvelee,
että Te olette hänet pettänyt -- ja olkoon se hänelle läksynä
vastaisuudessa. Mutta muistakaa, ettei Teitä olisi täällä koskaan,
hakekaa itsellenne toinen kalastamispaikka muutoin... kyllä minä
saatan Teidät täältä silloin kaikessa ystävyydessä... Onneksenne,
että Liisa voi vielä katsoa minua suoraan silmiin, minä olen pitänyt
häntä kaiken päivää silmällä... muutoin ette lähtisi täältä tätä
tietä... Hyvästi!

Aleksander tahtoi sanoa vielä jotain mutta ukko aukasi oven ja
melkein työnsi hänet ulos.

Millaisessa tilassa Aleksander läksi -- tuomitkoon lukija, jos ei
vaan hävetä olla hetkisen hänen asemassaan. Sankarimme silmistä
purskahtivat kyyneleet, häpeän kyyneleet, raivosta epätoivosta
itseensä...

"Minkätähden minä elän?" sanoi hän ääneen. "Ilettävä, kuolettava
elämä... Mutta minä, minä... Ei! Jos minulla kerran ei ollut voimia
vastustamaan viekoitusta... niin on minulla kuitenkin uskallusta
lopettamaan tämän hyödyttömän, häpeällisen elämän..." Nopein askelin
lähestyi hän järveä. Se oli musta. Pitkin laineita juoksentelivat
jonkinlaiset pitkät, mielikuvituksen luomat, muodottomat varjot.
Ranta, jossa Aleksander seisoi, oli matala.

-- Täällä ei voi edes kuolla! sanoi hän halveksien ja meni sillalle,
joka oli sieltä noin sadan askeleen päässä. Aleksander nojasi
keskellä siltaa sen kaidepuita vastaan ja alkoi katsella veteen.
Ajatuksissaan otti hän jäähyväisiä elämältä, lähetti äidille
huokauksia, siunasi tätiä ja meikeinpä antoi Nadinkalle anteeksi.
Liikutuksen kyyneleet juoksivat pitkin poskia... Hän peitti kasvot
käsillään... Ei ole varma mitä olisi tapahtunut ell'ei yht'äkkiä
silta olisi alkanut huojua hänen jalkojensa alla; hän katsoi
taakseen: Jumalani! Hän oli syvyyden reunalla: hänen edessään ammotti
hauta: puolet sillasta erkani ja ui pois... pikku laivoja kulki
ohitse; vielä hetkinen -- ja hyvästi! Hän kokosi kaikki voimansa ja
teki hurjan hyppäyksen... toiselle puolelle. Sinne hän jäi, veti
syvästi henkeä ja puristi kädellään sydäntään.

-- Mitä herra, peljästyittekö? kysyi sillanvahti.

-- Veikkoseni, olin vähällä pudota väliin, vastasi Aleksander
vapisevalla äänellä.

-- Herra varjelkoon! Kauankos siihen tarvitaan? sanoi vahti,
haukotellen. Toissa kesänä eräs laivamies putosi.

Aleksander meni kotia pidellen kädellä sydäntään. Silloin tällöin
pälyi hän taakseen katsellen järveä ja auaistua siltaa; vavistuksella
kääntyi hän pois ja kiirehti askeleitaan.

Sillä välin puki Liisa itseään hyvin keikarimaisesti, ei ottanut
mukaansa hoitajaa eikä isää ja istui joka ilta myöhäiseen yöhön puun
alle.

Tulivat pimeät illat: hän odotti yhä; mutta ystäviä ei kuulunut eikä
näkynyt.

Tuli syksy. Keltaset lehdet putoilivat puista ja kylvivät rannan;
taivas oli alinomaa harmaa; kylmä tuuli puhalsi ja vihmoi. Rannat ja
järvet kävivät tyhjiksi: eikä kuulunut iloisia lauluja, ei naurua,
kaikuvia ääniä rannoilla; veneet ja laivat lopettivat kulkunsa. Ei
yksikään hyönteinen surissut nurmella, ei yksikään lintu viserrellyt
puussa; ainoastaan naakat ja varikset huudollaan herättivät
sydämmessä kaihoa; kalakaan ei enää syönyt.

Mutta Liisa yhä vaan odotti: hänen täytyi kaikin mokomin saada puhua
Aleksanderin kanssa; ilmaista hänelle salaisuutensa. Hän istui vaan
aina penkillä lyhyt, ohkainen takki päällä. Hän oli laihtunut; silmät
olivat menneet kuoppaan; huivilla olivat posket sidotut. Siinä
tilassa tapasi isä hänet kerrata.

-- Mennään pois, riittäköön jo täällä istuminen, sanoi hän rypistäen
kulmakarvojaan ja vavisten kylmästä, katso, kätesi ovat ihan siniset,
sinua viluttaa. Liisa kuuletko sinä? Mennään.

-- Mihin?

-- Kotia: tänään muutetaan kaupunkiin.

-- Minkätähden? kysyi Liisa hämmästyksellä.

-- Kuinka, minkätähdenkö? Syksy on tullut; me olemme ainoat, jotka
vielä asumme maalla.

-- Ah Jumalani! sanoi hän: -- täällä olisi talvellakin hyvä olla:
jäädään tänne.

-- Mitä sinä vielä keksitkään! Joutavia, mennään!

-- Odottakaa! sanoi Liisa rukoilevalla äänellä, kyllä vielä tulee
onnen päivätkin.

-- Kuule! vastasi isä taputtaen häntä poskelle ja osoittaen sitä
paikkaa niissä ystävykset olivat onkineet: he eivät enää palaa...

-- Eivät... palaa! toisti Liisa kysyväisellä, surullisella äänellä,
ojensi sitten isälle kätensä ja hiljaa pää painuksissa, meni hän
kotia katsoen silloin tällöin taakseen.

Mutta Adujew ja Kostjakow kävivät aikoja sitten kalastamassa jossain
päinvastaisella suunnalla.



V.


Vähitellen ennätti Aleksander unhottaa sekä Liisan että tuon ikävän
kohtauksen hänen isänsä kanssa. Hän tuli taaskin rauhalliseksi,
melkeinpä iloiseksi ja nauroi usein ääneen Kostjakowin typerille
sukkeluuksille. Häntä nauratti tämän ihmisen katsantotapa elämästä.
He tekivät pitempiä matkasuunnitelmia, aikoivat rakentaa jonnekin
järven rannalle, jossa olisi paljon kaloja, tyllin ja eläisivät
siellä loput elon päivistä. Aleksanderin sielu alkoi taaskin upota
rajoitettujen käsitteiden ja aineellisen olemisen mutaan. Mutta
sallimus ei nukkunut ja hänen ei onnistunut upota kokonaan, siihen
mutaan.

Syksyllä hän sai tädiltä kirjelapun, jossa tämä pyytää kaikin mokomin
saattamaan häntä laulajaisiin, sillä setä ei ollut oikein terve.
Sinne oli tullut jokin Euroopan suuria taiteilijoita.

-- Kuinka, laulajaisiin! sanoi Aleksander kovassa
mielenliikutuksessa, laulajaisiin, taaskin tuonne ihmistulvaan,
vaiheen ja teeskentelemisen parhaasen kultaloisteesen... en, minä en
mene.

-- Menkääpäs, niin tulee ehkä maksamaan ruplaa viisi, huomautti
Kostjakow.

-- Piletti maksaa viisitoista ruplaa, sanoi Aleksander, minä antaisin
mielelläni viisikymmentä, jos vaan ei tarvitseisi mennä.

-- Viisitoista! huudahti Kostjakow lyöden kätensä yhteen. Voi niitä
rosvoja! Piruja! Tulevat tänne meitä pettämään ja kokoomaan rahaa.
Kelvottomat ihmiset! Älkää menkö Aleksander Feodoritsh, sylkekää
heille. Olisipa edes jonkinlainen kapine: voisi tuoda kotia, asettaa
pöydälle eli syödä; mutta tässä kun saa kuulla ainoastaan niu ja nau:
maksa sitten semmoisesta viisitoista ruplaa. Viidellätoista ruplalla
voi ostaa jo varsan.

-- Viettääkseen illan hauskasti usein maksetaan enemmänkin, huomautti
Aleksander.

-- Viettääkseen illan hauskasti! Tiedättekö mitä: mennään saunaan,
niin vietämme illan mainiosti. Joka kerta kun minun tulee ikävä,
menen minä sinne -- ja sielläkös on hyvä olla, kun menee noin kuuden
ajoissa, niin tulee pois kahdentoista, siellä saa sekä lämmitellä ja
ruumistaan hioroskella, sattuu välistä että saa tehdä jonkin hauskan
tuttavuuden: sattuu tulemaan pappismies, tahi kauppias, tahi upseeri;
alkavat puhua kaupoista, tahi maailmaa lopusta... mieli ei tee sieltä
lähteä pois. Kaikkiaan maksaa saunamatka kuusikymmentä kopekkaa
miehestä! -- Eivät tiedä missä illan viettää!

Mutta Aleksander meni kuitenkin. Huokauksella veti hän hännystakin,
jota ei ollut moneen aikaan pitänyt päällään, veti valkoset
hansikkaat käteensä.

-- Hansikkaat viisi ruplaa -- siis yhteiseen kaksikymmentä? laski
Kostjakow, ollessaan läsnä Aleksanderin pukeutuessa.

-- Kaksikymmentä ruplaa heittää noin vaan yhdestä illasta: vielä
pitää olla kuulemassa mokomaa kummaa!

Aleksander oli kokonaan vieraantunut pukemasta itseään kunnollisesti.
Aamupäivällä kävi hän virastossa puettuna ikivanhaan virkatakkiin,
iltapäivällä oli hän taaskin vanhassa takissa tahi palttoossa.
Hänestä oli outoa olla hännystakissa. Siinä oli ahdasta, tässä oli
jotain vailla, kaulaa varisti liiaksi atlassinen kaulahuivi.

Täti otti hänet ystävällisesti ja kiitollisuuden tunteella vastaan
siitä, että Aleksander oli päättänyt jättää erakkoelämänsä hänen
tähtensä, mutta ei puhunut sanaakaan hänen elämäntavastaan ja
toimistaan.

Haettuaan salissa paikan Lisaveta Aleksandrownalle, Adujew nojasi
pylvästä vastaan, jonkin hartevan miehen varjossa ja alkoi siellä
ikävöidä. Hän haukotteli hiljaa käteensä, mutta ei ennättänyt panna
suutaan kiinni, niin kajahti huumaavat käsien taputukset, jotka
tervehtivät taiteilijaa. Aleksander ei edes katsonut häntä.

Soitettiin etusoitto. Muutaman minuutin kuluttua alkoi orkesteri
vai'eta. Sen viimeisille sävelille yhtyi tuskin kuuluvia toisia
säveleitä, alussa rohkeita, leikillisiä, juuri kuin olisivat
muistuttaneet lapsuuden leikkejä: kuului aivankuin lasten ääniä,
pauhuisia, iloisia; sitten säveleet muuttuivat tasaisemmiksi,
miehekkäämmiksi; tuntui kuin ne olisivat nuorukaisen huolettomuutta,
uskallusta, elämän ja voimien kyllyyttä esittäneet. Sitten
tulvailivat, hiljemmin aivan kuin olisivat ilmaisseet hellän
rakkauden tunnustuksen, sydämmellisen keskustelun ja vähitellen
tullen heikommiksi sulivat yhteen intohimoiseen kuiskeesen ja
huomaamatta vaikenivat...

Ei kukaan uskaltanut liikahtaa. Ihmisjoukko oli kuin kuollut
äänettömyydestä. Vihdoinkin pääsi jokaiselta kuin yhdestä suusta ah!
ja kuului kuiskeena ympäri salia. Ihmisjoukko alkoi liikkua, mutta ei
aikaakaan, niin säveleet heräsivät uudestaan, kuuluivat crescendona,
virtana ja hajosivat sitten tuhansina putouksina, hypiskelivät
ahdistaen toinen toistaan. Niissä pauhasi kuin mustasukkaisuuden
soimaukset, kiehui intohimon raivot; korva ei ennättänyt saada niitä
kiinni, -- ja äkkiä ne keskeytyivät, kuin ei olisi enää riittänyt
koneella voimia, eikä ääntä. Jousen alta alkoi tulla synkkiä ääniä,
jotka loppuivat kipeään, pitkään huokaukseen. Sydäntä repi: säveleet
lauloivat aivankuin petollisesta rakkaudesta ja toivottomasta
kaihosta. Kaikki ihmis-sielun kärsimykset ja surut kuuluivat niistä.

Aleksander vapisi. Hän nosti päätään ja katsoi kyyneleiden läpi
naapurinsa olkapään ylitse. Laihallainen saksalainen, joka oli
kumartunut koneen yli, seisoi tulvan edessä ja mahtavana hallitsi
sitä. Lopetettuaan, pyyhkäsi hän välinpitämättömästi nenäliinalla
kätensä ja otsansa. Salissa kuului ulvominen ja hirmuinen käsien
taputus. Ei aikaakaan niin tämä taiteilija taipui vuorostaan tulvan
edessä ja alkoi nöyrästi kumarrella ja kiittää.

"Hän kumartaa sille", ajatteli Aleksander, katsellen orjamaisesti
tätä tuhannen päistä vesikäärmettä, hän, joka on niin paljon ylempänä
heitä!

Taiteilija nosti jousta -- ja silmänräpäyksessä kaikki vaikeni.
Liikkuva ihmistulva liittyi taaskin yhteen liikkumattomaan ruumiisen.
Kuului toisia säveliä, yleviä, juhlallisia; näistä sävelistä
kuuntelijan selkä suoriutui, pää kohosi, nenä nousi pystyyn: ne
herättivät sydämmessä ylpeyttä, synnyttivät kunnian unelmia.
Orkesteri alkoi, humisevasti toistaa, niinkuin tulvan kaukaista
huminaa, kansan rukousta...

Aleksander kalpeni ja antoi päänsä vaipua alas. Nämät säveleet
muistuttivat hänelle kuin kiusalla, kertoivat hänelle selvästi
menneen, koko hänen katkeran ja petetyn elämänsä.

-- Katsokaa millaiselta tuo näyttää! sanoi joku, osoittaen
Aleksanderia, minä en ymmärrä kuinka saattaa tuolla tavalla paljastaa
itsensä: minä olen kuullut Papagenan, mutta minulla ei liikahtanut
yksikään kulmakarva.

Aleksander kirosi sekä tädin kutsumista että taiteilijaa ja kaikkein
enemmän kohtaloa, joka ei antanut hänen unohtua.

"Mitä varten? Mikä tarkoitus sillä on?" ajatteli hän. "Mitä se tahtoo
minusta oikeastaan? Minkätähden se muistuttaa voimattomuuttani,
menneen ajan hyödyttömyyttä, jota ei kumminkaan voi palauttaa?"

Saatettuaan tädin kotia, tahtoi hän mennä pois oinaan kotiinsa, mutta
täti pidätti häntä kädestä.

-- Ettekö todellakaan poikkea? kysyi hän nuhtelevaisesti.

-- En.

-- Minkätähden?

-- Nyt on jo myöhäistä; joskus toiste.

-- Ja Te voitte minulta tätä kieltää?

-- Teiltä vielä enemmän kuin muilta. -- Mistä syystä?

-- Kestäisi niin kauan puhua. Hyvästi.

-- Kuulkaa Aleksander, ainoastaan puoli tuntia, ei enempää. Jos
kiellätte, niin se osoittaa, ettei Teillä ole koskaan ollut
hitusenkaan verran ystävyyttä minua kohtaan.

Hän pyysi niin tunteellisesti, niin vakuutuksella, ettei Aleksander
voinut kieltää, ja hän seurasi Lisaveta Aleksandrownaa pää alla päin,
Piotr Ivanitsh oli toimitushuoneessaan.

-- Aleksander, olenko minä todellakin ansainnat Teiltä ainoastaan
ylenkatseen? kysyi Lisaveta Aleksandrowna, saatuaan hänet istumaan
kamiinin viereen.

-- Te erehdytte, ei tämä ole ylenkatsetta, vastasi hän.

-- Mitä se on? Miksi tätä nimittäisin: kuinka monta monituista kertaa
minä olen kirjoittanut Teille kutsunut Teitä luokseni, mutta Te ette
tullut, lopulta ette vastannut enää kirjeisini.

-- Ei se ole ylenkatsetta.

-- Mitä se on?

-- Ei mitään! sanoi Aleksander huokauksella. -- Hyvästi, ma tante.

-- Odottakaa! Mitä minä olen Teille tehnyt? Mikä Teidän on,
Aleksander? Miksi Te olette tuollainen? Minkätähden Te olette
välinpitämätön kaikesta, ette käy missään, oleskelette semmoisessa
seurassa, joka on Teille sopimaton?

-- Ilman vaan, ma tante; tämmöinen elämäntapa minua miellyttää; tällä
tavalla on niin rauhallista elää: se on minulle sopivaa...

-- Teille sopivaa? Mitä Te löydätte järjellenne ja sydämmellenne
semmoisessa elämässä, semmoisten ihmisten kanssa?

Aleksander nyökäytti päätään.

-- Te teeskentelette Aleksander; Te olette jostain kovin loukattu ja
olette vaiti. Ennen aina löysitte jonkun, jolle uskoitte huolenne,
tiesitte löytävänne lohdutusta tai ainakin osanottoa. Eikö Teillä ole
enään ketään?

-- Ei!...

-- Ettekö usko kenellekään?

-- En.

-- Ettekö koskaan muistele äitiänne... hänen hyväilyjään?... eikö
Teidän ole muistunut mieleenne, että kenties joku Teitä täälläkin
rakastaa, vaikk'ei kohta niinkuin hän, niin ainakin sisaren tavalla
tahi enemmänkin, ystävän?

-- Hyvästi ma tante! sanoi hän.

-- Hyvästi. Aleksander: minä en tahdo Teitä kauemmin pidättää,
vastasi täti. Hänelle nousi kyyneleet silmiin.

Aleksander oli jo ottanut hatun, mutta pani sen pois ja katsoi
Lisaveta Aleksandrownaan.

-- En, minä en voi paeta Teitä: voimia ei riitä minulla, sanoi hän.
Mitä Te teette minulle?

-- Olkaa vaikka yksi hetkinen entinen Aleksander. Kertokaa, uskokaa
minulle kaikki...

-- Niin, minä en voi olla ääneti Teidän edessänne: sanon Teille
kaikki, mikä sieluani painaa, sanoi hän.

-- Te kysytte minkätähden minä piillyn ihmisiltä, miksi olin kaikelle
välinpitämätön, miksi en tahdo edes Teitä nähdä?... Miksi? Tietäkää,
että elämä on aikoja sitten tullut minulle vastenmieliseksi, minä
olen valinnut itselleni sellaisen viran, missä minä huomaan elämää
vähemmän. Minä en tahdo enkä hae muuta kuin rauhaa ja sielun unta.
Minä olen tullut tuntemaan elämän kaiken tyhjyyden ja ja halveksin
sitä syvästi. Se, joka on elänyt ja ajatellut, se ei voi olla
sielussaan halveksimatta ihmisiä. Toimet, hommat, huolet, huvit --
kaikki ovat minua kyllästyttäneet. Minä en pyri mihinkään, enkä hae
mitään; minulla ei ole päämaalia, sillä jos mikä houkuttelisikin
ja pääsisi sen perille -- niin huomaa, että se on ainoastaan
narrikuva. Riemut ovat minut jättäneet; minä olen niille kylmennyt.
Sivistyneessä maailmassa ja semmoisten ihmisten seurassa, huomaan
minä tuntuvammin elämän varjopuolet, mutta kotonani yksinäni
kaukana ihmistulvasta olen minä kuin kovettunut; tapahtukoon mitä
tahansa tässä unessa -- minä en huomaa ihmisiä enkä itseäni. Minä
en tee mitään, en huomaa vieraita enkä omia tekojani -- minä olen
rauhallinen... minusta on kaikki yhdentekevää: onnea ei voi olla
olemassa, ja onnettomuus ei minua notkistuta...

-- Tämä on kauheata, Aleksander, sanoi täti, tällä ijällä olla niin
kylmä kaikelle...

-- Mitä Te ihmettelette, ma tante? Vapautukaa vaan hetkeksi tuosta
ahtaasta horisontista, johon olette telkitty, katsokaa elämää,
maailmaa: mitä ne ovat? Mikä tänään on suurta, on huomenna arvotonta;
mitä halusi eilen, siitä ei tänään välitä; eilinen ystävä on tänään
vihollinen. Maksaako vaivaa ruveta turhasta puuhaamaan, rakastamaan,
luottamaan, riitelemään, sopimaan, sanalla sanoen, elämään. Eikö
ole paljon parempi antaa järjen sekä sydämmen nukkua? Minä nukun,
sentähden en juuri käykään missään ja erittäinkin teillä... Minä olin
jo kokonaan nukkunut, mutta Te herätitte sekä järjen että sydämmen ja
työnnätte niitä taaskin syvyyteen. Jos tahdotte nähdä minut iloisena,
terveenä, kenties elävänäkin, niin antakaa minun olla siellä, missä
olen nyt. Antakaa noitten mielenliikutusten rauhoittua; antaa
unelmien asettua, antaa järjen kokonaan jäykistyä, sydämmen kivettyä,
silmien tottua pois kyyneleistä, huulten hymystä -- ja sitten, vuoden
tahi kahden perästä minä tulen Teidän luuksenne valmiina kaikkiin
koetuksiin; silloin ette voi millään keinolla herättää minua, vaan
nyt...

Hän teki epätoivon liikkeen.

-- Katsokaa, Aleksander, keskeytti täti nopeasti, Te muutuitte
yhdessä ainoassa minutissa: Teillä on kyyneleet silmissä; Te olette
vielä entinen: älkää teeskennelkö, älkää pidättäkö tunnetta, antakaa
sille valtaa...

-- Mitä varten?# Minä en tule siitä paremmaksi; minä tulen vaan
enemmän kärsimään. Tämä ilta on tehnyt minut mitättömäksi omissa
silmissäni. Minä ymmärsin selvään, ettei minulla ole oikeutta
syyttää ketään surussani. Olen itse turmellut elämäni. Minä olen
uneksinut kunniaa ja Jumala tiesi mitä, ja ylenkatsoin toimeni;
olen turmellut, vaatimattoman kutsumukseni enkä voi enää parantaa,
mennyttä: myöhäistä! Minä olen paennut ihmistulvaa, olen sitä
halveksinut, -- mutta tuo saksalainen, syvällä, vahvalla sielullaan
ja runollisella luonteellaan, ei luovu maailmasta eikä pakene
ihmistulvaa: hän ylpeilee sen käsien taputuksista. Hän ymmärtää, että
hän on tuskin huomattu rengas loppumattomassa ihmiskunnan ketjussa;
hän tietää kaikki, mitä minäkin tiedän: kärsimykset ovat hänelle
tutut. Kuulitteko kuinka hän kertoi sävelillä koko elämän: sen ilot,
surut, onnen, sielun tuskat? Hän käsittää sen. Kuinka halvaksi ja
mitättömäksi minä tulin tänään omissa silmissäni kaikkine suruineni
ja kärsimyksineni! Hän herätti minussa katkeran käsityksen, että minä
olen ylpeä -- vaikka olen voimaton... Ah, miksi Te kutsuitte minua?
Hyvästi, antakaa minun mennä.

-- Kuinka minä olen syyllinen, Aleksander? Olenko minä todellakin
herättänyt Teissä katkeran tunteen -- minä?...

-- Siinä se pula onkin! Teidän enkelinkaltaiset, hyvät kasvonne, ma
tante, yksinkertaiset lauseet, ystävällinen käden puristus -- kaikki
tämä saattaa, minut rauhattomaksi ja liikuttaa minua: minä tahtoisin
itkeä, tahtosin taaskin elää, taistella... mutta mitä varten?

-- Kuinka? Mitä vartenko? Jääkää ainaiseksi meidän luoksemme; ja
jos pidätte, että olen vähääkään ansainnut Teidän ystävyyttänne,
niin varmaan löydätte lohdutuksen muualtakin; en minä ole yksin
tämmöinen... kyllä Teille muutkin arvon antavat.

-- Te luulette tämän aina lohduttavan minua? Luuletteko minun uskovan
tuota hetkellistä surkuttelemista? Te olette sanan täydellisessä
merkityksessä -- nainen; Te olette luodut iloja varten, miehen
onneksi; mutta voiko tuohon onneen luottaa? Voiko mennä takaukseen,
että se on kestävää, ettei sallimus tänään tahi huomenna käännä
nurin tuota onnellista elämää? Siinä on kysymys! Voiko uskoa mitään
tahi ketään, itseäänkään? Eikö ole parempi, elää ilman toiveita ja
mielenliikutuksia, ei odottaa mitään, eikä hakea iloa, sitten ei ole
mitään tappioita itkettävänä?...

-- Sallimusta ette missään voi paeta, Aleksander: siellä missä nytkin
olette, se tulee Teitä vainoamaan...

-- Se on totta, mutta siellä ei ole sallimuksella mitään
ilvehtimistä, enemmän minä ilvehdin sen kanssa: usein sattuu, että
kala pääse irti ongesta juuri silloin kuin ojentaa käden, milloin
taas rupeaa satamaan, kun on mennyt ulos kaupungista tahi ilma on
kaunis, mutta silloin ei itseään haluta mennä... se on niin hassua...

Lisaveta Aleksandrownalla ei ollut enään mitään vastaan sanottavaa.

-- Kun naitte... tulette rakastamaan... sanoi hän epäröivästi.

-- Nain! Mitä vielä! Luuletteko tosiaan, että uskoisin onneni
naiselle, vaikka häntä rakastaisinkin, mikä myöskään ei voi tapahtua?
Luuletteko tosiaan, että minä viitsisin ruveta semmoisiin puuhiin
nimittäin tekemään naista onnelliseksi? Ei, minä tiedän, että
pettäisimme toisiamme ja tulisimme petetyiksi. Setä Piotr Ivanitsh ja
kokemus ovat minua opettaneet...

-- Piotr Ivanitsh! niin, hän on suuresti syyllinen! sanoi Lisaveta
Aleksandrowna huokauksella. Mutta Teillä oli vapaus olla häntä
kuuntelematta... niin olisitte onnellinen avioliitossa...

-- Kyllä, siellä maalla; mutta nyt... Ei, ma tante, avioliitto ei
ole minua varten. Minä en voisi enää teeskennellä, jos lakkaisin
rakastamasta ja onneni loppuisi siihen; en voisi olla näkemättä
että vaimoni teeskentelisi; tulisi viekastelemaan, niinkuin
viekastelevat... esimerkiksi Te ja setä...

-- Mekö? kysyi hämmästyen sekä peljästyen Lisaveta Aleksandrowna.

-- Niin, Te! Sanokaa, oletteko sillä tavoin onnellinen kuin olitte
muinoin uneksinut?

-- En ole sillä tavalla kuin olin uneksinut... vaan olen toisella
tavalla, olen järjellisemmin, ehkä enemmänkin -- eikö se ole
samantekevää?... vastasi sekavasti Lisaveta Aleksandrowna: -- Tekin
tulisitte...

-- Järjellisemmin! Ah, ma tante, älkää Te puhuko: se tuntuu niin
sedältä! Kyllä minä tunnen tuon hänen tapaisensa onnen; järjellisempi
se on kyllä, mutta onkohan se suurempi? Hänellähän on kaikki vaan
onnea, onnettomuutta ei ole olemassakaan, Jumalan haltuun! Ei! minun
elämäni on pohjaan saakka ammennettu; minä olen väsynyt, olen uupunut
elämään...

Molemmat olivat ääneti. Aleksander katseli hattua; täti mietiskeli,
millä keinolla saisi häntä jäämään.

-- Entäs Teidän lahjanne! sanoi hän äkkiä elävästi,

-- Oh, ma tante! Että viitsitte pilkata minua! Oletteko unhottanut
venäläisen sananlaskun: makaavaa ei lyödä. Minulla ei ole lahjoja,
kerrassaan ei ole. Minulla on tunnetta, oli tulinen pää; unelmat
pidin luomiskykynä ja kirjoittelin. Ei tästä ole pitkää aikaa,
sittenkun löysin yhtä ja toista noista entisistä synneistäni, luin
niitä -- itseäni rupesi naurattamaan. Setä oli oikeassa, kun pakoitta
minua polttamaan kaikki mitä oli. Ah, jos minä voisin saada takaisin
menneen ajan. En käyttäisi sitä sillä tavalla.

-- Älkää puhuko loppuun asti! sanoi hän. Jokaiselle meistä on
lähetetty oma raskas ristimme.

-- Kenellä on risti? kysyi Piotr Ivanitsh, astuen huoneesen. -- Hyvää
päivää, Aleksander! Sinullako vai mitä?

Piotr Ivanitsh oli koukistunut ja astui tuskin voiden nostaa
jalkojaan.

-- Ei semmoinen kuin sinä luulet, sanoi Lisaveta Aleksandrowna, minä
puhun raskaasta rististä, jota Aleksander kantaa...

-- Mitä hän vielä kantaa? kysyi Piotr Ivanitsh, laskeutuessaan
suurimmalla varovaisuudella nojatuoliin. -- Oh sitä kipua! Onpa tämä
vasta rangaistus!

Lisaveta Aleksandrowna auttoi häntä istumaan, pani selän taakse
tyynyn ja jalkojen alle siirsi pallin.

-- Mikä Teitä vaivaa, setä? kysyi Aleksander.

-- Näetkös: kannan raskasta ristiä! Voi ristiluitani! Tämä on tosiaan
risti: olen palvellut itseni siihen arvoon! Voi Jumalani!...

-- Minkätähden sinä istut niin paljon! tunnethan sinä ilmanalan
täällä, sanoi Lisaveta Aleksandrowna, tohtori on määrännyt sinut
enemmän astumaan, mutta et sitä tee; aamupäivät kirjoitat ja illat
pelaat korttia.

-- Pitäisikö minun ruveta suu selällään käymään pitkin katuja ja
kuluttamaan aikaa?

-- Olet saanut rangaistuksesi.

-- Siitä ei pääse minnekään jos aikoo tehdä työtä. Kenellä
ei kivistä, vistiluita? Tämä on melkein toimeliaan ihmisen
kunniamerkkinä... ai! Et saa selkääni notkistumaan. No mitä sinä
toimit, Aleksander?

-- Samaa mitä ennenkin.

Vai niin! Sinun ristiluitasi ei tule kivistämään. Tämä on tosiaan
ihmeellistä!

-- Mitä sinä ihmettelet: etkö itse ole osaksi syyllinen, että hänestä
on tullut semmoinen... sanoi Lisaveta Aleksandrowna.

-- Minäkö? Sepä on hauskaa kuulla! minä olen häntä laiskuuteen
opettanut!

-- Aivan oikein, setä, Teidän ei tarvitse ihmetellä, sanoi
Aleksander, Te olette auttanut asianhaaroja suuresti tekemään minusta
sellaisen kuin nyt olen, mutta minä en syytä Teitä. Minä olen itse
syyllinen, kun en osannut tahi, oikeimmin sanottu, en voinut käyttää
hyväkseni Teidän läksytyksiänne, niinkuin olisi pitänyt, sillä minä
en ollut valmistettu niihin. Te olette kenties osaksi syyllinen
siihen, että ymmärsitte ensimmäisestä hetkestä minun luonteeni ja
tahdoitte muodostaa sen uudestaan; kokenut ihminen kun olette, olisi
Teidän pitänyt nähdä sen olevan mahdotonta... Te herätitte minussa
taistelon kahdesta katsansotavasta elämään, ettekä voinut sovittaa
niitä: mitä siitä tuli? Kaikki on minussa muuttunut epäilykseen,
jonkinlaiseen sekasotkuun.

-- Voi ristiluitani! vaikeroi Piotr Ivanitsh. -- Sekasotku! --
Sekasotkustahan minä tahdoin tehdä jotakin.

-- Niin! Mutta mitä Te teitte? Esititte minulle elämän mitä
ilkeimmässä paljaudessaan -- ja missä ijässä? Silloin kuin minun
olisi pitänyt tuntea ainoastaan sen valoisa puoli.

-- Se on, minä koetin esittää sinulle elämän sellaisena kuin se
on, ettet olisi saanut päähäsi semmoista, mitä ei ole olemassa.
Muistan vielä millaisena herrana sinä sieltä tulit: täytyihän minun
varoittaa, ettei täällä sovi sellainen olla. Minä olen varoittanut
sinua vaan monista hullutuksista ja virheistä: ellei minua olisi
ollut olemassa, niin olisit tehnyt niitä vielä enemmän.

-- Ehkä. Mutta Te olette päästänyt yhden näkyvistä, setä: onnen.
Te olitte unhottanut, että ihminen on onnellinen ainoastaan
harhaellessaan, unelmissaan ja toiveissaan; todellisuus ei ole
onnellinen...

-- Mitä joutavia sinä lörpöttelet! Tuon mielipiteen toit sinä
suoraan Aasian rajalta: Europassa ei enää uskota semmoisia, Unelmat,
leikkikalut, valhe -- kaikki nuo ovat naisille ja lapsille soveliaat,
mutta miehen tulee, pitää tietää asia sellaisena kuin se on. Sinun
mielestäsi se on pahempaa, kuin tulla petetyksi?

-- Niin, sanokaa, setä, mitä vaan tahdotte, mutta onni on kuitenkin
yhdistetty harhaluuloista, toiveista, luottamuksesta ihmisiin,
uskosta omaan itseensä, sentähden kun rakkaudesta ja ystävyydestä...
Te olette väittänyt minulle, että rakkaus on tyhjänpäiväinen,
turhamainen tunne, että on helppo ja vieläpä parempikin elää ilman
sitä; että intohimoisesti rakastaminen ei ole mikään ansio, sillä ei
pääse luontokappaletta edemmäs...

-- Muistele millä tavoin sinä tahdoit rakastaa: sepustelit huonoja
runoja, puhuit outoa kieltä, niin että kuolettavasti kyllästytit
minut tuolla... Grunjako se oli? Luuletko semmoisella voivasi naista
kiinnittää itseesi?

-- Milläs sitten? kysyi Lisaveta Aleksandrowna kuivasti.

-- Voi miten pistää ristiluihin! vaikeroi Piotr Ivanitsh.

-- Sitten Te mätitte, jatkoi Aleksander, ettei syvää mieltymystä ja
sopusointua ole olemassakaan, että on vaan tottumus...

Lisaveta Aleksandrowna katsoi ääneti ja syvästi mieheensä.

-- Se on, näetkös, minä sanoin sinulle senvuoksi... että... sinä...
tuota noin... voi, voi ristiluitani!

-- Te puhuitte semmoista, jatkoi Aleksander, kaksikymmenvuotiselle
pojalle, jonka mielestä rakkaus on kaikki -- jonka toiminta, päämäärä
-- yhä pyörii tämän tunteen ympäri: sillä hän voi pelastua tahi
turmeltua.

-- Ihan niinkuin olisit syntynyt pari sataa vuotta takaperin! mutisi
Piotr Ivanitsh. Sinun pitäisi elämän satukeisarien valtakunnassa.

-- Te olette selittänyt minulle, sanoi Aleksander, rakkauden,
valheen, petoksen, kylmenemisen teorian... mitä varten? Minä tiesin
tuon kaiken jo ennen kuin aioin rakastaa; mutta rakastaen minä
jo tutkistelin rakkautta, niinkuin oppilas tutkistelee ruumista
professorin johdolla ja ruumiin kauneuden sijassa näkee ainoastaan
jäntereitä ja hermoja...

-- Ei se kuitenkaan estänyt sinua olemasta melkein hassuna tuon...
mikä hänen nimensä onkaan?... Dashinka vai mikä?

-- Kyllä; mutta Te ette antanut minun pettyä: minä kyllä olisin
huomannut Nadinkan petoksesta onnettoman sattumuksen ja olisin
odottanut niin kauan, kunnes ei olisi ollut tarvis rakkautta, mutta
Te ennätitte tulla esille teorianne kanssa ja näytitte minulle,
että se on yleinen järjestys -- niin minä jo kahdenkymmenen viiden
vanhana olin kadottanut luottamuksen onneen ja elämään ja vanhetuin
sielun puolesta, Ystävyyden Te sysäsitte luotanne, kutsuitte sitäkin
tottumukseksi; kutsuitte itseänne, senkin varmaan leikillä, paraaksi
ystäväkseni, luultavasti sentähden kun ennätitte todistaa minulle,
ettei ystävyyttä ole olemassa.

-- Piotr Ivanitsh kuunteli ja silitteli toisella kädellä selkäänsä.
Hän sanoi vastaan hyvin huolettomasti, aivankuin semmoinen ihminen
joka yhdellä sanalla voi kukistaa kaikki syytökset.

-- Ystävyydenkin sinä käsitit hyvin, sanoi hän, sinä vaadit ystävältä
samanlaista kometiaa, jota muinaisina aikoina kerrotaan kahden hullun
pelänneen... kutka ne olivatkaan?... joista toinen jäi panttiin,
siksi aikaa kuin ystävä kävi tervehtimässä... Mitä jos kaikki sillä
tavalla tekisivät, niin olisihan silloin koko maailma hulluinhuoneena!

-- Minä olen rakastanut ihmisiä, jatkoi, Aleksander: -- luotin niiden
ansioihin, hain heissä veljiä, aukasin niille tulikuuman syleni.

-- Olikin hyvin tarpeellista! Kyllä muistan syleilyjäsi, keskeytti
Piotr Ivanitsh, sinä kyllästytit minut tarpeeksi asti niillä.

-- Mutta Te näytitte minulle, mitä ne maksavat. Sen sijaan että
Teidän olisi pitänyt ohjata sydäntäni luottamukseen, opetitte Te
minua tunnottomasti valikoimaan, tarkastamaan ja varomaan ihmisiä:
minä olen heitä tarkastellut -- enkä pidä heistä enää!

-- Kuka sinua voi ymmärtää! Sinä olet semmoinen hätikkö: minä
arvelin, että sinä siitä olisit tullut vaatimaan niiltä vähemmin.
Minä tunnen heitä kyllä, mutta en minä heitä vihaa...

-- Rakastatko sinä ihmisiä? kysyi Lisaveta Aleksandrowna.

-- Olen niihin... tottunut.

-- Tottunut! toisti yksitoikkoisesti Lisaveta Aleksandrowna.

-- Hänkin olisi niihin tottunut, sanoi Piotr Ivanitsh: -- mutta hän
oli jo ennen maalla kovasti turmeltu tädin kautta ja keltaisilla
kukkasilla, sentähden hän kehittyykin niin vitkalleen.

-- Sitten minä uskoin itseäni, aloitti taaskin Aleksander,

-- Te osoititte minulle, että olen huonompi muita -- minä rupesin
itseänikin halveksimaan.

-- Jos sinä tarkastelisit asiaa kylmäkiskoisemmin, niin olisit tullut
näkemään, ettet ole huonompi etkä parempi muita, jota minä oikeastaan
vaadinkin sinulta: silloin et olisi halveksinut muita, etkä
itseäsikään, olisit vaan rauhallisempana kantanut ihmisten hulluudet
ja olisit huomaavaisempi omaisiasi kohtaan. Minä, näetkös, tiedän
oman arvoni, nähdessäni etten ole hyvä, mutta tunnustan kuitenkin
itserakkauteni, että rakastan kuitenkin itseäni.

-- Vai niin! Tässä kohden rakastat, vaan et ole tottunut! huomautti
kylmästi Lisaveta Aleksandrowna.

-- Voi ristiluitani! oihki Piotr Ivanitsh.

-- Vielä viimeksi lopetitte Te yhdellä ainoalla iskulla, varomatta,
säälimättä hajoititte parhaimman unelmani: luulin näet itsessäni
löytyvän kipinän runolahjaa; Te osoititte miilulle armotta, etten
minä ole luotu kauneuden uhripapiksi; kipeästi repäsitte minulta
raiskan sydämmestäni ja tarjositte minulle toimen, joka oli
vastenmieleinen. Ilman Teitä minä kirjoittelisin...

-- Ja olisit tunnettu lahjattomana kirjailijana, keskeytti Piotr
Ivanitsh.

-- Mitä minulla olisi yleisön kanssa tekemistä? Minä hommasin oman
itseni tähden, vastoin käymiseni olisin minä pitänyt ilkeyden,
kateuden, pahansuomisen johdosta tulleiksi, vähitellen olisin
tottunut siihen ajatukseen, ettei ole kirjoittaminen tarpeellista ja
olisin itse ryhtynyt muuhun toimeen. Mitä Te sitten ihmettelette,
että minä, saatuani kaikki tietää, lannistuin?...

-- No, mitä nyt sanot? kysyi Lisaveta Aleksandrowna.

-- Ei minua haluta puhuakaan: mitä tuommoiseen joutavaan vastaa?
Minä olen muka syyllinen kun sinä tänne tullessasi kuvittelit täällä
olevan keltaisia kukkia kaikkialla, rakkautta ja ystävyyttä; etteivät
ihmiset teekään muuta kuin kirjoittavat runoja, toiset kuuntelevat
niitä ja ani harvoin, vaihtelevaisuuden vuoksi, ryhtyvät proosaan?...
Minä olen sinulle osoittanut, että ihmisen pitää ylipäänsä
jokapaikassa ja erittäinkin täällä tehdä työtä, tehdä paljon työtä,
ristiluiden kipuun asti... keltaisia kukkia ei ole olemassa, on
ainoastaan arvonimiä, rahaa: nämät ovat paljon edullisempia! Sitä
minä olen tahtonut sinulle näyttää toteen! Minä en epäillyt, ettet
sinä lopulta käsittäisi elämää, etenkin siltä kannalta, kuin sitä nyt
ymmärretään. Sinä tulitkin ymmärtämään, että siinä on vähän kukkia
ja runoja, luulottelit elämän olevan -- suuren virheen, että sinä
muka huomaat sen ja siitä syystä on sinulla oikeus käydä pää alla
päin; toiset eivät sitä huomaa ja senvuoksi elävät iloiten. Miksi
sinä olet tyytymätön? Mikä sinulta puuttuu? Toinen sinun sijassasi
siunaisi kohtaloaan. Ei puute, ei tauti eikä muukaan asiallinen suru
sinua paina. Mitä sinulla ei ole? Rakkauttako? Eikö tuo jo riittäne:
olethan rakastunut jo kaksi kertaa ja olit rakastettu. Sinut
petettiin, sinä olet kuitti. Päätettiin että sinulla on ystäviä,
joita harvoin toisilla löytyy, jotka eivät olekaan petollisia; veteen
tosin eivät sinun tähtesi heittäytyisi eikä polttoroviollekaan, eivät
välitä myöskään syleilemisestä; se olisi ihan perinpohjin hullua;
käsittänethän toki viimeinkin! Sen sijaan saat aina neuvon, avun
ja rahaa... Eikö tämä olisi ystävyyttä? Aikaa myöten voit naida;
edistys virka-uralla on edessäsi; rupea vaan työskentelemään; sitä
seuraa onnikin. Tee samoin, kuin muutkin tekevät, niin sallimus ei
mene sinunkaan ohitsesi: löydät kyllä omasi. Naurettavaa on ajatella
itseään eriskummallisemmaksi ja suuremmaksi ihmiseksi, kun et ole
semmoiseksi luotu! No, mitä sinä murehdit?

-- En minä syytä Teitä, setä, päinvastoin, minä kyllä annan arvon
tarkoituksillenne ja kiitän sydämmestäni niistä. Minkä sille taitaa,
etteivät ne onnistuneet? Älkää syyttäkö minuakaan. Me emme ole
toisiamme ymmärtäneet -- siinä on koko onnettomuus! Se joka voi
miellyttää ja olla tarpeellista Teille, toiselle, kolmannelle -- ei
miellytä minua...

-- Miellyttää toista, kolmatta!... et puhu johdonmukaisesti
ystäväiseni! Ajattelenko ja toiminko minä yksin siten kuin olen
opettanut sinua ajattelemaan ja toimimaan... Katso ympärillesi.:
tarkasta ihmisjoukkoa, -- tahi -- tulvaa, niinkuin sinä sitä kutsut
-- ei tietysti sitä, joka on maaseudulla; sinne ei tämä oppi niinkään
pian pääse, vaan nykyaikaista, sivistynyttä, ajattelevaista ja
toimivata: mitä se tahtoo ja mihin se pyrkii? Millä tavoin pitäisi
ajatella? Sinä saat nähdä, että pitää ajatella juuri niinkuin minä
olen neuvonut. Mitä minä olen sinulta vaatinut -- sitä en minä ole
kaikkea keksinyt.

-- Kuka sitten? kysyi Lisaveta Aleksandrowna.

-- Aika.

-- Välttämättömästikö täytyy kaikkea seurata, mitä aika on keksinyt?
kysyi hän. Sekö olisi muka ainoastaan pyhää ja totta?

-- Kaikki onkin pyhää ja totta! sanoi Piotr Ivanitsh.

-- Kuinka! Sekö olisi totta, että pitää enemmän harkita kuin tuntea?
Ei antaa sydämmelle valtaa, pidättää tunteiden puuskat? Ei antautua
eikä uskoa sydämmen vuodatuksia?

-- Niin, sanoi Piotr Ivanitsh.

-- Toimia joka asiassa metoodin mukaisesti, uskoa vähemmän ihmisiä,
pitää kaikkea epäluotettavana ja elää ihan yksin.

-- Niin.

-- Sekin on pyhää, ettei rakkaus ole tärkein elämässä, että pitää
rakastaa enemmän työtään, kuin rakastettua henkilöä; ei pidä luottaa
kenenkään uskollisuuteen, uskoa; että rakkauden täytyy päättyä
kylmenemiseen, petokseen tahi tottumukseen? Onko ystävyys tottumusta?
Onko tämä kaikki totta?

-- Tämä on ollut aina totta, vastasi Piotr Ivanitsh, -- muinaisina
aikoina eivät vaan tahtoneet sitä uskoa, vaan nykyaikana on se tullut
yleiseksi totuudeksi.

-- Onko sekin pyhää, että kaikkea pitää tarkastella, laskea ja
mietiskellä, ei antaa itsensä unohtua, uneksia, tulla lumotuksi
vaikka valheestakin, kunhan vaan tulisi sen kautta onnelliseksi?

-- Se on pyhää siitä syystä, että siinä on järkeä, sanoi Piotr
Ivanitsh.

-- Onko sekin totuutta, että pitää antaa järjen toimia, kun on
kysymys niistä, jotka ovat sydäntä lähinnä... esimerkiksi vaimon
suhteen?...

-- Ristiluitani ei ole vielä milloinkaan kivistänyt niin kuin nyt...
voi! sanoi Piotr Ivanitsh, käyristellen tuolilla.

-- Aha! Entäs ristiluusi! Kyllä on hyvä aikakausi! Ei ole mitään
vastaan sanottavaa, lisäsi Lisaveta Aleksandrowna.

-- On erittäin hyvä, kultaseni; niin, oikuista ei synny mitään;
kaikessa pitää olla järki, syy, kokemus, kohtuullisuus ja seurauksena
tietysti menestys; kaikki pyrkii täydellisyyteen ja hyvyyteen.

-- Teidän sanoissanne on kenties totuuttakin, setä, sanoi Aleksander,
-- mutta se ei lohduta minua. Teidän teorianne mukaan tiedän kaikki,
katselen asioita Teidän silmillänne; minä olen Teidän koulunne
kasvatti, vaan kuitenkin minun on ikävä, raskas ja vaikea elää...
Mistä se tulee?

-- Tottumattomuudesta uuteen järjestykseen. Et sinä yksin ole
tuollainen: on niitä muitakin jälelle jääneitä; ne ovat kaikki
marttyyreja. Ne ovat surkuteltavia; mutta minkä sille taitaa? Eihän
yhden kourallisen ihmisiä sovi jäädä kokonaisen joukon jälelle.
Kaikkeen mistä sinä minua syytit, sanoi Piotr Ivanitsh hiukan
mietittyään, tarvitsen vaan yhden ainoan puolustuksen, joka on
paras: muistatko, kun sinä ilmestyit tänne, niin minä, viisi minutia
kestäneen keskustelun jälkeen, neuvoin sinua matkustamaan takaisin?
Sinä et totellut. Mitä varten sinä hyökkäät aina minun kimppuuni?
Ennustinhan minä, ettet sinä totu asiain oikeaan kulkuun, sinä luotit
minun johtooni, pyysit neuvoja... puhuit ylenluonnollisella kielellä
nykyajan henkisistä menestyksistä, ihmiskunnan pyrinnöistä...
aikakauden käytännöllisestä suunnasta -- no, siinä on sinulle
yltäkyllin. Enhän minä voinut katsoa jälkeesi aamusta iltaan: mikä
pakko minulla on siihen? En minä voinut peittää liinalla suutani
yöksi, enkä myös siunailla sinua. Minä olen puhunut sinulle asioita,
sillä sinä pyysit minua sitä tekemään; se mitä siitä on seurannut,
ei minua liikuta. Sinä et ole lapsi etkä tyhmäkään: voit itse
tuomita... Kun olisi pitänyt työtä tehdä, niin sinä -- milloin ulvot
tyttölämiskän petoksesta, milloin itket ystävän erosta, milloin
kärsit sielun tyhjyydestä, milloin tunteiden liiallisuudesta; mitä
elämää se on? Onhan tämä koetus! Katsopas nykyajan nuorisoa: miten
reippaita ne ovat! Kaikki kiehuu henkisestä työstä, tarmosta, miten
sujuvasti ja helposti suoriutuvat kaikista noista hullutuksista,
joita teikäläisten kielellä kutsutaan myrskyiksi ja kärsimyksiksi...
piru ties' mitä kaikkea vielä!...

-- Miten sujuvasti sinä ratkaiset asioita! sanoi Lisaveta
Aleksandrowna, -- ja sinun ei ole ollenkaan sääli Aleksanderia?

-- Ei. Jos hänen ristiluitaan särkisi, niin silloin minä säälisin:
-- tämä ei ole keksintö, unelma eikä runollisuus, vaan asianmukainen
suru... Oi!

-- Opettakaa minua, setä, ainakin, mitä minun nyt pitää tehdä?
Mitenkä Te Teidän järjellänne ratkaisette tämän laskun?

-- Mitäkö tehdä? Niin... matkusta maalle!

-- Maalle! toisti Lisaveta Aleksandrowna. Oletko sinä järjessäsi,
Piotr Ivanitsh? Mitä hän siellä tekisi?

-- Maalle! toisti Aleksanderikin ja molemmat katsoivat Piotr
Ivanitshiin.

-- Niin, maalle: siellä kohtaat äitisi, lohdutat häntä. Sinähän
haet rauhallista elämää: täällä sinä olet yhä mielenliikutuksessa;
missä olisi rauhallisempaa kuin siellä, järvellä tädin kanssa...
Todellakin, mene sinne! Ken tietää ehkä sinä...

-- Oi.

Hän alkoi pidellä selkäänsä.

Parin viikon perästä sai Aleksander virkaeron ja tuli sanomaan
jäähyväisiä sedälle ja tädille. Täti ja Aleksander olivat surulliset
ja vähäpuheiset. Lisaveta Aleksandrowjnan silmissä kimaltelivat
kyyneleet. Piotr Ivanitsh puhui yksinään.

-- Ei ole tehnyt edistystä virka-uralla eikä saavuttanut onnea,
puhui hän päätään pudistellen, maksoi tosiaankin vaivaa tulla tänne!
Häpäisit vaan Adujewin suvun.

-- Älä nyt aina, Piotr Ivanitsh, sanoi Lisaveta Aleksandrowna, --
sinä olet tuolla virkaedistykselläsi kyllästyttänyt minut.

-- Mietipäs, kultaseni, kahdeksaan vuoteen ei ole saanut mitään
toimeen!

-- Hyvästi, setä, sanoi Aleksander.

-- Kiitän Teitä kaikesta, kaikesta...

-- Ei ole kiittämistä! Hyvästi Aleksander! Etkö tarvitse rahaa
matkalle?

-- En, kiitos: omat riittävät,

-- Mitä tämä on, ett'et milloinkaan ota! Tämä lopulta saattaa minut
raivoon. No, Jumalan haltuun, Jumalan haltuun.

-- Eikö sinua säälitä erota hänestä? sanoi Lisaveta Aleksandrowna.

-- Hm! mumisi setä, minä olen häneen tottunut. Muista Aleksander,
että sinulla on setä ja ystävä kuuletko? Jos tarvitset virkaa, tointa
ja iljettävää metallia, niin käänny vaan rohkeasti minun puoleeni:
aina löydät yhden, toisen ja kolmannenkin.

-- Ja jos tarvitsette osanottoa, sanoi Lisaveta Aleksandrowna, --
lohdutusta surussa, lämmintä ja luotettavaa ystävyyttä...

-- Ja sydämmen vuodatuksia, lisäsi Piotr Ivanitsh.

-- ... niin muistakaa, jatkoi Lisaveta Aleksandrowna, että Teillä on
täti ja ystävä.

-- No, kultaseni, maalla ei semmoista puutu! siellä on kaikki kukkia,
rakkautta, vuodatuksia sekä tätäkin.

Aleksander oli liikutettu; hän ei voinut lausua sanaakaan. Sanoessaan
jäähyväiset sedälle aukasi hän sylinsä setää vastaan, vaikk'ei
niin innokkaasti kuin kahdeksan vuotta takaperin. Piotr Ivanitsh
ei ottanut häntä syliinsä, otti häntä vaan molemmista käsistä,
puristi niitä kovemmin kuin kahdeksan vuotta takaperin. Lisaveta
Aleksandrowna rupesi itkemään.

-- Uhhuu! Jumalan kiitos, on kuin vuori olisi hartioiltani pudonnut!
sanoi Piotr Ivanitsh, kun Aleksander oli lähtenyt, -- tuntuu kuin
ristiluitanikin olisi helpoittanut pakottamasta.

-- Mitä hän on sinulle tehnyt? sanoi vaimo kyyneleet silmissä.

-- Mitä? On ollut oikeana kiusaajana: pahempana kuin tehtaalaiset;
niille, jos alkavat hullutella, annetaan selkään; mutta mitäs hänelle
tekee?

Täti itki kaiken päivän, ja kun Piotr Ivanitsh pyysi päivällistä,
niin sanottiin, ett'ei sitä ole valmistettu, että rouva on sulkenut
itsensä kamariinsa eikä ottanut kokkia vastaan.

-- Kaikki vaan lähtee Aleksanderista! sanoi Piotr Ivanitsh.

-- Onpa tämä koko kiusaus hänen tähtensä. Hän murisi ja mutisi, lähti
sitten päivälliselle englantilaiseen klupiin.

Dilishansi kulki aamulla varhain verkalleen kaupungista ja vei pois
Aleksander Feodoritshia ja Evseitä.

Aleksander, pää ulkona akkunasta, koki kaikin tavoin saada itsensä
surulliselle nuotille ja viimein purki ajatuksissaan tunteensa.

Ajoivat parturien, hammaslääkärien, ompelijoiden ja herrastalojen
ohitse, "Hyvästi", puhui hän nyykyttäen päätään ja tarttuen kiinni
ohkaiseen tukkaansa, "hyvästi sinä valetukan, tekohampaiden,
pumpulista mukaillun luonnon, pyöreiden hattujen kaupunki; kohteliaan
ylpeiden, teeskenneltyjen tunteiden ja elottoman hyörinnän
kaupunki. Hyvästi sinä syvien intohimoisen, lempeiden ja lämpimien
sieluntunteiden suuremmoinen hautakammio. Täällä minä olen seisonut
kahdeksan vuotta silmä vasten silmää nykyaikaisen elämän kanssa,
mutta selin luontoon, joka on kääntynyt pois minusta; minä olen
menettänyt elon voimat ja olen vanhettunut kahdenkymmenen yhdeksän
vuoden vanhana; mutta olipa aika..."

"Hyvästi, hyvästi sinä kaupunki, missä olen kärsinyt, missä
rakastanut, missä sydämmeni olen haudannut".

"Sylini aukaisen teille leveät pellot, teille, siunatut kylät,
kotipuoleni laitumet, ottakaa minut vastaan syliinne, että virkoisin
ja sieluni heräisi valveille".

Tässä hän luki Pushkinin runon: "Maalari on tyranni unisella
pensselillä" j.n.e. Hän pyyhkäsi silmiään ja piiloutui vaunujen
perälle.



VI.


Oli kaunis aamu. Lukijalle tuttu järvi Gratshahissa värisi
hieman mainingin johdosta. Silmät sulkeutuivat vastoin tahtoaan
huikaisevista auringon säteiden valosta, jotka kimaltelivat vuoroin
hohtokiven, vuoroin smaragdi säkeninä vedessä. Riippakoivut uittivat
oksiaan järvessä, siellä täällä kasvoi rannoilla saraheinää,
joiden keskessä piili suuria, keltasia kukkia, jotka lepäsivät
leveillä uiskentelevilla lehdillä. Auringon yli liiteli välistä
keveitä hattaroita; ei aikaakaan, niin tuntuu siltä kuin aurinko
kääntyisi pois Gratshahista; silloin järvi, lehto, kylä -- kaikki
silmänräpäyksessä pimenee; ainoastaan kaukana loistaa se kirkkaasti.
Hattara menee ohitse -- järvi kimaltaa uudelleen, ja viljat ovat
aivan kuin kullan valamina.

Anna Pavlowna on istunut viidestä saakka balkongilla. Mikä hänet
on sinne viekotellut: auringon nousuko, raitis ilma vai leivosen
lauluko? Ei! Hän ei irroita silmiään tiestä, joka kulkee kautta
lehdon. Agrafena tuli avaimia pyytämään. Anna Pavlowna ei katsonut,
antoi avaimet silmiään irroittamatta tiestä, ei edes kysynyt mitä
varten. Kokki tuli sisään, tälle antoi hän samoin paljon käskyjä
katsomatta häneen. Oli jo toinen päivä, jona käsketti kymmenelle
hengelle valmistamaan päivällistä.

Anna Pavlowna jäi taaskin yksin. Ei aikaakaan, niin hänen silmänsä
alkoivat loistaa; kaikki hänen sielunsa ja ruumiinsa voimat
muuttuivat kuuloon: tiellä näkyi jotakin mustaa. Joku ajoi, mutta
hiljakseen, vitkalleen. Ah! Se oli vaan kumma joka laski mäestä alas.
Anna Pavlowna rypisti kulmakarvojaan.

-- Mikä hiisi tuonkin lienee tuonut! murisi hän. -- Eikö olisi voinut
kiertää ympäri; aina tuppaavat tänne.

Tyytymättömänä laskeutui hän nojatuoliin ja taaskin kärsimättömällä
odotuksella kiinnitti katseensa lehtoon, eikä huomannut mitään
ympärillänsä. Ympärillä kyllä oli huomattavaa: luonto alkoi
tuntuvasti muuttua. Puolipäivän tuuli, heltynyt auringon polttavista
säteistä, kävi raskaaksi ja tukahuttavaksi. Aurinkokin peittyi. Tuli
pimeä. Metsä, kaukaiset kylät ja ruoho -- kaikki selittämättömän
pahan-enteisen värin valamana.

Anna Pavlowna heräsi ja katsoi ylös. Jumalani! Lännestä venyi
juurikuin mikä hirmuinen aave, musta muodoton pilkku, vaskinen
välähdys reunoilla, se läheni nopeasti kylää ja lehtoa, levittäen
aivan kuin leveitä siipiä molemmin puolin. Kaikki alkoi luonnossa
surra. Lehmät olivat pää allapäin; hevoset huiskivat hännillään,
puhaltelivat sieramiaan ja korskuivat, harjaansa pudistellen. Tomu
ei kohonnut ylös niiden jalkojen liikenteistä, vaan karisi raskaasti
kuni hiekka pyörien alla. Pilvi lähestyi uhkaavana. Kohta vieri
hitaasti ohitse kankainen vastakaiku.

Kaikki vaikeni niinkuin odottaen jotakin olematonta. Mihin olivat
linnut joutuneet, jotka niin rohkeasti visertelivät ja lauloivat
auringon paistaessa? Missä hyönteiset, jotka eritavoin surisivat
ruohossa? Kaikki oli piilossa ja ääneti, ja tunnottomat esineetkin
näyttivät siltä, kuin olisivat jakaneet tuota pahanenteistä tunnetta.
Puut lakkasivat huojumasta ja koskettelemasta toisiaan oksillaan; ne
suoristuivat; silloin tällöin kumartelivat latvoillaan keskenänsä,
aivankuin yksimielisesti varoitellen itseään lähenevästä vaarasta.
Pilvi peitti jo horisontin ja muodosti jonkinlaisen lyijynkarvaisen
läpinäkymättömän laen. Kylässä alkoivat kaikki ajoissa korjata
itsensä kotia. Lähestyi yleinen juhlallinen hiljaisuus. Metsästä
puhalsi, kuin edellä ilmoittaja raitis tuulonen, vilpas leyhke
kosketti jalkamiehen kasvoja, suhina oksilla ohimennen lyödä lämäytti
tuvan oven kiinni, pyöritti tomua kadulla ja vaikeni pensaisin.
Sen jäljessä kiiti raju tuuliaispää, hitaasti työntäen tiellä
tomupatsasta; murtautui kylään, heitti ympärille muutamia lahonneita
lautoja aidasta, vei mukanaan olkikaton, sotki hameen eräältä
talonpojan vaimolta, joka kantoi vettä, ja ajeli poikki kadun kukkoja
ja kanoja, levitellen niiden purstoja.

Se oli mennyt ohitse. Taas oli äänettömyys. Kaikki hyöri ja
piiloitteleiksi; tyhmä pässi yksin ei aavistanut mitään; se märehti
vaan kaikessa rauhallisuudessa, seisten keskellä katua ja katsellen
ylhäälle päin, ymmärtämättä yleistä hälinää; höyhen ja oljen korret,
pyörien tiellä, ponnistelivat voidakseen seurata tuuliaispäätä.

Putosi pari kolme suurta vesipisaraa -- ja äkkiä leimahti salama.
Ukko vanhus nousi multapenkiltä ja kiiruusti vei lapsenlapset tupaan;
ämmä silmiään ristien pani nopeasti oven kiini ja sulki akkunan.

Ukkonen järähti, sekoittaen ihmispauhinan ja juhlallisesti,
majesteetillisesti liiti läpi ilman. Säikähtynyt hevonen irtautui
liiasta ja riensi nuorineen pellolle; turhaan seuraa sitä talonpoika.
Mutta sade se karisee ja pieksee aina tiheämmin ja tiheämmin,
rapisuttaa kattoja ja akkunoita kovemmin. Valkonen kätönen
pelokkaasti työntää balkongille hellän huolen esineitä -- kukkia.

Ensimäisestä ukkosen räjähdyksestä risti Anna Pavlowna silmänsä ja
läksi pois balkongilta.

"Ei, tänään ei maksa enää odottaa", sanoi hän huoaten, "ukkosen ilman
tähden on hän jonnekin pysähtynyt, kenties yöksi".

Äkkiä alkoi kuulua pyörien kolinaa, mutta ei lehdosta, vaan syrjästä.
Joku ajoi pihaan. Adujewan sydän meni tainnoksiin. "Kuinka hän tulee
sieltä kautta?" ajatteli hän. "Tahtoikohan tulla salaa? Mutta ei,
eihän siellä ole tietä".

Hän ei tiennyt mitä piti ajatellakaan; vaan pian kaikki selveni.
Hetkisen kuluttua astui Anton Ivanitsh sisään. Hänen tukkansa
välähteli hopealta; itse hän oli lihonut; posket olivat paisuneet
työttömyydestä ja liiallisesta syömisestä. Hänen yllään oli sama
takki ja samat leveät housut.

-- Olenpa minä Teitä odottanut aika lailla, Anton Ivanitsh, aloitti
Anna Pavlowna, luulin ettette tulisikaan -- olin joutua epätoivoon.

-- Synti on sellaista ajatella, jostain toisesta voisitte kyllä, hyvä
ystävä -- vaan ei minusta. Minua ei viekotellakaan joka paikkaan...
Teidän pitäisi sitä kaikkein vähemmin tehdä. Ei se ole minun syyni,
että niin kauan olen viipynyt, minä nykyään ajan yhdellä hevosella.

-- Kuinka niin? kysyi hajamielisesti Anna Pavlowna, lähestyen akkunaa.

-- Ystävä hyvä, Pavel Savitshilla olleista ristiäisistä saakka on
täplikäs liikannut; mikä hiisi lienee kuskin päähän pistänyt, pani,
näet, vanhan aitan oven kaivannon poikki... näetkös, he ovat köyhiä
ihmisiä! Ei ollut varaa panna uusia lautoja! Ovessa oli naula tahi
haka, -- hiisi sen tiesi, mikä se lienee ollut! Kun hevonen astui
sille, niin se kaatui sivulle ja milt'ei taittanut niskaani...
mokomat juuttaat!

Siitä saakka se on ruvennut liikkaamaan... Kyllä ne ovat semmoisia
riettaita! Ette usko, hyvä ystävä, miten, niillä on kotona: usein
vaivaishuoneessa paremmin elätetään ihmisiä. Mutta Moskovassa,
Kusnetskin sillalla, niin jok'ikinen vuosi panevat kymmenen tuhatta.

Anna Pavlowna kuunteli häntä hajamielisenä ja nyykytti hiljakseen
päätään, kun tämä oli lopettanut.

-- Minähän olen saanut Sashenkalta kirjeen, Anton Ivanitsh! keskeytti
hän, hän kirjoittaa saapuvansa tänne kahdenkymmenen päivän vaiheilla:
en tahtonut mitenkään tointua ilosta.

-- Olen kuullut, hyvä ystävä. Proshka kertoi sen minulle, ensin en
voinut oikein käsittää mitä hän puhui; luulin hänen jo tulleeksi;
ilosta nousi oikein hiki päähäni.

-- Antakoon Jumala Teille terveyttä, Anton Ivanitsh, kuin meitä niin
rakastatte.

-- Kuinka en teitä rakastaisi! Olenhan minä Aleksander Feodoritshia
käsilläni kantanut: hän on minusta kuin omainen.

-- Kiitoksia Teille, Anton Ivanitsh. Jumala Teitä palkitkoon!
Kahteen yöhön en ole melkein ollenkaan maannut, enkä ole antanut
palvelijoidenkaan maata: jos hän sattuisi tulemaan epämääräiseen
aikaan, ja me kaikki nukkuisimme -- se olisi vasta kaunista. Eilen ja
toissapäivänä kuljin minä lehtoon asti. Jalkasin, tänäänkin olisin
mennyt, mutta kirottu vanhuus ottaa vallan. Yöllä unettomuus on minut
tehnyt voimattomaksi. Istukaa Anton Ivanitsh. Olettehan läpi märkä;
tahtoisitteko ottaa ryypyn ja aterioida? Ehkä saamme myöhään käydä
puoliselle: odotetaan kallista vierasta.

-- Jos häntä sitten haukkaisi. Totta puhuakseni olen minä muutoin jo
aterioinut.

-- Missä Te ennätitte?

-- Sivumennen pysähdyin Maria Karpownalle. Piti tulla ihan niiden
ohitse: suuremmaksi osaksi hevosen tähden, kuin itseni tähden: annoin
sen hieman levähtää. Ei se ole leikintekoa tällaisessa helteessä
tulla kaksitoista virstaa! Siellä haukkasin samalla. Hyvä oli etten
totellut: en jäänyt sinne, kun he pidättelivät, muutoin ukkonen olisi
pidättänyt siellä koko päivän.

-- Kuinka jaksaa Maria Karpowna?

-- Jumalan kiitos: käski sanomaan terveisiä.

-- Suuri kiitos; entäs tytär Sofia Mihailowna, miten hän miehineen
jaksaa?

-- Hiljakseen, hyvä ystävä; kuudes lapsi on jo tulossa. Parin viikon
päästä sitä odotetaan. Pyysivät minun käymään heillä niinä aikoina.
Köyhästi niillä on talossa, ei hennoisi tuota nähdäkään. Luulisi,
ettei tuossa olisi aikaa lapsia ajatellakaan. Mutta ei: niihin vaan
pyritään.

-- Mitä Te sanotte?

-- Jumal' avita! Huoneissa ovat pihtipielet vinossa; laattia liikkuu
vaan jalkain alla; katto vuotaa. Eikä ole millä antaisi laittaa,
pöydälle panevat soppaa, piirakaisia ja lammaslihaa -- siinä on
kaikki. Mutta kutsuvat kuitenkin niin innokkaasti!

-- Tähtäili vielä minun Sashenkaani, mokomakin vares.

-- Hänestäkö olisi ollut tällaiselle kotkalle! Kärsimättömänä odotan
minä saadakseni nähdä häntä: miten kaunis hän mahtaneekaan olla. Minä
vähän aprikoitsen, Anna Pavlowna! eiköhän hän liene itse hankkinut
jotaki ruhtinatarta tahi kreivitärtä, eivätköhän tullekin pyytämään
Teidän siunaustanne ja kutsumaan häihin?

-- Mitä Te puhutte, Anton Ivanitsh, sanoi Pavlowna mykistyen ilosta,

-- Tosiaan!

-- Voi, rakas Anton Ivanitsh, antakoon Jumala Teille terveyttä! Niin
tosiaan! Olin jo unhottanut: aioin Teille kertoa ja unhotin koko
asian: mietin ja mietin, mitä se olisi, se pyöri ja hyöri kielelläni;
kun kaikki olisi ympäri käynyt olisin ehkä unohtanut vielä. Mutta
ettekö söisi ensin aamiaista, vai kertoisinko nyt?

-- Sama se vaikkapa aamiaistakin syödessäni: -- minä en kadota en
palaista --... en sanankaan.

-- No niin, alkoi Anna Pavlowna, kuin tuotiin aamiainen ja Anton
Ivanitsh oli istunut pöydän ääreen, -- minä näin...

-- Ettekö itse aio ollenkaan syödä? kysyi Anton Ivanitsh.

-- Ai! Voisinko nyt syömistä ajatella? Ei palaistakaan menisi
kurkustani alas; taanoin en voinut juoda kupillista teetä loppuun. --
Siis, minä uneksin, että minä istuin näinikään ja noin vastapäätäni
seisoi Agrafena tarjotin kädessä. Minä olin sitten hänelle
sanovinani: "Agrafena, minkätähden tarjottimesi on tyhjä?" Mutta hän
oli vaan ääneti ja katseli oveen päin. "Hyvänen aika!" ajattelin
minä unissani itsekseni, "miksi hän on ääneti ja mitä varten hän
katselee oveen päin?" Minä katsoin sinne myöskin... katsoin: ei
aikaakaan, niin Sashenka astuu sisään niin surullisena, hän lähestyi
minua ja sanoi ihan kuin ilmissä: "hyvästi äitiseni, minä matkustan
kauas, tuonne noin", hän osoitti järveä, enkä "palaja enää koskaan",
sanoi hän. "Minne aiot ystäväiseni?" kysyin minä, mutta sydäntäni
vihloi niin että... Hän oli olevinaan ääneti, mutta itse hän katseli
minua niin kummallisesti ja sääliväisesti. "Mutta mistä sinä tulit
kyyhkyseni?" olin minä kysyvinäni taas. Mutta hän, sydänkäpyseni,
huokasi ja osoitti taaskin järveä. "Järvestä", sanoi hän tuskin
kuuluvasti: -- "veden asukkaiden luota." Minä rupesin ihan kokonaan
vapisemaan ja heräsin siihen. Tyynyni oli aivan kostunut kyyneleistä;
herättyänikin en voinut oikein tointua; istun vuoteellani, mutta
itse minä vaan itken, kyyneleet tulvaavat ja itken. Kun nousin, niin
paikalla sytytin lampun Kasanin Maria Neitsyen eteen: kaiketikin
Hän, armollinen puoltajamme, varjelee häntä kaikista vaaroista ja
onnettomuuksista. Kamala epäilys on minussa noussut! En voi käsittää,
mitä tämä merkitsee? Kun hänelle ei olisi vaan mitään tapahtunut?
Tämmöinen ukkonen...

-- Itkeminen unissa, hyvä ystävä, se merkitsee hyvää! sanoi Anton
Ivanitsh, särkiessään munaa lautasen reunaan, huomenna hän saapuu
ihan varmaan.

-- Minäpä arvelin, emmekö menisi jälestä aamiaisen lehtoon häntä
vastaan; kun minä jollain tavalla sinne pääsisin; mutta tulipa jo
niin lokaiseksi tie.

-- Ei hän tänään saavu: minulla on sellainen aavistus!

Samassa toi tuuli mukanaan kaukaista kellojen kilinää, jotka äkkiä
menivät kuulumattomiin. Anna Pavlowna pidätti hengitystä.

-- Ah, sanoi hän, keventäen rintaansa huokauksella, mutta minä
luulin...

Äkkiä kuului taaskin.

-- Herra, Jumala! eiköhän ollutkin kellon ääni? sanoi hän ja syöksi
balkongille.

-- Ei, vastasi Anton Ivanitsh, täällä on varsa läheisyydessä kello
kaulassa syömässä: minä huomasin sen matkalla. Minä vielä sitä
säikäytin, se olisi muutoin mennyt rukiisen. Miksi ette anna sitoa
jalkaa nuoralla?

Äkkiä kello soi aivan kuin balkongin alla ja kuului yhä kovemmin ja
kovemmin.

-- Herrainen aika! Tosiaan: tänne, tänne tulevat! Se on hän,
hän! huusi Anna Pavlowna. Ai, ai! Juoskaa Anton Ivanitsh! Missä
palvelusväki on? Missä on Agrafena? Ei ole ketään!... Hän tulee ihan
kuin vieraasen taloon, Jumalani!

Hän joutui ihan pois suunniltansa. Kello se soi melkein kuin
kamarissa.

Anton Ivanitsh hyppäsi ylös pöydän takaa.

-- Hän se on, hän! huusi Anton Ivanitsh. Tuolla on Evseikin
kuskinistuimella! Missä on Jumalan kuva, suola ja leipä? Antakaa pian
tänne! Mitä minä vien hänelle portailla vastaan? Kuinka saattaa mennä
ilman suolaa ja leipää? Sillä on merkityksensä... Mikä epäjärjestys
teillä on? Ei kukaan ole sitä ajatellut. Mutta, Anna Pavlowna, mitä
Te siinä itse sitte töllistelette, kun ette mene vastaan? Juoskaa
pian...

-- En voi! sai hän tuskin sanotuksi, jalat pettävät.

Näillä sanoilla laskeusi hän nojatuoliin. Anton Ivanitsh sieppasi
pöydältä leipäpalasen, pani sen ja suola-astian lautaselle sekä
hyökkäsi ovea kohti.

-- Ei ole niin mitään valmistettu! ärisi hän.

Mutta samassa ovessa tuli heitä vastaan kolme lakeijaa ja pari
palvelustyttöä.

-- Hän tulee, tulee! Hän on tullut, huusivat he kalpeina ja
säikähtyneinä, aivan kuin olisi tullut rosvoja.

Niiden jäljessä tuli heti Aleksander.

-- Sashenka! ystäväni!... huudahti Anna Pavlowna, seisahtui yht'äkkiä
ja katseli neuvottomana Aleksanderia.

-- Missä on Sashenka?

-- Minähän se olen, äitiseni! vastasi tämä suudellen hänen kättään.

-- Sinä?

Äiti katseli häntä tarkasti.

-- Sinä se olet, todellakin olet ystäväni! sanoi hän rajusti
syleillen poikaansa. Sitten Adujewa katsoi taas äkkiä häneen.

-- Mutta mikä sinun on? Et taida olla terve? kysyi hän rauhattomana
eikä päästänyt sylistään.

-- Olen terve, äitiseni.

-- Terve! Millaiseksi sinä olet tullut, kyyhkyseni? Senlaisenako minä
sinun päästin?

Adujewa painoi häntä lujasti rintaansa vastaan ja rupesi katkerasti
itkemään. Hän suuteli poikansa päätä, poskia ja silmiä.

-- Missä sinun hiuksesi ovat? Olivathan ne kuin silkki! saneli hän
kyynelten valtaamana: -- silmät loistivat kuni kaksi tähteä; posket
-- kuin veri ja maito; olit kokonaisuudessa kuin mehukas omena.
Arvasinhan minä, pahat ihmiset ovat sinut turmelleet, kadehtivat
sinun kauneuttasi ja minun onneani! Mutta mihin setä silloin katsoi?
Minä annoin sinut hänelle kädestä käteen kuin kunnon miehelle
ainakin! Ei hän osannut säilyttää aarretta! Kyyhkyseni!...

Muija paha itki ja osoitti hyväilyjään hänelle.

"Kyyneleistä uneksia ei taidakaan olla hyvää!" ajatteli Anton
Ivanitsh.

-- Mitä Te itkette, hyvä ystävä, hänen tähtensä kuin kuolleen?
kuiskasi hän. Ei se ole hyvä! sillä on merkityksensä.

-- Terve, Aleksander Feodoritsh, sanoi hän, antoi Jumala näet vielä
tässäkin maailmassa kohdata toisiamme.

Aleksander ojensi hänelle ääneti kätensä. Anton Ivanitsh meni
katsomaan, oliko kaikki kärryistä otettu pois, sitten hän alkoi
kutsua talonväkeä tervehtimään herraa. Kaikki tungeiksivatkin
eteisessä ja porstuassa. Hän asetti kaikki järjestykseen ja neuvoi,
miten kunkin piti tervehtiä: minkä piti suudella herran kättä, kenen
olkapäätä, minkä ainoastaan vaatteen lievettä ja mitä silloin piti
sanoa. Erään pojan hän ajoi kokonaan pois, sanoen hänelle: "mene ja
pese naamasi ensin ja pyyhi nenäsi".

Evsei, remmillä vyötettynä ja kokonaan tomussa, tervehti talonväkeä:
se ympäröi hänet aivan kokonaan.

Hän lahjoitteli pietarilaisia tuomisia: kuka sai hopeasormuksen,
kuka koivusen nuuskarasian. Huomattuaan Agrafenan, pysähtyi hän kuin
kivettynyt ja katseli tätä äänettömänä, tyhmällä riemulla. Agrafena
katsoi häneen syrjästä, kulmien alta, mutta vastoin tahtoaan muuttui
hän: alkoi nauraa ilosta, sitten itkeä, mutta ei aikaakaan, niin
kääntyi syrjään ja rypisti kulmiansa.

-- Miksi olet ääneti? sanoi hän. Mokoma pöllö: et edes tervehdi!
Mutta Evsei ei voinut sanoa mitään. Hän lähestyi Agrafenaa samalla
tyhmällä hymyllä. Tämä antoi itseään niin ja näin syleillä.

-- Hiisikö sinut tänne toi, sanoi hän äkäisesti, katsellen häntä
välistä salavihkaa; mutta silmissä ja hymyssä ilmaantui suuri ilo. --
Kai pietarilaiset ovat... sinut jo kerran siellä panneet pyörälle?
Voi noita viiksiä, jotka olet kasvattanut.

Evsei veti taskustaan esille pienen paperisen kotelon ja antoi sen
hänelle. Siellä oli pronssiset korva renkaat. Sitten hän otti säkistä
paketin, jossa oli suuri huivi.

Agrafena sieppasi ja pisti vikkelästi, katsomatta kumpaakaan,
kaappiin.

-- Näyttäkää tuomisia, Agrafena Ivanowna, sanoivat muutamat
talonväestä.

-- Mitä niissä on katsomista? Mitä ette ole nähneet? Mitä tässä
tungeksitte! huusi hän heille.

-- Tuossa olisi vielä! sanoi Evsei, ojentaen hänelle toisen paketin.

-- Näyttäkää, näyttäkää! alkoivat muutamat kiusata.

Agrafena repäsi paperikäärön ja sieltä putoili muutamia
korttipakkoja, käytettyjä, mutta melkein uusia korttia.

-- Löysitpä jotain tuotavaa! sanoi Agrafena. Luuletko, ettei minulla
ole muuta tekemistä kuin korttia pelata? Vai niin! Keksitpä jotakin:
rupeaisinko minä sinun kanssasi korttia pelaamaan!

Hän piiloitti kortitkin. Tunnin päästä istui Evsei taaskin vanhalla
paikallaan, pöydän ja uunin välissä.

-- Taivaan Herra tätä rauhaa, rauhaa! puheli hän milloin vetäen
kokoon, milloin pitkäksi jalkojaan, toista on täällä. Pietarissa oli
aivan vankilan kaltaista elämää. Olisiko mitään syötävää, Agrafena
Ivanowna? En ole mitään maistanut, sittenkuin viimeisellä pysäkillä.

-- Et ole vielä vanhasta tavastasi luopunut? Tuossa on! Näes vaan,
miten tarttui ruokaan; näkyy, ettei teitä siellä olla syötetty.

Aleksander kulki kaikkien huoneiden läpitse, meni sitten puutarhaan,
seisattuen joka pensaan ja joka penkin eteen. Äiti seurasi häntä
ja huokaili katsellessaan pojan kalpeita kasvoja, mutta pelkäsi
kuitenkin itkeä; häntä säikäytti Piotr Ivanitsh. Hän kyseli pojan
eloista ja oloista, mutta ei voinut mitenkään päästä syyn perille,
miksi hän oli tullut niin laihaksi, kalvakaksi ja niihin olivat
hiuksensa joutuneet. Hän tarjosi pojalle sekä juotavaa että syötävää,
mutta hän kieltäytyi kaikesta, sanoen olevansa väsynyt matkasta ja
haluavansa nukkua, Anna Pavlowna tarkasti, oliko tila hyvin tehty,
torui tyttöä, että se oli kova, pakoitti tekemään uudestaan hänen
aikanaan, eikä mennyt ennen pois kuin Aleksander oli pannut maata.
Hän meni ulos varpaisillaan, kielsi palvelusväkeä puhumasta sekä
hengittämästä kovaa ja astumasta saappaat jalassa. Sitten hän käski
lähettää Evsein luokseen. Tämän kanssa tuli Agrafenakin. Evsei
kumarsi jalkoihin asti rouvalle ja suuteli hänen kättään.

-- Mikä Sashenkalle on tullut? kysyi hän ankarasti. Minkä näköiseksi
hän on tullut -- hä?

Evsei oli vaiti.

-- Mitä varten sinä olet ääneti? kysyi Agrafena. Kuuletko, mitä rouva
sinulta kysyy?

-- Miksi hän on niin laihtunut? sanoi Anna Pavlowna, Minne hänen
hiuksensa ovat joutuneet?

-- Ei voi tietää, rouva! sanoi Evsei. Se on herran asia.

-- Et voi tietää! Mitä sinä olet sitten katsonut? Evsei ei tiennyt,
mitä piti sanoa ja oli vaiti.

-- Löysittepä hänestä uskotun, rouva! sanoi Agrafena, rakkaudella
katsellen Evseitä. Mitä sinä siellä teit? Puhu rouvalle! Kyllä sinä
saat kyydin!

-- Rouva hyvä, minäkö en olisi ollut innokas, sanoi pelokkaasti
Evsei, katsoen milloin rouvaan, milloin Agrafenaan: -- olen
palvellut uskollisesti ja totisesti, kysykää jos tahdotte vaikka
Arhipitshilta...

-- Keltä Arhipitshilta?

-- Sikäläiseltä portinvartijalta.

-- Mitä sinä höpötät! huomautti Agrafena. -- Älkää viitsikö häntä
kuunnella, rouva! Läävään hänet pitäisi teljättämän -- niin tietäisi
kyllä.

-- Olen valmis täyttämään herrasväen tahdon, jatkoi Evsei, vaikka
minun pitää paikalla kuolla! Minä otan Jumalan kuvan seinältä alas...

-- Kaikki olette puhuessa hyvät! sanoi Anna Pavlowna, mutta kun
tulee työ kysymykseen, niin ei teitä kuulukaan. Kyllä näkyy, että
olet hyvin herraa hoitanut: olet antanut mennä niin pitkälle, että
kyyhkyseni on terveytensä menettänyt! Kyllä olet häntä hoitanut!
Kyllä minä sinua opetan...

Hän uhkasi Evseitä.

-- Minäkö en olisi häntä hoitanut, rouva? Kahdeksassa vuodessa ei ole
herran paidoista kadonnut kuin yksi, minulla ovat tallella kaikki
kuluneetkin.

Mihin se katosi? kysyi Anna Pavlowna äkäisesti.

-- Pesumaljalle. Minä kyllä ilmoitin Aleksander Feodoritshille, että
pitäisi laskea pois palkasta, mutta hän ei virkkanut mitään.

-- Katsos vaan tuota hylkiötä: -- anasti paikalla hyviä
liinavaatteita!

-- Minäkö en olisi hoitanut! jatkoi Evsei, suokoon Jumala, että
kaikki täyttäisivät samalla lailla, velvollisuutensa. Useasti herra
makasi vielä kun minä kävin leipurissa...

-- Millaista leipää hän söi?

-- Valkoista, hyvää.

-- Tiedän kyllä että valkoista; mutta oliko se voista ja maidosta?

-- Tuommoinen patsas! sanoi Agrafena. Kunnollista sanaa ei saa
suustaan ja kuitenkin on olevinaan pietarilainen.

-- Ei! vastasi Evsei, paastoleipää.

-- Paastoleipää! Ah, sinä pahantekijä! Sielunturmelija! Rosvo! sanoi
Anna Pavlowna, punastuen vihasta. -- No, etkö sinä arvannut itse
ostaa hänelle maidolla ja munilla hyöstettyjä leipiä? kyllä sinä olet
häntä hoitanut!

-- Rouva, hän ei käskenyt,

-- Ei käskenyt! Kyyhkyselleni on samantekevä mitä hänelle panee
eteen -- hän syö vaikka mitä. Sekään ei pälkähtänyt päähäsi? Oletko
unhottanut, että hän söi täällä aina semmoista. Ostaa paastoleipää!
Varmaan sinä kuljetit rahat muuanne? Kyllä minä sinut opetan! No,
mitä vielä? Puhu...

-- Jäljestä kun herra oli juonut teetä, jatkoi Evsei, pelokkaasti,
menee hän virastoon, silloin minä tartuin saappaisin: koko aamupäivän
puhdistelen niitä; puhdistan ne kokonaan, välistä kolmekin kertaa;
kun hän illalla heittää jalastaan -- taas puhdistan. Hyvä rouva,
vaikka kuinka tarkastelin: niin ei kellään herrasmiehistä ollut niin
hyvin kiilloitettuja saappaita. Piotr Ivanitshin olivat huonommin
kiilloitetut, vaikka hänellä oli kolme pikenttiä.

-- Miksi hän sitten on tuollainen? sanoi Anna Pavlowna hiukan
leppyneenä.

-- Varmaan kirjoittamisesta, hyvä rouva.

-- Kirjoittiko hän paljon?

-- Kyllä; jokapäivä,

-- Mitä hän kirjoitti sitten? Asiapapereitako?

-- Varmaan asiapapereita.

-- Mutta minkätähden sinä et pidätellyt häntä?

-- Kyllähän minä pidättelin: "älkää istuko, Aleksander Feodoritsh,
menkää kävelemään: ilma on niin kaunis, näkyy paljon herrasväkeä
kävelevän. Älkää kirjoittako niin paljon! Rinta tulee kipeäksi: mamma
suuttuu sitten..."

-- Mitä hän arveli?

-- Mene tiehesi, sanoi hän, sinä olet pöllö!

-- Niin oletkin pöllö! sanoi Agrafena.

Evsei katsoi häneen tuon kuultuaan, mutta sitten taas jatkoi
katsomistaan rouvaan.

-- No, eikö setä pidätellyt häntä? kysyi Anna Pavlowna.

-- Mitä vielä! Jos hän sattui milloin tulemaan ja näki ilman työtä,
silloinkas hän iski kiinni. "Mitä varten", sanoi hän, "olet ilman
työtä? Et sinä täällä ole maalla, täällä", sanoi hän, "pitää tehdä
työtä eikä maata kyljellä! Aina", sanoi hän, "sinä uneksit!" Kun
hyvin käy antaa aika ripityksen...

-- Kuinka hän ripittää?

-- "Pikkukaupunkilaisuus", sanoi hän... ja silloin sitä tulemalla
tuli... niin torui, ettei välistä kehdannut kuullakaan.

-- Hyi mokomata! sanoi Anna Pavlowna syläisten. -- Synnyttäköön
ensin omia purlakoita ja haukkukoon niitä! Kun olisi pitänyt
pidättää, niin hän... Herra Jumala, armollinen ruhtinas! huudahti
hän. Kehen voi nykyään luottaa, kun omat sukulaisetkin ovat pahemmat
villipetoja? Koira, sekin varjelee omia penikoitaan, mutta tässä
setä on kuihduttanut oman veljensä pojan. Mutta sinä pöllö, etkö
voinut sedälle sanoa, ettei hän saisi tuolla lailla haukkua, vaan
menisi tiehensä. Huutaisi vaimolleen, mokomalle hylkiölle! Löysipäs
ketä rupesi haukkumaan: tee työtä, tee työtä! Kuolkoon itse työnsä
ääressä! Mokomakin koira, antakoon Jumala anteeksi. Löysipä, orjan
edestään työtä tekemään.

Tätä seurasi äänettömyys.

-- Onko Sashenka kauankin ollut laiha? kysyi hän sitten.

-- Noin kolme vuotta, vastasi Evsei: -- Aleksander Feodoritsh alkoi
kovin surra, söi vähän; alkoi yht'äkkiä laihtua, laihtua, suli
laihaksi kuin kynttilä.

-- Mitä hän suri?

-- Jumala sen tietää, rouva. Piotr Ivanitsh puhui hänen kanssaan
usein siitä: minä kyllä kuuntelin, mutta se oli liian konstikasta: en
sitä käsittänyt.

-- Mitä hän puhui sitten?

Evsei mietti hetkisen, nähtävästi koettaen muistella jotakin ja
huulensa liikkuivat.

-- Hän nimitti sitä jollain tavalla, mutta olen unhottanut... Anna
Pavlowna ja Agrafena katselivat häntä ja vaativat kärsimättömyydellä
vastausta.

-- No? sanoi Anna Pavlowna? Evsei ei virkkanut mitään.

-- No, sinä hölmö, sano toki jotain, lisäsi Agrafena, rouva vartoo.

-- Pi... taisi olla pikiin... tynyt... sai hän viimein sanotuksi.

Anna Pavlowna katsoi käsittämättömästi Agrafenaa, mutta Agrafena
Evseitä, Evsei molempia ja kaikki olivat ääneti.

-- Kuinka? kysyi Anna Pavlowna.

-- Piki... pikiintynyt... aivan niin, nyt muistin! vastasi Evsei
päättäväisellä äänellä.

-- Mikä ihmeen onnettomuus se vielä on? Jumalani! Onko se tauti, vai
mikä? kysyi Anna Pavlowna surulla.

-- Ai, eiköhän se merkitse pilattua, rouva? sanoi nopeasti Agrafena.

Anna Pavlowna kalpeni ja sylkäsi

-- Tulkoon sinulle paisumat kieleen! sanoi hän. -- Onko hän käynyt
kirkossa?

Evsei vähän venytti vastaan.

-- En voi sanoa, rouva, että hän on liioin käynyt... vastasi Evsei
epäillen, voipi melkein sanoa, ettei ole käynyt... siellä herrasväki
käy harvoin kirkossa...

-- Siitäpä se onkin! sanoi Anna Pavlowna huokauksella ja risti
silmiään. -- Näkyy etteivät minun rukoukseni olleet Jumalalle
otolliset. Uni ei näy valehtelevan: hän on tullut aivankuin
manalasta, minun kyyhkyseni!

Samassa tuli Anton Ivanitsh.

-- Päivällinen jäähtyy, Anna Pavlowna, sanoi hän. Eiköhän olisi aika
herättää Aleksander Feodoritshia?

-- Ei, ei, Jumala varjelkoon! vastasi Anna Pavlowna. Hän ei käskenyt
itseään herättämään. "Syökää yksin", hän sanoi, "minulla ei ole
ruokahalua; minä makaan ennemmin: uni vahvistaa minua; ehkä syön
illalla". Tehkää Te niin Anton Ivanitsh, älkää pahastuko minulle,
muija pahalle: minä menen, sytytän Jumalan lampun, rukoilen,
niinkauan kuin Sashenka nukkuu; ei minun käy syöminen; syökää Te
yksin.

-- Hyvä, hyvä, sen täytän: luottakaa minuun.

-- Niin osoittakaa meille hyvä työ, jatkoi rouva. Te olette meidän
ystävämme ja rakastatte meitä, kutsukaa Evsei ja kyselkää häneltä
kunnollisesti, minkätähden Sashenka on tullut miettiväiseksi,
laihtunut ja minne hänen hiuksensa ovat joutuneet? Te olette mies:
Teidän on helpompi... eivätköhän ole häntä siellä loukanneet? Löytyy
niitä sellaisia pahanilkisiä maailmassa... tiedustelkaa kaikki.

-- Hyvä, ystäväni, hyvä: minä utelen kaikki, otan kynnenmustuaisiin
asti selvän. Lähettäkää Evsei luokseni, syödessäni päivällistä --
täytän kaikki.

-- Terve, Evsei! sanoi hän istuen pöytään ja työnsi servietin
kaulaliinan taakse. Kuinka jaksat?

-- Hyvää päivää, hyvä herra. Mitäpä meidän elämästämme? Se on kehnoa.
Mutta Te olette vasta pulskistunut täällä.

Anton Ivanitsh sylkäsi.

-- Äläpä silmää, hyvä veli. Paljonko tarvitsee onnettomuuteen? lisäsi
hän ja alkoi syödä kaalia.

-- No miten Te jaksoitte siellä? kysyi hän.

-- Noin vaan: ei liian hyvin.

-- Varmaan ruokatavarat olivat hyvät? Mitä sinä söit?

-- Mitä? Otti häntä puodista hyytelöä ja kylmää piirakkaa -- siinä
oli päivällinen!

-- Kuinka? Puodistako? Entäs oma uuni?

-- Kotona ei valmistettu. Naimattomat herrat eivät siellä syö kotona.

-- Mitä sinä sanot! lausui Anton Ivanitsh ja pani pois lusikan,

-- Ihan totta! herrallekin tuotiin ravintolasta.

-- Semmoista mustalaiselämää! Vai niin! Mitenkä voisi olla
laihtumatta! Tuossa on, juo!

-- Nöyrimmästi kiitän Teitä, herra! Teidän terveydeksenne!

Sitä seurasi äänettömyys. Anton Ivanitsh söi.

-- Paljonko siellä kurkut maksavat?

-- Neljäkymmentä kopekkaa kymmenen.

-- Johan nyt!

-- Jumal' avita; hyvä herra, oikein hävettää sanoa: välistä tuovat
Moskovasta suolattuja kurkkuja.

-- Ah, hyvä Jumala! No, onko sitten ihme, että on laihtunut!

-- Siellä tällaista kurkkua ei saa missään nähdä! jatkoi Evsei
osoittaen yhtä kurkkua, unissanikaan ei edes näe! Semmoisia pieniä ja
huonoja siellä vaan on, täällä semmoisiin ei viitsittäisi katsoakaan,
mutta siellä herrasväki niitä syö! Harvassa talossa paistetaan
leipää. Mutta kaalin valmistaminen talveksi, lihan ja sienien
suolaaminen ei ole ollenkaan tapana.

Anton Ivanitsh pudisti päätään, mutta ei virkkanut mitään, sillä
hänen suunsa oli ihan täpö täynnä.

-- Kuinka sitten? kysyi hän pureksittuaan ruoan.

-- Kaikkea on puodissa; mitä ei löytyisi puodissa, niin jossain
makkarakaupassa on ja ellei siellä ole, niin leipurissa löytyy;
mutta mitä ei löytyisi leipurissa, niin pitää mennä englantilaiseen
makasiiniin; ranskalaisilla on kaikkea.

Äänettömyys.

-- Mitä porsaat maksavat? kysyi Anton Ivanitsh, pantuaan lautaselle
melkein puoli porsasta.

-- En tiedä; emme ole ostaneet: kalliita taitavat olla, luulen noin
pari ruplaa.

-- Ai, ai ai! Eikä muka laihtua sitten! Semmoinen kalleus!

-- Suuremmat herrat siellä juuri vähän syövätkin: pienemmät
virkamiehet toki enemmän.

Taas äänettömyys.

-- No, kuinka teidän oli siellä olla, huonoa? kysyi Anton Ivanitsh.

-- Älköön Jumala saattako enää moista, niin huonoa oli. Täällä on
kalja hyvää, siellä olut kaljaa huonompi; mutta kiehuu koko päivän
vatsassa! Mikä on ainoastaan hyvää, se on saappaiden kiilloitus: se
on niin hyvää, ettei sitä voi kyllikseen katsella! Entäs sen lemu:
mieli tekee sitä syömään.

-- Mitä sinä hulluttelet!

-- Jumal' avita.

Äänettömyys.

-- No entäs sitten? kysyi Anton Ivanitsh nieltyään.

-- Niin vaan.

-- Söitte kehnosti?

-- Niin. Aleksander Feodoritsh söi vaan hiukkasen: hän on kokonaan
luopunut syönnistä; päivällispöydässä ei syö naulaa leipää.

-- Eikä sitten muka laihtua! sanoi Anton Ivanitsh. -- Siitäkö syystä,
että on kallista?

-- Siksi että on kallista ja siksi ett'ei ole tapanakaan syödä joka
päivä kyllikseen. Herrasväki syö juurikuin varastamalla, kerran
päivässä ja senkin jos ennättävät, noin viiden ja välistä kuuden
ajoissa; siellä jos mitä alkavat tehdä, niin lopettavat sen ensin.
Syöminen heillä on viimeinen työ: ensin tehdä kaikki työt, vasta
sitten syömään.

-- Se vasta on elämää! puhui Anton Ivanitsh. -- Eikä muka laihtua
sitten! Ihme ettette siellä kuolleet. Onko aina sama tapa?

-- Ei: pyhinä kun herrat joskus kokoontuvat, niin Herra varjele,
silloinkos ne syövät! Menevät jonkinlaiseen saksalaiseen ravintolaan
ja syövät yli sadan ruplan. Mutta kuinka ne juovat -- Herra armahda!
pahemmin kuin meikäläiset! Välistä kun Piotr Ivanitshin luo kokoontui
vieraita: ne istuvat kuuden aikoina pöytään, mutta nousevat aamulla
vasta neljättä käydessä.

-- Anton Ivanitsh sai suuret silmät.

-- Mitä sinä hulluttelet! sanoi hän. Syövätkö he yhtämittaa?

-- Syövät.

-- Sitäpä olisi hauska nähdä: se ei ole meidän tapaistamme! Mitä he
sitten syövät?

-- Ei siinä, hyvä herra, ei siinä olisi mitään katsomista! Ei saa
edes selvää mitä syövät: saksalaiset panevat Jumala ties' mitä
ruokaan: ei tee mieli pistää suuhunkaan. Pippurikaan ei ole semmoista
kuin meillä, sitten kaatavat kostukkeeksi jotakin ulkomaisista
pulloista... Kerran Piotr Ivanitshin kokki kestitsi minua herrasväen
ruualla, jonka johdosta minua kolme päivää kurotti. Tarkastin ruokaa,
niin huomasinpa että oli öljymarja ruuassa: minä ajattelin, täälläkin
on öljymarjoja; minä purasin sen -- näen: siinä oli pieni kala; teki
oikein vastenmielisen vaikutuksen, minä sylkäsin sen pois; otin
toisen -- siinä oli samalla lailla; niin oli jok'ikisessa... hiisi
teidät vieköön kirotut!...

-- Panevatko he niitä tahallaan sinne?

-- Jumala niitä tietää! Minä kysyin: mutta väki nauroi vaan ja sanoi:
kuule ne syntyvät senlaisina. Entäs se ruoka sitten? Ensiksi tuodaan
kuumaa ruokaa niinkuin pitääkin piirakaisien kanssa, mutta mimmoiset
ovat ne piirakat sitten; sormustimen kokoiset; kun panee suuhunsa
noin kuusi kappaletta ja tahtoo ruveta niitä puremaan, niin silloin
huomaakin, ettei niitä siellä olekaan, ovat näet sulaneet... Lämpimän
ruo'an perästä antavat vielä jotakin lämmintä, siinä on lihaa, siinä
on hyytelöä, heiniä, paistia... hyi, ei mieli tee ollenkaan sitä
syömään!

-- Teillä siis munia ei keitettykään? Ihmekö se on, että hän on
laihtunut! sanoi Anton Ivanitsh, nousten ylös pöydästä.

"Kiitän sinua Jumalani", alkoi hän ääneensä siunata syvällä
huokauksella, "kun olet ravinnut minut taivaallisella armollasi...
mitä minä! kieleni rupesi jauhamaan omiaan: maallisella armolla, --
älä kiellä minulta taivaan valtakuntaasikaan".

-- Korjatkaa ruoka pois pöydästä: herrasväki ei tahdo syödä.
Valmistakaa toinen porsas illaksi... tahi onko teillä kalkkunaa?
Aleksander Feodoritsh pitää kalkkunasta; hän varmaan on siksi
nälkäinen. Tuokaa nyt minulle tuoreempaa heinää: minä lepään
pari tuntia; herättäkää minut sitten teen aikana. Jos Aleksander
Feodoritsh hiukan liikahtaa... niin nykäiskää minua.

-- Noustuaan ylös unesta, tuli hän Anna Pavlownan luo.

-- No mitä, Anton Ivanitsh, kysyi tämä.

-- Ei juuri mitään, nöyrin kiitos suolasta ja leivästänne; minä
nukuin niin makeasti; heinä on niin tuoresta ja tuoksuvaa...

-- Terveydeksi, Anton Ivanitsh. No, mutta mitä sanoo Evsei? oletteko
kysellyt häneltä?

-- Tietysti olen kysellyt! Kaikki olen udellut: se on vaan joutavaa!
Kaikki korjaantuu. Koko juttu on tullut siitä, että ruoka on siellä
huonoa.

-- Ruokako?

-- Niin; tuomitkaa itse: kurkut maksavat siellä neljäkymmentä
kopekkaa kymmenen, porsas kaksi ruplaa, ruoka on vaan
ravintolaruokaa... ei saa luonnollisesti syödä kyllikseen. Onko ihme,
että hän on laihtunut! Olkaa rauhassa, hyvä ystävä, kyllä me saamme
hänet täällä jaloilleen, parannamme hänet. Käskekää valmistamaan
enemmän koivu-nestettä; minä annan Teille reseptin; minä sain sen
Prokofei Astafjitshilta; antakaa aamuin ja illoin ryyppyjä pari
kerrassa, ei tekisi pahaa ennen päivällistäkään; voisi pyhitetyn
veden kanssa... mutta onko teillä sitä?

-- On, on: itsehän Te toitte.

-- Niin, tosiaan minähän sen toin. Valitkaa rasvaisempia ruokia.
Illalliseksi käskin valmistamaan porsaan tahi kalkkunan.

-- Kiitoksia Anton Ivanitsh.

-- Ei ole kiittämistä, hyvä ystävä! Emmekö käskisi valmistamaan
kananpoikia valkean kostukkeen kanssa?

-- Minä käsken...

-- Mitä varten Te menette? Olenhan minä täällä? Minä kyllä toimitan...

-- Niin toimittakaa, auttakaa.

Hän meni pois, mutta Anna Pavlowna vaipui ajatuksiinsa.

Naisen vaisto ja äidin sydän sanoivat hänelle, ettei ruoka ole yksin
syynä Aleksanderin synkkämielisyyteen. Hän alkoi hienosti tiedustella
viittauksilla, syrjästä, mutta Aleksander ei ymmärtänyt noita
viittauksia ja oli vaan ääneti. Sitten kului pari, kolme viikkoa.
Porsaita, kananpoikia ja kalkkunoita kului paljon, mutta Aleksander
oli yhä vaan synkkämielinen, laiha ja hiukset eivät kasvaneet.

Anna Pavlowna päätti puhua hänen kanssaan ihan suoraan.

-- Kuule ystäväiseni, Sashenka, sanoi hän kerran, on jo kuukausi
aikaa, kun sinä olet ollut täällä, mutta minä en ole nähnyt sinun
kertaakaan hymyilevän: liikut kuin mikä pilvi ja katselet alas. Eikö
sinulla ole mitään rakasta kotiseudulla? Näkyy että vieras paikka
on rakkaampi; suretko ketä naista, vai kuinka? Sydämmeni särkyy
katsellessani sinua. Millaiseksi olet tullut? Kerro minulle! mitä
sinulta puuttuu? Minä en sääli mitään. Onko sinua kuka loukannut:
minä otan siitäkin selon.

-- Älkää olko rauhaton, äiti, sanoi Aleksander! -- ei se ole
mitään! Olen tullut vanhemmaksi, järkevämmäksi, siitä syystä olen
mietteissäni...

-- Mutta, miksi olet laihtunut? Missä hiuksesi ovat?

-- Minä en voi kertoa syytä siihen... kaikkea ei voi kertoa, mitä
on tapahtunut kahdeksassa vuodessa... kenties terveyteni on hiukan
mennyt huonoksi...

-- Mitä kohtaa sinulla kivistää?

-- Kivistää sieltä ja täältä

-- Hän osoitti päätä ja sydäntä.

Anna Pavlowna kosketti kädellä hänen otsaansa.

-- Se ei ole kuuma, sanoi hän. Mitä ihmettä se sitten on? Pistääkö
päätä?

-- Ei...

-- Sashenka! Lähetetään hakemaan Ivan Andreitshia.

-- Kuka on Ivan Andreitsh?

-- Uusi lääkäri; pari vuotta ollut! Hän on semmoinen lääkäri,
että ihme oikein! Hän ei kirjoita melkein ollenkaan lääkkeitä;
hän valmistaa itse jonkinlaisia pieniä siemeniä -- ne auttavat.
Foman vatsaa kuin kivisti, kolme vuorokautta hän ulvoi ulvomalla:
lääkäri antoi hänelle kolme siementä, niin vaiva meni pois kuin
pyyhkäsemällä. Paranna itseäsi, kyyhkyseni.

-- Ei, mammaseni, hän ei voi auttaa minua: kyllä se menee itsestään
ohitse.

-- Minkätähden sinä olet suruinen? Mikä kumman onnettomuus se on?

-- Muutoin vaan...

-- Mitä sinun mielesi tekee?

-- En tiedä itsekään; minun on ilman vaan ikävä.

-- Herranen aika, mitä kummia! sanoi Anna Pavlowna. -- Sanot ruoan
olevan mielestäsi hyvää, mukavata sinusta on ja hyvä arvonimi...
luulisi, ettet ole mitään vailla. Sittenkin sinä olet suruinen!
Sashenka, sanoi hän hiljaan vaitiolon perästä, eiköhän sinun ole jo
aika... mennä naimaan?

-- Olkaa nyt! ei, minä en nai.

-- Minulla on varoilla yksi tyttö -- aivankuin nukki: ruusunpunainen,
hento; luulee ihan, että aivo valuu luusta luuhun. Vyötäinen on
niin hoikka, niin solakka; hän on käynyt kaupungissa koulua, oikein
instituutissa. Hänellä on 75 orjaa ja 25 tuhatta ruplaa rahoja ja
sitä paitsi mainiot myötäjäiset: ne ovat Moskovassa valmistetut; on
hyvä sukuinenkin... Mitä Sashenka? Kerran minä kahvikestissä puhelin
ja leikillä viittasin sinne päin: hän näytti teroittavan ilosta
korvansa...

-- En minä nai, toisti Aleksander.

-- Kuinka, etkö milloinkaan?

-- En milloinkaan.

-- Herra varjele! Mitä tästä tuleekaan? Muut ihmiset ovat kuni
ihmisiä ainakin, mutta hän yksinään on Jumala ties' minkäkaltainen.
Minulle se olisi semmoinen ilokin! Jumala voisi saattaa niinkin että
saisin hoitaa lapseni lapsia. Mutta naipa kuitenkin hänet; kyllä sinä
opi häntä rakastamaan...

-- En minä rakastaisi, äiti hyvä: minä olen jo lakannut rakastamasta.

-- Kuinka olet lakannut rakastamasta, ethän ole vielä ollut
naimisissakaan! Ketä sinä siellä rakastit?

-- Tyttöä.

-- Miksi et nainut?

-- Hän petti minut.

-- Kuinka petti? Ethän ollut vielä naimisissakaan hänen kanssaan?

-- Aleksander oli ääneti.

-- Kyllä ovat hyviä sikäläiset tytöt: häihin asti eivät rakasta!
Petti! Mokoma hylkiö! Heitti itse onnen käsistään, ei osannut antaa
arvoa, kelvoton! Jos minä näkisin hänet, niin sylkisin vasten naamaa.
Mihin setäkin katsoi? Kenen hän löysi paremman, tahtoisin sen
nähdä... Onko hän yksin olemassa? Rakastat vielä toisenkin kerran.

-- Minä olen rakastunut toisen kerran.

-- Ketä?

-- Leskeä.

-- Miksi et nainut häntä?

-- Hänet minä petin itse.

Anna Pavlowna katseli Aleksanderia eikä tiennyt, mitä hänen piti
sanoman.

-- Hänet minä petin itse!... toisti hän. -- Varmaankin joku kelvoton
kappale! lisäsi hän sitten kuiskaten. -- Siellä vasta on helvetti,
Jumala antakoon anteeksi: rakastavat häihin saakka, ilman kirkon
menoja; sitten pettävät... Mitä kaikkea tapahtuukaan maailmassa, kuin
oikein katselee! Varmaan pian tulee maailman loppu!... Sano, eikö
mielesi tee jotakin? Kenties ruoka ei ole mieluistasi? Minä tilaan
kaupungista kokin.

-- Ei, kiitos: kaikki on hyvin.

-- Kenties sinun on ikävä yksin: minä lähetän hakemaan naapureita.

-- Ei, ei. Älkää vaivatko itseänne, äiti hyvä! Minun on täällä
rauhallinen ja hyvä olla; kaikki menee ohitse... minä en ole vielä
tutustunut asianhaaroihin.

-- Siinä oli kaikki mitä Anna Pavlowna sai tietää.

"Ei" ajatteli hän: "Jumalatta ei voi ottaa askeltakaan". Hän kehoitti
Aleksanderia tulemaan hänen kanssaan puolipäivä-kirkkoon lähimmäiseen
kylään, mutta kaksi kertaa oli Aleksander nukkunut liian pitkään, ja
herättää hän ei uskaltanut. Lopulta kutsui hän Aleksanderia kerran
iltakirkkoon. "Kenties tulen", sanoi Aleksander ja sitten mentiin.
Äiti astui kirkkoon ja meni aivan kuorin lähelle, Aleksander jäi
seisomaan oven suuhun.

Aurinko oli laskeutumaisillaan ja heitti kieroja säteitä, jotka
väliin leikittelivät jumalan kuvien kultaisilla reunuksilla, väliin
valaisivat tummia ja vakaisia pyhimyksien kuvia ja hajoittivat
valollaan kynttilöiden heikon ja kainon valon. Kirkko oli melkein
tyhjä: talonpojat olivat pellolla työssä; käytävän nurkassa tungeiksi
muutamia ämmiä, valkoset huivit päässä. Muutamat suruisen näköisinä
ja käsi posken nojassa istuivat kivisellä alttarin portaalla,
päästivät ajoittain kovia ja raskaita huokauksia, Jumala ties
syntinsäkö vai kotiasioittensako tähden. Toiset venyivät maassa
polvillaan kauan aikaa kasvot alaspäin rukoellen.

Raitis tuuli murtautui akkunan rautaisen ristikon läpitse, nosteli
välistä alttarin päällä olevata kangasta, välistä leikitteli papin
harmailla hius-suortuvilla, tahi käänsi kirjan lehteä ja sammutti
kynttilän. Papin ja lukkarin askeleet kajahtelivat kovasti pitkin
tyhjän kirkon kivistä lattiaa; heidän äänensä levisivät surullisesti
pitkin kattoja. Ylhäällä kupoolissa huusivat naakat kimeästi, ja
rääkkyivät varikset, jotka lentelivät toisesta akkunasta toiseen.
Niiden siipien suhina ja kellojen kaiku häiritsi silloin tällöin
kirkonmenoa...

"Niinkauan kuin ihmisessä kiehuu elämän voimat" ajatteli Aleksander,
"niinkauan kuin toiveet ja intohimot leikittelevät, on hän henkisesti
työssä, hän pakenee sitä rauhoittavaa, tärkeätä, juhlallista
tutkistelemista, johon uskonto saattaa... hän hankkii siitä
lohdutusta vasta silloin, kuin voimat ovat sammuneet, raiskatut,
toiveet pettyneet ja vuodet painavat..."

Nähdessään tuttavia esineitä heräsi Aleksanderin sielussa
muistoja. Hän kulki ajatuksissaan läpi lapsuuden ja nuoruuden ajan
Pietarin matkaan saakka; hän muisti, kuinka hän lapsena ollessaan
toisti äitinsä jälkeen rukouksia, kuinka äiti luki hänelle
suojelusenkelistä, joka seisoo ihmisen sielun vartijana ja on ijäti
pahan vihollinen; kuinka äiti osoitellessaan tähtiä sanoi niiden
olevan Herran enkelien silmiä, jotka katselevat maailmaan ja laskevat
ihmisten hyvät ja huonot työt; kuinka taivaan asukkaat itkevät, kun
yhteenlaskettuna ilmaantuu enemmän huonoja kuin hyviä ja kuinka
taas iloitsevat, kuin hyvät työt voittavat huonot. Osoittaen rannan
tummaa sinervää, sanoi hän, että se on Sioni... Aleksander huokasi
herättyään näistä muistelmista.

"Ah! jos minä voisin vielä uskoa siihen"; ajatteli hän. "Lapsen
usko on kadonnut, mutta mitä minä olen tullut tuntemaan uutta ja
luotettavaa? En mitään: Olen löytänyt epäilyksiä, selityksiä,
teoriaa... ja totuudesta olen entistä kauempana... Mitä hyödyttävät
uskonlahot, tämä viisasteleminen?... Jumalani!... kun kerran uskon
lämpö ei lämmitä sydäntä, voiko ihminen ollakaan onnellinen? Olenko
minä onnellisempi?"

Iltakirkko päättyi: Aleksander tuli kotia vielä synkkämielisempänä
kuin sinne mennessään. Anna Pavlowna ei tiennyt mitä hänen piti
tehdä. Kerran kun Aleksander heräsi tavallista aikaisemmin, niin hän
kuuli suhinaa pääalusensa yllä. Hän katsoi taakseen: joku ämmä seisoi
ja mumisi jotain hänen takanaan. Tämä katosi heti paikalla kun näki,
että hänet huomattiin. Päänaluisen alla löysi Aleksander jonkinlaisen
heinän; kaulan ympärillä riippui suitsutuspihkaa.

-- Mitä tämä merkitsee? kysyi Aleksander äidiltään. Mikä ämmä minun
huoneessani oli?

Anna Pavlowna hämmästyi. --

-- Se oli... Nikitishna, sanoi hän.

-- Mikä Nikitishna?

-- Näetkös ystäväni, hän... ethän vaan suutu?

-- Mutta mitä hän teki? sanokaa.

-- Hän... sanotaan auttaa monia... kun hän vaan kuiskaa veteen ja
hengittää nukkuvan ihmisen päälle -- niin kaikki menee ohitse.

-- Kolmatta vuotta takaperin, sano Agrafena, lensi Sidorowan lesken
savupiippuun aina yöllä tulinen käärme...

Anna Pavlowna sylkäsi.

-- Nikitishna, jatkoi Agrafena: manasi käärmeen: se lakkasi
lentämästä.

-- No, mitenkä Sidorowan kävi? kysyi Aleksander.

-- Hän synnytti: lapsi oli niin laiha ja musta! Kolmantena päivänä se
kuoli.

Aleksander purskahti nauruun taisi olla ensimmäisen kerran maalle
tultuansa.

-- Mistä te löysitte hänet? kysyi Aleksander.

-- Anton Ivanitsh toi hänet, vastasi Anna Pavlowna.

-- Että viitsitte kuunnella tuota hupakkoa.

-- Hupakkoako! Ah Sashenka, mitä sinä sanot? Eikö ole synti sanoa
Anton Ivanitshia hupakoksi! Kuinka kielesi kääntyi semmoiseen? Anton
Ivanitsh on hyväntekijämme, ystävämme!

-- Ottakaa, äitiseni, suitsutuspihka ja antakaa ystävällemme ja
hyväntekijällemme: ripustakoon hän sen omaan kaulaansa.

Sen jälkeen sulki Aleksander aina ovensa yöksi. Kului pari kolme
kuukautta. Vähitellen yksinäisyys, hiljaisuus, kotoinen elämä ja
äidin hyvyys siihen liitettynä auttivat Aleksanderia ihmiseksi.
Mutta laiskuus, huolettomuus ja kaiken siveyden tunteen poissaolo,
jota Aleksander turhaan oli Pietarissa etsinyt, sijaitsi nyt
hänen sielunsa maailmassa. Siellä, paettuaan mietteiden, taiteen
maailmasta, suljettuna kiviseinien sisälle, tahtoi hän nukkua myyrän
uneen, mutta alinomaa herätti häntä unesta, kateudesta syntyneet
mielenliikutukset ja turhat toiveet. Jokainen ilmiö tieteen ja
taiteen maailmassa, jokainen uusi kuuluisuus herätti hänessä
kysymyksen: "miksi en minä ole se, minkätähden en minä ole sitä
tehnyt?" Siellä hän joka askeleelta kohtasi ihmisiä, eduttomia
vertailuja itsensä suhteen... siellä hän lankesi niin usein, siellä
näki kuin peilissä heikkoutensa... siellä oli tuo auttamaton setä,
joka piti silmällä hänen elämänsä tapoja, laiskuutta ja kunnianhimoa,
joka ei mihinkään perustunut; siellä on kauneuden maailma ja joukko
lahjakkaita ihmisiä, joiden keskellä hän ei näytellyt mitään osaa.
Lopuksi, siellä koettavat johtaa elämää varman suunnitelman mukaan,
saada päivän valoon sen pimeät, epäselvät puolet, eivätkä anna
tunteille, intohimoille ja unelmille valtaa ja sitten luovuttavat
runollisen viehätyksen, tahtovat antaa sille jonkinlaisen ikävän
kuvan ja yksitoikkoisen ja raskaan muodon...

Mutta täällä on hyvä oleksia! Hän on parhain ja viisain kaikista!
Täällä on hän muutamia virstoja ympäristössä yleinen epäjumala, Sen
ohessa on täällä joka askeleen päässä silmien edessä luonto, hänen
sielunsa aukesi hiljaisille, rauhallisille mielenvaikutuksille.
Aaltojen läike, lehtien kohina, viileys ja välistä luonnon
äänettömyys -- kaikki synnytti hänessä mietteitä ja herätti tunteita.
Puutarhassa, pellolla, kotona hakivat häntä lapsuuden ja nuoruuden
muistot. Välistä kun Anna Pavlowna istui hänen vieressään, tuntui
kuin hän olisi arvannut poikansa ajatukset. Äiti auttoi häntä
muistamaan pikkuseikkoja elämästä, jotka olivat hänelle kalliita,
tahi kertoili mitä hän ei ollenkaan muistanut.

-- Nämät lehmukset, puhui hän, osoittaen puutarhaa, on isäsi
istuttanut. Silloin sinä et vielä ollut syntynytkään. Tavallisesti
istuin täällä balkongilla ja katselin häntä. Hän raataa, raataa ja
katsahtaa minuun, mutta hiki juoksee karjaloina hänestä. "Aha oletko
täällä?" sanoo hän, "sen vuoksi minusta on niin hauska raataa!" Ja
hän alkaa uudelleen työskennellä. -- Tuolla on niitty, jossa sinä
leikitsit lasten kanssa; sinä olit aika äkäpussi: jos hiukankaan ei
oltu mielesi mukaan -- niin huusit täyttä kurkkua. Kerran Agashka
-- joka nyt on Kusmalla naimisissa, tuolla kolmannessa töllissä
polvitiestä -- töykkäsi sinua jollain tavalla, niin että nenästäsi
lähti verta, silloin isä löi häntä että töin tuskin sain lakkaamaan.

Ajatuksissaan liitti Aleksander näihin muistoihin vielä toisia.
"Tuolla puun alla olevalla penkillä", ajatteli hän, "istuin minä
Sofian kanssa ja olin silloin onnellinen. Mutta tuolla kahden
syreenipensaan välissä sain häneltä ensimmäisen suudelman..." Kaikki
tämä oli hänen silmiensä edessä. Hän hymyili näille muistoille ja
istui tuntikausia balkongilla ottaen vastaan tahi saattaen aurinkoa,
kuunnellen lintujen laulua, järven läikyntää ja näkymättömien
hyönteisten surinaa.

"Jumalani! kuinka täällä on hyvä olla!" puhui hän näiden
yksinkertaisten mielenvaikutusten valtaamana, "kaukana hyörinästä,
halpamaisesta elämästä, siitä muurahaispesästä, missä ihmiset...
joukottain, aidan takaa eivät hengitä aamun viileyttä, ei keväisen
niityn tuoksua".

"Kuinka siellä väsyy elämään, mutta täällä saa sielu levähtää, tässä
yksinkertaisessa helppotajuisessa elämässä! Sydän nuortuu, rinta
hengittää vapaammin, järkeä ei rasita kiusalliset ajatukset: niin
yksi kuin toinenkin asia on hyvin. Ei ole syytä huolehtia mistään.
Huolettomana, raskaitta ajatuksitta, uinailevalla sydämmellä ja
järjellä, vähäisellä värähdyksellä saa antaa katseensa luistaa
lehdosta peltoon, kukkulaan ja sitten upottaa pohjattomaan taivaan
sinervään."

Välistä taas siirtyi hän pihalle ja kylän kadulle päin olevan akkunan
luo. Siellä oli toisenlainen kuva, vastakohtainen kuva, täynnä
puuhallista, perheellistä elämää. Helteestä venyy Barbos pitkällään
koirankopin luona, turpa käpälien päällä. Kymmenittäin kanoja ottaa
aamua vastaan kilvan kaakattaen; kukot tappelevat. Kadulla ajetaan
elukoita laitumelle. Välistä jäljelle jäänyt lehmä ammuu surkeasti,
seisoen keskellä katua ja töllistellen kaikille suunnille. Miehet
ja vaimot, sirpit ja haravat olallaan, menevät työhön. Ajoittain
tempaa tuuli pari kolme sanaa niiden keskustelusta ja kuljettaa
niitä akkunan luo. Siellä ajaa maanmiehen kärryt jyrinällä pitkin
siltaa, sen jäljessä kämpii heinäkuorma laiskasti. Valkopäiset,
karkeatukkaiset lapsinallikat paitojaan nostellen kiertelevät
vesilätiköissä. Katsellessaan tätä kuvaa, alkoi Aleksander löytää
runollisuutta haarmaassa taivaassa, rikkonaisessa aidassa, portissa,
likaisessa lammessa ja lipsuissa. Ahtaan keikarimaisen hännystakin
vaihtoi hän leveään kotitekoiseen halattiin. Tämän rauhallisen elämän
jok'ainoassa ilmiössä, jok'ainoassa mielenvaikutuksessa, illoin,
aamuin, syödessä ja levätessä oli läsnä äidin nukkumaton silmä.

Hän ei tainnut kyllin iloita nähdessään kuinka Aleksander lihoi,
kuinka poskille palasi puna, kuinka silmät elpyivät tasaisesta
loisteesta.

"Hiukset eivät vaan kasva", puhui hän, "olivat ikäänkuin silkkiä."

Aleksander kävi usein kävelemässä ympäristössä. Kerran kohtasi hän
joukon akkoja ja tyttöjä, jotka menivät metsään sieneen, hän liittyi
joukkoon ja kulki koko päivän niiden kanssa. Palattuaan kotia,
kehui hän Masha-nimistä tyttöä sukkeluudesta ja vikkelyydestä.
Masha otettiin sitten taloon palvelemaan herraa. Välistä hän kävi
katsomassa peltotöitä ja sai nyt kokemalla nähdä sitä, mistä oli
usein kirjoittanut ja kääntänyt lehteen. "Kuinka usein me panimme
omiamme siellä", ajatteli hän, nyykyttäen päätään ja hän alkoi tutkia
asiaa syvemmin ja tarkemmin.

Eräänä sateisena päivänä koetti hän työskennellä, istui kirjoittamaan
ja oli tyytyväinen työnsä alkuun. Parannuksia varten tarvittiin yhtä
kirjaa: hän kirjoitti Pietariin ja kirja lähetettiin. Hän ryhtyi
työhön leikittä. Hän tilasi vielä kirjoja. Turhaan Anna Pavlowna
koetti estää häntä kirjoittamasta, ettei rinta menisi piloille:
mutta Aleksander ei tahtonut kuullakaan. Anna Pavlowna lähetti
noutamaan Anton Ivanitshia. Ei Aleksander kuunnellut häntäkään, vaan
kirjoitteli yhä edelleenkin. Kun oli kolme, neljä kuukautta kulunut,
niin Aleksander ei laihtunut kirjoittamisesta, vaan lihoi enemmän.
Tämä rauhoitti Anna Pavlownaa. Siten kului puolitoista vuotta.
Kaikki oli hyvin, mutta loppupuolella tätä aikaa rupesi Aleksander
taas miettimään. Hänellä ei ollut mitään toiveita, jos oli ollutkin,
niin ei niitä ollut vaikea täyttää: ne eivät ulottuneet perhe-elämää
ulommas. Ei häntä mikään voinut huolettaa: ei työ, ei epäilys,
vaan hän ikävöi kuitenkin! Häntä kyllästytti vähitellen kotoinen
ahdas piiri; äidin mielennouteet kävivät suututtaviksi, mutta Anton
Ivanitsh oli kerrassaan vastenmielinen; työkin kyllästytti, eikä
luontokaan häntä enää viehättänyt.

Hän istui ääneti akkunan luona ja katseli välinpitämättömästi isän
lehmuksia ja harmistuneena kuunteli järven läikyntää. Hän alkoi
mietiskellä syytä tähän uuteen ikävään ja tuli havaitsemaan, että
hän ikävöi Pietaria! Poistuen kauemmas menneestä, alkoi hän sääliä
sitä. Veri kiehui vielä hänessä, sydän löi, sielu ja ruumis vaativat
toimintaa... Taas oli kysymys ratkaistavana. Jumalani! Hän oli
vähällä itkeä tästä havainnosta. Hän luuli ikävän menevän ohitse,
sillä että hän voi elää aikansa maalla, tottua siihen, mutta mitä
vielä: mitä kauemmin hän eli siellä, sitä kovemmin sydäntä kolotti ja
se pyrki siihen kadotukseen, joka oli hänelle jo tuttava.

Hän teki sovinnon menneen kanssa: se kävi hänelle rakkaaksi. Kateus,
synkkä katsantotapa, törkeys, arastaminen lieventyi yksinäisyydestä
ja miettimisestä. Mennyt esiintyi hänen silmissään puhdistetussa
valossa, itse petturi. Nadinkakin -- melkein auringon säteissä.
"Mitä minä täällä teen? sanoi hän harmistuneena. Mitä varten kuihdun
täällä? Minkä tähden lahjani sammuvat? Miksi en minä voisi toimellani
siellä loistaa? Nyt minusta on tullut järkevämpi. Missä suhteessa on
setä minua parempi? Enkö minä voisikaan löytää itselleni tietä? No,
tähän saakka ei ole onnistunut, mutta en vielä koskaan ollut omaan
kutsumukseeni ryhtynytkään -- mitäpä siitä? Olen tullut viimeinkin
huomaamaan: nyt onkin jo aika ryhtyä! Vaan lähtöni... pahottaa äitini
mieltä kovin. Mutta kuitenkin on matkustaminen välttämätöntä; en minä
voi täällä menehtyä. Siellä oli se ja sekin -- tullut ihmisiksi...
Mutta minun edistymiseni ja onneni?... Minä yksin olen jäljelle
jäänyt... ja mistä syystä? Minkätähden?" Hän oli menehtyä ikävästä,
eikä tiennyt, miten piti sanoa äidille matka-aikeitaan.

Äiti pelasti hänet pian siitä vaivasta: hän kuoli.

Hän kirjoitti lopuksi seuraavalla tavalla tädille ja sedälle
Pietariin: Tädille:

"Ennen Pietarista lähtöäni varustitte minut, ma tante, kyyneleet
silmissä, kalleilla sanoilla matkalle, jotka sanat ovat painuneet
muistiini. Te sanoitte: jos minä joskus tarvitsen lämmintä
ystävyyttä, todellista osanottoa, niin Teidän sydämmessänne on
aina nurkka minulle." On tullut hetki, jolloin olen käsittänyt
näiden sanojen kaiken arvon. Ne oikeudet, jalomielisesti annoitte
sydämemme ylitse, niissä on hiljaisuus, lohdutus ja rauha sopimuksen
merkkinä, kenties koko elämäni onni. Kolme kuukautta takaperin
nukkui äitini kuoleman uneen: en lisää enää sanaakaan. Hänen
kirjeistään näette, mitä hän on minulle ollut ja käsitätte mitä
olen hänessä kadottanut... Minä pakenen täältä ainiaaksi. Mutta
minne yksinäinen vaeltaja suunnittaa matkansa ellei siihen paikkaan,
missä Te olette?... Sanokaa yksi sana: löydänkö minä Teissä sen,
minkä puolitoista vuotta taapäin jätin? Oletteko karkoittanut minut
muistostanne? Suostutteko ikävään velvollisuuteen parantamaan
ystävyydellänne, joka monta kertaa oli minut pelastanut, uutta syvää
haavaa? Minä heitän kaikki toiveeni Teihin, ja toiseen mahtavaan
liittolaisen -- toimintaan.

"Teitä kummastuttaa -- eikö totta? Teidän on outoa kuulla tällaista
minulta? Lukekaa näitä riviä, joita olen kirjoittanut rauhallisessa
muodossa, joka ei ole minun tapaistani? Älkää ihmetelkö ja peljätkö
minun palaamistani: Teidän luoksenne ei tule tuuliaispää, ei
haaveilija, ei semmoinen, jonka ihanteet ovat haihtuneet, ei
pikkukaupunkilainen, vaan yksinkertaisesti ihminen, jonka kaltaisia
löytyy Pietarissa paljon ja jonka kaltainen minun olisi pitänyt
aikoja sitten olla. Varoittakaa etenkin setää tässä asiassa. Kun
katselen mennyttä elämääni, niin minun tulee paha olla, häpeän sekä
muita että itseäni. Mutta eihän toisin voinut olla, Heräsin vasta
-- kolmenkymmenen vanhana! Kova koulu, jonka olin Pietarissa läpi
käynyt, ja mietiskeleminen maalla ovat selvittäneet minulle kokonaan
kohtaloni. Erottuani melkoisen matkan päähän sedän läksyistä ja
omasta kokemuksestani, käsitin minä niitä täällä, hiljaisuudessa
selkeämmin ja huomaan, minne niiden aikoja sitten olisi pitänyt
saattaa minua, huomaan kuinka surkuteltavasta ja järjettömästi olen
poistunut oikeasta päämäärästäni. Nyt minä olen rauhallinen: minä
en kidu enkä kärsi, vaan en minä taas kerskailekaan tätä; kenties
tämä rauhallisuus lähtee itsekkäisyydestä; kuitenkin tunnen, että
katsantokantani elämään on selkenevä siihen määrään, että minä olen
löytävä toisen rauhan lähteen -- kirkkaamman. Vielä en voi olla
säälimättä sitä, että olen päässyt sille rajalle, jossa -- voi
onnettomuutta -- nuoruus on loppumaisillaan ja alkaa miettiminen,
hurmauksen tutkiminen, valikoimisen ja tuntemisen aika.

"Ehkä käsitykseni ihmisistä ja elämästä on hiukan muuttunut, niin
paljon on sentään toiveita liitänyt pois, paljon mennyt mielenhaluja,
sanalla sanoen, silmänharhaukset ovat kuluneet; seurauksena on
tietysti, että vähemmin erehdyn ja petyn monessa suhteessa ja
ihmisissä, se on hyvin lohduttavaa toiselta puolelta! Minä näen
selkeämmin eteeni: kaikkein raskain on takana; mielen liikutukset
eivät ole peloittavia, sillä niitä on vähän jälellä, tärkeämmät ovat
ohitse ja minä siunaan niitä. Minua hävettää muistella, kuinka minä
luulottelin olevani marttyyri ja kirosin kohtalon arpaa. Kirosin!
Mikä halpamainen kiittämättömyys ja lapsellisuus! Miten myöhään
tulin huomaamaan, että kärsimykset puhdistavat sielun, tekevät
ihmisen sellaiseksi että hän kärsii itseään ja että muutkin häntä
kärsivät, kohoittavat häntä... Nyt tunnustan, jos ihminen ei ole
kokenut kärsimyksiä, niin se merkitsee, ettei ole kokenut elämää
täydellisyydessään: niissä on monta tärkeätä ehtoa, joiden ratkaisua
emme kenties ehdi täällä odottaakaan. Näissä mullistuksissa näen
minä Jumalan käden, joka antaa luullakseni ihmiselle loppumattoman
tehtävän -- pyrkiä eteenpäin, saavuttaakseen ylhäältä määrätyn
päämaalin, ainaisen taistelun ohessa pettyneiden toiveiden ja
kiusallisien vastuksien kanssa. Huomaan että ne ovat välttämättömät
nämät taistelot ja mullistukset elämälle, sillä elämä ilman niitä ei
olisikaan elämä, vaan seisahdus, uni... Kun taistelo on loppunut,
niin näkee elämänkin olevan loppuneen; ihminen oli ollut kiinnitetty,
rakastunut, nauttinut, kärsinyt, ollut mielenliikutusten valtaamana
ja on tietysti elänyt!

"Näettekö miten minä ajattelen: minä olen tullut ulos pimeydestä
-- näen, että kaikki tänne asti eletty on ollut jonkinlainen kova
valmistus oikealle tielle, järkevä oppi elämää varten. Joku sanoo
minulle, että loppu-tie tulee olemaan helpompi, rauhallisempi ja
selvempi... Himmeät paikat ovat tulleet valaistuksi, konstikkaat
solmut auenneet itsestään; elämä alkaa tuntua hyvältä eikä pahalta.
Pian sanon taas: Kuinka elämä on hyvä! mutta sanon, ei niinkuin
nuorukainen, joka on hurmaantunut hetkellisestä nautinnosta, vaan
täydellisesti tuntien sen todelliset nautinnot ja surut. Sitten ei
kuolemakaan peloita: se ei näyttäikse pelättimenä, vaan kauniina
koetuksena. Nyt jo löyhähtelee sieluuni tuntematon rauhallisuus:
lapsellisia harmia, loukatun itserakkauden puuskia, lapsen ärtymistä
ja naurettavaa suuttumusta maailmaan ja ihmisiin, rakkikoiran
tapaista suuttumusta elehvanttiin -- tuntuu kun sitä ei olisi ollut
olemassakaan.

"Olen taas tehnyt ystävyyden liiton ihmisten kanssa, joiden kanssa
olen pitkän ajan ollut epäsovussa, jotka, sen huomaan ohimennen,
ovat täällä samanlaiset kuin Pietarissakin, mutta vaan hiukan
jäykempiä, karkeampia ja lystikkäämpiä. En minä niille enää vihainen
ole täälläkään, saatikka sitten siellä tulisin sitä olemaan. Tässä
on teille esimerkki lauhkeudestani: meillä käy eräs narri Anton
Ivanitsh, vierailee ja on muka jaksavinaan suruani; huomenna hän
menee naapurin häihin -- jakaa siellä taas iloa, mutta sattuu
menemään vielä jonkun kolmannen luo -- täyttää kätilön tehtävän.
Mutta ei ilo eikä suru estä häntä kaikkien luona syömästä neljä
kertaa päivässä. Huomaan että hänelle on samantekevä: hän on sama jos
ihminen kuoli, syntyi tahi nai, minusta ei ole vastenmielistä katsoa
häneen, ei harmita... minä kärsin häntä, enkä aja häntä tiehensä.
Tämä on hyvä merkki -- eikö totta ma tante? Mitä sanotte luettuanne
nämä kiitoslauseet itsestäni?"

Sedälle:

Rakkahin, hyvä setä ja samalla Teidän ylhäisyytenne!

"Mikä riemu kuin sain kuulla, että edistyksenne on kehuttava;
onnenne kanssa olette jo aikoja ollut sovussa. Te olette siis oikea
kaupungin neuvos, Te -- kansselin päällikkö! Uskallanko muistuttaa
Teidän ylhäisyyttänne eräästä lupauksesta, jonka annoitte minulle
lähteissäni: 'jos joskus tarvitset paikkaa, tointa tahi rahaa, käänny
minun puoleeni!' sanoitte Te. Ja nyt minä olen paikan sekä toimen
puutteessa; tietysti tarvitsen rahaa. Minä pikkukaupunkilais-parka
uskallan pyytää paikkaa ja työtä. Millainen kohtalo odottaa
pyyntöäni? Eiköhän samanlainen kuin muinoin saavutti Sajeshalowin,
joka pyysi Teitä toimittamaan erästä asiaa?... Mitä tulee luomiseen,
josta Te niin ankarasti huomautitte eräässä kirjeessänne, niin...
eiköhän liene synti koskettaa aikoja sitten unohtuneita hullutuksia,
koska itse niistä punastun?... Voi setä, voi Teidän ylhäisyytenne!
Kuka ei ole ollut nuori ja hullu? Keltä ei ole ollut jonkinlaista
eriskummallista, niinsanottua pyhää unelmaa, jonka osana ei ole
koskaan toteutua? Naapurini esimerkiksi kuvitteli itseään sankariksi,
urhoksi -- Jumalan edessä... hän tahtoi kummastuttaa maailmaa
urotöillään...ja kaikki päättyi siihen että hän sai vänrikkinä
virkaeron, sodassa käymättä, ja kaikessa hiljaisuudessa kasvattaa
perunoita ja kylvää nauriita. Toinen, vasemmalla puolella asuva,
uneksi taas tavallaan parantaa Venäjän ja koko maailman, mutta itse,
kirjoitettuaan vähäisen aikaa papereja oikeuspaikassa, poistui sieltä
tänne eikä vielä tähän saakka ole voinut parantaa vanhaa aitaa. Minä
luulin myöskin, että minuun oli painettu ylhäisempi luomiskyky,
tahdoin ilmituoda maailmalle uusia, tuntemattomia salaisuuksia,
aavistamatta, etteivät ne olleet enää salaisuuksia ja etten minä
ole tietäjä. Kaikki olemme naurettavia; no sanokaa, kuka voi,
punastumatta itsensä tähden painaa häpeällisellä torumisella sinetin
näihin nuoruuden, jaloihin ja tulisiin vaikka kohta ei kohtuullisiin
unelmiin? Ken ei ole vuorostaan kantanut hedelmätöntä toivoa, ken
ei ole kuvitellut itseään jonkin miehuullisen urotyön, juhlallisen
laulun, suuren nerotuotteen sankariksi? Kenen mielikuvitus ei ole
liidellyt runouden ja sankaruuden aikoihin? Kuka ei ole itkenyt
tuntiessaan myötätuntoisuutta suureen ja ihanaan? Jos löytyy
semmoinen ihminen, niin heittäköön hän kiven minuun -- minä en häntä
kadehti. Minä punastun nuoruuden hullutuksistani, mutta annan niille
arvonsa; ne ovat sydämmen puhtauden ja jalon hyvään taipuisan sielun
tunnusmerkkeinä.

"Minä tiedän, etteivät nämä todistukset saa Teitä vakuutetuksi:
Teille pitää olla varma ja käytännöllinen todistus: olkaa hyvä,
tässä, se on: sanokaa, saataisiko tietää ja kehittyisivätkö
lahjat, jos nuoret ihmiset tukahuttaisivat itsessään nuo aikaiset
taipumukset, jos eivät antaisi valtaa ja tilaa unelmilleen, ja
seuraisivat orjallisesti osoitettua suuntaa, koettamatta voimiaan?
Lopuksi, eikö yleinen luonnon laki olekin se, että nuoruuden
täytyy olla rauhaton, kiehuva, välistä vihurin kaltainen, typerä,
jokaisen unelmat ajallansa asettuvat, minunkin ovat nyt asettuneet?
Mutta Teidän oma nuoruutenne? Onko se vieras näistä synneistä?
Muistelkaa, hakekaa muististanne. Näen täältä asti, kuinka Te,
Teidän rauhallisella, hämmästyvällä katseella, pudistatte päätänne
ja sanotte: ei ole mitään! Antakaa minun auttaa Teitä, vaikka
esimerkiksi rakkauden tielle... Te kiellätte? Älkää kieltäkö: minulla
on todistus käsissä. Muistakaa, minä olen ollut tilaisuudessa
tutkimaan asiata sen tapahtumakentällä rakkausseikkailujanne.
Teatteri on silmieni edessä -- tämä järvi. Siinä kasvaa vieläkin
keltaisia kukkia; yhden säännöllisesti kuivatun, saan kunnian
lähettää tässä Teidän ylhäisyydellenne, suloiseksi muistin
johdattajaksi. Mutta on vielä kauheampikin ase Teitä vastaan
hyökkäyksistänne rakkautta vastaan, etenkin minun rakkauttani -- tämä
paperi... Te rypistätte kulmakarvojanne? Ja vielä mikä paperi!!!
Kalpenitteko! Minä olen tämän vanhan kalleuden anastanut tädiltä,
yhtä vanhalta povelta, tuon sen mukanani kuin ainaisen todistuksen
Teitä vastaan ja itselleni puolustuksena. Vapisetteko setä! Tämä on
vielä vähä, minä tunnen juurta jaksain Teidän rakkautenne historian:
täti kertoo minulle sitä joka päivä, aamulla teetä juotaessa,
iltaruoalla ollessa, maata mennessä, huvittavaa tositapausta, mutta
minä kannan nämät kalliit aineet erityisessä muistossa. Minä en
laiminlyö antaissani ne itse Teille käsiin, maantalous-tuotteiden
kanssa, joita olen vuoden ajan täällä työskennellyt. Minä puolestani
pidän velvollisuutenani vakuuttaa tädilleni Teidän tunteittenne
muuttumattomuutta häntä kohtaan, niinkuin hän sanoo. Kun saan kunnian
ottaa vastaan suotuisan vastauksen Teidän ylhäisyydeltänne, niin
ilmestyn Teille ja tuon kuivattuja vattuja ja hunajaa, muutamia
asiakirjeitä, joilla naapurit ovat minut valmistaneet, omien
asioidensa johdosta, paitsi Sajeshalow, joka kuoli ennen oikeusjutun
loppua."



Jälkilisäys.


Neljän vuoden kuluttua tapahtui seuraavata, Aleksanderin toisen tulon
jälkeen Pietariin, tämän romaanin päähenkilöiden kanssa.

Eräänä aamuna astuskeli Piotr Ivanitsh edestakaisin pitkin
toimitushuonettansa. Tämä ei ollut enää entinen terve, lihava ja
uljas Piotr Ivanitsh, jolla oli aina sama rauhallinen katse, ylpeästi
pystyssä oleva pää ja suora vartalo. Liekö vuodet olleet syynä
vai asianhaarat, mutta hän oli aivankuin rauennut. Liikkeet eivät
olleet niin reippaat, katse ei yhtä vakava ja itseensä luottavainen.
Poskiparrassa ja haivensuortuvissa loisti paljon harmaita hiuksia.
Näkyi että hän oli viettänyt elämänsä viisikymmen vuotisen juhlan:
Hän kävi hiukan kumarassa. Erittäin kummallista oli nähdä tämän
tasaisen, rauhallisen ihmisen -- jonka moiseksi tähän asti olimme
häntä tunteneet -- enemmän kuin huolistuneena, melkein surullisena,
vaikka siinä olikin Piotr Ivanitshilie sopiva piirre.

Hän oli aivankuin neuvoton. Tehtyään pari askelta seisattui hän
keskellä huonetta, tahi nopein askelin mittaili pari kolme nurkkaa,
toisesta päästä toiseen. Näkyi, että joku erinomainen ajatus häntä
kohtasi.

Pöydän läheisyydessä, nojatuolissa istui lyhyenläntä, täyteläinen
mies, kunnian risti kaulassa ja ylös asti kiinni olevassa
hännystakissa ja jalat ristissä. Puuttui ainoastaan suurella
kultanupulla varustettua klassillista keppiä, joka on aina lukijalle
tunnusmerkkinä romaanien ja novellien lääkärissä. Kenties lääkäriin
on tarttunut tämä komentosauva, jonka kanssa ajanvietossa kävelee
jalkasin ja istuu tuntimääriä sairaiden luona, lohduttamassa
niitä ja usein yhdistää kasvoissaan pari kolme roolia: lääkärin,
käytännöllisen filosoofin, talon ystävän j.n.e. Kaikki tämä on hyvä
olemassa siellä missä asutaan kaukana toisistaan, leveästi, jossa
harvoin ovat sairaita ja lääkäri on enemmän -- komeuden vuoksi kuin
tarpeen tähden. Mutta Piotr Ivanitshin lääkäri oli pietarilainen.
Hän ei tiennyt mitä jalkaisin käyminen merkitsi, vaikka määräsi
sairaille liikkumista. Hän oli jonkin neuvoskunnan jäsen, jonkin
yhdistyksen sihteeri, professori, useamman kruununlaitoksen lääkäri,
köyhien lääkärien neuvotteluissa, hänen käytäntönsä oli tavaton. Hän
ei heittänyt vasemmasta kädestä hanssikastakaan, ei olisi ottanut
oikeastakaan, ellei olisi pitänyt koetella valtasuonta; ei auaissut
hännystakkia eikä useimmiten istunut. Kärsimättömyydestä vaihtoi
lääkäri vuoroin vasenta ja vuoroin oikeata jalkaa. Hänen olisi aikoja
sitten pitänyt lähteä, mutta Piotr Ivanitsh ei puhunut mitään.
Viimeinkin!

-- Tohtori, mitä on tekeminen? -- kysyi Piotr Ivanitsh äkkiä
pysähtyen hänen eteensä.

-- Matkustakaa Kissingen'iin, vastasi lääkäri, se on ainoa keino.
Kohtaukset uudistuvat Teillä liian usein...

-- Hm! Te puhutte yhä minusta! keskeytti Piotr Ivanitsh. Minä puhun
Teille vaimostani. Minä olen jo yli viidenkymmenen, mutta hän on
vasta kukoistusajassaan, hänen pitää elää; jos hänen terveytensä
alkaa nyt jo sammua...

-- Nytkö jo sammua! huomautti lääkäri. -- Minä ilmoitan Teille
ainoastaan varovaisuuteni tulevaisuuden suhteen, nyt ei ole vielä
mitään vaaraa... Minä tahdoin vaan sanoa, että hänen terveytensä...
tahi sairautensa, tuntuu kuin hän ei olisi... säännöllisessä
tilassa...

-- Eikö se ole samantekevä? Te huomautitte minua ohimennen, vaan
unohditte sen sittemmin, mutta minä olen sen jälkeen häntä silmällä
pitänyt ja huomaamaan päivä päivältä uusia, rauhattomuutta herättäviä
muutoksia -- ja kolmeen kuukauteen ei ole minulla ollut rauhaa.
En ymmärrä -- kuinka en tätä ole ennen huomannut. Työt ja toimet
anastavat minulta sekä ajan että terveyden... nyt kadotan ehkä vielä
vaimonikin.

Hän alkoi taaskin harpata pitkin laattiata.

-- Oletteko tutkinut häntä tänään? kysyi hän oltuaan ensin ääneti.

-- Olen; mutta hän ei huomaa itsessään mitään. Ensin minä arvelin
olevan fyysillisen syyn: hänellä ei ole ollut lapsia... mutta
luulen, ettei niin kuitenkaan ole. Kenties syy on suoraan --
psykoloogillinen...

-- Sitä parempi! huomautti Piotr Ivanitsh.

-- Mutta kenties ei ole mitään syytä ollenkaan. Epäiltäviä oireita
ei ole kerrassaan yhtään! Se on ilman vaan... Te olette olleet liian
kauan tässä kosteassa ilmanalassa. Menkää etelään: virkistykää,
ko'otkaa uusia mielenvaikutuksia ja katsokaa, mitä sitten seuraa.
Kesän voitte viettää Kissingen'issä, ottaen vesiparannusta, syksyn
taas Italiassa ja talven Pariisissa; vakuutan Teille, että tämän
ilman vaikutus ja hermoheikkoisuus... menee ohitse, ikäänkuin sitä ei
olisi ollutkaan!

Piotr Ivanitsh tuskin kuunteli häntä, --Psykoloogillinen syy! sanoi
hän puoliääneen ja pudisti päätään.

-- Se on näettekös, minä sanon psykoloogillinen syy, puhui lääkäri:
-- toinen joka ei Teitä tunne, voisi epäillä, että jonkinlaiset
huolet... vaikk'ei juuri huoletkaan... mutta tukahdettuja toiveita...
välistä voi puute ja tarve... minä tahdoin saattaa Teitä siihen
ajatukseen...

-- Puute, toiveita! keskeytti Piotr Ivanitsh. Kaikki hänen toiveensa
tulevat täytetyiksi; minä tunnen hänen makunsa, tapansa. Mutta
puute... hm! Näettehän meidän talomme, tiedätte miten meillä eletään?

-- Talo on hyvä, erinomainen, sanoi lääkäri, ihmeellinen... oma
kokki ja millaisia sikareja! Entäs se Teidän ystävänne, joka asuu
Lontoossa, onko hän lakannut lähettämästä Teille scherryä? Tänä
vuonna ei ole Teillä näkynytkään...

-- Oi tohtori, miten petollinen kohtalo sentään on! Minäkö en ole
ollut varovainen hänen suhteensa? alkoi Piotr Ivanitsh hänelle
tavattomalla innolla: -- luulen, että olen punninnut jok'ainoan
askeleeni... mutta ei, jossakin paikassa pitää se niittää ja milloin?
Kaikkien myötäkäymisien ohessa virkaurallani... Äh!

Hän viittasi kädellään ja jatkoi astumistaan.

-- Miksi Te olette niin levoton? sanoi lääkäri. Vaarallista ei ole
mitään kerrassaan. Minä toistan mitä alussa sanoin, nimittäin, hänen
elimistönsä ei ole liikutettu; turmiollisia oireita ei ole olemassa.
Vähäverisyys, heikkous... -- siinä on kaikki!

-- Vähäpätöisyys! sanoi Piotr Ivanitsh.

-- Hänen sairautensa on negatiivinen eikä positiivinen, jatkoi
lääkäri. Luuletteko hänen yksin olevan sairas? Katselkaa kaikkia
näitä täällä Pietarissa syntyneitä: minkä näköisiä he ovat? Menkää
pois täältä, menkää. Jos taas ei sovi mennä, niin huvitelkaa häntä,
älkää antako hänen istua yhdessä paikassa, noudattakaa hänen
mieltään, kutsukaa ulos, enemmän vaan ruumiillista ja henkistä
liikettä: toinen sekä toinen on hänellä luonnottomassa unessa.
Tietysti se saattaisi aikaa voittaen sattua keuhkoihin tahi...

-- Hyvästi, herra tohtori! Minä menen hänen luokseen, sanoi Piotr
Ivanitsh ja läksi nopein askelin vaimonsa toimitushuoneesen. Hän
seisattui ovella, aukasi hiljakseen portierit ja iski vaimoonsa
levottoman katseen. Hän oli...mitä erinomaista lääkäri oli hänessä
huomannut? Kaikki, jotka hänet ensikertaa näkivät, huomasivat hänessä
tavallisen naisen, joita on paljon Pietarissa. Hän oli kalpea, se on
totta: katseensa väritön, mekko väljä ja verhosi tasaisesti litteitä
olkapäitä ja rintaa; liikkeet olivat hitaat, melkein veltot... Ovatko
poskien puna, silmien loiste ja tuliset liikkeet ainoastaan --
eroavat tunnusmerkit meidän kaunottarissa? Entäs muodon kauneus...
Eivät Feidias eikä Praxfeles olisi löytäneet tässä Venuksia
piirustimelleen.

Ei, plastillista kauneutta ei pidä hakea pohjoismaiden kaunottarien
joukosta: ne eivät ole saaneet antiikkisia muotoja, joilla
kreikkalaisten naisten kauneus on jäänyt ikimuistoiseksi, mistä
meikäläiset voisivat muotoja luoda: niillä ei ole niitä moitteettoman
säännöllisiä ruumiin piirteitä... Niiden tunteellisuus ei tulvaa
silmistä tulisena säde-virtana; puoliauenneilla huulilla ei ole tuota
luonnollisen suloista hymyä, joka palaa etelämaan naisen huulilla.
Meidän naisille on annettu toinen osa, korkein kauneus. Piirustimen
on vaikea saavuttaa ajatusten välähdystä niiden kasvojen piirteissä,
tahdon taisteloa intohimojen kanssa, kielellä selittämätöntä sielun
liikutusten leikkiä, lukemattomien, hienojen viekkauden välähdyksien,
mietityn yksinkertaisuuden, vihan ja hyvyyden, salattujen ilojen ja
kärsimysten kanssa... kaikkia näitä kesän suloisia salamoita, jotka
murtautuvat ulos vahvasta sielusta...

Oli miten oli, mutta se, joka näki Lisaveta Aleksandrownan ensi
kertaa, ei olisi huomannut hänessä mitään epäjärjestystä. Ainoastaan
se, joka on tuntenut häntä ennen, hänen kasvojensa raittiuden, hänen
katseensa loisteen, mistä oli vaikeata saada selville hänen silmiensä
värin -- kuinka ne upposivat loistaviin, väriseviin valon laineisiin,
se, joka muisti hänen täyteläisiä olkapäitään ja komeata vartaloan,
se sairaankaltaisella hämmästyksellä olisi katsonut häneen nyt ja
sydäntä olisi kouristanut sääliväisyydestä, jos se ei olisi ollut
hänelle vieras, niinkuin Piotr Ivanitshin sydäntä kouristi, jota hän
pelkäsi itsellensäkin tunnustaa.

Hän astui hiljaan toimitushuoneesen ja istui vaimonsa vierelle.

-- Mitä sinä teet? kysyi hän.

-- Tarkastelen menokirjaa, vastasi tämä. -- Ajatteles, Piotr
Ivanitsh: Viimekuulla meni ainoastaan ruokaan noin puolitoista
tuhatta ruplaa: tämä ei ole mistään kotoisin!

Piotr Ivanitsh otti sanaakaan sanomatta kirjan hänen kädestään ja
laski sen pöydälle.

-- Kuules, aloitti hän, lääkäri sanoi minulle, että täällä voi minun
sairauteni kiihtyä: hän neuvoo menemään ulkomaille juomaan vesiä.
Mitä sinä arvelet?

-- Mitä minä arvelisin? Minä luulen, että tässä suhteessa on lääkärin
ääni tärkeämpi kuin minun. Täytyy matkustaa, kun hän kerran neuvoo.

-- Entäs sinä? Tahtoisitko sinä tehdä tämän matkan?

-- Ehkä.

-- Kenties sinä jäisit kernaammin tänne?

-- Hyvä, kyllä minä jään.

-- Kumpaisenko valitset kahdesta? kysyi Piotr Ivanitsh hiukan
kärsimättömyydellä.

-- Tee niinkuin tahdot sekä itsesi että minun kanssani, vastasi
Lisaveta Aleksandrowna surullisella välinpitämättömyydellä, jos
käsket -- niin matkustan, kiellät -- niin jään.

-- Sinä et voi tänne jäädä, huomautti Piotr Ivanitsh, lääkäri sanoo,
että sinunkin terveytesi on hiukan turmeltunut... ilmanalasta.

-- Mistä hän on sen päähänsä saanut? sanoi Lisaveta Aleksandrowna.
Minä olen terve enkä tunne mitään kipua.

-- Pitkällinen matkustus, puhui Piotr Ivanitsh, voi olla myöskin
sinulle rasittava; etkö tahtoisi asua Moskovassa tätisi luona, sillä
aikaa kun minä olen ulkomailla?

-- Hyvä; minä kenties matkustan Moskovaan.

-- Tahi jos matkustaisimme molemmat Krimiin kesäksi?

-- Krimissäkin on hyvä.

-- Piotr Ivanitsh ei kestänyt enää: hän nousi sohvalta ja alkoi
niinkuin omassa toimitushuoneessaan astua edes takaisin ja seisattui
sitten vaimonsa eteen.

-- Sinusta on siis samantekevää, missä ollaan? kysyi hän.

-- Samantekevää.

-- Minkätähden?

-- Hän ei; vastannut mitään, vaan otti taaskin menokirjan pöydältä.

-- Kuinka tahdot, Piotr Ivanitsh, alkoi hän taas, meidän pitää
supistaa menoja: puolitoista tuhatta ruplaa ainoastaan ruokaan...

Piotr Ivanitsh sieppasi kirjan hänen kädestään ja heitti sen pöydän
alle.

-- Miksi tuo sinua niin huvittaa? kysyi hän. Vai säälitkö rahaa?

-- Kuinka se ei huvittaisi? Olenhan minä sinun vaimosi! Olethan itse
minulle opettanut... mutta nyt soimaat minua... Minä teen työtäni!

-- Kuule Liisa! sanoi Piotr Ivanitsh, lyhyen vaitiolon jälkeen. Sinä
tahdot muuttaa luonteesi, pakoittaa tahtoasi... se ei ole hyvä. Minä
en ole sinua koskaan pakoittanut: sinä et voi vakuuttaa minua siitä,
että tuo roska (hän osoitti vihkoa) voi huvittaa sinua. Minkätähden
sinä tahdot pakoittaa itseäsi? Minä annan sinulle täyden vapauden...

-- Jumalani! Mitä minä teen vapaudella? sanoi Lisaveta Aleksandrowna.
Mitä sillä teen? Sinä olet tähän asti niin hyvästi, niin järkevästi
menetellyt kanssani ja itsesi kanssa, minä olen vieraantunut omasta
tahdostani; jatka samoin edeskin päin; minä en tarvitse vapautta.

Molemmat olivat ääneti.

-- Pitkään aikaan, alkoi taaskin Piotr Ivanitsh, en ole kuullut
sinulta, Liisa, minkäänlaista pyyntöä, en minkäänlaista toivetta enkä
oikkua.

-- Minä en tarvitse mitään.

-- Eikö sinulla ole mitään erityisiä... salattuja toiveita? kysyi hän
osanottavaisesti ja katsoi vaimoansa tarkasti. Lisaveta Aleksandrowna
epäili sanoako vai ei.

Piotr Ivanitsh huomasi sen.

-- Sano, Herran tähden sano! jatkoi hän. Sinun toiveesi olkoot minun
toiveeni, minä täytän ne aivankuin lain.

-- No hyvä, vastasi Lisaveta Aleksandrowna, jos sinä voit minulle sen
tehdä... niin... lopeta nuo perjantaikutsumukset... nuo päivälliset
uuvuttavat minut...

Piotr Ivanitsh alkoi miettiä.

-- Sinä elät muutoinkin niin erilläsi muista, sanoi hän vaitiolon
perästä, mutta kun ystävät lakkaavatko kokontumasta meille
perjantaisin, niin tulet olemaan täydellisesti korvessa. Sama se;
sinä toivot sitä -- olkoon se täytetty. Mitä sinä alat tehdä?

-- Anna sinä minulle käsiin laskusi, kirjasi, asiasi... minä alan
sitten työskennellä... sanoi hän ja kumartui pöydän alle nostamaan
vihkoa.

Piotr Ivanitshista tuntui tämä huonosti peitetyltä,
teeskentelemiseltä.

-- Liisa... sanoi! Piotr Ivanitsh soimauksella. Kirja jäi pöydän alle.

-- Minä ajattelin, emmekö uudistaisi muutamia tuttavuuksia,
jotka olemme kokonaan jättäneet? Sitä varten aioin minä pitää
tanssi-iltaman, huvittaisit itseäsi ja kävisit samoin itsekin
vieraissa...

-- Ah, ei, ei! sanoi Lisaveta Aleksandrowna peljästyneenä: Herran
tähden älkää vaan! Kuinka... tanssiaiset!

-- Mitä se sinua niin säikäyttää? Sinun ijälläsi tanssiaiset eivät
ole vielä menettäneet hupaisaa puoltaan, sinä voit vielä tanssia...

-- Ei, Piotr Ivanitsh, pyydän sinua, älä keksi moisia! puhui hän
elävästi. Ruveta taas huolehtimaan puvuista, pukemaan itseään,
ottamaan vastaan vieraita, käymään vieraissa -- Herra siitä kaikesta
varjelkoon!

-- Sinä taidat aikoa käydä elinaikasi tuollaisessa mekossa?

Niin, jos sinä sen sallit, minä en heittäisi sitä päältäni. Mitä
keikaileminen hyödyttää? Rahan, menekkiä se vaan on, liikamaista
puuhaa ihan hyödyttä.

-- Tiedätkös mitä? sanoi Piotr Ivanitsh äkkiä. -- Sanotaan Rubinin
tulevan tänä talvena tänne; meillä tulee olemaan vakituinen
itaalialainen opera; minä olen tilannut meille loogin -- mitä sinä
arvelet?

Hän ei virkkanut mitään.

Liisa!

-- Turhan vuoksi, sanoi hän arasti. Minä luulen senkin minua
rasittavan... minä väsyn...

Piotr Ivanitsh painoi päänsä alas, läheni kamiinia ja nojaten siihen,
katseli -- kuinka sitä sanoisi? -- surullisesti eikä kuitenkaan
surullisesti, vaan levottomasti, rauhattomasti ja pelokkaasti häneen.

-- Mistä, Liisa, tämä... alkoi hän, eikä saanut sanotuksi loppuun
sanaa, "välinpitämättömyys" ei tahtonut lähteä kielestä.

Hän katseli kauan ja äänettömänä vaimoaan. Tämän elottomissa
silmissä ja kasvoissa, joissa ei ollut elävän ajatuksen ja tunteen
välähdystäkään, hänen huolettomassa asennossaan ja pitkäveteisissä
liikkeissään, luki Piotr Ivanitsh syyn siihen välinpitämättömyyteen,
jota pelkäsi kysyä; hän arvasi vastauksen jo silloin, kuin lääkäri
huomautti vaarasta. Silloin hän heräsi ja alkoi arvata, että
metoodin mukaan rajoitettuaan vaimonsa niistä taipumuksista, jotka
olisivat olleet vaaralliset heidän avioelämälleen, hän ei esittänyt
vaimolleen omasta puolestaan mitään hyvitystä, sen ilon sijaan, johon
kenties laki ei oikeuttanut Lisaveta Aleksandrownaa, jota tämä olisi
kohdannut ulkopuolella avioelämän, että tämän kotoinen maailma ei
ollut muuta kuin linnoitus, ja siitä hän sai kiittää metoodiansa,
johon ei ollut viekoituksella sisäänpääsöä, mutta sen sijaan tuli
joka askeleella vastaan kahleita ja vartijoita jok'ainoan oikean
tunteen ilmiön vastaan...

Metoodillisuus ja kuiva käytöksensä vaimoansa kohtaan muuttui hänen
tietämättään, kylmäksi ja hienoksi tyranniaksi, ja minkä yli?.
Naisen sydämmen! Tämän tyrannian maksoi hän vaimolleen rikkaudella,
komeudella, kaikilla ulkonaisilla ja hänen katsantotapaansa
soveltuvilla onnen ehdoilla -- kauhea erehdys, sitä enemmän
kauhea, kun se ei ollut tehty tietämättömyydestä eikä raa'asta
käsityksestäkään sydämmen suhteen -- hän tiesi sen kyllä -- vaan
välinpitämättömyydestä, itsekkäisyydestä! Piotr Ivanitsh unohti,
ettei vaimonsa ollut palvellut, ei pelannut korttia eikä hänellä
ollut tehdasta, että mainio ruokapöytä, paras viini ovat arvottomat
naisen silmissä, mutta kaiken tämän ohessa pakoitti hän vaimoaan
elämään tätä elämää.

Piotr Ivanitsh oli hyväsydämminen; ja vaikk'ei olisikaan vaimoaan
rakastanut, niin oikeuden tunnosta olisi hän antanut, Jumala tiesi,
mitä voidakseen parantaa pahan; mutta miten? Monta unetonta yötä oli
hän viettänyt sen jälkeen, kun lääkäri ilmoitti pelkonsa hänelle
vaimon terveydestä, koetellen miettiä keinoja, sovittaakseen vaimon
sydämmen ja herättääkseen sammuvat voimat.

Nytkin, seisoessaan kamiinin luona, mietiskeli hän samaa. Hänen
päähänsä juolahti, että kenties vaimossa jo piileekin vaarallisen
taudin taimi, että hän on kuoletettu värittömällä ja tyhjällä
elämällä...

Kylmä hiki nousi hänen otsaansa. Hän joutui suunniltaan keinoja
hakiessaan, tuntiessaan, että niiden keksimiseen tarvitaan enemmän
sydäntä kuin päätä. Mutta mistä hän sitä ottaa? Hänelle sanoi
jokin ääni, että jos hän voisi langeta vaimonsa jalkain juureen,
rakkaudella sulkea hänet syliinsä ja intohimoisella äänellä sanoa,
että hän on elänyt ainoastansa vaimonsa tähden, että kaikkien
vaivojen, hommien, virkaedistyksen, hankkimisen päämääränä on ollut
-- hän, että hänen metoodillinen käytöstapansa vaimoansa kohtaan,
että hän on ollut tulisen, itsepäisen, luulevaisen toivon pakoittama,
siitä syystä, että voisi kiinnittää itseensä tämän sydämmen...
Hän ymmärsi, että tällaiset sanat vaikuttaisivat kuin sähköitys
kuolleesen ruumiseen, että hän pian kukoistaisi terveydestä ja
onnesta ja silloin olisi tarpeetonta matkustaa.

Mutta sanoa ja näyttää toteen, on -- kaksi eri asiaa. Voida
näyttää toteen, siihen vaaditaan intohimoa. Mutta haettuaan
sydämmessään ei hän löytänyt vähintäkään intohimon merkkiä. Hän
tunsi ainoastaan, että vaimo oli hänelle välttämätön -- se on totta,
mutta yhdenarvoinen muiden välttämättömyyksien rinnalla, välttämätön
tottumuksesta. Hänellä ehk'ei olisi ollut mitään vastaan, näytellä
rakastajan osaa, niin naurettavaa kuin viidenkymmenen vanhana
olisikin ruveta yht'äkkiä intohimon kieltä puhumaan, mutta voiko
naista pettää, kun tunnetta ei kerran ole olemassa? Riittääkö sitten
niin paljon urhoollisuutta ja taitoa, voidakseen vetää kuormansa
siihen pilkkuun, mihin sydämmen vaatimukset vaikenevat? Eiköhän
loukattu ylpeys surmaisi häntä lopullisesti, kun hän huomaisi, että
sitä, joka muutama vuosi takaperin olisi ollut hänestä kuin hurmaava
juoma, tuodaan nyt kuni lääkettä? Ei, hän oli omalla tavallaan
tarkasti punninnut ja aprikoinut tätä myöhäistä askelta ja päätti
olla siihen ryhtymättä. Hän ajatteli tehdä samaa, mutta toisella
tavalla, niinkuin nykyisiin asianhaaroihin katsoen oli mahdollista.
Kolme kuukautta oli hänellä jo pyörinyt, ajatus, joka ennen olisi
hänestä tuntunut hullutukselta, mutta nyt oli -- toinen asia! Hän
säästi sitä kaikkein tärkeimpään tarpeesen: tarvis tuli ja hän päätti
täyttää aikeensa.

"Jos ei tämä auta", ajatteli hän, "silloin ei ole pelastusta! Tuli
mitä tuli!"

Piotr Ivanitsh lähestyi vaimoansa päättävin askelin ja otti häntä
kädestä kiinni.

-- Sinä tiedät, Liisa, sanoi hän, minkä roolin minä pelaan
virastossa: minua pidetään kaikkein toimeliaimpana virkamiehenä
ministeristössä. Tänä vuonna minut esitetään salaneuvokseksi ja
tietysti, minä siihen pääsenkin. Älä luule, että kohoamiseni siihen
päättyisi: minä voin mennä vielä etemmäksi... ja menisinkin...

Vaimo katseli häntä kummastuneena ja odotti miten tämä päättyisi.

-- Minä en ole koskaan epäillyt sinun kykyäsi. -- Minä olen ihan
vakuutettu, ettet sinä puolitielle jää, vaan menet loppuun asti...

-- Ei, minä en mene: minä haen näinä päivinä virkaeron.

-- Virkaeronko? kysyi Lisaveta Aleksandrowna hämmästyneenä ja selkä
suorana.

-- Niin.

-- Minkätähden?

-- Kuule vielä. Sinä tiedät, että minä olen asiakumppanien kanssa
selvittänyt asiat ja tehdas kuuluu minulle yksin. Se tuottaa minulle
neljäänkymmeneen tuhanteen puhdasta voittoa, ilman kaikkia vaivoja.
Se kulkee kuin vedetty kone.

-- Tiedän; mitä sitten? kysyi Lisaveta Aleksandrowna.

-- Minä myyn sen.

-- Mitä sanot, Piotr Ivanitsh! Mikä sinulla on, puhui Lisaveta
Aleksandrowna koskevalla hämmästyksellä ja katsoi pelokkaasti häneen.
Mitä tämä hyödyttää? Minä en voi tointua, en voi käsittää...

-- Etkö todellakaan voi käsittää?...

-- En!... sanoi epäilevästi Lisaveta Aleksandrowna.

-- Etkö sinä voi käsittää, että nähdessäni mitenkä sinä
ikävöit, kuinka terveytesi kärsii... ilmanalasta, minä säälin
virkaedistystäni, tehdastani, en vienyt sinua täältä pois, en
pyhittänyt sinulle loppua elämästäni?... Liisa! oletko sinä
todellakin pitänyt minut mahdottomana moiseen uhraukseen... lisäsi
hän nuhdellen.

-- Siis minun tähteni sanoi Lisaveta Aleksandrowna, tuskin voiden
selvitä siitä. Ei Piotr Ivanitsh! alkoi hän vilkkaasti puhua ja
kovassa mielenliikutuksessa. Jumalan tähden, en minä huoli mistään
uhrauksesta! Minä en ota sitä vastaan -- kuuletko? Se on päätetty,
minä en ota vastaan! Sinä lopettaisit työskentelemisen, mainetta
saamatta ja rikastumisen -- minun tähteni! Herra varjelkoon! Minä
en ansaitse semmoista uhrausta! Anna anteeksi: minä olen ollut
vähäpätöinen sinulle, mitätön, heikko, ymmärtääkseni ja antaakseni
arvon sinun suurille päämäärillesi, jaloille töillesi... Sinulla
olisi pitänyt olla toisenlainen vaimo...

-- Vielä jalomielisyyttä! sanoi Piotr Ivanitsh, kohoittaen
olkapäitään. -- Aikeeni ovat horjumattomat, Liisa!...

-- Jumalani, Jumalani, mitä minä olen tehnyt! Minä olin heitetty kuin
kivi sinun tiellesi; minä olen sinulle tiellä. Kuinka eriskummallinen
kohtaloni onkaan! lisäsi hän melkein epätoivoisena. -- Jos ihmisen
mieli ei tee elää, eikä tarvitsisi elää... eiköhän Jumala todellakaan
sääli ja ota pois luokseen? Olla sinun tielläsi...

-- Turhaan sinä luulottelet, että tämä uhraus on raskas minulle.
Riittäköön jo tämä puinen elämä! Minä tahdon levähtää, rauhoittua:
mutta missä minä rauhoitun ellen yksinäisyydessä sinun kanssasi... Me
matkustamme Italiaan.

-- Piotr Ivanitsh! sanoi hän melkein itkien, sinä olet
hyväsydämminen, jalo... minä tiedän, että sinä olet valmis jaloon
uhraukseen... mutta kenties uhrauksesi on turha, kenties on jo...
myöhäistä, mutta sinä jätät asiasi...

-- Sääli minua Liisa, älä lausu sitä ajatusta, keskeytti Piotr
Ivanitsh, muutoin saat nähdä, etten minä ole raudasta... Minä
toistan, etten tahdo elää ainoastaan pääni nojalla: minussa ei ole
vielä kaikki kylmennyt.

Lisaveta Aleksandrowna katseli häntä tarkasti ja epäluulolla.

-- Onko tämä todellista? kysyi hän oltuansa ääneti. Tahdotko tosiaan
rauhaa, matkustatko ainoastaan minun tähteni?

-- En, vaan itsenikin tähden.

Mutta jos aiot minun tähteni matkustaa, en minä lähde millään
ehdolla, en millään ehdolla...

-- Ei, ei! minä olen sairas, väsynyt... tahdon levätä...

Vaimo ojensi hänelle kätensä, Piotr Ivanitsh suuteli sitä tulisesti.

-- Me matkustamme siis Italiaan? kysyi hän.

-- Hyvä, matkustetaan vaan, vastasi Lisaveta Aleksandrowna
yksitoikkoisesti.

Piotr Ivanitshilta putosi kuin taakka hartioilta "Mitähän tulee!"
ajatteli hän.

Kauan istuivat he, eivätkä tienneet, mitä sanoa toisilleen. Ei
tiedetä ken olisi ensiksi katkaissut äänettömyyden, jos heidän olisi
pitänyt olla kauemman aikaa kahden kesken. Viereisestä huoneesta
kuului kiireitä askelia. Aleksander ilmestyi.

Kuinka hän oli muuttunut: Tullut lihavaksi, kaljupääksi, tullut niin
vereväksi. Millä arvokkaisuudella hän kantaa pullakasta vatsaansa
ja kunniamerkkiä kaulassaan. Hänen silmänsä loistivat ilosta.
Erinomaisen tunteellisesti suuteli hän tädin kättä ja puristi sedän...

-- Mistä tulet? kysyi Piotr Ivanitsh.

-- Arvatkaa, vastasi Aleksander painolla.

-- Sinulla on tänään erinomaisen nopea tahti käydessäsi, sanoi Piotr
Ivanitsh, katsoen häneen kysyväisesti.

-- Lyön vaikka vedon ettette arvaa! sanoi Aleksander.

-- Kymmenen, kaksitoista vuotta takaperin, muistan, että sinä kerran
juoksit samaten luokseni, huomautti Piotr Ivanitsh -- särit vielä
jotain... silloin minä paikalla arvasin, että olit rakastunut, mutta
nyt... olisitkohan taaskin? Ei voi olla mahdollista: sinä olet liian
viisas voidaksesi...

Hän katsoi vaimoonsa ja vaikeni yht'äkkiä.

-- Ettekö, arvaa? kysyi Aleksander.

Setä katseli häntä ja mietti miettimistään.

-- Etköhän aio... mennä naimaan? sanoi hän epäilevästi.

-- Arvasitte! huudahti Aleksander juhlallisesti. -- Onnitelkaa minua.

-- Tosiaanko? Kenen kanssa? kysyivät setä ja täti.

-- Aleksander Stepanitshin tyttären.

-- Oikeinko todella? Hänhän on rikas morsian, sanoi Piotr Ivanitsh.
-- Eikö isä ollut vastaan?

-- Minä tulen juuri heiltä. Minkätähden isä ei suostuisi?
Päinvastoin, hän kuunteli kyyneleet silmissä esitystäni; syleili
minua ja sanoi, että nyt hän voi kuolla rauhassa: hän tietää muka
kenelle hän uskoo tyttärensä onnen... "Käykää setänne jälkiä!" sanoi
hän.

-- Sanoiko hän niin? Näetkös tässäkin tuli setä kysymykseen!

-- Mitä tytär sanoi? kysyi Lisaveta Aleksandrowna.

-- Niin... hän sanoi... samalla lailla niinkuin kaikki neitoset
sanovat, vastasi Aleksander: -- hän ei virkkanut mitään, otin häntä
kädestä, niin sormensa soittivat ihan kuin pianoa minun käsissäni...
taisivat vavista.

-- Ei sanonut mitään! huomautti Lisaveta Aleksandrowna. Ettekö
tosiaan voinut vaivata itseänne niin paljon, että olisitte kysynyt
häneltä ennen esitystänne? Onko Teistä samantekevää? Minkätähden Te
naitte?

-- Kuinka? Minkätähdenkö? Enhän minä voi ikääni häilyä ympäri!
Yksinäisyys on ikävystyttävää; on tullut aika, ma tante, että
pitää ruveta paikalla istumaan, perustaa oma koti, täyttää
velvollisuutensa... Morsian on sievä, rikas... Kyllä setä sanoo
Teille, mitä varten naidaan: hän kertoilee niin selvästi...

Piotr Ivanitsh viittasi hänelle vaimonsa näkemättä kädellään, ettei
Aleksander perustaisi asiaansa häneen, vaan olisi vaiti mutta
Aleksander ei sitä huomannut.

-- Kenties Te ette miellytä häntä? puhui Lisaveta AIeksandrowna.
Kenties hän ei voi teitä rakastaa -- mitä Te siihen sanotte?

-- Setä, mitä pitäisi sanoa? Te puhutte paremmin kuin minä... Mutta
minä voin tuoda esille omat sananne, jatkoi hän, huomaamatta,
kuinka setä väänteli itseään paikallaan ja yski merkityksellä,
katkaistakseen tämän puheen. Jos nai rakkaudesta, sanoi Aleksander,
niin rakkaus haihtuu ja saa elää tottumuksesta; jos taas ei nai
rakkaudesta -- niin tulee samaan johtopäätökseen: tottuu vaimoonsa.
Olkoon rakkaus rakkautena, mutta naiminen naimisena; nämät kaksi
eivät aina satu sopusointuun, parempi onkin, ett'eivät satu... Eikö
totta, setä? Olettehan siten opettanut...

Hän katsahti setään ja pysähtyi, nähdessään, että setä katsoi häneen
raivostuneena. Suu auki ja hämmästyneenä vilahti Aleksander tädin
puoleen ja taaskin setään, hän vaikeni. Lisaveta Aleksandrowna
pudisti päätään ajatuksiinsa vaipuneena.

-- Sinä siis nait? sanoi Piotr Ivanitsh. Nyt onkin aika, Jumalan
nimeen! Entäs kun tahdoit naida kahdenkymmenen kolmen vuotiaana.

-- Nuoruus ja hulluus, setä!

-- Niin, niin, nuoruus ja hulluus!

Aleksander vaipui ajatuksiinsa ja sitten myhähti.

-- No, mikä nyt? kysyi Piotr Ivanitsh.

-- Ei mitään: minun juolahti vaan mieleeni eräs hulluus...

-- Mikä?

-- Silloin kun minä rakastin, vastasi Aleksander, naiminen ei
tahtonut onnistua...

-- Mutta nyt kun nait, niin rakkaus ei tahdo onnistua, lisäsi setä ja
molemmat purskahtivat nauruun.

-- Tästä seuraa se, että Te olette oikeassa, kun pidätte tottumuksen
tärkeimpänä...

Piotr Ivanitsh näytti hänelle taaskin raivostuneita kasvoja:
Aleksander vaikeni eikä tiennyt, mitä hänen piti ajatella.

-- Naida kolmenkymmenen viiden vanhana, puhui Piotr Ivanitsh, se
on järjestelmäni mukaista. Muistatko, kuinka sinä hurjistuneena
suonenvedossa huusit, että sinua kauhistuttavat epätasaiset
avioliitot, että morsianta kuljetetaan kuin uhria, koristettuna
kukkasilla ja hohtokivillä ja työnnetään vanhan miehen syliin,
useimmiten ruman, kaljupään. Näytäpäs päätäsi.

-- Nuoruus, setä, nuoruus! En ymmärtänyt asian oikeata laitaa, sanoi
Aleksander silittäen kädellään hiuksiaan.

-- Asian oikeata laitaa, jatkoi Piotr Ivanitsh. -- Muistatko kuinka
rakastunut sinä olit tuohon, mikä se olikaan... Natasha, Vai kuinka?
"Hurja mustasukkaisuus, kohtaukset, taivaallinen autuus"... mihin
tämä kaikki on joutunut?

-- No, no, setä, lopettakaa! sanoi Aleksander punastuen.

-- Missä "ääretön rakkaus on, kyyneleet?"...

-- Setä!

-- Mitä? "Todelliset sydämmen vuodatukset" ja keltaisien kukkien
poimiminen riittäköön!

"Yksinäisyys on ikävystyttänyt, niin"...

-- Jos niin on, setä, voin minä todistaa, etten ole yksin rakastanut,
rakastanut, raivonnut, ollut mustasukkainen ja itkenyt... sallikaa,
sallikaa, minulla on kirjeellinen todistus...

Hän otti taskustaan lompakon ja etsittyään jotensakin kauan, veti hän
sieltä esille hyvin vanhan, kellastuneen paperiarkin.

-- Tuossa on, ma tante, sanoi hän, todistus, ettei setä ole
aina ollut noin järkevä, ivallinen ja vakava ihminen. Hänkin on
tuntenut sydämmen vuodatuksia, sekä on niisiä kirjoitellut, mutta
ei karttapaperille ja erilaisella musteella. Neljä vuotta olen
kuljettanut mukanani tätä paperilappua ja olen aina odottanut
tilaisuutta voidakseni antaa sen hänelle. Minä olin sen jo unohtanut,
mutta Te muistutitte itse minulle.

-- Mitä loruja? Minä en ymmärrä mitään, sanoi Piotr Ivanitsh,
katsellen paperilappua.

-- Mutta katsokaa tarkemmin.

Aleksander toi paperin sedän silmien eteen. Ei aikaakaan, niin Piotr
Ivanitshin kasvot pimenivät.

-- Anna tänne! Anna tänne! Aleksander! huusi hän nopeasti ja tahtoi
siepata paperin. Mutta Aleksander veti nopeasti kätensä takaisin.
Lisaveta Aleksandrowna katseli heitä uteliaana.

-- Ei, setä, minä en anna, sanoi Aleksander, ennen kuin tunnustatte
tässä tädin kuullen, että olette ennen maailmassa rakastunut,
niinkuin minä ja kaikki muutkin... Muutoin tämä asiapaperi joutuu
tädin käsiin ainaiseksi soimaukseksi.

-- Tyranni! huusi Piotr Ivanitsh, mitä sinä teet minulle?

-- Ettekö tahdo tunnustaa?

-- No, no olen ollut rakastuneena. Anna tänne.

-- Ei, odottakaa, ettekö myöskin ole raivonnut ja ollut
mustasukkainen?

-- No olen ollut mustasukkainen, raivonnut... sanoi Piotr Ivanitsh
rypistäen kulmakarvojaan.

-- Itkenyt?

-- En ole itkenyt.

-- Se ei ole totta! Minä olen kuullut tädiltäni: tunnustakaa!

-- Kieli ei tahdo kääntyä, Aleksander: ehkä rupean nyt itkemään.

-- Ma tante! tuossa on todistus.

-- Näyttäkää, mitä tämä on? kysyi Lisaveta Aleksandrowna ojentaen
kättään.

-- Olen itkenyt, olen! Anna tänne! huusi epätoivoissaan Piotr
Ivanitsh.

-- Järvellä?

-- Niin järvellä.

-- Ja poimitte keltaisia kukkia?

-- Poimin. Sinä hirviö! Anna tänne!

-- Ei tässä ole vielä kaikki! antakaa kunnia sananne, että heitätte
ikuisesti unohduksen mereen hullutukseni ja ette pistele minua niillä
koskaan silmiin.

-- Kunniasanani kautta lupaan sen.

Aleksander antoi hänelle paperilapun. Piotr Ivanitsh sieppasi sen,
sytytti tulitikun ja sillä poltti hän koko paperin.

-- Sanokaa minulle edes, mitä siinä on? kysyi Lisaveta Aleksandrowna.

Ei kultaseni, minä en sanoisi sitä tuomiopäivänäkään, vastasi
Piotr Ivanitsh. -- Olenko minä todellakin tuon kirjoittanut? Se on
mahdotonta...

-- Olette kyllä, setä! katkasi Aleksander: -- Minä ehkä sanon,
mitä siinä oli kirjoitettu: minä taidan sen ulkoapäin: "jumaloittu
enkelini..."

-- Aleksander! Ikipäiviksi suutun sinuun! huudahti Piotr Ivanitsh
äkäisesti.

-- Punastuu kuin rikoksesta -- ja mistä! sanoi Lisaveta
Aleksandrowna. Ensimmäisestä, hellästä lemmestä.

-- Siinä lemmessä on niin paljon... typerätä, sanoi Piotr Ivanitsh
pehmeästi ja liehakoiden. -- Esimerkiksi sinun ja minun välillä
ei ole ollut merkkiäkään sydämmen vuodatuksista, kukkasista,
kuutamokävelyistä, mutta rakastathan sinä minua kuitenkin...

-- Kyllä, minä olen hyvin... tottunut sinuun, sanoi Lisaveta
Aleksandrowna hajamielisesti.

Piotr Ivanitsh alkoi ajatuksissaan silitellä poskipartaansa.

-- Mitä, setä? kysyi Aleksander kuiskaten. Niinhän sen pitää ollakin.

-- Piotr Ivanitsh iski hänelle silmää, kuin olisi tahtonut sanoa:
"ole vaiti".

-- Että Piotr Ivanitsh ajattelee ja toimii sillä tavalla, se
on anteeksi annettava, sanoi Lisaveta Aleksandrowna -- hän on
kauan aikaa ollut semmoinen, ei kukaan ole häntä, luullakseni,
toisenlaisena tuntenutkaan: mutta Teiltä Aleksander en ole odottanut
tuonlaista muutosta...

Hän huokasi.

-- Mitä Te huokasitte, ma tante? kysyi Aleksander.

-- Entistä Aleksanderia huokasin, vastasi hän.

-- Toivoisitteko todella, että minä olisin pysynyt samanlaisena kuin
olin kymmenen vuotta sitten? sanoi Aleksander. -- Setä sanoo totta,
että tuo hullumainen haaveellisuus...

Piotr Ivanitshin kasvot alkoivat taaskin julmistua. Aleksander
vaikeni.

-- En samanlaisena, vastasi Lisaveta Aleksandrowna, kuin olitte
kymmenen vuotta sitten, vaan semmoisena kuin neljä vuotta takaperin:
muistatteko sitä kirjettä, jonka kirjoititte minulle maalta? Kuinka
hyvä Te olitte silloin!

-- Taisin minä silloinkin haaveksia, sanoi Aleksander.

-- Ettepä haaveksinut. Silloin Te käsititte ja selvititte elämän
itsellenne; silloin Te olitte hyvä, jalo ja viisas... Miksi ette
pysynyt semmoisena? Miksi ne olivat ainoastaan pelkkiä sanoja,
paperilla, vaan ei todellisuudessa? Tämä kaunis puoli välähti kuin
aurinko pilvestä -- hetkeksi vaan...

-- Te tahdotte sanoa, ma tante, etten minä nyt ole... viisas ja...
jalo...

-- Jumala varjelkoon! En! Te olette viisas ja jalo... toisella
tavalla, ette minun käsitykseni mukaan.

-- Mitä tehdä, ma tante? sanoi Aleksander kovalla huokauksella, ajan
henki on sellainen. Minä seuraan aikaa: eihän sovi jäljelle jäädä.
Minä nojaan taas setään ja tuon esille hänen sanansa...

-- Aleksander! huusi Piotr Ivanitsh julmistuneena; mennään hetkeksi
toimitushuoneeseni: minun pitää lausua sinulle sananen.

-- He läksivät toimitushuoneesen.

-- Mikä ihmeen kiihko sinulla on tänään tarttua minun kimppuuni?
sanoi Piotr Ivanitsh. Näethän missä tilassa vaimoni on?

-- Miten niin? kysyi Aleksander säikähtyen.

-- Etkö huomaa mitään? Minä heitän viran, asiat -- ja matkustan hänen
kanssaan Italiaan.

-- Mitä! huudahti Aleksander hämmästyneenä. Tänä vuonna Teistä tulee
salaneuvos...

-- Näetkös: salaneuvoksen rouva on kovin huono. Hän astui kolme
kertaa mietteissään edestakaisin huoneessa.

-- Ei, sanoi hän, virkaedistykseni on päättynyt! Työni on tehty:
sallimus ei käske jatkamaan... jääköön siihen! Hän viittasi kädellään.

-- Puhutaan ennen sinusta, sanoi hän, sinä taidat käydä minun
jälkiäni...

-- Olisi tuo hauskaa, setä! lisäsi Aleksander.

-- Niin! jatkoi Piotr Ivanitsh, vähän yli neljänkymmenen --
kollegineuvos, sinulla on hyvä palkka kruunulta, sivutöillä ansaitset
vielä paljon rahaa, nyt vielä nait rikkaan... Niin, Adujewit tekevät
aina asiansa! Sinä olet syntynyt kokonaan minuun, puuttuu ainoastaan
ristiluiden kipua...

Kyllä minua välistä pistää... sanoi Aleksander koskettaen selkäänsä.

-- Kaikki tämä on kunnioitettavaa, paitsi ristiluiden kipu, jatkoi
Piotr Ivanitsh: -- tunnustan, etten olisi luullut sinusta tulevan
mitään kunnollista, kun tänne tulit. Sinä kokosit aina päähäsi
haudantakaisia kysymyksiä, lensit taivaisiin... kaikki tuo on mennyt
ohitse... ja Jumalan kiitos! Minä sanoisin sinulle: käy sinä kaikkia
jälkiäni, mutta...

-- Mutta mitä, setä?

-- Ilman vaan... minä tahtoisin antaa sinulle muutamia neuvoja...
tulevan vaimosi suhteen...

-- Mitä? Minä olen utelias.

-- Mutta ei! jatkoi Piotr Ivanitsh äänettömyyden perästä,
pelkään, että pahennat. Tee kuin itse parhaaksi näet: kai sinä
arvaan... Puhutaanpa ennen häistäsi. Sanotaan morsiamellasi olevan
kaksisataatuhatta myötäjäisiä -- liekö se totta.

-- On, isä antaa kaksisataa ja äidin puolelta on jäänyt sata.

-- Siis kolmesataa! huudahdi Piotr Ivanitsh melkein peljästyksellä.

-- Isä sanoi vielä tänään, että hän antaa meille kaikki viisisataa
sielua huostaamme ihan paikalla, mutta sillä ehdolla, että maksamme
hänelle kahdeksan tuhatta vuotuisesti. Tulemme asumaan yhdessä.

Piotr Ivanitsh hypähti ylös nojatuolista semmoisella elävyydellä;
jok'ei ollut hänen tapaistaan.

-- Malta, malta sanoi hän: -- sinä olet ihan kuurostuttanut minut:
kuulinko minä oikein? Sano kerta vielä, kuinka paljon?

-- Viisisataa sielua ja kolmesataatuhatta rahaa... toisti Aleksander.

-- Etkö... laske leikkiä?

-- Mitä leikkiä se olisi, setä!

-- Mutta eiköhän omaisuus ole pantattu? kysyi Piotr Ivanitsh,
paikaltaan liikkumatta.

-- Ei.

Kädet ristissä rinnan yli katseli setä veljensä poikaa muutamia
minuutteja kunnioituksella.

-- Virkaedistys sekä onni! puhui hän melkein itsekseen, ihaellen
häntä:

-- Ja mikä onni! yht'äkkiä kaikki, kaikki! Aleksander! lisäsi hän
ylpeästi ja juhlallisesti, sinä olet minun vertani, sinä olet --
Adujew! Olkoon menneeksi, syleile minua.

Ja he syleilivät.

-- Tämä on ensimmäisen kerran, setä! sanoi Aleksander.

-- Ja viimeisen kerran! vastasi Piotr Ivanitsh, tämä on erinomaisen
tapahtuman johdosta. Etkö sinä nytkään tarvitse tuota ilettävää
metallia? Käänny edes kerran puoleeni.

-- Tarvitsen kyllä, setä: nyt on paljon menoja. Jos voitte antaa noin
kymmenen, viisitoistatuhatta...

-- Väkisen kelpaa toki ensimmäisen kerran! huudahti Piotr Ivanitsh.

-- Ja viimeisen kerran, setä: onhan tämä erinomaisen tapahtuman
johdosta! sanoi Aleksander.

LOPPU.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Tavallinen juttu II - Kaksi-osainen romaani" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.