Title: Henrik Gabriel Porthan - Elämäkerran luonnos
Author: Suolahti, Gunnar
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Henrik Gabriel Porthan - Elämäkerran luonnos" ***


HENRIK GABRIEL PORTHAN

Elämäkerran luonnos


Kirj.

GUNNAR PALANDER [Gunnar Suolahti]



Helsingissä,
Kansanvalistus-Seura,
1904.



SISÄLLYS:

       Esipuhe.
    I. Porthanin nuoruudenaika ja oppivuodet.
   II. Porthanin monioppisuus. Kirjastotyöt ja kirjastonhistoria.
  III. Kansallinen tutkimus ja tutkimus suomalaisesta runoudesta.
   IV. Turkulaiset sivistysharrastukset ja Aurora-seura.
    V. Porthan kiintyy historiaan. Senaikuinen historiantutkimus.
   VI. Porthan professorina. Opintomatka Saksaan. Turun akatemian olot.
  VII. Porthanin opetustapa. Luennot ja väitöskirjat.
 VIII. Porthan opettaa hienoa aistia, kaunopuhetta ja runoilua.
   IX. Maamme olot ja niiden arvosteleminen.
    X. Porthan istuttaa omaa katsantotapaansa oppilaihin.
       Viisaustieteen ja kasvatusopin opetus. Suhde oppilaihin.
   XI. Kotimainen sivistys ja suomenkieli. Porthan estää suomenkielen
       viljelemistä.
  XII. Kotimainen sivistys ja historia. Porthan perustaa itsenäisen
       suomen historian.
 XIII. Kotimainen sivistys ja kotimaan tunteminen. Matkat.
       Maantieteelliset ja taloudelliset harrastukset. Porthanin
       viimeiset elinvuodet ja kuolema. Hänen elämäntyönsä laatu.



Alkusana.


Tämä kirjanen on vielä kirjoittamattoman elämäkerran luonnos.
Se tyytyy vain piirtämään ääriviivoja, huomauttamaan tärkeintä
ja kuvailemaan oleellisinta siitä vaatimattomasta ja kumminkin
verrattoman suuriarvoisesta elämäntyöstä, jonka esitykseni esine
unohtumaton tutkija ja työntekijä Henrik Gabriel Porthan on
suorittanut. Velvotettuna vähäisellä alalla ja lyhyessä ajassa
esiintuomaan häntä koskevain tutkimusteni tulokset olen edes tässä
muodossa tahtonut painaa ne suomalaisen yleisön mieliksi.

Tässä olevat tiedot olen suurimmaksi osaksi ennen julkaissut
tutkimuksissani _Henrik Gabriel Porthan historiantutkijana I_,
Helsinki 1901, _Henrik Gabriel Porthan Yliopiston opettajana_ (J.R.
Danielson, Suomen uudemmasta historiasta III, siv. 1-222) sekä
muutamassa pienemmässä kirjoituksessa. Niiden ohella olen käyttänyt
myöskin ennen julkaisemattomia lähdetietoja, vaan en ole katsonut
velvollisuudekseni niihin tämänlaisessa teoksessa erikoisesti viitata.

Helsingissä maaliskuulla 1904.

Gunnar Palander.



I.


Kukapa ei olisi kuullut vanhoja pappissukujamme mainittavan!
Vuosisatain kuluessa kulki papintoimi perintönä isältä pojalle ja
toimen mukana seurasi opillinen sivistys ja sivistyksen-harrastus.
Jokaisen sukupolven edustaja oli ollut aikansa akatemiassa,
kartuttanut latinalaisella väitöskirjallaan maansa tieteellistä
kirjallisuutta ja sitten maaseudulle jouduttuaan levittänyt oppiansa
kansaan. Ehkä oli joku suvun edustaja poikennut muille aloille, ja
vanha oppineelta kuuluva sukunimi kadottanut latinalaisen päätteensä;
useimmissa tapauksissa kulkivat samat harrastukset ja pyrkimykset
edelleenkin perintönä.

Porthanin suku oli vanhaa itäsuomalaista pappissukua, jonka juuret
lienevät etsittävät Viipurin porvaristosta 1500-luvulla. Nimi on ehkä
väännös suomalaisesta Purtta eli Purtanen. Seuraavalla vuosisadalla
toimi Karjalassa Porthaneja pappeina useitakin ja yksi heistä,
Henrik Sigfridinpoika, siirtyi vuonna 1704 Hämeeseen Viitasaaren
kirkkoherraksi. Sotapappina oli hän palvellut kuninkaan armeijassa,
kärsinyt paljon sota-elämän rasituksista ja siitä korvaukseksi saanut
uuden virkansa. Samalla oli hän sitoutunut naimaliitolla turvaamaan
edeltäjänsä Ignatiuksen lesken tahi tyttären.

Mutta seurakuntaansa saavuttuaan hän Viipurin konsistorion suureksi
harmiksi naikin kahdeksantoistavuotisen Maria Harneskskjöldin,
luutnantintyttären Rantasalmelta. Tästä aviosta syntyi Sigfrid
Porthan, joka peri isänsä toimen Viitasaarella. Hän oli Henrik
Gabriel Porthanin isä ja Viitasaari tuli näin ollen viimemainitun
kotipitäjäksi.

Pitäjä oli metsäistä sydänmaanseutua, jossa pedot kuleksivat
repimässä mökkiläisten lehmiä ja vesireitit kesäaikaan olivat
ainoina kulkuteinä. Kansa oli enimmäkseen köyhiä uutisasukkaita,
jotka viljelivät kiviperäisiä kaskimaitaan sekä kalastelivat papille
ja ruunulle veroksi. Sen keskuudessa oli säilynyt paljon entisen
ajan tapoja ja tarinoita, ja vanhoja kansan kertomarunojakin siellä
laulettiin. Pitkällä niemellä Keiteleessä oli pitäjän pappila.

Täällä syntyi Henrik Gabriel Porthan 8 p. marraskuuta 1739. Äiti oli
Kristina Juslenius, professori Gabriel Jusleniuksen tytär. Henrik
Gabriel oli vanhin neljästä sisaruksesta. Veli Sigfrid oli kahta
vuotta nuorempi, alkoi uransa yliopiston kirjallisuushistorian
dosenttina, siirtyi sitten kymnaasin lehtoriksi Porvooseen ja kuoli
maaliskuussa 1798 eräässä Tukholman sairaalassa kauan sairastettuaan
syöpää. Hänellä oli taipumusta runoiluun; useat runokappaleet Turun
sanomain palstoilla osottavat vieläkin, miten helposti ja näppärästi
hän taisi tunteitaan runopukuun sommitella. Kaksi nuorempaa sisarta
jäivät naimattomiksi. Toinen, Maija Greta, sairasteli monet vuodet
kaatuvaa tautia; toinen, Stina Kaisa, oli huonokuuloinen ja
vähävoimainen. He asuivat myöhemmällä ijällään vanhimman veljensä
luona, eläen kumminkin monta vuotta hänen jälkeensä. He kuolivat
samoihin aikoihin, vuosina 1812 ja 1813.

Tuntuupa melkein siltä kuin olisivat toisissa lapsissa ilmenneet
sairaalloiset taipumukset olleet isän jättämää perintöä. Hän tuli
näet vuonna 1744 mielenhäiriöön ja riutui sitten loppuikänsä sekä
henkisesti että ruumiillisesti. Valoisampia hetkiä oli hänellä
kuitenkin välillä. Sitä todistaa muun muassa eräs häneltä säilynyt
kirje vuodelta 1759, jossa hän pojallensa Sigfridille vakuuttelee
jumalan kaikkivoipaa armoa ja laupeutta, hänen kykyänsä parantamaan
sitäkin kurjaa, jota hän kovimmin kurituksellaan on haavoittanut.
Vuonna 1793 vanha kirkkoherra vihdoin kuoleman kautta vapautui
kurjuudestansa.

Isän onnettomuus hajotti heti hänen perheensä. Nuori Henrik Gabriel
joutui enojensa kasvatiksi. Senkautta vaikuttivat häneen paljoa
välittömämmin ja voimakkaammin ne mielipiteet ja tunteet, ne
harrastukset ja pyrinnöt, jotka olivat äidin suvussa kulkeutuneet
perintönä. Ja sukuun liittyi niin paljon muistoja, niin paljon
esimerkiksi kelpaavaa toimintaa. Polveutuihan Porthanin äidinäiti
itse Mikael Agricolasta, suomalaisen kirjakielen luojasta. Ja jos
täytyneekin olettaa, että tämä vanha sukumuisto oli jo jälkeläisten
tietoisuudesta haihtunut, niin olihan paljoa läheisempi, paljoa
rakkaampi esikuva heidän muistissansa. Porthanin äidin setä oli
näet Daniel Juslenius, kansallisuutemme innokas ihailija ja
puolustaja. Syvästi oli Jusleniukseen koskenut suomalaisen kansan
hyleksitty tila, ulkolaisten pilkka ja omainkin miesten halveksuva
välinpitämättömyys. Hän tahtoi maansa maineen kirkastaa, näyttää,
että suomalaiset olivat ikivanhaa alkukansaa, Magogista, Japhetin
pojasta, polveutuvaa, paljon olivat he urotöitä toimittaneet ja
suuri oli heidän pakanallisten kuninkaittensa valtakunta ollut.
Ja miten olikaan heidän kielensä komeaa, voimakasta ja ihmisten
mieliä liikuttavaa ja miten somia olivatkaan heidän runonsa ja
sananlaskunsa! Kansan kieleen, runouteen ja historiaan Juslenius
yhäti enemmän kiintyi, kirjoitti niistä tutkimuksia ja keräili
tietoja. Suuri suomalainen sanakirja oli hänen pyrkimystensä
viimeinen tulos. Vuonna 1752 Juslenius kuoli kaukana Ruotsinmaalla
Skaran piispana, mutta hänen harrastuksensa säilyivät arvokkaana
perintönä sukulaisten ja ystäväin piirissä.

Ensin joutui Porthan Kustaa Jusleniuksen, Kruunupyyn kirkkoherran
luokse. Kiitollisena hän jälkeenpäin muisteli enon hänelle, aikaisin
kodittomaksi joutuneelle poikaraukalle, osottamaa hellyyttä ja
huolenpitoa. "Olenhan kokonaan Sinun velallisesi, melkein kaikki
olen Sinulta saanut," näin hän lausuu ylioppilaana esikoisteostaan
enollensa omistaessaan. "Kokonaista kaksitoista vuotta ja enemmänkin
pidit minusta isällistä huolta, nautin pojan oikeutta. Sinähän
ensinnä riensit meille haaksirikkoutuneille avuksi ja annoit minulle
kodin sekä turvan silloin, kun luontainen suojelijamme ja ohjaajamme
oli melkein kadotettu. Sinäpä sen lisäksi ensinnä minussa lukuhalua
herätit ja itse minua opastit lukemaan. Vaivalloisen virkasi estämänä
minut sitten muitten kasvatettavaksi annoit. Aina minua opetit
muistutuksillasi ja neuvoillasi. Sinähän minua kolmisen vuoden ajan
kokonansa ylläpidit tässä kuuluisassa tieteitten tyyssijassa etkä
mitään kustannuksia pelännyt, jotta henkeni nauttisi hyödyllisiä
ja tärkeitä tietoja." Yliopistolliset omistuskirjoitukset olivat
tavallisesti tyhjiä korulauseita täynnänsä, mutta tässä oli muutakin.
Siinä tuntuu tunnetta sanoista.

Jo alusta pitäen, enonsa avustamana ensimäisiä askeleitaan opintiellä
ottaessaan, Porthan mieltyi lukuihin ja innostui jo huvikseen
syventymään Sleidanuksen suureen latinankieliseen teokseen "neljästä
maailmanvallasta". Samalla alkoi kotiopetus akatemiasta tulleitten
maisterien johdolla. Ensimäinen oli Henrik Hyllén, porvarinpoika
Turusta, vähiin vaatimuksiin tottunut, uuttera ja rehellinen
nuorukainen, joka kirjoiltansa unohti elämän käytännölliset puuhat
ja joutavat pikkuasiat. Eipä edes oppilastansakaan hän huomannut
valppain silmin seurata. "Hän ohjasi minua yhdeksän vuoden ajan eli
oikeammin antoi minun enimmästä päästä itse ohjata itseäni," kertoo
tunnettu ruotsalainen kynäilijä Gjörwell, hänkin Hyllénin oppilaita;
"paitsi että hän osaksi syvennytti minut; metafysiikan pimentoihin,
osaksi nosti minut matematiikan kirkkaisiin korkeuksiin, joita
seutuja varten en suinkaan ollut luotu, sen sijaan, että hänen olisi
pitänyt ottaa selville se aines mikä minussa oli, seurata ja jalostaa
sitä. Sen vähän minkä osaan opin itse." Hyllénin jälkeen tuli useita
muita kotiopettajia.

Joskaan ei kotiopetus aina mallikelpoista ollut, oli se kumminkin
parempaa kuin vanha latinakoulu. Täällä kouluutettiin köyhäin
ihmisten lapset kylmässä kouluhuoneessa, opettajan kurituksen
alaisina. Harvoja kouluaineita he lukivat ja vähän he oppivat,
mutta sen sitä tarkemmin. Heidän piti ulkolukuna lukea Svebiliuksen
katkismus, Benzeliuksen uskonoppi, Cellariuksen kielioppi sekä
muutamat muut koulukirjat, kerta toisensa jälkeen kannesta kanteen,
neljästi, viidesti, kuudesti. Joskus selitettiin sisältö, usein
ei, mutta aina piti vaikeat säännöt ja määrittelyt olla muistissa.
Latina, kreikka, heprea ja uskonoppi olivat pääaineina, mutta
yliluokilla opetettiin vähän laajemmalta maantiedettäkin ja
historiaa, mittausoppia ja laskutaitoa. Näin valmistuneina laskettiin
oppilaat yliopistoon, jossa he pääaineitaan jatkoivat papeiksi
päästäkseen.

Oli sentään toista saada kotiopetusta. Sattuihan toisinaan
kotiopettaja, joka ei liikoja lapsesta välittänyt, istui vain
umpimielisenä kamarissaan ja vastasi äreästi pojan uteliaisiin
kysymyksiin, vieläpä näytti syötäessäkin niin ajatuksiinsa
vaipuneelta ja oppineelta, ettei tiennyt miten hänen kanssaan
olla. Ja oli niitä semmoisiakin, jotka vain tahtoivat tiedoillaan
loistaa, ottivat neuvoakseen ja opettaakseen koko talon väkeä ja
turhantarkasti korjailivat kaikkia poikain puheita ja tekoja. Vaan
ulkoa ei ainakaan tarvinnut niin paljon asioita lukea eikä niitä
ymmärtämättä mielessään pitää. Sillä kotiopettaja oli akatemiassa
ollessaan kuullut uudemmanaikaisesta opetustavasta ja semminkin jos
hän oli ehtinyt lukea Mennanderin äsken-ilmestyneen väitöskirjan
nuorison kasvatuksesta, tiesi hän kyllä, että lapsille ensin piti
selittää asiat tarkalleen, todistaa ne oikeiksi järkisyillä, ottaa
sopivia esimerkkejä avuksi ja kauniisti heille kuvailla miten
perin huvittavia ja hyödyllisiä oppikirjan tiedot todella olivat.
Vasta sitten tuli ne ulkoa lukea. Näin säästyi lapsi hämäristä ja
erehdyttävistä käsitteistä, ennakkoluuloista, jotka varjon tavoin
olisivat hänen vastaista elämäänsä samentaneet.

Ja oli aineissakin eroa. Maisteri oli akatemiassa kuunnellut
luonnontieteitä, taloustiedettä, ranskankieltä ja ehkä saksaakin,
siveysoppia hän osasi ja viisaustiedettäkin. Nämät olivat tieteitä,
joista elämässä oli käytännöllistä hyötyä eikä opilla mitään arvoa
ollut, ellei sitä saanut elämässään käyttää. Näin oli opettaja
selitellyt ja näin ajattelivat monesti pojan vanhemmatkin.
Sellaisella opetustavalla jolla opettaja opetti ehti pian opintonsa
loppuun ja pääsi varsin nuorena lukujansa yliopistossa jatkamaan.
-- Että tuollaisella opetustavalla useasti tottui väittelemään ja
järkeilemään asioista niitä tuntematta ja antoi opettajansa itseensä
tietoja ammentaa omasta puolestaan liioin itseään rasittamatta, oli
myöhemmin hyvinkin tavalliseksi huomattu vika. Vaan näiden aikain
kotiopetus ei ollut vielä sellaisiin liiallisuuksiin kehittynyt,
siksi siinä oli liiaksi latinakoulun jälkiä.

Tällaiset olivat opetusolot kun Porthan, poikana vielä, opetteli
tieteitten ensi alkeita. Ja näin saivat sivistyksensä ne nuorukaiset,
jotka tähän aikaan ja vielä koko joukon myöhemminkin valmistautuivat
Turun akatemiaan pyrkimään. Niitä olivat Porthanin ylioppilastoverit
ja myöhemmin hänen oppilaansa. Toiset olivat latinakoulunkäyneitä
talonpoikaisylioppilaita ja porvarispoikia, varattomia ja
käytökseltään ujoja. Ne ottivat oppiarvon tai pappistutkinnon.
Toiset tulivat virkamiesten kodeista ja joukossa oli pappien tahi
porvarienkin lapsia, enimmäkseen kotiopetusta saaneita. Näistä tuli
maamme virkamiehet ja sotilaat.

Viidentoista vanhana Porthan tuli ylioppilaaksi, merkittiin
yliopiston jäsenkirjaan 5 päivänä marraskuuta 1754 ja
vastaanotettiin pohjalaiseen osakuntaan. Samaan aikaan hän joutui
toisen enonsa, Piikkiön tuomiokunnan tuomarin, Petter Juslénin
holhottavaksi. Hänelle aukeni nyt ylioppilaselämä Suomen vanhassa
akatemiakaupungissa, uudet tuttavapiirit ja uudet olot.

Ei ollut Turussa erikoisia merkillisyyksiä; näöltään ja laadultaan
oli se yhtä paljon maaseutukaupunki kuin maamme keskusta. Kadut
keskikaupungilla olivat kapeat ja mutkikkaat siinä kun ne vanhain
kivirakennusten ja matalien puutalojen välitse kulkivat Aurajoen
ainoalle sillalle. Vanha tuomiokirkko erottautui mahtavasti muista
rakennuksista, sen juurella sijaitsi monin kerroin korjattu ja
paikattu akatemiahuoneusto ynnä kirjasto. Hovioikeuden presidentin
asunto ja raastupa olivat niiden ohella ainoat huomattavat
rakennukset. Jokea kulkivat pienet matalakulkuiset alukset tuoden
suuremmista lastattuja tavaroita ja sen rantoja seurasi rakennusrivi
hyvän matkaa varsinaisen kaupungin ulkopuolelle. Paitsi porvaristoa
asui Turussa joukko ruotsinkielisiä virkamiesperheitä, ja
upseerejakin oli sinne majoitettu. Ne olivat kaupungin hienostoa,
seurasivat Tukholman hovijuoruja ja valtiopäiväjuonia, tunsivat
tarkoin toinen toisensa elämää ja oloja sekä kertoivat mielellään
talonostoista, virkainmyynneistä ja kihlauksista. Tietysti ei
yleisten asiainkaan harrastusta kokonaan puuttunut ja milloin
joku kuninkaallinen merkkipäivä oli vietettävä tahi isänmaallisia
raha-uhrauksia tehtävä osottautuivat turkulaiset innokkaiksi
isänmaanystäviksi.

Akatemian opettajatkin kuuluivat kaupungin virkamiespiireihin ja
heillä oli täydelleen vapaudenajan virkamiesten katsantotapa.
Opettajatointa pidettiin ensi sijassa tuottavana tulolähteenä tahi
yhteiskunnallista arvoa antavana omaisuutena; professorinpaikkoja
ostivat opettajat toinen toisiltaan, siirsivät niitä sukulaisilleen
ja tuttavilleen tahi pyydystelivät niitä kumarrusmatkoillaan
Tukholmassa. M. J. Vallenius antoi vuonna 1758 professori
Kraftmanille 3000 kuparitaaleria, jotta tämä olisi hakematta
matematiikan-professorin virkaa. Samana vuonna ehdotettiin P. A.
Gaddia kemian-professoriksi. "Yhtenä syynä siihen, että hän sitä
haki," näin arvelee ainakin Vallenius, "lienee se, että hän kosii
piispa Browalliuksen toista tytärtä ja ajattelee, että olisi vähän
kunniallisempaa, jos hän olisi professori arvonimeltään. Muuten
olen kuullut, että sekä tohtori Haartman että maisteri Pihlman,
kemian-dosentti, ovat harmissaan siitä, että tämä tapahtui niin
salavihkaan ja ettei tavallista ehdollepanoa tehty." Runouden
professori Nääf oli sentään virkainhaussa innokkain. Vuonna 1761
valittaa professori Hassel, että Nääf yhtämittaa kiusaa häntä
eroamaan virastaan ja luovuttamaan sen hänelle. Seuraavana vuonna
pyrki Nääf kynsin hampain historian ja siveysopin professoriksi.
Hänen kanssahakijansa Bilmark kertoo tästä: "Milloin uhkaa hän, kuten
herrat professorit kertovat, tehdä akatemian onnettomaksi, jos hänet
sivuutetaan, milloin hän surkeasti valittelee sortoa ja vainoa,
milloin hän taas pitää tanssiaisia. Muutamia päiviä sitten oli hänen
luonaan useita professoreita kesteihin kutsuttuina." Vuosikausia
oleskeli Nääf virkavapaana Tukholmassa etujaan valvomassa.

Kilpailu viroista ja kaikenlainen turhamaisuus aiheutti professorien
kesken riitaisuuksia ja ikäviä rettelöltä. "Akatemiassa käy
tavallisuuden mukaan," kertoo Hassel 1760-luvulla. "Täällä syntyy
rettelö rettelön perästä, niin että Hänen Ylhäisyytensä Kansleri
tärkeitten asiainsa lisäksi täältä saanee useita vähäpätöisiä
seikkoja. Muitten joukossa on se, että maisteri Schalberg valittelee
kauheata puolueellisuutta ruotsalaisia vastaan. On merkillistä, että
sitä valitetaan juuri teologisesta tiedekunnasta, jossa on vain yksi
suomalainen, Gadolin, ja kaksi ruotsalaista, Mesterton ja Nääf." On
turhaa ruveta tässä tarkemmin esittämään kaikkia niitä rettelöitä ja
häväistysjuttuja, joita professorien piirissä tapahtui. Professori
Rossista kertoo Kalm, että hän joskus konsistoriossa esiintyi
päihtyneenä antaen senmukaisia lausuntoja pöytäkirjaan. Hän, Haartman
ja Nääf kokouksissa vähän päästä joutuivat riitaan. "Nääf ja Haartman
ovat koko ajan kauheasti olleet toistensa kimpussa," kirjoittaa
Kalm 1771. "Niin kylmä kuin Haartman muuten onkin on Nääf kuitenkin
toisinaan niin suututtanut häntä, että luulin Haartmanin lentävän
hänen niskaansa. On ollut samalla tuskallista ja naurettavaa nähdä
noita molempia."

Virkatoimet näissä oloissa useinkin jäivät syrjäasiaksi. Luennot ja
väitösharjoitukset alkoivat pitkin lukukautta, professorit koettivat
niistä päästä niin vähällä kuin suinkin. "Herrat professorit ovat
tällä lukukaudella alkaneet julkiset luentonsa näin", kertoo Kalm,
"Vallenius 6 p. helmikuuta, Gadd kymmenentenä, Ross yhdentenätoista,
Hassel ja Planman kolmantenatoista, Olavi Pryss ja asessori Haartman
seitsemäntenätoista, Gadolin kahdentenakymmenentenä, Bilmark
kahdentenakymmenentenä seitsemäntenä ja Mesterton kuudentena päivänä
maaliskuuta. Kirjasto avattiin helmikuun kahdentenatoista. -- -- --
Graduaaliväitöskirjoista on vielä suurin osa painamatta; vika ei ole
kirjapainossa, vaan herroissa esimiehissä, jotka eivät milloinkaan
saa niitä käsistään."

Tällaisena olisi kuva akatemian opettajista kumminkin yksipuolinen.
Ei näet puuttunut heidän joukostaan niitä, jotka innokkaasti ja
uutterasti nuorisoa ohjasivat. Clewberg oli taitava ja laajaoppinen
itämaisten kielten tuntija, parhaillaan hän esitti luentosarjaa
raamatunkritiikistä. Vanha historian ja moraalin professori Scarin
luennoi jo viimeisiä vuosiaan. Hän oli entisen oppineisuuden
parhaimpia edustajia. Elintavoissaan säännöllisenä, rauhaa
rakastavana ja vaatimattomana työmiehenä hän vaikutti; kirjoitti
tavattoman lukuisia latinalaisia väitöskirjoja, joissa hän esitti
Suomen muinaisuutta mitä lähimmästi Ruotsin mainioon muinaisuuteen,
sen valloituksiin ja sankaritekoihin liittyneenä. Väitöskirjain
kirjoitustapa on vaikeatajuista ja raskasta. Yhtä säännöllinen
ja tarkka opetustoimessaan oli latinanprofessori Hassel, suora
ja ehytluonteinen ukko, joka roomalaisen kirjallisuuden ohella
rakasti tervettä maaelämää ja itse viljeli maatilaansa Turun
lähistöllä. Ja joskin moititaan taloustieteen professoria Kalmia
siitä, että hän opillansa liiaksi käytännöllistä hyötyä tarkoittaen
vahingoitti oppineisuuden arvoa ja jos kohta hän tieteellisiltä
töiltänsä laiminlöi luentojaan ja viime vuosinaan antoi rakkaan
kasvitieteellisen puutarhansakin rappeutua, oli hän oppineena ehkä
kuuluisampi kuin kenkään hänen maanmiehistänsä ja erinomaisen
herättävästi ja voimakkaasti oli hän heihin vaikuttanut.

Kumminkin oli akateeminen elämä hiljaista, melkein velttoa.
Kuljettiin vanhoja totuttuja latuja, seurattiin perittyjä
muotoja; yhteishenkeä ja yhteistointa puuttui. Turhaan koetti
ruotsalainen Gjörwell, vetoamalla suomalaisten isänmaallisuuteen ja
kunniantuntoon, yllyttää heitä yhteiseen, järjestettyyn ainesten
kokoiluun ja oman sanomalehden perustamiseen. Kaikilla oli kylliksi
yksityistoimistaan. He kokoilivat aineksiaan näköjään omaksi ilokseen
vaikkeivät he niin kateellisia kokoelmistaan olleetkaan kuin vanha
konrehtori Turdin, joka ei niitä kenellekään ihmiselle näyttänyt. Ja
enin aika meni akateemiseen opetustoimeen sekä nuorien ylioppilaitten
yksityiseen ohjaamiseen.

Ylioppilaat asuivat kaupungilla vähävaraisten porvarisperheitten
ja matamien luona, söivät kotoa tuotuja eväitään tahi kävivät
ruokapaikoissa. Varakkaitten ja sivistyneitten luona oli vaikea
asuntoa saada. Kotiopetuksen saaneet, usein vielä alaikäiset
ylioppilaat saapuivat kaupunkiin opettajainsa seuraamina, jotka
akatemiassakin heidän lukujansa ohjasivat. Se olikin paras keino
päästä lukuihin käsiksi ja oppia luentoja käsittämään. Vähävaraiset
eivät siihen olleet tilaisuudessa, ja heidän opiskelunsa olikin
usein sitkeää ponnistelua opinaarteitten saavuttamiseksi, omin päin,
ilman ohjausta ja ilman varoja. Usein täytyi luvut keskeyttää, kun
eväspussi oli tyhjentynyt ja vähät rahat loppuneet; piti silloin
painautua maaseudulle kotiopetuksella rahoja hankkimaan.

Sellaisilla ei ollut akatemiakaupungissa tilaisuutta seurustelun
kautta tapojaan hienontamaan, jota valistusaika kumminkin
sivistyneeltä vaati. Entisaikain raakuutta ja ylimielistä
vallattomuutta tulikin heissä aina tuon tuostakin näkyville.
Milloin naulittiin yliopiston ilmoitustaululle opettajista
pilarunoja ja häväistyskirjoituksia, joissa matkittiin
akateemisten väittäjäisjulistusten latinalaista kirjoitustapaa,
milloin taas meluttiin luennoilla tahi jäätiin miehissä pois
maisterinvihkijäisistä. Hyvä oli, jos nuorison metelöimishalu jäi
tähän. Silloin tällöin kuului näet valituksia siitä, että hääkemuissa
oli reuhattu, miekkoja paljastettu ja järjestyksenvalvojia
ahdistettu. Joskus olivat öiset metelit herättäneet kunnialliset
porvarit sikeästä unestaan, he olivat kuulleet portteja kolhittavan
sekä ovia ja akkunoita lyötävän säpäleiksi: Verratessaan elämää
Turussa muitten akatemiakaupunkien oloihin saattoivat ulkolaiset
matkustajat kuitenkin kiitellä täkäläistä järjestystä varsin hyväksi.
Opettajat olivatkin vähän väliä neuvoneet ylioppilaita ahkeruuteen ja
hyviin tapoihin, kaikenlaisten näytäntöjen antaminen oli lukukausien
aikana kielletty ja ylioppilaita käsketty pysymään kotosalla kello
kymmenen jälkeen. Ei voitu sille mitään, että he rangaistustenkin
uhalla hiipivät Turun pilkkopimeillä kaduilla ja kuluttivat aikaansa
pelipöytäin ja maljain ääressä.

Väittäjäiset ja juhlapuheet akateemisina merkkipäivinä olivat
huomatuimpia tapauksia ylioppilaselämässä. Mutta joskus sekaantui
siihen valtiollisen tahi puolue-elämän vaikutusta. Tuskin oli
Porthan ylioppilaaksi tullut, kun uusi piispan ja samalla vastaisen
varakanslerin vaali oli toimitettava. En rupea tässä kuvailemaan sitä
kiihkoa, mikä koko maassa ja varsinkin Turussa sen johdosta vallitsi.
Eri ehdokkaitten hyväksi käytettiin kaikenlaisia keinoja, levitettiin
halventavia huhuja ja syytöksiä vastaehdokkaasta, lahjottiin
vaalimiehiä ja pantiin toimeen kestejä. Lentokirjoja levisi.
Puolueet käyttivät erittäinkin hyväkseen erästä arkaa asiaa, jonka
ne tiesivät helposti saavan ihmisten intohimot liikkeelle, ne näet
vetosivat siihen katkeruuteen, joka oli olemassa suomalaissyntyisten
ja ruotsalaissyntyisten välillä. Siinä ne täysin onnistuivatkin.
Ylioppilaatkin joutuivat kiihkoon, sillä olihan heidän omia
opettajiaan vaaliehdolla; he sepittelivät solvauksia ja laativat
häväistyskirjoituksia ruotsalaisia opettajiaan vastaan. Kun vihdoin
riita oli päättynyt ja professori K. F. Mennander oli piispaksi
valittu, katsoi hän varakanslerina viisaimmaksi kutsua ylioppilaat
kokoon ja pitää heille ankara nuhdesaarna heidän kansallismielisen
politikoimisensa vuoksi.

Vaikeampaa olisi kuvata miten Ranskasta käsin tulleet vapaamieliset
ja kumoukselliset aatteet levisivät nuorisoon. Se tapahtui
tietysti varsin hitaasti ja ensinnä sivistyneimpäin joukossa.
Huomaa vain miten professorit opetuksessaan alkavat ylioppilaita
niistä varottaa ja teologit kirjoittavat erikoisia väitöskirjoja
uusmuotista jumalanpilkkaamista vastaan. Valistuskirjailijain
ja niiden ohella kevyitten ranskalaisten romaanien luku pääsee
vauhtiin. Akatemiassa on jo kauvan pohdittu viisaustieteellisiä,
siveysopillisia, valtiota ja yhteiskuntaa koskevia kysymyksiä;
valistuskirjailijain kumousmietteet koskettelevat samoja kysymyksiä;
siispä heidän väitteensä otetaan esille ja kumotaan siinä samalla.
Oppineen tehtäväksi tulee nyt perustella ihmisten velvollisuuksia
yhteiskuntaa, valtiota ja kirkkoa, kanssaihmisiä ja itseä kohtaan;
hänen pitää suojella hyödyllisiä laitoksia ja perittyjä kunniallisia
mielipiteitä kevytmielisiltä hyökkäyksiltä. Mutta hänen tulee samalla
parantaa väärinkäytöksiä ja osottaa epäkohtia. Parannusten ja
uudistusten tarve käykin nyt yhä yleisemmäksi ja henkistä uudistusta
ruvetaan kaipaamaan sen voimakkaan taloudellisen kehityksen rinnalle,
joka jo kauvan on ollut vauhdissa.

Niin oli oppi tästä lähtein oleva käytännöllistä, vieläpä kaksin
verroin. Luonnontieteilijät ja taloustieteilijät olivat jo kauvan
sitten älynneet tieteittensä tehtävän. Oli jo kylliksi kauvan
katseltu, miten talonpojat ikimuistoiseen tapaansa viljelivät
laihoja maitaan, rakensivat kalliisti ja epäkäytännöllisesti
asuinhuoneensa ja kuluttivat aikaansa epämukavain kulkureittien
tähden turhanaikaisen pitkillä kaupunginmatkoilla. Tulvat olivat
vuosittain saaneet yletä niityille ja pelloille, kaskimailla olivat
kyteneet sankkojen metsien jätteet ja mieletön kalasteleminen oli
lopettaa kaiken kalansuvun vesistöistä. Tämähän oli sulaa hulluutta,
tappiota tappion jälkeen. Ja mikä sen aiheutti? Valistumattomuus,
tietojen puute.

Sivistyneitten, tietävien, täytyi tässä auttaa. Ei nyt enää
sopinut kuluttaa voimiaan syventymällä muodollisuuksiin ja turhiin
viisaustieteellisiin mietintöihin. Katse oli luotava lähimpään
ympäristöön ja valtakunnalle oli hankittava uusia varallisuuden
lähteitä samoin kuin kanssaihmisille parempia oloja. Oli ensinnä
saatava selville millaiset olivat epäkohdat, millaisia maan suomat
edellytykset ja millaisia silloiset elinkeinot ja sitten oli
osotettava parannuskeinot. Niinpä turkulaiset professorit kokosivat
tietoja ja kirjoittelivat väitöskirjoja näistä asioista. Ilmestyi
tutkimuksia tervanpoltosta Pohjanmaalla, kalastuksesta Kokemäen
joessa, sekotetun peltomaan tuntemisesta, salpietarin valmistuksesta,
uusien vesiväylien aukomisesta -- kukapa jaksaisi niitä kaikkia
luetella. Kokeiluja tehtiin, uusia viljelystapoja, ulkomaisia kasvia
ja parempia työkaluja koetettiin. Ja kaikesta tästä odotettiin maalle
ihan erinomaista, taloudellisesti loistavaa tulevaisuutta.

Muittenkin tieteitten edustajat halusivat kohdastansa hyödyttää.
Eihän hyvinvointi ollut yksinomaan taloudellisilla keinoilla
saavutettavissa. Kansalle ja ennen kaikkea herrassäädylle oli
kaikenlaista tietoa annettava, piti poistaa ennakkoluuloja,
parantaa tapoja, kohottaa siveellisyyttä, opettaa ihmisille heidän
velvollisuutensa. Sivistyneet olivat varmasti vakuutettuja siitä,
että näillä keinoilla parannus jotenkin helposti oli saavutettavissa
ja kuvittelivat jo mielessään valistuneen ja järkevän ihmiskunnan
tulevaa onnellisuutta.

Vaan tälläkin alalla täytyi ensin tarkoin tuntea epäkohdat, jotta
niitä voitaisi poistaa. Henkisten eli humaanistenkin tieteitten
edustajain tuli oppia tuntemaan ympäristöänsä, tietää millaisissa
oloissa he oikeastaan elivät, millainen oli kansa ja millainen
kaukainen maalaisseutu. Eikä vain tätä. Kaikilla tämän puolen
asukkailla oli yhteiset tavat, samallaiset olot ja sama kieli.
Tarpeet ja edut olivat niinikään yhteiset. Sitä ei ollut vaikea
huomata, jos vähänkin oli tottunut ympärilleen silmäilemään.
Pohjanmaan kaupungit varustautuivat juuri nyt omasta ja koko laajan
suomalaisen sisämaan puolesta hankkimaan itsellensä kauppaoikeuksia,
joita ruotsalainen emämaa tahtoi niiltä kieltää. Suomalaiset
virkamiessuvut olisivat mielellään pitäneet täkäläiset virat
omana omaisuutenaan, mutta ruotsalaiset kilpailijat tekivät ne
riidanalaisiksi. Suomen erikoinen asema oli luonut omat erikoiset
tarpeet ja sen nykyisyys oli vähitellen sellaiseksi tullut oman
entisyyden vaikutuksesta.

Näin kääntyivät siis humaanisten tieteittenkin edustajat,
kielimiehet, historiantutkijat, maantieteilijät, yksinpä siveysopin
edustajat keräämään tietoja omasta maastansa ja koettivat
opetuksensakin niin sovittaa, että sen tulokset erityisesti
suomalaisia hyödyttivät. Mutta monet heistä muistelivat Daniel
Jusleniuksen harrastuksia ja työllään he samalla tahtoivat osottaa,
että juuri heidän kansansa kaikkine erikoisuuksineen oli mitä
suurinta arvoa ja kunnioitusta ansaitseva.

Jos ajattelee niitä henkilöitä, jotka olivat nämät pyrkimykset
omikseen ottaneet, muistuu ensimäiseksi mieleen Mennander, aikoinaan
professori ja pohjalaisen osakunnan inspehtori, vuodesta 1757
piispa ja akatemian varakansleri. Luonnontieteen opettajana oli hän
lämpimästi harrastanut maan taloudellista vaurastusta ja lukuisia
väitöskirjoja sitä varten kirjoittanut. Mutta myöhemmin oli hän
yhä enemmän kiintynyt henkistä edistystä ohjaamaan. Hän oli suuri
kokoilija. Kansanrunoja, muinaisjäännöksiä, vanhoja suomenkielisiä
kirjoja ja käsikirjoituksia, melkeinpä kaikkea, joka oli omansa
antamaan tietoja hänen isänmaastansa ja sen muinaisuudesta, hän
keräili. Kokoilemalla ympärillensä samanmielisiä henkilöitä ja
ohjaamalla heitä samanlaisiin harrastuksiin oli Mennanderista
vähitellen tullut Turun ja samalla koko Suomen henkinen keskus.

Mennanderin kaupunkitalossa tahi hänen omistamallaan Ala-Lemun
tilalla kävi akatemiakaupungin parhaimmistoa vieraana. Taloustieteen
suuri harrastaja Kalm oli Mennanderin läheisimpiä ystäviä,
latinanprofessori Hassel, laamanni Paleen ja Petter Juslén olivat
hänen sukulaisiaan. Mennanderin pojan luona, joka nyt professori
Bilmarkin johdolla perehtyi valmistaviin tieteellisiin opintoihin,
kävivät nuoret Juslénit, Porthanin serkut, vähän väliä vierailemassa.
Vanhin näistä, hänkin Petter Juslén nimeltään, Porthanin ikätoveri
ja opintokumppani oli taas varsin läheisesti Porthaniin kiintynyt.
Heidän keskinäinen ystävyytensä kesti läpi elämän ja kun Juslén
vuonna 1794 kuoli Tukholmassa korkeimman tuomioistuimen jäsenenä,
tuntui hänen poismenonsa Porthanista kovin katkeralta. "Kun tunsin
varsin tarkasti hänen lahjakkaan ja nopeastikäsittävän mielensä"
-- kirjoitti hän eräälle ystävälleen -- "yhtä vakavan vanhempina
päivinä kuin se oli nuoremmalla ijällä ilakoiva ja leikkisä -- sekä
hänen rehellisen ja kunnioitettavan luonteensa, en voinut muuta
kuin rakastaa ja kunnioittaa häntä; ja kun tähän vielä liittyi
melkein lapsuudesta asti kestäneen lakkaamattoman tuttavallisuuden
side, niin onhan luonnollista, että tämä vaurio on koskenut
minuun enemmän kuin mikään tähän asti kärsimäni ja aina on jääpä
sydämelleni pakotukseksi." Äitinsä sukulaisten kautta joutui Porthan
jo ylioppilasvuosina kanssakäymisiin Mennanderin kanssa ja heidän
välinsä kävi, suuresta ikäerotuksesta huolimatta, yhä läheisemmäksi.
Mennanderin lähin tuttavapiiri tuli hänenkin tuttavapiirikseen ja sen
harrastukset hän alkoi tuntea omikseen.

Porthan, uuttera maalaisnuorukainen, ei kuitenkaan ensi aluksi
liene soveltunut siihen nuorisojoukkoon, joka piispan kartanoon
kokoontui kaikkien hemmotteleman, turhamaisen ja pikkuvanhan
piispan- ja varakanslerin-pojan ympärille. Kirjeissään tämä puhuu
usein serkuistaan ja "pikkuserkuistaan Kustaasta ja Freedrikistä
Linnunpäässä", sukulaisistaan ja kotiopettajastaan, mutta Porthanista
ei sanaakaan. Melkein yhtä vähän tietävät muut lähteet hänen
ylioppilas-ajastaan kertoa. Pohjalaisen osakunnan pöytäkirjat vain
mainitsevat hänen ajan tavan mukaan eräässä kokouksessa vuonna 1757
pitäneen harjoituspuheen, aineesta: "Miten pitkälle ulottuu sodan
oikeus?" Kysymyshän oli mieltäkiinnittävä, koska Pommerin sota juuri
oli alkamassa.

Uutterasti Porthan lukuihinsa syventyi; sitä todistavat sekä
opettajien että toverien kiittävät lausunnot vähäistä myöhemmältä
ajalta. Lukuja ohjasi alussa nuori maisteri Kristian Cavander.
Useihin tieteisiin perehtyi Porthan ja kuunteli monia opettajia,
mutta filosofian ja historian ohella oli latinalainen ja ruotsalainen
kirjallisuus sekä kaunopuhe hänen pääaineinansa.

Mitä luuli Porthan ja hänen kanssansa lukemattomat latinaa lukevat
ylioppilaat löytävänsä antiikin kirjailijain vanhoista teoksista?
Siitä asti kuin oli alettu riidellä antiikin ja uuden ajan
kirjailijain etevämmyydestä oli niitä, jotka pitivät latinalaisten
kirjailijain tuntemusta joutavana oppineisuuden osotteena, josta
ei mitään käytännöllistä hyötyä tavalliselle ihmiselle lähtenyt.
Ja käytännöllinen hyötyhän nyt määräsi opin arvon. Eikä nyt enää
lyönyt leiville oppia ulkoa lauselmia kirjailijoista ja heidän
selittäjistään, ei kannattanut kulkea Casaubonuksen, Meursiuksen ja
muitten vanhain latinantuntijain nimet huulillaan; latinalaisten
puheitten ja runoteosten sepitys alkoi akatemiassa vähetä.

Mutta Hassel, latinanprofessori, saattoi oppilailleen selittää
latinan suurta merkitystä. Antiikin kirjailijoissa piili varsin
paljon asiallista tietoa, filosofiaa, historiaa, kielioppia,
runotaitoa ja kaunopuheen sääntöjä, ja tätä tietoa olivat monet
oppineitten polvet lisäilleet sekä täydennelleet. Siinä oli
kokonainen aarre, latinankielellä kirjoitettuna ja latinan kielellä
selitettynä, mukautuen tämän kielen kaikkiin vivahduksiin, selittäen
niitä ja saaden niistä selityksensä. Tämä tietovarasto, selvänä ja
yksinkertaisena, oli verraton pohja sille, joka uskalsi heittäytyä
nykyajan moninaisten mielipiteitten ja laajain hajallisten tietojen
mereen. Väitöskirjoissa lähdettiin vanhan ajan kirjailijain
mielipiteistä, ja puheita höystettiin heidän lausunnoillaan. Ne
olivat yhtämittaa ajatuksissa. Ja niiden kirjoitustapa, selvää,
yksinkertaista ja asiallista kun oli, sopi erinomaisesti esikuvaksi
sille, joka halusi omaa esitystapaansa sellaiseksi saada. -- Oli
varsin luonnollista, että vanhan latinanprofessorin ajatustapakin
hänen rakkaista latinalaisista kirjailijoistaan sai leimansa ja että
hänen oppinsa, niin käytännöllistä ja uudenaikaista kuin se olikin,
levitteli käsitteitä, jotka olivat antiikin humaanisuudelle ominaisia.

Antiikin kirjailijoista aukeni nimittäin aivan omituinen katsantotapa
ja erikoinen elämänihanne, humaanisuus. Se näki maailman
kaikkine katkerina ja sydäntä-särkevine soraäänineen pohjaltaan
sopusointuisena ja eheänä kokonaisuutena; jokainen yksityinen kykeni,
jos oikealla tavalla pyrki, liittymään siihen täydentävänä jäsenenä,
hän toimi samalla yhteishyvän eteen ja omaksi edukseen, täytti
kansalaisvelvollisuutensa ja tuli itse onnelliseksi. Näin hän tosin
saattoi menetellä vasta sitten kun oli oppinut hillitsemään itsensä
ja voittamaan luontaiset intohimonsa, kun hän oli ymmärtänyt pitää
arvossa lähimmäisensä ihmisyyttä kuin omaansa ja kaikessa osannut
pyrkiä ainoastaan yhteishyvän kautta omille eduilleen. Tätä samalla
itsensä uhraavaa ja järkevää toimintaa suosi viisas kaitselmus, se,
joka oli järjestänyt maailman ihmeteltävän tarkoituksenmukaiseksi
koneistoksi ja samalla ihmeteltävällä tavalla johti ihmiskuntaakin
hyvyyttä ja onnellisuutta kohti. Luottaen siis tähän järkevään
kaitselmukseen ja samalla omaan toimintaansa saattoi jokainen innolla
ja uskalluksella työskennellä oikean asiansa puolesta.

Porthan, nuorena ylioppilaana vasta elinuraansa alkamassa, löysi
tästä pohjan pyrinnöilleen ja intoa töihinsä. Ihmeekseen hän oli
huomannut monessa toverissaan ja muissakin tutuissaan olemusta ja
ajatustapaa, joka tuntui hänestä vieraalta ja vastenmieliseltä
mutta ei kumminkaan kokonansa oudolta. Ja ranskalaisten
valistuskirjailijain viehättävissä ja kevyissä kirjasissa, joista
kaikkialla keskusteltiin ja joita kaikkialla luettiin, löysi hän
juuri tuota samaa, hänelle vierasta henkeä. Hillittömän ivallisesti
ja poikamaisen vallattomasti asettuivat nuoret ylioppilaat,
lahjakkaat maisterit ja keikailevat hovioikeuden virkamiehet
mestaroimaan vanhaa oppineisuutta latinalaisine väitöskirjoineen
kaiken maailman mahdollisista ja mahdottomista aineista, filosofian
kummallisuuksia ja logiikan monimutkaisuuksia, kaikkea turhaa
tunnollisuutta ja tarkkuutta, jolla heitä akatemiassa oli kiusattu.
Hyvä sukkeluus ja henkevä pila oli paljon enemmän arvoinen, olipa
siinä sitten rivoutta joukossa ja ilkeyttä pohjalla. Ja mitä hyödytti
kaikenlainen vanhanaikainen saarna moraalista, velvollisuuksista
Jumalaa, maailmaa, yhteiskuntaa, omaisia, itseänsä ja ties keitä
kaikkia kohtaan, ikävä itsensä hillitseminen ja muu tuollainen?

Oli elämä edessä, viettelevänä ja viehättävänä. Sitä kelpasi nauttia.
Rothstenin talossa sillan korvalla oli tanssiaisia ja iltamia
sekä pelipöytiä tarjolla, oli kepeätä ja nuorta seuraa maljoineen
ja pilapuheineen, runonsepustuksineen ja ystävyysliittoineen.
Virastossahan yleni kumminkin vähitellen, seuraelämässä sai
suosijoita ja tuttavuuksia, jotka auttoivat eteenpäin, miellyttävällä
käytöksellä sai kannattajia ja rahalla virkoja. Juuri tällainen elämä
kehitti ihmistä, opetti häntä selviämään kaikissa tämän maailman
pikkumaisuuksissa ja monimutkaisissa suhteissa ja aina pysymään
päälläpäin.

Niin syvästi kuin Porthan vihasikin ja halveksui tätä loisteliasta
tyhjyyttä ja pintapuolista itsekkäisyyttä, esiintyipä se sitten
kylmänä ja laskevana tahi kevytmielisenä ja nautinnonhimoisena, niin
olihan kaikessa tuossa kumminkin jotakin oikeutettua. Täytyihän
myöntää, että noitten kevyitten seuramiesten käytöstapa monesti oli
mallikelpoinen, että oppineisuus vanhemmalla polvella tosiaan oli
ikävystyttävää ja luonnotonta laatua ja että olevissa oloissa oli
paljon moitittavaa ja halveksuttavaa. Ei tosiaankaan riittänyt se,
että oli tavoiltaan suora ja kirjoihinsa perehtynyt, täytyi tuntea
elämää, osata sulavasti seurustella ihmisten kanssa ja mukautua, jos
niin tarvittiin, välttämättömiin jokapäiväisyyksiin. Syvällinen juopa
rehellisen, uurastavan pyrkimyksen ja itsekkään hetkennauttimisen
välillä, joka useasti oli saattaa kustavianisen ajan oppineet
epätoivoon ja jota Porthankin myöhemmin katkerasti on valitellut, ei
hänestä kumminkaan näyttänyt ylipääsemättömältä.

Vaan opinnoissa kuluivat ylioppilasvuodet ja tutkintojen
sekä opinnäytteitten aika tuli. Vuonna 1758 Porthan puolusti
harjoituskirjoitustansa _Revelationi quid debeat philosophia
nostra?_ (Mistä filosofiamme tulee ilmestystä kiittää?) professori
Jaakko Haartmanin johdolla. Jumalan ilmoitettua sanaa, hänen
armon ja iankaikkisen elämänlupauksiaan ottaa tekijä -- oli tämä
sitten Porthan tahi hänen opettajansa Haartman -- puolustaaksensa
uudistajain vihamielisiä hyökkäyksiä vastaan. Nehän ovat kaiken
hyveen perustana; niitä vailla voi kyllä kauniisti puhella
velvollisuudesta, uhrautumisesta ja siveellisyydestä, mutta elämässä
ja toiminnassa ei siten tule toimeen. Syvästi on inhimillinen
lankeemus ja turmelus tunnettava, tulevan elämän palkinnot ja
rangaistukset pysyvät alati ainoina todellisina elämänohjaajina.
Kirjoitusta lukiessa joutuu ajattelemaan: miten saattaa henkilö,
joka pyrkii antiikin sopusuhtaiseen ja täyteläiseen katsantotapaan
ja joka sen lisäksi vielä on vakuutettu siitä, että ihmiskunta
pohjaltaan on hyvä ja kykenee vähitellen kehittymään yhä suurempaan
hyvyyteen ja onnellisuuteen, miten saattaa sellainen henkilö samassa
hengenvedossa saarnata inhimillisen luonnon syvää turmelusta
ja alati tarvittavaa lunastusta-suuresta synnintaakasta. Siinä
yksi niitä monia ristiriitaisuuksia, joita tämä aika, joka juuri
oli Porthanin nuoruuden aika, oli täynnänsä. Mutta useimmille
humaanisuuden harrastajille tämäkin ristiriita jäi vähäpätöiseksi,
sillä he taisivat merkillisesti mukauttaa uskontonsa humaanisuutensa
mukaiseksi.

Vuotta myöhemmin puolusti Porthan oppiarvon saavuttaakseen
muutamia tieteellisiä, etupäässä viisaustieteellisiä mietelauseita
professori Jaakko Gadolinin johdolla. Suoritettuaan tavanmukaiset
tutkinnot ja täytettyään näin kaikki tieteellisen oppiarvon ehdot
seppelöitiin Porthan filosofian maisteriksi elokuun 25 p. 1760. Hänen
ylioppilasaikansa oli nyt päättynyt.



II.


Porthan aikoi yliopistomieheksi. Halu veti lukuihin ja tutkimuksiin,
tieteelliseen toimintaan. Oli niin tavallista sitäpaitsi, että virka
ikäänkuin perintönä kulki suvussa, pappien pojat tulivat papeiksi,
virkamiesten virkamiehiksi ja missä oli sukulaisissa ansiokkaita
arvomiehiä ja tuttavapiiri ulottui henkiseen valiojoukkoon, siinä oli
yliopistollinen toimi likeisenä silmämääränä. Mahdollisuudet olivat
vielä vähälukuiset, elinurat harvat ja esimerkit vetivät seuraamaan.
Ja sinnehän veti halukin ja omien taipumuksien tunto.

Porthan kirjoitti jatkoksi ensimäiseen väitöskirjaansa toisen osan
ja pääsi tämän nojalla kaunopuheen dosentiksi vuonna 1762. Vaan
virattoman maisterin ja vielä dosentinkin täytyi lukujensa ohella
hankkia elatuksensa. Niinpä hän antoi yksityisopetusta nuorille
ylioppilaille, kun he vähätietoisina ja kokemattomina, kuten hän
itsekin ennen, tulivat akatemiaan. Opetettiin tieteitten alkeita
koulutietojen tapaan, luettiin joku sivu kerrallaan, selitettiin
ja kuulusteltiin sitä, käännettiin vieraskielisiä tekstejä ja
kirjoitettiin aineita. Vaan annanpa senaikaisen nuoren ylioppilaan
itsensä, K. F. Mennanderin, puhua luvuistaan jotta niiden laatu
paremmin selvenisi: "Maanantai-, tiistai- ja tuorstai-aamupäivinä
luen Hyphoffin historiaa", kertoo hän, "perjantaisin aamupäivällä
pientä ruotsalaista siveysoppia; sitäpaitsi kirjoitan kaikkina noina
aamupäivinä latinalaisen kirjoituksen, iltapäivillä taas harjottelen
kaunokirjoitusta ja selittelen kappaleen Corneliusta. Keskiviikkona
ja lauvantaina edellä puolisen luen maantiedettä; iltapäivisin
kirjoitan kaunokirjoitusta ja luen joko katkismusta tahi Hübnerin
historiaa." Mennander oli silloin kaikkein nuorimpia ja aivan alkava,
mutta vähän vanhempainkin opetus oli sentapaista ja sama kotiopettaja
ohjasi useimmissa aineissa.

Luennot olivat alkeisopetuksen jatkoa. Niitäkin pidettiin oppikirjain
johdolla. Käytiin lävitse vähän laajempia ja vähän vaikeampia
oppikirjoja; ne kaipasivat enemmän selittelyä ja niihin sopi liittää
useampia tietoja, kertoa laajemmaltikin asioita. Oli tavallista,
että opettaja yliopistonkin oppisijalta opetti useampaa ainetta.
Vanhat professorit luennoivat kukin tiedettään, vaan kaikki eivät
kuulijoitaan tyydyttäneet: mikä esitti vaikeatajuisesti, mikä
pysyttelihe liiaksi rajoitetulla alalla; ja vaikkei niinkään ollut,
jäi aina nuorelle opettajalle monenlaista opettamisen tilaisuutta.
Porthankin luennoi julkisten luentojensa ohella useita aineita, m.m.
logiikkaa, siveysoppia ja viisaustiedettä.

Porthanin omat opinnot ja tutkimukset liittyivät tähän. Kun hän
perehtyi opetusaineisiinsa, tuntui siltä, että ne soveltuivat
yhteen, täydensivät toisiansa ja käsittivät melkeinpä koko
elämässä tarvittavan tietämyksen piirin. Kun esimerkiksi lueskeli
sielutiedettä ja tarkkasi ihmissielun ja ihmiskielen läheistä
suhdetta, alkoi käsittää kielitiedettäkin aivan uudella tavalla.
Siveysoppi selveni täydelleen vasta sitten kun otti historiasta
sopivia esimerkkejä, näytti miten Rooman valtakunnan perikadon syynä
oli ollut yleinen tapainturmelus tahi miten Lykurgoksen säätämä
heloottivaino oli raaistuttamalla Spartan tapoja jouduttanut tämän
valtakunnan rappeutumista. Tahi miten tuntuikaan jumaluusoppi
luontevalta, kun luonnontieteilijän silmillä katseli Jumalan suurta
luomakuntaa kuin kellokoneistoa, jonka viisas mestari oli niin
järjestänyt, että kaikki ratakset hairahtumatta toisiinsa kävivät.
Ja kaunopuheisuus, Porthanin virallinen opetusaine, tarvitsi kaikkia
näitä tietoja avukseen, sillä mitenkä taisi se olla asiallisen tiedon
mallikelpoista esittämistä, ellei tietoja ollut käsillä.

Niinpä muodostui Porthanissa laaja monioppisuus. Ei se sentään ollut
entisajan monioppineitten ja kokoilijain unohtumista kirjain ääreen
siksi, että oli huvittavaa tietää merkillisiä asioita ja nauttia
suuresta tietovarastostaan. Eikä se myöskään ollut uudenaikaista
valistajain halua omistaa itsellensä uusimmat, jyrkimmät ja
äärimmäisimmät mielipiteet, jotta niiden avulla voisi tuomita
olevaisia oloja ja vaatia niiden kumoamista. Ei. Porthanin oppi oli
varsin käytännöllistä ja sellaisten syvällisten kysymysten kuin
tahdonvapauden, jumalan olemassa-olon tahi sielun kuolemattomuuden
käsitteleminen huvitti häntä vain sikäli kuin niistä lähti jotakin
käytännöllistä hyötyä ihmisen siveelliselle toiminnalle. Hän puuttui
kaikkiin kysymyksiin, jotka näyttivät tarpeellisilta hänen, hänen
oppilaittensa ja muitten kanssaihmistensä tietää viisaasti elääkseen
tässä maailmassa.

Mutta Porthan vaati, että opin tuli olla kriitillistä ja varmaa.
Kun hän jotakin luki, koetti hän aina itselleen selvittää miten
luettu sopi siihen mitä hän ennen tiesi; jos se tuntui oudolta ei
hän aluksi uskaltanut sitä hyväksyä eikä hylätä. Viisas epäily oli
hänestä kaikessa luvussa välttämätöntä. "Epäily on -- mielestäni
-- pidättää hyväksymistään jonkun aikaa eikä tehdä johtopäätöstä
ennenkuin asia on varma. Se on aivan toista kuin jonkun väitteen
intoisaa ja vihamielistä ahdistamista, sillä tällainen menettelyhän
osottaa tutkijan aivan puolueelliseksi. Eikä minua miellytä
niidenkään ohje, jotka pitävät jokaista mielipidettä vääränä kunnes
se heille oikeaksi todistetaan; minulle riittää se, että pidän asiaa
vielä tutkimattomana, tuntemattomana ja epäiltävänä, kunnes olen
tarkemmin sitä tutkinut ja olen sen selvästi osottanut joko oikeaksi
tahi vääräksi." Aivan tyynesti ja intohimottomasti, ilman mitään
ennakkoluuloja tahtoi Porthan siis tutkia asioita ja niin luuli hän
voivansa hankkia itsellensä opin, joka oli oikea ja varma.

Akateemisissa väittelyissä sai Porthan tilaisuutta koetella oppinsa
kestävyyttä. Vuonna 1765 esiintyi hän ensimäisenä vastaväittäjänä
nuoren Mennanderin väittäjäisissä; puolustajan, varakanslerin pojan,
tähden oli tapaus akatemian merkkitapauksia, maaherra, hovioikeuden
jäseniä ja melkein kaikki professorit olivat läsnä. Itse väittely
kait tapahtui vain näön vuoksi. Toista oli Olavi Schalbergin
väitöstilaisuudessa vuonna 1771. Kalm kertoo siitä: "Sitten
esiintyi maisteri Porthan ylimääräisenä, hän piteli Schalbergiä
pahemmin, niin ettei tällä ollut mitään sanottavaa, ja vielä enemmän
kiusatakseen häntä väitti Porthan, että Schalbergin mainitsema
arabialainen sanajuuri oli tämän itsensä keksimä ja ettei sitä
missään arabialaisessa sanakirjassa ollut. Todistaaksensa sitä toi
hän esiin arabialaisen sanakirjan ja pyysi Schalbergiä näyttämään
itsellensä tuon juuren. Mitä saattoi Schalberg tehdä kun ei osannut
ainoatakaan kirjainta lukea? Porthan todisti silloin, että Schalberg
oli mestari metsästämään, kalastamaan ja soittamaan sekä jotakuinkin
metafysiikassa, mutta ei missään muussa."

Mieleiseensä työhön joutui Porthan, kun hän vuonna 1764 pääsi
yliopiston kirjastonhoitajan apulaiseksi. Hän perehtyi nyt esteettä
Turun ainoaan suureen kirjavarastoon, kaikki sen kuulut teokset
olivat joka päivä hänen silmäinsä edessä, kirjamarkkinain huomattavat
uutuudet hän sieltä heti sai käsiinsä. Jokainen niistä oli lisä
hänen oppiinsa, hän merkitsi sen sisällön mieleensä niinkuin
nimenkin luetteloon ja niin pysyi hänen oppinsa aina uudenaikaisena.
Sitäpaitsi alkoivat Porthania huvittaa vanhat harvinaisiksi käyneet
kirjat kummallisine nidoksineen ja käsikirjoitukset vanhanaikuisine
kirjaimineen. Hän vastaanotti kirjastoon saapuneita lisiä, huomasi
kokoelmain täydentyvän, oli ylpeä aarteista, joita siellä oli, ja
koetti kaikin voimin etsiä uusia, ehkä vielä saatavia. Porthanissa
kasvoi näin kokoilemishalu, tuo kaiken tutkimuksen tärkeä alkusyy ja
muinaisuuden todistuskappaleet kävivät hänelle rakkaiksi.

Vaan ei hän siltä eksynyt kokoiluinnon liiallisuuksiin, ei hän
kateellisena vartioinut aarteitaan eikä salaillut harvinaisuuksiaan.
Päinvastoin piti jokaisen saada niitä esteettä käyttää, saada
kirjastosta mikäli mahdollista kaiken minkä tarvitsi lukuihinsa tai
töihinsä itse valistuakseen ja muita valistaakseen. Luettelot oli
laitettavat selvät ja käytännölliset, kirjoja hankittava hyviä ja
lukuisia.

Tämä kaikki joutui Porthanin huoleksi, kun hänen entinen
esimiehensä Henrik Hyllén, jonka muistamme Porthanin ensimäiseksi
kotiopettajaksi, vuonna 1770 luopui kirjastonhoitajan toimesta
siirtyen Hollolaan kirkkoherraksi. Porthan tuli näet hänen jälkeensä
väliaikaiseksi kirjastonhoitajaksi ja vuonna 1772 vakinaiseksi.

Uusi kirjastonhoitaja järjesti kirjaston aivan uudestaan. Kirjat
olivat ennen sisältönsä mukaisesti aineittain ja tieteittäin
osastoihin asetetut; sitämyöten kuin uusia teoksia oli ilmestynyt
liitettiin ne edellisiin, joten jokainen runsaanlainen lisäys
aikaansai siirtoja ja muutteluja kirjariveissä tilan valmistamiseksi
tulokkaille. Vuonna 1773 hajoitettiin teokset toisistaan ja ladottiin
hyllyilleen aivan toisella tavalla, kokonsa ja muotonsa, niteensä
ja näkönsä mukaisesti. Suuret foliantit tulivat alisille hyllyille,
neljännes- ja kahdeksanneskokoiset korkeammalle. Jokainen kirja sai
oman muuttumattoman paikkansa ja sekä kirja että paikka yhdenlaisen
numeromerkin. Senmukaiset tehtiin luettelot.

Täydellinen aakkosellinen luettelo valmistettiin entisen vajanaisen
sijalle; aineenmukainen jäi toistaiseksi tekemättä, mutta moniaita
vuosia myöhemmin, kun Porthan jo kirjastonhoidosta oli luopunut, oli
hän sen teossa avullisena. Vielä valmistettiin uusi, joka luetteli
kirjat siinä sarjassa, jossa ne kirjastossa olivat paikoillensa
asetetut. Ja lopuksi laadittiin päiväkirja, josta saattoi nähdä
milloin, mistä ja mihin hintaan kukin teos oli saatu.

Päiväkirjat osottivat runsasta lisäystä. Kun Porthan luopui
kirjastonhoitajan toimesta vuonna 1778 oli kirjain luku jo noin
10,000 nidettä, hyllyt olivat aivan ahdinkoon asti täynnänsä
paitsi foliantien sijaa, joka monesta kohdasta ammotti tyhjänä. Se
aika oli tulossa, jolloin täytyi turvautua uudelleen entiseenkin
kirjastohuoneustoon vanhassa kiviholvissa, niin kostea ja
koleailmainen kuin se olikin.

Mistä kirjain paljous? Professorit olivat oikeutetut ehdottamaan
kukin ostettaviksi omaan tieteeseensä tarvittavia teoksia ja
akateeminen konsistorio antoi siihen suostumuksensa. Vaan ei
kirjastonhoitajan käynyt tähän hankintaan luottaminen, epätasaista
ja epätietoistakin olisi se ollut. Hän lueskeli ulkolaisia
aikakauskirjoja, merkitsi niistä kirja-arvosteluja, kyseli
ruotsalaisilta oppineilta ja kirjainystäviltä kirjeellisesti,
tiedusteli sieltä ja täältä. Näin hän sai tarpeellisista teoksista
tiedon.

Kirjainhankinta kehittyi suuremmoiseksi liikkeeksi. Joku vanhimmista
yliopistomiehistä saattoi vielä muistella ensimmäisiä isonvihan
jälkeisiä vuosikymmeniä, jolloin niukoista kirjastovaroista monta
sataa taalaria oli professoreilla lainassa ja konsistoriossa
aina syntyi väittelyä siitä, mitä merkkiteoksia ensi hätään oli
hankittava. Varat olivat siitä ajasta karttuneet ja kirjatilaukset
käyneet varsin tiheiksi, mutta epäkäytännöllistä kirjain hankinta
sittenkin oli.

Oli tilattu ruotsalaisilta kirjakauppiailta sikäli kun teoksia
ehti heille saapua ja kärsivällisesti oli maksettu niitä suuria
voittorahoja, joita he välityksestään ottivat. Muuta neuvoa ei
tuntunut silloisissa liikeoloissa ja silloisella kirjamarkkinain
tuntemuksella olevan. Kyllähän konsistorio oli säännöllisesti
silloin, kun joku turkulainen oppinut lähti ulkomaamatkalle, antanut
hänelle toimeksi ostaa matkan varrelta kirjoja akatemialle. Vuonna
1747 Ruotsin lähettilään kautta lähetettiin professori Clewbergille
Hollantiin vähän päälle kolme tuhatta kuparitaalaria tätä tarkotusta
varten. 1760-luvulla oltiin jo säännöllisissä kauppaväleissä erään
haagilaisen kirjakauppiaan kanssa, mutta sitten palattiin taas
ennalleen. Porthanin onnistui tässä saada lopullinen muutos aikaan,
vaikkakin konsistorio suosien ruotsalaista Gjörwelliä ja kotimaisia
yksityisvälittäjiä aluksi epäsi. Porthanin aikana toivat turkulaiset
laivat ulkomailta palatessaan kirjalähetyksiä Amsterdamin satamasta,
niissä tuli hollantilaisia, ranskalaisia ja englantilaisia teoksia,
joita joskus pitkämatkaisilla tilauksilla oli Hollantiinkin hankittu.

Tärkeämmäksi vielä kävi saksalainen kirjakauppa. Tilaukset kulkivat
Ruotsin kautta, kunnes ruotsalaisen kirjakauppiaan Salviuksen
leväperäisyys viimeinkin vuonna 1765 pani ajattelemaan suoranaisia
kauppasuhteita Saksan kanssa. Vaan yritys kävi onnettomasti.
Asiamieheksi saatiin Greifswaldin professori Dähnert ja heti
lähetettiin suurenlainen kirjatilaus sekä sitäseuraava rahasumma.
Kirjoja ei kumminkaan kuulunut. Lopuksi täytyi kääntyä pyytämään
Pommerin kenraalikuvernöörin von Liewenin välitystä ja hän
mahtisanallaan akatemialle toimitti korvauksen Dähnertin omasta
kirjastosta.

Näin ollen täytyi taas ruveta ruotsalaisilta ostamaan. Mutta kun
Gjörwell, jonka apuun nyt oli turvauduttu, vuonna 1774 joutui
vararikkoon, käytti Porthan tilaisuutta hyväkseen uudistaakseen
saksalaista kauppaa. Olisi vain hankittava sopiva asiamies
Hampurissa tahi Lyybekissä -- ehdotti hän konsistoriolle --
sitten kävisi lähetys kylläkin mukavasti suomalaisilla laivoilla,
jotka Uudestakaupungista, Porista ja Raumalta kulkivat Hampuriin
ja Itämeren rantakaupunkeihin. Vaan konsistorio taaskin hylkäsi
ehdotuksen pitäen ruotsalaista välitystä parempana. Hankinta
annettiin professori Lefrénin toimeksi, joka ennestäänkin
ruotsalaisten kirjakauppiaiden asiamiehenä ollen, tarjoutui
kirjastollekin toimittamaan heidän tavaraansa. Vasta vuonna 1779
onnistui Porthanin Saksan-matkallaan järjestää säännöllinen ja pysyvä
kauppa suoraan Saksasta.

Ruotsalainen kirjakauppa jäi edelleenkin laajimmaksi. Paitsi
ruotsinmaalaista kirjallisuutta tuli sen kautta paljon vanhempia
teoksia, kaikenkielisiä. Ja lukuisista kirjahuutokaupoista sai,
jos vain hyvin osasi etujaan valvoa, kallisarvoista ja kumminkin
halpaa saalista. Kun joku kuuluisa kokoilija tahi vanha professori
sattui kuolemaan, niin painettiin luettelot hänen kirjavaroistaan ja
lähetettiin pitkin maata. Kirjainystävät merkitsivät niihin, mitä
halusivat, ohjeeksi asiamiehilleen, joiden tuli olla huutokaupassa
läsnä. Samalla merkittiin se hinta, jonka tavara enintäin sai maksaa.
Paljon noista huutokaupoista oppineitten kesken puhuttiin sekä
vaihdettiin kirjeitä, ja tuloksia odotettiin jännityksellä.

Vuosisadan alulla ei Turun akatemia noissa huutokaupoissa osallisena
ollut, se oli tyytynyt ostamaan vähiä kirjatarpeitaan täkäläisten
professorien kuolinpesistä ja vain yksityisissä tapauksissa sai se
ruotsalaisesta huutokaupasta jonkun lisän. Vasta Mennander, joka
oli vilkkaassa kirjeenvaihdossa ruotsalaisten kokoilijain kanssa
ja itsekin innokkaasti täydenteli kirjastoansa, alkoi suuremmalla
huomiolla seurata ruotsalaisia kirjainmyyntejä. Ei voi varmaan tietää
oliko Turun akatemialla tähän aikaan pysyviä asiamiehiä eikä sitäkään
miten paljon se ruotsalaisista huutokaupoista itselleen hankki. Sen
vain tiedämme, että valtaneuvos Hermelin Tukholmasta vuonna 1768
kirjeessään vasta ehdottelee järjestettyä kirjain ostoa. "Täällä
Tukholmassa on paljon kirjahuutokauppoja", luetaan siinä, "ja jos
ottaa ajasta vaarin, saisi hyödyllisiä kirjoja halpaan hintaan.
Ei tosin käy päinsä lähettää painettuja luetteloja, jotta niihin
merkittäisiin mitä kirjoja kirjastoon haluttaisiin, sillä etäisyys
sen estää. Mutta kysyn Teiltä, Herra Piispa, eikö sieltä voitaisi
minulle lähettää luetteloa niistä teoksista, joita katsottaisiin
kirjastolle tarpeellisiksi ja minä sitten pitäisin huolta, että niitä
tilaisuuden sattuessa ostettaisiin huutokaupoista."

Kun Porthan tuli kirjastonhoitajaksi tuli akatemia osalliseksi
kaikkiin vähänkin suurenlaisiin huutokauppoihin. Kirjastonhoitajalla
oli lukuisia asiamiehiä, enimmäkseen ystäviä ja oppineita tuttavia;
milloin huusi kirjoja A. N. Edelcrantz, joka oli kirjastonhoitajaksi
määrätty, mutta oleskeli Tukholmassa ooperanjohtajana, milloin
nuoret oppihistorian harrastajat Knös ja Flintenberg, milloin taas
Upsalan kirjastonhoitaja P. F. Aurivillius. Vanha kokoilija Sigfrid
Pehrsson Gahm, joka oli suurimman osan ijästään kuluttanut Tukholman
järjestymättömissä arkistoissa ja kirjastoissa sekä sihteeri
Björkegren saivat säännöllistä palkkaa avustuksestaan. Tilaukset
tehtiin yksityisissä kirjeissä muun jutun joukossa, rahat lähetettiin
tuttavien mukana tahi varattiin niitä tulevaa tarvetta varten
yksityisten huostaan. Kirjainhankkijat saivat itse valmistuttaa
kirjalaatikoita, varustaa ne nimimerkeillä, latoa kirjat niihin,
tiedustella Turkuun lähdössä olevia laivureita ja sopia heidän
kanssaan kuletuksesta ja kuletusmaksusta. Toisinaan ehti talvi tulla
väliin ja jääsi saaristoreitit, juuri kun kirjalastit olivat lähdössä
ja turkulaiset opinystävät niitä alkoivat odotella saapuviksi.
Silloin viivästyi lähetys talven ylitse ja uusimmat opinuutuudet
jäivät siksi vuodeksi käyttämättä.

Paljon tuotti kirjainhankinta Porthanille miettimistä ja päänvaivaa.
Huutokauppaluetteloissa komeilivat harvinaisten kirjain nimet,
sellaisiakin, joita vain sen yhden ainoan kerran voi kirjaston omiksi
saada, mutta kirjaston vähät varat kehottivat kieltäytymään. Ja niin
täytyi väkisinkin ottaa ohjesäännöksi tuo Caton lause: älä osta mitä
on tarpeellista, vaan mitä on välttämätöntä. Vähitellen karttui
kumminkin harvinaisuuksia sekä Ruotsista että omasta maasta.

Oma yleisö oli opetettava panemaan sellaisiin arvoa. Käsikirjoituksia
ja vanhoja kirjaniteitä tomuttui herraskartanoitten ullakoilla,
ajelehti ymmärtämättömäni ihmisten käsissä ja hukkautui tyyten.
Paljon niitä sentään pelastettiinkin ja lähetettiin kirjastoon.
"Kumminkin on kirjastomme vuoden kuluessa saanut kauniin lisän",
kertoo Porthan 1788, "niiden joukossa muutamia harvinaisia ja
komeita teoksia, joita kelpaa sekä näyttää että käyttää. Muitten
vähäisten harvinaisuuksien ohella ostin erään haminalaisen rovastin
kuolinpesästä Respublica glacialiksen yhdellä killingillä 9 äyrillä.
Olemmepa saaneet muutamia käsikirjoituksiakin. Niin lahjoitti
esimerkiksi kapteenia Kalm, professori Kalmin poika, meille kolme
folionidettä Stjerncrantzin kirjastosta, jotka hän oli häviöstä
pelastanut. Kirjaston oli koonnut maaherra Stjerncrantz vainaa
Helsingistä, yksi maamme parhaimpia maaherroja, se on viime aikoihin
asti ollut sulettuna Lepaan kartanoon Hämeessä, mutta nyt ovat
luutnantti Stjerncrantz ja hänen lankonsa sen hajottaneet. Eräs
pappi on vaihtanut siitä osan itselleen merenvahapiippuun, mutta
kun hän on taitava mies, toivon saavani häneltä osan nähtäväkseni.
Käsinkirjoitetut niteet tapasi kapteeni Kalm erään kultasepän luota,
joka aikoi tehdä niistä tötteröitä."

Tuollaiset lisät olivat erikoisen tervetulleita, sillä ne olivat
kotimaisia lähteitä ja koskivat usein omamaisia aineita. Niistä sai
Suomen hämärä muinaisuus edes vähäistä valon heijastusta; siksi
oli Mennander niitä koonnut ja siksi Porthankin tämän harrastuksen
oli omakseen ottanut. Ja kun Mennander vuonna 1776 arkkipiispaksi
valittuna siirtyi Ruotsin puolelle ymmärsi Porthan, että hänen oli
jatkettava mitä toinen oli alkanut, jos mieli jotakin tulevalle
tutkimukselle pelastaa. "Mikäli mahdollista on", kirjoitti hän
Mennanderille 1780, "koetan akatemiamme kirjastoon koota kaiken, mikä
kansakunnan kirjallisuushistoriaan kuuluu: mutta hitaasti se käy."

Rakkaaksi oli kirjasto Porthanille tullut. Kirjarivejä silmäillessä
pysähtyi katse teoksiin, joita itse oli arvokkaiksi huomannut,
itse ulkomailta tilannut tahi onnen sattumasta saanut, siinä
näki harvinaisuuksia Arckenholtzin kokoelmasta ja Ekebladin
kirjalahjoista vanhain veden ja tulen jo puoleksi turmelemain
rinnalla, jotka Torsten Stålhandsken leski kirjaston ensimäiseksi
aluksi oli lahjoittanut. Muutamain teosten vaiheista oli kansissa
muistiinpanoja, toisista tiesivät vanhat luettelot kertoa, ja
konsistorion pöytäkirjoista sekä vanhoista tileistä sai tietoja koko
laitoksen vaiheista.

Hyllén oli aikoinaan tuuminut niistä kirjoittaa esityksen ja jo
vuonna 1765 odottelivat professorit sen ensi vihon valmistumista.
Hyllénin viran mukana peri Porthan hänen toteuttamatta jääneen
tuumansa; mielellään hän siihen ryhtyi semminkin kun tuollainen
esitys avoimeksi jäänyttä kirjastonhoitajan tointa haettaessa oli
suureksi ansioksi laskettava. Niin alkoi vuonna 1771 väitöskirjoina
ilmestyä _Turun akatemian kirjaston historia_.

Siitä sai lukea, miten kirjasto oli akatemian kanssa syntynyt ja
vähäisestä vaurastunut kirjalahjojen ja oston kautta ja miten
yliopistomiehet sitä olivat vaalineet. Monta kovaa oli se saanut
isonvihan aikana kokea, kun kirjat laivoilla vietiin venäläisiltä
turvaan ja homehtuivat kosteassa kivikellarissa Tukholmassa.
Kirjastonhoitajain virkatoiminta siinä niinikään oli selitetty.
Kaikki oli esitetty tarkoin lähteitten mukaisesti, selvästi ja
tyynesti.

Vuonna 1781 oli satakunta sivua ilmestynyt ja kuvaus läheni
loppuaan. Seuraavaksi kevätlukukaudeksi aikoi tekijä kirjaansa
valmiiksi. Sellaisena olisi siitä muodostunut samantapainen kuin
olivat Tukholman, Upsalan ja useitten saksalaisten kirjastojen
historiat. Vaan juuri näihin aikoihin oli Porthan täydessä työssä
Arckenholtzin suuremmoisten kokoelmain järjestämisessä ja luetteloon
merkitsemisessä sekä aineenmukaisen kokonaisluettelon laatimisessa.
Ja samaan aikaan alkoi hänen vilkas yhteytensä ulkomaisten
kirjainystäväin kanssa. Kun hän näissä toimissa oli, juolahti hänen
mieleensä tuuma liittää historiaansa luettelo kirjaston tärkeimmistä
aarteista, jotta ulkomaalaisetkin saisivat niistä tietää. Niin tuli
teoksesta vielä monta vihkoa. "Vastoin luuloani tulee tämä teos
laajaksi", kirjoittaa Porthan Mennanderille lopussa vuotta 1782,
"mutta en ole luullut voivani käsikirjoituksista lyhyemmin puhua.
Olen kumminkin jättänyt pois arvosteluja sisällön arvosta j.n.e.
Nämät kuvaukset vaativat kylläkin työtä; vaan lohtunani on, että
ne osottanevat kirjastossamme todella olevan joukon huvittavia
kappaleita, jotka ansaitsevat tuntemista ja jotka tuollaisten
kirjoitusten harrastajat mielellään huomaavat kuvatuiksi." Kirjaston
historia paisui näin kolme vertaa suuremmaksi kuin miksi sitä
oli aijottu. Kieltämättä oli kirja kokonaisuutena epäsuhtainen.
Olisi odottanut kuvausta siitä, miten nuo luetellut kirjat olivat
kirjastoon tulleet, millaisia teoksia kukin aika mieluimmin
hankki, miten hyvin osattiin ulkomaista tuotantoa pitää silmällä.
Vaan kaikesta tästä on vain joku viittaus; esityksen varsinaisena
esineenä on itse laitos, ei kirjakokoelma. Vasta julkaisunsa lopulla
huomasi Porthan, että tästäkin täytyi lukijan saada tieto ja niin
hän kirjansa käytännöllistäkin hyötyä ajatellen paisutti sen
luettelollaan kolmenkertaiseksi.

Turun kirjasto tuli nyt huomatuksi. Paljon kiittelivät
ulkomaalaisetkin oppineet sitä ja sen innokasta hoitajaa.



III.


Isänmaallisuuden tunne kyti monen suomalaisen mielessä, vaikka
epämääräisenä ja salattuna, ja etsi itsellensä ilmenemismuotoja.
Milloin se näyttäytyi jonkinlaisena isänmaallisena
velvollisuudentunteena sitä läheisintä yhteiskunnan piiriä kohtaan,
johon oli joutunut vaikuttamaan ja työtä tekemään, milloin taas
paikallisena innostuksena kotiseutuun. Joskus vaadittiin kunnioitusta
ja rakkautta isien perintöä, kotoisia tapoja, omaa kieltä ja
ajatustapaa kohtaan, joskus taas valitettiin merentakaisten
ruotsalaisten ylimielisyyttä ja sortamishalua. Niin monimuotoinen ja
epämääräinen kuin suomalainen isänmaallisuuden tunne olikin ja niin
monilla tavoin kuin mietiskelevä järki koettikin sitä perustella ja
selitellä, se oli joka tapauksessa välittömänä ihmisten mielissä.

Useilla se näyttäytyi harrastuksena suomenkielistä rahvasta kohtaan
ja liittyi monesti, kuten edellä huomasimme, kiihkeään hyödyttämisen
ja valistamisen haluun. Tosin oli rahvas valistajain mielestä kovin
sivistymätöntä ja raakaa, valitettavassa määrässä pimeyden ja
ennakkoluulojen vallassa. Eikä se kumma ollutkaan -- tämä valistajain
joukolle yhteinen käsitys tavataan Porthanillakin -- koska muutamain
aina täytyi raataa ruumiillisessa työssä, jotta toiset voisivat
antautua henkisiin tehtäviin. Mutta juuri siksi oli sivistyneitten
velvollisuus perehtyä kansan kieleen ja ajatustapaan ja näin
opittuaan sitä tuntemaan valistaa ja kohottaa sitä.

Liikkuessaan maaseudulla kansaa valistamassa ja tietoja
kokoilemassa maantieteellisistä oloista, asutuksesta, väkiluvusta,
viljelystavasta ja pitäjän merkillisyyksistä olivat oppineet ja
pappismiehet kiinnittäneet huomiota kansan vanhoihin kertovaisiin
runoelmiin. Ristiriitaisin mielin niitä monikin kuuli mainittavan.
He näkivät niissä entisajan pakanallisen pimeyden ja piintyneitten
ennakkoluulojen jätteitä, juuri sitä mitä he valistusintonsa koko
voimalla tahtoivat musertaa. Mutta toisaalta eivät he voineet olla
huomaamatta, että niissä piili paljon tietoa, joka oli omansa
valaisemaan kansan luonnetta, sen tapoja ja sen muinaisuutta. Ne
olivat siis varsin suuressa määrässä kokoilemisen arvoisia. Eivätkä
he tyytyneet niitä vain kokoilijan rakkaudella silmäilemään. He
tunsivat niissä sitä kotoista ja tutunomaista tunnelmaa, joka oli
alkanut heille yhä kalliimmaksi käydä; he kuulivat niissä suomen
kielen, "kovan ja kampian", varsin sulavasti sointuvan. Siinä oli
heillä oma kotimainen aarre, jota kelpasi vieraallekin näyttää
ja samalla tae siitä, että heidän kansansa kykeni arvokkaitakin
taideluomia synnyttämään. Olivatpa jotkut alkaneet itsekin
kansanlaulun malliin runoilla.

Jo varsin varhain olivat kansanrunot kiinnittäneet Porthanin
mieltä. Ehkäpä hän oli niitä kotipitäjässäkin kuullut, kun hän
silloin tällöin loma-aikoina kävi kummalliseksi käynyttä sairasta
isäänsä tervehtimässä. Ainakin tunsi hän Erik Cajanuksen ja Daniel
Jusleniuksen kokeet selitellä tätä runouslajia, joka laadultaan oli
aivan erikoista ja muistutti vain itämaitten lauluja; juutalaisten
pyhien runojen sisarluomaksi. Ja hän tiesi, että Mennanderilla,
Karjalohjan innokkaalla kirkkoherralla Lencqvistillä ja monella
tutulla pohjalaisella pappismiehellä oli suomalaisia runoja
kokoelmissaan. Runoustaidon säännöt ja luonne kun olivat Porthanin
erikoisalaa, heräsi hänessä tuuma selvittää kotoisten runojen laatua
samalla tavalla kuin oli maailmanmainioita ulkomaalaisia runoteoksia
tutkittu. Erityisesti hänelle muistui mieleen Upsalan professorin
Karl Aurivilliuksen väitöskirja juutalaisten pyhästä runoudesta.
Aurivillius oli itse Pyhällä maalla käynyt ja maan sekä kansan
tuntemuksesta hän aivan uudessa valossa selitteli raamatun muotoa
sekä sisältöä.

Porthan rupesi aineksia keräilemään tutkimustaan varten. Hän ryhtyi
laveaan kirjeenvaihtoon Savon ja Pohjanmaan pappien kanssa, pyysi
ja sai heiltä runoja. Itsekin hän kävi keräilymatkoilla. Helppoa ei
ollut lauluja hankkia, ei semminkään loitsurunoja. Laulajat, jotka
vanhastaan muistivat valistuksenharrastajain katkeruutta heidän
sepustuksiaan kohtaan, epäilivät herrasmiehiä ja pelkäsivät pappeja,
luulivatpa joutuvansa edesvastuuseenkin luvattomasta taidostansa.
Toiset varoivat laulunsa vieraan pilkasta menettävän voimansa.
"Harvoin he sentähden runojaan niihin perehtymättömälle ilmaisevat",
kertoo Porthan, "eikä heitä milloinkaan voi saada paperille panoa
varten laulamaan, elleivät ensin ole viinasta ja oluesta juopuneita."

Monivuotisen kokoilu- ja tutkimustyön jälkeen Porthan sai vuonna
1766 valmiiksi teoksensa _"De poësi fennica" (Suomalaisesta
runoudesta)_ ensimäisen vihon. Riemun hetken hän siten valmisti
suomalaisuuden harrastajille. Innokas Ganander tulkitsi heidän ilonsa
suomenkielisessä runossa, joka painatettiin Porthanin julkaisun
ensi sivuille. Hän kuvailee siinä miten Suomen kova ja kankea kieli
kumminkin on varsin kelpaava ilmaisemaan monenlaisia käsitteitä.

    "Tässä kielessä kovassa
    Löydät Lelly-lähteitä
    Jotka juoxevat joixi
    Leviävät lammikoixi,
    Jotka janon jähdyttävät
    Kielen saavat suckelaxi
    Kaikenlaisijn kelpavaxi."

Ja kerrottuaan suomalaisten runojen kauneudesta ja miten ne nyt
ovat Turun kuulussa kaupungissa tulleet "otetuxi oppineilta
muitten kielten kumpalixi", kuvittelee Ganander mielessänsä vanhan
Väinämöisen riemua, kun huomaisi laulujensa sellaista arvonantoa
osaksensa saaneen:

    "Tuopa itze Ihmettelis
    Kuinga Suomi Korkiallen
    Kambia ombi käennyt
    Oppineitten olkapäillen:
    Totta Wanha wiheltäisi
    Kallistaisi Kalloansa
    Hyppis varsin haltioisans."

Porthan itse esipuheessansa puolusteli runojen arvoa. Kaikkein
korkeinta täydellisyyttä ne tosin eivät olleet saavuttaneet eikä
sitä olisi voinut toivoakkaan. "Kansan tila ei ollut sellainen, että
tällainen toive olisi voinut toteutua", sanoo Porthan, "ei varsinkaan
alussa kun se oli kaiken sivistyksen yhteydestä erotettuna, eikä
myöhemminkään kun se alkoi sivistyä. Ei ole pidetty sen kieltäkään,
vaikka se onkin mitä soreinta, sellaisessa kunniassa, ei ole
meikäläisillä runoilijoilla ollut oppineitten ja hienostuneitten
lukijapiirien suosiota, ei runsasta kunniaa eikä kiitosta
odotettavissa, eivätkä heitä ole olleet kiihottamassa palkinnot eikä
aineellinen yltäkylläisyys, niin että olisivat runoilleen parhainta
kukkeutta saaneet." Ehdottomasti nuori suomalainen tutkija näin tuli
verranneeksi omakielistä runouttaan ruotsinkieliseen, joka juuri nyt
alkoi entistä uhkeampana versoilla.

Ulkomailla oli tullut tavaksi näin verrata kansanrunoutta
taiderunouteen sekä arvostella kumpi näistä on etevämpi. Vuonna
1760 olivat Englannissa ilmestyneet Ossianin laulut, ikivanhain
skotlantilaisten runokatkelmain malliin laadittuja mukailuja. Ne
saavuttivat kaikkialla länsimaissa suurinta suosiota, kyyneleet
silmissä niitä luettiin ja lämpimissä tunteenpurkauksissa
vakuuteltiin toinen toiselleen niiden unohtumatonta vaikutusta.
Hienostunut yleisö oli nimittäin käynyt ylenmäärin herkäksi ja
tunteelliseksi, ja nyt hivelivät ja viihdyttelivät yksinkertaiset
skotlantilaiset laulut ihmeellisesti sen tunteita. Se tutustui noissa
lauluissa maalaiselämään vapaine, terveine ja voimakkaine ihmisineen,
tuoreine tunteineen ja hillittömine intohimoineen. Ja sen rinnalla
se tunsi hienon kaupunkilaissivistyksensä kovin tyhjäksi. Ihmiset
kulkivat puuteroituina, valetukka palmikolla, kankea rococo-mekko
yllänsä, noudattivat seuraelämässä ylen siroja muotoja, kumartelivat
ja hymyilivät toisilleen ulkoa opitusti. Yhtä kaavamaisia,
sievistettyjä ja kylmän hienoja olivat heidän taiderunonsakin olleet.
Nyt kaikki tämä kyllästytti ja ihmiset ikävöivät yksinkertaista
maalaiselämää.

Porthanillakin oli hetkiä jolloin häntä tympäsi kaupunkilainen
hienostus ja Turun levoton, rasittava elämä. 70-luvun alussa hän
julkaisi runopätkän, jossa tämä tunne purkautuu esille. Hän haaveksii
unohtuvansa maailmalta maaelämän rauhaan. Siellä "aarteitten loiste
ei minua koske", haaveilee hän, "arvo ei orjuuta, halujen hehku ei
hulluta, kateus ei sydäntä viillä. Maalaisseutu, syliisi kätkettynä
tahdon elää unohdettuna ja onnellisena! Kaupunkiin jätän jälkeeni
kaiken, mitä alhaiso ihmettelee, kaiken puheen ja tapain pakon, jota
nurja taito luo, kaiken aistin ja hienostuksen, joka johtaa luonnosta
pois."

Vaan tuollaiset hetket olivat harvinaisia. Vakuutettuna sivistyksen
äärettömästä arvosta ei Porthan voinut yksipuolisesti ihailla
sivistymätöntä maalaiselämää eikä kouluuttamattomia kansanrunoja. Hän
kyllä osasi nauttia taiderunoista. Roomalaisten ja kreikkalaisten
vanhat laulut olivat hänestä ihan verrattomia ja ruotsalaisia
muotirunoilijoita Creutzia tahi Gyllenborgia lukiessaan hän toisinaan
heltyi kyyneliin asti. Mutta, arveli hän, suomalaiset runot
oikean kouluutuksen saatuaan voivat kyllä yhtä kauniiksi ja yhtä
taiteellisiksi tulla. Tuli vain tutkia, mitä sääntöjä runoilijat
luodessaan käyttivät, mikä oli heidän runoutensa todellinen luonne ja
sitten, kun se oli selvinnyt ja tähän-astiset viat löydetyt, voitiin
suomalaistakin runoutta taiteellisten mestariluomain, uusien ja
vanhain, vertaiseksi tehdä.

Säännöillä ja esimerkeillä Porthan selvitteli suomalaisten runojen
luonnetta. Esimerkkejä otti hän osaksi kansanrunoista osaksi
sivistyneitten niiden malliin tekasemista taiderunoista ja varovasti
hän sommitteli sääntöjään varotellen nurinkurisista runoilukeinoista.
Ei pitänyt suomalaiseen runouteen sovitella latinalaisten ankaria
vaatimuksia runojalkain pituusasteista, mutta ei saanut niitä siltä
aivan laiminlyödäkkään. Harhaan meni se, joka yritteli runoihin
loppusointuja liitellä, sillä se ei sopinut suomalaisten runojen
kuosiin. Samoin julistettiin pannaan muut vaaralliset virheet:
kielimuotojen loukkaaminen, sanojen liika heitteleminen sikin sokin,
lakkaamattomat loppuheitot ja muut ilmiöt, joista ruotsinvoittoisten
rovastien runoilu tarjosi ilmeisiä esimerkkejä.

Vaan sitten siirtyi esitys runosäännöistä kertomaan kansan
runoilutapaa, pysähtyi hetkeksi huomauttamaan sitä kummaa, että
oppimaton ja raaka rahvas ilman teorioja ja sääntöjä taisi näin
sievästi laulella ja läksi sitten kuvailemaan vaikutusta, jonka
runoista sai, sekä minkä arvoisia ne olivat. Tässä selitettiin
runo-otteilla, ei määrittelyillä eikä säännöillä ja samaa menettelyä
jatkui kun eri kansanrunouden lajit tulivat esille. Otteet alkoivat
käydä pitkiksi; Porthan näet niitä oli useasta toisinnosta
yhteenliitellyt uskoen kriitillisen rakennustyönsä kautta saavansa
alkuperäiset runoasut toisinnoista ilmi. Jauhatusrunot olivat jo
kerrotut ja oltiin parhaillaan loitsurunoissa kun esitys keskellä
raudansyntyrunoa äkkiä katkesi.

Teos ilmestyi nimittäin vihkoina, joista kukin väitöskirjana
julkaistiin, ja aikomus oli viiden jo ilmestyneen vihon lisäksi
liittää useita muita. Jos Porthan olisi jatkanut runojen kokoilua ja
ulottanut sen laajemmaksi rajan tuolle puolelle, runoalueille, joista
hänellä jo oli kaukaista aavistusta, olisi hänen teoksestaan paisunut
varsin laaja. Aineen runsaus olisi silloin tässäkin puhkaissut
alkujaan ahtaaksi aijotun muodon, niinkuin kävi kirjastonhistorian ja
niinkuin näemme hänen myöhempäinkin teostensa käyneen.

Vuonna 1778 kertoo Porthan meille aikomastaan teoksensa jatkosta.
"Poësis fennican kuudennen osan eteen aijon kamariherra Burensköldin
kehotuksesta asettaa kirjeenmuotoisen tutkielman suomen kansan
alkuperästä ja ijästä ynnä muutamia muita samansuuntaisia
huomautuksia. Jos voin saada muutamia venäläisiä lauluja, sellaisia
kuin mainitaan Cheraskoffin Combat Tzesme teoksen ranskalaisen
käännöksen esipuheessa, saanen niistä jotakin tietoa suomalaisten
runojen ijästä, sillä ne kuuluvat olevan näiden kaltaisia ja aivan
erilaisia kuin nykyajan venäläinen runous. Ne itkurunot, joita
kreikanuskoiset karjalaiset käyttävät ja joita minulla on jotenkin
täydellinen kokoelma Poësis fennican seuraaviin osiin käytettäväksi,
tuntuvat olevan venäläisten laulujen ja suomalaisten runojen
välimuoto."

Juuri tutkimukset suomen kansan alkuperästä ja ijästä, joista Porthan
tässä mainitsee, veivät hänet toisille tutkimusaloille eikä häneltä
koko pitkällä tutkijakaudellaan jäänyt aikaa poësis fennicansa
lopettamiseen. Viimeisinä elinvuosina palautui tutkijalle, kun
päivätyö jo tuntui olevan päättymäisillään, tämä hänen varsinainen
esikoisteoksensa mieleen. Hän aikoi sen uudellensa valmistaa ja
mukavampaan kirja-asuun painattaa, vaan muut työt veivät täydellensä
viimeisten elinvuosien ajan.



IV.


70-luvulla alkoi Turussa vilkas elämä. Nautinnot ja huvittelut,
jotka jo kauvan olivat iloisia tukholmalaisia hauskuuttaneet,
pääsivät täälläkin yleisemmiksi. Hienostuneet tavat, seurataito ja
seurustelunhalu saivat ennen aavistamattoman tärkeyden, hienonsivat
karkeita ja jäykkiä elintapoja, vilkastuttivat uneliaita oloja ja
viehättivät varsinkin sitä nuorison osaa, joka elämänhaluisena ja
huolettomana jo entuudeltaan oli niistä esimakua saanut. Ei siltä
muutenkaan harrastuksia puuttunut. Se luki Voltairea ja muita
valistuskirjailijoita, se ihaili Swiftiä ja Popea, se nautti Ossianin
lauluista ja liikuttavista Youngin öistä, se runoili ja sepitteli
tyylikkäitä puheita, ja entiseen tapaansa se pilkkaili kaikkea
vanhaa ja kunnianarvoista akatemiassa ja akatemian ulkopuolella.
Kustaa-kuninkaan loistava hovielämä Tukholmassa, joka hänen
alamaisiaan hurmasi ja viehätti, antoi tälle elämälle uutta vauhtia
ja oikeutusta ihmisten silmissä. Henkilöitten käytös ja mieskohtainen
yhdyselämä sai näissä oloissa paljon huomiota osakseen, luonnonkaipuu
ja hellät ystävyysliitot ylenpalttisine tunteenpurkauksineen
esiintyivät jo täälläkin ulkomaitten mallin mukaisesti ja
seurakeskustelukin yritteli muodostua henkeväksi ja vilkkaaksi.

Kesällä vuonna 1770 oli entinen ylioppilas Turun piispankartanosta,
C. F. Mennander, sittemmin kuninkaallinen sihteeri Fredenheim,
virkatoimiltaan ja huvitteluiltaan saanut aikaa pistäytyä Turussa
tervehtimässä isäänsä piispaa sekä tapailemassa vanhoja tuttujaan ja
ylioppilastovereitaan. Huolellisesti puuteroituna ja muodikkaasti
puettuna, notkeana ja sirotapaisena keikarina oli tämä Porthanin
"serkku" turkulaisista kuin Tukholman ylimyksellisen sivistyselämän
elävä ilmestys. Myöskin Porthanin nuoruuden ystävä Petter Juslén,
joka niinikään oli joutunut Tukholman virastoteille, oli Ruotsin
valtioarkistosta sattunut kotiseudullaan poikkeamaan. Yhdessä
Fredenheim, Juslén ja Porthan perustivat elokuun 16 ja 19 päivänä
kuuluisan _Auroraseuran_.

Seuralle laadittiin sääntönsä. Sen tuli samalla huvittaa ja
hyödyttää. Siellä oli saatava aikaan henkevää seurakeskustelua,
siellä oli viljeltävä hienoja tapoja ja hyvää aistia. Yhdessä piti
seuran jäsenten sivistyä, harrastaa ruotsin kieltä ja kirjallisuutta,
sepittää runokappaleita ja tieteellisiä sepustelmia, arvostella niitä
ja niistä keskustella. Mieskohtaisesta seurustelusta toivottiin
runsaita vaikutuksia, uusia näkökohtia, kaikinpuolista täydentymistä.
Aatelisherrat ja virkamiehet kaipasivat runoilijain henkevyyttä ja
tiedemiesten oppia, nämät taas ylimysten hienostuneita tapoja. Oli
viehättävää tavata toisiansa valitun seurapiirin keskuudessa, josta
kehittynyttä makua loukkaavat lauselmat ja eleet olivat tarkoin
estetyt, jossa senlisäksi oli miellyttävää ja hyödyllistä oppimista.
Viihtyihän täällä paremmin kuin virkamiesten ja poroporvarien
kodeissa ja ikävystyttävissä iltaseuroissa. Ei tarvinnut täällä
kohteliaana kuunnella jonkun vanhan rouvan kertomuksia siitä miten
ilkeästi naapurin rouva oli häntä pistellyt, millaista elämää hän oli
nähnyt vastapäätä olevassa talossa vietettävän ja mitä juoruja hän
viimeksi oli kaupungilla kuullut. Sai olla rauhassa suurisuisilta
keikareilta, jotka lakkaamatta valloituksiaan kehuivat säestäen
vahvasti höystettyjä juttujaan naurunremahduksilla. Pelipöydät olivat
monesti olleet seuraelämän ainoina viihdytyksinä; nyt oli juuri
seuraelämä saatava henkeväksi.

Turkulainen seura oli ruotsalaisten seurain malliin perustettu.
Kuten näillä oli silläkin jonkinlainen salaperäinen leima. Seuraan
kuulumattomat eivät saaneet sen elämästä tietää ja itse seurassa
oli taas ahtaampia piirejä salaisuuksineen. Jäsenillä oli erilaiset
arvomerkkinsä, sen mukaan miten syvälle seuran salaisuuksiin heidän
oli sallittu tunkeutua, toisilla hopeatähti ruusunpunaisesta nauhasta
napinlävestä riippumassa, toisilla sama koriste kaulassa, kolmansilla
leveä taivaansininen silkkinauha olalla ja puheenjohtajalla muitten
koristeittensa lisäksi taivaansininen kultapitsinen hattukin. Ja
seuran menoihin kuului salaperäisiä temppuja ja muodollisuuksia,
aivan kuten ruotsalaisissakin seuroissa.

Mutta ruotsalaisista sukulaisistaan seura erosi siinä, että se oli
myöskin suomen kielen, suomen kansan, maan ja muinaisuuden ottanut
harrastustensa joukkoon. Oli tosiaan suurenmoinen yritys saada seuran
jäsenet, niin erilaisia ja erimielisiä kuin niitä tulikin siinä
olemaan, tämän kansallis-isänmaallisen ohjelman omakseen ottamaan.

Seuran ohjelma tuntui viehättävältä ja virkeästi se alkoi
toimintansa. Pidettiin kokouksia yhteisesti vuokratussa huoneustossa,
valittiin virkamiehet, perustettiin oma kirjasto ja kutsuttiin
lakkaamatta jäseniä lisään. Seura kasvoi, siihen tuli muutamassa
vuodessa kuulumaan parhain osa akatemian opettajistoa. Siellä
tapasivat toisensa vanhat kuuluisat professorit Kalm, Gadd
ja Bilmark, sinne tuli Mathias Calonius, parhaimpia toiveita
herättävä lakimies, siellä oli matematiikan dosentti Lindqvist,
nuori luonnontieteilijä Hellenius, suomalaisen runouden harrastaja
Weman, juonikas maisteri Kreander, lahjakas, mutta huoleton
adjunkti Schalberg ja hurskas jumaluusoppinut Lefrén. Tärkeänä
aineksena oli se kirjallisuutta ja runoutta harrastava piiri, johon
Kellgren, Clewberg ja Tidgren kuuluivat, vieläpä Brandelkin, joka
kanslerinsihteerinä tuotti professoreille paljon harmia, mutta
tähän aikaan oli nuorten akateemisten kirjailija-alkujen parhaita
tuttuja. Seuraan kuului niinikään nuoria hovioikeuden virkamiehiä,
pari luutnanttia, korkea-aatelinen parooni Fleming Lemsjöholmasta
poikineen ja hovioikeuden presidentti Leijonhufvud. Kirjoittivatpa
Kustaa III:nen Turussa käydessä, useat kuninkaallisen seurueen
jäsenistäkin nimensä Auroran jäsenkirjaan.

Porthan oli seuran sihteeri. Hän käsitti suureksi seuran tehtävän,
toivoi voivansa innostuttaa koko tämän kirjavan joukon yhteiseen
työhön valistuksen hyväksi. Sitä oli levitettävä yksissä yleisöön,
kauaksi maaseudulle, joka tarvitsi sivistyneitten apua. Ja
maaseudulta oli seuran koottava tietoa. Sen tuli herättää yleisön
itsensä sitä antamaan, ja neuvoa, miten sitä paraiten oli kerättävä.
Yksityiset kokoilijat eivät enää siellä täällä kokoelmiaan
kartuttaisi kätkeäkseen niitä säilöihinsä, joku ainoa oppinut ei enää
julkaisisi yksityisiä tutkimuksia, vaan koko yleisö olisi mukana
keräilemässä, tutkimassa ja tutustumassa aineksiin.

Näihin samoihin aikoihin meni Porthan kihloihin serkkunsa Stina
Greta Juslénin kanssa. Hän oli Porthanin parhaan nuoruudenystävän
Petter Juslénin sisar, aivan nuori, tuskin täysikasvuinen tyttö.
Vaan tässä murtuivat vastaisen onnen unelmat äkkiarvaamatta, sillä
maaliskuulla 1772 Porthanin morsian vasta seitsentoista-vuotisena
kuoli tukehtumiskohtaukseen. Ja melkein samaten pettivät, vaikka
vasta vähitellen, ne suurenmoiset toiveet, jotka Aurora-seuraan
olivat liittyneet.

Aluksi näytti kumminkin kaikki lupaavalta. Heti elokuulla 1770, kun
seura oli muodostettu, päätettiin perustaa sanomalehti levittämään
sen harrastamaa valistusta. Tuomiokapitulin kautta levitettiin
siitä kuulutus, joka samalla oli tilausilmoituksena. "Hankkia
tilaisuutta tarkemmin tutustumaan maahamme, sen etuihin ja sen
vikoihin", niin kuulutuksessa sanotaan, "esittää aineita yleisestä
ja yksityistaloudestamme mietittäväksemme, tutkittavaksemme ja
selitettäväksemme; kunnioittaa ja säilyttää arvoisain ja ansiokasten
maanmiesten muistoa, valaista maamme vaiheita; antaa niitä tietoja,
jotka tähän asti tavallisia kiertoteitä kulkien liian myöhään tulevat
kaukana asuville tahi jäävät kerrassaan tulematta -- -- -- siinä
hyvätyö, jota sopii odottaa Suuriruhtinaanmaan pääkaupungista,
jossa sijaitsee maan ainoa kirjapaino, jossa hovioikeus, yliopisto,
maaherran ja piispan istuimet ikäänkuin keskustaan kokoavat maan
opilliset tiedot ja josta niitä tulee kaikkiin ääriin levitellä."

Tammikuussa 1771 valmistui ensimäinen numero tätä sanomalehteä,
jolle oli annettu nimi "Tidningar utgifna af ett Sällskap i
Åbo", vaatimattomana ja vähäpätöisenä meidän aikamme suuriin
sanomalehtipalstoihin verrattuna, painettuna muutamille pienen
kirjansivun kokoisille lehdille. Yritys oli ensimäinen laatuaan
maassamme. Tähän asti oli saatu tyytyä Ruotsin sanomiin ja
aikakautisiin lehtiin, joissa silloin tällöin oli Suomestakin
joku tieto tahi kirjoitelma. Saattaapa siis kuvitella millaisella
mielihalulla odotettiin kotimaisia lehtiä, Turussa kaipasivat niitä
vallassäätyläiset ja kaukana Pohjanmaan pappiloissa ja tuolla
puolen Kymijoenkin olivat ne tuttavallisten kirjeitten ohessa
ainoita viestejä suuren maailman tapahtumista sekä ennen kaikkea
yliopistokaupungin virkeistä harrastuksista.

Ne antoivat kaikille samaa henkistä ravintoa, ne koskettelivat
yhteisiä harrastuksia, yhteisiä, monen mielissä piileviä rientoja ja
pyrkimyksiä. Mitä niissä oikeastaan oli? Minkä vaikutuksen lukija
sai, kun hän postin tultua alkoi lehtisiä silmäillä?

Hän näki niissä kaunokirjallisia pätkiä, usein samalla opettavaisia,
sisältäen jonkun hyvän neuvon tahi sukkelan mietelmän. Pienet
runokatkelmat, epigrammit, näyttivät hänelle niitä elämän nurjia
puolia, joita ennakkoluulo tahi inhimillinen epätäydellisyys
rumensi; hän sai tietää miten kaunis Cloé elämältään kelpasi
kaikille esikuvaksi; hän tunsi taasen hyvästi nuoren Mopsuksen
keikarimaisuuden ja sisällöttömän pintapuolisuuden; hän nauroi
tapoja vailla olevaa nuorukaista, joka vieraissa teki tuhmuuden
toisensa perästä, tahi luki sadun siitä, miten ihmiset elämän merellä
purjehtien milloin joutuvat kohtuuttomuuden kuiluihin, milloin
huolettomuuden sankkaan sumuun. Oli mietteitä seurustelutaidosta,
kasvatuksesta, huvittelusta, sallimuksen suoman terveyden suuresta
arvosta, kaikista noista kysymyksistä, joista hän oli keskustellut
tahi ajatellut, usein juuri sitä mitä hänkin itsekseen oli tuuminut,
usein taas aivan toiselta kannalta, toisessa valossa. Monesti
olivat kirjoitelmat käännöksiä vieraista kielistä, enimmäkseen
ranskasta, mutta myöskin englannin kielestä, joskus saksasta,
latinasta, kreikasta tahi italiankielestä. Joskus mainittiin
niitä otteiksi kuuluisista englantilaisista viikkolehdistä The
Tatlerista (lörpöttelijästä) ja Spectatorista (katselijasta), joskus
tapasi niissä kohtia tutuista muotikirjailijoista Voltairesta,
Fontenellesta, Lambertista, van Effenistä. Kevyitä ja nerokkaita
pätkiä, syntyneitä suurten miesten työhuoneissa tahi kuuluisissa
ranskalaisissa salongeissa, tarjottiin nyt ruotsalaisessa runopuvussa
tahi muuten kotoisessa asussa Suomenkin sivistyneille.

Mutta näiden makupalain välillä oli muuta luettavaa. Oli tutkimuksia
suomen kielestä, kansasta ja historiasta. Siitähän sai tietää yhtä
ja toista, joka latinalaisissa, syvästi oppineissa väitöskirjoissa
oli pysynyt monen ylioppilaan omaiselle, monelle valistuneelle
porvarisperheen jäsenelle kunnioituksella aavistettuna salaisuutena.
Sai tietää, että suomen kielellä, jota talonpojat puhuivat ja jota
itsekin usein taisi, oli sukulaiskieliä pitkin Venäjän valtakuntaa,
että unkarinkieli oli sille varsin läheinen. Tuli pitkiä kertomuksia,
jotka näkyivät säännöllisesti joka numerossa palautuvan ja
joista aina vain edelleenkin luvattiin jatkoa; sellaisia olivat
tutkimukset Suomen ruhtinaista, Terseruksen uskonriidoista, hullun
Ulfstadiuksen vääräuskoisesta villityksestä, koulujen vaiheista.
Joskus arvosteltiin tieteellisiä teoksia. Monessa mahtoivat nämät
aineet herättää halua itsekin kokoilemaan tietoja tahi täydentämään
niitä kokoelmia merkillisistä asioista, joita oli tullut pitäjästään
tehneeksi, mutta jotka jo saattoivat olla unohtuneina johonkin
foliokirjaan tahi paperipakkaan. Pitäjänkertomukset kiihottivat
tekemään samanlaisia, tilastolliset tiedot niinikään. Ainakin tuli
tutustuneeksi asioihin, jotka eivät olleet paikkakunnan jokapäiväisiä
tapahtumia, eivät vanhettuneita tietoja Kustaa-kuninkaan
Ranskan matkasta, hallituksen toimista ja valtaherrain asemasta
eivätkä sitäkään mitä oli lukenut ranskalaisissa romaaneissa
tahi ruotsalaisissa puolitieteellisissä teoksissa. Monelle se
oli aivan uutta. Mutta moni pappismies maaseudulla näki siinä
jotain tutunomaista ja jos hän oli vanha ja saarnakirjainsa
sekä saksalaisten jumaluusoppiensa ääressä ehtinyt sen puoleksi
unohtaa, muisteli hän kumminkin aikoinansa akatemiassa sentapaista
käsitelleensä, vaikkakin eri tavalla ja eri muodossa.

Niin sai yleisö tietoja, jotka koskivat juuri Suomea; pappeja
tietysti huvittivat hiippakuntansa uutisten jälkeen enimmän
historialliset tutkimukset, etenkin kirkon ja koulun vaiheita
koskevat, aatelisia ainakin lukuisat elämäkerrat monista
maaherroista, kenraaleista, eversteistä ja valtaneuvoksista, muuta
yleisöä kaikenlaiset mieltäkiinnittävät kertomukset. Vaan lukiessa
alkoi sivistyneelle yleisölle selvetä se, jota sen isät ja esi-isät
jo olivat alkaneet hämärästi aavistaa, jota muutamissa piireissä
oli vuosikymmeniä käsitetty ja selvitetty, se, että heillä kaikilla
oli yhteinen suomalainen isänmaa. Sen kansaanhan lehti lukijoitaan
tutustutti, sen luontoa kuvaili, sen historiasta kertoi kohtia ja
antoi asiakirjoja. Siksipä se alkoi näkyä kokonaisuutena; Turku
ei huvittanut enää yksinään, ei Häme eikä Pohjanmaa, vaan Suomi
sellaisenaan. Ja kuitenkaan ei tätä tunnetta varsin suuresti
saa erottaa siitä maakuntarakkaudesta, jota vermlantilainen,
uplantilainen tahi smoolantilainen tunsi omaa kotiseutuansa kohtaan;
eri kieli ja huomattavasti eroavat tavat olivat vain uurtaneet
isänmaanrakkauden syvemmälle suomalaisten mieliin.

Vaikkei turkulaisten sanomain sepustuksissa tavallisesti kirjoittajan
nimimerkkiä ollut, tulivat he kumminkin monesti tunnetuiksi. Useat
kirjoitelmat oli Porthan sepittänyt. Niissä oli ruotsiksi mukailtuina
kreikkalaisia runopätkiä, saksalaisia sekä ranskalaisia mieterunoja
ja epigrammeja. Joskus oli suorasanaisia opettavaisia kappaleita.
Sukkelalla ja hienolla ivalla, valistajain kuululla aseella,
vitsotaan niissä elämän nurjia puolia, naiskauneuden katoavaisuutta
ja naislemmen oikkuisuutta, saiturin itaruutta, vanhuuden
heikkouksia, kirjailijain ryhdittömyyttä, akateemisen väittelyn
muodollisuutta y.m. Joskus Porthan otti käsitelläkseen jotakin oman
yhteiskunnan epäkohtaa, kuten painovapauden sortoa. Ja lopuksi hän
täytti laajalti sanomalehtien sivuja tutkielmilla ja asiakirjoilla,
jotka kertoivat huvittavia ja huomattavia piirteitä Suomen maasta ja
muinaisuudesta.

Yleisön mielestä pitkät tutkimukset ja monet asiakirjat lopultakin
liiaksi veivät tilaa kevyemmiltä kappaleilta. Kuului valituksia
siitä, että yleisön osanotto rupesi laimenemaan ja että lehdet
alkoivat ilmestyä epäsäännöllisesti sekä laihasisältöisinä.
Toimitustyö joutui yhä yksinomaisemmin Porthanin niskoille. --
Samalla tulivat seuran kokouksetkin harvemmiksi ja uhkasivat lopulta
kokonaan lakata. Ajan pitkään eivät elämänhaluiset virkamiehet ja
upseerit jaksaneet liian oppineesta professoriseurasta nauttia.
Varsinkin tuntui ikävältä istua kuuntelemassa, miten kokouksissa
ääneen luettiin seuralle jätettyjä pitkiä kaunokirjallisia tahi
tieteellisiä sepustelmia ja arvosteltiin niitä.

Vuonna 1773 seura vähän vilkastui. Syynä oli se, että jäseniksi
otettiin paljon nuoria seuramiehiä, musiikki otettiin nimenomaisesti
ohjelmaan ja koko seura järjestettiin uudelle kannalle.
Paitsi yhteisiä kokouksia pidettiin tästä lähtien erikoisia
kokouksia tiedemiesten, erikoisia soitannon- ja erikoisia
kirjallisuudenharrastajain keskuudessa. Oli siis luovuttu kokeesta
vetää yleisöä mikäli mahdollista tieteellis-isänmaallisiin
harrastuksiin, sillä tämä harrastus vaikka edelleenkin ohjelmassa
ollen, oli kuitenkin saanut väistyä sivistyttävän seurustelun tieltä.

Vaan ei näinkään jaksanut seura pysyä pystyssä. Vuodesta 1776 sen
toiminta uudelleen laimenee. Siinä oli liian erilaisia aineksia.
Nuoret runoilijat kuten Kellgren, jotka tunsivat jumalallista
neronlahjaa itsessänsä olevan, eivät voineet alistua ajan pitkään
Porthanin ohjaukseen ja korjailuun, hän kun heidän tuotteitaan
paranteli oman, akateemisen kauneuskaavansa mukaan. Ja innokkaat
pappismiehet, jotka tieteellisiä sepustelmia seuralle lähettelivät,
eivät voineet noudattaa sitä ankaraa tieteellistä kritiikkiä, jonka
nuoremmat yliopistomiehet Porthan, Calonius ja Tidgren olivat
omistaneet itsellensä. Vuonna 1779 kirjoitti siitä Kalm: "Turun
oppisanomat ovat täydessä sekasorrossa. -- -- -- Olen kysynyt syytä
tähän ja minulle on vastattu, että Herrat Professorit Porthan ja
Bilmark, Asessori Juslén ja pari muuta lisäksi ovat muitta mutkitta
joko kokonansa hylänneet, karsineet tahi kauttaaltaan muuttaneet
seuran laatikkoihin jätetyt kirjoitukset; tämä on suuresti loukannut
kirjoittajia, jotka sentähden eivät enää ole jättäneet mitään
kirjoituksia, vieläpä jääneet pois kokouksistakin." Kun Porthan pari
kuukautta tämän jälkeen, keväällä 1779, matkusti ulkomaille, hajosi
seura ainaiseksi.

Henkilöt, jotka Aurora-seurassa olivat yksissä sivistyksen eteen
työskennelleet, kulkivat omia teitänsä. Huvinhaluiset etsivät
huvejansa muualta, nerokkaat kaunosielut Kellgren ja Edelcrantz
muuttivat Tukholmaan, ja heidän ystävänsä Kreander joutui muitten
akatemian opettajain kanssa varsin kireisiin väleihin. Mutta Porthan,
joka oli ollut seuran johtajana ja joka sen sanomalehteä vuosikausia
oli toimittanut, otti nyt yksityisellä tutkimus- ja julkaisutyöllään
sekä opettajatoimellaan toteuttaakseen Auroran ohjelmaa. Siihen
oikeuttivat häntä myöskin ne uudet, laajasuuntaiset näkökohdat, jotka
hän oli osannut itsellensä hankkia.



V.


Porthanista, monioppisesta yliopistomiehestä, oli vähitellen tullut
historiantutkijakin. Koetan lyhyesti selittää miten niin oli käynyt.
Kirjastonhoitajana oli akatemian vanha kirjasto häntä siihen määrään
huvittanut, ettei malttanut olla selville ottamatta, millaisessa
tilassa se ennen oli ollut, millaiset miehet sitä olivat hoitaneet
ja miten kirjat, joita oli sangen paljon, olivat sinne joutuneet.
Viisaustiedettä lukiessa piti katsoa millaisia oppijärjestelmiä ennen
oli ollut vallalla ja millaisia nyt: Cartesiuksen järjestelmän,
aikoinaan kaikkien uskoman, oli Wolffin oppi syrjäyttänyt ja nyt
olivat parhaillaan muodissa Locken filosofia ja valistajain opit.
Tällainen silmäys filosofian vaiheisiin opetti miten vaarallista oli
liiaksi mihinkään oppijärjestelmään luottaa ja miten välttämätöntä
oli muodostaa oma, itsenäinen vakaumus. Siksi Porthan luennoillaan
aina poikkesi esittämään tärkeimpäin mielipiteitten muodostumista.
Samalla tavalla saivat ihmettelevät ylioppilaat kuulla pieniä
huvittavia kuvauksia kaikenlaisten tapain ja laitosten vaiheista,
kun näistä tuli puhe. Asiain historia oli niiden toinen puoli; joka
tahtoi asioihin tarkoin perehtyä ei tätäkään saanut unohtaa. Kun näet
rupesi tutkimaan jonkun laitoksen tahi tavan syntyä ja muodostumista,
huomasi toisinaan, että erehdys, väärinkäsitys tahi tietämättömyys
olivat sen aiheuttaneet. Mutta toisinaan taas näki, että sillä oli
syvät juurensa tosi-inhimillisessä tarpeessa.

Suomen kansan, joka käsite vielä oli monella hämärä ja epämääräinen,
johon Porthan sentähden oli ottanut herrassäätyä tutustuttaakseen,
jonka hyväksi hän oli päättänyt tehdä työtä, jonka arvon hän oli
ottanut osottaakseen, joka oli hänen sydäntänsä niin lähellä ja
yhtämittaa hänen ajatuksissaan, tämän kansan historiaan hän ensi
sijassa joutui tutustumaan. Porthanin historialliset harrastukset
liittyivät välittömästi niihin käytännöllisiin harrastuksiin, jotka
kulloinkin hänen mielessään liikkuivat, siksipä oman maan historia
ennen muita tuli niiden esineeksi.

Niin oli Porthan muutamain samanmielisten kanssa koonnut
Aurora-seuran lehtiin lähteitä ja kirjoitelmia, jotka Suomen
historiaa valaisivat. Kirjaston historiaa varten oli hän
kopioituttanut akatemian konsistorion pöytäkirjoja ja hän
oli havainnut niiden olevan mitä runsaimpia maamme oppi- ja
sivistyshistorian lähteitä. Näistä hän vuonna 1772 lehdissä
julkaisi kuvauksen piispa Terseruksen ja professori Svenoniuksen
uskonriidasta, joka 1660-luvun alulla Turun yliopistossa oli
herättänyt tavatonta huomiota ja päättyi Terserukselle onnettomasti.
Samaan aikaan oli Porthan myöskin entisaikain opetusoloja tutkinut.
Häneltä ilmestyi pieni kyhäys entisten koulupoikain elämästä ja
historiallisia tiedonantoja Suomen tärkeimmistä kouluista. Vuonna
1778 kirjoitti hän lyhyen suomalaisen raamatunkäännöksen historian.
Mennander oli pitänyt tästä aineesta pappienkokouksessa esitelmän
ja Porthanilla sattui olemaan muutamia lisätietoja, sillä hän
suomenkielentuntijana oli jo kauan huolehtinut raamatunkäännösten
kunnollista kieliasua. Hän julkaisi lukuisia lyhyitä tiedonantoja
tahi lähteitä, joita sattui käsiinsä saamaan: muistikirjoituksia
merkillisistä henkilöistä, kirjeitä y.m.

Historialliseen kirjallisuuteen oli Porthan jo poikavuosista asti
mieltynyt ja perehtynyt. Hän tunsi Turun ja Upsalan historialliset
väitöskirjat ja hän oli Ruotsin historiallista kirjallisuutta
seurannut Peringsköldin, Rudbeckin ja Messeniuksen paksuista,
latinalaisista folianteista Wildeen, Daliniin ja Lagerbringiin asti.
Hän tunsi ranskalaisten valistuskirjailijain loistavasti kirjoitetut,
mutta epätarkat, lähdeviittauksia vailla olevat historiateokset
ja göttingeniläisten tutkijain samalla tarkat ja rohkeaväitteiset
julkaisut. Ja näitä kaikkia lukiessa oli hänelle vähitellen
selvinnyt se suurenmoinen muutos, joka historiantutkimuksessa ja
historiankirjoituksessa oli tapahtunut viime vuosikymmenien ajalla.
Täällä kotimaassa ei sen tuloksia vielä oltu omistettu ja Ruotsissa
oli se käynyt täysin selväksi vasta Sven Lagerbringin teoksessa "Svea
Rikes historia" vuodelta 1769.

Mitä tiesi tuo muutos? Vuosisatain kuluessa olivat ruotsalaiset
tutkijat yrittäneet yhdistellä maansa muinaisuuden lähteitä, mistä
niitä vain luulivat saavansa, yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Raamatun
kertomukset maailman ensimäisestä kansoittumisesta, antiikin tarut
pohjoisessa asuvista kansoista, oletetut yhtäläisyydet ruotsin
ja maailman vanhimpain sivistyskielten välillä, roomalaisten ja
gootilaisen Jornandeen kertomukset gooteista -- kaikki kelpasi
Ruotsin vanhimman historian lähteiksi. Kun 1600-luvun toisella
puoliskolla islantilaiset tarinat ja historialliset kertoelmat ensin
Tanskassa ja sitten Ruotsissa tulivat tunnetuiksi, avautui niistä
ruotsalaisille aavistamattoman runsas tietoaarre. Rohkeasti rakentui
näistä lähteistä ruotsalaisen muinaisuuden kuva. Muinaisuus vastasi
muka laadultansa täydellensä Ruotsin silloista suurvalta-asemaa,
sillä sen pakanalliset kuninkaat olivat jo ennen Kristuksen
syntymää tehneet urotöitä, jotka vastasivat Kustaa Aadolfin ja
Kaarle-kuningasten parhaimpia urotekoja. Isänmaallinen innostus ja
luottamus yhdistelevän järjen voimaan oli niin täyttänyt tutkijain
mielet, että he liittivät olettamusta olettamukseen ja ilmoituksia
ilmoituksiin, huomaamatta sitä, että he käsittelivät mahdollisuuksia,
jotka yhtä helposti saattoivat olla vääriä kuin oikeitakin.

Kun esiintyi houkuttelevia yhtäläisyyksiä kahden nimen välillä,
oli niitä muitta mutkitta samana nimenä pidetty, tahi kun
kirjoitusvirhe oli vääristänyt henkilön nimen, tehtiin senjohdosta
uusi historiallinen henkilö. Missä islantilaiset kuningasluettelot
erosivat toisistaan, siinä soviteltiin niin, että kaikki toisintojen
mainitsemat kuningasnimet, olivatpa ne vaikka saman nimen erilaisia
muotoja, tulivat mukaan. Näin venyivät luettelot tarpeellisen
pitkiksi ja kuninkaitten sarja saatiin ulottumaan Japhetin poikaan
Magogiin asti, jota muka Ruotsin ensimäisenä kuninkaana oli pidettävä.

Kun kyllin kauan oli koeteltu kaikkia käsillä olevia tietoja
niin yhdistää, että ilmoitus aina olisi ilmoitukseen liittynyt
ja mahdollisuudet tukien toisiaan olisivat varman järjestelmän
muodostaneet, eikä sittenkään oltu yksimielisiin tuloksiin tultu,
alettiin vähitellen epäillä lähteitten luotettavuutta. 1700-luvun
ensi puoliskon lahjakkaimmista tutkijoista tuntuivat satujen ja
kuningasluettelojen tiedot ikäänkuin ilmassa häilyviltä eikä
voinut päätellä milloin ja missä järjestyksessä niiden tapahtumat
olivat tapahtuneet. Nuorempi Benzelius jo vaati, että piti tieto
tiedolta käydä kertomukset läpitse ja katsoa mistä ne oikeastaan
oli saatu. Muut etsivät muualta varmuutta. Wilde jaotteli Ruotsin
muinaisuuden erilaisen hautaamistavan mukaan eri aikakausiin, joita
hän kirjoitettujen lähteitten arvon mukaan nimitti tarunomaiseksi,
hämäräksi ja historialliseksi ajaksi. Olof von Dalin laski
likimääräisillä laskuilla, että vesi Ruotsin rannikolla oli
vuosittain saman verran alennut, joten maa Kristuksen syntymän
aikoina oli ollut saaristona. Valtakunnan ikä ei siis voinut ikivanha
olla. Vaan näinkään ei tuntunut vakavaa pohjaa löytyvän. Tutkijat
tyytyivät sentähden varovasti valitsemaan sellaisia mahdollisuuksia
muitten joukosta, jotka tuntuivat vähän muita varmemmilta. Otettiin
sellaisten kirjoittajain tietoja, jotka näyttivät olevan tarkkoja ja
totuutta harrastavia. Koetettiin arvelujen tuottamaa vaaraa mikäli
mahdollista karttaa. "Kuitenkaan ei sitä voida säännöillä estää,
vaan riippuu se enimmäkseen yleensä historiallisesta varovaisuudesta
sekä asiain yhteyden ja aikain olojen ymmärtämisestä", lausui
eräs tutkija. "Siitä se riippuu myöskin maantieteellisissä
arveluissa, jotka koskevat hämäriä ja satuaikoja ja joita enimmin
käytetään väärin, kun samanlaisilta kuuluvain nimien mukaan
päätetään henkilöitten ja koko kansain alkuperästä." Ja kun
kirkkohistorian-kirjoittaja Olavi Celsius alkaa käsitellä vanhinta
muinaisuutta, lausuu hän varsin avomielisesti: "Mutta enpä rohkene
lähteä aivan syvälle tähän aineeseen pelosta, että kun toinen ajatus
aiheuttaisi toisensa ja joitakuita todennäköisyyksiä ilmenisi,
rupeaisi kynä piankin rudbeckiseeraamaan ja goropitseeraamaan, kuten
Leibnitz sanoo, se on täyttämään paperin arveluilla ja unohtamaan
aineensa."

Tähän epävarmuuteen sattui silloin avuksi periaate, joka oli
valistajain katsantotavalle ominainen. Piti tutkia kunkin tiedon
oikeutus, kysyä jokaisesta nimestä, jokaisesta vuosiluvusta,
taistelusta, vaelluksesta, liitosta, joka lähteisiin oli merkittynä,
mistä se oli tullut ja kuka sen oli sanonut, oliko se oikea vai
väärä. Ei saanut tyytyä siihen, että kirjoittaja, joka sen kertoi,
oli luotettava, taitava ja oppinut mies; ei saanut antaa kenenkään
arvon itseään pelottaa. Kun epäillen oli kysytty mistä tuo suuri
oppinut ja tutkija oli tietonsa saanut, etsittiin sitä vanhemmista
lähteistä, joita arveltiin hänen ehkä käyttäneen, -- sillä lähteitään
eivät tuollaiset tutkijat tavallisesti olleet ilmoittaneet --
löydettiin jostakin, etsittiin uudelleen, tavattiin vielä vanhemmasta
ja niin yhä edelleen, kunnes tultiin aivan itse tapauksen aikuisiin
kirjoituksiin tahi jäljet haihtuivat jo aikoja kadonneisiin
lähteisiin.

Siinä tuli ilmi somia seikkoja ja vanhain, aikoinaan kuuluisain
tutkijain menettelytapa paljastui uskomattomalla tavalla. Ei siinä
kyllä, että revittiin rikki kaikki vanhat yhdistelmät ja arvelmat,
osotettiin miten heikolla, usein luonnottomalla perustalla ne olivat.
Eikä siinäkään, että huomattiin miten tietoja oli väärennelty ja
muuteltu, jotta ne olisivat tutkijain tuumiin soveltuneet. Tavattiin
lukemattomia virheitä, väärinkäsityksiä, sekaannuksia, ilmeistä
huolimattomuutta ja hutiloimista. Ja tällaisia virheitä vilisi sekä
vanhoilla viime vuosisadan tutkijoilla että vielä elossa olevilla
kirjailijoilla. Innokas kokoilija Tilas joutuu kirjallisiin töihinsä
käyttämään von Stiernmanin tutkimuksia ja hän perehtyy tämän
tutkimustapaan. "Olen ruvennut enemmän kuin ennen huomaamaan miten
hävittävästi von Stiernman on hyökännyt eteenpäin historiallisessa
matrikkelissaan", kertoo hän. "Minä vihoittelin kaksi päivää,
vihdoin päätin perinpohjin valmistaa uuden matrikkelin ja itse
käydä pöytäkirjat lävitse vanhimmista ajoista asti. -- -- -- Minä
kauhistuin nähdessäni miten v. Stiernman on pillastunut ilman mitään
syytä, vastoin kaikkea totuutta ja luulen, että hän on uneksinut koko
joukon."

Tällaiseksi tuli valistusajan tutkijain työ. Niinkuin ranskalainen
valistajajoukko, Voltaire etupäässä, otti paljastaakseen kaikkien
kunniakkaina pitämien mielipiteitten ja tapojen, kirkollisten
menojen samoinkuin kuninkaallisten oikeuksien todellisen alkuperän
ja arvon, niin vainosivat valistusajan tutkijat entisajan uskomia ja
arvossa pitämiä kertomuksia kansain ja kuninkaitten entisyydestä.
Tuloksena oli kummassakin tapauksessa kokonaan uusi katsantotapa ja
tietovarasto. Mutta työ, jota semminkin jälkimäisessä tapauksessa
vaadittiin, oli äärettömän vaivalloista, aikaa ja voimia kysyvää.

Päätyön otti ruotsalaisessa tutkimuksessa tehdäkseen Sven Lagerbring,
suuri lundilainen historioitsija. Hän poisti pahimmat olettamiset
Ruotsin vanhimmasta historiasta, mutta paljon hän niitä jättikin,
uskoipa islantilaisten satujen kertomia kuninkaita todenperäisiksi.
Mutta kuta edemmäksi tultiin sitä enemmän hän teki puhdasta siihen
asti totena pidetyssä tietovarastossa. Kun hän vuonna 1783 lopetti
Svea Rikes Historian neljännen osan, oli hän ehtinyt esityksessään
keskiajan lopulle Kaarle Knuutinpojan aikoihin. Pari vuotta
senjälkeen hän, jo haudan partaalla ollen, ilmaisi vilpittömän
pyrkimyksensä totuuteen näillä sanoilla: "Täytän 80 vuotta
helmikuussa 1786. Ehdinkö niin kauvaksi en tiedä, vielä vähemmin
elänkö kauvemmin; mutta sen minkä kirjoitan pitää olla totta ja niin
totta, että kaikki voidaan painattaa versaali-kirjaimilla kuolemani
jälkeen, jos niin vaaditaan." Tutkimuksissaan Lagerbring Ruotsin ja
Suomen historian yhteyden takia vähän väliä Suomenkin historiaan
puuttui, korjasi siinäkin virheitä ja loi lujempaa perustaa, mutta
vain muitten ainestensa ohessa, kuin ohimennen.

Vuonna 1772 julkaisi Johan Ihre, kuuluisa kielimies, avoimen
kirjeensä Lagerbringille islantilaista satukirjallisuutta siinä
arvostellen. Tämä kirjoitus näytti tämän Ruotsin muinaisuuden tärkeän
lähteen todellisen luonteen ja tapa, jolla Ihre sen osotti, oli
merkillinen. Hän ei seurannut satujen ilmoituksia yksitellen, kuten
oli totuttu tekemään, eikä vain arvostellut, olivatko ne oikeita
vaiko vääriä. Ei, hän piti silmällä koko lähteen, islantilaisen
Eddan luonnetta, tunsi sen syntymäajan ja syntymämaan ihmisten
ajatuskantaa, kertomistapaa ja oloja. Näistä hänelle selveni Eddan
tarkoitus ja luonne sekä samalla kunkin yksityiskohdan oikea
merkitys. Samaa muistamme professori Aurivilliuksen Upsalasta
osanneen raamatun runoudesta selville saada. Mutta kuka oli osottava
lukemattomien ruotsalaisten lähteitten, vanhempien ja nuorempien
kokonaisluonteen, siitä yksityiskohtain arvoa päätellen?

Muutamia yrityksiä tähän suuntaan tehtiin. Siinä oli kumminkin
oikeastaan kysymyksessä saada tietää vanhain kirjoitusten
oikea ikä, sillä useista sitä ei varmuudella tiedetty, toiset
olivat taas tahallaan väärennettyjä ja niin laitettuja, että ne
näyttäisivät hyvin vanhoilta. Ihre, joka tunsi eri aikain kieltä
ja kirjoitustapaa, oli erinomaisen taitava osottamaan miltä ajalta
mitkäkin lähteet olivat. Hänen oppilaansa Nordin oli myös taitava
vanhan kielen ja kirjallisuuden tuntija, hänkin epäili jokaista
kirjoitusta, kyseli mistä se oli ja miten muodostunut sekä yritteli
erottaa väärennettyjä, mutta kauan oikeiksi katsottuja lähteitä
todella oikeista. Näin tutkiessaan hän alkoi epäillä, että suurin
osa Ruotsin vanhaa lähdekirjallisuutta oli ilmeistä väärennystä.
Yksityisissä kirjeissään hän Porthanille kantaansa esitti. "Me
olemme niin häpeällisesti petettyjä keskiajan suhteen", kirjoitti
hän kerran myöhempänä aikana Porthanille, "että maailma kerran on
hämmästyvä nähdessään loppumattoman ketjun petoksia, joka on meitä
vaivannut niin kauan ja niin törkeästi." Ja tosiaan hän saikin
Porthanin epäilemään muutamia vanhoja pohjoismaalaisia lähteitä kuten
tanskalaisen Saxon ja Adam Bremeniläisen teoksia. Mutta kun hän
pitemmälle väitteissään meni, ei Porthan häntä ottanut uskoakseen
ja muutaman Nordinin vääräksi väittämän lähteen Porthan myöhemmällä
ijällään tarkasti ja taitavasti todisti oikeaksi. Uskollisena
päätöksellensä aina käyttää järkevää epäilyä, ei Porthan ilmeiseen
liikaepäilyyn saattanut suostua.

       *       *       *       *       *

Porthan tiesi kyllä, että ruotsalainen historiantutkimus muutamissa
kohdin oli vain ulkomaisen tutkimuksen kuvastusta. Göttingenin
yliopistoon Saksassa oli keskittynyt tutkijajoukko, joka mitä
jyrkimmällä tavalla oli vaatinut, että historiallinen tutkimus
ehdottomasti pyrkisi alkulähteisiin. Kaikki vanhat erehdykset
säälimättä paljastettiin ja kauan oikeiksi katsotut kertomukset
kumottiin. Göttingeniläisistä tutkijoista etevin, A. L Schlözer,
oli ottanut pohjoismaitten historian yhdeksi erikoisalakseen sekä
säälittä repinyt rikki ruotsalaisen satutraditionin ja muinaisen
suuruuden kuvittelut. Nämät tutkimuksen vanhat perinnöt, joihin
uuden ajankin ruotsalainen tutkija vain varovin käsin ja hellävaroen
oli uskaltanut koskea, olivat saksalaisesta tutkijasta pelkkää
hulluttelua. Vanhat lähteet olivat hänestä arvonsa kadottaneet, hän
hylkäsi ne ja etsi uusia luotettavampia.

Niitä hän luulikin löytäneensä. Ranskalaiset valistuskirjailijat
olivat kaikessa nerokkaassa huolettomuudessaan ja hutiloimisessaan
niitä osottaneet. Ranskan kirjailijat olivat ihmiskunnalle maailman
ikäänkuin uudelleen avanneet: monimuotoinen, ihan aavistamattoman
runsassisältöinen oli jumalan suuri luomakunta, jokainen hiukkanen
jakaantui lukemattomiin erikoisosiinsa ja näistäkin saattoi vielä,
jos osasi tutkimustaan tarkistaa, löytää uusia piirteitä. Ja
ihmeellisen säännöllinen oli luonto kaikessa moninaisuudessaan,
kaikella oli syynsä, kaikki kehittyi ja muuttui vähitellen. Niin oli
ihmiskunnan vaiheittenkin laita. Jos minne katselikin, aina avautui
uusia elämän aloja tutkittaviksi, aina näkyi uusia puolia ja ennen
tuntemattomia tutkimuksen aineksia. Ihmiselämän monipuolisuus saattoi
aavistamaan, että sillä oli monimuotoinen ja täyteläinen kehitys
takanansa.

Ne muutamat tiedot, joita vanhoissa aikakirjoissa oli kuninkaitten
hallitusvuosista ja sotaretkistä kansakuntain ensi ajoilta, eivät
yksinänsä ensinkään olleet omiansa näin vilkastunutta tutkimushalua
tyydyttämään. Vaan silloin sattuivat avuksi historialliset jätteet.
Huomattiin, että entinen aika oli jättänyt merkkinsä nykyisyyteen,
kansain kieleen, lauluihin, niiden tapoihin ja vieläpä ulkonäköönkin.
Kansojen asuinpaikoista saattoi nähdä miten ja mistä ne olivat
vaeltaneet, raunioista huomasi miten ne olivat asuneet ja vanhoista
esineistä mitä ne olivat askaroineet. Näin saatiin sittenkin selville
se, mitä hartaimmin oli haluttu tietää, ihmiskunnan kehityskulku
alkuperäisestä raakuudentilasta silloiselle sivistyskannalle. --
Tämä kehityskulku oli kokonaisuudessaan käsitettävä. Kaikki kansat
pääsivät nyt mukaan maailman historiaan, Afrikan ja Uuden maailman
villit alkuasukkaat ja Aasian lukemattomat kansakunnat. Maantieteen
ja kansatieteen avulla määrättiin kullekin paikkansa, kielitieteen
avulla niitä ryhmiteltiin suuriin sukulaisryhmiin ja selviteltiin,
miten ne samasta alkuperästä polveutuivat. Ja juuri ne kansakunnat,
jotka siihen asti olivat jääneet laiminlyödyiksi, joutuivat suurimman
huomion esineeksi. Ellei niitä ja niiden vaiheita tuntenut, ei
ihmiskunnan vaiheista milloinkaan järjestettyä kokonaiskäsitystä
saanut.

Näin ajatellen oli Schlözer muun muassa Venäjänkin viljelemättömään
historiaan puuttunut. Kriitillisellä kokoilemis- ja tutkimustyöllään
hän oli sen kokonaan uudestansa luonut, läpikäynyt kaikki vanhat
kronikat, verrannut ne kohta kohdalta ja tieto tiedolta, perannut
pois erehdykset ja järjestänyt jälellejääneen. Näin tarkastettuina
hän ne julkaisi itsetietoisesti ilmoittaen tämän tapahtuman olevan
Venäjän historian perustushetken. Ja vastaisille tutkijoille, työnsä
jatkajille, antaa hän neuvoja tulevaisuuden varalle: "Jotta tuossa
työssä ei ammennettaisi ainoastaan annaaleja, vaan myös tavallaan
koko Venäjän historia, tulee asianomaiseen kohtaan samalla asettaa
kaikki, mikä erikoiskronikoissa, astekirjoissa, kronograafeilla ja
muissa syrjälähteissä löytyy, ja niin julkaista täydellinen Venäjän
historian varasto." Ja neuvoonsa liittää Schlözer vielä toisen:
"Kaikki muut työt hyötyvät tuon järjestelmällisen alun kautta ja
voivat säännöllisemmin seurata toinen toistaan. Kun Venäjän historia
kotimaisista lähteistä on ammennettu, mentäköön ulkomaalaisiin,
etsittäköön pohjan, lännen, vieläpä idänkin arkistot ja koottakoon
aineksia missä vaan sellaisia löytyy."

Samalla tavalla perustivat uurastavat saksalaiset muitten
slaavilaisten kansain historiat. Greifswaldilainen yliopistomies
Dähnert, jonka huonosta kirjainhankinnasta Turun akatemian
kirjastolle edellä oli puhe, julkaisi vendiläisten historian
luonnoksen. Ja puoleksi saksalaistanut Josef Dobrovsky,
böömiläis-isänmaallisen liikkeen alkaja, kokoili kaikkialta lähteitä
oman kansansa historiaa varten. Kumpikin piti tutkimustyötään vain
vastaisen omamaisen tutkimuksen perustana. "Näitä kaikkia", lausuu
Dähnert tarkoittaen kerättyjä aineksia, "voimme pitää kivenä ja
kalkkina, jotka kuuluvat rakennukseen sekä suunnitelmina, joiden
mukaan rakennus on tehtävä."

Eikö ollut jo aika luoda Suomen kansallekin, jonka mainiosta
muinaisuudesta Daniel Juslenius oli isänmaalliset haaveensa
haaveksinut, oma erikoinen historiansa?

Porthanista oli göttingeniläisten tutkimuksilla suuri viehätys
senkintähden, että ne joutuivat koskettelemaan suomalaisten heimojen
alkuperää, vanhimpia vaiheita ja sukusuhteita. Monet suomensukuiset
tahi suomensukuisiksi luullut kansat Aasiassa ja Europan Venäjässä
olivat tulleet yleisemmin tutuiksi vasta sitten, kun ruotsalaiset
sotavangit palatessaan kotimaahansa Uudenkaupungin rauhan jälkeen
toivat niistä tietoja. Ranskalaiset valistushistorioitsijat olivat
katsoneet niiden vaiheita historiallisen käsittelyn arvoisiksi
ja göttingeniläiset tutkijat olivat innolla omistaneet ajatuksen
omakseen ja toimineet senmukaisesti. Venäjällä oleskeli tähän
aikaan muutamia varsin kyvykkäitä saksalaisia tutkijoita kuten
Müller ja Fischer, ja A. L. Schlözerkin vietti täällä useita vuosia
1760-luvulla. Tutkien Venäjän historiaa, koettivat he selvitellä
suomalaistenkin heimojen vaiheita.

Myöskin ruotsalaiselta taholta oli niitä kosketeltu, tosin aivan eri
tavalla. Suomalaisia, "finnar", mainitaan vanhoissa islantilaisissa
saduissa Skandinaviassa asuvaksi mahtavaksi kansaksi, jonka kuninkaat
naittivat tyttäriään ruotsalaisille sankareille ja joka kävi sotia
skandinavilaisia naapureitaan vastaan. Sen historia siis tuntui
olevan läheisesti liittyneenä ruotsalaisten vanhimpaan historiaan
ja ainoastaan tästä selviävän. Islantilaisten tietojen mukaan
sitä siis esitettiin ja antiikin kertomukset entisajan skyyteistä
otettiin avuksi. Näin rakentui historiallinen traditioni, jonka
mukaan ruotsalainen sankari ja puolijumala Odin olisi Pompeiuksen
aikoina johtanut skyytit Suomeen ja Skandinaviaan. Lähtien näistä
edellytyksistä ruotsalaiset ja suomalaiset tutkijat veljellisessä
sovussa kutoivat yhteen molempain naapurikansain vaiheita.

Oppineet papit ja muut tietorikkaat miehet, jotka olivat perehtyneet
hepreaan ja kreikankieleen, luulivat niistä löytäneensä suomen
sukulaisuutta. Se selitettiin joko siten, että suomalaiset alkujaan
polveutuivat niistä Israelin 10 sukukunnasta, jotka Esran kirjan
mukaan vaelsivat maanpakoon pohjoiseen päin ja sekaantuivat
skyyteihin tahi siitä, että skyytit asuen kreikkalaisten lähellä
olivat näiltä omistaneet joukon sanoja ja muotoja tahi olivat
suorastaan kreikkalaissukuinen kansa.

Göttingenin tutkijat puuttuivat suomalaisten heimojen historiaan
käyttäen aivan toisia lähteitä ja toisellaista tutkimustapaa.
Heistä olivat islantilaiset sadut historiallisena lähteenä aivan
epäluotettavia, niitä ei siis voinut käyttää. Antiikin tiedonantoja
skyyteistä olivat useat heistä koettaneet tässä panna historiallisen
tietovarastonsa pohjaksi -- prof. Gatterer oli senjohdosta
kirjoittanut laajan, oppineen tutkimuksen -- mutta vihdoin oli
Schlözer älynnyt nämät yritykset turhiksi. Hänen käsityksensä
mukaan olivat kreikkalaiset kutsuneet Skytiaksi pohjan ja idän
seutuja, joita eivät tunteneet ja jonne sijoittivat kaikki heille
tuntemattomat, tarunomaiset kansat. Todellisuudessa oli alue
määrättömän laaja ja käsitti mitä erilaisimpia ja erisukuisimpia
kansoja. Vanhojen kirjoittajain ilmoitusten avulla ei paljonkaan
saanut tietää, ei suomalaisten eikä muittenkaan kansain vanhimmasta
historiasta. Se oli lopputulos, johon Schlözer ja hänen kanssansa
monet muut saksalaiset tutkijat olivat tulleet.

Tulos oli masentava niille, jotka sensuuntaiseen tutkimukseen
olivat vuosikausia elämästänsä uhranneet ja olisi ollut aivan
lohduton, ellei olisi ollut muuta sijalle panna. Vaan uusimman
tutkimuksen edustajat vertasivat kansoja toisiinsa kielen ja
rotu-ominaisuuksiensa puolesta, tarkkasivat niiden tapoja ja
asuinsijoja ja päättelivät siitä, mistä nuot kansat olivat kotoisin
ja mistä tulleet. Tämäkin menettelytapa oli tosin ehtinyt joutua
huonoon huutoon Rudbeckin ja hänen kaltaistensa uhkarohkeitten
päätelmien tähden ja sitä olikin sentähden käytettävä suurimmalla
varovaisuudella.

Vanhan ajan tutkijat olivat olettaneet sanoja sukulaissanoiksi kun
niillä vain oli samanlainen sointu; merkitys saatiin kyllä aina
soveltumaan. Uudemmat tutkijat vaativat ensiksikin vertailuilta
merkitykseen nähden soveltumista ja sitten todistelua, että äänteet
tosiaan saattoivat muuttua sellaisiksi, jollaisina ne verratussa
sanassa olivat. Jos muissa kielissä tuollainen muutos oli saattanut
tapahtua, jos siis puhe-elimet joskus olivat tuon muutoksen
suorittaneet, jos sanalla sanoen tuollainen muutos oli mahdollinen,
silloin saattoi sitä myöskin otaksua. "Totta on, että kirjaimet
muuttuvat", sanoo Schlözer, "kun siirtyvät aikakaudesta toiseen,
maasta, kielestä toiseen, mutta ne muuttuvat lakien mukaan, jotka
saattaa ja tulee todistaa induktionin avulla monista muista kielistä
otetuilla esimerkeillä." Sanoja verrattaissa tuli vielä varoa
useita muita asioita, että sanat merkitsivät joitakin tavallisia
alkuperäisiä esineitä ja siis todella olivat ijältänsä vanhoja, että
ne eivät mukailleet luonnonääniä, eivät olleet yhdyssanoja j.n.e.
Ennen kaikkea tuli tuntea perinpohjin kieliä, joiden sanoja toisiinsa
verrattiin.

Mihin tuloksiin tämä menettelytapa johti? Suomen suku oli ammoisista
ajoista asunut laajoilla alueilla Uralista aina Itämereen, Mustaan
mereen ja Pohjoiseen jäämereen asti, yhtäjaksoisena heimoryhmänä,
sanoi Schlözer. Suomen suvun alkukoti oli etsittävä Kaspian meren
rantamilta, arveli Fischer, kun taas muut tutkijat etsivät sitä
Etelä- ja Länsi-Venäjältä, vieläpä Itä-Saksastakin. Koetettiin
edelleen esittää miten suomalaiset kansat olivat hajaantuneet,
kun slaavilaiset tunkeutuivat heidän keskeensä ja miten ne
vähitellen olivat siirtyneet silloisille asumuksilleen. Siinä oli
kappale maailmanhistoriaa, aivan toisenlaista kuin ruotsalaisten
suunnittelema, epävarmaa vielä, mutta uusia näköaloja avaavana ja
paljon lupaavana, odottaen taitavan suomen- ja sen sukukielten
tuntijaa. Mutta Ruotsin-Suomen oppineet olivat jättäneet nämät
saksalaisten tutkijain tulokset enimmästä päästä huomioonottamatta,
harvoin he mainitsevatkaan suomalaisten sukulaisia kaukana Venäjällä.

Muutamia, vielä heikkoja yrityksiä oli kumminkin tehty
göttingeniläisten viittaamaan suuntaan. Jo vuonna 1759 oli
suomalainen Lindheim perinpohjaisesti ja taitavasti todistanut,
että lappalaiset ja suomalaiset olivat kerrassaan eri kansaa
kieleltään ja sukuperältään; islantilaisten mainitsemat "finnar"
olivat lappalaisia, ei suomalaisia. Samansuuntaisiin tuloksiin tuli
suomenkieltä ja historiaa harrastava kirkkoherra Erik Lencqvist.
Hän ei tosin ollenkaan epäile, etteivät suomalaiset olisi skyytein
jälkeläisiä, sitähän todistaa muka venäläisten heille antama
tschudi-nimikin. Mutta he ovat tulleet Venäjältä varsin myöhäisinä
aikoina, vielä Kristuksen syntymän aikaan ovat he asuneet Itämeren
itäpuolella ja eläneet maanviljelyksestä.

Näin erotettiin suomalaisten historia vanhimmasta Skandinavian
muinaisuudesta; suomalaisilla oli erikoinen muinaisuutensa
kaukana Volgan rannoilla. Sitä oli siis tutkittava eriksensä,
itsenäisesti. Lencqvist omasta puolestansa oli täydelleen vakuutettu
sen suuruudesta ja loistosta, sillä hänen kansansa oli ikivanhaa
skyytalaista sukujuurta, vanhempaa kuin itse ylpeät svealaiset ja
göötalaiset. Hänen kielensä oli emäkieli, josta viro ja lappi,
tscheremissi, mordva, voguuli ja unkari aikain kuluessa olivat
lähteneet. Vaikka nämät muut kielet olivat muuttuneet niinkuin
useimmat Europan kielet, oli suomalainen pääkieli pysynyt
suunnillensa samanlaisena, puhtaana ja sekoittumattomana aina
Babelin sekaannuksesta asti. Turhaa siis oli, että Rudbeck etsi
sen alkuperää juutalaisista, yhtä turhaa kuin ruotsalaisten
yritys asettaa Forniother suomalaisten kantaisäksi heidän oikean
esi-isänsä Ukon sijaan. -- Tällainen oli innokkaan suomen kielen ja
suomalaisuuden ystävän käsitys: on kuin kuulisi itse Jusleniuksen
puhuvan ja kumminkin sulaa siinä merkillisesti yhteen vanha oletus ja
uudenaikainen tutkimus, keskellä ruotsalaisilta historioitsijoilta
perittyjä mielipiteitä viitataan Strahlenbergiin, Büschingiin ja
heitä myöhempiin saksalaisiin tutkijoihin.

Ilmeisesti oli Porthan 1770-luvulla samantapaisella kannalla. Vuonna
1766 oli hän olettanut suomalaisten runojen olevan heprealaista
alkuperää ja lisännyt arvelunaan, että runo-nimikin oli juutalaista
perua. Seuraavina vuosina näkyy hän tutkineen suomea ja jonkun verran
sen sukukieliäkin; Turun Sanomain ensimäisiin numeroihin kirjoitti
hän selonteon unkarilaisen munkin Johannes Sainovicsin teoksesta
_Demonstratio idioma Ungarorum et Lapponum idem esse_ (Todistus
että unkarin- ja lapin-kieli on sama kieli). Tästä selonteosta käy
selville, että Porthan jo silloin oli tarkka suomenkielen rakennuksen
tuntija ja oli vähän unkariinkin perehtynyt. Hän vertailee
mielellänsä näitä kieliä heprean kieleen. Kirjoituksensa lopussa hän
huomauttaa miten tärkeätä olisi perehtyä suomensukuisiin kieliin ja
tehdä vertailuja niiden välillä. "On epäämätöntä", lausuu hän, "että
kaikissa kolmessa kielessä täysin taitava henkilö kykenisi tekemään
monta hyödyllistä muistutusta niiden keskinäiseksi eduksi; ehkäpä
voisi hän hiukan valaista kysymystä kansakuntain sukulaisuudestakin."

Suomalaisten alkuperästä ja asuinpaikoista ei kirjoittaja ota
mitään varmaa sanoakseen. Mutta 1770-luvun lopulla hän liittyen
göttingeniläisten ja samalla Lencqvistin mielipiteeseen lausuu:
"Suomalaiset, permalaiset, lappalaiset y.m. Tämä kansa muodostaa
vielä suuren osan valtakunnan asukkaista. Kaikki asianhaarat
vahvistavat vanhimman venäläisen historian todistuksen, joka
esittää ne valtakunnan pohjoisosan vanhimpina asukkaina, Väinäjoen,
ylisen Volgan, Vienajoen y.m. seutuvilla." Samalla ovat suomalaiset
Porthanista kuten Lencqvististä skyytein jälkeläisiä ja täydellä
itsetunnolla hän P.A. Gaddin kanssa sepittämässään ohjelmarunossa
Turun Sanomain alkajaisiksi laulaa: "Kansa skyytein sukua ja pohjan
vanhimpia heimoja."

       *       *       *       *       *

Aina silloin tällöin vertailivat tutkijat suomenkielisiä
sivistysesineitten, työkalujen, vaatteitten, rakennuksen osain
y.m. tavarain, joiden käyttö osotti jonkinlaista sivistystä, nimiä
vieraskielisiin. Ne nimet, jotka olivat muilta lainattuja, osottivat
-- niin ajateltiin -- että niillä merkittyjen esineittenkin käyttö
oli vierailta kansoilta otettu lainatavara; mutta kotimaiset nimet
tiesivät esineiden ikivanhaa tuntemista ja käyttämistä. Tällä
tavalla oli Juslenius mielestään todistanut suomalaisten ikivanhan
valtakunnan muinaista mahtavuutta ja sivistystä -- tuota omaperäistä
sivistystä, jonka kateelliset ruotsalaiset muka olivat hävittäneet.

Kun sitten ranskalaisten kirjailijain kautta kävi yleiseksi se
käsitys, että historian ensi sijassa tuli kuvailla sivistyksen
kehittymistä, oli tuo elävistä kielistä saatu apukeino erittäin
tervetullut sivistyksen varhaisimpia vaiheita tutkittaessa.
Ruotsalaiset kirjoittajat sitä silloin tällöin Suomen historiaa
tutkiessaan käyttivät; he vertailivat suomea ruotsiin, gootinkieleen
tahi venäjään. Professori Gadd tutki tällä tavoin väitöskirjainsa
alussa jonkinlaiseksi johdannoksi suomalaisten taloudellista tilaa
ja kun hän vuonna 1775 kirjoitti laajanlaisen selonteon maamme
elinkeinojen tilasta ja niiden edistämisestä, alkaa hän sen tarkalla
kuvauksella suomalaisten sivistyksestä pakanuuden aikana. Kuvauksensa
hän on luonut päätellen mitkä sanat olivat alkujansa suomenkielisiä
ja mitä sivistysesineitä suomalaiset jo pakanuudenaikana tunsivat.

Porthania huvittivat sivistyssanain vertailut suuresti. Hän sai
käsiinsä ruotsalaisen Ihren tuollaisten vertailujen pohjalle
laatiman kuvauksen ruotsalaisten muinaisesta alkuperäisestä
yksinkertaisuudesta ja tuli sen johdosta miettineeksi mitkä noista
Ihren luettelemista sanoista olivat suomenkielessä alkuperäisinä,
mitkä taas ruotsista lainattuja. Hän merkitsi vertailunsa
paperiliuskalle ja talletti sen vastaisuuden varalle.

Näin aukeni yhä uusia mahdollisuuksia Suomen historian tuntemiseen;
ne tuntuivat varsin runsailta ja paljoa lupaavilta. Kaikki vanhat
kirjeet ja asiakirjat, joita Turun lehdissä julkaistiin, saattoivat
aavistamaan Suomen sivistyksen vaiheita aina keskiajalta asti ja nyt
viekotteli kaukainen pakanallinen sivistyskin puoleksi paljastuen
tutkijain uteliaille katseille.



VI.


Yliopiston vanha kaunopuheen professori Henrik Hassel oli puolen
vuosisataa kestäneen opettajatoimensa jälkeen vihdoin väsyneenä
ja sairaana vetäytynyt lepoon. Vanhoiksi ja kivulloisiksi olivat
useat hänen virkaveljistäänkin käyneet, jumaluusopin professorit
Ross ja Pryss olivat jo haudan partaalla, elähtänyt ja kykenemätön
oli myöskin metafysikan opettaja Nääf. Niinpä avautui akatemian
nuorille kyvykkäille dosenteille toiveita päästä professoreiksi,
päästä samalla toteuttamaan uusia, mielissä hautuneita aatteita ja
oppeja opettajatoimessa ja akatemian hallinnossa. Ensimäisiä heistä
oli Porthan, joka jo läheni neljättäkymmentä ikävuottaan ja oli
toistakymmentä vuotta yliopiston opettajana ollut. Hän jo kaipasi
parempaa rahallista toimeentuloa ja varmempaa virka-asemaakin
tehtyänsä tähän asti työtä vähäpätöisestä palkkiosta.

Hiukan Porthan lienee epäröinyt, pyrkisikö kaunopuheen vaiko
metafysikan opettajaksi; näytti nimittäin hetkisen siltä, kuin olisi
viimemainittu virka nopeampaa palkkaa luvannut. Mutta kaunopuheisuus
viehätti paljon enemmän. Porthan suostui v. 1775 aluksi palkatta
hoitamaan Hasselin virkaa, kunnes hänet, edeltäjänsä kuoltua, vuonna
1777 nimitettiin vakinaiseksi kaunopuheen opettajaksi.

Vähän toista vuotta oli Porthan ollut uudessa virassaan, kun hän
lähti opintomatkalle Saksaan. Jo kauvan oli hän sitä ajatellut.
Saksan tieteellinen elämä oli virkeä, sen yliopistot laajalti
tunnetuita. Porthan kuten virkaveljensäkin oli vuosikausia
mielenkiinnolla seurannut saksalaisia aikakauskirjoja, lukenut niiden
vilkkaita riitakirjoituksia ja keskustellut niistä toveripiireissä.
Hän oli nähnyt, että saksalainen kirjallisuus vuosi vuodelta kävi
tärkeämmäksi, se oli vaikuttanut suuresti hänen omiin töihinsä ja
tutkimuksiinsa ja sen tuloksia omistamalla tunsi hän ehtineensä
edistyneemmälle kannalle kuin monet muut suomalaiset tiedemiehet.
Näin ollen kypsyi hänessä ajatus päästä itse lähtemään saksalaisen
tieteen viljelyspaikoille, tutustumaan yliopisto-elämään ja
professoreihin, jotta hän vastaisuudessakin sitten voisi ylläpitää
kirjeellisesti heidän kanssaan yhteyttä. Tiedustelemalla sikäläisiä
kirjakauppa-oloja toivoi Porthan voivansa yliopiston kirjastoakin
hyödyttää.

Toukokuussa vuonna 1779 Porthan lähti matkalle. Hän kulki laivalla
Lybekkiin, sitten Hampuriin ja edelleen postirattailla epätasaisia,
kuoppaisia teitä Göttingeniin. Niin oli hän Saksan virkeimmässä
yliopisto-kaupungissa, yhdessä uudenaikaisen tieteen pesäpaikoista.
Yliopistolliset luennot jatkuivat siellä pitkin päivää, seitsemästä
aamulla kahdeksaan illalla; kun kello löi tornissa, täyttyivät kadut
luennoille kiiruhtavista tahi sieltä palaavista ylioppilaista.
Porthankin kulki luentoja kuulemassa, tutustui opettajiin ja käytti
ahkerasti akatemian suurta kirjastoa.

Professorit olivat maineeltaan hänelle jo entuudestaan tuttuja;
nyt hän oppi tuntemaan ne henkilöinä. Michaëlis oli samalla
jumaluusoppinut ja itämaisten kielten tutkija; tarkoin perehtyneenä
Pyhän maan luontoon ja kansaan saattoi hän luontevasti selitellä
raamattua uudelta kannalta, kirjana, jossa kansan elämä itämaisine
tapoineen kuvastui. Heprean sukulaiskielten tutkijana osasi hän antaa
pyhän kirjan sanoille uuden merkityksen, useinpa uuden, oikeamman
kieliasunkin. Niin näytti raamattu Michaëliksen käsissä ihmeen
selvältä ja jokapäiväiseltä, mutta samalla niin järkiperäiseltä kuin
olisi siitä kaikki pyhyyden lämmin loiste haihtunut. Michaëliksen
rinnalla työskenteli hänen entinen oppilaansa Schlözer, joka
selitteli historian asiakirjoja meikein kuin Michaëlis raamattua.
Yhtä tarkoin otti hän selkoa näiden todellisesta sisällöstä ja
sanamuodosta, poistaen säälittä entiset olettelut ja väärinkäsitykset
ja yhtä elävinä ja jokapäiväisinä, melkein nykyaikaisina
esiintyivät hänelle historian henkilöt. Laajalti matkustellut hän
oli, erittäinkin olivat Ruotsi ja Venäjä, näiden maiden kieli ja
muinaisuus hänelle tunnettuja ja Suomen heimon esihistoriaakin oli
hän, kuten edellä meille selvisi, taitavasti selitellyt. Siinä mahtoi
olla aihetta ajatusten vaihtoon ja uusien aiheitten heräämistä.

Entäs sitten Heyne, göttingeniläinen kaunopuheen ja runouden
professori! Luennoillaan ja seminaariharjoituksillaan tutustutti
hän oppilaitansa antiikin kansain vanhimpaan sivistykseen, teki
vertauksia oman aikansa villikansoihin, joiden alkuperäiset tavat
tuntuivat muistuttavan latinalaisten kirjailijain kuvauksia. Näin
hän rakenteli antiikin sivistyshistoriaa ja mietiskeli siinä samalla
toistakin yleisempää ainetta: millainen inhimillinen sivistys oli
alkuasteillaan ollut ja miten levinnyt. Ja sitten hän selitteli,
kuinka antiikin teokset näissä sivistysoloissa olivat kirjoitetut,
mitä kirjoittajat teoksissaan oikeastaan ilmoittivat ja kuinka he
olivat ne kokoonpanneet. Heynen seminareissa istui tulevan Saksan
henkisiä kykyjä, siellä oli v. Humboldt ja Voss, joka kerran oli
kääntävä Homeeroksen saksaksi, siellä sai alkeistietonsa Wolff, joka
ensinnä otaksui, että Homeeroksen eepos oli kokonaisen laulajaryhmän
laatima eikä sokean runoilijan erikoistuote.

Eipä ihmettä, että Porthan tässä seurapiirissä viihtyi lähemmäs parin
kuukauden ajan. Hän katseli kaikkia yliopistollisia laitoksia, kävi
tähtitornissa ja kasvitieteellisessä puutarhassa, oli tiedeseuran
kokouksissa ja akateemisissa väittelytilaisuuksissa. Vaikkakin
sekä professorien opettajatoimessa että ylioppilas-elämässä hänen
mielestänsä oli yksityisiä varjopuolia, ei Porthan siltä voinut olla
viehättymättä henkisen elämän uhkeudesta ja yltäkylläisyydestä.

Elokuu lienee jo melkein ollut puolivälissä, kun matkailijamme jätti
Göttingenin alkaaksensa kiertomatkaa Keski-Saksan kaupunkeihin.
Matka kulki muun muassa Erfurtiin, Leipzigiin, Dresdeniin, Jenaan,
Wittenbergiin ja Halleen. Kaikkialla nähtävää ja opittavaa, vähän
väliä oppineita tuttavuuksia. Leipzig ja Halle olivat Göttingenin
rinnalla Saksan etevimmät yliopistot. Hallessa oli yliopiston
yhteydessä hyvä pappisseminaari, jossa valmistettiin kirkon miehiä,
mutta joitakuita vuosia sitten myöskin koulunopettajia heidän
tulevia toimialojaan varten. Erikoinen koulunopettajan sivistys
ja kasvatusopillinen kouluutus oli näet uusin uutuus Saksan
yliopistoissa, jota sieti mukailla ja siirtää muuallekin.

Paluumatka kävi Tukholman kautta ja sieltä ehti Porthan kotimaahansa
juuri joulun edellä 1779. Mukanaan toi hän joukon uusinta
tieteellistä kirjallisuutta, tuoreita kokemuksia ja vaikutuksia sekä
paljon muistoja Saksan suurista yliopistoista, niiden virkeästä
elämästä ja niiden mainioista opettajista. Ja kotona tapasi hän
olot entisellänsä. Täällä odottivat kaikki vanhat harrastukset,
keskenjääneet väitöskirjat kirjastonhistoriasta ja suomalaisesta
runoudesta, Aurora-seuran lehti, joka sillävälin oli kuollut,
mutta ei saanut kuolleeksi jäädä, ja ennen kaikkea yliopistollinen
opettajatoimi, joka enimmän työn itsellensä vaati ja jonka ympärille
kaikki muu työ oli ryhmitettävä.

Luennot alkoivat taas entiseen tapaansa kello kahdelta iltapäivällä
akatemian pienemmässä oppisalissa. Sali oli matala ja kostea,
sillä vastapäätä olevan tuomiokirkon korkea seinä esti täyttä
päivänvaloa sisääntunkemasta ja kirkkomaalta tihkui vettä seinän
lävitse sisään. Talvella siellä oli sietämätöntä, sillä huonetta ei
saattanut lämmittää. "Professori, jonka vain yhden tunnin tarvitsee
olla akatemiassa", lausuu Porthan, "ja ainakin voi varustautua
kovaa kylmyyttä vastaan, ei siitä niin pahasti kärsi. Mutta köyhät
nuorukaiset, jotka usein ovat talvivaatteilla huonosti varustetut,
ovat pakotetut monta tuntia perätysten (jos yhtäjaksoisesti tahtovat
seurata heille esitettyjä tieteitä) kärsimään pakkasta." Ja tähän
Porthan vielä valitellen lisää: "Jokainen käsittää helposti,
millaisella halulla ja tarkkuudella nuoriso, kun kylmyys sitä
ahdistaa, esitystä kuuntelee. Usein on mahdotonta merkitä muistiin
mitä kuulee. Hiljaisuus, jonka kuunneltaessa pitäisi vallita,
häiriintyy usein liikkeistä ja melusta, jonka kokeet kylmän
estämiseksi aiheuttavat."

Mutta Porthanista tuntui siltä, ettei talven kylmyys yksinänsä
haitannut akateemisia opinnolta. Nautinnon ja elämänilon henki,
joka alustapitäen oli ollut hänelle vastenmielinen, mutta jonka
ilmauksiin hän Aurora-seurassa näytti suostuneen, alkoi entistä
enemmän villitä akateemista nuorisoa. "Nuorisomme alkaa luulla
voivansa käyttää toisella tavalla varojaan paremmin, kuin viipymällä
kauvan akatemiassa ja hankkimalla maisterin arvon", valittelee
Porthan 1781. "Silminnähtävästi vähenee myöskin työteliäisyys ja
ylellinen elintapa tulee tavalliseksi tehden heidän oleskelunsa
akatemiassa yhä kalliimmaksi." Vielä harmillisempaa oli, että
opettajissakin oli velttoja ja välinpitämättömiä henkilöitä, jotka
juuri ja juuri virkansa hoitivat, mutta muuten kuluttivat päivänsä
huveissaan ja mieliteoissaan. Esimerkiksi Kreander, taloustieteen
professori, kuuluisan Kalmin jälkeläinen! "Hänen luonteensa näkyy
yhä selvemmin", sanoo Porthan; "sittenkuin hän on saanut käsiinsä
rahat Kalmin matkakertomuksen lopettamista varten, ei hän enää
sitä ajattelekkaan. On kumminkin vahinko, että käsikirjoitus hänen
kynsiinsä joutui. Kalmin tapaan luennoi hän kokonaisia lukukausia
pellonviljelyksen, niitynhoidon y.m. hyödystä; ja siirtyy aineesta
toiseen ilman järkeä ja järjestystä. On myöskin käynyt niin
laiskaksi, ettei viitsi kunnolleen luentojaan valmistaa eikä niitä
yhtäjaksoisesti pitää; vaan lähettää vähän päästä kuulijoilleen
peruutusilmoituksen." Kreanderin tapaisia oli muitakin: adjunkti
Alanus, joka tottuneena kuluttamaan aamupäivänsä piipun ja kahvikupin
ääressä sekä kävelemään päivät päästään alushoususillaan pitkin
lattiaa, valitteli surkeasti töittensä paljoutta; Bonsdorff,
joka matkusteli maaseuduilla taloja ja riihiä rakennuttamassa ja
kaupungissa pani toimeen iltamia ja tanssiaisia tanssien niissä
kuin koulupoika; dosentti Ingman, joka konsistorien kertomuksen
mukaan "olisi, jos virkaansa jäisi, häpeä akatemialle ja pahennus
opiskelevalle nuorisolle, joka on nähnyt hänen makaavan katuojissa,
tietää, että hän on juonut järjen päästänsä, sekä tietää yhtä vähän
kuin konsistoriokaan missä hän asuu". Luetteloa voisi jatkaa, mutta
riittäähän tämäkin osottamaan, että Tukholmasta tuleva nautinnonhalu
yhtyneenä 1750- ja 1760-lukujen velttoon henkeen ei akatemialle hyviä
seurauksia tuottanut. Ja pahennusta ajan pitkään jatkui, tuntuipa
siltä kuin se olisi enentynyt. Opintojen sovittaminen käytännölliseen
elämään oli kyllä suureksi hyödyksi, mutta joskus oli vaara lähellä,
että käytännölliset harrastukset opin kokonansa syrjäyttivät.
"Edellisiin aikoihin verraten pyrkii vahingollinen henki tunkeutumaan
dosentteihimme," sanoo Porthan, "heidän pitäessään akateemisia
toimia sivutyönä ja halutessaan sekaantua muihin asioihin sekä
mieluummin niiden kautta kuin opettamalla hankkia elatuksensa; mistä
on seurauksena, etteivät he vastedeskään, kun tulevat vakinaisiin
virkoihin, antaudu lukutyöhön, vaan mieluummin kuluttavat aikansa
muissa toimissa; ei taloudellinenkaan into, joka on vallannut osan
yliopistomiehistämme, ole juuri minun mieleni mukainen."

Varakansleri Jaakko Haartman, joka vuonna 1776 virkaan tultuaan oli
päättänyt poistaa juurinensa kaikki siihen astiset huolimattomuudet
ja velttoudet virantoimituksessa, antoi vain aihetta yhtämittaisiin
riitoihin ja rettelöihin, siten professorien opetustointa haitaten.
Pikkumaisella tavallaan kaikkiin akatemian asioihin sekaantumalla
oli hän näet niin katkeroittanut vapauteen tottuneet professorit,
että he konsistoriossa säännöllisesti häntä vastustivat ja venyttivät
istuntoja ylenmäärin. "Akateeminen konsistorio on tähän aikaan ollut
usein koolla", kertoo Porthan vuonna 1780. "Kun varakanslerillamme
aina on keskustelun aiheita, emme milloinkaan voi erota ennen yhtä:
aineet ovat tämäntapaisia: onko väärin, että rehtori omin luvin
määräsi Schalbergin virkaanastujaispäivän asiaa konsistoriossa
puheeksi saattamatta. -- -- Ovatko stipendiatein väittelyt (joissa
nimienhuudon tulee tapahtua) pidettävät stipendiatiluettelon
tarkistamisen jälkeen vaiko sitä ennen. -- -- Näistä tärkeistä
kysymyksistä on pidetty monen arkin pituisia pöytäkirjoja,
erittäinkin viimemainitusta, joka on antanut meille työtä moneksi
kuukaudeksi."

Niinkuin asiat hänestä tarkoituksenmukaisilta näyttivät niin Porthan
niitä käsitteli, jos kohta tuntuu joskus siltä, että muodollinen
oikeus ei ole hänen puolellansa. Kun varakansleri helmikuulla 1783
vaati ihan yksityiskohtiin asti seikkaperäisiä tietoja yliopiston
opettajain luennoista kanslerille annettavaksi, ei Porthan voinut
olla pahaa mieltään tämän johdosta purkamatta. Siihen hänellä
oli sitä enemmän syytä, kun luettelot ennen olivat jätetyt aivan
lyhyet ja varakansleri niiden huolettomasta laadinnasta erikoisesti
moitti Porthania ja muutamaa muuta nuorempaa professoria.
"Mitähän Kansleri siitä mahtaa hyötyä", selitteli Porthan
vanhalle suosijalleen Mennanderille, "että hän näkee kuinka monta
Horatiuksen säettä kunakin päivänä olen selittänyt (jos nimittäin
voisikin luulla hänellä olevan aikaa ja halua käymään läpi meidän
luentoluettelojamme)? Ja jos minun vielä tulee määritellä säkeitten
sisältö, on minun kopioitava luentoni täydellisesti. Sellaisella
tarkastelulla, kun asianomaiset itse eivät ole läsnä, ei voiteta
mitään, mutta aina vain tulee häirityksi ja lopulta pakostakin
kyllästyy. Kukapa minua estää, ellen omantuntoni tähden tahdo
kunnolleen hoitaa tointani, kerskaamasta sellaisesta, mitä en ikänä
ole luennoinut? Ei tällaisestakaan puutu esimerkkejä."

Varakansleri tahtoi opettajain opetusaikaakin pitentää. Lukukaudet
olivat alkaneet lokakuun ja helmikuun alulla, koskapa ylioppilaat
eivät sitä ennen lomiltaan palanneet; konsistorion kokouspäivinä,
väittäjäisinä ja saarnainvalmistuspäivinä pyhiä vastaan oli
luennoista ollut vapautusta; pääsiäis- ja helluntailupa kestivät
suunnillensa kaksi viikkoa; syyslukukausi loppui kun tuli rekikeli
ja ylioppilaat lähtivät ajamaan kotiseuduilleen, kevätlukukausi taas
toukokuun loppupuolella. Nyt vaati varakansleri lupia vähemmiksi
ja lukukausia pitemmiksi, vaikkei hänellä siihen edes selvää
lainmääräystä ollut. Porthan Mennanderille taaskin valitteli piispan
menettelyä, kuvasi omaa työlästä opetustointaan ja lausui lopuksi:
"Monet virkaveljistäni eivät suinkaan myöskään ole toimettomina.
Ja kumminkin meitä kaikkia leväperäisyydestä moititaan. Parasta
lienee, että me tästä lähtein olemme sellaisia, miksi meitä
sanotaan ja samalla totumme aasin kärsivällisyyteen tahi tulemme
välinpitämättömiksi siitä mitä meistä sanotaan."

Kohtuuttomilla vaatimuksillaan varakansleri Porthanin mielestä
vain opetustointa haittasi; pahempaa hän sai aikaan tekemällä
palkkavuorot filosofisessa tiedekunnassa vallan sekaviksi. Kun
päällepäätteeksi muutamat professorit olivat eronneet pidättäen
itsellensä täydet palkkaedut, niin oli professoreiksi pyrkijöillä
hyvin huonoja toiveita päästä säännöllisille palkoille. Alkoi olla
puute dosenteista ja apulaisista sekä yleensä kelvollisista nuorista
tiedemiehistä.



VII.


Tällaiset olivat akatemian olot, kun Porthanin hedelmällisimmät
opetus- ja tutkimusvuodet alkoivat. Akateemista toimintaansa
kuvailee Porthan vuonna 1783 tähän tapaan: "Minä luennoin julkisia
luentotuntejani 12 tuntia viikossa; kertaan julkisia luentojani 2
tuntia; minulla on osakunnan kokouksia joka keskiviikko ja lauvantai
kolme tuntia sekä vastaanotan ja korjaan ylioppilasten kirjoituksia
samoina päivinä kello 7:stä aamulla kello kahteentoista. Enempää
en luulisi saksalaisenkaan professorin ehtivän. Tarvitsemme sitten
aikaa luennoille valmistautuaksemme ja itse lukeaksemme (ettemme
10 vuoden kuluttua olisi oppeinemme kokonaan poissa muodista)
sekä puuhataksemme muissa kirjallisissa töissä." Tutkintoja,
tiedekunnan kirjoituksia, väitöskirjain tarkastamisia Porthan ei
tässä ensinkään mainitse eikä riitaisia konsistorion kokouksiakaan
kaikkine hallintoon kuuluvine toimineen. Kun lukukausi läheni
loppuaan, kasaantui työtä tavallista enemmän; silloin piti
kirjoittaa lupakirjeitä poislähteville ylioppilaille ja monet
kirjeet maaseudulle lähtijäin mukana. (Oli näet varsin tavallista
tähän aikaan toimittaa kirjeet tuttujen ja ohikulkevien matkustajain
kautta.) Ylioppilastulvaa kesti näinä aikoina kokonaisia päiviä.
Ja arvaa sen, millainen oli puuha ennen maisterinvihkijäisiä,
kun ylioppilailla oli kiire saada väitöskirjansa valmistetuiksi,
painetuiksi ja tarkastetuiksi joutuakseen vihkijäisistä osallisiksi.

Joudumme nyt näkemään mitä Porthan työkiireissään todella aikaansai.
Mitä oli Porthanilla oppilailleen tarjottavana luennoissaan
ja väitöskirjoissaan? Ja millä tavalla hän oppinsa esitti?
Haihtumattoman vaikutuksen Porthan kuulijoihinsa jätti, siinä kun
hän istui oppisijallaan henkevät silmät kuulijakuntaa halliten, ääni
miellyttävästi mukautuen sanotun sisältöön, sanat sujuvasti huulilta
tulvien ja tanakka ruumis kuten aina kumarassa. Oppisalin penkeillä
istui ylioppilaita aina 60-70:een asti uutterasti opettajan sanoja
muistiin kirjoitellen. Heitä Porthan siinä luennoidessaan ajatteli,
heidän hyödykseen hän oli kauttaaltansa luennot valmistanut.
Oppilaitten kasvoista hän luki sanojensa vaikutusta ja jo kotosalla
niitä miettiessään sattui hänelle mieleen miete, miten tuo tahi
tuokin oppilas hänen esitystään käsittäisi.

Julkisia luentojaan hän piti viikossa neljästi: joka toinen päivä hän
esitti kaunopuhetta, joka toinen runoutta. Ne pidettiin yliopistolla
pienemmässä oppisalissa. Mutta yksityisesti hän kotonaan luennoi
kaikenlaisista aineista, jotka hänestä tärkeiltä tuntuivat ja
tutkintolukujen tähden olivat oppilaille välttämättömiä selittää.
Käytöllistä filosofiaa hän usein esitti, logikaa, sielutiedettä ja
yhteiskuntaoppia niinikään, toisinaan luontaista jumaluusoppia,
kasvatustaitoa tahi klassillista muinaistiedettä. Aina hän esitti
jonkun oppikirjan johdolla, seurasi sitä kohta kohdalta ja pykälä
pykälältä; ja ellei oppikirjaa ollut saatavissa, saneli tahi
kirjoitutti opettaja itse oppikirjan luonnoksen.

Kirjaa koetti opettaja tehdä samalla tajuttavaksi ja huvittavaksi.
Hän käytti tutunomaisia, jokapäiväisiä sanoja, otti huvittavia
esimerkkejä ja vertauksia sekä kertoi tuon tuostakin miellyttäviä
juttuja ja kaskuja. Joskus hän pisti pilapuheenkin esityksensä
lomaan. Oppikirjaa Porthan korjaili ja arvosteli. Missä oli joutavia
jaotteluja, siinä ne poistettiin, missä oli puututtu turhiin
muodollisuuksiin tahi aikoja sitten vanhentuneisiin kysymyksiin,
siinä ne kohdat kirjasta sivuutettiin. Kun Brunnmarkin moraalioppi
alkaa kertoa synnynnäisestä opista, joka muka kaikissa ihmisissä on
olemassa, huomauttaa Porthan lyhyesti, että "kaikki nämät pykälät
ovat pelkkää kinastelua, joka jo kauvan sitten on tullut hylätyksi".
Kumminkin opettaja sitten heti alkoi kertoa, miten tuollainen
outo käsitys synnynnäisestä opista oli alkunsa saanut ja ketkä
sitä olivat esittäneet. Ja kun oppikirjassa tulee puhe Jumalan
kymmenestä käskystä, selittää luennoitsija, että "tähän auktori
sekottaa teologiaan eikä moraaliin kuuluvaa. Pitää siitä kumminkin
vähän puhua." Seuraa sitten pitkä esitys siitä mitä kymmenet käskyt
oikeastaan ovat.

Esimerkkejä riitti joka asiaan. Ne liittyivät mainiosti oppikirjan
kuiviin määrittelyihin ja antoivat niille aivan uuden eloisan
luonteen. Milloin ne johtuivat opettajan suuresta lukeneisuudesta,
milloin hänen tavallisista kokemuksistaan. Kun logikan oppikirja
jakaa ennakkoluulot eri luokkiin, luetellen yleisön, kasvatuksen,
seurustelun, jonkun asian erikoisen uutuuden tahi vanhuuden
aiheuttamat ennakkoluulot, niin höystää Porthan kutakin lajia
esimerkeillään. Seurustelun ennakkoluuloista hän sanoo: "Esimerkiksi
sopii ylioppilas, joka mukautuu seuraelämän sääntöjen mukaan",
ja uutuuden ennakkoluuloista hän lisää: "Muodit ovat kerrassaan
konstikkaita ilmiöitä, esimerkiksi mitä naisten hattuihin tulee."
Yleisen mielipiteen ennakkoluulot olivat luennoitsijasta kaikkein
haitallisimmat ja johtuivat usein aivan satunnaisista tahi
vähäpätöisistä syistä. "On sananparsi: yleisö sanoo niin, ja
silloin on vain viisi tahi kuusi, jotka todella siten ajattelevat.
Kun taas jollakin on väite, josta ei ole varma, arvelee hän heti
olevansa oikeassa, kun vain saa useampia puolelleen." -- Logikan
luennoilla Porthan niin ikään joutuu selittelemään ihmeellisten
asiain uskottavuutta. "Jos kertomus itsessään on mahdoton tahi on
ristiriidassa ennen tunnettujen tosiseikkain kanssa, ei sitä pidä
uskoa", sanoo hän, "esimerkkinä ovat pyhimystarut. Mutta kaikkea
ei ole katsottava mahdottomaksi, mikä tuntuu mahdottomalta, esim.
ihmeitä. Siamin kuningas ei uskonut, että vesi saattoi jäätyä jääksi.
Meidän tulee siis kyetä arvostelemaan mikä on mahdollista ja mikä ei.
Mikäli se riippuu ulkonaisista aistimuksista, on mikä akka tahansa
yhtä luotettava kuin filosofi, esimerkiksi todistamaan tappelusta."
Kun oppikirja tätä sääntöä rajoittaa latinalaisella lauseella: "On
kumminkin suurempi luottamus sille annettava, joka omalta alaltansa
kertoo, sillä ammattimiestä on ammatissaan uskottava", niin Porthan
lisää: "On esimerkiksi mieluummin uskottava tähtientutkijaa, joka
kertoo tähtien kulusta, kuin sitä, mitä kauppamies siitä sanoo."

Usein olivat esimerkit tarkkoja havaintoja ja huomioita
jokapäiväisestä elämästä. Aikalaistensa tavoin oli Porthankin
tottunut tarkkaamaan muita ja itseänsä sekä etsimään selitystä
kaikenlaisiin omituisuuksiin, joita ihmisten keskenäisessä
kanssakäynnissä ilmeni. Tähän itsenäiseen ajattelemiseen,
omintakeiseen ja kriitilliseen ympäristönsä ymmärtämiseen
halusi Porthan oppilaitansakin herättää; omat huomionsa hän
antoi heille ikäänkuin malliksi ja lähtökohdaksi. Se oli oleva
itsenäisen ajattelun alkuna. Logikan oppikirjan ylimalkaisella ja
vaikeatajuisella tavallaan esittäessä huomioiden tekemistä kiiruhtaa
Porthan siihen lisäämään omat huomionsa ja neuvonsa. "Ihmisten
tarkkaamisessa on meneteltävä tavattoman varovasti", -- niin hän
neuvoo, -- "(se on muuten erittäin tärkeä ystäväin, virkamiesten
y.m. valinnassa) koska he tahallaan salaavat itseänsä. He tekivät
sitä vähemmän ennen, kun tavat olivat sivistymättömät; kumminkin
ovat villikansatkin hyvin usein viekkaita ja peitteleviä. Ennen
muita ovat semmoisia naiset ja hovimiehet sekä papit, vähemmin
sotilaat. Ne näet, jotka voivat käyttää väkivaltaa, eivät turvaudu
niin paljon petokseen. -- -- -- Kuta vapaammat tavat henkilöllä
on, sitä avomielisempi on hänen luonteensa; kuta enemmän taas
huolehditaan hänen hyvän maineensa tarkkaamisesta, sitä viekkaammaksi
teeskentelijäksi hän tulee. Kasvatus vaikuttaa paljon, mutta
poikkeuksia on joka taholla."

Mitään vaikeatajuista tahi monimutkaista asiain käsittelyä Porthan
ei kärsinyt. Missä oppikirja sellaiseen eksyi, siinä vetosi
luennoitsija tavalliseen terveeseen järkeen. "On sellaisia", sanoo
hän kerrankin moraalin luennoilla, "jotka väittävät, että kappaleet
vajoaisivat joka hetki takaisin alkuperäiseen tyhjyyteensä, ellei
Jumala erityisellä toimella ylläpitäisi niitä. Mutta tällainen
ajatus tuntuu aiheettomalta. Millä voi näyttää, että kappaleilla
on tuollainen taipumus häviämään mitättömyyteensä? Kokemus osottaa
päinvastoin, että kun minä kerran olen antanut esineelle sen olennan,
pysyy se siinä edelleen niinkauvankuin en suvaitse toisin siitä
määrätä tahi sitä hävittää. -- -- -- -- -- Kun minä panen tuolin
lattialle, pysyy se siinä, kunnes minä otan sen pois. Kuka vaatii
minun erikoista toimintaani, jotta tuoli olisi paikallaan."

Näin esitettynä tuntui ikävä oppi äkkiä varsin läheiseltä ja
huvittavalta, ja kuivat oppikirjat saivat uuden sisällön. Kaikki
ne seikat, joista uusimmassa kirjallisuudessa oli puhe, joista
kerrottiin sanomalehdissä ja aikakauskirjoissa, joista keskusteltiin
ja väiteltiin, kaikki nämät asiat oppilaille selvenivät. Avara
maailma heille tässä avautui. He saivat tarkan selon siitä,
miten ranskalaiset valistuskirjailijat uskalsivat väittää kaiken
inhimillisen toiminnan olevan itsekkäisyyttä, miten kuuluisa Voltaire
oli kieltänyt jumalallisen ilmestyksen ja miten Diderot, Helvetius,
Holbach ja kaikki nuo muut materialistit sekä naturalistit ihan
uskalsivat epäillä sielun kuolemattomuutta ja itse jumalan olemassa
oloa. Järkisyillä luennoitsija nämät väitteet sitten kumosi ja
viittasi kultaiseen keskitiehen, jota tässä hurjan kielteisyyden ja
liian vanhoillisuuden välillä oli paras kulkea. Miten Porthan osasi
perehdyttää kuulijansa aikansa harrastuksiin ja rientoihin, voisi
lukemattomilla pikkupiirteillä osottaa. Riittäköön tässä yksi ainoa.
Luennoitsija todistaa oppikirjansa mukaisesti, että itsemurha oli
väärä ja syvästi paheksuttava teko. Oli kumminkin ollut niitäkin,
jotka sitä puolustivat, muinaisajan stoalaisista alkaen. "Montesquieu
persialaiskirjeissään tekee niin, mutta myöhemmin hän katui ja
muutti mielipidettään. Rousseau taas piloillaan esitti sitä, mutta
todisti sitten itse asian olevan päinvastoin. Eräällä saksalaisella
Göthellä on myöskin tämä ajatus ja monella, jotka surmasivat itsensä,
tavattiin hänen kirjansa pöydältä."

Juuri katsaukset kysymysten vaiheisiin olivat Porthanin esitystaidon
vahvimpia puolia. Samalla tavalla osasi hän ottaa historialliselta
kannalta muitakin asioita, jotka puheeksi tulivat, ja näin niitä
esittämällä levitti hän oppilaissaan historiallista ajatustapaa.
Ennen olivat he tottuneet käsittelemään niitä muodollisesti tahi
sitten käytöllisen hyödyn, oikeuden tahi moraalin kannalta. Siihen
olivat oppikirjat ja väittelyt olleet omiansa heitä totuttamaan.
Historiallinen ajatustapa oli aivan uusi sekä antoi monipuolisen ja
laajan käsityksen asioista.

Säännöllisesti alkoi Porthan esityksensä jostakin tieteestä sen
historiikilla. Vielä huvittavampia olivat juuri mainitsemamme
historialliset katsaukset erikoiskysymysten yhteydessä. Kun
opettajamme esitti ne verrattoman hauskalla ja kevyellä tavallaan,
muodostui niistä kohtia, jotka varmaan viehättivät ja kiinnittivät
oppilaita. Hän alkaa esimerkiksi kielentutkimuksen historian
kertomalla kreikkalaisten osuudesta siinä. "Ne olivat yhtä tulisia ja
vilkkaita, kuin meidän aikamme ranskalaiset, sekä ihastuneet siihen,
mikä oli heidän omaansa ja he kutsuivat muita barbaareiksi, joka
täydelleen vastaa sanaa 'hirviö' s.o. sellaisia, joiden kieli on niin
kauheata, ettei sitä saattanut kuulla saamatta korviaan kipeiksi.
Vieläpä kreikkalaiset kirjailijatkin jakoivat ihmiset kahteen osaan:
kreikkalaisiin ja barbaareihin, niin että kun he sanovat, että
kaikki ihmiset tietävät sen, kuuluu se heidän kirjoituksissaan:
kreikkalaiset ja barbaarit tietävät sen. Kun roomalaiset olivat
heidät kukistaneet, olivat he kolmantena kansana. Ulkomaalaisia
sanoja vääntelivät kreikkalaiset hirveästi niinkuin ranskalaisetkin.
Nämät välittävät niin vähän ulkomaalaisista, että kaksi upseeria löi
vetoa, oliko Pietari Tanskan vai Venäjän pääkaupunki. Kreikkalaiset
eivät siis ole rikastuttaneet kielitiedettä tekemällä vertailuja,
mutta teräväpäisiä kun olivat, ovat he mietiskelleet kieltä yleensä
ja heillä on muutamia nerokkaita tuumia siitä."

Vaikka Porthanin esitys näin kulki laajana ja täyteläisenä,
kosketellen kaikkia tärkeitä kysymyksiä, ottaen esimerkkejä sieltä
täältä, poiketen katsauksiin ja viehättäviin kaskuihin, ei se siltä
liialliseen laveasanaisuuteen eksynyt. Kuta laajemmaksi lukeneisuus
tuli ja kuta enemmän mieskohtaista kokemusta opettajalle karttui,
sitä enemmän hän koetti näiden tuloksia luentoihinsa liittää. Mutta
aina hän sentään osasi pysyä pääasioissa ja aina valaisivat esimerkit
sekä jutut juuri selitettävää asiaa sattuvalla tavalla.

Luennot vastasivat muodoltaan uudenaikuisen kasvatusopin pyrintöjä
opettaa havainnollisesti ja esimerkeillä, tehdä aine huvittavaksi
ja käytännöllisestikin hyödyttäväksi. Näin opettivat saksalaiset
opettajat ja näin luennoivat saksalaiset professorit. Mutta meillä
oli tällainen luennoiminen harvinaista; siksi se monelle piirtyi
unohtumattomasti mieleen. Ja ne, jotka jonkun vuoden olivat
tällaista opetusta nauttineet, tunsivat itsensä täysin kykeneviksi
erikoisopintonsa päättämään ja ryhtymään virkatoimiin isänmaassa ja
valtakunnassa.

Mutta ylioppilaat, jotka halusivat akateemista oppiarvoa
maisterinnimineen ja muine etuisuuksineen, olivat vielä velvolliset
julkaisemaan kaksi latinankielistä väitöskirjaa ja niitä julkisesti
vastaväitteitä vastaan latinaksi puolustamaan. Siihen olivat he
jo useamman vuoden valmistautuneet. Olivat kuunnelleet luentoja,
kirjoitelleet latinalaisia aineita ja harjaantuneet osakuntain
kokouksissa väittelemään. Vaan ei ollut väitteleminen eikä
väitöskirjan kirjoittaminen sittenkään helppoa, semminkin kun
latinanopiskelu oli joutumassa vain sivutyöksi ja latinantaito kävi
harvinaiseksi. Kiusaantunein mielin ajatteli ylioppilas väittelyä,
jonka menon hän jo entuudeltaan toveriensa väittelyistä tunsi.
Hän arvattavasti samaten kuin moni muu sammallellen toistelisi
vastaväittäjän hyvin valmistettuja latinankielisiä hyökkäyksiä
koettaen niihin siinä silmänräpäyksessä vastineen tapaista keksiä,
hätäyksissään törkeästi loukkaisi kieliopin tärkeimpiä sääntöjä
tahi juhlallisesti vaijeten vilkuisi professoriinsa, joka kunniansa
tähden olisi pakotettu tulemaan oppilaalleen avuksi. Oppisali
olisi puolillaan ylioppilaita, jotka hänelle nauraisivat, ehkäpä
joku nenäkäs vielä nousisi kahden lakimääräisen vastaväittäjän
jatkoksi ylimääräisenä häntä kiusaamaan. Ja professorienkin
tähden, jotka siellä täällä kuulijain joukossa istuisivat, saisi
hän hävetä, kunnes juhlallisuus vihdoinkin loppuisi muutamilla
ulkoa opituilla latinalaisilla korupuheilla, joilla puolustaja,
vastaväittäjä ja professori laittelisivat mikä toisen suurta
oppia ja kaunopuheisuutta, mikä toisen kiitettävää malttia ja
hienotunteisuutta.

Ei ollut kovin kummeksuttavaa, että monikin ylioppilas vihasi
väittelyä kaiken vanhanaikuisen hedelmättömän liikaoppisuuden
ilmauksena, ja että moni professori toivoi ylioppilaitten aikaa
käytettäväksi parempiin. Mutta Porthan oli toista mieltä. Hänestä
"harjaantui nuoriso latinankielen käyttämisessä, vieläpä oppi
yleensä rohkeasti ja vaivatta esittämään sanottavansa, katsomaan
asiaa useammalta taholta, nopeasti erottamaan, mikä enemmän tai
vähemmän kuului pääkysymykseen ja helposti selvittämään esitettyjä
ja esiintyviä vaikeuksia". Mutta jotta väittelyistä tällaista hyötyä
olisi, piti niitä oikealla tavalla valmistaa. Porthanin oppilaat
väittelivätkin hyvin aineeseensa perehtyneinä ja heidän akateemiset
julkaisunsa olivat, mikäli mahdollista, heidän ja heidän opettajansa
yhteistyön tulos.

Porthan kirjoitti kumminkin itse sellaiset julkaisut, jotka kävivät
oppilaan ensimäisestä väitöskirjasta. Hän antoi näet ylioppilaitten
harjoitusväitöskirjoina painattaa ja pienissä osissa julkaista
hänen omia laajoja tutkimuksiaan. Tällä tavalla olivat Porthanin
kirjastonhistoria, hänen tutkimuksensa suomalaisesta runoudesta
ja hänen julkaisemansa piispa Juustenin päiväkirja ilmestyneet.
Näin kesti teosten julkaiseminen kauvan ja painatus tapahtui
yhtämittaisilla keskeytyksillä, mutta tutkimus meni akateemisten
töitten lomassa ja teokset saatiin painetuiksi nuorten väitöskirjan
puolustajain varoilla. Siksipä oli tämä julkaisutapa akatemian
opettajain kesken tullut tavalliseksi.

Ylioppilaitten ei tarvinnut tällaisia suurten tutkimusten kappaleita
puolustaa, vaan heitä varten painettiin väitöskirjan eteen
muutamia oppilauselmia ja näistä he saivat vastata. Oppilauselmat
olivat monenlaatuisia. Niissä esitettiin joku juuri luennoilla
kuultu, vastakeksitty totuus, tärkeä tieteen peruslauselma tahi
käytännöllinen elämänviisaus. Niistä väitellessä tottuivat
nuorukaiset keskustelemaan kysymyksistä, jotka olivat tulleet paljon
pohdituiksi ajan muotikysymyksiksi, tahi ikuisista totuuksista,
joihin jokainen sivistynyt aina tunsi tarvetta suhtautua.
Tämäntapaisia lauselmat olivat:

"On kaikissa kansoissa uutteran kielen viljelemisen ja tarkan
ajatustoiminnan menestymisen välillä läheisempi suhde kuin yleensä
luullaan."

"Se, joka haluaa sielutiedettä oikein ja menestyksellä esittää,
tuntekoon myöskin anatomiaa ja fysiologiaa."

"Väärin on luulla runouden ainoastaan huvitusta varten olevan
olemassa."

Toinen, niin sanottu graduaaliväitöskirja oli useimmissa tapauksissa
Porthanin ja jonkun ylioppilaan yhdessä laatima. Porthan määräsi
oppilaalleen aineen alalta, joka tälle oli luennoilta tuttu, ja
mielellään senlisäksi sellaisen, josta oppilas erikoisesti oli
huvitettu. Ylioppilas Snellman, joka oli soitantoa harrastava
ja itse taitava viulunsoittaja, sai kirjoittaa väitöskirjansa
aineesta "Musiikin ja ihmismielen läheisestä suhteesta ja edellisen
merkityksestä jälkimäisen viljelemisessä". Innokkaan suomenkielen
ystävän ja kansanrunojen kerääjän Erik Lencqvistin poika kirjoitti
"Vanhain suomalaisten opillisesta ja käytöllisestä taika-uskosta"
ja tässä väitöskirjassa tulivat isän keräelmät ja tutkimukset
julkaistuiksi. Niinikään perustui ylioppilas Alopaeuksen väitöskirja
"Porvoon historia" hänen isänsä, porvoolaisen kymnaasinlehtorin
muistiinpanoihin. Milloin koetti Porthan graduaaleillaan hyödyttää
suomalaista tutkimusta, milloin taas antaa nuorisolle esityksen
yleishyödyllisestä asiasta tahi tärkeästä ajan kysymyksestä. Usein ne
sitäpaitsi soveltuivat ylioppilaan vastaiseen elinuraan.

Porthan kaikessa opetuksessaan antoi juuri sitä tietoa, jota sillä
hetkellä katsoi oppilailleen välttämättömimmäksi: sitä hän jakoi
luennoilla, kirjoitusharjoituksissa, väitöskirjain oppilauselmissa ja
itse väitöskirjoissa. Yksi esimerkki lukemattomista tarjolla olevista
riittäköön hänen menettelyään valaisemaan.

Oikeana valistusajan miehenä koetti Porthan kaikin voimin vastustaa
sen ajan hämäriä ja mystillisiä oppeja, jotka perustuivat ihmisten
ylenluonnollisen kaipuuseen, kuten svedenborgianismia ja magnetismia.
Niitä oppeja piti hän vain heikkouden ilmauksina ja ennakkoluulojen
synnyttäminä. "Katsoen ajan merkkeihin, jotka ovat näyttäytyneet",
kirjoittaa Porthan eräälle ruotsalaiselle ystävälleen vuonna
1788, "olen kuitenkin pitänyt velvollisuutenani myöskin oman
vähän kykyni mukaan palvella maanmiehiäni (erittäinkin nuoria
ylioppilaitamme, joiden tulee viedä kotiin hyödyllisiä ja järkeviä
tietoja) selityksillä, jotka tarkoittavat tätä tilapäistä tarvetta.
Herra Professori huomannee sen muutamista teeseistä, jotka ovat
Suomen historiaa koskevan väitöskirjani alussa: olen käyttänyt tätä
tilaisuutta antaakseni nuorisolle muutamia tarpeellisia aatteita,
jotka kaikella uutteruudella olen selvittänyt. Olen myöskin tällä
lukukaudella pitänyt yksityisiä luentoja sielutieteestä jotenkin
lukuisalle auditoriolle antaen kuulijoilleni terveitä periaatteita,
mitkä koskevat oppia unista, näyistä, ekstaaseista, innottelemisista,
hulluudesta sekä sen kaikista lajeista ja asteista, aavistus- ja
ennustuskyvyistä ynnä muusta samanlaisesta." Samantapaisista
asioista, "ennakkoluuloista", "ennakkoluulojen hävittämisestä",
"haamuista", "ihmeistä" j.n.e. Porthan kirjoitutti kokonaisia
väitöskirjojakin. Ja erikoisesti suomalaiseen tutkimukseen syventyen
hän samoihin aikoihin kirjoitti väitöskirjan "Suomalaisten noituuden
maineesta".

Joskus, kun maisterinvihkijäiset olivat tulossa ja monet ylioppilaat
erilaisine aineineen ja harrastuksilleen tulivat Porthania väitöksen
esimieheksi, preesekseksi, pyytämään, täytyi hänen panna kaikki
voimansa liikkeelle. Siinä kysyttiin hänen neuvokkaisuuttaan
aineitten valinnassa ja hänen monioppisuuttaan väitöskirjoja
tarkastettaessa. Niin kirjoittaa Porthan vuonna 1789: "Nuorisomme
valmistautuu ensikesäiseen maisterinpromotioniin minkä ehtii;
jos nimittäin valtiollinen tila antaa siihen rauhaa! Ja kun
osa virkaveljistäni ei viitsi presideerata, täytyy minun tällä
lukukaudella väitellä melkein yhtä ahkerasti kuin muinoin professori
Ekerman Upsalassa; ja vielä kaikesta, mitä voi tietää! Se on hyvin
ikävä toimi. Mutta olisi myöskin kovaa jättää nuorukaiset, jotka
luulevat onnensa siitä riippuvan, omiin varuihinsa."

Kun oppilas oli saanut aineensa, tuli hänen itse siitä väitöskirjansa
laatia. Usein Porthan häntä evästi muutamilla viittauksilla siitä,
millä tavalla hänen tuli ainettaan tutkia ja esittää. Toisinaan oli
opettaja oppilaansa luokseen kutsunut, keskustellut hänen kanssaan
tärkeimmistä aineen kohdista ja neuvonut sopivia teoksia, joita
tuli käyttää; mutta toisinaan oli hän pistänyt ylioppilaalle pienen
paperilipun mukaan, johon aineen suunnitelma oli lyhyesti merkittynä.
Ajatelkaamme vain, miten ylioppilas Sareliusta neuvottiin -- häntä,
joka kirjoitti "Suomen kielen päämurteista". "Mitä on murre? ei eri
kieli vaan sama", niin oli Porthan hänen lipulleen kirjoittanut.
"Ei latina ole kreikan murre, ruotsi saksan, eivät mordvalaisten,
votjakkien j.n.e. Tuskin viro ja aunus, joita tulisi paremmin tuntea?
Mutta murteista Suomessamme puhumme. Suuri ero myöskin pitäjien
välillä j.n.e." Ylioppilas oli sitten neuvon mukaan kirjoittanut,
Porthan oli hänen kirjoituksensa läpikäynyt, korjaillut ja muutellut,
poistanut kohtia ja kirjoittanut lisää. Näin oli siis Sareliuksen
väitöskirja syntynyt. Sanamuotokin sen ilmaisee. "Tosin toisinaan
'murre' sana otetaan laajemmassa merkityksessä", sanotaan siinä,
"niin, että sitä käytetään merkitsemään eri kieliä, jotka selvästi
johtuvat jostakin yhteisestä juuresta, mistä niillä on ahtaamman
sukulaisuuden merkit; mutta tarkemmin erotetaan kieli murteesta
siten, että edellinen merkitsee eri kansain puhetapaa, jälkimäinen
puhetapaa samaa kieltä käyttävän kansan eri maakunnissa, kuten Gesner
opettaa." Vastattuaan näin Gesneristä löytämällään määrittelyllä
kysymykseen mikä murre on, on väitöskirjan tekijä pitkässä
muistutuksessa tehnyt selkoa eri kielten sukulaisuussuhteista
suomalaisessa ja germanilaisessa kieliryhmässä.

Opettajan ja oppilaan yhteinen väitöskirjatyö rasitti kyllä
opettajaa enemmän kuin jos olisi väitöskirjan alusta pitäen itse
laatinut. Mutta se ei Porthanista paljoa merkinnyt. "Heidän parempi
harjaantumisensa ja luvallisen kunniantunnon ylläpitäminen heissä
tuntuu palkitsevan tämän vaivan", hän siitä kerran Mennanderille
lausui. Ja tosiaan mahtoi oppilaasta olla innostuttavaa saada
työskennellä yksissä kunnioitetun opettajansa kanssa, nähdä työnsä
tulokset painettuina ja tietää kantaneensa vähäisen kortensa kotoisen
tieteen hyväksi.



VIII.


Kun valistaja tahtoi purkaa vihaansa yhteiskunnan mädännäisyyttä
vastaan, turvautui hän mahtavaan, kaunopuheiseen, mutta samalla
sujuvaan ja selvään puhetulvaan. Kun runoilija mieli ilmituoda
tunteitaan, kutsui hän avukseen koko kreikkalaisen jumalamaailman,
hän lauloi Amorista ja Venuksesta, hänen ylistämänsä sankari oli
Apollo tahi Mars ja nymfit, faunit, parkat ja grasit kansoittivat
hänen runomaailmansa. Ja maalari, kuvanveistäjä tahi arkkitehti
taas puki kuvitelmiaan monikierteisiin muotoihin: jos maalari
loi oppineen kuvan, esitti hän tuon vanhan lukumiehen, paksut
foliokirjat, tuntilasi, Minervan pöllö, pääkallo ja tiesi mitä
etu-alalla; jos arkkitehti loi linnansalin sisustan, ei puitteista
ja pielistä, nurkkauksista ja komeroista tahtonut loppua tulla.
Kaikkialla tarvittiin mitä moninaisimpia, tarkoin opituita,
vaikuttavia kuvia ja muotoja ja kuta enemmän vuosia kului, sitä
hienommiksi hioutuivat ne.

Tukholmassa oli tämä taidokas aisti koteutunut. Se tuli näkyviin ylen
hienostuneessa seurustelussa ja keskustelussa, siroissa kirjeissä,
virastojen asiakirjoissa ja pappien saarnoissakin. Missä hienostunut
henkilö huomasi kaunoaistiansa loukkaavaa, ja semmoista hän näki
ainakin maaseudulla ja semminkin Suomessa, siinä hän ei voinut olla
säälien hymyilemättä.

Porthan, kaunopuheen ja runouden opettaja, oli virallisesti
velvollinen opettamaan oikeata aistia ja esitystapaa, proosassa ja
runoudessa, suullisesti ja kirjallisesti. Tehtävä oli suuriarvoinen
täällä Suomessa, missä vanhemmat tieteelliset teokset vielä
melkein kauttaaltaan olivat muodottomia ja raskaita, seurustelu
ja seurakeskustelu Aurora-seuran toiminnasta huolimatta vähän
kehittynyttä, saarnataito huonolla kannalla ja ruotsinkieli
suomivoittoista, usein äsken opittua ja huonosti osattua. Ja
Porthanin oppilaitten joukossa oli niitäkin, jotka Venäjän Suomesta
tullen olivat niin ehtineet ruotsinsa unohtaa, että saattoivat
sivistyneessä keskustelussa käyttää sananparsia sellaisia kuin "hvar
logerar man i qvarter", kun halusivat kysyä, "hvar bor min Herre".

Tuntien hyvän esitystavan arvon alkoi Porthan useasti kaunopuheen
luentonsa huomauttamalla siitä oppilailleen. "Meidän päivinämme",
sanoo hän, "kun hyvä aisti on tullut yleisemmäksi ja yleisö siinä
suhteessa yhä herkemmäksi, on sitä tärkeämpää pitää huolta tästä
sitäpaitsi sellaisenaankin niin hyödyllisestä ja mieluisasta
tietolajista. Mitä arvoa nyt enää pannaan henkilöön, vaikkapa hän
olisi ahminut kaikki syvimmän opin salaisuudet, ellei hän siltä
taida kunnolla kuvata ja esittää mitään, ei tyydyttävästi ilmaista
kenenkään ajatuksia, ei panna kokoon kelvollista kirjoitusta eikä
pontevasti pelastaa omaa tahi kansalaisten oikeutta, kun sitä joskus
vaaditaan."

Vanhan ajan latinankieliset kirjailijat, varsinkin mainio roomalainen
puhuja Cicero, olivat Porthanista erinomaisia esityksen esikuvia. Ne
esittivät yksinkertaisesti ja kumminkin kaunopuheisesti, selvästi
ja samalla voimakkaasti. Heidän teoksiaan luettiin ja käännettiin
ruotsiksi, opettaja itse antoi mallikäännöksen sekä selitteli luettua
kieliopillisesti ja sisällön puolesta. Täysin tajuttuaan antiikin
kirjailijat oppivat ylioppilaat niitä vähitellen mukailemaan, ei
orjamaisesti, vaan omintakeisesti, oman luonteensa mukaan. Lopulta
he sepittelivät latinalaisia puheita ja väitöskirjoja tyylinsä
mukaisesti ja heidän ruotsalainen kirjoitustapansakin sai siitä
vaikutusta.

Kuulemme Porthanin luennoilla esittävän, miten piti valita syyt,
joilla tahtoi kuulijoita vakuuttaa, käyttää kauniita ja sattuvia
vertauksia, keksiä selviä sananparsia ja hienoja käsitteitä. Jotta
asia tehoisi, tulee sen ennen kaikkea tuntua todelta. "Totuus
on kaiken kauneuden peruste, kuten ranskalainen Boileau oikein
huomauttaa; totuutta pitää olla ajatuksissa, vertauksissa ja
sanankäänteissä. Itse asian pitää pohjaltaan olla tosi ja oikea,
muuten se ei voi viisaita ihmisiä miellyttää, vaikka se olisi
kaikkein komeimmilla sanoilla ilmaistu. Tätä vastaan rikkovat
kuitenkin monet, jotka ainoastaan etsivät kauniita sanoja ja
esittävät laihoja mietelmiä, missä tuntuu järkeä ja kokemusta,
välittämättä siitä, ovatko nämät mietelmät tosia."

Niinkuin totuudenmukaisuutta, niin Porthan myöskin yksinkertaisuutta
suositteli. Turhamaista komeilua hän ei kärsinyt eikä hän hyväksynyt
ranskalaisten kirjailijain loisteliaita mietelauseita, jotka
välähtävällä vastakohtaisuudellaan huikaisivat ihmisiä. "Niinpiankuin
roomalaisten yksinkertainen aisti katosi", opettaa Porthan, "alkoivat
he pitää tuollaisista mietelmistä. Vanhat kreikkalaiset taisivat
säästäen koristella rakennuksiaan, vaan roomalaiset kasasivat
koristeen toisensa päälle, niin etteivät he voineet miellyttää muita
kuin omaa pilaantunutta makuaan. Seneca saattoi mietelauseet muotiin,
hän käyttää niitä usein. Nuoriso pitää sellaisesta kirjoitustavasta,
mutta Cicero käyttää varovasti mietelmiä, eikä Liviuksellakaan niitä
liikaa ole. -- -- -- Ranskalaisilla on sama tyyli kuin Senecalla,
he eivät pidä Ciceron yksinkertaisesta kirjoitustavasta. Voltaire
käyttää paljon mietelmiä, jotka tosin tuntuvat yleispäteviltä, mutta
tarkemmin tutkittaessa osottautuvat vääriksi."

Suurin osa Porthanin kuulijoista oli niitä, jotka aikoivat papeiksi.
Heille olivat tällaiset neuvot omiansa; ne täytyi vain tehdä
oikein kouriintuntuviksi ja sovittaa heidän vastaisen elämänuransa
mukaisiksi. Niinpä näemme, että Porthan yhtämittaa esitteli
saarnataitoa, sekä luennoissa että väitöskirjoissa.

Saarnataito olikin siihen aikaan kovin alkuperäisellä kannalla,
ainakin kuvaa Porthan sitä räikeällä tavalla. Hän kertoo, miten
papit hillittömästi huutavat koko saarnansa vähääkään huolimatta
siitä, sopiko se saarnan sisältöön vai eikö, lyövät saarnatuolin
kylkeen, kun mainitsevat jonkun lohduttavan raamatunlauseen, muuten
he kertovat, lohduttavat ja rankaisevat aivan samalla äänellä.
Toiset kyllä puhuvat hiljempaa, mutta niinikään kauttaaltaan
samanlaisella äänellä, lasketellen kuin ulkolukua ja liikkumattomina
kuin puukuvat, muuttamatta edes kasvojen ilmettä. "Mutta on sitten
toisia, jotka eivät lue puheitaan luonnollisella ja tavallisella
äänellä, vaan käyttävät omituista vinkumista, joka ei ole messua
eikä lauluakaan; toiset taittelevat äänensä muutamien lempiäänien
välillä, jotka he ovat omistaneet, ja joista voi sanoa kuten Cicero
oman aikansa puhujista: haukkuvat, mutta eivät puhu. Liikkeissäänkin
on heillä muutamia mahdottomia tapoja; muutamat sulkevat silmänsä,
toiset katsovat kattoon tahi kiinnittävät katseensa lakkaamatta
määrättyyn paikkaan; kukapa ehtii luetella kaikkia hullunkurisia ja
luonnottomia lausumis- ja esitystapoja, joista voi saada runsaasti
eläviä esimerkkejä, jos viitsii vaivautua käymään useammissa meidän
kirkoistamme."

Etteivät nuoret papinkokelaat rupeaisi saarnoissaan noudattamaan
vanhain rovastien ja pastorien esimerkkiä, antoi Porthan
seikkaperäisiä neuvoja siitä, miten lausuminen oli painostettava,
äänteet selvästi muodostettavat, miten hengitystä oli hallittava ja
puhetta liikkeillä avustettava y.m.

Porthan vaati, että saarnaaja oli saarnansa sisällönkin selväksi
ja tajuttavaksi sommitellut. Saarnaaja tutustukoon kuulijakuntansa
ajatustapaan, käsityksiin ja väärinkäsityksiin, kieleen ja
puheenparsiin. Älköön mitään outoa tahi vierasta, vaivalloisesti
tajuttavaa tahi hämäräperäistä esitettäkö. Ajateltakoon, mitä kansa
kaipaa ja tarvitsee, älköönkä siltä kiellettäkö lohdutuksen sanoja,
kun se niitä todella janoaa, mutta älköön sitä myöskään säästettäkö
tuomiosta, kun se on syyllinen. Ellei kansan tilaa tunne, joutuu
menettelemään melkein samoin kuin entinen pappi, joka seurakunnalleen
luki joskus Hampurissa pidetyn saarnan kullattujen vaunujen
ja muun liikaylellisyyden käyttöä vastaan -- tietysti köyhien
maalaiskuulijain erityiseksi ihmeeksi.

Porthan otti asian puheeksi väitöskirjassaan _"Vähäinen suomalaisten
saarnain historia"_, antaen siinä käytännöllisiä neuvoja ja
yksityiskohtaisia ohjeita. Hän kuvailee pappien puutteellista
kielitaitoa, heidän saarnainsa ruotsalaisuuksia ja muita
muukalaisia puheenparsia. Miten saarnat muunlaisia olisivatkaan,
kun papit ruotsalaisia saarnoja lukevat ja mukailevat, ajattelevat
vieraalla kielellä eivätkä kansan kieltä viitsi harrastaa? Kun he
tyytyvät siihen, että jokapäiväisessä puheessa tulevat toimeen,
jäävät heille vieraiksi ylevämpiä ja sisältörikkaampia ajatuksia
merkitsevät kielenkäänteet, kielen rakenne ja kirjoitustapa. Monet
päällepäätteeksi kirjoittavat saarnansa ruotsiksi tahi latinaksi
vasta saarnastuolissa sen suomeksi kääntäen. Seurauksena siitä on,
etteivät sanankuulijat opettajansa esitystä ensinkään ymmärrä.
"Älköön puhuja luulko, että, jos hän itse ymmärtää puoliruotsalaisen
puheensa, talonpojat sen siltä käsittävät. Vaikkapa hänen ajatuksensa
ovatkin suomalaisin sanoin esitetyt, saattavat ne olla melkein yhtä
hämäriä ja vieraita kuin jos olisivat latinaksi tahi ruotsiksi
lausuttuja." Ei tule saarnamiehen myöskään vaikeatajuisesti eikä
oppineesti ajatuksiaan ilmaista, ei käyttää erikoisaloilta otettuja
sanoja eikä vierasta murretta. Mukailtakoon mieluummin hengellisten
kirjain kautta levinnyttä kirjakieltä.

Poikkesipa Porthan kaunopuheen luennoilla esittämään, mihin suuntaan
saarnain sisältö oli laadittava. Kuulijain oli täydelleen käsitettävä
todellinen autuus ja huomattava, että se autuus, jonka ihminen kykeni
itsellensä luomaan, oli sulaa hulluutta. Ja saarnaajan tuli esittää
ainoa oikea onnen tie sekä paljastaa ne rikolliset keinot, joihin
onnea janoova ihminen turvautuu.

Vaikeata oli jumaluusopin ylioppilaalle muodostaa itsellensä varmaa
vakaumusta aineestansa, kun oli tavattoman paljon erilaisia oppeja
liikkeellä raamatusta ja sen käsittämisestä. Toiset pysyivät
vielä lujasti entisajan jäykässä oikeaoppisuudessa, toiset olivat
sovitelleet kristinuskoonsa muodissa olevia vapaamielisiä oppeja ja
kolmannet olivat kaiken uskonnon hylänneet.

Porthan oli niitä, jotka olivat yhdistäneet uskontoonsa valistusajan
vapaamielisen ja vanhan ajan humanistisen ajatustavan. Kaitselmus
oli viisas ja järkevä. Uuttera tiedemies ja ajattelija johtui
tutkimuksissaan, koskivatpa ne luontoa, ihmiskuntaa tahi ajatuksen
syvimpiä ongelmia, yhä selvemmin tajuamaan Luojan suurta viisautta.
Tiede ja uskonto eivät suinkaan olleet ristiriidassa keskenään
vaan päinvastoin edellyttivät toinen toistansa. Porthan nimenomaan
selitteli luennoillaan, että järjen uskonto on kaiken uskonnon
perustana ja ilman sitä ei voi ajatella mitään ilmestystä. Luontaisen
eli järjen uskonnon nojalla piti siis tarkastaa ilmestystä,
jotta näkisi mikä soveltui edelliseen ja minkä arvoinen kukin
raamatun kohta oli. Ei ollut koko ilmestys, ei ainakaan Mooseksen
laki, kaikille aijottu. Kymmenistä käskyistä Porthan erityisesti
huomauttaa: "Miten voisivat ne olla kaikkia varten? Koska ne ovat
julistetut esim. tahitilaisille? Ei raamatussakaan sanota, että
niitä olisi muille annettu kuin Israelin lapsille. Sikäli kun niissä
on (useimmissa kyllä) monta luontaisen lain käskyä, velvottavat ne
kaikkia, mutta käsitettyinä Mooseksen säädöksinä (jotka oikeastaan
kuuluivat Israelin kansalle) eivät ne saata velvottaa muita kuin
niitä, joita varten ne ovat säädettyjä. -- -- -- Koko kristillisen
moraalin johtaminen niistä on ihan nurinkurista."

Eihän tällainen puhe oikein sopinut siihen, mitä jumaluusopin
ylioppilaat olivat teologian professoreilta kuulleet. Ja yhtäläisesti
Porthan selitteli muitakin raamatun kohtia. "Vanhassa testamentissa
on kielletty tekemästä työtä sapattina", sanoo hän, "mutta
Paavalihan sanoo selvästi, ettei kristittyjen tarvitse välittää
sapatista, uusista kuista y.m., jonkatähden, kuten kirkkohistoria
osottaa, kristikunnassa ei sapattia aluksi vietettykään. Mutta
ne kristityt, jotka ennen olivat olleet juutalaisia, pysyivät
edelleenkin tavassaan olla sapattina työskentelemättä." Toisen
kerran taas Porthan selitteli, että jumalan uhkaus rangaista
vanhempain syntejä kolmanteen ja neljänteen polveen tarkoitti
vain juutalaisia kokonaisena kansana ja lähinnä oli viittauksena
siihen rangaistukseen, jonka jumala Babylonian vankeudessa antoi
kansalleen. Uhkauksen toisin käsittäminen oli hänen mielestään
jumalan loukkaamista. Että syyttömät saavat kärsiä syyllisten tähden
ja lapset joutuvat tuntemaan isiensä rikosten seuraukset ei ole
jumalan säätämää. "Eikö se pikemmin ole inhimillinen onnettomuus",
niin kysyy Porthan lopuksi, "jota ei ihmiskunnassa voida välttää,
eikö se ole luonnollinen seuraus kaiken luontaisesta yhteydestä?"
Näin hylkäsi hän käsityksen perisynnistä, joka kulki turmiota ja
kirousta levitellen polvesta polveen. Uskonto sellaisena kuin Porthan
sen käsitti, järjen mestaroimana ja vanhan ajan humanisuuteen
mukautettuna, oli menettänyt entisen ytimensä, syvän inhimillisen
turmeluksen tunnon ja pakottavan lunastuksen sekä uudestasyntymisen
kaipuun. Valistuneelle professorille oli kristinusko ensi sijassa
siveysoppi, joka opetti ihmisiä noudattamaan hyvettä ja elämään
siveellisesti, vieläpä antoi siihen voimiakin. Pappi, kristinuskon
saarnaaja, oli hänestä kansan opettaja, joka osasi hankkia sille
maallistakin onnea viittaamalla sille hyveen tietä. Jumalanpalvelus
oli käytännöllisin keino levittää kristillistä siveysoppia. Sanalla
sanoen: Porthan oli omaksunut sen kristinuskon käsityksen, joka
siihen aikaan oli tunnettu neologian nimellä ja tätä käsitystä
hän levitti oppilaihinsa ja heidän kauttansa kansaansa. Porthanin
paraimmat oppilaat myöhemmällä ajalla sentähden valistuksen nimessä
kiivaimmin koettivat uudistaa kirkollisia käsikirjoja, katkismuksia
ja virsikirjoja. Ja kun herännäisyysliike alkoi ja voimakkaasti
vaikutti maassamme, pysyivät neologiset papit sille jyrkästi
vihamielisinä.

Sellainen oli siis Porthanin käsitys uskonnosta,, sellaisia
muodoltaan ja sisällöltään ne saarnat, joihin hän valmisteli
ylioppilaitaan kaunopuheen luennoilla ja väitöskirjoissakin.

Muunlaisiakin neuvoja antoi Porthan kaunopuheen-opetuksessaan.
Hän selitti yksityiskohtaisesti, miten erilaisia kirjoitelmia oli
laadittava, puhui väitöskirjoista, tieteellisistä julkaisuista ja
myöskin kirjeistä.

Ihmiset olivat siihen aikaan ahkeria kirjeenkirjoittajia. Kun
matkustaminen oli hankalaa eikä vähäsisältöisistä sanomalehdistäkään
saanut tietää kylliksi muitten paikkakuntain uutisia, turvauduttiin
kirjeenvaihtoon. Kirjeenkirjoittajilla oli paljon sanottavaa
toisilleen, he panivat viesteihinsä paljon vaivaa ja huolta, sillä
kirjeellinen seurustelu oli suullisen sananvaihdon tarkka vastine.
Se oli yhtä kohteliasta, yhtä suuressa määrässä muodollisuuksia
tarkkaavaa. Ja Porthan monine toimineen ja laajoine oppineine
tuttavuuksineen oli ahkera ja huolellinen kirjeenvaihtaja. Hänen
kirjeensä olivat aina asiallisia; tuttavallisissa ovat asiat sikin
sokin ilmaistuina, sellaisina kuin ne ovat mieleen juolahtaneet,
mutta vieraammissa huomaa komeaa ja taidokasta kaunopuheisuutta.
Miten selvästi se pistää esiin Porthanin ensimäisessä kirjeessä
Mennanderille, vuonna 1772, kun kirjastonhoitajan virka oli
kysymyksessä ja Mennanderin puoltolause tarpeen! "Korkea-arvoisin
Herra Tohtori, Piispa ja Varakansleri", näin hän kääntyy suosijansa
puoleen. "Sen suosion rohkaisemana, jolla Korkea-arvoisin Herra
Tohtori, Piispa ja Varakansleri on suvainnut minua kaikkeinsuopeimmin
suosia, uskallan Kunnianarvoisalta Herra Tohtorilta, Piispalta ja
Varakanslerilta kaikkeinnöyrimmästi anoa, että Herra Professori
Lefrénin jälkeen avoimeksi käynyttä Kirjastonhoitajan tointa
täytettäessä Herra Tohtori, Piispa ja Varakansleri auttaisi minua
merkitsevällä puoltolauseellaan. Ilman mitään muuta tukea niillä
ylhäisillä paikoilla, joissa asia ratkaistaan, koko toivoni onneni
edistämisestä nojautuu Herra Tohtorin, Piispan ja Varakanslerin
suosioon." Ja kun vapaaherra Cederhjelm, innokas tieteen suosija
ja ystävä, Turun hovioikeuden presidentin virasta eronneena, oli
Ruotsiin siirtynyt, sai hän kohta senjälkeen Porthanilta kirjeen,
jossa alku oli tällainen. "Korkeasti jalosukuinen Herra Vapaaherra,
Presidentti ja Kuninkaallisen Pohjantähdistön ritari. Siihen
rauhaan ja lepoon monivuotisen Valtakunnan palveluksessa osotetun
vaivan jälkeen, jonka Hänen Kuninkaallinen Majesteetinsa on Herra
Vapaaherralle, Presidentille ja Ritarille antanut, on minun Herra
Vapaaherraa, Presidenttiä ja Ritaria sitä enemmän onniteltava kun
Herra Vapaaherra, Presidentti ja Ritari voi tätä lepoa käyttää ja
nauttia niin, että ikävyys ei sitä saavuta, vaan käy se Isänmaalle
ja tieteille hyödylliseksi, niinkuin Scipiolla oli tapana sanoa,
ettei hän milloinkaan ollut vähemmin joutilas kuin silloin kun oli
yksikseen." Tällaista korua vaati mutkikas rococo-aika siltä, joka
kanssaihmistensä keskuudessa halusi täysikelpoisesta käydä ja tätä
Porthan opetti ylioppilailleen. Kömpelöt kädet olivat totutettavat
kirjoittelemaan sulavia lauselmia, tottumattomat ajatukset
pakotettavat keksimään hienostettuja kohteliaisuuksia. Ennen kaikkea
oli monia pikku muodollisuuksia tarkattava.

Opettaja siis neuvoi ottamaan vaarin, miten korkealta paperin
yläreunalta kirje oli alotettava, muistamaan, että kaikki arvonimet
ovat huolellisesti lueteltavat, mutta jos ne kovin usein ovat
uudelleen kirjeessä kirjoitettavat, riittää korkein arvonimi
yksinäänkin muutamiin kohtiin. "Päivämäärä on asetettava nimen
kohdalle, mutta ei sen alle eikä korkeammalle. On myös tavallista
merkitä se yhteen kulmaan heti ensi sivulle kirjeen alkuun, mutta
se sopii vain, jos kirjoittaa tutuille. On hyvin epäkohteliasta
kirjoittaa ainoastaan nimikirjaimilla nimensä, erittäinkin mahtaville
ja tuntemattomille ihmisille; myös on epäkohteliasta lähettää ilman
kirjekuorta." Edelleen on neuvoja siitä, kuinka monesta asiasta
voi kirjoittaa ylhäisille ja tuntemattomille henkilöille yhdessä
kirjeessä, miten kirjekuori on huolellisesti ja siististi sulettava
j.n.e.

Siihen suuntaan kävi Porthanin varsinaisen virka-aineen opetus.
Hän tahtoi siinä vuodattaa oppilaihinsa antiikin humanisuuden
sopusuhtaista henkeä ja asetti heille kauniin esitystavan rinnalle
sisällön kauneuden, jota esityksen muoto kuvastaa. Opetus oli
kauvaksi tähtäävää, mutta siltä mitä läheisintä, sillä huolekas
opettaja sovitteli neuvojansa kulloinkin esiintyvän käytännöllisen
tarpeen vaatimuksiin.

Ja itse hän antoi taidokkaan esitystavan esimerkkejä. Muistopuhe
Hasselista, jonka hän piti yliopiston toimeenpanemassa surujuhlassa,
vuonna 1778, oli verraton selvän ja komealta kaikuvan latinalaisen
sana-asunsa vuoksi.

       *       *       *       *       *

Porthan opetti ylioppilaitaan runoilemaankin. Runoiluhan oli varsin
tärkeä taito. Kun vietettiin häitä, syntymäpäiviä tahi muita
sentapaisia juhlallisuuksia, piti runopätkällä lisäillä niiden
arvoa. Kun kuningas nousi valtaistuimelle, prinssi syntyi tahi
tapahtui muu valtakunnalle iloinen tapahtuma, oli alamaisten komeilla
aleksandrini-säkeillä tulkittava alamaisia tunteitaan. Silloin
yliopistollakin oli suuressa salissa juhla ja sen ohjelmassa puheen
rinnalla juhlarunokin. Entäs kun toveri oli saanut väitöskirjan
valmiiksi? Silloinhan oli melkein velvollisuutena kirjoittaa hänelle
onnittelu, ja mieluimmin riimeissä. Ja sitäpaitsi piti runotaitoon
olla perehtynyt, jotta muitten runoluomista voisi nauttia.
Ruotsalaisessa emämaassa runoilivat Creutz ja Gyllenborg, joiden
suurisuuntaisen komeita kuvauksia ei voinut olla ihailematta eikä
olla heltymättä heidän hellistä ja kaipaavista lauluistaan. Ruotsin
akatemiassa oli koko joukko runoseppiä, joita piti tuntea, jos mieli
sivistyneestä käydä.

Porthan selitti, että runous vaikutti varsin terveellisesti ihmisiin.
"Paitsi sitä", näin esittää hän sen monia etuja, "että sen kautta
voi päästä kohoamaan tällä aikakaudella, jolloin kirjallisuutta
niin paljon suositaan, on myöskin muita syitä, jotka saattavat
meidät syventymään runouteen, erittäinkin siinä ilmenevään aistiin;
kauniiden runojen luvusta paranee sydämemme, mielikuvituksemme
harjaantuu, tunteemme tulevat jalommiksi ja me itse sen kautta
kykenevämmiksi nauttimaan useita jaloja huveja. Sitäpaitsi saa se,
josta sanotaan, ettei hänellä ole aistia, osakseen ansaittua pilkkaa."

Runoilu oli vaikea taito, sillekin, jolla siihen oli luontaista
taipumusta. Piti tuntea runotaidon säännöt ja seurata eteviä
esikuvia. Siihen juuri Porthan oppilaitaan opetti. "Runoilijan
sisällisiin ominaisuuksiin", näin hän neuvoi, "kuuluu, että hänen
erittäinkin tulee ilmaista ajatuksensa kauneilla ja havainnollisilla
kuvilla, skeemoilla ja troopeilla, tavallisesti ei trivialisilla
sanoilla, vaan, jos mahdollista, jotenkin harvinaisilla ja
sellaisilla, jotka ovat jokapäiväisen yläpuolella. Runoilijan tulee
samalla liikuttaa sydäntä ja järkeä sekä tyydyttää mielikuvitusta,
erittäinkin tulee hänen jälitellä luontoa, koska sellainen kuvailu
varsinkin miellyttää yleisöä."

Siinä Porthanin asettamat runosäännöt. Ei saanut olla mitään hyvää
aistia loukkaavaa eikä runojen sopusuhtaisuutta häiritsevää. Sanat
piti huolellisesti valita, ettei pujahtaisi mukaan mitään räikeitä,
jyrkkiä, rumia tahi kansanomaisia. Vertaukset ja kuvat niinikään.
Eihän maalarinkaan sopinut -- Porthan sitä kerran selittelee --
valita aiheekseen tunkioläjää eikä hollantilaisten mestarien tapa
kuvailla oluttupia ja sentapaisia paikkoja juuri miellyttävä ollut.
Hienolla aistilla tuli siis erottaa pois kaikki, mikä oli liiallista
suuntaan tahi toiseen. Eipä näistä runosäännöistä ole vaikea huomata
antiikin humanisuuden järkevää, maltillista tasapuolisuutta, tarkkaa
arvostelua ja ihanteellista pyrkimystä.

Omassa runoilussaan Porthan sääntöjään toteutti. Lukijahan
on jo huomannut, että hän useasti oli lauluja sepitellyt.
Erinomaisen kuvaavia hänen runoilutavalleen ovat ne juhlarunot,
jotka hän laati maisterinvihkijäisiin vuonna 1766 ja molempiin
sitäseuraaviin maisterinvihkijäisiin. Hän on siinä pukenut riimeihin
lempiajatuksiaan, jotka olivat muodostuneet hänen pyhimmäksi
vakaumuksekseen ja joita hän sentähden oli tottunut esittämään
väitöskirjoissaan ja luennoillaan. Ne tunnemme jo ennestään, ne
olivat tuota tuttua käsitystä valistuksen ja tiedon hyödystä,
ennakkoluulojen tuottamasta turmiosta ja maltillisen arvostelun
välttämättömyydestä. Tässä oli vain valistajan into puhjennut
runomuodossa esille.

Runoissaan Porthan laulaa esimerkiksi tähän suuntaan: Suloisella
kukkulalla on totuuden temppeli, jossa itse ylhäinen totuus
kirkkaudessaan istuu sillä temppelin täyttäen ja tienootakin
valaisten. Sinne temppeliä kohti käy kulkijan matka sillä välin
kuin suuri joukkio mieluummin veltosti kulkee pimeissä laaksoissa.
Samallaisia ovat muut vertaukset: Ajatus näkee onnellisuutemme
oikean kuvan; totuuden kirkas valo vallitsee sielussa; turmion
ilkeä kummitus pukeutuu petolliseen valepukuun, käyttää pimeyttä
hyväkseen ja yllättää meidät. Voisi samaan tapaan jatkaen kerrata
kaikki vertaukset elämän vaarallisesta merimatkasta, tiedon kentästä,
harhatietojen virvatulista j.n.e. Mutta se olisi turhaa, sillä
Porthanin runoilutavan olemme jo tästäkin oppineet tuntemaan. Aivan
yleisiä, teoreetisiä käsitteitä, esitettyinä tosin selvissä, mutta
ihan ylimalkaisissa vertauksissa. Ei ole ainoatakaan omituista,
yksilöllistä piirrettä, ei kouriintuntuvaa kosketuskohtaa, ei mitään,
joka saattaisi ajattelemaan: tuon kohdan olen todellisuudessa juuri
tuollaisena nähnyt.

Mutta Porthanin oppilaina oli monta lahjakasta runoniekkaa ja
muutamia todellisia runoilijanerojakin. Kellgren, Clewberg,
Franzén ja Choraeus olivat huomatuimmat heistä. Ja heistä kehittyi
runotaidon mestareita, jotka eivät enää Porthanin säännöttelevää
ohjausta tarvinneet; eikä malttanut sukkelasanainen Kellgren olla
ivailematta opettajan teennäistä kamarirunoilua. Mutta useimmat
muistelivat jälestäpäin kiitollisuudella hänen opetustansa. He
tunsivat siinä oppineensa runomuodon siroutta ja tarkkaa aistia, ja
kun heidän tunteensa purkautuivat esille voimakkaassa ja valtavassa
tosirunoilussa poistaen tieltänsä opettajan asettamat teennäiset
rajoitukset, ohjasi sitä kumminkin osaltansa hänen viljelemänsä
hieno ja tarkistunut runoaisti. Niin oli maltillinen arvostelu
runoudessakin tuottanut siunaustansa.



IX.


Kun käytännöllinen edistyksen ja yleishyvän ystävä katseli
ympärillänsä uhkuvaa elämää, ilmeni hänelle liiankin selväksi, miten
kaukana ihmiskunta vielä oli vastaisen onnellisuutensa tilasta. Hänen
mielensä kuohahti, kun hän kaikkialla huomasi vanhoja ennakkoluuloja,
näki vallitsevain itsekkyyttä, virkamiesten omanvoitonpyyntiä
ja alhaison sorretun tilan. Käytännöllinen järjestyksen aisti
loukkaantui mielivaltaisuuksista, oikeudentunne vääryydenteoista
ja sydän sykähti säälistä kanssaihmisten kurjuutta katsellessa.
Jokaisessa ihmisystävässä oli vähän Voltairen ja ranskalaisten
valistajain tapaista; he vetosivat ijäisiin ihmisoikeuksiin,
viittasivat onnettomiin oloihin ja vaativat lakkaamatta, että
epäkohdat korjattaisiin ja kurjuus poistettaisiin. Vapaudenajalla
oli sitä vaadittu valtiopäiväpuheissa ja lentokirjasissa; Chydenius
oli kirjoituksissaan esittänyt parannusohjelman, joka koski
melkein kaikkia yhteiskunnan aloja; Höppener oli pelottomasti
ahdistellut valtakunnan mahtavimpia virkamiehiä ja ylhäisintä
aatelia. Mutta Kustaa III:n hallitessa oli valistajain vapauden ja
tasa-arvoisuuden into vähitellen laimentunut; ihmiset olivat tulleet
kuningasmielisiksi, vieläpä kuninkaan hartaiksi ihailijoiksikin.

Porthan, syntyneenä vapaudenajalla ja jo nuorena perehtyneenä
valistuskirjailijaan mielisanoihin: vapaus, veljeys, tasa-arvoisuus,
oli varhain omaksunut vapauden ja valistuksen ihanteet. Hänkin
katseli niiden valossa elämää ja ihmisiä, hänkin toimi niiden
mukaisesti. Ja kumminkin hänen toimintansa oli toisenlaista kuin
vapaudenajan valtiopäiväsankarien ja valistajain. Hän ei sietänyt
turhaa suupuhetta eikä saarnaamista ja hän vihasi kevytmielistä
asiain arvostelemista ja komeilevia ponsisanoja. Asiain tuntemus
ja tarkka asiallisuus, joka niin huomattavalla tavalla ilmeni
hänen tieteellisissä teoksissaan, tuli näkyviin myöskin hänen
käytännöllisessä toiminnassaan. Ja niinkuin hän sovitteli neuvojansa
opetuksessa kulloinkin ilmenevän käytöllisen tarpeen, kunkin
erikoisen tapauksen mukaan, niin hän tiesi myöskin menettelyään
elämässä mukauttaa oleviin oloihin. Hänessä oli viisasta
mukautuvaisuutta ja ihanteellista pyrkimystä yhtyneenä.

Porthanista oli jo tullut täysi turkulainen. Hän kertoi tarkkaan
ja harrastuksella kaupungin merkkitapauksia, ja silminnähtävästi
häntä huvittivat kaupunkiyhteiskunnan yleiset asiat. Hän kertoo
kirjeissään, miten vuonna 1782 kummallisen oikkuisa talvi oli
aiheuttanut rintatauteja ja kuumetta, miten hovioikeudessa oli
vain viisi jäsentä jalkeilla ja vanha tinanvalaja Ståhlfothkin oli
97-vuotiaana tautiin kuollut. Tahi on hän huolissaan vedenpuutteesta,
joka johtui siitä, että vanhat vesiväylät olivat kuivuneet
ja uusia lähteitä läheisille pelloille purkautunut. Oppineen
professorin henkilötuntemus oli suuri, hän tiesi kaikista jotakin,
kaupunkilaisista ja maaseudunkin herrashenkilöistä.

Kuulkaamme vain, miten hän pitää Tukholmassa oleskelevaa Caloniusta
tapausten tasalla. "Laihiander Närpiössä makaa pahasti sairaana",
kertoo hän, "eikä luulla hänen enää pääsevän entisiin voimiinsa.
Hovineuvos Johan Liliuksella oli myöskin kova kuumekohtaus, mutta on
hän taas alkanut liikkua, tosin vain huoneissaan. Vielä elää kapteeni
Willebrand, ja on kyennyt itse syömään ja nielemään, mutta on niin
heikontunut, ettei hän kauvaa jaksa kestää. Hellenius on äsken saanut
pojan. Että sihteeri Tihleman, heti palattuaan, vietti häitään
entisen rouva Fagerströmin kanssa, lienen jo ennen kertonut ja
niinikään muistaakseni luutnantti Vahlstedtin naimaliitosta mamseli
Woivalénin, Augustinin kälyn kanssa."

Toverien kesken oli Porthan valmis arvostelemaan henkilöitä, eikä
hän silloin sanojaan valinnut. Yksi oli suuri korppi, toinen idiooti
ja aasi, kolmas roisto, lurjus ja niin edespäin samaan nuottiin.
Näkee, miten yksityiskohtaisesti arvostelijaan koski kunkin olemus ja
käytös, kuinka hän halusta olisi oikaissut ihmisten kieroja puolia ja
miten häntä harmittivat heidän heikkoutensa ja virheensä. Siinä oli
esimerkiksi hänen "serkkunsa" Steenman, joka äitinsä hemmottelemana
oli menossa hunningolle ja hävittämässä isäpuolensa, professori
Hassel-vainaan maakartanon. "Ispoisten viljan, yksin juhdatkin hän
mielivaltaisesti myö, kun se hänen päähänsä pälkähtää", valittelee
Porthan, "äitinsä hopeat ja muut tavarat on hän suureksi osaksi
pantannut ja hävittänyt. Äiti elää aivan liiaksikin säästellen, mutta
pojalla pitää olla yllin kyllin itselleen ja kumppaneilleen. Hänellä
on vaunut ja hevonen, väliin kaksikin kaupungissa, mutta äidin pitää
astua jalan iljangolla, niin että hän tässä syystalvella pahasti
lankesi; eipä poika milloinkaan hänelle hevosta suo. Äiti lainaa
rahaa ja poika sen heti kuluttaa."

Steenman ei hurjisteluillaan muita vahingottanut kuin itseään ja
vanhaa äitiään. Missä oli kysymyksessä yleisetu ja yleisvahinko,
missä virkamies menetteli väärin, riisti leivän kykenevämmiltä
kanssahakijoiltaan, oli maalaisväestölle harmiksi ja pahennukseksi,
siinä kävi asia Porthanista kaksin verroin tärkeäksi. Siinä hän
tahtoi, jos tilaisuutta tarjoutui, itse toimia ja ehkäistä epäkohtain
esiinpuhkeamista. Hän oli silloin loukatun oikeuden tulkki ja hän
asettui vääryyttä kärsineitten puolustajaksi.

Etsiskö tähän esimerkkejä? Niitä voisi luetella monta Porthanin
pitkältä elämänajalta, mutta muutamatkin riittävät näyttämään, millä
tavalla Porthan yhteishyvän harrastajana koetti auttaa asioita
oikealle tolallensa. Vuonna 1793 oli valittava kirkkoherra Uuteen
Kaarlepyyhyn. Ehdolla olivat Porthanin sukulaiset Mathesius ja
Granroth, molemmat ainakin Porthanin mielestä ansiokkaita miehiä.
Silloin ilmaantui Uuteen Kaarlepyyhyn kirkkoherra Kikovius Oulusta,
muka kylpeäkseen, mutta todella hän siellä juonillaan yllytti
pitäjäläiset pyytämään hänet neljänneksi. "Tuo mies", kirjoittaa
Porthan Caloniukselle, "on opinnoiltaan aasi, mutta naissankari
ja käytökseltään liehakoiva, noita uusmuotisia keikailevia
saarnamiehiämme, jotka puhuvat saarnastuolista koreita sanoja ilman
sisältöä ja voivat elää kaikkien kanssa ilman että virka paljoakaan
heidän mieltänsä painaa. Hänellä on ollut onnea kylläksi kun tuli
pastoriksi Ouluun ja siellähän kelpaa tuollainen komea pappi
maaherrankaupungissa rehentelemään. Opettajana Uudessa Kaarlepyyssä
hän hävyttömällä tavalla laiminlöi virkansa. Pyyntökirjeessään
Kuninkaalle hän on tehnyt sen tempun, että hän sanoo muka vain
rakkaudesta entisiä seurakuntalaisiaan kohtaan tahtovansa
vastaanottaa Uuden Kaarlepyyn, vaikka Oulu on edullisempi. Hänen
pitäisi saada vastaukseksi, että olisi sääli hänen vahingokseen
käyttää hyväksensä hänen hyvää sydäntään, jonkatähden hänet palkaksi
on pidätettävä edullisemmassa Oulussa (joka, huomaa se!, on paljon
huonompi)." Katkeroittuneena pyytää Porthan Tukholmassa oleskelevaa
Caloniusta paljastamaan Kikoviuksen juonet asianomaisille,
ilmoittaen samalla katsovansa sitä kaikkein paraimmaksi ystävyyden
osotteeksi. Asia koski häntä läheisesti, koska hänen sukulaisiaan oli
vaaliehdolla, mutta Kikoviuksen käytös oli myöskin loukannut hänen
oikeudentuntoaan ja yleishyvän harrastustaan.

Ajatukset menevät suomalaiseen rahvaaseen. Sen runoluomiahan Porthan
oli innostuen tutkinut, sen etua oli hän neuvonut saarnaajia
tarkkaamaan. Ja suomen kieli oli hänelle käynyt rakkaaksi. Taisiko
hän huomata, mikä rahvasta rasitti? Osasiko hän ottaa sen huolet
omiksensa?

Porthan oli ensinnäkin katkeroittanut niistä itsekkäistä
luokkapyyteistä, joilla kustavianisen ajan aateli pyrki tekemään
muita säätyjä ja semminkin talonpoikaista rahvasta palvelijoikseen.
Kun tieto Anjalan-liitosta alkoi levitä, kirjoitti hän eräälle
ruotsalaiselle ystävälleen: "Tuota järjetöntä ja rikollista
päähänpälkähdystä pitää jokainen akatemiamme jäsen, sekä opettajat
että oppilaat, niin inhottavana, kuin sitä kaikissa suhteissa
kannattaakin pitää, vieläpä koko kansakin näin ajattelee.
Poikkeuksena ovat ehkä muutamat aateliset tuulihatut, joilla lienee
se tosiaankin kaunis toivomus, että he liiviläiseen ja kuurilaiseen
tapaan voisivat tehdä kanssaihmisensä orjiksi ja kohdella heitä kuin
karjaa."

Porthanin oli muutenkin jo kylliksi sääli nälkävuosien ja sodan
rasittamaa kansaa. Hän kuvailee huonoja vuodentulon toiveita
sotakesänä 1788 ja jatkaa sitten: "Kun nyt talonpoika raukka
tällaisena kovana aikana päälle päätteeksi on pakotettu varustamaan
nihtinsä (rasitus, joka koskenee vain Suomea) ja reservimiehensä
sekä palkkaamaan vielä täydennysmiehen tämän sijalle, saa kärsiä
marsseista, ja kaikessa kiireessä on velvollinen hankkimaan
kunnollisen miehen niitten pienten herrain vapaaehtoisten sijalle,
joita moneen ruotuun oli pistetty j.n.e., niin voi huomata, miten
surkuteltava maanmiehemme tila on. Hän on sentään kärsivällinen ja
pitkämielinen; ja nälänhädällä on ainakin ollut se hänelle edullinen
seuraus, että sodan pelosta huolimatta ei ole ollut puutetta
sotamies-tarjokkaista, jotka ovat tarjonneet palvelustaan halvasta
pestistä. Hevosista vain saavat ratsutilalliset kalliisti maksaa." Ja
alkuvuodesta 1789 Porthan uudelleen kirjoittaa ystävälleen: "Rajalla
on kaikki hiljaista, mutta sotatauti ei ole laannut: kauhistun
kun sitä ajattelen. Onnettomalla tavalla on tauti ja kuolevaisuus
levinnyt yli koko maankin. Miltä mahtavatkaan tilastolliset taulumme
tältä vuodelta näyttää! Vaan käännyn pois näistä tuskallisista
ajatuksista. Jumala meille antakoon rauhan! ja sallikoon meidän saada
se kunniallinen tahi siedettävä!"

Rauhallinen edistys oli Porthanin toivomus. Siksipä hän haikealla ja
pelokkaalla mielellä ajatteli kaikkea sitä ulkonaista sodan uhkaa
ja sisällistä rauhattomuutta, joka 1790-luvulla ilmeni. Kustaa
III, rauhanhäiritsijä, hän, joka oli antanut kauniita lupauksia
painovapaudesta ja sananvapaudesta, mutta oli lupauksensa pettänyt
ja ympäröinyt itsensä ilmiantajilla ja vakoojilla, turhanpäiväinen
tuhlaaja ja pintapuolisuuden suosija, oli suomalaisen edistysmiehen
inhoama. Ja tämä samaan aikaan kuin suurin osa ruotsalaisista
oppineista oli täysverisiä kustavianeja ja muisteli kuningasta kuin
pyhimpäin tunteittensa ilmestystä!

Kun Kustaa III oli kuollut ja hänen poikansa holhoojahallitus oli
alkanut, toivoi Porthan maallensa parempia aikoja. Hän huomasi
ilokseen, että vallanpitäjät olivat säästäväisiä ja järkeviä; hän
oli kuullut nuoresta kuninkaasta paljon hyvää sanottavan. Silloin
tuli Armfeltin salahanke hallitusta vastaan ilmi. Paljon se herätti
Porthanissa huolta, synkkiä mietteitä ja ivallista arvostelua.
Tietysti joutui Armfelt itse, joka oli päässyt pakenemaan Venäjälle,
ensi sijassa saamaan arvostelusta osansa. "Niin vähän kuin minua
huvittaisi nähdä Armfeltin ranskalaisen tavan mukaan telotettuna",
kirjoittaa Porthan, "niin suuresti toivon kuitenkin saavani kuulla,
että hän on jättänyt tämän maailman (jossa hän ei näy voivan elää
rauhassa), mieluimmin sairauden kautta, sitä lähinnä matkalla
sattuneen onnettomuuden johdosta: ellei hän nimittäin itse haluaisi
jättää hyvästi." Hän tuli ajatelleeksi Anjalan miehiä Venäjällä ja
Armfeltiä, joka nyt maanpakolaisena niinikään oli joutunut sinne,
suomalaisia miehiä, jotka kerran toistensa vihollisina toimiessaan
yhtä kevytmielisesti olivat uhranneet kansalaistensa hyvinvoinnin,
maan rauhan ja valtakunnan arvonkin hurjille mieliteoillensa.
Siellä he nyt saisivat mielinmäärin sopia Suomen tulevaisuudesta,
Sprengtporten, joka oli uhraamaisillaan sen Venäjälle, ja Armfelt,
sen kuninkaan uskottu, joka oli miettinyt vaihtaa pois uskollisen
Suomenmaan Norjaan, kuin minkäkin vaihtotavaran. Parasta olisi,
että toverukset haastaisivat toinen toisensa kaksintaisteluun
pistooleilla ja että taistelulla olisi tuloksensa. Ja Porthanin
mietteet palaavat uudelleen vanhaan toivomukseen: "Jumala
sallikoon meidän pitää rauhaa ja hiljaisuutta ja, ellei yleisö
voi lakata juonittelemasta ja vehkeilemästä, estäköön Hän kaikki
seikkailukokeet." Tunteiltaan täydelleen hallituksen miehenä ei hän
kuitenkaan saattanut olla ankarasti sen nurinkurisia toimenpiteitä
arvostelematta. Suosikkijärjestelmä, joka syöpänä oli jäytänyt
maan onnea, ei uuden hallituksenkaan aikana ottanut asettuakseen.
Ja Porthan uskoo Caloniukselle mietteensä siitä: "On omituista,
vaikka kyllä ihmisluonteen tuntijalle helposti käsitettävissä, että
vallitsevat eivät huomaa, miten pienet laittomuudet (esimerkiksi
virkoja annettaessa), etenkin juuri meidän maassamme, enemmän
vaikuttavat maakuntalaisväestön ajatustapaan kuin suurten asiain
käsittely, jota yleisö ei tunne eikä kykene arvostelemaan. Suosioon
katsominen enemmän kuin taitoon ja ansioon vähäpätöisiä virkoja
täytettäessä saattaa uskomattoman helposti kansan (joka aina epäilee
tahi salaa vihaa ja kadehtii hallitsevia) luulemaan, etteivät
asianomaiset ensinkään välitä oikeudesta eikä yleishyvästä. Tällä
on ajanpitkään pahempia seurauksia, kuin tahdotaan uskoa." Ja
kun suosikit, hallituksen käyttämät kätyrit, sattuivat olemaan
miehiä, joiden entisyys ei antanut minkäänlaisia takeita heidän
toimintansa laadusta, oli hallituksen menettely kaksin verroin
moitittava. Holhoojahallitus nimitti Tukholman poliisimestariksi
vuonna 1791 Ulholmin, entisen vaillingin-tekijän ja karkurin, joka
turvakirjeen nojalla oli palannut maahansa. "Onko välttämätöntä
tärkeissä tehtävissä käyttää tuollaisia välikappaleita", huudahtaa
Porthan, "ja käyttää heitä asemissa, joissa kansalaisten henki ja
menestys voi olla kysymyksessä? Mitenkä voi se muuta aikaansaada kuin
herättää yleisössä epäluuloa ja pahennusta? -- -- -- Valtiolliset
rikokset ja niiden rankaiseminen! Millaisia synkkiä mietteitä
niistä synnyttää historia! Mutta" -- -- -- ja siinä hillitsee
arvostelija kynänsä kulkua. Hän tahtoi olla varovainen: hän ei
merkinnyt kirjeitään tuttavallisten mielenpurkaustensa vuoksi
nimimerkillänsä ja sitäpaitsi hän oli pyytänyt Caloniusta ne
polttamaan. Eikä hän malttanut olla varottamatta Caloniusta kaikesta
varomattomuudesta, kun tämä kerran Tukholmaan vallitsevain pariin
oli joutunut. "Toivon siis", tällainen oli huolestuneen ystävän
neuvo, "että Veli, mikäli mahdollista, varoo joutumasta vedetyksi
rannalta, sillä ulapalla ei mikään viisaus riitä suojelemaan
tuulispäiltä. Anna anteeksi tämä mietelmä, mutta olen yhä selvemmin
näkevinäni miten vaikutusvaltaisten neuvonantajain on vaikea varoa
sotkeutumasta niiden kohtaloon, jotka äkkiä nousevat ja kukistuvat
ja työskentelevät salassa toistensa turmioksi samalla kuin näyttävät
olevan parhaita ystäviä."

Kaiken sen levottomuuden lisäksi, joka lähti Armfeltin salaliiton
ilmitulosta ja hallituksen alottamasta salaliittolaisten
tutkimisesta, tuli vielä huhu, että oli aikomus julistaa sota
Ranskan vallankumousmiehiä vastaan. Porthan ei täysin tajunnut
vallankumouksen maailmanhistoriallista merkitystä. Hänestä tuntui
vain siltä, kuin kumoukselliset mietteet ja salahankkeet olisivat
soaisseet ihmisten mielet ja sitten ruton tavoin tartutelleet
koko aikakauden ajatustapaa. Hän ihmetteli ranskalaisten hourivaa
vallattomuutta, kuuli heidän armeijansa käyvän voitosta voittoon,
eikä voinut kyllin kummeksua tätä odottamatonta menestystä. "Kyllä
nyt lienee mahdotonta kurittaa raivokasta kansaa", päättelee hän
lopuksi, "ja tämä tapahtuma antaa runsaasti opetusta kaikille
tahoille: suokoon Jumala, että kaikki käyttäisivät sitä hyväksensä."

Suuren maailman tapahtumat eivät toivehikkailta näyttäneet. Tuntuipa
melkein siltä, kuin olisi viisas ja hyvää tarkoittava kaitselmus
jättänyt hartaat työntekijänsä avuttomiksi maailman melskeeseen.
Omassa isänmaassa ilmeni taantumusta kaikilla aloilla juuri sen
kuninkaan aikana, josta suomalainen valistuksen ystävä niin suuria
oli toivonut. Idästä uhkaili ihan ilmeinen raakuus ja tietämättömyys
levetä vitkalleen mutta varmasti; Puola oli jaettu ja kohta ei mikään
enää pidättänyt Idän jättiläistä; sodan uhka leijaili sieltäpäin
synkkänä pilvenä. Mikä oli oleva onnettoman isänmaan kohtalona?
Miten saivat säilyä ne vähäiset valistuksen siemenet, joita vaivoin
oli kylvetty? "Meidän onnettoman maamme kohtalo lienee", valittelee
Porthan, "ettei se milloinkaan täyteen kukoistukseensa ehdi. Niinpian
kuin se vähän on ennättänyt tointua, tulee uusi sota ja tuo mukanansa
uuden hävityksen." Isänmaanystävän mielessä kangasteli vaara, jota
hän ei tahtonut luulla toteutuvaksi, mutta joka sittenkin, pakostakin
tuntui välttämättömältä kohtalolta. Eikä hän voinut olla puhkeamatta
huolestuneeseen huokaukseen: "Jumala varjelkoon meidän onnetonta
synnyinmaatamme!"



X.


Nyt on kerrottava kuinka Porthan opetti oppilaitaan katselemaan
maailmaa juuri samalla tavalla kuin hän itsekin oli sitä tottunut
tarkkaamaan. Siihen oli hänestä olletikkin viisaustieteen opetus
omiansa. Se, joka on sattumalta nähnyt niitä monia luentovihkoja,
joita uutterat oppilaat ovat Porthanin luennoilla kirjoittaneet ja
uskollisesti jälkimaailmalle säilyttäneet, on varmaankin ihmetellyt,
että niiden joukossa on niin lukuisia luentojaksoja viisaustieteestä
ja sen lähitieteistä. Yhtämittaa niiden kansilehdellä lukee:
"Muistiinpanoja Herra Professorin ja Ritarin H. G. Porthanin
Sielutieteen Luennoista", "Professori Porthanin Walleriuksen
Logicasta pitämät luennot", "Siveysopillisia huomautuksia sepitettyjä
Kirjastonhoitaja Porthanin Siveysopin Oppikirjan johdolla vuonna
1774", "Luentoja Rovasti Brunnmarkin Siveysopista, Kaunopuheen
Professorin, Laajaltikuuluisan ja Korkeastioppineen Maisterin Henr.
Gabr. Porthanin pitämiä" j.n.e. Ja näitä lukiessaan tulee itseksensä
miettineeksi: mistä tämä viisaustieteen runsaus kaunopuheen opettajan
opetusohjelmaan?

Ilmeisesti Porthan, joka koko elämänsä ajan taisteli opin ja
valistuksen hyväksi, joka tunsi epäkohtain ja ennakkoluulojen
ikäänkuin häntä mieskohtaisesti kiusaavan ja hartaasti halusi
opinhaluisesta nuorisosta auttajia valistustaistelussaan, ilmeisesti
hän juuri filosofian opetuksella toivoi palauttamattomasti
piirtävänsä suomalaisen nuorison mieliin omain pyrkimystensä jäljet.
Siinä oli tilaisuutta niitä selitellä ja perustella, osottaa, että se
opintie, joka opettajan sanojen mukaan oli jyrkkä ja kaita, tosiaan
oli kulkemisen arvoinen että se, joka tältä taipaleelta poikkesi
oikealle tai vasemmalle, ei voinut perille tulla. Hänen filosofian
opetuksensa onkin lakkaamatonta tienviittoomista: oikealla ovat ne ja
ne, tuo ja tuokin tunnettu oppi ja käsitys, vasemmalla taas toiset
harha-opit ja erehtymät. Tie kulkee tästä keskeltä, maltillinen,
tarkka ja tunnollinen sen siitä löytääkin. Opettaja varotti
oppilaitaan sokeasti hänen sanoihinsa luottamasta, itse arvostelemaan
asioita ja päättämään jokaisesta erikseen; mutta pakostakin
kasvatti hän heitä seuraamaan hänen, opettajan, suuntaa. Ja hän,
kuten Tengström sanoo, jolla ei ollut puolisoa eikä lapsia, näki
oppilaissaan ikäänkuin omaisensa ja siksi hän iloitsi löytäessään
heissä oman luonteensa vastinetta.

Ensiksikin oli näytettävä tietämyksen laatu. Oli näet ollut useita
sellaisia, jotka olivat väittäneet, ettei mitään varmaa tietoa
voinut saada, koska muka maailma näyttäytyi ihmisille jonkunlaisena
harhakuvana vain, heidän tietämättänsä millainen se todella oli. Ja
muutamat olivat niinkin pitkälle epäilyksessään menneet, etteivät
uskoneet mitään todellisuutta olevan olemassakaan. Mitä hyötyä
silloin olisi opista ja tiedosta? Miksi silloin käy täisi koulua?
Miksi hän, Porthan, luennoisi, ellei voisi ylioppilaille mitään
varmuutta antaa?

Kun näin tärkeä asia oli kysymyksessä, täytyi se tarkoin selittää.
Ja niin käy luennoitsija kuvailemaan miten ihmisten sisälliset ja
ulkonaiset aistimukset aiheuttavat tietoa, miten tieto alkuperäisenä
on aivan yksilöllistä -- Jos minä tunnustelen nuppua ja huomaan sen
esimerkiksi kovaksi, näin havainnollisesti selittelee opettaja
tiedon yksilöllisyyttä, "niin sanoo tuntoni vain, että juuri tuo
nuppu on kova" --; muut sielunkyvyt yleistävät, yhdistävät ja
kehittävät tätä alkuperäistä tietoa ja niin rakentuu kokonainen
tietojärjestelmä. Ihmisellä on horjumaton usko siihen, että hänen
tietämyksensä on todellista ja tämä luontainen vakaumus kykenee
kumoamaan epäilijäin viisastelevat todistelut.

Mutta varovainen tulee olla käsitteitä muodostaessa. Ulkonaiset
havainnot voivat pettää -- värejä esimerkiksi usein näkee väärin
--; sisälliset toisinaan myöskin -- miten monella ihmisellä onkaan
liiallinen käsitys henkisistä kyvyistään --. Mielikuvituksen voima
tulee häiriten väliin ja intohimot sekottelevat ja väärentelevät
mielteitä. Kaikki tämä kehottaa varovaisuuteen tietoa hankittaessa.
Ylioppilaankin on hyvä järjestää opintonsa sopivalla tavalla. Hän
valitkoon mukavan lukuajan, esimerkiksi aamun, jolloin hänen mielensä
vielä on vapaa päivän vaikutelmista, vuokratkoon huoneen, joka on
terveellinen ja yksinäinen, ja karttakoon ennen kaikkea intohimoja,
jotka häiritsevät ajattelua. Kun ylioppilas on oppikirjan lukenut,
hankkikoon hän itsellensä tarkan oppijärjestelmän, merkitköön vihkoon
tärkeimmät kohdat, selvittäköön siihen sen, mikä on hämärää, ja
olkoon asioita uskomatta ennenkuin on tarkoin arvostellut. Vaan tämä
ei vielä riitä. Tulee luettua verrata muihin kirjoihin. "Muutamia
kirjoja minulla on", näin Porthan neuvoo, "toisia taas ei ole, niitä
on minun siis lainattava. Jos minulla on kirja itselläni, pitää
minun vihossani aina viitata kuhunkin kirjan kohtaan, mikä jotakin
asiaa selittää, mutta ellei minulla kirjaa ole, on minun kopioitava
tärkein." Ja tämän mukaisesti ilmenivät oppilaitten opintovihkoihin
tarkan ja tasapuolisen tiedon ensimäiset, kömpelöt alkeet.

Ylioppilaan tieto ei voinut eikä saanut olla ainoastaan
ammattitietoa, sen piti ulottua kaikkiin tärkeimpiin tieteisiin, olla
ainakin heikko mukaelma opettajan monitietoisuudesta. Esitettyään
näet oppilailleen mitä kouluissa oli luettava, jatkaa Porthan: "Kun
tullaan akatemiaan, on hiukan enemmän syvennyttävä asiaan. Logiika ja
moraali olkoot opinsijoilla luettavanamme. Metafysiika, ei kuitenkaan
ontologia, vaan sielutiede ja kosmologia, sitten latinalainen
teologia, matematiika, kemia, taloustiede, itämaiset kielet, kreikka,
heprea j.n.e. Sillä välin ei saa antaa kouluoppinsa hälvetä. On
omituinen henki akatemioissa, kun ei osata neljää laskutapaa,
laiminlyödään maantiedettä ja historiaa; tulee tuntea hiukan lakia,
terveysoppia, luonnontiedettä j.n.e., vieläpä kirjallisuuteen vähän
perehtyä, se kun voi olla hauskuudeksi." Tämä monipuolinen ja varma
oppi vasta teki ylioppilaan elämästä täysikelpoisen, onnekkaan ja
kanssaihmisillekin onnea tuottavan.

Ehdottomana edellytyksenä oli kumminkin oikean opin ohessa
siveellinen elämä. Jos muistuttelemme mieleemme siveydellistä
tilaa, pääkaupunkilaisten ryhditöntä elämää, loppumattomia
rakkausseikkailuja kustavianisesta hovista, virkamiesten itse
kuninkaallisen linnan sivurakennuksessa toimeenpanemia toisarvoisia
tanssiaisia, himokasta hymyilyä rococo-ajan ylimysten kuvissa,
salaisia tahi peittelemättömiä viittauksia lukemattomissa kirjeissä,
konsistorion pöytäkirjain törkeitä juttuja ja ylioppilaselämän
erehtymiä, selvenee meille siveysopin tärkeys. Ja jos senlisäksi
vielä palautamme muistiimme kaikki ne nurinkuriset ja naurettavat
tahi ikävät ja intohimoiset luonteet, joista Porthan jo useasti
oli saanut kylläkseen ja joihin tässäkin esityksessä joskus on
viitattu, tajuamme, ettei siveysoppi voinut olla vain ilmeisimmistä
siveysrikoksista varottavaa oppia. Samalla selvenee myöskin miksi
moraaliset viikkolehdet olivat muodissa, miksi saksalaisen Gellertin
satuja tahi englantilaisten kirjoittajain siveysromaaneja niin
mielellään luettiin ja miksi siveysopilla oli niin suuri sija
oppiaineitten joukossa.

Ranskalaiset materialistit olivat yrittäneet tehdä ihmisestä
aisti-eläintä, konetta, jota vietit vetivät, sokeat luonnonlait
ohjasivat. He ja heidän edeltäjänsä, muutamat mainiot
viisaustieteilijät, olivat uskaltaneet kokonansa kieltää inhimillisen
tahdonvapauden ja samalla toiminnan vastuunalaisuuden. Tämä
vaarallinen oppi oli osotettava ehdottomasti vääräksi --. niin
käsitti Porthan asian -- etteivät ylioppilaat viehättyisi sen
mukaisesti heittäytymään halujensa ja mielitekojensa varaan.
"Spinoza, Hobbes ja Bayle ovat väittäneet, ettei ihmisellä ole
mitään vapautta, vaan on hän pelkkä kone: mutta jokaisen sisällinen
kokemus todistaa tätä lauselmaa vastaan. Jos ihminen olisi vain kone,
olisivat kaikki hulluja, jotka luennoivat moraalia, säätävät lakeja,
neuvovat j.n.e. Vapauden sisäinen tunto on niin syvälle painunut
sielun syvyyteen, että jos joku, vaikka kuinkakin konstikkailla
ja oppineilla todisteluilla tahtoisi saada meidät vakuutetuiksi
vastakkaisesta asiain tilasta, niin sisällinen tietomme sen
kumoaisi", lausuu Porthan.

Ihminen oli toimistaan täysin vastuunalainen. Kaitselmus oli vain
antanut hänelle lukemattomat toiminnan mahdollisuudet ja samalla
vastaavat velvollisuudet. Itsekkyys oli tosin jokaisen ihmisen sisin
vaikutin, ensimäinen ja ainoa viettien ja pyrkimysten alkusyy. Mutta
jokaiselle oli myöskin annettu järki, joka sanoi, että hänen täytyi
olla hyödyksi maailmassa, auttaa lähimmäisiään ja edistää yleistä
edistystä, jos tahtoi tulla onnelliseksi ja menestyä. Järki ja
kokemus ovat vähitellen opettaneet ihmisiä hillitsemään itsekkäitä
intohimojaan, toimimaan siveellisesti ja noudattamaan omantunnon
ääntä. Omatunto? Mistä se on tullut ja mitä se on? Se on samaa kuin
siveellinen vaisto. "Jokaisella ihmisellä on tämä tunne kokoonpantu
kahdenlaisista hämäristä mielteistä. Muutamat syntyvät välittömästi
ihmisen luonteesta ja alituisista kokemuksista, joita aina siitä
asti kuin on osannut aistejaan käyttää on saanut itsestään ja muista
ihmisistä. Monet mielteet ovat taas himmeiksi käyneitä vaikutelmia,
joita ihmiseen on opetuksesta, kasvatuksesta, esimerkeistä ja
uskonnosta jäänyt. Ne ovat toisiinsa sekottuneet eikä niitä voida
toisistaan erottaa selvyyden eikä muunkaan tunnusmerkin mukaan."

Siinä täysin selvä ja peittelemätön selitys siitä, mitä inhimillinen
siveellisyys oli! Se oli alkuperäinen itsekkään hyödyn ääni, joka
käytännöllisistä syistä oli huomannut viisaimmaksi olla kanssaihmisiä
kohtaan hyvä ja oikeamielinen. Ja se oli vähitellen jalostunut ja
hienontunut yhä alttiimmaksi ja uhraavaisemmaksi, se oli saattanut
ihmiset toimimaan vain hyveen itsensä tähden. Useat jalot henkilöt
olivat alttiuden hetkenä kerrassaan unohtaneet itsekkyyden, alttiuden
alkuperäisen alkusyyn, ja uljas roomalainen Curtius sellaisessa
hetkessä oli syössyt varmaan perikatoonsa.

Porthanin mielestä oma onni ja muitten edun harrastus erinomaisesti
sopivat yhteen. Hän ei väsy sitä oppilailleen selittämästä, hän
kirjoituttaa siitä väitöskirjat _"Mielen nautinnosta ja halusta"_
ja _"Hyödyllisen ja kunniakkaan yhteensopimisesta"_. Valistusajan
tapaan tekee hän selkoa muuttumattomista ihmisoikeuksista, kaikille
yhteisistä, ja siveellisestä tasa-arvoisuudesta, joka ihmiskunnassa
on. "Kaikki olemme saman luojan työtä, sama on meillä myöskin
luontainen laki ja lainlaatija ja aijotut olemme yhtäläistä
onnellisuutta varten." Vaan enemmän painoa panee opettaja kumminkin
ihmisten velvollisuuksiin yhteiskuntaa ja kanssaihmisiä kohtaan. Ei
kenkään saanut asettua ihmisoikeuksiensa nojalla etuja vaatimaan
ellei tainnut velvollisuuksistaan vastata.

"Ei suinkaan ole vain omaksi hyödyksi viljeltävä sielunvoimiaan",
siinä Porthanin ohjelma, "vaan samalla siksi, että siten tulisi
kykenevämmäksi palvelemaan muita. Joka valistuneella ajatustavallaan
on johtanut muita valoon ja kukistanut yleisiä, vahingollisia
ennakkoluuloja sekä hyödyttänyt edullisilla keksinnöillä, esimerkiksi
kirjapainon, kompassin keksimisellä tahi muuten aikaansaanut
hyödyllisiä laitoksia; hän on suurimman kiitollisuuden ja
kunnioituksen arvoinen. Ihmisten kunnioitus perustuukin siihen, että
henkilö, jota kunnioittavat, on ollut hyödyksi. -- -- -- -- -- Ei
vain aikalaisia ole hyödytettävä, vaan myös jälkeläisiämme. Se, joka
ei ole miksikään hyödyksi, on vahingollinen jäsen valtiossa ja raskas
taakka maailmalle. Jokainen voi hyödyttää omalla tavallaan ja hänen
tulee sitä tehdä."

Valtiossa oli hallituksen tehtävänä edustaa yleishyvää. Siksipä
täytyi jokaisen kansalaisen auliisti alistaa omat vähäiset
vaatimuksensa hallituksen yleishyvän etujen alaisiksi. Mutta jos
hallitus käsittää tehtävänsä väärin, ei edistä yleistä hyvää vaan
ainoastaan omia itsekkäitä pyyteitään, silloin ei velvollisuus
enää sido alamaisia uskollisuuteen. Tosin vasta äärimmäisessä
hädässä sai siitä näin vapautua. "Jos esivalta kerrassaan sivuuttaa
kaiken inhimillisyyden ja lain, ja kaikki sen puuhat yksinomaan
ja selvästi tarkoittavat alamaisten häviötä, niin näillä on täysi
oikeus asettua sitä vastaan. Mutta on merkille pantava, että:
1:o Esivallan pahuuden tulee silloin olla suuri ja ilmeinen;
sen pienet erehdykset ovat anteeksi annettavat, koska ne voivat
johtua heikkoudesta tahi mairittelijain viettelyksestä. Hallitsija
on ihminen hänkin ja voi erehtyä yhtä hyvin kuin joku muu. 2:o
Siispä ei yksikään yksityishenkilö saa asettua esivaltaa vastaan
loukkauksen tähden, jonka on kärsinyt, koskapa sellainen menettely
saattaa koko yhteiskunnan levottomaksi ja epävarmaksi ja koska
jokaisen kunnon kansalaisen täytyy pitää yhteistä hyvää onneansa
parempana. Sitäpaitsi ei alamainen aina kykene ratkaisemaan, miten
siveellisesti oikeutettuja hallituksen teot ovat, miten kohtuullisia
sen tarkoitusperät lienevät eli mitkä syyt ovat sen johtaneet siihen
ja siihen toimeen. Usein saattaa yksityinen itsekkyydestä pitää
kohtuuttomana mitä valtion etu vaatii."

Oli niitä, jotka kielsivät hallituksen edes voivankaan, vaikka
tahtoisikin, yleishyvää edustaa. Valtio oli syntynyt näet
viekkaudesta ja petoksesta. Kun viekkain ja väkivaltaisin ihmisistä
oli houkutellut kanssaveljensä alamaisiksensa luvaten heitä muka
suojella ja auttaa, oli ensimäinen vääryys tapahtunut, luojan
säätämä luontainen tasa-arvoisuus rikottu ja temmellyspaikka
jätetty vallanhimolle, väkivallalle ja muille pahoille vieteille.
Yhteiskunta, raitista luonnontilaa ala-arvoisempi tila, oli tullut
maailmaan ja kehittynyt yhä mutkaisemmaksi, luonnottomammaksi ja
ihmisille turmiollisemmaksi. Suuri genfiläinen filosofi Rousseau
oli näin opettanut ja luonnonihailijain suuri joukko silloiseen
sivistykseen kyllästyneenä oli hänen oppinsa omaksunut.

Oliko suotavaa, että valtio oli olemassa? Vai pitikö pyrkiä
uudistamaan filosofien uneksumaa alkuperäistä vapauden ja
tasa-arvoisuuden tilaa? Porthan oli kysymystä useasti ajatellut. Ja
hän oli tullut tällaiseen johtopäätökseen: Alkuihmisillä, heillä kun
oli kaikki yhteistä ja kaikki pyrkimys kääntynyt ruoan hankintaan,
ei ollut suuria vikojakaan. Oli totta, että sivistys oli tuonut
mukanansa paljon pahaa, lisäillyt ihmisten tarpeita, kiihottanut
heidän himojaan ja niin synnyttänyt uusia, ennen tuntemattomia
vikoja. Se oli vaikuttanut valtioitten synnyn, tehnyt toisista
herroja, toisista alamaisia ja kolmansista orjia. Mutta vielä
suurempia olivat valtion ja sivistyksen edut. Ne näet turvasivat
jokaiselle rauhallisen olon ja antoivat hänelle tilaisuutta täydentää
kykyjään ja tietojaan. Niin saattoi ihmiskunta kulkea tiedottomasta
onnellisuuden tilasta, naivisen lapsuuden asteelta itsetietoiseen
onnellisuuteen.

Yhteiskuntatila oli siis ihmisille edullinen. Mutta missä muodossa
se oli onnekkain? Ylimyshallitus oli huonoin kaikista, sillä se
antoi aihetta yhtämittaisiin väärinkäytöksiin eikä kansanvaltakaan
ollut paljoa sopivampi. Sellainen hallitusmuoto olisi näet
edellyttänyt, että kaikki kansalaiset olisivat olleet viisaita ja
hallintoon kykeneviä, mutta niin ei valitettavasti ollut asian
laita. Siksipä kansan hallitessa syntyi loppumattomia riitoja,
hämminkiä ja sekasortoa. Näin ollen oli rajoitettua kuningasvaltaa
pidettävä paraimpana. Kumminkin myönsi Porthan, että erilaiset
hallitusmuodot johtuivat erilaisista oloista; missä esimerkiksi
voimakas maanviljelijävaltio oli syntynyt, siellä oli tavallisesti
kuningasvalta omaksuttu.

       *       *       *       *       *

Tähän suuntaan kävi Porthanin viisaustieteen opetus, jolla hän koetti
ylioppilaistaan tehdä kunnon ihmisiä ja kelpo kansalaisia. Vaikka
tuntui siltä kuin siinä olisi ollut sanottuna kaikki mitä oppilas
elämässä tarvitsi oikeaa uraa kulkeakseen, ei sillä Porthanista oltu
tarpeeksi tehty. Oppi oli toinen puoli asiasta, käytäntö toinen.
Esimerkki tehosi enemmän kuin pitkät selitykset, tuttavallinen
seurustelu vaikutti välittömämmin kuin kauniit ja oppineet esitykset.
Yliopiston asetukset olivat uskoneet opettajan huoleksi ylioppilaan
valvomisen ja ohjaamisen yksityiselämässäkin; jos ylioppilas
hairahtui, tuli opettajan häntä, nuhdella ja varottaa; jos hänestä
jotakin pahaa kuului, tuli opettajan ottaa siitä selkoa; hänen tuli
tukea ja auttaa ylioppilasta missä se oli tarpeen. Tuttavallista,
melkein isällistä suhdetta edellyttivät nämät vanhat yliopiston
säännöt ja se oli myöskin Porthanin toivomusten mukainen.

Eri hyvästi Porthan kumminkin ylioppilaita tunsi. Niitä oli
sellaisia, joiden nimi hänestä jo oli rakas, hänen ystäväinsä ja
likeisten tuttavainsa pojat, Alopaeukset, Cygnaeukset, Wegeliukset,
Steniukset ja monet muut. He tulivat yliopistoon mukanansa isän
kirje, jossa tämä huolestuneena ja vanhaan ystävyyteen vedoten pyytää
Porthania pitämään poikaa silmällä, neuvomaan ja auttamaan häntä.
Turussa väijyivät monet viettelykset, olot olivat outoja, poika
ei aluksi tiedä mitä tehdä, miten olla, isä kotonansa pappilassa
hänestä paljon toivoo, mutta samalla on huolissaan ja peloissaan
eikä ennen rauhoitu kuin saa tietää hänen olevan hyvässä turvassa.
Porvoon piispa Z. Cygnaeus lähettää Porthanin luokse nuorimman
poikansa Pehr Gustafin, joka nyt oli olevinaan hänkin yliopiston
kansalainen ja rukoilee samalla Porthania järjestämään hänen olonsa
ja elantonsa. "Samoihin käsiin, jotka niin suurella leppeydellä
ovat ohjanneet vanhempain poikaini vaiheita akatemiassa", jatkaa
hän, "uskon minä nyt kaikella hartaudella ja luottamuksella tämän
viimeisen menon maailmaan; mutta älä väsy osottamaan hyvyyttäsi
ja hyviä töitäsi ystävälle, joka kunnioittavalla sydämellä ne
tunnustaa. Tämä nuorimpani ei arvele kykenevänsä lukumieheksi
eikä rohkenevansa sotilaaksi ja on se minulle samantekevää, minkä
elinuran hän valitsee, kunhan vain tulee kunnolliseksi ja taitavaksi
jäseneksi isänmaassaan, johon minä niin pitkälle kuin kykyni kestää
kyllä tahdon häntä ohjata, ja edistää hänen parastaan kaikilla
keinoilla, joita voin käyttää." Ja Porthan todella piti nuoresta
Pehr Gustafista huolta niinkuin hän oli huolehtinut hänen molemmista
vanhemmista veljistään Sakriksesta ja Johan Henrikistä. Kiitollisena
piispa vuoden kuluttua hänelle kirjoittaa: "Siitä, että Rakas Veli
on pitänyt huolta pikku pojastani, josta hän on minulle ilmoittanut,
saan kunnian nöyrimmin ja vilpittömimmin kiittää pyytäen samalla
kunnioittavasti Rakkaan Veljeni vastaistakin armeliaisuutta siinä
suhteessa ja ilmoittaen, että Rakas Vaimoni moninkertaisesti
siunaten Rakasta Veljeä yhtyy minun kanssani samaan kiitokseen,
samaan rukoukseen ja pyyntöön." Niin oli Porthan myöskin auttanut
Jaakko Steniusta, kuuluisan "Koski-Jaakon" poikaa, kun tämä Pielisen
sydänmailta vuonna 1792 saapui akatemiakaupunkiin lueskelemaan.
Porthan oli isän pyynnöstä poikaa käsirahoilla auttanut, poika
oli kirjeissään kiitellyt professorin hellyyttä ja huolenpitoa ja
pyytänyt isäänsä sitä jollakin tavalla palkitsemaan. Isä ei tiedä,
miten kiitollisuuttaan osottaa, ei sano milloinkaan opettajan hyviä
töitä unohtavansa. "Mutta", kirjoittaa hän Porthanille, "kaikissa
tapauksissa on omatuntosi tyydytys suuri palkinto ja suurimman antaa
Sinulle Kaikkeinkorkein uskollisesta pyrkimyksestäsi hankkia Svean
valtakunnalle kykeneviä miehiä."

Monesti piti Porthanin yksityisesti ylioppilaita auttaa. Kun rahat
olivat lopussa, osasi opettaja hankkia mukavan kotiopettajan toimen,
mistä sai elatuksensa. Hänhän tunsi niin paljon ihmisiä maaseudulla,
hän oli siellä kunnioitettu ja arvossa pidetty, hänen puoleensa siis
oli vähän päästä käännytty, kun isä tarvitsi ahkeraa ja hyvätapaista
ylioppilasta pojallensa kotiopettajaksi. Ja usein oli hän
paraimpia oppilaitaan ystävilleen suositellut, pyytänyt Caloniusta
tahi Juslénia hankkimaan heille sopivaa tointa Tukholmassa,
tutustuttamaan heitä sikäläisiin piireihin ja huolehtimaan heidän
tulevaisuudestansa. Kun pojan piti väitellä, pyysi isä Porthania
häntä auttamaan väitöstyössä, kun tuli tutkintojen aika, piti muka
Porthanin valmistella ja autella tässä tahi tuossa tutkinnossa,
teologian-tentissä tahi eksersitio-kirjoituksessa. -- Viipurilainen
Vinter, köyhä poika, ilman sukulaisia ja suosijoita, oli saanut
juuri niin paljon rahaa lainatuksi, että hätimmiten ehtisi
maisterintutkinnon suorittaa, häntä piti siis johtaa luvuissa
ja päästää vähän vähemmällä tutkinnoissa; Porthanin avulla hän
uskomattoman lyhyessä ajassa valmistuikin ja läpäisi tutkinnot
Jonkinlaisella puolikunnialla tulematta juuri "promotioniaasiksi".
-- Nuori Jaakko Stenius oli pettänyt isän toiveet, hurjistellut
Turussa, velkautunut ja mennyt rappiolle. Porthan maksoi velat,
lunasti pantatut tavarat ja lähetti pojan, sairaana ja kurjana kun
oli, takaisin rauhalliseen pappilaan Pielisen sydänmaille.

Erikoisesti Porthanin oli huolehdittava hänelle uskottujen
osakuntain ylioppilaista. Vuonna 1777 oli hänet nimittäin valittu
_Boreales_-osakunnan inspehtoriksi ja vuonna 1779 _pohjalaisen_.
Pohjalainen oli hän itsekin, oli useita eri kertoja 1760- ja
1770-luvulla ollut sen osakunnan kuraatorina ja jo silloin
saavuttanut toveriensa täyden luottamuksen. Hän oli kuraatorina
poistanut viimeiset jäljet siitä sorronalaisuudesta, jossa vanhemmat
osakuntalaiset muinoin nuorempia pitivät kumoamalla määräyksen,
että nuorempain osakuntalaisten piti vanhemmille tovereillensa
kotiin juoksuttaa ilmestyneet väitöskirjat. Osakunnan kirjaston
oli hän uudelle kannalle järjestänyt. Inspehtorina hän perusti
tämän lisäksi pienen lainakirjaston, josta osakuntalaiset saivat
välttämättömimmät kurssikirjansa milloin heiltä puuttui varoja tahi
tilaisuutta niiden ostamiseen. Innolla Porthan osakunnan kokouksissa
johti väittelyharjoituksia, piti silmällä, että kaikki niissä olivat
läsnä ja nuhteli ankarasti poissa olleita. Osakuntalaiset hän kaikki
tunsi, tiesi mistä kukin oli kotoisin, millaisissa varoissa hän oli
ja ketkä olivat hänen vanhempansa. Usein täytyi hänen kutsumuksestaan
epätietoiselle ylioppilaalle valita elinurakin.

Kaikkein suurinta huolta piti Porthan kumminkin niistä ylioppilaista,
jotka olivat hänen yksityisoppilaitaan. Muistamme, että hän
jo maisterina antoi yksityisopetusta ja piti ylioppilaita
täyshoidossa. Professorina hän yhä jatkoi samaan tapaan; luentojensa,
tieteellisten tutkimustensa ja konsistorion kokousten väliaikoina
hän opetti kodissansa 14--15-vuotisille holhokeilleen mitä
erilaisimpia tieteitten alkeita. Holhokkien joukossa oli Yrjö
Maunu Sprengtportenin poika, aikaisin turmeltunut nuorukainen,
joka sittemmin rupesi Venäjän palvelukseen ja päätti päivänsä
ampumalla itsensä. Porthan on papereittensa joukossa säilyttänyt
matkakirjeen, jossa upseerinalku entiselle opettajalleen kertoo
ensimäisiä havaintojaan itäisestä naapurimaasta. Porthanin luona
asuivat ylioppilaina myöskin vapaaherra Klaus Kurki, myöhemmin
ruotsalaisen kamarioikeuden presidentti, Kristian Steven, josta
sittemmin tuli kuuluisa luonnontutkija, ja tunnettu runoilijamme
Frans Mikael Franzén. Hän oli Porthanin rakkain oppilas, joka
seurasi opettajaansa pitkille sisämaan matkoille, kevyitten kääsien
taka-istuimelta kuunteli tämän asiallisia esitelmiä ja teräviä
huomautuksia, mutta välillä vaipui ihailemaan tienoitten kesäistä
kauneutta tahi uneksimaan omia haaveitansa. Ainoastaan 15-vuotiaana
oli hän puolustanut Porthanin johdolla kirjoittamaansa väitöskirjaa
"Pirkkalaisista". Viehättävän ja silloisia oloja perin kuvaavan
kaskun on Franzén meille jättänyt, kun kertoi miten hän ei malttanut
väitöskirjatyönsä lomassa olla salaa maistelematta holhoojansa
hilloastiasta, miten Porthan, kun väittäjäisten päätyttyä aikoi
niiden sankaria kestitä, tapasi hilloastiansa tyhjänä eikä Franzén
arkuudesta opettajaansa kohtaan rohjennut hänelle asian laitaa
selittää. Porthan alusta alkain ihaili Franzénin lahjakkuutta, antoi
hänelle ensimäiset runosääntöjen ohjeet, hankki hänelle tilaisuuden
lähteä ulkomaanmatkalle ja toivoi oppilaastaan historian professoria
ja tutkimustensa taidokasta esittäjää. Ja moniaita vuosia Porthanin
kuoleman jälkeen piti Franzén Ruotsin akatemiassa opettajastansa
muistopuheen.

Vaikka kohta Porthan näin eri tavalla oppilaitansa suosi ja
autteli, ei hän keneltäkään pyydettäessä apuansa kieltänyt. Hänen
kirjastonsa oli joka ylioppilaan käytettävissä -- niin kertoo ainakin
Tengström -- hän jätti tärkeimmätkin työnsä, jos joku tuli hänen
neuvoansa kysymään, oli se sitten opinnoista tai aivan yksityisistä
asioista. Joskus hän saattoi olla ärtyisä, laiminlyöntejä ja
huolimattomuutta ei hän kärsinyt eikä ollut hyvä hänelle jättää
ilmeisesti ala-arvoista kirjoitusta, mutta aina hän siltä oli hyvää
tarkoittava ja aina oli hänellä oppilaan etu mielessänsä. Sitä hän
yliopiston asioista päätettäessäkin piti silmällä. Vuonna 1788 hän
ehdotti, että tavanmukaiset kemut väittäjäisten päätyttyä, joissa
väitöskirjan puolustaja oli professoriansa, vastaväittäjiänsä ja
ystäviänsä kestinnyt, lakkautettaisiin. Konsistorio kyllä myönsi,
että ylioppilas parempiinkin rahojaan tarvitsi, kuin joutavaan
herkuttelemiseen, mutta arveli, että vanhaa tapaa oli vaikea
kerrallaan poistaa ja jätti sen osakuntain inspehtorien vähittäiseksi
huoleksi. Huvitteluhalu ja nautinnot, kaikki sellainen, joka
häiritsi ylioppilasta, kulutti hänen muutenkin vähäisiä varojaan
ja lyhyttä opintoaikaansa, olivat Porthanista varsin epämieluisia
ilmiöitä. Ylioppilaan piti kyllä silloin tällöin käydä kunniallisissa
seuroissa, mutta lukujen tuli aina olla hänelle pääasiana. Katkerasti
Porthan puhuu kaupunkilaisten tanssiaisista, joissa professori
Bonsdorff esiintyi tanssin sankarina, varottipa hän ylioppilaita
niihin menemästä. Kun opintoaika oli päättynyt ja varma elinura
edessä, silloin oli aika puuttua varsinaiseen elämään.

       *       *       *       *       *

Monen varattoman ylioppilaan täytyi ansaita leipänsä kotiopetuksella.
Kiitollisena siitä, että oli kotiopettajan paikan saanut, jätti
ylioppilas toverinsa ja opettajansa, lukunsa ja luentonsa ja läksi
ajamaan tuntemattomaan määräpaikkaansa, johonkin porvaristaloon,
pappilaan tahi paraimmassa tapauksessa sivistyneen aatelismiehen
kartanoon. Hän saapui sinne ventovieraana, käytökseltään ujona
ja kömpelönä, talon tapoihin hän oli tottumaton eikä ollut
milloinkaan ennen lasta opettanut. Nyt hän yhtäkkiä sai kasvatikseen
sivistyneen perheen toivorikkaan perillisen, ehkäpä päällepäätteeksi
hemmotellun ja oikkuisan, jota ei tiennyt miten kohdella, miten
saada läksynsä lukemaan ja siivosti käyttäytymään. Ja pahimmassa
tapauksessa halusi isä opetukseen sekaantua, äiti käyttää opettajaa
kaikenlaisiin kotiaskareisiin, molemmat kohtelivat häntä kuin
jotakin ala-arvoisempaa olentoa ja muu talonväki selän takana ivasi
hänen pieniä vikojaan ja heikkouksiaan. Usein olivat palkkaehdot
jääneet epämääräisiksi ja opettaja sai opetusajan päätyttyä tyytyä
mitättömään palkkioon työstänsä, johon ehkä kumminkin oli paljon
huolta ja huomiota pannut. Ja, jos ei näinkään käynyt, niin aina
sattui oudolle oudossa toimessa erehdyksiä ja ikävyyksiä.

Siksipä antoi Porthan ylioppilaille neuvoja, miten oli kotiopettajana
oltava. Hän laati niistä erikoisen luentojakson vuonna 1783 ja
sen mukaan hän useat kerrat luennoi. Tarkasti hän siinä selitti,
miten kotiopettajan oli käyttäydyttävä. Piti pukeutua huolellisesti
mutta silti yksinkertaisesti, esiintyä vaatimattomana, ei puuttua
pyynnöttä puheisiin, ei lausua ilkeämielisiä sukkeluuksia,
ei talonväen tuttavista semminkään, eikä pyrkiä näyttelemään
oppineisuuttaan. Mutta kohtelias ja huomaavainen tuli olla,
maltillinen ja tasainen kaikkia kohtaan, lapsia kohtaan lempeä ja
ystävällinen. Ei saanut suostua mihinkään halventavaan kohteluun,
ei itsekään eksyä imarteluun eikä matelevaan nöyryyteen; oma arvo
oli aina mielessä pidettävä. Näin Porthan neuvoissansa piirsi
suomalaisen ihanne-ylioppilaan kuvan; juuri sellaisiksi toivoi hän
oppilaittensa kehittyvän ja sellaisiksi hän koko toiminnallansa
koetti heitä muodostella. Piirre piirteeltä siinä ilmenee
opettajan oma maltillinen luonne, arvokas käytös ja käytännöllinen
toimintakyky. Ja ennen kaikkea on tässä täydellisessä ylioppilaassa
sitä sopusuhtaisuutta ja järkevää ihmisystävyyttä, jonka vain
antiikin humanisuuden pohjalle rakennettu maltillinen arvostelu
saattoi luoda. Vaan miten lasta opettaa? Siinä vaikea, mutkainen
kysymys, jonka ratkaisusta riippui moni ilon tahi surun hetki
lukemattomille lapsille, heidän ja kerran kaukaisessa tulevaisuudessa
suomalaisen sivistyksen ja suomalaisen kansankin kohtalo. Täydellä
vakaumuksella Porthan siihen vastauksen antoi. Hän oli perehtynyt
Rousseaun Émile-teokseen, jossa vaadittiin lapsen synnynnäisen,
pohjaltaan hyvän luonteen vapaata kehittymistä. Opettaja sai vain
varovasti, lapsen itsensä sitä huomaamatta, häneen vaikuttaa, estää
turmiollisia vaikutuksia ja kehittää synnynnäisiä lahjoja. Porthan
oli Saksassa tutustunut fllantropistien uusiin oppeihin, jotka
Rousseauta mukaillen tekivät lapselle opetuksen helpoksi, mutta
koettivat häneen istuttaa mahdollisimman paljon käytännöllistä
tietoa, jotta hänestä kerran tulisi kelpo kansalainen eikä mikään
latinantaitoinen tietoniekka. Vaikka nämät kasvattajat usein
eksyivätkin liiallisuuksiin, oli heidän opissaan Porthanista
kumminkin paljon varteen otettavaa. Ja hänelle muodostui vähitellen
omat mielipiteensä kasvatuksesta. Kotiopettajan tuli vaalia sekä
lapsen ruumista että sielua, pitää silmällä hänen halujaan ja
taipumuksiaan, alusta pitäen vieroittaa hänet vioista ja pahoista
pyrkimyksistä, vedota vähän vanhempana hänen kunniantuntoonsa,
käyttää palkintoja ja rangaistuksia, mutta molempia varovasti.
Sitten oli vähitellen järkisyillä ja selityksillä vahvistettava sitä
siveellistä menettelytapaa, johon oppilasta aluksi kehotuksilla ja
uhkauksilla, palkinnoilla ja rangaistuksilla, toisin sanoen opettajan
mieskohtaisella vaikutuksella oli ohjattu. Tietoja piti antaa
havainnollisesti, käyttämällä esimerkkejä, kuvia ja malliesineitä; ei
pitänyt kertoa liian paljon kerrallaan, ei pakottaa ymmärryksettömään
ulkolukuun, vaan ottaa selville, mitä oppilas ennen tiesi ja siihen
viitaten antaa lisätietoja, jotka edellä opetettuun soveltuivat ja
yhdessä sen kanssa jäivät mieleen.

Siinä ihan pääpiirteissään Porthanin kasvatusperiaatteet. Ne
olivat ihmisystävällisiä, vaan ei hemmottelevia, ja Porthan
arveli lapsen luonteen niiden avulla jo aikaisin vapautuvan
liiallisista intohimoista ja muista epäsuhtaisuuksista, jotka sen
tervettä tasapainoa olisivat voineet häiritä. -- Kasvatuksella ja
opetuksella siis Porthan oman olemuksensa ja katsantotapansa siirsi
oppilaihinsa ja heidän kauttaan sukupolvesta sukupolveen. Sitä ilmeni
suomalaisten virkamiesten toiminnassa ja pappien saarnoissa, sitä
opetettiin akatemian oppisijoilta ja koulupöytäin takaa vielä monta
vuosikymmentä sen jälkeen kuin opettajan oma ääni jo oli vaiennut.
Franzénin lauluissa ja Tengströmin kirjoitelmissa sitä levisi ja
se juurtui seuraavan ajan runoilijain ja ajattelijain mieleen
vaikuttaen salattuna ja tuntemattomana osaltansa suurten kansallisten
hengentuotteittemme syntyyn. Jo alkujaan suomalaiseen luonteeseen
soveltuvana liittyi Porthanin maailmankatsanto kansallisluonteeseemme
ja jätti siihen lähtemättömät jäljet.



XI.


Mistä johtui taidokas ihmiskieli? Oliko ihmissuku lapsuuden aikanaan
osannut näin älykkään ja ihmeellisen luoman keksiä? Olivatko
villit alkuihmiset aprikoineet, että substantiiveilla tuli merkitä
itsenäisiä käsitteitä, että säännöllisesti näitä sanoja taivuttamalla
saattoi ilmaista niiden suhdetta muihin sanoihin, joita niinikään
keksittiin erilaisia, verbejä, adjektiiveja j.n.e? Vai oliko joku
jumalainen nero, aikalaisiansa edellä ollen tämän taidon löytänyt?
Niin, ehkäpä oli jumala itse sen armossaan ihmiskunnalle antanut.

Ihmeellinen mahtoi alkuaika olla. Miten oli oikeastaan valtio
säätyluokkineen, sotajoukkoineen ja kuninkaineen syntynyt? Miksi
olivat toiset herroja ja toiset orjia, vaikka ihmiset olivat
samanlaisiksi luodut, olivat tarkalleen samojen pyyteitten ja
tarpeitten alaisia, syntyivät ja kuolivat samalla tavalla? Ja
omituisia mahtoivat alkuajan ihmiset olla, koska olivat luoneet
värikkäitä jumalaistaruja, näkivät kokonaisen henkimaailman
ympärillään ja uskoivat taikoja ja noitia. Entäs kaikki muu, minkä
he olivat jättäneet jälkeläisilleen perinnöksi? Kirjoitustaito,
siveyssäännöt ja yhteiskunnallinen laki, ilmoitettu uskonto ja muut
uskonopit?

Tutkiessansa historian pääkysymystä, sitä, miten ihmiskunta
vähitellen oli edistynyt sivistystiellä, olivat valistusajan
historioitsijat, joista edellä oli puhe, aluksi hämmästyneinä
jääneet näitä kysymyksiä miettimään. Mutta he olivat pian keksineet
selityksiä. Kieli oli tosiaan jonkun neron keksimä, joka osasi
arvata, miten paljon hyötyä siitä kaupalle, viljelykselle ja
sivistykselle olisi. Kirjoitustaito oli toisen neron keksimä.
Valtion oli luonut joku viisas mies niin, että oli tehnyt sopimuksen
kanssaihmistensä kanssa. "Totelkaa te minua, maksakaa minulle veroa
maantuotteista ja tehkää työtä minun hyväkseni, niin minä suojelen
teitä ja teidän omaisuuttanne", oli tuo viisas mies lausunut, muut
olivat suostuneet ja valtio oli perustettu. Mutta uskonnon oli joku
kansan vanhimmista keksinyt, uskotellakseen rikoksentekijöille,
että he saivat toisessa elämässä rangaistuksen pahoista töistään ja
siveellisille, että he kerran vielä saisivat palkinnon.

Vaan vähitellen alettiin näitä selityksiä epäillä. Luonnossa kehittyi
kaikki niin verkalleen, jokainen ilmiö vaikutti muihin, muut taas
siihen ja muuttelivat sitä. Niin oli mahtanut käydä ihmiskunnassakin.
Mieli ja kieli olivat läheisessä yhteydessä. Kuta enemmän ihmiset
tekivät havaintoja ja saivat kokemusta, sitä useampia sanoja
muodostui yhä eneneviä käsitteitä merkitsemään. Kieli, alussa raakaa,
oli yhä hienommaksi ja täydellisemmäksi käynyt. Niin olivat kaikki
muutkin merkilliset taidot ja keksinnöt syntyneet, vähitellen,
melkein kuin itsestänsä, olojen pakosta.

Porthan oli halusta syventynyt näihin verrattoman tärkeisiin ja
huvittaviin asioihin ja jo aikaisin oli hän muodostanut niistä omat
ajatuksensa. Kun hän oli tullut professoriksi ja palannut Saksasta,
alkoi hän niitä oppilailleen esittää. Ensiksikin kieli! Alussa se oli
hyvin epätäydellistä ja raakaa, juuri sellaista, että lapselliset
alkuihmiset, joiden älystä kertomus syntiinlankeemisesta ynnä muut
samallaiset kertomukset eivät suurta käsitystä antaneet, ovat voineet
sen muodostaa. Ilmaisivathan he kuten eläimetkin ääntelemisellä
tunteitaan; näitä äänteitä alkoivat he määrätyitä käsitteitä varten
käyttää. Siitä kehittyi kieli. Oliko kieli alkujaan ollut sama
kaikilla ihmisillä, oli Porthanista vaikea sanoa; mahdollista ainakin
oli, että eri kielet olivat yhteisestä vähitellen haaraantuneet.
Selvästi johtuivat eroavaisuudet kielten välillä osaksi muutamain
ihmisten keskinäisestä sopimuksesta, he kun olivat päättäneet käyttää
sitä tahi tätä muotoa ja osaksi sattumastakin, mutta paljon oli
niissä myöskin yhteistä ja tämä oli ihmiskielelle luontaista. Niin
oli luontainen kieli eri kielten pohjana niinkuin luontainen eli
järjen uskonto eri uskonoppien ja luonnontila valtioitten. Kun kielet
olivat kehittyneet huippuunsa ja ihmiset aina vaihtelua haluten
olivat käyttäneet kaikkia käytettävinä olevia kielimuotoja, joutuvat
he lopulta luonnottomuuksiin ja silloin alkoi kieli rappeutua.

Selitellen ihmismieltä samaan suuntaan ja kielen kanssa rinnan
kehittyneeksi tutki Porthan tätä rinnakkaiskehitystä. Hän kirjoitti
tahi kirjoitutti näistä asioista useita väitöskirjoja. _"Kielen
vaikutuksesta kansan luonteeseen"_ oli yhden nimi, _"Kielen käytöstä
historiantutkimuksen apuna"_ oli toinen. Ja vuonna 1795 oli hän
selvitellyt merkillistä vertauksellista tarua Pandoran arkusta,
jossa tarinassa ihmiset olivat kuvailleet muinaista kehitystään
lapsuuden tilasta sivistysoloihin. Sivistys oli yhtä viekotteleva ja
vaarallinen kuin Pandoran arkku, sillä molemmista läksi lukemattomia
rikoksia, vaivoja ja vikoja. Taru vei tutkijan keskelle ihmiskunnan
lapsuuden aikoja. Juuri näin verrannollisesti ja kuvakieltä käyttäen
niiden aikain ihmiset esittivät syvällisimpiä havaintojaan, heiltä
kun puuttui vielä näitä havaintoja vastaavat käsitteet ja sanat.
Ikävä kyllä aiheutui tästä paljon sekavuutta ja väärinkäsitystä.
Ihmiset alkoivat pitää noita vertauksellisia kuviaan täytenä totena
ja siihen suuntaan vaikutti olletikkin heidän väärä ja puutteellinen
käsityksensä luonnosta, joka heitä ympäröi äkillisillä ja oudoilla
ilmiöillään ikäänkuin mahtava monipäinen olento. Siitä taikausko ja
ennakkoluulo. Kolme vuotta myöhemmin Porthan tätä lähemmin selitteli
kirjasessaan _"Luonnontiedon vaikutus taikauskon vähentymiseen"_.

Kun tämän kaiken tiesi, tuntui suomalaisten taikausko huvittavalta.
Kansanrunoja tutkiessaan oli Porthan siihen tutustunut ja
tutkimuksessaan suomalaisesta runoudesta oli hän aikonut ryhtyä juuri
loitsurunoja esittämään. Siitä ei kuitenkaan tullut mitään, koskapa
hän juuri samoihin aikoihin antoi niistä Kristian Lencqvistille
väitöskirja-aiheen. Vuonna 1782 Lencqvistin väitöskirja nimeltään
_"Muinaisten suomalaisten opillisesta ja käytöllisestä taikuudesta"_
ilmestyi kaksiosaisena. Ensi osassa oli kuvattuna muinaissuomalaisten
varsinainen jumaluusoppi; ja heidän jumalansa Ukko ylijumalasta
alkaen ynnä heidän uskomansa monenmoiset henkiolennot olivat siinä
lueteltuina. Toinen osa kertoi taikakeinoista, joilla noita olentoja
koetettiin vallita tahi suostutella.

Oli hyvä, että noista harhaluuloista kerrankin saatiin täysi selvyys.
Kansa niihin vieläkin uskoi, ja vast'ikään oli eräs Savon mies
murhannut naapurinsa, koska epäili tämän loitsuillaan tuhonneen hänen
poikansa. Kun nyt harhaluulojen syyt saatiin selville, kun papit ja
papinkokelaat saattoivat niistä lukea Lencqvistin väitöskirjasta, oli
niihin paljoa helpompi päästä käsiksi ja hävittää ne juurinensa.

Moniaita vuosia myöhemmin -- se oli kevätlukukaudella 1788 --
Porthan, kuten jo yllä jouduin huomauttamaan, sielutieteen
luennoillaan kertoi kaikenlaisista nurinkurisista harhaopeista,
joita sivistynyt yleisö ihan vastoin odotusta oli ruvennut uskomaan.
Luennoitsija kertoi, miten taikatarut, jotka olivat kansan suussa,
suureksi osaksi olivat munkkien mukana tulleet katolisaikana
Ruotsista, Saksasta ja Italiasta asti. Hän kuvaili miten pakanallinen
noituus oli viimemainitussa maassa kristinuskoon omaksuttu, miten
paholaisesta oli ruvettu kertomaan samantapaisia noitajuttuja joita
muinaiset roomalaiset olivat kertoneet vainajain hengistä. Ja hän
huomautti, että noituus, josta suomalaiset olivat kauan olleet
kuuluja ja josta moni valistaja oli saanut aihetta suomen kansaa
moittia ja halveksua, ei ollut erikoisesti heille ominaista. Ja
tästä hän samalla puhdistaakseen kansansa mainetta kirjoitutti
väitöskirjasen _"Suomalaisten noituuden maineesta"_.

       *       *       *       *       *

Kieliä oli monenlaisia. Oli sanarikkaita, taipuisia ja kauniita kuten
kreikankieli, mutta oli myöskin vähäsanaisia ja vaikeastimuodostuvia.
"Eräällä Amerikan kansakunnalla ei ole kielessään verrantoa", kertoo
Porthan siitä oppilailleen, "vaan ne huutavat kovempaa ja hiljempaa
sen mukaan kuin käsitteen suuruus vaatii. Esittääkseen vuodenaikoja
ottavat he jotakin luonnosta; kevättä he esimerkiksi nimittävät
kukaksi, syksyä hedelmäksi j.n.e." Kiinan kieli oli kaikkein
puutteellisinta; sen 800 sanalla täytyi, vain erilaista korkoa
käyttämällä, ilmaista tuhansittain sanoja. Se oli onnettomuudeksi
kiinalaisille, sillä, kuta enemmän oli muotoja, vivahduksia ja
taivutuksia kielessä, sitä paremmin saattoi sillä ajatuksensa
ilmaista ja -- koska ihmiset ajattelivat määrätyillä sanoilla --
myöskin ajatella.

Entäs suomenkieli? "Suomessa tosin ei voida sanoja yhdistelemällä
muodostaa" -- kuten kreikassa, joka siihen oli paraiten omansa --
"mutta siinä saattaa taivuttaa ja johtaa muotoja." Sillä oli paljon
diminutivi-, frekventativi- ja muita johdannaismuotoja; infinitivejä
ja partisipeja runsaasti. Ja sanarikkaus oli siinä suuri.
"Suomalaiset sanat, jotka taitamattomasta kielimiehestä tuntuvat
olevan samaa merkitseviä, eivät kumminkaan sitä ole", selittää
Porthan. "Niissä on sentään jotakin erilaisuutta merkityksessä.
Näin on semminkin sanain laita, jotka merkitsevät elinkeinoja ja
sentapaista."

Kielen luontaisia rikkauksia oli käytettävä, raakaa kieltä
viljeltävä. Kansanrunoista tuli esiin joukottain ennen tuntemattomia
sanoja ja sellaisia kuuli maaseuduillakin käytettävän. Eri
seuduilla erilaisia. Frantsilan kappalainen Ganander, sama, joka
suomenkielisissä säkeissä oli ylistänyt Porthanin tutkimusta
suomalaisesta runoudesta, oli ruvennut sanoja keräilemään aikoen
toimittaa Daniel Jusleniuksen sanakirjasta uuden laitoksen. Niinikään
oli hän aikonut laittaa kokoelman suomalaisia sananlaskuja.
Porthanilla oli koottuna kumpaakin lajia aineksia, hän jätti ne
Gananderin käytettäviksi ja auttoi tätä muutenkin. "Ganander on
ahkera, ja tarkka suomalainen", kirjoittaa Porthan vuonna 1784,
"mutta tarvitsee ankaramman tutkimuksen apua. Tällä olen häntä
erittäinkin sanakirjatyössä auttava." Ei kestänyt kumminkaan
kauvaa, niin kuoli Ganander ja Porthanin täytyi yksin ryhtyä
hänen sanakirjatyötänsä valmistamaan. Monta paksua nidettä olikin
jo aineskokoelmaa ja kunnioittaen muukalaiset oppineet Turussa
käydessään sitä katselivat, mutta Porthanin kuollessa jäi työ kesken
ja Turun palossa joutuivat ainekset liekkien uhriksi. Niitä oli
silloin kumminkin jo ehditty käyttää Renvallin suurta sanakirjaa
varten. -- Myöskin kieliopin oli Porthan tuuminut toimittaa;
vanhimmat kieliopit olivat aivan arvottomia, Martinius oli kokonaan
Stahlin virolaista kielioppia mukaillut ja Petraeus oli taas
Martiniukselta tietonsa saanut. Vhaëlin kielioppia oli Porthan
täydennellyt sekä parannellut. Tämä, joka oli kumminkin uusin ja
ajanmukaisin, oli jo loppuunmyyty, joten ruotsalaisilla ja muilla
muukalaisilla ei ollut tilaisuutta suomen kielioppiin perehtyä.
Siksi oli Porthan päättänyt julkaista lyhyen suomen kieliopin,
nimettömästi, vain tilapäistä tarvetta tyydyttääkseen. -- On hänen
papereissaan myöskin jonkinlainen tulkkikirjan luonnos, jolla
hän nähtävästi niinikään tahtoi vieraalle helpottaa suomenkielen
oppimista. Siinä on kappaleita keskusteluista matkustajan ja
kestikievarin välillä; matkustaja pyytää hevosta, haluaa kaikenlaista
syötävää ja juotavaa, kamaria ja yösijaa. Matkalla hän sitten kyselee
kyytimieheltä yhtä ja toista pitäjän oloista. Siitä olisi tullut apu
kaikille niille ruotsinkielisille matkustajille, jotka maaseudulla
liikkuivat. Mutta tulkkikirja jäi aivan alulleen ja samaten
kielioppikin.

Sanakirjaansa aineksia kokoillessaan oli Porthan tullut lähemmin
ajatelleeksi murteitten suurta eroavaisuutta. Oleskellessaan
Tukholmassa vuonna 1791 tapasi hän sikäläisessä kirjastossa vanhain
lakikirjain joukosta Ljungo Tuomaanpojan suomalaisen lainkäännöksen
ja huomasi siinä hauskuudeksensa arvostelun murteista. "Se suomi",
sanotaan siinä, "jota tavataan Pohjois-Suomessa, Turun ympäristössä
sekä Pohjanmaalla, on selvintä ja puhtainta suomea sekä koko Suomessa
ymmärrettävää, siitä sillä on nimensäkin. Uudenmaan suomeen on
ruotsia sekotettu, Viipurissa ja Savonmaalla on Venäjän Karjalan
suomea joukossa, Hämeen suomessa ei ole mitään varmuutta, sillä
se on kaikenlaisesta suomenkielestä kokoonhaalittua." Murteitten
laatua ei kenkään oikeastaan ollut lähemmin tutkinut, mutta yhtä ja
toista oli siitä huomattu ja Lencqvist, tässä niinkuin niin monessa
muussa aineessa Porthanin edeltäjänä ollen, oli kirjoittanut pienen
tutkimuksen Turun lehtiin Etelä-Suomen murteesta. Elämänsä lopulla
Porthan kirjoitutti väitöskirjan _Suomen päämurteista_, siihen kooten
pitkällä tutkijakaudellaan tekemänsä havainnot. Se ilmestyi vuonna
1801. Porthanin mielestä oli vain kaksi päämurretta: Varsinais-Suomen
ja Savon; jälkimäiseen kuuluivat näet paitsi varsinaista
savolaiskieltä myös Pohjois-Pohjanmaan, Rautalammen ja Karjalankin
murteet. Savolaiskielestä selkoa tehdessään Porthan heti aluksi
huomauttaa, että siitä olisi verraton lisä kirjakieleen saatavissa.
"Niinkuin kirjoissamme käytetty kieli vähitellen on vaurastunut
eri murteitten erilaisista aineksista, niin on sitä edelleenkin
samalla tavalla rikastutettava. Ei mitään murretta tähän asti ole
niin halpana pidetty, ettei siitä olisi voitu viisaasti kartuttaa
yhteisiä kielivaroja. Siksipä näin koottavia rikkauksia on uutterasti
tarkastettava ja vartioitava."

Porthan aikoi väitöskirjaansa jatkaa ja ottaa silloin puheeksi
aunuksen ja karjalan kielet. Rovasti Europaeukselta hän tiedusteli
kielennäytteitä. "Jos saisin ennen marraskuun puoliväliä muutamia
mietteitä Venäjän suomalaisten murteesta, olisivat ne sangen
tervetulleita" kirjoittaa hän syyskuulla 1801. "Mutta miten voisi
saada muutamia sanaluettelolta, sananparsia, vertailuja j.n.e.
joltakulta Aunuksen puolelta, jonka suomea niin huonosti tunnen?
Vielä mieluisampaa olisi vastaanottaa heidän tärkeimmät runonsa
kopioituina ja oudommat sanat selitettyinä. Vaan lienee vaikeata
saada siltä seudulta tämäntapaista apua?" Siihen Porthanin
murretutkimukset tuntuvat pysähtyneen.



XII.


Senjälkeen kuin Venäjän raja Kyminjoelle siirrettynä oli jakanut
Suomen kahtia, oli suuri itäinen naapuri herättänyt suomalaisissa
monenlaisia ajatuksia. Raja oli pelottavan lähellä, sodan uhka aina
ovella ja Ruotsin voimat tuntuivat heikoilta suojaamaan suomalaisia
viholliselta. Kaikki eivät tyytyneet rukoilemaan Jumalaa, että olot
jäisivät entiselleen, että rauha säilyisi ja ruotsalainen hallitus,
niin heikko ja puutteellinen kuin se olikin, saisi edelleenkin
Suomenmaata holhota. Moni, joka oli vallitseviin oloihin suuttunut,
vallanpitäjiin loukkaantunut ja katkeroittunut, toivoi salaisesti,
että olot Venäjän avulla saataisiin uudelle, paremmalle kannalle.
Sivistyneelle säädylle oli selitetty, että maalla oli omat erikoiset
tarpeensa, omat tehtävänsä ja omat etunsa. Suomalaisilla oli muka
erityinen menneisyytensä ja erityinen nykyisyytensäkin; sillä täytyi
siis olla myöskin oma tulevaisuutensa. Sprengtporten, joka tiesi,
että itse Ruotsin hallitsija Kustaa III oli aikonut vaihtaa maamme
Venäjälle, ja Anjalan miehet olivat käsittäneet varsin välittömästi
asiain tilan ja tyytymättöminä ruotsalaiseen hallitukseen, olivat
he toivoneet maallemme Venäjän suojeluksen alaisena parempaa
tulevaisuutta. Heistä tuntui kuin olisi kotimainen, kansallinen
pyrkimys viitannut Venäjälle.

Mutta sinnehän viittasi myöskin kotimainen tutkimus. Jos mihin
ryhtyi, mitä tutki, aina oli idästä saatava tutkimuksen ainesta,
aina tulivat lopulta näkyviin suomen kansan puolittain unohdetut
sukulaiskansat Venäjällä. Siellä ne asuivat pitkin laajaa
valtakuntaa, lähempänä ja kauvempana, siellä ne puhuivat monenlaisia
kieliään, siellä ne viljelivät muinaisia, alkuperäisiä tapojaan. Ja
siellä oli suomalaistenkin muinaisuus ollut, siellä olivat he saaneet
ensimäiset sivistyksensä alkeet, joiden pohjalle vuosisatain kuluessa
heidän nykyinen sivistyksensä oli kasvanut.

Mutta vaikka Venäjä näin tuntui suomalaisen tutkimuksen luvatulta
maalta, tyytyi Porthan kuitenkin siihen mitä hän muitten kautta,
vasta toisessa kädessä sai Venäjällä asuvista suomalaisheimoista
kuulla. Valistusmiehenä kammoi hän Venäjän sivistymättömiä oloja,
ruotsalaisena isänmaanystävänä vihasi hän itäistä naapuriaan. Ijän
mukana tuo vihamielisyys vain kasvoi. Se oli voittamaton este,
johon kaikki suuremmat pyrkimykset murtuivat; se pidätti häntä itse
suomalaisheimojen luo lähtemästä kun hänelle vanhoilla päivillä
tilaisuus siihen tarjoutui. Vuonna 1795 oli näet hänelle keisarinna
Katarinan varoista luvattu suuri rahasumma, jos hän olisi ottanut
tehdäksensä tutkimusmatkan suomalaiskansain alueelle. "Tästä
tehtävästä kiitän kumminkin kauniisti", kirjoitti hän Caloniukselle.
"Jos minulla nuoremmalla ijällä olisi ollut sellaisen apurahan
toivoa, olisin ehkä tullut vietellyksi sitä käyttämään: mutta nyt
on minulla Venäjää ja kaikkea siihen kuuluvaa kohtaan sellainen
kammo, ettei minulla edes ole halua matkustaa Pietariin, johon useat
entisistä oppilaistani minua ovat pyytäneet, vielä vähemmin syvälle
noitten raakalaisten maahan. Mutta kyllä toivoisin, että joku nuori
taitava mies saisi tuon matkan tehdä ennenkuin eri heimot kokonaan
venäläisiin sekaantuvat."

Seuratkaamme vähän sitä, miten Porthan suomalaisten heimokansoja
tutki. Niiden merkitys kotimaiselle tutkimukselle oli hänelle täysin
selvinnyt jo 1770-luvulla, kun hän perehtyi göttingeniläisten
teoksiin ja omaksui heidän käsityksensä suomen suvun muinaisuudesta.
Göttingenistä palattuansa rupesi hän sanaluetteloista vertailemaan
suomalaissukuisten kielten sanoja, nähdäkseen, olivatko kielet juuri
niin läheisiä sukulaiskieliä kuin oli väitetty; hän hankki itselleen
myöskin maantieteellisiä kuvauksia ja matkakertomuksia, jotka
suomalaiskansain asuinsijoja kuvailivat.

Nyt tiesi Porthan näistä heimolaisistamme sen, mitä saksalaisetkin
tiesivät. Pitikö hänen tutkia edelleen niitä? Vuonna 1782 hän puhuu
suomalaissukuisten kielten vertailevasta sanakirjasta, "suomalainen
vertailusanakirja", sanoo hän, "olisi tosiaankin tärkeä teos. Mutta
pahinta on, että apuneuvoja on niin vähän ja tarvittava työ ääretön.
Ensimäinen askel olisi oppia hyvin venättä, sillä tällä kielellä
on ilmestynyt kielioppeja ja sanaluettelolta niistä suomalaisista
murteista, joita useat Venäjällä asuvat suomalaiset kansat puhuvat;
mutta jotta ymmärtäisi, mikä todella on suomalaista, pitäisi tuntea
myöskin tatarin, turkin, mogolin y.m. kieliä."

Yritys oli liian suurenmoinen kaunopuheen professorille, jolla oli
kymmeniä toimia ja sivutöitä vakinaisen virkansa ohella. Niin jäi
sanakirja häneltä tekemättä, venäjänkieli oppimatta ja laaja suomen
suku tarkemmin tutkimatta. Hänen täytyi vain tyytyä käyttämään
hyväksensä muitten tutkimuksia.

Vuonna 1786 julkaisi 15-vuotias Franzén ensi osan väitöskirjaansa
_"Pirkkalaisista"_. Koska pirkkalaiset olivat kantaneet veroa
lappalaisilta ja kulkeneet heidän alueensa ristiin rastiin, antaa
väitöskirja aluksi lyhyen esityksen lappalaisten ja muitten
suomalaiskansain varhaisimmista oloista ja asuinsijoista. Tässä
yhteydessä, supistettuina muutamiin muistutuksiin viivan alla,
esiintyvät ensi kerran Porthanin mielipiteet suomalaisten vanhimmasta
historiasta. Siinä on vaatimaton lähtökohta, jolta hän lähti
perustamaan Suomelle omaa historiaa.

Väitöskirja vie meidät suomalaiseen alkuaikaan. "Vankat syyt",
sanotaan siinä muun muassa, "todistavat todeksi, että meidän
suomalaisemme siirtyivät myöhemmin kuin tavallisesti otaksutaan
nykyisille asuinpaikoilleen Venäjän valtakunnan maakunnista, Kaspian
meren ja Suomenlahden välisiltä seuduilta; jo silloin tottuneina
toisenlaiseen elintapaan kuin lappalaiset, he ensinnä valtasivat
Suomenlahden ja Pohjanlahden rannikon, karkottaen tieltänsä täällä
olevat lappalaiset." Ja pari vuotta myöhemmin Porthan tutkimuksissaan
viittaa siihen, että suomen suvun hajanaisista asuinsijoista.
Venäjällä näkee vieläkin, että ne alkujaan ovat kuuluneet yhteen.
Suomensukuiset kansat ovat näet kulkeneet vähitellen, pienin
joukoin kaakosta päin pohjolaa kohti, kansoittaen yhtenäisen alueen
Suomenniemelle saakka. Kaukana kaakossa, Kaspian meren rantamilla oli
suomalaisten heimojen alkukoti.

Mistä Porthan suomalaisen alkukodin paikan taisi määrätä?
Historiallisten tietojen nojalla hän saattoi seurata suomalaiskansain
vaelluksen viimeisiä vaiheita; suomalaiset olivat tulleet kaakosta
päin maahansa, unkarilaiset idästä, voguulit ja ostjakit lännestä
ja lounaisesta. Siinäkö sitten ainoa todistus alkukodin paikasta?
Ei, sillä Porthan oli lukenut saksalaisen Fischerin teoksesta, että
unkarilaiset olivat lainailleet kieleensä joukon persialaissukuisia
sanoja; heidän oli siis täytynyt asua Persian rajan lähellä, Kaspian
meren rannalla. Ja tämä sopi mainiosti siihen, että koko ihmissuvun
ensimäisiä asuinsijoja aina oli etsitty Länsi-Aasiasta. Ne, jotka
uskoivat, että Babelin sekotus oli hajottanut ihmiset ympäri
maanpiirin, olivat laskeneet, että suomalaisten Babelista päin
tullessaan oli täytynyt kulkea juuri Kaspian meren ohitse. Skyytit
olivat aikoinaan asuneet Kaspian meren seuduilla; jos suomalaiset
olivat näiden jälkeläisiä, olivat he juuri täältä tulleet. Ja
vihdoin olivat luonnontieteilijät tulleet siihen johtopäätökseen,
että Keski-Aasian korkeilla ylängöillä maa ensiksi oli kohonnut
mudansekaisesta vedestä, sinne olivat ensimäiset kasvit juurtuneet,
siellä oli alkanut ensimäinen elämä versoa ja sinne oli ensiksi
ihminenkin ilmestynyt. Mutta Kaspian seudut olivat näitä ylänköjä
aivan lähellä; sinne olivat suomen suvun heimot ihmiskunnan
kehdosta laskeutuneet. Niinpä saattoi Porthan väitteensä vakuudeksi
huomauttaa: "Täten onkin tämän ikivanhan kansanryhmän ensimäinen
olinpaikka lähellä sitä korkeata seutua Keski-Aasiassa, josta monet
nerokkaat miehet ovat etsineet koko ihmiskunnan kehtoa." Ja näin oli
samalla todistettu se, mitä Daniel Juslenius aikoinaan oli yrittänyt,
että nimittäin suomalaiset olivat Europan ikivanhoja arvokkaita
alkukansoja.

       *       *       *       *       *

Suomenmaahan tullessaan olivat suomalaiset maataviljelevää kansaa.
Ilman kuninkaita tahi lujaa valtiojärjestystä elivät he vapaina
perheenpäämiesten johtamina, yhtyivät liittoihin sodan syttyessä
ja neuvottelivat kansankokouksissa yhteisistä asioistaan. He
viljelivät nisua ja ohraa, heillä oli monenmoisia käsitöitä; tuvat
olivat vankat, hirsistä rakennetut savupirtit; viljelyskaluja ja
työaseita oli runsaasti, vaatetus varsin täydellinen. Naisia myytiin
miehille vaimoiksi ja melkein kuin orjia heitä miehelässä kohdeltiin,
tavallisena arkityönä oli heillä käsimyllyllä jauhaminen. Miehet
kulkivat sotaretkillä nuija ja keihäs kädessä, jousi olalla ja
miekka vyöllä; jos he rannikolla asuivat, purjehtivat he ryöstölle
vieraisiin maihin. Tällaisen kuvauksen antoi Porthan pakanallisten
suomalaisten oloista. Edellisen ajan tutkijat olivat niistä vain
jonkun piirteen selville saaneet; tässä oli ihan selvä, elävä ja
monipuolinen kuvaus.

Kaiken tämän sai Porthan sanavertailuilla selville: Suomen kielessä
oli joukko sanoja, jotka merkillisesti muistuttivat ruotsinkielisiä.
Ne olivat luonnollisesti ruotsista lainattuja. Olihan _kraatari_-sana
johdettu ruotsalaisesta _skräddare, maalari_ sanasta _målare,
kaupunki_ oli _köping, valta våld_ j.n.e. Tietysti ei suomalaisilla
ollut mitään kaupunkia, ennenkuin ruotsalaiset tulivat ja perustivat
niitä. Miksikäs he muuten olisivat sitä ruotsalaisella nimellä
kutsuneet, ja miksikäs _tori, katu, markkina_ muuten niinikään
olisivat olleet ruotsalaisia? Tällaisista ruotsalaisperäisistä
sanoista muistamme Porthanin tehneen luettelon.

Saksasta palattuaan otti hän luettelonsa uudelleen esille. Hän
keksi yhä useampia suomalaisia sanoja, jotka olivat ruotsinkielistä
alkuperää; niitä tuli lopulta arvaamattoman paljon. Mutta paljon oli
suomalaisilla alkujaan omakielisiäkin sanoja, joilla he merkitsivät
sivistysesineitä. Kokoilemalla nämät sivistysesineitten nimet yhteen,
oli Porthan luonut kuvauksensa pakanallisten suomalaisten oloista.

Olisihan vielä voinut vertailuja jatkaa. Suomalaisia sivistyssanoja
olisi verrattu virolaisiin, karjalaisiin ja aunukselaisiin,
ehkäpä muihin suomensukuisiin. Sillä tavalla olisi saatu selville
suomalaisten olot siihen aikaan kuin he vielä asuivat näiden
sukulaiskansain kanssa yhdessä. Joskus Porthan tosiaan vertasi
suomalaista sanaa virolaiseen ja otti virosta esimerkkejä
todistaakseen suomalaisten muinaisia oloja, mutta sen enempiin
vertailuihin hän ei ruvennut.

Mutta venäläisiä sanoja hän oli vertaillut. P. A. Europaeukselta hän
sai venäläisiä sanaluettelolta ja niistä hän teki johtopäätöksiään.
Selvästi olivat suomalaiset venäläisiltä lainailleet. "Raamattu-sanan
alkuperää pidän varmana", kirjoitti hän vuonna 1783 Europaeukselle.
"Mutta haluaisin tietää ovatko suomalaiset muitakin kirkollisia
sanoja venäläisiltä lainanneet? Tahtoisin näet varmaan tietää onko
kansamme siltä taholta saanut valistusta. Olisi myöskin huvittavaa
tehdä vertailuja sellaisten venäläisten ja suomalaisten sanojen
välillä, jotka koskevat taloutta, elinkeinoja j.n.e., jotta voisi
nähdä mitä sentapaista meikäläiset ovat venäläisiltä lainanneet.
Tarkoitan talouskapineitten, karjan ja siihen kuuluvan, peltokalujen
ja viljelystöitten, rakennustyön, vaatteitten, ruokatavarain ja
sentapaisten nimiä y.m. Ruotsinkieleen verratessa huomaa näet
helposti kuinka suuri joukko sellaisia sanoja Ruotsista on saatu."
Myöskin liettualaisia sanoja vertaili Porthan suomalaisiin ja luuli
niissä yhtäläisyyksiä löytäneensä. Milloin ja missä suomalaiset
liettualaisten kanssa olivat joutuneet kanssakäymisiin, ei Porthan
ole selittänyt; mutta arvattavasti hän luuli tämän Suomesta
käsin merimatkoilla tapahtuneen. Vertailuissa ja johtopäätösten
teossa täytyi kumminkin olla varovainen. Kielissä oli niin paljon
satunnaisia yhtäläisyyksiä; entisen ajan oppineet olivat niistä
tehneet pitkiä sanaluettelolta ja rakentaneet suurenmoisia
oppijärjestelmiä. Oli verrattu kreikkaa ja hepreaa suomenkieleen ja
useat olivat keksineet yhtäläisyyksiä vanhan gootinkielen ja meidän
kielemme välillä. Porthan ei voinut käsittää, missä muinaisen ajan
gootit olisivat tulleet suomalaisten kanssa tekemisiin, ainakaan
hän ei voinut siitä mitään varmuutta saada. Siksipä hän jätti
yhtäläisyydet gootinkielen kanssa kokonaan syrjään.

Kuvauksensa pakanallisten suomalaisten tilasta esitti Porthan,
kun hänet heinäkuulla 1788 vastaanotettiin Ruotsin kirjallisuus-,
historia- ja antikviteeti akatemian jäseneksi. Tilaisuus oli
juhlallinen. Venäjän sota oli juuri alkamassa ja Ruotsissa oltiin
huolissaan suomalaisen veljesmaan kohtalosta. Suomalainen oppinut
kuvaili Suomenmaan tilaa siihen aikaan kuin se joutui Ruotsin
valtikan alaiseksi, todisti, että sillä jo silloin oli ensimäiset
sivistyksen alkeet. Helposti se tosin oli joutunut naapuriensa
saaliiksi, mutta syynä ei silti ollut puuttuva kyky eikä kunto, vaan
epäedulliset olosuhteet kaukana sivistyneen maailman yhteydestä.
"Mutta erikoisena kansakuntana ovat he kuitenkin monenmoisissa
kohtalon vaiheissa säilyneet", jatkaa Porthan tulijaispuhettaan. "He
ovat sittemmin olleet yhtä kuuliaisia ja uskollisia alamaisia kuin he
ennen olivat levottomia ja kiusallisia naapureita. Kun tilaisuutta on
ollut, ovat he uudessa asemassaan kylliksi osottaneet, ettei heiltä
ole puuttunut rohkeutta eikä sitkeyttä, ei tarmoa eikä neroa. Se
suuri osa heistä, jotka erinimisiä ollen, ovat Ruotsin valtakunnan
alamaisia, ovat kyllin onnellisia olemaan ei orjien sorretussa
tilassa vaan kansalaisten turvatussa asemassa. Ja juuri tämä osa on
innollaan ja uskollisuudellaan erikoisesti osottanut, että kansa
käsittää onnensa."

       *       *       *       *       *

Ruotsissa oli paljon uutteroita kokoilijoita. Kun katselee heidän
laajoja kokoelmiaan, ei voi olla ihmettelemättä. Lukemastaan
kirjallisuudesta ja löytämistään asiakirjoista ovat he merkinneet
suunnattoman joukon tietoja ja kopioineet lähteitä sivu sivulta
suuriin käsikirjoitusniteisiin. Noihin niteisiin ovat he uhranneet
elämästänsä vuosikausia, joskus melkein koko elämänsä. Siinä oli
heidän maailmansa, heidän ilonsa ja heidän huolensa. Vanha Gahm
tuntee Tukholman järjestymättömät arkistot kuin viisi sormeansa,
hän on selvillä asiakirjoista, joista muilla ei ole aavistustakaan,
hän on kaivanut esille lähteitä vuosisatain kuluessa kasautuneitten
paperiläjäin alta. Kuninkaallinen kamariherra Tilas rientää
kotiinsa päivystysvuoroltansa kuningattaren luona, viskaa komean
virkanuttunsa syrjään ja istuutuu yöksi vertailemaan ja lisäilemään
sukutieteellisiä kokoelmiaan. Ja von Stiernman, joka jo on julkaissut
lukuisia asiakirjakokoelmia, vartioitsee valtioarkiston hoitajana
aarteitaan kateellisena kaikkia muita kohtaan.

Mutta kokoelmia julkaistiin myöskin. Ilmestyi von Celsen suuri
kokoelma paavillisia bullia, Lagerbringin asiakirjakokoelmia,
maaherrain, valtaneuvosten ja piispain luetteloita ja Warmholtzin
verraton luettelo Ruotsin historiallisesta lähdekirjallisuudesta.
Arckenholtz, Lagerbring, Celsius, Hallenberg ja monet muut olivat
käyttäneet tutkimuksiinsa runsaita aineskokoelmia, sijoittaneet
asiatiedot otaksumain sijalle ja luoneet historian uuteen muotoon.

Turkulaisetkin kokoilivat. He vaihtoivat aineksia ruotsalaisten
kokoilijain kanssa ja keräilivät niitä maaseuduilta. Alopaeus hankki
tietoja Porvoon kymnaasin historiaan, Tengström Erik XIV:stä ja
Terseruksesta, Bilmark kaikenlaisista Suomen historiaan kuuluvista
aineista. Ja innokkaasti jatkoi Porthan kokoilemistaan. Vuonna 1782
hankki hän yhdessä Caloniuksen kanssa otteita Ruotsin kamarikollegion
arkistosta, erittäinkin siellä säilytetyistä maakirjoista. Niinikään
hankkivat ystävykset jäljennöksiä hovioikeuden ja yliopiston
konsistorion pöytäkirjoista ja lääninhallituksista pyydettiin siellä
olevia asiakirjoja. Aineksia alkoi kertyä, jokainen niistä muutti,
täydensi tahi korjasi entistä käsitystä maamme menneisyydestä. Jos
kokosi kaikki hajanaiset lähteet ja liitti toisiinsa niiden eri
piirteet, täytyi siitä ilmetä kokonaan uusi historian käsitys, uusi
kuva suomalaisten historiasta. Kuka oli tämän uuden kuvan luova?
Yhteisin voiminko se oli esiinsaatava vai jäisikö se yhden ainoan
tehtäväksi?

Turkulaiset sanomat olivat lakanneet, mutta ne aijottiin taasen
henkiin herättää. "Ensi vuonna alamme uudelleen toimittaa Turun
sanomia samalla tavoin kuin ennen", ilmoittaa Porthan Mennanderille
1781. "Meillä on historiallisia kokoelmia ja toivomme, että
niitä kannattaa saattaa yleisön tietoon." Alusta vuotta 1782
rupesivatkin sanomat ilmestymään; ensi neljänneksen aikana oli
Clewberg toimittajana, sitten Porthan. "Turun Sanomiin aijon
asettaa useita pieniä tutkielmia Suomen historiasta" kertoo tämä
saadessaan toimituksen huolekseen. "Kun näissä sanomissa myöskin
maamme maantiedettä ja tilaa aijotaan valaista, olen hankkinut
kaikista lääneistä näitä koskevia kuvauksia. Kamreeri Tulindberg on
lähettänyt sellaisen Oulun läänistä, se on varsin hauska, ja ensi
numeroon se tulee käytettäväksi. Mikä tarvitsee korjausta tulee näin
parannetuksi." Maantieteellisiä kuvauksia olikin sanomissa runsaasti;
etenkin huvitti turkulaisia asessori Bergmanin kuvaus heidän omasta
kaupungistaan. Historiallisia kirjoitelmia oli sensijaan vaikeampi
saada. Ja pian huomasivat toimittajat jääneensä kirjoitusten
hankinnassa kokonaan omiin varuihinsa.

"Kun menekki tähän asti, vaikkei olekkaan kovin suuri", kertoo
Porthan lopulla vuotta 1783, "kuitenkin on riittänyt korvaamaan
painatuskustannukset kirjanpainajalle, joka saa käsikirjoitukset
ilmaiseksi, niin hän vielä on halukas kustantajana olemaan. Ja
vaikka todellisia työntekijöitä on vähän, joten meillä sanomain
toimittajilla on kylläkin vaivaa ja vastuksia, jatkamme kuitenkin
toimittamista, ainakin ensi vuonna, jos Jumala meidän suo elää
terveinä. Melkein kaikki apu maaseudulta oli lakannut, en tiedä mistä
syystä. Mitä sieltä tarvitsemme täytyy meidän itse kirjoittamalla,
kustannuksella ja vaivalla hankkia itsellemme. Tarvitaan siis
tosiaankin hiukkasen isänmaallisuutta näitten lehtien pitkitettyyn
toimittamiseen." -- Oli käynyt kuten kävi 1770-luvullakin. Yleisö
oli kyllästynyt, sillä ei ollut tarpeeksi harrastusta isänmaallista
kirjallisuutta kohtaan. Kevyt kaunokirjallisuus oli pilannut
sen lukuaistin. Mutta kaikesta huolimatta päätti Porthan sen
sivistämisessä ponnistella.

Mutta akateemisina väitöskirjoina Porthan myöskin julkaisi
kokoilutyönsä tuloksia. Niissä oli opetus ja tutkimus aivan
yhtyneinä. "Haluten niissä akateemisissa väitöskirjoissa, jotka minun
johdollani saattavat ilmestyä, ylioppilaitten harjoittamisen ohella,
vähän auttaa köyhää suomen historiaamme, olen antanut muutamille
oppilaille tutkittaviksi joitakuita sen sukuisia aineita" kertoo
Porthan Mennanderille vuonna 1780. Ensimäinen näistä oli ennen
mainittu "Vähäinen suomalaisten saarnain historia", joka seuraavana
vuonna ilmestyi. Muut aineet jäivät tuonnemmaksi.

Monenlaisia historiallisia töitä Porthanilla tähän aikaan oli
mielessä. Hän kokoili tietoja milloin miltäkin suomen historiaa
koskevalta alalta, milloin vanhoja saarnoja, väliin akateemisia
julkaisuja ja promotioniprogrammeja, milloin taas elämäkerrallisia
tietoja henkilöistä. Niitä kerätessään ajatteli hän turkulaisten
sanomain tarvetta, pieniä historiallisia väitöskirjoja tahi kokoelmia
yliopiston kirjastossa ja pohjalaisen osakunnan maakunta-arkistossa.
Hän kertoi töistään Mennanderille, joka Upsalan arkkipiispana ei
enää saattanut olla suomalaisen tutkimuksen johtajana, mutta asetti
runsaat kokoelmansa nuoremman tutkijan käytettäväksi ja tarkoin
perehtyneenä isänmaallisen tutkimuksen tilaan antoi ohjeita ja
neuvoja, osotti kiitollisia aiheita ja kehotti niitä tutkimaan.
Tuntui siltä kuin tulisi Porthanista vähitellen Mennanderin
kaltainen suurkokoilija, uutterampi julkaisija vain, sillä hänellä
oli akateeminen julkaisutoimi ja sanomalehtityö edessään, kun taas
Mennander ensin luonnontutkijana ja sitten piispana ei ollut ehtinyt
historiallisiin julkaisuihin puuttua.

Mutta historiallisessa tutkimustyössä oli Porthanin huomio kiintynyt
_Juustenin piispainkronikkaan_. Tämä oli latinalainen luettelo
maamme muinaisista piispoista Pyhästä Henrikistä Paavali Juusteniin
asti, alkuosa keskiajalla vähitellen syntynyt ja loppuosa Juustenin
itsensä laatima. Lyhyesti oli siinä kerrottu piispain toiminnasta,
kirkonhallinnosta, hurskaudentöistä ja muutamista eri aikain
merkkitapauksista. Kaikessa lyhykäisyydessään tuntui se luotettavalta
perustalta tarkalle historiantutkijalle.

Porthan aikoi kronikan uudelleen julkaista. Oliko Mennander häntä
siihen kehottanut ei tiedetä, mutta piispa oli ainakin Juustenista,
muinoin merkillisestä Suomen piispasta huvitettu ja tiedusteli
Porthanilta milloin mitäkin hänen teoksistaan. Vuonna 1782 kesällä
lähti Porthan Tukholmaan ottamaan selville olisiko sikäläisissä
kirjastoissa kronikan käsinkirjoitettuja kappaleita. Etsiessään
täällä ja keskustellessaan ruotsalaisten kokoilijain kanssa sai
hän silloin tietää, että arkistossa säilytettiin erästä vanhaa
nidosta, jossa oli paljon tietoja Suomen katoliselta ajalta -- _Turun
tuomiokirkon mustaa kirjaa_.

Porthan toimitti siitä jäljennöksen itsellensä. Se maksoi paljon ja
valmistui vähitellen. Mutta kun osia siitä viimeinkin alkoi Turkuun
saapua, huomasi Porthan heti, että tässä oli ihan verraton aarre
hänen käsiinsä joutunut. Turun tuomiokapitulin kirjurit olivat
kirjaan kopioineet kaikki kirjeet ja asiakirjat, jotka koskivat
Suomen kirkkoa, sen hallintoa ja sen oikeuksia. Sitä lukiessa tuntuu
keskiaika niin elävältä, kuin itse siinä eläisi. Aatelismiehet
ja porvarit lahjoittavat avoimilla kirjeillä kirkolle tilojaan
ja talojaan metsineen, kalavesineen ja muine etuuksineen oman
autuutensa sekä puolisonsa ja lastensa sielujen pelastuksen tähden.
Piispat antavat määräyksiä papeille miten seurakuntaa tuli hoitaa,
he päättelevät yhdessä kaniikkien kanssa, kuinka paljon ja missä
muodossa seurakuntien tuli kymmenyksiään maksaa, he järjestävät
Pyhän Henrikin juhlan uudelleen, he perustavat uusia alttareita
ja uusia pappisvirkoja tuomiokirkkoon. Näkee millaisia sääntöjä
on kirkonmiehille säädetty, tapaa paavien bullia ja kuninkaitten
kirjeitä. Kirkon ensi ajoilta on kirjeitä vähän, mutta niiden luku
lisääntyy vuosisatain kuluessa ja niin ne antavat ihan täydellisen
kuvan katolisen kirkon oloista.

Tästä tuli Porthanille erinomainen apulähde, kun hän alkoi Juustenin
kronikkaa selittää. Kronikka oli kertonut lyhyesti ja ylimalkaisesti,
parilla sanalla, jollakin rivillä piispain toimista, nyt selittelivät
kymmenet keskiaikaiset kirjeet noita tietoja. Myöhemmät piispain
kronikat ja muut historiateokset olivat tosin kertoneet vähän
enemmän. Mutta millä tavalla ne olivat kertoneet? Nyt kun vertaili
Mustan kirjan asiakirjoja niiden ilmoituksiin, huomasi hyvin selvästi
saman ilmiön, joka oli kaikkien maitten valistushistorioitsijoita
suututtanut, joka oli kysynyt niiltä niin paljon työtä ja vaivaa.
Siinä sai Porthan omin silmin nähdä sitä entisajan tutkijain
huolimattomuutta ja alituista erehtymistä, josta edellä oli puhe.
Jotakin olivat he tavallisesti tienneet asioista, mutta useimmiten
puolittain, epäselvästi tahi aivan väärin. Heidän ilmoituksensa
tavallisesti jo monen kirjan kautta kulkeneina muistuttivat
epämääräisiä huhuja, joita ihmisjoukoissa liikkuu.

Porthan otti siinä samalla läpikäydäkseen kaikkien näitten
kirjoittajain ilmoitukset, vertasi niitä Juustenin tietoihin ja
Mustan kirjan lähteisiin, korjasi missä oli korjattavaa, hylkäsi
missä oli hylättävää ja merkitsi muun oikealla nimellään: varmaksi,
todennäköiseksi, epävarmaksi. Ja hän esitti koko tämän tarkastelunsa
julkaisussaan. "Rodulffin vankeus- ja surma-vuoden ilmoittaa Spegel
(Ruotsin kirkkohist. 2 osa 387 siv.) olleen vuoden 1178, luullakseni
siinä meidän kirjoittajaamme seuraten, mutta Messenius (Scondia 10
kirj. 5 siv.) mainitsee vuoden 1192 ehkäpä jonkun arvelun nojalla.
Palmsköldin katkelmasta taas puuttuu vuosiluku. Emme siis uskalla
mitään päättää." Tällä tavalla piti jokaista tietoa tutkia, se oli
juuri niitä pikkuseikkoja ja sitä vaivalloista kinastelua (gräl),
joksi Porthan itse tutkimustaan kutsui.

Kun kaiken tämän piti mahtua Juustenin kronikan laitokseen,
paisui se kovin ja tuli omituisen näköiseksi. Tekijä luuli aluksi
saattavansa julkaista kronikan selityksineen kolmena, neljänä
väitöskirjana. Mutta sitten hän yhtämittaa huomasi miten teos
kasvoi hänen käsissään; ensimäinen vihkonen ilmestyi vuonna 1784,
sitten melkein joka vuosi yksi tahi useampia ja julkaisemista yhäti
riitti, kunnes viimeinen vihdoin ilmaantui vuonna 1800. Mahtava
julkaisu oli silloin valmiina 56 väitöskirjana. Itse kronikka
oli aivan mitättömänä alussa, sitten seurasivat muistutukset
viivanalaisine alamuistutuksineen, joihin suuri osa Mustasta
kirjasta oli kokonaisasiakirjoina tahi otteina painettu. Nämät
alamuistutukset olivat melkeinpä pääasiana, niissä oli enimmät
tiedot; lukemattomia yksityisseikkoja oli siinä huolellisesti
tutkittu ja runsaita aineksia oli siinä tarjolla. Leikillään Porthan
puolustellen teoksensa merkillistä muotoa sanookin kirjoittaneensa
nuotteja ilman tekstiä. Juustenin kronikka oli vain yhtenäisenä
puitteena, jonka sisään Porthan oli saanut mahtumaan melkein koko
Suomen keskiajan historian. Vieläpä kielitieteen avulla tekemänsä
tutkimukset suomen suvun alkuajoista ja maamme pakana-ajasta hän
tässä toi esiin. Itse hän tästä suurteoksestaan vaatimattomasti
kirjoitti Caloniukselle: "Veli tuntee tuon teoksen ennestään, se ei
sisällä suuria asioita, vaan enimmäkseen vähäpätöisyyksiä; mutta
koska olen siihen tahtonut ikäänkuin varastohuoneeseen asettaa kaikki
mitä olen voinut koota Suomen asioita koskevaa, sekä sitäpaitsi
poistaa kaikki valheet ja tarkastaa vääryyksiä, joilla on peitetty
se vähä, joka Suomen historiasta on jälellä, ei ole voitu välttää
sellaista yksityiskohtaista uutteruutta. Muut rakentakoot sitten
tämän vaivalloisen kinastelun perustalla kootuista ja puhdistetuista
aineksista miellyttävämmän rakennuksen ja siihen minä nuoria
miehiämme usein kehotankin."

Erilaisia tutkimuksen aineksia, arvosteluja, tietojen vertailuja,
asiakirjain otteita ja kappaleita, kaikki ryhmitettyinä muutamien
lähdekohtien ympärille -- siinä muoto, jossa Suomen sivistyshistoria
ja osaksi valtiollinenkin oli esitettynä. Jonkun nuoremman tutkijan
oli määrä kirjoittaa tämän pohjalla kaunis filosofinen historia,
josta yleisö saattoi oppia saada. Mutta sivistyshistoriaa ei ollut
helppo esittää eikä sovelluttaa yhteen valtiollisen historian kanssa.
Tavallisesti oli edellinen ahdettu johonkin loppukappaleeseen
valtiollisen historian taakse, ilman että lukija oikeastaan saattoi
käsittää mitä tekemistä sillä siinä oli ja kuinka se kuului yhteen
edellisen kanssa. Eikä siihen saanut soveltumaan kuin muutamia elämän
aloja; lukemattomat asiakirjain pikkupiirteet jäivät käyttämättä ja
samalla myöskin näyttämättä. Sivistyshistoria oli pysynyt sentähden
verrattain laihana ja yksipuolisena. Ja entäs valtiollinen? Se
kertoi edelleenkin enimmäkseen kuninkaitten hallitustoimista,
selitteli laajalti heidän luonteenominaisuuksiaan ja arvosteli niitä
valistusajan porvarillisen siveyskaavan mukaan.

Niin muodottomana ja hajanaisena aineskokoelmana kuin se olikin,
tarjosi Juustenin kronikka lukijalle, joka osasi ja jaksoi lukea
lävitse pitkät muistutukset asiakirja-otteineen, paljon elävämmän ja
monipuolisemman käsityksen kuin mikään järjestelmällinen historia.
Lähteet kertoivat itse, niitä ei ollut rococo-ajan historioitsija
sievistelevällä kädellään pusertanut ja mehuttomiksi tehnyt. Ne
olivat siinä alkuperäisinä ja elävinä kaikkine omituisuuksineen,
yhtä eroavina taidokkaista pragmatisista historiateoksista kuin
alkuperäiset kansanrunot Macphersonin mukailuista tahi paremmin kuten
Homeron laulut niiden ranskankielisistä jälittelyistä.

Monipuolista ainesvarastoaan selvitellessään oli tutkija joutunut
syventymään mitä yksityiskohtaisimpiin asioihin. Tekisi mieli kysyä,
saattoiko kaikkien noitten pikkuseikkain tuntemuksesta tosiaan olla
jotakin käytännöllistä hyötyä, tekikö se ihmiskunnan onnellisemmaksi,
että se tiesi millä aseella Henrik piispa oli tapettu, oliko
murhaajan nimi Lalli vai eikö ja katkesiko piispan peukalo
murha-iskusta. Kaikkia näitä asioita näet Porthan tunnontarkasti
tutki ja kumminkin hän samalla vaati, että historiasta lähtisi
aivan välitöntä käytännöllistä hyötyä. Tahi miten sopi monioppisuus
tällaiseen yksityiskohtaiseen tutkimukseen? Jos tutkimus kerran
vilkastuneena tuottaisi tuhansia sellaisia erikoisselvittelyjä kuin
oli Porthanin tutkimus siitä, minä vuonna kuningas Erik Pyhä astui
valtaistuimelle ja teki retkensä Suomeen, niin miten silloin kävisi?
Tutkijan tuli silloin perehtyä kaikkiin näihin ja kumminkin oli
hänen velvollisuutensa hallita melkein koko inhimillisen tietämyksen
piiriä. Porthan tuskin tuli ajatelleeksi, että hän monioppisuudesta
ja kokoilusta vähitellen oli siirtymässä erikoistutkimukseen.
Juuri tällaista erikoisopintoihin syventymistä tavattiin sen
ajan opiskelevassa nuorisossa, valitettiin, semminkin Ruotsista,
että ylioppilaat eivät viitsineet kulkea entiseen tapaan monilla
luennoilla, vaan istuivat kotonansa yhtä erikoisalaa opiskelemassa.
Mutta Porthan kutsui tällaista oman aineen yksinomaista opiskelua
halveksien käsityöläisyydeksi.

Mutta palaamme Juustenin kronikkaan. Siitä näet käy Porthanin
tutkimustapa selville. Se oli hänelle erinomaisen kuvaava. Hän tahtoi
poistaa kaikki tähänastiset harhaluulot ja väärät tiedot, joita
kaikissa historiateoksissa vilisi, ottaa kerrankin selville miten
asiat olivat olleet, tapahtumat tapahtuneet. Hän kävi siis suoraa
päätä asioihin käsiksi ja rupesi ensi työkseen tutkimaan sekavia ja
ristiriitaisia tietoja Erik Pyhän Suomen-retkestä.

Hän etsi lukuisista tutkimuksista ja lähteistä mitä niissä oli siitä
asiasta sanottu ja vertasi niiden tietoja keskenään. Näin joutui
hän keskelle mitä erilaisinta kirjain paljoutta ilman alustavia
tutkimuksia, ilman, että hänellä yksityiskohdissa oli selvillä
eri lähteitten luonne, tapa esittää asioita, kokoonpano j.n.e.
Eihän hänellä ollut aikaa niistä edeltäkäsin selvää ottaa. Mutta
vähitellen, työn kuluessa, kun hän usein oli tullut käyttäneeksi
yhden kirjoittajan tietoja, huomasi Porthan, että tämä olikin
sellainen ja sellainen, esitti asiat omalla määrätyllä tavallaan.
Ja sitä myöten kuin tämä selvisi otti hän entistä enemmän huomioon
lähteen luonnetta asiaa arvostellessaan.

Porthan kysyi aina mistä ilmoittaja oli tietonsa saanut, haki
samalla tavalla kuin muut valistushistorioitsijat tietoa vanhemmista
lähteistä, ajoi sitä leppymättä takaa läpi koko lähdekirjallisuuden.
Usein hän siinä huomasi, että erehdys oli tapahtunut. Ei hän näet
tyytynyt saamaan selville, että jotakin tietoa ei vanhemmissa
lähteissä enää ollutkaan, että se siis oli myöhempi lisäys. Ei, hän
tahtoi tietää miten tuo lisäys oli siihen tullut. Hän luki ihmeekseen
Messeniuksen kertomuksen siitä, että suomalaiset muka olivat Birger
kuninkaan aikana tehneet kapinan ja kutsuneet venäläiset maahan.
Vanhemmissa lähteissä ei tuollaista kerrota. Oliko se Messeniuksen
päähänpisto vain, vai mistä hän sen oli saanut? Miettiessään tätä
äkkäsi Porthan, että Smoolannissa tosiaan oli tuollainen kapina
ollut; kun Smoolannin seutuja joskus Finvediksi kutsuttiin, oli
hutiloiva Messenius sekottanut sen Suomeen, yhdistänyt siihen
venäläisten samanaikuisen hyökkäyksen maahamme ja lisäillyt vielä
kaikenlaisia muita juttuja. Tahi kun muutamat tutkijat olivat
väittäneet Suomessa olleen Fulco-nimisen piispan ja eräs kirjoittaja
päällepäätteeksi liitti siihen erään Julius-nimisen, huomasi Porthan,
että Fulco oli ollut virolaisten piispana siihen aikaan ja oli
sekotettu meikäläiseen piispaan Folqvinukseen; Julius oli saatu
siten, että joku hätäinen tutkija oli lukenut _Fulco_ sanan sijasta
_Julio_ ja niin lisännyt Suomen piispain sarjaa uudella tulokkaalla.

Aina ei asia näin vähällä selvinnyt. Lähdekirjallisuus päättyi,
vanhin lähde oli kerrottuja tapauksia paria sataa vuotta myöhempi
ja siinä tieto vielä oli. Pitikö uskoa vai eikö? Porthan kunnioitti
noita vanhoja lähteitä, koska ne olivat ainoita mitä oli olemassa,
ja jos ei asia muuten mahdottomalta tuntunut, uskoi niiden
kertomuksen. Eihän siinä saanut liian jyrkkä olla. Pyhän Henrikin
tarina oli tosin munkkitarina vain, taikauskoisten pappien kertoma ja
kirjaanpanema, paljon siinä oli mahdottomia ihmeitä, mutta Porthan
uskoi sen kumminkin pääasiassa. Hän luuli näet, että harhaluulot,
joita taikausko ja alkuperäinen ajanluonne toivat mukanaan, helposti
olivat erotettavissa, poistettavissa. Mitä siis tarina kertoi piispan
peukalosta, joka poikkihakattuna paransi sokean ukon silmät, oli
tietysti juttua, mutta osotti, että murhaaja tosiaan oli peukalon
poikkihakannut ja, koska se jääpalaselta löydettiin, oli talvisaikana
piispan murhannut. Tutkija ei siis ottanut huomioon kylliksi, että
kukin aika katselee ja kertoo asioita omalla tavallaan, omassa
erityisessä valossaan. Hän ei edellyttänyt sitä ennakolta. Hän
käytti sitä vain selityskeinona silloin kuin asia muuten tuntui
mahdottomalta tahi väärennetyltä. Tosi tieto oli hänestä aina tosi
sellaisenaan, ei hän ruvennut tutkimaan miten se oli syntynyt;
mutta jos tieto ei todenmukaiselta tuntunut, silloin oli siihen
ajanluonteen tahi kirjoittajan vaikutus syyksi saatava.

Siinä muutama piirre Porthanin tutkimustavasta. En saata tässä
ruveta tarkemmin kertomaan, miten hyvin hän käsitti historiallisten
tapahtumain yhteyden, miten hän sen ensi sijassa otti huomioon
ja tämän todenperäisen käsityksensä perustalla arvosteli
yksityistietoja. Tutkimus oli tarkkaa ja täsmällistä, mutta ennen
kaikkea monipuolisesti punnitsevaa ja maltillista. Porthan ei
käyttänyt mitään tutkimusperiaatetta äärimmäisellä jyrkkyydellä,
mutta ei myöskään johdonmukaisesti viimeisille perille asti. Hän
oli johtopäätöksissään varova; jos asia oli epäiltävä, jätti hän
sen sellaiseksi, ei sitä hylännyt eikä hyväksynyt huolimatta
siitä, että tulevan historian-esittäjän, joka joskus halusi hänen
tutkimusaineksistaan kokonaisesitystä luoda, täytyi joko ne
esitykseensä ottaa tahi jättää pois. Tutkimustyöllään oli hän joka
tapauksessa antanut selvän käsikirjan myöhemmille tutkijoille, josta
he heti saattoivat nähdä, mitä mistäkin asiasta tiedettiin; he
saattoivat siihen omat tietonsa lisätä ja siitä omat johtopäätöksensä
tehdä. Järkiperäinen tutkimustyö voi tästä alkaa.

       *       *       *       *       *

Selitellessään Juustenin kronikkaa ja Mustan kirjan asiakirjoja tutki
Porthan yksityiskohtaisesti muutamia Ruotsin keskiajan laitoksia,
tapoja ja tapahtumia. Hän julkaisi nämät tutkimuksensa osaksi Turun
Sanomissa, jotka pitkän keskeytyksen jälkeen 1780-luvun lopulla
yhä jatkuivat enimmäkseen Franzénin ja Tengströmin toimittamina,
osaksi historiallisina väitöskirjoina. Näitä viimemainituita olivat
_"Huomioita kirkollisten kymmenysten vaiheista Ruotsissa, Erik
Pyhän valtaistuimellenousun ja Suomen-retken ajasta", "Johannes I
Sverkerinpojan Liivin-retkestä", "Muutamia huomioita ruotsalaisten
jaarlinarvosta" ja "Huomioita Pietarin penningin historiasta
Ruotsissa"_. Näihin liittyi sitten suurenmoisia lähdejulkaisuja.

Fredenheim, joka siitä asti kuin viimeksi hänet Aurora-seuran
jäsenenä tapasimme, oli noussut arvossa ja kuninkaan suosiossa,
tullut hovimenojen ohjaajaksi ja taidekokoelmain päälliköksi,
tehnyt matkan Italiaan ja saanut siellä itsellensä tuttavuuksia,
oli näiden tuttavuuksiensa avulla hankkinut itsellensä joukottain
_paavillisia bullia_ Vatikaanin suuresta kirjastosta. Ne hän komeassa
salkussa jätti Turun akatemian kirjaston haltuun ja Porthan, joka
huomasi niiden antavan lisävaloa Suomen keskiaikaan, julkaisi niistä
selonteon neljässätoista väitöskirjavihossa. Julkaisemista kesti
vuodesta 1797 vuoteen; 1801. Ja tuskin oli työ loppuunsuoritettu,
kun Porthan jo alkoi uutta lähdevarastoa toimittaa nimellä _Suomen
historiaa koskevain lähteitten kokoelma_. Siihen painatettiin
täydellisinä monta asiakirjaa, joihin Juustenin kronikassa vain
oli viitattu tahi joista siihen oli otteita ja selontekoja otettu.
Kokoelma jäi kumminkin Porthanin kuollessa keskeneräiseksi.

Kaiken tämän ohella Porthan yhä jatkoi tutkimuksiaan suomalaisista
heimokansoista. Kirjallisuus-, historia- ja antikviteeti-akatemian
julkaisuihin aikoi hän liittää sikermän kirjoitelmia niistä,
pitkä-aikaisten tutkimustöittensä yhtenäisiä tuloksia. Hän alkoi
lappalaisilla vuonna 1788, siirtyi sitten permalaisiin ja mieli
näiden jälkeen ottaa esille virolaiset, kuurilaiset, suomalaiset,
karjalaiset, inkeriläiset ja vatjalaiset, kunkin kansakunnan
vuoronsa jälkeen. Tällaisesta esityksestä toivoi tutkija Ruotsin
aikaisemman historian hyötyvän. Olivathan kaikki nämät kansakunnat
olleet ruotsalaisten kanssa jo vanhastaan kanssakäymisissä, jotkut
rauhallisesti kauppaa tehden tahi taas meriretkillänsä hävittäen
ja ryöstäen Ruotsin rannikoita tahi torjuen omilta asuinsijoiltaan
ruotsalaisten merirosvojen hyökkäyksiä. Kun näiden kansallisuus,
asuinsijat ja vaiheet olivat selvillä, selkeni Ruotsin historiassa
moni hämärä kohta. Näin ajatellen oli Porthan päättänyt tarjota
tutkimuksensa ruotsin historian käytettäviksi.

Mutta permalaiskansaa valaisevia tietoja selvitellessään kiintyi
hän erääseen vanhaan maantieteelliseen kuvaukseen pohjoismaista,
jota mainittiin kuulun Englannin kuninkaan Alfred Suuren tekemäksi.
Siinä oli muun ohessa kuvaus kahden norjalaisen meriretkeilijän
kulusta kaukaiseen Permaan; siinä oli lueteltu joukko kauppapaikkoja,
merenlahdelmia ja niemiä sekä kerrottu Skandinavian kansoista
tapoineen ja oloineen. Nimet vain olivat outoja, sanat sekavia,
lauselmat kaksipäisiä ja epämääräisiä. Kirjoitusta tuli siis
selittää, osottaa mikä paikka milläkin nimellä oli merkitty, miten
mikin hämärä kohta, käsikirjoituksessa vääristetty sana tahi
lause oli luettava. Se oli vaivalloinen, mutta samalla tärkeä
ja suurenmoinen tutkimustyö; sen tulokset kannatti sinänsäkin
julkaista. Niin ilmestyi Porthanin laatima laitos kuningas Alfredin
maantieteellisestä kertomuksesta oppineilla selityksillä varustettuna.

Mutta siihen päättyivätkin Porthanin tutkimukset suomensukuisista
kansoista. Hän kokoili tosin vielä niistä tietoja, kirjoitti Turun
Sanomiin pieniä pätkiä Ruotsin puolella asuvista suomalaisista
ja vatjalaisten tavoista. Ne olivat kumminkin jälkipoimintoja
vain. Päätyö oli tehtynä. Oli tutkittu miten suomen kansa oli
oman sivistyksensä ja oman asemansa saanut, miten se erilaisissa
vaihtelevissa vaiheissa oli kärsinyt ja kestänyt. Suomen kansa oli
saanut oman historiansa.



XIII.


Porthan matkusteli mielellään. Kun pitkä kevätlukukausi oli
lopussa, luennot päättyneet, väitöskirjat tarkastetut ja viimeinen
konsistorion kokous pidetty, sääli Porthan matkatavaransa kokoon ja
läksi kevyissä kääseissä ajelemaan maaseudulle. Milloin hän kävi
Hämeessä, soudatti itseänsä penikulmamääriä Päijännettä pitkin,
kulki kalastajain parissa, ihaili heidän haukiaan ja lahnojaan,
jotka vetivät vertoja Paimalan lahnoille, näkipä lohiakin koukuilla
pyydettävän. Milloin taas vei matka pitkälle Pohjanmaahan, kuuluisain
Limingan niittyjen lävitse, Etelä-Pohjanmaan kantakaupunkien kautta
aina Ouluun ja Tornioon asti; katseltiin Kajaanin linnan raunioita
Ämmäkoskessa, kulettiin myrskyilmalla Oulunjärveä ja palattiin
vihdoin Kuopion ja Hämeenlinnan kautta takaisin Turkuun. Tahi tehtiin
matkoja itäänkäsin, Savon ja Karjalan seutuja katsomaan, kuten
vuonna 1787, tahi vain Porvooseen, jossa veli Sigfrid matkamiestä
parhaimpansa mukaan likööreillä ja muilla herkuilla kestitsi ja
Alopaeus avosylin otti hänet vastaan. Missä hän liikkuikin, joka
paikassa oli hänellä tuttuja, kaikkialla hän poikkesi pappiloihin,
kävi virkamiesten kartanoissa ja ruukinpatruunain tehtailla.
Hän otti tarkan selon kaikesta, kyseli ja arvosteli vuodentulon
toiveita, iloitsi kevätkylvöjen rehevyydestä ja laihojen kauniista
näöstä, kävi maalaiskirkoissa, kyseli, jos ne olivat uusia, niiden
rakennusmestaria ja rakennuskustannuksia, merkitsi mielihyvällä
muistiinsa kaikki hyvinvoinnin ilmaukset.

Matkoillansa Porthan kokoili tietoja ja teki muistiinpanoja
tutkimuksiansa varten. Maamme muoto oli vielä oppineillekin epäselvä,
ei tiedetty tarkalleen miten sen suuret järvijaksot kulkivat ja
virrat juoksivat eikä tunnettu lukemattomain yksityispaikkain nimiä.
Tätä puutetta Porthan matkoillansa koetti poistaa. Jo 1770-luvun
alulla auttoi hän ruotsalaista maantieteilijää Thuneldia valmistamaan
parannettua laitosta maantieteestään, lähetti hänelle lisiä ja
korjauksia osaksi omista muistiinpanoistansa, osaksi Aurora-seuralle
jätetyistä maakuntakuvauksista. Fredenheim innostuneena Porthanin
tarkoista maantieteellisistä tiedoista kehotti häntä -- se
oli vuonna 1785 -- julkaisemaan väitöskirjoina lyhyen Suomen
maantieteen ja neuvoi valmistuttamaan kartaston Pariisissa, jotta
siitä tulisi ulkoasultakin kyllin hieno ja arvokas. Mutta Porthan
tyytyi esittämään tutkimustensa tulokset Thuneldin maantieteen
myöhemmissä painoksissa, kuudennessa ja semminkin seitsemännessä.
Siinä oli synnyinmaamme viimeinkin tarkasti ja totuudenmukaisesti
kuvattuna. Ulkomaalaiset tiesivät nyt, etteivät suomalaiset olleet
noita Tacituksen kuvailemia raakalaisia, vaan pieni ruotsalaisten
rinnalla sivistyvä kansa. Ja suomalaiset saivat maastansa sen tarkan
käsityksen, jota tarvitsivat toimiaksensa sen eduksi.

       *       *       *       *       *

Muistammehan vielä miten innokkaasti Porthanin nuoruuden aikana
haluttiin parantaa maamme taloudellisia oloja, keskusteltiin niistä,
laadittiin ehdotuksia ja kokeiltiin. Koko sivistynyt sääty oli noissa
harrastuksissa mukana. Upseereilla oli malli viljelystä taloillaan,
virkamiehet ja papit neuvoivat kansalle viljelystapoja, levittivät
kaikenlaisia hyödyllisiä tietoja ja opettivat sille terveydenhoidon
alkeita. Lukuisia ehdotuksia tehtiin kulkureittien parantamisesta,
suomaitten kuivaamisesta ja kauppapaikkain perustamisesta. Ja
näitä harrastuksia jatkui yhäti huolimatta monista pettyneistä
toiveista. Nälkävuodet ja sota olivat tosin tuottaneet viljelykselle
tuntuvan hallan, rahvas oli kuluttanut ylellisyyteen ja juoppouteen
voittorahojaan ja hallitus oli ajattelemattomilla toimenpiteillänsä
monella tavalla maan vaurastusta vahingottanut. Mutta sitä suurempi
syy oli taloutta harrastavilla yleishyödylliseen toimintaan.

Porthan oli matkoillaan hyvin perehtynyt viljelyksen tilaan
maamme eri osissa. Kun hallitus kielsi kaiken kaskenpolton
kiviperäisillä mailla, tajusi hän heti, mitä haittaa se tuottaisi
Keski-Suomen köyhille talonpojille, jotka olivat kaskenviljelykseen
tottuneet. Hallituksen yrityksiä hävittää Pohjanmaan kukoistavaa
salpietariteollisuutta Porthan ankarasti moitti ja niinikään
suututti häntä huono isonjaon toimitus, maanmittarit kun katsomatta
maanlaatuun jakoivat Pohjois-Hämeen karusta maaperästä yhtä pieniä
tynnyrinaloja kuin hedelmällisestä Pohjanmaasta. Ja akatemian
hallintomiehenä oli Porthan useasti ratkaissut pulmallisia kysymyksiä
akatemian alaisten viljelysmaitten hoitamisesta ja Haverin
rautakaivoksen käyttämisestä.

Tuumansa maamme taloudellisen tilan parantamisesta Porthan
esitti Turun Sanomissa vuonna 1797 nimellä _"Mietteitä Suomen
viljelemisestä"_. Eihän tuollainen hänen alaansa kuulunut eikä
hän ollut aikonut mitään erikoista uutta esiintuoda. Mutta
kenraali Wrede oli lupautunut kuninkaalle esittämään, että
koskenperkaustöitä Suomessa taas pitkistä ajoista ruvettaisiin
tekemään ja hänelle ohjeeksi Porthan kirjoitti mietteensä. Hän
huomautti, että karjanhoito parhaiten sopii olemaan maamme
pohjoisosain pääelinkeinona, maanviljelys taas eteläisten. Mutta
jotta nämät elinkeinot menestyisivät, täytyi voittaa uusia otollisia
viljelysmaita entisten lisäksi ja avata kulkureittejä, joita myöten
maantuotteet vähillä kustannuksilla saataisiin kulkemaan. Siksi oli
järviä laskettava ja vesiväyliä avattaessa oli nämät tehtävä syviksi
ja kuljettaviksi. Vesijaksoja tuli taidolla perata, suunnitelman
mukaisesti, ei miten sattui eikä ainakaan niin, että alettiin
latvoilta käsin ja siirryttiin suulle päin. Sillä tavallahan näet
vesistön yläjuoksun perkaamisesta aiheutunut liikavesi tunki alempana
oleville vesistön alueille ja tulvi siellä yli rantain.

Porthan iloitsi jokaisesta uudesta viljelyksestä, jonka vielä
kolkossa soitten ja rämeitten peittämässä maassamme tapasi. Siksipä
hän ei epäillyt suositella vesistöjen laskemista, kun sillä vain
saatiin kuivaa viljelyskelpoista maata. Yhtä vähän kuin lukemattomat
tämäntapaisten ehdotusten tekijät Porthankaan tuli tarkemmin
ajatelleeksi, että vesiväyläin muuttaminen helposti aiheutti
mullistuksia koko seudun luonnossa, että maa, joka näin voitettiin,
oli ryöstömaata, usein aluksi rehevää ja voimakasta, mutta myöhemmin
aivan ala-arvoista.

Juuri sinä vuonna, jolloin Porthan mietteensä Suomen viljelemisestä
kirjoitti, alkoi maamme viljelyksen hyväksi entistä vilkkaampi
toiminta. Silloin perustettiin näet Suomen Talousseura. Porthan ei
ollut perustajain joukossa, sillä yrityksen panivat alulle piispa
Gadolinin nimellisellä johdolla muutamat nuoremmat asiaaharrastavat
henkilöt, laamanni Wibelius, kamarineuvos Vinter, professorit
Tengström, Gadolin ja Pipping y.m. Mutta pian Porthankin tuli seuran
jäseneksi, toimi sen asettamissa valiokunnissa, otti innokkaasti
osaa keskusteluihin seuran sääntöjen laatimisesta ja sen hallinnon
järjestämisestä ja oli Talousseuran puheenjohtajanakin vuonna 1801.
Osaksi seuran kokouksissa osaksi Turun Sanomissa Porthan pohti
yksityisiä maamme taloutta koskevia kysymyksiä, antoi lausuntoja
vuotien ja voin valmistuksesta, kirjoitti Suomen metsistä vuonna 1798
sekä vastakeksityn kotimaisen kahvin "perunakahvin" hyödystä.

Kaikessa tässä toiminnassaan Porthan kuitenkin oli ylen varovainen,
koska pelkäsi helposti voivansa loukata vanhoillisen hallituksen
aikeita. Seurassa oli vuonna 1798 ehdotettu palkintokirjoituksen
aiheeksi kysymystä talonpoikaispurjehduksen hyödystä, samaa
kysymystä, josta Chydenius aikoinaan niin lämpimästi ja vakuuttavasti
oli kirjoittanut. Mutta Porthanista oli aine seuralle ylen
vaarallinen käsitellä. "Yksityishenkilönä olin minäkin halukas siitä
jotakin kirjoittamaan" lausuu Porthan siitä kirjeessä Caloniukselle,
"mutta en luule, että seuralle aina on otollista se mikä sopii
yksityiselle kansalaiselle; varsinkaan kun en tiedä miten tarkkoja
nykyjään noissa asioissa ollaan." Kohta sen jälkeen tuli seurassa
keskustelun alaiseksi ylellisyyden vastustaminen. Kenraali Wrede oli
laatinut ehdotuksen, että vapaaehtoisesti keskinäisen sopimuksen
kautta lakattaisiin muutamia ylellisyystavaroita käyttämästä ja
luki sen edeltäkäsin Porthanille. Ehdotus oli kyllä hyvin laadittu,
mutta uskalsiko tuollaista esittää? "Minä esitin", lausuu Porthan,
"silloin hänelle saman epäilyksen, jonka usein ennen olin lausunut
intoisille jäsenillemme, heidän halutessaan puuttua muutamiin
valtioasioihin, että nimittäin sellainen saattaa herättää hallituksen
epäluuloa ja tyytymättömyyttä. Siten vain sekin hyöty, jonka me
yksityistaloudessa voimme aikaansaada, menee tyhjiin ja koko seura
on vaarassa tulla ehkäistyksi toimissaan. Tällaisia aineita on
myöskin kysymys Pohjanmaan salpietaritehtaista, joiden edistämistä
on ajateltu; kun hallitus tahallisesti tässä näkyy haluavan kaiken
uutteruuden lamauttaa -- -- -- niin en käsitä mitä voimme tehdä
herättämättä pahaa verta. Pitäjän makasiineja ja koskenperkausta
(joista olemme palkintokysymyksiä esittäneet) saanemme mieluummin
kosketella. -- -- -- Vaikka toisaalta olisi hyödyllistä kiinnittää
rahvaan huomiota tuollaisiin asioihin ja levittää hyödyllistä
valistusta, niin toisaalta noita ehdotuksia voisi väärinkäyttää ja
loukata epäluuloista ja mielivaltaista hallitusta." Porthan oli
tullut yhä varovaisemmaksi. Hän tahtoi säilyttää mitä valistusajan
sivistys jo oli saavuttanut. Kaikkia uusia mielipiteitä ja oppeja
kohteli hän suuremmalla epäilyksellä kuin hänen opettamansa
maltillinen kritiikki olisi vaatinut. Mutta hän koetti ainakin
niihin tutustua. Kantin filosofian vaikeita lauseparsia hän mietti
ja selvitteli ymmärtääksensä mitä tuossa paljon kiitellyssä opissa
oikeastaan oli uutta ja arvokasta. Sitä hän ei kumminkaan käsittänyt,
mutta vaistomaisesti vain tunsi, että Kantin syvällisessä,
raskasrakenteisessa esitystavassa ei ollut sitä käytännöllistä
elämänviisautta ja sitä helposti tajuttavaa selvyyttä, joka aina
oli ollut hänen oppinsa ytimenä. Se oli jotakin vierasta ja koko
valistusajan sivistykselle vaarallista; siksi sitä kaikin voimin
oli vastustettava. Porthan taisteli Kantin oppia vastaan neuvoissa,
väitöskirjoissa ja luennoissa; ja hän viittasi yhä uudelleen
totuttuun katsantotapaan, jonka levittämisen hän oli tehtäväkseen
ottanut. Sen hän teki täydellä vakaumuksella ja varmuudella,
sillä juuri tuo katsantotapa oli hänen elämäntyössään kantanut
tuhatkertaisen sadon.

       *       *       *       *       *

Näin moninaisissa toimissa kului lukuvuosi toisensa jälkeen.
Ulkonaisesti olivat ne toinen toisensa kaltaisia, ylioppilaspolvi
tuli akatemiaan, opiskeli aikansa ja siirtyi pois nuoremman
tieltä. Opettajat vanhenivat. Sattui silloin tällöin äkkinäisiä,
surettavia kuolemantapauksia; joku suuria lupaava tiedemies niinkuin
Röring, Tidgren ja Lindqvist siirtyi äkkiä elävien joukosta ja
opettajavanhukset Porthanin nuoruudenajoilta muuttivat manalaan.
Avonaiset professorinvirat olivat täytettävät, kyvykkäitä ja uutteria
miehiä hankittava sijalle: omamaalaisia mikäli mahdollista, mutta
niitten puutteessa eteviä ruotsalaisia. Porthanin oppilaista sai yksi
toisensa jälkeen paikkansa konsistorion pöydän ääressä, Tengström,
Franzén, Gadolin, Bonsdorff j.n.e.

Lukukaudet olivat olleet yhtämittaista raatamista. Kirjoitusten
korjausta, luentoja, väittelyjä ja väitösharjoituksia ylenmäärin
kuten ennenkin; tärkeitä kysymyksiä konsistoriossa, huolia, riitoja
ja katkeruutta niiden tähden; ja kaiken sen ohella valmistuivat
verkallensa Porthanin suuret tutkimustyöt ja lähdejulkaisut. Kesäisin
olivat matkat vaihteluna ja virkistyksenä, mutta hyödyksi samalla.
Usein vaativat taas tutkimukset kesien käyttämistä arkistotöihin
Tukholmassa tahi kirjastonhoito Turkuun jäämistä.

Mutta ankara työ alkoi jättää työntekijään jälkensä. Porthanin
voimakas vartalo kävi kumaraksi, kasvot menettivät entisen tuoreen
värinsä, alakuloisuus ja ärtyisyys vaivasi mieltä, ainakin aika
ajoin. Sattui tuon tuostakin sairaudenkohtauksia; vuonna 1793 oli
kuolema jo tulossa ja vuonna 1797, kun Sigfrid Porthan makasi
melkein viimeisillänsä Tukholmassa, oli velikin pahasti sairaana.
Calonius häntä liiasta työnteosta ja rasittumisesta varotteli; mutta
Porthanilla oli siitä oma ajatuksensa. "Että paljo istuminen ei ole
ollut hyödyksi minulle, huomaan kylläkin hyvin", sanoo hän. "Ei liene
tehnyt hyvää, etten viime kesänä tavallisuuden mukaan kuleksinut
pitkin maata (kirjaston järjestämisen y.m. estämänä). Mutta täytyyhän
minun ajatella, että vuosien mukana vaivatkin tulevat. Mitä työhön
tulee, niin osaksi se ei rasita minua (lukuunottamatta ylioppilaitten
kirjoituksia, josta vaivasta minun pitää hankkia huojennusta), osaksi
olen varma siitä, ettei minulla ole sitä enempää kuin Veljelläkään,
vaikka se tavallaan on toisenlaista. Siinä kuten kaikessa muussakin
on tottumuksella suuri voima. Schalberg, joka ei tee mitään, ei siltä
ole terve. Useimmat toimeni ovat tulleet ikäänkuin koneellisiksi,
niin etteivät ne paljo sielua kysy. Väitöskirjojani tulee minun
kuitenkin vähentää. Mutta kenen on astuttava sijaan? Veli ei usko
kuinka vaikeata poikain on saada preesestä. Bilmark väsyy myöskin."

Ja uusia toimia karttui entisten lisäksi. Oli niin paljon
suuriarvoisia ja hyödyllisiä yrityksiä, joista ei saanut kieltäytyä
mukana olemasta; oli niitäkin, jotka vaativat Porthanin alkuunpanoa
ja johdatusta. Tuntui siltä, että taantumus kaikista ponnistuksista
huolimatta oli pääsemässä vallalle maassa, että tietämättömyys
ja raakuus oli levenemässä. "Eivät vain muut virkamiehet ja
säätyhenkilöt, vaan maaseutujen papistokin on joutumassa erillensä
koko oppineen Europan yhteydestä", valitteli Porthan vuonna 1802.
"Meillä ei ole muuta aikakauskirjaa kuin Silfverstolpen, joka
pääasiassa tekee selkoa teaaterikappaleista ja romaaneista, joita
huonoissa käännöksissä täällä tulvehtii. Tuskin on mitään yhteyttä
valtakunnan etevimpäin oppilaitosten välillä. Mitä valtakunnan
ulkopuolella tapahtuu tietojen ja tieteiden edistämiseksi, siitä
tietävät ainoastaan ne harvat, joilla on ulkomaitten oppisanomia."
Tässä oli pikainen apu tarpeen ja niin ollen perustivat muutamat
Turun yliopistomiehet, Porthan ensimäisenä näiden joukossa,
_kirjallisuuslehden (Litteratur Tidning)_, jonka määränä oli seurata
ulkomaista ja kotimaista kirjallisuutta ja tiedettä, antaa siitä
arvosteluja ja selontekoja.

Lehti alkoi ilmestyä vuonna 1803. Ruotsalaisetkin oppineet, semminkin
uuttera kynäilijä Gjörwell, tervehtivät ilolla tätä suomalaista
yritystä. Se poisti näet heiltäkin varsin tuntuvan tarpeen.
Mutta lehti lakkasi jo ensi vuotenansa ilmestymästä vanhoillisen
hallituksen pakotuksesta. -- Onnekkaampia olivat Porthanin toimet
yliopiston hyväksi. Rehtorina ollessaan lukuvuonna 1798-1799 ja
vielä kevätlukukaudella 1800 ystävänsä Tengströmin sijasta puuhasi
hän kauvan kaivattua uutta yliopistorakennusta, toimitti siihen
tarvittavia rahamääräyksiä, suunnitteli sen muotoa ja hankki malleja
muista akatemiarakennuksista. Vuonna 1802 laskettiin uuden akatemian
peruskivi kuninkaan itsensä läsnäollessa.

Keskeltä moninaisia töitä ja tutkimuksia tapasi Porthanin
synkkä kutsumaton vieras -- kuolema. Porthan vilustui kylmässä
kirjastohuoneessa kantaessaan kirjoja eräälle oppilaalleen,
sairastui ankarasti ja kuoli kaksi viikkoa kestettyään taudin
tuskia 16 p. maaliskuuta 1804. Samana aamuna kun Porthan makasi
kuolonkamppauksessa, uskoi Tengström molempain yhteiselle ystävälle
Gjörwellille sen, mikä hänen ja hänen toveriensa mieltä ahdisti.
"Sydämeni on täynnä tuskaa ja huolta", kirjoitti hän, "tappiosta,
joka uhkaa meitä ja tiedettä yhteisesti, kanslianeuvos Porthan kun
on pahasti sairaana kirjastossaan saamastaan vilustumisesta ja siitä
seuranneesta peripneumoniasta ilman paranemisen toivoa ja ehkä ei
enää huomenna elävien joukossa? Mitä yksityisesti tunnen en voi
ilmaista, mutta yleisön tappio tuottaa minulle kumminkin enemmän
tuskaa? Mistä ottaa hänen vertaistaan, ja kuinka kauan on sija,
jonka hän jättää, oleva autio ja tyhjä?" Kohta sen jälkeen tuodaan
Tengströmille kuolinsanoma ja hän kirjoittaa sen johdosta: "Vakavalla
ja tyynellä mielellä meni hän katoavaisuutta kohti, oli selvänä
viimeiseen ja hänen viimeiset huolensa koskivat sitä akatemiaa, jota
hän niin kauan oli hyödyttänyt ja kunnostanut. Sellaista opettajaa
ei ole Turun akatemialla koskaan ollut. Useimmat meistä, jotka
istumme konsistorion pöydän ympärillä, olemme hänen oppilaitaan ja
me tunnustamme kiitollisuudella, että valo, joka täällä on, ja halu
yleishyödylliseen työhön, joka elähyttää meitä, johtuu hänestä,
hänestä melkein yksinään."

Hautajaisiin tulivat ylioppilaat kenenkään kutsumatta ja asettuivat
ääneti kummankin puolen tietä, jota myöten heidän opettajansa ruumis
kodistansa kannettiin. Se laskettiin kirkkomaan kätköön vastapäätä
vanhaa muistorikasta yliopistorakennusta ja uuden akatemian tulevan
pääkäytävän eteen. Yliopisto oli kumminkin ollut vainajan hellimmän
huolenpidon esine. Sille hän tautivuoteellaan oli määrännyt kaiken
omaisuutensa, kirjansa, karttansa ja käsikirjoituksensa sekä vähäisen
irtaimistonsa, pidättäen siitä vain välttämättömimmän kahdelle
kivulloiselle sisarelleen. Hän oli tällä teolla testamentin sanain
mukaan tahtonut todistaa rakkautensa oppilaitosta kohtaan, johon hän
niin monena kuluneena vuotena oli kuulunut, jonka menestystä ja arvoa
hän kaiken kykynsä mukaan oli koettanut edistää.

       *       *       *       *       *

Siinä Porthanin elämäntyö pääpiirteissään. Se oli näköjään ahkeraa
arkipäiväistä raatamista, ilman mitään suuruuden tavottelua
lähteneenä vain halusta olla hyödyksi siellä missä se oli eniten
tarpeen. Ja kumminkin sitä aina tullaan mainitsemaan kaikkein
kauneimpain tekojen rinnalla. Sillä se aiheutui sen välittömästä
tuntemuksesta mitä maamme ja kansamme kaipasi ja soveltui täydellensä
tähän. Työntekijä eli kokonaan työssänsä; siihen mahtuivat kaikki
hänen yksityiset toiveensa ja pyyteensä, sille oli hän uhrannut
pitkät yliopistolliset lukukautensa ja lyhyet kesälomansa; sen tähden
hän oli kokonaan unohtanut itsensä. Siinä sen suuruuden selitys.

Mutta töissään ja tutkimuksissaan hän juuri toi ilmi omaa
oleellisinta luonnettaan. Huolellinen harkitseminen ja tyyni
maltillisuus, joka leimasi hänen historialliset tutkimuksensa ja
oli hänen opetuksensa ytimenä, tuli näkyviin hänen jokapäiväisissä
askareissaankin. Hän ei viehättynyt mitään hyväksymään, mutta
ei myöskään hylkäämään ennenkuin oli tunnontarkasti asiasta
selon ottanut. Tätä tunnontarkkuutta on hän nimittänyt ihmisen
jaloimmaksi piirteeksi ja juuri hänen luonteessaan on se erikoisesti
silmiinpistävä. Se varjeli häntä kaikista äkkipikaisista päätöksistä
ja huonosti harkituista tuumista; se auttoi häntä aina pysymään
uskollisena itselleen ja oikeudenmukaisena muita kohtaan. Siinä oli
sisin syy siihen humaniseen sopusuhtaisuuteen, jonka hän tahtoi
kylvää kaikkien oppilaittensa mieliin.

Saattaisi sanoa, että juuri tämä tunnontarkkuus pidätti
häntä niistä suurista erehtymistä ja suurista voitoista,
joita vain vastakohtaisuuksien ajelehtimana saavuttaa, siitä
elämäntuntemuksesta, joka vasta kaikkea täysin kokeneelle selvenee.
Eikä hänen oppinsa niin kovin syvämielistä ollut eikä kauvaksi
tunkevaa. Mutta siitä huolimatta hän sillä niinkuin elämällänsäkin on
osannut oikeaan.

Sillä sen kautta hän taisi olla lähinnä kansaansa ja tunsi
olevansa yhtä sen vakavan ja harkitsevan sävyn kanssa, joka oli
suomalaisluonteen omituisuus. Siksi oli hänen oppinsa kotoinen
maassamme ja siksi voittivat kepeämielisten ranskalaisten valistajain
mietteet vain tässä muodossa jalansijaa. Siksi myöhemmätkin polvet
Porthanin katsantotavan omistivat ja siksi se vieläkin elää heissä.

Mutta hänen monitieteisessä mielessään liitellessä asiatietoja
yhteen, oli niistä itsestänsä rakentunut kokonaiskuva maamme oloista
ja ihmisistä. Hän ei sitä kenellekkään sellaisenaan esittänyt,
piti sen vain omassa mielessään, mutta asiatiedot hän esitti ja
niistä kasvoi jokaiselle, joka niihin tutustui, kuva kansastamme
kokonaisuutena. Palautuen menneisyyteen oli tutkija näyttänyt,
että kansallamme oli ollut omat erityiset vaiheensa jo ennen kuin
oli ruotsalaiseen valtakuntaan liittynyt ja että ne vaiheet olivat
mukanaan tuoneet omat tarpeet ja omat keinot niitä tyydyttämään. Ja
maan nykyisyys oli tutkijan mielessä se verrattoman kallis pohja,
jolle hän varovasti ja huolellisesti kylvi tietonsa ja toimensa. Ne
lankesivat otolliseen maaperään ja kantoivat tuhatkertaisen hedelmän.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Henrik Gabriel Porthan - Elämäkerran luonnos" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.