Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Agamemnon - Murhenäytelmä
Author: Aeschylus, -
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Agamemnon - Murhenäytelmä" ***


AGAMEMNON

Murhenäytelmä

Kirj.

AISCHYLOS

Alkuteoksen runomitoilla suomentanut,
johdannolla ja selityksillä varustanut

Kaarlo Forsman



Porvoossa,
Werner Söderström
1897.



JOHDANTO.


Aischylos, kreikkalaisen draaman ensimmäinen suuri mestari, jättää
vielä väljän tilan epiikan ja lyriikan aineksille näytelmissään.
Onpa hänen uskonnollinen katsantotapanakin vielä yleensä eepillisen
runouden. -- Kun Iliadissa Achilles, kärsittyään Agamennonilta
solvauksen, vihoissaan jättää kansalaisensa mahtavaa apuansa
vaille, opettavat mieshukka ja ahdinko jälkimäistä että hän on
pahoin tehnyt. Mutta ei Achilleen ylpeys myöskään saa jäädä
kurittamatta ja voitolle. Patroklon kuolema pakottaa häntä luopumaan
itsekkäisyydestään ja ryhtymään taisteloon, jouduttamaan kohtalon
säätämää häviötä Troialle ja -- omaakin kuoloansa. Näin ihmisten
teot, silloinkin kun he luulevat vapaasti toimivansa, heidän
intohimonsa ja rikoksensa ovat kohtalon ja jumalien käsissä
välikappaleina heidän tarkoituksiaan varten. Rikostenkin uhalla
pääsee jumalallinen oikeus lopullisesti voitolle, kun rikos tulee
häädetyksi ja ihmisten täytyy kärsimysten kautta mieltä opittuaan
tunnustaa jumalien viisaus ja valta.

Tämä Homeron kanta on yleensä Aischylonkin. Sitä nähdäksemme
tarkastelkaamme vaan "Agamemnon" näytelmää, jonka kantataru on
otettu Troian sodan satupiiristä, edellyttäen muitakin vanhempia
satuja.

Edessämme on Pelopiidein onneton ruhtinassuku, jossa rikos ja
verinen vaino käy perintönä polvesta toiseen aina kantaisästä
Tantalosta asti. Hänhän se, alkuaan oltuaan jumalien lemmikki,
kiusatakseen heidän kaikkitietävyyttänsä, teurasti heille oman
poikansa syötäväksi ja siitä syöstiin manalaan ikituskia kärsimään.
Poika Pelops virkosi henkiin ylhäisien armosta ja eli onnellisena,
kunnes hän jo vanhana samensi onnensa aviorikoksella. Mutta hänen
poikansapa, Atrevs ja Thyestes, tulivatkin vasta tihoistaan kurjan
kuuluiksi. Ensin he sovussa tappoivat äpäräveljensä, sitten syttyi
heidän välillään vimmattu kiista Mykenen vallasta. Atrevs ajoi
veljensä maanpakoon. Mutta Thyestes kosti siten, että ryösti A:n
pojan Pleistheneen, jonka kasvatti ikäänkuin omaksi pojakseen
ja lähetti hänet sittemmin tappamaan Atrevsin. Salamurhaaja
saatiin kiinni, ennenkuin ehti aikeensa toteuttaa, ja sovitti sen
kuolemallaan. Kun Atrevs sai tietää oman poikansa tappaneensa ja
kun Thyestes sen lisäksi oli häneltä vietellyt vaimon uskottomaksi,
laati hän kamalan koston. Teeskellen sovinnollisuutta pyysi hän
veljeä vieraakseen, jotta sovittaisiin pois vanhat vihat. Toinen
tuli perheineen. Mutta Atrevs teurasti salaa veljensä pojat ja
pani ne vieraalleen syötäväksi. Aurinko käänsi kasvonsa mointa
kauheutta näkemästä. Mutta Thyestes huusi kirousta paetessaan.
Saatuaan Aigisthos poikansa avulla Atrevsin murhatuksi[1] pääsi hän
vielä Mykenen kuninkaaksi. Atrevsin pojat -- tai toisinnan mukaan,
joka tekee Pleistheneen heidän isäkseen, pojanpojat -- Agamemnon
ja Menelaos pakenivat julmaa setäänsä Spartaan Tyndareos kuninkaan
turviin, jonka tyttäret he naivat, toinen Klytaimnestran, toinen
Helenan. Appensa avulla valloitti Agamemnon takasin valtakuntansa,
tappoi Thyesteen[2] ja karkoitti Aigisthon, mutta Menelaos jäi
Spartaan appensa vallan perijäksi. Kun troialainen ruhtinas Paris
ryösti Helenan, ryhdyttiin kostosotaan, jossa Agamemnon tuli
päälliköksi. Hän pääsi juuri paraiksi sieltä kotio, kun Aigisthos
Klytaimnestran kanssa yksissä juonin pani häntä kohtaan toimeen
kostotuuman, jota kauan oli hautonut. Sillä välin Agamemnonin poika
Orestes eleli turvassa äitinsä vainolta Fokiissa; täältä palasi
hän aika miehenä ystävänsä Pyladeen kanssa ja kosti isänsä kuolon
Aigisthon verellä. Mutta kun hän samassa surmasi äitinsäkin, joutui
hän Erinnyjen (kostotarten) vihaan. Harhailtuaan kauvan rauhatonna,
sovitti hän vihdoin rikoksensa tuomalla Artemiin kuvan Tauriasta
Attikaan, jolloin Athenan areopagi-tuomiosto julistaa hänet syystä
vapaaksi, Erinnyt leppyvät ja niistä tulee suopeat "Eumenidit". Näin
seurasi rikos rikosta, jumalien sitä salliessa, koska siten vanha
rikos sai rankaisunsa uudessa toteutuvan koston kautta. Rikosten
sarjan lopetti vasta heidän armonsa, joka karkoitti vainon hengen ja
puhdisti suvun kirouksesta.

Tämmöinen taru tarjosi erittäin otollisen aineen runoilijallemme,
joka halusta käsitteli vaikeita siveellisiä pulmia ja ristiriitoja,
ihmisten intohimojen ottelua keskenään ja yrmyilyä korkeampia
valtoja vastaan, jumalallisen järjestyksen toteutumista
ihmiselämän sekasorrossa, jumalallisen viisauden voittoa ihmisen
lyhytnäköisyydestä. Hän loi noista taru-aineista kolme, n.s.
"Oresteian" trilogiaksi liittyvää tragediaa: "Agamemnon",
"Choeforoi" ja "Eumenides". Luokaamme vielä silmäys ensimmäisen
johtaviin aatteihin.

Suvun peritty kirous painoi vielä Agamemnonia, vanhastaan
sovittamaton veri vaati vielä kostoa. Mutta lisäksi tuli omaakin
syyllisyyttä. Kun Artemis vihoissaan itselleen pyhitetyn riistan
taposta pidätti Achaialaisten laivastoa Auliin satamassa Troiaan
lähtemästä, oli Ag. samalla lepyttääkseen häntä ja pelastaakseen
päällikkökunniansa -- joka olisi mennyt pilalle, jos olisi
tyhjin toimin kesken palattu -- uhrannut tyttärensä Ifigeneian
jumalattarelle. Näin saivat isäntunteet väistyä ja vallan otti
kunnianhimo, "miel' irstas, pyhää polkeva" (_Agamemnon_. 230). Isän kättä
tahraava veri vaati kostoa. Kun edelleen sodan kestäessä niin
moni Hellaan poika oli löytänyt hautansa vieraassa maassa, ja
kansassa sentakia kuohui tyytymättömyyden nurinaa, karttui siitä
lisää edesvastuuta ruhtinaille, jotka niin mitättömän syyn takia
-- "yhden naisen tähden vaan" -- olivat saattaneet kansansa sodan
kurjuutta kärsimään. Muuten tässä -- sivumennen sanoen -- pilkistää
näkyviin runoilijamme tasavaltainen tendenssi. Ankarasti moititaan
draamassamme ruhtinaita, kun he mitätönten yksityisriitojensa
vuoksi antavat kansojen kärsiä niiden surkeita seurauksia. Kansat
saavat sovittaa ruhtinastensa erehdyksiä. Niinpä Paris ilkityöllään
syöksi koko isänmaansa perikatoon. Vakavasti varotellaan sentähden
kuninkaita miettimään korkean asemansa edesvastuuta ja vaaroja: Valta
viepi helposti ylpeyteen, josta sikiää väkivallat, rikokset, turmio.
"Zeyn salamat iskevät vuorten huippuja".

Mutta pääasiana on kuitenkin osottaa, miten tämmöisissä
yleisissä onnettomuuksissa taivaan tuomiot toteutuvat. Jumalien
vaa'alla ihmisten synnit painavat paljon. Joka rikkoo heidän
iki-järjestyksensä, polkee Diken (Oikeuden) pyhyyden, sen siitä
täytyy iskut kärsiä, jotka kohtaavat häntä, jopa sukuansa ja
kansaansakin, jos rikos on suuri ja rikkojan asema korkea. Eikä
siinä lahjoilla voida lepyttää jumalain vanhurskautta. "Miestä
murhan tahrimaa vaanii silmä jumalain". Ilkityöstä syntyy uusi
ilkityö yhä edelleen. Zevs sallii ihmisten täten aikansa kostaa
toistensa rikoksia, hän suo heille sen verran tahdon vapautta, että
he noudattaen pahaa sisunsa ääntä samalla täyttävät hänen oikeutensa
tuomioita. Vasta kun kaikki rikokset on sovitettu, pahantekijät
hävitetty, loistaa hänen laupeutensa taas hurskaille. Kaikkien
täytyy tunnustaa, että Zevsin vanhurskaus ja viisaus vallitsee
ylinnä eikä siedä ihmisiltä röyhkeyttä ja rikosta. Näin jumalan
voitto on hyvän voitto. Korkein viisaus on siis tyytyä hänen
johtoonsa ja kiittää häntä kohtalon myrskyjenkin temmeltäissä.
Tämä viisaus on kallis ja usein vasta kovien kärsimysten hinnalla
ostettavissa. Kun kohtalo säälimättä murskaa elon onnen, lohduttakoon
edes se ajatus, että voitolle pääsee jumalallinen pyhyys ja viisaus,
ja ihmisen ylpeys, pahuus ja lyhytmielisyys kukistuvat, joiden ei
sovi elämän oloja ohjata. Jumalill' on onnen ohjat. Ihminen erehtyy
niin helposti; silloinkin kun luulee hyvin tekevänsä, eksyy hän
rikoksiin. Sentähden vaatii yksin jumalan rakkauskin ja huolenpito
ihmisistä rikosta häätämään. Kun ihminen häiritsee siveellistä
mailmanjärjestystä, yltymällä rajutöihin, niin jumalat, tämän
järjestyksen valvojina, kurittavat häntä tarpeen mukaan kovastikin.
Ylöltäinen menestys ei ole ihmiselle terveellinen, se kun helposti
paisuttaa ja eksyttää harhatekoihin. Siitä tuo kuuluisa "jumalien
kateus", jota niin yleisesti uskottiin ja karteltiin. Omituisesti kyllä
Aischylos omalta korkeammalta siveelliseltä kannaltaan ei kuitenkaan
hyväksy tämmöistä, jumalia halventavaa uskoa (Ag. 757): viatonten,
hurskasten menestys ei herätä hyväin armoluojain kateutta, vaan he
suosivat hurskaita kaikissa oloissa.

Näitä aatteita draamamme esittelee juhlallisella vakavuudella,
jossa väliin tuulahtaa ikäänkuin ylemmän inspiratsionin henki.
Niitä mietteitä uhkuvat pitkät ja monet kuorolaulut, jotka sentähden
anastavat lyyrilliselle puolelle niin laajan alan, samoin kuin
taas toisin paikoin pitkät, vaikka vilkkaat ja kauniit edellisten
tapausten kertoilut edustavat eepillistä ainesta lavealtikin.

Agamemnonin traagillinen kohtalo etupäässä antaa aiheen näihin
uskonnollis-siveellisiin mietiskelyihin. Ja tosiaan se on omansa
mieltä viehättämään elävään myötätuntoon. Äsken saadun suuren
voiton loisteessa palajaa kuningas kotia kansansa ylistettynä
sankarina: kaikki kajahtaa juhlariemua ja uhrisuitsut kieriskelevät
taivahalle. Silloin kohtalon pilvi äkkiä synkistää taivaan ja
salama musertaa kerrassaan kaiken. Eipä se sentään tapahdu aivan
entehittä. Alakuloinen aavistus värähyttelee kansan (sen edustajan
kuoron y.m.) sydämiä eikä anna ilon ilolle tuntua. Tiedetään, ettei
valtiaan kodissa asiat ole oikealla kannalla ja sovittamatonta verta
on Pelopiidein huonetta tahraamassa. Kun siis rakastettu ruhtinas
suistuu surmaan, särkee se kyllä kipeästi sydämiä, mutta siinä
täytyy kuitenkin koettaa ymmärtää jumalien jos ankaraakin johtoa ja
viisautta, samalla kun heidän oikeudestaan on odotettava että kosto
vielä saavuttaa pahan tehneetkin. Nämät pääsävyt soivat varsinkin
kuorolauluista murhan jälkeen.

Toinen henkilö, jonka traagillinen kohtalo Agamemnonin jälkeen
vaatii myötätuntoamme, on Kasandra, tuo ennustustaitoinen troialainen
prinsessa, jonka voittaja on tuonut kerallaan kotia. Hänkin kohtalon
uhrina nuorena tylysti temmataan elävien keskeltä, syystä että hän
on perikatoon tuomitun kansan lapsi, että hän ei antaunut Apollonin
lemmelle ja että hänen kohtalonsa liittyy uuden isäntänsä kohtaloon.
Hänen täytyy sortua sentähden, että nyt oli pahojen aika päästä
voitolle, kunnes näidenkin rikokset kypsyivät tuomarin miekalle.
Kasandran esiintymistä perustaa kohtalon, "moiran" halu saada hänen
suunsa kautta valmistaa mieliä tulevia kauhuja kohtaamaan sekä
julistaa lopullista rauhaa myrskyjen jälkeen. Juhlallisen yleviä
ja sydäntä sattuvia sanoja Kasandra siinä lausuu kuoron kanssa
vaihetellen laulaessaan.

Hänen vastakohtansa on Klytaimnestra, kavala, katala teeskentelijä,
joka maireilla sanoilla ja viehättävällä ulko-olennolla lumoo
miehensäkin silmät näkemästä kyyn myrkkyä kielensä alla ja tiikerin
sydäntä uhkeassa rinnassaan. Ainoastaan häikältä pilkistää
liioittelevien hyväilysanojen ja ylistelyjen takaa näkyviin valhe,
jonka tyystin harkittu häijyys on sitä pirullisempi, kun hänen
sanoissaan ehtimän takaa piilee kavala kahdamielisyys, puustavillisen
mielen takana toinen päinvastainen. Hän on lausuvinaan iloa miehensä
tulosta ja hellää rakkautta häntä kohtaan; mutta toisessa mielessä
sanoja kuullen havaitsee niissä kiukun myrkkyä ja katalaa kostoniloa.
Uskottomuuteen omaa miestänsä kohtaan yhtyy mustasukkaisuus Kasandraa
vastaan (jonka luuli nauttivan Agamemnonin lempeä) kiihdyttäen hänen
vihaansa vielä tulisemmaksi -- omituisen ristiriitainen ja kuitenkin
aivan todellisuuden mukainen luonteenpiirre, joka todistaa sekin että
Aischylos oli syvälle tähystänyt ihmissydämen salasoppiin. Näin on
siis tässä mestarin kädellä piirretty demoonillisen naisen perikuva,
joku muinaisaikainen Lady Macbeth.

Klytaimnestra ja Aigisthos ovat tosin ne aseet, joilla kohtalo
korjaa kostonsa uhriksi Agamemnonin, ja he tajuavat sen itsekin,
liiankin selvästi. Mutta ei heidän oma syyllisyytensä siltä lainkaan
vähene. Klytaimnestra on omasta puolestaan miehelleen uskoton vaimo
ja Aigisthos himoitsee kuninkaan purppuraa. Kummankin itsekästen
pyyteitten tiellä on Agamemnon ja sentähden on hän uhrattava. Tästä
heidän työnsä saa varsinaisen rikoksen leiman. Turhaan yrittivät
he, semminkin kuningatar, sofistiikalla syytää syyllisyyttänsä
"kostonhengen" niskoille, jonka asiaa he ovat ajavinaan; turhaan
hän latelee kauniita sanoja jumalien kostavasta vanhurskaudesta
ja äidinrakkauden käskystä kostaa Ifigeneian kuoloa. Häntä ei
usko kukaan. Niin Aigisthoskin, Klytaimnestran kanssa vedellen
samaa virttä ja hänen osaansa täydennellen, koettaa samanlaisilla
perusteilla konnuuttansa kaunistella. Yhtä vähän onnistuu hänenkään
uskotella ketään, että hän on viaton. Kansa lausuu julkisesti inhonsa
hänelle ja hänen teollensa eikä lupaa totella konnan valtakäskyjä.
Ja näin loppuu näytelmämme särkevään epäsointuun. Vasta monien
taistelujen, vaurioiden ja vaivojen perästä valkenee sovinnon päivä
ja jumalien armo ja viisaus vallitsee maan päällä. Ne aiheet ovat
trilogian molemmat muut draamat ottaneet käsiteltäväkseen.

Näitä aatteellisia aiheita syvästi käsittämällä ja taitavasti
runopukuun luomalla on Aischylos sepinnyt suurisuuntaisen
nerontuotteen, joka uhkuu syviä ja korkeita, useinpa suloisiakin
tunteita ja ajatelmia kielimuodossa, joka ei aina tunnu riittävän
rikasta sisältöään, noita pontevia, korkealle lentäviä ajatuksia
ilmi lausumaan. Hän on siten valaiseva ylevän runoustyylin esimerkki.
Kieli vilisee rohkeita uusia sanasepityksiä ja lausekäänteitä, on
kuvikasta ja metaforain valinnassa uskaliasta, jonka lisäksi tulee
karkea vanhanaikainen pontevuus ja suorasukaisuus, joka väliin
vivahtaa trivialisuuteen. Tuommoista esitystä ei ole helppo muilla
kielillä mukailla. Melkein mahdottomia ovat kääntäjälle nuo monet
omituiset sanayhdistelmät ja liittoperäiset sanat, joiden jäljittely
usein tuntuu teeskentelyn tapaiselta. Monasti saa sentähden tyytyä
lausumaan ajatuksen vaan ylimalkaan, luopuen sen omituisesta
esitysmuodosta, joten taas käännös vahingokseen melkoisesti menettää
alkuperäistä mehuansa.

Oresteia esitettiin Athenassa ja sai ensi palkinnon Dionyson juhlassa
v. 458 e.Kr.

       *       *       *       *       *

Suomennos perustuu etupäässä Schneidevin'in tekstiin. Häneltä on
myös selityksiä lainaeltu.. Muuten on suomentajalla ollut paras
apu vaikeiden paikkain ymmärtämisessä B. Risberg'in oivallisesta
ruotsinnoksesta. Niinpä on myöskin noudatettu hänen säejakojansa.
Helpottaakseni lyyrillisten osain lukemista olen sivujen alle
kohdilleen lisännyt runomittakaavat.

_Suomentaja_.



AGAMEMNON

Aischylon tekemä näytelmä


Kreikkalaisen alkuteoksen runomitoilla
suomennettu ja lyhyesti selitelty.



HENKILÖT:

 Agamemnon, Argoon kuningas.
 Klytaimnestra, hänen puolisonsa.
 Aigisthos.
 Kasandra, Priamon tytär.
 Vartia.
 Airut.
 Kuoro, jona on kakstoista Argoon vanhusta.

Näyttämönä on kuninkaanlinnan edusta Argoossa. Perällä näkyy linna
sisäänkäytävineen. Edempää sivuilta päin näkyy hiukan kaupunkia ja
taempaa merta. Koristeina jumalainkuvia.

Tapaus vähän aikaa Troian valloituksen jälkeen.



    Yöllä. Linnan katolla istuu vartia etäälle tähystellen.

VARTIA.

    Jumalilta pyydän pääsöä näistä vaivoistain,
    vuoskautten vartiatyöstä, jossa, kyyrylläin
    kuin koira ylhäll' Atreyn-linnan katolla,
    oon öiset tähtiparvet tarkoin oppinut
    ja yläilmain uljaat loistovaltiaat,
    jotk' ihmisille lämpimän ja talven tuo
    [nuo tähdet milloin laskevat tai nousevat].
    Ja yhä varron vaan sen soihdun tähteä,
    sen liekin välkesanomaa, jok' ilmoittaa
    jo Troian sortuneeksi.[3] Niinhän sääntelee
    tääll' urhomaisna nainen, mieli toiveissaan.
    Vaan maatessain yökasteisella, kolkolla
    vuoteella, jossa unelmat ei poloista
    käy katsomass' -- ah! unen eestä ilmestyy
    vain pelko, ettei silmäluomet ummistuis --
    kun mielin siinä laulella tai hyräillä
    ja laulamalla loihdin torkan tuonnemmas,
    tään linnan surkeutta täytyy surtani,
    jot' ei, kuin ennen, kelpo neuvoin hallita.
    Oi! jospa onni sois jo pääsön vaivoistain
    ja riemuviestin lieska yöstä leimahtais!

            Äkkää valkean välkettä ilmanääreltä.

    Ha hei! ohoi!
    Oi terve soihtu yön! Sä päivän kirkkahan
    valoa ennustat, tään voiton vietäntää
    Argoossa juhlakarkeloilla, lauluilla.
    Agamemnonin nyt puolisolle kertomaan
    käyn: vuoteeltaan hän nousten kohta nostakoon
    hovissa heljän riemuäänen raikumaan
    tään välkkeen vastineeksi, koska Ilion
    on voitettu -- niin roihun liekki ilmoittaa --
    ja tanssiin alkavaan ma riennän kohtipäin;
    sill' isäntäini onnennopan pelissä
    ma tulta tähtäämällä parhaan heiton sain.
    Vaan suotakoon mun kotiin tulleen ruhtinaan
    kallista kättä painaltaa -- niin tyydynkin.
    En muuta virka: salpa suuni sulkekoon!
    Mut itsepä tää kartano, jos kielen sais,
    paraiten kertois kaikki. Tietäville vain
    ma haastan, tietämättömille vaikenen.[4]

                             Astuu alas linnaan.

Aamuhämyssä astuu esiin kuoro, ja lausumaan käypi

KUORONJOHTAJA.

    Jopa kymmenes vuos' siit' on, Priamon
                kova kostaja kun
    Zeylt' arvon ja valtikan saatuahan,
    Menelaos ruhtinas ynn' Agamemnon,
    tuo Atreidein pari muhkea läks
    näilt' ääriltä viemähän Argiivein
                tuhatlaivaista
           varustust' apuretkelle vainon.
    Sotahuutoa nostivat innoissaan
    kahen tunturihaukan lailla ne, kun
    murehissaan ryöstöstä poikasien
    pesän kohtaa kiertävät korkealla,
    siip'-airoin ilmoja soudellen,
    surut turhaan nähtyä, vaaliessaan
           pesän suojassa pienosiansa.
    Mut Apollon, kuullen ylhäältä
    tai Zevs tai Pan rajanaapurien[5]
    valitusta ja parkua, toimittaa
                pahan tehneillen
           toki koston iskuja vihdoin.

    Näin vieraanholhoja valtava Zevs
    vei naisen vuoks monisulhoisen
    Aleksandroa[6] vastahan Atreidit:
    moni tappelu turmiokas viriää
    niin Danaolaisillen kuin myös
    Troalaisillen, sotatelmeessä
    tomuhun moni polvi jo hervahtuu,
         moni keihäs murtuvi. Kuinka käykin,
         toteuntuu kohtalon tahto.
    Viin'-uhrist' ei, palouhrist' ei
    lepy, itkust' ei sula heltymätöin
    tuletonten uhrien kaiho.[7]

    Me halveksittuina vartemme
    iäkkään vuoks, retkeltä tuolloin pois
    jätettiin; nyt lapsen tarmoa vaan
          talutamme, turvana sauva.
    Mehu nuoruuden, joka ennen niin
    poven hyrskyämään pani, hyytynyt on
          iän talveen; pois sotakunto.
    Ikäloppu, jolt' elon vehmaisuus
    lakastuu, ei lasta se vahvemp' oo:
    jalan kolmen horjuen, ilmestyy
          unihaamuna keskellä päivää.

Linnasta päin lähenee juhlakulkue, naispalvelijoita uhrimaljoineen.
Kuningatar käy jonon päässä.

                  Mutta, Tyndaritar
    Klytaimnestra, mi puuhana, ruhtinatar?
    Mitä uutta sa kuullut liet? Sanomaa
                  mitä uskoen, näin
          ylt' ympäri lyyliä laadit?
    Jumalitten, maatamme varjelevain,
    yläilmaisten, manalaisten myös,
    ovien, väkikenttien suojelijain
          pyhät liedet lahjoja leimuu.
    Tuolta ja täält' yläilmoillen
                 tuli lieskahtaa,
    sulavan pyhän öljyn virvokkeill'
    eläteltynä ilman vilppiä, niin
    kuninkaan parahin lemuhöystein.
    Mitä mullen uskoa voit sekä saat,
                 sitä kerro siis;
    epätietoni tauti sä lievennä,
    joka milloin mieltäni ahdistaa,
    vaan milloin uhreistas viriää
    ihanaa valotoivoa, väistyy taas,
          tuo murhe syöntäni syövä!

KUORONJOHTAJA.

    Virteni kertoa saa sotaurhoin
          retkeä, jolle
          Zevs hyvät entehet soi.
          Ikä tarmosa vielä
                voimia siittää,
    Luojiin luottaen laulan:
    Kuink' Argonmaan kaks sopusaa yliherroa, kanssaan
                nuoriso Hellaan,
          kourassaan ase kostava ryntäsi
          Troiahan, oppaanaan raju kotka,
    lintuin ruhtinas, ilmeten laivain
          pääruhtinahillen, musta ja toinen
          lumivalkoinen tuoll' liki linnoa
                peitsien puolla,
          törmällään näkysällä,
          niellessään jänö raukan
          kohtuisan sikiöineen,
          kun siltä juoksu kesken jäi.[8]
    Soi suruvirsi, vaan hyvä voiton vieköön![9]

KOKO KUORO.

    Soi suruvirsi, vaan hyvä voiton vieköön!

KUORONJOHTAJA. (Vastasäkeistö.)

    Vaan jalo tietäjä, kun näki uljahat
                Atreyn poiat,
          nuo eri-luontehet, koht'
          älys oppahat ahnaat
                vainomaretken.
          Näin siis selvitti enteen:
    "Kyll' aikanaan sortavi tää sota Priamon vallan,
                linnasta arteet,
          porvarien kasatut tavaratkin
          kohtalo ryöstävä on väkivalloin,
          kun ei vaan viha taivahan särje
          kuolaimia Troiallen taotuita.[10]
          Pahoillaan on Artemis-imp'[11]
          isän liiteleville
          hurtillen, repineille
          karkaavan polosen
          sikiöineen syntyä vailla.
          Hän inhoo kotkain atriaa." --
    Soi suruvirsi, vaan hyvä voiton vieköön!

KOKO KUORO.

    Soi suruvirsi, vaan hyvä voiton vieköön!

KUORONJOHTAJA. (Päätinlaulu.)

          "Jos jalopeurain julmien
          sa, kaunotar, pentuja holhoiletkin,
          vaalit muun salomaankin karjaa
          hentoa, rintoja syövää, myönnä
          sentään enteillen sulo päätös!
          Lintujen, joita sa moitit,
                      suo onnea tietää!
                Paianiakin[12] viel' anon armollista:
    älköhön siskonsa Hellaan laivoja vaan pidätelkö
                      rajutuulten estein,
    vaatien uhria, säädytönt', uutta jot' ei sovi syödä,
    kiistaa tuottelevaa avioillen, heimolle! -- linnaan
          jäi asumaan salavaino;
          ei lepy, julmana vaan
          yltyy tuo, lapsia kostain." --
    Näitä ja paljon onneakin tielintujen noiden
    Kalchas[13] perheellen kuningasten tietävän lausui.
                Sointuen siihen,
    soi suruvirsi, vaan hyvä voiton vieköön!

KOKO KUORO.

    Soi suruvirsi, vaan hyvä voiton vieköön!

KUOROLAULU. (1. säkeistö.)

          Zevs,[14] ken liekin hän -- jos nimi tää
          hälle vain on mieleinen --
          sillä häntä mainitsen.
    Kun ma kaikkia harkitsen,
          Yksin Zevs, ei kukaan muu
    päätelköön, joko huoleni saan ihan heittää
          suotta mieltä painavan.
          Jumalaa, jok' ennen halliten[15]  (1. vastasäkeistö.)
    korskui uhkamieliään,
    ei nyt enää mainita.

    Hän, jok' ohjat sitte sai,[16]
          löysi voittajansa myös.
    Ken Zeyn voittoa vaan sydän nöyränä kiittää,
          keksi tiedon korkeimman.

          Zevs meit' ohjaa oppimaan,  (2. säkeistö.)
          vahvistaa sen totuuden:
          vauriosta viisastuu.
          Tuskan karvas neste yölläkin
                tihkuu tuon syyllisen
          sieluhun; mieli malttaa täytyy vaan.
          Luojan armo pyhält' istuimelta
          laivaa ohjaten sen sääs.
          Niinpä silloin[17] ylhäinen  (2. vastasäkeistö.)
          Kreikan laivain päällysmies,
          soimaamatta tietäjää,
          nöyrtyi alle kolkon kohtalon.
          Mutta kun vastatuul'
          eväät söi, miehet nääntyi, värjöttäin
          Kalchiin vastapäätä[18], missä tyrsky
          pauhaa Avliin rantahan --
                Lens' viivyttäin myrsky Strymonista:[19]  (3. säkeistö.)
          vei valkamat; näljän, ruokaretket
                toi miehillen;
          ei säästänyt purtta, köyttä -- miehet
          jo vartoessa pitkäksyivät; --
    kukat se kaas', Kreikan urhot uljaimmat.
          Niin myrskyn vimmahan
          tietäjä ruhtinaille,
          viitaten Artemiiseen,
          ankaramman viihdykkehen
          ehdotti; nää survasivat
          maankamaraan sauvoillaan.
          Vieripä itkuki heiltä.
    Näin lausumaan käy nyt korkea herra:[20]  (3. vastasäkeistö.)
          "kyll' raskast' on, ellen taivu käskyyn;
                mut katkeraa,
          jos lapsosein, linnan päiväpaisteen,
          ma surmaan, taaton kättä tahraa
          tään immen ver', alttarille vuotaen.
          Oi vaali vaikein!
          Voinko ma laivat jättää,[21]
          liittoveljeni pettää?
          En! että nyt näin himotaan
          uhria tuult' uinuttavaa --
          tyttöni vert' -- ihmekö tuo?
          Olkohon onneks siis se!"
                Näin taivuttain niskan ikeen alle,  (4. säkeistö.)
          jo toinen tuul' miehen mielen käänsi,
          miel' irstas, pyhää polkeva,
          mi huimin päin kiihtyi hirmutyöhön.
          Kun ihmislaps' astuu harhatielle,[22]
          hän hurjaa rohkoa saa, yltyy, paatuu.
          Jo its' uskaltaa
          hän last' uhrata onneks retken nais-
                ryöstöä kostavaisen,
          laivojen lähtöuhriks.
                Kyll' impi huus' isää parkusuulla;  (4. vastasäkeistö.)
          ei säästä tuo neitopäivän kukkaa
          kuningas kalpakiimassaan.
          Vaan isä käsk' urhoin nuorten nostaa
          rukoiltuaan neidon alttarille,
          poloisen, murtunehen uhrivohlan
          vaippaan verhotun,
          ja suun kaunihin ääntä valvoa
                kostoa kirkumasta
          ruhtinashuonehelle.
                Siteillä suult' äänen tie suljettiin:  (5. säkeistö.)
          Hält' alhappäin keltavaippa[23] vaipuu,
          ja tappajiin hellän silmän
          hän luopi, heilt' armoa pyytäin:
          sanoitta kuin maalaus hän lausuvan
          näkyypi niille,[24] joille hän
          isänsä luon' ennen juhlittaissa
          ol' laulellut: kaino[25] imp' ihanasti
          ol' taaton kultaisaa onnea kiitellyt,
                kun viiniä vuoti maljat.
                Nyt seuraavaa nähnyt en, lausu en:  (5. vastasäkeistö.)
          ei pettänyt Kalchaan taito, Dike[26]
          vast' oppins' suo kärsineille.
          Mit' eess' on, aikanaan se kuuluu.
          Kuin huokaus ennen aikojaan, niin on
          uteilukin suottainen.
          Viel' kerran kaikk' ilmi valoon astuu.
          Oi, valjetkoon vasta viel' ilopäivä!
          Sen hänkin soisi, mi tänne astelee,
          maan ainoa turvantuoja.

              Klytaimnestra astun ulos linnasta.

KUORONJOHTAJA.

    Sun valtaas, Klytaimnestra, kunnioittaen[27]
    ma saavuin: valtaistuin vaatii kunniaa,
    miesruhtinaasta tyhjänä, sen vaimollen.
    Nyt soisin tietää, suotuisanko saatuas
    sa sanoman vai hauskan tiedon toivossa
    näin uhraat. Vaan en moiti myös, jos vaiti jäät.

KLYTAIMNESTRA.

    Nyt nouskoon aamu -- niinkuin sananparsi on --
    yön äitihelmast', onnen viesti huulellaan!
    Saat kuulla riemun toivomaasi suuremman:
    Argiivein halluss' on nyt Priamon kaupunki.

KUORONJOHTAJA.

    Mi sanas ol'? Sit' epäilylt' en älynnyt.

KLYTAIMNESTRA.

    On Troia meidän. Joko lausuin selvästi?

KUORONJOHTAJA.

    Mun valtaa riemu, kyynel vierii silmähän.

KLYTAIMNESTRA.

    Sun silmäs ilmaisee sun kelpo sydäntäs.

KUORONJOHTAJA.

    Mut onko tuosta todistus sull' erheetön?

KLYTAIMNESTRA.

    On niin! -- jos joku jumal' ei lie pettänyt.

KUORONJOHTAJA.

    Lumooko mieltäs unten haamut viekkahat?

KLYTAIMNESTRA.

    En usko torkkuvaisen sielun ilveihin.

KUORONJOHTAJA.

    Mut ehk' on maine siivetön[28] sun hurmannut?

KLYTAIMNESTRA.

    Sa soimaat järkeäin kuin tyttö heilakan?

KUORONJOHTAJA.

    Ja mihin aikaan valloitettiin kaupunki?

KLYTAIMNESTRA.

    Sin' yönä -- tiedäs -- jonka laps' tää päivä on.

KUORONJOHTAJA.

    Ja ken niin sievään ehtinyt ois kertomaan?

KLYTAIMNESTRA.

    Hefaistos, luoden loiston kirkkaan Idalta,[29]
    toi lentoviestin tänne roihu roihulta
    näin järjestänsä: Ida Hermeen-törmälle
    Lemnossa; saarelt' otti vastaan valkean
    kolmanneks' Athos, Zevsin pyhä tunturi.[30]
    Ja liekin kaukoviestin vientiin suostuen
    viritti vahti nuotion viel' uljaamman.
    Ja halki ilman, poikki seljän siintävän
    tuon kulkevaisen soihdun voima riemuiten
    auringon lailla säihkyin kultaloistoaan
    Makiston[31] vartialle saatti sanoman.
    Tää uneen uupumatta vahingossakaan
    riens' viipymättä viestin tointa täyttämään.
    Ja lieskan loimu kertoo kauas Euripon
    vuolletten poikki vartioille Messapion.[32]
    Nää vastatakseen kokon kuivaa kanervaa
    sytyttäin liekkiviestin veivät eteenpäin.
    Väkevä lieska riutumatta riennostaan
    Asopon kentän halki huilaten kuin kuu
    valoisa kiiti Kithaironin[33] harjalle,
    sielt' uuden kulkuliekin pannen liukumaan.
    Gorgopis-järven[34] poikki lensi loiste taas,
    ja päästyänsä Aigiplankton[35] vaaralle
    se vaati tulta puuttumatta puuhaamaan.
    Ja varojansa säästämättä nostettiin
    ylemmäs vuorta, jonka otsa katselee
    Saronin salmeen, tulipyrstö tuuhea;
    Arachnaion se leimullansa valaisee,
    tähystysvuoren kaupunkimme kyljessä.
    Välähti vihdoin Atreiidein linnahan
    tuo välke, Idan valkeasta vesonnut.
          Noin soihdut kilpajuoksun[36] järjestettyään
    ne perätysten seurasivat toisiaan
    ja pitkin sarjaa saivat voittopalkinnon.
    Tään todisteen ja merkin sanon sulle siis,[37]
    kun Troiast' antoi tiedon mulle mieheni.

KUORONJOHTAJA.

    Rukoilen, ruhtinaatar, kohta taivasta.
    Vaan kertomustas vielä kuulla mielisin
    ja herkeemättä ihmetellä. Kerro siis!

KLYTAIMNESTRA.

    Achaijit tänäin isännöivät Troiassa. --
          Luulenpa sieltä sekamelskeen kuuluvan.
    Etikkaa yhteen astiaan ja öljyä
    sekoita -- riidoin erkanee ne toisistaan;
    näin sekaisin soi kahdellaisen kohtalon,
    niin voittajain kuin voitetuiden ääniä.
    Nää miestensä ja veljiensä ruumiita
    syleillen, lapset isiänsä hellästi,
    jo orjan ikeen painaessa niskojaan,
    armainten surmaa vaikeroivat surkeaa.
    Noit' öisen miekkamelskeen vaivat, harhatiet
    ja nälkä käskee atrioimaan, minkä vaan
    saa kaupungist', ei järjestystä katsota,
    vaan kuinka onnen arpa osuu kullekin.
    Jo Troialaisilt' ottamiinsa taloihin
    majautuen ja päästyänsä viimeinkin
    kosteista säistä taivasalta, rauhassa
    nyt saavat yönsä vahtimatta nukkua.
          Ja jos nyt voitto-maansa suojahengille
    ja temppeleille suovat hurskaan kunnian,
    ei voitto heiltä vaurioksi vaihtune.
    Älköönpä ahneus vaan kansaa vietelkö
    semmoista, jot' ei ryöstää saa, himoitsemaan!
    Sill' onnell' ei  kotiin päästy ennen, kun
    on kaksoisradan toinen jakso[38] juostu myös.
    Jos palanneekin solvaamatta pyhyyttä
    väkemme, voivat haamut nousta vaineestaan[39]
    tuhoksi, jos muu turmio ei tullekaan.
          En muuta tienne nainen näistä lausua.
    Nyt vaakamaljass' onni enin painakoon![40]
    Sen nautinnon jos kuinka paljost' ottaisin.

KUORONJOHTAJA.

    Tuon, rouva, virkoit viisaasti kuin järkimies.
    Ja nyt kun varmat merkit meille ilmoitit,
    ma jumaloille laadin kunnon kiitokset.
    Sill' arvokkaasti vaivamme nyt palkittiin.

                         Klytaimnestra lähtee linnaan.

          Oi valtava Zevs, oi armias Yö,
                sinä loistavan kunnian suoja,
          joka saarsit Ilion tornit niin
          tuho-verkkohos, ett' uro ei pakohon,
          ei laps' sen poimuja päässyt, tuon
                häjyn orjuuden
                häpeää, joka kietasi kaikki!
          Siis Zevsiä, vierahien jumalaa
          ylistän, joka tuon teki, aikaa jo
          Aleksandroa tähdäten jousellaan,
          jott' aiattomast' ei ampunut ois
                vasamaans', ei pilvihin hukkaan.

KUOROLAULU.

ENSI KUORORIVI.

    Niin lens' Zeyn nuoli, iski vamman,  (1. säkeistö.)
    mi kyll' on kansan nähtävissä.
    Hän[41] korjas työnsä palkan. Vaan ken väittää
    ei sopivan jumalain huolia,
    vaikk' ihmiset polkevat
    pyhyyttä -- ei hurskas lie.
    Kas selvään kosto löi[42]
    ne, jotka korskuivat
    sotaista mieltä liikamäärin
    kopeina, koska aartehista
    heill' uhkui maa -- vaurioks. Suotakoon
          mun vain mielellisnä
          leipäni tyytyin syödä.

KOKO KUORO.

                Eipä rikkaudesta
                turvaa turmion sille,
                ken on polkenut ylvästäin
                Diken templiä pyhää.

ENSI KUORORIVI.

    Mut hirmuinen on luulosuuruus,  (1. vastasäkeistö.)
    tuo huimamielen ilkilapsi.
    Ei pysty lääke tuohon tautiin. Piiloon
    ei hukka jää, hirmuiseks lieskahtaa.
    Kuin kehno vask' tummenee
    kolhuista, niin koeteltaiss'
    ei hällen kiilto jää;
    hän houkaks arvataan:
    pyys' siipilinnun lennost' ottaa
    ja turman tuotti kurja maalleen.
    Sen palve ei taivosiin kuulu, maan
          päältä Dike perkaa
          sen, joka mointa puuhaa.

KOKO KUORO.

                Moinen mies oli Paris;
                Argoon tultua linnaan
                vieraspöytien pyhyyden
                rikkoi, ryöstäen vaimon.

TOINEN KUORORIVI.

    Tää jätti maamiehilleen kilpien  (2. säkeistö.)
    ja kalpojen kalskinaa, sotapurtten puuhaa,
    ja Troiaan toi hän myötäjäisiks turmion,
    kun hiipi hiljaa kaupunkiin
    ja julkes juljetonta. Tietäjät[43]
    vain vaikeroi, linnan viisahimmat:
    "Voi linna sua! voi te linnan valtiaat!
    häävuode voi! lehtolemmen harhatiet! --
    Vait' istuu vaan ruhtinas[44] murheissansa, ei
    hän soimaa solvaistunakaan,
    vaan merten taa mennyttään
    kaivaten, varjoks kohta kuihtuu."

KOKO KUORO.

                Sorjimmat kuvapatsaat
                hänt' ei voi ilahuttaa;
                kullan silmiä kun ei nää,
                tyhjää kaikk' ihanuus on.

TOINEN KUORORIVI. (2. vastasäkeistö.)

    "Ja kaiho luo harhanäyt häälymään
    unissa yön; ei ne huolia huojentaa voi.
    Kun luulet onnen löytäneesi, luiskahtaa
    lumoova hahmo helmastas
    ja siivin unten tiellä liehuvin
    taas kiirehtii tietämättömiin se." --
    Nää ahdingot värjyy koissa ruhtinaan;
    vaan toinen on tuska ankarampikin:[45]
    Kot'-suojihin Hellaanmaan kaikkiin, joista pois
    vei vaino urhot, murhe suur',
    mi syöntä syö, pesiytyi.
          Totta niin! huolt' on monta meillä.

KOKO KUORO.

                Keitä on sotatielle
                pantu, tietävät kaikki.
                Miesten eest' isänmaahan vaan
                tuhkauurnoja tuodaan.

KOLMAS KUORORIVI. (3. säkeistö.)

    Sill' Ares[46] tuo ruumisten vaihtomies
    hoitelee vaakaa melskehessäkin;
    hän hiiltyneen tuhkan vain,
    jot' itketään, Troiasta
    rakkahille työntää taas,
    sievään uurnaan suljetun:
    tuhka miehist' yksin jäi.
    Heit' itkusilmin kiitellään,
    ket' oivaks' taistotaidoltaan,
    ket' urhon-kuolon saaneheks' --
    muukalaismiehen[47] vaimon vuoksi.
    Sitä kansa nurkuu hiljaa,
    salakaihon karvas kuohu
    kuninkaita soimaa.

KOKO KUORO.

                Noilla on maja ahdas
                Troian muurien luona.
                Tuolla kaukana vieras maa
                kätki voittajat multaan.

KOLMAS KUORORIVI. (2. vastasäkeistö.)

    Vaan suuttuneen kansan ään' raskas on,
    julkisten kirousten arvoinen.
    Mua ahdistaa aavistus:
    yön-synkeää kuulla saan!
          Miestä murhan tahrimaa
          vaanii silmä jumalain;
          keltä vilppi onnistuu,
    hält' onnen vihdoin vaihtavat
    yön kosto-immet, syytäen
    sen yöhön tietämättömiin,
    sinnepä loisto tyhiin sammuu.
    Viha mainehelle on raskas.
    Zevs vuorten kukkuloita
    salamoillaan ampuu.

KOKO KUORO.

                Halvan mie valikoisin
                onnen. Linnoja murtaa
                en sois, sortuen itse en
                orjan päiviä viettää.

          Riemuhuutoja ulkopuolelta näyttämöä.

YKSITYISIÄ ÄÄNIÄ.

    I.

    Ka, liekki lens viestineen
    niin riemusuin kaupunkiin!
    Liekö totta juttu tuo
    vai jumalainko luoma harha -- ken sen ties?

    2.

    Ken on niin lapsekas ja löyhäjärkinen,
    ett' innostuis kuullessaan
    tuon lieskasuu-viestin, kohta käydäkseen
          vaiheen tullen allepäin?

    3.

    Ken ylistäis onneaan
    se ennenkun syntyy -- muu kuin nainen vaan?

    4.

    No akanpa hommaan hetahat ollaan luottamaan!
    Kuin tuuli leveni, tuuleen myös
          se haipuu pois naisen turha toitotus.

KUORONJOHTAJA.

    Pian saamme kuulla, tokko liekit loistosat,
    tuo vaihetulten pitkä sarja kertonut
    on totta, vaiko unten lailla mieltämme
    tuo loisto pilkkaa luoden sulotuntehet.
    Rannalta tänne astuvan näen airuen
    oliiviseppel päässä; hiekka janoinen,
    tuo liejun sisko, tuoksahdellen todistaa,
    ettei hän mykkä lie, ei tuone tietonaan
    vaan turhanpäiten palavan hongan sauhua
    ja tulta. Ei! hän lausuu riemun sanoillaan,
    tai... ei! ma vastakkaisen mielen karkoitan.
    Oi, saakoon oiva alku jatkon onnekkaan!

PUOLIKUORONJOHTAJA.

    Ken toisin meidän kaupungille toivottaa,
    hän nurjuutensa viljat itse puikohon![48]

                               Airut astuu esiin.

AIRUT.

    Oi terve Argos synnyinmaa! Jo kymmenes
    aastaika vierii, kun sun jälleen nähdä sain.
    Ja vaikka moni toivo raukes, säilyi yks':
    en luullut enää Argon maassa saavani
    ma haudan rauhaa rakkahinta kuoltuain.
    Oi terve siis nyt maani, terve aurinko,
    ja maani herra Zevs ja Python valtias,
    jok' ellös enää nuolillas meit' ampuko,[49]
    Skamandron vierill' armoton kyll' oltuas!
    Vaan nyt sä meitä auttaos ja suojellos,
    Apollo herra! Kaikki suuret jumalat,
    rukoilen teitä, Hermes,[50] armas puoltajain,
    sä airueitten ylpeys; ja sankarit[51]
    te, jotka meitä saatoitten, oi ottakaa
    keihäiltä jäänyt väki vastaan suopeina!

    Oi terve kuningassalit, armaat asunnot,
    pyhät istuimet,[52] te jumalat päivänhohtoiset,
    jos koskaan, nytpä silmin iloa säihkyvin[53]
    kuningast' isost' aikaa juhlariemulla
    tervehtikää! Agamemnon saapui saattamaan
    valoa yöhön teille ynnä kaikillen.

    Hän hartaat tervetuliaiset ansaitsee,
    kun Troian muurit mursi maahan, kostajan
    Zeyn kuokkimella[54] penkoi pellot, tanteren
    tasalle kaasi uhriliedet, temppelit,
    ja ihmistaimet maasta kitki kerrassaan.

    Sen ikeen pantuansa Troian niskallen
    Atrevsin aimo poika voittoriemuisna
    on tullut, ansainneena parhaan kunnian
    tään-aikaisist'! Ei Paris voi, ei kansansa
    kehua työtään suuremmaks' sen kostoa.
    Tuo varkauden ja ryöstön syyhyn saatuna
    menetti saalihinsa, saatti turmioon
    yht' aikaa kotikartanon ja synnyinmaan.
    Velkansa Priamon perhe maksoi kaksittain.

KUORONJOHTAJA,

    Achaialaisten airut, tervetultuas!

AIRUT.

    Oi kiitos! Tyydyn kuolemaan, jos taivas suo.

KUORONJOHTAJA.

    Tulikos siellä kotimaata ikäväs?

AIRUT.

    Niin, että ilost' itkevät nyt silmäni.

KUORONJOHTAJA.

    Suloinen tauti vaivas teitä siellä siis?

AIRUT.

    Suloinen? tuot' en tajua selvittämättäs.

KUORONJOHTAJA.

    Te sairastitte kaipaavia kaivaten.

AIRUT.

    Ikävöikö maa siis kaipaavia poikiaan?

KUORONJOHTAJA.

    Niin että poveni taajaan huokas kaihoaan.

AIRUT.

    Miks painoi kansaa moinen synkkämielisyys?

KUORONJOHTAJA.

    Vait'olon lääkettä oon kauan käyttänyt.

AIRUT.

    Kammoitko ketään kuninkaan poiss' ollessa?

KUORONJOHTAJA.

    Niin, että, kuten virkoit, kuolla mielisin.

AIRUT.

    Kai, hyvin päähän päästyä. Tuoll' elämä
    niin pitkäll' ajall' oli kuinka kulloinkin
    ikävää jos joskus hauskaakin. Ken ainiaan
    tääll' elää huoletonna saa pait jumalat?
    Jos matkan vaivat, niukan levon vuoteilla
    kurjilla, huonot maallepääsyt kertoisin,
    en hetkeks' saisi laata vaikeroimasta.

    Vaan manterella koitui vasta kurjuutta,
    kun vainolaisen vallin ääress' asuttiin
    ja taivon ves ja lettoluhtain kosteus
    liotti meitä, että rohtui ruumiimme
    ja tukka pedon karvan lailla pörhöttyi.
    Ja mainitsenko talven, lintuintappajan,
    jonk' Idan lumi saattoi sietämättömäks',
    tai kesäkuuman, konsa lounaslevollaan
    meri aallon, tuulen tuntematta uinailee! --
    Mut miksi surra? Onhan vaiva mennyttä,
    on mennyt menojaan jo vainajilta niin,
    etteivät enää huolis henkiin herätä.
    Miks lukisin siis kuolleet, eloon jääneiden
    sanoisin vielä vammojansa potevan?
    Hyvästi ijäks' jääkööt murheet mennehet!
    Ja meille, jotka Argoon väestä säilyimme,
    vie hyöty voiton, murhe ei sen vertaa.[55]
    Auringon loiston eessä voimme kerskata
    yli maiden merten lentävillä sanoilla:
    "kun Argoon urhojoukko vihdoin Troian kaas',
    se saaliit Hellaan jumaloille lahjottain[56]
    ikikaunisteiks' ne templisuojiin riipustaa."
    Tällaista kerrottaissa onniteltakoon
    niin kansaa kuin sen kaitsijoita, saakohon
    Zevs työstä kiitoksen! -- Nyt kaikki kuulit sä.

KUORONJOHTAJA.

    Sun puhees voitti epäilyni; myönnän sen.
    Min kestää ikää, kestää oppimistakin.
    Klytaimnestran ja hovin täytyy enimmin
    täst' iloita, vaan hauskaa on se mullekkin.

                      Kuningatar astuu ulos linnasta.

KLYTAIMNESTRA.

    Jo äsken riemuhuutohon ma remahdin,
    tän' yönä ensin liekkiviestin saatuain,
    mi Troian valloituksen ties' ja vaurion.
    Ivaili kyllä muutamat: "vai luuletko
    sä soihtotuliin luottain Troian sortuneen?
    Niin naiset ain' on herkät intoon hehkumaan!" --
    Mua tällä lailla hupsumaiseks herjattiin.
    Ma lyylit laadin kumminkin, ja kaupunki
    soi kauttaaltansa naisten kiitosriemua,
    ja kaikilt' alttareilta uhrivalkea
    levitti, syöden suitsuketta, tuoksuaan.

    Nyt sult' en kaipaa kertomusta tarkempaa:
    kuninkaan suusta kaikki kohta kuulla saan.
    Vaan riennän parhaimmasti vastaanottamaan
    ma palannutta arvoisinta miestäni.
    Nähneekö vaimo päivää kauniimpaa kuin se,
    jon' aukasee hän linnanportin miehelleen,[57]
    sodasta taivaan auttamalle? Käske siis
    kansansa ikävöimää tänne rientämään:
    Hän löytää kotona puolisonsa uskoisan
    sellaisna kuin sen jätti, talonsa vartian,
    lempeenä hälle, ilkeöille nurjana,
    kaikessa muuten moisenaan. Ei rikkonut
    sinettiään hän, vaikk' ol' aika pitkäkin.
    Kas moinen moite, toisen miehen hauskutus,
    on mulle oudompaa kuin vasken värjäys.[58]
    Ei kelpo naisen kainostella tarvis oo
    näin kerskatessa, totuuteen hän turvautuu.

                                    Menee linnaan.

KUORONJOHTAJA.

    Sun tiettäväkses puheen pitänyt hän on[59]
    noin sievin sanoin, seikat selvään kertoen.
    Vaan kuules, airut, nyt mä tietää mielisin
    Menelaostakin, palasko hän kanssanne
    eheenä kotiin maansa armas valtias?

AIRUT.

    En valhetella hyvää voi, jott' ystävät
    siit' aikaa-voittain korjaisivat hyötyä.

KUORONJOHTAJA.

    Yht' iloisaa kuin totta puhees olkohon!
    Ei salaa erkane ne kaksi toisistaan.

AIRUT.

    Se mies Achaian väestä tietämättömiin
    on mennyt laivoineen. En laske valheita.

KUORONJOHTAJA.

    Yksinkö läks hän Troiasta, vai tempasko
    hänet seurastanne myrskyn vaino yhteinen?

AIRUT.

    Kuin tarkka joutsimies nyt ammuit pilkkahan:
    lyhyesti suuren vauriomme ilmaisit.

KUORONJOHTAJA.

    Vaan eikö muilta laivureilta kuulunut
    huhua, liekö kuollut hän vai elääkö?

AIRUT.

    Ei kukaan tiedä tarkempaa siit' ilmoittaa
    paits' elon tuottajainen maalle -- aurinko.

KUORONJOHTAJA.

    Siis kerro, kuinka taivaan vimma myrskysään
    lähetti laivastolle, kuinka päättyi tuo!

AIRUT.

    Ei onnenpäivää turma tieto himmentää
    sais -- ei se soinnu taivaallisten kiitokseen.
    Kun airut, kammo silmissänsä, kaupunkiin
    tuo murheviestin sotajoukon surmasta,
    ja kansa siitä saapi haavan yhteisen,
    ja Areen kaksoisruoska[60] monet sankarit
    kotoa ajaa, turmioon ne vihkien,
    tuo kaksoispeitsi, murhan kaksoisvaljakko --
    semmoinen kärsimysten kuorma harteillaan,
    hän totta kostotarten virttä laulaa voi.

    Mut pelastuksen onniviestin tuoja kun
    on riemuitsevaan kotiseutuun päässyt -- ei!
    miks iloa katkeroittaisin ma murheella,
    ja myrskyn taivaan-nostaman ma kertoisin?

    Sill' liittoon yhtyi, mitk' ei muuten toisiaan
    voi sietää, ves ja valkea, valan vahvistain
    hävitti Argoon joukot surkuteltavat.
    Tuo turman tyrsky nousi yöllä riehumaan,
    ja Thrakian vihuri[61] laivat viskoi vastakkain
    ja kiskoi, ruhjoi, sateen mertä piestessä;
    ne myrskyn pyörittäissä puski toisiaan
    ja paimenensa ajoon hurjaan hukkuivat.[62]

    Kun vihdoin päivän soihtu syttyi loistamaan,
    Aigeian meri Argon urhoin ruumiita
    ja haahden pirstaleita nähtiin kukkivan.
    Mut' meidät laivoinemme ehjin anturoin
    kynsistä surman sieppas taikka tarttuen
    melaamme varasti[63] jumal' eikä ihminen.
    Ja Onni[64] kulta istui laivaan varjellen,
    ettei sen saumoist' aallon hyöky vuotaisi,
    ei rantariutan kärkihin se särkyisi.

    Näin Ahdin[65] kuiluun hukkumasta päästyä,
    kirkkaalla päiväll', uskomatta onnea,
    me tuskitellen uutta huolta haudoimme,
    laivaimme laitaa surkeaa, väen kuolemaa.
    Jos jotkut heistä henkiin jäivät, puhuvat
    he meistä nyt kuin vainajista -- miksei niin!
    ja mennehiksi mekin heitä luulemme.
    Vaan hyvin kaikki käyköön! Ennen muita voit
    Menelaoa kotiin saapuvaksi vartoa.

    Jos päivän pilkistyskään hänen nähnyt on
    Zeyn neuvost' ilmi-haamussansa henkivän,
    jok' ei tään heimon vielä salli hukkua,
    on toivo että kotimaan viel' löytää hän.[66]
    Tään totta kertoneeni tiedä kuultuas.

                                   Airut menee.

KUOROLAULU. (1. säkeistö.)

          Kenpä, ellei taivainen
          eeltä nähden kohtalon
          ynnä kielens' oikeaan ohjaten,
          sattuvasti kutsui näin
          _Helenaksi_ kiistojen
          tuottajan, miekkamorsion?
          Tappelun _hälinä_, kalvan _helinä_[67]
          urot kaasi, laivoja poltti, kun
                hän karkasi, jättäin
          utuhienot uutimensa,
          rajun lännen lentimillä.
          Ajamaan ryntäsi riistaa hurmerinnoin
          raju kilpimiesten joukko
                laivan jälkiä kaikonneen --
                Simoin lehvärannan
                alla jo ankkuroivan.
          Huoliks' totta huoli[68] hän:  (1. vastasäkeistö.)
          noilla häillä Troiaa löi[69]
          taivon vimma, vihdoinkin kostaen
          vieraspöydän ynnä Zeyn
          liedensuojan solvaisun
          niillen, joiden suusta soi
          morsion kunniaksi häiden
          runo, jonka sallima silloin soi
          tuon lankojen laulaa.
          Jopa toista virttä laulaa,
          suruvirttä vanha Troia[70]
          pian sai oppia. Vaikeroiden kutsuu
          "surusulhoks'" häntä nyt kun
                "Paris-parka" jo ennen ol'.
                Urhojans' itkee Troia
                syöstyjä surman suuhun.
          Eräs mies kasvatti leijonan  (2. säkeistö.)
                pientä pentua pirtissään,
                rintaa juur' imenyttä.
                Tuo elon aamuna leikki
                aljona lasten kanssa,
                vanhojakin ilahutti.[71]
                Kun sylivauvaa kanneltiin
                pentua paljon paijattiin,
                kättä nuoli se mairesuin,
                ruokaa kun maha mieli.
          Vaan kun vahveni, luontoaan  (2. vastasäkeistö.)
                synnynnäistä se ilmi toi:
                hoidon huolia maksain,
                atrian kutsumatonna
                söi peto, raiskasi karjaa.
                Kun veri tahrasi huoneen,
                isännän mieltä karvastaa
                surman saalis hirmuinen.
                Näin sääs' sallima: perheellen
                kasvoi turmion[72] pappi.
          Samoinpa myös saapui Troian kaupunkiin --  (3. säkeistö.)
          jos saan sanoa -- tuuleton lammen läikkyhenki,[73]
          kuin helm' uus', armas aarreloisto,
                lempeä nuoli silmissään,[74]
                syöntä polttava lemmen kukka.
                Heti muuks' muunsihe, käänsi
                sulolemmet kurjaan loppuun.
                Pahan työn kostaja Zevs
                Priamoille syyti vaivan;
                kot'risti koituvi tuost',
                itkumorsian koston.
          Käy ihmisten kesken lause vanhastaan:  (3. vastasäkeistö.)
          "jos saa ihmisonni maan päällä vehmastella,
          se pois ei kuole lapsitonna;[75]
          loistava onni heimollen
                siittää ääreti surkeutta."
                Mulla ei miel' ole muiden,[76]
                oma miel' on: konnantyöstä
                sikiää tultua aijan
                samanlainen jälkeläinen.
                Vaan hurskasten sukupuu
                onnen oksia versoo.
          Sill' ilkityö[77] vanha luop' uudenkin ilkityön  (4. säkeistö.)
                nyt tai toiste hurjillen,
          siks, kunne koittaa kamala kosto aikanaan;
          ei väisty tuo vainotar[78] veitsiä, ei peitsiä,
                kun katosalle kerran pääs
                röyhkeä rietas Ate,
                siittäjiensä lainen
                                                    (4. vastasäkeistö.)
          Vaan Diken[79] näet loistavan pirtinkin piilossa,
                kelpomieltä suosii hän;
          vaan kultalinnat liatut syntiin jättää hän
          pois kääntynein silmin, hän hurskahan luo vaeltelee,
                loistoa rikkaan halveksuin,
                jost' ihastuupi turhuus.
                Kaikki hän ohjaa määrään.

Agamemnon tulee voittokulkueineen näyttämölle, ajaen loistovaunuissa,
vieressään Kasandra.

KUORONJOHTAJA.

          Oi valtias, Ilion murtaja sie,
                vesa Atreyn oi,
          mikä ois sopivin puhe, kunnioitus,
                etten kiitostas
          korottais ylen, en sitä halventais?
          Moni kyll' ylistää valekiiltoa vain,
                tosikuntoa polkien maahan.
          Valitellen kurjia armahtaa
          moni mies haluaa, vaikkei sydämeen
                kipu liene pistänyt yhtään.
          Iloisien kanss' on iloitsevinaan,
          hymyhyn jörö suu väkisin sulataan.
          Hyvä paimen tuntevi karjans'; ei
          lumota sen silmiä petturi voi,
          joka ystävän lämpöä henkivinään
                metisen simasuisena liehii.

          Olithan sinäkin -- sit' en vaieta voi --
          Helenan vuoks[80] lähtiessäs sotahan
          vähämielenä merkitty kirjahani,
          ajatuksia ohjaamaan kyvytön,
                kun kuolevihin
                virittää koit intoa tyhjää.
          Jo nyt syömmeni pohjasta riemuitsen,
                kun on onnella puuhasta päästy.
          Viel' aikanas tutkien nähdä voit,
          kuka tointansa tarkoin täyttänyt on,
                kuka vilpin keinoja koitti.

AGAMEMNON

    On kohdallaan, ett' Argost' ensin tervehdin
    ja maani jumaloita, jotka sallivat
    mun Priamon kansaa rangaisseena palata.
    Sill' yksin neuvoin turmioksi Ilion[81]
    he, suullisesti lausumatta mieliään,
    ver'-uurnaan miesten tuhoks' äänens laskivat.
    Kurotti kyllä kättään toivo tarttuen
    toiseenkin uurnaan, mutta tää ei täyty vaan.
    Nyt sauhu Troian rauniot vaan ilmaisee.
    Siell' elä tuhon myrsky, tuhka uhkuaa
    mehuista aarteen käryä hiiliin hiipuviin.

    Täst' Ylhäisille suoritettavamme on
    hartaimmat kiitokset, kun koston pauloihin
    kiedoimme viholliset, Troian kaupungin
    tuon naisen vuoksi Argoon hiisi maahan kaas,
    tuo vainovarsa,[82] urhojoukko kilvikäs.
    Niin, Seulaistähden laskun aikaan leijona[83]
    syöläsnä karkas linnan muurin piirihin
    ja ruhtinasten verta latki kyllältään.

    Näin pitkält' alkulauseeks' jumalille nyt!
    Sun perusaattees teroitan ma mieleeni,[84]
    ma seison puolellas ja samoin aattelen.
    Harvanpa luonnonlaatu sallii suosia
    kadehtimatta onnellista ystävää.
    Suomattomuuden myrkky sieluun syöpynyt
    tuon kurjan tuskat kaksin verroin tuimentaa:
    hänt' omain kärsimysten kuorma rasittaa
    ja mieltä kalvaa toisen onnen ilmaus.
    Mä tiedän koittaneena -- tarkoin katsellut
    oon kanssakäynnin peiliin[85] -- varjon kuva vaan
    on ystäviltä näyttäväisten ystävyys.

    Odyssevs yksin, ensin retkeen innoton,
    valjaissa kerran seisten, veti kanssani
    kyll' yhtä köyttä. Liekö hän viel' elossa?

    Pian saamme muuten valtion ja jumalain[86]
    asioista neuvotella kansan tultua
    yhteisiin keräjiin; ja olkoon huolenain
    ett' oivaks' nähty tila säilyy eellehen.
    Vaan missä lääkitysten tenho tarvitaan,
    lempeesti siinä leikellen tai poltellen
    koetamme vamman juurtajaksain parantaa.

    Nyt tultuani kotilinnan liesillen,
    päin jumaliin ma ensin käteni koroitan,
    kun kauvas vietyään mun, kotiin toivat taas.
    Ain' uskollisna jääköön mulle voitto vaan!

Aikoo astua alas vaunuista. Samalla tulee Klytaimnestra
palvelusneitojen kanssa, jotka kantavat purppuravaippoja.

KLYTAIMNESTRA.

    Oi kunnon kansalaiset, Argoon vanhasto,[87]
    en häpee teille lemmellistä luonnettain
    ma tunnustaa, sill' aikaa myöten haihtuu pois
    ujous ihmiselt'. En muilta kuulemaa,
    vaan omaa kurjaa eloa kerron pitkiltä
    ajoilta, mieheni Troian luona viipyissä.
    Kotona yksin urhotonna värjöttää --
    se siltänsä jo surkeaa on vaimollen;
    ja monta pahaa huhua hän kuulla saa:
    siin' uutisniekat hyppää kertoin yhtenään
    ain' ikävämpää, hätäkelloa hälistäin.
    Jos miestäni niin monin haavoin lyöty ois,
    kuin jutut tänne kertoivat, niin enemmän
    läpiä häness' ois, kuin verkoss' silmiä.
    Jos kuollut ois hän aina, kuin niin kerrottiin,
    hän vois, kuin toinen kolmihaamu Geryon,[88]
    kehua usein multaverhon saaneensa
    maan pääll' -- en virka maanalaisest' -- yllensä,(89)
    jos kuollut ois hän kerran joka haamulta.
    Tuollaisten huhuin aina hakarrellessa,
    väkisin usein paula kirvotettu on
    mun kaulastain, kun tuska tahtoi hirtehen.

                                        Agamemnonille.

    Ja noista syist' ei seiso tässä vieressäin
    hän, jonka pitäis, rakkautemme vastike,
    Orestes poikas: ellös tuota kummeksi!
    Sun kelpo kalpaveljes, fooki Strofios
    kasvattaa häntä. Tuopa vaaran pyörivän
    kuvaili mulle: jos sun kohtais kommellus
    tuoll' Iliossa, kansanmelske kukistaa[90]
    vois neuvoston jon sääsit -- niinhän ihmiset
    jo sortunutta vielä sortaa tahtovat.
    Tää selvitys, saat uskoa, on vilpitön.

    Mult' itseltän' on itkun vuolas lähde niin
    jo ehtynyt, ettei siinä pisaraa.
    On silmä, myöhän unta saaden, himmennyt,[91]
    sun soihtutultas turhaan tähdystellessään
    ja itkiessään siitä. Jos ma torkahdin,
    niin oitis hyttysenkin siiven hyrinään
    sävähdin, nähtyäin sun luonas kammoja
    enemmin, kuin tuon unen hetkeen mahtuikaan.
    Iloiten mielin nyt, kun kestin kaiken tään,
    ylistää miestäni: hän talon koira on,
    on laivan turvaköysi, linnan korkean
    on valtapylväs, isän lapsi ainoinen,
    purjehtijoiden arvaamatta nähty maa,
    suloinen huomen myrskyn jälkeen valjennut,
    ves'lähde, matkamiehen janon virvoke...
    Ihana vaan nyt ahdingosta pääsy on.

    Kyll' ansaitsee nää tervehdykset multa hän.
    Pois kateus väistyköön! Jo kyllin kärsitty
    on hätäpäivää. Nytpä, armas valtias,
    vaunuista astu! Ellös, herra, kuitenkaan
    pane maahan jalkaa, jolla Troian tallasit!
    Miks viivyttenkin, naiset, joiden käskettiin
    katella vaipoin käytäväänsä polkua?
    Tie oitis purppuroitakoon, jott' ansio
    hänt' ohjata sais linnaan uottamattomaan![92]

    Muut tehtävät mun virkku, valpas huoleni
    jumalten mieltä myöten oikein toimikoon!

Purppuravaipat levitetään vaunuilta linnan keskiportille.

AGAMEMNON.

    Sä Ledan sukutaimi, taloni vartia,
    mun pitkän poissaoloni mukaan puheeskin
    ol' pitkä. Vaan jos soveliaasti kiitellään,[93]
    sen kunnian sopii _toisten_ suusta lähteä.
    Sä ällös muuten henttumaisna liehi noin
    mun eessäin, kuku kunniaani orjaillen,
    ikäänkuin oisin itämainen ruhtinas.
    Älä purppuroiten moitteenalaiseksi tee
    mun tietän! Yksin jumalat sen arvon saa.
    Ei vaaratonna kuolevainen[94] mielestäin
    näin loistavilla kirjovaipoill' astele.
    Mua kunnioita ihmisiks', älä jumaliks!
    Kyll' loistomattoon jalkaa pyyhkimättäkin
    kajahtaa maine. Nöyrä suhtamielisyys
    on parhain taivaan lahja. Onnitella voi
    vaan sulo-rauhass' elon päähän päässyttä.
    Jos tapahtuis näin aina, oisin pelvoton.

KLYTAIMNESTRA.

    Vaan noudata nyt sentään minun mietettäin!

AGAMEMNON.

    En turmele ma mietettäin -- se tietäös!

KLYTAIMNESTRA.

    Sen lupasitko jumalalle jollekkin?

AGAMEMNON.

    Jos ken, ma tieten taiten lausuin sanani.

KLYTAIMNESTRA.

    Min, luulet, Priamos tekis voitost' iloissaan?

Agamemnon.

    Hän loistovaattehelle varmaan astelis

KLYTAIMNESTRA.

    Miks' siekin ihmismoitteita siis arkailet?

AGAMEMNON.

    Vaan paljon painaa ihmistenkin haastelut.

KLYTAIMNESTRA.

    Se onni köyhä, jot' ei kukaan kadehdi.

AGAMEMNON.

    Ei kiistan kiihko[95] naista suinkaan kaunista.

KLYTAIMNESTRA.

    Mut väistö onnellista miestä kaunistaa.

AGAMEMNON.

    Niin suureks' voiton tässä kiistass' arvaat siis?

KLYTAIMNESTRA.

    Nyt myönnä mulle voitto suosiolla vaan!

AGAMEMNON.

    No, jos niin tahdot! Joutuin joku riisukoon
    mult' uskolliset jalkaneuvot, kenkäni!

           Kengät riisutaan ja hän astuu, alas vaunuista.

    Ja elköön, tietä purppuraista kulkeissain,
    mua jumalista kateen katse kohdatko!
    Olenpa arka turmelemaan[96] taloa,
    jos jalvoin tallaan hopeanarvo-vaatetta.

    Mut sikseen tuo! Nyt suopeasti saata myös
    tuo neito linnaan! Lempeätä voittajaa
    jumalat ylhält' armosilmin katsovat.
    Ei kanna kukaan orjan iestä mielellään.
    Hän, rikkaan saalihimme valiohelmenä,
    mua seuras sotajoukon arvolahjana.

    Mut kun nyt taivuin tässä sinua kuulemaan,
    ma astun linnaan purppuraista polkuas.

                                Astuu linnaan päin.

KLYTAIMNESTRA.

    Niin -- meri on -- ja ken sen tyhjäks ammentaa! --
    mi viljoin hopean-arvoist' uhkuu purppuraa,
    ain' uutta mehua, vaatteen painenestettä.
    Ja varaa soivat linnallemme jumalat[97]
    noit' ostaa, herra; ei se tunne köyhyyttä.
    Monetkin vaipat poljettavaks' luvannut
    ma oisin, jos sen ennuspappi säännyt ois,
    kun aprikoin tään[98] hengen päästinhintoja.
    Jos juurt' on, versoo huoneen viereen lehväpuu,
    ja laajan suopi suojan Sirion poltolta.
    Niin siekin, perhelieden luokse tultuas,
    tulokas talvikylmän lämpimäksi luot.
    Kun happamesta raakilasta kypsentää
    Zevs viinin, vilvastuu jo ilma saleissa,
    Jos miesi tarmokkaasti taloa hallitsee.

                                Agamemnon menee sisään.

    Zey, Zey, sä perille-viejä, täytä pyyntöni
    ja huolehdi, mit' aijot toimeen panna nyt!

Menee sisään seurueineen. Kasandra yllään tietäjänpuku -- jalkoihin
ulettuva viitta, villanauhat käärittyinä kaulan ympäri, sauva kädessä
-- istuu liikkumatta vaunuissa.

KUOROLAULU. (1. säkeistö.)

                Miksi liehuu yhtenään
                kumma kauhu silmissäin
                ahdistellen syöntä aavistuksin?
                tietäjävirteni palkati käskyti soi näin?[99]
                Miksei reima luottamus
                torju unten usvaisten
                maille pois pelkoain,
                istu mieltä ohjaamaan,
                vaikk' aikaa jo kajahti rantakalliot,[100]
                köydet kun päästettiin,
                urhojoukon laivoillaan
                lähtiessä Ilioon?
                Silmätietoon luottaa sais,  (1. vastasäkeistö.)
                paluun itse nähtyään.
                Mutta lyyryn myötä sointumatta,
                sieluni oppima kostajalaulu se soi vaan;
                enkä taida turvata
                toivon armaan johtohon.
                Vaisto ei turha lie
                vilpitönten rinnass', ei
                sydänkään, hirmu-pyörtehissä viskelty.
                Soisin sen kuitenkin,
                ettei pelko totta ois,
                vaan se tyhjiin raukenis.
                Terveys ei uhkeakaan riemua suo:
                tauti kun naapuri on seinäkkäin,
                meiltä henkeä vaanien aina.
                [tautihin lie apu tok'. --].
                Törmätä kiitäessään
                voi salariuttahan ihmis-onni;
                vaan jos liika ahdostaan
                karttavaisuus aikanaan
                heittää taiten suunnaten,[101]
                ei huku huone[102] kaikkineen,
                vaikka vonkuu vaivoissaan;
                aalto purtt' ei ahmaise.
                Zeyltä vuotava rikkaus runsas
                ja vainio viljoillaan joka vuosi
                nälkävaivan häätää pois.
                Surma[103] kun löi haavoja, kun ihmisen vert'
                tulvi maan multahan, oi kenpä voi
                pyörryttää sitä loihtuja laulain?
                Ainoan tuon, joka tais[104]
                vainajat virvottaa,
                ehkäsi Zevs varotellen muita.
                Ellei Luojain säätämäst'
                alhaisilta ylhäiset
                estäis puheet rohkeat,
                kielen mieli ennättäin
                varmaan kaikki ilmaisis.[105]
                Nyt se yrmyy yksissään,
                hautoen huolia, ei tohi koskaan
          toivoa voivansa suoria pulmat:
                tuska polttaa rinnassain.

                    Klytaimnestra astuu ulos linnasta.

KLYTAIMNESTRA.

    Käy taloon siekin -- sua, Kasandra, tarkoitan --
    kun Zevs sun salli päästä meille juhlahan.[106]
    Kaiheksumatta muiden orjain kanssa siis
    sä saaliinsuojan[107] liettä astu likemmäs.
    Vaunuista alas lähde, äläkä ylpeile!
    Muinoinpa Alkmenenkin poika[108] myytynä
    nöyrästi orjan iestä kuulun kantaneen.
    Jos sattuu siis se onnenpakko, kiittäköön
    ken isänniks saa vanhastansa rikkahat.[109]
    Vaan ketkä arvaamatta onneen nousivat,
    ne orjiansa kohtelevat julmasti.
    Mi kohtuullista suinkin on, sen meillä saat.

                        Kasandra ei liiku paikaltaan.

KUORONJOHTAJA.

    Emäntä sulle selvään lausui tahtonsa[110]
    Kun kohtalo siis kietonut on paulaansa
    sun, tottele, jos mielit! Ehk'et mielikään.

KLYTAIMNESTRA (kuoronjohtajalle).

    Niin, ellei ehkä hän, kuin mikä pääskynen,[111]
    ties mitä outoa kapulakieltä kangerra;
    sä virka hälle käsky mieleen tepsivä!

KUORONJOHTAJA.

    Käy pois! Ei mitään parempaa tarjonas.
    Jätäppä vaunun istuimes ja tottele!

                             Kasandra ennellään.

KLYTAIMNESTRA.

    En jouda kauemmin sun tähtes viipyä
    tääll' ulkona, kun teurahat jo seisovat
    linnassa alttarin ääress' uhrattavina.
    Niin toivomatta suotiin meille ilo tää.
    Jos totella siis tahdot, riennä joutuhun!
    Jos muukalaisna kieltämme et ymmärrä;
    niin sanain eestä viittilöiden haastele!

           Viittaa Kasandraa tulemaan. Tämä ei liikahda.

KUORONJOHTAJA.

    Näkyypä selvää tulkitsijaa kaipaavan
    tuo vieras, on kuin otus[112] äsken pyydetty.

KLYTAIMNESTRA.

    Hän vänkäpää on, nurjaa mieltä noudattaa,
    linnasta äsken vallatusta tultuaan.
    Ei kuolainta hän viitsi pitää suussansa,
    ennenkuin verivaahtoon kiukku väljähtyy.
    En alentaudu sanaa lisää tuhlaamaan.

                                       Menee.

KUORONJOHTAJA.

    En suutu sulle mie, ma sinua surkutan.
    Käy sisään, rukka! jätä vaunut, väisty nyt
    sä täytymystä! Taivu outoon ikeeses!

VUOROLAULU.

KASANDRA (astuen alas).

          Oi voi! kauheaa! voi!  (1. säkeistö.)
                Apollon! Apollon![113]

KUORONJOHTAJA.

    Mit' Apollonille voivotat niin surkeaa?
    Ei hän se, ken mieltyy vaikeroimisiin.

KASANDRA.

          Oi voi! kauheaa! voi!  (1. vastasäkeistö.)
                Apollon, Apollon!

KUORONJOHTAJA.

    Taas huutaa herjaten hän sitä jumalaa,
    jonk' ei sovi olla läsnä vaikeroitaissa.

KASANDRA. (2. säkeistö.)

                Apollon, Apollon!
          Sä tiejumala, taas poloisen
    mun poljit, polkujumala, suohon kurjuuden.[114]

KUORONJOHTAJA.

    Hädästään ennustaa hän näyttää aikovan.
    Viel' orjan sieluss' asuu voima ylhäinen.

KASANDRA. (2. vastasäkeistö.)

                Apollon, Apollon!
          Sä polun herra, miks poljit mun?
    Oi minne johdit tieni, kenen kartanoon?

KUORONJOHTAJA.

    Atrevsin linnaan. Ellet itse oivalla,
    sen sanon. Totta sanoneeni nähnet pian.

KASANDRA. (3. säkeistö.)

          Siis petoluolahan taivahan inhomaan,
          niin rumia tihoja tietävään,
          jok' uipi verta, ihmisiä teurastaa.

KUORONJOHTAJA.

    Neidolla näyttää koiran vainu olevan:
    hän verta vainustaa -- jot' onkin löytävä.

KASANDRA. (3. vastasäkeistö.)

          Niin, todistajani lausuntoja kerron vaan:
          laps'raukat surevat tappoaan
    ja paistetuita lihojaan, joit' isä söi.

KUORONJOHTAJA.

    Sun ennustajamainees meille tuttu on,
    mutt' emme kaipaa ollehien tietäjää.

KASANDRA. (4. säkeistö.)

          Oi korkiat! mi tuhon aikomus?
                Tekoa uutta hirveää,
    yön-synkkää omilleen hän hautoo linnassa!
          Ei miest', ken käy torjumaan.
                Kaukosalla
                viel' apu viipyilee.[115]

KUORONJOHTAJA.

    Tää[116] ennustus on outo mulle. Toiset taas
    kyll' ymmärsin: koko maahan niistä juttelee.

KASANDRA. (4. vastasäkeistö.)

          Voi, herja! työhös joko ryhdyt, vai?
                miehes, aviokumppalis
    kylvyssä pestyäs[117] ... ei! sanani kesken jää.
                Kas, on kiire työ: kättä käs
                työntelee -- jo
                se pian tehty on!

KUORONJOHTAJA.

    Ei tuosta synny selvempää. Mun ymmällen
    saa kaihisilmä ennustelmas pulmineen.

KASANDRA. (5. säkeistö.)

          Oi julma! taivas! taas
          mi näkö ilmestyy?
          Vai tuonelanko verkko![118]
    Oma vaimo permen laati, surman syynä on.
          Tuo parvi,[119] kun sukua vainoten
          ei lepy, riemuitkoon uhristaan!
          Kivitettävä!!

KUORONJOHTAJA.

    Mitä kostotarta kutsut tänne linnahan
    niin riehumaan? sun sanas mielen synkistää.
    Mun sydämeeni suihku puna-hurmetta
    hurahti, hellään kohtahan koskettain,
    se eloni riutuvan sammuttaa -- oi!
    tuho kiiruhtaa kulkuaan.

KASANDRA. (5. vastasäkeistö.)

                Ah voi! oi katsokaa!
                Oi aja sonni pois
                pian lehmän luota![120] Kietoo
          sen mustasarvi viekas vaipan poimuihin.
          Jo löi hän! mies vajosi kylpyhyn!
          Sä salasammion murhatyön
                kuulit nyt.

KUORONJOHTAJA.

    En kerskaa, että ennuskieltä arvaamaan
    oon närvä; vaan tuo turmiolle kuulostaa.

KUORO.

          Ei inehmoille ennustus iloa suo,[121]
          ei ilosanoja taide monimielinen.
          Se surun ennustaa, hirmuhaamuineen
                se sielun vain
                säikyttää.

KASANDRA. (6. säkeistö.)

                Ma onneton! voi mua!
                kohtaloa surkeaa!
                Sä[122] panit parkuhus
                mun oman kurjuuten' --
    Oi miks mun raukan toikaan näille maille tuo?[123]
    Siks' että ynnä kuoltaisiinko? Niinpä niin!

KUORO.

          Sun lumos ylhäisempi noin hourimaan.
                Soi virs' soinnuton,
          itsestäs säätämäs, niinkuin
          satakiel' lintu harmaa ei kyllästy
          "Itys" itkemään, kun suru seppelöi
                sen iän yhtenään.[124]

KASANDRA. (6. vastasäkeistö.)

                Ei heleä-äänisen
                linnun hätä ollenkaan,
                kun puvun sulkaisen
                se jumalilta sai.
    Oi päivät armaat sai se vaaroist' erillään.
    _Mua_ isku vartoo, kalpa kaksisulkainen.

KUORO.

    Miks raju houreen vaiva sinut yllättää?
                sen sääs taivas kai?
          Kamala ään' virsissäs räikyy
          sekä kamaloita kuvia vaan hahmoilee.
          Oi, miks päätyi tietäjäties määrähän
                tuhon-enteiseen?

KASANDRA. (7. säkeistö.)

    Voi Paris, jonka häät suvulle tuhoa toi!
    Skamandron[125] laine, oi juomani kotoinen!
    Sa mua vaalit rannoillasi silloin,[126] niin
                ylenin onneton
    Vaan kohta saanen ennusvirttä laulella
    ma Kokyton ja Acherontin töyrillä.[127]

KUORO.

    Mitä sanas tähtäs, selvä on liiankin;
    sen taisi tajuta lapsikin.
    Mun viils' syöntä niinkuin veriveitsellä
    tuo jääkolkko sun kohtalos, jost' uikutit
                mieleni murroksiin.

KASANDRA. (7. vastasäkeistö.)

    Voi vaivat kaupungin peräti raiskatun!
    Voi uhriteuraat, kun muuria suojellen
    tapatti laitumiltaan isä summittain!
                Ne ei varjelleet
    kansaani kärsimästä kärsittäviään.
    Valanpa minäkin kohta vereni lämpimän.

KUORO.

    Se sanas edellisten kanss' sopusoinnuss' on.
    Sua huimaa jumala suuttunut,
    jok' yl'voimallansa sua rynnäköi --
    ja niin kuolemas kaihovirtt' uikutat.
                Loppua arvaa en.

KASANDRA.

    Nyt ennustuksen' siis ei enää katsova
    harson alta kuten häissä morsian;
    vaan kirkasna kuin aamutuuli lentäköön
    se päivän koita kohden, valoon vierittäin
    kurjuutta tyrskyaallottain viel' suurempaa
    kuin omani on. En ongelmoin sua eksytä.

    Todistakaat, ett' ennen täällä tehtyjen
    rikosten pääsin jäljille mä täsmälleen!
    Ei linnast' enää koskaan väisty kuoro tuo,
    jonk' ääni riemun riistää, soinnutonna soi.
    Se ihmisverta juoden rohkaistuakseen[128]
    saleissa juhlii telmien -- ja vaikeaa
    on raivotarten siskosarjaa häätää pois.
    Nyt veisaavat he virttään linnan juurella
    tuost' alkurikoksesta,[129] vuoroon kiroten
    vihoissaan myöskin veljesvuoteen raiskaajaa.[130]
          Harhaanko tähtäsin vai pilkkaan ammuinko?
    Hepakko lienkö kiertolainen valhesuu?
          Vakuuttakaa siis valall',[131] että linnan tään
    ikivanhat synnit kaikki tiedän tarkalleen!

KUORONJOHTAJA.

    Mit' apua valan siteest' ois, jos lujaankin
    se solmittais? Mut ihme, että vieraan maan
    laps', kasvaneena tuolla puolen merta, voi
    kuin omin silmin nähnyt kaikki kertoa.

KASANDRA.

    Apollon, ennusluoja sääs sen toimeksein.

KUORONJOHTAJA.

    Lempeenkö syttyneenä, vaikka jumala?

KASANDRA.

    En tähän asti juljennut sitä tunnustaa.

KUORONJOHTAJA.

    Niin, onnen päivin' ollaan aina ylpeemmät.

KASANDRA.

    Mua syleili hän, lemmen tulta hehkuen.

KUORONJOHTAJA.

    Ja soitko tyydykettä myös tuon lemmellen?

KASANDRA.

    Ma suostuin, mutta petin sitte Loksiaan.[132]

KUORONJOHTAJA.

    Joko silloin ennustaitoa sa harjoitit?

KASANDRA.

    Jo kansallein ma kaikki turmat ennustin.

KUORONJOHTAJA.

    Ja kuink' ei Loksias sua tuosta rangaissut?

KASANDRA.

    Tuon vilpin jälkeen ei mua kukaan uskonut.

KUORONJOHTAJA.

    Luotettavasti ennustat meist' ainakin.[133]

KASANDRA.

    Voi voi, voi hirveää!
    Taas huimistaa mua, ennushengen valloissa
    ma värjyn, hirmu-ilmehet mua pöyristää.
    Nuo pienokaiset näätkö tuossa istuvan
    ovessa, unihahmoin moisna häilyvän?
    Kaks poikalasta, omaistensa tappamaa,
    selvästi kourat täynnä omia lihojaan,
    sisusta, sydämmystä -- kurja kantamus! --
    joist' isän syödä tuodaan eine kauhea.

    Ja siksi sanon erään velton leijonan,[134]
    patjoilla piehtaroiden, surmakostoa
    herralle vasta palanneelle puuhaavan,
    mun herrallen' -- kun säättiin mulle orjan-ies.
    Ja laivain päällysmies ja Troian voittaja
    ei arvaa, kuinka koira liukaskieli tuo,
    kun kättä nuolee, korviansa lerputtaa,
    salasurman hälle vehkeillään on suoriva.
    Tämmöistä julkee nainen -- tappaa miehensä!
    Hän on -- mihinkä hirmu-petoon vertaisin
    paraiten häntä? -- kyy tai Skylla, luolastaan
    mi pistää päänsä laivureita nielläkseen,
    vimmattu hornan sikiö, äkää puhkuva
    ikuista omaisiinsa. Kuinka riemastui
    ikäänkuin voiton vietosta tuo kunnoton!
    Tulosta puolisons' on iloitsevinaan.
    Ellette usko -- yhtäkaikk' on. Tuleepa
    min tulla täytyy. Pianpa itse itkien
    myönnätte tietäneeni totta liiankin.

KUORONJOHTAJA.

    Thyesteen eineen lapsiensa lihoista
    kyll' ymmärsin ja kauhistuin. Mua hirvittää,
    näin kaunistelematta kuullen totuuden.
    Muut kuullessain mult' eksyi älyni suunniltaan.

KASANDRA.

    Viel' surman suussa nähdä saat Agamemnonin.

KUORONJOHTAJA.

    Vait' uhkarohkee! suusi siivoks suhdita!

KASANDRA.

    Mut eipä siitä sanast' ole päästäjää.

KUORONJOHTAJA.

    Ei, jos noin käypi. Mutta elköön käykö niin!

KASANDRA.

    Sä toivot; toiset murhan pitää huolenaan.

KUORONJOHTAJA.

    Mi miesi mointa konnantyötä aprikoi?

KASANDRA.

    Pahoinpa silmäs eksyi ennusteistani!

KUORONJOHTAJA.

    En älynnyt, ken käy sen juonen toimihin.

KASANDRA.

    Ja selvää Hellaan kieltä sentään haastelen.

KUORONJOHTAJA.

    Niin oraakelitkin; hämärät ovat kumminkin.

KASANDRA.

    Haa! mikä liekki lensi taaskin päälleni![135]
    Apollon oi Sudensurmaaja![136] voi mua! voi mua!
    Kaksjalka naarasleijona tuo maattuaan
    suden[136] luona, uljaan leijonan poiss' ollessa,
    mun kurjan tappaa. Kostomaljahansa hän
    sekoittaa mausteheksi minunkin rankaisun.
    Hioen miekkaa puolisonsa surmaksi,
    hän murhall' uhkaa kostaa minunkin tuontini.

    Miks' ilkuksein[137] siis näitä enää kantaisin,
    kädessä sauvaa, kaulass' ennuskääreitä?
    Sun särjen, sauva, ennen omaa kuoloain.
    Pois hornaan, kääryt! Itse seuraan teitä pian.
    Mun eestän' joku toinen onneen saattakaa!

Murtaa sauvan ja repii kääreet. Tietäjän puku valuu yltä maahan.

    Kas näin! Apollon itse riisuu yltäni
    nää ennusverhat, nähtyään mun näissäkin
    koruissa pilkkaa nurjilt' ystäviltäni[138]
    selvästi muka "hourupäänä" kärsivän.[139]
    Sain sietää kurja nälkään nääntymäisilläin,
    ett' kerjuriks', maankiertäjäks' mua herjattiin.
    Ja ennusjumal', tietäjäks mun pantuaan,
    nyt tuonenkohtaloon mun saatti tämmöiseen.
    Teurastuspenkki, eikä isäin alttari,
    vereni kuuman punattava, vartoo mua.
    Tok' ei jää Luojan kostamatta kuoloni,
    sill' äidinsurman-taimi, taaton maksaja[140]
    viel' kerran meille kostajaksi ilmestyy.
    Pakolaisna kaukomailta kotiin tultuaan,
    rikosten päälle harjakiven[141] nostaa hän.
    Sill' jumaliss' on kallis vala vannottu,
    ett' isän kaatumus tuon kotia tuopa on.

    Mit' auttaa siis mun kurjuuttani kuikuttaa?
    Kun kerran Troian kaupungin ma kärsivän
    näin, min se kärsi, ja sen valloittajankin
    noin onni vaihtui tuomiosta jumalain,
    niin sisään käyn kuin käynkin. Kuolla uskallan.[142]

    Te portit, Tuonen portteina teit' tervehdin!
    Mun kohdatkoon, sen toivon, isku tappava,
    jott' ilman kuolon tuskaa, hurmeen virtanaan
    hetteistään vuotaessa, silmät sulkisin!

KUORONJOHTAJA.

    Oi neito, tuiki onneton ja samalla
    niin viisas! puhuit pitkältä. Jos kohtalos
    todella tiedät, kuinka käyt niin tyynesti,
    kuin teuras talutettu, uhrilietes luo?

KASANDRA.

    Mit' auttais vitkastus? Ei väitteen varaa oo?

KUORONJOHTAJA.

    Mut arvataanhan viime hetki kalleimmaks.

KASANDRA.

    On tullut aikani. Enpä hyötyis pa'osta.

KUORONJOHTAJA.

    Vaan tiedä: uhka-urheutes sun hukkaan vie.

KASANDRA.

    Mut kuolla kunniall' on kaunist' ainakin.

KUORONJOHTAJA.

    Ei tämmöist' onnellisten kuulla lausuvan.

KASANDRA.

    Oi isä parka! jaloja lapsi raukkojasi
    lähenee porttia, mutta ei hirviä mennä.

KUORONJOHTAJA.

    Mik' arveluttaa? kammo sinua käännyttää?

KASANDRA.

    Oi voi!

KUORONJOHTAJA.

    Mitä voivotat? jokinko mieltäs hirvittää?

KASANDRA.

    Nuo majat hönkää murhan hurmehuurretta.

KUORONJOHTAJA.

    Oi eihän! Suitsutus vain höyryy liesiltä.

KASANDRA.

    Nenääni nousee niinkuin kalman katkua.

KUORONJOHTAJA.

    Et linnaa kiitä Syrian lemuvoiteista!

KASANDRA.

          Oi vierahat!
    En syyttä vaikeroi, kuin lintu säikähtäin
    pensasta.[143] Tämä todistakaa mun haudallain,
    kun nainen naisen tähden kaatuu, tähteni,
    ja surmiksensa naineen miehen tähden mies!
    Tään palvelun ma pyydän teiltä kuollessain.

KUORONJOHTAJA.

    Oi raukka! säätty kohtalos mua itkettää.

KASANDRA.

    Viel' itsestäin ma mielin sanan virkahtaa.
    Niin totta kuin nyt viime kerran auringon
    säteitä katson, maksakoot mun kostajat
    samoilla mitoin surman surmaajilleni,
    vaikk' orjan kaasivatkin, halvan saaliin vaan!
    Ah ihmiskohtaloita! Onnen suosion
    voi varjo vaihtaa; onnenhukka pyyhkäisee
    kuin märkä sieni sielust' ilon kuvat pois.
    ja tääpä katkerimmin koskee sydämmeen.
    Vaan -- linnaan lähden itkemään Agamemnonin
    ja omaa onneain. Oon kylliks' elänyt.

                                      Menee sisään.

KUORONJOHTAJA.

          Ei kyltynyt onnehen milloinkaan
          viel' ihmislaps'; ei linnojenkaan
          komeain[144] ovilt' onnea käsketä pois
            eväten: älä käy sinä meillä!
          Tosin taivas soi hänen[145] valloittaa
                Priamon kotomaan;
          jalon maineen saatua hän palajaa.
          Vaan jos isien verisakkoja hän
          saa suorittaa, soviteltava on
            tapetuille murhia muiden,
          kuka kerskannee tätä kuullessaan:
          minä onnen hetkenä synnyin?

AGAMEMNON (sisällä).

    Voi mua! ma iskun, kuoliniskun sain!

PUOLIKUORONJOHTAJA.

    Vaiti! kuka kuoliniskun saanehensa huudahtaa?

AGAMEMNON (kuten ennen).

    Voi voi mua taaskin! uuden iskun sain!

KUORONJOHTAJA.

    Työ jo näyttää täytetyltä; siltä kuului kuninkaan
    huuto. Keskustellaan sentään mikä nyt ois tehtävää!

1:NEN KUORONJÄSEN.

    Ma lausun teille tuumani: ett' avuksi
    huudamme tänne linnaan kansalaisia.

2:NEN KUORONJÄSEN.

    Ei, rynnätkäämme oikopäin -- niin arvelen --
    kädessä miekka sisään seikkaa tutkimaan!

3:S KUORONJÄSEN.

    Ma yhdyn samaan tuumahan ja tointa vaan
    nyt ehdotan. Täpäriss' ei auta viipyä.

4:S KUORONJÄSEN.

    Se selvä on, sill' alkavathan vehkeitään[146]
    nuo, niinkuin hirmuhallitusta hommaten.

5:S KUORONJÄSEN.

    Me kuhnailemme. Mut ei torku noiden käs':
    maineettomiin ne vitkailuksen polkevat.

6:S KUORONJÄSEN.

    En tiedä lausua, mi neuvo parhain ois.
    Se neuvon antakoon, ken aikoo toimia!

7:S KUORONJÄSEN.

    Niin arvelen mä myös; sill' enpä ymmärrä,
    mitenkä sanat kuolleen voivat virvottaa.

8:S KUORONJÄSEN.

    Henkemme vuoksko väistyisimme kartanon
    häväisijöitä, herroiks' heidät tunnustain?

9:S KUORONJÄSEN.

    Ei, sit' ei siedä! Parempaa on kuolokin.
    Sen kohtalo tok' orjuutta on lievempi.

10:S KUORONJÄSEN.

    Vaan parkaisunko perusteihin nojaten
    me arvaisimme sankarimme sortuneen?

11:S KUORONJÄSEN.

    Pois kiivastus nyt, kunnes varmaa tiedetään!
    Sill' ei luulo selvän tiedon vertainen.

KUORONJOHTAJA.

    Sen tuuman varsin hyväksyn, ett' tarkalleen
    me tiedustamme, Atreyn pojan laitoa.

He aikovat astua linnaan, kun keskiportti aukenee ja sieltä vieriää
esiin lava, sillä Agamemnonin ja Kasandran ruumiit. Vieressä seisoo
Klytaimnestra.

KLYTAIMNESTRA.

    Vaikk' ennen puhuin, kuinka vaati kulloinkin,[147]
    en ujoile nyt haastaa toiseen suuntahan.
    Mitenpä muuten, mieliessä vahinkoon
    vihollista, jok' ystävyyttä teeskelee,
    tuon saartais surman paulaan pääsemättömiin?
    Ei -- vanhaan riitaan juurtuen tää taistelo
    tapahtui myöhän, kauan suunniteltuna.

    Nyt seison tässä töilläni, miss' iskun löin.
    Niin toimitin -- sit'en mä kiellä -- että hän
    ei tainnut surmaa välttää eikä torjua.

    Kuin kalan verkkoon, kiedoin hänet viittahan
    lävettömään, niin -- pukuun tuiki tuhoisaan.
    Kahdesti iskaisen, kaks kertaa kiljaisten
    hän hervotonna lysmähtää; viel' kolmannen
    lyön iskun kaatuneesen lupauslahjaksi[148]
    Manalle, vainajoiden armahtajalle.
    Niin vaipui, hengähtäin hän viime huokuunsa:
    rajusti hurme hurskahtaa ja vihmanaan
    se tummaa vertä pärskähyttää päälleni,
    jok' elvyn siitä niinkuin kaste virvottaa[149]
    nuort' elonkortta tähkän olless' tupellaan.

    Näin tapahtui se, Argoon ukot arvoisat.
    Iloitkaa nyt tai surkaa! -- minä riemuitsen;
    ja jos ois kiitospalve sopiva kuolossa,
    täss' ois se oikein, liian oikein kohdallaan.
    Niin kirousta ja kurjuutta hän täyteen kaas'
    sen maljan, jonka itse vihdoin juoda sai.

KUORONJOHTAJA.

    Me kummeksimme kieltäs herjan rohkeaa,
    kun kuolleen miehes luona kehtaat kerskata.

KLYTAIMNESTRA.

    Mua kiusaatte kuin naista lyhytjärkistä.
    Mut sydän pelvotonna lausuu kumminkin,
    min tiedätte jo -- kiittäkää tai moittikaa!
    se yhtä mulle --: mieheni Agamemnonin
    tää ruumis on, työ jonka käteni suoritti
    aseena oikeuden. Niin sen laita on.

KUORO. (säkeistö.)

          Min söit myrkyn, kyy?
          maan kasvamanko, syötävän?
          Vai veden tuomanko? Raivosi hurjuudess'
          et kiroustakaan kansasi peljännyt,
    pois syöksit,[150] surmasit. Maas sun karkottaa,
                ihmisten iki-inhon!

KLYTAIMNESTRA.

    Maanpakohonko tuomitset mun, kärsimään
    ihmisten inhon, kansan kiroushuutoja;
    etk' ennen tuota miestä yhtään moittinut,
    vaikk' yhtä huoleti, kuin lampaan teurastaa
    mies, jonka laidun villakarjaa vilisee,
    hän oman lapsens' uhras, syntykipuni
    suloimman saalaan, pohjoistuulta tyyntääkseen!
    Maast' ajettavas eikös ollut ois se mies
    tekonsa häijyn sovitteeks? Mut kuullessas
    mun työni, tuima tuomar' olet. Neuvon vaan
    sua uhkaamaan, jos varustettu voitolla
    on kätes hallitsemaan mua samaten
    kuin mun on. Vaan jos toisin salli jumala,
    saat vanhaks tultuaskin mieltä oppia.

KUORO. (vastasäkeistö.)

          On isot aikehes,
          ja povesi rajuna riemuitsee;
          kun tapot onnestui, hurjana herskut nyt,
          ja veripirska -- hyi! -- kiiltävi otsallas:
          siit' tiliä tekevä oot. Kaikkein hylkynä
                maksat kohluja kohluin.

KLYTAIMNESTRA.

    No, kuuleppas nyt minunkin valani lausetta!
    Niin totta kuin mun lapseni kuolon kostikin
    Dike, ja mieheni uhrasin Erinnyille,[151]
    ei pelvon vilahdusta astu suojiini,
    niinkauan kuin Aigisthos hoitaa valkiaa
    mun liedelläin, mua hellien kuin hellii hän.
    Hän mulle aimo uskalluksen kilpi on.

    Siin' on nyt kellellään tuo vaimons' solvaaja,
    Chryseen tytärten, troiatarten lemmitty,
    ja vieress' sotasaalis, enteenkatsoja,[152]
    yön unten selvittäjä, armas hellukka,
    mi virui hänen vierellänsä teljoilla
    laivassa, Nyt he perivät palkan ansaitun.
    Kas, siin' on mies, ja tuoss' sen lempilintunen,
    ikäänkuin joutsen kuolinkaihon säveltä
    laulettuansa, lepää. Oivan mausteen hän
    mun patjahekkumallein sillä valmisti.

VUOROLAULU.

1:NEN KUORORIVI. (1:nen säkeistö.)

    Oi tule, tuoni, pian, runtelematta mua
    tautivuoteella kauan!
    Mun unta suo keskeytymättä
    nukkua aina, kun sortui meiltä
    maan hyvä paimen, tultuaan
    naisen vuoks kärsimään. Nainenhan
    hengenkin hältä on nyt ottanut.

KUORONJOHTAJA. (2. säkeistö.)

    Helene, pahan mainehes syystä sä sait!
    Mont' urhoa Troian luo hukutit,
    mont' ihmishenkeä yksin.
    Perinpohjin nyt [tuhotyös sinä teit?]

-- -- -- -- -- -- -- -- -- --[153]

KOKO KUORO. (3. säkeistö.)

    Ei veri unhotu, pärskymä päälles lähde.
    Linnallen olit silloin[154]
    sa urojen hukka, kiistanhenki.[155]

KLYTAIMNESTRA. (4. säkeistö.)

    Älä kuoloa kohtalonas ikävöi,
          tätä[156] raskaksuin;
    Helenaan älä käännä myös vihojas,
    muka surmaajaan, joka yksin mont'
    uronhenkeä hukkasi kansaltas,
    surun tuottain vertoja vailla!

1:NEN KUORORIVI. (1. vastasäkeistö.)

    Henki, jok' ahdistat linnaa ja Tantalon
    sukua, veljeä kahta,
    siis naisellen valmistit sa voiton
    katalan, syöntäni vihloavan.[157]
    Niin kuni kaarne raateljas
    vainajan pääll' ylvästäin seisoo hän,
    riekkuen: "riemu syystä raikukoon!"

KLYTAIMNESTRA. (4. säkeistö.)

    Osavammin nyt sanans' ohjasi suus,
          nimetessäsi tuon
    iki ahman perheemme vaanijan,[158]
    joka sen ytimiss' verennälkää ain'
    elättää: siks' vertyvi vamma uus',
          vaikk' ehjänä ei ole vanha.

2:NEN KUORORIVI. (5. säkeistö.)

    Linnassa temmeltävän
    lausuit hirveän kostohengen.
    Ah voi! tarinaasi synkkää
    turmiosta mi koskaan
    ei kylly! -- Zevs sen salli, hän
    ken kaikki johtaa, toimittaa.
    Mit' ilman Zeytä ihmisille sattuu?
    Mik' ei näist' ole taivaan töitä?

KUORONJOHTAJA. (6. säkeistö.)

    Kuninkaani voi! kuninkaani voi!
          Miten itkenen sua?
          Mitä rintani rakkaus lausuis?
    Lukin seittiin kietoutui elämäs,
          kiro-murhasta henkesi heitit.

KOKO KUORO. (7. säkeistö.)

    Voi murhavuode, kun levon kurjan soi
    Kavalasti surmas sun[159]
    vaimosi viiltämä kaksois-haava.

KLYTAIMNESTRA. (8. säkeistö.)

    Tämän työn tekijäks' mua soimaat siis.
                Älä näin puhuen
    sano mua Agamemnonin vaimoks vaan!
    Ei! vanhapa "kostaja" -- kestitsijän
    tylyn, Atreyn nostama -- hirveä tuo,
    kuningattaren haamussa ilmestyin,
                sovitukseks tuon
          ison uhrasi pienien eestä.

2:NEN KUORORIVI. (5. vastasäkeistö.)

    Ken todistaa sua vois
    viattomaks' tähän murhatyöhön?
    Ken? Lie suvun kostonhenki
    suonut myös apuansa.
    Heimosten hurmetulvissa
    käy synkkä Ares[160] rynnäten;
    miss' astuneekin, toimeen surmatyön
    näin laps'syöntiä kostaaksensa.

KUORONJOHTAJA. (6. vastasäkeistö.)

    Kuninkaani oi! kuninkaani oi!
          Miten itkenen sua?
          Mitä rintani rakkaus lausuis?
    Lukin seittiin kietoutui elämäs,
          kiro-murhasta henkesi heitit.

KOKO KUORO. (7. vastasäkeistö.)

    Voi murhavuode, kun levon kurjan soi!
    Kavalasti surmas sun
    vaimosi viiltämä kaksois-haava.

KLYTAIMNESTRA. (8. vastasäkeistö.)

    Ole vai! talohon veti turmion tuo
          kavaluudellaan!
    Jos taimeni mullen tuost' ylennyt,
    sulo Ifigeneia, jot' ain' ikävöin,
    isältään koki julmaa, julmaa myös
    kokekoon isä! kalvan lyömänä nyt
          sovittain tihotyön
    Manalass' isotelkoon siitä!

3:S KUORORIVI. (9. säkeistö.)

    No tartuinhan vaikeaankin pulmaan!
    Neuvoa, kunne kääntyis,[161]
    ei keksi äly, huonehan jo horjuu.
    Jo rankan ver'-satehen linnan kaatavan
    ma varon, kun lakkas vihmapirske.[162]
    Jo Dike sieraan uuteen hioo asettaan:
          häll' ollee mieless' uusi turma.

KUORONJOHTAJA. (2. vastasäkeistö.)

    Oi maa, josp' oisit kätkenyt mun
    povehes, enk' ois hänen vuodettaan
          hopeaisess' ammeessa nähnyt!
    Kuka hautaan vie hänet, itkevi hänt'?
    joko julkenet sie, oman surmattuas
    uros, itkien viettää peijaisiaan,
    vale-lempeä sielulleen osottain
    sovittaa pedontyötäsi väärin?

KOKO KUORO. (3. vastasäkeistö.)

    Ken jalon sankarin haudalla hälle lausuu[163]
    vilpittömällä mielin
    kiitokset itkua vuodatellen?

KLYTAIMNESTRA. (10. säkeistö.)

    Siit' ei sovi lausua huoltasi sun:
          _mun_ lyömänä hän
    sai surman, mie hänet hautaan myös,
    ehk' ei kotolaiset itkekään,[164]
    Kyll' Ifigeneiakin, kohdatessaan
          tytär taattonsa siell'
    suruvirran[165] vuolteilla, hellästi, niin
          kuni kohtuus on,
    hänet suudellen helmaansa sulkee.

3:S KUORORIVI. (9. vastasäkeistö.)

    Tää solvaus solvaisun on palkkaa;[166]
    tuomio tuskallist on.
    Hän lyöjän löi, murha kosti murhan.
    Niin kauan kuin seisoo Zevs, hän säännön sääs:
    jos pahoin teet, pahoin käy sun. Niin on![167]
    Ken talost' ajais lapsen pois, ken kiskaltaa
    vois renkaan heimovitjast' irti?

KLYTAIMNESTRA. (10. vastasäkeistö.)

    Kas, siin' älysit tosi lauselman![168]
          Ja siksipä mie
    Pleistheniidein[169] kostonhengelle teen
    valan, ett' osahain olen tyytyvä, jos
    kovahankin, kun tyly täst'edes vaan
    talon jättävi, lähtien heimoa muut'
    välinäisillä murhilla murtelemaan.
          Enpä riistojakaan
    kysy suuria, kunpahan linnasta vaan
          iäks' karkoittaa
    sukumurhan vimman ma voisin.

Aigisthos tulee, yllään kuninkaanpuku, aseellisia seuranaan.

AIGISTHOS.

    Oi kostopäivän kirkkaus sa riemuisa!
    Nyt tiedän, että taivahasta katsellen
    maan päälle jumal' ihmisharhat rankaisee,
    kun kostotarten kutomissa verkoissa
    ma riemumielin nään tuon miehen makaavan,
    isänsä käden ilkijuonet korvaten.[170]

    Maan kuningas tääll, Atrevs, tämän isä näät --
    nyt tarkoin kaikki kertoaksein -- karkoitti
    kotoa, kansan keskelt' isäni, veljensä
    Thyesteen, kun he valtikasta kiistivät.
    Palattuansa parka turvaa pyytäen,
    Thyestes turvan saikin eikä tarvinnut
    kotonsa multaa hurmehellaan veristää.
    Mutt' teeskennellen riemupäivän vietäntää
    tuon herja isä Atrevs, elki mielessään,
    asetti kohteljaasti isäni äärehen
    tään omain lasten lihaa -- herkku-ruoaksi,
    kun varpahat ja kätten kärjet silponut
    ja kätkenyt ol' yksin istujalta pois.[171]
    Tää pahaa arvaamatta ryhtyi paistihin
    ja söi -- sukunsa vaurioksi, niinkuin näät.
    Havaittuansa sitte työnsä hirmuisen,
    hän kiljas, syöksyi seljin, oksens murhakset,
    ja vannoin hirmusurmaa Pleistheniideille
    kiroopi vieraspöydän pyhän poljentaa:
    "Pelopsin koko heimo samoin sortukoon!"

    Kas, näistä syistä kaatuneena näet nyt tuon.
    Ja täysin syin ma murhatuumaa sommitin;
    sill' isä raukan kanssa karkoitettiin myös
    ma kolmas laps' kapaloihin vielä kääritty.
    Vaan kun ma miestyin, Dike toi mun tänne taas.
    Jo ulkomailla tuota miestä tavoitin
    ja juonta hälle sommitin jos montakin.
    Nyt kuolokin vois näyttää mulle hauskalta,
    tuon Diken paulaan tarttuneena nähtyäin.

KUORONJOHTAJA.

    Aigisthos, ei saa onnetonta pilkata!
    Sä kerskaat varsin tappaneesi miehen tään,
    tuon itkettävän murhan yksin harkinnees.
    Mä sanon vaan: sun päähäs tilin päivänä
    iskeepi kansan kirous ja kivitys.

AIGISTHOS.

    Noin lörpötätkö, alihankaa soudellen,
    vaikk' istuu laivaa ohjaamassa perimies?
    Viel' ukkonakin nähdä saat, kuink' ikävää
    on vanhempana soukkaa suuta oppia.
    Mut oivat ihmeentekijät on vankeus
    ja nälän vaiva vanhoihinkin oppiaan
    teroittamaan. Kuink' et sa tervein silmin nää?
    Älä potki vastoin tutkaint', ettei pistä tuo!

KUORONJOHTAJA.

    Sä ämmä, muiden olless' sotaretkellä
    kotona viruit, aviovuoteen raiskasit!
    Tään murhan mietit sotajoukon herralle!

AIGISTHOS.

    Viel' itku itää sulle noista nuhteistas.
    Sun kieles aivan toisin soi kun Orfevsin:
    hän laulun viehäkkeellä kaikki kiinnitti;
    sä joudut itse kiinni, jos viel' ärsytät
    mua haukunnallas. Kylläs vielä pehmiät!

KUORONJOHTAJA.

    Vai sinustako paisuis Argoon valtias,
    joka vainajalle harkittuas murhatyön,
    sit' omin käsin toimittaa et rohjennut!

AIGISTHOS.

    Olihan selvään naisen tointa vietellä
    tuo paulaan. Vanhaks vihaajaks mua epäiltiin. --
    Mut tästä puolin koetan kansaa hallita
    tuon tavaroilla. Kireälle valjastan
    ma niskurit, etteivät aisan vieressä
    ne kirmaa liikaa syötyään. Kai nälkä pian
    ja kolkko pimeys niiltä niskan nöyristää.

KUORONJOHTAJA.

    Mut miks et itse, kurja raukka, riistänyt
    sa sankarilta henkeä, vaan puoliso
    maan jumalain ja kansan kauhuks surmas sen?
    Vaan kyll' Orestes elää vielä jossakin,
    ja onnen turviss' tultuansa kotihin
    hän voitollisna tappaa teidät kummankin.

Kasandran ja Agamemnonin ruumiit poistetaan näkymältä.

-- -- -- -- -- -- -- -- -- --

KUORO.

    Kohta nähtänee, kuink' aiot uhkaukses täytellä.

AIGISTHOS.

    Ylös oivat aseveikot! täss' ei toimi kaukana.

KUORONJOHTAJA.

    Hei, siis kalpa kourahan ja valmis olkoon joka mies!

AIGISTHOS.

    Enpä miekään, miekka käissä, totta kammo kuolemaa.

KUORONJOHTAJA.

    Kuole vain! Sen sanoit oikein. Koetellaanpas onnea!

KLYTAIMNESTRA (astuu esiin).

    Ellös suinkaan, armas urho, enää pahaa kylväkö!
    Onhan ennestäänkin laiho korjattava kurjakin.
    Kärsimyst' on kyllin saatu; elköön verta vuotako!
    ja te äijät, kotikorsuun menkää kukin, ennenkun
    pahaa tehden pahan näätte. Meidän täytyi tehdä näin.
    Jos ois taudin lievikettä, kyll' ois siihen turvattu,
    vainoojan kun koura meit' on surkeasti runnellut.
    Tää on naisen mielipide, jos se kuulla kelvannee.

AIGISTHOS.

    Vaan kun suotta soimausta noin ne syytää silmillein,
    onnen päätöst' odotellen eksyvät noin maltistaan,
    herjaten mua valtiastaan -- sit' en jaksa kärsiä.

KUORONJOHTAJA.

    Argoolaisten ei tapa mairitella konnaa, ei!

AIGISTHOS.

    Annas äijän mennä tulla -- vielä niskas notkistan.

KUORONJOHTAJA.

    Et, jos onnetar Oresteen ohjaa tänne saapumaan.

AIGISTHOS.

    Tiedänhän maankarkulaisten toiveistansa elävän.

KUORONJOHTAJA.

    Paisu, turvo, maahan survo oikeutta, saadessas!

AIGISTHOS.

    Tiedä, herjaukses saat sä vielä kerran sovittaa.

KUORONJOHTAJA.

    Keikaile nyt uljastellen, kukko kanas kyljessä!

KLYTAIMNESTRA.

    Mitäs tyhmäin haukunnoista! Linnan haltioina me
    kahden kaikki järjestämme oikealle tolalle.

Kaikki poistuvat näkymältä.



Viiteselitykset:


[1] Näitä y.m. sadun piirteitä Aischylos ei näy lukuun ottaneen.

[2] Näitä y.m. sadun piirteitä Aischylos ei näy lukuun ottaneen.

[3] Agamemnon oli luvannut vuorten huipuille viritetyillä valkeilla
lennättää kotia sanoman voitostaan.

[4] Oikeastaan kuvapuhe: "härkä multa sulkee suun".

[5] Näitä jumalia palveltiin korkeitten vuorien huipuilla.

[6] Aleksandros s.o. Paris.

[7] Pariin ja Helenan häissä ei polttouhrit ottaneet hyvin
syttyäkseen, joka ilmaisi jumalien mielipahaa.

[8] Näin Troiakin aarteineen sai äkki-hukan, kun iloitsi luullen
Achailaisten jo lähteneen.

[9] Oikeastaan: "Laula _ailinos_ j.n.e." Linos laulajan tai
nuorukaisen surullisen kuolon johdosta syntyi ailinos niminen laulu,
joka tässä merkinnee vaan yleensä suruvirttä. _Tietäjä_ = Kalchas.

[10] kuolaimet = Achailaisten sotajoukko.

[11] Viittaus siihen, että Artemis on vihainen Atreideille, joitahan
nuo kotkat osottavatkin.

[12] _Paian_ on Apollon lääkejumalana.

[13] Kalchas, kreikkalaisten ennuspappi.

[14] Mailmassa vallitsee korkea siveyden laki, jota Zevs edustaa. Hän
rankaiseekin parantaakseen meitä, armosta. Se ajatus lohduttaa kuoroa.

[15] Uranos.

[16] Kronos.

[17] _Silloin_: Argoosta lähdettaissä.

[18] Euboian salmessa. .

[19] _Strymonista_; Thrakiasta. Se oli pohjoismyrsky.

[20] herra: Agamemnon.

[21] Kunnianhimon tieltä alkavat isäntunteet väistyä.

[22] Ensimmäistä surkeaa harha-askelta seuraa yltymys rohkeuteen,
hurjuus, paatumus -- hukka.

[23] "sahraminkellervä" viitta.

[24] kaunis ja puhumaton kuin kuva.

[25] _kaino_, ei mikään lepakko laulajanainen.

[26] _Dike_, oikeuden jumalatar.

[27] Klytaimnestra oli kutsunut vanhukset kokoon, ilmoittaakseen
heille hauskan tiedon.

[28] joka _siivetönnäkin_ lentää nopeasti. Ivalla sanottu

[29] _Hefaistos_: tulen jumala, Panu. Agamemnon oli luvannut
tulimerkeillä ilmoittaa Troian valloituksen kotia (kts. v. 8).
Tuliviestin lentoa vuorenhuipulta huipulle kerrotaan tässä nyt.
_Ida_: vuori Troian likellä.

[30] _Athos_ vuori Chalkidiken niemellä.

[31] _Makistos_: pohjois-Euboiassa.

[32] _Messapion_: itäisessä Boiotiassa.

[33] _Kithairon_: etelä-Boiotiassa.

[34] _Gorgopis_: Megariin kaakkoisosassa.

[35] _Aigiplankton_: liki Isthmoa.

[36] Asiaa verrataan jumalain juhlissa tapahtuvaan soihtujuoksuun,
jolloin juostiin kilpaa palavat soihdut kilvissään ja se voitti, ken
ensin pääsi perille, soihtunsa sammumatta.

[37] Kirpelähkö vastaus kysymykseen edellä säkeessä "Mut onko tuosta
todistus sull' erheetön?"

[38] Kilparata eli "diaulos", kaksoisrata: oli juostava rata
edestakasin. Retki Troiaan oli radan ensi puoli, paluu sieltä sen
jälkipuoli.

[39] Klytaimnestra erottaa keskenään vainajain kostohenkien tuottamat
rankaisut ja "muun turmion", s.o. merimyrskyt ja muut vastukset
paluuretkellä.

[40] Kuoro luulee tässä toivotettavan sotajoukolle onnellista
kotiintuloa, vaan Klytaimnestra ajattelee aivan toista. Salajuonen
onnistuminen olisi hänen "nautintonsa."

[41] _Hän_: Paris.

[42] Kuoro uskoo, Solonin mukaan, että rikkaudesta syntyy kyllästys,
ylpeys ja röyhkeys, joka loukkaa jumalia ja vie väkivallan tekoihin,
mistä koituu kosto ja kurjuus vielä röyhkeilijän jälkeläisillekin.

[43] _Tää_: Helena. -- _Tietäjät_: Helenos ja Kasandra.

[44] _ruhtinas_: Menelaos kaiketi. (Kohta näyttää olevan
lukuparsiltaan pilalla).

[45] Hellaan hätä ja sen ruhtinaita uhkaava turmio.

[46] _Ares_, sodanjumala, harjoittaa ruumiskauppaa, saaden eläviä
ruumiita ja antaen ne tuhkana takasin uurnoissa, joita hänellä on
lajiteltu varasto. Niissä ei ole kultahiekkaa. Vaakamaljoissaan
punnitsee hän elämää ja kuolemaa.

[47] _ruhtinaan_; vrt. [44].

[48] Viittaus Klytaimnestraan. --

[49] Python valtias: Apollon, joka suojeli troialaisia ja ampui
Achillevsinkin. Ruton nuolilla hän myös kaasi kreikkalaisia Troian
luona.

[50]. Hermes on jumalien airut.

[51] Vanhat sukusankarit, heerokset (Danaos, Pelops, Persevs, Adrastos
y.m.) seurasivat vielä vainajinakin -- niin uskottiin -- hartaalla
myötätunnolla ja avulla jälkeläistensä toimia.

[52] _pyhät istuimet_: kuningasten kunniasijat kansankeräjissä. =
Aamuaurinko heijasti juuri jumalankuvain (Apollon Agyievs'in y.m.)
kasvoilta.

[53] "Maksakaa valosta valoa!" -- Isännän, valtiaan poissa ollessa on
ikäänkuin yö pimentäisi kotoa ja kansaa.

[54] s.o. Zevn salamalla.

[55] Metafora: tulomme voittaa menot; murhe ei vastaa puntarilla ilon
painoa.

[56] Airut mainitessaan templeihin annettavia lahjoja ("anathemata")
ajattelee niille sopivaa omituskirjoitusta.

[57] Katselija saattoi tässä ajatella Manalan porttia.

[58] Pian hän oli näyttävä osaavansa tavallaan senkin keinon --
verellä värjätä vaskikalpaa!

[59] Kuoro ivailee, tajuten miten paljo tosiperää tuossa puheessa on.

[60] Sodan kaksoisvitsaus (sota ja rutto?) lyö valtiota ja yksityistä.

[61] Nim. ukonsalama ja merenmyrsky -- s.o. pohjoistuuli.

[62] Laivat ovat sarvikarja, jota paha paimen, rajutuuli kaitsee.

[63] _varasti_: veden ja valkean vallasta.

[64] _Onni_: onnen hengetär.

[65] _Ahdin_: oikeastaan Meri-Hadeksen.

[66] Airut vääntelee ja kääntelee sanojansa, uskotellakseen
toivovansa että Menelaos vielä palajaa ja peitelläkseen pelkoansa.

[67] Näillä sanoilla on koetettu sepittää jotakin vastaavaa
alkuteoksen, suomentajalle miltei mahdottomalle sanapilalle Helenan
nimellä: Helenaus, Helandros, Helepiolis = "laivain-, miesten
kaupungin hävittäjä." Suomentaja ei uskaltanut sanoa: "heimonsa
_helvetti_." Nomen est omen.

[68] Kedos = huoli; häät. Sanapila.

[69] Paris ja Helena vastaanotettiin Troiassa ilolaululla, joka
sitten muuttui suruvirreksi.

[70] Vanhan on vaikea oppia!

[71] Priamoa ja Hekabea miellytti kaunis miniänsä.

[72] _turmion_: oik. "Aten". Hirviön tappamat ovat uhria Atelle.

[73] s.o. Helena.

[74] Silmien lempinuolet sattuivat miesten sydämmiin.

[75] Ken mielisi kuolla lapsetonna? Rikkauden lapsi on hekuma,
ylpeys, lankeemus.

[76] Kuoro (= runoilija) ei hyväksy vanhaa luuloa, että jumalat ovat
katehet lahjoistaan. Pahuus vaan siittää turmion, hurskaus onnen --
ajattelee hän.

[77] _ilkityö_: "hybris", röyhkeyden rikos.

[78] _vainotar_: "Ate", hybriin sikiö. Sen kokivat trojalaiset, eivät
voineet välttää koston tuhoa.

[79] _Dike_: hybriin vastakohta.

[80] _Helenan vuoksi_: niin huonosta syystä.

[81] Ilion kohtalo ratkaistiin muka jumalien käräjissä.

[82] _hiisi, vainovarsa_: vihjaus kuuluisaan puuhevoseen.

[83] _urhojoukko, leijona_: originaalissa sanapila: kansa (leos)
muuttui äkkiä jalopeuraksi (leon). -- Seulaistähden lasku = yöllä.

[84] Vastaus säkeesen edellä "kuka tointaan tarkoin täyttänyt on."

[85] = tyhjä peilikuva. Arvaamattansa Ag. kuvaa oman puolisonsa
luonnetta.

[86] Tekijä ilmaisee Athenan kansalaisen tasavaltaisia mielipiteitä.

[87] Klytaimnestran puhetta voi tässäkin ymmärtää kahtalaisesti: voi
ajatella hänen tarkoittavan joko Aigisthoa (kuten kuoro sen käsitti),
tai Agamemnonia (kuten hän itse tahtoi ymmärrettävän).

[88] Eräs 3-ruumiinen satuhirviö. Agamemnon olisi tarvinnut monta
kertaa kolme ruumista, kun hoettiin niin usein kuolleeksi.

[89] Infernum letum. Klytaimnestra ilmaisee salaisimmat aatoksensa.

[90] Kansa ei siedä ylimysten valtaa. Aischylon demokratiaa.

[91] Silmät oli rietas elämä himmentänyt.

[92] Hän ajattelee sydämessään Manan toivotonta "linnaa". Vänkelät
ja haeksitut sanat, samoin kuin edelliset ylenmääräiset ylistelyt
aavistuttavat takatarkoitusta.

[93] Agamemnon kaipaa puolisonsa korupuheissa, joita hän
leikillisesti moittii, enemmän vilpitöntä tunnetta.

[94] "Jumalat ovat kateet!"

[95] Ei asetappelu eikä sanakiista.

[96] _turmelemaan_: ei mattojen takia, mutta herättämällä
kateellisten jumalain mielipahaa.

[97] Talo on tyhjenemättömän rikas kuin meri -- kerskaa hän.

[98] _tään_: kahdamielisesti sanottuna voi myös merkitä häntä itseään.

[99] Kuorolaulu muuttuu ihan kuin itsestään ennusvirreksi.

[100] Auliin rannasta lähdettäissä.

[101] Ettei heitä liika paljon eikä liian vähän.

[102] Huonetta kuvataan metaforisesti laivaksi.

[103] Ifigeneian uhraus on kuoron pelon aiheena. Se on parantumaton
vamma, seurauksiltaan tuhokas.

[104] Asklepios herätti kuolleita, kunnes Zevs iski hänet nuolellaan.
Luonnon ikijärjestys pysyy.

[105] Kuoro ei rohkene lausua pahoja aavistuksiaan.

[106] _juhlahan_: oik. kätten pesijäisiin, joka kävi juhla-atrian
edellä.

[107] _saaliinsuojan_: Zevsin. Neito oli itse uhriksi aiottu.

[108] = Herakles.

[109] arkhaióploutoi ja neóploutoi.

[110] "Minä tunnen emäntäsi: ei hän ole niin lempeä kuin miltä
näyttää."

[111] Helleenien korvissa muukalaiskielet kuuluivat pääskyn (tai
papukaijan) pakinalta.

[112] _otus_: siis huimapäinen, äksy.

[113] Apollon on valon ja ilon jumala.

[114] Sanapilaa katkerassa mielessä. Oikeastaan: "Apollon, joka
turmelit mun" (apollon hemos).

[115] Orestes.

[116] _Tää_: Agamemnonin murha; _toiset_: Thyesteen kamala atria.

[117] Hän on näkevinään, kuinka Klytaimnestra hommaa miestään
kylvettäin.

[118] _tuonelan verkko_ ss.: Klytaimnestran salajuonten kudos
miehensä turmioksi.

[119] _parvi_: Erinnyt, kostonhenget.

[120] = mies ja vaimo orakelin kielessä.

[121] Orakeleista mieli vaan hämmentyy; vasta asian oma päätös antaa
selvän tiedon.

[122] _sinä_: kuoro.

[123] _tuo_: Agamemnon.

[124] Satakieli oli tarun mukaan alkuaan nainen, Filomela, joka
muutettiin linnuksi, kun hänen poikansa, Itys, kuoli surullisen
kuoleman; vielä lintunakin hän valittelee poikaansa, huutaen "Itys,
Itys!"

[125] Er. virta Troian luona.

[126] _silloin_: ennen Pariin ilkityötä.

[127] Manalan virtoja.

[128] Sille ei kelpaa juhlajuomaksi rypäleen mehu.

[129] Atrevsin rikos.

[130] Thyesteen rikos (kts. johd.).

[131] Attikan oikeustojen edessä vannoi todistaja, ollakseen
pätöinen, erään "ennakkovalan".

[132] Loksias = Apollon.

[133] Kasandra on nyt saanut tahtonsa: kuoro uskoo häntä.

[134] _leijonan_: Aigisthos.

[135] Uusi ennuspuuska kipuineen.

[136] _Sudensurmaaja_: Apollo "Lykaios"; Lykos, susi. Sanapilaan kts.
seur. _susi_: Aigisthos.

[137] _ilkuksein_: kun niistä ei ole minulle apua.

[138] Troialaisilta, jotka eivät uskoneet häntä, vaan pilkkasivat
hulluksi.

[139] eli: mun ilmeisesti syyttömänä kärsivän.

[140] Orestes.

[141] _harjakiven_: ikäänkuin rikosten rakennukseen.

[142] "niin minäkin sulkeudun samaan tuomioon".

[143] _pensasta_: siellä piilevää vihollista, _tämä_: että kuolin
pelkäämättä.

[144] _komeain_: "sormin osotettavien".

[145] _hänen_: kuninkaamme.

[146] Kuoro arvaa Kasandran puheista, että se on Klytaimnestran ja
Aigisthon tointa yksissä juonin. Aischylon vapaavaltainen mieli
ilmenee tässäkin.

[147] Klytaimnestra puhuu aluksi jotenkin tyynesti, mutta yltyy
vähitellen hurjan intoisaksi.

[148] Agamemnon voi nyt enää odottaa armoa vaan manalaisilta! Ivaa.

[149] Murhaaja sovittaa itseensä kauniin vertauksen pirullisen
kauheasti.

[150] _syöksit_: Oresteen, _surmasit_: Agamemnonin.

[151] _Dike_ Oikeuden jumalatar; _Erinnyt_ kostottaret.

[152] Katkeralla vihalla kasailee Klytaimnestra nimityksiä
Kasandralle ajatellen: virukoot vielä kuolemassakin vieretyksin!

[153] Alkuteoksessa aukko, jonka alkuperäistä sisältöä helpompi
arvata kuin varmaan tietää.

[154] _silloin_: jo Atridein luo tultuaan oli Helena salasyynä ja
aiheena Agamemnonin tulevaan perikatoon.

[155] _kiistanhenki_: "Eris".

[156] _tätä_: omaa tuhotyötänsä hän tarkoittaa.

[157] hänen henkensä mukaisen, s. o. katalan, kuten kaarneen on
voitto ja voittokulu.

[158] Klytaimnestra kaunistellen tekoaan, lykkää sitä "deemonin"
syyksi, jonka käsitettä hän väärentelee toiseksi kuin mitä kuoro
tarkoitti, vrt. seur. 8. säkeistön "sano mua..."

[159] Kuoron korkeampi käsitys "deemonista"; sillä ei saa puolustaa
konnantöitä.

[160] _Ares_: sodanjumala.

[161] Klytaimnestran sofistiikka panee kuoron ymmälle: Klytaimnestra
on (näennäisesti) oikeassa, kun kosti pahan pahalla, harjoitti
selvää oikeutta. Se vain tuntui niin oudolta, että rankaisu tuli
_sieltäpäin_, oman vaimon kädestä.

[162] _pisaroiminen_ ennustaa suurempaa sademyrskyä. Myrskypilven
takaa välkkyy jo Oresteen miekka.

[163] _epitofios lógos_ oli runoilijan ajan tapaa.

[164] Heidän osaa ottamattakin. Ajatus lienee täydennettävä: Eikä
Argoon kansalaiset tule olemaan saapuvilla.

[165] s.o. Tuonelan virralla.

[166] Kuoro myöntää että "jalo sankari" on hänkin tehnyt "solvaisun",
moitittavan työn. --

[167] Rikoksen sikiö on kosto. Klytaimnestra ajattelee tuoksi
sikiöksi tytärtänsä; katselija saattaa luulla sillä tarkoitettavan
Oresteen tulevaa kostoa. Hämäryys on tahallinen.

[168] "tosi lauselman": oik. orakelilauseen. Aavistamattansa hän
sillä sanalla vahvisti todeksi, että Orestes oli tuleva.

[169] Pleistheneen suku = Atreyn suku.

[170] Aigisthos jättää mainitsematta, ettei Thyesteskään ollut
suinkaan viaton, hän kun oli vietellyt veljensä vaimon.

[171] Näyttääkseen jälestäpäin vieraalleen, mitä tää oli syönyt.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Agamemnon - Murhenäytelmä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home