| By Author | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Title | [ A B C D E F G H I J K L M N O P Q R S T U V W X Y Z | Other Symbols ] |
| By Language |
|
Download this book: [ ASCII | PDF ] Look for this book on Amazon Tweet |
Title: Agamemnon - Murhenäytelmä
Author: Aeschylus, -
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Agamemnon - Murhenäytelmä" ***
AGAMEMNON
Murhenäytelmä
Kirj.
AISCHYLOS
Alkuteoksen runomitoilla suomentanut,
johdannolla ja selityksillä varustanut
Kaarlo Forsman
Porvoossa,
Werner Söderström
1897.
JOHDANTO.
Aischylos, kreikkalaisen draaman ensimmäinen suuri mestari, jättää
vielä väljän tilan epiikan ja lyriikan aineksille näytelmissään.
Onpa hänen uskonnollinen katsantotapanakin vielä yleensä eepillisen
runouden. -- Kun Iliadissa Achilles, kärsittyään Agamennonilta
solvauksen, vihoissaan jättää kansalaisensa mahtavaa apuansa
vaille, opettavat mieshukka ja ahdinko jälkimäistä että hän on
pahoin tehnyt. Mutta ei Achilleen ylpeys myöskään saa jäädä
kurittamatta ja voitolle. Patroklon kuolema pakottaa häntä luopumaan
itsekkäisyydestään ja ryhtymään taisteloon, jouduttamaan kohtalon
säätämää häviötä Troialle ja -- omaakin kuoloansa. Näin ihmisten
teot, silloinkin kun he luulevat vapaasti toimivansa, heidän
intohimonsa ja rikoksensa ovat kohtalon ja jumalien käsissä
välikappaleina heidän tarkoituksiaan varten. Rikostenkin uhalla
pääsee jumalallinen oikeus lopullisesti voitolle, kun rikos tulee
häädetyksi ja ihmisten täytyy kärsimysten kautta mieltä opittuaan
tunnustaa jumalien viisaus ja valta.
Tämä Homeron kanta on yleensä Aischylonkin. Sitä nähdäksemme
tarkastelkaamme vaan "Agamemnon" näytelmää, jonka kantataru on
otettu Troian sodan satupiiristä, edellyttäen muitakin vanhempia
satuja.
Edessämme on Pelopiidein onneton ruhtinassuku, jossa rikos ja
verinen vaino käy perintönä polvesta toiseen aina kantaisästä
Tantalosta asti. Hänhän se, alkuaan oltuaan jumalien lemmikki,
kiusatakseen heidän kaikkitietävyyttänsä, teurasti heille oman
poikansa syötäväksi ja siitä syöstiin manalaan ikituskia kärsimään.
Poika Pelops virkosi henkiin ylhäisien armosta ja eli onnellisena,
kunnes hän jo vanhana samensi onnensa aviorikoksella. Mutta hänen
poikansapa, Atrevs ja Thyestes, tulivatkin vasta tihoistaan kurjan
kuuluiksi. Ensin he sovussa tappoivat äpäräveljensä, sitten syttyi
heidän välillään vimmattu kiista Mykenen vallasta. Atrevs ajoi
veljensä maanpakoon. Mutta Thyestes kosti siten, että ryösti A:n
pojan Pleistheneen, jonka kasvatti ikäänkuin omaksi pojakseen
ja lähetti hänet sittemmin tappamaan Atrevsin. Salamurhaaja
saatiin kiinni, ennenkuin ehti aikeensa toteuttaa, ja sovitti sen
kuolemallaan. Kun Atrevs sai tietää oman poikansa tappaneensa ja
kun Thyestes sen lisäksi oli häneltä vietellyt vaimon uskottomaksi,
laati hän kamalan koston. Teeskellen sovinnollisuutta pyysi hän
veljeä vieraakseen, jotta sovittaisiin pois vanhat vihat. Toinen
tuli perheineen. Mutta Atrevs teurasti salaa veljensä pojat ja
pani ne vieraalleen syötäväksi. Aurinko käänsi kasvonsa mointa
kauheutta näkemästä. Mutta Thyestes huusi kirousta paetessaan.
Saatuaan Aigisthos poikansa avulla Atrevsin murhatuksi[1] pääsi hän
vielä Mykenen kuninkaaksi. Atrevsin pojat -- tai toisinnan mukaan,
joka tekee Pleistheneen heidän isäkseen, pojanpojat -- Agamemnon
ja Menelaos pakenivat julmaa setäänsä Spartaan Tyndareos kuninkaan
turviin, jonka tyttäret he naivat, toinen Klytaimnestran, toinen
Helenan. Appensa avulla valloitti Agamemnon takasin valtakuntansa,
tappoi Thyesteen[2] ja karkoitti Aigisthon, mutta Menelaos jäi
Spartaan appensa vallan perijäksi. Kun troialainen ruhtinas Paris
ryösti Helenan, ryhdyttiin kostosotaan, jossa Agamemnon tuli
päälliköksi. Hän pääsi juuri paraiksi sieltä kotio, kun Aigisthos
Klytaimnestran kanssa yksissä juonin pani häntä kohtaan toimeen
kostotuuman, jota kauan oli hautonut. Sillä välin Agamemnonin poika
Orestes eleli turvassa äitinsä vainolta Fokiissa; täältä palasi
hän aika miehenä ystävänsä Pyladeen kanssa ja kosti isänsä kuolon
Aigisthon verellä. Mutta kun hän samassa surmasi äitinsäkin, joutui
hän Erinnyjen (kostotarten) vihaan. Harhailtuaan kauvan rauhatonna,
sovitti hän vihdoin rikoksensa tuomalla Artemiin kuvan Tauriasta
Attikaan, jolloin Athenan areopagi-tuomiosto julistaa hänet syystä
vapaaksi, Erinnyt leppyvät ja niistä tulee suopeat "Eumenidit". Näin
seurasi rikos rikosta, jumalien sitä salliessa, koska siten vanha
rikos sai rankaisunsa uudessa toteutuvan koston kautta. Rikosten
sarjan lopetti vasta heidän armonsa, joka karkoitti vainon hengen ja
puhdisti suvun kirouksesta.
Tämmöinen taru tarjosi erittäin otollisen aineen runoilijallemme,
joka halusta käsitteli vaikeita siveellisiä pulmia ja ristiriitoja,
ihmisten intohimojen ottelua keskenään ja yrmyilyä korkeampia
valtoja vastaan, jumalallisen järjestyksen toteutumista
ihmiselämän sekasorrossa, jumalallisen viisauden voittoa ihmisen
lyhytnäköisyydestä. Hän loi noista taru-aineista kolme, n.s.
"Oresteian" trilogiaksi liittyvää tragediaa: "Agamemnon",
"Choeforoi" ja "Eumenides". Luokaamme vielä silmäys ensimmäisen
johtaviin aatteihin.
Suvun peritty kirous painoi vielä Agamemnonia, vanhastaan
sovittamaton veri vaati vielä kostoa. Mutta lisäksi tuli omaakin
syyllisyyttä. Kun Artemis vihoissaan itselleen pyhitetyn riistan
taposta pidätti Achaialaisten laivastoa Auliin satamassa Troiaan
lähtemästä, oli Ag. samalla lepyttääkseen häntä ja pelastaakseen
päällikkökunniansa -- joka olisi mennyt pilalle, jos olisi
tyhjin toimin kesken palattu -- uhrannut tyttärensä Ifigeneian
jumalattarelle. Näin saivat isäntunteet väistyä ja vallan otti
kunnianhimo, "miel' irstas, pyhää polkeva" (_Agamemnon_. 230). Isän kättä
tahraava veri vaati kostoa. Kun edelleen sodan kestäessä niin
moni Hellaan poika oli löytänyt hautansa vieraassa maassa, ja
kansassa sentakia kuohui tyytymättömyyden nurinaa, karttui siitä
lisää edesvastuuta ruhtinaille, jotka niin mitättömän syyn takia
-- "yhden naisen tähden vaan" -- olivat saattaneet kansansa sodan
kurjuutta kärsimään. Muuten tässä -- sivumennen sanoen -- pilkistää
näkyviin runoilijamme tasavaltainen tendenssi. Ankarasti moititaan
draamassamme ruhtinaita, kun he mitätönten yksityisriitojensa
vuoksi antavat kansojen kärsiä niiden surkeita seurauksia. Kansat
saavat sovittaa ruhtinastensa erehdyksiä. Niinpä Paris ilkityöllään
syöksi koko isänmaansa perikatoon. Vakavasti varotellaan sentähden
kuninkaita miettimään korkean asemansa edesvastuuta ja vaaroja: Valta
viepi helposti ylpeyteen, josta sikiää väkivallat, rikokset, turmio.
"Zeyn salamat iskevät vuorten huippuja".
Mutta pääasiana on kuitenkin osottaa, miten tämmöisissä
yleisissä onnettomuuksissa taivaan tuomiot toteutuvat. Jumalien
vaa'alla ihmisten synnit painavat paljon. Joka rikkoo heidän
iki-järjestyksensä, polkee Diken (Oikeuden) pyhyyden, sen siitä
täytyy iskut kärsiä, jotka kohtaavat häntä, jopa sukuansa ja
kansaansakin, jos rikos on suuri ja rikkojan asema korkea. Eikä
siinä lahjoilla voida lepyttää jumalain vanhurskautta. "Miestä
murhan tahrimaa vaanii silmä jumalain". Ilkityöstä syntyy uusi
ilkityö yhä edelleen. Zevs sallii ihmisten täten aikansa kostaa
toistensa rikoksia, hän suo heille sen verran tahdon vapautta, että
he noudattaen pahaa sisunsa ääntä samalla täyttävät hänen oikeutensa
tuomioita. Vasta kun kaikki rikokset on sovitettu, pahantekijät
hävitetty, loistaa hänen laupeutensa taas hurskaille. Kaikkien
täytyy tunnustaa, että Zevsin vanhurskaus ja viisaus vallitsee
ylinnä eikä siedä ihmisiltä röyhkeyttä ja rikosta. Näin jumalan
voitto on hyvän voitto. Korkein viisaus on siis tyytyä hänen
johtoonsa ja kiittää häntä kohtalon myrskyjenkin temmeltäissä.
Tämä viisaus on kallis ja usein vasta kovien kärsimysten hinnalla
ostettavissa. Kun kohtalo säälimättä murskaa elon onnen, lohduttakoon
edes se ajatus, että voitolle pääsee jumalallinen pyhyys ja viisaus,
ja ihmisen ylpeys, pahuus ja lyhytmielisyys kukistuvat, joiden ei
sovi elämän oloja ohjata. Jumalill' on onnen ohjat. Ihminen erehtyy
niin helposti; silloinkin kun luulee hyvin tekevänsä, eksyy hän
rikoksiin. Sentähden vaatii yksin jumalan rakkauskin ja huolenpito
ihmisistä rikosta häätämään. Kun ihminen häiritsee siveellistä
mailmanjärjestystä, yltymällä rajutöihin, niin jumalat, tämän
järjestyksen valvojina, kurittavat häntä tarpeen mukaan kovastikin.
Ylöltäinen menestys ei ole ihmiselle terveellinen, se kun helposti
paisuttaa ja eksyttää harhatekoihin. Siitä tuo kuuluisa "jumalien
kateus", jota niin yleisesti uskottiin ja karteltiin. Omituisesti kyllä
Aischylos omalta korkeammalta siveelliseltä kannaltaan ei kuitenkaan
hyväksy tämmöistä, jumalia halventavaa uskoa (Ag. 757): viatonten,
hurskasten menestys ei herätä hyväin armoluojain kateutta, vaan he
suosivat hurskaita kaikissa oloissa.
Näitä aatteita draamamme esittelee juhlallisella vakavuudella,
jossa väliin tuulahtaa ikäänkuin ylemmän inspiratsionin henki.
Niitä mietteitä uhkuvat pitkät ja monet kuorolaulut, jotka sentähden
anastavat lyyrilliselle puolelle niin laajan alan, samoin kuin
taas toisin paikoin pitkät, vaikka vilkkaat ja kauniit edellisten
tapausten kertoilut edustavat eepillistä ainesta lavealtikin.
Agamemnonin traagillinen kohtalo etupäässä antaa aiheen näihin
uskonnollis-siveellisiin mietiskelyihin. Ja tosiaan se on omansa
mieltä viehättämään elävään myötätuntoon. Äsken saadun suuren
voiton loisteessa palajaa kuningas kotia kansansa ylistettynä
sankarina: kaikki kajahtaa juhlariemua ja uhrisuitsut kieriskelevät
taivahalle. Silloin kohtalon pilvi äkkiä synkistää taivaan ja
salama musertaa kerrassaan kaiken. Eipä se sentään tapahdu aivan
entehittä. Alakuloinen aavistus värähyttelee kansan (sen edustajan
kuoron y.m.) sydämiä eikä anna ilon ilolle tuntua. Tiedetään, ettei
valtiaan kodissa asiat ole oikealla kannalla ja sovittamatonta verta
on Pelopiidein huonetta tahraamassa. Kun siis rakastettu ruhtinas
suistuu surmaan, särkee se kyllä kipeästi sydämiä, mutta siinä
täytyy kuitenkin koettaa ymmärtää jumalien jos ankaraakin johtoa ja
viisautta, samalla kun heidän oikeudestaan on odotettava että kosto
vielä saavuttaa pahan tehneetkin. Nämät pääsävyt soivat varsinkin
kuorolauluista murhan jälkeen.
Toinen henkilö, jonka traagillinen kohtalo Agamemnonin jälkeen
vaatii myötätuntoamme, on Kasandra, tuo ennustustaitoinen troialainen
prinsessa, jonka voittaja on tuonut kerallaan kotia. Hänkin kohtalon
uhrina nuorena tylysti temmataan elävien keskeltä, syystä että hän
on perikatoon tuomitun kansan lapsi, että hän ei antaunut Apollonin
lemmelle ja että hänen kohtalonsa liittyy uuden isäntänsä kohtaloon.
Hänen täytyy sortua sentähden, että nyt oli pahojen aika päästä
voitolle, kunnes näidenkin rikokset kypsyivät tuomarin miekalle.
Kasandran esiintymistä perustaa kohtalon, "moiran" halu saada hänen
suunsa kautta valmistaa mieliä tulevia kauhuja kohtaamaan sekä
julistaa lopullista rauhaa myrskyjen jälkeen. Juhlallisen yleviä
ja sydäntä sattuvia sanoja Kasandra siinä lausuu kuoron kanssa
vaihetellen laulaessaan.
Hänen vastakohtansa on Klytaimnestra, kavala, katala teeskentelijä,
joka maireilla sanoilla ja viehättävällä ulko-olennolla lumoo
miehensäkin silmät näkemästä kyyn myrkkyä kielensä alla ja tiikerin
sydäntä uhkeassa rinnassaan. Ainoastaan häikältä pilkistää
liioittelevien hyväilysanojen ja ylistelyjen takaa näkyviin valhe,
jonka tyystin harkittu häijyys on sitä pirullisempi, kun hänen
sanoissaan ehtimän takaa piilee kavala kahdamielisyys, puustavillisen
mielen takana toinen päinvastainen. Hän on lausuvinaan iloa miehensä
tulosta ja hellää rakkautta häntä kohtaan; mutta toisessa mielessä
sanoja kuullen havaitsee niissä kiukun myrkkyä ja katalaa kostoniloa.
Uskottomuuteen omaa miestänsä kohtaan yhtyy mustasukkaisuus Kasandraa
vastaan (jonka luuli nauttivan Agamemnonin lempeä) kiihdyttäen hänen
vihaansa vielä tulisemmaksi -- omituisen ristiriitainen ja kuitenkin
aivan todellisuuden mukainen luonteenpiirre, joka todistaa sekin että
Aischylos oli syvälle tähystänyt ihmissydämen salasoppiin. Näin on
siis tässä mestarin kädellä piirretty demoonillisen naisen perikuva,
joku muinaisaikainen Lady Macbeth.
Klytaimnestra ja Aigisthos ovat tosin ne aseet, joilla kohtalo
korjaa kostonsa uhriksi Agamemnonin, ja he tajuavat sen itsekin,
liiankin selvästi. Mutta ei heidän oma syyllisyytensä siltä lainkaan
vähene. Klytaimnestra on omasta puolestaan miehelleen uskoton vaimo
ja Aigisthos himoitsee kuninkaan purppuraa. Kummankin itsekästen
pyyteitten tiellä on Agamemnon ja sentähden on hän uhrattava. Tästä
heidän työnsä saa varsinaisen rikoksen leiman. Turhaan yrittivät
he, semminkin kuningatar, sofistiikalla syytää syyllisyyttänsä
"kostonhengen" niskoille, jonka asiaa he ovat ajavinaan; turhaan
hän latelee kauniita sanoja jumalien kostavasta vanhurskaudesta
ja äidinrakkauden käskystä kostaa Ifigeneian kuoloa. Häntä ei
usko kukaan. Niin Aigisthoskin, Klytaimnestran kanssa vedellen
samaa virttä ja hänen osaansa täydennellen, koettaa samanlaisilla
perusteilla konnuuttansa kaunistella. Yhtä vähän onnistuu hänenkään
uskotella ketään, että hän on viaton. Kansa lausuu julkisesti inhonsa
hänelle ja hänen teollensa eikä lupaa totella konnan valtakäskyjä.
Ja näin loppuu näytelmämme särkevään epäsointuun. Vasta monien
taistelujen, vaurioiden ja vaivojen perästä valkenee sovinnon päivä
ja jumalien armo ja viisaus vallitsee maan päällä. Ne aiheet ovat
trilogian molemmat muut draamat ottaneet käsiteltäväkseen.
Näitä aatteellisia aiheita syvästi käsittämällä ja taitavasti
runopukuun luomalla on Aischylos sepinnyt suurisuuntaisen
nerontuotteen, joka uhkuu syviä ja korkeita, useinpa suloisiakin
tunteita ja ajatelmia kielimuodossa, joka ei aina tunnu riittävän
rikasta sisältöään, noita pontevia, korkealle lentäviä ajatuksia
ilmi lausumaan. Hän on siten valaiseva ylevän runoustyylin esimerkki.
Kieli vilisee rohkeita uusia sanasepityksiä ja lausekäänteitä, on
kuvikasta ja metaforain valinnassa uskaliasta, jonka lisäksi tulee
karkea vanhanaikainen pontevuus ja suorasukaisuus, joka väliin
vivahtaa trivialisuuteen. Tuommoista esitystä ei ole helppo muilla
kielillä mukailla. Melkein mahdottomia ovat kääntäjälle nuo monet
omituiset sanayhdistelmät ja liittoperäiset sanat, joiden jäljittely
usein tuntuu teeskentelyn tapaiselta. Monasti saa sentähden tyytyä
lausumaan ajatuksen vaan ylimalkaan, luopuen sen omituisesta
esitysmuodosta, joten taas käännös vahingokseen melkoisesti menettää
alkuperäistä mehuansa.
Oresteia esitettiin Athenassa ja sai ensi palkinnon Dionyson juhlassa
v. 458 e.Kr.
* * * * *
Suomennos perustuu etupäässä Schneidevin'in tekstiin. Häneltä on
myös selityksiä lainaeltu.. Muuten on suomentajalla ollut paras
apu vaikeiden paikkain ymmärtämisessä B. Risberg'in oivallisesta
ruotsinnoksesta. Niinpä on myöskin noudatettu hänen säejakojansa.
Helpottaakseni lyyrillisten osain lukemista olen sivujen alle
kohdilleen lisännyt runomittakaavat.
_Suomentaja_.
AGAMEMNON
Aischylon tekemä näytelmä
Kreikkalaisen alkuteoksen runomitoilla
suomennettu ja lyhyesti selitelty.
HENKILÖT:
Agamemnon, Argoon kuningas.
Klytaimnestra, hänen puolisonsa.
Aigisthos.
Kasandra, Priamon tytär.
Vartia.
Airut.
Kuoro, jona on kakstoista Argoon vanhusta.
Näyttämönä on kuninkaanlinnan edusta Argoossa. Perällä näkyy linna
sisäänkäytävineen. Edempää sivuilta päin näkyy hiukan kaupunkia ja
taempaa merta. Koristeina jumalainkuvia.
Tapaus vähän aikaa Troian valloituksen jälkeen.
Yöllä. Linnan katolla istuu vartia etäälle tähystellen.
VARTIA.
Jumalilta pyydän pääsöä näistä vaivoistain,
vuoskautten vartiatyöstä, jossa, kyyrylläin
kuin koira ylhäll' Atreyn-linnan katolla,
oon öiset tähtiparvet tarkoin oppinut
ja yläilmain uljaat loistovaltiaat,
jotk' ihmisille lämpimän ja talven tuo
[nuo tähdet milloin laskevat tai nousevat].
Ja yhä varron vaan sen soihdun tähteä,
sen liekin välkesanomaa, jok' ilmoittaa
jo Troian sortuneeksi.[3] Niinhän sääntelee
tääll' urhomaisna nainen, mieli toiveissaan.
Vaan maatessain yökasteisella, kolkolla
vuoteella, jossa unelmat ei poloista
käy katsomass' -- ah! unen eestä ilmestyy
vain pelko, ettei silmäluomet ummistuis --
kun mielin siinä laulella tai hyräillä
ja laulamalla loihdin torkan tuonnemmas,
tään linnan surkeutta täytyy surtani,
jot' ei, kuin ennen, kelpo neuvoin hallita.
Oi! jospa onni sois jo pääsön vaivoistain
ja riemuviestin lieska yöstä leimahtais!
Äkkää valkean välkettä ilmanääreltä.
Ha hei! ohoi!
Oi terve soihtu yön! Sä päivän kirkkahan
valoa ennustat, tään voiton vietäntää
Argoossa juhlakarkeloilla, lauluilla.
Agamemnonin nyt puolisolle kertomaan
käyn: vuoteeltaan hän nousten kohta nostakoon
hovissa heljän riemuäänen raikumaan
tään välkkeen vastineeksi, koska Ilion
on voitettu -- niin roihun liekki ilmoittaa --
ja tanssiin alkavaan ma riennän kohtipäin;
sill' isäntäini onnennopan pelissä
ma tulta tähtäämällä parhaan heiton sain.
Vaan suotakoon mun kotiin tulleen ruhtinaan
kallista kättä painaltaa -- niin tyydynkin.
En muuta virka: salpa suuni sulkekoon!
Mut itsepä tää kartano, jos kielen sais,
paraiten kertois kaikki. Tietäville vain
ma haastan, tietämättömille vaikenen.[4]
Astuu alas linnaan.
Aamuhämyssä astuu esiin kuoro, ja lausumaan käypi
KUORONJOHTAJA.
Jopa kymmenes vuos' siit' on, Priamon
kova kostaja kun
Zeylt' arvon ja valtikan saatuahan,
Menelaos ruhtinas ynn' Agamemnon,
tuo Atreidein pari muhkea läks
näilt' ääriltä viemähän Argiivein
tuhatlaivaista
varustust' apuretkelle vainon.
Sotahuutoa nostivat innoissaan
kahen tunturihaukan lailla ne, kun
murehissaan ryöstöstä poikasien
pesän kohtaa kiertävät korkealla,
siip'-airoin ilmoja soudellen,
surut turhaan nähtyä, vaaliessaan
pesän suojassa pienosiansa.
Mut Apollon, kuullen ylhäältä
tai Zevs tai Pan rajanaapurien[5]
valitusta ja parkua, toimittaa
pahan tehneillen
toki koston iskuja vihdoin.
Näin vieraanholhoja valtava Zevs
vei naisen vuoks monisulhoisen
Aleksandroa[6] vastahan Atreidit:
moni tappelu turmiokas viriää
niin Danaolaisillen kuin myös
Troalaisillen, sotatelmeessä
tomuhun moni polvi jo hervahtuu,
moni keihäs murtuvi. Kuinka käykin,
toteuntuu kohtalon tahto.
Viin'-uhrist' ei, palouhrist' ei
lepy, itkust' ei sula heltymätöin
tuletonten uhrien kaiho.[7]
Me halveksittuina vartemme
iäkkään vuoks, retkeltä tuolloin pois
jätettiin; nyt lapsen tarmoa vaan
talutamme, turvana sauva.
Mehu nuoruuden, joka ennen niin
poven hyrskyämään pani, hyytynyt on
iän talveen; pois sotakunto.
Ikäloppu, jolt' elon vehmaisuus
lakastuu, ei lasta se vahvemp' oo:
jalan kolmen horjuen, ilmestyy
unihaamuna keskellä päivää.
Linnasta päin lähenee juhlakulkue, naispalvelijoita uhrimaljoineen.
Kuningatar käy jonon päässä.
Mutta, Tyndaritar
Klytaimnestra, mi puuhana, ruhtinatar?
Mitä uutta sa kuullut liet? Sanomaa
mitä uskoen, näin
ylt' ympäri lyyliä laadit?
Jumalitten, maatamme varjelevain,
yläilmaisten, manalaisten myös,
ovien, väkikenttien suojelijain
pyhät liedet lahjoja leimuu.
Tuolta ja täält' yläilmoillen
tuli lieskahtaa,
sulavan pyhän öljyn virvokkeill'
eläteltynä ilman vilppiä, niin
kuninkaan parahin lemuhöystein.
Mitä mullen uskoa voit sekä saat,
sitä kerro siis;
epätietoni tauti sä lievennä,
joka milloin mieltäni ahdistaa,
vaan milloin uhreistas viriää
ihanaa valotoivoa, väistyy taas,
tuo murhe syöntäni syövä!
KUORONJOHTAJA.
Virteni kertoa saa sotaurhoin
retkeä, jolle
Zevs hyvät entehet soi.
Ikä tarmosa vielä
voimia siittää,
Luojiin luottaen laulan:
Kuink' Argonmaan kaks sopusaa yliherroa, kanssaan
nuoriso Hellaan,
kourassaan ase kostava ryntäsi
Troiahan, oppaanaan raju kotka,
lintuin ruhtinas, ilmeten laivain
pääruhtinahillen, musta ja toinen
lumivalkoinen tuoll' liki linnoa
peitsien puolla,
törmällään näkysällä,
niellessään jänö raukan
kohtuisan sikiöineen,
kun siltä juoksu kesken jäi.[8]
Soi suruvirsi, vaan hyvä voiton vieköön![9]
KOKO KUORO.
Soi suruvirsi, vaan hyvä voiton vieköön!
KUORONJOHTAJA. (Vastasäkeistö.)
Vaan jalo tietäjä, kun näki uljahat
Atreyn poiat,
nuo eri-luontehet, koht'
älys oppahat ahnaat
vainomaretken.
Näin siis selvitti enteen:
"Kyll' aikanaan sortavi tää sota Priamon vallan,
linnasta arteet,
porvarien kasatut tavaratkin
kohtalo ryöstävä on väkivalloin,
kun ei vaan viha taivahan särje
kuolaimia Troiallen taotuita.[10]
Pahoillaan on Artemis-imp'[11]
isän liiteleville
hurtillen, repineille
karkaavan polosen
sikiöineen syntyä vailla.
Hän inhoo kotkain atriaa." --
Soi suruvirsi, vaan hyvä voiton vieköön!
KOKO KUORO.
Soi suruvirsi, vaan hyvä voiton vieköön!
KUORONJOHTAJA. (Päätinlaulu.)
"Jos jalopeurain julmien
sa, kaunotar, pentuja holhoiletkin,
vaalit muun salomaankin karjaa
hentoa, rintoja syövää, myönnä
sentään enteillen sulo päätös!
Lintujen, joita sa moitit,
suo onnea tietää!
Paianiakin[12] viel' anon armollista:
älköhön siskonsa Hellaan laivoja vaan pidätelkö
rajutuulten estein,
vaatien uhria, säädytönt', uutta jot' ei sovi syödä,
kiistaa tuottelevaa avioillen, heimolle! -- linnaan
jäi asumaan salavaino;
ei lepy, julmana vaan
yltyy tuo, lapsia kostain." --
Näitä ja paljon onneakin tielintujen noiden
Kalchas[13] perheellen kuningasten tietävän lausui.
Sointuen siihen,
soi suruvirsi, vaan hyvä voiton vieköön!
KOKO KUORO.
Soi suruvirsi, vaan hyvä voiton vieköön!
KUOROLAULU. (1. säkeistö.)
Zevs,[14] ken liekin hän -- jos nimi tää
hälle vain on mieleinen --
sillä häntä mainitsen.
Kun ma kaikkia harkitsen,
Yksin Zevs, ei kukaan muu
päätelköön, joko huoleni saan ihan heittää
suotta mieltä painavan.
Jumalaa, jok' ennen halliten[15] (1. vastasäkeistö.)
korskui uhkamieliään,
ei nyt enää mainita.
Hän, jok' ohjat sitte sai,[16]
löysi voittajansa myös.
Ken Zeyn voittoa vaan sydän nöyränä kiittää,
keksi tiedon korkeimman.
Zevs meit' ohjaa oppimaan, (2. säkeistö.)
vahvistaa sen totuuden:
vauriosta viisastuu.
Tuskan karvas neste yölläkin
tihkuu tuon syyllisen
sieluhun; mieli malttaa täytyy vaan.
Luojan armo pyhält' istuimelta
laivaa ohjaten sen sääs.
Niinpä silloin[17] ylhäinen (2. vastasäkeistö.)
Kreikan laivain päällysmies,
soimaamatta tietäjää,
nöyrtyi alle kolkon kohtalon.
Mutta kun vastatuul'
eväät söi, miehet nääntyi, värjöttäin
Kalchiin vastapäätä[18], missä tyrsky
pauhaa Avliin rantahan --
Lens' viivyttäin myrsky Strymonista:[19] (3. säkeistö.)
vei valkamat; näljän, ruokaretket
toi miehillen;
ei säästänyt purtta, köyttä -- miehet
jo vartoessa pitkäksyivät; --
kukat se kaas', Kreikan urhot uljaimmat.
Niin myrskyn vimmahan
tietäjä ruhtinaille,
viitaten Artemiiseen,
ankaramman viihdykkehen
ehdotti; nää survasivat
maankamaraan sauvoillaan.
Vieripä itkuki heiltä.
Näin lausumaan käy nyt korkea herra:[20] (3. vastasäkeistö.)
"kyll' raskast' on, ellen taivu käskyyn;
mut katkeraa,
jos lapsosein, linnan päiväpaisteen,
ma surmaan, taaton kättä tahraa
tään immen ver', alttarille vuotaen.
Oi vaali vaikein!
Voinko ma laivat jättää,[21]
liittoveljeni pettää?
En! että nyt näin himotaan
uhria tuult' uinuttavaa --
tyttöni vert' -- ihmekö tuo?
Olkohon onneks siis se!"
Näin taivuttain niskan ikeen alle, (4. säkeistö.)
jo toinen tuul' miehen mielen käänsi,
miel' irstas, pyhää polkeva,
mi huimin päin kiihtyi hirmutyöhön.
Kun ihmislaps' astuu harhatielle,[22]
hän hurjaa rohkoa saa, yltyy, paatuu.
Jo its' uskaltaa
hän last' uhrata onneks retken nais-
ryöstöä kostavaisen,
laivojen lähtöuhriks.
Kyll' impi huus' isää parkusuulla; (4. vastasäkeistö.)
ei säästä tuo neitopäivän kukkaa
kuningas kalpakiimassaan.
Vaan isä käsk' urhoin nuorten nostaa
rukoiltuaan neidon alttarille,
poloisen, murtunehen uhrivohlan
vaippaan verhotun,
ja suun kaunihin ääntä valvoa
kostoa kirkumasta
ruhtinashuonehelle.
Siteillä suult' äänen tie suljettiin: (5. säkeistö.)
Hält' alhappäin keltavaippa[23] vaipuu,
ja tappajiin hellän silmän
hän luopi, heilt' armoa pyytäin:
sanoitta kuin maalaus hän lausuvan
näkyypi niille,[24] joille hän
isänsä luon' ennen juhlittaissa
ol' laulellut: kaino[25] imp' ihanasti
ol' taaton kultaisaa onnea kiitellyt,
kun viiniä vuoti maljat.
Nyt seuraavaa nähnyt en, lausu en: (5. vastasäkeistö.)
ei pettänyt Kalchaan taito, Dike[26]
vast' oppins' suo kärsineille.
Mit' eess' on, aikanaan se kuuluu.
Kuin huokaus ennen aikojaan, niin on
uteilukin suottainen.
Viel' kerran kaikk' ilmi valoon astuu.
Oi, valjetkoon vasta viel' ilopäivä!
Sen hänkin soisi, mi tänne astelee,
maan ainoa turvantuoja.
Klytaimnestra astun ulos linnasta.
KUORONJOHTAJA.
Sun valtaas, Klytaimnestra, kunnioittaen[27]
ma saavuin: valtaistuin vaatii kunniaa,
miesruhtinaasta tyhjänä, sen vaimollen.
Nyt soisin tietää, suotuisanko saatuas
sa sanoman vai hauskan tiedon toivossa
näin uhraat. Vaan en moiti myös, jos vaiti jäät.
KLYTAIMNESTRA.
Nyt nouskoon aamu -- niinkuin sananparsi on --
yön äitihelmast', onnen viesti huulellaan!
Saat kuulla riemun toivomaasi suuremman:
Argiivein halluss' on nyt Priamon kaupunki.
KUORONJOHTAJA.
Mi sanas ol'? Sit' epäilylt' en älynnyt.
KLYTAIMNESTRA.
On Troia meidän. Joko lausuin selvästi?
KUORONJOHTAJA.
Mun valtaa riemu, kyynel vierii silmähän.
KLYTAIMNESTRA.
Sun silmäs ilmaisee sun kelpo sydäntäs.
KUORONJOHTAJA.
Mut onko tuosta todistus sull' erheetön?
KLYTAIMNESTRA.
On niin! -- jos joku jumal' ei lie pettänyt.
KUORONJOHTAJA.
Lumooko mieltäs unten haamut viekkahat?
KLYTAIMNESTRA.
En usko torkkuvaisen sielun ilveihin.
KUORONJOHTAJA.
Mut ehk' on maine siivetön[28] sun hurmannut?
KLYTAIMNESTRA.
Sa soimaat järkeäin kuin tyttö heilakan?
KUORONJOHTAJA.
Ja mihin aikaan valloitettiin kaupunki?
KLYTAIMNESTRA.
Sin' yönä -- tiedäs -- jonka laps' tää päivä on.
KUORONJOHTAJA.
Ja ken niin sievään ehtinyt ois kertomaan?
KLYTAIMNESTRA.
Hefaistos, luoden loiston kirkkaan Idalta,[29]
toi lentoviestin tänne roihu roihulta
näin järjestänsä: Ida Hermeen-törmälle
Lemnossa; saarelt' otti vastaan valkean
kolmanneks' Athos, Zevsin pyhä tunturi.[30]
Ja liekin kaukoviestin vientiin suostuen
viritti vahti nuotion viel' uljaamman.
Ja halki ilman, poikki seljän siintävän
tuon kulkevaisen soihdun voima riemuiten
auringon lailla säihkyin kultaloistoaan
Makiston[31] vartialle saatti sanoman.
Tää uneen uupumatta vahingossakaan
riens' viipymättä viestin tointa täyttämään.
Ja lieskan loimu kertoo kauas Euripon
vuolletten poikki vartioille Messapion.[32]
Nää vastatakseen kokon kuivaa kanervaa
sytyttäin liekkiviestin veivät eteenpäin.
Väkevä lieska riutumatta riennostaan
Asopon kentän halki huilaten kuin kuu
valoisa kiiti Kithaironin[33] harjalle,
sielt' uuden kulkuliekin pannen liukumaan.
Gorgopis-järven[34] poikki lensi loiste taas,
ja päästyänsä Aigiplankton[35] vaaralle
se vaati tulta puuttumatta puuhaamaan.
Ja varojansa säästämättä nostettiin
ylemmäs vuorta, jonka otsa katselee
Saronin salmeen, tulipyrstö tuuhea;
Arachnaion se leimullansa valaisee,
tähystysvuoren kaupunkimme kyljessä.
Välähti vihdoin Atreiidein linnahan
tuo välke, Idan valkeasta vesonnut.
Noin soihdut kilpajuoksun[36] järjestettyään
ne perätysten seurasivat toisiaan
ja pitkin sarjaa saivat voittopalkinnon.
Tään todisteen ja merkin sanon sulle siis,[37]
kun Troiast' antoi tiedon mulle mieheni.
KUORONJOHTAJA.
Rukoilen, ruhtinaatar, kohta taivasta.
Vaan kertomustas vielä kuulla mielisin
ja herkeemättä ihmetellä. Kerro siis!
KLYTAIMNESTRA.
Achaijit tänäin isännöivät Troiassa. --
Luulenpa sieltä sekamelskeen kuuluvan.
Etikkaa yhteen astiaan ja öljyä
sekoita -- riidoin erkanee ne toisistaan;
näin sekaisin soi kahdellaisen kohtalon,
niin voittajain kuin voitetuiden ääniä.
Nää miestensä ja veljiensä ruumiita
syleillen, lapset isiänsä hellästi,
jo orjan ikeen painaessa niskojaan,
armainten surmaa vaikeroivat surkeaa.
Noit' öisen miekkamelskeen vaivat, harhatiet
ja nälkä käskee atrioimaan, minkä vaan
saa kaupungist', ei järjestystä katsota,
vaan kuinka onnen arpa osuu kullekin.
Jo Troialaisilt' ottamiinsa taloihin
majautuen ja päästyänsä viimeinkin
kosteista säistä taivasalta, rauhassa
nyt saavat yönsä vahtimatta nukkua.
Ja jos nyt voitto-maansa suojahengille
ja temppeleille suovat hurskaan kunnian,
ei voitto heiltä vaurioksi vaihtune.
Älköönpä ahneus vaan kansaa vietelkö
semmoista, jot' ei ryöstää saa, himoitsemaan!
Sill' onnell' ei kotiin päästy ennen, kun
on kaksoisradan toinen jakso[38] juostu myös.
Jos palanneekin solvaamatta pyhyyttä
väkemme, voivat haamut nousta vaineestaan[39]
tuhoksi, jos muu turmio ei tullekaan.
En muuta tienne nainen näistä lausua.
Nyt vaakamaljass' onni enin painakoon![40]
Sen nautinnon jos kuinka paljost' ottaisin.
KUORONJOHTAJA.
Tuon, rouva, virkoit viisaasti kuin järkimies.
Ja nyt kun varmat merkit meille ilmoitit,
ma jumaloille laadin kunnon kiitokset.
Sill' arvokkaasti vaivamme nyt palkittiin.
Klytaimnestra lähtee linnaan.
Oi valtava Zevs, oi armias Yö,
sinä loistavan kunnian suoja,
joka saarsit Ilion tornit niin
tuho-verkkohos, ett' uro ei pakohon,
ei laps' sen poimuja päässyt, tuon
häjyn orjuuden
häpeää, joka kietasi kaikki!
Siis Zevsiä, vierahien jumalaa
ylistän, joka tuon teki, aikaa jo
Aleksandroa tähdäten jousellaan,
jott' aiattomast' ei ampunut ois
vasamaans', ei pilvihin hukkaan.
KUOROLAULU.
ENSI KUORORIVI.
Niin lens' Zeyn nuoli, iski vamman, (1. säkeistö.)
mi kyll' on kansan nähtävissä.
Hän[41] korjas työnsä palkan. Vaan ken väittää
ei sopivan jumalain huolia,
vaikk' ihmiset polkevat
pyhyyttä -- ei hurskas lie.
Kas selvään kosto löi[42]
ne, jotka korskuivat
sotaista mieltä liikamäärin
kopeina, koska aartehista
heill' uhkui maa -- vaurioks. Suotakoon
mun vain mielellisnä
leipäni tyytyin syödä.
KOKO KUORO.
Eipä rikkaudesta
turvaa turmion sille,
ken on polkenut ylvästäin
Diken templiä pyhää.
ENSI KUORORIVI.
Mut hirmuinen on luulosuuruus, (1. vastasäkeistö.)
tuo huimamielen ilkilapsi.
Ei pysty lääke tuohon tautiin. Piiloon
ei hukka jää, hirmuiseks lieskahtaa.
Kuin kehno vask' tummenee
kolhuista, niin koeteltaiss'
ei hällen kiilto jää;
hän houkaks arvataan:
pyys' siipilinnun lennost' ottaa
ja turman tuotti kurja maalleen.
Sen palve ei taivosiin kuulu, maan
päältä Dike perkaa
sen, joka mointa puuhaa.
KOKO KUORO.
Moinen mies oli Paris;
Argoon tultua linnaan
vieraspöytien pyhyyden
rikkoi, ryöstäen vaimon.
TOINEN KUORORIVI.
Tää jätti maamiehilleen kilpien (2. säkeistö.)
ja kalpojen kalskinaa, sotapurtten puuhaa,
ja Troiaan toi hän myötäjäisiks turmion,
kun hiipi hiljaa kaupunkiin
ja julkes juljetonta. Tietäjät[43]
vain vaikeroi, linnan viisahimmat:
"Voi linna sua! voi te linnan valtiaat!
häävuode voi! lehtolemmen harhatiet! --
Vait' istuu vaan ruhtinas[44] murheissansa, ei
hän soimaa solvaistunakaan,
vaan merten taa mennyttään
kaivaten, varjoks kohta kuihtuu."
KOKO KUORO.
Sorjimmat kuvapatsaat
hänt' ei voi ilahuttaa;
kullan silmiä kun ei nää,
tyhjää kaikk' ihanuus on.
TOINEN KUORORIVI. (2. vastasäkeistö.)
"Ja kaiho luo harhanäyt häälymään
unissa yön; ei ne huolia huojentaa voi.
Kun luulet onnen löytäneesi, luiskahtaa
lumoova hahmo helmastas
ja siivin unten tiellä liehuvin
taas kiirehtii tietämättömiin se." --
Nää ahdingot värjyy koissa ruhtinaan;
vaan toinen on tuska ankarampikin:[45]
Kot'-suojihin Hellaanmaan kaikkiin, joista pois
vei vaino urhot, murhe suur',
mi syöntä syö, pesiytyi.
Totta niin! huolt' on monta meillä.
KOKO KUORO.
Keitä on sotatielle
pantu, tietävät kaikki.
Miesten eest' isänmaahan vaan
tuhkauurnoja tuodaan.
KOLMAS KUORORIVI. (3. säkeistö.)
Sill' Ares[46] tuo ruumisten vaihtomies
hoitelee vaakaa melskehessäkin;
hän hiiltyneen tuhkan vain,
jot' itketään, Troiasta
rakkahille työntää taas,
sievään uurnaan suljetun:
tuhka miehist' yksin jäi.
Heit' itkusilmin kiitellään,
ket' oivaks' taistotaidoltaan,
ket' urhon-kuolon saaneheks' --
muukalaismiehen[47] vaimon vuoksi.
Sitä kansa nurkuu hiljaa,
salakaihon karvas kuohu
kuninkaita soimaa.
KOKO KUORO.
Noilla on maja ahdas
Troian muurien luona.
Tuolla kaukana vieras maa
kätki voittajat multaan.
KOLMAS KUORORIVI. (2. vastasäkeistö.)
Vaan suuttuneen kansan ään' raskas on,
julkisten kirousten arvoinen.
Mua ahdistaa aavistus:
yön-synkeää kuulla saan!
Miestä murhan tahrimaa
vaanii silmä jumalain;
keltä vilppi onnistuu,
hält' onnen vihdoin vaihtavat
yön kosto-immet, syytäen
sen yöhön tietämättömiin,
sinnepä loisto tyhiin sammuu.
Viha mainehelle on raskas.
Zevs vuorten kukkuloita
salamoillaan ampuu.
KOKO KUORO.
Halvan mie valikoisin
onnen. Linnoja murtaa
en sois, sortuen itse en
orjan päiviä viettää.
Riemuhuutoja ulkopuolelta näyttämöä.
YKSITYISIÄ ÄÄNIÄ.
I.
Ka, liekki lens viestineen
niin riemusuin kaupunkiin!
Liekö totta juttu tuo
vai jumalainko luoma harha -- ken sen ties?
2.
Ken on niin lapsekas ja löyhäjärkinen,
ett' innostuis kuullessaan
tuon lieskasuu-viestin, kohta käydäkseen
vaiheen tullen allepäin?
3.
Ken ylistäis onneaan
se ennenkun syntyy -- muu kuin nainen vaan?
4.
No akanpa hommaan hetahat ollaan luottamaan!
Kuin tuuli leveni, tuuleen myös
se haipuu pois naisen turha toitotus.
KUORONJOHTAJA.
Pian saamme kuulla, tokko liekit loistosat,
tuo vaihetulten pitkä sarja kertonut
on totta, vaiko unten lailla mieltämme
tuo loisto pilkkaa luoden sulotuntehet.
Rannalta tänne astuvan näen airuen
oliiviseppel päässä; hiekka janoinen,
tuo liejun sisko, tuoksahdellen todistaa,
ettei hän mykkä lie, ei tuone tietonaan
vaan turhanpäiten palavan hongan sauhua
ja tulta. Ei! hän lausuu riemun sanoillaan,
tai... ei! ma vastakkaisen mielen karkoitan.
Oi, saakoon oiva alku jatkon onnekkaan!
PUOLIKUORONJOHTAJA.
Ken toisin meidän kaupungille toivottaa,
hän nurjuutensa viljat itse puikohon![48]
Airut astuu esiin.
AIRUT.
Oi terve Argos synnyinmaa! Jo kymmenes
aastaika vierii, kun sun jälleen nähdä sain.
Ja vaikka moni toivo raukes, säilyi yks':
en luullut enää Argon maassa saavani
ma haudan rauhaa rakkahinta kuoltuain.
Oi terve siis nyt maani, terve aurinko,
ja maani herra Zevs ja Python valtias,
jok' ellös enää nuolillas meit' ampuko,[49]
Skamandron vierill' armoton kyll' oltuas!
Vaan nyt sä meitä auttaos ja suojellos,
Apollo herra! Kaikki suuret jumalat,
rukoilen teitä, Hermes,[50] armas puoltajain,
sä airueitten ylpeys; ja sankarit[51]
te, jotka meitä saatoitten, oi ottakaa
keihäiltä jäänyt väki vastaan suopeina!
Oi terve kuningassalit, armaat asunnot,
pyhät istuimet,[52] te jumalat päivänhohtoiset,
jos koskaan, nytpä silmin iloa säihkyvin[53]
kuningast' isost' aikaa juhlariemulla
tervehtikää! Agamemnon saapui saattamaan
valoa yöhön teille ynnä kaikillen.
Hän hartaat tervetuliaiset ansaitsee,
kun Troian muurit mursi maahan, kostajan
Zeyn kuokkimella[54] penkoi pellot, tanteren
tasalle kaasi uhriliedet, temppelit,
ja ihmistaimet maasta kitki kerrassaan.
Sen ikeen pantuansa Troian niskallen
Atrevsin aimo poika voittoriemuisna
on tullut, ansainneena parhaan kunnian
tään-aikaisist'! Ei Paris voi, ei kansansa
kehua työtään suuremmaks' sen kostoa.
Tuo varkauden ja ryöstön syyhyn saatuna
menetti saalihinsa, saatti turmioon
yht' aikaa kotikartanon ja synnyinmaan.
Velkansa Priamon perhe maksoi kaksittain.
KUORONJOHTAJA,
Achaialaisten airut, tervetultuas!
AIRUT.
Oi kiitos! Tyydyn kuolemaan, jos taivas suo.
KUORONJOHTAJA.
Tulikos siellä kotimaata ikäväs?
AIRUT.
Niin, että ilost' itkevät nyt silmäni.
KUORONJOHTAJA.
Suloinen tauti vaivas teitä siellä siis?
AIRUT.
Suloinen? tuot' en tajua selvittämättäs.
KUORONJOHTAJA.
Te sairastitte kaipaavia kaivaten.
AIRUT.
Ikävöikö maa siis kaipaavia poikiaan?
KUORONJOHTAJA.
Niin että poveni taajaan huokas kaihoaan.
AIRUT.
Miks painoi kansaa moinen synkkämielisyys?
KUORONJOHTAJA.
Vait'olon lääkettä oon kauan käyttänyt.
AIRUT.
Kammoitko ketään kuninkaan poiss' ollessa?
KUORONJOHTAJA.
Niin, että, kuten virkoit, kuolla mielisin.
AIRUT.
Kai, hyvin päähän päästyä. Tuoll' elämä
niin pitkäll' ajall' oli kuinka kulloinkin
ikävää jos joskus hauskaakin. Ken ainiaan
tääll' elää huoletonna saa pait jumalat?
Jos matkan vaivat, niukan levon vuoteilla
kurjilla, huonot maallepääsyt kertoisin,
en hetkeks' saisi laata vaikeroimasta.
Vaan manterella koitui vasta kurjuutta,
kun vainolaisen vallin ääress' asuttiin
ja taivon ves ja lettoluhtain kosteus
liotti meitä, että rohtui ruumiimme
ja tukka pedon karvan lailla pörhöttyi.
Ja mainitsenko talven, lintuintappajan,
jonk' Idan lumi saattoi sietämättömäks',
tai kesäkuuman, konsa lounaslevollaan
meri aallon, tuulen tuntematta uinailee! --
Mut miksi surra? Onhan vaiva mennyttä,
on mennyt menojaan jo vainajilta niin,
etteivät enää huolis henkiin herätä.
Miks lukisin siis kuolleet, eloon jääneiden
sanoisin vielä vammojansa potevan?
Hyvästi ijäks' jääkööt murheet mennehet!
Ja meille, jotka Argoon väestä säilyimme,
vie hyöty voiton, murhe ei sen vertaa.[55]
Auringon loiston eessä voimme kerskata
yli maiden merten lentävillä sanoilla:
"kun Argoon urhojoukko vihdoin Troian kaas',
se saaliit Hellaan jumaloille lahjottain[56]
ikikaunisteiks' ne templisuojiin riipustaa."
Tällaista kerrottaissa onniteltakoon
niin kansaa kuin sen kaitsijoita, saakohon
Zevs työstä kiitoksen! -- Nyt kaikki kuulit sä.
KUORONJOHTAJA.
Sun puhees voitti epäilyni; myönnän sen.
Min kestää ikää, kestää oppimistakin.
Klytaimnestran ja hovin täytyy enimmin
täst' iloita, vaan hauskaa on se mullekkin.
Kuningatar astuu ulos linnasta.
KLYTAIMNESTRA.
Jo äsken riemuhuutohon ma remahdin,
tän' yönä ensin liekkiviestin saatuain,
mi Troian valloituksen ties' ja vaurion.
Ivaili kyllä muutamat: "vai luuletko
sä soihtotuliin luottain Troian sortuneen?
Niin naiset ain' on herkät intoon hehkumaan!" --
Mua tällä lailla hupsumaiseks herjattiin.
Ma lyylit laadin kumminkin, ja kaupunki
soi kauttaaltansa naisten kiitosriemua,
ja kaikilt' alttareilta uhrivalkea
levitti, syöden suitsuketta, tuoksuaan.
Nyt sult' en kaipaa kertomusta tarkempaa:
kuninkaan suusta kaikki kohta kuulla saan.
Vaan riennän parhaimmasti vastaanottamaan
ma palannutta arvoisinta miestäni.
Nähneekö vaimo päivää kauniimpaa kuin se,
jon' aukasee hän linnanportin miehelleen,[57]
sodasta taivaan auttamalle? Käske siis
kansansa ikävöimää tänne rientämään:
Hän löytää kotona puolisonsa uskoisan
sellaisna kuin sen jätti, talonsa vartian,
lempeenä hälle, ilkeöille nurjana,
kaikessa muuten moisenaan. Ei rikkonut
sinettiään hän, vaikk' ol' aika pitkäkin.
Kas moinen moite, toisen miehen hauskutus,
on mulle oudompaa kuin vasken värjäys.[58]
Ei kelpo naisen kainostella tarvis oo
näin kerskatessa, totuuteen hän turvautuu.
Menee linnaan.
KUORONJOHTAJA.
Sun tiettäväkses puheen pitänyt hän on[59]
noin sievin sanoin, seikat selvään kertoen.
Vaan kuules, airut, nyt mä tietää mielisin
Menelaostakin, palasko hän kanssanne
eheenä kotiin maansa armas valtias?
AIRUT.
En valhetella hyvää voi, jott' ystävät
siit' aikaa-voittain korjaisivat hyötyä.
KUORONJOHTAJA.
Yht' iloisaa kuin totta puhees olkohon!
Ei salaa erkane ne kaksi toisistaan.
AIRUT.
Se mies Achaian väestä tietämättömiin
on mennyt laivoineen. En laske valheita.
KUORONJOHTAJA.
Yksinkö läks hän Troiasta, vai tempasko
hänet seurastanne myrskyn vaino yhteinen?
AIRUT.
Kuin tarkka joutsimies nyt ammuit pilkkahan:
lyhyesti suuren vauriomme ilmaisit.
KUORONJOHTAJA.
Vaan eikö muilta laivureilta kuulunut
huhua, liekö kuollut hän vai elääkö?
AIRUT.
Ei kukaan tiedä tarkempaa siit' ilmoittaa
paits' elon tuottajainen maalle -- aurinko.
KUORONJOHTAJA.
Siis kerro, kuinka taivaan vimma myrskysään
lähetti laivastolle, kuinka päättyi tuo!
AIRUT.
Ei onnenpäivää turma tieto himmentää
sais -- ei se soinnu taivaallisten kiitokseen.
Kun airut, kammo silmissänsä, kaupunkiin
tuo murheviestin sotajoukon surmasta,
ja kansa siitä saapi haavan yhteisen,
ja Areen kaksoisruoska[60] monet sankarit
kotoa ajaa, turmioon ne vihkien,
tuo kaksoispeitsi, murhan kaksoisvaljakko --
semmoinen kärsimysten kuorma harteillaan,
hän totta kostotarten virttä laulaa voi.
Mut pelastuksen onniviestin tuoja kun
on riemuitsevaan kotiseutuun päässyt -- ei!
miks iloa katkeroittaisin ma murheella,
ja myrskyn taivaan-nostaman ma kertoisin?
Sill' liittoon yhtyi, mitk' ei muuten toisiaan
voi sietää, ves ja valkea, valan vahvistain
hävitti Argoon joukot surkuteltavat.
Tuo turman tyrsky nousi yöllä riehumaan,
ja Thrakian vihuri[61] laivat viskoi vastakkain
ja kiskoi, ruhjoi, sateen mertä piestessä;
ne myrskyn pyörittäissä puski toisiaan
ja paimenensa ajoon hurjaan hukkuivat.[62]
Kun vihdoin päivän soihtu syttyi loistamaan,
Aigeian meri Argon urhoin ruumiita
ja haahden pirstaleita nähtiin kukkivan.
Mut' meidät laivoinemme ehjin anturoin
kynsistä surman sieppas taikka tarttuen
melaamme varasti[63] jumal' eikä ihminen.
Ja Onni[64] kulta istui laivaan varjellen,
ettei sen saumoist' aallon hyöky vuotaisi,
ei rantariutan kärkihin se särkyisi.
Näin Ahdin[65] kuiluun hukkumasta päästyä,
kirkkaalla päiväll', uskomatta onnea,
me tuskitellen uutta huolta haudoimme,
laivaimme laitaa surkeaa, väen kuolemaa.
Jos jotkut heistä henkiin jäivät, puhuvat
he meistä nyt kuin vainajista -- miksei niin!
ja mennehiksi mekin heitä luulemme.
Vaan hyvin kaikki käyköön! Ennen muita voit
Menelaoa kotiin saapuvaksi vartoa.
Jos päivän pilkistyskään hänen nähnyt on
Zeyn neuvost' ilmi-haamussansa henkivän,
jok' ei tään heimon vielä salli hukkua,
on toivo että kotimaan viel' löytää hän.[66]
Tään totta kertoneeni tiedä kuultuas.
Airut menee.
KUOROLAULU. (1. säkeistö.)
Kenpä, ellei taivainen
eeltä nähden kohtalon
ynnä kielens' oikeaan ohjaten,
sattuvasti kutsui näin
_Helenaksi_ kiistojen
tuottajan, miekkamorsion?
Tappelun _hälinä_, kalvan _helinä_[67]
urot kaasi, laivoja poltti, kun
hän karkasi, jättäin
utuhienot uutimensa,
rajun lännen lentimillä.
Ajamaan ryntäsi riistaa hurmerinnoin
raju kilpimiesten joukko
laivan jälkiä kaikonneen --
Simoin lehvärannan
alla jo ankkuroivan.
Huoliks' totta huoli[68] hän: (1. vastasäkeistö.)
noilla häillä Troiaa löi[69]
taivon vimma, vihdoinkin kostaen
vieraspöydän ynnä Zeyn
liedensuojan solvaisun
niillen, joiden suusta soi
morsion kunniaksi häiden
runo, jonka sallima silloin soi
tuon lankojen laulaa.
Jopa toista virttä laulaa,
suruvirttä vanha Troia[70]
pian sai oppia. Vaikeroiden kutsuu
"surusulhoks'" häntä nyt kun
"Paris-parka" jo ennen ol'.
Urhojans' itkee Troia
syöstyjä surman suuhun.
Eräs mies kasvatti leijonan (2. säkeistö.)
pientä pentua pirtissään,
rintaa juur' imenyttä.
Tuo elon aamuna leikki
aljona lasten kanssa,
vanhojakin ilahutti.[71]
Kun sylivauvaa kanneltiin
pentua paljon paijattiin,
kättä nuoli se mairesuin,
ruokaa kun maha mieli.
Vaan kun vahveni, luontoaan (2. vastasäkeistö.)
synnynnäistä se ilmi toi:
hoidon huolia maksain,
atrian kutsumatonna
söi peto, raiskasi karjaa.
Kun veri tahrasi huoneen,
isännän mieltä karvastaa
surman saalis hirmuinen.
Näin sääs' sallima: perheellen
kasvoi turmion[72] pappi.
Samoinpa myös saapui Troian kaupunkiin -- (3. säkeistö.)
jos saan sanoa -- tuuleton lammen läikkyhenki,[73]
kuin helm' uus', armas aarreloisto,
lempeä nuoli silmissään,[74]
syöntä polttava lemmen kukka.
Heti muuks' muunsihe, käänsi
sulolemmet kurjaan loppuun.
Pahan työn kostaja Zevs
Priamoille syyti vaivan;
kot'risti koituvi tuost',
itkumorsian koston.
Käy ihmisten kesken lause vanhastaan: (3. vastasäkeistö.)
"jos saa ihmisonni maan päällä vehmastella,
se pois ei kuole lapsitonna;[75]
loistava onni heimollen
siittää ääreti surkeutta."
Mulla ei miel' ole muiden,[76]
oma miel' on: konnantyöstä
sikiää tultua aijan
samanlainen jälkeläinen.
Vaan hurskasten sukupuu
onnen oksia versoo.
Sill' ilkityö[77] vanha luop' uudenkin ilkityön (4. säkeistö.)
nyt tai toiste hurjillen,
siks, kunne koittaa kamala kosto aikanaan;
ei väisty tuo vainotar[78] veitsiä, ei peitsiä,
kun katosalle kerran pääs
röyhkeä rietas Ate,
siittäjiensä lainen
(4. vastasäkeistö.)
Vaan Diken[79] näet loistavan pirtinkin piilossa,
kelpomieltä suosii hän;
vaan kultalinnat liatut syntiin jättää hän
pois kääntynein silmin, hän hurskahan luo vaeltelee,
loistoa rikkaan halveksuin,
jost' ihastuupi turhuus.
Kaikki hän ohjaa määrään.
Agamemnon tulee voittokulkueineen näyttämölle, ajaen loistovaunuissa,
vieressään Kasandra.
KUORONJOHTAJA.
Oi valtias, Ilion murtaja sie,
vesa Atreyn oi,
mikä ois sopivin puhe, kunnioitus,
etten kiitostas
korottais ylen, en sitä halventais?
Moni kyll' ylistää valekiiltoa vain,
tosikuntoa polkien maahan.
Valitellen kurjia armahtaa
moni mies haluaa, vaikkei sydämeen
kipu liene pistänyt yhtään.
Iloisien kanss' on iloitsevinaan,
hymyhyn jörö suu väkisin sulataan.
Hyvä paimen tuntevi karjans'; ei
lumota sen silmiä petturi voi,
joka ystävän lämpöä henkivinään
metisen simasuisena liehii.
Olithan sinäkin -- sit' en vaieta voi --
Helenan vuoks[80] lähtiessäs sotahan
vähämielenä merkitty kirjahani,
ajatuksia ohjaamaan kyvytön,
kun kuolevihin
virittää koit intoa tyhjää.
Jo nyt syömmeni pohjasta riemuitsen,
kun on onnella puuhasta päästy.
Viel' aikanas tutkien nähdä voit,
kuka tointansa tarkoin täyttänyt on,
kuka vilpin keinoja koitti.
AGAMEMNON
On kohdallaan, ett' Argost' ensin tervehdin
ja maani jumaloita, jotka sallivat
mun Priamon kansaa rangaisseena palata.
Sill' yksin neuvoin turmioksi Ilion[81]
he, suullisesti lausumatta mieliään,
ver'-uurnaan miesten tuhoks' äänens laskivat.
Kurotti kyllä kättään toivo tarttuen
toiseenkin uurnaan, mutta tää ei täyty vaan.
Nyt sauhu Troian rauniot vaan ilmaisee.
Siell' elä tuhon myrsky, tuhka uhkuaa
mehuista aarteen käryä hiiliin hiipuviin.
Täst' Ylhäisille suoritettavamme on
hartaimmat kiitokset, kun koston pauloihin
kiedoimme viholliset, Troian kaupungin
tuon naisen vuoksi Argoon hiisi maahan kaas,
tuo vainovarsa,[82] urhojoukko kilvikäs.
Niin, Seulaistähden laskun aikaan leijona[83]
syöläsnä karkas linnan muurin piirihin
ja ruhtinasten verta latki kyllältään.
Näin pitkält' alkulauseeks' jumalille nyt!
Sun perusaattees teroitan ma mieleeni,[84]
ma seison puolellas ja samoin aattelen.
Harvanpa luonnonlaatu sallii suosia
kadehtimatta onnellista ystävää.
Suomattomuuden myrkky sieluun syöpynyt
tuon kurjan tuskat kaksin verroin tuimentaa:
hänt' omain kärsimysten kuorma rasittaa
ja mieltä kalvaa toisen onnen ilmaus.
Mä tiedän koittaneena -- tarkoin katsellut
oon kanssakäynnin peiliin[85] -- varjon kuva vaan
on ystäviltä näyttäväisten ystävyys.
Odyssevs yksin, ensin retkeen innoton,
valjaissa kerran seisten, veti kanssani
kyll' yhtä köyttä. Liekö hän viel' elossa?
Pian saamme muuten valtion ja jumalain[86]
asioista neuvotella kansan tultua
yhteisiin keräjiin; ja olkoon huolenain
ett' oivaks' nähty tila säilyy eellehen.
Vaan missä lääkitysten tenho tarvitaan,
lempeesti siinä leikellen tai poltellen
koetamme vamman juurtajaksain parantaa.
Nyt tultuani kotilinnan liesillen,
päin jumaliin ma ensin käteni koroitan,
kun kauvas vietyään mun, kotiin toivat taas.
Ain' uskollisna jääköön mulle voitto vaan!
Aikoo astua alas vaunuista. Samalla tulee Klytaimnestra
palvelusneitojen kanssa, jotka kantavat purppuravaippoja.
KLYTAIMNESTRA.
Oi kunnon kansalaiset, Argoon vanhasto,[87]
en häpee teille lemmellistä luonnettain
ma tunnustaa, sill' aikaa myöten haihtuu pois
ujous ihmiselt'. En muilta kuulemaa,
vaan omaa kurjaa eloa kerron pitkiltä
ajoilta, mieheni Troian luona viipyissä.
Kotona yksin urhotonna värjöttää --
se siltänsä jo surkeaa on vaimollen;
ja monta pahaa huhua hän kuulla saa:
siin' uutisniekat hyppää kertoin yhtenään
ain' ikävämpää, hätäkelloa hälistäin.
Jos miestäni niin monin haavoin lyöty ois,
kuin jutut tänne kertoivat, niin enemmän
läpiä häness' ois, kuin verkoss' silmiä.
Jos kuollut ois hän aina, kuin niin kerrottiin,
hän vois, kuin toinen kolmihaamu Geryon,[88]
kehua usein multaverhon saaneensa
maan pääll' -- en virka maanalaisest' -- yllensä,(89)
jos kuollut ois hän kerran joka haamulta.
Tuollaisten huhuin aina hakarrellessa,
väkisin usein paula kirvotettu on
mun kaulastain, kun tuska tahtoi hirtehen.
Agamemnonille.
Ja noista syist' ei seiso tässä vieressäin
hän, jonka pitäis, rakkautemme vastike,
Orestes poikas: ellös tuota kummeksi!
Sun kelpo kalpaveljes, fooki Strofios
kasvattaa häntä. Tuopa vaaran pyörivän
kuvaili mulle: jos sun kohtais kommellus
tuoll' Iliossa, kansanmelske kukistaa[90]
vois neuvoston jon sääsit -- niinhän ihmiset
jo sortunutta vielä sortaa tahtovat.
Tää selvitys, saat uskoa, on vilpitön.
Mult' itseltän' on itkun vuolas lähde niin
jo ehtynyt, ettei siinä pisaraa.
On silmä, myöhän unta saaden, himmennyt,[91]
sun soihtutultas turhaan tähdystellessään
ja itkiessään siitä. Jos ma torkahdin,
niin oitis hyttysenkin siiven hyrinään
sävähdin, nähtyäin sun luonas kammoja
enemmin, kuin tuon unen hetkeen mahtuikaan.
Iloiten mielin nyt, kun kestin kaiken tään,
ylistää miestäni: hän talon koira on,
on laivan turvaköysi, linnan korkean
on valtapylväs, isän lapsi ainoinen,
purjehtijoiden arvaamatta nähty maa,
suloinen huomen myrskyn jälkeen valjennut,
ves'lähde, matkamiehen janon virvoke...
Ihana vaan nyt ahdingosta pääsy on.
Kyll' ansaitsee nää tervehdykset multa hän.
Pois kateus väistyköön! Jo kyllin kärsitty
on hätäpäivää. Nytpä, armas valtias,
vaunuista astu! Ellös, herra, kuitenkaan
pane maahan jalkaa, jolla Troian tallasit!
Miks viivyttenkin, naiset, joiden käskettiin
katella vaipoin käytäväänsä polkua?
Tie oitis purppuroitakoon, jott' ansio
hänt' ohjata sais linnaan uottamattomaan![92]
Muut tehtävät mun virkku, valpas huoleni
jumalten mieltä myöten oikein toimikoon!
Purppuravaipat levitetään vaunuilta linnan keskiportille.
AGAMEMNON.
Sä Ledan sukutaimi, taloni vartia,
mun pitkän poissaoloni mukaan puheeskin
ol' pitkä. Vaan jos soveliaasti kiitellään,[93]
sen kunnian sopii _toisten_ suusta lähteä.
Sä ällös muuten henttumaisna liehi noin
mun eessäin, kuku kunniaani orjaillen,
ikäänkuin oisin itämainen ruhtinas.
Älä purppuroiten moitteenalaiseksi tee
mun tietän! Yksin jumalat sen arvon saa.
Ei vaaratonna kuolevainen[94] mielestäin
näin loistavilla kirjovaipoill' astele.
Mua kunnioita ihmisiks', älä jumaliks!
Kyll' loistomattoon jalkaa pyyhkimättäkin
kajahtaa maine. Nöyrä suhtamielisyys
on parhain taivaan lahja. Onnitella voi
vaan sulo-rauhass' elon päähän päässyttä.
Jos tapahtuis näin aina, oisin pelvoton.
KLYTAIMNESTRA.
Vaan noudata nyt sentään minun mietettäin!
AGAMEMNON.
En turmele ma mietettäin -- se tietäös!
KLYTAIMNESTRA.
Sen lupasitko jumalalle jollekkin?
AGAMEMNON.
Jos ken, ma tieten taiten lausuin sanani.
KLYTAIMNESTRA.
Min, luulet, Priamos tekis voitost' iloissaan?
Agamemnon.
Hän loistovaattehelle varmaan astelis
KLYTAIMNESTRA.
Miks' siekin ihmismoitteita siis arkailet?
AGAMEMNON.
Vaan paljon painaa ihmistenkin haastelut.
KLYTAIMNESTRA.
Se onni köyhä, jot' ei kukaan kadehdi.
AGAMEMNON.
Ei kiistan kiihko[95] naista suinkaan kaunista.
KLYTAIMNESTRA.
Mut väistö onnellista miestä kaunistaa.
AGAMEMNON.
Niin suureks' voiton tässä kiistass' arvaat siis?
KLYTAIMNESTRA.
Nyt myönnä mulle voitto suosiolla vaan!
AGAMEMNON.
No, jos niin tahdot! Joutuin joku riisukoon
mult' uskolliset jalkaneuvot, kenkäni!
Kengät riisutaan ja hän astuu, alas vaunuista.
Ja elköön, tietä purppuraista kulkeissain,
mua jumalista kateen katse kohdatko!
Olenpa arka turmelemaan[96] taloa,
jos jalvoin tallaan hopeanarvo-vaatetta.
Mut sikseen tuo! Nyt suopeasti saata myös
tuo neito linnaan! Lempeätä voittajaa
jumalat ylhält' armosilmin katsovat.
Ei kanna kukaan orjan iestä mielellään.
Hän, rikkaan saalihimme valiohelmenä,
mua seuras sotajoukon arvolahjana.
Mut kun nyt taivuin tässä sinua kuulemaan,
ma astun linnaan purppuraista polkuas.
Astuu linnaan päin.
KLYTAIMNESTRA.
Niin -- meri on -- ja ken sen tyhjäks ammentaa! --
mi viljoin hopean-arvoist' uhkuu purppuraa,
ain' uutta mehua, vaatteen painenestettä.
Ja varaa soivat linnallemme jumalat[97]
noit' ostaa, herra; ei se tunne köyhyyttä.
Monetkin vaipat poljettavaks' luvannut
ma oisin, jos sen ennuspappi säännyt ois,
kun aprikoin tään[98] hengen päästinhintoja.
Jos juurt' on, versoo huoneen viereen lehväpuu,
ja laajan suopi suojan Sirion poltolta.
Niin siekin, perhelieden luokse tultuas,
tulokas talvikylmän lämpimäksi luot.
Kun happamesta raakilasta kypsentää
Zevs viinin, vilvastuu jo ilma saleissa,
Jos miesi tarmokkaasti taloa hallitsee.
Agamemnon menee sisään.
Zey, Zey, sä perille-viejä, täytä pyyntöni
ja huolehdi, mit' aijot toimeen panna nyt!
Menee sisään seurueineen. Kasandra yllään tietäjänpuku -- jalkoihin
ulettuva viitta, villanauhat käärittyinä kaulan ympäri, sauva kädessä
-- istuu liikkumatta vaunuissa.
KUOROLAULU. (1. säkeistö.)
Miksi liehuu yhtenään
kumma kauhu silmissäin
ahdistellen syöntä aavistuksin?
tietäjävirteni palkati käskyti soi näin?[99]
Miksei reima luottamus
torju unten usvaisten
maille pois pelkoain,
istu mieltä ohjaamaan,
vaikk' aikaa jo kajahti rantakalliot,[100]
köydet kun päästettiin,
urhojoukon laivoillaan
lähtiessä Ilioon?
Silmätietoon luottaa sais, (1. vastasäkeistö.)
paluun itse nähtyään.
Mutta lyyryn myötä sointumatta,
sieluni oppima kostajalaulu se soi vaan;
enkä taida turvata
toivon armaan johtohon.
Vaisto ei turha lie
vilpitönten rinnass', ei
sydänkään, hirmu-pyörtehissä viskelty.
Soisin sen kuitenkin,
ettei pelko totta ois,
vaan se tyhjiin raukenis.
Terveys ei uhkeakaan riemua suo:
tauti kun naapuri on seinäkkäin,
meiltä henkeä vaanien aina.
[tautihin lie apu tok'. --].
Törmätä kiitäessään
voi salariuttahan ihmis-onni;
vaan jos liika ahdostaan
karttavaisuus aikanaan
heittää taiten suunnaten,[101]
ei huku huone[102] kaikkineen,
vaikka vonkuu vaivoissaan;
aalto purtt' ei ahmaise.
Zeyltä vuotava rikkaus runsas
ja vainio viljoillaan joka vuosi
nälkävaivan häätää pois.
Surma[103] kun löi haavoja, kun ihmisen vert'
tulvi maan multahan, oi kenpä voi
pyörryttää sitä loihtuja laulain?
Ainoan tuon, joka tais[104]
vainajat virvottaa,
ehkäsi Zevs varotellen muita.
Ellei Luojain säätämäst'
alhaisilta ylhäiset
estäis puheet rohkeat,
kielen mieli ennättäin
varmaan kaikki ilmaisis.[105]
Nyt se yrmyy yksissään,
hautoen huolia, ei tohi koskaan
toivoa voivansa suoria pulmat:
tuska polttaa rinnassain.
Klytaimnestra astuu ulos linnasta.
KLYTAIMNESTRA.
Käy taloon siekin -- sua, Kasandra, tarkoitan --
kun Zevs sun salli päästä meille juhlahan.[106]
Kaiheksumatta muiden orjain kanssa siis
sä saaliinsuojan[107] liettä astu likemmäs.
Vaunuista alas lähde, äläkä ylpeile!
Muinoinpa Alkmenenkin poika[108] myytynä
nöyrästi orjan iestä kuulun kantaneen.
Jos sattuu siis se onnenpakko, kiittäköön
ken isänniks saa vanhastansa rikkahat.[109]
Vaan ketkä arvaamatta onneen nousivat,
ne orjiansa kohtelevat julmasti.
Mi kohtuullista suinkin on, sen meillä saat.
Kasandra ei liiku paikaltaan.
KUORONJOHTAJA.
Emäntä sulle selvään lausui tahtonsa[110]
Kun kohtalo siis kietonut on paulaansa
sun, tottele, jos mielit! Ehk'et mielikään.
KLYTAIMNESTRA (kuoronjohtajalle).
Niin, ellei ehkä hän, kuin mikä pääskynen,[111]
ties mitä outoa kapulakieltä kangerra;
sä virka hälle käsky mieleen tepsivä!
KUORONJOHTAJA.
Käy pois! Ei mitään parempaa tarjonas.
Jätäppä vaunun istuimes ja tottele!
Kasandra ennellään.
KLYTAIMNESTRA.
En jouda kauemmin sun tähtes viipyä
tääll' ulkona, kun teurahat jo seisovat
linnassa alttarin ääress' uhrattavina.
Niin toivomatta suotiin meille ilo tää.
Jos totella siis tahdot, riennä joutuhun!
Jos muukalaisna kieltämme et ymmärrä;
niin sanain eestä viittilöiden haastele!
Viittaa Kasandraa tulemaan. Tämä ei liikahda.
KUORONJOHTAJA.
Näkyypä selvää tulkitsijaa kaipaavan
tuo vieras, on kuin otus[112] äsken pyydetty.
KLYTAIMNESTRA.
Hän vänkäpää on, nurjaa mieltä noudattaa,
linnasta äsken vallatusta tultuaan.
Ei kuolainta hän viitsi pitää suussansa,
ennenkuin verivaahtoon kiukku väljähtyy.
En alentaudu sanaa lisää tuhlaamaan.
Menee.
KUORONJOHTAJA.
En suutu sulle mie, ma sinua surkutan.
Käy sisään, rukka! jätä vaunut, väisty nyt
sä täytymystä! Taivu outoon ikeeses!
VUOROLAULU.
KASANDRA (astuen alas).
Oi voi! kauheaa! voi! (1. säkeistö.)
Apollon! Apollon![113]
KUORONJOHTAJA.
Mit' Apollonille voivotat niin surkeaa?
Ei hän se, ken mieltyy vaikeroimisiin.
KASANDRA.
Oi voi! kauheaa! voi! (1. vastasäkeistö.)
Apollon, Apollon!
KUORONJOHTAJA.
Taas huutaa herjaten hän sitä jumalaa,
jonk' ei sovi olla läsnä vaikeroitaissa.
KASANDRA. (2. säkeistö.)
Apollon, Apollon!
Sä tiejumala, taas poloisen
mun poljit, polkujumala, suohon kurjuuden.[114]
KUORONJOHTAJA.
Hädästään ennustaa hän näyttää aikovan.
Viel' orjan sieluss' asuu voima ylhäinen.
KASANDRA. (2. vastasäkeistö.)
Apollon, Apollon!
Sä polun herra, miks poljit mun?
Oi minne johdit tieni, kenen kartanoon?
KUORONJOHTAJA.
Atrevsin linnaan. Ellet itse oivalla,
sen sanon. Totta sanoneeni nähnet pian.
KASANDRA. (3. säkeistö.)
Siis petoluolahan taivahan inhomaan,
niin rumia tihoja tietävään,
jok' uipi verta, ihmisiä teurastaa.
KUORONJOHTAJA.
Neidolla näyttää koiran vainu olevan:
hän verta vainustaa -- jot' onkin löytävä.
KASANDRA. (3. vastasäkeistö.)
Niin, todistajani lausuntoja kerron vaan:
laps'raukat surevat tappoaan
ja paistetuita lihojaan, joit' isä söi.
KUORONJOHTAJA.
Sun ennustajamainees meille tuttu on,
mutt' emme kaipaa ollehien tietäjää.
KASANDRA. (4. säkeistö.)
Oi korkiat! mi tuhon aikomus?
Tekoa uutta hirveää,
yön-synkkää omilleen hän hautoo linnassa!
Ei miest', ken käy torjumaan.
Kaukosalla
viel' apu viipyilee.[115]
KUORONJOHTAJA.
Tää[116] ennustus on outo mulle. Toiset taas
kyll' ymmärsin: koko maahan niistä juttelee.
KASANDRA. (4. vastasäkeistö.)
Voi, herja! työhös joko ryhdyt, vai?
miehes, aviokumppalis
kylvyssä pestyäs[117] ... ei! sanani kesken jää.
Kas, on kiire työ: kättä käs
työntelee -- jo
se pian tehty on!
KUORONJOHTAJA.
Ei tuosta synny selvempää. Mun ymmällen
saa kaihisilmä ennustelmas pulmineen.
KASANDRA. (5. säkeistö.)
Oi julma! taivas! taas
mi näkö ilmestyy?
Vai tuonelanko verkko![118]
Oma vaimo permen laati, surman syynä on.
Tuo parvi,[119] kun sukua vainoten
ei lepy, riemuitkoon uhristaan!
Kivitettävä!!
KUORONJOHTAJA.
Mitä kostotarta kutsut tänne linnahan
niin riehumaan? sun sanas mielen synkistää.
Mun sydämeeni suihku puna-hurmetta
hurahti, hellään kohtahan koskettain,
se eloni riutuvan sammuttaa -- oi!
tuho kiiruhtaa kulkuaan.
KASANDRA. (5. vastasäkeistö.)
Ah voi! oi katsokaa!
Oi aja sonni pois
pian lehmän luota![120] Kietoo
sen mustasarvi viekas vaipan poimuihin.
Jo löi hän! mies vajosi kylpyhyn!
Sä salasammion murhatyön
kuulit nyt.
KUORONJOHTAJA.
En kerskaa, että ennuskieltä arvaamaan
oon närvä; vaan tuo turmiolle kuulostaa.
KUORO.
Ei inehmoille ennustus iloa suo,[121]
ei ilosanoja taide monimielinen.
Se surun ennustaa, hirmuhaamuineen
se sielun vain
säikyttää.
KASANDRA. (6. säkeistö.)
Ma onneton! voi mua!
kohtaloa surkeaa!
Sä[122] panit parkuhus
mun oman kurjuuten' --
Oi miks mun raukan toikaan näille maille tuo?[123]
Siks' että ynnä kuoltaisiinko? Niinpä niin!
KUORO.
Sun lumos ylhäisempi noin hourimaan.
Soi virs' soinnuton,
itsestäs säätämäs, niinkuin
satakiel' lintu harmaa ei kyllästy
"Itys" itkemään, kun suru seppelöi
sen iän yhtenään.[124]
KASANDRA. (6. vastasäkeistö.)
Ei heleä-äänisen
linnun hätä ollenkaan,
kun puvun sulkaisen
se jumalilta sai.
Oi päivät armaat sai se vaaroist' erillään.
_Mua_ isku vartoo, kalpa kaksisulkainen.
KUORO.
Miks raju houreen vaiva sinut yllättää?
sen sääs taivas kai?
Kamala ään' virsissäs räikyy
sekä kamaloita kuvia vaan hahmoilee.
Oi, miks päätyi tietäjäties määrähän
tuhon-enteiseen?
KASANDRA. (7. säkeistö.)
Voi Paris, jonka häät suvulle tuhoa toi!
Skamandron[125] laine, oi juomani kotoinen!
Sa mua vaalit rannoillasi silloin,[126] niin
ylenin onneton
Vaan kohta saanen ennusvirttä laulella
ma Kokyton ja Acherontin töyrillä.[127]
KUORO.
Mitä sanas tähtäs, selvä on liiankin;
sen taisi tajuta lapsikin.
Mun viils' syöntä niinkuin veriveitsellä
tuo jääkolkko sun kohtalos, jost' uikutit
mieleni murroksiin.
KASANDRA. (7. vastasäkeistö.)
Voi vaivat kaupungin peräti raiskatun!
Voi uhriteuraat, kun muuria suojellen
tapatti laitumiltaan isä summittain!
Ne ei varjelleet
kansaani kärsimästä kärsittäviään.
Valanpa minäkin kohta vereni lämpimän.
KUORO.
Se sanas edellisten kanss' sopusoinnuss' on.
Sua huimaa jumala suuttunut,
jok' yl'voimallansa sua rynnäköi --
ja niin kuolemas kaihovirtt' uikutat.
Loppua arvaa en.
KASANDRA.
Nyt ennustuksen' siis ei enää katsova
harson alta kuten häissä morsian;
vaan kirkasna kuin aamutuuli lentäköön
se päivän koita kohden, valoon vierittäin
kurjuutta tyrskyaallottain viel' suurempaa
kuin omani on. En ongelmoin sua eksytä.
Todistakaat, ett' ennen täällä tehtyjen
rikosten pääsin jäljille mä täsmälleen!
Ei linnast' enää koskaan väisty kuoro tuo,
jonk' ääni riemun riistää, soinnutonna soi.
Se ihmisverta juoden rohkaistuakseen[128]
saleissa juhlii telmien -- ja vaikeaa
on raivotarten siskosarjaa häätää pois.
Nyt veisaavat he virttään linnan juurella
tuost' alkurikoksesta,[129] vuoroon kiroten
vihoissaan myöskin veljesvuoteen raiskaajaa.[130]
Harhaanko tähtäsin vai pilkkaan ammuinko?
Hepakko lienkö kiertolainen valhesuu?
Vakuuttakaa siis valall',[131] että linnan tään
ikivanhat synnit kaikki tiedän tarkalleen!
KUORONJOHTAJA.
Mit' apua valan siteest' ois, jos lujaankin
se solmittais? Mut ihme, että vieraan maan
laps', kasvaneena tuolla puolen merta, voi
kuin omin silmin nähnyt kaikki kertoa.
KASANDRA.
Apollon, ennusluoja sääs sen toimeksein.
KUORONJOHTAJA.
Lempeenkö syttyneenä, vaikka jumala?
KASANDRA.
En tähän asti juljennut sitä tunnustaa.
KUORONJOHTAJA.
Niin, onnen päivin' ollaan aina ylpeemmät.
KASANDRA.
Mua syleili hän, lemmen tulta hehkuen.
KUORONJOHTAJA.
Ja soitko tyydykettä myös tuon lemmellen?
KASANDRA.
Ma suostuin, mutta petin sitte Loksiaan.[132]
KUORONJOHTAJA.
Joko silloin ennustaitoa sa harjoitit?
KASANDRA.
Jo kansallein ma kaikki turmat ennustin.
KUORONJOHTAJA.
Ja kuink' ei Loksias sua tuosta rangaissut?
KASANDRA.
Tuon vilpin jälkeen ei mua kukaan uskonut.
KUORONJOHTAJA.
Luotettavasti ennustat meist' ainakin.[133]
KASANDRA.
Voi voi, voi hirveää!
Taas huimistaa mua, ennushengen valloissa
ma värjyn, hirmu-ilmehet mua pöyristää.
Nuo pienokaiset näätkö tuossa istuvan
ovessa, unihahmoin moisna häilyvän?
Kaks poikalasta, omaistensa tappamaa,
selvästi kourat täynnä omia lihojaan,
sisusta, sydämmystä -- kurja kantamus! --
joist' isän syödä tuodaan eine kauhea.
Ja siksi sanon erään velton leijonan,[134]
patjoilla piehtaroiden, surmakostoa
herralle vasta palanneelle puuhaavan,
mun herrallen' -- kun säättiin mulle orjan-ies.
Ja laivain päällysmies ja Troian voittaja
ei arvaa, kuinka koira liukaskieli tuo,
kun kättä nuolee, korviansa lerputtaa,
salasurman hälle vehkeillään on suoriva.
Tämmöistä julkee nainen -- tappaa miehensä!
Hän on -- mihinkä hirmu-petoon vertaisin
paraiten häntä? -- kyy tai Skylla, luolastaan
mi pistää päänsä laivureita nielläkseen,
vimmattu hornan sikiö, äkää puhkuva
ikuista omaisiinsa. Kuinka riemastui
ikäänkuin voiton vietosta tuo kunnoton!
Tulosta puolisons' on iloitsevinaan.
Ellette usko -- yhtäkaikk' on. Tuleepa
min tulla täytyy. Pianpa itse itkien
myönnätte tietäneeni totta liiankin.
KUORONJOHTAJA.
Thyesteen eineen lapsiensa lihoista
kyll' ymmärsin ja kauhistuin. Mua hirvittää,
näin kaunistelematta kuullen totuuden.
Muut kuullessain mult' eksyi älyni suunniltaan.
KASANDRA.
Viel' surman suussa nähdä saat Agamemnonin.
KUORONJOHTAJA.
Vait' uhkarohkee! suusi siivoks suhdita!
KASANDRA.
Mut eipä siitä sanast' ole päästäjää.
KUORONJOHTAJA.
Ei, jos noin käypi. Mutta elköön käykö niin!
KASANDRA.
Sä toivot; toiset murhan pitää huolenaan.
KUORONJOHTAJA.
Mi miesi mointa konnantyötä aprikoi?
KASANDRA.
Pahoinpa silmäs eksyi ennusteistani!
KUORONJOHTAJA.
En älynnyt, ken käy sen juonen toimihin.
KASANDRA.
Ja selvää Hellaan kieltä sentään haastelen.
KUORONJOHTAJA.
Niin oraakelitkin; hämärät ovat kumminkin.
KASANDRA.
Haa! mikä liekki lensi taaskin päälleni![135]
Apollon oi Sudensurmaaja![136] voi mua! voi mua!
Kaksjalka naarasleijona tuo maattuaan
suden[136] luona, uljaan leijonan poiss' ollessa,
mun kurjan tappaa. Kostomaljahansa hän
sekoittaa mausteheksi minunkin rankaisun.
Hioen miekkaa puolisonsa surmaksi,
hän murhall' uhkaa kostaa minunkin tuontini.
Miks' ilkuksein[137] siis näitä enää kantaisin,
kädessä sauvaa, kaulass' ennuskääreitä?
Sun särjen, sauva, ennen omaa kuoloain.
Pois hornaan, kääryt! Itse seuraan teitä pian.
Mun eestän' joku toinen onneen saattakaa!
Murtaa sauvan ja repii kääreet. Tietäjän puku valuu yltä maahan.
Kas näin! Apollon itse riisuu yltäni
nää ennusverhat, nähtyään mun näissäkin
koruissa pilkkaa nurjilt' ystäviltäni[138]
selvästi muka "hourupäänä" kärsivän.[139]
Sain sietää kurja nälkään nääntymäisilläin,
ett' kerjuriks', maankiertäjäks' mua herjattiin.
Ja ennusjumal', tietäjäks mun pantuaan,
nyt tuonenkohtaloon mun saatti tämmöiseen.
Teurastuspenkki, eikä isäin alttari,
vereni kuuman punattava, vartoo mua.
Tok' ei jää Luojan kostamatta kuoloni,
sill' äidinsurman-taimi, taaton maksaja[140]
viel' kerran meille kostajaksi ilmestyy.
Pakolaisna kaukomailta kotiin tultuaan,
rikosten päälle harjakiven[141] nostaa hän.
Sill' jumaliss' on kallis vala vannottu,
ett' isän kaatumus tuon kotia tuopa on.
Mit' auttaa siis mun kurjuuttani kuikuttaa?
Kun kerran Troian kaupungin ma kärsivän
näin, min se kärsi, ja sen valloittajankin
noin onni vaihtui tuomiosta jumalain,
niin sisään käyn kuin käynkin. Kuolla uskallan.[142]
Te portit, Tuonen portteina teit' tervehdin!
Mun kohdatkoon, sen toivon, isku tappava,
jott' ilman kuolon tuskaa, hurmeen virtanaan
hetteistään vuotaessa, silmät sulkisin!
KUORONJOHTAJA.
Oi neito, tuiki onneton ja samalla
niin viisas! puhuit pitkältä. Jos kohtalos
todella tiedät, kuinka käyt niin tyynesti,
kuin teuras talutettu, uhrilietes luo?
KASANDRA.
Mit' auttais vitkastus? Ei väitteen varaa oo?
KUORONJOHTAJA.
Mut arvataanhan viime hetki kalleimmaks.
KASANDRA.
On tullut aikani. Enpä hyötyis pa'osta.
KUORONJOHTAJA.
Vaan tiedä: uhka-urheutes sun hukkaan vie.
KASANDRA.
Mut kuolla kunniall' on kaunist' ainakin.
KUORONJOHTAJA.
Ei tämmöist' onnellisten kuulla lausuvan.
KASANDRA.
Oi isä parka! jaloja lapsi raukkojasi
lähenee porttia, mutta ei hirviä mennä.
KUORONJOHTAJA.
Mik' arveluttaa? kammo sinua käännyttää?
KASANDRA.
Oi voi!
KUORONJOHTAJA.
Mitä voivotat? jokinko mieltäs hirvittää?
KASANDRA.
Nuo majat hönkää murhan hurmehuurretta.
KUORONJOHTAJA.
Oi eihän! Suitsutus vain höyryy liesiltä.
KASANDRA.
Nenääni nousee niinkuin kalman katkua.
KUORONJOHTAJA.
Et linnaa kiitä Syrian lemuvoiteista!
KASANDRA.
Oi vierahat!
En syyttä vaikeroi, kuin lintu säikähtäin
pensasta.[143] Tämä todistakaa mun haudallain,
kun nainen naisen tähden kaatuu, tähteni,
ja surmiksensa naineen miehen tähden mies!
Tään palvelun ma pyydän teiltä kuollessain.
KUORONJOHTAJA.
Oi raukka! säätty kohtalos mua itkettää.
KASANDRA.
Viel' itsestäin ma mielin sanan virkahtaa.
Niin totta kuin nyt viime kerran auringon
säteitä katson, maksakoot mun kostajat
samoilla mitoin surman surmaajilleni,
vaikk' orjan kaasivatkin, halvan saaliin vaan!
Ah ihmiskohtaloita! Onnen suosion
voi varjo vaihtaa; onnenhukka pyyhkäisee
kuin märkä sieni sielust' ilon kuvat pois.
ja tääpä katkerimmin koskee sydämmeen.
Vaan -- linnaan lähden itkemään Agamemnonin
ja omaa onneain. Oon kylliks' elänyt.
Menee sisään.
KUORONJOHTAJA.
Ei kyltynyt onnehen milloinkaan
viel' ihmislaps'; ei linnojenkaan
komeain[144] ovilt' onnea käsketä pois
eväten: älä käy sinä meillä!
Tosin taivas soi hänen[145] valloittaa
Priamon kotomaan;
jalon maineen saatua hän palajaa.
Vaan jos isien verisakkoja hän
saa suorittaa, soviteltava on
tapetuille murhia muiden,
kuka kerskannee tätä kuullessaan:
minä onnen hetkenä synnyin?
AGAMEMNON (sisällä).
Voi mua! ma iskun, kuoliniskun sain!
PUOLIKUORONJOHTAJA.
Vaiti! kuka kuoliniskun saanehensa huudahtaa?
AGAMEMNON (kuten ennen).
Voi voi mua taaskin! uuden iskun sain!
KUORONJOHTAJA.
Työ jo näyttää täytetyltä; siltä kuului kuninkaan
huuto. Keskustellaan sentään mikä nyt ois tehtävää!
1:NEN KUORONJÄSEN.
Ma lausun teille tuumani: ett' avuksi
huudamme tänne linnaan kansalaisia.
2:NEN KUORONJÄSEN.
Ei, rynnätkäämme oikopäin -- niin arvelen --
kädessä miekka sisään seikkaa tutkimaan!
3:S KUORONJÄSEN.
Ma yhdyn samaan tuumahan ja tointa vaan
nyt ehdotan. Täpäriss' ei auta viipyä.
4:S KUORONJÄSEN.
Se selvä on, sill' alkavathan vehkeitään[146]
nuo, niinkuin hirmuhallitusta hommaten.
5:S KUORONJÄSEN.
Me kuhnailemme. Mut ei torku noiden käs':
maineettomiin ne vitkailuksen polkevat.
6:S KUORONJÄSEN.
En tiedä lausua, mi neuvo parhain ois.
Se neuvon antakoon, ken aikoo toimia!
7:S KUORONJÄSEN.
Niin arvelen mä myös; sill' enpä ymmärrä,
mitenkä sanat kuolleen voivat virvottaa.
8:S KUORONJÄSEN.
Henkemme vuoksko väistyisimme kartanon
häväisijöitä, herroiks' heidät tunnustain?
9:S KUORONJÄSEN.
Ei, sit' ei siedä! Parempaa on kuolokin.
Sen kohtalo tok' orjuutta on lievempi.
10:S KUORONJÄSEN.
Vaan parkaisunko perusteihin nojaten
me arvaisimme sankarimme sortuneen?
11:S KUORONJÄSEN.
Pois kiivastus nyt, kunnes varmaa tiedetään!
Sill' ei luulo selvän tiedon vertainen.
KUORONJOHTAJA.
Sen tuuman varsin hyväksyn, ett' tarkalleen
me tiedustamme, Atreyn pojan laitoa.
He aikovat astua linnaan, kun keskiportti aukenee ja sieltä vieriää
esiin lava, sillä Agamemnonin ja Kasandran ruumiit. Vieressä seisoo
Klytaimnestra.
KLYTAIMNESTRA.
Vaikk' ennen puhuin, kuinka vaati kulloinkin,[147]
en ujoile nyt haastaa toiseen suuntahan.
Mitenpä muuten, mieliessä vahinkoon
vihollista, jok' ystävyyttä teeskelee,
tuon saartais surman paulaan pääsemättömiin?
Ei -- vanhaan riitaan juurtuen tää taistelo
tapahtui myöhän, kauan suunniteltuna.
Nyt seison tässä töilläni, miss' iskun löin.
Niin toimitin -- sit'en mä kiellä -- että hän
ei tainnut surmaa välttää eikä torjua.
Kuin kalan verkkoon, kiedoin hänet viittahan
lävettömään, niin -- pukuun tuiki tuhoisaan.
Kahdesti iskaisen, kaks kertaa kiljaisten
hän hervotonna lysmähtää; viel' kolmannen
lyön iskun kaatuneesen lupauslahjaksi[148]
Manalle, vainajoiden armahtajalle.
Niin vaipui, hengähtäin hän viime huokuunsa:
rajusti hurme hurskahtaa ja vihmanaan
se tummaa vertä pärskähyttää päälleni,
jok' elvyn siitä niinkuin kaste virvottaa[149]
nuort' elonkortta tähkän olless' tupellaan.
Näin tapahtui se, Argoon ukot arvoisat.
Iloitkaa nyt tai surkaa! -- minä riemuitsen;
ja jos ois kiitospalve sopiva kuolossa,
täss' ois se oikein, liian oikein kohdallaan.
Niin kirousta ja kurjuutta hän täyteen kaas'
sen maljan, jonka itse vihdoin juoda sai.
KUORONJOHTAJA.
Me kummeksimme kieltäs herjan rohkeaa,
kun kuolleen miehes luona kehtaat kerskata.
KLYTAIMNESTRA.
Mua kiusaatte kuin naista lyhytjärkistä.
Mut sydän pelvotonna lausuu kumminkin,
min tiedätte jo -- kiittäkää tai moittikaa!
se yhtä mulle --: mieheni Agamemnonin
tää ruumis on, työ jonka käteni suoritti
aseena oikeuden. Niin sen laita on.
KUORO. (säkeistö.)
Min söit myrkyn, kyy?
maan kasvamanko, syötävän?
Vai veden tuomanko? Raivosi hurjuudess'
et kiroustakaan kansasi peljännyt,
pois syöksit,[150] surmasit. Maas sun karkottaa,
ihmisten iki-inhon!
KLYTAIMNESTRA.
Maanpakohonko tuomitset mun, kärsimään
ihmisten inhon, kansan kiroushuutoja;
etk' ennen tuota miestä yhtään moittinut,
vaikk' yhtä huoleti, kuin lampaan teurastaa
mies, jonka laidun villakarjaa vilisee,
hän oman lapsens' uhras, syntykipuni
suloimman saalaan, pohjoistuulta tyyntääkseen!
Maast' ajettavas eikös ollut ois se mies
tekonsa häijyn sovitteeks? Mut kuullessas
mun työni, tuima tuomar' olet. Neuvon vaan
sua uhkaamaan, jos varustettu voitolla
on kätes hallitsemaan mua samaten
kuin mun on. Vaan jos toisin salli jumala,
saat vanhaks tultuaskin mieltä oppia.
KUORO. (vastasäkeistö.)
On isot aikehes,
ja povesi rajuna riemuitsee;
kun tapot onnestui, hurjana herskut nyt,
ja veripirska -- hyi! -- kiiltävi otsallas:
siit' tiliä tekevä oot. Kaikkein hylkynä
maksat kohluja kohluin.
KLYTAIMNESTRA.
No, kuuleppas nyt minunkin valani lausetta!
Niin totta kuin mun lapseni kuolon kostikin
Dike, ja mieheni uhrasin Erinnyille,[151]
ei pelvon vilahdusta astu suojiini,
niinkauan kuin Aigisthos hoitaa valkiaa
mun liedelläin, mua hellien kuin hellii hän.
Hän mulle aimo uskalluksen kilpi on.
Siin' on nyt kellellään tuo vaimons' solvaaja,
Chryseen tytärten, troiatarten lemmitty,
ja vieress' sotasaalis, enteenkatsoja,[152]
yön unten selvittäjä, armas hellukka,
mi virui hänen vierellänsä teljoilla
laivassa, Nyt he perivät palkan ansaitun.
Kas, siin' on mies, ja tuoss' sen lempilintunen,
ikäänkuin joutsen kuolinkaihon säveltä
laulettuansa, lepää. Oivan mausteen hän
mun patjahekkumallein sillä valmisti.
VUOROLAULU.
1:NEN KUORORIVI. (1:nen säkeistö.)
Oi tule, tuoni, pian, runtelematta mua
tautivuoteella kauan!
Mun unta suo keskeytymättä
nukkua aina, kun sortui meiltä
maan hyvä paimen, tultuaan
naisen vuoks kärsimään. Nainenhan
hengenkin hältä on nyt ottanut.
KUORONJOHTAJA. (2. säkeistö.)
Helene, pahan mainehes syystä sä sait!
Mont' urhoa Troian luo hukutit,
mont' ihmishenkeä yksin.
Perinpohjin nyt [tuhotyös sinä teit?]
-- -- -- -- -- -- -- -- -- --[153]
KOKO KUORO. (3. säkeistö.)
Ei veri unhotu, pärskymä päälles lähde.
Linnallen olit silloin[154]
sa urojen hukka, kiistanhenki.[155]
KLYTAIMNESTRA. (4. säkeistö.)
Älä kuoloa kohtalonas ikävöi,
tätä[156] raskaksuin;
Helenaan älä käännä myös vihojas,
muka surmaajaan, joka yksin mont'
uronhenkeä hukkasi kansaltas,
surun tuottain vertoja vailla!
1:NEN KUORORIVI. (1. vastasäkeistö.)
Henki, jok' ahdistat linnaa ja Tantalon
sukua, veljeä kahta,
siis naisellen valmistit sa voiton
katalan, syöntäni vihloavan.[157]
Niin kuni kaarne raateljas
vainajan pääll' ylvästäin seisoo hän,
riekkuen: "riemu syystä raikukoon!"
KLYTAIMNESTRA. (4. säkeistö.)
Osavammin nyt sanans' ohjasi suus,
nimetessäsi tuon
iki ahman perheemme vaanijan,[158]
joka sen ytimiss' verennälkää ain'
elättää: siks' vertyvi vamma uus',
vaikk' ehjänä ei ole vanha.
2:NEN KUORORIVI. (5. säkeistö.)
Linnassa temmeltävän
lausuit hirveän kostohengen.
Ah voi! tarinaasi synkkää
turmiosta mi koskaan
ei kylly! -- Zevs sen salli, hän
ken kaikki johtaa, toimittaa.
Mit' ilman Zeytä ihmisille sattuu?
Mik' ei näist' ole taivaan töitä?
KUORONJOHTAJA. (6. säkeistö.)
Kuninkaani voi! kuninkaani voi!
Miten itkenen sua?
Mitä rintani rakkaus lausuis?
Lukin seittiin kietoutui elämäs,
kiro-murhasta henkesi heitit.
KOKO KUORO. (7. säkeistö.)
Voi murhavuode, kun levon kurjan soi
Kavalasti surmas sun[159]
vaimosi viiltämä kaksois-haava.
KLYTAIMNESTRA. (8. säkeistö.)
Tämän työn tekijäks' mua soimaat siis.
Älä näin puhuen
sano mua Agamemnonin vaimoks vaan!
Ei! vanhapa "kostaja" -- kestitsijän
tylyn, Atreyn nostama -- hirveä tuo,
kuningattaren haamussa ilmestyin,
sovitukseks tuon
ison uhrasi pienien eestä.
2:NEN KUORORIVI. (5. vastasäkeistö.)
Ken todistaa sua vois
viattomaks' tähän murhatyöhön?
Ken? Lie suvun kostonhenki
suonut myös apuansa.
Heimosten hurmetulvissa
käy synkkä Ares[160] rynnäten;
miss' astuneekin, toimeen surmatyön
näin laps'syöntiä kostaaksensa.
KUORONJOHTAJA. (6. vastasäkeistö.)
Kuninkaani oi! kuninkaani oi!
Miten itkenen sua?
Mitä rintani rakkaus lausuis?
Lukin seittiin kietoutui elämäs,
kiro-murhasta henkesi heitit.
KOKO KUORO. (7. vastasäkeistö.)
Voi murhavuode, kun levon kurjan soi!
Kavalasti surmas sun
vaimosi viiltämä kaksois-haava.
KLYTAIMNESTRA. (8. vastasäkeistö.)
Ole vai! talohon veti turmion tuo
kavaluudellaan!
Jos taimeni mullen tuost' ylennyt,
sulo Ifigeneia, jot' ain' ikävöin,
isältään koki julmaa, julmaa myös
kokekoon isä! kalvan lyömänä nyt
sovittain tihotyön
Manalass' isotelkoon siitä!
3:S KUORORIVI. (9. säkeistö.)
No tartuinhan vaikeaankin pulmaan!
Neuvoa, kunne kääntyis,[161]
ei keksi äly, huonehan jo horjuu.
Jo rankan ver'-satehen linnan kaatavan
ma varon, kun lakkas vihmapirske.[162]
Jo Dike sieraan uuteen hioo asettaan:
häll' ollee mieless' uusi turma.
KUORONJOHTAJA. (2. vastasäkeistö.)
Oi maa, josp' oisit kätkenyt mun
povehes, enk' ois hänen vuodettaan
hopeaisess' ammeessa nähnyt!
Kuka hautaan vie hänet, itkevi hänt'?
joko julkenet sie, oman surmattuas
uros, itkien viettää peijaisiaan,
vale-lempeä sielulleen osottain
sovittaa pedontyötäsi väärin?
KOKO KUORO. (3. vastasäkeistö.)
Ken jalon sankarin haudalla hälle lausuu[163]
vilpittömällä mielin
kiitokset itkua vuodatellen?
KLYTAIMNESTRA. (10. säkeistö.)
Siit' ei sovi lausua huoltasi sun:
_mun_ lyömänä hän
sai surman, mie hänet hautaan myös,
ehk' ei kotolaiset itkekään,[164]
Kyll' Ifigeneiakin, kohdatessaan
tytär taattonsa siell'
suruvirran[165] vuolteilla, hellästi, niin
kuni kohtuus on,
hänet suudellen helmaansa sulkee.
3:S KUORORIVI. (9. vastasäkeistö.)
Tää solvaus solvaisun on palkkaa;[166]
tuomio tuskallist on.
Hän lyöjän löi, murha kosti murhan.
Niin kauan kuin seisoo Zevs, hän säännön sääs:
jos pahoin teet, pahoin käy sun. Niin on![167]
Ken talost' ajais lapsen pois, ken kiskaltaa
vois renkaan heimovitjast' irti?
KLYTAIMNESTRA. (10. vastasäkeistö.)
Kas, siin' älysit tosi lauselman![168]
Ja siksipä mie
Pleistheniidein[169] kostonhengelle teen
valan, ett' osahain olen tyytyvä, jos
kovahankin, kun tyly täst'edes vaan
talon jättävi, lähtien heimoa muut'
välinäisillä murhilla murtelemaan.
Enpä riistojakaan
kysy suuria, kunpahan linnasta vaan
iäks' karkoittaa
sukumurhan vimman ma voisin.
Aigisthos tulee, yllään kuninkaanpuku, aseellisia seuranaan.
AIGISTHOS.
Oi kostopäivän kirkkaus sa riemuisa!
Nyt tiedän, että taivahasta katsellen
maan päälle jumal' ihmisharhat rankaisee,
kun kostotarten kutomissa verkoissa
ma riemumielin nään tuon miehen makaavan,
isänsä käden ilkijuonet korvaten.[170]
Maan kuningas tääll, Atrevs, tämän isä näät --
nyt tarkoin kaikki kertoaksein -- karkoitti
kotoa, kansan keskelt' isäni, veljensä
Thyesteen, kun he valtikasta kiistivät.
Palattuansa parka turvaa pyytäen,
Thyestes turvan saikin eikä tarvinnut
kotonsa multaa hurmehellaan veristää.
Mutt' teeskennellen riemupäivän vietäntää
tuon herja isä Atrevs, elki mielessään,
asetti kohteljaasti isäni äärehen
tään omain lasten lihaa -- herkku-ruoaksi,
kun varpahat ja kätten kärjet silponut
ja kätkenyt ol' yksin istujalta pois.[171]
Tää pahaa arvaamatta ryhtyi paistihin
ja söi -- sukunsa vaurioksi, niinkuin näät.
Havaittuansa sitte työnsä hirmuisen,
hän kiljas, syöksyi seljin, oksens murhakset,
ja vannoin hirmusurmaa Pleistheniideille
kiroopi vieraspöydän pyhän poljentaa:
"Pelopsin koko heimo samoin sortukoon!"
Kas, näistä syistä kaatuneena näet nyt tuon.
Ja täysin syin ma murhatuumaa sommitin;
sill' isä raukan kanssa karkoitettiin myös
ma kolmas laps' kapaloihin vielä kääritty.
Vaan kun ma miestyin, Dike toi mun tänne taas.
Jo ulkomailla tuota miestä tavoitin
ja juonta hälle sommitin jos montakin.
Nyt kuolokin vois näyttää mulle hauskalta,
tuon Diken paulaan tarttuneena nähtyäin.
KUORONJOHTAJA.
Aigisthos, ei saa onnetonta pilkata!
Sä kerskaat varsin tappaneesi miehen tään,
tuon itkettävän murhan yksin harkinnees.
Mä sanon vaan: sun päähäs tilin päivänä
iskeepi kansan kirous ja kivitys.
AIGISTHOS.
Noin lörpötätkö, alihankaa soudellen,
vaikk' istuu laivaa ohjaamassa perimies?
Viel' ukkonakin nähdä saat, kuink' ikävää
on vanhempana soukkaa suuta oppia.
Mut oivat ihmeentekijät on vankeus
ja nälän vaiva vanhoihinkin oppiaan
teroittamaan. Kuink' et sa tervein silmin nää?
Älä potki vastoin tutkaint', ettei pistä tuo!
KUORONJOHTAJA.
Sä ämmä, muiden olless' sotaretkellä
kotona viruit, aviovuoteen raiskasit!
Tään murhan mietit sotajoukon herralle!
AIGISTHOS.
Viel' itku itää sulle noista nuhteistas.
Sun kieles aivan toisin soi kun Orfevsin:
hän laulun viehäkkeellä kaikki kiinnitti;
sä joudut itse kiinni, jos viel' ärsytät
mua haukunnallas. Kylläs vielä pehmiät!
KUORONJOHTAJA.
Vai sinustako paisuis Argoon valtias,
joka vainajalle harkittuas murhatyön,
sit' omin käsin toimittaa et rohjennut!
AIGISTHOS.
Olihan selvään naisen tointa vietellä
tuo paulaan. Vanhaks vihaajaks mua epäiltiin. --
Mut tästä puolin koetan kansaa hallita
tuon tavaroilla. Kireälle valjastan
ma niskurit, etteivät aisan vieressä
ne kirmaa liikaa syötyään. Kai nälkä pian
ja kolkko pimeys niiltä niskan nöyristää.
KUORONJOHTAJA.
Mut miks et itse, kurja raukka, riistänyt
sa sankarilta henkeä, vaan puoliso
maan jumalain ja kansan kauhuks surmas sen?
Vaan kyll' Orestes elää vielä jossakin,
ja onnen turviss' tultuansa kotihin
hän voitollisna tappaa teidät kummankin.
Kasandran ja Agamemnonin ruumiit poistetaan näkymältä.
-- -- -- -- -- -- -- -- -- --
KUORO.
Kohta nähtänee, kuink' aiot uhkaukses täytellä.
AIGISTHOS.
Ylös oivat aseveikot! täss' ei toimi kaukana.
KUORONJOHTAJA.
Hei, siis kalpa kourahan ja valmis olkoon joka mies!
AIGISTHOS.
Enpä miekään, miekka käissä, totta kammo kuolemaa.
KUORONJOHTAJA.
Kuole vain! Sen sanoit oikein. Koetellaanpas onnea!
KLYTAIMNESTRA (astuu esiin).
Ellös suinkaan, armas urho, enää pahaa kylväkö!
Onhan ennestäänkin laiho korjattava kurjakin.
Kärsimyst' on kyllin saatu; elköön verta vuotako!
ja te äijät, kotikorsuun menkää kukin, ennenkun
pahaa tehden pahan näätte. Meidän täytyi tehdä näin.
Jos ois taudin lievikettä, kyll' ois siihen turvattu,
vainoojan kun koura meit' on surkeasti runnellut.
Tää on naisen mielipide, jos se kuulla kelvannee.
AIGISTHOS.
Vaan kun suotta soimausta noin ne syytää silmillein,
onnen päätöst' odotellen eksyvät noin maltistaan,
herjaten mua valtiastaan -- sit' en jaksa kärsiä.
KUORONJOHTAJA.
Argoolaisten ei tapa mairitella konnaa, ei!
AIGISTHOS.
Annas äijän mennä tulla -- vielä niskas notkistan.
KUORONJOHTAJA.
Et, jos onnetar Oresteen ohjaa tänne saapumaan.
AIGISTHOS.
Tiedänhän maankarkulaisten toiveistansa elävän.
KUORONJOHTAJA.
Paisu, turvo, maahan survo oikeutta, saadessas!
AIGISTHOS.
Tiedä, herjaukses saat sä vielä kerran sovittaa.
KUORONJOHTAJA.
Keikaile nyt uljastellen, kukko kanas kyljessä!
KLYTAIMNESTRA.
Mitäs tyhmäin haukunnoista! Linnan haltioina me
kahden kaikki järjestämme oikealle tolalle.
Kaikki poistuvat näkymältä.
Viiteselitykset:
[1] Näitä y.m. sadun piirteitä Aischylos ei näy lukuun ottaneen.
[2] Näitä y.m. sadun piirteitä Aischylos ei näy lukuun ottaneen.
[3] Agamemnon oli luvannut vuorten huipuille viritetyillä valkeilla
lennättää kotia sanoman voitostaan.
[4] Oikeastaan kuvapuhe: "härkä multa sulkee suun".
[5] Näitä jumalia palveltiin korkeitten vuorien huipuilla.
[6] Aleksandros s.o. Paris.
[7] Pariin ja Helenan häissä ei polttouhrit ottaneet hyvin
syttyäkseen, joka ilmaisi jumalien mielipahaa.
[8] Näin Troiakin aarteineen sai äkki-hukan, kun iloitsi luullen
Achailaisten jo lähteneen.
[9] Oikeastaan: "Laula _ailinos_ j.n.e." Linos laulajan tai
nuorukaisen surullisen kuolon johdosta syntyi ailinos niminen laulu,
joka tässä merkinnee vaan yleensä suruvirttä. _Tietäjä_ = Kalchas.
[10] kuolaimet = Achailaisten sotajoukko.
[11] Viittaus siihen, että Artemis on vihainen Atreideille, joitahan
nuo kotkat osottavatkin.
[12] _Paian_ on Apollon lääkejumalana.
[13] Kalchas, kreikkalaisten ennuspappi.
[14] Mailmassa vallitsee korkea siveyden laki, jota Zevs edustaa. Hän
rankaiseekin parantaakseen meitä, armosta. Se ajatus lohduttaa kuoroa.
[15] Uranos.
[16] Kronos.
[17] _Silloin_: Argoosta lähdettaissä.
[18] Euboian salmessa. .
[19] _Strymonista_; Thrakiasta. Se oli pohjoismyrsky.
[20] herra: Agamemnon.
[21] Kunnianhimon tieltä alkavat isäntunteet väistyä.
[22] Ensimmäistä surkeaa harha-askelta seuraa yltymys rohkeuteen,
hurjuus, paatumus -- hukka.
[23] "sahraminkellervä" viitta.
[24] kaunis ja puhumaton kuin kuva.
[25] _kaino_, ei mikään lepakko laulajanainen.
[26] _Dike_, oikeuden jumalatar.
[27] Klytaimnestra oli kutsunut vanhukset kokoon, ilmoittaakseen
heille hauskan tiedon.
[28] joka _siivetönnäkin_ lentää nopeasti. Ivalla sanottu
[29] _Hefaistos_: tulen jumala, Panu. Agamemnon oli luvannut
tulimerkeillä ilmoittaa Troian valloituksen kotia (kts. v. 8).
Tuliviestin lentoa vuorenhuipulta huipulle kerrotaan tässä nyt.
_Ida_: vuori Troian likellä.
[30] _Athos_ vuori Chalkidiken niemellä.
[31] _Makistos_: pohjois-Euboiassa.
[32] _Messapion_: itäisessä Boiotiassa.
[33] _Kithairon_: etelä-Boiotiassa.
[34] _Gorgopis_: Megariin kaakkoisosassa.
[35] _Aigiplankton_: liki Isthmoa.
[36] Asiaa verrataan jumalain juhlissa tapahtuvaan soihtujuoksuun,
jolloin juostiin kilpaa palavat soihdut kilvissään ja se voitti, ken
ensin pääsi perille, soihtunsa sammumatta.
[37] Kirpelähkö vastaus kysymykseen edellä säkeessä "Mut onko tuosta
todistus sull' erheetön?"
[38] Kilparata eli "diaulos", kaksoisrata: oli juostava rata
edestakasin. Retki Troiaan oli radan ensi puoli, paluu sieltä sen
jälkipuoli.
[39] Klytaimnestra erottaa keskenään vainajain kostohenkien tuottamat
rankaisut ja "muun turmion", s.o. merimyrskyt ja muut vastukset
paluuretkellä.
[40] Kuoro luulee tässä toivotettavan sotajoukolle onnellista
kotiintuloa, vaan Klytaimnestra ajattelee aivan toista. Salajuonen
onnistuminen olisi hänen "nautintonsa."
[41] _Hän_: Paris.
[42] Kuoro uskoo, Solonin mukaan, että rikkaudesta syntyy kyllästys,
ylpeys ja röyhkeys, joka loukkaa jumalia ja vie väkivallan tekoihin,
mistä koituu kosto ja kurjuus vielä röyhkeilijän jälkeläisillekin.
[43] _Tää_: Helena. -- _Tietäjät_: Helenos ja Kasandra.
[44] _ruhtinas_: Menelaos kaiketi. (Kohta näyttää olevan
lukuparsiltaan pilalla).
[45] Hellaan hätä ja sen ruhtinaita uhkaava turmio.
[46] _Ares_, sodanjumala, harjoittaa ruumiskauppaa, saaden eläviä
ruumiita ja antaen ne tuhkana takasin uurnoissa, joita hänellä on
lajiteltu varasto. Niissä ei ole kultahiekkaa. Vaakamaljoissaan
punnitsee hän elämää ja kuolemaa.
[47] _ruhtinaan_; vrt. [44].
[48] Viittaus Klytaimnestraan. --
[49] Python valtias: Apollon, joka suojeli troialaisia ja ampui
Achillevsinkin. Ruton nuolilla hän myös kaasi kreikkalaisia Troian
luona.
[50]. Hermes on jumalien airut.
[51] Vanhat sukusankarit, heerokset (Danaos, Pelops, Persevs, Adrastos
y.m.) seurasivat vielä vainajinakin -- niin uskottiin -- hartaalla
myötätunnolla ja avulla jälkeläistensä toimia.
[52] _pyhät istuimet_: kuningasten kunniasijat kansankeräjissä. =
Aamuaurinko heijasti juuri jumalankuvain (Apollon Agyievs'in y.m.)
kasvoilta.
[53] "Maksakaa valosta valoa!" -- Isännän, valtiaan poissa ollessa on
ikäänkuin yö pimentäisi kotoa ja kansaa.
[54] s.o. Zevn salamalla.
[55] Metafora: tulomme voittaa menot; murhe ei vastaa puntarilla ilon
painoa.
[56] Airut mainitessaan templeihin annettavia lahjoja ("anathemata")
ajattelee niille sopivaa omituskirjoitusta.
[57] Katselija saattoi tässä ajatella Manalan porttia.
[58] Pian hän oli näyttävä osaavansa tavallaan senkin keinon --
verellä värjätä vaskikalpaa!
[59] Kuoro ivailee, tajuten miten paljo tosiperää tuossa puheessa on.
[60] Sodan kaksoisvitsaus (sota ja rutto?) lyö valtiota ja yksityistä.
[61] Nim. ukonsalama ja merenmyrsky -- s.o. pohjoistuuli.
[62] Laivat ovat sarvikarja, jota paha paimen, rajutuuli kaitsee.
[63] _varasti_: veden ja valkean vallasta.
[64] _Onni_: onnen hengetär.
[65] _Ahdin_: oikeastaan Meri-Hadeksen.
[66] Airut vääntelee ja kääntelee sanojansa, uskotellakseen
toivovansa että Menelaos vielä palajaa ja peitelläkseen pelkoansa.
[67] Näillä sanoilla on koetettu sepittää jotakin vastaavaa
alkuteoksen, suomentajalle miltei mahdottomalle sanapilalle Helenan
nimellä: Helenaus, Helandros, Helepiolis = "laivain-, miesten
kaupungin hävittäjä." Suomentaja ei uskaltanut sanoa: "heimonsa
_helvetti_." Nomen est omen.
[68] Kedos = huoli; häät. Sanapila.
[69] Paris ja Helena vastaanotettiin Troiassa ilolaululla, joka
sitten muuttui suruvirreksi.
[70] Vanhan on vaikea oppia!
[71] Priamoa ja Hekabea miellytti kaunis miniänsä.
[72] _turmion_: oik. "Aten". Hirviön tappamat ovat uhria Atelle.
[73] s.o. Helena.
[74] Silmien lempinuolet sattuivat miesten sydämmiin.
[75] Ken mielisi kuolla lapsetonna? Rikkauden lapsi on hekuma,
ylpeys, lankeemus.
[76] Kuoro (= runoilija) ei hyväksy vanhaa luuloa, että jumalat ovat
katehet lahjoistaan. Pahuus vaan siittää turmion, hurskaus onnen --
ajattelee hän.
[77] _ilkityö_: "hybris", röyhkeyden rikos.
[78] _vainotar_: "Ate", hybriin sikiö. Sen kokivat trojalaiset, eivät
voineet välttää koston tuhoa.
[79] _Dike_: hybriin vastakohta.
[80] _Helenan vuoksi_: niin huonosta syystä.
[81] Ilion kohtalo ratkaistiin muka jumalien käräjissä.
[82] _hiisi, vainovarsa_: vihjaus kuuluisaan puuhevoseen.
[83] _urhojoukko, leijona_: originaalissa sanapila: kansa (leos)
muuttui äkkiä jalopeuraksi (leon). -- Seulaistähden lasku = yöllä.
[84] Vastaus säkeesen edellä "kuka tointaan tarkoin täyttänyt on."
[85] = tyhjä peilikuva. Arvaamattansa Ag. kuvaa oman puolisonsa
luonnetta.
[86] Tekijä ilmaisee Athenan kansalaisen tasavaltaisia mielipiteitä.
[87] Klytaimnestran puhetta voi tässäkin ymmärtää kahtalaisesti: voi
ajatella hänen tarkoittavan joko Aigisthoa (kuten kuoro sen käsitti),
tai Agamemnonia (kuten hän itse tahtoi ymmärrettävän).
[88] Eräs 3-ruumiinen satuhirviö. Agamemnon olisi tarvinnut monta
kertaa kolme ruumista, kun hoettiin niin usein kuolleeksi.
[89] Infernum letum. Klytaimnestra ilmaisee salaisimmat aatoksensa.
[90] Kansa ei siedä ylimysten valtaa. Aischylon demokratiaa.
[91] Silmät oli rietas elämä himmentänyt.
[92] Hän ajattelee sydämessään Manan toivotonta "linnaa". Vänkelät
ja haeksitut sanat, samoin kuin edelliset ylenmääräiset ylistelyt
aavistuttavat takatarkoitusta.
[93] Agamemnon kaipaa puolisonsa korupuheissa, joita hän
leikillisesti moittii, enemmän vilpitöntä tunnetta.
[94] "Jumalat ovat kateet!"
[95] Ei asetappelu eikä sanakiista.
[96] _turmelemaan_: ei mattojen takia, mutta herättämällä
kateellisten jumalain mielipahaa.
[97] Talo on tyhjenemättömän rikas kuin meri -- kerskaa hän.
[98] _tään_: kahdamielisesti sanottuna voi myös merkitä häntä itseään.
[99] Kuorolaulu muuttuu ihan kuin itsestään ennusvirreksi.
[100] Auliin rannasta lähdettäissä.
[101] Ettei heitä liika paljon eikä liian vähän.
[102] Huonetta kuvataan metaforisesti laivaksi.
[103] Ifigeneian uhraus on kuoron pelon aiheena. Se on parantumaton
vamma, seurauksiltaan tuhokas.
[104] Asklepios herätti kuolleita, kunnes Zevs iski hänet nuolellaan.
Luonnon ikijärjestys pysyy.
[105] Kuoro ei rohkene lausua pahoja aavistuksiaan.
[106] _juhlahan_: oik. kätten pesijäisiin, joka kävi juhla-atrian
edellä.
[107] _saaliinsuojan_: Zevsin. Neito oli itse uhriksi aiottu.
[108] = Herakles.
[109] arkhaióploutoi ja neóploutoi.
[110] "Minä tunnen emäntäsi: ei hän ole niin lempeä kuin miltä
näyttää."
[111] Helleenien korvissa muukalaiskielet kuuluivat pääskyn (tai
papukaijan) pakinalta.
[112] _otus_: siis huimapäinen, äksy.
[113] Apollon on valon ja ilon jumala.
[114] Sanapilaa katkerassa mielessä. Oikeastaan: "Apollon, joka
turmelit mun" (apollon hemos).
[115] Orestes.
[116] _Tää_: Agamemnonin murha; _toiset_: Thyesteen kamala atria.
[117] Hän on näkevinään, kuinka Klytaimnestra hommaa miestään
kylvettäin.
[118] _tuonelan verkko_ ss.: Klytaimnestran salajuonten kudos
miehensä turmioksi.
[119] _parvi_: Erinnyt, kostonhenget.
[120] = mies ja vaimo orakelin kielessä.
[121] Orakeleista mieli vaan hämmentyy; vasta asian oma päätös antaa
selvän tiedon.
[122] _sinä_: kuoro.
[123] _tuo_: Agamemnon.
[124] Satakieli oli tarun mukaan alkuaan nainen, Filomela, joka
muutettiin linnuksi, kun hänen poikansa, Itys, kuoli surullisen
kuoleman; vielä lintunakin hän valittelee poikaansa, huutaen "Itys,
Itys!"
[125] Er. virta Troian luona.
[126] _silloin_: ennen Pariin ilkityötä.
[127] Manalan virtoja.
[128] Sille ei kelpaa juhlajuomaksi rypäleen mehu.
[129] Atrevsin rikos.
[130] Thyesteen rikos (kts. johd.).
[131] Attikan oikeustojen edessä vannoi todistaja, ollakseen
pätöinen, erään "ennakkovalan".
[132] Loksias = Apollon.
[133] Kasandra on nyt saanut tahtonsa: kuoro uskoo häntä.
[134] _leijonan_: Aigisthos.
[135] Uusi ennuspuuska kipuineen.
[136] _Sudensurmaaja_: Apollo "Lykaios"; Lykos, susi. Sanapilaan kts.
seur. _susi_: Aigisthos.
[137] _ilkuksein_: kun niistä ei ole minulle apua.
[138] Troialaisilta, jotka eivät uskoneet häntä, vaan pilkkasivat
hulluksi.
[139] eli: mun ilmeisesti syyttömänä kärsivän.
[140] Orestes.
[141] _harjakiven_: ikäänkuin rikosten rakennukseen.
[142] "niin minäkin sulkeudun samaan tuomioon".
[143] _pensasta_: siellä piilevää vihollista, _tämä_: että kuolin
pelkäämättä.
[144] _komeain_: "sormin osotettavien".
[145] _hänen_: kuninkaamme.
[146] Kuoro arvaa Kasandran puheista, että se on Klytaimnestran ja
Aigisthon tointa yksissä juonin. Aischylon vapaavaltainen mieli
ilmenee tässäkin.
[147] Klytaimnestra puhuu aluksi jotenkin tyynesti, mutta yltyy
vähitellen hurjan intoisaksi.
[148] Agamemnon voi nyt enää odottaa armoa vaan manalaisilta! Ivaa.
[149] Murhaaja sovittaa itseensä kauniin vertauksen pirullisen
kauheasti.
[150] _syöksit_: Oresteen, _surmasit_: Agamemnonin.
[151] _Dike_ Oikeuden jumalatar; _Erinnyt_ kostottaret.
[152] Katkeralla vihalla kasailee Klytaimnestra nimityksiä
Kasandralle ajatellen: virukoot vielä kuolemassakin vieretyksin!
[153] Alkuteoksessa aukko, jonka alkuperäistä sisältöä helpompi
arvata kuin varmaan tietää.
[154] _silloin_: jo Atridein luo tultuaan oli Helena salasyynä ja
aiheena Agamemnonin tulevaan perikatoon.
[155] _kiistanhenki_: "Eris".
[156] _tätä_: omaa tuhotyötänsä hän tarkoittaa.
[157] hänen henkensä mukaisen, s. o. katalan, kuten kaarneen on
voitto ja voittokulu.
[158] Klytaimnestra kaunistellen tekoaan, lykkää sitä "deemonin"
syyksi, jonka käsitettä hän väärentelee toiseksi kuin mitä kuoro
tarkoitti, vrt. seur. 8. säkeistön "sano mua..."
[159] Kuoron korkeampi käsitys "deemonista"; sillä ei saa puolustaa
konnantöitä.
[160] _Ares_: sodanjumala.
[161] Klytaimnestran sofistiikka panee kuoron ymmälle: Klytaimnestra
on (näennäisesti) oikeassa, kun kosti pahan pahalla, harjoitti
selvää oikeutta. Se vain tuntui niin oudolta, että rankaisu tuli
_sieltäpäin_, oman vaimon kädestä.
[162] _pisaroiminen_ ennustaa suurempaa sademyrskyä. Myrskypilven
takaa välkkyy jo Oresteen miekka.
[163] _epitofios lógos_ oli runoilijan ajan tapaa.
[164] Heidän osaa ottamattakin. Ajatus lienee täydennettävä: Eikä
Argoon kansalaiset tule olemaan saapuvilla.
[165] s.o. Tuonelan virralla.
[166] Kuoro myöntää että "jalo sankari" on hänkin tehnyt "solvaisun",
moitittavan työn. --
[167] Rikoksen sikiö on kosto. Klytaimnestra ajattelee tuoksi
sikiöksi tytärtänsä; katselija saattaa luulla sillä tarkoitettavan
Oresteen tulevaa kostoa. Hämäryys on tahallinen.
[168] "tosi lauselman": oik. orakelilauseen. Aavistamattansa hän
sillä sanalla vahvisti todeksi, että Orestes oli tuleva.
[169] Pleistheneen suku = Atreyn suku.
[170] Aigisthos jättää mainitsematta, ettei Thyesteskään ollut
suinkaan viaton, hän kun oli vietellyt veljensä vaimon.
[171] Näyttääkseen jälestäpäin vieraalleen, mitä tää oli syönyt.
*** End of this LibraryBlog Digital Book "Agamemnon - Murhenäytelmä" ***
Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.