Title: Amor ja Psyke
Author: Apuleius
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Amor ja Psyke" ***


AMOR JA PSYKE

Kirj.

APULEIUS

Suomentanut ja johdannolla varustanut

Edv. Rein



Helsingissä,
Lilius & Hertzberg Osakeyhtiö,
1907.



Alkulause.


Esilläoleva käännös perustuu pääasiallisesti _G.F. Hildebrandin_
teoksessa L. Apulei opera omnia I, II. Lipsiae 1842 ja _F. Nordenin_
teoksessa Amor und Psyche, Ein Märchen des Apuleius (Meisterwerke der
Griechen und Römer in kommentierten Ausgaben VI. Leipzig und Berlin
1903) julkaisemaan tekstiin. Paikoittain on myös seurattu _J. van der
Vlietin_ teosta Lucii Apulei Metamorphoseon libri XI. Lipsiae 1897.

Apuna on, paitsi Hildebrandin ja F. Nordenin mainituissa teoksissa
tavattavia selityksiä, myös käytetty _Adlingtonin_ englantilaista ynnä
_Ed. Nordenin_ y.m. saksalaisia käännöksiä, jonka ollessa uudempia,
roomalaista kirjallisuutta käsitteleviä teoksia sekä Apuleiusta
koskevia pienempiä tutkimuksia on pidetty silmällä.

Käännöksessä tavattava jako eri lukuihin ei perustu alkuteokseen, vaan
_Ed. Nordenin_ mainittuun käännökseen.

_Tekijä_.



Apuleiuksen elämä ja teokset.


_Apuleius_ syntyi vuoden 125:n vaiheilla j.Kr. Afrikassa Numidian
maakunnassa sijaitsevassa Madauran sotilas-siirtolassa, missä hänen
isänsä oli arvossa pidetty henkilö ja paikkakunnan korkeimpia
hallinnollisia virkamiehiä ("duumvir"). Itse hän poikana sai siihen
aikaan tavallisen gramatillis-retorisen koulukasvatuksen maakunnan
pääkaupungissa Kartagossa. Täydentääkseen tietojaan hän noin 19
vuotisena siirtyi Kreikkaan ja Aleksandriaan, oleskellen etupäässä
Atenassa, missä muun muassa tutki Platon filosofiaa. Seitsemän tai
kahdeksan vuotta hän tällöin harjoitteli opintoja ja kulutti niihin
koko perintönsä; kertoopa hän itse liian uutteriin lukuihin menettäneen
terveytensäkin.

Sen jälkeen hän noin vuonna 150 asettui Roomaan, missä nautti sirosta
muotityylistään tunnetun numidialaisen retorin Fronton opetusta, ja
alkoi -- nähtävästi opettajansa vaikutuksesta -- julkaista ensimäiset
kirjalliset tuotteensa. Samalla hän toimi asianajajana, jolla alalla
tuli hyvin suosituksi.

Roomasta hän 150-luvun keskivaiheilla palasi kotimaahansa Afrikkaan,
missä hän samalla tapaa kuin aikansa kreikkalaiset sofistit suurella
menestyksellä esiintyi juhlapuhujana ja kauniina, miellyttävänä,
nuorena maailmanmiehenä voitti yleistä suosiota. Talvella v. 156 j,Kr.
hänen elämänsä sai uuden käänteen. Matkustaessaan näet Madaurasta
Aleksandriaan hän sairastui Oean kylässä, nykyisessä Tripoliksessa,
jonka vuoksi hän oli pakoitettu pitemmäksi aikaa sinne jäämään. Kun
hänellä siellä sattui olemaan tuttava, muuan Pontianus niminen
opintotoveri Atenan ajoilta, hän joutui tämän luokse asumaan. Seuraus
oli että Apuleiuksen ja hänen toverinsa äidin, varakkaan lesken,
Aemilia Pudentillan, välille kehittyi suhde, joka ennen pitkää päättyi
avioliittoon. Apuleius oli silloin alun neljänäkymmentä, Pudentilla
noin kahdeksanneljättä vuotias.

Tämän avioliiton solmimista olivat Apuleiuksen sukulaiset koettaneet
ehkäistä. Niinpä Pontianus, joka alussa itse oli asiaa lämpimästi
puoltanut, alkoi sitä vastustella naituaan Herennius Rufinuksen
tyttären, miehen, jonka raha-asiat olivat huonolla kannalla ja joka
toivoi vävynsä avulla pääsevänsä Pudentillan rikkauksista osalliseksi.
Appensa vaikutuksesta Pontianus nyt alkoi julkisesti panetella
Apuleiusta väittäen että hän muka taioilla oli voittanut Pudentillan
rakkauden. Myöhemmin Pontianus kuitenkin katui menettelyään, ja
toverusten kesken saatiin aikaan sovinto.

Mutta Pontianuksen kuoltua alkoi tämän nuoremman veljen, Pudensin,
nimessä hänen setänsä, sivistymätön ja raaka Sicinius Aemilianus,
ahdistaa Apuleiusta, joka sillä välin oli nainut Pudentillan. Hänet
haastettiin oikeuteen ja häntä syytettiin noituudesta; hoettiinpa
että hän muka oli raivannut tieltään Pontianuksen, vaikka tästä
ei nimenomaista syytöstä tehty. Apuleiusta vastaan käytetyt
todistuskappaleet olivat perin turhanpäiväistä laatua; muun muassa
mainittiin varsin arveluttavana tosiasiana että hän ahkeraan käytti
taskupeiliä ja että hän -- tietenkin tieteellisessä tarkoituksessa --
oli leikellyt kaloja.

Oikeusjuttu, jota käytiin Sabrata nimisessä Oean naapurikaupungissa ja
jota johti Afrikan prokonsuli Claudius Maximus, päättyi epäilemättä
Apuleiuksen täydelliseen puhdistukseen. Torjuakseen syytökset hän piti
loistavan, kerrassaan murhaavan puolustuspuheen.

Tämän tapauksen on otaksuttu sattuneen vuoden 158 j.Kr. paikkeilla.

Sittemmin Apuleius muutti Kartagoon, missä eli kuuluisana puhujana,
retorina ja filosofina, pitäen esitelmiä, joita vastaanotettiin
erinomaisella ihastuksella. Apuleius oli nyt maineensa kukkuloilla:
häntä kuulemaan tulvi koko hienosto, hänen kunniakseen pystytettiin
sekä Kartagossa että muualla patsaita. Hänelle uskottiin myös
kunniakkaita toimia; niinpä hänestä tehtiin "sacerdos provinciae",
jonka tehtävä oli hoitaa keisarillista jumalanpalvelusta maakunnassa ja
järjestää kallisarvoiset "ludi sacerdotales" nimiset näytännöt. Tässä
mainehikkaassa asemassa Apuleius luultavasti pysyi kuolemaansa saakka;
hänen loppuikänsä on yhtä vähän tunnettu kuin kuolinvuotensa.

       *       *       *       *       *

Jo nämä Apuleiuksen ulkonaiset elämänvaiheet viittaavat siihen, ettei
hän ollut mikään jokapäiväinen henkilö. Kaikesta päättäen hän oli
hyväpäinen mies, jolla oli ivansekainen huumori sekä vilkas
mielikuvitus. Luonteeltaan hän oli jalomielinen ja ystäviään kohtaan
avulias, jos kohta hänessä oli inhimillisiä heikkouksia, turhamaisuutta
ja mahtavain suosion tavoittelua. Aikakautensa, kuolevan antiikin,
lapsena hän oli samalla haavaa aistillinen ja uskonnollinen.
Huomattavana piirteenä näet hänessä oli taipumus mystilliseen
mietiskelyyn, taikauskoon ja astrologiaan, joka sai hänet yhtymään
milloin mihinkin salaiskulttiin ja liitti jo hänen eläessään hänen
nimeensä loitsutaidon maineen. Mutta vielä suuremmassa määrin
kuolemansa jälkeen Apuleius kansankäsityksessä saavutti noidan nimen:
kirkkoisä Augustinus mainitsee että kristinuskon vastustajat asettivat
hänet ihmeiden tekijänä Kristuksen rinnalle, jopa häntä ylemmäksi.

Apuleiuksen uskomattoman taipuisa äly ja suuri työkyky ilmenevät hänen
harvinaisen monipuolisessa kirjallisessa toiminnassaan. Kirjailijana
hän käytti sekä kreikkaa että latinaa; mitä jälkimäiseen tulee, oli
hän, jonka äidinkieli oli puunilais-kieli ja joka maakuntalaisena oli
tottunut huononlaiseen latinaan, vasta vähitellen ja suurella vaivalla
oppinut aito-roomalaisen kielenkäytön. Ja hän liikkui kaikilla
kirjallisuuden aloilla. Hän sepitti suorasanaisia kertomuksia ja
lyyrillisiä runoelmia, kirjoitti näytelmäkappaleita ja satireja,
filosofisia dialogeja ja historiallisia tutkielmia, käsitteli
laskuoppia ja astrologiaa, eläintiedettä ja lääketiedettä,
maanviljelystä ja soitantoa. Kehuipa itse yhtä hartaasti palvelevansa
kaikkia yhdeksää runotarta.

Sama kirjavuus osoittautuu hänen esitystavassaan, siinä kun on käytetty
kaikkia aikakauden rehevän retoriikan apuneuvoja, alku- ja
loppusointuja, sanakaikua, lausejaksojen kertoa, yhteenkasattuja
synonymejä, vuoroin kirja-, vuoroin kansankieltä, rinnan vanhentuneita,
harvinaisia sanoja ja uusia muodostuksia. Kaikki tämä on aiheuttanut
että Apuleiusta on sanottu sukkelimmaksi sanataituriksi, mikä
milloinkaan on ollut. Hänen tyylinsä tulee kyllä runsaspuheisuutensa ja
saman sisällyksen kertaamisen vuoksi monasti raskaaksi ja
teeskennellyksi: lukija tulee usein ajatelleeksi troopillista
aarniometsää, missä kiemurtelevat köynnökset tavantakaa pysäyttävät
kulkijan. Mutta toiselta puolen se vilkkaalla eloisuudellaan ja
lumousvoimallaan tempaa lukijan mukaansa.

       *       *       *       *       *

Apuleiuksen lukuisista teoksista ovat meidän aikoihimme säilyneet
seuraavat kuusi:

_Metamorphoses_, yksitoista kirjaa käsittävä muunnos-romaani, myöhemmin
yleisesti tunnettu nimellä _Kulta-aasi_.

_Apologia_ eli _de magia_, Apuleiuksen oikeuden edessä pitämä
puolustuspuhe.

_Florida_, kaksikymmentäkolme retorillista harjoitelmaa.

_De deo Socratis_.

_De dogmate Platonis_.

Ja _De mundo_, jotka kaikki kolme ovat filosofista sisällystä ja joista
viimeinen on mukailu eräästä Aristoteleen nimellä käyvästä teoksesta.
Tahdomme tässä kiinnittää huomiomme ensinmainittuun teokseen, joka on
kaikista laajin ja merkillisin.

_Metamorfosit_, jota pidetään Apuleiuksen säilyneistä teoksista
aikaisimpana, on jäljennös ja laajennus eräästä kadonneesta
kreikkalaisesta ihmeromaanista, josta on vieläkin olemassa mukailemalla
tehty kreikankielinen ote: Lukianoksen teosten joukossa säilynyt, mutta
toisen kirjoittama kertomus _Lukios eli Aasi_, joka monessa kohden
pitää yhtä Apuleiuksen puheenaolevan kertomuksen kanssa. Mainittua
esikuvaansa ei kuitenkaan Apuleius ole orjallisesti seurannut, vaan
osaksi itse sepittänyt, osaksi poiminut käsillä olevasta satu- ja
satirikirjallisuudesta joukon välikertomuksia ja liittänyt ne siihen.
Onpa lausuttu arvelu että hän olisi muuttanut alkuteoksen koko sävynkin
tekemällä sen täydessä uskossa esitetystä kertomuksesta parodisen
romaanin.

Apuleiuksen Metamorfosien sisällys on pääpiirteissään seuraava. Eräs
nuori Lucius niminen mies joutuu matkalla Tessaliassa asumaan vanhan
miehen luo, jonka vaimo on velho. Kun hän kerran sattuu näkemään
mitenkä emäntänsä, sivelemällä ruumistaan tuntemattomalla aineella,
muuntaa itsensä linnuksi, herää hänessä halu itsekin hetkeksi muuksi
muutteleita. Mutta onnettomuudekseen hän saakin käsiinsä väärän rasian,
josta on seurauksena että hänestä tulee aasi.

Tästä alennuksen tilasta, missä Lucius eläimen haahmosta ja vieteistä
huolimatta säilyttää inhimillisen ymmärryksensä, hän ei voi päästä,
ellei hänen onnistu syödä ruusuja. Se se tästä puolen on kaiken hänen
pyrkimyksensä tarkoitus ja se loppumäärä, mihin koko kertomuksen juoni
tähtää. Mutta tässäpä nousee tie pystyyn. Monet kerrat jo Lucius parka
on pääsemäisillään toiveittensa perille, kun väliin tulee joku sattuma,
joka uudestaan viskaa hänet tapausten pyörteeseen.

Luciuksen kärsimysten historia on erinomaisen monimutkainen. Siihen
taloon, missä kova onni häntä ensin kohtaa ja missä hän joutuu aasina
hevosten kanssa talliin asumaan, hyökkää rosvojoukko ja hävittää sen.
Aasi joutuu näiden käsiin ja on pakoitettu, raskas taakka selässä,
seuraamaan heitä heidän retkilleen.

Kerran oli aasi jätetty kotiin, kun rosvot olivat lähteneet ryöstämään.
Leiripaikkansa vartijaksi he olivat jättäneet vanhan eukon, jonka muun
saaliin ohessa tuli valvoa nuorta tyttöä, minkä rosvot vähää ennen
olivat suoraapäätä häistä ryöstäneet ja tuoneet luolaansa. Ajan kuluksi
ja itkevätä morsianta lohduttaakseen eukko silloin muun muassa kertoo
sen sadun, johon alempana tulemme tutustumaan, _tarinan Amorista ja
Psykestä_.

Tämän välikertomuksen jälestä jatkuu pääjuoni. Aasin avulla onnistuu
tytön hetkeksi päästä karkuun, mutta molemmat joutuvat pian uudestaan
kotiin kääntyvien rosvojen käsiin. Onneton aasi saa tietysti osakseen
kovaa kohtelua, jopa päättävät rosvot ottaa sekä sen että tytön
julmalla tavalla hengiltä; mutta molemmat pelastuvat varmasta
perikadosta, ja rosvot kärsivät ansaitun rangaistuksen pahoista
töistään. -- Aasin kohtalo käy sitten yhä kirjavammaksi. Se siirtyy
isännältä toiselle, milloin pyörittäen myllynkiveä, milloin kantaen
selässään puita, ajajana häijy poika, joka ei muuta tee kuin miettii
miten voisi elukkaa rääkätä. Milloin se on joutua karhun raadeltavaksi,
milloin se kuljettaa Syyrialais-jumalattaren kerjäläispappien pyhiä
esineitä, milloin palvelee puutarhurilla tai sotamiehellä. Sitten sen
saa muuan veljespari -- sokurileipuri ja keittäjä --, jotka huomaavat
että se ei syökään tavallista aasinapetta, vaan ihmisten herkkuja.
Siitä pitäen sen kohtalo alkaa kääntyä valoisammaksi. Sen ostaa nyt
eräs mies, joka keksii sen tavattoman viisauden muissakin kohdin, se
kun ylen helposti oppii mitä vaikeimmat temput, ja antaa sen maksusta
julkisesti näytellä taitoaan. Se on nyt yleisen ihmettelyn esineenä,
saavuttaapa muutaman ylhäisen rouvan rakkauden. Kerran sen tulee
Korintoksessa taajan katsojakunnan edessä ottaa osaa riettaaseen
näytelmään. Mutta tämän alkaessa aasi lähteekin karkuun ja yöpyy
kaupungin ulkopuolella merenrannalle. Unessa sille ilmestyy Isis
jumalatar luvaten pelastusta. Ja seuraavan aamun koittaessa valkenee
aasillekin onnen päivä. Tiellä astuu Isiksen palvoojain saattue, jonka
etunenässä kulkee ruusunseppeltä kantava pappi: aasi syöksyy esiin,
syödä hotaisee ruusut suuhunsa ja -- edessämme on ilmielävänä entisessä
ihmismuodossaan Lucius.

Kiitollisena tämä vihityttää itsensä Isiksen ja sitten Osiriksen
salaismenoihin ja matkustaa sittemmin Roomaan, missä aikaa myöten
kohoaa yhä pyhempiin arvonasteisiin.

       *       *       *       *       *

Romaanin päätös on tekijän itsensä sepittämä. Siinä tavataan selviä
viittauksia hänen omaan elämäänsä. On senvuoksi kenties syystä väitetty
että Apuleius, kertoessaan aasin haahmossa kovia kokeneen Luciuksen
vaiheita, samalla on ajatellut omaa itseänsä; olihan hän -- niin
sanotaan -- tiedonhaluaan tyydyttääkseen kuluttanut varhaisimmat
vuotensa joutaviin maallisiin tutkimuksiin ja vasta senjälkeen kuin
kokonaan oli heittäytynyt mysterioiden helmaan, hän oli saavuttanut
sisällisen rauhan. Lopulla kuvatut Isis-palveluksen menot vaikuttavat
hullunkurisen vallattomien, usein siveellisesti perin arveluttavien
kertomuksien jälestä juhlallisen virren tavoin; siinä on oltu
huomaavinaan katuvaisen synnintunnustusta.

Kokoonpanoltaan "muunnos-romaani" on jonkun verran hajanainen, sen
lomaan kun on punottu kirjava liuta sivukertomuksia traagillista,
koomillista ja romantista laatua, jotka enimmäkseen eivät ole missään
elimellisessä yhteydessä sen kanssa. Mutta jännittävä juoni, joka
alinomaa tuo mukanaan uusia, odottamattomia käänteitä ja aukoo ihme- ja
seikkailumaailman ovet selkoselälleen, vilkas esitys, hilpeä humori ja
viittaukset ajan oloihin tekevät sen mieltäkiinnittäväksi.

       *       *       *       *       *

Apuleiuksen Metamorfosien kauniin helmi, joka ikipäiviksi on pelastanut
kirjan unohdukseen joutumasta, on maailmanmainio _satu Amorista ja
Psykestä_, joka alkaa romaanin neljännessä ja päättyy sen kuudennessa
kirjassa. Sitä tekijä ei ole ottanut ylempänä mainitsemastamme
alkuteoksesta, vaan eräästä kreikkalaisesta kokoelmasta novelleja, eli
n.s. "miletolaisia satuja". Apuleius tunsi siis tämän sadun sen
kreikkalaisessa muodossa. Mutta sama aihe on, eri tavoin muodosteltuna
kansansatuna, tunnettu hyvin monella kansalla; siitä on muun muassa
olemassa intialaisia, arapialaisia, italialaisia, ranskalaisia,
saksalaisia, islantilaisia, norjalaisia ja ruotsalaisia toisintoja.

Emme tunne tarkemmin kysymyksessä olevaa Apuleiuksen kreikkalaista
esikuvaa. Mutta aivan varmasti jo siinä alkuperäinen kansansatu
esiintyy hellenistiseen henkeen muunneltuna. Omasta puolestaan Apuleius
on sitä monin tavoin muuttanut, lisäellen ja poistaen yksityisiä
piirteitä; niinpä hän on siihen liittänyt viittauksia roomalaisiin
oloihin sekä joukon abstraktis-allegorisia käsitteitä ja antanut koko
kertomukselleen humoristis-satirisen värityksen, mikä melkoisessa
määrin on muuntanut vanhan kansansadun naivisen leiman. Että siitä
huolimatta siksi paljon todellista kansantarun ainesta on jälellä,
tekee kertomuksen kirjallisessa suhteessa tärkeäksi: siinä on näet
ainoa laajempi meille säilynyt jäännös antiikista kansansatua. Ja
täytyy myöntää, että Apuleius sittenkin syvemmältä kuin useimmat vanhan
ajan kirjailijat on tajunnut tämän sisimmän olemuksen.

       *       *       *       *       *

Oleellisimpia alkuperäiseen satuun tehtyjä muutoksia oli se, että
rakastaville oli annettu nimeksi Amor ja Psyke. Siitä oli lähin seuraus
että kansantarun häijystä äidistä, joka, estääkseen lempiviä yhtymästä,
muuntaa poikansa hirviöksi, tuli Venus, mikä puolestaan aiheutti että
koko kreikkalaisen mytologian yleisesti tunnettu koneisto työnnettiin
näyttämölle. Nimet Amor ja Psyke saatiin yleisestä, nähtävästi
aleksandrialaisella ajalla syntyneestä, mutta luultavasti Platosta
johtuvasta käsityksestä. Kirjallisuudessa tapaamme sen aikaisimmin
ensimäisellä vuosisadalla e.Kr. eläneellä kreikkalaisella
epigrammintekijällä Meleagroksella, joka usein esittää Erosta (Amoria)
ja Psykeä rakastavana parina. Mutta vielä yleisempänä tämä käsitys
ilmenee taiteessa. Lukuisissa veistoteoksissa, korkokuvissa,
kaiverretuissa kivissä, seinämaalauksissa, sormuksissa y.m.,
kreikkalaisen ja roomalaisen taiteen myöhemmissä tuotteissa näemme tuon
lapsellisen parin yhdessä, milloin toisiaan armastellen, milloin taas
tapaamme Eroksen rakastettuansa kiduttamassa ja Psyken armoa anomassa.
Usein on silloin Psykellä perhosensiivet, joskus hän on kokonaan
perhosenmuotoinen. Välistä taas näemme päinvastoin Psyken perhosena
vartioimassa sidottua Erosta. Näissä esityksissä on luultavasti
taiteilijan mielessä väikkynyt allegorinen ajatus ihmissielun ikuisesta
kaipiosta ihanteellisuuteen -- yleinen mielikuva, joka on antanut
suhteellisesti suuren vapauden käsittelyssä eikä ole sitonut häntä
tarkoin määrättyyn situatsioniin.

Syy siihen, minkä vuoksi käsitys Amorista ja Psykestä oli omiaan
liittymään alkuperäiseen kansansatuun, oli ilmeisesti se, että
kummassakin tapauksessa oli kaksi onnetonta rakastavaa.

       *       *       *       *       *

Ne kieltämättä allegoriset ainekset, jotka Apuleiuksen esikuvasta ovat
tulleet hänen teokseensa, ynnä ne, joita hän itse puolestaan on siihen
liittänyt, ovat osaltaan vaikuttaneet sen, että useimmat selittäjät,
alkaen hänen 6:lla vuosisadalla j.Kr. eläneestä maanmiehestään
Fulgentiuksesta aina meidän aikojemme tutkijoihin saakka, ovat
käsittäneet sitä täydelliseksi, moraliseeraavaksi allegoriaksi, jotkut
vieläpä kristilliseen henkeen laadituksi; on väitetty että Apuleius
tarinallaan olisi tahtonut esittää ihmissielun suhdetta taivaalliseen
rakkauteen, kuinka se lankeemuksensa johdosta tämän kadottaa, mutta
kärsimysten kautta puhdistuneena jälleen saavuttaa sen; myös on
ylimalkaan ajateltu niitä tuskia ja vaivoja, mitä rakkaus ihmiselle
tuottaa. Toiset ovat olettaneet Apuleiuksen tahtoneen viitata
mysterioiden puhdistavaan vaikutukseen ja huomauttavat miten Psyken
vastukset ja harhamatkat muistuttavat niitä koettelemuksia, joita
salamenoihin vihittävien oli kestettävä.

Perinpohjaisempi kertomuksen punnitseminen ja varsinkin laajentunut
näköala vertailevan satututkimuksen alalla ovat kuitenkin osoittaneet
että tällä romaanilla kokonaisuudessaan ei ole voitu tarkoittaa
nimenomaista allegoriaa.

       *       *       *       *       *

Senjälkeen kuin Apuleius oli istuttanut kansansadun metsäkukan
retoriikan taimitarhaan, oli antiikin taide hyvin vähäisessä määrässä
käsitellyt Amorin ja Psyken suhdetta. Ei ole olemassa antiikista
taideteosta, jonka varmasti voisi asettaa yhteyteen Apuleiuksen
muodostelun kanssa. Ja itse asiassa oli tämän ilmestyessä antiikisen
taiteen elinneste jo siihen määrään ehtymässä, ettei se enää kyennyt
luomaan mitään sanottavasti uutta. Mutta sitä enemmän se on vaikuttanut
uuden ajan taiteeseen, renessansista alkaen. Maalauksista on ennen
muita mainittava Rafaelin suunnitelman mukaan tehdyt kattomaalaukset
Villa Farnesinassa Roomassa, missä sarja mainitusta romaanista otettuja
viehättäviä kohtauksia on nähtävänä. Kuvanveistoksista taas ovat
kuuluisimmat Canovan ihana ryhmä Villa Carlottassa Lago di Comon
rannalla sekä Thorwaldsenin tunnetut mestariteokset. Ja onpa omankin
maamme taiteilijoista yksi, Walter Runeberg, ottanut aiheita Amorin ja
Psyken iäti nuoresta tarinasta.

Lopuksi on mainittava että kertomus Amorista ja Psykestä on vaikuttanut
hedelmöittävästi uudempien aikojen kaunokirjallisuuteenkin, se kun on
innostuttanut useita eri kielillä esiintyviä kirjailijoita enemmän tai
vähemmän itsenäisiin runollisiin tuotteisiin.



AMOR JA PSYKE



ENSIMÄINEN LUKU.


Oli kerran eräässä valtiossa kuningas ja kuningatar, joilla oli kolme
ylen kaunista tytärtä. Mutta kun molempia vanhempia, miten suloiset
olivatkin, toki katsottiin voitavan inhimillisin kiitoksin täysin
vastaavalla tavalla kehua, oli nuorimman tyttären ihanuus niin
erikoinen ja erinomainen, ettei sitä puutteellinen ihmiskieli pystynyt
ilmaisemaan eikä riittämään asti ylistämään. Niinpä monet oman maan
kansalaiset ja varakkaat tulokkaat, joita harvinaisen näytelmän huhu
taajoissa, hartaissa joukoissa keräsi kokoon, hämmästyivät ihmeissään
moista saavuttamatonta ihanuutta, painoivat sormenpään ojennettua
peukaloansa vasten ja veivät kätensä suulleen, osoittaen siten hänelle
uskonnollista kunnioitusta juuri kuin itse Venus jumalattarelle.

Jo oli kautta lähivaltioiden ja likiseutujen kulkeutunut huhu, että
jumalatar, jonka synnytti sinisyvyys ulapan ja kasvatti vihma
vaahtopäälaineiden, kaikkialle jakaen jumaluutensa armoa jo liikuskeli
keskellä väkijoukkoja, tai ainakin että taasen, kuten kerran meri, niin
nyt maa uudesta taivaallisten pisarain idusta oli toisen Venuksen
täydessä impeyden kukassaan saattanut puhkeamaan.

Niin etenee äärettömästi päivä päivältä se käsitys, niin vaeltaa
leviävä maine jo kautta lähisaarten, melkoisen osan maata ja useampain
maakuntain. Jo tulvi joukottain kuolevaisia, pitkien taivalten takaa ja
meren aallonharjoja kulkien vuosisadan kuulua kummaa näkemään. Ei
Pafokseen, ei Knidokseen eikä edes Kyteraankaan kukaan purjehtinut
Venus jumalatarta katsomaan. Jumalattaren uhreja sivuutetaan, hänen
temppelinsä ovat tyhjinä, pyhät sijansa hyljättyinä, hänen menojaan
laiminlyödään, kuvapatsaansa ovat vailla seppeleitä ja autioita
alttareita tahraa kylmä tuhka. Sensijaan rukoillaan tyttöä, ja ihmisen
muodossa lepytellään mahtavan taivahisen jumaluutta; immen aamusin
astellessa suostutellaan uhriteurain ja juhla-aterioin Venusta, joka
kuitenkin oli kaukana, ja hänen katuja pitkin kävellessään ihmiset
lukuisasti häntä palvoovat seppelin ja kukkasin.

Tämä taivaallisten kunnianosoitusten määrätön siirtäminen kuolevaiseen
tyttöön herätti todellisen Venuksen suuttumuksen, ja närkästyksestä
kärsimätönnä hän päätään pudistellen sekä sydämen pohjasta nuristen
näin puhuu itsekseen: "voi luonnon ikiemoa, voi alkuainetten
perusjuurta, voi koko maanpiirin hallitsijatarta, voi minua, armas
Venus, jonka täytyy kuolevaisen tytön kanssa jakaa valtiuteni ja jonka
taivaassa pyhitettyä nimeä häpäisee maallinen tahra! Meille molemmille
osoitetussa palveluksessa saan minä tietysti tyytyä viransijaisen
epävarmaan osaan, ja minun kuvaani kantaa ympäri maailmaa kuolevainen
tyttö. Turhaan Paris paimen, jonka oikeamielisyyden ja luotettavuuden
on myöntänyt suuri Jupiter, erinomaisen ulkomuotoni vuoksi asetti minut
niin mahtavain jumalatarten edelle. Mutta eipä tuo, ken tahansa
lieneekään, niinkään suureksi ilokseen tule ryöstäneeksi kunniaani:
kyllä minä pian laitan niin, että hän saa katua juuri tätä luvatonta
ihanuuttaan".

Ja kohta hän kutsuu luokseen poikansa, tuon siivekkään veitikan, joka
huonoine tapoineen kaikkea julkista kuria halveksii ja liekin, nuolin
asestettuna öisin liitää vieraissa kodeissa sekä kaikkien avioliittoja
turmellen rankaisematta tekee moisia kolttosiaan eikä ollenkaan toimita
mitään hyvää. Vaikka tämä jo luontaisesta vallattomuudesta on julkea,
äiti vielä lisäksi sanoillaan häntä yllyttää ja saattaa hänet
ennenmainittuun valtioon sekä osoittaa hänelle Psyken -- se näet oli
tytön nimi. Ja kerrottuaan juurta jaksaen heidän kauneudenkilpailunsa,
hän närkästyksestä uhkuen ja puhkuen virkkaa: "nimessä äidinrakkauteni
siteiden, nimessä nuolesi suloisten haavojen, nimessä tuon liekkisi
medenmakean polton, hanki äidillesi kosto, ja täydellinen! Rankaise
ankarasti tuota uppiniskaista kaunotarta ja suorita suosiollisesti
ennen kaikkea tämä ainokainen asia: tuo neito rakastukoon mitä
tulisimmin kaikkein halvimpaan mieheen, jolta Onnetar on riistänyt
arvon ja samalla perinnön, vieläpä terveydenkin, mieheen, joka on niin
halpa, ettei koko maanpiirissä löydä vertaistaan kurjuudessa".

Noin julistettuaan ja hehkuvin suukkosin poikaansa kauvan ja kiihkeästi
suudeltuaan, hän pyrkii lähimmälle rannikolle, mistä meri vetäytyy
taappäin, ja tuskin hän rusottavilla jalkapohjillaan on hipaissut
väreilevän allokon päällisintä vihmaa, niin hän jo laskeutuu syvän
meren selkeälle pinnalle. Ja, niinkuin hän juuri haluaakin, niin
paikalla viivyttelemättä ilmestyy merellinen seurue, ikäänkuin
jumalatar aikoja sitten olisi niin käskenyt. Saapuvat Vellamon neidot
kuorossa laulaen, saapuvat takkuinen siniparta Portunus ja Salacia,
syli raskaana kaloista, sekä pieni delfiininajaja Palaemon. [Portunus,
Salacia ja Palaemon ovat tarumaisia meriolentoja.] Ja Tritonein parvien
hyppelehtiessä sinne tänne pitkin meren pintaa, tässä yksi vienosti
puhaltaa sointuvaa simpukkaa, tuossa toinen silkkiharsolla torjuu
auringon ahdistavaa paahdetta, kolmas kantaa valtiattaren edessä
kuvastinta ja vihdoin toiset uiskelevat parittain, vaunujen eteen
valjastettuina. Sellainen joukkue se saattaa Venusta, kun hän
valtamerelle suorii.

       *       *       *       *       *

Mutta Psyke, itselleenkin ilmeisestä ihanuudestaan huolimatta, ei nauti
kauneudestaan mitään hedelmää. Kaikki häntä katselevat, kaikki
kiittävät, mutta ei kenkään, ei kuningas, ei kuninkaanpoika eikä
yhteisestäkään kansasta kukaan häntä aviokseen haluten kosimaan saavu.
Ihailevat sitä jumalallista ulkomuotoa, mutta kuin mitäkin taidokkaasti
silattua kuvapatsasta sitä ihailevat kaikki. Jo kauvan sitten ovat
molemmat vanhemmat siskot, joiden kohtalaista kauneutta eivät ihmiset
ollenkaan olleet huutoon saattaneet, joutuneet kuninkaallisille
kosijoille ja päässeet onnellisiin avioliittoihin. Mutta Psyke
pyhäisenä piikana kodissaan istuen itkee hyljättyä yksinäisyyttään,
ruumiiltaan raihnaana, sielultaan sairaana, ja vihaa itsekseen
ihanuuttaan, joka koko maailman on hurmannut.

Silloin perin kovaonnisen tytön kurjankurja isä, epäillen taivahisten
vihaa ja jumalten kiukkua peläten, kysyy neuvoa ikivanhalta Miletoksen
oraakelilta ja suostuteltuaan rukouksin ja uhriteurain mahtavata
jumaluutta hän anoo neidolle, jota ei kukaan pyydä, häitä ja
aviomiestä. Ja Apollo antoi näin kuuluvan oraakelinvastauksen, vieläpä
latinaksi, vaikka hän, katsoen miletolaissadun kertojaan, olikin
kreikkalainen ja ioonialainen:

    Korkean vuoren huipulle, valtias, toimita tyttö,
    yllään hääpuku, voi, surkean morsiuden!
    Turhaan vävyä ihmislasten joukosta toivot:
    julma ja häijy se on, turmiokas kuni kyy,
    hän, joka lentimin ilmoja liitäen kaikkia vaivaa,
    liekin ja miekoin myös kutakin ahdistaa,
    tuo, jota jumalat säikkyvi, värjyvi taivahan taatto,
    ja jota kauheksuu Tuonelan virrat ja yö.

Pyhän ennustuksen sisällyksen kuultuaan ennen niin miekkoinen kuningas
harmissaan ja suruissaan lähtee takaisin kotiin ja selvittää
puolisolleen pahaenteisen jumalanvastauksen käskyn. Siitä murhetta,
itkua ja voivotusta useammaksi päiväksi. Mutta jo vaatii kauhea
oraakelinlause julmaa toimeenpanoaan. Jo valmistellaan hautaushäiden
näytäntöä kurjankurjalle neidolle, jo sammuu soihdun loimu mustan
hiiloksen tuhkaan, jo vaihtuu häähuilun sointu vaikeroivaan
lyydialaissäveleeseen, iloinen morsiuslaulu päättyy surkeaan parkuun,
ja miehelään aikova tyttö kuivaa kyyneleensä itse morsiushunnullaan.
Niin valitti koko väestökin yhdessä kovaa kokeneen talon surkeata
kohtaloa, ja maansurun ajaksi julistettiin kohta oikeudenkäynti
lakkautetuksi.

Mutta pakko totella taivaallisia ohjeita vaatimalla vaati Psyke parkaa
kohtalon määräämään rangaistukseen. Kun siis suurimmassa murheessa oli
suoritettu hautaushäiden juhlallisuudet, niin kuljetetaan koko kansan
saattaessa elävää ruumista, sillä itkusilmäinen Psyke ei astu
hääsaatossaan, vaan omiin hautajaisiinsa.

Mutta kun vanhemmat murheellisina ja moisen onnettomuuden järkyttäminä
vitkastelevat jumalattoman teon toimeenpanossa, tytär itse näillä
sanoin heitä rohkaisee: "mintähden onnetonta vanhuuttanne alituisella
itkulla kidutatte? Miksi henkeänne, joka enemmän minulle kuin teille
kuuluu, tavantakaisilla voivotuksillanne näännytätte? Miksi
tehottomilla kyynelillänne rumennatte minun katseitani samalla kertaa
kuin omia silmiänne? Miksi revitte harmaita hapsianne? Mitä rintaanne,
mitä pyhiä parmojanne kolhitte? Tämäkö siis oli oivallinen palkkanne
erinomaisesta ihanuudestani? Liian myöhään älyätte että teihin on
sattunut jumalattoman kateuden kuolettava isku. Silloin kun yksityiset
ja kansat jumalallisilla kunnianosoituksilla minua juhlivat, kun ne
yhdestä suusta minua uudeksi Venukseksi nimittivät, silloin olisi
teidän pitänyt surra, silloin itkeä, silloin minua menneenä kaluna
murehtia. Jo minä huomaan, jo näen että yksin nimi 'Venus' on minut
turmioon syössyt. Viekää ja asettakaa minut oraakelinmääräämälle
huipulle. Minä riennän kohti noita onnellisia häitäni, riennän näkemään
tuota ylhäissukuista ylkääni. Mitä vitkastelen? Miksi lykkään
tuonnemmaksi hänen tuloaan, joka koko maanpiirin turmioksi syntyi?"

Noin puhuttuaan neito vaikeni ja, jo vakavasti astuen, yhtyi mukana
seuraavaan saattoon. Kuljetaan jyrkän vuoren määräkukkulalle, jonka
ylimmälle huipulle tyttö asetetaan. Sen jälkeen kaikki heittävät hänet
sinne, sammuttavat kyynelillään hääsoihdut, joilla olivat edeltä
valaisseet, ja jättävät ne siihen paikkaan sekä hankkivat allapäin
kotiinlähtöä. Ja moisen tappion masentamina tytön kurjat vanhemmat
sulkeutuvat huoneeseensa, kätkeytyvät sen pimentoihin ja antautuvat
alituisen yön valtaan.

Mutta Psyken, joka kukkulan huipulla kohtaloaan vaikeroi, kohottaa
verkalleen, liepeitä sinne tänne liehuttaen ja poimuja pullistaen,
lauhasti huokuvan Lännen lempeä tuulonen, kuljettaa vähitellen häntä
leppeällä henkäyksellään alas pitkin korkean kallion jyrkänteitä ja
laskee hellävaroen hänet vaipumaan vuoren alla olevan laakson vihannan
nurmen helmaan.

       *       *       *       *       *

Kun Psyken valtava mielenliikutus oli asettunut, niin hän nukkui
pehmeään ruohikkoon, kasteisella heinävuoteellaan suloisesti uinuen.
Sitten hän riittävästä unesta virkistyneenä, jälleen nousee tyynellä
mielin. Hän näkee lehdon täynnä korkeita, mahtavia puita, näkee kuulean
lähteen lasinheleine hetteineen aivan lehdon sydämessä. Lähellä sitä
paikkaa, missä lähde pulpahtaa esiin, on kuninkaanlinna, jota ei ole
rakennettu ihmiskäsin, vaan jumalten taidoin. Jo sisäänastuessasi
tietäisit näkeväsi jonkun jumalan muhkean ja ihanan olinpaikan. Sillä
korkeata, seeteripuusta ja norsunluusta huolekkaasti koverrettua lakea
kannattavat kultaiset patsaat, seiniä kaikkia peittää hopeinen
korkokuvaus, missä pedot ja kesyt elukat tulijan silmää kohtaavat.
Ihmeellinen tosiaan se ihminen, ei, pikemmin puolijumala tai varmaan
jumala, joka valtavan taiteensa hienoudella on niin suuren hopeamäärän
eläimiksi muuntanut. Yksin lattiatkin muodostavat monenmoisia,
kallisarvoisista juoviin jaetuista kivistä tehtyjä mosaikkikuvioita.
Kahdesti ja useammastikin vallan miekkoiset ne, jotka jalokivillä ja
helyillä kopeasti astelevat! Myös muutkin joka taholle laajalti
suunnitellun talon osat ovat määrättömän kallisarvoiset, ja kokonaiset
seinät pelkästä kullasta välkkyvät omalla hohdollaan, niin että talossa
vallitsee päivä, vaikkei paistaisikaan aurinko; niin loistavat
makuuhuoneet, niin pylväskäytävät, niin itse holvit. Ja muutkin
laitokset vastaavat täysin talon kunnianarvoisuutta, niin että kaikki
todentotta näyttää oikeastaan olevan taivaallinen palatsi, aiottu
suuren Jupiterin maalliseksi olinpaikaksi.

Moiset viehättävät paikallisuudet vetävät puoleensa Psyken; hän astuu
lähemmäs ja käy jo vähän rohkeammin kynnyksen sisäpuolelle. Pian saa
hänet into katsella kaikkea tuota kaunista houkutelluksi: hän tutkii
itsekutakin esinettä erikseen ja katselee linnan toisella puolella sen
erinomaisella kätevyydellä valmistettuja aittoja, täynnään suuria
kalleuksia. Eikä ole olemassa mitään, jota siellä ei tapaisi. Mutta
paitsi muuta, mikä näissä suurissa rikkauksissa oli ihmeellistä, oli
varsinkin se kummallista, että moinen koko maailman aarre säilyi ilman
mitään lukkoa, ilman salpaa, ilman vartiaa. Hänen tätä kaikkea
suurimmalla nautinnolla katsellessaan kuuluu muuan ääni ilman
näkyväistä ruumistansa. Ja se lausuu näin: "Miksi valtiatar hämmästyt
näitä näin suuria varoja? sinun on tämä kaikki. Suoriu täältä
makuuhuoneeseen, virkistä vuoteessa väsyneitä voimiasi ja kylve
kyllältäsi. Me, joiden äänen kuulet, olemme sinun palvelijoitasi ja
tulemme uutterasti sinua avustamaan, eikä kuninkaallinen ateria ole
viipyvä, kunhan vain olet ruumistasi vaalinut".

Psyke tajusi tässä jumalallisen kaitselmuksen autuutta, noudatti
olennottoman äänen kehoituksia ja huuhtoi pois väsymyksensä ensin
unella ja sitten kohta kylvyllä. Ja nähtyään heti aivan lähellä
puolipyöreän ylennyksen, hän arveli sitä sopivaksi virkistyspaikaksi,
siinä kun oli pöytäkalusto, ja laskeutui mielihyvällä tämän ääreen. Ja
tuossa paikassa toimitetaan maljoja täynnä nektari-juomaa ja runsaita
annoksia monenmoisia ruokalajeja, kenenkään tarjoamatta ja vain
ikäänkuin jonkun tuulenhenkäyksen vaikutuksesta. Kuitenkaan ei hän
voinut nähdä ketään, vaan kuuli ainoastaan ilmassa satelevia sanoja, ja
vain ääniä oli hänellä palvelijoinaan. Upean aterian jälkeen astui joku
sisään ja lauloi näkymätönnä, toinen taas, niinikään näkymätönnä,
soitti kitaraa. Sitten hivelee hänen korviaan taajan suloaänisen joukon
yhteissointu, niin että, vaikkei näkyvissä ollut kenkään, siellä kuoro
varmaan oli sentään.

Näiden nautintojen jälkeen Psyke illan tullen käy levolle. Mutta kun
yötä jo oli jonkun verran kulunut, kuuluu hänen korviinsa lempeä
sointu. Silloin hän kaamottavassa yksinäisyydessään peläten impeytensä
puolesta vapisee ja kauhistuu; ja hän säikkyy jokaista onnettomuutta
sitä enemmän koska ei sitä tunne. Mutta jo olikin tuntematon puoliso
läsnä, astui vuoteeseen, teki Psyken vaimokseen ja hävisi kiireesti
ennen päivän koittoa. Ja kohta palvelivat makuuhuoneessa odottavat
äänet nuorikkoa.

Tätä jatkui näin pitemmän ajan. Ja kuten tavallisesti käy, kääntyi se,
mikä alussa oli outoa, alituisesta tottumuksesta viehätykseksi, ja
epämääräisen äänen sointu oli lohdutuksena yksinäisyydessä.



TOINEN I





Home