Title: Suomalaiset Amerikassa
Author: Rauanheimo, Akseli
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Suomalaiset Amerikassa" ***


SUOMALAISET AMERIKASSA

Esitti

Akseli Järnefelt [Rauanheimo]



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1899.



      Kansalaisilleni Amerikassa
      omistan tämän teoksen.

                       Tekijä.



SISÄLLYS:

Esipuhe.

Suomalaiset vanhimpain uutisasukkaiden joukossa.

  Ilmiö Ruotsin suuruuden ajalla. Etelämeren komppania. Ensimmäinen
  Amerikan kiihko. Uuden Ruotsin perustaminen. Loistoaika.
  Hollantilaisten alammaisuudessa. Englantilaisten voitto. Elintavat.
  William Pennin lausunto suomalaisista.

Siirtolaiset.

  Siirtolaiset ja Amerikka. "Amerikan suomalaiset". Tilastoa
  suomalaisten siirtymisestä. Suomalaiset pioneerit. Alaskan
  siirtokunta. Varsinaisen siirtolaisuuden alku. Matkalla
  Amerikkaan.

Suomalainen asutus.

  Amerikan suomalaisten lukumäärä.

New York.

  Siirtyvien ammatti. Maallepääsyn esteet. Siirtolaiskonttorit.
  Liikemiehet ja käsityöläiset. Merimiehet ja sotilaat. Naispalvelijat.
  Kirkko-, raittius- y.m. puuhat. New Jersey.

Uuden Englannin valtiot.

  _Maine_. Kivimurtimot Rocklandin ympärillä. Monson. Selitys kivityöstä.
  _New Hampshire. Vermont Massachusetts_. Kiipin niemi. Kongressimies
  kertoo suomalaisista. Onko suomalaisella tunteita. Fitchburg. Nolo
  englanninkielen opetus. Worcester. Quincy. _Rhode Island. Connecticut_.

Pennsylvania.

Ohio.

  Suomalaiset Harborissa. Puuhat hengellisen hoidon järjestämiseksi.
  Kapakasta Kuntolaan. Fairport

Indiana.

Illinois.

  Chicagon nopea edistys. Suomalaiset Chicagossa. Waukegan. De Kalb.

Michigan.

  Ala- ja Ylä-Michigan. Kuparisaari. Calumet & Hecla. Seurakuntain
  kehitys Kuparisaarella. Palovakuutusyhtiö. Hancock. Käynti
  kuparikaivannossa. Ishpeming ja Negaunee Kaivannot. Menomineeränssi.
  Ironwood. Mielenvikaisuus. Vahvin työmies maailmassa.

Wisconsin.

Minnesota.

  Valtion tilasto ja suomalaiset. Cokaton kontri. Puimajuhla.
  Nurmijärvi. Duluth. New York Mills. Runeberg. Ely ja Tower.
  Mesabaränssi.

Dakota.

  Maanviljelys preereillä. Savo. Lakota. Rolla. Mustat Kummut.

Montana.

  Valtion rikkaus. Butte. Yöllä intiaanien parissa.
  Belt ja Sand Coulee.

Wyoming.

  Carbon. Hanna. Rock Springs. Käynti hiilikaivannossa.

Colorado.

  Valtion luonto. Pilvien kaupunki. Tellunde. Suomalaisia
  kultakaivoksia.

California.

  Kultakuumeen aika. Paratiisillinen maa. Punapuut ja mahtava luonto.
  San Francisco. Rocklin, Fort Bragg. Käynti punapuumetsässä. Eureka.
  Ihana San Josén laakso.

Oregon ja Washington.

  Miellyttävä valtio. Columbiajoki. Suomalainen aarniometsän
  perkkaajana. Suomalaisten tulo Astoriaan. Monenlaista kalastusta.
  Yö kalaveneessä Columbialla. Suomalaisia erakoita. Carbonado.
  Suomalaiset suurviljelijät. Adams ja Centerville.

Alaska.

  Luonto ja ilmanala. Rikastumisen tilaisuuksia. Matka Klondikeen.
  Suomalaiset kultamailla.

Suomalaiset hajallaan eri valtioissa.

  Syyt hajaantumiseen. Rahatonta kyytiä. Uutisasutuksen yritystä
  etelässä. Merimieslähetyksen asema Floridassa.

Canada.

  Luonto ja asema. "Canadan aika". Hiilikaivoksia Tyynen meren rannalla.
  Matka Canadan Pasificia pitkin. "Uusi Suomi". Port Arthur ja Fort
  William. Copper Cliff.

Ruotsinkieliset suomalaiset.

  Henkiset pyrinnöt vasta alussa. Ruotsinkieliset New Yorkissa,
  San Franciscossa, Massachusettsissa y.m.

Henkiset riennot.

  Yhteispyrintöjen yleinen suunta. Hajaannusta ja yhtymistä.

Kirkolliset pyrinnöt.

  Seurakunnallisten rientojen kehitys eri paikoilla. Suomisynoodi.
  Amerikan suomalaisia pappeja. Synoodilaiset ja niiden vastustajat.
  Keskisuunta. Suomen merimieslähetyksen työ Amerikassa.

Kouluharrastukset.

  Puuhat vasta pienellä alulla. Suomiopisto.

Raittiusriennot.

  Juoppous pääpaheena siirtolaisuuden alkuaikoina. Vaivanen kaikki
  kokee. Kehitystä parempaan päin. Raittiusaatteen heräys.
  Veljeysseuran perustaminen. Raittiustyö pääsee kukoistukseen.
  "Ystäväin Yhdistys". Itsenäisiä seuroja.

Työväenkysymys.

  Suomalaiset amerikkalaisissa ammattiyhdistyksissä.
  Omia työväenseuroja.

Naisten yhteispyrinnöt.

  Naisen asema Amerikassa. Suomalaisetkin naiset alkavat tuntea
  uuden asemansa. Naisyhdistyksiä henkiseksi kohennukseksi ja
  jäsenten turvaamiseksi.

Sanomalehdistö ja valistustyö.

  Siirtolaislehtien toimitustapa. Ensimmäinen suomalainen sanomalehti
  Amerikassa. Sven Tuuva ja Sankarin Maine. Amerikan Suomalainen
  lehti. Uusi Kotimaa. Yhdysvaltain Sanomat. Amerikan Uutiset.
  Siirtolainen. Muita uutis- y.m. lehtiä. Paimen-Sanomia.
  Sanomalehtimieskokous. Lehtien sisältö. Kirjain kustannus.
  Kaunokirjallisuus. Loppulause.



Esipuhe.


Suurella osalla Suomen kansaa on tiedot Amerikan suomalaisista
hyvin vajanaiset ja hämärät. Syynä tähän ei liene niin
välinpitämättömyyskään, vaan siirtolaistemme oloja käsittelevien
esitysten puute.

Tämän kirjan tarkoitus on toki edes vähän valaista tuon jotenkin
lukuisan suomalaiskansan elämää ja oloja, joka on Amerikkaan
siirtynyt ja siellä pyrkii edistymään niin hyvin aineellisella
kuin henkisellä alalla, koettaen miten mahdollista sopeutua uusiin
olosuhteisiin.

Samaa Väinön kansaa on Atlannin tuolla puolen, samasta pesäkunnasta
lähteneitä. Suomen nimi on heidänkin suurimmalle osalleen hyvin rakas
ja mielellään lukeutuvat meidän kansamme jäseniksi, vaikka toiselta
puolen Amerikan ihmeellisen voimakas sulatusmylly koettaa heitä
itseensä liittää.

Tarpeen olisi, että emämaassa suurempi huomio käännettäisiin Amerikan
suomalaisiin, muistaen että siellä on veljiä ja sisaria kansastamme
jo hyvin suuri joukko. Yhteys emämaan kanssa näin paremmin voisi
ruveta säilymään ja se taas turvaisi kansallisuutemme säilymistä
tuolla suurella eri kansallisuuksien kilpakentällä uudessa maailmassa.

Tutustuessa Amerikan suomalaisiin Suomen kansalla yleisesti on
tilaisuutta tutustua itseensä, sillä noin mierolaisen tavoin joutuen
vieraaseen maahan, missä ei toinen kansallisuus jouda paljon
välittämään toisen nostamisesta, tullen outoihin oloihin, joissa ei
ole entisiä, vuosisatojen kehittämiä järjestyksellisiä seurakunta- y.m.
laitoksia pohjana, vaan siirtolaiskansan itsensä on kaikki
rientonsa alusta pitäen muodosteltava ja kehitettävä, siellä Suomen
nykyisellä kansallakin on tilaisuutta huomata mihin pystyy ja minne
taipumukset viepi. Vierellä kulkee siellä muut kansallisuudet,
toiset etempänä, toiset taampana. Se on kansallisuuksien kilpailua,
voimannäytöstä, kyvynosoitusta; siinä myöskin voidaan nähdä kuinka
syvälle järjestetyt olot ja vuosisatain kehitys on vaikuttanut
kansaamme.

Suomen syväin rivien lapsi on kotimaassa elänyt parressaan,
johon tälle on valmiina henkinen ruoka kannettu. Valmiina on
ollut laitokset, joissa on saanut sieluansa ravita, ja on ollut
koulujakin hengen ylennykseksi. Tuosta parresta on hän lähtenyt pois
monenlaisten houkutusten vetämänä, on tullut vapauden laitumelle,
missä hänen itsensä on ravintonsa haettava. Myöntää täytyy, että tuo
on suuri olojen muutos kansamme syväin rivien lapselle.

Luulisipa uteliaisuudenkin vetävän Suomen emäkansan jäseniä
katsomaan, miten siirtolainen suoriutuu uudessa asemassa, miten
itse muodostelee olonsa Amerikan vapaassa maassa. Sen vuoksi lienee
vajanainenkin esitys Amerikan suomalaisista tervetullut.

       *       *       *       *       *

Paitsi persoonallisia havaintojani, joita tein toimiessani viidettä
vuotta sanomalehtimiehenä Amerikan suomalaisten keskuudessa, olen
tätä teosta varten kerännyt tietoja useista Amerikassa ilmestyneistä
suomalaisista sanomalehdistä. Myöskin monet Amerikan suomalaiset
kansalaiset ovat ystävällisesti auttaneet työtäni antamalla tietoja
eri aloilta. Niistä kiitollisuudella mainitsen tässä seuraavat:

    _Alex. Leinonen_, Calumetissa, Mich., _S. Ilmonen_, Hancockissa,
    Mich., _Alex. Pantti_, Ishpemingissä, Mich., _Tuomas Holkko_,
    Harborissa, O., Pastori _P. Airaksinen_, Kiipillä, Mass.,
    Pastori _Adolf Riippa_, Astoriassa, Ore., _Antero Havela_, Rock
    Springsissä, Wyo., _Fr. Lindgren_, Stoningtonissa, Me., _Antero
    Riippa_, Brooklynissa, N. Y., _K. Aug. Juusola_, Elyssä, Minn.

Näiden sekä useampien muiden ystävällinen avunanto on
kirjoittamisessa ollut suurena apuna.

Nurmes, Sariola, syyskuulla 1898.

_Akseli Järnefelt._



Suomalaiset vanhimpain uutis-asukkaiden joukossa.


Vaikka tällä teoksella ei olekaan tarkoitus esittää Amerikan
suomalaisten historiaa, näyttää kumminkin tarpeelliselta kertoa
vähän suomalaisten vanhimmasta uutisasutuksesta uudella mantereella.
Sehän ikäänkun ansaitsi suomalaisille oikeudellisen osuuden Amerikan
myöhempään asuttamiseen muiden suurempain siirtolaiskansojen
rinnalla. Suomalaiset uutisasukkaat Delawaressa kolmatta vuosisataa
sitte, jolloin vielä intiaanit hallitsivat laajaa Amerikkaa
metsästysmaanaan, ikäänkun ostivat hiellään, vaivallaan ja --
häviämisellään oikeuden kansalaisilleen uuteen mantereeseen.

Omituisimpia ilmiöitä Ruotsin mahtavuuden ajalta oli Uuden Ruotsin
uutisasutuksen perustaminen Delawarejoen varsille Amerikkaan
16-sataluvulla. Se on selvimpiä todisteita suurvaltaisuuden tunteen
heräämisestä jalon Kustaa II Aadolfin kansassa. Mitkään muut kun
laajentunut katsantokanta ja suuremmoiset uudet hankkeet eivät
voineet tuota aatetta nostaa.

Alkuvaikutus tuohon tuumaan nousi kyllä vieraalta taholta, mutta
Ruotsi oli kypsynyt sen pilventakaisen puuhan vastaanottamiseen.
Nousevan suurvallan kunnianhimolle tarvittiin vaan pieni tyrkytys
ulkoapäin.

Hollantilainen Wilhelm Usselinx (Uxelius) oli kotimaisen
kauppayhtiönsä palveluksessa käynyt hollantilaisissa uusissa
siirtokunnissa Amerikassa ja oli ihastunut sikäläiseen luontoon ja
maan viljavuuteen. Niihin aikoihin hollantilaiset juuri alkoivat
uutisasutuksensa nykyisen New Yorkin kaupungin seuduilla.

Usselinx tuli Ruotsiin ja rupesi houkuttelemaan Kustaa Aadolfia
perustamaan suurvaltansa merkiksi siirtokuntaa Amerikkaan sekä
rupeamaan mahtavasti esiintymään merellä Espanjan ja Hollannin
kilpailijana. Ruotsin kuninkaan hovi oli niinä aikoina toimipaikkana
kunnianhimoisille ulkolaisille kiihottelijoille, jotka halusivat
päästä uuden suurvallan hommissa vaikuttaviin asemiin. Usselinx oli
yksi tuollainen. Ruotsi oli voitokkaissa taisteluissaan Venäjää,
Puolaa ja Tanskaa vastaan herättänyt mailman huomiota. Usselinx
ehdotti, että Ruotsin olisi tehtävä kauppasopimuksia kaukaisten
maiden kanssa ja muodostettava ruotsalaisia siirtokuntia kristinuskon
levittämiseksi, valtakunnan rajojen laajentamiseksi, valtiovaraston
kartuttamiseksi ja kansan taakan keventämiseksi sekä kaikkien
maailman kaupan etujen hankkimiseksi.

Ehdotukseen innostui nuori kuningas ja Usselinx sai v. 1624
valtakirjan muodostaa n.k. Etelämeren komppania, jonka etuoikeudet
vahvistettiin kesäk. 14 p:nä 1626. Yhtiön hallinto tuli sijaitsemaan
Gööteporissa ja siihen oli ulkomaalaisillakin lupa tulla.

Kuningas julisti kenelle tahansa Ruotsin valtakunnassa vapauden
mennä Amerikkaan perustettavaan ruotsalaiseen siirtokuntaan. Asia
herätti suurta innostusta. Kuningaskin merkitsi osakkeita yhtiöön.
Kaikensäätyistä kansaa ilmaantui siirtolaistarjokkaiksi, kerrotaanpa
kuninkaan äidin ja prinssi Juhana Kasimirinkin aikoneen matkaan.

Mutta innostus oli suurempi kun tarjona olevat voimat. Maa oli sotien
kautta köyhtynyt. Kuningas, joka isänmaan alttarille oli uhrannut
pöytähopeansakin, jätti nyt lunastamatta osakkeensa yhtiössä, samoin
jäi enimmiltä muilta. Kuninkaalle ja kansalle tärkeämpi asia,
avunanto Saksassa kärsiville uskonveljille, tukahutti Amerikankiihkon.

Etelämeren komppania kumminkin pääsi alkuun ja jatkoi tointaan.
Usselinx oli väsymätön ja sankarikuninkaan kuoltua koetti mainion
valtiokanslerin, Aksel Oxenstjernan kehoituksesta innostuttaa
saksalaisia asiaan. Mutta Nördlingenin tappio lamautti protestanttien
mielet Saksassakin.

Tiedot ovat hyvin hämäriä siitä saiko Usselinx todella ruotsalaista
uutisasutusta alkuun Amerikassa. Kumminkin kerrotaan, että keväällä
1627 tuli Amerikkaan Delawarejoen suulle uutisasukkaita Ruotsista,
Suomesta ja Liivin sekä Vironmaalta. Mahdollisesti nämä olivat
irtolaisväkeä, jotka halusivat jossakin saada omaa maata.

Kumminkin olisi hukkaan kaikki nämä puuhat menneet (Etelämeren
komppaniaa kohtasi monet onnettomuudet, muiden muassa espanjalaiset
ja hollantilaiset anastivat sen parhaat laivat), ellei Oxenstjernan
toimesta olisi kolme rikasta hollantilaista Samuel Blommaert, Peter
Spiring ja Peter Minuit innostuneet asiaan. Viimemainittu oli ollut
hollantilaisen siirtokunnan kuvernöörinä Amerikassa, vaan oli juonien
kautta joutunut siitä toimesta pois sekä ruvennut toimimaan entisiä
ystäviään vastaan.

Minuit sai uuden Amerikankiihkon Ruotsissa. Uutta retkikuntaa
puuhattiin ja yllämainitut hollantilaiset lupasivat suorittaa puolet
kustannuksista, ja toisen puolen kustansi "kolme Oxenstjernaa Ruotsin
hallituksessa ja Klaus Flemming". Säännöt tehtiin siirtolaa varten ja
kuningatar Kristiina ne vahvisti.

Kaksi Etelämeren komppanian laivaa, "Kalmarin avain" ja "Grip"
varustettiin retkeä varten ja syksyllä 1637 lähti retkikunta
liikkeelle Gööteporista. Mukana oli pappi, insinööri ja noin 50
perhettä siirtolaisia. Varmaa ei ole siitä oliko tässä retkikunnassa
suomalaisia, mutta luultavaa on kumminkin, että siinä oli Vermlannin
suomalaisia, jotka olivat saaneet kokea kovaa sortoa Ruotsissa ja
siksipä olivat halukkaita muuttamaan.

Maaliskuussa 1638 saapui tämä retkikunta Delawarejoelle ja
pian piti Minuit yhteisen neuvottelukokouksen ruotsalaisten ja
intiaanien kanssa. Huomattavin intiaanipäällikkö kokouksessa oli
Minquessa-intiaanien johtaja, soturivanhus Mitatsimint, joka
ihastuneena ruotsalaisten lahjoihin möi kernaasti maata tulokkaille
ja taivutti muitakin päälliköitä myymään. Ruotsalaiset maksoivat
maista enemmän kun intiaanit älysivät tahtoakaan. Näin ostivat
ruotsalaiset koko sen maa-alueen, joka on nykyisten Christiana
Creekin ja Schuylkiljoen välillä. Ystävyys uutistulokkaiden ja
intiaanien välillä vahvistettiin "ikuisiksi ajoiksi" eikä se koskaan
pahemmin päässyt särkeytymään, mikä on merkillistä, sillä muut
uutisasutukset Amerikassa olivat melkein alituisesti sotajalalla
intiaanien kanssa.

Retkikunnan mukana tullut maanmittari, luutnantti Kling teki kartat
ja asetti rajoille patsaat varustettuna kuningattaren nimimerkillä.

Nyt oli hyvä ja luja alku "Uuden Ruotsin" siirtokunnalla, mutta
kun 30-vuotinen sota yhä piti Ruotsin huomiota kiinnitettynä siinä
ja vaati varoja, ei muistettu valtameren takaisia. Onnettomuudeksi
siirtokunnan hyvä turva Peter Minuit hukkui ja hänen sijalleen
lähetetty uusi kuvernööri palasi pian takaisin vanhaan maahan.

Se toki oli hyvä asia, että intiaanit pitivät liittonsa ja olivat
ystävällisiä, mutta hollantilaiset Uudessa Amsterdamissa (nykyisessä
New Yorkissa) olivat koko ajan katsoneet karsain silmin ruotsalaisten
siirtokuntaa ja yhä vielä katsoivat Uuden Ruotsin alueen oikeastaan
heille kuuluvan. Jo heti ruotsalaisten tultua oli hollantilaisten
kuvernööri Wilhelm Keift pannut vastalauseensa asettumiselle
Delawarejoen varsille.

Mutta ruotsalaiset eivät säikähtäneet. Vaikka heillä ei
ollutkaan muuta sotilaallista turvaa kun Minuitin rakennuttama
pieni Kristiinalinna nykyisen Wilmingtonin kaupungin kohdalla,
jossa varustuksessa oli vaan muutama tykki ja 24 miestä, eivät
hollantilaiset uskaltaneet päälle tulla, sillä siihen aikaan
olivat ruotsalaiset pelättyjä sankareita, johon asemaan uroteot
pitkällisessä sodassa olivat heidät korottaneet.

Uutisasukkaat vähälukuisinakin edistyivät hyvin. He onnistuivat
saamaan käsiinsä jotenkin huomattavan osan intiaanikauppaa.
Siirtokunnassa vallitsi vilkas toimeliaisuus: huoneita rakennettiin,
maata viljeltiin, siementä kylvettiin ja tupakkaa istutettiin.
Viimemainittuun kasvatukseen pantiin hyviä toiveita, että se
tulevaisuudessa muodostaisi siirtokunnan parhaan tulolähteen.
Turkiskauppa ja kauppa Länsi-Intiassa antoi niinikään hyviä toiveita.

Nämä kaikki seikat käsitti Ruotsin hallitus, ja kun tilaisuutta
tuli, lähettikin se vihdoin siirtokunnalle apua. V. 1642 lähetettiin
Ruotsista siirtokunnan avuksi uusia siirtolaisia kahdella laivalla.
Ja mukana tuli uusi kuvernööri everstiluutnantti Juhana Printz,
oikeudentuntoinen ja toimeensa sopiva mies. Laivat saapuivat
Amerikkaan helmikuussa 1643 oltuaan matkalla viisi kuukautta.

Valoisammat ajat koittivat nyt siirtokunnan tulevaisuudelle.
Seuraavat vuodet olivat kaunista edistyksen aikaa. Uusi Ruotsi oli
kukoistuksessaan. Kirkkoja rakennettiin, sekä toimessaan harras
ja tunnollinen ruotsalainen pappi Juhana Campanius harjoitti
siunauksellista työtään siirtolaisten keskuudessa sekä intiaanien
valistamiseksi. Uutisasutusta lavennettiin aina nykyiseen New Jerseyn
valtioon Trentonin kaupungin tienoille asti. Mutta laajennus tähän
suuntaan suututti yhä enemmän hollantilaisia. Tämä hollantilaisten
viha oli melkein ainoa synkkä pilvi muuten onnellisen siirtokunnan
taivaalla. Intiaanikauppa kävi hyvästi ja tavaroita, yksin
maanviljelyksen tuotteitakin pystyttiin myymään englantilaisille,
jotka kävivät Delawarejoen suulla ostoksiaan tekemässä.

Hollantilaisilla oli tähän aikaan Uudessa Amsterdamissa kuvernöörinä
karski sotaherra Peter Stuyvesant, joka piti omatkin alustalaisensa
ankarassa kurissa. Vahingoittaakseen Uuden Ruotsin siirtokuntaa
ja tehdäkseen tyhjäksi tämän kukoistavan kaupan anasti hän
hollantilaisten haltuun laajan Delawarelahden rannat. Näin lakkasi
ruotsalaisten kauppa englantilaisten kanssa, mutta intiaanikauppa jäi
entiselleen ja varsinkin ostettiin turkiksia Susquehanna-intiaaneilta.

Stuyvesant rakennutti ruotsalaiselle alueelle Kasimirlinnan ja asetti
siihen varustusväkeä sekä kuletti 26 hollantilaista perhettä linnan
ympärille uutisasukkaiksi. Mutta muihin suoranaisiin vihollisuuden
osoituksiin eivät hollantilaiset vielä ryhtyneet.

Jos Printz olisi pysynyt kauvemman aikaa siirtokunnassa, olisi tämä
ehkä edelleenkin saanut rauhassa elää. Mutta hän palasi v. 1653
takaisin Ruotsiin. Se etu Printzin palauksesta kumminkin oli, että
hän sai hallituksen taaskin kääntämään huomiotaan siirtokuntaan. Se
oli hyvin tarpeellista, sillä viiteen ja puoleen vuoteen ei ollut
tullut tietojakaan, saatikka sitte apua emämaasta Uuteen Ruotsiin.

Nyt lähetettiin kaksi laivaa matkalle. Mukana oli uusi kuvernööri
Johan Klaudius Rysingh, 60 sotilasta ja 150 siirtolaista. Tilan
ahtauden takia jäi aikovia paljon Gööteporiin. Mukana tuli myös
insinööri Pietari Lindström, joka teki Delawaren kartan ja pani
säännöllisen perustuksen Kristinakaupungille.

Rysingh oli jäykkätuumainen ja sotaisa mies. Hän ei käyttänyt
maltillisuutta hollantilaisia kohtaan, vaan ensi työkseen hävitti
Kasimirlinnan. Mutta intiaaneja kohtaan oli hän säyseämpi.
Suuri kokous pidettiin, jossa punanahat päällikkönsä Naomanin
suosiollisuuden takia vahvistivat ystävyysliiton entistä lujemmaksi.
Hollantilaiset olivatkin tuota ystävyyttä koettaneet särkeä
uskotellen, että ruotsalaisten tultua on kuolevaisuus intiaanien
kesken ollut tavallista suurempi.

Naoman kehoitti ruotsalaisia asettumaan Passyakjoen varsille, missä
asui paljon intiaaneja. Ja erittäinkin suomalaiset kuuluvat siellä
ostaneen helpolla maata ja laittaneen sinne asumuksiansa.

Mutta Kasimirlinnan hävittämisen kautta oli myös Uuden Ruotsin
kohtalo ratkaistu. Stuyvesant tuli syyskuussa 1555 viidellä
sotalaivalla ja 600 miehellä Delawarejoen suulle. Ensin valloitettiin
pienempi ruotsalainen varustuspaikka, jota urheasti puolusti
luutnantti Sven Skute. Sitte kahden viikon piirityksen jälkeen
valloitettiin ruotsalaisten pääturvapaikka Kristiinalinna. -- --

Silloin loppui Uuden Ruotsin itsenäisyys. Kustaa Aadolfin kaunis
unelma ei päässyt tämän enempää toteutumaan. Apua oli tullut liian
vähän emämaasta.

Mutta silti ei itse siirtokunnan historia vielä tähän lopu. Tuskin
monta siirtolaista lienee muuttanut pois, vaan yleensä jatkettiin
elämää entiseen tapaan. Hollantilaisille maksettiin veroa perheeltä
vaan 6 floriinia vuodessa. Ruotsalaisen kuvernöörin sijaan tuli
hollantilainen ylivouti. Ja ensimmäiseksi alivoudiksi asetettiin
suomalainen Antti Jurgen.

Suomalaiset itse asiassa eivät mitään hävinneet valloituksen
kautta. Heidän kansallisista tarpeistaan ei ennenkään mitään huolta
pidetty. Nyt toki oli vihollisuus hollantilaisten kanssa lopussa ja
siirtolaiset saivat turvallisemmin rauhassa edistyä.

Eivätkä hollantilaiset saaneet kauvan ylpeillä valloituksestaan.
Yhdeksän vuotta Uuden Ruotsin valloituksen jälkeen valloittivat
englantilaiset hollantilaisten siirtokunnan nykyisessä New Yorkissa
ja sen mukana tulivat Uuden Ruotsinkin siirtolaiset kuulumaan
Englannin vallan alle. Tämäkään valloitus ei pahentanut, pikemmin
paransi siirtolaisten tilaa. Englantilaiset sallivat ruotsalaisten
ja suomalaisten pitää täyden persoonallisen vapautensa, kielensä ja
tapansa.

Ja kun englantilainen William Penn toi v. 1682 kveekarit
Delawarejoelle ruotsalaisten ja suomalaisten luo sekä osteli
näiltä ja intiaaneilta maata perustaen Philadelphian kaupungin,
joka pyhitettiin veljelliselle rakkaudelle, vallitsi täysi sopu
ja rauhallinen toimeliaisuus siirtolaisten kesken. Kaupunki alkoi
kukoistaa nopeasti ja onnellisuus vallitsi koko ympäristössä.

Suomalaisten pääasuntopaikat olivat Philadelphian lähistössä,
missä nytkin on paikannimiä sellaisia kun Finland, Lapland y.m.
Kuten edellä on mainittu, heitä lienee tullut jo ensimmäisissä
siirtolaislaivoissa Usselinxin ja Minuitin mukana. Mutta varsinkin
tuli heitä Juhana Printzin matkassa sekä sitte melkein jokaisessa
laivassa. Uutisasukkaat kun menestyivät hyvin, kirjoittelivat
he kotipuolelleen houkuttelevia kirjeitä ja saivat yhä useampia
muuttamaan. V. 1693 mainitaan suomalaisia olleen siirtokunnassa
muutamia satoja ja elivät he vähän erillään ruotsalaisista
intiaanien naapureina. William Penn on noista ensimmäisistä
Amerikan suomalaisista antanut kauniin tunnustuksen, että he olivat
rehellisiä, rotevia, ahkeroita, raittiita ja kelpo ihmisiä; he
kunnioittivat esivaltaa, käyttäytyivät siivosti englantilaisia
kohtaan ja olivat ystävällisiä. Ja Penn myös todistaa, ettei ne
sukupuuttoon hävinneet, sillä harva uutisasukas löytyi, jolla ei
ollut kolme, neljä poikaa ja yhtä monta tyttöä; muutamilla oli kuusi,
seitsemän ja kahdeksankin poikaa.

Melkein samallaista elämää elivät kansalaiset uusissa oloissa kun
vanhassakin maassa. Maata viljeltiin erinomaisella menestyksellä.
Suomalaiset kutsuivatkin siirtolaansa paratiisiksi. Kansalaisemme
kykenivät vuosittain myymään naapureilleen leipää, jyviä, jauhoja
y.m. Metsässä oli riistaa ja järvissä kaloja. Intiaanit kun
elivät mitä parhaimmassa ystävyydessä suomalaisten kanssa, ei
metsästysmaista ollut puutetta. Ja suomalaiset vaimot ja tyttäret
kotona kehräsivät, kutoivat ja valmistivat vaatteita. Rukin hyrinä
ja kangaspuiden hilske tekivät elämän kotoisaksi kaukaisellakin
maalla. Jokainen tuli hyvin toimeen. Paitsi kotoisia viljalajeja
ruista, ohraa ja kauraa, viljeltiin myös nisua ja maissia, jota
viimeksimainittua kutsuttiin intiaaniohraksi.

Pari ikävämpää kohtaa tunnetaan suomalaisten historiasta tuossa
siirtokunnassa. Heti englantilaisen valloituksen jälkeen ilmestyi
siirtokuntaan eräs Königsmarck-niminen vehkeilijä ja nosti kapinan
uutta hallitusta vastaan. Hän sai suomalaisista monta puoluelaista.
Kapinan kukistuttua ja sen johtajan tultua ajetuksi pois maasta,
menettivät hänen puoluelaisensa tilansa ja niin tulivat kärsimään
suurta vahinkoa.

Toisen häiriön teki eräs suomalainen, jota kutsuttiin nimellä Long
Finn (Pitkä Suomalainen). Hän oli puhunut pahaa hallituksesta ja
joutui sen vuoksi kiinni. Oikeudenkäynti asiassa toimitettiin ja
Pitkä Suomalainen lienee saanut rangaistukseksi seisoa häpeäpaalussa
sekä sitte raippoja. Tämä tapahtui v. 1690. Asiaa tutkiessa syntyi
pula siitä, kun ei ymmärretty suomalaisia todistajia, jotka eivät
osanneet muuta kieltä kun suomea. Kunnollista tulkkia ei löytynyt.

Nämä poikkeustapaukset eivät suomalaisten mainetta paljon pilanneet.
Vapaudessaan elivät kansalaisemme yleensä omaa rauhallista elämäänsä.
Ja kuten näkyy eivät he hevillä luopuneet kielestään. Sehän on
suomalaisten tunnettu kansallinen ominaisuus, ja todistus siihen
saadaan melkein kaikista suomalaisista siirtokunnista.

Mutta näkymättömiin on sittekin Amerikan ensimmäisten suomalaisten
kansallisuus hävinnyt. Heitä oli liian vähän kestämään pitempien
aikojen kuluessa sulautumista. On arveluja siitä, että suomalaiset
ensin sulautuivat ruotsalaisiin, mutta se on tuskin luultavaa.
Mahdollisempi on ajatella että suomalaiset vähitellen sulautuivat
amerikkalaisiksi, omistaen englanninkielen. Olihan amerikkalaisen
sivistyksen pesäpaikka, Philadelphia niin lähellä vetääkseen
puoleensa. Ulkonainen pakko ei sitä sulautumista tehnyt, vaan
Amerikan vapaa yhteiskuntaelämä, joka on upottanut amerikkalaisuuteen
paljon mahtavammat siirtolaiskansat, espanjalaiset ja hollantilaiset,
ruotsalaisista puhumattakaan. Jos olisi suomalaista siirtolaisuutta
jatkunut vielä 18 vuosisadallakin, olisi ehkä kansallisuus säilynyt
uudempaan siirtolaisuuteen asti, mutta Suomen onnettomuudet,
suuri nälänhätä, Iso viha y.m. panivat tukkeen ensimmäiselle
Amerikankiihkolle.

Kumminkin niillä seuduilla Delawaressa ja Pennsylvaniassa, missä
nuo vanhat suomalaiset asuivat, on nytkin hiljaista, itseensä
sulkeutunutta, rauhallista ja jumalaapelkäävää kansaa, suuren
vapaavallan parhaimpia kansalaisia. Kielikin on siellä vähän eroava
yleisestä murteesta. Ja suomalaisia siellä muistetaan, sekä vähän
ylpeilläänkin polveutumista vanhoista pohjoisista siirtolaisista.
Kun suomalainen työmies nyt työnetsinnässään toisinaan sattuu
niille tienoille, kohtelevat herttaiset asukkaat häntä melkein kun
sukulaisenaan.

Hyvän todistuksen saivat ensimmäiset suomalaiset jalolta ja
rehelliseltä William Penniltä. Nykyistenkin siirtolaisten on syytä
pitää noita ensimmäisiä suomalaisia siirtolaisia esikuvinaan.



Siirtolaiset


Viimeisten Delawaren suomalaisten luut olivat jo aikoja sitte
ehtineet vaaleta haudoissaan kun uusi, varsinainen siirtolaisuus
alkoi Suomesta Amerikkaan. Erittäinkin viime vuosikymmeninä se
on ollut hyvin mahtava, kymmeniä tuhansia Suomen kansan lapsia
on siirtynyt tuohon vapaavaltioon, joka on kaikista Euroopan
kansallisuuksista vienyt osansa ja väkiluvussaan huimaavasti kasvanut
muiden kaikkien kustannuksella.

Amerikan suuruus ja mahti on kokonaan Euroopasta tulleiden
siirtolaisten ja heidän jälkeläistensä luoma. Eturivissä tässä
suhteessa ovat kulkeneet englanninkieliset kansat ja niinpä ovatkin
englantilaisuudelle valloittaneet tuon suuren maan. Nykyään on
englanninkieli yleensä Pohjois-Amerikassa vallitsevana ja ainoastaan
vanhat ranskalaiset uutisasukkaat itäisessä Canadassa ovat
huomattavammin ja pysyvämmin jaksaneet kielellistä omintakeisuuttaan
säilyttää. Suuretkin siirtolaiskansat, kuten saksalaiset, ovat
sulautuneet tuohon yleisamerikkalaisuuteen. Kumminkaan ei Amerikan
kansan, joka on kokoonpantu niin monenlaisista eri aineksista,
yhtenäisyys johdu niin paljon yhteisestä kielestä kuin yhteisistä
vapaista laitoksista, joihin vastatullut siirtolainenkin niin pian
ihastuu ja kiintyy.

Onhan saksalaiset esimerkiksi tunnetut kansallisesta ylpeydestään,
mutta Amerikan sulatusmylly jauhaa ne pian yleisamerikkalaisiksi.
Kotimaassa he eivät liene hyvinkään kiihkeitä vieraita kieliä
suosimaan, mutta Amerikassa katsovat kunnia-asiakseen perehtyä
kansan yleiseen kieleen, vaikka kyllä omallakin kielellään toimeen
tulisivat. He ovat amerikkalaisia, tunnustaen maan kielen ja
laitosten oikeudellisen aseman, mutta samalla kotielämässään ovat
saksalaisia lukien omakielisiä sanomalehtiä ja kasvattaen lapsiaan
saksa äidinkielenä.

Samoin tekevät muut kansallisuudet. Sen vuoksi ei siellä kieliriitoja
sekoitu politiikkaan -- entisinä aikoina mitä vähäsen on ollut, on
ne pian unehutettu. Kukaan ei enää yritä väkivaltaa kansan yleistä
kieltä vastaan.

Sitte vuoden 1820 on Yhdysvaltoihin mennyt siirtolaisia Englannista
2,7 milj., Irlannista 3,8 milj., Saksasta 5 milj., Itävalta-Unkarista
lähes 1 milj., Skandinaaviasta 1,3 milj., Itaaliasta lähes 1 milj.
j.n.e. Kuten näkyy on siis muukin, eikä pelkästään englanninkielinen
aines suuresti edustettuna.

Amerikan suomalaisiltakaan kansallisuuteensa nähden ei siis ole
mahdottomia toivominen. Heilläkin on kyllä omia kansallisia
laitoksia, jotka isoksi osaksi ovat vasta alkukehityksessä, he
säilyttävät kansallisuuttaan ehkä sitkeämmin kun monet muut
siirtolaiskansat, mutta sittekin ovat he myös amerikkalaisia,
suomalaisinakin lukevat enimmäkseen itsensä kuuluviksi tuon suuren
vapaavallan kansaan, ottaen samat oikeudet ja velvollisuudet kun on
muilla amerikkalaisilla. Vaikuttavin osa heistä ei ole enää vieras
Amerikassa, s.o. he eivät ole suomalaisia vieraalla maalla, vaan ovat
he _"Amerikan suomalaisia"_, kansa itsessään. Heidän käsityskantansa
on suureksi osaksi muodostunut toisenlaiseksi kun mikä on Suomen
suomalaisilla. Ja sellaisina on heitä ja heidän kehitystään
koetettava ymmärtää, niin he kumminkin itse toivovat.

Puhtaasti Suomen suomalaisena on enin osa siirtolaisiamme lähtenyt
Amerikkaan. Harva lienee mennyt sinne jäämisen aikomuksella.
Enimmäkseen on lähdetty ansaitsemaan parempia päiväpalkkoja kun mitä
on ollut mahdollista Suomessa saada, on lähdetty rahoja kokoomaan
voidakseen sitte paremmin tulla toimeen synnyinmaassa.

Sillä tarkoituksella työskentelee vieläkin suuri osa Amerikan
suomalaisia. Heillä on hyvin monella perheet ja omaiset Suomessa ja
ne ovat lujimmat siteet, jotka kiinnittävät kotimaahan. Mutta kuta
useampia vuosia tulee Amerikassa työskennellyksi, sitä tutummaksi
ja miellyttävämmäksi alkaa sen maan olot tulla. Kutsutaankin perhe
Amerikkaan, ja vaikka vieläkin on tarkoitus hyvin rahoja ansaittua
palata Suomeen takaisin, siirtyy se tuuma kumminkin vuodesta toiseen.
On ruvettu Yhdysvaltain kansalaisiksi ja käytetään tuota oikeutta
vaaleissa sekä niin perehdytään yleiseen kansalliselämään, joka on
hyvin vilkasta Amerikassa.

Rahoja ansaitessa on työskennelty kaivannoissa tahi muissa töissä,
missä runsaampi palkka maksetaan. Vihdoin saattaa siirtolainen panna
vanhan päätöksensä toimeen ja lähtee Suomeen, joka niin rakkaana on
mielessä väikkynyt.

Mutta palaavan siirtolaisen mielessä onkin Suomi jo paljon muuttunut,
tullut vieraammaksi. Se on: hän itse on muuttunut. Vaikka hän on
tullutkin vakavasti jäämisen aikomuksella, alkaa hänen mielensä tehdä
takaisin. Hän kokoaa taas tavaransa, ja joukkonsa kera matkustaa
uudelleen Amerikkaan jäädäkseen. Hän hankkii maatilan ja asettuu
sitä viljelemään. Suomi on menettänyt ikipäiviksi kansalaisensa, ja
siirtolaisen mielessä vieläkin väikkyy Suomi ihanana -- muistojen
maana, jossa hän ei kumminkaan enää voi viihtyä.

Tämä on monen Amerikan suomalaisen elämäntarina lyhykäisyydessään.

Suomalaisten luku maanviljelysseuduilla lisääntyy lisääntymistään,
ja nyt jo löytyy kymmeniä tuhansia suomalaisia Amerikassa, jotka
tunnustavat kyllä olevansa suomalaisia, mutta joille on Amerikka
kotimaa. Suomella ei auta murehtiminen. Kaikessa köyhyydessään on
se saanut ottaa osaa muiden Europan maiden kohtaloihin. Kaikki nuo
samalla tavalla menettävät lapsiaan. Tässä on Suomi suhteellisesti
paremmassa asemassa kun monet muut. Norjalaisia esimerkiksi lasketaan
olevan Amerikassa melkein yhtä paljon kun Norjassa. Suomesta on vasta
pieni prosentti siellä -- vaikka tarvittu sekin olisi kotona.

Kuinka paljon on siis nykyään suomalaisia Amerikassa?

Vaikea on sitä tarkalleen sanoa, kun ei edes ole selvillä kuinka
paljon sinne on mennyt. Paitsi Suomesta on Amerikkaan mennyt paljon
suomalaisia pohjois-Ruotsista ja Ruijasta. Yhdysvaltain tilastollinen
toimisto ilmoittaa, että vuodesta 1883 on sinne saapunut. Suomesta
siirtolaisia seuraavasti:

    v. 1883   723    v. 1888 2,231   v. 1893 6,651
       1884   835       1889 2,027      1894 2,400
       1885   555       1890 2,451      1895 2,437
       1886   491       1891 5,281      1896 6,308
       1887 1,822       1892 5,099      1897 3,066

Siis 15 viime vuoden kuluessa on Suomesta Yhdysvaltoihin saapunut
42,377 siirtolaista. Mutta tässä luvussa ei ole vielä ne, jotka
ovat Canadaan saapuneet eikä nekään, jotka Canadan kautta ovat setä
Samulin alueelle tulleet.

Suomenpuolinen tilasto ilmoittaa, että esimerkiksi v. 1893 otti
Suomesta passin Amerikkaan 9,117 henkeä, -- ja onhan niitä kaikkina
aikoina ollut passittakin menijöitä. Seuraavana vuonna (1894)
otti Suomesta passin Amerikkaan 1,380 henkeä ja saapui yksistään
Yhdysvaltoihin -- 2,400 henkeä! Numerot valtameren molemmilla puolin
eivät käy läheskään yhteen. Amerikan tilasto tässä ei käynekään
kalenteri- vaan tilivuoden (heinäkuusta heinäkuuhun) mukaan.

Mutta muutto Amerikkaan, huolimatta tuostakaan vanhasta "Uuden
Ruotsin" aikuisesta kiihkosta, johtuu paljon aikaisemmilta ajoilta
kun v. 1883. Tiedetään, että jo aikaisin tällä vuosisadalla sortui
yksi ja toinen Suomen kansalainen Amerikkaan. Joku merimies,
kyllästyneenä merielämään, pysähtyi Amerikan satamakaupunkeihin,
asettui sinne asumaan tahi mahdollisesti tunkeutui uutisasukkaana
sisämaahan. Varsinaisten Amerikan pioneerien joukossa on tiettävästi
ollut suomalaisiakin, samoin kun vieläkin jotkut kansalaisistamme
elävät pioneerielämää tunkeutuen Amerikan saloille raivaamaan tietä
viljelykselle. Myöskin Californian kultakuume on vetänyt jo aikaisin
suomalaisiakin tuonne kaukaiseen länteen.

Näitä Amerikan uutisasukkaan monivaiheisessa elämässä harmaantuneita
suomalaisia tavataan vieläkin paikoin tuolla mantereella. Kovaa
elämän koulua ne ovat käyneet. Milloin ovat taistelleet intiaaneja,
milloin erämaan petoja ja puutteita vastaan. Osaltaan ovat
suomalaisetkin olleet tietä edistykselle raivaamassa. Ja näissä niin
sanoaksemme urhoissa näkyy suomalaista sitkeyttä ja katajaisuutta
vieläkin.

Yksi sellainen on Gustaf Wilson, Venäjän varakonsuli Portlandissa
Oregonin valtiossa. Noin puolen vuosisataa sitte saapui hän New
Yorkista laivalla San Franciscoon, joka siihen aikaan oli vaan
pieni kylä. Hän on ollut noita kaukaisen lännen raivaajia, on
kehityksen alusta saakka ottanut osaa sen kohtaloihin. Hän on muiden
uutisasukkaiden keralla elänyt erämaassa keskellä villien joukkoja.
Kokemuksesta on hänen muistossaan tuo julma sota, jonka intiaanit
nostivat uutisasukkaita vastaan pitkin koko länsirannikkoa aina
brittiläisiin rajamaihin asti. Intiaanit eivät säästäneet ketään,
eivät uutisasukkaitten vaimoja ja lapsiakaan. Silloin saivat
siirtolaiset kestää kovia aikoja, silloin kysyttiin urhokkaisuutta
uutisasukkaan puolelta.

Nyt on Gustaf Wilson vanha ukko, mutta herttainen suomalainen
luonteeltaan. Kansalaisilleen on hän tilaisuudessa olemaan suureksi
avuksi, kun on ainoa suomenkieltä taitava Venäjän edustaja koko
Amerikassa.

Vielä vanhempi Amerikan suomalainen on kansalainen William Lundell,
joka elää varakkaana maanviljelijänä Massachusettsin valtiossa.
Mutta vaikka hän saapuikin Amerikkaan lähes 70 vuotta sitte, ei
hänen kokemuksensa ole niin monet kun ukko Wilsonin, sillä hän on
elänyt kaiken aikaa raivatummissa oloissa. Vanhus Lundell, vaikka
onkin naimisissa amerikkalaisen kanssa, puhuu vielä suomen- ja
ruotsinkielet sujuvasti.

Myöskin Yhdysvaltain sisällisessä sodassa on ollut suomalaisia
taistelemassa. Monta niitä ei enää liene elossa. Yksi niitä kumminkin
on Peter Lahti Franklinissa, Minnesotassa, ja hän kantaa osanotostaan
sotaan hallitukselta eläkettä 14 dollaria kuukaudessa.

Vielä on otettava huomioon eräs ryhmä suomalaisia aikaisempia
siirtolaisia. Muistammehan, että "Suomen kansakoulujen isän"
nimellä tunnettu, ansiokas Uno Cygnaeus oli nelisen vuotta pappina
Alaskassa, missä oli suomalaisiakin, arvattavasti siirtyneet sinne
Venäjän hallituksen toimesta, jolle tuo maa aikoinaan kuului. Myös
on siellä ollut joku muukin suomalainen pappi. Tuolla jäisen Sitkan
kaupungin seuduilla on ollut järjestyksessään toinen suomalainen
siirtokunta Amerikassa. Sekin lienee melkein pohjineen hävinnyt.
Suomalaisia lienee muuttanut pois venäläisten kera, sen jälkeen
kun Yhdysvallat v. 1867 ostivat 7 1/2 miljoonalla dollarilla tuon
rikkaan maan venäläisiltä. Nyt ei Sitkan suomalaisia paljon tunneta.
Kumminkin niitä vieläkin on ja yhäkin pitävät suomea äidinkielenään.
Sinne muuttaneiden suomalaisten Alaskassa syntyneitä täysi-ikäisiä
jälkeläisiä on, jotka puhuvat selvää suomea, aivan kun olisivat
Suomessa eläneet ja kasvaneet.

Mutta varsinainen suomalainen siirtolaisuus, joka siitä lähtien on
katkeamatta jatkunut, voidaan laskea alkaneen vuosina 1867--68,
jolloin katovuoden johdosta enemmälti suomalaisia perheitä rupesi
menemään tuonne kaukaiseen lännen maahan, josta oli kuultu, ettei
siellä halloja ole ja että siellä työntekijä hyvin tulee toimeen.
Hyvät ajat olivat erittäinkin silloin Amerikassa. Sisällisen sodan
jälkeen oli liike suunnattomasti vilkastunut, työpalkat olivat
korkeat ja silloin alkoi suuremmassa määrässä pohjoislännen ja
"Suuren lännen" uutisasutus. Hallituksen toimesta oli erinomaista
viljelysmaata saatavana mainioilla ehdoilla, ja ilolla nähtiin, että
maa tuli asutuksi siirtolaisuuden kautta.

Skandinaavialaiset olivat varsinaisen siirtolaisuutensa aikaisemmin
alottaneet. Amerikan kiihko oli siellä jo ollut hyvän aikaa vallalla.
Minnesota oli Amerikkaan aikovien siirtolaisten, maanviljelijäin
silmämääränä. Sinne alkoi varsinaisten ruotsalaisten mukana mennä
noita jo melkein ruotsalaistuneita Vermlannin suomalaisia, joita nyt
elää jotenkin yhdessä joukossa Minnesotan Renvillekauntissa.

Vihdoin tarttui siirtolaisuuden halu suomalaisiin pohjois-Ruotsissa
ja Norjassa. Ensimmältä enimmät Amerikkaan menevät suomalaiset
siirtolaiset olivat sieltä kotoisin. Hyvin huomattavana osana
Amerikan suomalaisista ovat nytkin nuo pohjois-Skandinaaviasta
menneet suomalaiset ja heidän jälkeläisensä, sillä he muiden
vanhempien suomalaisten kera muodostavat ydinosan "Amerikan
suomalaisista". Luonnollisesti he helpommin omistivat uuden
vapaavallan isänmaakseen ja perehtyivät oloihin, kun isänmaan käsite
heillä ennestäänkin oli jakaantunut, olivathan he olleet suomalaisia
vieraskielisessä maassa.

Täältä käsin Amerikan kiihko lienee päässyt Suomeen, ja kuten jo
mainittiin alkoi siirtolaisuus huomattavammin tuon surkuteltavan
nälkävuoden aikana. Samaan aikaan kun monista paikoin Itäsuomessa
meni yhteensä tuhansia siirtolaisia Venäjälle parempia elämisen
ehtoja etsimään, silloin Pohjanmaalta ensimmäiset siirtolaisjoukot
painautuivat meren taakse Amerikkaan. Ja kun verrataan näitä kahta
siirtolaisryhmää, täytyy myöntää, että paremmalle osalle ovat
Amerikan suomalaiset päässeet. Sen sijaan kun Venäjälle menneistä
suomalaisista verrattain harvat pääsivät nousemaan itsenäisempään
taloudelliseen asemaan, jota vastoin monet sortuivat kurjuuteen,
nuo Amerikan suomalaiset elävät yleensä hyvinvoipina maatiloillaan,
joista useat ovat aivan suurviljelyksiksi nousseet.

Kun nyt suomalaiset saivat Amerikassa vakavamman jalansijan ja
rupesivat tulemaan hyvin toimeen, oli luonnollista, että he
kirjoittelivat tästä omaisilleen ja tuttavilleen Suomeen, ja niin
rupesi siirtolaisuutta jatkumaan, vaikka ajat Suomessa paranivatkin
eikä kaikilla enää olisi ollut niin tarpeellista muuttaa. Amerikka
kumminkin kykeni etuisuuden puolesta voittamaan parhaatkin ajat
Suomessa.

Ja siirtolaisuutta on jatkunut säännöllisesti. Toisina vuosina
on Amerikkaan menevien luku ollut suurempi, toisinaan vähempi,
riippuen ajoista ja työnsaantisuhteista tuossa maassa. On
sanottu siirtolaisten aivan mielettöminä kiiruhtavan Amerikkaan,
taudintapaisessa kiihkossa. Iso osa lähtevistä muka tulisi hyvin
toimeen Suomessa lähtemättäkin. Saattaa niin olla, mutta lähtevällä
on toivossa vielä parempi toimeentulo tai ansionsaanti. Onneaan
lähtee kyllä kukin Amerikkaan etsimään, mutta harva ajattelematta,
tarkemmin punnitsematta. Suhde aikain ja ansioiden välillä Amerikassa
ja Suomessa näyttää olevan siirtolaistulvan mittarina. Työmiehelle
on palkka Amerikassa aina suurempi kun Suomessa, huononakin Amerikan
aikana. Mutta työnsaanti on toisinaan Amerikassa liikeseisauksien
aikana hyvinkin huonoa. Niin oli laita tunnettuna paniikkiaikana,
vuosina 1894--95. Silloin siirtolaisuuskin Suomesta väheni melkein
kolmanneksi osaksi siitä mitä se oli edellisinä vuosina ollut. Kun
taas republikaanipuolueen voitto viime presidentinvaalissa antoi
toiveita paremmista liikeajoista Amerikassa, nousi siirtolaisuus
Suomesta taas melkein entisilleen, mutta kun asetetut toiveet
eivät näyttäneet ottavan toteutuakseenkaan, väheni siirtolaisuus,
ei kumminkaan niin alas kun oli noina paniikkivuosina, sillä ajat
olivat toki jonkun verran parantuneet. Järkeä siinä siis kyllä on
siirtymisessä käytetty, eikä se ole ihmettä, sillä matka vieraaseen
maahan, outoihin oloihin kurjissa kortteereissa siirtolaislaivoissa
ei ole leikintekoa. Mutta tietysti löytyy kevytmielisestikin lähteviä.

Siirtolaisuus käy etupäässä Pohjanmaalta ja muilta niiltä seuduilta,
joista on jo ennen lähteneitä Amerikassa. Nuo antavat tietoja ajoista
Amerikassa ja kertovat kokemuksistaan. Harvalle lähtevälle ovat
ihan outoja Amerikan ilot ja kärsimyksetkin. Mutta itse tulevaisuus
on kullekin outo, ja jos ensikertalaisen mielessä väikkyy ihania
toiveita ja kuvitelmia, väkisinkin pakkautuu mieleen pelkoa ja
hirvittävääkin. Että tällaista liikkuu kevytmielisenkin mielessä,
sitä todistaa se, kun nuo juuri enimmäkseen koettavat lähtöhetkellä
vaihtelevia ajatuksiaan väkijuomiin upottaa.

Koeta, lukija, asettua Amerikkaan menevän siirtolaisen asemaan, niin
huomaat tokko tuo matkanteko aivan niin hauskaa on.

Jos ei sinulta jäisikään lähempiä omaisia, kuten vaimo ja lapset
sekä vanhemmat, joita kyllä jää usealta siirtolaiselta, jää
sinulta kumminkin koko läheinen omais- ja tuttavapiiri, johon
kumminkin jotkut siteet sinua kiinnittävät, jääpi kotiseutu
muistoineen. Jääpi myöskin suomenkieli, sillä tiedät että Amerikassa
puhutaan toista kieltä eikä sinua ymmärretä. Mieleesi täytyy
väkisinkin johtua ajatus: mitenhän minut siellä ymmärretään kun en
yksinkertaisimpiakaan tarpeitani osaa selittää, mitenhän suoriudun
"puhumattomana" edes matkalla, saatikka sitte perillä.

Ja kun Suomen rannat katoaa näkyvistä, katoaa myös ihanat toiveesi
jos niitä olisi ollutkin. Siirtolaiskortteeri laivoissa herättää
sinut elämän todellisuuteen. Kärsi noissa kurjissa kortteereissa
merikivussa ja lähtösi ikävyydessä. Jos ei sinulla ole merikipua, on
siellä toisilla ja tämä ei suinkaan elämän suloutta sinuun vaikuta.
Laivan vaihtopaikoissa anna kulettaa itseäsi kun eläintä ja sittekin
on aina pelko mielessä, että ehkä eksyt ja jäät yksinäsi selviämään
oudolla seudulla vieraskielisessä maassa. Rahaa ei ole sinulla
kun muutama markka, mitenhän selviät, jos ei kaikki kävisi aivan
säännöllisesti. Mistäpä tiedät tokko tuokaan vieraskielinen kulettaja
on rehellinen.

Joudut Atlannin laivaan. Joskin Suomen laivassa sait ruokaa, jonka
ruuaksi tunsit, täällä on toisellaiset ruuat, joita et tunne ja
jotka eivät tahdo mennä alas, vaikka nälkäkin olisi. Asemasi vaan
huononee. Kielelläsi et tule ollenkaan toimeen. Ja sattuu myrsky
suurella merellä, kun et ole moneen päivään nähnyt muuta kun vettä
ja taivasta. Isokin laiva on kun leikkikalu ankaran luonnonvoiman
käsissä. Ihme on, jos et kadu lähtöäsi. Amerikka alkaa mielessäsi yhä
pelottavampana esiintyä.

Kun tulet New Yorkiin, on ensiksikin pelko mielessäsi, tokko
sinua vähien rahojesi takia maalle lasketaan. Olet kuullut, että
vähärahaisia palautetaan takaisin. Joutua takaisin, uudestaan
tekemään sama matka!

Ja jättiläiskaupungin hyrinä sitte hämmentää koko mailman silmissäsi.
Näet itsestään kulkevia vaunuja, aivankun paholainen niitä
liikuttaisi, näet... näet paljon, niin että ajatuksesi seisahtuu.
Miten selvitä tästä ja päästä johonkin ansioille? Jos on sinulla joku
tuttava, on se tavallisesti Amerikan sisäosassa. Tästä on vielä pitkä
matka. Sinä tiedät ja ehkä saat kokea, että New Yorkin satamassa
kulkee kaikellaisia veijareita, jotka saattavat sinulle tehdä vaikka
mitä vahinkoa.

Siirtolaiskonttorista sinut autetaan rautatieasemalle, jos on
rautatiepiletti ostettuna. Jos ei ole, saat itse parhaasi mukaan
koettaa päästä ansioille, ja se ei ole helppoa "puhumattomalle"
maassa, jossa kukin välittää vaan hiukan muista kun itsestään. Ehkäpä
kumminkin pääset jatkamaan matkaa rautatiellä. Sinut tuupataan
vaunuun, jossa kuulet kieliä, mutta et niistä ymmärrä mitään.
Menisihän se nyt kumminkin, kun tämä sama juna veisi sinut perille
asti. Mutta mitäs vielä! Sinun tulee pari kolme kertaa vaihtaa junaa.
Mitenhän niissä selviää?

Tulet vihdoinkin perille. Matkalla olit jo monta kertaa ajatellut,
että tuskin perille ollenkaan pääset. Perin rääkkäytyneenä olet
matkan päässä, mutta vaivoillesi ei siinäkään tule loppu. Nythän
vasta on päästävä yrittämään saada Amerikan kullasta kiinni. Siinä
saat monet vaikeudet kestää ennenkun töihin pääset.

Ei, "lystiä" ei ole Amerikan matka. Ja useimmat Amerikkaan lähtijät
sen edeltäpäin tietävät. Kevyellä mielellä sitä matkaa ei voi tehdä.

Ja kumminkin vuosittain tuhannet suomalaiset ovat noita kärsimyksiä
kärsimässä. Todellisuus matkalla on kärsimystä kysyvää, mutta
vielä hirveämpää on pelko mielessä, että mitähän tästä vielä,
tulee, mikä on minun kohtaloni. Olet kuullut kertomuksia tuhansista
perikatoon joutuneista. Kyllä sinua on peloteltu tarpeeksi ja siis
mielikuvituksessasi saatat kärsimyksen hetkillä oikein hirmukuvia
luoda. Harvalla on se luonto, että vastoinkäymisissä voi lohduttaa
mieltään niillä kultaisilla toiveilla, joita myös kullakin Amerikkaan
lähtevällä on. -- --

No-niin, olipa kärsimykset kuinka suuret tahansa ja olipa syyt
Amerikkaan matkustamiseen mitkä tahansa, varma vaan on, että joka
vuosi sinne joukko suomalaisia rientää ottaen vastaan kohtalon, mikä
itsekullekin on suotu. Ja kun siirtolainen perehtyy Amerikan oloihin,
kyllä se alkaa mennä. Elää sitä sielläkin, ja myöntää täytyy, että
toimelias suomalainen työmies on saanut ja edelleenkin saa itselleen
hyvän aineellisen toimeentulon.

Sitä mukaa kun siirtolaiset kullakin paikkakunnalla asuttuvat ja
lisääntyvät, nousee heillä myös henkisiä pyrinnöitä, valmistelevat
itse olonsa. He toimivat parhaan järkensä mukaan enintäin hyvin
vähällä ennakkokokemuksella, usein ei ole kokemusta ensinkään.
Suomessa ovat he kuuluneet seurakuntiin ja muihin järjestettyihin
laitoksiin, mutta ne ovat heille olleet valmiina, täällä on
heidän itsensä kaikki muodostettava alusta pitäen. Kun ajatellaan
sitä Suomen kansaluokkaa, josta siirtolaiset ylipäänsä ovat, ei
ole ihmeteltävä, vaikka ei kaikki laitokset ensi kerralla, eikä
toisellakaan kunnollisia tule. Kokemus on ensiksi hankittava, ja
Amerikan suomalainen se on "vaivanen, joka kaikki kokee".

Ottaen tämän huomioon voidaan paremmin ymmärtää Amerikan suomalaisia
ja niitä puutteellisuuksia, mitä heidän keskessään vallitsee. Samalla
voidaan oikein arvostella myös mitä hyvää heidän puuhissaan ilmenee.



Suomalainen asutus.


Suomalaisia on Amerikassa kaikissa valtioissa ja myös Canadan
jokaisessa maakunnassa. Muutamissa valtioissa on heitä vaan
jokunen, eksynyt sinne työnetsinnössään, mutta toisissa valtioissa
on tuhansittain. Etelävaltiot eivät ole olleet oikein mieluisia,
vaikka tuon tuostakin ovat suomalaiset sinne farmareiksikin
(maanviljelijöiksi) yrittäneet. Ilmanala on siellä suomalaisten
mielestä liian kuuma, ja monessa yrityksessä ovat onnistuneet
hedelmättömiä maa-aloja saamaan. Mutta näyttää siltä, että
tulevaisuudessa suomalaiset rupeavat etelässäkin menestymään.

Mieluisimmat asuntopaikat suomalaisille löytyy pohjoisvaltioissa,
erittäinkin Michiganissa ja Minnesotassa. Ilmanala on siellä
suomalaisille terveellistä ja enemmän vanhaa kotimaata muistuttavaa.
On siellä vesiäkin johtamassa mieleen tuhatjärvien maata.
Hedelmällistä on maa ja viljelykseen sopivaa.

Minnesotassa ja erittäinkin Michiganissa on suuria, mahtavia
kaivantoja, joissa tuhannet suomalaiset ovat löytäneet joltisenkin ja
verrattain pysyväisen ansiopaikan. Ylä-Michiganissa on Kuparisaaren
mailman mainiot vaskikaivokset. Siellä on suomalaisten suurimmat
pesäpaikat Calumetin ja Hancockin kaupungeissa. Kuparisaarelta
hiukan etelään päin on mahtavia rautakaivosseutuja, joissa myöskin
on vankkoja suomalaisasutuksia kuten Ironwood, Ishpeming ja sen
naapurikaupunki Negaunee.

Minnesotassa on suomalaisten suurimmat maanviljelysseudut,
jotka väkiluvultaan kilpailevat melkein Kuparisaaren paikkain
kanssa. Siellä on Cokaton ja New York Millsin "farmikontrit"
naapuriseutuineen, joissa tuhansittain kansalaisiamme elää nisun
y.m. maanviljelystuotteiden kasvatuksella. Ja pohjoisessa osassa
Minnesotaa, suuren Superiorjärven länsipuolella on suomalaisista
rikas rautakaivantoseutu, n.k. "Mesabaränssi". Siellä on Elyn,
Towerin, Virginian y.m. kaupungit suomalaisineen.

Paljon suomalaisia on asettunut viljelemään maata molempien
Dakotavaltioitten aavoille preereille, joissa kyllä ei suurtenkaan
maa-alojen perkkaus viljelykselle ole vaikeata, mutta joissa
kuivuus tahtoo haitata kasvullisuutta ja sitä koetetaan korjata
paljomaksavalla keinotekoisella kastelulla. Siellä on Frederickin,
Savon, Lakotan y.m. suomalaiset maanviljelysseudut.

Ja Etelä-Dakotan länsiosassa on Mustien Kumpujen (Black Hills)
rikkaat kultakaivannot, joissa myöskin koko joukko suomalaisia
ansaitsee verrattain hyviä päiväpalkkoja.

Jos jatkamme matkaa lännemmäs, on edessämme Wyomingin valtio ja
sen naapurit Montana sekä Colorado. Kaikissa näissä on lukuisasti
suomalaisia. Wyomingissa kansalaiset ovat hiilikaivantoseuduilla
kuten Rock Springsin, Hannan, Carbonin y.m. kaupungeissa. Montanassa
on myös suomalaisista rikkaat hiiliseudut Belt, Sand Coulee ja Red
Lodge, mutta kaivaa siellä suomalaiset jalometallejakin Butte Cityssä
sekä muualla. Colorado on kullasta, hopeasta ja muusta metallista
rikas valtio, kuten Montanakin. Siellä on paljon noita kaivannoita,
ja suomalaisia tavataan enimmän Leadvillen sekä Telluriden
kaupungeissa.

Idaho, mormoonivaltio Utah ja Nevada ovat myös jaloista metalleista
rikkaat maat, mutta suomalaisia niissä ei hyvin paljon ole. Toista
on Tyynenmeren rantaan ulettuvien valtioiden Californian, Oregonin
ja Washingtonin laita. Suomalaisia on jokaisessa noissa valtioissa
tuhansittain. Lännen erinomainen ilmanala ja maan rehevä kasvullisuus
on vaikuttanut sen, että siellä moni kansalaisemme menestyksellä
viljelee maata ja elää tyytyväisenä. Siellä on Hockinsonin,
Centrevillen, Adamsin ja monet muut suomalaiset maanviljelysseudut.
Paljon on suomalaisia Fort Braggin y.m. seuduilla Californiassa
kaatamassa jättiläispunapuita, Rocklinissa kivitöissä ja San
Franciscosta lähtevinä merenkävijöinä.

Oregonissa on tunnettu suomalaisten pesäpaikka Astoria mahtavan
Columbiavirran suulla. Kansalaisemme siellä ansaitsevat kesäisin
jotenkin hyvin pyytämällä joesta lohta, jota sitte kannuihin pantuina
syödään yli koko maapallon. Rohkeutta ja tarmokkuutta kysyy tuo
kalastus ja monta uhria on ahnas Columbia niellyt.

Washingtonin valtiossa on myös jalon metallin kaivoksia, mutta
suomalaisia työskentelee enemmän Carbonadon hiilikaivoksessa.

Jos vielä katselemme Yhdysvaltain alueita kaukana lännessä niin
tapaamme suomalaisia jotenkin lukuisasti Alaskassa etupäässä
kullankaivamishommissa.

Palataksemme taas itään kulemme suuren, Englannille kuuluvan alueen,
Canadan kautta. Jo Tyynen meren rannalla siellä tapaamme suomalaisia
Wellingtonin ja Nanaimon hiilikaivoksissa, sitte läpeensä pitkin
Canadan Pacificrautatien vartta joko kaivoksissa tai rautatien
töissä. Lähestyessä itää tulemme suurempiinkin suomalaispaikkoihin
kuten Port Arthurissa, Sudburyn kuparikaivoksilla y.m. Myös
maanviljelijöinä on suomalaisia Canadassa.

Setä Samulin itävaltioissa on suuriakin suomalaisia pesäpaikkoja.
Ashtabula Harbor on vanhin suomalainen asutusseutu Ohiossa.
Siellä samoinkun Fairportissa y.m. on laivanlastaus päätyönä
kansalaisillamme. Illinoisissa ja Indianassa on suomalaisia
tehdas- ja kaivostöissä. Massachusetts on idän suomalaisten enimmän
asuttu seutu. Kansalaisiamme on siellä kivitöissä ja tehtaissa.
Kivityöt antavat suomalaisille elatusta myös Mainen, Vermontin
ja Connecticutin valtioissa. Pennsylvaniassa on kansalaisiamme
hiilikaivannoissa, samoin Länsi-Virginiassa. Suuressa New Yorkin
kaupungissa on paljon suomalaisia käsityöläisinä.

Tarkoitukseni on seuraavilla lehdillä johtaa lukijata tarkemmin
katselemaan noita suomalaisten eri asumaseutuja.

Nyt vielä koettakaamme tehdä jonkunlainen lasku suomalaisten luvusta
eri valtioissa. Tarkkaa laskua siitä on mahdoton saada, vaan
summittainen, erään paljon matkustaneen Amerikan suomalaisen kanssa
tekemäni luettelo on seuraava:

    Minnesota ...... 25,000 henkeä.
    Michigan ....... 22,000   "
    Canada ......... 10,000   "
    Dakota .........  8,000   "
    Massachusetts ..  7,000   "
    California .....  7,000   "     Oregon .........  6,000   "
    Washington .....  6,000   "
    Montana ........  4,000   "
    New York .......  4,000   "
    Ohio ...........  3,500   "
    Wyoming ........  3,000   "
    Wisconsin ......  3,000   "
    Pennsylvania ...  3,000   "
    Illinois .......  2,000   "
    Colorado .......  1,500   "
    New Jersey .....  1,000   "
    Alaska .........  1,000   "
    Maine ..........    500   "
    Connecticut ....    500   "
    Indiana ........    400   "
    Utah ...........    300   "
    Idaho ..........    300   "
    Vermont ........    200   "
    New Hampshire ..    200   "
    Muut valtiot ...  2,000   "

Tämän laskun mukaan on suomalaisia Amerikassa siis vähän yli 120,000.
Toiset arvelevat että suomalaisten luku Amerikassa nousee tuskin
100,000:een, mutta löytyy niitäkin jotka väittävät kansalaisiamme
olevan aina 200,000 asti. Jos otamme lukuun Suomen ruotsalaiset
siirtolaiset ja merimiehet, niin kohtuullisin lasku lienee 125,000,
vaikka yllä esitetyt numerot eri valtioihin nähden eivät aivan
paikkaansa pitäisikään.

Käykäämme nyt katselemaan suomalaisia valtioittain ja pesäpaikoittain.



New York.


New Yorkin valtio, Keisarivaltio (Empire State) on väkirikkain ja
huomattavin kaikista Uniooniin kuuluvista valtioista. Ja sen sydän
on jättiläiskaupunki New York, joka täyttää Hudsonjoen suulla olevan
Manhattansaaren ympäristöineen. Väkiluku Suuressa New Yorkissa nousee
nykyään lähemmäs 3 1/2 miljoonaan.

New Yorkin kaupunki on Amerikan portti. Suuren Lännen asujamet
sanovat, että se on vaan puoleksi amerikkalainen. Enin osa
siirtolaisista astuu ensiksi maalle New Yorkissa. Ainoastaan
vähempi määrä kulkee Bostonin, Philadelphian, Baltimoren tai muiden
maallenousupaikkain kautta. Esimerkiksi v. 1897 saapuneista 230,832
siirtolaisesta nousi maalle New Yorkissa 180,556, Bostonissa 13,333,
Philadelphiassa. 10,930, Baltimoressa 6,215 j.n.e.. Kun vuonna
vuotuisenaan tuollainen suuri joukko siirtolaisia (muutamina vuosina
on se paljon suurempi) kulkee New Yorkin kautta, näkee Amerikan
suuruuden ensiksi siinä, ei ole kumma että New Yorkia on totuttu
pitämään Amerikan pääkaupunkina, ja onkinhan se sitä paitsi suurin.

Suomalaisista siirtolaisista on minulla käsillä Yhdysvaltain
hallituksen tilasto tilivuodelta 1895 (heinäk. 1 p:stä 1894 kesäk. 30
p:ään 1895). Silloin saapui siirtolaisia Suomesta New Yorkin satamaan
2,145, Bostoniin 242 ja Philadelphiaan 50. Myöskin on tässä tietoja
samana vuonna Canadan satamien kautta saapuneista suomalaisista
siirtolaisista. Heitä saapui sieltä 204.

Kun on tässä tullut käsille Yhdysvaltain hallituksen
siirtolaistilasto vuodelta 1895, tekee tuosta mieli tähän, vaikka
onkin pieni syrjähyppäys aineesta, ottaa myös muutamia muita tietoja
suomalaisista siirtolaisista mainitulta vuodelta.

Saapuneista kansalaisistamme sinä vuonna oli henkilöitä alle 15
vuoden 259, henkilöitä 15--40 ikävuosien välillä 2,109 ja yli 40
vuoden olevia 69. Sukupuoleen nähden oli siirtolaisista 1,309 miestä
ja 1,128 naista.

Ammattiin katsoen oli mainittuna vuonna saapuneista suomalaisista
siirtolaisista:

    Pappeja ..................................   1.
    Soittotaiteilijoita ......................   6.
    Lääkärejä ................................   1.
    Kirjanpitäjiä ............................   1.
    Leipureja ................................   3.
    Läkkiseppiä ..............................   4.
    Kirjansitojia ............................   1.
    Puuseppiä ................................  14.
    Kauppapalvelijoita .......................   3.
    Ompelijattaria ...........................   2.
    Insinöörejä ..............................   6.
    Lämmittäjiä ..............................   2.
    Koneenhoitajia ...........................   4.
    Merimiehiä ...............................  60.
    Muurareja ................................   3.
    Mekaanikkoja .............................   1.
    Kaivantomiehiä ...........................   2.
    Maalareita ...............................   2.
    Sahureja .................................   1.
    Suutareja ................................   4.
    Kivenhakkaajia ...........................   2.
    Räätälejä ................................   9.
    Tynnyrintekijöitä y.m. käsityöläisiä .....   2.
    Ajureita .................................   1.
    Maanviljelijöitä .........................  33.
    Kalastajia ...............................   1.
    Työmiehiä (laborers) ..................... 772.
    Palvelijoita ............................. 396.
    Ilman ammattia (lapset, vaimot y.m.) ... 1,100.

Tästä näkyy suunnilleen mistä luokasta suomalaisten siirtolaisten
enemmistö on. Esimerkin vuoksi mainitsen, että samana vuonna
saapuneista tanskalaisista siirtolaisista oli opettaja- ja
virkamiesalalla 25, käsityöläisiä 564 ja kovantyön tekijöitä
(maanviljelijöitä, työmiehiä ja palvelijoita) 1,318.
Skotlantilaisista oli opettaja- ja virkamiesalalta 65, käsityöläisiä
1454 ja kovantyöntekijöitä 1,213. Olen nämä ottanut vertaukseen
sen vuoksi, kun näillä ja suomalaisilla oli kovantyöntekijäin luku
melkein yhtä suuri.

Tästä jo nähdään, että Suomesta käsityöläisten siirtolaisten luku
on suhteellisesti pienempi kun muista siirtolaismaista. Sen vuoksi
suomalaiset siirtolaiset ylipäänsä luetaan Amerikassa "laborers",
kovantyöntekijäin luokkaan. Kansallisuutemme sivistyksen maineelle
suuressa vapaavallassa se ei ole eduksi. Ja tämä selittää senkin,
että suomalaisia on verrattain vähän edullisemmissa asemissa,
työnjohtajina y.m.

Mutta eräässä toisessa suhteessa Yhdysvaltain hallituksen
julkaisema tilasto asettaa suomalaiset hyvin edulliseen valoon --
niinikään sivistyskysymyksessä. Tilaston mukaan ovat suomalaiset
siirtolaiset ensimmäisten joukossa siinä suhteessa, että ne
osaavat lukea. Saapuneista siirtolaisista tällä alalla olivat
portugalilaiset kehnoimmassa asemassa. Heistä nimittäin oli 67,35
prosenttia luvuntaitamattomia. Itaalialaisista oli sellaisia 52,93,
unkarilaisista 37,69, venäläisistä 36,42, kreikkalaisista 25,18,
belgialaisista 15,22, turkkilaisista 14,79, espanjalaisista 8,71 ja
irlantilaisista 7,27. Kaikki nämä kansat sekä monet muutkin ovat
jälellä suomalaisista, joiden joukossa löytyi vaan 3,58 prosenttia
luvuntaitamattomia. Ranskalaisten, englantilaisten, hollantilaisten,
skotlantilaisten, saksalaisten, sweitsiläisten ja skandinaavien
prosenttiluku on vielä pienempi. Tanskasta saapuneista siirtolaisista
oli vaan 0,49 prosenttia luvuntaitamattomia.

Tutkimukset kaikkien näiden tietojen selville saamiseksi toimitetaan
siirtolaisten maallenoususatamassa, etupäässä laivalinjojen antamien
luettelojen mukaan. Yhdysvalloissa on parhaillaan tekeillä laki,
jonka mukaan kaikki lukua ja kirjoitusta taitamattomat siirtolaiset
estetään pääsemästä maalle. Suomalaisia ei tämä laki tule niin kovin
koskemaan kun etelä- ja itäeurooppalaisia kansoja. Mutta kyllä
muutamilta meikäläisiltäkin estyy sitte pääsö Amerikkaan. Palautetut
siirtolaiset lähetetään kulettavien laivalinjojen kustannuksella
takaisin.

Nykyään estetään maahan tulemasta ainoastaan ne siirtolaiset,
jotka ovat hömmelöitä (idiootteja), mielipuolia, köyhiä (s.o.
sellaisia, joilla joko maalle astuessaan ei ole joku summa rahaa
tahi joista päätetään, etteivät he pysty saamaan elatusta maassa),
rikollisiksi tuomittuja ja n.k. kontrahtityömiehiä (sellaisia, joita
on ulkomailta kontrahdilla palkattu ja kutsuttu johonkin työhön).
Viimemainittu kysymys on jotenkin kierä ja saattaa oudon siirtolaisen
usein pulaan. Kun siirtolaiselta kysytään: Onko Teillä edeltäpäin
määrätty, varma työpaikka tiedossa? tekee useimman mieli vastata
myöntävästi, arvellen että niin kaiketi varmemmin maalle pääsee,
kun ei ole "kruunulla" pelkoa siitä, että joutuu häntä elättämään.
Mutta myöntävä vastaus on paha loukkauskivi vaikuttamaan sen, että
siirtolainen työnnetään takaisin laivaan ja viedään entisille
asumasijoilleen. Usein saa tulkki tässä tapauksessa olla apuna asiaa
oikaisemassa.

Tuo laki kontrahtityömiehistä tuntuu omituiselta, mutta sen tarkoitus
on estää työnteettäjiä kulettamasta halpapalkkaista työväkeä
ulkomailta. Näin on tahdottu turvata amerikkalaista työmiestä.

Siirtolaistilasto vuodelta 1895 osoittaa, että ainoastaan 2
suomalaista siirtolaista palautettiin Yhdysvaltain satamista, toinen
köyhänä ja toinen kontrahtityömiehenä. Esimerkin vuoksi mainittakoon,
että samana vuonna palautettiin itaalialaisia 731 ja venäläisiä 599.

Kun nyt siirtolainen onnellisesti on päässyt kaikista kyselmyksistä
ja tutkimuksista, jotka tavallisesti toimitetaan New Yorkin satamassa
olevalla Ellissaarella, paitsi tänä vuonna, jolloin entisen palaneen
siirtolaismajan sijalle ei vielä uutta ehditty rakentaa, pääsee hän
vapaana astumaan vapaan maan kamanalle. Ja useimmiten siirtolainen
tällöin on vapaampi kun taivaan lintu, vapaa lentämään minne tahansa,
mutta ilman kotia, ilman pesää.

Monet on mahtaneet olla suomalaistenkin siirtolaisten mietteet
astuessa New Yorkin eteläpäässä olevaa Patteripuistoa sen varrella
löytyviin siirtolaiskonttoreihin. Kysymys: mikä on oleva kohtaloni
Amerikassa? lienee noussut useamman mieleen.

Siirtolaismatkustus on kokonaan n.s. laivalinjain käsissä.
Suomalaisille tätä nykyä tunnetuimmat ja enimmän käytetyt laivalinjat
ovat Cunard-, Walkean Tähden, Amerikan, Ankkuri- ja Thingvallalinjat.
Näillä kaikilla on komeita laivoja kulkemassa Euroopan ja Amerikan
välillä. Ennen kulkivat suomalaiset enimmäkseen n.k. Breemenlinjalla,
jonka lähtöpaikka Euroopasta oli Breemenin satama Saksassa, mutta kun
sen suomalaisen asiamiehen G. A. Grönlundin johtama siirtolaisyhtiö
teki konkurssin ja kun sittemmin laivalinjat yhteisessä kokouksessaan
tekivät sopimuksen, ettei Keski-Euroopan linjat kuleta matkustajia
Pohjoismaista, lakkasi suomalainen siirtolaisuus Saksan kautta
kokonaan.

Harvoja siirtolaispilettejä, eli "tikettejä", niinkun Amerikan
suomalaiset niitä nimittävät, ovat laivalinjat itse kumminkaan
suorastaan myyneet suomalaisille. Piletinmyynti on ollut
erityisten siirtolaistoimistojen hallussa, joita on itsekullakin
kansallisuudella. Paitsi piletin myyntiä toimittavat nuo
siirtolaistoimistot myös siirtolaisten rahalähetyksiä vanhaan maahan.
Miljoonia markkoja kulkee näiden toimistojen kautta vuosittain
Suomeen. Saadakseen paremman ansion rahalähetyksestä toimittavat nämä
sen siten, että ostavat Amerikan dollareilla Englannin puntia ja
lähettävät tällaisia pankkiosoituksia Suomen pankkeihin. Näin voivat
he maksaa Amerikan dollarista 5 mk. 10 penniä ja enemmänkin sekä
sittekin voivat tehdä voittoa.

Suomalaisille huomattavin siirtolaistoimisto on nykyisin Hornborg
& C:o, jonka johtajana on hra Aksel Hornborg. Tämä on Suomen
Höyrylaivaosakeyhtiön asiamies Amerikassa ja sen takia sekä kun
Saksan linjat eivät enää kuleta suomalaisia matkustajia on sen
hallussa suomalaisen siirtolaismatkustajaliikkeen enemmistö.
Toinen yhtiö, joka myös huomattavassa määrässä toimii suomalaisten
keskuudessa on skandinaavialainen S. Nielsen & C:o, jolla liikkeellä
on suomalaisiakin palvelijoita. Nämä molemmat toimistot ovat
Statekadulla Patteripuiston varrella.

Suomalaisten rahalähetyksen kotimaahan hoitanee nyt enimmäkseen vanha
pankkihuone C.B. Richard & C:o, jonka liike on New Yorkin suurimmalla
liikekadulla Broadwaylla vähän ylempänä siirtolaistoimistoja.
Nyt voidaan katsoa rahalähetyksen ainakin tältäpuolen olevan
turvallisissa käsissä. Niin ei ole aina ollut. Satoja tuhansia
markkoja ovat suomalaiset siirtolaiset ja heidän omaisensa
menettäneet entisten siirtolaisyhtiöiden konkursseissa. Enimmän
häviötä on suomalaisille tullut skandinaavialaisen "American Emigrant
C:n" sekä suomalaisen G.A. Grönlundin johtaman siirtolaisyhtiön
konkursseissa. Monen hiellä ja vaivalla kootut rahat hupenivat
näissä vararikoissa. G. A. Grönlund oli aikanaan suomalaisen
siirtolaisliikkeen huomatuin ja suosituin johtaja. Melkein koko
siirtolaismatkustajaliikkeemme oli hänen hallussaan, ja hän ilmoitti
lähettävänsä siirtolaisten rahoja Suomeen vuosittain 6 miljoonaa
markkaa. Tämä erinomainen menestyksensä houkutteli häntä liian
suuriin yrityksiin, ja noita varten lienee hän käyttänyt jossakin
määrin kansalaistemme rahoja. Mutta kun tuli yleinen paniikkiaika
v. 1893, eivät hänen yrityksensä menestyneet ja seurauksena oli
konkurssi. Grönlund poistui Amerikasta kansalaistensa tuomitsemana
ja seikkaili sitte Ruotsissa, Suomessa ja Afrikassa. Nyt kuuluu
hän olevan liikehommissa St. Louisin kaupungissa Missourin
valtiossa Amerikassa. Suomalaiset eivät ole vielä unehuttaneet sitä
katkeruutta, jonka hänen yhtiönsä konkurssi vaikutti. Siirtolaiset
olivat tottuneet suosimaan Grönlundia m.m. sen takia, kun hän maksoi
dollarista aina niinkin korkean kurssin kun S.mk. 5:15 ja ehkä
enemmänkin, eivätkä ottaneet huomioon, että sitä ei Grönlund voinut
maksaa muuten kun heidän kustannuksellaan. Grönlundin vararikosta
puhuivat aikoinaan amerikkalaisetkin lehdet laajalti ja kutsuivat
miestä "Suomalaiseksi Napoleoniksi", joka oli kärsinyt Waterloonsa.

Muita suomalaisia liikehuoneustoja kun nuo siirtolaistoimistot on
New Yorkissa vähän. Varsinaisia kauppapuoteja ei ole kun parilla
entisellä Suomen juutalaisella, jotka harjoittavat vaatekauppaa,
yksi ehkä suuremmassakin määrässä. Myös pienempiä tupakka- ja
rihkamakauppoja on toisinaan ollut suomalaisilla, vaikka eivät ole
oikein ottaneet menestyäkseen.

Kunnioitetuimpia New Yorkin suomalaisia on Brooklynin puolella
asuva apteekari Niilo Kant. Hän on lehtori Canthvainajan orpana ja
saapui Amerikkaan lähes 30 vuotta sitte. Hänellä on suuremmoinen,
suosittu apteekkiliike ja lienee hän varakkaimpia Amerikan
suomalaisia. Apteekari Kant on hiljainen ja vaatimaton mies eikä
ota juuri ollenkaan osaa suomalaiseen seura-elämään, mutta milloin
rahankeräyksessä tai muun neuvon pyynnössä mennään hänen luokseen, on
hän aulis auttaja.

Suuremmoinen on myös leipuri C. G. F. Lindstrandin leipuriliike.
Hänellä on aina joukottain hevosia kiidättämässä leivoksia
suomalaisiin ja ruotsalaisiin perheisiin. Yleinen tapa Amerikassa on
näet, että myyjä toimittaa tavaran ostajan kotiin. Herra Lindstrand
on Waasanpuolelta kotoisin.

Liikkeistä mainitessa pitänee huomauttaa, että on myös muutamia
suomalaisia kapakoita. Ja Hämeenlinnasta karanneella juutalaisella
teurastajalla Rosenbergillä sanotaan olevan makkaratehdas ja
useita lihapuoteja. Kuuluu niitä myös olevan muitakin suomalaisia
liikemiehiä, jotka kuten viimemainittukin eivät oleskele ollenkaan
suomalaisten kanssa.

Siirtymällä yleisestä kauppa "bisneksestä" muille aloille on ensiksi
mainittava, että Amerikan suomalaisten enimmän levinnyt sanomalehti
"Siirtolainen" ilmestyy New Yorkissa Brooklynin puolella. Lehteä
kustantaa "Suomalais-amerikkalainen Kustannusyhtiö", joka harjoittaa
myös jotenkin suureksi kasvanutta kirjainkustannusliikettä.
Yhtiön osakkeet ovat äskettäin oston kautta joutuneet liikkeessä
työskenteleväin miesten omiksi ja liike edistyy aikalailla. Yhtiöllä
on oma kolminkertainen talo (kellarikerros neljäs, jossa on koneet).

Enimmät suomalaiset New Yorkissa ovat käsityöläisiä. Ylipäänsä
ovat he itsenäisellä taloudellisella kannalla ja useita voidaan
varakkaiksikin kutsua. Muutamilla on omat talot. Yleensä lienee
Suur-New Yorkin suomalaisilla ainakin 50 omaa taloa, joista kukin on
arvossa 2,000--10,000 dollarin välillä.

Puuseppiä on paljon ja työskentelevät he etupäässä rakennustöissä
ja laivavarveilla. Palkka on siinä 3 dollarin vaiheilla päivältä ja
niin ollen voisi hyvinkin saada säästöön, kun vaan työt olisivat
pysyväisempiä. Mutta kun muutamina aikoina kuluu kauvankin
työnetsintään, vähentää se tietysti vuotuista työnansiota. Työpäivä
puusepillä kuten useimmilla käsityöläisillä on 8-tuntinen, vaikka
ei kaikilla aloilla sitä niin säännöllisesti noudateta kun
puusepäntöissä.

Epävakaisemmat työajat ovat muurareilla ja räätäleillä. Muurarien
säännöllinen päiväpalkka on 4 dollaria. Rakennustöitä ja siis
muurausta on New Yorkissa paljon, mutta paljon on työhönpyrkijöitäkin.

Suomalaiset räätälit saavat ansionsa melkein yksinomaisesti
kappaletyöllä. Päiväpalkalla tekeviä suomalaisia räätälejä lienee
hyvin vähän. Osa suomalaisista tekee ainoastaan housuja, toiset vaan
liivejä ja kolmannet takkeja j.n.e. Yleensä ovat suomalaiset räätälit
hyvässä maineessa ja tekevät työtä parhaimpiin liikkeihin. Valmiina
myytävien vaatteiden tehtaissa, joissa maksetaan huonoja palkkoja,
ei suomalaisia työskennelle yhtään, vaan tavallisesti meikäläinen
räätäli saa jo työpalkassa enemmän kun tuollaiset valmiit vaatteet
myydessä maksavat. Niinpä noissa tilauksesta tekevissä liikkeissä
maksaakin vaatekerta paljon enemmän. Työaika räätäleillämme on
hyvin lyhyt, tavallisesti vaan muutamia kuukausia keväisin ja
syksyisin. Mutta silloin ansaitsevat he noin 20 dollarin vaiheille ja
enemmänkin viikossa. Työnsä tekevät he joko kotonaan tai yhteisesti
hyyräämissään työhuoneissa.

Maalarit tekevät työtä joko päiväpalkalla tai urakalla, s.o. ottavat
jonkun työn valmistaakseen vissistä hinnasta. Heidän ansionsa tehnee
noin 2 ja 3 dollarin vaiheille päivässä. Koristemaalari voi ansaita
puolta enemmänkin.

Suomalaisia kulta- ja hopeaseppiä on myös arvokkaimmissa tehtaissa
työssä ansaiten noin 3 dollarin vaiheille päivässä. Suurin osa näistä
kansalaisistamme on sellaisia, jotka ovat jo ennen tehneet samaa
työtä Pietarissa. Yleensä on New Yorkissa verrattain lukuisasti
Pietarin suomalaisia.

Myös löytyy New Yorkissa suomalaisia suutareja, kelloseppiä,
huonekalujenpäällystäjiä, mekaanikkoja y.m. Suutarit saavat
Amerikassa ehkä huonompia päiväpalkkoja kun mitkään muut
käsityöläiset. Konetyö on sen ammatin ansiot turmellut, sillä
enimmäkseen käytetään valmiita tehdaskenkiä.

Omia liikkeitä suomalaisilla käsityöläisillä New Yorkissa on perin
vähän. Yrittelijöitä on ollut, vaan enimmäkseen ne eivät ole
onnistuneet.

Suomalaista ammatitonta työväkeä on myös New Yorkissa tehden
mitä työtä milloinkin sattuu. Niiden ansiot ovat vaihtelevat.
Yleensä olisi parempi, että se suomalainen siirtolainen, joka ei
taida jotakin erityistä ammattia, ei pysähtyisi New Yorkiin eikä
yleensä idän valtioihin, sillä työnsaanti on täällä kehnompi sekä
paikat huonommat. Länteen pitäisi mennä, siellä olisi paremmin
työn ja ansion tilaisuuksia. Mutta monet ovat rahanpuutteen takia
pakoitetut jäämään New Yorkiin ja usea heistä saapi ainakin alussa
nähdä kurjuutta. Ikävä kuva New Yorkista mahtanee olla monilla
niistä herrasmiehistä, joita Suomesta vanhemmat ja muut omaiset
ovat lähettäneet juoppouden ja muiden paheiden takia korjautumaan
Amerikan oloissa. Surkeaa kurjuutta lienevät he saaneet kokea
tuossa jättiläiskaupungissa. Mutta Amerikassa sellainen, jolla on
vähänkään tahdon lujuutta jälellä, ei tarvitse kauvan tuollaista
kurjuutta kestää. Hän voi nousta, ja onkin esimerkkejä, että jotkut
tuollaisista hyödyttömistä herrasmiehistä ovat nousseet ja tulleet
hyödyllisiksi, toimeentuleviksi ihmisiksi. Mutta on myös esimerkkejä
kurjuuteen lopullisesti sortuneista.

Puhuessa New Yorkin suomalaisista ei voi jättää mainitsematta
merimiehiä, vaikka he liikkuvatkin kaiken mailman vesillä. New
Yorkista paljon suomalaisia palkkautuu merimiehiksi purjehtimaan
joko syvillä vesillä tai rannikolla. Melkein jokaisessa Yhdysvaltain
sotalaivassa palvelee suomalaisia merimiehinä, jossakin on heitä aina
pariinkymmeneen. Näin otti heitä useampia kymmeniä osaa viime sotaan
Espanjan kanssa. Myös maaväessä oli paljon suomalaisia. Kaikkiaan
lienee kansalaisiamme ollut osallisena viime sodassa muutamia
satoja. Jotkut saavuttivat erityistä huomiota, kuten surmansa saanut
Widemark, jonka nimeen amerikkalaiset mielellään ovat liittäneet
tunnustuksen "urhoollinen". Kuuluisassa sotalaivassa "Maine", joka
räjähti Havanan satamassa, mikä tapaus oli yhtenä sodan jouduttajana,
menetti henkensä kolme suomalaista. Useissa amerikkalaisissa ja
Amerikan satamissa käyvissä Ulkolaisissa laivoissa on suomalaisia. Ja
rikkaiden amerikkalaisten komeissa huvialuksissa on myös suomalaisia
merimiehinä nauttien jotakuinkin hyvää palkkaa helposta työstä.
Suomalaisen maine merimiehenä on Amerikassa hyvä, ovat ensimmäisiä
norjalaisten jälkeen.

Suomalaisia naisia on hyvin paljon New Yorkissa. Niitä on enemmän kun
miehiä. Ne ovat ylipäänsä palvelijoina amerikkalaisissa perheissä.
Ja ne ovat verrattain edullisessa asemassa: ei niiden tarvitse
niinkun miesten olla viikkoja ja kuukausia etsimässä ja odottelemassa
töitä, vaan tavallisesti saavat sen oitis, sillä paikkoja on
enemmän kun palvelijoita. Jos panee ilmoituksen etenkin keväisin ja
syksyin amerikkalaiseen sanomalehteen, että siellä ja siellä olisi
suomalainen tyttö, joka haluaisi palveluspaikkaa, niin saattaa
kymmenittäin herrasväkeä käydä tätä heille pyytämässä. Ja vaikka
ilmoituksessa mainitsee, että tyttö on vasta maahan tullut eikä osaa
englanninkieltä, on hakijoita sittekin runsaasti.

Enemmän kun ilmoitusten kautta välitetään palveluksen saantia
palvelushankintatoimistoissa. Siellä palvelustytöt istuvat
odottelemassa, kun rouvat ja herrat käyvät tarjoamassa paikkoja.
Tavallisesti palvelusta hakevan tytön osaksi jää valitseminen,
jota vastoin rouva saa olla tyytyväinen kuka heille vaan tulee.
Tarkkaan otetaan huomioon montako henkeä on perheessä, onko muita
palvelijoita, onko renki kantamassa sisään kivihiiliä, pestäänkö
pyykit kotona ja onko erityistä pesijätä j.n.e. Useimmiten ei täällä
toimistossa vielä asiaa ratkaista, vaan rouva tai herra, joka on
tyttöä pestaamassa, antaa sähkövaunurahat ja tyttö käy katsomassa
tarjottua paikkaa. Hän saattaa olla vuorokauden siellä, katsella
emännän luontoa, ruuan hyvyyttä ja palvelijattarelle määrättyä
kamaria. Jos ne eivät tyydytä, palaa tyttö takaisin toimistoon
valitsemaan toista paikkaa.

Amerikka on naisten paratiisi, sanotaan. On se, varsinkin
palvelusnaisiin nähden. Oikein täytyy ihmetellä amerikkalaisen
rouvan kärsivällisyyttä opettaessaan esimerkiksi vasta Suomesta
maalta tullutta tyttöä. Tyttö ei saa kielestä mitään selvää, ei
tunne ruuanlaitosta, ei osaa mitään amerikkalaisen maun mukaista.
Opetuksen täytyy tapahtua kädestä pitäen, viitteloimalla. Siitä
tyttö alkaa oppia tärkeimpiä sanoja kielestä ja tottuu laitoksiin.
Ruuan laitoksen suhteen Amerikassa ei olla niin suurvaateisia kun
herrasväessä yleensä Suomessa. Vähemmillä sekoituksilla se ruoka
syntyy.

Palvelusväellä täytyy olla oma kamarinsa, kyökissä ei makuuteta.
Vähintäänkin yhdeksi illaksi viikossa pitää palvelijan puolelta
päivin päästä ulos vapaaksi huvitteleimaan. Jos talossa on vaan
yksi palvelija, hoitaa rouva itse silloin taloustehtävät. Ja joka
ilta jälkeen kello 7 tai 8 on palvelija vapaa talon työstä ja saapi
tehdä omia töitään tai lähteä tuttaviaan tervehtimään. Tavallisesti
tytöillä on vapaina iltapäivinä joka toinen torstai ja joka toinen
sunnuntai.

Palkkaa maksetaan palvelustytöille seuraavasti: sisäpalvelijalle
14--16 dollaria kuukaudessa, keittäjättärelle 18--20 dollaria ja
pesijättärelle 20--24 dollaria. Vasta maahan tullut siirtolaistyttö
saapi tavallisesti ensimmäiseltä kuukaudelta 8 dollaria. Pian se
sitte nousee 10 dollariin. Löytyy suomalaisia palvelijattaria
muutamia, jotka saavat aina 30 dollaria ja enemmänkin palkkaa
kuukaudessa. Olen kuullut erään suomalaisen tytön, joka
palvelee yhdellä Vanderbiltilla, saavan palkakseen 75 dollaria
kuussa. Mutta se on tavatonta. Suomalainen tyttö, joka palveli
miljoonainomistajalla Gouldilla ei saanut läheskään niin paljoa.
Lännessä maksetaan paikoin hiukan parempia palkkoja kun New Yorkissa.

Jos suomalaiset neitosemme New Yorkissa tahtoisivat säästää, voisivat
he palkka-ansioistaan koota hyväsesti vanhan päivän varalle. Ja
onkinhan niitä koko joukko säästäviä, joilla on muutamien vuosien
säästöinä useita satoja dollareita. Mutta iso osa tytöistämme ei
ole niin halukas säästämään. Moni palvelee vaan muutaman kuukauden
saadakseen sitte laiskehtia yhtä kauvan ja kuluttaa säästöt.
Vaatetukseen kuluu myös hyväsesti, sillä neitoset ovat hyvin
puettuja, mutta siitä ei ole mitään sanomista, sillä maassa maan
tavalla.

Kun nyt olemme käyneet läpi suomalaisten ansio- ja työpuolet New
Yorkissa, heittäkäämme yleinen silmäys heidän henkisiin rientoihinsa,
"yhteispyrinnöihin", niinkun niitä Amerikan suomalaisten keskuudessa
kutsutaan.

Huomattavimman ja siunauksellisimman vaikutuksen tässä suhteessa on
tehnyt Suomen Merimieslähetys asemansa kautta. Se on vaikuttanut
paikkakunnalla vuodesta 1887. Sitä ennen oli kyllä jo suomalaisilla
seurakunta ollut ja olivat ostaneet kalliinlaisen kirkonkin. Mutta
he onnistuivat saamaan sopimattoman henkilön papikseen, ylioppilas
J. W. Lähteen, ja osaksi sen sekä osaksi liian suurten maksujen
vuoksi menetettiin kirkko, ja seurakunta hajosi. Tämä olisi kauvaksi
ajaksi tympässyt seurakuntaharrastuksen, ellei Merimieslähetys olisi
ruvennut seudulla työskentelemään. Vaikea oli saada ensin kansalaisia
kokoon, mutta vähitellen ne liittyivät lähetykseen. Viime aikoina
lienee Lähetyksen seurakuntaan kuulunut lasten kanssa kaikkiaan noin
tuhat henkeä.

Kun yhteen aikaan kuului puheita, että ehkä Merimieslähetys
lakkauttaa toimensa New Yorkissa, alkoivat Brooklynin puolella asuvat
suomalaiset varusteleutua ja muodostivat erityisen seurakunnan
(silloin ei vielä Lähetyksen yhteydessä järjestettyä seurakuntaa
ollut). Kun suomalaisia lisääntyi paikkakunnalle (nyt on suomalaisia
Suur-New-Yorkissa ja sen lähimmässä ympäristössä noin 4,000),
säilytettiin tuo seurakunta, vaikka lähetyskin jatkoi toimintaansa.
V. 1897 ostivat Brooklynin suomalaiset itselleen kirkon, maksaen
siitä 2,800 dollaria, josta osa on vielä velkana, mutta johon hintaan
joku tuhatkunta dollaria kerättiin lyhyeen aikaan ihmeteltävällä
uhraavaisuudella (yhtenä ainoana iltana tuli lahja-antia noin 600
dollaria).

Osaksi tästä innostuneina Lähetysseurakunnankin jäsenet rupesivat
puuhaamaan itselleen omaa kirkkoa, sillä näihin asti on käytetty
jotenkin kallisvuokraista hyyryhuoneustoa; nykyisestä kirkosta
maksetaan vuokraa noin 1,000 dollaria vuodessa. Keräys pantiin
toimeen ja yhtenä iltana tuli uhrauksia vähän yli 1,000 dollaria.
Mutta kirkon hankkiminen New Yorkin puolella on paljon vaikeampi kun
Brooklynissa, sillä maa aijotuilla paikoilla on hyvin kallista. Asia
on tätä kirjoittaessa vielä valmistumassa.

Vilkkaat ovat myös raittiusriennot New Yorkin suomalaisten
keskuudessa. Brooklynin puolella on raittiusseura Aamunkoitto, joka
on jo toistakymmentä vuotta vanha. Varsinaisessa New Yorkissa, joka
on Manhattansaarella, on kaksi suomalaista raittiusseuraa, Oras ja
Tähti, joista ensinmainittu on vanhempi. Ja vielä tähän ryhmäkkeeseen
kuuluu raittiusseura Alku, joka toimii joen toisella puolen Jersey
Cityssä New Jerseyn valtiossa. Vaikka seudulla onkin innokkaita
raittiuden harrastajia, eivät he seuroihin ole saaneet suurta
jäsenlukua. Suurkaupunki laajuutensa puolesta sekä viettelyksineen
pitää kansamme enemmistöä noista hyödyllisistä seuroista poissa.

Useimmat New Yorkin suomalaiset käsityöläiset kuuluvat
"toiskielisten" toveriensa kanssa ammattiuniooneihin,
työväenyhdistyksiin, joilla on tarkoituksena ammattinsa etujen
valvominen. Mutta on suomalaisilla omakin työväenyhdistyksensä
Brooklynin puolella. Tällä on tarkoituksena suomalaisten tutustaminen
työväenasiaan, mutta jäsenluku ei ole suuri, pääasiallisesti juuri
ehkä noiden ammattiunioonien takia.

Vielä on New Yorkin suomalaisilla naisyhdistys Pyrkijä, jonka
tarkoitus on turvata jäseniään ja yleensä suomalaisia naisia
seudulla. Miljoonakaupungissa, suurten viettelysten keskellä on
sellaisella yhdistyksellä tärkeä työala.

Kristillinen Nuorisoyhdistys toimii hartaudella hengelliseksi
herättämiseksi. Seudulla on toisinaan jotenkin hyvin harjoitetut
lauluseurat, joskus torvisoittokunta, Ystävyyden seura y.m. Yleensä
on seuraelämä New Yorkin suomalaisten keskuudessa hyvin vilkas.
Iltamia ja juhlia on alinomaa, joissa kansalaiset kohtaavat toisiaan.

Olen tähän asti puhunut vaan varsinaisen New Yorkin ja siihen
yhdistetyn, joen toisella puolen olevan Brooklynin suomalaisista. On
suomalaisia muuallakin New Yorkin valtiossa vaikka paljon vähemmässä
määrässä. Useissa New Yorkin esikaupungeissa tavataan suomalaisia,
varsinkin palvelustyttöjä.

Buffalon kaupungissa on myös pieni luku suomalaisia. Osa tekee työtä
öljytehtaissa, osa käsityöläisinä.

       *       *       *       *       *

New Yorkin yhteydessä sopii tehdä lyhyt silmäys suomalaisiin
naapurivaltiossa, New Jerseyssä. Tuossa valtiossa ei olekaan monta
kansalaistamme muualla kun aivan lähellä New Yorkin miljoonakaupunkia.

Hudsonvirran länsipuolella on Jersey City ja tämän yhteydessä
pohjoispuolella kaupunki Hoboken. Oikeastaan ovat nämä suuren New
Yorkin esikaupunkeja, vaikka kuuluvatkin toiseen valtioon. Näissä
molemmissa on lukuisasti suomalaisia eläen samanlaisissa olosuhteissa
ja ansioissa kun suuren kaupunginkin kansalaiset. Etupäässä on siellä
suomalaisia puuseppiä ja rakennustyömiehiä. Useita omia taloja on
kansalaisilla, joukossa kallisarvoisiakin. Kansalaiset voivat yleensä
hyvin, muutamia voi varakkaiksikin sanoa.

Seurakunnallisessa suhteessa kuuluvat Jerseyn suomalaiset
Lähetysseurakuntaan ja ovatkin seurakunnan innokkaita kannattajia.
Raittiuden edistämiseksi on seudulle hiljan perustettu raittiusseura
Alku.

Jersey Cityn naapurikaupungeissa on myös vähän suomalaisia,
kuten Newarkissa ja Elisabetissa. Newarkin laiteella on Amerikan
suurimman kultaseppäliikkeen, Tiffanyn, tehtaita. Siellä on muutamia
suomalaisia hopeaseppiä, ansaiten jotakuinkin hyvin.



Uuden Englannin valtiot.

Tällä nimellä tunnetaan kaikki ne valtiot, jotka ovat New Yorkin
valtiosta koilliseen päin, koko se nurkka Yhdysvaltoja. Päävaltiona
tässä joukossa on Massachusetts, joka myös suomalaisiin nähden on
seudun huomattavin valtio. Muut tähän ryhmään kuuluvat valtiot
ovat Maine, New Hampshire, Vermont, Connecticut ja Rhode Island.
Jokaisessa näissä on suomalaisia.

Uusi Englanti lukee itsensä Amerikan sivistyksen kehdoksi, onhan
siellä Boston, "Amerikan Ateena". Jäykät, ylpeäluontoiset puritaanit
ovat valkoisen uudisasutuksen esi-isiä. Ja ne amerikkalaiset, jotka
johtavat sukunsa noista puritaaneista, erittäinkin ensimmäisistä
v. 1626 Plymouthissa maalle nousseista, ovat ikäänkun Amerikan
aristokratiana, ylpeilevät suvustaan kuten Euroopan aateliset
ja katsovat enemmän tai vähemmän halveksien muuta myöhemmistä
siirtolaisista polveutuvaa kansaa. Sitä perikuntaa löytyy
Uuden Englannin valtioissa paljon ja se lyöpi muusta Amerikasta
eroavan leiman sikäläiseen elämään. Tämä ei olekaan enää niin
tasa-arvoisuuden maata kun muu osa Yhdysvaltoja. Erittäinkin
pienempäin kansojen myöhemmin tulleet siirtolaiset, kuten
suomalaiset, ovat saaneet tuosta ylpeydestä kärsiä. Vaikeata on
siirtolaisen täällä nousta vaikuttaviin asemiin, sitä koetetaan pitää
niin paljon kun mahdollista alempana syntyperäisiä amerikkalaisia.
Kansa on olevinaan sivistynyttä, ja onhan koulunkäynti ollut yleistä
aina siirtokuntien alusta saakka, mutta sittekin saattaa heidän
kesken nousta kysymyksiä sellaisia kun: onko suomalaisella tunteita?!
Outojen kansain siirtolaiset käsitetään puolittain eläimiksi, kuten
tuokin todella eräälle sanomalehdelle tehty kysymys todistaa.
Siirtolaisilla saattaa kumminkin olla sivistyspyrintöjä yhtä hyviä ja
parempiakin kun noilla "jenkeillä", mutta nämä eivät viitsi niistä
ottaa selkoa. Vaikka suomalaisia Uudessa Englannissa asuu lukuisasti
ja on asunut jo kymmeniä vuosia, ovat he siellä melkein vähemmin
tunnettuja kun missään muualla. Uusi Englanti ei suomalaisille eikä
yleensä uudemmalle siirtolaisuudelle ole läheskään niin edullinen kun
ovat suuren lännen seudut. Sen vuoksi on kyllä syytä ottaa varteen
kuuluisan amerikkalaisen Horace Greeleyn uuttera kehoitushuuto:
"Länteen, länteen, nuori mies mene länteen".

Uusi Englanti on kyllä ollut aikoinaan huomattu maanviljelysalue,
mutta nyt alkaa se olla enemmän teollisuuden maa. Eteläiset
valtiot siinä ovat tehtaita täynnä, joten se todella ansaitsee
olla vanhan Englannin kaima. Pohjoisosat eivät olekaan soveliaita
maanviljelykselle, maapohja on kallioista ja karua. Siellä
on kiviteollisuus huomattava, lohotaan ja hakataan erilaisia
kiviä moniin tarkoituksiin. Vanhat puritaanit olivat tunnettuja
uskonnollisesta järjestyksestään ja ankaroista, kaavamaisista
tavoistaan. Tässä suhteessa on Uuden Englannin kansa hyvin muuttunut.
Kirkot monessakin uskonlahkossa ovat tulleet maallisen intoilun ja
huvittelun pesiksi. Ne ovat klubihuoneita, joissa seurakuntalaiset
käyvät seurustelemassa keskenään, nuoret huvittelemassa ja lapset
leikkimässä. Vetääkseen kansaa kirkkoon toimittavat papit sinne
näytelmiä, kuvaelmia, jopa tanssiaisiakin. Ja Uuden Englannin sydän,
Boston, pidetään muussa osassa Yhdysvaltoja olevaan amerikkalaiseen
käytännöllisyyteen nähden seisovan alimmalla asteella. Mutta ylpeitä
siellä ollaan, ylpeillään tieteistä, taiteista ja vanhasta suvusta.

Kieltämättä on Uusi Englanti Yhdysvaltain rikkaimpia osia.
Monille miljoonanomistajille suitsuu tehtaitten savutorvista
lisää dollareita, mutta silti ei voida sanoa, että yleinen
kansan hyvinvointi olisi siellä paremmalla kannalla kun muualla
Yhdysvalloissa, päinvastoin on se huonompi. Työpalkat ovat yleensä
hyvin alhaiset ja näkyvät vuosi vuodelta laskeutuvan. Työlakkoja on
tiheään, mutta työväki niillä vähän voittaa, vastassa on liian väkevä
kultamuuri. Tuskin missään muualla, paitsi ehkä Pennsylvaniassa, on
työväki niin vähävoimainen.

Syy siihen, että varsinainen Uuden Englannin kansa katsoo suomalaisia
halveksien, ei ole etsittävä ainoastaan kansan luonteesta;
vaan suureksi osaksi myös suomalaisista itsestään. Ensiksi on
huomattava, että suomalaiset täällä vielä vähemmän kun muualla
opettelevat englanninkieltä, joten amerikkalaisten seurustelu heidän
kanssaan käy vaikeaksi. Toiseksi raittiuden suhteessa on suuri ero
varsinaisen amerikkalaisen ja suomalaisen välillä. Suomalaisissa on
vielä paljon juoppoutta ja raakuutta, jota vastoin osaksi ehdoton
kieltolaki, kuten Mainessa, ja osaksi paikallinen kielto (local
option) on poistanut kapakat varsinaisten amerikkalaisten tahdosta
usealla seudulla. Ennen ovat suomalaiset juoneet vielä enemmän kun
nykyään, ennen, jolloin oli paremmat ansiot. Se oli Uuden Englannin
suomalaisten suurin alennusaika, se, jolloin työpalkka oli parempi.
Paljon on nyt korjausta tapahtunut huonompien työaikain vallitessa.

Mutta lähtekäämme nyt tarkastelemaan suomalaisia heidän
asumapaikoillaan tällä alueella. Jos lähdemme ensin etsimään
suomalaisia perukoilta, pohjoisesta, joudumme:


Mainen valtioon.

Kuten jo sanottu on Maine raittiusvaltio. Lain mukaan ei siellä
saa olla kapakoita, mutta todellisuudessa niitä kumminkin
on siellä täällä muka salassa, vaikka kansa niistä yleensä
tietää. Ja suomalaiset eivät suinkaan ole eläneet siellä kuten
raittiusvaltiossa. Muutamat matkustelijat ovat sanoneet, etteivät
missään ole nähneet suomalaisten juovan niin paljon kun tuolla. On
siellä kansalaisiamme kuollutkin aivan välittömästi väkijuomain
liialliseen nauttimiseen.

Kun lähdemme Mainen suomalaisia etsimään, on paras pitää
Rocklandkaupunkia keskipisteenä, sillä sen ympäristöllä on vahvimmat
suomalaisseudut. Kaupungissa itsessään ei suomalaisia ole, paitsi
ehkä muutamia palvelustyttöjä, mutta lähistöllä ovat Hurricane
Island, Vinal Haven ja Greens Island yhdellä puolen sekä vähän
syrjempänä Long Cove ja Clarks Island. Kaikki nämä paikat, paitsi
Long Cove ovat saarilla, ja sinnepä ensin lähdemmekin.

Heti kun laiva on kaupungin rannasta lähtenyt kohti itäistä
ilmansuuntaa, alkaa saaristo häämöittää. Lähemmäksi tultua näemme,
että saarilla kasvaa tiheää kuusikkoa, ja kallioisia rantoja Atlannin
aallot huuhtelevat. Tyynelläkin loiskahtelee mainingit alinomaa
louhikossa. Ei kestä matka täyttä tuntia kun jo ollaan Hurricanen
saarella, "Horikissa", niinkun suomalaiset sanovat. Harmaa kallio
kohoaa merenpinnasta toista sataa jalkaa korkealle. Ja siellä on
taloja, pieniä puuhökkeleitä jokunen määrä.

Ensimmäiset suomalaiset tulivat tänne v. 1892. Samana vuonna
olivat kivityömiehet melkein kaikkialla Amerikassa työlakossa. Kun
ei tämänkään saaren vanhat työmiehet ruvenneet työhön, käytiin
Massachusettsin murtimoilta hakemassa suomalaisia. Palkkaa
suomalaiset saivat ensi alussa noin 2 dollaria päivältä, mutta nyt
se on huonontunut, ja sen vuoksi suomalaisiakin, joita tänne jo tuli
enemmälti, on taas lähtenyt joukolla pois.

Puolen kolmatta "mailin" (engl. peninkulma, noin 1,6 kilometriä)
päässä tästä toisella puolella on Vinal Haven ja siitä melkein
suoraan salmen poikki Greens Island. Vinal Haven on oikea kaupunki,
jonka asujamet elävät kivityöstä ja kalastuksesta. Suomalaiset, joita
alkoi tulla tänne samaan aikaan kun Hurricaneenkin, ovat melkein
yksinomaan kivityössä. Murtimoita on saarella useampiakin. Greens
Island on pieni paikka, suomalaisiakin vähäsen.

Kaikki nämä kolme saarta ovat yhden näköpiirin sisällä, lähellä
toisiaan. Vähän kauvempana, parin tunnin laivamatkan päässä on
neljäs saari, Greens Landing, jossa on myös suomalaisia. Kauppala
on kauniilla paikalla, jyrkän kallion rinteellä. Suomalaisia saapui
sinne pari vuotta myöhemmin kun noihin edellisiin saariin.

Palaamme taas Rocklandiin ja lähdemme ajamaan sähkövaunulla Long
Covea kohti. Loppumatkan ajamme hevosella. Noin kahden tunnin
kuluttua olemme Long Covessa. Hienoa sinertävää graniittia ovat
vuoret. Ensimmäiset talot tien varrella ovat suomalaisia ja onkin
niitä kansalaisillamme useita. Suomalaisia on täällä asunut kauvemmin
kun muualla Mainessa, vaan heidänkin lukumääränsä suureni vasta
vuoden 1892 jälkeen. Suomalaisia on täällä vieläkin lukuisasti,
vaikka on heitä paljon muuttanut pois kuten muualtakin Mainesta
työaikain huonottua.

Clarks Island on soukan salmen erottamana Long Covesta. Se on hyvin
pieni paikka, mutta suomalaisia on sielläkin. Kivityö antaa täällä ja
Long Covessa kansalaisillemme elatuksen.

Ja kivestä ne ottavat leipänsä Mainen suomalaiset muuallakin. Heitä
tapaamme vielä sisämaassa Monsonissa ja Oakdalessa, jotka ovat noin
80 mailia Bangorin kaupungista pohjaiseen. Kivi on täällä erilaista
kun rannikolla, se on mustaa ja pehmeää. Siitä valmistetaan tauluja.
Näitä taulukivikaivantoja on monta ja niiden yhteydessä kiven
höyläyslaitos. Myös on ympäristöllä vähän metsätöitä suomalaisille.

Kansalaisiamme on seudulla ollut melkein yhtä kauvan kun Long
Covessakin, jotkut väittävät niitä olleen kauvemmankin, sillä kun
seudulla on vanha ja vahva ruotsalaisasutus, ovat suomalaiset heidän
joukkoonsa aikaisin tulleet.

Paitsi näitä paikkoja on suomalaisia vielä Mainessa muuallakin, kuten
Stoningtonissa, State Pointissa, Hall Quarryssa y.m. Kivityö on
yleinen ansion lähde.

Kolmisen vuotta sitte oli henkiset pyrinnöt Mainen suomalaisten
keskuudessa vilkkaassa alussa. Raittiusseuroja syntyi useita,
vaikka ne eivät oikein onnistuneet juoppouteen vajonneita
kansalaisiamme vetämään puoleensa. Syntyi seurakuntayhteyksiäkin
ja oli heillä yhteen aikaan oma pappinsakin, eräs piispa Eloheimon
vihkimä suomalainen ylioppilas. Mutta sitte töiden vähettyä
alkoi suomalaisia muuttamaan pois. Seurakunnat hajosivat ja nyt
on enimmät raittiusseuratkin nukahtaneet, ehkä kumminkaan ei
lopullisesti. Massachusettsista käy suomalainen pappi toisinaan
tekemässä kirkollisia toimituksia kansalaisten kutsuessa. Ja eräs
maallikkosaarnaaja on seuduilla pitänyt raamatunselityksiä.

Aineellinen toimeentulo ei ole ollut niin hyvä kun on suomalaisilla
monessa muussa paikassa. Jotkut ovat kyllä säästäneet hyvinkin ja
säästäähän sitä voisi pienestäkin palkasta, kun vaan olisi kykyä.

Uuden Englannin suomalaiset ansaitsevat enimmäkseen kivityöstä
elantonsa. Mainessa on se työ melkein yksinomaista. Massachusettsissa
on hyvin paljon suomalaisia kivityössä. Myös Vermontissa ja
Connecticutissa ottavat suomalaiset kivestä leivän. Sen vuoksi
ansaitsee vähän tutustua tuohon työhön ja kivimiesten elämään.

Uuden Englannin kivi on etupäässä graniittia, paikoin hyvin kaunista
valkoisilla, mustilla ja ruskeilla täplillä. Muutamilla seuduilla
on kivi kovempaa, toisilla pehmeämpää, on myös ero kauneudella ja
arvolla. Kallioissa on halkeamia ja se tekee työn irti ottaissa
huokeammaksi.

Koneilla tehdään ensin reijät kallioon. Reikiin pannaan dynamiitia
ja ruutia, sekä työnjohtaja sitte toimittaa ampumisen. Panos ei saa
olla liian kova, että kallio yhdellä laukauksella halkiaa. Parempi
on, että vasta toinen tai kolmas laukaus irroittaa kivimöhkäleen.
Ennen ampumista antaa hyvissä työpaikoissa koneen pilli merkin, että
työmiehet ehtivät pakoon vaaramailta. Varomattomuus useinkin on syynä
onnettomuuksiin.

Irti saatu iso möhkäle paloitellaan sitä mukaa, mitä aijotaan
tehdä. Työpäällikkö punavärilangalla viivoittaa kiven merkiten
miten hakkurin tulee se särkeä. Viivaa myöten hakkuri ensin
teräsmeisselillä lyö matalan uran ja siihen sitte pienillä
teräspurilla tekee reikiä noin 2--5 tuuman päähän toisistaan. Reijät
kaivetaan tavallisesti 3 tuumaa syviksi ja paksummissa kivissä
tehdään joitakin reikiä 6 tuumaisiksi. Pitäen poraa, "rilliä",
toisessa kädessään lyö hakkuri sen päähän 4 1/2 naulaa painavalla
vasaralla ja niin syöttää reijän tarpeellisen syväksi. Tuollaisia
kivenkalkuttajia on välistä monta kymmentä yhdellä linjalla. Noita
kolmen tuuman reikiä tekee tavallinen kivimies 15 yhdessä tunnissa.
Oppimaton ja huonovoimainen ei saa läheskään niin monta. Työpalkka
tavalliselle kivimiehelle on nykyään puolitoista dollaria päivässä,
mutta kaikki eivät ansaitse sitäkään.

Näin hakatuissa linjoissa käytetään harvoin ruutia. Ne halkeavat
itse reikien avulla kiilaamalla. Kun kiilat on asetettu reikiin,
lyödään niitä säännöllisesti kerta kutakin alkaen linjan päästä. Tätä
jatketaan kunnes kivi halkeaa. Tarkka ja varovainen täytyy tässä
olla, että kivi määrätylle linjalle suoraan halkeaa.

Huomattava osa kivityössä on "peivien" teko. Peivit ovat katukiviä,
hakatut tiilikiven muotoon. Niitä tunnetaan kivimurtimoilla Uudessa
Englannissa kolmea laatua: Bostonin, New Yorkin ja Philadelphian
peivit. Ensinmainitut ovat suurimmat ja Philadelphian pienimmät.
Peivit tehdään yleensä urakalla. Nykyisin maksetaan noin 20 dollaria
tuhannelta kappaleelta. Ennen saatiin näistä maksua 40 dollaria ja
ylikin. Tämä etupäässä on ansiot kivimurtimoilla huonontanut. Peivin
valmistuksessa käytetään 20 naulan painoista kivikirvestä, jolla
katkaistaan kiveä niinkun halonhakkaaja halkoja. Kun kivi on palottu
peiveiksi, valmistetaan peivien sivut ja kulmat pienillä taltoilla
ja hämärillä. Huonoina aikoina on paljon peivejä kasassa myymättä.
Silloin ei saa maksua tekijä eikä teettäjä.

Peivin "muusiksi" sanotaan semmoinen murtimopaikka, jossa tekijä itse
irroittaa kiven kalliosta. Tämä työ on ampuessa saattanut monelle
suomalaiselle kuoleman. Peivimuuseissa harvoin tapaa terikkaa, jolla
muuten murtimoissa nostetaan kivet. Terikka on vahva nostokone, voipi
kohottaa tuhatkin leiviskää painavan kivimöhkäleen. Hyvinä aikoina,
kuten v. 1893, ansaittiin hyvästi peivinteolla. Silloin, kun juuri
muualla Amerikassa vallitsi huonot ajat, oli murtimoilla "Canadan
aika".

Nyt on toista. Nyt tuskin on missään muualla niin huono aika kun
juuri kivimurtimoilla. Mutta tämä huono aika on ollut henkisesti
puhdistavaa. Paljon on juoppoutta ja raakuutta hävinnyt.

Miehen ruoka ja hoito maksaa murtimoseuduilla keskimäärin 13--15
dollaria kuussa. Ansio tekee talvella keskimäärin 17--20 dollaria
kuussa ja kesällä 25--40 dollaria. Kun lasketaan vaatetarve y.m.,
niin ei tarkkakaan mies talviansioista voi suuria säästää.

Kivityö Massachusettsin ja Mainen valtioissa on melkein samallaista.
Mainessa kuuluu olevan kivi eheämpää, lujempaa ja helpompaa
irroittaa. Myöskin palkat lienevät Mainessa hiukan paremmat kun
Massachusettsissa.

Mainen valtion naapurina länteen päin on


New Hampshiren valtio.

Suomalaisia siellä ei ole paljoa. Enfieldissä ja Newportissa on
kansalaisiamme tehtaissa. Viimemainitussa paikassa on erittäinkin
suomalaisia naisia, joita taas Mainen valtiossa on hyvin vähän.
Newportin ympäristöllä on suomalaisia poikia farmitöissä. East
Jaffreyssa on myös suomalaisia pumpuli tehtaissa, samoin on
kansalaisiamme Marlborossa. Goshen on myös merkitty paikaksi, jossa
on suomalaisia.

Paikoin ovat New Hampshiren suomalaiset niin henkisesti vaurastuneet,
että ovat saaneet raittiusseurankin keskuuteensa. Seurakunnallisiin
puuhiin on vaikeampi päästä, kun on heitä vähän ja paksummat
suomalaiset pesäpaikat ovat kauvempana.

Vähän on suomalaisia


Vermontissakin,

"Marmorivaltiossa". Proctor on siellä huomattavin paikka.
Kansalaisemme ovat täällä marmorin hakkauksessa. Hiljaisesti he
elävät tehden työtään ja viljellen uutterasti kirjallisuutta. Myöskin
on kansalaisiamme ilmoitettu olevan Rutlandissa, erittäinkin 5 mailia
siitä olevassa n.k. West Rutlandissa.

Etelään päin Vermontista ja New Hampshiresta on


Massachusetts.

Suomalaisia on täällä enemmän kun missään muualla idän valtioissa. Ja
suomenruotsalaisiin nähden lienee Massachusetts kaikkein huomattavin
valtio Amerikassa. Kymmeniä suomalaispaikkoja täällä löytyy ja sitä
paitsi on heitä paljon hajautuneina yli koko valtion.

Enimmän asuu suomalaisia Massachusettsissa Bostonin kaupungin
ympäristössä. Siihen piiriinhän lukeutuu myös Cape Ann, "Kiipin
niemi", kuten suomalaiset sitä kutsuvat. Ja tämä on suomalaisten
pääpaikka "Massassa".

Neljättäkymmentä mailia Bostonista pohjoiseen on Gloucester-niminen
kalastajain kaupunki. Se on suunnilleen niin suuri kaupunki kun on
Turku Suomessa. Asujanten enemmistö elättää itseään kalastuksella
Atlannin rannikolla sekä kulkien aina Newfundlandin matalikoille asti.

Gloucester on lahden pohjassa ja siitä pohjoisella puolella pistää
pitkähkö niemi mereen. Tuo on Kiipin niemi. Suomalaiset ovat sille
nimen johtaneet englantilaisesta _cape_-sanasta, joka merkitsee
nientä. Kiippi on kaunis niemi, kauniimpia suomalaisten asumaseutuja
Amerikassa. Yltyleensä huuhtoo rantoja aava Atlantti, pitäen ilman
viileänä ja raittiina. Mahtavat tammet ja muut puut kasvavat antaen
siimestä ja kaunistaen muuten kivistä seutua.

Niemellä on neljä kauppalaa, joissa jokaisessa on runsas suomalainen
asujamisto. Itäisellä puolella on Rockport ja Pigeon Cove, läntisellä
puolella Bay View ja Lanesville. Paikat ovat hyvin lähellä toisiaan,
ainoastaan muutama maili kunkin väliä. Pigeon Cove on Pigeon kummun
vierteellä ja Rockport pienen niemekkeen kannassa. Ensimmäiset
suomalaiset kerrotaan Kiipin niemelle tulleen kesällä 1876. Heitä
oli seitsemän ja heidän ensimmäisestä vastoinkäymisestään kerrotaan
seuraavaa.

Eräästä Bostonin satamassa olleesta laivasta karkasi samaan aikaan
7 miestä. Heitä kuulustellessa tuli tiedoksi, että Kiipille on
ilmestynyt 7 outoa miestä. Poliisivoimalla lähdettiin hakemaan
miehiä laivalle. Etsijät löysivät 7 miestä rauhallisina syömässä
ruokatalossaan paitahihasillaan, avopäin ja avojaloin. Poliisit
varmoina löydöstään ojentavat revolverinsa heitä kohti uhaten ampua,
jos kuka uskaltaisi vastustaa ja kieltäytyisi lähtemästä laivaan.
Miehet hätääntyneinä moisesta kohtelusta koettivat paeta, ja kaksi
heistä pääsikin käpälämäkeen. Kun olivat avojaloin, ilman nuttua ja
muuten hölmöstyneinä, pisti Rockportin poliisi heidätkin "lakoppiin"
(joksi putkaa Amerikan suomalaiset kutsuvat). Toisetkin joutuivat
sinne, vaan kun tulivat eri aikana, eivät tienneet toisistaan mitään
ennenkun valitus ja sadatus suomenkielellä alkoi kuulua. Tästä
onnettomuudesta pelasti heidät eräs tyttö, joka selitti miesten
olevan viattomia karkailemisiin.

Seuraavana vuonna tuli taas seitsemän miestä Bostonista jalkasin
Kiipille. Tällekin joukolle kävi huonosti jo kolmantena päivänä, kun
olivat työssä. Terikka kaatui ja särki yhdeltä pään sekä katkasi
toiselta reiden.

Hitaasti edistyi kansalaisten luku ensimmältä. V. 1884 ei kuulu
suomalaisia vielä olleen seudulla kun 15 henkeä. V. 1890 oli
kansalaisia jo niin paljon, että perustettiin Pigeon Coveen
raittiusseura, joka sai nimekseen Valon Leimu. Pian muutettiin tämä
seura Rockportiin ja on vieläkin siellä toiminnassa.

Nyt jo rupesi kansalaisten luku kasvamaan joutuisasti, oikein
ihmeteltävästi. Kun muualla Amerikassa rupesi tulemaan huono aika, ei
Kiipillä siitä tietty mitään. Niinpä varsinkin v. 1893 moni muutti
sinne ja seuraavana vuonna lasketaankin kansalaisia olleen Kiipillä
yli kolmen tuhannen. Tämä oli Kiipin suomalaisten loistoaikaa.

Mutta henkinen elämä ei vastannut aineellisia ansioita. Eräs Amerikan
suomalaisten keskuudessa hyvin paljon matkustellut kansalainen kertoi
käynnistään niinä aikoina Kiipillä: "Täällä juodaan enempi kun
missään suomalaisten asuinpaikoilla. On enempi kun muualla kurjia,
likasia ja huonosti hoidettuja koteja suomalaisilla, ja kaikkeen
tuohon on juoppous suurinna syynä. Tappelut ja puukottamiset eivät
ole harvinaisia. Juovuksissa hoipertelevia suomalaisia tapaa liian
tiheään." Kiipin kauppaloissa ei kyllä ollut kapakoita, mutta mentiin
varta vasten juomaan Gloucesteriin ja sen kaupungin putkassa melkein
joka yö oli kansalaisiamme, toisinaan useita kymmeniä kerrallaan. Ja
Gloucesterin sekä Lanesvillen välisellä sähkövaunuradalla näki usein,
että konduktööri työnsi vaunuun yrittäviä juopuneita suomalaisia tien
syrjään, jonne ne jäivät selälleen huutamaan ja räyhäämään vaunun
kiitäessä pois ja matkustajain, kunkin tavallaan, arvostellessa
suomalaisia.

Huvin vuoksi ja näytteeksi miten Kiipin suomalaisia tuona aikana
arvosteltiin, tuon esiin erään jutun New Yorkin sanomalehdestä
"Mercury".

Eräänä päivänä -- niin kertoo tuo amerikkalainen lehti -- oli joukko
kongressimiehiä Washingtonissa mennyt väsyttävästä ja ikävästä
istuntohuoneesta alakerrokseen virkistämään itseään millä aineella
kukin luuli sen paraiten voivansa tehdä. Sattumalta oli tuossa
joukossa miehiä melkein joka suunnalta Yhdysvaltoja.

Yksi joi kahvia, toinen olutta, kolmas wiskitotia j.n.e.

"Miksi te juotte tuota karvasta ainetta?" kysyi eräs
uusenglantilainen totia juovalta.

"Olen kai tottunut siihen kotona", vastasi toinen. "Eikä tämä
mitään ole sen suhteen mitä meidän vuoristolaisemme juovat kotona
Tennesseessä. Jospa kerran näkisitte heidän juovan ja olevan
juovuksissa puhtaasta kotitekoisesta!"

"Luulen nähneeni paljon pahempiakin juoppoja kun teidän Tennesseenne
vuoristolaiset ovatkaan", sanoi uusenglantilainen, "pienessä
Rockportin kaupungissa, Mass., jossa tapaan viettää kesälomani.

"Muutamia vuosia takaperin oli siellä tuskin yhtään muukalaista,
mutta kun avattiin suuri kivimurtirno, tulvasi sinne kauhean paljon
suomalaisia työmiehiä. He olivat hyvin erikseen olevaa väkeä ja
asettuivat kaikki yhdessä asumaan muutamia maileja kaupungin
pohjoispuolelle. Luonnollisesti vanhat asukkaat eivät juuri olleet
mielissään heidän tulostaan ja oli heillä hiukan syytäkin tuohon
vastenmielisyyteensä.

"Koko viikon olivat nuo uudet tulokkaat ahkerasti työssään, mutta
lauvantai-iltana tulivat he aina kaupunkiin, ostivat viljalta
puhdasta alkohoolia ja menivät kotiaan juomaan sekä päihtymään.

"Juopumusta seurasi tietysti tappelu. Ja vaikka he tavallisesti
käyttivät vaan nyrkkejänsä, tekivät he toisilleen kuitenkin melkoisia
vammoja. Voitte helposti käsittää kuinka lujiksi ihmisen nyrkki
ja jäntereet kehittyvät, kun hän heiluttelee päiväkaudet raskaita
käsivasaroita. Tuskinpa itse Sandowkaan (voimiaan näyttelevä
jättiläinen) olisi antanut lujempia iskuja. Niin pian kun tappelu
alkoi suomalaiskaupungissa, saatiin siitä tietysti heti tieto
Rockportiin. Silloin lähti kaupungin sheriffi, kookas ja harteva
mies, jonka merielämä oli karaissut ja rohkaissut katsomaan vaikka
itse paholaistakin vasten naamaa, tarpeellisen apujoukon kanssa
seipäät kädessä tappelupaikalle. He palasivat tavallisesti noin
tunnin perästä takaisin, taluttaen kukin muassaan yhtä jäntevää
suomalaista. Ja suomalaiset olivat kauntin vankilassa maanantaiaamuun
asti, jolloin he taas menivät rauhallisesti työhönsä." --

Tuollainen se juttu. Nähtävästi on se liioiteltu, mutta kuvaava
kuitenkin sitä aikaa.

Ja siihen aikaan sekin kysymys: onko suomalaisilla tunteita?
tehtiin Gloucesterissa ilmestyvälle "Fisherman" lehdelle. Toimitus
aivan tosissaan ja vakavuudella koettaa selittää, että onhan niitä
toki tunteita suomalaisillakin, vaikka ne muuten tuollaisia ovat.
Hartaasti toimitus todistaa, että suomalaiset ovat ihmisiä eivätkä
eläimiä, ja väittää hävittömiksi sikäläisten amerikkalaisten
keskuudessa sananlaskuiksi tulleet lausunnot suomalaisista, sellaiset
kun: suomalaiset ovat mitättömiä; kuusi suomalaista vastaa yhtä
koiraa y.m.

Näin arvosteltiin suomalaisia siihen aikaan. Mutta myöntää täytyy,
että kaikki kansalaisemme Kiipillä eivät sellaista arvostelua
ansainneet. Päinvastoin oli toki lukuisasti niitäkin, jotka
harrastivat hyvää ja koettivat kansalaisiaan nostaa alennuksen
tilasta. Näistä ei amerikkalaisilla ollut tietoa. Paha kello kuului
kauvemmas kun hyvä kello. Suomalaisilla oli silloin seudulla 5
seurakuntaa, 3 raittiusseuraa y.m. pyrinnöitä. Seurakunnista oli
suurin evankelisluterilainen ja oli sen kirjoissa parhaimpana aikana
1,800 maksavaa jäsentä, enemmän kun on vielä missään muussa Amerikan
suomalaisessa seurakunnassa ollut. Mutta enin osa jäsenistä oli vaan
nimellisesti. Maksut olivat vapaaehtoiset, maksoipa enemmän tai tuiki
vähän.

Raittiusseuroista oli huomattava, paitsi edellä mainittua Valon
Leimua, Pelastaja, jonka asentopaikka oli ja on vieläkin Lanesville.

Nyt on olot paljon järjestyneet Kiipillä, vaikka ajat on huonontuneet
ja kansalaisten luku suuresti vähentynyt. Raittiuskin on voittanut
suuresti alaa, vaikka vielä olisi täällä kuten muuallakin paljon
tekemistä tässä suhteessa.

Kaksi on suomalaisilla omaa kirkkoa nykyään Kiipillä, toinen
Lanesvillessä ja toinen Rockportissa. Myös on heillä oikea pappi
Suomesta.

Paitsi raittiusseuroja on "yhteispyrinnöitä" vielä torvisoittokunta,
ompeluseuroja, puhujaklubeja y.m. Myös on Kiipillä pankin kertaa
ollut oma sanomalehti, Suomalainen ja sen jälkeen Kansan Lehti, mutta
ne eivät eläneet kaukaa. Kansallista itsetietoisuutta ovat nekin
paikkakunnalla nostaneet.

Aineellinen toimeentulo ei nyt kiven alhaisen hinnan vuoksi ole
hyvä. Suomalaisilla on kyllä siellä, erittäinkin Lanesvillessä,
joukko omia taloja, mutta enemmänkin niitä olisi, jos olot olisivat
vakaantuneemmat ja ajat paremmat.

Kansa on osaksi Pohjanmaalta, osaksi Savosta. Tuskin lienee
Amerikassa mitään paikkaa, jossa olisi niinkin paljon savolaisia
kun täällä. Osaksi johtunee savolaisesta luonteesta se, etteivät
kansalaisemme ole yleisemmin opetelleet englanninkieltä. Kansa on
enemmän kiintynyt omiin tapoihinsa. Muihin paikkoihin verraten on
myös suhteellisesti vähemmän niitä, jotka ovat itselleen ottaneet
Yhdysvaltain kansalaispaperit.

Kun lähdemme Kiipiltä Bostoniin päin, kohtaamme useita paikkoja,
joissa on suomalaisia. Salem on suurellainen kaupunki. Siellä on
muutamia kymmeniä suomalaisia, jotka työskentelevät pääasiallisesti
tehtaassa. Vaikka suomalaisia onkin vähän, on heidän keskuudessaan
kumminkin ollut raittiusseura, johon naapurikaupungin Peabodyn
suomalaiset antavat lisävoimia. Peabody on Amerikan suurimpia
nahkatehdaspaikkoja.

Täältä ei meillä enää ole kun 20 minuutin rautatiematka Bostoniin.
Suomalaisia ei ole tuossa suuressa kaupungissa hyvin paljoa,
ainoastaan muutamia kymmeniä. Mutta nykyisen Bostonin kaupungin
sisälle lukeutuu muiden muassa esikaupungit Allston ja Brighton,
joissa on enemmän suomalaisia. Boston on levinnyt niin, ettei
ole enää helppo sanoa missä Allston ja Brighton alkavat, ne
ovat yhtä kaupunkia. Ahkeralla työllä ja säästäväisyydellä ovat
suomalaiset täällä saavuttaneet hyvän toimeentulon ja maineen.
Usealla heistä on oma komea talonsa, jotka he ovat sisustaneet
mukavasti amerikkalaiseen malliin. Enin osa suomalaisia tekee
työtä vaunutehtaassa, muut ovat käsityöläisinä edustaen eri
ammatteja. Suomalaisia tyttöjä on palveluksessa. Yleensä saavat
suomalaiset täällä taitavuutensa vuoksi hyviä palkkoja. Henkisiä
rientoja on heillä seurakunta, raittiusseura ja myös nuorisoseura.
Vähälukuisuudestaan huolimatta kannattavat kansalaisemme näitä
innolla ja uhraavaisuudella.

Bostonista länteenpäin joku kolmisen kymmentä mailia on Maynard. Se
on pieni paikka, tavallinen kylä, mutta siellä on yli kahden sadan
suomalaisia, jotka enimmäkseen työskentelevät kutomatehtaissa.
Suomalaisia tyttöjäkin on useita tässä tehdastyössä, ansaiten
saman palkan kun miehetkin, noin 1 doll. 25 senttiä päivässä.
Kaunis lampi on ihan kaupungin vieressä laskien vetensä suureen
villakutomatehtaaseen. Suomalaisilla on Maynardissa seurakunta,
raittiusseura ja lainakirjasto, siis "yhteispyrintöjä" kuten
suuremmillakin pesäpaikoilla.

Maynardista luoteeseen päin parisen kymmentä mailia on suurehko
tehdaskaupunki Fitchburg. Se on Kiipin jälkeen suomalaisten suurin
pesäpaikka Massachusettsissa. Nyt on siellä kansalaisiamme noin
tuhatkunta.

Fitchburg on kauniilla paikalla lähellä Wachusettsjärveä,
rakennettu kahden mäen väliseen laaksoon. Kaupungin kasvaessa on
mäkien rinteetkin alkaneet tulla asutuiksi. Pumpulin kehruu- ja
kutomatehtaat Fitchburgissa ovat Uuden Englannin suuremmoisimpia.

Sanotaan, että Fitchburgissa olisi ollut jo v. 1874 pari suomalaista.
Kymmenen vuotta myöhemmin oli kansalaistemme luku tuskin 20
henkeä. V. 1885, jolloin suomalaisia lasketaan olleen 25 henkeä,
alkoi heissä jo syntyä ajatus saada oma seurakunta ja saarnaaja.
Tietysti vähälukuisuuteen katsoen eivät voineet kunnollista pappia
ajatellakaan, kunhan oli jotakin papin nimellistä. Silloin myös
pantiin pohja lainakirjastollekin.

Fitchburgin suomalaiset ovat alkuaikoina saaneet paljon kärsiä
rettelöitsijöistä kirkollisella alalla. Saarnamiehiä valitessa ei
aina kelvollisuutta otettu huomioon, kunhan saatiin "pappi", henkilö,
joka itselleen tuon arvonimen antoi. Tästä on kärsitty vuosikausia
ja vasta viime aikoina ovat ne haavat alkaneet parantua. Viime
vuosina on saatu pappeja Suomesta, ja seurakuntarettelöt vähitellen
korjautuvat. Mutta ennenkun Suomen papit tulivat oli jo useita
"pappeja" käynyt mellastamassa Fitchburgissa. Kansa kyllä ansaitsee
kiitoksen siitä, että on aikaisin ruvennut seurakuntaharrastuksia
ajattelemaan, mutta enemmän varovaisuutta ja pitemmälle ulottuvaa
silmää olisi tarvittu.

V. 1889 on suomalaisia ollut Fitchburgissa alun toista sataa ja
silloin syntyi heidän keskuuteensa raittiusseura Aamunkoitto ja on
se aina näihin asti vaihtelevalla menestyksellä koettanut raittiutta
edistää. Tärkeä onkin sillä työala ollut. Juoppous on suuressa
määrässä vanginnut kansalaisiamme. Nykyisin on Fitchburgissa, kuten
sanottu, noin tuhat suomalaista. Paitsi seurakuntaa ja raittiusseuraa
on heillä työväenyhdistys sekä aika ajoittain muitakin seuroja.

Kansalaisemme työskentelevät tehtaissa ja kivimurtimolla. Suomalaisia
naisiakin on lukuisasti tehtaissa ansaiten jotenkin niukan
päiväpalkan. Palvelustyttöjen palkka vaihtelee kahdesta dollarista
viiteen viikossa. Kivimurtimoilla on huonot ajat, kuten muuallakin.

Aineellinen toimeentulo yleensä kansalaisillamme ei ole kehuttava.
Paljon vielä kuluu ansioita väkijuomiin. Mutta on hyvinvoipiakin.
Suomalaisia talonomistajia on toistakymmentä. On seudulla oma
suomalainen sanomalehtikin, Idän Uutiset, toimittajana J. W. Lähde.

Vieläkin vallitsevan juoppouden todistuksena on pari hiljattaisin
tapahtunutta kamalaa murhaa suomalaisten keskuudessa. Ne ovat myös
tuoneet tutkinnossa ilmi, miten paljon raakuutta ja hillittömyyttä
vielä osassa kansalaisiamme vallitsee. Kyllä vaan eivät nekään ole
suomalaisten arvoa nostaneet amerikkalaisten silmissä.

Se, että amerikkalaiset kansalaistemme parempia puolia eivät tunne
täälläkään, johtuu myös suureksi osaksi suomalaisten englanninkielen
taitamattomuudesta. Liian vähän löytyy suomalaisia, jotka voivat
pitemmässä keskustelussa tulla toimeen englanninkielisten
kanssa. Kerrotaan, että muutamia vuosia takaperin tarjoutuivat
useat Fitchburgin englanninkieliset naiset vapaasti opettamaan
suomalaisille englanninkieltä. He saapuivat sunnuntaisin kirkkoon,
missä suomalaisia jumalanpalveluksia pidettiin ja pyysivät saada
antaa tuota maksutonta opetusta jälkeen kirkonmenojen. Siihen
annettiin heille lupa. Parin kolmen sunnuntain perästä ei tullut
kirkkoon ketään, ei saarnaa kuulemaan, sitä vähemmin kielenopetusta
nauttimaan. Nyt pyysivät naiset saada tulla suomalaisten koteihin
opettamaan nuorille miehille englanninkieltä. Tämä vapaus myönnettiin
heille, vaan oppilaat eivät pysyneetkään kotona. Pitkin mäkiä
vetelehtien väistivät sen hyvän, jota vieraat ihmisystävälliset
naiset heille tarjosivat.

Sittemmin on ollut iltakouluja, joissa kumminkin muutamat ovat
uutteruudella opetelleet englanninkieltä.

Ja yleensä on Fitchburgin suomalaisten elämä paljon parantunut
entisestään. Vakava elämä rupeaa voittamaan suosiota.

Fitchburgista vähän matkaa länteen on West Gardner. Siellä on
suomalaisia neljättä sataa ja työskentelevät kansalaisemme
pääasiallisesti tuolitehtaissa. Palkat eivät ole erinomaiset, mutta
meikäläiset tulevat kumminkin toimeen verrattain hyvin. Suomalaisilla
on siellä seurakunta ja raittiusseura. Omia taloja on muutamia
kansalaisillamme.

Suoraan etelään päin Fitchburgista on Worcesterin iso tehdaskaupunki.
Suomenkielisiä kansalaisiamme on siellä noin puoli tuhatta, jotka
kyllä kaupungin elämässä niin sulavat, ettei amerikkalaiset paljon
huomaa, mutta keskenään ovat he vilkkaassa yhteydessä ja täynnä
"rientoja." Enin osa kansalaisiamme työskentelee Washburn & Moen
suunnattoman suuressa teräslankatehtaassa ansaiten kohtuullisen hyviä
päiväpalkkoja. Työ on kyllä raskasta ja osittain likaistakin.

Tuskin missään muualla, paitsi ehkä Calumetissa, ovat
suomalaiset olleet niin kiihkeässä, melkeinpä kuumeentapaisessa
"yhteispyrintöjen" hommassa, ja Amerikan suomalaiset sanomalehdet
ainakin muutamia vuosia sitte olivat niistä täynnä. Worcesterissa
puuhattiin, kirjoitettiin ja riideltiin. Puoluehurjuus vei siellä
enimmät voimat, taistelu pingoitettiin niin lujalle kun suinkin
on mahdollista intohimojen kuohuessa. Siihen nähden olisi luullut
paljonkin valmista tulevan, mutta useinpa vuorien rakentajat saavat
tyytyä pieniin hiiriin.

Entisestään on Worcesterin suomalaiset paljon tasaantuneet, väsyneet
mellastuksiinsa ja nyt siellä vasta säännöllinen, vakava edistys on
käymässä. Vastakkaiset puolueet eivät enää niin paljon riitele ja
sorra toisiansa, vaan sallivat toistensa rauhassa edistyä. Seudulla
on kaksi suomalaista raittiusseuraa, joista Sovittaja on vanhempi ja
edistyneempi. Myös on seurakunta pitäen yhteistä pappia Fitchburgin,
West Gardnerin ja Maynardin kanssa. --

Näihin ei vielä Massachusettsin suomalaispaikat ole loppuneet.
Pistäykäämme vielä Bostoniin, jonka pohjois- ja länsipuolen
suomalaiset olemme jo tarkastelleet. Etelässäpäin on myös suomalaisia
paikkoja lukuisasti.

Ainoastaan muutamia maileja etelään on murtimopaikat Quincy ja West
Quincy. Niiden vieressä kohoavalta vuorelta näkyy Bostonin kaupunki
aivan selvään. Quincy on Atlannin rannalla ja on kiven taidollisessa
hakkauksessa tunnetuin koko Yhdysvalloissa. Siellä hakataan
muistopatsaita, hautakiviä, palatsipilareita ja kaikkea mitä vaan
graniittikivestä saadaan syntymään. Matkustajaan tekee Quincy melkein
kolkon vaikutuksen. Katujen vierustalla on hautakiviryhmä toisensa
vieressä, vielä tiheämmin kun hautausmaalla. Ja tuskin muutenkaan
kivisempää paikkaa löytyy kun se.

Suomalaisia on seudulla muutamia satoja ansaiten kivenhakkuussa
toimeentulonsa. Täällä olisi tilaisuutta saada hyviäkin
päiväpalkkoja, kun pääsisi taidokkaimpiin hakkaustöihin. Mutta täällä
on hakkaustyö järjestetty Euroopan ammattiolojen mukaan. Parempiin
töihin ei pääse, vaikka osaisikin, ellei ole määrättyjä vuosia ollut
oppilaana. Oppiaika kestää tavallisesti kolme vuotta. Ensimmäisenä
vuonna maksetaan palkkaa vaan 85 senttiä, toisena 1 doll. 25 senttiä
ja sitte nousee vuosi vuodelta. On täällä suomalaisia taitureita,
jotka ansaitsevat 4--5 dollaria päivässä. Mutta yleensä ovat
suomalaiset hitaita alkamaan tuota oppijaksoa. Löytyy seudulla myös
suomalaisia, joilla on oma kivimurtimo.

Quincyssä on kaksi suomalaista seurakuntaa, joista toinen ev.
luterilainen, toinen vapaakirkollinen. Myöskin on suomalaisilla
raittiusseura.

Etelään päin Quincystä, eteläisessä osassa Massachusettsia on
useita paikkoja, joissa on suomalaisia, mutta isompia pesäpaikkoja
siellä ei ole yhtään. Ei kaukana Plymouthista, siitä paikasta,
missä ensimmäiset valkoiset uutisasukkaat, puritaanit, astuivat
Massachusettsin maalle, on suuria karpalon viljelysmaita. Täällä
on South Carver, jossa monet suomalaiset ansaitsevat elatuksensa
työskentelemällä rikkaiden amerikkalaisten karpalomailla. Erittäinkin
karpalojen poiminta-aikana ansaitsevat he tavallisia päiväpalkkoja.
Karpalojen viljeleminen näyttää hyvin kannattavan, siinä toimessa on
amerikkalaiset rikkauksiakin koonneet. Myös eräällä suomalaisella
kerrotaan olevan tuottava karpalomaa.

Lähellä South Carveria etelään päin on Wareham ja West Wareham,
joissa molemmissa tapaamme suomalaisia. Ja pitkällä Barnstablen
niemellä asuu suomalaisia Barnstablessa, West Barnstablessa, East
Falmouthissa y.m. Vähän heitä on itsekussakin paikassa ja työ on
monenlaista. Karpalomaita on sielläkin.

Lähellä Rhode Islandin valtiota on suuri tehdaskaupunki Fall River.
Suomalaisia on siellä ainakin puoli sataa, mutta tehtaissa heitä
vähän työskentelee. Pääansiolähteenä on kivityö. Suomalaisia tyttöjä
on palveluksessa ansaiten hyvänlaista palkkaa. Vähälukuisuudesta
huolimatta on suomalaisilla siellä raittiusseura, oli
työväenyhdistyskin, vaan se lienee nukahtanut.

Tärkeimmät suomalaispaikat olen nyt luetellut. Mainitsen vielä
muutamia ainoastaan nimeltään: Rochester (lähellä Salemia), Turners
Falls, jossa on suomalaisia tyttöjä tehdastyössä, Spring Hill,
South Ashburnham (lähellä Gardneria), Quinsigamond, Marlborough ja
Westminster.


Rhode Islandin valtiossa

ei ole monta suomalaista. Se onkin pienin ja amerikkalaisin valtio
Unioonissa. Ruotsalaisia siirtolaisia on siellä kumminkin hyvä määrä,
joukossa suomenruotsalaisiakin. Suomalaisia on muutamia Providencen
ja Newportin kaupungeissa.


Connecticutin valtion

eteläosassa, New Londonin kaupungin ympäristöllä on joukko
kivimurtimoita, joissa jokaisessa on suomalaisia. Siellä on paikat
Niantic, Millstone, Stony Creek, Waterford, Leetes Island, Middletown
y.m. Täällä on työ ja ansio jotenkin tasaista. Hiljaisesti elävät
kansalaisemme ja jotkut ovat onnistuneet hiukan säästämäänkin
vanhojen päiväin varalle. Suomalaisilla on raittiusseura ja on heillä
ollut seurakuntaharrastustakin. New Yorkista on merimiespappi tuon
tuostakin käynyt heidän luonaan pitämässä jumalanpalveluksia.



Pennsylvania, Ohio, Indiana ja Illinois.


Pennsylvania on työmiehen ansioiden suhteen Amerikan huonoimpia
valtioita. Monopoolit ja suuret rahamiesyhtiöt ovat haltuunsa
ottaneet sen pohjarikkauden ja liiketilaisuudet. Työmiesten
työvoima kiristetään niin lujalle kun suinkin ja palkkoja alinomaa
pienennellään. Tuhkatiheään syntyy työlakkoja, joilla miehet
kumminkaan enimmäkseen eivät voita mitään. Rahavalta on liian
mahtava, se kietoo heitä yhä ahtaammalle.

Siirtolaisia on tuossa valtiossa paljon, erittäinkin slaavilaisia,
mutta rahamiehet eivät anna heille melkein mitään ihmisarvoa, pitävät
työjuhtina, joiden on vaan lisättävä heidän rikkauksiaan. Työmiesten
kurja asema hiilikaivannoissa ja tehtaissakin on valtion toimeen
panemien tutkimusten kautta astunut jo liian räikeästi esille,
mutta raha estää parannuksien toimeenpanon. Jos milloin saadaankin
säädetyksi hyödyttäviä lakeja työmiesten hyväksi, ei niitä panna
toimeen. Rahavalta julkisesti ylenkatsoo ja pilkkaa niitä.

Muutama aika sitte sheriffi, valtion virkamies, apulaisineen, joiksi
oli kerännyt rikkaita nuorukaisia, ampui kolmattakymmentä viatonta
siirtolaistyömiestä Latimerissa. Asiasta oli oikeudenkäynti ja
siellä ammuttujen viattomuus selvästi ilmeni. Sheriffin joukkio oli
ampunut työmiehet maantiellä, vaikka nämät olivat aseettomia eivätkä
olleet kenellekään pahaa tehneet. Ainoa vihan syy rahamiehillä heitä
vastaan oli se, että miehet olivat työlakossa ja olivat menossa
naapurikaivannolle tapaamaan työtovereitaan. Oikeudessa ratkesi
kumminkin asia niin, että ampujat pääsivät kaiketta rangaistuksetta.
Siinä siis siirtolaistyömiehet tuomittiin melkein seisoviksi kaiken
lain ja turvallisuuden ulkopuolella. Tällaista ihmisarvon loukkausta
ja siirtolaisen hengen halveksimista ei varmasti, ainakaan vielä, voi
tapahtua missään muualla Unioonin valtioissa.

Niin on jalomielisen William Pennin perustama veljesrakkauden
valtio syrjäytynyt perustajansa tarkoituksesta. Tuo on ainoastaan
yksi esimerkki. Amerikkalaisista sanomalehdistä näkee useita muita.
Pennsylvania ei olekaan enää valtio, jossa jokaisella ihmisellä on
samat oikeudet ja vapaudet.

Pennsylvaniassa on myös olemassa vasta tehty laki, jonka mukaan
jokaisen ulkomaalaisen on suoritettava vero joka työpäivältä.
Tuo vero on kyllä hyvin vähäpätöinen ja se on tuomittu sotivan
Yhdysvaltain perustuslain henkeä vastaan, niin että sitä veroa tuskin
enää missään kannetaan, mutta kumminkin sekin on yhtenä todistuksena
pennsylvanialaisten mielialasta siirtolaisia kohtaan.

Pennsylvania, jonka uutisasutuksen perustuksen ruotsalaiset ja
suomalaiset panivat Delawaresta käsin, mutta joka vasta William
Pennin uutisasutuksen kautta sai uuden, kasvavan voiman, on hyvin
tuotantorikas valtio. Sen hiilialueet ovat laajat ja loppumattomat.
Tehtaita on siellä enemmän kun missään muualla Unioonin valtioissa.
Suurteollisuus on Pennsylvanian leimana, ja sepä onkin yhtenä syynä
työmiehen polettuun asemaan siellä. Kaupunkien nimet Philadelphia ja
erittäinkin Pittsburg panevat heti ajattelemaan taivaalle nousevia
savutorvia, suuria koneita, sulatusuuneja ja jättiläistuotantoa.
Philadelphia ei ole enää Amerikan suurin kaupunki, mutta on monessa
suhteessa huomattava. --

Suomalaisia on Pennsylvaniassa paljon, mutta siellä ei kumminkaan ole
yhtään suurempaa kansalaistemme pesäpaikkaa. Ei ole sellaisiakaan
paikkoja, joihin kansalaisemme olisivat pysyvämmin asettuneet.
Tilapäiset työsuhteet kulettavat heitä paikasta toiseen. Alinomaiset
työlakot tekevät työn epävarmaksi, vaikka olisikin huonoon palkkaan
tyytyväinen. Toisiin paikkoihin on työlakot kulettaneet suomalaisia
"skäbeinä", sellaisina, jotka työnpuutteen takia ovat olleet
pakoitettuina lähtemään haettuina lakkolaisten sijalle heidän
ansioilleen ja heidän leipäänsä syömään.

Philadelphiassa, valtion suurimmassa kaupungissa, on vähemmän
suomalaisia kun missään muussa Amerikan suurkaupungissa.
Kansalaistemme luku siellä ei tee monta kymmentä. Mitään yhteistä ei
heillä ole.

Enimmät Pennsylvanian suomalaiset työskentelevät hiilikaivannoissa.
Kansalaisiamme lienee melkein jokaisessa huomattavammassa
hiilikaivannossa kaikissa piirikunnissa. Enimmän heitä kumminkin on
Pittsburgista eteläänpäin Monongahelajoen varsilla. Siellä on Fitz
Henry, Belle Vernon, Braddock, Allenport, Fayette City, Brownsville,
Cadvallader, y.m. Suomalaisia on siellä niin paljon, että heillä on
yhteisiä raittiusharrastuksiakin.

Muita paikkoja, joissa suomalaisia on, olen merkille pannut:
Wilkesbarre, Oliphant, Forks City, California, McCartney, Bellefonte,
Rankin Station, Brownsville, Gillespie, Ansonville ja Oshanter.
Enimmäkseen näissäkin on suomalaisten työnä hiilenkaivaminen, mutta
on muutakin tointa. Bessemerissä ja New Castlessa on suomalaisia,
työssä kivimurtimoilla. Niissäkin on syntynyt kansalaistemme kesken
raittiusyhteyksiä.

Siinä kohdassa, missä Pennsylvanian valtio ulottuu suureen
Eriejärveen, on Erie-niminen satamapaikka. Sinne tuli ensimmäiset
suomalaiset jo v. 1872, mutta sittemmin muutti niistä osa Ohioon
ja osa aina Oregoniin asti. Aivan viime aikoina on Erie ruvennut
tulemaan uudelleen huomattavammaksi suomalaisten asuinpaikaksi.
Miljoonainomistaja M. A. Hanna isonti siellä laivatelakkaansa ja
kuletti malmi- ja hiililaivain lastaustyöhön suomalaisia Ashtabula
Harborista, Ohiosta, missä hänellä myös on telakat.


Ohio.

Ohio on Amerikan huomattavimpia ja vankimpia valtioita. On oikein
ihmeellistä ajatella, että tämäkin valtio-, joka melkein näyttää
vanhan sivistyksen ja asutuksen pesäpaikalta, on tämän vuosisadan
kuluessa kansoitettu ja viljelykseen saatettu. Erämaata oli se vielä
silloin kun v. 1802 otettiin valtioiden joukkoon. Silloin ei oltu
valtioksi hyväksyttäessä niin suurivaateisia kun nykyään.

Mutta sitte alkoikin uutisasukkaita suuremmissa joukoissa tulvata
sinne. Pelätyt irokesi-intiaanit saatiin kukistetuiksi. V. 1840
oli Ohiossa asujamia 3/4 miljoonaa ja 30 vuotta myöhemmin oli se
lisääntynyt puolella miljoonalla. Tämä ei ollut kyllä mitään nopeaa.
kasvamista, mutta Ohio oli sinäkin aikana ehtinyt tehdä itsensä
kuuluisaksi. Ohio on ensimmäinen valtio, jonka perustuslaissa
kiellettiin orjuus kokonaan. Ja periaatteelleen uskollisena ottikin
se innolla osaa orjasotaan, lähettäen liikkeelle yli 300,000
sotilasta. Se oli ihmeellisen paljon verrattuna Ohion silloiseen
väkilukuun. Ja sodan kuuluisimmat päälliköt ja voittajat Grant,
Sherman, Sheridan, McPherson, Rosecrans y.m. olivat kotoisin
Ohiosta. Myös on Ohio Yhdysvalloille antanut useampia presidenttejä
kun mikään muu valtio. Ohiolaisia olivat synnyltään paitsi Grantia
presidentit Hayes, Garfield ja Ben Harrison. Ohiolainen on
nykyinenkin presidentti McKinley. Nykyisin on Ohion väkiluku noin 4
1/2 miljoonaa, on siis melkein nelinkertaisesti kasvanut sitte vuoden
1871. Suuria, komeita kaupunkeja on noussut, valtio on tuottavimpia
maanviljelysalueita. Ja tehtaiden vuotuinen tuotanto nousee noin
400 miljoonaan dollariin. Se on todella jättiläisedistystä, ja on
pääasiallisesti tapahtunut nykyisen miespolven aikana!

Siirtolaisille on Ohio osottautunut olevan paljon sopivampi
valtio kun itäiset naapurinsa. Yhteen aikaan kulki siirtolaisuus
pääasiallisesti tuohon valtioon ja sieltä sitte hajaantui lännemmäs.
Usea suomalaisistakin siirtolaisista on ensin asettunut ansaitsemaan
Ohioon ja sitte on jatkanut matkaansa lännemmäs.

Sen vuoksi onkin tähän valtioon jo aikaisin muodostunut suomalainen
pesäpaikka, jonka asujamisto on ollut hyvin vaihtelevaa. Tuo
pesäpaikka on Eriejärven rannalla ja kuuluu nykyään Ashtabulan
kaupunkiin, vaikka suomalaiset sen vieläkin tuntevat paremmin
vanhalla nimellä Harbor. Nimi Harbor merkitsee satamaa ja on se
luonnollinen satamapaikka juuri Ashtabulalle. Harborissa on suuret
laivatokat (telakat). Sinne tulee kesäisin paljon laivoja lastattuna
rautamalmilla Michiganin ja Minnesotan rauta-alueilta. Malmi puretaan
satamassa ja kuletetaan rautatietä Pittsburgiin ja muihin suuriin
rautatehdaskaupunkeihin. Ja laivoihin lastataan sitte kivihiiliä
vietäväksi malmialueille. Suomalaisia on noilla rautaseuduilla
kaivamassa malmia, mutta vielä yksinomaisemmin ovat he ottaneet
haltuunsa satamatyön Harborissa.

Kerrotaan, että lokakuulla 1872 saapuivat ensimmäiset suomalaiset
Ashtabulaan. Joukossa oli 25 miestä ja yksi nainen ja olivat he
kotoisin Isostakyröstä, Ylistarosta ja Kälviältä -- noista seuduista
on nytkin enimmän suomalaisia Harborissa.

Minään satamapaikkana ei Harboria vielä siihen aikaan tunnettu.
Joitakin taloja kyllä löytyi, vaan nämä eivät olleet rakennettuina
kaupunkitalojen järjestykseen.

Syyskesällä 1873 saatiin rautatie Harboriin valmiiksi. Tokkaa oli
myös tehty; niin että samana syksynä jo joitakin rautamalmilla
lastattuja laivoja tyhjennettiin. Sittemmin on tokkaa vuosi vuodelta
laajennettu, useat eri komppaniat ovat olleet puuhassa. Paitsi
satamatöitä ei Harborissa muita sanottavia yleisempiä työpaikkoja
ole, lukuunottamatta Ashtabulaa.

Varsinaisesti asettui suomalaisia asumaan Harboriin v. 1874. Ja
syyskesällä 1875 tuli Eriestä, jonne kansalaisia oli saapunut
samaan aikaan kun Ashtabulaankin, joukko suomalaisia Harboriin.
Nyt alkoivat suomalaisetkin hommata omia asunnoita. Maa oli siihen
aikaan vielä jokseenkin halpaa, joten ei ollut mitään mahdotonta
vähempivaraisenkin saada talo. Ne, jotka siihen aikaan talon
laittoivat, ansaitsivat hyvin pitämällä täysihoitoa työväelle.

Nopeasti kasvavan liikkeen vuoksi tuli Harbor hyvin kuuluksi
työpaikaksi, joten keväisin suuret joukot siirtolaisia tulvasi
Harboriin. Ennen muuttaneiden kehoituksista suomalaisetkin
suuntasivat kulkunsa sinne. Kuten jo mainittu, pysyväisesti eivät
kumminkaan kaikki jääneet Harboriin, vaan sieltä kautta kulki
suuri osa siirtolaistulvasta länteen. Usea hyvänä työnaikana
kesällä ansaitsi rahoja ja syksyllä muutti muualle työnetsintään.
Suomalaisten vakaantumiselle Harborin asutuksessa on tämä ollut
suurena haittana. Tavallisesti ne, jotka perhesuhteiden vuoksi eivät
niin helposti ole päässeet muuttelemaan, ovat pysyväisemmin jääneet
sinne asumaan. Harvemmin on tapahtunut, että Harboriin olisi muualta
kun suorastaan Suomesta kansalaisiamme muuttanut.

Vuoden 1884 paikoilla nousi suomalaisten luku Harborissa kesäisenä
aikana noin pariin sataan henkeen. Kymmenen vuotta myöhemmin nousi
kansalaistemme luku lähemmäs tuhat henkeä, kesäisinä aikoina yli
senkin. Nykyisin on suomalaisten lukumäärä paikkakunnalla noin
puolitoista tuhatta henkeä. Viime vuosina on suomalainen asutus koko
lailla vakaantunut. Oma talo on Harborissa noin 50 suomalaisella
perheellä.

Pari vuotta sitte muutti useita kymmeniä suomalaisia Erieen, kun
siellä alkoi suuremmat työt ja suomalaiset saivat sinne oman
työnjohtajansa. Myös Conneautiin (Jesteriin) ja Fairportiin on aina
joitakin suomalaisia Harborista muuttanut.

Tokkatyö Harborissa ei ole kevyttä. Kesän ajalla puretaan rautamalmia
ja lastataan kivihiiliä laivoihin. Talven ajalla lastataan
rautamalmia rautatievaunuihin kesällä nostetuista malmivarastoista.
Heikompivoimaiset miehet eivät kestä tätä työtä. Malmin purkauksessa
on työ hengenvaarallistakin. Miehet luovat rautamalmia "poketeihin"
juuri sen alla, mistä nostotelineet nostavat "poketit" ylös. Usein
tapahtuu loukkauksia ja moniaat suomalaiset ovat henkensäkin
menettäneet.

Hyvän työkykynsä takia ovat suomalaiset tulleet suosituiksi tässä
työssä. Ansiot ovat kesällä hyvinkin hyvät, joten säästäväiset ovat
voineet koota talteenkin.. Suomeen on suuria summia rahoja lähetetty
Harborista, mutta ainakin entisinä aikoina olisi enemmän voinut ja
pitänyt lähettää. Silloin oli juoppous ja raaka elämä mitä nurjinta.
Nyt ovat olot paljon muuttuneet.

Käsityöläisinä on muutamia suomalaisia, samoin kauppa-alalla.
Huomatuimmassa asemassa on kauppias J. Kinnunen, joka tekee suurinta
liikettä Harborissa, otettiinpa sitte minkäkieliset liikemiehet
tahansa huomioon.

Harborin suomalaisten yhteispyrinnöistä, seurakunta- ja
raittiusharrastuksista kannattaa erityisesti puhua, sillä ne ovat
ikäänkun kuvauksena, miten kehitys hyvään päin tapahtuu kelvollisen
johdon ja kansan oman heräämisen kautta Amerikan suomalaisten
keskuudessa. Harborin suomalaisten elämä on kurjaa kurjemmasta
muuttunut verrattain siistiksi lujan henkisen työn ja taistelun
kautta.

Ensi vuosina ei mitään seurakunnallisen elämän harrastusta näkynyt
Harborin suomalaisilla. Tuskinpa silloin kenenkään mieleen johtui
ajatustakaan, että suomalaisilla vielä löytyisi järjestetty evank.
luterilainen seurakunta Harborissa. Kun minkäänlaista paremman
elämän opetusta silloiset suomalaiset eivät saaneet, arvaa helposti
minkälaiseksi elämä vähitellen muuttui. Juominen ja sitä seuraava
irstainen elämä lopetti melkein kaiken siveellisyyden. Kun ottaa
huomioon, että muittenkaan kansallisuuksien elämä ei ollut
mallikelpoinen, niin ei ole ihme että suomalaisetkin vähitellen
kehittyivät ja tottuivat raakalaiselämään. Surkeita kuvauksia ja
kertomuksia levisi siihen aikaan Harborista. Ne siirtolaisten
perheiden jäsenet, jotka seurasivat sanomalehdistä oloja Amerikassa,
oikein kammoksuen ajattelivat Harboria ja toivoivat, ettei vaan "isä
olisi Harborissa".

Kun asukkaat Harborissa ovat melkein yksinomaan siirtolaisia useasta
eri kansallisuudesta, tahtoi usein syntyä rettelöitä kansallisuuksien
kesken. Veriset tappelutkaan eivät olleet aivan harvinaisia. Ne
olivat olevinaan kansallisuustaisteluita kunnian laakereiden
saavuttamiseksi, mutta suurimpana syynä niihin kumminkin oli juoppous
ja raaka elämä. Ruotsalaiset ja suomalaiset olivat näissä tappeluissa
aina yhtä poikaa.

Vaikka kansalaistemme elämä silloisena aikana näyttikin täydelliseltä
raakalaiselämältä, löytyi joissakin vielä taipumusta miettimään
sielunkin tulevaisuutta. Kotimaassa saatu kristillinen kasvatus ei
ollut vielä tykkänään siementänsä kadottanut. Kun pastori Backman
v. 1881 kävi Harborissa, niin paljo suomalaisia riensi häneltä
neuvoa saamaan. Past. Backmanin käynti ei jäänyt vaikutuksetta.
Useissa suomalaisissa heräsi halu saada omakielinen pappi Harboriin.
Seuraavana vuonna kutsuivatkin he Rock Islandin ruotsalaisessa
Augustana Collegessa opiskelevan kansalaisemme J. J. Hoikan kesäloman
ajaksi papillisia toimituksia tekemään. Parina vuotena kesän ajoilla
toimi hän Harborissa, mutta sitte kun hän vihittiin papiksi,
muutti hän pian Astoriaan. Sitte toimitti useita vuosia papillisia
toimituksia seikkailija J. W. Lähde. Vähän aikaa toimi Harborissa
pappina eräs toinenkin kulkusaarnaaja, joka myös oli saanut
papiksivihkimyksen jossakin toiskielisessä synoodissa.

Kun pastori E. Panelius oli merimiespappina New Yorkissa, kävi hän
Harborissakin. Hänelle silloiset suomalaiset valittivat kipeää papin
tarvetta. Pastori Panelius lupasi olla apuna papinsaantiin Suomesta.
Mutta ei vieläkään sitä saatu.

V. 1889 sattui taas eräs toiskielisessä synoodissa vihitty
suomalainen saarnamatkoillaan Harboriin ja tarjoutui papiksi
suomalaisille. Melkein yksimielisellä suostumuksella päätettiin
hänet ottaa määräajaksi. Jonkun aikaa meni asiat jotenkin hyvin
eteenpäin. Kirkko hankittiin ja osa kirkon hinnasta maksettiinkin.
Mutta vuoden parin kuluttua alkoi kuulua yhä enemmän ja enemmän
tyytymättömyyttä pappia vastaan. Vaadittiin pidettäväksi seurakunnan
kokous, jossa käsiteltäisiin kysymys papin erottamisesta. Kokouksia
pidettiin kaksikin, mutta niissä ei saatu mitään aikaan. Ne olivat
myrskyisimpiä kokouksia, mitä Harborin suomalaisten keskuudessa
lienee pidetty. Lopuksi pappi ja seurakunnan esimies julistivat, että
se erotkoon ja katsottakoon erotetuksi seurakunnasta, joka ei ole
tyytyväinen nykyiseen pappiin. Tätä julistusta noin kaksi kolmannesta
seurakunnan jäsenistä noudattikin. Eronneet, kun heitä oli enemmistö,
ajattelivat, että oikeuden mukaan kirkon pitäisi kuulua heille,
ja tahdottiin se sulkea, kunnes oikea pappi ehdittäisiin saada.
Lakimieheltä kysyttiin neuvoa, mutta asia oli selvä: suuri enemmistö
oli julkisesti luvannut erota seurakunnasta, mutta johtokunta oli
pysynyt seurakunnan yhteydessä, siis niillä, jotka ovat seurakunnasta
luvanneet erota, ei ole mitään sanomista kirkkoon, vaikkapa ovatkin
kirkon asuneet.

Asiat olivat nyt niin huonolla kannalla kun ne olla saattaa.
Amerikkalaiset kongregatsionalistit olivat kyllä huolehtineet
suomalaisten sielunhoitoa ja heidän toimestaan oli eräs suomalainen,
entinen maalari, saarnaamassa, mutta enemmistö hengellisiä asioita
harrastavista kansalaisista halusi hartaudella oikeata ev.
luterilaista pappia.

Suurin enemmistö suomalaisista kumminkin oli välinpitämätöntä. Heidän
elämänsä oli mitä kurjimmalla kannalla. Kapakat olivat tavallisia
kokouspaikkoja. Kapakasta lähdettiin työhön ja työstä kapakkaan.
Niiden mielestä, jotka asiaa ajattelivat, näytti tila kauhealta.
Mutta mistä apu?

Moniailla yksityisillä henkilöillä oli vieläkin ajatuksena, että
pitäisi koettaa yhäkin hankkia Suomesta pappi. Toiveen toteutuminen
näytti mahdottomalta. Viimein v. 1891 pidettiin yleisempi kokous,
jossa päätettiin hankkia pappi Suomesta.

Ja kun hätä oli suurin, apukin saapui. Samana vuonna onnistuttiin
saamaan pastori A. Kivioja Harborin suomalaisille papiksi. Heti
pidettiin seurakunnan perustava kokous. Ruotsalaisilta pyydettiin
kirkkoa jumalanpalveluksiin ja lupa saatiin.

Nimellisesti oli nyt seurakunta perustettu, mutta todellisuudessa oli
se vielä puolittain unelma. Tulevaisuus näytti synkältä olevaisten
olojen synnyttämän kurjuuden takia. Synkältä se lienee näyttänyt
opettajallekin ja hänen vaimolleen.

Mutta seurakunnallisen elämän harrastajia rupesi nousemaan yhä
useampia. V. 1893 päätettiin ryhtyä oman kirkon hankkimiseen. Kun
ensimmäinen kokous pidettiin, ei kirkon rakentamista varten ollut
yhtään senttiä rahaa, mutta pari viikkoa kokouksen jälkeen ostettiin
tonttimaa kirkolle. Se maksoi 500 dollaria. Rahat oli kerätty
vapaaehtoisilla lahjoilla. Kirkkoa alettiin myös heti rakentaa.
Puolen vuoden kuluttua oli se valmis ja vihittiin juhlallisesti
tarkoitukseensa. Kirkko tuli maksamaan, paitsi tonttimaata, 3,257
dollaria, joka jäi isoimmaksi osaksi velkaan. Kello laitettiin
tapuliin ja maksoi se 135 dollaria. Muutenkin sisustettiin kirkko
tarpeen mukaan.

Niin on hyvin onnistuttu, että viimeinen velka kirkosta maksettiin
heinäkuulla 1898 ja sen muistoksi on pidetty komeat seurakunnan
juhlat. Samana vuonna, kun velka kirkosta suoritettiin, ostettiin
pappila, hinta 1,740 dollaria.

Pastori Kiviojan ja hänen rouvansa uutteralla, innokkaalla
vaikutuksella parani Harborin suomalaisten olot ihmeteltävästi.
Seurakuntalaisten luku lisääntyi lisääntymistään ja tavat alkoivat
muuttua. Hengellisistä asioista ruvettiin huolehtimaan.

Paitsi toimintaa seurakunnan alalla ovat pastori ja rouva Kivioja
muistettavat yleensä Harborin suomalaisten henkisen elämän
kohottajina. Erittäinkin on heidät mainittava raittiustyön tekijöinä.

Vuodesta 1892 on Harborin suomalaisten keskuudessa ollut
vaikuttamassa raittiusseura "Kunto". Seuran alkuunpanijat ovat
pastori ja rouva Kivioja. Seuran perustava kokous pidettiin joulukuun
7 p:nä ja vietetään sitä vuosipäivää vieläkin juhlana Harborin
suomalaisten keskuudessa. Puheenjohtajaksi valittiin rouva Liisa
Kivioja.

Seuran jäsenluku alkuajoilla ei ollut suuri. Nuorison melkein
yksinomaiset seurapaikat olivat kapakkain sitä varten laitetuissa
tanssihuoneissa. Kapakkatanssit olivat nuorison varsinaiset huvit.
Noita tansseja pidettiin useita kertoja viikossa. Ei pidetty häpeänä
sitä, että naisetkin kävivät siellä. Yhdessä sitä juotiin, yhdessä
tanssittiin. Ja elämä oli rivoa.

Kuntoseura rupesi kapakkatansseja vastustamaan. Rouva Kivioja teki
innolla työtä saadakseen nuoret naiset heittämään kapakkatansseissa
käynnin. Eikä se työ mennyt hukkaan. Vähän ajan kuluttua jo osa
nuorisoa alkoi inhoa kapakkatansseja, ja parin vuoden kuluttua
ainoastaan huonomaineisimmat, muista erillään elävät kansalaiset
kulkivat niissä. Yleinen katsantokanta oli muuttunut. Nuorison
seurapaikka muuttui kapakasta Kuntolaan. Kyllä vieläkin löytyi niitä,
jotka kävivät kapakassa, mutta enemmistön suhteen oli asia voitettu.

Vanhempain, erittäinkin tokalla työskentelevien miesten keskuudessa
oli raittiusseuran alkuaikana, ja ennen sitä, yleinen mielipide,
ettei kovaa työtä tokalla voi tehdä juomatta olutta. Se usko oli
luja, kun se oli saanut sijansa itsepintaisen suomalaisen päässä.
Mutta vähitellen alkoi sekin usko horjua. Raittiusseuralaiset tekivät
kestäväisyydellä työtä sellaisten rinnalla, jotka oluen pitivät
varsinaisena juomanaan. Tultiinpa vielä sekin huomaamaan, että
raittiit olivat kestävämpiä pitemmässä voimainponnistuksessa.

Monta muuta hyödyllistä opetusta on Kuntoseura antanut. Se on myös
saanut aikaan seudulla siveämmän ja säädyllisemmän seurustelutavan.
Seuran toimesta on lainakirjasto ja lukusali, jotka ovat kaikkien
Harborin suomalaisten käytettävinä.

Kun pastori Kivioja joku aika sitte muutti Suomeen, herätti hänen
lähtönsä suurta surua Harborin suomalaisissa. Monen silmät kyynelistä
kostui lähtöhetkellä. Harborissa yleensä tunnustetaan, että hän oli
sikäläisten suomalaisten henkisen elämän uudistaja.

Nyt on Harborin suomalaisilla pappina pastori Kaarlo Huotari, joka
sitä ennen toimi Suomi-synoodin lähetyspastorina sekä Ironwoodin
seurakunnan hoitajana.

Harborissa on jo jonkun aikaa ollut toimessa toinenkin raittiusseura,
johon Kuntoseurasta erosi toistakymmentä jäsentä voidakseen edistää
asiaansa vapaampien sääntöjen mukaan. --

Varsinaisessa Ashtabulassa on vähemmän suomalaisia, käsityöläisiä
ja palvelijattaria. Siellä ilmestyy myös suomalainen sanomalehti
"Amerikan Sanomat", jonka julkaisijana on kokenut sanomalehtimies
August Edwards. Mr. Edwardsilla on oma, sievä talo kaupungissa.

Ashtabulan ympäristöllä on muutamia suomalaisia maanviljelijöinä.
Enimmäkseen viljelevät he lampuoteina muunkielisten tiloja.

Harborista itäänpäin lyhyen matkan päässä niinikään Eriejärven
rannalla on Conneautin (Jesterin) lastauspaikka. Sielläkin on
suomalaisia satamatyössä muutamia satoja. Heillä on oma raittiusseura
ja ovat edistyneet jotakuinkin hyvin.

Täältä etelään päin on tehdaspaikoissa Warrenissa, Girardissa ja
Youngstownissa suomalaisia. Kun rautatehtaat ovat käynnissä, on
tilaisuutta ansaitsemaan jotakuinkin hyvin. Myös heillä on omia
raittiusrientoja.

Harborista jonkun matkaa länteenpäin on huomattava suomalaisten
asuinpaikka Fairport Eriejärven rannalla. Se on Harborin jälkeen
suurin suomalainen pesäpaikka Ohiossa ja on siellä useita satoja
kansalaisiamme.

Juoppous oli tässäkin satamapaikassa viedä kansalaisemme kokonaan
perikatoon, mutta vihdoin ajattelevat henkilöt rupesivat puuhaamaan
raittiusseuraa. Puuhassaan saivat he hyvää apua pastori Kiviojalta,
jonka vaikutus ulottuu yleensä suomalaispaikkoihin Ohiossa, jopa
Pennsylvaniassa asti. Raittiusseura Kasvi perustettiin marraskuulla
1893. Se on nyt Amerikan suurimpia suomalaisia raittiusseuroja
kuuluen yleiseen raittiusliittoon Kansallis-Raittius-Veljeysseuraan.
Suureksi osaksi on Kasvi saanut suomalaisten elämän Fairportissa
muuttumaan parempaan päin. Kansalaisemme ovat siistin elämän takia
saaneet tunnustusta muiltakin kansallisuuksilta. Mutta tietysti
vieläkin löytyy joukossa paljon väkijuomain suosijoita, joita
kumminkin yleinen mielipide jo tuomitsee. Sievä, oma talo on
Kasviseuralla noussut uutteran työn hedelmänä. Seurakunnallisessa
suhteessa on Fairportin suomalaisilla yhteinen pappi Harborin kanssa.

Muutamia suomalaisia on ruvennut farmareiksi Fairportin ympäristöllä
ja toisia on muuten farmitöissä. Lähellä olevassa Painesvillen
kaupungissa on suomalaisia erilaisissa töissä. Eteläänpäin
Fairportista Geaugakauntissa (kaunti vastaa melkein Suomen
kihlakuntaa) on suomalaisia työnansioilla Burtonissa, Chardonissa,
Claridonissa ja useissa paikoissa muualla.

Suuressa Clevelandin kaupungissa Erien rannalla on vaan pienempi
luku suomalaisia. Siitä länteenpäin Lorainin lastauspaikalla on
kansalaisiamme enemmälti ja sitte taas hiukan useissa lähipaikoissa,
Elyriassa y.m.

Syvempänä Ohion sisämaassa on ennen suomalaisista yleisemmin tunnettu
hiilikaivantopaikka Jacksonville, mutta sittemmin työpäälliköiden
oikullisuuden vuoksi muutti paljon kansalaisiamme pois. On heitä
vieläkin siellä jonkun verran sekä muutamissa naapurikaivannoissa.
Mutta jo kukoistamaan päässeet yhteispyrinnöt ovat kuihtuneet
kansalaisten vähälukuisuuden takia. Samoin on käynyt monessa muussa
paikassa Amerikassa.


Indianan

valtiossa ei ole paljon suomalaisia. Hiilikaivannoilla lienee niitä
kyllä muutamia itsekussakin paikassa. Sellaisia kaivantoja ja
tehtaita, joissa tiedetään suomalaisia olevan, ovat Brazil, Coxville,
Perth, South Bend ja Clinton. Viimemainitussa on suomalaisilla
raittiusseurakin.

Enemmän suomalaisia on Michiganjärven rannalla olevassa Whitingissä.
Tässä kaupungissa on kuuluisan Standardkomppanian öljysäiliöitä ja
tuon yhtiön töissä enin osa suomalaisia onkin. Juoppous on myös
täällä tehnyt suurta tuhoa, vaan on toki raittiusseura saanut sitä
paljon vähenemään.

Whitingistä ei ole enää kun 17 mailia jättiläiskaupunkiin Chicagoon.
Ja silloin olemme Illinoisin suomalaisten luona.


Illinois.

Kun amerikkalaista nopeata jättiläisedistystä tahdotaan kuvata,
niin tavallisesti otetaan esimerkiksi Chicagon kaupunki ja koko
Illinoisin valtio. Ja ihmeellisiä tosiasioita sieltä vedetäänkin
esiin. Vuosisatamme alussa, v. 1800 ei koko Illinoisin valtiossa
ollut asujamia enempää kun 2,358 henkeä eikä Chicagosta vielä
tiedetty mitään. Lähemmäs neljä vuosikymmentä myöhemmin, 1837, jo
Chicagokin Michiganjärven eteläpäässä kohotti päätään. Siilon tuli
se kaupungiksi ja asukasluku oli jo neljän tuhannen vaiheilla.
Muissa kaupungeissa naurettiin tälle "suokylälle", jonka asujamet
olivat jo silloin kerskailevaisia ja korkealle tavoittelevia, --
jollaisia he ovat sittemminkin kaiken aikaa olleet. Chicagon suurta
tulevaisuutta ei uskottu, sillä olihan se "pohjattomassa" suossa.
Mutta chicagolaiset panivat tuolle suolle pohjan, nostivat talonsa
puujaloille ja vetivät muualta maata suohon.

Ja pääasia oli, että lujaa ääntä pidettiin sekä siten houkuteltiin
ihmisiä sinne muuttamaan. Tuota "puumausta" ensi sijassa ja asemaansa
järven päässä toisessa sekä kolmannessa sijassa sitä, että rautatiet
johtivat linjansa Chicagon kautta länteen, saapi tuo kaupunki
kiittää edistyksestään. V. 1860 oli Chicagossa jo asujamia 100,000
ja niitä lisääntyi lakkaamatta. Lokakuussa 1871 paloi suurin ja
paras osa kaupunkia kokonaan poroksi, ja syrjäiset luulivat, että
nyt tuli lakaisi Chicagon nimenkin pois mailmasta. Mutta mitä vielä!
Chicago nousi kun Feenikslintu vielä ehompana tulesta. Ja nyt on
siinä ihmekaupungissa, "Lännen kuningattaressa", lähemmäs kaksi
miljoonaa asujamia. Se on suuruutensa puolesta toinen kaupunki
Amerikan mantereella, ja ellei New York olisi äsken naapurikaupunkeja
nielemällä itseensä enentänyt väkilukuaan, olisi Chicago pian ollut
ensimmäinen. Mutta ensimmäiseksi se pyrkii. Chicago tahtoo kaikessa
voittaa muut.

Tietysti tuollaiseen kaupunkiin on täytynyt tulla paljon
siirtolaislakin, sillä varsinaisesta amerikkalaisesta aineksesta
ei se niin olisi paisunut. Paljon siellä niitä onkin, myös hyvin
paljon pohjoismaalaisia. Se on pääpiste ja huomattavin paikka
skandinaavialaissiirtolaisille. Siellä ilmestyy heidän tärkeimmät
sanomalehtensä ja lähellä on ruotsalaisen Augustanasynoodin suuri
oppilaitos.

Mutta suomalaisille ei Chicago ole ollut mieluisa paikka. Ei se
ole mikään henkisten eikä aineellistenkaan pyrintöjen keskusta
siirtolaisillemme. Moni suomalainen käsityöläinen ja muukin työmies
on koetellut Chicagoa, mutta useimmat ovat sieltä vähän ajan kuluttua
poistuneet. Työtä on enimmäkseen ollut vaikea saada ja ansiot eivät
ole olleet kiitettävät.

Mutta on suomalaisia pysähtynytkin sinne, yksi silloin toinen
tällöin. Löytyy suomalaisia, jotka ovat kauvemmankin aikaa jo asuneet
siellä ja ovat keränneet rikkauksia omistaen nyt arvokkaita maapaloja
ja kalliita rakennuksia.

Kansalaisemme Chicagossa asuvat hyvin hajallaan, enimmät välittämättä
mitään toisistaan, useat unohtaen alkuperäisen kansallisuutensakin.
Suomalaisten nykyistä lukumäärää siellä on vaikea sanoa, mutta
noussee se puoleen tuhanteen, kun vaan kaikki lukuun saadaan
otetuksi. Kuten sanottu, jotkut ovat varakkaita talonomistajia.
Enimmän lienee käsityöläisiä kaikista ammateista.

Sovinnollisuutta ei ole tahtonut olla niidenkään kansalaisten kesken,
jotka ovat suomalaisista yhteispyrinnöistä välittäneet. Seurakuntia
on siellä tietääkseni ainakin kaksi. On raittiusseurakin, mutta
siinä ei ole monta jäsentä. Löytyy vielä muitakin seuroja. Vähäinen
merkitys niillä kaikilla on ollut tähän saakka. Yksimielisyyttä ja
enemmän kansallista yhteisharrastusta olisi tarpeen.

Eräs uskalias sanomalehtimies on koettanut siellä julaista
suomenkielistä sanomalehteä, mutta sekään yritys ei onnistunut.

Mutta Chicagosta muutamien kymmenien mailien päässä on huomattavampia
suomalaisasutuksia. Jos kulemme kaupungista 36 mailia pohjoiseen
Michiganjärven rantaa lähelle Wisconsinin rajaa, tulemme Waukeganin
pieneen, mutta kauniiseen kaupunkiin. Näköala järvelle on mahtava, ja
kaupunki on hedelmällisen sekä hyvin viljellyn seudun keskessä.

Suomalaisia on Waukeganissa muutamia satoja ja työskentelevät miehet
pääasiallisesti rautatehtaissa nauttien verrattain hyvää palkkaa.
Rautalankatehdas on täällä suuri ja samallainen kun Massachusettsin
Worcesterissa, muistaakseni myös saman yhtiön omistama.

Edistyneet ja hyviä pyrintöjä harrastavat ovat kansalaisemme
Waukeganissa. Heillä on siellä seurakunta, joka on yhteisesti
Chicagon ja De Kalbin seurakunnan kanssa koettanut kannattaa
pappia. Nyt ei heillä kumminkaan taas ole pappia. Myöskin on heillä
raittiusseura.

Kun kulemme Chicagosta lounaaseen päin vähän yli 20 mailia, tulemme
Lemontin pikkukaupunkiin, jossa nykyisin ei liene monta suomalaista,
mutta joka kyllä aikanaan oli suurempikin kansalaistemme työpaikka.
Silloin kaivettiin seudulla kanavaa, joka avasi Chicagolle vesitien
Mississippijokeen.

Surkeata oli elämä, jota kansalaisemme Lemontissa viettivät. Palkka
oli pienenlainen ja sekin enimmäkseen juotiin. Raakuus ja huono elämä
olivat vallitsevia. Kaivamistyö oli likaista ja vaarallistakin. Osa
suomalaisia asui kanavan varsilla maakuopissa. Jotkut elättivät
itseään keräilemällä toisten ruuantähteitä. Amerikassa suomalaiset
tuskin missään ovat alentaneet itseään niin paljon kun Lemontissa.
Onneksi on Lemontin aika nyt ollutta ja mennyttä!

Lemontista vähän matkaa etelään on tehdaskaupunki Joliet. Siellä ei
nykyään ole monta suomalaista.

Chicagosta länteen joku nelisenkymmentä mailia on De Kalb-niminen
kaupunki samannimisessä kauntissa. Siellä on muutamia satoja
suomalaisia työskennellen tehtaissa. Huonosta ajasta eivät De Kalbin
suomalaiset ole paljoa tienneet. Työtä on ollut ajoittain liiankin
runsaasti ja palkat ovat olleet hyvänpuoliset. Pyhää arkea, yötä
päivää on tehtaat "runnanneet" (olleet käynnissä).

Kansalaisten elämä De Kalbissa on ollut siivoa ja hiljaista.
Seurakunta ja raittiusseura on heidän keskuudessaan. --

Muita huomattavampia suomalaisseutuja ei ole Illinoisissa.



Michigan.


Tämä valtio on ollut suomalaisen siirtolaisasutuksen lipunkantajana
koko nykyisen siirtolaisliikkeen ajan ja tulee epäilemättä sellaisena
olemaan niinkauvan kun pohjois-Michiganin suuret työpaikat,
rauta- ja kuparikaivannot, ovat käynnissä ja suomalaisia niissä
suositaan. Tähän vastataan Michiganissa, että malmialueet ovat
melkein loppumattomat, ja miksi ei suomalaisia suosittaisi siellä
edelleenkin, kun heidän siveellinen elämänsä on entisestään alinomaa
parantunut ja työkyky on ainakin yhtä hyvä kun ennen!

Kun katselemme Yhdysvaltain karttaa, herättää heti huomiotamme eri
valtioiden suorat, säännölliset rajat. Kukin valtio on yhdessä
ryhmässä oleva kokonaisuus, joka kartalta katsoen on kolmion, neliön,
suorakaiteen tai muun sellaisen näköinen.

Melkein ainoa poikkeus tästä säännöllisyydestä on Michiganin valtio.
Se on yhdistetty kahdesta palasta, jotka toisistaan eroavat hyvin
jyrkästi, ei ainoastaan maantieteellisen aseman vaan myös luonnon ja
ilmanalan puolesta.

Ennen aikaan tuota eroa ei niin tarkalleen huomattu ja se
lieneekin ollut syynä siihen, että kaksi niin tuiki erilaista
maa-aluetta yhdistettiin saman hallinnon alle. Vielä tämän
vuosisadan alkupuolella, jopa jälkeen vuoden 1837, jolloin Michigan
otettiin valtioksi Uniooniin, katsottiin sitä ehkä huonoimmaksi
maa-alueeksi, mikä kuului suureen tasavaltaan. Koko Michigan, ja
erittäinkin sillä tarkoitettiin ala-Michiganin suurta niemimaata,
oli suoperäistä erämaata, jossa ei muka ihminen ollenkaan elä.
Sitä kutsuttiin Suureksi Mustaksi Suoksi. Sille, joka aikoi tähän
valtioon uutisasukkaaksi, sanottiin: "Tahdotko mennä Michiganiin,
jossa varmasti näännyt kuoliaaksi, ja sammakot yksinään laulavat
hautajaisiasi? Eihän valtiossa ole eekeriäkään farmiksi sopivaa
maata. Jos säästytkin suosta nousevan epäterveellisen ilman
vaikutuksesta, kumminkin pakkanen sinut tappaa."

Tietysti tällainen luulo Michiganista ei ollut edullinen
uutisasutukselle siellä. Monet lännempänä olevat valtiot tulivat
ennen asutuiksi kun tämä. Mutta löytyi pioneereja sellaisiakin, jotka
eivät ennakkoluuloihin luottaneet, vaan itse kävivät kokemassa tuota
Mustaa Suota.

Ja vähitellen havaittiinkin suon erinomainen viljelysarvo. Nyt on
Michigan hyvin arvokas valtio suuressa tasavallassa. Muutamina
vuosina se jo oli viljankasvatuksessa ensimmäinen valtio, mutta nyt
on hedelmäviljelys ottanut huomattavamman sijan. Ala-Michiganissa,
vaikka onkin pohjoisosassa Yhdysvaltoja, menestyy kaikellaiset
hedelmäpuut erinomaisesti. Puhumattakaan kestävämmistä lajeista
viljellään siellä aprikooseja, persikoita, viinirypäleitä, jopa
viikunoitakin. Syynä tähän etelä-Michiganin ilmanalan erinomaiseen
lauhkeuteen ovat suuret järvet, joista esimerkiksi Michiganjärvi ei
koskaan jäädy. Nuo järvet miedontavat pohjoisesta tulevia kylmiä
tuulia ja pitävät ilmaston jotenkin tasaisena.

Mutta ylä-Michigan, eli Upper Peninsula, niinkun se englanninkielellä
erotetaan alaniemimaasta, ei ole samallaisten etujen alaisena. Tosin
sitäkin vastassa pohjoisessa on suuri Superiorjärvi, mutta tuo, ollen
jo siksi pohjoisessa, ei näy suurimmalla osalla vuotta jaksavan
lauhduttaa pohjoisesta, jäiseltä Hudsonlahdelta tulevaa kylmyyttä,
päinvastoin se antaa tuulille vapaan kulun. Talvi on hyvin kylmä
ja luminen tuolla ylä-Michiganissa, suomalaiset kutsuvatkin seutua
Yhdysvaltain Lapiksi. Erittäinkin tarkoitetaan tällä sitä niemekettä,
joka Michiganin pohjoisimpana mantereena pistää Superiorjärveen ja
jota suomalaiset kutsuvat Kuparisaareksi.

Mutta vaikka ylä-Michigan ei tarjoakaan maanviljelykselle niin
suuria etuja kun alaniemeke, on se kumminkin maapohjaltaan tätä
rikkaampi. Siellä on erittäin antoisat rautamalmi- ja kuparialueet.
Mailman rautatuotannossa ovat Yhdysvallat ensisijassa, ja arvoltaan
puolet Yhdysvaltain rautatuotannosta saadaan ylä-Michiganista.
Ja Yhdysvallat tuottavat noin puolet mailman kuparisaaliista
ja kolmasosa tästä Setä Samulin tuotannosta lankeaa kuuluisan
Kuparisaaren osalle. Paljon rikkautta on siis tuohon verrattain
pieneen alaan kätkettynä.

Pohjois-Michiganissa, juuri tuolla kupari- ja rauta-alueella
on Amerikan suomalaisten suurimmat, vankimmat ja vanhimmat
pesäpaikat. Siellä ovat kansalaiset aivan kun kotonaan, eivät
kyllä elä niin perin suomalaista elämää kun esimerkiksi Minnesotan
maanviljelysseuduilla, mutta elävät puhtaimpina "Amerikan
suomalaisina", ovat suomalaisia ja samalla tuon suuren vapaavallan
kehittyneitä kansalaisia.

Se suomalainen siirtolaisuus, joka näihin asti on keskeymättä
jatkunut ja epäilemättä jatkuu edelleenkin, johtui ensin
Kuparisaarelle noin kolmekymmentä vuotta sitte. Sieltä leveni se
Michiganin rauta-alueelle ja Minneapolista länteenpäin oleville
maanviljelysseuduille Minnesotassa. Minun tiedossani ei ole mitkä
erinomaiset asianhaarat kulettivat suomalaisen siirtolaisuuden
ensiksi juuri tuolle pohjoiselle, syrjäiselle Michiganin
niemekkeelle. Ehkä yhtenä vaikuttavana syynä oli se, että vähää
ennen, v. 1866, löydettiin rikkain ja kaivantotyöhön soveliain
Calumet & Heclan kuparisuoni, joka löytö oli aivan käännekohta
kuparikaivannon historiassa täällä. Silloinhan työt suuremmassa
määrässä alkoivat. Ja kun kuparinkaivaminen on hyvin kovaa työtä,
jättivät varsinaiset amerikkalaiset sen, kuten yleensä kovan työn,
siirtolaisille. Suomalaiset olivat ruumiinvoimiltaan vahvaa kansaa
ja sopivia sekä halukkaita tuohon jotenkin hyväansioiseen työhön.
Siitä lähtien ovat he kunnialla paikkansa säilyttäneet ja pidetäänkin
parhaimpina työmiehinä seudulla.

Kuparisaari on oikeastaan niemi, jonka kapealla vedellään eroittaa
mantereesta Portagejärvi ja siitä luoteisempana Kanaali. Se on
ollut synkän metsän peittämää, vaan on nyt suureksi osaksi hakattu.
Kumminkin hakkaustyötä jatkuu vielä varsinkin pohjoisemmassa,
harvemmin asutussa osassa.

Paitsi maanviljelystä ja kivenmurtamista, joita molempia jo
vähemmässä määrässä harjoitetaan, antaa kupari, sen kaivaminen,
sulattaminen y.m. melkein kaiken työn "saaren" asujamille. Kuparia
löydettiin saarelta ensin pohjoisosasta ja alettiin sen kaivamista
huomattavammassa määrässä noin 50 vuotta sitte. Enimmissä niistä
kaivoksista on nyt lakkautettu työ, ei sentähden että niistä olisi
loppunut kupari, vaan pikemmin siitä syystä että kuparia on ollut
liiaksi. Parhaiten onnistuu kuparinkaivaminen sillä kohdalla, missä
kupari on kiveen sekoitettuna, tietysti jotenkin runsaassa määrässä.
Mutta täällä on kuparia oikein puhtaana kalliona. Ja sitä ei
nykyisillä keinoilla vielä osata saada irti metallin sitkeyden vuoksi
muuten kun kustannuksilla, jotka nousevat kalliimmiksi kuparin hintaa.

Parempia ja antavampia kuparikaivoksia on syntynyt saaren
etelä-osassa. Suurin ja kannattavin kaikista on Calumet & Hecla,
joka on mailman merkillisimpiä kaivannoita. Kuparikivisuoni on siinä
rikkain ja laaja-alaisin. Sen kaivoksen syvyys on nyt lähemmäs
5,000 jalkaa, s.o. noin puolentoista kilometriä, ja on siis syvin
kaivanto Amerikassa, melkeinpä koko mailmassa. Kaivanto on erittäin
hyvässä, oikein mallikelpoisessa kunnossa. Ilma, ottaen huomioon
kaivannon syvyyden, on erinomainen. Keskilämpö syvimmässä pohjassa
on 87,6 astetta Fahrenheitia (noin 31 Celsiusta). Kaivannon
jättiläiskonehisto on suurin ja paras mailmassa.

Tuhansia työmiehiä työskentelee tässä kaivannossa, iso osa on
suomalaisia, jotka asuvat Calumetissa. Keskimääräinen ansio
työmiehelle on, valtion julkaiseman tilaston mukaan vuodelta 1898,
päivältä 2 doll. 37 senttiä, s.o. enemmän kun missään muussa saaren
kuparikaivoksessa. Yhtiöllä on 640 omaa taloa, joita vuokraa
työmiehilleen 3--10 dollarin kuukautisella vuokralla. Osalla
työmiehistä on omat talot. Yhtiö pitää huolen työmiestensä lasten
kouluutuksesta ja kustantaa sitä varten kouluja aina ylempiin
oppilaitoksiin asti. Arvokas kirjasto on työväen käytettävänä.

Yhtiön toimesta on olemassa työmiehiä varten apukassa. Kukin työmies
maksaa siihen 50 senttiä kuukaudessa ja yhtiö panee aina kassaan
saman verran kun työväenkin puolelta karttuu. Kassassa on niin
paljon rahaa, että enää ei tarvitse kantoa säännöllisesti toimittaa.
Kassasta maksetaan miehille sairauden sattuessa 25 dollaria
kuukaudessa ja tapaturmakuoleman kohdatessa 500 dollaria. Tilivuonna
1897 maksettiin kassasta 33,000 dollaria.

Calumet & Hecla yhtiö on tuottanut ihmeellisesti voittoa. Kaikkiaan
on se jakanut voitto-osinkoja yli 52 miljoonaa dollaria, kokonaan
suunnattomia summia alkuperäiselle pääomalle.

Calumet & Heclan kuparisuoni kulkee koillisesta lounaaseen hiukan
vinossa suunnassa maanpintaan verraten. Kun yhtiö teki noin hyviä
asioita, alkoi muissakin syntyä ajatusta mitenhän olisi mahdollista
päästä käsiksi tuohon erinomaiseen kuparisuoneen. Silloin esitti
kapteeni John Daniell rohkean tuuman. Hän sanoi, että jos
ulkopuolella Calumet & Heclan piiriä, ottaen huomioon sen suunnan,
mihin kuparisuoni kulkee, kaivetaan maata tarpeelliseen syvyyteen,
löytyy sieltä sama kuparisuoni. Työtä ruvettiin tekemään, työtä,
joka veti suuria summia ja jonka kannattavaisuutta esitti vaan tuo
rohkea ajatus. Ja todellakin 2,270 jalan syvyydessä yhdyttiinkin
kuparisuoneen. Näin syntyi Tamarackin kaivanto, joka on nyt noin
4,000 jalkaa syvä. Yhtiö on nyt jo maansisästä tuonut yli 160
miljoonaa naulaa kuparia ja on osakkailleen voitto-osinkoina jakanut
jo noin kuusi miljoonaa dollaria. Senkin yhtiön palveluksessa on
paljon suomalaisia. Työmiesten keskimääräinen palkka on kaksi
dollaria päivässä, valtion antaman tilaston mukaan.

Samalla perusteella tehty kun edellinen on Tamarack Junior kaivanto.
Se ei ole vielä tuottanut voittoa ollenkaan vaan päinvastoin on
vienyt suuria summia, mutta hyvätuloinen siitäkin koituu.

Kun nyt olen luetellut jo muutamia kuuluisimpia kuparikaivantoja,
mainitsen vielä muutamia, joissa jokaisessa suomalaisia työskentelee.

Centennial (vanha Schoolcraft) kaivanto on vasta vähemmän aikaa ollut
uuden yhtiön aikana käytännössä. Kaivanto on 1,000 jalkaa syvä.
Keskimääräinen päiväpalkka doll. 1:85.

Osceolan kaivanto on lähellä Calumetia, johon piiriin edellisetkin
kuuluvat. Se on 2,800 jalkaa syvä ja on myös hyvästi kannattava
kaivos. Työmiehet asuvat kaivannon vierellä Opechee-nimisessä
kauppalassa.

Calumetista aivan lyhyen matkaa pohjoiseen päin on Wolverinen ja
Kearsargen kaivannot. Edellinen on 1,400 jalkaa ja jälkimmäinen 2,900
jalkaa syvä. Molemmat ovat kannattavia kaivoksia.

Pohjoisosassa olevista kaivannoista on ainoa kannattava ja toimessa
oleva Centralkaivanto. On luultavaa, että useat muutkin alkavat
uuteen käyntiin, kuten on merkkejä näkynyt esimerkiksi Copper Fallsin
alueelle syntyneestä Arnoldkaivannosta.

Hancockin kaupungin ympärillä, joka on Calumetista lounaaseen päin ja
on sen jälkeen huomattavin kuparikaivoskaupunki, on antoisin Quincyn
kaivanto. Se on myöskin jo vanha kaivanto ja on hyvin tuottava.
Kaivannosta saadaan kuparin muassa hopeatakin. Kaivos on noin 4,000
jalkaa syvä ja on hyvässä kunnossa. Siinä kuten useimmissa muissakin
kaivannoissa ei ole vielä kuparisuonen pohjaa löydetty. Maapohjan
rikkaus on vielä käsittämätön.

Niin ei ole naapurikaivannon, Franklinin laita. Sen pohjarajalle
tunkeutuu Quincyn alue, joten on kaivantoyhtiön täytynyt ruveta
kaivamaan uusia aloja.

Ulkopuolella varsinaisen Kuparisaaren aluetta, hiukan matkaa
eteläpuolella salmea, on Atlantickaivanto. Se on merkillinen
siitä että siellä on voitolla otettu kuparia hyvin köyhästä
kivestä, sellaisestakin jossa on vaan puolen prosenttia kuparia.
On luonnollista, että tällaisessa kaivannossa on täytynyt
välttää kaikkia liikoja kustannuksia. Yhtiön työmiehille maksama
keskimääräinen päiväpalkka on kumminkin doll. 1:91.

Kaikkien näiden kaivosten ympärillä on suomalaisia asumuksia. Osa
kansalaisistamme asuu yhtiöiden huoneissa maksaen kohtuullista
vuokraa.

Enimmän asuu kansalaisiamme Calumetin kaupungissa, jossa heidän
lukunsa nousee jo noin 6,000:een. Se onkin suomalaisten suurin
pesäpaikka Amerikassa. Suomalaisilla on siellä paljon komeita
taloja ja liikehuoneita. Suomalainen Södergrenin veljesten apteekki
on paikkakunnan suurin ja tekee liikettä melkein yhtä paljon kun
muut sikäläiset apteekit yhteensä. Kaksi suomalaista, Amerikassa
tutkinnon suorittanutta lääkäriä löytyy, tohtorit Koivupalo ja
Kaarle J. Sorsen. Viimemainittu oli erisin apteekkiliikkeessä
Alfred Södergrenin kanssa ja jo silloin tuli tuo liike hyvin
huomatuksi. Sittemmin möi hän osansa pois, ja veljekset Alfred ja
Uno Södergren ovat liikettä pitäneet sekä vieläkin laajentaneet.
Paitsi hyvin varustettuja apteekkeja Calumetissa, Virginiassa ja
Hibbingissä (viimemainitut Minnesotan valtiossa) on heillä suurehko
ulkolähetysliike Minneapolin kaupungissa. Kaarle Sorsen myytyään
osansa meni tunnettuun Rushin lääketieteelliseen oppilaitokseen
Chicagossa, opiskeli siellä muutamia vuosia ja suoritti keväällä 1898
lääketieteen tohtorin tutkinnon.

Myöskin on Calumetissa suomalainen Ann Arborin, Mich., yliopistossa
tutkintonsa suorittanut lakimies Oskar J. Larson, joka nuoresta
ijästään huolimatta on jo hyvin huomatuksi tullut Kuparisaarella.
Hänellä sanotaan olevan hyvät lakimiehen lahjat ja oiva puhekyky.
Monellaisia luottamusvirkoja on hänen osalleen tullut, ja luultavaa
on, että hän ensimmäisenä suomalaisena voi Amerikan valtiollisessakin
elämässä kohota korkealle, kunhan vaan suomalaiset vaaleissa
yksimielisesti auttavat omaa kansalaistaan eivätkä ala kadehtia
ja hajaantua puolueisiin, kuten kyllä näihin asti on suomalaisten
ehdokkaiden suhteen usein tapahtunut.

Viroista puhuessa täytyy mainita, että suomalaisilla
Houghton- sekä Marquettekauntissa (Houghtonkaunti on kupari- ja
Marquette rauta-alueen tärkein kaunti) on ollut suomalaiset
rahastonhoitajat. Tämä on suurellainen luottamustoimi Yhdysvaltain
paikallishallinnossa, josta yhtenä todistuksena mainittakoon,
että viranpitäjältä vaaditaan lähes miljoonan markan takaus.
Molemmat noista miehistä J. V. Frimodig Houghtonissa ja Aatami
Kangas Marquettessa ovat rehellisellä käytöksellään osoittaneet
täysin määrin ansaitsevansa sen luottamuksen, jonka etupäässä omat
kansalaisensa ovat heihin panneet.

Pienemmissä kunnallisissa toimissa on Calumetissa, kuten muissakin
suomalaisissa pesäpaikoissa, myös kansalaisiamme, mutta sopisi
toivoa, että suomalaiset, jotka niinkin vallitsevia ovat vaaleissa,
auttaisivat vielä enemmän kansalaisiansa virkoihin.

Kaivantoyhtiön palveluksessa on yksi suomalainen kaivantokapteeni
sekä muutamia alempia työpäälliköltä. Löytyy kaupungissa koko joukko
suomalaisia liikkeitä: puolenkymmentä ruokakauppaa, pari lihakauppaa,
huonekalukauppa, leipuri, pari raittiusjuomalaa, neljä kapakkaa,
kuusi saunaa, kelloseppiä, partureita, suutareita, valokuvaajia,
räätäleitä, seppiä, urakoitsijoita, maalareita, puuseppiä, y.m.
kaikkia mitä suomalaisessa yhteiskunnassa tarvitaan.

Henkisistä pyrinnöistään Calumetin suomalaiset ovat aivan kuuluisiksi
tulleet. Siellä on rientoja, rientoja ja rientoja. Kuumeentapaisessa
kiihkossa eletään alinomaa, kaikilla aloilla tahdotaan voittaa
rekordit. Ja niinpä ovatkin he monessa suhteessa päässeet etusijaan,
mutta juuri tuosta alituisesta rientämisestä on ollut seurauksena
suuria rettelöitä ja eripuraisuuksia. Todistuksena tästä on
sekin, että Calumetissa on suomalaisilla neljä seurakuntaa, kolme
raittiusseuraa ja muita yhdistyksiä kentiesi kuinka paljon.

Jotta lukija saisi jonkinlaisen käsityksen noista riennoista,
suuresta kiihkosta, mikä pyrinnöissä vallitsee, esitän erään arvoisan
Amerikan suomalaisen avustamana vähän tarkemmin suomalaisten
seurakuntain kehitystä Calumetissa ja yleensä Kuparisaarella, vaikka
Amerikan suomalaisten kirkollisista oloista jälelläpäin erityisesti
yleiskatsauksen muodossa puhutaankin. Kuvauksesta esiintynee myös
miten suurella innolla ja vaikeissa oloissa Amerikan suomalaiset ovat
henkisiä pyrintöjään eteenpäin vieneet.

Noin viisikolmatta vuotta sitte liittyivät ensimmäiset suomalaiset
Calumetissa norjalaiseen seurakuntaan ja rakensivat norjalaisten
kanssa yhteisen kokoushuoneen. Sen seurakunnan pappina oli eräs
Rönäs, joka osasi vähän suomeakin. Kaikki meni jonkun aikaa hyvin,
mutta sitte nousi riita Rönäsin ja suomalaisten välillä. Suomalaiset
olivat laestadiolaisia ja Rönäs ei hyväksynyt heidän oppiaan,
vaan asetteli heille esteitä seurakunnassa. Seurauksena oli, että
suomalaiset erosivat norjalaisista ja rakensivat Pinekadun varrelle
Calumetissa oman kirkon, joka vieläkin seisoo isonnettuna paikallaan.
Entinen Karungin lukkari Salomon Kortetniemi, joka vielä elää,
tuli sen seurakunnan saarnamieheksi. Virallisesti se suomalaisten
ensimmäinen seurakuntayhdistys Amerikassa tunnettiin nimellä "Salomon
Kortetniemen seura".

Kun vanha Kortetniemi ei ollut oikein pystyvä ohjaajaksi, hänen
seurakuntalaisensa kuulustelivat laestadiolaisliikkeen vanhukselta
Juhani Raattamaalta itselleen saarnamiestä. Hänen välityksellään
tuli Amerikkaan v. 1878 Juhani Takkinen, kotoisin Kuusamosta. Tällä
miehellä on ollut harvinainen merkitys Amerikan suomalaisten oloissa.
Vaikka hän oli yhtä vähän oppinut kun muutkin maallikkosaarnaajat,
oli hänen näköpiirinsä jotenkin laaja. Sen lisäksi hänellä oli
luontaista johtajakykyä ja, vaikka itse oppimaton, hän ymmärsi oppia
arvostella ja oli kirjallisuuden harrastaja, -- ominaisuudet, joita
suurelta osalta laestadiolaisia puuttuu.

Heti Takkisen Amerikkaan tultua laillistettiin Salomon Kortetniemen
seura "Apostolisluterilaisen seurakunnan" nimellä, erotukseksi
evankelisluterilaisista. Näistä ajoista saakka on laestadiolaisia
Amerikassa nimitetty apostolisluterilaisiksi. Takkinen alkoi heti
tehdä lähetysmatkoja länteen, aina Tyynenmeren rannoille saakka,
perustaen siellä seurakuntia, jotka sitte rakensivat kirkkojakin, ja
sitä hän jatkoi siihen saakka, kun lähti viimeisen kerran Amerikasta
kotimaahan ja kuoli sillä matkalla Kittilässä talvella 1892. Takkinen
oli vaikuttavimpia miehiä "Amerikan Suomalaisen Lehden" uuteen eloon
herättämisessä, joka tapahtui v. 1879. Etumiehenä hän oli Amerikan
Suomalaisen Kirjallisuuden Seurankin perustamisessa, jonka toimella
painettiin suurella vaivalla ja kustannuksella Aapinen, Leinbergin
Biblian Historia ja Luteeruksen vähempi Katkismus. Kaikissa näissä
toimissa ei Takkinen säästänyt vaivoja eikä varojansa.

Laestadiolaisuuden suunta on ollut semmoinen, että pappi ja
sanankuulija ovat yksi ja sama, se puhuu jonka "henki" antaa puhua,
ei mitään eroitusta ihmisten välillä, ei mitään eroitusta kykyjen
välillä. Se aate käytännössä ei onnistunut Amerikassa. Takkinen oli
näyttänyt olevansa monessa suhteessa niin paljon etevämpi muita,
että sen täytyi herättää kateutta, ja siinä oli hänen turmionsa.
Takkinen sai pitkittää noin kymmenen vuotta rauhassa toimekasta
vaikutustaan, mutta silloin alkoivat kadehtijat syyttää, että
hän tekeytyy piispaksi ja rikastuu ylellisesti. Tämä tunne kyti
jo vuosia muutamissa hänen omissa seurakuntalaisissaan, kunnes
se viimein riehahti ilmiliekkiin. Vuosikokouksessa talvella 1889
nostettiin semmoinen melu, ettei voitu mitään toimittaa, jonka
vuoksi seurakunnan esimies lykkäsi kokouksen pidon määräämättömään
aikaan. Mutta samana pyhänä jälkeen puolen päivän kokoontuivat
meluajat kirkkoon ja valitsivat Juhani Roanpään saarnamieheksensä.
He anastivat kirkon avaimet ja seurakunta jakaantui kahteen
vihamielisimpään leiriin, mitä Calumetissa on nähty. Siitä seurasi
pari vuotta kestävä ja paljon maksava käräjöiminen aina ylioikeuteen
saakka. Ylioikeus päätti, että koska seurakunnan esimies lykkäsi
kokouksen pidon määräämättömään aikaan, niin jälestäpäin pidetyn
kokouksen vaali on seisova, kunnes seurakunta toisin päättää.
Pahinna syynä Takkisen puoluelaisten tappioon oli se, ettei
seurakunnalla ollut mitään sääntöjä vaan ainoastaan joitakin
päätöksiä kokousten pöytäkirjoissa. Takkinen pakotettiin muuttamaan
pois pappilasta ja osti oman talon. Hänen suosijansa rakensivat
uuden kirkon myöskin Pinekadun varrelle Calumetissa, joten vanhalla
apostolisluterilaisella seurakunnalla on uusi kirkko ja uudella
seurakunnalla vanha kirkko. Juhana Roanpään hoteihin jäänyt puoli
seurakunnasta kutsui sitte opettajaksensa pappismies A. L. Heidemanin
Suomesta. Hän on vieläkin tämän seurakunnan pappina. Juhani Roanpää
oli Abram Hietasen kanssa lähetysmatkalla idän valtioissa v. 1895 ja
he tukehtuivat molemmat kuoliaaksi kaasun häkään eräässä Bostonin
hotellissa.

Takkisen seurakunnan saarnamiehinä ovat olleet monta vuotta Kalle
Ojala ja Olli Matoniemi.

Calumetin evankelisluterilaiset suomalaiset alkoivat muodostua
seurakunnaksi v. 1875 vaiheilla ja kutsuivat Suomesta papikseen
pastori A. E. Backmanin. He liittyivät norjalaisten ja ruotsalaisten
kanssa yhteisen kirkon rakennukseen, jota on kutsuttu kolmen
kansallisuuden kirkoksi. Sama kirkko seisoo vieläkin ihan
samannäköisenä ja se on nykyänsä n.k. kansallisseurakunnan kirkkona.
Siinä pidettiin v. 1890 Suomisynoodin ensimmäinen yleinen kokous.

Rohkeutta kysyttiin siltä papilta, joka ensimmäisenä lähti
siirtolaisten kutsumana Suomesta Amerikkaan, aivan uusiin ja
outoihin, vieläpä jotenkin kehittymättömiin oloihin. Ajat
olivat hyvin rauhattomat Calumetin suomalaisten keskuudessa.
Laestadiolaisuus esiintyi silloin kaikkein kiihkoisimpana, niin että
kaduillakin toisin ajattelevaa manattiin "uskoon". Pastori Backman
katsoi velvollisuudekseen tuota liikettä vastustaa ja siinä tietysti
sortui tulisen taistelun pyörteeseen. Vihdoin muutti hän Hancockiin,
jossa parhaastaan kansalaisemme Antti Johnsonin puuhalla oli saatu
seurakunta perustetuksi ja rakennettiin Quincyn mäelle pieni kirkko
ja pappila, Vaikutettuaan vielä jonkun aikaa Hancockissa muutti
pastori Backman pysyväisesti Suomeen v. 1882 väsyneenä Amerikan
suomalaisten riitaisiin oloihin.

Nyt alkoi evankelisluterilaisten seurakuntapyrinnöille kirjava
ajanvaihe. Ensi vuosina ei ollut yhtään varsinaista suomalaista
pappia Amerikassa. Hancockin ja Calumetin seurakunnat pysyivät
kumminkin olemassa ja niitä pidettiin ikäänkun yhteen kuuluvina.

Hancockissa oli saksalainen luterilainen pappi Wambsgarss, joka
oli ollut Backmanin tuttavuudessa ja Backman oli kehoittanut häntä
tekemään papillisia toimituksia suomalaisille, merkiten hänelle
virsikirjaan vihkimä-, kaste- ja hautausluvut. Ja vaikka se
saksalainen ei tietysti kieltämme ymmärtänyt, niin hän osasi kirjasta
lukea ihmeteltävän selvästi suomea, ja hän toimitti parin vuoden
kuluessa paljon papillisia toimia suomalaisille.

Entinen lähetyssaarnaaja Malmström oli niihin aikoihin saapunut
Suomesta Amerikkaan ja kuulusteltuaan ruotsalaisen Augustanasynoodin
esimiehiltä itselleen vaikutusalaa, oli häntä neuvottu Hancockiin,
jossa tiesivät suomalaisten olevan papittomia. Hän tuli kenenkään
kutsumatta Hancockiin, asettui pappilaan asumaan ja alkoi tehdä
papillisia toimia, kun ei ollut muutakaan pappia, kunnes pastori J.
K. Nikander saapui.

Niihin aikoihin olivat Hancockin ja Calumetin seurakunnat
kuulustelleet Suomesta pappia ja olivat saaneet lupautumaan
Amerikkaan lähtemään nuoren papin J. K. Nikanderin Heinolasta,
jolla miehellä sittemmin on ollut hyvin suuri merkitys Amerikan
suomalaisten keskuudessa.

Kun hän kumminkin viipyi tulemasta, ilmestyi Hancockiin eräs
omituinen räätäli Henrik Turunen, josta kuultiin, että hän osasi
saarnata ja pitää kokouksia. Ja muutamat uteliaat menivät häntä
kuulemaan. Hän kutsuttiin Calumetiinkin, jossa sai suomalaisten
kirkossa saarnata. Hän voi hyvin sointuvalla äänellä kiljahdella,
mutta puheessa ei ollut järkeä eikä järjestystä. Siihen ääneen
mielistyi kuitenkin niin moni Calumetissa, että hän äänestettiin
tuota pikaa väliaikaiseksi papiksi, vaikka varsinaista odotettiin
tulevaksi Suomesta. Eräs kansalainen kustansi Turusen Minneapoliin,
jossa muuan norjalainen professori teki hänet kahdessa viikossa
papiksi. Takaisin tultuansa hän arveli olevansa sekä Calumetin että
Hancockin seurakunnan pappi, anastellen Malmströmiltäkin papin
tointa, jota kumminkaan tämä ei huolinut hänelle luovuttaa. Kun
Nikander saapui ensi kerran Calumetiin ja piti kirkossa matkasta
väsyneenä pienen tulopuheen, niin Turunen oli myöskin saapuvilla
ja kiljui sointuvalla äänellään, virkkaen lopuksi: "Nyt te olette
kuulleet meidän molempien lahjat ja tiedätte kumman valitsette
papiksenne." Mutta sillä ei ollut kuulijoihin mitään vaikutusta.
Turunen oli sitte jonkun aikaa Poinsettissa, Dakotassa, sieltä meni
San Franciscoon muka merimiesten papiksi, oli taas jossakin opistossa
Philadelphiassa, kulki sieltä takaisin San Franciscoon ja viimeksi on
kuultu, että hän on viety täydellisenä hulluna Napan holhulaitokseen,
jonne lienee kuollutkin.

Nikander tuli papiksi kahteen seurakuntaan, joilla oli kirkot,
mutta jotka muuten olivat melkein rappiotilassa. Hän alkoi hoitaa
sekä Hancockin että Calumetin seurakuntia, asuen Hancockissa.
Suopealla ja maltillisella olennollaan alkoi hän rakentaa todellista
seurakuntaelämää koko Kuparisaarella. Hän perusti seurakunnan
Allouezin kaivannolle, jossa kulki saarnaamassa, sekä Portage
Entryynkin, kivimurtimopaikkaan, johon on pieni kirkkokin rakennettu.
Jonkun ajan perästä ryhtyi Hancockin seurakunta uuden, isomman kirkon
rakennukseen, ja se kirkko on parhaita, mitä onkaan suomalaisilla
Amerikassa ja maksaa noin 5,000 dollaria. Siinä on tuhannen dollarin
maksavat piippu-urut ja 250 doll. arvoinen kello. Kirkon vierellä
yläpuolella on sievä pappila ja vielä ylempänä "Paimen-Sanomain"
painohuone. Hancockin seurakuntaan luetaan nykyään monia ympäristöllä
olevia suomalaisten asuinpaikkoja, kuten Entry, Chassell, Atlantic ja
Boston, joten se on väkirikkain suomalainen seurakunta Amerikassa.
J. K. Nikander on ollut sen seurakunnan pappina vielä ensi vuoden
Suomiopiston johtajanakin ollessansa. -- Vasta v. 1897 tuli hänen
sijalleen maisteri Juho Bäck.

V. 1889 saivat Calumetin seurakuntalaiset, parhaastaan silloisen
kouluttajan Pekka Westerisen vaikutuksesta, aatteen kutsua pastori
J. W. Eloheimo papikseen Astoriasta. Se oli ajattelematon teko,
kun ei virketty asiasta mitään pastori Nikanderille, joka oli
senkin seurakunnan pappi. Mutta hän ei pannut sanallakaan vastaan,
varmaankin toivoen, että seurakunta edistyy paremmin saatuaan
varsinaisen papin.

J. W. Eloheimo tuli Calumetiin. Seurakunnan pappila oli jo silloin
myöty, mutta kolmasosa kirkosta oli vielä seurakunnan omana.
Eloheimo olisi ehkä onnistunut hyvinkin, jos hän olisi arvannut
pysyä varsinaisessa ammatissaan. Paikkakunnalle oli saapunut eräs
rettelöitsevä mies, John Ekman, joka oli yritellyt julkaisemaan
suomalaista lehteä Harborissa ja Ishpemingissä, joutuen vararikkoon
molemmissa paikoissa. Hän sai viimein muutamain suosijainsa avulla
painokapineita ja rupesi julkaisemaan marraskuulla 1889 Calumetissa
lehteä, jonka nimi oli "Kansan Lehti". Eloheimo kirjoitti heti
siihen lehteen jotakin, näyttäen olevansa lehden suosija. Kiihko
lisää aina kiihkoa. Toinen joukko kiihkoilijoita perusti heti toisen
lehden, jonka nimi oli "Kalevan Kaiku" ja se alkoi ilmestyä kahdesti
viikossa. Eloheimo kirjoitteli siihen kummallisia pätkiä ja näin
asetti itsensä kahden tulen väliin. "Kansan Lehti" alkoi häntä
herjaella.

Samaan aikaan sattui toinen tärkeä seikka. Suomisynoodin ensimmäinen
yleinen kirkolliskokous pidettiin maaliskuulla 1890. Tämän puuhan
vaikuttavimpana miehenä oli ollut juuri Eloheimo, vaan häntä ei Siinä
tilaisuudessa valittu esimieheksi.

Heti yleisen kirkolliskokouksen jälkeen oli Calumetin seurakunnalla
kokous, jossa oli kysymyksenä liittyykö seurakunta Suomisynoodiin.
Siinä tilaisuudessa esiintyi Eloheimo niin käskevänä ja komentavana,
että melkein kaikki kokoukseen tulleet poistuivat. Heti sen jälkeen
ne käskivät pyyhkiä nimensä pois kirkon kirjoista.

Silloin näki John Ekman ajan tulleeksi kostaakseen Eloheimolle ja
samalla pannakseen jotakin vastapainoa äsken perustetulle Synoodille.
Hän keräsi suosijansa oopperahuoneeseen, jossa suurella pauhinalla
julistettiin, että nyt on perustettu "Kansallisseurakunta", josta
sittemmin on niin usein kuultu.

Muutamia kuukausia myöhemmin täytyi Eloheimon muuttaa kannatuksen
puutteessa Ironwoodiin, jossa alkoi hänen vieläkin suurempi
harhailemisensa, josta tuonnempana puhutaan.

Calumetin evank. lut. seurakunnasta jäi kuitenkin kantajoukko
jälelle, joka liittyi lujasti Suomisynoodiin. Ne möivät 500
dollarista kirkko-osansa sille "kansallisseurakunnalle" ja alkoivat
puuhaella oman kirkon rakentamista. Se oli rohkein yritys, mitä
vielä mikään suomalainen seurakunta on Amerikassa tehnyt, kun niin
pieni joukko uskalsi ruveta 500 dollarilla kirkon rakennukseen, joka
tuli maksamaan 6,000 dollaria ja josta enää kuudesosa on velkana.
Kirkon paikan lahjoitti Calumet & Hecla yhtiö ja antoi vielä 500
dollaria rahaa. Rakennus alotettiin syksyllä 1891 ja seuraavan
vuoden lokakuussa oli valmis vihittäväksi. V. 1897 hankittiin siihen
kirkkoköörin toimella 800 dollarin arvoiset piippu-urut, joista ei
ole mitään velkaa.

Pastori Nikander hoiti vieläkin tätä seurakuntaa, pitäen kirkonmenoja
kahdesti kuukaudessa. Jäsenluku pysyi pienenä, mutta niiden joukossa
oli uhraavia jäseniä. Seurakuntalaiset alkoivat aina enemmän ikävöidä
varsinaista pappia, senkin vuoksi että jäsenluku lisääntyisi. Viimein
saivat he Amerikkaan lähtemään nuoren papin, E. W. Hynnisen, kotoisin
Joroisista. Hän saapui Calumetiin kesällä 1893. Ollen miellyttävä
luonteeltaan sai hän seurakunnan vähitellen kasvamaan. Vaikka hän
oli seurakuntalaistensa suuressa suosiossa, niin hän ei oikein
hyvin olostunut outoihin oloihin. Niinpä hän haki kotipitäjäseensä
kansanopiston johtajaksi ja pääsi sinne, lähtien Calumetista keväällä
1895.

Nyt oli Betlehemin seurakunta, joksi sitä nyt oli ruvettu
nimittämään, taas papitta ja pastori Nikander hoiti sitä
väliaikaisesti. Kesällä 1896 kutsui seurakunta opettajaksensa
nuoren pappismiehen J. H. Kampin Massachusettsista. Hän
voitti seurakuntalaistensa yleisen suosion ja äänivaltaisten
seurakunnanjäsenten luku karttui puoleenkolmatta sataan, jota
pidetään noissa oloissa jo isonlaisena seurakuntana. Hänen tultuansa
liittyi parikymmentä seurakunnan jäsentä yhteen, pannen kukin 50
dollaria, ja rakensivat kirkon vierelle sievän pappilan, joka
vuokrataan papille, sillä ehdolla että niin pian kun pappila on
maksanut vuokralla rakennuskulut, he lahjoittavat sen seurakunnalle.
J. H. Kampi näytti olevan hyvällä alulla saavuttamaan luottamusta,
mutta kesällä 1898 seurakunnan vanhimmat saivat selville, että hänen
siveellinen kantansa oli rappiolla, ja pyysivät hänen poistumaan
seurakunnasta. Hän lähti silloin karkaamalla Calumetista, jättäen
perheensä ja velkoja jälkeensä.

Calumetin kansallisseurakunta, jolla oli kolmasosa vanhaa kirkkoa,
sai muutakin näkyvää muotoa, sillä A. L. Heideman Calumetiin tultuaan
alkoi toimittaa papillisia toimituksia siinäkin seurakunnassa. V.
1896 alkoi seurakunta puuhaella itselleen ensimmäistä varsinaista
pappia ja siksi tuli -- J. W. Eloheimo. Hän, "Amerikan suomalaisen
kirkon piispa" oli tullut niin ahtaalle Ironwoodissa, että tarjoutui
entisille potkijoillensa papiksi ja sai heiltä kutsumuksen siihen
toimeen. Eloheimon tultua on se seurakunta rakentanut sievän
pappilan ja aivan nykyisin on alotettu kookkaan kirkonkin rakennusta
Calumetissa.

Quincyn mäellä Hancockissa on ollut apostolisluterilaisilla pieni
kirkko jo parikymmentä vuotta. Siellä ovat saarnanneet milloin mitkin
saamamiehet. Pari vuotta sitte panivat alkuun apostolisluterilaiset
homman suuremman kirkon rakentamiseksi. Juuri näihin aikoihin on
heillä valmistunut kirkko Hancockin kaupungissa ja on se varmaankin
heidän suurin kirkkonsa Amerikassa, sanotaan maksavan ainakin 5,000
dollaria. Kokouksia pitää siinä A. L. Heideman.

Olen nyt viivyttänyt lukijaa ehkä liiankin kauvan Calumetin ja
yleensä Kuparisaaren seurakuntain kehityksen tarkastelussa. Lyhyesti,
ainoastaan pääpiirteissään on ne vaiheet käyty läpi, vaan jo nekin
kuvaavat taistelua, minkä alaisena pyrinnöt siellä ovat. Kaikki, mikä
on saatu aikaan, on noussut kovilla ponnistuksilla ja uhrauksilla.

Samallaista, yhtä melskeistä on raittiustyön historia
Kuparisaarella, erittäinkin Calumetissa. Emme lähde sitä nyt
kumminkaan tarkastelemaan. Mainitsen vaan, että Calumetin kolmesta
raittiusseurasta on kaksi samannimellistä. Yksi "Hyvä Toivo" kuuluu
Raittius-Ystäväin Yhdistykseen, toinen "Hyvä Toivo" on itsenäinen.
Itsenäinen seura on nykyään kaikkein suurin.

Työväenyhdistys Suomiseura oli yhteen aikaan hyvin vilkkaassa
toimessa, mutta sittemmin on jonkun verran lamaantunut. Naisyhdistys
toimii vilkkaudella neitien Linda Mahlbergin ja Maggie J. Walzin
johdolla.

Useampia vuosia on Kansanvalistusseura, joka on perustunut
haaraosastona Suomessa olevaan seuraan, vaikuttanut, vaan nykyään sen
toimintaa lienee tuskin nimeksi olemassa. Seura on kumminkin jättänyt
pysyväisen muiston, kokoushuonerakennuksen, jossa useat yhdistykset
kokoontuvat.

Lauluseuroista on suurinta huomiota herättänyt "Suomen Sävel", joka
lienee ollut parhaiten harjoitettu suomalainen lauluseura Amerikassa.
Johtajana on ollut S. Mustonen. Viime aikoina on seuran vaikutus
ollut heikkoa.

Kun vielä näiden seurain lisäksi luettelemme Calumetissa olevaksi
useampia muita lauluseuroja, pari torvisoittokuntaa, nuorisoseuroja,
kansakouluyhdistys, lähetysseura, ompeluseuroja y.m., -- niin
eikö todella ole "yhteispyrintöjä" Calumetin suomalaisilla! Mutta
toisekseen epäilemättä seurain monilukuisuus paljon hajoittaa
paikkakunnan suomalaisten voimia. Enemmän saataisiin aikaan, jos
keskitettäisiin voimia paremmin yhteen.

Vielä on mainitsematta kaksi erittäin hyvään vaikutukseen päässyttä
suomalaista yhdistystä Calumetissa. Nämä ovat keskinäinen
Palovakuutusyhtiö ja apuseura Kaleva. Nämä yhdistykset saivat alkunsa
melkein samaan aikaan v. 1890.

Jo siihen aikaan oli suomalaisilla Calumetissa satoja omia
huoneita, jotka maksoivat vuosittain monia tuhansia suurille
palovakuutusyhtiöille. Ja kun ruvettiin tarkkaamaan, niin
huomattiin, että ne yhtiöt eivät olleet maksaneet suomalaisille
kuuden seitsemän vuoden kuluessa vahingonkorvausta kun 400 dollaria.
Siitä ruvettiin ajattelemaan, että jos olisi oma yhtiö, jolle
maksettaisiin vuosittain ne tuhannet, mitä oli muille maksettu, niin
eiköhän niistä rahoista jotakin säästyisi, samalla kun omaisuus oli
turvattu. Keskinäiset yhtiöt ovat tavallisesti sillä pohjalla, että
jäsen maksaa vakuuttaessa vaan jäsenrahan, ja vahinkojen korvaus
takseerataan ja kerätään vuoden kuluttua kultakin osansa jälkeen.
Suomalaisten yhtiö pantiin aivan toisellaiselle pohjalle. Jäsen
maksaa jäsenrahan ja melkein saman vakuutusmaksun minkä suuret
osakeyhtiötkin perivät. Mutta viiden vuoden perästä saa kukin
jäsen tässä yhtiössä kaikki mitä on hänen maksuistansa säästynyt
sen ajan kuluessa. Nykyään kuuluu yhtiöön yli 700 jäsentä, joista
noin satakunta on muunkielisiä. Vakuutetun omaisuuden arvo on yli
600,000 dollaria. Vahingoita se on maksanut yli 6,000 dollaria,
osinkoja melkein saman verran. (68 senttiä jokaisesta dollarista)
ja säästössä on nykyänsä yli 18,000 dollaria. Sen yhtiön esimiehenä
on alusta alkaen ollut John Blomqvist, kirjurina Alex. Leinonen ja
rahastonhoitajana P. A. Nordström.

Jokaisella paremmalla kaivantoyhtiöllä on oma apuyhtiönsä, johon
otetaan joku dollari kuussa jokaiselta työmieheltä ja sitte
maksetaan, vissi määrä kuukaudessa sairastaville ja hautauskulut
kuolleiden perillisille. Calumet & Heclassa on laitos vielä
paremmalla kannalla. Mutta tämän lisäksi on työväkikin perustanut
samallaisia yhtiöitä omassa keskuudessaan. Semmoinen on Kaleva,
loukkausapuseura Calumetissa, joka on kauvan elänyt ja erittäin hyvin
onnistunut.

Kun vielä mainitsen, että Calumetissa on ilmestynyt ja vielä
nykyäänkin ilmestyy useampia suomalaisia sanomalehtiä, joista
huomattavin on tunnettu kiihkolehti "Amerikan Uutiset", lienen
jo antanut hiukan valaistusta tästä suomalaisten suurimmasta
pesäpaikasta. Tarkka kertomus veisi koko tämän kirjan alan, sillä
niin monipuoleiset ja vaiherikkaat ovat Calumetin suomalaisten elämä
ja pyrinnöt. Niin paljon intoa ja harrastusta tuskin lienee missään
muualla suomalaisten keskuudessa. Kun se vaan saataisiin keskittymään
johonkin yhteiseen, suureen asiaan, syntyisi epäilemättä ihmeitä.
Näinkin ollen on Calumet monissa harrastuksissa lipunkantaja Amerikan
suomalaisten joukossa. Ei se syyttä haluakaan etevimmän suomalaisen
siirtolaisasutuksen nimeä.

Hancock on toinen suuri suomalainen pesäpaikka Kuparisaarella.
Siellä ei niin paljon "riennetä", mutta eteenpäin sielläkin mennään,
eteenpäin säännöllisesti ja verrattain vakavasti. Seurakunta on
suurin ja parhaiten järjestetty, raittiusseura on ijältään vanhin. Se
on kauvan aikaa ollut Suomisynoodin konsistoorion esimiehen paikka.
Siellä on Suomiopisto, ainoa Amerikan suomalaisen korkeamman koulun
alku ollut toimessa jo kolmatta vuotta.

Hancockissa, kuten yleensä Kuparisaarella, ovat suomalaiset hyvin
toimeentulevaa väkeä, onpa joku varakaskin ja suurissa liikkeissä
kuten Antti Johnson, joka on myös seurakunta- ja opistoasiain
innokkaana ja uhraavana harrastajana tunnettu. Suomalaisia
liikehuoneita on Hancockissa kosolta. Paitsi pappien toimittamaa
sanomalehteä, "Paimen-Sanomia", ilmestyy siellä myös "Amerikan
Suomalainen" V.M. Burmanin toimesta.

Kaivannot ne antavat elatuksen Hancockinkin suomalaisille.
Kuparivuoret ovat rikkaita ja niiden sisässä suomalaiset kovasta
kivestä leipänsä kiskovat. Lähtekäämme katsomaan yhtä noista
kaivoksista, Quincyä, joka on aivan Hancockin äärellä. Näemme
korkeita rakennuksia ja korkeita savupiippuja kaivannon päällä.
Puolen tusinaa reikiä johtaa maan sisään. Näitä kutsutaan
shafteiksi. Enimmät näistä shafteista ovat niitä, joita myöten
kaikki louhottu kivi nostetaan ylös. Miehistöllä on eri kulkutie,
maneesishafti. Kivennostoreikiä myöten, jotka ovat varustetut
kaksilla rautatienkiskoilla lentää kaksi neljän tonnin vetoista
rautaista kippaa hirmuisella vauhdilla edestakaisin. Kun toinen
nousee täysinäisenä ylös, painuu toinen silloin tyhjänä alas, menee
joutusammin kun hirmuisen raskas rautakippa ehtisi omaa painoaan
pudota. Täysi kippa lentää tietysti samalla kiireellä ylös. Noin
720 syllän matkan tekevät ne noin 1 1/4 minuutissa. Kun vauhti
raskaalla kipalla hirmuisen raskaine nostoköysineen on tuollainen,
niin arvaa jokainen, että jättiläinen on se rukkikin, joka tuota
köyttä kelaa. Rattaan, jonka ympäri köysi kiertää, ympärysmitta on 79
jalkaa, köyden paino 12 tonnia. Höyrykone on 2,000 hevosvoimainen.
Rakennuksissa kaivannon päällä käypi ryske ja pauke, kun kipat
oksentavat niiden ylilattialle sisältöänsä ja koneet niitä sitte
rouhentavat.

Musta ja kammottavannäköinen on shaftin suu. Omituinen haju virtaa
sieltä nenään. Se on kun manalan suu, johon tuo jykevä kippa kolkolla
jyrinällä hukkuu.

Mutta siellä alhaalla, kilometrin jopa syvempänäkin maan sisässä,
on miehiä, rohkeita ja karastuneita. Siellä ontoissa lokeroissa he
liikkuvat kun kotonaan, toiset (mainarit) ilmalla käypäin koneiden ja
dynamiitin avulla särkien kalliota, toiset (trammarit) sitä kuormaten
melkoisiin rautatievaunuihin. Kaivanto on jaettu tasanteihin,
leveneihin, jotka vastaavat korkeiden rakennusten lattiakerroksia.
Noita tasanteita on Quincyn kaivannossa nykyään 48, kukin noin 10
sylen päässä toisistaan (siis Quincyn kaivanto on kohtisuorasti maan
päältä noin 480 jalkaa syvä). Joka tasannesta pitkin johtaa kiskotie
tasanneksen perimpään pohjukkaan saakka. Kullakin tasanteella on
tehty tai tehdään työtä laajentaen kaivantoa sivuille päin tasaisesti
maanpinnan kanssa. Trammerit työntävät noita rautatievaunuja
shaftin (reijän) suulle ja tyhjentävät sisällön kippaan. Tämä
trammaus eli "tyisän puskeminen", kuten sitä suomalaiset kutsuvat,
olisi oikeastaan hevosen työtä, eikä siinä muut ihmiset kestä kun
suomalaiset ja itaalialaiset. Oli se perukka kuinka pitkä tahansa,
josta vaunut täytetään, ja oli siellä tavaran saanti kuinka huono
tahansa, niin ei auta, joudu vaan määrälleen kuorminesi shaftille,
sillä kippa ei saa odottaa. Jos viipyminen tapahtuu luvallista
useamman kerran, ei muuta kun mars ylös ja pois työstä. Kun tähän
hengenottavaan kiireeseen lisää huonon ilman, kuumuuden, kosteuden ja
alituisen hengenvaaran, niin huomaa itsekukin, että tässä on leikki
kaukana. Moni outo, joutuessaan tylsää työntämään, palavoi niin että
saappaat turskaa jalassa ja on märkä kun uitettu. Ruoka ei maita
lainkaan, ei muuta kun janottaa, ja sitte, kun on paljon juonut,
tapaa uupumus. Kuumuus on pitkissä perukoissa niin suuri, että tali
sulaa kynttilästä kiireemmin kun sydän ehtii palaa, joten tuli, tuo
ainoa kaivantomiehen heikko valo, jääpi vaan vaisusti tuikkimaan
pitkän sydämen kärkeen. Terveyttä ja elinvoimia leikkaa tuo työ ja
onpa siis leipä kivessä todella lujassa.

Paitsi Calumetia ja Hancockia on Kuparisaarella vielä muita paikkoja,
joissa on paljon suomalaisia. Sellaisia ovat kaivantopaikat Allouez,
Wolverine, Kearsarge, Copper Falls, Central Mine ja Opechee,
Calumet & Heclan survimo pienen Lake Linden järven rannalla ja
kivimurtimopaikat ja kalastuskylät Jacobsville sekä Portage Entry
Superiorin rannalla. Dollar Bayssa on useampia työpaikkoja, muun
muassa ruutitehdas. Kivimurtimot tuottavat suurissa kaupungeissa
rakennuksia varten tarvittavaa punaista hiekkakiveä. Useimmissa
näissä paikoissa on yhteispyrinnöt hyvin edistyneet, on ainakin
raittiusseura, ja kansalaisemme elävät hiljaisesti sekä tulevat hyvin
toimeen. Suomalaisia, aivan kotimaiseen tapaan rakennettuja taloja
näkee siellä täällä Kuparisaarella, ja matkailijat aina ylistävät
suomalaisten luonteenomaista vierasvaraisuutta.

Kuparisaaren suomalaispaikkain kanssa samaan ryhmään voimme
vielä lukea paitsi ennen mainittua Atlantic Mineä myös Oskarin
ja Chassellin sahat. Oskar on melkein kokonaan suomalaisen Oskar
Eliassonin luoma paikka. Hänen on siellä liikkeet ja hänen hommissaan
ehkä kaikki paikan monet suomalaiset ovat. Syntyään on Oskar Eliasson
Ruotsin suomalainen ja on jäntevyydellä saanut liikkeensä hyvin
suureksi. Tämän yhteydessä mainittakoon, että tunnetusti suurissa
liikkeissä ovat Kuparisaarella olleet myös suomalaiset Burkman ja
Ruonavaara. Chassellissa on suurin työpaikka Sturgeon River Lumber
Co:n saha, jossa on paljon suomalaisia työssä.

Kun nyt poistumme Kuparisaaren piiristä Marquettekauntin
rauta-alueita kohti, tulemme ensin Baragakauntiin, jossa on
samanniminen kaupunki. Sahassa on sielläkin suomalaisia. Ei kaukana
Baragasta on Laird-niminen kauppala, johon kansalaisen Aug. Nisulan
alkuunpanosta on laitettu suomalainen kirkko.

Baragasta noin kymmenkunta mailia intiaanialueen poikki tulemme,
pysyen yhä vielä Superiorjärven rannalla, Pequamingin sahalle.
Suomalaiset ovat enemmistönä sahalla ja elävät kauniilla seudulla
hiljaisesti sekä raittiisti, suuresti eroten työtovereistaan
intiaaneista.

Pohjois-Michiganissa on oikeastaan kolme toisistaan jonkun verran
erillään olevaa rautaränssiä (aluetta): Marquetten, Menomineen
ja Gogebicin ränssit. Kaikissa niissä on paljon suomalaisia.
Marquetteränssi on samannimisessä kauntissa, Baragasta itään päin.
Suomalaisesta asutuksesta huomattavat paikat ovat siellä: Ishpeming,
Negaunee, Champion, Republic ja Palmer. Myös pääkaupungissa
Marquettessa sekä joissakin muissa paikoissa on suomalaisia, vaikka
vähemmässä määrässä.

Michiganin rauta-alueilla ei ole työ niin vakavata eikä ansiotkaan
niin suuria kun kuparikaivannoissa. Syynä siihen on se, että
kuparilla on ulkomaillekin hyvä menekki, mutta rautakaivannot
tuottavat rautamalmin etupäässä vaan Amerikan tarvetta varten.
Kumminkin on työ Michiganin rautakaivannoilla ollut vakavampaa kun
Minnesotan rauta-alueella.

Varakkaampia suomalaisia ei yleensä täällä rautaseuduilla tapaa,
vaikka kyllä ovat he kaikinkin hyvinvoipia ja useimmilla on säästöjä
tallessa. Kun nuo säästöt tulevat tarpeeksi suuriksi, poistuu
kaivantomies tavallisesti Suomeen tai asettuu maanviljelijäksi
Minnesotaan, Dakotaan tai muualle.

Ishpeming on Marquettekauntin suomalaisten pääpaikka. Ensimmäiset
suomalaiset saapuivat sinne vuoden 1873 vaiheilla Kuparisaarelta ja
sittemmin tuli kansalaisiamme Norjan Vesisaarelta y.m. paikoista.
Nykyisin lienee kaupungissa noin puolentoista tuhatta suomalaista.
Enimmäkseen tekevät he työtä kaivannoissa, mutta on suomalaisia
liikealoillakin, joista mainittakoon kauppaliike Kangas & Lukkarila
ja Sorsenin veljesten räätäliliike.

Henkiset pyrinnöt ovat Ishpemingin suomalaisilla hyvin edistyneet
ja ovat ne pääasiallisesti vakavalla pohjalla. Siellä on Amerikan
suomalaisten suurimman raittiusyhteyden S.K.R.W.-seuran päätoimisto
seuran kirjurin Aleksanteri Pantin hallussa. Raittiustyö onkin
seudulla ollut mitä huomattavinta.

Evankelis- ja apostolisluterilaisilla on omat kirkot.
Ensinmainittujen kirkko onkin sievä, ja seurakunta hyvässä,
järjestetyssä kunnossa. Seurakunnan johtajana on nykyinen
Suomisynoodin esimies, entinen lähetyssaarnaaja K. L. Tolonen.
Seurakunnan jäsenluku on likelle 700 ja sen sunnuntaikouluissa käy
toista sataa jäsentä. Kirkon tornissa on puoli tonnia painava kello,
joka on maksanut noin puolitoistasataa dollaria. Kirkon takapäähän on
rakennettu pappila.

Kolmen mailin päässä Ishpemingistä on Negaunee, toinen suuri
suomalainen pesäpaikka tällä alueella. Siellä on kansalaisiamme noin
tuhannen vaiheille ja koko joukko suomalaisia liikemiehiä. Negauneen
suomalaisen apteekin omistaja Verner Nikander (synt. Muonioniskassa
1866) on Amerikan suomalaisten keskuudessa hyvin suosittu mies. Oman
apteekin osti hän itselleen Calumetissa v. 1891 ja muutti sieltä
Negauneen v. 1896. Liike on hänellä jotenkin suuri ja on toinen
apteekki Ishpemingissä, vasta perustettu.

Negauneessa on myös Amerikan suomalaisten suurin leipuriliike J.E.
Högbergin omistamana. Högbergin leivokset ovat tunnetut aivan Alaskaa
myöten. Suuret määrät lähettää hän tuotteitaan yli koko Amerikan.
Muista Negauneen suuremmista suomalaisista liikemiehistä mainittakoon
kauppias J. Mitchell ja räätäli A. Paulson.

Oma kirkko on Negauneen suomalaisilla, pappi yhteinen Ishpemingin
kanssa. Raittiusseuran toimesta on laitettu komea Kansan Koti
yhteiseksi kokoushuoneeksi seudun suomalaisille.

Parikymmentä mailia Ishpemingistä länteen on Championin kaupunki,
jossa kaivannon takia on lukuisasti suomalaisia. Siitä vähän matkaa
etelään on Republic. Nämä ovat kauntin vanhimpia suomalaisseutuja.
Kansalaisiamme oli niissä jo aikoinaan jotenkin runsaasti, mutta
sittemmin on vähentynyt. Joku aika sitten ei Championissa ollut enää
monta suomalaista, mutta kaivantotyön vilkastuttua on niitä taas
lisääntynyt. Republic on vakava ja hiljainen suomalaisseutu. Harvoin,
tuskin koskaan näkee sanomalehdissä riitakirjoituksia paikkakunnalta,
-- ja se on Amerikan suomalaisten oloissa jotenkin harvinaista.
Republicissa asuu S.K.R.W.-seuran monivuotinen esimies Iisakki
Sillberg.

Vielä on suomalaispaikkana tässä kauntissa mainittava Palmer,
Negauneesta hiukan etelään päin. Töiden ollessa seisahduksissa
paikkakunnalla, on suomalaisten luku siellä entisestään paljon
vähennyt.

Rautamalmi Michiganin kummuissa on paikoin kivessä, paikoin mullassa.
Suuri ero on malmin välillä. Yleensä tunnustetaan Michiganin malmi
paremmaksi Minnesotasta saatua. Ja Republicissa on mailman parasta
bessemermalmia. Se antaa 67 prosenttia rautaa malmista. Tämä kaivanto
on vuodesta 1872 asti tuottanut rautamalmia yli 4 1/2 miljoonaa
tonnia. Kaivanto on 1,300 jalkaa syvä.

Championin kaivanto on yli 1,400 jalkaa syvä ja on sen malmi parasta
Republicin jälkeen.

Suurin kaivantoyhtiö on tällä alueella Cleveland Cliffs, joka
on tehnyt työtä seuraavissa kaivannoissa: Clevelandissa,
Järvenalustassa, Cliffshaftissa, Salisburyssa, Fosterissa ja
Tildenissä. Työaika on näissä 8--10 tuntia päivässä. Työtä tehdään
useammalla vuorolla, kun on malmin menekki hyvä. Huomattavin
näistä on Järvenalustakaivanto. Lähellä Ishpemingiä oli järvi Lake
Angeline, jonka pohjassa oli erinomaiset rauta-alueet. Mitäs muuta
kun laitettiin pumput käyntiin ja tyhjennettiin järvi. Malmi siinä
kaivannossa on pehmeätä rautamultaa. Tämän kaivannon työssä käypi
noin 300 suomalaista. Työpäivä on 8 tuntia. Kaivanto on valaistu
sähköllä ja sähköveturi kulettelee kaivannon sisällä malmivaunuja
3--4 mailin alalta shaftille. Kaivannon sisus pietään avonaisena
hirsikehyksien avulla.

Lake Superiorin kaivanto on tehnyt työtä yhtä mittaa vuodesta 1855
asti ja on tuottanut malmia 7 1/2 miljoonaa tonnia. Rautakiven otto
on alettu aivan maan pinnalta ja sen vuoksi kaivanto ei nytkään vielä
ole tuhatta jalkaa syvä. Ensin kaivettiin reiät kiviin käsiporan
avulla, nyt porataan reiät koneilla, joita käyttää erityisiä piippuja
myöten alas kaivantoon johdettu puserrettu ilma. Kivi säretään
dynamiitin avulla.

Pittsburg & Lake Angelinen kaivanto on myöskin kuuluva Ishpemingin
piiriin. Siitä saadaan erittäin runsasantoista rautamalmia. Yli neljä
miljoonaa tonnia on siitä saatu ja kaivamista riittää vähintäin
kymmeneksi vuodeksi edelleen.

Winthropin kaivannossa tehdään työtä kahdessa avonaisessa kuopassa
(pitissä). Työtä tehdään ainoastaan kesän ajalla. Maanalaista
kaivamista ei siinä nykyään ole. Kaivannon omistavat senaattori Mark
A. Hanna Ohiosta ja norjalainen rahamies Fred. Braastad Ishpemingistä.

Queenin kaivantoyhtiöön kuuluu useampia kaivannoita, Queen, Buffalo
y.m.

Jacksonin kaivanto Negauneessa on vanhin rautakaivanto Michiganissa.
Se löydettiin v. 1844 ja alettiin kivenlouhiminen maanpinnalta
lähtien.

Muita kaivantoja tällä alueella on Cambria, Lilly, Negaunee ja
Richmond. Kaikissa niissäkin lienee suomalaisia.

Päiväpalkka Marquetteränssin kaivannoissa on doll. 1: 25 ylöspäin.
Valtion antaman tilaston mukaan maksetaan paras palkka Championissa.

Mainitsemista ansaitsee vielä, että tässä kauntissa, noin 5 mailia
Ishpemingistä on Ropesin kulta- ja hopeakaivanto. Työtä on siellä
tehty vähällä voimalla. Työmiehinä on ollut pääasiallisesti
suomalaisia.

Marquetteränssistä eteläänpäin on toinen rauta-alue, Menomineeränssi,
jonka kaivannot ovat Dickinson- ja Ironkaunteissa. Suomalaispaikkoja
siellä on Crystal Falls, Columbia- (ent. Shafer) ja Dunnkaivannot,
Mansfield, Amasa, Commonwealth, Iron Mountain ja Metropolitan.

Kerrotaan, että kaivannot täällä ovat hyvin vaarallisia.
Amerikkalaiset tarkastusmiehet koettavat useimmiten onnettomuuksien
syyksi väittää sitä, että ulkomaalaiset työmiehet eivät noudata
varovaisuussääntöjä, kun eivät osaa englanninkieltä. Näyttää siltä,
että tämä on useinkin tekosyy kaivannonomistajain pelastamiseksi
korvausmaksuista.

Kaivannot tällä alueella ovat: Chapin (1,330 jalkaa syvä), Columbia
(syvyys 400 j.), Crystal Falls, Dunn (syvyys 720 j.), Mansfield (v.
1893 hukkui tässä kaivannossa 28 henkeä siten, että Michigammejoki
tunki vetensä kaivantoon), Hemlock, Cundy (malmi oikein hyvää
bessemeriä), Loretta, Aragon, Peevelit, Traders ja West Vulcan.
Suuri osa näissä työskentelevistä suomalaisista on ruotsinkielisiä.
Muutamilla paikoilla täällä on suomalaisilla raittiusseuroja.

Kolmas Michiganin rauta-alue, Gogebicränssi samannimisessä kauntissa
on Wisconsinin rajalla. Siellä on suuria suomalaisia pesäpaikkoja
Ironwood ja sen naapurikaupunki Jessieville, Bessemer ja Wakefield.

Ironwood on muhkea ja hyvin rakennettu kaivantokaupunki. Suomalaisia
on siellä toista tuhatta ja on heitä siellä ollut ainakin hyvän
joukon toistakymmentä vuotta. Paitsi kaivanto- ja puutöitä on
suomalaisia liikealoillakin. Suomalaisille on Ironwood tunnettu
pääasiallisesti "piispa" Eloheimon rettelöiden pesänä. Siellä hän
julkaisi kirjan "Yleisvaltakunnasta", siellä rupesi hän suomalaisten
piispaksi ja vihki sen arvonsa nojalla pappeja. On Ironwoodissa
ilmestynyt suomalaisia sanomalehtiäkin J. W. Lähteen, Eloheimon y.m.
toimesta. Siellä on Lähde antanut surullisia kapakkanäytöksiä y.m.
Mutta ne meteliset ajat ovat loppuneet ja varsinaisen suomalaisen
kansan elämä on nyt hiljaista, -- kuten ennenkin, sillä vähän
osanottoa yleisesti kansan puolelta noihin meteleihin tuli. Eloheimon
seurakunta oli alussa hyvin suuri, mutta pieneni sitte pienenemistään
niin että hänelle tuli tarpeelliseksi muuttaa pois.

Suomalaisia seurakuntia lienee Ironwoodissa nyt ainakin pari ja
on Synoodiseurakunnalla Jessievillessä kirkko. Raittiusseuroja
on niinikään useampia. Valo-seuralla on hyvä kokoushuone ja
lainakirjasto. Samoin on Valon Lähde-seuralla Jessievillessä.
Molemmat nämä yhdistykset kuuluvat S.K.R.W.-seuraan.

Norrien kaivanto on tärkein Ironwoodissa. Se onkin suurimpia
rautakaivantoja Michiganissa. Malmi on hyvää bessemeriä. Muut
kaivannot ovat: Newport, Aurora ja Ashland.

Lähellä Ironwoodia on Bessemer, jossa suomalaiset työskentelevät
Colbyn, Palmsin ja Tildenin kaivannoissa. Enimmät Wakefieldin
suomalaiset tekevät työtä Brothertonkaivannossa. Molemmilla näillä
seuduilla elävät suomalaiset hiljaisesti harrastaen seurakunta- ja
raittiusasioita.

Hyvin toimeentulevia ovat suomalaiset tälläkin alueella, hyvin
monella on omat talot ja kauniita säästöjä.

Gogebicin naapurissa Ontonagonkauntissa on suomalaisia metsätöissä,
jopa maanviljelijöinäkin. Ontonagonin kaupungissa, joka hiljattain
paloi melkein kokonaan, ei liene näihin aikoihin monta suomalaista.
Etelämpänä on suomalaisia talvisin ollut lukuisastikin Matchwoodin
ympärillä metsätöissä. Siitä itäänpäin on pieni suomalainen
maanviljelysseutu Finland ja sen läheisenä naapurina Trout Creek.
Vielä mainittakoon tällä seudulla Kenton paikkana, jossa myös on
suomalaisia.

Itäisessä osassa Ylä-Michigania on suomalaisia metsä- ja sahatöissä,
maanviljelijöinä, y.m. Onotassa, Rock Riverillä, Munisingissa
ja Grand Maraisissa. Kaikki nämä ovat lähellä Superiorjärveä.
Deltakauntissa on siellä täällä suomenkielisiäkin kansalaisiamme,
enemmän kumminkin ruotsinkielisiä. Schoolcraftkauntissa on Cooks,
jonka ympäristöllä on paljon metsätöitä. Myös Gulliverissa on
suomalaisia. Lucekauntissa on vanhastaan tunnettu suomalainen
asutus Newberryssä. Sen kaupungin vierellä on ylä-Michiganin
houruinhuone. Siellä on noin 250 potilasta. Ja surullista mainita
on noista mielipuolista enempi kun kolmasosa suomalaisia. Ei mikään
kansallisuus ylä-Michiganin asujamistosta ole tänne tuonut niin
paljon potilaita kun suomalaiset. Vaikea on antaa selitystä mikä
tähän on syynä. Yleinen syy mielenvian tapauksiin on tavallisesti
etsittävä irstaisesta elämästä ja juoppoudesta. Ne suomalaiset, jotka
käsittävät Amerikan vapauden väärin, himojen vapaudeksi, ne voivat
himoissaan vajota hyvin, hyvin alas. Kun tuollainen henkilö vihdoin
herää oman suuren kurjuutensa tuntoon ja näkee olevansa perikadossa,
nousee hänessä, etenkin suomalaisessa voimakas pelko sielunsa
tulevaisuudesta. Tuo koskee niin kovasti, että useiden järki ei
sitä kestä. Eihän Amerikan suomalaisten keskuudessa ole sielunhoito
niin hyvällä kannalla, että jokainen olisi tilaisuudessa saamaan
tunnonvaivoissaan lohdutusta ja kehoitusta. Useinkin saa asianomainen
kauheat tunnontuskat yksin kestää sisällään, kylmäluontoisen mailman
tuomitessa. Näin on ymmärrettävä, että niin monelta järki sortuu.

Tämän yhteydessä mainitsen, että Fergus Fallsin hulluinhuoneessa
Minnesotassa oli valtion antaman tilaston mukaan v. 1897 suomalaisia
mielipuolia 21 ja St. Peterin hulluinhuoneessa, niinikään
Minnesotassa, oli meikäläisiä 6.

Myöskin moneen vankilaan on väärä Amerikan vapauden käsitys
johtanut suomalaisia. Tuskin lienee suomalaisseutujen lähistöllä
yhtään suurempaa vankilaa, jossa ei olisi kansalaisiamme
kärsimässä joko vuosituomioita tai elinkautista vankeutta. Tässä
asiassa ei ole minulla tarkempia tilastoja eri valtioista esille
tuotavana. Stillwaterin valtiovankilassa Minnesotassa ilmoitetaan
istuvan 6 suomalaista. New Yorkin Sing Singissä on ainakin yksi
suomalainen ollut elinkautiseksi tuomittuna, sekä useampia on ollut
vuosituomiolla.

Eräs suomalainen matkustelija kertoo Newberryssä kysyneensä vanhoilta
amerikkalaisilta urakoitsijoilta, joille suomalaisetkin ovat tehneet
työtä, mitä he pitävät kansalaisistamme työmiehinä. He, jotka
olivat käytännössä tutustuneet kaikkiin siirtolaiskansallisuuksiin,
vakuuttivat: "Suomalainen on vahvin työmies mailmassa. Heidän
rinnallaan ei kestä työn teossa mikään muu kansallisuus. Olemme
nähneet tässäkin työpaikassa esimerkiksi kuumina kesäpäivinä,
että kaikkiin muihin kansallisuuksiin kuuluvat vahvankinnäköiset
miehet ovat kerrassaan nääntyneet, mutta suomalaiset ovat kestäneet
raskaan työn." "Mutta", lisäsivät ukot, "surkuteltavaa on se, että
suomalainen useammassa tapauksessa on patajuoppo. Kun saavat kovalla
työllä ansaitsemansa rahat käteensä, menevät he kaupunkiin ja siellä
kurjissa, likaisissa kapakoissa, joita laiskurit ja konnamaiset
kansalaisensa pitävät, juovat muutamassa päivässä joka sentin. He
juovat itsensä niin juovuksiin, etteivät voi silmiään räpäyttää.
Useimmin kun täältä lähtevät, ei heillä ole senttiäkään taskussa,
vaikka säästäen olisivat saaneet kokoon paljon rahaa. -- Eivät
suomalaiset ole ainoastaan kunnon työmiehiä, he ovat rehellisintä
kansaa mitä olemme tavanneet. Usein olemme antaneet suomalaisille
paljonkin velkaa, emmekä ole senttiäkään heidän kauttaan menettäneet."

Näin lausuvat kokeneet amerikkalaiset työnjohtajat. Tuo kehuttu
suomalainen rehellisyys ei ole enää yleistä. Päinvastoin muutamilla
paikoilla suomalaisten karkaamiset ja yksin ruokavelkainsa
maksamatta jättämiset ovat liian yleisiä. Mutta suomalaisten kykyä
kovassa työssä kehutaan yleisesti. Kuparisaarellakin saa jokaiselta
työnjohtajalta siihen vakuutuksia. Ja kansan keskuudessa kulkee
paljon tositarinoita suomalaisten suuresta voimasta. Pari kertomusta
olkoon esimerkkeinä.

Eräässä paikassa, missä oli raskaita säkkejä kannettavana paikasta
toiseen, esitti muuan vankka suomalainen: "Saanko minä kahden miehen
palkan, jos kannan kaksi sen vertaa kun muut?" Työnjohtaja tietysti
suostui. Kukin mies kantoi aina yhden säkin kerrallaan ja siinäkin
oli kulettamista. Suomalainen nosti kaksi säkkiä hartioilleen ja
kulki toisten mukana.

Ohion Ashtabulassa kerskui kerran eräs väkevä amerikkalainen
voimistaan. Tuon kuuli muudan työnjohtaja Harborista. Hän sanoi, että
jos hän vaan saapi tuoda yhdenkään suomalaisen Harborin tokalta,
kyllä kerskuja on voitettu. Veto lyötiin ja lähetettiin sana
Harboriin. Sieltä tuotiin kaksi suomalaista, toinen lyhyenläntä,
tanakka kälviäläinen ja toinen oikein kookas ja vankka Suomen poika.
Vedonlyöjä sanoi, että koettakoon tuo pienempi mies ensin, jos ei
hän riitä, ryhtyköön vahvempi kilpaan. Vaan kälviäläinen heti voitti
amerikkalaisen.

Tällaiset tapaukset tietysti lisäävät suomalaisten mainetta, ja
Amerikassa, kansallisuuksien kilpakentällä tarjoutuukin usein
tilaisuuksia voimainnäytökseen. Toisinaan pannaan kaivannoissa
toimeen säännöllisiä kansallisuuskilpailuja. Useimmiten suomalaiset
jäävät voitolle, missä vaan suurista ruumiinvoimista kysymys tulee.

Ja kun viime aikoina juoppous, tuo amerikkalaisten yleensä
suomalaisissa moittima pahe on alkanut suuresti vähentyä, on
otaksuttavaa, että suomalaiset ennen pitkää osoittautuvat olevansa
paras työkansa. -- --

Mutta nythän poikkesin aineestani, suomalaisen asutuksen
esittämisestä Michiganissa.

Newberryn suomalaisilla, kuten melkein yleensä suomalaispaikoissa
Michiganissa, on raittiusseura-, seurakunta- y.m. edistyspyrintöjä.
Lähellä Newberryä on Dollarville, jossa suomalaiset työskentelevät
saha- ja metsätöissä.

Samallaisia töitä on siitä itään päin olevassa Chippewakauntissakin.
Suomalaisia on yltyleensä, kuten Rudyardissa, Trout Lakessa y.m.
metsätöissä. Rudyardiin on heitä asettunut maanviljelijöiksikin.

Sault Ste. Marien putousten luona on samannimiset kaupungit niin
hyvin Yhdysvaltain kun Canadankin puolella. Michiganin puoleisessa
kaupungissa on nykyään vähän suomalaisia, kun kanavatyöt muutamia
vuosia sitte loppuivat.

Ala-Michiganin niemellä ei ole paljon suomalaisia. On heitä kumminkin
siellä liikkunut useammissa paikoissa metsätöissä y.m., mutta eivät
ole pysyväisemmin asettuneet.

Enimmän heitä lienee siellä olemassa Ioscokauntissa Huronjärven
rannalla. Suomalaispaikoista täällä mainittakoon East Tavas
ja Oscoda. Ensinmainitussa paikassa olevilla suomalaisilla on
seurakunta, joka on hankkinut itselleen kirkon ja pappilan.
Sielunpaimenena on siellä toiminut pastori J. J. Hoikka. --

Luetellen näin tärkeimmät paikat Michiganissa, joissa on suomalaisia,
on pienempiä asutuksia jäänyt koko joukko mainitsematta. Huoleti voin
sanoa, että ylä-Michiganissa on suomalaisia jokaisessa suuremmassa
työpaikassa. Niitä ei nyt käy tarkastaminen, kun on kuvaus näinkin jo
pitkäksi venynyt.



Wisconsin.


Tämänniminen valtio on Michiganin ja Minnesotan välillä. Itäpuoli
siitä muistuttaakin hyvin pohjois-Michigania. Gogebicin rauta-alue
jatkuu rajan yli ja täällä on muutamia hyviä rautakaivantoja.

Länsipuoli taas on oivallista maanviljelysmaata, kuten Minnesotakin.

Wisconsin ei ole vähäpätöinen valtio suuren tasavallan unioonissa.
Se on tiheästi asuttu, ja etelä-osa on täynnä tehtaita. Siellä
on mailman ehkä suurimmat huonekalutehtaat ja paljon muita
tehdaslaitoksia. Maanviljelys- ja metsäntuotteista on se niinikään
kuuluisa. Ja valtion suurin kaupunki Milwaukee, tuo rakennuskiven
väristä Kermakaupungiksi kutsuttu, alkaa olla Amerikan kuuluisin
oluttehdaskaupunki.

Siirtolaisia on Wisconsinissa hyvin paljon, erittäinkin saksalaisia.
Valtio onkin kaikellaisilla asutushuojennuksilla koettanut vetää
sinne ulkomaalaisia asumaan. Etelä-osa, joka on ollut avointa
preerimaata, on jo melkein yleensä viljelyksessä. Pohjoisessa on
vielä suuria metsiä ja siellä on tuhansilla siirtolaisilla ansiota
tukkitöissä.

On omituista, että tässä valtiossa, vaikka siellä on verrattain
suuri siirtolaisasujamisto ja vaikka se on Michiganin ja Minnesotan
välissä, joissa molemmissa on niin paljon suomalaisia, on kumminkin
verrattain vähän kansalaisiamme. Vasta viime aikoina on sinne
muuttanut enemmän suomalaisia pysyväisesti asumaan. Suomalaiset
farmiseudut siellä ovat vielä aivan nuoria asutuksia jotenkin
synkkien metsien keskellä.

Ja hyvin hajallaan asuvat nekin harvat suomalaiset, jotka ovat
Wisconsiniin pysähtyneet. Heitä löydämme siellä täällä kaikilla
suunnilla valtiota.

West Superiorin kaupunki Superiorjärven rannalla Minnesotan rajalla
on huomattavimpia paikkoja, joissa on suomalaisia tässä valtiossa.
Siellä on ilmestynyt suomalaisia sanomalehtiäkin, on olemassa
raittius- ja seurakuntaharrastusta y.m. Sinne oli yhteen aikaan
aikomus perustaa suomalainen korkeakoulukin.

Lähtien Illinoisin rajalta Michiganjärven rantaa pohjoiseen tapaamme
suomalaisia Kenoshan ja Racinen tehtaissa. Ensinmainitussa on
suurenlainen nahkatehdas.

Täältä vähän pohjoiseen on Milwaukee. Siellä ei ole paljon
suomalaisia. Kumminkin on siellä suuren konepajan isäntänä
suomalainen insinööri Nordberg, joka on edistyneimpiä suomalaisia
Amerikassa. Taitonsa ja keksintöjensä kautta on hän päässyt
suureen varallisuuteen ja huomatun konepajan isännäksi.
Suomalaisia insinöörejä on useampiakin aika ajoittain ollut hänen
palveluksessansa. Milwaukeessa on asuntoa myös suomalainen kapteeni
Aadolf Frietsch, joka saavutti mainetta kulkien yksinään pienellä
veneellä Atlannin poikki. Samallaisia tuumia on hänellä jälkeenkin
päin ollut päässään. Hän on aikeissa tehdä pienellä veneellä matkan
maapallon ympäri.

Sheboyganin, Michiganjärven rannalla, ja Ashlandin, Superiorjärvellä,
satamissa on suomalaisia satamatöissä.

Lähellä Ashlandia on Wisconsinin rautakaivannot. Niissä on jokaisessa
suomalaisia lukuisasti ja on heillä verrattain järjestyneet olot
raittiusseuroineen y.m. Näistä mainittakoon Hurley, Pence, Iron
Belt ja Commonwealth. Nämä kuuluvat samaan ryhmään Ironwoodin
suomalaisten kanssa ja ovatkin sieltä tänne levinneet. Kaivantojen
ympäristöllä on metsätöitä ja on muutamat suomalaiset asettuneet
maanviljelijöiksikin. Samoin on Brulessa, jossa myös löytyy enemmälti
kansalaisiamme.

Varsinaiset suomalaiset maanviljelysseudut, jotka kaikki ovat pieniä
uutisasutuksia, löydämme Duluth South Shorerautatien varrelta.
Siellä, noin 82 mailia Minneapolista, on vähäinen suomalaisseutu Uusi
Suomi, noin puoli neljättä mailia etelään Almenan kauppalasta. Jylhät
metsät on siellä kaadettu, kannot on vielä jälellä todistuksena
suuresta työstä. Maata sanotaan viljavaksi. Saksalaisia asutuksia on
ympärillä. Brantwoodin aseman ympärillä on kasvamassa siirtokunta
Uusi Savo. Uutisasukkaat tekevät lähellä olevassa sahassa työtä
ansiokseen ja vähitellen perkkaavat peltoa. Metsärikasta on maa
sielläkin ja uutisasukas voi siellä ansaita hiukan rahaa kohta maalle
tultuaan. Pellon tekeminen ei ole leikkiä näillä tienoin, vaan
ovathan suomalaiset pahempiakin korpia raataneet.

Nämä maat ovat rautatieyhtiön hallussa ja myydään niitä Minneapolin
maatoimistoissa vähittäismaksulla.

Paitsi näitä on suomalaisia tässä valtiossa ilmoitettu olevaksi
metsä- ja sahatöissä sekä osaksi maanviljelijöinä Fond du Lacissa,
La Pointessa, Wentworthissa, Woodvillessä y.m. Oshkoshin kaupungissa
Winnebagojärven rannalla kuuluu muutamat suomalaiset tekevän työtä
tehtaissa.

Tulevaisuuteenkaan katsoen ei ole toivottavissa, että Wisconsin tulee
suositummaksi valtioksi suomalaisille. Uutisasutukset näyttävät
alkaneen siellä melkein liian myöhään. Minnesota on päässyt
paremmin vetämään puoleensa. Mutta juuri se, että on suomalaisia
maanviljelijöitä asettunut tänne, vaikkakin vähemmässä määrässä,
takaa valtion eteenkin päin jäävän sellaiseksi, jossa kansalaisiamme
on löydettävänä.



Minnesota.


Amerikan valtioista ei näy mikään niin miellyttäneen pohjoismaalaisia
siirtolaisia kun Minnesota. Sanotaan, että se onkin puoleksi
skandinaavilainen valtio. Vaikuttavia ovat pohjoismaalaiset
valtion hallinnossakin. Yksi norjalainen, Knut Nelson, on ollut
valtion kuvernöörinä ja on nyt Minnesotaa edustamassa Yhdysvaltain
senaatissa. Ruotsalainen John Lind on ollut kongressimiehenä ja
olisi epäilemättä päässyt kuvernööriksi Nelsonin jälkeen, jos olisi
noudattanut maamiestensä enemmistön valtiollista uskontunnustusta,
jos olisi ollut puhdas republikaani. Mutta hän rupesi ihantelemaan
vapaahopeata ja vaalitaistelussa lyötiin pienellä äänitappiolla.
Valtiosihteerinä on ollut kauvan aikaa ruotsalainen Albert Berg.
Jos skandinaavilaiset olisivat enemmän yksimielisiä, voisivatkin he
melkein yleensä vallita vaaleja.

Maanviljelijöinä asuvat skandinaavilaiset joka osassa valtiota,
ollen uutteroita ja edistyväisiä. Erittäinkin kehutaan norjalaisia
parhaiksi uutisasukasaineksiksi valtiossa.

Minnesota on Yhdysvaltain huomatuimpia maanviljelysmaita ja
tulevaisuudessa käypi sen arvo vielä suuremmaksi. Sekin valtio
on noita äkisti vaurastuneita, aivan kun ihmeen kautta nousseita
kilpailemaan mailman viljamarkkinoilla. V. 1849, jolloin se otettiin
territooriksi Unioonin yhteyteen, oli siinä asujamia noin neljä
tuhatta. Nyt nousee väkiluku viimeiselle neljännekselle toista
miljoonaa. Maa on melkein yleensä hyvin hedelmällistä erittäinkin
länsipuolella Mississippivirtaa, joka saa alkunsa tässä valtiossa.
Ilmanala on maanviljelykselle hyvin edullista, sadettakin on
tavallisesti riittävästi, jossa suhteessa tämä suuresti eroaa
Dakotan maista. Osa maata on avointa preeria, jossa vaan siellä
täällä on jokin metsikkö, mutta toinen ja ehkä suurempi osa kasvaa
kaikenlaista puuta. Valtiossa virtaa paljon jokia, joiden varsilla on
erinomaisia luonnonniittyjä. Paljon on pikku järviäkin siellä, tehden
luonnon vaihtelevaksi ja kauniiksi. Eteläosa kasvaa pääasiallisesti
lehtipuuta, pohjoisempana ovat havupuut yleisimpiä.

Vehnä on pääviljalaji Minnesotassa. Noin kymmenesosa Yhdysvaltain
vehnäsadosta tulee tämän valtion osalle. V. 1896 oli valtion
vehnäsadon arvo yli 31 1/2 miljoonaa dollaria. Maissiakin viljellään
jo suuressa määrässä sekä kauraa, ruista, ohraa y.m. Suurin osa
valtiosta on kumminkin vielä viljelemättä, joten sato voi ajan ollen
nousta moninvertaisesti.

Sekin maa, mikä on viljelyksessä, ei vielä tuota niin paljoa kun
olisi mahdollista. Syynä on n.k. rosvoviljeleminen. Maata ei väetetä
ollenkaan, kiskotaan siitä vaan viljasato toisensa jälkeen. Puhumatta
lannoittamisesta ei maata edes lepäytetä. Viime vuosina on kumminkin
ruvettu laittamaan viljelystä järkiperäisemmälle ja vakavammalle
kannalle.

Myöskin on viime vuosina karjanhoidon harrastus noussut Minnesotassa
ja siitäkin on tulossa suuri tulolähde asujamistolle.

Uutisasukkaalla on ollut monta keinoa saada huokealla maata
valtiossa. Halpahintaisinta on ollut n.k. hallituksen maa, jota
annetaan 160 eekerin (64 hehtaarin) suuruisina paloina jokaiselle,
joka vaan sitoutuu saattamaan tuon maan viljelykseen ja asettumaan
sinne asuntoa. Kustannus maansaannista tekee vaan muutamia
dollareita, jotka suoritetaan papereista. Tällaista maata on vieläkin
saatavana, mutta ei enää kaupunkien eikä rautateiden lähistöltä.
Mutta kun Amerikassa rakennetaan rautateitä alinomaa, on toivoa, että
syrjässäkin oleva uutisasukas vielä pääsee rautatien ääreen.

Toinen osa viljelykseen sopivaa maata on annettu Minnesotan koulujen
ylläpitämiseksi. Sitä maata on kaikissa osissa valtiota ja myydään
tavallisesti huutokaupalla koulurahaston kartuttamiseksi.

Mutta enin osa vielä viljelykseen ottamattomista maista kuuluu
rautatieyhtiöille, joiden radat risteilevät valtiossa. Näitä saadaan
ostaa vielä verrattain halvasta hinnasta ja pitkällä maksuajalla.
Nykyisin enimmäkseen hankkivat uutisasukkaat itselleen tätä maata,
sillä se on tavallisesti liikepaikkain lähistöllä.

Paitsi maanviljelystä antaa Minnesotassa metsätyöt ansiota suurelle
ihmisjoukolle. Talvisin onkin tuhansia ihmisiä metsän kaadannassa
ja valmistamassa puista kaikenlaisia tarpeita. Alueet, joista
metsä hakataan pois, joutuvat sitte tavallisesti maanviljelykselle
alttiiksi ja moni puunhakkaaja valitsee siellä itselleen sopivan ja
miellyttävän asuinpaikan. Niin on useat suomalaisseudut valtiossa
tulleet asutuiksi.

Koillisosa Minnesotaa on muutamien viime vuosien kuluessa tullut
hyvin kuuluisaksi rautarikkauksistaan. Suuria malmilöytöjä on tehty
tiheään, näyttääpä koko maapohja siellä olevan rautamalmia täynnä
äärettömät alat.

Myöskin tehdasliike on alkanut voittaa alaa Minnesotassa. Minneapolin
kaupungissa on mailman suurimmat jauhomyllyt. Naapurikaupungissa St.
Paulissa on myös jo suuria tehtaita. Nouseva kaupunki on niinikään
Duluth, jolla on erinomainen asema suuren vesistöryhmän alkupäässä ja
joka uneksuu vielä kerran tulevansa toiseksi Chicagoksi.

Suomalaiset ovat muiden pohjoismaalaisten mukana asettuneet
lukuisasti asumaan Minnesotaan. Siellä on kansalaisiamme nykyään
enempi kun missään muussa Amerikan valtiossa, ja tulevaisuuteenkin
nähden on syytä arvella sen säilyttävän tuon etusijan. Suomalaisia
maanviljelijöitä on siellä enimmän ja nehän ovat vakavata paikoillaan
pysyvää kansaa.

Minnesotan valtion tilasto vuodelta 1895 ilmoittaa silloin olleen
valtiossa suomalaisia 7,652 henkeä. Mutta on väärin luulla, että
on tässä kansalaistemme ja suomenkielisten koko luku. Ensiksikin
on siitä poissa kaikki ne, jotka ovat Amerikassa suomalaisista
vanhemmista syntyneet. Ne lasketaan syntyperänsä mukaan
amerikkalaisiksi. Ja niitä ei suinkaan ole vähän, sillä siellä on
niinkin vanhoja Amerikassa syntyneitä, jotka jo ovat naimisissa ja
joilla itselläänkin on lapsia. Kieleltään ja mieleltään ovat nämät
suomalaisia. Farmiseuduilla on kansallisuuden säilyminen varmempaa
kun missään muualla Amerikassa. Näytteeksi siitä kuinka harhaan
tuo tilasto voi viedä mainitsen, että Otter Tail kauntissa, joka
suomalaisten kesken luetaan melkein puhtaaksi, ainakin puolittain,
suomalaiseksi maanviljelysseuduksi, mainitaan olevan suomalaisia vaan
971, vaikka kauntin asukasluku ilman Fergus Fallsin kaupunkia tekee
34,362! Niinpä ei olekaan esim. Henningin townshipissa ja kauppalassa
löydetty yhtään suomalaista, vaikka sitäkin kutsutaan suomalaiseksi
"farmikontriksi". New York Millsin kauppalassa, jossa ilmestyy
suomalainen sanomalehtikin, on keksitty vaan 87 suomalaista.

Toiseksi suomalaisten luvun määrääminen tuon tilaston mukaan johtaa
väärään senkin vuoksi kun siinä kaikki pohjois-Ruotsista ja Norjasta
muuttaneet suomalaiset lasketaan ruotsalaisiksi ja norjalaisiksi.
Siten on esim. Wrightkauntiin, jossa on sellaiset suomalaiset
asuinpaikat kun Annandale, Cokato ja French Lake, jäänyt suomalaisia
vaan 479, vaikka asujamia on siellä 27,653. Cokaton yli 2,000
asujamesta ei ole täyttä kahtasataa suomalaista ja Annandalesta on
löydetty 2 suomalaista!

Kolmanneksi jo edelliset esimerkit panevat epäilemään tokko laskussa
on kaikki Suomessa syntyneetkään tulleet suomalaisten joukkoon. Tätä
vahvistaa sekin kun Cromwellissa Claykauntissa, jota pidetään myös
osaltaan suomalaisena seutuna, mainitaan olevan vaan yksi suomalainen.

Pelkäämättä ollenkaan liioittelevani arvelen suomalaisia olevan
Minnesotassa ainakin yli 20,000. Enimmän heitä asuu St. Louis, Otter
Tail, Wright, Carlton, Wadena, Becker ja Crow Wing kaunteissa.

Kun lähdemme heitä etsimään, on lähtöpaikaksi otettava joko
Minneapolin kaupunki tai Duluth. Kulkien kummastakin kaupungista
länteen ja pohjoiseen tapaamme lukuisasti kansalaisiamme.

Koko Hennepinkauntissa, johon Minneapolin kaupunkikin kuuluu,
on edellä mainitun tilaston mukaan vaan 45 suomalaista, mutta
kansalaistemme oman laskun mukaan on yksistään Minneapolissa
vähintäin 300 suomalaista. Suurin osa suomalaisista tässä kaupungissa
lienee palvelustyttöjä, jotka ovat maanviljelysseuduilta tulleet
tänne ansaitsemaan verrattain hyviä palkkoja. Heidän joukossaan on
varakkaidenkin farmarien tyttäriä, jotka eivät pelkää kovaa työtä
eivätkä häpeä palvelemista.

Suomalaisia työmiehiä ei ole kaupungissa paljon, kun ei ole
heille erityisiä, vakituisempia työpaikkoja. Joitakin suomalaisia
työskentelee rautatieasemilla.

Kaupungin suomalaisilla on ollut paljonkin yhteispyrintöjä, mutta
kun kansa on liikkuvaa, eivät ne ole ottaneet oikein menestyäkseen.
On seudulla ollut seurakunta- ja raittiusharrastuksia. Vilkkainta
toimintaa on osoittanut sikäläinen suomalainen naisyhdistys. Se on
paljon hyvää saanut aikaan.

Minneapolista noin 50 mailia länteenpäin on vanha ja suuri
suomalainen maanviljelysseutu, n.k. Cokaton kontri. Noin
kolmisen kymmentä vuotta sitte on sinne ensimmäiset suomalaiset
uutisasukkaat tulleet, nykyisen siirtolaisuuden alkuajoilla. Se
onkin tätä nykyä vanhin suomalainen maanviljelysseutu Amerikassa.
Ensimmäiset uutisasukkaat ovat tulleet osa vanhasta maasta
suoraan, osa Kuparisaarelta. Vanhimmat uutisasukkaat lienevät
olleet pohjois-Ruotsista ja Norjasta sekä tunnustukseltaan
apostolisluterilaisia.

Oikein ihmetellä täytyy sitä edistystä, minkä tuon seudun asukkaat
ovat maanviljelyksen alalla saavuttaneet. Kerrotaan, että heidän
tullessaan oli maa sankka aarniokorpi, kasvoi suurta metsää
niin että tuskin läpi pääsi. Nyt on siitä tehty kaunis ja laaja
maanviljelysseutu, missä on suuret alat aaltoilevaa viljapeltoa.
Maanviljelys on siellä kansalaistemme kesken suurempaa, arvokkaampaa
ja varmempaa kun muualla suomalaisseuduilla Minnesotassa.
Uutisasukkaiksi niitä ei enää tee mieli sanomaan, niin upealta kaikki
näyttää. Varallisuuskin on jotenkin yleistä. Siellä löytyy kosolta
suomalaisia suurmaanviljelijöitä.

Asemansa puolesta Cokato on hyvin edullisella paikalla. Rautatie
kulkee seudun läpi ja viljakaupan pääpaikka on lähellä. Maanlaatu
on hyvää, suomalaisen voima on ollut kestävää ja maata on
järkevästi muokattu. Hauskasti kuluu suomalaisen matkailijan aika
siellä ihaillessa silmän siintäviä peltovainioita, suuria lihavia
karjalaumoja y.m. Väestö on ystävällistä. Suomalainen vierasvaraisuus
on täällä suuri kuten muuallakin siirtolaisseuduillamme.

Cokaton asemalta lähtien heti pistää silmään yhden suurviljelijän
Jaakko Ojanperän komea kartano. Ojanperä on myös suuri viljanostaja
ja myyjä, tehden liikettä sadoissa tuhansissa dollareissa Minneapolin
viljapohattain kanssa. Pitkin Cokatojärven rannikkoa on Saarenpään
ja Iisakki Kristofferin talot, siitä pohjoiseen Järppi ja Suomela.
Jokikylässä on useita sieviä kartanoita tuulipumppuineen. Cokaton
kontrissa on useita osia, paitsi varsinaista Cokatoa myös French
Lake, Annandale, Kingston ja Dassel. Nuo kaksi viimemainittua
kuuluvat Meekerkauntiin, jota vastoin pääosa on Wrightkauntia
("kaunti" vastaa melkein kihlakuntaa Suomessa). Annandalen perukalla
on huomattavin Kunnarin linnamainen kartano. Kingstonissa on
Kurtti ja Nurmi, Dasselissa Haapalan komea kivitalo. Luulisipa
kulkevansa Etelä-Pohjanmaan varakkailla seuduilla. Maat eivät
ole suuria, mutta ovat ne mahdollisimman tarkasti viljelyksessä.
Suurimmat maanviljelijät saavat viljaa yli 5,000 bushelia (yli 1,750
hehtolitraa) vuosisatona.

Myös ovat suomalaiset täällä havainneet karjanhoidon suuren hyödyn.
Meijeriä löytyy jo useita, suuriakin, ja niistä maksetaan joka
kuukausi useita tuhansia dollareita seudun suomalaisille.

Seudun suomalaiset ovat enimmäksi osaksi apostolisluterilaisia
(laestadiolaisia) ja on heillä kaksi kirkkoa. Myös on
evankelisluterilainen seurakunta, kuuluva Suomisynoodiin.
Raittiusseura, lastenkouluja y.m. on vaikuttanut seudulla.

Jos, lukija, tahdot nähdä amerikkalaista maanviljelijää toimessa, on
parasta että pistäydyt suomalaiseen "tryskijuhlaan". Silloin puidaan
puimakoneella elot eikä siinä kaukaa viivytäkään. Kun kone tulee
taloon, muodostuu siitä oikea juhla. Farmari iloitsee kun saa silloin
tukussa palkkansa koko vuoden työstä.

Puimakoneet ovat höyrynvoimalla käypiä ja tarvitaan tavallisesti sen
käyttämisessä 16--20 miestä. Kuusi miestä heittelee lyhteitä koneen
suulle, kolme kummaltakin puolelta, kaksi on siteiden leikkaajaa,
yksi tai usein kaksi syöttäjää, jotka panevat lyhteet koneen kitaan.
Jyviä vastaan ottamassa tarvitaan kaataja, säkin pitäjä ja säkkien
siirtelijä, sillä pian ne säkit täyttyy. Olkipahnassa tarvitaan kolme.

Päivässä voidaan koneella puida aina 4,000 busheliin saakka.
Tällainen kone on kallis ja sitä varten yhdistyy useampia farmareita
yhtiöön. Konetta käytetään talosta taloon ja viipyy se kussakin vaan
päivän tai pari. On luonnollista, että puintitalkoot ovat aika juhlia.

Minneapolista pohjoiseen päin, St. Paul & Duluth rautatien varrella
on useita nuorempia suomalaisia uutisasutuspaikkoja. Ensin tulemme
äkillisesti suurella "puumauksella" perustettuun Nurmijärven
siirtokuntaan. Se on Finlaysonin asemalta muutaman mailin päässä.
Keväällä v. 1894 alkoi suomalainen siirtolaisyhtiö Oldenburg-Jasberg
Co. myydä täältä maita. Suuria, repäseviä ilmoituksia pantiin
sanomalehtiin ja pian kävi kauppa hyvin. Maat olivat rautatieyhtiön
ja myytiin viidellä dollarilla eekeri vähittäismaksulla. Nyt
asunee Nurmijärvellä satoja suomalaisia, jotka ovat jo olonsa
hyvin järjestäneet. Heillä on useampia kouluhuoneita, kirkko y.m.
Maanlaatu on hyvää ja maisemat viehättäviä. Useampia pieniä järviä
on seudulla ja se muistuttaa hyvin paljon Suomea. Yleensäkin
sanotaan suomalaisten mielistyneen Minnesotaan sen vuoksi kun se
niin paljon muistuttaa Suomea. Tässä on paljon perää ja olipa onni,
että Minnesotaa juuri silloin innolla asutettiin, kun suomalaisetkin
rupesivat etsimään itselleen maata Amerikassa. Järviä on kaikkialla,
ehkä ei kumminkaan niin paljon kun muutamissa osissa Suomea.
Kasvullisuuskin muistuttaa suuresti viljavapohjaisia seutuja Suomessa.

Pinekauntissa, johon Nurmijärvikin kuuluu, on suomalaisia
lukuisasti vielä Sandstonessa, Hinckleyssä ja Rutledgessa. Ja kuta
lähemmäksi Duluthia tullaan, sitä vahvempia suomalaisasutuksia on.
Carltonkauntissa tulee ensin Barnum, jossa ei kumminkaan isompaa
asutusta ole. Duluthista 22 mailin päässä on Moose Laken asema ja
siinä on Kattilajoen laaja ja suuri suomalainen siirtokunta. Moose
Laken kauppala on pieni eikä siellä asukaan paljon suomalaisia.
Mutta etempänä pitkin Kattilajoen vartta heitä on lukuisasti
uutisasukkaina. Vähän kolkonnäköisen kuusikon keskellä on monta majaa
ja viljelysalaa laitettu suomalaisten toimesta. Mutta varallisuus ei
ole vielä päässyt sinne oikein perehtymään. Monellaisia vaikeuksia
on uutisasukkailla, kun vähillä varoilla ovat ruvenneet oman
tilan perkkaukseen. Kumminkin ovat he syrjäansiota saaneet vähän
metsätöissä.

Jatkamme nyt matkaa Duluthiin ja jätämme pohjoisessa osassa
Carltonkauntia löytyvät suomalaiset tarkasteltavaksi sillä matkalla,
jonka teemme Duluthista pohjoiseen.

Monet, jotka ovat Amerikan suomalaisten keskuudessa paljon
matkustaneet, kertovat Duluthissa elävän suomalaisia niin kurjassa
siveellisessä rappiotilassa, että sellaista tuskin tavattanee
muualla. Minnesota Pointiksi kutsutaan tuota kaupunginosaa, jossa
suuri osa suomalaisiakin on. Siellä kuuluu olevan nähtävänä paljon
mädännäisyyttä. Syytä olisi toivoa, että kumminkin ne suomalaiset,
jotka eivät vielä ole siveellisesti rappeutuneita ja nekin, jotka
korjautua voivat siirtyisivät pois tuolta perukalta kaupunkia.

On Duluthissa jo kauvan aikaa toiminut suomalainen raittiusseura.

Suuri olisi sillä vieläkin työala, mutta näin satamakaupungissa
tahtoo henkinen työvainio olla liian kiviperäistä raittiuden
menestymiselle.

Duluthissa on muutamina aikoina vuodesta paljon työtä lastauksessa,
kuten sen naapurissa, Wisconsinin puolella olevassa West
Superiorissakin.

West Duluthissa on suomalaiset henkisesti paljon paremmalla kannalla.
He ovat vakaata toimeentulevaa väkeä, omistaen useita talojakin. On
siellä useampia suomalaisia liikehuoneita, jopa oma kirkkokin.

Duluthista länteenpäin pääasiallisesti Northern Pacificin
ja siitä haarautuvien ratojen alueella on useita ja suuria
suomalaisasutuksia. Ensin tulemme Aitkinkauntiin. Siellä on nuoria
suomalaisia siirtokuntia Beoneissa, Aitkinissa ja aivan hiljattain
järjestetyissä townshipeissa. Osa näistä lukeutuu lähemmin Moose
Laken suomalaispiiriin.

Seuraavassa, Crow Wing kauntissa on Brainerdin kaupunki, jossa
on rautatien vaunutehdas. Suomalaisia on täällä työssä jokunen
joukko. Heillä on evank. luterilainen seurakunta, lainakirjasto
ja raittiusseura, siis lukumäärään katsoen ovat hyvin edistyneet.
Hyvinvointi on yleinen ja on usealla omat kartanot.

Siitä etelään päin on Little Fallsin vilkas ja kaunis kaupunki.
Kesän ajalla on suomalaisilla hyvänlaista ansiota höylä- ja
sahalaitoksissa. Heilläkin on seurakunta ja lainakirjasto sekä on
ollut muitakin yhteispyrintöjä. Mississippivirta tekee kaupungin
kohdalla putouksen ja niin on se luonnolleen mitä ihanimpia seutuja.

Brainerdista jonkun matkaa länteen Northern Pacificia on Wadenan
kaupunki, samannimisen kauntin pääpaikka. Tästä haarautuu rautatie
kahtia. Noiden teiden varsilla sekä välisellä maalla on epäilemättä
laaja-alaisin suomalainen maanviljelysseutu. Me suomalaiset voisimme
sitä useimpiin kaunteihin kuuluvaa aluetta kutsua kansallisella
nimellä Runebergin piiriksi, sillä tuonkinniminen uutisasutus tähän
lukeutuu. Pohjoisen haaran varrella on Wadena- ja Beckerkauntit
ja niiden eteläpuolella Otter Tail kaunti. Ensinmainituissa on
suomalaisseutuja: Blueberry, Menahga, Red Eye, Rockwood, Shell River,
Runeberg, Green Valley, Spruce Grove y.m. Viimemainitussa on Newton,
Leaf Lake, Paddock, Otto, Deer Creek, Blowers, New York Mills,
Henning y.m. Nämä ovat townshipien ja kauppalain virallisia nimiä,
suomalaisilla on niitä varten osaksi omat nimityksensä.

Noin parikymmentä vuotta sitte saapui tänne vanhimmat suomalaiset
New York Millsin ympäristöön. Kansalaisiamme lisääntyi vähitellen
ja viljelysalat laajenivat. Paljon ovat siellä suomalaiset
raataneet, perkanneet peltoja, laajentaneet laitumia, rakennelleet
koteja, kirkkoja ja kouluja. Maanlaatu on oivallinen, sopiva
maanviljelykselle. Nisua kasvatetaan suuressa määrässä. Kymmeniä
eekerejä on kullakin maanviljelijällä nisukylvössä ja hyvinä vuosina
lähtee tuhansia busheleja viljaa.

Alue on lähellä Dakotan rajaa ja sikäläinen kuivuus tahtoo tännekin
toisinaan ulottua. Sen vuoksi on aika väliin ahdastakin, kun on vielä
usealla velkoja ja takaussitoumuksia suoritettavana. Moni, kun on
alkanut maanviljelyksensä melkein vaan kahdella paljaalla kädellä,
on ollut pakoitettu alussa ottamaan velkaa koneita y.m. varten. Ja
kansalaiset ovat toisiaan taanneet. Kun sitte on tullut huonompi
vuosi, ettei viljaa kunnolla ole saatu omiksi tarpeiksikaan, onkin
velat ottaneet tiukalle. Osa uutisasukkaita on sortunut ja takaajat
ovat saaneet heidänkin velkojaan suorittaa. Useissa paikoissa
suomalaisilla maanviljelysseuduilla on sivuansiota saatavana
sahalaitoksissa, metsätöissä y.m., mutta niin ei ole ollut täällä.
Sen vuoksi on ollut yksinomaan vuosisadosta riippuminen. Ja kun hyvä
vuosi tulee, kuten, Jumalan kiitos, useimmin sattuu, ei olekaan
mitään hätää. Runsas sato antaa työntekijälle hyvät palkat. Niinpä
onkin farmarit tällä seudulla yleensä sanoen hyvin toimeentulevia
veloista huolimatta. Monella isännällä on rahojakin tallessa, sievät
kartanot, iso karja ja oivalliset maanviljelyskoneet. Yleensä täytyy
kumminkin myöntää, että vähemmän on ajateltu kartanoita kun maan
viljelemistä.

Kun nisunviljelyksen avuksi on ruvettu harrastamaan karjanhoitoakin,
on myös toimeentulo käynyt varmemmaksi. Karjanlaitumet ja heinämaat
ovat hyviä, erittäinkin Heinäjoen varsilla Paddockin ja Sebekan
tienoolla sekä Menahgan puolella, missä löytyy järvi järvessä kiinni
ja niistä kuivuneissa alankomaissa kasvaa erinomainen ruoho.

Suomalaisten uutisasukkaiden tavat ovat koko suurella alueella
perin umpisuomalaisella kannalla, hauskaa kyllä. Viikkokausia
saapi matkustaja siellä samota kuulematta muukalaista sanaa.
Asuinrakennukset muistuttavat salvattuine nurkkineen täydellisesti
kotoisia oloja. Sisään astuessasi tehdään sinulle tavallisesti
suomalaiset kysymykset: mistä kaukaa vieras on? y.m. Huoneen
kalusto on myös suomalainen. Suomalainen kahvipannu töröttää
hellalla, rukki on nurkan puolella ja naisväki ahkerassa kehruu- ja
kutomatyössä. Naisilla on yllä kotitekoinen, tuollainen tuttu,
lyhyt röijy. Vartalot eivät ole pinnistetyt, ovat tukevat ja vahvat
niinkun uutisasukkaat tarvitsevatkin. Ulkona liikkuessa näet naisten
enimmäkseen käyttävän huivia, arvelevat hatun pitämistä liialliseksi
koristelemiseksi. Miehet kävelevät Suomen pieksut jalassa, kotona
kudotut kintaat käsissä, vieläpä usein vaatteetkin ovat kotitekoiset.
Lapset aapiskirja tai katkismus kädessä opettelevat tiedon kalliita
alkeita, isommat tyttäret häärivät tupatöissä tai tekevät uutterasti
käsitöitä.

On luonnollista, että tuollaisissa seuduissa, kuten New York
Millsissäkin, on suomalaisilla omat liikkeensä ja yleensä omat
virkamiehensäkin. Suomalainen on siellä kaupunginkassamiehenä,
suomalaiset verottajana, rauhantuomarina, poliiseina y.m. Mutta
oikein huolellisia eivät kansalaisemme ole omia kansalaisiaan saamaan
virkoihin. Usein pistetään sinne muunkielisiäkin, vaikka suomalaiset
olisivat paremmat. Suomalaisia kauppahuoneita, yksityisiä ja yhtiöitä
on tarpeen tyydytykseksi. Yhteistoiminta usealla liikealalla on
antanut kauniita tuloksia.

Uskonnollisissa harrastuksissa ovat apostolisluterilaiset näyttäneet
vilkkaampaa toimintaa. Heillä on pari kirkkoakin, yksi kauppalassa,
toinen eteläkontrilla.

On raittiusseurakin ollut toiminnassa, mutta väliin on se
viettänyt hyvin kituvaa elämää. Kumminkaan ei pidä luulla, että
seudulla vallitsisi suuremmassa määrässä muu juoppous kun ehkä
-- kahvinjuonti. Maanviljelysseuduilla ei raittiustyö ole niin
välttämätön kun kaivantopaikoilla, missä rahaa enemmän liikkuu ja
viekotukset ovat suuremmat.

New York Millsin kauppalassa ilmestyy Nylundin veljesten omistamana
sanomalehti Uusi Kotimaa, joka on vanhimpia nykyään ilmestyvistä
suomalaisista lehdistä Amerikassa.

Kun lähdemme New York Millsin kyläntapaisesta kauppalasta
poikki maisin pohjoiseen, tulemme Paddockiin ja siitä sitte
Sebekan asemalle. Täältä hiukan matkaa länteen on Menahgan asema
"Mustikka"-alueella. Niin hyvin Sebekassa kun Menahgassakin on
suomalaisia liiketoimissa. Menahgasta viidettä mailia hevostietä läpi
synkän petäjikön tulemme Runebergin siirtokuntaan. Siellä, kuten
yltäänsä tällä seudulla, on vankka suomalainen asutus. Viljelys ei
ole vielä niin vanhaa kun New York Millsin ympäristöllä, mutta alku
on hyvä, ja tyytyväisinä kansalaisemme siellä asustavat. Sanotaan,
että koko tällä alueella, lukuun ottaen edellä mainitutkin seudut,
asuu suomalaisia ainakin yli 6,000. Varsinainen Runebergin kauppala
on vielä pieni, mutta hiljalleen edistyvä. Alkupuolella vuotta 1898
paloi siellä postikonttori ja sen sisälle suomalainen postimestari.
Runeberg on puhtaasti suomalainen siinäkin suhteessa, että siellä
kauppalan virkakuntakin on tavallisesti läpeensä suomalainen.

Länteen, pohjoiseen ja etelään päin Runebergistä, samoin kun New York
Millsistäkin on vielä muita vankkoja suomalaisseutuja, ja asutus
jatkuu pitkälle. Edellisten lisäksi mainitsen vaan nimeltä muutamia
paikkoja. Claykauntissa on Cromwell, Douglasissa Holmes City,
Brandon, Spruce Hill y.m. Holmes Cityssä on ennen ollut paljonkin
suomalaisia, mutta moni on sieltä muuttanut muualle etsimään parempia
maita. Myöskin Kittson, Roseau, Polk ja Casskaunteissa on suomalaisia
asutuksia. Ja Itascakauntissa on suomalaisia La Prairiessa, Swan
Riverillä, Trout Lakessa y.m. Metsätyöt siellä vasta ovat avanneet
asutusta siirtolaisille. Toddkauntissa on suomalaisena asutuksena
mainittu Grey Eagle.

Etelämpänä on vielä mainitsematta jätetty Renvillekaunti, jossa on
vanhaa suomalaisasutusta aina niiltä ajoilta, jolloin Cokatoonkin
vanhimmat suomalaiset asettuivat. Siellä on Bandonin, Franklinin y.m.
suomalaiset siirtokunnat. Myöskin täällä ovat Vermlannin suomalaiset
löytäneet itselleen uuden kotimaan.

Hubbard ja Swiftkaunteissa mainitaan myös olevan suomalaisia, sekä
Ramseykauntissa, johon St. Paulin suuri kaupunki kuuluu, tietää
tilasto löytyvän kansalaisiamme lukuisasti. Useassa muussa kauntissa,
hajallaan yli koko valtion, on heitä pienemmässä määrässä. Mutta
tarkastelemista vielä ansaitsee suuret suomalaisseudut Duluthista
pohjoiseen päin. Siellä onkin useita tuhansia kansalaisiamme,
työskennellen etupäässä rautakaivannoissa.

Luoteessa päin, jotenkin lähellä Duluthia on n.k. Thompsonin kontri,
suurehko suomalainen maanviljelysseura. Se kuuluu Carltonkauntiin
samoin kun Moose Lakekin etelän puolella. Enimmät farmarit ovat St.
Louisjoen varsilla. Jotenkin hyvin tulevat kansalaisemme siellä
toimeen, eläen hiljaisesti ja rauhallisesti.

St. Louisjokeen laskee vasemmalta Cloquetjoki. Täällä on Cloquetin
pieni kaupunki, jossa on vilkas lauta- ja sahaliike. Suomalaisia
on siellä useita satoja varsinkin kesäiseen aikaan ja omistavat he
useita kymmeniä talojakin. Talvisin menevät nuoret miehet tukkitöihin
ja kaivoksiin.

Useita vuosia on Cloquetissa työskennellyt raittiusseura Ilmarinen
ylipäänsä jotenkin hyvällä menestyksellä.

Ylempänä St. Louis joen varsilla, noin 60 mailia Duluthista on
Floodwoodin suomalainen maanviljelysseutu. Maa on metsäistä ja on
siellä näihin asti ollut hyvät tukkityöt, joissa maanviljelijätkin
ovat saaneet tarpeellista sivuansiota.

Koko koillinen osa Minnesotaa on hyvin arvokasta rauta-aluetta. Siitä
on tullut vaarallinen kilpailija Michiganin tunnetulle ja vanhalle
rautaseudulle. Nyt kuuluu alueeseen oikeastaan kaksi rautaseutua,
Vermillion- ja Mesabaränssit. Viimemainittu nimitys on kumminkin
alkanut voittaa yleisemmän merkityksen. Mesaban rautakaivannot
ovat suureksi osaksi Amerikan rikkaimman miehen, tunnetun
öljykuninkaan John D. Rockefellerin omia. Niiden omistuksella on hän
hankkinut itselleen myös rautakuninkaan arvonimen. Sanotaan, ettei
työmiesten asema täällä ole niin varma ja edullinen kun Michiganin
rautaseudulla. Yleensä onkin Rockefeller tunnettu siitä, ettei hän
paljon välitä niistä, jotka hänelle rikkauksia kokoovat. Koneella
teettää hän työn siinä missä suinkin mahdollista. Ja missä kone ei
käy laatuun, ainoastaan siellä saavat työmiehet ansiota ja leipää.
Koneisiin nähden ovat Mesabaränssin kaivannot edistyneimpiä.

Kauvimman aikaa on tällä perukalla ollut tunnettuna Vermillionränssi
ja siellä on vanhin paikka Tower. Lähemmäs parikymmentä vuotta jo
lienee kulunut siitä kun täällä löydettiin rautamalmia ja ruvettiin
sitä kaivamaan. Towerin kaupungin viereen on kasvanut vielä
kookkaampi Soudanin kaupunki, jossa moni Towerinkin kaivannoissa
työskentelevä asuu.

Ympäristö täällä on luonnoltaan hyvin Suomeen vivahtavaa. Eroa ei
tunne olevan muualla kun maapohjan rikkaudessa. Siinä suhteessahan
se Amerikka viepi Suomelta voiton ja sen vuoksi moni suomalainenkin
on rientänyt tuonne kauvas, aina Towerin perukalle, jopa vielä
kauvemmas. Rautamalmia on Soudanissa aivan arvaamattomiksi ajoiksi,
samoin kun muuallakin sillä puolella. Rautamalmi on maassa
pohjakerroksena. Kaivoa kaivaessakin sen yhdyttää.

Vermillionalueeseen kuuluu myös Ely ja on niinikään vanha
suomalaisten asuma paikka. Kansalaisiamme lienee siellä lähemmäs
tuhatkunta. Hyvän arvon ovat Elyn suomalaiset saaneet työnantajilta.
Heitä pidetään parhaimpina kaivantomiehinä. Ja raittius- y.m. alalla
ovatkin suomalaiset kunnostaneet itseään erinomaisesti. Juoppous on
verrattain vähäistä. Suuri osa kansalaisia kuuluu raittiusseuraan.
Kaivantopäällikkö Pengilly on erinomainen suomalaisten suosija juuri
sen hyvän käytöksen vuoksi, jota kansalaisemme ovat osoittaneet.
Pengilly, syntyään englantilainen, tuli ensimmäisten mukana Elyyn
v. 1886 ja on nyt Chandlerkomppanian kaivantotyön ylijohtaja. Aivan
äsken lähettämässään kirjeessä, jossa antaa tietoja tätä teosta
varten, vakuuttaa mr. Pengilly aina tunteneensa mitä suurinta
kunnioitusta suomalaisia kohtaan, kun hän on havainnut heidät
"eteenpäin pyrkiviksi, rehellisiksi, uutteroiksi ja raittiusasian
alalla ensimmäisiksi sekä hyviksi Amerikan kansalaisiksi, jotta ei
synnyinmaan mitenkään tarvitse hävetä heitä." Voimainsa mukaan on
hän auttanut suomalaisten puuhia, raittius- ja seurakuntatyötä.
Kiitollisuuden ja ystävyyden osoitteeksi ovat suomalaiset
lahjoittaneet hänelle englanninkielisen painoksen teosta "Suomi XIX
vuosisadalla". Samaa kirjaa ovat suomalaiset muillakin seuduilla
lahjoitelleet amerikkalaisille ystävilleen ja amerikkalaisiin
kirjastoihin sekä lukutupiin.

Yhtenä raittiustyön tuloksena on Elyssä suuri raittiustalo,
siveellisten pyrintöjen keskipiste. Näkyvänä merkkinä hengellisistä
pyrinnöistä on kirkko ja seurakunta. On heillä lainakirjastokin,
torvisoittokunta y.m., joten yhteispyrinnöissä ovat edistyneimpien
joukkoon luettavat Amerikan suomalaisista. Erimielisyys ei ole
täällä päässyt niin suurta hajoitustyötä tekemään kun muualla tämän
rauta-alueen piirissä.

Myös Tower ja Soudan ovat vilkkaasta raittiusharrastuksestaan
tunnettuja ja on sielläkin raittiustalo. Seurakuntia on siellä
suomalaisilla parikin ja myös jo alkanee olla valmiina molemmilla
kirkot. Evank. luterilainen seurakunta on edistyneempi.

Vermillionalueen vakavat suomalaiset ovat yleensä hyvin voipia.
Usealla on omat talot. On moitittu sitä, että suomalaisia omia
liikkeitä on täällä kansalaisten lukumäärään verrattuna liian vähän.
Enimmäkseen tekevät suomalaiset kauppaa muunkielisten puodeissa,
joissa on suomalaisia palvelijoita. Isompi suomalainen liikehomma on
Jaakko Perttulalla. Kymmenien tuhansien dollarien arvosta tekee hän
puuliikettä vuosittain.

Kun rautamalmin kaivaminen alotettiin Biwabikissa riensi sinne
suomalaisia joukolla. Heti rupesivat he puuhaamaan raittiustaloa,
ja tulevaisuus näytti hyvältä. Mutta samalla työtkin vähenivät
ja iso osa miehiä sai mennä muuanne. Jäi silti seudulle niin
paljon kansalaisia, että rakensivat talon valmiiksi odottamaan
taaskin suomalaisten tulvaa. Paremmat ajat ovat vähitellen
ruvenneet koittamaan Biwabikissa ja hiljalleen on menty eteenpäin
sovinnollisuudessa.

Virginia on Mesabaränssin pääpaikka. Vaikka siellä onkin työajat
hyvin vaihdelleet, on kumminkin sinne karttunut suomalaisia
lukuisasti, joten kaupunki on kansalaisiimme nähden tämän puolen
merkillisimpiä paikkoja.

Vanha ei ole vielä Virginia, vaikka lieneekin vanhin kaivantopaikka
varsinaisella Mesabaränssillä. Sitä alettiin rakentaa erämaahan v.
1892. Rakennettiin rautatie ja alettiin kaivaa malmia rautakummuista.
Se oli oikein amerikkalaista kaupunginperustamista. Vuoden kuluessa
oli autiosta paikasta syntynyt sievähkö kaupunki lukuisine
kirkkoineen, kouluineen ja komeine yksityisine rakennuksineen.
Mainittakoon, että kaupungissa oli muun muassa jo -- 45 kapakkaa.
Nehän ne tahtovat aina tunkeutua tuollaisiin "puumaus"-paikkoihin
ensimmäisinä.

Mutta vuoden perästä, kesäkuulla 1893 paloi koko kaupunki yhtenä
päivänä poroksi. Ei jäänyt jälelle kun neljä taloa, joista kolme oli
suomalaisten omia. Moni kansalaisemmekin menetti kaiken omaisuutensa.

Heti ruvettiin kaupunkia uudelleen rakentamaan ja on siitä taas
tullut aika sievä. Vaikkakin työajat seudulla huononivat heti
jälkeen, on se silti oikein ihmeteltävästi kasvanut. Kaupungilla
on oivallinen, kaunis asema kahden järven välissä, joten yleisen
liikkeenkin suhteen sillä on tulevaisuutta.

Suomalaisilla on Virginiassa paljon omia taloja, onpa omia
liikehuoneitakin. Suomalainen Södergrenin veljesten apteekki
on hienoin kaupungissa. Raittiusriennot ovat olleet vilkkaat
paikkakunnalla, vaan erimielisyys on herpaissut voimat. Komea talo on
vanhemmalla raittiusseuralla. Myöskin on suomalaisilla seurakunta ja
hiljattain valmistunut kirkko. Ruotsinkieliset suomalaiset kuuluvat
ruotsalaiseen seurakuntaan ja ovatkin enempänä puolena siinä.

Lähellä Virginiaa on pienempi kaivantopaikka McKinley. Siinä,
samoin kun nuoressa Spartassakin on vaan vähemmälti suomalaisia.
Viimemainitussa on puuhattu myös raittius- ja seurakunta-alalla.

Mountain Iron on hiljainen ja näyttää nykyään olevan vakavakin
työpaikka. Rautamalmi kaivannoissa siellä kuuluu olevan parasta koko
Mesabaränssillä. Suomalainen raittiustalo on sinnekin noussut.

Eveleth ja Hibbing ovat nuoria kaivantoseutuja, rakennetut yhtä
suurella melulla kun Virginiakin muutamia vuosia sitä ennen.
Evelethissa nousi suomalainen raittiustalo sitä mukaa kun muutkin
ensimmäiset rakennukset erämaahan. Erimielisyys kumminkin tuli
turmelemaan kaunista alkua. Raittiusseura jakaantui kahtia ja sitte
vaipuivat molemmat osastot kuolon uneen. Seurakuntakin kuoli saman
ruton raivotessa. Mutta tietysti ei henkisten rientojen taivas voinut
kauvan noin synkkänä pysyä. Aletaan uudella voimalla ja toivottavasti
paremmalla kokemuksella.

Hibbingissä on myös paljon suomalaisia ja on erimielisyys sielläkin
tehnyt tuhoaan. Keskinäisessä puoluetaistelussa on paljon kulutettu
henkisiä voimia.

Suomalaisia taloja ja liikehuoneita on noussut paikkakunnalle.
Suomalainen apteekki on saavuttanut yleistä kannatusta.

Yleensä on Mesabaränssillä olot paljon tasaantuneet aivan viime
aikoina. Seurakuntaharrastuskin on vakaantunut. Laittomuuden ja
vallattomuuden harjoittajia löytyy vieläkin, mutta yleinen mielipide
rupeaa niitä vähitellen tuomitsemaan.

Työnsaanti on ollut hyvin vaihtelevaa seudulla, sekin on syynä
säännöttömyyksiin. Palkka ei ole ollut korkea, on ollut siinä
puolentoista dollarin vaiheille ja hiukan yli päivältä. Joissakuissa
paikoissa on ollut n.k. pakkoboordi, työmiehen on täytynyt asua ja
syödä työnteettäjien majaloissa. Maksut ovat siellä olleet korkeammat
kun suomalaisissa majaloissa, mutta työmies ei ole saanut valita.

Kaivannot eivät ole tällä alueella syviä, ovathan ne vielä verrattain
nuoria, ja rikas malmisuoni kulkee aivan lähellä maanpintaa.

Syvimmät kaivokset lienevät Soudan-Towerin alueella. Elevaatori
(nosto- ja laskukoju) laskeutuu hiljalleen alas noin 800 jalkaa maan
sisään, ehkä paikoin enemmänkin.

Two Harborissa, lastauspaikassa Superiorjärven rannalla, jonkun
matkaa ylempänä Duluthia, työskentelee joku määrä suomalaisia. Heidän
elämästään ja satunnaisista ansioistaan ei ole paljon mainitsemista.

Useita Minnesotan suomalaisten asuinpaikkoja on vielä jäänyt
mainitsematta, mutta niiden luettelo kävisi liian pitkäksi ja
ikäväksi. Talviaikoina on kymmenissä metsätyöpaikoissa suomalaisia,
muutamilla seuduilla hyvinkin paljon. Mutta ne ovat enimmäkseen vaan
tilapäisiä työpaikkoja. Kumminkin usein asettuu tuollaiselle seudulle
entinen tukkimies maanviljelijäksi, tehden asutuksen vakaammaksi.

Minnesota on jo nyt hyvin tärkeä valtio suomalaiseen asutukseen
nähden. Tulevaisuudessa käy sen arvo siirtolaiskansamme historiassa
vielä suuremmaksi. Nykyään monella suomalaisella farmiseudulla ovat
olot vasta alussaan, farmarit kituvat velassa ja uutisasutustyö on
vienyt kaikki voimat. Mutta on syytä toivoa, että noista seuduista
vielä tulevaisuudessa nousee vahvin tuki siirtolaiskansamme
henkiselle viljelystyölle. Ja nepä tullevat kansallisuutemme
varmimmiksi säilyttäjiksi Amerikassa.



Dakota.


Dakota, tuo jättiläisalue aavaa preerimaata muodostaa kaksi valtiota
Unioonissa. Tämä alue otettiin vasta v. 1889 Yhdysvaltain yhteyteen
kahdessa osassa: Pohjois- ja Etelä-Dakota. Kumminkin on luonnonsuhteet
niissä kummassakin melkein samallaiset. Suomalaisia asuu molemmissa
etupäässä maanviljelijöinä. Etelä-Dakotassa on myös rikas kaivosalue,
Mustat Kummut, jossa on huomattavia suomalaisseutuja.

Dakota on kuvaavin seutu "Suuresta Lännestä". Paitsi noita Mustia
Kumpuja on molempain Dakotain koko alue ääretöntä tasankoa, jota
paikoin joet viiltelevät. Siellä täällä nousee tasangolla mataloita
harjanteita, aivan kun aaltoja meressä. Löytyy myös vähän pieniä
järviä, joissa useissa on suolaista vettä. Mutta näitä on niin
harvassa, ettei ne anna aavikolle paljon vaihtelua.

Kauvan ei ole vielä valkoinen ihmisrotu liikkunut Dakotan aukeilla,
vielä vähemmän aikaa on se siellä asunut. Preerit ovat olleet
puhvelien ja muiden ruohokentillä elävien villieläinten laidunmaina.
Ja intiaanit, erittäinkin tuo valkoisia vihaava Siouxheimo, ovat
saaneet siellä vallita ja vapaasti metsästää. Tosin sanotaan, että
turkiksien ostajia Canadasta asettui jo vuoden 1775 tienoilla
Pohjois-Dakotaan, mutta vielä sata vuotta myöhemmin oli koko tällä
alueella tuskin tuhatta valkoista uutisasukasta. Ja Etelä-Dakotaan
kerrotaan ensimmäisten valkoisten uutisasukkaiden asettuneen vasta
v. 1857. Monta kovaa ovat uutisasukkaat saaneet kokea taisteluissa
intiaaneja vastaan, mutta verinen sota v. 1862 kukisti Siouxheimon
ylpeyden ja nyt on siellä turvallista elellä. Intiaaneja on siellä
vieläkin tuhkatiheässä, mutta harvoin ne enää uskaltavat valkoisia
hätyyttää. Nyt on Dakota valmis avautumaan viljelykselle.

Ja siitä se vielä kerran viljelysala koituukin. Ajateltakoon, että
pelloksi voipi kääntää koko tuon mahdottoman alan, molemmat Dakotat,
enemmän kun 150,000 neliömailia, vähentämällä pois sen pienen alan
mitä Mustat Kummut ja vähäiset vesistöt ottavat.

Dakota on sellaista preeria, ettei siinä näy yhtään puuta, ei yhtään
pensasta eipä edes kiveäkään. Mutta karua maata, aroa se ei siltä
ole. Maa kasvaa yltäänsä miehenkorkuista heinää ja on pohjalleen
viljavinta alaa, mitä maapallolla löytyy. Maan päällimmäisin kerros
on väkevätä ruokamultaa, jota tavallisesti on kyynärän paksuudelta.
Sen alla on useita jalkoja paksulti saven ja hiekan sekaista
maata, joka tarvitsee vaan avautua vedelle, ilmalle ja valolle
muodostuakseen erinomaiseksi maan viljelysmaaksi. Seuraava kerros on
hiekkaa ja sitte on pohjana kilsisavikko, joka estää veden vajoamasta
alemmaksi. Tämä saapi sen aikaan, että Dakotassa voidaan kasvattaa
viljaa paljon vähemmällä sademäärällä kun usein muualla. Jos vaan
lumentulo talvella on runsas ja kevätkesällä on pari hyvää sadetta,
riittää se jo tavallisesti viljankasvuun.

Mutta kumminkin on tosiasia, että kuivuus tahtoo vielä liian usein
haitata Dakotan maanviljelystä. On kyllä tehty havaintoja, että
vuosi vuodelta lisääntyy sademäärä, arvatenkin sitä mukaa kun metsät
lännessä ja idässä hakataan, mutta silti sataa siellä kesällä
harvoin. Talvella tulee siellä toisinaan paljon lunta, mutta on usein
vähälumisiakin talvia. Paras lumentulo on vasta kevätpuolella. On
luonnollista, että myrskyt ovat aivan hirmuisia Dakotassa, kun ei
ole mikään estämässä niiden voimaa. Usein kaatuu taloja, ja talvisin
hautaa kauheat pyryt ihmisiä ja eläimiä kinoksiin.

Polttoaineena preerillä on kivihiili ja sitä löytyykin runsaasti
Dakotassa. Paikoin voi farmari kaivaa hiilitarpeensa omalta maaltaan.
Tämä polttoaine ei ole kallista. Mutta rakennuspuulla on hintaa ja
sitä tuodaan usein hyvinkin kaukaa. Tämän takia preerillä ollaan
hyvin säästäväisiä rakennusten suhteen, usein kaivetaan asunto
maahan, ja vähän korkeammalle nouseva katto on ainoa, joka viittaa
asumusta. Euroopassa herättäisi ihmettelyä, miten farmari voi niin
vähillä ja kehnoilla rakennuksilla tulla toimeen.

Etupäässä on maanviljelijöinä Dakotassa pohjoismaalaisia. Sijaa olisi
vielä tuhansille uutisasukkaille. Ja hyvääkin maata on vielä helposti
saatavana. Enimmäkseen otetaan maata n.k. homesteadlain perusteella,
asunto-oikeudella. Jokainen Yhdysvaltain kansalainen, tahi joka
ilmoittaa aikomuksensa tulla sellaiseksi, saapi hallitukselta maata
160 eekeriä (yksi eekeri on noin 0,4 hehtaaria), kun vaan suorittaa
kiinnityskustannukset, jotka tekevät tuollaiselta maa-palalta noin
16 dollaria. Asukkaan on viimeistään 6 kuukautta kiinnityksen
jälkeen alettava viljelemään maata ja on viljelyksen jatkuttava
vähintäin 5 vuotta. Sitte lankeaa maa täydellisesti asujalle ja hän
saa sen myydäkin, jos tahtoo. Tällä perusteella on vielä paljon
maata saatavana Dakotassa, mutta tietysti on maat lähimpänä
rauta- ja vesiteitä jo otetut. Myös löytyy useampia muita perusteita,
joilla hallituksen maata saa, mutta tämä on yleisin ja tunnetuin
maanottotapa.

Niillä yhtiöillä, joiden rautatiet kulkevat läpi Dakotan, on siellä
suuria aloja maata pitkin rautatienvarsia hallussaan. Ne myyvät maata
vähäisestä maksusta, noin 2--8 dollaria eekeriltä. Kalliiksi ei
maa näinkään tule ja sen summan saapi vielä suorittaa tavallisesti
vähitellen viiden vuoden kuluessa.

Usea uutisasukas on aivan tyhjällä alkanut, ainoana pääomana on
ollut työkykynsä. Ja onhan se näinkin onnistunut, vaan ei kumminkaan
kaikilta. Viisaammin tekee se, joka ennen maamieheksi rupeamistaan
hankkii pienen pääoman, että voi saada itselleen tarpeelliset koneet,
hevosen y.m. ja vielä voi muutaman vuoden elää, ettei tarvitse
velkaa tehdä. Kyllähän Amerikassa on helppo velaksi koneita ja muuta
saada, mutta moni uutisviljelijä on saanut paljon katua velantekoa.
Moni on niiden takia sortunut maaltaan, jonka kumminkin niin
helpolla sai. Jos jo ensimmäinen vuosi tulee uutisviljelijälle hyvä,
saattaa vähävarainenkin päästä alkuun, mutta jos kuivuus, halla tai
raesateet, nuo Dakotan vitsaukset, joista ensimmäinen on pelättävin,
tuhoavat ensimmäisen sadon, on vaikea varattoman jatkaa viljelystään.
Muutamin paikoin voi kyllä saada syrjäansiota, mutta enimmäkseen on
se tuolla tasangolla mahdotonta. Tyhjällä on vaikea Dakotassakin
alkaa, vaikka maa on valmista nurmea, odottaen pelloksi kääntämistä
ja vaikka maata ei tarvitse ainakaan ensi vuosina lannoittaa.

Paitsi maanviljelystä on Dakota erittäin sopiva karjankasvatukselle.
Ja sitäkin siellä harjoitetaan suuressa määrässä. On siellä
suomalaisiakin, joilla on satoja, ehkä tuhansia lampaita. Kasvatetaan
myös hevosia, raavaskarjaa y.m. Laidunmaista ei ainakaan vielä ole
puutetta, ei pitkiin aikoihin. Lähempänä kaupungeita ja rautateitä
on jo ruvettu meijerihommiinkin, vaikka se vielä on aivan alulla.
Kunhan se pääsee kasvamaan noissa edullisissa oloissa, kyllä sieltä
rupeaa voita ja muuta karjantuotetta mailman markkinoille menemään
vaikuttaen hintain alenemista samoin kun Dakota ja muut Amerikan
viljaseudut ovat viljanhinnalle tehneet. Dakota, kun pääsee alkuunsa,
ei ole halveksittava kilpailija mailman markkinoilla.

Suomalaisia asuu Dakotassa jo paljon ja on heitä monessa paikassa.
Enimmäkseen ovat he ryhtyneet maiden ottoon aivan vähävaraisina,
joten on ollut vaikea päästä alkuun. Sen vuoksi on oikein
ihmeteltävä, että suomalaiset niinkin hyvin ovat päässeet jaloilleen
ja kunnialla edistyvät maanviljelijöinä muiden kansallisuuksien
rinnalla.

Huomattavimmat suomalaisten asumapaikat Etelä-Dakotassa ovat: Snoma,
Elk Creek, Estelline, Bryant, Poinsett, Castlewood, Savo, Frederick,
Hecla, Houghton, Mapes, Perry, Terry, Lead City ja Terraville.
Pohjois-Dakotan merkittävimmät suomalaiset seudut ovat: Lakota, Pelto
ja Rolla.

Kuten luettelosta näkyy on siellä kumminkin kaksi sellaista
suomalaisseutua, joiden nimetkin ovat suomalaiset. Savo onkin
jo suuri suomalainen maanviljelysseutu. Pelto on vasta pieni ja
alotteleva siinä Lakotan kupeella, oikeastaan kuuluenkin tämän
piiriin.

Frederick ja Savo kuuluvat myös keskenään yhteen piiriin. Tämä seutu
lienee vanhin suomalainen, maanviljelysalue Dakotassa. Kansalaisiamme
asettui sinne farmareiksi hyvillä tulevaisuudentoiveilla jo v. 1882.
Heitä näytti silloin kaikki suosivan. Hyvät oli vuodet niinä aikoina.
Hevospari maksoi silloin 400 dollaria ja lehmät 50 dollarista
ylöspäin. Mutta ajat muuttuivat. V. 1889--90 tuli katovuosia
kuivuuden takia. Parina seuraavana vuonna rikkaruoho häkkärö turmeli
viljan. Muuhun kansallisuuteen kuuluvia farmareita alkoi muuttamaan
pois paikkakunnalta, vaan suomalaiset pysyivät paikoillaan. Kumminkin
myös heitä on sittemmin siirtynyt pois erittäinkin Pohjois-Dakotaan,
jossa on saatu parempia vuosia ja luullaan sateen olevan hiukan
runsaamman. Viljasato seudulla on hyvin vaihteleva. Nisua saadaan
5--30-pusseliin eekeriltä. Suomalaisilla on seudulla kolme
kirkkoa, joista kaksi on apostolisluterilaista (laestadiolaista).
Viimemainituilla on pappinsakin.

Poinsettissa on myös paljon suomalaisia maanviljelijöinä. Apost.
luterilaisilla on sielläkin saarnaajansa, mutta ei evank.
luterilaisilla.

Kumminkin lienee viimemainittujen uusi kirkko jo valmis. Dakotan
luterilaiset haluavat innolla omaa pappia, mutta eivät ole vielä
onnistuneet saamaan. Toisinaan heidän kutsumuksestaan on pappi
muualta käynyt pitämässä rippikoulua ja jakamassa ehtoollista.

Snomassa on samoin kun muuallakin erittäin Etelä-Dakotassa ollut
haittana liiallinen kuivuus. Sitä on koetettu auttaa keinokastelulla
ja on yhtiö tämän saantia varten olemassa. Estellinessä ja Bryantissa
on myös lukuisasti suomalaisia. Nekin ovat maanviljelysseutuja. Elk
Creekissä on ollut metsätöitä suomalaisilla. Houghton, Hecla ja
Castlewood ovat farmiseutuja, mutta Lead City ja Terraville ovat
Mustien Kumpujen tärkeimpiä kaivantopaikkoja -- näistä myöhemmin.

Jos nyt lähdemme Etelä-Dakotan suomalaisilta farmiseuduilta
Pohjois-Dakotan suomalaisten luo on meillä tilaisuutta tarkastella
Dakotan äärettömiä ruoholakeuksia, jotka Savon tienoilla ovat
säännöllisesti aaltoilevia. Paikoin näkyy aalto kohoavan huipuksi,
mutta tuota tuskin muuksi kun kummuksi voipi nimittää. Matka kulkee
Sanbornin, Oakesin ja Lamouren kautta Sheyennejoelle, josta Lakota on
enää vaan 25 mailin päässä.

Suomalaisten kylä on varsinaisesta Lakotan kauppalasta noin 10 mailia
koilliseen. Maanlaatu on hyvin viljelykseen kelpaavaa. Kentät kasvaa
heinää runsaasti.

Suomalaisia on asunut Lakotassa jo toistakymmentä vuotta ja
ovat he hyvin ihastuneet seutuunsa, kutsuvat sitä Pohjolaksi ja
Suureksi Suomeksi. Etelä-Dakotasta ja Minnesotasta on siirtokunta
saanut runsaasti vahvistusta, sillä tänne on tullut hyviä vuosia
ja runsaampi sato. Monet suomalaiset, jotka muutamia vuosia sitte
ovat uutisviljelyksen alottaneet omistaen noin 300 dollaria, jopa
vähemmänkin, ovat nyt jo vuosisatona saaneet 5,000 pusselia ja
enemmänkin viljaa. Hauska on myöskin, että suomalaisten maat täällä
yleensä ovat velattomia. Se on jotenkin harvinaista näinkin isossa,
vähillä varoilla perustetussa siirtokunnassa. Lähellä rautatietä ei
Lakotassa enää ole maata asunto-oikeudella saatavana.

Lakotan suomalaisilla on lainakirjasto ja nuorisoseura sekä ovat tätä
varten rakentaneet kokoushuoneen. Apostolisluterilaisilla on siellä
oma kirkko.

Ei täyttä sataa mailia pohjoiseen Lakotasta on aivan nuori Rollan
suomalainen siirtola. Se on Pohjois-Dakotan pohjoisella laiteella
olevan pienen ylängön Turtle Mountainin kaakkoisessa kulmassa. Kuusi
mailia itäänpäin kauppalasta on suomalaisia maanviljelijöinä. Tämä
seutu on muita Dakotan suomalaispaikkoja etuisampi siinä, että metsä
on lähellä ja siitä saapi polttopuutakin. Kaivoja on seudulle vaikea
saada, sillä niiden täytyy olla syviä, jos mieli yhtyä vesisuoneen.
Mutta maanpäällysvettä säilyy yli vuoden sitä varten kaivetuissa
kuopissa. --

Paitsi näitä varsinaisia suomalaisia maanviljelijöitä liikkuu
naapurivaltioista ja etempääkin suomalaisia kesän aikana Dakotassa
maanviljelystöissä ansaiten yhden dollarin vaiheille päivältä ja
ruuan. Tämä työ on hyvin lyhytaikaista ja epävarmaa. -- --

Vielä on tarkastelematta eräs tärkeä osasto Dakotan
suomalaisia, seutu, jossa on ollut suomalaisia, ennenkun näistä
maanviljelyspaikoista mitään tiedettiin. Mustat Kummut ja niiden
suomalaiset ansaitsevat erityisen tarkastuksen.

Mustat Kummut (Black Hills) kohoavat Etelä-Dakotan länsirannalla
ylös laajan aavikon pinnalla kuni saari meressä. Osa vuoria
jääpi Wyomingin valtion puolelle. Vuoriston korkeus vaihtelee
1,000 4,000 jalan välillä ylempänä ympäröivää aavikkoa. Mäkien
ulkosyrjät loivenevat vähitellen ja niin sulavat yhteen aavikon
kanssa. Vuoriston sisällä ovat mäet jyrkkiä ja rotkot syviä, selvä
merkki siitä, että jolloinkin on maanalainen tuli tässä repinyt ja
mylleröinyt maanpinnan.

Maa on pinnaltaan täällä mustaa ja siihen tummat mäntymetsät
levittävät synkät varjonsa. Tuskinpa sopivampaa nimitystä olisi voitu
seudulle löytää kun "Mustat Kummut".

Tämä vuoristo on itsenäinen, enempi kun sata mailia laajan aavikon
kautta eroitettuna Kalliovuoriryhmästä. Mutta Mustat Kummut ovat
mailman merkillisimpiä pohjarikkautensa takia. On sanottu ja lienee
tottakin, että ne ovat rikkain sadan mailin ala maan pinnalla,
Näistä mäistä kaivetaan 62 erilajista mineraalia. Kultaa, hopeaa,
kivihiiltä, rautaa ja tinaa on löydetty runsaasti. Ja sittekin,
vaikka miljoonain arvosta on vuosittain saatu noita arvokkaita
aineita, on niiden etsintä vasta alussaan, ainoastaan päältäpäin
vähän rapsimista. Kultasuoni näyttää laajenevan ja tulevan
rikkaammaksi, kuta syvemmälle mennään. Vuoriston todellista rikkautta
on mahdoton arvostella. Kullan kaivamisen alettua noin 28 vuotta
sitte on Hilleistä kaivettu tuota keltaista metallia noin 100
miljoonan dollarin arvosta. Vuotuinen tuotanto on noin 7 miljoonaa
dollaria ja lisääntyy se säännöllisesti. Paitsi kultasuonikaivantoja
maan sisässä on siellä myös kullanpesupaikkoja. Kivihiilenkaivamista
toimitetaan Cambriassa Wyomingin puolella.

Ilmanalaa Mustilla Kummuilla kehutaan mainioksi. Kesän aikana päivät
ovat harvoin liian kuumat. Yöt ovat viileät. Talvimyrskyt ovat
miedommat kun muualla Dakotassa.

Kolmattakymmentä vuotta on kulunut siitä kun ensimmäiset suomalaiset
muuttivat Mustille Kummuille. Deadwoodin ja Lead Cityn seuduilla he
suorittivat ensimmäisiä päivätöitään. Sittemmin ovat he hajaantuneet
ympäri Kumpuja. Lead ja Terraville ovat suurimmat suomalaisten
pesäpaikat seudulla.

Jotenkin vähälukuisina olivat kansalaisemme alkuvuosina, kunnes
noin 18 vuotta sitte lukunsa alkoi kasvaa rautateiden avauduttua
vuoristoon saakka. Ensimmäiset tulokkaat saivat matkata satoja
maileja Dakotan aavikkoa jalkaisin ja hitaasti kulkevissa
vankkureissa.

Noin tuhatkunta suomalaisia löytyy nyt seudulla. Enimmän työskentelee
kansalaisiamme rikkaassa Homestaken sekä sen vieressä olevassa
Highlandin kaivannoissa. Terran kaivanto on noin mailin päässä näistä
ja sielläkin tekevät suomalaiset työn melkein kokonaan.

Terravillessä ja erittäinkin Leadissa omistavat suomalaiset kymmeniä
taloja, useita arvokkaitakin rakennuksia ja kartanomaita. Sieviä
suomalaisten kaivantomiesten koteja tapaa mäkien laiteilla ja useita
ruokataloja sekä liikehuoneita kaupungin keskuksessa.

Ansiot ovat hyvät Leadin puoleisissa kaivannoissa. Kaivantomiehelle
maksetaan 3 1/2 dollaria päivässä. Muun työn tekijöillä on palkka
vähän halvempi työn suhteen. Terran kaivannossa on mainari
(kaivantomies) saanut päiväpalkakseen vaan 2 1/2 dollaria sitte
vuoden 1894, jolloin yhtiö suostui alkamaan seisotetun työn, kun
miehet lupasivat tehdä työtä sillä palkalla. Työ on kaivannoissa
jotenkin vaarallista. Useita suomalaisia on loukkautunut ja
kuollutkin tapaturmaisesti.

Miehen täysi ylläpito majaloissa maksaa keskimäärin 23 dollaria
kuukaudessa. Runsaasti katetussa pöydässä syövät Kumpujen
suomalaiset ja kulkevat, joutohetkinään, joita heillä kumminkin on
vähän, hyvin puettuina. Ikävä asia vaan on, että monet suomalaiset
kuluttavat hyvät ansionsa pelipöytien ääressä ja kapakoissa. On
Leadissa kyllä raittiusrientojakin, mutta kaikki eivät niitä suosi.
Seurakuntahommaakin on pidetty vireillä, mutta enimmän aikaa ovat
saaneet olla ilman omaa pappia.

Ne Mustien Kumpujen suomalaiset, jotka tahtovat säästää, ovat oikein
hyvinvoipia ja varakkaitakin.



Montana.


Jo Montanan nimi panee ajattelemaan vuoria, ja niitä on toki tuossa
valtiossa. Vuoria, vaan preerejäkin, autioita aukeita ylänkömailla.
Loppumattomat metalli- ja kivihiilivarastot ovat kätkettyinä sen
vuorissa ja tasankomaissa. Sieltä missä veden valtava voima on
kaivanut itselleen uria, sieltä missä äkkijyrkät vesiputoukset ja
kohisevat kosket kulettavat vettä laaksoon, on jo vuosikymmeniä
huuhdottu kultaa ja lienee melkein lopulleen tullut haetuksi
keltaisen metallin santa. Jokipurot ovat aikoja sitte tutkitut, kulta
pesty pois.

Mutta sitte on siirrytty etsimään kultaa vuorien sisästä muiden
metallien yhteydestä. Muutamissa vuosissa laitettiin satoja
kaivantoja, missä tuhannet miehet ovat ahkerassa työssä ja minkä
seutuvilla suuret survimot tupruttavat savuaan. Kovan työn alla
on kivi, ennenkun se päästää itsestään pois metallit. Survimoissa
eroitetaan kulta, hopea ja kupari toisistaan, ja niitähän metalleja
saadaan runsaasti Montanan kaivoksista. Yhdysvalloissa kaivetaan
enempi kun puolet siitä kuparista, mikä mailmassa nykyisin saadaan.
Ja noin puolen Yhdysvaltojen saaliista antaa Montana. Sen jälkeen
vasta tulee Michigan kuuluisan Kuparisaarensa kera. Kuparin
mukana tulee Montanan kaivoksista kultaa ja hopeaa, erittäinkin
viimemainittua metallia niin runsaasti, että noita kaivoksia
toisinaan hopeakaivoksiksi nimitetään.

Tasaisemmilta paikoilta muutamien jalkain syvyydestä on löytynyt
melkein loppumattomat kivihiilivarastot taaten murheettomasti
polttoainetta määräämättömäksi ajaksi.

Montanan rikkaus on ollut enemmän tunnettu vasta kolmisenkymmentä
vuotta, mutta sen ajan kuluessa onkin se edistynyt ihmeteltävästi.
Nykyään on Montanassa useita suuria kaivantoseutuja, kuten Butten
tienoo kuuluisine kupari- ja hopeakaivantoineen, tuhansiin
nousevine työpaikkoineen, sulimoineen ja myllyineen, Silver Bow,
Anaconda, Helenan ympäristö, Neihart sekä useat muut alueet. Suuret
kivihiilivarastot ovat kätkettyinä useihin eri seutuihin, joista
tunnetuimmat ovat Red Lodge, Sand Coulee ja Belt.

Suomalaisia asustaa Montanassa lukuisasti. Huomattavimmat pesäpaikat
ovat Belt, Sand Coulee, Butte ja Red Lodge.

Helenan laaksossa on suomalaisia ollut aina kultakuumeen ensi ajoilta
asti. Elämä siihen aikaan, v. 1870 tienoilla, oli näillä eräseuduilla
mitä raainta ja irstainta. Jokaisella miehellä oli ladattu pistooli
ja pitkä puukko vyöllään valmiina joka hetki joko puolustamaan
isäntäänsä tahi sen tahdosta tekemään vallattomuutta ja murhaa
toisia vastaan. Sen aikuiset suomalaiset voivat jokikinen jutella
tappeluista ja konnankujeista. Tulipa vaan paikkakunnalle joku, joka
ei ollut hyvin varustettu tai ystävyyssiteillä puollettu, piankin hän
sai luodin kalloonsa tai ripustettiin nuoran jatkoksi puun oksaan
kuten kulkukoira. Ihmishenki ei maksanut kultaunssia, ja miehelle,
jolla tiedettiin olevan rikoksia, annettiin sankarin arvo.

Mutta jos se aika tarjosi vaaroja, antoi se etujakin. Työmiehen
päiväpalkka oli parhaimmillaan ollessa 20 dollaria, siis enemmän kun
nykyisin Klondikessa. Mutta tähän vaadittiin mieheltä rohkeutta,
hyvää silmää ja tarkkaa ampumakättä. Kaivanto- ja huuhdontatyössä tuli
aina olla valmis tappelemaan ja itseään puolustamaan ryöväreitä sekä
paikan anastajia vastaan.

Mutta Montana ei ole enää se vallaton, mikä se oli 30 vuotta sitte.
Eivät ole ansiotkaan enää samat. Siirtolaistulvan enetessä on
sivistys ottanut jalansijan, oikeus saanut arvon. Päiväpalkkakin on
20 dollarista laskeutunut 3--4 dollariin, jopa vähemmäksikin. Mutta
vieläkin on Montana verraten onnellinen maa työmiehille, palkka on
parempi ja työmiehellä on suurempi itsenäisyys kun muualla.

Varsinainen suomalainen siirtolaisuus tähän valtioon saa
merkityksensä vasta vuoden 1880 jälkeen, jolloin ajan hurja henki oli
ehtinyt tasautua ja palkatkin vähetä. Suomalaisia kerääntyi Helenan
ja Butten ympäristöille kaivanto- ja metsätöihin.

Butte on Amerikan suurin kaivantokaupunki. Siellä nousee
kaivantomiesten luku noin 10,000 ja on heillä vahva veljeysliitto,
työväenunio, joka valvoo työkansan etuja ja estää palkkoja
laskeutumasta. Niinpä onkin siellä kaivantomiehen säännöllinen
työpalkka 3 1/2 dollaria päivässä. Saadaan siellä tavallisessa työssä
4 dollarinkin päiväpalkkoja. Maanpäällystöissä on palkka 3 dollaria
päivässä. Mies, joka kerran on työn saanut, saa tehdä työtä joka
päivä, sunnuntaisinkin. Työväenunio katsoo, ettei liikoja miehiä
kaivantoihin pääse.

Savuinen ja nokinen on Butten kaupunki. Satoihin nousevain
kaivantojen savupiipuista tupruaa sakeata savua tehden ilman
himmeäksi, mutta samalla todistaen työstä ja toimesta. Alempana
laaksossa sijaitsee isot survimot metallin puhdistusta varten ja
niissä tarvittavaan voimaan poltetaan satoja tonneja hiiliä päivässä,
mikä savuna leviää ilmaan lisäämään Butten nokisuutta.

Suomalaisia elää Buttessa lähemmäs neljään sataan. Siellä on koko
joukko suomalaisia perheitä ja suuri luku yksinäisiä. Enimmät
suomalaiset työskentelevät kaivannoissa saaden hyvää palkkaa,
kuten on mainittu. Täysi hoito yksinäiselle miehelle maksaa 28--35
dollaria kuukaudessa. Säästää siis voi melkoisen joukon se, jolla
vaan on halua säästää. Enimmäkseen ovatkin seudun suomalaiset hyvin
toimeentulevia, vaikka osalta tahtoo liian, suuret verot kapakoihin
kulua. Butte on tullut oikein kuuluisaksi väkijuomatulvastaan.

Henkiset riennot eivät ole tahtoneet saada pysyväistä jalansijaa
Butten kuumeentapaisen elämän reuhauksessa. Useampia eri kertoja
on perustettu raittiusseuroja estämään juoppouspaheen leviämistä
äärettömiin, mutta ne eivät ole kauvan eläneet. Viime aikoina on
kumminkin vakavampi henki päässyt nousemaan, kun on raittiutta
täydellisesti harrastavain henkilöiden jäsenluku lisääntynyt. Ovat
suomalaiset seutukunnalla olleet seurakuntaharrastuksissakin.
Viimeinen seurakunta hajosi sen takia, että saivat sopimattoman
miehen, F. E. Uhteen opettajakseen.

Butten suomalaiset ovat kyllä uutterasti yrittäneet henkisissä
riennoissaan, mutta harrastajain luku on ollut vähäinen. Paitsi
ylläkerrottuja on heillä lainakirjasto, on myös suomalaiset
säveleet kaikuneet torvisoittokunnasta y.m. Mutta juoppous on isoon
osaan kansalaisista syvät juurensa lyönyt, ei ainoastaan miehiin,
vaan naisiinkin. Entisestään ovat Butten suomalaiset kumminkin
huomattavasti parantuneet.

Red Lodgen kivihiilikaivanto on rikas hiilestä ja laadultaan on aine
hyvää. Se on vanhempi Sand Couleen ja Beltin kaivantoja. Kaupunki
sijaitsee Kalliovuorten itäisellä harjanteella, etelään päin
Yellowstonejoesta. Sinne kulkee Northern Pacificrautatien haararata
ja käytetäänkin hiilet pääasiallisesti rautatievetureissa. Laadulleen
on hiili puoleksi bituminimaista ja sisältää varsinaista hiiltä lähes
yhtä paljon kun se ensi luokan bituminihiili, jota Ohiossa saadaan.
Kuusi hiilisuonta pistää maanpinnalle siinä mäenkupeella, jossa
kaivokset ovat, noin 100--200 metrin päässä toisistaan. Ainoastaan
paksuimmat niistä ovat vasta otetut työn alle. Tuskin löytyy
Yhdysvalloissa monta kaivantoa, joissa hiilenotto tulee niin halvaksi
kun näissä, syystä että hiilisuonet ovat paksuja ja puhtaasti hiiltä
sisältäviä eikä tarvita mitään nostokoneita, hiiliä kun kaivetaan
mäen kupeesta maanpinnan tasalta ja suoraan lastataan vaunuihin.

Suomalaisia asustaa täällä muutamia satoja. Hauskan vaikutuksen tekee
kävijään heidän elämänsä. Tuskin on montakaan suomalaista, jotka
eivät kuulu raittiusseuroihin, niitä nimittäin on kauvan aikaa ollut
kaksi seudulla. Suomalaiset seurustelevat aivan kun veljekset myös
muunkielisten kanssa ja näyttävät kansalaisemme olevan johtavina
kaupungin seuraelämässä. Siivolla ja rehellisellä käytöksellään ovat
he saavuttaneet muunkielisten kunnioituksen. Muutamat suomalaiset
ovat ottaneet amerikattaria kainaloisiksi kanoikseen.

Suomalaisten ensi tuloa Red Lodgeen kuvaa kans. John Joki
kokemuksestaan seuraavasti: Paikka on 43 mailia Northern Pacificin
pääradalta ja oli villissä intiaaniseudussa, ilman rautateitä tai
muitakaan ihmisteitä. Kun minä v. 1888 aloin pyrkiä kohti uutta
paikkaa ottaen repun selkääni, jouduin heti ensi iltana hirveän
rankkaan syksyiseen myrskyyn. Aavikkotuuli puhalti santaa ja sitte
vettä virtanaan tehden pimeyden sietämättömäksi. Melkeinpä uhkasi
se kuolemaakin. Kauvan harhailtuani pimeässä näin etäämmältä
valopilkun loisteen ja uusine toiveineni ponnistelin väsyneitä
voimia ehtiäkseni ihmisasunnolle. Mutta ensimmäinen iloni oli pian
karkoitettu saavuttuani tupaan ja huomattua joutuneeni intiaanien
joukkoon. Yritin jo kääntyä takaisin, mutta sen intiaanit saivat
estetyksi ja tulin vasten tahtoani pysytetyksi sisällä. Pelkoni oli
alussa varsin suuri, mutta kun sittemmin näin intiaanien rauhaisan
toimiskelun ja sen ystävällisyyden, millä he minua kohtelivat, katosi
pelkoni pois ja aloin turvallisesti odotella aamukullan nousua.
Ennen aamua saapui eräs intiaani metsästämästä tuoden tuliaisiksi
jäniksen, jota heti alettiin syödä keittämättä, paistamatta. Tuntui
minusta ilkeältä syödä raakaa lihaa, vaan olin pakoitettu elämään
talon tapain jälkeen. Aamulla miesten lähdettyä metsästykseen sain
minäkin vapauteni. Ja kun he arvasivat minun pyrkivän Red Lodgeen,
viittasivat sinne tienkin. Näin sitte onnellisesti saavuin perille ja
aloin työskentelyn ansaiten 4--5 dollaria päivältä.

Työpalkat eivät ole enää entisen veroiset, vaan toki osalla vieläkin
on hyvä palkka. Mutta se on pahaksi ettei työ ole säännöllistä, ei
tehdä joka päivä työtä, sillä hiilen menekki ei ole tarpeeksi runsas.
Hiilivarasto on kyllä vuoressa loppumaton.

Paitsi raittiusseuroja on suomalaisten keskuudessa myös ollut
seurakunta. Pappina on siellä toiminut m.m. norjalaisen
Haugensynoodin vihkimä pastori Aleksanteri Sandström (Suomen
nimeltään: Saastamoinen).

Beltin kaivantokaupunki sijaitsee pohjoispuolella valtiota 20 mailia
Great Fallsista pienen joen tasangolla. Luonto ympärillä on aavikkoa,
"preeriä". Korkeat vuoriharjanteet, kuuluen Kalliovuoristojonoon,
ympäröivät aavikkoa ja itse tasankokin on noin 4,000 jalkaa ylempänä
merenpintaa. Maaperä on hiekkasekaista multaa tai hiekkaa, missä
aavikkoruoho on ainoana kasvillisuuden tuotteena. Heinä on vahvaa
ja ennen kaikkea mehukasta, koska se säilyttää tuon ravitsevan
mehunsa yli talvenkin ja antaa tuhansille karjalaumoille riittävästi
elatustaan.

Suuret kivihiilivarastot löytyy kätkettyinä aavikon alle. Työmiehet
kaivavat miljoonia tonneja tätä hyödyllistä polttoainetta.

Luonto ylipäänsä aavikoilla ei ole viehättävää, onhan tasaista,
yksitoikkoista, hiljaista ja pelottavaakin. Mutta laaksoissa ja joen
varsilla muuttaa luonto muotonsa, pieni puronen lirisee kiivaasti
eteenpäin, haapa- ja leppäpuut kasvavat kilpaa useanlaisten
kukkalajien kanssa, ja janoiset karjalaumat pyrkivät sammuttamaan
janoaan puron kirkkaassa vedessä.

Tällaisella paikalla sijaitsee Beltin kaupunki kuni helmi erämaassa,
se on pienen joen varrella suojassa alituisilta aavikkotuulilta
ja sen myrskyiltä. Luonto laaksossa on miellyttävä, kesän aikana
hyvinkin kaunis, kun laakson rehevä luonto on elossa. Lumivuoria
näkyy kaikkialta.

Paikka on vasta vähän aikaa ollut tunnettu, ainoastaan muutamia
vuosia. Mutta työtä on hiilikaivoksessa tehty lujasti, ja kaupunki on
noussut äkkiä kun taikasanalla, kuten useat kaivantokaupungit. Kaivos
kuuluu mailman mainiolle kuparikaivosyhtiölle Anacondakomppanialle,
ja hiilet kulutetaan yhtiön suurissa sulimoissa Anacondassa ja
muualla. Mutta on seudulla pienempiäkin, itsenäisiä kaivantoja.

Ensimmäiset suomalaiset saapuivat seudulle 1893. Seuraavana vuonna
tuli isompia suomalaisjoukkoja Elystä, Minn., ynnä muualta, joten
kansalaistemme luku alkoi kasvaa joutuun. Nyt löytyy suomalaisia
seudulla enemmän kun missään muussa paikassa Montanassa eikä
pitkää aikaa kulune ennenkun ensimmäinen tuhatluku on täysi. Noin
kolmesataa miestä tekee työtä hiilikaivannoissa. Nuoria neitosia on
palveluksessa.

Sitä mukaa kun kansalaiset ovat asettuneet, vakaantuneet ja
lisääntyneet, sitä mukaa ovat henkiset pyrinnötkin kehittyneet.
Raittiusseura se ensin perustettiin kevättalvella 1894. Samana kesänä
rakennettiin suuri kokoushuone, joka tuli maksamaan noin 2,000
dollaria, mutta suureksi harmiksi paloi se juuri kun oli valmiiksi
tulemaisillaan.

Seurakuntakin syntyi. Ja nyt ruvettiin palon jälkeen tekemään
yhteistä kokoushuonetta seurakunnan, raittiusseuran ja muittenkin
edistyspyrintöjen suojaksi. Kirkko, joksi sitä kutsutaan, maksanee
joukon toista tuhatta dollaria. Seurakunnalla on ollut perustamisesta
saakka oma pappi yhteinen Sand Couleen kanssa. Pappeina ovat
toimineet ensin pastori J. Bäck ja sitte pastori R. Ylönen.

Juoppous on suureksi osaksi hävinnyt kansalaisten keskuudesta
ja sijalle on tullut lukuhalu ja into edistymiseen. Myöskin on
seurakunnalla ollut soitto-, laulu- ja näyttelykuntia. Huomattava
on myös, että suomalaisilla on erityinen loukkausapuyhdistyskin
keskuudessaan. Siitä he maksavat 5 dollaria viikossa niille, jotka
kaivannoissa loukkautuvat ja sen tähden ovat työhön kykenemättömät.
Useita loukkauksia ei kaivannoissa täällä tapahdu, vaikka hiili on
hyvin kivistä ja siis työnteko kyllä vaarallista. Se hyvä puoli on
näillä kaivannoilla, että ne ovat kaasuttomia.

Useimmilla suomalaisilla perheillä on omat talonsa ja tulevat he
verrattain hyvin toimeen. Ansio voi kuukaudessa nousta sataankin
dollariin, vaikka tulee vähemmänkin.

Sand Couleen hiilikaivanto on vanhempi Beltiä. Se on 18 mailin
päässä Beltistä sekä saman verran Great Fallsista. Paikka ei luonnon
kauneuden puolesta vedä läheskään vertoja Beltille. Kumpaakin kyllä
ympäröivät aavat tasankomaat, mutta Sand Couleessa ei juokse jokea.
Paikka on kuiva ilman lehdikkoa tai muita vilvoituksia. Mutta
harvoinpa hiilikaivannot yleensä tarjoavat luonnonihailulle sopivata
alaa, niiden nokinen työkin jo viittaa päinvastaiseen. Hiilen musta
tomu peittää paikat, ei saata ajatella yleisiä mukavuuksia eikä
tarkkaa puhtaanapitoa.

Sand Couleesta on kaivettu kivihiiliä noin vuosikymmenen. Hiili
käytetään Great Northernrautatiellä.

Työmiesten ansiot ovat jaetut hyvin epätasaisesti, osa saapi kelpo
palkkaa, aina 4--5 dollaria päivältä, jota vastoin osa saa tyytyä
yhden dollarin palkkaan päivässä. Työt tehdään kontrahdilla, missä
kaivantomies saa dollarin tonnilta. Tässä voi ansaita hyvin.
Mutta työtä tehdään koneillakin ja siinä sivussa tulee olla
hiilenlastaajia, jotka saavat 20 senttiä tonnilta. Jos nyt lastaajat
saisivat tarpeeksi asti tekemistä, voisivat he jotakin ansaita, mutta
työtä täytyy heidän odotella ja niin ansio kutistuu.

Suomalaisia on Sand Couleessa ollut kaivannon alusta pitäen.
Ensi aikoina tietenkin oli palkat hyvät, ansiot oivalliset, vaan
silloin ei osattu säästää. Vasta sitte kun raittiusseura "Ilonääni"
perustettiin v. 1890, alkoi elämän tavat vakaantua, hyvinvointi
kasvaa ja yleiset pyrinnöt vilkastua. Seuralla on oma kokoushuone,
jota on käytetty kirkkonakin. Seurakunta ja raittiusseura ovat
auttaneet toisiaan ystävällisesti. Maksut seurakunnassa ovat niin
olleet järjestettyinä, että jokainen kaivannossa työskentelevä
suomalainen on suostunut luovuttamaan 25 senttiä kuukaudessa
kirkonkassaan ja se summa on vedetty yhtiön toimesta pois.

Soiton harrastammenkin on ollut vilkasta Sand Couleessa. Soittokunta
on hankkinut itselleen noin pari tuhatta dollaria maksavan
seurahuoneen.

Loukkaus- ja kipukassa turvaa niitä, jotka kaivantotyössä tulevat
loukatuiksi ja siitä sairastavat. Apua maksetaan 5 dollaria viikolta.

Yleinen kirjasto on vuosi vuodelta kasvanut ja on nideluvultaan
runsas.

Väkilukuun nähden on Sand Coulee kasvanut taaksepäin. Syynä siihen
on se, että hiilivarasto nykyisestä kaivannosta loppuu, mutta yhtiö
omistaa 5 mailin päässä toisen hiilialueen. Suomalaisia lienee
seudulla noin puolen tuhatta. Perheet omistavat melkein järjestään
omia taloja.

Sand Coulee samoin kun Beltkin on suomalaisten aineelliseen ja
henkiseen kehitykseen nähden tasaisesti edistynyt.

Bonnerin suomalainen kylä sijaitsee länsipuolella Montanaa Missoulan
kaupungin luona. Paikka on tunnettu sahastaan ja siellä on joku
sata suomalaisia työssä. Talveksi siirtyy osa yksinäisiä miehiä
muualle, vaan perheenmiehet tekevät mitä työtä sattuu löytymään.
Suomalaiset ovat ensimmäisiä työhön pääsemään. Heitä onkin siellä
ollut toistakymmentä vuotta ja ovat saavuttaneet uutteran sekä kelpo
työmiehen maineen.

Mutta kaikkialla Montanassa ei suomalaisia ole yhtä suosiollisilla
silmillä katseltu. Miljonääri Marcus Daly, joka on Anacondayhtiön
johtavana sieluna, on pannut suomalaisia useista työpaikoistaan pois,
ei kelvottomuuden takia vaan sen vuoksi kun eivät kansalaisemme ole
soveltuneet hänen valtiollisiin tarkoituksiinsa. Daly on kiihkoisa
"vapaan hopean" mies ja kun suomalaiset pääasiallisesti ovat tätä
vastaan, ovat he saaneet väistyä pois. Kun saha Hamiltonissa pantiin
käymään, ei suomalaisia otettu työhön, vaikka tarjolla kyllä oli. Kun
Daly v. 1894 koetti hommata Anacondaa Montanan pääkaupungiksi eikä
onnistunut, suuttui hän taaskin suomalaisiin ja pani heitä työstä
pois.

Kumminkin lienee suomalaisia vielä jokunen Hamiltonissa. Ja
Anacondassa on heitä muutamia kymmeniä kuparisulimossa. Anacondan
ympäristöllä suomalaiset aikoinaan ansaitsivat jotakuinkin hyvin
halonhakkuulla. Heitä lienee siellä parhaimpana aikana ollut
satakunta. Esimerkin vuoksi mainittakoon, että eräs mies siellä
kahden poikansa kera säästi kolmen vuoden ajalla 30,000 markkaa ja
lähetti Suomeen. Eräs toinen mies lähetti halonhakkuussa tekemiään
säästöjä 12,000 markkaa Suomeen. Voi sitä säästääkin, kun on
luontoa! Anacondassa on suomalaisilla aikoinaan ollut raittiusseura.
Bonnerissa on se vieläkin.

Carrollissa ovat suomalaiset tehneet työtä valimossa ja rautatiellä.
Jefferson on halonhakkuupaikka. Samassa työssä ovat suomalaiset
ansainneet Lockhartissa. Neihartissa on rikkaita hopean ja kullan
kaivoksia, mutta hopeanhinnan ollessa alhaalla niistä useat seisovat.
Combinationissa ja Blossburgissa on suomalaisia ollut halonhakkuussa.
Viimemainitussa paikassa on jotkut suomalaiset karjankasvattajina,
pitäen teurastusta varten suunnattomia karjalaumoja.



Wyoming.


Wyomingin valtio on karua ylätasankoa, mutta pohjaltaan rikasta.
Rumia seutuja on siellä oikein silmiä väsyttävästi. Osa on kyllä
vähän samanlaista kun Dakotan preerit, mutta ylänköisempää. Korkeaa
ruohoa kasvaa täälläkin ja on se aikanaan ollut puhvelien hyvää
laidunmaata. Toinen ja hyvin suuri osa on aivan alastomia tasangoita,
hiekkavuoria, taasen tasankoja ja vuorijaksoja toistensa takaa. Ei
kasva puita, ei ruohoakaan, rumaa hietikkoa kaikkialla. Joskus sattuu
silmään vaivasmänty taikka katajapensas, mutta enemmälti ei ole
niitäkään matkustajaa huvittamassa.

Löytyy kyllä erittäinkin läntisessä osassa Wyomingia joitakin
pienempiä jokipuroja, jotka koettavat hiukan pitää yllä
kasvillisuutta. Näiden jokien varsilla asuu maanviljelijöitä ja
karjankasvattajia.

Mutta sulkeutuupa Wyomingin sisälle Amerikan ja ehkä koko mailman
mainittavin alue luonnonmerkillisyyksien suhteen. Luoteisosassa
valtiota on nimittäin Yellowstonepuisto, iso alue täynnä luonnon
ihmeitä. Siellä on vuoria, jotka suitsevat kuumaa vettä, siellä on
satoja geysirejä, on kuumia lähteitä, ja järviä, sisältäen värillistä
vettä, on mahtavia vuoria ja Yellowstonejoen 300 jalkaa korkea
äkkiputous, on paljon muuta ihmeellistä.

Vaikka Wyomingin valtiosta enin osa onkin ikävännäköistä päältä
katsoen, on siinä maanalaiset tavarat ja rikkaudet loppumattomat.
Äärettömät kivihiilikerrokset, jotka ovat kätkössä maan sisällä,
tuottavat miljoonia dollareita vuosittain ylösottajilleen. Löytyypä
vielä muitakin mineraaleja. On löydetty suuria aloja kuparia ja
kultaa, mutta niiden kaivamiseen on vasta vähemmässä määrässä
ryhdytty. --

Kun lähdemme valtiossa olevia suomalaisia etsimään, kulemme Union
Pacificrautatietä idästä länteen päin. Ensimmäiseksi saavumme
Carbonin hiilikaivannolle. Suomalaisia saapui tänne ensin v. 1879.
Siitä saakka on Carbonissa aina ollut kansalaisiamme. Ansiot, kun
vaan työtä on saanut tehdä, ovat olleet paremmat kun missään muualla
hiilikaivannoissa. Alkuaikoina olikin oikein hyvät ajat, mutta
sittemmin ovat työt vähentyneet, joten on kansalaisiamme paljon
muuttanut pois.

Carbonissa Wyomingin suomalaisten henkiset pyrinnöt ensiksi pääsivät
eleille. Helmikuussa 1887 saatiin raittiusseura perustetuksi ja
annettiin sille nimi Lännen Rusko. Ennen seuran perustamista ja vielä
joku aika jälkeenkin päin oli juoppous oikein hirmuisessa määrässä
vallalla. Raakaa ja hurjaa oli kaikkien kansallisuuksien elämä siihen
aikaan Wyomingissa. Karjanpaimenet, metsästäjät ja kaivantomiehet
joivat kilpaa. Asestettuna kävi jokainen ja kapakoissa näytettiin
usein todellisuudessa Lännen revolveridraamoja.

Vähitellen alkoivat suomalaiset Carbonissa huomaamaan, että
raittiusseurasta on hyötyä. Seura on niin ehkäissyt juoppoutta,
että viime vuosina ei ole enää ollut suomalaisia kapakoita lainkaan
paikkakunnalla. Raittiusseuran toimesta on lainakirjasto, joka
sisältää noin 600 nidosta hyvää suomalaista kirjallisuutta.

Seurakunta on ollut vaikuttamassa yhden vuosikymmenen. Vakituisia
opettajia on joskus ollut, vaan enimmäkseen on toisten
kaivantoseutujen kanssa ollut yhteinen opettaja. Seurakunnalla
on oma pieni kirkkonsa. Entiseen aikaan on ollut kova riita
seurakuntalaisten ja raittiusseuran välillä huoneesta. Käräjiä
käytiin ja rahoja tuhlattiin. Lopulta jäi kuitenkin huone
seurakunnalle. Ja kun raittiusseurakin laittoi itselleen tilavan ja
muhkean kodin, on sen jälkeen rauha vallinnut paikkakunnalla.

Paljon on suomalaisia lähtenyt pois seudulta. Paitsi töiden
vähenemistä on syynä myöskin työn vaarallisuus. Nykyisin on
suomalaisia siellä jonkun verran toista sataa.

Loukkausapuyhdistys on Carbonin kansalaisilla Hannan suomalaisten
kanssa yhteinen. Paljon on se jakanut apua tarvitsevaisille.

Carbonin kaivoksen syvyys, s.o. maan alle hiljalleen laskeutuva reikä
(slope), josta hiilet nostetaan, on 3,800 jalkaa pitkä. Työpaikka,
jossa miehet työskentelevät, on mailin syvyydellä. Kohtisuoraan maan
päältä mitaten on syvyys 450 jalkaa.

Kahdentoista mailin päässä Carbonista, vähän syrjässä valtatieltä,
on kaivantokaupunki Hanna. Ensimmäiset suomalaiset tulivat tänne
Carbonista v. 1889. Nykyään on suomalaisten luku siellä noin 300
henkeä.

Kauvan ei suomalaiset olleet täällä ennenkun alkoivat hommata
yhteistoimintaa. Elokuulla 1890 perustettiin raittiusseura nimellä
Vuoriston Ruusu.

Kun kansaa alkoi enempi karttua, kasvoi toimintakin sitä mukaa ja
perustettiin seurakunta huhtikuulla 1892. Yhteinen opettaja tuli
hoitamaan molempia seurakuntia, Carbonia ja Hannaa.

Raittiustaloa alkoivat seuran innokkaat jäsenet puuhaamaan, joten
sekin oli pian paikkakunnalla. Hiljattain sitä isonnettiin ja
korjattiin, ja on se nyt aika komea. Kirjasto on myöskin seuralla ja
suomalaiset sitä ahkerasti käyttävät. Paljon hyvää on raittiusseura
saanut aikaan.

Seurakunnalla ei ole vielä ollut omaa kirkkoa, vaan on raittiustaloa
käytetty siihenkin tarkoitukseen.

Torvisoittokunta on ollut jo useita vuosia paikkakunnalla, kaijuttaen
säveliään suomalaisten ja toiskielistenkin suureksi iloksi.

Hiilikaivanto Hannassa on hiukan kaasuinen. Suurempaa vaaraa ei kaasu
ole kuitenkaan saanut aikaan. Kaivoksen syvyys on 3,000 jalkaa.

Toimeentulo Hannan suomalaisilla, kuten yleensä täällä
vuoristovaltioissa, on hyvä. On toistakymmentä suomalaista, joita
varakkaiksikin voipi kutsua.

Jos nyt taaskin lähdemme jatkamaan matkaa Union Pacificrautatietä
ja ajamme pitemmälti, saavumme Wyomingin suomalaisten suurimpaan
pesäpaikkaan Rock Springsiin.

Tänne lienevät ensimmäiset suomalaiset saapuneet vähän myöhemmin
kun Carboniin. V. 1886 ovat nykyään paikkakunnalla vanhimmat
suomalaiset tänne pysähtyneet. Vaikka kaivostyö onkin siellä alettu
noin kolmisenkymmentä vuotta takaperin, ei vielä v. 1886 ollut
asuinhuoneita riittävästi. Pieniä maanalaisia luolia oli silloin
käytettävänä asuinhuoneitten asemasta. Myöhemmin on tuo puute saatu
poistetuksi, joten nykyään on monella suomalaisellakin oma koti.

Kun suomalaisia alkoi tänne kokoontua, oli heidän elämänsä hyvin
raakaa. Ei mitään harrastuksen ilmausta hyvään, ei kaipausta
parempaan elämään. Juoppous oli syynä alennukseen. Joutohetket
vietettiin kapakassa. Siellä juotiin ja tapeltiin. Suomalaisen puukko
sai uudellakin mantereella tehdä tuhoa. Linnaa ja vankeutta saivat
rikoksentekijät joskus.

Vihdoin eräänä heinäkuun aamuna 1889 kokoontui poikia raskaalla
päällä ja mielellä muutaman talon edustalle, jossa makasi useita
tyhjiä oluttynnyreitä, tuumimaan mitä olisi tehtävä nykyisen kurjan
tilan parantamiseksi. Ja silloin tehtiin ehdotus ja päätös, että
perustetaan raittiusseura. Toistakymmentä miestä antoi heti nimensä
jäsenluetteloon ja seuralle annettiin nimi Valon Lähde. Siitä saakka
on seura ollut voimassa ja työskennellyt hyvällä menestyksellä.

Seura hankki itselleen oman talon, vaan sekin pian kävi liian
pieneksi tarkoitukseensa. Alettiin kesällä 1894 puuhaamaan uutta
kokoushuonetta keskelle kaupunkia. Silloin erosi joku osa jäseniä
seurasta ja perustivat itselleen uuden seuran. Vielä nytkin on tuo
toinen seura nimellisesti olemassa, vaan isoja ei se ole saanut
aikaan ja jäsenluku on pieni.

Valon Lähteen uusi talo valmistui lokakuulla 1894 ja tuli se
maksamaan noin kolme tuhatta dollaria. Seuralla on myöskin oma hyvä
lainakirjasto.

Vaikka raittiustyö onkin Rock Springsissä hyvää saanut paljon aikaan,
on tehnyt muutoksen oloissa entisyyteen nähden, niin kumminkin yhä
vielä saadaan nähdä väkijuomainkin vaikutuksia. Onhan seudulla pari
kolme suomalaista kapakkaa, jotka levittävät kirousta ympärilleen.

Raittiusseuran rinnalla on myös herännyt halu seurakunnalliseen
järjestykseen. Keväällä 1891 perustettiin tänne seurakunta ja
opettajaksi saatiin Carbonista pastori H. Tanner. Useita vuosia hoiti
Tanner seurakuntaa, mutta sitte tuli pientä erimielisyyttä, joten
paikkakunnalle perustettiin toinen seurakunta.

Vanha seurakunta käytti ensin erästä vanhaa kouluhuonetta kirkkona,
mutta kun se ei enää vastannut tarkoitustaan, alettiin puuhaamaan
uutta kirkkoa. Tätä hanketta johti silloinen seurakunnan innokas
pappi, pastori A. Riippa, joka oli Tannerin sijalle tullut. Keväällä
1897 oli oma kirkko seurakunnalla. Se on aika sievän näköinen. Kellon
torniin lahjoitti eräs kansalainen, Jaakko Särkijärvi. Seurakunta on
nykyään hyvällä kannalla. Opettajana toimii nyt pastori A. Granholm.

Toisen, n.k. kansallisseurakunnan pappina on pastori K. A. A. Koski,
joka pitää jumalanpalveluksia myös Hannassa.

Torvisoittokunta on Rock Springsinkin suomalaisten kesken ollut
toimessa jo kuudetta vuotta. Siihen kuuluu noin 20 soittajaa. Paljon
on se hauskuutta tuonut.

Loukkausapuyhdistys on ollut suuresta hyödystä loukkautuneita
avustaessa. Noin pari tuhatta dollaria on se jo maksanut
loukkautuneille.

Hiilikaivoksissa ansaitsevat suomalaiset kuten muutkin täällä
elatuksensa. Kaivannossa n:ro I työskentelee suomalaisia lähemmäs
kaksi sataa.

Lukija, lähdeppäs kerran katsomaan hiilikaivantoa sisältä. Puemme
kaivantovaatteet yllemme ja astuskelemme aamulla ennen seitsemää n:ro
I:n nostohuoneelle. Siellä noustaan hiilivaunuun. Nyt sytytetään
hatussa olevaan lamppuun tuli, sillä niin pian kun mustasta
aukosta pujahdetaan sisälle, tulee aivan pimeä, pimeämpi kun outo
voi aavistaa. Ei pimeimpänä syysyönä voi olla niin pimeä kun on
luonnostaan tuolla kaivannossa, ei siellä ole tähden himmeääkään
väikettä. Olemme maansisässä. Seinät, katto ja lattia ovat
pikimustat, ei kajastustakaan näy.

Vaunuja on pitkä juna ja niihin sijoittuu puolen tuhatta
kaivantomiestä. Juna päästetään menemään ja hyvää kyytiä kiidämmekin
puolentoista mailia kaivannon sisään. Meno kestää vaan noin 7
minuuttia. Loppumatka kävellään niitä käytäviä, joita myöten muulit
vetävät vaunuja. Lokeroita on satoja ja siellä tehdään kaivamista.

Tässä n:ro I:ssä on noin 10 jalkaa paksulti kivihiiltä kallioiden
välissä. Kivet pönkitetään paksuilla pölkyillä. Tonnin vetoisia
vaunuja ottaa tavallisesti lastata irtiotetusta hiilestä 40
minuuttia. Hiilen irroittaminen tapahtuu siten, että alhaalta
kalliota vasten hakataan pikkakirveellä syvät kolot. Sitte porataan
koneella reikä, mikä on pari tuumaa läpimitaten ja välistä
kahdeksankin jalkaa pitkä. Reikään pannaan ruutia ja ammutaan.
Joka ammunnalla putoaa monta vaununlastia hiiliä. Kuta isompia
hiilet tulevat, sen parempi on ansio. Kaivantomiehen päiväansio
on monenlainen, tavallisesti vaihtelee se 2--3 dollarin välillä.
Toisinaan nousee ansiot ylikin tuosta määrästä.

Miehet, jotka hiilikaivannoissa tekevät jonkun aikaa työtä,
ovat siihen hyvin tyytyväisiä eivätkä halua vaihtaa työtään
maanpäällystyöhön.

Rock Springsin kaivannon n:o I pohjasta maan päälle kohtisuoraan
on matkaa 4--5,000 jalkaa. Enimmät kaivannot kuuluvat Union
Pacificrautatielle, mutta on joku yksityinenkin. Kaivanto n:o IX
on hyvä työmiehille puhtaan ilman ja hyvän ansionkin tähden. Sen
kaivannon sisällä on rautatietä yli 10 mailia, josta voi päästä
käsitykseen kuinka laaja on kaivanto ja kuinka suuri liike on sen
sisällä. Siitä ovat Rock Springsin kaivannot hyvät, ettei siellä
ole kaasua ja ilma pidetään verrattain hyvänä. Mutta tapahtuu niitä
tapaturmia täälläkin. Karaistu täytyy olla kaivantomies, sillä
kuolema uhkaa häntä joka askeleella.

Jos nyt lähdemme Rock Springsistä ja siirrymme 5 mailia sivulle
valtatiestä, niin löydämme pienen kaivantopaikan, jonka nimi
on Hopkinsville. Tänne ovat suomalaiset siirtyneet ensin Rock
Springsistä v. 1889. Paljon ei ole siellä kansalaisiamme.
Raittiusseura on heillä ollut, vaan lienee nykyisin kuolluksissa.
Hupina on heillä pieni lainakirjasto.

Jatkaen matkaa etemmäksi tulemme lähellä Utahin rajaa Red Canoniin.
Tälle nurkalle mormoonien keskeen ovat ensimmäiset suomalaiset
tulleet v. 1883. Hyvät ansiot, kauniimpi seutu ja raittiimpi ilma
houkuttelivat suomalaisia tänne muualta Yhdysvalloista. Red Canonin
läpi juoksee pieni joki antaen seudulle kauniinlaisen näköalan. Maa
yleensä on ruohonpeittämää ja keinotekoisella kastelemisella on kasvu
paikoin saatu niin hyväksi, että niitetään paljo heinää.

Kun suomalaisia sinne enemmän saapui, tulivat hekin keskuuteensa
perustaneeksi raittiusseuran v. 1890. Ei kauvan jälempää perustivat
he sinne myöskin seurakunnan, jota hoiti Rock Springsin pastori.

Red Canonin kaivannot ovat kaasuisia, ja kaasu pääsee joskus
räjähtämään tuottaen suurta turmiota miehille. Eräässäkin
tuollaisessa kaasu räjähdyksessä kuoli 62 työmiestä, joitten joukossa
8 suomalaista. Kaasun y.m. vaikutuksesta on suomalaisia muuttanut
pois paikkakunnalta, joten ei heidän joukkonsa enää ole monta
kymmentä. Niinpä raittiusseura ja seurakunta ovat kuolleet, ainoana
yhteissiteenä on heillä enää loukkausyhdistys. --

Kun matkustimme Union Pacificia suomalaisten luo Red Canoniin,
kulimme rautatien sitä haaraa, joka menee Utahiin. Toinen haara
lähtee vähä ennen Red Canoniin saapumista Montanaan päin. Sen
varrella, noin 80 mailia länteen Rock Springsistä on nuori
hiilikaivanto Diamondville, jonne myöskin on suomalaisia asettunut.

Tämä kaivanto avattiin v. 1893 ja jo seuraavana vuonna tulivat sinne
ensimmäiset suomalaiset. Kun kansaa alkoi enempi karttua, perustivat
he raittiusseuran keskuuteensa lokakuussa 1897 ja on se ollut hyvänä
apuna kansalaisten sivistämisessä. Omaa raittiustaloa on alettu
hommaamaan. Lainakirjasto on myöskin paikkakunnalla. Seurakuntakin
on jo perustettu, mutta omaa pappia ei vielä ole. Nykyään käy
heidän luonaan Rock Springsin pastori kerran kuussa. Suomalaisia
asujamia lienee paikkakunnalla noin 300. Elämä heillä on siivoa ja
mallikelpoista. Työmiesunioni on heillä, ja yhdessä toiskielisten
kanssa koettavat pitää oikeuksiaan voimassa.

Diamondvillestä pari mailia länteen on pieni paikkakunta nimeltä
Kemmer, suomalaisten kesken tunnettu nimellä: Kuilin kaivanto.
Tämä on aivan uusi paikka. Suomalaisia on tullut seudulle v. 1897
ja lienee heitä nyt pariin sataan. Raittiusseura on perustettu
tammikuulla 1898.

Nämä kaivannot ovat sievällä paikalla. Joki, joka tuo virkistystä
paikkakunnalle, kasvattaa samalla ruohoa maahan. Suomalaiset pitävät
olostaan täällä hyvin.

Olemme nyt käyneet Wyomingin suomalaisten enimmät asumaseudut
katselemassa. Vielä on pari paikkaa, joista tulee mainita. Ne
ovat Dakotan rajalla ja kuuluvat Mustien Kumpujen ryhmään. Hiiliä
niissäkin, Cambriassa ja Glen Rockissa, kaivetaan. Cambria on
omituisen luonnonihanalla paikalla kahden jättiläisvuoren raossa.
Glen Rockin ympäristöllä ovat suomalaiset tilaisuudessa ampumaan
joutohetkinään antiloopeja aavikolta, jossa niitä joukolta on.
Suomalaisia on kummassakin näissä paikoissa vähän.



Colorado.


Tuskin löytynee mailmassa onnellisempaa ihmistä kun kullanetsijä
sillä hetkellä, jolloin hän perkkausalastaan löytää kultakimpaleen
tai kallion, jossa huomaa olevan runsaammassa määrässä kultaa. Hän
näkee suuret vaivansa palkituiksi ja toivo rikkaudesta täyttää mielen.

Muuten ei kullanetsijän elämä ole mitään kadehdittavaa. Hän on
koko elämänsä uhrannut jalon metallin etsimiseen. Hän kulkee
vuoristolta vuoristolle pikka (teräväpäinen kaivantokuokka) ja lapio
olallaan. Muonavaroja on hänellä jonkun kuun varaksi, hyvä pyssy
on ampumavaroineen taistelun varalta petojen kanssa ja riistan
hankkimista varten. Näin kullanetsijät (Amerikan suomalaiset kutsuvat
heitä prospäkkäreiksi) eleskelevät viikot, kuukaudet, vuodet nuuskien
purojen varsia ja vuorten rotkoja, tehden työtä milloin mieli
tekee ja sää on suotuisa. Illat pitkät ja myrskysäät oleskellaan
hirsihuoneissa kertoellen urhojuttuja ja poltellaan piippua. Heidän
elämänsä on monessa suhteessa vähemmän hupainen ja he saavat kestää
monia vaivoja, mutta elämä on vapaata, he ovat omia isäntiään.
Kun he löytävät lupaavan kivilajin, alkavat he kaivella reikää,
etsiskellen varsinaista metallisuonta. Usein, liian usein saavat he
turhaa työtä tehdä ja aikansa kaivettuaan heittävät työnsä siihen ja
lähtevät uusia aloja etsimään. Siksipä kun kullanhakija sitte löytää
sellaisen paikan, josta hän on varma, niin onhan ilon syytä. Onhan
vuosien toiveet silloin toteutuneet ja kaikki vaivat sekä pettymykset
palkittu. Colorado on maa, jossa prospäkkärit lienevät liikkuneet
enemmän kun missään muualla. Sen vuoristoja ja syvänteitä ovat
suomalaisetkin kullanetsijät tutkineet toivon ja pelon vaiheilla.
Valtio on mineraaleista mitä rikkain. Luonto on sen alueen suurilla
rikkauksilla täyttänyt.

Muutenkin näyttää Colorado olleen luonnon erityinen leikkikalu. Se
lienee mailman merkillisimpiä maita. Jylhäin Kalliovuorten pääselänne
kulkee sen läpi. Mutta vuoret eivät ainoastaan kule läpi, ne
näyttävät monin kohdin pyrkivän äärettömään korkeuteen. Idänpuolella
Missourilaakson rajalla nousee vuoriselänne äkkijyrkkänä muurina
jotain 10,000 jalkaa merenpinnasta. Sinne tänne on vesi kaivanut
itselleen läpipääsön ja on sorvannut kuiluja sekä syvänteitä,
muodostaen kohisevia koskia ja liriseviä puroja. Koko luonto on
vallatonta epäjärjestystä ja sittekin ihmeellisen viehättävää.
Kaikkialla kohoaa ikuisen lumen peittämiä vuoria aina 15,000
jalkaakin ylemmäksi merenpinnan.

Ja vuorten välillä löytyy ihania laaksoja rikkaine kasvillisuuksineen
ja pienine kirkkaine järvineen. Ylhäällä vuoristoissa lepää raskas
kuolevaisuus, ei kasva puut, ei ruoho vihannoi. Jään ja lumen
peitossa on vuoret kaikki ajat. Ja siellä huipussa on hyvin kylmä.
Mutta alhaalla laaksossa ja vuoren syvänteessä saattaa löytyä
oikein paratiisimaisia seutuja, suojassa pohjatuulilta ja kylmältä.
Vallaton vuoripuronen heittää tuhansia kuperkeikkoja, ryntää
vuoriston huimaavasta korkeudesta alas milloin jyrkkänä putouksena,
milloin kohisevana koskena tai monimutkaisena hopeavyönä. Ja laakson
tasangolle kun pääsee, hiljentyy vauhti, vakaantuu kulku ja sitte
kirkkaana purona antaa virvoitusta laakson runsaalle kasvistolle. Ja
vuorieläimet ne käyvät sammuttamassa janoaan sen kirkkaassa vedessä.

Vaan tämä ei ole kaikki mitä Coloradon laaksot ja syvänteet
tarjoavat. Sieltä täältä vuorenkupeesta pulppuaa mineraalilähteitten
kiehuvannäköinen vesi, toisinaan kiehuvan kuumana, toisinaan
kylmänäkin. Kaikenlaisia mineraalivesiä ja vesilähteitä löytyy täällä
Amerikan alppimaassa. Tuhansia sairaita käypi vuosittain kylpemässä
lähteitten terveellisessä vedessä. Komeita kylpypaikkoja, sairaaloita
ja hotelleja löytyy.

Ihminen on ottanut asuntonsa melkein kaikkialle. Kun ensin pestiin
kulta laaksojen puroista, kasvoi kaupungit niitten sijalle.
Sittemmin on pyritty ylemmäs ja ylemmäs vuoristoon, niin kauvas ja
kauvemmaksikin kun ihminen oikein kestäisi. Kaupunkeja löytyy aina
11,000 jalan korkeudessa kuten Leadville ja onpa useita kaivantoja
aina 13,000 jalan korkeudessakin. Jos mikään valtio tarjoaa
vaihtelevaisuutta luontonsa ja ilmastonsa tähden, on se juuri
Colorado, Amerikan Sweitsi.

Suomalaisiakin on tässä kummallisessa maassa, heitä tavataan aina
laaksojen pohjilta korkeille vuoristoille asti, aina yläpuolelle
kasvillisuuden rajan. Ja kaivantohommat ovat kansalaistemme
elinkeinona. Kumminkaan ei Coloradon luonto näytä oikein voineen
suomalaisia viihdyttää, vuoret lienevät tuntuneet liian jylhiltä,
liian kammottavilta. Suomen luonto on kokonaan toisellaista lehtevine
vaaroineen ja siintävine järvineen.

Ensin suomalaiset ohjasivat kulkunsa Denverin lähelle, siitä
ylemmäksi ja kauvemmaksi vuoristoon Pikesvuoren juurelle ja
vielä kauvemmas Leadvilleen. Vuoden 1880 seuduilla löytyi muudan
suomalainen kullanpesijä Californian kurussa, lähellä sitä paikkaa
mihin myöhemmin rakennettiin kuuluisa kaivantokaupunki Leadville.
Kun sitte vuosia myöhemmin alettiin rautatietä rakentaa Denveristä
Leadvilleen, löytyi useita kymmeniä suomalaisia rautatientyössä,
ansaiten siihenaikaan hyvänlaista palkkaa. Kun rautatienteko loppui,
jäi osa sen työmiehistä, suomalaisia y.m. kansallisuuksia Leadvilleen
kaivantotöihin. Silloin oli Yhdysvalloissa olemassa Shermanin
hopealaki, joka velvoitti hallituksen ostamaan suuret määrät hopeaa
pitääkseen hopeanhinnan korkealla. Ja kun Leadvillen kaivannot ovat
rikkaat hopeasta, ei ihme jos siellä hyvää palkkaa ja hyviä aikoja
nautittiin. Kaivantomiehen palkka oli 3 1/2--5 dollaria.

Mutta tätä ei kestänyt kauvan, lakkautettiin Shermanlaki ja sitä
seurasi hopeanhinnan alennus ja useain kymmenien kaivantojen seisaus.
Aika ei ole sittemmin parantunut entisilleen, on ollut työlakkoja
ja muita mullistuksia. Kumminkin on työpalkka kaivannossa vielä
verrattain hyvä, maksetaan 3 dollaria päivältä.

Miehenpuoliset kansalaiset Leadvillessä ovat melkein järkiään
kaivantohommissa. Joitakuita suomalaisia tyttöjä on palveluksessa,
ansaiten 20, 25 jopa enemmänkin dollareita kuukaudessa.

Leadvilleä kutsutaan "Pilvien kaupungiksi" ja onhan se 11,000
jalkaa merenpintaa korkeammalla, joten usein pilvet ovat kaupungin
alapuolella laaksossa päin. Suomalaiset asuvat noin mailin verran
kaupungista vuoren rinteellä monta sataa jalkaa ylempänä Leadvilleä.
Kaupungin ympäristöllä on tuhansia kaivantoja ja suomalaiset saavat
niistä elatuksensa. Onpa ollut ja ehkä vieläkin on suomalaisia
kaivantoyhtiöitä, jotka muilta vuokraavat kaivantoja määräajaksi
tehdäkseen työtä omin päinsä. Suomalaiset ovat näin ansainneet hyviä
rahoja. Jos käyt katsomassa noissa kaivannoissa, huomaat ettei jalo
metalli lähde puuveitsellä vuolten. Hikipäässä saa siinä tehdä työtä
terästetyillä työkaluilla ennenkun hopeamalmi lähtee liikkeelle, ja
sekin sulimossa puhdistettuna antaa vaan pienen osan hopeaa sekä
muuta metallia.

Mitä suomalaisten aineelliseen toimeentuloon tulee, ovat he
tavallisen hyvissä varoissa omistaen omat talonsa, ja usealla on
omia kaivantoalueitakin, joskaan niissä nyt hopeanhinnan alhaalla
ollessa ei kannata työskennellä. Hopeakaivajaksi, kuten yleensä
metallikaivantoihin, ei pääse kuka tahansa. Siinä vaaditaan
tottumusta. Uusi mies, tuntematta metallin tai maan laatua, usein
sekoittaa kelvotonta maata malmiin ja tekee aika vahingon. Kyllä
sitä kuokkia, kaivaa ja porata osaa kuka tahansa, mutta tuntea
metallimalmi arvottomasta maasta vaatii vuosien kokemusta. Paitsi
hopeata saadaan Leadvillen kaivoksista isossa määrässä lyijyä, mutta
tämä vaikuttaa kaivantomiehiin usein vaarallisen taudin, lyijytyksen.
Kultaa ja rautaakin tulee noista kaivoksista.

Henkisiä pyrinnöitä Leadvillen suomalaisilla on ollut, kuten
raittiusseura, soittokunta y.m. On heillä oma seurahuonekin yhteisiä
kokouksia varten. Mutta suomalaista pappia siellä ei ole ja seutu on
kaukana sellaisilta paksummilta pesäpaikoilta, joissa on oma pappi.
Coloradon suomalaisseudut eivät ole väkirikkaita ja ovat ne hajallaan
toisistaan.

Toinen huomattavampi suomalaisseutu Coloradossa on Telluride,
joka on eteläosassa valtiota. Se on kaivantokaupunki samoin kun
Leadvillekin, mutta sen kaivannoissa saadaan hopean ohella enemmän
kultaa. Telluride ei ole varsin niin korkealla kun Leadville, on
vaan noin 8,000 jalan korkeudessa, mutta sen ympärillä kohoaa vuoret
vielä noin 6,000 jalkaa ylemmäksi. Leadville on vuoren kupeella, jota
vastoin Telluride on laaksossa joen varrella. Kaivannot täällä ovat
yleensä useita tuhansia jalkoja ylempänä kaupungista, usein hyvinkin
vaikeiden esteiden takia. Tomboyn kaivanto, joka joku aika sitte
joutui Rothschildien omaksi, on rikas kultakaivanto. Se on jonkun
matkaa ylempänä kasvillisuuden rajasta, seudulla missä ilma jo on
melkein liian kevyttä ja missä ei enää puut kasva. Siellä Suomen
pojatkin muiden mukana ovat kultaa kaivaneet, mutta kovassa kivessä
sielläkin on metalli. Kulta on niin kiveen sekaantunut, että harvoin
sitä näkyy. Jos sattuu tuollainen kultajuova näkymään kivipalasessa,
silloin kivi useinkin osuu livahtamaan kaivantomiehen taskuun.
Niin saattaa käydä kultapalasellekin, jos sellainen milloin sattuu
löytymään.

Telluriden tienoolla on suomalaistenkin huomattavimmalla
kultakaivosyhtiöllä, "Mustan Karhun komppanialla", alueensa. Työ
alettiin tässä helmikuulla 1894. Paitsi "Mustaa Karhua" on yhtiöllä
muitakin alueita vierellä, kuten "Valkea Karhu", "Ryssän Karhu"
y.m. Musta Karhu on kumminkin osoittautunut antoisimmaksi. Siinä
on havaittu löytyvän sellaistakin malmia, joka sisältää kultaa 38
dollarin arvosta tonnille. Ja sellaisen ottaminen hyvin kannattaa.
Mutta tuotantoon asti kaivanto ei ole päässyt, sillä yhtiö ei
ole jaksanut saada itselleen kallista kivisurvimoa, missä kulta
erotetaan kivestä. Luulon mukaan pitäisi noiden kaivantoalueiden olla
pohjaltaan hyvinkin rikkaita, sillä seudun rikkaimmat kultasuonet
kulkevat tämän alueen läpi. Yhtiö on ollut kaupoissa osasta näitä
"kleimejä" 60,000 dollarin hinnasta ja ostajakin jo oli tiedossa,
mutta hän ei hankkinut ajalleen rahoja, joten lienee se kauppa
jäänyt. Yhtiölle olisi vielä jäänyt "kleimejä", joista sopi odottaa
melkein samaa hintaa. Sellaisten kaivosten hyödykseen käyttäminen,
joissa kulta on kiveen kätkettynä, on vähillä varoilla mahdoton,
sillä survimot ja muut konelaitokset nielevät kymmeniä tuhansia
dollareita.

Paitsi tätä yhtiötä on seudun suomalaisilla useita yksityisiä
kaivantoalueita, joissa he tekevät työtä varojen ja voimien mukaan.
Näissäkin alueissa on hyvin toiverikkaita kleimejä, joten mahdollista
on, että ajan pitkään voipi niiden omistajista varttua upporikkaita
kaivosparooneja.

Suomalaiset Telluridessa tulevat toimeen oikein hyvin, ehkä
paremmin kun missään muualla vuoristovaltioissa. Heidän henkisistä
pyrinnöistään on raittiusseura ja kirjasto huomioonotettavat, onpa
heillä oma kokoushuonekin. Suomalaisilla on omat talot melkein
järjestään.

Jonkun matkan päässä Telluridesta on Ricon kaupunki, missä jokunen
suomalainen työskentelee. Lyonsissa on muutamia suomalaisia
kivitöissä. Myös muualla siellä täällä on suomalaisia reippaita
kaivantomiehiä, jotka siellä vapaassa luonnossa ovat saaneet
omituisen vapaan ja suoran käytöstavan. Heti tuntee ulkoapäin
tuollaisen vuoristossa eläneen suomalaisen. Hänessä ei ole vähääkään
orjamaisuutta eikä paljon sievistelevää kohteliaisuuttakaan.
Hän ajattelee itsenäisesti ja vapaasti kaikissa asioissa sekä
kainostelematta sanoo mielipiteensä välittämättä ollenkaan oliko
se kuulijalle mieleen vai ei. Myöntää jokaisen täytyy, että
järkevätuumaisia he ovat ja olennoltaan hyvin miellyttäviä, sillä
on oikein hauska nähdä suomalaisia noin reippaina ja ryhdikkäinä.
Useimmiten ovat he varakkaita, ovat koonneet hyvästi rahoja ja sekin
antaa heidän käytökselleen varmuutta.

Suomalaisia naisia on Coloradossa vähemmänpuolisesti, vaikka
palveluksessa on palkka hyvä, -- ja monella seudulla reippaat
suomalaiset kaivantomiehet ikävöivät Suomen sinisilmiä ja haluaisivat
saada heitä kainaloisiksi kanoikseen.

Denverin ihanassa ja raitisilmaisessa kaupungissa on joitakin
suomalaisia tyttöjä palveluksessa sekä joku miespuolinen
käsityöläisenä. Ja ympäristöllä kerrotaan suomalaisia olevan
kivityössä.



California.


Nimi California herättänee sinussa, lukijani, heti ajatuksen kullasta
ja suurista rikkauksista. Mutta saadaksesi nykyisestä Californiasta
oikean kuvan on sinun johdettava mieleesi suuret viini- ja
hedelmäpuuviljelykset, rehevä, mahtava luonto ja ihmeellisen lauhkea
ilmanala. Kultaa on vieläkin Californiassa, mutta tullaksesi oikein
tuntemaan sen kulta-aikoja on sinun palattava muutamia vuosikymmeniä
takaperin ajassa, oikeisiin kultakuumeen aikoihin.

Californian historia tarjoaa selvimmin kuvan Amerikan nopeasta
jättiläisedistyksestä. Vielä elää ihmisiä, suomalaisiakin,
jotka tultuaan nykyiseen Californiaan tapasivat sen erämaana,
perkkaamattomana Eikähän siitä olekaan vielä kulunut kun tasalleen
puoli sataa vuotta jolloin suuri Californian kultakuume, Suuren
Lännen asuttamisen lähin aihe alkoi. Sitä ennen, tai noin 1840
vaiheilla oli ensin alkanut pienempiä yksityisiä joukkoja,
enimmäkseen metsästäjiä, rientää kohti kaukaista länttä.
Olipa joukossa uutisasukkaiksikin haluavia. Monien vastuksien
perästä aavoilla preereillä, missä saivat tapella intiaanien ja
puhvelihärkäin kanssa, saapuivat he perille. Paljo hävisi ensimmäisiä
matkustajia. He kärsivät jos jonkinlaista puutetta, tulivat kipeiksi
ja kuolivat. Paljon heitä surmasivat intiaanitkin.

V. 1848 löydettiin kultaa suurissa määrin. Moni uutisasukkaista sai
kultaa enempi kun leipää. Ja kulovalkean nopeudella levisi huuto
Californian kultamaista aina Eurooppaan asti Miehet ja vaimot, köyhät
ja rikkaat alkoivat varustautumaan matkalle siihen maahan, jossa
kultaa voi puuveitsellä leikellä.

Suunnattomat joukot kaikenlaista kansaa, vanhoja kullankaivajia
onnenetsijöitä ja seikkailijoita ryntäsi kun hurjistunut härkälauma
kohti Californiaa. Joka päivä aamusta iltaan nähtiin pitkiä
karavaanijoukkoja suuntaavan kulkuaan länttä kohti. Aavat preerit,
joissa ennen vaan puhvelit ja intiaanit asustivat, saivat nyt nähdä
kansainvaelluksen kirjavaa joukkoa. Näitä siirtolaisia seurasi
insinöörejä, jotka mittasivat rautatielinjaa. Ne joilta oli kesken
loppunut matkarahat, voivat helposti ansaita sitä rautatietyössä.
Päiväpalkka oli hyvä. Mutta kullankaivuussa oli toivoa ansaita vielä
paremmin.

Ja kultaa sitä tosiaan löytyikin siihen aikaan. Suunnattomat
määrät sitä kaivettiin ja huuhdottiin. Tarkkaan ei puroja joudettu
puhdistamaan, sillä nyt vielä saadaan jotenkin hyvästi kultaa useasta
ennen hylätystä purosta. Mutta kuta helpompi oli kullan saanti, sitä
nopeammin se meni. Leipä oli kullanhintaista, monesti annettiin paino
painosta kun vaihdettiin leipää kullalla. Muut ruokavarat olivat
yhtä suuressa hinnassa. Kuppi kahvia maksoi dollarin, omena tai
muu hedelmä maksoi saman verran. Ruoka-aterian hinta oli viidestä
dollarista aina sataan asti.

Muuten vallitsi hirmuinen nyrkkivallan aikakausi. Puukko ja revolveri
oli lakina, mielivalta ja voima hallitsijana.

Ihmeellisesti ovat ajat muuttuneet tuskin ihmisijässä. Ennen ei
Californiassa ollut dollaria pienempää rahaa käytännössä. Rautatien
mukana tuli 50-senttiset ja 25-senttiset. Nyt jo käytetään
"nikkelejä", 5-senttisiä, kumminkin on tuo vielä käytännössä pienin
raha ei ainoastaan Californiassa vaan vuoristovaltioissakin.

Seikkailija sanonee Californiassa aikain huonontuneen. Mutta kyllä
ne ovat parantuneet. Rahalle on tullut arvo, ja ruoka on helpommin
saatavissa. Nyt voi saada Californiassa ruoka-aterian 10 ja 15
sentillä, kupin kahvia 5 sentillä, vaatekerran 10 dollarilla j.n.e.
Vallattomuuden sijaan on tullut tyyni rauhallisuus. Oikeus ja laki on
ottanut sijan siinä, missä ennen nyrkkivalta temmelsi.

Kulta on kyllä isoksi osaksi noukittu pois, vaikka vieläkin saadaan
Californiasta vuosittain monien miljoonain dollarien arvosta
kultaa. Mutta turhaan matkustaja rautatien varsilta kultakiveä
katselee. Sen sijaan kohtaa silmää ihanille mäenrinteille istutetut
hedelmäpuutarhat. Kukkia kukoistaa läpi vuoden, ruusuja on
joulunaikanakin. Jo tammi- ja helmikuussa tehdään kylvöjä sekä
ensimmäinen sato korjataan silloin kun Suomessa maanviljelijä
alottelee kevätkylvöjä. Toinen sato saadaan jouluksi. Ihana,
paratiisillinen maa on California! Luonto ja maan rehevä kasvullisuus
ovat monta vertaa arvokkaammat kun se kulta, mikä tuon maan povesta
on ryöstetty ja ryöstetään. Tuskin on mitään etelämaan kasvia, joka
ei ottaisi Californiassa menestyäkseen.

California ja yleensä Tyynen meren Amerikan puoleinen ranta on
kasvillisuudelta kokonaan toisellaista kun muu osa maapalloa.
Kaikki siellä on jättiläismäistä. Seeteri-, tammi- y.m. metsät ovat
mahtavia, mutta Californian ylpeys on sen punapuissa. Punapuu (red
wood) on suurimpia puulajeja mailmassa. Sen varsinainen kotimaa on
Californian pohjoisrannikko ja osa Oregonia. Californiassa Mendocino-
ja Humboldtkaunteissa sitä eniten löytyy ja siellä on niiden hakkuu
vireintä. Suurin punapuu mainitaan olleen se, joka kaadettiin useita
kymmeniä vuosia sitte ja jota kaatamassa ja halkomassa on ollut viisi
miestä kokonaista 22 päivää. Puu kuuluu olleen 308 jalkaa pitkä, 28
jalkaa paksu ilman kuorta, ja kuori itsestään kahta jalkaa paksu.
Kannon päällä kuuluu olevan tilaa kolmellekymmenelle kahdelle parille
tanssia. Nyt pidetään kannon päällä koulua kesäisin ajoin. Suuri on
eräskin puu, joka on kaadettu sillaksi laakson poikki. Laaksossa
kulkee rautatie, joten puuhun on tehty tunneli, mistä juna mahtuu
kulkemaan. Toisessa päässä puuta on sen sisälle kaiverrettu huone,
jota käytetään ravintolana.

Jonkun verran pienempi puu on ollut kansalaisemme Abram Henriksonin
maalla Noyossa. Muutamia vuosia sitte on Henrikson kaadattanut
puun ja halkonut siitä rautatiepölkkyjä, "taiseja", kuten Amerikan
suomalaiset kutsuvat. Kanto on vielä jälellä, se on 20 jalkaa
läpimitaten ilman kuorta. Ympärysmitta on 70 jalkaa. Vähän pienempiä
ovat ne kaadetut punapuut, joiden kantoihin jotkut suomalaiset ovat
itselleen saunan kaivertaneet. Hyvä kuuluu olevan löyly tuollaisessa
tiviissä saunassa.

Nuo punapuut antavat monelle suomalaiselle elannon. Siellä metsissä
on kansalaisiamme sadottain hakkuutöissä. -- Mutta kun alamme puheen
Californian suomalaisista, on paras lähteä heitä tarkastelemaan San
Franciscosta, siitä paikasta, josta suomalaisten leveneminen on
tapahtunut.

Mutta San Franciscon laajuus, sen kirjava väestö, sen kuumeentapainen
elämä panee meille suuria vaikeuksia löytää kansalaisiamme.
Ajellessamme kaupungin katuvaunuissa tai kävellessämme saatamme
tehdä tarkasteluja koettaen etsiä tuttuja suomalaiskasvoja, mutta
jos luulemme löytävämme saatamme yhtä hyvin ajaa kantoon, että
paukahtaa. Siellä on siksi paljon suomalaispiirrettä, että jos sillä
ongella rupeamme onkimaan saattaa tulla kaloja sellaisia, jotka ovat
tuskin koskaan kuulleet Suomen nimeä mainittavan. Intiaaneja kun
on sekaantunut idästä tulleitten kanssa, on muodostunut jos jonkin
kansan omaisia piirteitä.

San Franciscossa on paljon suomalaisia, jotka eivät enää
tunnusta kansallisuuttaan, elävät amerikkalaisten joukossa ja
kulkevat amerikkalaisina. Yleensä tästä ei ole mitään vahinkoa
kansallisuudellemme, päinvastoin on parempi, ettei Suomen nimi
sekoitu heidän tekoihinsa, sillä he ovat ylimpinä tappelupaikoissa
ja ovat sortuneita kapakkasankareja. Puhuessasi suomenkieltä
katuvaunussa tai jossakin muussa yleisessä paikassa, saatat nähdä
jonkun läsnäolevan suun menevän irvistykseen. Uteliaisuudella hän
seuraa puhettasi, vaikka on olevinaan välinpitämätön. Hän ei ole
enää suomalainen, mutta sitä hän on ollut. Hänkin on lapsuudessaan
puhunut suomen sulokieltä, mutta on sittemmin mailmanrannalla entisiä
muistoja koettanut haihduttaa mielestään. Kohtalo ja oma hurjuutensa
on koventanut hänet, hän on vieraantunut entisyydestä.

San Franciscossa on paljon suomalaisia, mutta heidän lukumääräänsä on
mahdoton sanoa juuri noiden vieraantuneiden vuoksi. Kansalaisia on
siellä tuhat, voipi olla kaksi tuhatta ja enemmänkin, ken sen tietää
ja kuka heidät kokoo kaupungin kaikista kätköistä.

San Franciscon suomalainen siirtokunta on vanhimpia Amerikassa,
alkaen tuolta kultakuumeen ajoilta asti eli vuodelta 1850.
Enimmäkseen ovat kansalaisemme merimiehiä, entisiä ja nykyisiä.
He ovat toden totta kokeneet elämää puolelta jos toiseltakin, ja
usea mies on tuttu maapallon monen kulman kanssa. Mutta merimiehen
levoton elämä, alinomainen taistelu myrskyjen kanssa panee
"tervanutun" hakemaan levollisempaa tointa ja työtä. Vaan heitä
ei sittekään huvita maaelämän hiljaisuus, heistä tuntuu meri niin
tutulta, laivat niin kodikkailta, että he enimmäkseen jäävät suuriin
merikaupunkeihin, työskentelevät laivanlastauksessa ja muissa
satamatöissä tai rupeavat pitämään kapakkaa.

Osa San Franciscon suomalaisia vieläkin matkailee merillä kesinä ja
talvet makaa ravintoloissa. Toinen osa lastailee, tyhjentää ja korjaa
laivoja. Ja kapakoitsijat hoitavat merimiehiä, tyydyttävät heidän
tarpeitaan niin kauvan kun raha piisaa, ja kun raha loppuu annetaan
velaksikin syödä ja juoda, joka kuitataan tulevien meriretkien
ansioista.

Paljon on San Franciscon suomalaisten keskuudessa turmeltunutta ja
moitittavaa, erittäinkin tuo surkea kapakkaelämä. Mutta on siellä
parempaakin, on kunnollisia oikean edistyksen harrastajia ja sen
vuoksi on siellä noussut henkisiä pyrinnöitäkin.

Suomalaisilla siellä on säännöllinen seurakunnallinen elämä
tarjolla, mutta siitä ei tule ansio heille itselleen, vaan Suomen
Merimieslähetykselle. Tämä on jo useita vuosia pitänyt lähetysasemaa
San Franciscossa, ja on merimiespappi Sanalla palvellut merimiehiä
sekä maissa asuvia. Jumalanpalveluksia pidetään joka pyhä ja
arkinakin. Vakituista omaa kirkkoa vielä ei ole, vaan ovat
kansalaiset hiljoilleen koonneet kirkonrakennuskassaa, joten on
toivottavissa omankin kirkon saanti.

Keskinäiseksi aineelliseksi turvaamisekseen ovat San Franciscon
suomalaiset puuhanneet aikaisemmin ja innokkaammin kun ehkä missään
muualla kansalaistemme keskuudessa uudella mantereella. Jo v. 1882
perustivat sikäläiset suomalaiset keskuuteensa "Veljeysseuran", joka
on ollut aivan näihin asti toimessa ja yhä vielä vaikuttaa. Sen
tarkoitus on ollut auttaa sairastavia ja apua tarvitsevia jäseniä
sekä niiden omaisia. Kirjat näyttää hyviä numeroita. Yli 15,000
dollaria on seura olemassa olonsa ajalla jakanut apu- ja kipurahoina
ulos. Se maksaa 10 dollaria viikolta sairasapua, antaa vapaan
lääkärin ja monessa tapauksessa vapaan hoitajankin. Kun seuran jäsen
kuolee, maksetaan 75 dollaria hautausapua, ja saatetaan yhteisesti
lepokammioonsa tuo kuollut veli.

Seuran maksut eivät ole aivan pienet, kun 10 dollaria menee jäseneksi
pyrkiessä ja yksi dollari jäsenrahaa kuukaudessa. Mutta seura ei
muuten olisikaan aineellisesti niin hyvässä kunnossa, ellei sillä
olisi vakaiset tulot ja kannattajat. Kassassa lienee nykyään noin
6,000 dollaria ja se niissä oloissa on verrattain hyvä summa.

Veljeysseuraan kuuluu ainoastaan miehiä, mutta San Franciscon
naisillakin on oma samanmallinen yhdistyksensä, "Sisarseura". Se
perustettiin kymmenen vuotta myöhemmin kun Veljeysseura, nimittäin
v. 1892. Sekin turvaa turvattomia, hoitaa sairaita ja auttaa
kärsiviä siskojaan. Lyhyellä toiminta-ajallaan on sisarseura tehnyt
arvaamattomia palveluksia sikäläisille suomalaisille, joista monikin
kovien aikojen tähden olisi tullut hätää kärsimään. Seura maksaa 5
dollaria viikolta kipurahaa vapaan lääkärihoidon ohessa. Kuoleman
kohdatessa antaa se 50 dollaria hautausrahaa. Jäsenmaksut ovat 5
dollaria tulorahaa ja 50 senttiä kuukausimaksua. Kassassa on toista
tuhatta dollaria.

Raittiusaatteen lippua on "Murtaja" seura kannattanut. Seuran
historia antaa kuvauksen "Friscon" suomalaisten naisten, seuran
johtajien innosta. Juoppous kun oli levinnyt merimiehiin ja piti
niitä liian lujalla kapakan orjina, meni kolme suomalaista naista
kapakasta kapakkaan, missä vaan tiesivätkin suomalaisia olevan, ja
siellä kehoittivat miehiä muistamaan velvollisuuksiaan ja alkamaan
parempaa elämää. Se oli oloissamme silloin aivan tavatonta eikä
se ollut vaikuttamatta. Monta merimiestä luopui silloin hurjasta
elämästään ja tekivät raittiuslupauksen.

Harvoilla kansalaisilla on San Franciscossa omat talot, mutta
lahden toisella puolen, esikaupungissa on monta suomalaista taloa.
Olletikin on suomalaisten talojen luku suuri Länsi-Berkeleyssä,
kahdeksan mailia Friscosta. Siellä asuukin paljon suomalaisia.
Talojen omistajat toimivat merikapteeneina, merimiehinä jopa muuan
liikemiehenäkin.

Mitä yleiseen varallisuuteen tulee, harva kansalaisistamme on
rikas, joskin yleinen toimeentulo on tyydyttävä. Mutta kerrotaan
San Franciscossa asuvan rikkaimman Amerikan suomalaisen, mr.
Nybomin, jonka omaisuus tehnee miljoonan, ellei enempää. Hän
omistaa suuren maatalon ja viinitarhan sekä on hänellä tuottava
osuus eräässä Alaskan yhtiössä. Suomalaiset hänestä ylipäänsä vähän
tietävät, vaikka kuuluukin hän auliudella käyttävän kansalaisiamme
palveluksessaan.

Lähtien San Franciscosta löydämme seuraavan huomattavamman
suomalaisen asuinpaikan Rocklinissa lähellä Californian pääkaupunkia
Sacramentoa. Rockiin on oivallinen kivimurtimopaikka. Ensimmäisten
suomalaisten kerrotaan tänne tulleen Massachusettsin kivimurtimoilta
v. 1876. Siihen aikaan oli Californiassa vielä hyvä ansion saanti,
ja kivityössäkin voitiin ansaita 4 ja 5 dollaria päivässä. Aika on
sittemmin huonontunut, kiven menekki vähentynyt ja tuotanto kasvanut.
Nykyiset ansiot ovat jotenkin huonot.

Suomalaiset omistavat useimmat kivimurtimot seudulla ja työmiehetkin
ovat pääasiallisesti kansalaisiamme. Mr. J. Mäntylä, Jurvasta
kotoisin, omistaa ehkä parhaan paikan koko seudulla ja on antanut
työtä monelle kansalaiselle.

Henkisistä pyrinnöistä on raittiusseura vanhin. Seuralla on oma
kokoushuone, jota käytetään kirkkona aina silloin kun merimiespappi
käy siellä, tavallisesti kerran kuukaudessa. Lainakirjasto on ja on
aika ajoin soittokuntakin kajahdutellut suomalaisia säveliä ansaiten
kiitosta amerikkalaiseltakin taholta.

Californian pohjoisessa osassa Mendocino- ja Humboldtkaunteissa elää
paljon suomalaisia punapuumetsissä, puunhakkaajina, sahatöissä ja
maanviljelyksessä.

Jo kultakuume lienee työntänyt suomalaisia tännekin, mutta
varsinainen suomalainen asutus alkaa vasta vuodesta 1872, jolloin
merenkulkuun kyllästyneitä merimiehiä asettui metsätöihin Cuffeys
Covessa. Keväällä 1875 tuotiin myös suomalaisia siirtolaisia
San Franciscosta Noyon sahalle töihin. Ensi aikoina saivat nämä
umpisuomalaisina kovaa kokea kielen taitamattomuuden takia.
Vähäinenkin asian selittäminen tuotti paljon vaikeuksia, kunnes
oppivat käyttämään englanninkieltä siihen määrään, että voivat sillä
ajatuksensa lausua. Kesällä samana vuonna tuli uusia joukkoja ja
seuraavana syksynä myöskin ensimmäinen suomalainen nainen. V. 1877
alkoi heidän huomionsa kiintyä valtion metsämaihin, joita ottivat
haltuunsa asunto-oikeudella kauntin rannikko-alueelta, etenkin Noyon
takalolta. Tällä tavalla perustivat he omia koteja samalla turvaten
toimeentulonsa tekemällä työtä sahayhtiöille sekä teettäen muilla
ja itse tehden metsissään olevista suurista punapuista rautatien
ratapölkkyjä, joita möivät suuremmille yhtiöille satamapaikoissa.
Maanviljelyä ovat he vielä harjoittaneet verrattain vähä, vaan
innostunevat siihen enemmän, kun metsä tulee häviämään. Karjaa he
kasvattavat yleisemmin.

Ensimmäisen kansankirjaston perustivat Noyon suomalaiset v.
1882. Se ei kuitenkaan tyydyttänyt ulompana Noyon takalolla
asuvia, vaan v. 1887 tienoilla perustivat sinne toisen kirjaston.
Samaan aikaan alettiin raittiusaatettakin ajatella ja juoppouden
vähentämiseksi syntyi Noyon takalolle raittiusseura ja sen toimesta
torvisoittokunta. Nämä ensimmäiset yritykset eivät kumminkaan kauvan
kestäneet.

Noyossa ei tehdä enää isosti työtä. Sen vanha sahalaitoskin on jo
vuosia sitte ollut kunnotonna. Kun heitämme Noyon ja kulemme siitä
pari mailia rannikkomaantietä pohjoiseen, niin tulemme Fort Braggiin.
Tämä on pienenlainen kaupunki, mutta suomalaisiin nähden on se
ottanut voiton Cuffeys Covelta ja Noyolta, ollen nykyään suurin
suomalainen pesäpaikka Mendocinokauntissa. Kymmenen vuotta myöhemmin,
kun Noyoon, asettuivat ensimmäiset suomalaiset perheet Fort Braggiin.
Ja kun sitte yhä toisia suomalaisia perheitä ja yksinäisiä kokoontui
paikkakunnalle, perustivat he seurakunnan v. 1889. Kirkko myös
rakennettiin ja osa seurakunnan jäseniä vastoin muiden tahtoa kutsui
silloin papikseen San Franciscosta seikkailijana tunnetun, omituisen
H. Turusen. Heikkomielisyytensä tähden hän pian joutui epäsuosioon
ja niin täytyi hänen poistua täältä. Jäsenet, jotka ennen hänen
tuloaan olivat innolla seurakuntaa edistäneet, olivat nyt luopuneet.
Seurakunta joutui kannattajien vähyydessä rappiotilaan eikä sen
uudelleen rakentaminen ole ollut helppoa. Vihdoinkin on järjestytty
niin, että San Franciscossa toimiva suomalainen merimiespappi käy
aika ajoittain jumalanpalveluksia pitämässä.

Edistyksen suurena vastustajana kirkollisella alalla on ollut se
kun suomalaiset täälläkin jakaantuvat uskonnon eri käsitteiden
mukaan lahkokuntiin. Apostolisluterilaiset (laestadiolaiset) ovat
perustaneet oman seurakunnan. Toinen vähäinen joukko on niitä,
jotka seuraavat Turusen oppia. Heillä ei ole erityistä seurakuntaa,
vaan ovat pysyneet yleisessä evank. luterilaisessa seurakunnassa,
mutta usein on syntynyt kiivaita sanasotia heidän ja muiden
seurakuntalaisten välillä. He eivät suosi tutkinnon ja opin kautta
suoriutunutta pappia, vaan tahtovat itse toimia papin tehtävät.

Suomalaisten suurin sivistyspyrintö Mendocinokauntissa on Fort
Braggin raittiusseura. Väkijuomain nautinto on ollut suurena paheena
kansamme riveissä ja juuri tuon haihduttamiseksi perustettiin Fort
Braggin raittiusseura v. 1892. Seuralla on oma talo ja on seuran
työ ollut erittäin suureksi siunaukseksi. Kansankirjastokin on Fort
Braggin suomalaisilla hyvin varustettu ja arvokas. Lukuhalu on
erittäin hyvä.

Vielä ansaitsee mainitsemista suomalaisten keskinäinen Veljeysseura,
jonka tarkoitus on auttaa jäseniään aineellisesti sairauden ja
loukkausten sattuessa.

Paitsi Fort Braggia ja Noyoa elää suomalaisia tässä kauntissa vielä
Casparissa, Cleonessa, Albionissa, Navarrossa, Greenwoodissa, Hare
Creekillä, Elk Riverillä, y.m. -- niin, melkein joka paikassa missä
vaan metsä- ja sahatöitä on. Yhteen kerättynä varsinkin suomen
ruotsalaisten kera tulisi heitä hyvä joukko. Pysyväisemmin asettuneet
suomalaiset ovat hyvin toimeentulevia, eläen Lännen vapaata, raitista
elämää.

Suomalaisten lapset saavat täällä kuten muuallakin opetuksen
englanninkielellä valtion julkisissa kouluissa. Suomenkieli on osalle
lapsista jo vierasta. Ei ole suomalaisia alkukoulujakaan, joissa
lapset saisivat johdatusta äidinkielen lukemiseen. Uskonnonkin
puolesta olisivat nuo suomalaiset alkukoulut, sanokaamme vaikka
"pyhäkoulut", tarpeellisia, sillä kun ei valtion kouluissa opeteta
uskontoa, käyvät lapset presbyteerien, baptistien y.m. johtamissa
uskonnollisissa pyhäkouluissa. --

Suomalainen työmies on kehittynyt kovaan työhön, sitä hän etsii
ja siinä hän hyvin viihtyy, kun ahkeruudella voipi ansaita
elantonsa. Ainoastaan kovaa, kovaa ruumiillista työtä, sitä juuri
suopikin suuret aarniometsät Mendocinokauntissa. Jättiläispunapuun
hakkauksessa, sahauksessa sekä ratapölkkyjen tekijöinä tapaa
suomalaisia. Erittäinkin ratapölkkyjen teko, n.s. "taisityö",
on melkein kokonaan suomalaisten hallussa. Siinä voipikin
kykeneväisyytensä mukaan saada palkkaa, sillä niitä tehdään yleensä
kappalemaksulla. Mutta tätä työtä ei ole riittävästi ja sen
vuoksi paljon kansalaisiamme on sahalaitoksissa ja vielä enemmän
tukkimetsissä.

Lähdeppä lukija nyt tekemään vierailu kansalaistemme luo tuonne
tukkimetsiin. Rautatie kulkee metsään ja sitä mukaa sitä jatketaan
kun keritään puut kaatamaan lähitienoilta. Saat hyvää kyytiä tyhjässä
hirsivaunussa ja pian ollaan "metsäkämpillä". Koko tukkihomma on
toisellaista kun Suomessa. Punapuu kaadetaan ensin, jätetään siihen
siksi, että auringonpaiste ehtii kuivaamaan havun. Sitte sytytetään
puu palamaan, tuli polttaa oksat ja muun töryn pois. Tämän perästä
tulevat kuorijat ja ne, jotka sahaavat puut pölkyiksi Sitte tulee
miehet koneineen, hevosineen y.m. kulettamaan hirsiä rautatien
varrelle. Juuri tuossa se onkin kova työ, sillä tuollaisia hirsiä,
jotka ovat yhtä paksuja kun pitkiäkin, ei liikutella miesvoivoimalla,
siihen tarvitaan koneita, voimakkaita koneita. Puut, jos ne aijotaan
laudoiksi, paloitellaan 14--16 jalkaa pitkiksi pölkyiksi, isommat
pölkyt halaistaan ennenkun ne viedään sahalaitokseen, sillä on perin
vaikea sahata esimerkiksi 16 jalkaa läpimitaltaan paksua pölkkyä.

Kaikki miehet ovat tukkiyhtiön ruuassa, asuvat varta vasten
tehdyissä, helposti kokoonpannuissa lautahökkeleissä, n.k. kämpeissä.
Ruokahoidon pito on kiinalaisten käsissä ja ovatkin he aika
näppäröitä pihvin paistajia, ja kaikenlaista ne nuo vinosilmät saavat
pöytään. Ruoka on koko hyvää ja voimakasta.

Mutta majailu noissa kämpeissä ei ansaitse ylistystä. Surkeaa
siivottomuutta on näissä asunnoissa, joissa satakin työmiestä asuu
yhdessä eikä ole naisen kättä siistiä tekemässä. Seinämillä on
vuoteita kahdessa kerroksessa. Makuuvaatteiden varustaminen on kunkin
työmiehen omassa hallussa. Tulen paikka on keskellä lattiaa. Nuotio
siinä palaa ja katossa sen kohdalla on aukko savun pääsemiseksi,
mutta se täyttää vaan puoleksi tehtävänsä. Kämppä on savua täynnä
eikä suinkaan hengitys ole hauskaa. Samoin kun vuodejärjestys on
kämpän puhdistuskin kunkin itsensä tehtävä, jos sitä tahdotaan,
sillä semmoiset kysymykset eivät koske yhtiötä. Tarkemman huolen
yhtiö pitää siitä, että kiinalainen kokki ei myöhästyisi torvea
toitottaessaan vähän yli kello viiden aamulla. Silloin on työmiesten
herättävä unestaan. Pian on kaikki valveilla ja kukin pukeutuu
työtamineihinsa ja astelee yhteen kämppään, joka on valmistettu
aterioimista varten.

Aamiaisen syötyään menevät he työhönsä kello 6 aikana. Päivällinen
syödään kello 12. Puolessa tunnissa on syötävä ja kulettava matka
edestakaisin työpaikalta. Kello puoli yhdestä puoli seitsemään
illalla tehdään sitte työtä. Illallisen jälkeen rientää kukin
kämppäänsä ja juttelee nuotion ääressä toveriensa kanssa. On siinä
hauska kuunnella eri kielien sointua. Siinä puhutaan englantia,
itaaliaa, saksaa, ruotsia, suomea y.m. Keskustelua jatkuu myöhään
illalla, vaikka onkin kaksitoista tuntia raadettu kovassa työssä.

Kuten näkyy on Amerikassa pitkiäkin työpäiviä. Lukuunottaen sen,
että työtä tehdessä vaaditaan suurempaa joutuisuutta kun Suomessa,
että aina on työnjohtaja kiiruhtamassa, huutamassa "horioppia"
(engl. "hurry up"), täytyy myöntää, ettei punapuun miehet helpolla
ole. Työhön nähden ei palkka ole suuri: miehet saavat keskimäärin
yhden dollarin päivältä ja ruuan. On sellaisia, jotka ansaitsevat
enemmänkin, aina 40 dollariin kuussa, mutta tehdään työtä dollariakin
vähemmällä. Niiltä päiviltä, jolloin mies ei ole työssä, saa hän
suorittaa yhtiölle 50 senttiä ruuasta päivältä. Tämä vähentää ansiota.

On sitä täälläkin ollut parempia aikoja. Silloin kun suomalaiset
ensin tulivat seudulle, oli keskinkertainen työmiehen palkka 40
dollaria kuukaudessa, mutta on sitte vähitellen alentunut.

Palkan saannissa on ollut vielä se epäkohta, että palkka maksettiin
kolmen tai neljän kuun perästä ja silloinkin vaan 30 ja 60 päivän
vekseleissä. Mies sai siis noin puolen vuottakin tehdä työtä ennenkun
palkan sai käsiinsä. Jos heti tahtoi vaihettaa saadun vekselinsä
rahaksi, täytyi antaa hyvitystä aina kymmeneen prosenttiin asti. Nyt
toki miehet ovat tuon huonon maksutavan saaneet korjatuksi.

Päästäksemme Mendocinokauntista pohjoisnaapuriin Humboldtkauntiin
on viisainta lähteä laivalla, sillä keskinäinen liike maisin on
hyvin vähäinen. Maamatkalla kyllä näkisimme mahtavia aarniometsiä,
punapuukorpia, ja huomaisimme, että on sitä vielä tuota puuta
Californiassa, vaikka sitä niin sydämmettömästi hävitetään.
Ei kumminkaan kulune pitkiä aikoja, ennenkun punapuu on jo
harvinaisuutta, sillä mitään metsälakia ei ole, vaan kukin omistaja
saa hävittää metsäänsä niin paljon kun ennättää. Samoin käynee
seeterillekin, jota Amerikassa vielä on runsaasti, mutta joutunee se
yhtä harvinaiseksi kun vanhan maan seeteri Libanonilla.

Tyynen meren ranta täällä ei muodosta hyviä satamia ei ole lahtia ei
niemiä, joiden suojiin laivat voisivat päästä. Fort Braggin satama
on kehno, suojaton, samoin Humboldtkauntin pääkaupungin Eurekan
satama, vaikka viimemainittuun paikkaan onkin äsken aallonmurtaja
laitettu. Ranta yleensä on täällä tasareunaista. Maa kohoaa merestä
äkkijyrkkänä kallio- tai hiekkarantana. Ei ole saaria, ei salmia
hauskuutta luomassa.

Lyhyen merimatkan päästä tullaan Eurekaan. Se on vilkas ja hyvin
edistyvä paikka, kaikkea kansallisuutta on täällä koolla, myös joukko
suomalaisia. Suomalaiset ovat töissä Eurekan monissa sahoissa ja
punapuumetsissä ympäristöllä. Onpa joku kauvempana kaivannoissakin
ja voidaan tavata heitä myös maanviljelijöinä. Suomalaisilla on
raittiusseura ja seurakuntakin. Onpa siellä suomenruotsalaisillakin
raittiusseura. Yleensä ovat kansalaisemme siellä hyvinvoipia.
Humboldtkauntin suomalaisten elämä on melkein samallaista kun elämä
Mendocinokauntissa, onhan työt ylipäänsä samoja. Sen vuoksi emme
täällä tee lähempää tarkastelua.

Olemme nyt käyneet suomalaisten luona pohjois-Californiassa
yläpuolella San Franciscoa. Kaikkia asumapaikkoja emme ole
maininneet. Suomalaisia löytynee jokaisessa suuremmassa työpaikassa
siellä.

Ennenkun jätämme pohjois-Californian, tekee mieli mainita, että
eräällä kauniilla, ylävällä viheriällä niemellä Tyyntä merta
vastassa täällä on komeain hedelmäpuitten suojassa yksinäinen,
kallisarvoinen huvila. Asujamet näyttävät elävän onnellista rikkaan
elämää nauttien luonnosta ja Californian erinomaisesta ilmanalasta.
Siellä elää skotlantilainen mr. Campbell, joka omisti muutamia vuosia
sitte kultakaivoksen Alaskassa. Myytyään tuon kaivoksen kutsuttiin
häntä miljonääriksi ja hän asettui Californiaan, ostaen ihanan
maakaistaleen johon rakensi kauniin huvilan. Täällä hän elää nauttien
tyytyväisenä rikkauksistaan. Alaskassa meni hän naimisiin suomalaisen
neidon Thekla Aholan kanssa, kotoisin Kristiinankaupungista. Nyt
elävät he onnellisina Californiassa. Nuori "missis" on kulettanut
äitinsäkin Suomesta sinne. Campbell oli joku aika sitte vaimonsa kera
käymässä Suomessa ja niin tutustumassa vaimonsa synnyinmaahan. Tuon
suomalaisen tytön elämästä tulisi romaani, miten hän, köyhä tyttö,
vaelsi Amerikan läpi, joutui Tyynen meren rannalle ja vihdoin kylmään
Alaskaan, jossa saavutti kaivantopohatan rakkauden.

Eteläpuolella San Franciscoa, Californian paratiisillisimmassa
osassa elää myös suomalaisia, ehkä onnellisimpia, tyytyväisimpiä
kaikista Amerikan suomalaisista. Heillä on omat maakaistaleet,
pienet, Suomen torpan kokoiset alat. Mutta enempää eivät he tarvitse.
Hedelmäviljelys antaa pienelläkin alalla hyvän elannon. Pienet,
kauniit asunnot etelämaisten puitten varjossa, kauniit puutarhat,
jotka kukinta- ja hedelmäaikana näyttävät erittäin reheviltä.
Viinirypäleiset lehtimajat ja kujat. Viiniköynnökset kiertyy pitkin
talojen seiniä, tunkeutuen väliin akkunoista ja ovesta sisälle
ikäänkun tarjoten meheviä terttujaan. Ja Californian ilmanala:
alinomainen kesä, ei koskaan liian kylmä eikä koskaan liian kuuma.
Mitä ihanampaa voisi ihminen ajatella! Eikö tässä ole jo edellytyksiä
onnelliselle elämälle, jos sitä kerta ulkonainen luonto ja mukavuus
voi tarjota! Niin elävät suomalaiset Californian eteläosassa,
erittäinkin herttaisessa San Josén laaksossa. Sieltä voi suomalainen
joulun aikana kirjoittaa lämpimästä ilmasta, ihanasta sateesta,
maasta, joka on viheriän vaipan peitossa, missä kukkaiset kukoistavat
ja ruusut tuoksuvat, potaatin varsi on pitkää ja kaunista, toinen
kerta jo samalle vuodelle, jouluksi uusia potaatteja, kaaliksia ja
hedelmiä.

Tähän sopiikin lopettaa kertomus Californian suomalaisista.
Mainita kumminkin tulee vielä, että suomalaisia löytyy monessa
paikassa Californian sisämaassa kaivoksilla, kaivaen kultaa
vuorista ja purojen reunoilta. On suomalaisella F. Olsonilla ollut
oma kultakaivantokin Sawyers Barissa. Siellä hänen aikanaan moni
suomalainen oli kultaa pesemässä rannan hiekasta. Sittemmin Olson
muutti Astorian läheisyyteen Olneyjoelle. Victorissa, Manda Vistassa,
Largossa, Alamedassa y.m. on tavattavana suomalaisia. Ja suomalaisia
palvelustyttöjä on jokaisessa Californian suuremmassa kaupungissa
ansaiten jotenkin hyvää kuukausipalkkaa.



Oregon ja Washington.


Astorian suomalainen ei väsy kehuessaan Oregonin ilmanalaa ja
mahtavaa Columbiavirtaa. Olen monesti ajatellut kuullessa noita
hartaita puheita: Jos jokin maa onnistuu valtaamaan suomalaiselta
hänen rakkautensa isänmaahan, on se toki Oregon. Suomalainen, joka
on siellä elänyt, haluaa välttämättömästi sinne päästä, toisinaan
hartaammin kun synnyinmaahansa Suomeen. Ja länteläinen ihmettelee:
ken ei kaipaisi Lännettären lempeää hyväilyä, viehkeää tasaista
viileyttä, kun kerran on sitä saanut kokea! Oregon, Oregon, se nimi
kaikuu monesta rakkaammalta rinnalla Suominimen kanssa.

Lähde nyt sinäkin, lukija, tuohon puoleensa viehättävään maahan
katsomaan siellä kansalaisia. Samalla voimme tehdä silmäyksen
naapurivaltion Washingtonin suomalaisiin.

Columbiavirta on noitten molempien valtioiden emo, se on niiden
Niili, antaen elatusta ja hyvyyttään, se on niiden asukkaiden Ganges,
jumaloimisen ja ihailun esine. Kalliovuorten lumipeitteisiltä
harjanteilta se iloisena työntäisee liikkeelle, kooten ja keräten
toistatuhatta mailia pitkällä matkallaan suunnattoman joukon isompia
ja pienempiä puroja, jotka tanssien ja hyppien, kuni vallattomat
vuorikauriit, pilviä piirtävien vuorten harjanteilta, vyöryvinä
koskina, pauhaavina putouksina heittäytyvät tyynen äidin helmaan.
Mahtavana, jopa ylpeänäkin Columbia sitte hiljalleen kasvaen ja
laajeten, Washingtonin valtio oikeassa ja Oregon vasemmassa kädessään
laskeutuu Tyyneen mereen. Sieltä Vellamon rikkaasta linnasta
Columbian suupuoli säännöllisesti nousee ja taas laskeutuu, tuoden
runsaat määrät hopeaisia lohia, antaen rantojensa asukkaille yllin
kyllin emon runsasta ruokaa, pitäen heitä hyvinvoipina ja onnellisina
kuni kelpo äiti konsanaan.

Columbiajoki on valkoisille ollut tunnettu noin sata vuotta, ja
ensimmäisenä pani näihin seutuihin huomionsa John Jacob Astor, joka
on laskenut pohjan tunnetun Astorsuvun rikkauksille. Columbian
jokivarret olivat erinomaisen rikkaat metsäntuotteista, ja Astor
perusti joen suulle kauppapaikan turkiksien ostoa varten. Tuolle
kauppapaikalle pantiin v. 1811 kaupungin perustus ja Astoria
tuli ensimmäiseksi kaupungiksi nykyisessä Oregonissa. Hitaasti
kaupunki kasvoi ja on se vieläkin vaan pienenlainen. Ylempänä
oleva Portland meni edelle, tuli suureksi kaupungiksi ja on kaiken
aikaa ollut Astorian edistyksen estäjänä. Vasta nyt on Astoria
saanut oman rautatiensä, jota vastoin Portland on jo kauvan ollut
rautatiekeskuksena.

Astoria on kapealla niemekkeellä, joki molemmin puolin. Oivallinen se
on satamalleen. Lohenkalastuspaikkana se on mailman mainio.

Luonto Columbian varsilla on suurenmoista, metsä oikein mahtavaa
aarniota. Ihmetellä täytyy miten on noita seutuja saatu viljelykselle
tasoitetuksi. Luonnon suuruus ja alkuperäisyys valtaa, mielen niitä
seutuja nähdessä. Vedet laajat, maisemat rannoilla mahtavat, jylhät,
mutta samalla kesäiset ja puoleensa houkuttelevat. Kyllä kulunee
vuosikymmeniä, ehkä satoja, ennenkun Lännen mahtavimman virran
rannikkoseudut ovat ummelleen asutuita. Hauskalta vaan tuntuu ja
omituiseltakin se tosiasia, että suomalaiset ovat uutisasukkaina
useissa paikoin alkaneet Columbian rannikkomaitten viljelyksen
ja erittäin hyvällä menestyksellä. Suomalaisen sitkeyttä ja
tyyneyttä tarvitaankin aarniometsäin raivauksessa, jättiläispuiden
kaatamisessa. Tähän perkkaustyöhön ei maassa syntynyt amerikkalainen
uskalla eikä halua ryhtyä -- siirtolaisten hyväksi onneksi.

Deep Riverin farmiseutu vastapäätä Astoriaa joen toisella puolen
Washingtonin valtiossa on suurin ja suomalaisin farmiseutu näillä
tienoin. Joku parisen kymmentä vuotta sitte oli seutu läpipääsemätön
korpi, piti hakata ja kaataa puita pois tieltä, jos mieli edes
pienen polun saada. Mutta kun sitte suomalaiset alkoivat perustaa
koteja korpeen, täytyi satavuotisten honkain kaatua uutisasukkaan
voimakkaissa käsissä. Ja näistä komeista tukkipuista saaduilla
rahoilla sitä rakenneltiin huoneita, raivattiin alaa pelloksi ja
pantiin hyvä ja luja perustus viljelykselle.

Naselissa, vähän matkaa Deep Riveriltä panivat niinikään suomalaiset
alun uudisasutukselle. Suomalaisia on seutu nykyään melkein täynnä.
Siellä saapi hämmästyä luonnon suuruudesta, saapi kulkea pieniä
polkuja läpi sellaisen metsän missä puu makaa puun päällä, puu
melkein kasvaa puussa kiinni. Näkee kauhean suuria jättiläispuita
makaavan maassa, missä lienevät maanneet tiesi kuinka kauvan, sillä
kauvan ottaa puu mädätä tällaisessa metsikössä, jonne ei auringon
säteet paljon pääse ja liekö sadettakaan liottamassa. Kun sahaa
halonmittaisen pölkyn tuollaista jättiläispuuta ja sen halkoo, voipi
saada puolitoista syltä halkoja yhdestä ainoasta pölkystä. On siellä
kuusia, jotka ovat puolitoista syltä läpimitaten, jopa isompiakin. Ja
isoimmat puut lähentelevät sataa syltä pituudessa.

Jo sellaisessa korvessa Suomen uutteralle kaskenhakkaajalle ja metsän
hävittäjälle on kiitollinen työala. Ei tarvitse sääliä puun kokoa
eikä pahoitella metsän harvuutta.

Mutta maata ei tuolla voi perkata kuokalla eikä kirveellä. Siellä
tarvitaan koneita, ruutia, sahaa ja työtä, jos mielii jotain saada
aikaan. Tuli on parhain ja halvin keino perkata maata. Pitää polttaa
ja taas polttaa puuta. Sitä uutisasukkaat enimmäkseen tekevät, pitäen
kesät pitkät tulen yhdessä tai toisessa paikassa, siten vähitellen
saaden peltoa. Ja kun peltoa saa, kyllä se tuottaakin, kyllä se
kasvaa ja antaa runsaan sadon.

Tärkein suomalaisten pesäpaikka ei ole kuitenkaan maanviljelysalue,
vaan on se juuri tuo kalastuskaupunki Astoria. Se on myös vanhin
suomalainen asuinpaikka täällä. Vaan ei ole siitä vielä hyvinkään
pitkä aika, jolloin tänne ensimmäiset suomalaiset siirtolaiset
samosivat. V. 1873 lähti neljätoista suomalaista Pennsylvaniasta,
Amerikan äärimmäisestä idästä pyrkimään kohti Lännen luvattua maata.
Heillä oli aije asettua maanviljelijöiksi, oli toivo saada valtion
maita asunto-oikeudella, joten siihen aikaan niitä oli yllin kyllin
saatavana. Matka kulki silloin San Franciscon kautta ja sieltä
laivalla Portlandiin. Tulo kesti 17 päivää. Nyt voi matkan tehdä 5
päivässä.

Kun miehemme saapuivat Portlandiin, huomasivat he suuresti
pettyneensä maansaannin suhteen. Maata kyllä oli saatavana, mutta
niin kaukana, suurten vaikeuksien takana, että sinne ei tehnyt mieli.
Sitäpaitsi olisi vaadittu hyvänlainen pääoma alkuun pääsemiseksi.
Asiain näin ollen jäivät he Portlandiin, jäivät sinne odottamaan mitä
kohtalo toisi eteen.

Talvella ryhtyi usea näistä rautakaivantoon työhön, missä palkkaa
luvattiin 1 doll. 75 senttiä päivältä. Mutta kun oli jonkun aikaa
tehty työtä, karkasi rahastonhoitaja eikä siis palkkaa saatu. Niin
täytyi heittää työt siihen.

Keväällä sitte alkoi kalastus Columbialla ja tämä sai vilkkaan
liikemuodon. Kun ei ollut muutakaan työtä, rupesivat suomalaisemme
kalastajiksi. Viisas kohtalo teki maamiehiksi aikovista kalastajia ja
siten rakensi suomalaisten suurimman pesäpaikan Oregonissa. Kalastus
kyllä ei noihin aikoihin ollut kovin tuotteliasta, vaikka kalansaanti
oli hyvä. Lohen hinta oli vaan 25 senttiä kappale, josta hiljalleen
on kohoutunut pysyen dollarin vaiheilla useampina vuosina, vaikka on
taas viime vuosina alkanut laskeutua.

Siihen aikaan kun ensimmäiset suomalaiset asettuivat Astoriaan, oli
se pahainen kylän resu, yksi oli kaduntapainen. Lika ja lohenraadot
kuvasivat kurjaa kalastuskylää.

Mutta Astoria on kasvanut sitä mukaa kun suomalaisiakin on tullut.
Kadut on laitettu kuntoon, rakennettu ja järjestetty. Kaupungissa on
nyt noin 8,000 asujanta, joista ehkä kolmatta tuhatta suomalaisia.
Ei kaupungin vaan tarvitse olemassa oloaan hävetä. Ja nyt se vasta
pääsee edistymään kun on rautatiekin saatu.

Suomalaiset asuvat kaupungin kummassakin päässä, ala- ja
yläkaupungissa. Alakaupungissa, jota kutsutaan Uniontowniksi asustaa
noin puolitoista tuhatta suomalaista aivan tarkassa järjestyksessä,
talo talolta, eroitettuina toiskielisistä. Siellä on heillä oma
kokoushuoneensakin, joka komeana esiintyy korkealta paikaltaan
näyttäen ohikulkeville, että tässä se on "Suomihaali". Huone
on raittiusseura "Suomen", joka on toistakymmentä vuotta ollut
vaikutuksessaan. Rakennus on tullut maksamaan noin 3,000 dollarin
vaiheille. Komeat talot ympäröivät komeaa kokoushuonetta ja koko
seutu näyttää jykevältä, itsenäiseltä suomalaiskylältä.

Yläkaupungilla on toinen suomalaisten kyläkunta liki tuhanteen
nousevan väestön kanssa, vaikka he siellä ovat enemmän toiskielisten
seassa. Kirkko ja pappila ovat siellä tienoin myöskin, ja suomenkieli
sointuu tasarintaa englannin ja ruotsin kanssa. Keskikaupungilla asuu
useita liikemiehiä ja perheitäkin.

Suomalaisia liikehuoneita on useita ja jotkut niistä ovat jotenkin
valtaviksi nousseet. On siellä suomalainen sanomalehtikin "Lännetär".
Myös on suomalainen apteekki. Ja suomalainen lääkäri, tri Beckman
on muutamia vuosia ollut asettuneena Astoriaan. Hän on syntynyt
Jalasjärvellä 1851, tullut Amerikkaan noin 30 vuotta sitte,
suorittanut lääkärintutkinnon Philadelphiassa v. 1884 ja toiminut
sitte lääkärinä Philadelphiassa vuoteen 1895, jolloin muutti
Astoriaan. Melkein kaikissa "toiskielisissä" liikehuoneissa palvelee
suomalaisia, joten ei puutu mitään mukavuuksia, vaikka ei englantia
taitaisikaan.

Muutamia suomalaisten suurempia liikeyrityksiä on mennyt kumoon.
Niistä harmillisimmat ovat olleet kalakeittimöiden häviöt, joita
suomalaiset ovat pari kertaa saaneet kokea. Mutta nyt on kalamiehillä
keittimö, jonka yhtiö näyttää varmalta. Tämä syntyi kesällä 1896
olleesta työlakosta, kun eivät yksityisten keittimöiden isännät
suostuneet maksamaan kalastajille viittä senttiä lohinaulasta. Pari
sataa kunnollisinta kalastajaa, enemmistö suomalaisia, muodosti
yhtiön, jonka keittimö on suurin kaikista ja panee kannuihin parasta
lohta. Kaikki työ toimitetaan uusimmanaikuisilla koneilla. Yhtiön
kala on saanut suurinta suosiota markkinoilla. V. 1897 valmisti tämä
uusi keittimö säilykkeinä 48 tuhatta laatikkoa lohta; jokaisessa
laatikossa on 48 naulanvetoista astiaa, "kannua".

Henkisten pyrintöjen puutetta ei Astorian suomalaisilla ole ollut
pitkiin aikoihin. Kuten jo mainittu, raittiusseura "Suomi" on
toistakymmentä vuotta vanha. Se on paljon vaikuttanut Astorian
suomalaisten kehityksessä. Seura on toiminut itsenäisesti, kuulumatta
mihinkään "yleisyhdistykseen".

Kirkollinen toimi ja seurakuntaelämä on ollut säännöllistä
vuosikausia. Komea kirkko ja pappila todistavat kansan harrastusta.
Pappina Astorian suomalaisten keskuudessa on monta vuotta toiminut
pastori J. J. Hoikka, joka onkin Astorian suomalaisen seurakunnan
luoja. Kun pastori Hoikka muutti Michiganiin, toimi Astoriassa vähän
aikaa pastori Tanner. Nyt on seurakunnassa pappina pastori Adolf
Riippa ja on seurakunnalla hyvä kannatus suomalaisten keskuudessa.
Astorian suomalaista kirkkoa koristaa kansalaisemme J. A. Oldenburgin
rouvan maalaama ja lahjoittama alttaritaulu, kuvaten Jeesusta
saarnaamassa venheestä kalastajille.

Paitsi evankelisluterilaista seurakuntaa on Astoriassa myös
apostolisluterilainen seurakunta ja on silläkin oma kirkko.
Saarnamiehenä on monia vuosia toiminut J. Lumijärvi.

Astorian suomalaisilla on myös Veljeysseura, samanmallinen jäsentensä
turvaaja kun on San Franciscon Veljeysseura. Tämäkin seura on
toistakymmentä vuotta vanha. Ensimmäisen 10 vuoden kuluessa keräytyi
seuran kassaan rahaa yli 16 tuhatta dollaria ja tästä maksoi se
apuina lähes 10 tuhatta. Seura maksaa tavallisesti kipurahoja 9
dollaria viikossa ja hautausrahaa 75 dollaria. Vapaa lääkärinhoito
on tietysti sen ohessa. Yhtymismaksu seuraan on 10 dollaria ja
jäsenmaksu yksi dollari kuukaudessa.

Harva seura on jalommin ja oikeudentuntoisemmin jakanut apuaan kun
tämä seura. Usea veli on saanut sairausrahaa aina Suomeen saakka tai
missä muualla lienee ollut vaan.

Paitsi Veljeysseuraa on Astorian suomalaisilla myös Sisarseura,
perustettu samain aatetten mukaan. Myöskin lauluseuroja,
ompeluyhdistyksiä, torvisoittokunta y.m. on toiminut Astorian
suomalaisten keskuudessa. Runsaasti varustettuja lainakirjastoja on
parikin.

Kaikesta tästä voi päättää miten kehittyneellä kannalla ovat
suomalaiset yhteispyrinnöt Astoriassa. Mutta missä hyvyyden kylvö
rehoittaa, siellä koettaa pahakin tukahuttaa sitä kylvämällä jos
minkälaista rikkaruohoa. Niinpä ei ole Astoriakaan paheista ja
paheiden turmeluksesta vapaa. Kapakkaelämä ja uhkapeli erittäinkin
aikaisempina aikoina ovat olleet surettavasti vallan päällä.
Tavattoman runsas ansio yhdellä osaa vuotta ja täydellinen
joutilaisuus suurimmalla osaa vuotta on luonnollisesti suurena
viettelyksenä siihen. Erään pelihuoneen pitäjän sanottiin kerta
yhtenä ainoana yönä voittaneen 8,750 dollaria. --

Astorian elämä on kalastuksessa. Siitä riippuu sen hyvinvointi, siitä
ahtaat ajat, miten vaan Columbia on antoisa lohiensa suhteen. Suuria,
komeita lohia nousee Tyynestä merestä virtoihin niin hyvin Aasian kun
Amerikankin puolella. Ne Aasian virratkin, jotka laskevat Tyyneen
mereen, sanotaan muutamina vuodenaikoina olevan "täynnä lohia", mutta
siellä eivät vielä ihmiset ole kalastusta niin osanneet hyväkseen
käyttää kun on tapahtunut Amerikassa. Alaskassa kalastetaan innolla,
mutta huomattavinta kuitenkin on kalastus Columbialla, Washingtonin
ja Oregonin välisellä rajalla. Tänne nouseekin lohista uljain,
komein: chinooklohi, jonka punanen liha on kaikkein maukkainta.
Tuon lohen keskimääräinen paino on 20 naulaa ja ovatkin lohet hyvin
tasaisia koolleen. Mutta saadaan paljon raskaampiakin lohia.

Varsinainen kalastuskausi Columbialla kestää neljä kuukautta. Sen
alku ja loppu on tarkalleen määrätty huhtikuun 10 päivästä elokuun
10 päivään. Koko talven ajan valmistaudutaan tähän kalastukseen,
kudotaan verkkoja, laitetaan veneitä. Ja kuta lähemmäs kalastuskausi
tulee, sitä kiihkoisammiksi valmistukset käyvät. On siinä kiirettä ja
touhua!

Kalastajat jakautuvat kahteen luokkaan, niitä on rannikkokalastajia
ja verkkokalastajia. Viimemainitut näistä pitävät itseään
arvokkaampina ja elävät isommassa tai pienemmässä eripuraisuudessa
rannikkokalastajien kanssa. Ja todellakin vaatii verkolla kalastus
suurempaa rohkeutta ja kokemusta. Kalamies menee ulapalle, taistelee
myrskyjen kanssa antaen henkensäkin alttiiksi ammatilleen.
Sitävastoin "träppikalastaja" rannikolla on turvallisempi virran
aaltoja vastaan. Hän käy tyynesti kokemassa katiskoitaan ja on
keksinyt vielä paremman, tulokkaamman kalastuskeinon. Hän lyö
paaluja rantamatalikoille, kiinnittää niihin pitkät verkkonsa ja
odottaa varmasti saalista. Tuota paalutusta eivät verkkokalastajat
voi hyväksyä. Se tekee heidän vaarallisen ammattinsa yhä
vaarallisemmaksi. Huolimatta siitä, että parhaatkin kalapaikat
paalutetaan, voipi verkkokalastajan verkot joella laskeutuessaan
tarttua paaluihin ja repeytyä. Sen vuoksi kun matalikkoja alettiin
kovin paaluttaa meni satoja verkkokalastajia sinne ja pakottivat
paaluttajat vetämään pölkkynsä pois ja menemään helkkariin. Pantiinpa
joku mies menemäänkin "helkkariin", tukkien päällä aavalle merelle.
Väkivaltaisuuksia on paljon tehty noita träppikalastajia kohtaan,
useampikin niistä on hävinnyt, tiesi minne. Liekö ammuttu tai
työnnetty Tyynelle merelle? Kukaan ei niistä salaperäisyyksistä
selkoa saane. Rannikkokalastajien on tyytyminen tuskaansa, voima on
lakina siinä, missä ei oikeus muuten turvaa yhteistä hyvää. Niin se
on kumminkin Amerikassa. Väärin olisikin, jos matalikoita saisi noin
vaan suotta paaluttaa muutamain yksityisten keittimöiden hyväksi.

Komeata on nähdä kun kalastajat sunnuntai-illoin lähtevät Astoriasta
kalastamaan joelle, joka tältä kohdaltaan on 7 mailia leveä. Tuhansia
veneitä valkopurjeineen kiitää veden pintaa. Ne ovat kun perhoset
aavalla kentällä, hyppien, tanssien ja leijaillen liitävät ne mikä
ylös, mikä alas jokea, mikä pitkin, mikä poikki. Kuvan taustana on
Washingtonin puoleinen jylhä, korkea ranta aarniometsineen. Sama näky
kuvastuu kalastusaikana joka ilta, kun kalastajat menevät, ja joka
aamu, kun he tulevat joelta.

Astuppa sinäkin lukija veneeseen elämään yhden yön Astorian
kalastajan elämää. Valitaan ihana, tyynenlainen ilta, sillä myrskyllä
ei syrjäisten, jos ei asianomaistenkaan, ole hauska olla ulapalla.

Rannalle kokoontuu kalastajia. He ovat pukeneet karkeat vaatteet
ylleen. Veneet päästetään telineiltään ja nostetaan purjeet pystyyn.
Meidänkin veneemme pian on yksi tuossa perhosliudassa joella.

Kussakin kalaveneessä on tavallisesti kaksi asianomaista: kapteeni ja
soutumies. Viimemainittu on edellisen palveluksessa. Kapteeni omistaa
tavallisesti veneen ja verkon ja pitää voiton hyvänään. Paitsi
näitä on veneessä kauniilla ilmalla tuon tuostakin syrjäisiä, jotka
ovat lähteneet huvitteleimaan. Naisten laulu siis saattaa kajahtaa
ilmoille matkatessa kalapaikoille ja saalista odottaessa. Ihanasti
sointuu suomalainen kansanlaulu pehmoisilla aalloilla.

Auringon laskeutuessa saavumme sille paikalle, missä on tarkoitus
laskea verkko. Nyt on elämä vilkasta Columbialla, kukin koettaa
saada verkkonsa lasketuksi sellaiseen paikkaan, missä ei olisi monta
verkkoa edessä. Mutta kun on tuhansia kalastajia verkkoineen, kukin
yrittäen parasta paikkaa, syntyy väliin tungos, ja tungosta seuraa
toisinaan pieniä kahakoita. Pahin kaikista on jos ensin tullut on
kerinnyt laskea verkkonsa, ja toinen tulee sekä laskee verkkonsa
juuri muudan syli eteen. Silloin täytyy edellisen nostaa verkkonsa
ylös ja etsiä sopivampi paikka. Tätä kutsutaan "korkkaamiseksi".

Verkko on tavallisesti noin 300 syltä pitkä, silmukat 9 tai 10
tuumaa. Veneen perästä lasketaan verkko veteen aivan kun nuotta. Työ
käypi siten, että soutumies soutelee hiljalleen ja kapteeni työntää
verkkoa minkä ennättää.

Kun verkko on saatu lasketuksi, asetutaan päähän levolle ja annetaan
virran kulettaa verkkoa ja venettä hiljalleen alas. Nyt ei ole
juuri muuta tointa kun vaan on pidettävä silmällä, ettei verkko
virran muassa laskeudu sellaisiin paikkoihin, joissa voipi repeytyä.
Kalastajan tulee nuo paikat tuntea. Tuo kaikki on kapteenin huolena,
jota vastaan soutumies saapi nukahtaakin veneen keulassa.

Kauniilla ilmalla on kalastus todellista nautintoa: suloinen kesäyö,
ylhäällä vilkkuva tähtitaivas, tähdet loistaen timanttien tavoin
tummansiniseltä pohjaltaan, helakka kuu antaen väritystä Columbian
tyynelle pinnalle. Yhdeltä puolen rantaa näkyy synkkä, musta metsä,
toisella rannalla Astorian kaupungista valot. Etäämpää kuultaa
Satulavuorten mahtavat harjanteet pelottavina kuni öiset aaveet.

Mutta aina ei ole kalastus näin rauhallista Columbialla. Varsinkin
keväisin kun lounastuuli lähettää vihurin liikkeelle, saaden mahtavan
Tyynen meren hurjaan raivontaan, silloin on eri leikki. Aavalta
mereltä tulee nuo aallot yhtenä hurinana ylös leveää Columbiata
käyden taisteluun virran kanssa ja muuttaen veden valkeaksi vaahdoksi
kun koskessa. Silloin tulee jos jonkinlaista vahinkoa kalastajille,
verkkoja repeytyy, myrsky kaataa veneitä ja heittää joskus
kalastajatkin pohjattomaan syvyyteen, mistä eivät koskaan palaa.
Valtameri nielee tavallisesti saaliit. Väliin kumminkin löydetään
tällaisen myrskyn jälkeen yksinäinen vene tai repiytynyt verkko,
löytyypä joskus kalastajakin omasta verkostaan kuolleena.

Kun verkot ovat olleet tunnin pari vedessä ja alkaa olla puoliyön
aika, rupeavat kalastajat kahvinkeittoon veneessään. Tehdään mukana
olevaan pieneen uuniin valkea kuivista ja helposti palavista
puista. Pian on kahvi valmis. Mukana on tietysti myös ruokaa jos
jonkinlaista, kalamies ei ole oppinut niukkaan ruokaan. Yöllä maistuu
ruoka hyvältä vesillä, ja kahvi sekoitettuna kananmunalla kuuluu
olevan voimakasta ja lämmittävää. Syödessä, laulaessa ja jutellessa
kuluu aika hupaisesti. Kun alkaa tulla aamupuoli ja taivaanrannalle
ilmestyy vähän valonkoitetta, silloin ruvetaan nostamaan verkkoa ylös
ja katsomaan mitä on tullut saaliiksi.

Verkon nostaminen, "pakkaaminen", on hupaisaa työtä, sitä hupaisempaa
mitä useammin saa komean hopeahtavan lohen nostetuksi ylös. Niinpian
kun nostaja näkee lohen olevan verkon silmukassa, ottaa hän koukkunsa
ja lyöpi sen kalan niskaan, nostaen saaliin veneeseen. Ei tarvitse
kovin monta tuollaista leiviskän painoista lohta olla, kun jo tulee
kelpo palkka. Jokainen lohi on arvossa siinä dollarin vaiheilla.
Saalis on noin kymmenen lohta yössä, usein vähemmän, mutta toisinaan
enemmänkin.

Kalat säilytetään veneen pohjalla, kunnes mennään keittimöön, missä
ne punnitaan, ja kalastaja saapi merkitä saaliinsa. Keittimöt
maksavat lohesta määrätyn taksan mukaan, joten kalastaja saapi
vapaasti mennä aamusella kotiin, levähtää taas iltaan, ellei halua
kalastaa päivällä. Päiväkalastus ei varsinkaan sydänkesällä ole
oikein tuottelias, joten siihen ei niin yleisesti oteta osaa.

Lohikeittimöyhtiöitä toimii Astoriassa ja sen ympäristöllä useita. Jo
olen puhunut kalamiesten omasta keittimöstä. Parhaat keittimöyhtiöt
tekevät kesässä säilykkeitä noin 50,000 laatikkoa, jopa ylikin. Siis
ne tekevät kukin kesässä noin 2 1/2 miljoonaa naulanvetoista kannua.
Jokaisesta laatikosta lasketaan keittimöisännälle tulevan voittoa
noin yksi dollari. Parhaimpien keittimöyhtiöiden joukossa on eräs,
jonka omistaa suomalainen B. A. Seaborg. Hän on varakas mies, lienee
miljonäärikin. Hän on yksi niitä suomalaisia, jotka ensimmäisinä
tulivat Eriestä Pennsylvanian valtiosta aikoen maanviljelijöiksi,
mutta jotka kohtalo käänsi kalastajiksi. Eikä ainakaan hänen tarvitse
tuota käännöstä katua. Seaborg, rikkaimpia Amerikan suomalaisia,
ei itse asu Astoriassa, vaan sen lähellä olevassa Ilwacon pienessä
kaupungissa. Keittimöissä lohi keitetään, leikataan naulanpaloihin
ja sullotaan täkkiastioihin, jotka ilmattomina juotetaan kiinni.
Työn täällä suorittavat pääasiallisesti kiinalaiset. Kannulohi on
erittäin hyvää ja halpaa. Astorian lohta säilykkeinä syödään yli koko
maapallon, on sitä saatavana Suomessakin.

Silloin kun kalastuskausi loppuu, vietetään suuria juhlia Astoriassa.
Kalastus ja nuo juhlat yhdessä ovat kun pitkät talkoot, joissa
ensin nähdään vaivaa ja sitte riemuitaan. Silloin alkaa yhdistysten
ja seurojen kalastusaika. Iltamia ja arpajaisia on alinomaa.
Kalamiehillä on rahaa ja tulot ovat suuret. Silloin myös pannaan
toimeen kilpapurjehduksia ja muita kilpailuja. Iloista on mainita,
että suomalaiset ovat näissä melkein aina voittajina.

Talviajan viettää kalastaja rauhallisesti, useimmiten joutilaana.
Onhan se kyllä vielä syyskalastus, mutta se on vähemmän huomattava.
Uutterimmat hankkivat itselleen jotakin talvityötä. --

Kun nyt lienemme jo tarpeeksi kauvan viipyneet Astorian suomalaisten
luona, käykäämme katsomaan suomalaisia muuallakin Oregonin ja sen
naapurin Washingtonin valtiossa.

Vastapäätä Astoriaa, joen toisella puolen (väliä 7 mailia) on
pienehkö suomalaisjoukko Knappton-nimisessä paikassa, missä on
sahalaitos. Yhteispyrinnöitä ei sikäläisillä suomalaisilla ole, kun
onkin heitä vaan muutamia kymmeniä. Suomalainen pappi käy siellä
toisinaan pitämässä jumalanpalveluksia.

Knapptonista eteenpäin Deep Riverin varrella ja tienoolla on suuri
suomalaisseutu, kymmeniä maileja laajuudeltaan. Uutisasutukset ovat
Deep Riverin, Salmon Creekin, Naselin ja muiden pienien jokien
varsilla. Kovan työn alla on maa näissä aarniometsissä, mutta minkä
raadetuksi saa, on se taattua kasvussaan.

Harva kansalaisistamme on siellä kumminkaan yksistään maanviljelyksen
varaan vielä uskaltanut heittäytyä. Heidänkin tärkeänä elinkeinonaan
on vielä suureksi osaksi kalastus. Alavammilla paikoilla kasvatetaan
heinää karjaa varten. Rauhallista, melkeinpä yksinäistä on
kansalaistemme elämä siellä. Naapurikin on aina korven takana, joten
uutisasukas elää usein melkein erakkoelämää. On siellä tilaisuutta
miettiä elämän suuria kysymyksiä. Ehdon tahdon on uutisasukas juuri
tuollaisen hiljaisuuden valinnut. Se sopii niin erinomaisesti
suomalaisen luonteelle. Syyksi erakkoelämäänsä moni sanoo:
"Yksinäisyydessä tahdon täällä Herraani palvella".

Seurakunnallinen elämä on heillä niin järjestetty, että Astorian
pappi käy määrätyillä ajoilla pitämässä jumalanpalveluksia.

Kaikki nämä, melkeinpä lukemattomat suomalaiset uutisasutukset
ovat Washingtonin valtiossa. Siellä on myöskin pieni kalastajain
kaupunki Ilwaco, Columbiajoen pohjoisessa suupielessä, valtameren
ja joen rajoittamassa niemessä. Siellä on suomalaisilla toiminut
raittiusseurakin omassa talossaan.

Astorian ympäristö on aivan täynnä suomalaista asutusta. Takana on
Olney noin kymmenen mailin päässä sievällä paikalla maaharjanteella.
Ja kun Olneyhin pääsee, saa samota suomalaisissa aina Newhalemiin
asti, jotain 50 mailia. Harvassa heitä kumminkin siellä on. Synkän
luonnon ihailija löytää sieltä juuri sopivaa seutua, jylhää, synkkää,
isokasvuista metsämaata.

Jos sitte lähdetään Astoriasta Portlandiin päin, niin suomalaisia
kyliä on tuhkatiheään. Knappa-nimisessä paikassa on useita taloja
sekä myös seudulla, joka tunnetaan "Vesikontrin" nimellä. Aina
Portlandiin asti on suomalaista asutusta molemmin puolin jokivartta.

Hockinson eli niin kutsuttu Brush Prairie ansaitsee erittäin
mainitsemista muitten lisäksi. Nimensä on tuo paikka saanut
ruotsalaisesta miehestä, mutta suomalaisia siellä on lujasti
maata itselleen perkkaamassa. Suuri korpi väistyy suomalaisten
tarmokkaisuuden takia, ränsiköt muuttuvat viljapelloiksi. Soma on
nähdä siellä kun suomalaiset joulunkin edellä kyntävät peltojaan
ja laittelevat siementä kasvamaan. Talvi läpeensä voidaan olla
maanviljelyksessä. Sellaista se on Oregonin ja Washingtonin ilmanala.
Enin osa suomalaisista Hockinsonissa on apostolisluterilaisia ja on
heillä oma kirkkokin.

Ennenkun poistumme Astorian ympäristöltä, täytyy minun, ollakseni
rehellinen, vastapainoksi lausua ylistyksille ihanasta ilmanalasta,
joita sikäläisten suomalaisten tapaan olen ladellut, että ei ne
kaikki päivät silti sielläkään ole päiväpaisteisia, "herttaisia".
Päinvastoin on siellä hyvin sateista. Sanotaankinhan melkein
sananlaskuna: "Astoriassa sataa kolmetoista kuukautta vuodessa", eikä
siinä monella kuukaudella liene erehdyttykään. Varsinkin talviaika
on siellä sadeaika, sataa melkein keskeyttämättä. Mutta ilmanalan
lauhkeuteen, jopa viileyteenkin ei se mitään vaikuta. Ja enemmän
maanviljelijä pitää pitkällisestä sateesta kun pitkällisestä poudasta
kesällä ja pakkasista talvella. Kalastajalle on se yhden tekevä,
satoi tai paistoi.

Tulemme nyt Oregonin suurimpaan kaupunkiin, Portlandiin. Täällä
asuu suomalaisia hyvänen joukko, enimmäkseen käsityöläisinä
ja tehtaantyömiehinä. Paljon on siellä myös suomalaisia
palvelustyttöjä ansaiten hyvää palkkaa. Heillä on raittiusseura, ja
seurakunta-asiansa ovat niin järjestäneet, että suomalainen pappi
käypi silloin tällöin pitämässä jumalanpalveluksia.

Portlandissa asuu myös kansalaisemme konsuli Wilson. Hän on monessa
suhteessa kansallismainettamme kohottanut harvinaisen suoralla ja
vilpittömällä käytöksellään. Hän on Portlandin vanhimpia asukkaita,
on siellä ollut kaupungin lapsipäivistä asti. On siis luonnollista,
että amerikkalaiset kohtelevat kunnioituksella "Venäjän konsulia",
samalla kun hän suomalaisille on rakas ja isällinen ystävä.

Erittäin kauniilla paikalla on tuo Portlandin kaupunki, Columbian
syrjäjoen Willametten varrella. Alinomainen kesäinen ilmanala siellä
on, kuten yleensä Oregonissa. Ympäri vuoden näkee siellä kumminkin
lunta, sillä vaan muutamien kymmenien mailien päässä itäänpäin on
kaksi vuorenhuippua, joilla ikuinen lumi asustaa. Korkeampi niistä,
Mount Hood, on yli 11,000 jalkaa ylempänä Tyynen meren pintaa.
Kirkkaina päivinä kimaltelee lumi niillä ja synnyttää säteitä kuni
puhtaimmasta timantista.

Etelään Astoriasta, sillä paikalla, missä Coosjoki laskee vetensä
Cooslahteen, on pieni Marshfieldin kaupunki. Tämäkin on huomattava
suomalaistensa suhteen, vaikka siellä ei olekaan paljon suomenkieltä
puhuvia. Se on kumminkin suurimpia suomenruotsalaisten asumaseutuja
Tyynen meren rannalla. Kaupungissa on paljon sahoja ja ympäristöllä
on tukkityötä sekä hiilikaivoksia. Myös pyydetään seudulla lohia
vaikka vähemmässä määrässä. Viime aikoina ei työt siellä ole olleet
oikein vilkkaassa käynnissä. Sanotaan, että suomalaiset ovat siellä
työmiehinä oikein hyvässä maineessa kuten monessa muussa paikassa
Amerikassa. Kun työtä on, annetaan sitä ensiksi suomalaisille. Niin
hyvin suomen- kun ruotsinkielisilläkin kansalaisillamme on seudulla
ollut yhteispyrintöjä, raittius- ja apuseuroja.

Jos vielä pysymme Tyynen meren rannalla, vaan menemme pohjoiseen
Washingtonin valtioon, tapaamme siellä hiilikaivantoseudulla jotenkin
huomattavia suomalaisten asumaseutuja. Carbonado, yli 14,000 jalkaa
korkean Reiner-vuoren juurella, on näistä huomattavin. Siellä on
suomalaisia jo ollut pitemmän aikaa ja ovat he erittäin hyvin
toimeentulevaa väkeä. Palkka on 10-tuntiselta työpäivältä 2 1/2
dollaria, mutta kontrahtityössä ansaitsee tuntuvasti enemmänkin.
Pankeissa on joillakuilla kauniita summia rahoja. Ennen aikaan on
suomalaisia seudulla ollut enemmänkin, mutta kaivantoyhtiö rupesi
heitä häätämään pois itsekkäisistä syistä. Muutamia vuosia sitte
kuoli siellä pari suomalaista tapaturmaisesti kaivantoon. Näiden
sukulaiset rupesivat yhtiötä, jota pidettiin syyllisenä heidän
kuolemaansa, hätyyttämään käräjänkäynnillä. Sen vuoksi sai moni
suomalainen lähteä pois työstä.

Yhteisissä pyrinnöissä vallitsee vilkkautta Carbonadon suomalaisten
kesken. Heillä on raittiusseura, jolla on oma talo ja lainakirjasto.
Myöskin on heillä ollut seurakunta, joka on aika ajoin pitänyt pappia
yhteisesti niiden suomalaisten kanssa, jotka rajan toisella puolen,
Canadassa, elävät sikäläisillä hiilikaivannoilla, Nanaimossa ja
Wellingtonissa.

Lähellä Carbonadoa on Burnettin hiilikaivanto. Siellä on myös
suomalaisia. Vaikka heitä on nykyään vähän, näyttää heissä kumminkin
olevan tosi yhteisyyden halu. Raittiusseura on toiminut heidän
keskuudessaan ja on melkein jokainen kansalaisemme ehdottomasti
raitis.

Muualla Oregonissa ja Washingtonissa elää suomalaisia pienissä
joukoin, mutta sellaisia paikkoja onkin lukuisasti. Kumminkin on
vielä tarkastelematta pari hyvin huomattavaa suomalaisseutua,
Oregonin Adams ja Washingtonin Centerville, joissa elää
suomalaisia suurmaanviljelijöitä. Mutta ennenkun sinne lähdemme,
mainitsen pikimmältään muutamia muita tässä vielä nimittämättä
jätettyjä seutuja, joissa on mahdollista tavata suomalaisia.
Oregonissa on tuollaisia pienempiä suomalaispaikkoja: Blind Slough
(maanviljelystä), Cascade Locks (halonhakkuuta), Beaver Creek
(maanviljelystä) y.m. Washingtonissa: Aberdeen (kalastusta),
Franklin, Cokedale ja Cumberland (hiilenkaivamista), Everett,
Spokane, Seattle ja Tacoma (monenlaista työtä kaupungissa), Parkland
(maanviljelystä lähellä Tacomaa), McMurray (maanviljelystä),
Cosmopolis (sahatyötä), Sioux Creek (maanviljelystä), Charleston
(satamatyötä), New Castle (hiilenkaivamista lähellä Seattlea),
Independence (maanviljelystä) y.m. Viimemainitussa paikassa on eräs
hyvinkin suuri suomalainen maatila.

Ja nyt lähtekäämme varsinaisten suomalaisten suurmaanviljelijäin luo.

Columbiajoki suupuolellaan kumminkin noin 100 mailin matkalla antaa
runsaan kalansaaliin, mutta ylempänä sen vartta höysteiset rannikot
ja tasangot ovat mitä parhaita maanviljelysmaita ja erinomaista
kasvamaan heinää.

Ylempänä Cascadevuoriston itäpuolella aukeaa aava tasankomaa. Se
on Columbian tasanko ja on aikoinaan ollut veden alla, suuren
Columbiajärven peittämänä, vaan on sitte maanjäristyksien,
tulivuorten puhkeamisien ja muitten mullistuksien kautta kaivanut
vedellensä läpipääsön vuorten läpi ja kuivanut höysteisen tasangon
tuottavaksi ja runsasantoiseksi peltomaaksi.

Siellä elää koko joukko suomalaisia maanviljelijöitä hiljaisesti,
rauhallisesti ja tyytyväisesti kyntäen, kylväen ja eloa korjaillen.
Muu mailma tietää vähän heistä, itse kun eivät tahdo kerskuillen
kohottaa päätään ja ylpeillä asutuksillaan. Syvä kristillisyys on
luonut heihin nöyryyttä ja vaatimattomuutta, se on luonut ahkeruutta
ja työhalua, on karsinut pois ylelliset elämäntavat ja muut
joutavuudet.

Kunnioituksella ja ihmetellen katsovat amerikkalaiset heidän tasaista
ja varmaa edistymistään. Kun toiskielisten on ollut pakko ahtaitten
aikojen, halvan viljanhinnan ja kalliin elämäntapansa tähden myydä
tai jättää maatilansa velkamiehilleen, pankkihuoneille, niin
suomalaiset ovat niitä ostaneet ja siten laajentamalla laajentaneet
alueitaan.

Mikä ihme siinä sitte on, kun ei suomalainen maanviljelijä täällä
usein joudu takapajulle, ei tule hätään eipä paljon velkoihinkaan?
Päinvastoin hyötyvät he hiljoilleen, vaurastuvat varmasti, isontavat
peltojaan. Ja kumminkin on myös heidän maksaminen veronsa, eläminen,
hankkiminen koneita kuten toiskielistenkin. Eikä he saa viljastaan
senttiäkään enempää kun muut.

Siinä on todellakin taika, vaan se taika ei ole sen kummempi kun
ahkera työnteko ja säästäväisyys. Ne ominaisuudet ovat sikäläisillä
suomalaisilla, niin miehillä kun naisillakin. Ei siinä aamukultaa
odoteta pehmeissä nojatuoleissa, ei iltakausia venytellä eikä
yökausia valvota tanssiaisissa tai muissa iltahuveissa. Työtä tehdään
kun on työn aika, levätään levon aikana. Kesällä noustaan auringon
kanssa ja sepä viittaa levollekin illalla. Jos jossakin perheessä
luonto on ollut säästeliäs poikain suhteen ja on lahjoitellut
tyttäriä taloon, niin mitäs muuta kun pannaan tytöt pellolle
ohjaamaan nelivaljakolta. On aivan tavallista näitten maanviljelijäin
luona nähdä talontyttäriä pellolla kyntämässä, karhitsemassa ja eloa
kokoomassa. Ja tästä he tietysti vaan reipastuvat ja vilkastuvat.
Samoja neitosia voidaan nähdä myöskin ompelukoneen ääressä ja
hyörivän kotitoimissa yhtä suloisina, sulavina jopa miellyttävinäkin
kun kaupungin hennot naiset konsanaan.

Suomalaiset maanviljelijät täällä, Adamsissa ja Centervillessä sekä
ympäristöllä, ovat enimmäkseen laestadiolaisia. Heidän rauhallisessa
elämässään tapahtuu pienempi muutos ainoastaan jonkun kerran
vuodessa, kun saarnamiehiä tulee ulompaa kyliin. Silloin on kyläilyä
ja kestailua, sillä tavaksi on tullut pitää raamatunselitys niin
paljon kun mahdollista jokaisen kotona. Tällaista juhlimista, mikä
tavallisesti tulee joulunaikana, kestää viikon pari, jolloin käydään
uutteraan kirkossa ja iltakokouksissa. Sanomattakin ymmärtää, ettei
ne tällaiset taloa hävitä, kun ei niissä tule viina kysymykseenkään.
Ja ruokaahan sitä on joka talossa. Jos tuossa nyt joku ylimääräinen
kahvinaula kuluu, se kai ei suuriin tunnu.

Näitä saattaa todella sanoa suurmaanviljelijöiksi, sillä siellä on
taloja, joissa on 500--1,000 eekeriin (noin 200--400 hehtaaria)
maata itsellään ja monesti saman verran vuokramaata. Niin suuret
maa-alat läpeensä viljeltynä on kylläkin suurta. Työtä tehdään
15--25 hevosella. Nisua saadaan vuosisatona 5,000--10,000 bushelia
(1,750--3,500 hehtolitraa). Kun otetaan huomioon, että viljelys
täällä ei ole vuosisatoja vanhaa, vaan tavallisesti asujamet itse
ovat uutisviljelijöitä, ovat kääntäneet pelloiksi seudut, joissa ei
ennen ole ollut peltoa ollenkaan, niin täytyy ihmetellä suomalaisen
käsialaa siellä.

Ja tarkastellessa kuinka he maataan viljelevät ja millaisten
konetten avulla, syrjäinen aivan oudostuu nähdessään kaksiteräisiä
kääntöauroja kuuden hevosen vetäminä kääntäen 3--4 jalkaa maata
kerrallaan. Karhitkin ovat lähes niin leveitä kun peltosarat paikoin
Suomessa ja tarvitaan niitäkin vetämään 6--8 hevosta. Elonleikkuu
tapahtuu sekin itsesitovien leikkuukoneitten avulla. Ja kerrotaanpa
niitä koneita olevan sellaisiakin, jotka leikkaavat, puivat viljan,
varistavat ne säkkiin, sitovat säkinsuun kiinni ja pudottavat kolme
säkkiä paikkaansa! Tämä on tosiamerikkalaista maanviljelystä. Maan ja
ilman laatu kuivaa nisun siihen määrin, että sen voipi puida pellolta
käsin.

Suomalaisen uutisasutuksen perustus näille tienoille tapahtui
melkein samaan aikaan ja samaten kun muuallakin vanhemmilla
suomalaisilla farmiseuduilla. Vuosina 1870--80 pyrki suomalaisten
suurimmasta pesäpaikasta Calumetista suomalaisia moneen paikkaan
maanviljelijöiksi. Silloin syntyi suomalaiset pesäpaikat erittäinkin
Minnesotassa. Cokatoon ja New York Millsiin kiiruhti suomalaisia
maanottoon ja vakaisen kodin perustamiseen. Oli maanviljelijöiksi
aikovissa niitäkin, joita halutti päästä lännen ikuiseen kesämaahan,
sillä oltiinhan maassa, missä oli valikoiman varaa.

G. W. Planting, kotoisin Kemijärveltä, oli ensimmäinen, joka
lähti Lännen maita tarkastamaan ja jäi sinne asumaan. Saatuaan
Calumetin kaivantotöissä puolitoista tuhatta dollaria säästöön sekä
taloustoimiin perehtyneen kelpo tytön emännäksi, läksi hän lauhkeille
Tyynen meren rannikkoseuduille. Tultuaan Portlandiin ja kuultuaan
Pendletonin luona, noin 200 mailia sisämaahan päin, olevan oivallista
nisunviljelysmaata saatavana asunto-oikeudella meni hän sinne ja
saapui perille vuonna 1877. Häntä seurasi muutamia muita ja kukin
otti itselleen pienen palasen, 80 eekeriä, maata. He eivät huomanneet
ottaa isompaa maa-alaa luullen muka tuossakin olevan yhden miehen
osalle.

Intiaaneja majaili seudulla ja tahtoivatpa hekin isännöidä maata.
Ei kumma vaikka syntyikin kahakoita. Kunkin uutisasukkaan piti olla
varustettuna ampuma-aseilla. Pari kertaa saatiin lähettää vaimotkin
pois seudulta, kun kiivain ottelu tuli. Sotaväen ja uutisasukkaiden
yhä paisuvan voiman edessä täytyi vihdoin intiaanien taipua rauhaan
ja tyytyä jakamaan maansa sekä peräytymään syrjemmälle. Olot ovat
sittemmin tulleet rauhallisiksi sekä entiset intiaanitappelut
taruiksi ja seikkailuiksi.

Maan laatu Pendletonin luona (Adamsissa) on tasaista, hyvin
viljavaa ja oivallista nisun kasvatukselle. Kylvöt tehdään syksyin
keväin; enimmäkseen käytetään syyskylvöjä, koska se on havaittu
tuotteliaammaksi sekä varmemmaksi. Paikoin jätetään pellot
kesannoksikin voimistumaan. Yksinomaisesti viljellään nisua, ja
edistyneimmillä on sato 10,000 bushelia vuodessa. Lienee joitakuita,
jotka saavat enemmänkin.

Karjanhoitoa ei harjoiteta, koska puuttuu laidunmaita. Hevosia
pidetään 10--30 vaiheille talossa. Keskimäärin on kullakin
suomalaisella perheellä Pendletonin luona 400 eekeriä maata.
Toimeentulo on yleisesti hyvänpuoleinen, vaikka on ollut
uutisviljelijän vaikeudet voitettavana.

Sata mailia Pendletonista länteen on toinen suomalainen
suurviljelyspaikka Clikitatjoen laaksossa lähellä Dallesin kaupunkia.
Se on luontonsa puolesta oikein paratiisimainen. Korkea Adams-niminen
lumivuori kohoaa sieltä korkeuteen. Kun matkustaja jonakin kirkkaana
talvi- tai kevätpäivänä tekee matkan Clikitatin laaksoon, on hänellä
tilaisuutta nähdä lännen luonto kaikessa majesteetillisuudessaan.
Niin pian kun hän on kulkenut poikki leveän Columbiavirran ja päässyt
töyräälle, aukeaa siihen hämmästyttävän laaja ja suuremmoinen
näköala. Takana ja sivuilla vyöttää mäkeä Columbian leveä hopeavyö,
jonka Oregonin puoleiselta rannalta näkyy Dallesin kaunis kaupunki.
Ja kaupungin takaa kohoaa sammunut tulivuori Mt. Hood, jonka huippu
on nyt peittynyt ikuiseen lumeen. Mt. Hoodin takaa pistää Jeffersonin
vuoren lumivalkea pää esiin ja vielä sen takaa siintää "Kolmen
Sisaruksen" lumipeitteiset harjat.

Vasemmalla sivulla kohoaa Cascadejonosta Mt. Helena ja Mt. Tacoma
kuni jättiläiset pilviin. Mutta komeimmalta näyttää sittekin edessä
oleva Adamsin entinen tulivuori, senkin huippu valkean lumivaipan
peittämänä. Auringon valo luopi siihen kristallin kirkkautta.

Tässä alla on nyt se laakso, jonka höysteistä pohjaa viljelee
Centervillen suomalaiset. Heitä on siellä neljättäkymmentä perhettä.

Suomalaiset löysivät tämän paikan aivan sattumalta. He aikoivat
Pendletoniin toisten suomalaisten luo, joilta oli tullut kiittäviä
lausuntoja Calumetiin. Mutta juuri kun he pääsivät Portlandiin, oli
joukon johtajalta hävinnyt osoite, joten tie tuli pystyyn. Arveltiin
kumminkin paikka löytyvän, kunhan joudetaan etsiä. Kun he tulivat
Dallesin tienoolle, näytti maa monessa suhteessa vastaavan niitä
kuvia, mitä olivat kirjeellisesti saaneet Pendletonin maista. Näin
jäätiin siihen ja alettiin etsiä suomalaisia. Niitä ei löytynyt,
mutta löydettiin Clikitatin laakso, joka näytti kaikin puolin
lupaavalta. Sinne jäätiin omistamaan maapaloja. Nämäkään eivät
katsoneet tarvitsevansa enempää kun 80 eekeriä, jonka vuoksi sitte
ovat saaneet oston kautta laajentaa peltojaan.

Kun matkaajille kulkuväyliltä on Centerville ennen Pendletonia, on
sinne jälkeenkin päin joku jäänyt, vaikka oli aikomus mennä etemmäksi.

Ahkeruudella ja säästäväisyydellä ovat suomalaiset täälläkin
kehittyneet kelpo maanviljelijöiksi ja tulevat hyvin toimeen. He
omistavat keskimäärin noin 350 eekeriä maata taloa kohti. Tosin on
muutamilla maanviljelijöillä yli 500 eekeriä maata, on jollakin noin
1,000 eekeriä, mutta muutamilla alottelevilla on vaan 160 eekeriä.
Maa on kaikki viljelyskunnossa, ei ole mitään tyhjän panttina.

Huvikseen katselee suomalaisten maanviljelijäin hyörinää kesäkiireen
ajalla, ollenkin kun on viljan korjuu. Ja talvella kun heillä ei ole
kiireitä töitä, saat viettää hupaisia iltoja kuunnellessa vakaiden ja
elämää kokeneiden isäntien keskustelevan henkisistä ja maallisista
riennoista.

Suomalaisia ei Pendletonissa eikä Clikitatlaaksossa ole paljon, mutta
ovat he itsenäisiä ja hyvin toimeentulevaa kansaa. Jos ei heidän
keskuudessaan upporikasta löydykään, ei siellä myöskään rutiköyhää
ole.

Yleensä täytyy Oregonin ja Washingtonin valtioiden suomalaisille
myöntää, etteivät he ole tehneet huonoa maa- ja asumapaikkavalintaa.
Ja itse ovatkin he oloihinsa erittäin tyytyväisiä. Sehän on
onnellisuuden merkki. Kernaasti kehukoot valtioitaan, kun kerta
näyttävät käytännössä tulevansa niin hyvin toimeen.



Alaska.


Uutena Californiana on Alaska aivan viime aikoina tullut tunnetuksi,
Californiana kultansa, vaan ei ilmanalansa puolesta. Kultaa saadaan
sieltä nykyisin niinkun ennen Californiasta säkittäin. Monen
onnenetsijän on se jo tehnyt upporikkaaksi ja epäilemättä yhä
useampia tekee. Kultaa siellä löytyy runsaasti ja monesti riippuu
asianomaisen kullankaivajan kunnottomuudessa, ellei hän mitään saa
kokoon. Monet ovat saaneet kultaa aivan suunnattomasti, mutta eivät
ole osanneet sitä säilyttää. Alaskan lyhyt kulta-ajan historia
jo tietää kertoa henkilöistä, jotka ovat äkkiä miljonääreiksi
tulleet, vaan ovat yhtä nopeaan pelihimon y.m. kautta taaskin
keppikerjäläisiksi sortuneet. Paljon puhutaan kurjuudesta Alaskan
kullanetsijäin keskuudessa ja onhan siellä vaivoja ja vastuksia,
mutta monesti syy on itsessään niissä henkilöissä, jotka ovat siellä
kurjiksi joutuneet. Alaska tarjoaa vakavalle, eteenpäin pyrkivälle
luonteelle sellaisia aineellisen vaurastumisen tilaisuuksia, joita
tuskin on löydettävänä missään muualla maapallollamme.

Vaikka Alaska ilmanalansa puolesta ei olekaan verrattava ihanaan
Californiaan, liioitellaan kumminkin usein sen kylmyyttä ja
karuisuutta. Osa Alaskaa on kyllä hyvinkin pohjoisessa ja
luonnollisesti siellä napapiirin sisällä on hyvinkin kylmää, mutta
ne pohjoisimmat seudut ovat enimmäkseen asumattomia eikä nykyinen
kultakuume vielä sinne ole ohjautunut. Ne seudut, missä kultakuume
parhaillaan riehuu, eivät suinkaan ole kylmempiä kun pohjoisempi osa
Suomea. Talvet ovat siellä vähälumiset ja jotenkin lauhat.

Ja tunnetuin osa Alaskaa on lämmintä kun etelä-Suomessa, ehkä
lämpimämpääkin. Tyynen meren Amerikan puoleinen ranta on merivirtojen
takia hyvin lämmintä suhteellisesti verraten muihin samalla
leveysasteella oleviin maihin. Amerikan Atlanninpuoleinen ranta
on paljon kylmempi, jo Labradorin niemimaa on Lappia, verrattuna
Alaskaan. Käsitys kylmästä, jäisestä Alaskasta on suureksi osaksi
väärä.

Alaska on noin kuudes osa koko Yhdysvaltain maa-alueesta. Sen
suurin leveys on 800 ja pituus 1,100 mailia. Se on siis yli 300
mailia pitempi Californiaakin. Ja kun se on pitkä pohjoisesta
etelään, on aivan luonnollista, että siinä eri paikoissa on hyvinkin
erilainen ilmanala. Ylimalkaan on se asumatonta, vuorista maata.
Etelärannikko, jonka saaririkas alue on erittäin ihana kesällä,
on muuten siksi kallioista, ettei maanviljelys oikein tahdo käydä
päinsä. Myös karjanhoito on siellä vaikeaa, sillä vaikka jokien
varsilot kasvavatkin heinää, on sen korjuu peräti vaikeata liiallisen
märkyyden tähden. Alaskassa nimittäin sataa kesälläkin melkein joka
päivä.

Ylempänä pitkän Yukonvirran varrella, juuri nykyisillä
kultaseuduilla, kyllä voisi viljaakin kasvattaa, mutta vielä nykyään
ei siitä ole välitetty. Muut elinkeinot pitävät mieliä jännityksissä.
Sillä vaikka Alaska ei tarjoakaan maanviljelijälle suuria etuja on
siellä muuten luonto rikasta.

Jo kauvan aikaa on Alaska ollut tunnettu oivalliseksi turkiksistaan,
kallisarvoisista metsäeläinten nahoista. Kuuluisimmat ovat Alaskan
mustan- ja hopeankarvaiset ketunnahat, joilla kummallakin on hyvä
hinta markkinoilla. Paitsi näitä löytyy muita metsäneläviä, joista
saadaan kalliita turkiksia.

Kauvan on myös ollut tunnettuna toinen tuotantoala, hylkeiden pyynti.
Sitä harjoitetaan Alaskan länsirannikolla aina Behringin salmeen
asti, jopa ulommaksikin, suurena tulolähteenä, ja satoja ihmisiä
elää sillä. Suuriin summiin nousee hylkeiden ja turkiksien arvo,
mitä vuosittain Alaskasta saadaan. Järjetön hylkeiden surmaaminen on
kumminkin viime aikoina niiden saalista vähentänyt ja ellei olisi jo
ryhdytty rauhoitustoimiin, olisi pian se tulolähde loppunut.

Lohenkalastus on myös hyvin antoisa Alaskassa, jopa antoisampi kun
kalastus Columbialla. Viime vuosina on paljon huomiota kiinnitetty
siihenkin. Satoja lohenkalastajia menee joka kesä Alaskaan, missä
silloin on jokien suut ihan sakeana näitä kaloja. San Franciscosta
ja Astoriasta kulkee monia kalalaivoja keväisin sinne ja palaavat
syksyllä tuoden suuret saaliit kannuihin keitettyä lohta.
Kalastusyhtiöillä on Alaskassa omat keittimönsä ja kalastuspaikkansa.

Mutta kaikista näistä rikkauksista viepi voiton Alaskan
metallivarastot, mitkä näyttävät vuosi vuodelta tulevan yhä
tuottavammiksi. Ja kivihiilialueetkin näyttävät Alaskassa olevan
loppumattomat, vaikka niihin ei ole vielä ehditty suuremmassa
määrässä huomiota kiinnittämään.

Jo aikaisin on tiedetty myös Alaskan kultarikkaudesta, mutta
siihen aikaan kun alue kuului Venäjälle ei siihen huomiota pantu.
Jo heti sen jälkeen, kun Venäjä möi tuon rikkaan maan v. 1867
puolella kahdeksatta miljoonalla dollarilla Yhdysvalloille,
alkoivat amerikkalaiset prospäkkärit (kullanetsijät) tehdä hyviä
löytöjä. Silloin vielä löydettiin suurempia metallirikkauksia
varsinaisissa Yhdysvalloissa, joten Alaskan kulta sai maata
kätköissään. Mutta jälkeen vuoden 1880 rupesi kummallisempia puheita
kulkemaan Alaskan kultapaljoudesta. Eräs prospäkkäri Juneau löysi
sen rikkaan kultaseudun, missä on nyt hänen nimelleen omistettu
kaupunki, suurin Alaskassa. Vastapäätä olevalta Douglassaarelta
löydettiin yhä enemmän kultaa. Nyt rupesi tänne ihmisiä tulvaamaan.
Laitettiin säännölliset kaivantotyöt koneineen, muserrusmyllyineen
ja sulimoineen. Juneau sai löydöistään myydessä ne yhtiölle kymmeniä
tuhansia dollareita, mutta joi ne muutamassa kuukaudessa, joten taas
pian suorisi kullanetsintään. Se oli hurjaa aikaa. Vihdoin syntyi
Treadwellin kultakaivosyhtiö Douglasin puolelle ja nyt on siellä yksi
mailman suurimpia ja rikkaimpia kultakaivoksia. Nyt ei enää niiden
kulta-alueiden arvo ole kymmeniä tuhansia, vaan miljoonia dollareita.

Uusia kultalöytöjä tehtiin etempänä Alaskassa. V. 1896 keväällä
kuului kullantoitotus Cooks Inletistä ja tuhansia kullanetsijöitä
riensi sinne, toiset onnistuen, toiset pettyen. Samoihin aikoihin,
jopa ennen sitä tunkeutui paljon kullanetsijöitä Yukonvirralle ja
saivat jotkut runsaastikin kultaa emäjokeen virtaavista puroista.
Näin syntyi kullanhuuhtomot Forty Milessa, Circle Cityssä y.m.
Mutta vasta kesällä 1897 kuului sieltä ihmeistä ihmeellisimpiä
asioita. Silloin saapuivat ihmisten ilmoille ensimmäiset onnelliset
kullankaivajat Klondikesta, joka oikeastaan ei enää ole Alaskaa,
vaan kuuluu Canadan alueeseen. Kultaa tuotiin säkittäin. Moni köyhä
kullankaivaja oli muutamissa kuukausissa päässyt satojen tuhansien
dollarien omistajaksi.

Tämä oli käännekohta Alaskan historiassa. Nyt vasta oikea ihmistulva
ryntäsi sinne. Alaskan kultakuume voitti Californian kuumeen.
Seuraavana kevännä kävi oikea kansainvaellus Alaskaan. Seattle
ja muut satamakaupungit olivat lähtijöitä täynnä. Mikä noiden
kullanetsijäin kohtalona lienee, tulevaisuus osoittaa. Varmasti
heistä moni pettyy toiveissaan ja osa sortuu kurjuuteen. Mutta
epäilemättä myös usea tuo sieltä kultaa tullessaan. Alaskalle
itselleen on tästä se etu, että yksi ja toinen jää sinne asumaan ja
niin tulee tuokin syrjäinen seutu asutuksi.

Suomalaisia on asunut Alaskassa jo Venäjän vallan aikana ja lienevät
he silloin oleskelleet melkein yksinomaan pääkaupungin, Sitkan
ympäristöllä. Luultavaa on, että niitä on nytkin siellä joku määrä,
vaikka tämän kirjoittajalla ei siitä ole tarkempaa selkoa. Vieläkin
on Alaskan hallituspaikkana Sitka, mutta se on jo joutunut yleisestä
liiketiestä niin syrjään, että harvoin sieltä mitään kuuluu. Juneau
on nykyisin pääpaikka Alaskassa. Se on porttina kultamaille. Sinne
on tullut joku Sitkan suomalaisistakin ja useita muualta. Edistyvän
kaupungin moninaiset puuhat antavat suomalaisille työtä, ja onhan
sitä ansiota saatavana seudun kultakaivoksistakin. Juneaun ja sen
naapurin Douglasin kultakaivannot ovat kivilouhoksia. Ainoastaan joku
vähemmänarvoinen kullanhuuhtomo löytyy. Yukonvirran varrella sitä
vastoin ovat kultapaikat yleensä huuhtomoita. Juneaun tienoilla ei
yksityisen kullankaivajan kannata tehdä työtä omin neuvoinsa, vaan on
hänen ryhdyttävä työhön kaivantoyhtiöille. Ja rikkaassa Treadwellin
kaivannossa onkin moni suomalainen työssä ansaiten päivältä vähintäin
2 dollaria ja sen lisäksi vapaan ruuan.

Muutamilla Juneaun suomalaisilla on omia kaivosalueita, vaan kun
niihin tarvittaisiin kalliita koneita, eivät ole ruvenneet kultaa
kaivamaan enemmälti kun vaan ovat saaneet selville kuinka rikasta
kultasuoni on. Jos hyvin käy, voivat he myydessä saada näistä
alueista suuriakin summia.

Työskentely Juneaun seudun kaivannoissa on erillaista kun
tavallisesti muualla, joissa tällaiset kaivantotyöt tehdään
enimmäkseen maanalaisissa tunneleissa, mutta täällä on kaivannot
avonaisia. Metallisuoni alkaa maasta juoksemaan kohti maansisään,
joten tehdään avonaisia kaivoja. Nämät ovat monessa suhteessa
epämukavammat ja vaarallisemmat kun maanalaiskaivannot. Jota
syvemmäksi ja laajemmaksi tällainen kaivanto tulee, sitä
vaarallisemmaksi käy työntekokin. Mäenrinteestä saattaa milloin
hyvänsä irtautua kiviä ja muuta soraa, joka päästen vauhtiinsa
kaataa alleen mitä sattuu eteen. Tapaturmat ovatkin monilukuiset ja
on muutamia suomalaisiakin saanut siellä surmansa tai tärväytynyt
ikipäiviksi. Talvella on työnteko tuollaisessa avonaisessa reijässä
hyvin surkeaa.

Juneaun ja Douglasin suomalaisilla on omia taloja useita ja tulisivat
he kaikki yleensä hyvin toimeen, jos ei osassa olisi juoppous ja
pelaus liian suuresti vallalla.

Nykyään on Juneau enimmäksi osaksi vaan läpikulkupaikka
suomalaisille. Harva Alaskan suomalainen on ollut käymättä Juneaussa,
vaikka on sittemmin siirtynyt paremmin toiverikkaille seuduille.
Usea, jonka rahavarat ovat olleet lopussa, ettei ole voinut tehdä
tarpeellisia varustuksia erämaaelämälle, on tehnyt jonkun aikaa työtä
Treadwellin y.m. kaivannoissa ja sitte, ansaittuaan rahaa, jatkanut
matkaansa etemmäksi.

Lähdeppä sinäkin, lukijani, seuraamaan suomalaista kullanetsijää
Yukonille ja noille kehutuille Klondiken seuduille. Matka
Amerikan eri osista tavallisesti kulkee ensin Seattlen kaupunkiin
Washingtonissa. Sieltä voi kulkea laivalla aivan Klondikelle asti,
mutta harva tavallinen kullanetsijä mennessään käyttää tätä pitkää
ja kallista, vaikkakin mukavaa, kulkukeinoa. Palatessa, jos on
kullansaalis ollut oikein hyvä, kuletaan herroiksi sieltä kautta,
Yukonia St. Michaelsiin ja sieltä merta myöten Seattleen tai San
Franciscoon.

Mutta me lähdemme Seattlesta Juneauhin. Se matka maksaa 16 dollaria,
toisinaan enemmän, toisinaan vähemmän. On ne laivat aikoinaan
kulettaneet tuon matkan 5 dollarillakin, mutta kallistivat
kultakuumeen paisuttua suureksi. Matkatamineet ja koko vuoden muona
ostettiin ennen tavallisesti Juneaussa, mutta nyt se suureksi osaksi
ostetaan Seattlessa. Meneehän ne vähemmälläkin kun koko vuoden
muonalla, mutta viisasta on ottaa se matkaan. Ruoka Yukonin ja
Klondiken kultaseuduilla on kallista. Jos kultaa löytyy hyvästi,
ei niistä hinnoista paljon surkeilla, mutta vähemmän onnistunut
kullanetsijä syöpi mieluummin omaa ruokaansa. Paitsi ruokaa tulee
ottaa mukaan lämpimiä villavaatteita, jalkineita, kintaita,
tärkeimpiä lääkkeitä, kirves ja vähän muita puusepän kaluja, pyssy
y.m. Kaikki nämä varustukset vuoden muonan keralla nousevat noin 200
dollariin.

Juneausta viepi laiva meidät vähän toista sataa mailia
Chilkoot-nimiseen seutuun. Siinä on nyt Dyea-niminen
kauppala, syntynyt viime kultakuumeen aikana. Chilkoot on
kahden jättiläisvuoren välinen sola. Siinä kulkee nyt kyllä
tramwayvaunutkin, mutta tavallinen kullanetsijä säästää kyytirahat
ja vetää itse tavaransa kelkalla solan yli. Tietysti ei koko tuo
tavarajoukko kule yhdellä kerralla jyrkän ja vaikeakulkuisen
vuorisolan yli, vaan tavallisesti kuletetaan ensin pienempi osa
jonkun matkaa, jätetään sinne ja käydään toista hakemassa. Jos
kulemme kesällä, silloin emme voi käyttää kelkkaa, vaan täytyy
meidän kantaa tavaroita selässämme. Intiaanikantajia saisimme kyllä
vuokrata ja heidän leveihin selkiinsä kyllä tavaraa sopisikin, mutta
mielellämme säästämme senkin rahan, sillä intiaanit ovat tottuneet
palveluksistaan aika lujasti nylkemään.

Paras aika kulkea Chilkootin yli on maaliskuu. Talvella on siellä
melkein alinomaista lumipyryä, ja lumivyöryt ovat haudanneet kymmeniä
matkalaisia kerrallaan.

Kun olemme päässeet solan huipulle, alkaa matka alaspäin. Se on kyllä
helpompaa, vaan on hyvin vaivaloista ja vaarallista. Vuoren alla
alkaa matkamme vesiteitse. Ensin kuletaan järviä, vaan kun olemme
maaliskuulla liikkeelle lähteneet, olemme nyt parhaillaan siihen
aikaan järvillä, kun ne ovat vielä jäässä, lumettomana iljanteena.
Meidän on nyt lumipaikoilla hyvä vetää kelkkaa ja iljanteella
saamme oikein tulista kyytiä, kun panemme kelkkoihimme purjeet
ja annamme tuulen viedä. Tätä matkaa kestää 170 mailia ja sitte
tullaan joelle, joka parhaillaan purkaa jäitä. Metsästä haemme hyvää
lautapuuta, sahaamme lautoja ja laitamme veneen, jolla jatkamme
kulkua myötävirtaa. Paikoin on joki vaarallinen laskea, sillä siinä
on jyrkkiä putouksia. Mutta moni suomalainen kullanetsijä on jo
ennen kotimaassaan tottunut koskia laskemaan. Niinpä kun milloin
sattuu suomalaisen veneen mukaan muidenkin veneitä, saa kansalaisemme
nekin laskea alas ja ansaitsee siten jonkun verran vähien rahojensa
lisäksi. Erästä oululaista pyydettiin muutamalle putoukselle
varsinaiseksi laskijaksi ja luvattiin 10 dollaria päivältä, mutta
kukapa sinne jäi, kun oli isomman ansion toivo kultamailla.

Paljon on vaikeuksia välillä, mutta sitte kun päästään laskemaan
vuolasta Yukonia, ei ole enää hätää. Nyt kulkee tavaravarastokin,
joka kunkin henkilön osalle painaa noin 500 naulaa, helposti
veneessä. Pysähdymme siinä paikassa, missä Klondikejoki laskee
Yukoniin. Siinä onkin Dawson City, pieni kultakuumeesta syntynyt
kaupunki. Asujamia on siinä nyt noin 8,000. Jos nyt Dawsonissa
kuulemme huutoja uusista kulta-alueiden löydöistä, kiiruhdamme sinne
ja koetamme saada oman kleimin (kaivantoalueen). Meidän täytyy olla
nopeita, sillä pian nuo alueet otetaan. Parhaimmat kulta-alueet ovat
Klondikeen juoksevien syrjäjokien ja niiden sivupurojen varsilla.
Kaivantoalue on nyt leveydeltään 100 jalkaa joen vartta (ennen oli se
500 jalkaa) ja pituudeltaan lähellä rantaa nousevaan vuoren rintaan.
Maksu tuosta on Canadan hallitukselle 15 dollaria. Kukin saa vaan
yhden kleimin, paitsi alueen löytäjä, joka saa palkkioksi yhden,
keksijäkleimin, lisää. Eräs noista kultarikkaista puroista, Bear
Creek, on suomalaisten löytämä. Kannattavat kultakleimit on jo kaikki
otettu, mutta uusia löytöjä yhä tehdään ja ken silloin ehtii, saapi
osansa. Kultahieta kaivetaan joen rantamaalta useampien jalkojen
syvyydestä. Kaivaja kaivaa siksi; kunnes on päässyt pohjakallioon.
Kultasuoni on juuri tuota kalliota vastassa. Talvella nostetaan tuo
multa ylös ja keväällä vesien auvettua huuhdotaan.

Monella suomalaisella on omia kleimejä Klondiken seudulla ja jotkut
niistä ovat hyvin antoisat. Eräs suomalainen on sieltä tuonut vähän
enemmän kun neljän kuukauden saaliina 30,000 dollaria. On muitakin
suomalaisia, jotka ovat oikein hyvin onnistuneet. Mutta iso osa
suomalaisista Klondikella tekee toisille työtä ansaiten palkaksi
puolitoista dollaria työtunnilta. Kymmentuntiselta työpäivältä tekee
siis ansio 15 dollaria. Se on hyvää sekin. Se, jolla ei ole itsellään
ruokavaroja, saa maksaa ruuastaan joka päivä keskimäärin 3 dollaria.
Vaikka siis ruoka onkin kallista, jääpi sittekin hyvä päiväraha.
Tavallisesti tehdään toisille työtä ainoastaan niin kauvan, kunnes
oma kannattava kleimi saadaan.

Suomalaisia on Klondikessa paljon ja jokaisella olisi tilaisuutta
ansion tekoon, mutta osalta kansalaisiamme, kuten muiltakin
kansallisuuksilta, kuluu ansiot kapakassa ja varsinkin pelipöydän
ääressä. Erittäinkin pelihimo on Klondikessa hirveä. Suuria summia
pelataan pois, kaivantomiesten ansiot joutuvat keinottelijain käsiin.

Muuallakin Yukonin alueella on suomalaisia. Forty Mile ja Circle City
olivat ennen Klondikea tunnetuimmat huuhtomopaikat. Nykyisin lienee
kansalaisemme niistä enimmäksi osaksi työntyneet Klondikelle. Ja ne,
jotka eivät tuoliakaan ole saaneet hyvää kleimiä, ovat tunkeutuneet
etemmäksi erämaahan. Suomalaisia savupirttejä, kullanetsijäin
asuntoja, voitanee tavata hyvinkin kaukana muiden ihmisten ilmoilta.

Ja paitsi kullanetsijöinä ovat suomalaiset tunkeutuneet Alaskan
erämaihin metsästäjinäkin. Sellaisina kulkevat he aivan Jäämerelle
asti. Moni peto ja harvinainen metsäeläin on kaatunut siellä
suomalaisen luodista.

Paitsi Yukonin seutua on suomalaisia kullanetsijöitä Tyynen meren
rannalla olevassa Cooks Inletissä y.m. Melkeinpä voidaan sanoa
suomalaisia olevan jokaisessa huomattavammassa kultapaikassa
Alaskassa. Keväällä 1898 meni monta suomalaista Tyyneen mereen
laskevan Copper Riverin varsille etsimään keltaista metallia.

Juneausta joku matka eteläänpäin on Sumdumin kultakivikaivanto.
Siellä on myöskin monena vuonna ollut suomalaisia. Sumdumlahden
ympärillä tulevaisuudessa tullee suuriakin työpaikkoja.

Suomalaisia lohenkalastajia on joka kesä Alaskan kalastuspaikoilla,
Fort Wrangelissa y.m. Alaskan lohta alkaa jo olla kaiken mailman
markkinoilla. Myöskin löytyy suomalaisia, vaikka vähemmässä määrässä,
kaikenlaisten turkisyhtiöiden palveluksessa ja hylkeenpyytäjinä.

Suomalainen ei kammo vaivoja ja sen vuoksi hän tulee toimeen
Alaskassakin. Vaikka Alaskan kultakuumekin häviäisi, tuskinpa
suomalaiset niiltä seuduilta katoavat.



Suomalaiset hajallaan eri valtioissa.


Hajallaan asuvat yleensä Amerikan suomalaiset, hajallaan yli
Yhdysvaltain ja Canadan. Edellä olemme tarkastelleet heitä niissä
valtioissa, joissa on lukuisammin. Nyt on vielä luotava lyhyt silmäys
sellaisiin valtioihin, joissa heitä vaan vähän löytyy, yksi siellä
toinen täällä. Vaikea on heitä kaikista suuren maan lokeroista
löytää. Sen vuoksi emme voikaan muuta kun suunnilleen mainita näistä
hajanaisista asutuksista.

Yleensä ei suomalainen ole tuollaiseen hajoilemiseen taipuvainen.
Mielellään hän asettuu sinne, missä on muitakin kansalaisiaan.
Mutta monet syyt Amerikassa vaikuttavat hajaantumiseen. Enin osa
siirtolaisista on tullut Amerikkaan ansaitsemaan rahoja niin nopeasti
kun suinkin. Sen vuoksi koettaa hän etsiä tuottavimpia työpaikkoja ja
lähtee sinne, missä noita kuulee olevan. Mutta työpaikat Amerikassa
ovat hyvin epävarmoja mitä pysyväisyyteen tulee. Suurella voimalla
saatetaan tehdä työtä yksi viikko, mutta toisella viikolla jo työt
lopetetaan tai ainakin miehiä vähennetään. Paljon vähemmän on
pysyväisiä työpaikkoja varsinkin sellaiselle, joka juoksee etsien
korkeimpia palkkoja.

Näin joutuvat suomalaiset paljon matkustelemaan, monet ovat
kulkeneet Amerikan ristiin rastiin. Ja matkatessa sattuu töihin
sellaisillekin seuduille, missä ennestään on vähän tai ei ollenkaan
suomalaisia. Usein seuraavat suomalaiset skandinaavialaisia. Niin
on monta suomalaista pesäpaikkaakin tullut asutuksi, mutta niin on
kansalaisiamme syrjäänkin joutunut.

Matkustellessa kuluu tietysti paljon rahaa. Moni hyviäkin ansioita
saanut kuluttaa säästönsä parempia työpaikkoja etsiessään. Mutta on
suomalaisia seikkailijoita, jotka muiden seikkailijaan tavan mukaan
matkustelevat Amerikassa melkein alinomaa maksamatta kyydistään
mitään. Tätä kulkua kutsutaan jumppaukseksi.

Jumppari käyttää tavallisesti tavarajunia. Hän menee asemalta vähän
syrjään sinne päin, jonne juna lähtee. Siellä odottaa hän, kunnes
juna on hiljalleen lähtenyt liikkeelle. Kun se on tullut kohdalle,
tarttuu hän kiinni johonkin vaunuun ja nousee ylös. Avonaiset hiili-
ja hiekkavaunut ovat jumppareille oivallisia. Sinne kätkeytyy hän
istualleen ja ajaa huristaa vapaata kyytiä. Evästä on hänellä
matkassa, ja jos ei ole, rohkenee hän asemilta ostaa ruokaa ja pysyy
kumminkin mukana. Tavallisesti tapaa hän noissa tyhjissä vaunuissa
tovereita, sillä jumppaus on hyvin yleistä. Seikkailijoita kaikesta
kansallisuudesta siten kulkee, eikä tavallisesti rautatienpalvelijat
heistä välitä, vaikka näkevätkin kyytiä varastettavan, pistäytyvät
ajan kuluksi puhelemaankin heidän kanssaan.

Mutta kaikilla teillä ei vallitse sellaista vapautta.
Rautatiepalvelijoita on käsketty ajamaan jumppaajat pois. Sattuu
toisinaan, että tuollainen kyydin varastaja viskataan pois junan
liikkeellä ollessa. Silloin sattuu tulemaan vammoja. Mutta jumppaaja
on itsepäinen. Ellei hän ennätä tarttua kiinni saman junan jälessä
kulkeviin vaunuihin, odottaa hän toista junaa ja pääsee edelleen
jatkamaan matkaansa.

Jotkut rautatiepalvelijat ovat jumppauksesta keksineet itselleen
pienen sivutulolähteen, vaativat jumppaajilta muutamia kymmeniä
senttejä vaitiolorahoja ja antavat sitte niiden vapaasti kulkea. Jos
ei jumppareilla ole rahaa, ahneet palvelijat ottavat heiltä jonkun
vaatekappaleen. Mutta on väärin luulla, että kaikki jumpparit ovat
rahattomia. Joillakuilla saattaa olla runsaastikin rahaa, mutta eivät
tahdo maksaa kallista rautatiemaksua.

Aina ei ole niin onnellista, että jumppari pääsee tyhjään vaunuun,
usein saa hän olla hyvinkin epämukavissa oloissa: seista vaunun
edustalla tai takana ja olla alituisessa pelossa putoamisesta.
Onnettomuuksia sattuu usein. Parempi on kun pääsee vaunun
katolle, tai vielä parempi on olla vaunun alla akselien päällä,
sillä siellä ei sade kastele eikä tarvitse joka asemalla poistua
paikalta. Pikajunissakin vaunujen alla otetaan kyytiä. Mutta kyllä
siellä ihminen likaantuu, ja jos sattuu rautatieonnettomuus,
on sellainen jumppari varmasti mennyttä. Melkein jokaisessa
rautatieonnettomuudessa kuolee jumppareita.

Rohkea jumppari ajaa pikajunissakin kun herra. Hän on tarttunut
kiinni matkustajavaunuun ja pysyttelee ulkona, kunnes konduktööri
on piletit katsonut; sitte menee hän muiden matkustajien joukkoon
istumaan. Matkustaa voi siis Amerikassa rahalla ja rahatta.
Suomalaiset tekevät kumpaakin, mutta enimmän kulkevat rahakyydillä.

Niin on kansalaisiamme hajaantunut yli koko Amerikan. Varmasti ei
ole yhtään valtiota, jossa ei olisi jotakuta suomalaista. Muutamissa
valtioissa, joita emme vielä ole käsitelleet, on heitä paikoin niin
lukuisasti, että ovat raittiusseurojakin keskuuteensa luoneet.

_Marylandin_ valtiossa on suomalaisia joitakin Baltimoressa.
Erittäinkin on sinne merimiehiä pysähtynyt.

_Länsi-Virginiassa_ on suomalaisia paikoin enemmältikin
hiilikaivannoissa, samoin _Virginiassa_ sekä molemmissa _Carolinan_
valtioissa. Virginiassa ja Carolinassa on suomalaisia ruvennut
maanviljelijöiksikin ostaen palasen entisten orjaherrain maata.
Orjasodan jälkeen hävisi moni suuren plantaashin omistaja kokonaan
maaltaan. Sota oli vienyt varat, ja orjuuden lakkauttaminen teki
heille mahdottomaksi maanviljelyksen. Nuo tilat ovat saaneet
metsittyä, vaan nyt on niitä ruvettu pienissä palasissa myymään
pohjoisesta tuleville uutisasukkaille. Täten on moni halvalla saanut
hyviäkin viljelysalueita.

Suomalaisia on Pantherin kaivoksilla Länsi-Virginiassa, tukkitöissä
Richardsonissa ja farmareina Levistonissa Pohjois-Carolinassa.
Nämä on vaan mainittu esimerkiksi muutamina paikkoina, joissa on
suomalaisia.

_Georgian_ valtiossa on suomalaisia käsityöläisiä Atlantassa.

_Floridassa_, tuossa lämpimässä etelä-valtiossa, jossa ei ole
talvea ollenkaan, on suomalaisia yrittänyt farmareiksikin. Kuuluisa
tanskalainen utopisti Louis Pio, joka Amerikkaan on useampiakin
tyhjäksi rauvenneita ihannesiirtokuntia perustanut, rupesi muutamia
vuosia sitte houkuttelemaan siirtolaisia etelä-Floridaan White
Cityyn. Joukko suomalaisiakin vuoristovaltioista seurasi tätä
houkutusta. Muutamilla heistä oli hyvästi rahoja säästössä. Seudulla
oli ihana kesäinen ilmanala. Ruusut kukkivat talvellakin ulkona.
Mutta maa oli sillä seudulla huonoa, pelkkää valkeaa hiekkaa,
joka ei kasvanut mitään lannoittamatta. Ja vesi upotti lannan
voimankin alas maaperiin, ettei maanviljelystä voinut jatkaa. Näin
tulivat suomalaiset samoin kun muutkin petetyiksi. Rahat kuluivat
sinne tyhjään. Maayhtiö kyllä antoi työtä uutisasukkaille, mutta
onnettomuudeksi karkasi yhtiön rahastonhoitaja rahain kera. Ja Louis
Pio itse kuoli.

Muutamia vuosia oltuaan palasivat suomalaiset rahattomina takaisin.
Uutisasutuksesta ei tullut mitään.

Floridassa on muuten suomalaisia melkein jokaisessa
rannikkokaupungissa, muutama kussakin. Pensacola on valtion
huomatuimpia satamapaikkoja. Siellä käy joka vuosi monta suomalaista
laivaa. Merimiehinä kulkevia kansalaisiamme on siellä aina,
erittäinkin talvisaikaan. Tämän vuoksi on Suomen Merimieslähetys
valinnut Pensacolan yhdeksi asemapaikaksi. Talvikuukausina on siellä
Lähetyksen palvelija johtamassa asemaa ja pitämässä merimiehille
jumalanpalveluksia. Aseman hoitajana on ollut K. M. Hellin, joka
kesän aikana on assistenttina New Yorkin asemalla.

Paitsi merimiehinä ja satamissa on suomalaisia myös muuallakin
Floridassa. Warnellissa on heitä ollut tukkitöissä.

_Alabaman_ valtiossa ovat jotkut suomalaiset yrittäneet farmareiksi
ja onkin heitä siellä esimerkiksi Cloverdalessa. Hiilikaivannoissa on
suomalaisia esim. Blocktonissa. Pieni osa Alabamaa ulottuu Meksikon
lahteen. Täällä Mobilen satamassa on joku suomalainen.

_Tennesseen_ valtioon on suomalaista maanviljelyssiirtokuntaa
ruvennut perustamaan toiminimi Hornborg & C:o New Yorkista
Bristolin kaupungin luo. Usea on sieltä ostanut maata ja muutamia
kansalaisiamme on sinne jo asettunutkin. Maa on punaista savipohjaa
ja kuuluu olevan sopivata viljelykselle.

_Kentuckyn_ valtiossa on joku suomalainen kaivantotöissä.
_Mississipin_ valtiossa ei ole monta suomalaista. Enemmän on heitä
_Louisianassa_. Siellä on New Orleansin suuressa kaupungissa
Mississippijoen suulla suomalaisia käsityöläisiä ja satamatyömiehiä.
Etempänä sisämaassa on suomalaisia tukkitöissä, kuten White
Castlessa, Ruddockissa ja Vintonissa.

_Texasin_ valtiossa on myös koko joukko suomalaisia. Siellä
on kansalaisiamme ollut pitemmän aikaa tukkitöissä. Tällaisia
tukkipaikkoja ovat Orange ja Laurell. Galvestonin kaupungissa
sanotaan olevan ainakin pari sataa suomalaista, mutta iso osa
on niistä kokonaan unehuttanut kansallisuutensa. Päätyönä on
pumpulinlastaus.

_Arkansasissa, Oklahomassa, Uudessa Meksikossa ja Arizonassa_ lienee
vaan muutamia suomalaisia.

Vähän on kansalaisiamme _Kansasissakin_ ja _Nebraskassa_, vaikka
näissä valtioissa on siirtolaisia muista kansallisuuksista
lukuisasti. Ne ovat huomattavia maanviljelysseutuja.

_Missourin_ valtiossa on suomalaisia käsityöläisiä St. Louisin ja
Kansas Cityn kaupungeissa. Ensinmainitussa paikassa on suomalainen
raittiusseurakin.

_Iowassa_ on joku suomalainen Des Moinesissa ja vähän muuallakin.

Mormoonivaltiossa, _Utahissa_, on paljon kaivantoja ja useihin
niistä on kokoontunut suomalaisiakin. Scofieldissa, noin sata mailia
Suolajärven kaupungista on hiilikaivannoissa useampia suomalaisia.
Heillä on raittiusseurakin keskuudessaan. Myös Bingbamissa, Park
Cityssä, Provossa y.m. on joitakin kansalaisiamme.

_Nevadassa_ on paljon hopeakaivantoja, mutta nyt kun hopean hinta
on alhainen, on moni niistä seisauksissa. Suomalaisia onkin nykyään
vähän tässä valtiossa.

_Idahosta_ näyttää tulevaisuudessa syntyvän valtio, jossa suomalaiset
viihtyvät. Siellä on jo nyt lukuisasti kaivantoja, joissa runsaasti
tehdään työtä ja maksetaan jotenkin hyviä palkkoja. Pohjoisosassa
on kaksi kaivantopaikkaa Mullan ja Wardner lähellä toisiaan. Niissä
on jo enemmälti suomalaisia ja on heillä raittiusseurakin. Vuorinen
pohjoisosa on yleensä kaivantotyölle sopiva. Etelä-Idaho on korkeata
ylätasankoa. Siellä on alotettu maanviljelystäkin. Myös siellä, kuten
esim. Shosonessa, on joitakin suomalaisia.

       *       *       *       *       *

Nyt olemme käyneet läpi Yhdysvaltain etsiskellen kansalaisiamme.
Olemme havainneet niitä olevan joka puolella, aina Jäämerestä
Meksikon lahteen, Atlannista Tyyneen mereen. Enimmän on heitä
pohjois-Yhdysvaltain keskiosassa, mutta sielläkin hajallaan.

Edellä on myöskin esitetty syitä hajaantumiseen, joka on suomalaisen
kansallisuuden tulevaisuudelle hyvin vahingollista. Parempi olisi,
että suomalaiset asuisivat yhdessä valtiossa. Silloin heidän
lukumääränsä tuntuisi ja he voisivat jotain yhteisesti vaikuttaa.
He voisivat kansoittaa kaksikin valtiota, Wyomingin ja Nevadan,
sillä suomalaisia on Amerikassa suunnilleen yhtä paljon kun noiden
valtioiden asukasluvut yhteensä.

On Amerikan suomalaisten keskuudessa herkkämielisimmät rakennelleet
tuollaisia tuulentupia, että suomalaisten pitäisi asettua yhteen
valtioon ja ruveta siinä vaikuttamaan. Sillä tavalla voisi syntyä
suomalainen valtio omine virkamiehineen aina ylimpään asti.

Mutta se on mahdotonta. Vähän enemmän voisi kyllä kokoontua yhteen,
mutta siirtolaisten alkuperäinen tarkoitus ei oikein sovi yhteen tuon
valtiokäsitteen kanssa.



Canada.


Esittäessäni Alaskaa ja sen suomalaisia olen vetänyt Klondikenkin
-- tuohon piiriin, vaikka se oikeastaan kuuluu Canadaan. Se on
syrjäisimpiä kolkkia Canadan North Western territoorissa, tuon muuten
hyvin vähän tunnetun, suuren maa-alueen kyljessä.

Canada on laaja maa-alue, laajin kaikista Englannin maista, noin 26
kertaa suurempi kun Englanti, Skotlanti ja Irlanti yhteensä. Canada
on kookkaampi kun Yhdysvallat ilman Alaskaa. Se ulottuu Atlannilta
Tyyneen mereen asti. Ja pohjoisena rajana on Jäämeri. Pohjoisimmat
osat ovat vielä hyvin vähän tunnettuja. Lähimpänä Yhdysvaltoja olevat
osat ovat edistyksessä, jopa asukasluvussakin samalla asteella kun
alueet rajan toisella puolen. Huomattavimmat maakunnat ovat Ontario,
Quebec ja Manitoba. Viimemainittu, ollen pääasiallisesti preeriä,
on tulossa hyväksi maanviljelysalueeksi. Canadan hallitus maan
asuttamisessa noudattaa pääasiallisesti Yhdysvaltain esimerkkiä.
Hyvää viljelysmaata on asunto-oikeudella ja -velvollisuudella
saatavana, kunhan maanottaja suorittaa kustannukset maanmittauksesta.

Metalleista on nykyäänkin jo tunnettu osa Canadaa rikas. Maasta
kaivetaan kultaa, hopeaa, rautaa, kuparia, kivihiiliä y.m. Ja
pohjoisosassa, jatkona Klondikelle luullaan olevan paljonkin vielä
salattuja kulta-alueita suuren Mackenziejoen tienoilla. Maasta
viedään ulos tavaraa paljon enemmän kun tuodaan ja se pitää yllä
"hyviä aikoja". Työansiot ja palkat ovat Canadassa joltisenkin hyvät,
toisinaan paremmat kun Yhdysvalloissa. Läpi maan, valtamerestä
valtamereen, kulkee Canadan Pacificrautatie, joka pituudessa voittaa
kaikki muut Pacifictiet. Silloin kun tuota rakennettiin oli työansiot
Canadassa aivan erinomaiset. Yhä vielä Yhdysvalloissa kutsutaan hyviä
työ- ja ansio-aikoja "Canadan ajan" nimellä.

Canadalla on oma hallitus ja voidaan sitä käytännöllisesti
katsoa melkein itsenäiseksi. Englanti nimittää maalle vaan
kenraalikuvernöörin, jonka valta kumminkin on jotenkin vähäinen.
Hallitusta hoitaa pääasiallisesti Canadan oma ministeristö, ja lakia
säätää edusmieskunta. Yleensä ollaan Canadassa tyytyväisiä tähän
asemaan, vaikka kyllä löytyy siellä Yhdysvaltainkin puolue, tahtoen
maan liittää kokonaan suureen Uniooniin.

Siirtolaisuutta suosii Canadan hallitus erityisesti, sitä
oikein autetaankin. Samalla kun Yhdysvallat alkavat rajoittaa
siirtolaistulvaa, koettaa Canadan hallitus kääntää sitä sinnepäin. Ja
tästä tietysti on vaan etua tuolle ihmeellisesti edistyvälle maalle.
Erittäinkin suositaan pohjoisista maista tulevia siirtolaisia.

Suomalaisia on Canadassa paljon ja yhä enemmän niitä sinne asettuu.
Mutta hajallaan asuvat kansalaisemme siellä. Suurempia pesäpaikkoja
ei ole ollenkaan.

Alkaen suomalaisen asutuksen tarkastelun Tyynen meren rannalla on
meillä siellä heti muutamia huomattavia suomalaispaikkoja.

Canadan Pacificrautatie päättyy Vancouver-nimiseen nuoreen, mutta
eloisaan kaupunkiin. Edessä on siinä Georgian kapeanlainen salmi,
joka eroittaa Vancouverin saaren mannermaasta. Useampia muita
pienempiä saaria on salmen suulla. Tuolla isommalla saarella on kaksi
kivihiilikaivantopaikkaa Nanaimo ja Wellington, joissa molemmissa
on runsaasti suomalaisia. Molemmat kaivannot ovat hyvin kauniilla
paikalla, eipä niitä hiilikaivannoiksi luulisikaan. Erittäinkin
Nanaimon vertaista hiiliseutua luonnon ihanuuden takia tuskin
löytynee. Kaupunki on lahden rannalla saariryhmäin suojassa, juuri
tarpeeksi korkealla ylänteellä antamaan sille miellyttävän aseman ja
näön. Tietysti kaivantojen nokisuus hiukan rumentaa seutua.

Kaivannot eroavat täällä hyvin paljon hiilikaivannoista Yhdysvaltain
puolella. Hiili kaivetaan suureksi osaksi meren alta. Nanaimon
edustalla on pienehkö saari, josta tunnelit kulkevat veden alitse
kaupunkia kohti. Onpa itse kaupunginkin alta niin paljon kaivettu
hiiltä, että perusta on tullut ontoksi ja jo kumisee ripeämmin
astuessa. Kun pelättiin talojen sortuvan syvyyteen, keskeytettiin
vihdoinkin työ ja alettiin laajemmalti meren pohjan alta nostamaan
hiiliä. Nosto- ja konehuoneet ovat aivan meren rannassa. Sieltä
lasketaan hiilivaunut noin 600 jalkaa syvälle pystysuoraan mitaten
maan sisään. Valo sekä vaunujen kuletusvoima johdetaan kaivantoon
maan päällä olevista konehuoneista. Muulit vetävät ensin vaunuja
kaivannon lokeroista pääkäytävälle, jota myöten niitä sitte
kuletetaan sähkövoiman avulla. Kaivanto on noin sata syltä meren
pohjaa alempana ja ulettuu rannasta noin viiden kilometrin päähän
meren alle.

Ikävänä puolena mainittakoon, että kaikissa näissä kaivannoissa on
kaasua, vaan erinomaisen tarkalla huolenpidolla on saatu varjelluksi,
ettei sinä aikana, jolloin suomalaisia on täällä ollut työssä,
ole tapahtunut huomattavampia kaasuräjähdyksiä. Mutta vähän ennen
ensimmäisten suomalaisten tuloa oli tapahtunut kauhea räjähdys, jossa
oli toista sataa miestä saanut surmansa.

Nanaimossa on aikoinaan ollut suomalaisia enemmänkin, vanhimmat
kansalaisemme ovat olleet lähemmäs kymmenen vuotta. Enimmät
nykyisistä suomalaisista ovat perheellisiä ja asuvat omissa sievissä
kodeissaan. Nanaimon ja Wellingtonin suomalaisilla on seurakunta
yhteinen ja on heillä ollut Wermlannissa syntynyt suomalainen
pastori J. Lundell pappinaan. Nanaimon suomalaisten raittiusseura
on ollut toimessa jo yhdeksän vuotta ja on enin osa kansalaisiamme
ehdottomasti raittiita.

Wellington, tahi oikeammin kutsutaan North Wellingtoniksi
sitä seutua, missä suomalaiset asuvat, on vaan viiden mailin
päässä Nanaimosta. Hiilenkaivaminen on sielläkin kansalaistemme
pääelinkeinona. Enin osa kansalaisistamme omistaa täälläkin omat
rakennukset ja ovat hyvin toimeentulevia. Raittiusseura on toimessa
ja kuuluu siihen enin osa kansalaisistamme.

Yleensä on näiden naapurikaupunkien suomalaiset yhteiskuntaolot
verrattain hyvät. Siivo käytös ja raitis elämä ei ole jäänyt
työpäälliköiltäkään huomaamatta. Sitenpä onkin suomalaisilla ollut
hyvä työhönpääsy. Ja vaikka kansalaisiamme muihin verraten siellä ei
paljon olekaan, ovat he saaneet myös valtiollisissa vaaleissa omia
tovereitaan läpi.

Erittäin on tämän seudun suomalaiset tulleet tunnetuiksi suuren
lukuhalunsa ja kirjallisuuden viljelemisen kautta. Sanomalehtiä tulee
useita joka taloon, ja lainakirjastot ovat rikkaita sekä uutterasti
käytettyjä.

Poistuttuamme näiltä hauskoilta seuduilta tapaamme taas suomalaisia
jo lähellä Vancouveria olevan New Westminsterin sahoissa ja sitte
siellä täällä Canadan länsiosan vuoristossa, useinkin hyvin
syrjäseuduilla. Mutta niitä on kussakin paikassa hyvin vähän, yksi
siellä toinen täällä. Enemmän ja tiheämmässä löydämme kansalaisiamme
Canadan Pacificrautatien varrelta. Tuskin löytynee asemaa, jossa ei
olisi tahi ainakaan olisi ollut suomalaisia. Ovathan kansalaisemme
jotenkin lukuisasti olleet rakentamassa tuota tietä koko sen
pituudella.

Vaikeata on ollut saada rautatie vuoriston läpi Canadassakin, vaikka
ei täällä ole niin korkeita vuoria ollut kavettavana kun esimerkiksi
Coloradossa ja Idahossa. Kierrätellä sielläkin saa juna noustessa
vuorille. Mutta yli sitä päästään, vaikka matkustajaa monin paikoin
hirvittää.

Joku matka Canadan päätieltä etelään päin, aivan Idahon rajalla
on Rosslandin kultaseutu. Sinne muutama vuosi sitte kävi mahtava
kultatoitotus. Tuhansia ihmisiä lähti matkaan. Paljon meni
suomalaisiakin. Mutta yleensä toiveet pettivät. Työtä ei ollutkaan
paljon saatavana ja ansiot olivat huonot. Suomalaisia on siellä
vieläkin ja ansiot ovat hiukan parantuneet.

Kun olemme Canadan päätietä päässeet juuri pahimman vuoriston yli,
tulemme Canmoren asemalle, joka sekin on vielä hyvin korkealla.
Kaupunki on suurien tunturien lomassa. Toisella puolella on
Hoodoostunturit, toisella Three Sisters. Noiden päällä vallitsee
ikuinen lumi. Tunturien juurella sijaitsee hiilikaivannot, joissa
työskentelee muutamia kymmeniä suomalaisia. Päiväpalkka on heillä
hyvä ja usea on siellä hyvin säästänyt. Kun on siellä ollut
paljaastaan suomalaisia miehiä, ovat he itse pitäneet ruokahoitoa,
"pätsänneet". Elanto näin on kyllä tullut halvaksi, mutta ei olekaan
ollut makean leivän päiviä.

Pian Canmoresta lähtiessä vuoret loppuvat ja tulemme Canadan
preereille. Päiväkausia saa junalla ajaa ja maa on vaan yhtä sileätä
heinäkenttää. On siinä aroa, on tilaa miljoonille uutisasukkaille. Ei
tarvitse pelätä viljelyskelpoisen maan vielä Amerikassa loppuneen.

Keskellä tuota suurta preeriseutua, jossa on paikoin metsikköäkin,
tulemme Whitewoodin asemalle. Siitä otamme hevoskyydin ja ajamme
muutamia tunteja. Näin tulemme -- Uuteen Suomeen, puhtaaseen
suomalaiseen kylään New Finlandiin.

Hajanainen, mutta hauska on tuo suomalainen kylä. Suomalaisia taloja
on siellä noin puoleen sataan ja asuntojen väliä on noin kolmekin
mailia. On siinä lääniä, ja vielä on tilaa useammille tuhansille
perheille.

Tämä uutisasutus perustettiin v. 1887, vaan vielä kului muutamia
vuosia ennenkun useampia suomalaisia seudulle asettui. Nyt on se
hiljalleen, vaan varmasti eteenpäin menevä. Maata ovat suomalaiset
saaneet mittaushinnalla. Maapala, jonka kukin sivu on puoli mailia,
maksaa 20 dollaria. Kun on kolme vuotta maalla asunut, saapi siihen
kiinnekirjan. Veroja ei ole maksettava muuta kun oman koulun vero,
joka on kaikilta seudun tilallisilta yhteensä yksi seitsemäs
osa opettajan palkasta. Valtio maksaa muun kuusi seitsemäsosaa.
Suomalaisilla on siis seudulla koulu, mutta se on englanninkielinen.

Enimmillä taloilla, vaikka ovatkin nuoria uutisasutuksia, on leikkuu-
ja niittokoneet. Maa on helposti pelloksi perattua. Tavallinen
vuosisato nisusta on 9 jyvää, mutta sattuu 5 jyvänkin satoja. Suurin
sato, minkä uutisasukas siellä vielä on saanut kylvöstään, teki noin
280 hehtoa nisuja. Tietysti pellon lisäytyessä saantikin enenee.

Syrjäinen voipi ajatella miksi suomalainen asettuu tuonnekin
syrjäiseen ja pohjoiseen seutuun maanviljelijäksi. Yhtä hyvinhän
voisi Suomessakin tulla toimeen. Pääsyynä lienee se, kun siellä,
maata saa noin helpolla. Suomalainen, jolla ei ole toivoa päästä
kotimaassaan maan isännäksi, voi tuolla saada pienestä maksusta
itselleen maatilkareen.

Suomalaisilla on Uudessa Suomessa oma seurakunta, vaan ei ole pappia.
Myös on siellä postikonttori, jonka hoitajana tietysti on suomalainen.

Kun palaamme Whitewoodiin ja taas lähdemme junalla itäänpäin, saamme
yhä pitkän matkaa ajaa preeriä. Suomalaisia on nyt tiheämmässä
rautatien varrella. Heidän lukunsa enenee, kuta lähemmäksi tulemme
Port Arthuria. Suomalaisia on paljon rautatien töissä, muutamia on
päässyt luottamustoimiinkin. Winnipegissä on vaan muutamia suomea
puhuvia kansalaisia, mutta sitä enemmän ruotsinkielisiä.

Port Arthur ja sen naapuri Fort William ovat Canadan kaupunkeja sillä
tienoolla, missä lännestä tuleva Canadan Pacificin juna ensi kertaa
sattuu suuren Superiorjärven rannalle. Noissa kaupungeissa sekä
niiden ympäristöllä on lukuisasti suomalaisia. Port Arthur on ennen
ollut suurimpia liikepaikkoja Superiorjärven rannalla, mutta nykyään
on suurin osa liikkeestä siirtynyt noin neljän mailin päässä olevaan
Fort Williamiin. Suomalaisiakin asuu viimemainitussa paikassa enemmän.

Port Arthuriin keräytyy joka kevät ja syksy satoja suomalaisia
levähtämään töistään. Ja silloin, ikävä kyllä, moni elää hurjasti
kapakoissa kuluttaen säästönsä. Mutta on ajattelevampiakin ja he
käyttävät levon todelliseksi virkistykseksi. Port Arthurissa elää
myös hotellin omistajana suomalainen Iisakki Erkkilä, joka luetaan
Amerikan rikkaimpien suomalaisten joukkoon.

Fort Williamissa on suomalaisten elämä rauhallisempaa. Heitä
elähyttääkin raittiusaate. Seuraan kuuluu lukuisasti kansalaisia ja
on seuralla oma raittiustalo. Myös Port Arthurin ja Fort Williamin
suomalaisilla on yhteinen seurakunta, vaan ei ole vielä pappia.

Työt molemmissa noissa kaupungeissa ovat hyvin epäsäännöllisiä.
Kansalaisiamme on monenlaisissa puuhissa. Muutamat suomalaiset ovat
hyvin varakkaita, jollakin on kultakleimejä.

Varmempi työ on suomalaisilla rautatien varsilla metsä- y.m. töissä.
Ratapölkkyjen hakkuussa maksetaan 20 dollaria ja ylikin sekä ruoka
kuussa.

Joku matka Port Arthurista länteen päin on uusia kultakaivantoja.
Sinnekin, Seine Riverille on ollut kullantoitotusta lujasti, mutta
työ ei ota oikein antaakseen. Enin osa työmiehistä on siellä
suomalaisia.

Lähtien Port Arthurista itäänpäin on rautatien varsilla taas
yltyleensä suomalaisia. Näköala Superiorin rantoja kulkiessa on mitä
ihaninta. Suomalaisia on paikoin enemmistö harvasti asuttujen asemien
ympärillä.

Tulemme sitte Sudburyn asemalle. Sieltä eroo yksi tie Yhdysvaltoihin.
Matkustamme tältä asemalta hevoskyydillä noin neljä mailia, niin
tulemme suomalaisten asuntopaikkaan Copper Cliffiin. Kansalaisemme
tekevät siellä työtä kuparikaivannossa ja sulimossa. Kummassakin
on työtä runsaasti, sillä ainakin aika ajoin työskennellään siellä
öisinkin. Mutta työ on hyvin vaarallista. Kaivannoissa usein
putoo irtonaisia kiviä laesta tehden tuhoa. Ja kuparinsulatus on
epäterveellistä, sillä kuparimullassa löytyy paljon tulikiveä, joka
on ensin poltettava läjissä. Malmia poltetaan läjissä noin kuukauden
ajan ja sitte jäähdyttyä viedään se sulimoon. Polttoläjistä nousee
tukehduttava tulikiven haju. Se on niin myrkyllistä, että kuolettaa
kasvillisuuden maasta monen mailin alalla, tehden Copper Cliffin
seudun hyvin rumaksi. Lukija voi arvata mitä vaikuttaa ihmisen
terveyteen työskennellä tuollaisessa savussa.

Suomalaisia on Copper Cliffissä toista sataa, enimmät Kyröstä ja
Kauhavalta. Edistyneet he ovat aineellisesti ja henkisesti. Heillä
on raittiusseura, jota varten on oma talo rakennettu. Iso osa
suomalaisista kuuluu tuohon seuraan. Seurakuntaakin ovat Copper
Cliffin suomalaiset puuhanneet, vaan ovat liian vähälukuiset omaa
pappia kannattamaan. Pyhäkoulu kumminkin toimii heidän keskuudessaan.
Ja toisinaan ohikulkeva pappi pitää heille jumalanpalveluksen.

Sudburysta Montrealiin päin ei ole rautatien varrella enää paljon
suomalaisia, Montrealin ympäristöllä on muutamia paikkoja, kuten
Lachine Rapids, joissa tavataan suomalaisia töissä. Ja Montrealissa
itsessään on muutamia suomalaisia, etenkin palvelustyttöjä, jotka
ovat Suomesta tulleet suoraan Canadaan ja ovat pysähtyneet tähän
Canadan suurimpaan kaupunkiin ja siirtolais-asemapaikkaan. Siellä on
myös suomalainen siirtolaistoimisto, New Yorkissa olevan toiminimen
Hornborg & Co:n haarakonttori.

Jos Sudburysta lähdemme haararataa Yhdysvaltoihin päin, kohtaamme
sielläkin tiheässä suomalaisia. Ja sillä kohdalla, missä Canada
loppuu ja Yhdysvallat alkavat, Sault Ste Marien putousten luona, on
kaksi putouksista nimensä saanutta kaupunkia, toinen Yhdysvaltain ja
toinen Canadan puolella. Canadan "Soossa" on suomalakia enemmän kun
Michiganin "Soossa". Näille seuduille kokoontui paljon suomalaisia
siihen aikaan kun kaivettiin kanavaa putousten viereen. Silloin oli
työtä lujasti, mutta palkka ei ollut suuri, tavallisesti vaan 1
1/4 dollaria päivältä. Työ oli vaarallista ja loukkauksia tapahtui
tiheään.

Kurjaa oli silloin kansalaisten olo. He asuivat pienissä kurjissa
hökkeleissä ahtaudessa ja liassa. Ja työpaikka oli hyvin
likainen. Seurauksena tästä kuume- ja muut taudit liikkuivat
työväen keskuudessa. Sairaalaa ei ollut paikkakunnalla, ei kunnon
lääkäriäkään. Suomalaisten taudeista ei paljon pidetty huolta.

Ja kansamme oma elämä ei ollut myötätuntoisuutta herättävää. Joka
maksopäivän aikana hyökkäsivät he joukottain Yhdysvaltain puolelle
juomaan suomalaisissa kapakoissa. Sieltä palasivat he jonkun
päivän perästä rahatta, vaatteet revittyinä, pää verissä, ruumis
viileskeltynä, puukot kädessä meluten ja räyhäten.

Olot ovat nyt muuttuneet. Kanavatyö on loppunut ja sen mukana
suomalaisten hurja elämä. Kansalaisiamme on seudulta paljon
vähennytkin, kun ei ole säännöllisiä työpaikkoja. Raittiusseura
toimii kansalaistemme keskuudessa parantaen tapoja. Enimmät
kansalaiset asuvat kaupungista vähän syrjässä Sault Ste Marien
putouksen yli menevän rautatiesillan korvassa.

Canadan suomalaiset, vaikka elävätkin eri valtakunnassa, ovat
vilkkaassa yhteydessä Yhdysvalloissa olevien kansalaisten kanssa.
Mitään "valtakunnan rajaa" ei siinä suhteessa tunnu olevan olemassa.
Canadassa ei ilmesty yhtään suomalaista sanomalehteä, mutta sitä
uutterammin seuraavat he asioita Yhdysvaltain suomalaisista
sanomalehdistä. Myöskin seurakunnallisissa ja raittiusharrastuksissa
kuuluvat he, siinä määrässä kun olonsa ovat kehittyneet, Yhdysvaltain
puolella toimiviin suomalaisiin pääyhdistyksiin.



Ruotsinkieliset suomalaiset.


Edellä olemme pääasiallisesti ottaneet huomioon suomenkielisiä
-- kansalaisiamme, jotka ovat Amerikkaan muuttaneet. Mutta on
muistettava, että siirtolaisuus ruotsinkielisten keskuudesta
rantaseuduilta on suhteellisesti miltei suurempi. Se siirtolaisuus
kyllä jakaantuu enemmän kun suomenkielinen eikä yksinomaan
mene Amerikkaan. Suomenkielisiin nähden on Suomen ruotsalaisia
suhteellisesti enemmän Afrikassa, Austraalian mantereella ja Uudessa
Seelannissa. Mutta silti on heitäkin paljon Amerikassa.

Ensiksikin suomenruotsalaisia on paljon merimiehinä. Niitä
tapaa ulkomaalaisissa laivoissa suunnilleen yhtä paljon kun
suomenkielisiäkin kansalaisiamme. Jokaisessa Amerikan satamapaikassa,
missä on suomenkielisiä merimiehiä, on ruotsalaisiakin kansalaisia.

New York ja San Francisco ovat näistä huomattavimmat. Ensinmainitussa
kaupungissa nousee suomenruotsalaisten luku vähintäin tuhanteen,
vaikka emme tilapäisesti satamassa käypiä merimiehiä ottaisikaan
lukuun. Paljon löytyy siellä heitä käsityöläisinä ja monenmoisissa
toimissa. Ruotsinkieltä puhuvia palvelustyttöjä on kosolta.

Henkisessä suhteessa ovat ruotsinkieliset paljon jälellä suomalaisia
veljiään. Yleensä tehdään se havainto, että juoppous vallitsee paljon
suuremmassa määrässä ruotsinkielisten keskuudessa. Heillä kyllä
olisi henkisissä pyrinnöissään paljon valmista, jos liittyisivät
varsinaisiin ruotsalaisiin siirtolaisiin. Jotkut niin tekevätkin,
mutta kun katsovat itsensä vieraiksi sielläkin, eivät voi viihtyä.

Viime aikoina ovat he itse jo alkaneet järjestyä ja paremman elämän
merkkejä onkin alkanut näkyä. Heillä on nyt jo seuroja ja niin
yhteispyrintöjä, jotka ovat merkkeinä parempaan päin. Ensin syntyy
heidän keskuudessaan seura tavallisen veljeys- ja toveriseuran
malliin. Alussa saattaa siellä elämä olla raakaakin ja säädytöntä.
Mutta vähitellen totutaan. Seura muodostuu säännöllisemmäksi,
elämä vakaisemmaksi. Vihdoin ei seura ilman tarkempaa, määrättyä
tarkoitusta ja ohjelmaa enää miellytä. Asetetaan tarkoitus jonkin
polttavan kansalaiskysymyksen mukaiseksi. Jopa tehdään raittiusseura.
Niin sivistyy kansalaiset itse ja niiden seuraelämä. Seurauksena on
lopulta seurakunnan perustaminen.

Tällaista kehitystä huomataan tapahtuvaksi yleensä
suomenruotsalaisten keskuudessa Amerikassa. Ja samalla tavallapa se
näkyy kehitys käyneen muissakin siirtolaiskansoissa.

New Yorkissa on suomenruotsalaisilla jo useampiakin toveriseuroja,
joista veljeysyhdistys "Vaasa" on huomattavin ja väkirikkain.
Yhdistys panee kevätkesäisin toimeen tavallisesti yhden suuremmoisen
huviretken, jossa on ollut tuhatkin osanottajaa kerrallaan. Vaikka
joukossa tietysti vähän on muutakin kansallisuutta, on siinä
kumminkin myös todistusta suomenruotsalaisten suuresta lukumäärästä
paikkakunnalla.

Seurakunnallisessa suhteessa on New Yorkin suomenruotsalaisilla sama
etu kun suomenkielisilläkin. Heillä on Lähetysseurakunta, jonka
pappina on Suomen Merimieslähetyksen kustantama merimiespappi.
Kumminkin vielä tähän asti ruotsinkieliset kansalaisemme ovat
kannattaneet tätä paljon vähemmässä määrässä kun suomalaiset, vaikka
nauttivat aivan samoja oikeuksia. Jumalanpalvelus pidetään joka
sunnuntai sekä ruotsiksi että suomeksi.

Osa suomenruotsalaisia New Yorkissa kuuluu ruotsalaisten seurakuntiin
eivätkä näytä olevan aina tarkkoja vaalissaan: kutsuvat itseään
evank.luterilaisiksi, vaikka kuuluvatkin muihin lahkoseurakuntiin.

Massachusettsin valtiota voidaan katsoa varsinaiseksi
suomenruotsalaisten pesäpaikaksi idässä. Siellä on heitä paljon
ja ovat hyvin hajaantuneet. Keskipiste on kumminkin Worcesterin
kaupunki. Siellä on heillä oma sanomalehtikin, "Finska
Amerikanaren", ainoa suomenruotsalaisten sanomalehti Amerikassa.
Lehti perustettiin alussa vuotta 1897 ja on siitä saakka ilmestynyt
säännöllisesti kerran viikossa. Ensin oli se neljäsivuinen,
mutta sitte laajennettiin puolta suuremmaksi. Erityisellä ilolla
ovat ruotsinkieliset kansalaisemme tätä lehteä tervehtineet ja
kannattavat sitä rakkaudella. Lehti olikin hyvin tarpeen ja näyttää
täyttävän tarkoituksensa ruotsalaisten kansalaistemme kokoamisessa
ja heidän herättämisessä yhteisiin, jalompiin harrastuksiin. Lehden
toimittajina ovat olleet järjestyksessään seuraavat: J. W. Lähde, S.
K. Hj. Euren ja E. J. Antell.

Lienee ainakin osaksi lehden vaikutusta se, että Worcesterissa ovat
suomenruotsalaisten harrastukset käyneet henkisemmiksi ja yhteisyyden
halu on noussut. Heillä on siellä raittiusseurakin, "Aavasaksa",
perustettu jo v. 1892. Siihen kuulunee nykyisin noin parisataa
jäsentä.

East Douglasissa, lähellä Worcesteria on suomenruotsalaisilla myös
raittiusseura, nimeltä "Vasalåset".

West Gardnerissa on lukuisasti suomenruotsalaisia, pääasiallisesti
kotoisin Mustasaarelta ja Närpiöstä. He ovat vakavaa väkeä ja on
heillä oma järjestynyt seurakunta sekä ovat pitäneet yhteistä pappia
Worcesterin ja Fitchburgin suomalaisten kanssa. Seurakunnan hyväksi
toimii ompeluseura "Hoppet". Vielä on heillä soittokunta "Vasa".

Bostonissa on suomenruotsalaisilla oma yhdistyksensä, jonka nimi on
"Imatra".

Muissakin Idän valtioissa on suomenruotsalaisia, kuten Rhode
Islandissa Woonsocketissa ja Providencessä, Connecticutissa Stoney
Creekissä ja Branfordissa.

Keskivaltioissa on suomenruotsalaisten huomattavin asuinseutu
Michiganin pohjoisemman niemen eteläosassa. Siellä Delta ja
Menomineekaunteissa on useita paikkoja, joissa on enemmälti
suomenruotsalaisia. He työskentelevät siellä tukki-, saha- ja
lastaustöissä. Noquetlahden rannalla on sellaisia seutuja Escanaba,
Ford River ja Gladstone. Menomineejoen suulla ja sen läheisessä
ympäristössä ovat Menominee, Daggett ja Cedar River. Vastapäätä
Menomineeta Wisconsinin puolella on Marinette. Vähän sisempänä maassa
on maanviljelysseutuja Metropolitan ja Norway. Ensinmainitussa
paikassa on suomenruotsalaisilla oma seurakunta sekä ruotsalainen
pappi.

Vastapäätä, Michiganin alaniemellä on ruotsinkielisten kansalaistemme
asumaseutuja Manistee ja Ludington, joissa on heitä osaksi
kalastajinakin.

Thompsonin sahalla on suomenruotsalaisilla oma Emanuelin seurakunta
sekä kirkko, joka on rakennettu v. 1895.

Newberryssa, Grand Maraisissa sekä monessa muussa paikassa, missä
on suomalaisia, on myös ruotsinkielisiä kansalaisia. Ironwoodissa
sanotaan olevan noin pari sataa suomenruotsalaista. Heillä on
raittiusseura.

Wisconsinin paikoista, joissa on suomenruotsalaisia, mainittakoon
Rhinelander, Lac du Flambeau (maanviljelysseutuja) ja kaupunki West
Superior.

Viimemainitun kaupungin lähellä olevassa, Minnesotan puolisessa
kaupungissa Duluthissa kuuluu suomenruotsalaisia olevan noin 400.
Myös heitä on farmareina Duluthin ympäristöllä sekä kaivantomiehinä
Mesabaränssillä. Ewelethissä on heillä raittiusseurakin.

Vuoristovaltioissa on suomenruotsalaisia useissa niissä paikoin,
missä suomenkielisiäkin, kuten Montanan Buttessa ja Anacondassa,
Coloradon Leadvillessä ja Telluridessa.

Mormoonivaltiossa, Utahissa, lienee suomenruotsalaisia enemmän kun
suomenkielisiä kansalaisia. Näistä paikoista ovat huomattavat Eureka
ja Bingham Canyon.

Oregonissa, kuten jo ennen siitä valtiosta puhuessamme mainitsimme,
on suomenruotsalaisten pesäpaikka Cooslahden seudulla, Marshfieldissa
ja sen lähellä olevassa North Bendissa. Heillä on keskuudessaan
sairas- ja tapaturma-apuyhdistys Suomi, joka on jo näyttänyt
hyödyllisen vaikutuksensa. Myös on heillä soittokunta.

Californiassa on paljon suomenruotsalaisia. Seuraelämä on virkunut
heidänkin keskuudessaan. San Franciscossa on heillä seura
nimeltä "Stjernan i Finland". Greenwoodin sahakaupungissa on
suomenruotsalainen Forsberg sheriffin toimessa. Californian Eurekassa
on suomenruotsalaisillakin raittiusyhdistys, joka suomenkielisten
raittiusyhdistyksen kanssa toimii läheisessä ystävyydessä.

Yleensä on Amerikassa elävistä suomenruotsalaisista se mainittava,
etteivät he suinkaan vihaa ja ylenkatso suomenkielisiä veljiään,
vaan päinvastoin kunnioittavat heitä ja mielellään ovatkin heidän
seurassaan. Amerikassa on nostettu kysymystä siitä tahtovatko he
esiintyä "finländareina" vai pelkkinä suomalaisina. Viimemainittu
nimitys on heille rakkain.

Pakko on käskenyt henkisyyttä harrastavien suomenruotsalaisten
Amerikassa usein liittymään varsinaisten ruotsinmaalaisten
siirtolaisten puuhiin, mutta siellä he eivät viihdy. Vaikka kieli
heitä yhdistääkin, tuntevat he olevansa vieraita ja kuuluvansa muuhun
joukkoon. Ei ole harvinaista nähdä heitä suomenkielisten seuroissa ja
iltamissa, vaikka eivät kieltä ymmärräkään.

Kun raittiusharrastus on tullut vilkkaammaksi heidän keskuudessaan,
ovat he halunneet paikallisyhdistyksinä liittyä suureen suomalaiseen
pääyhdistykseen, Veljeysseuraan. Äskettäin ruvettiin heitä ottamaan
siihen ja nyt on jo monta seuraa ruvennut yhdystyöhön suomalaisten
kanssa.

Seurakuntaharrastukset suomenruotsalaisten keskuudessa ovat vasta
alulla, mutta nekin ovat vilkastumassa suomenkielisten antaman
esimerkin mukaan. Kunnioituksella puhuvat he suomenkielisten
harrastuksista, jotka ovat jo enemmän näkyvää saaneet aikaan.

Nykyisin on pari suomenruotsalaista, John Gullans ja C. W. Carlson,
ruotsalaisten tunnetussa oppilaitoksessa Augustana kolledshissa
valmistumassa papeiksi. Näin pääsee vähitellen kehittymään
seurakuntapuuhat ruotsinkielisilläkin kansalaisillamme ja he
kunnialla alkavat kulkea suomenkielisten veljiensä näyttämää tietä.



Henkiset riennot.


Amerikan suomalaisten keskuudessa puhutaan paljon ja
alinomaa "yhteispyrinnöistä". Niillä tarkoitetaan seura- ja
seurakuntaharrastuksia. Nimi ei ole aina aivan paikalleen sattuva.
Löytyy "yhteispyrintöjä", joilla ei ole yhteisyys, vaan juuri
yhteisyyden hajoittaminen tarkoituksena. Mikä yhteispyrintö on
sellainen seurakunta tai raittiusseura, joka jollakin paikkakunnalla
on nostettu pystyyn toisen, ennestään toimimassa olevan seurakunnan
tai raittiusseuran hajoittamiseksi! Ja sellaisia esimerkkejä tarjoaa
Amerikan suomalaisten seuraelämä kosolta.

Huolimatta siitä on Amerikan suomalaisen luonteen pohjana halu
yhteistyöhön, kansalliseen yhteisvaikutukseen. Ei tarvitse sattua
kun muutamia kymmeniä suomalaisia yhdelle seudulle ja silloin he jo
alkavat laittaa noita "yhteispyrintöjä", perustavat raittiusseuran,
sitte lainakirjaston jopa lauluseuran tai soittokunnan. Ja kun
raittiusseura on saanut vähän aikaa vaikuttaa, muokataan maata sekä,
kun kansalaisten luku hiukan kasvaa, aletaan jo perustaa seurakuntaa
ja vähitellen ruvetaan hankkimaan pappia käymään seudulla. Alku
melkein aina näyttää hyvin kauniilta, ollaan yksimielisiä ja saadaan
väkilukuun nähden ihmeellisiä aikaan. Mutta sitte tavallisesti alkaa
pian erimielisyyttäkin näkyä. Seudulle on ilmestynyt sellaisia,
jotka eivät ole tyytyväisiä yhteispyrintöjen johtoon. He alkavat
pyrkiä johtajiksi, vaan vanhat, ennestään valjaissa olevat eivät
hekään ole herkkiä luopumaan asemastaan. Syntyy puolueita ja niiden
välillä enemmän tai vähemmän kiivasta taistelua keskenään. Sitte
käy tavallisesti niin, että yhteispyrinnöt jakautuvat kahtia,
ruvetaan ajamaan kaksilla valjailla: on kaksi seurakuntaa, on kaksi
raittiusseuraa j.n.e. Ja kansalaisten välille syntyy syvä juopa,
jota ei ole helppo saada tasautumaan. Puoluetaistelu herättää
persoonallista vihaa, eri puolueet koettavat vahingoittaa toisiaan
niin paljon kun suinkin ja kansalaiset niistä puolueista eivät enää
seurustele keskenään.

On ymmärrettävä, että yhteispyrintöjen varsinainen tarkoitus näin
tulee unehutetuksi. Raittiusseura ei enää niin innolla ajakaan
raittiusasiaa, vaan etusijan harrastuksissa on saanut toisen seuran
kanssa taisteleminen. Mutta syntyy toisinaan eri seurain välillä
hyvääkin kilpailua. Koetetaan saada seurain jäsenlukua hyvin
kasvamaan, tehdään suuria uhrauksia, joita, ilman puoluekiihkon
innostusta, tuskin vaan tehtäisiin. Tämä kyllä näyttää kauniilta.
Ennen toisen raittiusseuran syntymistä ei ehkä kuulunut kun
pieni osa paikkakunnan suomalaisista seuraan. Nyt kuuluu pian
enemmistö, jopa melkein kaikki. Raittiuslupauksia tehdään ja ollaan
innostuneita. Mutta kun puoluekiihkossa unehutetaan todellisen,
vakavan raittiushengen ylläpitäminen seurassa, eivät jäsenet olekaan
kun nimeksi siinä. Lupauksia rikotaan lakkaamatta, siveellinen
perustus höltyy -- ja lopuksi näinkin on tuosta kahden seuran
puoluekilpailusta vaan vahinkoa todelliselle aatteelle.

Kun kilpailussa ja sodassa aletaan väsyä ja kun nähdään, että
asiat vaan pahenee, saattaa yhtäkkiä tulla seurain jäsenten kesken
erinomainen sovinnollisuuden hengen puhallus. Aletaan kummaltakin
puolen ehdottaa, että seurat yhdistetään ja taistelu lopetetaan. Ja
suuressa sovintokokouksessa yhdistyminen päätetään.

Mutta keskinäisessä taistelussa isketyt haavat ovat liian
syvät. Vaikka ne päältäpäin näyttävätkin umpeen menneen, on
sisällä kumminkin mädätystä. Loistava sovinnollisuus on enemmän
pintapuolista. Ja ennen pitkää puhkeaa puoluehenki vielä suuremmalla
raivolla. Ennen ammuttiin eri leireistä, nyt ollaan käsirysyssä
yhdessä mylläkässä. Oikea asia, seuran perustarkoitus ei tule
ollenkaan toteutetuksi. Ja sovinnollisuuden vuoksi sitte taas erotaan
eri leireihin. Kun sitte ollaan erossa ja vielä hetken aikaa on
kiivailtu, rupeaa kumpikin puolue rauhallisemmin kulkemaan urassaan.
Rauhallisuutta aletaan saavuttaa, mutta se on voitettu pitkillä
taisteluilla ja kansalaisten perinpohjaisella kahtia jakaumisella.
Vaikka nyt ruvetaankin seurain tarkoituksia tyynemmin ja vakavammin
ajamaan, on kumminkin luonnollista, ettei työ niin hyvin käy, kun
olisi mahdollista täydellisessä sovinnollisuudessa yhdessä leirissä,
todellisessa yhteistyössä. Mutta se kahdella parilla ajaminen näyttää
ainakin nykyisin vielä olevan välttämätöntä Amerikan suomalaisten
kesken. Vasta sitte kun kansalaisemme kehittyvät, harrastuksissaan
harjaantuvat, voidaan odottaa täydellisempää yhteistyötä.

Samalla tavalla, kuten yllä olemme esittäneet raittiustyön yleisen
kehityksen, käypi kehitys seurakunnallisellakin alalla. Mutta
kumminkin se, että esimerkiksi papin kustannus vaatii enemmän
varoja, pakoittaa lujempaan yhteistyöhön. Se käskee puoluehurjuutta
väkisinkin hillitsemään. Mutta sittekin se aivan liian suuressa
määrässä vielä vallitsee.

Jos koetamme etsiä syytä tuohon kansalaistemme suureen
eripuraisuuteen henkisten pyrintöjensä harrastuksissa, huomaamme
senkin ymmärrettäväksi.

Ajatellaan ensin, että siirtolaisista enin osa on kokonaan noihin
henkisiin yhteispyrintöihin ja niiden järjestykselliseen toimintaan
kehittymätöntä kansaa. Suomessa ei ole heillä ollut tilaisuutta
ajamaan, vielä vähemmin johtamaan raittius- tai muita seurapyrintöjä.
Jos olisikin juuri tilaisuutta ollut, eivät he ole sitä hyväkseen
käyttäneet. Siis ovat he kokonaan harjaantumattomia.

Ja seurakunnallisella alalla on heillä kaikki järjestys ja toiminta
ollut Suomessa valmiina. Pappi tulee säännöllisesti ilman heidän
erityisiä puuhiaan, maksut on määrätty eikä niitä auta muuttaminen.
Mutta Amerikassa ovat olot vasta kehkeytymässä. Valmista ei ole, vaan
seurakunta on toimintaan alusta pitäen puuhattava.

Tietysti tuo, kun noin äkkiä vaadittaisi täydellistä kokemusta, on
mahdotonta. Puuhat Amerikan suomalaisten keskuudessa ovat enemmän
harjoitelmia, joissa puuhaajat kehittävät itseään ja hankkivat
kokemusta. Että niinkin paljon on toimeensaatu, ansaitsee ihmettelyä.
Kummastella ei pidä, että on paljon erehdyttykin ja erehdytään
alinomaa. Kukin puuhissa koettaa käyttää järkeään ja kykyään niin
paljo kun suinkin. Siitä johtuu erimielisyyksiä. Suomalainen on
sitkeä pysymään vakuutuksessaan ja tahtoo itsepäisesti viedä läpi
sen tuuman, jonka oikeaksi käsittää. Pikkumaisissakin asioissa hän
on omapäinen, ja pikkumaisuuksista useimmat erimielisyydet Amerikan
suomalaisten yhteispyrinnöissä ovat syntyneetkin.

Mutta suurimman häiriön suomalaisten siirtolaisten henkisissä
pyrinnöissä tekevät niiden johtajat. Monta puolisivistynyttä ja
kokematonta, jopa siveellisesti kelvotontakin on Suomesta mennyt
Amerikkaan ja ryhtynyt sikäläisiä rientoja ohjaamaan. Suomessa ovat
ne saattaneet olla joissakin seurapyrinnöissä osallisina ja tahtovat
olla täysiä mestareita Amerikan suomalaisten keskuudessa. Ellei
heille heti anneta johtajanpaikkaa, nostavat he riitaa ja kokoavat
itselleen herkkäuskoisimmista puolueen. Jos tuollainen röyhkeä
johtajaksi pyrkijä sattuu olemaan siveellisesti haaksirikkoinen,
joita kyllä liian paljon on Suomesta Amerikan siirtolaisoloja
turmelemaan mennyt, on helposti ymmärrettävä, etteivät ajattelevammat
taivu hänen johdatettavakseen. Johtajissa on kyllä pystyväisiäkin,
mutta heilläkin tahtoo sikäläisiin oloihin nähden olla liian vähän
kokemusta -- ja itsepäisyyttä on liian paljon.

Puolueitten pääjaon muodostaa siirtolaisten keskuudessa kansalaisten
suhde yleisimpään kirkolliseen yhdistykseen Suomisynoodiin ja
suurimpaan raittiusyhteyteen Veljeysseuraan. Kysymys siitä oletko
niiden puolella tai niitä vastaan on puoluelaisten tunnusmerkkeinä.
Jyrkimmän rajoituksen on tehnyt kysymys kirkollisesta yhteydestä.
Siitä on ollut kiivain väittely, tulisin sota.

Käykäämme nyt tarkastelemaan erikseen noita Amerikan suomalaisten
"yhteispyrintöjä". Niiden oikein tuntemiseksi täytyy myös tuntea
hiukan niiden historiaa.



Kirkolliset pyrinnöt.


Suuri on todella kirkon vaikutus Suomen kansaan. Pappien vuosisatoja
kestänyt uuttera, hiljainen työ itse kansan keskellä on tuohon
kansaan uskonnollisen leiman lyönyt. Ja vielä enemmän on se
vaikuttanut kun mitä pinnalle näkyy. Se on syvälle Suomen kansan
sydämmen muokannut. Puhuttakoon mitä tahansa, papisto se on ollut
kansamme varsinainen opettaja. Se kehitysaste, mille kansamme on
ennättänyt, on pääasiallisesti papiston luoma. Vasta viime aikoina on
siihen muita vaikuttimia huomattavammassa määrässä lisäksi tullut.

Paljon, varsinkin Amerikassa, puhutaan Suomen kansan pappisvihasta.
Siellä suomalaisten keskuudessa on varsinaisia apostoleja pappisvihan
herättämiseksi.

Suomessa on vaikeampi nähdä kansan varsinaista rakkautta hengellisiin
asioihin ulkonaisten tekojen kautta. Kun täällä kirkko puretaan, on
pakko rakentaa toinen sijaan, kun pappi kuolee, täytyy kansan ottaa
toinen. Amerikassa ei niin ole. Siellä ei virallisesti kysytä onko
sinulla pappia tai onko kirkkoa. Jos Suomen kansa olisi kyllästynyt
hengellisiin asioihin, näkyisi se pian siirtolaistemme keskuudessa
Amerikassa. Siellä ei ole mitään valmista eikä ole valtion tai
kenenkään muun puolesta käskyä mitään valmistamaankaan.

Kumminkin, mitä nähdään? Ensimmäisiä asioita mitä siirtolaisemme
Amerikassa ajattelee on kysymys sielunhoidosta. Sydämmen sisimmässä
povessa on hengellisten asioiden kaipuu. Se on sellaisellakin
siirtolaisella, joka päältäpäin kevytmieliseltä näyttää.

Onnettomalta, turvattomalta tuntee Amerikan suomalainen itsensä,
jos on sellaisella paikalla, jossa ei jumalansanan selitystä kuule
omalla kielellään. Sanomalehdissä valittaa hän surkeasti: "Ei
ole meillä kirkkoa, ei pappia, olemme siksi vähälukuiset." Mutta
kun useampia kansalaisia karttuu seudulle, niin että on toivoa
siitä, jotta voidaan pappia kustantaa, muodostuu seurakunta. Pian
aletaan hommaamaan kirkkoa. Ja siinä asiassa on uhraavainen sekin,
joka muuten pitää lompakkonsa kiinni. Satoja dollareita kootaan
muutamassa tunnissa. On oikein liikuttavaa nähdä miten joku satakunta
kansalaista kustantaa itselleen pappia, rakentaa komean kirkon ja
ylläpitää seurakuntaa. Siinä kysytään verrattain suurta uhrausta
työmiehiltä, jotka ovat Amerikkaan tulleet rahoja ansaitsemaan ja
säästämään.

Amerikan suomalaisten keskuudessa lienee nykyään seurakuntia noin
satakunta ja kirkkoja puolensataa. Kaikki ne ovat syntyneet ilman
ulkonaista pakotusta, sisällisen tunteen vaatimuksesta.

Mutta läheskään kaikilla noilla seurakunnilla ei ole omaa pappia.
Useat niistä ovat kannattamiseen liian vähävoimaiset, ja taas moni
niistäkin, jotka voisivat ja sydämmellisesti haluaisivat pappia
kannattaa, saapi olla ilman, kun Amerikassa ei sellaisia tarpeeksi
ole ja kun Suomesta ei ole saatu enemmän pappeja muuttamaan
Amerikkaan.

Tuo on hyvin ikävä epäkohta ja suureksi vahingoksi Amerikan
suomalaisten hengellisen elämän kehittymiselle. Yksinään ovat he
saaneet olla, yksinään puuhata ja kun ovat seurakunnan saaneet, eivät
saa pappia. Joskus saavat matkailevan papin käymään heidän luonaan ja
ne ovat juhlahetkiä siirtokunnan elämässä.

Tavallisesti papittomissa seurakunnissa esimies tahi joku muu
lukee saarnan jostakin postillasta sunnuntaisin. Joskus pitää hän
oman parhaan taitonsa mukaan raamatunselityksen. Mutta monessa
seurakunnassa ollaan vuosikausia papinpuuhassa ja sinä aikana ei
tuota saarnankaan lukemista pidetä tapana, ajatellaan että kun pappi
tulee, hän sitte panee toimeen täyden seurakunnallisen hoidon.

Luonnollisesti papin ja varsinaisen seurakunnallisen elämän puute
lamauttaa sitä suurta innostusta, joka alussa oli seurakuntaa
puuhatessa. Mielet voivat kylmetä, aletaan jo tottua hengellisen
hoidon puutteeseen.

Kun näin tapahtuu seudulla, missä seurakuntaakin on puuhattu,
ei ole kumma, että vielä enemmän vieraantuvat hengellisyydestä
ne suomalaiset, jotka asuvat hajallaan vähälukuisina siellä
täällä voimatta koskaan toivoa saavansa yhteyteensä seurakuntaa,
vielä vähemmän pappia. Monesta sellaisesta paikasta kirjoittavat
ajattelevammat surulla: "Kapakat ovat meillä kirkkoina ja kortit
kirjoina."

Surkuteltavaa, oikein sydämmellisesti säälittävää on, että Amerikan
suomalaiset eivät saa itselleen järjestettyä sielunhoitoa, silloin
kun ne itse sitä haluavat. Moititaan paljon jumalattomuutta ja
raakuutta löytyvän Amerikan suomalaisen kansan keskuudessa. Ja paljon
sitä löytyykin, mutta silti _jokaisella_ paikkakunnalla, missä
vähänkään useampia suomalaisia on koolla, on tuo hengellisen hoidon
halu pilkistänyt esiin. Parempaa on haluttu, hoitoa ja huovaa, mutta
sitä ei ole saatu.

Jo Delawaren siirtokunnan suomalaiset kaipasivat itselleen pappia
ja omakielistä jumalanpalvelusta. Heille koetettiin hankkia pappia,
mutta ei saatu.

Alaskan siirtokuntaan tuli Venäjän hallituksen huolenpidosta papiksi
Uno Cygnaeus, joka lienee ollut ensimmäinen suomalainen pappi
Amerikassa. Cygnaeuksen jälkeenkin on siellä Venäjän vallan aikana
ollut suomalaista jumalanpalvelusta oman papin toimittamana.

Mutta siihen siirtolaiskuntaan, johonka varsinaiset, nykyiset
Amerikan suomalaiset kuuluvat, ei vaikutus noin kaukaa ulettunut.
Ja vähän olikin kansalaisiamme vielä siihen aikaan Amerikan
Yhdysvalloissa. Vasta noin 30 vuotta takaperin alkoi suomalaisia
enemmän karttua Michiganin ja Minnesotan valtioihin. Ja jo heti alkoi
näkyä kirkollista mieltä heissä, näkyi, että heidän keskuudessaan oli
joukko sellaisia, jotka harrastivat kristillisen seurakuntaelämän
vireillä ja voimassa pitämistä. Suuri osa ensimmäisistä
siirtolaisista oli laestadiolaisia ja he ovatkin ensiksi järjestyneet
seurakunnalliseen toimintaan. Kuparisaarella rupesivat he yhteyteen
sikäläisen norjalaisen evank.luterilaisen seurakunnan kanssa, jonka
pappi osasi jonkun verran suomenkieltäkin. Mutta tämä yhteys hajosi,
kun pappi luuli havainneensa laestadiolaisten mielipiteissään
poikkeavan evank.luterilaisen kirkon opista ja sen vuoksi esti
laestadiolaiset käymästä ehtoollisella ja olemasta kummeina.
Laestadiolaiset erosivat eivätkä yleensä ole sen jälkeen yhtyneet
seurakuntapuuhiin muiden evank.luterilaisten kanssa, vaan pitävät
omia seurakuntiaan ja omia saarnaajiaan. Kumminkin yhä vielä katsovat
he kuuluvansa evank.luterilaiseen kirkkoon ja hyväksyvät sen
tunnustuksen.

Myös muut suomalaiset rupesivat järjestymään ja osoittivat haluansa
saada hengellistä hoitoa. Jo v. 1875 olivat he harrastuksissaan niin
edistyneet, että saivat nuoren suomalaisen pastorin, A. E. Backmanin
Suomesta seurakuntansa papiksi. Tähän aikaan oli väittely kovin
kiivasta laestadiolaisten ja muiden suomalaisten välillä. Pastori
Backmanilla oli vaikea asema. Kuten muutkin suomalaiset oli hänkin
niihin aikoihin uutisraivaaja alallaan.

Pastori Backman vaikutti Amerikan suomalaisten keskuudessa 7 vuotta.
Hän kävi myös Minnesotan ja Dakotan uutisasutuksilla. Nykyisin on hän
kirkkoherrana Ätsärissä.

Silloin kun pastori Backman meni pois, oli jo suomalaisia
pesäpaikkoja muuallakin kun pohjois-Michiganissa. Pappien ja
seurakunnallisen hoidon tarve alkoi käydä tuntuvammaksi.

Hancockin ja Calumetin, s.o. Kuparisaaren suomalaiset, rupesivat
taas hankkimaan itselleen pappia Suomesta. Ja pastori J. G. Nikander
lupasikin tulla. Mutta hänen tulonsa viipyi viipymistään, seurakunnat
kärsivät papinpuutetta. Kun heillä alkoi jo olla syytä epäillä, ettei
kutsuttu pappi tulekaan, vihitettiin papiksi Henry Turunen, kuten
jo on kerrottu. Mutta hän ei hätävaraksikaan kelvannut. Pian joutui
hän toimesta pois ja harhaili Amerikan eri osissa. Omatekemällään
valtakirjalla koetti hän myöhemmin tunkeutua suomalaisten
sielunpaimeneksi San Franciscossa, mutta vihdoin teki täydellinen
mielenhäiriö lopun hänen vaikutuksestaan.

Vihdoinkin alussa vuotta 1885 saapui kauvan odotettu pastori J.
G. Nikander. On ymmärrettävä miten suurella riemulla Amerikan
suomalaiset tervehtivät uuden papin tuloa. Pastori Nikanderin työala
tuli heti suureksi.

Jo ennen tätä valmistui Amerikan suomalaisille oikea pappi
toiseltakin taholta. Pastori Backmanin aikana oli tunnetussa
ruotsalaisessa oppilaitoksessa Augustana kolledshissa Amerikassa
opiskelemassa nuorukainen Jaakko J. Hoikka (synt. Rovaniemellä
1854). Hän oli Amerikkaan tullut v. 1873 ja valmisteleutui papiksi.
Suomalaisten papintarve oli jo niin suuri, että niinä aikoina, kun
opistosta oli lomaa, täytyi hänen kansalaisten kutsumuksesta käydä
jumalanpalveluksia pitämässä suomalaisseuduilla. Kesäkuulla 1883
valmistui hän papiksi Augustanasynoodin vihkimyksellä. Astoriassakin,
Oregonissa, oli silloin jo enemmälti suomalaisia ja he tahtoivat
häntä sinne papiksi. Elokuulla samana vuonna saapui pastori Hoikka
sinne ja toimi siellä yhtä mittaa tätä jaksoa kolmatta vuotta.

Suomalaisia pohjois-Michiganiin oli jo kokoontunut paljon ja olivat
he niin hajaantuneet, että pastori Nikander ei jaksanut heidän
tarpeitaan tyydyttää. Tämän vuoksi kutsuttiin pastori Hoikka
vaikuttamaan Marquettekauntin suomalaisten keskuudessa. Hän saapui
lokakuussa 1885 Republiciin ja toimi siellä aina vuoteen 1890.

Nyt oli jo kaksi suomalaista pappia seudulla ja seurakuntain
järjestäminen kävi helpommaksi. Pastori Hoikka oli myös seudullaan
olevan ruotsalaisen seurakunnan pappina, joten hänen työnsä jakaantui
kahden kansallisuuden kesken. Kumminkin useampia suomalaisia
seurakuntia järjestyi Marquettekauntiin ja kirkkoja laitettiin.

Tuntien suomalaisten suuren papintarpeen rupesivat Augustanasynoodi
ja norjalainen Haugesynoodi valmistamaan meikäläisille enemmänkin
pappeja. Mutta kun tahdottiin tehdä hätävaroja, kun ei otettu
tarpeeksi pyrkijäin oppia ja siveellistä elämää lukuun, ei nyt
onnistuttukaan niin hyvin kun pastori Hoikan suhteen, vaan
annettiinkin siirtokansallemme turmiota tuottavia lahjoja.

V. 1885 vihki Augustanasynoodi papiksi J.W. Lähteen. Hän
tuli suomalaisen seurakunnan papiksi Harboriin. Sitte on hän
liikkunut pappina ja sanomalehden toimittajana monessa paikassa
seikkaillen kaikkialla ja eläen huonosti. Monen kaupungin putkassa
on hän humalaisena virunut, monet suomalaiset edistyspyrinnöt
turmellut, seurakuntaharrastuksen laimentanut. Suomalaisten
henkiset harrastukset Harborissa, Pennsylvaniassa, New Yorkissa,
Massachusettsissa, New York Millsissä, Ironwoodissa, Rock Springsissä
ja monessa muussa paikassa ovat saaneet hänen huonon elämänsä
vaikutuksen takia kärsiä. Saarnalahjat ovat hänellä hyvänpuoleiset ja
kykynsä suositella kansaa erinomainen. Hän on voinut mennä uudelleen
seudulle, missä on ennen turmiollisesti vaikuttanut, ja kumminkin
saa siellä taas kannatusjoukon. Harva suomalainen on Amerikassa niin
paljon vaikuttanut kun J.W. Lähde, mutta ikävä kyllä tuo vaikutus
on ollut enimmäkseen pahaan päin. Aina ei liene Lähteen vaikutuksen
tarkoitus ollut niin paha, mutta hillitön väkijuomain himo on pahan
saanut aikaan. Viime aikoina on Lähteen toiminta ollut hiljaisempaa
eikä hänen elämäänsäkään vastaan ole hiljattaisin julkisuudessa
moitteita näkynyt. -- Augustanasynoodi, joka oli Lähteen papiksi
vihkinyt, erotti hänet huonon elämän takia siitä virasta jo
alkupuolella vuotta 1887.

Yhtä huonosti onnistui seuraavakin Augustanasynoodin pappilahja
suomalaisille. V. 1887 vihki se nimittäin papiksi suomalaisen F.
E. Öhden, jolla ei ollut paljon koulusivistystä, mutta jolle Turun
tuomiokapituli oli myöntänyt oikeuden saarnata, sen jälkeen kun
hän käsityöläisenä, seppänä, jonkun aikaa oli oleskellut Afrikassa
ensimmäisten suomalaisten lähetyssaarnaajien kera. Myös Öhde on
kokonaan ollut sopimaton saarnavirkaa pitämään. Hänkin käytöksellään
on monessa paikassa kansalaisten seurakuntaharrastuksia laimentanut.
Hän on kuleksinut kaikkialla Amerikan suomalaisten keskuudessa, ollen
pappina ja papintarjokkaana sekä saaden aikaan rettelöitä. Öhdellä
ei ole ollut Lähteen lumoavaa vaikutuskykyä kansaan. V. 1890 erotti
Augustanasynoodi hänet yhteydestään.

V. 1886 pyysi suomalainen William Williamsson Augustanasynoodilta
vihkimystä papiksi, mutta kun häneltä puuttui koulusivistystä eikä
ollut kutsumusta miltään suomalaiselta seurakunnalta, hyljättiinkin
hänen pyyntönsä. Mutta seuraavana vuonna vihki norjalainen
Haugesynoodi hänet papiksi sillä perusteella että hän oli toiminut
jonkun aikaa saarnaajana Astoriassa. Hän tuli nyt suomalaiseksi
papiksi Carboniin. Wyomingissakin oli siis jo seurakuntapyrinnöt näin
virkuneet. Nyt on Williamsson erään suomalaisen seurakunnan pappina
Harborissa.

Vihdoin alkoi taas ruveta tulemaan pappeja Suomesta. Mutta pahaksi
onneksi niissäkin tuli häiriöntekijöitä. Ja yleensä on huomattava,
että moni Suomesta Amerikkaan tullut pappi, vaikka muuten
kunnollinenkin ja hyvää tarkoittava, on osoittautunut olevansa
enemmän tai vähemmän sopimaton vaikuttamaan Amerikan suomalaisten
erilaisissa oloissa.

Vuoden 1888 alkupuolella saapui pastori J. W. Eloheimo Suomesta
Amerikkaan ryhtyäkseen Astoriassa suomalaisen evank.luterilaisen
seurakunnan papiksi. Eloheimon alkuperäinen nimi lienee Lindqvist
ja on hän pappina toiminut muiden muassa myös Helsingissä.
Kunnianhimoisuudessaan Eloheimo heti alkoi hapuilla johtavaa asemaa.
Hän rupesi ehdottelemaan eri seurakuntain kirkollisen yhteyden
aikaansaamista.

Jo kesällä 1886 Augustanasynoodin vuosikokouksen aikana Minneapolissa
tästä asiasta norjalaisen, suomea taitavan papin J. Eistensenin
asunnossa neuvottelivat hän, suomalaiset pastorit Nikander ja Hoikka,
saarnaaja Williamsson, herra Bergstadi sekä joku muukin. Silloin
ajateltiin kirkkoyhteyttä synodaaliseen malliin, niinkun ovat
yleensä Amerikan luterilaiset kirkkokunnat. Kun vielä tähän aikaan
oli vähän suomalaisia seurakuntia, ei ajateltu yhteyden pikaisesti
voivan syntyä, vaan tarpeellisuus kumminkin havaittiin. Sääntöjen
valmistamista varten valittiin kokouksessa valiokunta. Sitte kun
nuo säännöt saataisiin valmiiksi, piti ne kansalaisten nähtäviksi
ja tulkittaviksi sanomalehdissä julaista ja jonkun ajan perästä oli
sitte uusi kokous Minneapolissa pidettävä ja sen ajasta edeltäpäin
tieto annettava, että asiaa harrastavat voisivat kokoontua siitä
keskustelemaan ja päättämään. Tällaisia muistoonpanoja teki pastori
Nikander eräässä silloisessa sanomalehdessä.

Mutta Eloheimoa ei miellyttänyt synodaalisen kirkkokunnan
perustamisen aate. Hän kirjoitteli paljon tästä sanomalehtiin ja
tahtoi, että olisi perustettava hiippakunta piispan johdannolla. Hän
tahtoikin erottaa Astorian seurakunnan Augustanasynoodista ja laittaa
siitä pohjan tuolle suomalaiselle hiippakunnalle. Mutta ei Astorian
seurakunnalla eikä koko Amerikan suomalaisella kansalla ollut halua
tällaiseen.

Loppupuolella vuotta 1889 muutti pastori Eloheimo Calumetin
suomalaisten papiksi ja oli niin muita lähellä. Nikanderin
asemapaikka oli Hancock (hän kumminkin näihin aikoihin kävi Suomessa)
ja Hoikka oli Republicissa.

Myös muita työmiehiä oli saapunut Kirkolliselle vainiolle. V. 1888
oli kutsuttu lähetyssaarnaaja K. L. Tolonen papiksi Ishpemingiin ja
työala tulikin hänellä heti suureksi. Suomalaisia seurakuntia oli jo
rauta-alueella monta, niitä oli perustunut aina Ironwoodiin saakka.

Jo v. 1889 tuli pastori H. Tanner (Pellikka) Amerikkaan menetettyään
Suomessa virkansa. Hän oli vähän aikaa pastori Nikanderin sijaisena,
mutta sitte matkusti Mustille Kummuille Dakotan ja Wyomingin rajalla
järjestäen sinne sekä sittemmin Wyomingiin seurakuntia.

Nyt alettiin innokkaammin puuhata suomalaista evank.luterilaista
kirkkokuntaa. Pastori Eloheimokin taipui synodaalisuuden puolelle
ja rupesi puuhassa johtajaksi. Eloheimo teki säännöt ja sai
kannattajiksi niille Nikanderin ja Tolosen. Minneapolissa tehdyt
päätökset oli unehutettu eikä säännöistä edeltäpäin ollut julkista
keskustelua. Suomalaisten seurakuntien edustajia kutsuttiin kokoon
ja niin kokoontui Suomisynoodin (se annettiin kirkkokunnalle
nimeksi) ensimmäinen kirkolliskokous Calumetiin 25 p:nä maaliskuuta
1890. Läsnä oli edustajina yhdeksästä seurakunnasta 4 pappia ja 17
maallikkoa. Noista seurakunnista oli 8 pohjois-Michiganissa ja 1
Dakotassa.

Kauvan ei säännöistä keskusteltu. Yhdessä ainoassa istunnossa ne
hyväksyttiin laiksi alkavalle kirkkokunnalle.

Parempi olisi ollut että noiden sääntöjen kelvollisuutta olisi
alussa tarkemmin punnittu, sillä ei mikään ole Amerikan suomalaisten
keskuudessa sittemmin antanut aihetta niin paljolle keskustelulle
ja kiistalle kun nuo säännöt. Todellisuudessa nuo säännöt, jotka
syntyivät Eloheimon piispallisesta mielestä, olivatkin kypsymättömiä
ja amerikkalaisiin oloihin sopimattomia. Ne poikkesivat suuresti
muista amerikkalaisten luterilaisten synoodien säännöistä.
Seurakuntain oma päätösvalta supistettiin hyvin pieneksi, ja
konsistooriolle, johon tuli kuulumaan määrätty luku pappeja, tuli
melkein tuo Eloheimon tarkoittama korkea piispallinen valta.
Epäkäytännöllisyys näissä laeissa huomattiin heti Suomessakin niissä
piireissä, joissa Amerikan suomalaisten oloja seurattiin. Erään
etevän piispan mainitaan jo samana vuonna, kun synoodi perustettiin,
kirjoittaneen: "Pelkään, että olette vähän Amerikassa erehtyneet
siinä, että annoitte mielestäni liian vähän vaikutusalaa kansalle
Suomisynoodin asetuksessa. Luulen, että Amerikan kansa ja olot
olisivat sitä vaatineet."

Pian alkoi toteutuakin ennustukset. Calumetissa syntyi puolue, joka
pelkäsi Eloheimon piispallista mielialaa noissa säännöissä. Eräs
rettelöitsijä rupesi tuon puolueen johtajaksi. Jo talvella 1890 erosi
suuri osa pois Eloheimon Suomisynoodiin kuuluvasta seurakunnasta ja
perusti itsenäisen seurakunnan. Ja tämä oli lähimpänä vaikutuksena
siihen, että pastori Eloheimo jo samana vuonna muutti Calumetista
Ironwoodiin.

Suomisynoodin ensimmäiseen konsistoorioon tuli pastori J. G.
Nikander esimieheksi, J. W. Eloheimo sihteeriksi, K. L. Tolonen
rahastonhoitajaksi ja J. J. Hoikka notaarioksi. Mutta Hoikka jäi
kumminkin ruotsalaisen Augustanasynoodin papiksi ja jo samana
vuonna matkusti Ruotsiin ja oli pappina Ruotsin valtiokirkossa,
pääasiallisesti Såbråssa ja Haaparannalla. V. 1893 palasi hän
takaisin Amerikkaan Astorian suomalaisen seurakunnan kutsumana ja
liittyi uudelleen Augustanasynoodiin.

Pastori Hoikka kannatti ja suosi Suomisynoodia, mutta ei hyväksynyt
kaikkia kohtia noissa säännöissä. Hän tunnusti tämän rehellisesti
jo alussa ja Ruotsistakin lienee jotakin kirjoittanut asiasta.
Mutta Suomisynoodin konsistoorio ei silloin eikä jälkeenpäinkään
ole suvainnut kenenkään "syrjäisen" arvostelevan noita sääntöjä
ja tekevän parannusehdotuksia niiden suhteen. Suomisynoodin
konsistoorio, Nikander, Eloheimo ja Tolonen, lähettivät nyt
Hernösandin piispalle, Martin Johanssonille, kirjoituksen, jossa
pyydettiin piispaa käskemään, että Hoikka lakkaisi kirjoittamasta
Suomisynoodista. Tätä pyyntöä ei tietysti piispa noudattanut, ja
olenkin sen tuonut vaan esiin näytteeksi miten amerikkalaisille
oloille vastaisesti mainittu konsistoorio silloin toimi.

Synoodikysymys alkoi jo ruveta puoluekannan määrääjäksi Amerikan
suomalaisten keskuudessa. Osa syntyneistä seurakunnista rupesi
synoodin yhteyteen, mutta osa oli sitä vastaan. Rettelöitä oli jo
syntynyt, mutta vielä yhä enemmän asiat sekaantuivat. Hajaannusta
tapahtui itse synoodin konsistooriossa.

Kun pastori Eloheimo muutti Ironwoodiin, ei hän enää ollut niin
harras yhteistyön jäsen. Hän yhä unelmoi piispanarvoa, jopa
enempääkin. V. 1892 julkaisi hän painosta kirjan nimeltä: "Julistus
siitä Yleis-Valtakunnasta, joka esiintyy tulevana tuhatvuotisena
aikakautena." Siinä koetetaan Jumalan välittömän ilmestyksen
perustuksella väittää, että kaikkivaltias Jumala on edeltäpäin
määrännyt ja kutsunut sen tekijän, pappi William Elohimin ja hänen
jälkeläisensä (elohidit) johtamaan tuhatvuotisen valtakunnan yleistä
hallitusta. Tässä ilmestyksessään saa pappi, William, Jumalan
sijaisena ollen, arvonimen, joka ilmaisee suunnattoman suurta valtaa
ja kunniaa. Hänen nimensä on "Valtamajesteetti".

Luonnollisesti tämä ei tyydyttänyt Suomisynoodin muita konsistoorion
jäseniä. Amerikkaan oli vähä ennen tätä saapunut Suomesta pastori
K. Huotari synoodin matkustavaksi saarnaajaksi. Hän, Nikander ja
Tolonen tahtoivat, että Eloheimo selittäisi, miksi hän oli julkaissut
tuollaisen kirjan. Eloheimo ei alistunut näiden tutkittavaksi ja
tuomittavaksi. Hän luopui (tahi luovutettiin) Suomisynoodista ja
myöskin hänen seurakuntansa erosi kirkkokunnasta.

Eloheimon aikana oli Ironwoodiin rakennettu suomalainen kirkko,
joka vihittiin joulukuussa 1890. Suomisynoodin säännöissä sanotaan,
että jos seurakunta eroaa kirkkokunnasta tai katsotaan hajonneeksi,
lankeaa tuon seurakunnan omaisuus kirkkokunnan hoitoon. Tämä onkin
yksi noita vieläkin kiistan alla olevia pykäliä synoodin säännöissä.
Nyt synoodi tahtoi tuota pykälää käyttää ja ottaa Eloheimon
seurakunnalta kirkon. Syntyi kallis ja pitkällinen oikeudenkäynti
Ironwoodin kirkonomaisuudesta. Mutta Michiganin, samoin kun muidenkin
Amerikan valtioitten lait, eivät ole sopusoinnussa synoodin tuon
sääntöpykälän kanssa, vaan sallivat eroavan seurakunnan pitää
omaisuutensa, jonka on omin neuvoinsa hankkinut. Niin sai Eloheimo
seurakuntineen pitää kirkonomaisuuden.

Kaikki Ironwoodin suomalaiset eivät kumminkaan yhtyneet Eloheimoon.
Päinvastoin suuri osa heistä muodosti oman seurakunnan liittyen
Suomisynoodiin. Tälle seurakunnalle tuli K. Huotari papiksi. Nyt on
silläkin seurakunnalla jo oma, sievä kirkko ja on se hyvin edistynyt.
Sen pappina on nyt, Huotarin muutettua Harboriin, H. Tanner,
joka jouduttuaan riitoihin Wyomingissa, muutti Astoriaan, vaan
sielläkin kun syntyi rettelöitä, tuli Ironwoodiin. Pastori Tanner on
osoittautunut Amerikassa ankaraksi kirkkokurin mieheksi, mutta hänen
todella hyvää tarkoitustaan ei ole Amerikan vapaissa oloissa aina
oikein ymmärretty. Astoriaan muutti Tanner J. J. Hoikan sijalle, joka
oli siirtynyt papiksi East Tawasiin.

Eloheimo kulki nyt omaa tietään. Hän perusti uuden suomalaisen
kirkkokunnan, jonka piispaksi julistutti itsensä. Saadakseen
hiippakuntaansa seurakuntia rupesi hän vihkimään pappeja ja lähetti
heidät seurakuntia perustamaan ja hoitamaan. Mutta vihkimyksissään ei
hän ole onnistunut, vaikka kyllä hän pappinensa on paljonkin häiriötä
saanut aikaan Amerikan suomalaisten kirkollisissa oloissa.

Eloheimon luovuttua rupesi Suomisynoodi paljon paremmin ja vakavammin
edistymään. Yhä enemmän ja enemmän saavutti se suosiota, ja uusia
seurakuntia liittyi siihen, vaikkakin yhä vielä kesti kinastusta
noista säännöistä. Suomisynoodi kumminkin todisti pystyvänsä
olemaan yleisenä suomalaisten kirkkokuntana. Ja sääntöjäkin
vähitellen, vaikka ihmeteltävän jäykästi korjattiin. Kumminkin on
niissä vielä olemassa muiden muassa tuo seurakuntien omaisuuden
omistusoikeuspykälä, entisestään hiukan muutettuna sanamuodossaan.

Sitä mukaa kun seurakuntaelämä on virkunut Amerikan suomalaisten
keskuudessa, on oikeiden pappien puute käynyt tuntuvammaksi.
Suomestakin kyllä saapui lisää pappeja, mutta muutamat niistä
vaikuttivat vaan vähän aikaa. Pastori A. Kiviojan siunauksellisesta
vaikutuksesta Ohiossa olen jo sikäläisistä suomalaisista puhuessa
kertonut. Kesällä 1893 tuli Calumetiin papiksi pastori E. W. Hynninen
Suomesta, mutta lyhyen aikaa vaikutettuaan muutti hän takaisin
Suomeen. Vielä lyhyempi oli pastori A. Lindgrenin vaikutusaika
Massachusettsissa.

Poistaakseen edes kipeintä papintarvetta täytyi Suomisynoodinkin
konsistoorion ruveta vihkimään pappeja. Se saikin tarjolle kaksi
sopivaa ehdokasta, Aadolf Riipan ja J. Bäckin. Edellinen oli
Suomessa ollut jumaluusopin ylioppilaana ja Amerikassa oli jo
toiminut saarnamiehenä omaten hyvän puhelahjan. J. Bäck oli Suomessa
jumaluusopillisessa tiedekunnassa suorittanut alkututkintoja ja
oli sitte myös suorittanut filos. kandidaattitutkinnon. Nämä
olivat ensimmäiset, jotka Suomisynoodi vihki papiksi. Se tapahtui
maaliskuussa 1895. J. Bäck tuli väliaikaisesti papiksi Calumetiin,
siirtyi sieltä Montanaan ja sieltä taas Mesabaränssille Minnesotaan.
Aadolf Riippa toimi ensin matkustavana pappina, tehden samalla
tutuksi synoodin puuhaamaa opistoasiaa. Sitte asettui hän Tannerin
jälkeen papiksi Rock Springsiin, josta on siirtynyt Astoriaan.

Seuraava papiksivihkimys Suomisynoodissa tapahtui muutama kuukausi
myöhemmin. Kun Eloheimon piispakunta alkoi hajota, luopuivat muutamat
hänen vihkimistä papeistaan hänestä pois. Ensiksi luopui J. H.
Kampi, joka rupesi hoitamaan suurta seurakuntaa Kiipin niemellä.
Hän yhdisti seurakuntansa Suomisynoodiin ja itsekin pyysi sieltä
uutta papiksi vihkimistä. Synoodin esimies opetti häntä kuukauden
ajan ja sitte toimitettiin vihkiminen. V. 1896 muutti Kampi
Calumetiin synoodiseurakunnan papiksi ja esiintyi pian tulisimpana
Suomisynoodin ja sen konsistoorion puoltajana. Kovat tuomiot lausui
hän muiden muassa synoodin kirkolliskokouksessa 1898 niille, jotka
olivat uskaltaneet konsistooriota ja sääntöpykäliä moittia. Hänet
valittiinkin silloin Suomisynoodin rahaston- ja taloudenhoitajaksi.
Mutta ennenkun hän ennätti kassaakaan saada käsiinsä, paljastui
rumia kohtia hänen yksityiselämästään, joten hänen täytyi poistua
Calumetista ja papinvirasta.

Paitsi Williamsonia on norjalainen Haugesynoodi vihkinyt muitakin
pappeja suomalaisille. Yksi niistä, H. Sarvela, on liittynyt
Suomisynoodiin ja on pääasiallisesti toiminut Minnesotassa.
A. Sandström (Saastamoinen) on toiminut pappina synoodiin
kuulumattomissa seurakunnissa Minnesotassa, Wyomingissa ja Montanassa.

Suomesta on ollut vaikea saada pappeja Amerikan suomalaisten
keskuuteen, vaikka niitä hartaasti halutaan ja vaikka yleisesti
papinpalkka Amerikassa on tuntuvasti korkeampi papinapulaisten
tavallista palkkaa Suomessa. Suomalaisen papin tulot Amerikassa
vaihtelevat 70--130 dollarin vaiheille kuukaudessa. Viime aikoina
on useampia pappeja tullut Suomesta ja toivottavasti uudet papit
vaikuttavat terveellisesti kirkollisten olojen kehittymiseen
siirtolaisten keskuudessa. On ymmärrettävää että vanhemmat papit
hermostuvat seistessään alituisesti puoluesodassa, johon ovat
synoodisääntöjen takia joutuneet. Kumminkaan ei sovi unehuttaa, että
heidän seurakuntansa ovat pitkällisen, uutteran vaikuttamisen kautta
parhaiten ja vakavimmin järjestyneet.

Vuoden 1896 alkuun saapui pastori A. Hukkanen Suomesta Worcesterin
ja siihen yhdistettyjen seurakuntain papiksi. Kun hän siirtyi
Merimieslähetyksen palvelukseen New Yorkiin, tuli hänen sijalleen
Suomesta pastori Havukainen.

Kiipin suomalaiset saivat v. 1897 Kampin jälkeen papikseen Suomesta
pastori P. Airaksisen.

Lopulla vuotta 1896 tuli pastori R. Ylönen Suomesta papiksi Sand
Couleehen Montanaan. Sieltä on hän nyt siirtynyt Suomiopiston
opettajistoon.

Pastori K. A. A. Koski tuli Suomesta kesällä 1895 ja asettui
toimimaan Illinoisin suomalaisten keskuuteen. Kun Suomisynoodi, jonka
yhteyteen sikäläiset suomalaiset seurakunnat kuuluivat, ei hyväksynyt
Koskea niihin papiksi, erosivat seurakunnat synoodista. Myöhemmin on
Koski siirtynyt n.k. kansallisseurakunnan papiksi Rock Springsiin,
jonne toisen, synoodiseurakunnan papiksi saapui v. 1898 alkupuolella
pastori A. Granholm Suomesta.

Kun Suomiopisto saatiin alkuun, rupesi sen johtajaksi pastori J.
G. Nikander. Sen ohessa pysyi hän edelleen synoodin esimiehenä ja
hoiti alussa Hancockin seurakuntaakin, joka oli hänen vakavan ja
monivuotisen vaikutuksensa aikana tullut Amerikan suomalaisten
suurimmaksi ja järjestetyimmäksi seurakunnaksi. Sittemmin tuli
Hancockin seurakunnan papiksi J. Bäck ja kirkolliskokouksessa
1898 katsottiin sopimattomaksi, että synoodin esimiehyys ja
opiston johtajan toimi olivat samoissa käsissä, joten kirkkokunnan
esimieheksi valittiin pastori K. L. Tolonen.

Eloheimon suuriunelmainen hiippakunta on nyt sulanut niin, että
siihen enää tuskin kuulunee yhtään seurakuntaa. Eloheimo itse on
ollut Calumetissa pappina siinä seurakunnassa, joka hänen synoodia
perustaessaan syntyi hänen vastustajistaan.

Suomisynoodi on kasvanut suureksi. Siihen kuuluu noin 40 seurakuntaa
ja noin 10,000 jäsentä. Pappeja kuuluu siihen alun toistakymmentä ja
kirkkoja kolmattakymmentä.

Mutta paljon on seurakuntia, jotka eivät ole liittyneet
synoodiin, paljon, vaikka ei laestadiolaisia lukuun otetakaan.
Yhtenä syynä noiden kuulumattomuuteen on tuo jo ennen mainittu
pykälä omistusoikeudesta. Mutta on muitakin syitä. Vastustajat,
nimittävät Suomisynoodia pappisvaltaiseksi, todella ilman syytä,
sillä korjattujen sääntöjen mukaan on synoodin päähallinto
kirkolliskokouksella, johon seurakunnat saavat lähettää edustajia,
ja maallikot, niin hyvin kun papitkin, äänestävät kukin yhdellä
äänellä. Maallikkojen luku kokouksissa on paljon suurempi kun
pappien luku, joten pappisvaltaisuus on turhaa kiihkopuhetta,
syntynyt liian tulisesta puoluetaistelusta. On kyllä totta, että
maallikkoedustajissa on vielä esiintynyt paljon kypsymättömyyttäkin,
mutta onhan kehitys vasta alussaan eikä suinkaan tuo ole
"pappisvaltaisuuden" syy.

Osa synoodia vastustavista kutsuu itseään "kansallisiksi" ja
seurakunnat ovat "kansallisseurakuntia". Nämäkin ovat havainneet,
että kirkkokunnalleen yhteys on keskinäiseksi turvaksi
tarpeellinen. Sen vuoksi pidettiin kesäkuun 26 p:nä 1898 pastori
Kosken kutsumuksesta kansallisseurakuntain yhteinen kokous Rock
Springsissä. Edustajia oli lähetetty seitsemästä seurakunnasta. Uuden
kirkkokunnan nimeksi tuli "Amerikan Suomalainen Evankelisluterilainen
Kansalliskirkko". Sille hyväksyttiin säännöt, joissa Suomisynoodin
säännöissä moitittuja kohtia on koetettu korjata. Sääntöjen teossa
on vaikuttavimpana henkilönä toiminut sanomalehtimies K. Haapakoski.
Kirkkokunnan esimieheksi valittiin J. W. Eloheimo ja varaesimieheksi
K. A. A. Koski.

Laestadiolaisseurakunnat, n.k. apostolisluterilaiset, eivät ole
näihin riitoihin ottaneet osaa. Ne toimivat nykyisin hiljaisuudessa
omassa piirissään. Mutta aina ei ole heidänkään keskuudessaan näin
rauhallista ollut. Myös siellä on riidan laineet kuohuneet. Riitoja
koetettiin ratkaista sovintokokouksilla ja sovittajia kutsuttiin
aina Lapista asti, muiden muassa vanha johtomies J. J. Purnu, joka
Gellivaarasta kävi Amerikassa v. 1893.

Laestadiolaisia on Amerikan suomalaisten keskuudessa paljon,
erittäinkin maanviljelysseuduilla. Yleensä ovat he kirkollisissa
harrastuksissaan hyvin edistyneet, paikoin edellä muita suomalaisia.
Heillä on omat kirkkonsa ja saarnaajansa. Nuo saarnamiehet kastavat
lapsia, vihkivät parikuntia ja hautaavat kuolleita, aivan kun muutkin
papit. Näistä laestadiolaisten nykyisistä johtajista mainittakoon
pastori A. L. Heideman, joka toimittuaan Suomessa pappina siirtyi
Calumetiin ja on hänellä siellä suuri seurakunta.

Laestadiolaisia "esikoisvanhuksia" Lapissa, kuten Raattamaata y.m.
ovat pitäneet Amerikankin laestadiolaiset johtajinaan. Vilkas
vuorovaikutus on uskonveljien välillä.

Laestadiolaisia Amerikassa kuten muuallakin moititaan siitä, etteivät
tahdo antaa lapsilleen tietopuolista oppia. Kumminkin on myös heidän
keskuudessaan valistuneempia kansalaisia.

Vapaakirkollinen, s.o. kongregatsionalistinen liike on myös ruvennut
toimimaan Amerikan suomalaisten keskuudessa. Sillä on jo muutamia
järjestettyjä seurakuntia etupäässä Massachusettsissa ja Ohiossa.
Kongregatsionalistinen pappiskolledshi Chicagossa on valmistanut
muutamia suomalaisia pappeja. Niistä toimii A. Groop Fitchburgissa,
K. F. Henrikson Quincyssä ja F. Lehtinen Ohiossa.

Muut amerikkalaiset uskokunnat ovat saaneet hyvin vähän kannattajia
Amerikan suomalaisten keskuudessa. Tässä suhteessa on suuri ero
suomalaisten ja ruotsalaisten siirtolaisten välillä. Viimemainittuja
on mitä useammissa uskokunnissa, mutta suomalaiset ylipäätään
sydämmen vakuutuksella tahtovat säilyttää luterilaisen uskontonsa.
Muutamat heistä kyllä niillä seuduilla, missä on vähemmän
suomalaisia, voivat liittyä tuntemattomuudessa johonkin muunuskoiseen
seurakuntaan, mutta silti ovat mieleltään luterilaisia.







Home