Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Ylimys - Romaani
Author: Galsworthy, John
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Ylimys - Romaani" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



YLIMYS

Romaani

Kirj.

JOHN GALSWORTHY

Suom. Huvi Vuorinen

Alkuperäinen teos: The Patrician



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava
1921.



        "Ethos andrópo daimon."



I OSA



I LUKU.


Valo tunkeutui suureen huoneeseen -- niin suureen, että sen korkeaa,
veistokuvilla koristettua kattoa oli mahdoton lähemmin tarkastaa
-- ja kulki koitteen tutkivalla, kylmällä uteliaisuudella aikain
muovaileman, fantastisen varushuoneen läpi. Vapaana ihmissilmän
ennakkoluuloista se paljasti outoja epäjohdonmukaisuuksia, ikäänkuin
valaisten historian kiihkotonta kulkua.

Sillä tähän ruokasaliin -- joka oli Englannin hienoimpia --
Caradoc-suku oli kerännyt vuosisatain kuluessa kaikki voitto- ja
muistomerkkinsä. Tämän ruokasalin ympärille he olivat rakennelleet,
sen ympäriltä purkaneet, sen ympärillä korjailleet, kunnes se, mikä
jäi jäljelle Monkland Courtista, näytti kauttaaltaan yhdenmukaiselta.
Vain täällä he olivat jättäneet koskemattomaksi vanhain, munkkeja
matkivain rakentajain työn ja tietämättään sijoittaneet tänne
sielunsa. Sillä täällä oli valon paljastamina monia liikuttavia
merkkejä ihmisen halusta elää ikuisesti, täällä oli hänen muinaisten
ruumiittensa ulkokuoria ja hänen uskontunnustuksensa mukaisia
fetishejä ja muita kummallisia, ajan hampaan säälimättömästi
raastamia todistuskappaleita.

Aikakirjain laatija olisi voinut löytää täältä kaikki tarvitsemansa
todisteet; analyytikko muodosti tämän aineiston perusteella ylevän
syntyperän oikean yhtälön; filosofi osoitti aristokratian kehityksen
sen varhaisimmasta, raakaan voimaan tai viekkauteen perustuvasta
alusta alkaen läpi mahtavuuden vuosisatojen aina sen maalaukselliseen
rappeutumiseen ja viimeisen vastarinnan alkamiseen asti. Kenties
olisi taiteilijakin saanut täällä vahvan, selittämättömän,
läpitunkevan hengen, samalla lailla kuin vanhassa katedraalissa
kävijä näyttää vainuavan sen sielun.

Siitä tarunomaisesta miekasta alkaen, joka oli kuulunut sille
walesilaiselle heimopäällikölle, joka hyvinpalkitun kavalluksen
kautta oli osannut sukeltautua Wilhelm Valloittajan suosioon
ja saanut, erään normannin lesken ohella, suuria maa-aloja
Devenesciressä, aina siihen maljaan asti, jonka Geoffrey Caradocin,
nykyisen Valleysin kreivin devonshireläiset vuokraviljelijät olivat
yhteisesti ostaneet hänelle hänen naimisiin menonsa muistoksi lady
Gertrude Semmeringin kanssa -- kaikki muistomerkit oli haalittu
kokoon, lukuunottamatta niitä perheen jäsenten kuvia, jotka olivat
Valleysin talon taulukokoelmassa Lontoossa. Vieläpä siellä oli
jäljennös vanhasta, keltaisesta, repaleisesta paperikääröstä,
joka antoi kuninkaallisen vahvistuksen Caradoc-suvun kaikkein
huomattavimman jäsenen, Johnin maille ja arvonimille, Johnin, joka
valitettavasti ei ollut huomannut syntyä laillisesta aviosta tuon
humoristisen laiminlyönnin vuoksi, jollaisia tavataan vanhimpien
sukujen sukutauluissa. Niin, siellä se oli, ripustettuna melkein
kyynillisesti erääseen nurkkaan. Sillä tämä seikka, vaikka
epäilemättä oli ollutkin polttavana kysymyksenä viidennellätoista
vuosisadalla, antoi vain aiheen pieneen ivalliseen tarinaan
sen johdosta, että Johnin "oman" veljen, Edwardin, jälkeläisiä
epäilemättä tavattiin erään lähipitäjän mäkitupalaisten joukossa.

Heijastaen asevarustuksista niiden alla oleviin tiikerintaljoihin,
jotka perheen nuorempi poika Bertie Caradoc oli tuonut Intiasta vain
vuosi sitten, valo näytti esittävän, miten ne, jotka kerta olivat
olleet ensimmäisiä sen yksinkertaisen luonnonlain perusteella,
joka kruunaa seikkailijat ja vahvat, ollen nyt melkein kokonaan
syrjäytettyinä kansallisen elämän päävirtauksista, olivat pakotetut
keksimään itselleen seikkailuja, jotteivät menettäisi uskoaan omaan
voimaansa.

Kevätaamun ensimmäisen puolentunnin säälimätön valo ilmaisi monta
muuta muutosta kulkiessaan synkistä gobeliineista samettimattoihin,
esittäen vastakohtien avulla varman todistuksen nykyisen kreivin ja
kreivittären käytännöllisestä älystä, joka oli vieras menneitten
aikain asketismille. Ja sitten se näytti jättävän kriitillisen
kulkunsa ja ikäänkuin tahtovan peittää kaikki lumouksen verhoon.
Sillä aurinko oli noussut, ja itäisten ikkunain kautta tunki
sisään sen tasainen ja salaperäinen ilo. Ja sen mukana tuli sisään
avonaisesta ristikosta villi mehiläinen ja laskeutui kukkasiin, jotka
sijaitsivat pöydällä, huoneen itäpäässä, mitä käytettiin niissä
tapauksissa, kun talossa oli koolla vain pienempi seurue. Tunnit
kuluivat hiljaisesti, kunnes aurinko oli korkealla ja ensimmäiset
kävijät saapuivat -- kolme punaposkista, äänekkäänpuoleista
palvelijatarta harjoineen. He menivät tiehensä, mutta heti ilmestyi
kaksi lakeijaa -- kaksi aamiaisbrigadin etuvartiota, jotka
seisoivat ammattimaisesti hetken, tekemättä mitään, mutta sitten
ryhtyivät tyynesti kattamaan pöytää. Sitten tuli sisään pieni
kuusivuotias tyttö, katsomaan, oliko siellä mitään mielenkiintoista
-- pieni Ann Shropton, sir William Shroptonin ja hänen vaimonsa,
lady Agathan lapsi, Agathan, joka oli talon vanhin ja neljästä
nuoresta Caradocista ainoa naimisissa oleva tytär. Hän tuli sisään
varpaillaan, aikoen yllättää kenen vain tapasi. Hänellä oli pienet
leveät kasvot, suuret, teeskentelemättömät, vaaleanruskeat silmät
pienen nenän yläpuolella, joka pisti esiin suoraan ja äkisti. Hänen
hienoliinaisessa nutussaan oli väljä vyö, joka oli kiinnitetty paljon
alemmaksi vyötäisiä, ikäänkuin vapauden vertauskuvaksi, ja hän
näytti pitävän kaikkea hyvän pilan arvoisena. Ja pian hän löysikin
sellaista, joka kiinnitti hänen mieltään.

"Täälläpäs on hörriäinen, William. Luuletteko, että voisin kesyttää
sen pienessä lasilippaassani?"

"Sitä en luule, miss Ann, mutta varokaakin, ettei se vaan pistä
teitä!"

"Ei se pistä _minua_."

"Miks'ei?"

"Siksi, että se ei tahdo."

"Eipä tietenkään -- koska te niin sanotte -- --"

"Mihin aikaan auto on käsketty?"

"Kello yhdeksäksi."

"Minä aion mennä isoisän kanssa aina veräjälle asti."

"Ajatelkaapas, jos hän tekisi esteitä."

"Silloin minä menisin joka tapauksessa."

"Vain niin."

"Minä voisin mennä hänen kanssaan aina Lontooseen asti! Meneeköhän
täti Babs?"

"Ei, minä en luule kenenkään menevän hänen ylhäisyytensä kanssa."

"Minä menisin, jos tätikin. William!"

"Jaa."

"Onkohan eno Eustace varma siitä, että hänet valitaan?"

"Tietysti hän on."

"Luuletteko hänestä tulevan hyvän parlamentinjäsenen?"

"Lordi Miltoun on hyvin taitava, miss Ann."

"Onko hän?"

"Kyllä, ettekö tekin luule?"

"Luuleeko Charles myöskin niin?"

"Kysykää häneltä."

"William!"

"Jaa."

"Minä en pidä Lontoosta. Minä pidän olosta täällä, ja minä pidän
Cattonista, ja minä pidän kodistani aika paljon, ja minä pidän
Pendridnystä -- ja -- minä pidän Ravenshamista."

"Hänen ylhäisyytensä poikkeaa tänään Ravenshamiin, niin olen kuullut."

"Oh, silloin hän tulee näkemään isoäidin! William -- --"

"Miss Wallace tulee."

Leveä- ja kalpeakasvoinen, kärsivännäköinen nainen sanoi ovelta:

"Tulkaa, Ann."

"Hyvä, minä tulen! Päivää, Simmons!"

Sisäänastuva isännöitsijä vastasi:

"Päivää, päivää, miss Ann!"

"Minun täytyy mennä."

"Olen varma, että se surettaa meitä suuresti."

"Jaa."

Ovi avautui hiljakseen, ja suuressa huoneessa syntyi toimelias
hiljaisuus, kuten aina aterian edellä. Äkisti nuo neljä miestä
asettuivat paikoilleen pöydän ympärillä. Lordi Valleys oli tullut
sisään.

Hän lähestyi hitaasti, lukien sinistä sanomalehteä, ja hänen
harmaiden silmiensä välissä oli pieni, hänelle outo ryppy. Hänellä
oli ruskettuneet, punertavat, tarkkapiirteiset kasvot. Hänen
kähärät hiuksensa ja viiksensä alkoivat jo käydä raudanharmaiksi --
hänellä oli sellaisen miehen kasvot, joka tuntee oman mielensä ja
on tyytyväinen tähän tuntemukseensa. Myöskin hänen jäntevä, suora
vartalonsa ja hänen sotilaanniskansa vahvisti sitä vaikutusta, että
hän oli, joskaan ei suorastaan itsetyytyväinen, niin tyytyväinen
kuitenkin elämäntapoihinsa ja ajatuksiinsa. Ja hänen liikkeistään
näkyi tuo erikoinen välinpitämättömyys ympäristöstä, joka on
ominaista niille, jotka ottavat osaa julkiseen elämään, joilla on
käytettävänään olemassaolon aineellinen koneisto ja joiden ei koskaan
tarvitse ajatella sitä, mitä muut heistä ajattelevat. Istuutuen ja
silmäillen edelleen lehteään hän alkoi heti syödä sitä, mitä oli
pantu hänen eteensä. Huomattuaan sitten, että hänen vanhin tyttärensä
oli tullut sisään ja istuutui hänen viereensä, hän sanoi:

"Ikävä, kun täytyy lähteä Lontooseen tällaisella ilmalla!"

"Tuleeko ministeristöllä olemaan kokous?"

"Kyllä, tuon sotkuisen ilmapallojutun vuoksi."

Mutta Agathan suloisten ja kapeitten kasvojen huolestunut katse
tarkasti syrjäpöydällä olevaa tarjotinta, joka piti ruokia lämpimänä,
ja hän ajatteli: "Minä luulen, että tämä olisi sittenkin parempi kuin
se, jonka minä olen saanut. Jos William vain tahtoisi sanoa, pitääkö
hän tosiaankin näistä leveistä tarjottimista enemmän kuin niistä
erityisistä lämminvesialtaista!" Hän sai kuitenkin kysytyksi hellällä
äänellään -- sillä kaikki hänen sanansa ja liikkeensä olivat helliä,
vieläpä hieman arkojakin, jos jokin näytti uhkaavan hänen miehensä
tai lastensa hyvinvointia:

"Luuletko, isä, tämän sodanpelon olevan edullista Eustacen
suunnitelmille?"

Mutta hänen isänsä ei vastannut, vaan tervehti uutta tulokasta,
hoikkaa, hienoltanäyttävää nuorta miestä, jolla oli tumma tukka ja
sievät viikset, miestä, joka ei ollut ollenkaan hänen sukulaisensa,
vaikkakin epäsuorasti muistutti häntä. Claud Fresnay, Harbingerin
kreivi, muistutti tosiaankin niin sanottua "normannilaista" tyyppiä
-- hänellä kun oli voimakkaat, säännölliset piirteet ja hieman
kaareva nenä -- mutta se, mikä vanhassa miehessä näytti osoittavan
vain tiedotonta oman itsensä mallinapitämistä, vaikutti nuoremmassa
miehessä siltä, kuin hän olisi ollut vaativampi ja väkinäinen,
ikäänkuin huolissaan sen johdosta, ettei saanut aina vastata jotakin.

Hänen perässään oli tullut sisään pitkä, täysivartaloinen ja
hieno-olemuksinen nainen, jonka hiukset olivat vielä ruskeat -- lady
Valleys itse. Vaikka hänen vanhin poikansa oli kolmikymmenvuotias,
hän itse oli vain hieman yli viidenkymmenen. Hänen äänestään,
tavoistaan ja koko olemuksestaan saattoi päätellä, että hän oli
ollut tunnustettu kaunotar, mutta nyt oli hänen vielä eloisilla
kasvoillaan, hänen harmaansinisissä silmissään ja karhenneessa
hipiässään muutakin kuin täysi-ikäisyyden vivahdusta. Kaikista hänen
piirteistään ja koko hänen äänensä sävystä saattoi päättää, että hän
oli hyvä toveri ja oikea "maailmannainen". Hänen olentonsa viittasi
tosiaankin siihen, että hän oli elänyt voimakasta ulkoilmaelämää
ja että häneltä ei puuttunut huumoria. Hän se vastasi Agathan
huomautukseen:

"Tietysti, rakkaani, parhaalla mahdollisella tavalla."

Lordi Harbinger lausui:

"Sivumennen sanoen, Brabrook tulee puhumaan siitä. Oletteko koskaan
kuullut häntä, lady Agatha? 'Herra puheenjohtaja, minä nousen -- ja
minun mukanani nousee koko demokraattinen periaate --'."

Mutta Agatha vain hymyili, sillä hän ajatteli:

"Jos minä annan Ann'in mennä veräjälle asti, niin hän saa siitä
vain aiheen johonkin uuteen vaatimukseen huomenna." Välittämättä
vähääkään yleisistä asioista hänen perinnäinen halunsa käskeä
ilmeni liiallisessa talousasiain järjestelemisessä. Se oli hänellä
uskontona, kiihkona -- aivan kuin hän olisi tuntenut itsensä
kansallisen kotitalouden mallikuvaksi, isänmaallisen liikkeen
johtajaksi.

Syötyään, mitä piti välttämättömänä, lordi Valleys nousi.

"Onko sinulla, Gertrud, mitään sanottavana äidillesi?"

"Ei ole, minä kirjoitin hänelle eilisiltana."

"Pyydä Miltounia pitämään silmällä tuota mr Courtieria. Minä kuulin
hänen puhuvan eräänä päivänä -- hän puhuu melkein hyvin."

Lady Valleys, joka ei ollut vielä istuutunut, seurasi miestään ovelle.

"Sivumennen sanoen, minä olen puhunut äidille siitä naisesta, Geoff."

"Oliko se välttämätöntä?"

"Kyllä, niin luulen. Minä olen levoton -- kuitenkin kaikitenkin,
äidillä on jotakin vaikutusvaltaa Miltouniin."

Lordi Valleys kohautti olkapäitään, puristi heikosti vaimonsa
käsivartta ja meni ulos.

Vaikka itse olikin hieman levoton juuri tämän asian tähden, hän oli
kuitenkin mies, joka ei hakenut ikävyyksiä. Hänellä oli sellaiset
hermot, jotka eivät tuntuneet hermoilta ollenkaan -- sellaiset, joita
erikoisesti tavataan hänen luokkaansa kuuluvilla henkilöillä, jotka
ovat paljon tekemisissä hevosten kanssa. Hänen mielestään kullakin
päivällä oli riittävästi suruja itsestään. Sitäpaitsi hänen vanhin
poikansa oli hänestä arvoitus, jonka ratkaisusta hän oli kauan sitten
luopunut ainakin sikäli, mikäli naiset olivat kysymyksessä.

Mennen ulompaan saliin hän viivytteli hetken, muistellen, ettei ollut
nähnyt nuorempaa tytärtään, lempilastaan.

"Eikö lady Barbara ole vielä tullut alas?"

Kuultuaan, ettei ollut, hän pisti kätensä autotakin hihoihin, takin,
jota Simmons piteli, ja astui ulos valkeaan pylväskäytävään, jota
Caradocien kiveenhakatut haukat koristivat.

Pienen Ann'in ääni kuului hänen korviinsa selvänä ja kirkkaana auton
hillityssä hyrinässä. "Rientäkää, isoisä!"

Lordi Valleys nyrpisti hieman nenäänsä -- isoisän nimi tuntui hänestä
aina omituiselta, hänestä, joka oli vain viisikymmentäkuusi vuotta
vanha eikä sitä millään lailla tuntenut -- ja viitaten hansikoidulla
kädellään Ann'ia kohden sanoi:

"Lähettäkää joku ulkoveräjälle noutamaan _tätä_."

Pikku Ann'in ääni vastasi kuuluvasti:

"Ei, minä tulen itse takaisin."

Lähtevän auton ääni tukahdutti keskustelun.

Ajaessaan siinä autolla lordi Valleys oli melkein liikuttava
esimerkki siitä, miten vanhat laitokset saavat väistyä niiden
hävittäjän, tieteen tieltä. Kilpa-ajojen ystävänä, joka sitäpaitsi
oli joku aika sitten ollut metsästysseuran johtajana, ja miehenä,
joka koko sielullaan (mikäli sitä riitti politiikalta) oli kiintynyt
hevosiin, hän oli joutunut, käytännöllisen älynsä pakottamana, ei
ainoastaan sietämään, vaan myöskin edistämään niiden syrjäyttäjien
asiaa. Hänen itsesäilytysvaistonsa oli tässä salaa työssä, johtaen
häntä hänen perikatoaan kohden, pakottaen hänet luulottelemaan
itselleen, että tiede ja sen raa'asta luonnosta saamat voitot voitiin
saattaa palvelemaan mainetta ja arvoa, joka lepäsi kiteytyneellä
ja muuttumattomalla perustalla. Kaikki tämä ajan seuraaminen,
tämä vaipuminen uudenaikaisiin keksintöihin, tämä ylenmääräinen
rientäminen ilman syvempää perustaa -- lisääntyvä epävakaisuus,
kosmopoliittisuus, vieläpä kommersialismi, josta hän maailmanmiehenä
pikemmin oli ylpeä -- kaikki tämä teki hänen huomaamattaan lopun
siitä eristyneisyydestä, joka loogillisesti kuului hänen asemassaan
olevalle henkilölle. Taipumattomana ja notkeutta vailla, vaikk'ei
mitenkään ollutkaan älytön käytännöllisissä asioissa, hän antoi
päättävästi virran viedä itseään mukanaan, pitäen lujasti peräsimestä
kiinni, huomaamatta, että oli pyörteen keskellä. Hänen käytännöllinen
älynsä vei hänet jatkuvasti senlaatuisesta taantumuksellisuudesta,
jota niin viljalti oli hänen pojassaan Miltounissa, siihen lievempään
taantumuksellisuuteen, joka, eläen henkisestä pääomastaan, käyttää
hyväkseen aineellisesti niin paljon kuin mahdollista vihollistaan,
kehitystä.

Hän ohjasi itse autoaan, tarkasti ja hillitysti, istuen mukavasti,
lakki painettuna syvään vakaville silmille. Ja vaikka tämä
odottamaton ministeristön kokous näin pääsiäisloman aikana ei ollut
ainoastaan harmillinen, vaan antoi aihetta pelkoon, niin hän saattoi
nauttia nopeasta, tyynestä kulusta kesäisessä ilmassa, joka tulvi
häntä vastaan ystävällisen suloisesti pitkän lehtokujan suurien
puiden alla. Hänen vieressään pikku Ann istui hiljaa, jalat ojollaan
ja aikalailla harallaan. Autolla-ajo tarjosi uutta kiihdykettä,
sillä kotona se oli kiellettyä, ja miettivä innostus paistoi hänen
silmistään pienen äkkinykerän nenän yläpuolella. Vain kerran hän
puhui, silloin kun auto hiljensi vauhtiaan lähellä vartiomökkiä ja he
sivuuttivat portinvartijan pienen tytön:

"Päivää, Susie!"

Mitään vastausta ei kuulunut, mutta katse Susien pienillä kalpeilla
kasvoilla oli niin nöyrä ja kunnioittava, että lordi Valleys, joka
ei ollut mikään tarkka havaintojentekijä, pani sen tyydytyksellä
merkille. "Niin", hän ajatteli, jotenkin kuulumattomasi, "maa on
sydämeltään terve!"



II LUKU.


Ravensham Housessa, Richmond Parkin laidassa, missä Casterley-suvulla
oli ollut esikaupunkihuvila aina niiltä ajoilta alkaen, kun oli
tullut tavaksi asua sopivan matkan päässä Westminsteristä --
suuressa, hallin viereisessä ansarissa seisoi lady Casterley
muutamien japanilaisten liljojen edessä. Hän oli hoikka, lyhyt,
vanha nainen, jonka kasvot olivat norsunluun väriset, nenä ohut ja
terävät silmät puoleksi hienojen, ryppyisten luomien peittäminä.
Vallan liikkumattomana, harmaassa puvussaan ja harmaine hiuksineen
hän muistutti hienosta, hiestautuneesta teräksestä tehtyä muotokuvaa.
Lujassa hämähäkinkädessään hänellä oli vapaalla, jossain määrin
suikertelevalla käsialalla kirjoitettu kirje.

    Monkland Court, Devon.

    Rakas äitini.

    Geoffrey ajaa huomenna Lontooseen. Hän poikkeaa katsomaan sinua,
    jos voi. Tämä uusi sodanpelko on saanut hänet liikkeelle. Minä
    itse en pääse kaupunkiin, ennenkuin Miltounin vaali on ohitse.
    Asia on niin, että minä en uskalla jättää häntä tänne yksin.
    Hän tapaa 'Tuntemattomansa' joka päivä. Se mr Courtier, joka
    kirjoitti sotaavastustavan kirjan -- mikä sellaisen miehen
    teoksi oli hävytöntä, joka itse on ollut palkkasoturina, vai
    mitä arvelet? -- asuu majatalossa ja työskentelee radikaalien
    hyväksi. Hän tuntee myöskin tuon naisen -- ja toivokaamme,
    Miltounin vuoksi, -- liiankin hyvin, hän on itse puoleensavetävä
    henkilö, melkein soma ja hullu pienine viiksineen. Bertie on
    juuri tullut tänne, minun täytyy toimittaa niin, että hän joutuu
    puheisiin Miltounin kanssa, saadaksemme tietää, millä kannalla
    maa oikein on. Bertiehin voi luottaa -- hän on totisesti hyvin
    teräväsilmäinen. Minun täytyy sanoa, että tuo nainen on vallan
    sievän näköinen, mutta hänestä ei todellakaan tiedetä täällä
    mitään muuta, kuin että hän on eronnut miehestään. Miten olisi
    mahdollista saada tietoja ihmisistä? Kun Miltoun on niin
    tavattoman ahdasmielinen, niin asia käy vielä nurinkurisemmaksi.
    Tämän nousevan sukupolven vakavuus on mitä merkillisintä. Minä en
    muista nuoruudessani ottaneeni elämää niin vakavalta kannalta.

Lady Casterley antoi kruunatun paperiarkin vaipua alas. Hänen
kasvonsa kävivät irveeseen -- hän ei ollut unhottanut tyttärensä
nuoruutta. Nostaen taas kirjeen ylemmäksi hän jatkoi lukuaan:

    Olen varma siitä, että Geoffrey ja minä tunnemme itsemme vuosia
    nuoremmiksi kuin Miltoun tai Agatha, vaikka me olemmekin heidän
    vanhempansa. Onneksi ei Bertien ja Babsin laita ole samanlainen.
    Sodanpelko vaikuttaa mainiosti Miltounin eduksi. Claud Harbinger
    on myöskin täällä ja työskentelee Miltounin hyväksi, mutta itse
    asiassa minä luulen, että hän tavoittelee Babsia. On melkein
    surullista, kun ajattelee, että Babs on tuskin 20-vuotias --
    mutta minun luullakseni mitään muuta ei voi odottaakaan, kun
    ottaa huomioon hänen kauneutensa. Ja Claud on verrattain hieno
    tyyppi. Hänestä puhutaan koko paljon; hän alkaa herättää huomiota
    nuorten toryjen joukossa.

Lady Casterley antoi kirjeen vaipua ja kuunteli. Pitkä jupiseva ääni
kaukaa tulevasta eläköönhuudosta ja parkumisesta oli tunkeutunut
tuohon suureen ansariin, värisyttäen liljojen kalpeita terälehtiä
ja pannen lyhyinä haju-aaltoina liikkeelle niiden tuoksun. Hän meni
halliin; siellä seisoi vanha mies, jolla keltainen iho ja pitkä
valkoinen poskiparta.

"Mitä tämä melu merkitsee, Clifton?"

"Joukko sosialisteja, teidän ylhäisyytenne, on matkalla Putneyhin
osoittamaan mieltään. Kansa on kohottanut heille eläköönhuudon. He
ovat aiheuttaneet väentungoksen aivan veräjän ulkopuolelle."

"Pitävätkö he puheita?"

"He puhuvat paraikaa jostakin hyvin pöyhkeästi, teidän ylhäisyytenne."

"Minä menen kuuntelemaan heitä. Antakaa minulle minun musta keppini."

Sametintummien, litteäoksaisten seetripuiden yläpuolella, jotka
eebenholtsista tehtyjen pagodien tavoin kohosivat kahden puolen
tietä, taivas riippui yhtenä suurena purppurapilvenä, mihin loi
pahaa ennustavaa elämää taivaanrannalta tuleva ja sen läpi tunkeva
valonsäde. Tämän pilvikatoksen alla joukko tomuisia, pörrötukkaisia
miehiä ja naisia kulki eteenpäin pitkin tietä, suojellen ja
rohkaisten eläköönhuudoillaan pitkää mustatakkista puhujaa. Tämän
joukon edessä ja takana kulki pieni meluava mies- ja poikalauma
ilkkuen ja hoilaten.

Lady Casterley ja hänen "huoneenhaltijansa" seisoivat kuuden askeleen
päässä kiemurakoristeisen rautaveräjän sisäpuolella ja katselivat.
Tuo vaalea teräksenvärinen olento teräksenvärisine hiuksineen oli
liikkumattomuudessaan puoleensavetävämpi kuin kaikki tuon meluavan
joukon liikkeet ja parkumiset. Vain hänen silmänsä liikkuivat
puoleksi suljettujen luomien alla, hänen oikea kätensä puristi
lujasti kepin kädensijaa. Puhujan ääni kohosi räikeänä vastalauseena
"kansan" riistämistä vastaan, teki ivallisia huomautuksia
kristinuskoa vastaan, vaati kiihkeästi vapautusta "jatkuvasta
mielettömästä sotaveron taakasta" ja uhkasi, että kansa tulisi
ottamaan asiat omiin käsiinsä.

Lady Casterley käänsi päänsä:

"Hän puhuu mielettömiä, Clifton. Tulee sade. Minä menen sisään."

Pylväskäytävän alla hän pysähtyi. Purppurapilvi oli alkanut sataa,
vesi valui virtanaan nopeasti hajaantuvan väkijoukon niskaan. Hieno
hymy tuli lady Casterleyn huulille.

"Tekee hyvää, kun heidän intonsa saa hieman laimennusta. Te kastutte,
Clifton -- rientäkää! Minä odotan lordi Valleystä päivällisille.
Laittakaa hänelle huone valmiiksi pukeutumista varten. Hän tulee
autolla Monklandista."



III LUKU


Eräässä hyvin korkeassa, valkeilla laudoilla päällystetyssä, niukasti
kalustetussa huoneessa lordi Valleys tervehti kunnioittavasti
anoppiaan.

"Saavuin tänne autolla yhdeksässä tunnissa, hyvä rouva -- ei niinkään
huonoa ajoa."

"Tulosi huvittaa minua. Milloin tapahtuu Miltounin vaali?"

"Yhdeksäntenäkolmatta päivänä."

"Mikä vahinko! Hänen pitäisi olla kaukana Monklandista, koska kerran
-- tuo tuntematon nainen oleskelee siellä."

"Ah, vai niin, sinä olet kuullut hänestä jotakin."

"Sinä olet kaiken suhteen niin huoleton, Geoffrey."

Lordi Valleys hymyili.

"Nämä sotahuhut", hän sanoi, "alkavat käydä kiusallisiksi. En osaa
tarkalleen sanoa, miten maa suhtautuu niihin."

Lady Casterley nousi:

"Sillä ei ole mitään kantaa. Kun sota alkaa, niin se suhtautuu siihen
oikealla tavalla. Niin on aina käynyt. Tarjoapas minulle käsivartesi.
Onko sinun nälkä?"...

Kun lordi Valleys puhui sodasta, niin hän teki sen sellaisen henkilön
tavalla, joka täysi-ikäiseksi tultuaan on elänyt niiden parissa,
jotka ohjaavat kansojen kohtaloita. Hänen oli mahdotonta -- kuten
suuressa ansarissa olevien liljojenkin -- nähdä tai tuntea niiden
tavoin, jotka olivat puutarhan ulkopuolella. Kiintyneenä oman
luokkansa parhaisiin ennakkoluuloihin ja tapoihin hän eli elämää,
joka oli sen verran kosketuksissa suuren yleisön kanssa, kuin häneltä
voitiin odottaakin. Tosiaankin hän toiminnan ja käytännöllisen älyn
miehenä jollakin tavalla tunsi tavallisten ihmisten mielipiteet.
Hän oli vallan oikeassa sanoessaan tietävänsä paremmin, mitä kansa
tarvitsi, kuin ne, jotka siitä asiasta jaarittelivat. Sellainen oli
tosiaankin asianlaita, sillä luonnonladultaan hän oli lähempänä
kansaa kuin sen johtajat, vaikka hän ei olisikaan pitänyt siitä, että
tämä olisi hänelle sanottu. Hänen maailmanmiehyytensä ja poliittisen
älykkyytensä oli elämä istuttanut luonteeseen, jonka voima oli
käytännöllisyydessä ja mielikuvituksen puutteessa. Hänen tehtävänsä
oli olla vaikuttava, muttei toimelias tai halukas tekemään ideoista
niiden loogillisia johtopäätöksiä; hänen ei pitänyt olla ahdas eikä
puritaaninen niin kauan kuin "hyvän tavan" ulkokuori säilytettiin
koskemattomana; hänen piti olla vapaamielinen maanomistaja aina
siihen asti, kuin hänen etunsa eivät joutuneet vakavasti kärsimään;
hänen piti suosia taiteita niin kauan kuin ne eivät paljastaneet
mitään tavatonta; hänellä piti olla varma katse, hellät kädet,
rautaiset hermot ja sellaiset mainiot tavat, joissa ei ollut
mitään tavanomaisuutta. Aviopuolisona hänen tuli olla huoleton,
isänä suvaitseva, poliitikkona huolellinen ja vilpitön, ihmisenä
huvittelun, työn ja raittiin ilman ystävä. Hän ihaili ja oli hyvin
rakastunut vaimoonsa eikä ollut koskaan katunut naimiskauppaansa.
Kenties hän ei ollut koskaan ollut pahoillaan mistään, jollei kenties
siitä, ettei ollut vielä voittanut Derby-kilpailuissa tai täysin
onnistunut saamaan omia erikoisia sinipilkkuisia pointteri-koiriaan
synnyttämään ehdottoman tyypillisiä jälkeläisiä. Hän kunnioitti
anoppiaan, kuten yleensä periaatetta.

Tämän pienen, vanhan naisen persoonallisuudessa oli tosiaankin
varttuneen järkähtämättömyyden hirveä voima -- sellaisen henkilön
peritty varmuus, jonka arvovalta ei ollut koskaan joutunut
kysymyksenalaiseksi, henkilön, joka pitkäaikaisen etuoikeuden,
tietyn, selväpiirteisen tosiasiallisuuden ja synnynnäisen
käskemistavan vuoksi on totisesti menettänyt kyvyn käsittää sitä,
että hänen arvovaltaansa voitaisiin koskaan epäillä. Sitä, mitä
hän tiesi omasta sielustaan, hän ei ollut tavallisella tavallaan
oppinut; itse asiassa hän ei ollut sitä oppinut ollenkaan,
vaan saanut sen täysin valmiina toimeliaalta, vallanhaluiselta
temperamentiltaan. Terästyneenä sen johdosta, että oli säätynsä
mukaisesti ollut pakotettu perin pohjin tuntemaan yleisten asiain
enimmin silmiinpistävät puolet; varustettuna aseilla, jotka
johtoaseman vaatima kulttuuritraditsioni tarjosi; aatteiden, mutta
aina vain samojen elähdyttämänä, ilman johtajaa ja vain oman
johtamistapansa alaisena hänellä oli tahto, joka oli yhtä peloittava
kuin ne kaksiteräiset miekat, joita hänen agincourtilaiset tai
poitiersilaiset esi-isänsä, Fitz-Haroldit, olivat käytelleet --
hänessä oli sellainen henki, joka vaistomaisesti hylkäsi oman
itsensä tai toisten sisäisen tuntemisen, tuntemisen, jonka saa
aikaan tuo hullu tapa tutkia omaa mieltään, miettiä ja ajatella,
mikä kaikki on auktoriteetille niin turmiollista. Jos lordi Valleys
oli aristokratian koneiston runko, niin lady Casterley oli sen
sisällä oleva teräsvieteri. Hän oli koko elämänsä ajan ollut
hartaan teeskentelemätön ja yksinkertainen vaatetuksessaan, selvä
ja suora tavoiltaan, hän oli noussut aikaisin ja tehnyt työtä,
mitä vain käteen sattui, aina myöhään yöhön asti, eikä hän ollut
sen ränstyneempi 78:nnella ikävuodellaan kuin useimmat muut naiset
50:nnellä. Hänellä oli vain yksi heikko puoli -- mihin hänen voimansa
oikeastaan perustui -- se, että hän ei nähnyt sen aseman luonnetta ja
laajuutta, mikä hänellä oli maailmanjärjestyksessä.

Hän soveltui ihmeen hyvin siihen huoneeseen, missä he söivät
päivällistä ja minkä harmaat seinät Fragonardtyyliin maalattuine
friiseineen sisälsivät monia, nyt jotenkin himmeitä luonnottaria ja
ruusuja, samoin huonekaluihin, jotka näyttivät eläneen yli aikansa.
Pöydällä ei ollut muita kukkia kuin viisi liljaa vanhassa hopeisessa
maljassa, ja seinälle, ison ruokakaapin yläpuolelle, oli ripustettu
lordi Casterley-vainajan kuva.

Lady Casterley lausui:

"Minä toivon Miltounin kulkevan omia teitään."

"Siinähän se pulma juuri onkin. Hän kärsii pöhöttyneistä
periaatteista. -- Toivoa vain täytyy, että hän osaisi olla
sekoittamatta niitä puheisiinsa."

"Anna hänen olla, mitä hän on, ja toimita hänet erilleen tuosta
naisesta niin pian kuin vaalit ovat tapahtuneet. Mikäs onkaan hänen
oikea nimensä?"

"Jokin rouva Lees Noel."

"Miten kauan hän on siellä ollut?"

"Luullakseni vuoden."

"Etkö sinä tiedä mitään hänestä?"

Lordi Valleys kohautti olkapäitään.

"Vai niin!" sanoi lady Casterley. "Sinä et välitä ollenkaan koko
asiasta. Minun täytyy lähteä sinne itse. Luulen Gertruden ottavan
minut vastaan. Mitäs on sillä mr Courtierilla tekemistä sen naisen
kanssa?"

Lordi Valleys hymyili. Tässä hymyssä oli koko hänen kohteliaan
ja mukiinmenevän filosofiansa sisältö. "Minä en sekaannu toisten
asioihin", näytti tuo hymy sanovan. Nähdessään tämän lady Casterley
puristi yhteen huulensa.

"Mr Courtier on oikea kapinannostaja", sanoi hän. "Minä luin hänen
sotaa vastustavan kirjansa -- se on mitä kiihoittavinta, viittaillen
pääasiallisesti Grantiin ja Rosensteiniin. Minä olen äsken juuri
nähnyt sen hedelmiä oman veräjäni ulkopuolella, sotaa vastustavien
agitaattorien meluavan lauman muodossa."

Lordi Valleys sai estetyksi haukotuksen.

"Niinkö? Minä luulin, että Courtierilla ei olisi mitään
vaikutusvaltaa."

"Hän on vaarallinen. Useimmat idealistit ovat sellaisia, joista ei
tarvitse välittää, mutta hänen kirjansa on taitava."

"Minä toivoisin vain, että nämä huhut loppuisivat, sillä ne saattavat
vain molemmat maat naurettaviksi", mutisi lordi Valleys.

Lady Casterley kohotti lasinsa, joka oli täynnänsä veripunaista
viiniä. "Sota pelastaisi meidät", hän sanoi.

"Sota ei ole mitään leikintekoa."

"Siitä saisi alkunsa parempi asiaintila."

"Niinkö luulet?"

"Kansakuntana me saisimme jälleen johtavan aseman, ja demokratia
olisi työnnetty taka-alalle viideksikymmeneksi vuodeksi."

Lordi Valleys teki kolme pientä suolakasaa ja pysähtyi laskemaan
niitä. Sitten kohauttaen hieman kulmakarvojaan, mikä näytti
merkitsevän sitä, että itsekin epäili omia sanojaan, hän mutisi:
"Minun teki mieleni sanoa, että me olemme kaikki nykyjään
demokraatteja... Mitä nyt, Clifton?"

"Teidän kuljettajanne tahtoisi saada tietää, milloin auton pitäisi
olla valmiina."

"Heti päivällisen jälkeen."

Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin hän käänsi kiemurakoristeisen
rautaisen veräjän kautta Lontooseen vievälle tielle. Päivä pimeni,
ja värjyvällä taivaalla pilvet kokoontuivat ja ajelehtivat sinne
tänne ilman minkäänlaista päämäärää. Mitään suuntaa ei ollut
näköjään määrätty niille. Ne olivat kokoontuneet taivaan kannelle
kuten jättiläisharakat, jotka lentelevät ristiin rastiin. Ilmassa
oli sateen tuoksua. Auto ei nostanut mitään pölyä, kiiti vain
eteenpäin hakien lyhtyineen tietä. Putney Bridgellä ajoneuvojono
pysäytti sen kulun. Lordi Valleys katsahti oikealle ja vasemmalle.
Ankkurissa levien jokialusten lyhdyt, joen äyräällä olevat lamput
ja sen kummallekin puolelle tiheään rakennettujen talojen tuhannet
valot kuvastuivat veden pinnasta. Tuon suuren, ikuisesti merta
kohden soljuvan olennon kiemurteleva, kalpea runko ei synnyttänyt
hänen mielessään mitään vertauskuvia. Vuosia sitten hän oli ollut
sen kanssa tekemisissä, kauppaministeriössä, ja tiesi tarkalleen,
miten likainen se oli ja miten se kävi hirveän kapeaksi juuri siinä
paikassa, missä hän olisi toivonut sen olevan leveä. Kuitenkin, kun
hän sytytti sikarin, hänet valtasi omituinen tunne -- sellainen kuin
hän olisi ollut lähellä rakastamaansa naista.

"Suokoon Jumala", hän ajatteli, "että noista huhuista ei tulisi
mitään!" Auto kiiti pitkin vilkasliikenteistä katua Lontoon hienoa
keskustaa kohden. Iltalehtien ilmoitustaulut ja katuvierissä olevien
paperikauppiaiden myymälät eivät tarjonneet kuitenkaan mitään
rauhoittavaa kuvaa.

    "Salahankkeet lisääntyvät.
       Uusia paljastuksia.
    Vakava asema uhattuna."

Ja jokaisen ilmoitustaulun edessä voitiin nähdä ohikulkijain
virrassa pieni pyörre -- mikä syntyi henkilöistä, jotka poikkesivat
kurkistamaan uutisia ja sitten jättivät sen homman jatkaakseen
taas matkaansa. Valleysin kreivi tuli ihmetelleeksi, mitä he
mahtoivat ajatella! Mitä mahtoi liikkua noiden näytetauluja kohden
kääntyneiden, kalpeiden lihapyöröjen takana!

Ajattelivatko he ollenkaan mitään, nuo kadulla liikkuvat miehet ja
naiset? Miten he suhtautuivat tähän uhkaavaan vedenpaisumukseen?
Siinä oli naamaa naaman vieressä, typeränä ja tunteettomana,
ilmaisematta mitään toimekasta halua, ainakaan ei mitään innostusta,
tuskin edes mitään pelkoa. Piru vieköön! Liioin he eivät voineet
vaikuttaa tämän asian kulkuun enempää kuin mehiläisetkään saattoivat
estää sitä, että joku ohikulkeva pojanviikari hävitti niiden pesän!
Oli epäilemättä vallan totta, että kansa ei ollut koskaan voinut
sanottavasti vaikuttaa sodan syntymiseen. Ja hänen mieleensä
muistuivat erään viikkolehden sanat, lehden, jota hän tasapuolisena
miehenä pakotti itsensä aina lukemaan. "Tietämättä mitään
tosiasioista, 'isänmaa' ja 'isänmaallisuus'-sanojen hypnotisoimana,
laumavaiston muukalaisiin nähden synnynnäisen vastenmielisyyden
valtaamana, avuttomana kärsivällisyytensä, stoalaisuutensa, hyvän
uskonsa ja luottamuksensa vuoksi niihin, jotka ovat häntä ylempänä,
avuttomana oman herraskaisuutensa, keskinäisen epäluottamuksen,
yhteishengen puutteen ja huolettomuuden vuoksi huomisesta -- miten
voimaton ja säälittävä onkaan katukansa sodan uhatessa!" Tämä lehti,
vaikka olikin taitava, oli tuntunut hänestä aina sietämättömän
tyhjäntärkeältä!

Oli epäilyksenalaista, saattoiko hän tänä vuonna päästä Ascotiin. Ja
hänen ajatuksensa kiitivät hetkeksi hänen lupaavaan, kaksivuotiseen
Casettaansa, sitten, saaden ikäänkuin voimakkaan sysäyksen häpeästä,
hän käänsi ne amiraalivirastoon ja epäili sitä, oltiinko siellä
täysin selvillä kaikista mahdollisuuksista. Hänellä itsellään oli
vaatimaton paikka hallituksessa, sellainen melkein nimellinen
virka, jollaisia pidetään välttämättömänä, kun tahdotaan kehittää
tulevia ministereitä koulituista miehistä, joille tällä haavaa ei
ole voitu keksiä mitään vaativampaa asemaa. Amiraalivirastosta
hänen ajatuksensa luiskahtivat takaisin anoppiin. Ihmeellinen
vanha nainen! Millainen valtiomies olisikaan hänestä tullut!
Liiaksi taantumuksellinen! Piru vieköön, miten suoraviivaisesti hän
suhtautui siihen mrs Lees Noeliin! Ja asiantuntijan mielihyvällä
hän muisteli tuon naisen kasvoja ja vartaloa, jotka hän oli samana
aamuna nähnyt kulkiessaan hänen huvilansa ohitse. Salaperäinen
tai ei, mutta puoleensavetävä tuo nainen oli! Hyvin suloinen pää
tummine hiuksineen, jotka aaltoillen lankesivat keskeltä kahtia
kumpaisellekin ohimolle -- hyvin hurmaava olento, ei mitään virheitä!
Epäilemättä hänellä oli ollut joku historiansa -- mutta mitäs se
liikutti häntä, lordi Valleysiä! Sääli aina sellaisia naisia!

Rykmentti territoriaali-armeijaa, mikä palasi harjoituksista, esti
hänen autonsa kulun. Hän nojasi eteenpäin tarkastellen sitä samalla
kriitillisellä, älykkäällä, hillityllä katseella, jolla hän olisi
tutkinut koiralaumaa. Kaikki synkkyys ja miettiväisyys oli nyt
hävinnyt hänen mielestään. Reilua väkeä, joka kyllä pystyi tekemään
täyttä tiliä itsestään! Heidän kasvoiltaan, jotka ulkoilma oli saanut
hohtamaan punaisilta, kuvastui passiivisuus tai puoleksi hyökkäävä,
puoleksi leikillinen itsetietoisuus. _Heitä_ eivät ilmeisestikään
vaivanneet abstraktiset epäilyt tai mitkään sodankauhujen synnyttämät
mielikuvat.

Joku kohotti eläköönhuudon "terriereille". Lordi Valleys näki
ympärillään pienen hattumeren nousevan ja laskevan ja kuuli tuon
jotenkin terävän ja kehoittavan äänen paisuvan käheäksi, korkeaksi
meluksi ja sitten äkisti sammuvan. "Näyttävät aika innokkailta!"
hän ajatteli. "Hyvin pienestä he syttyvät! Maassa on kylliksi
taisteluhalua!" Ja ilon väristys kävi taas hänen lävitseen.

Sitten hänen autonsa, viimeisen sotilaan mentyä ohitse, tunki
hitaasti harhailevan väkijoukon lävitse, mikä tunkeili rykmentin
takana, väkijoukon, johon kuului kaikenikäisiä miehiä, nuorisoa,
muutamia naisia, nuoria tyttöjä, jotka käänsivät häneen
huolimattoman, tuijottavan katseensa, ikäänkuin olisivat olleet liian
kaukaisia suhtautumaan millään mielenkiinnolla tuohon mukavasti
ohikulkevaan mieheen.



IV LUKU.


Monklandissa, valkeaksi maalatun olkikattoisen huvilan pienessä,
valkeaksi maalatussa "vierashuoneessa" istui samaan aikaan kaksi
miestä avonaisen lieden ääressä puhellen keskenään. Matalalla
tuolilla heidän välissään nojasi taaksepäin tummasilmäinen
nainen, kuunnellen tarkkaavaisena, hienot sirot sormenpäät
yhteenpuristettuina tai kohotettuina tulta kohden. Silloin tällöin
sortui pesässä joku halko ja käänsi hehkuvan syrjänsä päällepäin.
Lieden ja lampun valo näytti niin imeytyneen valkeihin seiniin, että
niistä huokui heikkoa lämmintä. Hopeanharmaat yöperhoset lensivät
sisään pimeästä puutarhasta ja vaappuivat kieppuvien shillingien
tavoin väriltään kuluneen, vihreän maljakon yläpuolella, mihin
oli pantu tulipunaisia ruusuja. Kuten aina tällaisissa vanhoissa,
olkikattoisissa majoissa, tuntui täälläkin savun, ruusujen ja kukkien
tuoksua.

Vasemmalla istuva mies oli kenties 40-vuotias, hiukan keskimittaa
pitempi, voimakas, vilkas ja suora. Hänellä oli siniset silmät
ja ilmeikkäät kasvot, jotka hehkuivat pienestäkin liikutuksesta.
Hänen tukkansa oli hyvin heleä, melkein punainen, ja hänen punaiset
viiksensä, jotka ulottuivat aina leukaan asti, näyttivät, kuten Don
Quixoten, korskeilta ja taisteluunvaativilta.

Oikealla oleva mies oli lähempänä kolmeakymmentä, kieltämättä pitkä
ja hyvin hoikka. Hän istui jotensakin kokoonvetäytyneenä matalassa
nojatuolissaan, kädet ristissä toisen polven ympärillä. Hieno,
hillitty hymy oli hänen huulillaan. Ruskettuneine, sileäksiajettuine
leukoineen ja syvällä olevine, hyvin eloisine silmineen hänen laihat
kasvonsa näyttivät omalla tavallaan kauniilta.

Nämä kaksi niin perin erilaista miestä tarkastelivat toisiaan kuten
lähetysten olevat koirat, jotka kauan sitten ovat huomanneet olevan
parasta pysyä erillään, mutta äkkiä ovatkin tavanneet toisensa
sellaisessa paikassa, missä mahdollisesti eivät voi keskenään
tapella. Ja nainen piti heitä silmällä. Hän tuntui olevan toisen
omistaja, mutta oli aina, pelkästä rakkaudestaan koiriin, silitellyt
ja taputellut toista. "Niin, mr Courtier", sanoi nuorempi mies, jonka
kuiva, ivallinen ääni samoin kuin hänen hymynsäkin näytti puolustavan
hänen silmäinsä kiivasta intoa, "kaikki se, mitä te sanotte, sisältää
vain niinsanotun liberaalisen hengen puolustuksen. Ja, suokaa
anteeksi minun suoruuteni, tuo henki, ollen kotoisin filosofian
ja taiteen valtakunnasta, surkastuu heti sillä hetkellä, kun se
koskettaa käytännöllisiä asioita."

Punaviiksinen mies nauroi. Hänen äänensä oli omituinen -- samalla
niin miellyttävä ja niin ilkeä.

"Sattuvasti sanottu", hän lausui, "ja kaukana siitä, että sanoisin
jotakin sitä vastaan. Mutta koska sovitteleminen kuuluu politiikan
olemukseen, niin kastien ja auktoriteettien ylimmäiset papit, kuten
te, lordi Miltoun, harjoittavat sitä aivan yhtä paljon kuin mikään
liberaalinen professori."

"Sitä minä en myönnä!"

"Myöntäkää tai olkaa myöntämättä, te suhtaudutte yleisiin asioihin
jokseenkin samalla lailla kuin kirkko avioliittoon ja avioeroon; te
olette yhtä kaukana elämän todellisuudesta kuin ne, jotka uskovat
vapaaseen rakkauteen, ja tuskinpa teidän kannallanne on suurempaa
puoleensavetäväisyyttä. Teidän katsantokannassanne on kuoleman siemen
itsessään -- se on liiaksi kuivunut ja kaukana asioista voidaksenne
koskaan ymmärtää niitä. Mutta jos te ette voi ymmärtää, niin ette
voi liioin hallitakaan. Te voisitte yhtä hyvin pitää kätenne
housuntaskuissa kuin mielipiteinenne sekaantua politiikkaan!"

"Pelkään, että meidän täytyy jatkuvasti olla yhtä mieltä siinä, että
olemme asioissa eri kannalla."

"No niin, kenties minä osoitan teille liian suurta kunnioitusta. Te
_olette_ sittenkin ylimys."

"Te puhutte arvoituksellisesti, mr Courtier."

Tummasilmäinen nainen siirrähti hieman paikallaan. Hänen kätensä teki
pienen liikkeen, ikäänkuin katkeruuden hälventämiseksi. Nousten äkkiä
ja puhuen kunnioittavalla äänellä vanhempi mies sanoi:

"Me väsytämme mrs Noelin. Hyvää yötä, Audrey. Minun pitää jo toki
lähteä." Hänen kuvansa piirtyi avonaisen ranskalaisen akkunan pimeätä
taustaa vastaan, kun hän kääntyi antamaan viime iskua:

"Minä vain tahdoin sanoa, lordi Miltoun, että teidän luokkanne on
kuivakiskoisin ja käytännöllisin kaikista koko valtakunnassa -- olisi
ihme, jos ette säästyisi kaikilta runoilijan haaveilta. Hyvää yötä!"
Hän astui ulos viheriälle nurmikolle ja hävisi.

Nuori mies istui liikkumattomana. Lieden hohde valaisi hänen
kasvojaan, niin että näytti siltä, kuin jokin henki olisi asettunut
hänen huulilleen ja säteilisi hänen silmistään. Äkkiä hän sanoi:

"Uskotteko sitä, mrs Noel?"

Vastaukseksi Audrey Noel hymyili, nousi sitten ja meni ikkunan luo.

"Katsokaapas minun rakasta korpisammakkoani! Se tulee tänne joka ilta."

Eräällä kuistikon paadella, keskellä lampusta lähtevää valovirtaa,
istui kultainen pieni sammakko. Kun Miltoun saapui katsomaan, niin se
tepasteli toiselle syrjälle ja katosi.

"Miten rauhallinen teidän puutarhanne onkaan!" hän sanoi. Sitten
hän tarttui mrs Noelin käteen, nosti sen hyvin hellästi huulilleen
ja seurasi vastustajaansa pimeyteen. Oikea rauha vallitsi tuossa
puutarhassa. Yö tuntui kuuntelevan -- kaikki valot olivat sammuneet,
kaikki sydämet lepäsivät. Pienen valkean tähden kera se vartioitsi
jokaista puuta, jokaista kattoa ja uinuvaa väsynyttä kukkasta,
samalla lailla kuin äiti vartioi nukkuvaa lastaan, kumartuen sen
ylitse ja laskien rakkaudessaan sen hiukset ja pannen merkille sen
pienimmätkin liikahdukset.

Väittely tuntui tosiaankin lasten lorulta tänä vienona yönä. Ja tuon
naisen kasvot, joka jäi siihen ikkunan ääreen yksikseen, muistuttivat
tämän suloisen yön lämmintä sävyä. Ne olivat herkkätuntoiset ja
tasasuhtaiset -- eikä niiden harmonia ollut kylmää kuten muutamissa
kasvoissa -- vaan näytti värisevän, tulvivan ja hulmuavan, aivan kuin
joku henki olisi ottanut niissä tyyssijansa.

Hänen kauttaaltaan sametinvihreässä puutarhassaan, missä tummat
varjot laskeutuivat marjakuusien alle, vain valkeat kukat näyttivät
valvovan ja katselevan häntä ikävöiden. Puut seisoivat synkkinä ja
hiljaisina. Eivät edes yölinnut liikkuneet. Vain pikkuinen puro
alhaalla laakson pohjassa korotti äänensä, käyttäen hyväkseen
tilaisuutta, kun päivän äänet olivat vaienneet.

Audrey Noelin luonteen mukaista ei ollut suinkaan torjua luotaan
mitään henkeä, joka liikkui hänen lähellään. Hänellä ei ollut tapana
kapinoida. Mutta tänä yönä, vaikka rauhan henki oli niin lähellä, hän
ei näyttänyt tuntevan sitä. Hänen kätensä vapisivat, hänen poskiaan
kuumotti, hänen povensa aaltoili, ja huokauksia kumpuili hänen
avoimesta suustaan.



V LUKU.


Eustace Caradoc, kreivi Miltoun, oli viettänyt hyvin yksinäistä
elämää siitä lähtien, kun hän ensiksi oli oppinut ymmärtämään
elämän omituisuuksia. Lukuunottamatta Cliftonia, hänen isoäitinsä
"huoneenhaltijaa", hänellä ei pienenä lapsena ollut ketään läheistä
ystävää. Omien tunnustuksiensa mukaan hänen imettäjänsä, opettajansa
ja hoitajansa eivät ymmärtäneet häntä. Heidän mielestään hän oli
tarpeettoman vakava. He pelkäsivät myöskin sitä, että hän saattoi
viedä asiat niin pitkälle, että sai kärsiä siitä yksinäisyydessään.
Varhaisimmasta lapsuudestaan hän vietti suuren osan Ravenshamissa,
sillä hän oli aina ollut lady Casterleyn lempilapsi. Tämä nainen
huomasi hänessä sitä tarkoituksellista ankaruutta, jota jotenkuten
puuttui hänen tyttärensä luonteesta. Mutta vain Cliftonille,
joka silloin oli 50-vuotias, hyvin vakava ja jolla oli tumma
pitkä poskiparta, Eustace purki sydämensä. "Minä kerron teille
tämän, Clifton", hän sanoi, istuen pöydän ääressä tai suuren
tuolin kädennojalla, Cliftonin huoneessa, tai käyskennellen
vaapukkapensaiden välissä, "koska te olette minun ystäväni".

Ja Clifton, pää hieman kallellaan, suhtautuen viisaalla
mielenkiinnolla "ystävänsä" luottamuksenosoituksiin, jotka usein
saattoivat hänet hämilleen, vastasi silloin tällöin: "Tietysti,
teidän ylhäisyytenne", mutta sentään useimmin: "Tietysti, rakkaani."

Tässä ystävyydessä oli jotakin hienoa ja miellyttävää, kun kumpikaan
"ystävyksistä" ei käyttänyt väärin sen tarjoamaa vapautta ja kun
kumpikin piti kyyhkysistä, joita he saattoivat tarkastaa mitä
suurimmalla huomaavaisuudella.

Sukutapojen mukaisesti joutui Eustace aikoinaan Harrowiin. Hän
viipyi siellä viisi vuotta -- kuuluen aina niihin hieman hentoihin
poikiin, joiden nähtiin tallustelevan yksinään ja veltosti pitkin
kivikäytävää omiin tyyssijoihinsa, hieman tomuisina ja toinen
olkapää hieman toista korkeammalla, tottumuksesta kantaa aina
jotakin kainalossaan. Hänen arvonimensä, hänen selvä puutteensa
skolastisessa taitavuudessa, hänen ilmeinen välinpitämättömyytensä
siitä, mitä hänestä ajateltiin, ja hänen ivallinen kielensä, jota
kukaan ei mielellään halunnut vastustaa, esti hänet joutumasta
"keikarin" kirjoihin ja piti hänet ilkeänä ankanpoikana, joka
kieltäytyi pulikoimasta yleisten koulutraditsionien vihreissä
lammikoissa. Leikeissä hän suoritti osansa niin huonosti, että
selvässä itsepuolustuksessa hänen toverinsa antoivat hänen suoriutua
omin neuvoin. "Viitosissa" he tekivät tästä poikkeuksen, sillä
tässä leikissä hän saavutti suuren taitavuuden sen johdosta, että
hänen jäsenensä sopivat erityisesti pyöräliikkeisiin. Hän oli
myöskin tunnettu rohkeista kemiallisista kokeistaan, joita hänellä
oli aina pari käynnissä, alussa salaa, mutta sittemmin julkisesti
huoneenkaitsijan luvalla, sen periaatteen mukaisesti, että jos kerta
huoneessa piti olla jokin tuoksu, niin se sai olla siinä julkisesti.
Hän hankki itsellensä vain harvoja, mutta pysyviä ystäviä. Hänen
latinasäkeensä olivat niin kehnoja ja hänen kreikkalaiset säkeensä
niin kurjia, että kaikki olivat hyvin hämmästyneitä, kun hän
koulun loppuaikoina osoitti hyvin huomattavaa taitoa äidinkielensä
puhumisessa ja kirjoittamisessa. Hän jätti koulun kaipaamatta sitä
millään lailla. Mutta kun hän vaununikkunasta näki vanhan kummun ja
sen korkeimmalle kohdalle pystytetyn lipputangon häviävän näkyvistä,
niin hänen kurkkuaan kouristi, aiheuttaen pari kolme voimakasta
nielemisliikettä, minkä jälkeen hän vetäytyi vaunun nurkkaan ja
näytti nukkuvan.

Oxfordissa hän oli onnellisempi, mutta yhä vain jotenkin yksinäinen,
asuen niin kauan kuin tapa suinkin salli oman kollegionsa
ulkopuolella, pysytellen sen jälkeen paneelatuissa yliskamareissa,
katsellen sieltä puutarhoja ja erästä kohtaa kaupungin muurista.
Oxfordissa juuri hän ensi kertaa kehitti itsessään sitä itsekurin
intohimoa, mikä jälkeenpäin teki hänet huomatuksi. Hän antautui
harjoittamaan soutu-urheilua, ja vaikka olikin taipumuksiltaan
kokonaan sopimaton tähän ajanvietteeseen, voitti hän itselleen
paikan oman kollegionsa kilpasoutuveneessä. Kilpailun loputtua hänet
tavallisesti nostettiin soutulaudalta vallan nääntyneenä, sillä hän
oli soutanut matkan viime neljänneksen paljaalla sisunsa voimalla.
Sama itsehallinnan halu johti häntä myöskin aineiden valinnassa. Hän
pyrki korkeimpiin tutkintoihin, vaikka hänen puutteellinen latinan- ja
kreikantaitonsa teki hänet kaikkea muuta kuin sopivaksi niihin.
Äärimmäisillä ponnistuksilla hänen onnistui kuitenkin saada hyvin
hyvät arvolauseet. Sitäpaitsi hän saavutti yliopiston korkeimman
arvolauseen englanninkielen kokeessa. Tavalliset kollegi-piirit
eivät tietäneet hänestä mitään. Koko yliopistoaikanaan hän ei
ollut kertaakaan nauttinut viiniä huomattavassa määrässä. Hän
ei metsästänyt eikä puhunut koskaan naisista. Liioin ei kukaan
puhunut niistä hänen läsnäollessaan. Mutta silloin tällöin joutui
hän saman puuskan valtaan kuin askeetit. Silloin näytti koko elämä
olevan kuin tulessa, mikä poltti päivät ja yöt, sammuen sitten
armollisesti, kynttilän tavoin, ilman että hän olisi tietänyt syytä
tähän sammumiseen. Niin epäsosiaalinen kuin hän olikin, häneltä ei
suinkaan puuttunut tovereita Oxfordissa-olon aikana. Hän tunsi monia
sekä opettajien että oppilaiden joukosta. Hänen pitkät askeleensa
ja itsepintainen välinpitämättömyytensä suunnasta oli pannut monen
kovalle koetukselle, monen, joka muuten kestikin niin hitaan
ajankulutuksen kuin oli käveleminen puhelemisen vuoksi. Maaseutu
Abingdonista Bablock Hytheen asti tunsi hänet -- vaikka hän ei sitä
tuntenutkaan. Hän oli myöskin hyvässä maineessa yhdistyksessään,
missä hän herätti huomiota jo ensi lukukautena eräässä väittelyssä,
joka koski kirjallisuussensuuria, jota hän puolusti synkkyydellä,
itsepäisyydellä ja tietyllä nuorekkaalla loistavuudella, mikä olisi
hyvinkin voinut saada voiton, jollei joku irlantilainen olisi noussut
ylös ja viitannut siihen vaaraan, mikä uhkasi Vanhaa Testamenttia.
Siihen hän oli vastannut: "On parempi, että se joutuu vaaraan, kuin
on joutumatta." Siitä hetkestä alkaen hän oli tunnettu mies.

Hän viipyi yliopistossa neljä vuotta ja palasi sieltä sydän täynnä
ahdistusta ja hämmennystä. Oxfordin harkittu arvostelu tästä sen
omasta lapsesta oli: "Eustace Miltoun! Oh! Omituinen lintu! Tulee
herättämään huomiota!"

Hän joutui näihin aikoihin keskusteluun isänsä kanssa, keskusteluun,
mikä vahvisti sitä vaikutusta, minkä he olivat saaneet toinen
toisestaan. Se tapahtui Monkland Courtin kirjastossa, myöhään
iltapäivällä, marraskuussa.

Kahdeksan kynttilää, pantuina hoikkiin hopeisiin kynttilänjalkoihin,
neljä kummallakin puolella leikkauksilla koristettua liettä, valaisi
tätä huonetta, niiden hieno valo tunkeutui vain vähän matkaa tuohon
synkkään huoneeseen, minkä seinät ja lattia olivat päällystetyt
tummalla tammella ja missä nahan ja kuivuneiden ruusunlehtien
katkera haju näytti upottavan kaikki menneisyyden tuoksuun. Suuren
tulisijan yläpuolella riippui -- tuntemattoman taiteilijan maalaama
-- kardinaali Caradocin kuva, minkä sileäksi ajetuille kasvoille valo
lankesi toiselta sivulta, Caradocin, joka oli kärsinyt uskonsa vuoksi
kuudennellatoista vuosisadalla. Askeettisena, kärsivänä, pieni hymy
huulilla, silmät syvällä päässä, hän oli siinä kunniapaikallaan,
lieden sinertävien liekkien yläpuolella.

Isän ja pojan oli hieman vaikea saada alkuun keskustelua.

Kumpaisestakin tuntui siltä, kuin olisi ollut jonkun toisen henkilön
hyvin läheisen sukulaisen läheisyydessä. He olivat itse asiassa
nähneet toisiaan perin vähän, ja viimeksi eivät pitkään aikaan.

Lordi Valleys sai sanotuksi ensimmäisen sanan:

"Kas niin, ystäväiseni, mihinkäs sinä nyt aiot oikein ryhtyä? Minä
luulen, että sinä voisit saada tämän edustajanpaikan tässä lähellä,
jos vain viitsisit yrittää."

Miltoun vastasi tähän: "Kiitän parhaimmin, mutta sellaiseen hommaan
minä en nyt aio ryhtyä."

Sikarinsa ohuen savun lävitse lordi Valleys tarkasti edessään olevaa
pitkää vartaloa, joka oli painunut syvään vastapäätä olevaan tuoliin.

"Miksi et?" hän kysyi. "Sinä et voi aloittaa liian aikaisin, jollet
luule tarvitsevasi kiertää koko maailmaa."

"Pitäisikö minun sitten alkaa, ennenkuin pystyn siihen?"

Lordi Valleys nauroi hieman hämillään.

"Politiikassa ei ole mitään, jota et voisi aikaa voittaen oppia", hän
sanoi. "Miten vanha sinä nyt olet?"

"Kaksikymmentäneljä."

"Sinä näytät vanhemmalta."

Pieni juova piirtyi hänen silmiensä väliin, aivan kuin mietinnästä.
Oliko kuvittelua, että pieni hymy kiertyi Miltounin suun ympärille?

"Minä olen omaksunut hullun teorian", kumpusi tuosta suusta, "sen
nimittäin, että ensin on tunnettava ehdot. Minä tarvitsen vähintään
viisi vuotta siihen."

Lordi Valleys nosti kulmakarvojaan. "Turhaa ajanhukkaa", hän sanoi.
"Sinä tietäisit sen ajan kuluttua enemmän, jos menisit parlamenttiin
nyt heti. Sinä otat asian liian vakavalta kannalta."

"Epäilemättä."

Runsaaseen minuuttiin ei lordi Valleys vastannut mitään. Hän tunsi
olevansa melkein hämillään. Odotettuaan niin kauan, että tämä
tunne oli haihtunut, hän lausui: "No niin, ystäväiseni, tee minkä
parhaaksesi katsot."

Poliittiset oppivuotensa Miltoun suoritti eräässä kurjassa
asutuskeskuksessa, isänsä maatilalla, ja Templen oikeusvirastoissa,
tekemällä matkoja Saksaan, Amerikkaan ja Englannin siirtomaihin,
ottamalla osaa vaalitoimintaan ja yrittämällä pari kertaa turhaan
vallata edustajanpaikkaa, minkä piti arvelun mukaan tapahtua
ilman periaatteiden muutosta. Hän luki paljon, hitaasti, mutta
tunnontarkalla itsepäisyydellä, runoutta, historiaa, filosofisia,
uskonnollisia ja yhteiskunnallisia teoksia. Romaaneista, semminkään
ulkomaalaisista, hän ei välittänyt. Pyrkien kaikin mokomin
laajakatseiseksi ja tasapuoliseksi hän imi itseensä kaikkea, mikä
tyydytti hänen luontaisia tarpeitaan, ja hylkäsi tiedottomasti
kaiken sen, mikä sopimattomuudellaan saattoi vaaraan hänen oman
henkensä liekin. Mitä hän luki, oli itse asiassa omiaan vain
vahvistamaan niitä syvempiä vakaumuksia, jotka saivat alkunsa hänen
temperamentistaan. Rikkauden ja arvoasteiden tavallisten korukalujen
halveksuntaan hänessä yhtyi nöyrä, mutta syvä ja lisääntyvä vakaumus
siitä, että pystyi johtamaan ja että oli henkisesti yläpuolella
niitä, joiden hyväksi hän halusi toimia. Miltounissa ei ollut
tosiaankaan jälkeäkään tavallisesta farisealaisuudesta. Hän oli
yksinkertainen ja suora. Mutta hänen silmänsä, hänen liikkeensä,
niin, koko mies ilmaisi hänessä olevan jonkin salaisen varmuuden
lähteen, jonkun alkulähteen, mihin mitkään hämmentävät väreet eivät
voineet tunkeutua. Häneltä ei suinkaan puuttunut kykyä nähdä elämän
naurettavia puolia, mutta häneltä puuttui kyky katsoa sisäänpäin ja
nähdä jotakin siitä naurettavasta, mikä on meissä itsessämme. Miltoun
näki maailman ja kaiken, mitä siinä sijaitsi, spiraalinmuotoisena,
vaikkapa ne todellisuudessa olisivatkin olleet ympyröitä. Hän ei
näyttänyt ollenkaan ymmärtävän sitä, että maailmankaikkeus oli yhtä
hyvin kokoonpantu näistä kahdesta symbolista, joiden sovituskohtaa ei
olla vielä keksitty.

Sellainen hän oli silloin, kun hänen kotipaikkansa edustajasta
tehtiin pääri.

Hän oli saavuttanut 30:nnen ikävuotensa rakastumatta koskaan
kehenkään; hän oli viettänyt melkein ehdottoman puhdasta elämää, yhtä
ainoata lankeemusta lukuunottamatta. Naiset pelkäsivät häntä. Ja
kenties hän hieman pelkäsi naista, naista, joka teoriassa oli liiaksi
rakastettava ja haluttava -- puolikuu kesäisellä taivaalla, mutta
käytännössä liian kyllästyttävä, tai liian karkea. Hän oli kiintynyt
Barbaraan, nuorempaan sisareensa, mutta äitiään, isoäitiään ja
vanhempaa sisartaan Agathaa kohtaan hän oli aina pysynyt kylmempänä.
Oli tosiaankin huvittavaa nähdä lady Valleys ensimmäisen lapsensa
kanssa. Hänen hieno vartalonsa, hänen kasvojensa kukoistavat ruusut,
hänen harmaansiniset silmänsä, joilla oli pikkuinen pyrkimys pyöriä,
ikäänkuin niiden takana olisi ilmennyt ilkeänsekaista mielihyvää,
muuttuivat omituisen ja satiirisen sovinnaisiksi Miltounin
läsnäollessa. Hänen vahvalle ruumiinrakenteelleen, hänen sielulleen,
joka pystyi ilmaisemaan melkein kaiken kokemansa, olivat ominaisia
ajatukset ja sanonnat, jotka alkoivat jo käydä vaarallisiksi. Miltoun
ei ollut koskaan, ei edes lapsena, pitänyt häntä uskottunaan. Lady
Valleys ei ollut siitä hänelle vihoissaan, kun oli kerta ruumiiltaan
ja sielultaan sellainen laaja ja voimakas, mitkä ominaisuudet ovat
harvoin -- eikä koskaan hänen luokassaan -- yhtyneinä kykyyn tuntea
itsensä loukatuksi tai alennetuksi jonkun ihmisen, vaikkapa vain
oman itsensäkin ajatuksissa. Lordi Miltoun oli, ja oli aina ollut,
omituinen poika, loppujen lopuksi! Mikään ei ollut kenties siinä
määrässä kiusannut lady Valleystä kuin hänen poikansa taitamaton
suhtautuminen naisiin. Hän piti sitä luonnottomana, samalla kuin
tunnusti miehensä ja nuoremman poikansa oikean, joskin sopivalla
tavalla verhotun luonnollisuuden. Juuri tämä tunne sai hänet
oivaltamaan, melkein liiankin elävästi siinä politiikan ja kuosien
pyörteessä, jossa hän eli, sen vaaran, millä tuon naisen ystävyys,
jota hän varovasti nimitti "Tuntemattomaksi", uhkasi hänen poikaansa.

Pelkkä sattuma oli pannut tämän ystävyyden alulle. Mentyään
eräänä iltapäivänä, joulukuussa, erään vuokraviljelijän mökille,
vuokraviljelijän, joka oli juuri kuollut putoamalla hevosen selästä,
Miltoun oli tavannut lesken mitä tolkuttomimmassa surussa, mitä vain
hieman verhosi se seikka, että hän oli melkein kokonaan menettänyt
kykynsä ilmaista tunteitaan ja "herrasväen" läsnäollessa kadottanut
kokonaan käsityskykynsä. Vakuutettuaan tuolle raukalle, että tämän
ei tarvinnut olla huolissaan vuokraoikeudesta, hän oli juuri
lähtemäisillään pois, kun kohtasi, kivipermannolla varustetussa
eteisessä, erään turkislakkiin ja -takkiin puetun naisen, joka kantoi
käsivarsillaan pientä kirkuvaa poikaa, jonka otsassa oli vertavuotava
haava. Otettuaan häneltä tuon lapsen ja pantuaan sen "vierashuoneen"
pöydälle Miltoun katsahti tuohon naiseen ja huomasi hänet erittäin
vakavaksi, hienoksi ja viehättäväksi. Miltoun kysyi häneltä, pitikö
asiasta ilmoittaa lapsen äidille.

Nainen pudisti päätään.

"Voi surkeutta, ei nyt vielä. Peskäämme ja sitokaamme ensin tämä
haava."

He siis pesivät ja sitoivat yhdessä haavan. Lopetettuaan työnsä
nainen katsoi Miltouniin ja näytti sanovan:

"Te osaatte esittää tämän asian paljon paremmin kuin minä."

Miltoun esitti sentähden asian äidille ja sai palkakseen tuolta
vakavalta ladyltä pienen hymyn.

Tämän kohtauksen aikana Miltoun sai kuulla hänen nimensä, mikä
oli Audrey Lees Noel, ja oravannahkalakin alta hänen muistiinsa
jäivät kasvot, jotka senjälkeen eivät antaneet hänelle enää rauhaa.
Muutamia päiviä myöhemmin, kulkiessaan kylätorin poikki, hän näki
tuon naisen menevän eräästä portista sisälle. Miltoun tuli silloin
kysyneeksi häneltä, halusiko tämä saada huvilaansa uuden olkikaton.
Siitä oli aiheutunut katon tarkastus ja pitemmänpuoleinen keskustelu.
Tottuneena naisiin -- joiden parhaimmillekin, huolimatta heidän
suloudestaan ja seurustelutaidostaan, ylhäisö-elämä oli antanut
tavan pitää kaikkea taattuna -- Miltoun tapasi tässä vienossa,
tummasilmäisessä naisessa, joka varmastikin eleli kokonaan maailmasta
erillään ja jolla oli niin terävä ja erikoinen tuoksunsa, aivan
erikoisen viehätyksen. Täten oli tästä sattuman siemenestä kehittynyt
nopeasti yksikseen elävien ihmisten kesken yksi niitä harvinaisia
ystävyyksiä, jotka lyhyessä ajassa voivat täyttää suuren alan kahden
ihmisen elämää.

Eräänä päivänä Audrey kysyi: "Te olette saanut kuulla minusta
jotakin, eikö totta?" Miltoun nyökäytti päätään myöntämisen merkiksi.
Apulaispappi oli ollut hänen tiedonantajanaan.

"Niin, minulle on kerrottu, että hänen tarinansa on synkkä --
avioero."

"Tarkoitatteko, että hänet on hyljätty, tai -- --"

Jonkun osan sekuntia apulaispappi oli kenties epäröinyt.

"Oh, ei, ei! Häntä vastaan on tehty syntiä, siitä olen varma. Mikäli
olen saanut nähdä, hän on sievä nainen, vaikka pelkäänkin, että hän
ei kuulu minun seurakuntaani."

Tähän oli Miltoun, jossa jo ritarillisuus oli herännyt, tyytyväinen.
Kun Audrey kysyi häneltä, tunsiko hän hänen tarinaansa, niin Miltoun
ei olisi millään hinnalla tahtonut, että tämä nainen olisi kaivanut
esiin mitään kiusallista. Oli tuo tarina sitten millainen tahansa,
häntä ei ollut mistään syytettävä. Miltoun oli alkanut muodostaa
häntä oman mielikuvituksensa mukaiseksi; Audrey oli lakannut olemasta
ihmisolento, oli muuttunut hänen ihanteensa ilmaisumuodoksi...

Kolmantena iltana ottelunsa jälkeen Courtierin kanssa hän oli
jälleen Audreyn pienessä, valkeassa, korkeiden puutarhamuurien
ympäröimässä huvilassa. Ruusujen peittämänä, mustanruskean olkikaton
riippuessa yläkerroksen vanhanaikaisten, lyijykehyksisten ikkunain
päällä, se näytti siltä, kuin olisi tahtonut kätkeytyä maailmalta.
Taustalla, aivan kuin vartijoina, kaksi mäntyä levitti synkät oksansa
ulkohuoneiden ylitse, ja millä lounaistuulella tahansa niiden voitiin
kuulla keskustelevan vakavasti ilmasta. Korkeita syreenipensaita oli
puutarhan sivuilla, ja jättiläismäinen lehmus viereisellä kedolla
huokaili ja rätisi tai tyyninä päivinä päästi ilmoille lukemattomien,
pienten, tummien mehiläisten unisen huminan, mehiläisten, jotka
kävivät usein tässä vihreässä majatalossa.

Miltoun tapasi hänet korjaamasta pukua, istumasta kumartuneena sen
yli omalla hienolla tavallaan -- ikäänkuin kaikki esineet, olivatpa
ne sitten pukuja, kukkia, kirjoja tai musiikkikappaleita, olisivat
saaneet häneltä osakseen saman myötätunnon.

Miltoun oli tullut pitkältä, päivän kestäneeltä
vaalisaarnamatkalta, millä häntä oli kahdessa eri kokouksessa kiusattu
vaikeastivastattavilla kysymyksillä, ollen vielä masennuksissa
niiden johdosta. Hänestä ei ollut koskaan ollut niin rauhoittavaa
katsella Audreytä tai olla hänen hellivän ja parantavan vaikutuksensa
alaisena. Heittäytyneenä pitkään nojatuoliin hän kuunteli hänen
soittoaan.

Kuu kulki hitaasti kummun yli harmaalla, iriksenvärisellä taivaalla.
Eräänlaisen hurmion vallassa Miltoun tähysteli tuota sammunutta
tähteä, joka kulki eteenpäin kalpeassa valossa.

Rämeen yli levisi matala sumu, laakson puut seisoivat laitumella
käyvän karjan tavoin polviaan myöten valkeassa usvassa, sillä aikaa
kuin ilma niiden yläpuolella oli kalpeaa ikäänkuin kuun pölystä, joka
runsaana sateena laskeutui tuon valkean meren päälle. Sitten kuu meni
lehmuksen taakse, niin että suuri, palava, kiinalainen lyhty näytti
mustan sinisenä riippuvan taivaasta.

Äkisti kajahti remuava huuto, turmellen ja tärvellen musiikin. Se
paisui ja lakkasi ja paisui jälleen.

Miltoun nousi.

"Tämäpäs turmeli nyt minun näkyni", hän sanoi. "Mrs Noel, minulla on
jotakin, jonka tahtoisin saada sanotuksi." Mutta katsoessaan häneen,
kun hän istui siinä hiljaa, sormet koskettimilla, Miltoun vaikeni
syvän ihailun valtaamana.

Ääni huusi ovelta:

"Oh, hyvä rouva -- oh, teidän ylhäisyytenne! Nyt ne tekevät lopun
eräästä herrasmiehestä tuolla kentällä!"



VI LUKU.


Kun kuolematon Don lähti soittamaan kaikkia ilon kelloja, häntä
seurasi matkalla yksi klowni. Charles Courtieria olivat sen
sijaan aina seuranneet tuhannet, jotka eivät mitenkään voineet
ymmärtää tämän epäitsekkään miehen käyttäytymistä. Mutta vaikka hän
hämmästyttikin aikalaisiaan, niin he eivät sentään nauraneet hänelle,
sillä hänen kerrottiin tappaneen muutamia miehiä ja rakastaneen
muutamia naisia. Tällainen yhdistely oli heistä vastustamaton,
kun siihen liittyi vielä voimakas ja kohtelias ulkomuoto. Hän oli
oxfordshireläisen papin poika ja antauduttuaan hävinneen asian
palvelukseen oli ratsastanut siliä läpi maailman kahdeksannestatoista
ikävuodestaan asti laskeutumatta koskaan alas satulasta. Tämän
kestävyyden salaisuus oli kenties siinä, että hän ei ollenkaan
huomannut ratsastavansa. Se oli hänelle yhtä luonnollinen paikka kuin
virkatuolit muille kuolevaisille. Hän ei lyönyt rahaa retkistään,
hänen luonteensa kun oli liiaksi hänen kullanpunaisen tukkansa
kaltainen, jota kansa vertasi kaikkihävittäviin liekkeihin. Hänen
vikansa olivat silmiinpistäviä. Ne olivat parantumaton optimismi;
sellainen kauneuden ihailu, mikä oli pakostakin saanut hänet välistä
unohtamaan, millaista naista hän eniten rakasti; liian ohut nahka,
liian lämmin sydän, humbugin vihaaminen ja oman edun valvomisen
tavanomainen laiminlyöminen. Naimattomana miehenä, jolla oli monia
ystäviä ja monia vihamiehiä, hän piti aina ruumiinsa miekanterän ja
sielunsa aina hehkuvan hiilloksen kaltaisena.

Ei ollut niinkään epäjohdonmukaista kuin oletettiin, että henkilö,
joka myönsi ottaneensa osaa viiteen sotaan, sekaantui täytevaaleihin
ajaakseen rauhan asiaa, sillä hän oli aina taistellut häviön
puolella, eikä hänestä tällä haavaa mikään näyttänyt paremmin
häviävän kuin rauhanpuolue. Hän ei ollut mikään suuri poliitikko, hän
ei ollut puhuja eikä edes liukas kielenpieksäjä; kuitenkaan hänen
kielensä purevuus ja hänen silmäinsä palava lieska ei jäänyt koskaan
vaikuttamatta jollakin lailla kuulijoihin.

Tuskin oli kuitenkaan koko Englannissa mitään kolkkaa, jossa
rauhanasianajajilla olisi ollut huonompi menestymisen mahdollisuus
kuin Bucklandburyn vaalipiirissä. Olisi väärin sanoa, että
Courtier oli saattanut itsensä vastenmieliseksi asiallisille,
riippumattomille, jäykille, mutta kuitenkin vilkastemperamenttisille
kuulijoilleen. Hän oli loukannut heidän uskonnollisia tunteitaan
ja herättänyt mitä syvimpiä epäluuloja. He eivät kuolemakseenkaan
voineet saada selville, mihin hän oikein puheillaan pyrki. Vaikka
hän seikkailujensa ja julkaisemansa "Rauha -- tappiolle joutunut
asia" nimisen kirjan vuoksi olikin huomattu henkilö, he eivät
luonnollisestikaan olleet koskaan kuulleet hänestä mitään. Ja
hänen ilmestymisensä heidän paikkakunnalleen tuntui heistä melkein
naurettavalla tavalla osoittavan, miten kaunis aate törmää selvää
tosiasiaa vastaan -- se aate, että kansain pitäisi elää ja että ne
voivat elää rauhassa, oli niin kaunis, ja se tosiasia, että niin ei
ollut koskaan ollut, oli niin ilmeinen.

Monklandissa, missä kaikki maa kuului hovinherralle, oli Miltounin
vastaehdokkaalla, mr Humphrey Chilcoxilla, luonnollisesti vain
harvoja kannattajia, ja se vastaanotto, minkä rauhanjulistaja sai
osakseen, muuttui pian uteliaisuudesta ivanauruksi, ivanaurusta
uhkaukseksi, kunnes Courtierin käyttäytyminen kävi niin
taisteluunvaativaksi ja hänen sanansa niin kuumiksi, että hän
pelastui pahoinpitelystä vain siten, että apulaispappi kaikkine
vaikutusvoimineen tuli väliin.

Kuitenkin kun hän alkoi puhua heille, hän oli tuntenut itsensä
voittamattomasti viehättyneeksi. Hänen kuulijansa näyttivät
oivallisilta, riippumattomilta ihmisiltä. Odottaessaan puheenvuoroaan
hän oli ollut huomaavinaan heidät oman sydämensä mukaisiksi. Sillä
vaikka Courtier tiesikin, että enemmistö vastusti aina outoa asiaa,
niin hän ei koskaan ajatellut niin pahaa kenestäkään ihmisestä, että
olisi olettanut hänen voivan kuulua tuohon surkuteltavaan joukkoon.

Näitä rehtejä riippumattomia ihmisiä eivät yltiöisänmaalliset olleet
voineet pimittää! Se oli ollut yksi lisäpettymys. Courtier ei ollut
ottanut saamaansa ojennusta nöyrästi vastaan, eivätkä kuulijat liioin
jaksaneet niellä hänen sanojaan. He hajaantuivat antamatta niitä
anteeksi, mutta kokoontuivat uudestaan mitään unohtamatta.

Kylän majatalossa, joka oli pieni valkea rakennus köynnöskasvien
peittämine, pienine ikkunoineen, oli yksi ainoa vierashuone
yläkerrassa, ja pieni seurusteluhuone, missä Courtier aterioitsi.
Muun osan taloa muodosti kivilattiainen anniskeluhuone, missä oli
pitkä puinen penkki takaseinää vastaan. Täältä kohosi öisin puheen
sorina karkeine a- ja äkillisine, pehmeine u-äänteineen, ja täältä
myöskin silloin tällöin nousi joku henkilö hieman horjuen, poistui
hyvää yötä toivottaen, sytytti piippunsa saarnien alla ja läksi
sitten lontimaan kotiinsa.

Mutta sinä iltana, jolloin puut seisoivat karjan tavoin polviaan
myöten kuun pölyssä, ne, jotka tulivat ulos anniskeluhuoneesta,
eivät menneetkään tiehensä, vaan jäivät siimekseen ja yhtyivät
muihin henkilöihin, jotka hiipivät salaa kirkkaassa kuun valossa
majatalon takaa. Samaan aikaan tuli vielä toisia kirkkotarhan tieltä
ja kujilta, kunnes kolmekymmentä ja enemmänkin oli koolla, päästäen
ilmoille salaisen muminan, missä ilmeni luvattoman ilon raakaa
tuntua. Saastaista iloisuutta tuntui tosiaankin kätkeytyvän synkkään
puun varjoon majatalon edustalla, missä yhdestä valaistusta ikkunasta
kuului puoleksi laulava miehen ääni, mikä luki jotakin. Kuului
hillittyä naurua ja kuiskauksia.

"Hän lukee paraikaa puhettaan." "Savustakaa ulos, tuo vanha viekas
kettu!" "Punainen pippuri sopii sille parhaiten." "Nyt se aivastaa,
katsokaapas!" "Me olemme sulkeneet oven ulkoapäin."

Kun sitten valaistuun ikkunaan ilmestyivät miehen kasvot, niin karkea
naurunpuuska teki lopun hiljaisuudesta. Nähtiin, miten Courtier
koetti vääntää auki ikkunan salpaa. Nauru muuttui ulvomiseksi. Vanki
raivasi itselleen tien, putosi maahan, nousi, hoippui ja kaatui.

Terävä ääni sanoi:

"Mitäs tämä merkitsee?"

Kesken tappelunnujakkaa kuului kuiskaus: "Hänen ylhäisyytensä!" Ja
saarnien alla oleva varjo jäi autioksi, jollemme ota lukuun hoikkaa,
tummaa miestä ja vaaleata naisen haamua.

"Tekö se olette, herra Courtier? Oletteko haavoittunut?"

Maassa makaava olento päästi naurunhohotuksen.

"Vain polveni. Kas noita heittiöitä! Olivatpa vallan tukehduttaa
minut."



VII LUKU.


Lähdettyään samana iltana Monkland Courtin tupakkahuoneesta,
tarkoituksella mennä maata, Bertie Caradoc poikkesi Yrjö IV:n ajan
tyyliin rakennettuun käytävään, missä hänen lempibarometrinsä
riippui. Ilmapuntarin tarkkaaminen kuului hänen jokailtaisiin
tapoihinsa, hänen, joka kaiken joutoaikansa käytti talvella
metsästykseen ja kesällä kilpa-ajoihin.

Jalosyntyisessä Hubert Caradocissa, joka kehitteli itseään
diplomaattiselle uralle, ilmenivät täydellisemmin kuin missään muussa
Caradocissa tämän suvun erikoiset sekä heikot että vahvat puolet.
Hän oli kohtalaisen pitkä ja jäntevärakenteinen. Hänen ahavoituneet
kasvonsa sileäksi kammatun tumman tukan alla olivat piirteiltään
säännölliset, mutta pienet, ja niissä asusti reippaan päättävä,
tunteettomuuden verhoama ilme. Hänen tutkivien, vaaleanruskeiden
silmiensä päällä luomet olivat melkein uskonnollisesti puoleksi
raollaan. Hän oli syntyjään vaitelias, ja hänen täytyi tosiaankin
joutua suuren mielenliikutuksen valtaan avatakseen silmänsä
selkoselälleen. Hänen nenänsä oli hienosti veistetty ja laiha.
Hänen huulensa, jotka olivat pienien tummien viiksien peittämät,
avautuivat tuskin ollenkaan hänen puhuessaan, mikä tapahtui erityisen
sopertavalla, mutta odottamattoman nopealla äänellä. Koko hänen
olemuksensa ilmaisi käytännöllisyyttä, henkevyyttä, varovaisuutta,
neuvokkuutta, mihin yhtyi suuri itsensähillitsemiskyky, ilmaisi
miestä, joka piti maailmaa ratsuna, jota piti ohjata sen verran kuin
tarvittiin sen hallitsemiseen. Hän oli mies, jolle aatteet eivät
olleet minkään arvoisia, elleivät ne heti johtaneet toimintaan; hän
oli olennoltaan siisti, vaatien kaikkea "hyvin tehdyksi", mutta jos
tarvittiin, oli hänessä riittävästi stoalaista; hän oli kohtelias,
mutta aina valmis hyökkäämään, pystyen antamaan anteeksi vain
sellaisia puutteita ja säälimään vain sellaisia suruja, joita hänen
kokemuksensa oli opettanut häntä ymmärtämään. Sellainen oli Miltounin
nuorempi veli 26-vuotiaana.

Pantuaan merkille, että ilmapuntari oli muuttumaton, hän oli juuri
aikeissa nousta yläkertaan, kun huomasi kauempana eteishuoneessa
kolmen henkilön lähestyvän käsitysten. Ollen luonteeltaan utelias ja
varovainen hän odotti siksi, kunnes nämä tulivat lampun valoon asti.
Huomattuaan heidät Miltouniksi ja lakeijaksi, joiden välissä oli
ontuva mies, hän riensi heitä vastaan.

"Oletteko nyrjäyttänyt jalkanne? Odottakaapas hetkinen! Hakekaapas
tuoli, Charles."

Istutettuaan vieraan tuolille Bertie kääri ylös hänen housunlahkeensa
ja tarttui sormineen hänen polveensa. Tässä liikkeessä oli
eräänlaista rakastettavaa ystävyyttä; näkyi, että niillä käsillä oli
aikoinaan koeteltu lukemattomien hevosten niveliä ja jänteitä.

"Hm", hän sanoi, "voitteko kestää pienen nykäisyn? Pidä hänestä
kiinni takaapäin, Eustace. Istuutukaa maahan, Charles, ja pidelkää
kiinni tuolin jaloista. Kas niin, sillä tavalla!" Ja tarttuen jalkaan
hän nykäsi. Kuului pieni naksahdus, aivan kuin olisi purtu hieman
hampaita yhteen. Ja Bertie sanoi: "Kas niin -- tällä kertaa ei siinä
tarvita mitään lääkäriä."

Johdettuaan ontuvan vieraansa erääseen Yrjö IV:n ajan tyylisessä
käytävässä olevaan huoneeseen, mikä oli kiireesti muutettu
makuuhuoneeksi, molemmat veljekset jättivät hänet lakeijan
hoidettavaksi.

"No niin, veliseni", sanoi Bertie, kun he olivat matkalla omiin
huoneisiinsa, "siinä nyt on _sen_ lorun loppu -- ei tule enää
tekemään sinulle mitään kiusaa näissä vaaleissa. Saanut hyvän iskun,
kaikesta päättäen!"

Sanoma siitä, että Courtier oli sijoitettuna heidän kattonsa
alle, kiersi kaikkien kuuluville ennen aamiaista erään henkilön
välityksellä, jonka tapoihin kuului tietää kaikki ja pitää huolta
siitä, että muutkin saivat osansa tästä tiedosta. Pikku Ann,
käydessään tavanmukaisella aamutervehdyksellä äitinsä luona, nosti
nenänsä pystyyn, tarttui käsillään vyöhönsä ja aloitti heti:

"Eustace-eno toi meille viime yönä miehen, jonka jalka oli
nyrjähtynyt, ja Bertie-eno pani sen paikoilleen. William sanoo
Charlesin sanoneen, että häneltä pääsi vain tällainen ääni" -- sitten
seurasi heikko hampaankiristys --: "ja hän on se mies, joka asustaa
majatalossa, ja William sanoo, että portaat olivat liian ahtaat, kun
häntä vietiin ylös, ja jos hänen polvensa on nyrjähtynyt, niin hän ei
voi pitkään aikaan kävellä ilman keppiä. Saanko mennä isän luokse?"

Agatha, joka oli paraikaa kampaushommissa, ajatteli:

"En ole varma siitä, onko noin alhaalle vedetty vyö terveellinen", ja
mutisi sitten: "Odotappas hetkinen!"

Mutta pikku Ann oli jo ennättänyt mennä tiehensä. Ja hänen äänensä
kuului pukeutumishuoneesta, mistä hän paraikaa kiipesi sir Williamin
luokse, joka antamistaan vastauksista päättäen ilmeisesti ajoi
partaansa. Kun Agatha, joka ei koskaan jättänyt käyttämättä hyväkseen
mitään sopivaa tilaisuutta lähestyäkseen miestään, katsahti sisään,
niin tämä oli yksinään ja jotenkin mietteissään -- tämä solakka mies
lujine, kiinteine kasvoineen ja varovaisine silmineen, mies, joka
totta puhuen ei ollut huomattava muiden kuin vaimonsa mielestä.

"Tuo Courtier-parka on satuttanut jalkansa", sanoi sir William. "En
tiedä, mitä äitisi sanoo leirissä olevasta vihollisesta."

"Eikö tuo Courtier ole vapaa-ajattelija, vieläpä melkein -- --"

Sir William, seuraten omaa ajatusjuoksuaan, keskeytti hänet:

"Tietenkin on hyvä, mikäli Miltoun on kysymyksessä, että hän on
täällä."

Agatha huokasi. "No niin, käsittääkseni meidän täytyy olla
ystävällisiä häntä kohtaan. Minä kerron asian äidille."

Sir William hymyili.

"Ann pitää siitä kyllä huolen", hän sanoi.

Ja Ann olikin paraikaa isoäitinsä luona.

Lady Valleys askarteli vielä peilin ääressä. Ann istui sen takana
olevassa ikkuna-aukossa ja sanoi:

"Hän putosi ikkunasta punapippurin vuoksi. Miss Wallace sanoo, että
hän on panttivanki -- mitäs panttivanki merkitsee, isoäiti?"

Kun kuusi vuotta sitten tuo sana ensi kertaa kaikui hänen korvissaan,
hän oli ajatellut: "Oh, rakkaani! Olenko minä tosiaankin isoäiti?"
Se oli tuntunut silloin iskulta, näyttänyt merkitsevän monen asian
päättymistä; mutta naisten tosiasiallinen urhoollisuus, joka niin
paljon pikemmin taipuu välttämättömään kuin miehet, oli tullut
pian hänen avukseen; ja nyt, toisin kuin hänen puolisonsa, hän ei
välittänyt siitä mitään. Yhtäkaikki hän ei vastannut mitään, osittain
siksi, ettei ollut tarpeellista puhua pikku Ann'in kanssa keskustelun
ylläpitämiseksi, osittain siksi, että hän oli vaipunut syviin
mietteisiin.

Tuo mies oli haavoittunut! Tietenkin oli oltava vieraanvaraisia
-- semminkin kun heidän omat alustalaisensa olivat tehneet tuon
loukkauksen! Kuitenkin oli melkein liikaa lausua tervetulleeksi
miestä, joka oli poikennut tänne yllyttämään maata hänen omaa
poikaansa vastaan. Epäilemättä olisi saattanut käydä vielä
hullumminkin, jos hän esimerkiksi olisi ollut joku "mahdoton"
eriuskolainen radikaali! Tämä mr Courtier oli vapaa taistelija
-- jotenkin tunnettu mies, mielenkiintoinen olento. Hänen, lady
Valleysin, piti pitää huolta siitä, että tuo mies tunsi olevansa
"kotonaan" ja mukavissa olosuhteissa. Jos taitavasti ongittiin,
niin epäilemättä häneltä saatiin jotakin tietoja tuosta naisesta.
Sitäpaitsi heidän vieraanvaraisuutensa hyväksyminen tuli tukkimaan
hänen agitaattorinsuunsa, jos hän, lady Valleys, ollenkaan ymmärsi
senlaatuista miestä, jolla uskontunnustuksessaan oli aina jotakin
arabialaista. Hän, lady Valleys, joka oli luonteeltaan pystyvä
hallitusmies, otti huomioonsa kaiken sen käytännöllisen, mitä
tästä tapauksesta johtui, tapauksesta, jolta ei puuttunut, niin
vastenmielinen kuin se muuten olikin, naurettavaa puoltaan sellaisen
henkilön mielestä, joka on taipuvainen keksimään koomillista
kaikessa, mikä ei sodi suoraan hänen etujaan ja filosofiaansa vastaan.

Pikku Ann'in ääni keskeytti hänen mietteensä.

"Minä menen nyt täti Babsin luokse."

"Voit mennäkin, mutta suutele minua ensin."

Pikku Ann hyökkäsi esiin niin nopeasti, että hänen pieni nykerö
nenänsä tunkeutui lady Valleysin pehmeihin, pyöreihin huuliin...

Kun Courtier samana iltapäivänä sauvaansa nojaten meni ulos
huoneestaan terassille, niin hän näki edessään auringonpaisteessa
kolme riikinkukkoa marssimassa hitaasti ruohokentän poikki Dianan
kuvapatsasta kohden. Nämä linnut liikkuivat eteenpäin uskomattoman
arvokkaasti, aivan kuin niiden elämässä ei olisi koskaan ollut
kiirettä. Ne näyttivät tosiaankin tietävän, että päästyään sinne
niillä ei ollut muuta tehtävää kuin tulla jälleen takaisin.
Niiden takaa, korkeiden puiden läpi, nummen muutamien metsäisten
kyttyräin, neilikkakenttäin luvatun maan, laitumien ja yrttitarhojen
yli, näköala ulottui kauas mereen asti. Lämpö verhosi tämän näyn
opaalinvärisellä, hienolla hunnulla, mikä muutti kaikki arvot, niin
että savenvalulaitosten neliönmuotoiset seinät ja korkeat savupiiput
muutamien mailien päässä alhaalla laaksossa näyttivät Courtierista
joltakin vanhalta italialaiselta, linnoitetulta kaupungilta. Hänen
tunnelmansa, havaitessaan olevansa tässä vankilassaan, olivat
omituisia. Sillä hänen tunteensa Miltounia kohtaan, jonka hän oli
kahdesti kohdannut mrs Noelin luona, ei ollut erimielisyyksistä
huolimatta millään lailla epäystävällinen, kun sen sijaan Miltounin
perhettä kohtaan hänellä ei ollut vielä mitään tunteita. Elettyään
kädestä suuhun ja useissa maissa, sen jälkeen kuin oli jättänyt
koulunsa Westminsterissä, hänellä ei ollut käytännöllisesti
katsoen mitään luokkatunteita. Vihamielinen suhtautuminen
aristokratiaa kohtaan vain sen tähden, että se oli aristokratiaa,
oli käsittämätöntä hänelle samoin kuin alentuvaisuuskin. Hänen
tunnealansa muodostui noiden kahden hänen luonteensa pysyvän
perusvaatimuksen, nimittäin seikkailuhalun ja tyranninvihan
mukaisesti. Työmies, joka löi vaimoaan, tehtaanomistaja, joka käytti
"hikoilujärjestelmää", pappi, joka tuomitsi seurakuntalaisensa
helvettiin, pääri, joka esiintyi tylysti -- kaikki nämä olivat
hänestä yhtä vastenmielisiä. Hän piti kansaa yksilöinä ja vain
vahingossa hän oli käyttänyt luokka-sanastoa hyökätessään Miltounin
kimppuun mrs Noelin luona. Luonteeltaan tulisena ja tottuneena
omituisiin ympäristöihin ja aina eläen hetken mukaisesti hänellä
ei ollut taisteltavana hermostuneen temperamentin arkuutta ja
ärtyneisyyttä vastaan. Hänen iloisa ystävällisyytensä häiriintyi
ainoastaan silloin, kun hän tuli kosketuksiin jonkun sellaisen
tunteen kanssa, joka näytti hänestä alhaiselta tai pelkurimaiselta.
Tällaisissa tilaisuuksissa, joita ei kenties ilmennyt harvoin, hänen
kasvonsa näyttivät sellaisilta, kuin hänen sydämensä olisi höyrynnyt
fyysillisesti, ja koska hänen stoalainen ulkokuorensa ei koskaan
sulanut kokonaan tämän kuumuuden vaikutuksesta, niin tuloksena oli
hyvin omituinen ilme, eräänlainen tyyni, ivallinen, toivoton, hilpeä
katse.

Hänen päätunteensa sen johdosta, että tuon loukkaantumisen vuoksi
oli joutunut vangiksi vihollisen leiriin, oli hämärän hilpeyden ja
uteliaisuuden sekainen. Ympärillä asuva kansa puhui hyvää tästä
Caradoc-suvusta. Ei näyttänyt puuttuvan ystävällistä tunnetta
hovin ja heidän alustalaistensa väliltä; mitään huutavaa hätää
ei sanottu olevan heidän alueellaan, ei liioin mitään huonoja
asumusoloja. Ja jos asukkaita ei rohkaistukaan parantamaan
olotilaansa, niin heidät kuitenkin ylläpidettiin tietyllä tasolla
jatkuvan ja anteliaanpuoleisen valvonnan avulla. Kun katto kaipasi
korjaamista, niin se korjattiin, kun työmies tuli vanhuuttaan
kykenemättömäksi työhön, ei hänen annettu joutua vaivaistaloon.
Huonoina villa-, karja- tai viljavuosina farmarit saivat asteittaisen
vuokranalennuksen. Savenvalutyöt jatkuivat auliilla, joskin
itsevaltaisella pohjalla. Oli totta, että vaikka lordi Valleysin
piti olla tiukka "uudestaan kiinni maahan"-politiikan kannattaja,
mitään toimenpiteitä ei näkynyt, jotka olisivat rohkaisseet ihmisiä
asettumaan näille maille, epäilemättä siitä syystä, ettei tällaisten
asettujain uskottu tekevän maalle yhtä suurta oikeutta kuin niiden
nykyiset omistajat. Tosiaankin näytti tämä tunne olevan heissä niin
lujassa, että lordi Valleysin agentin nähtiin ostavan, eikä vain
harvoin, hieman lisää maata.

Mutta koska tässä elämässä ihminen huomaa ainoastaan sen, mikä
kiinnittää hänen mieltään, niin kaikki tuo loru, joka oli
puolittain suopeaa, puolittain ei, oli joutunut vain heikosti tuon
rauhanasianajajan korviin hänen sotaretkellään, sillä hän oli,
kuten jo on sanottu, vain huono poliitikko ja ohjasi hevostaan
omalla tavallaan. Seisoessaan siinä ja nauttiessaan näystä hän kuuli
takanansa pienen kimakan äänen ja huomasi pienen tytön, jolla oli
päässään leveälierinen hattu, mutta niin takaraivolla, että se ei
varjostanut hänen kasvojaan ollenkaan; samalla hän huomasi myöskin
esiinpistävän pienen käden. Tarttuen siihen hän vastasi:

"Kiitos, minä voin hyvin -- entäs te?" huomatessaan, että rohkea
suuri silmäpari tutki hänen jalkaansa.

"Tekeekö se kipeätä?"

"Ei sanottavasti."

"Minun ratsuhevoseni jalka on ajettunut. Isoäiti tulee tarkastamaan
sitä."

"Vai niin."

"Nyt minun on mentävä. Toivon teidän pian paranevan. Hyvästi!"

Sitten pienen tytön asemesta Courtier näki hoikan ja verrattain
kukoistavan naisen katselevan häntä eräänlaisella kujeellisella
arvokkuudella. Hänellä oli päällään vaaleanruskeasta, kankeasta
kankaasta tehty puku, joka näytti olevan liian tiukka hänen vankkojen
lanteittensa kohdalta, sillä se jätti kokonaan ympäröimättä hänen
polvensa. Hänellä ei ollut hattua eikä käsineitä, eikä mitään
koristuksia, lukuunottamatta sormuksia ja pientä, jalokivillä
koristettua kelloa, joka oli nahkavyöllä kiinnitetty hänen
ranteeseensa. Hänessä näytti tosiaankin olevan pyrkimys välttää
kaikkea keinotekoista hienoutta.

Ojentaen kaunismuotoisen, mutta kookkaan kätensä hän sanoi:

"Valitan mitä syvimmin sitä, mitä teille on tapahtunut, mr Courtier."

"Ei mitään syytä valittaa."

"Toivon, että teillä on täällä mukavaa. Onko teille annettu kaikkea,
mitä kaipaatte?"

"Minulle on annettu kaikkea yli tarpeen."

"Se oli tosiaankin ikävää, kuitenkin se on tuottanut ilon saada
tutustua teihin. Tietenkin minä olen lukenut teidän kirjanne."

Courtierista näytti, että tämän arvokkaan naisen kasvoille oli tullut
katse, joka näytti sanovan: niin, hyvin taitava ja huvittava, aivan
viehättävä! Mutta ne aatteet? Millaisia ne ovat? Te tiedätte sangen
hyvin, että ne eivät pidä paikkaansa -- että itse asiassa ne eivät
saa pitää!

"Se on hyvin ystävällistä teidän puoleltanne."

Mutta lady Valleysin vastaukseen: "Minä en yhdy niihin vähääkään, sen
voitte arvata", oli ilmestynyt hieman tylyyttä, aivan kuin hän olisi
tietänyt, että Courtier oli sisimmässään hieman hymyillyt. "Näinä
päivinä pitäisi meille saarnattaman sotaisia hyveitä -- semminkin kun
pappina on sotilas."

"Uskokaa minua, lady Valleys, sotaiset hyveet on parasta jättää
miehille, joilla on viattomampi mielikuvitus."

Hän sai vastaanottaa nopean katseen ja seuraavat sanat: "Oli miten
oli, olen varma siitä, että te ette välitä rahtuakaan politiikasta.
Te tunnette mrs Lees Noelin, eikö niin? Mikä sievä nainen, eikö
totta?"

Hänen puhuessaan Courtier näki nuoren tytön tulevan terassia
pitkin. Tyttö oli ilmeisestikin ollut ratsastamassa, sillä hänellä
oli pitkävartiset saappaat ja hame, joka oli sallinut hänen istua
hajareisin. Hänen silmänsä olivat siniset, ja hänen hiuksensa --
jotka väriltään olivat syksyisten pyökinlehtien kaltaisia auringon
paistaessa niiden läpi -- olivat nupulla pienen pehmeän hatun alla.
Hän oli hoikka ja lähestyi heitä sellaisen henkilön tavoin, jolla on
hyvin pitkä välimatka lonkkanivelestä polveen. Elämän ilo, hilpeys
ja tiedoton voima näytti säteilevän koko hänen olemuksestaan ja
kasvoistaan.

Lady Valleysin sanottua: "Ah, Babs! Tyttäreni Barbara -- mr
Courtier", Courtier pisti esiin kätensä ja sai niihin rautakintaiset
sormet, jotka ojennettiin hymyillen, ja kuuli Barbaran sanovan:

"Miltoun on mennyt kaupunkiin, äiti. Minun pitää ajaa autolla
Bucklandburyyn toimittamaan hänen asiaansa. Näin ollen minä voin
noutaa isoäidin asemalta."

"On parasta, että otat Ann'in mukaasi, taikka muuten hänestä on
meille vastusta. Kenties mr Courtier haluaisi vähän tuulettaa
itseään. Onko teidän polvenne kunnossa, vai mitä?"

Katsahtaen edessään olevaan näkyyn Courtier vastasi:

"Kyllä on."

Seitsemännestä ikävuodestaan alkaen hän ei ollut koskaan voinut
katsella naisellista kauneutta lämpenemättä tai tuntematta pientä
kiihtymystä; ja nähdessään nyt edessään kenties kauneimman tytön,
mitä koskaan oli saanut katsella, hän halusi olla hänen kanssaan,
meni tämä nyt sitten minne tahansa. Barbaran hymyssä oli jotakin
hyvin lumoavaa, aivan kuin hän olisi nähnyt Courtierin tunteiden läpi.

"No niin", sanoi Barbara. "Meidän on parasta etsiä Ann."

Lyhyen, mutta tarkan etsinnän jälkeen pikku Ann löydettiinkin
autosta, vaisto kun oli hänelle sanonut jo etukäteen, mihin hänen
tuli lähteä. Ja pian heidän lähtönsä jälkeen Ann istui heidän
välissään tuossa erikoisessa vaiteliaassa asennossaan, johon hän aina
joutui ollessaan syvän mielenkiinnon vallassa.

Kun kuljettiin Monklandin maatilalta, joka oli kukkien keskellä,
viheriäisten niittyjen ja puiden ympäröimänä, avonaiselle nummelle,
niin tuntui siltä, kuin olisi tultu toiseen maailmaan. Sillä niin
pian kuin oli jätetty taakse läntisen ajotien viimeinen mökki,
ilmestyi äkkiä näkyviin Englannin kaikkein villein maisema. Tässä
villissä parlamenttihuoneessa pilvet, kalliot, aurinko ja tuulet
tapasivat toisensa ja keskustelivat. Entisajan miehet olivat
jättäneet myöskin henkensä noiden suurten kivien keskelle, jotka
makasivat leijonain tavoin kukkulain laella, valkeiden pilvien ja
niiden veljien, kiitävien hiirihaukkani, alla. Täällä itse kalliotkin
olivat levottomia, muuttaen muotoaan, näköään ja väriään päivästä
päivään, ikäänkuin palvellen odottamatonta ja kieltäytyen alistumasta
lakiin. Tuulet myöskin kapinoivat matkallaan ja laskeutuivat raivoten
sinne, missä ikänänsä vain oli rotkoja tahi halkeamia, niin että
asunnoissaan majailevat ihmiset saattoivat vielä tuntea villien
jumalien voiman.

Tämän näköalan ihmeet jäivät kokonaan pikku Ann'ilta huomaamatta ja
jossain määrin myöskin Courtierilta, joka kaikin voiminensa koetti
sovittaa yhteen kahta vierasta periaatetta, kohteliaisuutta ja
halua katsella kauniita kasvoja. Hän olisi myöskin halunnut saada
tietää mitä tämä 20-vuotias tyttö, jolla näytti olevan 40-vuotiaan
itsehillintä, mahtoi ajatella. Pikku Ann se katkaisi äänettömyyden:

"Täti Babs, eihän tuo ollut mikään perin vahva talo, eihän?"

Courtier katsahti sinnepäin, minne tytön pieni sormi osoitti. Siellä
näkyivät pienen talon rauniot, mikä seisoi erään kivisen miehen
lähellä, jolle ilmeisestikin tämä kukkula oli kuulunut, ennenkuin
sinne oli asettunut eläviä miehiä. Surkeiden raunioiden päällä,
yhdellä nurkalla, roikkui pieni katontilkku, mutta kaikki muu oli
vaipunut maahan asti.

"Sen rakentaja oli höperö mies, eikö niin, Ann? Siksi sitä
sanotaankin 'Ashmanin mielettömyydeksi'."

"Onko hän vielä hengissä?"

"Ei aivan -- hän kuoli noin sata vuotta sitten."

"Mikä sai hänet rakentamaan sen tänne?"

"Hän vihasi naisia, ja -- katto putosi hänen päälleen."

"Miksi hän vihasi naisia?"

"Hän oli jöröpää."

"Mitä merkitsee jöröpää?"

"Kysy mr Courtierilta."

Barbaran rauhallisen, veitikkamaisen katseen alaisena Courtier koetti
löytää vastausta tähän kysymykseen.

"Jöröpää", hän sanoi hitaasti, "on mies, joka on minun kaltaiseni".

Hän kuuli pienen naurun ja huomasi Ann'in levollisesti tutkivan
katseen.

"Onko Eustace-eno jöröpää?"

"Nyt te tiedätte, mr Courtier, mitä Ann ajattelee teistä. Etkö sinä
pidä paljon Eustace-enostasi?"

"Kyllä", sanoi Ann ja tuijotti eteenpäin. Mutta Courtier katsoi
syrjäsilmällä hänen hatuttoman päänsä yli.

Hänen hilpeytensä lisääntyi joka hetki. Tämä tyttö muistutti hänen
mielestään kaksivuotiasta varsaa, jonka hän oli nähnyt astuvan ulos
Ascotin aitauksesta ensimmäiseen kilpa-ajoon, auringon kimallellessa
sen satiinin- ja kastanjanvärisellä karvalla, pään ollessa pystyssä,
silmäin täynnä tulta -- yhtä varmana siitä, että voittaisi, kuin
siitä, että ruoho oli vihreätä. Oli vaikeata uskoa häntä Miltounin
sisareksi. Oli vaikeata uskoa noita neljää nuorta Caradocia toistensa
sukulaisiksi. Miltoun oli vakava ja askeettinen henkensä ahtaassa
puvussa, Agatha oli hellä, taloudellinen ja turhantarkka, Bertie
sulkeutunut, älykäs ja teräksinen ja Barbara taas suora, hilpeä ja
valloittava -- asteikko oli laaja.

Mutta auto oli jättänyt nummen ja laskeutui jyrkkää mäkeä pienten
huvilain ja harmaiden työläistalojen ohitse, mitkä olivat
Bucklandburyn kaupungin ulkopuolella.

"Ann'in ja minun pitää mennä Miltounin päämajaan. Saanko jättää
teidät vihollisten leiriin, mr Courtier? Pysäyttäkää, Frith."

Ja ennenkuin Courtier saattoi antaa suostumustaan, he olivat
pysähtyneet erään talon kohdalle, mihin oli kirjoitettu suurilla
kirjaimilla: "Äänestäkää Chilcoxia Bucklandburystä!"

Nilkuttaessaan Humphrey Chilcoxin vaalikansliaan, mikä tuoksui
maalilta, Courtier oli vielä nuoruudentuoksun, ambran ja
harris-kankaan hajun vallassa. Kansliassa oli kolme miestä pöydän
ympärillä. Vanhin heistä, jolla oli pienet harmaat silmät ja
typykkäparta ja jonka eleissä oli jotakin sellaista, mitä tavataan
ainoastaan entisillä määreillä, nousi heti ja tuli häntä vastaan.

"Mr Courtier, eikö niin?" hän sanoi jurosti. "Hauska tavata teitä.
Olen kovin pahoillani tuon loukkauksen johdosta. Vaikka siitä on
ollut meille tavallaan hyötyäkin. Niin, tosiaankin. Sellainen on
karkeata rehelliseen menettelyyn verraten. Ei olisi ihme, jos se
tuottaisi meille parisataa ääntä. Teistä näkyy, että olette saanut
vamman."

Hoikka, hienompi mies, suortuvatukkainen, lähestyi myöskin,
sanomalehti kädessä.

"Sillä on ollut melkein hämmästyttävä vaikutus", hän sanoi.
"Lukekaapas tämä:

    "'Törkeä loukkaus huomattavaa vierasta kohtaan.
    Lordi Miltounin yöllinen seikkailu'."

Courtier luki erään kohdan.

Pienisilmäinen mies katkaisi pahaenteisen äänettömyyden.

"Joku meikäläinen on kaikesta päättäen ollut näkemässä koko metelin,
on hypännyt pyörälleen ja tuonut uutisen ennen lehden painoonpanoa.
Mitään syytöksiä ei tehdä tuota naista kohtaan -- vain mainitaan
yksinkertaiset tosiasiat. Mutta se riittääkin", hän lisäsi
persoonattoman ilkeästi, "minä luulen, että hän on itse ansainnut
kohtalonsa".

Hienompipiirteinen mies lisäsi hermostuneesti:

"Me emme voineet auttaa sitä, mr Courtier. En tosiaankaan tiedä, mitä
tässä olisi tehtävä. Minä en pidä tästä rahtuakaan."

"Onko teidän ehdokkaanne nähnyt tätä?" kysyi Courtier.

"Ei ole voinut nähdä", pisti tähän väliin kolmas kansliamies, "sillä
me itse emme saaneet nähdä sitä ennen kuin tunti sitten".

"Minä en olisi koskaan sallinut sitä painettavan", sanoi
hienompipiirteinen mies. "Minä paheksun suuresti toimittajan
menettelyä."

"Mitäpäs siitä -- --", sanoi pienisilmäinen mies, "sehän on vain
tavallinen uutinen. Jos se herättääkin huomiota, se ei ole meidän
vikamme. Lehti ei syytä ketään mistään, se mainitsee vain tapahtuman.
Tuon naisen asema se saa aikaan vaikutuksen. Sitä on mahdotonta
auttaa, eikä meidän kannaltamme ole tarviskaan. Täällä maaseudulla
eivät siveyskäsitteet ole, jumalankiitos, vielä höltyneet!" Hänen
sanoissaan oli todellista tunnetta. Luotuaan sitten katseen
Courtieriin hän lisäsi: "Tunnetteko sen naisen?"

"Aina lapsuudesta alkaen. Se, joka puhuu pahaa hänestä, joutuu
tekemisiin minun kanssani."

Hienompipiirteinen mies sanoi vakavasti:

"Uskokaa minua, mr Courtier, olen kokonaan teidän kannallanne.
Meillä ei ole mitään tekemistä tuon kohdan kanssa. Se on yksi
niitä tapauksia, jolloin ihminen hyötyy vasten tahtoaan. Oli mitä
onnettominta, että hän tuli kentälle lordi Miltounin kanssa. Te
tiedätte, millaisia ihmiset ovat."

"Se on päällekirjoitus, joka tässä jotakin merkitsee", sanoi kolmas
kansliamies. "Ne ovat kirjoittaneet sillä lailla, mikä vetää huomion
puoleensa."

"Sitä en tiedä", sanoi pienisilmäinen mies itsepäisesti. "Jos lordi
Miltoun kuluttaa iltojaan yksinäisten naisten kanssa, niin hän saa
syyttää itseään eikä ketään muuta."

Courtier katsahti heihin, vuoronsa perään kuhunkin.

"Tämä tekee lopun minun osanotostani vaalitaisteluun", hän sanoi.
"Missäs tämän lehden toimitus onkaan?" Ja odottamatta vastausta hän
sieppasi lehden ja poistui huoneesta. Hän seisoi ulkona minuutin,
etsien osoitetta, ja lähti sitten kulkemaan katua alas.



VIII LUKU.


Pikku Ann'in vieressä Barbara istui nojaten taaksepäin auton
tyynyjen keskellä. Siitä huolimatta, että oli työnnetty ylhäisön
elämään, mikä tuo tullessaan aikaisen maailmantuntemuksen,
hänessä oli vielä jotakin siitä innosta, mikä tekee lapset niin
rakastettaviksi. Kuitenkin hän katseli kyllin välinpitämättömästi
Bucklandburyn asukkaita, tuntien jo hieman tuota outoa sekoitusta,
joka on ominaista hänen maanmiehilleen -- tuon omituisen ilmeen
heidän kasvoillaan, mikä johtuu jatkuvasta pyrkimyksestä katsella
pitkin nenänvartta kohottamalla samalla katseen ylöspäin. Niin,
hän tunsi jo tuon ihmeellisen katseen, jolle kansallinen rakennus
oli perustettu ja josta se myöhemminkin sai tukensa, -- tuon vihan
kaikkea kyynillisyyttä, pessimismiä, kaikkea ranskalaista taikka
venäläistä kohtaan tuon kaikkien kansallisten hyveiden ja paheiden
-- idealismin, sumupäisyyden, riippumattomuuden ja orjallisuuden --
synnyttäjän, tuon käyttäytymisen kehittäjän, mietiskelyn surmaajan,
tuon tavan katsoa ylös ja alas, mutt'ei koskaan suoraan mihinkään,
vaan mahdollisimman korkealle, mahdollisimman syvälle, mahdollisimman
kummallisesti. Hän tunsi tuon kaiken, tuon kaiken, mikä kumpusi esiin
kateuden ja kilvoittelun alkulähteestä.

Tämän katseen ympäröimänä, odottaen Courtieria, Barbara, joka ei
ollut vähemmän brittiläinen kuin hänen naapurinsakaan, katseli salaa
ylös ja alas, etsien silmillään uutta tuttavaansa. Hänkin kaipasi
jotakin, jota olisi saattanut pitää esikuvanaan ja samalla kertaa
tuomita. Ja tässä vaeltavassa ritarissa hän oli tavannut sellaisen.

Courtier oli olento, joka kuului toiseen maailmaan. Barbara oli
kohdannut monia miehiä, mutt'ei vielä koskaan hänen kaltaistaan. Oli
jotenkuten hauskaa olla taitavan miehen vieressä, joka sitäpaitsi
oli toimittanut yhtä ja toista, oli ollut monissa seikkailuissa. Ne
kirjailijat, samoin kuin ne "bohemit", joita hän silloin tällöin oli
tavannut, eivät sittenkään olleet muita kuin "hovipappeja", jotka
olivat välttämättömiä pitämään aristokratiaa kosketuksissa taiteen ja
kirjallisuuden viimeisten saavutusten kanssa. Mutta tämä mr Courtier
oli toiminnan mies, häntä ei voinut tarkastaa tuolla huvitetulla,
ihailevalla suvaitsevaisuudella, mikä sopi miehille, jotka olivat
huomattuja vain aatteittensa ja kirjoittamistapansa vuoksi. Hän oli
käyttänyt ja osasi käyttää miekkaa, vieläpä rauhanasian hyväksikin.
Hän osasi rakastaa ja oli rakastanut, niin ainakin sanottiin. Jos
Barbara olisi kuulunut johonkin toiseen yhteiskuntaluokkaan, hän ei
olisi luultavastikaan koskaan kuullut tästä miehestä mitään, ja jos
olisikin, niin se olisi saattanut pelästyttää ja loukata häntä. Mutta
hän oli kuullut, pelästymättä, koska oli jo oppinut tietämään, että
sellaisia miehiä oli olemassa ja joskus sellaisia naisiakin.

Tuntien pientä tuskaa Barbara näki Courtierin tulevan katua
pitkin häntä kohden. Ja kun tämä oli istuutunut, niin hän sanoi
kuljettajalle: "Asemalle, Frith, nopeasti, olkaa hyvä!" ja lisäsi:

"Teihin ei voi luottaa rahtuakaan. Mitä te teitte?"

Mutta Courtier hymyili julmasti Ann'in pään yli, itsekseen.

Tämä oli melkein ensimmäinen kerta, kun Barbara oli saanut selvän
työnnön takaisin. Hän värisi, aivan kuin häntä olisi kevyesti lyöty
ruoskalla. Hänen huulensa sulkeutuivat lujasti, hänen silmänsä
alkoivat hyppiä. "No niin, ystäväiseni", ajatteli Barbara. Mutta
katsottuaan varkain Courtieriin hän huomasi hänen kasvoillaan niin
omituisen ilmeen, että hän unohti tulleensa loukatuksi.

"Onko jotakin hullulla kannalla, mr Courtier?"

"Kyllä, arvoisa neiti, kyllä on hullulla kannalla -- tuo kurja
alhainen ihmiskieli."

Barbaralla oli intuitiivinen tieto siitä, miten asioita oli
käsiteltävä, hänellä oli moraalista kylmyyttä, minkä hän oli oppinut
niiltä henkilöiltä, joita hän oli nähnyt, ja siitä puheesta, mitä
oli kuullut lapsuudestaan asti. Hän luotti tuohon tietoonsa ja,
katsahtaen Ann'in ruskeiden hiusten ylitse Courtieriin, hän sanoi:

"Onko mrs N -- -- jollakin lailla kysymyksessä?" Huomattuaan
Courtierin silmissä myöntävän vastauksen hän lisäsi nopeasti: "Entäs
M -- --?"

Courtier nyökäytti päätään myöntämisen merkiksi.

"Sitä minä jo ajattelinkin. Antaa niiden juoruta! Kuka siitä
välittää?"

Barbara sai osakseen hyväksyvän katseen ja sanan: "Hyvä!"

Mutta auto oli ennättänyt Bucklandburyn asemalle.

Lady Casterleyn pieni, harmaa haamu, tullen asematalon käytävästä,
osoitti vain pieniä merkkejä hänen pitkästä matkustamisestaan. Hän
pysähtyi tarkastaakseen autoa kuljettajasta Courtieriin asti.

"No niin, Frith! -- Mr Courtier, eikö totta? Minä tunnen teidän
kirjanne enkä minä hyväksy teidän mielipiteitänne. Te olette
vaarallinen mies -- mitenkäs te voitte? Minun täytyy ottaa mukaani
nuo kaksi matkalaukkua. Loput voidaan tuoda jäljestäpäin... Randle,
menkää etuistuimelle älkääkä tomuttuko. Kas Ann'ia!" Mutta Ann
istui jo kuljettajan vieressä, ollen jo kauan tuuminut tätä siirtoa
paremmalle paikalle. "Hm! Te olette siis satuttanut jalkanne? Pysykää
hiljakseen! Me voimme istua kolmisin... Nyt, rakkaani, minä voin
suudella sinua! Sinäpäs olet kasvanut!"

Lady Casterleyn, ja kenties myöskin Barbaran, suudelma oli sellainen,
että sitä oli mahdoton unhottaa. Kuitenkin ne olivat aivan erilaiset.
Kun lady Casterley oli kysymyksessä, niin vanhain, suurten tutkivain
silmäin nähtiin hakevan huulille oikeata kosketuskohtaa. Sitten
hänen lujaposkiset kasvonsa syöksyivät eteenpäin, huulet pysähtyivät
sekunniksi, ikäänkuin varmuuden vuoksi, sitten iskivät äkisti,
kovasti ja kuivasti keskelle leukaa, värisivät hetken, ikäänkuin
muistaen, että piti olla pehmeä, ja irtaantuivat sitten heittokoneen
jänteen tavoin. Kun taas Barbarasta oli kysymys, niin hänen silmänsä
kirkastuivat ensin, sitten hänen poskensa kohosivat hieman, sitten
hänen huulensa olivat hieman lerpallaan, hänen vartalonsa värisi,
ikäänkuin olisi hieman laajentunut, hänen hiuksensa kohahtivat.
Kuului pieni, suloinen ääni, ja kaikki oli ohitse.

Suudeltuaan täten isoäitiään Barbara asettui paikoilleen ja katsahti
Courtieriin. Istuen siinä "kolmisin" Courtier joutui koskettamaan
Barbaraa, ja tästä tuntui jollakin tavoin siltä, että Courtier ei
pannut sitä pahakseen.

Tuuli oli yltynyt, puhaltaen lännestä, ja auringonpaiste värisi
siinä. Käkien kukunta -- hieman kimakka -- seurasi nopeastikiitävää
autoa. Ja nummelle ominainen sulous, mikä syntyi kanervan juurista ja
länsituulesta, hiipi esiin nuorten sananjalkaan alta.

Lady Casterleyn ohuet sieraimet laajenivat tämän tuoksun
vaikutuksesta, ja hän muistutti pientä metsälintua.

"Täällä on suloinen tuoksu", sanoi hän. "Nyt, mr Courtier, ennenkuin
minä unohdan -- kuka on tuo mrs Lees Noel, josta minä olen kuullut
niin paljon puhuttavan?"

Kuullessaan tämän kysymyksen Barbara ei voinut olla pyöräyttämättä
silmiään. Miten tuli Courtier suhtautumaan isoäitiin? Nyt saatiin
nähdä, mitä miehiä hän oli. Isoäiti oli hirvittävä!

"Hän on hyvin hurmaava nainen, lady Casterley."

"Epäilemättä, mutta minä olen jo väsymykseen asti kuullut siitä.
Minkälaiset ovat hänen vaiheensa?"

"Jos hänellä niitä onkaan?"

"Kuinka?" sanoi lady Casterley.

Jotenkuten hiljaa Barbara antoi käsivartensa puristaa Courtierin
kättä. Oli niin hauskaa kuulla, että isoäiti ei saanut vastausta.

"Saanen toki olettaa, että hänellä on menneisyytensä!"

"Ette ainakaan minun sanojeni perusteella, lady Casterley."

Barbara kosketti uudestaan, huomaamatta ja hyväilevästä, Courtieria.

"No niin, tämäpäs on perin salaperäistä. Minä tulen ottamaan itse
selvän. Sinä tunnet hänet, rakkaani. Sinun täytyy viedä minut
katsomaan häntä."

"Rakas isoäiti! Jos ihmisillä ei ole menneisyyttä, niin heillä ei
tule olemaan tulevaisuuttakaan."

Lady Casterley antoi pienen sorkkamaisen kätensä laskeutua
tyttärentyttärensä reidelle.

"Älä puhu joutavia äläkä pullistele tuolla lailla!" hän sanoi. "Sinä
olet jo muutenkin liian leveä."

Sinä iltana, illallisilla, kaikki tiesivät jo tuon uutisen.
Sir William oli saanut kuulla sen paikalliselta asiamieheltä
Stavertonissa, missä lordi Harbingerin puhe oli kaksi kertaa
törkeällä tavalla keskeytetty. Geoffrey Winlow, lähetettyään pois
vaimonsa, oli lentänyt kaksitasollaan Winkleighistä ja tuonut
tullessaan yhden kappaleen tuota roskalehteä. Ainoa henkilö tässä
pienessä seurassa, joka ei vielä ollut kuullut tuota uutista ennen
päivällistä, oli lordi Dennis Fitz-Harold, lady Casterleyn veli.

Puhuttiin luonnollisestikin vähän. Mutta kun naiset olivat
poistuneet, niin Harbinger lausui peittelemättömällä luonnonpakolla,
mikä oli niin odottamatonta, kenties hieman tarkoituksellistakin,
kun otettiin huomioon hänen melkein klassillisesti muodostuneet
kasvonsa, jotakin sellaista, että jos ei perin juurin saatu
tukahdutetuksi tuota huhua, niin Miltounin asia oli kokonaan lopussa.
Tämä oli tosiaankin vakava juttu, nuo roistot tiesivät sen ja
tulivat käyttämään sitä hyväkseen. Ja Miltoun oli mennyt kaupunkiin,
kenenkään tietämättä missä tarkoituksessa.

Tämän nuoren miehen puheessa oli sellainen erikoinen äänensävy, mikä
näytti aina torjuvan vakavuuden syytöksen -- äänensävy ja tapa, mikä
piti puolensa kaikkea muuta paitsi pilkkaa vastaan, ja kohdatessaan
sitä oli omiaan katoamaan. Seuraavat, hieman ivallisesti lausutut
sanat: "Mikä niin oli vakava, nuori ystäväiseni?" saivat hänet oitis
pysähtymään.

Jos tahdottiin etsiä täydennystä ja vastakohtaa lady Casterleylle,
niin se tavattiin kenties hänen veljessään. Sisaren jyrkkä
päättäväisyys puuttui veljen syvästä, ivallisesta, sulavasta
käytöksestä. Lordi Casterleyn ääni, katse ja tavat olivat hänen
samettitakkinsa kaltaisia, missä oli siellä ja täällä valkoiseen
vivahtava kiille, aivan kuin kuunvalon kosketuksesta. Hänen
hiuksissaan oli myöskin tämä kiille. Hänen hyvin hienoja piirteitään
täydensi valkea parta ja viikset, jotka olivat leikatut Elisabethin
aikuisen kuosin mukaisesti. Hänen pähkinänväriset ja vielä kirkkaat
silmänsä näyttivät hyvin suorilta, ja niissä ilmeni varma, koruton
ystävällisyys. Hänen kasvonsa, vaikka olivatkin arvettomat, ahavalta
säästyneet ja kudoksiltaan aivan liian hienot ja ohuet, muistuttivat
omituisesti vanhojen merimiesten ja kalastajain kasvoja, jotka
ovat eläneet yksinkertaista, toimeliasta elämää kaikkivaltiaan
perinnäistavan mukaisesti. Hänellä oli sellaisen miehen kasvot, jolla
on hyvin varma vakaumus ja taipumus suhtautua ivallisesti kaikkiin
uudistuksiin, jotka hän viisikymmentä vuotta sitten perinpohjin oli
tutkinut ja hylännyt. Tuntui siltä, että hänen aivonsa, joilta ei
puuttunut notkeutta eikä esteettistä aistia, olivat kauan sitten
jättäneet kaikki yritykset sekaantua asiain menoon, ja että rohkea
mietiskely oli väistynyt syrjään rohkean käytännöllisen arvostelun
tieltä, arvostelun, joka perustuu hyvin varmaan kokemukseen. Hän oli
elänyt varjossa sen johdosta, että häneltä puuttui kyky herättää
huomiota, mikä on niin ominaista sellaiselle, joka on niin tietoinen
omasta arvostaan, että on menettänyt kaiken huolenpidon siihen
nähden. Tähän eristäytymiseen vaikutti myöskin hänen kiintymyksensä
erääseen naiseen, mistä hänet vain kuolema oli erottanut. Hänellä
oli kuitenkin erikoinen vaikutuksensa hienoston keskuudessa, koska
tiedettiin, että häntä oli mahdoton saada suhtautumaan asioihin
monimutkaisella tavalla. Häntä pidettiin melkein viimeisenä, jonka
puoleen käännyttiin, mutta käännyttiin kuitenkin. "Onkos tämä näin
huonosti? No niin, onhan vanha Fitz-Harold olemassa! Kysykää häneltä!
Hän ei tule antamaan mitään neuvoa, mutta on kuitenkin sanova
jotakin."

Tuon nuoren Harbingerin sydämessä, josta puuttui kunnioituksen tunne,
syntyi eräänlainen paha aavistus. Oliko hän ilmaissut mielipiteensä
liian vapaasti? Oliko hän sanonut jotakin liian paksua? Hän oli
unohtanut tuon vanhanpojan! Kehoittaen Bertietä jalallaan hän mutisi:
"En tullut ajatelleeksi, että te ette tietänyt mitään koko asiasta.
Bertie on selittävä sen teille."

Kun Bertietä oli kerta näin kehoitettu, niin hän raotti hieman
huuliaan, loi puoleksi suljetuista silmistään katseen äitinsä enoon
ja selitti. Tuolla huvilassa asui eräs nainen -- hyvin sievä -- mr
Courtier tunsi hänet -- vanha Miltoun kävi häntä välistä katsomassa
-- melkein myöhään eilisiltana -- nuo pirut käyttivät tätä seikkaa
hyväkseen, minkä taisivat -- kaikenlaisia viittailuja -- vaalitappio
oli varma, jos ei jotakin tehty. Kaikki tämä tietysti paljasta roskaa!

Hänen mielestään vanha Miltoun, vaikka olikin vakaa kuin aika itse,
oli ollut typerä antaessaan tuon naisen tulla ulos kanssaan torille,
näyttäen siten selvästi, missä oli ollut, ennenkuin riensi Courtierin
avuksi. Ei sopinut seurustella naisen kanssa, josta ei tiedetty, mikä
hän oikein oli, oli hän sitten kuinka sievännäköinen tahansa.

Sitten, keskellä hiljaisuutta, Winlow kysyi: Mitä oli tehtävä? Pitikö
sähköttää Miltounille? Tällainen juttu levisi kulovalkean tavoin!
Sir William -- mies, joka ei ollut tottunut arvostelemaan vaikeuksia
liian pieniksi -- pelkäsi asian käyvän harmilliseksi. Harbinger
lausui käsityksenään, että toimittaja oli potkaistava pois. Tiesikö
kukaan, mitä Courtier oli tehnyt saatuaan kuulla asiasta? Missä hän
oli -- päivällisillä omassa huoneessaan? Bertie arveli, että jos
Miltoun oli Valleys Housessa, niin ei liene liian myöhäistä sähköttää
hänelle. Juttu oli tukahdutettava alkuunsa! Ja tilannetta näin
pohdittaessa kehittyi vähitellen ja pääsi ilmoille harras halu pitää
tätä asiata pirullisena julkeutena, mikä näin sivistyneille miehille
olikin luonnollista, tai, kuvakieltä käyttäen, halu iskeä roistoja
vasten naamaa.

Sitten uuden vaitiolon jälkeen kuului lordi Dennisin ääni:

"Minä ajattelen tuota nais-raukkaa."

Kääntyen hieman äkisti tätä vankkaa, miellyttävää ääntä kohden ja
voittaen jälleen itseluottamuksensa, jonka hän vain harvoin menetti,
lordi Harbinger mumisi:

"Aivan niin, luonnollisestikin!"



IX LUKU.


Pienemmässä seurusteluhuoneessa, jota käytettiin vain silloin, kun
oli pienempi seurue koolla, mrs Winlow oli mennyt pianon ääreen ja
soitti itselleen, sillä lady Casterley, lady Valleys ja kaksi hänen
tytärtään olivat vetäytyneet yhteen, keskustelemaan tuon kaikkialle
tunkeutuvan huhun johdosta.

Oli merkillinen todistus Miltounin luonteesta, että mitään epäilystä
ei lausuttu, täällä enemmän kuin ruokasalissakaan, hänen suhteensa
puhtaudesta mrs Noeliin. Mutta kun siellä otettiin huomioon vain sen
vaaleihin vaikuttava puoli, täällä sitävastoin tuo puoli huomattiin
ainoastaan vähemmän tärkeäksi. Nuo naiselliset aivot, kulkien
intuitiivisella nopeudella kaiken sen ytimeen, mikä liikutti heidän
omia miehiään, olivat jo oivaltaneet sen tosiasian, että tuo huhu
saattoi, sellaisena kuin se levisi, sitoa Miltounin kaltaisen miehen
tuohon naiseen.

Mutta he liikkuivat tosiasiaan ulkopinnalla, ja alla olikin oikea
ja syvä olettamuksen neva, niin että puhe kävi melkein kiusallisen
vaikeaksi. Koskaan ennen ei kukaan näistä neljästä naisesta ollut
kenties oivaltanut niin selvästi, miten paljon Miltoun -- tuo melkein
outo ja tuntematon pojanpoika, poika ja veli -- merkitsi heidän
elämässään. Heidän hillitty kiihtymyksensä ilmeni eri lailla. Lady
Casterley, joka istui suorana tuolissaan, ilmaisi sen ainoastaan
puheensa päättäväisyydellä, toisen kätensä jatkuvalla, levottomalla
liikkeellä ja ohuella rypyllä, joka oli hänen muuten niin tasaisissa
kulmakarvoissaan. Lady Valleys oli hämillään, ikäänkuin hämmästyneenä
siitä, että tunsi itsensä vakavaksi. Agatha näytti suoraan sanoen
huolestuneelta omalla hiljaisella tavallaan. Hän oli nainen,
jolla oli paljon luonnetta, nainen, jossa oli tuota luonnollista
hurskautta, mikä hyväksyy kysymättä elämässä ja uskonnossa
vallitsevan järjestyksen. Koska hänen maailmansa oli koti, hänellä
oli todellinen, joskin heikosti ilmaistu kauhu kaikkea sitä kohtaan,
jonka hän vaistomaisesti tunsi olevan hänen ihanteensa vastaista.
Kansa piti häntä hieman hiljaisena, tylsänä ja ahtaana, se vertasi
häntä kanaan, joka aina kotkotti poikastensa ympärillä. Hänessä oleva
urhoollisuuden piirre ei ollut kenties kaikkein näkyvintä laatua.
Hänen tunteensa veljen aseman johdosta oli kuitenkin vakava ja
muuttumaton tai laimentumaton. Hän näki hänen olevan joutumaisillaan
vaaraan siinä ainoassa merkityksessä, missä hän saattoi ajatella
miestä -- puolisona ja isänä. Tämä seikka tuli juuri hänen mieleensä,
vaikkakin hänen hurskautensa sanoi myöskin hänelle, että Miltounin
sielukin oli vaarassa, sillä hänellä oli korkeakirkollinen käsitys
avioliiton purkamattomuudesta.

Mitä Barbaraan tulee, hän seisoi lieden ääressä nojaten valkeita
olkapäitään veistokuvilla koristettua marmoria vasten, kädet selän
takana, katsellen alas. Aika ajoin hänen huulensa käyristyivät, hänen
tasaiset kulmakarvansa vetäytyivät kokoon ja heikko huokaus kohosi
hänen rinnastaan. Sitten pyrki pieni hymy pääsemään ilmoille, minkä
hän heti kohta kuitenkin sai pidätetyksi. Hän yksinään oli vaiti
-- hän oli itse nuoruus, mikä arvosteli elämää. Hänen arvostelunsa
ilmeni ainoastaan hänen nuoren povensa vapaassa aaltoilussa,
hänen kulmakarvojensa rauhattomuudessa, hänen sinisten silmäinsä
alaskäännetyssä katseessa, silmäinsä, jotka olivat täynnä verkkaista,
sammumatonta tulta.

Lady Valleys huokasi:

"Jospa hän ei olisi sellainen omituinen poika! Hän saattaa vielä
naida hänet pelkästä itsepäisyydestä."

"Niinkö?" sanoi lady Casterley.

"Sinä et ole nähnyt häntä, rakkaani. Mitä puoleensavetävin olento --
aivan hurmaavat kasvot."

Agatha sanoi rauhallisesti:

"Äiti, jospa hän on _saanut_ avioeron, niin en luule Eustacen
tahtovan naida häntä."

"_Saanut_ hän on varmasti", mumisi lady Valleys. "Toivokaamme
parasta!"

"Ettekö te edes tiedä, miten sen asian laita oikein on?" sanoi lady
Casterley.

"No niin, apulaispappi sanoo, että se oli _hän_, joka haki avioeron.
Mutta tuo pappi on hyväsydäminen mies. Saattaa olla siten, kuin
Agatha toivoi."

"Minä kammon epämääräisyyttä. Miks'ei joku kysy sitä tältä naiselta?"

"Sinun pitää tulla minun kanssani, rakas isoäitini, ja kysyä sitä
häneltä itseltään. Sinä tulet tekemään sen niin sievästi."

Lady Casterley loi katseensa ylös.

"Saammepa nähdä", hän sanoi. Hänen silmissään oli jotakin, joka
taisteli mahtavaa kritisismiä vastaan. Hän ei voinut sen enempää
kuin muutkaan olla noudattamatta Barbaran mieltä. Sellaisen henkilön
tavoin, joka uskoo menettelytapansa oivallisuuteen, hän piti tuosta
loistavasta lapsesta. Vieläpä hän ihaili -- vaikka ihaileminen ei
ollutkaan hänen vahvimpia puoliaan -- tuota lämmintä elämäniloa,
mikä ilmeni Barbarassa, kuten jossakin vedenneidossa, joka paljaine
jäsenineen halkoili aaltoja, työntäen tieltään tyrskyjen vaahtoa.
Hän tunsi tässä tyttärensätyttäressä pikemmin kuin hyvässä Agathassa
asuvan ylimyshenkeä. Agathassa oli piirteitä, kuten vakavuutta ja
yleviä periaatteita. Mutta jokin moraalisesti ahdas ja liiaksi
anglikaaninen piirre loukkasi hieman lady Casterleyn käytännöllistä
ja maailmallismielistä luonnetta. Se oli heikkoutta, ja hän ei
pitänyt heikkoudesta. Barbara ei voinut olla koskaan arkatuntoinen
siveyskysymyksissä tai asioissa, jotka eivät olleet oleellisia
aristokratialle. Hän saattoi tosiaankin mennä liian pitkälle
päinvastaiseen suuntaan pelkästä uhmasta. Tuo liian rohkea lapsi
oli sanonut: "Jos ihmisillä ei ole ollut menneisyyttä, niin heillä
ei tule olemaan mitään tulevaisuuttakaan." Ja lady Casterley ei
voinut sietää ihmisiä, joilla ei ollut tulevaisuutta. Hän oli
kunnianhimoinen, mutta se ei ollut mitään sellaisen henkilön
kunnianhimoa, joka on kohonnut mitättömyydestä, vaan sellaisen
henkilön korkeata kiihkoa, joka on huipulla ja aikoo siellä myöskin
pysyä.

"Ja missä sinä olet tavannut tämän -- tuon tuntemattoman olennon?"
hän kysyi.

Barbara tuli lieden luota ja, kumartuen alas lady Casterleyn tuolin
viereen, näytti verhoavan tuon naisen kokonaan.

"Olen sellainen kuin pitääkin, isoäiti. Hän ei voi turmella minua."

Lady Casterleyn kasvot pistivät esiin epäluuloisesti tuosta
lämpöisestä verhosta, ja niissä oli hylkäävän ilon katse.

"Minä tunnen sinun kepposesi!" hän sanoi. "Jatka, lapseni!"

"Minä tapaan hänet välistä. Hän näyttää sievältä. Me puhelemme."

Agatha sanoi tuolla nopealla rauhallisuudellaan:

"Hyvä Babs, minä luulen, että sinun pitäisi varoa."

"Rakas enkelini, miksi? Mitä se minua liikuttaa, vaikka hänellä olisi
ollut neljä miestä?"

Agatha puri huultaan, ja lady Valleys mumisi naurahtaen:

"Sinä olet totisesti hirveä, Babs."

Mutta mrs Winlowin pianon ääni oli tauonnut -- miehet olivat tulleet
sisään. Ja noiden neljän naisen kasvot jäykistyivät, aivan kuin
he olisivat vetäneet niille naamarin, sillä vaikka tämä olikin
melkein perhekokous, Winlowit kun olivat orpanan lapsia, niin
kuitenkin keskustelun aihe oli sellainen, että näiden neljän naisen
mielestä sitä oli mahdoton julkisesti käsitellä. Puhe alkoi nyt
siirtyä sotahuhuihin -- Winlow oli saanut erikoisesti tietää, että
ne tulivat Päättymään viikossa -- ja siitä Brabrookin puheeseen,
jota hän paraikaa piti ja jota Harbinger matki. Se kääntyi Winlowin
lentoon -- Andrew Grantin _Parthenon'issa_ julkaisemiin kirjoituksiin
-- _Cackler'issa_ olleeseen, Harbingeria esittävään pilakuvaan,
mikä oli varustettu seuraavalla allekirjoituksella: "Toryjen uusi
jäsen. L-rd H-rb-ng-r tutustuttaa ystävänsä yhteiskunnalliseen
Reformiin", pilakuvaan, mikä esitti Harbingeria näyttämässä
alastonta lasta ryhmälle vanhoja kruunupäisiä naisia. Sitten
erääseen tanssijattareen. Siitä yleiseen vakuutuslakiehdotukseen.
Sitten takaisin sotahuhuihin, erään suuren ranskalaisen kirjailijan
viimeiseen kirjaan ja vielä kerran Winlowin lentoon. Keskustelu oli
avomielistä ja vapaata, jokainen näytti sanovan tarkalleen sitä, mitä
tuli hänen mieleensä. Yhtäkaikki vältettiin koskettamasta näiden
asiain henkistä tärkeyttä, tai kenties niiden tärkeyttä ei nähty.

Lordi Dennis, joka huoneen toisessa päässä tutki
vaskipiirroskokoelmaa, tunsi kosketettavan leukaansa. Ja tuntien
tutun tuoksun hän sanoi päätään kääntämättä:

"Nämä ovat kauniita vaskipiirroksia, Babs!"

Saamatta mitään vastausta hän katsahti ylös.

Barbara seisoi siinä todellakin.

"Minä vihaan sitä, että ihmisiä pilkataan heidän selkänsä takana!"

Näiden kahden välillä oli aina vallinnut hyvä toveruus siitä
saakka, kun Barbara kultakutrisena pikku tyttönä hajareisin
harmaan ratsuhevosensa selässä oli ollut hänen aamukumppaninsa
ratsastusradalla koko sesongin ajan. Hänen ratsastuspäivänsä olivat
jo menneet, hänellä ei ollut enää mitään ulkoilmaharrastuksia,
lukuunottamatta kalastusta, jota hän jatkoi ivallisella
kestävyydellä, mitä tavataan itsenäisissä ja korkeahenkisissä
luonteissa, jotka kieltäytyvät myöntämästä sitä seikkaa, että vanhan
iän salaperäinen sormi on tullut tielle. Mutta vaikka Barbara ei enää
ollutkaan hänen kumppaninsa, niin hänellä oli tapana odottaa häneltä
luottamuksenosoituksia, ja hän katsahti erinomaisen osaaottavasti
Barbaraan, kun tämä poistui hänen luotaan erään ikkunan luokse.

Oli yksi niitä pimeitä ja kuitenkin hohtavia öitä, jolloin taivaalla
näyttää olevan lentävä pahahenki, jolloin mustien pilvien välistä
tuikkivat tähdet näyttävät suuttuneilta silmiltä, jotka katselevat
ihmisiä tahallisella pahansuopaisuudella.

Suuriin huokaileviin puihin oli tämä henki myöskin tarttunut,
lukuunottamatta yhtä, tummaa spiraalinmuotoista kypressiä, joka oli
istutettu kolme sataa viisikymmentä vuotta sitten ja jonka hoikka
muoto kätki itseensä perinnäistapojen oikean hengen, heilumatta ja
suhisematta muiden tavalla. Ollen liian tiheäkuituinen ja jäykkä
salliakseen luonnon henkäysten vallata itseään se päästi ilmoille
vain kuivan rätinän. Vielä melkein ulkomaalaisena, vuossataisesta
oleskelustaan huolimatta, ja nyt yön silmäin henkiinherättämänä se
näytti melkein peloittavalta ahtaassa keihäsmäisessä ankaruudessaan,
aivan kuin jotakin olisi kuivunut ja kuollut sen sielussa. Barbara
tuli takaisin ikkunan luota.

"Me emme voi tehdä mitään muuta elämässämme, niin minusta tuntuu",
hän sanoi, "kuin leikkiä vaaroilla!"

Lordi Dennis vastasi vakavasti:

"En luule ymmärtäväni sinua, rakkaani."

"Katsokaapas mr Courtieria!" mutisi Barbara. "Hänen elämänsä on
annettu paljon enemmän vaaroille alttiiksi kuin kenenkään meidän
johtavien miestemme. Ja kuitenkin häntä pilkataan."

"Annapas kuulua, mitä hän on tehnyt!"

"Oh! En uskalla sanoa paljoa, mutta hänen periaatteensa on: 'Kaikki
taikka ei mitään'. Mutta mikä liikuttaa esimerkiksi Harbingeria? Jos
hänen yhteiskuntareformistaan ei tule mitään, niin hän jää yhtäkaikki
Harbingeriksi, jolla on viidenkymmenentuhannen vuositulot."

Lordi Dennis katsahti ylös hieman omituisesti.

"Vai niin! Onko mahdollista, että sinä et ota tuota nuorta miestä
vakavalta kannalta, Babs?"

Barbara kohautti olkapäitään. Olkahihna siirrähti hieman paikoiltaan.

"Hänelle on kaikki paljasta leikkiä, ja hän tietää sen -- sen voitte
kuulla hänen äänestään. Hän ei voi sille mitään, että kaikki on
yhdentekevää, tietenkään. Ja hän tietää sen myöskin."

"Minä olen kuullut, että hän tavoittelee sinua, Babs. Onko se totta?"

"Ei ainakaan vielä ole tavoittanut."

"Tuleeko tavoittamaan?"

Barbaran vastauksena oli toinen olkapäidenkohautus. Ja huolimatta
kaikesta kuvanomaisesta kauneudestaan hänen olkapäittensä liike
muistutti sellaisen pikku tytön liikettä, jolla on esiliina vyöllään.

"Entäs tämä mr Courtier", sanoi lordi Dennis vakavasti, "tavoitatko
sinä häntä?"

"Minä tavoitan kaikkia. Ettekö sitä tiedä, rakkaani?"

"Tosiaankin, lapseni."

"Juuri niin, tietenkin -- kuten Eustace-raukka!" Barbara lopetti
lauseensa, sillä Harbinger seisoi hänen lähellään, kasvoilla
sellainen ilme, mikä läheni kunnioitusta ja mitä ei niillä koskaan
oltu nähty. Oikeastaan se tapa, millä hän katseli Barbaraa, oli
melkein arka.

"Haluatteko laulaa sen laulun, josta minä niin pidän, lady Babs?"

He läksivät pois yhdessä, ja lordi Dennis, katsellen tämän loistavan
parin jälkeen, siveli vakavasti partaansa.



X LUKU.


Miltounin äkillinen meno Lontooseen oli seurauksena päätöksestä, mikä
vähitellen oli kehittynyt hänessä, siitä hetkestä alkaen, kun hän
kohtasi mrs Noelin Burracomben farmin kivilattiaisessa etehisessä.
Jos tuo nainen huoli hänet -- ja viime yöstä alkaen hän luotti siihen
-- niin hän aikoi naida hänet.

Olemme jo maininneet, että yhtä lankeemusta lukuunottamatta hänen
elämänsä oli ollut nuhteeton, mutta tämä ei merkitse sitä, että
hänellä ei olisi ollut intohimoa. Asian laita oli kokonaan toinen.
Tuo liekki, joka oli niin huolellisesti kätketty, kyti syvällä hänen
sisimmässään -- se oli kätketty liekki, jolla oli käytettävänään
liian vähän ilmaa. Sinä hetkenä, kun tuon naisen sielu kosketti
hänen sieluaan, se leimahti ilmituleen. Mrs Noel oli kaikkien
hänen toivojensa inkarnatio, ruumiillinen ilmestys. Tuon naisen
tukka, hänen silmänsä, hänen piirteensä, pieni kuoppa tai poimu
hänen suupielessään, juuri siinä, mihin lapsi pistää sormensa,
hänen tapansa liikkua, mikä oli eräänlaista tiedotonta heilumista
ja antautumista ilman valtaan, hänen äänensä sävy, mikä näytti
saavan alkunsa ei niin paljon hänen omasta onnellisuudestaan kuin
synnynnäisestä halusta tehdä muut onnellisiksi, ja tuo luonnollinen,
joskaan ei vahva käsityskyky, mikä kuuluu hyvin myötätuntoisille
ihmisille ja mitä harvoin tavataan naisissa, joilla on suuri
kunnianhimo tai innostus -- kaikki nämä seikat olivat kietoutuneet
Miltounin sydämeen. Hän ei ainoastaan uneksinut hänestä, eikä
ainoastaan kaivannut häntä, vaan hän uskoi häneen. Tuo nainen täytti
hänen ajatuksensa, tuo nainen tuntui hänestä sellaiselta, joka ei voi
tehdä väärin, sellaiselta, joka, vaikka olikin vaimo, tuli jäämään
rakastajattareksi, ja vaikka olikin rakastajatar, tuli aina olemaan
hänen henkisenä kumppalinaan.

Olemme jo sanoneet, että kukaan ei puhunut tai juorunnut naisista
Miltounin läsnäollessa, ja kertomus mrs Noelin avioerosta esiintyi
hänen mielessään vain vakaumuksena, että tuolle naiselle oli tehty
vääryyttä. Keskustelunsa jälkeen apulaispapin kanssa hän oli
vain kerran viitannut siihen ja senkin vastaukseksi erään ladyn
puheeseen, joka oli heillä vieraisilla: "Oh! Niin, minä muistan hänen
tapauksensa mainiosti. Hän on se sama naisraukka, joka --" "_Ei_,
siitä olen varma, lady Bonington." Hänen äänensä sävy oli saanut
jonkun naurahtamaan väkinäisesti, ja keskustelun aihe muutettiin.

Kaikenlainen avioero oli vastoin hänen vakaumustaan, mutta
eräänlaisella sekavalla tavalla hän myönsi kuitenkin, että oli
tapauksia, jolloin ero oli välttämätön. Hän oli mies, joka ei
pyytänyt muiden luottamusta tai toivonut, että sitä olisi hänelle
osoitettu. Hän ei ollut koskaan uskonut sisäisiä taistelultaan
kenellekään elävälle olennolle, ja taisteluilla, jotka eivät olleet
sisäisiä, ei ollut Miltounille mitään merkitystä. Hän oli joka hetki
valmis panemaan alttiiksi elämänsä sen ihannekuvan vuoksi, minkä hän
oli sielussaan muodostanut, aivan yhtä yksinkertaisesti ja suorasti
kuin hän olisi asettanut ruumiinsa mrs Noelin eteen suojakilveksi
kaikkia vaaroja vastaan.

Sama fanatismi, joka piti hänen intohimoaan kukkana itsessään,
ottamatta ollenkaan lukuun sen sopivaisuutta yhteiskuntapuutarhaan,
oli myöskin siinä voimana, joka ajoi hänet nyt Lontooseen ilmaisemaan
aikomuksensa isälleen, ennenkuin puhui siitä mrs Noelille. Asia
oli toimitettava yksinkertaisesti ja oikeassa järjestyksessä.
Sillä hänellä oli senlaatuista moraalista rohkeutta, jota tavataan
ainoastaan sellaisissa henkilöissä, jotka elävät omien harrastustensa
piirissä. Kuitenkaan se ei ollut kenties niin paljon aktiivista
moraalista rohkeutta kuin välinpitämättömyyttä siitä, mitä muut
ajattelivat tai tekivät, mikä välinpitämättömyys sai alkunsa hänen
synnynnäisestä halustaan olla välittämättä muiden arvonannosta.

Tuo omituinen hymy tuon vanhan Tudorin-aikuisen kardinaalin
kasvoilla -- missä oli voittamaton itseluottamus ja eräänlainen
henkinen ilkamoisuus -- leikitteli hänenkin kasvoillaan, kun hän
kuvitteli mielessään sitä tapaa, millä hänen isänsä tuli ottamaan
vastaan hänen uutisensa. Mutta pian hän taukosi ajattelemasta sitä
ollenkaan, rajoittuen tuumimaan vain sitä tehtävää, minkä oli ottanut
suorittaakseen. Sillä hänellä oli suuressa määrässä kykyä, mikä on
niin ominaista julkisessa elämässä eläville, siirtää koko huomionsa
aiheesta toiseen.

Saavuttuaan Paddingtonin asemalle hän ajoi suoraa päätä Valleys
Houseen.

Tämä laaja asumus pylväskäytävineen näytti olevan hieman
hämmästyneenä siitä, että näin keskellä sesonkia sitä ei paremmin
asuttu. Kolme palvelijaa otti huostaansa Miltounin matkatavarat.
Peseydyttyään ja saatuaan kuulla, että hänen isänsä tuli syömään
päivällistä kotona, hän läksi kävelylle suunnaten kulkunsa Templessä
oleviin virkahuoneisiinsa. Hänen pitkä vartalonsa, mikä oli jonkun
verran huolimattomasti puettu, herätti tavanomaista huomiotaan, jota
hän, kuten tavallista, ei ollenkaan huomannut. Kulkiessaan eteenpäin
hän ajatteli syvästi Lontoota ja Englantia, jotka olivat kokonaan
toisenlaisia kuin tämä pöyhkeä melske ja meteli, kuin tämä kaiken
kokoomus, tämä suuri korkeiden ja matalien äänien epäsointuinen
symfonia. Hän ajatteli Lontoota, Englantia, joka kunnioitti itseään,
josta kaikki kurjat kadut, rahavalta, reklaamihulluus, talohuijaus,
liikatunteellisuus, jokapäiväisyys, pahe ja työttömyys olivat
poistetut. Hän ajatteli Englantia, missä kullakin miehellä oli
oleva oma paikkansa, mitä hän ei koskaan muuttanut, mutta missä
hän palveli uskollisesti omaan luokkaansa kuuluen. Hän ajatteli
Englantia, missä jokaisen miehen, aatelisesta työmieheen asti, piti
olla vakaumuksellinen harvainvallankannattaja ja käytökseltään
gentlemanni. Hän ajatteli Englantia, joka oli niin teräksenkirkas
ja tarmokas, että jo sen pelkkä näkeminen sai aikaan rauhan. Hän
ajatteli Englantia, jonka sielun tuli olla stoalainen ja hieno,
stoalaisuuden ja hienouden kuuluessa kullekin sielulle erikseen
monten miljoonien sielujen joukossa. Hän ajatteli Englantia, missä
kaupungilla piti olla oma uskonsa ja maaseudulla oma uskonsa ja missä
tyytyväisyyden piti vallita eikä valituksia pitänyt kuuluman sen
kaduilla.

Ja kun hän käveli Strandia pitkin, niin piskuinen, repaleinen
pojanviikari piipitti hänen jaloissaan:

"Hirveä paljastus eräässä pankissa -- huomiota herättävä juttu
tulossa!"

Miltoun ei kiinnittänyt tähän mitään huomiota. Kuitenkin sen mukana
tullut tuuli, joka puhaltaa siellä, missä ihminen elää, tuo huoleton,
ihmeellinen, tilaamatta tullut tuuli oli hävittänyt hänen vakavan ja
selvän näkynsä. Suuri oli tuo -- onnenpotkausten ja vaihtelun tuuli
-- tuuli, johon sisältyy miesten ja naisten äärettömät toivomukset,
tuon lukemattoman ihmisjoukon mielenliikutusten jumalattarelle
osoittamat rukoukset. Se oli tuo sydämestä sydämeen ja huulelta
huulelle kulkeva virtaus, jolla on sama vaikutus kuin keväisellä
tuulella, joka kaihomielisenä kulkee metsän läpi ja herättää henkiin
jokaisen pensaan ja puun. Se oli tuo kiihkeä päätös kasvaa ja tulla
-- miksi tahansa! Se oli tuo huokaus, joka on yhtä ikuinen kuin meren
kohina ja yhtä vaientamaton kuin taipuvainen paisumaan äkilliseksi
ärjymiseksi.

Miltoun tunkeutui katuliikenteen läpi kiinnittämättä suurempaa
huomiota niiden tuhansien ihmisten muotoihin, joiden ohi hän kulki,
mutta nähden uskon silmillä ne muodot, mitkä halusi nähdä. Lähellä
St. Paulin tuomiokirkkoa hän pysähtyi erään vanhan kirjakaupan
kohdalla. William Rimall, sen pieni omistaja, tunsi hyvin hänen
vakavat, kalpeat ja miellyttävät kasvonsa ja veti heti esiin
viimeisen uutuutensa -- Moren "Utopian". Tätä erikoista painosta
(hän vakuutti Miltounille) ei ollut enää saatavissa -- hän ei ollut
koskaan ennen myynyt sitä muuta kuin yhden ainoan kappaleen, mikä
kirjaimellisesti mureni käsiin. Tämä kappale oli kuitenkin paremmassa
kunnossa. Se saattoi tuskin kestää kahtakymmentä vuotta -- se oli
erinomainen kirja, sopiva ostaa. Nykyään ei Morella ollut sellaista
puoleensavetäväisyyttä kuin joku aika sitten.

Miltoun avasi nidoksen, ja pieni kirjatäi, joka oli nukkunut
Tranibore-sanan kohdalla, alkoi liikkua hitaasti teoksen selkää
kohden.

"Minä huomaan, että se on alkuperäinen", sanoi Miltoun.

"Siitä ei ole luettavaksi, teidän ylhäisyytenne", huomautti tuo
pieni mies. "Tuskin voi käännellä sen sivuja. Kuten minä jo sanoin
-- minä en ole saanut parempaa kappaletta tänä vuonna. Minä en ole
tosiaankaan saanut!"

"Vanha viisas uneksija", mutisi Miltoun, "sosialistit eivät ole
lyöneet häntä laudalta, eivät edes nykyjään".

Pienen miehen silmät vilkuilivat, ikäänkuin hän olisi tahtonut
puolustella Thomas Moren mielipiteitä.

"No niin", hän sanoi, "minä luulen, että hän oli yksi niitä. Mutta
minähän en ottanut huomioon sitä seikkaa, että teidän ylhäisyytenne
voi olla hyvinkin vahva politiikassa."

Miltoun hymyili.

"Minä haluaisin saada Englannin jotenkin sellaiseksi kuin se esiintyy
Moren unelmassa. Mutta minun koneistoni olisi toisenlainen. Minä
aloittaisin huipulta."

Pieni mies nyökäytti päätään.

"Juuri niin, juuri niin", hän sanoi, "siihen meidän on tultava,
uskallan sanoa".

"Meidän täytyy tulla, Rimall." Ja Miltoun käänsi sivun.

Pienen miehen kasvot värisivät.

"Minä en luule, teidän ylhäisyytenne, tätä kirjaa tarpeeksi vahvaksi
teidän maullenne. Mutta minulla on tässä vanha omituinen teos --
kiinalaisista temppeleistä. Se on harvinainen -- mutt'ei liian
vanha. Te voitte perin pohjin käydä sen läpi. Minun mielestäni se
on mukavaa pureskeltavaa -- erittäin sopivaa teidän maullenne.
Heillä on merkillinen periaate", hän lisäsi, avaten kirjan erään
vaskipiirroksen kohdalta, "rakentaa kerroksittain. Me emme rakenna
sillä lailla Englannissa."

Miltoun katsahti häneen terävästi. Pienen miehen kasvoista näkyi,
että hän ei ollenkaan ymmärtänyt.

"Onnettomuudeksi me emme sitä tee, Rimall", hän sanoi, "meidän
pitäisi, ja me tulemmekin niin tekemään. Minä otan tämän kirjan."

Pannen sormensa erään pagodin kuvan kohdalle hän sanoi:

"Hyvä vertauskuva."

Pienen kirjakauppiaan silmät harhailivat temppelistä salaiseen
hinnanilmoitusmerkkiin.

"Juuri niin, teidän ylhäisyytenne", hän sanoi, "minä luulen
sen olevan teidän makunne mukaista. Minä myyn sen _teille_
kahdellakymmenelläseitsemällä ja puolella shillingillä."

Miltoun pisti kirjan taskuunsa ja läksi ulos. Hän kulki Templeen
päin, jätti kirjansa virastohuoneeseensa ja asteli sitten alas
Thamesin partaalle. Aurinko hyväili sitä erittäin kiinteästi tänä
iltapäivänä. Se oli lainannut sille lämpöä, valoa ja väriä. Ja
kaikki tuon virran äyräällä olevat rakennukset aina Westminsterin
torneihin saakka näyttivät hymyilevän. Rakastuneen silmille oli tässä
suurenmoinen näky. Tähän näkyyn yhtyi toinen, jossa pehmeäsilmäinen
ja matalaääninen nainen kumartui kukkiensa ylitse. Mikään ei voinut
olla täydellistä ilman häntä, mikään työ ei voinut tuottaa hedelmiä,
millään yrityksellä ei voinut olla täyttä merkitystä.

Päivällisillä lordi Valleys lausui poikansa tervetulleeksi
pöytäkumppaniksi, ollen kuitenkin hieman hämillään hänen tulostaan.

"Matkustatko pois tänään, hyvä ystäväni? Vai oletko tullut kuulemaan,
miten Brabrook hyökkää meidän kimppuumme? Tällä kertaa hän on
myöhästynyt -- me olemme päässeet eroon koko pallohistoriasta -- se
ei tuota enää mitään kiusaa."

Ja hän vilkaisi Miltouniin selvällä, harmaalla tuijotuksellaan,
mikä oli niin kylmä, tasainen ja omituinen. No niin, mikä lintu hän
oikein onkaan? näytti tuo katse sanovan. Ei ainakaan se pyy, jota
kasvatuksesta päättäen olisi voinut odottaa!

Miltounin vastaus: "Minä tulin tänne kertomaan sinulle jotakin",
kiinnitti hänen isänsä katseen hieman pitemmäksi ajaksi kuin oli
kohteliasta.

Olisi väärin sanoa, että lordi Valleys pelkäsi poikansa puolesta.
Pelko ei kuulunut hänen tunteisiinsa, mutta hän tarkasti kuitenkin
poikaansa kunnioittavalla uteliaisuudella, mikä läheni levottomuutta.
Miltounin harvainvaltaa suosiva luonteenlaatu ja hänen poliittiset
vakaumuksensa melkein loukkasivat sellaista henkilöä, joka sekä
temperamenttinsa että kokemuksensa perusteella tiesi, miten oli
odotettava päämäärän saavuttamista. Hänellä oli ollut usein tilaisuus
antaa tämä neuvo ratsupojilleen, silloin kun hän uskoi hevostensa
saavuttavan parhaan tuloksen sillä tavalla. Ja tämän neuvon hän
olisi nyt tahtonut antaa omalle pojalleen. Hän oli itse "odottanut
päämäärän saavuttamista" yli viisikymmentä vuotta ja tiesi sen olevan
parhaan keinon saada takeet siitä, ettei koskaan tullut pakotetuksi
muuttamaan tätä mieluisaa menettelytapaa -- sillä lordi Valleysin
luonteessa oli jotakin, joka sai hänet pelkäämään sitä, että hän
vallan odottamattomissa tapauksissa pakottaisi itsensä vakavimmankin
mielipahan uhalla toimimaan ennemmin kuin antamaan jättää itsensä
jälkeen. Nuoren Harbingerin kaltainen mies oli tietysti ymmärtäväinen
-- oli taipuisa, oli mies, joka oli imenyt itseensä tuota uutta (ja
hyvin päihdyttävää) yhteiskunnallisen uudistushalun viiniä. Hänen
voitiin antaa seurata hieman omaa päätään -- mutta hänen kanssaan
ei koskaan voitu joutua vaikeuksiin, sillä hän ei tullut koskaan
"karkaamaan radalta" -- sillä hän oli helläsuinen hevonen, joka
tarvitsi ohjausta vain käänteissä. Hän tahtoi kuulla itsensä puhuvan
ja hänen oli annettava tuntea, että teki jotakin. Tämä kaikki meni
hyvin mukiin, oli hyvin ymmärrettävää. Mutta Miltounin laita oli
kokonaan toinen (eikä tämä ollut lordi Valleysin mielestä vain
pelkkää isällistä kuvittelua). Hänen pojallaan oli taipumus viedä
asiat niiden vaarallisiin johtopäätöksiin asti ja saattaa hänet,
Valleysin, muistelemaan anoppiaan. Miltoun oli lapsi yleisissä
asioissa, tietenkin, vielä nyt. Mutta niin pian kuin hän kerta oli
päässyt alkuun, niin hänen vakaumustensa syvyys, yhtyneenä hänen
asemaansa ja todelliseen kykyyn -- ei mihinkään jaarittelukykyyn,
jota oli Harbingerin kaltaisilla miehillä, vaan hillittyyn, purevaan
puhetaitoon -- oli nykyisten puolueolosuhteiden vallitessa yhdellä
hyppäyksellä saattava hänet etualalle. Ja mitä olivat sitten nuo
vakaumukset? Lordi Valleys oli koettanut oppia niitä ymmärtämään,
mutta oli tähän asti epäonnistunut yrityksessään. Eikä tämä häntä
oikeastaan hämmästyttänyt, koska, kuten hän usein sanoi, poliittiset
vakaumukset eivät olleet, kuten pintapuolisesti katsoen saattoi
näyttää, järjen johtopäätöksiä, vaan pelkästään temperamentin
ilmauksia. Eikä hän voinut käsittää mitään sellaista suhtautumista
yleisiin asioihin, mikä ei ollut olemukseltaan suoraa, selvää,
terveen järjen mukaista asianhaarain varteenottamista sellaisina
kuin ne ilmenivät hänelle itselleen, hän ei voinut siksi, että hän
ei ollut myötätuntoinen muunlaista suhtautumista kohtaan. Tätä ei
saa ymmärtää niin, että hän olisi ollut sellainen henkilö, joka aina
mukautuu olosuhteisiin, sillä hänen sisimmässään asusti itsepäinen,
perinpohjainen uskollisuus sellaisen luokan perintätavoille, joka
piti arvossa ennen kaikkea uljuutta ja ylpeyttä. Kuitenkin hänestä
tuntui, että Miltoun oli sittenkin liian "tiukka" aristokraatti -- ei
yhtään parempi sosialistia, sillä hän näki kaikki asiat typistettyinä
ja kuivettuneina, pyrki tyrkyttämään kansalle reformeja ja kuitenkin
pitämään sitä asemassaan rautaisella kädellä, koettaen myöskin toimia
omalla tavallaan periaatteittensa mukaisesti. No niin! Hän myönsi
kylläkin, että hän toimi periaatteittensa mukaisesti. Tämä ajatus
synnytti aina hyvin epäsointuisan äänen lordi Valleysin rinnassa. Se
oli melkein sopimatonta, pahempaa -- naurettavaa! Asian laita oli
sellainen, että tuolla poika-paralla oli onnettomuudeksi syvempi
tapa ajatella kuin politiikassa tarvittiin -- mikä oli vaarallista
-- hyvin vaarallista! Kokemus saattoi opettaa häntä jollakin lailla!
Ja pitkästä omasta kokemuksestaan Valleysin kreivi koetti tarkoin
muistella jotakin poliitikkoa, jonka käytännöllinen, valtiollinen
toiminta olisi jättänyt sellaiseksi, millainen oli alkujaan. Hän
ei keksinyt ketään. Mutta tämä antoi hänelle vähän lohdutusta. Ja
myöhäiskypsän parsanpalasen ylitse hänen järkähtämätön katseensa haki
hänen poikansa katsetta. Mitä hän oli tullutkaan sanomaan hänelle?

Lause oli ollut pahaaennustava. Hän ei voinut muistaa Miltounin
koskaan kertoneen hänelle mitään. Sillä vaikka olikin kärsivällinen
ja hyvänsuopa isä, hän oli -- niin monen muun julkisessa elämässä
toimivan miehen tavoin -- lapsissaan saanut ilmenemään vain vähässä
määrässä omat tapansa ja katsantokantansa. Neljästä lapsestaan hän
piti vain Barbaraa perinpohjin omanaan. Hän ihaili häntä, ja ollen
mies, joka täydellä sydämellään nautti elämästä, hän ei voinut
rakastaa muulloin kuin ihaillessaan. Mutta viimeisenä miehenä koko
maailmassa, joka tahtoi udella toisen salaisuuksia tai kiristää niitä
häneltä, hän odotti ilmaisematta mitään levottomuutta, saadakseen
kuulla poikansa asian.

Miltoun ei näyttänyt pitävän kiirettä. Hän kuvaili Courtierin
seikkailua, mikä huvitti lordi Valleysiä koko joukon.

"Punapippurikoe! En olisi uskonut heidän sellaista keksivänkään", hän
sanoi. "Ja nyt te olette saaneet hänet Monklandiin. Vieläkö Harbinger
on teillä?"

"Kyllä. Minä en luule Harbingerilla olevan paljonkaan kestävyyttä."

"Politiikassako?"

Miltoun nyökäytti päätään.

"Minä melkein paheksun sitä, että hän on meidän puolellamme -- minä
luulen, että hänestä ei ole meille hyötyä. Oletko nähnyt tuota
pilakuvaa? Se on sattuvasti piirretty. En voinut keksiä sinun
kasvojasi noiden vanhojen naisten joukosta."

Lordi Valleys hymyili persoonattomasti.

"Hyvin taitava piirros. Sivumennen sanottuna, minä luulen voittavani
kilpa-ajoissa."

Ja täten, hyppäyksittäin, jatkui keskustelu, kunnes viimeinen
palvelija oli lähtenyt huoneesta.

Sitten Miltoun valmistelematta katsahti isäänsä vasten kasvoja ja
sanoi:

"Minä haluan naida mrs Noelin."

Lordi Valleys otti iskun vastaan aivan samalla ilmeellä, jolla hän
oli tottunut odottamaan hevostensa häviämistä kilpa-ajoissa. Sitten
hän kohotti viinilasin huulilleen ja laski sen alas maistamatta. Tämä
oli ainoa merkki, mikä ilmaisi hänessä hämmennystä ja mielenkiintoa.

"Eikö se ole hieman liian äkillistä?"

Miltoun vastasi: "Minä olen halunnut häntä ensi näkemästä lähtien."

Lordi Valleys, joka oli melkein yhtä hyvä ihmisten ja tilanteiden
kuin hevosten ja pointerikoirainkin tuntija, nojasi tuolinsa selustaa
vastaan ja sanoi hienolla ivalla:

"Hyvä ystäväni, oli hyvin tehty, että tulit sen sanomaan minulle,
mutta totta puhuakseni se oli senlaatuinen uutinen, jota en olisi
mielelläni kuullut."

Tumma puna ilmeni hitaasti Miltounin poskille. Hän oli arvostellut
isäänsä väärin. Tuolla miehellä oli kylmäverisyyttä ja rohkeutta
kriisin sattuessa.

"Mitä sinulla on vastaansanomista?" ja äkkiä hän huomasi, että
ohut leivos vapisi lordi Valleysin kädessä. Tämä ei aiheuttanut
hänen silmissään mitään masennusta, niissä näkyi vain sellainen
suitsuava katse, jollaisen Tudorien aikuinen kirkonmies olisi luonut
vastustajaansa, jossa ilmeni heikkouden merkkejä. Lordi Valleys
huomasi myöskin, että tuo leivos vapisi, ja söi sen.

"Me olemme maailmanmiehiä", hän sanoi.

Miltoun vastasi: "Minä en ole."

Osoittaen ensimmäisen todellisen kärsimättömyyden oireita lordi
Valleys päästi suustaan:

"Vaikkapa niinkin! Mutta minä olen."

"Niinkö?" sanoi Miltoun.

"Eustace!"

Hieroen toista polveaan Miltoun otti vastaan tämän kutsun ilman
pienintäkään liikahdusta. Hänen silmänsä paistoivat hänen isänsä
kasvoja vastaan. Lordi Valleysin sydän värähti. Mikä tunteen syvyys
olikaan tuossa poika-parassa, kun hän saattoi katsella tällä lailla
ensimmäisen vastarinnan sattuessa!

Hän nousi ja tarttui sikarilaatikkoon, ojensi sen hajamielisesti
poikaansa kohden ja veti sen äkkiä takaisin.

"Minä unhotin", hän sanoi, "että sinä et polta".

Sytyttäen sikarin hän poltti vakavasti katsoen suoraan eteensä, rypyn
ilmestyessä kulmakarvojen väliin. Lopulta hän sanoi:

"Hän näyttää hienolta naiselta. Muuta minä en hänestä tiedäkään."

Miltounin suu vetäytyi syvempään hymyyn.

"Miksi sinun pitäisi tietää vielä muutakin?"

Lordi Valleys kohautti olkapäitään. Hänen filosofiansa oli käynyt
ankarammaksi.

"Yhden seikan minä tiedän", hän sanoi kylmästi, "sen nimittäin, että
tässä on avioero tapahtunut. Minä luulin, että sinulla olisi ollut
kirkon katsantokanta tässä asiassa."

"Hän ei ole tehnyt mitään väärää."

"Tunnetko sinä sitten hänen historiansa?"

"En."

Lordi Valleys kohotti kulmakarvansa ivallisesti ja eräänlaisella
ihailulla.

"Ritarillisuus parasta varovaisuutta?"

Miltoun vastasi:

"Minä luulen, että sinä et ymmärrä sitä tunnetta, jota minä tunnen
mrs Noelia kohtaan. Se ei kuulu sinun tuntemuksiisi. Kuitenkin se on
ainoalaatuinen tunne, joka saa minut naimaan, enkä minä tule enää
toiste sitä tuntemaan."

Lordi Valleys tunsi uudestaan turvattomuuden kammottavaa tunnetta.
Oliko tämä totta? Ja äkkiä hänestä tuntui: Kyllä, se on totta! Hänen
edessään oli sellaisen miehen kasvot, joka pikemmin tuli riutumaan
omasta kiihkostaan kuin poikkeamaan esikuvistaan. Ja äärimmäisen
vakavuuden tunne, jonka tämä pula herätti, sai hänet mykistymään.

"Tällä kertaa minä en osaa sanoa muuta", hän mutisi ja nousi pöydästä.



XI LUKU.


Lady Casterley oli sellainen sopimaton olento -- varhainnousija.
Kukaan nainen koko kuningaskunnassa ei ollut parempi kastemattojen
tuntija. Luonto oli aikoinaan levittänyt hänen eteensä tuhansittain
noita sieviä kutoelmia, missä kaikki menneen yön tähdet pimeään
maahan pudonneina odottivat, päästäkseen jälleen lipumaan taivaalle
auringonsäteiden mukana. Ravenshamissa hän käveli säännöllisesti
puutarhoissaan puoli kahdeksan ja kahdeksan välillä, ja vierailulla
ollessaan hän huolellisesti muutti paikallisen tavan, olipa se sitten
millainen tahansa, tämän tapansa mukaiseksi.

Kun sentähden hänen kamarineitsyensä Randle tuli Barbaran
kamarineitsyen luokse kello seitsemän ja sanoi: "Vanha rouva
tahtoo saada Barbaran herätetyksi", niin Barbaran kamarineitsyt,
joka paraikaa pani kiinni kureliivejään, ei tuntenut rinnassaan
mitään erikoista tuskaa. Hän vain vastasi: "Minä tulen pitämään
siitä huolen. Lady Babs ei voi olla siitä liiaksi hyvillään!" Ja
kymmenen minuuttia myöhemmin hän astui tuohon vaaleaseinäiseen,
neilikaltatuoksuvaan huoneeseen -- unettavan suloiseen temppeliin,
minne kesän valo tunkeutui varkain kukallisten, kalikokankaisten
uutimien läpi.

Barbara nukkui nojaten poskeaan käteensä, ja hänen pähkinänvärinen
tukkansa, mikä oli heitettynä taaksepäin, levisi tyynylle. Hänen
suunsa oli raollaan, ja kamarineitsyt ajatteli: "Jospa minulla
olisi tuollainen tukka ja tuollainen suu!" Hän ei voinut olla
nauramatta itsekseen mielihyvästä. Lady Babs näytti niin sievältä
-- vieläpä sievemmältä nukkuessaan kuin ollessaan valveilla! Ja
kun hän katseli tätä suloista nukkuvaa ja nukkuessaan hymyilevää
olentoa, niin maiset ansarihöyryt hävisivät, -- höyryt, joihin hänen
sielunsa oli vajonnut, hänen, joka aina oli palvellut luonnolliselle
kasvulleen sopimattomassa ilmakehässä. Kauneus, joka omituisella
kosketusvoimallaan vapauttaa hengen kaikista kahleista ja itsekkäistä
ajatuksista, sulostutti kamarineitsyen katseen ja sai hänet jäämään
seisoalleen, henkeään pidätellen. Sillä nukkuva Barbara oli tuon
kultaisen ajan symboli, johon hän niin toivottomasti uskoi. Barbara
avasi silmänsä ja nähdessään kamarineitsyensä sanoi:

"Onko kello jo kahdeksan, Stacey?"

"Ei, mutta lady Casterley haluaa saada teidät kävelylle kanssaan."

"Oh! Miten kiusallista! Minä kun näin niin suloista unta!"

"Niin, te hymyilitte."

"Minä näin sellaista unta, että minä lensin."

"Kaikkia nyt vielä!"

"Minä saatoin nähdä kaiken allani levitettynä, aivan niin lähellä
kuin te nyt siinä. Minä liitelin hiirihaukan tavalla. Minä tunsin
voivani laskeutua juuri sinne, minne halusin. Se oli hurmaavaa.
Minulla oli todellinen lentokyky, Stacey."

Ja heittäytyen taaksepäin hän sulki uudestaan silmänsä. Auringonvalo
virtasi hänen päälleen puoliksi avattujen uutimien läpi.

Kamarineitsyen mieleen tuli omituinen halu pistää kätensä tuolle
valkealle kaulalle ja sivellä sitä. "Nuo lentokoneet ovat
hullunkurisia", mutisi Barbara, "ilo on ihmisen omassa ruumiissa --
siivissä!"

"Minä näen lady Casterleyn puutarhassa."

Barbara hypähti ylös vuoteesta. Lady Casterley, tuo piskuinen
harmaa olento, seisoi lähellä Dianan patsasta ja katseli joitakin
kukkia. Barbara huokasi. Hänen kanssaan, unessa, oli ollut toinenkin
hiirihaukka, ja hänet täytti eräänlainen hämmästys ja omituinen
hyväntunne, mikä hänen peseytyessään ja pukeutuessaan tunki häneen
pienin erin.

Kiireessä hän ei ottanut hattuaan, vaan riensi alas portaita ja Yrjö
IV:n ajan tyylistä käytävää pitkin puutarhaa kohden, kiinnitellen
liinaisen takkinsa nappeja. Sen perällä hän oli melkein kaatua
Courtierin käsivarsille.

Herättyään aikaisin sinä aamuna Courtier oli alkanut ensiksi
ajatella Audrey Noelia, jota häväistysjuttu uhkasi, sitten eilistä
kumppaniaan, tuota säteilevää nuorta olentoa, jonka kuva oli niin
vallannut hänet. Hän oli kokonaan heittäytynyt tämän muiston valtaan.
Barbara oli itse nuoruus! Hän oli täydellinen olento, nuori tyttö
olematta silti kokematon.

Ja hänen sanansa, kun Barbara melkein kaatui hänen käsivarsilleen,
olivat: "Siivekäs voitonjumalatar!"

Barbaran vastaus oli yhtä vertauskuvallinen: "Hiirihaukka!
Tiedättekö, että minä näin sellaista unta, että me lensimme, mr
Courtier?"

Courtier vastasi vakavasti:

"Jospa jumalat soisivat _minulle_ sellaisen unen --"

Puutarhan portilla Barbara käänsi päänsä, hymyili ja meni sen läpi.

Pikku Ann'in seurassa, Ann'in, joka oli huomannut olevan viehättävää
olla puutarhassa tähän aikaan, oli lady Casterley tarkastellut
äskettäin järjestettyjä kukkaryhmiä, joissa olevia kukkasia hän ei
tuntenut. Nähdessään tyttärensätyttären lähestyvän hän sanoi heti:

"Mikä kukka se tämä on?"

"Nemesia."

"En ole koskaan kuullut siitä mitään."

"Se on nykyään melkein muodissa, isoäiti."

"Nemesia?" toisti lady Casterley. "Mitä on nemesiksellä tekemistä
kukkien kanssa? Minä en siedä puutarhureita enkä noita mielettömiä
nimiä. Missä on sinun hattusi? Minä pidän tuosta ankanmunan väristä
sinun takissasi. Yksi nappi on panematta kiinni." Ja kohottaen pienen
hämähäkinkätensä, mikä oli ihmeellisen vankka hänen ikäänsä nähden,
hän pani kiinni Barbaran kureliivien ylimmäisen napin.

"Sinä näytät hyvin kukoistavalta, rakkaani", hän sanoi. "Miten pitkä
matka on täältä tuon naisen huvilaan? Me menemme sinne nyt."

"Hän ei ole noussut vielä."

Lady Casterleyn silmät kiilsivät pahanilkisesti.

"Sinä sanoit minulle, että hän on niin hieno", hän sanoi. "Mikään
hieno ja hyvässä voinnissa oleva nainen ei loikoile vuoteessaan puoli
kahdeksan jälkeen. Mikä on kaikkein lyhyin tie! No niin, Ann, me emme
voi ottaa sinua mukaamme."

Katsottuaan isoäitinsä äitiin melkein liian kiinteästi pikku Ann
vastasi:

"Niin, minä en voi tullakaan, kun minun on mentävä."

"Mainiota", sanoi lady Casterley, "ravaa sitten tiehesi".

Puristaen huulensa yhteen pikku Ann kulki lähimmän nemesia-ryhmän
luokse ja kumartui huomaavaisesti kukkien yli, ilmaisten siten
selvästi löytäneensä jotakin entistä vielä mielenkiintoisempaa.

"Kas niin!" sanoi lady Casterley ja jatkoi reipasta käyntiään
lehtokujaa kohden.

Koko matkan hän puhui metsänhoidosta, katsellen tarkasti puita.
Metsänhoito -- hän sanoi -- kuten rakentaminen ja kaikki muutkin
toimet, jotka vaativat uskollisuutta ja kärsivällistä harrastusta,
oli rappiolla tällä matkijain vuosisadalla. Hän oli saanut
Barbaran isoisän harjoittamaan sitä, niin että Cattonissa (hänen
kotiseudullaan), vieläpä Ravenshamissakin puut olivat katselemisen
arvoisia. Täällä Monklandissa ne olivat hirveästi laiminlyötyjä.
Oli ilmeinen rikos olla pitämättä parempaa huolta maan kaikkein
hienoimmasta italialaisesta kypressistä!

Barbara kuunteli veltosti hymyillen. Isoäiti oli niin huvittava
pontevuudessaan, varmuudessaan ja kielenkäytössään, mikä oli niin
perin omintakeinen, aivan kuin hän olisi päättänyt ottaa itselleen
mitä vapautuksia tahansa -- hän, jota paremmin kukaan ei voinut
käyttää kankeita ja sievistettyjä lauseita tai ranskankielen
hienouksia. Barbarasta, joka vielä oli sen tunteen vallassa,
että saattoi lentää, ja melkein huumautuneena kesäaamuisen
ilman suloudesta, tuntui hullunkuriselta, että joku saattoi
olla senlaatuinen. Sitten hän näki isoäidin kasvojen olevan
sekunnin verran levollisina, tarkkaamattomina, ilkeännäköisinä
pelokkaan tarkoitusperän vuoksi, aivan kuin ne olisivat panneet
kysymyksenalaiseksi sen, miten on suhtauduttava elämään. Ja sisäisen
näkemyksen välähdyksessä, jollaisia naiset saavat -- Barbarankin
ikäiset ja lumoavat -- hän tunsi itsensä murheelliseksi, aivan kuin
hän olisi nähnyt oudon kalpean kummituksen. "Vanha mummo rukka", hän
ajatteli, "miten säälittävää on olla vanha!"

Mutta he olivat saapuneet jalkapolulle, mikä kulki kolmen nurmikon
läpi, kohoutuen sitten mrs Noelin asuntoa kohden. Täällä miljoonien
pienten, kastehohtoisten, välkkyvien kukkakellojen keskellä, täällä
lehmusten ja saarnien liitävässä loistossa, täällä kevätkukkien ja
myöhäisten keltaohdakkeiden tuoksussa, täällä, missä jok'ikisessä
puussa lintu liverteli, oli niin kultaisen suloista -- että oli
mahdotonta olla murheellinen!

Ensimmäisen nurmikon nurkkauksessa seisoi kastanjanvärinen tamma,
korvat höröllään jonkun kaukaisen äänen vuoksi, jonka vaikutuksen
se yksinään tunsi. Huomatessaan tulijat se pani korvansa luimuun,
ja pieni vihainen vilke ilmestyi sen silmäkulmaan. He kulkivat sen
ohitse ja joutuivat toiselle kentälle. Puolitiessä Barbara sanoi
rauhallisesti:

"Isoäiti, siellä tuntuu olevan härkä!"

Siellä oli tosiaankin, erään pensasrivin takana, suunnattoman suuri
härkä. Se liikkui hitaasti heitä kohden, ollen kuitenkin vielä
noin kahdensadan yardin päässä. Se oli iso punainen elukka leveine
niskoineen ja otsineen, mitkä tekevät siitä eläinten kesken raa'an
voiman symbolin.

Lady Casterley tarkasti sitä ankarasti.

"Minä en pidä häristä", hän sanoi, "minä luulen, että meidän täytyy
kävellä takaperin".

"Sinä et voi, se on liian työlästä."

"Minä en aio kääntyä takaisin", sanoi lady Casterley. "Härkää
ei saisi pitää täällä. Kenen syy se on? Minä tulen valittamaan
siitä. Seiso asemillasi ja tarkasta sitä. Meidän täytyy estää sen
lähestyminen."

He seisoivat paikoillaan ja tarkastivat härkää, joka yhä vain
lähestyi heitä.

"Tästä se ei pysähdy", sanoi lady Casterley. "Me emme saa olla
huomaavinamme sitä. Anna minulle käsivartesi, rakkaani, minun jalkani
tuntuvat melkein omituisilta."

Barbara kääri käsivartensa tuon pienen vartalon ympärille. He
jatkoivat matkaansa.

"Minä en ole ollut viime aikoina tekemisissä härkien kanssa", sanoi
lady Casterley. Härkä tuli yhä lähemmäksi.

"Isoäiti", sanoi Barbara, "sinun pitää käydä rauhallisesti
porraspuulle saakka. Kun sinä olet päässyt yli, niin minä tulen
perästä."

"Eikös mitä", sanoi lady Casterley, "me menemme yhdessä. Älä
ollenkaan huomaa sitä. Minä uskon, että se keino tepsii."

"Rakas isoäiti, sinun pitää tehdä siten, kuin minä sanoin, minä
tunnen tämän härän, se on meidän."

Näiden kutakuinkin pahaenteisten sanojen johdosta lady Casterley loi
häneen terävän katseen.

"Minä en mene", hän sanoi. "Minun jalkani tuntuvat nyt kyllin
vahvoilta. Me voimme juosta, jos on välttämätöntä."

"Niin voi härkäkin", sanoi Barbara.

"Minä en aio jättää sinua", mutisi lady Casterley. "Jos se käy
vihaiseksi, niin minä puhuttelen sitä. Se ei halua koskea _minuun_.
Sinä voit juosta nopeammin kuin minä, niin että asia on sovittu."

"Älä ole hullu, rakkaani", vastasi Barbara. "Minä en pelkää härkiä."

Lady Casterley loi häneen leimuavan katseen, missä oli huvitettu
kiille.

"Minä tunnen sinut", hän sanoi, "sinä vapiset aivan samalla lailla
kuin minäkin".

Härkä oli nyt noin kahdenkymmenen yardin päässä, ja portaalle oli
vielä sata yardia.

"Isoäiti", sanoi Barbara, "jos sinä et jatka matkaasi, kuten olen
esittänyt, niin minä jätän sinut tähän ja menen sitä vastaan! Sinä et
saa olla itsepäinen!"

Vastauksen asemesta lady Casterley tarttui tyttärensätyttären
vyötäisiin. Tämän ohuen käsivarren hermovoima oli hämmästyttävä.

"Sinä et tee mitään sen tapaista", hän sanoi. "Minä kieltäydyn
suhtautumasta tähän härkään millään tavalla, minä en kiinnitä siihen
mitään huomiota."

Härkä alkoi nyt tepastella hitaasti heitä kohden.

"Älä ole sitä huomaavinasikaan", sanoi lady Casterley, joka käveli
entistä nopeammin.

"Maapohja on nyt tasainen", sanoi Barbara, "voitko juosta?"

"Minä luulen", huohotti lady Casterley, ja äkkiä hän huomasi olevansa
puoliksi irrallaan maasta ja lentävänsä porraspuuta kohden. Hän kuuli
takaapäin melua ja sitten Barbaran äänen:

"Meidän täytyy pysähtyä. Se ajaa meitä takaa. Asetu minun taakseni."

Isoäiti tunsi, miten häneen tartuttiin takaapäin kaksin käsin,
joiden ote tuntui hullunkuriselta. Vaistomaisesti hän tunsi olevansa
selitysten tyttärentyttärensä kanssa.

"Anna minun mennä!" hän huohotti, "anna minun mennä!"

Ja äkkiä hän tunsi työnnettävän itseään porraspuuta kohden.

"Huis!" hän sanoi, "huis!"

"Isoäiti", sanoi Barbaran ääni tyynenä ja hengästyneenä. "Älä
puhuttele sitä! Sinä vain ärsytät sitä! Olemmeko lähellä porraspuuta?"

"Kymmenen yardin päässä", läähätti lady Casterley.

"Pidä varasi sitten!" Vanha rouva tunsi ympärillään tuulenpuuskan,
sysäyksen, noston ja kieppauksen ja oli porraspuun tuolla puolen.
Härkä ja Barbara, yardin tai parin päässä toisistaan, olivat toisella
puolella. Lady Casterley otti esiin nenäliinansa ja huiskutti sitä.
Härkä katsahti ylöspäin, Barbara, joka oli paljasta kättä ja jalkaa,
tuli luiskahtaen toiselle puolelle.

Odottamatta vähääkään lady Casterley nojasi eteenpäin ja puhutteli
härkää.

"Sinä hirveä peto!" hän sanoi, "minä toimitan sinut hyvällä tavalla
ruoskituksi".

Härkä puhkui kuopien maata hiljakseen. "Oletko millään lailla
loukkaantunut, lapseni?"

"En ollenkaan", sanoi Barbara vakavana, vielä hengästyneellä äänellä.

Lady Casterley kohotti kätensä ja otti niiden väliin Barbaran kasvot.

"Millaiset jalat sinulla onkaan!" hän sanoi. "Suutele minua!"

Saatuaan kuuman, melkein värisevän suudelman hän jatkoi kulkuaan
pidellen kutakuinkin lujasti Barbaran käsivarresta.

"Tuo härkä", hän mutisi, "on aika peto -- kun sillä lailla hyökkää
naisten kimppuun!"

"Isoäiti", sanoi Barbara, "oletko varma siitä, ettet ole järkyksissä?"

Lady Casterley, jonka huulet vapisivat, puristi ne hyvin lujasti
yhteen.

"O-o-olen."

"Etkö luule", sanoi Barbara, "että meidän olisi parasta mennä kotiin
heti kohta -- toista tietä?"

"Sitä en luule. Täällä ei ole enää härkiä, minä uskon, meidän ja tuon
naisen välillä!"

"Mutta onko sinun nyt sopivata tavata häntä?" Lady Casterley vei
nenäliinan huulilleen estääkseen niiden värisemisen.

"Kerrassaan sopivata", hän vastasi.

"Rakkaani", sanoi Barbara, "seiso sitten hiljaa yksi minuutti, niin
minä ravistan tomut sinun selästäsi".

Kun tämä oli tehty, niin he kulkivat mrs Noelin huvilaa kohden.

Nähdessään sen lady Casterley sanoi:

"Minä tulen sekaantumaan tähän asiaan. Tällainen avioliitto ei voi
tulla kysymykseenkään Miltounin kaltaiselle miehelle. Minä odotan
näkeväni hänet pääministerinä jonakin päivänä." Kuullessaan Barbaran
äänen mutisevan jotakin hän pysähtyi: "Mitä sinä oikein sanot?"

"Minä vain sanon: Mitä hyötyä on sitten meillä asemastamme, jos emme
saa rakastaa sitä, ketä tahdomme?"

"Rakastaa!" sanoi lady Casterley. "Minä puhuin avioliitosta!"

"Olen iloinen, että teet tämän eron, rakas isoäiti."

"Sinua huvittaa olla ivallinen", sanoi lady Casterley. "Kuuntele
minua! On suurinta järjettömyyttä olettaa, että ihmiset meidän
asemassamme saattaisivat tehdä mitä haluttaa. Mitä pikemmin sinä
oivallat tämän, sitä parempi, Babs. Minä puhun sinulle nyt vakavasti.
Asemamme säilyttäminen luokkana riippuu siitä, että noudatamme
tiettyjä sopivaisuuksia. Mitä luulisit tapahtuvan kuninkaalliselle
perheelle, jos sen sallittaisiin naida keitä haluaisi? Kaikki tämä
naimisiinmeno tanssijattarien, amerikkalaisten perijättärien,
kirjailijain kanssa j.n.e. on mitä turmiollisinta. Sitä on jo
sattunut liiaksi, ja siitä on tehtävä loppu. Se voidaan sallia
muutamille jöröjukille tai hulluille nuorille miehille ja noille
uudenajan naisille, mutta Eustacelle -- --", lady Casterley pysähtyi
uudestaan, ja hänen sormensa puristivat Barbaran käsivartta, "tai
sinulle -- on ainoastaan yksi avioliittolaji mahdollinen. Mitä
Eustaceen tulee, minä tulen puhumaan siitä tuolle naiselle ja
pitämään huolta siitä, että tyttärenpoikani ei takerru enää pahemmin."

Syventyneenä tehtävänsä tärkeyteen hän ei huomannut omituista pientä
hymyä Barbaran huulilla.

"Sinun olisi parasta puhutella luontoa myöskin, isoäiti!"

Lady Casterley pysähtyi äkisti ja katsahti tyttärensätytärtä
kasvoihin.

"Mitäs sinä sillä tarkoitat?" hän kysyi. "Sanoppas minulle!"

Mutta huomattuaan Barbaran huulten olevan lujasti yhteenpuristettuina
hän puristi hänen kättään lujasti -- joskin tarkoituksettomasti -- ja
jatkoi matkaansa.



XII LUKU.


Lady Casterleyn melkein pahanilkinen, Audrey Noelia koskeva
"diagnoosi" oli oikea. Tuo hyvässä voinnissa oleva nainen oli
jalkeilla ja puutarhassaan, kun Barbara ja hänen isoäitinsä
ilmestyivät pienelle portille. Mutta ollen lehmuspuun luona,
puutarhan perällä, hän ei kuullut Barbaran ja lady Casterleyn välistä
nopeata keskustelua.

"Aiotko kohdella häntä suopeasti, isoäiti?"

"Riippuu asianhaaroista."

"Sinä lupasit."

"Hm!"

Lady Casterley olisi tuskin voinut saada itselleen parempaa
esittelijää kuin Barbara oli, jota mrs Noel ei koskaan kohdannut
ilman sulaa huvia, jota miellyttävät naiset tuntevat, kun huomaavat
jossakin muussa sitä elämäniloa, minkä kohtalo on heiltä itseltään
kieltänyt.

Hän tuli heitä vastaan pää hieman kallellaan, mikä ei ollut mitään
teeskentelyä, ja seisoi odottaen.

Hämmästymätön Barbara aloitti heti:

"Meillä oli äsken ottelu härän kanssa. Tämä on minun isoäitini lady
Casterley."

Tuon pienen vanhan ladyn käyttäytyminen näiden hyvin kauniiden
kasvojen edessä ei ollut niin itsevaltainen ja jyrkkä kuin
tavallisesti. Hänen tarkat silmänsä näkivät heti, ettei hän ollut
tekemisissä minkään tavallisen seikkailijattaren kanssa. Hän oli
kylliksi maailmannainen tietääkseen, että "syntyperä" ei ollut enää
sitä, mitä se oli ollut hänen nuoruusvuosinaan, että rahakaan ei
ollut enää entisessä arvossaan ja että kauniita kasvoja ja hyviä
tapoja ja kirjallisuuden, taiteen ja musiikin tuntemista (mitä
saattoi odottaa tältä naiselta) pidettiin usein yhteiskunnallisesti
paljon arvokkaampana. Hän oli sentähden sekä varovainen että säyseä.

"Miten jaksatte?" hän sanoi. "Minä olen kuullut teistä puhuttavan.
Saammeko istua hetken tässä teidän puutarhassanne? Tuo härkäpä oli
aika katala!"

Mutta puhuessaankin hän tunsi levottomasti, että mrs Noelin kirkkaat
silmät huomasivat hyvin sen, mitä varten hän oli tullut. Niiden katse
oli tosiaankin melkein kyynillinen, ja huolimatta ystävällisestä
muminasta hän ei näyttänyt oikeastaan uskovan koko härkään. Se oli
tyrmistyttävää. Miksi oli Barbara katsonut sopivaksi viitata koko
kurjaan petoon? Ja hän päätti ottaa sitä sarvista.

"Babs", hän sanoi, "meneppäs majataloon ja tilaa minulle sieltä
kevyet vaunut. Minä aion ajaa takaisin, sillä minä tunnen itseni
hyvin järkkyneeksi", ja kun mrs Noel tarjoutui lähettämään
palvelustyttönsä, niin hän lisäsi: "Ei, ei, minun tyttärentyttäreni
menee kyllä."

Barbaran mentyä ilkamoisine katseineen lady Casterley taputti
kädellään maalaispenkkiä ja sanoi: "Tulkaa ja istuutukaa tähän, minä
haluan puhella teidän kanssanne."

Mrs Noel totteli. Lady Casterley huomasi heti itsellään olevan
mitä vaikeimman tehtävän suoritettavana. Hän ei ollut uskonut
tapaavansa naista, jota ei olisi voinut kohdella vapaasti. Tuolle
kirkassilmäiselle naiselle, joka oli pehmeä perin suloisine
tapoineen, tuolle niin miellyttävälle olennolle joku saattoi sanoa
mitä tahansa, mutta -- joku toinen ei! Se oli hirveätä. Ja äkkiä
hän huomasi, että mrs Noel istui vallan suorana, yhtä suorana --
vieläpä suorempanakin kuin hän itse. Paha enne -- hyvin paha! Ottaen
nenäliinansa hän vei sen huulilleen.

"Minä luulen", hän sanoi, "että te ette usko härän ollenkaan ajaneen
meitä takaa".

"Kyllä minä uskon."

"Todellako? Ah! Mutta minulla on jotakin muuta sanottavaa teille."

Mrs Noelin kasvot värisivät kukkasen tavoin, kun sitä poimitaan.
Lady Casterley vei uudestaan nenäliinan huulilleen. Tällä kertaa
hän hieroi niitä kovasti. Niistä ei irtaantunut mitään, mikä seikka
tuotti hänelle tyydytystä.

"Minä olen vanha nainen", hän sanoi, "älkää panko pahaksenne, mitä
minä sanon".

Mrs Noel ei vastannut, vaan katseli suoraan vieraaseensa, josta
tuntui äkisti siltä, kuin tämä olisi ollut toinen henkilö. Mitä
olikaan noissa kasvoissa, jotka katselivat häntä! Lumoavalla tavalla
se muistutti lasta, jota oli loukattu -- noine suurine, harmaine
silmineen, pehmeine hiuksineen ja ohuine suorine huulineen. Ja
häneltä pääsi sysäyksen tavoin:

"Minä en tahdo loukata teitä, ystäväni. Asia koskee minun
pojanpoikaani, tietystikin."

Mutta mrs Noel ei osoittanut mitään mielenliikutusta. Ja kiihtymyksen
tunne, mikä niin nopeasti valtaa vanhat heidän joutuessaan
kosketuksiin odottamattomien tapausten kanssa, tuli lady Casterleyn
avuksi.

"Hänen nimensä", hän sanoi, "on joutunut yhteen teidän nimenne kanssa
tavalla, mikä tekee hänelle paljon haittaa. Olen varma, että te ette
halua tuottaa hänelle vahinkoa."

Mrs Noel ravisti päätään, ja lady Casterley jatkoi:

"En tiedä, mitä kaikkea puhutaankaan sen illan jälkeen, kun teidän
ystävänne mr Courtier loukkasi polvensa. Miltoun oli silloin hyvin
tyhmä. Te ette ole kenties huomannut sitä."

Mrs Noelin vastaus oli katkeran selvä:

"Minä en tietänyt, että kukaan olisi ollut siinä määrässä huvitettu
minun teoistani."

Lady Casterleyltä pääsi vihastunut liike.

"Hyvä Jumala!" hän sanoi, "kaikki tavalliset ihmiset pitävät
mielenkiintoisena naista, jonka asema on poikkeuksellinen. Eläessänne
yksin, kuten te, joka ette ole leski, te olette sopiva puheenaihe
jokaiselle, erittäinkin maalla."

Mrs Noelin syrjäsilmäys, hyvin kirkas ja kyynillinen, näytti sanovan:
"Vieläpä teillekin."

"Minulla ei ole oikeutta udella teidän historiaanne", jatkoi lady
Casterley, "mutta jos te esiinnytte salaperäisenä, niin teidän täytyy
aavistaa, että sitä selitetään pahimmalla mahdollisella tavalla.
Minun tyttärenpojallani on mitä korkeimmat periaatteet, hän ei näe
asioita ihmisten silmillä, ja tämän olisi pitänyt tehdä teidät kaksin
verroin varovaiseksi, jotta ette saattaisi häntä vaaranalaiseksi,
semminkään tällaisena aikana."

Mrs Noel hymyili. Tämä hymy säikähdytti lady Casterleytä. Kätkemällä
kaiken se näytti ilmaisevan syvyyttä, voimaa ja joustavuutta. Tuliko
tuo nainen koskaan ilmaisemaan itseään? Ja hän sanoi äkisti:

"Vakavammat aikeet ovat tietenkin kysymyksen ulkopuolella."

"Kokonaan."

Tämä sana, joka näytti hyvin sattuvalta, lausuttiin sillä lailla,
että lady Casterley ei vähimmässäkään määrässä tietänyt, mitä se
merkitsi. Vaikka hän tilapäisesti käyttikin ivaa, hän inhosi sitä
toisissa tapauksissa. Kenenkään naisen ei olisi sallittava käyttää
sitä aseena! Mutta näihin aikoihin, kun he olivat niin hulluja,
että tahtoivat äänioikeutta, kukaan ei tietänyt koskaan, mitä he
tahtoivat. Tämä erikoinen nainen ei näyttänyt kuitenkaan kuuluvan
heihin. Hän oli naisellinen -- hyvinkin naisellinen -- senlaatuinen
nainen, joka turmeli miehet olemalla liian suloinen heille. Ja vaikka
hän oli tullut siinä mielessä, että aikoi ottaa kaikki selville ja
tehdä tästä asiasta kerta kaikkiaan lopun, niin hän tunsi suurta
huojennusta nähdessään Barbaran tulevan takaisin pienen portin kautta.

"Minä olen nyt valmis kävelemään kotiin", hän sanoi. Ja nousten
tuolta maalaispenkiltä hän kumarsi mrs Noelille hieman ivallisesti.

"Kiitos siitä, että olette sallinut minun levätä. Tarjoa minulle
käsivartesi, lapseni."

Barbara tarjosi käsivartensa ja hymyili olkansa yli nopeasti mrs
Noelille, joka ei kuitenkaan vastannut siihen, vaan seisoi katsellen
heidän jälkeensä, silmät hyvin tummina ja suurina.

Ulkona tanhualla lady Casterley asteli eteenpäin hyvin äänettömänä
tyynnytellen mielenliikutustaan.

"Entäs nuo vaunut, isoäiti?"

"Mitkä vaunut?"

"Ne, jotka käskit minun tilata."

"Tahdotko sillä sanoa, että otit sanani vakavalta kannalta?"

"En", sanoi Barbara.

"Kas niin!"

He kulkivat pienen matkaa eteenpäin, kunnes lady Casterley sanoi
äkisti:

"Hän on syvä."

"Ja synkkä", sanoi Barbara. "Minä pelkään, että sinä et ollut
ystävällinen häntä kohtaan."

Lady Casterley katsahti ylöspäin.

"Minä vihaan tätä tapaa", hän sanoi, "joka on päässyt valtaan teidän
nuorten kesken, tapaa olla ottamatta mitään vakavalta kannalta. Ei
edes härkiä", hän lisäsi, hymyillen julmasti.

Barbara heitti päätään taaksepäin ja huokasi.

"Eikä liioin vaunuja", hän sanoi.

Lady Casterley näki, että hän oli sulkenut silmänsä ja avannut
suunsa. Ja hän ajatteli:

"Hän on hyvin kaunis tyttö. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä,
että hän olisi niin kaunis -- ja niin uhkamielinen!" Ja lisäsi
kuuluvasti:

"Sulje suusi! Saat sinne vielä vaikka itikan!"

He eivät puhuneet enää mitään, ennenkuin saapuivat lehtokujalle.
Siellä lady Casterley sanoi äkisti:

"Kuka on tuo, joka tulee tuolta?"

"Mr Courtier, niin luulen."

"Mitä hän tarkoittaa sillä, tuolla jalallaan?"

"Hän tulee puhelemaan kanssanne, isoäiti."

Lady Casterley pysäytti hänet äkisti.

"Sinä olet kissa", hän sanoi, "viekas kissa. Mutta muistakin, Babs,
että minä en kaipaa häntä."

"Etpä tietenkään, rakkaani", mutisi Barbara, "ettekä te saakaan häntä
-- minä ryöstän hänet teidän käsistänne".

"Mitä sinun äitisi ajatteleekaan", änkytti lady Casterley, "kun on
antanut sinun kasvaa tuolla lailla! Sinä olet aivan yhtä paha kuin
hän sinun iälläsi."

"Pahempikin!" sanoi Barbara. "Minä näin viime yönä sellaista unta,
että saatoin lentää!"

"Jos sinä vain koetat sitä", sanoi lady Casterley julmasti, "niin
sinä saat pian ikävyyksiä. Hyvää huomenta, herra, teidän pitäisi olla
vuoteessa."

Courtier kohotti hattuaan.

"Tietenkään ei minun pidä olla siellä, missä tekään ette ole!" Ja hän
lisäsi synkästi: "Sotahuhut ovat olleet ja menneet!"

"Ah!" sanoi lady Casterley. "Teidän hommanne ovat sitten lopussa.
Luultavasti te palaatte nyt Lontooseen." Katsoen äkisti Barbaraan hän
näki, että tytön silmät olivat puoleksi suljetut ja että hän hymyili.
Ja lady Casterleystä tuntui myöskin -- vai oliko se vain kuvittelua?
-- että hän pudisti päätään.



XIII LUKU.


Lady Valleystä, lintujen suojelijatarta, oli kiitettävä siitä,
että Monklandin hovin alueella ei ollut ammuttu yhtään pöllöä, ja
nuo hämärän pehmeästi liitelevät henget kirkuivat ja ajoivat takaa
saalistaan kaikkien muiden, paitsi hiipivien myyrien suureksi
hyödyksi. Jokaisen farmin, mäkituvan ja kentän poikki ne liitelivät
näkymättöminä, halkoen pimeätä ilmaa. Niiden tiedusteluretket
ulottuivat aina nummelle saakka, aina tuon villin kivisen miehen
luokse, jonka alkuperän niiden viisaus kenties tiesi. Audrey Noelin
huvilan ympärillä niitä oli taajaan kuin varkaita, sillä niillä oli
juuri siellä kaksi pesää pitkässä, vanhassa muratin peittämässä
muurissa, ja ne näyttivät ikäänkuin varjelevan tuon olkikattoisen
asumuksen omistajatarta -- niin lukuisia olivat niiden liehuvat
hyökkäykset, niin pehmeän pitkiä niiden vartiohuudot. Nyt kun ilma
oli totisesti lämmin, niin että myyrät olivat täynnä elämäniloa,
ne huomasivat nuo mehuisat olennot tavattoman hyvätuoksuisiksi, ja
niiden kustannuksella jokainen pöllöpari ruokki erittäin hienoja
pikku pöllöjä, joilla oli juhlalliset suuret päät, kirkkaat suuret
silmät ja sellaiset siivet, joilla voitiin lentää vain alaspäin.
Tuskin kului yhtään hetkeä puolipäivästä suloisiin pikkutunteihin
asti, jolloin kukaan ei kuunnellut niitä, niiden tervehtimättä
hyvin suurta, hiljaista, siivetöntä pöllöä, jonka ne huomasivat
päivisin liikkuvan hiirenpoluilla tai päivin ja öin siivoavan
valkeita ja välistä sinisiä ja välistä harmaita sulkiaan suuressa
neliönmuotoisessa reiässään ylhäällä etuseinällä. Eivätkä ne
voineet ollenkaan ymmärtää sitä, että tällä naaraslinnulla ei ollut
kärkästä ryöstöhalua eikä tapaa huhuta pitkään ja pehmeästi. Sen
päivän iltana, jolloin Audrey Noel oli saanut vastaanottaa vieraita
niin aikaisin aamulla, hän riensi raitille pimeän tultua keinuvin
askelin, ohut pitkä vaippa harteilla, tukassa musta silkkinauha,
hän riensi ikäänkuin tapaamaan noita näkymättömän yön vakavia ja
siivekkäitä liitelijöitä. Kaukaiset, yhtämittaiset äänet, jotka
vaikenivat vasta pitkän ajan perästä auringon laskettua, olivat
tuskin tauonneet kaikumasta ilmassa, mihin myöhäinen toukokuun tuoksu
oli kietoutunut yhtä lujasti kuin hajuvesi naisen hameeseen. Kuului
vain jonkun koiran haukunta, vaeltavien kuoriaisten pärinä, virran
laulu, huuhkajan "huhuu", mitkä ilmaisivat tämän suloisen yön sydämen
sykinnän. Mitään valoja ei ollut, joiden avulla yön kasvot olisi
voitu nähdä. Ne olivat kätketyt ja tuntemattomat, niin että kun joku
lamppu jossakin mökissä loi välähtävän säteen vastapäiselle penkille,
niin tuntui siltä, kuin joku vaeltava maalari olisi tehnyt kuvan
kivistä ja lehdistä mustaan ilmaan, pannut sen purppurakehykseen ja
jättänyt sen siihen riippumaan. Yö oli kuitenkin, jos olisi vain
voitu havaita, yhtä täynnä mielenliikutusta kuin tuo nainenkin,
joka kulki eteenpäin, väistyen syrjään, jos joku tuli vastaan,
pysähtyen jäähdyttämään kuumia kasvojaan iltakasteella, astuen
nopeasti tyynnyttääkseen kiihtynyttä sydäntään. Etsiessään itselleen
vertauskuvaa tuntematon yö ei olisi voinut saada itselleen koskaan
parempaa kuin tämä kuljeksiva haamu, ei olisi voinut saada mitään
ilmaisemaan paremmin salattua kaipuutaan, mustien siipiensä liehuvaa,
näkymätöntä lyöntiä ja salaista haluaan nousta kapinaan omaa
tuntemattomuuttaan vastaan...

Sinä aamuna olivat kaikki olleet melkein mykkiä Monklandin hovissa,
pikku Ann'ia lukuunottamatta. Jokainen tunsi, että jotakin olisi
ollut tehtävä, eikä kuitenkaan tietänyt mitä. Puolipäiväaterialla
tehtiin vain yksi viittaus tilanteeseen, ja se oli seuraava
Harbingerin kysymys:

"Milloin Miltoun palaa?"

Tuntui siltä, että hän oli sähköttänyt ja ilmoittanut saapuvansa
myöhään yöllä autolla.

"Mitä pikemmin, sitä parempi", mutisi sir William, "meillä on vielä
kaksi viikkoa jäljellä".

Mutta kaikki olivat huomanneet lausuttujen sanojen sävystä, miten
vakavana tuo vanha vaalitaistelija piti tilannetta.

Kun otettiin huomioon sotahuhujen vaimeneminen ja tuo mrs Noelia
koskeva juoru, niin oli tosiaankin syytä olla levoton.

Iltapäiväposti toi lordi Valleysiltä kirjeen, mikä oli merkitty
_kiireelliseksi_.

Lady Valleys avasi sen pienellä irveellä, mikä hänen lukiessaan kävi
syvemmäksi. Hänen sievät, kukoistavat kasvonsa saivat alakuloisen
sävyn, mikä nähtiin niissä vain harvoin. Itse asiassa hänessä ilmeni
koko joukon arvokkuutta, kun hän sai tuon vastenmielisen uutisen.

"Eustace ilmoittaa aikovansa naida sen mrs Noelin" -- niin sanottiin
hänen miehensä kirjeessä -- "onnettomuudeksi minä en tiedä mitään
keinoa, millä hänet voitaisiin estää. Jos te voitte keksiä jonkin
sopivan varoituskeinon, niin olisi hyvä käyttää sitä. Rakkaani, nyt
on itse piru irti."

Asianlaita oli tosiaankin sellainen! Sillä jos Miltoun, tietämättä
mitään tuosta pahanilkisestä huhusta, oli jo saanut päähänsä naida
hänet, niin mitä ei hän olisi päättänytkään tehdä nyt? Ja lady
Valleysissä heräsi henkiin maailmannainen. Tästä avioliitosta ei
saanut tulla mitään. Se soti kaikkea hänen vaistoaan vastaan,
hänen, joka ei ollut käytännöllinen ainoastaan luonteenlaadultaan,
vaan myöskin elämäntavoiltaan ja tottumuksiltaan. Hänen lämmin ja
täysiverinen luonteensa piti suuresti rakkaudesta ja huvituksista,
ja jollei hän olisi ollut käytännöllinen, niin tämä puoli hänen
luonteestaan olisi ollut hänelle hyvin haitallinen, hänelle, joka
niin runsaasti otti osaa julkiseen elämään. Kun nyt vaara uhkasi
häntä itseään, niin hän tunsi erittäin elävästi, mitä tällainen
vastenmielinen suhde -- semminkin jos avioliitto oli kysymyksessä
-- merkitsi julkisuudessa toimivalle miehelle. Samalla kertaa hänen
äidinsydämensä oli kuohuksissa. Eustace ei ollut koskaan ollut
siinä määrin kiintynyt häneen kuin Bertie; kuitenkin hän oli hänen
ensimmäinen lapsensa. Ja kuullessaan nyt uutisen, joka merkitsi sitä,
että tuli menettämään hänet -- sillä sitä täytyi tosiaankin "kahden
sielun avioliiton" merkitä (tai mitenkä nuo sanat nyt kuuluivatkaan)
-- hän tunsi itsensä oudon mustasukkaiseksi tuota naista kohtaan,
joka oli voittanut hänen poikansa rakkauden, jota hän itse ei ollut
koskaan voittanut. Tuosta mustasukkaisuudesta aiheutunut tuska
nosti hänen kasvoilleen hetkeksi henkevän ilmeen, mikä kuitenkin
pian muuttui kärsimättömyydeksi. Miksi hänen piti naida hänet? Asia
oli toisin järjestettävä. Ihmiset puhuivat siitä jo kuin jostakin
luvattomasta suhteesta. No niin, ihmiset saivat pitää hyvänään
minkä olivat keksineet. Jos asiat kääntyivät huonolle tolalle, niin
tämä ei ollut ainoa vaalipiiri Englannissa, eikä loppua tarvinnut
kauan odottaa. Mikä tahansa oli parempi kuin avioliitto, mistä oli
iänikuinen vastus. Mutta tulisiko siitä sitten niinkään suuri vastus?
Kaiken kaikkiaan kauneus merkitsi liikaakin paljon! Jospa vain hänen
historiansa ei olisi liiaksi kuuluisa! Mutta millainen oli sitten
hänen historiansa? Oli mieletöntä, että sitä ei tiedetty! Sehän tässä
olikin pahinta, että ihmisistä, jotka eivät kuuluneet piireihin,
oli niin vaikea saada tietää mitään! Ja hänessä heräsi tuo melkein
julma viha, joka syntyy niin nopeasti ihmisissä, jotka lapsesta
saakka ovat kasvaneet siinä uskossa, että he ja vain he muodostavat
koko maailman. Tässä mielentilassa lady Valleys ojensi kirjeen
tyttärilleen. He lukivat sen ja ojensivat vuorostaan Bertielle, joka
äänettömästi palautti sen äidilleen.

Järjestettyään asiat niin, että pääsi kahden kesken Courtierin
kanssa, Barbara sanoi hänelle biljardihuoneessa, samana iltana:

"Minä tahtoisin, että vastaisitte erääseen kysymykseen, mr Courtier."

"Jos saan ja jos voin."

Hänen lyhyt hameensa oli marjakuusenvihreä, ja tulenpunaisine
säikeineen se muistutti hänen tukkaansa, niin että hänessä oli
tummaa, valkeaa ja kullanväriä, mikä melkein häikäisi. Ja hän seisoi
siinä hyvin hiljaa, nojaten biljardipöytää vastaan, pitäen sen
reunasta kiinni niin lujasti, että hänen käsiensä sileät selkämykset
vapisivat.

"Me olemme juuri kuulleet, että Miltoun aikoo kosia mrs Noelia.
Ihmiset eivät ole koskaan salaperäisiä ilman hyvää syytä, vai miten?
Minä tahtoisin, että sanoisitte minulle -- kuka hän on?"

"En luule aivan oikein ymmärtäväni tilannetta", mutisi Courtier.
"Sanoitteko te -- että aikoo _kosia_ häntä?"

Nähdessään, että Barbara ojensi kätensä ikäänkuin rukoillen totuutta,
hän lisäsi:

"Miten voi teidän veljenne kosia häntä, häntä -- joka on naimisissa!"

"Oh!"

"Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, että te ette tietänyt sen
vertaa."

"Me luulimme, että tässä on tapahtunut avioero."

Se ilme, josta aikaisemmin olemme maininneet -- tuo erikoinen
valkeankuuma, ivallinen, iloinen katse -- ilmestyi heti Courtierin
kasvoille. "Jo ovat joutuneet omaan ansaansa, kuten tavallista!
Antakaa kauniin naisen elää yksinään -- ihmisten suut pitävät lopusta
huolen."

"Asia ei ole sentään niin hullusti", sanoi Barbara vakavasti,
"sanotaan, että hän on tehnyt eron miehestään".

Courtier puri huultaan.

"Teidän on nyt parasta kuulla tuo historia. Hänen isänsä oli
maalaispappi ja minun isäni ystävä, niin että minä tunnen hänet
lapsuudesta saakka. Stephen Lees Noel oli hänen isänsä apulainen.
Audrey naitettiin -- hän oli vain kaksikymmenvuotias ja oli tuskin
tavannut ketään muuta miestä. Hänen isänsä oli sairas ja halusi
ennen kuolemaansa nähdä tyttärensä turvattuna. No niin, Audrey
huomasi melkein heti kohta, kuten niin monet muut, että oli tehnyt
mahdollisimman suuren virheen."

Barbara tuli hieman lähemmäksi.

"Millainen oli sitten tuo mies?"

"Tavallaan hän ei ollut pahakaan, mutta oli noita ahtaita,
tunnontarkkoja, paksupäisiä miehiä, joista tulee mitä kiusoittavimpia
aviomiehiä -- hän oli hyvä egoisti. Tämänlaatuisella papilla ei ole
koskaan mitään menestystä. Kaikki, mitä hän joutuu suorittamaan
tai sanomaan, saa hänet tuomaan aina esiin huonoimmat puolensa.
Sellaisen miehen vaimo ei ole orjaa parempi. Audreyssä alkoi viimein
kiusaantuminen tulla näkyviin, vaikka hän olikin senlaatuinen
ihminen, joka kestää viimeiseen asti. Hänen mieheltään meni neljä
vuotta tämän oivaltamiseen. Sitten nousi kysymys, mitä heidän
oli tehtävä. Mr Lees Noel oli korkeakirkollinen ja hänellä oli
senmukainen käsitys avioliitosta. Mutta onneksi hänen ylpeytensä oli
loukattu. Oli miten oli, he erosivat toisistaan pari vuotta sitten,
ja täällä hän nyt on, Audrey, synkkänä ja ylevänä. Ihmiset sanovat,
että se oli hänen syynsä. Hänen olisi pitänyt tietää oma sydämensä
-- kahdenkymmenen vuotiaana! Hänen olisi pitänyt hillitä itsensä
ja kätkeä se jollain lailla. Kun heidän paksunahkaiset armeliaat
sielunsa ovat kuluneet, niin mitä he tietävät tuntehikkaan naisen
kärsimyksistä! Suokaa minulle anteeksi, lady Barbara -- minä kiihdyn
tämän johdosta." Hän vaikeni; sitten, nähtyään Barbaran katseen, hän
jatkoi: "Hänen äitinsä kuoli, kun hän oli syntynyt, hänen isänsä
pian hänen naimisiinmenonsa jälkeen. Onneksi hänellä on riittävästi
rahaa elääkseen kaikessa rauhassa. Mitä hänen mieheensä tulee,
hän muutti seurakuntaa ja elää nyt jossakin Englannin sisäosissa.
Tietysti on sellaisiakin, jotka säälivät tuota raukkaa! He eivät näe
koskaan toinen toisiaan, ja, mikäli minä tiedän, he eivät kirjoita
toisilleen. Siinä on, lady Barbara, tuo yksinkertainen tarina."

Barbara sanoi: "Kiitän teitä", ja kääntyi pois, ja Courtier kuuli
hänen mutisevan: "Mikä häpeä!"

Mutta Courtier ei voinut sanoa, oliko se mrs Noelin vai hänen
miehensä kohtalo vai Miltouniin kohdistuva ajatus, joka sai hänet
lausumaan nuo sanat.

Barbara hämmästytti häntä itsenäisyydellään, mikä oli melkein kovaa,
ja kieltäytymällä näyttämästä tunteitaan. "Mutta millainen nainen
hänestä tulisikaan", ajatteli Courtier, "jos ylhäisöelämän kuivettava
kirous ei saisi kangistaa ja kutistaa häntä! Jospa innostuksen
sallittaisiin tunkeutua hänen sieluunsa ja hedelmöittää sitä!" Hän
muistutti hänestä suurta pähkinänväristä liljaa. Courtier näki hänet
hengessään kukkana, joka kiskottuna maaperästään liiteli vapaana
puolueettomassa ilmapiirissä. "Mikä kiihkeä ja ylevä olento hänestä
voisi tulla! Miten hän säteilisi ja mitä hyviä tuoksuja hänestä
lähtisi! Henkilöity Ranskan lilja! Kaikkien valon ja avaruuden
ylevien kukkien sisar!"

Nojaten ikkunansa syvään komeroon hän katseli tuntemattomaan yöhön.
Hän saattoi kuulla pöllöjen huhuilun ja tuntea sydämen jyskivän
jossakin pimeässä, mutta hän ei saanut mitään vastausta kyselyihinsä.
Tuliko hän -- tuo suuri pähkinänvärinen lilja -- koskaan huomaamaan,
ei vain ulkonaisesti, vaan koko sielullaan, millaisessa ympäristössä
hän oikein eli, voidakseen tulla naiseksi, joka hengittää, kärsii,
rakastaa ja nauttii koko maailman runoilijasielulla? Pystyikö hän
koskaan ratsastamaan esiin suursielujen pienen, ylevämmyydellään
muista eroavan ryhmän kanssa? Courtier ei ollut kahteenkymmeneen
vuoteen käynyt kirkossa, siksi, että oli kauan sitten tuntenut,
ettei voinut mennä maansa moskeoihin heittämättä jaloistaan vapauden
kenkiä, mutta hän luki raamattuaan, pitäen sitä suurena runoteoksena.
Ja vanhat sanat tulivat hänen mieleensä: "Totisesti sanon minä
teille, huokeampi on kamelin mennä neulansilmän lävitse, kuin rikkaan
tulla taivaan valtakuntaan." Ja nyt, katsellessaan yöhön, jonka
pimeys näytti sisältävän vastauksen kaikkiin salaisuuksiin, hän
koetti ratkaista tämän tytön tulevaisuuden arvoitusta, tulevaisuuden,
johon näytti kietoutuvan tuo suurempi arvoitus, se, missä määrin
henki voi vapautua tässä maailmassa sitä kahlehtivasta aineesta.

Kuului kuin kuiskaus, ja tuolla alhaalla, ikäänkuin kohoten
merestä, tuli esiin kuu, levittäen kalpean valoharson, näyttäen
itse alastomalta taivaan esirippua vastaan. Yö ei tuntunut enää
tuntemattomalta. Hämärässä puutarhassa Dianan patsaan muodot
paljastuivat hitaasti hänen silmiensä eteen, ja sen takana --
ikäänkuin sen temppelinä -- kohosi kypressipuun korkea spiraali.



XIV LUKU.


Vasta paluumatkalle lähtiessään Miltoun sai nähdä tuon _Bucklandburyn
uutisten_ numeron, missä oli kerrottuna hänen ilta-seikkailunsa. Se
tuli pienen kirjeen kera, sinisellä kynällä merkittynä.

    Hyvä Eustace, lähetykseeni -- niin epäoikeutettua ja
    häpeämätöntä kuin sen sisällys onkin -- kannattaa kiinnittää
    huomiota. Mutta me emme tule tekemään mitään ennen paluutasi.

                       Uskollinen ystäväsi William Shropton.

Miltounin saama vaikutus olisi kenties ollut toisenlainen, jollei hän
olisi ollut niin vakavasti päättänyt pyytää Audrey Noelia vaimokseen.
Mutta joka tapauksessa on epäiltävää, olisiko hän tehnyt muuta kuin
hymyillyt ja repinyt rikki tuon lehden. Totisesti, sellainen seikka
saattoi niin vähän haavoittaa tai häiritä häntä persoonallisesti,
että hän ei pystynyt näkemään, miten se saattoi haavoittaa ja häiritä
muita. Jos se vaikutti niihin, jotka sen lukivat, niin sääli heitä!
Hän halveksi totisesti, joskin vaatimattomasti kaikkia hölmöjä,
kuuluivatpa ne sitten mihin yhteiskuntaluokkaan tahansa, eikä hänen
päähänsä koskaan pälkähtänyt poiketa tuumaakaan radaltaan näiden
oikkujen vuoksi. Liioin ei hänen mieleensä juolahtanut, että mrs
Noel, jonka hän oli käärinyt mielessään lumouksen verhoon, olisi
mahdollisesti voinut kärsiä jokapäiväisten ihmisten halpamaisuudesta.
Näistä kahdesta asiakirjasta Shroptonin kirje kiusasi häntä
tosiaankin enemmän. Tuntui siltä, kuin hänen lankonsa olisi nostanut
suuren melun tyhjästä!

Hän tuskin nukahti koko matkallaan uinailevan maaseudun läpi, liioin
ei hän mennyt maata saavuttuaan Monklandiin. Hänellä oli sellaisen
innostuneen miehen tunne, joka on saavuttamaisillaan jotakin suurta.
Hänen henkensä ja aistinsa olivat tulessa -- sillä sellainen oli tuo
nainen, ettei sallinut minkään hänen jäsenensä nukkuvan, ja tästä
vaikutuksesta Miltoun oli iloinen.

Hän joi hieman teetä, meni ulos ja alkoi astella erästä polkua pitkin
nummelle päin. Kello ei ollut vielä kahdeksaakaan, kun hän saapui
lähimmän kukkulan huipulle. Ja siellä hänen allaan ja ympärillään
ja hänen yläpuolellaan oli maata ja taivasta, jotka voittivat
hänenkin innostuksensa. Se oli kuin suuri symfonia tai avatun
sydämen ihmetyttävä ylevyys, siinä ilmeni itse Jumala ja hänen monet
luonnonlaatunsa. Rajattomalle, siniselle keskitaivaalle oli levinnyt
vakavuus, ja kolme suurta pilveä kulki itäänpäin ajatusten tavoin,
jotka kätkevät itseensä alhaalla olevien kohtalot, ja liikkuivat
hitaasti merta kohden, niin että suuret varjot täyttivät laaksot.
Ja maa, mikä oli jäljelläolevan taivaanosan alla, hohti ja värisi
kaikissa väreissä, ikäänkuin käärittynä jumalalliseen hymyyn.
Tuulella, joka tuli pohjoisesta, missä pienemmät pilvet liitelivät
vaaleiden lintujen tavoin, ei ollut mitään ääntä, sillä se oli
kaikkien rajojen yläpuolella ja äärimmäisen vapaa. Miltounin edessä,
kun hän kääntyi tätä tuulta vastaan, oli alavampien maiden sumuisten
ruoho- ja punaisten neilikkakenttäin sekä ruskeiden vainioiden
sokkelot, missä siellä ja täällä näkyi talojen ja kirkontornien
valkeat ja harmaat huiput ja piirteet, häviten etäisyyden siniseen
verhoon, mitä rajoitti kaukainen kukkularivi. Hänen takanaan ei
ollut mitään muuta kuin nummen levoton pinta punaisenruskeana.
Tässä kesyttömässä viileydessä ei voitu nähdä mitään ihmispurtta,
lukuunottamatta yhtä -- tuota aavemaista Dartmooren vankilan runkoa,
kaukana taivaan rannalla. Ei kuulunut mitään ääntä, ei tuntunut
mitään hajua, ja Miltounista näytti siltä, kuin hänen sielunsa olisi
jättänyt hänen ruumiinsa ja tullut osaksi Jumalan juhlallisuutta.
Kuitenkin, kun hän seisoi siinä paljain päin, tuo outo hymy, joka
asusti hänen kasvoillaan syvän tunteen hetkinä, osoitti, että hän ei
ollut antautunut kaikkeuden valtaan, vaan että hänen oma henkensä oli
vain terästynyt ja että tästä juuri johtui hänen ilomielisyytensä.
Hän painautui kivien muodostamaan kuoppaan. Aurinko tunkeutui sinne,
mutta mitään tuulta ei tuntunut, niin että kuiva suloinen tuoksu
huokui nuorista kanervan vesoista. Tämä lämpö ja tuoksu hiipi hänen
henkensä kilven läpi ja varastautui hänen vereensä. Kiihkeitä kuvia
nousi hänen eteensä, hän näki loppumattoman syleilyn. Yhdestä
syleilystä sai elämä alkunsa, siitä tämä maailma lukemattomine
muotoineen ja lajeineen missä ei tavata koskaan kahta samanlaista. Ja
hänestä itsestään ja hänen tulevasta vaimostaan oli syntyvä muotoja,
jotka vuorostaan saivat sijansa tuossa suuressa kaavauksessa! Tämä
näytti ihmeelliseltä ja oikealta -- sillä niiden piti olla arvokkaita
muotoja, joiden tehtäväksi jäi hänen mielestään niin välttämättömien
ja suurien perintätapojen säilyttäminen. Ja sitten hänessä nousi yksi
noita kevytmielisiä, luonnollisen halun aaltoja, joita vastaanhan oli
niin usein taistellut ja jotka hän usein oli vain vaivoin voittanut.
Hän nousi ja juoksi rinnettä alas hypellen kivien ja tiheimpien
kanervapensaiden yli.

Audrey Noel oli myöskin ollut aikaisin jalkeilla, vaikka olikin
mennyt myöhään levolle. Hän pukeutui hitaasti, mutta hyvin
huolellisesti, ollen niitä naisia, jotka kapinoivat kohtaloa
vastaan, siksi, että he ovat ylpeitä eivätkä pidä siitä, että heidän
kärsimyksensä saavat muut ihmiset kärsimään, ja myöskin siksi, että
heidän ruumiinsa tuntuvat heistä pyhiltä, mitkä on uskottu heille sen
vuoksi, että ilahduttaisivat niillä muita. Kun hän oli pukeutunut,
niin hän katsahti peiliin vähemmän luottavasti kuin tavallisesti.
Hän tunsi, että hänen kaltaistansa naista ei pidetty suuressa
arvossa näinä päivinä, ja ollen herkkätuntoinen hän ei ollut koskaan
tyytyväinen ulkonäköönsä tai pukuihinsa. Mutta siitä huolimatta hän
eleli epätyydyttävää elämäänsä, koska hän auttamattomasti tahtoi
näyttää niin lumoavalta kuin mahdollista, ja vaikkapa kukaan ei olisi
tullutkaan häntä tapaamaan, niin hän ei koskaan tuntenut näyttävänsä
kyllin lumoavalta. Hän oli -- kuten lady Casterley oli sattuvasti
aavistanut -- senlaatuinen nainen, joka turmelee miehet olemalla
liian suloinen heille; hänestä ei ollut mihinkään niiden mielestä,
jotka tahtovat, että naisten tulee puolustaa oikeuksiaan; kuitenkin
hänessä oli jotain passiivista, hyvin tuhoavaa stoalaisuutta. Hänellä
oli vähän tai ei ollenkaan aloitekykyä, mutta hän teki tehtävänsä
sellaisella perinpohjaisuudella, mikä saattoi aloitekykyisen häpeään.
Luonteeltaan kykenemättömänä pyytämään muilta mitään hän kaipasi
rakkautta kuten kasvi vettä. Hän saattoi antautua kokonaan ja
kuitenkin jäädä omituisen koskemattomaksi. Sanalla sanoen hän oli
toivoton, ja hänestä pitivät tavallisesti ne, jotka ymmärsivät hänet
sellaiseksi. Tästä kaikesta huolimatta hän ei ollut suinkaan noita
"suloisia naisia" -- hän vihasi tuota nimitystä -- sillä hänessä oli
taipumusta notkeaan kyynillisyyteen. Hän "näki" erittäin selvästi,
aivan kuin hän olisi ollut syntynyt Italiassa ja yhä vieläkin
kuljettanut mukanaan tuota kirkasta, kuivaa ilmakehää sielussaan.
Hän rakasti hehkua, lämmintä ja väriä, hänen mystisisminsä oli
pakanallista. Hänellä oli vähän pyyteitä -- hän tyytyi asioihin
sellaisina kuin ne hänestä näyttivät.

Kun hän tänä aamuna oli haistellut geraniumin kukkia ja kiinnittänyt
kaikki ne pienet hakaset, jotka pitävät kaikkein hienoimmatkin naiset
koossa, hän meni alas pieneen ruokasaliinsa, sytytti spriilampun,
otti sanomalehden ja jäi odottamaan teeveden kiehumista.

Tämä hetki päivästä oli hänelle kaikkein rakkain. Joskin kaste oli
jo varissut hänen elämästään, niin sitä oli joka aamu ulkona luonnon
kasvoilla ja hänen kukkastensa kasvoilla. Hän tunsi suurta huvia, kun
sai katsella, miten nuo pienet olennot puutarhassa olivat nukkuneet,
miten monta poikasta oli syntynyt aamunkoiton jälkeen ja mitkä niistä
kärsivät ja kaipasivat huolenpitoa. Hän joutui sen tunteen valtaan,
joka uusiintuu joka aamu yksikseenelävissä ihmisissä, sen tunteen,
että he eivät ole yksinään, kunnes päivän kuluessa taas tulevat tästä
seikasta vakuutetuiksi. Ei niin, että hän olisi ollut toimeton,
sillä hän oli saanut Courtierin toimesta tehtäväkseen arvostella
musiikkia eräässä naislehdessä, mihin työhön hän oli luonteeltaan
sopiva. Tämä, hänen kukkansa, hänen oma musiikinharrastuksensa ja
tuttujen mökkiläisperheiden askareet anastivat melkein kokonaan
hänen aikansa. Eikä hän kaivannut mitään parempaa kohtaloa kuin olla
alinomaa toimessa, hänellä kun oli kiihko saada tehdä sellaista
työtä, mikä ei kaivannut mitään aloitekykyä, kuten on ominaista
sellaisille ihmisille, jotka ovat haluttomia ponnistelemaan.
-- Hän pudotti äkkiä sanomalehden, meni aamiaispöydällä olevan
kukkamaljan luokse ja otti pois kaksi lavendelin kukkavanaa.
Pitäen niitä loitolla itsestään hän meni puutarhaan ja sinkautti
ne aidan yli. Näiden kahden niin aikaisin kehkeytyneen oksan
uhraaminen, oksain, jotka hänen palvelustyttönsä oli koonnut ja
asettanut hänen eteensä, oli sellainen toimenpide, jota kaikkein
vähimmän olisi odottanut sellaiselta henkilöltä, joka ei mitenkään
tahtonut loukata toisten tunteita ja jonka silmät paistoivat aina
kukkasia katsellessa. Mutta totta puhuen lavendelin tuoksu -- tuo
tuoksu, jota hänen miehensä kuljetti mukanaan nenäliinoissaan ja
vaatteissaan -- vaikutti häneen vielä nytkin niin vahvasti, että
hän ei voinut sietää sitä huoneessaan. Jos mikään niin tämä toi
hänen mieleensä sen miehen, jonka kanssa elämä oli vähitellen
muuttunut kidutukseksi. Päästyään vapaaksi tästä tuoksusta hänessä
alkoi tulvia kokonainen muistin virta. Hänen mieleensä muistui
ne kolme vuotta, jotka hän oli tarvinnut huomatakseen, että oli
kahlehdittu iankaikkiseen onnettomuuteen, hänen mieleensä muistui tuo
äkillinen ero ja se, miten hän hiipi pois hankkiakseen kiihtyneille
hermoilleen tilaisuuden tyyntyä. Hänen mieleensä muistui, mitenkä
hän ensimmäisenä vapautuksenvuotenaan, mikä ei kuitenkaan merkinnyt
hänelle vapautta, oli kahdesti muuttanut olinpaikkaa voidakseen
unhottaa historiansa -- ei siksi, että olisi hävennyt sitä,
vaan siksi, että se muistutti häntä hänen onnettomuudestaan.
Hänen mieleensä muistui, miten hän oli tullut Monklandiin, missä
rauhallinen elämä oli antanut hänelle takaisin hänen kimmoisuutensa.
Ja sitten hän muisti vielä senkin, miten oli tavannut Miltounin
ja miten tämä tuttavuus tuotti hänelle odottamatonta iloa ja
rohkeata nautintoa neljänä ensi kuukautena. Ja hän muisti kaiken
salaisen ilonsa, toisen elämän hiljaisen identifioimisen hänen oman
elämänsä kanssa, ennenkuin hän tunsi, tai edes aavisti rakkautta.
Ja kun Miltoun kolme viikkoa sitten oli auttanut häntä ruusujen
sitomisessa ja koskettanut häntä, niin hän oli saanut sen tietää.
Mutta vielä silloinkin ja aina Courtierin onnettomuusyöhön asti
hän ei ollut uskaltanut tunnustaa sitä itselleen. Ajatellen nyt
enemmän häntä kuin itseään hän kysyi itseltään tuhansia kertoja,
voitiinko häntä, mrs Noelia, jostakin syyttää. Hän oli antanut
hänen rakastua itseensä, hän, joka ei kuulunut hienostoon ja oli
kuollut nainen! Anteeksiantamaton synti! Kuitenkin kaikki riippui
siitä, mitä hän oli valmis antamaan! Ja hän oli suoraan sanoen
valmis antamaan kaikkensa, vaatimatta mitään. Miltoun tunsi hänen
asemansa, sen hän oli sanonut hänelle. Rakkaudessaan häntä kohtaan
mrs Noel riemuitsi ja tuli jatkuvasti riemuitsemaan, tuli kärsimään
sen vuoksi, valittamatta. Miltoun oli oikeassa uskoessaan, että
sanomalehtijuoru ei pystynyt haavoittamaan häntä, vaikkakin hän jäi
loukkaamattomaksi kokonaan toisista syistä kuin niistä, joita Miltoun
kuvitteli. Mrs Noel ei ollut Miltounin tavoin tuntematta kipua siksi,
että sellaiset vihjaukset muiden ihmisten yksityisasioihin olivat
alhaisia ja raakoja, joihin ei kannattanut kiinnittää huomiota. Hän
ei ollut oppinut vielä katselemaan asioita niin ylevältä ja yleiseltä
kannalta, hän ei tuntenut itseään haavoitetuksi yksistään vain siksi,
että oli hengessään jo niin syvästi Miltounin omaisuutta, että oli
melkein iloinen siitä, että ihmiset paljastivat hänelle loputkin
hänestä. Mutta Miltounin vuoksi hän oli sieluaan myöten liikutettu.
Hän oli tahrannut hänen kilpensä ihmisten silmissä ja (sillä hän oli
omituisen käytännöllinen ja näki asiat niiden oikeissa suhteissa)
kenties pysäyttänyt hänen uransa, ties miten moneksi vuodeksi!

Hän istuutui juomaan teetään. Kun hän ei kuulunut itkeviin naisiin,
niin hän kärsi äänettömästi. Hän tunsi, että Miltoun oli tuleva
hänen luokseen. Hän ei tietänyt ollenkaan, mitä sanoisi hänen
tultuaan. Miltoun ei voinut pitää hänestä sellaista huolta, kuin
hän piti hänestä! Hän oli mies, ja miehet unhottavat pian! Ah!
Mutta hän ei ollut niin monien muiden miesten kaltainen. Hänen
silmiinsä ei voitu katsoa tuntematta, että hän saattoi kärsiä
hirveästi! Tässä kaikessa mrs Noelia ei liikuttanut hänen oma
maineensa ollenkaan. Elämä ja hänen selvä tapansa katsella asioita
oli saanut hänet syvästi vakuutetuksi siitä, että naisen maineen
kallisarvoisuus oli kuvittelua, jonka miehet olivat kokonaan
keksineet omaksi hyväkseen, oli kulunut fetishi, jonka miehet olivat
romaaneissa, näytelmäkappaleissa ja tuomioistuimissa kavalasti ja
välttämättömästi kohottaneet palveluksen esineeksi. Hänen vaistonsa
sanoi hänelle, että miehet eivät voineet tuntea olevansa varmoja
naistensa omistamisesta, jolleivät voineet uskoa, että nämä pitivät
äärettömän suuressa arvossa sukupuolimainettaan. Mitä he tahtoivat
uskottavaksi, siihen he uskoivat! Mutta mrs Noel ajatteli toisin.
Ne suurisieluiset naiset, jotka hän oli tavannut ja joista hän oli
lukenut, olivat tehneet häneen aina sen vaikutuksen, että maine
oli heille aina henkistä ja että sillä oli hyvin vähän tekemistä
sukupuolen kanssa. Oman tuntemuksensa perusteella hän tiesi, että
yksinkertaiselle naiselle maine merkitsi sitä, että suhtautui hyvin
mieheensä tai parhaaseen naistuttavaansa. Maailmannaisista -- ja
niitä oli niin monenlaatuisia, muotinaisista alkaen -- hän oli aina
huomannut, että niiden arvo ei ollut sisäistä, vaan kaupusteltavaa,
että se ei ollut mikään kunniakehä, vaan markkinatavaraa. Hän ei
vähimmässäkään määrässä pelännyt sitä, mitä ihmiset saattoivat
sanoa hänen suhteestaan Miltouniin; liioin ei hänen mielestään
hänen purkamaton avioliittonsa estänyt häntä rakastamasta häntä.
Hän oli salaisesti tuntenut itsensä vapaaksi aina siitä saakka, kun
oli huomannut, ettei ollut oikeastaan koskaan rakastanut miestään.
Sulasta passiivisuudesta hän oli jatkanut velvoituksenmukaista elämää
eroon saakka ja myöskin siksi, että hänen luonteensa vastaista oli
tuottaa kipua kenellekään. Se mies, joka yhä vieläkin oli hänen
puolisonsa, oli nyt hänestä yhtä kuollut, kuin jos hän ei olisi
koskaan syntynytkään. Oli totta, että hän, mrs Noel, ei voinut enää
mennä naimisiin, mutta hän saattoi rakastaa. Jos tämän rakkauden
täytyi kuihtua ja kuolla, niin ei se aiheutunut suinkaan mistään
moraalisista epäilyistä.

Hän avasi lehtensä hitaasti, ja melkein ensimmäiset sanat, jotka hän
luki vaaliuutisten joukosta, olivat seuraavat:

"Mr Courtieria kohdanneen loukkauksen johdosta meitä on pyydetty
ilmoittamaan, että se nainen, joka seurasi lordi Miltounia mainitun
herran avuksi, oli mrs Lees Noel, arvoisan Stephen Lees Noelin,
Clathamptonin kappalaisen puoliso, Warwickshirestä."

Tämä epäilyttävä töherrys toi vain surullisen hymyn hänen huulilleen.
Hän jätti teensä ja meni ulos raittiiseen ilmaan. Siellä hän näki
Miltounin tulevan portista sisään. Hänen sydämensä hyppi. Mutta
hän kulki eteenpäin rauhallisesti ja tervehti tulijaa alasluoduin
katsein, aivan kuin mitään tavallisuudesta poikkeavaa ei olisi
tapahtunut.



XV LUKU.


Mielenylennys ei ollut jättänyt Miltounia. Veri oli noussut hänen
kellahtaviin kasvoihinsa, hänen silmissään oli eräänlainen kaunis
hehku. Ja Audrey Noel, joka taisi paremmin kuin monet muut naiset
lukea, mitä oli kätkettynä joihinkin kasvoihin, katseli noita silmiä
sellaisen koiperhosen ihastuksella, joka liitelee lamppua kohden.
Mutta hyvin rauhallisella äänellä hän sanoi:

"Olette siis tullut aamiaiselle. Hyvin kauniisti tehty teidän
puoleltanne!"

Miltounin ominaisuuksiin ei kuulunut kiinnittää huomiota kohtauksen
muodollisiin puoliin. Jos hänen olisi pitänyt mennä kaksintaisteluun,
niin mitään valmistuksia ei olisi tarvittu, siihen olisi vain
riittänyt katse, kumarrus, ja miekanmittely olisi alkanut. Hänen
laitansa oli nyt sama, kun ensi kertaa kohtasi naisen sielun!

Miltoun ei istuutunut itse eikä sallinut mrs Noelinkaan istua, vaan
seisoi ja katsoi kiinteästi häntä kasvoihin ja sanoi:

"Minä rakastan teitä."

Kun tämä oli nyt tapahtunut tällä hämmästyttävällä nopeudella, niin
mrs Noel oli oudon tyyni ja ujostelematon. Ylpeänä siitä, että tiesi
varmasti olevansa rakastettu, hän oli kuin taikasauvan iskusta
kadottanut kaiken väristyksen ja rauhoittunut ja tullut helläksi.
Koska mikään ei voinut riistää häneltä tätä tietoa, niin hänestä
tuntui siltä, ettei enää koskaan voinut tulla perin onnettomaksi.
Sitten, ollen luonteeltaan niin syvästi, järjettömästi kykenemätön
ymmärtämään minkään muun periaatteen kuin rakkauden tärkeyttä,
hänessä heräsi myöskin salainen turvallisuuden ja voiton tunne.
Miltoun _rakasti_ häntä! Ja hän häntä! Hyvä! Ja äkisti, peläten, että
Miltoun voisi peruuttaa sanansa, hän kohotti kätensä hänen rinnalleen
ja sanoi:

"Ja minä rakastan teitä!"

Miltounin käsivarsien kosketus, tämän hetken voima ja kiihko olivat
niin hirveän suloisia, että mrs Noel taukosi ajattelemasta, katsoen
vain häneen suu raollaan ja silmät niin tummina rakkauden syvyydestä,
ettei olisi voinut uneksiakaan silmien voivan olla sellaiset. Miltoun
jäi oman tunteensa rajuudesta äänettömäksi. Ja he seisoivat siinä
uppoutuneina toinen toiseensa, ajattelematta ja välittämättä mistään
mitään. Huoneessa oli hyvin hiljaista. Loistomaljassa olevat ruusut
ja neilikat näyttivät oivaltavan, että heidän valtiattarensa oli
kohotettu taivaisiin, ja antoivat tuoksunsa levitä ja vallata kaikki
ilman raot. Liitävä mehiläinen lenteli myöskin rakastavien pään
ympärillä ikäänkuin vainuten heidän sydämensä hunajan.

On jo mainittu, että Miltounin kasvot eivät olleet epämiellyttävät.
Tällä hetkellä, kun hänen silmänsä olivat niin lähellä tuon naisen
silmiä ja hänen huulensa koskettivat hänen huuliaan, mrs Noelista
tuntui, että Miltoun oli muuttanut muotoaan ja tullut kaiken
kauneuden hengeksi. Ja hän, jonka sydän sykki lujasti Miltounia
vasten, silmät puolittain suljettuina ilosta, tukka kiitettävän
hyvätuoksuisena, posket riutuvan kalpeina mielenliikutuksesta
ja kädet onnen uuvuttamina siinä määrin, etteivät voineet
kietoutua Miltounin ympäri -- hän tuntui hänestä sellaisen naisen
inkarnatiolta, jollaisia me saamme nähdä vain unessa.

Näin kului tämä hetki.

Mehiläinen lopetti sen, mehiläinen, joka suuttuneena kukkiin, jotka
kätkivät hunajansa niin syvälle, oli kietoutunut Audreyn hiuksiin.
Nähdessään sitten, että Miltounin huulille pyrki sanoja, noita
peloittavia asioita, hän koetti estää niiden tuloa suutelolla. Mutta
ne tulivat sittenkin:

"Milloin tahdotte ottaa minut puolisoksenne?"

Tuntui kuin kaikki olisi horjunut. Ja ihmeteltävän nopeasti koko
asema selvisi mrs Noelille. Hän näki yliluonnollisella selvyydellä
sen soppiin ja nurkkiin. Hänelle selvisi jotakin, jonka Miltoun
oli sanonut joku päivä sitten, kun he olivat keskustelleet kirkon
kannasta avioliittoon ja avioeroon nähden. Miltoun ei ollut
siis tosiaankaan tietänyt hänen historiaansa! Tällä äärimmäisen
pahoinvoinnin hetkellä mrs Noelin pelasti pyörtymästä hänen
taipumuksensa huumoriin -- hänen kyynillisyytensä. Kun ihmiset eivät
olleet tyytyneet jättämään häntä rauhaan, niin he olivat erottaneet
hänet miehestään, ja Miltoun oli uskonut heitä! Ja ivan huippu oli
siinä, että hän tahtoi naida hänet, hetkenä, jolloin mrs Noel tunsi
olevansa niin kokonaan hänen, niin että hän saattoi tehdä mitä
tahtoi ilman muodollisuuksia ja menoja. Katkeran tunteen aalto sitä
miestä vastaan, joka seisoi hänen ja Miltounin välillä, sai hänet
melkein itkemään. Tuo mies oli vanginnut hänet, ennenkuin hän tunsi
maailmaa tai omaa sieluaan, ja hän oli sidottuna häneen, jollei
joku siunauksellinen sattuma saanut häntä, tuota pappia, vetämään
viimeistä kertaa henkeään -- aina siihen asti kuin hänen hiuksensa
olivat jo harmaat ja hänen silmissään ei ollut enää mitään rakkauden
liekkiä ja hänen poskensa eivät enää käyneet kalpeiksi, kun niitä
suudeltiin, aina siihen asti kuin hämärä oli jo laskeutunut ja kukat
ja mehiläiset eivät enää välittäneet hänestä.

Tämä tunne ja toivottoman vangin äkillinen kapinoiminen terästivät
hänet ja saivat tarttumaan sanomalehteen ja antamaan sen Miltounille.

Kun Miltoun oli lukenut tuon pienen kohdan, niin seurasi yksi noita
iankaikkisuuksia, jotka kestävät kenties kaksi minuuttia.

Sitten hän sanoi:

"Saanko olettaa, että se on totta?" Ja mrs Noelin vaietessa hän
lisäsi: "Pyydän anteeksi."

Tämä omituisen kuiva sanonta oli hirveämpi kuin mikään huudahdus,
niin että mrs Noel jäi, voimatta edes vetää henkeään, tuijottamaan
Miltouniin kasvoihin.

Vanhan kardinaalin hymy oli ilmestynyt niille, ja se näytti mrs
Noelista elävältä syytökseltä. Tuntui omituiselta, että perhosten
ja hyttysten humina ja lehmuksen vieno suhina tuolla ulkona saattoi
jatkua, osoittaen siten, että siellä oli maailma, joka liikkui ja
hengitti välittämättä hänestä ja hänen surkeudestaan. Sitten hänen
rohkeutensa tuli osittain takaisin ja sen mukana naisen äänetön
voima. Se ilmestyi hänen täysin liikkumattomille kasvoilleen,
hänen herkkätuntoisille ja kokoonvedetyille huulilleen ja hänen
tummille silmilleen, jotka hohtivat melkein kapinallisina kaartuvien
kulmakarvojen alla. Hän seisoi siinä vetäen häntä puoleensa
hiljaisuudellaan ja kauneudellaan.

Miltoun sanoi lopulta:

"Tuntuu siltä, että olen tehnyt hullun virheen. Minä luulin teitä
vapaaksi."

Mrs Noelin huulilta pääsivät seuraavat sanat: "Minä luulin teidän
tietävän. Minä en koskaan uneksinutkaan sitä, että tahtoisitte naida
minut."

Mrs Noelista tuntui luonnolliselta, että Miltoun olisi ajatellut vain
itseään, mutta mitä notkeimmalla puolustusvaistolla hän esitti oman
tragediansa.

"Luulen tottuneeni liiaksi pitämään itseäni kuolleena."

"Onko tässä mitään vapautumisen keinoa olemassa?"

"Ei mitään. Kumpikaan meistä ei ole tehnyt rikosta. Sitäpaitsi
_hänen_ kannaltaan avioliitto on -- ikuinen."

"Hyvä Jumala!"

Mrs Noel oli särkenyt hänen hymynsä, joka oli ollut karkea,
tarkoittamatta sitä, ja hymyillen vuorostaan myöskin karkeata hymyä
mrs Noel sanoi.

"Minä en liioin luullut _teidän_ uskoneen mihinkään vapautukseen."

Sitten, ikäänkuin hän olisi pistänyt itseään miekalla haavoittaessaan
häntä, hänen kasvonsa värisivät.

Miltoun katsahti nyt häneen ja ymmärsi viimein hänen kärsivän. Mrs
Noel tunsi, että Miltoun käytti kaiken voimansa estyäkseen ottamasta
häntä jälleen syliinsä. Nähdessään tämän mrs Noel lämpeni ja hänen
silmänsä alkoivat loistaa, silmänsä, jotka hän oli kätkenyt häneltä.
Vaikka hän seisoi siinä niin ylvään liikkumattomana, niin jokin voima
virtasi hänestä kuten magneetista, ja Miltounin käsiä ja kasvoja
tempoi aivan kuin ne olisivat halpautuneet. Tästä äänettömästä,
säälittävästä taistelusta ei näyttänyt tulevan ollenkaan loppua
tuossa pienessä vaaleassa huoneessa, minkä kuistikon olkikatto teki
hämärämmäksi ja neilikkain ja juuri sytytettyjen palavien puiden
tuoksu suloiseksi. Sitten, sanaakaan sanomatta, Miltoun kääntyi ja
läksi. Mrs Noel kuuli pikkuportin vavahtavan. Hän oli mennyt.



XVI LUKU.


Lordi Dennis oli kalastamassa perhosongella -- sää oli liian kirkas,
jotta pienet raudut tuossa matalassa, aina levottomassa virrassa
olisivat voineet ahnaasti tarttua pieneen syöttiin, jota hän
heitteli niiden eteen. Siitä huolimatta hän jatkuvasti houkutteli
niitä, tutkien jokaisen sopukan niiden vesitiestä tuolla pehmeästi
vitsovalla siimallaan. Puettuna karkeaan pukuun ja kuluneeseen
hattuun, mitä keinotekoiset ja muut perhoset koristivat, hän ryömi
pähkinäpensaiden ja orapihlajain välissä täysin onnellisena. Vanhan
koiran tavoin, joka on kerran ollut kuuluisa jänisten, kaniinien
ja kaikenlaisten lintujen etsimisessä ja nyt on iloinen, jos sille
heitetään keppi, hän, joka ennen muinoin oli ollut kalastaja Jumalan
armosta, hän, joka oli verottanut Skotlannin, Norjan, Floridan ja
Islannin vesiä, nyt pyydysteli rautuja, jotka eivät olleet sardiineja
suurempia. Tuhansien muistojen lumous pyhitti nämä tunnit, jotka
hän täten vietti ruskean veden partaalla. Hän kalasteli hitaasti,
uskonnollisesti, hyvän katolilaisen tavoin, joka siirtää helmen
helmen jälkeen rukousnauhassaan, aivan kuin hän olisi vakavana,
valittamatta, halunnut kalastaa itsensä toiseen maailmaan. Saadessaan
kalan hän tunsi aina juhlallista tyydytystä.

Vaikka hän olisi tahtonutkin, että Barbara olisi ollut hänen
kanssaan tänä aamuna, niin hän oli vilkaissut häneen vain kerran
aamiaisen jälkeen sellaisella tavalla, jota tämä ei ollut voinut
huomata, ja oli sitten mennyt itsekseen tiehensä. Joen reunalla
oli hyvin vaihtelevaa, viileää, lämmintä ja tuulta. Puiden oksat
tapasivat toisensa joen yläpuolella, ja monet kivet muodostivat
pieniä lampia, aiheuttaen samalla vesipyörteitä, niin että perhosen
heittäminen vaati suurta kykyä. Tämä pitkä rotko oli metsää kasvavan
kukkulajonon juurella. Naakat pitivät siitä, mutta siellä ei ollut
muita ihmisolentoja kuin kananhoitajan vaimo, joka asui eräässä
olkikattoisessa, matalassa majassa ja ansaitsi leipänsä toimimalla
matkailijain oppaana, tehden sen sellaisella taidolla, että nämä
tulivat pian takaisin teelle hänen luokseen. Heittäessään siimansa
tavallista pitemmälle tarkoituksessa ulottaa sen erääseen synkkään
paikkaan, mikä oli värisevässä vedessä, lordi Dennis kuuli jonkun
nopeasti lähestyvän henkilön aiheuttaman narinan ja töminän. Hän
rypisti hieman kulmakarvojaan ajatellen herkkätuntoisia kalojansa,
joita hän ei olisi sallinut säikytettävän. Tulija oli Miltoun,
joka saapui kuumissaan, kalpeana, pörrötukkaisena, katse omituisen
harhailevana. Hän pysähtyi nähdessään äidinäitinsä veljen ja veti
kohta hymy-naamionsa kasvoilleen.

Lordi Dennis ei ollut niitä miehiä, jotka haluavat nähdä sellaista,
mikä ei ole heille tarkoitettua, ja sanoi vain:

"Kas niin, Eustace!" aivan kuin hän olisi puhutellut häntä jossakin
klubissa Lontoossa.

Miltoun mutisi yhtä kohteliaasti:

"Toivon, että en ole karkoittanut ainoatakaan kalasta."

Lordi Dennis pudisti päätään ja sanoi, pannen vapansa joen äyräälle:

"Istuudupas, niin saamme hieman haastella, vanha ystäväni. Luulen,
että sinä et kalasta!"

Häneltä ei ollut suinkaan jäänyt huomaamatta Miltounin naamarin
alle kätkeytynyt kärsimys. Hänen silmänsä näkivät vielä hyvin, hän
oli kerran itse kärsinyt kaksikymmentä vuotta naisen vuoksi -- nyt
vanha historia -- mikä oli jättänyt hänet ikäänsä katsoen omituisen
tunteelliseksi huomaamaan toisten kärsimyksiä.

Miltoun ei olisi noudattanut tätä kehoitusta, jos se olisi tapahtunut
jonkun muun puolelta, mutta lordi Dennisissä oli jotakin, jota
ihmiset eivät vastustaneet. Hänen voimansa oli kuivan ivallisessa
suloudessa, joka ei voinut olla saattamatta ihmisiä vakuutetuksi
siitä, että oli kerrassaan uutta ja raakaa olla epäkohtelias.

Molemmat istuutuivat vieretysten puiden juurelle. Ensiksi he puhuivat
vähän linnuista ja vaikenivat sitten niin perinpohjin, että metsän
näkymättömät olennot keskustelivat keskenään kuuluvasti. Lordi Dennis
katkaisi äänettömyyden.

"Tämä paikka", hän sanoi, "tuo aina minun mieleeni Mark Twainin
teokset -- en osaa sanoa miksi, jollei kenties niiden ikituoreuden
vuoksi. Minä pidän ikituoreista filosofeista, Twainista ja
Meredithistä. Meitä ei pelasta mikään muu kuin rohkeus, vaikka minä
en ole koskaan voinut sulattaakaan tuota 'voima-ihmistä' -- sielunsa
herraa, Henleytä ja Nietzscheä ja muita sellaisia -- mitkä sotivat
minun luontoani vastaan. Mitä sinä sanot tähän, Eustace?"

"He tarkoittivat hyvää", vastasi Miltoun, "mutta protesteerasivat
liiaksi".

Lordi Dennis liikautti päätään myöntymisen merkiksi.

"Olla sielunsa herra", jatkoi Miltoun katkeralla äänellä, "on soma
lause!"

"Tarpeeksi soma", mutisi lordi Dennis.

Miltoun katsahti häneen.

"Ja sopiva sinulle", hän sanoi.

"Ei, rakkaani", vastasi lordi Dennis kuivasti, "kaukana siitä,
Jumalan kiitos".

Hänen katseensa oli kiintynyt erääseen paikkaan, missä iso rautu
oli noussut tyynempään, kahvinväriseen syvänteeseen. Hän tunsi tuon
vähintään puolen naulan painoisen veitikan, ja hänen ajatuksensa
alkoivat pyöriä hänen päässään, punniten perhosten erilaisia
ansiopuolia. Hänen sormiaan syhyi myöskin, mutta hän ei liikahtanut,
ja saarnipuu alkoi värisyttää lehtiään, ikäänkuin myötätunnosta.

"Katsoppas tuota haukkaa!" sanoi Miltoun. Suoraan heidän
yläpuolellaan, hieman ylempänä kukkulain huippuja, hiirihaukka
pysyttelihe paikoillaan. Heidän liikkumattomuutensa vaikutuksesta
se katseli alas heihin, nähdäkseen, olivatko he jotakin syötävätä.
Sen suurten siipien ylöspäin käännetyt päät lerppuivat, aivan kuin
näyttääkseen, että tuo haukka oli osana ilman elävää riemua -- että
se oli vapauden symbolina ihmisille ja kaloille.

Lordi Dennis katsahti sisarensa tyttärenpoikaan. Tuo poika --
sillä mitä muutakaan oli kolmekymmentä seitsemäänkymmeneenkuuteen
verrattuna? -- otti kaikki vakavalta kannalta, oli sitten
kysymyksessä mikä tahansa, hyvin vakavalta kannalta! Hän oli
sellaisia -- juoksi kunnes kaatui. Hän oli sellaisia, joita on
kaikkein vaikein auttaa -- sellaisia, jotka aiheuttavat ikävyyksiä
-- jotka saattavat asiat haitallisiksi itselleen! Ja vanhan
miehen mieleen muistui Prometheuksen kuva, Prometheuksen, jota
kotka raateli. Se oli hänen lempitragediansa, jota hän luki vielä
ajoittaisin kreikankielellä, käyttäen apunaan silloin tällöin
sanakirjaa, jonkun unhotetun sanan merkityksen selvillesaamiseksi.
Niin, Eustace oli korkeuksien ja syvyyksien mies!

Hän sanoi rauhallisesti:

"Luulen, ettet halua puhua siitä!"

Miltoun pudisti päätään, ja jälleen seurasi hiljaisuus.

Nähdessään heidän liikkuvan hiirihaukka räpäytteli siipiään
koiperhosen tavoin ja liiteli tiehensä. Punarintasatakieli katseli
heitä sensijaan sammaleisen kiven kirjavasta lämmöstä. Syvänteestä
kuului toinen molskahdus.

Lordi Dennis sanoi joustavasti:

"Tuo veitikka on ilmestynyt toistamiseen. Minä luulen, että se
tarttuu 'Wistmanin syöttiin'." Irroitettuaan hatustaan viimeisen
perhosen ja kiinnitettyään sen hän alkoi uittaa siimaansa.

"Nyt minä pyydystän sen!" hän mutisi, mutta Miltoun oli jo mennyt
tiehensä...

Tuo mrs Noelia koskeva lisätiedonanto, jonka Barbara jo tunsi ja
jota _Bucklandburyn uutiset_ olivat levittäneet, ei ollut tullut
hovissa yleiseksi tiedoksi, ennenkuin lordi Dennis oli lähtenyt
kalaan. Sen tiedon ohella, että Miltoun oli saapunut ja lähtenyt
ulos ilman aamiaista, se oli vastaanotettu sekavin tuntein. Tultuaan
lyhyessä neuvottelussa yksimieliseksi siitä, että vaalien kannalta
oli kenties parempi, että mrs Noel oli erossa miehestään, kuin jos
hän olisi ollut saanut avioeron, Bertie, Harbinger ja Shropton
olivat edelleenkin taipuvaiset uskomaan, että aikaa ei ollut
hukattava -- kykenemättä kuitenkaan päättämään, mitä olisi ollut
tehtävä. Lukuunottamatta mahdottomuutta tietää, miten Miltounin
kaltainen henkilö tuli suhtautumaan asiaan, heidän edessään oli
kaikkien tilanteiden pirullinen sukkeluus, mihin soveltuu sananlasku
"vähemmän puhuttu, pikemmin korjattu". Heidän vastassaan oli
kammoaherättävä tosiasia, häväistysjutun mahti. Yksinkertaisten
tosiasiain yksinkertainen esittäminen (mistä mitään oikeutettua
poikkeusta ei voida tehdä) ilman mitään moraalisia viittailuja,
niiden asettaminen yleisön nähtäväksi mielenkiintoisena tiedonantona,
tai pahimmassa tapauksessa niiden paljastaminen siinä mielessä,
että yleisö ei sokeasti valitsisi edustajakseen sellaista henkilöä,
jonka yksityiselämä ei mahdollisesti kestä julkista tarkastelua
-- mikä voisi olla sen oikeutetumpaa! Ja Miltounin kannattajat
tiesivät kuitenkin, että tuolla yksinkertaisella maininnalla
siitä, missä hän vietti iltansa, oli tuhoava teho sen vuoksi, että
se vaikutti siihen puoleen ihmisten mielikuvituksessa, mikä oli
helpoimmin kiihotettavissa. He tiesivät liiankin hyvin, miten vahva
eräs alkuperäinen halu oli, erittäinkin maaseudulla, halu, jonka
tyydyttämisestä maailman pystyssäpysyminen riippui, miten niin
perin vaikeata oli olla tyydyttämättä sitä, miten mielenkiintoista
ja kiihoittavaa oli nähdä tai kuulla toisten noudattavan sitä ja
miten (vaikka tässä kohden ihmiset tietenkin saattoivat olla salaa
eri mieltä) moitittavaa se heistä oli! He tiesivät liian hyvin,
miten eräänlainen omatunto osasi pitää arvossa tätä huhua ja miten
puritaanit nuolivat venyneitä huuliaan. He tiesivät myöskin,
miten ihmisiin, joilla oli hitunenkin mielikuvitusta, vaikutti
vastustamattomasti tuo pelkkä yhteys yksinään asuvan naisen ja
sellaisen henkilön välillä, joka kuului yhteiskuntaluokkaan, minkä
oletettiin perinnäistapojensa mukaisesti aina tyydyttävän halunsa!
Kuten Harbinger oli sanonut: asia oli tosiaankin pirullisen
kiusallinen! Sillä jos siihen kiinnitettiin jotakin huomiota, sitä
paremmin uskoi kansa sen todeksi. Ja kuitenkin he tiesivät, että
se oli tekevä tuhoa, sillä sen sanoi heille heidän oman sielunsa
salainen ääni, joka vakuutti heille, että he itsekin olisivat
uskoneet sitä, jolleivät olisi paremmin tietäneet. He eivät
päättäneet tehdä mitään, vaan jäivät odottamaan Miltounin tuloa.

Lady Valleys vastaanotti uutisen huokaisten syvään helpotuksesta ja
huomauttaen, että se oli kenties uusi vale. Kun Barbara vakuutti
sen todeksi, niin hän vain sanoi: "Eustace rukka!" ja kirjoitti
heti miehelleen, ilmoittaen hänelle, että "tuntematon" oli vielä
naimisissa ja että näin ollen kaikkein pahinta ei tarvinnut pelätä.

Miltoun saapui puolipäiväaterialle, mutta hänen kasvoistaan ja
tavoistaan ei voitu mitään arvata. Hän oli jonkun verran tavallista
puheliaampi ja kertoi yhtä ja toista Brabrookin puheesta -- jostakin,
jonka oli kuullut. Hän katsahti Courtieriin merkitsevästi ja sanoi
hänelle aterian jälkeen:

"Tahdotteko tulla minun tyyssijaani?"

Elisabethin-mallisen kylkirakennuksen seurusteluhuoneessa -- missä
kerran oli ollut kirjo-ompeluksia, gobeliineja ja kiihtyneiden
naisten messukirjoja -- nyt oli kirjoja, lentokirjasia,
tammilaudoituksia, piippuja, miekkailupukuja ja yhdellä seinällä
kokoelma punanahkain aseita, jotka Miltoun oli tuonut Yhdysvalloista.
Niiden yläpuolella ja niiden hallitsijana oli kuuluisan
apashipäällikön pronssinen kuolinnaamio, minkä eräs Yalen yliopiston
professori oli valanut kipsiin ja mitä hän oli pitänyt kuolevan rodun
mainiona edustajana. Nämä kasvot, jotka aivan kummallisella tavalla
muistuttivat Dantea, holhosivat huonetta raa'alla traagillisella
stoalaisuudella. Kukaan ei voinut katsella niitä tuntematta, että
ihmistahto oli niissä jännitettynä kaikkein viimeisimpiä voimia
myöten.

Nähden tämän ensi kertaa Courtier sanoi:

"Mainio naamio -- tämä tässä! Sielu vain puuttuu!"

Miltoun nyökäytti päätään.

"Istuutukaa", hän sanoi.

Courtier istuutui.

Seurasi sitten senlaatuinen hiljaisuus, jonka kuluessa ihmiset
-- joiden hengillä, vaikka ovatkin erilaiset, on tietty yhteinen
suuruutensa -- voivat sanoa niin paljon toisilleen.

Lopulta Miltoun puhui:

"Minä olen elänyt pilvissä, siltä tuntuu. Te olette mrs Noelin
vanhempi ystävä. Nyt on kysymys siitä, mitä olisi tehtävä, jotta
hänelle olisi mahdollisimman vähän häiriötä tuosta kurjasta huhusta!"

Ei edes Courtier olisi voinut lausua kärkevämmin tuota "kurja" sanaa.

Hän vastasi:

"Oh! Älkää kiinnittäkö siihen mitään huomiota. Antaa niiden hautua
omassa hapatuksessaan. Hän ei siitä välitä."

Miltoun kuunteli liikuttamatta lihastakaan kasvossaan.

"Teidän ystävänne täällä", jatkoi Courtier hieman halveksivasti,
"näyttävät olevan hämillään. Älkää salliko heidän tehdä mitään, älkää
salliko heidän sanoa sanaakaan. Kohdelkaa tätä juttua sillä lailla
kuin se ansaitsee. Se on kuoleva itsestään."

Miltoun hymyili kuitenkin.

"En ole varma siitä", hän sanoi, "että seuraukset olisivat sellaisia
kuin luulette, mutta tulen kuitenkin noudattamaan neuvoanne."

"Mitä teidän ehdokkuuteenne tulee, jokainen vähänkin jalomielinen
mies on liittyvä teihin sen vuoksi."

"Mahdollisesti", sanoi Miltoun. "Yhtäkaikki minä häviän vaaleissa."

Sitten hämärästi tietoisina siitä, että heidän viime sanansa
olivat ilmaisseet heidän luonteenlaatunsa ja uskontunnustuksensa
erilaisuuden, he tuijottivat toisiinsa.

"Ei", sanoi Courtier, "minä en koskaan usko, että ihmiset olisivat
niin alhaisia".

"Ette usko, ennenkuin saatte nähdä."

"Kuitenkin kaikitenkin, vaikka me katselemmekin asioita eri kannalta,
me tulemme samaan lopputulokseen."

Miltoun nojasi kyynärpäällään uuninreunukseen ja varjostaen
kasvojansa kädellään sanoi:

"Te tunnette hänen historiansa. Eikö ole mitään keinoa hänen
vapauttamisekseen?"

Courtierin kasvoille ilmestyi sama katse, joka tuli niihin niin usein
silloin, kun hän puolusti jotakin menetettyä asiaa -- aivan kuin
hänen sydämessään palavan tulen savu olisi noussut hänen päähänsä.

"Vain se keino", hän vastasi tyynesti, "jota minä käyttäisin, jos
olisin teidän asemassanne".

"Ja mikä se sitten olisi?"

"Omankäden oikeus."

Miltoun otti pois käden kasvoiltaan. Hänen katseensa näytti
harhailevan rajattomissa avaruuksissa, ennenkuin saapui Courtieriin.
Hän vastasi:

"Niin, sellaista vastausta minä teiltä odotinkin."



XVII LUKU.


Kun kaikki sinä yönä oli hiljaista, niin Barbara hiipi huoneestaan
hämärään käytävään, hiukset riippuen levällään yönutulla. Hänen
paljaat jalkansa olivat pistetyt turkistohveleihin, jotka eivät
synnyttäneet mitään ääntä, ja niin hän kulki ovelta ovelle. Pitkän
goottilaisen verhottoman ikkunan kautta leppoisa kuunvalo tunkeutui
sisään. Hän pysähtyi juuri siinä paikassa, mihin valo tunkeutui, ja
koputti. Mitään vastausta ei kuulunut. Hän raotti ovea ja sanoi:

"Nukutko sinä, Eustace?"

Kun mitään vastausta ei kuulunut, niin hän meni sisään.

Verhot olivat alasvedetyt, mutta kuunvalon juova tunkeutui
niiden läpi ja sattui vuoteeseen. Tämä oli tyhjä. Barbara seisoi
epäröiden, kuunnellen. Tämän pimeyden keskeltä ei kuulunut mitään
ääntä, mutta sen sijaan jotakin tukahdutettua, outoa värinää,
kuten liekin nuoleskellessa äänettömästi ilmaa. Hän pani käden
sydämelleen, joka sykki niin valtavasti kuin olisi tahtonut
hypähtää ohuen silkkipeitteen läpi. Mistä nurkasta sitten tuli
tämä mykkä värinä? Pujahtaen ikkunan luo hän avasi verhot ja
tuijotti taakseen huoneeseen. Etäällä, lattialla, makasi Miltoun
kädet puristettuina lujasti pään ympärille, kasvot seinään päin
käännettyinä. Barbara antoi verhon laskeutua alas ja seisoi
hengittämättä, tuntien rinnassaan kerrassaan omituista ja outoa --
aivan kuin hänen ylpeyttään olisi loukattu. Se hävisi kuitenkin
äkillisen säälintunteen vaikutuksesta. Hän astui nopeasti eteenpäin
pimeässä, hänet valtasi pelko, ja hän pysähtyi. Miltoun oli koko
illan näyttänyt ehdottomasti siltä, miksi hänet tunnettiin. Kenties
hieman puheliaammalta, hieman tavallista katkerammalta. Ja tavata
nyt hänet tällaisena! Barbara ei tuntenut juuri kunnioitusta ketään
kohtaan, mutta oli kuitenkin aina hieman kunnioittanut vanhinta
veljeään, jonka eristäytyneisyys oli lapsuudesta saakka vaikuttanut
häneen. Barbara oli ollut ylpeä saadessaan suudella häntä, siksi,
että kenellekään muille se ei näyttänyt olevan sallittua. Noissa
hyväilyissä oli epäilemättä valloituksen viehätystä. Miltounin
kasvot olivat olleet hänen huulilleen jokin keksimättä oleva maa.
Barbara piti hänestä kuten sellaisesta, joka tuottaa tyydytystä
ylpeydentunteelle, hän osoitti häntä kohtaan jonkinlaista äidillistä
huolenpitoa, kuten nukkea kohtaan, joka ei oikein tahdo soveltua
muiden mukaan, ja tunsi samalla häntä kohtaan outoa pelkoa.

Uskalsiko hän nyt sukeltautua tähän toisen ihmisen tuskaan? Olisiko
hän kestänyt sitä, että joku muu olisi nähnyt hänet itsensä tuolla
lailla vaipuneena maahan? Miltoun ei ollut kuullut hänen tuloaan,
ja hän koetti päästä ovelle. Mutta jokin pöytä narahti, hän kuuli
hänen liikahtavan, ja karistaen pois pelon hän kuiskasi: "Minä,
Babs, se vain täällä!" ja hän laskeutui polvilleen hänen viereensä.
Jos ei olisi ollut niin pilkkosen pimeä, niin hän ei olisi koskaan
tehnyt sitä. Hän koetti ottaa hänen päätään käsivarsilleen, mutt'ei
voinut nähdä sitä ja onnistui huonosti. Hän saattoi vain tavata
hänen käsivartensa ja ajatteli, tuliko Miltoun vihaamaan häntä
jäljestäpäin, kiittäen pimeyttä, joka sai kaikki näyttämään siltä,
kuin ei mitään tapahtuisi, ja kuitenkin tuntumaan siltä, kuin kaikki
olisi vielä merkitsevämpää. Äkisti Barbara tunsi hänen luiskahtavan
käsistään ja sitten pujahtavan ulos. Tuon huoneen pimeyden jälkeen
käytävä näytti vihreän valoharson täyttämältä, ikäänkuin unen
hämähäkit olisivat yhdistäneet seinät verkoillaan, missä lukemattomat
valkeat, pienen pienet koiperhoset ponnistelivat päästäkseen niistä
irti. Kuului pientä peloittavaa ääntä. Barbaran valtasi äkkiä
lämmön, valon ja värien pelokas kaipuu. Hän pakeni huoneeseensa.
Mutta hän ei voinut nukkua. Tuo hirveä, äänetön, näkymätön värinä
tuossa valaisemattomassa huoneessa -- mikä muistutti sitä, kun liekki
äänettömästi nuolee paljasta ilmaa, Miltounin käden kosketus, mikä
hänen poskellaan ja kaulallaan oli tuntunut tulikuumalta, koko tuo
värisyttävä episodi oli vallannut hänet kokonaan. Näin oli rakkauden
itsepäinen voima suvainnut näyttäytyä hänelle kaikessa äänettömässä
väkivaltaisuudessaan. Intohimon punaisen kukan ensikertainen
näkeminen oli saanut hänen poskipäänsä polttamaan, ja pieni, kuuma,
raaka väristys kävi hänen ruumiinsa läpi viileiden lakanain välissä.
Hän makasi silmät selällään, tuijottaen kattoon. Hän ajatteli naista,
jota Miltoun niin kovasti rakasti, ja olisi halunnut tietää, makasiko
hänkin unettomana, paljaalla lattialla, koettaen jäähdyttää otsaansa
ja huuliaan kylmää seinää vastaan.

Tuntikausiin hän ei voinut nukkua, ja sitten hän uneksi juoksevansa
toivottomasti ketojen poikki, jotka olivat täynnään okaisia, hoikkia,
asphodelian kaltaisia kukkia, ja itse ajavansa takaa itseään.

Aamulla hän ei uskaltanut mennä alas. Saattoiko hän kohdata
Miltounin, kun tunsi hänen intohimonsa ja kun tämäkin tiesi hänen
tietävän sen? Hän nautti aamiaisensa yläkerrassa. Ennenkuin hän
oli lopettanut, Miltoun itse tuli sisään, näyttäen tavallista
itsenäisemmältä, jottemme sanoisi ivallisemmalta, ja lausui vain:
"Jos menet ratsastamaan, niin voit hyvinkin viedä tämän kirjeen
vanhalle Halidaylle, Wippincottiin." Miltounin tulosta Barbara
teki sen johtopäätöksen, että tämä ei tulisi koskaan sanallakaan
viittaamaan tuohon pimeässä sattuneeseen tapahtumaan. Pitäen heidän
kumpaisenkin kannalta tätä vaiteliaisuutta ainoana oikeana tapana
suhtautua tuohon juttuun, Barbara katsahti häneen kiitollisena, otti
kirjeen ja sanoi: "Kyllä minä vien!"

Luoden sitten pari silmäystä huoneeseen Miltoun poistui.

Barbaralta oli riistetty hänen varmuutensa vaippa, hän oli
levoton ja oudonkysyvä, valmiina näkemään elämän kirjavat siivet
ja kuulemaan niiden nopean Päristelyn. Puhe repi hänen korviaan
sinä aamuna jokapäiväisyydellään ja pyrkimyksellään kosketella
nykyisiä ja tulevia asioita eli maailmaa sellaisena kuin se on --
hän vältti kaikkea seuraa ratsastusretkellään. Hän olisi tahtonut
kuulla puhuttavan olemattomista, mutta kuitenkin mahdollisista
asioista, kurkistaa esiripun taakse ja nähdä kaiken sielun, kun se
on päässyt vapaaksi vankilastaan. Ja tämä kaikki oli niin tavatonta
Barbaran kannalta, jonka ruumista hänen verenkiertonsa hallitsi niin
täydellisesti ja terveesti, että hän ei voinut nauttia hetkestä
ja siitä, mitä se tarjosi. Hän tiesi sen itsekin tavattomaksi.
Ratsastuksen jälkeen hän jäi pois puolipäivä-aterialta ja läksi
kujille kävelylle. Mutta kello kahden aikaan, tuntien itsensä
nälkäiseksi, hän poikkesi erään vuokraviljelijän mökkiin ja pyysi
saada maitoa. Matustaen leipää ja juustoa, suu hieman raollaan kuin
naakanpoikasilla, kolme farmarin poikaa istui keittiössä rivissä
penkillä, nurkassa, suuren tulisijan vieressä. Heidän päänsä
yläpuolella riippui pyssy, liipasin ylöspäin käännettynä, ja kaksi
kinkkua oli savustumassa. Tummatukkaisen, sipulia leikkelevän
tytön jaloissa makasi hirveän vanha paimenkoira, kuono käpälien
välissä, sinisissä silmissä lähestyvän kuolemattomuuden kiilto.
Kaikki nämä katsoa töllistelivät Barbaraan. Yksi pojista näytti
sellaiselta, joka unhottaa kaiken muun katsellessaan jotakin. Hän
hymyili yhtenään sulasta mielihyvästä. Barbara joi maitonsa ja
meni tiehensä. Kuljettuaan jyrkän, kallioisen kukkulan juurella
olevan veräjän läpi hän istuutui auringon lämmittämälle kivelle.
Auringon säteet hyväilivät häntä ahnaasti näkymättömän nopean
käden tavoin, joka kosketti häntä kaikkialle, sivellen semminkin
kasvoja ja kaulaa. Hyvin lauhkea tuuli sukeltautui kukkulain
huipuilta nuoriin sanajalkoihin, pujahti hänen luokseen, tuoksuten
sanajalalta. Kaikki oli lämmintä ja rauhallista, ja vain käet
kaukana orapihlajaan latvoissa -- ikäänkuin neuvokkaan mestarin
itsensä sijoittamina, häiritsivät hänen sydäntään. Mutta kaikki tuo
päivän sulous ja soitto ei voinut rauhoittaa häntä. Totta puhuen
hän ei osannut sanoa, mikä häntä vaivasi, mutta hän tunsi itsensä
niin tyytymättömäksi ja tyhjäksi -- voimatta tarkemmin sanoa, minkä
johdosta. Hänestä tuntui siltä, kuin jotakin pujahtaisi hänen
sivuitseen, jotakin, johon hän ei voinut tarttua. Tämä tunne oli
hänelle vallan outo -- sillä kenelläkään tytöllä ei ollut vähemmän
taipumusta nureksintaan ja huonoon tuuleen. Ja kaiken aikaa tämän
pehmeän ja melkein sentimentaalisen tunteen eräänlainen halveksunta
sai hänet puristamaan huulensa yhteen. Hän suhtautui ivallisesti ja
epäluuloisesti mielentilaan, mikä oli niin kokonaan vastakkainen
sille "kovuuden" fetishille, jonka tiedottomaan palvontaan hänet
oli kasvatettu. Olla sietämättä mitään tunnetta ja joutavuutta
itsessään tahi muissa oli ensimmäinen uskonkappale, josta ei
saanut milloinkaan luopua. Näin ollen Barbara huomasi tunteensa
hirvittäväksi. Kuitenkaan hän ei voinut päästä siitä eroon. Äkillisen
välinpitämättömästi hän koetti jättäytyä kokonaan sen valtaan.
Hän irroitti huivinsa, päästäen siten ilman hivelemään kaulaansa,
ojensi kätensä ikäänkuin ottaakseen tuulen syliinsä. Sitten hän
ponnahti pystyyn huokaisten ja kulki eteenpäin. Ja nyt hän alkoi
ajatella tuota "Tuntematonta", pohtien hänen asemaansa puolelta jos
toiseltakin. Ajatus, että joku nuori ja suloinen olento erotettaisiin
elämästä, herätti hänessä kärsimätöntä suuttumusta. "Koettakootkin
tehdä hänelle jotakin! He tulevat pian näkemään!" Kaikesta
kehitetystä "kovuudestaan" huolimatta Barbara ei sietänyt sitä, että
joku sai kärsiä. Se oli hänestä luonnotonta. Hän ei käynyt koskaan
sairashuoneessa, mihin lady Valleys kustansi yhden hoitajattaren,
eikä heidän raajarikkoisille järjestämässään kesäsiirtolassa, eikä
ottanut osaa ohjelmansuoritukseen siinä konsertissa, jonka he
vuosittain antoivat näännytettyjen työläisten hyväksi, tuntematta
niin voimakasta sääliä, että oli vähällä saada kouristuksia
kurkkuunsa. Kun hän kerran lauloi heille, niin kalpeat, näivettyneet
kasvorivit olivat tehneet häneen liian syvän vaikutuksen, hän oli
unhottanut sanat ja nuotit ja lopettanut esityksensä hymyllä, mikä
kuulijain mielestä oli kenties arvokkaampi kuin nuo laulamatta
jääneet säkeet. Hän ei koskaan palannut sellaisista paikoista tahi
tilaisuuksista kapinoimatta tai melkein raivoamatta sisimmässään;
ja hän meni niihin vain siksi, että hämärästi tunsi seurapiirinsä
toivovan, että hän ei vain olisi kääntänyt selkäänsä sellaisille
asioille.

Mutta se ei ollut tämä tunne, joka sai hänet pysähtymään mrs
Noelin huvilan eteen, eikä se ollut uteliaisuuskaan, vaan aivan
yksinkertainen halu puristaa hänen kättään.

"Tuntematon" näytti käyttäytyvän pulassaan sillä tavoin, kuin
vain ne naiset voivat suhtautua asioihin, jotka eivät kiinteästi
puolusta oikeuksiaan -- toimien sillä lailla kuin ei mitään olisi
tapahtunut. Hän oli hieman kalpeampi tavallista, huulet hieman
yhteenpuristettuina.

Kumpainenkaan heistä ei aluksi puhunut mitään, vaan seisoi ja
katseli, ei toinen toisiaan kasvoihin, vaan rintaan. Lopulta Barbara
astui eteenpäin kiihkeästi ja suuteli häntä.

Senjälkeen he seisoivat erillään toisistaan, äänettöminä, hieman
hymyillen, kuten kaksi lasta, jotka ensin suutelevat ja sitten vasta
tekevät tuttavuutta. Tämä suutelo oli annettu ja vastaanotettu
totisen suloisesti ja tuttavallisesti, ikäänkuin uhmaksi maailmaa
vastaan. Mutta kun se nyt oli ohitse, niin molemmat tunsivat itsensä
hieman noloiksi. Olisiko tätä suudelmaa annettu, jos kohtalo olisi
ollut suopea? Eikö se ilmaissut hätää? Niin ainakin mrs Noelin
hymy näytti sanovan ja Barbaran hymy vastahakoisesti myöntävän.
Huomatessaan, että heidän puheensa olisi voinut koskettaa vain
kaikkein tavallisimpia asioita, he alkoivat puhua musiikista, kukista
ja mehiläisten jalkain omituisuuksista. Mutta vaikka näköjään
huomaamatta, pani Barbara kuitenkin hymyilevine silmineen koko
ajan merkille nuo pienet liikkeet, joiden nojalla toinen nainen
voi sanoa, mitä liikkuu toisen sisällä. Hän näki pienen väreen
syvenevän mrs Noelin suupielessä, hänen silmäinsä laajenevan ja
käyvän tummemmiksi, ohuen puseron nousevan ja laskevan toivottomasti.
Ja mielikuvituksissaan, jota viime yön muistot kiihdyttivät,
hän näki tämän naisen heittäytyvän ajatuksissaan rakkauden
muisteloon. Nähdessään tämän hän tunsi sitä kärsimättömyyttä, mitä
valloituskykyinen tuntee passiivista kohtaan, ja kenties myöskin
hieman mustasukkaisuutta.

Mitä hyvänsä Miltoun päättikin, sen tämä nainen tuli
hyväksymään! Sellainen alistuvaisuus, samalla kuin se tekee asiat
yksinkertaisiksi, loukkasi sitä osaa Barbarassa, joka kapinoi kaikkea
toimettomuutta ja määräilemistä vastaan, vaikkapa määrääjänä olisi
ollut hänen lempiveljensäkin. Hän sanoi äkisti:

"Ettekö aio tehdä mitään? Ettekö aio koettaa vapauttaa itseänne?
Jos minä olisin teidän asemassanne, niin minä en lepäisi, ennenkuin
olisin saanut heidät vapauttamaan minut."

Mutta mrs Noel ei vastannut, ja tarkastaen tuota valkeata haamua
hiuskruunusta aina jalkoihin saakka Barbara huudahti:

"Minä luulen teitä fatalistiksi."

Tietämättä mitään muuta sanoa hän meni tiehensä. Mutta kulkiessaan
ketojen poikki, missä täysi kesä keinui suloisessa ilmassa ja
missä nyt ei ollut yhtään härkää, vaan ainoastaan punaisia lehmiä
laitumella, hän kärsi tuosta oudosta pehmeyden ja passiivisuuden
voiman ilmestyksestä -- ikäänkuin hän olisi nähnyt "Tuntemattoman"
vaaleassa haamussa ja kuullut hänen äänessään jotakin symbolista,
käsittämätöntä, mutta kuitenkin todellista.



XVIII LUKU.


Päästyään vapaaksi virkatehtävien painostuksesta sotahuhujen
asettumisen vuoksi lordi Valleys oli palannut pitemmälle lomalle.
Lievästi sanoen hän tunsi sanomatonta helpotusta sen johdosta, että
mrs Noel ei ollut vapaa. Vaikka hän ei ollutkaan anoppinsa tavoin
vanhanaikainen eri yhteiskuntaluokkien sekaantumiseen nähden,
vaikka hän oli valmis myöntämäänkin, että eristäytyminen ei sopinut
enää nykypäivinä, ja kohauttamaan olkapäitään ja nauramaan niille
lukuisille liitoille, joiden avulla hänen oma luokkansa vahvisti
taloudellista asemaansa, ja vaikka hän asiantuntijana usein
viittasikin suvun-keskeisten avioliittojen vaarallisuuteen -- niin
yhtäkaikki hän suhtautui omalla persoonallisella tavallaan omaan
sukuunsa ja oli kenties liian herkkätuntoinen Agathan suhteen, sillä
Shropton, vaikka olikin kelpo toveri ja ylen rikas, oli vain alemman
aatelismiehen kolmas poika, jonka omaisuus perustui alkuaan rautaan.
Ei ollut edullista mennä sisimmän piirin ulkopuolelle, jos siihen ei
ollut pakottamassa taloudelliset syyt. Hän itse ei ollut sitä tehnyt.
Sitäpaitsi näistä asioista ihmisillä oli omat mielipiteensä.

Käydessään seuraavana aamuna saapumisensa jälkeen koirapihassa, ennen
aamiaista, hän seisoi puhellen työnjohtajan kanssa, silitellen kahden
lempipointerinsa tuoreita kuonoja, tuntien jotakin sellaista kuin
juuri koulusta päässyt poika. Nuo huvittavat olennot, kyykistyessään
ja väristessään omanarvontuntoisesi hänen jalkojaan vasten ja
kääntäessään häntä kohden keltaiset kiinalaissilmänsä, tuottivat
hänelle sellaisen lämpimän ja mukavan tunteen, jonka valtaan ihmiset
joutuvat mielitekoja tehdessään. Tämän erikoisen parin avulla, joka
oli mahdollisimman pitkälle johdetun suvun-sisäisen parituksen
tulos, hän oli menestyksellisesti välttänyt suuren vaaran. Nyt oli
vain kysymys siitä, uskalsiko hän vielä risteyttää sitä alkuperäisen
tyypin kanssa siinä toivossa, että viimeinen maksanvärinen vivahdus
olisi hävinnyt. Se oli uhkapeliä -- ja juuri siksi se kävi niin
hirveän mielenkiintoiseksi.

Pieni ääni käänsi hänen huomionsa toisaalle, hän katsahti ympärilleen
ja näki pikku Ann'in, joka oli ollut vuoteessa hänen saapuessaan
yöllä kotiin, joten lordi Valleys oli nyt hänelle mielenkiintoinen
tavattava.

Hänen käsivarsillaan oli pieni merisika, ja hän alkoi heti:

"Isoisä, isoäidinäiti kaipaa teitä. Hän on terassilla, hän puhuu mr
Courtierin kanssa. Minä pidän hänestä -- hän on kiltti mies. Jos minä
lasken merisikani maahan, niin eivätkö nämä pure sitä? Kulturukka --
mutta ne eivät saa! Eikös tämä ole kultu?"

Kiertäen viiksiään lordi Valleys katsahti merisikaan ynseästi. Hän ei
pitänyt mistään järjettömistä eläimistä.

Puristaen merisikaa käsiensä välissä, aivan kuin hanuria, pikku Ann
tanssitti sitä pointerien yläpuolella, jotka nyrpistellen hirveästi
pitkiä kuonojaan katselivat ylöspäin haltioissaan.

"Haukku-parat, ne tahtoisivat tämän -- eikö totta, isoisä?"

"Kyllä."

"Luuletko, että seuraavat penikat ovat kauttaaltaan pilkullisia?"

Jatkaen viiksiensä kiertämistä lordi Valleys vastasi:

"En luule sitä mahdottomaksikaan, Ann."

"Miksi sinä tahtoisit ne pilkullisiksi? Oh! Ne suutelevat Samboa --
minun _täytyy_ mennä!"

Lordi Valleys seurasi häntä kulmakarvat hieman kohollaan.

Kun hän lähestyi terassia, niin hänen vaimonsa tuli häntä vastaan.
Lady Valleys oli tavallista syvempi, hänen katseensa korkeampi ja
päättävämpi, mikä oli ominaista hänelle silloin, kun oli kohdannut
vastarintaa. Hän oli tosiaankin ollut ottelussa Courtierin kanssa,
joka mrs Noelin aseman ensimmäisenä ilmaisijana oli saanut uskotun
aseman tässä asiassa. Ottelu oli saanut alkunsa huomautuksesta, jota
lady Valleys oli pitänyt täysin luonnollisena ja joka sisälsi sen,
että koko jupakka oli johtunut siitä, että mrs Noel ei ollut heti
alussa tehnyt asemaansa selväksi Miltounille.

Mr Courtier oli heti punastunut kiihtymyksestä.

"On helppoa, lady Valleys, niille, jotka eivät ole koskaan olleet
yksinäisen naisen asemassa, syyttää häntä."

Tottumattomana vastarintaan lady Valleys katsahti häneen kiinteästi:

"Minä olen viimeisimpiä tuomitsemaan ketään naista sovinnaisista
syistä. Mutta minä luulen, että hän osoitti luonteen puutetta."

Courtierin vastaus oli ollut melkein karkea. "Kasvit eivät ole yhtä
vahvoja, lady Valleys. Jotkut, kuten tiedätte, ovat tunteellisia."
Lady Valleys oli vastannut päättävästi: "Te haluatte sillä lailla
kaunistaa yksinkertaisemman 'heikko'-sanan."

Tästä oli Courtier käynyt hyvin ankaraksi ja purren syvästi viiksiään
sanonut:

"Mitä rikoksia on tehtykään tuon 'parhaimpien jälkeenjäämis'-opin
nimessä, mikä sopii niin hyvin teille onnellisille ihmisille!"

Ylpeänä itsehallinnastaan lady Valleys vastasi: "Ah! Meidän täytyy
puhua tästä suumme puhtaaksi. Heihin sovellutettuina teidän sananne
kaikuvat hieman epäfilosofisilta, eikö niin?"

Courtier oli katsahtanut häneen omituisella epämiellyttävällä
hymyllä, ja lady Valleys oli tuntenut itsensä heti hämmentyneeksi ja
vihaiseksi. Oli kylläkin oikein hemmoitella, vieläpä ihaillakin näitä
tällaisia alkuperäisiä miehiä, mutta silläkin oli rajansa. Muistaen
kuitenkin, että Courtier oli hänen vieraanaan, hän sanoi vain:

"Kenties on sittenkin parempi, ettemme enää kajoa tähän", ja
mennessään tiehensä hän kuuli Courtierin vastaavan: "Joka tapauksessa
minä olen varma siitä, että Audrey Noel ei ole koskaan tahallaan
pitänyt teidän poikaanne tietämättömänä. Siihen hän on liian ylpeä."

Vaikka olikin hämmentynyt, niin lady Valleys ei voinut olla pitämättä
siitä tavasta, millä Courtier puolusti tätä naista, ja hän sinkautti
häntä vastaan seuraavat sanat:

"Mr Courtier, meidän täytyy kerran navakasti otella!"

Hän meni miestään vastaan tuntien sitä iloa, minkä ottelu aina
herätti hänessä.

He kaksi olivat hyvin hyviä tovereita. He olivat menneet naimisiin
rakkaudesta ja olivat pysyneet, kun otetaan huomioon tilaisuuden
ihmisluonnolle tekemät myönnytykset, läpeensä uskollisina ja
vankkoina ystävinä. Ottaessaan niin huomattavalla tavalla osaa
julkiseen elämään he saattoivat viettää yhdessä vain harvoja hetkiä,
mutta nekin tuottivat molemminpuolista hyötyä ja vahvistusta. Heillä
ei ollut vielä ollut tilaisuutta puhella poikansa asiasta. Pistäen
kätensä miehensä käsikoukkuun lady Valleys vei hänet mennessään.

"Minä haluan puhua kanssasi Miltounista, Geoff."

"Hm!" sanoi lordi Valleys. "Niin, tuo poika näyttää rasittuneelta.
Kun vaalit menevät ohi, niin sillä hyvä."

"Jos hän kärsii tappion ja jos hänellä ei ole mitään uutta ja
vakavaa, mihin keskittäisi huomionsa, niin hän kuluttaa sydämensä
naisen vuoksi."

Lordi Valleys mietti hieman, ennenkuin vastasi:

"Sitä en luule, Gertrude. Hänellä on älyä."

"Tietenkin! Mutta hänen tunteensa on todellista. Ja, kuten tiedät,
hän ei ole monien muiden poikien kaltainen, jotka ottavat mitä
voivat."

Hän sanoi tämän hieman terävästi.

"Minä säälin tuota naista", mutisi lordi Valleys, "totisesti minä
säälin".

"Sanotaan, että tämä huhu on tehnyt paljon vahinkoa."

"Meidän vaikutusvaltamme kyllä kestää sen."

"Siitä on syntyvä äänekäs melu. Minä tahtoisin tietää, mitä hän aikoo
tehdä. Tahdotko kysyä häneltä?"

"Sinä olet juuri se henkilö, jonka pitää puhua hänelle", vastasi
lordi Valleys. "Minä en ole siihen sopiva."

Mutta lady Valleys mutisi harmistuneena:

"Rakkaani, minä niin hermostun Eustacen läsnäollessa. Kun hän
hymyilee tuolla omituisella tavallaan, niin minä olen heti kohta
nolattu."

"Tämä on ilmeisesti naisen tehtävä. Kukaan ei siihen sovi niin hyvin
kuin äiti."

"Jospa hän olisi niinkuin muut", mutisi lady Valleys. "Eustacella on
tuo omituinen tapa saada muut tuntemaan itsensä tylsiksi."

Lordi Valleys katsahti häneen syrjäsilmällä. Hänellä oli tuollaista
kriitillistä oikullisuutta, minkä yksi sana voi saada toimimaan.
Oliko hänen vaimonsa tylsä? Tuo ajatus ei ollut koskaan käynyt hänen
aivojensa läpi.

"No niin, minä teen sen, jos minun täytyy", huokasi lady Valleys.

Kun hän aamiaisen jälkeen astui Miltounin "tyyssijaan", niin tämä
kiinnitti kannuksiaan lähteäkseen ratsastamaan johonkin etäisempään
kylään. Apashipäällikön naamion alla seisoi Bertie tutkimattomampana
ja siistimpänä kuin koskaan, kaulassa moitteettomasti sidottu nauha,
jalassa moitteettomasti leikatut housut, saappaat kiilloitettuina
aivan hohtavan kiiltäviksi. Vaikk'ei ollutkaan erikoisen dandymainen
tavallisessa pukeutumisessaan, Bertie Caradoc olisi melkein pikemmin
kuollut kuin häväissyt hevostaan. Hänen silmänsä, jotka olivat
terävämmät sen vuoksi, että niillä oli vain puolet tavallisen silmän
tirkistämistilasta, huomasivat heti, että hänen äitinsä halusi olla
kahden kesken Miltounin kanssa, ja siksi hän varovaisesti poistui
huoneesta.

Se mikä hämmensi kaikkia, jotka joutuivat tekemisiin Miltounin
kanssa, oli tuo ennemmin tahi myöhemmin tehty havainto, että he
eivät voineet olla varmoja siitä, miten mikin vaikutti häneen. Hänen
kasvoissaan oli samoin kuin hänen mielessäänkin eräänlainen tietty
säännöllisyys, ja sitten -- mahdotonta sanoa missä -- ne vääntyivät
jostakin paikastaan. Se oli se perintö, jonka hän oli epäilemättä
saanut piintyneeltä individualismilta, joka oli tehnyt huomattavaksi
niin monta hänen esi-isäänsä, sillä Miltounissa ei ollut ainoastaan
Caradocien ja Fitz-Haroldien, vaan myöskin kuningaskunnan useimpien
muiden etevien sukujen verta, joilla kaikilla oli täytynyt olla,
niinä aikoina, jolloin raha ei vielä tehnyt miestä, joitakin
selväpiirteisiä ominaisuuksia, jotka eivät aina olleet hienoja, mutta
kuitenkin silmiinpistäviä.

Ja nyt, vaikka lady Valleys olikin ruumiillisesti rohkea eikä
joutunut tavallisesti hämilleen, hän alkoi puhua politiikasta,
toivoen poikansa antavan keskustelulle sopivan käänteen. Mutta
Miltoun ei sitä antanut, ja äiti tuli hermostuneeksi. Lopulta,
keräten kaiken kylmäverisyytensä, hän sanoi:

"Rakas poikani, minua kovin surettaa tuo juttu. Isäsi kertoi minulle
teidän välillänne tapahtuneesta keskustelusta. Koeta olla ottamatta
sitä liian vakavalta kannalta."

Miltoun ei vastannut, ja kun lady Valleys tavallisesti pelkäsi
eniten äänettömyyttä, niin hän tarttui uudestaan puheeseen,
esittäen pojalleen koko tuon jutun omalta näkökannaltaan, lopettaen
seuraavilla sanoilla:

"Varmastikaan se ei ole sen arvoinen."

Miltoun kuunteli häntä, silmissä hänen oma erikoinen katseensa,
ikäänkuin hän olisi tirkistänyt tähtäimen läpi. Sitten hän sanoi
hymyillen:

"Kiitän teitä", ja avasi oven.

Tietämättä tarkkaan, mitä Miltoun tarkoitti, tietämättä tosiaankaan
mitään sillä hetkellä lady Valleys läksi ulos, ja Miltoun sulki oven
hänen jälkeensä.

Kymmenen minuuttia myöhemmin hänen ja Bertien nähtiin ratsastavan
kujaa pitkin.



XIX LUKU.


Tasaisesti kiihtyvä tuuli oli tuonut tullessaan joukon pilviä
lounaasta. Syntyneinä keskellä Atlanttia ne purjehtivat ensin
eteenpäin nopeasti ja pehmeästi suuren laivaston valkeiden
venheiden tavoin ja pimittivät sitten auringon sullottuna massana.
Noin neljän tienoissa ne ratkesivat satamaan, kulkien tuulen
mukana vaakasuorasti, suhisten kylmää uhkuvasti. Ilo katosi
nummelta, samoin kuin nuoruus ja lumous häviää elämän kylmän
sateen langetessa. Kalliot lakkasivat olemasta korkeita, villejä
linnoja ja muuttuivat pelkiksi harmaiksi kasvannaisiksi. Välimatkat
hävisivät, käet vaikenivat. Mitään kuolemassa ilmenevää kauneutta,
mitään traagillista suuruutta ei ollut havaittavissa -- kaikki oli
yksitoikkoista ja voivottavaa. Mutta seitsemän tienoissa aurinko
mursi itselleen tien verhon läpi ja leimahti ilmiliekkiin. Suuren
tähden tavoin, jonka säteet levisivät taivaanrannalta ilmakukkulan
huipulle asti, se paistoi hämmästyttävän synkäntenhoisasti.
Pilvet pirstoutuivat sen nuolten vaikutuksesta ja kasaantuivat
saframinvärisinä, ikäänkuin ihmeissään. Tämän uuden suuren tähden
tukalankuumassa lämmössä kanerva alkoi hiukan höyrytä, ja sen
märkien, aukeamattomien kellojen hohde muistutti lukemattomia pieniä
tulia. Nuo molemmat veljekset olivat läpimärkiä nelistäessään
äänettömästi kotiin. Kun olivat aina hyviä ystäviä, heillä ei
ollut koskaan paljon sanottavaa toisilleen. Sillä Miltoun tiesi
katselevansa asioita toiselta kannalta kuin Bertie, ja Bertie
antoi veljensä vain vastenmielisesti tietää, mitä hänen mielessään
liikkui, samoin kuin hän vastenmielisesti jakeli diplomaattisia
tietojaan tai tallin salaisuuksia tai jotakin sellaista, mikä
saattoi vähentää hänen vaikutusvaltaansa. Hän menetteli näin
siitä syystä, että pelkäsi vähentävänsä omaa arvonantoaan omaa
stoalaista itsetietoisuuttaan kohtaan, loukkaavansa jotakin
sielunsa esikammiossa asuvaa ylpeyttä. Mutta vaikka hän puhelikin
vähäsen, niin hänellä oli mietiskelyn voimaa -- mitä usein tavataan
selväpiirteisillä, sapekkaisuuteen taipuvaisilla miehillä. Ollessaan
kerran Nepalissa metsästysretkellä hän oli viettänyt kokonaisen
kuukauden vain ghurka-palvelijan seurassa, joka ei osannut ollenkaan
englantia. Niille, jotka kysyivät häneltä, eikö hän ollut ollut
hirveän kiusaantunut sen johdosta, hän oli aina vastannut: "En
ollenkaan, ajattelin koko paljon."

Miltounin huoliin hän suhtautui veljelle kuuluvalla myötätunnolla
ja sillä suvaitsemattomuudella, mikä on ominaista paatuneille
vanhoillepojille. Naiset olivat hänestä oikeita kissanpoikasia.
Hän epäili sielunsa pohjasta noita olentoja, joilla oli sellainen
ilmeinen voima houkutella esiin miesten salaisuuksia. Hän oli niitä
miehiä, joissa nainen jonakin päivänä saattoi herättää todella
hienon mieltymyksen, mutta jotka siihen saakka suhtautuvat täysin
miehellisellä tavalla koko tuota sukupuolta kohtaan ja sen jälkeen
koko sukupuolta kohtaan, yhtä lukuunottamatta. Naiset olivat, kuten
elämä itsekin, olentoja, joita piti vartioida, käyttää huolellisesti
ja pitää sopivan alistetussa asemassa. Ainoa viittaus, minkä hän
sentähden teki Miltounin huoliin, oli hyvin äkkinäinen.

"Vanha veli, toivon, että lopetat jo tuon turhan suremisen."

Sanoja seurasi häiritsemätön hiljaisuus. Mutta heidän tultuaan mrs
Noelin huvilan kohdalle Miltoun sanoi:

"Vie sinä minun hevoseni, minun täytyy poiketa tänne..."

Mrs Noel istui pianon ääressä, sormet toimettomina, tarkastellen
nuotteja. Hän oli istunut tällä lailla useampia minuutteja, mutta ei
ollut vielä kajonnut koskettimiin.

Kun Miltounin varjo sulki valon, jonka avulla hän muutenkin näki niin
huonosti, hän säpsähti ja ponnahti pystyyn. Mutta hän ei mennyt häntä
vastaan eikä puhunut mitään. Sanaakaan sanomatta Miltoun tuli sisään
ja seisoi lieden vieressä, katsellen alas tyhjää hiiliristikkoa.
Kilpikonnankuoren värinen kissa, joka oli väijynyt pääskysiä,
häiriintyi hänen tulonsa johdosta ja vetäytyi ikkunalta erään tuolin
alle.

Tämä äänettömyys, jonka kestäessä kysymys heidän tulevaisuudestaan
oli ratkaistava, näytti molemmista ikuiselta. Kuitenkaan ei kumpikaan
heistä voinut tehdä loppua siitä.

Koskettaen hänen hihaansa mrs Noel sanoi lopulta: "Tepäs olette
märkä!"

Miltoun värisi tämän aran omistusoikeuden merkin johdosta. Ja he
seisoivat jälleen hiljaisuudessa, mitä häiritsi vain ääni, mikä
syntyi kissan nuollessa käpäliään.

Mutta mrs Noelin kyky vaieta oli vahvempi kuin Miltounin, joka
lopulta puhui.

"Suokaa anteeksi tuloni. Jotakin on järjestettävä. Tuo huhu -- --"

"Oh!" sanoi mrs Noel. "Voinko minä tehdä jotakin teitä kohdanneen
kiusan lopettamiseksi?"

Miltounin huulten vuoro oli käyristyä. "Hyvä Jumala! Ei, antaa niiden
puhua!"

Heidän katseensa olivat kohdanneet toisensa, ja kohdattuaan kerran
näyttivät kykenemättömiltä eroamaan.

Mrs Noel sanoi viimein:

"Voitteko koskaan antaa minulle anteeksi?"

"Mitä niin -- se oli minun syyni."

"Ei, minun olisi pitänyt tuntea teidät paremmin."

Näissä sanoissa ilmenneen tarkoituksen syvyys -- kaiken sen hirveä
ja hieno myöntäminen, sen nimittäin, mitä mrs Noel oli ollut valmis
tekemään, tuo niihin liittyvä epätoivoinen tieto siitä, että hän,
Miltoun, ei ollut, eikä ollut koskaan ollut, valmis "kestämään aina
tuomiopäivään asti" -- tempasi Miltounin mukaansa.

"Se ei ole aiheutunut pelosta -- uskokaa minua, kaikin mokomin."

"Uskon kylläkin."

Seurasi toinen pitkä, pitkä äänettömyys. Mutta vaikka he olivatkin
niin lähellä, että melkein koskettivat toisiaan, he eivät katsoneet
enää toisiinsa. Sitten Miltoun sanoi:

"Sitten tässä ei ole muuta tehtävää kuin sanoa hyvästi."

Näiden hänen huuliltaan päässeiden selvien sanojen johdosta, jotka
huulet, vaikka juuri hymyilivätkin, eivät ollenkaan voineet salata
hänen kurjuuttaan, mrs Noelin kasvot kävivät yhtä värittömiksi kuin
hänen vaalea pukunsa. Mutta hänen suurentuneet silmänsä näyttivät
pelkästä muiden värien puutteesta saaneen itseensä koko hänen
eloisuutensa ja vuodattavan nyt ylpeää ja surullista nuhdetta.

Väristen ja puristaen itseään käsillään Miltoun käveli ikkunaa
kohden. Kuulematta pienintäkään ääntä hän kääntyi taaksepäin. Mrs
Noel seurasi häntä katseellaan. Miltoun nosti käden kasvoilleen
ja poistui nopeasti. Mrs Noel seisoi hetkisen paikallaan, sitten,
istuutuen uudestaan pianon ääreen alkoi tutkia nuottirivejä. Mutta
kissa pujahti takaisin ikkunalle väijymään pääskysiä. Auringon valo
sammui hitaasti saarnen latvoissa. Alkoi vihmoa vettä.



XX LUKU.


Claud Fresnay, kreivi Harbinger, oli
kolmannellakymmenelläensimmäisellä ikävuodellaan Englannin ja
Skotlannin kenties kaikkein vähimmän työn rasittama pääri. Erään
esi-isän, joka hankki maata ja kuoli 130 vuotta ennen Nettlefoldin
kaupungin perustamista eräälle sen pienelle palaselle, ja isän, joka
kuoli pojan pienenä ollessa, myytyään viisaasti sanotun kaupungin
alueen, ansioksi oli luettava se seikka, että hänellä, Harbingerilla,
oli nyt maanvuokrain ohella hyvin suuret korkotulot. Solakkana
ja hyvärakenteisena sievine, terävine piirteineen hän teki ensi
näkemältä voimakkaan vaikutuksen -- mikä heikkeni jonkun verran, kun
hän alkoi puhua. Tämä ei aiheutunut niin paljon hänen puhetavastaan
-- nopeine erikoisuuksineen ja tapoineen laskea kaikki leikiksi
-- kuin siitä hänen herättämästään tunteesta, että hänen aivonsa
valitsivat vähimmän vastarinnan tien. Hän oli itse asiassa niitä
persoonallisuuksia, jotka ovat kylliksi huomatuita politiikassa
ja yhteiskuntaelämässä ulkomuotonsa, asemansa, varmuutensa ja
erikoisen pontevuutensa vuoksi, millä on puoleksi alkuperäistä,
puoleksi pelkkää perittyä taipumusta käyttää oikoteitä. Hän ei
ollut kylläkään joutilas, hän oli kirjoittanut erään kirjan,
oli matkustellut, oli tilanomistajayhdistyksen puheenjohtaja,
rauhantuomari, hyvä kriketinpelaaja ja usein esiintyvä sujuva puhuja.
Olisi ollut väärin sanoa hänen yhteiskunnallisten uudistusten
harrastustaan keinotekoiseksi. Se oli tavallaan todellista ja osoitti
varmastikin, että häneltä ei kokonaan puuttunut mielikuvitusta eikä
hyväsydämisyyttä. Mutta siinä oli aivan liikaa tuota ylimysten
kouluille ominaista tapaa -- tuota erikoisesti englantilaista tapaa,
joka on niin mahtava ja huvittava, että se muuttuu kokonaan toiseksi
luonteeksi -- tapaa ottaa kaikki yhden luokan ennakkoluulojen ja
arvomittojen kannalta. Koska käytännöllisesti katsoen kaikki hänen
läheisimpänsä olivat uppoutuneet siihen, hän ei luonnollisestikaan
huomannut tuota tapaa; tosiaankaan ei ollut olemassa mitään, jota hän
ei olisi politiikassa niin suuresti valittanut, kuin tuo ahdas ja
ennakkoluuloinen käsityskanta, jonka hän huomasi nonconformisteilla
ja työväenpuolueen politikoitsijoilla. Hän ei olisi koskaan myöntänyt
sitä, että tietyt ovet olivat suljetut häneltä hänen syntyessään,
salvatut hänen mennessään Etoniin ja teljetyt ulkoapäin hänen
mennessään Cambridgeen. Oli myönnettävä, että hänen ohjesäännöissään
oli paljon arvokasta -- korkea rehellisyyden taso, vilpittömyys,
urheilunharrastus, mieskohtainen puhtaus, itseluottamus, yhtyneenä
kaiken (niin sanoaksemme) virallisesti tunnustetun raakuuden
vastenmielisenä-pitämiseen ja terveeseen käsitykseen siitä, miten
valtiota on palveltava ja koulun hyväksi työskenneltävä. Mutta hän
olisi tarvinnut paljon enemmän alkuperäisyyttä voidakseen suhtautua
elämään jollakin muulla kuin sillä tavalla, mihin hän syntyperänsä
ja koulutuksensa perusteella oli tottunut. Ymmärtääkseen täysin
Harbingeria olisi pitänyt olla katselemassa ennakkoluulottomin
silmin ja aivoin jotakin suurta krikettikilpailua, missä hän poikana
ollessaan oli saanut kehityksensä, ja olla joltakin korkealta
puolueettomalta paikalta tarkastamassa lunchin aikaan kilpakenttää,
mikä köydestä köyteen ja paalusta paaluun oli ihmeellisen parven
peittämänä, parven, jossa kaikki kulkivat tarkalleen samalla lailla,
tarkalleen sama ilme kasvoilla, tarkalleen samanlainen hattu päässä
-- parven, joka säilytti tapojen ja uskontunnustuksen täydellisimmän
yhtäläisyyden, mitä koskaan on tavattu maailman alusta lähtien.
Hänen ympäristönsä ei ollut suosinut omintakeisuutta. Sitäpaitsi
hän oli luonteeltaan pikemmin nopea kuin syvä, eikä elämä jättänyt
häntä juuri yksikseen tai hiljaisuuteen. Hän joutui päivin ja öin
kosketukseen ihmisten kanssa, joille politiikka oli enemmän tai
vähemmän peliä, häntä tavoiteltiin kaikkialla, hän oli vapaa kaikesta
kurista -- oli ihme, että hän oli niinkin vakava kuin oli. Koskaan
ennen hän ei ollut rakastunut, ennenkuin viime vuonna Barbara,
esiintyessään ensi kertaa seuraelämässä, oli "satuttanut häntä
kaikkein arimpaan paikkaan", kuten hän -- muiden ollessa kysymyksessä
-- olisi saattanut sanoa. Vaikka olikin niin syvästi liikutettu, hän
ei ollut vielä kosinut häntä -- hänellä ei ollut ollut aikaa, niin
näytti, tai ei kenties kylliksi rohkeutta tai vakaumusta. Ollessaan
lähellä Barbaraa hänestä tuntui mahdottomalta mennä pitemmälle
tietämättä etukäteen kohtaloaan, ollessaan hänestä erillään hän tunsi
melkein huojennusta, siksi, että niin paljon oli tehtävänä tahi
sanottavana ja niin vähän aikaa siihen käytettävänä. Mutta nyt näinä
parina viikkona, jotka hän pyhitti Miltounin asialle, hänen tunteensa
olivat käyneet häiritseviksi.

Hän ei myöntänyt Courtieria levottomuutensa syyksi, sillä kaiken
kaikkiaan Courtier ei ollut mitään, oli vain "äärimmäinen",
joka saattoi tulla kysymykseen, ja äärimmäiset kiihdyttivät
aina Harbingerin sisintä, synnyttäen hänessä erikoisen hymyn ja
äänensävyn. Kuitenkin hänen silmänsä, kun ne vain osuivat tuohon
vilkasveriseen, kiinteään, ivalliseen naamaan, osoittivat eräänlaista
kylmää tarkastelua, tai ilmestyi niihin pelonsekaista tummuutta.
On totta, että he tapasivat toisensa vain harvoin, sillä hän
vietti suurimman osan aikaansa autonajossa ja puheidenpidossa,
kun Courtier taas pääasiallisesti kirjoitti ja ratsasti, hänen
jalkansa kun oli vielä liian heikko kävelemiseen. Mutta kerran tai
kahdesti hän oli myöhään yöllä tupakkahuoneessa joutunut ivalliseen
keskusteluun tuon menetettyjen asiain puolustajan kanssa, ja hyvin
pian huonosti salattu kärsimättömyys oli ilmennyt hänen ääneensä.
Oli käsittämätöntä, miten joku saattoi tuhlata aikansa koettamalla
ratsastaa kuolleella hevosella kuuhun! Tosiasiat olivat tosiasioita,
ihmisluonne ei tullut koskaan olemaan muuta kuin ihmisluonne!
Erittäin ärsyttävää oli nähdä Courtierin silmäin kiiltoa, panna
merkille hänen äänensä sävyä, joka tuntui sanovan: "Nuori
ystäväiseni, keittonne jäähtyy!"

Eräänä aamuna tuollaisen kohtauksen jälkeen, nähdessään Barbaran
rientävän ulos ratsastuspuvussa, hän kysyi, saiko tulla mukaan
talliin, ja läksi astelemaan hänen rinnallaan harvinaisen
äänettömänä, outo tunne sydämessä, kurkku selittämättömän kuivana.

Monklandin hovin talli oli niin laaja kuin moni maalaistalo.
Siihen mahtui kolmekymmentä hevosta, mutta siinä oli nyt vain
kaksikymmentäyksi, pikku Ann'in ponykin niihin luettuna. Koko
kreivikunnassa ei ollut sen veroista korkeudessa, valaistuksessa,
kirkkaudessa ja ilman puhtaudessa. Näytti tosiaankin mahdottomalta,
että mikään hevonen olisi koskaan sellaisessa paikassa siinä määrin
unhottanut itseään, että olisi muistanut olevansa hevonen. Joka
aamu pikkuinen porkkana-, omena- ja sokeripala-astia oli pantuna
pääkäytävän viereen niiden käytettäväksi, jotka halusivat ruokkia
noita kalliita asukkaita.

Sidottuna pilttuiden kummallakin puolella oleviin vaskirenkaisiin,
turvat ovea kohden käännettyinä, niitä oli aina nähtävänä kymmenkunta
kappaletta, kaulat kaarevina, korvat höröllään, loimet hohtavina,
ihmetellen asiain menoa, toimeliaiden tallirenkien rauhoitellessa
niitä vihellyksillään, valmiina nostamaan turpansa nähdessään jonkun
tulevan sisään.

Laajassa irtokarsinassa, tallin pohjoispäässä, Barbaran
kastanjanvärinen lempiratsu, jonka kaikki kuusitoista esi-isää
olivat poikkeuksetta kantakirjassa, seisoi aivan hiljaa, kaula
käännettynä, kun kuuli hänen tulonsa. Se pureskeli paraikaa appeen
sekaan pantua omenaa, ja sen aistimuksissa tapahtui taistelu tuon
herkun miellyttävän maun ja erään äänen välillä, minkä se tajusi
lähtevän porkkanoista. Kun Barbara avasi oven ja sanoi "Hai", niin
se riensi hoitajaansa kohden, osoittaakseen riippumattomuuttaan,
mutta kun hän sanoi: "Oh, kas niin!" niin se kääntyi ympäri ja tuli
häntä kohden. Pehmeine hohteineen sen paksujen, kastanjanväristen
luomien alla olevat silmät tarkastelivat häntä ylt'yleensä.
Huomatessaan, että hänen porkkanansa eivät olleet etupuolella, se
kurkotti kaulaansa, antoi turpansa harhailla hänen vyötäistensä
ympäri ja nipisti hieman huulillaan hänen rautakintaista kättään. Kun
se ei tuntenut porkkanan makua, se veti pois turpansa ja puhalsi.
Sitten, astuen varovasti, jottei olisi polkenut hänen jalalleen,
se töytäsi häntä hieman lautasillaan, kunnes äkkikäänteellä pääsi
hänen taakseen ja puhalsi pitkään ja matalasti hänen niskaansa.
Kun tämäkään ei haissut porkkanalta, niin se pisti turpansa hänen
olkapäänsä yli hänen poskeaan vastaan ja kuolasi hieman. Porkkana
ilmestyi Barbaran vyötäisten kohdalle, ja kurkottaen päällään se
koetti tavoittaa sitä. Tuntiessaan sen lujasti ja pehmeästi leukansa
alla se nuuskasi uudestaan ja työnsi häntä hyvin hienosti polvellaan.
Mutta kykenemättä vieläkään tavoittamaan sitä se veti pois päänsä,
perääntyi eikä ollut huomaavinaankaan häntä. Ja äkkiä se tunsi kaksi
esinettä kaulassaan ja jotakin pehmeää painettavan turpaansa vastaan.
Se sieti tämän äänettömästi luimistaen korviaan. Tuo pehmeä alkoi
painaa sen turpaa vastaan. Höristäen jälleen korviaan se työntyi
hieman taaksepäin, uteliaampana, mutta tuo pehmeä perääntyi. Äkisti
se huomasi saaneensa porkkanan suuhunsa.

Harbinger oli katsellut tätä näkyä omituisen kalpeana, nojaten
irtokarsinan seinää vastaan. Sen loputtua hän sanoi:

"Lady Babs!"

Hänen äänensä sävy mahtoi olla tosiaankin outo, sillä Barbara
pyörähti ympäri.

"Niin?"

"Miten kauan minun täytyy olla näin?"

Muuttamatta väriään tai luomatta katsettaan alas Barbara
katsahti häneen heikonkysyvällä mielenkiinnolla. Hänen katseensa
ei ollut raaka, eikä siinä ollut vallattomuutta taikka
sukupuoli-ilkeyttä, kuitenkin se säikähdytti Harbingerin rauhallisella
tutkimattomuudellaan. Mahdotonta oli sanoa, mitä siihen kätkeytyi.
Harbinger tarttui hänen käteensä, kumartui sen yli ja sanoi matalalla
äänellä:

"Te tiedätte minun tunteeni. Älkää olko julma minua kohtaan!"

Barbara ei vetänyt pois kättään, tuntui kuin hän ei olisi
ajatellutkaan sitä.

"Minä en ole ollenkaan julma."

Katsahtaessaan ylös Harbinger näki hänen hymyilevän.

"Sitten -- Babs!"

Harbingerin kasvot olivat lähellä Barbaran kasvoja, mutta tämä ei
perääntynyt, pudisti vain päätään. Harbinger kiihtyi.

"Miksi?" hän kysyi ja, aivan kuin tuohon torjuvaan liikkeeseen
sisältynyt vääryys olisi äkkiä iskenyt häneen, päästi irti hänen
kätensä.

"Miksi?" hän sanoi uudestaan, terävästi.

Hiljaisuutta häiritsi vain pyöreän ikkunan ulkopuolella olevien
varpusten viserrys ja Halin ääni, Halin, joka pureskeli viimeistä
porkkananpalasta. Harbinger tunsi jokaisessa hermossaan irtokarsinan
suloisenkatkeran hajun sekaantuvan Barbaran hiusten ja vaatteiden
tuoksuun. Ja melkein säälittävästi hän sanoi:

"Miksi?"

Mutta pannen kätensä ristiin selkänsä takana Barbara vastasi
kohteliaasti:

"Hyvä ystävä, miten minä voisin tietää, miksi?"

Hän olisi tyynesti antanut syleillä itseään, jos Harbinger olisi
vain uskaltanut. Mutta sitä hän ei tehnyt, vaan siirtyi irtokarsinan
seinustalle. Purren sormeaan hän tuijotti Barbaraan synkästi. Tämä
siveli hevosensa turpaa. Kuiva raivo alkoi kaivella Harbingerin
sydäntä. Tämä tyttö oli työntänyt luotaan hänet -- Harbingerin!
Hän ei ollut tietänyt, ei ollut aavistanut, miten paljon kaipasi
Barbaraa. Saattoiko tämän nuoren, tyynen, hyvätuoksuisen, hymyilevän
olennon eläessä olla ketään muuta, joka olisi pannut hänen päänsä
pyörälle, saanut hänen hermonsa pakottamaan ja sydämensä täyttymään
kaipuulla! Hän tunsi itsensä tällä kertaa kaikkein onnettomimmaksi
mieheksi.

"Minä en tule jättämään teitä", hän mutisi.

Barbara vastasi vain hymyllä, joka oli hieman utelias,
myötätuntoinen, melkein suloinen, aivan kuin olisi sanonut:

"Kiitän teitä -- kuka tietää?"

Ja melkein äkisti, yardin päässä toinen toisistaan, puhellen
hevosista he palasivat taloon.

Puolenpäivän tienoissa Barbara lähti Courtierin kanssa
ratsastusretkelle.

Lounaismyrskyä -- jota oli kestänyt kolme päivää -- seurasi säteilevä
tyven, ja jo pelkkä eläminen merkitsi mielenliikutusta. Pienen puron
rannalla, mikä virtasi nummen reunaa pitkin villin, kivisen miehen
alapuolella, ratsastajat pysähdyttivät hevosensa, kuunnellakseen
vain ja vetääkseen ilmaa sisäänsä. Elämän ylensuloinen kuoro oli
muuttunut mitä ihanimmaksi sopusoinnuksi. Mikään noista pienistä,
toisiinsa kietoutuneista, virtain, tyynen ilman, elukkain, ihmisten,
mehiläisten tai lintujen piipityksistä ei työntynyt esiin liian
karkeasti maata ympäröivän äänivaipan läpi. Oli keskipäivä -- tuo
tyyni hetki -- mutta tuo auringon ylistyslaulu sen liian pitkän
poissaolon vuoksi ei tauonnut hetkeksikään. Ja maan yllä oli tuoksuva
alusvaate, suloinen, hyvin hienosti kudottu nuoresta sanajalan,
kanervanvesan, lehtikuusen, savun ja orapihlajan hajusta. Näiden
kahden -- ääni- ja tuoksupeitteen päällä oli sininen ilmahuntu, tuo
äänetön laaja tasanko, vain vapauden siipien pingoittamana.

Nautittuaan kauan päivän ihanuudesta ratsastajat nousivat melkein
äänettöminä nummen laelle. Siellä he jälleen istuivat hiljaa
hevostensa selässä, tutkien maisemaa. Kaukana etelässä ja idässä
lepäsi meri, selvästi nähtävänä. Kaksi pientä, villiä ponylaumaa
kulki laitumella toisiaan vastaan, alhaalla kukkulan kupeella.

"Näin minä tahdon istua ja laulaa, rakkaani käsivarsillani, katsellen
kahden karjalauman sekaantumista toisiinsa, kaukaisen, jumalaisen,
sinisen meren ollessa tuolla alhaalla!" sanoi Courtier matalalla
äänellä.

Ja toisen vaitiolon jälkeen, katsoen kiinteästi Barbaraa kasvoihin,
hän lisäsi:

"Lady Barbara, pelkään että tämä on viimeinen kerta, kun saamme olla
kahden kesken. Kun minulla on nyt tilaisuus, niin täytyy minun tuoda
esiin kunnioitukseni. Te tulette aina olemaan jumaloimanani tähtenä.
Mutta teidän säteenne ovat liian kirkkaat, minun täytyy palvoa teitä
matkan päässä. Seitsemännestä taivaastanne katselkaa sentähden alas
minuun suopein silmin älkääkä aivan kokonaan unhottako minua."

Tämän puheen kestäessä, missä iva ja into niin oudosti sekaantuivat
toisiinsa, Barbara istui hyvin hiljaa, hehkuvin poskin.

"Niin", sanoi Courtier, "vain kuolematon saa syleillä jumalatarta.
Sovinnaisuuden rajojen tuolla puolen minä tulen istumaan jalat
ristissä ja kumartumaan maahan kolmesti päivässä."

Mutta Barbara ei vastannut mitään.

"Varhain aamulla", jatkoi Courtier, "jätettyäni vapauden synkät ja
suuret asuinsijat, minä tulen kohottamaan katseeni suuren hengen
temppeleihin, missä minä olen näkevä teidät uskon silmillä".

Hän pysähtyi, sillä Barbaran huulet liikkuivat.

"Pyydän, älkää loukatko minua."

Courtier kumartui eteenpäin, otti hänen kätensä ja vei sen
huulilleen. "Nyt me voimme ratsastaa eteenpäin..."

Kun lordi Dennis sinä iltana istui pöydässä, vastapäätä sisarensa
tyttärentytärtä, niin tämä teki häneen ulkonäöllään hyvin syvän
vaikutuksen.

"Hyvin ihana lapsi", hän ajatteli, "mitä rakastettavin nuori olento!"

Barbara oli asetettu Courtierin ja Harbingerin väliin. Vanhan
miehen vielä terävät silmät tarkastelivat näitä molempia. Vaikka
olivatkin huomaavaisia naapureilleen, he molemmat katselivat
syrjäsilmällä Barbaraa ja toinen toistaan. Tämä seikka oli ilmeinen
lordi Dennisille, jonka valkeakärkisen parran ja viiksien väliin
syntyi hymy. Mutta hän odotti, kalastajan vaisto kun kehoitti häntä
olemaan laiminlyömättä mitään paikkaa vedestä, kunnes huomasi lapsen
vaikenevan ja lepäävän, ja tarkasti huolellisesti, nähdäkseen
mitä piti tuleman. Vaikka Barbara oli niin tyyni ja söi täydellä
ruokahalulla, niin hänen silmänsä vilkaisivat Courtieriin. Tuo
äkillinen katse näytti lordi Dennisistä kiihtyneeltä, aivan kuin
jokin olisi kuohuttanut häntä. Sitten Harbinger puhui, ja Barbara
kääntyi vastaamaan hänelle. Hänen kasvonsa olivat nyt tyynet, hieman
hymyilevät, hitusen innostuneet ja kiihoittavat elämänilossaan.
Tämä sai lordi Dennisin ajattelemaan omaa nuoruuttaan. Mikä
loistava pari! Jos Babs meni naimisiin nuoren Harbingerin kanssa,
niin koko Englannissa ei ollut hienompaa paria. Hänen katseensa
siirtyi takaisin Courtieriin. Kylliksi miehevä! Häntä sanottiin
vaaralliseksi! Hänen katseessaan oli kuohuntaa, huolellisesti
hillittyä -- saattoi kenties vetää tyttöä puoleensa! Hänen
oleellisesti käytännölliselle ja kirkkaalle mielelleen Courtierin
kaltainen henkilö teki ällistyttävän vaikutuksen. Hän piti hänen
katseestaan, mutta epäili hänen ivallista ilmettään ja hänen päähänsä
nousevaa verta. Aika poika -- epäilemättä -- saattoi vaeltaa
aatteineen, tuo humanisti! Lordi Dennisistä humanistit olivat
hyvin omituisia. Ne loukkasivat kenties hänen kuivaa ja tarkkaa
muotoaistiaan. He etsivät aina raakuutta tai vääryyttä ja tuntuivat
olevan hyvillään, kun löysivät sitä -- he kiihtyivät vainutessaan
sitä, ja kun sitä oli koko joukon olemassa, niin he eivät olleet
koskaan aivan normaalitilassa. Aatteissa elävät ihmiset olivat itse
asiassa hänestä, tosiasioihin tyytyvästä, aina hieman kiusoittavia!
Barbara liikahti, ja se sai hänet takaisin todellisuuteen. Oliko
tuo pikku Babs tuon hiuskruunun ja noiden jumalaisten olkapäiden
omistaja, Babs, joka oli ratsastellut hänen kanssaan? Aika oli
varmastikin aika piru! Barbaran silmät etsivät jotakin. Seuratessaan
hänen katseensa suuntaa lordi Dennis joutui katsomaan Miltouniin.
Mikä ero näissä kahdessa! Molemmat epäilemättä nuoruuden huolissaan,
mitkä välistä, kuten hän liikaakin hyvin tiesi, kestivät melkein
vanhuuden päiviin asti. Lapsi loi veljeensä omituisen katseen,
ikäänkuin olisi pyytänyt tältä apua. Lordi Dennis oli aikoinaan
nähnyt monen nuoren olennon jättävän vapaudenmajansa ja astuvan
suureen arpajaistaloon, hän oli nähnyt monen voittavan ja menettävän
siten ikuisiksi ajoiksi elämänsä kylmyyden, hän oli myöskin nähnyt
monen silmäin himmenneen tuon talon ikkunaluukkujen takana, sen
johdosta, että olivat nostaneet tyhjän lipun. Ajatellessaan, että
"pikku" Babs oli tuon tutkimattoman salin kynnyksellä, hän kävi hyvin
alakuloiseksi, ja noiden kahden Barbaraa katselevan miehen näkeminen
tuntui hänestä vastenmieliseltä. Taivaan tähden älköön hän missään
tapauksessa menkö niin pitkälle, että ottaisi tuon keski-ikäisen,
punatukkaisen veitikan, jolla saattoi olla ajatuksia, mutt'ei
mitään sukuluetteloa. Takertukoon nuoruuteen ja omaan säätyynsä,
menköön naimisiin tuon nuoren miehen kanssa, saattakoon hänen päänsä
pyörälle, hänen, joka näytti kreikkalaiselta jumalalta, tosin väärään
aikakauteen joutuneelta, hän kun oli saanut viikset. Lordi Dennis
muisti Barbaran näistä miehistä ja heidän erilaisesta elämästään
lausumat sanat. Jokin romanttinen halu tai jokin senlaatuinen
vaikutti hänessä! Ja jälleen lordi Dennis katsahti Courtieriin. Don
Quixotetyyppi -- mies, joka ratsasti päätä pahkaa kaikkea vastaan!
Tehköön vain niin -- mutta hänestä ei ollut Babsille! Barbara ei
ollut loistavan Garibaldin loistava Anita! Oli luonteenomaista
lordi Dennisille -- yhtä hyvin kuin muillekin -- että hänestä
vapauden sankarivainajat olivat paljon rakkaampia kuin elävät
vapaudensankarit. Niin, Babs kaipasi jotakin enempää, tai oliko
se kenties jotakin vähempää, kuin nukkumista paljaan taivaan alla
rakastamansa miehen tai tämän puolustaman asian vuoksi. Hän kaipasi
huvia ilman suuria ponnistuksia ja hieman valtaa, ei mitään sellaisen
naisen epämukavaa jälkimainetta, joka oli kestänyt tulikokeen,
vaan kauneuden ja yhteiskunnallisen arvonannon mainetta ja valtaa.
Tällainen kuvittelu, jos se sitä sitten oli, ei olisi ollut mitään
muuta kuin nuoren tytön romanttisuutta. Pitikö luopua todellisuudesta
haihtuvan varjon vuoksi? Ei mitenkään! Ja jälleen lordi Dennis loi
tarkan katseensa sisarensa tyttärentyttäreen. Nuo silmät ja tuo
hymy! Niin! Hän tuli kyllä selviytymään tästä ja ottamaan tuon
kreikkalaisen jumalan, tuon kuolevan gallialaisen -- kumpi niistä nyt
sitten tuo nuori mies saattoi ollakin!



XXI LUKU.


Courtier ei lähtenyt Monklandin hovista ennenkuin vasta
vaalipäivän aamuna. Häntä oli jo jonkin aikaa omatunto soimannut.
Sillä hänen polvensa oli parantunut, ja hän tiesi hyvin, että
Barbara ja vain Barbara pidätti häntä siellä. Tuon suuren talon
ilmakehä ärsytti häntä kovasti, tuon talon, missä oli kokonaisia
palvelija-armeijoita, missä oli mahdoton tehdä mitään itseään
varten ja missä tunsi olevansa toivottomasti eristettynä kaikista
elävistä ja välttämättömistä elämän puolista. Hän tunsi totisesti
puhdasta sääliä näitä ihmisiä kohtaan, jotka näyttivät viettävän
elämää, joka tuntui olevan heidän oman yhteiskunnallisen tärkeytensä
tukahduttama. Se ei ollut heidän vikansa. Hän myönsi heidän tekevän
parhaansa. He olivat hyviä lajinsa edustajia, eivät olleet pehmeitä
eikä ylellisiä, kuten tänä tuhlaavana ja rappeutuneena aikana oli
tavallista. Ilmeisesti he koettivat elää yksinkertaisesti -- mikä
hänen mielestään tuntui kohottavan heidän asemansa mahtipontisuutta.
Kohtalo oli tarjonnut heille liikaa. Kuka olisi voinut kohota tästä
aineellisten etujen suuresta, kaikkinielevästä paljoudesta vapaana
ja kutistumattomana? Courtierin tapaisesta paimentolaisesta tuntui
siltä, kuin hänen silmiensä edessä olisi yhtämittaa näytelty hienoa,
mutta hyvin hirveätä tragediaa, ja että tämän näytelmän keskustassa
oli tyttö, joka niin suuresti veti häntä puoleensa. Joka yö, kun
hän palasi tuohon korkeaan huoneeseen, joka tuoksui niin hyvältä ja
jossa kaikki oli, liioittelematta, niin mainiosti järjestetty hänen
mukavuudekseen, hän ajatteli:

"Hyvä Jumala, _huomenna_ -- minä olen jo poissa!"

Mutta joka aamu, kun hän tapasi Barbaran pöydässä, hänen ajatuksensa
olivat aivan samoja, ja toisinaan hän ihmetellen kysyi itseltään:
"Olenko minä joutumassa tuon tytön lumoihin -- olenko minä
muuttumassa pehmeäksi?" Hän tunsi nyt paremmin kuin ennen, että
tuo erikoinen ylimysten keinotekoinen "kovuus" oli suolavettä tai
etikkaa, mihin he itsesäilytysvaistosta varovaisesti upottautuivat,
estääkseen siten liiaksi-suojatut kudoksensa kuihtumasta. Hän huomasi
sen Barbarassakin -- tuon eräänlaisen tunteenkoetuksen kaikessa,
eräänlaisen epäluulon tunteellista tai lyyrillistä kohtaan, tuon
eräänlaisen sympatian ja tunteen halveksimisen. Ja hänen mielensä
teki yhä enemmän ja enemmän käydä kovakouraisesti tuohon verhoon,
saada nähdä, saattoiko sytyttää hänet tuleen ja saada hänet
leimahtamaan jonkun tunteen tai aatteen vaikutuksesta. Huolimatta
Barbaran kiusoittavasta, nuoresta mielenmaltista Courtier näki hänen
tuntevan hänen halunsa ja huomasi silloin tällöin huolimattomuuden
piirteen väläyksen, mikä kovin veti häntä, Courtieria, puoleensa.

Ja kuitenkaan, kun hän viimeinkin jätti hyvästi vaalipäivän
edellisenä iltana, hän ei voinut mairitella itseään sillä, että olisi
iskenyt hänestä kipinääkään. Tuona viime hetkenä Barbara ei antanut
hänelle kylläkään tilaisuutta, seisoi vain muiden naisten keskellä
tyynenä ja hymyillen, ikäänkuin olisi päättänyt estää Courtierin
pilkkaamasta häntä ivallisella hartaudellaan.

Hän nousi aikaisin seuraavana aamuna, aikoen poistua huomaamatta.
Vaunuissa, jotka oli jätetty hänen käytettävikseen, hän tapasi
pienen olennon, joka nojasi tyynyjä vastaan, niin että varpaat
osoittivat, autonkuljettajan selkää. Ne kuuluivat pikku Ann'ille,
joka askarrellessaan oli huomannut ajoneuvot oven edessä. Hänen kimeä
pieni äänensä, joka tuli hänen nykerän nenänsä alta ystävällisenä,
mutt'ei liian ystävällisenä, rohkaisi Courtieria.

"Lähdettekö te pois? Minä voin tulla veräjälle asti."

"Sepä hauskaa."

"Niin. Tuossako on kaikki teidän tavaranne?"

"Pelkään olevan."

"Oh! Onhan niitä siinä jo aika paljon!"

"Niin paljon kuin minulle sopii."

"Tietenkään _teillä_ ei ole tapana pitää merisikoja mukananne?"

"Ei tavallisesti."

"Minulla on aina. Tuollapas on isoäidinäiti!"

Lady Casterley oli tosiaankin tiensyrjässä, neuvomassa hoikkaa
puutarhuria, miten vanhaa tammea oli hoidettava. Courtier astui alas
ja meni jättämään hänelle hyvästi. Tämä tervehti häntä eräänlaisella
julmalla sydämellisyydellä.

"Te siis menette! Olen iloinen sen johdosta, vaikka hyvin
ymmärrättekin, että minä pidän teistä persoonallisesti."

"Aivan niin!"

Lady Casterleyn silmät hohtivat pahanilkisesti.

"Miehet, jotka nauravat teidän tavallanne, ovat vaarallisia, kuten
olen teille aikaisemmin sanonut!"

Sitten hän hyvin vakavasti lisäsi:

"Minun tyttärentyttäreni tytär tulee menemään naimisiin lordi
Harbingerin kanssa. Minä sanon tämän, mr Courtier, teidän sielunne
rauhan vuoksi. Te olette kunnian mies, pitemmälle tässä ei saa mennä."

Kumartuen hänen kätensä yli Courtier vastasi:

"Hän on oleva onnenpoika."

Pikkuinen vanha lady katsoi häneen kiinteästi.

"Varmasti. Hyvästi!"

Courtier kohotti hattuaan hymyillen. Hänen poskiaan poltti. Päästyään
vaunuihin hän katsahti ympärilleen. Lady Casterley antoi edelleen
neuvoja hoikalle puutarhurille. Pikku Ann'in ääni keskeytti hänen
ajatuksensa:

"Minä toivon, että tulette takaisin. Sillä minä toivon olevani täällä
jouluna, ja minun veljeni tulevat myöskin silloin tänne, Jack ja
Tiddy, mutt'ei Christopher, sillä hän on nuori. Minun _täytyy_ nyt
mennä. Hyvästi! Halloo, Susie!"

Courtier näki hänen liukuvan tiehensä ja yhtyvän portinvartijan
tyttäreen, pieneen, kalpeaan, kunnioitusta ilmaisevaan olentoon.

Auto kääntyi kujalle.

Jos lady Casterley oli suunnitellut tämän paljastuksen, mitä hän
ei tosiaankaan ollut tehnyt, sillä hän oli saanut sen päähänsä
Courtierin naurun johdosta, niin hän ei olisi voinut keksiä mitään
tepsivämpää, sillä syvällä Courtierin sydämessä oli kulkijan hyvin
todellinen epäluulo, mikä läheni melkein halveksuntaa, ihmisiä
kohtaan, joilla kaikki oli niin valmiina ja järjestyksessä, kuten
ylimystöllä ja porvaristolla, oli toiminnan miehen koko kauhu kaikkea
sitä kohtaan, mitä hän nimitti -- "puskemiseksi ja oksentamiseksi".
Barbaran tavoitteleminen jossakin muussa kuin avioliiton
tarkoituksessa ei ollut koskaan juolahtanut hänen päähänsä, hänen,
jolla oli niin vähän sovinnaista moraalia, mutta niin paljon
itsekunnioitusta. Ja salainen halu syrjäyttää Harbinger ja joutua
naimisiin, missä olisi näyttänyt merirosvolta, oli aivan yhtä vähän
sellaisen miehen maun mukaista, jolle ei ollut outoa pitää itseään
muiden ihmisten veroisena. Hän antoi vaunujen poiketa kujalle, joka
vei Audrey Noelin asunnolle, sillä hän ei voinut poistua käymättä
rohkaisemassa tuota ahdingossa olevaa olentoa.

Mrs Noel tuli häntä vastaan verannalle. Ohuen ja hieman ruskettuneen
käden puristuksesta -- käden, joka ei ollut koskaan jouten --
Courtier tunsi hänen luottavan hänen myötätuntoonsa ja haluunsa
ymmärtää häntä; eikä mikään taas herättänyt parasta, mitä oli
Courtierissa, niin hyvin kuin tämänlaatuinen äänetön vetoaminen hänen
suojelukseensa. Hän sanoi kohteliaasti:

"Älkää antako ihmisten ajatella, että olette masennuksissa", ja
puristaen hänen kättään lujasti: "Miksi teidän pitäisi menehtyä tällä
tavalla? Se on synti ja häpeä!"

Mutta hän pysähtyi tuntiessaan puhuvansa sopimatonta näiden kasvojen
edessä, jotka liikehtimättä ilmaisivat niin paljon enemmän kuin hänen
sanansa. Courtier protesteerasi sivistyneenä miehenä, mrs Noelin
kasvot olivat luonnon protesti, vasten tahtoaan menehtyvän kauneuden
äänetön julistus, kauneuden, joka oli elämän kutsu syleilyyn, mistä
elämä sai alkunsa.

"Minä lähden, minä", hän sanoi, "te ja minä, kuten tiedätte, emme ole
sopivia näille ihmisille. Mitään vapauden lintuja ei sallita!"

Puristaen Courtierin kättä mrs Noel kääntyi pois taloon, jättäen
hänet katsomaan sitä paikkaa, missä hänen valkea vartalonsa oli
ollut. Courtier oli aina tuntenut suojelevaa tunnetta Audrey Noelia
kohtaan, mikä vain hieman rohkaistuna olisi tullut lämpimäksikin.
Mutta sen jälkeen kuin mrs Noel oli joutunut omituiseen asemaansa,
Courtier ei olisi mistään hinnasta karistanut hänestä pois sitä
uskoa, että hän, mrs Noel, saattoi luottaa häneen. Ja nyt kun hän
oli kiinnittänyt katseensa muualle, ja kun mrs Noel oli vaikeassa
pulassa, hän tunsi hänen puolestaan sitä vihaa, mitä veli tuntee, kun
oikeus ja sääli ovat yhtyneet pilkkaamaan hänen sisartaan. Frithin,
autonkuljettajan, ääni herätti hänet synkistä unelmista.

"Herra, katsokaapas lady Barbaraa!"

Seuraten miehen katseen suuntaa Courtier näki taivaanrantaa
vastaan kallioisella kukkulalla, Ashmanin hullutuksen yläpuolella,
ratsastajan patsaan. Hän pysäytti auton heti ja astui alas.

Courtier tapasi Barbaran raunioiden luota, jotka olivat tiepuolessa,
jumalaisen sallimuksen suojaamina, joka odottaa siihen uskovia
ihmisiä. Hän ei voinut sanoa, huomasiko Barbara hänen lähestymistään,
ja hän olisi antanut kaikkensa, mikä ei ollut paljon, jos olisi
saanut nähdä hänen kankean nuttunsa ja hänen ruumiinsa pehmeän
lihan läpi tuohon ihmeelliseen luolaan, sydämeen, jos olisi saanut
hetkenkin Ashmanin tavoin jättää kaiken aineellisuuden ja elää tuota
kirkasta elämää, missä ei ole mitään raja-aitoja miehen ja naisen
välillä. Barbaran hymy sai hänet niin hämille, tuo hymy, jonka hänen
henkensä työnsi esiin, kuten ensimmäinen kukka työntyy maan pinnasta
tekemään pilaa kevättuulista. Miten tietää, mitä se merkitsi! Ja
kuitenkin Courtier ylpeili naistuntemuksellaan, jota hänellä jonkun
verran olikin. Mutta hän ei keksinyt muuta sanoakseen:

"Tämä sattuma on minulle hyvin mieleinen."

Katsahtaen sitten äkkiä ylös Courtier huomasi hänet oudon kalpeaksi
ja väriseväksi.

"Minä tulen näkemään teidät Lontoossa!" sanoi Barbara, ja iskien
hevostaan ruoskallaan, katsahtamatta taakseen, hän ratsasti pois
kummun yli.

Courtier kääntyi nummelle vievälle tielle, ja päästyään autoonsa hän
mutisi:

"Nopeammin, Frith, olkaa hyvä!"...



XXII LUKU.


Vaalitoiminta oli jo reippaassa käynnissä, kun Courtier saapui
Bucklandburyyn. Osittain luonnollisesta mielenkiinnosta tuloksiin,
osittain puoleksi tiedottomasta harrastuksesta päästä mahdollisesti
vilahdukselta näkemään Barbaran hän jätti matkalaukkunsa hotelliin
ja päätti jäädä odottamaan äänestyksen tulosten julistamista.
Astellen pääkatua kohden hän alkoi tarkastella päivän huvittavuuksia.
Poliittisen uskon kukoistus oli karissut hänen siivissään, hänen,
joka oli lentänyt ympäri maailman. Hän oli nähnyt paljon paljon
elävämpiä värejä voidakseen nyt suuresti kunnioittaa noita himmeitä
ja epäilyttäviä värejä, sinistä ja keltaista. Nämä jättivät
hänet perin filosofiselle tuulelle. Kuitenkin oli mahdotonta
päästä niistä eroon, sillä sinä päivänä itse maailma näytti
siniseltä ja keltaiselta, eikä tuo kolmas, molempien puolueiden
käytäntöönottama punainen väri tarjonnut mitään selvää taetta siitä,
että ne olisivat nähneet jotakin hyvää toisissaan. Pikemminkin
se näytti vertauskuvallisesti esittävän kumpaisenkin halua saada
vihollisensa verta. Mutta Courtier havaitsi pian hänen vapaille
ja kenties ivallisille kasvoilleen luoduista katseista, että
kumpaisestakin riitapuolesta filosofinen silmä oli vastustajaakin
vihattavampi. Aivan yksimielinen oli halu heittää sellaisia
kasvoja, näyttäytyivätpä ne sitten missä tahansa, tiilenpalasella.
Niiden kirotulla puolueettomuudella, niiden tavalla katsoa asiain
suojusverhon läpi, tarkoituksessa nähdä, oliko mahdollisesti jotakin
niiden sisällä, hän tunsi, että he pitivät niitä todellisena
vastustajana -- kaikkien pienien, lihavien "tosiasiain" ikuisena
vihollisena, jotka siniseen ja keltaiseen pukeutuneina kerskuivat ja
horjuivat sinne tänne, nimitellen toisiaan, iskien toisiaan vasten
silmiä ja lyöden nenät verille. Näistä pienistä, juhlallisista,
miellyttävistä olennoista, joiden naama oli vain näkyvissä, mutt'ei
koskaan selkä, filosofinen silmä, jolla oli tapana kurkistaa nurkan
taakse, oli inhoittava. Nuo hyvin keltaiset ja hyvin siniset, pienet,
meluavat sotilaat, tinasapelit käsissä ja soitellen tinatorvillaan,
tungeskelivat kaikissa ikkunoissa ja kaikilla seinillä, kääntyen
vuoronperään kaikkien kansalaisten puoleen, vakuuttaen kullekin, että
he ja vain he saattoivat johtaa hänet Westminsteriin. Useimmissa
tapauksissa valitsijat eivät tuottaneet suurtakaan vaivaa, sillä
pitäen epävarmuutta vastenmielisenä he halusivat kiihkeästi tulla
vakuutetuksi siitä, että maa saatettiin heti pelastaa pienillä
keltaisilla tosiasioilla tai pienillä sinisillä tosiasioilla, aina
asianhaarain mukaan. Epäilemättä heillä oli tusinan verran muitakin
syitä kuulua toiselle tahi toiselle puolelle, esimerkiksi se, että
heidän isänsä oli ennen heitä ollut sitä ja sitä, että heidän
voileipänsä oli keltainen tai sininen, että he olivat äänestäneet
toista puolta viime kerralla, että he olivat miettineet uudestaan ja
tarkistaneet kantansa, että olivat tulleet juoneeksi joko viatonta
sinistä tai naiivia keltaista olutta, että hänen ylhäisyytensä
oli oikea mies, tai että "äänestäkää Chilcoxia" tuntui niin
sopivalta heidän suussaan. Mutta kaikkein tärkeimpänä ja kaikkein
luotettavimpana syynä oli se, että, mikäli he saattoivat tuntea ja
käsittää, totuus sillä hetkellä oli joko sininen tahi keltainen.

Ahdas pääkatu oli täynnänsä äänestäjiä. Sinne asetetuilla hoikilla
poliiseilla ei ollut mitään tehtävää. Varmuus siitä, että tulivat
voittamaan, näytti pitävän kaikki hyvällä tuulella. Vielä ei ollut
mitään syytä halkaista kenenkään kalloa, sillä vaikka mitä tarkimmin
pidettiinkin silmällä kaikkia filosofisen silmän ilmestyksiä, niin
sitä tavattiin -- Courtieria lukuunottamatta -- vain lastenvaunuissa,
eräässä vanhassa miehessä, joka horjuen ajoi pyörällä pitkin katua
ja pysähtyi kysymään poliisilta, mitä kaupungissa oli tekeillä, ja
kahdessa viheriänaamaisessa nuorukaisessa, jotka työntivät sekä
sinisellä että keltaisella värillä koristettuja käsirattaita.

Mutta vaikka Courtier tarkastelikin näitä "tosiasioita" sellaisella
epäilyllä, niin kaikkien asiaa kohtaan osoittama hartaus teki
häneen tosiaan loistavan vaikutuksen. He kävivät siihen halulla
käsiksi. Odotettuaan sitä kuukausia he tulivat muistelemaan sitä
myöskin kuukausmääriä. Se oli epäilemättä uskonnollinen meno, mihin
sisältyi mitä syvimpiä tunteita. Ja tämä tuntui Courtierista, joka
oli toiminnan mies, luonnolliselta, kenties pateettiselta, mutta ei
mitenkään ivattavalta asialta.

Oli jo myöhäinen iltapäivä, kun tuolle pääkadulle ilmestyi pitkä
jono miehiä marssien. Jokaisella heistä oli edessään ja takanaan
ilmoitustaulu, mihin oli kirjoitettu tummansinisillä, suurilla,
kauniilla kirjaimilla vaaleansinistä taustaa vastaan seuraavat sanat:

    Uusia selkkauksia.

    Vaara ei ole vielä voitettu.

    Antakaa äänenne Miltounille ja hallitukselle ja pelastakaa
    valtakunta.

Courtier pysähtyi katselemaan näitä suuttuneena. Nämä ilmoitustaulut
eivät polkeneet vain hänen rauhanharrastuksiaan, vaan hän näki niissä
jotakin muuta, jota epäfilosofinen silmä ei huomannut. Se esitti
hänen mielestään vertauskuvallisesti kaikkea arvotonta kansallisessa
elämässä -- se oli jalomielisyyden haudalla sanomattoman surullinen
hautakirjoitus. Mutta mikä saattoi kuitenkaan olla oikeutetumpaa
puolueen näkökannalta katsoen? Eikö ollut toivottoman tärkeätä,
että jokainen sininen hermo jännitettiin sinä päivänä käännyttämään
keltaisia hermoja, joskaan ei sinisiksi, niin ainakin harmaiksi ennen
yön tuloa? Eikö ollut aivan totta, että valtakunta voitiin pelastaa
vain sinisillä äänillä? Voitiinko estää sinistä lehteä painattamasta
noita sanoja, "Uusia selkkauksia", jotka hän oli lukenut sinä
aamuna? Ei sen paremmin kuin keltaiset saattoivat estää keltaista
lehteä painattamasta sanoja "Lordi Miltounin yöllinen seikkailu".
Heidän ainoa tehtävänsä oli voittaa, taistelemalla aina puhtain
asein. Keltaiset eivät olleet taistelleet puhtain asein, eivätkä
taistelleet koskaan, ja kaikkein sopimattominta heidän puoleltaan oli
syyttää sinisiä tästä sopimattomuudesta, mikä syytös oli totisesti
naurettava! Mikä oli totta? Se, mikä teki maailman siniseksi, oli
ilmeisesti totta, se, mikä ei sitä tehnyt, ei sitä ollut. Mitään
keskitietä ei ollut! Henkilö, joka ei nähnyt asioita kummallakaan
tavalla, oli pehmeä eikä mikään oikea kansalainen. Pitikö sitten
luottaa keltaisten vakavuuteen -- keltaiset eivät luottaneet heihin
koskaan siinä suhteessa! Mutta vaikka Courtier tiesikin kaiken tämän,
niin nämä ilmoitustaulut olivat hänestä erikoisen tuomittavia,
eikä hän voinut olla iskemättä kepillään erääseen ilmoitustauluun.
Käytävän vieressä seisonut teurastajan pony säpsähti tästä, nousi
takajaloilleen ja syöksyi eteenpäin, Courtierin kera, joka oli
luonnollisesti tarttunut ohjaksiin, pidellen niistä kiinni. Joku
koira kiiti ohitse, Courtier kompastui ja kaatui. Ohimennessään
pony potkaisi häntä päähän. Hän menetti hetkeksi tajuntansa, mutta
tultuaan tajuihinsa kieltäytyi kaikesta avusta ja meni hotelliinsa.
Hänen päätään pyörrytti kovasti, ja sidottuaan likaisen haavan hän
paneutui vuoteeseensa.

Palattuaan näyttämästä itseään kaikilla vaaliuurnilla, mikä oli
tärkein kaikista toimituksista, Miltoun sai aikaa mennä häntä
katsomaan.

"Nuo teidän viime taulunne!" alkoi Courtier heti.

"Olen antanut poistaa ne."

"Ne ovat tehneet tehtävänsä -- onnittelen -- tulette pääsemään
parlamenttiin!"

"Minä en tietänyt niistä mitään."

"Hyvä ystävä, minä en oletakaan teidän tietäneen."

"Kun erämaa on miehen ja pyhän kaupungin välissä, niin hän ei jätä
matkaansa kesken siksi, että on pakotettu peseytymään matkan varrella
likaisessa vedessä. Roskaväki -- miten minä sitä vihaan!"

Näissä sanoissa oli niin paljon pidätettyä vihaa, että ne
hämmästyttivät Courtieriakin, joka oli aina taistellut enemmistöjä
vastaan.

"Minä vihaan sen keskinkertaista typeryyttä, minä vihaan sen
äänensävyä ja sen katsetta -- se on niin inhoittava, se on niin
vähäpätöinen, Courtier, minä kärsin kiirastulen tuskia ajatellessani,
että tulen menemään parlamenttiin roskaväen äänillä. On synti käyttää
hyväkseen tätä elukkaa, mutta minä sovitan syntini."

Tähän outoon purkaukseen Courtier ei aluksi vastannut mitään.

"Te olette tehnyt liiaksi ankarata työtä", hän sanoi viimein, "te
olette menettänyt tasapainonne. Loppujen lopuksi roskaväki on
kokoonpantu sellaisista miehistä kuin te ja minä."

"Ei, Courtier, roskaväki ei ole kokoonpantu meidän kaltaisistamme
miehistä. Jos se olisi, niin se ei olisikaan roskaväkeä."

"Näyttää siltä", vastasi Courtier vakavasti, "kuin teillä ei olisi
mitään tehtävää tässä galeijassa. Minä olen aina pysynyt siitä
erillään."

"Te seuraatte omia tunteitanne. Minä en ole yhtä onnellinen."

Sanottuaan sen Miltoun kääntyi ovea kohden.

Courtierin ääni seurasi häntä kiinteästi.

"Jättäkää politikoiminen -- jos se teistä tuntuu sellaiselta. Älkää
saattako turmioon omaa elämäänne kulkemalla sitä uraa, mitä kuljette,
älkääkä saattako turmioon hänen elämäänsä!"

Mutta Miltoun ei vastannut.

Oli ihmeellisen hiljainen yö, kun menetettyjen asiain puolustaja
jätti hotellinsa muutamia minuutteja ennen kahtatoista, otsa
sidottuna hatun sisällä, ja suuntasi kulkunsa latinakoulua kohden
kuulemaan vaalitulosten julistamista. Hän ohjasi askeleensa ääntä
kohden, mikä muistutti jonkun hirviön hengittämistä, ja joutui
jyrkältä, tyhjältä kadulta kaupungin torille, mikä oli täynnään
aaltoilevaa joukkoa. Korkealla joukon yläpuolella, latinakoulun
terävässä tornissa, oli kirkkaasti valaistu kellotaulu. Taivas
kohosi noiden tuhansien sydänten kiihkeiden toiveiden yläpuolella
aivan pilvettömänä. Courtierista, joka lähestyi toria, nuo heiluvat,
valkeat, samaan suuntaan käännetyt kasvot näyttivät tuulen
värisyttämiltä, villien jättiläiskukkien nupuilta. Yö oli loihtinut
pois siniset ja keltaiset tosiasiat ja puhaltanut tähän tungokseen
mielenliikutuksen hengen. Ja hän oivalsi heti tämän näyn kauneuden ja
merkityksen -- ymmärsi sen värisevien voimien ilmaisuksi, voimien,
joiden ikuinen tulviminen, tasapainonhengen silmälläpitämänä,
oli maailman sielu. Tuhannet itsekkäät sydämet kaikkivaltiaan
kiihoituksen valtaamina!

Eräs vanha, pitkä- ja harmaapartainen mies seisoi lähellä hänen
kyynärpäätään ja mutisi:

"Jännittävää työtä -- mistään hinnasta en jättäisi tätä."

"Ihanaa, eikö niin?" vastasi Courtier.

"Ai, ai", sanoi tuo vanha mies, "tämä on ihanaa. Tämän vertaista en
ole nähnyt sitten tuon suuren vuoden -- neljänkymmenenkahdeksan --
jälkeen. Tuolla ne ovat -- aristokraatit!"

Seuraten tuon laihan käden suuntaa Courtier näki parvekkeella
lordi ja lady Valleysin, vieretysten, katselevan kiinteästi alas
väkijoukkoon. Siellä oli myöskin Barbara, nojaten ikkunaa vasten
ja puhuen jollekin, joka oli hänen takanaan. Vanha mies jatkoi
mutinaansa, ja Courtier saattoi nähdä hänen silmäinsä suurenevan
ja hänen kasvojensa muuttuvan syvästä vihamielisyydestä. Hän tunsi
vetovoimaa tuota vanhaa olentoa kohtaan, joka oli niin sieluaan
myöten liikutettu. Sitten hän näki Barbaran katsovan alas häneen,
käsi kohotettuna ohimolle, merkiksi siitä, että näki hänen sidotun
päänsä. Courtierilla ei ollut luontoa nostaa hattuaan.

Vanha mies jatkoi:

"Te ette muista neljääkymmentäkahdeksaa, niin luulen. Silloin oli
kansassa tunnetta -- niihin aikoihin me olisimme kuolleet asioiden
vuoksi. Minä olen nyt kahdeksankymmentäneljä vuotta vanha", ja hän
nosti vapisevan käden sydämelleen, "mutta tuo henki elää vielä!
Suokoon Jumala, että radikaali voittaisi!" Hänestä lähti perunaa
muistuttava tuoksu.

Kaukana selän takana, väkijoukon äärimmäisellä laidalla, jotkut äänet
alkoivat laulaa: "Way down upon the Swanee ribber." Sävel laajeni,
taukosi, kohosi jälleen ja sammui.

Sitten keskellä toria voimakas baritoni parkui: "Should auld
acquaintance be forgot!"

Laulu paisui, kunnes lopulta siihen yhtyivät kaikenlaiset äänet
sopraanosta vanhan kartistin värisevään bassoon saakka. Siellä ja
täällä väkijoukko lainehti pidellen toisiaan käsistä kiinni. Courtier
sai oikeaan käteensä nuoren naisen pehmeät sormet ja vasempaansa
vanhan kartistin kuivan, vapisevan käpälän. Hän itse lauloi ääneen.
Vakava, peloittava sävel kohosi suoraan ilmaan, levisi oikealle
ja vasemmalle ja häipyi kukkulain väliin. Mutta tuskin se oli
sammunut, kun sama valtava baritoni parkui: "God save our gracios
King!" Väkijoukko näytti kohoavan heti kahta jalkaa korkeammalle ja
kohotettujen hattujen alta pääsi ilmoille ihmeellinen riemuhuuto.
"Tämä", ajatteli Courtier, "on uskontoa!" Parvekkeellakin laulettiin.
Lampun valossa saattoi nähdä lordi Valleysin suun, joka ei ollut
kylliksi avattu, ikäänkuin hänen äänensä olisi hieman hävennyt
ulostuloaan, ja Barbaran, pää pylvääseen nojaten, vuodattavan
sydäntään. Mikään suu ei ollut mykkänä koko joukossa. Tuntui kuin
Englannin kansan sielu olisi tämän laulun siivillä päässyt vapaaksi
vankilastaan.

Mutta äkkiä laulu taukosi ja vaipui maahan kuten ammuttu lintu.
Kellotaulun alta oli tullut esiin ohut, musta olento. Toisia seurasi
perässä. Courtier saattoi nähdä Miltounin. Ääni huusi kaukaa takaa:
"Esiin, Chilcox!" Valtava: "Hush!" seurasi ja sitten sellainen
hiljaisuus, että selvästi voitiin kuulla, miten mailin päässä veturi
meni syrjäraiteille.

Tuo tumma olento tuli lähemmäksi, ja pieni paperipala loisti hänen
mustaa takkiaan vastaan.

"Naiset ja herrat. Äänestyksen tulos: Miltoun -- neljätuhatta
kahdeksansataa yhdeksänkymmentäkahdeksan. Chilcox -- neljätuhatta
kahdeksansataa kaksi."

Hiljaisuus näytti vaipuvan maahan ja särkyvän tuhansiksi palasiksi.
Äänekkäiden eläköönhuutojen ja huokausten läpi Courtier tunkeutui
kaikkine voimineen parveketta kohden. Hän saattoi nähdä lordi
Valleysin nojaavan eteenpäin leveästi hymyillen, lady Valleysin
vievän käden silmilleen, Barbaran käden olevan Harbingerin kädessä ja
hänen, itsensä katsovan häntä suoraa kasvoihin. Hän pysähtyi. Vanha
kartisti oli vielä hänen vieressään, kyynelten vuotaessa poskilta
partaan.

Courtier näki Miltounin astuvan esiin ja seisovan hymyilemättä,
kalmankalpeana.



II OSA



I LUKU.


Heinäkuun yhdeksäntenätoista p:nä kello 3:n aikaan iltapäivällä
pikku Ann Shropton alkoi nousta Lontoossa olevan Valleys Housen
pääportaita. Hän kiipesi hitaasti petin pienenä, valkeana haamuna
noita laajoja ja hohtavia askelmia, laskien niitä ääneen. Niiden
lukumäärä ei ollut koskaan sama kahta päivää perätysten, mikä seikka
teki ne mielenkiintoisiksi hänelle, jolle uutuus oli elämän suola.

Tultuaan siihen paikkaan, missä ne haarautuivat, hän pysähtyi
miettimään, kumpaako puolta oli viimeksi kulkenut, ja kun ei
muistanut, niin istuutui. Hänellä oli uutinen kuljetettavana. Se oli
ollut uutinen hänen lähtiessään, mutta oli jo muuttunut suhteellisen
vanhaksi ja oli tulemassa vieläkin vanhemmaksi verrattaessa hänen
uuteen aikomukseensa kulkea koko taulukokoelman läpi. Sillä aikaa
kuin hän kehitteli tätä tuumaansa, suuren ikkunan kautta tulviva
aurinko loi valkean hohteen laajaan, kiiltävän puun ja marmorin
rajoittamaan alaan, mistä hän oli tullut. Pikku Ann'in luonne
vieroi satuja ja mielikuvituksen luomia asioita, sillä ne olivat
hänen mielestään liian löyhiä ja vailla riittävää todellisuutta;
ja niin tuo vaeltavassa kirkkaudessaan melkein yliluonnollinen
hohde kulki hänen päänsä yli ja heijasteli oudosti hallin pylväissä
herättämättä hänessä mitään tunnelmaa tai kuvittelua. Tarkoitus
saada selville, mitä oli taulukokoelman päässä, veti puoleensa
koko hänen oleellisesti käytännöllisen ja toimeliaan mielensä.
Päätettyään kääntyä vasemmalle hän tuli tuohon hyvin pitkään, kapeaan
ja melkein pimeään saliin -- varjostimet olivat alasvedetyt. Hän
kulki varovaisesti siksi, että lattia oli täällä hyvin liukas, ja
eräänlaisen vakavuuden vallassa, osittain pimeyden ja osittain
taulujen vuoksi. Ne olivat tosiaankin tässä valossa peloittavia
nuo vanhat Caradocit -- muutamat niistä olivat mustia, aseellisia
olentoja, jotka näyttivät katselevan eräänlaisella polttavalla,
julmalla, puolustavalla ahneudella heidän välitseen kulkevan
jälkeläisensä pientä, valkeaa haamua. Mutta pikku Ann, joka tiesi
ne vain kuviksi, säilytti kiinteän astuntansa ja silloin tällöin,
kulkiessaan erään ohi, joka näytti muita inhoittavammalta, nyrpisteli
nykerää pientä nenäänsä. Perällä, kuten hän oli aavistanut, oli ovi.
Hän avasi sen ja astui porraskäytävään. Nurkassa oli kiviset portaat
ja kaksi ovea. Olisi ollut hauska nousta noita portaita, mutta
hauska oli myöskin avata nuo ovet. Mentyään arasti ensimmäiselle
ovelle hän käänsi kädensijasta. Se oli yksi noita huoneita, jotka
olivat välttämättömiä talossa ja joista hän ei suuresti välittänyt.
Suljettuaan tämän oven verrattain kuuluvasti hän avasi toisen ja
joutui huoneeseen, joka ei muistuttanut alakerran suojia, mitkä
olivat kaikki korkeita ja kullattuja, vaan enemmän sellaista matalaa,
kirjoilla täytettyä, missä hän sai yksityisopetusta. Huoneen
perältä, jota hän ei voinut nähdä, hän kuuli sellaisen äänen, kuin
joku olisi suudellut jotakin, ja hänen vaistonsa olisi saanut hänet
melkein kääntymään ja menemään pois, mutta "halloo"-sana sai äkkiä
hänet avaamaan suunsa. Ja melkein heti hän näki isoäidin ja isoisän
seisomassa tulisijan ääressä. Tietämättä tarkkaan, olivatko nämä
iloisia hänen tulostaan, hän lähestyi heitä ja alkoi heti:

"Täälläkös sinä istut, isoisä?"

"Täällä."

"Onko täällä somaa, isoäiti? Minne nuo kiviportaat johtavat?"

"Tornin katolle, Ann."

"Oh! Minulla on uutinen vietävänä perille, niin että minun _täytyy_
nyt mennä."

"Ikävätä menettää sinut."

"Niinhän se on, mutta hyvästi nyt."

Kuultuaan oven sulkeutuvan hänen jälkeensä lordi ja lady Valleys
katsahtivat toisiinsa hymyillen epävarmasti.

Pikkuinen neuvottelu, jonka Ann oli keskeyttänyt, oli saanut alkunsa
seuraavalla tavalla.

Tottuneena vetäytymään tähän hiljaiseen ja kotoiseen huoneeseen, joka
ei ollut hänen virallinen työhuoneensa, missä häntä aina saattoivat
sihteerit häiritä, lordi Valleys oli tullut tänne ylös lunchin
jälkeen tupakoimaan ja märehtimään erästä kiusallista asiaa.

Asia koski Pendridnyn maatilaa Cornwallissa. Se oli kauan
kiihdyttänyt hänen asiamiestään ja häntä itseään, ja hänen oli
nyt tehtävä lopullinen päätös. Kysymys oli kahdesta maatilan
pohjoispuolella olevasta kylästä, joiden asukkaat olivat kokonaan
riippuvaisia erään suuren kivilouhimon käynnistä, louhimon, joka
jonkun aikaa oli tuottanut tappiota.

Suopeana miehenä hän oli perin vastahakoinen käyttämään keinoa,
joka olisi saattanut hänen alustalaisensa pulaan, semminkin niissä
tapauksissa, jolloin ei ollut ollut mitään kahnausta hänen ja
heidän välillään. Mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan asia oli
seuraava: Lukuunottamatta tätä louhimoa Pendridnyn maatila ei ollut
vain kannattava, vaan vieläpä voittoatuottava liike, mikä hankki
varoja Valleys Housen, Newmarketissa olevan kilparadan ja muiden
yleisten menojen peittämiseen. Käytettäessä tätä louhimoa edelleen
ja pidettäessä huolta Pendridnyn kunnossapysymisestä ja maksettaessa
eläkkeitä yli-ikäisille palvelijoille asia muuttui kokonaan toiseksi.

Istuessaan siellä tänä iltapäivänä poltellen mielipiippuaan hän oli
lopultakin tullut siihen johtopäätökseen, ettei voinut tehdä muuta
kuin sulkea louhimon. Hän ei ollut tehnyt tätä päätöstä helposti,
vaikka, ollaksemme oikeudenmukaisia häntä kohtaan, tieto siitä,
että tämä päätös tuli aiheuttamaan melun paikallisessa ja kenties
koko kansallisessa lehdistössä, oli pikemminkin kannustanut häntä
tekemään sen kuin pidättänyt häntä siitä. Hän tunsi kuin häntä
olisi tahdottu pakottaa, eikä pitänyt pakotuksesta. Riistää noilta
köyhiltä ihmisiltä heidän välitön toimeentulonsa oli hänestä, sen
hän tiesi, paljon vaikeampaa kuin niistä, jotka tulivat nostamaan
siitä melun, mutta hänen omatuntonsa oli puhdas ja hän saattoi
jättää huomioonottamatta tuon syntyvän melun pelkkänä puoluevihana.
Hän oli koettanut tutkia tätä asiaa rehellisesti kaikilta puolin
ja oli tuuminut näin: Jos minä pidän tätä louhimoa käynnissä, niin
minä tosiasiassa hyväksyn köyhdyttämisperiaatteen, koska minä
luonnollisesti odotan, että jokainen minun maatilani kannattaa
omat rakennuksensa, viljelyksensä, metsästysalueensa ja ottaa
osaltaan osaa tämän talon, minun perheeni, rotuhevosten ja kaikkien
niissä käytettävien ihmisten ylläpitoon. Jos minä sallin jonkun
kannattamattoman liikkeen olla käynnissä, niin se merkitsee sitä,
että minä köyhdytän toiset vuokralaiseni toisten kustannuksella.
Sen täytyy sentähden olla väärää taloutta ja salaista sosialismia.
Edelleen, jos loogillisesta asiaa ajatellaan, se saattaa johtaa
minut perikatoon, minkä salliminen, vaikka en mieskohtaisesti
tekisikään vastaväitteitä, merkitsisi sitä, että en usko olevani
perinnäistapojen ja koulutukseni perusteella paras välikappale, jonka
avulla valtio voi taata kansan hyvinvoinnin...

Kun hän oli tullut tähän kohtaan mietteissään, hänen mielensä, tai
paremmin sanoen hänen olennainen itsensä, oli luonnollisesti noussut
pystyyn ja sanonut, että se oli järjetöntä!

Persoonattomuus oli muodissa, ja tavallisesti hän uskoi ajattelevansa
sillä lailla. Oli kuitenkin kohta, missä mahdollisuus tehdä
siten taukosi ilman että hän itse, hänen säätynsä tai isänmaa
tuli petetyksi. Tuohon argumenttiin, jonka hän oli kylliksi
viisas esittämään itselleen kernaammin kuin sallimaan, että joku
toinen olisi sen hänelle esittänyt, siihen, että oli suhteetonta,
että yksi mies saattoi yhdellä kynänpiirrolla määrätä satojen
kohtalot, satojen, joilla oli samanlaiset aistit ja tunteet kuin
hänelläkin, hän oli vastannut: "Jos _minä_ en sitä tee, niin sen
tekee joku rahamies, yhtiö -- tai, mikä pahempi, valtio!" Kun
osuustoiminnalliset yritykset olivat hänen mielestään vieraita maan
hengelle, niin ei ollut muuta valitsemisen varaa, mikäli hän saattoi
ymmärtää. Tosiasiat olivat tosiasioita, eikä niitä saanut jättää
huomioonottamatta.

Huolimatta tästä kaikesta päätöksenteon välttämättömyys teki hänet
surulliseksi, sillä vaikka hänellä ei ollutkaan hyvää suhteellisuuden
aistia, hän oli kuitenkin humaaninen.

Hän poltteli paraikaa piippuaan ja tarkasteli pientä paperiliuskaa,
kun hänen vaimonsa astui sisään. Vaikka tämä oli tullut kysymään
hänen neuvoaan kokonaan toisenlaisessa asiassa, niin hän näki heti
miehensä vaivaantuneeksi ja sanoi:

"Mikäs sinun nyt on, Geoff?"

Lordi Valleys nousi ja meni lieden luokse, tyhjensi piippunsa ja
ojensi vaimolleen tuon paperin.

"Tuo louhimo! Siitä ei ole mihinkään -- täytyy sulkea?"

Lady Valleysin kasvot muuttuivat.

"Oh, ei! Se merkitsisi huutavaa hätää."

Lordi Valleys tuijotti kynsiinsä. "Se panee jarrun koko tilalle", hän
sanoi.

"Minä tiedän sen, mutta miten me voisimme katsoa noita ihmisiä
silmiin -- minä en enää koskaan voisi mennä sinne. Ja useimmilla
heistä on sellaiset suuret perheet."

Lordi Valleysin katsellessa edelleen kynsiään lady Valleys jatkoi
vakavasti:

"Sen toimenpiteen asemesta minä tekisin uhrauksia. Minä pikemmin
vuokraisin Pendridnyn kuin ajaisin kaikki nuo ihmiset työstä. Luulen,
että sen saisi vuokratuksi."

"Vuokratuksi? Paras lehtokurppametsä koko maailmassa!"

Seuraten ajatuksiaan lady Valleys jatkoi:

"Aikaa voittaen me voisimme siirtää nuo ihmiset toisiin töihin.
Oletko kysynyt Miltounin mielipidettä?"

"En", sanoi lordi Valleys lyhyesti, "enkä aiokaan -- hän on liian
epäkäytännöllinen".

"Hän näyttää aina hyvin tietävän, mitä tarvitsee."

"Minä sanon sinulle", toisti lordi Valleys, "Miltoun ei ymmärrä
tällaisia asioita -- hän ja hänen aatteensa viittaavat takaisin
keskiaikaan."

Lady Valleys tuli lähemmäksi ja tarttui hänen takkinsa kaulukseen.

"Geoff -- tee minulle mieliksi. Jokin toinen keino!"

Lordi Valleys rypisti kulmakarvojaan ja katsoi vaimoonsa jonkun
aikaa. Lopulta hän vastasi:

"Miellyttääkseni sinua -- minä lykkään päätöksen täytäntöönpanon
toiseksi vuodeksi."

"Luuletko sinä, että se on vuokraamista parempi?"

"Minä en pidä ajatuksesta, että joku sivullinen pääsisi sinne.
Siihen on vielä aikaa, jos siihen on pakko. Ota tämä minulta
joululahjaksesi."

Lady Valleys punastui hieman, kumartui eteenpäin ja suuteli hänen
korvaansa.

Juuri sillä hetkellä pikku Ann oli astunut sisään.

Kun hän oli mennyt ja he olivat vaihtaneet tuon epävarman katseen,
niin lady Valleys sanoi:

"Minä tulin Babsin vuoksi. Minä en tiedä, mitä tehdä hänelle,
sittenkuin tulimme tänne. Hän ei ryhdy innolla mihinkään."

Lordi Valleys vastasi melkein jurosti:

"Se johtuu luultavasti kuumuudesta -- tai Harbingerista. Huolimatta
mukavasta arkuudestaan tuo mies ei pidä ajatuksesta jättää tätä
lasta, jota hän niin kiihkeästi ihailee."

"Ah!" sanoi lady Valleys hitaasti, "minä en ole siitä niin varma".

"Mitä sinä tarkoitat?"

"Barbarassa on jotakin omituista. Minä en ole varma, vaikka hän
tuntisi jotakin tuota mr Courtieria kohtaan."

"Mitä!" sanoi lordi Valleys muuttuen epäfilosofisen punaiseksi.

"Sitä, mitä sanoinkin!"

"Älähän joutavia, Gertrude. Miltounin asia riitti jo yhden vuoden
osalle."

"Kahdenkymmenenkin", mutisi lady Valleys. "Minä pidän Barbaraa
silmällä. Sanotaan, että Courtier aikoo mennä Persiaan."

"Toivon hänen myöskin jättävän sinne luunsa", mutisi lordi Valleys.
"Totisesti, tämä on jo liikaa. Minusta tuntuu siltä, kuin te kaikki
olisitte väärässä."

Lady Valleys kohotti kulmakarvojaan. Miehet olivat niin omituisia
näissä asioissa! Hyvin omituisia ja avuttomiakin kehnompia!

"No niin", hän sanoi, "minun täytyy mennä kokoukseen. Minä otan hänet
mukaani ja koetan saada hänet ryhtymään johonkin", ja poistui sitten.

Kysymyksessä oli syntyväisyyden edistämisyhdistyksen avajaisjuhla,
minkä puheenjohtajaksi hän oli lupautunut. Suunnitelma on
senlaatuinen, että hän oli heti kohta innostunut siitä, se kun vetosi
hänen laajaan ja verevään luonteeseensa. Monilla yhdistyksillä,
joilta hän ei ollut voinut kieltää kannatustaan, oli itsessään vain
vähän vetovoimaa, ja todella virkistävää oli tuntea jotakin julkista
toimintahaaraa kohtaan jotakin innostusta lähentelevää. Ei niin,
että hän olisi tässä suhteessa ollut akateemisen johdonmukainen,
sillä yksityisessä elämässä ja tuttaviensa kesken hän ei pitänyt
ahtaan dogmaattisesti kiinni naisten velvollisuudesta synnyttää
lapsia ylenmäärin. Hän ajatteli imperialistisesti tässä asiassa ilman
tekopyhyyttä. Yksilöiden ohella kaikissa tapauksissa suuret, terveet
perheet! Hänen perusaatteensa oli -- kansallinen laajennus! Hänen
mottonsa, jonka hän tahtoi mahdollisesti saada myöskin yhdistyksen
motoksi, oli: _"De l'audace, et encore de l'audace!"_ Kysymyksessä
oli kansan voiman täysi toteuttaminen. Hänellä oli totinen ja eräässä
merkityksessä liikuttava usko "lippuun", välittämättä siitä, mitä se
mahtoi suojaansa kätkeä. Se oli hänen idealisminsa. "Voitte puhua",
hän saattoi sanoa, "niin paljon kuin tahdotte kansallisen elämän
ohjaamisesta yhteiskunnallisen oikeuden mukaisesti! Mitä välittää
kansa yhteiskunnallisesta oikeudesta? Asia on paljon laajempi. Se on
tunneasia. Meidän täytyy laajeta!"

Matkallaan kokoukseen hän mietti puhettaan eikä koettanut saada
syntymään keskustelua Barbaran kanssa. Siihen oli kyllä aikaa; vaikka
olikin raukea ja kalpea, Barbara näytti kuitenkin niin suloiselta,
että oli huvittavaa saada hänen kannatuksensa tässä asiassa.

Toimikunnan jäsenet olivat jo koolla kokoushuoneen takana olevassa
pienessä, synkässä huoneessa, ja he läksivät heti puhujalavalle.



II LUKU.


Välittämättä kuulijain katseista Barbara istui surullisiin
mietteisiinsä vaipuneena.

Miltounin vaalia seuranneisiin kolmeen viikkoon oli kasaantunut
niin paljon hommia, että hänelle ei ollut jäänyt aikaa eikä voimia
ottaa selvää omasta tilastaan. Siitä aamusta lähtien, kun Harbinger
oli tarkastellut häntä ja Halia, Harbinger oli näyttänyt elävän
vain saadakseen olla hänen lähellään. Ja tietoisuus Harbingerin
intohimosta tuotti hänelle kirvelevää huvia. Hän oli ratsastellut
ja tanssinut hänen kanssaan, mikä oli välistä tuntunut melkein
riemastuttavalta. Mutta oli myöskin aikoja, jolloin hän tunsi --
vaikka aina tietyllä tavalla halveksien itseään, samoin kuin silloin,
kun istui lämpöisellä kivellä, kallioisen kukkulan juurella --
outoa tyytymättömyyttä, jonkin kaipuuta, joka oli tämän maailman
ulkopuolella, maailman, missä hän sai keksiä puutteensa voidakseen
uskoa vakaviin pyrkimyksiinsä.

Hän oli nähnyt Courtierin kolmesti. Kerran tämä oli tullut
päivällisille kutsun johdosta, jonka lady Valleys oli kirjoittanut
tuolla lumoavalla, melkein syvämietteisellä tyylillään, jonka
hän oli opetellut kirjoittaakseen sellaisille, jotka olivat
yhteiskunnallisesti häntä alempana, semminkin, jos nämä
olivat älykkäitä. Kerran oli Courtier ollut Valleys Housessa,
puutarha-juhlassa. Ilmoitettuaan hänelle, milloin lähtisi seuraavana
päivänä ratsastamaan, Barbara oli tavannut hänet ratsastusradalla,
seisomassa radan vieressä, siinä paikassa, mistä hänen piti ajaa
ohitse. Courtierin kasvoilla oli silloin hänelle niin ominainen,
kunnioituksen ja ivallisen itsetietoisuuden sekainen ilme.
Kävi selville, että hän tuli matkustamaan pois, mutta Barbaran
kysymyksiin, miksi ja minne, hän oli vain kohauttanut olkapäitään.
Kun hän nyt istui siinä pölyisellä puhujalavalla, tässä kuumassa,
paljaassa kokoushuoneessa, missä näki kaikki nuo ihmiset ja kuuli
puheita, joiden sisältöön ei jaksanut syventyä, niin ajatusten
sekasotku, hänen ympärillään olevat kasvot ja puhujain äänet
vaikuttivat painajaisen tavoin. Tämän kaiken keskeltä hän erotti
kuitenkin hyvin selvästi suuren hatun alta äitinsä niskan värin ja
erään oikealla istuvan toimikunnan jäsenen kasvojen ilmeen, jäsenen,
joka pureskeli kynsiään sinisen paperin suojassa. Hän huomasi,
että joku puhui kuulijain joukossa, ikäänkuin työntäen suustaan
sanaryhmiä. Hän saattoi nähdä hänet -- pienen miehen, mustassa
takissa, kalpeine tempovine kasvoineen.

"Minusta tuntuu, että tämä on hirveätä", hän kuuli hänen sanovan,
"minusta tuntuu, että tämä on jumalanpilkkaa. Minusta on hirveätä,
että meidän pitäisi sekaantua suurimpaan voimaan, suurimpaan ja
pyhimpään ja salaisimpaan -- voimaan, joka liikuttaa maailmaa. Minä
en jaksa sitä kuunnella, se näyttää minusta tekevän kaiken niin
vähäpätöiseksi!" Barbara näki hänen istuutuvan ja äitinsä nousevan
vastaamaan.

"Meidän kaikkien täytyy olla myötätuntoisia sitä vakavuutta
ja tiettyyn määrään saakka sitä tarkoitusta kohtaan, joka on
meidän kuulijaimme joukossa olevalla ystävällämme. Mutta meidän
täytyy kysyä itseltämme: Onko meillä oikeutta myöntää itsellemme
yksityisten tunteitten ylellisyyttä asiassa, mikä koskee kansallista
laajenemista. Meillä ei ole oikeutta jättäytyä tunteen valtaan.
Meidän ystävämme tuolla kuulijain joukossa -- suokoon hän anteeksi
minun sanani -- puhui pikemmin runoilijan kuin vakavan reformaattorin
tavoin. Minä pelkään, että jos annamme itsemme vaipua runouteen, niin
tämän maan syntyneisyys on pian myöskin vaipuva runouteen. Ja sitä
meidän on mahdoton ajatella ristissäkäsin. Olin aikeissa esittää
seuraavan loppuponnen, kun meidän ystävämme tuolla kuulijain joukossa
-- --"

Mutta Barbaran huomio oli jälleen siirtynyt tuohon omituiseen
ajatusten ja tunteiden sekoitukseen, mistä tuo pieni mies oli hänet
niin äkkiä herättänyt. Sitten hän huomasi, että kokous loppui ja
hänen äitinsä sanoi:

"Nyt, rakkaani, on sairashuonepäivä. Me ennätämme juuri sopivaan
aikaan."

Kun he olivat jälleen autossa, Barbara nojasi taaksepäin hyvin
äänettömänä, tarkastaen katuliikennettä.

Lady Valleys katseli häntä syrjäsilmällä.

"Mikä pikkuinen pommi tuo pieni mies oli!" hän sanoi. "Oli
varmastikin tullut sisään erehdyksestä. Kuulin, että mr Courtier on
saanut kutsun Helen Gloucesterin tanssiaisiin tänä yönä, Babs."

"Miesparka!"

"_Sinä_ menet sinne", sanoi lady Valleys kuivasti.

Barbara vetäytyi takaisin nurkkaansa.

"Älä härnää minua, äiti!"

Katumuksen ilme tuli lady Valleysin kasvoille. Hän koetti tarttua
Barbaran käteen, mutta tuo väsynyt käsi ei vastannut hänen
puristukseensa.

"Minä tiedän, missä mielentilassa sinä olet, rakkaani. Sen
voittamiseen tarvitaan rohkea ote. Älä anna sen kasvaa itsessäsi.
Sinun olisi parasta mennä eno Dennisin luokse huomenna. Sinä olet
vaivannut itseäsi liiaksi."

Barbara huokasi.

"Toivon, että olisimme jo huomispäivässä."

Auto oli pysähtynyt, ja lady Valleys sanoi:

"Tuletko sisään, vai oletko liiaksi väsynyt? Heistä tuntuu aina niin
hyvältä nähdä sinut."

"Sinä olet kahdesti niin väsyksissä kuin minä", vastasi Barbara,
"tietenkin minä tulen".

Näiden kahden naisen astuessa sisään laitoksessa syntyi heti kohta
heikkoa kuiskinaa ja mutinaa. Lady Valleys, jonka laaja olemus
herätti heti toimeliasta ja rohkaisevaa luottamusta, istuutui
erään sängyn laidalle. Mutta Barbara seisoi keskellä kapeata
auringonvalon juovaa, tietämättä mistä aloittaisi, häneen päin
kääntyneiden kasvojen keskellä. Nuo köyhät rakkaat näyttivät niin
nöyriltä, niin äänettömiltä, niin väsyneiltä. Eräs heistä makasi
aivan liikkumattomana, nostamatta edes päätään tulijan näkemiseksi.
Nuo uinuvat, kalpeat kasvot ulkonevine poskipäineen näyttivät niin
haurailta, että kosketus tai henkäys olisi murtanut ne; otsalla
lepäsi silkkiäkin hienompi, tumma hiussuortuva; suljetut silmät
olivat syvällä päässä; toinen käsi, joka oli työstä melkein kokonaan
näivettynyt, lepäsi rinnalla. Hengitys kulki aivan verettömien
huulien läpi. Hänen nukkuva olentonsa näytti omalla tavallaan
kauniilta. Barbaran valtasi omituinen mielenliikutus. Nukkuja
näytti niin kokonaan irtaantuneen tästä maailmasta ja kaikista
sen muodollisuuksista ja kankeudesta. Katsellessaan häntä Barbara
menetti väsymyksensä ja onttouden tunteensa ja johtui ajattelemaan
kotoisia kivikunnaita, kun tuuli puhalteli niillä ja kaikki oli
alastonta, suurta ja välistä hirveätä. Tuossa hiljaisessa unessa oli
jotakin alkuperäistä. Naapurivuoteessa oleva vanha nainen ruskeine
kurttuisine kasvoineen ja kirkkaine, tummine ja eloisine silmineen
näytti tämän tällaisen rauhallisuuden rinnalla melkein raa'alta
selittäessään Barbaralle, että pieni kanervakimppu saippua-astian
toisessa päässä, ikkunalaudalla, oli tuotu Walesista, sillä, kuten
hän selitti: "Minun äitini oli syntynyt Stirlingissä, niin että minä
pidän hieman kanervista, vaikka en itse olekaan koskaan poistunut
Bethnal Greenistä."

Mutta kun Barbara uudestaan kulki ohitse, niin tuo nukkuva nainen
oli istuallaan ja näytti vain tavalliselta olennolta -- hänen outo,
hauras kauneutensa oli kadonnut.

Tuntui huojentavalta, kun lady Valleys sanoi:

"Rakkaani, minun täytyy olla merimiesbasaarissa puoli kuusi. Sillä
aikaa kuin minä olen siellä, sinun täytyy mennä kotiin ja levätä ja
virkistää itseäsi illaksi. Me menemme päivällisille Plassey Houseen."
Gloucesterin herttuattaren kutsut, joita kukaan ei kernaasti
laiminlyönyt, olivat määrätyt näin myöhäiseksi päiväksi herttuattaren
ilmaiseman halun johdosta pitkittää sesonkia ja sillä lailla auttaa
vuokra-ajureita. Ja vaikka jokainen oli asiaa kohtaan myötätuntoinen,
niin useimmista oli tuntunut yksinkertaisemmalta matkustaa pois,
saapua kaupunkiin kutsupäivänä ja poistua taas seuraavana aamuna.
Läpi koko tuon viikon, millä sesonkia oli näin pidennetty, ajurit
olivat pitkissä riveissä rautatieasemilla ja pysähdyspaikoillaan,
tietämättä, mitä tehtiin heidän hyväkseen, odottaen yhtä
kärsivällisenä kuin heidän hevosensakin. Mutta koska kaikki olivat
erityisesti ponnistelleet tällä lailla, niin poikkeuksellisen suuri,
valittu ja loistava seura kokoutui Gloucester Houseen.

Laajan tanssisalin kattoon oli ripustettu suuria viuhkoja
yhteenkietoutuneiden, pyörivien parien yläpuolelle puhdistamaan ja
tuulettamaan raskasta ilmaa, ja nuo suuret viuhkat, jotka liikkuivat
uskomattoman hitaasti, johtivat heikon, vilvoittavan ilmavirran
valkeiden paidanrintojen ja paljaiden kaulojen mereen ja panivat
liikkeelle lukemattomien kukkien tuoksun.

Myöhään yöllä, lähellä erästä suurta kukkakimppua, eräs hyvin sievä
nainen seisoi ja jutteli Bertie Caradocin kanssa. Tuo nainen oli
Bertien serkku, Lily Malvezin, Geoffrey Winlowin sisko ja erään
vapaamielisen päärin vaimo, lumoava olento, jonka neilikanväriset
posket, kirkkaat silmät, nopeat huulet ja pyöreä vartalo antoivat
hänelle mitä sievimmän vilkkauden ilmeen. Puhuessaan hän katseli
ovelasti toveriaan, koettaen ikäänkuin tunkeutua tuon nuoren,
itsehillintäisen miehen varustusten läpi.

"Ei, rakkaani", hän sanoi pilaatekevällä äänellään, "sinä et koskaan
saa minua vakuutetuksi siitä, että Miltoun tulisi takertumaan. _Il
est trop intransigeant_. Ah! Sielläpäs on Babs!"

Sillä Barbara oli lipunut ohitse, silmät laiskan harhailevina, huulet
hieman raollaan, niska jotenkuten yhtä kalpeana kuin hänen valkea
takkinsa, kasvot kalpeina ja ilmeisesti uupuneina hänen raskaan,
ruskehtavan hiusvyyhtensä alla, ruumis taipuisana ja aivankuin
pyörryksissä, mistä tanssikumppanin käsivarsi sai hänet herättää
valssin joka pyörteessä.

Liikuttaen tuskin ollenkaan huuliaan, kuten ylhäisöpiirien vankien
oli tapana puhua, Lily Malvezin mutisi:

"Kenen kanssa hän tanssii? Onkos se nyt se tuntematon juoksija,
Bertie?"

Vallan yhtä liikkumattomin huulin Bertie vastasi:

"Neljäkymmentä yhtä vastaan, ei mitään vedonlyöjiä."

Mutta nuo tutkivat, kirkkaat silmät seurasivat yhä Barbaraa, joka
ajelehti tanssissa suuren pyörteeseen joutuneen vesililjan tavoin, ja
seuraava ajatus kulki tuon sievän pään läpi:

"Babs on takertunut häneen. Se on häneltä kehnosti tehty, totisesti!"
Ja sitten hän näki erään toisen, joka nojasi pylvääseen ja jonka
silmät myöskin seurasivat noita kahta, ja hän ajatteli: "Hm! Claud --
raukka -- ei ihme, että hän katselee tuolla tavalla. Oh! Babs!"

Erään patsaan vieressä, terassilla, Barbara ja hänen toverinsa
seisoivat, siellä, missä juhlalyhdyt eivät muuttaneet puiden näköä,
puiden, jotka tarjosivat synkkyytensä ja kirkkautensa virkistyksen.

Uuden kalpean uupumuksensa valtaamana, hengittäen vielä syvään
valssin johdosta, Barbara näytti Courtierista olevan täynnänsä
rakastettavuutta. Miksi pitäisi ihmisen sepitellä puheita unikuville!
Barbara oli vain ilmaanpainettu kauneuden ilmestyskuva, mikä olisi
hävinnyt kosketuksesta -- hän oli lumouksen aaveiden kaltainen,
jotka ilmestyvät ihmiselle öisen sinisen taivaan alla vuoriston
tähtihohteisessa lumossa tai hiljaisen kultaisessa koivumetsässä!
Puhuminen olisi ollut pyhyydenhäväisemistä. Sitä paitsi, mitä hyötyä
olisi Courtierille tuottanut puhuminen tässä Barbaran maailmassa,
mikä oli niin hurmaava ja vilkkaan vaikuttava -- tässä maailmassa,
mikä oli rakennuksen kaltainen, jossa kaikki ikkunat olivat peitetyt
ja varjostimet alasvedetyt, rakennuksen, minne ei päästetty ketään,
joka ei ollut vannonut uskovansa, että se oli maailma, koko maailma,
eikä mitään muuta kuin maailma, minkä ulkopuolella oli vain jätteet
kaikesta siitä, mistä se oli rakennettu. Miksi olisi Courtier
puhunut tässä seurapiirin maailmassa, missä hän tunsi olevansa kuin
erämaassa, missä etsi kanssaihmistä!

Harbingerin ääni sanoi heidän takanaan:

"Lady Babs!"

Kauan löyhyttelivät viuhkat tämän uljaan huvipyörteen yläpuolella ja
viulut valittivat ja vinkuivat myöhään aamuun asti. Sitten äkkiä,
aivan kuten kastekimallus katoaa ruohosta auringon noustua, kaikki
haihtui pois, ja suuriin huoneisiin jäi vain jäljelle livreepukuisia
palvelijoita, jotka kiiltävillä lattioilla näyttivät samanlaisilta
kuin flamingot lammen rannalla päivän sarastaessa.



III LUKU.


Fitz-Haroldien perintökartanossa, pienen merenrantakaupungin
Nettlefoldin ulkopuolella, lordi Dennis vietti rauhallisia
päiviään. Tässä etelärannikon ilmanalassa, mikä oli Englannin
kaikkein terveellisin ja leppoisin, hän vanheni hyvin hitaasti,
nauttien täysin siemauksin rauhallisesta elämästä, ajatellen tuskin
ollenkaan kuolemaa. Hän oli ihmeellisen itsehillintäinen, kuten
tuo vanha korkea rakennuskin korkeine ikkunoineen ja kyyryllään
olevine tulisijoineen. Hänen kirjansa, sillä hän tutki kutakuinkin
kiihkeästi vanhoja sivistysmuotoja ja kuvasi niiden tapoja silloin
tällöin kuivalla, kohtalaisen terävällä kynällään määrätyissä,
vanhanaikaisissa julkaisuissa; hänen mikroskooppinsa, sillä hän
tutki vesiäisiä, ja hänen ystävänsä John Boglen kalastajavenhe,
John Boglen, joka oli aikaa sitten huomannut hänet parhaaksi
kalakseen, kaikki nämä ynnä jotkut tilapäiset vierailijat sekä hänen
pienet käväisynsä Lontoossa, Monklandissa ja muissa maakartanoissa
muodostivat hänen elämänsä, mikä, joskaan se ei ollut suunnattoman
hyödyllinen, oli kuitenkin kauttaaltaan laatuisaa ja hyväntahtoista,
vaikuttaen tunnetulla yksinkertaisuudellaan tietyn negatiivisesti ei
ainoastaan hänen omaan luokkaansa, vaan tämän luokan ja koko maan
välisiin suhteisiin. Nettlefoldissa sanottiin yleensä, että hän oli
gentlemanni ja että jos kaikki lordit olisivat hänen kaltaisiaan,
niin heitä vastaan ei olisi mitään muistuttamista. Kauppakansa ja
majatalonpitäjät tunsivat, että maan edut olivat turvallisemmin
hänen käsissään kuin sellaisten käsissä, jotka tahtoivat sekaantua
asioihin kaikkien niiden hyväksi, jotka eivät halunneet muuta kuin
saada olla rauhassa. Sellainen mies, joka saattoi niin täydellisesti
unhottaa olevansa herttuan poika ja jota muut ihmiset eivät koskaan
unhottaneet, oli mies, joka tuotti heille rahaa. Oli totta, että
hänellä ei ollut koskaan ollut paljon sanottavaa yleisissä asioissa,
mutta tämä jätettiin huomioonottamatta, sillä hänellä olisi sitä
ollut, jos olisi tahtonut, ja se seikka, että hän ei ollut tahtonut,
osoitti vielä paremmin, että hän oli gentlemanni.

Samalla lailla kuin hän oli pienen kaupungin ainoa henkilö, jota
vastaan ei koskaan voitu mitään sanoa, samalla lailla hänen
talonsakin oli talo, joka uhmasi arvostelua. Aika oli tehnyt siitä
perin sopivan. Kaikki oli siinä hienoa -- muratin peittämät seinät,
purppuraanvivahtava, paikoittain lehtisammalen peittämä katto,
rauhaisat niityt, joilla ponyja ja lehmiä kävi laitumella ja jotka
ulottuivat aina mereen saakka. Seisoen yksinään muiden talojen
takana, ikäänkuin niiden mestarina, joskin hieman liian esteettisen
erillään tavallisista tarpeista -- se teki muut arvottomiksi.

Hänellä ei oikeastaan ollut naapureita, joita olisi koskaan tavannut,
lukuunottamatta nuorta Harbingeria, joka asui kolmen mailin päässä
Whitewaterissa. Mutta koska hän osasi välttää oman piirinsä
aiheuttaman vaivan, niin tämä ei kiusannut häntä. Paikallisessa
laupeudentyössä, semminkin mikäli kaupungin kalastajat olivat
kysymyksessä, joiden talvikuukaudet tuottivat nykyjään hyvin vähän,
hän oli tuhlaavainen aina liiallisuuteen asti, sillä hänellä ei
ollut suuria tuloja. Lukuunottamatta sitä, että toimi muutamien
kunnallisten yritysten etunenässä, hän otti osaa politiikkaan
hyvin vähän tai ei ollenkaan. Hänen torylaisuutensa oli laadultaan
lempeätä, hän ei uskonut maan uudistuvan muutoin kuin siten, että
eri luokat suhtautuivat toisiinsa suopeasti. Kun häneltä kysyttiin,
miten tämä saattoi käydä päinsä, hän saattoi vastata kuivalla,
hieman pahanilkisellä miellyttävyydellään, että jos herhiläisten
pesiä härnättiin kepillä, niin herhiläiset tulivat esiin. Kun
hänellä itsellään ei ollut maata, niin hän oli arka lausuessaan
kantansa tässä pulmallisessa kysymyksessä. Mutta jos hänen päällensä
hyökättiin kiivaasti, niin hän saattoi sanoa seuraavasti: "Maa on
yleensä parhaimmassa tilassa meidän käsissämme, mutta keskuudessamme
saisi olla vähemmän sellaisia, jotka eivät viljele itse maata eivätkä
anna muidenkaan sitä viljellä."

Hänellä oli maata kohtaan lempeä ja suojeleva tunne, mitä saattoi
odottaakin, eikä hän voinut ajatella, että se olisi jäänyt tuon
kylmän äidin, valtion, vuokrattavaksi. Hän suhtautui ivallisesti
radikaalien ja sosialistien mielipiteisiin, mutta ei pitänyt siitä,
että näitä ihmisiä mieskohtaisesti paneteltiin heidän selkäinsä
takana. On kuitenkin myönnettävä, että jos hänelle tehtiin
vastaväitteitä, niin hän kävi huomattavasti ivallisemmaksi. Kun
hänellä ei ollut mitään tilaisuutta julkisessa elämässä vaikuttaa
mielipiteineen toisiin, niin synnynnäinen aristokraatti oli hänessä
pakotettu jollakin lailla tulemaan ilmi.

Joka vuosi, heinäkuun lopulla, hän jätti talonsa lordi Valleysin
käytettäväksi, joka piti sitä mukavana paikkana, missä saattoi
odottaa Goodwood-juhlaa.

Herttuatar Gloucesterin kutsujen jälkeisenä aamuna hän sai seuraavan
kirjeen:

    Valleys House.

    Rakkahin Dennis-enoni.

    Saisinkohan tulla luoksesi hieman aikaisemmin lepäämään?
    Lontoossa on niin hirveän kuuma. Äidillä on vielä kolme tehtävää
    suoritettavana, ja minun on tultava takaisin viimeiseen
    illatsuun, mikä on poliittinen luonteeltaan -- joten en halua mennä
    Monklandiin asti. Ja kaikkialla muualla, paitsi sinun luonasi,
    on meluisata. Eustace näyttää niin uupuneelta. Minä koetan saada
    hänet mukaani. Isoäiti voi hirveän hyvin.

    Rakkaimpia, parhaimpia terveisiä lähettää Sinun

                                                  Babsisi.

Samana iltapäivänä hän saapui, mutta ilman Miltounia, ajaen
asemalta kevyillä vaunuilla. Lordi Dennis kohtasi hänet veräjällä
ja suudeltuaan häntä tarkasteli häntä jotenkuten levottomasti,
sivellen valkeata suippopartaansa. Hän ei ollut koskaan nähnyt Babsia
kyllästyneenä johonkin, paitsi silloin, kun vei hänet John Boglen
venheeseen. Barbara näytti varmasti kalpealta, hänen tukkansakin
oli kammattu eri tavalla -- mikä seikka häiritsi sellaista, joka
ei tietänyt syytä siihen. Pujottaen kätensä Barbaran käsikoukkuun
hän vei hänet niitylle, mikä oli vielä täynnään voikukkia ja missä
vanha valkea pony, joka oli kantanut Barbaraa ratsastusradalla
kaksitoista vuotta sitten, lähestyi heitä ja hieroi turpaansa
Barbaran vyötäisiin. Ja äkkiä lordi Dennisissä heräsi epämukava ja
outo aavistus siitä, että vaikka Barbara ei tullutkaan itkemään,
niin kaipasi kuitenkin aikaa nykyisen mielentilansa voittamiseen.
Näyttämättä siltä, kuin eroaisi hänestä, hän kulki kedon toisessa
päässä olevalle muurille ja seisoi siellä katsellen merta.

Vesi oli melkein korkeimmillaan. Etelätuuli puhalsi hänen ylitseen
ja toi tullessaan merikukkien tuoksun, ja pienten laineiden hauras
kahina tuli melkein hänen jalkoihinsa. Kaukana ulapalla laskevan
auringon valossa hymyilevät vedet lepäsivät valkeina ja salaperäisinä
heinäkuun sumussa, herättäen hänessä omituisen tunteen. Mutta lordi
Dennis, vaikka hänellä olikin runolliset tunnehetkensä, pystyi
sentään pitämään meren oikealla paikallaan -- sillä loppujen lopuksi
se oli vain Englannin kanaali, ja hyvän englantilaisen tavoin hän
oivalsi, että jos me kerta erotamme asiat niiden oikeista nimistä,
niin ne lakkaavat olemasta tosiasioita, ja jos ne lakkaavat olemasta
tosiasioita, niin ne tulevat -- pirullisiksi! Itse asiassa hän ei
paljoakaan ajatellut merta, vaan Barbaraa. Oli totta, että tuo tyttö
oli jossakin pulassa. Ja ajatus, että Babs saattoi olla pulassa, oli
perin outoa, sillä lordi Dennis tunsi tiedottomasti, mikä suuri ja
mahtava häiritsevä voima tarvittiin tunkeutumaan tuon satalaskoksisen
ja loistavan kaavun läpi, mikä kääri itseensä tuon niin nuoren ja
onnensuosiman olennon. Se ei ollut kuolema, siksi se oli pakostakin
rakkaus. Ja hän ajatteli heti kohta tuota punaviiksistä veitikkaa.
Aatteet olivat kylläkin hyviä -- kellään ei voinut olla mitään niitä
vastaan oikeassa paikassa -- esimerkiksi päivällispöydässä. Mutta
rakastua, jos siitä nyt oli kysymys, mieheen, jolla ei ollut vain
aatteita, vaan myöskin taipumus elää niille ja niistä, eikä mistään
muusta, tuntui lordi Dennisistä olevan _outré_.

Barbara oli seurannut häntä muurille, ja lordi Dennis katseli häntä
epäilevästi.

"Sinä tahtoisit levätä unhotuksen virrassa, Babs? Sivumennen
sanottuna, oletko nähnyt meidän ystäväämme Courtieria? Hyvin
maalauksellista -- tuo hänen Don Quixotelainen elämänkatsomuksensa!"
Hänen äänensä (monen muun hienostuneen äänen tavoin, joka on
kyllästynyt spekulatsioniin) oli kolminainen -- ivasi aatteita, ivasi
itseään aatteitten ivaamisen vuoksi, osoittaen kuitenkin selvästi,
että se pohjimmiltaan ivasi vain itseään aatteitten ivaamisen vuoksi,
sillä olisi ollut raakaa, jollei se olisi sitä tehnyt.

Mutta Barbara ei vastannut hänen kysymykseensä, vaan alkoi puhua
muista asioista. Ja koko tämän iltapäivän ja illan hän jutteli niin
kevyesti, että lordi Dennis, jollei hänen vaistonsa olisi sitä
estänyt, olisi tullut petetyksi.

Tuo ihmeellinen hymynaamio -- tuo nuoruuden tutkimattomuus -- hävisi
yöllä Barbaralta. Istuen ikkunallaan, kuunvalossa, mikä näytti
"kullanhohteiselta, taivaalla kiitävältä koilta", hän katseli
ahnaasti pimeyteen, ikäänkuin se olisi ollut suuri aate, jonka
sydämeen hän koetti nähdä. Silloin tällöin hän siveli itseään,
joutuen oudon mukavasti erilleen ruumiistaan. Onnettomuudekseen
hän tunsi taas olevansa kaksoisolento. Tuo pehmeä yö, joka oli
täynnänsä meren hiljaista liikutusta ja syvää mittaamattomuutta,
herätti hänessä hirveän halun olla yksimielinen jonkin, jonkun
kanssa, joka oli ulkopuolella häntä. Viime yön tanssiaisissa tuo
"lentävä tunne" oli vallannut hänet jälleen ja vaikutti edelleenkin
-- hänen välinpitämättömyyden-piirteensä omituisena ilmaisuna. Ja
tämä Courtierin kosketuksen tuottama tunne, _cacoethes volandi_,
ja typistettyjen siipien tunne haavoitti häntä -- kuten kielto
haavoittaa lasta.

Hän muisti, miten Monklandissa isännöitsijän talossa oli ollut
harakka, joka kerran oli hakenut turvaa vainoojilta orkideain
huoneesta. Niin pian kuin sitä luultiin tarpeeksi kesyksi, sen
annettiin lentää, jotta olisi nähty, tuliko se enää takaisin. Neljä
tuntia se oli istunut korkean puun latvassa ja lopulta tullut
alas vankilaansa. Peläten, että naakat kävisivät sen kimppuun sen
seuraavalla löytöretkellä, sen toinen siipi leikattiin. Sen jälkeen
tuo hämyinen lintu, vaikka elelikin kyllin onnellisena, hypellen
sinne tänne häkissään ja terassilla, mitkä olivat sen koekenttänä,
näytti silloin tällöin levottomalta ja pelästyneeltä, liikutellen
siipiään, ikäänkuin olisi hengessään lentänyt, ja surulliselta sen
johdosta, että täytyi pysyä maassa.

Ikkunansa ääressä hän myöskin räpytteli siipiään, ja sitten
vuoteeseen mentyään lepäsi huokaillen ja kierrellen. Jokin kello
löi kolmea. Sietämättömän kärsimättömyyden valtaamana oman
epämukavuutensa johdosta Barbara veti yöpukunsa päälle auto-takin,
pisti tohvelit jalkaansa ja pujahti käytävään. Talo oli hyvin
hiljainen. Hän hiipi alakertaan pehmein askelin. Hapuiltuaan hallin
läpi, missä syntymäisillään olevan valon ohuet aaveet asustivat, hän
irroitti oven ketjut ja pakeni merta kohden. Juostessaan kasteessa
hän ei synnyttänyt suurempaa melua kuin lintu lentäessään ilmassa,
ja kaksi ponya, jotka tunsivat hänen haamunsa pimeässä, puhalsivat,
lähettäen täten pehmeät hälyytyshuokauksensa suljettujen voikukkien
keskeltä. Hän kiipesi muurin yli rannalle. Juostessaan hän oli
päättänyt paiskautua mereen viihdyttääkseen itseään, mutta se oli
niin synkkä, siinä oli vain pieni valkeanhäivä, ja taivaskin oli niin
synkkä, odottaen päivän tuloa!

Hän seisoi ja katseli. Hengen ja ruumiin sykintä ja syöksyminen
taukosi vähitellen tässä laajan synkässä yksinäisyydessä, missä
vain pienten aaltojen hiljaista murtumista kuului. Hän oli hyvin
tottunut näihin pimeihin hetkiin -- vain viime yönä tähän samaan
aikaan Harbingerin käsivarsi oli ollut kiedottuna hänen vyötäisilleen
viimeisessä valssissa! Mutta täällä pimeän hetket näyttivät niin
erilaisilta, juhlallisilta, ja Barbarasta tuntui siltä, kuin pimeys
olisi nähnyt hänen sisimpänsä läpi ja tehnyt hänet niin pieneksi ja
vauhkoksi. Hän värisi turkisreunuksisessa takissaan huomatessaan
itsensä niin ihmeellisen mitättömäksi tuon mustan taivaan ja synkän
meren edessä, jotka näyttivät muodostavan yhden suuren säälimättömän
kokonaisuuden. Kumartuen maahan hän jäi odottamaan päivän koittoa.

Se saapui Downsin puolelta ja kiiti merta kohden laahaten mukanaan
siivissään kylmän ilma-aallon. Sen mukana rohkeus palasi pian
Barbaran vereen. Hän riisuutui ja juoksi synkkään, nopeasti
vaalenevaan veteen. Se peitti hänet ahnaasti, ja hän alkoi uida. Vesi
oli ilmaa lämpimämpi. Hän makasi selällään ja molski, tarkastaen
taivaan punertumista. Kylpeä tällä lailla puolipimeässä, hiukset
levällään, ilman märkiä vaatteita jäsenten ympäri kietoutuneina,
tuntui hänestä yhtä huvittavalta kuin pahanteko lapsesta. Hän ui
ulapalle päin, mutta pelästyi rohkeuttaan ja ui takaisin rantaan,
auringon noustessa.

Hän paiskautui vaatteisiinsa, kiipesi muurin yli ja riensi takaisin
taloon. Hänen alakuloisuutensa ja kuumeentapainen epävarmuutensa
oli hävinnyt. Hän tunsi itsensä kiinteäksi, tuoreeksi ja hirveän
nälkäiseksi, ja pujahtaen pimeään ruokasaliin hän alkoi etsiä
ruokaa. Hän löysi pieniä leivoksia ja matusteli niitä parhaillaan,
kun näki avoimessa ovessa lordi Dennisin, pistoli toisessa ja
sytytetty kynttilä toisessa kädessä. Hienoine piirteineen ja
valkoisine partoineen, mitkä pistivät esiin hänen yönutustaan,
hän näytti vaikuttavalta ja sillä hetkellä hyvin lady Casterleyn
näköiseltä, ikäänkuin vaara olisi terästänyt hänet. "Tätäkö sinä
sanot lepäämiseksi?" hän sanoi kuivasti. Sitten, huomattuaan hänen
märät hiuksensa, hän lisäsi: "Minä näen, että olet jo uskonut surusi
unhotuksen vesille."

Mutta vastaamatta mitään Barbara hävisi himmeään halliin ja
yläkertaan vieviin portaisiin.



IV LUKU.


Sillä aikaa kuin Barbara ui päivänkoittoa odottaessaan, Miltoun kylpi
noissa lempeyden ja totuuden vesissä, jotka vierivät seinästä seinään
parlamentin alahuoneessa. Pitkän, maakysymystä koskevan keskustelun
aikana, minkä esilleottamista hän oli odottanut, esiintyäkseen
ensi kertaa, hän oli jo kohottautunut yhdeksän kertaa kohtaamatta
puheenjohtajan katsetta, ja vähitellen hänet valtasi epätodellisuuden
tunne. Totisesti tätä suurta huonetta, missä taukoamatta kaikui yhden
ihmisen ääni omituisten mekaanisten hyväksymis- ja paheksumishuutojen
säestämänä, ei ollut ollenkaan olemassa muualla kuin hänen omassa
jättiläismielikuvituksessaan! Ja kaikki nuo olennot olivat vain
hänen aivojensa keksintöä! Ja kun hän lopulta pääsi puhumaan, niin
hän puhui oikeastaan vain itselleen! Kankea ihmisäänen tahrima
ilma, lukemattomien valojen väsymätön tuijotus, pitkät penkkirivit,
omituiset, kaukaiset, korkealle kohotetut, kalpeat, kuuntelevat
lihapyöröt, nuo kaikki olivat hänen oman itsensä ilmauksia! Eikä
tuo edestakainen kulkukaan käytävällä ollut mitään muuta kuin hänen
omien, pienten, itsepäisten osastensa edestakaista kulkua! Ja syvällä
tässä hänen mielikuvituksensa jättiläisolennossa kuului hänen oman
pitämättömän puheensa kahina, mikä kuljetti eteenpäin hänen pienen,
vaihtelevan äänensä singahduttamia, paisuneita sanapalloja.

Sitten tämä unikuva katosi äkisti. Hän oli seisoallaan ja puhui
jyskivin sydämin.

Pian häneltä hävisi väristys, ja jäljelle jäi vain hämärä tietoisuus
siitä, että hänen sanansa kaikuivat omituisilta, ja kummallinen
jäätävä hyväntunne sen johdosta, että singahdutteli niitä tuonne
hiljaisuuteen. Hänen ympärillään ei näyttänyt enää olevan ihmisiä,
vain suita ja silmiä. Ja hän nautti siitä tunteesta, että nämä
hänen sanansa pidättivät nuo ahnaat suut ja silmät mykkinä ja
liikkumattomina. Sitten hän huomasi tulleensa puheensa loppuun ja
istuutui alas, jääden liikkumattomaksi keskelle moninaista ääntä,
tuijottaen edessään olevan henkilön takaraivoon, pitäen käsiään
ristissä polven ympäri. Ja pian sen jälkeen, kun tuo pieni, kaukainen
ääni kuului uudestaan, hän otti hattunsa ja poistui, luomatta
katsettaan oikealle tai vasemmalle.

Lievityksen ja villin ylpeydentunteen asemesta, joka täyttää
niiden sydämet, jotka sukeltavat ensi kertaa, Miltounilla ei
ollut mitään muuta syvässä, synkässä lähteessään kuin katkeruuden
vesiä. Totta puhuen hän oli puheensa kautta luopunut eräänlaisesta
tuskanlievityksestä. Hän oli lopultakin tullut vakuutetuksi siitä,
miten turhaa hänen vaelluksensa oli ilman Audrey Noelia. Hän kulki
hitaasti Templeä kohden, pitkin jokivartta, missä lamput kalpenivat
päivänvalon koittaessa.

Sillä Miltoun ei ollut niitä, jotka ottavat asiat kevyeltä kannalta.
Hän suhtautui niihin kuten ratsastaja, joka käyttää omaa itseään
ratsunaan, kiihtyy ja tuskailee omien kuolaimiensa raaoista
kiskaisuista, kestäen yksinäisessä ja ylpeässä sydämessään taistelun
kaiken kuorman, minkä tyhmemmät tahi nerokkaammat luonteet jakavat
muiden kanssa.

Kulkiessaan siinä kotiinsa hän ei näyttänyt vähemmän menehtyneeltä
kuin jotkut noista kodittomista, jotka nukkuivat yönsä joen partaalla
ja jotka näyttivät ikäänkuin tietävän, että vain nukkumalla sellaisen
lähellä, joka niin helposti saattoi tuottaa unhotuksen, saattoi
päästä etsimästä tätä lohdutusta. Hän oli kenties onnettomampi kuin
nuo, joiden henget olivat ainakin tauonneet kiusaamasta heitä,
lähdettyään heidän ruumiistaan elämän raskaassa painostuksessa.

Nyt kun Audrey Noel ei ollut saapuvilla, niin hänen
rakastettavuutensa ja tuo sanoin selittämätön ominaisuus, mikä teki
hänet rakastettavaksi, liehui hänen, Miltounin, edessä, tuo oikea
kauneuden kiduttaja-kukka, jota oli mahdoton saavuttaa -- ja jonka
hän olisi voinut saavuttaa, jos vain olisi tahtonut! Tästä johtui
hänen kärsimisensä. Hän olisi saavuttanut, jos olisi tahtonut!
Hän kärsi myöskin fyysillisesti eräänlaista hiljaista kuumetta,
mikä oli aiheutunut kastumisesta, sinä päivänä, jolloin näki hänet
viimeksi. Ja tuon salaisen kuumeen vuoksi asiat ja tunteet, kuten
hänen mielenliikutuksensakin ennen hänen puhettaan parlamentissa,
olivat kuin hirveällä tavalla verhotut, ikäänkuin kaikki olisi
ollut jonkinlaisen flanelliverhon peittämänä, jota hän ei saattanut
puhkaista. Ja kaiken aikaa hänessä tuntui kaksi miestä kuolettavasti
kamppailevan keskenään; toinen heistä uskoi jumalalliseen voimaan ja
auktoriteettiin, toinen oli toivoton, kiihkeä, nälkäinen olento. Hän
oli hyvin onneton, kaivaten oudosti jonkun seuraa, joka olisi voinut
ymmärtää hänen tunnettaan, ja kun hän ei ollut koskaan hankkinut
itselleen uskottuja, niin hän ei tietänyt, miten olisi tyydyttänyt
tuon kaipuunsa.

Päivä oli valjennut, kun hän saapui huoneeseensa, ja ollen varma
siitä, ettei voinut nukkua, hän ei edes mennyt vuoteeseen, vaan
muutti vaatteita, keitti itselleen kahvia ja istuutui ikkunalle,
josta näki kukkaisen pihamaan yli.

Keskeisessä Temple Hallissa tanssiaiset jatkuivat vielä, vaikkakin
sen kiinalaisten lyhtyjen hohde oli jo himmentynyt ja hävinnyt.
Miltoun näki jonkun miehen ja naisen lepäävän viimeisen tanssin
jälkeen vanhan suihkulähteen suojassa. Naisen pää oli vaipunut
miehen olkapäälle, heidän huulensa yhtyivät. Ja ikkunalle saakka
tulvi heliotroopin tuoksu valssin sävelen mukana, jonka tahdissa nuo
kaksi olisivat saattaneet tanssia. Tuo niin huomaamatta toisiinsa
kietoutunut pari, heidän silmiensä salainen välke, heidän huuliensa
kuiske, tuo kivinen ja niin taitavasti keksitty kätkö visertelevien
varpusten alla -- se oli se maailma, mistä hän oli vapaaehtoisesti
luopunut! Kun hän katsahti uudestaan, niin -- näyn tavoin -- se oli
kadonnut. Musiikki oli myöskin tauonnut, heliotroopin tuoksu oli
lakannut. Tuossa kivisessä kätkössä oli kulkukissa kyykyllään ja
vainusi viserteleviä varpusia.

Miltoun meni ulos ja, kääntyen Strandille, kulki eteenpäin suunnasta
välittämättä, kunnes kellon lähestyessä viittä tapasi itsensä Putney
Bridgeltä.

Hän pysähtyi siihen, nojasi rintasuojusta vastaan ja katseli veteen.
Aurinko pilkisti juuri kuuman sumun läpi, ensimmäiset vaunut menivät
ohi, ja miehiä kulki työhön. Mitä varten vaelsi tuo virta, ja mitä
varten ihmisvirta vuoti sen poikki kahdesti päivässä? Mitä varten
miehet ja naiset kärsivät? Koko tämän elämän kulussa Miltoun ei
nähnyt enää mitään päämäärää, yhtä vähän kuin lokkien Heilumisessa
tässä varhaisessa auringon valossa.

Jättäen sillan hän meni Barnes Commonia kohden. Yö asusti siellä
vielä genista-pensaissa, mitkä olivat harmaan hämähäkinverkon
ja kimaltelevan kasteen peitossa. Hän kulki vielä nukkuvan
kulkijaperheen ohi, mikä oli yhtenä sekaisena läjänä. Yksin
kodittomatkin makasivat toistensa käsivarsilla!

Täältä hän tunkeutui kadulle, mikä vei lähelle Ravenshamia.
Kääntyen sinne hän tuli kasvitarhaan ja istuutui penkille, lähelle
vaapukkapensaita, jotka olivat suojassa varkailta, mutta joista
Miltounin lähestyessä kaksi rastasta tunki esiin suojusverhon läpi ja
lensi tiehensä.

Hänen pitkä ja niin liikkumaton olentonsa pisti erään puutarhurin
silmään. Hän pani liikkeelle jutun, että hänen ylhäisyytensä oli
hedelmätarhassa. Se ulottui Cliftonin korviin asti, joka tuli itse
katsomaan, mitä tämä merkitsi. Tuo vanha mies pysähtyi Miltounin
eteen hyvin hiljaisesti.

"Teidän ylhäisyytenne on tullut aamiaiselle?"

"Jos minun isoäitini sen sallii, Clifton."

"Oletan, että teidän ylhäisyytenne puhui viime yönä."

"Kyllä minä puhuin."

"Toivon, että alahuone tyydyttää teitä."

"Kohtalaisesti, kiitän teitä, Clifton."

"Nuo edustajat eivät ole enää sellaisia kuin teidän isoisänne
aikoina, minä luulen. Hänellä oli hyvin hyvä käsitys heistä. He
muuttuvat, epäilemättä."

"Tempora mutantur."

"Niinhän se on. Minä huomaan nykyään suhtauduttavan yleisiin asioihin
aivan uudella tavalla. Se johtuu viidenpennin lehdistä. Ihmiset
ostavat niitä, mutta tuskin hyväksyvät niitä. Minä odotan kiihkeästi
saadakseni lukea teidän puheenne. Sanotaan, että ensimmäinen puhe
tuottaa vaivaa."

"Niinpä melkein."

"Mutta _teillä_ ei ole ollut syytä olla huolissanne sen johdosta.
Olen varma siitä, että se oli mainio."

Miltoun näki, että tuon vanhan miehen kellahtavat kasvot kävivät
oranssinvärisiksi hänen lumivalkeiden poskipartojensa välistä.

"Tätä päivää minä olen odottanut", hän sopersi, "aina siitä
saakka, kuin olen tuntenut teidän ylhäisyytenne -- ja siitä on jo
kaksikymmentäkahdeksan vuotta. Nyt se alkaa."

"Taikka loppuu, Clifton."

Vanhan miehen kasvoille ilmestyi syvä hämmästys.

"Ei, ei", hän sanoi, "kun ottaa huomioon teidän esi-isänne, niin ei
koskaan".

Miltoun tarttui hänen käteensä.

"Anteeksi, Clifton -- tarkoitukseni ei ollut loukata teitä."

Yhteen minuuttiin ei kumpikaan puhunut mitään, vaan katseli käsiään
ikäänkuin hämmästyneenä.

"Jos teidän ylhäisyytenne tahtoisi kylpeä -- aamiainen on
kahdeksalta. Minä voin hankkia teille partaveitsen."

Kun Miltoun astui aamiaishuoneeseen, niin hänen isoäitinsä istui
pöydässä, _Times_ kädessä, edessään hedelmiä, jotka leivosten kera
muodostivat hänen ensimmäisen ateriansa. Hänen ulkonäkönsä vastasi
tuskin sitä, mitä Barbara oli hänestä kirjoittanut. Totta puhuen hän
näytti hieman kalpealta, ikäänkuin olisi kärsinyt kuumuudesta. Mutta
hänen teräksenharmaista silmistään ei puuttunut eloisuutta eikä hänen
tavoistaan päättäväisyyttä.

"Minä huomaan", hän sanoi, "että olet lähtenyt kulkemaan omaa
latuasi, Eustace. Minulla ei ole mitään sitä vastaan sanottavana,
oikeastaan päinvastoin. Mutta rakkaani, muistakin tämä, että miten
tuletkin muuttumaan, niin älä horju. Vain yksi seikka merkitsee
jotakin parlamentissa, ja se on se, että samalla vasaralla lyö aina
samaa naulaa. Sinä et näytä ollenkaan hyvinvoivalta."

Kumartuen suutelemaan häntä Miltoun mutisi:

"Kiitän teitä, minä voin mainiosti."

"Joutavia", vastasi lady Casterley. "Sinusta ei pidetä huolta. Oliko
äitisi silloin parlamentissa?"

"Sitä en luule."

"Aivan niin. Ja mitä Barbara nyt tekee? Hänen pitäisi pitää sinusta
huolta."

"Barbara on Dennis-enon luona."

Lady Casterley puri yhteen huulensa, ja katsoen sitten
tyttärenpoikaansa hän sanoi:

"Minä vien sinut sinne vielä tänä päivänä. Sinun pitää päästä
merenrannalle. Mitäs siihen sanotte, Clifton?"

"Hänen ylhäisyytensä näyttää kalpealta."

"Pitäkää vaunut varalla, me lähdemme Clapham Junctionin asemalta.
Thomas voi käydä hakemassa sinulle vaatteita. Tai on parempi, että
minä soitan äidillesi, että hän lähettää meille auton, vaikka minä
en pidäkään noista laitoksista. Junassa on hyvin kuuma. Järjestäkää
matkatavarat, Clifton, olkaa hyvä."

Tätä suunnitelmaa vastaan Miltounilla ei ollut mitään muistuttamista.
Ja koko matkan hän oli vaipuneena välinpitämättömyyteen ja
väsymykseen, mikä lady Casterleystä näytti mitä suurimmassa määrässä
pahaenteiseltä. Sillä väsymys oli hänestä outo ja anteeksiantamaton
tila. Tuo pieni arvokas nainen -- aristokraattisen periaatteen säiliö
-- oli selkärankaansa myöten keinotekoisen energian läpitunkema, tuon
valppaan tarmokkuuden, jota niiden, joilla ei ole yhteiskunnassa
mitään toivottavaa, täytyy kehitellä itsessään, etteivät kehnontuisi
ja olisi pakotettuja taas toivomaan. Rehellisesti sanoen hän ei
jaksanut sietää sitä, että jokin vieras vaikutus oli päässyt vallalle
hänen tyttärensä pojassa, sillä hän tiesi syyn hänen tilaansa ja
oli kärsimätön sellaisen uskostaluopumisen johdosta. Jos hän olisi
ollut joku muu hänen lapsenlapsistaan, niin hän ei olisi empinyt,
mutta Miltounissa oli jotakin, joka pidätti lady Casterleytäkin,
ja vain kerran koko neljän tunnin matkalla hän yritti katkaista
hänen äänettömyyttään. Hän teki sen omalta kannaltaan katsoen hyvin
pehmeällä tavalla -- sillä olihan Miltoun hänen sydämensä ylpeyden ja
kaikkien toiveiden varsinainen esine! Pistäen ohuen, pienen, terävän
kätensä hänen käsivartensa alle hän sanoi tyynesti:

"Rakkaani, älä haudo sitä. Siitä ei tule koskaan mitään."

Mutta Miltoun poisti hänen kätensä hienosti ja laski sen takaisin
pölyiselle vaipalle vastaamatta mitään tai näyttämättä muutakaan
merkkiä siitä, että oli kuullut.

Syvästi loukkaantuneena lady Casterley puristi yhteen kuihtuneet
huulensa ja sanoi terävästi:

"Hitaammin, Frith, olkaa hyvä!"



V LUKU.


Loikoessaan samana iltapäivänä takkuisen tamariskipensasaidan alla
Miltoun ilmaisi, joskin vain vähän, sielunsa hätää Barbaralle.
Hän ei olisi koskaan tehnyt sitä, jollei heidän välillään olisi
sattunut tuota odottamatonta yöllistä paljastusta Monklandissa, ja
tuskinpa edes nytkään, jollei hän olisi tuntenut tässä sisaressaan
sitä elämän lämpöä, jota hän itse kaipasi. Rakkauden asioissa
Barbara oli heistä kahdesta vanhempi. Sillä useimmille naisille
ominaisen ja hellän sydämentuntemuksensa ohella hänessä oli
perittyä maailmannaisellisuutta, mitä saattoikin odottaa lordi ja
lady Valleysin tyttäreltä. Jos hän ei ollutkaan selvillä omien
mielenliikutustensa tilasta, niin se ei ollut kuten Miltounilla
sydämen ja aistien tähden, vaan hänen henkensä ja uteliaisuuden
vuoksi, jotka Courtier oli herättänyt ja saanut hieman räpyttelemään
siipiään. Hän tuskitteli Miltounin tukalan aseman johdosta,
häntä loukkasi myöskin ajatus, että mrs Noel nääntyi yksinäisenä
huvilassaan. Agathan kaltainen hyvä ja vakava sisar oli saanut
Barbaran omistamaan kapinallisia käsityksiä moraalista ja
vieroittanut hänet kokonaan uskonnosta. Ja niin hänestä tuntui,
että jos nuo kaksi eivät voineet olla onnellisia erillään, niin
he saattoivat sitä olla yhdessä kaiken sen ilon nimessä, mitä oli
maailmassa!

Sillä aikaa kuin hänen veljensä loikoi ja katseli taivasta
tamariskien alla, hän koetti miettiä, miten olisi lohduttanut
häntä, tietäen, ettei vähimmässäkään määrässä ymmärtänyt hänen
ajatustapaansa. Kedoilla heidän takanaan kiurut visertelivät
tuleentumattoman viljan ylistykseksi, merenrannassa näkyi kaikkia
värejä, eloisan vihreästä aina tatinpunaiseen saakka, ja kaukana
ulapan reunalla pienet kumarat haamut keräsivät merikuminaa. Ilma
tuoksui suloiselta tuossa tamariskien varjossa, ja sanomaton rauha
vallitsi. Ja auringonsäteitten hyväilemänä Barbara ei voinut olla
käymättä kärsimättömäksi kärsimysten johdosta, jotka olisi voitu
poistaa toimimalla. Lopulta hän uskalsi:

"Elämä on lyhyt, Eusty!"

Miltounin eleetön vastaus sai hänet säpsähtämään.

"Minä siunaan sinua, jos saat minut siitä vakuutetuksi, Babs. Jos
noiden leivojen liverrys ei merkitse mitään, jos tuo sininen ulappa
on meidän mielikuvituksemme rämettä, jos me mitättömästä ryömimme
mitättömyyttä kohden, jos meidän elämässämme ei ole mitään päämäärää,
niin Jumalan nimessä, saata minut siitä vakuutetuksi."

Johdettuna äkisti syvemmälle kuin käsitti, Barbara saattoi vain
ojentaa kätensä ja sanoa: "Oh! Älä ota asioita niin ankaralta
kannalta!"

"Koska sinun sanojesi mukaan elämä on lyhyt", mutisi Miltoun omalla
hymyllään, "niin älä turmele sitä säälintunteella! Entisaikaan me
jouduimme Toweriin vakaumustemme vuoksi. Me voimme sietää hieman
yksityistä ahdistusta, niin ainakin toivon, tai olemmeko me sitten
niin kokonaan muuttuneet?"

Hänen äänensä sävy vaikutti valtavasti Barbaraan, joka vastasi
terävästi:

"Mitä meidän _täytyy_ kestää, meidän täytyy, luulen. Mutta miksi
pitäisi meidän itse _aiheuttaa_ itsellemme kärsimyksiä? Sitä minä en
voi kestää!"

"Oh! Syvää viisautta!"

Barbara punastui.

"Minä rakastan elämää!" hän sanoi.

Ilta-auringon kaleerilaivat purjehtivat jo leveänä, kultaisena
laivueena rannikkoa kohden, missä pienet, synkät, kumartuneet olennot
eivät olleet vielä lopettaneet työtään, ja leivoset lauloivat
tuleentumattoman viljan yläpuolella -- kun Harbinger, nelistäen
hietikkoa pitkin Whitewaterista Sea Houseen, saapui tuon äänettömän,
kotia kohti kulkevan parin luokse.

Ei olisi oikein sanoa tästä nuoresta miehestä, että hän kernaasti
teki diagnoosin henkisestä ilmakehästä, mutta tätä ei ole suinkaan
luettava hänen viakseen, koska hänen kehdostaan lähtien kaikki
olivat päättäneet yksissä neuvoin pitää aina hänen ympäristönsä
henkistä ilmapuntaria vieläpä varjossakin hyvin korkealla. Ja se
seikka, että hänen oma henkinen lämpömittarinsa oli nyt kohonnut
niin korkealle, että uhkasi halkaista koko lasin, sai hänet sitäkin
huonommaksi huomaamaan, mitä muissa ihmisissä tapahtui. Kuitenkin hän
huomasi, että Barbara näytti kalpealta ja -- kuten hänestä näytti --
suloisemmalta kuin koskaan ennen. Hänen vanhemman veljensä seurassa
Harbinger tunsi itsensä aina jotenkuten levottomaksi. Hän ei voinut
oikein halveksia hänen omassa säädyssään ilmenevää itsepintaisuutta,
mutta hän ei voinut paremmin kuin muutkaan tunkeutua Miltounin
yleisiä totuuksia kohtaan osoittaman ivallisen, ohuestikätketyn
halveksunnan läpi. Pitäen hyvää luuloa itsestään -- kuten kauniit
miehet yleensä, joiden kohtalo on sellainen, että tämä luulo ei
voi koskaan tai lähes koskaan vakavasti horjua -- hän ei suvainnut
sitä, että häntä hiemankaan olisi halveksittu. Hän tunsi sentähden
sanomatonta helpotusta, kun Miltoun, sanoen tarvitsevansa jotakin
aikakauskirjaa, läksi harppaamaan kaupunkia kohden.

Harbingerille yhtä hyvin kuin Miltounille ja Barbarallekin viime
yö oli ollut katkera ja levoton. Tuon kalpean, notkean olennon
näkeminen, olennon, jonka suu oli ollut raollaan ja joka oli
pyörinyt eteenpäin Courtierin käsissä, oli kiintynyt hänen
näkemykseensä noista tanssiaisista lähtien. Viime tanssinsa aikana
hänen kanssaan Harbinger oli ollut melkein julman äänetön, saattaen
vain äärimmäisillä ponnistuksilla pidättäytyä viittaamasta tuohon
"rehentelevään, punatukkaiseen veitikkaan", miksi hän salaa nimitti
tuota menetettyjen asiain puoltajaa. Itse asiassa hänen silloiset
ja senjälkeiset mielenliikutuksensa olivat olleet jonkinlaisena
paljastuksena, tai olisivat voineet olla, jos hän olisi voinut katsoa
niitä syrjästä käsin. On totta, että hän oli seuraavana päivänä
liikkunut, kuten tavallista, kylmänä ja ujostelemattomana, koska ei
tietenkään halunnut antaa ihmisten mitään nähdä, mutta hänessä oli
sellaista kaipuun ja mustasukkaisuuden kipua ja raivoa, että häntä
täytyi tosiaan sääliä. Hänen kaltaisensa suuret ja rajut tyypit
säilyttävät kaikkein viimeisimpinä sielunsa rauhan. Kulkiessaan
kotiin tanssiaisista hän päätti seurata häntä merenrantaan, minne
Barbara oli pahansuovasti sanonut lähtevänsä. Toisen melkein
unettoman yön jälkeen hän ei voinut enää epäröidä. Hänen täytyi saada
tavata hänet! Sitäpaitsi saattoihan hän rankaisematta mennä omalle
maatilalleen. Hän ei välittänyt siitä, vaikkapa se olisi herättänyt
huomiotakin. Herättänyt huomiota! Mitä enemmän, sitä parempi! Hänessä
alkoi herätä miehellisen päättäväisyyden ilkeä itsepäisyys. Barbara
ei saanut päästä hänen käsistään!

Mutta nyt kun hän käveli hänen rinnallaan, niin kaikki hänen
päättäväisyytensä ja varmuutensa oli muuttunut hämmentyneeksi
nöyryydeksi. Hän marssi hevosensa rinnalla alla päin, tuntien tuskaa
sen johdosta, että oli niin lähellä häntä ja kuitenkin niin kaukana,
ollen vihoissaan oman äänettömyytensä ja saamattomuutensa johdosta,
melkeinpä vihainen Barbaran rakastettavuudenkin ja sen kivun vuoksi,
minkä se aiheutti hänelle. Kun he saapuivat kotiin ja Barbara jätti
hänet tallin eteen sanoen menevänsä poimimaan kukkia, niin hän
tempoi suitsista ja noitui sitä, että hevonen hidasteli talliin
mennessään. Häntä peloitti ajatus, että Barbara olisi ennättänyt
lähteä ennen hänen tuloaan puutarhaan, ja kuitenkin hän puoliksi
pelkäsi sitäkin, että olisi löytänyt hänet sieltä. Mutta Barbara oli
edelleenkin poimimassa hajuneilikoita huvimajan aidan vieressä, joka
vei ansareihin päin. Ja kun Barbara nousi keräämästä noita kukkia,
niin ennenkuin hän, Harbinger, tiesi sitä itsekään, hän oli kietonut
käsivartensa hänen ympärilleen ja, pitäen häntä ikäänkuin pihdeissä,
suuteli säälimättömästi.

Barbara ei vastustanut ollenkaan, hänen pehmeät poskensa, vieläpä
hänen passiiviset huulensakin kävivät kuumemmiksi ja kuumemmiksi;
mutta äkkiä Harbinger perääntyi, sydän seisahtuneena väkivaltaisen
uskalluksensa johdosta. Mitä oli hän tehnyt? Hän näki hänen,
Barbaran, nojaavan melkein kätkettynä leikatun lehvistön sisään ja
kuuli hänen sanovan hienon ilkkuisesti: "Kas niin!"

Harbinger olisi syöksynyt hänen jalkainsa juureen pyytämään anteeksi,
mutta arveli jonkun tulevan. Hän mutisi käheästi: "Hyvä Jumala, miten
mieletön minä olin!" ja seisoi hehkuen juron epätietoisena rohkeuden
ja pelon välimailla. Sitten hän kuuli Barbaran sanovan rauhallisesti:

"Niin, sitä te olitte -- melkein."

Nähdessään Barbaran vievän käden huulilleen, aivan kuin ne olisi
olleet haavoittuneet, hän mutisi katkonaisesti:

"Antakaa minulle anteeksi, Babs!"

Seurasi minuutin hiljaisuus, jonka kestäessä Harbinger seisoi,
uskaltamatta katsahtaa häneen, mielenliikutustensa näännyttämänä.
Sitten hän kuuli hämmästyksekseen hänen sanovan:

"En pannut sitä pahakseni -- tällä kertaa!"

Harbinger katsahti ylös. Miten saattoi Barbara rakastaa häntä ja
puhua noin kylmästi! Miten saattoi hän olla panematta pahakseen, jos
hän ei rakastanut häntä! Barbara vei käden kasvoilleen, kaulalleen
ja tukkaansa, korjaillen sitä epäjärjestystä, minkä suuteleminen oli
aiheuttanut.

"Lähdemmekö nyt sisään?" sanoi Barbara.

Harbinger astui askeleen eteenpäin.

"Minä rakastan teitä niin", hän sanoi, "minä jätän elämäni teidän
käsiinne, ja te saatte tehdä sille mitä tahdotte."

Näiden sanojen johdosta, joiden oikeasta merkityksestä hän tiesi
hyvin vähän, hän näki Barbaran hymyilevän.

"Jos minä sallin teidän tulla kolmen yardin päähän, niin
käyttäydyttekö kiltisti?"

Harbinger kumarsi, ja äänettömästi he kävelivät taloa kohden.

Illallinen oli outo ja epämukava. Mutta sen komedia näyteltiin
niin hienosti, että Miltoun ja lordi Dennis eivät sitä huomanneet,
vaikka lady Casterleylle se oli läpinäkyvä. Sillä, kun Harbinger
oli lähtenyt ratsastamaan takaisin hietikkoa pitkin, hän otti
kynttilän ja pyysi Barbaraa tulemaan mukaansa. Vietyään sitten
tyttärentyttärensä siihen osastoon, joka oli aina varattuna
hänelle ja erikoisesti kalustettu häntä varten melkein ilman
mitään huonekaluja, hän istuutui vastapäätä tuota hoikkaa, nuorta,
voimakasta olentoa, ikäänkuin olisi tahtonut toimittaa täyden
tarkastuksen, ja sanoi:

"Niin, _sinä_ alat tulla järkiisi, sittenkin. Suutele minua!"

Kumartuessaan suorittamaan tätä seremoniaa Barbara näki kyyneleen
vierivän pitkin hänen hienopiirteistä nenäänsä. Tietäen, että sen
huomaaminen olisi ollut liian peloittavaa, hän nousi ja meni ikkunan
luo. Siellä, tuijottaen ulos synkkien ketojen ja pimeän meren yli,
minkä reunaa pitkin Harbinger ratsasti kotiinsa, hän nosti käden
huulilleen ja ajatteli sadanteenkin kertaan:

"Niin, sellaistako se sitten onkin!"



VI LUKU.


Kolme päivää ensimmäisten ja samalla, kuten hän itselleen lupasi,
viimeisten hienostotanssiensa jälkeen Courtier sai Audrey Noelilta
kirjeen, mikä ilmoitti hänen jättäneen Monklandin ja muuttaneen
Thamesin rannalle, lähelle Westminsteriä.

Kun Courtier meni sinne samana heinäkuun päivänä, niin
parlamenttitalo hohti auringon paisteessa, mikä lämmitti sen
viisaista päätöksistä virtaavan, vakavan ilman. Courtier kulki ohi
epäilevin mielin. Noiden tornien läheisyydessä hänen tunteensa
olivat aina sekavia. Hänessä ei ollut siinä määrin runoilijaa, ettei
olisi nähnyt niissä mitään muuta kuin muutamia taivasta vastaan
piirtyviä viivoja, mutta hänessä oli tarpeeksi runoilijaa saamaan
hänet potkimaan jotakin, ja tässä mielentilassa hän kääntyi kulkemaan
jokivartta pitkin.

Mrs Noel ei ollut kotona, mutta kun palvelija ilmoitti hänen heti
saapuvan, niin Courtier istuutui odottamaan. Audreyn huoneistosta,
mikä oli ensi kerroksessa, nähtiin yli virran, ja se oli ilmeisesti
vuokrattu kalustettuna, sillä siellä nähtiin selviä merkkejä
eri makusuuntien välisestä taistelusta, missä Edward VII:n
aikainen oli voittanut Victorian aikaisen ja täyttänyt huoneet
varhais-yrjöläisillä jätteillä. Courtier istuutui ainoalle, varmalle
voitonmerkille, hyvin mukavalle ja uudelle, ruusunpunaiselle,
ikkunakomerossa olevalle istuimelle, ja tyytyi vanhan sotilaan
helppoudella olemaan tekemättä mitään.

Tuota hyvin suloista, tummatukkaista tyttöä kohtaan hän oli kerran
tuntenut suojelevaa tunnetta. Nyt hänessä yhtyi siihen ei vain
lämminsydämisen miehen ritarillinen sääli pulassa olevaa naista
kohtaan, vaan myöskin sellaisen miehen kärsimättömyys, joka, ollen
luonteenlaadultaan kykenemätön tuntemaan itseään sorretuksi, nousi
kapinaan kaikkea muihin kohdistuvaa tyranniutta vastaan.

Noiden harmaiden tornien näkeminen, joiden alla Miltoun ja hänen
isänsä istuivat, kiusasi häntä nyt syvästi; ne olivat hänestä
auktoriteetin vertauskuvia, auktoriteetin -- joka oli hänen
kuolemattoman haltiattarensa, tuon suloisen, voittamattoman vapauden
menetetyn asian vihollinen. Mutta tällä haavaa joki, joka tulvanaan
toi tullessaan vapaata vettä, joka oli huuhdellut kaikkia rantoja,
kosketellut kaikkia hietikoita ja nähnyt kaikkien kuolevaisten
tähtien nousun ja laskun, oli siinä määrin rauhoittanut häntä
äänettömällä vapauden hymnillään, että Audrey Noel tapasi hänet
syvästä unesta tullessaan sisään kädet täynnä kukkia.

Laskien kukat äänettömästi käsistään hän jäi odottamaan Courtierin
heräämistä. Noilla verevillä kasvoilla punertavine viiksineen,
ulkonevine leukoineen, v:n muotoisine kulmakarvoineen, oli unessakin
iloinen uhka. Ja tuskin kellään koko Lontoossa oli niin kokonaan
toisenlaiset kasvot kuin tällä tummalla, pehmeätukkaisella naisella,
joka hentona, passiivisena, ilonsekaisella pelolla katseli sitä
ainoata henkilöä koko maailmassa, jolta saattoi kuulla jotakin
Miltounista menettämättä itsekunnioitustaan. Hän heräsi lopultakin ja
ilmaisematta mitään hämmennystä sanoi:

"Se oli niin teidän tapaistanne, ettette herättänyt minua."

He istuivat kauan puhellen, virran varrella tapahtuvan liikkeen
nukuttavasti säestäessä heidän ääniään ja kukkien nukuttavasti
täyttäessä huoneen tuoksullaan. Kun Courtier läksi, niin hänen
sydämensä oli herkkänä. Mrs Noel ei ollut puhunut itsestään
ollenkaan, vaan melkein koko ajan Barbarasta, ylistäen hänen
kauneuttaan ja ylevää henkeään, kalveten kerran tai kahdesti,
nauttien ilmeisestikin salaisella ahneudella kaikista Miltouniin
sattuvista viittauksista. Selvästi näkyi, että hänen tunteensa
eivät olleet muuttuneet, vaikka hän ei tahtonut sitä osoittaakaan!
Courtierin sääli häntä kohtaan muuttui melkein rajuksi.

Tässä mielentilassa, mihin sekoittui vielä paljon muutakin, hän
pukeutui juhlatakkiin ja läksi Valleys Houseen, sesongin viimeiseen
juhlaan, mikä pakostakin näin myöhään heinäkuussa oli luonteeltaan
poliittinen.

Noustessaan leveitä ja hohtavia portaita, mitkä niin usein olivat
pilkanneet pikku Ann'in laskutaitoa, hänen mieleensä muistui
lastenkamarinaikainen taulu, mille oli annettu nimeksi "Taivaaseen
johtavat askeleet". Näiden portaiden yläpäässä hän tapasi
Harbingerin, joka oli tuttavien ympäröimänä, ja nyökäytti hänelle
lyhyesti päätään. Tuon nuoren miehen sievät kasvot ja muhkea vartalo
näyttivät Courtierin karsaissa silmissä menestyksellisemmiltä ja
miellyttävämmiltä kuin koskaan ennen, niin että hän sivuutti hänet
ivallisesti ja johti askeleensa lady Valleystä kohden, jonka hän
näki kenraalin tavoin seisovan pienellä, avonaisella paikalla, missä
jatkuva ihmisvirta kulki sinne ja tänne tähden säteiden tavoin. Lady
Valleys näytti olevan parhaimmalla tuulellaan, sopien niin hyvin
kirkkaaksi kiilloitettuihin paikkoihin, ja hän tervehti Courtieria
erittäin sydämellisellä äänensävyllä, mihin sisältyi suopeuden
ohella sellaista kohtaan, jota täytyi pitää outona lintuna, tietty
diplomaattinen ominaisuus, yhtyneenä haluun ikäänkuin "varoittaa
häntä" ja pelkoon tulla sanoneeksi jotakin, mikä saattoi kiihdyttää
ja tehdä Courtierin vielä vaarallisemmaksi. Hän sanoi kuulleensa,
että Courtier lähtisi Persiaan, ja toivoi, että tämä ei saattaisi
siellä asioita vielä sotkuisemmiksi, ja sanottuaan: "Hyvin tehty,
että tulitte!" hän asettui entiseen asentoonsa.

Huomattuaan keskustelun loppuneeksi Courtier seisoi selkä seinää
vasten ja odotti. Näin eristettynä hän näytti yksinäiseltä käeltä,
joka tarkasti naakkaparven kiertoliikettä. Niiden liikkeet
näyttivät hieman tarkoituksettomilta sellaisen mielestä, joka oli
niin erillään Westminsterin fetisheistä ja tunnussanoista. Hän
kuuli heidän keskustelevan Miltounin puheen johdosta, jonka oikea
merkitys vasta nyt näyttiin oivallettavan. Hänen korviinsa kuuluivat
sanat "doktrinääri", "äärimmäinen", "uusi voima". Ihmiset olivat
ilmeisestikin ymmällä, hämillään ja pahoillaan -- ikäänkuin jokin tähän
asti vähäpätöinen tähti olisi äkkiä ilmennyt tähtisikermien joukkoon.

Etsien katseellaan Barbaraa tästä joukosta Courtier oli koko ajan
levoton ja häpeissään. Miksi hän oli tullut tänne niin outojen
ihmisten sekaan vain saadakseen nähdä hänet! Miksi hän ikävöi
ollenkaan tätä tyttöä tietäessään, ettei voinut viikkoakaan sietää
sitä ilmapiiriä, missä tämä tyttö eli, ja että Barbara perin huonosti
soveltui sellaiseen ilmapiiriin, minkä hän, Courtier, olisi voinut
tarjota hänelle, puhumattakaan siitä epätodenmukaisuudesta, että
olisi saattanut saada itseään puolta nuoremman henkilön hermot
väräjämään!

Ääni hänen takanaan sanoi: "Mr Courtier!"

Hän kääntyi ja näki Barbaran.

"Minä haluaisin puhella kanssanne eräästä vakavasta asiasta.
Tahdotteko tulla taulukokoelmaan?"

Kun he viimein olivat hyvin lähellä erästä Caradocien kuvaryhmää
ja saattoivat ikäänkuin leikata itsensä eroon tuosta tungoksesta
yksityistä keskustelua varten, niin Barbara alkoi:

"Miltoun on niin hirveän onneton. En tiedä, mitä hänelle tehdä. Hän
saattaa itsensä kipeäksi."

Ja hän katsoi äkisti Courtieriin, josta hän sillä hetkellä näytti
hyvin nuorelta ja liikuttavalta. Barbaran silmissä oli, kuten lapsen
silmissä, uskovan hehku, ikäänkuin hän olisi tahtonut Courtierin
avulla häätää tuon pulan, kertoa hänelle ei ainoastaan Miltounin
hädästä, vaan koko elämästä, sen tarkoituksesta ja sen onnen
salaisuudesta. Courtier sanoi sitten kohteliaasti:

"Mitä minä voin tehdä? Mrs Noel on kaupungissa. Mutta siitä ei ole
mitään apua, jollei -- --". Tietämättä miten lopettaa, hän vaikeni.

"Toivoisin olevani Miltoun", mutisi Barbara.

Näiden näppärien sanojen johdosta Courtierin oli hyvin vaikeata olla
tarttumatta hänen käsiinsä. Tämä kapinallinen välähdys Barbarassa oli
saanut hänen verensä kiertämään nopeammin. Mutta tuo tyttö näytti
aavistaneen, mitä hänen sisässään liikkui, sillä hänen seuraavat
sanansa olivat viileitä.

"Ei ole hyvä, vaan suorastaan tyhmää, että minä kiusaan teitä."

"Teidän on mahdotonta kiusata minua."

Barbaran katse siirtyi äkisti hänen sormikkaistaan suoraan
Courtieriin.

"Matkustatteko tosiaankin Persiaan?"

"Kyllä."

"Mutta minä en tahtoisi teidän lähtevän, en ainakaan vielä!" Ja
kääntyen äkisti hän jätti hänet.

Oudon hämillään Courtier seisoi liikkumattomana tarkastaen Caradocien
kuvaryhmän vakavata tuijotusta.

Eräs ääni sanoi:

"Mainio maalaus, eikö totta?"

Lordi Harbinger oli hänen takanaan. Ja hänen mieleensä muistuivat
vielä kerran lady Casterleyn sanat, hänen mieleensä muistuivat nuo
kaksi olentoa, jotka hän näki äänestäjäjoukon yläpuolella olevalla
parvekkeella käsitysten, ja koko hänen mustasukkaisuutensa tätä
sievännäköistä nuorta kolossia kohtaan, hänen vihansa sellaista
kohtaan, jonka hän saattoi ikäänkuin vainuta aina taistelevan
voittajan puolella, ja hänen tietoisuutensa siitä, miten menetetty
hänen asiansa oli, hänen epäilynsä siitä, saattoiko sitä rehellisesti
pitää ollenkaan minään asiana, leimahti hänessä leikkiin, niin että
hänen vastauksensa jäi vain tuijotukseksi. Harbingerin kasvoille oli
ilmestynyt myöskin jäykkä, väkivaltainen ilme, mikä tuli vähitellen
näkyviin.

"Minä sanoin: 'Mainio, eikö totta?' Mr Courtier."

"Kyllä minä sen kuulin."

"Ja mitä te suvaitsitte vastata?"

"En mitään."

"Te käyttäydytte niin kohteliaasti kuin teiltä sopii odottaakin."

Kylmän ylenkatseellisesti Courtier vastasi: "Jos tahdotte sanoa
jotakin sellaista, niin valitkaa paikka, missä minä voin vastata
teille", ja kääntyi äkisti kantapäillään.

Mutta mennessään ulos kadulle hän kiristeli hampaitaan.

Hyde Parkissa ruoho oli kuivunut ja kasteeton taivaan alla, jonka
tähdet olivat kuumuuden ja tomusumun peitossa. Koskaan ei Courtier
ollut niin kiihkeästi kaivannut taivaan lohdutusta -- tuota siunattua
mitättömyyden tunnetta yön synkän kauneuden edessä, joka, estäen
kaiken alhaisen raivon ja nälän, saattaa ihmiset osallisiksi omasta
ylevyydestään ja kohottaa heidät suuruuden tuntoon.



VII LUKU.


Kello kävi viidettä seuraavana päivänä, kun Barbara läksi Valleys
Housesta jalan. Puettuna vaaleaan säämiskätakkiin hän veti kaikkien
huomion puoleensa. Noustuaan pian autoon hän ajoi Templeen, pysähtyi
Strandin puoleiselle sisäänkäytävälle ja kulki kapean pihamaan poikki
lainkäytön keskukseen. Oikeudenpalvelijat riensivät istuinhuoneistaan
ja osastoistaan, matkalla teelle, krikettikentälle tai puistoon --
nuoret virkamiehet, joita ei sitonut vielä maineen tai palkkioiden
lumous. Ohimennessään jokainen loi katseen Barbaraan, sormet syyhyten
halusta nostaa lakkiaan hänelle. Vietettyään päivänsä oikeustapausten
tarkastamisessa ja asianajotyössä, koetettuaan vähintään kuusi
tuntia keksiä, mitä mahdollisuuksia A:lla oli voittaa asiansa
tai B:llä estää hänet siitä, heidän oli vaikea tuntea muuta tätä
tyyntä näkyä kohtaan, mikä oli kultaisen, hoikan, vaeltavan puun
kaltainen. Kun hän kysyi yhdeltä heistä tietä Miltounin luokse,
niin tämä kulki hänen edellään aran juhlallisesti, ja kun Barbara
oli hävinnyt tomuisiin portaisiin, niin hän jäi odottamaan, toivoen
että Barbara ei olisi tavannut etsimäänsä henkilöä, vaan olisi ollut
pakotettu palaamaan ja kysymään häneltä tietä takaisin. Mutta Barbara
ei palannutkaan, ja hän meni surren tiehensä sisimpäänsä myöten
liikutettuna.

Kun kukaan ei vastannut hänen koputukseensa ja kun ovi antoi perään,
Barbara vaelsi kirjurien, keittiöksi muutetun tyyssijan eteisen
läpi arkihuoneeseen. Se oli tyhjä. Hän ei ollut koskaan ennen ollut
Miltounin huoneissa ja vilkui uteliaasti ympärilleen. Kun Miltoun
ei harjoittanut asianajoa, niin hänen huoneestaan puuttuivat
siihen kuuluvat välineet. Siinä oli vain kulunut matto, muutamia
vanhoja tuoleja ja kirjoja maasta kattoon asti. Ikkunain välisellä
seinällä oli hyvin suuri Englannin kartta, missä oli kaikkialla
merkkejä ja ristejä. Tämän kartan edessä oli suuri pöytä, jolle
oli läjättynä kirjoituspaperia, joissa näkyi Miltounin sievää ja
kärkevää kirjoitusta. Barbara tutki niitä vetäen otsansa ryppyyn.
Hän tiesi veljensä kirjoittavan kirjaa maakysymyksestä, mutta hän
ei ollut aavistanut, että kirjantekemisessä tarvittaisiin niin
paljon kirjoittamista. Toisella pöydällä oli myöskin paperia ja
Blue Bookeja, hajallaan, sekä Aiskhyloksen ja Danten pronssiset
rintakuvat. "Mikä epämukava paikka!" hän ajatteli. Huoneessa oli
tosiaankin sellainen ilmakehä, sellainen henki, joka masensi häntä
hirveästi. Nähdessään muutamia kukkia alhaalla pihalla hän sai
halun mennä niiden luokse. Sitten hän kuuli takanaan jonkin äänen
puhuvan. Mutta huoneessa ei ollut ketään, ja tuon katkonaisen
yksinpuhelun vaikutus oli niin kammottava, että hän peräytyi ovea
kohden. Tuo ääni, mikä tuntui siltä, kuin kaksi eri henkilöä olisi
puhunut samalla äänellä, kävi kuuluvammaksi, ja tahtomattaan hän loi
katseensa rintakuviin. Nämä näyttivät aivan moitteettomilta. Vaikka
tuo ääni oli kuulunut takaapäin, kun hän oli ikkunan luona, niin se
kuului taasen takaapäin, kun hän oli ovella, ja äkisti hän huomasi
sen tulevan kirjakaapista, mikä oli keskellä seinää. Barbaralla
oli isänsä hermot, ja mentyään kirjakaapin luokse hän huomasi,
että se oli kiinnitetty oveen, minkä se kokonaan peitti. Hän veti
sitä luokseen ja meni ovesta sisään. Keskellä epäjärjestyksellistä
sänkykamaria Miltoun oli hajasäärin, päällään vain paita ja
polvihousut. Hänen jalkansa olivat paljaat ja hänen hiuksensa
hikipisaroissa. Hänen synkkä katseensa kouristi Barbaran sydäntä.
Barbara astui eteenpäin ja tarttui hänen käteensä. Tämä oli polttavan
kuuma, mutta hänen ilmestymisensä näytti jäädyttäneen Miltounin
silmät ja kielen. Barbaraa peloitti hirveästi tuo vastakohta, mikä
oli tuon jäätävän hiljaisuuden ja hänen polttavan kätensä välillä.
Hän ei voinut ajatella mitään, kohotti vain toisen kätensä hänen
otsalleen, mikä oli myöskin polttavan kuuma!

"Mikä on saanut sinut tulemaan tänne?" sanoi Miltoun.

Barbara saattoi vain mutista:

"Oh, Eusty! Oletko sinä sairas?"

Miltoun tarttui hänen ranteeseensa.

"Kaikki hyvin, minä olen vain tehnyt liiaksi työtä ja saanut pienen
kuumeen."

"Niin, minä huomaan", mutisi Barbara. "Sinun pitäisi olla vuoteessa.
Tule kotiin minun kanssani."

Miltoun hymyili. "Tässä ei auta puoskaroiminen."

Hänen hymynsä ja hänen äänensä sävy sai Barbaran vavahtamaan.

Mutta Miltoun likisti vielä lujemmin hänen ranteitaan.

"Hyvä Babsini, sinä teet niin kuin minä tahdon. Mene kotiin, pidä
kielesi kurissa ja anna minun palaa loppuun rauhassa."

Barbara kesti tuon kipeän puristuksen arastelematta. Hän oli saanut
takaisin kylmyytensä.

"Sinun _täytyy_ tulla! Sinulla ei ole täällä mitään, ei edes kylmää
vettä."

"Jumalani! Ohra-juomaa!" Näissä sanoissa oli enemmän ivaa kuin
kokonaisessa palopuheessa aineellisen hyvinvoinnin evankeliumia
vastaan. Tuntiessaan sen koskevan itseensä Barbara sulki silmänsä.
Mutta Miltoun oli irroittanut hänen ranteensa ja alkanut kävellä
edestakaisin lattialla. Äkkiä hän pysähtyi:

    "'The stars, sun, moon all shrink away,
    A desert vast, without a bound,
    And nothing left to eat or drink,
    And a dark desert all around.'"

    [Tähdet, aurinko, kuu, kaikki haihtuvat,
    laaja erämaa, ilman rajaa,
    ei mitään syötävää tai juotavaa jäljellä,
    ja synkkä erämaa kaikkialla ympärillä.]

"Sinun pitäisi lukea Blakea, Audrey."

Barbara kääntyi äkisti ja poistui pelästyneenä. Hän kulki arkihuoneen
ja käytävän läpi portaille. Miltoun oli sairas -- hän houri! Hänen
suontensa kuume näytti tunkeutuneen hänen kynsiensä välityksellä
Barbarankin suoniin. Hänen kasvojaan poltti, hän ajatteli sekavasti
ja hengitti epätasaisesti. Hän oli arka ja samalla kertaa hirveän
surullinen, ja kaiken lisäksi hänessä heräsi Harbingerin suudelman
myrkyllinen muisto.

Hän riensi alas portaita, kääntyi vaistomaisesti kulkemaan
alamäkeä ja joutui Thamesin rannalle. Ja äkisti, luontaisen nopean
päättäväisyytensä avulla hän huusi ajurin ja ajoi lähimmälle
puhelinasemalle.



VIII LUKU.


Audrey Noelin kaltaiselle naiselle, joka oli syntynyt toisen
vastakuvaksi ja täydennykseksi ja jonka hommat ja ponnistukset
erosivat hänen luonteensa mukaisesti kaikesta itsepäisestä ja
uupumattomasta oman tarkoitusperän tavoittelemisesta, hänen
vapaaehtoinen asuinpaikanmuuttonsa oli vakava asia.

Erotettuna kukistaan, lehmuksensa ystävällisistä huokauksesta
ja farmarien tarpeista, erotettuna pienen kotinsa toimeliaasta
yksitoikkoisuudesta, mikä on yksinäisen naisen tuki ja lohdutus, hän
oli suorastaan hukassa. Vieläpä musiikinkin harrastus näytti olevan
hänelle mahdotonta. Hän ei ollut koskaan elänyt Lontoossa, niin
että hän ei voinut turvautua vanhoihin tottumuksiin ja tapoihin,
vaan oli pakotettu tekemään itselleen omat ja uudet -- mutta
siihen tarvittiin vähintään tuntosarvet, millä voitiin kurkottaa
ja tarttua asioihin, mutta siihen hän ei pystynyt. Kun hän oli
taistellut Edward VII:n makusuuntaa vastaan ja pannut käyntiin
yksinkertaisen ruokajärjestyksensä, niin hän oli yhtä avuton kuin
konsanaan vankilasta päässyt pahantekijä. Hänellä ei ollut edes sitä
tukea, mikä tulee välttämättömyydestä kätkeä tunteensa pelosta, että
häiritsee muita. Hän oli istutettuna sinne kaipuineen ja suruineen,
eikä ollut olemassa ketään eikä mitään, mikä olisi saanut hänet
niistä irroitetuksi. Hankittuaan tahallaan itselleen tämän asunnon
hän koetti parhaansa mukaan sopeutua siihen, tuntien sen joka
tapauksessa siedettävämmäksi kuin oleskelun Monklandissa, missä hän
oli tehnyt tuon surullisen ja anteeksiantamattoman virheen -- oli
rakastunut.

Tämä sellaisen ihmisen puolelta sattunut loukkaus, joka tunsi
itsensä kykeneväksi nauttimaan onnesta ja tuottamaan sitä toisille,
oli saanut alkunsa -- kuten tuo toinen surkea ja anteeksiantamaton
loukkaus, hänen avioliittonsa -- liiallisesta taipumuksesta uhrautua
toisen hyväksi. Mutta vähän lohdutusta tuotti tieto siitä, että
halu antaa ja vastaanottaa rakkautta oli kahdesti tehnyt hänestä
-- kuolleen naisen. Millaisia sitten olivatkin nuo kypsymättömät
mielenliikutukset olleet, joiden vallassa hän kaksikymmenvuotiaana
tyttönä oli suostunut ottamaan miehen, hänen tunteissaan Miltounia
kohtaan ei ollut vain antautumista, vaan itsekieltäymyksen korkeampaa
liekkiä. Hän halusi tehdä parhaansa hänen hyväkseen, eikä häntä edes
lohduttanut tieto siitä, että hän oli uhrautunut hänen parhaakseen.
Kaikki oli otettu hänen käsistään! Kuitenkaan hän ei ominaisella
fatalismillaan kapinoinut. Jos olisi ollut säädettynä, että hänen
olisi pitänyt viisikymmentä tai kuusikymmentä vuotta katua tomussa
ja tuhassa ensimmäistä tyttönä tekemäänsä virhettä, niin kapina
olisi yhtäkaikki ollut kaukana hänestä. Jos hän olisi kapinoinut,
niin se ei olisi tapahtunut hengessä, vaan itse toiminnassa. Yleiset
periaatteet eivät merkinneet hänelle mitään. Hän ei tuhlannut
voimiaan miettiäkseen asemansa oikeutta tahi vääryyttä, hän vain
koetti sulattaa sen aiheuttamat tosiasiat.

Hän vietti Courtierin käyntiä seuranneen päivän National Galleryssä,
jonka katto kaikista Lontoon katoista yksinään näytti tarjoavan
hänelle suojelustaan. Hän oli keksinyt erään italialaisen mestarin
taulun, jonka aihe muistutti Miltounia, ja sen edessä hän istui
hyvin kauan, vetäen lopulta erään vahtimestarin luuvaloisen
tuijotuksen puoleensa. Tämän naisen hiljainen haamu, naisen, jolla
oli soikeat kasvot ja vakava kauneus, herätti hänen uteliaisuutensa
ja kiihdytti määrättyjä moraalisia arveluita. Mrs Noel odotti hänen
mielestään epäilemättä rakastajaansa. Hän tiesi kokemuksesta, että
mikään nainen ei ollut koskaan istunut minkään kuvan edessä niin
kauan ilman syvempää syytä, ja hän piti silmänsä auki saadakseen
nähdä, mikä tuo mahtoi olla. Hänelle tuotti sentähden melkein
tuskaa, kun kiertomatkallaan tuli paikalle ja huomasi, että nämä
olivat päässeet häneltä karkuun ja menneet pois yhdessä joutumatta
hänen tarkastuksensa alaisiksi. Tuntien jalkansa väsyneiksi,
sillä hän oli ollut koko päivän liikkeellä, hän istuutui siihen
aukkoon, jonka mrs Noel oli jättänyt, ja huomasi vasten tahtoaan
katselevansa tuota taulua. Hän ei välittänyt siitä, millä tavalla
se oli maalattu, mutta hänkin sai tuosta taulusta sen omituisen
vaikutuksen, että tuo herrasmies paloi sisältäpäin. Hän ei ollut
kuitenkaan kauan istunut siinä, kun näki tuon naisen seisovan taulun
vieressä ja tuon herrasmiehen huulten liikkuvan. Se näytti hänestä
sääntöjenvastaiselta, ja hän nousi ja meni sitä kohden. Mutta kun hän
teki sillä lailla, niin hänen silmänsä sulkeutuivat, ja kun hän avasi
ne äkisti, niin hän ei nähnyt enää tuota naista.

National Gallerystä Audrey meni A. B. C.-kahvilaan ja sieltä
kotiinsa. Hänen asumuksensa edessä odotti auto, ja palvelustyttö
ilmoitti hänelle, että lady Caradoc oli arkihuoneessa.

Barbara oli tosiaankin siellä, kasvoilla sellainen ilme, joka oli
ominainen hänen isälleen kilpa-ajoissa, metsästysretkillä tai
myrskyisissä ministeristön istunnoissa, ilme, joka oli sekä päättävä
että terävä. Hän puhui heti kohta:

"Minä sain teidän osoitteenne mr Courtierilta. Minun veljeni on
sairas. Minä pelkään, että se on aivokuumetta, ja luulen, että
olisi parasta, jos te menisitte katsomaan häntä hänen huoneisiinsa
Templessä. Aikaa ei pitäisi lainkaan tuhlata."

Audreystä tuntui, kuin huoneessa olisi kaikki pyörinyt; kuitenkin
hänen aistinsa olivat erinomaisen terävät, niin että hän saattoi
selvästi haistaa laskuvedenaikaisen joen mudan. Hän sanoi väristen:

"Oh! Minä menen, niin, minä menen heti kohta."

"Hän on aivan yksinään. Hän ei ole pyytänyt teitä tulemaan, mutta
minä luulen, että tämä on ainoa keino. Hän luuli minua teiksi. Tehän
sanoitte kerta olevanne hyvä sairaanhoitajatar."

"Kyllä."

Huone tuntui nyt kyllin kiinteältä, mutta hän oli kadottanut
aistiensa yliluonnollisen herkkyyden ja tunsi olevansa hämillään.
Hän kuuli Barbaran sanovan: "Minä voin viedä teidät autollani
ovelle asti", ja mutisten: "Minä laitan itseni valmiiksi", hän meni
makuuhuoneeseensa. Hetken aikaa hän oli niin huumaantuneena, ettei
tehnyt mitään. Sitten hänet valtasi outo, pehmeä, melkein tuskallinen
ilo, aivan kuin jokin uusi vaisto olisi syntynyt hänessä, ja
nopeasti, ilman mitään hämmennystä tai hätiköimistä, hän alkoi panna
tavaroitaan kokoon. Hän pani matkalaukkuun vaatetarpeensa, flanellia,
pumpulia, eau de Colognea, lämminvesipullon, vedenkeittäjän,
shaaleja, lämpömittarin ja kaikkia, mitä hänellä oli sellaista
tarkoitusta varten. Puettuaan yksinkertaisen puvun päälleen hän
tarttui matkalaukkuunsa ja palasi Barbaran luokse. He menivät yhdessä
autoon. Kun se alkoi viedä häntä tuolle niin kauan kaipaamalleen ja
niin hirveälle koetukselle, häntä alkoi uudestaan peloittaa, niin
että hän vetäytyi hyvin kalpeana ja äänettömänä omaan nurkkaansa.
Hän huomasi Barbaran sanovan ajurille: "Strandin kautta. Pysähtykää
jonkun lintukauppiaan ovelle jäiden saantia varten!" Ja kun
jäälaatikko oli saatu autoon, min hän kuuli hänen sanovan: "Minä tuon
teille kaikkea, mitä tarvitsette -- jos hän tosiaankin sairastuu."

Kun sitten auto pysähtyi ja avonainen käytävä oli hänen edessään, hän
sai takaisin kaiken rohkeutensa.

Hän tunsi tytön lämpimän käden omassaan ja tarttunen matkalaukkuunsa
ja jäälaatikkoon hän poistui ajoneuvoista ja riensi ylös portaita.



IX LUKU.


Lähdettyään Nettlefoldista Miltoun oli mennyt suoraan huoneisiinsa
ja alkanut valmistaa maakysymystä käsittelevää kirjaansa. Hän teki
työtä koko yön -- mikä oli jo kolmas uneton yö, ja koko seuraavan
päivän. Illalla, tuntien jotakin outoa päässään, hän meni ulos
ja käveli edestakaisin Thamesin rannalla. Sitten, peläten mennä
vuoteeseen, missä olisi joutunut kenties makaamaan unettomana, hän
istuutui nojatuoliinsa. Vaivuttuaan siinä uneen hän näki peloittavia
unia ja heräsi virkistymättömänä. Kylvettyään hän joi kahvia ja
pakotti itsensä uudestaan työhön. Keskellä päivää häntä huimasi ja
väsytti, mutta hän oli aivan haluton syömään. Hän meni ulos kuumalle
Strandille ja osti itselleen erään tarpeellisen kirjan. Juotuaan
jonkun verran kahvia hän tuli takaisin ja alkoi tehdä työtä. Kello
neljän aikaan hän huomasi, ettei ymmärtänyt enää sanoja. Hänen päänsä
oli polttavan kuuma, ja hän meni makuuhuoneeseensa lauhduttamaan
sitä. Senjälkeen jotenkuten hän alkoi kävellä edestakaisin, puhellen
itsekseen, mistä Barbara hänet sitten tapasi.

Barbara oli tuskin poistunut, kun hän tunsi itsensä perin uupuneeksi.
Pieni ristiinnaulitun kuva riippui hänen sänkynsä yllä, ja
laskeuduttuaan makuulle hän pysyi liikkumattomana, kasvot kätkettyinä
peitteeseen, kädet ojennettuna seinää kohden. Hän ei rukoillut,
haki vain lepoa mielikuviltaan. Läpi hänen puoleksi hypnotisoidun
tietoisuutensa kulki pieniä, polttavan mielikuvituksen säikeitä.
Sitten hän ei tuntenut mitään muuta kuin pelkkää ruumiillista
sairautta, ja sitä vastaan hänen tahtonsa nousi kapinaan. Hän
päätti olla tulematta sairaaksi, tuoksi naurettavaksi möhkäleeksi,
jota naiset hoitelevat. Mutta sairaustilat kävivät pitemmiksi ja
uusiintuivat yhä useammin. Karkoittaakseen ne hän nousi ja käveli
jonkun aikaa edestakaisin. Sitten hänet valtasi pyörtymiskohtaus
ja hän oli pakotettu istuutumaan, jottei olisi kaatunut maahan.
Polttavan kuumasta hän oli muuttunut kuolettavan kylmäksi ja iloitsi
voidessaan peittää itsensä sänkyvaatteilla. Hän tunsi itsensä pian
uudestaan kuumaksi, mutta sairaan miehen vaisto esti häntä luomasta
päältään peitteitä, ja hän pysyi aivan liikkumattomana. Huone näytti
muuttuneen paksuksi, valkeaksi, pilvenkaltaiseksi aineeksi, mihin
hän oli käärittynä, voimatta liikuttaa kättään tai jalkaansa. Hänen
hajuja kuuloaistinsa oli tullut luonnottoman tarkaksi. Hän tunsi
kaukaisten katujen, kukkien, tomun, kirjojensa nahan sekä joen mudan
hajun, vieläpä Barbaran vaatteiden jättämän tuoksun. Jokin kello
löi kuutta, hän laski lyönnit, ja pian koko maailma näytti olevan
täynnään lyöviä kelloja, hevosten kavioiden kapsetta, polkupyörän
kelloja ja ihmisten askelten ääniä. Hänen näköaistinsa sensijaan
rajoittui tähän valkeaan pilvikääröön, millä hänet oli kohotettu
maasta, keskelle tuota taukoamatonta vasaroimista. Tuon pilven
pinnalla näytti olevan lukemattomia pieniä, liikkuvia pilkkuja, jotka
näyttivät korpisammakoilta. Sitten niiden takaa ilmestyi suuret
kasvot, hyvin synkät ja aivan kuin pronssiset, ja näiden kasvojen
katse tunkeutui polttavana hänen aivoihinsa. Mitä enemmän hän koetti
päästä niistä eroon, sitä enemmän ne ahdistivat ja polttivat häntä.
Hän oli menettänyt äänensä eikä voinut huutaa, ja äkisti nuo kasvot
peittivät hänet.

Kun hän sai takaisin tajuntansa, hänen päänsä oli märkänä jostakin,
joka oli pantu hänen otsalleen ja jota piteli jokin olento
kumartuneena hänen ylitseen. Kohottaen kättään hän kosketti poskea,
ja kuultuaan tukahdutetun nyyhkytyksen hän huokasi. Hänen käteensä
tartuttiin, ja hän tunsi sitä suudeltavan.

Huone oli niin pimeä, että Miltoun tuskin saattoi nähdä hänen
kasvojaan -- hänen katseensa oli myöskin hämärä, mutta hän saattoi
kuulla hänen hengityksensä ja hänen pukunsa ja liikkeittensä
synnyttämän pienimmänkin äänen -- Audreyn käsien ja hiusten tuoksu
näytti käärivän hänet, ja keskellä tuota syvää kuumeen tuottamaa
suruaan hän tunsi kääreen helpotuksen. Hän ei kysynyt, miten kauan
Audrey oli ollut siinä, hän lepäsi vain hiljaa, koettaen katsella
häntä, peläten noita äskeisiä kasvoja, jotka näyttivät vaanivan
häntä jossakin ilmassa, valmiina peittämään hänet uudestaan. Tuntien
sitten äkisti, ettei voinut niitä pidättää, hän nyökäytti päätään
ja tarttui häneen, koettaen kätkeä itsensä hänen rintansa suojaan.
Tällä kertaa hänen pyörtymisensä ei ollut niin syvä. Sitä seurasi
kiihkeitä hourailutiloja, joiden väliaikoina hän saattoi tuntea
Audreyn läsnäolon ja nähdä hänen kalvaassa kynttilänvalossa, vaaleaan
verhoon käärittynä, ajelehtivan lähellä häntä tai istuvan hänen
vieressään käsi laskettuna hänen käteensä. Saattoipa hän tuntea
kylmän kääreen aiheuttaman helpotuksen ja eau de Colognen tuoksun.
Sitten Audrey oli häviämäisillään hänen tietoisuudestaan ja hän
itse oli siirtymäisillään ristiriitaiseen maailmaan, missä hänen
vuoteensa yläpuolella oleva ristiinnaulitun kuva näytti pullistuvan
esiin ja ikäänkuin olevan putoamaisillaan hänen päälleen. Hän tunsi
väkivaltaista halua kiskoa sen alas, mikä halu kasvoi ja sai hänet
kohottautumaan vuoteessa ja kiskomaan sen irti seinästä. Eräänlainen
salaperäinen tietoisuus Audreyn läsnäolosta seurasi häntä kuitenkin
hänen matkallaan tuossa oudossa maassa, ja kerran hän tuntui olevan
hänen kanssaan paikassa, missä outo valo näytti heille ketoja ja
puita, nummen synkän äären ja kirkkaan meren, mitkä kaikki olivat
valkaistuja ja suloisen kiihkon kirkastamia.

Pian päivänkoiton jälkeen hän oli pitemmän aikaa täydessä tajussa ja
suhtautui eräänlaisella ihmettelyllä Audreyhin, joka istui matalalla
tuolilla hänen vieressään. Niin hiljaisena hän istui valkeassa,
väljässä nutussaan, kalpeana vartioimisesta, silmät liikkumattomasti
kiinnitettyinä häneen, huulet puristettuina yhteen, väristen hänen
pienimmänkin liikkeensä johdosta. Hän, Miltoun, ahmi toivottomasti
hänen kasvojensa suloutta, joilla näkyi oman itsensä unhotus.



X LUKU.


Barbara ei ilmaissut veljensä sairautta kenellekään, hänen
käytännöllinen järkensä kun neuvoi häntä välttämään kaikkea
häiritsevää. Omasta aloitteestaan hän hankki lääkärin ja kävi kaksi
kerta päivässä kuulemassa, millainen Miltounin tila oli.

Hänen isänsä ja äitinsä olivat menneet viettämään Goodwood-viikkoa
lordi Dennisin luo, ja vaikeinta oli selittää heille hänen oma
poissaolonsa tuosta niin mieluisasta kokouksesta. Hän oli maininnut
heille tuon puolinaisen totuuden, että Eustace kaipasi häntä
kaupungissa, ja koska lordi ja lady Valleys eivät olleet päässeet
eroon tietystä levottomuudesta poikansa suhteen, niin tuo tekosyy
riitti.

Vasta kuudentena päivänä, jolloin kriisi oli ohi ja Miltoun aivan
vapaa kuumeestaan, Barbara saattoi mennä takaisin Nettlefoldiin.

Saavuttuaan perille hän meni kohta tapaamaan äitiään, joka oli
makuuhuoneessa lepäämässä. Oli ollut hyvin kuuma Goodwood-juhlassa.

Barbara ei pelännyt häntä -- hän ei tosiaankaan pelännyt ketään,
paitsi Miltounia ja jollakin omituisella tavallaan kenties hieman
Courtieria. Kuitenkaan, kun palvelustyttö oli mennyt, hän ei heti
kohta aloittanut. Lady Valleys, joka juuri oli kuullut yksityiskohtia
eräästä seuraelämässä sattuneesta skandaalista, alkoi huolellisen
varovaisesti tehdä siitä selvää tyttärelleen -- sillä hän tunsi
tarvetta tehdä siitä selvää jollekin.

"Äiti", sanoi Barbara äkisti, "Eustace on ollut sairaana. Vaara on
nyt ohitse, ja hän voi hyvin." Sitten katsahtaen hämmästyneeseen
ladyyn hän lisäsi: "Mrs Noel hoitaa häntä."

Mennyt aikamuoto, missä sairaus mainittiin, ehkäisi alussa lady
Valleysin äkillisesti säikähtymästä, mutta Barbaran viime sanat
saivat hänet hämilleen. Sen sijaan, että olisi saanut tyydyttää sitä
osaa itsestään, mikä pitää häväistysjutuista, hän oli itse joutunut
niiden esineeksi, mikä ei ollut koskaan kadehdittavaa. Nainen ei
koskaan hoitanut miestä sellaisissa olosuhteissa merkitsemättä tälle
miehelle kaikkea, maailman silmissä. Hänen tyttärensä jatkoi: "Minä
vein hänet hänen luokseen. Näytti siltä, että muuta ei voinut tehdä
-- koska hän kaikkineen kaipasi häntä. Kukaan ei tietenkään tiedä
tästä mitään, paitsi tohtori ja -- Stacey."

"Hyvä Jumala!" mutisi lady Valleys. "Se on saanut hänet paranemaan."
Äidin vaisto lady Valleysissä pelästyi äkisti. "Puhutko totta, Babs?
Onko vaara tosiaankin ohitse? Miten väärin olet tehnyt, kun et ole
aikaisemmin minulle ilmoittanut."

Mutta Barbara ei perääntynyt, ja hänen äitinsä vaipui syviin
mietteisiin.

"Stacey on kissa", hän sanoi äkisti. Siihen sievisteltyyn
kertomukseen, jonka hän tuosta häväistysjutusta oli esittänyt
tyttärelleen, oli sisältynyt tavanmukainen palvelustyttö. Lady
Valleys ei voinut nauttia tämän yhteensattuman ironiasta. Nähtyään
sitten Barbaran hymyilevän hän sanoi happamesti:

"En näe, mikä tässä on naurettavaa."

"Vain se, kun luulin teidän nauttivan siitä, että sekoitin tähän
juttuun Staceyn."

"Mitä! Tarkoitatko sitä, että hän ei tiedä?"

"Hän ei tiedä mitään."

Lady Valleys hymyili.

"Mikä pikkuinen heittiö sinä olet, Babs!" ja lisäsi pahanilkisesti:
"Claud ja hänen äitinsä tulevat tänne Whitewaterista Bertien ja Lily
Malvezin kanssa, niin että sinun olisi parasta mennä pukeutumaan",
ja hänen silmänsä etsivät viekkaasti hänen tyttärensä katsetta, niin
että puna nousi tytön poskille.

Kun hän oli mennyt, niin lady Valleys soitti palvelijan ja vaipui
mietteisiinsä. Ensiksi hän ajatteli kysyä miehensä neuvoa, sitten hän
arveli, että vaitiolo oli kultaa. Koska kukaan muu ei tietänyt kuin
Barbara, niin ei ollut syytä tietääkään.

Hänen älykkyytensä ja kokemuksensa käsitti tämän jutun kauaskantavat
mahdollisuudet. Ei saanut ottaa yhtä ainokaista harha-askelta. Jos
hänellä ei ollut muiden toimia tarkastettavina kuin omat toimensa
ja Barbaran, niin paljon vähemmän kompastumisen mahdollisuuksia
oli olemassa. Hänen sielussaan oli omituinen, melkein koomillinen
ja lähes traagillinen ajatusten ja tunteiden sekoitus, jossa oli
maallista viisautta ja äidillistä vaistoa, lämminveristä myötätuntoa
kaikkia rakkausasioita kohtaan ja kylmäveristä harkintaa hänen
poikansa tulevaisuuden suhteen. Kenties ei ollut vielä liian
myöhäistä estää todellista tuhoa, semminkään kun jokaisen piti
myöntää, että tuo nainen ei ollut mikään seikkailijatar. Mitä
ikänänsä tehtiinkin, niin ei saatu unhottaa, että hän oli hoitanut
Miltounia -- pelastanut hänet, kuten Barbara sanoi! Häntä piti
kohdeltaman kaikella suopeudella ja huomaavaisuudella.

Joudutettuaan vuorostaan pukeutumistaan hän meni tapaamaan tytärtään.

Barbara oli jo pukeutunut ja nojasi ulos ikkunastaan merta kohden.

Lady Valleys alkoi melkein arasti:

"Rakkaani, joko Eustace on ylhäällä vuoteesta?"

"Hänen piti nousta tänään tunniksi tahi pariksi."

"Vai niin. Olisikohan siinä mitään vaaraa, jos sinä ja minä menisimme
ja vapauttaisimme mrs Noelin tuosta sairaanhoidosta?"

"Eusty raukka!"

"Niin, niin! Mutta käytähän nyt järkeäsi. Olisiko siitä hänelle
vahinkoa?"

Barbara vaikeni. "Ei", hän sanoi, "minä en luule, mutta tohtorin on
tässä sanottava sanansa".

Lady Valleys ilmaisi selvää helpotuksen tunnetta.

"Me menemme tietenkin tapaamaan häntä ensin. Eustacen täytyy saada
tavallinen hoitaja, niin luulen."

Katsoen huomaamatta Barbaraan hän lisäsi:

"Minä aion olla hyvin kiltti häntä kohtaan, mutta romanttinen ei saa
olla, kuten ymmärrät, Babs."

Barbaran huulille ilmestynyt nauru ei rauhoittanut häntä ollenkaan;
päinvastoin häntä vaivasi levottomuus tyttärensä suhteen ja tunne
siitä, että hän, yhtä hyvin kuin Miltounkin, hoippui jonkun
hullutuksen partaalla.

"Kas niin, rakkaani", hän sanoi, "minä lähden alas."

Mutta Barbara viipyi hieman kauemmin tässä sänkykamarissa, missä hän
kymmenen päivää sitten oli maannut vääntelehtien siihen asti, kunnes
toivottomana meni ulos ja jäähdytti itseään synkässä meressä. Hänen
viimeinen kohtauksensa Courtierin kanssa oli sattunut ennen tuoretta
kohtausta Harbingerin kanssa, jota hän Valleys Housen juhlassa ei
ollut sietänyt kanssaan kahden kesken. Hän tuli alas myöhään.

Samana iltana, rantatiellä, tähtitaivaan alla kuljeskeli kansaa,
kaupunkilaisia, viettämässä kahden viikon lomaansa. Kaksittain ja
kolmittain, kuuden tai kahdeksan ryhmissä, ne kulkivat lordi Dennisin
maita rajoittavan muurin ohi. Heidän hajanainen äänensä ja naurunsa
pienien aaltojen huokausten säestämänä kaikui muurin yli Harbingerin,
Bertien, Barbaran ja Lily Malvezinin korviin, kun nämä päivällisen
jälkeen kulkivat rantaan. Lomallaolijat tuijottivat noihin neljään
juhlapukuiseen, heidän yläpuolellaan olevaan olentoon. Heillä oli
muuta ajateltavaa kuin näillä, ja he kävivät yhä vaiteliaammiksi
illan pimetessä. Nuo neljä nuorta ihmistä olivat myöskin verrattain
vaiteliaita. Tässä lämpimässä yössä, joka oli täynnä huokausta,
pimeyttä ja tähtiä, oli jotakin, joka ei suosinut puhelua, niin että
he erkanivat eri pareiksi ja pyrkivät loittonemaan toisistaan.

Seisoessaan siinä muuria vastaan Harbingerista tuntui siltä,
että sanoilla ei ollut mitään tilaa tässä maailmassa. Hänen
pahin vihamiehensäkään ei olisi voinut sanoa tätä nuorta miestä
romanttiseksi; kuitenkin hänen rinnallaan oleva olento, tämän niskan
hohde ja pimeässä näkyvät kalpeat posket tarjosivat hänelle kenties
kaikkein selvimmän salaperäisyyden välähdyksen, mitä hän oli koskaan
nähnyt. Hänen mielensä, mikä oleellisesti oli käytännöllinen ja
luonteeltaan ja tavoiltaan viihtyi parhaiten asiain aineellisessa
puolessa, aavisti hämärästi, että täällä, tässä pimeässä yössä,
tässä synkässä meressä ja tämän tytön kalpeassa olennossa, tytön,
jonka sydän oli hänestä synkkä ja salaperäinen, että täällä oli
kenties jotakin -- niin, jotakin --, joka oli käsittämätöntä
hänen filosofialleen, oli jotakin, joka vei hänet hänen mukavasta
kehyksestään jumalalliseen erämaahan. Jos niin olikin, niin se
haihtui pian Barbaran hiusten tuoksun vaikutuksesta hänen aisteihinsa
ja halusta päästä tästä lumotusta hiljaisuudesta.

"Babs", hän sanoi, "oletteko antanut minulle anteeksi?"

Kääntämättä päätään Barbara vastasi luonnollisen välinpitämättömästi:

"Kyllä -- kuten jo teille sanoin."

"Siinäkö kaikki, mitä teillä on sanottavana toverillenne?"

"Mistä sitten puhua -- Casettan juoksusta?" Syvällä sisimmässään
Harbinger päästi äänettömän kirouksen. Barbarassa oli jotakin
ilkeätä, mikä sai hänet käyttäytymään sillä lailla häntä kohtaan! Se
oli tuo vekkuli -- tuo vekkuli! Ja äkkiä hän sanoi:

"Sanokaapas minulle -- --", sitten sanat tuntuivat tarttuvan hänen
kurkkuunsa. Ei! Jos jotakin olikin, niin hän oli kernaammin sitä
kuulematta. Tässäkin oli rajansa!

Joku rakastavainen pari kulki tuolla alhaalla hyvin äänettömänä,
kädet kiedottuina vyötäisten ympärille.

Barbara kääntyi ja läksi kotia kohden.



XI LUKU.


Ne päivät, jolloin Miltounin sallittiin ensi kertoja jättää
vuoteensa, olivat sille, joka oli hoitanut häntä, surun ja ilon
sekaisia. Nähdä hänen istuvan, hämillään heikkoutensa johdosta,
oli onnellista, mutta ajatus, että hän ei ollut enää kokonaan
riippuvainen hänestä, ei enää tuo pyhitetty olento, avuton olio, sai
hänet surulliseksi kuin äidin, jonka lapsi ei enää tarvitse häntä.
Tunti tunnilta Miltoun tuli nyt loittonemaan hänestä, tuli astumaan
oman henkensä linnoitukseen. Tunti tunnilta hän, Audrey, taukosi
olemasta hänen hoitajansa ja lohduttajansa ja muuttui enemmän hänen
rakastamakseen naiseksi. Ja vaikka tämä ajatus häämöttikin hämärässä
tulevaisuudessa lumoavan kukkasen tavoin, niin se tuotti tällä haavaa
liian paljon huolestuttavaa epävarmuutta. Mrs Noel oli myöskin
hyvin väsynyt, nyt, kun kaikki kiihoitin oli kadonnut -- hän oli
niin väsynyt, että tuskin tiesi, mitä teki ja missä liikkui. Mutta
hänen silmiinsä oli niin uskollisesti asettunut hymy, että se peitti
väsymyksen varjot ja piti hänen huuliaan vankinaan.

Noiden kahden pronssikuvan väliin hän oli asettanut maljakon
täynnään liljoja ja jokaiseen vapaaseen sopukkaan pienen ruusuvaasin
tervehtimään Miltounin toipumista.

Miltoun nojasi suuren nahkatuolinsa selkää vastaan, käärittynä lordi
Valleysin turkkilaiseen viittaan -- jonka Barbara oli tuonut, kun ei
ollut löytänyt veljensä vakavien pukujen joukosta mitään yönuttua
vastaavaa. Liljojen haju oli voittanut kirjojen tuoksun, ja hämyinen,
seikkaileva mehiläinen täytti huoneen huvittavalla huminallaan.

He eivät puhuneet, vaan hymyilivät heikosti, katsellen toinen
toiseensa. Tänä hiljaisena hetkenä, ennenkuin intohimo oli tullut
vaatimaan oikeuksiaan, heidän henkensä kulkivat uinailevan ilman
läpi ja kietoutuivat toisiinsa, niin että kumpikaan ei voinut
irtaantua tuosta pehmeästä, hitaasta, kaikkivoittavasta katseesta.
Keskinäisessä tyytyväisyydessä toinen toiseensa, niin lähellä
toisiaan kuin sävelet viulun kieliä, heidän henkensä olivat
kietoutuneet yhteen -- he olivat niin uppoutuneet toinen toiseensa,
että sinä aikana eivät tuntuneet tietävän, kuka kumpikin oli.

Pannakseen toimeen päätöksensä lady Valleys, joka oli palannut
kaupunkiin aamujunassa, läksi Barbaran kanssa Templeen kolmen
tienoissa iltapäivällä ja poikkesi matkallaan lääkärin luokse.
Koko asia olisi ollut niin paljon helpompi, jos Eustace olisi
ollut siinä tilassa, että hänet olisi heti voitu muuttaa Valleys
Houseen, ja hän tunsi syvää huojennusta huomatessaan, että tohtori
ei nähnyt tässä mitään vaaraa. Parantuminen oli ollut huomattava --
likeltä piti, ettei ollut tullut pahaa aivokuumetta -- mikä nyt oli
vältetty! Lordi Miltounin ruumiinrakenne oli erittäin vahva. Niin,
hän, tohtori, saattoi varmasti suosittaa tätä muuttoa. Miltounin
huoneet olivat liian ahtaat tällä säällä. Häntä oli hoidettu hyvin
-- varmasti! Oh, niin! Juuri niin! Ja tohtorin silmät kävivät
kenties hitusen verran kiivaammiksi. Hän ymmärsi, että hoitaja ei
ollut mikään ammattilainen. Saattoi olla hyväkin vaihtaa hoitajaa,
jos potilas muutettiin. Heistä tuo lady saattoi olla jo uupunut.
Juuri niin! Niin, hän tuli pitämään siitä huolen. Hän piti suotavana
sairashuonevaunujen käyttämistä. Se voitiin hyvin järjestää täksi
iltapäiväksi -- heti kohta -- hän itse pitäisi siitä huolen. He
saattoivat viedä Miltounin juuri sellaisena kuin oli, miehet
tiesivät kyllä, mitä heidän tuli tehdä. Ja kun Miltoun oli saatu
Valleys Houseen, niin heti kohta, kun hän ilmaisi mielenkiintoa
ruokaansa kohtaan, hänet oli vietävä merenrannalle -- merenrannalle!
Tähän vuoden aikaan mikään ei ollut sen veroista! Sitten ravintoon
katsoen hän oli taipuvainen suosittamaan jotakin kiihoittavaa,
jotakin tippasta kenties neljä kertaa päivässä ruoan kera -- mutt'ei
ilman -- sekoitettuna munaan, arrowrootiin tai kakkuun. Viikon perästä
hän tulisi jaloilleen, kahdessa viikossa hän tulisi merenrannalla
tervehtymään täydellisesti. Ylityö -- kynttilän polttaminen loppuun
-- vielä hieman enemmän sitä -- olisi saanut aikaan kokonaan toista!
Niin juuri, niin juuri! Päivällisen jälkeen hän, tohtori, tulisi itse
katsomaan varmuuden vuoksi. Hänen potilaansa saattoi kyllä aluksi
rasittua! Hän kumarteli lady Valleysin poistuessa, ja kun tämä oli
mennyt, niin hän istuutui puhelimensa ääreen, hymyn väreillessä hänen
virheettömillä huulillaan.

Tämän keskustelun johdosta suuresti rohkaistuna lady Valleys nousi
autoonsa, mutta kun se kiitti keskelle liikettä, niin tavattoman
hermostuneisuuden merkkejä alkoi ilmestyä hänen muuten niin
rauhallisille kasvoilleen.

"Toivoisin, rakkaani", hän sanoi äkisti, "että joku muu olisi ottanut
tämän tehdäkseen. Olettakaamme, että Eustace kieltäytyy!"

"Sitä hän ei tee", vastasi Barbara. "Mrs Noel näyttää niin
väsyneeltä. Sitäpaitsi -- --"

Lady Valleys vilkaisi uteliaasti noihin nuoriin kasvoihin, jotka
olivat käyneet neilikanpunaisiksi. Niin, hänen tyttärensä oli jo
nainen, jolla oli naisen sisäinen näkemys. Hän sanoi vakavasti:

"Menettelit hätäisesti, Babs. Toivokaamme, että siitä ei koidu
onnettomuutta." Barbara puri huultaan.

"Jos olisit nähnyt hänet, kuten minä! Ja mitä onnettomuutta sinä
tarkoitat? Eivätkö he saisi rakastaa toisiaan, jos tahtovat?"

Lady Valleys hillitsi virnistyksensä. Se oli juuri hänenkin
katsantokantansa. Ja kuitenkin -- --!

"Se on vasta alkua", hän sanoi, "sinä unhotat, millainen poika
Eustace on".

"Miksi tuota olentoraukkaa ei päästetä ulos häkistään?" huudahti
Barbara. "Mitä hyötyä siitä on kenellekään? Äiti, jos minä joskus
olen naimisissa ja haluan päästä vapaaksi, niin minä myöskin pääsen!"

Hänen äänensä värisi ja erosi hänen tavallisesta onnellisesta
äänestään, niin että lady Valleys tahtomattaan tarttui hänen käteensä
ja puristi sitä.

"Rakkaani", hän sanoi, "älä saata meitä puhumaan sellaisista synkistä
asioista".

"Minä tarkoitan sitä, mitä sanoin. Mikään ei voi minua estää."

Mutta lady Valleysin kasvot olivat äkkiä tulleet melkein julmiksi.

"Niin sitä, lapseni, ajatellaan, mutta se ei ole niin yksinkertaista."

"Se ei voi olla ainakaan hullumpaa", mutisi Barbara, "kuin olla
haudattuna elävältä, kuten tuo onneton nainen".

Vastaukseksi lady Valleys vain mutisi:

"Tohtori lupasi toimittaa sairashuonevaunut kello neljäksi. Mitä
minun tulee sanoa?"

"Mrs Noel ymmärtää jo siitäkin, kun katsot häneen. Hän on
senlaatuinen."

Mrs Noel avasi itse heille oven.

Lady Valleys näki hänet tällöin ensi kertaa sisällä, ja hänessä
yhtyi uteliaisuus varmuuteen, millä hän peitti hermostuneisuutensa.
Sievä olento, vieläpä rakastettava! Mutta hänen sanoissaan ilmenevä
teeskentelemätön myötätunto: "Minä olen totisesti kiitollinen. Teidän
täytyy olla perin uupunut", ei estänyt häntä lisäämästä nopeasti:
"Tohtori sanoo, että hänet on saatettava kotiin näistä kuumista
huoneista. Me odotamme täällä sillä aikaa, kuin käytte sanomassa sen
hänelle."

Ja sitten hän näki, että se oli totta: Tuo nainen oli sellainen, joka
ymmärsi.

Jäätyään pimeään käytävään hän silmäsi Barbaraan.

Tyttö seisoi seinää vasten, pää heitettynä taaksepäin. Lady Valleys
ei voinut nähdä hänen kasvojaan, mutta kaikki tuntui hänestä äkkiä
perin epämukavalta, ja hän kuiskasi:

"Kaksi murhaa ja yksi varkaus, Babs. Niinhän 'Our Mutual Friendissä'
kerrottiin?"

"Äiti!"

"Mitä?"

"Hänen kasvonsa! Kun sinä heität pois kukan, niin se katsoo sinuun."

"Rakkaani!" mutisi lady Valleys kovin lohduttomana, "mihin sinä
oikein viittaatkaan!"

Tämä pimeässä käytävässä vaaniva, kuiskaava tyttö -- oli niin perin
omituinen, sellainen, joita ei tavata itse elämässä.

Ja sitten lady Valleys näki uudestaan avautuneen oven läpi Miltounin,
joka oli nojallaan tuolissaan, hyvin kalpeana, silmissä ja huulilla
kuitenkin sama ilme, mikä enemmän kuin mikään muu maailmassa vaikutti
häneen, lady Valleysiin, nöyryyttävästi, saaden hänet tuntemaan
itsensä jotenkuten parantumattoman maalliseksi.

Hän sanoi melkein arasti:

"Olen niin iloissani sen johdosta, että voit paremmin. Millaisia
päiviä sinulla on täytynyt olla! Oli pahasti, etten eiliseen asti
tietänyt tästä mitään!"

Mutta Miltounin vastaus oli, kuten tavallista, läpeensä hämmentävä:

"Kiitos, niin! Minulla on ollut oivallisia päiviä -- ja luulen
saavani nyt sovittaa ne."

Hänen hymynsä esti lady Valleysin kumartumasta suutelemaan häntä
ja sai hänet levottomaksi kiireestä kantapäähän asti. Äkillinen
pelkän naisellisuuden vaikutus sai kyyneleen putoamaan häneltä hänen
kädelleen. Kun Miltoun huomasi tämän, niin hän sanoi:

"Kaikki on hyvin, äitini. Minä olen valmis muuttamaan."

Loukkaantuneena edelleenkin hänen äänensä sävystä lady Valleys
karaistui heti. Valmistautuessaan lähtemään hän piti salaa molempia
silmällä. He katsahtivat tuskin toisiinsa, mutta kun he sen tekivät,
niin heidän katseensa sai hänet hämilleen. Heikkoine, melkein
loistavine vakavuuksineen tuo ilme oli hänelle vierasta ja kuului
ikäänkuin toiseen maailmaan.

Kun Miltoun turkkiin käärittynä oli viety alas vaunuihin, niin lady
Valleys viivytteli hieman saadakseen sanoa jotakin mrs Noelille.

"Me olemme teille suuressa velassa. Asia olisi voinut käydä
pahemmaksikin. Teillä ei ole syytä suruun. Käykää vuoteeseen ja
levätkää tarpeeksenne." Ja vielä ovelta hän mutisi: "Hän tulee kyllä
kiittämään teitä, kun paranee."

Laskeutuessaan alas kiviportaita hän ajatteli: "'Tuntematon' --
'Tuntematon' -- niin, se oli oikea nimi." Ja äkkiä hän näki Barbaran
juoksevan ylös portaita.

"Mikäs nyt on hätänä, Babs?"

Barbara vastasi:

"Eustace tahtoi saada joitakin noista liljoista." Ja sivuuttaen lady
Valleysin hän meni ylös Miltounin huoneisiin.

Mrs Noel ei ollut arkihuoneessa, ja mentyään makuuhuoneen ovelle
Barbara katsoi sisään.

Mrs Noel seisoi vuoteen vieressä silitellen kädellään päänalustaa.
Pujahtaen äänettömästi takaisin Barbara otti liljakimpun ja livisti
tiehensä.



XII LUKU.


Miltoun, jonka rakenne oli samanlaista terästä kuin lady
Casterleynkin, toipui hyvin pian. Ja kun hän alkoi tuntea
mielenkiintoa ruokaa kohtaan, seitsemäntenä päivänä, hänen sallittiin
matkustaa Sea Houseen Barbaran hoitamana.

Nuo kaksi viettivät aikansa pienessä kesähuvilassa lähellä merta,
loikoillen rannikolla rantapatojen juurella, ja kun Miltoun
vahvistui, niin he ajelivat autolla ja kuljeksivat hietasärkillä.

Barbarasta, joka piti häntä tarkoin silmällä, hän näytti kyllin
rauhalliselta nauttiessaan luonnosta, mikä oli välttämätön tasapainon
saavuttamiseksi menneiden viikkojen taistelun ja riutumisen jälkeen.
Kuitenkaan hän ei päässyt kokonaan eroon tuosta omituisesta
tunteesta, että Miltoun ei tosiasiallisesti ollut siellä ollenkaan.
Katsella häntä oli samaa kuin katsella asumatonta taloa, joka odotti
asukkaita.

Kahteen viikkoon Miltoun ei viitannut sanallakaan mrs Noeliin, kunnes
viimeisenä aamuna merenrannalla hän sanoi omituisesti hymyillen:

"Tämä saa melkein uskomaan Audreyn oppiin, että vanhat jumalat eivät
ole kuolleet. Näetkö sinä niitä koskaan, Babs, tai oletko sinä tylsä,
kuten minäkin?"

Varmastikin noissa aalloissa, jotka vedenneidon tavoin harmaine,
hajallisine hiuksineen heittäytyivät maan syliin, oli vanhaa
pakanallista viehätystä, haihtumatonta iloa, kiihkeätä,
pehmeätä, ikuisen kohtalon hyväksymistä, ihmeellistä luottamusta
suuttumattomaan elämän salaperäisyyteen.

Mutta Barbara, joka oli tapansa mukaan hämillään hänen äänensä
johdosta ja sen johdosta, että oli upotettu outojen ajatusten vesiin,
ei keksinyt mitään vastausta.

Miltoun jatkoi:

"Hän sanoo myöskin, että me voimme kuulla Apollon laulavan. Mitäs,
jos koettaisimme?"

Mutta he kuulivat vain meren huokauksen ja tuulen suhinan
tamariskipensaissa.

"Ei", mutisi Miltoun lopulta, "hän yksinään voi kuulla sen".

Ja Barbara näki vielä kerran hänen kasvoillaan tuon katseen, joka ei
ollut synkkä eikä kärsimätön, vaan sellainen, joka oli asumaton ja
odottava.

Barbara läksi Sea Housesta seuraavana päivänä liittyäkseen äitiinsä,
joka, oltuaan Cowesissa ja Gloucesterin herttuattaren luona, oli
jälleen kaupungissa, odottamassa parlamentin hajaantumista, ennenkuin
lähtisi Skotlantiin. Ja samana iltapäivänä tuo tyttö meni tapaamaan
mrs Noelia. Tällä vieraskäynnillä häntä ei niin paljon liikuttanut
myötätunto kuin levottomuus ja outo uteliaisuus. Nyt kun Miltoun
oli jälleen terve, hän oli hyvin hämillään Oliko hän tehnyt virheen
kutsuessaan mrs Noelin hoitamaan häntä?

Kun hän astui pieneen seurusteluhuoneeseen, niin Audrey istui
ikkunakomerossa, kirja polvillaan. Siitä seikasta päättäen, että se
oli avoinna sisällysluettelon kohdalta, mrs Noel ei ollut lukenut
liian suurella mielenkiinnolla. Hän ei näyttänyt kiihtyvän vieraan
ilmestymisestä, eikä hänessä ollut mitään intoa kuulla uutisia
Miltounista. Mutta tuo tyttö ei ollut ollut viittakaan minuuttia
huoneessa, kun tuli ajatelleeksi: "Miksi! Hänellä on samanlainen
katse kuin Eustacellakin!" Mrs Noel oli myöskin tyhjän talon
kaltainen, hän ei ollut kärsimätön, tyytymätön tai surullinen --
hän vain odotti! Tuskin Barbara oli mielipahakseen oivaltanut
tämän, kun Courtierin tulo ilmoitettiin. Johtuiko tämä ehdottomasta
yhteensattumasta vai harkinnasta, mikä oli saattanut hänen,
Courtierin, puolelta aiheutua Sea Housesta lähetetystä kirjeestä --
missä sanottiin, että Miltoun voi jälleen hyvin ja että hän, Barbara,
tuli kaupunkiin ja aikoi käydä kiittämässä mrs Noelia -- ei ollut
selvää, eivätkä hänen omat mielialansakaan olleet selviä, ja hän veti
kasvoilleen tuon panssaroidun katseen, jota, sikäli kuin hän arveli,
Courtier ei kenties voinut sietää. Heidän kätellessään Courtierin
kasvot olivat joka tapauksessa hyvin punaiset. Hän oli tullut, kuten
hän sanoi mrs Noelille, heittämään hyvästit. Hän matkustaisi varmasti
seuraavalla viikolla. Taistelu oli syntynyt, kumoukselliset olivat
vähälukuisempia. Hänen olisi tosiaankin pitänyt olla siellä jo aikaa
ennen! Barbara oli mennyt ikkunan luokse. Hän kääntyi äkisti ja sanoi:

"Tehän saarnasitte rauhaa kaksi kuukautta sitten!"

Courtier kumarsi.

"Me emme ole kaikki täysin johdonmukaisia, lady Barbara. Noilla
onnettomilla on pyhä asia puolustettavanaan."

Barbara ojensi kätensä mrs Noelille.

"Te vain luulette heidän asiansa pyhäksi, siksi, että he sattuvat
olemaan heikkoja. Hyvästi, mrs Noel. Maailma on tarkoitettu
vahvoille, eikö niin!"

Hän sanoi tämän loukatakseen Courtieria, ja tämän äänestä hän kuuli,
että noilla sanoilla oli ollutkin sellainen vaikutus.

"Johan nyt, lady Barbara, sen olette kuullut äidiltänne, se ei ole
teidän mielipiteenne!"

"Kyllä vain on. Hyvästi!" Ja hän meni ulos.

Hän oli sanonut Courtierille, ettei nähnyt mielellään hänen lähtevän
-- ainakaan vielä. Ja kuitenkin hän läksi!

Mutta tuskin hän oli päässyt ulos tämän oudon purkauksensa jälkeen,
kun hän jo puri huuliaan vihoissaan ja tuntien itsensä onnettomaksi.
Courtier oli ollut raaka häntä kohtaan, ja hän samoin häntä kohtaan.
Silläkö lailla he olivat heittäneet hyvästit! Sitten astuessaan
päivänvaloon hän ajatteli: "No niin, hän ei siitä välitä, ja minä
olen varma siitä, etten minäkään!"

Hän kuuli äänen takanaan sanovan:

"Saanko toimittaa teille ajurin?" ja heti kohta tuo vaikea tunne
alkoi hävitä, mutta hän ei katsahtanut taakseen, hymyili vain ja
pudisti päätään, tehden Courtierille tilaa katukäytävällä.

Mutta vaikka he kävelivät, niin he eivät aluksi puhuneet mitään.
Barbarassa heräsi kiusoittava piru, joka tahtoi tietää, mitä tunteita
tosiaan oli Courtierin kunnioittavaan vakavuuteen kätkettynä. Se
tahtoi saada hänet osoittamaan, minkä verran Courtier tosiaankin
välitti hänestä. Barbara katseli kainosti alas, mutta salli hymyn
väreillä huulillaan. Hän tiesi myöskin poskiensa hehkuvan, eikä ollut
siitä suruissaan. Pitikö hänen jäädä ilman mitään -- mitään -- pitikö
Courtierin lähteä pois -- ilman -- --. Ja hän ajatteli: "Hänen täytyy
sanoa jotakin! Hänen täytyy näyttäytyä minulle ilman tuota hänelle
niin ominaista hirveätä ivaa!"

Hän sanoi äkisti:

"Nuo kaksi odottavat -- jotakin täytyy tapahtua!"

"On luultavaa", sanoi Courtier vakavasti.

Sitten Barbara katsahti häneen -- häntä huvitti nähdä hänen
värisevän, aivan kuin hänen katseensa olisi tunkeutunut häneen. Ja
hän sanoi pehmeästi:

"Ja minä luulen, että he ovat aivan oikeassa."

Barbara tiesi nuo sanat huolimattomiksi eikä välittänyt suuria siitä,
mitä ne merkitsivät, mutta hän tiesi, millaisen kapinan ne tulivat
nostamaan Courtierissa. Hän näki sen myöskin hänen kasvoistaan ja
sanoi pienen vaitiolon jälkeen:

"Onni on suuri asia", ja pehmeän vallattomasti: "Eikö niin mr
Courtier?"

Mutta kaikki iloisuus oli hävinnyt Courtierin kasvoilta, jotka
olivat muuttuneet melkein kalpeiksi. Hän kohotti kätensä ja antoi
sen vaipua. Silloin Barbara kävi surulliseksi. Näytti siltä, kuin
Courtier olisi pyytänyt häntä säästämään häntä.

"Mitä siihen tulee", sanoi Courtier, "meidän täytyy
onnettomuudeksemme ottaa vastaan niin ilot kuin surutkin. Mutta elämä
on välistä peloittavan hauskaa."

"Kuten nytkin?"

Courtier katsahti häneen lujan vakavasti:

"Kuten nytkin."

Äärimmäinen masentuneisuus valtasi Barbaran. Courtier oli hänelle
liian vahva -- hän oli Don Quixotemainen -- hän oli vihattava! Ja
päättäen olla sitä osoittamatta, tahtoen olla ainakin yhtä vahva kuin
hän, hän sanoi tyynesti:

"Nyt minä luulen, että ajuri olisi tarpeen!"

Kun Barbara oli autossa ja Courtier seisoi hattu koholla, niin
Barbara katsahti häneen tavalla, jonka vain naiset taitavat, niin
että Courtier ei tietänyt hänen edes katsoneen.



XIII LUKU.


Kun Miltoun tuli kiittämään, niin Audrey Noel oli keskellä huonetta,
puettuna valkeihin, huulet hymyssä, tummat silmät hymyssä,
hiljaisena, kuten kukka tyynenä päivänä.

Ensi silmäyksellä he unhottivat kaiken, onnellisuutta
lukuunottamatta. Pääskyset saattavat tuskin paremmin unhottaa
onnettomuudenhetkiään kuin nämä kaksi -- pääskyset, jotka kesän ensi
päivinä lauhkeassa ilmassa eivät voi muistaa kylmiä tuulia eivätkä
kuvitella auringonpaisteen kuolevan heidän suliltaan, pääskyset,
jotka kiitäessään tuntikaupalla kultaisten ketojen yli eivät näytä
enää linnuilta, vaan uuden vuodenajan henkäykseltä. Miltounin katse
oli yhtä tyyni kuin Audreyn koko olemus, Audreyn katseessa oli taas
kaiken mielenliikutuksen hiljaisuus.

Kun he istuutuivat puhumaan, niin heistä tuntui siltä, kuin he
olisivat joutuneet takaisin Monklandiin, missä Miltoun oli tullut
niin usein hänen luokseen keskustelemaan kaikesta, mitä oli taivaassa
ja maan päällä. Ja kuitenkin tuon rauhallisen kiihkeän juopumisen
yläpuolella, mikä aiheutui heidän keskinäisestä vuorovaikutuksestaan,
leijaili eräänlainen kammo. Heissä oli vallalla aamun mieliala ennen
auringonnousua. Kasteenharmaa hämähäkinverkko kietoi itseensä heidän
sydämiensä kukkaset -- kuitenkin jokainen vankina oleva kukkanen
voitiin nähdä. Ja he näyttivät tarkastavan tuon verkon läpi noita
niin hartaasti peitettyjä värejä ja muotoja. Kumpainenkin pelkäsi
liiaksi paljastavansa kumppaninsa sydäntä. He olivat rakastajien
kaltaisia, jotka kuljeksiessaan vauhkossa metsässä eivät uskaltaneet
ollenkaan keskeyttää lepertelevää puhettaan puista ja linnuista ja
kuihtuneista sinikelloista, jottei heidän tulevaisuudentähtensä olisi
pudonnut ja hukkunut suudelman vesiin. Jokaisella hetkellä on omat
tunnelmansa -- ja tällä hetkellä vallitsi Audreyn pään yläpuolella
olevaan maljakkoon pantujen valkeiden kukkain tunnelma.

He puhuivat Monklandista, Miltounin sairaudesta, hänen ensi
puheestaan ja alahuoneesta saamistaan vaikutelmista, musiikista,
Barbarasta, Courtierista, virrasta. Miltoun kertoi hänelle
terveydestään ja kuvasi oloaan merenrannalla. Audrey puhui, kuten
tavallista, vähän itsestään, mutta enemmän oopperasta ja siitä,
mitenkä hän oli National Galleryssa löytänyt kuvan, joka muistutti
Miltounia. Näille kaikille joutaville ja lukemattomille muille
asioille heidän äänensä sävy -- joka oli pehmeä, melkein mumiseva, ja
jossa oli huvittavaa suopeutta -- antoi korkean suloisen tärkeyden,
sädekehän, jota kumpainenkaan ei olisi tahtonut mistään hinnasta
siirtää paikaltaan.

Kello oli kuusi, kun Miltoun nousi, eikä koko aikana ollut ollut
hetkeäkään, mikä olisi hävittänyt heidän sydämissään olevan pyhän
tunteen. Erotessaan he vaihtoivat uuden rauhallisen katseen, joka
näytti sanovan: "Meidän asiamme on hyvällä tolalla -- me olemme
juopuneet onnesta".

Ja tässä ihmeteltävässä tyyneydessä Miltoun pysyi aina puoli
kymmeneen asti illalla, jolloin hän läksi parlamenttiin. Oli lämmin,
kirkas yö, mikä maalla vaikuttaa tulenlieskan taikuuden tavalla,
vieläpä kaupungissakin levittää synkkää hohdetta. Kulkeminen tämän
yön lämmön ja kauneuden läpi tuotti Miltounille pelkkää huvia
hänen uuden terveytensä ja hyvinvointinsa ilossa, missä kaikki
hänen aistinsa olivat hereillä ja selvinä. Hän kulki St. James's
Parkin kautta, tallaten plataanipuiden lehtien purppuraisia varjoja
lampunvalon lammikkoihin, tuntien siitä melkein tunnonvaivoja --
niin suloisia ja ikäänkuin eläviä ne olivat. Ilmassa oli sääskiä
ja koita, ja vastaniitetyn heinän tuoksu kohosi nurmesta. Hänen
sydämensä tuntui keveältä kuten pääskynen, jonka hän sinä aamuna oli
nähnyt sieppaavan harmaan höyhenen, kuljettavan sitä mukanaan, antaen
sen liehua tiehensä ja sitten sukeltavan sieppaamaan sitä jälleen.
Sellainen oli hänen ylpeytensä tänä ihanana yönä! Lähestyessään
alahuonetta hän ajatteli kävellä vielä vähän ja kääntyi länteenpäin,
jokea kohden. Tänä lämpimänä iltana vesi, joka oli sillä hetkellä
liikkumattomana tulvaveden vuoksi, muistutti mustaa käärmeenpehmoista
luonnon tukkaa, mikä virtaili maan uomassa ja odotti jumalallisen
käden hyväilyä. Jossakin kauempana joen toisella rannalla jyskytti
jokin suuri kone. Joitakin tähtiä oli synkällä taivaalla, mutt'ei
mitään kuuta verhoamassa lamppujen valoa kalpeudellaan. Tuskin ketään
oli liikkeellä. Miltoun vaelsi jokivartta pitkin, kulki sen yli ja
tuli takaisin sen talon edustalle, missä Audrey asui. Kaidepuun
vieressä hän seisoi äänettömänä. Audreyn pienessä arkihuoneessa ei
ollut valoa, mutta lasioven puolikas oli selkoselällään, ja maljassa
olevien valkeiden kukkien kruunu hohti pimeässä kuten kasvava kuu.
Äkkiä hän näki kahden kalpean käden nousevan ja kohottavan maljakkoa.
Häntä värisytti, aivan kuin joku olisi koskettanut häntä. Nuo
kaksi kättä kohosivat uudestaan pimeyden erottamina. Kukkaskuu oli
kadonnut, ja sen tilalle oli ilmestynyt kourallinen purppuranpunaisia
kukkia. Lämmin henkäys toi höysteneilikan tuoksun hänen kasvoilleen.
Hän pidätti henkeään, sillä hän pelkäsi mainitsevansa Audreyn nimen.

Taasen nuo kädet katosivat -- avonaisen ikkunan läpi näkyi vain
pimeätä. Miltounin valtasi sellainen kaihonpuuska, että häneltä
hävisi kaikki liikkumiskyky. Hän kuuli nyt Audreyn soittavan.
Sävelten humiseva virta oli tuon huokaavan, jyskyttävän, kaihoisan,
pehmeän yön kaltainen. Tuntui siltä, että tuolla musiikillaan Audrey
kutsui häntä, ilmaisi hänelle, että hän myöskin kaipasi ja että
myöskin hänen sydämensä oli tyhjä. Se taukosi, ja ikkunalle ilmestyi
Audreyn kalpea haamu. Miltoun ei halunnut eikä pyrkinyt väistämään
tätä näkyä, vaan astui esiin lampunvaloon. Nyt hän näki Audreyn äkkiä
ojentavan kätensä häntä kohden ja painavan ne sitten sydämelleen.
Miltounista katosi silloin kaikki muu paitsi hänen kaihonsa hulluus.
Hän juoksi pienen puutarhan läpi, hallin poikki, ylös portaita.

Ovi oli auki. Hän meni sisään. Sitten, arkihuoneessa, missä punaiset
kukat täyttivät ilman tuoksullaan, oli pimeä, niin että hän ei voinut
nähdä häntä aluksi, kunnes pianoa vastaan hän huomasi hänen vaalean
pukunsa hohteen. Audrey istui, kädet kalpeilla nuoteilla. Heittäytyen
polvilleen Miltoun kätki kasvonsa Audreyn syliin. Katsahtamatta ylös
hän kohotti sitten kätensä. Audreyn kyyneleet putosivat niille,
niiden peittäessä hänen sydäntään, mikä jyskytti ikäänkuin kiihkeä yö
itse olisi sykkinyt siinä ja kaikki muu, paitsi rakkaus ja yö, olisi
kadonnut.



XIV LUKU.


Sussexin särkkien kielekkeellä, Nettlefoldin lähellä,
oli pyökkilehto. Matkustaja, joka astuu sinne kuumasta ja
auringonvalosta, riisuu henkensä kengät sen pyhyyden edessä ja,
saavuttuaan sen keskelle, istuutuu lauhduttamaan otsaansa hiljaisessa
ilmassa. Sillä näiden oksien alla auringonvalon kukkaset ovat
harvinaisia ja kalpeita, mitkään hyönteiset eivät humise, ja linnut
ovat melkein mykkiä. Lähellä reunapuita maidonvalkeat lampaat ovat
hiljaisena laumana, varjossa. Täällä, ketojen ja ihmisasumusten,
ihmisten levottoman hyörinän ja pyörinän ja heidän puheensa sorinan
yläpuolella matkustaja tuntee juhlallisuuden. Kaikki tuntuu
ilmaisevan jumaluutta -- hänen yläpuolellaan liikkuvat suuret,
valkeat pilvet, oksain kaipaava mumina ja etäinen meri. Ja hetkeksi
hänen levottomuutensa ja pelkonsa tuntee Jumalan rauhan.

Niin kävi Miltouninkin, kun hän tuli tähän temppeliin kolmen päivän
perästä tuon kiihkeän yön jälkeen, kuljettuaan tuntikaupalla
yksinään, täynnänsä ristiriitoja. Noina kolmena päivänä nousuvesi oli
kuljettanut häntä mukanaan; ja nyt, irtaannuttuaan Lontoosta, missä
ajatteleminen oli mahdotonta, hän oli tullut tänne yksinäisyyteen
kävelemään ja miettimään uutta asemaansa.

Sillä tämän aseman hän huomasi hyvin vakavaksi. Asiain nykyisellään
ollessa ei voinut olla kysymystäkään perääntymisestä. Audrey oli
hänen, ja hän, Miltoun, oli hänen, se oli päätetty asia, mutta
mitä oli hänen tehtävä? Mitään tilaisuutta ei ollut olemassa saada
Audreytä vapaaksi. Hänen aviomiehensä mielestä avioliitto ei
näyttänyt missään olosuhteissa purettavalta. Miltouninkaan mielestä
avioero ei voinut tehdä asiaa helpommaksi, hän kun uskoi, että he,
hän ja Audrey, olivat syyllisiä ja että syylliset eivät voineet
mennä naimisiin. Oli totta, että Audrey ei pyytänyt mitään muuta
kuin saada kuulua hänelle salaisesti, ja tähän olisivat useimmat
miehet, sen hän tiesi, tyytyneet, ajattelematta mitään muuta.
Ei ollut olemassa mitään asiallista syytä, miks'ei hänkin olisi
voinut menetellä sillä tavalla ja ylläpitää muuttumattomana muun
elämänsä kulun. Se olisi ollut helppoa, tavallista. Eikä Audreykään
itsensäunhottavine ominaisuuksineen tulisi olemaan onneton, sen hän
tiesi. Mutta omatunto oli Miltounissa hirveä ja ankara voima. Hänen
sairautensa hulluudessa se oli muuttunut noiksi suuriksi kasvoiksi,
jotka olivat peittäneet hänet. Ja vaikkakin hänen toipumisensa aikana
kaikenlainen taistelu oli tauonnut, niin nyt, kun hän oli antanut
perään intohimolle, omatunto oli uudestaan asettunut hänen sydämeensä
uudessa synkässä muodossa. Hänen täytyi ja hän tahtoi ilmoittaa asian
Audreyn puolisolle. Mutta vaikka tämä ei aiheuttaisikaan mitään
julkista häväistysjuttua, niin saattaisiko hän jatkuvasti pettää
niitä, jotka, jos tuosta luvattomasta rakkaudesta tietäisivät, eivät
enää sallisi hänen olla heidän edustajanaan? Jos tiedettäisiin,
että Audrey oli hänen rakastajansa, niin hän, Miltoun, ei voisi
enää säilyttää asemaansa julkisessa elämässä -- eikö hänen pitäisi
sen tähden kunnian miehenä jättää se? Yötä ja päivää häntä kiusasi
ajatus: Miten minä voin, uhmatessani auktoriteettia, vaatia muita
sitä kunnioittamaan? Miten minä voin jäädä julkiseen elämään?-- Mutta
jos hän ei jäänyt, niin mitä tuli hänen tehdä? Tuo elämäntapa oli
hänen veressään, hän oli syntynyt siihen ja kasvatettu sitä varten
eikä ollut ajatellut mitään muuta poikavuosistaan alkaen. Ei ollut
olemassa mitään muuta toimintaa, joka olisi voinut pidättää häntä
hetkeäkään -- hän näki selvään, että olisi tullut erotetuksi koko
olemassaolosta.

Taistelu raivosi hänen ylpeässä ja vääntyneessä hengessään, mikä
otti kaikki niin ankaralta kannalta -- hänen luonteensa kun niin
ehdottomasti vaati häntä pysymään työssään ja käyttämään voimansa
hyödyllisesti, hänen omatuntonsa kun taas sanoi hänelle yhtä
painavasti, että jos hän tahtoi nojata auktoriteettiin, niin hänen
täytyi myöskin itse sitä totella.

Hän astui plataanilehtoon mitä kurjimmassa tilassa, kapinoiden sitä
pulmaa vastaan, minkä kohtalo oli hänen eteensä pannut, haluten
nousta intohimoa vastaan, mikä pakotti hänet luopumaan joko urastaan
tahi itsekunnioituksestaan, tuntien taas tunnonvaivoja sen johdosta,
että oli hetkenkään verran katunut, rakkauttaan tuota hentoa olentoa
kohtaan. Luciferin kasvot eivät olleet synkemmät eivätkä enemmän
kiusaantuneet kuin Miltounin kasvot tuossa lehdon hämyssä, niiden
kuningaskuntien yläpuolella, joiden vuoksi hänen kunnianhimonsa ja
omatuntonsa taistelivat keskenään. Hän heittäytyi maahan puiden
väliin ja, ojentaen kätensä, kosketti sattumalta kuoriaista, mikä
konttasi paljaalla maalla. Jokin lintu oli saanut sen vioitetuksi.
Hän otti tuon pienen olennon käteensä. Se ei varmastikaan voinut enää
tehdä työtä, mutta siltä puuttui kyky ymmärtää tulevaista kohtaloaan.
Tuo kuoriainen ei tietenkään tietänyt elämäänsä menneeksi, kuten hän
olisi, jos hänen liikuntakykynsä olisi hävitetty. Hän olisi tietänyt
itsensä muiden vastukseksi, jos hänen voimansa olisi riistetty
häneltä. Tämä ajatus tuotti tuskaa. Miksi hänen oli sallittu tavata
hänet, rakastaa häntä ja saada vastarakkautta? Mikä oli tehnyt
hänet niin varmaksi ensi hetkestä alkaen, jos Audrey ei ollut
tarkoitettu hänelle? Jos hän eli vaikka sadan vanhaksi, hän ei tullut
enää tapaamaan ketään toista. Miksi piti hänen rakkautensa vuoksi
haudata miehellinen voimansa ja tahtonsa? Jos Jumalan suunnitelmissa
ei ollut enemmän johdonmukaisuutta kuin tässä, niin miks'ei hän
voinut olla epäjohdonmukainen. Miks'ei hän voinut pitää kiinni
auktoriteetista ja elää ilman sitä! Miksi piti hänen tukahduttaa
kykynsä johdonmukaisuuden vuoksi, mitä ei ollut olemassakaan! Tämä
oli tosiaankin suurempaa hulluutta kuin koko hullu maailma!

Lehdon hiljaisuudessa hänen ajatuksensa eivät saaneet mitään
vastausta, jollei oteta lukuun kyyhkysen kuherrusta ja lampaan
heikkoa määkimistä, kun se astui taas päivänvaloon. Mutta vähitellen
tuo rauhallisuus hiipi Miltounin sydämeen. "Onkohan haudassa
tällaista?" hän ajatteli. "Ovatko nuo puiden oksat mustaa maata
minun päälläni? Onko tuo niissä oleva ääni sitä ääntä, mitä kuolleet
kuulevat, kun kukat kasvavat ja tuuli kulkee niiden välitse? Ja
onko tämän maan tuntu samanlaista kuin kuollut tuntee maatessaan ja
katsellessaan ylös ikuisesti olemattomuuteen? Eikö elämä ole muuta
kuin painajainen, muuta kuin unta, ja eikö tämä ole todellisuutta?
Miksi minun raivoni, minun vähäpätöinen tuleni leiskuu sinne
ja tänne, jos ei ole olemassa todellisesti mitään tuulta, vaan
ainoastaan ilmaverho ja nämä auringonkukat, jotka ovat pudonneet
minun päälleni! Miks'ei minun henkeni saa levätä, sen sijaan
että se repii itsensä raivossaan, miks'en minä tyynny odottamaan
todellisuutta, jonka varjoa tämä on vain!"

Hän makasi tuskin hengittäen, katsellen liikkumattomia lehtiä, joiden
välistä taivaan helmet tirkistelivät.

"Eikö rauha riitä?" hän ajatteli. "Eikö rakkaus riitä? Eikö
minua voida sovittaa, kuten naista? Eikö tämä ole pelastusta ja
onnellisuutta? Eikö kaikki muu ole vain 'ääntä ja raivoa, mikä ei
merkitse mitään'?"

Ja ikäänkuin peläten kadottavansa tämän ajatuksen hän nousi ja riensi
ulos lehdosta.

Koko maaseutu ketoineen ja metsineen, kalpeiden teiden halkomana,
hohti iltapäivän auringossa. Täällä ei ollut mitään villiä,
tuulenraastamaa, punaisen ja purppuran väristä, harmaiden kallioiden
vartioimaa maata, ei mitään tuulten ja villien jumalien kotia. Kaikki
oli kirkasta ja hopeankultaista. Hiirihaukan räikeän, valittavan
äänen asemesta näkymättömät leivoset lauloivat rauhallisuuden
ylistykseksi. Vieläpä merikin näytti lepäävän maan kupeella -- mikään
seikkaileva henki ei näyttänyt pyyhkivän sen rantaa siivillään.



XV LUKU.


Kun Miltoun ei tullut saman päivän iltapäivänä, niin kaikki ne synkät
epäilyt, jotka vain hänen läsnäolonsa saattoi häätää, kerääntyivät
runsaina ja kiinteinä Audreyn mieleen, joka oli liiankin altis
epäilemään omaa onneaan. Sitä ei voinut jatkua -- miten olisi voinut?

Miltounin luonne ja hänen oma luonteensa olivat niin erilaiset!
Vieläpä antautuessaankin, mikä oli tuottanut sellaista onnea, Audrey
oli kuitenkin epäillyt, sillä Miltounissa oli niin paljon sellaista,
mikä oli hänelle liian salaperäistä. Kaikessa siinä, mistä Miltoun
piti runoudessa ja luonnossa, oli jotakin karvasta ja liiaksi
pyrkivää. Pehmeä ja hehkuva, hieno ja sopusointuinen näytti jättävän
hänet kylmäksi. Hän ei rakastanut erikoisesti noita yksinkertaisia,
luonnollisia asioita, kuten lintuja, mehiläisiä, eläimiä, puita ja
kukkia, jotka Audreystä näyttivät kallisarvoisilta ja jumalaisilta.

Vaikk'ei kello ollutkaan vielä neljää, niin Audrey alkoi jo lannistua
kukan tavoin, joka kaipaa vettä. Mutta hän istuutui pianon ääreen
ja pysyi siinä päättävästi aina teen tuloon saakka, soitellen
katkonaisesti, hajamielisesti, ajatusten vaeltaessa puolittain
kaupungilla, Miltounia etsimässä. Teen jälkeen hän koetti aluksi
lukea, sitten ommella, ja tuli vielä kerran pianon ääreen. Kello
löi kuutta, ja ikäänkuin sen viimeinen lyönti olisi särkenyt hänen
varustuksensa, hän tunsi äkisti itsensä kipeäksi levottomuudesta.
Miksi hän viipyi niin kauan? Mutta hän jatkoi soittoaan, käännellen
lehtiä ymmärtämättä kuitenkaan nuotteja, sen ajatuksen vaivaamana,
että Miltoun saattoi olla uudestaan sairastunut. Pitikö hänen
lähettää sähkösanoma? Mutta mitä hyötyä siitä olisi ollut, kun ei
tietänyt, missä hän oli? Ja kauhu sen johdosta, ettei tietänyt,
missä Miltoun oli, valtasi hänet siinä määrässä, että hänen kätensä
putosivat koskettimilta pelkästä turtumuksesta. Kykenemättä pysymään
paikoillaan hän siirtyi ikkunan luota ovelle, siitä pieneen
halliin, ja taas takaisin ikkunan luo. Hänen levottomuutensa
yläpuolella leijaili pimeys ja synnytti kasvavan pelon. Mitäs, jos
tämä merkitsikin loppua? Mitäs, jos Miltoun olikin valinnut tämän
armollisen keinon hänen hylkäämisekseen? Mutta varmastikaan hän
ei koskaan olisi niin raaka! Tämän liian tuskallisen ajatuksen
kantapäillä seurasi vastavaikutus, ja hän sanoi itselleen, että oli
hullu. Miltoun oli parlamentissa, jokin aivan tavallinen seikka
pidätti häntä siellä. Oli mieletöntä olla levoton! Hänen piti toki
tottua sellaiseen. Olisi ollut hirveätä olla hänen jarrunaan. Jos
näin olisi ollut, niin hän olisi tahtonut -- niin -- tahtonut
pikemminkin, että Miltoun ei olisi tullut koskaan takaisin! Ja Audrey
tarttui jälleen kirjaansa ja päätti lukea hänen tuloonsa asti. Mutta
heti kun hän istuutui, niin hänen pelkonsa palasi kaksinkertaisena
-- tuo epävarmuudesta aiheutuva sairaan hirveä tunne siitä, ettei
voinut tehdä muuta kuin odottaa siksi, kunnes jokin sellainen, jota
hän ei voinut hallita, vapautti hänet. Taikauskoisessa luulossaan,
että seisomalla siinä ikkunan ääressä, mistä saattoi nähdä hänen
tulevan, pidätti hänen tuloaan, hän meni sänkykamariin. Täältä hän
saattoi tarkastella pilviä, jotka liitelivät ilta-auringossa joen
yli viinintummina. Pieni tuulenhenkäys värisi talojen välissä,
ja hämy hiipi sisään. Hän ei halunnut sytyttää sähkövaloa, kun
ei tahtonut myöntää, että oli jo niin myöhä, vaan alkoi muuttaa
pukua, vitkastellen siinä mahdollisimman paljon, tuntien heikkoa,
salaperäistä lohdutusta siitä, kun koetti saattaa itsensä tuntemaan
itsensä suloiselta. Pelkästä pelosta palata vastaanottohuoneeseen
ennen hänen tuloaan hän antoi hiustensa hajota, vaikka ne olivat
jo mukiinmenevässä kunnossa, ja alkoi harjata niitä. Äkkiä hänet
valtasi kauhu koristelemishalunsa johdosta -- sievistellessään
itseään sillä lailla hänen piti välttämättömästi näyttää kohtalosta
julkealta. Pienimmänkin äänen johdosta hän pysähtyi kuulemaan --
ollen, hiuksia ja silmiä lukuunottamatta, kiireestä kantapäähän asti
valkea kuin narsissi hämärässä, narsissi, joka kallistuu jotakin
kedolta tulevaa, heikkoa ääntä kohden. Mutta kaikki nuo pienet äänet
taukosivat toisensa jälkeen -- tarkoittamatta mitään, ja joka kerta
hänen henkensä, joka palasi takaisin huoneen kalpeiden seinien
sisäpuolelle, virtasi hänen vitkasteleviin sormiinsa. Tänä tuntina
sänkykamarissaan hän eli vuosia. Kun hän jätti sen, oli pimeä.



XVI LUKU.


Kello kävi kymmenettä, kun Miltoun lopulta saapui.

Äänettömänä, mutta kokonaan väristen Audrey kietoutui Miltouniin
hallissa. Tämä mielenliikutuksen kiihko, jota mikään ääni ei
säestänyt, vaikutti häneen syvästi. Miten hirveän tunteellinen ja
herkkä hän oli! Hänellä ei näyttänyt olevan mitään varustusta. Mutta
vaikka Miltoun olikin niin kiihtynyt Audreyn liikutuksen johdosta,
hän ei ollut vähääkään suuttunut. Sillä hetkellä Audrey oli sen
elämän ilmaisumuoto, mihin hänen nyt täytyi tottua -- elämän, missä
oli rajattomasti hellyyttä, huomioonottoa ja passiivisuutta.

Pitkään aikaan Miltoun ei voinut ryhtyä puhumaan päätöksestään.
Audreyn jokainen silmäys ja jokainen hänen ruumiinsa liike näytti
pyytävän häntä ylläpitämään hiljaisuutta, mutta Miltounin luonteessa
oli peräänantamattomuutta, mikä ei sallinut hänen koskaan poiketa
sovitusta päämäärästä.

Kun hän oli lopettanut esityksensä, niin Audrey sanoi vain:

"Miksi me emme voisi rakastaa salaisesti?"

Miltoun tunsi eräänlaisella kauhulla, että oli pakotettu aloittamaan
alusta. Hän nousi ja avasi ikkunan. Taivas oli synkkänä joen
yläpuolella, oli alkanut tuulla. Levoton mumina ja harvatähtisen yön
leveys näytti hyökkäävän hänen kasvoilleen. Hän vetäytyi pois ja
nojaten ikkunalautaan loi katseensa Audreyhin. Miten kukkasmaisen
miellyttävä hän olikaan! Hänen päänsä läpi välähti muisto
lakastuvista kukista, mitkä hän keväällä oli nähnyt Audreyn heittävän
tuleen ja samalla kuullut hänen sanovan: "Minä en voi sietää
kukkasten kuihtuvan, minä aina tahdon polttaa ne." Hän saattoi nähdä
jälleen noiden pehmeiden terälehtien joutuvan raivoisain, räiskyväin
kipinäin kynsiin ja hoikkien korsien värisevän, hehkuvan ja hiiltyvän
elävän olennon tavoin. Ja hämillään hän aloitti:

"Minä en voi elää valheessa. Mikä oikeus minulla on johtaa, jos en
itse osaa totella? Minä en ole ystävämme Courtierin kaltainen, joka
uskoo vapauteen. Minulla ei koskaan ole tuota oikeutta eikä saa olla.
Vapaus! Mitä on vapaus? Vain ne, jotka mukautuvat auktoriteettiin,
voivat vaatia, että muutkin siihen mukautuvat. Ihminen on roisto,
jos hän vaatii noudatettavaksi lakeja, joita ei itse noudata. Minä
en tahdo olla niitä, joista voidaan sanoa: 'hän voi hallita muita --
mutt'ei itseään!'"

"Kukaan ei ole tietävä siitä mitään."

Miltoun kääntyi pois.

"Minä olen", hän sanoi, mutta näki selvästi, että Audrey ei
ymmärtänyt häntä. Hänen kasvoillaan oli outo, suljettu katse,
ikäänkuin olisi pelästynyt Miltounin sanojen johdosta. Ajatus siitä,
että Audrey ei ymmärtänyt, tuotti Miltounille mielipahaa.

Hän sanoi järkähtämättömästä "Ei, minä en voi jäädä julkiseen
elämään."

"Mutta mitä tekemistä tällä on politiikan kanssa? Tämähän on
sellainen pikku seikka."

"Jos se olisi ollut minulle pikkuinen seikka, niin olisinko
minä jättänyt teidät Monklandiin ja viettänyt nuo viisi viikkoa
kiirastulessa ennen sairastumistani? Pieni asia!"

Audrey huudahti äkillisen kiihkeänä:

"Olosuhteet ovat pieni asia, rakkaus vain on suuri."

Miltoun tuijotti häneen, ymmärtäen ensi kertaa, että Audreyllä oli
oma ja yhtä syvä ja järkähtämätön filosofiansa kuin hänelläkin. Mutta
hän vastasi julmasti:

"Niin! Tuo suuri asia on voittanut minut!"

Ja sitten hän huomasi hänen katsovan häneen, ikäänkuin olisi nähnyt
hänen sielunsa sisimpään sopukkaan asti ja tehnyt jonkun kauhean
keksinnön. Tuo katse oli niin surullinen, niin kamalanharras, että
hän käänsi päänsä sivulle.

"Kenties se on pieni asia", Miltoun mutisi, "minä en sitä tiedä. Minä
en näe enää eteeni. Minä olen menettänyt tasapainoni. Minun täytyy
saada se jälleen, ennenkuin voin tehdä mitään."

Mutta Audrey sanoi jälleen, ikäänkuin ei olisi kuullut tai ymmärtänyt
mitään:

"Oh! Älkäämme muuttako mitään, minä en tule koskaan vaatimaan
sellaista, jota ette voi antaa."

Tämä järkähtämättömyys tuntui Miltounista järjettömältä, kun hän
nyt halusi tehdä jotakin sellaista, minkä piti antaa hänet kokonaan
hänelle.

"Minä olen tehnyt päätökseni", hän sanoi. "Älkäämme puhuko tästä enää
mitään."

Eräänlaisella kuivalla surullisuudella Audrey mutisi taas:

"Ei, ei! Jatkakaamme vain tällä lailla."

Tuntien kuulleensa niin paljon kuin jaksoi kestää Miltoun laski
kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi: "Riittää!"

Sitten, tuntien äkillistä tunnonvaivaa, hän kohotti hänet ja veti
syliinsä.

Mutta Audrey pysyi liikkumattomana hänen käsivarsillaan, silmät
suljettuina, vastaamatta hänen suudelmiinsa.



XVII LUKU.


Päivää ennen parlamentin hajaantumista lordi Valleys nousi kevein
sydämin hevosensa selkään ratsastaakseen radalle. Vaikka hänen
tammansa olikin täysiverinen, niin hän käytti yksinkertaisia
suitsia, hän kun oli taitava ratsastaja, joka oli ottanut osaa
metsästyksiin seitsenvuotiaasta lähtien ja ollut kaksikymmentä vuotta
vapaaehtoisen ratsurykmentin päällikkönä. Tervehtäen ystävällisesti
kaikkia, jotka hän tunsi, hän suhtautui suorasti kaikkiin asioihin,
semminkin hallituksen politiikkaan, nauttien salaa aavistuksista ja
enteistä, mitkä niin huonosti kävivät toteen, ja siitä tavasta, millä
kysymykset ja neuvot katosivat hänen sfinksimäisen vilpittömyytensä
edestä. Hän puhui iloisesti myöskin Miltounista, joka oli taas
"hyvässä kunnossa" ja "paloi taisteluhalusta", odottaen parlamentin
uutta kokoontumista syksyllä. Ja hän ivasi lordi Malvezinia hänen
vaimonsa johdosta. Jos mikään -- hän sanoi -- voi saada Bertien
innostumaan politiikkaan, niin se on oleva hän, lady Malvezin. Hän
ajoi aika laukkaa, poliisi kun tunsi hänet. Päivä oli kirkas, eikä
hän olisi mielellään ajanut kotiin. Tavattuaan Harbingerin hän pyysi
häntä tulemaan lunchille. Tuon nuoren Harbingerin katseessa oli viime
aikoina ollut jotakin äreätä, ja lordi Valleysin mieleen muistuivat
hänen vaimonsa Barbaraa koskevat, levottomuutta herättävät sanat.
Viime aikoina hän oli vain vähän nähnyt tytärtään, ja tänä vuoden
yleisenä selvityskautena hän oli unhottanut kaiken, mikä koski sitä
asiata.

Agatha, joka yhä vieraili Valleys Housessa pikku Ann'in kanssa,
odottaen lähtöä Skotlantiin, oli ulkosalla, eikä lunchilla ollut
ketään muita kuin lady Valleys ja Barbara. Keskustelu hoippui,
sillä nuoret olivat hyvin äänettömiä, lady Valleys mietti erästä
seikkaa, mikä oli saatava järjestetyksi ennen hänen lähtöään, ja
lordi Valleys itse piti silmällä melkein huolellisesti tytärtään.
Uutinen siitä, että lordi Miltoun oli työhuoneessa, tuli yllätyksenä
ja jonkinlaisena huojennuksena kaikille. Kehoitukseen tulla lunchille
oli Miltoun vastannut jo syöneensä ja kyllä odottavansa.

"Tietääkö hän, että täällä ei ole ketään?"

"Kyllä." Lady Valleys työnsi syrjään lautasensa ja nousi:

"Oh, no niin!" hän sanoi, "minä olen lopettanut".

Lordi Valleys nousi myöskin, ja he menivät pois yhdessä jättäen
Barbaran, joka oli noussut, katselemaan epäluuloisesti ovelle.

Lordi Valleysille oli hiljattain kerrottu tuo sairashoitohomma,
mihin hän oli suhtautunut epäluuloisesti, aivan kuin olisi kuullut
jutun jostakin eriskummaisesta henkilöstä. Jos hän olisi kuullut sen
jostakin muusta, niin sillä olisi ollut vain yksi merkityksensä. Jos
Eustace olisi ollut normaalinen nuorimies, niin hänen isänsä olisi
vain kohauttanut olkapäitään ja ajatellut: "Oh, kas niin! Sitä se nyt
on!" Hän ei ollut tietänyt, mitä ajatella. Ja nyt kulkiessaan salin
läpi työhuoneeseensa hän sanoi levottomana vaimolleen:

"Asia koskee taas tuota naista -- vai mitä?"

Lady Valleys vastasi olkapäitään kohauttaen:

"Jumalaties, rakkaani."

Miltoun seisoi ikkuna-aukossa terassin yläpuolella. Hän näytti
terveeltä ja tervehti heitä omalla erikoisella tavallaan.

"Kas niin, hyvä ystäväni", sanoi lordi Valleys, "olet ilmeisestikin
tullut täysin terveeksi -- mitäs muuta kuuluu?"

"Vain sitä, että minä olen päättänyt luopua edustajapaikastani."

Lordi Valleys tuijotti häneen.

"Minkä ihmeen vuoksi?"

Aavistaen jotakin tuosta syystä naisen suuremmalla nopeudella lady
Valleys oli käynyt neilikanpunaiseksi.

"Joutavia, rakkaani", hän sanoi, "se ei varmaankaan ole
välttämätöntä, eipä edes -- --". Malttaen mielensä hän lisäsi
kuivasti:

"Mainitsehan jokin syy siihen."

"Syy on yksinkertaisesti se, että minä olen yhdistänyt elämäni mrs
Noelin elämään enkä voi elää valheessa. Jos se tunnettaisiin, niin
minun pitäisi ilmeisesti luopua heti edustajapaikastani."

"Hyvä Jumala!" huudahti lordi Valleys.

Lady Valleys teki nopean liikkeen. Tämän vakavan kriisin sattuessa
kahden toiseen sukupuoleen kuuluvan, niin perin erilaisen olennon,
miehensä ja poikansa, välillä hän menetti naamarinsa ja muuttui
oikeaksi naiseksi. Tiedottomasti nuo molemmat miehet tunsivat tämän
muutoksen ja kääntyivät puhuessaan häntä kohden.

"Minä en osaa sitä selittää", sanoi Miltoun, "minä pidän itseni
velvollisena tekemään sen kunnian vuoksi".

"Entäs sitten?" kysyi lady Valleys.

Lordi Valleys pisti tähän väliin painavalla äänellä:

"Hyvä Jumala! Minä en uskonut sinun pitävän yksityisiä asioitasi
isänmaata tärkeämpinä."

"Geoff!" sanoi lady Valleys.

Mutta lordi Valleys jatkoi:

"Ei, Eustace, minä en ollenkaan käsitä sinun tapaasi suhtautua
asioihin. Enkä minä ala sitä edes ymmärtää."

"Se on totta", sanoi Miltoun.

"Kuunnelkaa minua, te molemmat!" sanoi lady Valleys. "Te olette
niin erilaisia, eikä teidän pidä riidellä. Sitä minä en tahdo. Nyt,
Eustace, sinä olet meidän poikamme, ja sinun tulee olla kiltti ja
laatuunkäypä. Istuudupas tuohon, niin saamme keskustella tästä
asiasta."

Viitaten miehelleen erästä tuolia lady Valleys istuutui
ikkuna-aukkoon. Miltoun jäi seisomaan. Äkillisen pelon valtaamana
lady Valleys sanoi:

"Onko niin -- sinä et ole -- mitään häväistysjuttua ei ole tästä
tulossa?" Miltoun hymyili julmasti. "Minä tulen kertomaan asian
tuolle miehelle, tietenkin, mutta te saatte olla levollisia. Minä
ymmärrän, että hänen käsityksensä avioliitosta ei salli avioeroa
missään tapauksessa."

Lady Valleys huokasi peittelemättä helpotuksesta.

"Kas niin, rakas poikani", hän aloitti, "vaikkapa sinä tuntisitkin
olevasi pakotettu kertomaan hänelle, niin ei ole varmastikaan
olemassa mitään syytä, miksi se ei muutoin saisi pysyä salassa."

Lordi Valleys keskeytti hänet:

"Olisin iloinen, jos tahtoisit esittää, mitä yhteyttä on sinun
kunniasi ja edustajapaikkasi jättämisen välillä", hän sanoi jäykästi.

Miltoun pudisti päätään.

"Jos sinä et sitä jo näe, niin sitten on hyödytöntä sanoa mitään."

"Minä en sitä näe. Koko asia on -- on onneton, mutta minusta on
luonnotonta ja mieletöntä, että sinä jättäisit toimesi, ennenkuin
siihen on ehdoton pakko. Miten paljon onkaan miehiä, joilla
elämässään on ollut joskus sellainen suhde; tämä ajatus tekisi puolet
kansaa kelvottomaksi." Hänen katseensa näytti tässä kriisissä kysyvän
hänen vaimonsa neuvoa ja samalla välttävän sitä, aivan kuin hän
samalla kertaa olisi pyytänyt mielipiteensä hyväksymistä ja ottanut
huomioon sen säädyllisyyden. Keskellä levottomuutta lady Valleysin
huumori pääsi valloilleen. Oli niin hullunkurista, että Geoffin piti
paljastaa itsensä, hän ei voinut mistään hinnasta olla kiinnittämättä
katsettaan mieheensä.

"Rakkaani", hän mutisi, "sinä et suinkaan liioittele -- kolme
neljäsosaa, vähintään!"

Mutta lordi Valleys kävi tiukemmaksi vaaran uhatessa.

"Se seikka käy kokonaan yli minun ymmärrykseni", hän sanoi, "että
sinä ollenkaan sekoitat sukupuoliasioita politiikkaan".

Miltounin vastaus tuli hitaasti, ikäänkuin tunnustus olisi loukannut
hänen huuliaan:

"On olemassa -- antakaa anteeksi, että käytän sitä sanaa -- sellainen
asia kuin uskonto. Minulla ei ole tapana pitää elämää jaettuna
kahteen, julkiseen ja yksityiseen, osastoon. Minun näkyni on hävinnyt
-- on särkynyt -- minulla ei ole mitään päämäärää julkisessa elämässä
-- ei mitään suuntaa -- ei mitään varmuutta."

Lady Valleys tarttui hänen käteensä:

"Oh, rakkaani!" hän sanoi, "se on liian peloittavan puritaanista!"
Mutta Miltounin hymyn johdosta hän lisäsi nopeasti: "loogillista --
minä tarkoitan".

"Kysy neuvoa terveeltä järjeltäsi, Eustace, jumalan tähden",
pisti tähän väliin lordi Valleys. "Eikö sinun yksinkertainen
velvollisuutesi olisi pistää tällaiset arvelut taskuusi ja toimia
parhaasi mukaan maan hyväksi, käyttämällä niitä lahjoja, jotka olet
saanut?"

"Minulla ei ole mitään tervettä järkeä."

"Siinä tapauksessa saattaa tietenkin olla samantekevä, vaikka
luovutkin julkisesta elämästä."

Miltoun kumarsi.

"Joutavia!" huudahti lady Valleys. "Sinä et ymmärrä, Geoffrey. Minä
kysyn sinulta uudestaan, Eustace, mitä sinä aiot tehdä jäljestäpäin?"

"Sitä en tiedä."

"Sinä tulet suremaan itsesi kuoliaaksi."

"On hyvinkin mahdollista."

"Jos et voi tulla järkevään järjestelyyn omantuntosi kanssa", tokaisi
lordi Valleys, "niin jumalan tähden luovu hänestä, miehen tavoin, ja
katkaise kaikki nuo solmut."

"En ymmärrä teitä, arvoisa herra!" sanoi Miltoun jäätävästi.

Lady Valleys laski kätensä hänen käsivarrelleen. "Sinun täytyy
myöntää meidänkin olevan jossakin määrin loogillisia, rakkaani. Ethän
sinä voi vakavasti kuvitellakaan, että tuo nainen tahtoisi sinun
turmelevan elämäsi hänen vuokseen! Niin huono luonteidentuntija minä
en ole."

Hän pysähtyi nähdessään Miltounin ilmeen.

"Sinä pidät kiirettä", sanoi Miltoun, "minusta tulee kuitenkin vapaa
henki".

Näihin sanoihin, jotka tuntuivat lady Valleysistä salaperäisiltä ja
pahaenteisiltä, hän ei tietänyt mitä vastata.

"Jos sinä tunnet, kuten sanot", sanoi lordi Valleys, "että tämän
asian vuoksi pohja on hävinnyt sinun jalkaisi alta, niin -- niin
herran tähden älä tee mitään kiirehtien. Odota! Lähde ulkomaille!
Hanki tasapainosi takaisin! Sinä tulet huomaamaan, että tämä asia
järjestyy itsestään muutamissa kuukausissa. Älä jouduta asioita. Sinä
voit olla poissa syysistuntokaudella huonon terveytesi varjolla."

Lady Valleys säesti häntä hartaasti:

"Sinä näet tosiaankin tämän asian ilman mitään suhteellisuutta. Mitä
on jokin rakkausasia? Rakkaani, luuletko sinä kenenkään ajattelevan
sinusta hetkeäkään pahempaa, vaikkapa tietäisivätkin? Ja totisesti
ainoankaan sielun ei tarvitse tietää."

"Minun päähäni ei ole pälkähtänyt tuumiakaan sitä, mitä muut
tulisivat ajattelemaan."

"Sitten", huudahti lady Valleys. "Se on vain sinun omaa ylpeyttäsi!"

"Sinäpä sen sanoit."

Lordi Valleys, joka oli kääntynyt pois, sanoi melkein traagillisella
äänellä:

"Minä en luullut, että minun kunniakysymyksissä olisi tarvinnut olla
eri mieltä poikani kanssa."

Tarttuen "kunnia" sanaan lady Valleys huudahti äkisti:

"Eustace, lupaa minulle, että kysyt Dennis-enon mielipidettä,
ennenkuin ryhdyt mihinkään."

Miltoun hymyili.

"Tämä käy koomilliseksi", hän sanoi.

Näiden sanojen johdosta, jotka näyttivät tosiaankin hävyttömiltä
lordi ja lady Valleysistä, he kääntyivät poikaansa kohden, ja he
kaikki kolme tuijottivat toisiinsa täysin äänettöminä. Pieni hälinä,
mikä tuli ovelta päin, keskeytti heidät.



XVIII LUKU.


Kun isän ja äidin mentyä Barbara oli jäänyt Harbingerin seuraan, niin
hän sanoi:

"Juokaamme täällä kahvimme", ja siirtyi toiseen huoneeseen.

Lukuunottamatta sitä iltaa, jolloin he olivat yhdessä katselleet
kansaa, hän ei ollut ollut Harbingerin kanssa kahden kesken sen
jälkeen, kun tämä oli suudellut häntä pensasaidan turvissa. Ja nyt
hän katseli häneen tyynesti, vaikka hänen sydämessään jyskytti,
ikäänkuin vankina oleva lintu olisi taistellut häkkinsä pehmeää ja
vankkaa seinää vastaan. Hänen riitainen keskustelunsa Courtierin
kanssa oli jättänyt hänen sydämensä kipeäksi. Sitäpaitsi eikö hän
tietänyt kaikkea sitä, mitä Harbinger saattoi hänelle antaa?

Nymfin tavoin, jota fauni ahdistaa, fauni, joka pitää lehtoja
hallussaan, hän ikäänkuin pakeni ja katseli taakseen. Tuon faunin
metsässä ei ollut mitään, jota hän, Barbara, ei olisi tuntenut,
ei mitään tiheikköjä, jonka läpi hän ei olisi kulkenut, ei mitään
virtaa, jonka yli hän ei olisi astunut, ei mitään suudelmaa, johon
hän ei olisi voinut vastata. Faunin maa oli jo keksitty; siinä
hän, Barbara, olisi tullut hallitsemaan. Hänellä, Barbaralla, ei
ollut mitään toivottavana häneltä, paitsi valtaa ja varmaa huvia.
Hänen silmänsä sanoivat: Miten minä voisin saada tietää, tulisinko
kaipaamaan enemmän kuin sinä, tuntemaan itseni läkähtyneeksi sinun
käsivarsillasi, kyllästymään kaikkeen siihen, mitä sinä voit tarjota
minulle? Enkö minä jo ole saanut kaikkea sitä?

Barbara tiesi Harbingerin alasluodusta, synkästä katseesta, miten
tylyltä hän hänestä näytti, ja oli pahoillansa sen johdosta. Hän
tahtoi olla hyvä häntä kohtaan ja sanoi melkein ujosti:

"Oletteko vihainen minulle, Claud?"

Harbinger katsahti ylös.

"Mikä saa teidät niin julmaksi?"

"Minä en ole julma."

"Te _olette_. Missä on teidän sydämenne?"

"Täällä!" sanoi Barbara koskettaen rintaansa.

"Ah!" mutisi Harbinger, "minä en tee pilaa".

Barbara sanoi kohteliaasti:

"Ystäväni, mitäs tämä nyt sitten on?"

Mutta hänen äänensä pehmeys näytti puhaltavan ilmiliekkiin
Harbingerissa kytevän tulen.

"Tämän kaiken takana on jotakin", hän änkytti, "teillä ei ole
oikeutta tehdä minusta hullua!"

"Sanokaa minulle, mitä tuo jokin on, olkaa hyvä!"

"Teidän tehtävänne on sanoa se. Mutta minä en ole sokea. Mitäs te
tuumitte tuosta Courtierista?"

Sillä hetkellä Barbara huomasi jotakin uutta -- miehen sellaisenaan.
Ei, elämä hänen kanssaan ei tulisi olemaan kokonaan vailla
seikkailuja!

Harbingerin kasvot synkkenivät, hänen silmänsä suurenivat, koko
hänen vartalonsa näytti kasvaneen. Barbara huomasi äkkiä Harbingerin
nyrkkejä peittävät ihokarvat. Harbingerin kaikki sulavuus oli
kadonnut. Hän tuli hyvin lähelle.

Barbara ei tietänyt tarkkaan, miten kauan heidän välinen katseensa
kesti ja mitä se sisälsi. Hänen lävitseen kulki ajatus toisensa
jälkeen, tunne toisensa jälkeen. Kapina ja viehätys, halveksunta
ja ihaileminen, omituinen inhon ja huvin tunne, kaikki toisiinsa
sekaantuneina -- samoin kuin toukokuun päivänä voidaan nähdä rakeita,
auringon paistetta ja maasta lähtevää höyryä.

Harbinger sanoi sitten käheästi:

"Oh! Babs, te saatte minut niin hulluksi!"

Asetellen huuliaan, ikäänkuin paremmin hallitakseen niitä, Barbara
vastasi:

"Niin, minä luulen tämän riittävän", ja meni isänsä työhuoneeseen.

Nähdessään lordi ja lady Valleysin tuijottavan niin kiinteästi
Miltouniin hän sai takaisin itsehillintänsä.

Näky tuntui hänestä hieman koomilliselta, vaikka hän ei tietänytkään,
että tuo pieni näytös oli saanut alkunsa juuri tuosta sanasta. Totta
puhuen vastakohta Miltounin ja hänen vanhempainsa välillä näytti
sillä hetkellä melkein hullunkuriselta.

Lady Valleys avasi ensiksi suunsa.

"Kernaammin koomilliseksi kuin romanttiseksi. Minä luulen, että
Barbara saa tämän tietää, kun otamme huomioon hänen osansa tässä
asiassa. Sinun veljesi jättää edustajapaikkansa, hänen omatuntonsa
ei salli hänen sitä säilyttää niissä olosuhteissa, mitkä nyt ovat
syntyneet."

"Oh!" huudahti Barbara: "mutta varmastikaan --"

"Asiaa on pohdittu, Babs", sanoi lordi Valleys lyhyesti, "jos
sinulla ei ole parempia keinoja esitettävänä kuin tavallinen terve
järki, yhteishenki, perheseikkojen huomioonottaminen, niin on tuskin
tarpeellista uudistaa keskustelua."

Barbara katsahti Miltouniin, jonka kasvot, silmiä lukuunottamatta,
olivat kuin naamarin peittäminä.

"Oh, Eusty!" hän sanoi, "ethän sinä tule turmelemaan elämääsi tällä
lailla! Ajattele edes sitä, miten se minuun koskee."

Miltoun vastasi kylmästi:

"Sinä teit sen, minkä katsoit oikeaksi, niin teen minäkin."

"Tahtooko _hän_, että sinä menettelet tällä lailla?"

"Ei."

"Minä luulen", sanoi lordi Valleys, "ettei koko maailmassa ole yhtä
ainokaista olentoa, joka sinun veljeäsi lukuunottamatta tahtoisi
tälle asialle sellaista loppua. Mutta hänestä tämä seikka ei paina
mitään!"

"Oh!" huokasi Barbara, "ajattele isoäitiä!"

"Minä kernaammin olen ajattelematta häntä", mutisi lady Valleys.

"Hän on niin kiintynyt sinuun, Eusty. Hän on aina uskonut sinuun niin
perin pohjin."

Miltoun huokasi. Tämän äänen rohkaisemana Barbara tuli lähemmäksi.

Oli selvää, että tuon tunteettomuuden takana Miltounissa kävi
toivoton taistelu. Hän sanoi lopulta:

"Jos minä en ole vielä mukautunut hänen tahtoonsa, hänen, joka on
minulle enemmän kuin mikään muu, niin se johtuu seikoista, joita
te ette voi käsittää. Minä pyydän anteeksi sen, että käytin äsken
sanaa 'koomillinen', minun olisi pitänyt sanoa traagillinen. Minä
tulen esittämään asian Dennis-enolle, jos se teitä huvittaa,
mutta oikeastaan tämä ei ole kenenkään muun asia kuin minun." Ja
katsahtamatta kehenkään tai sanomatta sanaakaan hän meni ulos.

Kun ovi sulkeutui, niin Barbara juoksi sitä kohden ja sanoi,
ikäänkuin väännellen käsiään:

"Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!" Kääntyen sitten erästä kirjakaappia
kohden hän purskahti itkuun.

Tämä tunteenpuuska puistatti lady ja lordi Valleysiä, jotka eivät
tietäneet, miten jännittynyt Barbara oli ennen huoneeseen tuloaan.
He eivät olleet nähneet Barbaran itkevän vuosikausiin. Nähdessään
hänen mielenliikutuksensa heistä hävisi kaikki katkeruus, mitä he
mahdollisesti olisivat voineet tuntea häntä kohtaan sen johdosta,
että oli toimittanut Miltounin mrs Noelin syliin. Lordi Valleys
oli erikoisen liikutettu ja meni tyttärensä luokse ja seisoi hänen
vieressään hämärässä nurkassa sanomatta mitään, silittäen vain
hellästi hänen kättään. Lady Valleys vetäytyi pidätellen itkuaan
ikkunakomeroon.

Barbara hillitsi pian nyyhkytyksensä.

"Millaiset olivatkaan hänen kasvonsa", hän sanoi. "Ja miksi? Miksi?
Se on aivan tarpeetonta!"

Kierrellen viiksiään lordi Valleys mutisi:

"Juuri niin! Hän itse tekee asiat vaikeiksi."

"Niin, niin", mutisi lady Valleys ikkunakomerosta, "hän on aina ollut
sellainen. Minä muistan hänet lapsesta asti. Bertie ei ole koskaan
ollut hänenlaisensa."

Hiljaisuutta häiritsi vain Barbaran syvä hengitys.

"Minä menen tapaamaan äitiä", sanoi lady Valleys äkisti: "pojan koko
elämä menee piloille, jos emme voi häntä ehkäistä. Tuletko mukaan,
lapseni?"

Mutta Barbara kieltäytyi.

Hän meni huoneeseensa. Miltounin kriisi oli oudosti vaikuttanut
häneen. Tuntui siltä, kuin kohtalo olisi äkisti ilmaissut kaiken,
mihin poikkeaminen poljetulta ladulta voi johtaa. Kohota korkeuksiin!
Nähdä, mitä se merkitsisi! Jos Miltoun pysyi päätöksessään ja
luopui poliittisesta urastaan, niin hän oli mennyt mies. Entäs hän
itse! Courtierin ritarillisten tapojen lumous, hänen synnynnäinen
uljuutensa, mikä ilmaisi ikuista vaaran kaipuuta -- eikö se ollut
pikemmin hullua? Ja -- oliko hän, Barbara, lumottu? Eikö asia ollut
yksinkertaisesti niin, että hän nautti siitä, että lumosi Courtierin?
Näiden ajatusten hämmennyksen läpi syöksähti esiin muisto Harbingerin
kasvoista, hänen nyrkeistään ja hänen vaarallisesta miehevyydestään,
mikä oli äkkiä ilmennyt. Tämä kaikki tuntui painajaiselta, minkä
hirvittävän omituiset mielenliikutukset ja asiat aiheuttivat, asiat,
joita ei koskaan voitu järjestää. Hänen voittoisa filosofiansa ei
pystynyt estämään hänen hämmennystään. Hänen ajatuksensa lensivät
takaisin Miltouniin. Se, mitä hän silloin oli nähnyt heidän
kasvoistaan, oli tapahtunut! Ajatellessaan Agathan kauhua, kun tämä
sai kuulla tästä asiasta, Barbara ei voinut olla hymyilemättä.
Eustace raukka! Miksi hän otti asiat niin raskaalta kannalta? Jos hän
tosiaankin pysyi päätöksessään -- eikä hän koskaan muuttanut mieltään
-- niin se oli jo traagillista! Se merkitsi hänelle kaiken loppua!

Kenties hän tulisi väsymään mrs Noeliin. Mutta tämä ei ollut
sellaisia naisia, joihin kyllästytään. Kokemattomuudessaankin Barbara
tunsi tämän. Hän tulisi aina olemaan liian hienosti huolellinen
ollakseen kyllästyttämättä Miltounia, ollakseen vaatimatta häneltä
mitään tai antaakseen hänen tuntea, että oli hiuskarvallakaan sidottu
häneen. Ah! Miksi he eivät voineet esiintyä sillä lailla, kuin ei
mitään olisi tapahtunut? Eikö kukaan voinut saada häntä vakuutetuksi
siitä? Hän ajatteli taas Courtieria. Jos hän, joka tunsi heidät
molemmat ja oli niin hullaantunut mrs Noeliin, puhuisi Miltounille
oikeudesta olla onnellinen ja kapinoida? Eustacen pitäisi kapinoida!
Se oli hänen velvollisuutensa. Hän istuutui kirjoittamaan; pannen
sitten hatun päähänsä hän otti kirjeen ja läksi alas.



XIX LUKU.


Kesäiset kukat Ravenshamin lasihuoneessa olivat jo levolle menossa,
kun Clifton lausui lady Casterleylle seuraavat sanat:

"Lady Valleys on valkeassa huoneessa."

Miltounin sairautta ja mrs Noelin sairashoitoa koskevien uutisten
jälkeen tuon vanhan ladyn mieli oli pysynyt tyynenä. On totta, että
häntä usein vaivasi paha aavistus tuon vaikutuksen suhteen, minkä
alaiseksi hänen lempilapsensa oli joutunut, ja että häntä rasitti
eräänlainen mustasukkaisuus, jota hän ei sentään myöntänyt tuntevansa
edes rukouksissaan, jotka, vaikka olivatkin säännöllisiä, olivat
kenties jonkun verran muodollisia. Häntä kun ei huvittanut lähteä
kotoaan, ei edes Cattoniin, maataloonsa, hän oli yhä Ravenshamissa,
minne lordi Dennis oli tullut vierailemaan sen jälkeen kuin Miltoun
oli lähtenyt Sea Housesta. Mutta lady Casterley ei ollut koskaan
kovin riippuvainen seurasta. Hän säilytti heikentymättömänä suuren
mielenkiintonsa politiikkaan ja oli jatkuvassa kirjeenvaihdossa
huomattavien miesten kanssa. Kesäkuun sotahuhujen heikko
henkiinherääminen oli viime aikoina lyönyt leiman hänen kasvoihinsa,
aiheuttaen eräänlaisen nuorentumisen, minkä kansallisten kriisien
tarkastelu sai hänessä aina aikaan, silloinkin kun ne eivät olleet
perin vakavia. Kun torvi törähti, niin hänen henkensä hypähti,
paljasti miekkansa ja asettui kunniantekoasentoon. Sellaisina aikoina
hän nousi varhemmin, kävi maata myöhemmin, kesti paljon paremmin
vetoa ja kieltäytyi nauttimasta mitään välipaloja. Hän kirjoitteli
myöskin omakätisesti kirjeitä, jotka hän muutoin olisi sanellut
sihteerilleen. Onnettomuudeksi nuo huhut olivat haihtuneet melkein
heti, ja vaaran ohimeno jätti hänet aina hieman ärtyneeksi. Lady
Valleysin vieraissakäynti tuli sentähden sopivaksi lohdutukseksi.

Hän suuteli tytärtään kriitillisestä, sillä tämän tavoissa oli
jotakin, josta hän ei pitänyt.

"Niin, tietysti minä voin hyvin!" hän sanoi. "Miks'et sinä tuonut
tullessasi Barbaraa?"

"Hän oli väsynyt!"

"Hm! Pelkäsi tavata minua, kun oli menetellyt niin hullusti Eustacen
suhteen. Sinun pitää varoa tuota lasta, Gertrude, taikka hän tekee
itselleen jonkin tyhmyyden. Minä en pidä siitä tavasta, millä hän
kohtelee Harbingeria."

Hänen tyttärensä keskeytti hänet äkisti:

"Minulla on kerrottavana huonoja uutisia Eustacesta."

Lady Casterleyn poskilta hävisi viimeinenkin väri, hän menetti
myöskin kiihtyvästä energiastaan kaiken liian.

"Kerro minulle heti!"

Kuultuaan ne hän ei sanonut mitään, mutta lady Valleys huomasi
levottomuudekseen, että hänen silmänsä olivat saaneet vanhoille
ominaisen, himmeän kiillon.

"No niin, minkäs neuvon sinä annat?" hän kysyi.

Tässä hiljaisessa, valkeassa huoneessa lady Valleys tunsi itsensä
väsyneeksi, kiihtyneeksi ja tavattoman masentuneeksi tämän äänettömän
pienen olennon edessä. Hän ei ollut koskaan nähnyt äitinsä näyttävän
siltä, kuin tappio olisi lähestynyt häntä mustine siipineen. Ja
äkillisen hellyydenpuuskan valtaamana tuota haurasta olentoa kohtaan,
joka oli synnyttänyt hänet niin kauan sitten, hän mutisi melkein
hämmästyneenä:

"Äitikulta!"

"Niin", sanoi lady Casterley ikäänkuin itselleen, "tuo poika kasaa
tunteitaan -- ne purkautuvat ja vievät hänet mennessään. Ensin
hänen intohimonsa, nyt hänen tunteensa. Hänessä on kaksi miestä,
mutta toinen niistä tulee nyt saamaan surmansa." Ja kääntyen äkkiä
tyttärensä puoleen hän sanoi:

"Kuulitko hänestä koskaan mitään Oxfordin ajoilta, Gertrude? Hän
lankesi kerran, rypi loassa. Sinä et tiedä sitä tietenkään. Sinä et
ole koskaan tietänyt hänestä mitään."

Lady Valleys suuttui sen johdosta, että joku muu tunsi hänen poikansa
paremmin kuin hän itse, mutta lauhtui jälleen, kun katsahti tuohon
pieneen olentoon, ja sanoi huokaisten:

"Entäs sitten?"

Lady Casterley mutisi:

"Lapseni, nyt voit mennä, minun täytyy ajatella. Sinä sanoit, että
hän tulee kysymään Dennisin neuvoa? Tiedätkö sinä mrs Noelin
osoitetta? Kysy Barbaralta, kun tulet kotia, ja soita se minulle."
Tyttärensä suudelman jälkeen hän lisäsi julmasti:

"Minä tulen elämään niin kauan, että näen hänet satulassa, vaikka
olenkin seitsemänkymmentäkahdeksan vuotta vanha."

Kun hänen tyttärensä auton ääni oli hälvennyt, hän painoi sähkökelloa.

"Jos lady Valleys soittaa, niin älkää ottako sanomaa vastaan, vaan
kutsukaa minut puhelimeen, Clifton." Nähdessään tämän jääneen
paikoilleen hän lisäsi terävästi: "Mitä nyt?"

"Toivon, että hänen ylhäisyytensä terveydestä ei kuulu mitään ikävää!"

"Ei mitään ikävää."

"Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, mutta minä olen jonkun aikaa
tuuminut kysyä teiltä jotakin."

Ja tuo vanha mies kohotti kätensä erikoisen arvokkaasti tahtoen sillä
sanoa: Suottehan anteeksi, että ihmisenä kerran puhuttelen teitä
ihmisenä.

"Minä tiedän hänen suhteensa", jatkoi Clifton, "se on tuottanut
minulle suurta levottomuutta, minä kun tunnen hänen ylhäisyytensä
niin hyvin ja minä kun kuulin hänen sanovan jotakin erikoista, kun
hän oli täällä heinäkuussa. Olisin hyvin kiitollinen, jos voisitte
vakuuttaa minulle, että hänen urallaan ei ole mitään esteitä."

Lady Casterleyn kasvoilla oli outo sekoitus hämmästystä, suopeutta,
suojelevaisuutta ja kärsimättömyyttä.

"Ei mitään, jos minä voin estää, Clifton", hän sanoi lyhyesti,
"teidän ei tarvitse olla huolissanne".

Clifton kumarsi.

"Suokaa minulle anteeksi, teidän ylhäisyytenne, että olen tästä
puhunut." Hänen kasvonsa värisivät ja hän lisäsi: "Mutta hänen
ylhäisyytensä ura on minulle kalliimpi kuin oma elämäni."

Kun Clifton oli mennyt, lady Casterley istuutui pienelle, matalalle
tuolille -- ja istui siinä tyhjän lieden ääressä niin kauan, kunnes
päivä oli kokonaan kadonnut.



XX LUKU.


Lähellä tuota mustankiiltävää, epämääräistä hornan esikartanoa, missä
Charles Courtierin pöpö, auktoriteetin puoli-totuus asusti, hänellä
oli parihuoneet, joista maksoi viisitoista shillingiä viikossa.
Niiden pääviehätys oli siinä, että tuo suuri vapauden puoli-totuus
oli niitä suositellut. Ne eivät velvoittaneet häntä mihinkään ja
olivat aina hänen käytettävissään, kun hän oli Lontoossa, sillä hänen
kortteerirouvansa, vaikk'ei ollutkaan tehnyt siitä mitään sopimusta,
vuokrasi ne aina sillä lailla, että saattoi häätää asukkaan viikon
irtisanomisella. Hän, tuo rouva, oli suopea olento, naimisissa erään
levysepän kanssa, joka oli häntä kaksikymmentä vuotta vanhempi. Tuo
arvon mies oli tehnyt hänelle kaksi pientä poikaa, ja nuo kolme
aiheuttivat hänelle niin paljon jatkuvaa puuhaa, että Courtierin
läsnäolo tuotti hänelle mitä suurinta huvia. Kun Courtier läksi
tavanomaisille retkilleen, niin mrs Benton, hänen kortteerirouvansa,
pani hänen kimsunsa ja kamsunsa kahteen läkkilaatikkoon ja asetti ne
astiakaappiin, mikä tuoksui hieman hiirille. Kun Courtier palasi,
niin nuo laatikot avattiin, ja niistä pääsi ilmoille voimakas
kuivuneiden ruusunlehtien tuoksu. Sillä oivaltaen inhimillisten
olentojen kuolevaisuuden mrs Benton hankki joka kesä sisareltaan,
joka oli markkinapuutarhurin vaimo, tätä kauppatavaraa, minkä neuloi
pieniin pusseihin ja sijoitti Courtierin laatikkoihin. Tämä ja leivän
paahtaminen -- hyvin kuivaksi -- ja hänen vaatteittensa kuivaaminen
oli kaikki, mitä hän saattoi tehdä tuon miehen hyväksi, joka
luonteeltaan niin suuresti rakasti riippumattomuutta ja oli tottunut
pitämään huolta omasta itsestään.

Kun mrs Benton huomasi Courtierilla olevan matka-aikeita, niin
hän sulkeutui johonkin vaatekomeroon itkeäkseen siellä rauhassa
läkkisepältä ja kahdelta lapseltaan, mutta Courtierin läsnäollessa
hän ei tahtonut ilmaista suruaan -- yhtä vähän kuin hän olisi
tahtonut itkeä kuoleman tai syntymisen tai jonkun muun traagillisen
tai huvittavan tapauksen sattuessa. Elämän todellisuus oli opettanut
hänet tuntemaan tuon yksinkertaisen verbin "_sto -- stare_" --
"kestää lujana" arvon.

Ja Courtier merkitsi hänelle todellisuutta, elämän päätodellisuutta,
hänen toiveittensa keskityskohtaa, oli hänen ilta- ja aamutähtensä.

Kun Courtier -- viisi päivää hyvästijättövierailunsa jälkeen mrs
Noelin luona -- pyysi elefantinnahkaista matkalaukkuaan, mikä
seurasi häntä hänen matkoillaan, niin siitä aiheutui mrs Bentonin
vetäytyminen yksinäisyyteen, minkä jälkeen hän ilmestyi Courtierin
työhuoneeseen lasku kädessä ja muutamia ruusunlehtipusseja
tarjottimella. Hän tapasi Courtierin paitahihasillaan, pakkaamasta
tavaroitaan.

"Niin, mrs Benton, minä matkustan taas!"

Mrs Benton risti kätensä, sillä hän ei ollut vielä kokonaan
menettänyt pikku tyttöjen tapoja, ja vastasi litteällä ja kirkkaalla
äänellä:

"Niin, herra, mutta minä toivon, että tällä kertaa ette antaudu
mihinkään perin vaaralliseen. Minä luulen aina teidän menevän
vaarallisiin paikkoihin."

"Tällä kertaa Persiaan, mistä mattoja saadaan."

"Oh! Teidän pesunne on juuri tullut."

Hänen näennäisesti alakuloisissa silmissään oli oikea yksityiskohtien
rikkaus, ne näkivät Courtierin tukan kasvun, hänen selkänsä
käyristymisen ja housunkannattimiinsa värin. Mutta äkkiä hän sanoi
hämmästyttävällä äänellä:

"Teillä ei ole valokuvaa, jonka voisitte jättää? Mr Benton sanoi
minulle tässä eilispäivänä, että meillä ei ole mitään, mistä
muistaisimme, minkä näköinen hän on, jos hän ei sattuisi enää
tulemaan takaisin."

"Tässä on eräs vanha valokuva."

Mrs Benton otti sen.

"Oh!" hän sanoi, "tästä kyllä näkee, kenenkä kuva tämä on". Ja
pidellen sitä kenties liian lujasti, sillä hänen sormensa vapisivat:

"Tässä on teille kirje, johon lähettipoika odottaa vastausta."

Sillä aikaa kuin Courtier luki kirjettä, mrs Benton pani
osaaottavasti merkille, miten tavarain pakkaus oli nostanut veren
hänen päähänsä...

Kun Courtier vastaukseksi tuohon kirjeeseen astui Gustardin
hyvintunnettuun kondiittoriin, ei ollut vielä teen aika, ja aluksi
hänestä tuntui siltä, kuin huoneessa ei olisi ollut muita kuin kolme
keski-ikäistä naista panemassa makeisia laatikkoihin Sitten hän näki
eräässä nurkassa Barbaran. Veri ei pysytellyt enää hänen päässään,
vaan hän oli kalpea kulkiessaan tuon mahonginvärisen huoneen läpi,
mikä oli täynnänsä hääkakun hajua. Barbara oli myöskin kalpea.

Olla niin lähellä häntä, Barbaraa, että saattoi lukea hänen
silmäripsensä ja hengittää hänen hiustensa ja vaatteittensa tuoksua
-- kuunnella hänen kertomustaan Miltounista, niin epäröivää ja niin
hiljaisesti kerrottua, tuntui melkein siltä, kuin nuora kaulassa
olisi kuunnellut esitystä jonkun hammassärystä. Tämä tuntui
hänestä tarpeettomalta kohtalon puolelta! Ja hänen, Courtierin,
mieleen muistui itsepäisesti tuo ratsastus auringon lämmittämällä
kanervakankaalla, jolloin hän oli vapaasti tulkinnut vanhaa
sisilialaista laulua: "Näin minä tahdon istua ja laulaa." Mutta nyt
häntä ei suinkaan laulattanut, liioin hänellä ei ollut armastaan
käsivarsilla. Hänen kädessään oli vain teekuppi, hänen sieraimissaan
kakun haju ja silloin tällöin sitruunaveden tuoksu.

"Kas niin", hän sanoi, kun Barbara oli lopettanut esityksensä:
"Vapaus on loistava juhla! Te tahdotte, että menisin tapaamaan
veljeänne ja siteeraisin Burnsia? Te tiedätte, tietenkin, että hän
pitää minua vaarallisena."

"Kyllä, mutta hän kunnioittaa teitä ja pitää teistä."

"Ja minä kunnioitan häntä ja pidän hänestä", vastasi Courtier.

Yksi noista keski-ikäisistä naisista meni ohitse, suuri, valkea
pahvikotelo kädessä. Hänen kenkänsä narina katkaisi hiljaisuuden.

"Te olette ollut hyvin suosiollinen minua kohtaan", sanoi Barbara
äkisti.

Courtierin sydän kiihtyi, aivan kuin se olisi kääntynyt hänen
sisässään. Ja tuijottaen teekuppiinsa hän vastasi:

"Kaikki miehet ovat säädyllisiä iltatähteä kohtaan. Minä lähden heti
tapaamaan teidän veljeänne. Milloin saan tuoda teille uutiset?"

"Minä olen kotona huomenna kello viisi." Toistaen sanoja "huomenna
kello viisi" Courtier nousi.

Katsahtaen taakseen ovella hän näki, miten Barbaran kasvot olivat
hämmentyneet ja melkein nuhtelevat, ja meni ulos synkkänä. Kakun ja
sitruunaveden tuoksu, naisen kenkien narina ja mahongin väri pysyi
yhä hänen nenässään, korvissaan ja silmissään, mutta hänen sisällään
kiehui tumma hämmentynyt raivo. Miksi hän ei ollut käyttänyt
mahdollisimman suuressa määrässä hyväkseen tätä odottamatonta
tilaisuutta, miksi hän ei ollut esittänyt toivotonta rakkauttaan?
Hän oli oikea hullu! Ja kuitenkin -- tuo koko asia oli mieletöntä!
Barbara oli niin nuori! Jumala ties, vaikka hän, Courtier, olisi
saanut olla iloinen päästessään hänestä eroon. Jos hän viipyi, niin
hän sai pelätä näyttelevänsä hullun osaa. Mutta hänen sanojensa:
"Te olette ollut hyvin suosiollinen minua kohtaan!" ja hänen niin
hämmentyneiden ja moittivien kasvojensa muisto ei jättänyt häntä
rauhaan. Niin, jos hän viipyi, niin hän tuli näyttelemään hullun
osaa! Hän tuli pyytämään häntä sellaisen miehen vaimoksi, joka oli
häntä kaksi kertaa vanhempi, jolla ei ollut mitään muuta kuin oma
hankkimansa asema ja jolla ei ollut penniäkään. Ja hän tuli kosimaan
häntä sellaisella tavalla, että Barbaran oli mahdollisesti hieman
vaikea antaa kieltävä vastaus. Hänen oli lähdettävä. Ja Barbara
oli -- huolimatta maailmannaisen ilmeestään, vain lapsi! Ei! Hän,
Courtier, tuli olemaan hänelle hyödyllinen, jos mahdollista, tämän
kerran, ja sitten menemään tiehensä!



XXI LUKU.


Kun Miltoun läksi Valleys Housesta, niin hän kulki Westminsteriin
päin. Niinä viitenä päivänä, jotka hän oli taas ollut Lontoossa,
hän ei ollut vielä mennyt alahuoneeseen. Sairauden aiheuttaman
eristäytymisen jälkeen hän tunsi melkein tuskallista ikävää kaupungin
liikettä ja kiihdykettä kohtaan. Kaikki se, mitä hän kuuli ja
näki, teki häneen elävän vaikutuksen. Trafalgar Squaren leijonat,
Whitehallin suuret rakennukset täyttivät hänet eräänlaisella
riemulla. Hän oli sellaisen miehen kaltainen, joka pitkän merimatkan
jälkeen saa nähdä maata ja seisoo, silmiään jännittäen, tuskin
hengittäen, tarkaten yksitellen edessään olevan näyn piirteitä.
Hän kulki Westminster Bridgelle, ja mentyään erääseen sen keskellä
olevaan syrjäsyvennykseen hän katsahti taakseen.

On sanottu, että noiden tornien rakastaminen menee vereen. On
sanottu, että ne, jotka ovat istuneet niiden alla, eivät jää koskaan
aivan samoiksi. Miltoun tiesi sen todeksi -- toivottoman todeksi
häneen itseensä nähden. Mieskohtaisesti hän oli istunut siellä kolme
viikkoa, mutta hänen sielunsa tuntui istuneen siellä satoja vuosia.
Ja nyt hän ei tulisi enää istumaan siellä! Hänessä syntyi melkein
hullu halu vapautua tästä kahleesta. Olla kaikkein salaisimman
vaistonsa, auktoriteettivaistonsa vankina! Olla kykenemätön
edustamaan auktoriteettia, sillä auktoriteetin edustaminen oli
auktoriteetin loukkaamista. Hyvä Jumala! Tämä oli ankarata! Hän
käänsi selkänsä torneihin päin ja haki huvitusta ohikulkevain
kasvoista.

Jokainen näistä, sen hän tiesi, sai ponnistella itsekunnioituksensa
säilyttämiseksi. Tai oliko niin, että he eivät huomanneet tätä
taistelua tai eivät tienneet mitään itsekunnioituksesta ja antoivat
sen tähden asiain mennä menojaan? He näyttivät siltä, useimmat
heistä! Ja kaikki hänen sisäinen halveksimisensa keskinkertaista ja
tavallista kohtaan kuohui hänessä. Niin, he näyttivät sellaisilta!
Oli kohtalon ivaa, että noiden henkilöiden näkeminen, josta hän oli
toivonut sovituksen lohdutusta, sen sijaan oli omiaan kiihoittamaan
sitä puolta hänessä, mikä kielsi häntä sovittelemasta. He näyttivät
pehmeiltä, vettyneiltä olennoilta, joilla ei ollut ylpeyttä eikä
tahtoa, ikäänkuin olisivat tietäneet, että elämä oli liikaa heille,
ja senvuoksi häpeällisesti hyväksyivät tämän tosiasian. Heille piti
ilmeisesti sanoa, mitä he saattoivat tehdä ja minne mennä. He tulivat
hyväksymään määräykset samalla lailla kuin he hyväksyivät työnsä ja
huvituksensa. Ajatus, että hän nyt tuli olemaan estettynä antamasta
heille määräyksiä, sai hänet hirveästi raivoamaan. He loivat
vuorostaan satunnaisen katseen hänen pitkään vartaloonsa, joka nojasi
sillankaidetta vastaan, tietämättä, miten heidän kohtalonsa hoippui
vaa'assa. Hänen ohuet, kellahtavat kasvonsa ja nälkäiset silmänsä
herättivät kenties yhdessä tahi kahdessa heistä mielenkiinnon tai
epämukavuuden tunteen, mutta useimpien mielestä hän ei varmastikaan
ollut enempää kuin joku muu mies tahi nainen tässä hyörinässä ja
pyörinässä. Tuo synkkä olento, joka tietoisesti ponnisteli kahleissa,
jotka hänen oma uskonsa valtaan olivat takoneet, oli veistotaiteen
tuote, jota he eivät tahtoneet oppia ymmärtämään tahi johon heillä
ei ollut aikaa, heillä kun ei ollut traagillista aistia -- aistia
havaita ihmishenkeä, joka ponnisti seinää vastaan.

Kello oli viisi, ennenkuin Miltoun läksi sillalta ja kulki
maanpakolaisen tavoin kirkon ja valtion ovien ohitse, matkalla
enonsa klubiin. Hän pysähtyi sähköttämään Audreylle ajan, jolloin
hän seuraavana päivänä saapuisi hänen luokseen, ja jättäessään
postitoimiston hän huomasi erään vieressä olevan kaupan ikkunassa
muutamien italialaisten mestarien jäljennösten joukossa erään
Botticellin taulun "Venuksen synty". Hän ei ollut koskaan nähnyt
tätä maalausta, ja muistaessaan, että Audrey oli sanonut sitä
lempitaulukseen, hän pysähtyi tarkastamaan sitä. Ollen kastinsa
mukaisesti kohtalaisesti perillä näissä asioissa Miltounilla ei
ollut voimaa antaa taideteoksen petollisesti varastaa hänen omaa
yksityistä itseään hänen sielustaan ja sallia koko maailman astua
sen tilalle. Ja hän tutki tätä pakanallisen jumalattaren kuuluisaa
kuvaa pidättyväisyydellä, vieläpä kiihtymykselläkin. Vartalon
hahmoittelu näytti hänestä karkealta, koko kuva hieman litteältä
ja pikaiselta. Hän ei pitänyt Floran kuvasta. Kultainen kirkkaus
ja hellyys, joista Audrey oli puhunut, jättivät hänet kylmäksi.
Sitten hän huomasi tarkastelevansa noita kasvoja ja vähitellen,
vaikkakin salaperäisen varmasti, alkoi tuntea katselevansa Audreyn
kasvoja. Hiukset olivat kultaiset ja erilaiset, silmät harmaat ja
erilaiset, suu hieman täyteläisempi. Kuitenkin -- ne olivat hänen
kasvonsa, samat munanmuotoiset kaarevine kulmakarvoineen ja oudon
helline, kaihtavine henkineen. Ja ikäänkuin loukkaantuneena hän
kääntyi ja kulki eteenpäin. Tuon pienen kaupan ikkunassa oli sen
henkilön kuva, jonka vuoksi hän luopui elämästä -- oli passiivisen ja
kietoutuvan rakkauden, tuon hienon olennon ilmestysmuoto, olennon,
joka oli antautunut hänelle niin täydellisesti ja jolle rakkaus,
kukat, puut, linnut, musiikki, taivas ja nopeasti kulkeva virta
oli kaiken sisällys ja joka, kuvassa olevan jumalattaren tavoin,
tuntui ihmettelevän omaa olemassaoloaan. Hänen päänsä läpi kävi
ymmärryksen välähdys, mikä oli outoa hänelle, jolla oli niin vähän
kykyä nähdä toisten sydämiin. Olisiko Audreyn pitänyt koskaan syntyä
maailmaan sellaisena? Mutta näkemyksen välähdys haihtui pian hänen
oman asemansa hivuttavan tietoisuuden tieltä, joka ei jättänyt
häntä nykyään koskaan. Mitä ikänänsä hän tekikin, hänen piti päästä
eroon tästä sairaudesta! Mutta mitä hän tuli tekemään myöhemmin?
Kirjoittamaan kirjoja? Millaisia kirjoja hän saattoi kirjoittaa?
Vain sellaisia, jotka ilmaisivat hänen käsityksensä kansalaisesta,
hänen poliittiset ja yhteiskunnalliset katsantokantansa. Yhtä hyvä
jäädä istumaan ja puhumaan noiden tornien alle! Hän ei saattanut
koskaan liittyä taiteilijain onnelliseen seuraan, noihin pehmeihin ja
epämääräisiin henkiin, joille raja-aidat eivät merkinneet mitään ja
jotka olivat tyytyväisiä, kun ymmärsivät ja saivat tulkita ja luoda.
Mitä tehtävää hänellä olisi voinut olla tuossa galeijassa? Tuo ajatus
oli käsittämätön. Ruveta asianajajaksi -- niin, siksi hän saattoi
ryhtyä, mutta mitä varten? Tulla tuomariksi! Yhtä hyvä jäädä istumaan
noiden tornien alle! Liian myöhäistä antautua diplomaattiuralle.
Liian myöhäistä liittyä armeijaan. Sitäpaitsi hänellä ei ollut
pienintäkään sotilasloiston halua. Hautautua maaseudulle Dennis-enon
tavoin ja hoitaa jotakin isänsä maatilaa? Se olisi merkinnyt
kuolemaa. Ryhtyä työskentelemään köyhien hyväksi? Hetken aikaa
hän luuli keksineensä itselleen uuden kutsumuksen. Mutta millä
lailla -- pitikö hänen järjestää heidän elämäänsä, kun ei pystynyt
järjestämään omaansakaan, tai pitikö hänen olla vain putkena, jota
myöden rahan piti virrata heille, hän kun uskoi, että armeliaisuus
turmeli kansan sen sisintä sydäntä myöten? Jokaisen lehtokujan
päässä seisoi enkeli tahi piru paljastetuin miekoin. Ja sitten hänen
päähänsä tuli toinen ajatus. Koska kerta hänet kirkko ja valtio tuli
hylkäämään, niin eikö hän saattanut näytellä langenneen enkelin
osaa -- olla Lucifer ja hävittää! Ja hengessään hän näki, miten hän
palasi noiden tornien luokse, mitenkä hän kulki poikki lattian ja
yhtyi vallankumouksellisiin, radikaaleihin, vapaa-ajattelijoihin ja
kuritti omaa puoluettaan, auktoriteetin ja institutsionien puoluetta.
Tämä ajatus tuntui hänestä ylen koomilliselta, ja hän nauroi ääneen
kadulla...

Klubi, missä lordi Dennisillä oli tapana käydä, oli St. Jamesissa,
eikä siihen ollut vaikuttanut muotivesien luode ja vuoksi --
se seisoi kiinteästi, kieppuen ankkurinuorassaan, hiljaisessa
umpivedessä, ja Miltoun tapasi enonsa kirjastosta. Hän luki Burtonin
matkakertomusta ja joi teetä.

"Kukaan ei tule tänne", hän sanoi, "niin että, huolimatta ovella
olevista sanoista, me voimme jutella. Tarjoilija, tuokaa hieman lisää
teetä, olkaa hyvä."

Kärsimättömänä, vaikkakin tuntien eräänlaista sääliä, Miltoun
tarkasteli lordi Dennisin sieviä liikkeitä, missä vanhat vuodet
pateettisesti koettivat tehdä kaikki pienimmätkin asiat tärkeiksi,
vaikk'ei muiden, niin ainakin tekijän omasta mielestä. Mikään
siitä, mitä hänen enonsa saattoi sanoa, ei voinut painaa enemmän
kuin hänen vanhan maalauksellisen olentonsa antama neuvo! Olla
syrjästäkatsojana, nähdä kaiken menevän ohitse, antaa miekkansa
ruostua tupessaan, kuten tämä vanha toveri oli tehnyt! Miltounista
oli erittäin kiusallista esittää, mitä varten oli tullut, mutta koska
hän oli antanut sanansa, niin hän jännitti itseään ja alkoi:

"Minä lupasin äidilleni kysyä sinulta jotakin. Minä luulen, että sinä
tunnet minun suhteeni!"

Lordi Dennis nyökäytti päätään.

"Niin, minä olen liittänyt elämäni tähän ladyyn. Siitä ei tule
mitään häväistysjuttua, mutta minä katson velvollisuudekseni jättää
edustajapaikkani ja poliittisen urani. Onko tämä väärin vai oikein
sinun mielestäsi?"

Lordi Dennis katseli Miltouniin ääneti. Pieni puna nousi hänen
harmaille poskipäilleen. Hän näytti siltä, kuin olisi muistellut
menneitä.

"Väärin, luulen", hän sanoi lopulta.

"Miksi, jos saan kysyä?"

"Minulla ei ole iloa tuntea tuota ladyä ja olen sentähden jonkun
verran tietämätön, mutta minusta tuntuu, että päätöksesi ei ole
hänelle mieluinen."

"Tämä on minusta käsittämätöntä", sanoi Miltoun.

Lordi Dennis vastasi lujasti:

"Sinä olet kysynyt minulta suoraan, ja minä oletan, että sinä kaipaat
suoraa vastausta!"

Miltoun nyökkäsi.

"Sitten, rakkaani, älä moiti minua, jos sanonkin jotakin
epämiellyttävää."

"Sitä en tee."

"Hyvä! Sinä sanot aikovasi luopua julkisesta elämästä omantuntosi
tähden. Minulla ei voisi olla mitään sitä vastaan, jos asia päättyisi
siihen."

Hän pysähtyi ja jäi joksikin aikaa äänettömäksi, hakien ilmeisesti
sanoja, joilla olisi ilmaissut sekavat ajatuksensa.

"Se ei vetele, Eustace, sillä julkinen toimihenkilö on sinussa paljon
vahvempi kuin tuo toinen. Sinä kaipaat tilaisuutta johtaa enemmän
kuin rakkautta. Sinun uhrauksesi on tappava sinun mieltymyksesi.
Se, mitä sinä luulet vahingoksi ja haitaksi itsellesi, on lopulta
osoittautuva siksi tuolle ladylle."

Miltoun hymyili.

Lordi Dennis jatkoi hyvin kuivasti, ja hänen äänessään oli hieman
pahanilkisyyttä:

"Sinä et kuuntele minua, mutta minä näen selvästi, että kehitys
on jo alkanut sinun sisälläsi. Sinussa, Eustace, on omituinen
jesuiittamainen piirre. Mitä sinä et tahdo nähdä, sitä sinä et tahdo
tarkastaakaan."

"Sinä kehoitat minua sitten tekemään kompromissin?"

"Päinvastoin, minä huomautan, että sinä teet kompromissin, jos koetat
pitää kiinni sekä omastatunnostasi että rakkaudestasi. Sinä koetat
silloin kulkea molempia teitä."

"Tämä on mielenkiintoista."

"Ja sinä tulet huomaamaan, että menetät molemmat", sanoi lordi Dennis
terävästi.

Miltoun nousi. "Toisin sanoen sinä kehoitat minua, kuten muutkin,
luopumaan tästä naisesta, joka rakastaa minua ja jota minä rakastan.
Ja kuitenkin, enoni, sanotaan, että omassa tapauksessasi -- --"

Mutta lordi Dennis oli myöskin noussut, menetettyään vanhuuden kaikki
ominaisuudet ja tavat.

"Minun omasta tapauksestani", hän sanoi tylysti, "meidän on
tarpeetonta puhua. Minä en kehoita sinua jättämään ketään, sinä
ymmärrät minua väärin. Minä kehoitan sinua tuntemaan itsesi. Ja
minä sanon sinulle käsitykseni sinusta -- luonto on tehnyt sinusta
valtiomiehen, mutt'ei rakastajaa! Sinussa on jotakin kuivunutta,
Eustace, enkä minä ole varma, vaikka sitä olisi meidän koko
kastissamme. Me olemme olleet liian kauan tekemisissä muotojen ja
seremoniain kanssa. Meidän ei sovi asettua lyyrilliselle kannalle."

"Onnettomuudeksi", sanoi Miltoun, "minä en voi sopeutua sinun
teoriaasi enkä menetellä ala-arvoisesti".

Lordi Dennis alkoi kävellä edestakaisin, puristaen huuliaan lujasti
yhteen.

"Mies, joka neuvoo toista", hän sanoi lopulta, "on aina jotenkuten
hullu. Kuitenkin kaikitenkin sinä olet ymmärtänyt minua väärin. Minä
en ole niin julkea, että yrittäisin tunkeutua sinun henkesi sisimpään
sopukkaan. Minä olen vain sanonut sinulle, että minun mielestäni
olisi rehellisempää itseäsi kohtaan ja mieluisampaa tuolle naiselle,
jos sopisit omantuntosi kanssa ja säilyttäisit rakkautesi ja asemasi
julkisessa elämässä, kuin että luulottelet voivasi uhrata heikomman
hyväksi sen, jonka minä tiedän vahvemmaksi elementiksi sinussa.
Luulen, että muistat Demokritoksen sanat: _ethos andrópo daimon_
-- jokaisen miehen luonne on hänen kohtalonsa tai Jumalansa. Minä
suositan niitä sinulle."

Miltoun seisoi kokonaisen minuutin vastaamatta ja sanoi sitten:

"Pyydän anteeksi, että olen vaivannut sinua, enoni. Keskitien
kulkeminen ei sovi minulle. Hyvästi!" Ja ojentamatta kättään hän meni
ulos.



XXII LUKU.


Joku nousi hallin sohvalta ja tuli häntä vastaan. Se oli Courtier.

"Viimeinkin tapaan teidät", hän sanoi, "toivon, että tulisitte
kanssani päivällisille. Minä lähden Englannista huomisyönä, ja
minulla on jotakin sanottavaa teille."

Miltounin pään läpi välähti ajatus: Tietääkö hän? Hän myöntyi
kuitenkin, ja he menivät ulos yhdessä.

"On vaikea löytää rauhallista paikkaa", sanoi Courtier, "mutta tämä
saattaa olla".

Se oli pieni ravintola, missä kävi paljon kilpa-ajajia ja mikä oli
tunnettu mainioista paisteistaan. Ja kun he istuutuivat vastapäätä
toisiaan melkein tyhjään huoneeseen, niin Miltoun ajatteli: Kyllä,
hän tietää! Voinko minä enää kestää tätä? Hän odotti melkein
raivoissaan hyökkäystä, jonka tunsi olevan tulossa.

"Niin, te aiotte siis luopua paikastanne?" sanoi Courtier.

Miltoun katsoi häneen muutamia sekunteja ennenkuin vastasi:

"Keltä kuuluttajalta te olette saanut tämän tietää?"

Mutta Courtierin kasvoissa oli jotakin, joka hillitsi hänen
suuttumistansa. Niiden ystävällisyys oli ilmeinen.

"Minä olen melkein Audreyn ainoa ystävä", jatkoi Courtier
vakavasti, "ja tämä on minun viimeinen tilaisuuteni -- puhumatta
mitään tunteistani teitä kohtaan, jotka ovat, uskokaa minua, hyvin
sydämelliset".

"Jatkakaa sitten", mutisi Miltoun.

"Suokaa anteeksi, että esitän asian suorasti. Oletteko ajatellut,
mikä hänen asemansa oli, ennenkuin hän tapasi teidät?"

Miltoun tunsi veren ryntäävän kasvoilleen, mutta hän istui hiljaa,
painellen kynsiään kämmenpohjiin. "Niin, niin", sanoi Courtier,
"mutta tuo mielentila -- joka teissäkin on ilmennyt -- joka
määrää elävänä kuolemisen tai henkisen aviorikoksen naisille, saa
minun vereni kiehumaan. Te ette voi kieltää sitä, että nämä kaksi
vaihtoehtoa ovat tässä olemassa ja minä sanon, että teillä oli oikeus
perinpohjin protesteerata niitä vastaan ei vain sanoissa, vaan
teoissakin. Te protesteerasitte, sen minä tiedän, mutta tämä teidän
nykyinen päätöksenne on askel alaspäin, se merkitsee sitä, että
teidän vastalauseenne oli väärä."

Miltoun nousi istuimeltaan. "Minä en voi keskustella tästä", hän
sanoi.

"Hänen vuokseen teidän täytyy. Jos te luovutte valtiollisesta
toiminnastanne, niin te turmelette hänen elämänsä toisen kerran."

Miltoun istuutui uudestaan. "Täytyy" sana terästi häntä, ja hänen
silmänsä alkoivat muistuttaa vanhan kardinaalin silmiä. "Meidän
luonteemme, Courtier", hän sanoi, "ovat liian erilaiset, me emme tule
koskaan ymmärtämään toisiamme".

"Älkää huoliko siitä", vastasi Courtier. "Myöntäkäämme, että nämä
vaihtoehdot ovat hirveitä, ja niistä te ette olisi hyväksynyt
kumpaakaan, jos ette olisi joutunut mieskohtaisesti suhtautumaan
niihin --"

"Sitä", sanoi Miltoun jäätävästi, "teillä ei ole oikeutta sanoa".

"Joka tapauksessa te myönnätte ne -- jos uskotte, että teillä ei
ollut oikeutta pelastaa häntä, niin mille periaatteelle te perustatte
tämän uskonne?" Miltoun pani kyynärpäänsä pöydälle ja, nojaten
leukaansa käsiinsä, katseli menetettyjen asiain puoltajaa puhumatta
mitään. Hänen sisässään kävi senlainen meteli, että hän vain vaivoin
saattoi pakottaa huulensa tottelemaan.

"Millä oikeudella kysytte minulta tätä?" hän sanoi lopulta. Hän
näki Courtierin kasvojen käyvän tulipunaisiksi ja hänen sormiensa
kiertävän raivoisasti noita tulenkarvaisia viiksiä. Mutta hänen
vastauksensa oli yhtä kiinteän ivallinen kuin tavallisesti.

"Kas niin, minä voin tuskin istua hiljaa tänä viime iltana
Englannissa, kohottamatta sormea, kun te uhraatte naisen, johon
minä suhtaudun veljen tavoin. Minä sanon teille, millainen teidän
periaatteenne on: auktoriteettia, oikeaa tai väärää, mieleistä tai
vastenmielistä, täytyy ehdottomasti totella. Rikkoa lakia, tapahtui
se sitten mistä syystä tai kenen hyväksi tahansa, on teistä samaa
kuin rikkoa -- --"

"Älkää epäröikö -- sanokaa vain Jumalan käskyt."

"Erehtymättömän, voimassaolevan esivallan. Onko tämä teidän
periaatteenne oikea määritelmä?"

"Kyllä", sanoi Miltoun hampaittensa välistä, "niin luulen".

"Poikkeukset vahvistavat sääntöä."

"Pakkotapaukset synnyttävät huonoja lakeja."

Courtier hymyili: "Minä tiesin, että tulisitte vastaamaan täten. Minä
väitän, että niin ei ole tämän lain laita, joka on kokonaan aikaansa
jäljessä. Teillä oli oikeus vapauttaa tämä nainen."

"Ei, Courtier, jos meidän täytyy taistella, niin taistelkaamme
paljailla tosiasioilla. Minä en ole vapauttanut ketään. Minä olen
vain varastanut voidakseni päästä nälkää näkemästä. Ja siinä syy,
miksi minä en voi esiintyä enää mallina. Jos se tiedettäisiin, niin
minä en voisi pitää edustajapaikkaani tuntiakaan. Minä en voi käyttää
hyväkseni satunnaista salassapysymistä. Voisitteko te?"

Courtier vaikeni, ja Miltoun ahdisti häntä silmillään, ikäänkuin
olisi tahtonut katseellaan saada hänet lähtemään.

"Minä voisin", sanoi Courtier lopulta. "Kun tämä laki, pakottamalla
ne, jotka ovat joutuneet vihaamaan miehiään, henkiseen aviorikokseen,
hävittää aviosäädyn pyhyyden -- tuon saman pyhyyden, jota se on
ylläpitävinään, niin teidän täytyy toivoa, että kaikki järkevät
miehet ja naiset tekevät sen tyhjäksi ilman itsekunnioituksensa
menettämistä."

Miltounissa heräsi syvä ja notkea halu väitellä, mihin hän oli
luonnostaan niin taipuisa. Hän oli melkein unhottanut sen, että hänen
omasta tulevaisuudestaan keskusteltiin. Hän näki tässä edessään
olevassa kiihkeässä miehessä, jonka äänessä ja silmissä oli sellainen
vaaleankuuma kaiku ja katse, kaiken sen ilmenemisen, jota hän
luonnostaan vastusti.

"Tämä", hän sanoi, "on pirun asianajoa. Minä en hyväksy ketään
yksityistä tuomariksi omassa asiassaan."

"Ah! Siihenkö me nyt tulemme? Sivumennen sanoen, emmekö lähde ulos
tästä kuumuudesta?"

Tuskin he olivat viileällä kadulla, kun Courtierin ääni alkoi
uudestaan:

"Epäluulo ihmisluontoa kohtaan, pelko -- siinä teidänlaisten miesten
toiminnan pohja. Te kiellätte yksilöiltä oikeuden arvostella, koska
te ette luota ihmisten olennaiseen hyvyyteen, vaan uskotte heidän
olevan pahoja sydämeltään. Te ette anna heille mitään vapautta, te
ette suo heille mitään myönnytyksiä, koska te uskotte, että heidän
päätöksensä veisi heidät alas- eikä ylöspäin. Kas niin, siinä on
aristokraattisen ja demokraattisen elämänkatsomuksen ero, te vihaatte
ja pelkäätte joukkoja, kuten kerta sanoitte minulle."

Miltoun katsoi karsaasti näitä kiihkeitä kasvoja.

"Niin", hän sanoi, "minä uskon, että ihmiset kohoavat heistä
itsestään huolimatta".

"Te olette rehellinen. Kenen toimesta?"

Miltoun tunsi uudestaan eräänlaisen raivon syntyvän itsessään. Hän
tahtoi kerta kaikkiaan surmata tuon punatukkaisen kumouksellisen. Hän
vastasi melkein julman ivallisesti:

"Omituista kylläkin, tuon olennon toimesta, jonka mainitsemista
te vastustatte -- olennon, joka vaikuttaa, käyttäen parhaimpia
välikappaleinaan."

"Ylimmäinen pappi! Katsokaapas tuota tyttöä, joka hiipii tuolla ja
katsoo meihin. Jos olettaisimme, että vetämättä vyötänne kireämmälle
menisitte hänen luokseen, puhuttelisitte häntä ja saisitte hänet
kertomaan teille, mitä hän oikeastaan tuntee ja ajattelee, niin
saisitte kuulla asioita, jotka hämmästyttäisivät teitä. Pohjaltaan on
ihmiskunta loistava. He kohoavat, arvoisa herra, pyrkimysten kautta,
jotka ilmenevät heissä kaikissa. Ettekö ole koskaan huomannut, että
yleinen mielipide on aina lakia edistyneempi?"

"Ja te", sanoi Miltoun, "olette mies, joka ei ole koskaan enemmistön
puolella?"

Menetettyjen asiain puolustaja naurahti.

"Älkäämme olko niin loogillisia", hän vastasi. "Tuuli puhaltaa
vielä, eikä elämä ole mikään kokoelma viraston seinälle ripustettuja
sääntöjä. Missäs me oikeastaan olemme?"

He olivat pakotetut pysähtymään käytävällä olevan tungoksen vuoksi,
Queen's Hallin kohdalla. "Menemmekö sisään, kuulemaan musiikkia ja
jäähdyttämään kieliämme?"

Miltoun nyökkäsi ja he menivät sisään. Suuri valaistu halli oli
täynnä kansaa lattiasta kattoon asti, heikon, sinertävän huurun
sisällä, mikä läksi sadoista pienistä tupakanlehtikääröistä.

Asetuttuaan olkihattuiseen väkijoukkoon Miltoun kuuli kiinteän,
ivallisen äänen sanovan takanaan:

"_Profanum vulgus!_ Tulla kuuntelemaan hienointa musiikkia, mitä
koskaan on kirjoitettu! Ja tämä on kansaa, jonka te ette usko
ollenkaan tietävän mikä sille sopii! Säälittävä näky, eikö totta?"

Hän ei vastannut mitään. Beethovenin seitsemännen symfonian
ensimmäiset, hitaat sävelet olivat alkaneet kulkea kukkaspenkkien
poikki, ja lukuunottamatta tuon sinertävän huurun jatkuvaa
kohoamista, huurun, mikä tuntui sävelten jumalalle suitsutettavalta
savulta, kaikki oli tullut kuolon hiljaiseksi, aivan kuin yksi mieli,
yksi henki olisi vallannut jokaisen kalpeat kasvot, jotka olivat
taipuneet musiikkia kohden, mikä nousi ja laski tuulten huokausten
tavoin, mitkä lausuivat tervetulleeksi kuolleista heränneet kauneuden
henget.

Kun viimeiset sävelet olivat häipyneet, niin hän kääntyi ja meni ulos.

"Kas niin", sanoi tuo ääni hänen takanaan, "eikö tämä ole osoittanut
teille, miten asiat kohoavat ja kasvavat, miten loistava maailma on?"

Miltoun hymyili.

"Se on näyttänyt minulle, miten suloiseksi suuri mies voi tehdä
maailman."

Ja äkkiä, ikäänkuin musiikki olisi päästänyt jonkun siteen irti,
hänessä pääsi vallalle sanatulva:

"Katsokaapas kansanjoukkoa tällä kadulla, Courtier, joukkoa,
joka kaikista maailman joukoista voidaan parhaiten jättää omiin
hoteisiinsa, joukkoa, joka on turvassa rutoilta, maanjäristyksiltä,
hirmumyrskyiltä, kuivuudelta, kylmän ja kuuman liiallisuuksilta,
maailman suurimman ja turvallisimman kaupungin keskuksessa, ja
kuitenkin -- katsokaapas tuota poliisia! Jos tarkastamme tämän joukon
käyttäytymistä, niin huomaamme, että, niin varmalta ja vapaalta
kuin se näyttääkin, aina täytyy olla jokin keskeinen voima, mikä
pitää sitä koossa. Mistä tämä keskeinen voima saadaan? Joukosta
itsestään, te sanotte. Minä vastaan: Ei. Katsokaa taaksepäin
inhimillisten valtioiden syntyyn. Aina asiain alusta alkaen paras
mies on ollut auktoriteetin tiedoton väline, on ollut johtavan
periaatteen, jumalallisen voiman väline, on tuntenut tuon voiman
itsessään -- aluksi fyysillisenä -- käyttänyt sitä ja ottanut johdon
käsiinsä, mitä on siitä saakka pitänyt ja mitä hänen täytyy aina
pitää. Kaikki teidän vaalitoimituksenne, tuo teidän niinsanottu
demokraattinen koneistonne on vain verho tarkastajan silmällä,
nälkäisen tyynnytyskeino ja kapinallisen ylpeyden voide. Ne ovat vain
pintakoneistoa, ne eivät voi estää parasta miestä pääsemästä johtoon,
sillä paras mies on lähinnä jumaluutta, on ensimmäinen, joka saa
hänestä tulevat vaikutukset. Minä en puhu perinnöllisyydestä. Parhaan
miehen ei tarvitse välttämättömästi syntyä minun luokastani, enkä
minä suinkaan luule, että hän useammin ilmestyisi tästä kuin muista
luokista."

Hän pysähtyi yhtä äkisti kuin oli alkanutkin.

"Teidän ei tarvitse pelätä", vastasi Courtier, "että pitäisin teitä
keskinkertaisena olentona. Te kuulutte toiseen ja minä toiseen päähän
-- ja olemme molemmat hyvinkin yhtä kaukana kultaisesta keskitiestä.
Mutta maailmaa ei hallitse valta eikä pelko, jonka valta aiheuttaa,
kuten te luulette, vaan sitä hallitsee rakkaus. Yhteiskunta pysyy
koossa ihmisessä asuvan hyväntapaisuuden ja yhteistunteen avulla.
Demokraattinen periaate, jota te halveksitte, ei merkitse pohjaltaan
mitään muuta. Vapaudessa elävä ihminen pyrkii ylöspäin. Jos niin
ei olisi, niin luuletteko, että teidän 'siniset poikanne' voisivat
hetkeäkään ylläpitää järjestystä? Ihminen tietää tiedottomasti, mitä
hän voi tehdä ja mitä ei menettämättä itsekunnioitustaan. Hän imee
sisäänsä tätä tietoa jokaisella henkäyksellä. Lait ja auktoriteetit
eivät merkitse kaikkea ja kaiken päämäärää, ne ovat vain mukavuuksia,
koneistoja, vesijohtotorvia, valtamaanteitä. Ne eivät ole rakennuksen
olemus -- ne ovat vain telineitä."

Miltoun teki seuraavan huomautuksen:

"Joita ilman mitään rakennusta ei voida rakentaa."

Courtier väisti.

"Se on kokonaan toista, ystäväni, kuin pitää niitä itse rakennuksena?
Ne ovat esineitä, jotka on revittävä alas niin pian kuin mahdollista,
jotta jäisi tilaa rakennukselle, joka alkaa maasta eikä taivaasta.
Kaikki lain telineet ovat olemassa vain ajan säästämiseksi ja
siksi, että tuo temppeli ei menettäisi suuntaansa eikä kohotessaan
poikkeaisi pois suunnitelmasta."

"Ei", sanoi Miltoun, "ei! Mainitsemanne telineet ovat arkkitehdin
ymmärryksen tuotteita, joita ilman tuo temppeli ei kohoa eikä voi
kohota, ja tuo arkkitehti on Jumala, joka vaikuttaa niiden henkien ja
sielujen kautta, jotka ovat Häntä lähinnä."

"Me olemme nyt alkukalliolla", huudahti Courtier. "Teidän Jumalanne
on tämän maailman ulko-, minun Jumalani sen sisäpuolella."

"Ja nuo kaksi eivät tule koskaan kohtaamaan toisiaan!"

Seurasi vaitioloja Miltoun huomasi, että he olivat tulleet
Leicester Squarelle -- mikä oli rauhallinen ennen teatterien
tyhjenemistä, rauhallinen, mutta odottava, ja missä lyhtyjen valo
synkältä taivaalta pudonneiden keltaisten tähtien tavoin tarttui
konserttisalien ja kahviloiden vaaleihin haamuihin, eräänlaisen
välkkyvän hohteen langetessa plataanipuiden hiljaisille lehdille.

"'Vaalea irstailija' -- tämä Square!" sanoi Courtier: "elävä kuin
kasvot, eikä sen omituisella kauneudella ole rajaa! Ja, Jupiterin
kautta, jos tunkeudutte kyllin syvälle, niin tulette löytämään
hyvyyttä täältäkin."

-- "Ja turmeltuneisuutta -- teidän piti sanoa!"

Hän tunsi itsensä väsyneeksi, halukkaaksi pääsemään asuntoonsa,
haluttomaksi jatkamaan tätä sanakiistaa, mikä ei tuottanut hänelle
mitään huojennusta. Oudon väsyneesti hän kuuli tuon äänen yhä puhuvan:

"Meidän täytyy viettää tätä yötä, sillä huomenna me kuolemme...
Te haluatte hillitä vapautta ulkoapäin -- minä sisältäpäin. Kun
minä nousen ja kun minä menen vuoteeseen, kun minä hengitän tai
näen jotkut kasvot tai kukan tai puun -- jos minä en näissä
tuntisi katselevani jumaluutta, niin minä luulen, että jättäisin
tämän kirjavan paikan pelkästä rasittuneisuudesta. Te ette, minun
luullakseni, voi katsella Jumalaanne, ellette vetäydy jollekin
kukkulalle. Eikö siellä ole hieman ikävä?"

Mutta Miltoun ei vastannut, niin että he kulkivat ääneti, kunnes hän
äkisti puhkesi puhumaan:

"Te puhutte tyranniasta! Mikä tyrannia voisi olla teidän vapautenne
tyrannian vertainen? Mikä tyrannia koko maailmassa voisi vetää
vertoja tälle 'vapaan', alhaisen-ahtaan kadun tyrannialle sen
kaikkine satoine sanomalehtineen, mitkä kiehuvat mehiläispesän tavoin
-- ja mitä varten? Teidän vapautenne olennon sisustassa, Courtier,
ei ole tilaa innostukselle, ei kurille eikä uhraavaisuudelle, vaan
ainoastaan kaupalle ja vallattomuudelle."

Hetken aikaan ei kuulunut mitään vastausta, ja noista korkeista
rakennuksista, joiden valaistuja ikkunoita hän oli ankarasti
arvostellut, Miltoun kääntyi jokea kohden. "Ei", sanoi tuo ääni,
"sen virheistä huolimatta tuuli puhaltaa tällä kadulla, ja täällä on
mahdollisuutta kaikkeen. Jumaliste, minä tahtoisin kernaammin nähdä
muutamien tähtien riitelevän tummalla taivaalla kuin mitään teidän
täydellisistä, keinotekoisista valoistanne."

Ja äkkiä tuntui Miltounista siltä, että hän ei koskaan voinut
vapautua tuon äänen kaiusta -- sitä ei kannattanut edes yrittääkään.
"Me toistamme mielipiteitämme", hän sanoi kuivasti.

Joen tumma vesi juoksi hiljakseen ja hitaasti puolikuun valossa. Yön
vaipan alla joen äyräällä oleva kaaos, nostolaitosten, korkeiden
rakennusten, laiturien päiden ja muutamien nukkuvien kuormavenheiden
muodot ja miljoonat omituiset synkät haamut olivat täynnänsä
liikutusta. Kaikki oli harrasta, suloista ja outoa. Ja tämän kaiken
yläpuolella lamput -- nuo yön nöyrät kukkaset loivat heikkoa,
yhtämittaista varisseiden terälehtien hohdetta, ja suloisentuoksuva
länsituuli löyhytteli hitaasti, tuoden mukanaan niiden lukemattomien
puiden ja kenttien tuoksun, joita joki oli rakastanut ohikulkeissaan.

Mutina, joka ei ollut mitään todellista ääntä, vaan ikäänkuin toisen
sydämen kuiskausta toiselle, seurasi tätä synkän veden kulkua.

Sitten tuli esiin kömpelö kuormavenhe kahden miehen soutamana,
airojen molskahdellessa ja vinkuessa.

"Siis 'huomispäivänä me kuolemme'?" sanoi Miltoun. "Te tarkoitatte,
luulen, että julkinen elämä on minun sierainteni ilmaa ja että minun
pitää kuolla siksi, että luovun siitä?"

Courtier nyökäytti päätään.

"Olenko oikeassa ajatellessani, että nuorin sisareni on saanut teidät
tälle ristiretkelle."

Courtier ei vastannut.

"Ja niin", jatkoi Miltoun, katsahtaen häneen pitkään, "huomispäivä
on myöskin teidän viimeinen päivänne? Kas niin, olette oikeassa,
kun lähdette. _Hän_ ei ole mikään ilkeä sorsanpoika, joka voisi
elää ulkopuolella yhteiskunnallista lammikkoa, hän on aina kaipaava
alkuperäistä elementtiään. Ja nyt me sanomme toisillemme hyvästi!
Mitä ikänänsä meille tapahtuukin, niin minä tulen muistamaan tämän
illan."

Hymyillen hän ojensi kätensä: "_Moriturus te saluto_."



XXIII LUKU.


Courtier istui Hyde Parkissa odottaen kello viittä.

Päivä oli jossain määrin kirkastunut harmaasta aamusta, ikäänkuin
tuon pitkän, kuuman kesän hehku olisi ollut liiaksi palanut
kiinni ilmaan antaakseen perään ensi hyökkäyksille. Aurinko, joka
pisti esiin kaartuvien pilvien, noiden taivaallisten kyyhkysten
rintasulkien läpi, lennätti säteitään meheville lehdille ja
sirotti maahan niiden suloisten varjojen täpliä. Liian aikaisin
putoamaisillaan olevien lehtien haju tunkeutui sydämeen asti. Ja
surulliset, suloiset linnut virittelivät syyspillejään, puhallellen
niihin vapaudelle omistettuja kevään laulunpätkiä.

Courtier ajatteli Miltounia ja hänen mielitiettyään. Mikä outo
kohtalo oli saattanut nuo kaksi yhteen, mitä tarkoitusta varten
heidän rakkautensa oli herännyt? Surun siemenet olivat jo kylvetyt,
mitä synkkyyden ja tuskan kukkia oli puhkeava esiin? Hän näki
Audreyn taas pienenä, vakavana, miettivänä lapsena, jolla oli
pehmeät silmät levällään tummien, kaarevien kulmakarvojen alla ja
pieni poimu suupielessä, kun hän härnäsi häntä. Ja tälle hennolle
olennolle, joka olisi ennemmin kuollut kuin pakottanut ketään
mihinkään, oli annettu tämä omituinen rakastaja, tämä ylimys syntynsä
ja luonteensa puolesta, ylimys, jolla oli kuivunut, hehkuva sielu
ja jonka jokainen syy oli kasvatettu ja harjoitettu palvelemaan
auktoriteettia, tämä elämän sopusoinnun kieltäjä ja tämä vanhan
Jumalan palvelija! Jumalan, joka seisoi ruoska kädessä ja ajoi
ihmisiä kuuliaisuuteen, Jumalan, jonka Courtier saattoi nähdä
katselevan itseään lastenkamarinsa seiniltä, Jumalan, johon hänen
oma isänsä oli uskonut, Vanhan Testamentin Jumalan, joka ei ollut
myötätuntoinen eikä ymmärtäväinen. Oli outoa, että Hän oli vielä
hengissä: että piti olla tuhansia, jotka vielä palvelivat Häntä. Ei
kuitenkaan niin outoa, jos, kuten sanotaan, ihminen loi Jumalan oman
kuvansa mukaiseksi! Tässä oli tosiaankin omituisesti yhtynyt se, mitä
filosofit sanoivat rakkauden- ja vallanhaluksi!

Eräs sotamies tuli esiin tyttöineen ja istuutui penkille lähelle
häntä. He katsahtivat syrjäsilmällä tuota vankkaa ja suoraa
olentoa, jolla oli taistelijan kasvot; sitten, kun joku pikkuseikka
ilmaisi heille, että hän ei kuulunut noihin häiritseviin,
upseereiksi sanottuihin olentoihin, he taukosivat tarkastamasta
häntä ja jättäytyivät äänettömän ja selittämättömän onnen valtaan.
Koskettaessaan toisiaan, ollessaan siinä käsityksin, he näyttivät
Courtierista hyvin hauskoilta, heillä kun oli sellainen ilme,
kuin olisivat kokonaan eläneet siinä hetkessä, mikä aina vaikutti
Courtierin kaltaiseen, jonka veri juoksi liian kiinteästi salliakseen
hänen tuumia paljon tulevia tai hautoa paljon menneitä tapahtumia.

Eräs lehti, joka oli irtaantunut puusta auringon suudelmien
vaikutuksesta, putosi keltaisena hänen jalkoihinsa. Lehdet läksivät
hyvin pian!

Oli ominaista tälle miehelle, joka niin helposti kiihtyi muiden
menetettyjen asiain vuoksi, että hän, istuessaan siinä puolta
tuntia ennen oman asiansa lopullista kadottamista, saattoi olla
niin tyyni ja melkein tunteeton. Tämä tunteettomuus johtui
osittain toivottomuudesta, jonka luonto oli kauan sitten huomannut
koettaessaan saada hänet tuntemaan itsensä sorretuksi, mutta myöskin
sellaisen miehen tavoista, joka on parantumattomasti tottunut
pitämään omaa onneaan omassa ja avonaisessa kädessään. Hänestä ei
tuntunut todelliselta, että oikeastaan tuli kärsimään tappion, että
oli pakotettu tunnustamaan tavoitelleensa tätä tyttöä näinä viime
viikkoina ja että huomispäivänä kaikki oli oleva mennyttä ja Barbara
hänestä yhtä kuollut kuin ei olisi häntä koskaan nähnytkään. Ei,
se ei ollut oikeastaan alistumista kohtaloonsa, vaan pikemminkin
kaupallisen vaiston pelkkää puutetta. Jospa tämä olisi ollut
jonkun toisen henkilön menetetty asia, miten urheasti hän olisi
rynnistänytkään ja ottanut Barbaran väkirynnäköllä! Jos vain hän itse
olisi saattanut olla tuo toinen henkilö, niin miten helposti, miten
kiihkeästi hän olisi ajanut tuota asiata, päästänyt suustaan kaikki
ne sanat, jotka olivat pyrkineet esiin hänen hampaittensa välistä
siitä saakka, kun tutustui häneen, ja jotka olisivat tuntuneet niin
naurettavilta ja arvottomilta, jos hän olisi käyttänyt niitä omaksi
hyväkseen. Niin, tuon toisen vuoksi hän olisi hakenut hänet vaikka
vihollisen kanuunain suusta, olisi temmannut hänet parhaimpana
palkintona.

Ja omituisen reippaalta näyttävän tunteettomuuden vallassa -- mistä
toivottomuus ei ollut kaukana -- hän istui ja katseli lehtien
putoilemista ja silloin tällöin huitaisi kepillään ilmaa, missä jo
näkyi syksyn jäljet. Ja mielikuvituksessaan hän näki kuljettavansa
häntä, Barbaraa, pois erämaahan ja tekevänsä hänet onnelliseksi
hartaudellaan, mutta tämä oli niin korkeata lentoa, että hymy hiipi
hänen huulilleen ja että hän pari kolme kertaa puri huultaan.

Sotamies ja hänen naisensa nousivat ja kulkivat hänen ohitseen
ratsastusradalle päin. Hän tarkasti heidän tulipunaisia ja sinisiä
vartaloitaan, jotka liikkuivat aurinkoa kohden, ja näki toisen parin
lähellä ristikkoaitaa menevän poikittain noiden poistuvien suuntaan.
Siinä tavassa, millä tuo suora ja hoikka pari kieppui eteenpäin, pää
pystyssä, toisiaan vastaan kääntyneenä, hymyn tahi sanan vaihtamista
varten, oli jotakin virkistävää. Näin pitkänkin matkan päästä saattoi
huomata heidän kuuluvan yläluokkaan, sillä heidän ryhdissään oli
melkein uhkamielistä tärkeyttä, mitä tavataan ihmisissä, jotka
maailman silmissä ovat varmoja esiintymisestään. Tytön puku oli
kellahtavan ruskea, hänen hiustensa ja hattunsa väri oli sama, ja
auringon valo loi häneen himmeän loisteen. Sitten Courtier näki,
keitä he olivat -- tämä pari!

Lukuunottamatta hänen hampaittensa tiedotonta kiristystä hän ei
päästänyt mitään ääntä, joten he menivät ohitse huomaamatta häntä.
Tytön äänen hän erotti selvästi, vaikk'eikaan sanoja. Hän näki hänen
kätensä kohoavan Harbingerin käsikoukussa ja laskeutuvan nopeasti
alas. Hänen huulilleen ilmestyi hymy hänen huomaamattaan. Hän nousi,
ravisti itseään kuten kuritettu koira ja meni pois, huulet lujasti
yhteenpuristettuina.



XXIV LUKU.


Jäätyään yksin Gustardin mahonkipöytien keskelle, missä kakun ja
sitruunaveden tuoksu täytti ilman, Barbara oli istunut muutamia
minuutteja, katse luotuna maahan -- kuten tyttö, jolta leikkikalu
on otettu pois, tarkastaa maata, tietämättä tarkkaan, mitä tuntee.
Maksettuaan laskunsa eräälle noista keski-ikäisistä naisista hän meni
ulos. Katusoittokunta soitti Delibes'in Coppéliaa; huonosti soitettu
sävel rasitti häntä sopimattomuudellaan.

Hän meni suoraa päätä Valleys Houseen. Samassa huoneessa, missä hän
lunchin jälkeen oli ollut kahden kesken Harbingerin kanssa, kolme
tuntia sitten, hänen sisarensa istui ikkunalla, näyttäen selvästi
kiihtyneeltä. Agathalla oli juuri ollut kamala tunti. Jouduttuaan
sattumalta pikku Ann'in kanssa sokerileipuriin, mistä luuli parhaiten
saavansa eräitä tahmeita makeisia, joita luuli terveellisiksi
lapsilleen, hän oli pyytänyt saada niitä naulan, katsonut alas
Anniin ja nähnyt hänen seisovan, nenä käännettynä myymälään, suu
selällään. Luotuaan katseensa noiden suorien, tutkivien silmien
suuntaan Agatha näki hämmästyksekseen sisarensa ja erään miehen,
jonka hän tunsi Courtieriksi. Hänelle ominaisella ketteryydellä hän
pisti makeisen Ann'in suuhun ja sanottuaan keski-ikäiselle naiselle:
"Lähettäkää nämä, olkaa hyvä. Tule, Ann!" läksi ulos. Onnettomuudet
eivät tule koskaan yksitellen. Hän oli tuskin saapunut kotiin, kun
kuuli isältään Miltounin rakkausasian saaman kehityksen. Kun Barbara
palasi, niin hän istui vilpittömän järkytettynä ja surullisena,
kykenemättä päättämään, pitikö hänen ilmaista, mitä oli nähnyt,
vai olla ilmaisematta, mutta ennen kaikkea hän oli kiihdyksissä
koti-naisen tavoin, jonka ihanteita on loukattu.

Päättäen heti kohta hänen kasvojensa ilmeistä, että Agatha oli
pakostakin kuullut Miltounia koskevat uutiset, Barbara sanoi:

"Kas niin, enkelini, onko sinulla joku läksytys minua varten?"

Agatha vastasi kylmästi:

"Minä luulen, että olit pähkähullu viedessäsi mrs Noelin hänen
luokseen."

"Naisen velvollisuuksiin kuuluu", mutisi Barbara, "hieman hulluutta".

Agatha katsahti häneen vaieten.

"En ymmärrä sinua", hän sanoi lopulta, "sinä et ole hullu!"

"Vain lurjus."

"Sinusta voi tuntua oikealta tehdä pilaa Miltounin elämän
raunioilla", mutisi Agatha, "mutta minusta ei".

Barbaran silmät kirkastuivat, ja kovalla äänellä hän vastasi:

"Maailma ei ole sinun lastenkamarisi, enkelini." Agatha puristi
huulensa lujasti yhteen, mikä tuntui merkitsevän: "Sitten sen pitäisi
olla!" mutta hän vastasi vain:

"En luule sinun tietävän, että näin sinun äsken juuri Gustardilla."

Barbara katseli häntä hetken hämmästyneenä ja purskahti nauruun.

"Kas niin", hän sanoi, "mikä hirveä tapainturmelus -- sääli vanhaa
Gustardia!" Ja nauraen tuota vaarallista nauruaan hän kääntyi ympäri
kantapäillään ja meni ulos.

Päivällisellä ja sen jälkeen illalla hän oli hyvin äänetön, kasvoilla
sama ilme kuin metsästysretkillä, semminkin kun jotakin vaikeata oli
käsillä. Päästyään huoneeseensa hän halusi saada helpotusta jonkun
toiminnan kautta, joka saattoi loukata jotakin, vaikkapa häntä
itseäänkin. Ei hyödyttänyt mennä vuoteeseen ja kieritellä siinä
kuumeessa -- sillä hän tiesi olevansa nurjalla mielellä! Hetken
verran hän ajatteli mennä ulos. Se olisi ollut huvittavaa ja olisi
loukannut heitä myöskin, mutta se oli vaikeata. Hän ei tahtonut
tulla nähdyksi ja kestää julkisen melskeen nöyryytystä. Sitten hänen
päähänsä pälkähti tornin katto, missä oli ollut kerran pikku tyttönä.
Siellä ylhäällä hän saattoi hengittää ja päästä pois kuumeestaan.
Tuntien turmeltuneen lapsen onnetonta iloa, lapsen, joka kostaa, hän
piti huolen siitä, että jätti makuuhuoneensa oven auki, jotta hänen
palvelijansa ei tietänyt, missä hän oli, ja oli levoton ja saattoi
muutkin levottomiksi. Hiipien läpi kuunvalaiseman kuvakokoelman
porrastaivakkeelle, mikä oli hänen isänsä lepopaikan ulkopuolella
ja mistä kiviset portaat johtivat katolle, hän alkoi nousta.
Päästyään noiden loppumattomien portaiden päähän hän pidätti henkeään
sukeltautuessaan katolle tuon suuren rakennuksen pohjoispuolella,
missä hänen allaan oli sadan jalan putous. Aluksi hän seisoi,
ja hänen päätään huimasi, minkä vuoksi hän tarttui rintanojaan,
mikä ympäröi tuota lyijytarhaa, ollen vielä kumouksellisten
ajatusten vallassa. Vähitellen hän unhotti kaiken muun, paitsi
sen, mikä oli hänen edessään. Hän oli melkein säikähdyksissään sen
majesteetillisuuden vuoksi, minkä hän näki tuolla korkealla talojen
yläpuolella. Tuo yöpukuinen kaupunki, niin kaukainen ja synkkä,
niin vaalean hohtava ja elävä, minkä purppuraisilla kummuilla ja
laaksoissa kasvoi sellaisia joukkoja valon kultakukkia ja minkä
sydämestä kumpusi tämä syvä, loppumaton mumina -- saattoiko tämä olla
se sama kaupunki, minkä läpi hän oli kulkenut tuona samana päivänä!
Sen nukkuvasta ruumiista sen äänetön henki oli laskeutunut synkkään
viehättävyyteen ja liiteli siellä alhaalla vietellen häntä. Barbara
kääntyi ympäri ja tarkasti kaikkea tuota ihmeellistä näkyä Hyde
Parkin synkiltä aukeilta erään kaukana, idässä olevan kirkontornin
jauhonvalkeaan aaveeseen asti. Kuinka merkillinen olikaan tämä yön
kaupunki! Ja kuten meren laajan synkkyyden partaalla hänen henkensä
oli tuntenut itsensä pieneksi ja araksi päivän koitteessa -- niin
tuntui hänestä nytkin siltä tuon suuren, hautovan suloisen olennon
edessä, minkä ihminen oli tehnyt. Hän erotti Piccadillyn hotellien
haamut ja niiden takana Westminsterin ja Whitehallin palatsit ja
tornit. Kaikkialla oli indigontumman taivaan alla hämäränsinisten
muotojen ja kalpeiden, kiemurtelevien valojen selittämätön
rakastettavuus. Hän saattoi nähdä selvästi lähellä olevat valaistut
ikkunat, ohikiitävät autot, vieläpä käyskentelevän kansankin,
ja ajatus, että jokainen heistä merkitsi jotakin jollekin hänen
kaltaiselleen, tuntui oudolta.

Juotuaan tästä ihmemaljasta hän alkoi tuntea omituista päihtymystä
ja menetti pienuudentunteensa, tuntien itsensä pikemminkin vahvaksi,
kuten Monklandissa näkemässään unessa. Hän tuntui myöskin, tuon
alhaalla olevan suuren olion tavoin, karistaneen päältään ruumiinsa
ja vapautuneen kaikista rajoista -- liidellen suloisesti ilman
mukana. Hän tuntui kuuluvan tuohon kaupungin vapautuneeseen henkeen,
mikä oli vaipunut oman kauneutensa tajuamiseen. Sitten tämä kaikki
tunne katosi ja hän jäi rypistelemään kulmakarvojaan, vavisten,
vaikka länsituuli olikin lämmin. Koko hänen tulonsa tänne ylös tuntui
omituiselta, naurettavalta. Huomaamatta hän hiipi alas ja oli tullut
juuri kuvakokoelman ovelle, kun kuuli äitinsä hämmästyneen äänen
sanovan: "Sinäkö se olet, Babs?" Kääntyessään hän näki hänen tulevan
pyhäkön ovelta.

Ponnistaen kaikki voimansa Barbara sai takaisin kylmäverisyytensä ja
katseli lady Valleysiä, joka sanoi hänelle epäröiden:

"Rakkaani, tuleppas tänne minuutiksi, tahdotko?"

Tuossa levolle omistetussa huoneessa lordi Valleys seisoi selkä
liettä vastaan, kasvoilla suuttumuksen ja päättäväisyyden sekainen
ilme. Agathan arvelu, pitikö hänen kertoa tahi ei, ratkesi hirveästi
siten, että pikku Ann kuulutti eräässä keskustelun katkelmassa:
"Me näimme täti Babsin ja mr Courtierin Gustardilla, mutta me emme
puhutelleet heitä."

Tämän iltapäivän tapausten lannistamana lady Valleys ei ollut
säilyttänyt tavallista neuvokkuuttaan. Hän oli puhunut asian
miehelleen. Tämänlaatuinen kohtaus liikkeessä, mikä ei ollut kuuluisa
muusta kuin hääkakuistaan, ei eräässä mielessä merkinnyt mitään,
mutta kun molemmat olivat jo hämillään Miltounia koskevien uutisten
johdosta, niin tämä tuntui heistä onnettomalta, ikäänkuin taivaat
olisivat tehneet salajuonen heidän perheensä häpäisemiseksi. Lordi
Valleysistä tämä oli erittäin masentavaa siksi, että hän todella
ihaili tytärtään ja että oli kiinnittänyt niin vähän huomiota
vaimonsa puolelta joku aika sitten tulleeseen varoitukseen.
Neuvottelussa he olivat tulleet vain siihen tulokseen, että lady
Valleysin piti puhutella Barbaraa. Vaikka heillä ei ollutkaan tarkkaa
henkistä vaistoa, niin heillä oli kuitenkin kylmää harkintaa, ja
he olivat täysin selvillä siitä, että Barbaraa oli vaarallista
vastustaa. Tämä ei ollut estänyt lordi Valleysiä noitumasta kovasti
tuota "kirottua tunnotonta veitikkaa" ja salaa muodostamasta
omaa suunnitelmaansa tämän asian käsittelemiseksi. Lady Valleys,
joka syvemmin oli tutustunut tyttärensä luonteeseen ja joka,
naisellisuudesta johtuvan lauhkeuden vuoksi toista sukupuolta
kohtaan, ei koettanut puolustaa Courtieria, ajatteli vain itsekseen:
"Babs on oikeastaan koketti." Sillä hän ei voinut kokonaan olla
muistamatta, millainen itse oli ollut sillä iällä.

Näin odottamattomasti kutsuttuna Barbara seisoi kylmäverisenä isänsä
kirjoituspöydän vieressä, huulet lujasti yhteenpuristettuina.

Nähdessään hänen äkkiä ilmestyvän lordi Valleys vaistomaisesti jätti
otsanrypistämisen. Hänen ihmisistä ja asioista saamansa kokemus
ja hänen tuhannet diplomaattiset tuntinsa olivat opettaneet hänet
näyttämään rauhalliselta silloinkin, kun oli hyvin kaukana tästä
tunteesta. Totta puhuen hän olisi kernaammin kohdannut vihamielisen
roskalauman kuin tyttärensä näissä olosuhteissa. Hänen ruskettuneet
kasvonsa, koko hänen päänsä sai vaistomaisesti tavallista
sotilaallisemman näön. Hänen silmäluomensa laskeutuivat hieman, hänen
kulmakarvansa kohosivat jonkun verran. Barbaralla oli huntu yöpuvun
päällä, ja lordi Valleys tarttui vaistomaisesti tähän pikku seikkaan
saadakseen puheen alkuun.

"Ah! Babs, sinä olet ollut ulkona?"

Valveilla aina sormenpäitä myöten, hermot kirvelevinä, mutta
ilmaisematta mitään tästä Barbara vastasi:

"En, vain tornin katolla."

Hänelle tuotti pahanilkistä iloa, kun huomasi isänsä arvokkaan
ulkokuoren alla piilevän hämmennyksen. Huomattuaan tuon peitetyn
pilanteon lordi Valleys sanoi kuivasti:

"Tuijottamassa tähtiin?"

Sitten hänelle ominaisella äkillisellä päättäväisyydellä hän lisäsi,
ikäänkuin kiusaantuneena viivyttelyn ja horjumisen johdosta.

"Tiedätkö sinä, että minä en luule olevan viisasta käydä kohtauksilla
sokerileipurien myymälöissä, kun Ann on Lontoossa."

Häneltä jäi huomaamatta Barbaran silmissä oleva vaarallinen välke,
mutta ei lady Valleysiltä, joka sanoi heti paikalla:

"Epäilemättä sinulla oli siihen riittävät syysi, rakkaani."

Barbara käyristi huultaan selittämättömästi. Tosiaankin, jos he eivät
olisi olleet sellaisessa näytöksessä Miltounin kanssa ja jos he eivät
olisi olleet niin levottomia kuin olivat, niin he molemmat olisivat
nähneet, että siinä tilassa kuin heidän tyttärensä oli, oli parasta
puhua mahdollisimman vähän. Mutta he eivät pystyneet hallitsemaan
hermojaan, ja entistä kärsimättömämmällä äänellä lordi Valleys
huudahti:

"Sinusta ei tunnu, luulen, minkään selityksen antaminen
tarpeelliselta."

Barbara vastasi:

"Ei."

"Ah!" sanoi lordi Valleys: "minä huomaan, että selitys voidaan saada
tuolta herrasmieheltä, jonka sopivaisuusaisti on ollut sellainen,
että on saattanut ehdottaa sinulle jotakin sellaista."

"Hän ei sitä ehdottanut, vaan minä."

Lordi Valleysin kulmakarvat kohosivat korkeammalle.

"Tosiaanko?" hän sanoi.

"Geoffrey!" mutisi lady Valleys, "muistaakseni minun piti puhua
Babsille".

"Se olisi epäilemättä viisainta."

Barbarassa, jota tällä tavoin ensi kertaa vakavasti nuhdeltiin,
heräsi omituinen tunne, ikäänkuin hänen ihoaan olisi kaavittu --
sairas ja samalla kertaa pirullinen tunne. Sillä hetkellä hän olisi
saattanut vaikka lyödä isänsä kuoliaaksi. Mutta hän ei ilmaissut
siitä mitään, oli vain hieman laskenut silmäluontaan alemmaksi.

"Oliko vielä muutakin?" hän sanoi.

Lordi Valleysin leuka kävi äkkiä hieman pitemmäksi.

"Jatkoksi sinun osuuteesi Miltounin asiassa se on erikoisen
viehättävää."

"Rakkaani", pisti tähän väliin lady Valleys, "Babs on selittävä
minulle. Se ei ole mitään, tietenkään."

Barbaran tyyni ääni sanoi taas:

"Oliko vielä muutakin?"

Tämän lauseen toistaminen tuolla hulluksi tekevällä, kylmällä
äänellä hävitti melkein kokonaan hänen isänsä vaikeasti säilyneen
itsehillinnän.

"Sinusta ei saa selvää", hän sanoi kuolettavan kylmästi. "Minulla
on oleva kunnia sanoa tuolle herrasmiehelle, mitä minä hänestä
ajattelen."

Näiden sanojen johdosta Barbara vetäytyi kokoon ja loi katseen heihin
kumpaiseenkin.

Tämän katseen alla, mikä kylmän kovuutensa tähden oli niin hirveän
elävä, lordi ja lady Valleys eivät voineet pysyä paikoillaan. Tuntui
siltä, kuin Barbara olisi riistänyt heidän naamarinsa, heidän, jotka
pitkäaikaisen, eittämättömän omahyväisyyden vuoksi olivat tulleet
kankeiksi, venymättömiksi ja tavallisemmiksi kuin itse tiesivätkään.
Totisesti kamala hetki! Sitten Barbara sanoi:

"Jos teillä ei ole mitään muuta, niin minä menen maata. Hyvää yötä."

Ja yhtä rauhallisesti kuin oli tullutkin, hän poistui.

Saavuttuaan huoneeseensa hän lukitsi oven, riisui vaippansa ja
tarkasti itseään peilissä. Hän pani mielihyvällä merkille, miten
lujasti saattoi purra hampaitaan, miten mahtavasti hänen povensa
kohoili ja miten hänen silmänsä ikäänkuin pistivät hänen lävitseen.
Ja koko ajan hän ajatteli:

"Vai niin! Rakkaani! Vai niin!"



XXV LUKU.


Tässä kapinallisessa mielentilassa hän vaipui uneen. Ja merkillistä
kyllä hän ei uneksinut siitä, jota oli mielessään niin ankarasti
puolustanut, vaan Harbingerista. Hän luuli olevansa vankilassa,
eräässä kopissa, mikä muistutti Sea Housen seurusteluhuonetta.
Viereisessä kopissa, johon hän saattoi kurkistaa, Harbinger kaivoi
seinään reikää kynsineen. Hän saattoi selvästi nähdä hänen kätensä
selässä olevat karvat ja kuulla hänen hengittävän. Reikä tuli
suuremmaksi ja suuremmaksi, hänen sydämensä alkoi sykkiä kiihkeästi,
ja hän heräsi.

Hän nousi, mielessä ilkeä päätös olla osoittamatta mitään ja olla,
kuin ei mitään olisi tapahtunut, ja pettää heitä kaikkia, ja sitten
-- --! Mutta hän ei selittänyt edes itselleen, mitä nuo sanat "ja
sitten" oikeastaan merkitsivät.

Suunnitelmansa mukaisesti hän esiintyi levollisena aamiaispöydässä,
meni ratsastamaan Ann'in kanssa ja jäljestäpäin ostoksille äitinsä
kanssa. Miltounia koskevien uutisten vuoksi lady Valleysin
Skotlannin-matka oli lykätty tuonnemmaksi. Barbara väisti kylmän
nerokkaasti kaikki äitinsä yritykset johtaa hänet puhumaan siitä,
mikä oli saanut hänet kohtaamaan Courtierin Gustardilla; liioin hän
ei puhunut veljestään, mutta oli muuten tavallisella tuulellaan.
Vieläpä hän iltapäivällä tarjoutui lähtemään äitinsä kanssa vanhan
lady Harbingerin luokse, mikä asui lähellä Prince's Gatea. Hän tiesi
Harbingerin olevan siellä ja tunsi kyynillistä huvia ajatellessaan,
että kohtasi tuon toisen kello viideltä ja hänet tällä tavalla. Se
oli heille kaikille täydellinen eksytys! Tuntiessaan täten tekevänsä
aika kepposen hän päällepäätteeksi sanoi Harbingerille äitinsä
kuullen, että tahtoi kävellä kotia ja että Harbinger sai tulla
saattamaan jos tahtoi. Ja hän tahtoi.

Mutta kun hän kerran oli alkanut keinuen kulkea tuona vienona
iltapäivänä, vehmaiden puiden alla, missä länsituuli oli tehnyt
ilman suloiseksi, hänen kapinallinen, huolimaton mielentilansa oli
hävinnyt, ja hän tunsi itsensä äkkiä onnelliseksi ja suopeaksi ja
iloiseksi sen johdosta, että käveli hänen kanssaan. Tänä päivänä
Harbinger oli myöskin sydämellinen, aivan kuin olisi päättänyt olla
turmelematta hänen iloisuuttaan, mistä taas Barbara oli hänelle
kiitollinen. Kerran tai kahdesti hän kohotti kättäänkin ja kosketti
Harbingerin hihaa, kääntäen hänen huomionsa täten lintuihin tai
puihin, ollen ystävällinen ja iloinen kaikkien noiden katkerien
tuntien jälkeen. Kun he erosivat toisistaan Valleys Housen ovella,
niin hän katsahti häneen, hymyillen omituisesti ja puolittain
katuvasti. Sillä nyt oli tuo hetki tullut!

Barbara istui ja odotti pienessä eteishuoneessa, missä harvoin
käytiin. Hän saattoi nähdä sieltä pääportaat, ja hän ajatteli
kohdata Courtierin sattumalta hallissa. Hän oli kiihtynyt ja hieman
pilkallinen kiintymyksensä johdosta. Hän oli odottanut, että Courtier
olisi ollut täsmällinen, mutta kello kävi jo kuudetta, ja pian hän
alkoi tuntea itsensä levottomaksi, melkein naurettavaksi, istuessaan
tässä huoneessa, missä kellään ei ollut tapana käydä. Mentyään
ikkunan luo hän katseli ulos.

Ääni hänen takanaan sanoi äkisti:

"Täti Babs!"

Käännyttyään takaisin hän näki pikku Ann'in katselevan suorilla
pähkinänvärisillä silmillään. Barbaran läpi kävi hermoväristys.

"Onkos tämä sinun huoneesi? Tämä on kaunis huone, eikös niin?"

Hän vastasi:

"Hyvin sievä, Ann."

"Niin. Minä en ole ollut koskaan täällä ennen. Joku tuli juuri, niin
että minun täytyy mennä."

Tahtomattaan Barbara vei käden poskelleen ja meni nopeasti halliin
sisarensa tyttären kanssa. Ovella William-niminen palvelija ojensi
hänelle kirjeen. Hän katsahti päällekirjoitukseen, mikä oli
Courtierin. Hän meni takaisin huoneeseen. Raollaan olevasta ovesta
hän näki pikku Annin seisovan, jalat harallaan, kädet laskettuina
vyölle, nykerän pienen nenän osoittaessa Williamia. Barbara sulki
oven äkisti, repi kuoren auki ja luki:

    Arvoisa Lady Barbara.

    Olen pahoillani sen johdosta, että kohtaukseni teidän veljenne
    kanssa oli hyödytön.

    Satuin istumaan puistossa äsken juuri ja tahdon toivottaa teille
    kaikkea onnea, ennenkuin lähden. Se, että olen tuntenut teidät,
    on tuottanut minulle mitä suurinta huvia. Koskaan en tule
    ajattelemaan teitä tuntematta ylpeyttä, en liioin ole muisteleva
    teitä uskomatta, että elämä on hyvä. Jos olen taipuvainen
    näkemään asiat synkässä valossa, niin olen muistava, että te
    hengitätte tätä samaa kuolevaisten ilmaa. Ja kauneudelle ja
    ilolle minä kohotan hattuani suuremmalla kunnioituksella, kun
    kerran minun oli sallittu kävellä ja puhella kanssanne. Ja niin,
    hyvästi, ja Jumala teitä siunatkoon.

    Teidän uskollisin palvelijanne

                                           Charles Courtier.

Hänen poskiaan poltti, huokauksia pääsi hänen huuliltaan. Hän
luki kirjeen uudestaan, mutta ei voinut nähdä mitään sumulta sen
loppupäässä. Jos tuossa kirjeessä olisi ollut yksikin moitesana tai
edes tyytymättömyyttä! Hän ei voinut antaa hänen mennä tuolla lailla,
ilman hyvästiä, ilman mitään selitystä. Hän, Courtier, ei saanut
pitää häntä kylmänä keikailijana, joka oli käyttänyt häntä huvinaan
muutamia viikkoja. Hän tahtoi selittää hänelle kaikin mokomin, ettei
ollut sellainen. Hän tahtoi saada hänet ymmärtämään, ettei ollut
sellainen, minä Courtier häntä piti -- että jokin hänessä kaipasi
häntä -- kaipasi -- --! Hänen mielensä oli hämmentynyt. "Mitä se
oli?" hän ajatteli: "Mitä minä tein?" Ja kipeänä omasta tuskastaan
hän kiersi kirjeen, pisti sen hansikkaaseensa ja riensi ulos. Hän
käveli nopeasti Piccadillylle ja kulki Green Parkin poikki. Siellä
hän sivuutti lordi Malvezinin ja erään ystävän, jotka vaelsivat Hyde
Park Corneria kohden, ja nyökäytti heille hieman päätään. Noiden
kahden säännöllisen ja hyvinhoidetun olennon levollisuus kiusasi
häntä nyt. Hän tahtoi juosta, lentää tuohon kohtaukseen, jonka piti
poistaa häneltä ne ilkeät tunteet, jotka Courtierilla ilmeisesti
oli hänestä, Barbara Caradocista, muka tavallisesta lumoojasta,
petturista ja koketista! Ja tuo kirje -- sisältämättä tavuakaan
nuhdetta! Hänen poskiaan poltti niin, ettei voinut olla koettamatta
kätkeä niitä ohikulkevilta ihmisiltä.

Tultuaan lähemmäksi Courtierin asuntoa hän kulki hitaammin, pakottaen
itsensä ajattelemaan, mitä hänen piti tehdä ja mitä hänen piti
saada hänet tekemään! Mutta hän jatkoi päättävästi kulkuaan. Hän
ei tahtonut perääntyä -- tuli mitä tuli! Hänen sydämensä jyskytti,
näytti pysähtyvän, jyskytti taas. Hän puri yhteen hampaitaan,
ja hänessä heräsi toivoton ilomielisyys. Tämä oli seikkailua!
Sitten hänet valtasi sama tunne kuin tuolla katolla. Koko asia
oli omituista, naurettavaa! Hän pysähtyi ja veti kirjeen esiin
hansikkaastaan. Se saattoi olla naurettavaa, mutta hänen piti
se tehdä, ja sulkien huulensa tiukasti hän jatkoi matkaansa.
Ajatuksissaan hän jo seisoi hänen edessään, silmät suljettuina,
odottaen, sydämen jyskiessä lujasti, sitä, mitä oli tunteva, kun
Courtierin suu oli puhunut ja kenties koskettanut hänen kasvojaan tai
kättään. Ja hän näki itsensä ikäänkuin kangastuksessa, silmäluomet
alhaalla, huulet hieman raollaan, kädet avuttomina sivuilla.
Käsittämättömästä syystä hänen vartalonsa kuitenkin oli näkymätön.
Sitten hän huomasi tulleensa Courtierin ovelle.

Hän soitti ovikelloa rauhallisesti, mutta sen sijaan että olisi
antanut kätensä vaipua, hän painoi kasvojaan vasten sitä pientä
paljasta paikkaa, minkä hansikas oli jättänyt auki, nähdäkseen,
polttiko hänen poskiaan tosiaankin sillä lailla.

Jokin näkymätön voima avasi oven ja saattoi näkyviin käytävän ja
portaat, joita peitti punainen matto, ja portaitten juurella makaavan
vanhan, takkuisen, vaaleanruskean koiran, joka oli täynnänsä kirppuja
ja suruja. Barbara joutui järjettömän kauhun valtaan, hänen ruumiinsa
jäykistyi, mutta hänen henkensä alkoi lentää takaisin Green Parkin
poikki Valleys Housen halliin. Sitten hän näki tulevan itseään
vastaan nuorenpuoleisen naisen, esiliina vyöllä, silmissä lempeä,
punastunut katse. "Asuuko mr Courtier täällä?"

"Kyllä, neiti." Tuon nuoren naisen hampaat olivat harvalukuiset
ja mustat, ja Barbara saattoi vain seisoa siinä sanomatta mitään,
aivan kuin hänen ruumiinsa olisi jäänyt oman onnensa nojaan
auringonpaisteen ja hämärän, punaisen käytävän välille, mikä johti --
minne?

Tuo nainen puhui jälleen:

"Olen pahoillani, jos tahdoitte häntä tavata, neiti, sillä hän on
mennyt."

Barbara tunsi sydämessään aivan kuin kuminauhan paukahduksen, nauhan,
joka on päästetty irti jännityksestään. Hän kumartui silittämään
tuota vanhaa koiraa, mikä haisteli hänen kenkiään. Tuo nainen sanoi:

"Enkä minä tietenkään voi antaa hänen osoitettaan, sillä hän on
lähtenyt ulkomaille."

Mutisten jotakin, tietämättä mitä, Barbara riensi
auringonpaisteeseen. Oliko hän iloinen? Oliko hän surullinen? Kadun
kulmassa hän kääntyi ympäri ja katsahti taakseen. Nuo kaksi päätä,
naisen ja koiran, näkyivät siellä vielä, työntyneinä ovesta esiin.

Hänet valtasi hirveä halu nauraa, mitä seurasi hirveä halu itkeä.



XXVI LUKU.


Länsituuli, jonka mumina oli edellisenä yönä saatellut Courtieria ja
Miltounia, toi tullessaan jokea pitkin syksyn ensi tunnelman. Hitaan
hiipivinä ja pehmeän harmaina pilvet näyttivät koettavan pimittää
aurinkoa, mikä paistoi vain katkonaisesti tänä aikaisena aamuna. Kun
Audrey Noel pukeutui, niin auringonsäteet tanssivat toivottomasti
vaalealla seinällä, pienten harhailevien sielujen tavoin, sääskien
suristessa iloisesti, jättämättä ilmaan mitään jälkiä. Takaikkunan
tummien uutimien rakojen läpi muutamia tupruavia valokuituja
tunkeutui hänen peilinsä selkään. Kokoonpantuina värisevistä,
harmaista spiraaleista, jotka olivat niin paksuja, että Audreyn
käsi hämmästyi, kun ei onnistunut tarttumaan niihin, ne tuottivat
hetken huvia onnettomalle sydämelle. Sillä miten hän olisi voinut
olla onnellinen, hänen rakkaansa kun oli ollut poissa kolmekymmentä
tuntia eikä hän ollut voittanut hänen viime suudelmiensa tuottamaa
tuhonomaista tunnetta, mikä oli hänet vallannut, kun sai kuulla
Miltounin päätöksen jättää edustajapaikkansa. Hänen, Audreyn, katse
oli ollut syvempi, hänen vaistolleen oli kohtalo tuonut sanan.

Olla jarruna, hänen hyödyllisyytensä hävittäjänä, olla olematta
apuna, mutta sen sijaan kammitsana, olla olematta inspiroivana
taivaana, mutta sen sijaan pilvenä! Ja epäilyksen vuoksi, jota
hän, Audrey, ei voinut ymmärtää! Hän ei ollut vihoissaan tuon
käsittämättömän epäilyn vuoksi, mutta hänen fatalisminsa ja hänen
myötätuntonsa oli seurannut sitä Miltounin tulevaisuuteen. Kun asiat
nyt olivat tällä kannalla, niin ei voinut kestää kauan, ennenkuin
Miltoun tuntisi, että Audreyn rakkaus häiritsi häntä. Ja vaikkapa hän
sitten vielä kaipaisikin häntä, Audreytä, niin hän kaipaisi häntä
vain ruumiillaan. Ja jos Miltoun tämän epäilyn vuoksi saattoi jättää
uransa, niin hän saattoi myöskin elää Audryn kanssa rakkautensa
haihduttuakin! Tätä ajatusta hän ei voinut kestää. Se pisti hänen
keskushermoonsa. Ja kuitenkaan ei elämä saattanut olla niin raaka,
että olisi voinut valmistaa hänelle sellaisen onnen tarkoituksella
riistää sen häneltä! Varmastikaan hänen rakkautensa ei ollut vain
yhtä päivää varten, eikä Miltounin rakkaus mikään syleily, mikä
loppui siihen!

Tänä aamuna epätoivonsa vahvistamana hän myönsi itsensä kauniiksi.
Miltounin tuli, hänen täytyi kaivata häntä enemmän kuin tuota toista
elämää, jota ajatellessa Audreyn kasvot synkkenivät. Tuo toinen elämä
oli niin ankara ja niin kaukana hänestä, Audreystä! Niin rakkautta
vailla, niin muodollinen, ja kuitenkin -- hänelle, Miltounille, niin
todellinen, niin toivottoman ja kirotun todellinen! Jos hänen täytyi
tosiaankin luopua urastaan, niin sitten tuli heidän yhteiselämänsä
varmastikin miellyttämään häntä, Miltounia -- elämä yksinkertaisten
ja suloisten asiain keskellä, kaikkialla maailmassa, musiikkeineen ja
tauluineen, kukkineen ja luontoineen, ystävineen, jotka kävivät heitä
katsomassa heidän itsensä vuoksi, elämä, missä oltiin ystävällisiä
kaikkia kohtaan, autettiin köyhiä ja onnettomia ja rakastettiin!
Mutta Miltoun ei kaivannut sellaista elämää! Mitä hyödytti luulotella
sitä? Oli oikein ja luonnollista, että hän tahtoi käyttää valtaansa!
Johtaa ja palvella! Hän, Audrey, ei tahtonut häntä muunlaiseksi.
Näissä ajatuksissaan hän kiersi ja kääri tummaa tukkaansa ja hautasi
sydämensä pitsipeitteen alle. Hän huomasi myöskin ominaisella
huolellisuudellaan kaksi kuihtuvaa kukkaa maljakossa, mikä oli
pöydällä, ja poistettuaan ne hän tyhjensi maljan ja täytti sen
uudestaan vedellä.

Ennenkuin hän läksi makuuhuoneestaan, auringonsäteet olivat tauonneet
tanssimasta ja harmaat valokuidut olivat kadonneet. Syystaivas oli
päässyt oikeuksiinsa. Mennessään hallissa olevan peilin ohi, mikä
oli aina kohdellut häntä karkeasti, hänellä ei ollut rohkeutta
katsahtaa siihen. Sitten äkkiä naisen usko oman viehätyksensä
voimaan tuli hänen avukseen. Hän tunsi itsensä melkein onnelliseksi
-- varmastikin Miltounin täytyi rakastaa häntä enemmän kuin
omaatuntoaan! Mutta tämä luottamus oli hyvin arka ja valmis häviämään
ensi vastuksen sattuessa. Vieläpä tuo ystävällinen, tuoreposkinen
palvelustyttökin näytti tänä aamuna katsovan häntä säälien, ja
kaikki hänen muotoaistinsa, joka sai hänet välttämään kaikkea, mikä
saattoi häiritä tai haavoittaa muita, tai saada jonkun pitämään häntä
säälittävänä, heräsi hänessä heti. Hän tuli yhä varovaisemmaksi
ilmaisemaan jotakin, itselleenkin. Siten hän kulutti aamupäivän,
toimittaen koneellisesti kaikki pienet askareensa. Ylitsevuotava halu
seurasi häntä koko ajan, halu viedä hänet mukanaan pois Englannista,
halu nähdä, saattoivatko ne tuhannet kauneudet, jotka hän saattoi
näyttää hänelle, Miltounille, sytyttää hänessä rakkauden niitä
asioita kohtaan, joita hän rakasti. Tyttönä hän oli viettänyt melkein
kolme vuotta ulkomailla. Eikä Eustace ollut koskaan ollut Italiassa
eikä hänen rakastamissaan vuoristolaaksoissa! Sitten hänen Templessä
olevien huoneittensa muisto kosketti tätä näkyä ja ruhjoi sen. Mikään
Tizianin taulu tai alppiruusu ei voinut huumata noiden kirjojen,
noiden paperien ja tuon suuren kartan rakastajaa. Ja nahanhaju tuli
hänen sieraimiinsa niin vahvana, kuin hän olisi ollut äänettömästi
askartelemassa hoitaen sairasta Miltounia. Sitten hänen lävitseen
kävi taas lämmin, ihmeellinen tunne, minkä vallassa hän oli ollut
noina kalliina päivinä -- tunne, joka salaa tiesi saavuttavansa
voittonsa ja täydellistymisensä, tuo suloinen tunne siitä, että
uhrasi koko aikansa, kaikki ajatuksensa, tunne siitä, että odotti
tuota jumalaista, peruuttamatonta hetkeä, jolloin lopultakin saattoi
antaa itsensä ja olla hänen. Hän muisti myöskin, miten väsynyt,
miten sanomattoman väsynyt hän oli ollut ja miten hän oli hymyillyt
koko ajan sisäistä hymyä sen johdosta, että oli ollut väsynyt hänen
vuokseen.

Ovikellon ääni sai hänet säikähtämään. Miltoun oli sähköttänyt
tulevansa iltapäivällä! Hän päätti olla näyttämättä mitään
hämmennyksestään ja veti syvään henkeään, odottaen hänen suudelmiaan.

Se ei ollut Miltoun, vaan lady Casterley.

Isku sai veren kiehumaan hänen ohimoillaan. Sitten hän huomasi, että
hänen edessään oleva pikkuinen olento värisi myöskin. Vetäen esiin
tuolin hän sanoi: "Haluatteko istua?"

Tuon vanhan äänen sävy, kun se kiitti häntä, toi hänen muistiinsa
elävästi Monklandin puutarhan, mikä välkkyi kesän suloudessa, ja
Barbaran, joka seisoi veräjällä tuon pienen haamun yläpuolella,
mikä nyt istui siinä niin hiljaa hyvin kalpein kasvoin. Nuo terävät
piirteet, nuo kiinteät, verhotut silmät olivat niin usein kiusanneet
hänen ajatuksiaan; ne olivat pahan unen kaltaisia, mikä oli
toteutunut.

"Minun tyttärenpoikani ei ole täällä, eihän?"

Audrey pudisti päätään.

"Me olemme kuulleet hänen päätöksensä. En tule puhumaan teille mitään
turhia. Se on onnettomuus -- minulle se merkitsee tuhoa. Minä olen
tuntenut hänet ja rakastanut häntä lapsesta saakka ja olen ollut
kylliksi hullu uneksiakseni unia hänestä. Minä tahtoisin tietää,
tiedättekö te, minkä verran me olemme luottaneet häneen. Teidän
täytyy antaa vanhalle naiselle anteeksi hänen tulonsa tänne tällä
lailla. Minun iälläni vain harvat asiat merkitsevät mitään, mutta ne
merkitsevät hyvin paljon."

Ja Audrey ajatteli: "Ja minun iälläni vain yksi asia merkitsee, ja se
merkitsee enemmän kuin kuolema." Mutta hän ei puhunut mitään. Kenelle
ja mitä varten hän olisi puhunut? Tälle vanhalle naiselle, joka
edusti koko maailmaa? Mitä hyötyä sanoista?

"Minä voin sanoa teille", jatkoi tuon pienen olennon ääni, olennon,
joka tuntui niin täyttävän koko huoneen harmaudellaan, "sen, mitä en
saattaisi sanoa muille, sillä te ette ole kovasydäminen".

Vavahdus kävi tuosta niin ylistetystä sydämestä äänettömiin huuliin
asti. Ei, hän ei ollut kovasydäminen! Vieläpä hän saattoi olla
myötätuntoinen tuota vanhaa naista kohtaan, jonka äänestä levottomuus
oli riistänyt sen despotismin.

"Eustace ei voi elää ilman uraansa. Hänen uransa on hän itse. Hänen
täytyy toimia ja johtaa ja käyttää valtaansa. Mitä hän on antanut
teille, se ei ole ollut hänen todellinen itsensä. Minä en halua
loukata teitä, mutta totuus on totuus, ja meidän täytyy kumartua sen
edessä. Se saattaa olla ankarata, mutta minä voin kunnioittaa surua."

Kunnioittaa surua! Niin, tämä harmaa vieraissakävijä saattoi sen
tehdä tuulen tavoin, joka kulkee vedenpinnan yli, tuulen tavoin, joka
koskettaa ruusua, mutta tunkeutua sydämeen ja ymmärtää sen suruja,
sitä tuo vanha nainen ei voinut! Yhtä hyödytöntä oli koettaa saada
ilmi pääskysten kiertoliikkeiden tarkoitusta tai pyrkiä maljassa
olevien liljojen hennon tuoksun lähteille! Miten hän olisi tietänyt,
mitä liikkui Audreyn sisällä -- tuo vanha nainen, jonka veri oli
kylmennyt? Ja Audreystä tuntui siltä, kuin olisi katsellut jotakin,
joka heitteli häntä sen kuorilla, jonka hänen oma henkensä oli jo
kauan sitten syönyt. Hän halusi nousta ja tarttua tuohon kylmään
hämähäkinkäteen, nostaa sen sydämelleen ja sanoa: "Tunnustelkaapas
tätä ja vaietkaa!"

Mutta, oli miten oli, hän ei menettänyt omituista myötätuntoaan
noiden valkeiden, teräväpiirteisten kasvojen omistajaa kohtaan. Ei
ollut hänen vierailijansa virhe, että hän oli tullut! Jälleen lady
Casterley puhui.

"Nyt on vielä aikaa. Jos te ette lopeta sitä nyt heti, niin
asia tulee teille myöhemmin vaikeammaksi Hän ei tule muuttamaan
mieltään. Jos te saatatte hänet jättämään uransa, niin se tulee vain
vaikuttamaan teihin takaisin. Minä voin odottaa teiltä vain vihaa sen
johdosta, että puhun teille tällä lailla, mutta uskokaa minua, ajan
oloon tämä on kääntyvä yhtä hyvin teidän kuin hänenkin parhaakseen."

Mrs Noelin valtasi ivallisen raivon voimakas sydämenjyskytys, kun
hän kuunteli tätä puhetta. Hänenkin parhaakseen! Ruumiin parhaaksi,
joka on juuri hengittänyt viime henkäyksensä, kukkasen parhaaksi,
joka on paraikaa kantapään alla, vanhan koiran parhaaksi, jonka
isäntä jättää viimeistä kertaa! Vähitellen lyijynraskas paino
pysäytti hänen sydämensä värinän. Jos hän ei tehnyt siitä loppua
heti kohta! Nuo sanat, jotka olivat lausumattomina olleet niin kauan
hänen rinnassaan, olivat nyt tulleet sanotuiksi. Niin, jos hän ei
sitä tehnyt, niin hänellä ei tullut koskaan olemaan hetkenkään
rauhaa, tuntiessaan, että pakotti Miltounin kuolemaan eläessään ja
hävitti oman rakkautensa ja ylpeytensä! Ja toinen oli nyt antanut
hänelle kannukset! Ajatus, että joku toinen -- tuo ankaran maailman
ankara nainen -- oli pukenut sanoiksi sen, mikä oli vaivannut hänen
rakkauttaan ja ylpeyttään niiden aikakausien läpi, jotka olivat
kuluneet siitä, kun Miltoun oli puhunut hänelle päätöksestään,
ajatus, että joku muu oli sanonut hänelle sen, minkä hänen sydämensä
oli jo niin kauan tietänyt olevansa pakotettu tekemään -- tämä pisti
häntä veitsen tavoin! Tätä hän ei mitenkään voinut kestää!

Hän nousi ylös ja sanoi:

"Jättäkää minut nyt, olkaa hyvä! Minulla on niin paljon
toimitettavaa, ennenkuin lähden."

Eräänlaisella ilolla hän näki noiden vanhojen kasvojen hämmästyvän,
eräänlaisella ilolla hän pani merkille, miten vapisevat kädet
kohottivat niiden omistajan tuolista, ja kuuli änkyttävän äänen
sanovan: "Te lähdette? Ennenkuin -- ennenkuin hän tulee? Te -- te
ette tahdo enää nähdä häntä?" Eräänlaisella nautinnolla hän pani
merkille, miten lady Casterley ei tietänyt, tuliko hänen kiittää vai
siunata vai hiipiä pois sanomatta mitään. Eräänlaisella nautinnolla
hän pani merkille, miten veri nousi noihin kalpeihin kasvoihin
ja miten kuihtuneet huulet puristuivat toisiaan vastaan. Sitten,
tuskin kuiskaten: "Kiitän teitä, rakkaani!" lady Casterley kääntyi,
kestämättä enempää katsetta tai ääntä. Mrs Noel meni ikkunan luokse,
painoi otsansa ruutua vasten ja koetti olla mitään ajattelematta. Hän
kuuli rattaanpyörän äänen -- lady Casterley oli mennyt. Ja sitten
hän huomasi sen, mikä on jokaisesta naisesta tai miehestä hirveintä
tietää, sen, ettei voinut itkeä!

Tänä elämänsä katkerimpana ja tyhjimpänä hetkenä hän tunsi itsensä
oudon tyyneksi, nähden selvästi, tarkasti, mitä hänen tuli tehdä ja
minne mennä. Mitä oli tehtävä, oli tehtävä äkkiä, tai se jäi kokonaan
tekemättä! Äkkiä ja ilman melua! Hän pani kasaan muutamia tavaroita,
lähetti palvelustyttönsä hakemaan ajuria ja istui kirjoittamaan
kirjettä.

Hänen ei pitänyt tehdä tai sanoa mitään, mikä saattoi kiihdyttää
Miltounia ja saattaa hänet jälleen sairaaksi. Se sai olla tyyni ja
järkevä, tuo kirje! Olisi ollut helppo kirjoittaa hänelle ja sanoa,
minne meni, kirjoittaa kirje, joka olisi saanut hänet, Miltounin,
tulemaan lentäen perässä. Mutta kirjoittaa tyyni, järkevä kirje, mikä
tuli saamaan hänet odottamaan ja ajattelemaan, ilman että koskaan
tuli tapaamaan häntä! Tämä ajatus mursi hänen sydämensä.

Kun hän oli lopettanut ja sulkenut kirjeen, niin hän istui
liikkumattomana, kädet ja aivot jähmeinä, koettaen käsittää, mitä oli
lähinnä tehtävä. Mennä, ja siinä oli kaikki!

Hänen matkalaukkunsa olivat jo alhaalla. Hän valitsi pienen
hatun, mistä eniten piti, ja veti sen päälle paksuimman harsonsa.
Heitettyään sitten matkatakin harteilleen ja vedettyään hansikkaat
käteensä hän katsahti pitkään peiliin, ja huomattuaan, että mikään ei
voinut enää pidättää häntä lähtemästä, hän tarttui pukukoteloonsa ja
läksi alas.

Virran partaalla itki eräs lapsi, ja tuo kirkuva, kiihkeä,
kyyneltulvan katkoma ääni sai hänet peittämään huulensa, ikäänkuin
olisi kuullut oman sielunsa sitä tietä kaikkoavan.

Hän nojasi ulos vaunuista sanoakseen palvelustytölle:

"Menkää ja lohduttakaa tuota itkevää, Ella."

Vasta kun hän oli päässyt vaunuun, turvaan kaikilta katseilta, hän
puhkesi toivottomaan itkuun. Ikkunain ohi kiitävä vaalea savu ei
ollut haihtuvampaa kuin hänen ilonsa oli ollut. Sillä hänellä ei
ollut mitään harhaluuloja -- kaikki oli ohitse! Kaiken kaikkiaan sitä
ei ollut kestänyt -- vuottakaan! Mutta tällä hetkelläkään hän ei
olisi mistään hinnasta tahtonut olla ilman rakkauttaan, mikä nyt oli
mennyt hautaan, kuten kuollut lapsi, joka nyt ei koskaan enää tullut
koskettamaan kaipaavilla sormillaan hänen rintaansa.



XXVII LUKU.


Palattuaan Courtierin asunnosta ja saavuttuaan Valleys Houseen
Barbara sai vastaanottaa kutsun heti lady Casterleyn luokse.

Kun hän saapui Ravenshamiin, hän tapasi isoäitinsä ja lordi Dennisin
valkeassa huoneessa. Nämä seisoivat erään korkean ikkunan luona
ja ilmeisesti tarkastelivat näköalaa. Barbaran lähestyessä he
kääntyivät, mutta kumpainenkaan ei puhunut mitään eikä nyökäyttänyt
päätään. Kun Barbara ei ollut nähnyt Dennis-enoa sitten Miltounin
sairastumisen, niin hänestä tuntui oudolta sellainen kohtelu. Hän
asettui myöskin ikkunan ääreen hiljakseen. Hyvin suuri ampiainen
kiipesi pitkin ruutua, luiskahti sitten suristen alas.

Lady Casterley puhui äkisti:

"Tapa tuo elävä!"

Lordi Dennis otti esiin nenäliinansa.

"Ei siten, Dennis. Siitä syntyy tahra. Ota paperiveitsi."

"Minä aioin pistää sen ulos", mutisi lordi Dennis.

"Anna Barbaran tehdä se käsineineen."

Barbara lähestyi ruutua.

"Se on herhiläinen, luulen", hän sanoi.

"Niin on!" sanoi lordi Dennis uneksivasti.

"Joutavia", mutisi lady Casterley, "se on tavallinen ampiainen".

"Minä tiedän sen herhiläiseksi, isoäiti. Renkaat ovat tummemmat."

Lady Casterley kumartui alas, ja kun hän nousi, niin hänellä oli
tohveli kädessään.

"Älä ärsytä sitä", huusi Barbara tarttuen hänen ranteeseensa. Mutta
lady Casterley väänsi irti kätensä.

"Minä tahdon", hän sanoi ja pudotti tohvelin anturan hyönteisen
niskaan, niin että se putosi kuolleena maahan. "Sillä ei ole mitään
tekemistä täällä."

Ja ikäänkuin tämä pieni tapaus olisi sattunut jollekin kolmelle
muulle ihmiselle, he seisoivat jälleen äänettöminä, katsellen ulos
ikkunasta.

Sitten lady Casterley kääntyi Barbaraa kohden.

"Kas niin, oletko jo oivaltanut, millaisen tyhmyyden sinä teit?"

"Ann!" mutisi lordi Dennis.

"Niin, niin, hän on sinun lempilapsesi, mutta tämä ei pelasta häntä.
Tuo nainen -- hänen suureksi ansiokseen -- sanon hänen suureksi
ansiokseen -- on matkustanut pois, päästäkseen siten Eustacen
ulottuvilta, kunnes hän on taas tullut järkiinsä."

Vetäen terävästi henkeään Barbara sanoi:

"Oh, tuota raukkaa!"

Mutta lady Casterleyn kasvoille oli tullut melkein raaka ilme.

"Ah!" hän sanoi: "juuri niin. Mutta merkillistä kyllä, minä ajattelin
Eustacea." Hänen pikku vartalonsa vapisi kiireestä kantapäähän asti:
"Tämä on oleva sopiva läksy sinulle, jottet enää leiki tulella."

"Ann!" mutisi lordi Dennis jälleen pujottaen kätensä Barbaran
käsikoukkuun.

"Maailma on", jatkoi lady Casterley, "tosiasiain eikä romanttisten
kuvittelujen paikka. Sinä olet tuottanut kenties enemmän harmia kuin
voidaan mahdollisesti korjata. Minä menin itse hänen luokseen.
Minä olin hyvin suuressa määrässä liikutettu. Jos sinä et olisi
käyttäytynyt niin hullusti -- --"

"Ann!" sanoi lordi Dennis vielä kerran. Lady Casterley pysähtyi ja
polki jalallaan maata. Barbaran silmät kiilsivät.

"Onko jotakin muutakin, jonka sinä tahdot murskata, rakkaani?"

"Babs!" mutisi lordi Dennis; mutta tyttö jatkoi, puristaen
tiedottomasti hänen kättään rintaansa vasten. "Sinun on hyvä kiusata
minua tänään -- mutta jos tämä olisi tapahtunut eilen -- --"

Kuullessaan nämä hämärät sanat lady Casterley kääntyi pois, ja hänen
kenkänsä jättivät pienet tahrat kiilloitetulle lattialle.

Barbara kohotti poskelleen nuo sormet, joita hän oli niin
suonenvedontapaisesti puristanut. "Älä anna hänen mennä, eno", hän
kuiskasi, "älä nyt juuri!"

"Ei, ei, rakkaani", mutisi lordi Dennis, "tietenkään en -- tämä jo
riittää".

"Se on ollut sinun sentimentaalista hullutustasi", kuului lady
Casterleyn ääni kaukaa nurkasta, "mikä on saanut tämän aikaan".

Vastaten vyötäisillään olevan käden puristukseen Barbara ei
sanonut mitään, ja hiljaisuudessa kuultiin pienen jalan vetäytyvän
taaksepäin. Kumpainenkaan ikkunalla-olijoista ei kääntänyt päätään.
Vielä kerran tuo jalka vetäytyi takaisin ja sitten taas työntyi
eteenpäin. Osoittaen lattiata huudahti Barbara äkisti:

"Oh, taivaan tähden, seiso hiljaa; etkö jo ole kylliksi polkenut
tuota herhiläistä, vaikkapa se tulikin tänne, missä sillä ei ole
mitään tekemistä!"

Lady Casterley katsahti alas hyönteisen jäännöksiin.

"Inhottavaa!" hän sanoi. Mutta kun hän uudestaan puhui, niin se
tapahtui vähemmän kovalla ja enemmän valittavalla äänellä.

"Oletko jo päässyt eroon tuosta miehestä -- mikä nyt taas olikaan
hänen nimensä?"

Barbara lensi tulipunaiseksi.

"Jos herjaatte minun ystäviäni, niin minä menen suoraa päätä kotia
enkä koskaan tule puhuttelemaan teitä."

Hetken aikaa lady Casterley näytti siltä, kuin olisi saattanut lyödä
tyttärentytärtään. Sitten hänen kasvoilleen ilmestyi pieni, ivallinen
hymy.

"Kunnioitettava tunne!" hän sanoi.

Antaen enonsa käden pudota Barbara huudahti:

"Joka tapauksessa minun on parasta mennä. En tiedä, miksi te olette
minut kutsunut."

Lady Casterley vastasi kylmästi:

"Antaakseni sinun ja äitisi tietää tämän naisen epäitsekkäästä
käyttäytymisestä, saadakseni teidät pitämään silmällä Eustacea
ja antaakseni sinulle tilaisuuden korjata hulluutesi aiheuttamat
seuraukset. Sitäpaitsi minä tahdoin varoittaa sinua -- --", hän
pysähtyi.

"Mikäs nyt on?"

"Anna minun -- --", keskeytti lordi Dennis.

"Ei, eno, anna isoäidin ottaa kenkänsä!"

Barbara oli vetäytynyt seinää vasten, seisoen pelättävänä, pää
pystyssä. Lady Casterley pysyi äänettömänä.

"Oletteko valmis?" huudahti Barbara. "Onnettomuudeksi hän on lentänyt
tiehensä." Eräs ääni sanoi: "Lordi Miltoun."

Hän oli tullut sisään nopeaan ja äänettömänä, ennen ilmoitusta, ja
seisoi melkein koskettaen tuota pientä, ikkunan vieressä seisovaa
ryhmää, ennenkuin kukaan häntä huomasi. Hänen kasvoillaan oli
auringonpaahtamien kasvojen aavemainen näky, kasvojen, joista
mielenliikutus on karkoittanut veren, ja hänen silmänsä, jotka aina
muodostivat elävimmän osan häntä, olivat täynnänsä niin pistävää
vihaa, että muut katsahtivat alas.

"Minä haluan puhua sinulle kahden kesken", hän sanoi lady
Casterleylle.

Tuo kesyttämätön, pikkuinen olento vavahti silminnähtävästi, kenties
ensi kertaa elämässään. Lordi Dennis vei Barbaran mennessään, mutta
kuiskasi hänelle ovella:

"Seiso tässä hiljaa, Babs, minä en siedä tuota katsetta."

Huomaamatta Barbara jäi siihen.

Nuo kaksi matalaa ja toisilleen niin kaukaista ääntä tässä
pitkässä, valkeassa huoneessa saattoi erottaa kammottavan selvästi,
mielenliikutus kun tarjosi jokaiselle sanalle yliluonnollisen kyvyn
tunkeutua kaiken läpi. Tytön kiihtyneissä silmissä puhujain jokainen
liike oli kohtalokkaan täsmällinen, kuten niiden pienten olentojen,
jotka hän kerran oli nähnyt nukkenäyttelyssä Pariisissa. Hän saattoi
kuulla Miltounin syyttävän isoäitiään hirveän kuivilla ja katkerilla
sanoilla. Hän tuli lähemmäksi ja lähemmäksi, kunnes hän, nähtyään,
että nämä eivät kiinnittäneet häneen mitään huomiota, oli saapunut
entiselle paikalleen ikkunan vieressä.

Lady Casterley puhui:

"Minä en jaksanut nähdä sinun menevän perikatoon omien silmieni
edessä, Eustace. Minä tein sen, mitä tein, ankaran harkinnan jälkeen.
Minä tein parhaani sinun hyväksesi."

Barbara näki peloittavan hymyn muuttavan Miltounin kasvot -- hymyn,
joka uhmasi vihalla kiduttajaansa. Lady Casterley jatkoi:

"Niin, siinä sinä seisot ja näytät pirulta. Vihaa minua, jos tahdot,
mutta älä petä meitä voivottelemalla ja hourailemalla siksi, ettet
saa kuuta. Pukeudu sotisopaasi ja lähde taisteluun. Älä näyttele
pelkuria, rakkaani!"

Miltounin vastaus vaikutti piiskaniskun tavoin.

"Jumaliste! Vaiti!"

Seurasi kamala hiljaisuus. Ei sanojen karkeus, vaan voiman näkeminen,
voiman, joka äkkiä tuli paljastetuksi -- kuten äkäinen koira, joka
hetkeksi pääsee vapaaksi kahleistaan -- sai Barbaran päästämään
säikähtyneen äänen. Lady Casterley oli vaipunut vavisten tuoliin.
Katsahtamatta häneen Miltoun meni ulos. Jos heidän isoäitinsä olisi
kaatunut ja kuollut, niin hän ei olisi, sen tiesi Barbara, pysähtynyt
katsomaan häntä. Hän juoksi esiin, mutta vanha nainen viittasi häntä
pois.

"Mene hänen perässään", hän sanoi, "äläkä anna hänen mennä yksinään".

Tämän nääntyneen äänen vaikutuksesta Barbara riensi pois.

Hän saavutti veljensä, kun tämä oli astumassa autoon, jolla oli
tullut, ja sanomatta sanaakaan pujahti hänen viereensä. Ajajan kasvot
ilmestyivät ikkunaan, mutta Miltoun vain liikautti päätään, ikäänkuin
sanoakseen: Minne tahansa, kunhan vain täältä pois!

Barbaran päähän välähti ajatus: "Jospa vain saattaisin pitää hänet
täällä vieressäni."

Hän nojasi ulos ja sanoi rauhallisesti:

"Nettlefoldiin, Sussexissa -- älkää välittäkö bentsiinistä -- sitä
saatte matkan varrelta. Saatte mitä tahdotte. Nopeasti!"

Mies epäröi, katsoi häntä kasvoihin ja sanoi:

"Kyllä, neiti. Dorkingin lähellä, eikö totta?"

Barbara nyökäytti päätään.



XXVIII LUKU.


Tallin päällä oleva kello löi seitsemää, kun Barbara ja Miltoun
kulkivat korkean rautaportin kautta, tuossa pienessä nopeassa
maailmassaan, mikä tuoksui hieman bentsiiniltä. Vaikka auto oli
suljettu, niin pieni sadesuihku ajautui sisään avoimesta ikkunasta,
virkistäen siten Barbaran kuumia kasvoja, lieventäen hieman hänen
pelkoaan. Sillä nyt oli kohtalo ollut totisesti karkea; nyt kun ei
Miltoun enää voinut vapauttaa itseään kärsimyksistään, niin siskon
sydän vuoti verta hänen puolestaan, ja hän, Barbara, muisti unhottaa
itsensä. Liikkumattomuus, millä Miltoun oli ottanut hänet vastaan,
oli pahaenteinen. Ja vaikka Barbara olikin hiljaa nurkassaan,
niin hän pani toivottomasti liikkeelle kaiken naisellisen kykynsä
keksiäkseen keinon, millä olisi voinut tunkeutua veljensä mielentilan
salaisuuksiin. Miltoun ei näyttänyt edes panneen merkille, että he
olivat kääntäneet selkänsä Lontoolle ja joutuneet Richmond Parkiin.

Sateen synkistämät puut näyttivät täällä katselevan jurosti tämän
suhisevapyöräisen, punaisen laatikon kulkua, puut, jotka eivät olleet
vielä tuulentuoksuisessa rauhallisuudessaan tottuneet tällaisiin
karkeihin tungettelijoihin. Käyskennellessään suloisella ruoholla
saksanhirvi kohotti nenäänsä, ikäänkuin sanoakseen: Sanajalan
myrkyttäjät, ilman teiden saastuttajat! Barbara tunsi hämärästi
pilvissä, puissa ja tuulessa olevan puhtauden. Jospa se olisi
vain tunkeutunut tähän hämärään, vaeltavaan vankilaan auttamaan
häntä, jospa se olisi tullut unen tavoin riistämään synkät surut ja
hetkeksi tekemään surun -- iloksi. Mutta hiljaisine siipineen se
pysyi ulkopuolella, ja tuo syvä kuilu, joka ammotti kahden sielun
välillä, jäi ylipääsemättömäksi. Sillä mitä hän saattoi sanoa? Miten
saada Miltoun puhumaan siitä, mitä aikoi tehdä? Mitä vaihtoehtoja
nyt oli hänen mielessään? Tuliko hän jurosti jättämään paikkansa ja
odottamaan siksi, kun sai uudestaan tavata Audrey Noelin? Mutta jos
hän löysikin hänet, niin he tulivat vain olemaan siinä, missä olivat.
Audrey oli matkustanut siinä tarkoituksessa, ettei olisi ollut
Miltounin jarruna -- mitähän sitten olisi tullut uudestaan olemaan!
Tuliko sitten Miltoun, kuten isoäiti oli kehoittanut, pukeutumaan
sotisopaan ja lähtemään taisteluun? Mutta tuo merkitsi todellista
loppua, sillä jos Audreyllä nyt oli ollut voimaa matkustaa, hän
ei varmastikaan tullut koskaan toista kertaa astumaan Miltounin
polulle. Ja kaamea ajatus iski Barbaraan. Jos hän, Miltoun, luopuikin
kaikesta, jospa hän meni pimeyteen! Miehet tekivät sen välistä, sen
hän tiesi, kiihkeässä intohimon puuskassa. Mutta Miltoun ei sitä
varmastikaan tehnyt, uskoineen! "Jos leivojen liverrys ei merkitse
mitään -- jos tuo taivas on meidän mielikuvituksemme rämettä -- jos
me mitättömästä ryömimme mitättömyyttä kohden -- niin saata minut
siitä vakuutetuksi, Babs, ja minä olen siunaava sinua." Mutta oliko
hänellä vielä tuo ankkuri, joka saattoi estää hänet suistumasta
mereen? Tuo äkillinen kuoleman ajatus oli Barbarasta hirveän
peloittava, hänestä, jolle elämä oli iloa ja joka ei ollut koskaan
nähnyt tuota suurta rauhaa. Hän loi katseensa ajajan selkään, hänen
likaisenharmaaseen takkiinsa ja punaiseen kaulukseensa, löytäen
jotakin lohdutusta sen kiinteydestä. He olivat autossa, Richmond
Parkissa! Kuolema -- tunnoton, uskomaton kuolema! Oli tyhmää olla
peloissaan! Hän pakotti itsensä katsahtamaan Miltouniin. Tämä näytti
nukkuvan, hänen silmänsä olivat suljetut, kädet ristissä -- vain
hänen silmäluomiensa värinä ilmaisi toista. Mahdotonta oli sanoa,
mitä tuon julman, valvovan unen sisällä tapahtui, unen, mikä sai
Barbaran tuntemaan, kuin häntä ei olisi ollut siinä ollenkaan, sillä
niin perin pohjin Miltoun näytti sulkeutuneen itseensä!

Miltoun avasi silmänsä ja sanoi äkisti:

"Niin, sinä ajattelet, että minä aion kohottaa käteni itseäni
vastaan, Babs?"

Hirveästi säpsähtäen tämän ajatuksensa paljastumisen johdosta Barbara
saattoi vain vetäytyä syrjään ja änkyttää:

"En, oh, en!"

"Minne me oikein ajamme tällä vehkeellä?"

"Nettlefoldiin. Tahtoisitko, että pysähtyisimme?"

"Sama se minulle, minne tahansa."

Peläten hirveästi, että Miltoun vaipuisi jälleen tuohon julmaan
äänettömyyteen, Barbara tarttui arasti hänen käteensä.

Ilta pimeni nopeasti, auto kulki suurella nopeudella, jätettyään
taakseen Surbitonin huvilat, mäntyjen keskellä ja kanervakenttää
pitkin, mikä oli synkkänä haihtuvan valon johdosta.

Miltoun sanoi omituisella, hitaalla äänellä: "Jos minä tahtoisin,
niin minun tarvitsisi vain avata tämä ovi ja hypätä. Sinä, joka
uskot, että me 'huomenna kuolemme' -- saa minut siitä vakuutetuksi,
jotta voisin vapauttaa itseni hyppäämällä ulos näistä vaunuista!"

Sitten hän lisäsi, nähtävästi säälien Barbaran käden puristusta:
"Kaikki hyvin, Babs, me tulemme rauhallisesti viettämään tämän yön
vuoteissamme."

Mutta tämä ääni tuntui Barbarasta niin lohduttomalta, että hän toivoi
nyt hiljaisuutta.

"Surkaamme hiljaisuudessa", mutisi Miltoun, "jos emme voi muutakaan.
Olen pahoillani, että olen häirinnyt sinua."

Puristautuen lujasti häntä vastaan Barbara mutisi:

"Jospa vain -- --. Puheleppas minulle!"

Miltoun oli vaiti, vaikka sivelikin siskonsa kättä.

Näillä autioilla teillä auto kiiti tavattoman nopeasti, vinkuen
surkeasti. Barbaran valtasi nyt halu tarttua Miltounin päähän ja
vetää se syliinsä, mutt'ei uskaltanut tehdä sitä. Hän tunsi sydämensä
tyhjäksi ja araksi. Olisi ollut kokonaan toisin, jos olisi saanut
jotakin lämmintä lepäämään itseään vastaan. Kaikki todellinen,
oleellinen lohdutus näytti pujahtaneen tiehensä. Täällä mäntyjen
synkkien henkien keskellä -- täällä, ikäänkuin kahden maailman
rajamailla -- vain hänen rintaansa vastaan nojaava poski olisi voinut
poistaa hänen syvän levottomuutensa, hänen, joka tunsi itsensä
metsään eksyneeksi lapseksi.

Auto hiljensi, ajaja sytytti lyhtynsä, ja hänen naamansa ilmestyi
ikkunaan.

"Tässä meidän täytyy pysähtyä, neiti. Minun bentsiinini on lopussa.
Tahdotteko päivällistä, vai ajammeko läpi?"

"Läpi", vastasi Barbara.

Kun he ajoivat tämän pienen kaupungin läpi, mistä ostivat bentsiiniä
ja kysyivät tietä, Barbara tunsi itsensä vähemmän onnettomaksi,
vieläpä katseli ympärilleen eräänlaisella hartaudella. Kun he olivat
lähteneet uudestaan liikkeelle, niin hän ajatteli: Jospa saisin
hänet nukkumaan -- meri on lohduttava häntä! Mutta Miltounin silmät
tuijottivat selki selällään. Barbara oli nukkuvinaan, antaen päänsä
painua toiselle puolelle, hengittäen kuuluvasti. Pyörien surinan,
auton liitosten natinan, ohikulkevien synkkien puiden, kostean
sanajalan tuoksujen, kaikkien näiden piti varmasti auttaa! Ja hän
tunsi pian, että Miltoun tosiaankin vaipui uneen -- ja sitten -- hän
itse ei tuntenut enää mitään.

Kun hän heräsi unesta, mihin oli nähnyt Miltounin vaipuvan, niin
auto nousi hitaasti jyrkkää rinnettä pitkin, jonka päälle kuu oli
kohonnut. Ilma tuoksui vahvalta ja suloiselta, ikäänkuin olisi
kuljettu ruohokenttäin poikki.

"Särkät!" ajatteli Barbara. "Minä olen nukkunut."

Äkillisen pelon vallassa hän katsahti Miltouniin. Mutta tämä
oli paikoillaan kuten ennenkin, nojaten selkäänsä auton seinää
vastaan, tuijottavin silmin, ilman muuta elämisen merkkiä. Ja vielä
puoliunisena, kuten suuri, lämmin, syvästä unesta säpsähtänyt lapsi,
Barbara tarttui ja kietoutui veljeensä. Oli hirveätä ajatella,
että Miltoun oli istunut siinä sillä lailla, sillä aikaa kuin
hän, Barbara, oli nukkuessaan lyönyt laimin vartioimisensa. Mutta
hänen syleilyynsä ei tullut mitään vastausta, minkä vuoksi Barbara
häpeissään ja tuskaisena päästi hänet ja käänsi kasvonsa ulospäin.

Kaksi ohutta, tiheää, tummaa, pitkää, haukansiipien muotoista pilveä
oli sattunut yhteen, niin että kuusta ei näkynyt muuta kuin vangittu
hohde, mikä muistutti linnun silmää noiden pimeyden nopeiden luutien
välissä. Tuo suuri, salaperäinen henki, joka pahanilkisenä hautoi
suuria kuunkalpeita ruohokenttiä, näytti odottavan, iskeäkseen ja
repiäkseen kynsineen ja ahmiakseen kaiken, mikä tunkeutui noiden
vapauden ylätasangoiden villiin yksinäisyyteen. Barbara olisi melkein
mielellään kuullut sieltä hiirihaukan vihellystä. Ja hänen unensa
muistui hänen mieleensä. Missä olivat hänen siipensä -- nuo siivet,
jotka olivat hänet unessa kantaneet tähtiin, nuo siivet, jotka eivät
koskaan tulleet häntä kohottamaan maasta hänen valveilla ollessaan?
Missä olivat myöskin Miltounin siivet? Hän vetäytyi nurkkaansa;
kyynel herahti hänen suljettujen silmäluomiensa välistä -- toisia
seurasi perässä. Niitä tuli nopeammin ja nopeammin. Sitten hän tunsi
Miltounin käsivarren ympärillään ja kuuli hänen sanovan: "Älä itke,
Babs!" Vaistomaisesti hän laski päänsä Miltounin rintaa vasten ja
nyyhkytti katkerasti. Taistellessaan näitä nyyhkytyksiä vastaan
hän menetti vähitellen onnettomuudentunteensa -- tietäessään, että
Miltoun ei tullut koskaan enää tuntemaan itseään niin toivottomaksi
kuin juuri oli ollut. Kaikki tämä oli vain pahaa unta, mistä he
tulivat pian heräämään! Ja he tulivat olemaan onnellisia, yhtä
onnellisia kuin aikaisemmin -- ennen viime kuukausia! Ja hän kuiskasi:

"Vain hetkinen, Eusty!"



XXIX LUKU.


Vanhan lady Harbingerin kuoleman johdosta, mikä tapahtui seuraavan
vuoden helmikuussa, Barbaran avioliitto lordi Harbingerin kanssa
lykättiin kesäkuuhun.

Hääpäivän varhaisena aamuna tuntui Monklandin nummen reunoilla vielä
runsaasti kevään villiä suloutta.

Barbara oli jo jalkeilla ja puettuna ratsastuspukuun, kun hänen
kamarineitsyensä tuli herättämään häntä. Nähdessään Staceyn
hämmästyneiden silmien tähystävän hänen saappaisiinsa hän sanoi:

"Mitä nyt, Stacey?"

"Te väsytte."

"Joutavia, minä en mene hirtettäväksi."

Kieltäydyttyään ottamasta ratsaspalvelijaa mukaansa hän läksi ajamaan
nummelle, missä oli ollut Courtierin kanssa vuosi sitten. Siellä
oli runsaasti maili tasaista, lyhyen, vielä kukkimattoman kanervan
peittämää nelistyskenttää. Hän ajoi kiinteästi, ja hänen henkensä
ratsasti ikäänkuin hänen edellään, haluten päästä hyyppien ja kuovien
keskelle ja tuntea turpeisen maan luiskahtelevan allaan ja tuulen
löyhyttelevän vasten hänen kasvojaan sinisen taivaan alla. Hän ajoi
kuumaverisellä lempiratsullaan, joka huohottaen ja pärskyen sulasta
riemusta oli valmis hyppäämään ulos sileistä nahoistaan, jonka
silmien hän saattoi nähdä harhailevan toivossa päästä edes hitusenkin
ymmärtämään hänen aikomuksiaan, jonka suusta hän saattoi kuulla
kuolainten kalinaa ja jonka oikutkin näyttivät olevan omiaan viemään
heitä lähempään kosketukseen toistensa kanssa -- hän oli täynnään
eräänlaista suloista kärsimättömyyttä kaikkea kohtaan, missä ei
ilmennyt samassa määrässä runsasta elinvoimaa.

Päästyään nummen laelle hän pani hevosensa nelistämään. Tuuli
löyhytteli hurjasti hänen kasvojaan ja kurkkuaan, hänen jokainen
lihaksensa oli jännittynyt ja hänen verensä humisi -- tämä oli
oikeata liikunnan tuottamaa innostusta!

Hän pysäytti ratsunsa kiviröykkiön luona, mistä hän ja Courtier
olivat katselleet ponylaumoja. Se oli nyt vain muistoa, hämärää ja
hieman suloista, se oli jonkun erittäin ihanan kevätpäivän muistoa,
jolloin puut näyttävät kukkivan meidän silmiemme edessä ja sulassa
hillittömyydessään levittävän sitruunantuoksua. Ponyt olivat siellä
vieläkin, ja etäämpää näkyi hohtava meri. Hän istui ajattelematta
mitään, mutta miten ihanaa oli elää! Kaikki tämä oli niin täyttä ja
suloista, oli vapautta ja voimaa! Kaukana lännessä yksinäisen farmin
yläpuolella hän saattoi nähdä kahden hiirihaukan suurissa kehissä
ajavan otusta. Hän ei kadehtinut niitä -- hän oli niin onnellinen,
niin onnellinen kuin aamu. Ja hänet valtasi äkkiä totinen,
kaikkivoittava halu päästä vuorten huipuille.

"Minun täytyy", hän ajatteli, "yksinkertaisesti minun täytyy!"

Laskeuduttuaan alas hevosen selästä hän heittäytyi selälleen ja
unhotti kaiken, taivasta lukuunottamatta. Hänen ruumistaan, jota
kannatti lämmin, pehmeä kanerva, kosketti hiljaa tuuli. Hänen
henkensä yhtyi tyyneen, aavistamattomaan vapauteen. Yltäkylläisen
viehättyneenä hän ei enää tuntenut, oliko iloinen.

Hänen Halinsa yritti pureskella hänen hihojaan ja herätti hänet
siten. Hän nousi satulaan ja ratsasti alas. Lähellä kotiaan hän
oikaisi niityn poikki, minkä läpi juoksi kaksi pientä puroa,
muodostaen suistomaan, mikä oli täynnänsä purppuransinisiä
kämmekkäitä ja keltaisia kurjenmiekkoja. Tämän pitkän ja niin
moninaisen, kirjavakukkaisen ja -puisen niityn toisesta päästä
toiseen kulki kevään viime tunnelma.

Barbaran ja hänen hevosensa vuoksi muutamat ponyt kapsahtivat pystyyn
aran uteliaina ja seisoivat turvallisen matkan päässä, turvat
epäilevästi ojolla, heilutellen hoikkia häntiään. Ja äkisti jossain
korkealla, seuraten omaa musiikkiaan, kaksi käkeä lensi poikki nummen
orapihlajia kohden. Tarkastaessaan nuolenmuotoisia lintuja hän
huomasi jonkun tulevan itseään kohden pyökkipuiden välistä ja näki
äkkiä, että se oli mrs Noel!

Hän ratsasti eteenpäin punastuen. Mitä uskalsi hän sanoa? Saattoiko
hän puhua häistään ja ilmaista siten Miltounin läsnäolon? Saattoiko
hän ollenkaan avata suutaan herättämättä joitakin tuskallisia
tunteita? Sitten kärsimättömänä päättämättömyytensä johdosta hän
alkoi:

"Kovin hauskaa nähdä teitä jälleen. Minä en aavistanut teidän olevan
täällä."

"Minä tulin Englantiin eilispäivänä, vain katsomaan, miten tavarani
pakataan."

"Oh!" mutisi Barbara. "Te tiedätte, mitä minulle tapahtuu, luulen?"

Mrs Noel hymyili, katsahti ylös ja sanoi: "Kuulin sen eilisiltana,
kaikkea hauskaa teille!"

Barbara tunsi kurkkuaan ahdistavan.

"Oli niin hauskaa tavata teitä", hän mutisi vielä kerran, "mutta
minä luulen, että minun täytyy rientää", ja sanottuaan "hyvästi" hän
ratsasti tiehensä.

Mutta hänen iloinen mielialansa oli hävinnyt. Vieläpä ratsukin näytti
astuvan epätasaisesti, siitä huolimatta, että asteli takaisin talliin
päin, mikä siitä tuntui aina mielenkiintoiselta kymmenen minuutin
poissaolon jälkeen.

Mrs Noel ei ollut muuttunut, paitsi että hänen silmänsä näyttivät
tummemmilta. Jos hän olisi osoittanut pienintäkin itsesäälin merkkiä,
niin Barbara ei olisi ollenkaan tuntenut itseään niin murheelliseksi
ja lamaantuneeksi kuin nyt. Jätettyään tallin hän huomasi, että tuuli
ajoi suurta, valkeanhohtavaa pilveä. "Eikö sittenkään tule kaunista
säätä!" hän ajatteli.

Astuttuaan sisään vanhojen, niin sanottujen salaportaiden kautta,
jotka veivät suoraan kirjastoon, hänen piti kulkea tuon suuren,
synkän huoneen läpi. Siellä hän näki Miltounin istumassa nojatuolissa
vastapäätä liettä, kirja polvella, mitä hän ei kuitenkaan lukenut,
katsellen vain vanhan kardinaalin kuvaa. Hän riensi eteenpäin
varpaillaan, henkeään pidätellen, peläten häiritsevänsä tuota
omituista miestä, tuntien itsensä myöskin syylliseksi uuden tietonsa
johdosta, jota ei aikonut ilmaista. Hän oli kerran polttanut sormensa
näiden välisessä liekissä eikä halunnut tehdä sitä enää toista kertaa!

Ikkunasta hän näki, että oli alkanut sataa rankasti. Hän
pääsi makuuhuoneeseensa kenenkään huomaamatta. Huolimatta
ilomielisyydestään nummella tämä hänen tyttöikänsä viime seikkailu
ei ollut ollut täysin onnellinen. Hänellä oli entiset tunnelmansa,
entiset epäilynsä ja tyytymättömyytensä, jonka hän oli luullut
hävinneeksi. Nuo kaksi! Sulkea silmänsä ja olla onnellinen -- oliko
se mahdollista! Puistoon oli ilmestynyt suuri sateenkaari, niin
lähelle, ettei ollut moista ennen nähnyt, ja sen toinen pää laskeutui
maahan jossakin lähellä olevalla niityllä. Aurinko paistoi jälleen
tuulenviemän kirkkaan sateen läpi. Siniset jalokivet olivat alkaneet
koristaa tummia ja vaaleita ja kultaisia pilviä. Outo vaalea valo --
kevään henki, mikä kulki ohi tällaisena viimeisenä väkivaltaisena
purkauksena -- maalasi kaikki puiden lehdet, ja satoja villejä
värivivahduksia oli laskeutunut alas, kuten täplikkäät linnut
nummelle ja kedoille.

Barbaran valtasi toivottoman kauneuden hetki. Kiitävän viileyden
henki lensi suoraan hänen sydämeensä. Hän risti kätensä rinnoilleen
koettaakseen pidättää tätä hetkeä. Kaukana jossakin käki kukkui --
ja kuolematon kutsu kävi tuulen mukana. Tämän kutsun mukana kaikki
kauneus ja värit ja elämän viehätys näytti kiitävän. Jospa hän
olisi voinut tarttua siihen ja pitää sitä aina sydämessään, samalla
lailla kuin voikukat vangitsevat auringon ja pudonneet sadepisarat
orjantappurapensaassa ikkunan alla sulkevat sisäänsä kaiken
vaihtelevan valon! Jospa ei olisi mitään kahleita, mitään seiniä,
mitään loppua!

Hänen kellonsa löi kymmentä. Tähän aikaan huomisaamuna! Hänen
poskiaan alkoi polttaa. Eräästä peilistä hän saattoi nähdä, miten
niitä poltti, miten hänen huulensa käyristyivät ivallisesti, miten
hänen silmänsä näyttivät oudoilta. Seisoen siinä hän tarkasti kauan
itseään, kunnes vähitellen hänen kasvoistaan hävisivät kaikki
hämmennyksen merkit ja ne tulivat kiinteiksi ja päättäviksi jälleen.
Hän lakkasi tuntemasta sydämessään tuota kiitävää, villiä tunnetta
ja sensijaan tunsi itsensä kylmäksi. Vapautuneena omasta itsestään
hän tarkasti tyytyväisenä, miten hänen tyyni ja loistava kauneutensa
pukeutui siihen sotisopaan, jonka se hetkeksi oli riisunut.

Sinä yönä, päivällisen jälkeen, kun ihmiset olivat jättäneet
ruokasalin, Miltoun pujahti omaan tyyssijaansa. Kaikista kirkossa
olleista hän näytti vähimmän liikutetulta, mutta oli kuitenkin ollut
syvimmin liikutettu. Vaikka häät olivatkin olleet niin hiljaiset
ja yksityiset, niin hän oli pannut pahakseen kaiken arvottoman
juhlimisen, mikä säesti hänen nuorimman sisarensa lähtöä. Hän
olisi tahtonut, että tämä seremonia olisi tapahtunut synkässä,
käyttämättä jätetyssä hovin kappelissa, missä nuo kaksi olisivat
olleet vain papin kanssa kahden. Täällä, puolipakanallisessa,
pienessä maalaiskirkossa, mikä oli kiireesti kukitettu ja
missä puolipakanallinen kuoro lauloi raa'asti -- kaikki oli
pärissyt, ja kaikki vanhentuneet kestit ja kylän puolelta tulleet
kunnianosoitukset ja uteliaisuudet olivat saaneet hänet kipeäksi.
Vaihtaen hännystakkinsa vanhaan kotitakkiin hän meni ulos nurmelle.
Avarassa pimeydessä hän saattoi vapautua kiihtyneisyydestään.

Vaalipäivän jälkeen hän ei ollut ollut kertaakaan Monklandissa.
Mrs Noelin lähdön jälkeen hän ei ollut koskaan jättänyt Lontoota.
Lontooseen ja työhön hän oli haudannut itsensä, Lontoolla ja työllä
hän oli pelastanut itsensä. Hän oli lähtenyt taisteluun.

Kaste ei ollut vielä laskeutunut, ja hän alkoi astella ketojen
poikki vievää polkua. Ei ollut kuuta, ei tähtiä, ei tuulta. Karja
oli liikkumattomana puiden alla. Huuhkajat eivät huhunneet,
yökehrääjät eivät kuhertaneet, turilaat eivät olleet liikkeellä.
Virta yksinään oli hereillä rauhallisessa pimeydessä, ja kun Miltoun
kulki kiemurtelevaa satakaunojen ja voikukkien reunustamaa polkua
pitkin, niin hänet valtasi tunne siitä, että hänen lähellään oli
ikuinen odotus. Hänen askeltensa ääni tuntui pyhyydenloukkaukselta.
Niin harras oli tämä hiljaisuus, missä miljoonien lehtien ja korsien
hyvätuoksuinen pyhä savu kohosi.

Astuttuaan viimeisen porraspuun poikki hän tuli lähelle Audreyn
autiota huvilaa, hänen lehmuksensa alle, mikä Courtierin
seikkailuyönä oli roikkunut mustansinisenä kuun ympärillä. Siltä
puolelta vain ristikkoaita ja jotkut pensaat rajoittivat Audreyn
puutarhaa.

Talo oli kokonaan pimeä, mutta monet hoikat, valkeat kukat, maasta
nousevan kirkkaan huurun tavoin, kietoutuivat ilmaan kukkalavojen
yläpuolella. Nojaten puuta vasten Miltoun jättäytyi muistojen valtaan.

Hiljaisista oksista, jotka riippuivat hänen synkän muotonsa
ympärillä, pieni uninen lintu päästi heikon liverryksen, siili tai
joku muu pieni yöeläin kahisteli tiehensä läheisessä ruohostossa,
ja perhonen lensi ohi, etsien kynttilänvaloaan. Jokin Miltounin
sydämessä sai siivet ja etsi hänen rakkautensa sammuneen kynttilän
lämmintä ja valoa. Sitten hän kuuli hiljaisuudessa äänen, tuntui
siltä, kuin pitkän ruohon läpi olisi laahattu oksaa. Tuo ääni
tuntui milloin heikommalta ja heikommalta, milloin selvemmältä
ja selvemmältä, milloin taas heikommalta, mutta hän ei voinut
nähdä mitään, mistä tuo ääni sai alkunsa. Ja hänet valtasi tunne
siitä, että jokin näkymätön oli hänen lähellään, niin että hänen
tukkansa nousi pystyyn. Jospa Jumala olisi sytyttänyt kuun ja
tähdet ja antanut hänen nähdä! Jospa Jumala olisi lopettanut tämän
yön odotuksen, antanut kalpean hohteen valua tähän puutarhaan ja
kalpean hohteen hänen sydämeensä! Mutta yö pysyi pimeänä, eikä tuo
levoton ääni tauonnut. Miltounin valtasi kammottava ajatus, että se
läksi hänen omasta sydämestään, joka koetti tuntea itsensä jälleen
lämpimäksi. Hän sulki silmänsä ja tiesi heti kohta, että se ei
lähtenyt hänen sydämestään, vaan jostakin ulkonaisesta, lohduttomasta
olennosta. Ojentaen kätensä hän liikkui tuota ääntä kohden saadakseen
sen kiinni. Kun hän saapui ristikkoaidalle, niin se taukosi. Ja hän
näki liekin syttyvän ja kalpean, leveän valojuovan valaisevan ruohoa.

Oivallettuaan, että Audrey oli siellä sisällä, hän läähätti. Hänen
kyntensä käyristyivät ja särkyivät hänen tietämättään rautaista
ristikkoaitaa vastaan. Nyt ei ollut, kuten tuona yönä, jolloin
punaiset kukat Audreyn ikkunakomerossa olivat löyhytelleet tuoksuaan
häntä kohden, nyt ei ollut intohimon pelkkää ylitsevuotavaa syöksyä.
Syvempi ja hirveämpi oli hänessä rakkauden kaipuu -- mikä näytti
siltä, kuin ei koskaan enää heräisi, vaan lepäisi kuolleena noiden
synkkien oksien alla olevassa synkässä ruohossa. Ja jos se olisi
päässyt voitolle -- mitä sitten? Hän vetäytyi takaisin puun alle.

Hän saattoi nähdä pienten, valkeiden perhosten liitävän lampun
valossa, hän saattoi nähdä aivan selvästi valkeat kukat ja
kalpean kukkasvartion vartioivan toisia nukkuvia, ja hän seisoi
ajattelematta mitään, tuntien enää tuskin mitään, huumautuneena ja
taistelun rusentamana. Hänen kasvonsa ja kätensä olivat hunajaisen
kasteen tahmentamat, kasteen, joka hitaasti, näkymättömästi tippui
lehmuksesta. Hän kumartui alas ja tunnusteli ruohoa. Ja äkkiä hän
tuli vakuutetuksi Audreyn läsnäolosta. Niin, hän oli siellä --
ulkona verannalla! Hän saattoi erottaa hänen vaalean vartalonsa
kiireestä kantapäähän saakka, ja kun ei oivaltanut, että Audrey ei
saattanut nähdä häntä, hän odotti hänen sanovan jotakin; mutta mitään
ääntä ei kuulunut, mitään liikettä ei näkynyt, vaan Audrey kääntyi
takaisin taloon. Miltoun juoksi ristikkoaitaa kohden. Mutta tiellä
hän pysähtyi vielä kerran -- kykenemättä ajattelemaan, kykenemättä
tuntemaan mitään, ikäänkuin oman itsensä hylkäämällä. Ja äkkiä
hän tapasi kätensä suultaan, ikäänkuin siinä olisi ollut hänen
sydämestään päässyttä, hyytynyttä verta.

Pitäen yhä kättään suullaan ja hilliten askeltensa ääntä ruohossa hän
hiipi pois.



XXX LUKU.


Ravenshamin suuressa lasihuoneessa seisoi lady Casterley lähellä
muutamia japanilaisia liljoja, kirje kädessä. Hänen kasvonsa olivat
hyvin valkeat, sillä influenssan jälkeen hänen sallittiin tänään olla
ensi kertaa jalkeilla. Liioin ei siinä kädessä, jolla hän piteli
tuota kirjettä, ollut tavallista vankkuutta. Hän luki:

    Monkland Court.

    Vain joku rivi, rakkaani, ennen postin menoa, mainitakseni
    sinulle, että Babs on lähtenyt onnellisesti. Lapsi näytti
    suloiselta. Hän lähetti sinulle rakkaat terveisensä ja jonkun
    hullun sanoman -- että olisit iloinen kuullessasi, että hän on
    täydessä turvassa, molemmat jalat lujasti maassa.

Pieni, julma hymy väreili lady Casterleyn huulilla. Niin, tosiaankin,
oli jo aikakin! Lapsi oli ollut hyvin lähellä jyrkänteen reunaa!
Vallan vähällä tehdä romanttisen hullutuksen! Tuo kaikki oli
onnellisesti ohi! Ja kohottaen uudestaan kirjettä hän jatkoi lukuaan:

"Me olimme tietenkin siellä kaikki, ja tulemme takaisin huomenna.
Geoffrey on aivan masentunut. Asiat eivät voi olla entisellään ilman
Babsia. Minä olen pitänyt Eustacea hyvin huolellisesti silmällä
ja luulen tosiaankin, että hän on onnellisesti suoriutunut tuosta
asiastaan. Hän esiintyy nykyään erittäin hyvin parlamentissa.
Geoffrey sanoo, että hänen köyhäinhoitolakia kosketteleva puheensa
oli väkisinkin paras."

Lady Casterley antoi kirjettä pitelevän käden vaipua: Onnellisesti?
Niin, Miltoun oli suoriutunut onnellisesti! Hän oli tehnyt oikein
-- niinkuin piti tehdäkin! Ja aikaa voittaen hän tulisi olemaan
onnellinen! Hän tulisi nyt nousemaan haluamalleen huipulle, josta
hän, lady Casterley, oli uneksinut hänen puolestaan aina siitä
saakka, kun hän oli pikkuinen poika, aina siitä saakka, kun hänen
pieni, ohut kätensä oli ollut hänen kädessään heidän kulkiessaan
kukkain tai huonekalujen keskellä. Mutta kun hän seisoi siinä --
rutistellen kirjettään, vaaleanharmaana, kuten pieni, päättäväinen
henki, hoikkien kukkiensa keskellä, jotka täyttivät tuoksullaan tuon
suuren lasihuoneen -- niin varjoja kiiti hänen kasvojensa poikki.
Oliko se pakenevaa keskipäivän aurinkoa? Vai oliko se jotakin tuon
vanhan kreikkalaisen lauseen -- "luonne on kohtalo" -- kimmaltelevaa
tajuamista, jotakin äkillistä tuon yleisen totuuden tunnetta, että
kaikki ovat sidottuja omaan luonteeseensa ja että se, mitä ihminen
kaikkein hartaimmin toivoo, tulee hänet lopulta orjuuttamaan?





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Ylimys - Romaani" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home