Title: Eräitä kertoelmia
Author: Wells, H. G. (Herbert George)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Eräitä kertoelmia" ***


ERÄITÄ KERTOELMIA

Kirj.

H. G. Wells



Helsingissä,
Vilho Vainio,
1907.

Helsingin Uusi Kirjapaino-Osakeyhtiö



SISÄLLYS:

 Syvyydessä.
 Gottfried Plattnerin tarina.
 Mustan miehen kosto.



Syvyydessä.


Luutnantti seisoi teräspallon ääressä pureksien männynlastua. "Mitä
arvelette siitä, Steevens?" kysyi hän. "Onpa siinä ajatus", sanoi
Steevens avosydämisesti.

"Minä luulen sen menevän lyttyyn -- läts", sanoi luutnantti.

"Hän näyttää jo laskeneen kaikki aivan tarkalleen", sanoi Steevens,
tarttumatta vieläkään asiaan.

"Mutta ajatelkaa toki painetta", sanoi luutnantti. "Veden pinnalla on
neljätoista naulaa tuumalla, kolmekymmentä jalkaa alempana kaksi kertaa
niin paljo; kuusikymmentä, kolme; yhdeksänkymmentä, neljä kertaa;
yhdeksänsataa neljäkymmentä kertaa; viisituhatta kolmesataa --
peninkulma -- on kaksisataa neljäkymmentä kertaa neljätoista naulaa; se
on -- odottakaas -- kolmekymmentä sentneriä -- puolitoista tonnia,
Steevens; puolitoista tonnia neliötuumalla. Ja valtameri, johon sen
tulee sukeltaa, on viisi peninkulmaa syvä. Siis seitsemän ja puoli --"

"Tuntuuhan se", sanoi Steevens, "mutta on tuo teräskin aika paksua."

Luutnantti ei vastannut, alkoi vaan jälleen pureksia männynlastua.
Heidän keskustelunsa esine oli suuri teräspallo, jonka halkasija oli
ehkä yhdeksän jalkaa. Se näytti jättiläismäiseltä tykinkuulalta. Se oli
sijoitettu mukavasti hirveän suurille telineille laivan kokkapuolella
ja suunnattomat parrut, joitten piti auttaa sen veteen laskemista
tekivät laivan omituisen näköiseksi. Kahdessa kohden oli teräksessä
pari tavattoman paksulasista ikkunaa. Yksi niistä, tavattoman paksuine
teräskehyksineen, oli ruuvattu puoleksi auki. Molemmat miehet olivat
nähneet pallon sisustan tänä aamuna ensi kerran. Se oli mukavasti
sisustettu, ilmapatjoja ylt'ympäri ja pullistuneitten tyynyjen välissä
pieniä nappeja. Niistä hoidettiin laitoksen koneistoa. Kaikki oli
peitetty pehmeällä, yksin Myerin aparaattikin, jonka tuli imeä itseensä
hiilihappoa ja korvata laitoksen johtajan käyttämä happi, sitten kun
hän kiipeisi sisään tuosta miehenmentävästä ikkunanreiästä ja lasi
ruuvattaisiin kiinni.

Koko laitos oli niin huolellisesti tyynytetty, että sitä olisi voinut
ampua tykillä eikä sisässä olevalla olisi ollut mitään hätää. Ja niin
sen pitikin, sillä jonkun tunnin kuluttua ryömisi sinne tuosta
lasinreiästä mies, lasi ruuvattaisiin kiinni, pallo mereen ja sitten
alaspäin -- alaspäin aina vaan, viisi peninkulmaa, kuten luutnantti
sanoi. Se oli kiintynyt kovasti hänen mieleensä; se pani pään ihan
pyörälle. Sitten hän tapasi Steevensin, äsken laivalle tulleen, ja piti
häntä sopivana keskustelutoverina. Asia alettiin aina alusta.

"Mutta luulen", sanoi luutnantti, "että lasi aivan yksinkertaisesti
taipuu sisään, murtuu ja menee mäsäksi sellaisessa paineessa. On sitä
saatu kivikin juoksemaan vetenä kovan paineen alla -- ja huomatkaa mitä
sanoin."

"Jos lasi murtuu", sanoi Steevens, "mitä sitten?"

"Vesi syöksyy sisään kuin rautasuihku. Oletteko koskaan saanut kokea
kovapaineisen veden suihkua? Se kerrassaan musertaisi hänet. Se
tunkeutuisi hänen kurkkuunsa ja keuhkoihinsa, syöksyisi korviin --"

"Onpas Teillä seikkaperäinen mielikuvitus!" arveli Steevens, joka näki
kaikki aivan elävästi tapahtuvan.

"Välttämättömän todeksi havaitsemista vaan", sanoi luutnantti.

"Entäs pallo?"

"Muutaman kuplan synnyttäisi ja asettuisi mukavasti pohjaan
tuomiopäivää odottelemaan, istuisi sinne liejuun ja pohjamutaan.
Elstead parka olisi vaan hajallaan halenneitten tyynyjensä päällä kuin
voi leivällä."

Hän kertasi viime lauseensa. Se miellytti häntä aivan nähtävästi. "Kuin
voi leivällä." "Luukkuako tarkastellaan?" kuului ääni kysyvän. Elstead
siellä seisoi heidän takanaan valkoseen puettuna kiireestä kantapäähän.
Paperossi oli hänellä hampaissa ja silmät hymyilivät leveän hatunreunan
alta. "Mitä Te voista ja leivästä juttuatte, Weybridge? Taasko moititte
meriupseerien riittämätöntä palkkaa? Minulla ei ole enää kuin yksi
päivä lähtööni. Saamme köydet tänään kuntoon. Nuo harvat pilven
hattarat ja kevyt aallonkäynti sopivat juuri mainiosti, kun tässä
heitetään tusinan verta tonneja lyijyä ja rautaa mereen, eikö niin?"

"Ei ne Teitä juuri häiritse", sanoi Weybridge.

"Ei. Seitsemän -- kahdeksankymmenen jalan syvyydessä ei ole liikettä
lainkaan ja sinne minä pääsen kahdessatoista sekunnissa. Antaa sitten
tuulen ulvoa itsensä käheäksi täällä pinnalla ja veden nousta vaikka
yli pilvien. Ei. Tuolla alhaalla on --." Hän siirtyi laivan syrjälle.
Toiset tulivat perässä. Kaikki kolme kumartuivat eteenpäin ja
tuijottivat vihreänkeltaiseen veteen.

"_Rauha_", sanoi Elstead, päättäen lauseensa.

"Oletteko vallan varma, että kellolaitos tekee tehtävänsä?" kysyi
Weybridge.

"Se on toiminut kolmekymmentä viisi tuntia", sanoi Elstead. "Toimimaan
se on tehtykin."

"Mutta jos se ei toimisi?"

"Miksei se sitä tekisi?"

"En minä menisi mereen tuossa kirotussa kapineessa", sanoi Weybridge,
"en, vaikka tarjottaisiin kaksisataatuhatta puntaa."

"Olettepa arka poika", sanoi Elstead ja sylkäsi tuttavallisesti alas
veteen.

"En minä vain ymmärrä, miten Te aijotte tuota laitosta käyttää", sanoi
Steevens.

"Ensinnäkin, minut ruuvataan palloon", sanoi Elstead, "ja kun minä olen
sytyttänyt ja sammuttanut sähkövalon kolmeen kertaan näyttääkseni, että
olen kunnossa, heittää tuo nostolaitos minut mereen ja kaikki nuo
raskaat lyijypainot tulevat perässä. Suurimmassa lyijypainossa on
rulla, jolla on sata syltä lujaa köyttä, ja muuta yhdistäjää ei
painoilla ja pallolla olekaan paitsi siteitä, jotka katkaistaan
lähdettäissä. On parempi käyttää köyttä kuin monikertaista
metallilankaa. Se katkee helpommin ja on taipuisampaa -- tärkeitä
asioita, kuten kohta havaitsette."

"Jokaisessa lyijypainossa näette reijän, sen läpi juoksee rautainen
kanki, tullen noin kuusi jalkaa ulos alapuolelta. Jos tuo kanki kohoaa,
nostaa se vivun ja panee käyntiin kellolaitoksen siinä päässä lieriötä,
jolle köysi kiertyy."

"No niin. Koko laitos lasketaan koreasti veteen ja siteet katkaistaan.
Pallo ui -- siinä on ilmaa, se on vettä keveämpi -- mutta lyijypainot
putoavat heti alas ja köysi juoksee. Kun köysi on aivan suora lähtee
pallokin sen vetämänä alaspäin."

"Mutta miksi Te köyden laitoitte?" kysyi Steevens. "Miksette
kiinnittänyt painoja suoraan palloon?"

"Pohjaan kolahtamisen tähden. Koko laitos menee alas hyvää kyytiä,
peninkulman toisensa jälkeen, viimein on vauhti aivan tavaton. Se
pirstaantuisi pohjaa vasten, ellei tätä köyttä olisi. Nyt iskevät
painot pohjaan. Heti kun ne sen ovat tehneet, tulee pallon uintikyky
kysymykseen. Se kulkee pohjaa kohti yhä hitaammin, seisahtuu vihdoin ja
alkaa uida taas ylöspäin."

"Nyt tulee kellolaitos kysymykseen. Heti kun painot puskevat pohjaan,
luistaa kanki läpi ja panee kellolaitoksen käyntiin. Köysi kiertyy
jälleen rullalleen. Minä laskeudun siten pohjalle. Siellä minä sitten
viivyn puoli tuntia, sytytän sähkön ja katselen ympärilleni. Sitten
kellolaitos naksauttaa taittoveitsen, köysi katkee ja minä syöksyn
jälleen ylös kuin soodavesikupla. Köysikin auttaa vaan."

"Entä jos sattuisitte laivan kohdalle?" kysäsi Weybridge.

"Minä tulisin sellaista vauhtia, että menisin koreasti sen läpi", sanoi
Elstead, "menisin kuin tykin luoti. Ei Teidän siitä tarvitse olla
huolissanne."

"Otaksukaamme, että joku väkevä rapueläin kietoutuisi
kellolaitokseenne."

"Se olisi minulle kiireellinen kehoitus pysähtyä", sanoi Elstead,
kääntyen katselemaan palloa.

       *       *       *       *       *

Kello yhdentoista tienoissa oli Elstead heitetty mereen. Päivä oli
selkeän kirkas ja tyyni, taivaanrannalla oli sumua. Sähkövalo tuikahti
iloisesti kolme kertaa pienessä ylä-osastossa. Sitten he laskivat hänet
hitaasti veden pintaan ja kokkaköysillä seisova mies oli valmiina
leikkaamaan poikki palloa ja painoja yhdistävät siteet. Pallo, joka
kannella oli näyttänyt niin isolta, oli mitättömän pienen näköinen
tullessaan laivan keulan alle. Se keikkui hiukan ja sen kaksi tummaa
ikkunaa, jotka olivat yläpuolella, näyttivät ihmetellen katselevan
laivan reunalla tunkeilevaa väkeä. Eräs ääni ihmetteli, miltä
Elsteadista tuo keikkuminen tuntuu.

"Oletteko valmiit?" kuului kapteeni huutavan.

"Ollaan, ollaan, sir!"

"Antaa sitten mennä!"

Köydet katkaistiin, pyörre myllersi pallon ympärillä avuttoman
hauskasti. Katsojista joku heilutti nenäliinaansa, joku koetti huutaa
ja eräs kadetti laski hitaasti, "kahdeksan, yhdeksän, kymmenen!" Vielä
keikahdus ja koko laitos suoristui äkkiä.

Se näytti jäävän hetkeksi paikoilleen ja pienenevän nopeasti. Sitten
vesi sen nielasi, se näkyi vielä pinnan alla, heijastuksen
suurentamana. Ennenkuin ehti kolmeen laskea, oli se kadonnut. Läikettä
ja kirkkaita aaltoja jäi vielä jälkeen. Nekin pienenivät ja häipyivät.
Sitten ei näkynyt muuta kuin syvä vesi, joka alempana näytti aivan
mustalta. Siellä uiskenteli hai.

Sitten alkoi risteilijä liikkua, vesi myllertyi, hai katosi,
vaahtovirta ryöpsähti yli tuon kristallikirkkaan syvyyden, joka oli
niellyt Elsteadin. "Mikä on tarkotuksena?" kysyi eräs merimies
toveriltaan.

"Me asetumme muutaman peninkulman päähän, ettei hän ylös tullessaan
puske meihin", vastasi toinen.

Alus kulki hitaasti uuteen paikkaansa. Sen kannella katseli joka-ainoa,
joka oli jouten, tuota keinuvaa syvyyttä, jonne pallo oli uponnut.
Ensimäisenä puolena tuntina puhuttiin tuskin yhtään sanaa, joka ei
olisi koskenut Elsteadia. Joulukuun aurinko oli nyt korkealla ja
kuumuus melkoinen.

"Hänen on jokseenkin viileä tuolla alhaalla", sanoi Weybridge.
"Sanotaan, että jossain määrätyssä syvyydessä merivesi on aina
jäätymäisillään."

"Mistä hän tulee ylös?" kysyi Steevens. "Minulta on suunta kateissa."

"Tuolta noin", sanoi kapteeni, joka ylpeili kaikkitietäväisyydestään.
Hän ojensi sormen suoraan kaakkoon. "Ja nyt on luullakseni oikea
aikakin", sanoi hän. "Hän on ollut kolmekymmentä viisi minuttia."

"Pitkäkö aika menee, ennenkuin ehtii valtameren pohjaan?" kysyi
Steevens.

"Viiden peninkulman syvyyteen ja laskien -- kuten teimme -- nopeuden
lisäyksen kahdeksi jalaksi sekunnilta, menee menoon ja paluuseen noin
kolme neljännesminuttia."

"Hän on siis jo ollut liiankin kauvan", sanoi Weybridge.

"Melkeinpä", sanoi kapteeni. "Minä otaksun kuluvan muutamia minutteja
tuon köyden kiertämiseen."

"Sitä minä en muistanut", sanoi Weybridge, silminnähtävästi elostuen.

Nyt alkoi odotus. Minutti kului hitaasti eikä palloa näkynyt. Toinen
meni eikä mikään särkenyt hiljaisten laineitten liikuntoa. Merimiehet
selittivät toisilleen tuota köyden kiertämisjuttua. Laivan reuna oli
täynnä odottavia kasvoja. "Tule ylös Elstead!" huusi eräs partaposkinen
merikarhu kärsimättömänä. Toiset yhtyivät ja huusivat, kuin olisivat
olleet teatterissa esiripun nousua odottamassa.

Kapteeni katseli heitä ivallisesti.

"Jos nopeuden lisäys on kahta pienempi, niin hän tietysti viipyy
kauvemmin", sanoi hän. "Me emme varmaan tienneet, oliko kaava oikea. En
minä ole mikään orjamainen laskennon ihailija."

Steevens yhtyi häneen. Peräkannella ei puhuttu mitään muutamaan
minuttiin. Sitten kuului Steevensin kellon kuori naksahtavan.

Kun aurinko kaksikymmentä yksi minuttia myöhemmin oli laskeutunut
taivaanrannalle, odottivat he yhä pallon tuloa eikä yksikään kannella
ollut uskaltanut kuiskatakaan, ettei toivoa enää ollut. Weybridge
ensimäisenä lausui sen. Yhdentoista-lyöntien vielä ilmassa uidessa
sanoi hän aivan äkkiä Steevensille: "Minä epäilin aina tuota ikkunaa."

"Hyvä Jumala!" sanoi Steevens; "ettehän Te luule --?"

"Kyllä!" sanoi Weybridge ja jätti loput hänen mielikuvituksensa
täydennettäväksi.

"En minä ole mikään erinomainen laskujen ihailija", sanoi kapteni
epäillen, "niin etten minä kuitenkaan ole vielä toivoton."

Puolenyön aikaan kanuunavene kierteli kaaressa sitä paikkaa, johon
pallo oli uponnut ja sähkövalon valkoinen juova häilähteli, lensi ja
pysähteli rauhattomana fosforiloisteisella vesi-aavikolla pienten
tähtien alla.

"Ellei ikkuna ole murskaantunut, on juttu viisikertaa vaikeampi", sanoi
Weybridge, "sillä sitten on hänen kellolaitoksensa joutunut epäkuntoon
ja hän on nyt tuolla, viisi peninkulmaa jalkaimme alla, on siellä
elävänä kylmässä ja pimeässä, suljettuna tuohon pieneen kupla
pahaseensa; on siellä, minne ei päivän säde ole koskaan paistanut eikä
ihmisolentoa elänyt senjälkeen kun vedet koottiin. Hän on ilman ruokaa,
nälkäisenä, janoisena ja peloissaan, arvaillen kuoleeko nälkään vai
tukehtuuko. Mikähän siitä tulee. Myerin aparatti on luullakseni jo
aikoja sitten lakannut tekemästä tehtäväänsä. Miten kauvan ne
oikeastaan toimivat?"

"Taivas armahtakoon!" huudahti hän; "miten pieniä me olemme! Millaisia
avuttomia raukkoja! Tuolla alhaalla on peninkulmia vettä -- yhä vaan
vettä, ympärillämme laajat vesivainiot ja yllämme pilvet. Puis!" Hän
ojensi kätensä ja samalla kohosi merestä valkonen säde pilviin päin,
alkoi liikkua hitaammin, pysähtyi kokonaan ja näytti uudelta taivaalle
ilmestyneeltä tähdeltä. Sitten se putosi alas ja katosi tähtien
heijastuksiin ja meren fosforimaiseen sumuun.

Weybridge jäi siihen, käsi ojollaan ja suu auki. Sitten hän sulki
suunsa, aukasi sen jälleen ja teki käsillään kärsimättömiä liikkeitä,
huusi "El-stead ohoi!" ja juoksi suoraa päätä valonheittäjän luo. "Minä
näin hänet", sanoi hän. "Tuolla oikealla puolen! Hän on vääntänyt sähön
palamaan ja hän nousi juuri vedestä. Kuljettakaa valoa. Meidän pitäisi
nähdä hänet, kun hän nousee pinnalle." Ei häntä löydetty ennen
päivänkoittoa. Silloin vasta pallo tavattiin, laitettiin nostokone
kuntoon ja yhden veneen miehistö kiinnitti keksin palloon. Saatuaan
pallon kannelle, ruuvasivat he lasin auki ja tirkistivät pimeään
sisustaan (sähkövalokammion tarkotus näet oli valaista vettä pallon
ympärillä ja se oli aivan erillään isosta kammiosta).

Ilma pallon sisällä oli hyvin kuumaa, kummi lasinreijän reunoilla oli
pehmennyt. Innokkaisiin kyselyihin ei kuulunut vastausta eikä
liikahdustakaan elävästä olennosta. Elstead näytti makaavan
liikkumatta, mykkyrässä pallon pohjalla. Laivan lääkäri ryömi sisään ja
nosti hänet ulos. Hetkeen eivät he tienneet, oliko Elstead kuollut vai
elävä. Laivan lamppujen keltaisessa valossa kiilsivät hänen kasvonsa
hielle. He veivät hänet omaan hyttiinsä.

Havaittiin, ettei hän ollut kuollut. Hermosto vaan oli aivan lamassa ja
ruumis kovin kolhiintunut. Muutamia päiviä piti hänen maata aivan
hiljaa. Meni viikko, ennenkuin hän voi kertoa kokemuksiaan.

Melkein ensi sanoikseen sanoi hän lähtevänsä uudelleen meren pohjaan.
Pallo vaan piti tehdä toisenlaiseksi, niin että hän tarpeen tullen voi
katkaista köyden. Hän oli nähnyt ihmeitä. "Te luulitte, etten minä
tapaisi muuta kuin liejua", sanoi hän. "Te nauroitte minun
yritykselleni ja minä olen löytänyt uuden maailman!" Hän kertoi
juttunsa katkonaisesti ja enimmäkseen väärästä päästä, niin että sitä
on mahdoton toistaa hänen sanoillaan. Mutta seuraavanlainen on kertomus
hänen kokemuksistaan.

Alku oli kamala. Ennenkuin köysi pääsi juoksemaan, oli pallo kierinyt
ympäri. Hän oli kuin sammakko potkupallossa. Hän ei nähnyt muuta kuin
nostokoneen ja pilvet yläpuolellaan ja joskus vilauksen laivan kannella
olevista ihmisistä. Hän ei voinut aavistaakaan, minnepäin pallo ensi
hetkessä heilahtaisi. Äkkiä havaitsee hän olevansa kumossa, koettavansa
nousta, menevänsä taas kuperkeikkaa tyynyillä. Mikä muu muoto hyvänsä
olisi sisustalle ollut mukavampi, mutta mikään muu muoto ei olisi
voinut kestää alimpain vesikerrosten kovaa painetta.

Yht'äkkiä pallo lakkasi heilumasta; se suoristui ja hän näki seisomaan
noustunaan, miten vesi ympärillä oli vihreänsinistä ja heikko valo
sikersi ylhäältäpäin häntä kohti. Joukko pieniä uivia esineitä kohosi
nopeasti hänen alapuoleltaan, kuten näytti, valoa kohti. Hänen siinä
katsellessaan tuli pimeämpää ja pimeämpää, kunnes vesi yläpuolella oli
mustaa kuin sydänyön taivas, joskin hiukan vihertävää ja alapuolella
sydenkarvaista. Pienet läpinäkyvät esineet synnyttivät hiukan valoa ja
syöksyivät hänen ohitsensa hienoina vihertävinä juovina.

Ja tunne siitä, että mentiin alaspäin! Se oli aivan samanlainen kuin
pudotessa. Sillä erotuksella vaan, että sitä kesti. On vaikea kuvailla,
millaiselta tuo jatkuva putoaminen tuntui. Silloin Elstead ainakin
katui, että oli retkelle lähtenyt. Hän näki kaikki aivan uudessa
valossa. Hän muisti ison mustekalan, jonka sanotaan elävän syvillä
vesillä ja jollaisia joskus löydetään puolisulaneina valaitten sisästä
tai kuolleina, mädänneinä ja puoleksi syötyinä kaloissa. Otaksutaanpa,
että sellainen tarttuisi kiinni eikä laskisi menemään. Ja oliko
kellolaitosta kylliksi koetettu? Mutta tahtoipa hän palata tai ei, se
ei vaikuttanut yhtään mitään.

Viidenkymmenen sekunnin kuluttua oli kaikki ulkopuolella pimeätä kuin
yö, paitsi siellä, missä hänen pallonsa valo lävisti vettä ja valaisi
jonkun kalan tai putoavan palasen. Ne vilahtivat niin äkkiä ohi, ettei
hän voinut saada selville, mitä ne olivat. Kerran hän luuli menevänsä
haikalan ohi. Sitten alkoi pallo kuumentua hankautuessaan veteen. He
eivät olleet ottaneet sitä huomioon.

Ensimäinen seikka, jonka hän huomasi, oli että hän hikosi. Sitten hän
kuuli jalkainsa alla yhä äänekkäämpää kihinää ja näki joukon pieniä
kuplia -- ne olivat hyvin pieniä -- suihkuna syöksyvän ylöspäin.
Höyryä! Hän koetti lasia. Se oli kuuma. Hän sytytti pienen hehkulampun,
joka valaisi hänen huonettaan, katsoi kelloon, joka oli tyynytetyllä
seinällä nappulain luona, ja näki olleensa matkalla kaksi minuttia.
Hänen mieleensä johtui, että ikkuna voisi murtua lämpömääräin
äkkinäisessä vaihteessa, sillä hän tiesi pohjavetten aina olevan
lähellä jäätymäpistettä.

Silloin alkoi pallon lattia yht'äkkiä ikäänkuin painaa hänen jalkojaan,
kuplat ulkopuolella kulkivat yhä hitaammin ja kihinä heikkeni. Pallo
keikahti hieman. Lasi ei ollut murtunut, mitään ei ollut tapahtunut ja
hän tiesi, että putoamisen vaarat ainakin olivat ohitse.

Minutin kuluttua hän tulisi pohjaan. Hän ajatteli Steevensiä ja
Weybridgeä ja muita siellä viisi peninkulmaa ylempänä, korkeammalla
hänen yläpuolellaan, kuin korkeimmat pilvet koskaan ovat maasta. Siellä
he kulkivat hiljalleen, tuijottivat alas ja ihmettelivät, mitä hänelle
oli tapahtunut.

Hän tirkisti ikkunasta. Ei näkynyt enää kuplia ja kihinä oli lakannut.
Ulkona oli ankaran mustaa -- kaikki kuin tummaa samettia -- paitsi
missä sähkövalo tunkeutui autioon veteen. Niissä paikoin näytti vesi
kellanviheriältä. Sitten ui näkyviin kolme olentoa peräkkäin. Ei voinut
saada selville, olivatko ne pieniä ja lähellä vaiko suuria ja kaukana.

Niitä ympäröi sinervä, hämyinen valo, kalastaja-alusten lyhtyjen valon
tapainen ja kyljillä näkyi laivan ikkunoita muistuttavia kirkkaita
pilkkuja. Niitten valkimoiminen näytti lakkaavan, kun ne tulivat hänen
lamppunsa säteilyyn, ja silloin hän näki niitten olevan pieniä,
kummallisen muotoisia kaloja. Niillä oli isot päät, suuret silmät ja
kapenevat ruumiit pyrstöineen. Niitten silmät olivat suunnatut häneen
ja näyttivät ne seuraavan häntä alaspäin. Hän arveli valon vetävän
niitä puoleensa.

Toisia samanlaisia liittyi matkaan. Lähetessään pohjaa hän huomasi,
että vesi muuttui vaaleaksi ja lampun valojuovassa näkyi pieniä
pilkkuja kuten tomuhiukkasia auringonvalossa. Lyijypainot varmaankin
olivat pohjasta irroittaneet mutaa ja liejua.

Lyijypainoja kohti laskeutuessaan ympäröi häntä sakea vaaleus, jota
sähkövalo ei saanut syvältäkään lävistetyksi. Monta minuuttia kului
ennenkuin liikkeelle lähteneet pohjakerrostumat vähänkin asettuivat.
Sitten voi hän nähdä lamppunsa ja kaukaisen kalajoukon fosforivalossa
liejusta harmahtavaksi sameutuneen veden liikahtelevan. Siellä täällä
vaan näkyi toisiinsa kietoutuneita merililjaryhmiä, joiden nälkäiset
tuntorihmat hitaasti heiluivat. Ja päällä lepäsi vesi ankaran mustana.

Kauvempana näkyivät jättiläissuuren sieniryhmän miellyttävät,
läpikuultavat rajaviivat. Pohjalla oli siellä täällä teräväpiikkisiä
latteita mättäitä. Hän arveli niitä jonkunlaiseksi merisiililajiksi.
Pieniä, isosilmäisiä tai sokeita olentoja, jotka omituisesti
muistuttivat milloin siiraa milloin hummeria, ryömi hitaasti valojuovan
yli kadoten jälleen pimeään ja jättäen vaon liejuun.

Sitten käännähti pyöreilevä parvi pikkukaloja häntä kohti kuten
kottaraisjoukko. Ne kulkivat hänen ylitsensä kuin hohtava lumipilvi ja
jälempänä näkyi palloa kohti uivan joku isompi olento.

Ensin se näkyi vain epäselvästi: laiskasti liikkuva ruumis, joka kaukaa
muistutti kävelevää ihmistä. Sitten se tuli lampun valosuihkuun. Loisto
sokaisi sen, se sulki silmänsä. Hän katseli, jäykkänä kummastuksesta.

Se oli omituinen luurankoinen eläin. Sen mustanpunainen pää muistutti
hiukan kameleonttia, mutta sillä oli niin korkea otsa ja niin iso
aivokoppa, ettei millään matelijalla ole sellaista. Kasvojen pysty
asento teki sen kummallisesti ihmisolennon näköiseksi.

Kuopistaan ulkonevat, isot ja kameleonttimaiset silmät sillä oli ja
leveä matelijan suu. Huulet olivat luiset, niitten yläpuolella pienet
sieraimet. Korvien sijalla oli kaksi kiduskantta, joitten alta tunki
esiin ohkainen korallikukka, joka eniten muistutti nuorten rauskujen ja
haikalain kukkamaisia kiduksia.

Kasvojen ihmismuotoisuus ei ollut ihmeellisintä tässä olennossa. Se oli
kaksijalkainen; sen melkein pallomaista ruumista tuki kaksi
sammakkomaista jalkaa ja paksu häntä. Etujaloissaan, jotka olivat vielä
pahempia ihmiskäden irvikuvia kuin sammakon, oli sillä kuparilla
koristettu luinen sauva. Väriltään oli olento kirjava; sen, pää, kädet
ja jalat olivat tulipunaset, mutta ruumiin nahkapeite, joka riippui
laskoksissa kuin vaatteet, oli harmaan valkimoiva. Nyt se oli
paikoillaan valon häikäisemänä.

Vihdoin tuo syvyyden tuntematon asujain räpäytti silmänsä auki.
Varjostaen niitä kädellään avasi se suunsa ja huusi. Ihmisääni olisi
ehkä kuulunut samanlaiselta teräksen ja tyynyjen läpi. Mitenkä ilman
keuhkoja voi saada äänen syntymään, sitä ei Elstead yrittänytkään
selittää. Sitten olento siirtyi valojuovaa ympäröivään salaperäiseen
pimeyteen ja Elstead paremmin tunsi kuin näki, että se lähestyi palloa.
Luullen että valo oli sen houkutellut luokseen, väänsi Elstead
sähkönappulaa. Hetkisen kuluttua tuntui jokin pehmeästi koskevan
palloon. Se heilui.

Sitten huuto toistui ja hänestä tuntui, kuin kaukainen kaiku siihen
vastaisi. Kosketus uudistui; pallo heilahti ja kopahti rullaan, jolle
köysi oli kierretty. Hän seisoi pimeässä ja tirkisti syvyyden
ijankaikkiseen yöhön. Sitten hän näki, hyvin hämärinä ja kaukana,
useita fosforiloistoisia ihmismäisiä olioita. Ne tulivat hyvää vauhtia
häntä kohti.

Puolipyörryksissä etsi hän heiluvassa vankilassaan ulkopuolisen
sähkölampun nappulaa ja sytytti epähuomiossa pienen hehkulamppunsa
seinätyynyjen välissä. Pallo pyöri ja lähti alaspäin. Hän kuuli
hämmästyksen huudahduksia ja näki jaloilleen päästyään alaikkunassaan
kaksi muljottavaa silmäparia, joihin hänen lamppunsa valo kuvastui.

Samassa hetkessä iskivät ankarat kourat pallon teräspeitteeseen ja
kellon metallisuojustasta, jota taottiin voimain takaa, lähti perin
ikävä ääni. Elstead oli sydän kurkussa, sillä jos nuo olennot
pysäyttäisivät kellolaitoksen, ei hänellä olisi ylöspääsyn toivoakaan.
Tuskin oli hän sen saanut ajatelluksi, kun pallo heilui ankarasti ja
hänen jalkansa tärähtivät sen pohjaa vastaan. Hän sammutti pikku-lampun
ja sytytti yläosastossa olevan ison lampun, jonka valo heittyi ulos
veteen. Merenpohja ja ihmismuotoiset olennot olivat poissa ja joukko
toisiaan takaa-ajavia kaloja kulki ikkunan ohi.

Hän luuli noitten syvyyden kummallisten asujain katkaisseen hänen
köytensä. Hän oli kai pelastunut. Nopeammin ja nopeammin kulki hän
ylöspäin. Sitten pallo pysähtyi. Äkkinäinen nykäys ja hänen päänsä iski
vankilan kattoon. Puoleen minuuttiin ei hän voinut ajatella mitään.

Sitten hän tunsi, miten pallo pyöri ja keinui hitaasti. Samalla tuntui,
kuin olisi sitä vedetty pitkin merta. Nojaten ikkunaan sai hän sen
puolen palloa painumaan alaspäin, mutta muuta ei näkynyt kuin hänen
lamppunsa valojuova, joka turhaan ponnisteli pimeyttä vastaan. Hänen
mieleensä juolahti, että voisi ehkä nähdä paremmin, jos sammuttaisi
valon ja antaisi silmäin tottua syvään pimeyteen.

Siinä hän oli oikeassa. Hetkisen kuluttua muuttui tuo samettimainen
pimeys läpikuultavaksi ja hän näki kaukana ja niin heikosti kuin
Englannin kesän hämärävalossa alapuolellaan liikkuvia olentoja. Hän
päätti, että nuo eläimet olivat irroittaneet hänen köytensä ja
kuljettivat häntä pitkin meren pohjaa.

Ja sitten hän näki väreilevän meren alaisen tason läpi jotakin
epäselvää ja kaukaista: niin laajalle, kuin pienestä ikkunasta voi
nähdä, levisi näköpiiri kuulakan valoisena. Sinne päin häntä
kuletettiin, aivan kuin ihmiset olisivat kulettaneet ilmapalloa maalta
kaupunkiin. Matka kävi kovin hitaasti ja kovin hitaasti järjestyi
valoisa ala selvempiin muotoihin.

Kello oli pian viisi, kun hän saapui tuon valoisan paikan kohdalle.

Nyt hän voi nähdä muotoja, jotka muistuttivat katuja taloineen. Ne
olivat ryhmässä suuren, katottoman rakennuksen ympärillä, joka
omituisesti muistutti luostarin raunioita. Kaikki oli kuin kartalla
hänen allaan. Talot olivat katottomia seinäryhmiä. Ne olivat, kuten hän
myöhemmin huomasi, valkimoivaa luuta. Kaikki näytti veteen vajonneesta
kuuvalosta tehdyltä.

Paikan keskustassa ojentelivat heiluvat liljatähdet tuntorihmojaan,
korkeat, hoikat ja lasimaiset sienet kohosivat kuin kirkkaat tornit ja
liljain hehkuva valo erosi paikan yleisvalaistuksesta. Avoimilla
paikoilla voi hän nähdä liikkuvia joukkoja, mutta oli liian korkealla
voidakseen eroittaa yksilöjä.

Sitten ne vetivät häntä hitaasti alaspäin. Paikan yksityiskohdat
alkoivat vähitellen selvitä. Hän näki, että noiden pilvimäisten
rakennusten rajaviivat olivat pieniä pyöreitä helmimäisiä esineitä ja
että eri paikoissa hänen alapuolellaan, avoimilla paikoilla, oli kuin
kuoreen peittyneitten laivain runkoja.

Hitaasti ja varmasti hän painui alaspäin ja muodot hänen allaan yhä
kirkastuivat, selvenivät, tulivat määrätymmiksi. Hän huomasi kulkevansa
kaupungin keskessä olevaa isoa rakennusta kohti ja hän voi nähdä ne
mitä moninaisimmat oliot, jotka kuljettivat köyttä. Hän ihmetteli
nähdessään yhden laivoista, jotka muodostivat paikan korkeat
rakennukset, olevan täynnä liikehtiviä olentoja, jotka silmäilivät
häntä. Sitten suuren rakennuksen seinät hitaasti kohosivat hänen
ympärilleen peittäen koko näkymön.

Ne seinät olivat veden syömää puuta, kierrettyä köyttä, rautakiskoja,
kuparia ja kuolleitten ihmisten pääkalloja. Kallot olivat sikin sokin,
mutkikkaissa kierteissä, ja ihmeellisin kääntein niiden jono kulki
pitkin seinää. Niitten silmäreijistä ja yli koko paikan vilahteli
edestakaisin hopeahohtoisia pikkukaloja.

Äkkiä täytti hänen korvansa matala huuto ja häly, joka muistutti
ankaraa torven ääntä. Se vaikeni ja alkoi kuulua ihmeellinen laulu.
Pallo painui alaspäin, ohi korkeakaaristen ikkunain, joista suuret
joukot noita kummallisia henkimäisiä olentoja katseli häntä. Vihdoin
hän tuli, kuten näytti, jonkunmoiselle alttarille keskellä kaupunkia.

Nyt oli hän niin alhaalla, että voi nähdä nuo kummalliset syvyyksien
eläjät vieläkin selvemmin. Ihmeekseen hän huomasi niitten kaikkien
kumartuvan hänen eteensä. Yksi vain, jolla näytti olevan suomupuku ja
päässä loistava diademi, seisoi aukoen ja sulkien matelijasuutaan aivan
kuin olisi johtanut kumartuneitten laulua.

Mikä lieneekin saanut Elsteadin jälleen sytyttämään pienen
hehkulamppunsa, vaikka oli melkein varmaa, että olennot häviäisivät sen
nähdessään pimeyteen. Valon äkkiä syttyessä loppui laulu ja alkoi
kuulua riemuitseva melu. Elstead peloissaan sammutti jälleen lampun ja
katosi heiltä. Hetkeen ei hän voinut nähdä, mitä olennot tekivät, mutta
silmäin jälleen totuttua pimeässä eroittamaan hän näki, että ne olivat
jälleen polvillaan. Ja niin he häntä palvelivat kolme tuntia yhteen
mittaan.

Mitä seikkaperäisimmin kertoi Elstead tästä kummallisesta kaupungista
ja sen asujista, noista ikuisen yön eläjistä, jotka eivät ole koskaan
nähneet aurinkoa, kuuta, tähteä, viheriäistä ruohoa, eivätkä yhtäkään
ilmaa hengittävää olentoa, jotka eivät tiedä mitään tulesta eivätkä
muusta valosta kuin eläväin olentojen fosforiloistosta.

Jos hänen kertomuksensa on ihmeellinen, niin vielä kummempaa on kuulla,
että niin etevät tiedemiehet kuin Adams ja Jenkins pitävät sitä aivan
uskottavana. Heidän mielestään on aivan mahdollista, että syvän meren
pohjalla elää järkeviä, vettä hengittäviä luurankoisia eläimiä, jotka
ovat tottuneet alhaiseen lämpömäärään ja kovaan paineeseen ja ovat niin
raskasrakenteisia, etteivät elävinä eivätkä kuolleina nouse pinnalle.
Siellä ne voivat elää ilman että meillä on niistä vähintäkään tietoa,
ollen kuten mekin uuden punaisen hiekkakivikauden suurten
eläintenkaltaisten olioitten jälkeläisiä.

Ne taas pitävät meitä ihmeellisinä meteoriolentoina, joita putoilee
heidän salaperäisen pimeästä vesitaivaastaan. Emmekä vain me itse, vaan
myöskin meidän laivamme, metallipalaset ja työkalumme tulevat heille
kuin pilvistä. Joskus putoava esine musertaa jonkun heistä aivan kuin
jonkun ylhäisen näkymättömän voiman tuomiosta, joskus tulee harvinaisia
ja hyödyllisiä tavaroita, joskus tulevaisuuden ennemerkkejä. Voi ehkä
ymmärtää, miten he käyttäytyvät nähdessään elävän ihmisen, kun
ajattelee, mitä joku raakalaiskansa tekisi, jos sen sekaan äkkiä
pilvistä putoaisi loistava, sädekehän ympäröimä olio.

Tunnin tai pari kertoi Elstead Ptarmiganin upseereille yksityiskohtia
ihmeellisistä kahdestatoista tunnistaan syvyydessä. On varmaa, että hän
aikoi ne kirjoittaakin, mutta siitä ei koskaan tullut mitään ja niinpä
ei meillä ole muuta neuvoa kuin koota hänen kertomuksensa hajanaiset
kappaleet kapteeni Simmonsin, Weybridgen, Steevensin, Lindleyn ja
muitten muistista.

Me näemme kaikki hajanaisina kuvina -- suuren, yliluonnollisen
rakennuksen, kumartuneet, laulavat olennot tummine kameleonttipäineen
ja heikosti loistavine vaatteineen ja Elsteadin, joka sytyttää jälleen
lamppunsa ja koettaa turhaan saada niille selväksi, että köysi, joka
pidätti palloa, oli laskettava irti. Hetki hetken perään kului ja
Elstead kauhistui, kun kelloa katsoessaan huomasi, että happea oli enää
neljäksi tunniksi. Mutta laulu hänen kunniakseen jatkui; se tuntui
hänen lähestyvän kuolemansa surumarssilta.

Hän ei käsittänyt, miten pallo oli päässyt irralleen, mutta riippuvan
köyden päästä päättäen oli alttarin reuna hangannut siteen poikki.
Pallo pyörähti äkkiä ja hän kiisi ylöspäin, pois merenalaisesta
maailmasta kuten eeterimäinen, tyhjyyden verhooma olento, joka meidän
ilmakehämme läpi liitelee omaan kotoiseen eeteriinsä. Hän katosi
palvelijoiltaan kuin vetykupla yläilmoja kohti. Omituinen taivaaseen
astuminen se oli niille.

Yhä suurenevalla nopeudella riensi pallo ylöspäin vapauduttuaan
lyijypainoistaan.

Ikkunapuoli oli ylimpänä, kuplavirrat kiehuivat laseissa. Joka hetki
pelkäsi hän niitten särkyvän. Sitten tuntui hänen päässään jotain
irtautuvan, se oli kuin suuri pyörä. Huone alkoi kiertää ympäri. Hän
pyörtyi. Tajuihinsa tullessaan oli hän hytissään ja kuuli tohtorin
äänen.

Tässä on pääsisältö siitä ihmeellisestä tarinasta, jonka Elstead
katkelmina kertoi Ptarmiganin upseereille. Myöhemmin lupasi hän sen
kirjoittaa kokonaisuudessaan. Hänen mielessään oli vain pallonsa
parantaminen. Se tapahtui Riossa.

Muuta kerrottavaa ei olekaan kuin se, että Elstead 2 päivänä helmikuuta
1896 toisen kerran laskeutui valtameren syvyyteen niiden kokemusten
opastamana, mitä hän ensi retkellään oli saanut. Hän ei palannut.
Ptarmigan risteili niillä paikoin, missä hän oli mereen sukeltanut,
kolmetoista päivää löytämättä häntä. Sitten se palasi Rioon ja tieto
hänen kohtalostaan lähetettiin sähköteitse hänen ystävilleen. Sellainen
on nyt asiain tila. Ja onpa hyvin luultavaa, ettei uutta yritystä enää
tehdä sen ihmeellisen tarinan todenperäisyyden selville saamiseksi,
jonka Elstead kertoi syvyyksien tähän asti tuntemattomista
kaupungeista.



Gottfried Plattnerin tarina.


On aika vaikeata mennä päättämään, pitääkö Gottfried Plattnerin tarinaa
uskoa vai eikö. Tosin meillä on seitsemän todistajaa -- tai tarkemmin
sanoen kuusi ja puoli silmäparia sekä yksi eittämätön tosiasia; mutta
myöskin -- mitä? -- ennakkoluuloja, terve järki ja mielipiteitten
jäykkyys. Seitsemää kunniallisemmalta näyttävää todistajaa ei löydä
mistään; eittämättömämpää tosiasiaa kuin Gottfried Plattnerin
ruumiinrakennuksen viallisuus ei ole. Eikä koskaan ole kerrottu
päättömämpää juttua kuin juttu näistä kaikista. Päättömintä jutussa on
arvoisan Gottfriedin osa (minä luen hänet noiden seitsemän joukkoon).
Taivas varjelkoon minua edistämästä taikauskoa koettamalla olla ylen
puolueeton! Minä tunnustan suoraan, että siinä jutussa Gottfried
Plattneriin nähden on jotakin vinossa, mutta mikä se vino tekijä on,
sitä minä totisesti en tiedä. Minä olen hämmästyen nähnyt, miten aivan
odottamattomissa auktoriteetti-paikoissakin juttu on uskottu todeksi.
Arvelen kuitenkin, arvoisa lukijani, olevan selvintä, että kerron sen
ilman selityksiä.

Gottfried Plattner on nimestään huolimatta vapaana syntynyt
englantilainen. Hänen isänsä, muuan elsassilainen, tuli Englantiin
kuuskymmenluvulla, nai arvokkaan ja harvinaisilla esi-isillä varastetun
englantilaisen tytön ja kuoli, päättäen siten onnellisen ja
tapahtumista köyhän elämänsä (joka pääasiassa kului parkettilattiain
tekoon) vuonna 1887. Gottfried on kahdenkymmenen seitsemän ikäinen.
Kolme perittyä kieltä on auttanut hänet uusien kielten opettajaksi
pieneen yksityiskouluun Etelä-Englannissa. Äkkinäinen tarkastelija ei
huomaa mitään, mikä eroittaisi hänet kaikista muista uusien kielten
opettajista kaikissa muissa pienissä yksityiskouluissa. Hänen pukunsa
ei ole erittäin kallis eikä muodikaskaan, mutta ei liioin halpa eikä
resuinen. Hänen ulkonainen olemuksensa, samoin hänen pituutensa ja
ryhtinsä on jotain huomaamatonta. Huomaisi ehkä, etteivät hänen
kasvonsa, enempää kuin useimpain muittenkaan ihmisten, ole aivan
tasasuhtaiset: oikea silmä on hiukan suurempi kuin vasen ja leuan oikea
puoli vähän lihavampi. Jos Te tavallisen huolimattomasti avaisitte
hänen liivinsä ja tunnustaisitte hänen sydämensä sykintää, voisi Teistä
tuntua, että sydän on samallainen kuin kenen muun hyvänsä. Te
pitäisitte hänen sydäntään aivan tavallisena, mutta tottunut tarkastaja
huomaisi siinä jotain harvinaista. Kun Teille asian ilmoittaa, niin Te
käsitätte heti ihmeellisyyden. Gottfried Plattnerin sydän tykyttää
oikealla puolen ruumista.

Tämä tosin ei ole Gottfriedin rakenteen ainoa omituisuus, mutta se
voisi ensinnä tulla tottumattomankin huomion esineeksi. Tunnetun
kirurgin tekemä huolellinen tutkimus Gottfriedin sisäisistä laitoksista
näyttää viittaavan siihen suuntaan, että kaikki muutkin hänen
ruumiissaan tavattavat epäsuhtaisuudet ovat väärillä paikoilla. Maksan
oikea nurkka on vasemmalla puolen, vasen oikealla. Keuhkot ovat
samoin väärin päin. Vielä ihmeellisempää on, vaikka Gottfriedin
näyttelykyvynkin ottaa lukuun, että hänen oikea kätensä on hiljattain
muuttunut vasemmaksi. Tämän tapauksen jälkeen huomaamme (mahdollisimman
puolueettomastikin asiaa tarkastaen), että Gottfriedin on hyvin vaikea
kirjoittaa. Se käy päinsä ainoastaan paperin oikeasta syrjästä
vasempaan päin ja vasemmalla kädellä. Oikea käsi ei taivu heittoon,
aterioidessaan joutuu Gottfried pulaan veitsen ja kahvelin sekaantuessa
ja hänen ajatuksensa tien suunnasta -- hän on pyöräilijä -- ovat aivan
epämääräiset. Eikä löydy vähintäkään aihetta otaksua, että
Gottfriedissa ennen näitä tapahtumia olisi ollut taipumustakaan
vasenkätisyyteen.

Toinenkin ihmeellinen tosiasia esiintyy tässä hullunkurisessa
jutussa. Gottfriedilla on kolme kuvaa omasta persoonastaan. Näemme
hänet ensiksi viiden tai kuuden vuotiaana. Paksut sääret pistävät esiin
villakoltun alta hänen siinä seistä murjottaessaan. Tässä kuvassa on
hänen vasen silmänsä hiukan oikeata isompi ja leuan vasen puoli jonkun
verran lihavampi. Nykyään ovat osat aivan päinvastoin. Kuva
neljäntoista-ikäisestä Grottfriedista näyttää puhuvan näitä tosiasioita
vastaan, mutta syy on siinä, että se on noita halpoja suoraan
metallille otettuja kuvia, joita siihen aikaan käytettiin ja jotka
kääntävät kuvan aivan kuin peili. Kolmas kuva esittää hänet
kahdenkymmenen yhden vuotiaana ja vahvistaa edellisissä ilmenevän
seikan. Mitä vakuuttavimmalla tavalla ilmenee tässä se tosiasia, että
Gottfriedin molemmat puolet ovat vaihtuneet. On vain mahdottoman vaikea
arvata, miten inhimillinen olento voi näin muuttua, ellei tapahdu
erinomaista ja samalla tyhjänpäiväistä ihmettä.

Voisihan nämä asiat tosin selittää siten, että otaksuisi Gottfriedin
saattaneen tahallaan ihmeitä aikaan, sydämensä omituisesta asemasta
lähtien. Valokuvia voi väärentää ja vasenkätisyyttä teeskennellä. Mutta
miehen luonne ei anna aihetta sellaisiin arveluihin. Hän on hiljainen,
käytännöllinen ja vaatimaton sekä Nordaun kannalta läpeensä terve. Hän
pitää oluesta ja tupakoi kohtuullisesti, kävelee joka päivä
terveydekseen ja pitää opetustaan laadultaan sangen arvokkaana. Hänellä
on hyvä vaikka harjoittamaton tenoriääni ja hänen ilonansa on laulaa
kansanomaisia, iloisia lauluja. Hän on ihastunut lukemiseen, joskaan ei
kuolettavasti -- suurin harha, mihin hämärästi hurskas optimisti eksyy
-- hän nukkuu hyvin ja näkee harvoin unia. Hän on totta tosiaan
viimeinen mies syöttämään toisille satumaisia juttuja. Eikä hän
suinkaan olekaan tätä juttua maailmalle levittänyt, hän on siitä hyvin
vähän puhunut. Hän esiintyy tutkijalle niin voittavan vaatimattomana,
että suurinkin epäilijä alkaa uskoa. Hän näyttää kerrassaan häpeävän,
että jotain niin tavatonta on hänelle tapahtunut.

On surkuteltavaa, että Plattner inhoo kuoleman jälkeen toimitettua
ruumiinavausta ja täydellinen todistus siitä, että hänen ruumiissaan
ovat vasen ja oikea vaihtuneet, jää siten ehkä ainiaaksi saamatta.
Tästä tosiasiasta kertomuksemme uskottavuus pääasiassa riippuu. Ei voi
mitenkään liikutella ihmistä avaruudessa -- avaruus otettuna siinä
merkityksessä kuin ihmiset yleensä sen käsittävät -- eikä saada aikaan
hänen eri puoliensa muuttumista. Kuinka häntä käännättekin, aina on
oikea puoli oikea ja vasen vasen. Jos esine on hyvin ohut ja litteä,
käy se tietysti päinsä. Voihan leikata paperista kuvion, jossa on oikea
ja vasen puoli, ja vaihtaa sen sivut yksinkertaisesti kääntämällä se
ylösalaisin. Mutta paksun esineen laita on toinen. Matematiset
teoretikot sanovat että ainoa keino, millä tällaisen massivin esineen
oikean ja vasemman puolen saa vaihtumaan, on temmata tuo esine
kerrassaan pois avaruudesta sellaisena, kuin me sen tunnemme, ja
kääntää se jossain avaruuden ulkopuolella. Tämä on hiukan hassua, mutta
jokainoa hiukankin matematikan teorioista tietävä voi sen vakuuttaa
lukijalle todeksi. Puhuaksemme teknilliseen tapaan: Plattnerin oikean
ja vasemman puolen hullunkurinen sekaantuminen todistaa, että hän on
avaruudestamme siirtynyt siihen, mitä kutsutaan neljänneksi
ulottuvaisuudeksi ja palannut takaisin maailmaamme. Ellemme tahdo pitää
itseämme keksityn ja tarkoituksettoman petoksen uhreina, täytyy meidän
uskoa, että näin on tapahtunut.

Siinä ovat kouraan tuntuvat tosiasiat. Tulemme nyt niihin ilmiöihin,
jotka yhtyivät hänen maailmasta poistumiseensa. Ilmenee, että Plattner
opetti Sussexvillen yksityiskoulussa ei ainoastaan uusia kieliä, vaan
myöskin kemiaa, kauppamaantiedettä, kirjanpitoa, pikakirjoitusta,
piirustusta ja muutamia muita aineita, joihin poikain vanhempain
vaihtelevat päähänpälkähdykset antoivat aihetta. Hän tiesi vähän tai ei
mitään näistä eri aineista, mutta opettajalle, joka ei istu
ylihallituksessa eikä opeta alkeiskoulussa, ei tieto olekaan läheskään
yhtä tärkeä kuin luja siveellinen luonne ja ylhäinen käytös. Kemiassa
hän etenkin oli heikko. Omain sanainsa mukaan tunsi hän ainoastaan nuo
kolme kaasua (mitä hän sitten lieneekin tarkoittanut). Kun oppilaat
alussa eivät tienneet mitään ja johtivat koko kehityksensä hänestä,
joutui hän pulaan pitkäksi aikaa. Sitten tuli kouluun pieni
Whibble-niminen poika, jonka joku ilkeämielinen sukulainen oli
kasvattanut mielenlaadultaan tutkivaiseksi. Tämä poikanen seurasi
Plattnerin luentoja huomattavalla, pidätetyllä innolla ja toi usein,
haluten oleellisesti osoittaa intoaan, aineita Plattnerin
analyseerattaviksi. Plattner, joka oli mielissään siitä, että omasi
selvästi elähyttävän ja innostusta herättävän voiman ja samalla luotti
poikain tietämättömyyteen, analyseerasi niitä, tekipä yleisiä huomioita
niitten kokoonpanosta. Hän todellakin innostui siinä määrin, että
hankki analytistä kemiaa käsittelevän teoksen ja tutki sitä vahtiessaan
poikia, jotka istuivat iltatyössä. Hän hämmästyi huomatessaan kemian
kerrassaan huvittavaksi aineeksi.

Tähän asti on kertomus aivan jokapäiväinen. Mutta nyt astuu näyttämölle
vihertävä pulveri. Vihertävän pulverin alkuperää lienee, paha kyllä,
mahdoton saada selville. Herra Whibble kertoo sekavan jutun, jossa
puhutaan sen löytämisen tapahtuneen satamassa. Vanhassa kalkkiuunissa
se oli ollut ja kääryssä. Olisi ollut erinomaista sekä Plattnerille
että hra Whibblen perheelle, jos siellä ja silloin olisi pulveriin
sattunut sytytetty tulitikku. Nuori herra ei tuonut sitä kouluun
käärynä, vaan tavallisessa kahdeksan unssin lääkepullossa, jonka suu
oli tukittu revityllä sanomalehdellä. Plattner sai sen iltapäivätuntien
loputtua. Neljä poikaa oli pidätetty rukousten jälkeen toimittamaan
joitakin laiminlyömiänsä tehtäviä ja Plattner vartioi heitä pienessä
luokkahuoneessa, missä kemiaa opetettiin. Ne opetusvälineet, joita
Sussexvillen yksityiskoulussa kuten muissakin paikkakunnan pienissä
kouluissa kemian opetuksessa käytetään, ovat ankaran yksinkertaiset. Ne
ovat kootut pienelle pyöreälle pöydälle nurkkaan. Tavalliseen
matkalaukkuun mahtuisi kaikki. Plattner, joka oli ikävystynyt
toimettomaan tarkastukseensa, tuli hyvilleen Whibblen esiintyessä ja
alkoi heti tehdä analytisiä kokeitaan. Whibble istui, itselleen
onneksi, turvallisen välimatkan päässä katsellen Plattneria. Nuo neljä
pahantekijää seurasivat salaa hänen puuhiaan mitä innokkaimmin, ollen
muka samalla ankarasti työhönsä kiintyneinä. Kolmen kaasunkin rajoissa
oli Plattnerin käytännöllinen kemia tietysti pelottavan epäselvä.

Pojat kertovat taitavan yhtäpitävästi Plattnerin menettelyn. Hän kaatoi
hiukan tuota viheriää pulveria koeputkeen ja koetteli sitä peräkkäin
vedellä, suolahapolla, salpietarihapolla ja rikkihapolla. Kun
minkäänlaista tulosta ei näkynyt, kaatoi hän sitä hiukan --
todellisuudessa melkein puolet pullon sisällöstä -- lautaselle ja
koetti tulitikkua. Lääkepullo oli hänen vasemmassa kädessään. Aine
alkoi savuta ja sulaa ja -- räjähti ankarasti pamahtaen ja sokaisevan
kirkkaasti loistaen.

Nähdessään leimauksen ja ollen valmiit onnettomuuksiin lyyhistyivät
pojat penkkiensä alle. Kehenkään heistä ei räjähdys sattunut ankarasti.
Pihalle päin oleva ikkuna oli rikki ja pöytä kumossa. Lautanen oli
hajonnut atomeiksi. Katosta putosi rappausta. Mitään muuta vahinkoa
eivät koulun rakennukset ja opetusvälineet kärsineet. Pojat, jotka
eivät nähneet Plattneria, luulivat hänen lentäneen lattialle ja
makaavan jossain pöydän takana näkymättömissä. He hyppäsivät
paikoiltaan häntä auttamaan ja hämmästyivät, kun häntä ei löytynyt
huoneesta. Vielä ankaran pamauksen pyörryttäminä he juoksivat avoimelle
ovelle ajatellen, että hän oli haavoittunut ja hyökännyt ulos
huoneesta. Carson, etumainen, oli törmätä ovessa yhteen rehtorin, mr.
Lidgettin kanssa.

Mr. Lidgett on lihava, hermostunut mies. Hänellä on vain yksi silmä.
Pojat kertovat hänen kompuroineen sisään mutisten niitä miedonlaisia
kirouksia, joita hermostuneet koulumestarit totuttavat itsensä
käyttelemään -- ettei pahempaa tapahtuisi. "Senkin vääräsuu!" sanoi
hän. "Missä on herra Plattner?" Pojat ovat yksimielisiä siitä, että
sanat kuuluivat näin. ("Koipeliini", "räkänenä-porsas" ja "vääräsuu"
näyttävät tuoneen tavallisen, vähäisen vaihtelun mr. Lidgettin
koulukeskusteluihin).

Missä on herra Plattner? Tämä kysymys toistettiin moneen kertaan
seuraavina päivinä. Näytti todellakin siltä, kuin tuo hullu hyperbeli
"atomeiksi hajonnut" olisi yht'äkkiä toteutunut. Plattnerista ei ollut
jäljellä näkyvää osaa; ei veripilkkua, ei vaateriepua missään.
Nähtävästi oli hän vain koreasti heilahtanut pois olemassaolosta
jälkeäkään jättämättä. Ei niin paljon että penni peittyisi, sananlaskua
käyttääksemme. Hänen täydellinen katoamisensa on epäämätön seuraus
tuosta räjähdyksestä, se on aivan varmaa.

Tässä ei ole tarpeen laajemmin esittää sitä yleistä mielenliikutusta,
joka Sussexvillen yksityiskoulussa, Sussexvillessä ja muualla
tapahtumaa seurasi. Onpa aivan mahdollista, että joku lukijoistamme voi
mieleensä palauttaa viime kesän loma-aikana kuulemansa kaukaisen ja
häipyvän kaijun tuosta mieliä kuohuttavasta tapahtumasta. Lidgett
puolestaan näytti tekevän kaikkensa saadakseen asian unhottumaan ja
vähäpätöiseksi. Hän määräsi kaksikymmentä viisi viivaa rangaistukseksi
sille nuorukaiselle, joka jotenkaan mainitsisi Plattnerin nimen, ja
selitti luokalla, että hän aivan hyvin tiesi assistenttinsa olinpaikan.
Hän selittää olleensa peloissaan, että räjähdyksen tapahtumisen
mahdollisuus, huolimatta varokeinoista, joilla kemian käytännöllistä
opetusta oli vähennetty, voisi haitallisesti vaikuttaa koulun
maineeseen. Ja samaa olisi voinut aikaansaada kaikki salaperäisyys
Plattnerin lähdössä. Siksipä hän tekikin kaikkensa saadakseen asian
näyttämään niin luonnolliselta kuin mahdollista. Etenkin hän tutki
noita viittä silminnäkijää, pani toimeen niin ankaran ristikuulustelun,
että he alkoivat epäillä aistiensa selviä todistuksia. Mutta juttu
kulki, ponnistuksista huolimatta, suurenneltuna ja vääristettynä
yhdeksässä päivässä ympäri maakunnan ja useat vanhemmat ottivat
poikansa pois koulusta selvillä tekosyillä. Kaikkein vähäpätöisin asia
jutussa ei suinkaan ole se, että suuri joukko naapurikunnan ihmisiä
näki tuona kiihoituksen aikana ennen Plattnerin palausta tavattoman
selviä unia hänestä ja että unet olivat kummallisen yhtäpitäviä.
Useimmissa niistä näkyi Plattner, joskus seurassa, vaeltavan
säteilevässä väriautereessa. Kaikissa tapauksissa olivat hänen kasvonsa
kalpeat ja murheelliset ja muutamissa liikehtivät hänen kätensä
katsojaan päin. Yksi tai pari pojista kuvitteli, nähtävästi painajaisen
ahdistamina, että Plattner lähestyi heitä huomattavan nopeasti ja
näytti katsovan heitä jäykästi silmiin. Toiset pakenivat Plattnerin
kanssa hämäriä ja omituisia pallomaisia olentoja. Mutta kaikki nämä
kuvitelmat unhottuivat ja kyselyt sekä arvelut saivat sijan, kun
Plattner palasi, toisena keskiviikkona maanantaista, jona räjähdys
tapahtui.

Hänen palaamisensa yhdistyi yhtä omituisiin seikkoihin kuin
lähtönsäkin. Mikäli voi mr. Lidgettin verrattain vihaisista
pääpiirteistä Plattnerin arkailevain tiedonantojen avulla selvää saada,
käy ilmi, että keskiviikkoiltana, auringon lähetessä laskuaan, tuo
muinainen herrasmies, jätettyhän iltatunnit sikseen, oli puutarhassaan
poimimassa ja syömässä mansikoita, joista hän erinomaisesti pitää.
Puutarha on iso ja vanhanaikuinen, uteliailta silmiltä onneksi piilossa
korkean, muurivihreän peittämän punatiiliaidan takana. Juuri
kumartuessaan tutkimaan erästä erinomaisen hedelmällistä vartta, kuuli
hän pamauksen ja ankaran jysähdyksen ja ennen kuin hän ehti kääntyä,
törmäsi häneen takaapäin jokin raskas esine ankaran voimakkaasti. Hän
heilahti eteenpäin, mansikat kourassa murskaantuivat ja töytäys yleensä
oli niin voimallinen, että hänen silkkihattunsa -- mr. Lidgett on
rauhansuunnan puoltaja koulumiesten vaatetukseen nähden -- työntyi
äkisti otsalle, jopa toisen silmän päälle. Tuo raskas heittoase, joka
häntä vinosti satuttaen läsähti istuvaan asentoon mansikan vartten
sekaan, osoittautui kauvan sitten kadonneeksi herra Gottfried
Plattneriksemme. Hän oli erinomaisessa epäjärjestyksessä, ilman hattua,
ilman kaulusta, paita likainen ja kädet veressä. Mr. Lidgett oli niin
vihoissaan ja hämmästynyt, että jäi asentoonsa nelinryömin, lakki
silmän päällä, samalla kiivaasti vaatien Plattneria tilille epähienosta
ja ihmeellisestä käyttäytymisestä.

Tätä tuskin idyllimäistä näytelmää täydentää se, mitä tahtoisin
nimittää Plattnerjutun ulkonaiseksi ilmaisuksi -- sen julkinen
käsittely. On turhaa aivan seikkaperäisesti selvitellä, miten Mr.
Lidgett hänet erotti virastaan. Aivan tarkat tiedot, täydelliset nimet
ja osoitukset löytyvät siinä laajassa kertomuksessa, joka syntyi asiaa
käsiteltäissä "Yhdistyksessä epänormaalien ilmiöitten selville
saamiseksi." Plattnerin oikean ja vasemman puolen omituinen vaihdos
huomattiin vasta hänen kirjoittaessaan oikealta vasemmalle. Hän
pikemmin salasi kuin toi ilmi tämän omituisen vahvistavan asiainhaaran,
luullen sen vaikuttavan epäedullisesti uuden viran saantiin. Sydämen
asema tuli ilmi muutamia kuukausia jälemmin, kun häneltä kiskottiin
pois hammas, jonka hermot oli huumattu.

Silloin hän hyvin vastenmielisesti suostui pikaiseen kirurgiseen
tutkintoon, jonka tuloksista piti lyhyesti tehdä selvää _Anatomisessa
Aikakirjassa_. Tämä selonteko sisältää kaikki materialiset tosiasiat;
nyt me siirrymme tarkastamaan Plattnerin kertomusta asiasta.

Mutta tehkäämme ensiksi selväksi ero tämän kertomuksen edellisen ja nyt
seuraavan osan välillä. Kaikki, mitä tähän saakka olen kertonut on niin
ilmeisesti totta, että rikoksia tutkiva lainoppinutkin sen uskoisi.
Kaikki todistajat ovat vielä elossa. Lukija voi, jos hänellä on
vapaa-aikaa, kutsua pojat huomenna kokoon, tosin uhmaten pelottavaa
Lidgettiä, ja ristikuulustella sanoissa solmita ja tutkistella heitä,
miten paljon mieli halajaa; Gottfried Plattnerin itse, hänen särkyneen
sydämensä ja kolme valokuvaansa voi myöskin saada käsiinsä. Voi pitää
toteennäytettynä, että hän räjähdyksen vaikutuksesta katosi yhdeksäksi
päiväksi, että hän palasi verrattain kiivaasti, olosuhteitten
vallitessa, jotka luonnostaan olivat omiaan suututtamaan mr. Lidgettiä,
millaisia nuo suhteet sitten lienevätkin olleet, ja että hän palasi
käännettynä kuten heijastus palajaa peilistä. Viimeisestä
todentamastani seikasta seuraa melkoisen varmasti, että Plattner noina
yhdeksänä päivänä oli jossain olomuodossa meidän avaruutemme
ulkopuolella. Nämä todeksihavaitsemiset ovat itse asiassa paljon
varmempia kuin todistukset useata murhasta hirtettyä vastaan. Hänen
oman kertomuksensa todenperäisyydestä ja melkein ristiriitaisista
yksityisseikoista vastaa yksin herra Gottfried Plattner itse. Minä en
halua kertomusta epäillä, mutta minä tahdon huomauttaa -- seikka, jonka
monet hämäristä sielullisista ilmiöistä kertoilevat kirjailijat
jättävät tekemättä -- että olemme täten siirtymässä yksinkertaisen
eittämättömästä siihen lajiin asioita, jotka jokaisen selväjärkisen
ihmisen tulee joko uskoa tai olla uskomatta. Edellä olleet huomiot
tekevät sen mahdolliseksi; sen ristiriitaisuus käytännöllisen
kokemuksen kanssa saa sen näyttämään mahdottomalta. Minä en tahdo
lukijan arvostelukyvyn valoa johtaa kumpaankaan suuntaan, kerronhan
vaan tarinan sellaisena, kuin sen Plattnerilta kuulin.

Voin mainita, että hän kertoi asian minulle kotonani Chislehurstissa ja
että minä heti hänen lähdettyään menin työhuoneeseeni ja kirjoitin
jutun niin täydellisesti, kuin muistin. Myöhemmin hän hyväntahtoisesti
luki läpi konekirjoitetun kappaleen, joten se oleellisesti on varmasti
oikea.

Hän kertoi räjähdyksen hetkellä selvästi luulleensa kuolevansa. Hän
tunsi kohoavansa ja työntyvänsä -- voimallisesti taaksepäin.
Psykologille huomattava tosiseikka on, että hän taaksepäin työntyessään
selvästi ajatteli, törmäisikö hän kemiatavarain pöytään tai toisen
pöydän jalkaan. Hänen jalkapohjansa sattuivat lattiaan ja hän putosi
hyvää vauhtia istumaan jonnekin pehmeään ja turvalliseen paikkaan.
Täräys huumasi hänet hetkiseksi. Yht'äkkiä hän haistoi selvästi
palaneen tukan hajua ja tuntui siltä, kuin Lidgettin ääni olisi
tiedustanut häntä. Ymmärrätte kyllä, että hänen järkensä tällä hetkellä
oli aikalailla sekasin.

Ensiksikin hän sai sen selvän vaikutelman että oli vielä
luokkahuoneessa. Hän tajusi aivan kirkkaasti poikain hämmästyksen ja
mr. Lidgettin sisääntulon. Tästä kaikesta on hän vallan varma. Heidän
huomautuksiaan hän ei kuullut.

Mutta siihen arveli hän olleen syynä kokeen kuuloa heikentävän
vaikutuksen. Esineet hänen ympärillään näkyivät omituisen hämärästi ja
epäselvästi, mutta hänen järkensä selitti asian varmasti joskin
erehdyttävästi siten, että räjähdys oli synnyttänyt suuren määrän
mustaa savua. Hämäryydessä liikkuivat pojat ja Lidgett niin hiljaa ja
äänettöminä kuin haamut. Plattnerin kasvoja vielä kirveli räjähdyksen
synnyttämä polttava kuumuus. Hän oli, kuten itse sanoi, "aivan
sumussa." Hänen ensimäiset todelliset ajatuksensa näyttävät koskeneen
omaa personallista turvallisuuttaan. Hän arveli mahdollisesti
menettäneensä näön ja kuulon. Hän koetteli huolellisesti jäseniään ja
kasvojaan. Sitten aistimukset selvisivät ja hän oli ihmeissään, kun ei
nähnytkään vanhoja tuttuja pöytiä ja muita kouluhuoneen tavaroita
ympärillään. Hämäriä, epämääräisiä, harmaita haamuja oli vain niitten
sijalla. Sitten seurasi jotain joka sai hänet ääneen huutamaan ja
virvotti hetkiseksi hänen puutuneita kykyjään. _Kaksi pojista kulki,
käsiään liikutellen, suoraan hänen lävitsensä!_ Kumpikaan ei näkynyt
tietävän mitään hänen läsnäolostaan. On vaikea kuvailla hänen
tunteitaan. Pojat koskivat häneen niin hiljaa kuin harva sumupilvi.

Plattnerin ensi ajatus oli nyt, että hän oli kuollut. Vaikka hän olikin
saanut aivan terveet käsitykset asiasta, tuntui hänestä kumminkin
hiukan omituiselta löytäessään vielä ruumiinsa ympäriltään. Hänen
toinen ajatuksensa sanoi, ettei hän ollut kuollut, vaan nuo toiset,
että räjähdys oli hävittänyt Sussexvillen yksityiskoulun ja jokainoan
sielun siinä paitsi häntä. Mutta tämäkään ei ollut oikein riittävä
selvitys. Hän sai jälleen hämmästyttävää katseltavaa.

Kaikki oli tavattoman mustaa; ensiksi näytti pimeys
eboniittikiiltoiselta. Yläpuolella oli tumma taivas. Näkymön ainoa
valopilkku oli erään pilven reunasta lähtevä heikosti vihertävä hehku,
joka sai näkymään sinisenä väräjävän vuorisen taivaanrannan. Tämä oli
ensi vaikutelma. Silmäin tottuessa pimeään hän alkoi erottaa
epämääräisen vihreyden, joka erosi ympäröivästä yöstä. Tätä pohjaa
vasten näkyivät luokkahuoneen esineet ja ihmiset fosforiloistoisina,
epäselvinä ja käsittämättöminä haamuina. Hän ojensi kätensä. Se meni
ilman vaivaa huoneen seinän läpi tulisijan luona.

Hän sanoo kiivaasti ponnistelleensa saadakseen huomion puoleensa. Hän
huusi Lidgettiä ja koetti tarttua poikiin heidän edestakaisin
kulkiessaan. Hän herkesi näistä yrityksistä vasta, kun rouva Lidgett,
jota hän (apuopettajana) luonnollisesti vihasi, astui huoneeseen. Hän
sanoo, että tunne maailmaan kuulumisesta saamatta olla sen osana oli
erinomaisen epämieluinen. Hän vertasi jotenkin sattuvasti tuntemuksiaan
kissan tunteisiin, sen tarkastellessa lasin läpi hiiren liikkeitä. Kun
hän yritti saada selvää hämärästä, tutusta maailmasta ympärillään,
tuntui näkymätön, käsiinsaamaton aitaus estävän yhteyttä.

Sitten hän käänsi huomionsa lähimpään ympäristöönsä. Lääkepullo
pulverijäännöksineen oli hänellä vielä eheänä kädessään. Hän pisti sen
taskuunsa ja alkoi tunnustella seutua. Hän oli nähtävästi istumassa
kallionlohkareella, jota peitti sametinpehmeä sammal. Pimeätä seutua
ympärillään hän ei nähnyt, sumunsekainen luokkahuoneen kuva painoi sen
aivan epäselväksi. Hän tunsi kuitenkin (ehkä sentähden että kylmä tuuli
puhalsi) olevansa lähellä jonkun vuoren huippua. Syvä laakso tuntui
ammottavan jalkain alla. Pilven reunalla kimaltava vihreys näytti
laajenevan ja kirkastuvan. Hän nousi seisomaan ja hierasi silmiään.

Hän näyttää sitten kulkeneen muutaman askeleen kukkulan rinnettä
alaspäin, kompastuneen, olleen vähällä kaatua ja taas istahtaneen
terävälle kiviläjälle odottamaan päivänkoittoa. Hän havaitsi maailman
ympärillään olevan aivan vaiti. Oli yhtä hiljaista kuin pimeätäkin ja
vaikka kylmä tuuli puhalsi kukkulan rinteellä ei kuulunut ruohon
kahinaa eikä oksain suhinaa. Hän voi siis kuulla, vaikkei nähdä, että
se puoli kukkulaa, missä hän istui, oli kivinen ja autio. Vihreä valo
yhä kirkastui ja samalla heikko, läpikuultava purppura levisi
yläpuolella oleviin pilviin ja ympäröivään kallioiseen erämaahan
voimatta kuitenkaan niitten pimeyttä hajottaa. Pitäen silmällä sitä,
mikä seurasi, olen taipuisa uskomaan, että purppuravalo johtui
optillisesta kontrasti-ilmiöstä. Jotain sinistä aaltoili samalla
alemman pilven kellanvihreään ja syvyydestä hänen allaan kuului kirkas
kellonääni. Rasittava odotus kasvoi rinnakkain valon kanssa.

On luultavaa että hän istui siinä tunnin tai enemmänkin, tuon omituisen
vihreän valon yhä kirkastuessa ja levitessä loistoina lieskoina
keskitaivasta kohti. Sen kasvaessa tuo spektralinäky _meidän_
maailmastamme tuli joko suhteellisesti taikka todellisesti heikommaksi.
Mahdollisesti molemminkin tavoin, sillä hetki näyttää olleen meidän
maallisen auringonlaskumme tienoissa. Meidän maailmamme näin kadotessa
kulki Plattner, astumalla muutaman askeleen kukkulanrinnettä alaspäin,
läpi luokkahuoneen lattian ja tunsi nyt istuvansa ilmassa keskellä
alakerran isompaa opetussalia. Hän näki oppilaat selvästi, joskaan ei
niin hyvin, kuin oli nähnyt Lidgettin. Oppilaat valmistelivat
iltaläksyjään ja Plattnerilla oli ilo havaita, miten muutamat heistä
tekivät Euklideestaan salaisia selvittelyjä, tietokokoelmia, joiden
olemassaolosta ei hän tähän asti ollut mitään tiennyt. Kuva hämärtyi
hetki hetkellä, samalla kun viheriä koitto kirkastui.

Katsahtaessaan alas laaksoon havaitsi hän valon liukuneen syvälle sen
kallioisia seiniä pitkin. Rotkon syvää pimeyttä yritti nyt lävistää
pieni viheriä hehku, kiiltomadon loiston tapainen. Ja aivan samassa
kohosi kaukaisten basaltti-aaltoisten kukkulain yli ison hehkuvan
viheriän taivaankappaleen reuna. Suuret kalliojoukkiot sen ympärillä
muuttuivat surullisen autioiksi, niille loi viheriä valo syviä punervan
mustia varjoja. Hän sai näkyviinsä ison joukon pallomaisia esineitä,
jotka liitelivät ylhäällä kuin voikukan siemenvillat. Lähimmät niistä
olivat kuilun toisella reunalla. Syvyyden kello kilisi yhä nopeammin,
ikäänkuin kärsimättömänä ja erilaisia valoväikkeitä näkyi siellä
täällä. Pojat pöytineen olivat nyt aivan näkymättömissä.

Tätä omituista seikkaa, että meidän maailmamme hävisi toisen
universumin viheriän auringon noustessa, väittää Plattner ehdottomasti
todeksi. Yön vallitessa tuossa toisessa maailmassa on siellä vaikea
liikkua siksi, että meidän maailmamme näkyy niin kirkkaana.
Arvoitukseksi jää, miksi emme näin ollen näe vilaustakaan toisesta
maailmasta. Se johtuu ehkä meidän maailmamme verrattain paljon
kirkkaammasta valaistuksesta. Plattner kertoo, että toinen maailma
puolenpäivän aikaan, kirkkaimmillaan, ei ole läheskään niin valoisa
kuin tämä maailma täysikuun hohteessa. Yö taas on nokipimeä. Kumminkin
pitäisi toisen maailman esineitten näkyä pimeässä huoneessa saman
säännön nojalla, jonka mukaan heikko fosforiloiste näkyy ainoastaan
synkässä pimeydessä. Plattnerin kerrottua tämän tarinan koetin minä
saada jotakin selvää tuosta toisesta maailmasta istumalla pitkän ajan
erään valokuvaajan pimeässä huoneessa yöllä. Näin tosin epäselvästi
vihertäviä rinteitä ja kallioita, mutta minun täytyy sanoa, että ne
todellakin olivat hyvin hämäriä. Lukijalla voi olla parempi onni.
Plattner kertoi minulle, että hän palauksensa jälkeen on unessa nähnyt
ja tuntenut samoiksi erinäisiä paikkoja toisesta maailmasta, mutta tämä
johtunee siitä, että nähdyt maisemat ovat jääneet hänen muistiinsa.
Näyttää aivan mahdolliselta, että erinomaisen terävänäköiset ihmiset
voivat vilaukselta nähdä tuon ihmeellisen, meitä ympäröivän vieraan
maailman.

Tämä on joka tapauksessa asiasta poikkeamista. Viheriän auringon
noustessa sukelsi syvyydestä näkyviin pitkä rivi tummia rakennuksia.
Ne näkyivät hämärästi ja epäselvästi. Hetken epäröityään Piattner
alkoi vaeltaa niitä kohti, laskeutuen jyrkkää rinnettä alaspäin.
Laskeutuminen oli pitkällistä ja väsyttävää. Siihen vaikutti, paitsi
seinämän tavatonta jyrkkyyttä, se, että pitkin kukkulan rinnettä oli
irtonaisia vierinkiviä suurin joukoin. Alaskapuamisesta johtuva häly --
silloin tällöin tempasivat hänen kenkänsä tulen kivistä -- tuntui
olevan ainoa ääni koko maailmankaikkeudessa, sillä kellon kilinä oli
tauonnut. Päästessään lähemmäksi hän huomasi että muutamat
rakennuksista omituisesti muistuttivat hautoja, hautapatsaita ja
mausoleoita, paitsi siinä suhteessa, että olivat kaikki yhtä mustia.
Hautarakennuksethan ovat yleensä valkosia. Ja sitten hän näki
suurimmasta rakennuksesta ryömivän ulos ison joukon kalpeita, pyöreitä,
vaaleankeltaisia olentoja. Ne hajaantuivat kuin kirkkoväki eri suuntiin
tuolta leveältä kadulta. Muutamat kulkivat sivukatuja ja tulivat
jälleen näkyviin kukkulan rinteellä, toiset menivät tien varrella
oleviin mustiin rakennuksiin.

Nähdessään olentojen kulkevan ylöspäin, häntä kohti, Piattner pysähtyi
hämmästyneenä. Ne eivät kävelleet, jalattomia kun olivat ja näyttivät
ihmispäiltä, joihin liittyi lierahteleva hännällisen sammakonpojan
ruumis. Piattner oli niin ihmeissään niitten omituisesta ulkonäöstä,
ettei osannut oikein säikähtää. Ylöspäin puhaltava kylmä tuuli kuljetti
niitä häntä kohti kuin saippuakuplia. Ja kun etumainen niistä oli
kyllin lähellä, niin hän huomasi sen todellakin olevan ihmispään,
Tavattoman suuret silmät sillä tosin oli ja niin murheinen ja tuskainen
muoto, ettei Piattner ollut sen vertaista kuolevaisella kohdannut.
Kummallista oli, ettei se kääntynyt häntä katsomaan, vaan näytti
pitävän silmällä ja seuraavan jotakin näkymätöntä, liikkuvaa esinettä.
Hetkisen oli Piattner aivan ymmällä, mutta sitten hänen mieleensä
johtui, että olento suurine silmineen tarkasti jotakin tapahtumaa siinä
maailmassa, josta hän oli juuri tullut. Yhä lähemmäksi se tuli ja
Piattner oli liian hämmästynyt voidakseen huutaa. Tultuaan aivan häneen
kiinni antoi se heikon rapisevan äänen. Sitten se sattui hiljaa
koskettaen hänen kasvoihinsa -- kylmältä se tuntui -- ja kulki edelleen
vuoren rinnettä ylöspäin, huippua kohti.

Plattnerin mielen täytti erinomaisen vankka vakaumus siitä, että tuo
pää omituisesti muistutti Lidgettiä. Sitten hän alkoi tarkastaa toisia
päitä, jotka nyt tiheässä parvessa nousivat rinnettä. Yksikään ei
näyttänyt ollenkaan häntä huomaavan. Pari niistä tosin tuli aivan hänen
kasvoilleen ja seurasi ensimäisen esimerkkiä, mutta hän hypähti
syrjään, kuin olisi saanut suonenvedon. Useimmat niistä olivat
muodoltaan yhtä murheellisia kuin ensimäinenkin ja yhtä haikeasti ne
äännähtelivät. Pari niistä kyynelteli ja yhdellä, joka hitaasti kieri
ylöspäin, oli muodossaan helvetillisen raivon ilme. Muut olivat kylmiä
ja joittenkin silmistä loisti iloinen tyytyväisyys. Vihdoin oli yksi,
jonka onnen huumaus oli vallannut. Plattner ei muista muita
yhtäläisyyksiä huomanneensa näissä näkemissään.

Kului luultavasti useita tuntia Plattnerin katsellessa, miten nuo
omituiset olennot hajaantuivat kukkuloille. Pian senjälkeen kun niitten
kuilun pohjan tummasta rakennusryhmästä tuleva virta oli lakannut,
alkoi Plattner uudelleen kulkea alaspäin. Pimeys hänen ympärillään
kasvoi niin, että oli hyvin vaikea astua. Taivas oli nyt kalpean
viheriä. Hänen ei ollut nälkä eikä jano. Myöhemmin, kun nämä vaivat
tulivat, löysi hän kuilun keskeltä kylmän puron ja kallion pehmeä
sammal, kun hän siihen epätoivoisena ryhtyi, oli hyvää syödä.

Hän haparoi kuilun hautojen keskessä, etsien itsetiedottomasti
jotain selvitystä näihin salaperäisiin asioihin. Kauvan harhailtuaan
tuli hän sen ison, mausoleon tapaisen rakennuksen ovelle, josta päät
olivat tulleet ulos. Sen sisäpuolelta hän löysi jonkunmoisen
basalttialttarin, jolla paloi joukko vihreitä valoja. Yläpuolella
kohoavasta tornista riippui kellonauha keskellä huonetta. Pitkin seinää
kulki tulikirjoitus, josta hän ei saanut selvää. Vielä ihmetellessään
näitten kaikkien merkitystä hän kuuli poispäin kulkevain raskasten
askelten äänen kadulta. Hän juoksi pimeään, mutta ei nähnyt mitään. Hän
oli aikeissa kiskaista kellonnuorasta ja päätti lopuksi seurata
askeleita. Mutta juostenkaan ei hän niitä saavuttanut, eikä huutaminen
hyödyttänyt mitään. Kuilu näytti äärettömän laajalta. Siellä oli
pimeätä kuin maallisen tähtitaivaan alla, kun taas sen korkeimpain
huippujen yli levisi aavemainen, vihreä päivä. Alhaalla ei nyt ollut
yhtään päätä. Ne näyttivät kaikki olevan ankarassa puuhassa ylhäällä.
Katsoessaan ylöspäin hän näki niitten ajelehtivan sinne tänne, toisten
hitaasti leijaillen, toisten nopeassa lennossa. Ne muistuttivat, sanoi
hän, "isoja lumihiuteita", olivat vaan mustia ja vaalean vihreitä.

Plattner arvelee menettäneensä isomman osan seitsemästä tai kahdeksasta
päivästä seuratessaan noita varmoja, säännöllisiä, saavuttamattomia
askeleita, haparoidessaan yhä uusiin seutuihin tuossa loputtomassa
paholaisen haudassa, kiipeillessään ylös ja alas armottomia kallioita,
vaeltaessaan huipuilla ja tarkastaessaan sinne tänne liikkuvia muotoja.
Tarkkaa laskua ei hän sano pitäneensä. Vaikka hän pari kertaa tunsi
silmäin vartioitsevan itseään, ei hän saanut sanaakaan vaihtaa elävän
olennon kanssa. Hän nukkui kivien keskessä kukkulan rinteellä. Kuilussa
eivät esineet olleet näkyväiset, sillä maalliselta kannalta katsoen
oltiin syvälläkin maan alla. Huipulta näkyi maailma kohta, kun
maallinen päivä oli alullaan. Joskus hän oli kompuroimassa
tummanvihreäin lohkareitten keskessä tai pysähtyi äkkijyrkälle kuilun
partaalle, Sussexvillen puistikkojen vihreäin oksain huojuessa hänen
ympärillään. Toisinaan taas tuntui kuin hän kulkisi Sussexvillen katuja
tai tarkastelisi näkymättömänä jonkun perheen yksityisasioita. Ja
sitten hän huomasi, että kuhunkin ihmisolentoon meidän maailmassamme
kuuluu yksi noista liitelevistä päistä: että jokaista tämän maailman
asukasta tarkkaa aika ajoin joku noista avuttomista ruumiittomuuksista.

Mitä ne ovat -- nuo elämän tarkastelijat? Sitä ei Plattner saanut
selville. Mutta kaksi niistä, jotka häntä lähtivät seuraamaan, olivat
kuin lapsuusmuisto isästä ja äidistä. Silloin tällöin toisetkin kasvot
kääntyivät häneen päin; niitten silmät muistuttivat kuolleita ihmisiä,
jotka olivat häntä johtaneet, loukanneet tai auttaneet nuoruudessa ja
miehuusvuosina. Aina kun ne Plattneriin katsoivat, valtasi hänet
omituinen vastuunalaisuuden tunne. Äidilleen hän uskalsi puhua, mutta
ei saanut vastausta. Äiti katsoi suruisesti, vakavasti ja lempeästi --
hiukan moittivastikin, kuten näytti -- hänen silmiinsä.

Hän vain yksinkertaisesti kertoo tarinansa yrittämättä sitä selittää.
Me saamme siis arvata, keitä nuo elämän katselijat ovat. Ja jos heidän
olemuksensa todellakin on kuolema, täytyy kysyä miksi he niin tarkkaan
ja innokkaasti pitävät silmällä maailmaa, jonka ovat ijäksi jättäneet.
Voi olla -- minusta näyttää tämä todennäköiseltä -- että elämämme
sammuttua, kun ei meillä ole enää valittavana hyvää tai pahaa, meidän
vielä täytyy katsella, miten meistä johtuvain syitten ja seurausten
ketju jatkuu. Jos ihmissielut elävät kuoleman jälkeen, niin
inhimilliset pyrkimykset varmasti elävät niitten mukana. Mutta tämä on
minun oma arveluni nähdyistä asioista. Plattner ei anna mitään
selitystä, sillä hän ei päässyt ollenkaan selville. On hyvä, jos lukija
selvään tajuaa tämän seikan. Pää pyörällä hän vaelteli päivän toisensa
jälkeen tuossa ihmevaloisessa maailmassa meidän maailmamme
ulkopuolella. Lopulta hän jo oli väsynyt, heikko ja nälkäinen. Päivisin
-- nimittäin meidän maallisen päivän aikaan -- tuo vanha tuttu
henkinäyn tapainen kuva Sussexvillesta häntä kiusasi ja suututti. Hän
ei nähnyt omia jalkojaan ja silloin tällöin joku noista tähystelevistä
sieluista lehahti kylmänä vasten hänen kasvojaan. Ja pimeän aikaan
noitten tarkastelijain paljous ja heidän syvä murheensa saivat hänen
sielunsa sanomattomasti sekaisin. Häneen hiipi palava halu päästä
jälleen tuohon maalliseen elämään, joka oli niin lähellä ja kuitenkin
niin kaukana. Häntä ympäröiväin esineitten epämaallisuus sai hänet
todellakin murheelliseen mielentilaan. Hän oli kiukuissaan kuvatessaan
omia seuralaisiaan. Hän huusi niille, että lakkaisivat häneen
tuijottelemasta, hän haukkui niitä, koetti juosta pakoon. Ne olivat
yhtä mykkiä ja tarkkaavaisia. Miten hän juoksikin epätasaista tienoota,
aina ne olivat hänen jälillään.

Yhdeksäntenä päivänä, iltapuolella, Plattner kuuli noitten
näkymättömäin askelten lähestyvän kaukaa rotkosta päin. Silloin hän oli
kulkemassa saman leveän kukkulan yli, jolle hän oli pudonnut
saapuessaan tuohon ihmeelliseen toiseen-maailmaansa. Hän kääntyi
juostakseen alas laaksoon ja oli juuri haparoiden hakemassa tietä, kun
hänet pysäytti näky. Se oli tapahtuma eräästä huoneesta koulun
läheisyydessä olevan pikkukadun varrella. Hän tunsi näöstä molemmat
huoneessa olijat. Ikkunat olivat auki, verhot ylhäällä ja laskeva
aurinko paistoi suoraan sisään, niin että huone aluksi oli aivan
kirkas. Se näkyi kuin taikalyhtykuva mustaa maisemaa ja harmaan
viheriää hämäryyttä vasten. Huoneessa oli sitäpaitsi juuri sytytetty
kynttilä.

Vuoteessa makasi laiha mies, aavemaisen kalpeat kasvot rutistuneella
tyynyllä. Hänen kätensä olivat pään yläpuolella, lujasti
yhteenpuserrettuina. Vuoteen vieressä olevalla pienellä pöydällä oli
muutamia lääkepulloja, hiukan vettä ja leipää ja tyhjä lasi. Silloin
tällöin laihan miehen huulet avautuivat lausuakseen sanan, jota ei
kuulunut. Mutta vaimo ei huomannut, että häntä mikään vaivasi, sillä
hän oli ahkerassa työssä: kantoi papereita vanhamallisesta kaapista
huoneen vastaiseen nurkkaan. Aluksi kuva todellakin oli hyvin selvä,
mutta kun viheriä koitto sen takana yhä kirkastui, niin se hämärtyi
tullen yhä läpikuultavammaksi.

Kun askeleet tulivat yhä lähemmäksi, nuo askeleet, jotka niin kovina
kaikuvat toisessa maailmassa ja niin hiljaisina kuuluvat tänne,
Plattner huomasi ympärillään ison joukon hämäriä kasvoja, jotka yhdessä
tirkistivät pimeään ja katselivat huoneen kahta asujaa. Ei hän ollut
koskaan ennen nähnyt niin paljoa elämän tarkastelijoita. Suuri osa
katseli vaan kärsivää, toiset sanomattomassa tuskassa olevaa vaimoa,
joka ahnain silmin etsi mitään löytämättä. Ne kokoontuivat Plattnerin
ympärille, tulivat hänen eteensä, törmäsivät hänen kasvoihinsa ja
heidän hyödyttömän murheensa ääni kaikui ilmassa. Hän näki selvästi
ainoastaan silloin tällöin. Toisin ajoin kuva värähteli epäselvänä ja
viheriät varjot liikahtelivat sen käänteissä. Huoneessa oli varmaan
hyvin hiljaista. Plattner näki, miten kynttilän liekki savusi aivan
kohtisuoraan ylöspäin, mutta hänen korvissaan kuului joka ainoa askel
kuin ukkosen jyry. Ja katselijat sitten! Kaksi niistä oli aivan
huoneessa puuhailevan vaimon näköistä; toinen, joka nähtävästi oli
nainen, oli kalpea ja kirkaspiirteinen, näytti muinoin olleen kylmä ja
kova, mutta pehminneen maalliselle ymmärryksellemme käsittämättömän
viisauden kosketuksesta. Toinen olisi voinut olla vaimon isä. Näytti
siltä, kuin olisivat he kumpikin katselleet jotain sydämetöntä
konnantyötä, jota he eivät enää voineet estää tapahtumasta. Taampana
oli toisia, opettajia, jotka ehkä olivat opettaneet väärin, ystäviä,
jotka eivät olleet saaneet mitään aikaan. Ja miestä katselemassa oli
myöskin suuri joukko, mutta ei yhtään vanhempain tai opettajain
tapaista. Kasvoja, jotka ehkä ennen olivat olleet raakoja, nyt surun
ankaroiksi puhdistamia. Ja eturivissä yhdet kasvot, tyttömäiset, ei
vihaiset eikä moittivat, vaan pikemmin kärsivät ja väsyneet, ja, kuten
Plattnerista tuntui, ratkaisua odottavat. Plattnerin kuvauskyky ei
riitä tätä monimuotoista henkijoukkoa selvittämään. Kello soi ja joukko
kokoontui. Sekunnin aikana näki Plattner ne kaikki. Hän luulee olleensa
tällä hetkellä niin kiihotuksissaan, että huomaamattaan otti taskustaan
pullon, jossa tuon viheriän pulverin jäännös oli ja piteli sitä
kädessään. Hän ei muista tätä varmaan.

Askelten ääni lakkasi äkkiä. Hän odotti hetkisen. Oli hiljaista. Sitten
kuului äkkiä kellon ensi kilahdus; se puhkaisi odottamattoman
hiljaisuuden kuin ohut terävä veitsi. Samalla joukko hänen ympärillään
liehui edestakasin ja äänekäs huuto alkoi kuulua. Vaimo ei kuullut
mitään; hän poltti nyt jotakin kynttilänliekissä. Kun kello soi toisen
kerran, muuttui kaikki hämäräksi ja jäisen kylmä tuuli puhalsi läpi
katselijain joukon. Ne kiertelivät hänen ympärillään kuin parvi
kuolleita lehtiä kevättuulessa ja kellon soidessa kolmannen kerran ne
heittivät jotain vuoteeseen. Olette kuulleet valojuovasta. Tuo oli kuin
pimeysjuova ja kun Plattner jälleen katsoi vuoteeseen, näki hän mustan
käden ja käsivarren.

Viheriä aurinko nousi juuri aution synkän taivaanrannan yli ja huone
näkyi hyvin epäselvästi. Plattner voi nähdä, että se, mikä vuoteessa
näytti valkoiselta, vääntelehti ja että vaimo säikähti katsoessaan
sinne yli olkansa.

Tähystäjäin parvi kohosi kuin viheriä sumu tuulessa ja laskeutui
hitaasti laakson temppeliä kohti. Silloin Plattner yhtäkkiä tajusi,
mitä tarkoitti tuo musta käsi, joka ojentui yli miehen ja vei uhrinsa.
Hän ei uskaltanut kääntää päätään sinne päin. Kovasti ponnistaen
voimiaan ja sulkien silmänsä hän alkoi juosta ja kulki ehkä
parikymmentä askelta. Sitten hänen jalkansa luiskahti liukkaalla
kivellä ja hän kaatui. Hän kaatui käsilleen; pullo särkyi ja räjähti
koskiessaan maahan.

Seuraavassa hetkessä löysi hän itsensä pyörtyneenä ja verisenä
istumassa koulun takana, aidatulla pihamaalla vastapäätä Lidgettiä.

Kertomus Plattnerin kokemuksista on lopussa. Olen mielestäni
menestyksellä vastustanut tarinain kirjoittajassa olevaa luonnollista
halua tällaisten tapausten kokoonlaittelemiseen. Olen mikäli
mahdollista kertonut asiat siinä järjestyksessä, missä Plattner ne
kertoi minulle. Olen huolellisesti karttanut kaikkia tyylin,
vaikutelman tai sanainsovinnon yrityksiä. Olisi ollut helppoa
esimerkiksi tehdä kuolinvuode-näystä salajuoni ja sekottaa siihen
Plattner. Mutta, lukuunottamatta sitä, että mitä uskottavimman tarinan
väärentäminen on moitittavaa, sellaisten kuluneitten taidekeinojen
käyttö mielestäni ryöstäisi sen omituisen vaikutelman, jonka saa tuosta
pimeästä maailmasta harmaanvihreine valoineen ja sen leijailevista
elämän tarkastelijoista, jotka näkymättöminä ja saavuttamattomina aina
meitä ympäröivät.

On lisättävä, että kuolemantapaus todellakin sattui Vincentkadulla
aivan koulupihan vieressä ja mikäli on selvinnyt, juuri Plattnerin
palaushetkellä. Vainaja oli kunnallisverojen kantaja ja
vakuutusasiamies. Hänen vaimonsa, joka oli paljon nuorempi, nai viime
kuussa herra Whymperin, eläinlääkärin Allbeedingista. Kun tässä
kerrottu osa tarinaa oli eri muodoissa kiertänyt suupuheena ympäri
Sussexvillen, antoi hän minulle luvan mainita hänen nimensä sillä
ehdolla, että minä selvästi tekisin tiettäväksi, että hän mitä
ankarimmin vastustaa jokainoata kohtaa Plattnerin kertomuksessa hänen
miehensä viime hetkistä. Hän kieltää polttaneensa mitään testamenttia,
vaikkei Plattner häntä sellaisesta työstä syytäkään: hänen miehensä oli
kyllä tehnyt testamentin heti heidän naimisiin mentyään. Totta puhuen
oli Plattnerin kertomus huoneen sisustuksesta, siihen katsoen ettei hän
ollut sitä koskaan nähnyt, ihmeteltävän tarkka.

Toistakin asiaa minun täytyy väsyttävän toistamisen uhallakin
painostaa, etten näyttäisi suosivan naurettavan taikauskoisia
näkökantoja. Plattnerin poissaolo maailmastamme yhdeksänä päivänä on
luullakseni todistettu. Mutta tämä ei todista oikeaksi hänen
tarinaansa. On aivan mahdollista, että avaruuden ulkopuolellakin voi
tapahtua hallusinatsionikohtauksia. Se ainakin pitää lukijan tarkasti
painaa mieleensä.



Mustan miehen kosto.


Ensi kerran joutui Pollock tekemisiin tuon porroh-miehen kanssa eräässä
rämeikkö-kylässä, joka sijaitsi laguunijoen varrella Turnerin niemimaan
takana. Sen seudun naiset ovat kuuluja kauneudestaan -- heissä löytyy
näet pisara europalaista verta Vasco da Gaman ja englantilaisten
orjakauppiaiden ajoilta; ja ehkäpä porroh-miestäkin oli kiihottanut
heikko piirre kaukasialaista luonnetta. (Onpa kerrassaan omituista
ajatella, että muutamilla meikäläisistä saattaa olla serkkuja, jotka
syövät ihmisiä Sherboro-saarella tai käyvät ryöstöretkillä Sofas-heimon
mukana.) Oli miten hyvänsä, porroh-mies lävisti naisen sydämen,
ikäänkuin hän olisi ollut tavallinen italialainen rahvaan mies, ja oli
tekemäisillään samoin Pollockillekin. Mutta tämä torjui revolverillaan
tuon salamannopean iskun, joka oli tähdätty hänen olkalihakseensa,
lennätti rautaisen tikarin syrjään ja ampui miestä käteen.

Hän laukaisi uudelleen, mutta luoti lensi harhaan, puhkaisten majan
seinään satunnaisen akkuna-aukon. Porroh-mies kyyristyi oven suuhun ja
katsoi Pollockia käsivartensa alatse. Tämä näki auringon valossa
vilaukselta hänen ylösalasin kääntyneet kasvonsa ja sitten
englantilainen oli yksin hämärässä mökissä, jännityksestä sairaana ja
vavisten. Kaikki tuo tapahtui lyhyemmässä ajassa, kuin mikä kuluu siitä
luettaessa.

Nainen oli aivan kuollut ja saatuaan sen selville Pollock astui majan
ovelle ja katseli ulos. Siellä oli kaikki huikaisevan kirkasta.
Puolikymmentä retkikunnan kantajaa seisoi ryhmässä lähellä niitä
vihreitä hökkeleitä, joissa he majailivat; he tuijottivat häneen
ihmetellen mitä laukaukset mahtoivat merkitä. Miesjoukon takana näkyi
leveä rantakaistale mustaa, löyhkäävää mutaa, sitten kaislikkoa ja
vesiruohostoa, jotka muistuttivat vihreätä mattoa, ja kauimpana
lyijynharmaa vedenpinta. Joen vastaiselta rannalta häämöttivät
mangrove-puut epämääräisinä sinertävän autereen läpi. Matalamajaisesta
kylästä, jonka aitaus kohosi juuri sokeriruokojen yläpuolelle, ei
kuulunut minkäänlaista häiriön merkkiä.

Pollock astui varovaisesti ulos hökkelistä ja kulki jokea kohti,
katsahtaen tuon tuostakin olkansa yli. Mutta porroh-mies oli hävinnyt.
Pollock puristi hermostuneesti revolveriansa kädessään.

Muuan hänen miehistään saapui häntä vastaan ja viittasi pensaikkoon
majan taaksi, jonne porroh-mies oli kadonnut. Pollock tunsi kiusallisen
selvästi, että hän oli käyttäytynyt tavattoman tyhmästi; tämä
käänne katkeroitti ja suututti häntä. Ja päälle päätteeksi hänen
oli kerrottava siitä Waterhouselle -- tuolle siveelliselle,
mallikelpoiselle Waterhouselle -- joka tulisi aivan varmaan ottamaan
asian vakavalta kannalta. Pollock sadatteli sydämensä pohjasta
kohtaloansa, Waterhousea ja ennen kaikkea Afrikan länsirannikkoa. Koko
retki inhotti häntä syvästi. Ja kaiken aikaa hänen mielessään
kummitteli epäluuloinen tunne, että porroh-mies mahtoi olla jossakin
lähistöllä.

Tuntunee hiukan kammottavalta, ettei äskeinen murha ollut ensinkään
järkyttänyt hänen mieltään. Viimekuluneiden kolmen kuukauden aikana hän
oli nähnyt niin ylenmäärin väkivaltaisuutta, niin paljon kuolleita
naisia, poltettuja hökkeleitä, vaalenevia luurankoja Kittam-joen
varsilla sofalaisten ratsujoukon vanavedessä, että hänen aistimensa
olivat tylsistyneet. Hänen levottomuutensa johtui siitä, että hän tiesi
tämän olevan vain alkua vastaisiin ikävyyksiin.

Hän sadatteli kiukkuisesti erästä mustaihoista, joka rohkeni tehdä
kysymyksen, ja jatkoi matkaansa oranssipuiden alle pystytettyä telttaa
kohti, missä Waterhouse lepäsi; ja hän oli hermostunut kuin poika, joka
astuu opettajansa eteen tilinteolle.

Waterhouse nukkui vielä viimeisen unijuomansa uuvuttamana ja Pollock
istahti hänen viereensä eräälle matka-arkulle, sytytti piippunsa ja jäi
odottamaan, että toinen heräisi. Hänen ympärillään oli hujan hajan
astioita ja aseita, jotka Waterhouse oli koonnut mendikansan
keskuudessa ja joita hän oli asetellut uudelleen arkkuihin,
lähetettäviksi veneissä Sulymaan.

Ennen pitkää Waterhouse heräsi, ojenteli tutkistellen jäseniään ja teki
sen johtopäätöksen, että hän oli jälleen täydessä kunnossa. Pollock
toimitti hänelle teetä. Sitä juotaessa Pollock kertoi hänelle
iltapäiväisen tapahtuman, kierreltyään sitä ensin kuin kissa kuumaa
puuroa. Waterhouse otti asian vieläkin vakavammalta kannalta kuin mitä
Pollock oli odottanut. Hän ei ainoastaan paheksunut sitä, hän haukkui,
hän solvasikin.

"Sinä olet noita kirottuja hölmöjä, joiden mielestä mustaihoinen ei ole
mikään ihmisolento", hän virkkoi. "En saa olla sairaana päivääkään,
ilman että sinä sekaannut johonkin likaiseen juttuun. Nyt sinä olet
joutunut jo kolmannen kerran kuukauden kuluessa selkkauksiin jonkun
alkuasukkaan kanssa ja tällä kertaa on kysymyksessä kosto, vieläpä
porroh-miehen kosto! Sinulle ollaan jo ennestäänkin kyllin kiukkuisia
tuon epäjumalan tähden, johon sinä hölmö kirjoitit nimesi. Ja he ovat
kostonhaluisimpia paholaisia koko maailmassa. Sinä saatat ihmisen
häpeämään sivistystään! Ja sinä sanot lähteneesi kunniallisesta
kodista! Jos vielä kerran otan vaivoikseni tuollaisen kelvottoman,
typerän tolvanan --"

"Annahan tulla vaan!" ärähti Pollock sellaisella äänellä, joka aina sai
Waterhousen suunniltaan; "annahan tulla!"

Tästä Waterhouse kävi sanattomaksi. Hän hypähti pystyyn.

"Kuulehan nyt, Pollock", sanoi hän, koetettuaan hillitä itseään. "Sinun
on lähdettävä kotiin. En välitä sinusta kauempaa. Sinusta on jo ollut
kyllin haittaa --"

"Älä ensinkään huolehdi", virkkoi Pollock, tuijottaen eteensä. "Lähden
kernaasti."

Waterhouse tyyntyi jälleen. Hän istahti telttatuolille. "No, hyvä",
sanoi hän. "En rakasta riitaa, Pollock, sen tiedät, mutta onhan
vietävän harmillista nähdä aiheidensa menevän myttyyn tuollaisen asian
tähden. Seuraan sinua Sulymaan, jotta pääset turvassa laivaan" -- "Se
on tarpeetonta", vastasi Pollock. "Voin lähteä yksinäni. Täältä."

"Pitkälle et pääse", sanoi Waterhouse. "Sinä et ymmärrä tätä
porroh-asiaa."

"Mistä _minä_ saatoin tietää, että tuo nainen oli jonkun porroh-miehen
oma?" virkkoi Pollock katkeroituneena.

"Sitä hän oli joka tapauksessa", sanoi Waterhouse, "etkä sinä saa
asiaa olemattomaksi. Lähteä yksinään, vieläpä mitä! Olenpa utelias
tietämään, mitä he tekisivät sinulle. Sinä et näy käsittävän, että tämä
porroh-silmänkääntäjä hallitsee tätä maata, hänellä on vallassaan sen
lait, uskonto, hallitus, lääkintätaito... Sellaiset ne nimittävät
päämiehetkin. Inkvisitsioni ei olisi kelvannut päästämään näiden
veijarien kengännauhojakaan. Kenties hän yllyttää kimppuumme Avajalen,
täkäläisen päämiehen. Kaikeksi onneksi meidän kantajamme ovat
mendiläisä. Meidän on siirrettävä tämä pikku leirimme toiseen
paikkaan... Piru sinut periköön, Pollock! Ja luonnollisesti sinun
täytyi kaiken hyvän lisäksi vielä ampua harhaan."

Hän mietiskeli ja hänen ajatuksensa näyttivät olevan vastenmielisiä.
Hetken kuluttua hän nousi ja otti pyssynsä. "Sinun sijassasi
pysyttelisin hiukan syrjässä", hän huomautti olkansa yli, mennessään
ulos. "Käyn katsomaan, voinko saada siitä jotain selville."

Pollock jäi miettiväisenä istumaan telttaan. "Minut oli aiottu
sivistyneisiin oloihin", hän virkkoi itsekseen katuen, täyttäessään
piippuansa. "Parasta on päästä niin pian kuin mahdollista takaisin
Lontooseen tai Pariisiin."

Hänen katseensa sattui erääseen lukittuun arkkuun, johon Waterhouse oli
kätkenyt mendien maassa ostamansa sulattomat myrkytetyt nuolet. "Kunpa
olisin osannut tuota roistoa johonkin hengenvaaralliseen paikkaan", hän
sanoi kiukkuisesti.

Pitkän ajan perästä Waterhouse saapui takaisin. Hän ei ollut ensinkään
halukas kertomaan, vaikka Pollock ahdisteli häntä kysymyksillä.
Porroh-mies tuntui olevan huomattava jäsen tuossa salaperäisessä
yhdistyksessä. Kylä oli käynyt uteliaaksi, vaan ei vielä uhkaavaksi.
Poppa-mies oli epäilemättä lähtenyt viidakkoon. Hän oli taitava
poppa-mies. "Tietysti hänellä on jotain mielessään", sanoi Waterhouse
ja vaikeni.

"Mutta mitäpä hän voisi tehdä?" kysyi Pollock, saamatta vastausta.

"Minun täytyy toimittaa sinut vapaaksi tästä. Varmaankin he hautovat
jotain, muuten ei täällä olisi näin rauhallista", virkkoi Waterhouse
pitkän vaitiolon perästä. Pollock tahtoi tietää, mitä se koski.
"Tanssivat pääkallojen keskellä", sanoi Waterhouse, "ja keittävät
jotain löyhkäävää vaskikattilassa." Pollock halusi tarkempia
selityksiä, Waterhouse vastaili vältellen, Pollock kyseli kiusaten.
Lopulta Waterhouse menetti malttinsa. "Mistä perhanasta minä sen
tiedän?" hän huudahti, kun Pollock kysyi kahdettakymmenettä kertaa,
mitä porroh-mies aikoi tehdä. "Hän yritti surmata sinut suoraa päätä
majassa. Nyt hän luullakseni on koettava jotain mutkikkaampaa. Mutta ei
sinun tarvitse odottaa sitä kovinkaan kauaa. En tahdo lamauttaa sinua.
Kenties kaikki onkin aivan jonnin joutavaa."

Kun he sinä iltana istuivat nuotionsa ääressä, koetti Pollock jälleen
johtaa Waterhousen puhumaan porroh-miesten menettelytavoista. "Parasta
on, että käyt levolle", sanoi tämä, huomatessaan toisen aikeet;
"lähdemme liikkeelle varhain aamulla. Sinä tarvitset silloin kaiken
jäntevyytesi."

"Mutta millä tavalla hän aikoo menetellä?"

"Enpä tiedä. Se väki on perin huikentelevaista. Ne osaavat kaikenlaisia
kummallisia konsteja. Sinun on parasta kysyä tuolta kuparikasvoiselta
Shakespeare-paholaiselta."

Pimeydestä, mökkien takaa välähti leimaus, kuului kumea pamaus ja
Pollockin pään ohitse suhahti savikuula. Se ainakin oli selvää kieltä.
Mustaihoiset ja sekarotuiset, jotka istuivat tarinoiden oman nuotionsa
ympärillä, hypähtivät pystyyn ja joku ampui pimeyteen.

"Parasta että menet johonkin majaan", sanoi Waterhouse rauhallisesti,
istuen yhä alallaan.

Pollock nousi seisaalleen tulen ääressä ja veti esille revolverinsa.
Tappelua ei hän ainakaan pelännyt. Mutta pimeys on ihmisen paras
sotisopa. Hän käsitti Waterhousen ehdotuksen viisaaksi ja lähti
telttaan, laskeutuen siellä levolle.

Vähän hän sai nukuttua ja silloinkin häntä häiritsivät unennäöt; hän
uneksi monenlaisista seikoista, mutta pääasiallisesti porroh-miehen
ylösalaisin kääntyneistä kasvoista, kuten tämä oli katsonut häneen
käsivartensa alatse, lähtiessään ulos majasta. Omituista oli, että tämä
äkillinen vaikutelma oli painunut Pollockin muistiin niin lujasti. Sen
lisäksi tunsi hän jäsenissään kummallista kipua.

Kun he aamuhämärässä sovittelivat tavaroitaan veneisiin, suhahti äkisti
vähäinen vasama maahan Pollockin jalkojen juureen. Miehet koettivat
näön vuoksi tutkia viidakkoa, mutta ketään ei saatu kiinni.

Näiden kahden tapahtuman jälkeen retkikunta osoittautui taipuvaiseksi
jättämään Pollockin yksiksensä ja hän taas tunsi ensi kerran elämässään
tarvetta liittyä mustien joukkoon. Waterhouse otti toisen ruuhen ja
Pollockin oli asettuminen toiseen, vaikka hän osoittikin harrasta halua
päästä pakinoimaan Waterhousen kanssa. Hänet jätettiin itseksensä
ruuhen keulapuoleen ja hänellä oli täysi työ saada miehet -- jotka
eivät pitäneet hänestä -- melomaan alusta keskellä virtaa, sadan
kyynärän tai pitemmänkin matkan päässä kummastakin rannasta. Sitten hän
pakotti Shakespearen, erään sekarotuisen Freetownista, siirtymään hänen
puolelleen purtta ja kertomaan hänelle porroh-miehistä; ja huomattuaan
mahdottomaksi päästä erilleen Pollockista tämä tekikin sen huomattavan
vapaasti ja halukkaasti.

Päivä kului. Ruuhi lipui nopeasti laguunivettä pitkin vesiviikunain,
kaatuneiden puiden, kaislikkojen ja viinipalmujen keskitse; ja
vasemmalla levisi tumma mangrove-rämeikkö, jonka takaa kuului silloin
tällöin Atlannin kohajamista rannikkoa vastaan. Shakespeare kertoi
pehmeällä, sotkuisella englanninkielellään, kuinka porroh-väki osasi
noitua; kuinka ihmiset surkastuivat heidän vaikutuksestaan; kuinka he
voivat lähettää unia ja paholaisia; kuinka he rääkkäsivät Ijibun poikia
ja tappoivat heidät; kuinka he ryöstivät erään sulymalaisen valkoisen
kauppiaan, joka oli pidellyt pahoin erästä heikäläisistä ja minkä
näköinen hänen ruumiinsa oli ollut löydettäessä. Ja jokaisen tarinan
perästä Pollock sadatteli itsekseen lähetystoimen velttoutta, kun se
salli mokomia seikkoja, ja kykenemätöntä Englannin hallitusta, joka
vallitsi tässä pahamaineisen pimeässä Sierra Leonessä. Illalla he
saapuivat Kasi-järvelle ja majautuivat yöksi eräälle saarelle,
karkoittaen sieltä parikymmentä kankeata krokotiilia.

Seuraavana päivänä he pääsivät Sulymaan ja tunsivat sieraimissaan
suolaisen merituulen tuoksun, mutta Pollockin täytyi odottaa siellä
viisi päivää, ennenkuin voi jatkaa matkaansa Freetowniin. Waterhouse
arveli hänen nyt olevan verrattain turvassa ja Freetownin suojeluksen
alaisena ja erosi hänestä, palaten retkikuntineen Gbemmaan. Ja Pollock
kohteli perin ystävällisesti Pereraa, Sulyman ainoata valkoihoista
kauppamiestä -- vieläpä niinkin ystävällisesti, että seurasi häntä
kaikkialle. Perera oli muuan pienikasvuinen Portugalin juutalainen,
joka oli oleskellut Englannissa, ja englantilaisen ystävällisyys
miellytti häntä suuresti.

Kahteen päivään ei tapahtunut mitään erikoisempaa; enimmäkseen Pollock
ja Perera pelasivat viittä lehteä -- ainoa peli, jonka molemmat
tunsivat -- ja Pollock joutui velkaan. Sitten toisena iltana Pollock
sai ikävän huomautuksen sitä, että porroh-mies oli saapunut Sulymaan;
teräväksi hiottu rautapalanen viilsi hänen olkapäähänsä lihahaavan. Se
oli ammuttu etäältä ja oli häneen osuessaan jo menettänyt melkein
kaiken voimansa. Mutta sanomansa se kertoi kyllin tuntuvasti. Kaiken
yötä Pollock istui revolveri kädessään riippumatossa ja seuraavana
aamuna hän uskoi osan jutustaan englantilais-portugalilaiselle.

Perera otti asian perin vakavalta kannalta. Hän tunsi sikäläiset tavat
varsin tarkalleen. "Tämä on mieskohtainen kysymys. Se on kostoa. Ja
tietysti teidän poislähtönne panee hänet kiiruhtamaan. Ei yksikään
alkuasukas tai sekarotuinen asetu hänen tielleen -- ellette maksa
hyvin. Jos pääsette äkkiarvaamatta hänen kimppuunsa, niin voitte ampua
hänet. Mutta hänkin voi ampua teidät."

"Ja sitten on vielä tuo kirottu loihtiminen", jatkoi Perera. "Minä en
tietenkään usko sitä -- taikauskoa -- mutta eipä ole sittenkään hauskaa
ajatella, että missä sitä lieneekin, niin aina on lähistöllä joku musta
mies, joka silloin tällöin viettää kuutamoisen yön tanssimalla nuotion
ympäri, lähettääkseen pahoja unia.... Onko teillä ollut pahoja unia?"

"Onpa kyllä", virkkoi Pollock. "Näen yhtämittaa tuon roiston ylösalasin
käännetyn pään irvistävän minulle ja näyttävän hampaitaan, kuten hän
teki majassakin; ja sitten se tulee aivan lähelle minua, poistuu ja
tulee jälleen takaisin. Eihän siinä ole mitään peloittavaa, mutta
kuitenkin se jähmetyttää minut kauhusta unissani. Kummallisia asioita
-- nuo unet. Tiedän kaiken aikaa uneksivani enkä kuitenkaan voi herätä
siitä."

"Ehkäpä se on vain mielikuvitusta", sanoi Perera. "Sitten kertovat
neekerini vielä, että porroh-miehet voivat lähettää käärmeitä. Oletteko
hiljan nähnyt sellaisia?"

"Ainoastaan yhden. Tapoin sen tänä aamuna lattialla lähellä
riippumattoani. Olin astumaisillani sen päälle noustessani ylös."

"Oh!" huudahti Perera ja lisäsi sitten vakuuttavasti: "Tietysti se oli
satunnaista. Pitäisin kuitenkin silmäni auki. Ja sitten on vielä
luunsärky."

"Luulin sen johtuvan miasmasta", sanoi Pollock.

"Ehkäpä niinkin. Milloin se alkoi?"

Silloin Pollock muisti, että hän oli ensi kerran tuntenut sitä kahakan
jälkeisenä yönä. "Minun käsitykseni on, ettei hän halua murhata teitä",
virkkoi Perrera -- "ei ainakaan vielä. Olen kuullut, että niillä on
tapana pelotella ja kiusata jotain ihmistä lumoillaan, hengenvaaroilla,
luuvalolla ja pahoilla unilla ja muulla sellaisella, kunnes hän on
kyllästynyt elämäänsä. Luonnollisesti se on vaan pelkkää lorua. Älkää
välittäkö siitä... Mutta olenpa utelias tietämään, mitä hän keksii
tämän jälkeen."

"Minä aijon keksiä jotain sitä ennen", lausui Pollock, tuijottaen
synkeästi tahmeisiin kortteihin, joita Perera levitteli pöydälle.
"Minun arvolleni on alentavaa joutua tällä tavoin ajetuksi ja ammutuksi
ja vahingoitetuksi. Mahtaakohan tuollainen porroh-taikuri kääntää
pelionnenkin."

Hän katsahti epäluuloisena Pereraan.

"Se on hyvin luultavaa", virkkoi Perera innokkaasti. "Se on kovin
ihmeellistä joukkoa."

Sinä iltapäivänä Pollock tappoi kaksi käärmettä, jotka hän tapasi
riippumatossaan; myöskin punasia muurahaisia vilisi sillä paikalla
entistä enemmän. Ja nämä harmit suututtivat häntä niin, että hän lähti
erään mendi-roiston pakeille, jonka kanssa hän oli ennenkin jutellut.
Tämä näytti hänelle muuatta pientä rautatikaria ja osoitti, miten se
iskettiin niskaan, niin että Pollockia karmi. -- Eräästä määrätystä
palveluksesta Pollock lupasi hänelle kaksipiippuisen pyssyn, jossa oli
koristettu lukko.

Kun Pollock ja Perera iltasella pelasivat korttia, astui mendi ovesta
sisään kantaen jotain veren tahraamassa rievussa.

"Ei täällä!" virkkoi Pollock nopeasti. "Ei täällä!"

Mutta mies halusi saada kaupat päätetyksi eikä Pollock ennättänyt estää
häntä avaamasta vaatetta ja heittämästä pöydälle porroh-miehen päätä.
Se ponnahti lattialle jättäen korteille punaset jäljet ja vieri
nurkkaan; sinne se pysähtyi kääntyneenä ylösalasin, mutta tuijottaen
tiukasti Pollockiin.

Perera kavahti seisaalleen, kun pää putosi korttien keskelle, ja rupesi
kiihkoissaan sättimään portugalinkielellä. Mendi kumarteli punanen
vaate kädessään. "Pyssy!" hän sanoi. Pollock tuijotti nurkassa olevaan
päähän. Kasvoilla oli juuri sama ilme kuin hänen unissaankin
näyttäytyessään. Jotain tuntui napsahtavan lukkoon hänen omissa
aivoissaan, kun hän katseli sitä.

Sitten Perera solahti jälleen englanninkieleen.

"Toimititteko hänet surmatuksi?" hän kysyi. "Ettekö surmannut häntä
itse?"

"Miksi olisi minun pitänyt tehdä se?" sanoi Pollock.

"Mutta nyt ei hän voi poistaa sitä!"

"Poistaa mitä?" kysyi Pollock.

"Ja kaikki kortit ovat aivan pilalla!"

"Mitä te tarkoitatte poistamisella?" virkkoi Pollock.

"Teidän täytyy lähettää minulle uusi pakka Freetownista. Niitä saa
ostaa siellä."

"Mutta -- poistaa?"

"Se on vain taikauskoa. Unohdin sen. Neekerit sanovat, että jos noidat
-- hän oli noita -- Mutta se on pelkkää roskaa.... Täytyy saada
porroh-mies palauttamaan se tai surmata hänet itse.... Se on kerrassaan
tyhmää."

Pollock kirosi itsekseen, tuijoittaen yhä vielä nurkassa olevaan
päähän.

"En voi sietää tuota katsetta", hän sanoi. Sitten hän hyökkäsi pään luo
ja potkasi sitä.

Se kieri muutaman kyynärän matkan ja jäi sitten samaan asentoon kuin
ennenkin, kääntyneenä ylösalasin ja katsoen häneen.

"Hän on kamalan näköinen", virkkoi Perera. "Kerrassaan kamalan
näköinen. Ne viiltelevät kasvojaan pienillä veitsillä."

Pollock olisi uudelleen potkaissut päätä, ellei mendi-mies olisi
koskettanut hänen käsivarttaan. "Pyssy?" tämä sanoi silmäillen päätä
hermostuneesti.

"Kaksikin -- jos viet tuon kirotun kappaleen pois", lausui Pollock.

Mendi pudisti päätään ja teki tiettäväksi, että hän halusi saada yhden
pyssyn, joka nyt oli tuleva hänelle ja josta hän olisi varsin
kiitollinen. Pollock huomasi, ettei häneen voinut vaikuttaa
mielittelyllä eikä röyhkeydellä. Pereralla oli pyssy myytävänä (kolmen
sadan prosentin voitolla) ja ennen pitkää mies poistui se kädessään.
Sitten Pollockin katseet kääntyivät hänen tahtomattaankin permannolle.

"Varsin hullunkurista, että tuo pää aina kääntyy laelleen", sanoi
Perera nauraen väkinäisesti, "Hänellä lienee raskaat aivot; hänen
päänsä muistuttaa noita pikku leluja, jotka lyijypaino aina vetää
pystyyn. Teidän täytyy viedä se mukananne, kun lähdette. Voisitte viedä
sen nyt heti. Kortit ovat aivan pilalla. Freetownissa on muuan mies,
joka myö niitä. Huone on käynyt kovin siivottomaksi. Teidän olisi
pitänyt surmata hänet itse."

Pollock kokosi ryhtinsä ja nosti pään maasta. Hän aikoi ripustaa sen
kamarinsa katossa olevaan lamppukoukkuun ja kaivaa sille heti haudan.
Hän luuli ripustaneensa sen hiuksista, mutta varmaankin hän oli
erehtynyt, sillä kun hän palasi noutamaan sitä, niin se riippui
niskasta ylösalasin.

Hän hautasi sen ennen auringonlaskua hökkelinsä pohjoispuolelle, jotta
hänen ei tarvitsisi kulkea haudan ohi pimeän aikana, kun hän palasi
Pereran luota. Ennen maatapanoaan hän tappoi kaksi käärmettä. Yön
ollessa pimeimmillään hän heräsi hätkähtäen ja erotti tassutusta ja
raapimista. Hiljaa kohosi hän istualleen ja veti revolverinsa esiin
päänaluksen alta. Kuullessaan murinaa Pollock laukasi ääntä kohti.
Kuului, ulvahdus ja oviaukon sinervän läpi livahti jotain mustaa.
"Koira!" sanoi Pollock, laskeutuen jälleen levolle.

Aamuhämärässä hän heräsi jälleen omituiseen levottomuuden tunteeseen.
Tuo epämääräinen särky oli palannut hänen luihinsa. Jonkun aikaa hän
makasi tähystellen katossa kuhisevia punasia muurahaisia ja sitten, kun
valo kävi kirkkaammaksi, hän katsahti riippumattonsa reunan yli ja näki
permannolla jonkun mustan esineen. Hän hätkähti niin ankarasti, että
riippumatto kääntyi nurin ja viskasi hänet maahan.

Hän huomasi makaavansa noin kyynärän verran porroh-miehen päästä. Koira
oli kaivanut sen maasta ja raadellut pahasti sen nenää. Muurahaisia ja
kärpäsiä kuhisi sen kimpussa. Kummallisen sattuman kautta se oli yhä
vielä ylösalasin ja nurin kääntyneissä silmissä oli pirullinen ilme.

Pollock istui herpoutuneena, tuijottaen jonkun aikaa tuohon
pelätykseen. Sitten hän nousi ylös, kiersi sen ympäri -- pitkän matkan
päässä -- ja astui ulos hökkelistä. Auringon nousun kirkas valo,
kasvullisuuden eloisa liikehtiminen heikkenevän maatuulen henkäillessä
ja tyhjä hauta käpälänjälkineen kevensivät hiukan hänen raskasta
mieltään.

Hän kertoi tapahtuman Pereralle, ikäänkuin se olisi ollut pilajuttu --
pilajuttu joka kerrotaan kalpein huulin. "Teidän ei olisi pitänyt
säikähyttää koiraa", Perera virkkoi huonosti teeskennellyllä
hilpeydellä.

Seuraavat kaksi päivää ennen höyrylaivan tuloa Pollock vietti
koettamalla päästä todenteolla vapaaksi tuosta omaisuudestaan. Hän sai
voitetuksi vastenmielisyytensä käydä siihen käsiksi, lähti joen suulle
ja viskasi sen meriveteen. Mutta jonkun ihmeen kautta se säilyi
krokotiileilta ja sen löysi muuan älykäs puoli-araapialainen, joka
saapui juuri yön korvissa kauppaamaan sitä Pollockille ja Pereralle
muka merkillisenä esineenä. Alkuasukas pysytteli heidän kintereillään,
alentaen hintaa alentamistaan. Mutta lopulta häneenkin tarttui se
kauhu, jota nuo valkoihoiset näyttivät tuntevan esinettä kohtaan; hän
lähti tiehensä ja kulkiessaan Pollockin hökkelin ohi hän heitti
taakkansa sinne, josta tämä sen sitten löysi aamusella.

Tästä Pollock joutui aivan raivoihinsa. Hän aikoi polttaa koko pään.
Heti päivän valjetessa hän lähti ulos ja ennen helteen tuloa hänellä
oli jo valmiina aimo rovio risuista. Silloin hänet keskeytti pieni
Monrovian ja Bathurstin väliä kulkeva siipilaiva, joka saapui puhaltaen
rantariuttojen keskitse. "Taivaalle kiitos!" huudahti Pollock suurella
hartaudella, kun tuon äänen merkitys selvisi hänelle. Vapisevin käsin
hän sytytti hätäisesti risuröykkiönsä, heitti pään siihen ja lähti
asettamaan kuntoon matkalaukkunsa sekä sanomaan jäähyväiset Pereralle.

Perinpohjaista helpotusta tuntien näki Pollock sinä iltapäivänä Sulyman
rämeisen rannan häipyvän etäisyyteen. Joensuu, joka muodosti aukon
pitkään valkoiseen rantahyrskyyn, kapeni kapenemistaan. Tuntui siltä,
kuin sulkisi se syliinsä hänen vaivansa, vapauttaen hänet siitä. Kauhun
ja kiusan tunne alkoi vähitellen haihtua hänen mielestään. Sulymassa
oli usko porroh-miesten pahansuopaisuuteen ja taikavoimaan saastuttanut
ilman, hänetkin oli vallannut uhkaava ja kammottava tunne. Mutta
ilmeisesti porroh-miehillä oli hallussaan vain pieni alue, pieni musta
kaistale meren ja mendien sinertävien ylämaitten välillä.

"Hyvästi, porroh!" virkkoi Pollock. "Hyvästi -- eikä _näkemiin_!"

Laivan kapteeni saapui hänen rinnalleen, nojasi kaidepuuhun,
toivotti hänelle hyvää iltaa ja sylkäsi vaahtoavaan vanaveteen
teeskentelemättömän ystävyyden osoitukseksi.

"Löysin rannalta kerrassaan kummallisen esineen", puheli kapteeni. "En
ole koskaan ennen tavannut sellaista Intian tällä puolen."

"Mikähän se mahtaa olla?" kysyi Pollock.

"Savustettu pää", sanoi kapteeni.

"_Mikä_?" kysyi Pollock.

"Ihmispää -- savustettu. Jonkun porroh-veijarin pää, koristettu
viilloksilla. No! Mikäs nyt tuli? Eikö mikään? Enpä olisi uskonut teitä
niin hermostuneeksi. Kasvonne kävivät aivan viheliäisiksi. Jumalauta,
olettepa huono merimies. Kaikki hyvin? Hitto, kuinka te muutuitte!... No
niin, tuo pää, josta juuri kerroin teille, on aika konstikas. Pistin
sen käärmeiden joukkoon erääseen väkiviina-purkkiin, jossa säilytän
sellaisia merkillisyyksiä, ja piru minut periköön, ellei se viru
ylösalasin kääntyneenä. Halloo!"

Pollock oli päästänyt käsittämättömän huudahduksen ja raastoi käsillään
tukkaansa. Hän juoksi siipilaatikoita kohti, aikoen puolittain hypätä
mereen, ja sitten hän ymmärsi asemansa ja kääntyi takaisin kapteenin
kimppuun.

"Hei!" sanoi kapteeni. "Jack Philips, pidähän hänet loitompana. Pysykää
erillänne! Ei askeltakaan lähemmäksi, herraseni. Mikä teitä vaivaa?
Oletteko järjiltänne?"

Pollock koetteli kädellään päätänsä. Ei sitä kannattanut selittää,
"Luulenpa, että olen toisinaan melkein mielipuoli", hän sanoi. "Minulla
on täällä särkyä. Se tulee aivan äkkiä. Toivon, että suotte minulle
anteeksi."

Hän oli aivan kalpea ja hiessä. Äkkiä hän käsitti täysin selvästi,
kuinka vaarallista hänelle oli saattaa järkensä epäilyksen alaiseksi.
Hän koetti pakostakin voittaa takaisin kapteenin luottamuksen
vastaamalla hänen ystävällisiin kyselyihinsä, ottamalla vaarin hänen
ehdotuksistaan, vieläpä maistamalla lusikallisen hänen puhdasta
konjakkiansakin. Ja kun siitä asiasta oli selviydytty, hän teki joukon
kysymyksiä kapteenin harjoittamasta eriskummallisten esineiden
kaupasta. Tämä kuvaili päätä varsin yksityiskohtaisesti. Pollock
kamppaili kaiken aikaa itsensä kanssa tukahuttaakseen sen luonnottoman
luulon, että laiva oli yhtä läpikuultava kuin lasi ja että hän saattoi
selvästi erottaa tuon ylösalasin kääntyneen pään, joka katseli häntä
hänen jalkojensa alla olevasta hytistä.

Olo laivalla oli hänelle melkein tukalampaa kuin Sulymassa. Kaiken
päivää hänen täytyi hillitä itseänsä, vaikka hän tunsikin elävästi,
että tuo kauhea pää, joka synkisti hänen mielensä, oli niin uhkaavan
lähellä. Yöllä hänen vanha painajaisensa palasi hänen kimppuunsa,
kunnes hän voimakkaalla ponnistuksella pakottautui valveille, kauhun
jäykistämänä ja käheän huudahduksen pyrkiessä esiin hänen kurkustaan.

Hän jätti tuon todellisen pään jälkeensä Bathurstiin, missä hän siirtyi
Teneriffan laivaan, mutta unet ja ankara luuvalo eivät luopuneet
hänestä. Teneriffassa Pollock muutti Kapin linjalle, mutta pää seurasi
häntä. Hän pelasi korttia, koetti shakkipeliä, lukipa kirjojakin, mutta
väkijuomat hän tiesi vaarallisiksi. Ja kuitenkin -- milloin hyvänsä
hänen silmiinsä sattui ympyriäinen musta varjo tai joku musta esine,
niin hän otaksui sitä pääksi ja -- näkikin sen. Hän tiesi varsin hyvin,
että hänen mielikuvituksensa rupesi pettämään häntä, ja kuitenkin
tuntui ajoittain siltä, kuin olisi laiva, hänen matkustajatoverinsa,
merimiehet ja laaja ulappa kuuluneet jonkullaiseen utumaiseen
hourekuvaan, joka riippui hänen ja kauhean todellisen maailman välillä,
töin tuskin peittäen sen häneltä. Ja ainoa kieltämättömän todellinen
esine oli porroh-mies, joka pisti pirullisen päänsä esiin tuon verhon
lävitse. Sellaisina hetkinä hän nousi ylös ja kosketteli esineitä,
maisteli tai jyrsi jotain, poltti tulitikulla kättään tai pisti itseään
neulalla.

Taistellen siten hurjasti ja äänettömänä kiihtyneen mielikuvituksensa
kanssa Pollock saapui viimein Englantiin. Hän nousi maalle
Southamptonissa ja lähti Waterloon asemalta suoraa päätä ajurilla
pankkiirinsa luo Cornhilliin. Siellä hän selvitti asiansa
liikkeenhoitajan kanssa yksityisessä huoneessa ja kaiken aikaa pää
riippui koristeen tavoin lieden mustalta marmorireunustalta ja tihkui
verta tulisijan rautaristikolle. Hän saattoi kuulla pisarain putoilevan
ja nähdä niiden punaavan ristikon.

"Sievä sananjalka", virkkoi liikkeenjohtaja, seuraten hänen katsettaan.
"Mutta se ruostuttaa ristikon."

"Erittäin sievä sananjalka", vastasi Pollock. "Ja nytpä muistan.
Voitteko suositella minulle jotain lääkäriä sairasmielisyyttä vastaan?
Minua vaivaa -- miksi niitä nimitetäänkään? -- hallusinatsionit."

Pää nauroi hurjasti, raivoisasti. Pollockia hämmästytti, ettei
liikkeenhoitaja kuullut sitä. Mutta tämä vain tuijotti häneen.

Saatuaan lääkärin osoitteen Pollock astui hetken kuluttua ulos
Cornhillille. Ei ollut ainoatakaan ajuria näkyvissä ja niin hän jatkoi
matkaansa kadun länsipäähän ja koetti kulkea Mansion Housea vastapäätä
olevan risteyksen poikki. Se ei juuri ole helpointa tottuneimmallekaan
lontoolaiselle: kärryjä, vankkureita, vaunuja, postirattaita ja
omnibusseja liikkuu keskeytymättömänä virtana; mutta sille, joka on
juuri saapunut Sierra Leonen myrkyllisistä erämaista, se on kiehuvaa,
pyörryttävää sekamelskaa. Ja kun jalkojesi väliin yhtäkkiä kimmahtaa
kummipallon tavoin ylösalasin kääntynyt pää, jättäen maahan sattuessaan
selviä veritahroja, niin tuskinpa voinet välttää onnettomuutta. Pollock
nosteli jalkojansa suonenvedontapaisesti, karttaakseen sitä, ja
potkaisi sitä sitten kiukkuisesti. Silloin hän sai ankaran sysäyksen
selkäänsä ja pureva tuska levisi hänen käsivarttansa pitkin.

Erään omnibussin aisa oli osunut häneen ja yksi hevosista oli
kavioillaan murskannut kolme sormea hänen vasemmasta kädestään -- ja
juuri ne sormet, jotka hän ampui porroh-mieheltä poikki. Hänet
vedettiin esiin hevosten jaloista ja hänen musertuneesta kädestään
tavattiin lääkärin osoite.

Pariin päivään ei Pollock tajunnut muuta kuin kloroformin äitelää
kirpeätä tuoksua, että häntä leikattiin, vaikka ei hän tuntenut mitään
kipua, että hän makasi hiljaa ja että hänelle annettiin ruokaa ja
juomaa. Sitten hän sai hiukan kuumetta, kävi perin janoiseksi ja hänen
vanha painajaisensa palasi uudelleen. Vasta sen ilmetessä hän huomasi,
että se oli jättänyt hänet rauhaan yhdeksi päiväksi.

"Jos pääni olisi murskautunut sormieni sijasta, niin kenties siitä
olisi päässyt kokonaan", virkkoi Pollock, tuijottaen miettiväisenä
erääseen tummaan pielukseen, joka oli ruvennut näyttämään päältä.

Ensi tilassa Pollock kertoi lääkärille mielenhäiriöstään. Hän tunsi
selvästi tulevansa hulluksi, ellei keksittäisi jotain parannuskeinoa.
Hän selitti nähneensä Dahomeyssa erään mestauksen ja että eräs pää
kummitteli nyt hänen mielessään. Luonnollisesti hän ei välittänyt
kertoa mitään todellisesta tapahtumasta. Lääkäri näytti vakavalta.

Hetken kuluttua hän virkkoi epäröiden. "Saitteko lapsena paljon
uskonnollista ohjausta?"

"Varsin vähän", Pollock vastasi.

Lääkärin kasvot synkistyivät hetkeksi. "En tiedä, oletteko kuullut
ihmeparannuksista -- tietysti ei niiden silti tarvitse olla ihmeitä --
niitä toimitetaan Lourdesissa."

"Pelkään pahoin, etten minä juuri kelpaa uskolla lääkittäväksi",
Pollock lausui tuijottaen tummaan pielukseen.

Pää väänsi arpiset piirteensä inhoittavaan irvistykseen. Lääkäri
siirtyi uudelle uralle.

"Se on pelkkää mielikuvitusta", hän sanoi, ruveten äkkiä puhumaan
reippaasti. "Joka tapauksessa hyvä tilaisuus uskoparannukseen. Teidän
hermostonne on kurjassa kunnossa, te olette tuollaisessa terveydellisen
hämäryyden tilassa, jolloin kummitukset kernaimmin saapuvat.
Mainitsemanne vaikutelma oli teille liian voimakas. Valmistan teille
hiukan lääkettä, joka vahvistaa hermostoanne -- etenkin aivojanne. Ja
teidän täytyy hankkia ruumiinliikuntoa."

"Minä en kelpaa uskoparannukseen", sanoi Pollock.

"Ja sen vuoksi meidän on parannettava mieliala. Lähtekää etsimään
virkistävää ilmaa -- Skotlantiin, Norjaan, Alpeille" --

"Vaikka Jerikoon, jos haluatte" -- virkkoi Pollock -- "minne Naamankin
lähti."

Mutta niin pian kuin hänen sormensa sen sallivat, Pollock koetti
urheasti seurata lääkärin neuvoa. Hän yritti pelata jalkapalloa, mutta
hänen mielestään se oli raivoisan ylösalasin kääntyneen pään potkimista
kenttää pitkin. Hän ei kelvannut siihen kisaan. Hän potki sokeasti,
jonkunlaisella kauhulla, ja kun hänet asetettiin maalivahdiksi ja pallo
tulla hujahutti häntä kohti, niin hän älähti äkisti ja pakeni sen
tieltä. Ne arvoa alentavat jutut, joiden vuoksi hänen oli täytynyt
paeta Englannista vaeltamaan kuuman vyöhykkeen maissa, eivät sentään
olleet sulkeneet häntä pois miesten seurasta; mutta nyt hänen
menettelynsä, joka kävi yhä omituisemmaksi, saattoi miesystävätkin
karttamaan häntä. Eikä tuo esine ollut enää vain silmiin kuvastuva
kappale, se mongerteli ja puheli hänelle. Häntä rupesi kauheasti
pelottamaan, että kun hän tarttui tuohon kummitukseen, se ei enää
muuttuisikaan joksikin huonekalustoon kuuluvaksi esineeksi, vaan
_tuntuisi_ oikealta katkaistulta päältä. Yksin ollessaan hän sadatteli
sitä, pilkkaili ja uhkaili sitä; kerran tai pari hän puhutteli sitä
toisten seurassa, vaikka hän koettikin epätoivoisesti hillitä itseään.
Hän tunsi epäluulon enenevän niiden silmissä, jotka tarkkasivat häntä
-- emäntänsä ja palvelijansa. Eräänä päivänä hänen serkkunsa Arnold --
hänen lähin sukulaisensa -- saapui tervehtimään häntä ja houkuttelemaan
häntä ulos -- ja tarkastelemaan hänen kuoppaisia kellertäviä kasvojaan
uteliain silmin. Ja Pollockista tuntui, että hattu, jota serkku piti
kädessään, ei ollutkaan mikään hattu, vaan Gorgon-pää, joko tuijotti
häneen ylösalasin kääntyneenä ja uhkasi katseillaan hänen järkeänsä.
Mutta hän päätti yhä vielä vapautua siitä. Hän hankki polkupyörän ja
ajaessaan routaista tietä pitkin Wandsworthistä Kingstoniin hän äkkäsi
sen vierivän hänen rinnallaan ja jättävän tumman juovan jälkeensä. Hän
puri hampaansa yhteen ja ajoi joutuisammin. Silloin yhtäkkiä, juuri kun
hän laski alamäkeä Richmond-puistoa kohti, kummitus kieri hänen eteensä
ja pyörän alle niin nopeasti, ettei hän ennättänyt ajatella mitään.
Kääntyessään äkkiä välttääkseen sitä, hän syöksyi rajusti muuatta
kiviröykkiötä vastaan ja taittoi vasemman ranteensa.

Juttu päättyi juolu-aamuna. Hän oli maannut kuumeessa kaiken yötä,
siteet polttivat hänen rannettaan tulisen renkaan tavoin ja hän oli
uneksinut elävämmin ja kamalammin kuin koskaan ennen. Koleassa,
värittömässä, epävarmassa valossa, joka vallitsi ennen auringon nousua,
hän kohousi vuoteessaan istumaan ja näki pään makaavan eräällä
jalustalla pronssimaljan sijasta, joka oli ollut siinä yön aikana.

"Tiedän kyllä, että se on pronssimalja", hän virkkoi, kaamean
epäilyksen kouristaessa hänen sydäntään. Ennen pitkää epäilys valtasi
hänet kokonaan. Verkalleen ja väristen hän nousi vuoteeltaan ja astui
käsi koholla maljaa kohti. Nyt hän saisi varmasti huomata, että hänen
mielikuvituksensa oli pettänyt hänet, hän saisi tuntea selvästi
pronssin sileän pinnan. Epäröityään kokonaisen ikuisuuden ajan hän
laski lopulta sormensa pään uurteiselle poskelle. Hän veti ne takaisin
suonenvedontapaisesti. Huippukohta oli saavutettu. Tuntoaistikin oli
pettänyt hänet.

Vavisten, kolahtaen vuoteeseensa, potkien jalkineitaan paljailla
jaloillaan, kaiken pyöriessä hänen ympärillään tummassa sekamelskassa,
hän kulki haparoiden peilipöytänsä luo, otti partaveitsensä esiin
laatikosta ja istui vuoteelleen pitäen sitä kädessään. Kuvastimesta hän
näki omat kasvonsa verettöminä, kuihtuneina, täynnä äärimmäisen
epätoivon katkeruutta.

Nopeasti kuvastuivat hänen lyhyen elämäntarinansa tapahtumat hänen
mieleensä. Kurja koti, vielä kurjempi koulu-aika, myöhempien vuosien
huono elämä, jossa toinen kunniaton teko seurasi toista; päivänkoiton
koleassa valaistuksessa kaikki tuo rietas mielettömyys näkyi nyt niin
armottoman selvästi. Sitten seurasivat oleskelu majassa, kahakka
porroh-miehen kanssa, paluumatka jokea pitkin alas Sulymaan,
mendiläis-salamurhaaja punaisine liinoineen, hurjat yritykset tuhota
tuo pää, hänen mielikuvitelmansa kasvaminen. Se oli mielikuvitelma! Hän
_tiesi_ sen. Pelkkä mielikuvitelma. Hetkiseksi hän tapaili toivoa. Hän
siirsi katseensa kuvastimesta jalustaan, ylösalasin kääntynyt pää
irvisti hänelle... Sidotun kätensä jäykistyneillä sormilla hän etsi
tykyttäviä valtimoitansa. Aamu oli sangen kylmä, veitsen terä tuntui
aivan kuin jäältä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Eräitä kertoelmia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.