Title: Laulu Hiawathasta
Author: Longfellow, Henry Wadsworth
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Laulu Hiawathasta" ***


LAULU HIAWATHASTA

Kirj.

Henry Wadsworth Longfellow

Suom. A. E. Ollilainen



Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

Lappeenrannassa,
Osakeyhtiö Lapveden kirjapainossa,
1912.



SISÄLLYS:

Johdanto

Laulu Hiawathasta:

     I. Rauhanpiippu.
    II. Neljä tuulta.
   III. Hiawathan lapsuus.
    IV. Hiawatha ja Mudjekeewis.
     V. Hiawathan paasto.
    VI. Hiawathan ystävät.
   VII. Hiawathan purjehdus.
  VIII. Hiawathan kalastus.
    IX. Hiawatha ja Helmisulka.
     X. Hiawathan kosinta.
    XI. Hiawathan häät.
   XII. Iltatähden poika.
  XIII. Maissipeltojen siunaus.
   XIV. Kuvakirjoitus.
    XV. Hiawathan valitus.
   XVI. Pau-Puk-Keewis.
  XVII. Pau-Puk-Keewisin takaa-ajo.
 XVIII. Kwasindin kuolema.
   XIX. Aaveet.
    XX. Nälkä.
   XXI. Valkoisen miehen jalka.
  XXII. Hiawathan pois meno.

Muistutuksia.

Sanasto kirjassa löytyvistä intiaanisanoista selityksineen.



Henry Longfellow.


_Henry Wadsworth Longfellow_, pohjois-amerikalainen runoilija, oli
syntynyt Portland'issa, Mainen valtiossa 1807. Hän toimi elävien
kielien professorina Harvardin yliopistossa ja kuoli 1882.

Kirjallisista tuotteistaan olivat mainittavimmat runokertomukset
ja idyllikuvaukset, kuten "Evangeline", "The song of Hiawatha", "The
Courtship of Miles Standish", draamat "The Spanish Stutent", "The
Golden Leyend" ja romaani "Hyperion", joita paitsi hän kirjoitti koko
joukon pienempiä runoelmia.

Longfellowista mainitaan, että hän oli monipuolisesti sivistynyt,
hienotunteinen, romantillinen, haaveilevan uskonnollinen, jalo ja
ihmisrakas personallisuus, kirjailijana etevä, kypsynyt muodon
mestari, paljon luettu ja pidetty, oli saanut englantilaisen
kasvatuksen ja monilla Europaan tekemillään kielien tutkimismatkoilla
perehtyi hän europalaiseen kirjallisuuteen, tehden monista kielistä
käännöksiä, rikastuttaen kotimaansa kirjallisuutta, m.m. etevällä
käännöksellä Danten Divina Commediasta.

Kirjailijana oli hän vähemmän omaperäinen, uusia luova nero kuin
muototaituri. Niinpä hänen teoksissaan voipi huomata esikuvallisia
vaikutelmia Goethen, Tegnérin y.m. teoksista. Muutoin se tapa,
jolla hän käsitteli aiheitaan, oli herttaisen runollinen ja
saavutti laajoissa piireissä mieltymystä. Hän olikin henkisten
muinaisuuksiensa ja runoilijaluonteensa puolesta varsin sopiva
käsittelemään ja runoilemaan kansanrunousaiheita, joiden luonne ja
sävy oli ikään kuin sukua hänen romantilliselle ja ihannoivalle
hengelleen. Tutustuneena mielenkiinnolla pohjois-amerikalaisiin
intiaanitaruihin, tuli hän luoneeksi kuuluisimman teoksensa,
Hiawatha-runoelman, josta on viime vuosisadan lopulla sanottu, että
se on alkuperäisin runoteos mitä Pohjois-Amerikassa siihen asti oli
ilmestynyt.

Pohjois-Amerikassakin oli monen monta intiaaniheimoa eri kielineen
ja kielimuotoineen, kullakin omat tarunsa ja sankarinsa. He ovat
kyenneet luomaan verrattain rikkaan kansanrunouden, joka ihmetyttää
kauneudellaan ja omaperäisyydellään.

Noilla vanhoilla, kautta monien sukupolvien periytyneillä taruilla
ja kertomuksilla on omituinen viehätysvoima, kuten tiedämme. Nepä
sytyttivät Longfellowinkin herkän, runollisen mielikuvituksen
palamaan, kehkeytyen lopulla tuoksi runolliseksi luomaksi,
"intiaani-Eddaksi", kuten hän itsekin nimittää Hiawatha-lauluansa
runoelman jälkeen liitetyissä "Muistutuksissaan", tehden niissä m.m.
selkoa aiheistaan ja käyttämistään lähteistä.

Tutustuttuaan Kalevalaan saksalaisena käännöksenä, selvisi
Longfellowille jo kauan hautomansa ajatus intiaaneja käsittelevän
runoelman suunnittelusta, kuten hän itse päiväkirjassaan selostaa.
Kalevalasta lainasi hän teoksensa runomitan ja käytti kaiketi
sitä esikuvanaan muutenkin kirjansa yleisessä suunnittelussa.
Lieneepä sen joissakin yksityiskohdissakin havaittavana vaikutteita
Kalevalasta, kuten molempia teoksia verratessa tulee mieleen. Mistään
varsinaisesta Kalevalan jäljittelystä ei sitävastoin voi puhuakaan,
vaikkakin Longfellowia aikoinaan siitäkin syytettiin. Nuo monet
yhtäläisyydet aiheissa, kuten esim. Kullervoa muistuttavat Kwasindin
voimanäytteet verkonrepimisineen -- monta muuta mainitsematta
-- johtuvat intiaanitarujen ja suomalaisen kansanrunouden
samankaltaisuudesta. Samankaltaisen luonnon ympäröimillä kansoilla
alkuperäisillä asteillaan on ihmeteltävällä tavalla voinut
sukeutua toisiaan muistuttavia hengen tuotteita. Tuo suomalaiselle
runorakenteelle ominainen kertokin mainitaan ilmenevän intiaanien
runoudessa, joskin se Kalevalassa lienee erikoisemmin olennaista ja
siitä syystä siirtynyt Hiawatha-runon säkeistörakenteeseen. Samoin
on yhteistä intiaani- ja suomalaisessa kansanrunoudessa kielen käytön
laaja monisanaisuus, päinvastoin englanninkielen lyhyydelle. Senpä
vuoksi vaikuttikin Hiawatha-laulun runoasu oudosti englantilaiseen
lukijaan. Tuo vitkasteleva säekerto tuntui kovin pitkäveteiseltä
ja hidastelevalta heistä, jopa herätti ivailuakin. Kotimaassaan
Amerikassa otettiin teos kumminkin yleensä mieltymyksellä vastaan
ja onpa se sisäisellä viehättäväisyydellään voittanut ulkomaillakin
mieltymystä ja ihailua, tullen useille kielille käännetyksi.

Meille suomalaisille ei se ainakaan tuntune oudolta tuttuine
kalevalaisine säkeineen, vaikkakin verrattain kauan on se
pysynyt suomalaiselle lukijakunnalle selostamattakin. V. 1911
ilmestyi "Nuori Voima"-lehdessä -- sekä eri painoksenakin --
kirjailija Selma Anttilan, lapsia varten toimittama, lyhyehkö
suorasanainen Hiawatha-sovitelma. Sitä ennen, v. 1909 oli
"Valvojan" Kalevala-vihkossa tohtori Zach. Castrén'in kirjoitus
Kalevalan suhteesta Hiawathaan, missä viimemainittua selostettuaan
ja lausuttuaan toivomuksen sen suomenkielelle saannista,
kirjoittaja m.m. lausuu: "-- -- runo vaikuttaa tuoreella,
rikkaalla mielikuvituksellaan, omaperäisillä aiheillaan intiaanien
tarumaailmasta sekä hellillä tunteillaan sillä tavoin kuin
tosirunous aina mieleen vaikuttaa. Laulu Hiawathasta ei kyllä
ole maailmankirjallisuuden kaikkein suurimpia runoteoksia, mutta
puhdasta, kirkasta runoutta se kyllä on." Lopuksi lausuu hän --
vielä toteutumattoman -- toivomuksen, että joku suomalainen, joka
on valinnut alakseen maailman kirjallisuuden historian, ottaisi
suorittaakseen tutkielman Hiawatha-runosta kirjallishistoriallisessa
suhteessa, osoittaisi yksityiskohtaisesti tuon "intiaani-Kalevalan"
synnyn ja arvon, varsinkin sen suhteen Suomen kansaneepokseen.

_Suomentaja_.



Johdanto.


    Jos tahdot tarujen näiden,
    kummallisten kertomusten
    arvaella alkujuurta,
    kysellä kotiperiä,
    jotka tuoksuvat tutusti
    suviniittyjen sulolta,
    metsäsaunojen savulta
    virtavetten vieremillä,
    -- kuulla, mistä kummat kaiut,
    virret viehkeät, väkevät
    kuni ukkosen kumina
    valtavina vyöryävät,
    kohta kertoisin sinulle
    mistä tarkkasin tarinat:
    Pohjan väljiltä vesiltä,
    synkiltä sydänsaloilta,
    ojibwain, dacotain mailta,
    nummimailta mahtavilta,
    valtavista vuoristoista,
    laajoilta lakeuksilta,
    suurimmilta suonseliltä,
    kurjen, laklan laitumilta;
    Nawadahan taikasoiton
    soman nää on soinnuttamat.
      Jos sa kuulija kysyisit,
    tarkoin tahtoisit tajuta,
    mistä suuri soittoniekka,
    Nawadaha tenhokieli
    villit virtensä tapasi,
    kohta vastaten sanoisin:
      Metsälintujen pesistä,
    majavain salamajoista,
    puhvelin jalanjäliltä,
    kotkan korkeista pesistä.
    Siellä sankassa salossa,
    rimpisoilla aukeoilla
    sinikurjet, villihanhet,
    hyypät, huuhkajat huhusi,
    villit virtensä viritti,
    laulut laajat huutelivat.
      Jospa vieläkin kysyisit,
    tuota tarkoin tiedustaisit:
    Kenpä oli Nawadaha,
    mikä ihme miehiänsä?
    Noinpa virkkaisin visusti,
    tarinoisin tiettäväksi:
    Tawasenthan notkelmassa,[1]
    rauhan laaksossa somassa,
    virran viehkeän ohella
    asuskeli Nawadaha.
    Siell' on seudussa somassa
    intiaaneilla kylänsä,
    pellot kiertäen kyleä,
    niityt vierellä vihannat,
    Takalolla metsä taaja,
    salo soittava sivulla,
    kesin keinuin vihreänä,
    talvin huuteisna humisten.
    Vesiväylät verrattomat
    löytäisit ne laaksomailta
    kevättulvain hyökyessä,
    kesäleppäin liekkuessa,
    syksyusmain sauhutessa,
    talvin tummana vetenä.
    Tuolla laulaja eleli
    Tawasenthan notkelmassa,
    viidakossa vihreässä,
    salossa sanattomassa.
      Siellä hän virret vieritteli,
    Hiawathasta hyreksi,
    soman syntymän saneli,
    kertoi kaunihin elämän,
    kuin tuo paastosi, rukoili,
    kuinka kärsi, työskenteli
    kansaheimonsa hyväksi,
    onneksi, edistykseksi.
      Sä kuin luontoa rakastat:
    kukkanurmien heloa,
    marjoa vakavan metsän,
    suvituulien suloa,
    lehdon lehvän heiluntoa,
    lumituiskun tuiverrusta
    talvisilla tanterilla,
    kuohuja vihaisen virran
    kautta honkakankahien,
    jylhintä ukonjymyä
    kaukovuorten kaikuessa,
    niinpä kuullos kaskut hurjat,
    Hiawatha-laulelmata!
      Sinä ystävä ylevä
    muinaisien muisteloiden,
    kansan kaunisten runojen,
    vienosti värähtävien,
    kuni henkien hyminä,
    luonnotarten laulelema
    satusaarien salasta,
    kuullos ääntä intiaanin,
    Hiawatha-laulelmata!
      Inehmo ihannemieli,
    sydän, sielu saastumaton,
    joka luotat luojahasi,
    luojan luontoa rakastat,
    sielun voimille syville
    annat arvonsa ikuisen,
    myönnät villinkin veressä,
    poljetuimmankin povessa
    kaihoa katoomatonta
    puolehen pyhän, ylevän,
    joskin heikosti tajuten
    haparoitsevat hämyssä,
    kättä luojan koskettaen
    saavat tiellensä tukea,
    askelillensa apua,
    vahvistusta voimillensa,
    kuullos kertomus koruton,
    laulelma Hiawathasta!
      Matkustanet maisemia,
    pensastojen peittämiä,
    missä pihlajat pyhäiset
    punamarjoin peittelevät
    allensa kivisen aidan,
    kuljet kumpujen ylitse,
    poljet paatta sammaleista,
    kussa kirjoitus kulunut,
    kömpelösti kaavaeltu
    kertovi koruttomasti
    vaipuneesta vainajasta.
    Lause, vaikka vaillinainen,
    sydäntuskat tulkitsevi,
    toki toivolla puhuvi,
    tunnokkaasti tulkitsevi
    vaiheista elon eletyn,
    tositoiveista paremman;
    viivy hetkinen, lukeos
    tämä kömpelö tarina,
    laulelma Hiawathasta!



Laulu Hiawathasta



I

Rauhanpiippu.


    Tuolla Prairievuoristossa,[2]
    Piippukivilouhimossa
    laskihe Gitche Manito
    mahtava, Elämän Herra,
    louhimon punakiville;
    ylevänä seistessänsä
    heimot kutsui hän kokohon.
      Hänen jalkainsa jälistä
    lähde pulpahti, purona
    vierien vuoren rintehille,
    aamun arinahan valossa
    loimuten kuin pyrstötähti,
    kunnes mahtava manaten
    sormen pienen piirtämällä
    uran niiityhyn nimesi.
    johtaen puron joeksi.
    Louhimon punakivestä
    lohkoi mahtava murusen,
    hyppysissänsä hykersi,
    kirjokopan kaavaeli;
    otti ruo'on rannikolta,
    varren pitkän valmisteli,
    pisti punakoppasehen.
    Täytti piippunsa pätevän
    kuorilla punapajujen,
    hengähti ylitse metsän,
    tuulenpyörtehen puhalsi,
    kunnes oksat kuumenivat,
    kitkavalkea välähti
    tuleksi tupakkamiehen,
    mahtavan Gitche Maniton,
    joka yksin ylvähänä
    iki vuoren harjanteella
    kansoille calumetista,
    rauhanpiipusta pyhästä
    merkkisauhut tuprutteli.
      Ilmassa ihanan aamun
    savu tyynenä kohosi,
    juova suora ja sinervä
    hitahasti hiipieli,
    tuosta sankaksi sakeni,
    nousi, taivahan tapasi,
    särkyi laajahan lakehen,
    pyöri pilvinä sivuille
    yhä laajeten, leviten,
    yltäen ylitse maiden.
      Tawasenthan notkelmassa,
    Wyomingin laaksomailla,
    Tuscaloosan lehdikoissa,
    Kalliovuorten rintehillä,
    Pohjan väljillä vesillä
    heimot merkin huomasivat,
    paksun Pukwanan näkivät
    kohoovan calumetista.
      Tuosta kaikki tietomiehet,
    profeetat pyhät puhuivat:
    Kautta merkin kaukaisimman
    Pukwanan puhaltamalla
    mahtava Gitche Manito
    kuni kutsuva kätönen
    kansat käskevi kokohon,
    opastaaksensa urohot.
      Joukoissa alas jokia
    yli aavojen tulivat
    delawaret ja mohawkit,
    tuli choctawit, chamanchet,
    shoshonit ja mustajalat,
    tuli pawneet ja omahat,
    tuli mandanit, dacotat,
    huronit ja ojibwaytkin.
    -- raivoisa soturijoukko
    saipa sauhun johtamana
    tuonne Prairievuoristohon,
    Piippukivilouhimolle.
      Siellä seisoivat soturit
    kilpinensä, kalpoinensa,
    mahtavasti maalattuina,
    välkkyviiruin värjättyinä;
    salamoina silmät säihkyi,
    kiukku kasvoista kuvasti,
    sydämissä synkkä uhma,
    mielissä äkä ikuinen,
    sukuriidat suunnattomat,
    kaunat polvikautehiset.
      Mahtava Gitche Manito,
    kansojen ylevä luoja
    katsoi lempikatsehilla
    langenneita lapsiansa,
    katsoi heidän kiistojansa
    kuni lastensa toria;
    käden oikean ojensi
    joukon yrmeän ylitse,
    tyynti vihan tyrskehiä
    varjolla käden vakavan.
      Sanat koskena kohisi
    vakavan varoittaessa:
    "Oi te luomani omani,
    lapsiraukat, rakkahani,
    kääntykäätte, katsokaatte,
    opiksenne ottakaatte
    neuvo suusta Suuren Hengen,
    kaikkivallalta varoitus!
      Loinpa teille, lapsukaiset
    salot laajat saalismaiksi,
    korvet täydet kontioita,
    peuroja ja puhveleita,
    hongan oksille oravat,
    veden vierille majavat,
    kaunihit, kalaiset virrat,
    lintumaisemat lihavat;
    miksi ette noihin tyydy,
    toisianne metsästätte?
      Olen suuttunut sotihin,
    kiusoittunut kiistoihinne,
    veritöihinne väsynyt,
    kostoihinne kyllästynyt.
    Sovinnos' on suuri voima,
    riidassa vakava vaara;
    siksi tehkäätte sovinto,
    veljinä vaeltakaatte.
    Minä profeetan lähetän
    kansaini vapahtajaksi,
    johtajaksi, neuvojaksi,
    elonne avustajaksi.
    Neuvonsa jos noudatatte,
    suureksi sukeudutte,
    opin hyvän hyljännette,
    teidät häätävi hävitys.
      Sotamaali kasvoistanne,
    veripilkut sormistanne
    virrassa viruttakaatte,
    asehenne haudatkaatte!
    Lohkokaatte louhimosta
    paljolta punakiveä,
    rauhanpiiput laatikaatte,
    sulkavarret suorikaatte,
    polttakaa calumetia,
    eläkäätte veljeksinä!"
      Silloin riisuivat soturit
    peurannahkaiset pukunsa,
    sotaiset varustimensa,
    kilvan vierien vetehen
    sotamaalinsa pesivät.
      Kirkkahana virta vieri
    Elon Herran hettehistä
    yläpuolella pesijäin,
    vesi liikehti likaisna,
    sotkuisna sotaväreistä
    alapuolella urosten.
      Nousivat soturit veestä
    kaikin puolin puhtahina,
    hautasivat rannikolle
    kaikki taisteluasehet.
    Mahtava Gitche Manito,
    Suuri Henki, lapsillensa
    hyvänsuovasti hymyili.
      Hiljaisuuden vallitessa,
    lohkoi louhesta soturit
    rauhan piipuiksi kiveä,
    ruokovarret valmistivat,
    sulilla koristelivat,
    sekä kääntyivät kotihin.
    Samalla Elämän Herra
    eestä kasvojen katosi,
    pilviverhoihin vetihe
    taakse taivon pihtipielten,
    häipyi häilyvään savuhun,
    rauhanpiipun Pukwanahan.



II

Neljä tuulta.


    Kunniakas Mudjekeewis!
    kehuivat soturit vanhat,
    kun hän riemuten palasi
    pyhä wampum-vyö mukana
    pohjatuulien tuvilta,
    valtakunnasta Wabasson,
    maasta valkoisen jäniksen.
      Varasti hän wampum-vyönsä,
    Mishe-Mokwan, tuon mokoman
    suuren karhun kaulanauhan,
    kun tuo kuulu kansan kauhu
    vaipui vuorelle unehen
    niinkuin kallio kamala,
    ruskopaasi sammaleinen,
    järkäle jäkäläturkki.
      Hiljakseen hän hiivittäysi
    konnan kynnen yltämille,
    kunnes sauhu sieramista
    kättä lämmitti läheltä.
      Mukavasti Mudjekeewis
    wampum-vyön pian pujotti
    yli korvan -- kuulematta,
    sivu silmän -- näkemättä,
    ohi kuonon -- koskematta,
    sivu sieranten -- hajutta,
    joista löyhki lämmin löyly
    vastahan varastajalle.
      Tuosta oitis Mudjekeewis
    yli päänsä pyörähytti
    kauhean sotakurikan,
    sotahuudon hurjan päästi,
    iski itse Mishe-Mokwan
    otsahan olan takoa.
    Kolahduksesta kovasta
    vuoriston väkevä otso
    voihki puolipyörryksissä,
    lailla vaimojen valitti,
    hoippui hontelin jäsenin,
    taipuen takasillensa.
    Mahtavana Mudjekeewis
    katsoi karhua pelotta,
    nauroi pitkän pilkkanaurun,
    kovin ilkkuen, ivaten:
      "Kuulehan, katala karhu,
    peto pelkuri peräti,[3]
    olit urho ollaksesi,
    lailla vaimojen valitat!
    Karhu, tiedäthän katala
    sukujemme suuret vainot;
    jopa sain nyt selvän voiton,
    suorin heimosi häviön!
    pakene, pahennus, kauas,
    metsävuorille vaella!
      Jos oisin sortunut sinuna,
    voihkisi en vaikerrellen,
    kuten nyt sä karhu kurja
    tuossa heimosi häpäset,
    itket lailla Shaugodayan,
    parut pelkurin tavalla!"
      Sitten taas hän nuijan nosti
    kumautti kurikallansa
    otsaluuhun Mishe-Mokwan,
    kallon rikki rauskahutti,
    särki kuin avannon jäähän
    norppanuotalla kalassa.
    Siten sortui Mishe-Mokwa,
    vuoriston väkevä karhu,
    kauhu kansojen kamala.
      "Mainio on Mudjekeewis!"
    joukko huutaen hälisi,
    "kunnia kukistajalle!
    Olkohon tämän jälestä
    länsituuli sun nimesi,
    ollos valtias alati
    tuulten taivaisten ylitse!
    Mainita ei: Mudjekeewis,
    vaan: Kabeyun, Länsituuli."
      Siten tehtiin Mudjekeewis
    taivon tuulien isäksi;
    itse piti länsituulen,
    toiset antoi lapsillensa:
    Wabunille itätuulen,
    etelän Shawondoseelle;
    armottoman pohjatuulen
    sai hurja Kabibonokka.
      Nuori, kaunis kaikin puolin,
    oli tuo valoisa Wabun,
    aamun armahan tekijä;
    hänpä se hopeanuolin
    kaiotti pimeyden kauas;
    hälläpä värin helein
    oli posket pilkuteltu,
    äänensä kylän herätti,
    kytät peurojen perähän.
      Kävi vaivaksi Wabunin,
    ikäväksi ilman mailla,
    vaikka lintuset liversi,
    kukat tuoksuivat tuhannet,
    metsät hartaina humisi,
    joet lempeinä lorisi;
    sittenkin sydän surevi
    yksin ollen taivahalla.
      Mutta aamuna eräsnä
    kylän kaiken nukkuessa,
    joen uoman usmapeiton
    harson lailla haihtuessa
    aamuauringon edestä,
    hänpä neitosen näkevi,
    alahalla astelevan,
    keltakukkia keräten.
      Aina aamun auertaissa
    kahli hänen katsehensa
    immyt sinisilmillänsä
    kutsuvilla, kiehtovilla;
    niinpä tottui toisihinsa
    kaksi ylen yksinäistä:
    taivon ylhäinen asuja,
    ahon armas astelija.
      Kosi korkeuden olento
    kukkanurmen kulkijata
    hymyllä, hyväelyillä,
    sulavimmilla sanoilla,
    lauluilla lumoavilla,
    vienoimmilla kuiskehilla
    lehdon lehvien lomitse,
    kunnes veti vierellensä,
    kääri punakaapuihinsa,
    nosti tytön tähtöseksi,
    vienosti väräjäväksi.
    Yhä käyvät yksin matkoin
    ilman pitkillä pihoilla
    Wabun sekä Wabun-Annung.
    Wabun kointähden keralla.
      Vaan hurja Kabibonokka
    otti ankaran asunnon
    tuolia jäävuorten välissä,
    kinoksissa kiljuvissa,
    valtakunnassa Wabasson,
    mailla talvisten jänisten.
    Hänpä syksyisin syleili
    punasiksi puiden lehdet,
    koivut keltahan koristi,
    löyhdytellen patjoistansa
    lumituprakat tuhannet,
    joet, järvet jäädytteli,
    lokin, lunnin lennätteli
    merikorpin, kurjen kanssa
    etelähän einemaille,
    Shawondoseen seutuville.
      Kerranpa Kabibonokka
    lähti lumilinnastansa
    jäisten vuorien välistä.
    Liehuivat lumiset hapset
    virran vyöryvän tavalla
    yli talvitanteritten
    etelähän entäessä.
      Sielläpä hän Shingebisin.
    Kuikan, löysi kaislistosta,
    kalakitkoja vetävän
    yli jäisten soiden, maiden,
    heimoistansa heittyneenä,
    ollen mennehet mokomat
    kauan sitten Shawondoseen.
      Karjaisi Kabibonokka:
    "Kenpä uhmin uskaltavi
    viivytellä viuhkoillani?
    kun jo lensi kauan sitten
    Shuh-shuh-gah, sinervä kurki
    pois jo vieri villihanhi,
    Wawa ammoin jo vaelsi,
    entivät etelän maille.
    Minä vieren wigwamiinsa.
    tuhoan tulensa kehnon."
      Yölläpä Kabibonokka
    vihan vimmassa ulisten
    kodan kierti nietoksilla,
    savuaukosta ävästi,
    ravisteli ruotehia,
    oviverhoja leputti.
      Eipä Shingebis pelännyt,
    sukeltaja suurin surrut.
    Neljä oli nöylkkyä varattu
    nuottamiehen nuotioksi,
    yksi kuukauden osaksi,
    kaloja evähiksensä.
      Miespä paistellen kaloja
    nuotiolla naureskeli:
    "Oi kurja Kabibonokka,
    kerran kuollahan molemmat!"
      Sydäntyi Kabibonokka,
    tuli tupruten sisähän.
    Shinsebis, sukeltelija
    tunsi hyiset henkäykset,
    vaan ei laulusta lakannut,
    herennyt ei nauramasta:
    korjasipa nuotionsa,
    hiukan hiilestä paransi,
    että kirkkahat kipenet
    lakeisesta leimusivat,
    hiipoen hiuslumia
    kallosta Kabibonokan.
    Tippui hiki hapsistansa,
    jäljet tuhkahan tulivat
    kuni konsana kevähin
    lumen suuren liuetessa
    alla puiden, räystähien
    kinokset koloille käyvät.
      Vilmeinpä Kabibonokan
    naurut, laulut lannistivat,
    kuuma kulmia pakotti,
    syöksyi ulos uksen tiestä,
    lunta tallasi lujasti,
    painoi jäitä paksummaksi.
      Sitten vaati Shingebisin
    paidatonna painimahan
    talvisilla tanterilla.
    Shingebis nyt sitkeästi
    talviyönsä taistelevi,
    paini pohjatuulen kanssa
    ihan ilkosen alasti,
    kunnes jo Kabibonokka
    läähätti läkähtyneenä,
    kuurat heltyi heikommaksi,
    hoippui, horjuen pakeni
    valtakuntahan Wabasson,
    maahan valkoisen jäniksen,
    Shingebisin laulaessa,
    pilkkanaurun pistäessä:
    "Oi kurja Kabibonokka,
    kerran kuollahan molemmat!"
      Shawondoseepa suvessa
    laiskana lihavin päivin
    eli ainaista keseä
    alla auringon etelän;
    joka vuosi vuorollansa
    pohjan pitkille perille
    lauman lintuja lähetti,
    hanhet, pulmut, pääskysetkin,
    Opeecheen sekä Owaissan,
    henki luontohon elämän,
    loi tupakat, viinimarjat,
    meloonit, monet hedelmät.
      Nousi sauhu piipustansa,
    täytti taivahan udulla,
    värähdytteli vesiä,
    tasoitti rosoiset vaarat,
    saapui aika armahainen,
    ihme-intiaanikesä
    kuuna tuona kirkasöisnä,
    autereisella ajalla.
      Veltolla Shawondoseella
    yks' oli elämän huoli,
    yksi ankea asia.
    Katsoi kerran pohjosehen.
    kauas aavikon ylitse.
    keksi siellä neidon nuoren
    ypöyksin seisomassa,
    hoikan, vehrytvartaloisen,
    kultakassasen, korean.
      Katsoi päivät kaihomielin
    hetket heltyvin sydämin,
    riehui rinta rakkautta,
    lempi sylkytti sydäntä
    impeä ihastellessa;
    ei vain jaksa jalka nousta
    miehen laiskan ja lihavan,
    kohottautua kosihin,
    käydä immen yltämille;
    hän vain katsoi kaihomielin
    tunnoin tuskanpolttavaisin
    tuota aavikon tytärtä.
      Kerran aamun auetessa,
    kun hän katsoi pohjoisehen
    keksi neidon keltakutrit
    valkeaksi vaihtunehen.
    "Ah! mun veli veikkoseni
    valtakunnassa Wabasson,
    sinä poika pohjalainen,
    vai jo neitoni varastit,
    noilla Pohjolan saduilla
    suositit sulottareni,
    laskit kourasi lumisen,
    kultakutrini anastit!"
      Siten kurja Shawondosee
    itki ilmahan surunsa;
    lämpöinen etelätuuli
    henki tuskanhuokauksin,
    yhä eestyen kulussa,
    kunnes ilmassa kuvasti
    hienot lumihiutalehet
    kuni unnut ohdakkeiden.
    Ja tuo päivänpäily-impi
    häipyi silmistä häneltä;
    eipä konsa Shawondosee
    nähnyt keltakutriansa.
      Olit narri Shawondosee!
    Eipä neito katsomasi,
    impi kauan kaivattusi,
    keltakukka aavikolla
    kesäkauden katsomasi,
    jolle huolin huokaelit.
    puhki rintasi puhelit,
    olit narri, Shawondosee!
    Niinpä neljä taivon tuulta,
    Pojat Mudjekeewis-taaton
    saivat kukin kulmallansa
    tilan taivahan talossa;
    itsellensä Mudjekeewis
    säästi lauhan länsituulen.



III

Hiawathan lapsuus.


    Läpi himmeän hämärän,
    iltana unohdettuna
    ammoin jo alas putosi
    tuo kaunis Nokomis-nainen,
    täysikuusta maahan tänne
    vaimo lapseton valahti.
      Kun hän naistensa keralla
    leikki kerran keinuellen
    viiniköynnöskiikussansa,
    nainen muuan, mustamieli
    Kosti kiikun katkomalla
    hälle viikkoiset vihansa;
    suistui säikkyvä sulotar
    alas kaaren kannikalta
    päälle niityn, Muskodayn,
    kukkaisalle aavikolle.
    "Tähden lento!" kansa katsoi,
    "tähti taivaasta putosi!"
      Siinä niityn sammaleella,
    aavikolla aukealla,
    liljan lehtien välissä,
    kuun ja tähtien valossa
    tytön synnytti Nakomis,
    Wenonahksi hän nimitti
    esikoisen armahaisen.
    Tytär kasvoi ja kehittyi
    kentän liljojen keralla,
    nousi kuin näre norosta,
    hohti kuin hopeinen kuudan,
    loisti tähtenä lumoten.
      Epäsi Nokomis neittä,
    kielsi aina ja alati:
    "Oi on tyttöni omani,
    varo, kulta, Länsituulta,
    Mudjekeewista kavahda,
    elä kuule kuiskeitansa,
    jää elä yksin aavikolle
    liljoille lepeämähän,
    ettei tulis Länsituuli,
    toisi turmoa sinulle!"
      Ei hän ottanut opiksi
    varotusta vanhempansa.
    Länsituuli lämminhuuli
    hipsutti kevein kengin,
    hiipi illoin heinän päitse,
    kuiski kukat kuulustellen,
    löysi liljojen välistä
    ihanaisen impyensä,
    kosi hempein hyväilyin,
    kosi kielin kiehtovaisin,
    kunnes vienoinen Wenonah
    synytti pojan surussa.
      Siten syntyi Hiawatha,
    saihe ilmi ihmelapsi.
    Vaan tytärpä Kokemisin,
    Hiawathan hellä äiti
    kuoli, tuskihin tukahtui
    Länsituulen jättämänä,
    petollisen pettämänä.
      Kauan kaihosi Nokomis,
    vaimo lastansa valitti.
    "Oi jospa minä olisin
    kuollut, sortunut sinuna!
    Tyyten on eloni tyhjä;
    Wahonowin! Wahonowin!"
      Partahalle Gitche-Gumeen,
    Suuren-Selän rantamalle,
    veden läikkyvän lähelle,
    Kuuttaren, Nokomis-vaimon
    oli wigwam valmistettu.
      Salo sankka sen takana,
    korpikuusikko kohosi,
    synkkä hongikko humisi,
    edessä silonen selkä,
    kirkas Suuri-Merivesi
    aallon hohteli hopeisin.
      Siellä ryppynen Nokomis
    vanhoillansa vaalieli
    Hiawatha-lapsukaista;
    liekku tehty lehmuksesta,
    pohja peuran jäntehillä,
    sideltynä sitkeäksi,
    vuotehena vihvilöitä,
    sammalpatja pehmykkäinen,
    Siinä viihti vienoistansa.
    "Elä karju, karhu viepi!
    Hush, mun pieni pöllöseni!
    Kenpä suurin silminensä
    valaisevi wigwamini?
    Ewa-yea mun tummaiseni,
    pikkarainen pöllöseni!"
      Neuvoi vanhus valvatille,
    tähtitaivoa opasti,
    näytti ihme-Iskoodahnkin,
    henkivarjot kun vaelsi,
    sulkatöyhtöiset soturit
    kirmasivat kirveinensä
    kohti Pohjan porttiloita,
    tien hän valkean osotti,
    polun pitkän ja leveän,
    yli taivahan menevän,
    ahdettuna aavelulla,
      Istui pieni Hiawatha
    kesäiltoina ovella,
    kuuli kuiskehet salosta,
    veden viehkeän lipinän,
    kuuli kummoa säveltä;
    männyt virkkoi: "minne-wawa!
    mudway-aushka!" aallot lauloi.
      Wah-wah-taysee kun vilahti,
    tunsi tulikärpäsensä,
    kun tuo pensaita valosti
    illan hiipivän hämyssä.
      Nokomisin neuvomana
    lauloi lapsi linnullensa:
    "Wah-wah-taysee, välkkeheni,
    valkotulikärpäseni,
    perho pieni, hohdollasi
    kirkastappas kasvojani,
    ennen kuin unehen uuvun
    vuotehelle vuottavalle!"
      Illoin kun kohosi kuuhut
    vedestä värehtivästä,
    kysyi hän Nokomisilta:
    "Mitkä on kuussa kummat pilkut?"
    Virkkavi Nokomis hälle,
    puhui muori pulmullensa:
    "Kerran suuttunut soturi
    isoäitinsä lähätti
    kuuta kohti taivahalle,
    jonne jäi se roikkumahan!"
    Näki hän kaaren taivahalla,
    kyseli Nokomisilta,
    joka kertoi ja selitti:
    "Se on taivas kukkasien,
    kukat kunne kuoltuansa,
    liljatkin lakastunehet
    ovat maasta muuttanehet
    yllämme heloittamahan!"
    Kun hän kuuli yösydännä
    huudot huuhkainten salosta,
    kyseli hän kauhuissansa
    syytä moisehen meluhun.
    Virkkavi hyvä Kokomis:
    "Se on huuto huuhkajien,
    siellä pöllöt poikinensa
    pakinoitansa pitävät."
      Niinpä pieni Hiawatha
    eläinten pakinat oppi,
    tuli nimet tuntemahan,
    niiden taidot hän tajusi,
    tiesi pesät, piilot, loukot,
    tunsi laumansa tuhannet;
    oppi kaiken metsän karjan
    tavat, tuumat ja tarinat,
    majavan rakennustoimet,
    käpykasnat oravien,
    peuran pitkät päivänretket,
    askelet aran kaniinin;
    kanoiksensa linnut kutsui,
    veljiksi otukset metsän.
      Saapuipa Iagoo kerran,
    taitava tarinaseppo,
    paljon matkoja mitellyt,
    Nokomiksen vanha tuttu.
    Hän teki Hiawathalle,
    suori jousen saarnipuusta
    nuolet tammen lastuloista
    piikärin, sulittamalla.
    Sitten neuvoi nuorukaista:
    "Suori poikani salohon,
    kussa peurat piehtaroivat,
    kaada kuulu härkäpeura,
    suurisarvinen nujerra!"
      Heti tuosta Hiawatha
    miesnä metsälle menevi
    jousinensa, nuolinensa.
    Linnut lauloi ympärillä:
    "Elä armas meitä ammu!"
    -- lauloivat Opechee, kerttu,
    sinilintunen, Owaissa:
    "Ellös vainen meitä ammu!"
      Ylös tammehen hypähti
    oravakin, Adjidaumo,
    suikkelehti, puikkelehti,
    keinui, lehvillä livehti,
    virkkoi naurunsa lomassa:
    "Elä vaan minua ammu!"
      Tuolla valkoinen kaniini
    hiukan poikkesi polulta,
    istahti takasillensa,
    haastoi hiukan arkamielin,
    puolin leikillä puheli
    pienelle Hiawathalle:
    "Ethän vaan minua ammu!"
      Eipä hän välitä noista
    kupehella kuiskijoista,
    aatos peuroja ajavi,
    silmät seurasi jälillä,
    jotka johtivat joelle,
    kulettivat kaalamolle.
    Painui poika pehkon alle,
    vaani varjossa otusta.
    Jopa keksi sarvet suuret,
    parin silmiä erotti,
    peura polkua poleksi,
    astui lehvien alatse,
    varjot leikki lautasella.
    Kovin sylkytti sydäntä,
    veret urholla värähti,
    haavan lehtenä lepatti
    peuran astuissa alemma.
      Hiljaksensa Hiawatha
    nousi polvensa varahan,
    pidätellen henkäystä
    tarkoin tähtäsi otusta.
    Tarkoin vaani valpas peura
    iski kenttähän kaviot,
    -- yksi valmisna, koholla
    kuunteli, heti hypähti...
    Oh! suhahti surmannuoli,
    rinnan lämpimän lävisti,
    kaatui peura kaalamolle,
    virran vierelle nukahti,
    heitti sydän sykkimisen.
      Mutta pieni Hiawatha
    riemulla rajattomalla
    peuran kantavi kotihin;
    Iagoo sekä Nokomis
    riemuin häntä tervehtävät.
      Nahkasta Nokomis neuloi
    haljakan Hiawathalle,
    peuran paksuista lihoista
    laativi Nokomis kestit.
      Kiitti kylä juhlivainen
    Hiawathan sankaruutta,
    kutsui kunnianimillä:
    Lujasydän, Soan-ge-taha,
    Urhomieli, Mahn-go-taysee.



IV

Hiawatha ja Mudjekeewis.


    Niinpä kasvoi ja kehittyi
    Hiawatha-poikasesta
    mies ja miesten ensimäinen;
    nuorten leikeissä ylinnä,
    miesten töissä miehen kunto;
    tiesi temput metsämiesten,
    taisi taiat ja tarinat,
    ikiluottehet isien.
    Nopeasti jalka nousi;
    ohi nuolen ampumansa
    juosten ennätti edelle,
    nuoli taaksensa tipahti.
      Kyllin voimia käsissä;
    ampui nuolta kymmenkunnan,
    ylös ilmahan lähetti,
    kymmenes jo pilvet kynti --
    Viel' ei maassa ensimäinen.
      Oli taikarukkasetkin,
    "Minjekahwun" mainittihin,
    peuran koivista kyhätyt;
    niillä lyöden paadet särkyi,
    kivet murskaksi mureni.
    Oli jalot jalkineetkin,
    moiset taika-mokkasiinit,
    peurankoipiset pätevät,
    virstan veivät askeleella.
      Nokomisilta hän urkki
    tiedot Mudjekeewisista,
    sai ilmi salat tuhoisat
    ihanuudesta emonsa,
    petturuudesta isonsa;
    tunsi tulta rinnassansa,
    sydän hiilenä kytevi.
      Tuumasi Nokomisille:
    "Luokse Mudjekeewisinpa
    lähden Länsituulen maille
    tuhdon taattoni oville,
    päivänlaskun portahille!"
      Läksi tuossa Hiawatha
    parahimmassa puvussa,
    päällä peurannahkapaita,
    peurannahkasäärystimet,
    metsäsian harjaksilla
    kirjaeltu, helmitelty,
    päässä kotkahöyhentöyhtö,
    wampum-vyöhyt vyötäreillä
    saarnijousensa kädessä,
    jänne peuran jäntereestä
    viinessänsä tamminuolet,
    sulitetut, piistä kärjet,
    taikarukkaset kädessä
    jaloissa lumotut kengät.
      Varoitteli vaimo vanha,
    kielsi nuortansa Nokomis:
    "Oi minun Hiawathani
    varo maita Länsituulen,
    Mudjekeewisin ovia.
    hän sun siellä sortanevi,
    taioillansa tappanevi!"
      Hiawatha uljasmieli
    huoli ei naisten neuvoloista
    läksi, metsähän menevi.
    astui virstan askeleella.
      Kaamealta taivas näytti
    tiensä synkältä kuvasti,
    tukalalta ilma tuntui,
    sydän tuskaisin, tukalin,
    ahjo alla rintaluiden.
      Hiinpä hän läheni länttä,
    astui ohi antiloopin,
    peurat, piisonit jätätti
    riensi poikki Esconaban
    mem poikki Mississippin,
    yli hyokkyjen hypähti,
    ohi Aavikon ylängön [Mountains of the Prairie]
    sivu kettujen, varisten. [Intiaaniheimoja]
    Kalliovuorille vaelsi,
    alueille Länsituulen,
    missä vanha Mudjekeewis,
    taivon tuulien isäntä
    istui vuoren kukkulalla
      Hämmästyen Hiawatha
    katsoi kunnioituksella
    isän ihmeistä näköä.
    Päässä pilviset hiukset
    lumituiskun tuiman lailla
    hurjimmasti hulmusivat,
    välkkyivät ja leimusivat
    komeana kuin komeetti.
      Hyvin mieltyi Mudjekeewis
    Hiawathan nähtyänsä,
    ilostui, ihastelihe;
    oli kuin viehkeä Wenonah
    oisi tullut Tuonelasta.
      Hiawathalle puheli:
    "Terve tullut, toivottuni
    kerran taattosi tuville!
    vuodet vuottelin sinua.
    Nuoruus kuin elämän riemu,
    vanhuus kuin väsymys kolkko;
    tuot sä päiväni eletyt,
    hetket tuskanhehkuvaiset,
    kaunokaisen Wenonahni!"
      Pyöri päivät, vieri viikot
    tuttavusten tuumiessa.
      Mahtavana Mudjekeewis
    kerskasi tekemistänsä
    rohkeista retkistänsä,
    urotöistä uljahista,
    rautaisesta ruumihista.
      Kärsivällisenä kuuli
    Hiawatha kerskaukset
    hymyhuulin istuskellen,
    ei väre vähäisinkänä,
    katse, ääni ilmi tuonut
    sydänpolttoja povensa.
      Viimein virkkoi: "Mudjekeewis?
    olleheko ollenkana
    sulle turmantuottajata,
    pelon syytä pientäkänä?"
      Kielsi suuri Mudjekeewis,
    kerskuissansa armollinen,
    virkkoi: "Ei mitänä konsa,
    muuta ei kuin musta Wawbeek.
    kallio tuhoisa tuolla!"
    Katsoi hän Hiawathaansa
    hyvänsuovalla hymyllä,
    ilmeellä isällisellä,
    ylevällä ylpeydellä;
    näkö sorja, varsi norja,
    ryhti reipas ja vireä.
    Tuostapa kysäsi viimein:
    "Oi minun Hiawathani,
    olleheko ollenkana
    sulle turmantuottajata,
    pelon syytä pientäkänä?"
      Hiawathapa varoen
    hetken tuossa tuumi, mietti,
    kuni päätöstä punoen,
    virkkoi viimein: "Ei mitänä
    paitsi tuota vihvilätä,
    isoa Apukwa-kortta."
      Mudjekeewis kun yritti
    maasta vihvilän vetäistä,
    heti huusi Hiawatha
    teeskennellyin kauhistuksin:
    "Kago! kago! elä koske!"
    "Kaween!" virkkoi Mudjekeewis,
    "enpä liikuta todella."
      Sitten tuosta tuummat jatkui
    Hiawathan velilöistä;
    Wabun ja Kabibonokokka,
    Itätuuli, Pohjatuuli,
    Myös Etelä, Shawondosee --
    kaikki siinä muistettihin.
      Viimein vierivi tarina
    kauniisen Wenonahnki,
    Hiawathan synnyntähän,
    äitikullan kuolentahan
    autiolla aavikolla,
    kuin oli kertonut Nokomis.
      Huudahtipa Hiawatha:
    "Kuulehan, oi Mudjekeewis,
    sinä surmasit emoni,
    Wenonahn sa viekastelit,
    nuoren, armahan elämän,
    aavikon ihanan liljan
    taitoit, tallasit lokahan;
    tunnustathan työsi tuhman!"
      Murtuneena Mudjekeewis
    tukat tuulehen hajotti,
    tuskamielin tunnustavi
    kuiskeetta, kumartamalla,
      Hiawatha hurjistuen
    heti hyppäsi, uhaten,
    tarttui taikarukkasilla
    tuohon turman kalliohon,
    mursi Minjekahwunilla
    Palat paksut Wawbeekista,
    vihan vimmassa kivitti
    katuvata taattoansa
    sydänpoltoissa povensa,
    ahjon rinnassa asuen.
      Länsituulen hallitsija
    puhalsi nyt parrastansa
    tuulentuprakan äkäsen,
    palat paukutti takaisin
    vihaselle viskojalle.
    Tarttui vielä vihvilähän,
    nyhti niitystä Apukwan,
    ulos mullisti mudasta
    jättiläisen juurillensa.
      Päästi tuosta Hiawatha
    ylen pitkän pilkkanaurun,
    silloin tappelu sukesi,
    kuolettava kamppaelu,
    jota kiljuen säesti
    Kenen, suuri sotakotka
    jyrkän kallion käreltä,
    viuhtoi vihvilä rajusti
    kuni honka myrskysäällä,
    tuli tuiskuna kiviä
    Wawbeekista valtavasta.
      Taiston tuimassa jymyssä
    vuoret järkkyi, maa vapisi,
    jyry ukkosen: "Baim-wawa!"
    virkki vuorien takoa.
    Viimein väistyi Mudjekeewis,
    painui läntehen pakohon;
    koko kolme vuorokautta
    Hiawatha heltymättä
    ajoi taistellen takoa,
    kunnes kumpikin tulivat
    Länsituulen kynnyksille,
    päivänlaskun portahille,
    viimeiselle vieremälle,
    aavan aukean rajalle,
    kunne aurinko aleten
    häipyvi hämärän tullen,
    laskevi flamingon lailla
    yöksi peittohon pesähän.
      Huusi vihdoin Mudjekeewis:
    "Pidätähän poikaseni,
    mahda et murhata minua,
    kukistaa et kuolotonta.
      Teinpä kanssasi kokeilen
    miehuuttas mitelläkseni;
    ota nyt palkka painistamme,
    käänny, käykösi kotihin,
    elä kansasi keralla,
    maasi puhdista pahoista,
    siivoa kala-apajat,
    noidat, hirviöt nujerra,
    jättiläiset, Wendigoet,
    matelijat, Kenabeekit,
    kukista, kuten minäkin
    Mishe-Mokwan, karhun kaasin.
      Ja kun kuulet Tuonen kutsut,
    Pauguk kun palavin silmin
    pimeästä pilkistävi,
    tule taattosi tuville
    valtakuntani jaolle!
    Luodetuulen, Keewaydinin
    olet ainainen isäntä."
      Niinpä taisto taisteltihin
    Shah-shahin sanattomina
    päivinä jo ammoisina
    alueilla Länsituulen.
      Yhä vieläkin näkevi
    metsästäjä melskehestä
    jälet laajat laaksomailla,
    joukot Wawbeekin jykevät,
    vielä suuren vihvilänkin
    vesiväylien sivulla.
      Kääntyi sitten Hiawatha
    kotihinsa kulkemahan.
    Hauskalta nyt taival tuntui,
    ihanalta ilma yllä;
    viha vieri mielestänsä,
    koston aatos aivoistansa,
    lauhtui polttava povensa.
      Vainpa kerran kesken matkan
    vauhti mieheltä väheni,
    osuessa ostamahan,
    noutaessa nuolenpäitä
    sepolta Dacotan maasta,
    missä kosket Minnehahan[5]
    naureskellen hyppelevät
    välkkyen välissä lehdon.
      Siellä vanha nuoliseppo
    nuolenpäitä valmistavi
    hiekkapaasista hioen,
    calcedonista kovasta,
    piistä sekä jaspiksesta,
    sileät, teräväsärmät,
    kallihit ja kiiltäväiset.
      Asui taattonsa keralla
    tummasilmä tyttärensä,
    oikukas kuin Minnehaha;
    mieli vaihdellen värehti,
    silmät synkkeni, hymyili,
    jalat vierivät jokena,
    hapset läikehti vetenä,
    pulppusi purona nauru.
      Vanhus neitosen nimesi
    veden nauravan mukahan,
    Minnehahaksi sanoen,
    Nauravaiseksi Vedeksi.
      Vaatiko käret vasaman
    Hiawatha-poikaseni
    taipaleensa taittamahan
    Dacotan tasankomailla?
    Eiköhän se impi ollut.
    Naurava Vesi vetänyt
    kasvojansa katsomahan,
    taakse verhojen vetänyt
    katsetta puvun kahina,
    hän kun välkkyi kuin vetonen.
    Minnehahan kuulu koski
    rannan lehdikon lomitse
    päivän päilyvän helossa.
      Aatokset ken arvannevi,
    nuorten miesten mielet tutki,
    kenpä kertovi unelmat,
    Hiawathan haaveksimat?
      Päivä päätyi, koti joutui;
    siellä hän Nokomisille
    kertoi Mudjekeewisista
    kiistat, taistot ja tarinat,
    ei vainen väheä virka
    nuolista ja neitosesta.



V

Hiawathan paasto.

    Kuulkaa kuinka Hiawatha
    paastosi sekä rukoili
    metsässä menestymistä!
    eipä onnea omoa,
    meren, metsän antimia,
    mainetta ei, mahtavuutta
    eikä taistojen iloa,
    mutta kansojen etua,
    yhteishyötyä ylintä.
      Ensin hän wigwamin kyhäsi,
    laati metsähän majansa,
    lehtikuussa sen rakensi
    kevähänä kukkeana,
    siellä pitkän viikkokauden
    paastosi, näki näkyjä.
      Ensi paastopäivänänsä
    läpi lehdon hän vaelsi,
    näkipä närehikössä
    peurojen hypähtelevän,
    kaniinin kolossa keksi,
    kuuli Benan rummutuksen,
    tammenterhojen rapinan
    Adjidaumon askartaissa,
    näki kyyhkysen, Omemen
    mäntyhyn pesän teossa,
    Wawa-parven vaelluksen
    pohjan soille aukeoille,
    nuo kun liiti korkealla,
    vienosti valittelivat.
      Huudahti: "Elämän Herra!
    riippuuko elomme näistä?"
      Toissa paastopäivänänsä
    kulkeissa joen kuvetta
    läpi niityn, Muskodayn
    näki riisin Mahnomoneen,
    näki mustikan, Meenahgan,
    mansikan myös, Odahminin,
    vielä viiniköynnöksenkin,
    Bemahgutin kiertelevän
    lepän lehvien ylitse
    tuorehine tuoksuinensa.
      Toivonsa menettäneenä
    huudahti: "Elämän Herra!
    riippuuko elomme näistä?"
      Saapui kolmas paastopäivä;
    istuipa hän mietiskellen
    rauhaisalla rannikolla
    katsellen veden kaloja.
    Hypähtipä sampi, Nahma,
    helminä pisarat pärskyi,
    kellui kouri keltaisena,
    särki hohteli hopeisna,
    näkyi hauki, Maskenozha,
    sekä silli, Okahahwis,
    krapu, Shawgashee kuleksi.
    Toivonsa menettäneenä
    huudahti: "Elämän Herra!
    riippuuko elomme näistä?"
      Joutui neljäs paastopäivä,
    mies lepäsi lehdeksillä
    majassa masentuneena
    haaveillen, näkyjä nähden,
    tuijotellen tummin silmin
    mahtavata maisemata,
    päivän väikettä vedessä,
    ihanuutta iltaruskon.
    Näkipä hän nuorukaisen
    kellanvihrein pukimin
    lähenevän, loistellessa
    iltaruskon ruusuhehkun;
    sulat varjosti somasti
    kultahapsikulmiaxisa.
    Kauan seisoi hän ovella
    Hiawathaa silmäellen
    säälillä, osanotolla
    muotoa masentunutta;
    sai viimein sanelemahan,
    Hiawathalle puheli:
      "Kaikki sun rukouksesi
    ovat kuullut taivahassa!
    Rukoillut sa muiden lailla
    etpä onnea omoa,
    meren, metsän antimia,
    mainetta et, mahtavuutta
    etkä taistojen iloa,
    mutta kansojen etua,
    yhteishyötyä ylintä.
      Luotapa Elämän Herran
    laskeudun mä, Mondamin
    ystävä inehmon, saavuin
    sulle neuvonantajaksi,
    miten tuskan, työn avulla
    saavutat rukoilemasi.
    Nouse oksavuotehelta
    kerallani painimahan!"
      Uros uupunut nälästä
    nousi oksavuotehelta,
    tuli wigwamin hämystä
    iltaruskon hohtehesen,
    Paini kanssa Mondaminin.
      Ensi kosketus elosti
    voimat miehen voipunehen,
    rohkeus, elämän tarmo
    täytti toivolla olennon.
      Niin he kahden kamppasivat
    iltaruskon loistehessa;
    minkä jatkui taistelunsa,
    vahvistui sen Hiawatha,
    kunnes piiritti pimeys,
    kunnes kurki kulkustansa
    päästi suolla suuren äänen,
    vaikean valitushuudon
    tuskissa nälän tuhoisan.
      "Riittää!" Mondamin sanovi
    Hiawathalle hymyten,
    "tulen huomisiltanakin
    sua taasen koittamahan!"
    Ja hän poistui ja hävisi
    kuin vetonen maan rakohon
    taikka usma taivahalle.
    Huomannut ei Hiawatha
    kumppanin katoamista,
    jääden yksin uupuneena,
    allansa utuinen järvi,
    yllä tähdet vaappuvaiset.
      Illan toisen saapuessa,
    auringon alentuessa
    niin kuin hehkuva kekäle
    Suuren Hengen hiiloksesta
    vierressä vesihin lännen,
    Mondamin sai kohtelulle
    Hiawathan wigwamille.
    Ilmestyi kuin illan kaste
    äänettä, älyämättä
    ilman mailla matkatessa;
    muodon sai kun maahan koski,
    ilmassa näkymätönnä,
    kulkunsa käsittämätön.
      Kolmasti he kamppasivat
    ilta-auringon helossa,
    kunnes taaskin kurki suolla
    päästi pitkän nälkähuudon
    Mondaminin kuultavaksi.
      Kaunisna hän seisoi tuossa
    kellan vihrein pukimin,
    sulkaseppel otsallansa
    läikkyi läähättäessänsä,
    hikikarpalot heruen
    päilyi päällä kastehena.
      Ja hän huusi: "Hiawatha,
    urhon lailla oot otellut
    nähdessä Elämän Herran,
    hänpä sulle voiton suopi!"
    Sitten virkkoi: "Huomennapa
    meill' on viime painipäivä,
    sulla viime paastopäivä,
    silloinpa minut sä voitat!
    Laita vuode maatakseni,
    siinä huuhdella satehen,
    päivän kyllin paistatella;
    kellanvihreät pukimet,
    sulat riistäös minulta,
    Pane maahan maatakseni,
    pelto päälle pehmittele.
    Ällös vierahan kätösen
    anna untani pilata,
    madot, rikkaruohot poista,
    korppi, Kahgahgee pois estä,
    häädä häiriön teosta,
    huolla, valvo, vartioitse,
    kunnes virkoan, kohotan
    pääni päivänpaistehesen!"
      Niin hän virkkoi ja erosi.
      Rauhoin nukkui Hiawatha;
    kuuli sentään Wawonaissan,
    whip-poor-willin valituksen
    katon harjalta kotansa,
    kuuli äänen Sebowishan,
    puron kuohuvan puhelun,
    tuumat kanssa tumman metsän,
    kuuli oksain huokaukset,
    kun ne keinui hiljallensa
    yötuulen ohitse mennen;
    vienot, kaukaiset puhelut
    kaikui korvahan unessa
    rauhassa levätessänsä.
      Joutui huomen, paastopäivä
    seitsemäs Hiawathalle.
    Silloinpa tuli Nokomis,
    ehätti evähinensä
    vaatien ja voivotellen,
    peljäten pahan perivän,
    nälän miehen näännyttävän.
    Mies ei koske, maista,
    tuumi vain: "Nokomis, vuota,
    Konsa päivä painunevi,
    yöhyt seudut ympäröipi,
    Shuh-shuh-gah kun suon selältä
    päältä rimmen raikahuvi
    päivän päättehen sanovi!"
    Itkien meni Nokomis
    kotihin, kovin peläten
    Hiawathan herpoavan,
    Paaston päättyvän pahasti.
      Istuskeli Hiawatha
    vuotellen väsynehenä
    Mondaminin saapumista,
    kunnes varjot viittilöivät
    yli kenttien itähän,
    lännen aurinko aleni,
    kelluen meren selällä
    kuni syksyn keltalehti
    vierivi, ulapat uipi
    siellä keinuen, kadoten.
      Katso, nuori Mondaminpa
    kiiltävine kutrinensa,
    kellan vihrein pukimin
    sulin somin, loistavaisin
    seisovi jo kynnyksellä,
    viittovi: lähemmäs käyös!
      Niin kuni unissa käypä,
    kalpeana, kuihtuneena,
    vaan muutoin masentumatta
    Hiawatha wigwamista
    tuli, käyden painisille.
      Maa ja taivas ympärillä
    pyöri yhtenä keränä,
    sydän rinnassa läpätti
    niinkuin verkossa vedessä
    sampi, silmiä repien;
    taivonranta tulta hohti,
    sata auringon keheä
    näytti katsovan kisoa.
    Äkkiä, odottamatta
    yksin seisoi nurmikolla
    Hiawatha, huohottaen
    ankarasta paininnasta.
      Elotonna eessä hällä
    maassa voitettu makasi
    hengettä, hajallahapsin,
    revityin sulin, pukimin,
    päivyen pimentyessä.
      Voittoisa Hiawathapa
    kuopan käsketyn tekevi,
    riisui verhot rikkinäiset,
    sulat yltä Mondaminin,
    hänet hautasi hyvästi,
    pellon päälle pehmitteli.
    Taaskin kurki kulkustansa
    kaihoisilta kankahilta,
    suruisilta suonseliltä
    vierähytti tuskanvirren,
    parkaisi pahan sävelen.
    Sitten läksi Hiawatha
    Nokomisin wigwamille.
    Siten päättyi pitkä paasto,
    loppui viikko vaivaloinen.
      Eipä jäänyt unholahan
    painopaikka, kiistakenttä,
    jäänyt ei hauta hoitamatta,
    missä Mondamin lepäsi
    alla paistehen, satehen,
    missä sulkansa, pukunsa
    ilman alla vaalenivat.
      Huolellisiin Hiawatha
    haudan hoiti, vartioitsi,
    tumman mullan mullosteli,
    kitki, hyönteiset hävitti,
    Kahgahgeen, kuningaskorpin
    pilkkahuudoin pois pelätti.
      Jopa viimein vehryt vihne
    alkoi nousta alta mullan,
    toinen, kolmaskin kohota.
    Niinpä kesän eestyessä
    seisoi maissi mahtavana
    kiiltävine kaapuinensa,
    pitkin, keltasin hiuksin.
      Ihastuen Hiawatha
    huusi: "Jalo Mondaminpa
    se on, ystävä inehmon!"
    Sitten nouti Nokomisin
    kera kerskurin Iagoon
    kasviansa katsomahan,
    näille jutteli näkynsä,
    painit, voittonsa; pakisi
    kasvistansa, lahjastansa,
    iki eineestä inehmon.
      Myöhemmin kun syksy muutti
    lehdet pitkät keltasiksi,
    jyvät pehmeät, mehuisat
    keltahelmiksi koviksi,
    kokosi hän kypsät tähkät,
    kuori lehdet kuihtunehet,
    riisuen kuin painijansa;
    ensi juhlan Mondaminin
    vietti, kansoille julisti
    Suuren Hengen uuden lahjan.



VI

Hiawathan ystävät.


    Hiawathalla on kaksi
    likimmäistä liittolaista,
    ylimmäistä ystävätä,
    joiden kanssa hän jakavi
    elonsa ilot, ikävät:
    Chibiabos, soittoniekka,
    sekä mies väkevä: Kwasind.
      Yhdistipä ystävykset
    polku ruohon peittämätön,
    eikä kierot kielikellot,
    rollit ja valehtelijat
    sopumieltä sotkenehet,
    rakkautta rikkonehet,
    vaan he aina myötämielin,
    suosiolla suunnitellen
    neuvotteli, tuumitteli
    Ihmisheimojen etua.
      Paljon myöskin Hiawatha
    piti Chibiabosista,
    laulajasta luontevasta,
    sulosointujen seposta.
    Mies oli kaunis, mieli puhdas,
    luonne uljahan urohon,
    sydän herkkä hennon naisen,
    notkea kuin viidan vitsa,
    arvokas kuin sarvipeura.
      Kun hän virtensä viritti,
    kävi kohti miehet, naiset,
    sai kyläjäs kuulemahan,
    soitto sielut innostuit,
    sävelin suli sydämet.
      Huilut ruo'osta rakensi,
    pillit pehmeäsävelet;
    pysähtyi puron lirinä,
    Sebowisha seisatteli,
    linnun laulut lakkasivat;
    oravakin, Adjidaumo
    heti heitti raksutuksen,
    jäi jänökin kuulemahan
    soittoa soman makuista.
      Seisattuen Sebowisha
    sanovi: "Oi Chibiabos,
    opettaos aaltoseni
    sävelinä soilumahan
    vienon virtesi tavalla!"
      Sinilintunen, Owaissa
    virkahti kateisin mielin:
    "Neuvo mulle, Chibiabos,
    virret kummat, villit, hurjat,
    raivosäihkyiset sävelmät!"
      Opechee ilolla pyysi:
    "Opeta, oi Chibiabos
    minulle sulosävelet,
    laulut armahat, iloiset!"
      Wawonaissa myöskin vaati
    nyyhkien: "Oi, Chibiabos,
    virka mulle murhevirret,
    kaihon ja surun sävelet!"
      Luonnon äänet sointujansa
    lainasivat laulustansa,
    syömmet ihmisten sulivat
    sävelistä taikasoiton,
    sillä hän viritti virret
    rauhasta, vapaudesta,
    kertoi kauneuden tarinat,
    lauloi kaikki lemmenkaihot,
    kertoi kuolosta, elosta
    Tuonensaarilla somilla,
    asunnoilla autuaitten,
    Ponemahn alustamailla,
    tulevaisessa elossa.
      Rakaspa Hiawathalla
    oli ystävä ylevä,
    lempimieli Chibiabos,
    tuo suloisin soittajista,
    paras laulajalajia;
    lempimieli, tenhokieli
    välit rakkahat rakensi.
      Rakaspa Hiawathalle
    oli myös väkevä Kwasind,
    kuolevaisista väkevin,
    urho, miesten ensimäinen;
    voiman ja hyvyyden vuoksi
    hän oli rakas toveri.
      Olipa Kwasind-nuorukainen:
    veltto, tuhma ja uninen,
    väisti lasten leikkilöitä,
    ei konsa kalalla käynyt,
    ei mennyt erän hakuhun,
    eli yksin ja erossa,
    piti aina pitkät paastot,
    haltiaansa haastatteli,
    maanitti Manitoansa.
    "Laiska Kwasind", äiti virkkoi,
    "kun et auta askareissa,
    kesät metsissä maleksit,
    jouten kiertelet ketoja,
    talvet kaiket kyyröttelet
    wigwamissa hiiloksella,
    kun minä kalassa käyden
    paukkuvilla pakkasilla
    jäitä rikki ryskyttelen,
    yksin verkkoja vetelen.
      Märät verkot on ovella
    valumassa, jäätyvänä,
    mene, väännä ne, vetelys,
    käännä päivän kuivatella!"
      Nousi poikanen porosta,
    kömpi töille kiistämättä,
    matkasi ulos majasta,
    ovenpielestä punalsi
    jäätyvät, vetiset verkot,
    väänsi nuo kuin heinävihkon,
    rihmat rikki rauskahutti;
    mitä koski, kohta mursi,
    voima vallaton käsissä.
      Taatto lausui: "Laiskurista
    metsän käynniss' ei apua,
    kosket jousta, kaaren poikki,
    nuolet rikki ripsahutat;
    tule kumminkin keralla,
    saatat saalihit kotihin!"
      Kulkivat puron kuvetta
    alas kautta kaidan rotkon,
    piisonin ja peuran tietä,
    liki rantaliejukkoa,
    kunes kulkunsa pysähtyi
    keloihin kupertuneisin,
    juuttuneihin juurakoihin,
    jotka tiensä tukkesivat.
    Taatto tahtovi takaisin,
    tuumi: "Tukkien lomitse
    mahdoton on mäyrän mennä
    oravan ylitse päästä."
      Istui ukko miettimähäu,
    pisti tulta piippuhunsa.
    Ei ehdi panos poroksi,
    kun on polku puhdistettu,
    Kwasind vahvoilla käsillä
    puita purki, murron särki,
    niinkuin nuolet männyt mätti,
    seipähinä seetripuutkin
    huiski helposti sivulle.
      Niityllä kun nuoret miehet
    kirmaten kisaelivat,
    virkkoivat he: "Kwasind, laiska,
    mitä jouten sä jorotat,
    katsot kallion sivulla,
    tules, painiksi panemme,
    käyös kiekon heitäntähän!"
      Vastannut ei Kwasind, laiska,
    veikallensa kääntelehti,
    käsin tarttui kalliohon,
    kiskoipa kiven syvästä,
    hetken heilutti koholla,
    syöksi virtahan syvähän,
    paiskasi sen Pauwatingiin,
    kussa nähdähän kesällä.
      Kerran kanssa kumppaneiden
    purjehti hän Pauwatingin,
    virran vaahtoisan uroa,
    siellä Ahmeekin näkevi,
    majavain kuninkahankin,
    joka kuohuissa kuleksi,
    hyppyreissä hyökyvissä
    nousten, vaipuen vaelsi.
    Äkkiä, pakisematta
    Kwasind harppasi jokehen,
    paiskahtihe pyörtehisin,
    alle aaltojen vihaisten,
    matkaten majavan teitä,
    syösten saarien lomitse,
    kauan viipyen vedessä.
      Kauhistuen kumppaninsa
    huutelivat säikkyneinä:
    "Jää hyvästi Kwasind-veikko,
    emmepä elävin silmin
    nähne konsana sinua!"
      Mutta kohta mies kohosi
    voitonriemulla vedestä,
    hartioilla hauska saalis:
    rumis mahtavan majavan.
      Nää oli kaksi, kertomani,
    Hiawathan ystäviä:
    Chibiabos, soittoniekka,
    sekä tuo väkevä Kwasind.
      Kauan rauhassa elellen
    alttiisti, avosydämin
    paljon he puheli, mietti,
    suutatuksin suunnitteli
    ihmisheimojen etua.



VII

Hiawathan purjehdus.


    "Anna mulle, koivu armas,
    joka kasvat juhlallisna
    virran vinhan rantamalla,
    anna keltatuohiasi!
    kevyen kanootin siitä,
    nopsan Cheemaunin laitan,
    purren purjehtiakseni,
    joka kelluvi joella
    kuni syksyn keltalehti,
    tai kesäinen keltakukka,
    kulta-ulpukka ihana.
    Laske vyösi vierellesi,
    vaippa valkoinen sivulle,
    ilman tuotakin tarennet,
    kun kesä jo kerkiävi,
    päivä lämmin läylentävi!"
    Noin puheli Hiawatha
    yksinäisessä salossa
    Taqwamenaw-virran luona,
    joen hyökyvän sivulla,
    lintujen ilosävelten
    lehtikuussa [toukokuu] helkkyessä,
    aamun auringon heräten,
    päiväsilmän pälkähtäen,
    aivan kun sanoen hälle:
    "Katso Geezistä, minua,
    katso suurta aurinkoa!"
    Puu puheli haaroinensa
    aamutuulessa humisten,
    kärsiväisenä saneli:
    "Ota vyöni, Hiawatha!"
      Hänpä viilsi veitsellänsä
    alta oksien alinten,
    päältä juurien, tyveltä,
    kunnes mahla maahan juoksi;
    puuta pitkin piirrätteli,
    tuohen tuohalti lävitse,
    nyhti puusta nylkimellä,
    rungosta sen rikkomatta
    kiskoi kiilalla erohon.
      Sanoipa hän seetripuulle:
    "Anna seetri oksiasi,
    luovutappas lehviäsi
    vakaviksi valitetuksi
    pienoisehen purteheni!"
      Kauhun huudahtus humahti,
    kaikui vastuksen mutina
    tuosta kautta seetrin latvan.
    Latva kumminkin kumarsi
    kuiskaten: "Oi Hiawatha,
    ota, ota oksiani!"
    Hänpä otti seetrin oksat,
    karsi kaariksi kanootin,
    käänsi käyriksi hyviksi
    niinkuin kaksi jousenkaarta.
      "Anna juuresi, Tamarack,
    luovuttaos lehtikuusi
    rihmasäie-juuriasi
    kanootin sitoakseni,
    ettei vuotaisi venoni,
    kulkijata kasteleisi!"
      Lehtikuusi juurinensa
    aamuilmassa värähti,
    tupsujansa heilahdutti,
    surun huokauksin saneli:
    "Ota juuret Hiawatha!"
    Hänpä kaivoi kuusen juuret,
    repi säikehet syvältä,
    levitti lujasti tuohen,
    kehyksehen kiinnitteli.
      "Anna kuusi pihkojasi,
    anna palsami parahin
    purren saumat sulkeani,
    ettei vettyisi venoni.
    joki uittaisi urosta!"
      Kuusi rohkea, vakava
    oihki, voihki oksinensa,
    viittoinensa vaikerehti,
    sorisi somerna rannan
    vastaten valittamalla:
    "Ota paras palsamini!"
      Otti hän kuusen kyyneleitä,
    pihkan, palsamin anasti,
    jolla saumoja siveli
    veden vuotamattomaksi.
      "Anna mulle, piikkisika,
    anna hyvät harjaksesi,
    niistä nauha tehdäkseni,
    kaulavyöhyt kaunolleni,
    tuohon tähtöset povelle!"
      Sika onton puun sisästä
    katsoen unisin silmin
    äkin heitti harjaksensa,
    unimielisnä mutisten
    parran takkuisen läpitse:
    "Vie ne villat Hiawatha!"
      Heti hän harjakset kokosi,
    nuolet kiiltävät keräsi,
    värjäsi ne välkkyviksi
    sini-, punakirjaviksi
    juurten, marjojen mehulla.
    Kanoottiinsa kaunihiksi
    kultavyöksi ne kutovi,
    kokkahan sen kaulanauhan,
    tähdet rintahan ihanat.
      Niinpä tehtihin kanootti,
    tuohilaita laadittihin
    laaksossa, joen lähellä,
    metsän mieluisan povessa.
      Siinä yhtyi metsän henki,
    tenhotaikansa salainen,
    koivun keinuvan keveys,
    sitkeys sorean seetrin.
    Ja se keinuili joella
    kuni syksyn keltalehti,
    tai kesäinen keltakukka.
    kulta-ulpukka ihana.
      Hiawathalla ei ollut
    airoja aluksessansa,
    oli aatos aironansa,
    melanansa mielenjohde,
    toive tiensä suunnittaja.
      Sitten virkkoi Hiawatha
    Kwasindille vantteralle:
    "Auta veikkoni minua,
    siivoa joki soaistu,
    raivaile haot ja haitat!"
      Kwasind vierähti vetehen
    syöksyi saukkona jokehen,
    majavaisena sukelsi;
    oli vettä vyötäreihin,
    kaalaella kainaloihin,
    uida umpisukkelossa.
    Haot hän ylös harasi,
    käsin kalvoi hietasärkät,
    jaloin mullisti mutia,
    limaheinät lievitteli.
      Sitten laski Hiawatha
    Taqwamenawia pitkin,
    purjehti sen polvekkehet,
    matkusti syvät, matalat,
    samalla kun vahva Kwasind
    ui syvät, matalat kaaloi.
    Niinpä kulkivat kumuten
    joka pohjukan joesta,
    saaret, salmet soutelivat,
    pohjan puista puhdistivat,
    haot haudasta vetivät,
    hiekkasärkät siivosivat.
    vesiväylät väljentivät,
    turvaisaksi tien tekivät,
    kaikkien kulettavaksi
    aina asti lähtehiltä
    vetosehen Pauwatingin,
    Taqwamenaw-lahdelmahan.



VIII

Hiawathan kalastus.


    Gitche Gumeelle isolle,
    vedelle kimaltavalle
    seetrinkuorisiimoinensa
    kalojen kuningas sananen,
    Mishe-Nahman ongintahan
    läksi yksin Hiawatha,
    läksi veikaten vesille
    kanootilla koivuisella.
      Läpi välkkyvän vetosen
    kalat kaunihit erotti
    silmin altansa syvästä,
    siellä Sahwa, keltasäyne
    välkehti säteenä päivän,
    rapu, Shawgashee myös siellä
    hämähäkkinä kuleksi,
    valkohiekalla vaelsi.
      Hiawatha siimoinensa
    istui purtensa perässä;
    sulissansa aamutuuli
    leikki, kuni ritvakuusen
    lehväksissä läikkyvissä.
    Istui laidalla orava,
    Pysty häntä hangan päällä,
    turkissansa tuuli leikki
    kuni aavikon kulossa.
      Paras pohjassa makasi,
    Mishe-Nahma, sampi suuri,
    hirveä kuningaskala;
    pyörteinä vesi pyrehti
    kiduksissa ja evissä,
    pyrstö pohjoa lakasi.
      Siell' oli sampi mahtavana
    vankoissa varustimissa:
    kilvet suojana sivuilla,
    levyt luiset otsallansa,
    joka paikka pantsaroitu
    piikkilaita-luulevyillä;
    oli vielä viiruteltu
    sotamaalilla somasti
    täplät tummat, merkit mustat,
    punakeltaset pukimet,
    taikka taivahansiniset.
      Niin se pohjassa makasi
    eviänsä heilutellen,
    venhon vierressä ylitse,
    Hiawathan huovatessa
    seetrisiimansa keralla.
      Huudahtipa Hiawatha,
    sanoi sammelle syvähän:
    "Käy täkyhyn, käykkäleuka,
    tartu Nahma nauhanpäähän,
    astu aalloista esihin,
    voimankoittohon kohoa!"
      Laski lankansa vetehen,
    väkäsyötin välkkymähän,
    istui kotvasen, odotti
    veden alta vastausta,
    viimein karjasi kovemmin:
    "Käy täkyyn, kalojen herra!"
      Hitahasti vetten hirmu
    eviänsä heilutellen
    ylös käänsi katsehensa
    oudostellen onkijata,
    kuunnellen melua miehen,
    kunnekka väsyen viimein
    siitä hauille hokevi,
    Maskenozhalle puhuvi:
    "Syö syötti hävyttömältä,
    poikki siimansa purase!"
      Kohta tunsi Hiawatha
    ongessa nykäsyn oudon,
    siitä siimoa veteli;
    pursi pystyhyn kohosi
    kuni turta koivupölkky;
    orava kurahtelevi,
    keulan huipussa kapahui.
      Halveksuen Hiawatha
    kalan nousevan näkevi:
    tuopa hauki, Maskenozha,
    mikä koukussa kohosi!
    Ja hän karjaisi kalalle:
    "Häpeä hävytön hauki,
    mokomakin Maskenozha.
    viisi moisesta välitän,
    kuningastanne haluan!"
      Heti hauki hämmästyen
    vaipui vaappuen vetehen.
    Sampi aurinko-kaloa,
    Ugudwashia usutti:
    "Tartu kerskurin täkyhyn.
    poikki siimansa purase!"
      Nousi veestä verkallensa
    kala, kumma, kuun näkönen,
    kohti koukkua kohosi,
    iski siitä siiman päähän,
    tarttui kiinni täysin voimin,
    vieri, vehtasi vedessä,
    tuohipurtta pyöritteli.
    Lainehti vesi vetelä,
    aallot aavalle levisi,
    keinui kaislat kaukorannan,
    kurjenmiekat kuuristeli.
      Hiawatha, nähtyänsä
    kalan nousevan ylemmä.
    valkokiekkonsa kohoovan,
    pian pilkaten puheli:
    "Esa! häpeä hävytön,
    Ugudwashsa vain oletkin,
    et saalis haluamani,
    kalojen kuningas kuulu!"
    Taas kala vetehen vieri,
    vaipui vaappuen syvähän.
      Taaskin tuosta sampi Nahma
    Hiawathan huudon kuuli,
    taiston vaadinnan tajusi,
    tuon turhan melun, metakan,
    kautta rantain mi kajahui.
      Sampi suuri suuttuneena
    pohjahiekalta hypähti,
    jännitettynä, vapisten
    kolisti varuslevyjä,
    välkkyen sotaväreissä
    ylös ampaisi äkäisnä,
    veestä lieskahti valohon,
    laajat leukansa levitti,
    nieli miehen pursinensa.
      Alas synkkähän syvähän
    huiskahti nyt Hiawatha,
    tuiskahti kuin tukkipölkky
    kosken kuohuvan kitahan,
    löysi luolasta asunnon,
    haparoi ylen hämillä,
    kunnekka pimeydessä
    tunsi sykkivän sydämmen.
    Iski tuota nyrkillänsä,
    viimalti vihanväessä;
    silloin Nahma tuskan tunsi,
    tärähti tajuttomaksi,
    vesi korvissa kohisi,
    vaivoissaan kun viehkuroitsi
    kera syöminen särkynehen.
    Hiawatha tuosta oitis
    käänsi purren poikkipuolin,
    ettei mahtavan mahasta
    vierisi vesiajolle,
    hukuksihin huiskahtaisi.
      Orava ovelin kynsin
    hilpeästi hommaeli,
    puri, kiskoi ja kurisi,
    kunnes pursi poikkipuolin
    käättihin kalan mahassa.
      Sitten hälle Hiawatha
    virkkoi: "Oi mun ystäväni,
    hyvin autoit ja ahersit,
    ota kiitokset minulta,
    nimi uusi sen keralla.
    Nyt sinut nimettäköhön,
    pojat aina kutsukohot:
    pystyhäntä, Adjidaumo!"
      Taaskin Nahma, sampi suuri
    korahti, värähti veessä,
    siitä oikeni, ajausi
    liki rantahietikoita.
      Hiawatha hinkalossa
    korvin tarkaten tajusi
    kalan kuulun kuolleheksi,
    rantamalle rauenneeksi,
    kyljen kyntävän kiviä.
      Taas kuuli kuhinan kumman,
    siiveniskuja satoja,
    kirkunan ja kilpalennon,
    petolintujen rähäkän,
    näki valonvälkähdyksen.
    Läpi Nahman kylkiluiden
    lokit katsoi kiilusilmin,
    katsoi Kayoshkit, kajavat;
    näki niiden tirkistykset,
    kuuli keskiset tarinat:
    "Kas, veljemme Hiawatha!"
      Nyt hän kiljaisi kovasti,
    hihkaisi hyvillä mielin:
    "Lintukullat, kuomaseni,
    löin, voitin kuningas-sammen,
    repikäätte nyt rakoja,
    aukkoja avartakaatte,
    noukin, kynsin kiskokaatte
    pimennosta päästäkseni!
    Tästä lähtien alati
    hyvät työnne muistetahan,
    'Kayoshkiksi' kutsutahan,
    'jalokynsijä' kyvykäs."
      Kilvan kalvoivat kajavat,
    nokkivat kalan kuvetta,
    kynsin kylkeä repivät,
    veräjätä valmistivat.
    Niinpä pääsi Hiawatha
    vaikeasta vankilasta,
    veden vellovan sylistä,
    vatsasta kalan kamalan.
      Seisten rantaäyrähällä,
    aivan wigwamin lähellä
    huusi hän Nokomisille,
    viittoi muori-vanhukselle,
    osottaen saalistansa,
    joka rannalla rojotti
    lintujoukon järsimänä.
    "Minä kaasin Mishe-Nahman.
    kuuluisan kuningas-sammen",
    saneli hän, "katso tuota,
    miten lintu-ystäväni,
    parahat pelastajani
    sitä syövät ja repivät!
      Ellös sä pelota heitä,
    anna kyllin atrioida,
    kunnes päivän päättyessä
    soille siirtyvät pesihin!
    Kanna sitten kattilasi,
    talviöljyä varusta!!"
      Vartoi muori yön tuloa,
    kunnes illan-kuu kohosi
    yli tyynien vesien,
    kunnes kylläiset kajavat
    juhlaruualta meluten
    iltaruskon hohtehessa
    lensivät leposijoille
    sarasaarille pesihin.
    Sai levolle Hiawatha,
    nousi töillensä Nokomis,
    aherrellen kuun valossa,
    kunnes aamu autereinen
    saattoi päivän kuun sijalle,
    kunnes nälkäiset kajavat
    sarasaarilta samosi
    aamu juhla-atrialle.
      Koko kolme vuorokautta
    vuoroin linnut ja Nokomis
    riisti rasvaista lihoa,
    kunnes kyljykset kuluivat,
    aallot luita huuhtelivat,
    kunnes kaikkosi kajavat,
    luusto rannalla rojotti.



IX

Hiawatha ja Helmisulka.


    Rantamalla Gitche Gumeen,
    Suuren Veden välkehtivän
    seisovi Nokomis-muori,
    sormellansa länttä kohti,
    punapilvien pihoja
    yli vetten viittoellen.
      Illan aurinko aleten
    sytti taivahan takaisen,
    kuin joukot pakenevaiset
    sotatiensä suojeluksi
    polttavat kuloa kentän.
      Kuuhut, öinen aurinkoinen
    idästä esihin syöksi,
    seurasi sotaista tietä,
    vieri polkua punasta,
    liekin loimu kasvoillansa.
      Niin Nokomis, vaimo vanha
    länttä sormella osotti
    Hiawathalle sanellen:
    "Tuollapa asuvi noita,
    Helmisulka, Megissogwon,
    asuu Wampumin Manito,
    henki riistan, rikkauden,
    vartioina kyyt tuliset,
    pikijärvi suojanansa.
      Voit sä nähdä Kenaheekit
    vonkeroitsevan vedessä,
    tulikäärmehet kamalat,
    nähdä mustan tervajärven
    taakse, kauas yltäväksi
    ruskopilven reunamille.
    Tuopa tappoi taaton multa
    kavaloilla tempuillansa,
    kun hän saapui kuusta maahan
    mua täältä etsimähän.
      Hänpä, velhoista väkevin,
    sumut nostavi noroista,
    suon sylistä surman usmat,
    rimpilöistä ruttotaudit,
    valkoiset hävityshöyryt,
    herjat myrkkyhengitykset,
    kuolinkuumehet kamalat.
      Ota jousi, Hiawatha,
    ota nuolet jaspispäiset,
    sotanuijas, Puggawaugun,
    rukkasesi, Minjekahwun,
    kaunis tuohikanoottisi,
    Mishe Nahman liukas öljy,
    jolla voitele venosi;
    siten surmasta sukellat,
    pois pääset pikivedestä.
    Kukista vihainen velho,
    kansa kuumeesta pelasta,
    jota horna hengittävi;
    kosta mun isäni surma!"
      Heti tuosta Hiawatha
    suorihe sotasopihin,
    lykkäsi venon vesille,
    tuohilaitoa taputti,
    lempipurrelle puheli:
      "Cheemauni, lemmittyni,
    syöksy aukeinta, syvintä,
    läpi käärmeiden kähyjen
    mustassa pikivedessä!"
      Riensi riemulla venonen
    ja se uljas Hiawatha
    lauloi sotalaulunsa,
    villiä surusäveltä.
    Keneu, suuri sotakotka,
    ilman lintujen isäntä
    yllä kirkasi kovasti
    vierren pilvien pihoja.
      Pianpa hän Kenabeekit,
    tulikäärmehet tapasi.
    Madot väylällä makasi,
    loikoi konnat kiemurassa,
    hännät vieritti viriä,
    heltat hehkuivat koholla,
    tuliusmat suista suitsi;
    ei yli yrittämistä!
      Vaan peloton Hiawatha
    heille huuteli sanellen;
    "Väistykääpä Kenabeekit
    tietä kunnoin kulkeani!"
      Vaan ne suuttuen, suhisten
    tuiskivat tulisin kielin:
    "Saa takaisin, Shaugodaya,
    luoksi vanhan Nokomisin
    pian astu, arkamieli!"
    Hiawatha kiukustuen
    saarnijousensa kohotti,
    ampui ankarat vasamat
    käärmekonnien sekahan.
      Min järähti jousen jänne,
    se ol' sota-, kuolinhuuto,
    minkä nuolensa suhahti,
    kuolin on laulu Kenabeekin.
    Loikoen verivedessä
    madot raatona makasi
    Hiawathan ympärillä,
    joka huusi riemuissansa:
    "Riennä, lennä lempipursi
    mustahan pikivetehen!"
      Nahman öljyllä hän sitten
    sivut purtensa siveli,
    että pursi liukkahammin
    liukuisi pikivedessä.
    Kaiken yötä venho vieri
    rapakossa roskasessa,
    pinnalla ikihomehet,
    limat, lumpehet likaset,
    täynnä ruohoa, rytöä;
    taival kolkko, kuutamoinen
    virvatulten tuikkehessa,
    haudan haamujen valojen,
    Tuonen miesten leiritulten.
      Kuu valaisi ilman kaiken,
    vesi mustana makasi,
    sääsket ilmassa inisi
    soittaen sotasäveltä,
    tulikärpäset tuhannet
    hääri harhasoihtunensa.
      Sammakko, Dahinda tuolla
    kuutamohon pään kohotti
    katsoi keltasilmillänsä,
    kohta upposi, urahti.
    Rääkkyen räme avara
    virsin vastasi tuhansin,
    Shuh-shuh-gah, sinervä kura,
    ruokorannalla julisti
    suuren sankarin tuloa.
      Niin uros läheni länttä,
    Megissogwonin majoja,
    Helmisulan maata kohti,
    kunnes kuuhut taivonrannan
    häntä katsoi kalpeana,
    kunnes aurinko yleten
    takaraivoa tapasi,
    hartioitansa halasi.
    Eessänsä yläntehellä
    keksi majan kiiltäväisen,
    majan wampumin Maniton,
    velholoista mahtavimman.
    Virkkoi vielä venhollensa,
    purtta eellehen usutti;
    sepä yltyen uhemmin,
    riensi, riemuiten hypähti,
    kunnes kukkien ylitse,
    yli ruokoisen ryteikön
    pääsi rantapenkerelle
    Hiawatha kuivin kengin.
      Nyt hän otti saarnijousen,
    painoi kaarta polvellansa
    vasten tannerta tasaisia,
    kihisi jäntehen kovalle,
    otti nuolen jaspispäisen,
    kohti velhon wigwamia
    nuolen laulavan lähetti,
    työnsi tuiman tervehdyksen,
    valtavimman vaatimuksen:
    "Käy esihin, Helmisulka,
    Hiawatha vuottelevi!"
      Tuli kiiltowigwamista
    Megisogwon, mahtivelho,
    uros suuri, hartehikas,
    tumma, hirveän näköinen,
    varattuna wampumissa,
    asehin asestettuna;
    maalattu kuin aamutaivas
    kellalla, sinipunalla,
    suuri kotkansulkaheltta
    häilyi laskien, kohoten.
      Tuli ärjyi ukkosena,
    halveksuen haukuskeli:
    "Hyvin sun tunnen, Hiawatha
    saa takaisin, Shaugodaya,
    astu arka naiselahan,
    joudu luokse Nokomisin,
    tahikka tapan sun siihen,
    kuten muinoin sun isäsi!"
      Vastasipa Hiawatha,
    ilman pelkoa puheli:
    "Ei sanoin sotia käydä,
    kielenpistoilla tapella,
    nuija riidat ratkaiskohon,
    nuoless' on urohon usko!"
      Alkoi tappelun töminä,
    koitos ennen kuulumaton,
    sotakotkien kokema;
    kesti se kesäisen päivän,
    ajan iltahan edeten.
      Eipä nuolet Hiawathan
    Wampum-paitoa lävistä,
    pysty ei iskut iskemänsä
    Minjekahwun-kintahilla,
    nujerra ei nuijan heitot
    vaikka kalliot hajoitti,
    taioitellun Wampum-paida
    silmut, suomut ei murene.
      Illan tullen Hiawatha
    haavoista masentuneena
    saarnijousehen nojasi;
    sotanuija sirpaleina
    rukkaset räpälehinä,
    nuolta kolmisen jälellä.
      Painui juurella petäjän,
    alle lehvien lepohon;
    naavat lehvillä levisi,
    kaarna oli käävin kaunistettu,
    kuolleenmiehenkenkänahka [eräs sienilaji]
    peitti runkoa petäjän.
      Älysipä äänen moisen,
    tirskui tikka päänsä päällä:
    "Tähtää Megissogwonihin,
    pidä nuoli päätä kohti,
    tukan juuressa tuhonsa,
    suortuvissa surman paikka."
      Sulkanuoli, jaspiskärki
    heti vinhasti vilahti;
    Megissogwon kun kumarsi,
    kiven heittoa hepäsi,
    vasten kalloa vasama
    tukan juurehen jysähti
    ja hän hoippui, horjahteli,
    kuten piison aavikolla
    haavoitettuna hypähti.
      Yhä vinhemmin vilahti
    toinen nuoli toisen tietä,
    syvemmälle syöksähtäen
    kosketti kipeämmästi.
    Menehtyi jo Megissogwon,
    polvet vahvalla vapisi,
    niinkuin ruo'ot myrskysäällä.
      Kovimmasti kolmas koski,
    oli viimeinen vihaisin,
    Megissogwon maahan sortui,
    näki kummat kuolon silmät,
    silmät Paupukin palavat,
    pimeästä kutsun kuuli.
      Suisti surman suuren velhon
    Megissogwonin masensi
    Hiawathalle etehen.
    Kiitollinen Hiawatha
    Maman, lintusen mokoman,
    tikan, tietäjän tavoitti
    tuon suuren, suruisen männyn
    lehvältä, leposijalta;
    palkaksi parahan työnsä
    Maman pienen pääkkösessä
    höyhentöyhdön hurmehella
    värjäsi värilliseksi.
    Viel' on töyhtönsä punanen
    merkkinä hyvän tekonsa.
      Sitten Megissogwonilta
    pois nitisti wampum-paidan
    taistelunsa muistimiksi,
    voitonmerkiksi varasti.
    Jätti raadon rannikolle,
    pannen puoliksi vetehen,
    virui kasvonsa vedessä,
    hiekka jalkoja hiveli.
    Kenen, suuri sotakotka
    väijyi vaakkuen, meluten,
    teki yllä ympyröitä,
    laski, liikehti likemmä
      Wigwamista Hiawatha
    riisti velhon rikkaudet,
    Wampum-aartehet anasti,
    turkit piisonin, majavan,
    soopelin ja näädän nahkat,
    Wampumvyöt ja -nauhat, -pussit,
    viinet helmin kirjaellut
    nuoline hopeapäine.
    Riensi riemuiten kotihin
    läpi tervaisten vesien,
    yli käärmeröykkiöiden,
    meni voitonmerkkeinensä,
    laski laulellen, iloiten.
      Vartoi kotivalkamilla
    Nokomis ja Chibiabos,
    vartoi Kwasind, mies väkevä
    sankaria saapuvaksi,
    laulajaa lähestyväksi.
      Kylän kansa karkeloiden,
    kaikki riemuten, remuten
    juhlan hurmassa julisti:
    "Hiawathalle ylistys,
    Helmisulan sortajalle,
    taikurin kukistajalle,
    taikurin, mi taudit tuotti,
    soilta kuoleman kuletti,
    surman usmasta usutti."
      Mieluisa ol' Maman muisto
    Hiawathalle alati;
    osoitteeksi ystävyyden
    piipunvarren hän varusti
    tupsulla tulipunalla
    heltasta tikan heleän.
    Vaan varat Megissogwonin,
    suuret sotasaalihinsa
    kaikki kansalle jakeli,
    ositti osin tasaisin.



X

Hiawathan kosinta.


    "Mitä jouselle on jänne,
    miehelle sama on vaimo,
    vaikka miestä taivuttavi,
    käypi kumminkin perästä;
    vaill' on toinen toisettansa."
      Noinpa nuori Hiawatha
    mietti illat, tuumi aamut,
    päivät, yöt yhä uneksi,
    mielessänsä Minnehaha,
    Naurava Vesi ihana
    Dacotan tasankomailta.
    "Naios heimosta omasta!"
    Nokomis varoittelevi,
    "elä maailman kyliltä,
    vedä vennonvierahia!
    Kuin kotoisen lieden loimu,
    tytär on kotikyläinen
    vaikka yksinkertainenkin,
    tähden tuike, kuun kumotus
    toisen on kansan kaunotarkin."
      Koin Nokomis neuvoskeli;
    Hiawatha vastaeli:
    "Ellös kiellä, muorikulta!
    Hauska on tulosen loimu,
    tähden tuike mieluisampi,
    armahampi kuun kumotus."
      Vakavammin vanhus kielsi:
    "Elä kuhnusta kuleta,
    vedä vennon joutiota,
    joll' on kankeat kätöset,
    jalat jäykät, saamattomat
    tuo vaimo sukevasormi,
    kevytkenkäinen kuleta!"
    Hiawatha vain hymyili:
    "Tuollapa Dacotan maassa
    tytär on nuolien tekijän,
    Minnehaha mielitietty,
    impi kaikista ihanin;
    tuonpa tuon ma wigwamiisi,
    käskyläiseksi kuletan,
    kuuksi, tähdeksi, tuleksi,
    kansan päivänpaisteheksi!"
      Nokomis yhä epäsi:
    "Tuo elä tupahan mulle
    vierasta dacotain naista,
    ylen on dacotat tuimat,
    käy vainot välillä meidän,
    kaunat mielissä kytevi,
    aueta voi vanhat arvet!"
    Hiawatha naurahtavi:
    "Siin' on syytä, jos ei muussa
    naida neitonen Dacotan.
    jotta vainot vaimeneisi,
    katoaisi vanhat kaunat,
    paraneisi vanhat haavat,
    heimot liittyisi likemmä!"
      Sitten lähti Hiawatha,
    taivalti Dacotan maille,
    maille naisten kaunokaisten;
    astui kautta numminiityn,
    metsien mitattomien
    salon hiljaisen hämyssä.
      Taika-mokkasiineillansa
    astui virstan askeleella;
    taival tuntui pitkistyvän,
    aatos eellä askelitten.
      Niin hän vieri viipymättä,
    kunnes kuuli kosken naurun,
    kuuli kuohun Minnehahan
    vetävän salon salahan.
    "Soma on sointu!" hän saneli,
    "ääni armas ja vetävä."
      Tuolla lehdon liepehellä,
    varjon, paistehen välillä
    polki kuusipeura-lauma, [Cervus doma]
    eivät häntä huomannehet.
      "Kanna!" kuiski kaarellensa,
    "satu!" nuolelle saneli,
    laski nuolen lentämähän
    rintahan pukin punasen.
    Olalle otuksen heitti,
    kiiti tietä kiihkeämmin.
      Wigwaminsa kynnyksellä
    dacotain eläntämailla
    istui vanha nuoliseppo,
    jaspiskärkiä näversi,
    valkopiitä valmisteli.
    Minnehaha, maan valio,
    immyt kukkea, ihana,
    istui vierellä isänsä
    kaislamattoa kutoen;
    vanhan mieli mennehissä,
    tulevissa nuoren tuumat.
      Mietti vanhus muinoisia,
    kuin hän nuolilla nujersi,
    piisonit ja peurat kaasi
    Muskodaylla, niittymailla,
    hanhet lennosta tapasi,
    Wawat siiviltä vajotti;
    muisti muinaiset soturit
    jotka hältä nuolet nouti,
    ilman ei tainnehet tapella
    Ah! ei löydy nyt eneä
    maassa moisia uroita,
    akkoja nykyiset miehet,
    kielin käyvät kiistojansa.
      Mietti neito metsämiestä,
    toisen heimon nuorukaista,
    kerran kun aamuna keväisnä
    saapui nuolen noudantahan.
    lepäeli wigwamissa,
    poistuessa pitkin silmin
    taakse tarkkasi ovelta;
    kuuli taattonsa kehuvan
    rohkeaksi, viisahaksi.
      Vieläköhän tuo tulevi
    täältä nuolen noudantahan!
    Käsi hervahti matolle,
    ruskosilmänsä uneksi.
      Heidät mietteistä herätti
    askel ja risun risahdus.
    Hikiposki Hiawatha
    -- peura oikoisna olalla --
    vierähtävi viidakosta
    aivan äkkiä etehen.
      Nosti vanha nuoliseppo
    työstä katsehen vakavan,
    nuolet syrjähän sysäsi,
    pyysi käymähän sisälle,
    virkki, vastahan kohoten:
    "Terve tullut, Hiawatha!"
      Nauravan Veden etehen
    Hiawatha kuorman heitti,
    peuran seljästä pudotti.
    Neitonen kudoksestansa
    käänsi katsehen hänehen,
    ääni vienosti värähti:
    "Terve tullut, Hiawatha!"
      Maja oli väljäksi rakettu
    peuran valkeista nahoista,
    dacotain jumalankuvat
    oli verhoihin kuvatut.
    Korkea oven kamana,
    tuskin sulkia lupasi
    Hiawathan astuessa,
    miehen mennessä majahan.
      Nousi maasta Minnehaha,
    Naurava Vesi kohosi,
    mattonsa sivulle siirsi,
    ehätti etehen ruuat,
    vettä vihkaisi purosta;
    ruuat on kivikupissa,
    lehmustuopissa vetonen.
      Kuunteli kun vieras haastoi,
    tuumat taattonsa tajusi,
    ei vain itse ääntä virka,
    tartu juoksuhun tarinan.
      Kuuli kuin unessa ollen
    Hiawathan haasteilla,
    kun hän kertoi ja pakisi
    Nokomisista, se kuinka
    hänet hoiti, kasvatteli,
    kertoi Chibiabosista,
    väkevästä Kwasindista,
    rikkaudesta, runsaudesta,
    onnesta ojibwain maassa,
    hauskassa ja rauhaisessa.
      "Jälkeen viikkoisten vihojen
    verivainojen perästä,
    kansoilla on kaunis rauha
    ojibwain, dacotain mailla."
      Sitten jatkoi Hiawatha,
    tarina vakava vieri:
    "Että säilyisi sopumme,
    kädenlyönti kiintiäisi,
    sydän syömmehen sulaisi,
    antaos aviokseni
    Minnehaha, maan valio,
    dacotain ihanin impi!"
      Tuosta vanha nuoliseppo
    hetken viipyi virkkamasta,
    veti verkkahan savuja,
    katsoi ylpeesti urosta,
    hellin silmin neitoansa,
    sitten vastasi vakaasti:
    "Kuin haluat, Minnehaha?
    Anna syömmesi sanella!"
      Naurava Vesi ihana
    seisoi herttaisen somana,
    ei halukas eikä vasten,
    käyden vierelle kosijan;
    kuiskasi Hiawathalle,
    kasvoille veren kohoten:
    "Seuraan, mieheni, sinua!"
      Niin kosien Hiawatha,
    voitti impyen ihanan,
    sai sepon sydänkäpysen,
    tyttären Dacotan maasta.
      Sitten matkusti majasta,
    Naurava Vesi mukana,
    kulkivat käsikädessä
    läpi metsän, kautta niityn:
    jäipä vanhus seisomahan
    yksin wigwamin ovelle.
      Kuulivat he kulkiessa,
    kuinka koski Minnehahan
    heille kaukoa kohisi:
    "Jää hyvästi Minnehaha!"
      Siitä vanha nuoliseppo
    taaskin työhönsä rupesi
    eessä oven aurinkoisen,
    tuumi tuossa itseksensä:
    "Niin menevät tyttäremme,
    rakkahamme, vaalimamme,
    kun on vanhalle varaksi
    juuri joutunut tueksi,
    sulho sulkatöyhtöinensä
    ruokohuilua huhuten
    saapi soitellen kylähän,
    viehkeintä vihjoavi;
    saapi neito seurallansa,
    vierren vierahan mukana."
      Hauskapa kotihin kulku
    metsissä mitattomissa,
    yli vuoren, kautta niityn,
    joen poikki, rotkon päitse.
      Lyhyeltä taival tuntui,
    huvalta Hiawathasta,
    vaikka vauhtia vähensi
    Nauravan Veden mukahan.
    Yli virran vaahtokuohun
    sylissä kuletti kullan,
    kevyeksi kuorman tunsi
    kuni höyhenen hatussa.
    Poisti estehet polulta,
    oksat siirteli sivuhun,
    teki yöksi lehväteltan
    havuvuotehen varusti,
    tulen kuivista kävyistä
    laitteli oven etehen.
      Kaikki tuulet myöten tuuli
    kautta kaiken taipaleensa,
    öisin unta vartioivat
    yllä taivallan tuloset.
      Kätköstä, kolossa tammen
    pilkisti orava, valvoi
    avosilmin lempiviä.
    Kaniini, Wahossa myöskin
    pois polulta puikkelehti,
    istuen kolonsa suulla
    -- lerpalla etukäpälät
    katseli rakastuneita.
      Hauskaapa kotihin kulku!
    Lauloi linnut lemmenvirttä,
    rinnanriemuja visersi;
    Owaissakin onnitteli:
    "Hyvä on, Hiawathan
    kera puolison parahan!"
    Kultarintakerttu kuiski:
    "Hyvän sait, jalon tavotit,
    Naurava Vesi ihana!"
      Paistoi armas aurinkoinen,
    läpi lehvien puheli:
    "Lempi on, lapset, päivänpaiste,
    viha varjoa elossa,
    vuorottain on kumpaistakin;
    lemmitellen vallitkosi
    Hiawatha armastasi"
      Katsoi kuuhut taivahalta,
    majan holvasi hopein,
    kuiski heille: "Lapsoseni,
    yö lepoisa, päivä työläs,
    käskevä mies, nainen heikko,
    vaikka puolta vartioitsen,
    menen sittenkin mukana;
    kärsi, nainen, kohtalosi!"
      Noin he kulkivat kotihin.
      Niinpä saattoi Hiawatha
    Nokomisille majahan
    kuuksi, tähdeksi, tuleksi,
    kansan päivänpaisteheksi
    Minnehahan, maan valion,
    Nauravan Veden ihanan,
    tuon dacotain kaunottaren
    maasta naisten kaunokaisten.



XI

Hiawathan häät.


    Kuulkaa kuinka Pau-Puk-Keewis
    kaunis Yenadizze kuinka
    Hiawathan häissä tanssi,
    kuinka soittaja suloisin,
    Cbibiabos lempimieii
    lauloi lemmet ja ikävät;
    Iagoo, iso kehuja,
    kuin tuo kertoja tavaton
    kummat seikkailut saneli
    juhlan kuulun kunniaksi,
    hetken hauskaksi huviksi,
    vieraiden viihdykkeeksi.
      Ylenpä komeat kestit,
    häiksi hankkikin Nokomis:
    kupit kaikki lehmuksesta.
    valkoiset, sironsileät,
    häränsarviset lusikat,
    mustat ja sironsileät.
      Oli käsketty kyläjäs,
    pantuna pajukapulat,
    kutsumerkit kulkemahan.
      Kävi vierahat kokohon
    mahtavasti maalattuina,
    pulskasti puetettuina
    wampumvöin ja turkisvaipoin,
    loistavin sulin ja helmin.
      Ensin söivät sampikeiton,
    haukipaistin haukkasivat,
    Nokomisin pyydystämät,
    sitten söivät pemmikaanin
    kera puhvelin ytimen,
    repäsivät peuran reittä,
    selkäherkut piisonilte,
    keltakakut Mondaminin,
    vielä päälle villiriisit.
 [Kasvaa vesiperäisessä mudassa, joen liejussa.]
      Hyvänsuopa Hiawatha,
    Minnehaha mielellinen,
    vanha, huolekas Nokomis
    ei murua maistanehet,
    palvelivat vierahia,
    ravitsivat rahvahia.
      Kun oli rahvahat ravittu,
    kohta ketterä Nokomis
    saukonnahkakukkarosta
    piiput nuo punakiviset
    tupakalla täyttelevi,
    ku oli kuorilla seatta,
    parkilla punapajujen,
    yrteillä ylen hyväksi.
      Sanoipa: "Oi Pau-Puk-Keewis
    tanssi meille hauskat tanssit,
    kiekuttele 'kerjäläinen'
    juhlan julkean iloksi,
    vierahien viihdykkeeksi'"
      Silloin kaunis Pau-Puk-Keewis
    joutolainen, Yenadizze.
    kuuluisa kurintekijä,
    huimapäiseksi hoettu
    piirin keskelle pirahti.
      Kyvykäs oli kisoissa,
    lumikenkätanssit taisi,
    kiekot, pallot pyöritteli,
    pelit uskalti uhaten,
    missä miestä tarvittihin,
    malja-, nappulapelissä,
    luumunsydänleikkilöissä.
      Vaikka moittikin soturit,
    parjasivat pelkuriksi,
    peluriksi, joutilaaksi,
    vähät hän vääjäsi pilasta,
    vähät huoli haukunnoista,
    häntä naiset kun rakasti,
    impyset ihastelivat.
      Paita vaatimen nahasta, [naaraspeura]
    pehmyt, valkoinen peräti,
    kärpännahkareunustalla,
    yltä, päältä helmet hohti;
    peurankoipisäärystimet
    kärpännahkareunustalla.
    Hirvas-nahka-mokkasiinit, [koiraspeura]
    kirjatut, helein helmin,
    harjaksilla kaunistetut,
    sulat päässä joutsenelta,
    ketunhännät kannoissansa
    kädessänsä sulkaviuhka,
    toisessa pätevä piippu.
      Pau-Puk-Keewisinpa naama
    viiruin hohti ja heloitti
    sinipunakeltasena.
    Valui otsalle hiukset,
    hajuheinin palmikoidut,
    kun hän huilujen helyssä,
    rumpuja rämistäessä
    joukon keskelle kohosi
    taitavasti tanssimahan.
      Ensin alkoi arvokkaasti,
    polki varpahin vakavin,
    eestakaisin taitavasti
    pehmein pantterin käpälin
    puiden varjoisten välillä
    siitä kiihtyen kovemmin
    pyöri piirissä, hyristi
    yli terästen vilahti,
    vieri, kierii wigwamia;
    ensi lehdet pyörtehenä,
    tomu tuulena perässä.
    Siitä rantoja ravasi,
    pursi pitkin hietikkoa,
    vieri niin kuin villikissa,
    somer kengissä kohosi,
    kieri hiekka kinterillä,
    lensi kuin lumi pyryllä,
    puhalti kuin puohtimessa;
    hiekan särkiksi hivutti,[6]
    kinoksiksi kiiätteli.
      Niin iloinen Pau-Puk-Keewis
    keikutteli "kerjäläisen",
    tanssin, juhlien huviksi,
    kunnes nauraen palasi,
    istui vierasten sekahan.
      Sittenpä Chibiabosta,
    Hiawathan ystävätä,
    sulavinta soittajata,
    laatuisinta laulajata
    pyyttihin pakisijaksi
    kumman laulun laulajaksi
    juhlan, kuulun kunniaksi,
    hetken herttaisen huviksi
    vieraiden viihdykkeeksi
      Lempeä Chibiabospa
    helähdytti soinnut hellät,
    soitteli syvin sävelin
    lemmen kaihot, kaipaukset;
    Hiawathaa silmäellen,
    Minnehahaa mielytellen
    virren vienoimman viritti:
      "Onaway! Oi rakkahani,[7]
    herää metsän kaino kukka,
    lintu arka aavikolta,
    joll' on katse kuin karitsan!
      Jospa soisit silmäyksen,
    oisin sangen onnellinen,
    kuni lilja aavikolla
    alla aamun kastehelmen.
      Suloinen on henkäykses
    kuni kedon kukkasien
    tuoksu aamuin, tuoksu illoin
    lehtien karisukuussa. [Syyskuussa]
      Vedä eikö mun vereni,
    sykähdä sinua kohti,
    kuni lähde aurinkoa
    kuussa öiden kirkkahien? [Huhtikuussa]
      Onaway, ilosydämin
    laulan sulle, vierelläni,
    kuni lehvät leyhkäväiset
    marjakuussa hansikkaissa. [Kesäkuussa]
      Kun liet, armas, angemieli,
    synkkä on sydämmenikin,
    kuni virran kuulas kalvo
    pimentävän pilven alla.
      Hyvin mielin kun hymyät,
    sydän synkkä kirkastuva
    kuin virinen virran kalvo,
    välkkyvä valossa päivän.
      Maat, vedet hymyelevi,
    hymyävi taivas kirkas,
    munpa hyytyvä hymyni,
    konsa et keralla liene!
      Itseä minua katso,
    katso, veri hehkuvainen!
    Oi heräjä, heräjä armas!
    Onaway, heräjä armas!"
      Niinpä lauloi Chibiabos
    lempi-, kaiholauluansa.
      Iagoo, kova kehuja,
    taitava tarinaseppo,
    Nokomisin vanha tuttu,
    katsellen kateisin mielin
    laulajan ylistelyä,
    keksi joukon katselusta,
    liikkehistä liiatenkin,
    tiesi heidän toivehensa
    saada kuulla kummat kaskut
    vallan huikeat valehet.
      Iagoo, kova kehuja
    eipä kuullut kamppailusta,
    ettei moista ois kokenut,
    uskonut urostekoa
    yli käyväksi omamsa,
    kertomusta kummallista,
    että ei enemmän tiennyt.
      Jos vain kuulit kerskuntaansa,
    häntä uskoa halusit,
    eipä toinen puolimäärin
    nuolta niin kauas lennättänyt,
    saanut saaliiksi kaloja,
    surmannut poron sukua,
    majavata maanitellut,
    pian juossut taivaltansa,
    syvälle sukeltanunna,
    ulapoita uiskennellut,
    tehnyt matkoja monia,
    nähnyt ihmeitä isoja
    kuin Iagoo ihmeellinen,
    taitava tarinaseppo.
      Niin tuli kuuluksi nimensä,
    sananparreksi satunsa,
    konsa kerskui metsänkäyjä
    taitonsa tavattomaksi,
    taikka suulla suurenteli
    sotatöitänsä soturi,
    varoitellen virkettihin:
    "Iagoo on tänne tullut!"
      Hänpä kätkyen koversi
    Hiawatha-poikaselle,
    laittoi rungon lehmuksesta,
    peuranjänteellä siteli,
    myöhemmin opasti miestä
    jouset, nuolet laatimahan,
    suorimahan saarnikaaren,
    nuolen tammisen tekohon.
      Nytpä häissä Hiawathan
    Iagoo, iso kehuja
    istui vanhana, rumana.
      Tuosta häntä pyydettihin:
    "Oi kerro, hyvä Iagoo
    meille joku outo juttu
    juhlan kuulun kunniaksi,
    hetken herttaisen huviksi,
    vieraiden viihdykkeeksi!"
      Iagoo heti lupasi:
    "Saatte kuulla kumman kaskun,
    oudon seikkailun sanelen
    tietäjästä, Osseosta,
    Iltatähtösen pojasta."



XII

Iltaatähden poika


    Onko päivä painuvainen
    taakse veen tasasen kalvon,
    vaiko joutsen joikuvainen,[8]
    tapoama taikanuolen,
    josta pursuvi punainen,
    vedet värjäten verellä,
    ilman holvaten ihanan
    vedet värjäten verellä,
    ilman holvaten ihanan
    höyhenverhon välkkehellä?
      Aleneva aurinkoinen
    on se, vaipuva vetehen,
    taivas puuntavi punaisna,
    ruusuisena ruskottavi,
    veri värjäten vesiä.
      Senpä on yllä Iltatähti,
    välkkyvä, värähtelevä,
    läpi pilven purppuraisen
    häilyvi hämyssä illan. --
      Ei, se on heleä helmi
    Suuren Hengen wampumvyössä,
    kun hän kulkevi hämyssä
    yli taivon äänetönnä.
      Iagoo ilolla keksi
    sen, ja virkahti välehen:
    Katsokaahan, Iltatähti,
    Pyhä taivahan tulonen!
      "Kuulla kumman kertomuksen
    saatte, Osseon tarinan,
    kerron kaskun kaunihimman
    Iltatähtösen pojasta:
      Aikoinapa entisinä,
    ajan alkua lähellä,
    taivaat kun likemmä ylti,
    jumalat oli tutummat,
    elelipä pohjolassa
    moinen metsien kävijä
    tytön kymmenen keralla,
    pulskan, kaunihin, solakan.
    Vaan Oweenee, nnorin neito
    oli oikukas olento,
    hiljanen ja haaveksiva
    sisaruksista ihanin.
      Kaikki saivat puolisoiksi
    jalot, ylpeät soturit.
    Vaan Oweenee, nuorin heistä,
    hyljäten hyvätkin sulhot,
    otti Osseon omaksi,
    köyhän ja ruman rituksen,
    heikkorintasen rykijän.
      Vaikk' oli outo ulkomuoto,
    kaunis sielu on sisällä;
    Iltatähdestä kotoisin,
    tuosta naisten tähtösestä,
    kiihkon, hellyyden tulesta,
    tuonpa hehku rinnassansa,
    kauneus sen hengessänsä,
    sen salainen tenho, taika,
    loistavi olennostansa.
      Oweeneen hylätyt sulhot,
    miehet pulskat wampum-vöiset
    maalinensa, sulkinensa,
    ivaten osoittelivat,
    pilkkanauruin seurasivat.
      Hänpä heille vain saneli.
    'Viisi vöistänne välitän,
    vähät huolin höyhenistä,
    maalistanne, nauruistanne;
    onni Osseon keralla!'
      Sai he kerran juhlakutsut,
    illan kostean hämyssä
    sisarukset kaikki neljä
    meni miestensä mukana,
    Osseo perästä hiipi
    kera Oweeneen ihanan,
    astuisivat äänetönnä
    toisten mennessä meluten.
      Läntiselle taivahalle
    usein Osseo pälyvi,
    kuni pyytäen pysähti
    kiintyen, kysyvä katse
    illan silmähän somahan,
    tähtösehen hellimpähän
    vienosti värehtivähän.
      Kuulivatpa kuiskehensa:
    'Ah showain nemeshin, Nosa!
    sääli, taatto, armahtaos!'
    vanhin sisko virnisteli:
    'Kuulkaa, kuinka taattoansa
    palvoopi pahainen ukko!
    kumma kun se ei kuperru
    nurinniskoin pois, polulta.'
      Nauru kaikui, metsä raikui
    turhantuhmasta jutusta.
      Makasipa metsätiellä
    tammi myrskyn taittelema,
    oudonsuuri ontto runko
    loikoi sammalten sisässä,
      Osseo kun tuon näkevi
    päästi tuiman tuskanhuudon
    syöksyi sydän-ontelohon.
    Työntyi kuiluhun tyvestä
    mies vanha, ruma rutukka
    leimahtipa latvapäästä
    uros, uljas nuorukainen,
    pitkä, kaunis ja verevä.
      Niin Osseo muutettihin
    nuoremmaksi saatettihin.
    Vaan voi Osseon omoa,
    Oweeneeta uskollista!
    Oudoksi Oweenee muuttui,
    vallan vanhaksi, rumaksi,
    ämmäksi ikäkuluksi,
    kepin kanssa kulkevaksi.
    Nauroi siskot miehillensä
    että metsikkö kajahui
    joukon tuhmasta melusta.
      Eipä Osseo hylännyt
    vanhennutta vaimoansa,
    hiljemmin sivulle hiipi,
    kättä kurttuista puristi,
    kutsui häntä kullaksensa,
    puhutteli pulmuksensa,
    kunnes pääsivät pitoihin,
    wigwamihin istumahan,
    mi oli pyhitettynä
    itse Iltatähtöselle,
    tuolle naisten lemmikille.
      Näkyihinsä vaipuneena
    istui Osseo kemuissa,
    muut remusi riemullisna,
    eipä Osseo iloinnut,
    hylki ruuat, hylki juomat,
    eikä kuunnellut, puhellut,
    istui, ollen aatoksissa,
    silmin hellin, haaveksien
    ensin katsoi Oweeneehen,
    sitten tähtitaivahalle.
      Kuulipa sitten kuiskauksen
    kaukotähdestä tulevan,
    äänen mailta äärettyyden,
    hellän, sointuvan, matalan.
    Kuului ääni: 'Oi Osseo,
    poikaseni, rakkahani,
    taittuivat jo velhon taiat
    sinua sitelemästä;
    tule luokseni, ylene,
    syö'ös eestäsi evähät!
    ne on siunatut, lumotut,
    taikavoimalla varatut,
    ne sun hengeksi tekevät.
    Ei kupit ja kattilasi
    toiste puuta ja savea,
    kuppisi sun wampumista,
    kattilas helohopeiset
    simpukan sinipunaisna
    läikehtien välkkyköhöt.
      Naiset olkohot vapahat
    työn tukalan tuomiosta,
    lintuina livehtiköhöt,
    tähtösinä välkkyköhöt,
    tummina tulivaloina
    kuin ihanin iltarusko.'
      Minkä Osseo älysi,
    kuuli, setvisi sanoiksi,
    oli muille outo soitto,
    kaukolinnun lauleloa,
    whip-poor-willin viserrystä,
    valitusta Wawonaissan
    metsän harmaassa hämyssä.
      Alkoi sitten suuri kumma:
    Maja alkavi täristä,
    kohta tuntui se kohoovan,
    ilmoille yleneväksi
    puiden lehvien hämystä,
    latvaoksien ohitse
    tähtitaivahan valohon.
      Puukupit punertelivat
    näkinkenkinä somina,
    kodan kaikki ruotehetkin
    hohti kuin hopeavarvat,
    loisti tumma tuohikatto
    kuni siivet kuoriaisen.
      Osseo kun päänsä käänsi,
    yhdeksän on ympärillä
    sisarusta miehinensä
    lintuina moniväreisnä,
    mikä närhi, ken harakka,
    kuka rastas, kottarainen,
    kaikki hyppi ja viserti,
    sulkiansa suoristivat,
    höyheniä pöyristivät,
    pyrstöä pyristelivät.
      Vain Oweenee, nuorin sisko
    muuttumatta, äänetönnä
    istui vanhana, rumana,
    katsoi muita murhemielin.
    Osseo ylös pälyen
    päästi toisen tuskanhuudon,
    kuten tuonnoin metsätiellä
    luona tammen taittunehen.
      Heti vaimon vanha muoto
    muuttui nuoreksi, somaksi,
    vaihtui verhonsa räsyiset
    kärpännahkaturkiksiksi,
    välkkyi sauvansa somana
    hopeaisna höyhenenä.
      Taasenkin maja vavahti,
    syöksyi ilmojen lävitse
    kautta pilvien, sumujen
    loistehesen taivaisehen,
    Iltatähtehen laseikse,
    hiipi kuin höytyvä lumelle,
    lehti aalloille aleten,
    untuva vetehen vierren.
      Osseon isä iloiten
    heti tervehti tulijat,
    hän, vanhus hopeahapsi
    katsehin vakavin, hellin
    sanoi oitis: 'Osseoni,
    poikani, hopeinen häkki
    koreoine lintuinensa
    ripustaos riippumahan
    wigwamisi pieluksehen.'
      Häkin hän ovelle kiinsi;
    siitä astuivat sisälle
    kuullen Osseon iseä,
    Iltatähden ruhtinasta,
    kuin hän virkki: 'Osseoni,
    olen säälinyt sinua,
    nuorentanut, kaunistanut,
    Muutin vaimosi sisaret
    miehillensä lintusiksi,
    kuin he pilkkasi sinua
    vanhan miehen haamussasi,
    nähnehet ei nuoruuttasi,
    tunteneet syömmes tulta,
    Oweenee vain uskollinen
    lempi, ymmärsi sinua.
      Vasemalta välkehtivän
    sumun siintävän sisässä
    elelevä häijyhenki
    kaukotähden kainalossa,
    kateinen Wabeno-noita,
    mi sun muutti vanhukseksi.
      Vältä sattumat sätehen
    joita hän sieltä heittelevi;
    nuo ovat taikanuoliansa,
    joiss on tenhot loihtimansa!'
      Monta vuotta rauhallisna
    Iltätähdellä eleli
    Osseo isänsä kanssa,
    monta vuotta linnut lauloi
    wigwamin oven ohella
    hopeaisessa häkissä.
      Ja Oweenee uskollinen
    pojan synnytti pätevän,
    kaunihin kuni emonsa,
    urhokkaan kuni isonsa.
      Poika kasvoi ja kehittyi,
    Osseo hyvillämielin
    laati hälle jouset, nuolet,
    aukasi hopeisen häkin,
    emot laski valloillensa,
    tädit lentohon lähetti,
    linnut kiiltohöyheniset
    maaliksi matalan miehen.
      Linnut ympäri livehti,
    lauluin tähden täyttelivät,
    ilon ja vapauden virsin,
    lumosivat loistollansa,
    sulkiansa pöyhistellen,
    kunnes poika, pieni kyttä
    kohta jousen jännitteli,
    lennätti nopean nuolen,
    joka linnun loistosiiven
    haavoitti, alas pudotti.
      Näkyi kumma kuulumaton:
    Linnun loistavan sijasta
    nainen nuori, nuolirinta
    kohta ilmestyi etehen.
    Vaan kun vuotavi verensä
    Iltatähdelle pyhälle,
    silloin taittui taian mahti,
    luopui jo lumojen voima,
    tuo peloton jousiurho
    aivan äkkiä älysi
    vaipuvansa, painuvansa
    läpi pilvien, sumujen,
    kunnes viimein vihreälle
    saihe saarelle somalle
    Gitche Gumeessa isossa.
    Nähtihin korean karjan,
    linnut loistavat, tulevan,
    liidellen kuin syksyn lehdet
    saarelle samoa tietä.
      Vieri wigwami hopeinen,
    katto kaunis välkkyväinen
    kuni siivet kuoriaisten.
    Tuli kuin tuulen kantamana,
    saapui, saarelle vajosi,
    tuoden Osseon ohella
    uskollisen Oweeneenkin.
      Sitten linnut muodon muutti
    kuolevisien kuvahan,
    mut ei muuttaneet kokoa,
    jäivät kaikki pikkusiksi,
    puk-Wudjie-kääpiöiksi.
      Hauskoina kesäisnä öinä,
    Iltätähden loistaessa
    käyvät he käsikädessä
    karkeloiden kalliolla,
    hietikolla hipsutellen.
      Kesäiltojen hämyssä
    vielä wigwami hopeinen
    siellä välkkyvi somasti,
    kuulevi kalastelija
    iltatähtien valossa
    tanssijain iloiset äänet."
      Kunpa taukosi tarina,
    pääsi päähän ihmejuttu,
    juhlallilisnapa Iagoo.
    katsoi kaikkia, lisäten:
    "Tunnen suuria uroita,
    joit' ei kansansa älyä,
    pojat pilkaten puhuvat,
    ikämiehet irvistellen;
    onpa pilkkakirvehille
    oppi Osseon jutusta."
      Vihkivierahat imehti,
    kuullen kummoa tarua,
    naureskellen ja kehuen,
    keskenänsä kuiskutellen:
    "Lie hän itse urho ylväs,
    muut muka tätiä tässä,
    enoja erehtyviä."
      Sitten lauloi Chibiabos
    soinnuin hellin ja suloisin,
    raskasmielisin sävelin,
    lauloi immen vaikerruksen
    Algonquin-rakastetulle:
      "Aattelenpa armastani,[9]
    muistan rakkahaisintani,
    häntä syömmeni halaapi,
    mun Algonquin-armastani.
      Rakkahin erotessamme
    pani helmet kaulallani,
    valan valko-wampum-merkit,
    mun Algonquin-rakkahani!
      Kuiski käyvänsä keralla
    tuonne synnyinseudulleni,
    pyysi päästä seurassani,
    mun Algonquin-rakkahani.
      Kaukana -- sanelin hänelle,
    kovin on kaukana kotini,
    etäällä elosijani,
    mun Algonquin-rakkahani!
      Kun ma katsoin jälkehensä
    ikävin erotessamme,
    silmät seurasi minua
    mun Algonquin-armahani.
      Päällä kaatun kuusen rungon,
    haaralla vesihakosen,
    siellä seisoi armahani,
    Algonquin, rakastettuai.
      Aattelenpa armastani,
    muistan rakkahaisintani,
    sua syömmeni halaapi
    armahani, mun Algonquin!"
      Näin oli häät Hiawathalla,
    tanssi Pau-Puk-Keewis'illa,
    Iagoon oli ihmejuttu,
    Chibiabosin sävelmä.
      Niinpä loppui häät hupaiset,
    vieri vierahat kotihin,
    onnehen jäi Hiawatha
    yön ja armahan keralla.



XIII

Maissipeltojen siunaus.


    Laula, oi Hiawathan laulu
    sen jälestä seuranneesta
    onnesta Ojibwain maassa,
    hauskassa ja rauhaisassa!
    salat laula Mondaminin,[10]
    maissipeltojen menestys!
    Haudattu sotainen kirves,
    kuopattu sotakurikka,
    kaikk' asehet alla mullan,
    sotahuudot unholassa,
    rauha kansojen välillä.
      Miehet metsissä samosi,
    tuohipursia tekivät,
    ampuivat majavat, peurat,
    vetivät kalat vedestä.
      Naiset rauhassa sokerin
    vaahterasta valmistivat
    kokosivat villiriisin,
    parkitsivat metsännahkat.
    Loisti ympäri kyleä
    maissipellot mahtavina
    heilui sulat Mondaminin,
    silkkisuortuvat värehti,
    hyvin kasvoi kaunis vilja.
    Naiset kylvivät kevähin
    pellot laajat ja satoisat
    Mondaminin peittelivät,
    riisuivat taas syksyn tullen
    kuoret keltaiset sadolta
    kuten neuvoi Hiawatha.
      Kerran kylvännän jälestä,
    maissin maahan peitettyä
    virkkoi viisas Hiawatha,
    Minnehahalle puheli,
    neuvoi nuorta vaimoansa:
      "Viljapellon varjeluksi
    vedä yöllä ympärille
    taikapiiri suojukseksi
    ruostehelta, hyönteisiltä
    Ja Wagemin-varkahilta,
    Paimosaideilta pahoilta.
      Yön hämyssä hiljaisessa
    pimeyden peittehessä
    Nepahwin, unelan ukko
    ovet kun on kiinni pannut,
    ettei kuule korva herkin,
    tai tapoa silmä tarkin;
    hiivi hiljaa vuotehelta,
    pukimesi pois pujota,
    kierrä pellot kylvämäsi,
    pitkät pientaret kävele,
    hapset vainen harsonasi,
    pimeys pukimenasi.
    Siten vainiot vaotut[11]
    hedelmöivät herttaisesti,
    jälki armas askeleisi,
    taikaympyrät tekevi
    suojaksi tuhon tulolta;
    ei astu mato alitse,
    ruoste, hyönteiset ylitse.
    Se suoja sudenkorennon,
    hämähäkin häätökeino,
    este oiva heinäsirkan,
    madon karvaisen manaus,
    Way-muk-kwanan, karhunkarvan,
    ukonkoirien kuninkaan!"
      Korpit puissa kornahteli,
    vaakkui nälkäiset varikset,
    Kahgahgee, kuningaskorppi
    mustan laumansa mukana.
    Nauroi nuo Hiawathalle,
    heilui metsä hirnunnasta,
    naurustansa katkerasta
    Hiawathan haastelulle.
      "Kuulkaahan" -- he haastelivat
    "Hiawatha-taikuria!"
      Hiipi hiljainen hämärä,
    yö laski ylitse maiden,
    Wawonaissan murhevirsi
    kuului kuusikon takoa,
    Nepahwin, unelan ukko
    ovet kun kiinnitti majojen;
    silloin nousi Minnehaha,
    puvun päältä pois pujotti,
    pimeys pukimenansa
    astuvi arastamatta
    pitkin pellon pientaria,
    piirsi pyhän taikapiirin,
    pellon suuren suojusteli.
    Muut ei häntä huomannehet
    kauneutta keksinehet,
    yö yksin näöstä nautti,
    Wawonaissa yksin kuuli
    sydänsykkehen povensa;
    hämy heitti varman vaipan,
    pimeys pyhäisen peiton
    ett'ei kenkään kerskoaisi
    häntä nähneensä hämyssä.
      Aamulla, kun päivä alkoi,
    Kahgahgee, kuningaskorppi
    mustat korppinsa kokosi,
    kutsui vaakkuvat varikset
    jotka metsässä melusi,
    lentäen pelottomana
    Hiawathan viljamaille,
    Mondaminin haudan päälle.
    Aikoi, moiset, Mondaminin
    ylös haudasta harata,
    taian turhaksi tuhota,
    panna pyhän taikapiirin,
    Nauravan Veden vetämän
    aivan pilkaten pilalle.
      Huolellinen Hiawatha,
    aina valpas ja varova
    kuuli parven pilkkanaurun,
    puiden latvoista puhelun.
    "Kau!" hän virkkoi Kahgahgeelle,
    "kuule, korppien kuningas,
    laitan teille lemmon läksyn,
    mi ei hetkessä unohdu!"
      Aamulla hän aikaisehen
    ansat pelloille asetti,
    pani pyydykset pahoille,
    itse painui piilosalle
    viereisehen viidakkohon,
    vartoi korppia, varista,
    vuotti närhin näpsimistä.
      Kohta ryövärit rymyllä
    riensi raakkuen, rähisten,
    tulivat kuin tuulen pyörre
    halmetta hävittämähän,
    maasta kynsin kaivamahan
    Mondaminin, maissiviljan.
      Hairahti hyvätkin rosvot,
    viejät viekkahat erehtyi,
    välttyi vaara silmiltänsä,
    kunnes kynnet kiinni jäivät,
    kunnes tunsivat tuhonsa
    ansoissa avuttomina.
      Pian piilosta pölähti
    Hiawatha hirvittävä;
    kamalata katsettansa
    korpit kaikki kauhistuivat.
      Hänpä oitis heilumahan,
    kuolonarmot antamahan;
    kurjat ruumihit ripusti
    ruo'on päihin roikkumahan
    pelloille pyhitetyille
    merkiksi kamalan koston,
    varkaille varoitukseksi.
    Yksin joukon johtolinnun,
    Kahgahgeen, kuningaskorpin,
    senpä päästi surmansuusta,
    panttivangiksi varusti,
    wigwamillensa kuletti,
    niininyörillä niteli[12]
    kiinni päähän kurkihirren.
    "Kuule, korppi!" -- hän puheli,
    "ryöstöjoukon johdattaja,
    pahan alkuhun panija,
    sinutpa sitehissäni
    pidän panttivankinani,
    ollos hirmu heimollesi,
    varoituksena väkesi!"
      Niin jätti sydämmin synkin
    aamupäivän paistehesen
    korpin harjalle kotansa
    mielipahoin parkumahan.
      Riuhtoi rietas pintehissä,
    turhaan huusi heimoansa,
    vaatien vapauttansa.
      Kesän kukkean ajalla
    lietsoi lämmintä etelä,
    Shawondoseen suudelmia
    huulin lämpimin lähetti,
    maissi kypsyi ja kehittyi,
    kunnes seisoi kukkeana
    kellanvihrein pukimin;
    sulkinensa, töyhtöinensä
    loisti tähkät täyteläiset
    ompuista avautuvista.
      Silloinpa Nokomis-vanhus
    Minnehahalle puheli:
    "Nyt on syksy jo sylissä,
    villiriisit on kerätyt,
    maissi vallan valmistunut,
    korjuulle kokoontukaamme,
    pian painihin ruvetun,
    riisukaamme kaapu kaunis,
    sulat, töyhdöt Mondaminin,
    verho keltasen viherä!"
      Ilomielin Minnehaha
    lähti riemuiten majasta
    keralla Nokomis-muorin.
    Tuostapa tulivat koolle
    vaimot, neidot, nuorukaiset
    kultaviljan korjuusehen,
    maissin tähkäin kuorintahan.
      Tuolla metsän laitehella,
    tuoksuvaisten puiden alla,
    istuivat soturit, äijät,
    varjossa savuja veellen.
    Hetkin pitkin, äänettömin
    sieltä silmät seurasivat
    vaimojoukon häärimistä,
    nuorukaisten leikkityötä,
    impien ilonpitoa,
    nuo kun nauroi kuin harakat,
    närhinä räkättelivät,
    rastehina rallattivat.
    Konsa impi onnellinen
    löysi tähkän täyteläisen,
    välkkyvän, veripunaisen,
    kohta kaikki huutamahan:
    "Nushka! saatpa sulhon sorjan,
    kullan kukkean, verevän!"
    "Uh!" urahti ukkosetkin,
    varjostansa vastasivat.
      Mutta milloin nuorukainen
    taikka neito keksi tähkän
    ruostunehen, ränstynehen,
    käyräksi käpertynehen,
    kaikui taaskin naurut, laulut,
    kävi toiset mutkitellen
    vallan vanhusten tavalla
    liikaten ja loilotellen:
    "Wagemin, sä maissin viejä,
    Paimosaid, sä piilorosvo!"[13]
      Kaikui pellot naurelosta,
    kunnes korppien kuningas,
    Kahgahgee vihassa karjui
    Hiawathan wigwamilta;
    puissa, peltojen lähellä
    mustat ryövärit rähisi.
    "Uh!" urahti ukkosetkin,
    vastaellen varjostansa.



XIV

Kuvakirjoitus.


    Tuumi kerran Hiawatha:
    "Kaikki kalveten katoopi,
    vanhat miehet muistoinensa,
    suuretkin sukutarinat;
    jäävät urhot unholahan,
    metsäretket mainioimmat,
    kaikki Mendain viisauskin,
    taito varma Wabenojen
    profeettojen ihmenäyt,
    Jossakeedien unehnat.
    Suurten suut jo surma sulki.
    Tuoni viisasten tarinat,
    kaikki väistyi kallis tieto
    polven poistuvan keralla,
    unhoittuvat ulkomuistot
    tiedosta tulevan polven,
    syntyvuoron vuottavaisen
    pitkässä pimeydessä,
    synkässä, sanattomassa.
    Taattojemme hautamerkit
    kaikki on kuvittamatta,
    eipä selvillä eroitus,
    Toteminsa tiedossamme,
    Kotka, Karhu tai Majava,
    ken heistä esi-isämme;
    tiedämme ne taatoiksemme,
    vaan ei varmasti eroa.
      Parhaiten pakina käypi
    miesten seisten vastatuksin,
    vallan on vaikea jutella
    etäisille ystäville;
    saavu ei salainen tieto
    viestin viejän tietämättä,
    hänpä voi sen häivytellä,
    saattoa sivulliselle."
      Noinpa tuumi Hiawatha,
    ajatteli yksinänsä,
    mietti metsässä kävellen
    kaiken kansansa hyveä.
      Värit koppoi kontistansa,
    maalit laukusta lateli,
    kirjaeli koivun kyljen,
    maalasi monet kuviot,
    ihmeiset, salaperäiset.
    Aatos kullakin kuvalla,
    sanoin piirrokset puhuvat.
      Ensiksi Elämän Herra,
    mahtava Gitche Manito --
    hän munaksi maalattihin,
    joka on kalto kaikkialle.
    -- Suuri Henki kaikkialla --
    tuota tarkoitti kuvio.
      Mahtava Mitche Manito,
    Paha Henki kauhistava
    oli käärmeeksi kuvattu;
    Kenabeek, se Suuri käärme
    viekas, taitava, kavala,
    mateleva Paha Henki,
    -- tuota tarkoitti kuvio;
    Valkoympyrä: elämä,
    tumma: kuoleman kuvio,
    kalat, ihmiset, elukat,
    metsät, vuoret, järvet, virrat.
    Suora viiva maan on merkki,
    päällä kaari: taivon merkki,
    päivää valkoinen välissä,
    siinä pilkut, tähdet: yötä;
    vasen piste: päivän nousu,
    oikealla: päivän lasku;
    päällä piste: puolipäivä,
    senpä alla aaltoviivat:
    pilvisäätä ja sadetta.
      Jalan jäljet wigwamille
    kutsun merkkiä olivat
    vieraille kokoutuville;
    ylöspäin verinen kämmen
    hävityksestä puhuvi,
    virkkavi vihollisuutta.
      Näytti näitä Hiawatha
    eessä kansan kummaksuvan
    kaikki merkinnät selitti,
    sanoi: "Hautapatsaitamme
    kaikk' ovat kuvuttomia,
    maalatkaa nyt merkit niihin,
    jokainen kotikuvansa,
    oman heimonsa Totemin,
    niin että tulevat polvet
    Toteminsa tuntisivat!"
      Kohta merkit maalattihin;
    ken vainen vähänkin muisti,
    Toteminsa toimittivat,
    pannen hautapatsahasen
    päälle heimopäällikkönsä
    kullekin oman kuvion.
    Siinä Karhut, Kilpikonnat
    Porot, Kurjet ja Majavat
    maalatut ylösalasin,
    -- merkki kunkin kuolemasta,
    kelle kuuluvi kuvio.
      Profeetatkin, Jossakeedit,
    sekä taikurit, Wabenot,
    myöskin Medat, lääkemiehet
    tuohelle, poronnahalle
    laativat he laulumerkit,
    kullekin oman kuvion,
    kuvat kummat ja koreat,
    oudot ja salaperäiset,
    jotka johtivat tajuhun
    loihdut ja lumouslaulut.
      Salamoivan Suuren Hengen
    välkky-valot taivahiset,
    Kenabeek, se Suuri Käärme,
    pystyssä verinen heltta
    ylös katse, luikerteli;
    päivänkehrä kuunteleva,
    kuuhut kuoleva, pimeten,
    pöllö, kotka, kurki, haukka,
    merimetso, taikalintu;
    kulki miehet taivahalla
    päättä, nuolten puhkomana,
    ylöspäin verinen kämmen;
    hautaliput, suur-soturit
    maata, taivasta pidellen.
      Kuvat moiset maalattihin
    tuohelle komean koivun,
    taikka päälle peurannahkan.
    Metsästys-, sotimislaulut,
    lääke- sekä loihtulaulut
    kaikki kuvin merkittihin,
    kullekin oma kuvio.
      Eipä jäänyt unholahan
    lemmenlaulelo ihana,
    somin taika tarvittaissa,
    kaiken mahtavin manaus,
    sodan uhkoa isompi.
      Näin sen merkit merkittihin
    kuvio sekä selitys:
      Ensin: seisova inehmo,
    heleimmän tulipunainen,
    se on lemmenlaulelija,
    merkiten: väri väkevä
    voimistaa mun yli muiden.
      Sitten: istuva inehmo,
    joka lauluja latovi
    taikarumpua takoen,
    sen selitys: kuule kaiku,
    äänekseni tää älyä!
      Kun tämä punakuvio
    seisovi majan sivulla,
    tuop' on merkitys kuvion:
    intohimon hehkuvaisen,
    salatunnelman tulessa
    vieren, istun vierellesi!
      Taas kuviot: mies ja nainen,
    seisoen käsikädessä,
    sormet sormien lomassa
    niinkuin liitos liikkumaton,
    sepä niille on selitys:
    näen syömmesi sisällön
    poskesi punastuessa.
    Seuraava on saaren neito,
    neito saaren keskustalla.
    Tuo selitys sen on laulun:
    Jos sa oisit kaukomailla,
    kaukosaaressa asuisit,
    taitaisin väkevin taioin,
    sydänlempeni lumolla
    luokseni sun luonnutella.
      Sitten neito nukkuvainen,
    lempijä lähettyvillä
    korvahan sen kuiskutellen:
    Vaikkapa vaelteleisit
    etäällä unien mailla,
    kuulet sinne lemmen kaiun!
      Oli viimeinen kuvista:
    sydän ympyrän sisällä,
    taikakehä keskuksessa;
    tuopa tarkoitus kuvalla:
    Eessäni sydämmes paljas,
    sillepä mä kuiskaelen!
      Niinpä viisas Hiawatha
    kaikki kansalle opetti,
    salamerkit, maalaukset,
    taidon kirjata kuvia
    tuohelle sileän koivun,
    päälle peuran valkovuodan,
    kylän hautapatsahille.



XV

Hiawathan valitus.


    Kerran miettivät Manitot,
    pahat henget neuvotteli
    kademielisnä, peläten
    Hiawathan viisautta,
    ystävysten rakkautta,
    hänen ja Chibiabosin;
    teki liiton kehno liuta
    kummankin kukistukseksi.
      Usein viisas Hiawatha
    varoitti Chibiabosta:
    "Ellös poistu pois minusta
    kataloitten kaattavaksi!"
      Nauroi nuori Chibiabos,
    mustahapsi huoletonna
    lapsen luottavan tavalla:
    "Ellös veikkonen pelätkö,
    ei mua pahat lähesty!"
      Kerran kun Peboan, talvi
    kattoi jäällä Suuren Järven,
    kuivat lehdet kun kahisi
    tuiskutuulen tuprakassa,
    hanki hiljainen, levisi,
    peitti maat, majoja laati,
    muutti männyt wigwameiksi,
    vastoin veljen kiellänteä
    läksi yksin Chibiabos
    nuolilla asestettuna,
    lumikenkänsä jalassa
    sarvipeurojen perähän.
      Suuren Selän tuolle puolen
    rienti jo perästä peuran
    jäätä äsken jäätynyttä,
    kiihtyi, kiitäen uhemmin.
      Mutta alla, Ahtolassa
    katalat kateiset henget
    väijyksissä vuottelivat,
    alle aukoivat avannon,
    urhon suistivat sulahan.
      Unktahee, veden jumala,
    jumala Dacotan heimon
    hänet hautasi syvähän,
    peitti pohjahietikkohon.
      Gitche Gumeen, Suuren-Veden
    niemekkeellä Hiawatha
    nosti suuren tuskanhuudon,
    valtavan valitusvirren,
    että piisoni pysähti,
    itse ukkonen heräsi
    jyrähdellen; "uh, Baim-wawa!"
      Sitten naamansa nokesi,
    peitti päänsä viitallansa,
    istui surren itkemähän,
    wigwamiin valittamahan
    viikon seitsemän ajaksi;
      "Sortui soittaja suloisin,
    poistui laulaja parahin,
    meni meiltä ainiaaksi,
    muutti, matkusti likemmä
    soiton suurta mestaria,
    laulun herroa ylintä,
    oi, on veljyt, Chibiabos!"
      Kuiski tuosta tummat kuuset,
    puikutti punakäpyiset,
    vehrytlehväiset valitti.
    yltänsä ikävissänsä
    humisivat huoliansa;
    samat on huolet huolijoilla,
    saman vainajan valitus!
      Turhaanpa keväinen metsä,
    kaipasi Chibiabosta,
    puro, Sebowisha voihki,
    niityn vihvilät valitti,
    sinilintunen, Owaissa
    lauloi puiden latvuksilla.
    "Chibiabos! Chibiahos!
    kuoli soittaja suloinen!"
      Punakerttu, Opecheekin
    luona wigwamin valitti:
    "Chibiabos, Chibiabos!
    kuoli soittaja suloinen!"
      Kävi öisin kautta metsän
    whip-poor-will valitusäänin,
    awonaissa voivotellen:
    "Kuoli soittaja suloisin,
    laulajista kaunokaisin!"
      Tuli Medat, lääkemiehet,
    tuli noidatkin Wabonot,
    profeetatkin, Jossakeedit.
    saivat luokse Hiawathan
    katuvata katsomahan.
    Laativat he lohduksensa
    lähelle pyhän majasen;
    astuksivat äänetönnä.
    keralla parannuspussi
    nahkasta majavan, saukon,
    täynnä taikajuureksia,
    voimakkaita lääkkehiä.
      Askeleet ne kuultuansa,
    Hiawatha aivan oitis
    lakkasi valittamasta
    kuollutta Chibiabosta;
    ei kysellyt, vastaellut,
    päänsä paljasti surevan,
    kasvoista värit virutti,
    pesi äänettä, hitaasti,
    seuraeli hiljaksensa
    pyhän wigwamin sisälle,
    juoden siellä taikajuoman
    Nahma-wusk on valmisteesta
    sekä Wabeno-wuskista,
    yrteistä parantavista.
      Löivät velhot rumpujansa
    lauleskellen laulujansa,
    sanellen salaperäisnä:
    "Minä itse, katso mua,
    Harmaa Kotka -- haastajata!
    Tulkaa valkoiset varikset,
    käykää häntä kuulemahan!
      Ukkonen, kovakitanen,
    henget kaikki auttelevat.
    minä kuulen kutsuäänet
    taivahan joka taholta;
    parannan sun, Hiawatha,
    väkeväksi sun puhallan!"
    "Hi-au-ha!" nyt kuoro vastas,
    "Way-ha-way!" soi noitajoukko,
    "Ystäväin on maan matajat,
    haukan kynttä heiluttelen;
    Mahngin myös voin surmaella,
    taidan tappaa valkolunnin,
    nuolin syömmesi sytytän,
    sinut vahvaksi puhallan,
    teenpä urhon terveheksi!"
    "Hi-au-ha!" taas kuoro vastas,
    "Way-ha-way!" jymisi velhot.
    "Kun ma, profeetta, puhelen,
    alkaa wigwami vapista,
    pyhä huone heilahdella
    näkymättömin kätösin,
    tanner taipuu astuissani,
    ääntä outoa pitävi;
    mä sun vahvaksi puhallan;
    nouse, haasta Hiawatha!"
    "Hi-au-ha!" taas kuoro huusi,
    "Way-ha-way!" jymisi velhot.
      Hiawathan pään ylitse
    pussejansa puistelivat;
    alkoi taikatanssiminen
    Hiawathan ympärillä
    ja hän houreesta heräsi,
    kalpeana kaihostansa,
    parani pahoista mielin.
    Kuten pilvet taivahalta
    poutatuuli pyyhkäisevi,
    huolet päästänsä hävisi;
    kutenpa keväinen virta
    jäänsä jättävi nopeesti,
    sydän selveni surusta.
      Sittenpä Chibiahosta
    Manan mailta maanittihin,
    Gitche Gumeen hietikosta
    vainajata vaadittihin.
      Kuuli hän kumman taikalaulun,
    mahtavan manauskutsun,
    oudon huudon hukkuneelle
    alla aaltojen, syvällä.
      Kuollut hiekasta kohosi,
    kuuli soitot, kuuli laulut,
    tuli kutsua totellen
    aina wigwamin ovelle,
    vaan ei laskettu sisälle,
    annettiin oven raosta
    kätehen tulikekäle,
    kuuma hiili hyppysihin.
    Kuninkaaksi kuollehille,
    tuomariksi Tuonelahan
    hänet tuosta määrättihin,
    nuotion sytyttäjäksi
    tään jälestä kuoleville
    öisten matkojen varalle,
    Ponemahn alustamaille
    itse Tuonelan isännän
    valtahan vaeltaville.
      Lapsuuden kotikylästä,
    armailta asuinmajoilta
    Chibiabos hiljallensa
    savurenkahan tavalla
    hitaasti etemmä häipyi.
      Eipä oksa eessä heilu,
    ruoho allansa rutistu,
    lehti kuivanut kahise
    poistuvan poleksiessa.
    Neljä päivää hän poleksi
    kuolleiden kinttuteitä,
    juhli kuolleen mansikalla,
    vieri poikki murhevirran
    pölkyn pyörivän avulla;
    sai Hopeajärvellekin,
    vietihin kivivenolla
    autuaitten saaristohon,
    aaveitten asuinsijoille.
      Matkalla maleksiessa
    näki hän monta kulkijata
    taakkoihin tukahtumassa,
    turkit, nuijat, nuolet, jouset,
    kupit, kattilat, evähät,
    lahjat on vainen vastuksina
    yksinäisellä polulla.
    "Ah kun antoikin elävät."
    -- vaeltajat vaikeroivat --
    "meille moiset kantamukset!
    Parempi ois paastotenkin
    astella alastomana,
    kuin tää kulku kuormitettu,
    vallan vaikea vaellus!"
      Sitten läksi Hiawatha,
    vaelsi idät ja lännet,
    neuvoi siellä ihmisille
    tautien parannustavat,
    neuvoi kaikki lääkekasvit,
    vastamyrkyn valmistukset.
      Siten ensin saatettihin
    kaikkien tajuttavaksi
    salaisuudet Medaminin,
    pyhäinen parannustaito.



XVI

Pau-Puk-Keewis.


    Kuules kuinka Pau-Puk-Keewis,
    kuinka kaunis Yenadizze,
    kansan hulluksi hokema,
    kiihoitti kylän pilalle.
    Kuulehan kujehistansa,
    äkki lähdöstä, paosta
    Hiawathan hyppysistä,
    sekä muodon muutannasta,
    seikkailustensa lopusta.
      Gitche-Gumeen rantamalla,
    Nagow Wudjoon särkänteillä, [Yläjärven hiekkasärkät]
    luona oli selän välkehtivän
    Pau-Puk-Keewisin asunto.
      Hän se hurja, vimmoissansa
    hiekat kieputti kokohon
    Nagon Wudjoon särkänteillä,
    keskellä kun vierahien
    Hiawathan hääkemuissa
    tanssi hypyn hurjanmoisen,
    "kerjäläisen" keikutteli.
      Taas hakien seikkailuita
    teki lähdön Pau-Puk-Keewis,
    tuli tuiskuna kylähän,
    löysi koolla nuorukaiset
    Iagoon majassa, jotka
    kuunteli hörölläkorvin
    hänen ihmejuttujansa.
      Hän oli heille kertomassa
    kun Ojeeg, Kesäntekijä
    ilman kaarelle kohoten
    teki reijän taivosehen
    kesän sieltä keinotteli,
    sai ulos ihanan ilman;
    kuin ensin yritti saukko,
    majava ja vyötiäinen
    ilves ihmehen tekohon;
    kuinka vuorenkukkulalla
    nyrkein taivasta takoivat,
    otsin halki hakkasivat,
    vaan ei murki murtanehet;
    kuin kohosi Wolverine,
    kovan koitoksen yritti,
    kyykisty! koni orava,
    kyynärpäänsä taivuttavi
    sirkan sirkeän tavalla.
      "Kerran rynkäsi rymyllä" --
    kertoi ihmettä Iagoo,
    "taipui kaari taivahinen
    jäänä järven tulvivaisen.
    Kahdesti kun karskahutti,
    taivas kahdeksi karahti,
    kohta kolmannen yritti:
    kappaleina taivon kansi,
    hän lovesta luisti sinne;
    kalakärppä, Ojeeg oitis
    myöskin suikahti jälestä!"
      "Hei!" hihkasi Pau-Puk-Keewis
    jo ovesta tullessansa,
    "väsyttää jo vanhat kaskut,
    Iagoon ikävät jutut,
    Hiawathan viisauskin;
    tuonpa teille hauskempata
    kuin tuo lörpötys loputon!"
      Heti hän otti juhlallisna
    sudennahkakukkarosta
    kuppi-, nappulapelinsä,[14]
    kolmitoistanappulaisen;
    yks' oli puoli valkeainen,
    toinen puuntavi punaisna.
    kaksi käärmehen kuvoa,
    kaksi Ininewugia,
    yksi suuri sotanuija,
    yksi hento kala, Keego,
    neljä pyörönappulata,
    sorsapoikia on kolme.
    Muut oli maalatusta luusta,
    vaskesta Ozawabeekit,
    toinen puoli kiilloitettu,
    toinen mustaksi jätetty.
      Pani ne pahkakupposehen,
    sotki, sylkytti sekaisin,
    sitten kaasi kaikki maahan
    sekä huusi ja selitti:
    "Ylöspäin punanen puoli
    kaikilla on nappuloilla,
    sekä käärme seisomassa
    päällä vasken kirkastetun,
    Ozawabeekin kiilloitetun,
    sata se, kymmeniä kolme,
    luku kahdeksan lisäksi."
      Sitten taaskin nappuloita
    puisteli ja sylkytteli,
    maahan heitälti eteensä,
    yhä huuteli, selitti:
    "Ininewug, Kenabeekit
    kuin on valkoiset molemmat,
    muut nopat punaiset kaikki,
    silloin viis on kymmeniä,
    luku kahdeksan lisäksi."
      Niin hän neuvoi ja opetti
    onnenpelin oikullisen,
    siten näytti ja selitti,
    neuvoi kaikki mutkat, metkut,
    toi tajuhun tarkoitukset.
      Silmää kaksikymmentäpä
    seurasi uteliaana.
      "Mont' olen nähnyt jo peliä",
    -- tuumasi Iagoo vanhus --
    "eri kansojen seassa,
    pelannut monessa maassa.
    Kenpä käypi nyt pelihin,
    käyköhön kiverin sormin!
    Kilvon kanssas, Pau-Puk-Keewis,
    vaikka lienet kuinka varma,
    vielä oudon sun opetan
    kuppi-, nappulapelissä!"
      Sai ukot uskolla pelihin,
    nuoret miehet mielikiihkoin;
    puvut, wampumit, asehet
    pelattihin öitä myöten,
    kunnes kiero Pau-Puk-Keewis,
    kunnes kaunis Yenadizze
    kaikki aartehet anasti,
    puvut parhaimmat puhalti,
    riisti peurannahkapaidat,
    kaikki kärpännahkaviitat,
    wampum-vyöt ja höyhentupsut,
    piiput, kukkarot, asehet.
    Katsehia kymmenkunta
    suden silmin vaaniskeli.
      Tuumasipa Pau-Puk-Keewis:
    "Ikävä olo kotoinen;
    matkoilleni, retkilleni
    kunnon kumppanin haluan,
    Meshinauwon, palvelijan,
    piipunkantaja pätevän.
      Panen ehdolle pelihin
    kaikki voitetut tavarat,
    helmet, höyhenet, pukimet
    kertaheitolle asetan
    miehen nuoren vastineeksi,
    tuonp' on tuolla nuorukaisen,
    kuusitoista vuotiaisen,
    Iagoon sisaren pojan,
    'kasvot usmassa' nimetyn!"
      Niin kuin hiilos tuhkan alla
    kytevi kopassa piipun,
    kiilui alta kulmakarvain
    Iagoon vihaiset silmät.
    "Uuh!" hän äissänsä urahti,
    "Uuh!" urahti kaikki miehet.
      Koppoi siitä luisin kourin
    ukko kupposen uhalla,
    maljan tempasi tuhoisan,
    puisti, riehälti rajusti;
    nappulat helisten soivat
    kun ne kentälle kopisti.
      Kenabeekit ol' punaiset,
    punaiset Ininewugit,
    sekä sorsat, Sheshebwugit
    mustat neljä vaskenmoista,
    kala, Keego valkeainen,
    viisi yhteensä tekivät.
      Hymyin sitten Pau-Puk-Keewis
    kupin puisti, nopat heitti,
    kautta ilman keikahutti,
    ympärillensä pudotti.
      Tummat, kiilto Ozawabeekit,
    toiset valkeat, punaiset,
    pystyssäpä keskustalla
    seisoi yksi Ininewug,
    kuten viekas Pau-Puk-Keewis
    keskellä pelurijoukon,
    virkkain: "viiden kympin voitto!"
      Silmää kymmenen paria
    häntä seivästi susina,
    kun hän kääntyi pois menohon
    senrassansa Meshinauwo,
    Iagoon sisarenpoika,
    pitkä, norja nuorukainen,
    joka voittoja kuletti,
    peurapeitot, kärppävaipat,
    piiput, vyöt sekä asehet,
      Pakisipa Pau-Puk-Keewis,
    viuhkallansa viittoellen:
    "Vie ne kauas wigwamiini
    Nagow Wudjoon särkänteille!"
      Pelistä punaisin silmin
    Pau-Puk-Keewis kuumenneena
    astui aamun autereisen,
    kesän kaunihin sulohon.
    Lintuset livertelivät,
    puroset pulahtelivat,
    sydän Pau-Puk-Keewisilla
    lauloi lintusten mukana
    rinnan riemut pulppuavat
    kulkeissa kylän lävitse
    aamuisessa autereessa
    kera viuhkan kalkkunaisen
    sulkinensa, tupsuinensa
    viimeiselle wigwamille
    asunnolle Hiawathan.
      Olipa autio asunto,
    tiellä ei tervehdyttäjätä,
    veräjällä vuottajata
    linnut siellä vain liversi
    ulkona sekä sisällä.
      Hyppien, rähisten, syöden
    harjavuolella rokotti
    Kahgahgee, kuningaskorppi
    Parkuun, palavin silmin
    Pau-Puk-Keewisin tavaten
      "Aivan autio asunto --"
    puhelevi Pau-Puk-Keewis,
    aikoellen konnantöitä.
    "Poissa varova Hiawatha,
    Naurava Vesi typerä
    Poissa on Nokomis-mummo
    maja vallan vartiaton."
      Koppoi tuosta korpin kiinni
    heitteli helistimenä,
    puisti taikapussinansa,
    korpin kaulasta kuristi,
    jätti raadon roikkumahan
    isännälle ilkeäksi,
    Hiawathalle häpeeksi.
    Meni rosvona majahan,
    kaikki kaateli kumohon
    heitti kalut mullin mallin,
    löi läjähän lattialle
    puukupit, padat saviset,
    puhveli-, majavaviitat,
    ilveksen ja saukon nahkat,
    loukaten Nokomis-muorin,
    Nauravan Veden häväisten.
      Sitten läksi Pau-Puk-Keewis
    laulellen lävitse metsän,
    vihelsi iloisin mielin
    oraville oksasilla,
    jotka terhoja tiputti;
    lauloi metsän lintusille,
    jotka lehdon siimeksestä
    riemuvirsin vastasivat.
      Sitten kalliot kapusi
    Gitche Gumeen niemekkkeillä,
    kunnes istui ilkamoiden
    kukkulalle korkeimmalle
    Sepäellen, loikoellen,
    Hiawathaa vuoteskellen.
    Etähällä aallot loiski,
    uinuivat utu-ulapat,
    yllä taivas kaarteleikse,
    ilma ääretön, avara,
    ympärillä pyöriskeli
    Hiawathan vuorikanat,
    linnut liki liitelivät,
    hiukan häntäkin hipoivat.
      Noita hän maassa maatessansa
    Monin kymmenin kuristi,
    viskoi raadot rannikolle
    kanat niemelle karisti
    kunnekka kajava, Kayoshk
    istuin kallion kärelle
    huusi: "Tuo on Pau-Puk-Keewis,
    meitä surmaa hän sataisin;
    viekää viesti veljellemme
    Hiawathalle varoitus!"



XVII

Pau-Puk-Keewis'in takaa-ajo.


    Hirmustuipa Hiawatha,
    kun hän, tultua kotihin,
    keksivi kylänsä kesken
    häiriön ja hämmennyksen
    Pau-Puk-Keewisin piloista,
    kehnon konnan koiruudesta.
    Kovin hän tulistui tuosta,
    väänti päätä, murti suuta,
    syyti synkkiä sanoja,
    ampui uhkan ankarimman:
      "Minä kärvennän kirotun,
    Pau-Puk-Keewisin kuristan,
    pieni on maailma hänelle
    eessä vierevän vihani,
    päätyy pitkäkin pakonsa
    kostoni kurottaessa!"
      Heti läksi Hiawatha
    metsämiestensä keralla
    ajantahan ankarahan,
    painuen pahan jälille,
    jotka johti korpimaille.
      Kadonnut oli katala
    niemen kallion käreltä;
    marjan varret vaipunehet,
    ruoho runneltu, rikottu
    näytti paikan poistunehen.
      Alangolla, alla vuoren,
    nurminiityllä pysähti
    Pau-Puk-Keewis katsomahan,
    uhmaten ajajiansa
    ylen ilkkuvin elein.
      Huusi hälle Hiawatha
    kukkulalta kuuluvasti:
      "Niin ei maailma lavea,
    polku pitkä ja kolea,
    ettei vierevän vihani
    kosto kohtoa sinua!"
      Poikki vuoren, poikki virran,
    tiuhan viidakon lomitse
    loikki karkuri kavala,
    kunnes pääsi hän purolle
    luokse vienon metsävirran,
    min oli sulku suurentanut,
    majavien laittelema,
    tehnyt tyynen lamparehen,
    puut miss' polvin veessä seisoi,
    leijui lehdet lumpehien,
    viittoi vihvilät vihannat.
      Pau-Puk-Keewis seisattuvi
    puusululle katsomahan,
    vesi min raoista pursui,
    ryöppy reunoilta valuvi.
      Nousi pohjalta majava,
    katsoi miestä kaksin silmin,
    katsehin kysyvin, kummin.
    Pau-Puk-Keewis puusululla
    seisovi, jalat vedessä,
    virran vieriessä hopeisen
    majavalle hän puheli,
    haasteli hymyten hälle:
    "Majavani, ystäväni,
    vesi on viileä, mukava,
    suo mun luonasi levätä,
    majavaisena majalla!"
      Varoin vastasi majava,
    virkkoi vältellen hänelle:
    "Vuota hiukan, kun kyselen,
    kera toisten neuvottelen!"
      Siitä vieri hän vetehen,
    painui paatena purohon
    pohjalehtien lomahan.
    Pau-Puk-Keewis pohkeinensa
    veessä seisovi sululla,
    vesi reijistä valuen
    syöksyi suihkuna kiville,
    suvantohon suollatteli;
    valot, varjot lankesivat
    täplin tummin, välkkyväisin
    metsän lehvien lomitse
    Pau-Puk-Keewisin puvulle.
    Päitä pohjasta kohosi
    toinen toisensa perästä,
    mustanaamaiset majavat
    äänetönnä töllistellen
    täytti lammin laitoinensa.
      Pau-Puk-Keewispä puheli
    majaville maanitellen:
    "Ylen on mainio majanne
    veikot, varma vaaran suoja;
    voisitteko viisahina
    taidollanne toimitella
    majavaksi nyt minutkin?"
    Kohta myönteli kuningas,
    Ahmeek antoi tietäksensä:
    "Kyllä, syöstyös sekaamme,
    vierähdä vetehen tänne!"
      Pian painui Pau-Puk-Keewis,
    alas lampihin laseikse;
    pian musteni pukunsa,
    peurapaidat, Mokkasiinit
    muuttui mustaksi, levisi
    ketunhäntä jäljessänsä:
    tuli miehestä majava.
      "Minut tehkäätte isoksi!"
    Pau-Puk-Keewis pyytelevi,
    "suorikaatte suurimmaksi!"
    "Kyllä!" päällikkö puheli,
    "astuhan asuntohosi,
    siellä sinut suurennamme
    kyllä kymmenkertaiseksi!"
      Sitten painui Pau-Puk-Keewis
    veden ruskean sisähän,
    löysi pohjan peitettynä
    puitten rungoilla, risuilla,
    löysi liukut ja lokerot,
    avarat asuntopaikat,
    valtavat eväsvarastot
    talven vietännän varalta.
      Täällä hänet suurettihin
    majavista laajimmaksi,
    kyllä kymmenkertaiseksi.
    "Ollosi kuninkahamme!"
    tuumasi majavat hälle.
      Eipä kauan Pau-Puk-Keewis
    vallassa kerinnyt olla,
    kunnes kuuluvi varoitus,
    vieri viesti valtialta
    lummekukkien lomasta:
    "Hiawatha sai jo tänne,
    metsämiehensä mukana!"
      Sitten kuulivat kohinan,
    puhelua päänsä päältä,
    oudon huudon ja huminan,
    kunnes laskeva vetonen
    ilmaisi sulun särynnän.
      Kytät karkasi katolle,
    majan rikki runtelivat,
    Päivän paistaen katosta
    uivat uksesta majavat
    painuin piilohon syvälle,
    kilvan virtahan kadoten,
    syöksyen syvintä kohti.
      Mutta suuri Pau-Puk-Keewis
    ei nyt mahtunut ovesta,
    hau oli ruuasta revennyt
    ylpeydestä pullistunut.
    Hiawatha huusi hälle,
    karjaisi katon kolosta:
    "Oi pahainen Pau-Puk-Keewis,
    turhat on tuumasi kamalat,
    monet muodonmuuttelusi,
    hyvin sun tunnen, hylkykoira!"
      Pau-Puk-Keewis pieksettihin,
    Kuoliaaksi nuijittihin,
    Puitihin kuin maissiriihtä,
    kons' oli kallonsa mäsänä.
      Kuusi metsästysurosta
    veivät paareilla kotia,
    kantoivat majavan raadon.
    Eipä kuollut Jeebi, henki,
    kaikki tunsi ja tajusi
    kuni konsa Pau-Puk-Keewis;
    nyt hän riehui rimpuellen
    sinne tänne heilahdellen
    kuin majan ovessa verhot
    peurannahkanauhoinensa
    talvituulten puskiessa,
    kons' kokohon kääriysi,
    kunnes ruumiista erosi,
    kunnes otti muodon, hahmon
    Pau-Puk-Keewisin kavalan,
    kauas metsähän kadoten.
      Hiawatha kohta keksi,
    Pau-Puk-Keewis kun pakeni,
    näki hahmon haihattavan,
    metsän helmahan menevän,
    varjohon vajoavaksi
    takalolle metsän taajan,
    kohti aukeita ahoja,
    työntyen kuin tuulen pyörre,
    puun vesoja puistatellen,
    Hiawathan seuratessa
    sadepilvenä perässä.
      Hengästynyt Pau-Puk-Keewis
    saapui järven saaristohon,
    kussa telkät teiskaroivat,
    vesilinnut laulelivat,
    Pishnekuhit piipittivät,
    nokkiansa nostelivat,
    salmissa sukeltelivat
    lummekukkien lomissa,
    ollen varjossa välihin,
    toiste välkkyen valossa.
      "Pishnekuh, oi veljyeni!"
    huusi heti Pau-Puk-Keewis,
    "telkäksi tekisittekö,
    linnuksi mun muutatteko
    kiiltonokin, höyhen verhoin,
    koolta kymmenkertaiseksi!"
    Ne hänet telkäksi tekivät,
    laati siivet suunnattomat,
    kuvun pyöreän, sileän,
    nokan kuin melan mokoman.
    Niin hän heti muutettihin
    koolta kymmenkertaiseksi
    juuri rannalle keriten
    Hiawathan hihkuvaisen.
      Parvi parkuen kohosi
    siiven iskuin ilman maille
    noilta ruokosaariltansa,
    kurjenmiekkakukkaisilta.
    Pau-Puk-Keewistä epäsi
    kaikki alas katsomasta,
    ettei turmio tulisi,
    välttyisi vahinko, vaara.
      Kauan, kauas lentelivät
    läpi paistehan, sumujen,
    syöden soilta, nummimailta,
    maaten yönsä ruoistoissa.
      Kun he huomenna menivät
    suvituulen tuutimana,
    edellä etelänhengen,
    hauskan, vilpoisan vihurin,
    nousi korvihin kohina
    altansa asuinmajoista,
    ihmisäänien hälinä
    päästä virstojen, kylistä:
    väki päällänsä imehti
    telkkäparvea parasta,
    Pau-Puk-Keewis pitkin siivin,
    lentimin leveänmoisin
    kun nyt kulki korkealla.
      Pian taaskin Pau-Puk-Keewis
    tunsi Hiawathan huudon,
    Iagoon ison möläkän;
    varoituksen unhoittaen
    katsoi alas kauloin lyhyin;
    tuulen purstohon puhuen,
    höyhenviuhkaa heiluttaen
    alkoi hän alas vajota.
    Turhaan koitti Pau-Puk-Keewis
    tasapainoa tavata
    painuessa pyöriskellen,
    vuoroen kylä vilahti,
    vuoroin parvi päänsä päältä,
    joka joutuen eteni.
      Kylä kiivaasti läheni
    äänten yhä yltyessä,
    naurun kuuluen kovemmin.
    Parvi päältänsä pakeni,
    maan nyt vainen hän näkevi,
    jossa joukko hihkuvainen
    kohta keksi keskellänsä
    rajun, raskahan ryminän,
    linnun raadon rikkonaisen.
      Mutta sielunsa elävi
    yhä Pau-Puk-Keewisinä;
    muutti muodon muinaisensa,
    kaunehimman Yenadizzen,
    pikimmältänsä paeten
    Hiawathan seuratessa,
    jälkehensä huutaessa:
    "Pieni on maailma sinulle
    eessä vierevän vihani,
    kohta sun perivi kosto!"
      Hiawatha, jo likeni,
    ollen oikoisin kätösin
    kiinni saamassa kavalan,
    kunnes viekas Pau-Puk-Keewis
    pyöri piiriä, hyristi,
    liehtoi ilman tuulispääksi,
    lehdet lennätti, pölisti.
    Siitä äkkiä solahti
    onton tammen onkalohon,
    muutti itsensä madoksi,
    käyden maahan käärmehenä
    juurten, roskien lävitse.
    Kädellänsä oikealla
    Hiawatha hirmuisena,
    tammen pirstasi paloiksi,
    maahan murskasi sälöiksi.
      Turha taaskin tuokin temppu,
    sillä silloin Pau-Puk-Keewis
    ihmishaamussa näkyen
    tuulispäässä pois pakeni.
      Gitche Gumeen rantamalla,
    Suuren-Selän länsipuolla
    hiekkakiviniemekkeillä
    tuli Kuvakallioille,[15]
    korkeelle kohoaville.
    Siellä itse Vuorenvanhus,
    vuoren mahtava Manito
    ovet aukoi ammollensa,
    kuilut kolkot, kallioiset,
    luolan luovutti, lupasi
    Pau-Puk-Keewisin asua,
    lausui tervetulleheksi
    kallioisehen kotihin.
      Hiawathan saapuessa
    vastass' on ovet suletut;
    Minjekahwun-rukkasilla
    löi hän kalliot koloille,
    ukkos-äänin ärjähteli:
    "Aukaise Hiawathalle!"
    Aukaise ei Vuorenvanhus,
    virka vastahan väheä
    kuilun synkästä syvästä,
    hämärästä hiljaisesta.
    Käänsi käden taivahalle,
    sieltä myrskyä manaten,
    Waywassimaa, salamata,
    ukkosta, Annemeekeeta,
    jotka yltyi yön keralla,
    tuulen myrskyssä tulivat,
    ulvoen ulapan päällä,
    ukkosvuorilta etäältä.
      Vapiseva Pau-Puk-Keewis
    keksi ukkosen kuminan,
    salaman punaiset silmät,
    painui kyyryhyn pelosta.
      Sitten säihkyvä salama
    iski onkalon ovia,
    ukonnuolinuijallansa
    kajahutti kallioita;
    pahoin ukkonen pamahti,
    alta kallion kyseli:
    "Missähän on Pau-Puk-Keewis?"
    Vaipui kalliot kasahan,
    raukesipa raunioihin
    viimein viekas Pau-Puk-Keewis,
    kuoli, kaunis Yenadizze,
    ihmismuodossa menehtyi.
      Siten loppui seikkailunsa,
    päättyi päivänsä pahaiset,
    loppui viimein viekastelut,
    konnankoukut ja kujehet,
    pelit, tanssit ja kosinnat,
    neitosien narraukset.
      Sitten uljas Hiawatha
    otti sielun ja saneli:
    "Etpä enää, Pau-Puk-Keewis
    ihmismuodossa ikinä
    seikkailuita suorittele
    ilveillen ja naureskellen,
    etkä tanssi tuulispäinä,
    lehden roskia levitä!
      Ylähällä ilman mailla
    lennä, liidä ympyröissä,
    muutan sinut Keneuksi,
    sotakotkaksi sovitan,
    lintujen kuninkahaksi,
    kanojeni päälliköksi!"
      Pau-Puk-Keewisinpa nimi
    säilyy kansojen keralla
    laulajain luetteloissa,
    sadunkertojain seassa.
      Talvisin kun tuulenpyörre
    milloin lunta lennättävi,
    vinkuu nurkissa vihuri,
    savutorvissa tohisten,
    sanotaan: "Kas, Pau-Puk-Keewis
    tanssivi läpi kylien
    kooten saalista, satoa!"



XVIII

Kwasindin kuolema.


    Kauas, laajalle levisi
    Kwasindin nimi ja maine,
    ei kyennyt kilpomahan
    kenkään Kwasindin keralla.
      Pieni kansa, nuo Puk-Wudjiet,
    keijut, kääpiöt katalat
    vastahansa juonitteli.
      Tuumivat he: "mies mokoma,
    vihattava Kwasind-lurjus
    jos yhä tihut tekevi,
    rikki kaikki koskemansa
    mullin mallin murskoavi,
    meillekin tuhot tulevi;
    ken meistä välittänevi?
    Hänpä meidät talloavi
    tai vetehen viskoavi
    ruuaksi ruman olennon,
    Nee-ba-naw-baigin paloiksi,
    Vetehisen eineheksi."
      Pian laati pienten heimo
    liiton vasten Kwasindia,
    aikoen mokoman miehen,
    vastustajan vaarallisen
    surman suuhun suoritella.
      Voima suuri Kwasindilla
    oli päähän piiloitettu,
    päässä hällä heikoin paikka,
    sepä vain aseelle altis,
    muutoin mies ois murtumaton.
    asehin satuttamaton.
      Tuo oli turma ainokainen
    joka uhkasi urosta;
    käpy kuusen kukkalatvan,
    männyn heiluvan hedelmä.
    Tuo oli tuhonsa juuri,
    surmansaattaja salainen,
    jonka tiesi vainolaiset,
    pienet ihmiset älysi,
    taisivat tapantakeinon.
      Havupuita he hakivat
    Taquamenawn metsiköstä,
    kooten kuusista käpyjä
    veivät ne veden lähelle,
    rantakallion kärelle,
    kussa kalliot punaiset
    veden vierelle kohosi;
    siellä kääpiöt katalat
    Kwasindia vuottelivat.
       Kerran iltana kesäisnä,
    päivän kuuman päättyessä,
    veden tyynen välkkyessä,
    seistessä unisen varjon,
    perhot paisteessa kimalti,
    hyöri hyönteiset vedessä,
    siinä luistellen, suristen
    ininänsä ilman täytti,
    sotahuuto kauas kuului.
    Vahva miespä, Kwasind, kulki
    kanootilla tuohisella
    pitkin Taquamenaw-virtaa,
    lelluen levollisesti
    ilmassa unettavassa,
    lämpimän lamauttamana.
      Oksista vetosen yltä,
    koivupuiden urpuloista,
    Unenhenki heitältäysi,
    hyppäsi Nepahwin-tonttu
    kera joukon ilmamaisen,
    käskyläistensä salaisten,
    liki päätä liekaeli
    kuni kiilto- Dush-kwo-ne-she,
    sukkela sudenkorento.
      Kuului kumu korvihinsa
    kuten loiske lainehien,
    kosken kaukaisen kohina,
    taikka hongikon humina.
      Tunsi tuosta otsallansa
    iskut ilman keijukaisten,
    annit uniarmeijojen,
    Unenhengen hengityksen
    hienosti hiveleväksi.
      Heidän ensi iskustansa
    miestä tuntui raukaisevan,
    tuosta toisen saatuansa
    mela liikkeettä lepäsi,
    kolmannella silmissänsä
    pyöri maailma, pimeni --
    Kwasind vaipui jo unehen.
      Lellui hän alas jokea
    kuni istuva sokea,
    Taquamenawta menevi
    rantakoivujen alatse,
    alle metsäniemekkeiden,
    kääpiöiden, Puk-Wudjien
    sotaleirien lähellä.
      Sielläpä he vuottelivat
    kävyillä varustettuina,
    jotka heti heitältivät,
    pahoin päähän paiskasivat.
    "Kuolo, surma Kwasindille!"
    sotahuutonsa hurisi.
      Kwasind vierähti vetehen,
    suistui saukkona jokehen,
    Kanootti kumohon mennen,
    tuohipursi tuul'ajona
    ajelehtivi joella.
      Niin sai Kwasind vainajaksi,
    mutta muisto vahvan miehen
    pysyi kauan kansan kesken.
    Milloin myrsky talvisäinen
    läpi metsien melusi,
    oksat huojuen rutisi,
    kappaleiksi katkieli,
    huudettihin: "Kas kun Kwasind
    polttopuitansa kokoopi!"



XIX

Aaveet.


    Eipä konsa korppikotka
    saavu saaliille salossa,
    kaatuneelle piisonille,
    ettei tuota toinen keksi
    taivahalta tarkatessa,
    syöksy seuraten perästä,
    kohta kolmas toista nouda
    avaruuden aukeoilla;
    ensin pilkku pilven päällä,
    lähetessään lintuparvi
    pilvenä pimentävänä.
      Yksin ei vahingot ennä,
    vaan ne vaanien tulevat
    toinen toisensa jälestä,
    ensin yksi, sitten toinen,
    tullen jatkuissa tukulta
    uhrin uupuvan ylitse;
    ensin varjo, sitten murhe,
    tuska tappava lopulta.
      Taas ylitse kolkon pohjan
    mahtava Peboan, talvi,
    henkien ylitse vetten
    kaikki jäädytti koviksi.
    Lumi hapsista pölisi,
    peitti kentät valkosiksi,
    aavat aukeat tasoitti,
    kuni luoja kuurullansa
    ois' ne sormin suoritellut.
      Kyttä kautta laajan metsän
    lumikengillä kuleksi;
    kylän naiset askaroivat,
    maissia murentelivat,
    peurannahkat peittosivat;
    miehet palloa pelasi,
    lumikenkätanssiansa
    jäätiköllä pyörelivät.
      Kerran, päivyen pimeten,
    Naurava Vesi majassa
    Nokomisin kanssa vuotti
    Hiawathan askeleita,
    miehen metsästä tuloa.
    Lieden loimu kasvoillansa
    heiasti punasin viiruin,
    Nokomisin silmä loisti
    kuni kuutamo vetinen,
    välkkyi silmä Minnehahan
    kuni aurinko vetehen.
    Takanansa kyyröttivät
    varjot wigwamin sopessa,
    savu kieri renkahissa
    liidellen läpi lakeisen.
      Oviverho verkallensa
    ulkoa kohotettihin,
    hehkui hetkisen tulonen,
    savu häälyi hetken verran,
    jolloin kaksi naisenpuolta
    kävi kutsutta sisälle,
    hiljaa, ilman huomiota,
    ilman tervehdys-sanoja
    majan nurkkahan menivät.
      Näkö, verhot näytti, että
    ovat vieraita kylästä,
    istuksivat kalpeoina
    surumielin, hiljaisina,
    kera varjojen vapisten.
    Oliko huuhkajan humina,
    Koko-koho metsikössä?
    lauloiko lakeisen suulla
    tuuli, tunkien sisälle?
      Varmasti selosti ääni:
    "Vainajat ne, vaatteissansa,
    aaveet, on asukkaitanne,
    Ponemahn alusväkeä
    tulevan elämän maasta!"
      Sai kotihin Hiawatha,
    metsäretkeltä palasi,
    lumikuura kutreillansa,
    punapeura olkapäillä;
    Minnehahan jalkoihinpa
    heitti peuran hengettömän.
      Kaunihimpi, uljahampi
    mies nyt mielestä hänellä,
    kuni tullessa kosihin
    muinoisin majalle taaton,
    peuran hälle kun pudotti
    toivehittensa tueksi.
      Kohta keksi Hiawatha
    vierailut värisemässä,
    oudosteli itseksensä
    Minnehahan vierahia;
    ei hän liikoja udellut,
    lausui tervetullehiksi.
      Illallisen laitettua,
    peuran pantua paloiksi
    verettömät vierahatpa
    hypähtivät varjostansa,
    söivät parhaimmat palaset,
    valtasivat valkorasvat,
    jotk' oli siirretty sivulle
    Nauravan Veden varalle,
    Hiawathan vaimon syödä.
    Kysymättä, kiittämättä
    ahmivat palat parahat,
    taas takaisin pyörähtivät,
    sopen varjohon vajuivat.
      Puhu eipä Hiawatha,
    tee ei liikettä Nokomis,
    moitiskele Minnehaha,
    pienin piirre ei paheksu;
    Minnehaha kuiski vainen:
    "Kyll' on raukat nälkäisiä!
    Tehkööt tahtonsa mukahan,
    syököhöt ravinnoksensa!"
      Moni päivä nousi, laski,
    valon yöhyet karisti
    kuni kuusi huutehensa
    pimennossa oksiensa.
      Istui päivät liikkumatta
    oudot vierahat majassa,
    mutta öillä, myrskysäillä
    taikka tähtien valossa
    aina metsähän menivät
    polttopuita noutamahan,
    aina äänettä, suruisna.
      Konsa vainen Hiawatha
    tuli metsästä, kalasta,
    kun oli valmis illallinen,
    ruoka kullekin jaettu,
    naiset kalpeat kavahti
    kodan synkästä sopesta,
    ahmivat palat parahat,
    Minnehahan mieliruuat,
    moittehitta pois menivät
    taaskin varjohon takaisin.
      Moittinut ei Hiawatha
    katsehella karsahalla,
    sanoilla, sadattelulla,
    ei konsa Nokomis-muori
    tehnyt ynseetä elettä,
    eikä heille Minnehaha
    tympeillyt pahoista töistä.
    Kärsivät ne äänetönnä,
    ettei oudon oikeudet,
    onni ilmanantamisen
    kautta katsehen vähene,
    säry syytöksen sanalla.
      Keksi kerran keskiyöllä
    Hiawathan valpas silmä
    kodan vienossa valossa,
    kekäleiden hiiltyväisten
    liekin yhä riutuessa,
    kuuli pitkät huokaukset,
    monet nyyhkehet suruiset.
      Ylös nousi vuotehelta,
    päältä vuodan pitkävillan,
    siirsi peurannahkaverhot,
    haamut kalpeat havaitsi
    lavoillansa yösydännä
    istumassa, itkemässä.
      Virkkoipa hän vierahille:
    "Miks on syömmenne suruiset,
    yönne nyyhkitte yhäti?
    Oisikko Nokomis-vanhus
    taikka Minnehaha joskus
    pahoin vieraita pitänyt,
    teitä loukannut jotenkin!"
      Heti haamut lakkasivat
    itkusta, valituksesta,
    äänin leppoisin puhuivat:
      "Haudan haamuja olemme,
    ennen kanssanne elimme,
    mailta Chibiabosinpa
    saavuimme varoittajiksi,
    koittamiksenne kävimme.
    Kun vieri surujen viestit,
    elävien tuskanhuudot
    autuaitten saaristohon,
    tahtoen takaisin sieltä
    kuollehia ystäviä,
    saattaen murehet meille
    turhilla valituksilla,
    siks' sua saimme koittamahan.
    Hylyt, oudot täällä oomme,
    teille taakkana pahana,
    eipä meille, kuollehille
    elossa sijoa olle.
      Mieti tuota, Hiawatha,
    puhu kaiken kansan kuullen,
    etteivät valita vasta
    täältä pois jo muuttaneita,
    saata sieluja suruhan
    Autuaitten saaristossa.
      Älkää haudoille varatko
    kantamuksia kovia,
    wampumia, turkiksia,
    paljo kuppia, patoja,
    että henget herpouvat
    tavattoman taakan alla;
    ei kuin hiukkasen evästä,
    tulta tiellensä valoksi!
    Täält' on neljän päivän matka
    aaveitten asuinsioille,
    neljä yötä yksinäistä,
    neljästi tulen tekoa.
    Perätysten neljä yötä
    tehkää haudoille tulia,
    ettei haamu matkallansa
    vall' ois lämpöä, valoa.
      Hyvästi nyt Hiawatha!
    Kovan koitoksen panimme
    kärsivällisyydellenne,
    hävyttömän julkeata
    oli kaikki käytöksemme;
    ylenpä ylevä, suuri,
    jaloluontoinen olitkin.
    Pidä vastakin varasi
    kovemmassakin kokeessa!"
      Puhelujen päättyessä
    kodan peittävi pimeys.
    Hiawatha hiukan kuuli
    vaatteiden kahisemista,
    verhon siirtyvän ovella
    näkymättömin kätösin,
    tunsi kylmän ulkoilman,
    valon himmeän ovesta;
    vierahat vaeltavaiset,
    Manan herran matkamiehet,
    oudot aavehet hävisi.



XX

Nälkä.


    Oi sitä kolkkoa, kovoa,
    tavatonta talvikautta,
    julman suurta, synkeyttä!
      Aina vain yhä syvemmin
    joet hyyti, järvet jääti,
    paksummalta, paksummalta.
    maita kattavi kinokset,
    lumi allensa anasti
    metsät ympäri kyliä.
      Kodasta kinostuneesta
    vaivoin uurtavat uransa
    kinnastettujen käsien,
    lumikenkien keralla
    miehet, metsälläkävijät.
      Turha vainen tuokin koitos,
    aivan on lopussa linnut,
    kadonneet kaniinit, peurat,
    metsät autiot, kamalat,
    jonne uupuivat urohot,
    vilu, nälkä näännytteli.
    Oipa hirmuista oloa,
    nälän, kuumehen tuhoa,
    ihmisrinnan riudutusta,
    vaimojen valittamista,
    lasten tuskaa ja tuhoa!
    Nälkä maatakin nujersi,
    nälissänsä ilmanpiiri,
    taivas tuskainen nälästä,
    taivon tähdet tuijotteli
    kuni karhun syövät silmät,
    suden nälkäiset näkimet.
      Hiawathan wigwamihin
    pari vierasta tulevi,
    synkät, oudot, aavemaiset,
    käyden käskyttä sisähän
    äänetönnä istahtivat
    Minnehahan vuotehelle,
    häntä kolkosti pälyen
    silmin oudoin ja palavin.
      Etupuolinen esitti:
    "Olen Nälkä, Bukadawin!"
    "Mua katso!" toinen tuumi,
    "olen Kuume, Ahkosewin!"
      Mielellinen Minnehaha,
    heidät nähtyä värähti,
    saatua sanoman kolkon
    vaipui hiljaa vuotehelle,
    peittäysi pakisematta
    alla katseiden vapisten,
    alla outojen sanojen
    kuumeisna, paleltuvana.
      Hiawatha raivostuen
    astui metsän autiohon,
    sydämessä murhe musta,
    lujuus kasvoissa kivinen;
    tuskan nostama hikikin
    jäätyi jääksi otsallansa.
      Päällä turkit ja asehet,
    mukanansa saarnijousi,
    nuoliviinet täysinäiset,
    Minjekahwun-kintahansa
    meni hän metsän autiohon,
    lumikengillä käveli.
    "Mahtava Gitche Manito!"
    kasvot käätyt taivahalle
    tulkitsi hän tuskiansa,
    "anna einettä, isäni,
    anna leipää lapsillesi,
    ah, pelasta Minnehaha!"
      Kieri kautta tyhjän metsän
    sangen kauas äänen kaiku,
    sointu synkeän sydämmen,
    mut ei muuta vastausta
    kuni kaiku kurjan huudon,
    kaiku kaukaisten salojen:
    "Minnehaha, Minnehaha!"
      Hiawatha pitkän päivän
    korvessa nyt harhaeli,
    jonka polkuja kävellen
    kerran päivänä kesäisnä,
    ikänsä ihanimpana
    toi hän kultansa kotihin
    dacotain tasankomailta.
      Silloin lauloi lehdon linnut,
    purot naurellen kimalti,
    ja tuo armas Minnehaha
    virkahti värähtämättä:
    "Seuraan, mieheni, sinua!"
      Majassa Nokomis-muorin.
    sekä vaimo-vierahien,
    nälän, kuumehen keralla
    rakastettunsa makasi,
    Minnehaha houraeli:
    "Kuule!" kertoi, "kuulen kuohun,
    kuulen kaukaisen kohinan,
    kuulen kosken Minnehahan.
    kaukaa kutsuvan minua!"
    "Lapsi!" vastasi Nokomis,
    "ei, se vain on öinen tuuli!"
      "Katso, taattoni näkyvi!"
    sanoi hän, "ovella seisten
    mulle viittovi majasta
    yksinään Dacotan maassa!
    Ah!" hän virkkoi ja valitti,
    "Paugughn palavat silmät
    pimeästä muljoittavat,
    tunnen hänet kolkoin kourin
    pimeässä kiinni käyvän;
    Hiawatha, Hiawatha!"
      Ja se koito Hiawatha
    keskellä avaran metsän
    kaukaisessa vuoristossa,
    pimeässä kuuli äänen,
    kuuli kutsun Minnehahan:
    "Hiawatha! Hiawatha!"
    Hiipi metsien lumisten,
    tiettömien aavikoiden
    Hiawatha kiiruhtavi
    kolkoin tuntehin kotihin,
    aivan saaliitta samosi,
    Nokomisin itkut kuuli:
    "Wahonowin! Wahonowin!
    miks' en sortunut sinuna,
    miksi en kerallas kuollut?
    Wahonowin! Wahonowin!"
      Kohta syöksyi hän kotahan,
    näkipä Nokomis-muorin
    eestakaisin huojetellen
    vainaata valittelevan,
    Minnehaha-armahaisen
    kuollehena, kylmenneenä!
    Sydämensä sortuessa
    päästi hän tuiman tuskanhuudon,
    metsä vastahan värähti,
    tähdet taivahan vapisi
    kera tuskansa tukalan.
      Sitten hän puhumatonna
    vaipui vainaan vuotehelle,
    liki jalkojen jalojen;
    eipä nuo kevein kengin
    viere vastahan ovelle,
    saa ei konsa saattamahan.
    Peitti kasvonsa käsihin,
    istui pitkän viikkokauden
    aivan kun tajuttomana,
    äänetönnä, tietämättä
    oliko päivä vai pimeä.
      Vihdoin sitten Minnehaha
    alle hangen haudattihin
    sydämmehen synkän metsän,
    ritvakuusten siimeksehen, [Hemlok-kuusi (Tsuga canadensis)]
    päällä parhaimmat pukimet
    käärittihin kärppäturkein
    valkoisien, pehmoisien
    lumiliinojen sisähän.
      Niinpä hänet haudattihin.
    Jäljetysten neljä yötä
    tulen haudalle tekivät
    sielun saattotaipaleelle
    asuinmaille autuaille,
    siunattujen saaristohon.
      Oveltansa Hiawatha
    näki nuotion palavan
    synkän kuusikon sylissä.
    Unetonna uksen tiestä,
    Minnehahan vuotehelta
    vartioitsi hän valoa,
    ettei sais se sammuksihin,
    jäisi vainaja valotta.
      Poistuneelle hän puheli:
    "Jää hyvästi Minnehaha,
    minun Naurava Veteni,
    sydänaatokset arimmat
    kerallasi kuopattihin!
      Saa elä takaisin toiste
    kärsimähän, raatamahan,
    kussa kuume kuihduttava,
    sydänjuuret nälkä syöpi!
    Pian päätän tehtäväni,
    pian seuraan ma sinua
    Autuaitten saaristohon,
    Ponemahn alustamaille,
    tulevaisehen elohon!"



XXI

Valkoisen miehen jalka.


    Istuvi asunnossansa
    joen jäisen rannikolla
    mies vanha suruisna, yksin;
    hapsensa lumena hohti,
    tummana tulensa tuikki,
    vanhus Waubewyoniinsa,
    valkonahkavaippahansa
    kääriyneenä kun tutisi,
    kuulematta muuta, paitsi
    myrskyn ryskettä salossa,
    näkemättä muuta, paitsi
    pahinta lumipyryä.
      Riutuissa takan tulosen,
    hiilten hiutuissa poroksi,
    mies nuori kevein kengin
    astui uksesta sisälle;
    posket nuortean punervat,
    silmät kuin keväiset tähdet
    lempeänä loistelivat,
    päässä palmikko parahin
    hajuheinistä sidottu,
    hymy huulilla hupaisa,
    luoden hohtehen majahan,
    kädessänsä kukkakimppu,
    täyttäin tuoksulla tupasen.
      "Ah mun armas poikaseni!"
    ukko huudahti ilolla,
    "oli onni silmilleni
    saadessa sinua nähdä;
    istu viereeni matolle!
    Yhdessä nyt yöpykäämme
    hiilokselle hiutuvalle,
    kerro mulle matkoistasi,
    seikkailuistasi sanele!
    Pakisen ma puolestani
    uljaimmat urostekoni!"
      Kukkarosta kummanmoisen
    rauhan piipun hän vetävi.
    koppa sen punakivestä,
    sulitettu ruokovarsi;
    täytti sen pajunpurulla
    sekä hiilellä sytytti,
    ojentain sen vierahalle,
    tuosta alkavi jutella:
      "Kun ma huo'un, hengittelen,
    yli maisemain puhallan,
    joet kaikki jäykistyvät,
    vedet muuttuvat kiveksi."
      "Kun ma huo'un, kun puhallan",
    nuori mies hymyten virkkoi,
    "hengitän ylitse maiden,
    käyvät niityt kukkasihin,
    laulellen joet sulavat!"
      "Kun ravistan hapsiani",
    ukko synkästi saneli,
    "maa tää peittyvi lumihin.
    lehdet lehvistä karisten
    kuolevat ja kalpenevat,
    sillä, kun ma hengittelen,
    katso, kaikki nuo katoovat!
    Soilta, salmilta, vesistä
    hanhi, haikara tulevat,
    kaukomaille karkkoavat,
    sillä taas kun henkäelen,
    katso, kaikki ne katoovat!
      Kunne käyvät askeleeni,
    villit metsien elukat
    pian piilevät koloihin,
    maa kovovi piikiveksi!"
      "Kun pudistan hapsiani",
    nuorukainen naurahteli,
    "saapi lämpimät satehet,
    kasvit riemuiten kohoovat,
    haikarat ja villihanhet
    saavat soille ja vesille,
    pääsky kiitävi kotihin,
    punarintakerttunenkin,
    sinilintunen, Owaissa
    laulellen lirittelevät,
    niityt alla askelteni
    kaikki nuokkuvat kukista,
    metsät lauluin raikahuvat,
    lehdet puihin puhkeavat!"
      Puhellessa yöhyt häipyi;
    alueilta kaukaisilta,
    Wabunin valomajoilta
    lailla loistavan soturin
    viitassansa, maalattuna
    astui aurinko, sanoen:
    "Gheezistä, minua katso,
    katso suurta aurinkoa!"
      Silloin vanhus vaikenevi,
    ilma lämpeni hyväksi,
    kodan päällä lauleskeli
    punakerttu, sinilintu,
    purot alkoivat lorista,
    tuoksu ruohon kasvavaisen
    tuulahti majan lävitse.
      Segwun, nuori vieras, tuopa
    tarkemmin valossa päivän
    jäisen naaman nyt näkevi:
    se oli Peboan, talvi!
    Senpä silmistä vetoset
    vallan virtana valuivat,
    ruumis kuihtuvi kaveten
    auringon ylentyessä,
    kunnekka katosi maahan,
    tyyten ilmahan hävisi.
      Näki vielä nuorukainen
    edessänsä lieskivellä,
    kuss' oli tuikkinut tulonen,
    keksipä kevätesikon,
    kevätkaunokin tapasi,
    Miskodeedin miellyttävän.
      Niinpä vihdoin Pohjolahan
    tuon tukalan, kolkon talven,
    kylmän kauhean perästä
    kevät saapui kukkinensa,
    lehtinensä, ruohoinensa,
    laulavine lintuinensa.
      Purjehtipa pohjolahan
    parvet suuret taivahalla,
    lailla nuolten liitelivät
    joutsenetkin, Mahnahbezeet
    haastellen kuni inehmo;
    jousenkaaren katkennehen
    lailla riensivät rivissä.
      Tuli toisia perästä:
    Valkohanhi, Waw-be-wawa,
    siivin vinkuvin vilisti
    yksin, kaksin kaartelivat
    Manhng elikkä lunnilintu,
    Shuh-shuh-gah, sinerväkurki,
    arokana, Mushkodasa.
    Viidakoissa piipitteli
    sinilintunen, Owaissa,
    kotain huipuilla visersi
    punarintakerttunenkin,
    mäntymetsän siimeksessä
    Omemeekin, kyyhkynenkin
    kultasellensa kuhersi.
      Surumieli Hiawatha
    äänettä, puhumatonna
    kuuli niiden kutsuäänet,
    ulos uksesta käveli,
    seisten katsoi taivahalle,
    maata, vettä silmäeli.
      Matkoilta Wabunin mailta,
    etäältä idän ovilta,
    aamun mailta loistavilta
    ihmekulkija Iagoo,
    suuri kerskuri palasi.
    Ollut seikoissa sadoissa
    tiesi juttuja tuhansin,
    uudet kummat kertomukset.
      Kovin kuunteli kyläjäs
    julkeoita juttujansa,
    naurain vastaten hänelle:
    "Ugh! todella toisen kerran
    on se taas Iagoo itse,
    häll' on ihmehet isoimmat!"
    -- Kertoi järven nähnehensä
    Gitche Gumeeta isomman,
    veden karvahan mokoman,
    juomaksi sopimattoman.
      Katsoi toisiinsa soturit,
    naiset vilkkui vierellensä,
    sanoivat hymyillen kaikki:
    "Kaw! se vallan on valetta!"
    "Ylitse mokoman seljän"
    jatkoi hän, "kanootti lensi,
    suuri, siivekäs kanootti,
    avarampi männikköä,
    metsän puita korkeampi."
    Ukot, eukot tirskahdellen
    vilkkui toisiinsa, sanoen:
    "Kaw! se vallan on valetta!"
    "Suusta sen," Iagoo jatkoi,
    "tuli hälle tervehdykset,
    sai salama, Waywassimo,
    ukkonenkin, Annemeekee."
      Nauroi naiset ja soturit
    hienolle äänellensä:
    "Kaw! mitä satuja kerrot!"
      "Siinä", jatkoi hän, "vaelsi
    kansoa kanootin täysi,
    sotamiehiä satoja,
    valkomaali kasvoissansa,
    leuat peitetyt hiuksin."
      Nauroi naiset ja soturit,
    hälle pilkaten puhuivat
    niin kuin korpit kuusikossa,
    metsän vaakkuvat varikset.
    "Kaw! mitä valeita kerrot,
    elä luule uskovamme!"
      Hiawatha ei ivannut
    mutta vastasi vakaasti
    joukon joutavan ivahan:
    "Totta kertovi Iagoo,
    kaikk' olen näyssä nähnyt:
    suurisiipisen kanootin,
    valkokasvoisen väestön,
    tulon joukon partasuisen
    purren puisen kantamana
    aamunmailta loistavilta,
    Wabunin valomajoilta.
      Mahtava Gitche Manito,
    itse luoja, Suuri Henki
    heidät eellehen opasti
    sanomaansa saattamahan.
    Kunne kulkevat, edellä
    käypi Ahmo, piikkipaarma,
    herttainen hunajaseppo,
    kussa maata polkenevat,
    outo kukkanen kohoopi,
    miehen valkeaihoisen
    jalanjälki[16] kaikkialle
    maasta nousevi kukassa.
    Konsa käyvät vierahille,
    saavat meitä katsomahan,
    tervehdykset lausukaamme,
    ystävinä kohdelkaamme!
      Mahtava Gitche Manito
    näyssä sen saneli mulle.
    Myöskin näin samalla silloin
    salat, vastaiset asiat
    päästä päivien etäisten,
    näin mä matkat lännen maille,
    kansain outojen kulennan,
    ahdettuin, ahertavien,
    monta kieltä haastavien,
    jotka tunsi rinnoissansa
    sydänsykkehet samaiset,
    raikui kirveensä saloissa,
    kylät, kaupungit kohosi,
    vierivät ylitse vetten
    ukkosilmakanoottinsa.
      Sitten silmäini editse
    kuva kulki synkeämpi,
    näky pilvinen, hämärä:
    heimomme hajoitettuna,
    neuvoni unohtaneena,
    heikkona, eripuraisna
    näin mä jättehet vähäiset
    kallihista kansastani
    lakaistuna lännen maille,
    kurjina repalehina,
    kuten pilvet myrskyn eessä,
    syksyn lehdet kuihtunehet!"



XXII

Hiawathan pois meno.


    Rantamalla Gitche Gumeen
    Suuren Selän, välkehtivän
    kerran aamuna kesäisnä
    seisoi wigwamin ovella
    vuotteleva Hiawatha.
      Tuoreutta ilma henki,
    maa oli eloisa, kirkas,
    ensi päivän loistehessa
    lähimetsään, länttä kohti
    Ahmo kulki kultaparvin
    mehiläiset lauleskellen
    päivän paisteessa suristen.
    Yllä loisti kirkas taivas,
    eessä laakea vetonen,
    hyppi sampi sen sylistä
    välkkyen valossa päivän,
    partahalla suuret metsät
    veden kalvohon kuvasti,
    valot, varjot veen povessa
    lepäsivät liikkumatta.
      Hiawathan otsallapa
    jäljet huolen häipynehet
    oli kuin usva veen selältä,
    sumut niittynotkelmista.
      Riemun huumaavan hymyllä,
    ilon hauskan huumehessa,
    kuin jos aavistus sanoisi
    oven aukeevan etehen,
    Hiawatha nyt odotti.
    Oli kouransa koholla,
    kädet kohti aurinkoa,
    valo sormien lomitse
    lankesi olalle, päälle,
    pilkutellen pään ja kaulan,
    kuin tukevan tammen rungon
    oksain, lehvien lomitse.
      Kaukana veden selällä,
    etähällä himmeänä
    siinti pilkku pikkarainen
    aamun alkavan sumussa,
    väliin näytti veessä uivan,
    väliin lentävän lähemmä.
      Tuoko kuikka, Shingebiskö,
    vaiko Shoda, pelikaani,
    tai Shuh-shuh-gah, sinikurki,
    vai Waw-be-wawa, valkohanhi
    kuin vesi välähtelevä
    kiiltokaulasta valuvi?
      Eipä ollut hanhi, kuikka,
    kurki eikä pelikaani
    tuo vedessä kelluvainen,
    läpi usman liukuvainen,
    vaan aluspa airollinen
    tuo oli, tuohinen kanootti,
    nousten, laskien vedessä,
    välkähdellen auringossa.
    Tuossapa tuli väkeä
    Wabunin valomajoilta,
    aamun ääriltä etäältä,
    tuli munkki mustaviitta,
    vakoilija valjunaama
    kera oppahan, toverin.
      Jalo Hiawatha tuosta
    kätensä koholle nosti,
    tervetulleeksi osoitti,
    mielin riemuisin odotti,
    kunnes vierevä venonen
    raapi rannan hietikkoa,
    kunnes päämies Mustakaapu,
    valjunaama, ristirinta
    nousi hiekkarannikolle.
      Riemumielin Hiawatha
    heille ääneensä saneli:
    "Kaunis on päivän kultakehrä[17]
    kun te kaukovierahamme
    käytte meitä katsomahan!
    Rauhoin teitä vuottoilimme,
    auki on ovemme teille,
    käykää kaikkihin koteihin;
    vilpittömän ystävyyden
    teille täällä tarjoamme!
      Niin ei konsa maa kukoista,
    ihanammin päivä paista,
    kun nyt, meitä katsomahan
    kaukomailta tultuanne:
    kons' ei tyynemmät vetemme,
    selvemmät salakareista;
    kanoottinne kulkeissansa
    kaikki selvitti karikot;
    ei tuoksu tupakan konsa
    liene ollut mieluisampi,
    maissimaamme kukkeampi,
    kun tänä päivänä pyhäisnä,
    herttaisena huomenena,
    vieraisille kun tulitte!"
      Vastasipa Mustakaapu,
    outo päällikkö puheli
    muukalaisen murtehella,
    aivan oudoilla sanoilla:
      "Rauha olkohon sinulle
    Hiawatha, kansoinesi,
    rukouksen runsas rauha,
    anteheksiannon rauha,
    rauha Kristuksen, Marian!"
      Kohtelias Hiawatha
    vierahat vei wigwamiinsa,
    saattoi heidät istumahan
    kärpän, piisonin nahoille.
      Vanha huolekas Nokomis
    puukupilla ruoat kantoi,
    toipa vettä tuokkosella,
    calumetin, rauhanpiipun
    täytti ja sytytti heille.
      Kylän kaikki vanhat miehet,
    kaikki urhot ja soturit,
    profeetatkin, Jossakeedit,
    kaikki taikojat, Wabenot,
    Medat myöskin, lääkemiehet
    tuli tervehdyssanomin:
      "Hyvin veljet, tultuanne
    kaukaa meitä katsomahan!"
    Piirissä he piippuinensa
    istuivat oven lähellä
    vuottain hiljaa vierahia
    nähdäksensä, kuullaksensa,
    kunnes päämies, Mustakaapu,
    valkonaama, wigwamista
    tuli tervehdyssanomin,
    muukalaisen murtehella
    puhui outoja sanoja.
      Ukot tuumi: "hyvin veljet,
    kun tulitte kaukomailta
    meitä täällä katsomahan!"
      Sitten päällikkö puheli,
    Mustakaapu kertoeli
    tulentansa tarkoituksen,
    kertoi Neitsyt Mariasta,
    pojastaan, Vapahtajasta,
    miten hän muinoin kaukomaalla
    eli ihmisten keralla,
    paastosi, rukoili, toimi;
    kuinka kirotut juutalaiset
    kiduttivat, pilkkasivat,
    ristinpuussa surmasivat;
    kuinka nousi haudastansa,
    oli oppilapsinensa,
    viimein nousi taivahasen.
      Tuohon päälliköt sanoivat:
    "Kuulimme sanasi kummat,
    kaikki taitavat tarinat;
    niitä hetken harkitsemme.
      Hyvä on, oi veljyemme,
    kun kävitte kaukomailta
    tänne meitä katsomahan!"
      Sitten poistui päällysmiehet
    kotihinsa kertomahan
    naisille ja nuorisolle
    kaikki vierahan tarinat,
    lähetin Elämän Herran
    Wabunin valomajoilta.
      Tukalalta ilma tuntui,
    kummalta kesäinen ilta,
    kaikki metsä untelona
    kodan kuuman ympärillä,
    veden ranta raukeana
    alla metsikön lipatti,
    kirakasti Pah-puk-keena,
    sirkka, pellolla siritti.
      Hiawathan vierahatpa
    kesän kuumasta väsyen
    makasivat wigwamissa.
    Illan viileys, hämärä
    lankesi levollisesti
    yli seudun ja sumujen,
    pitkät auringon sätehet
    pitkin maata, metsikköä
    pitkin piikein puhkoellen
    loukot, rotkot retkeilivät
      Yhä vierahat viruivat
    hiljaisessa wigwamissa
    varista väsähtäneenä.
    Ylitse sumuisen seudun
    illan viileys valahti,
    päivän painuvan sätehet
    pistelivät peitsiänsä
    metsän varjoisen lävitse,
    sorkkivat joka solukan,
    tuohoen tureikot, rotkot:
    hiljaisessa wigwamissa
    vielä vierahat viruivat.
    Nousi sitten Hiawatha,
    heittäen hyvästiänsä
    kuiskutti Nokomisille
    vieraita herättämättä:
      "Minä lähden, oi Nokomis,
    matkalle mitattomalle,
    päivänlaskunportahille,
    kotituuleni tuville,
    vaan jätänpä jälkeheni
    vierahat nuo wigwamiini,
    huostaasi hyvä Nokomis.
    Pidä nyt visusti vaari
    että on elinvapaus,
    ruoka, juoma puuttumaton
    heillä mennehen majassa."
    Sitten kulki hän kylähän,
    jossa heittäen hyvästit
    sotureille nyt saneli,
    nuorisoa neuvoskeli:
    "Oi on kansani, menenpä
    matkalle mitattomalle;
    kuut monet, lukuisat talvet
    vielä vierevät ohitse,
    konsa teitä katsomahan
    taasen saapunen takaisin.
      Vaan jätänpä jälkeheni
    viisahat nuo vierahani,
    kuulkaa viisahat sanansa,
    tarinoimansa totuudet!
    Itse on Elämän Herra
    heidät tänne toimittanut
    aamun ja valojen mailta."
      Hiawatha rannikolla
    seisovi; erotessansa
    kääntyi, kättä heilahutti,
    tuosta tuohisen venonsa
    laski valkolainehille
    rannalta, somerikolta,
    kuiski, purrelle puheli:
    "Lähde länttä, länttä kohti!"
      Vauhdilla veno vaelsi;
    aurinko aletessansa
    pilviä punasi, poltti
    kuten liekit aavikkoa,
    jälen jätti järven päälle,
    väylän loistavan vetehen,
    jota kuin jokea pitkin
    Hiawatha länttä kohti
    purjehti punaista tietä
    pursin purppurautuhun,
    häipyen hymyhyn illan.
      Katsoi kansa rannikolta
    urohon etenemistä,
    nähden purren purjehtivan
    vierren, keinuen, kohoten,
    kulkien kuin uusi kuuhut,
    kunnes näytti nousevaksi,
    kultausvihin upoten,
    kaukaisuutehen kadoten.
      "Hyvästi!" sanoivat kaikki,
    "Hiawatha, jää hyvästi,
    jää hyvästi ainiaaksi!"
      Metsät tummat tuumasivat,
    salot heltyen saneli:
    "Jää hyvästi, Hiawatha!"
    Rannan aallot ankeasti
    soittivat somerikolla:
    "Jää hyvästi, Hiawatha!"
    Sinikurki suolla soitti,
    säisti kaipauksin sävelin:
    "Jää hyvästi, Hiawatha!"
      Siten läksi Hiawatha,
    rakastettu Hiawatha
    kultaruskon hohtehessa,
    illan purppurasumussa
    alueille kotituulen,
    luodetuulen, Keewaydinin,
    autuaitten saaristohon,
    Ponemahn alustamaille,
    tulevaisehen elohon.



Muistutuksia.


[Nämä Longfellowin kirjoittamat "Muistutukset" ja loppuun liitetyn
intiaani-sanaston selityksineen on suomentanut veljeni K.V.
Ollilainen, joka myöskin on avustanut Hiawathan runo-suomennosta
tulkitsemalla suomeksi englanninkielistä alkutekstistä. Suomentaja.]

Hiawathan Laulu. -- Tämä intiaani Edda -- jos sitä siksi saan
nimittää -- perustuu Pohj. Amerikan intiaanien keskuudessa yleiseen
sukutarinaan ihmeellistä syntyperää olevasta henkilöstä, joka
lähetettiin heidän sekaansa perkkaamaan heidän jokensa, metsänsä
ja kalastuspaikkansa ja opettamaan heille rauhan askareita. Hän
tunnettiin eri heimojen kesken eri nimillä: Michobou, Chiabo,
Manabozo, Tarenyawagon ja Hiawatha. Mr. Schoolcraft antaa hänestä
seuraavan selonteon kirjassaan "Algic Researches", Voi I, p. 134; ja
hänen teoksessaan "History, Condition and Prospects of the Indian
Tribes of the United States", Part III, p. 314 (Philadelphia,
Lippincott Grambo & Co., 1854) löytyy sanotun tarinan irokeesi
toisinto erään Onondaga päällikön suullisesta kertomuksesta saatu.

Tähän vanhaan tarinaan minä olen kutonut muita omituisia
intiaani-satuja, ottaen ne pääasiallisesti mr. Schoolcraft'in monista
ja arvokkaista kirjoitelmista, jolle kirjallinen maailma on niin
suuressa velassa hänen väsymättömän intonsa takia pelastaessaan
unhoon joutumasta niin paljon intiaanien tarustoa.

Runon tapahtumapaikka on ojibwain keskuudessa Ylöjärven etelärannalla
Grand Sablén ja Kuvakallioiden välisillä tienoilla.

[1] _Tawasenthan_ notkelmassa, -- Tämä laakso, nykyinen nimi Norman's
Kill, on Albany County'sea, New Yorkin valtiossa.

[2] _Tuolla Prairievuoristossa_, -- mr. Catkin, kirjassaan Letters
and Notes on the Manners, Customs, and Condition of the North
American Indians, Vol. II. p. 165, antaa mieltäkiinnittävän
selostuksen _Coteau des Prairies'ta_ ja Punaisen piippukiven
louhimosta. Hän sanoo:

"Täällä (heidän kertomuksiensa mukaan) tapahtui punaisen piipun
salaperäinen synty; piipun, joka on puhaltanut sodan ja rauhan
savujaan mantereemme kaukaisempiinkin kulmiin, joka oli jokaisen
sotilaan tuttu ja joka on laskenut punertuneen vartensa läpi sodan
ja hävityksen peruuttamattoman valan. Ja täällä myöskin rauhaa
henkivä calumet syntyi ja sulitettiin kotkan sulilla, joka on valanut
hurmaavia savujaan yli maan ja tyynnyttänyt leppymättömän villin
hurjuutta.

"Vanhaan aikaan kutsui Suuri Henki täällä intiaanien heimot yhteen
ja punaisen piippukivi-kallion reunalla seisten lohkaisi sen
seinämästä palasen ja sitä käsissään käännellen teki suunnattoman
piipun, jota hän sauhutti heidän ylitsensä pohjoseen ja etelään ja
itään ja länteen; ja sanoi heille että tämä kallio oli punaista,
-- että se oli heidän vertaan, -- että heidän piti käyttää sitä
rauhanpiipuikseen, -- että se kuului heille kaikille ja että
sotanuijaa ja nylkemisveistä ei saanut nostaa sen alueella.
Viimeisellä savun vetäsyllä hänen päänsä piiloutui suureen pilveen ja
koko kallion pinta, monen mailin alalta suli ja lasiutui; ja kaksi
suurta uunia aukesivat alhaalla; kaksi naista (paikan hengettäret)
kävivät sinne sisälle tulen lieskassa ja heidän kuullaan siellä vielä
tänäänkin (Tsomeccostee ja Tsomeccostewondee), vastaavan ylimäisten
pappien ja poppamiesten manauksiin, jotka neuvottelevat heidän
kanssaan vieraillessaan tällä pyhällä paikalla."

[3] "Kuulehan, katala karhu,
    peto pelkuri peräti,"

Tämä juttu on Heckewalder'iltä. Hänen selostuksessaan "Indian
Nations" (intiaaniheimot) hän kuvailee intiaani-metsästäjän
puhuttelevan karhua melkein näillä sanoilla. "Minä olin läsnä", hän
sanoo, "tämän omituisen sättimisen sattuessa. Kun metsästäjä oli
tappanut karhun, kysyin minä miten hän luuli eläin paran ymmärtävän
hänen sanojaan." "Oh, vastasi hän, karhu kyllä ymmärsi minua hyvin.
Ettekö huomannut miten häpeissään hän oli minun häntä haukkuessani."
-- "Transactions of the American Philosophical Society", Vol. I. p.
240.

[4] _Elä karju, karhu, viepi!_ -- Heckewerlder, eräässä kirjeessä,
joka on painettu Transactions of the American Philosophical Society,
Voi. IV. p. 260, puhuu tästä tarusta Mohikanien ja Delawarein seassa
yleisenä.

"Heidän kertomuksensa kulkee näin", hän sanoo. "Kaikista tässä maassa
ennen olleista eläimistä tämä oli hirvittävin; että se oli paljon
suurempi suurinta tavallista karhua ja erinomaisen pitkäruumiinen;
ylt'yleensä (paitsi pientä valkoista karvatupsua seljässä) aivan
paljas...

"Tämä eläin oli usein keskustelun aiheena intiaaneilla erittäinkin
metsästysmatkoilla ollessa. Minä olen myöskin kuullut heidän sanovan
lapsilleen: 'Hiljaa! Alaston karhu kuule sinut, tulee päällesi ja
syöpi sinut'."

[5] _Missä kosket Minnehahan_ -- Fort Snelling'in seudut ovat
kauniista maisemista rikkaat. St. Anthonyn putoukset ovat tuttuja
matkustajille ja intiaani-kuvauksien lukijoille. Näiden putousten
ja linnoitusten välillä on Pieni putous, 40 jlk. (12 m.) korkea
eräässä Missisippiin laskevassa virrassa. Intiaanit nimittävät sitä
Minehah-hah, s.o. "Nauravat vedet". -- Mrs Eastman "Dacotah, or
Legend of the Sioux", Introduction, p. u.

[6] -- _hiekan särkiksi hivutti_, -- Kuvaus Grand Sablésta eli
Ylöjärven suurista hietasärkistä ja Foster ja Whitneyn Report on the
Geology of the Lake Superior Land District, Part II. p. 131.


"Grand Sablén maisemat ovat tuskin vähemmän mieltäkiinnittävämmät
kuin Kuvakallioiden (Pictured Rocks). Retkeilijä astuu äkisti
kovettuneelta hietarannalta löysään hietikkoon ja vaikka edellisessä
paikassa kalliot ovat vähemmän jyrkät, ovat ne sitä korkeammat.
Hän näkee edessään pitkän rantaviivan, muistuttaen suunnatonta
hietasärkkää, yli sata viisikymmentä jalkaa (45 m.) korkea ilman
jälkeäkään kasvullisuudesta. Harjalle noustessa huomataan pyöreitä
kumpuja tuulen puhaltamaa hietaa ja väliin puuryhmä, seisoen kuin
kosteikko erämaassa."

[7] _Onaway! Oi rakkahani_ -- Tämä laulu löytyy alkuperäisenä
Littells' Living Age'ssa, Vol. XXV, p. 45

[8] -- _vaiko joutsen joikuvainen_, -- Tämä omituinen taru
Punajoutsenesta löytyy Schoolcraft'in Algic Researches, Vol. II, p.
9. Kolme veljestä oli metsällä veikaten kuka toisi kotiin ensiksi
saaliin.

"He eivät saaneet ampua muuta otusta", niin satu kertoo, "kuin
mitä heidän kunkin oli tapana tappaa. He läksivät eri suunnille.
Odjibwa, nuorin, ei ollut kulkenut kauas ennenkuin hän näki karhun,
eläimen, jota hänellä ei ollut lupa sopimuksen mukaan tappaa. Hän
seurasi sitä läheltä ja ajoi nuolen sen lävitse joka sen kaatoi.
Vaikka vasten vetoa hän alkoi sitä nylkemään, kun yhtäkkiä ilma
värjäytyi punaiseksi hänen ympärillään. Hän hieroi silmiään, luullen
mahdollisesti näkönsä pettävän, mutta ilman seurauksia, sillä
punainen kajastus pysyi. Lopulta hän kuuli outoa ääntä kauempaa,
Ensin se kuulosti ihmisääneltä, mutta vähän matkaa ääntä kohti
mentyään hän saapui järven rantaan ja pian huomasi etsittävänsä.
Etempänä järvellä ui mitä ihanin Punajoutsen, jonka höyhenpuku
välkkyi auringossa ja joka silloin tällöin päästi samallaisen äänen
minkä hän ensin oli kuullut. Hän oli pitkän jousenkantaman päässä
ja vetäen jänteen aivan korvansa viereen tähtäsi tarkkaan ja ampui.
Nuoli ei sattunut; ja hän ampui, ja ampui kunnes hänen viinensä
tuli tyhjäksi. Joutsen yhä uiskenteli ympärinsä, ojentaen pitkää
kaulaansa ja kastellen nokkaansa veteen aivan välittämättä sitä
kohti ammutuista nuolista. Odjibwa juoksi kotiin, ottaen omansa ja
veljensä nuolet ja ampui ne kaikki. Sitten hän seisoi ja katsoi
kaunista lintu. Seisoessaan hän muisti veljensä sanoneen, että heidän
isävainaansa taika-pussissa oli 3 lumottua nuolta. Heti hän läksi
hänen joutsenen tappamishaluunsa tukahduttaen kaikki epäröimiset.
Minä muuna aikana hyvänsä hän olisi pitänyt pyhyyden häväistyksenä
isänsä taika-pussin avaamista; mutta nyt hän kiireesti sieppasi
ne kolme nuolta ja juoksi takaisin, jättäen pussin muun sisällön
hajalleen majaan. Joutsen oli yhä siellä. Hän ampui ensimäisen
nuolen hyvin tarkasti ja osasi hyvin lähelle. Toinen sattui vielä
lähemmäksi. Ottaessaan kolmannen nuolen hän tunsi käsivartensa
vankemmaksi ja jännittäen jousensa voimakkaasti näki nuolensa
lävistävän joutsenen kaulan vähän yläpuolelta rinnan. Sentään se
ei estänyt lintu lentämästä pois, jonka se kumminkin teki alussa
hitaasti, räpyttäen siivillään ja nousten vähitellen ilmaan ja sitten
lentäen pois auringon laskua kohti."

[9] _Aattelenpa armastani_, -- Tämä laulu löytyy alkuperäisenä
"Oneotossa".

[10] -- _salat laula Mondaminin_, -- Intiaanit pitävät
maissia suuressa arvossa. "He kunnioittavat sitä niin tärkeänä
ja jumalallisena jyvänä", sanoo Schoolcraft, "että heidän
sadunkertojansa keksi monia juttuja, joissa tämä aihe oli
symbolisoituna Suuren Hengen erikoislahjaksi. Odjibwa --
Algonquin'eilla, jotka nimittävät sitä Mon-da'-min, s.o. hengen-jyvä
l. hengen marja, on sievä senlaatuinen satu, jossa täysikasvuinen
maissi-kasvi esitetään taivaasta laskevaksi kauniin nuorukaisen
muotoisena vastaukseksi erään nuoren miehen rukouksiin miehuuden
ikään pääsemispaastonsa ajalla.

"On hyvin tunnettua, että maissin kylvö jo korjuu ainakin vielä
hajallaan asuvien heimojen kesken jätetään tykkänään naisille ja
lapsille ja muutamille yli-ikäisille vanhuksille. Ei ole yleisesti
tiettyä kenties, että tämä työ ei ole pakollista, ja naiset omaavat
sen vapaehtoisesti oikeuden mukaisena vastatyönä, heidän mielestään,
toisen sukupuolen raskaaseen ja keskeytymättömään työhön yhteiseksi
hyväksi toimittaessaan lihaa ja pukunahkoja metsästyksen kautta, sekä
puollustaessaan kyliensä vihollisia vastaan ja pitäen tunkeilijat
poissa alueiltaan. Hyvä intiaani-emäntä käsittää tämän osaksi
erikoisoikeuksistaan ja pitää kunnianaan omata maissivaraston,
voidakseen osoittaa vierasvaraisuuttaan, eli asianmukaisesti
tuottaakseen kunniaa miehensä vieraanvaraisuudelle -- vieraita
kestittäessä." -- Oneoto, p. 82.

[11] _Siten vainiot vaotut_ --

"Erikoinen todistus molemmissa sukupuolissa löytyvästä
uskosta, naisen askelten salaperäisestä vaikutuksesta kasvi- ja
hyönteiskuntaan on vanhanaikuinen tapa, josta minulle kerrottiin,
koskeva maissin kylvöä. Metsämiehen vaimon tapana oli, maissin
kylvettyä, valita seuraava pimeä tai pilvinen ilta tehdäkseen salaa
kierroksen, saus habillement, pellon ympäri. Sitä varten hän pujahti
ulos majasta iltasella huomaamatta johonkin syrjäiseen piilopaikkaan,
jossa hän riisuutui täydellisesti. Sitten ottaen matchecota'nsa
[jonkunlainen väljä nahkoista tehty päällysvaate. Suom. muist.] eli
tärkeimmän vaatetuskappaleensa toiseen käteensä hän veti sitä ympäri
pellon. Tämän arveltiin takaavan runsaan sadon ja estäen hyönteisten
ja matojen hyökkäykset viljan kimppuun. Luultiin etteivät ne voisi
madella yli lumotun kehän." -- Oneoto, p. 83.

[12] -- _niininyörillä niteli_ --

"Nämä nauhat", sanoo mr. Tanner, "valmistetaan jalavan kuorista
kiehuttamalla ja sitten upottamalla ne kylmään veteen...
Sotajoukkojen johtaja tavallisesti kantaa useita vyötäisilleen
kiinnitettynä ja jos taistelun kestäessä joku hänen nuorista
miehistään ottaa vangin on hänen velvollisuutensa tuoda hänet heti
päällikölle sidottavaksi ja jälkimäinen on vastuunalainen hänen
säilymisestään." -- Narrative of captivity and adventures, p. 412.

[13] "Wagemin, sä maissin viejä,
     Paimosaid, sä piilorosvo!"

"Jos nuori nainen maissia kuoriessa löytää punaisen tähkän,
ennustaa se urhoollista ihailijaa ja pidetään sitä sopivana lahjana
annettavaksi nuorelle soturille. Mutta jos tähkä on käyrä ja
suippukärkinen, olipa minkä värinen hyvänsä, koko piiri purskahtaa
nauramaan huutaen: 'wa-ge-min'. Se merkitsee varasta maissipellossa.
Sen oletetaan näyttävän ukolta, joka kumartuu mennessään peltoon.
Praxiteleen taltan luoma luonnos ei voisi elävämmin tuoda tämän
iloisen joukon mieleen heidän mieluisen mondamin'insa rosvoojan
kuvaa...

"Sanan mukainen tämän sanan merkitys on pala, kappale (mass) tai
käyristynyt maissin tähkä; mutta siten nimitetty tähkä on sovinnainen
pikkuisen ukon tyyppi, joka on varastamassa tähkiä maissipellossa.
Se on tällä tavalla kuin yksinäinen sana näissä oudoissa kielissä
tulee monen mielteen hedelmälliseksi äidiksi. Ja me saatamme täten
käsittää, miten sana wagein yksinään kykenee herättämään hauskuutta
kuorijakehässä.

"Tämä sana on otettu pohjois-algonquin-heimojen viljalaulun pohjaksi.
Se on yhdistetty paimosaid fraasin kanssa, joka on intiaanin
substantiivin permutatiivi muoto, tehty verbistä 'pim-o-sa', kävellä.
Sen sananmukainen merkitys on se joka kävelee eli kävelijä; mutta
ne mietteet jotka se tuo esiin ovat 'se joka käy yöllä maissia
varastamaan.' Se tarjoo täten eräänlaatuisen parallelismin edellä
mainitulle sanalle." -- Oneoto, p. 245.

[14] -- _kuppi-, nappulapelissä_, --

Tämä kuppipeli on pääasiallinen uhkapeli pohjoisten intiaani-heimojen
keskuudessa. Mr. Schoolcraft antaa siitä seikkaperäisen selostuksen
Oneoto'ssa, siv. 85. "Tämä peli", hän sanoo, "on hyvin viettelevää
joistakin intiaaneista. He pelaavat koristuksensa, aseensa,
vaatteensa, veneensä, hevosensa, sanalla sanoen kaikki mitä he
omistavat; tiedetäänpä asettavan panokseksi vaimonsa ja lapsensa,
vieläpä uhraavat oman vapautensa. Sellaisista mielettömistä
panoksista minä en ole nähnyt esimerkkejä, enkä minä luule pelin
itsensä olevan yleisesti käytännössä. Se rajoittuu enimmäkseen
visseihin henkilöihin, jotka vastaavat pelurien luokkaa
intiaani-yhteiskunnassa, -- miehiin, joita ei tunneta metsästäjinä
eikä sotilaina, eikä perheensä toimeentulosta vakituisesti
huoltapitävinä. Näiden joukossa on henkilöitä, jotka kantavat nimeä
Yenadizzewug, se on vetelehtijöitä, sällejä, kerskuri, keikari. Se
tuskin voidaan luokitella niihin tavallisiin huvileikkeihin, joiden
kautta taitoa ja kätevyyttä saavutetaan. Minä olen yleensä huomannut
päälliköiden ja vakavampien miesten, jotka kehoittavat nuorukaisia
palloleikkeihin, ja varmasti ovat aina läsnä tavanmukaisissa kisoissa
katselijoina, suosijoina ja kiittäjinä, puhuvan halveksuvasti
tästä uhkapelistä. Silti ei voida kieltää, että jotkut päälliköt,
huomattuja lännen sodissa ja metsästys-ajoissa, ovat antauneet sen
viettelevän voiman alle."

Katso myöskin hänen "History, Condition, and Prospects of the Indian
Tribes", Part II, p. 72.

[15] -- hiekkakiviniemekkeillä
        tuli Kuvakallioille --

Lukija löytää pitkän kuvauksen Kuvakallioista Poster ja Whitney'n
Report on the Geology of the Lake Superior Land District, Part II,
p. 124. Siitä teen seuraavan otteen:

"Kuvakalliot voidaan määritellä ylimalkaisesti
hietakivikallio-sarjoiksi pitkin Ylöjärven rantaa viiden mailin
matkan nousten useimmissa kohden pystysuoraan vedestä, ilman
minkäänlaista rannikkoa sen alla, ylös vaihdellen 50 aina liki 200
jalan korkeuteen. Jos ne olisivat yksinkertaisesti kallio-jono,
ne tuskin olisivat korkeutensa tai pituutensa nojalla laskettavat
suurten luonnon omituisuuksien joukkoon, vaikkakin sellainen
kokoelma kalliokerroksia, suuren järven laineiden huuhtomina, ei
olisi missään tapauksessa vailla suuremmoisuutta. Matkailijalle,
joka laskee heikossa kanootissaan niiden juurella, ne olisivat
aina kauhun esineenä: hyökyjen kimmahdus, kallioiden piirittämä
ranta, joka ei suo mailimääriin turvapaikkaa, uhkaava taivas,
kiihtyvä tuuli, kaikki nämät herättävät hänen levottomuuttaan ja
kiihottaisivat häntä melomaan voimakkaasti kunnes pelättävä seinä
olisi sivuutettu. Mutta Kuvakallioissa on kaksi piirrettä, jotka
antavat maisemalle ihmeellisen ja melkein ainoalaatuisen luonteen.
Nämät ovat, ensiksikin se outo muoto, jommoiseksi järven vaikutus on
kalliot kuluttanut ja kovertanut vuosisatoja meren kaltaista hyökyään
niiden juurta vastaan heitellen; ja toiseksi se yhtä omituinen tapa
jolla suuret alat kallion pintaa on värjäytynyt kirkkaimman värisillä
juovilla.

"Tästä jälkimäisestä piirteestä on näiden kallioiden amerikalaiselle
matkustajalle tunnettu nimi johdettu, jota vastoin ranskalaisten
purjehtijain antama nimitys 'Les Portails' johtuu ensimainitusta ja
paljon enemmän silmäänpistävästä omituisuudesta.

"Nimitys Kuvakalliot (Pictured Rocks) on ollut käytännössä pitkän
aikaa; koska se ensin annettiin me emme ole saaneet selville. Näyttää
siltä kuin ensimäisiin matkustajiin vaikutti enempi tuo outo ja
silmiinpistävä värien jakautuminen kallioiden pinnalla, kuin se
muotojen kummastuttava moninaisuus, joihin ne olivat kulutetut...

"Meidän soutajillamme oli monta tarinaa kerrottavana Menni-bojou'n
kujeista näissä luolissa, ja kyselyjemme vastaukseksi näyttivät
laativan loppumattomia loruja tämän intiaani-jumalan teoista."

[16] Haavalehti, Plantago major, joka on seurannut europalaista
Amerikassa kaikkialla, saaden intiaaneilta nimen: valkeaihoisen
miehen jalan jälki. Suom. muist.

[17] _Kaunis on päivän kultakehrä_, --

Tällä tavalla, ja samanlaisilla tervehdyksillä ottivat illinois't
vastaan Isä Marquett'en. Kts. hänen Voyages et Decouvertes, V osa.



SANASTO

kirjassa löytyvistä intiaani-sanoista selityksineen.


 Adjidaumo = orava.
 Ahdeek = peura.
 Ahkosewin = kuume.
 Ahmeek = majava.
 Ahmo = mehiläinen.
 Algonquin = ojibway-heimon ranskalainen nimitys.
 Annemeekee = ukkonen.
 Apukwa = vihvilä (Juncus effusus).

 Baimwawa = ukon jylinä (onomatopoetinen sana).
 Bemahgut = viiniköynnös.
 Bena = fasaani.
 Bukadawin = nälänhätä.

 Cheemaun = tuohi-kanootti.
 Chetowaik = hyyppä.
 Chibiabos = soittaja; Hiawathan ystävä; valtias henkien maassa.

 Dahinda = sammakko (Rana cotesbiana).
 Dushkwoneshe eli Kwo-ne'-she = sudenkorento.

 Esa = häpeä!
 Ewa-yea = tuuti-tuu; tuutulaulu.

 Gheezis = aurinko.
 Gitche-Gumee = Suuri Merivesi, Yläjärvi (Lake superior).
 Gitche Manito = Suuri Henki, Elämän Herra.
 Gushkewau = pimeys.

 Hiawatha = viisas mies, opettaja; Mudjekeewis'in ja Wenonah'n poika.

 Iagoo = eräs suuri kerskuri ja valehtelija, joka oli tarunomainen
    henkilö.
 Ininewug = "kiilamiehet", määrätyt pelinappulat "Kuppi-pelissä".
 Ishkoodah = tuli; pyrstötähti.

 Jeebi = aave, henki.
 Jossakeed = profeetta, tietäjä.

 Kabeyun = länsituuli.
 Kabibonok'ka = pohjatuuli.
 Kagh = piikkisika.
 Kago = älä! et saa!
 Kahgahgee = korppi.
 Kaw = ei.
 Kaween = eihän toki, ei suinkaan.
 Kayoshk = kajava, lokki.
 Keego = kala.
 Keewaydin = luodetuuli, "kotituuli".
 Kenabeek = käärme.
 Keneu = kotka (Aquila chrysaetus).
 Kenozha = hauki (Esox reticulatus).
 Koko-koho = huuhkaja.
 Kuntassoo = eräs luumun sydämmillä leikittävä leikki.
 Kwasind = vahva mies.
 Kwoneshe eli Dushkwoneshi = sudenkorento.

 Mahnahbezee = joutsen.
 Mahng = lunni.
 Mahngotaysee = lunni sydän, urhoollinen.
 Mahnomonee = villiriissi.
 Mama = tikka.
 Manito = henki.
 Maskenozha = hauki (Esox lucius).
 Meda = lääkemies, poppamies.
 Medamin = parantamisen taito.
 Meenahga = mustikka.
 Megissogwon = suuri Helmisulka, velho ja rikkauden manito.
 Meshinauwa = piipun kantaja.
 Minjekahwun = Hiawathan rukkaset.
 Minnehaha = nauravavesi; vasiputous eräässä Mississippiin laskevassa
    joessa Fort Snelling'in ja St Anthonyn putouksen välillä;
    Hiawathan vaimo.
 Minewawa = miellyttävä humina, kuten esim. tuulen sohina puissa.
 Miche-Mokwa = Suuri karhu.
 Mishe-Nahma = suuri sampi.
 Miskodeed = kevätkaunokki (Glaytonia vircinica).
 Mitche Manito = paha henki.
 Mondamin = maissi (Zea mais).
 Mudjekeewis = länsituuli; Hiawathan isä.
 Mudway-aushka = laineitten loiskutus rannalle (onomatopoetinen sana).
 Mushkodasa = teiri.
 Muskoday = niitty.

 Nahma = sampi.
 Nahma-wusk = minttu (Mentha viridis).
 Nagow Wudjoo = Yläjärven hietasärkät.
 Nawadaha = kaunolaulaja.
 Neebanawbaigs = veden haltiat.
 Nenemoosha = kulta, armas (hyväily-nimi).
 Nepahwin = unen haltia.
 Nokomis = isoäiti; Wenonah'n äiti.
 Nosa = isäni.
 Nushka = katso, katso!

 Odahmin = mansikka.
 Ojeeg = kalanäätä (Mustela canadensis).
 Okahahwis = silli.
 Omeme = kyyhkynen.
 Onagon = malja; kuppi.
 Onaway = herää,
 Opechee = puna-rastas (Merula migratoria l. Turdus migratorius).
 Osseo = Iltatäbden poika.
 Owaissa = sinilintu (Sialia sialis).
 Oweenee = Osseon vaimo.
 Ozawabeek = pyöreä vaski- eli kupari-nappula kuppi-pelissä.

 Pahpukkeena = heinäsirkka.
 Paimosaid = varkain hiipivä; varas. (Kts. muistutuksia).
 Pau-gug = kuolema.
 Pau-Puk-Keewis = kaunis Yenadizze; Huimapää.
 Pauwating = Sault Sainte Marie.
 Peboan = talvi.
 Pemican = kuivattu ja survottu puhvelin tai peuran liha.
 Pezhekee = piisoni.
 Pishnekuh = telkkä.
 Ponemah = manala, tuonela.
 Pugasaing = kuppipeli (kts. muistutuksia).
 Pugagawaugun = sotanuija.
 Pukwana = rauhanpiipun savu.
 Puk-wudjies = metsän pienet villit miehet, menninkäiset, peukaloiset.

 Sah-sah-je-wun = kosken kuohut.
 Sahwa = Perca americana, eräs ahvenen sukuinen kala.
 Sehowisha = puro.
 Segwun = kevät.
 Shoda = pelikaani.
 Shabomin = karviaismarja.
 Shah-shah = kauan sitte.
 Shaugodaya = pelkuri.
 Shaugoshee = krapu.
 Shawondosee = etelätuuli.
 Shau-shau = pääskynen.
 Sheshebwug = sorsat: eräät kuppipelissä käytetyt nappulat.
 Shingebis = kuikka.
 Showain nemeshin = armahda l. sääli minua!
 Shuhshuhgah = sinikurki (Ardea herodias).
 Soangetaha = "vahvasydän", rohkea; urhoollinen.
 Suhbekashe = hämähäkki.
 Suggema = sääski.

 Tamarack = lehtikuusi (Larix americana).
 Tawasentha = Normans hill. Albany kaunti, New-Yorkin valtiossa.
 Totem = perhevaakuna.

 Ugh = kyllä; niin; merkitsee myöntymistä eli hyväksymistä.
 Ugudwash = aurinkokala eli möhkäkala (Orthagoriscus).
 Unktahee = veden jumala.

 Wabasso = jänis; pohjonen.
 Wabeno = taikuri; velho.
 Wabenowusk = kärsämö.
 Wabun = itätuuli.
 Wabun Annung = "tähti idässä", aamutähti.
 Wagemin = käyrä maissitähkä; viljan varas.
 Wahonowin = intiaanien valitushuuto.
 Wah-wah-taysee = tulikärpänen (usean-sukuisia hyönteisiä
    kuuluvia heimoon Goleoptera).
 Wampum = simpukan kuorihelmiä.
 Waubewyon = valkea nahkaviitta.
 Wawa = villihanhi.
 Wawbeek = kallio.
 Wawbewawa = valkea hanhi.
 Wawonaissa = "whip-poor-will" ("lyö Ville-raiskaa") niminen lintu.
    (Antrostomus cosiferus), saanut engl. nimensä laulustaan.
 Waymukkwana = ukonkoira, karvamato.
 Wendigoes = jättiläiset.
 Wenonah = Hiawathan äiti Nokomis'in tytär.
 Whip-poor-will = lyö Ville parkaa, eräs yökehrääjälaji. Nimi johtuu
    sen laulusta.

 Yenadizze = vetelehtijä ja peluri, intiaani-keikari.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Laulu Hiawathasta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.