Title: Jumalallista ja inhimillistä - eli vielä kolme kuolemaa
Author: Tolstoy, Leo, graf
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Jumalallista ja inhimillistä - eli vielä kolme kuolemaa" ***


JUMALALLISTA JA INHIMILLISTÄ

eli

Vielä kolme kuolemaa

Kirj.

LEO TOLSTOI

Tekijän suostumuksella suomentanut

K. Suomalainen



Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1907.



SISÄLTÖ.

 Jumalallista ja inhimillistä eli vielä kolme kuolemaa.
 Mistä syystä? Kertomus Puolan kapinan ajoilta.
 Marjat.
 Kornéi Vasiljew.
 Rukous.



JUMALALLISTA JA INHIMILLISTÄ

EL!

VIELÄ KOLME KUOLEMAA


[Tämän kertomuksen alaotsake "Vielä kolme kuolemaa" viittaa tekijän jo
v. 1859 julkaisemaan kertomukseen "Kolme kuolemaa."]


I.

Venäjällä se tapahtui, 70-luvulla, jolloin vallankumoukselliset ja
hallitus keskenänsä taistelivat.

Venäjän eteläisten läänien kenraalikuvernööri, muuan kookas
saksalainen, viikset harvat, katse päättävä ja kasvot ilmeikkäät,
yllään sotaherran uniformu, valkoinen Yrjön risti kaulassa, istui
illalla kirjoituspöytänsä ääressä, jota neljä värillistä tuohusta
valaisi. Hän tarkasteli ja allekirjoitteli sihteerin sinne tuomia
papereita, piirtäen pitkillä kynänvedoilla: "Generalleitenant se ja se"
ja pannen sitten valmiit paperit syrjään yhteen kasaan.

Vakaana ja silmäkulmiansa rypistellen kenraali allekirjoitti muun
muassa asiakirjan, jossa Novorossiskin yliopiston käynyt kandidaati
Anatolii Svjetlogub, salaliitosta nykyistä hallitusta vastaan,
määrätään hirtettäväksi. Valkoisella, pehmeällä ja iän sekä pesemisen
rypistämillä käsillään hän sovitteli paperien laidat tarkoin yhteen ja
asetti ne sitten järjestykseen päällekkäin.

Seuraavassa paperissa oli kulunkiarvio muonan hankinnasta sotaväelle.
Huolellisesti hän luki tämän asiakirjan useampaan kertaan, tutkien,
olivatko hänen laskemansa summat oikeita, mutta äkkiä hänen mieleensä
muistui äskeinen keskustelu apulaisensa kanssa Svjetlogubin jutun
johdosta. Kenraali oli ollut sitä mieltä, ett'ei dynamiitin löytö
Svjetlogubin asunnossa vielä todista hänen rikoksellisia aikeitansa.
Apulainen taas oli kivenkovaa väittänyt, että se se juuri ilmeisesti
osoittaa Svjetlogubin olleen salaliiton päämiehenä.

Tätä muistellessaan kenraali alkoi nyt punnita kaikkia asianhaaroja, ja
silloin hänen sydämensä rupesi kovasti sykkimään topatun uniformun
alla. Poimut olivat otsalla rypyssä, kankeina kuin pahvista tehdyt. Ja
sitten hän huokasi niin syvään, että valkoinen risti rinnalla, hänen
ylhäisyytensä ilo ja ylpeys, oikein liikahti.

Mutta ennättäähän tässä vielä kutsua sihteerin, ja saattaneehan tämän
käskyn siirtää ainakin tuonnemmas.

Kutsunko mä hänet, vai enkö?

Ja kenraalin sydän se sykki yhä kiivaammin ja kiivaammin.

Hän soitti.

Palvelija astui sisään kiirein, kuulumattomin askelin.

-- Joko Ivan Matvéjewitsh on lähtenyt?

-- Ei ole, teidän ylhäisyytenne; hän on kansliassa.

Kenraalin sydämen tykytykset vuoroin vaimenivat, vuoroin entistä
tiheämmiksi kävivät. Hän muisti nyt lääkärin varoitukset, lääkärin,
joka oli tutkinut häntä muutama päivä sitten.

"Ennen kaikkea", -- niin oli tohtori sanonut "heti kuin tunnette, että
teillä 'on sydän', täytyy teidän lakata toiminnasta ja muusta
sellaisesta, mikä tekee teidät levottomaksi. Vähinkin mielenliikutus on
teille turmiollista. Sitä teidän on karttaminen kaikin mokomin."

-- Maksaakohan kutsua häntä?

-- Ei, ei se ole ensinkään tarpeellista, -- vastasi kenraali omaan
kysymykseensä ja jatkoi sitten:

-- Niin, epäröiminenhän se juuri kiihottaa kaikista enimmin. Mutta kun
kerran pisti nimensä paperiin, niin sillä hyvä. _Ein jeder macht sich
sein Bett und muss darauf schlafen_ [Omalla tekemällään tilallaan kukin
makaa. Suomentaja.], -- toisti hän lempi-sananlaskunsa, -- Ja mitäpäs
minä tässä sitä paitsi suotta mieltäni rasitan? Minä olen korkeimman
vallan käskyläinen ja saatan semmoisena asettua yläpuolelle kaikkien
tuollaisten harkintain, -- virkkoi hän, rypistäen silmäkulmiaan,
ikäänkuin olisi tahtonut koota omassa itsessään kaiken sen kylmyyden,
mitä hänellä sydämessään ei ollut.

Sitten johtui hänelle mieleen hänen viimeinen keskustelunsa keisarin
kanssa: kuinka keisari vakavan näköisenä oli luonut häneen terävän
katseen ja sanonut: "Minä luotan teihin: niinkuin ette säästänyt
itseänne sodassa, niin toivon teidän nytkin toimivan yhtä tarmokkaasti
tässä taistelussa radikaaleja vastaan; te pidätte kyllä huolen siitä,
ett'ei teitä petetä, ettekä uhkauksia säikähdä. Hyvästi!" Ja keisari
oli syleillyt häntä ja kääntänyt hänen puoleensa olkapäänsä
suudeltavaksi. Kenraali muisti tämän, ja muisti vastauksensakin:
"Minulla ei ole oleva muuta harrastusta kuin saada panna henkeni
alttiiksi keisarillisen herrani ja isänmaani palvelukseen."

Ja muistellessaan tuota nöyrän alamaisen liikutusta, jota hän oli
tuntenut, tietäen olevansa valmis uhrautumaan korkean herransa edestä,
hän karkoitti mielestään ne ajatukset, jotka hetken verran olivat häntä
häirinneet, allekirjoitti jäljellä olevat paperit ja soitti taas
kelloa.

-- Onko teepöytä katettu? -- kysyi hän.

-- Heti kohta, teidän ylhäisyytenne.

-- Hyvä on. Saat mennä.

Huokaistuaan syvästi ja hieraistuaan sitä kohtaa, missä hänellä sydän
oli, kenraali astui raskain askelin suuren, aution salin vasta vahattua
parkettilattiaa myöten vierashuonetta kohti, josta kuului ääniä.

Kenraalittarella oli vieraita: kuvernööri rouvineen, muuan ruhtinatar
-- neiti ja suuri patriooti -- ja kaartin upseeri, kihloissa kenraalin
ainoan naimattoman tyttären kanssa.

Kenraalitar, laiha rouva, huulet ohuet ja kasvojen ilme kylmä, istui
pienen, matalan pöydän ääressä, jossa seisoi teeserviisi ja hopeinen
kannu väkiviinalampun päällä.

Teeskeltyä surua ilmaisevalla äänellä hän kertoi lihavalle ja ikäänsä
nähden liiaksikin nuorteleivalle kuvernöörin rouvalle, kuinka hän on
levoton miehensä terveydestä.

-- Joka Jumalan päivä tulee yhä uusia ja uusia ilmiantoja salaliitoista
ja kaikenmoisista kauheista asioista... ja kaikki tuo sälytetään
Basilen hartioille. Hänen tulee ratkaista kaikki tuollaiset asiat.

-- Älkäähän muuta sanoko, -- virkkoi ruhtinatar. -- _Je deviens féroce
quand je pense à cette mandite engeance_. [Minä tulen raivoon,
ajatellessani tuota kirottua joukkiota. Suom.]

-- Niin, se on hirmuista. Aatelkaas, hän tekee työtä 12 tuntia
vuorokaudessa, vaikka hänellä on semmoinen sydänvika! Minä pelkään
kovin, että...

Nähtyään miehensä astuvan sisään, hän ei päättänyt lausettaan.

-- No niin, sen saatte kuulla häneltä itseltään... Barbin on
ihmeellinen tenori -- jatkoi hän, suloisesti myhähtäen kuvernöörin
rouvalle ja kääntäen puheenaiheen toisaalle.

Kenraalin tytär, terve, solakka tyttö, oli istunut sulhasensa kanssa
vieraskamarissa kiinalaisten verhojen takana.

He nousivat ja astuivat tervehtimään isää.

-- Mutta, armas, sinuahan en ole nähnyt koko päivääni -- virkkoi
kenraali, suudellen tytärtään ja puristaen nuoren upseerin kättä.

Kumarrettuansa vieraille, kenraali istahti itsekin pienen pöydän ääreen
ja rupesi haastelemaan kuvernöörin kanssa viimeisistä uutisista.

-- Ei, ei! Älkää puhuko noista yleisistä asioista, se on kielletty! --
virkkoi kenraalitar, keskeyttäen miehensä.

-- Ahaa! Tuoltahan tulee Kopjow. Hän varmaankin kertoo meille jotain
hauskaa.

-- Hyvää iltaa, monsieur Kopjow!

Ja viimeksi-mainittu, jota yleensä pidettiin teräväpäisenä ja sukkelana
miehenä, oli jo ennen pitkää kertomassa uutta anekdootia, joka sai
kaikki nauramaan.


II.

-- Ei! Se on mahdotonta, mahdotonta, mahdotonta! Päästäkää minut!

Näin parkui Svjetlogubin äiti, koettaen riuhtaista itseänsä irti häntä
pitelevän kansakoulu-opettajan, hänen poikansa ystävän, ja tohtorin
käsistä.

Svjetlogubin äiti oli sympaatillinen rouva, nuorehko vielä, vaikka
suortuvat jo harmaissa ja ryppyjä silmän-aluksissa. Opettaja,
Svjetlogubin ystävä ei ollut vielä ilmoittanut hänelle, että
kuolemantuomio oli jo vahvistettu, vaan tahtoi ensin valmistaa häntä
tähän kamalaan uutiseen. Mutta hänen puhuessaan äidille pojasta, tämä
jo hänen äänensä sävystä ja arkailevista katseistaan arvasi, että se,
mitä hän pahimmin oli peljännyt, oli nyt käynyt toteen.

Hän oli asettunut asumaan pieneen huoneesen kaupungin parhaimmassa
hotellissa.

-- Miksikä te pidättelette minua? Päästäkää minut menemään! -- huusi
hän, koettaen irtaantua tohtorin, heidän vanhan perheen-ystävänsä,
käsistä.

Tohtori piteli häntä toisella kädellä käsivarresta, toisellaan halliten
pientä tippapulloa pyöreällä pikku pöydällä sängyn vieressä. Rouva oli
oikeastaan hyvillään siitä, että häntä pidellään, sillä hän tunsi, että
hän kukaties tulisi tehneeksi jotain, mutta mitä, sitä hän ei tiennyt,
ja pelkäsi omaa itseään.

-- Rauhoittukaa. Ottakaahan hiukan valerianatippoja, -- puhui tohtori,
tarjoten hänelle jotain vaaleata nestettä viinilasissa.

Rouva vaikeni kohta ja, kooten voimansa, painoi päänsä litteätä
rintaansa vastaan ja vaipui sohvalle.

Hänelle muistui mieleen, kuinka hänen poikansa kolme kuukautta sitten
oli lähtenyt hänen luotaan, kasvot niin murheellisina ja salaperäisinä.
Ja sitten hän näki hänet 8-vuotiaana poikasena, samettipusero päällä,
pienet jalat paljaina ja vaalea tukka pitkissä, aaltoilevissa
suortuvissa.

-- Ja hänen kanssaan, joka vielä on lapsi, hänen kanssaan he nyt
aikovat menetellä tuolla tapaa!

Hän kauhistui, sysäsi syrjään pöydän, riuhtaisihe tohtorin käsistä
irti, mutta ovelle tultuansa hervahti jälleen nojatuoliin.

-- Ja sanotaan, että on Jumala! -- Mikä Jumala se on, joka tällaista
sallii! Pois semmoinen Jumala! -- huusi hän, milloin parahtaen itkuun,
milloin purskahtaen hysterilliseen nauruun. -- Ne hirttävät, ne
hirttävät hänet, joka uhrasi kaikki, koko elämänuransa, hänet, joka
antoi koko onnensa muille alttiiksi!

Niin hän puhui, vaikka tätä ennen myötäänsä oli nuhdellut poikaansa
siitä, mitä nyt ihaili ja piti ansiona ja uhrautuvaisuutena.

-- Ja näin he aikovat kohdella häntä! -- huusi hän jälleen raivoissaan.
-- Ja te sanotte vielä, että on Jumala!

-- Enhän minä sano mitään; minä pyydän teitä vain ottamaan nämä rohdot.

-- Minä en tarvitse mitään... Ha-ha-ha! huusi hän nyyhkyttäen,
epätoivoissansa.

Yön tullen hän oli niin uuvuksissa, ett'ei kyennyt enää puhumaan eikä
huutamaan, tuijottihan vain avaruuteen, terävä, raju ilme katseessaan.
Tohtori ruiskutti häneen morfinia, ja hän nukkui.

Hän nukkui rauhassa, unia näkemättä, mutta tajuntaan palajaminen teki
hänen tilansa entistä huonommaksi. Kauheinta kaikista se, että ihmiset
saattavat olla niin julmia, ei ainoastaan nuo kamalannäköiset kenraalit
sileiksi ajettuine leukoineen ja santarmit, vaan kaikki... kaikki...
sisäkkökin, joka tyynenä tuli siivoamaan huonetta, ja naapuritkin,
jotka viereisessä huoneessa iloisesti haastelivat keskenään,
naureskellen, niinkuin ei olisi mitään tapahtunut.


III.

Toista kuukautta oli jo Svjetlogub istunut kopissa ja ennättänyt
sillaikaa kestää monta sisällistä kokemusta.

Hän oli jo pienestä pitäin vaistomaisesti tuntenut, kuinka väärää
hänen, rikkaan miehen, etuoikeutettu asema on. Tämä tunne heräsi
hänessä aina, kun hän näki kansan kärsivän puutetta. Hän koetti
tukehuttaa tätä tunnetta, mutta eipä vain oma personallinen onni
onnelta eikä ilo ilolta tuntunut, kun hän omaa tilaansa vertasi
talonpoikaisten ukkojen, lasten ja naisten tilaan, ja silloin häntä
aina rupesi äkkiä hävettämään. Ei siinä kyllä, että nuo syntyvät,
kasvavat ja kuolevat vailla niitä huvituksia, joita hänen on suotu
nauttia, vaan eiväthän he milloinkaan pääse edes työn ja puutteen
painosta.

Vapautuakseen tästä väärinteon asemasta, hän perusti
yliopistollisen kurssin suoritettuansa, omilla varoillaan mallikoulun,
säästäväisyys-seuran ja vaivaistalon. Mutta -- niin kummalta kuin
kuuluneekaan -- tällaisiin toimiin ryhdyttyänsä, hän tunsi, että kun
hän nyt katselee kansaa, niin häntä hävettää enemmän kuin ennen,
jolloin hän oli viettänyt huimia päiviä ystäväinsä kera ja tuhlannut
rahoja kalliisin ratsuihin. Hänestä tuntui, että kaikki tämä on
kerrassaan nurinpäistä ja -- mikä vieläkin tuskallisempaa -- että
tässä on jotain pahaa, jotain siveellisesti väärää.

Tässä pettymystensä vaiheessa hän saapui Kijewiin ja tapasi siellä
erään läheisimpiä kumppaneitaan yliopiston ajoilta. Viimeksi-mainittu
teloitettiin kolme vuotta myöhemmin Kijewin linnan kaivannossa.

Hän oli vilkas ja erittäin lahjakas entusiasti ja kehoitti Svjetlogubia
liittymään kansanvalistus-seuraan, jonka tarkoituksena oli saada
talonpojat käsittämään oikeuksiansa. Seura oli jakanut talonpojat eri
ryhmiin ja aikoi pelastaa heidät tilan-omistajain ja virkamiesten
vallasta. Seurustelu uusien toverien kanssa selvitti lopullisesti ne
aatteet, joita Svjetlogub siihen asti oli vain pintapuolisesti
toteuttanut. Nyt hän käsitti, mitä hänen on tekeminen. Hän palasi
maalle ja aloitti aivan uuden elämän, yhä edelleen pitäen yhteyttä
uusien ystäväinsä kanssa.

Hän rupesi kansakoulun-opettajaksi, muodosti täysikasvuisista
keskuspiirejä, luki heille kirjoja ja valtiollisia lentolehtiä ja teki
talonpojille selvää heidän asemastaan. Sitä paitsi hän kustanteli
luvattomia kirjasia ja käytti kaikki tulonsa, kaikki, minkä säästetyksi
sai, samallaisten keskuksien perustamiseen muissakin kylissä.

Aivan ensi alussa toimintaansa Svjetlogub kohtasi kaksi odottamatonta
vastusta. Toinen oli se välinpitämättömyys, jota monetkin osoittivat
hänen harrastuksiansa kohtaan, ruveten katselemaan häntä epäluuloisin
silmin. (Harvoin vain joku yksityinen otti ymmärtääkseen ja
kannattaakseen häntä, ja nämäkin olivat usein sangen hämärää väkeä.)
Toinen vastus tuli hallinnon puolelta. Hänen koulunsa suljettiin,
polisi pani toimeen kotitarkastuksia hänen ja hänen ystäväinsä luona,
hänen kirjansa ja paperinsa otettiin takavarikkoon.

Ensimmäisestä vastuksesta -- kansan kylmäkiskoisuudesta -- Svjetlogub
ei paljoakaan välittänyt, mutta kovin häneen koski viran-omaisten
mielettömät ja loukkaavat vainoamiset. Samaa saivat hänen ystävänsä
kokea muuallakin, ja niinpä molemmin puolin kiihoteltu viha virkavaltaa
vastaan kohosi niin suureen voimaan, että enin osa liittouneita päätti
ryhtyä julkiseen taisteluun sen kanssa.

Johtomiehenä tässä päätöksessä oli muuan Mezhenjétski, jota jokainen
piti järkähtämättömän lujatahtoisena ja kumoamattoman logikan miehenä
ja kokonaan antauneena vallankumouksen palvelukseen.

Svjetlogub asettui hänkin tämän miehen johdettavaksi ja ryhtyi
terroristiseen propagandaan samalla tarmolla, millä ennen oli toiminut
talonpoikain keskuudessa.

Tämä toiminta oli kieltämättä vaarallista, mutta se veti puoleensa
Svjetlogubia.

Hän arveli: "Joko voitto tahi marttyrius, ja jos jälkimmäinen, niin se
on oleva voitoksi asialle vast'edes." Ja näin hänessä liekkiin
leimahtanut tuli ei sammunut koko hänen vallankumous-toimintansa
aikana, jota kesti seitsemän vuotta. Yhä se vain kiivaampana liekehti,
saaden uutta virikettä niitten rakkaudesta ja kunnioituksesta, joitten
keskuudessa hän liikkui.

Svjetlogub ei pannut kovinkaan suurta merkitystä sille tosiasialle,
että hän oli jo loppuun kuluttanut isältä perimänsä omaisuuden. Eikä
hän vähääkään välittänyt kaikesta siitä työstä ja puutteesta, jota hän
niin usein sai kokea. Yksi seikka vain hänen mieltänsä kalvoi: se suru,
minkä hän toiminnallaan oli tehnyt äidilleen ja sille nuorelle tytölle,
joka holhottina asui äidin luona ja rakasti Svjetlogubia.

Loppujen lopussa muuan polisin vainoama terroristi pyysi häntä ottamaan
talteen pienenlaisen määrän dynamiitia. Svjetlogub suostui, kauan aikaa
epäröityään, hän kun ei oikein pitänyt tästä epämiellyttävästä
miehestä.

Seuraavana päivänä polisi piti kotitarkastuksen hänen asunnossaan ja --
dynamiiti löydettiin. Häneltä tiedusteltiin, miten ja mistä hän oli sen
saanut, mutta Svjetlogub ei antanut vähintäkään vastausta.

Paljon oli hänen ystäviänsä teloitettu, suljettu vankihuoneisin ja
karkoitettu; monet naisetkin olivat saaneet kovia kokea. Tämä saattoi
Svjetlogubinkin tavoittelemaan marttyrin kruunua, ja siksipä hän
vangitsemisensa ja kuulustelujen ensi hetkinä tunsi suurta
mielenylennystä, jopa riemuakin.

Eikä tämä tunne haihtunut hänestä silloinkaan kuin hänet riisuttiin,
tarkastettiin, suljettiin tyrmään ja rautainen ovi kumahti hänen
takanansa kiinni. Mutta kului päivä, kului toinen, ja kolmaskin,
kokonainen viikkokausi, toinen, ja viikko vieläkin. Koko tämän ajan hän
oli viettänyt likaisessa, kosteassa kasematissa, jossa vilisi
eläväisiä. Aika oli vietettävä toimettomuudessa ja yksinäisyydessä,
jota silloin tällöin keskeytti koputuksilla tapahtuva keskustelu
vankien kanssa viereisissä kasemateissa. Mutta naapureiltakin sai
tietää pelkkiä huonoja ja surullisia uutisia. Hänen yksinäisyyttänsä
häiritsivät vain tylyjen ja vihamielisten miesten pitämät kuulustelut:
he koettivat saada häntä ilmiantamaan rikostoverit.

Sekä hengen että ruumiin voimat alkoivat hänessä heikkenemistään
heiketä, hän masentui ja etsi vain jotain pääsyä tästä sietämättömästä
tilasta. Mielen-ahdistus se kävi sitäkin suuremmaksi, koska jo
epäilyskin alkoi saada hänessä jalansijaa. Vankeutensa toisena
kuukautena hän jo pelkäsi omaa itseänsä. Hän kauhistui omaa
heikkouttaan. Ei siinä kyllä, että hän huomasi menettäneensä entisen
lujuutensa, hän vihasi nyt ja halveksui omaa itseänsä, ja tämä se vain
yhä enemmin hänen mieltänsä suretti.

Kauheinta kaikista se, että hän vankihuoneessa alkoi kaipauksella
muistella sitä nuoruuden voimaa ja elämän-iloja, jotka hän niin
keveästi oli uhrannut vapaudelle, ja joka nyt näytti hänestä niin
viehättävältä, että hän pahoitteli kaiken sen kadottamista,
mitä hän oli pitänyt hyvänä, ja mikä joskus oli kysynyt hänen
toimeliaisuuttansa. Hän mietti välisti, kuinka herttaista olisikaan
elää vapaudessa, maalla tai kaupungissa rakastettujen ja rakastavain
ihmisten parissa, naida hänet tai joku muu ja elää valoisata,
hiljaista, hauskaa elämää.


IV.

Oli taas yksi noita murheellisia ja yksitoikkoisia päiviä hänen
vankeutensa toisena kuukautena. Tavallisella tarkastuksella käydessään,
vankilan inspehtori antoi Svjetlogubille pienen kirjan, kultaan
painettu risti ruskeassa kannessa, ilmoittaen samalla, että kuvernöörin
rouva oli lahjoittanut muutamia Uusia Testamentteja, vangeille
jaettaviksi. Svjetlogub kiitti ja myhähtäen laski kirjan pienelle,
seinään kiinnitetylle pöydälle.

Inspehtorin mentyä, Svjetlogub ilmoitti koputuksella naapurilleen
päällikön käynnistä. Naapuri vastasi saaneensa hänkin Uuden
Testamentin.

Svjetlogub avasi sitten tuon pienen kirjan, jonka lehdet olivat
kosteudesta takertuneet toisiinsa, ja rupesi lukemaan. Hän ei ollut
milloinkaan lukenut Uutta Testamenttia, se kun ei hänen mielestään
varsinainen kirja ollutkaan. Sen verran hän siitä tiesi, mitä oli
uskonnon-opettajalta kimnaasissa kuullut, ja mitä papit ja diakonit
erityisellä lauluäänellä kirkoissa lukivat.

"Ensimmäinen luku. Jesuksen Kristuksen syntymäkirja, Davidin pojan,
Abrahamin pojan... Abraham siitti Isakin, Isak siitti Jakobin, Jakob
siitti Judan..." Niin hän luki. "Ja Zorobabel siitti Abiudin", --
jatkoi hän. Kaikki tuo oli sellaista, mitä hän oli luullut siitä
löytävänsäkin: kummallista, sekavaa, jonninjoutavaa.

Ellei hän olisi ollut vankeudessa, ei hän olisi jaksanut lukea yhtäkään
sivua loppuun, mutta nyt hän jatkoi, itse lukemisen vuoksi. Hän luki
ensimmäisessä luvussa, että neitsyt synnyttää, ja sellaisen
ennustuksen, että on syntyvä muuan "Emmanuel", se on niin paljon
sanottu: "Jumala meidän kanssamme."

-- Missähän tämä ennustus toteutuu? mietti hän ja jatkoi edelleen. Niin
hän luki toisenkin luvun, tähden ilmaantumisesta, ja kolmannen,
Johanneksesta, jonka ruokana oli heinäsirkat, sitten neljännenkin,
perkeleestä, joka ehdottaa, että Kristus syöksyisi vuorelta alas.

Kaikki tuo tuntui hänestä niin epä-intressantilta, että hän oli jo
vähällä panna kirjan kiinni, vaikka pitkiä olivatkin päivät
vankihuoneessa, ja ryhtyä tavalliseen puhdetyöhönsä: riisua paitansa ja
tappaa siitä eläväisiä. Mutta äkkiä muistui hänelle mieleen, että hän
tutkinnossa viidenteen luokkaan oli unohtanut yhden autuudenlajin,
jonka tähden punaposkinen pappi, tukka käherrettynä, oli äkkiä
suuttunut ja antanut hänelle huonon arvonumeron. Hän ei muistanut nyt,
mistä autuudesta silloin oli ollut puhe, ja rupesi lukemaan niitä
kaikkia.

"Autuaat ovat, jotka vanhurskauden tähden vainotaan, sillä heidän on
taivaan valtakunta." Niin siinä luki.

-- Tuo saattaa koskea meitä, -- arveli hän.

"Autuaat olette te, koska he pilkkaavat ja vainoovat teitä... Iloitkaat
ja riemukkaat, sillä näin he vainosivat propheetaita, jotka teidän
edellänne olivat... Te olette maan suola... Jos siis suola tulee
mauttomaksi, millä sitten suolataan? Ei se enää kelpaa mihinkään, mutta
heitettää pois ja ihmisiltä tallattaa."

-- Tämähän soveltuu meihin kaikin puolin, ajatteli hän ja luki
edelleen.

Päästyään viidennen luvun loppuun, hän pysähtyi.

-- Älkää olko pahat, älkää huorintehkö, kärsikää pahaa, rakastakaa
vihollisianne... Niin, jospa kaikki eläisivät näin -- mietti hän; --
silloin ei vallankumouksia tarvittaisikaan.

Lukiessaan edelleen, hän syventyi niihin sivuihin, jotka hän käsitti.
Mitä enemmän hän luki, sitä enemmän sai hänessä valtaa se ajatus, että
tästä kirjasta on saatavissa jotain erinomaisen suuriarvoista, jotain
sellaista kerrassaan syvää, yksinkertaista ja liikuttavaa, jota hän ei
ollut tätä ennen lainkaan kuullut, mutta joka hänen mielestään oli jo
aikoja sitten ollut hänelle tuttua.

"Sitten sanoi Jesus opetuslapsillensa: Jos joku tahtoo minun perässäni
tulla, hän kieltäköön itsensä ja ottakoon ristinsä ja seuratkoon
minua."

"Sillä joka tahtoo henkensä vapahtaa, hän hukuttaa sen, mutta joka
henkensä hukuttaa minun tähteni, hän löytää sen."

"Sillä mitä se auttaa ihmistä, jos hän kaiken maailman voittaisi ja
saisi sielullensa vahingon?"

-- Niin, niin, kyllä se niin on, -- mietti hän mielessänsä, ja kyynelet
kiertyivät hänelle silmiin. -- Tämä on juuri sitä, mitä minä aioin
tehdä, ja mikä oli minulle tarpeellista: antaa henkeni alttiiksi, ei
säilyttää sitä, vaan antaa se pois. Siinä riemu, siinä elämä. Paljon
minä olen tehnyt ihmiskunnian tähden, en kansan kunniaksi, vaan siksi,
että ne minusta hyvää ajattelisivat, joita minä kunnioitin ja rakastin:
Natásha, Dmitri Shelómow. Mutta sitten tuli epäilyksiä, ja minä jouduin
ymmälle. Minä tunsin rauhaa vasta silloin kuin rupesin toimimaan, koska
sieluni vaati minua siihen, vasta silloin kuin tahdoin hukuttaa oman
itseni, hukuttaa sen kokonaan.

Siitä pitäin Svjetlogub vietti suurimman osan aikaansa tämän kirjan
ääressä, punniten lukemaansa. Se sai hänen mielensä sellaiseen
nöyryytyksen tilaan, että se kohotti hänet ulkopuolelle ympäristöä,
mutta samalla myös elähdytti hänen ajatusvoimansa niin vireään
toimintaan, ett'ei hän sellaista ennen ollut milloinkaan kokenut.

Hän ihmetteli, miksikä eivät ihmiset, kaikki ihmiset, elä niin kuin
tässä kirjassa lukee.

-- Niin suloista on elää, ei ainoastaan yhtä ihmistä varten, vaan
kaikkia. Jos ihmiset näin eläisivät, eivät he muuta kaipaisi eivätkä
tarvitsisi. Onnekasta olisi heidän elämänsä silloin. Voi jos kaikesta
tästä tulisi loppu! Jospa minä pääsisin elämään jälleen vapaana! --
Näin hän useinkin ajatteli. -- Tai jos edes päästäisivät minut irti
muutamaksi päivää tahi lähettäisivät pakkotöihin! Yks kaikki, missä
sitä sillä tapaa eläisi. Ja sillä tapaa minä olen elävä. Se on
mahdollista ja välttämätöntä. Elää toisin -- se on mieletöntä.


V.

Kerran, sellaisena päivänä, jolloin hän oli iloinen ja tunsi
mielenylennystä, astui inspehtori hänen koppiinsa tavattomaan aikaan,
tiedusteli hänen vointiansa ja kysyi, haluaisiko hän jotain. Svjetlogub
hämmästyi, käsittämättä, mitä tämä poikkeus tavallisesta järjestyksestä
merkitsee, ja pyysi paperosseja. Hän odotti kieltoa, mutta inspehtori
lupasi lähettää ne heti, ja vartija toi kuin toikin laatikollisen
paperosseja ja tulitikkuja.

-- Joku kaiketikin pitää minusta huolta, -- arveli Svjetlogub, sytytti
paperossin ja rupesi kävelemään kopissaan edestakaisin, yhä
mietiskellen syytä tällaiseen asiaintilan muutokseen.

Huomenissa hänet vietiin Oikeuteen. Siellä hän oli ollut jo monasti
ennenkin, mutta tällä erää ei häntä kuulusteltu. Yksi tuomareista nousi
ylös, häneen katsomatta. Samoin muutkin. Ensinmainittu otti käteensä
paperin ja rupesi lukemaan kovalla, juhlallisella, ontolla äänellä.

Paperissa sanottiin, että Anatolii Svjetlogub, osallisuudestansa
vallankumouksellisessa toiminnassa, jonka tarkoituksena on joko
läheisessä tai kaukaisessa tulevaisuudessa kukistaa nykyinen
hallitus, tuomitaan menettäneeksi kaikki säätyoikeutensa ja
kuolemanrangaistukseen hirttämisen kautta.

Svjetlogub kuunteli loppuun asti, pintapuolisesti vain ymmärtäen
virkamiehen julistamain sanain sisällystä. Hän huomasi, kuinka
järjetöntä on tuo "läheisessä tai kaukaisessa tulevaisuudessa" ja tuo
"kaikkien oikeuksien" riistäminen kuolemaan tuomitulta ihmiseltä. Mutta
todellista merkitystä siinä, mitä hänelle oli luettu, hän ei
käsittänyt.

Vasta sitten kuin hänen oli käsketty poistua, ja hän santarmin
seuraamana tuli ulos kadulle, vasta sitten hän rupesi harkitsemaan,
mitä hänelle vast'ikään oli julistettu.

-- Tuo on jotain erehdystä, nurinpäistä, järjetöntä! Se ei saata olla
niin, -- ajatteli hän heti kuin hänet oli suljettu jälleen vankilaan.

Hän tunsi itsessään niin paljon elinvoimia, ett'ei kyennyt kuolemata
edes mielessäänkään kuvailemaan; hänen oli mahdoton ajatuksissaan
liittää omaa itseänsä ja kuolemata toisiinsa.

Vankilaan palattuansa Svjetlogub istahti vuoteensa laidalle, sulki
silmänsä ja koetti saada selväksi, mikä kohtalo se nyt häntä odottaa.
Mutta siihen hän ei pystynyt. Hänen oli aivan mahdoton kuvailla
mielessään olemuksensa olemattomuutta elikkä sitä tosiasiaa, että hänet
aiotaan tappaa.

-- Minutko, nuoren, hyväntahtoisen, onnellisen, jota niin moni
rakastaa! -- ajatteli hän, muistellen äitinsä ja Natáshan ja ystäväin
rakkauden-osoituksia. Minutko he tappavat, hirttävät! Kuka sen tekee ja
mistä syystä? Ja mitenkäs sitten käy, kun minä lakkaan olemasta? Ei, se
on mahdotonta!

Vankilan inspehtori astui sisään. Svjetlogub ei ollut häntä tuntea.

-- Kuka se on? Mitä te tahdotte? -- virkkoi Svjetlogub. -- Jaha, vai
tekö se olette! No, niin, milloinka se tapahtuu?

-- En tiedä, -- vastasi päällikkö. Seisottuaan sitten ääneti muutaman
sekunnin, hän virkkoi hellittelevällä äänellä: -- Tuolla on pappi. Hän
halajaisi nähdä teitä, valmistaa teitä...

-- En huoli, en huoli. Minä en huoli mitään. Menkää pois! -- huudahti
Svjetlogub.

-- Ettekö sitten haluaisi kirjoittaa jollekin? Se on sallittua, --
virkkoi inspehtori.

-- Niin vainenkin! Lähettäkää minulle kaikki, mitä tarvitaan. Minä
kirjoitan.

Inspehtori meni pois.

-- Huomis-aamuna se nähtävästi tapahtuu, ajatteli Svjetlogub. -- Niihän
se tavallisesti käy. Huomis-aamuna minua ei enää ole elävitten
joukossa... Ei, se on mahdotonta... Tämä on varmaankin unta!

Vartija tuli, tuoden kaksi kynää, mustetta, postipaperia ja muutamia
sinisiä kuoria, ja siirsi tuolin pöydän eteen.

Kaikki tämä oli täyttä totta eikä unta.

-- Minä en saa ajatella, en... Niin, minä kirjoitan äidille, -- virkkoi
Svjetlogub. Hän istahti pöydän ääreen ja rupesi kirjoittamaan.

    "Äiti armas!"

Niin hän kirjoitti kyynelet silmissä.

    "Anna minulle anteeksi, anna anteeksi kaikki se murhe, minkä
    olen sinulle tehnyt. Lienenkö erehtynyt vai enkö, mutta toisin
    en saattanut menetellä. Yhtä vain sinulta pyydän: anna minulle
    anteeksi."

-- Mutta johan minä sanoin tämän, -- ajatteli hän. -- No niin, mitäpä
siitä! Ei ole aikaa enää aloittaa uutta kirjettä. -- Ja hän jatkoi:

    "Älä sure minua. Ennemmin tai myöhemmin, eikös se ole
    yhdentekevää? En pelkää enkä tekemääni kadu... Toisin en
    saattanut tehdä. Mutta anna minulle anteeksi, äläkä kanna
    katkeraa mieltä niitä kohtaan, joitten kanssa yhdessä
    työskentelin, äläkä niitäkään, jotka minut teloittavat. Ei olisi
    kukaan voinut toisin tehdä. Anna heille anteeksi. He eivät tiedä,
    mitä tekevät, mutta he elävät minun sydämessäni, he ylentävät ja
    lohduttavat mieltäni. Jää hyvästi! Minä suutelen Sinun kalliita,
    ryppyisiä, vanhoja käsiäsi."

Kaksi kyyneltä putosi paperille.

    "Minä itken, en surusta enkä tuskasta, en katumuksesta tällä
    elämäni juhlallisimmalla hetkellä, vaan siitä syystä, että
    minä rakastan sinua. Älä tuomitse minun ystäviäni, varsinkaan
    Prohorowia, siitä, että hän on syynä kuolemaani. Kuinka
    suloista on rakastaa sitä, jota en ole moittinut, vaan jota
    joka tapauksessa olisin oikeutettu tuomitsemaan tai vihaamaan.
    Kuinka suloista rakastaa sellaista ihmistä, vihollistansa! Sano
    Natáshalle, että hänen rakkautensa tuotti minulle lohdutusta ja
    iloa. En ollut täysin selvillä tuosta, mutta sydämeni sisimmissä
    minä tunsin sen. Helpompi oli elää, tietäessäni hänen olevan
    olemassa ja rakastavan minua. Ja nyt olen sanottavani sanonut.
    Jää hyvästi!"

Hän pani kirjeen kokoon, pisti sen kuoreen ja istahti sängyn laidalle,
kädet polvillaan ja kyyneliään nieleskellen.

Svjetlogub ei voinut millään muotoa vieläkään uskoa, että hänen täytyy
kuolla. Hänestä tuntui kaikki tämä olevan unta. Turhaan hän koetti
herätä siitä.

Tämä viimeinen ajatus synnytti hänessä toisen, sen nimittäin, että
kenties koko elämäkin tässä maailmassa on pelkkää unta vain, josta
heräjäminen on kuolemaa. Ja jos niin on, niin eiköhän tietoisuus tämän
maailman elämästä olekin vain heräjämistä entisen elämän unesta,
elämän, jonka yksityiskohdat ovat jääneet unohduksiin, niin että elämä
täällä ei ole alkua, vaan uutta muotoa ainoastaan.

-- Ja niinpä minäkin kuolen ja siirryn uuteen olemuksen tilaan.

Tämä ajatus miellytti häntä, mutta yrittäessään pysähtyä siihen, hän
tunsi, että juuri tämä ajatus tekee mahdolliseksi katsoa kuolemaa
pelvotta silmiin.

Hän väsähti viimein. Aivot eivät jaksaneet enää toimia. Hän sulki
silmänsä ja istui kauan aikaa, ajattelematta mitäkään.

Hän luki kirjeensä uudelleen läpi, mutta huomattuaan sen lopulla
Prohorowin nimen, hän tuli äkkiä ajatelleeksi, että kirjehän saattaa
joutua ja kaiketi joutuukin viran-omaisten luettavaksi, ja silloinhan
hän on saattanut Prohorowin perikatoon.

-- Hyvä Jumala, mitäs minä olin tehdäkään! huudahti hän, repi kirjeensä
kapeiksi kaistaleiksi, ja poltti ne huolellisesti poroksi lampun
päällä.

Hän oli kirjeensä alkanut epätoivo sydämessä, mutta nyt hän tunsi
rinnassansa rauhaa, jopa iloakin.

Hän otti puhtaan lehden ja ryhtyi heti kirjoittamaan uutta kirjettä.

Ajatus ajeli toistaan hänen päässänsä.

    "Äiti armas ja kallis", -- kirjoitti hän, ja silmät ne jälleen
    samenivat kyyneleistä. Hän pyyhkäsi ne pois hihallaan,
    nähdäkseen, mitä oli kirjoittanut. "Kuinka vähän tunsinkaan omaa
    itseäni ja kaikkea sitä rakkauden ja kiintymyksen voimaa Sinua
    kohtaan, mikä minun sydämessäni alati asui! Nyt sen tiedän ja
    tunnen, ja muistaissani meidän pieniä kinastuksiamme ja Sinua
    kohtaan käyttämiäni tylyjä sanoja, minua surettaa ja hävettää.
    Anna minulle anteeksi ja muista vain minun hyviä puoliani, jos
    niitä lainkaan on ollut."

    "Kuolema ei minua pelota. Totta pulmakseni min'en käsitä, en
    usko sitä. Jos kuolemaa on, niin eikö sitten ole yhdentekevää,
    kuolenko kolmekymmentä vuotta, vai kolmekymmentä päivää ennemmin
    tai myöhemmin?"

-- Mutta mitäpäs minä tässä filosofioitsen? ajatteli hän. --
Kirjoitanpa niinkuin äskeiseenkin kirjeesen jotain hyvää loppuun. --
Hän jatkoi:

    "Niin. Älä tuomitse minun ystäviäni, vaan rakasta heitä,
    varsinkin sitä, joka oli syynä kuolemaani. Suutele puolestani
    Natáshaa ja sano hänelle, että olen aina häntä rakastanut."

Sitten hän palasi jälleen omaa tilaansa miettimään.

-- Ja sitten? Mitäs sitten tapahtuu? -- virkkoi hän. -- Eikö mitään?
Toki sentään. Mutta mitä?

Ja nyt selveni hänelle kerrassaan, ett'ei hänellä ihmisenä ole eikä
saatakaan olla vastausta näihin kysymyksiin.

-- Ja miksikäs tuollaista itseltäni kyselenkään? Miksi? Niin, miksi? Ei
saa kysellä, pitää elää, niinkuin minäkin vast'ikään elin, tätä
kirjettä kirjoittaessani. Jokainen on tuomittu kuolemaan jo aikaa
sitten, ja kumminkin me elämme. Ja onnekasta onkin elämä ja riemua
täynnä... kun rakastaa. Niin, kun rakastaa. Kirjoitellessani tuota
kirjettä tuossa, minä rakastin ja olin onnellinen. Sillä tavoin meidän
pitää elää. Ja mahdollista on elääkin niin, aina ja kaikkialla, vapaana
ja vankina, tänään ja huomenna ja hamaan loppuun saakka.

Svjetlogub tunsi sisällisen tarpeen saada puhua jonkun kanssa
sydämellisesti. Hän kolkutti oveen ja, vahtimiehen pilkistettyä
"kurkosta" sisään, kysäisi, paljonko kello on, ja joko hänen
vahtivuoronsa pian loppuu. Toinen kun ei vastannut mitään, niin hän
pyysi häntä kutsumaan inspehtorin.

Tämä tuli ja kysyi, mitä Svjetlogub tahtoo.

-- Minä olen kirjoittanut kirjeen äidilleni; toimittakaa se hänelle.

Äiti johtui mieleen jälleen, ja silloin kiertyi kyyneleitä hänen
silmiinsä.

Inspehtori otti kirjeen ja lupasi toimittaa sen perille. Hän oli
lähtemäisillään pois, mutta Svjetlogub pidätti hänet.

-- Kuulkaas nyt. Te olette hyvä mies; miksikä vainenkin rupesitte näin
julmaan toimeen? -- virkkoi Svjetlogub, kajoten inspehtorin hihaan.

Toinen myhähti epäluonnollisesti, loi silmänsä maahan ja vastasi:

-- Omalla tavallaanhan kukin elää.

-- Parempi olisi, jos jättäisitte tämän viran. Ainahan mies tointa saa,
ja tehän olette niin hyvä mies... Minä kenties...

Inspehtori nielaisi kyynelensä, teki jyrkän käännöksen vasempaan ja
riensi pois, paiskattuaan oven perässään kiinni.

Hänen liikutuksensa teki syvän vaikutuksen Svjetlogubiin. Ilon
kyyneleitä vuodatellen hän rupesi kävelemään edestakaisin kopissaan,
tuntematta vähintäkään pelkoa. Päinvastoin hän oli sellaisessa
mielenylennyksen tilassa, joka kohotti hänet korkealle tästä
maailmasta. Se kysymys, johon hän niin turhaan oli hakenut vastausta,
kysymys: mitä hänestä tulee kuoleman perästä? -- se näytti nyt olevan
ratkaistu, ei positiivisella järkiperäisellä vastauksella, vaan
tietoisuudella todellisesta elämästä, joka hänessä nyt asui.

Ja hän muisti evankeliumin sanat: "Totisesti, totisesti minä sanon
teille: Ellei maahan langennut nisunjyvä kuole, niin se kuivettuu,
mutta jos se kuolee, niin se tuo paljon hedelmää."

-- Minähän olen nyt maaperään putoamassa. Niin, totisesti, totisesti!
-- mietti hän.

-- Jospa nyt voisi nukkua! -- virkkoi hän sitten, -- jott'ei voimat
kokonaan pettäisi!

Hän heittäysi vuoteelleen, sulki silmänsä ja vaipui äkkiä uneen.

Hän heräsi kello kuusi aamulla valoisan, herttaisen unennäön
tunnelmissa.

Hän oli ollut istuvinaan pienen, vaaleatukkaisen tyttösen kera puussa,
kumarruksissa oksain alla, jotka olivat täynnään mustia, kypsiä
kirsikoita. Niitä he keräilivät suureen, vaskiseen vatiin. Marjat
putoavat vadin ohi maahan, mutta ympärillä on kummallisia eläimiä,
kissan näköisiä, jotka sieppailevat niitä, heittelevät ilmaan ja
ottavat jälleen kiinni. Ja tuota katsellessaan tyttönen nauraa, ja
nauru tarttuu Svjetlogubiinkin, niin että hänkin nauraa unessa,
itsekään tietämättä, miksi. Äkkiä kirpoaa vaskivati tyttösen käsistä.
Svjetlogub yrittää siepata sen kiinni, mutta ei ennätäkään, ja silloin
vati vierimään alas, tarttuu välillä oksiin, ja putoaa vihdoin kovalla
helinällä maahan.

Hän heräjää hymysuin, valveillaankin vielä kuullen tuon vadin helinää.
Se tulee rautapulttien kolinasta käytävässä. Kuuluu askeleita ja
kiväärin kalketta. Äkkiä selviää hänelle kaikki.

-- Voi jospa voisin nukahtaa jälleen! -- ajattelee Svjetlogub.

Mutta se on mahdotonta. Askelet ovat jo pysähtyneet oven taa.
Svjetlogub kuulee, kuinka avain hakee reikäänsä, ja ovi narahtaen
aukenee.

Sisään astuu santarmiupseeri, inspehtori ja sotamiehiä saattoväkenä.

-- Kuolemako? Entäpä sitten? Minä tulen. Hyvä. Kaikki hyvin -- miettii
Svjetlogub, tuntien jälleen olevansa samassa juhlallisessa
mielentilassa, joka hänet eilenkin oli vallannut.


VI.

Samassa vankilassa istui myös muuan iäkäs talonpoika, vanhauskolaisten
lahkoa.

Hän oli menettänyt luottamuksensa opettajiinsa ja etsiskeli "totisia
uskoa." Hän kielsi sekä kirkon, aina Nikonin ajoilta asti, että
hallituksenkin, hamasta Pietari tsaarista saakka. Tsaarin valtaa hän
sanoi "tupakka-valtakunnaksi" ja toi häikäilemättä esiin
mielipiteitään, syytellen pappeja ja hallituksen virkamiehiä. Hän
joutui tutkinnon alaiseksi, pantiin kiinni, ja siitä pitäin oli häntä
kuljetettu vankilasta toiseen.

Vähät hän siitä, ett'ei enää ole vapaa, vaan vankina, että vartijat
kohtelevat häntä tylysti, että hänet on pantu kahleisin, että toiset
vangit häntä pilkkaavat, että he kaikki, niinkuin virkamiehetkin,
kieltävät Jumalan ja tekevät vääryyttä toisilleen, kaikin tavoin
saastuttaen Jumalan kuvaa omassa itsessään. -- Sellaistahan hän oli
nähnyt kaikkialla maailmassa, vapaana ollessaan. Kaiken tuon hän tiesi
olevan seurausta siitä, että ihmiset olivat kadottaneet totisen uskon
ja eksyneet kuin sokeat penikat emästänsä. Mutta hän tiesi, että
totinen usko on olemassa. Hän tiesi sen, sillä hän tunsi tämän uskon
sydämessään ja etsiskeli sitä kaikkialla. Ja ennen kaikkea hän luuli
löytävänsä sen Johanneksen ilmestyskirjasta:

"Joka paha on, se olkoon vielä paha, ja joka saastainen on, se tulkoon
vielä saastaiseksi, mutta joka vanhurskas on, se tulkoon vielä
hurskaaksi, ja joka pyhä on, se tulkoon vielä pyhäksi."

"Ja katso, Minä tulen pian, ja Minun palkkani on minun kanssani,
antamaan kullenkin, niinkuin hänen työnsä on."

Ja hän luki myötäänsä tätä salaperäistä kirjaa, odotellen joka hetki
"Hänen tulemustansa", joka ei ainoastaan "anna kullekin, niinkuin hänen
työnsä on", vaan ilmoittaa ihmisille Jumalan koko totuuden.

Sinä aamuna, jolloin Svjetlogub oli teloitettava, tämä vanha mies,
kuultuaan ulkoa rummunpärinää, kiipesi akkunaansa ja ristikon läpi näki
rattaiden ajavan pihalle, näki kähärätukkaisen ja kirkassilmäisen
nuoren miehen hymysuin astuvan vankilasta pihalle ja nousevan
rattaille. Pienessä, valkoisessa kädessään hän piteli kirjaa, puristaen
sitä sydäntänsä vasten. Lahkolainen tunsi sen Uudeksi Testamentiksi, ja
nuori mies, nyökytellen päätään akkunoista katseleville vangeille,
myhähtäen kohtasi hänenkin katseensa.

Hevoset nykäsivät, ja rattaat nuoren kulkijansa kanssa vierivät
vankilan portista ulos, sotamiesten ympäröiminä ja kolisten kadun
kivityksellä.

Lahkolainen laskeutui alas akkunalta, istahti vuoteensa laidalle ja
vaipui mietteisin:

-- Tämä yksi se on löytänyt totuuden, -- virkkoi hän itsekseen. --
Antikristuksen palvelijat ne hirttävät hänet nyt, estääkseen häntä vain
julistamasta sitä jokaiselle.


VII.

Oli sumuinen syys-aamu. Aurinko ei tullut näkyviin, ja kostea, lämmin
tuuli puhalsi mereltä.

Raitis ilma, kartanot, hevoset ja uteliaasti katselevaiset ihmiset, --
kaikki tuo veti Svjetlogubin huomiota puoleensa. Istuen penkillä,
seljin hevosiin, hän vasten tahtoansakin tuli tarkastelleeksi perässä
astuvain sotamiesten ja ohitse kulkevain kaupunkilaisten kasvoja.

Varhaista oli vielä. Kadut, joita myöten häntä vietiin, olivat melkein
autioina. Ei näkynyt kuin työmiehiä. Tuossa kulki muutamia muurareita,
tahraiset esiliinat edessä. He seisahtuivat ja kääntyivät ympärinsä,
katsellen rattaita. Yksi heistä virkkoi jotain muille, kättään
huiskaisten; he kääntyivät ja läksivät jatkamaan matkaansa. Tuli
vastaan raskaita rautakankikuormia, jyristen ja kovaa kolinaa pitäen.
Ajajat käänsivät kookkaat hevosensa syrjään, tietä tehdäkseen
vankirattaille, pysähtyivät sitten ja katselivat häntä oudostelevalla
uteliaisuudella. Yksi heistä otti lakin päästään ja risti silmänsä. --
Muuan kokki, valkoinen patalakki päässä ja valkoinen esiliina edessä,
astui portista ulos, kori käsivarrellaan, mutta, nähtyään rattaat,
pyörähti samassa takaisin ja tuli jälleen esille naisen seurassa. Ja
sitten kumpikin juosta läähättämään rattaiden perässä, silmät
taarallaan niinkauan kuin voivat niitä nähdä. -- Mies huonoissa
vaatteissa, parta ajamaton ja tukka harmaa, virkkoi jotain
portinvartijalle, kiivaasti huitoen käsillään ja moittivasti osoitellen
Svjetlogubia. -- Kaksi pientä poikaa puikahti kadulle. Kasvot rattaita
kohti ja eteensä katsomatta he astuivat rinnan rattaiden kanssa
katukivitystä myöten. Toinen, vanhempi, eteni kiirein askelin; toinen,
pikkuinen, lakitta päin, pidellen kiinni kumppanistaan ja
kauhistuksella katsellen omituisia ajoneuvoja tuossa, tuskin pysyi
perässä ja myötäänsä kompasteli pienillä jaloillaan. Kohdattuaan
poikasen katseen, Svjetlogub nyökäytti hänelle päätään. Tällainen liike
tuon rattailla istuvan, kammottavan miehen puolesta säikäytti poika
paran niin pahanpäiväiseksi, että hän silmät selkoseljällään ja suu
auki oli vähällä ruveta parkumaan, mutta Svjetlogub lähetti hänelle
lentomuiskun ja myhähti lempeästi. Silloin poikanenkin äkkiä vastasi
hänelle suloisella, hyväntahtoisella myhäyksellä.

Tietoisuus siitä, mitä hänelle on tapahtuva, ei häirinnyt tällä
matkalla kertaakaan Svjetlogubin juhlallista mielentilaa.

Vasta silloin kuin rattaat olivat tulleet lähelle hirsipuuta, ja
Svjetlogub, maahan päästyään, oli huomannut kaksi pylvästä ja niitten
päässä poikkipuun sekä ilmassa heiluvan hienon nuoran, vasta silloin
tuntui, niinkuin mikä olisi sysännyt häntä sydämeen. Hän kalpeni ja
kääntyi pois, mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen. Hän näki lavan
edustalla tummat rivit sotamiehiä, kivärit olalla, ja upseereita, jotka
liikkuivat pitkin rintamaa. Samassa kuin häntä ruvettiin viemään
rattailta eteenpäin, kajahti odottamatta rumpujen pärinä, josta hän
säikähti. Sotamies-rivien takana hän näki hienoja ajoneuvoja, joissa
istui herroja ja naisia: he olivat saapuneet katsomaan tätä näytelmää.

Tuota nähdessään Svjetlogub hämmästyi ensi alussa, mutta äkkiä hän
muisti, mikä hän itsekin oli ollut, ennen vangiksi joutumistaan, ja
silloin hänen kävi sääli noita ihmisiä. Hehän eivät tiedä sitä, mitä
hän nyt tietää... -- Mutta kyllä he sen saavat tietää. Minä kuolen,
mutta Totuus on elävä. He saavat sen tietää. Ja kaikki he voivat ja
tahtovat olla onnellisia, en minä yksin...

Hän vietiin lavalle upseerin saattamana. Rumpujen pärinä lakkasi, ja
upseeri luki luonnottomalla äänellä -- joka rummunpärinän perästä
kuului tavattoman heikolta tällä avonaisella kentällä -- luki tuon
typerän, jo tuomarinkin julki julistaman kuolemantuomion, jossa
puhutaan kaikkien oikeuksien riistämisestä ihmiseltä, jota viedään
tapettavaksi, ja tuosta läheiseen tai kaukaiseen tulevaisuuteen
tähtäävästä tarkoituksesta.

-- Ja miksikä, miksikä he tekevät kaikkea tuota? -- ajatteli
Svjetlogub. -- Sääli, ett'eivät sitä ymmärrä, enkä minäkään saata sitä
heille selittää, mutta kyllä se heille vielä selvenee, selvenee
jokaiselle.

Pappi sinipunervassa kasukassa, hivukset pitkät ja harvat, astui
Svjetlogubin eteen, hopeinen risti laihassa, valkoisessa, koukistetussa
kädessään, joka pisti esiin mustan, samettisen päällyshihan alta.

-- Laupias Jumala... -- alkoi hän, siirrettyään ensin ristin vasemmasta
kädestä oikeaan ja ojentaen sitä sitten Svjetlogubia kohti.

Tämä säpsähti ja kääntyi poispäin. Hän sanoi jotain melkein tylyä
tuolle papille, joka on läsnä moisessa näytelmässä ja sittenkin puhuu
laupeudesta, mutta muistettuaan evankeliumin sanat: "He eivät tiedä,
mitä he tekevät", hän sai itsensä hillityksi ja virkkoi säveästi:

-- Älkää panko pahaksi, mutta minä en halaja tuota. Antakaa minulle
anteeksi, mutta minä en todellakaan kaipaa sitä. Kiitos!

Hän ojensi kätensä papille. Tämä siirsi ristin vasempaan käteensä,
puristi Svjetlogubin kättä, koettaen olla katsomatta häneen, ja astui
lavalta alas.

Rummut taas pärisemään, tukahduttaen kuulumattomiin kaikki muut äänet.

Papin jälkeen astui lavalle keskikokoinen harteva ja lujaruumiinen
mies, yllään lyhyt, suoraselkäinen takki venäläisen paidan päällä. Hän
astui Svjetlogubia kohti, lavan lautain taipuessa hänen raskaitten
askeltensa alla. Tämä mies loi rajun katseen Svjetlogubiin, tuli aivan
lähelle häntä, levittäen ympärilleen ilkeätä viinan ja hien hajua,
tarttui koukkuisilla sormillaan hänen käsiinsä niin, että kipeätä teki,
veti ne seljän taakse ja köytti lujasti kiinni. Sen tehtyänsä, pyöveli
pysähtyi tuokioksi, ikäänkuin miettimään, loi silmänsä Svjetlogubista
muutamiin lavalle laskemiinsa kappaleisin ja sitten nuoraan tuolla
poikkipuussa. Nähtyään, että kaikki on käsillä, mitä tarvitaan, pyöveli
astui nuoran luokse, teki sitten jotain ja lykkäsi Svjetlogubia
lähemmäksi nuoraa ja lavan laitaa.

Samoin kuin Svjetlogub tuomiotaan kuullessansa ei ollut voinut käsittää
kaikkea, mitä tapahtui, niin ei hän nytkään kyennyt täydelleen
tajuamaan lähestyvän hetken merkitystä, ja niinpä hän kummastellen
katseli pyöveliä, joka tuossa niin vapaasti, taitavasti ja
huolellisesti toimitti kamalata työtään. Pyövelin kasvot olivat aivan
tavalliset venäläisen työmiehen kasvot, ei tylyt, vaan yhteen
kohdistuneet, niinkuin konsanaankin sellaisella, joka koettaa suorittaa
välttämättömän ja monimutkaisen tehtävänsä niin tarkasti kuin suinkin.

-- Hiukan eteenpäin, -- sanoi pyöveli käheällä äänellä, lykäten häntä
lähemmäksi laitaa.

Svjetlogub siirtyi.

-- Herra, auta minua, armahda minua! -- kuiskasi hän itsekseen.

Svjetlogub ei uskonut Jumalaan, oli usein nauranutkin niitä, jotka
uskoivat. Eikä hän nytkään Jumalaan uskonut, hän kun ei voinut Häntä
sanoin lausua eikä opetuksissaankaan omaksensa ottaa. Mutta hän tunsi,
että tuon Ainoan puoleen kääntyminen on nyt realisinta, mitä hän
tietää. Hän tiesi myös, että tämä avuksi-huuto on välttämätön ja
tärkeä, se kun välittömästi vahvistaa ja rauhoittaa häntä.

Hän läheni laitaa. Vasten tahtoansakin hän katsahti sotamies-riveihin
ja hienopukuisiin katselijoihin, ja silloin hän tuli vielä kerran
ajatelleeksi: Miksikä, miksikä vainenkin he noin tekevät?

Hänen kävi niin surku heitä sekä itseänsä, ja kyyneleitä kiertyi hänen
silmäänsä.

-- Eikö sinun ole sääli minua? -- virkkoi hän, katsahtaen pyövelin
vilkkaisin, harmaisin silmiin.

Viimeksimainittu pysähtyi tuokioksi, ja hänen kasvonsa synkistyivät.

-- Näin se nyt käy! Älä törise! -- mutisi hän, nopeasti kumartuen lavan
lattiaan, missä oli hänen päällystakkiinsa ja joku vaatekappale,
sieppasi sitten huimalla liikkeellä Svjetlogubia molemmin käsin
takaapäin, viskasi hänen päänsä yli pussin ja nykäisi sen nopeasti alas
vyötäisille.

-- Sinun käsiisi minä annan henkeni, -- ajatteli Svjetlogub, muistaen
evankeliumin sanat.

Hänen henkensä ei vastustanut kuolemaa, mutta luja, nuori ruumis vieroi
sitä, ei ottanut alistuakseen ja tahtoi nousta taisteluun.

Hän yritti huutaa, riuhtaista itsensä irti, mutta tunsi samassa
silmänräpäyksessä sysäyksen, tunsi menettäneensä tukeen jalkainsa alta,
tunsi tukehtumisen fyysillisen kauhistuksen, huminan päässään ja --
kaikki oli kadonnut.

Svjetlogubin ruumis roikkui nuorassa. Hartiat vielä kahdesti kohosivat
ja laskivat.

Parin minutin kuluttua pyöveli, synkästi rypistäen kulmiaan, laski
kätensä ruumiin olkapäille ja sysäsi sitä lujasti alaspäin.

Ruumis ei liikkunut enää. Täyteläinen pussi vain hiljalleen heilui. Pää
oli luonnottomasti taipunut eteenpäin. Sääret pistivät esiin; vankilan
sukat näkyivät niissä.

Pyöveli astui sitten alas lavalta ja ilmoitti komentajalle, että nyt
saa ruumiin ottaa paulasta irti ja haudata.

Tunnin kuluttua se otettiin alas hirsipuusta ja vietiin siunaamattomaan
hautausmaahan.

Hirttäjä oli täyttänyt käskynmukaisen tehtävänsä. Mutta helppoa ei
ollut tuo täyttäminen. Svjetlogubin sanat: "Eikö sinun ole sääli
minua?" ne yhä soivat hänen korvissaan.

Pyöveli oli tuomittu vankeuteen murhasta ja pantu vankeuteen, jossa
hänellä teloittajantoimen takia oli muutamia vapauksia ja etuoikeuksia.
Mutta tästä päivästä aikain hän kieltäytyi tuosta toimesta, jota oli
ottanut suorittaakseen, ja pani sillä viikolla viinaan ei ainoastaan
rahansa, vaan verraten hyvät vaatteensakin, ja joutui sellaiseen
tilaan, että hänet ensin suljettiin koppiin ja siirrettiin sieltä
sairaalaan.


VIII.

Muuan vallankumouksellisen terroristipuolueen johtajia, Ignátii
Mezhenjétski, se sama, joka oli saanut Svjetlogubinkin osalliseksi
vallankumoukselliseen toimintaan, ja joka oli otettu kiinni
maaseudulla, oli siirretty Pietariin. Samassa lääninvankilassa kuin
hän, istui sekin vanha lahkolainen, joka oli nähnyt, kuinka
Svjetlogubia lähdettiin viemään hirtettäväksi. Hän oli tuomittu
vietäväksi ennen pitkää Siperiaan.

Lakkaamatta hän yhä edelleenkin mietiskeli totista uskoa ja mistä ja
mitenkä siitä tiedon saisi. Ja usein hän, noita asioita ajatellessaan,
muisteli kirkasta nuorukaista, joka oli kohti kuolemaansa kulkenut
iloinen hymy huulillaan.

Kuultuaan tuon nuorukaisen ystävän istuvan tässä samassa vankilassa ja
heidän olleen samaa uskoa, lahkolainen riemastui ja sai ylivalvojalta
luvan päästä tuon nuorukaisen ystävän pakinoille.

Ankara oli kyllä valvonta vankilassa, mutta Mezhenjétskin onnistui
sittenkin pysyä yhteydessä puolueensa kanssa. Päivästä päivään hän vain
odotteli uutisia siitä miinasta, jonka hän oli keksinyt ja valmistanut
tsaarin junan räjäyttämistä varten. Muistellen nyt muutamia
erikoiskohtia, hän tarkasteli ja järjesteli ajatuksissansa
suunnitelmiaan, antaakseen niistä sitten tovereillensa tiedon. Kun
ylivalvoja tuli hänen koppiinsa ja salaperäisesti, puoliääneen ilmoitti
erään vangin tahtovan puhutella häntä, silloin hän ihastui, toivoen
tämän keskustelun kautta paremmin pääsevänsä yhteyteen ystäväinsä
kanssa.

-- Kuka se on?

-- Talonpoika.

-- Mitä hänellä on asiaa?

-- Hän tahtoo puhua uskosta.

Mezhenjétski myhähti.

-- No antaa hänen tulla, -- lausui hän. -- Nuo lahkolaiset -- arveli
hän itsekseen -- vihaavathan hekin hallitusta. Hänestä saattaa kenties
olla hyötyäkin.

Ylivalvoja läksi ulos, mutta avasi muutaman minutin perästä oven
uudelleen ja päästi sisään vanhan, tutisevan ukon, jolla oli tuuhea
tukka, harva ja harmaa parta ja lempeät, mutta väsyneet siniset silmät.

-- Mitäs teillä on asiaa? -- kysyi Mezhenjétski.

Vanhus vilkaisi häneen, loi sitten silmänsä kiiruusti alas ja ojensi
hänelle pienen, työstä karkean, kuihtuneen kätensä.

-- Mitäs teillä on asiaa? -- kysyi Mezhenjétski toistamiseen.

-- Tahtoisin puhella teidän kanssanne.

-- Mistä?

-- Uskosta.

-- Mistä uskosta?

-- Sanotaan teidän olleen yhtä uskoa sen nuorukaisen kanssa, jonka
antikristuksen palvelijat kuristivat nuoralla Odessassa.

-- Minkä nuorukaisen?

-- No sen, joka hirtettiin Odessassa viime syksynä.

-- Tarkoitatte kaiketi Svjetlogubia?

-- Häntä juuri. Oliko hän teidän ystävänne? Ja kysyessään ukko joka
kerta loi Mezhenjétskiin läpitunkevan katseen lempeistä silmistään,
laskien sen sitten heti kohta maahan jälleen.

-- Niin, hän oli minulle hyvin läheinen.

-- Ja yhtä uskoa?

-- Nähtävästi, -- vastasi Mezhenjétski myhähtäen.

-- Siitäpä juuri tahtoisin teidän kanssanne puhuakin.

-- Mitäs te oikeastaan tahdotte?

-- Saada tietää, mikä teidän uskonne on.

-- Meidän uskomme... no niin... istukashan, -- sanoi Mezhenjétski,
olkapäitään kohauttaen. -- Meidän uskomme on tämä: me uskomme, että
valta on niitten käsissä, jotka rasittavat ja pettävät kansaa, ja että
meidän täytyy armotta taistella näitten ihmisten kanssa,
vapauttaaksemme kansan, jota he eksploiteeraavat -- totuttuun tapaansa
Mezhenjétski käytti vieraskielistä sanaa, mutta korjasi sen kohta:
kettävät. Siksipä heidät pitää tuhota. He tappavat, ja heitä pitää
tappaa, kunnas mielensä muuttavat.

Vanha lahkolainen loi silmänsä maahan ja huokasi.

-- Meidän uskomme, -- jatkoi Mezhenjétski on se, että meidän pitää
kukistaa despootinen hallitus, omaa itseämme säästämättä, ja
aikaansaada vapaa, kansallinen hallitus.

Ukko huokasi taaskin syvään, nousi ylös, oikoen takkinsa poimuja,
heittäysi siten polvilleen ja syöksi Mezhenjétskin jalkain juureen,
painaen otsansa likaiseen lattiaan.

-- Mitäs te tuossa ryömitte?

-- Älkää kierrelkö... sanokaa minulle, millainen teidän uskonne on, --
sanoi ukko, nousematta ja päätään kohottamatta.

-- Sanoinhan minä, millainen se on. Nouskaa ylös, muutoin en puhu enään
yhtään sanaa.

Ukko nousi.

-- Semmoistako se oli sen nuorukaisenkin usko? -- kysäisi lahkolainen,
vilkaisten tuon tuostakin Mezhenjétskiin lempeillä silmillään ja luoden
katseensa taas maahan.

-- Semmoista se oli, ja sen uskon tähden hänet hirtettiin, ja sen uskon
tähden minäkin olen joutunut koppivankeuteen.

Vanhus teki syvän kumarruksen ja läksi ääneti pois.

-- Ei, ei tämä uskoa ole, -- arveli lahkolainen itsekseen. -- Se toinen
tiesi, mikä oikea usko on, mutta tämä joko vain kerskailee olleensa
samaa uskoa kuin hänkin, tahi muutoin vain ei tahdo ilmaista sitä... No
niin, minun täytyy yhä edelleen etsiskellä sitä, hellittämättä...
Jumala on kaikkialla, niin täällä kuin Siperiassakin, ja ihmisiäkin on
kaikkialla. Kieli se vie vaikka Kijewiin.

Niin ajatteli vanhus, ottaen jälleen käsiinsä Uuden Testamentin. Se
aukeni Ilmestyskirjan kohdalta. Hän pani silmälasit nenälleen, istahti
ikkunan ääreen ja rupesi lukemaan sitä.


IX.

Kului vielä seitsemän vuotta. Mezhenjétski oli istunut koppivankeutensa
ajan Pietari-Paavalin linnassa ja lähetettiin sieltä pakkotöihin.

Paljon hän oli saanut kärsiä näitten seitsemän vuoden kuluessa, mutta
mielipiteitään hän ei ollut muuttanut, eikä ollut hänen tarmonsakaan
murtunut. Kuulusteluissa, joita hänen kanssaan oli pidetty ennen
linnaan sulkemista, hän oli hämmästyttänyt tutkijoitaan ja tuomareitaan
lujalla ja halveksivalla esiintymisellä niitä kohtaan, joitten vallassa
hän oli. Sydämensä pohjassa hän tosin tunsi kovaa tuskaa, tietäessään,
että hänen on täällä vankilassa mahdoton suorittaa loppuun sitä
tehtävää, jonka hän oli päällensä ottanut, mutta näyttänyt hän sitä ei.
Muitten yhteyteen tullessaan hän tunsi sydämessään ylpeätä uhmailua.
Kyseltäessä hän oli vaiti, vastaillen silloin vain kuin saattoi tehdä
kiusaa ristikuulustelun pitäjille, niinkuin santarmiupseerille ja
tutkintatuomarille.

Kun hänen puoleensa käännyttiin tuolla tavanmukaisella tiedon-annolla:
"Te voitte saada tilanne paljoa lievemmäksi, jos teette vilpittömän
tunnustuksen", silloin hän myhähti ylenkatseellisesti ja hetken aikaa
vaiettuaan vastasi:

-- Jos te luulette lupauksilla tai pelotuksilla saavanne minut
pakotetuksi ilmiantamaan kumppalini, niin te nähtävästikin arvostelette
minua oman itsenne mitalla. Luuletteko te todellakin, ett'en minä,
ryhdyttyäni kerran semmoiseen, mistä te minua nyt syytätte, olisi
valmistautunut kestämään pahinta? Ette te minua milloinkaan saa
hämmästymään ettekä säikähtämään. Tehkää minulle mitä voitte ja
tahdotte; minä en sano mitään.

Ja hänestä tuntui hyvältä nähdä, kuinka he neuvottomina katselivat
toisiansa.

Mutta kun hänet lähetettiin Pietari-Paavalin linnaan ja pantiin siellä
pieneen, kosteaan koppiin, jossa oli himmeälasinen ikkuna katon
rajassa, silloin hän ymmärsi, että täällä hän saa istua ei kuukausia,
vaan vuosia, ja silloin valtasi hänet kauhistus.

Kamalaa olikin tuo sääntöperäinen kuolon hiljaisuus tässä paikassa, ja
tieto siitä, ett'ei hän ole yksin, vaan että täällä, noitten
läpipääsemättömäin seinäin takana kituu muita vankeja, kymmeneksi,
kahdeksikymmeneksi vuodeksi tänne tuomituita, jotka lopulti tekevät
itsemurhan, teloitetaan, menettävät järkensä tahi vähitellen kuihtuvat
ja kuolevat keuhkotautiin. Täällä istuu miehiä, naisia, kukaties
ystäviäkin.

-- Vuosia kuluu, -- ajatteli hän, -- niinpä minäkin vihdoin menetän
järkeni tai hirttäyn tahi kuolen, eikä kenkään saa siitä tietoa.

Ja hänen sydämessään syttyi viha kaikkia ihmisiä kohtaan, erittäinkin
niitä, jotka olivat olleet vikapäitä hänen telkeämiseensä vankilaan.
Tämä viha vaati jotain, mihin purkautua, kaipasi liikuntoa, melua.
Mutta täällä vallitsi kuolonhiljaisuus, ei kuulunut muuta kuin
äänettömäin ihmisten hiljaisia askeleita, ihmisten, jotka eivät
kysymyksiin vastaile, avattujen ja suljettujen ovien kolauksia...
Ruoka-annoksia tuodaan määrähetkinä, sanaakaan sanomattomia ihmisiä
pistäytyy koppiin... Nouseva aurinko heiastuu himmeästä lasista... Ja
sitten taas pimeys ja taas äänettömyys, samoja hiljaisia askeleita ja
samoja kolauksia. Niin oli eilen, niin on oleva huomenna...

Ja viha, löytämättä itselleen pääsemää, raastoi hänen sydäntänsä.

Hän koetti päästä koputuksilla muitten yhteyteen, mutta vastausta ei
kuulunut. Koputukset saivat liikkeelle vain nuo hiljaiset askeleet ja
umpean äänen, joka uhkasi häntä pimeällä kopilla.

Uni yksin soi levon ja virkistyksen hetkiä, mutta heräjäminen oli sen
sijaan kahta kamalampaa. Unessa hän oli aina olevinaan vapaana ja
askaroivinaan enimmäkseen sellaisissa puuhissa, jotka hänen mielestään
eivät lainkaan soveltuneet vallankumous-miehen elämään. Milloin hän oli
soittavinaan jotain kummallista viulua, milloin hienostelevinaan nuoria
naisia, väliin soittavinaan veneellä, väliin metsästävinään, vuoroin se
ja se ulkomainen yliopisto oli jostain merkillisestä tieteellisestä
keksinnöstä antanut hänelle tohtorin arvon, ja hän piti sen johdosta
kiitospuheita juhlapäivällisillä.

Raskainta näissä unennäöissä oli se, että hän useimmiten heräsi juuri
siinä silmänräpäyksessä, jolloin oli onnistumaisillaan yrityksissänsä,
pääsemäisillään toiveensa perille. Äkkiä sysäys sydämessä, ja koko
ihana näky on kadonnut. Jäljellä vaan tuskallinen, painostava kaiho, ja
taas tuo harmaa seinä märkine täplineen, joihin valo lankesi pienestä
lampusta, ja lujat laverilaudat, ja niitten päällä olkipatja, toiselle
laidalle vatkautunut.

Uni oli hänen parhain aikansa. Mutta mitä kauemmin vankilassa-oloa
kesti, sitä enemmän unettomuuskin alkoi saada hänessä valtaa. Hän
halusi unta korkeimpana onnenansa, mutta mitä enemmän hän sitä
tavoitteli, sitä pahemmin unettomuus häntä vaivasi. Hänen maksoi vaan
sanoa itselleen: "Jokohan minä nyt vaivun uneen?" niin samassa oli
unikin paennut.

Juoksentelemisesta ja pyörimisestä pienessä kopissa ei lähtenyt mitään
virkistystä. Näistä ponnistuksista hän kävi yhä heikommaksi ja
heikommaksi, ja hermot ne vaan ärtymistään ärtyivät. Päälaessa tuntui
pakotusta, ja kun hän silmänsä sulki, silloin hänelle näkyi tummalla,
täplikkäällä pohjalla aavemaisia kasvoja, hajahapsisia, paljaspäisiä,
suurisuisia, vinosuisia, yksi toistaan hirvittävämpiä. Ja kaikki ne
irvistelivät niin kamalan ilkeästi. Myöhemmin alkoi niitä näkyä silmäin
aukikin ollessa, eikä ainoastaan kasvoja, vaan koko olentojakin, jotka
rupesivat puhumaan ja tanssimaan. Häntä hirvitti silloin, hän
heittelihe sinne tänne, hän löi päätänsä seinään ja huusi. Silloin
aukeni pieni "kurkko" ovessa, ja hiljainen ääni virkkoi:

-- Huutaminen on kielletty!

-- Kutsukaa inspehtori! -- kirkui Mezhenjétski.

Ääni ei vastannut ja "kurkko" sulkeentui.

Ja silloin valtasi hänet sellainen epätoivo, että hän halusi yhtä vain
-- kuolemaa.

Kerran tuommoisessa tilassa ollessaan hän päätti tehdä itsemurhan.
Kopissa oli tuulotusreikä. Siihenhän sopii sitoa nuora, nousta sitten
vuoteelle seisomaan ja hirttäytyä. Mutta nuoraa ei ollut. Hän
rupesi repimään paitaansa kapeiksi kaistaleiksi. Mutta ei näyttänyt
niitäkään olevan riittämiin asti. Sitten hän päätti tappaa itsensä
nälällä eikä syönyt kahteen päivään mitään. Kolmantena hän sai
mielenhäiriö-kohtauksen.

Ruokaa hänelle tuotaessa, hän makasi lattialla tunnotonna, silmät
selkoseljällään.

Lääkäri tuli. Mezhenjétski pantiin vuoteelle, sai rommia ja morfinia ja
nukkui.

Huomenissa herätessään, hän huomasi lääkärin seisovan kumartuneena
hänen ylitsensä ja puistelevan päätään. Syvälle syöpynyt vihamieli,
jota Mezhenjétski ei ollut moneen aikaan tuntenut, virisi äkkiä eloon.

-- Ettekö te häpeä palvella täällä? -- sanoi Mezhenjétski lääkärille,
kun tämä pää kallellaan tutki hänen valtasuontaan. -- Miksikä te
parannatte minua, jotta vain pääsisivät minua jälleen kiduttamaan?
Sehän on samaa kuin olla läsnä ruoskituksessa ja sallia sen sitten
tapahtua uudestaan.

-- Kääntykääpäs nyt seljällenne, -- virkkoi lääkäri aivan tyyneesti,
katsomatta häneen ja kaivaen povitaskustaan stetoskopia.

-- Muut lääkärit paransivat haavat, jotta sopisi antaa vielä ne
jäljellä olevat viisituhatta kepin-iskua. Menkää hornaan, menkää
hiiteen! -- kiljaisi Mezhenjétski äkkiä, kavahtaen istuvilleen. --
Menkää tiehenne! Osaan minä kuolla ilman teitäkin.

-- Ei tuo nyt kaunista ole, nuori mies. Röyhkeydestä joutuu
edesvastaukseen.

-- Menkää hiiteen! Menkää hiiteen!

Ja Mezhenjétski näytti niin kammottavalta, että tohtorille tuli kiire
lähteä pois.


X.

Lääkkeetkö vai sekö, että kriisi oli nyt mennyt ohi, vai tohtoria
vastaan purkaunut vihako lienee tehnyt hänet terveeksi, pääasia se,
että hän tästä päivästä saakka rupesi pitämään itsestään huolta ja
aloitti aivan uuden elämänlaadun!

-- Eiväthän he saata pitää minua täällä iät kaiket -- ajatteli hän. --
Jonakin päivänä he päästävät minut pois. Kenties, ja se onkin
luultavinta, hallitusmuoto muuttuu -- meikäläisethän jatkavat työtään
-- ja senpä vuoksi tässä täytyy pysyä hengissä, jotta pois päästessä
olisi terve ja kykenisi jälleen ryhtymään työhön.

Kauan aikaa hän harkitsi, mikä elämänlaatu se olisi hänen
tarkoitukselleen edullisinta, ja päätti noudattaa seuraavaa
järjestystä: Maata hän pani kello yhdeksän ja oli pystyssä kello viisi,
huolimatta siitä, nukuttiko vielä vai eikö. Sitten hän pesi itsensä ja
pukeutui, teki muutamia ruumiinliikkeitä ja läksi sitten, niinkuin hän
sanoi, toimiinsa. Mielikuvituksessaan hän käveli kaupungilla, Newskiltä
Nadjézhdinskajalle asti, koettaen luoda eteensä, mitä kaikkea hän tällä
tiellä näkee: kauppapuotien kilpiä, taloja, poliseja, ajopelejä ja
jalkamiehiä. Nadjézhdinskajalla hän pistäysi erään ystävänsä ja
työtoverinsa luokse. Siellä oli muitakin kumppaleita koolla, ja nyt
syntyi keskustelua heidän tulevista suunnitelmistaan. Todistuksia ja
vastaväitteitä tuotiin esiin. Mezhenjétski puhui sekä omasta että
muitten puolesta. Välisti hän puheli niin kovaa, että vartija "kurkon"
kautta varoitti häntä, mutta hänestä huolimatta Mezhenjétski vain
jatkoi mielikuvituksessa elämäänsä kaupungilla.

Istuttuaan kaksi tuntia ystäväinsä seurassa, hän meni päivällisille,
ensin ajatuksissaan, sitten todellisuudessa, syöden hänelle tuotua
ruokaa ja aina kohtuullisesti. Sitten hän istui kotona ja tutki joko
historiaa tai matemaatikaa, sunnuntaisin välisti kirjallisuuttakin.
Hänen historialliset tutkimuksensa kävivät sillä tapaa, että hän otti
esille jonkun erityisen aikakauden ja muisteli mielessään tapauksia ja
vuosilukuja. Matemaatillisissa tutkimuksissaan hän suoritteli laskuja
ja ratkaisi geometrillisia problemoja -- hänen mieluisin tehtävänsä.
Sunnuntaisin hän muistutteli Pushkinia, Gogolia, Shakespearea, välisti
vähän itsekin jotain sepitteli.

Illalla hän mielikuvituksessaan käväisi jälleen kaupungilla ja istui
tuttavainsa, miesten ja naisten, seurassa. Siellä pidettiin hupaisia,
sukkelia, väliin vakavamielisiäkin keskusteluja, joita todellisuudessa
oli tapahtunut, tai joita hän itse keksi tilaisuutta varten. Ja niin
kului päivä loppuun. Ennen maata-panoa hän astui 2000 askelta
kopissaan, saadaksensa ruumiillista liikettä. Ja sitten hän pani maata
ja vaipui tavallisesti kohta uneen.

Huomispäivä kului samalla tapaa. Välisti hän oli matkustavinaan
etelään, kiihottamaan kansaa tai panemaan alkuun kapinata, ja siellä
hän yhdessä kansan kanssa karkoitti tilan-omistajat ja jakoi heidän
maansa talonpoikain kesken. Tätä kaikkea hän ei kumminkaan kuvaillut
tapahtuvaksi yhtähaavaa, vaan vähitellen, askel askeleelta.
Hänen mielikuvituksessaan oli vallankumous-puolue voitolla jo
kaikkialla, hallitus menettänyt mahtinsa ja pakotettu kutsumaan
lainsäätäjäkokouksen. Keisarillinen perhe ja kaikki kansan sortajat
katosivat, tasavalta julistettiin ja hän, Mezhenjétski, valittiin sen
presidentiksi. Välisti hän pääsi näin pitkälle liiankin pian, ja läksi
silloin taas käymään kaiken tuon läpi alusta alkaen, päästen
päämääräänsä toisia teitä.

Näin hän vietti vuoden ja toisen ja kolmannenkin, joskus poiketen tästä
tarkoin määrätystä elämänlaadusta, mutta useimmiten kumminkin jälleen
palaten siihen. Järkensä toimintaa valvomalla hän pelastui
vastentahtoisista harhakuvista. Joskus hän vain sai unettomuuden
kohtauksia ja näki hirvittäviä kasvoja. Silloin hän kyllä taas katseli
tuulotus-aukkoa, mietiskellen, kuinka hän hankkii nuoran, sitoo
silmukan siihen ja hirttää itsensä. Mutta hän voitti nämä kohtaukset,
eikä ne kauan kestäneetkään.

Näin kului melkein seitsemän vuotta. Kun hänet sitten,
koppivankeus-ajan loputtua, määrättiin vietäväksi pakkotöihin, niin
hän oli aivan reipas ja terve sekä täysissä hengenvoimissa.


XI.

Mezhenjétskia kuljetettiin, niinkuin erittäin raskaan rikoksen tehnyttä
konsanaankin, aivan erinänsä vartijain välissä, päästämättä häntä
mihinkään yhteyteen muitten kanssa. Krasnojárskin vankilassa vasta,
matkalla pakkotöihin, oli hänellä tilaisuus puhella muutamien muitten
valtiollisten vankien kanssa. Heitä oli kuusi: kaksi naista ja neljä
miestä. He olivat kaikki nuorta väkeä, uuden, Mezhenjétskille jotenkin
oudon koulun, opetuslapsia. He olivat nuoremman sukupolven
revolutionisteja, hänen jälkeläisiään, ja siksipä hän tunsi erityistä
intressiä heitä kohtaan. Mezhenjétski toivoi kohtaavansa heissä hänen
omain askeltensa noudattajia, sellaisia, jotka korkeassa arvossa
pitävät kaikkea sitä, minkä heidän edelläkävijänsä, varsinkin hän,
Mezhenjétski, olivat aikaansaaneet. Hän oli valmis kohtelemaan heitä
ystävällisesti ja isällisesti.

Mutta hänen hämmästyksekseen ja harmikseen tämä nuoriso ei pitänytkään
häntä heidän edellänsä käyneenä profettana ja mestarina, vieläpä
kohteli häntä jonkinlaisella alentuvaisuudella, katsellen häntä olkansa
yli ja pitäen hänen kantaansa vanhettuneena. Kaikki se, minkä
Mezhenjétski ystävineen oli aikaansaanut, kaikki heidän ponnistelunsa
kansan nostattamiseksi, koko heidän terroristinen menettelynsä sekä
kuvernööri Krapótkinin, Mezéntsowin, jopa itse keisari Aleksander
II:nkin murha -- kaikki tuo oli näitten uusien revolutionistien
mielestä ollut yhtämittaista erehdystä. Kaikesta tästä oli ollut
seurauksena vain se reaktioni, joka oli noussut huipuimmilleen keisari
Aleksander III:n hallitessa ja pannut kansan vajoamaan melkein siihen
tilaan, jossa se oli ollut maaorjuuden aikana. Kansan vapauttaminen --
niin he sanoivat, nämä uudet opettajat, -- kulki nyt jo aivan toista
tietä.

Näitä väittelyitä Mezhenjétskin ja hänen uusien tuttavainsa välillä
kesti melkein kaksi vuorokautta. Heidän joukossaan oli yksi, joka oli
muitten johtaja, ja jota sanottiin vain ristimänimeltänsä Romániksi.
Tämä se varsinkin ärsytti Mezhenjétskia itseluottoisella varmuudellaan
mielipiteittensä oikeudesta ja alentuvalla, ivallisella tavalla, jolla
hän puhui Mezhenjétskin ja hänen kumppaliensa toiminnasta.

Kansa -- niin puhui Román -- on vain raakaa joukkiota. Rahvas on
nykyjään sellaisessa kehitysalassa, ett'ei sen eduksi voi tehdä yhtään
mitään. Yritä mitä hyvänsä Venäjän maalaisväestön kohottamiseksi, se on
samaa kuin viritä valkea kiven tai jään alle. Kansa on kasvatettava,
siihen on istutettava solidaarisuuden, yhteisen edesvastuun, tunto, ja
tämä käy päinsä ainoastaan suurteollisuuden syntymisen kautta. Vasta
silloin on luonnollinen siirtyminen yhteiskunnalliseen järjestöön
mahdollista. Maa ei ole ainoastaan tarpeetonta kansalle, vaan maa se
juuri tekee kansan konservativiseksi ja orjamieliseksi. Eikä niin ole
laita yksin meillä, vaan Europassakin.

Ja näitten mielipiteittensä tueksi hän ulkomuistilta luki oppineitten
mielipiteitä ja toi esiin tilastollisia numeroita. Kansa on päästettävä
irti maasta, mitä pikemmin, sitä parempi. Mitä enemmän maalaiset
perehtyvät tehdas-elämään, mitä enemmän heidän maansa joutuu pomojen
käsiin, mitä enemmän he ovat sorron alaisia, sitä parempi. Despotismi
ja ennen kaikkea kapitalismi kukistuu ainoastaan työväen luokkain
sulautumisella, ja tätä sulautumista on avustaminen seuroilla,
liitoilla, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että kansa lakkaa olemasta
maan-omistajana ja muuttuu proletariaatiksi.

Mezhenjétski kiisteli ja kiivastui. Varsinkin oli hänet saattaa
epätoivoon toinen seuran naisista, muuan nuori, tuuheatukkainen ja
erittäin kirkassilmäinen brynetti. Hän istui akkunalaudalla,
keskusteluun suorastaan sekaantumatta, mutta silloin tällöin virkkaen
sanan ja toisen Románin väitteiden vahvikkeeksi tahi, paremmin sanoen,
ivaten Mezhenjétskin mielipiteitä.

-- Mutta kuinka on mahdollista muuttaa koko maata-viljelevä väestö
tehtaalaisiksi? -- kysyi Mezhenjétski.

-- Miksikä ei? -- vastasi Román moittivasti. Sehän on yltyleinen
taloudellinen laki.

-- Mistä sen näkee, että se on yltyleinen?

-- Lukekaa Kautskia, -- pisti tyttö omasta puolestaan väliin,
ylenkatseellisesti myhähtäen.

-- Ja jospa se nyt myönnettäisiinkin -- puhui Mezhenjétski, -- vaikka
minä sitä en myönnä, jospa myönnettäisiinkin, että koko väestöstä
tulisi proletariaati, niin mistä te tiedätte, että kansa hyväksyy juuri
sen muodon, minkä te olette sille ennalta säätäneet?

-- Se on tieteellisesti todistettu, -- vastasi brynetti, katsahtaen
ylös.

Kun sitten keskustelu rupesi kajoamaan toiminnan muotoja näitten
tarkoitusten saavuttamiseksi, silloin kävi erimielisyys Mezhenjétskin
ja hänen uusien toveriensa välillä entistä kiihkeämmäksi. Román ja
hänen ystävänsä väittivät kivenkovaa, että sitä varten on työväki
saatava heidän puolelleen ja sitten pyydettävä sitä avuksi talonpoikain
kääntämisessä tehtaalaisiksi. Senjälkeen on levitettävä sosialismia
kansan keskuuteen. Kaiken sen ohella pitää välttää julkista taistelua
hallituksen kanssa; hallitusta käytettäköön välikappaleena omien
tarkoitusten saavuttamiseksi.

Mezhenjétski taas vakuutti, että hallitukselle on tehtävä julkista
vastarintaa ja säikytettävä sitä, sillä hallitus se sittenkin on
voimallisempi ja viekkaampi heitä.

-- Ette te hallitusta harhaan saa, vaan se saa teidät harhaan. Kun me
läksimme kansan keskuuteen, propagandaa tekemään, silloin me
taistelimme julkisesti hallituksen kanssa.

-- Ja kuinka pitkälle pääsitte? -- kysyi brynetti pilkallisesti.

-- Niin, julkinen taistelu hallituksen kanssa on minun mielestäni
hyödytöntä tarmon tuhlaamista, virkkoi Román.

-- Maaliskuun 1:nen päiväkö tarmon tuhlaamista [nimittäin vanhaa lukua
se päivä, jolloin Aleksander II murhattiin. Suom. muist.]! -- huudahti
Mezhenjétski. -- Me uhrasimme oman itsemme, sitä vastoin kuin te
nurkassa istutte kotona, nauttien elämästä ja saarnaten vain!

-- Eipä tässä kovinkaan paljoa elämästä nautita, -- virkkoi Román
tyynesti, luoden silmänsä toveripiiriin ja voiton riemulla naurahtaen
maltilliseen, selvään, itseluottoiseen tapaansa.

Brynetti puisteli päätään, ylenkatseellisesti myhähtäen.

-- Ei vainkaan tässä ylenmäärin elämästä nautita, -- toisti Román vielä
kerran. -- Siitä, että nyt istumme tässä, siitä saamme kiittää
reaktionia, ja reaktioni on juuri maaliskuun 1 päivän tuloksia.

Mezhenjétski ei puhunut mitään. Hän oli tukehtua harmista ja läksi
käytävään.


XII.

Koettaen tyynnyttää mieltänsä, Mezhenjétski alkoi astua edestakaisin
pitkin käytävää. Makuukomeroitten ovet olivat vielä auki, ne kun
suljetaan vasta iltahuudon jälkeen. Siinä lähestyi Mezhenjétskiä muuan
kookas, vaaleatukkainen vanki, jonka kasvoilla ilmenevää
hyväntahtoisuutta ei lainkaan vähentänyt se seikka, että toinen puoli
päätä oli ajettu paljaaksi. [Pakkotyöhön tuomituilta ajettiin toinen
puoli päätä paljaaksi. Ennen vanhaan lyötiin sitä paitsi poskiin ja
otsaan kulumaton merkkikin ("poltinmerkki"). Suom. muist.]

-- Muuan vanki meidän makuukomerossa on nähnyt teidät ja pyysi minua
kutsumaan teitä luokseen.

-- Mikä vanki?

-- "Tupakka-valtakunta", niinkuin häntä pilkkanimellä sanotaan. "Käykää
tänne se mies", sano. Ja teitä hän tarkoitti.

-- Missä hän on?

-- Tuolla meidän makuukomerossa. "Kutsukaa tänne", sano, "se herra."

Mezhenjétski astui vangin kanssa pieneen komeroon, jossa vankeja istui
tai loikoi lavereilla.

Laverin päässä makasi pelkillä laudoilla harmaan peitteen alla se
samainen vanha lahkolainen, joka seitsemän vuotta sitten oli haastellut
hänen kanssaan Svjetlogubista. Vanhuksen kalpeat kasvot olivat yltäänsä
rypyissä, mutta tukka oli yhtä tuuhea kuin silloinkin. Parrasta oli
pieni tukko käynyt ihan valkoiseksi ja käpertynyt ylöspäin. Sinisissä
silmissä loisti hyväntahtoisuus ja tarkkaavaisuus. Hän makasi
kyljellään, nähtävästikin horkassa, kasvoillaan heleä, tautiperäinen
puna.

Mezhenjétski astui hänen luokseen. -- Mitäs te? -- kysyi hän.

Vaivoin nousi vanhus kyynäspäänsä nojaan ja ojensi pienen, kovasti
tutisevan, näivettyneen kätensä. Hän yritti puhua, mutta hengitys kävi
vaikeasti; näytti kuin mies tekisi hirmuisen raskasta työtä. Vihdoin
hän virkkoi hiljaa:

-- Te ette sitä minulle ilmoittanut silloin, ja antakoon Jumala sen
teille anteeksi, mutta minäpä löysin sen.

-- Minkä niin?

-- Karitsan... Karitsan... niin, minä löysin Hänet... Tuolla
nuorukaisella oli Karitsa, ja kirjoitettu on, että Karitsan pitää
voittaman heidät, voittaman kaikki, ja ne kuin hänen kanssansa ovat,
ovat valitut ja uskolliset.

-- En ymmärrä, -- virkkoi Mezhenjétski.

-- Teidän tulee se ymmärtää hengessä. Kuninkaat ovat saaneet vallan sen
pedon kanssa, ja Karitsa on voittava heidät.

-- Mitkä kuninkaat? -- kysyi Mezhenjétski.

-- Heitä on seitsemän. Viisi on langennut, ja se yksi ja se toinen
eivät ole vielä tulleet. Ja koska hän tulee, niin hän vähän aikaa
hallitsee... siihen asti kuin kaikki hänen kanssansa kadotetaan...
Ymmärrättekö?

Mezhenjétski pyöritti päätään, luullen ukon menettäneen järkensä
ja puhuvan perättömiä. Samaa ajattelivat vangitkin, hänen
asuinkumppalinsa. Äskeinen tukkapuoli vanki, joka oli käynyt kutsumassa
Mezhenjétskiä, sysäsi häntä hiljaa olkapäähän, kiinnittääkseen hänen
huomiotansa, ja viittasi vanhukseen.

-- Meidän "Tupakka-valtakunta" se jutella jaarittelee yhtämittaa, --
virkkoi hän -- mutta ei tiedä itsekään, mitä milloinkin meinaa.

Näin ajattelivat ukon toverit sekä Mezhenjétski. Mutta vanhus tiesi
kyllä, mitä puhui. Hänelle tuo kaikki oli selvää ja täynnään syvää
sisällystä. Naulana oli hänen mieleensä kotkaantunut se ajatus, ett'ei
paha enää ole kauan pysyvä vallassa, että Karitsa on oikeudella ja
siveydellä voittava kaikki... että Karitsa on pyhkivä pois kaikki
kyynelet ja ei silloin pidä oleman itkua, eikä valitusta, eikä
kuolemaa. Ja hän tunsi, että kaikki tämä on jo täytetty maailmassa,
niinkuin se jo oli tapahtunut hänen sydämessään, lähestyvän kuoleman
kirkastamassa.

-- Niin, tule pian! Amen! Niin, tule, Herra Jesus, tule!

Näin hän hiljaa haasteli, huulillaan hieno, merkitsevä, mutta
Mezhenjétskin silmissä mieletön hymy.


XIII.

-- Tuossa se nyt on, kansan edustaja, -- arveli Mezhenjétski,
lähtiessään vanhuksen luota. -- Tämä on yksi parhaimpia, ja -- mikä
pimeys! _Nuo_ tuolla -- hän tarkoitti Románia ja hänen ystäviään -- nuo
tuolla sanovat, että moisessa kansassa, sen ollessa nykyisellä
kannallaan, on mahdoton saada aikaan niitäkään.

Mezhenjétski oli aikoinaan itsekin puuhannut revolutionistisessa
toiminnassa kansan keskuudessa ja tunsi kyllä venäläisen talonpojan
tenhottomuuden, "inertian", kuten hän sanoi. Hän oli liikkunut
sotamiestenkin, niin vakinaisten kuin varaväkeenkin kuuluvain, piirissä
ja tiesi kyllä, kuinka itsepintaisesti he pysyvät valassansa ja pitävät
välttämättömänä totella. Hän muisti, kuinka vaikea on vaikuttaa heihin
todisteluilla.

Hän oli tiennyt kaiken tämän, mutta ei ollut milloinkaan vetänyt
luonnollisia johtopäätöksiä siitä. Keskustelu uuden koulun
revolutionistien kanssa oli tehnyt hänet levottomaksi ja ärtyisäksi.

-- He sanovat, että kaikki, minkä me olemme tehneet, minkä Haltúrinit,
Kibáljtshitshit, Perówskajat ovat tehneet, on ollut hyödytöntä,
jopa turmiollistakin, että se se muka oli syynä Aleksander III:n
aikuiselle reaktionille. Heidän mielestänsä juuri me olemme
herättäneet kansassa sen ajatuksen, että vallankumousliike on muka
lähtenyt tilan-omistajista, jotka murhasivat tsaarin siitä syystä,
että hän oli ottanut heiltä maaorjat pois!... Kuinka nurinpäistä!
Mikä käsitysvoiman puute, mikä röyhkeys moisessa väitteessä!
ajatteli hän edelleen, astuessaan käytävätä pitkin.

Kaikki komerot olivat jo kiinni, paitsi sitä, joka oli uusien
revolutionistien hallussa. Tultuaan sen kohdalle hän kuuli tuon
inhoamansa tummaverisen tytön naurun ja Románin käheän, varman äänen.
Nähtävästikin he puhuivat hänestä. Román kuului sanovan:

-- Taloudellisia lakeja tuntematta he eivät olleet selvillä siitä, mitä
tekevät. Mutta heissä oli paljo...

Mezhenjétski ei voinut eikä halunnutkaan kuulla, mitä kaikkea "paljoa"
heissä oli ollut, eikä tahtonut sitä tietääkään. Äänen painokin jo
osoitti, kuinka täydellisesti he halveksivat häntä, Mezhenjétskiä,
revolutionin sankaria, joka tuolle aatteelle oli uhrannut kaksitoista
ajastaikaa elämästään.

Ja Mezhenjétskin sydämessä syttyi niin kauhea viha, ett'ei hän moista
ollut ennen koskaan tuntenut, -- viha kaikkia ja kaikkea kohtaan, tuota
tympeynyttä maailmata kohtaan, jossa saattaa elää ainoastaan sellaisia
raukkamaisia olentoja kuin tuo ukko karitsoineen, ja samallaisia
puolivillejä pyöveleitä ja samallaisia vanginvartijoita ja noita
röyhkeitä, itseluottoisia ja kuolleena-syntyneitä teoriain ihmisiä.

Tuli päivystävä vartija ja vei naiset naisväen osastoon. Mezhenjétski
poistui käytävän päähän, ollaksensa kohtaamatta häntä. Käytävään
jälleen tultuansa vartija lukitsi uusien valtiollisten vankien oven ja
kehoitti Mezhenjétskiakin astumaan omaan komeroonsa. Toinen totteli
koneen-omaisesti, mutta pyysi vartijaa jättämään oven lukitsematta.

Mezhenjétski laskeutui vuoteelleen, kasvot seinään päin.

-- Onko vainenkin mahdollista, että koko minun elämäni on kulunut
turhaan: tarmoni, tahdonlujuuteni, neroni? -- Hän piti itseään
hengenlahjani puolesta kaikkia muita etevämpänä. -- Kaikkiko tuo
hukkaan uhrattu?

Hän muisti nyt saaneensa joku aika sitten, jo matkalla Siperiaan,
Svjetlogubin äidiltä kirjeen, jossa viimeksimainittu -- hänen
mielestään lyhytjärkisesti, niinkuin naisten tapa on, -- moitti
Mezhenjétskiä siitä, että tämä oli saattanut hänen poikansa perikatoon,
vetämällä hänet terroristiseen toimintaan. Kirjeen saatuansa hän oli
vain harmissaan myhähtänyt: mitäpäs tämä typerä nainen ymmärtäisi niitä
tarkoitusperiä, joita hän ja Svjetlogub tavoittelevat?

Nyt, muistellessaan tuota kirjettä ja ajatellessaan Svjetlogubin
ystävällistä, luottavaa ja vaikutuksille herkkää personallisuutta, hän
rupesi miettimään ensin hänen tilaansa ja sitten omaansa.  -- Onko
mahdollista, että koko minun elämäni on ollut pelkkää erehdystä?

Hän pani silmänsä kiinni ja koetti nukkua, mutta äkkiä hän tunsi
saavansa taas noita kohtauksia, joita hänellä oli ollut ensimmäisen
kuukauden aikana Pietari-Paavalin linnassa. Taas tuskaa päässä, taas
noita kauheita kasvoja, suurisuisia, hajahapsisia, hirvittäviä,
pimeällä, pilkullisella takalikolla, ja taas avosilminkin nähtäviä
olentoja. Niitten lisäksi tuli vielä uusi näky: joku vanki harmaissa
housuissa, pää paljas, huojuu hänen yläpuolellaan. Ja entisen
ajatus-yhteyden mukaan hän jälleen rupesi etsimään tuulotusreikää,
mihin saattaisi sitoa nuoran.

Sietämätön viha kouristi hänen sydäntänsä, pyrkien purkautumaan. Hän ei
kestänyt asemillaan, ei kyennyt rauhoittumaan, ei ajatuksiansa
karkoittamaan.

-- Mitenkä? -- rupesi hän jo kyselemään itseltään.

-- Puhkaisisko valtasuonen? Sitä en osaa tehdä. Vai hirteenkö? Se se
selvintä.

Hänelle johtui mieleen, että käytävässä on halkosylys ja sen ympärillä
nuora.

-- Noustako halkojen päälle vai lavitsalleko? Käytävässä astuskelee
vahti. Mutta tietenkin hän nukkuu tai menee ulos. Minä odotan, kunnes
pääsen puikahtamaan käytävään, sieppaan sieltä nuoran tänne omaan
komerooni ja sidon sen tuulotusreikään.

Ovensa suulta Mezhenjétski kuunteli vahdin astuntaa käytävässä, tuon
tuostakin kurkistaen ovesta, vahdin jouduttua käytävän toiseen päähän.
Mutta sotamies ei mennyt pois eikä nukkunut. Herkin korvin Mezhenjétski
yhä edelleen kuunteli hänen jalkainsa kalketta.

Mutta siinä pimeässä, käryävän lampun himmeästi valaisemassa kammiossa,
jossa vanha mies sairaana makasi, siellä, raskaasti hengittävien,
unissaan ääntelevien, kuorsaavien ja yskivien miesten joukossa tapahtui
tällä hetkellä jotain, mikä suurinta maailmassa on. Vanha lahkolainen
oli kuolemaisillaan, ja hänen henkisen silmänsä eteen ilmestyi
kaikki se, mitä hän niin palavalla halulla oli etsinyt ja kaivannut
elin-aikansa kaiken. Häikäisevässä valossa näkyi hänelle Karitsa
kirkkaan nuorukaisen muodossa, ja suuri ihmisten paljous kaikkinaisista
kansoista seisoi Hänen edessänsä valkoisiin vaatteisin puettuina, ja
suuri oli heidän riemunsa, eikä ollut enää maailmassa mitään pahaa.
Kaikki tämä sen vanhus tiesi -- tapahtui hänen sydämessään, ja se
tapahtui koko maailmassa, ja ylenpalttinen ilo ja rauha täytti hänen
mielensä.

Mutta se, mikä kammiossa-olijain nähden tapahtui, oli tämä: vanha mies
haukkoi ilmaa äänekkäin hengähdyksin, kuolinkorina kulkussaan. Naapuri
heräsi ja herätti muut. Äännähdykset ja korina taukosivat vähitellen...
Vanha mies vaikeni kokonaan... kylmeni... Tuon huomattuaan,
huonekumppalit rupesivat kolkuttamaan ovea.

Vahti avasi oven ja meni sisään. Noin kymmenen minutin kuluttua kaksi
vankia tuli sieltä ulos, kantaen kuollutta. He veivät hänet
ruumishuoneesen. Vahti seurasi heitä ja lukitsi oven perässään. Käytävä
jäi nyt tyhjäksi.

-- Kierrä lukkoon vain, kierrä lukkoon vain! -- ajatteli Mezhenjétski,
silmillään seuraten ovensa suulta kaikkea, mitä tapahtui. -- Nyt et
enää saa estetyksi minua pääsemästä pois kaikesta tästä mielettömästä,
kauheasta sekasorrosta.

Mezhenjétski ei tuntenut enää tuota sisällistä raivoa, joka vastikään
oli häntä raastanut. Hänen mielensä oli kiintynyt yhteen ainoaan
ajatukseen: mitenkä menetellä, jott'ei mikään estäisi hänen aikeensa
toteutumista.

Sykkivin sydämin hän astui halkosylyksen luo, päästi nuoran auki,
nykäisi sen irti ja, vilkuillen ulko-ovea kohti, vei sen komeroonsa.
Siellä hän nousi lavitsalle ja heitti nuoran tuulotusreiän reunan
ympärille. Sidottuaan päät solmuun, hän teki nuoraan silmukan. Se tuli
liian matalalle. Hän sitoi nuoran lyhemmälle, mittasi kaulansa
korkeuden maasta ja, levottomasti kuulahdellen ja ovea kohti katsellen,
nousi lavitsalle, pisti päänsä silmukkaan, sovitti sen kohdalleen...
sysäsi sitten jalallaan lavitsan syrjään ja jäi riippumaan ilmaan.

Vasta aamukiertoaan tehdessänsä, vahti huomasi Mezhenjétskin roikkuvan,
polvet koukussa kaatuneen lavitsan syrjällä. Hänet otettiin silmukasta
irti. Vankilan inspehtori riensi saapuville ja, kuultuaan Románin
olevan lääkärin, kutsui hänet apuun.

Kaikki tunnetut keinot koeteltiin, mutta Mezhenjétskiä ei saatu enää
eloon.

Hän vietiin ruumishuoneesen hänkin, ja siellä hänen ruumiinsa pantiin
laudoille, vanhan lahkolaisen ruumiin viereen.



MISTÄ SYYSTÄ?

Kertomus puolan kapinan ajoilta


I.

Keväällä 1830 pan [pan puolankielessä = herra; páni = rouva] Jatshéwski
sai sukutilalleen Rozhánkaan vieraaksensa nuoren Josef Migúrskin, hänen
ystävä vainajansa ainoan pojan.

Jatshéwski oli 65-vuotias leveäotsainen, leveäharteinen, leveärintainen
patriooti Puolan toisen jaon ajoilta, kasvojen iho tiilenpunainen,
viikset pitkät, valkoiset. Nuorukaisena hän oli Josef Migúrskin isän
kanssa palvellut Kostjushkan (Kosciuszkon) lippujen alla, koko
patriootillisen sydämensä pohjasta vihaten tuota, kuten hän sanoi,
Ilmestyskirjan porttoa, Katarina II:ta, ja tuota kavaltajaa, hänen
inhottavaa rakastajaansa, Ponjatówskia. Puolan Rjetsh Pospolitan
[Rjetsh Pospolita = tasavalta; puolalainen väännös sanoista res
publica. Suom. muist.] jälleen voimaan-saattamisesta hän oli yhtä varma
kuin yöllä oli varma siitä, että aurinko taas aamulla nousee.

Vuonna 1812 hän toimi rykmentinpäällikkönä jumaloimansa Napoleonin
armeijassa. Napoleonin kukistuminen koski häneen kipeästi, mutta ei hän
silloinkaan vielä joutunut epätoivoon Puolan valtakunnan uudestaan
elpymisestä vaikkapa typistetyssäkin muodossa. Kun sitten Aleksander I
avasi valtiopäivät Varsovassa, silloin hänen toiveensa jälleen
elpyivät, vaikka sittemmin Pyhä Alliansi, reaktioni koko Europassa,
Konstantinin ja varsinkin Nikolain itsepäisyys joulukuun 14:nnen päivän
kapinan jälkeen saivatkin tuon ihanan haaveilun toteutumisen siirtymään
yhä tuonnemmas...

Ikä rupesi jo vähitellen painamaan, ja niinpä hän vuonna 1825 siirtyi
maalle ja asui Rozhánkassaan, minnekään sieltä liikkumatta, kuluttaen
aikansa taloudenpuuhiin, metsästämiseen, seuraten sanomalehtien ja
kirjeitten kautta yhä edelleen mitä suurimmalla hartaudella isänmaansa
valtiollisia tapahtumia. Hän oli toista kertaa naimisissa köyhän,
kauniin shljáhtjankan (puolalaisen aatelisnaisen) kanssa, mutta tämä
avioliitto oli onneton. Hän ei rakastanut eikä kunnioittanut tätä
toista vaimoansa, vaan oli tuskastunut häneen ja kohteli häntä
huonosti, tylysti, ikäänkuin kostaakseen hänelle sen erehdyksen, että
oli mennyt toisiin naimisiin. Lapsia tässä toisessa avioliitossa ei
ollut, mutta ensimmäisestä oli kaksi tytärtä. Vanhin, Vánda, oli uhkea
kaunotar, joka tiesi kauneutensa arvon ja oli ikävystynyt maa-elämään.
Nuorempi, Albina, isän lemmikki, oli vilkas, laiha tyttönen, vaalea
tukka kiharoissa, silmät suuret, harmaat ja tuliset ja kaukana
toisistaan, niinkuin isälläkin. Hän oli täyttänyt 15 vuotta silloin
kuin Migúrski taloon tuli. Olihan tämä jo ennenkin, ylioppilaana,
käynyt Jatshéwskien luona Vilnassa, jossa he talvisin asuivat, mutta
nyt hän ensi kertaa saapui heidän luokseen maalle täysikasvuisena,
vapaana miehenä.

Mieluista oli nuoren Migúrskin tulo kaikille Rozhánkan asujamille. Ukko
Jatshéwskille se oli mieluista siitä syystä, että nuori Juzö Migúrski
muistutti isäänsä, ukon ystävää nuoruuden päiviltä, ja senkin vuoksi,
että hän innokkaasti ja kaikkien heleimmissä toivonväreissä kertoi
revolutionistisesta kuohunnasta ei ainoastaan Puolassa, vaan
ulkomaillakin, mistä hän vastikään oli palannut. Páni Jatshéwskille
Migúrski oli mieluisa vieras siitä syystä, että vieraitten läsnäollessa
ukko Jatshéwski hillitsi itseänsä eikä tapansa mukaan torunut vaimoaan
kaikesta. Vándalle hän oli mieluisa siitä syystä, että neito oli
vakuutettu Migúrskin tulleen hänen tähtensä ja aikovan kosia häntä.
Vánda oli valmis antamaan suostumuksensa, mutta oli päättänyt, kuten
itse sanoi: _lui tenir la dragée haute_ ["pitää hänestä namua
korkealla", s.o. kiusotella häntä. Suom. muist.]. Albina iloitsi, koska
kaikki muutkin olivat iloisia. Eikä ollutkaan Vánda ainoa, joka oli
vakuutettu Migúrskin tulleen kosimaan. Sitä mieltä olivat talossa
kaikki, ukko Jatshéwskistä alkaen hamaan Ludvika njânjaan
[lapsenhoitaja. Olen tahallanikin säilyttänyt suomennoksessa tämän
soman, lapsen-omaisen sanan Suom. muist.] asti, vaikk'ei kukaan tuonut
ajatustansa kuuluville.

Ja totta se olikin. Niissä aikeissa juuri Migúrski oli tullut, mutta,
oltuaan siellä viikon verran, hän kävi äkkiä, ties miksikä, hämille ja
levottomaksi ja läksi pois, kosimatta. Tämä odottamaton lähtö
hämmästytti kaikkia, mutta oikeata syytä siihen ei ymmärtänyt kukaan
muu kuin Albina. Hän tiesi itse olleensa syynä tuohon kummalliseen
lähtöön.

Albina oli huomannut, kuinka Migúrski kaiken sen aikaa, minkä
Rozhánkassa oli viettänyt, oli ollut erittäin vilkas ja iloinen vain
hänen seurassaan. Hän kohteli tyttöä kuin lasta, lasketteli leikkiä
hänen kanssaan, härnäili häntä, mutta naisen hienolla vaistolla Albina
aavisti, ett'ei tuossa kohtelussa piile täysikasvuisen suhde lapseen,
vaan miehen suhde naiseen. Hän oli nähnyt sen siinä lemmekkäässä
katseessa ja lempeässä hymyssä, jolla hän vastaan-otti Albinan joka
kerta kuin tämä astui sisään, ja seurasi häntä, hänen lähtiessään pois.

Albina ei osannut tarkalleen sanoa, mitä tämä oikein on, mutta tuo
Migúrskin menettely se oli huvittanut häntä, ja tietämättäänkin hän oli
koettanut tehdä kaikkea, mikä Migúrskia miellytti. Mutta tätäpä
miellyttikin kaikki, mitä Albina vain teki. Ja tyttönen taas puolestaan
teki mielen-innolla kaikki, minkä teki. Mieluista oli Migúrskin
katsella hänen juoksentelevan kilpaa soman vinttikoiran kanssa, joka
tuon tuostakin nosti etukäpälänsä hänen päälleen ja nuolaista lipaisi
tyttöä punaisiin, hehkuviin kasvoihin; mieluista oli Migúrskin katsella
häntä, kun hän pienimmästäkin syystä nauroi tuota niin tarttuvan
heleätä nauruansa; mieluista, kun hän, yhä silmillään nauruansa
jatkaen, koetti olla hirmuisen totinen, kuullessaan ksendzin
[puolalainen katolin-uskoinen pappi. Suom. muist.] ikävää saarnaa;
mieluista, kun hän tavattoman sattuvasti ja koomillisesti matki milloin
vanhaa njânjaa, milloin päihtynyttä naapuria, milloin itse
Migúrskiakin, silmänräpäyksessä siirtyen esitettävästä toiseen. Ennen
kaikkea häntä miellytti Albinan elämän-ilo. Näytti kuin Albina vasta
nyt juuri olisi täydelleen käsittänyt elämän koko ihanuuden ja
rientäisi sitä nyt nauttimaan. Migúrskia miellytti tämä erinomainen
elämän-ilo, ja tätä elämän-iloa piti voimassa ja kohotti juuri se
tieto, että se ihastuttaa Migúrskia.

Ja niinpä Albina tiesi, miksikä Migúrski, joka oli tullut tänne Vándaa
kosimaan, oli lähtenyt kosimatta pois. Vaikk'ei hän olisi millään
ehdoin ottanut ilmaistakseen sitä muille, ei edes itselleenkään sitä
sanoin sanonut, niin hän sisimmissään sittenkin tiesi, että toinen oli
tahtonut rakastaa sisarta, mutta olikin rakastunut häneen. Albina
kummasteli kovin tätä seikkaa, pitäen itseään aivan mitättömänä viisaan
ja oppineen kaunotar siskonsa rinnalla, mutta ei saattanut olla
tietämättä, että niin se nyt kumminkin kävi, eikä saattanut olla
olematta iloinen siitä, sillä hän itsekin oli koko sielunsa voimalla
rakastunut Migúrskiin, rakastunut niin kuin rakastetaan vain ensi
kertaa ja kerran vain elämässä.


II.

Syksymmällä sanomalehdet tiesivät kertoa Parisin vallankumouksesta.
Sittemmin alkoi tulla tietoja mellakoista, joita valmisteltiin
Varsovassa. Pelon ja toivon sekaisilla tuntein Jatshéwski odotteli joka
posti sanomia Konstantinin murhasta ja vallankumouksen alkamisesta.
Marraskuussa saapui Rozhánkaan vihdoin viesti hyökkäyksestä palatsiin,
Konstantin Paulowitshin paosta ja sitten, että valtiopäivät olivat
julistaneet Románowien hallitsijasuvun menettäneeksi Puolan kruunun,
että Hlopitski on huudettu diktaatoriksi ja Puolan kansa jälleen
vapaana.

Kapinaliike ei ollut vielä ennättänyt Rozhánkaan saakka, mutta kaikki
sen asujaimet seurasivat kapinan kulkua, odottivat sitä sinnekin ja
valmistautuivat sen varalle. Ukko Jatshéwski, ollen myötäänsä
kirjevaihdossa erään vanhan tuttavansa kanssa, joka oli yksi kapinan
johtajia, otti vastaan salaperäisiä juutalaisia kaupustelijoita, ei
taloudellisissa, vaan vallankumousasioissa, ja varustihe ajan tullen
liittymään kapinaan hänkin. Páni Jatshéwski piti miehensä aineellisista
tarpeista huolta ei ainoastaan niinkuin ennen, vaan enemmin kuin
koskaan ennen, mutta sai hänet sillä, niinkuin ainakin, yhä vain
äreämmäksi ja äreämmäksi. Vánda oli lähettänyt jalokivensä eräälle
ystävättärelleen Varsovaan, pyytäen häntä myömään ne ja antamaan rahat
revolutioni-komitealle. Albinan mieltä kiinnitti vain se, mikä koski
Migúrskia. Isältä hän oli kuullut hänen astuneen Dvernitskin osastoon
ja koetti nyt saada tietää kaikki, mikä tätä osastoa koski.

Migúrski kirjoitti kahdesti: ensimmäisellä kerralla hän ilmoitti
astuneensa riveihin, toisella kertaa, helmikuun puolivälissä, hän
riemukkain sanoin kertoo puolalaisten voittaneen Sotshekin tappelussa
ja anastaneen 6 tykkiä ja saaneen vankeja. "_Zwyciestwo Polákow i
kleska Moskáli! Vivat_!" [Voitto puolalaisille ja tappio moskáleille
(venäläisille)! Eläköön! Suom. muist.] Niin hän huudahtaa kirjeensä
lopulla.

Albina oli riemuissaan. Hän tutkisteli karttaa, teki laskuja siitä,
missä ja miten moskaalit lopullisestikin voitetaan, ja kalpeni ja
vapisi joka kerta kuin isä verkalleen avasi postissa tulleita
paketteja. Emintimä, astuessaan kerran sattumalta hänen huoneesensa,
tapasi hänet seisomasta peilin edessä, housut jalassa ja konfederátka
päässä. [Konfederátka = puolalainen, turkisnahalla reunustettu korkea
lakki, yläpää neliskolkkainen, Suom. muist.] Albina oli varustautunut
karkaamaan kotoansa, mieheksi puettuna, liittyäkseen puolalaiseen
sotaväkeen. Emintimä ilmoitti asian isälle. Tämä kutsui hänet
huoneesensa ja -- salaten sisällisen myötätuntoisuutensa, jopa
ihailunsakin, -- antoi hänelle ankarat nuhteet ja vaati häntä
hylkäämään mielestänsä moiset houkat aikeet. "Naisillahan on
toisenlainen tehtävä edessään: rakastaa ja lohduttaa niitä, jotka
uhraavat itsensä isänmaan edestä", puheli ukko. Isä tarvitsee häntä
nyt; hänhän se on isän ilo ja lohdutus, ja ajan tullen hänellä on oleva
tehtävää tulevan miehensä vaimona. Ukko tiesi, millä tyttäreen
vaikuttaa, ja viitaten huomautti olevansa niin yksin ja niin onneton.
Albina painoi kasvonsa hänen rintaansa vasten, salatakseen kyyneliään,
jotka kumminkin kastelivat isän aamunutun hihaa, ja lupasi olla
ryhtymättä mihinkään ilman isän suostumusta.


III.

Yksin ne ihmiset, jotka ovat kokeneet samaa kuin puolalaiset Puolan
jaon jälkeen, jolloin osa sitä joutui vihattujen saksalaisten ja toinen
osa vielä enemmän vihattujen moskaalien valtaan, yksin ne voivat
käsittää sen riemastuksen, jota puolalaiset tunsivat vuosina 1830-31,
jolloin monen onnettoman vapautumis-yrityksen perästä uusi vapautumisen
toivo näytti olevan toteutumassa. Mutta kauan ei tätä toivoa kestänyt.
Voimat olivat liiaksi eriväkiset, ja kapina kukistettiin jälleen.
Jälleen ajettiin kymmeniä tuhansia mielettömästi tottelevaisia Venäjän
miehiä Puolaan, jossa he -- milloin Dibitshin, saksalaisen juopon,
milloin Paskéwitshin, raa'an sotamiehen, milloin Nikolai I:n, vielä
tylymmän ylikäskijän, johdolla -- itsekään tietämättä, miksi,
kyllästyttivät maan omilla ja puolalaisten veljiensä sydänverillä. Ja
niin he musersivat heidät ja jättivät heidät heikkojen, vähäpätöisten
ihmisten valtaan, ihmisten, joitten silmämääränä ei ollut vapaus eikä
puolalaisten kukistaminen, vaan tämä yksi pyrintö vain: saada
tyydytetyksi omanvoiton pyyntinsä ja lapsellinen kunnianhimonsa.

Varsova valloitettiin, yksityiset sotaväen-osastot lyötiin hajalle.
Satoja ja tuhansia tuomittiin ammuttaviksi, piestiin kepeillä
kuolijaiksi, karkoitettiin. Viimeksi-mainittujen joukossa oli nuori
Migúrskikin. Hänen omaisuutensa otettiin takavarikkoon, ja hän itse
lähetettiin sotamieheksi Uralskin linjapataljonaan.

Jatshéwskit viettivät talven 1832 Vilnassa ukon kivulloisuuden tähden,
hän kun 1831 vuoden jälkeen oli potenut sydänvikaa. Sinne saapui heille
kirje Migúrskilta Uralskin linnasta. Hän kirjoittaa, että niin raskasta
kuin kaikki se onkaan, mitä hänen on täytynyt ja vast'edes vielä täytyy
kestää, niin sittenkin hän on iloinen siitä, että on saanut kärsiä
isänmaan tähden. Hän ei ole epätoivoinen siitä pyhästä asiasta, jonka
edestä hän on alttiiksi antanut yhden osan elämäänsä: hän on valmis
antamaan jäljelläkin olevan osan, ja jos vaikka jo huomenna ilmaantuisi
tilaisuutta, niin hän tekisi jälleen samoin.

Ukko, joka oli lukenut kirjettä ääneen, purskahti tässä kohden itkuun
eikä kyennyt pitkään aikaan enää jatkamaan. Jäljellä olevan osan
kirjettä luki Vánda ääneen, ja siinä Migúrski sanoo, että _mitä aikeita
ja haaveita hänellä lienee ollutkaan_ viimeisellä käynnillänsä, joka
iäti on pysyvä valoisimpana kohtana koko hänen elämässään, niin nyt hän
ei saata eikä tahdokaan puhua niistä.

Vánda ja Albina käsittivät näitten sanain merkityksen kumpikin omalla
tavallaan, vaikk'ei toinen eikä toinenkaan lausunut julki, mitenkä hän
ne käsittää.

Kirjeensä lopulla Migúrski lähettää terveisiä kaikille ja samalla
leikillisellä tavalla, jolla koko ajan oli kääntynyt Albinan puoleen
silloin, heillä käydessään, nytkin kääntyy hänen puoleensa,
tiedustellen, vieläkö Albina neiti yhtä nopeasti juoksee kilpaa koiran
kanssa ja vieläkö yhtä onnistuneesti matkii kaikkia. Hän toivottaa
terveyttä ukolle, menestystä talouspuuhissa äidille, arvollista miestä
Vándalle ja entisen elämän-ilon jatkumista Albinalle.


IV.

Ukko Jatshéwskin terveys huononi huononemistaan, ja v. 1833 koko perhe
muutti ulkomaille. Vánda kohtasi Badenissa puolalaisen emigrantin ja
meni hänen kanssaan naimisiin. Ukko Jatshéwskin tauti sai äkkiä pahan
käänteen, ja muutaman kuukauden perästä hän veti viimeisen henkäyksensä
Albinan sylissä. Vaimoansa hän ei laskenut luokseen viimeisilläänkään
eikä saattanut hänelle antaa anteeksi sitä, että oli nainut hänet. Páni
Jatshéwski palasi Albinan kanssa kotia.

Albinan elämänharrastusten tärkeimpänä esineenä oli Migúrski. Hän se
oli Albinan silmissä suurin sankari ja marttyri, jonka palvelukseen hän
päätti pyhittää koko elämänsä. Jo ennen heidän lähtöänsä ulkomaille hän
oli ruvennut kirjevaihtoon Migúrskin kanssa, ensi alussa isän
pyynnöstä, sittemmin omasta puolestaan. Isän kuoleman jälkeen Venäjälle
palattuaan, hän jatkoi kirjeenvaihtoa ja vihdoin, täytettyään 18
vuotta, ilmoitti äitipuolelleen päättäneensä lähteä Uralskiin Migúrskin
luokse, mennäkseen siellä avioliittoon hänen kanssansa. Páni Jatshéwski
moittimaan Migúrskia siitä, että tämä itsekkäästi kyllä tahtoo turvata
oman ahdinkotilansa, ottamalla vaimokseen rikkaan tytön, tehdäkseen
hänet sitten osalliseksi onnettomuuteensa.

Albina närkästyi, sanoen hänelle, ett'ei muut kuin páni Jatshéwski
saata ajatella niin halpaa miehestä, joka on kaikki uhrannut
kansalleen, että Migúrski päinvastoin on kieltäynyt vastaan-ottamasta
hänen tarjoamaansa apua, ja että hän, Albina, on järkähtämättömästi
päättänyt lähteä Uralskiin ja mennä naimisiin hänen kanssansa, jos
Migúrski vain tahtoo hänelle sellaisen onnen suoda. Albina oli nyt
täysikasvuinen ja rahojakin hänellä oli, ne 300,000 zlótia [zlót = 0,85
Smk. Suom. m.], jotka eno vainaja oli jättänyt molemmille sisaruksille,
niin ett'ei mikään enää voi häntä pidättää.

Marraskuussa 1833 Albina sanoi ikuiset jäähyväiset kotolaisille, jotka
kyynelsilmin siunasivat häntä matkalle tuonne kaukaiseen, outoon
seutuun barbaarisessa Moskôviassa. Ja niin hän vanhan Ludvika njânjansa
kanssa, jonka oli päättänyt ottaa mukaansa, istui isän uudesti
korjattuun rekeen ja läksi pitkälle taipaleellensa.


V.

Migúrski ei asunut kasarmissa, vaan yksityisessä huoneustossa. Nikolai
Paulowitsh [Nikolai I. Suom. m.] kyllä vaati, että sotamiehiksi
alennettujen puolalaisten piti ei ainoastaan kantaa kaikki kolkon
sotamies-elämän taakat, vaan kärsiä kaikki ne nöyryytyksetkin, joitten
alaisia tavalliset sotamiehet siihen aikaan olivat. Mutta suurin osa
niitä yksinkertaisia miehiä, joitten täytettäviksi hänen määräyksensä
jäivät, käsittivät täydellisesti näitten sotamiehiksi alennettujen
raskaan tilan ja, huolimatta kaikesta vaarasta, mikä hänen käskyjensä
laiminlyöjiä uhkasi, jättivät ne täyttämättä, missä vain laatuun kävi.

Niinpä senkin pataljonan päällikkö, johon Migúrski kuului, muuan
puolisivistynyt, sotamiehestä upseeriksi ylentynyt herra, käsitti kyllä
tämän entisen rikkaan, sivistyneen nuoren miehen tukalan tilan,
ja sääli häntä ja kohteli ystävällisesti, myöntäen hänelle
kaikenlaisia helpotuksia. Migúrski puolestaan osasi antaa arvoa tuon
valkeapartaisen, sotamiesmäisesti turpeakasvoisen överstiluutnantin
hyväntahtoisuudelle ja, osoittaakseen hänelle vastapalvelusta, suostui
antamaan opetusta matemaatikassa ja franskankielessä hänen pojillensa,
jotka valmistautuivat kadettikouluun.

Seitsemättä kuukautta oli Migúrski jo ollut Uralskissa. Hänen elämänsä
ei ollut ainoastaan yksitoikkoista, ikävää ja mieltä-masentavaa, vaan
raskastakin. Tuttavia -- paitsi pataljonanpäällikköä, josta hän
koetteli pysytellä niin loitolla kuin suinkin -- oli hänellä ainoastaan
muuan karkoitettu puolalainen, vähän sivistynyt, tunkeileva,
epämiellyttävä mies, joka kävi täällä kalakauppaa. Raskainta Migúrskin
elämässä oli se, että hänen oli niin vaikea tottua puutteesen. Hänen
omaisuutensa jouduttua takavarikkoon, ei hänellä ollut varoja
minkäänlaisia. Hän koetti tulla miten kuten toimeen niillä rahoilla,
joita sai myömällä vielä tallella olevia kultaesineitään.

Ainoana ja suurena ilona hänen elämässään täällä oli kirjevaihto
Albinan kanssa, josta hän, Rozhánkassa käyntinsä jälkeen, oli
sielussaan säilyttänyt runollisen, suloisen kuvan. Ja täällä maanpaossa
tämä kuva kävi päivästä päivään yhä ihanammaksi. Eräässä ensimmäisiä
kirjeitään Albina kysyi muun muassa, mitä hän kerran oli kirjeessään
tarkoittanut näillä sanoilla: "mitä aikeita ja haaveita minulla lienee
ollutkaan." Toinen vastasi saattavansa nyt tunnustaa, että hän oli
haaveillut saavansa sanoa häntä vaimokseen. Albina vastasi rakastavansa
häntä. Migúrski vastasi, että parempi olisi ollut, jos hän ei olisi
tuota maininnutkaan, sillä kauheatahan on ajatella, että jotain olisi
saattanut tapahtua, mikä nyt on mahdotonta. Albina vastasi: ei siinä
kyllä, että tämä ei ole mahdotonta, vieläpä se ihan varmaan
toteutuukin. Migúrski vastasi, että hänen on nykyisessä asemassaan
aivan mahdoton vastaan-ottaa sellaista uhrausta.

Piakkoin tämän kirjeen jälkeen Migúrski sai posti-ilmoituksen 2000:lle
zlótille. Kuoren leimasta ja käsialasta hän tunsi lähetyksen tulleen
Albinalta ja muisti nyt ensimmäisissä kirjeissään kerran leikillään
maininneensa, kuinka hauskalta hänestä muka tuntuu, ansaita opetuksella
kaikki, mitä tarvitsee, nimittäin rahoja teehen ja tupakkaan, jopa
kirjoihinkin. Pistettyään rahat toiseen kuoreen, hän lähetti ne
takaisin, eri kirjeessä pyytäen, ett'ei Albina rahoilla turmelisi
heidän pyhiä välejänsä. Hänellä on kaikkea yltä kyllin, kirjoitti hän,
ja tuntee olevansa täysin onnellinen, tietäessään, että hänellä on
sellainen ystävä.

Siihen se heidän kirjevaihtonsa keskeytyikin.

Marraskuussa kerran, Migúrskin istuessa överstiluutnantin luona ja
opettaessa poikia, alkoi kuulua yhä lähenevä aisakellon kilinä, pian
narahtivat ulkona reenjalakset pakkas-ilmassa, ja reki pysähtyi kuistin
eteen. Lapset hyppäsivät ulos katsomaan, ketä tulee. Migúrski jäi
huoneesen, katsellen oveen ja odotellen lasten palajamista, mutta
huoneesen astuikin överstiluutnantin rouva.

-- Teillehän tuli vieraita, pan, -- virkkoi hän. -- Pari rouvas-ihmistä
tuolla tiedustelee teitä. Kaiketi ne ovat sieltä teidän puoleltanne;
puolattaria näkyvät olevan.

Jos Migúrskilta olisi kysytty, luulisiko hän Albinan tuloa
tänne mahdolliseksi, niin hän olisi vastannut, ett'ei se ole
ajateltavissakaan, mutta sielunsa sisimmissä hän sittenkin odotteli
häntä. Veri hulvahti sydämeen, ja hengästyneenä hän riensi eteiseen.
Siellä parhaillaan muuan lihava, rokon-arpinen nainen päästeli huivia
päästään. Toinen nainen oli astumaisillaan sisähuoneisin. Kuultuaan
askeleita takanansa, hän pyörähti kiiruusti ympärinsä. Päähineen alta
välkähtivät Albinan silmät, elämän-iloa uhkuvaiset, ripset huurteessa.
Migúrski jähmettyi hämmästyksestä, eikä tiennyt miten vastaan-ottaa,
miten tervehtiä häntä.

-- Juzö! -- huudahti Albina, käyttäen samaa nimeä, jota isäkin oli
käyttänyt, häntä puhutellessaan, ja jolla Albina itsekin oli
ajatuksissaan häntä puhutellut, heitti käsivartensa hänen kaulaansa,
painoi punaiset, kylmät, kasvonsa hänen kasvoihinsa ja nauroi ja itki.

Hellämielinen överstiluutnantin rouva, saatuaan tietää, kuka Albina on
ja mille asialle tullut, otti hänet häihin asti luoksensa asumaan.


VI.

Hyväntahtoinen överstiluutnantti toimitti esivallalta
naimisluvan. Orenburgista tilattiin ksendz, ja Migúrskit vihittiin.
Pataljonanpäällikön rouva oli äidin-sijaisena, toinen oppilaista
pyhänkuvan kantajana [Hääsaattueen etunenässä, alttarin ääreen
astuttaessa, kulkee poikanen, kantaen pyhänkuvaa. Suom. muist.] ja
Brzhozówski, karkotettu puolalainen, sulhaspoikana.

Albina -- niin oudolta kuin kuuluneekaan oli rakastanut miestään
intohimoisesti, vaikk'ei ollut häntä lainkaan tuntenut. Nyt vasta hän
rupesi tutustumaan mieheensä. Sanomattakin on selvä, että ihmisessä,
joka on lihaa ja verta, hän huomasi paljon sellaista jokapäiväistä ja
epärunollista, mitä ei ollut siinä kuvassa, jota hän oli mielessään
kannellut ja kasvatellut. Mutta juuri siitä syystä, että hän oli lihaa
ja verta, Albina löysi hänessä paljon semmoista vilpitöntä ja hyvää,
mitä ei ollut tuossa abstraktisessa olennossa. Albina oli tuttaviltaan
ja ystäviltään kuullut paljonkin hänen urhoollisuudestaan sodassa,
tiennyt hänen miehekkäästi kestäneen omaisuutensa ja vapautensa
menettämisen ja kuvaillut häntä sankarina, joka aina elää korkeata
sankarielämää, mutta todellisuudessapa tuo niin tavattomilla
ruumiinvoimilla varustettu ja urhoollinen Migúrski näyttikin olevan
tyyni, hiljainen karitsa, aivan luonteva, hyväntahtoisesti leikillinen
mies. Yhä vieläkin vaalea pikkuparta ja viikset reunailivat tuota
tunteellista suuta, jonka ympärillä alati asui samainen lapsellinen
hymy, johon Albina oli jo Rozhánkassa niin mielistynyt, ja suussa yhä
vieläkin tuo sammumaton piippu, josta hän niin paljon kärsi varsinkin
raskautensa aikana.

Nyt vasta Migúrskikin oppi tuntemaan Albinan ja hänessä ensi kertaa
naisen. Niistä naisista, jotka hän oli tuntenut ennen häitä, hän ei
ollut voinut päästä naisen perille. Ja se, minkä hän Albinassa oppi
naista tuntemaan, hämmästytti häntä ja olisi ollut omiansa synnyttämään
hänessä pettymystä naisiin nähden, ellei Albina juuri Albinana olisi
herättänyt hänessä erinomaisen hellyyden ja kiitollisuuden tuntoa.
Albinaa kohtaan naisena yleensä hän tunsi lempeätä, hiukan ivallista
alentuvaisuutta, mutta Albina Albinana herätti hänessä ei ainoastaan
hellää rakkautta, vaan ihailuakin, tuntoa siitä, että yhä on maksamatta
velka hänen uhrauksestaan, joka on tuottanut hänelle odottamattoman
onnen.

Migúrskit olivat rakkaudessaan onnellisia. Kohdistaessaan rakkautensa
koko voiman toinen toiseensa, he tunsivat täällä vieraitten ihmisten
keskellä samaa kuin tuntee kaksi eksynyttä, joita talvipakkasessa
kylmää, ja jotka lämmittelevät toisiansa. Migúrskien elämän
onnellisuuteen vaikutti osaltansa myös tuo hamaan orjamaisuuteen asti
uskollinen, kaikessa suopeudessaan välisti purpatteleva, koomillinen ja
kaikkiin mies-eläjiin rakastuvainen Ludvika njânja.

Onnellisia Migúrskit olivat lapsissaankin. Vuoden kuluttua syntyi
poika; sitten puolentoista vuoden perästä tyttö. Poika oli äitinsä
ilmeinen kuva: samat silmät, sama vilkkaus ja liikkeiden sulous. Tyttö
oli terve, punaposkinen tyllykkä.

Onnettomia Migúrskit olivat siinä, että asuivat niin kaukana
kotimaastaan, ja ennen kaikkea siinä, että heidän masentavan
nöyryyttävä asemansa oli niin raskasta. Tämä nöyryytys tuntui hyvin
tuskalliselta varsinkin Albinasta: hänen Juzönsa, sankari, miehen
ihanne -- hän on pakotettu asettumaan kunnia-asentoon jok'ainoan
upseerin edessä, tekemään kiväritemppuja, käymään vahdissa ja
tottelemaan nurkumatta.

Puolasta tuli sitä paitsi ylen murheellisia sanomia. Melkein kaikki
läheiset sukulaiset ja ystävät oli karkotettu; toiset taas,
menetettyään kaiken omansa, olivat paenneet ulkomaille. Migúrskien
tilaan ei ollut toivottavissa pienintäkään parannusta. Kaikki puuhat ja
ponnistukset saada hänelle anteeksi-antoa tai edes huojennusta,
upseeriksi ylennystä, -- kaikki ne raukesivat tyhjiin. Nikolai
Paulowitsh se piti sotaväen katselmuksia, paraadeja, harjoituksia, kävi
naamiaisissa, lasketteli leikkiä naismaskien kanssa, ajella tömisteli
tarpeettomasti Venäjätä ristiin rastiin Tshugujewista Novorossiskiin,
Pietariin ja Moskovaan, säikytellen kansaa ja ajattaen hevosia
kuolijaiksi, mutta kun joku huiman rohkea uskalsi lähestyä häntä ja
anoa helpotusta kovan kohtalon alaisille karkotetuille dekabristeille
tahi puolalaisille, jotka olivat saaneet kärsiä sen samaisen
isänmaan-rakkauden tähden, jota hän itsekin niin suuresti ylisti,
silloin hän, rintaansa pullistellen, kiinnitti lyijyiset silmänsä mihin
sattui, sanoen: "Palvelkoon. Ei vielä!" ikäänkuin hän olisi tiennyt,
milloinka se oikea hetki lyö. Ja kaikkia hänen ympärillään olijoita:
kenraaleja ja kamariherroja ja heidän puolisoitaan, jotka saivat
ravintonsa hänen pöydässään, kaikkia heitä liikutti syvästi tämän
suuren miehen harvinainen tarkkanäköisyys ja suuri viisaus.

Yleensä oli Migúrskien elämässä sentään enemmän onnea kuin
onnettomuutta.

Näin kului viisi vuotta. Mutta sitten heitä äkkiä kohtasi odottamaton,
kauhea onnettomuus. Ensiksi sairastui tytär ja kahden päivän perästä
poika. Ankaran kuumeen kourissa poikanen vieritteli kolme päivää ilman
lääkärin-apua (ei ollut lääkäriä saatavissa) ja neljäntenä kuoli. Kaksi
päivää myöhemmin nukkui tyttönenkin pois.

Albina oli syöksymättä Uralin jokeen siitä syystä vain, ettei saattanut
olla kauhistuksella ajattelematta miehensä tilaa silloin kuin sanoma
Albinan itsemurhasta saapuu. Mutta raskaaksi hänelle elämä kävi. Tuo
ennen niin uuttera ja vireä emäntä jätti nyt kaikki taloushuolet
Ludvikan huostaan, istui tuntikausia toimetonna, ääneti tuijotellen
siihen, mikä milloinkin silmän eteen sattui. Vuoroin taas hän kavahti
ylös, riensi omaan huoneesensa ja itki siellä hiljaa, huolimatta
miehensä ja Ludvikan lohdutuksista, päätään vaan puistellen ja pyytäen
heitä menemään pois, jotta saisi olla yksinänsä.

Kesäisin hän meni lasten haudalle, ja siellä hän istui, raastaen
sydäntänsä, muistelemalla, mitä kaikkea oli ollut, jota nyt ei enää
saata olla. Liiatenkin vaivasi häntä se ajatus, että lapset kukaties
olisivat voineet jäädä eloon, jos olisi asuttu sellaisessa kaupungissa,
missä lääkärin-apua olisi ollut tarjolla. -- Mistä syystä? -- ajatteli
hän. -- Mistä syystä? Juzö ja minä, emmehän me keltäkään tahdo muuta
kuin että hän saisi elää niinkuin synnynnästään saakka on tottunut ja
niinkuin hänen isänsä ja esi-isänsä ovat eläneet, ja että minä saisin
elää hänen kanssaan, rakastaa häntä, rakastaa pienosiani, vaalia
heitä... Mutta äkkiä ruvetaan häntä kiduttamaan, hänet karkotetaan, ja
minulta temmataan pois mikä minulle oli koko maailmatakin kalliimpaa.
Miksi? Mistä syystä? -- Niin hän kyseli ihmisiltä ja Jumalalta.

Eikä voinut hän kuvailla mielessään vastauksen mahdollisuuttakaan.
Mutta ilman vastausta ei voinut olla elämääkään, ja hänen elämänsä se
oli nyt pysähtynyt. Maanpakolaisuuden kurja elämä, jota hän oli tähän
saakka osannut koristaa naisellisella kauneuden- ja somuuden aistilla,
oli käynyt sietämättömäksi ei ainoastaan hänelle, vaan Migúrskillekin,
joka kärsi hänen tähtensä eikä tiennyt, millä lohduttaa häntä.


VII.

Juuri näinä Migúrskien raskaimpina aikoina saapui Uralskiin muuan
puolalainen, Rosolówski, osallisuutensa tähden eräässä suuremmoisessa
kapina- ja karkausyrityksessä, jonka niihin aikoihin oli Siperiassa
suunnitellut muuan karkotettu ksendz, nimeltä Sirotsinski.

Rosolówski, niinkuin Migúrskikin ja niinkuin tuhannet muutkin, jotka
oli rangaistu karkotuksella Siperiaan siitä syystä, että olivat
tahtoneet olla sinä, miksi syntyneetkin olivat, puolalaisina, oli
sekaantunut tähän hankkeesen, rangaistu raipoilla ja pantu sotamieheksi
samaan pataljonaan kuin Migúrskikin. Rosolówski, entinen matemaatikan
opettaja, oli kookas, kumarassa käypä mies, laiha, posket kuopalla ja
otsa rypyssä.

Jo ensimmäisenä iltana, istuessaan Migúrskien luona teepöydässä, hän
vitkaan ja tyynellä bassoäänellään kertoi tietystikin siitä
tapahtumasta, josta hän oli niin ankaran rangaistuksen saanut.

Tämä tapahtuma oli ollut se, että Sirotsinski oli perustanut salaisen
seuran, jolla oli jäseniä kautta koko Siperian, ja jonka tarkoituksena
oli kasakka- ja linja-rykmenteissä palvelevien puolalaisten avulla
vapauttaa kaikki pakkotyöhön tuomitut, nostattaa siirtolaiset kapinaan
ja valloittaa Omskin tykistö.

-- Mutta olikohan se mahdollista? -- kysyi Migúrski.

-- Oli kyllä. Kaikki oli ennalta harkittu, ja Siperia oli meidän
käsissämme. Kevään tullen oli liikkeen määrä alkaa yht'aikaa koko
maassa. Kaikki oli laskettu pienintä yksityisseikkaakin myöten. Jos
yritys onnistuu -- semmoinen oli tuuma -- niin Siperia eroaa Venäjästä
ja muuttuu itsenäiseksi. Ellei onnistu, silloin kaikki salaliittolaiset
pakenevat Kirgisien arojen, Tashkentin ja Bukaran kautta brittiläiseen
Indiaan. Kaikki oli valmiina ja menestys olisi ollut varma, ellei olisi
joukossa ollut kahta konnaa, jotka kavalsivat asian. Sirotsinski oli
mahtava, voimakas luonne, ja voiton riemut häntä odottivat, mutta
riemun ja vapauden sijaan tuli turmio sadoille ihmisille ja kuolema
hänelle itselleen.

-- Teloittivatko he hänet? -- kysyi Migúrski.

-- Kyllä, niinkuin _he_ teloittavat -- kepeillä! -- vastasi Rosolówski
jyrkästi. -- Seitsemäntuhatta kepin-iskua. Minä näin kaikki tyyni.

Ja sitten hän rupesi tasaisella, levollisella äänellään kertomaan tuon
rangaistuksen yksityiskohtia. Esivallan käskystä oli nimittäin hänen ja
muitten tässä asiassa syyllisten täytynyt olla läsnä. Ensimmäisinä
piestiin kuolijaiksi ne kuusi miestä, jotka oli tuomittu saamaan 7000
kepin-iskua. Keppien paksuus oli säännöissä määrätty -- keisarillinen
ukaasi oli näet niistäkin olemassa: -- ne eivät saaneet olla sen
hienompia eikä paksumpia kuin että kolme niitä yhtaikaa mahtui
pyssynpiipusta sisään. Kaksi pataljonaa sotamiehiä seisoi kahdessa
rivissä pitkänä kujana kepit kourassa. Niillä heidän oli määrä iskeä
tuomittua paljaasen selkään, silloin kuin tämä, kumpikin käsi sidottuna
pyssynperään, tuli kahden kersantin taluttamana itsekunkin kohdalle.

[Suomessa sai tällaiseen rangaistukseen tuomittu juosta sotamies-kujan
läpi minkä ennätti, jotenka siis kaikki kepin-iskut eivät sattuneet.
Venäjällä sitä vastoin poloista kuljetettiin askel askeleelta, niin
ett'ei yksikään isku mennyt harhaan. Suom. m.]

Ensimmäisenä läksivät viemään tohtori Shakáljskia, Sirotsinskin
ystävää, joka oli ollut yksi salaliiton etevimmistä johtajista. Tämä
Shakáljski oli, Rosolówskin puheen mukaan, ollut hurskasmielinen,
uhrautuvainen mies. Kaikki pitivät häntä suuressa kunniassa,
venäläisetkin, joitten keskuudessa hän eli. Alttiisti hän antoi
lääkärin-apuansa jokaiselle, ken vain pyysi, antoi aina, niin
päiväs-aikaan, kuin yösydännäkin.

-- Jospa hän olisi ollut täällä silloin kuin minun pienoseni
sairastivat! -- ajatteli Albina.

-- Häntä he läksivät viemään ensimmäisenä, -- kertoi Rosolówski. --
Hänen perässään astui muuan venäläinen lääkäri, joka tuon tuostakin
virkkoi sotamiehille: "Älkää lyökö kovasti; hän on kivulloinen mies;
hän on heikko." Mutta sotamiehet löivät vain, eivätkä saattaneet toisin
tehdäkään, sillä heidän takanaan kulki upseereita, kurittaen sitä, ken
hiljaa löi.

Min'en voinut -- jatkoi Rosolówski -- nähdä mitään siltä paikalta,
jossa silloin seisoin. En voinut erottaa muuta kuin rumpujen pärinää,
mutta kun alkoi kuulua keppien vinkuna ja iskujen läiskeet ruumiisen,
silloin ymmärsin hänen lähestyvän ja näin hänen kahden kersantin
kuljettamana astuvan päätään viskellen milloin puoleen, milloin
toiseen. Ja minä kuulin jälleen tuon venäläisen tohtorin sanovan:
"Säälikää toki, hyvät ystävät; älkää lyökö kovasti." Tätä kesti ainakin
tunnin. Toista kertaa ohitseni kuljetettaessa, hän ei enää astunut,
vaan häntä laahattiin. Hirvittävän näköinen oli hänen selkänsä. Minä
siristin silmäni. Hän kaatui ja vietiin pois, saadakseen, jos paranee,
vielä jäljellä olevat iskut noitten hirviöitten kädestä.

-- Ja sitten, -- kertoi Rosolówski edelleen -- sitten he kuljettivat
kujan läpi toisen ja kolmannen ja neljännen. Ja kaikki he vaipuivat
maahan, ken hengetönnä, ken henkitoreissa. Ja yhä meidän täytyi seisoa
katselemassa. Tätä kesti kuusi tuntia: varhaisesta aamusta hamaan kello
kahteen päivällä. Viimeiseksi talutettiin Sirotsinskiä. En ollut nähnyt
häntä pitkään aikaan ja hämmästyin hänen ulkomuotoansa. Hän oli
näöltään kuin kymmenvuotias poika. Paljas pää kalpeine kasvoineen ja
harmaine poskipartoineen se oli painuksissa ja hytkähteli. Hänen
paljastettu yläruumiinsa oli kauhistuttavan laiha, kylkiluut näkyvissä
kutistuneen vatsan yläpuolella. Hän astui vavahdellen, ja päätään
heitellen ja nykäytellen joka iskusta. Valittanut hän ei, mutta minä
kuulin hänen ääneensä rukoilevan: "_Miserere mei Tuum; da miserere mei,
Deus; da secundum misericordiam tuam_." [Armahda minua, armahda minua,
Jumala, Sinun laupeutesi tähden. Suom. muist.]

-- Ei! -- keskeytti kertoja. -- En jaksa enää jatkaa. Hän kuoli siihen.

Rosolówski oli niin liikutettu, ett'ei kyennyt enää sanomaan mitään.

-- Mahdotonta, mahdotonta on tällainen elämä! -- huudahti Albina,
värähtämättä katsoen Rosolówskiin.

Tämä rypisti kulmiansa, pyhkäisten hihallaan kyynelet poskiltaan ja
parraltaan.

Ludvika istui akkunan ääressä, itkeä nyyhkyttäen nenäliina silmillään.

-- Että te viitsitte kertoa tuollaisia! Pedot on petoja! -- huudahti
Migúrski, heittäen piippunsa maahan, kavahti ylös ja meni pimeään
makuuhuoneesen. Albina istui kuin huumautunut, tuijottaen tyhjään
nurkkaan!


VIII.

Huomis-aamuna, harjoituksista palattuansa, Migúrski hämmästyi ja
ihastui, nähdessään vaimonsa: tämä tuli, kuten entisinäkin aikoina,
kevein askelin ja loistavin kasvoin miestänsä vastaan ja vei hänet
makuuhuoneesen.

-- Kuulehan nyt, Juzö.

-- Kuulen. Mitäs nyt?

-- Minä ajattelin koko yön sitä, mitä Rosolówski kertoi. Ja minä
päätin, ett'en saata enää elää tällä tapaa, en saata elää täällä. En!
Kernaammin kuolen kuin jään tänne.

-- Mutta mitäs meidän pitäisi tehdä?

-- Karata.

-- Karatako? Millä tavoin?

-- Minä olen miettinyt kaikki valmiiksi. Kuuntelehan vain.

Ja nyt hän ilmoitti sen suunnitelman, minkä oli yöllä keksinyt. Se oli
tämä. Migúrski lähtee kerran illalla kotoansa, jättää Ural joen
rannalle sinellinsä ja sen päälle kirjeen, jossa ilmoittaa tehneensä
itsemurhan.

Viran-omaiset ymmärtävät hänen hukuttaneen itsensä, ja nyt alkaa
etsinnät ja asiakirjain lähettelemiset. Migúrski on sillä välin
piilossa. Albina lupasi kätkeä hänet niin visusti, ett'ei kukaan löydä.
Täten saattaa mennä kuukausi. Kun sitten melu on asettunut, niin sopii
lähteä karkuun.

Ensi hätään hänen aikeensa tuntui Migúrskista mahdottomalta toteuttaa,
mutta illemmällä, Albinan yhä innokkaasti ja suurella varmuudella häntä
taivutellessa, hän alkoi kallistua vaimonsa puoleen. Tähän vaikutti
vielä lisäksi sekin ajatus, että rangaistus onnistumattomasta
karkaamisesta -- samallainen kuin se, mistä Rosolówski eilen oli
kertonut -- oli kohtaava häntä yksin, mutta yrityksen onnistuminen oli
päästävä vapauteen Albinankin, jonka elämä, kuten Migúrski huomasi, oli
lasten kuoleman jälkeen käynyt ylen raskaaksi.

Asia uskottiin myöskin Rosolówskille ja Ludvikalle, ja niinpä monen
neuvottelun ja muutoksen ja korjauksen perästä karkaussuunnitelma
vihdoinkin oli täysin valmiina. Ensi alussa oli aiottu tehdä niin, että
Migúrski, heti kuin hänen hukkumisensa on virallisesti vahvistettu,
lähtee karkuun jalkaisin yksin. Mutta kun Rosolówski oli kertonut
kaikista karkaamis-yrityksistä Siperiassa viimeisten viiden vuoden
aikana, joista yksi ainoa vain, Pjotrówskin, oli onnistunut, niin
Albina ehdotti toisen keinon: Juzö kätketään ajoneuvoihin ja lähtee
yhdessä Albinan ja Ludvikan kanssa Sarátowiin saakka. Sieltä hän astuu
valevaatteissa alas Volgan rantaa pitkin sovittuun paikkaan asti, jonne
Albina hankkii Sarátowista veneen. Siinä he sitten yhdessä kulkevat
Volgaa alas Astrahaniin ja sieltä Kaspian meren poikki Persiaan. Tämän
suunnitelman hyväksyivät kaikki, yksin hankkeen pääjohtajakin,
Rosolówski. Kysymys vain oli, mitenkä saisi ajopeleihin laitetuksi
semmoisen komeron, joka ei herättäisi viran-omaisten huomiota, ja joka
olisi niin avara, että mies siihen mahtuu.

Kun Albina kerran, lasten haudalta tultuansa, oli sanonut
Rosolówskille, että hänen on niin raskas jättää lastensa maalliset
jäännökset tänne vieraalle maalle, silloin Rosolówski, hiukan
mietittyään, virkkoi:

-- Pyytäkää viran-omaisilta lupaa saada ottaa lasten kirstut mukaanne.
Se myönnetään.

-- En, en tahdo, en voi! -- sanoi Albina.

-- Pyytäkää, siinä kaikki. Kirstuja ei oteta mukaan, vaan laitetaan
niitä varten suuri laatikko ja siihen me sitten kätkemme Juzetin.

Ensi hetkenä Albina hylkäsi moisen ajatuksen: hänen oli vastenmielistä
liittää petosta lapsi vainajainsa muistoon, mutta kun Migúrskikin oli
ilomielin tuuman hyväksynyt, niin hänkin vihdoin suostui.

Ja tällaiseksi se suunnitelma nyt lopulti muodostui: Migúrski tekee
kaiken voitavansa, saadakseen päällikkönsä siihen vakaumukseen, että
hän on hukuttanut itsensä. Sittenkuin kuolema on virallisesti
vahvistettu, niin Albina antaa viran-omaisille anomuskirjan, jossa
pyytää saada palata kotimaahansa ja ottaa lastensa kirstut mukaansa.
Tämän luvan saatua ollaan kaivavinaan hauta auki ja ottavinaan kirstut
ylös, mutta nämä jätetäänkin paikoilleen, ja niitä varten valmistettuun
laatikkoon käykin Migúrski. Laatikko nostetaan sitten tarantassiin, ja
niin matkustetaan Sarátowiin.

Siellä he käyvät veneesen, ja siinä vasta Juzö astuu laatikosta ulos,
ja niin lasketaan alas Kaspian merelle. Siell'on sitten Persiat ja
Turkinmaat ja -- vapaus.


IX.

Ensi työkseen Migúrskit ostivat tarantassin. [Venäjällä yleisesti
matkoilla käytetyt mukavat ajoneuvot ilman linjaaleja, mutta notkuvilla
puuvivuilla varustetut. Suom. m.] Ludvika muka lähtee kotipuolelleen.
Sitten ruvettiin rakentamaan sellaista laatikkoa, jossa mies saattaa
tukehtumatta maata kyyrysillään, ja josta on helppo kenenkään
huomaamatta astua ulos ja puikahtaa jälleen sisään. Kolmisin he sitten,
Albina, Rosolówski ja Migúrski itse, suunnittelivat ja laittelivat
laatikkoansa. Sangen paljo apua oli Rosolówskista, hän kun oli taitava
puuseppä. Laatikko oli laitettu sellaiseksi, että se, sidottuna
tarantassin perälle, tiviisti liittyi kuomun takaseinään.
Kuomun-puoleisen laidan saattoi laatikossaolija ottaa irti ja oikaista
itsensä osittain laatikon sisälle, osittain tarantassin pohjalle. Sitä
paitsi oli laatikko varustettu ilmare'illä. Päältä ja sivuilta se oli
katettava niinimatoilla ja nuoritettava. Laatikon sisään ja laatikosta
ulos pääsi tarantassin kautta istuinsijan alitse.

Tarantassi ja laatikko olivat kunnossa jo ennen Migúrskin katoamista.
Valmistaakseen viran-omaisia jo ennakolta asiaan, Albina eräänä päivänä
meni päällikön luokse ja ilmoitti miehensä olleen viime aikoina
synkkämielisenä ja tehneen itsemurhan yrityksiä, jonka vuoksi hän,
Albina, on hyvin levoton hänen tähtensä ja pyytää hänelle joksikin
aikaa virkalomaa. Albinan synnynnäiset näyttelijälahjat tulivat nyt
hyvään tarpeesen. Levottomuus ja pelko miehensä tähden näyttivät niin
luonnollisilta, että päällikkö liikutettuna lupasi tehdä mitä suinkin
voi. Senjälkeen Migúrski sepitti kirjeen, joka oli löydettävä Uralin
rannalla hänen sinellinsä hihantaipeesta.

Sovittuna päivänä hän sitten illansuussa läksi Ural joelle, odotteli
pimeän tuloa, jätti rannalle päällysvaatteensa, sinellin kirjeineen, ja
hiipi salavihkaa takaisin kotiansa. Siellä oli varustettu hänelle
tyyssija lukitussa ullakossa. Yöllä Albina lähetti Ludvikan
ilmoittamaan pataljonan päällikölle, että Migúrski, lähdettyään
kotoansa jo 20 tuntia sitten, on yhä vieläkin poissa. Aamulla tuotiin
Albinalle hänen miehensä kirje, jonka hän sitten vei päällikölle,
itkien ja osoittaen mitä hurjinta epätoivoa.

Viikon perästä Albina pyysi kirjeellisesti lupaa saada lähteä
kotipuolelleen. Hänen ilmaisemansa tuska liikutti kaikkia, jotka hänet
näkivät. Jokainen säälitteli tuota onnetonta äitiä ja vaimoa. Saatuan
luvan, hän antoi viran-omaisille toisen anomuskirjan, jossa pyysi, että
hänen sallittaisiin kaivaa ylös lastensa ruumiit ja ottaa ne mukaansa.

Esivalta kummasteli hiukan tätä hempeämielisyyttä, mutta myöntyi
siihenkin pyyntöön.

Sittenkuin tämäkin lupa oli saatu, läksi Rosolówski Albinan ja Ludvikan
kanssa seuraavana iltana vuokrarattailla hautuumaalle, otettuaan
mukaansa laatikon lasten kirstuja varten. Nähdessään lastensa haudat,
jotka hän pian oli jättävä, Albina hyrskähti valtavaan itkuun, lankesi
maahan kumpujen juurelle. Ja siinä hän rukoili kauan, myötäänsä
kysellen: "Mistä syystä? Mistä syystä?"

-- No niin, páni Albina, -- virkkoi Rosolówski, -- meidän täytyy ryhtyä
toimeen.

Albina kavahti ylös, pyyhkäsi kyyneleensä ja sanoi:

-- Tehkää, mikä tehtävä on, mutta älkää koskeko heitä.

Sen sanottuaan hän vetäytyi syrjään.

Rosolówski ja Ludvika nostivat hautakiven syrjään ja myllersivät kummun
päällimmäiset mullat, niin että näytti siltä, kuin hautoja olisi
uudestaan käyty kaivamassa auki. Kaiken tämän tehtyään, he kutsuivat
Albinan ja läksivät kotia, mullalla täytetty laatikko mukanaan.

Koitti vihdoin lähtöpäivä. Rosolówski iloitsi tämän jo melkein loppuun
suoritetun hankkeen onnistumisesta. Ludvika oli paistanut eväiksi
leivoksia ja piirakaisia ja, hokien lempilausettaan: "_Jak mame köham_"
[Niin on! rakas kuin oma äiti. Suom. muist.] puheli, kuinka hänellä
sydän on ihan pakahtumaisillaan ilosta ja pelvosta. Migúrski iloitsi
sekä pääsystä ullakolta, jossa hän oli istunut toista kuukautta,
että erittäinkin Albinan vilkastumisesta ja entisen elämän-ilon
palajamisesta häneen. Albina näytti unohtaneen kaikki entiset tuskat ja
edessä olevat vaarat ja tuon tuostakin riensi hänen luokseen ullakolle,
riemusta loistavin silmin, kuten ennenkin, tyttönä ollessaan.

Kello kolme aamulla saapui saattajaksi määrätty kasakka, tuoden
mukanansa kolme kyytihevosta. Albina Ludvikan ja pienen koiran kanssa
nousivat tarantanssiin, matolla katettujen pielusten päälle. Kasakka ja
hollimies kävivät kyytipenkille. Migúrski, talonpojaksi puettuna,
loikoi tarantassin pohjalla.

Uljas troikka [Kolmivaljakko. Suom. m.] nykäisi ja läksi kiidättämään
tarantassia tasaista, kovaksi ajettua tietä myöten halki äärettömän,
auran koskemattoman aron, jota yltäänsä verhosi viimevuotinen
hopeanharmaa sulkaruoho.


X.

Albinan sydäntä kouristi sekä toivo että pelko. Tunteitansa purkaakseen
hän välisti myhähti Ludvikalle, päällään viitaten milloin kasakan
leveään selkään, milloin tarantassin pohjalle. Ludvika istui
juhlallisen näköisenä, järkähtämättä katsellen eteenpäin, silloin
tällöin vain huuliansa liikauttaen.

Sää oli kirkas. Kummallakin puolen tietä levittelihe suunnaton, autio
aro, hopeisen sulkaruohon välkähdellessä aamuisen auringon vinoissa
säteissä. Tie oli tasainen, kuni asfaltilla laskettu, ja äänekästä
kalketta siinä pitivät bashkiriläisten hevosten kengättömät, nopsat
kaviot. Joskus näki milloin puolella milloin toisella peltorottain
kaivamia mättäitä. Vartioitseva peltorotta istui takakäpälillään,
kimakalla vihellyksellä ilmaisten lähenevän vaaran ja puikahtaen
piiloon. Harvoin sattui vastaantulijoita: kasakoita vehnäkuormineen
tahi ratsastava bashkiri, jonka kanssa kasakka uljaasti vaihtoi
muutamia sanoja tatarinkielellä. Kaikissa majataloissa oli vereksiä,
hyvin syötetyitä hevosia, ja Albinalta juomarahaksi saatu puoliruplanen
teki sen, että kyytimiehet ajoivat lentoa koko matkan, oikein, niinkuin
he sanoivat, sitä kenttäjääkärin joutua.

Jo ensimmäisessä majatalossa, kun entinen kyytimies oli vienyt
hevosensa pois, kasakka mennyt tupaan eikä uusia hevosia vielä oltu
tuotu, Albina kumartui tarantassin pohjalle ja tiedusteli mieheltään,
mitenkä tämä jaksaa.

-- Mainiosti. Minun on varsin hyvä olla. En kaipaa mitään. Täällä minä
olisin vaikka kaksi vuorokautta yhteen menoon.

Illalla tultiin suureen Dergatshin kirkonkylään. Hankkiakseen
miehellensä tilaisuutta oikaisemaan jäseniänsä ja hengittämään raitista
ilmaa, Albina ei poikennutkaan majataloon n.s. postikartanoon, vaan
tavalliseen syöttöpaikkaan ja, heti pihaan tultua, antoi kasakalle
rahaa, käskien tuoda maitoa ja munia. Tarantassi kun seisoi katoksen
alla, ja iltakin jo oli pimeä, niin Albina, pantuaan Ludvikan
vartioimaan kasakan tuloa, päästi miehensä ulos ja ravitsi hänet. Ennen
kasakan palajamista oli Migúrski jälleen kontannut laatikkoonsa.
Saatiin taas uudet hevoset ja lähdettiin taipaleelle.

Albina alkoi tuntea yhä suurempaa mielenrohkeutta rinnassaan eikä
voinut pidättää riemuaan ja iloisuuttaan. Puhekumppaleita hänellä ei
ollut muita kuin Ludvika, kasakka ja pikku koira Trezórka, ja näitten
kanssa hän huvikseen haastelikin. Rumuudestaan huolimatta Ludvika yhä
vain aavisteli lemmen ajatuksia jok'ainoassa mies-eläjässä, jonka
kanssa yhteen sattui, ja samaa hän nytkin epäili tuossa pulleassa,
hyväntahtoisessa Uralin kasakassa, jolla oli niin tavattoman kirkkaat
ja suopeat silmät, ja joka oli pantu heille saattomieheksi.
Suoruudellaan ja hyväntahtoisella notkeudellaan hän miellyttikin naisia
suurissa määrin. Albinaa huvitti Trezórka, jota hän myötäänsä uhkaili,
estellen nuuskimasta tarantassin perä-istuimen alustaa, mutta vielä
enemmin häntä huvitti Ludvika ja hänen koomillinen virnailunsa kasakan
kanssa, joka ei osannut aavistaakaan, että häntä moisista aikeista
epäillään, ja ystävällisesti vain naurahteli kaikkeen, mitä hänelle
sanottiin.

Yrityksen vaaran-alaisuus ja sen yhä lähenevä toteutuminen sekä
osaltaan myös aron ilma saivat Albinan mielen yhä enemmän kuohuksiin.
Hän alkoi tuntea sydämessään sellaista lapsellista riemua ja iloa, jota
ei ollut enää pitkiin aikoihin kokenut. Migúrski kuuli hänen hilpeät
haastelunsa, ja silloin hän, huolimatta asemansa hankaluudesta (kuumuus
ja jano ne varsinkin häntä rasittivat) unohti oman itsensä ja iloitsi
Albinan ilosta.

Toisen päivän iltana alkoi jälleen häämöttää asunnoita tuolla kaukana.
Se oli Sarátow ja Volga. Kasakka se arosilmillään erotti sekä Volgan
että mastojen nenät ja osoitti niitä Ludvikalle. Tämä sanoi näkevänsä
hänkin. Albina ei voinut erottaa mitään, mutta puheli ääneensä
tahallaan, jotta Migúrski kuulisi.

-- Sarátow, Volga! -- Niin hän haasteli, ikäänkuin Trezórkalle, siinä
sivussa puolankielellä kertoen miehelleen lähimmistä aikeistaan.


XI.

Ajamatta sisään Sarátowin kaupunkiin, Albina pysähtyi Pokrówskin kylään
Volgan vasemmalla rannalla, ihan vastapäätä kaupunkia. Täällä hän
toivoi saavansa yön aikana puhutella miestään, jopa päästää hänet ulos
laatikostakin. Mutta kasakka se vaan ei lähtenyt tarantassin äärestä
minnekään; koko yön, lyhyen keväisen yön, hän istui läheisissä tyhjissä
rattaissa katoksen alla. Ludvika istui Albinan käskystä tarantassissa,
täysin vakuutettuna siitä, että kasakka juuri hänen tähtensä niin
luopumattomasti pysyttelekse tarantassin läheisyydessä. Ja hän iski
silmää ja nauraa tirskahteli, kätkien rokon-arpiset kasvot nenäliinaan.
Mutta Albinan mielestä ei tuossa enää ollut mitään hauskaa. Hän rupesi
käymään yhä levottomammaksi, kosk'ei ymmärtänyt, miksikä kasakka ei
hetkeksikään lähde tarantassin äärestä pois.

Useampia kertoja tuon keväisen yön kuluessa, jossa rusko ruskoon
sulautuu, Albina astui ulos majatalon kamarista ja kulki haisevan
käytävän ohitse pihanpuoliselle kuistille. Kasakka se yhä valvoi, jalat
riipuksissa tyhjillä rattailla. Vasta aamun sarastaessa, jolloin kukot
jo olivat heränneet ja huudelleet toisilleen pihalta pihalle, vasta
silloin Albina sai tilaisuuden puhutella miestään, sillä kasakka
kuorsasi pitkällään rattaiden pohjalla. Albina lähestyi varovasti
tarantassin ja kopautti laatikkoon.

-- Juzö!

Ei vastausta.

-- Juzö! Juzö! -- äänteli Albina säikäyksissään kovempaa.

-- No mitäs nyt? -- vastasi Migúrski unisella äänellä laatikosta.

-- Miks'et vastannut?

-- Makasin, -- virkkoi Migúrski, ja hänen äänestäänkin jo Albina arvasi
hänen hymyilevän. Joko ma tulen ulos?

-- Ei sovi: kasakka on täällä. -- Sen sanottuaan hän vilkaisi
kasakkaan.

Ja merkillistä! Kasakka kuorsasi, mutta hänen siniset, hyväntahtoiset
silmänsä olivat auki. Hän katseli Albinaa ja sulki silmänsä vasta
silloin kuin kohtasi Albinan katseen.

-- Näyttiköhän minusta vain siltä? -- arveli Albina itsekseen. -- Vai
valvooko hän todellakin?... Kyllä kaiketi minusta vain siltä näytti, --
ajatteli hän sitten ja kumartui jälleen laatikkoon päin.

-- Kärsi vielä hetkinen, -- virkkoi hän. -- Tahdotko syödä?

-- En, mutta tupakkaa polttaisin.

Albina vilkaisi jälleen kasakkaan. Tämä nukkui.

-- Niin, siltä minusta vain näytti, -- ajatteli hän jälleen.

-- Minä lähden nyt kuvernöörin luokse.

-- Onnea matkalle!

Albina otti matkalaukusta toiset vaatteet ja meni sisään pukeutumaan.

Pukeuduttuaan parhaimpiin suruvaatteisinsa, Albina soudatti itsensä
Volgan yli, palkkasi toisella rannalla ajurin ja ajoi kuvernöörin luo,
jonka puheille pääsikin. Tuo soma, sujuvaa franskaa puhuva, myhäilevä
leski, puolatar, miellytti kuin miellyttikin vanhaa, yhä vieläkin
nuorteleivaa kuvernööriä. Hän suostui kaikkiin Albinan pyyntöihin ja
kutsui häntä luokseen vielä huomenna, saamaan häneltä määräystä
Tsaritsinin pormestarille.

Iloissaan toimensa onnistumisesta ja somuutensa vaikutuksesta, jota
kuvernöörin käytös kyllä osoitti, Albina läksi paluumatkalle. Kuinka
onnellinen ja täynnä toivoa hän olikaan, istuessaan troskissa ja
ajaessaan alas mäkeä laituria kohti! Aurinko oli jo noussut metsän
takaa, vinoon heitellen säteitänsä tulvahtaneen virran pintaan ja
leikkien sen vireillä. Mäenrinteillä kummallakin puolen omenapuut
kuulsivat valkoisina hattaroina täydessä kukassa, suloista tuoksua
ympärilleen levitellen. Mastometsä kohoili rannalla, ja valkoiset
purjeet välkähtelivät auringon paisteessa hiljaa vireilevän tulvaveden
pinnalla.

Laiturille tultuansa Albina tiedusti ajurilta, saisiko täältä
vuokratuksi veneen Astrahaniin asti, ja tuon kuultuaan riensi
kymmenkunta iloista venemiestä tarjoamaan hänelle palvelustansa. Yksi
heistä miellytti häntä muita enemmän, ja hänen kanssaan Albina läksi
katsomaan venettä, joka oli ahdettuna muitten väliin lähellä laituria.
Vene oli varustettu purjeellakin myötätuulen varalle. Tyynessä ja
vastatuulessa se kulki airojen avulla, ja kaksi rotevaa souturia
lekotteli veneen pohjalla. Hyväntahtoinen, iloinen pursimies neuvoi,
että tarantassi, pyöristään päästettynä, nostettaisiin semmoisenaan
veneesen.

-- Siihen myö se sovitetaan ja siin'on sitten teiännii mukava olla.
Sois Jumala vaan hyvän ilman, niin viiessä päivässä tästä mennä
solautetaan Astrahaniin.

Albina suostui hänen kanssaan hinnasta ja käski hänen tulla Pokrówskin
kylään, Loginowin majataloon, katsomaan tarantassia ja saamaan
etumaksun. Kaikki onnistui paremmin kuin hän oli osannut toivoakaan.
Mitä riemukkaimmassa mielentilassa hän soudatti itsensä virran poikki,
maksoi souturin ja läksi astumaan majataloa kohti.


XII.

Kasakka Danilo Lifánow oli Strelétskin piirikuntaa, iältään 34 vuotta.
Hänellä oli vain yksi kuukausi sotapalveluksensa aikaa jäljellä. Heidän
perhekuntaansa kuului 90 vuotias vaari, joka vielä muisti Pugatshéwia,
edelleen kaksi veljeä, miniä, jonka mies, vanhempi veli, oli
vanhauskoisuuden tähden lähetetty pakkotöihin Siperiaan, vaimo, kaksi
tytärtä ja kaksi poikaa. Isä oli kaatunut sodassa franskalaisia
vastaan. Danilo oli isäntänä talossa. Heillä oli 16 hevosta, kaksi
paria härkiä ja 15 sótennikkaa omaa maata vehnäpeltona.

Danilo oli palvellut Orenburgissa ja Kazanissa ja oli pian pääsevä
sotapalveluksesta vapaaksi. Hän oli harras vanhauskolainen hänkin: ei
polttanut tupakkaa, ei maistanut väkeviä, ei syönyt samasta astiasta
maallisten kanssa ja noudatti ankarasti valaansa. Kaikissa toimissaan
hän oli verkallisen tarkka, ja mikä hänen toimekseen kerran oli
annettu, siihen hän kiinnitti kaiken huomionsa, hetkeksikään
hylkäämättä sitä mielestään, kunnes oli oman ymmärryksensä mukaan
tehtävänsä täyttänyt.

Tällä erää hänen oli käsketty saattaa Sarátowiin asti kaksi puolatarta,
joilla oli mukanaan kaksi ruumiskirstua. Hänen oli pidettävä huoli,
ett'ei heille matkalla mitään pahaa tapahdu, ja että he rauhallisesti
kulkevat, millistäkään vallattomuutta harjoittamatta. Sarátowissa hänen
oli määrä jättää heidät kaikella kunnialla esivallan turviin.

Ja näin hän nyt oli saattanut Sarátowiin heidät, kuin myös heidän
koiransa, kuin myös ne kirstut kuin heillä mukanansa oli. Akat olivat
olleet hiljaista ja ystävällistä väkeä, vaikka puolattaria olivatkin,
eivätkä mitään pahaa olleet tehneet. Mutta täällä, Pokrówskin kylässä
hän, illan suussa kulkiessaan tarantassin ohitse, oli huomannut koiran
hyppäävän tarantassiin ja alkavan vinkua sekä häntäänsä heilutella. Ja
tarantassin peräpenkin alta hän oli ollut kuulevinaan jonkun äänen.
Toinen puolattarista, se vanha, oli silloin, koiran huomattuansa,
jotain säikähtänyt, siepannut koiran syliinsä ja vienyt sen pois.

-- Jotain tässä vaan on, -- oli kasakka silloin arvellut ja ruvennut
tarkastamaan. Nuoren puolattaren tullessa yöllä tarantassin luo, hän
oli ollut nukkuvinaan ja silloin selvään kuullut laatikosta miehen
äänen. Aamulla varhain hän oli mennyt polisiin ja ilmoittanut, ett'ei
ne hänen huostaansa jätetyt puolattaret oikein hyvillä jäljillä liene,
koskapa heillä vainajain asemasta on elävä ihminen siinä laatikossa.

Riemukkaassa, iloisessa mielentilassa Albina palasi majatalolle,
vakuutettuna siitä, että nyt on päästy päähän, ja että he moniaan
päivän perästä ovat vapaita. Talon kohdalle tultuaan, hän kummaksensa
huomasi portilla uhkeat ajopelit ja niitten edessä parihevoset,
riiprässi aisakkaan rinnalla. Kaksi kasakkaa oli ajopelien ääressä, ja
kansaa kihisi portilla, pihaan kurkistellen.

Hän oli niin täynnään toivoa ja tarmoa, ett'ei hänen johtunut
mieleensäkään, että näillä ajopeleillä ja kansajoukolla on tekemistä
hänen kanssaan. Hän astui pihaan ja, vilkaistuaan samassa katoksen
alle, missä tarantassi seisoi, näki väkijoukon tungeskelevan juuri
hänen ajoneuvojensa ympärillä ja kuuli Trezórkan hurjan haukunnan.

Ja nyt oli tapahtunut kauheinta, mitä tapahtua saattoi.

Tarantassin edessä seisoi muuan ryhdikäs herra, leuoissa musta parta,
yllään uusi uniformu, päivänpaisteessa välkähtelevine nappeineen ja
puolioluksineen ja jalassa kiiltonahkaiset kengät. Hän puhui jotain
kuuluvasti, käheällä, käskevällä äänellä.

Hänen edessään, kahden sotamiehen välissä, seisoi talonpojan puvussa ja
heinänkorsia takkuisessa tukassaan -- hänen Juzönsa. Ikäänkuin oikein
käsittämättä, mitä hänen ympärillään tapahtuu, Migúrski vuoroin
kohotteli, vuoroin painoi alas mahtavia olkapäitään. Trezórka,
tietämättä itse juuri olleensa syynä koko tähän onnettomuuteen, haukkui
vimmatusti polisimestaria, niskakarvat pystyssä. Albinan nähtyänsä,
Migúrski säpsähti ja tahtoi astua häntä kohti, mutta sotamiehet
pidättivät.

-- Ei hätää, Albina, ei hätää! -- virkkoi Migúrski, myhähtäen lempeällä
tavallaan.

-- Ahaa! Tässähän se on itse rouvakin! -- sanoi polisimestari. --
Suvaitkaahan astua tänne. Lastenne kirstut, vai? -- kysäisi hän sitten,
vilkauttaen silmänsä Migúrskin puoleen.

Albina ei vastannut sanaakaan. Hän tarttui rintaansa ja katseli
kauhistuksissansa suu ammollaan mieheensä.

Niinkuin tavallisesti käy kuoleman edellisinä ja yleensäkin
ratkaisevina hetkinä elämässä, niin Albinakin nyt yhdessä ainoassa
silmänräpäyksessä ennätti tuntea ja miettiä äärettömän määrän
tunteita ja ajatuksia, sittenkään vielä käsittämättä, uskomatta
onnettomuuttansa. Ensimmäinen tunne oli jo entisiltä ajoilta tuttu:
loukatun ylpeyden tunne, nähdessään sankarimiehensä nöyryytettynä
noitten tylyjen, villien ihmisten edessä, jotka häntä vallassansa
pitelevät.

-- Kuinka rohkenevatkaan pitää vallassansa häntä, ihmisistä parhainta?
-- välkähti hänen mielessään.

Toinen, samalla kertaa hänet vallannut tunne oli tietoisuus
tapahtuneesta onnettomuudesta. Ja tämä tietoisuus johdatti muistoon
hänen elämänsä suurimman onnettomuuden, lasten kuoleman, ja heti heräsi
eloon kysymys: "Mistä syystä? Mistä syystä otettiin lapset pois?" Ja
tämä kysymys: "mistä syystä lapset otettiin pois?" herätti toisen:
"Mistä syystä hukkuukaan ja kituu hänen armas miehensä, ihmisistä
parhain?" Ja samassa myös johtui Albinan mieleen, minkälainen
häpeällinen rangaistus hänen miestään odottaa, ja että hän, Albina, hän
yksin on syypää kaikkeen.

-- Kuka tämä on? Miehennekö? -- kysäisi polisimestari.

-- Mistä syystä? Mistä syystä? -- parkaisi Albina ja, purskahtaen
hysterilliseen nauruun, vaipui kasvoin laatikon päälle, joka nyt oli
nostettu tarantassista maahan. Suonenvetoisesti nyyhkien, silmät
punaisina itkusta, lähestyi Ludvika häntä.

-- Pánenka, armas pánenka! _Jak Böha köham_ [Niin totta kuin Jumala on
minulle rakas] ei ole hätää, ei mitään hätää, -- puheli hän,
mielettömästi silitellen häntä käsillään.

Migúrski pantiin käsirautoihin, ja sitten he läksivät kuljettamaan
häntä ulos pihasta. Sen huomattuaan, Albina riensi hänen peräänsä.

-- Anna minulle anteeksi! Anna anteeksi! puhui hän. -- Minä, minä yksin
olen syypää!

-- Kyllä siellä selko otetaan, kuka syyllinen on. Tulee se teidänkin
vuoro, -- sanoi polisimestari, torjuen kädellään häntä kauemmas.

Migúrskia lähdettiin viemään soutamolle, ja Albina, itsekään
tietämättä, miksi, astui hänen perässään, kuuntelematta Ludvikan
esteleviä puheita.

Kasakka Danilo Lifánow oli koko ajan seisonut tarantassin pyöräin
kohdalla, synkästi katsahdellen milloin polisimestariin, milloin
Albinaan, milloin jalkoihinsa.

Kun Migúrski oli viety pois, niin Trezórka, jäätyään yksikseen, alkoi
häntäänsä heilutellen liehakoida hänen edessään. Se oli matkalla
tottunut häneen. Mutta äkkiä kasakka kimmahti syrjään rattaitten luota,
tempasi lakin päästään, heitti sen kaikella voimallaan maahan, sysäsi
Trezórkan jalallaan tieltänsä ja meni kapakkaan. Siellä hän tilasi
viinaa ja joi sen päivän ja seuraavan yön, joi rahansa ja vaatteensa ja
vasta seuraavana aamuna, herättyään ojassa, lakkasi miettimästä tuota
hänestä niin tuskallista kysymystä: lieneekö hän tehnyt oikein,
ilmiantaessaan esivallalle, että puolattarella oli mies laatikossa.

Migúrski pantiin syytteesen ja tuomittiin kujanjuoksuun, 1000 kepin
iskua. Hänen sukulaisensa ja Vánda, jolla oli korkeissa piireissä
tuttavia, saivat rangaistuksen lievennetyksi: hän karkoitettiin
Siperiaan elin-ajakseen.

Albina seurasi häntä sinne, mutta ei elänyt enää kauan. Ihmiset
sanoivat hänen kuolleen keuhkotautiin, mutta itse hän kyllä tiesi, että
suru se on, joka hänet hautaan vie. Ihan viimeisiin päiviinsä saakka
hän ei saattanut käsittää, mistä syystä heidän on täytynyt kärsiä niin
tunnotonta julmuutta. Ei kyennyt kukaan selittämään sitä hänelle. Hänen
ainoa toivonsa oli nyt, että tämä salaisuus selviää hänelle kuoleman
jälkeen, ja siksipä hän katselikin lähenevää kuolemaa pelvotta, välisti
riemumielinkin. Sitä hän vain suri, että hänen heikko, rakastavainen
Juzönsa jää niin avuttomaksi maailmaan, mutta vihdoin hän huomasi
olevansa, heikkona ja kivuloisena olentona, taakaksi vain miehelleen.

Migúrski oli jo ennen hänen kuolemataan ruvennut juomaan ja joi enemmän
kuin hänen ruumiinsa ja sielunsa sietikään. Vaimonsa kuoltua hän
veltostui kokonaan ja jaksoi ainoastaan ystäväinsä kannattamana elää
vielä kymmenen vuotta tympeätä, tarkoituksetonta elämää, kärsimyksiä
täynnä.

Mutta Nikolai Paulowitsh iloitsi siitä, että oli kapinan lohikäärmeeltä
rikkipolkenut pään ei ainoastaan Puolassa, vaan koko Europassakin. Hän
oli ylpeä siitä, ett'ei ollut rikkonut mummonsa, suuren Katarinan,
jälkisäädöstä, vaan oli kansansa menestykseksi saanut Puolanmaan
pidättäneeksi Venäjän vallan alla. Ja tähdillä koristetut miehet
kullankirjavissa puvuissa ne ylistelivät häntä siitä siinä määrin, että
hän vakavasti uskoi olevansa suuri mies ja elämänsä olleen suureksi
siunaukseksi ihmiskunnalle ja erittäinkin Venäjän kansalle, jonka
alenemiseksi ja typerryttämiseksi kaikki hänen voimansa oli
kohdistettu.



MARJAT.


Yhä jatkuu kesäkuun kuumia, tyyniä päiviä. Lehti on puissa mehukas,
täyteläinen, vihreä; siellä täällä vain putoaa maahan kellastunut lehti
koivusta ja lehmuksesta. Orjantappura-pensaat ovat yltäänsä tuoksuvassa
kukassa, metsäniityt metisen apilaan peitossa, pitkä sankka ruis
lainehtii, varjoja heitellen, jyvä melkein puolillaan. Notkommissa
paikoin ruisrääkät toisilleen huutelevat; kaura- ja ruisvainioissa
peltopyyt vuoroin narisevat, vuoroin naksuttelevat. Satakieli metsässä
silloin tällöin vain aloittaa lirityksen ja vaikenee sitten. Helle
paahtaa. Teitä peittää sormenpaksuinen pöly; se nousee sakeana savuna
ja kiirii puoleen tai toiseen aina sitä myöten, mistä ilmanhenki sattuu
hiukan huhahtamaan.

Talonpojat viimeistelevät rakennustöitään ja ajavat lantaa pelloille.
Karja näkee nälkää kuihtuneilla kesannoilla ja odottelee äpäriköille
pääsemistä. Lehmät ja vasikat kiilivät, karvaiset hännät pystyssä,
juosten paimenia pakoon. Pojat kaitsevat hevosia tienvarsilla ja
atvikoissa. Akkoja tulee metsästä, kantaa raahaten ruoholla täytettyjä
säkkejä seljässään. Impiä ja tyttösiä puikahtelee kilpaa pensaitten
välitse metsän-aukioissa, poimien marjoja, joita sitten myöskentelevät
huvilain asukkaille.

Huvilalaiset, jotka asuvat siroiksi maalatuissa, rakennustaiteellisesti
somissa kesäasunnoissa, joko kävelevät keveissä, puhtaissa ja kalliissa
puvuissa, päivänvarjot kädessä, hiekotettuja käytäviä myöten tai
istuvat puitten siimeksessä tai lehtimajoissa, koristettujen pöytäin
ääressä, ja juovat teetä tai vilvoitusjuomia.

Komea on Nikolai Semjónowitshin huvila: siinä tornit ja verannat ja
balkonit ja galleriat, kaikki niin tuoretta, uuden-uutukaista, siistiä.
Portilla seisoo vuokratut kaleskat, edessä troikka, kulkuset kaulassa.
Nämä kaleskat ovat tuoneet taloon pietarilaisen herran, 15:sta ruplasta
"sinne ja tänne", niinkuin jamshtshik (ajuri) sanoo.

Tämä herra on tunnettu, toimelias liberaali. Hän on ollut osallisena
kaikissa komiteoissa ja komissioneissa ja kaikenlaisissa korkeimpaan
paikkaan jätetyissä adresseissa, jotka on kokoonpantu sangen ovelasti:
muodolleen kaikkein alamaisimpia, mutta itse asiassa sittenkin kaikkein
liberaalisimpia. Hän on tullut kaupungista (jossa hän, kuten hirmuisen
kiireissä työpuuhissa oleva konsanaankin, ei jouda viipymään kuin
vuorokauden), tullut tervehtimään ystäväänsä, lapsuutensa kumppalia,
jonka kanssa he pitävät melkein yhtä yleisissä asioissa.

Heidän välillään on vain hiukan erimielisyyttä siitä, mitenkä
konstitutionaalisia alkeita olisi käytännössä pantava toimeen.
Pietarilainen herra on europpalaistuneempi, kallisteleepa hiukan
korvaansa sosialisminkin aatteille ja kantaa toimistansa runsaat
palkat. Nikolai Semjónowitsh taas on aitovenäläinen mies,
oikeauskoinen, mielipiteissään vivahduksia slavofiilisyyteen. Hänellä
on monta tuhatta desjatinaa maata.

He söivät päivällistä puutarhassa. Pöydässä oli viisi ruokalajia, mutta
helteeltä he tuskin söivät niitäkään, niin että 40:n ruplan kokki
apulaisineen, jotka olivat panneet parastansa juuri tämän vieraan
vuoksi, olivat tehneet melkein turhaa työtä. Syötiinhän vain
jäänsekaista valkolohi-botvinjaa [botvinja = kalasta ja kasviksista
sahtiin tehty liemi. Suom. muist.] ja moniväristä jäätelöä, joka oli
valettu somaan muottiin ja sangen sirosti juovitettu sokerileivoksilla.
Päivällispöydässä istuivat: vieras, liberaali lääkäri, lasten opettaja
-- muuan huimapäinen sosialisti-revolutionääri ylioppilas, -- jota
Nikolai Semjónowitsh kumminkin osasi pitää aisoissa, Mari, Nikolai
Semjónowitshin rouva, ja kolme lasta, joista nuorin sai tulla pöytään
vasta jälkiruuan ajaksi.

Kankeanlaista noilla päivällisillä oli ensinnäkin siitä syystä, että
Mari, muutoinkin peräti hermostunut rouva, oli huolissaan Gôgan tähden
-- nuorimman pojan, Nikolain, jota sanottiin Gôgaksi, niinkuin hienossa
maailmassa on tapana. -- Gôgalla oli näet vatsa joutunut epäkuntoon.
Toinen syy oli se, että heti kuin vieraan ja isännän välillä syntyi
keskustelua valtiollisista asioista, heti ylioppilaskin, huimapää,
sekaantui kaikella innolla puheesen, osoittaakseen, ett'ei hän aio
vääjätä ketään, mielipiteitään julkilausuessaan. Vieras vaikeni
silloin, ja Nikolai Semjónowitsh koetteli hillitä tuota vallankumousten
miestä.

Päivällinen syötiin kello 7. Aterian jälkeen ystävykset asettuivat
verannalle haastelemaan, vilvoitellen itseään narzâni-vedellä
[kaukaasilaista kivennäisvettä] ja valkoviinillä.

Erimielisyyttä ilmaantui varsinkin siitä, minkälaiset pitäisi Venäjällä
olla vaalit, välillisetkö vai välittömät. Ja siitä oli syntymäisillään
kiivaskin väittely, kun samassa tultiin kutsumaan teelle ruokasaliin,
joka oli verkoilla suojattu kärpäsiltä. Teepöydässä vieraat haastelivat
Marin kanssa, jota tämä keskustelu ei ensinkään huvittanut, hän kun
yksinomaa ajatteli vaan Gôgan vatsakivun oireita. Puheltiin
maalaustaiteesta, ja Mari todisteli, että dekadenttisessa
maalaustaiteessa on _un je risais quoi_ [en tiedä mitä. Suom. muist.],
jota ei käy kieltäminen. Tällä hetkellä hän ei ajatellut lainkaan
dekadenttista maalaustaidetta, vaan sanoi, mitä jo monasti ennenkin
oli sanonut. Vieras ei tuosta välittänyt vähääkään, mutta koska
hän oli kuullut puhuttavan dekadenttisuutta vastaan, niin hänkin
puhui sitä vastaan, vieläpä niin luontevastikin, ett'ei kukaan
osannut aavistaakaan, että viis hän dekadenttisuuksista ja
epädekadenttisuuksista. Nikolai Semjónowitsh sitä vastoin katseli
vaimoansa, tuntien hänen olevan jostain pahoillansa ja aavistellen,
että kai sitä tän'iltana vielä ikävyyksiä tulee. Sitä paitsi oli hänen
peräti ikävä kuulla sitä, mitä Mari puhui, sillä sellaista hän, Nikolai
Semjónowitsh, oli mielestänsä kuullut jo senkin sata kertaa.

Sisällä sytytettiin pronssilamput ja pihalla lyhdyt. Lapset
toimitettiin makaamaan, sittenkuin Gôga oli ensin ollut lääkeopillisten
käsittelyjen alaisena.

Vieras astui isännän kanssa ulos verannalle. Lakeija toi hupuilla
varustetut kynttilät ja vielä lisää narzâni-vettä. Ja nyt vasta, kello
12:n tienoilla, alkoi vilkas keskustelu siitä, minkälaisiin
valtiollisiin toimiin olisi ryhdyttävä nykyisenä, Venäjälle niin
tärkeänä aikana. Kumpainenkin tupakoitsi ja puheli taukoamatta.

Ulkona portin edustalla kyytihevoset kilauttelivat nälissään
kulkusiansa. Kaleskoissa istui vanha jamshtskik, vuoroin haukotellen ja
vuoroin kuorsaten. Hän oli 20 ajastaikaa palvellut samaa isäntää ja
säännöllisesti lähettänyt koko kuukauspalkkansa veljelleen maalle,
paitsi 3-5 ruplaa, jotka joi suuhunsa. Nyt, kun useammista huviloista
alkoi kuulua kukkojen kiekumista, ja lähimmäisen huvilan kukko
varsinkin piti peräti kovaa ja kimeätä ääntä, nyt ukko jo rupesi
ajattelemaan, että hänet lienee kai kokonaan unohdettu. Hän astui
kaleskoista maahan ja meni huvilaan.

Hän näki kyydittävänsä herran istuvan tuolla, syövän jotain ja aina
väliin haastelevan jotain. Ei uskaltanut ukko mennä suoraan herran
puheille, vaan läksi hakemaan lakeijaa. Tämä nukkui istuvillaan
eteisessä, yllään lyhyt livreatakki. Hän oli entisiä kotiorjia ja
elätti nyt itseään ja suurta perhettään, viittä tytärtä ja kahta
poikaa, palveluksella -- ja hyvä olikin hänellä paikka; 15 ruplaa
kuukaudessa ja vierailta juomarahoja välisti sataankin ruplaan. -- Hän
kavahti pystyyn, puistelihe ja oikaisihe, ja läksi ilmoittamaan, että
jamshtshik on levoton ja pyrkii pois.

Lakeijan tultua verannalle, oli väittely kiivaimmillaan. Siihen otti
nyt osaa tohtorikin, joka oli liittyen seuraan.

-- En saata myöntää, -- puhui vieras, -- että Venäjän kansan pitäisi
kulkea toisia teitä kehityksessään. Ennen kaikkea tarvitaan vapautta...
valtiollista vapautta... sitä vapautta... niinkuin kukin tietää... mitä
suurinta vapautta... ja samalla mitä laajimpain oikeuksien myöntämistä
muille...

Vieras tunsi takertuneensa, tunsi, ett'eihän sitä nyt niin pitäisi
puhua, mutta väittelyn vauhdissa ei muistanutkaan, mitenkä sitä
oikeastaan puhua pitäisi.

-- Niinpä niinkin, -- vastasi Nikolai Semjónowitsh, kuuntelematta
vieraan sanoja ja tahtoen vain esiintuoda oman ajatuksensa, joka hänen
omasta mielestään oli kerrassaan onnistunut. -- Niinpä niinkin, mutta
se on saavutettavissa toista tietä, ei äänten enemmistöllä, vaan
yhteisellä suostumuksella. Katsokaapas nyt esimerkiksi mirin päätöksiä.
[Mir = kuntakokous.]

-- No se mir!

-- Ei sovi kieltää, -- virkkoi tohtori, -- ett'ei slaavilaisilla
kansoilla olisi erityinen katsantokantansa. Esimerkiksi puolalaisten
_veto_ oikeus. Min'en suinkaan väitä, että se olisi parempi...

-- Sallikaas... -- keskeytti Nikolai Semjónowitsh, -- sallikaas minun
puhua loppuun. -- Venäjän kansalla on erikoiset ominaisuutensa. Ja nämä
ominaisuudet...

Samassa tuli Ivan unissa silmin ja keskeytti hänet.

-- Jamshtshik on levoton...

-- Sanokaa -- pietarilainen vieras teititteli lakeijoita aina ja oli
ylpeäkin siitä -- sanokaa hänelle, että minä lähden kohta; yliajasta
maksan.

-- Kyllä.

Lakeija läksi, ja Nikolai Semjónowitsh sai sanoa ajatuksensa loppuun
asti. Mutta sekä vieras että tohtori olivat sen kuulleet jo 20 kertaa
(siltä heistä ainakin näytti) ja rupesivat, varsinkin vieras, kumoamaan
sitä historian todistuksilla. Vieras oli erittäin taitava historiassa.

Tohtori oli vieraan puolella ja ihaili hänen suurta oppiansa, ollen
mielissään tutustumisestansa hänen kanssaan.

Keskustelua kesti niin kauan, että metsän takaa alkoi jo sarastaa.
Satakieletkin jo heräsivät, mutta yhä vain seurakumppalit polttivat ja
haastelivat, haastelivat ja polttivat.

Puhelua olisi kenties kestänyt vieläkin kauemmin, mutta huoneesen astui
sisäkkö.

Tämä sisäkkö oli orpo, jonka oli täytynyt lähteä palvelukseen,
elatustaan hankkimaan. Ensin hän palveli kauppiaan luona, jossa
kaupanhoitaja vietteli hänet. Lapsensa kuoltua hän tuli palvelukseen
erään virkamiehen luo, jossa talon oma poika, kymnasisti, ei antanut
hänelle rauhaa. Vihdoin hän pääsi apusisäköksi Nikolai Semjónowitshin
taloon. Tässä paikassa hän tunsi olevansa onnellinen, siellä kun ei
kukaan häntä ahdistellut ja kunnollinen palkkakin maksettiin. Hän tuli
nyt ilmoittamaan, että rouva "pyytävät" luokseen tohtoria ja Nikolai
Semjónowitshiä.

-- Kas niin, -- arveli Nikolai Semjónowitsh.

-- Gôgalla taas jotain.

-- Mikäs on? -- kysyi hän ääneen.

-- Nikolai Nikolájewitsh eivät voi oikein hyvin -- vastasi sisäkkö.
Nikolai Nikolájewitsh, tuo "he", oli Gôga, joka oli syönyt liiaksi ja
saanut ripulin.

-- Jaha! Jopa on aika lähteä! -- virkkoi vieras. -- Katsokaas, kuinka
valoisa jo on aamu! Kylläpäs meillä on puhetta piisannut! -- lisäsi
hän, hymysuin, ikäänkuin kehaisten itseään ja seurakumppaleitaan siitä,
että olivat niin kauan istuneet ja haastelleet. Hän sanoi jäähyväiset.

Ivan sai väsyneillä jaloillaan kauan aikaa juoksennella etsimässä
vieraan hattua ja sateenvarjoa, jotka vieras itse oli pistänyt johonkin
aivan arvaamattomaan paikkaan. Ivan toivoi saavansa juomarahaa, eikä
vieras, sangen avokätinen mies, olisi ruplaa säälinytkään, mutta
väittelystä vieläkin kiihkeänä hän unohti koko asian. Matkalla vasta
hän muisti, ett'ei ollut antanut lakeijalle mitään.

-- Minkäpäs sille nyt enää! -- arveli hän.

Jamshtshik kiipesi ajopenkille, kokosi ohjakset kouraansa ja asettui
syrjin hevosiin. Kulkuset kilahtivat, ja troikka läksi liikkeelle.
Joustavilla linjaaleilla siinä keinuessaan, pietarilainen herra
ajatteli ystävänsä ahdasmielisyyttä ja ennakkoluuloja.

Samaa ajatteli Nikolai Semjónowitshkin, joka ei vielä heti mennyt
vaimonsa huoneesen.

-- Kauheata tuo pietarilainen ahdasmielisyys. Eivät vaan kykene
vapautumaan siitä. -- Niin hän ajatteli.

Vaimonsa luokse hän ei kovinkaan suurta kiirettä pitänyt, hän kun ei
tuosta kohtauksesta odottanut mitään hyvää. Ne marjat näet. Kylän pojat
olivat aamulla käyneet marjoja kaupan. Nikolai Semjónowitsh oli ostanut
tinkimättä kaksi lautasellista raa'anpuoleisia marjoja. Lapset olivat
tulla tuhahtaneet siihen, mankuneet marjoja ja ruvenneet syömään niitä
suoraan lautaselta. Mari oli siiloin vielä ollut omalla puolellaan,
mutta, tultuaan sisään ja kuultuaan Gôgan saaneen marjoja, oli
suuttunut kauheasti, koska pojan vatsa jo ennestäänkin oli ollut
epäkunnossa. Hän oli ruvennut moittimaan miestään, mies häntä, ja siitä
oli syntynyt ikävä keskustelu, melkein riita. Illan suussa oli Gôgan
vatsa todellakin tehnyt vallankumouksen. Nikolai Semjónowitsh oli
luullut, että siihenhän se juttu päättyikin, mutta lääkärin kutsuminen
tiesi asian saaneen pahan käänteen.

Nikolai Semjónowitshin astuessa vaimonsa puolelle, seisoi rouva
lastenkamarissa, yllään silkkinen aamuviitta, josta hän piti paljonkin,
mutta jota hän nyt ei muistanutkaan. Siellä hän seisoi tohtorin kanssa
kumarruksissa yöastian yli ja tippuva kynttilä kädessä näytti
tohtorille valoa.

Tohtori pince-nez nenällä tutkisteli tarkkaavin katsein astian
sisällystä.

-- Niin, -- sanoi rouva painavasti, -- kaikki noitten kirottujen
marjain syytä.

-- Miksikäs juuri marjain? -- kysäsi Nikolai Semjónowitsh arjistellen.

-- Miksikäkö marjain? Sinähän se häntä marjoilla syötit, ja nyt minä en
saa yön rauhaa, ja lapsi kuolee.

-- Eikä kuolekaan, -- virkkoi tohtori myhähtäen. -- Pieni annos
vismuttia ja sitten hiukan varovaisuutta. Minä kirjoitan heti.

-- Poika nukkuu, -- sanoi äiti.

-- No sittenpä emme häntä häiritsekään. Minä pistäyn huomenna.

-- Olkaa niin hyvä.

Tohtori läksi pois. Nikolai Semjónowitsh jäi kahden kesken vaimonsa
kanssa, mutta kauan kesti, ennenkuin sai hänet rauhoittumaan. Oli jo
täysi päivä, kun Nikolai Semjónowitsh vihdoinkin nukkui.

       *       *       *       *       *

Naapurikylään palasi samaan aikaan musikoita ja poikasia yöpaimenesta.
Muutamat ratsastivat yhdellä hevosella, toiset kuljettivat useampia
riimusta. Orivarsat ja kaksivuotiaat sälöt juoksivat perässä.

Taráska Rjesunów, reipas 12-vuotias poikanen, yllään puoliturkki,
päässä lakki, mutta paljain jaloin, ratsasti kailavan tamman seljässä,
ruuna riimussa rinnalla ja samankarvainen varsa kuin emäkin perässä.
Hän karautti kaikkien muitten edelle ja kiiti täyttä laukkaa ylämäkeä
kylää kohti. Musta koira hyppi edellä, myötäänsä vilkkuen perässä
tuleviin hevosiin. Kailava orivarsa sukkajalka potkia ponnautteli
milloin puoleen, milloin toiseen. Taráska ajoi tuvan luokse, sitoi
hevoset portinpieleen ja astui porstuaan.

-- Hohoi, unikeot! -- huusi hän sisarilleen ja veljilleen, jotka
makasivat porstuan lattialla, allaan piikkokankainen hursti.

Äiti, joka oli maannut heidän vieressään, oli jo lehmiä lypsämässä.

Oljgúshka tyttö kavahti pystyyn, haraten molemmilla käsillään
korjaamaan takkuista tukkaansa. Mutta Fétjka, joka oli maannut hänen
vieressään, nukkui yhä vieläkin, pää syvällä turkin sisässä, ruskealla
kantapäällään vain hieroen kauhtanan alta pistäynyttä siromuotoista
lapsenjalkaa.

Lapset olivat jo eilis-iltana päättäneet lähteä tän'aamuna marjaan, ja
Taráska oli luvannut herättää sisaret ja pikku veikon heti yöpaimenesta
palattuaan.

Yöpaimenessa, pensaan alla istuessaan hän oli ollut vähällä nukahtaa
mutta oli nyt jälleen reipas ja päätti olla lainkaan maata panematta ja
lähteä tyttöjen kanssa marjaan. Äiti antoi hänelle tuopillisen maitoa.
Itse hän leikkasi itselleen palasen leipää, istahti pöydän taakse
perälavitsalle ja rupesi murkinoimaan.

Kun hän sitten paitahihasillaan ja housut vain jalassa läksi nopein
askelin painamaan paljaitten jalkainsa jälkiä tiehen, jossa oli jo
muitakin jälkiä, suurempia ja pienempiä, varpaitten paineet selvästi
näkyvissä, silloin olivat tytöt jo kaukana; tuolla ne punaisina ja
valkoisina pilkkuina vilkkuivat lehdon tummaa vehreätä vastaan. (Tytöt
olivat jo eilen illalla varustaneet ruukun ja tuopin, ja nyt he,
suurustakaan haukkaamatta ja evästäkään ottamatta, olivat hät'hätää
ristineet silmänsä peränurkkaan ja juosseet hajalle.) Taráska saavutti
heidät ison metsän takana, juuri kuin he olivat poikenneet tieltä.

Kastetta oli maassa, pensaissa, jopa puitten alimmilla oksillakin.
Tyttösten paljaat jalat kastuivat heti ja kylmenivät, mutta pian
kuumenivat jälleen, hyppien milloin pehmoista ruohoa myöten, milloin
epätasaisella kuivalla maalla. Marjapaikkoja oli niissä kohdin, mistä
metsä oli hakattu. Tyttöset menivät viimevuotiseen hakkuupaikkaan.
Nuoria taimia oli siinä nousemassa, ja mehuisain nuorten pensasten
välillä näkyi matalia ruohikkoja, joissa piili punertavia ja aivan
punaisiakin mansikoita.

Tytöt seisoivat selkä koukussa, poimien pienillä, päivettyneillä
käsillään marjoja. Huonommat pistettiin suuhun, paremmat tuoppiin.

-- Oljgúshka, tule tänne! Tääll'on niin, että hirvittää!

-- Narraat! Hi-oo! -- huutelivat he, pysytellen lähellä toisiaan,
milloin pensaihin sukelsivat.

Taráska eteni heistä kauemmas, notkon toiselle puolelle, jo toissa
vuonna kaadettuun metsään, jossa nuori vesakko, parhaasta päästä
pähkinäpuuta ja vaahteraa, oli jo miehen korkuista. Ruoho oli
mehukkaampaa ja sakeampaa, ja missä marjapaikkoja sattui, siinä
suurempaa ja mehukkaampaa mansikkaakin kasvoi ruohon suojassa.

-- Grúshka!

-- No?

-- Entäs kun susi?

-- Ja kaks! Mitäs siinä turhia säikyttelet? Vai luuletkos, että minä
pelkään? -- puheli Grúshka, unohtaen, susi mielessä, koko ammattinsa ja
pistäen paraimmat marjat suuhunsa eikä tuoppiin.

-- Taráska se on tuolla notkon takana. Taráska! Ho-hoi!...

-- Tääll'ollaan! -- vastasi Taráska notkon toiselta puolen. -- Käykää
tänne!

-- Lähtään vainenkin: siell' on enemmän.

Ja tytöt laskeutuivat notkoon, pidellen pensaista ja nousivat siellä
kouruja myöten toiselle äyräälle. Siellä he löysivät päivänpuoleisella
rinteellä matalaa ruohoa kasvavan aukion, joka oli ihan punaisenaan
marjoista. Siinä he sitten alkoivat ääneti ahertaa, täydessä toimessa
sekä kädet että suut.

Äkkiä kuului rasaus, ja kesken hiljaisuutta heistä tuntui kuin
hirmuinen rytinä olisi alkanut käydä pensaissa ja pitkin nummea.

Grúshka säikähti ja lyyhähti maahan! Marjat jo puolilleen kerätystä
tuopista tärskähtivät nurmelle.

-- Äiteee! -- parahti hän ja rupesi itkemään.

-- Jänis, jänis, Taráska! Jänis! Tuolla noin! -- huusi Oljgúshka,
osoittaen pensaisin, missä harmaanruskea selkä pitkine korvineen mennä
vilisti yhä kauemmas. -- Mikäs sinulle tuli? -- kysäisi hän Grúshkalta,
kun jänis oli kadonnut näkyvistä.

-- Luulin sudeksi, -- vastasi toinen, unohtaen samassa sekä
säikäyksensä että epätoivon kyynelet ja purskahtaen nauramaan.

-- Hupakko!

-- Hyi, kun säikähdin! -- puheli Grúshka, nauraen äänekkäästi,
hopeankirkasta nauruansa.

Marjat kerättiin maasta tuoppiin ja lähdettiin kauemmas. Aurinko nousi
jo metsän takaa, luoden varjoja ja heleänkirkkaita täpliä nurmeen ja
kimallellen kastepisaroissa. Tytöillä oli nyt hameet märkinä vyötäisiä
myöten.

Tyttöset olivat jo lähestyneet metsän laitaa, kuljettuaan yhä kauemmas
siinä toivossa, että mitä syvemmälle metsään, sitä marjapaikatkin
paremmat, kun eri haaroilta rupesi kuulumaan huhuilemisia: siellä oli
marjassa muita akkoja ja tyttöjä, jotka olivat lähteneet liikkeelle
myöhemmin. Murkinan maissa, kun ruukku ja tuoppi olivat jo puolillaan,
tytöt kohtasivat Akulina tädin, joka oli lähtenyt marjaan hänkin. Hänen
perässään käydä taaputteli paksuilla, väärillä jaloillaan muuan
isovatsainen poikanen, lakitta päin ja pelkkä paita päällä.

-- Mukaan näet kärtti, -- virkkoi Akulina tytöille, ottaen pojan
syliinsä. -- Eikä ollut ketään, kelle jättää.

-- Mepäs vast'ikään ajettiin suuri jänis ylös. Sitä rytinää ja
ryskettä! Ihan pintaa karmi.

-- Äläst'! -- virkkoi Akulina, laskien pojan jälleen maahan.

Hetken aikaa haasteltuaan tyttöset erosivat Akulinasta, työtään
jatkamaan.

-- Mutta nyt istutaan, -- virkkoi Oljgúshka, laskeutuen siimekseen
tiheän pähkinäpensaan juurelle. -- Väsyttää niin hirveästi. Eipäs vaan
otettu leipää mukaan. Kyllä maistuis nyt!

-- Nälkä minunkin on, -- sanoi Grúshka.

-- Mitähän se Akulina siellä tuolleen hoilottaa? Kuuletko? Akulina
täti, hohoi!

-- Oljgúshkaaa! -- vastasi Akulina.

-- Mitää?

-- Onkos se poika riepu siellä? -- huusi Akulina puitten takaa.

-- Ei ole.

Hetken kuluttua kuului rapinaa pensaissa, ja Akulina täti tuli
näkyviin, liepeet nostettuina yläpuolelle polvien ja tuutti kädessä.

-- Ettekö ole nähneet poika riepua?

-. Emmä.

-- Hyväinen aika! Mishkaa!

-- Mishkaa!

Ei kuulunut vastausta.

-- Voi poloinen päiviäni! Joutuu vielä tuonne salolle ja eksyy!

Oljgúshka kavahti pystyyn ja läksi Grúshkan kanssa etsimään yhtäänne,
Akulina toisaanne. Lakkaamatta he sitten huhuilivat heleillä äänillään
Mishkaa, mutta kukaan ei vastannut.

-- En minä jaksa enää, -- puheli Grúshka, jääden jäljemmäs, mutta yhä
edelleen huudellen. Hän otti milloin oikeaan, milloin vasempaan,
sivuillensa vilkuen.

Akulinan epätoivoinen ääni se kajahteli kaukaa salon puolelta.
Oljgúshka oli jo vähällä heittää etsinnät sikseen ja lähteä kotia, kun
äkkiä eräästä tuuheasta pensaasta, lähellä lehmuksen kantoa, alkoi
kuulua linnun itsepäistä ja äkäistä, epätoivoista piipitystä. Linnulla
oli kaiketi poikasia pesässään, ja nyt se oli jostain syystä
suutuksissaan ja säikähtynyt. Oljgúshka tähystelemään pensaasen, jonka
ympärillä kasvoi sankkaa, valkokukkaista heinää, ja huomasi silloin
pensaan alla sinisen mytyn, joka ei ollut lainkaan metsäruohon
näköistä. Tyttö pysähtyi ja rupesi tarkastelemaan. Mishkahan se olikin.
Hän se siis oli lintusen harmin ja säikäyksen syy.

Mishka loikoi paksulla vatsallaan maassa, kädet otsan alla, pulleat ja
väärät sääret oikosinaan, nukkui makeasti.

Oljgúshka huusi äidin sinne, herätti pojan ja antoi hänelle marjoja.

Ja kauan vielä sen perästäkin Oljgúshka kertoi kaikille, kenet vaan
tapasi, ja kotona äidille ja isälle ja naapurille, kertoi, kuinka hän
oli ollut etsimässä Akulinan poika riepua ja vihdoin löytänyt hänet.

       *       *       *       *       *

Aurinko oli jo noussut metsän yläpuolelle, kuumasti paahtaen maata ja
kaikkea, mikä sen päällä oli.

Metsästä oli tullut muitakin tyttöjä. -- Oljgúshka, uimaan! --
kutsuivat he.

Ja käsityksin ja laulellen sitä mentiin joen rannalle. Ja sitten alkoi
kuppelehtiminen ja kirkuminen ja polskiminen, eivätkä huomanneetkaan
tytöt, kuinka lännestä alkoi nousta musta pilvi, kuinka aurinko vuoroin
meni piiloon, vuoroin taas pisti esille. Jo leyhähti kukkain ja
koivunlehtien tuoksu, jo alkoi jyrähdelläkin. Tuskin olivat tytöt
saaneet vaatteet yllensä, niin jo tuli sade ja kasteli heidät
läpimärjiksi.

Tyttöset tulivat juoksujalassa kotia, tummenneet paidat pinnassa
kiinni, haukkasivat pikimmältään ja läksivät viemään päivällistä
isälle, joka oli perunoita mullittamassa.

Kotia palattuaan, he söivät päivällistä, jolla välin paidat olivat jo
ennättäneet kuivaa. Sitten marjat lajiteltiin, pantiin vateihin ja
lähdettiin viemään Nikolai Semjónowitshin huvilaan, siellä kun aina
maksettiin hyvä hinta. Mutta tällä kertaa ei siellä marjoista
huolittukaan.

Mari, joka istui päivänvarjon suojassa suuressa nojatuolissa, kärsien
helteestä, huomasi marjatytöt ja rupesi viuhtomaan heitä kohti
viuhkallaan.

-- Ei ole tarvis! Ei ole tarvis!

Mutta Vâlja, vanhin, 12-vuotias poika, joka oli kotona lepäämässä
klassillisen kymnaasin liikarasituksista ja parhaillaan pelasi
krokettia naapurien kanssa, hyppäsi Oljgúshkan luokse.

-- Mitä maksaa? -- kysyi hän.

Toinen vastasi:

-- Kolmekymmentä kopekkaa.

-- Se on liikaa, -- sanoi Vâlja. Hän sanoi niin siitä syystä, että oli
kuullut aika-ihmistenkin aina niin sanovan. -- Odota hiukan, mutta tule
tuolta kolkan takaa.

Ja Vâlja juoksi njânjan luokse.

Oljgúshka ja Grúshka katselivat sillä välin mielikseen peilipalloa,
johon näkyi kaikenlaisia pikku taloja ja metsiä ja puutarhoja. Tämä
pallo ja paljon muutakin, mikä siellä oli nähtävänä, ei heitä lainkaan
hämmästyttänyt, sillä heidän mielestänsä olisi kaikki pitänyt olla
aivan ihmeellistä tässä salaperäisessä ja heille käsittämättömässä
herrasväen maailmassa.

Vâlja riensi njânjan luokse ja rupesi kärttämään häneltä 30 kopekkaa.
Njânja arveli, että riittää se 20:kin, ja otti hänelle rahat kirstusta.
Isä oli vast'ikään noussut, vietettyään tukalan yön, ja istui nyt
verannalla sanomalehteä lukemassa ja sikaria poltellen. Vâlja kiersi
hänen taatsensa, antoi 20-kopekkaisen tytöille, kaasi marjat lautaselle
ja rupesi ahmimaan niitä.

Kotia palattuansa, Oljgúshka päästi hampaillaan auki solmun huivista,
ja antoi siinä säilyttämänsä rahan äidilleen. Tämä kätki sen ja rupesi
kokoomaan pesuvaatteita, viedäkseen ne joenrantaan.

Taráska, joka aamiaisesta saakka oli ollut isän kanssa perunoita
mullittamassa, makasi nyt tuuhean, tumman tammen siimeksessä. Siinä
isäkin istui, katsellen valjaista riisuttua ja kammitsaan pantua
hevosta, joka oli syömässä naapurin maan rajalla ja minä hetkenä
hyvänsä saattoi puikahtaa vieraan kaurapeltoon tahi niittyyn.

Nikolai Semjónowitshin talossa kaikki asiat kulkivat vanhaa, totuttua
latuansa. Kaikki oli kunnossa. Aamiainen, kolme ruokalajia, oli
katettu, kärpäset olivat jo kauan aikaa käyttäneet sitä hyväkseen,
mutta talonväestä ei käynyt kukaan pöytään, sillä ruokahalua ei ollut
kellään.

Nikolai Semjónowitsh oli tyytyväinen, huomattuaan vast'ikään
lukemistansa sanomalehdistä, kuinka oikeita hänen mielipiteensä ovat.
Mari oli tyytyväinen, sillä Gôgan vatsa oli jälleen kunnossa. Tohtori
oli tyytyväinen, koska hänen neuvomansa parannuskeino oli tehonnut.
Vâlja oli tyytyväinen, kun oli saanut syödä kokonaisen lautasellisen
mansikoita.



KORNÉI VASILJEW.


I.

Kornéi Vasiljew oli 54 vuotta vanha, käydessään viimeistä kertaa
maalla. Miehen tuuheassa kiharatukassa ei ollut ainoatakaan harmaata
karvaa; musta parta vaan alkoi poskipäitten kohdalla lyödä harmaasen.
Kasvot oli hänellä sileät, punakat, niska leveä ja luja. Koko hänen
tanakkaa ruumistansa verhosi kylläisen kaupunki-elämän tuottama
rasvakerros.

Hän oli 20 vuotta sitten suorittanut sotapalveluksensa ja palannut
kotia rahakkaana miehenä. Ensi alussa hän avasi kauppapuodin, hylkäsi
sen sitten ja rupesi pitämään karjakauppaa. Hän matkusteli Tsherkássyn
kaupunkiin ostamaan "tavaraa" (raavaita) ja ajoi sen sitten Moskovaan.

Gâjan kylässä oli hänellä kivitalo, rautakattoinen, jossa asui Kornéin
vanha äiti, vaimo kahden lapsen, tyttären ja pojan, kanssa, veli
vainajalta jäänyt 15-vuotias mykkä orpopoika ja renki. Kornéi oli ollut
kahdesti naimisissa. Ensimmäinen vaimo oli ollut heikko, kivulloinen ja
kuollut lapsetonna. Ei ollut Kornéi enää kovin nuori, mennessään
toisiin naimisiin terveen, kauniin tytön kanssa, joka oli köyhän lesken
tytär naapurikylästä. Tässä uudessa avioliitossa syntyi kaksi lasta.

Kornéi oli tällä kertaa saanut Moskovassa niin hyvän hinnan
tavarastaan, että rahoja oli kertynyt lähes kolmetuhatta ruplaa.
Kuultuaan oman puolen mieheltä, että jonkun matkan päässä heidän
kylästään muuan rappiolle joutunut tilan-omistaja tarjoaa metsäpalstaa
kaupaksi, hän päätti ryhtyä metsäliikettä harjoittamaan. Hän tunsi
tämän toimen, oltuaan jo ennen sotapalvelusta erään metsäkauppiaan
liikkeenhoitajan apulaisena.

Rautatien-asemalla, josta tie kääntyy Gâjaan, Kornéi kohtasi vanhan
tuttavan, toissilmäisen Kuzjmân heidän kylästä. Kuzjmân oli tapana
saapua joka junalle parilla huononpäiväisiä, takkukarvaisia hevosiaan,
saadakseen kyydittäviä. Kuzjmâ oli köyhä ja vihasi siitä syystä kaikkia
rikkaita, varsinkin Kornéita, jota hän sanoi Kornjúshkaksi.

Kornéi astui asematalon portaille, yllään puoliturkki ja päällysviitta
ja kädessä pieni matkalaukku, pysähtyi siihen, puhallellen ja vatsaansa
pullistaen ja ympärilleen vilkuen. Oli aamu. Ilma oli tyyni, pilvinen.
Hiukan pakastelikin.

-- Eikö sattunut kyydittäviä, Kuzjmâ setä? kysäisi hän. -- Otatko
minut?

-- Ruplan kun antanet, niin otan.

-- Riittää sulle seitsemänkin riunaa. [Riuna (grivna = 10 kopekkaa) on
Inkerellä yleensä käytetty sana. Suom. m.]

-- Mahas oot möhölle syönyt, mutta köyhältä mieheltä tahtoisit kiskoa
30 kopekkaa.

-- No oli menneeksi -- sanoi Kornéi, sovitti Kuzjmân pieneen rekeen
matkalaukkunsa ja nyyttinsä ja retkahti sitten leveänä reen perään.

Kuzjmâ jäi kuskilaudalle.

-- Ann' mennä!

Aseman läheisistä kuopista päästyä, tultiin tasaiselle tielle.

-- No mitenkäs teillä siellä maalla, ei meillä, vaan teillä, jaksetaan?
-- kysyi Kornéi.

-- Eipä kehumisen varaa.

-- Kuinka niin? Onkos se minun eukkoni elossa?

-- Elossahan se on. Kirkossa oli tuonottain. Eloss'on, se sinun eukkos.
Eloss'on emäntä sinulla ja nuori onkin. Mikäpäs hänen? Uuden otti
renginkin.

Ja Kuzjmâ naurahti Kornéin mielestä niin omituisesti.

-- Minkä rengin? Entäs Pekko?

-- Ka sairastui. Nyt on se Jevstignéi Bjély sieltä Kâmenkoista, --
puhui Kuzjmâ. -- Oman kylän väkeä näet.

-- Vai niini -- virkkoi Kornéi.

Siihen aikaan jo kuin Kornéi kävi Márfaa kosimassa, kylän ämmät jotain
supsuttelivat Jevstignéistä.

-- Niin, niin, Kornéi Vasiljewitsh, -- haasteli Kuzjmâ. -- Kovin on
akat nykyjään omavaltaista väkeä.

-- Äläs muuta, -- äännähti Kornéi. -- Mutta kovinhan se on jo käynyt
vanhaks tuo sinun hiirakkos, -- lisäsi hän, keskeyttääkseen pakinat.

-- Enhän min'oo nuori itsekään. Isäntää myöten näet hepokin, -- sanoi
Kuzjmâ, sivaltaen ruoskalla takkukarvaista, vääräsääristä ruunaa.

Puolitiessä oli syöttöpaikka. Kornéi käski pysähtyä ja meni taloon.
Kuzjmâ käänsi hevoset tyhjän altaan ääreen ja kohenteli mäkivöitä,
Kornéihin katsomatta ja odotellen, eiköhän tuo kutsune ryypyille.

-- Käy sisään, Kuzjmâ setä, -- sanoi Kornéi, tultuaan kuistille. --
Otathan ryypyn, vai?

-- Ka! -- vastasi Kuzjmâ näyttäen siltä kuin ei tässä olisi kiirettä
eikä mitään.

Kornéi tilasi pullon viinaa ja tarjosi ryypyn Kuzjmâlle. Tämä ei ollut
tän'aamuna vielä einettäkään maistanut ja rupesi kohta päihtymään. Ja
heti kuin päihtymään rupesi, hän astui ihan lähelle Kornéita ja kävi
kuiskaamalla kertomaan, mitä kaikkea ne kylässä haastaa. Ja kylässä ne
haastaa sellaista, että Márfa, hänen eukkonsa, on ottanut rengiksi
entisen mielitiettynsä, ja että nyt sitä eletään yhdessä.

-- Niin no, -- puheli Kuzjmâ, yhä enemmin päihtyen. -- Mitäpä se minua
liikuttaa? Sinua vaan on sääli. Ja paha se asia onkin: ihmiset nauraa.
Ei näet pelkää syntiä. No no, sanon minä, vuotahan sie, sanon minä.
Annahan, kun itse tulee kotia. Jaa-a, niin se on, Kornéi Vasiljewitsh.

Kornéi kuunteli ääneti Kuzjmân puhetta, ja mustat kulmakarvat ne
painuivat yhä alemmas kirkkaitten, sysimustien silmäin yli.

-- Juotatkos sinä hevosias, vai? -- virkkoi hän, kun pullo oli juotu
tyhjäksi. -- Kun et, niin lähtään.

Hän maksoi viinan ja astui ulos..

       *       *       *       *       *

Kotiaan hän saapui hämärissä. Ensimmäiseksi hän kohtasi juuri sen
samaisen Jevstignéi Bjélyn, joka koko matkan oli pyörinyt hänen
päässään. Kornéi tervehti häntä. Jevstignéille kiire käteen, mutta
Kornéi, nähtyään hänen laihat, vaaleat kasvonsa, puisteli vain päätään.

-- Jo valehteli vanha koira, -- ajatteli hän, muistellessaan Kuzjmân
puheita. -- Vaikka kukapa heidät tiesi! Kyllä minä siitä sentään selvän
otan.

Kuzjmâ seisoi hevostensa luona, iskien hänelle ainoata silmäänsä,
Jevstignéihin viitaten.

-- Meillä olet, vai mitä? -- kysyi Kornéi.

-- Ka, pitäähän sitä jossain olla työssä, -- vastasi Jevstignéi.

-- Onko tupanen lämmitetty?

-- Kuinkas muuten? Matvéjevna on siellä, vastasi Jevstignéi.

Kornéi astui kuistille. Márfa oli kuullut ääniä ja tuli nyt porstuaan.
Miehensä nähtyään, hän punastui äkkiä ja tervehti häntä kiirehtien ja
erittäin ystävällisesti.

-- Me tässä äiti muorin kanssa lakattiin jo vuottamastakin, -- virkkoi
hän, astuen miehensä perässä tupaseen.

-- No kuinkas tääll' on voitu tällä välin?

-- Niinkuin ennenkin, -- vastasi toinen, siepaten syliinsä
kaksivuotiaan tytön, joka veti häntä hameesta, maitoa mankuen, ja läksi
lapsen kanssa kiirein askelin porstuaan.

Sisään astui Kornéin äiti, yhtä mustasilmäinen kuin poikansakin,
laahustaen huopasaappaissa.

-- Kiitos, ettäs tulit meitä katsomaan, -- sanoi hän, pyröritellen
tutisevaa päätänsä.

Kornéi kertoi äidilleen, mille asioille hän oli tullut, mutta muisti
samassa Kuzjmân ja läksi viemään hänelle kyytipalkkaa. Avattuaan oven
porstuaan, hän näki aivan edessään ulko-oven suussa Márfan ja
Jevstignéin. He seisoivat lähetysten, ja Márfa oli jotain puhumassa
hänelle. Kornéin nähtyänsä, Jevstignéi puikahti pihalle, mutta Márfa
astui samovaarin [teekeittiö. Suom. m.] luo ja korjasi sen torvea.

Kornéi kulki sanaakaan sanomatta hänen kumartuneen selkänsä ohitse,
otti nyytin ja kutsui Kuzjmân isoon pirttiin, teetä juomaan. Ennen tätä
hän jakoi Moskovan tuomiset: äidille villahuivin, Fétjkalle kuvakirjan,
mykälle veljenpojalle liivit ja vaimolleen karttunaa leningiksi.

Teetä juotaessa Kornéi istui juronnäköisenä, sanaakaan sanomatta,
silloin tällöin vain vetäen vastahakoisesti suunsa nauruun,
katsellessaan mykkää, jonka ilo huvitti kaikkia. Tämä ei voinut
kyllikseen ihailla liivejänsä: hän kääri ne kokoon ja levitti jälleen,
pani päälleen ja suuteli kättään, Kornéihin katsoen ja hymyillen.

Heti teen ja illallisen perästä Kornéi läksi tupaseen, jossa hänen aina
oli ollut tapana maata Márfan ja pikku tytön kanssa. Márfa jäi vielä
isoon pirttiin korjaamaan astioita. Kornéi istui yksin, kyynäspäät
pöydällä ja odotteli. Ärtymys vaimoa kohtaan alkoi hänessä kiehahdella
yhä voimallisemmin. Hän otti seinältä helmilaudan, veti taskustaan
muistikirjan ja rupesi laskea naksuttelemaan, ajatuksiansa
haihduttaakseen. Hän laski laskemistaan, yhä ovelle katsahdellen ja
tuvasta tulevia ääniä kuulahdellen.

Useampia kertoja kuului tuvan ovi aukeavan ja joku astuvan porstuaan,
mutta ei se Márfa ollut. Vihdoin kuuluivat hänen askeleensa, ovea
nyäistiin, se lupsahti auki, ja sisään astui Márfa punaposkisena ja
kauniina, punainen huivi päässä ja tytär sylissään.

-- Olet kai matkasta kovin väsynyt, -- sanoi hän hymyillen, ikäänkuin
huomaamatta hänen juroa ulkomuotoaan.

Kornéi vilkaisi häneen ja sanaakaan vastaamatta rupesi jälleen
laskemaan, vaikk'ei enää ollut mitään laskemistakaan.

-- Myöhäpä alkaa ollakin jo, -- virkkoi Márfa, laskien lapsen lattialle
ja läksi sen kanssa laipion taakse.

Kornéi kuuli hänen tekevän tiloja ja asettavan lasta nukkumaan.

-- "Ihmiset nauravat..." -- Nuo Kuzjmân sanat muistuivat Kornéille
mieleen. -- Maltahan -- ajatteli hän, vaikeasti hengittäen. Verkalleen
hän sitten nousi ylös, pisti pureksitun lyijykynän pätkän
liivintaskuun, ripusti helmitaulun naulaan ja astui laipion ovelle.
Márfa seisoi rukoilemassa pyhänkuviin päin. Toinen pysähtyi odottamaan.
Márfa rukoili kauan, kumarruksia tehden ja sopattamalla lukien
rukouksia. Kornéin mielestä hän oli jo aikaa sitten lukenut kaikki
rukoukset ja suotta päivin nyt vain toistelee niitä. Mutta jo laskeusi
Márfa polvilleen, kumarsi maahan, oikaisihe sitten, lausui kuiskaamalla
itsekseen jotain rukoussanoja ja kääntyi Kornéin puoleen.

-. Kas, Agâshkahan nukkuu jo, -- virkkoi hän, osoittaen tyttöä ja
hymysuin istuutuen narahtelevaan sänkyyn.

-- Onko Jevstignéi ollut täällä jo kauankin? kysyi Kornéi, astuen oven
sisäpuolelle.

Márfa heilautti tyynesti yhdellä keikauksella toisen palmikkonsa olan
yli rinnalle ja rupesi kiireesti päästämään sitä auki. Hän katsoi
suoraan mieheensä, silmillään nauraen.

-- Jevstignéikö? Ties hänet... kaksiko lienee ollut viikkoa vai
kolmeko.

-- Yhdessäkö sitä eletään? -- kysyi Kornéi.

Márfa pudotti paksun palmikon käsistään, mutta sai sen pian jälleen
kiinni ja rupesi palmikoimaan.

-- No kaikkia ne keksivätkin! Mekö yhdessä Jevstignéin kanssa? --
virkkoi hän, erittäin soinnukkaasti lausuen Jevstignéin nimen. --
Keksivätpäs näät! Kuka sulle semmoista on puhunut?

-- Sano: onko siinä perää vai eikö! -- lausui Kornéi, taskuissaan
puristaen nyrkkiin mahtavia kouriaan.

-- Älä tuossa joutavia! Vedänkö ma sulta saappaat jalasta?

-- Minä kysyn sinulta -- toisti Kornéi.

-- Mokomakin viehätys kuin Jevstignéi! -- vastasi Márfa. -- Kukahan lie
valehdellutkin sinulle suut silmät täyteen?

-- Mitä sinä puhelit hänen kanssaan porstuassa?

-- Mitäkö puhelin? Sanoin, että uusi vanne pitäis panna tynnyriin. Ja
mitäs siinä minuun tartuttelet?

-- Puhu totta, sanon minä, taikka tapan sinut, senkin hiiden hetkale!

Kornéi tarttui hänen palmikkoonsa.

Márfa nykäisi palmikkonsa irti, ja hänen kasvonsa vääntyivät kivusta.

-- Et sinä muuta osaakaan kuin tapella. Mitä hyvää minulla on sinusta
ollut? Eihän sitä sellaisessa elannossa enää lopulta tiedä, mitä tekee.

-- Mitäkö tekee? -- toisti Kornéi, astuen lähemmäs.

-- Puolet palmikkoa nykäisit! Mistä syystä? Kas! Kahmaloittain vain
tukkaa lähtee. Mitäs siinä minun kimppuuni käyt? Näkeehän sen, että...

Hän ei ennättänyt puhua loppuun. Kornéi sieppasi häntä käsivarresta,
tempasi hänet sängystä ja rupesi lyömään päähän, kylkiin, rintaan. Mitä
enemmän hän löi, sitä huimemmin hänessä viha kiehui. Toinen huusi,
puolustelihe ja yritti päästä ulos, mutta Kornéi ei laskenut. Tyttönen
heräsi ja syöksi äitinsä luo.

-- Maammo! -- parkui hän.

Kornéi tarttui tyttöä käteen, nykäisi hänet äidistä irti ja heitti
nurkkaan kuin kissanpojan. Tyttö vinkasi ja vaikeni silmänräpäykseksi.

-- Murhamies! Lapsen surmasit! -- huusi Márfa, hyökäten lapsen luo.

Mutta Kornéi tarttui häneen jälleen ja löi niin kovasti rintaan, että
toinen kaatui kasvoilleen ja lakkasi hänkin huutamasta. Tyttönen se
jälleen parkui kauheasti, yhtä mittaa, henkäisemättä.

Anoppi riensi sisään huivitta päin, harmaat hivukset hajallaan.
Kornéihin ja Márfaan katsahtamattakaan hän, huojuen ja tutisevin päin,
meni tyttösen luokse, joka nurkassaan itki ja huusi epätoivoisesti.
Muori nosti hänet ylös.

Kornéi seisoi, raskaasti huokuen ja katsellen ympärilleen, katsellen
niinkuin unimielissään, käsittämättä, missä hän on, ja ketä täällä on
muita.

Márfa nosti päätään, voivottaen ja pyyhkien verisiä kasvojaan
paitaansa.

-- Kirottu konna! -- huudahti hän. -- Ja niinpä elän kuin elänkin
yhdessä Jevstignéin kanssa ja olen elänytkin. Kas niin, tapa minut nyt
tähän paikkaan! Eikä Agâshkakaan ole sinun tyttäresi; hänen se on, --
liitti hän kiireesti, nostaen käden kasvoilleen, valmiina
vastaan-ottamaan iskua.

Mutta Kornéi ei näkynyt käsittävän mitään. Hän huohotti vain ja katseli
ympärilleen.

-- Kaho nyt, mitäs lapselle teit: käsi on sijoiltaan, -- sanoi muori,
näyttäen yhä parkuvan lapsen nuljahtanutta, roikkuvaa kättä.

Kornéi kääntyi ääneti ympärinsä ja meni ulos kuistille.

Pilvinen oli ulkona sää, ja hiukan pakasteli kuin ennenkin.
Härmähiutaleita putoeli hänen tulisille poskilleen ja otsalleen. Hän
istahti portaalle, keräsi kahmaloittain lunta kaidepuilta ja söi sitä.
Oven takaa kuului Márfan voivotuksia ja tytön vaikeroivaa itkua. Sitten
aukeni ovi porstuaan, ja hän kuuli äitinsä kulkevan porstuan läpi isoon
pirttiin.

Kornéi astui tupaseen. Pöydällä paloi lamppu himmeästi, sydän alhaalle
kierrettynä. Laipion takaa kuului Márfan valituksia, jotka kävivät
äänekkäämmiksi heti kuin hän oli tullut sisään. Kornéi puki päälleen,
sanaakaan sanomatta, veti lavitsan alta matkalaukkunsa, pani siihen
kapineensa ja köytti nuoralla kiinni.

-- Mistä syystä sinä murhasit minut? Mistä syystä? Mitä minä olen sulle
tehnyt? -- alkoi Márfa surkealla äänellä. Kornéi ei vastannut mitään;
nostihan vain matkalaukun ja läksi ovea kohti. -- Rosvo! Ryöväri! --
puhui Márfa, nyt jo aivan toisella äänellä. -- Maltahan! Vai luuletkos
lain kourista pääseväs?

Sanaakaan sanomatta Kornéi potkaisi oven auki ja paiskasi sen niin
lujasti perässään kiinni, että seinät tärähtivät.

Isoon pirttiin tultuansa, hän herätti mykän ja käski hänen valjastaa
hevosen. Poika, ensi hätään heräämättä ihan valveille, loi setäänsä
kummastelevan, kysyvän katseen, raapien molemmin käsin päätänsä.
Päästyään viimein selville siitä, mitä häneltä vaaditaan, hän kavahti
pystyyn, veti huopakengät jalkaansa, pisti repaleisen puoliturkin
ylleen ja läksi lyhty kädessä ulos.

Oli jo aivan valoisa, kun Kornéi mykän kanssa solahti pienessä
liistereessä ulos portista, lähtien ajamaan samaa tietä, jota eilen oli
tullut Kuzjmân kanssa.

Asemalle saavuttiin viisi minuuttia ennen junan lähtöä. Mykkä näki
hänen ostavan piletin, ottavan laukkunsa ja astuvan vaunuun ja
nyökäyttävän hänelle päätään, jonka jälkeen juna läksi liikkeelle.

       *       *       *       *       *

Paitsi haavoja kasvoissa, oli Márfalta mennyt kaksi kylkiluuta poikki.
Mutta lujaruumiinen, terve, nuori vaimo parani jo puolen vuoden
kuluttua niin täydellisesti, ett'ei rääkkäyksestä jäänyt mitään jälkiä.
Tyttösestä sitä vastoin tuli raajarikko elin-ajakseen. Häneltä oli
kädestä katkennut kaksi luuta, ja vääräksi se käsi jäi.

Kornéista ei sen koommin kuultu mitään. Ei tiennyt kukaan, elossako
ollee mies vielä, vai lienee jo kuollut.


II.

Kului 17 vuotta.

Oli synkkä syksy. Aurinko pysyttelihe matalalla; jo neljättä käydessä
alkoi hämärtää. Andréjewin kylän karja oli palajamassa laitumelta.
Paimen oli pestiaikansa palvellut ja lähtenyt tiehensä jo ennen
paastoa. Paimenessa kävivät nyt kylän akat ja lapset vuorotellen.

Karja oli vast'ikään tullut kauransänki-pellosta rapaiselle
kylänraitille, joka oli täynnään kaksihaaraisten sorkkain jälkiä ja
pyöräin uurtamia syviä kuoppia. Siinä se myötäänsä ammuen ja määkien
verkalleen lähestyi kylää. Karjan edellä astui tietä myöten kookas
ukko, yllään sateesta mustunut, paikattu viitta, suuri lakki päässä ja
nahkareppu koukistuneessa seljässä. Harmaa oli hänellä parta ja
harmaissa kiharatukkakin; sakeat kulmakarvat yksin olivat mustat. Hän
astui vaivalloisesti lokaista tietä myöten märjissä, rikkinäisissä
pieksuissaan, joka toisella askeleella nojautuen tammiseen
koukkusauvaan.

Karjan saavutettua hänet, hän pysähtyi sauvansa varaan. Karjaa oli
ajamassa muuan nuorikko, piikkohuivi päässä, hameenliepeet koholla ja
miehensaappaat jalassa. Nopein jaloin hän hyppi tien poikki milloin
puoleen, milloin toiseen, jouduttaen jäljelle jääneitä lampaita ja
sikoja. Ukon kohdalle tultuaan, hän pysähtyi tarkastelemaan häntä.

-- Hyv'iltaa, vaari! -- sanoi hän sitten heleällä, hennolla,
nuorekkaalla äänellä.

-- Jumal'antakoon, kultaseni! -- vastasi ukko.

-- Yösijaako kylästä, vai?

-- Niin mar. Väsyttää kovin, -- virkkoi ukko käheällä äänellä.

-- Älä mene, vaari, desjâtskoin [kymmenysmies; kunnan virkamiehiä,
kymmenen talon valvoja. Suom. m.] luo, -- sanoi nuori emäntä
ystävällisesti. -- Tule suoraan meille: kolmas tupa. Pyhissävaeltajia
se anoppi kyllä päästää taloon.

-- Kolmasko tupa? Zinovéjewin talo siis, virkkoi ukko, merkitsevästi
liikauttaen silmäkulmiaan.

-- Mistä sen tiedät?

-- Onhan siell'oltu.

-- Mitäs sinä siinä, Fedjushka, suu auki töllistelet? Tuo rampahan se
jäi ihan jälkeen! -- huudahti nuori emäntä, osoittaen kolmella jalalla
perimmäisenä ontuvaa uuhta. Huitaisten sitten oikeassa kädessä
pitämällään risulla ja vasemmallaan hiukan omituisesti alapuolitse
korjaten huivia päässään, hän läksi ajamaan jäljelle jäänyttä ontuvaa,
mustaa uuhta karjaan.

Ukko oli Kornéi, nuorikko taas oli se samainen Agâshka, jolta hän 17
vuotta sitten oli katkaissut käden. Tämä oli nyt miniänä rikkaassa
talossa Andréjewin kylässä, joka on neljän virstan päässä Gâjasta.

       *       *       *       *       *

Kornéi Vasiljewistä, tuosta mahtavasta, rikkaasta, ylpeästä miehestä
oli tullut se, mikä hän nyt oli: mieronkulkija ukon rahjus, jolla ei
ollut muuta kuin vaateriekaleet päällä sekä sotamiehen piletti ja kaksi
ruplaa laukussa. Kaikki tämä oli käynyt niin vähitellen, ett'ei hän
itsekään osannut sanoa, milloinka se alkoi ja milloinka se oli
tapahtunut. Mutta yhden seikan hän tiesi, ja siitä hän oli varmasti
vakuutettu, nimittäin, että syynä hänen onnettomuutensa oli hänen
vaimonsa, se häijy. Raskasta ja katkerata hänen oli muistella, mitä
hän, Kornéi, ennen oli ollut. Ja sitä muistellessaan hän vihamielin
ajatteli vaimoansa, pitäen häntä vikapäänä kaikkeen pahaan, mitä hän
oli saanut kestää näitten 17:n ajast'ajan kuluessa.

Sinä yönä, jona hän oli rääkännyt vaimoansa, hän matkusti
ennen-mainitun tilan-omistajan luo metsäkauppoja tekemään, mutta niistä
ei tullut mitään, sillä metsä oli jo myöty muille. Kornéi palasi
Moskovaan ja rupesi juomaan. Oli hän ryypiskellyt ennenkin, mutta joi
nyt kaksi viikkoa yhtämittaa. Selvittyään hän läksi etelään, ostamaan
teuraskarjaa, mutta kauppa ei vedellyt, vaan tuotti tappiota. Hän teki
uuden yrityksen, mutta ei lyönyt leiville sekään. Ja niinpä ei hänellä
vuoden perästä ollut kolmestatuhannesta enää jäljellä kuin 25 ruplaa.
Hänen täytyi ruveta muitten palvelukseen. Ennen hän oli ryyppinyt,
mutta nyt alkoi juopotella yhä useammin ja useammin.

Ensin hän palveli erästä karjankauppiasta kiertävänä ostelijana, mutta
rupesi matkoilla juopottelemaan ja menetti paikkansa. Joku tuttava
hankki hänelle sitten viinakauppiaan toimen, mutta ei hän kestänyt
siinäkään: sekaantui tileissä ja erotettiin. Häpeä oli kotiakin lähteä,
eikä sinne harmikaan sallinut mennä.

-- Tulkoot toimeen ilman minua. Kukaties ei poikakaan ole minun, --
ajatteli hän.

Yhä huonommin ja huonommin asiat kävivät. Viinatta hän ei enää voinut
tulla toimeen. Ei saanut mies enää ostelijan paikkaa, vaan rupesi
karjan-ajajaksi, lopulti ei häntä enää otettu siihenkään toimeen.

Mitä huonommin hänen kävi, sitä enemmin hän vaimoansa syytti, ja sitä
katkerammaksi vihakin hänessä kasvoi.

Viimeistä kertaa Kornéi vielä palkkautui karjanajajaksi tuntemattomalle
isännälle. Karjaan tarttui matkalla tauti. Eihän siihen Kornéi syypää
ollut, mutta isäntä suuttui ja erotti palveluksesta sekä ostelijan että
hänet. Nyt ei ollut enää minne palkkautua, ja Kornéi päätti lähteä
pyhiinvaelluksille. Hankki lujat saappaat, kelpo laukun, pisti siihen
teetä, sokuria ja 8 ruplaa rahaa ja läksi Kijewiin. Siellä ei miestä
miellyttänyt, jonka vuoksi hän vaelsi Kaukaasiaan Uuteen Athos
luostariin. Mutta ennenkuin sinne asti vielä pääsikään, hän sairastui
vilutautiin. Voimat alkoivat äkkiä vähetä. Rahoja ei ollut enää kuin 1
rupla 70 kopekkaa, tuttavia ei ainoatakaan. Silloin hän päätti lähteä
kotia poikansa luokse.

-- Kenties -- arveli hän, -- kenties vaimoni, senkin konna, on jo
kuollut. Ja jos elossa lienee, niin saanhan edes ennen kuolematani
sanotuksi hänelle kaikki, jotta tietäis, hylky, mitä minulle on tehnyt.

Ja niin hän läksi kotia kohden.

Vilutauti puistatti häntä joka toinen päivä. Hän heikkeni
heikkenemistään niin, ett'ei kyennyt enää astumaan kuin 10, ylinnä 15
virstaa päivässä. Vielä oli 200 virstaa kotia, kun rahat kokonaan
loppuivat. Siitä saakka hän jatkoi matkaansa kerjäten ja sai yömajaa
desjâtskoitten toimesta.

-- Ole mielissäs nyt, ettäs olet minut tähän tilaan saattanut, --
ajatteli hän itsekseen, totuttuun tapaansa puristaen nyrkkiin vanhoja
ja heikkoja käsiään Mutta ei ollut enää ketä lyödä, eikä ollut
nyrkeissäkään enää voimaa.

Kaksi viikkoa häneltä meni noitten 200:n virstan vaeltamiseen, ja aivan
sairaana ja heikkona hän vihdoin saapui neljän virstan päähän kodista
siihen paikkaan, missä tuntematta ja tuntematonna kohtasi sen samaisen
Agâshkan, jota pidettiin hänen tyttärenään, vaikk'ei se hänen
tyttärensä ollut, ja jolta hän oli käden katkaissut.


III.

Hän teki, niinkuin Agáfja [Varsinainen nimi on Agâfja (= Agâta), josta
Agâsha on hyväilymuoto ja Agâshka osittain leikillinen, osittain
rumennusmuoto. Suom. m.] oli neuvonut. Saavuttuaan Zinovéjewin tuvalle
hän pyrki yöksi ja pääsi sisään.

Tupaan tultuaan hän, niinkuin tapansa aina oli, risti silmänsä
pyhänkuviin päin ja tervehti isäntäväkeä.

-- Johan sin'oot ihan kohmeissasi, vaari. Mene, mene tuonne uunin
päälle, -- sanoi ryppykasvoinen, hilpeä vanha emäntä, hääräillen pöydän
ääressä.

Agâfjan mies, nuorehko talonpoika, istui lavitsalla pöydän takana,
lamppua korjaillen.

-- Ja kylläpäs oot märkä kans, vaari! -- sanoi hän. -- No minkäs sille
mahtaa. Alahan kuivailla itseäs.

Kornéi riisui vaatteensa, veti saappaat jaloistaan, ripusti
jalkariepunsa takan eteen, ja kiipesi uunin päälle.

Sisään tuli Agáfja ruukku kädessä. Hän oli ennättänyt ajaa karjan
pihaan ja lypsää lehmät.

-- Eik's tääll'oo näkynyt ukkoa, pyhissävaeltajaa? -- kysäisi hän. --
Minä käskin häntä meille.

-- Tuoll' on, -- vastasi isäntä, osoittaen uunin päälle, jossa Kornéi
istui hieroskellen karvaisia, luisevia sääriään.

Isäntäväki rupesi teetä juomaan ja kutsui osalle Kornéinkin. Hän
laskeutui uunilta ja istahti lavitsan laidalle. Hänelle annettiin kuppi
ja palanen sokeria.

Ilmasta puheltiin ja elonkorjuusta. Ei tahdo saada viljaa pellolta
pois. Moisioilla näet ihan jyvä kuhilaissa itää. Käyt vetämään -- jo
taas sataa. Talonpojat saivat omansa jo talteen, mutta herroilla ihan
höyryt huuruaa.

Kornéi kertoi nähneensä tien varrella kokonaisen pellon täynnään
kuhilaita.

Nuori emäntä kaasi hänelle viidennen kupin laihaa, tuskin kellertävää
teetä.

-- Äl'oo milläskään, vaari! -- sanoi emäntä, ukon kieltäytyessä. -- Juo
terveydekses.

-- Mitenkäs sinulla tuo käsi ei ole niinkuin oikein olla pitää? --
kysyi Kornéi, varovasti ottaessaan vastaan täyttä kuppia ja liikutellen
silmäkulmiaan.

-- Jo se sill' on ollut pienestä pitäin, -- vastasi puhelias
anoppimuori. -- Oma isähän se oli tappaa meidän Agâshan.

-- Kuinka niin? -- kysäisi Kornéi, katsoen nuorta emäntää kasvoihin.
Silloin hänelle äkkiä muistui mieleen Jevstignéi Bjély ja hänen siniset
silmänsä, ja kuppia pitelevä käsi alkoi vavista niin, että puolet sen
sisällystä läikähti maahan, ennenkuin ukko sai kupin pöydälle.

-- No semmoinenpa vaan oli meillä Gâjassa mies, Agâshkan isä, Kornéi
Vasiljewiksi sanottiin. Rikas oli. Suuttui vaimoonsa ja löi hänet
puolikuolijaksi ja tästäkin näät tuli raajarikko.

Kornéi oli ääneti, yhä liikahtelevien kulmainsa alta katsahdellen
vuoroin isäntää, vuoroin Agâshaa.

-- Mistä syystä? -- kysyi hän, puraisten nurkan sokeripalasesta.

-- Kuka heitä tietää? Pianhan ne meistä naisväestä juttuja keksii;
menepäs kaikesta vastaamaan! puheli muori. -- Miten lie heille rengin
tähden riita noussut. Renki oli meidän kylästä, ja kelpo olikin renki.
Siellähän se sitten heidän talossaan kuolikin.

-- Kuoliko? -- kysäisi Kornéi yskäisten.

-- Jo siit'on pitkä aika. Sieltä me tää miniäkin käytiin. Hyvinvoipaa
väkeähän ne olivat, ensimmäisiä koko kylässä niinkauan kuin isäntä eli.

-- Mitenkäs isännän kävi?

-- Kuollut lie jo sekin. Sen koommin ei ole kuulunut miehestä mitään.
Ja siitä taitaa olla jo viistoista vuotta.

-- Eiköhän lie jo enemmänkin! Äiti kertoo niihin aikoihin juuri
vieroittaneensa minut.

-- No oletkos sinä pahoillasi häneen siitä, että hän tuon käden
sulta... -- yritti Kornéi kysyä, mutta purskahti äkkiä itkemään.

-- Eihän hän mulle mikä vento vieras ole. Isä on. Juothan vielä
lämpimikses? Kaanko ma?

Kornéi ei vastannut mitään, itki vaan nyyhkien.

-- Mikäs sull'on?

-- Muutoin minä vaan. Ka niin, suur kiitos, kost' Jumala!

Vapisevin käsin Kornéi tarttui makuulavan pylvääsen ja kiipesi suurine,
laihoine jalkoineen uunin päälle.

-- Kas sitä! -- virkkoi muori pojalleen, viitaten päällään ukkoa kohti.


IV.

Huomenissa Kornéi heräsi ennen muita. Hän laskeutui alas uunilta,
hieraisi kovettuneet jalkariepunsa pehmeiksi, veti käpertyneet saappaat
ähkien jalkaan ja nosti laukun selkäänsä.

-- Minnes nyt, vaari? Jää murkinalle, -- sanoi vanha emäntä.

-- Kiitos. Lähdenpä tästä liikkeelle.

-- No ota tuosta edes eilisiä kakkaroita. Annas, kun pistän niitä
pussiis.

Kornéi kiitti ja sanoi jäähyväiset.

-- Poikkea taloon, kun tästä takamatkallas ohi kuljet, jos eloss'
ollaan...

Ulkona oli kaikki raskaan, syksyisen usman peitossa. Mutta tuttua oli
Kornéille tie, tuttuja joka painanne ja ylänne, joka pensas ja pajupuu
tien varrella niin oikealla kuin vasemmallakin, vaikka 17:ssa vuodessa
muutamia oli jo kaadettu maahankin, ja monen vanhan sijaan tullut
nuori, ja moni nuori kasvanut vanhaksi.

Gâjan kylä oli entisellään. Tähän päähän vain oli rakennettu uusia
taloja, joita siinä ennen ei ollut.

Ja puutalojen sijalle oli rakennettu taloja tiilistä. Hänen kivitalonsa
oli entisellään, vanhettunut vain oli koko joukon. Katto oli jäänyt
maalaamatta, kolkista oli tiilikiviä putoillut pois ja kuisti
kallistunut.

Hänen lähetessään entistä taloansa, portti naristen aukeni, ja siitä
juoksi ulos tamma varsansa kanssa, vanha harmaa ruuna ja kolmivuotinen
sälkö. Harmaa ruuna oli aivan sen tamman näköinen, jonka Kornéi vuotta
ennen lähtöänsä oli tuonut markkinoilta.

-- Tuota kai se tamma silloin oli perässä -- ajatteli hän. -- Samat
loivat lanteet, sama leveä rinta ja takkukarvaiset jalat.

Hevosia ajoi juottamolle mustasilmäinen poika, uudet niinivirsut
jalassa.

-- Vunukka kai, Fetjkan poika, isäänsä mustasilmäinen -- ajatteli
Kornéi.

Poikanen vilkaisi äijään ja läksi orivarsan perään, joka hyppi
rapakossa. Pojan perään juoksi koira, yhtä musta kuin entinen Voltshók.

-- Ettäkö Voltshók? -- mietti Kornéi, mutta muisti, että nythän se
kävisi jo kolmatta kymmentä.

Hän astui kuistin juurelle ja vaivoin nousi siitä samoja portaita,
joilla silloin oli istunut ja ahminut lunta kaidepuista. Hän avasi
porstuanoven.

-- Mitäs siinä pyrkimättä sisään väännyt! -- kajahti hänelle vastaan
naisen ääni tuvasta.

Hän tunsi Márfan äänen. Ja tuossa tuo jo itsekin pilkisti tuvan ovesta
porstuaan, vanhana, kuivana, jäntevänä, ryppyisenä eukkona. Kornéi oli
odottanut näkevänsä nuoren, kauniin Márfan, joka oli loukannut häntä.
Kornéi oli vihannut häntä, aikonut nuhdella, ja nyt äkkiä oli sen
Márfan sijasta hänen edessään vanha eukko.

-- Akkunan alla almua pyydetään, -- tiuskasi Márfa kimeällä, terävällä
äänellä.

-- En minä almua, -- virkkoi Kornéi.

-- Mitäs sitten? Mitäs täältä tahdot?

Hän vaikeni, ja Kornéi huomasi hänen kasvoistaan, että Márfa oli
tuntenut hänet.

-- Kyllä täällä käy kulkureita jos minkin näköisiä. Mene matkaas,
Herran huostaan.

Kornéi painautui seljin seinää vasten ja sauvaansa nojaten katseli
häntä tarkasti. Siinä hän ihmeeksensä tunsi, ett'ei hänen sydämessään
enää asukaan sitä vihaa, jota vuosikausia oli siinä kantanut. Omituinen
hempeä heikkous oli hänet vallannut.

-- Márfa! Kuollaanhan me kumpainenkin.

-- Mene, mene Herras nimeen, -- virkkoi toinen äreästi.

-- Eikö sinulla ole muuta sanomista?

-- Mitä minull'olis sanomista? -- vastasi Márfa. -- Mene matkaas, mene,
mene! Kyllä teitä, lemmon laiskureita, täällä kuljeksii liiaksikin!

Ja Márfa pyörähti tupaan, paiskaten oven perässään kiinni.

-- Mitäs turhia ärhentelet? -- kuului äkkiä miehen ääni, ja porstuaan
astui tuvasta tummaverinen mies, kirves seljän takana vyön alla.
Ulkonäöltään hän oli samallainen kuin Kornéi oli ollut 40 vuotta
sitten, laihempi vain ja varttansa vähäisempi, mutta silmät yhtä mustat
ja kirkkaat.

Siinä se samainen Fétjka, jolle hän 17 vuotta sitten oli tuonut
Moskovasta kuvakirjan. Hän se oli moittinut äitiään tylyydestä
kerjäläistä kohtaan. Hänen mukanansa oli tullut porstuaan mykkä
veljenpoika, kirves niinikään vyössä. Nyt hän oli kookas,
täysikasvuinen, harvapartainen, jäntevä mies, kasvoissa ryppyjä, kaula
pitkä ja katse päättävä, läpitunkeva. Miehet olivat, vast'ikään
murkinoimansa, lähdössä metsään.

-- Vuota, vaari! -- sanoi Fétjka, viitaten mykälle ensin ukkoa kohti ja
sitten tupaseen päin ja osoittaen kädellään, mitenkä leipää leikataan.

Fétjka astui kujalle, mutta mykkä palasi tupaan. Kornéi seisoi
seisomistaan, pää nuokallaan, seinään painauneena ja sauvaansa nojaten.
Häntä raukaisi kovasti, ja tuskin hän jaksoi pidättää kyyneleitään.
Mykkä tuli tuvasta, suuri viipale vastapaistettua, hyvänhajuista
ruisleipää kädessään ja ojensi sen ukolle. Kun Kornéi, ristittyään
silmänsä, oli ottanut leivän, silloin mykkä kääntyi kynnykselle,
pyyhkäisi molemmilla käsillään kasvojansa ja oli sylkäisevinään. Sillä
tapaa hän osoitti paheksumistansa tädille. Mutta äkkiä hän pysähtyi
kuni huumautuneena ja jäi seisomaan suu auki, tuijottaen Kornéihin,
niinkuin olisi tunnustellut hänessä tuttavaa.

Kornéi se ei enää voinut pidättää itkuansa. Kauhtanansa liepeellä hän
pyhki silmiään, nenäänsä ja harmaata partaansa, kääntyi vihdoin seljin
mykkään ja astui porstuasta kuistille. Hänet valtasi omituinen
hempeämielinen, juhlallinen alistumisen tunne, tunne nöyryytyksestä
ihmisten edessä, vaimonsa edessä, poikansa edessä, kaikkein, ja tämä
tunne se sekä suloisesti että kirpeästi raastoi hänen sydäntään.

Márfa katseli akkunasta, ja silloin vasta pääsi häneltä helpotuksen
tunne, kun oli nähnyt ukon katoavan nurkan taakse.

Tultuaan vakuutetuksi siitä, että vanhus on lähtenyt pois, hän nousi
kangaspuihin ja rupesi kutomaan. Hän helskäytti kaidetta kymmenisen
kertaa, mutta työ ei ottanut luistaaksen. Hän pysähtyi miettimään...
Hän muisteli, millaisena vast'ikään oli nähnyt Kornéin, ja Márfa tiesi,
että se oli hän, tuo samainen mies, joka oli ollut vähällä murhata
hänet, ja joka ennen oli häntä rakastanut... Ja Márfaa hirvitti,
ajatellessaan äskeistä menettelyänsä. Toisin olisi pitänyt tehdä. Mutta
mitenkäs häntä olisi pitänyt kohdella? Miks'eikäs se sanonut, että
tässähän muka minä olen, se Kornéi, ja olen tullut kotia?

Ja hän sieppasi syöstävän sormiinsa ja kutoi hamaan iltaan asti.


V.

Töin tuskin Kornéi sai laahustaneeksi illan suussa Andréjewkaan ja
pyrki jälleen yöksi Zinóvjewien luokse. Hänet otettiin vastaan.

-- No, vaari, et lähtenytkään kauemmas?

-- Enkä lähtenyt. Voimat petti. Takaisin päin se tie näkyy kääntyvän.
Saako olla yötä teillä?

-- Ka, eihän se sija sun allas kulu. Käy ja kuivaa vaattees.

Horkka puisteli Kornéita koko yön. Aamupuolella hän vaipui horroksiin.
Hänen herätessään oli jo koko talonväki lähtenyt ulos, askareillensa
itsekukin. Tuvassa ei ollut kuin Agâfja.

Kornéi makasi parvekkeella, kuivan kauhtanan päällä, jonka muori oli
levittänyt hänen alleen.

Agâfja oli ottamassa leipiä uunista.

-- Kuulehan, kultaseni, -- virkkoi Kornéi heikolla äänellä, -- käyhän
tänne.

-- Koht'sillään, vaari, -- vastasi toinen, vetäen leipiä uunista. --
Juodako tahtoisit? Sahtia, vai?

Kornéi ei vastannut.

Agâfja, otettuaan uunista viimeisen leivän ulos, astui hänen luokseen,
sahtinappo kädessä. Kornéi ei kääntynyt hänen puoleensa eikä ruvennut
juomaan, siinä vain makasi selko seljällään liikahtamatta ja alkoi
puhua.

-- Gâsha, -- sanoi hän hiljaisella äänellä. Jo se minustakin nyt aika
jättää. Minä kuolen nyt, niin... tuota... anna sinä anteeksi minulle,
anna Herran tähden.

-- Jumala sulle anteeksi antaa. Mitäpäs pahaa sinä minulle olet tehnyt?

Toinen oli ääneti.

-- Ja vielä yksi asia: mene sinä, kultaseni, mene äitis luokse
ja sano hänelle... että se pyhissä-vaeltaja, sano... se eilinen
pyhissä-vaeltaja, sano,...

Hän alkoi nyyhkyttää.

-- Kävitkös sinä siellä minun vanhassa kodissani?

-- Kävin. San'niin, että se eilinen pyhissävaeltaja... vaeltaja,
san'niin... -- hän pysähtyi jälleen, ei saanut itkulta puhutuksi ja
vihdoin, ponnistaen kaikki voimansa, jatkoi: -- ois tahtonut hänelle
jäähyväiset sanoa ja anteeksi pyytää.

Ja sen sanottuaan hän rupesi kopeloimaan povestansa.

-- Kyllä minä sanon, vaari, kyllä. Mitäs sinä etsit? -- kysäisi Agâfja.

-- Kas tässä, anna tämä, jos ken kysyy. Se on minun sotamies-pilettini.
Jumalan kiitos, nyt olen päästetty synneistäni kaikista! -- Ja hänen
kasvoilleen nousi juhlallinen ilme. Silmäkulmat kohosivat, silmät
katsoivat ylös kattoon. Ukko vaikeni.

-- Tuohus! -- äänsi hän, huuliaan liikuttamatta.

Agâfja käsitti hänet, otti pyhänkuvain edestä puoleksi-palaneen
tuohuksen, sytytti sen ja ojensi hänelle. Toinen tarttui siihen
keskisormellaan.

Agâfja poistui, pistääkseen piletin arkkuunsa, mutta hänen tullessaan
takaisin, oli kynttilä jo valahtamaisillaan ukon kädestä pois. Silmät
olivat sammuneet; ne eivät nähneet enää, eikä rintakaan enää kohoillut.
Agâfja risti silmänsä, puhalsi kynttilän sammuksiin, nouti puhtaan
käsiliinan ja levitti sen ukon kasvoille...

       *       *       *       *       *

Márfa ei saanut sinä yönä unta silmiinsä. Hän ajatteli myötäänsä
Kornéita. Aamun koittaessa hän heitti haljakan hartioilleen, sitaisi
huivin päähänsä ja läksi peräämään eilistä vanhusta ja varsin pian
saikin tietää hänen olevan Andréjewkassa. Márfa nykäisi säleaidasta
kepin ja läksi Andréjewkaan. Mitä kauemmas hän kulki, sitä enemmän
alkoi häntä hirvittää.

-- Käyn sanomassa hänelle jäähyväiset ja anteeksi pyydän; otamme hänet
sitten kotia, jotta synti tulee sovitetuksi. Kuolkoon edes kotona
poikansa luona.

Niin hän mietiskeli.

Lähestyessään tyttärensä kotoa, hän huomasi tuvan edustalla suuren
joukon ihmisiä. Kaikki tiesivät jo, että se entinen kuuluisa rikas
Kornéi Vasiljew, josta 40 vuotta sitten paikkakunnalla niin paljon
puhuttiin, oli nyt köyhänä pyhissä-vaeltajana kuollut tyttärensä
talossa. Tupakin oli täynnä kansaa. Akkaväki supsutteli keskenään,
huokaili ja voivotteli.

Márfan tultua tupaan, väki väistyi syrjään, tehden tietä hänelle.
Tuolla pyhänkuvain alla makasi pesty, siistitty ja hurstilla peitetty
ruumis, jonka pääpuolessa hyvälukija Filip Kônonitsh, lukkareita
tavoitellen, luki laulavalla äänellä slaavilaisia sanoja psalttarista.

Myöhäistä oli nyt jo anteeksi-anto, niinkuin anteeksi-pyyntökin. Mutta
Kornéin ankarista, kauniista, vanhoista kasvoista ei osannut päättää,
oliko hän anteeksi antanut vai vieläkö on vihoissaan.



RUKOUS.


    ... Teidän Isänne tietää kyllä, mitä te tarvitsette,
    ennenkuin te Häneltä rukoilettekaan...

                                         Mat. 6, 8.

-- Ei, ei, ei! Se on mahdotonta!... Tohtori! Eikö mitään enää?... Mutta
miksikä te olette ääneti kaikki?...

Näin puheli nuori äiti, astuen päättävin askelin lastenkamarista, missä
hänen ensimmäinen ja ainoa kolmivuotias poikansa, sairastaen vettä
aivoissa, oli kuolemaisillaan.

Hänen miehensä ja tohtori olivat hiljaa haastelleet keskenänsä. Nyt he
vaikenivat. Mies astui arjistellen hänen luoksensa, kosketti lempeästi
kädellään hänen hajaantuneita hivuksiansa ja huokasi raskaasti. Tohtori
seisoi pää painuksissa ääneti ja liikahtamatta, ja tämä se kyllä
osoitti, kuinka toivottomalla kannalla asiat ovat.

-- Minkäs tekee! -- virkkoi mies. -- Minkäs tekee, armas!

-- Ah, älä puhu noin, älä puhu noin! -- huudahti äiti ikäänkuin
vihaisena, nuhtelemalla, kääntyi sitten äkkiä ympärinsä ja läksi
takaisin lastenkamaria kohti.

Mies yritti pidättää häntä.

-- Katja! Älä mene...

Toinen ei vastannut, loihan vain häneen katseen suurista väsyneistä
silmistään ja palasi lastenkamariin.

Poikanen makasi njânjan sylissä, pää valkoisella pieluksella. Silmät
olivat auki, mutta hän ei nähnyt niillä. Pieni suu oli kiinni, ja siitä
pursuili vaahtoa. Njânjan kasvoilla asui ankara juhlallisuus. Hän
katsoi lapsen pään ohitse jonnekin muuanne eikä liikahtanutkaan, äidin
tullessa sisään. Kun äiti oli astunut aivan hänen lähellensä ja
pistänyt kätensä pieluksen alle, ottaakseen lasta, silloin hän hiljaa
virkkoi: "lähtöä tekee" ja siirtyi äidistä kauemmas. Mutta äiti ei
totellut. Nopealla, tottuneella liikkeellä hän otti pojan
käsivarsilleen. Pojan pitkät suortuvat olivat joutuneet
epäjärjestykseen. Äiti suori ne ja katsahti lasta kasvoihin.

-- En, en voi -- kuiskasi hän, laskien hänet kiiruusti, mutta varovasti
jälleen njânjan syliin, ja läksi huoneesta.

Poikanen oli sairastanut jo toista viikkoa. Koko tämän ajan kuluessa
oli äidin epätoivo monta kertaa päivässä elpynyt toivoksi. Koko tämän
ajan hän ei ollut maannut puoltatoistakaan tuntia vuorokaudessa. Koko
tämän ajan hän oli useampia kertoja päivässä mennyt makuukammioonsa,
asettunut suuren, kultakehyksisen Vapahtajankuvan eteen ja rukoillut
Jumalaa pelastamaan hänen poikansa. Tummakasvoisella Vapahtajalla oli
pienessä mustassa kädessä kullattu kirja, johon mustilla kirjaimilla
oli merkitty: "Tulkaat Minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja
olette raskautetut, ja Minä tahdon teitä virvoittaa." Tämän kuvan
edessä äiti oli rukoillut, koko sielunsa voimat vuodattaen
rukoukseensa. Ja vaikka hän sisimmissään ja kesken rukoustansa oli
tuntenut, ett'ei hän saa vuorta siirretyksi, vaan että Jumala tekee
oman mielensä mukaan eikä niinkuin hän tahtoo, niin oli hän sittenkin
rukoillut, lukenut tunnetuita rukouksia ja omiakin keksimiään, lausuen
näitä ääneen erityisellä mielen-innolla.

Nyt, ymmärrettyänsä, että poikanen on kuollut, nyt hän tunsi niinkuin
päässä olisi jotain liikahtanut, niinkuin mitä revennyt, niinkuin
alkaisi siellä pyöriä. Makuukammioon tultuansa, hän katsahti
kummastellen ympärinsä: kaikki siellä näytti niin oudolta. Hän heitäysi
vuoteelle, laski päänsä ei pielukselle, vaan miehensä aamunutulle ja
meni horroksiin.

Ja nyt hän näkee unessa Kóstja poikansa terveenä ja iloisena, hivukset
kiharoissa, kaula hieno ja valkoinen, istuvan pienessä nojatuolissa.
Siinä hän heiluttelee pieniä, pulleapohkeisia jalkojansa ja suu mytyssä
koettaa saada pientä nukkepoikaa kestämään kolmijalkaisen, repaleisen
paperihevosen seljässä.

-- Voi kuinka tuntuu hyvältä, että hän on elossa -- ajattelee äiti. --
Ja kuinka armotonta tuo, että hän oli kuollut. Ja miksi? Saattoiko
Jumala, jota olin rukoillut, sallia hänen kuolevan? Mitä hyvää siitä on
Jumalalle? Olikos lapseni kenenkään tiellä? Eikös Jumala tiedä, että
koko minun elämäni on lapsessani, ett'en minä voi elää ilman häntä? Ja
sitten äkkiä siepata ja tuskilla runnella tuo poloinen, armas, viaton
olento, ja murtaa koko minun elämäni ja vastaukseksi kaikkiin minun
rukouksiini tehdä hänen silmänsä liikkumattomiksi, panna hänet
oikaisemaan itsensä, kylmenemään, jähmettymään!

Ja hän näkee taas. Kas, poikanen tulee. Tulee tuommoisena pienenä
suurista ovista semmoisista ja käsiään heiluttelee, niinkuin
aika-ihmisetkin. Ja katselee ja myhäilee... Armas! Ja hänetkö Jumala
todellakin tahtoi näännyttää ja kuolijaksi kiduttaa! Minkästähden Häntä
rukoillaankaan, koska Hän saattaa menetellä noin kauheasti?

Ja äkkiä Matrjósha, njânjan apulaistyttö, alkaa puhua jotain
kummallista. Äiti tietää hänen olevan Matrjóshan, mutta sittenkin hän
on sekä Matrjósha että enkeli.

-- Mutta jos hän enkeli on, niin miks'eikäs hänellä ole siipiä
seljässä? -- arvelee äiti.

Niin vainenkin, olihan joku -- ei hän muista, ken, mutta joku hyvin
luotettava henkilö -- sanonut, että nykyjään on siivettömiäkin
enkeleitä. Ja näin se haastaa, se Matrjósha enkeli:

-- Turhaan te, rouva hyvä, Jumalaan olette pahoillanne. Eihän Hän saata
kaikkia kuulla. Ihmiset ne pyytävät sellaista, että jos yhdelle tekee
mieliksi, niin jo toinen pahakseen panee. Niin nytkin. Koko
Venäjänmaassa rukoillaan, ja milliset, aatelkaas, rukoilijat! Kaikkein
korkeimmat piispat ja munkit temppeleissä ja kirkoissa pyhimysten
jäännösten edessä... kaikki rukoilevat, että Jumala antais meille
voiton japanilaisista. Mutta onkos se hyvä asia se? Ei sitä semmoista
saa rukoilla, eikä Hän siinä asiassa saata kenenkään mieliksi tehdä.
Japanilaiset ne rukoilevat nekin voittoa itselleen. Mutta Hänhän on
sama Isä, niin heidän kuin meidänkin. Mitenkäs Hänen nyt pitäisi
tehdä?... Mitenkäs Hänen pitäisi tehdä? kyselee Matrjósha.

-- No, niin, niin. Tuo nyt on vanha juttu. Siitä jo Voltairekin puhui.
Sen tietää jokainen, ja se on jokaisen suussa. En minä sitä tarkoita.
Mutta miks'eikäs Hän saata täyttää minun pyyntöäni, kun en pyydä mitään
pahaa, vaan ainoastaan sitä, ett'ei minun poikani armas kuolisi?
Minähän en voi elää ilman häntä. --

Niin puhuu äiti ja tuntee, kuinka poikanen ottaa häntä kaulasta
pulleilla kätösillään, ja äiti tuntee, kuinka poikasen pieni ruumis
puristuu niin lämpöisenä hänen ruumistansa vastaan.

-- Hyvä oli, ett'ei niin käynyt, -- ajattelee äiti itsekseen.

-- Eikä siinä vielä kaikki, rouva hyvä, -- jankuttaa Matrjósha yhtä
sekavasti kuin ennenkin. -- Ei vainkaan siinä vielä kaikki. Sattuu
semmoistakin, että yksi ainoa vain pyytää, mutta ei sovi hänenkään
pyyntöönsä suostua, ei millään muotoa. Meille se asia on aivan selvä.
Tiedänhän minäkin sen, sillä minähän se mitä milloinkin käyn
herrasväelle ilmoittamassa, -- sanoo Matrjósha enkeli ja sanoo sen ihan
samalla äänellä, jolla hän eilen, kun rouva oli lähettänyt hänet jotain
ilmoittamaan herralle, oli njânjalle sanonut: "Tiedänhän minä sen, että
herra on kotona, sillä minähän se kävin ilmoittamassa."

-- Niin, niin -- puhelee Matrjósha, -- olenhan minä jo niin monasti
saanut käydä ilmoittamassa, että tuossa nyt esimerkiksi muuan hyvä
mies, nuorenläntä, niinkuin semmoiset enimmäkseen ovat, rukoilee,
jott'ei joutuis pahoille teille, jott'ei juopottelis, jott'ei eläis
irstaisesti, pyytää, että hänestä pahuus kiskaistais pois kuin sormesta
tikku.

-- Hyvinhän se Matrjósha puhuukin! -- ajattelee rouva.

-- Mutta Jumala, -- jatkaa Matrjósha -- Jumala ei saata mitenkään
siihen suostua. Ei tule tolkkua, ellei ihminen itse aherra. Tehän,
rouva hyvä, annoitte minulle luettavaksi sadun siitä mustasta kanasta.
Siinä lukee, mitenkä poika kerran oli pelastanut mustan kanan hengen,
ja palkinnoksi siitä se musta kana antoi pojalle hampunsiemenen,
taikajyvän semmoisen, että niinkauan kuin se jyvä oli pojalla housun
taskussa, niin sen pojan ei tarvinnut kirjaa avatakaan, muutoinkin
osasi kaikki läksynsä, ja mitenkä se poika sitten lakkasi kokonaan
opettelemasta ja kadotti muistinsa. Ei se taivaallinen Isä saata
pahuutta ihmisestä irti kiskoa. Eikä ihminen saa sellaista häneltä
pyytääkään, vaan ihmisen itsensä pitää nykiä ja nyhtää ja pestä pois
pahat itsestään.

-- Mistä hän lienee tuommoisia sanoja saanutkaan? -- ajattelee rouva ja
sanoo sitten ääneensä: Mutta etpäs vastaakaan minun kysymykseeni,
Matrjósha.

-- Malttakaas aikaa, niin sanon kaikki, -- haastelee Matrjósha. --
Välisti käy näinkin: minä ilmoitan, että perhe on joutunut ilman omaa
syytänsä köyhyyteen, kaikki itkevät, ei ole enää entisiä upeita
huoneita heillä, nurkassa asuvat, ei ole edes teetäkään; he pyytävät
edes jonkinlaista apua. Mutta Hän ei saata millään muotoa tehdä heidän
mieltänsä myöten, sillä Hän tietää, ett'ei se olisi heille hyödyllistä.
He eivät näe, mutta Hän, Isä, näkee, että jos he hyvissä varoissa
olisivat, niin jo he perin hukille hemmostuisivat.

-- Kyllähän se on totta, -- ajattelee rouva. Mutta miksikäs hän käyttää
niin vulgäärisiä sanoja, Jumalasta puhuessaan? "Perin hukille"... Eihän
se sovi. Kyllä minä hänelle siitä joskus vielä sanon. --

Ja ääneen hän lausuu:

-- Enhän minä sitä sinulta kysy. Minä kysyn: miksikä tuo sinun Jumalasi
tahtoi ottaa minulta poikaseni pois? -- Ja äiti näkee edessään
Kóstjansa ilmi elävänä ja kuulahtelee hänen nauruansa, tuota niin
herttaista lapsennaurua, heleätä kuin hopeakellon ääni. -- Miksikä he
ottivat hänet minulta pois? Jos Jumala niin saattoi tehdä, niin Hän on
häijy, paha Jumala; en tarvitse Häntä, enkä tahdo Hänestä tietääkään.

Mutta mitäs tämä on? Matrjósha ei ole enää lainkaan Matrjósha, vaan
aivan toinen, uusi, kummallinen, epäselvä olento, eikä se enää ääneen
puhu suullansa, mutta jollain erityisellä tavalla suoraan äidin
sydämeen haastaa.

-- Sinä kurja, sokea ja julkea, korskeileva luomus! -- puhelee tuo
olento. -- Sinä näet Kóstjasi sellaisena kuin hän oli. Viikko sitten,
katselet hänen lujia ja notkeita jäseniään, hänen pitkää tukkaansa
kiharaista ja kuuntelet hänen lapsellista lempeää, järkevää
haasteluansa. Mutta olikos hän aina sellainen? Olihan aika, jolloin
sinä iloitsit, kun hän osasi lausua "mam-mam" ja "bab-bab" ja tunsi,
kuka kenkin on; ja sitäkin ennen sinä riemuitsit siitä, että hän osasi
seisoa pystyssä ja huojuen juosta taapotti pehmeillä jaloillaan tuoliin
kiinni; ja sitäkin ennen kaikki ihastelivat, kun hän kissanpoikasena
nelinkontin ryömi lattialla; ja sitäkin ennen he iloitsivat, että hän
osasi tuntea ihmisiä ja osasi pitää pystyssä paljasta päätään, jossa
onturan tykytykset niin selvään erotti; ja sitäkin ennen he ihastuivat
siitä, että hän osasi ottaa tullon ja puristella sitä hampaattomain
ikeniensä välissä; ja sitäkin ennen he iloitsivat, kun hän, ihan
punaisena ja yhä vieläkin sinun rinnallasi, valittaen huusi,
keuhkojansa uudistellen. Ja sitäkin ennen -- vuotta ennen -- missä hän
oli, kun ei hän ensinkään ollut olemassa? Te luulette kaikki
seisovanne, luulette, että teidän ja niitten, joita te rakastatte,
tulee aina olla sellaisina kuin nyt. Mutta ettehän te seiso
silmänräpäystäkään; kaikki te valuen juoksette kuin virrassa vesi,
syöksette kuin vedessä kivi alaspäin, kohti kuolemaa, joka odottaa
teitä kaikkia saapuviksi ennemmin tai myöhemmin. Kuinkas sinä et
ymmärrä, että jos hän tyhjästä tuli siksi, mikä oli, niin ei hän
silmänräpäystäkään olisi pysynyt sellaisenaan kuin oli kuollessansa? Ja
samoin kuin hän tyhjästä tuli imeväksi vauvaksi, ja imevästä vauvasta
lapseksi, samoin olisi lapsesta luontunut poika, koululainen,
nuorukainen, nuori mies, aika-ihminen, ikäpuoli ja ukko. Ethän sinä
tiedä, mikä hänestä olisi tullut, jos eloon olisi jäänyt. Minäpä
tiedän.

Ja katso, äiti näkee sähkölampuilla kirkkaasti valaistun
yksityishuoneen jossain restaurantissa (hänen miehensä oli kerran
vienyt hänet katsomaan sellaista restaurantia). Pöydällä on illallisen
jäännöksiä, ja sen takana istuu inhottavan näköinen, nuorteleiva ukko,
kasvot turpeat ja rypyissä, viikset ylöspäin käherrettyinä. Siinä hän
istuu, syvälle uponneena pehmoiseen sohvaan, juopuneilla silmillään
ahnaasti katsellen irstaista, maaliposkista naista, jonka valkoinen,
paksu kaula on paljaana. Ja siinä hän päihtyneen kangertavalla kielellä
huudahtelee, useampaan kertaan uudistellen rietasta komppaa,
nähtävästikin mielissään siitä, että toinen samallainen pari hyväksyen
hänelle nauraa hohottaa.

-- Eihän se ole minun Kóstjani, eihän toki! huudahtelee äiti,
kauhuissaan katsellen tuota inhottavaa ukkoa, joka on kauhea juuri
siitä syystä, että hänen katseessaan ja huulissaan on jotain, mikä
muistuttaa Kóstjaa. -- Hyvä on, että tämä on unta, -- ajattelee hän. --
Tässähän oikea Kóstja on.

Ja hän näkee poikansa valkoisena, alastonna, pikku rinta pulleana,
istuvan ammeessa ja nauraa hihittäen polskivan jaloillaan. Eikä vaan
näe äiti, vaan tuntee, kuinka poikanen tarttuu hänen käsivarteensa,
kyynärpäätä myöten paljastettuun, tarttuu siihen ja suutelee, suutelee
ja vihdoin puraisee sitä, eikä tiedä, mitä hän vielä tekisi tuolle
armaalle käsivarrelle.

-- Niin, tämä se Kóstja on, eikä tuo hirvittävä ukko, -- sanoo äiti
itsekseen.

Ja näihin sanoihin hän herää ja kauhistuen tuntee olevansa keskellä
todellisuutta, josta ei enää mihinkään voi herätä.

Hän menee lastenkamariin, Njânja on tällä välin jo pessyt ja pukenut
Kóstjan. Poikanen makaa jollain korotuksella; nenä on terävä,
vahamainen, kuopat sieranten ympärillä, hivukset pyhkäisty otsalta.
Ympärillä tuohukset palavat, ja pienellä pöydällä pääpuolessa on
valkoisia, sinertäviä ja punertavia hyasintteja. Njânja nousee
tuoliltaan ja silmäkulmat koholla ja totisena katselee vainajaa, joka
tuossa makaa leuka koholla ja kasvot värähtämättöminä kuin kivi.
Toisesta ovesta astuu äitiä vastaan Matrjósha, yksinkertaisen ja
hyväntahtoisen näköisenä kuin ennenkin, silmät itkussa.

-- Mitenkäs tämä? Hän sanoi minulle, ett'ei saa olla pahoillaan, ja
itse on itkenyt! -- ajattelee äiti. Ja hän siirtää katseensa vainajaan.

Ensi silmänräpäyksessä häntä hämmästyttää ja vieroittaa tuo
kauhistuttava yhtäläisyys vainajan kasvojen ja unessa näkemänsä ukon
kasvojen välillä, mutta hän karkoittaa tämän ajatuksen. Ja tehtyänsä
ristinmerkin, hän koskettaa lämpöisillä huulillaan kylmää, vahamaista
otsaa, suutelee sitten pieniä, ristiinpantuja kätösiä, ja äkkiä
hyasinttien tuoksu se ikäänkuin puhuu hänelle jotain uutta, puhuu
siitä, että poissa on poikanen eikä enää milloinkaan palaja. Ja
valloilleen pyrkivä itku silloin on tukauttamaisilkan hänet... Hän
suutelee vielä kerran lapsen otsaa... Ja nyt hän itkee ensi kertaa.

Hän itkee, mutta hänen kyyneleensä eivät ole toivottomuuden, vaan
alistumisen ja liikutuksen kyyneleitä. Kipeältä tuntuu sydämessä, mutta
ei hän enää napise, eikä valita. Hän tietää nyt, että se, mikä ollut
on, oli niin olevakin ja oli siis hyvä.

-- Väärin on itkeä, rouva kulta, -- puhelee njânja, astuen vainajan luo
ja kokoonkäärityllä nenäliinalla pyhkäisten pois Kóstjan kuulakalle
otsalle jääneet äidin kyyneleet. -- Kyyneleet ne hänen sieluansa
pienoista vain rasittavat. Hyvä on hänen olla nyt. Enkelinä on,
synnitönnä. Mutta jos elää olisi saanut, ties miten olisi käynyt...

-- Niin, niin... mutta sydämessä tuntuu niin kipeältä, niin kipeältä,
-- virkkaa äiti.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Jumalallista ja inhimillistä - eli vielä kolme kuolemaa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.