Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Kolme ystävystä I-II
Author: Gorki, Maksim
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kolme ystävystä I-II" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



KOLME YSTÄVYSTÄ I

Kirj.

Maksim Gorkij


Venäjänkielestä suomentanut

Anton Helve



Helsingissä,
Työväen Sanomalehti-osakeyhtiö,
1903.



I.


Kershentson syvimmissä metsissä on paljon yksinäisiä hautoja;
niissä mätänevät erakkojen luut, miesten, joiden jumalanpelko oli
vanhanaikuista, ja eräästä sellaisesta erakosta, Antipasta, --
Kershentson kylissä kerrotaan seuraavaa:

Raaka, rikas talonpoika Antipa Lunjeff, vietettyään syntistä,
maailmallista elämää viisikymmenvuotiaaksi, rupesi tarkoin
ajattelemaan sielunsa tilaa, omantunnon vaivoissa jätti perheensä ja
meni metsiin. Sinne, jyrkän rotkon reunalle, salvoi hän itselleen
mökin ja eli siinä kahdeksan vuotta, talvet ja kesät, päästämättä
luoksensa ketään, olivatpa ne sitten tuttavia tai sukulaisia. Joskus
ihmiset, jotka olivat eksyneet metsään, sattumalta joutuivat hänen
majansa läheisyyteen ja näkivät Antipan rukoilevan polvillaan sen
kynnyksellä. Hän oli kauheannäköinen. Paastoaminen ja rukoileminen
oli hänet kuihduttanut, ja tukkansa ja partansa oli hän antanut
vapaasti kasvaa. Huomatessaan ihmisen, nousi hän seisomaan ja vaieten
kumarsi maahan asti hänelle. Jos häneltä kysyttiin, kuinka päästä
pois metsästä, osoitti hän äänetönnä kädellään tietä, vielä kerran
kumarsi maahan asti ja poistui majaansa sulkeutuen sinne. Kahdeksan
vuoden kuluessa nähtiin hänet usein, vaan ei kukaan koskaan kuullut
hänen ääntänsä. Hänen vaimonsa ja lapsensa kävivät joskus hänen
luonansa; hän otti vastaan heidän tuomansa vaatteet ja ruokavarat ja
kumarsi, kuten kaikille, heillekin maahan asti, vaan tapansa mukaan
ei virkkanut heille sanaakaan koko erakkoelämänsä aikana.

Hän kuoli samana vuonna, jolloin erakkojen majat hävitettiin, ja se
tapahtui seuraavalla tavalla:

Ispravnik [Järjestysmies maalla; nimismies. Suom. muist.]
poliisijoukon kera tuli metsään, ja näkivät he Antipan seisovan
polvillaan keskellä majaansa ja äänettömästi rukoilevan.

-- Hei, sinä siellä! -- huusi hänelle ispravnik. -- Tule ulos!
Särjemme pesäsi!... -- Mutta Antipa ei kuullut hänen ääntään. Kuinka
tahansa hänelle huusi ispravnik vanhus ei hänelle vastannut. Silloin
käski ispravnik väkisin tuoda Antipan majasta. Vaan väki nähdessään
erakon heitä huomaamatta yhä keskeymättä rukoilevan hartaasti,
hämmästyi hänen mielenlujuuttansa eikä totellut ispravnikkia.
Silloin ispravnik käski heidän särkeä majan, ja varovasti, peläten
satuttavansa rukoilijaa, he vaieten alkoivat purkaa kattoa.

Kalkkoivat Antipan pään päällä kirveet, ruskivat laudat ja putosivat
maahan, iskujen kumea kaiku kajahteli metsässä, kiertelivät hädissään
majan ympärillä linnut, melun säikyttäminä, vavahtelivat puiden
lehdet. Vanhus vaan yhä rukoili, ikäänkuin mitään näkemättä ja
kuulematta... Majan seinät alkoivat jo horjua, vaan yhä seisoi sen
isäntä polvillaan, liikkumatta. Ja vasta sitten, kun viimeisetkin
hirret olivat syrjään sysätyt entisiltä paikoiltaan ja itse ispravnik
astuen erakon luo, tarttui hänen hiuksiinsa, Antipa, nostaen silmänsä
taivaaseen päin, hiljaa lausui Jumalalle:

Armon Jumala... Anna heille anteeksi.

Ja, kaatuen seljälleen, kuoli hän.

Kun tämä tapahtui, oli Antipan vanhin poika, Jaakko,
kaksikymmenkolmi-vuotias ja nuorin, Terenti, oli täyttänyt
kahdeksantoista. Pulska ja väkevä Jaakko hankki itselleen jo
keskenkasvuisena kyläläisiltään hurjapään nimen, ja niihin aikoihin,
kun hänen isänsä kuoli, oli hän seutunsa suurin juoppo ja mellastaja.
Kaikilla oli hänestä valittamista: äidillä, kylänvanhimmalla,
naapureilla; hänet pistettiin kylmään koppiin, löylytettiin
ruoskilla, lyötiin muutenkin, tuomitsematta, vaan ei mikään
taltuttanut Jaakon reimaa luonnetta ja yhä vaikeammaksi kävi hänelle
elämä kylässä, lahkolaisten joukossa, jotka olivat ahkeria kuin
myyrät, ankaran-vakavia joka suhteessa ja itsepäisesti säilyttivät
vanhan uskon käskyt. Jaakko poltti tupakkaa, joi viinaa, pukeutui
saksalaiseen pukuun, rukoushetkissä eikä hartaudenharjoituksissa
käynyt, ja kun vakavat ihmiset varoittivat häntä, muistuttaen hänelle
isästä, vastasi hän leikillisesti:

-- Odottakaa, kunnian-ukot, -- kaikella on määränsä. Kunhan tässä
tarpeeksi syntiä teen minäkin, niin kadun. Mutta nyt on vielä
aikaista. Isällä älkää minua nuhdelko, -- viisikymmentä vuotta teki
hän syntiä, vaan katui vain kahdeksan... Syntiä on minulla kuten
linnunpojalla untuvia, vaan kunhan synnit kasvavat, kuin variksen
sulat, silloin on pojan aika katua...

-- Kerettiläinen! -- sanottiin Jaakko Lunjeffista kylässä, ja
häntä vihattiin ja pelättiin. Pari vuotta isän kuoleman jälkeen
Jaakko nai. Hurjalla elämällään oli hän hävittänyt kokonaan isän
kolmikymmenvuotisella ahkeralla työllä kokoaman omaisuuden, niin
ett'ei kukaan syntymäkylässä tahtonut antaa hänelle tytärtään
vaimoksi. Jostakin etäisestä kylästä otti hän kauniin orpotytön, ja
voidakseen pitää häät, möi hän isän mehiläispesät ja parin hevosia.
Hänen veljensä Terenti, arka, vaitelias ja pitkäkätinen kyttyräselkä,
ei estänyt hänen elämistään; kivulloinen äiti makasi uunilla ja
puheli sieltä hänelle pahaa ennustavalla, käheällä äänellä:

-- Kirottu!... Sääli armastasi!... Muista!...

-- Älkää hätäilkö, äitikulta! -- vastasi tavallisesti Jaakko. -- Isä
puhuu puolestani Jumalalle...

Alussa, lähes kokonaisen vuoden, eleli Jaakko vaimoineen
säädyllisesti ja hiljalleen, alkoipa jo töitäkin tehdä, vaan sitten
taas hurjaantui, ja oltuaan useita kuukausia kadoksissa, palasi hän
vaimonsa luo pahanpäiväiseksi peitottuna, repaleisena, nälkäisenä...
Kuoli sitten Jaakon äiti; hautajaispidoissa juopunut Jaakko kuritti
niin kovakouraisesti vanhaa vihamiestään, kylänvanhinta, että hänet
siitä hyvästä pistettiin rangaistuskomppaniaan. Oltuaan siellä
aikansa, ilmestyi hän taas kylään, pää paljaaksi ajeltuna, synkkänä,
ilkeänä. Kyläläiset yhä enemmän vihasivat häntä, siirtäen vihansa
Jaakon perheeseenkin, etenkin viattomaan kyttyräselkään Terentiin,
joka pienestä pitäen oli ollut tyttöjen ja poikien pilkan esineenä.
Jaakkoa haukuttiin vangiksi ja ryöväriksi, Terentiä rujokkaaksi ja
velhoksi. Terenti vastaukseksi haukkumisiin ja ivaan vaikeni, Jaakko
taas julkisesti uhkasi kaikkia:

-- Hyvä! Odottakaahan!... Kyllä teille näytän!

-- Hän oli tuossa neljänkymmenen seuduissa, kun kylässä sattui
tulipalo; häntä syytettiin sytyttäjäksi ja hänet lähetettiin
Siperiaan.

Terentin niskoille jäi Jaakon vaimo, joka tulipalon aikana oli
tullut hulluksi, ja hänen lapsensa Ilja, kymmenvuotias tanakka
mustasilmäinen poika, joka ikäänsä nähden tuntui pikkuvanhalta. Kun
Ilja kulki kadulla, juoksivat kylän lapset hänen kintereillään ja
viskelivät häntä kivillä. Aikaihmiset taas hänet nähdessään sanoivat:

-- Hyi, paholaisen pentu! Pakkotyöläisen sikiö!... Kunpahan
loppuisit!...

Ruumiilliseen työhön kykenemätön Terenti oli ennen tulipaloa käynyt
kauppaa tervalla, langalla, neuloilla ja kaikella rihkamalla, vaan
tulipalo, joka poltti puoli kylää, hävitti Lunjeffien mökinkin ja
kaikki Terentin tavarat, niin että sen jälkeen Lunjeffeille jäi
jälelle vain hevonen ja neljäkymmentäkolme ruplaa rahaa -- eikä
mitään muuta. Huomattuaan, ett'ei hän mitenkään voinut enää tulla
toimeen kylässä, jätti Terenti veljensä vaimon erään loisvaimon
hoidettavaksi puolenruplan kuukautisesta maksusta, osti vanhat
vankkurit, istutti veljenpoikansa niihin ja päätti matkustaa
lääninkaupunkiin, toivoen siellä eräältä Lunjeffien kaukaiselta
sukulaiselta, joka palveli viinurina muutamassa ravintolassa, Petruha
Filimonoff'ilta, elämisen apua.

Läksi Terenti kotisijoiltaan yöllä, kaikessa hiljaisuudessa, kuten
varas. Ääneti ohjasi hän hevostaan ja tavan takaa katsahti taaksensa
suurilla mustilla silmillään. Hevonen kulki käyden, vankkurit
heiluivat mainiosti, ja pian nukkui Ilja heiniin kaivautuneena syvää
lapsen unta...

Heräsi hän keskellä yötä jostakin peloittavasta, oudosta äänestä,
joka muistutti suden ulvontaa. Yö oli valoisa, vankkurit seisoivat
metsänrinteessä; niiden lähellä kuljeskeli hevonen ja päristellen
hamuili suuhunsa kasteista ruohoa. Suuri, kuivalatvainen mänty kasvoi
kaukana kedolla yksinäisenä, ikäänkuin metsästä karkoitettuna. Pojan
tarkat silmät etsivät rauhattomasti setää, ja yön hiljaisuudessa
kuului selvästi hevosen kavioiden harva, kumea tömähteleminen maahan,
raskailta henkäyksiltä tuntui sen pärskyminen ja alakuloiselta kuului
käsittämätön vapiseva ääni, peloittaen Iljaa.

-- Se-tä! -- hiljaa äänsi hän.

-- Hä, mitä? -- kiireesti vastasi Terenti, ja ulvonta heti taukosi.

-- Missä olet?

-- Täällä... makaa vaan...

Silloin Ilja huomasi, että setä, mustana ja näköjään kuin maasta
kiskottu kanto, istui muutamalla kummulla metsän rinteessä.

-- Minua peloittaa, -- sanoi poika.

-- Mikä sitten? Mikä peloittaa?... Yksin me olemme...

-- Mikä ulvonee...

-- Unta näit... -- hiljaa sanoi kyttyräselkä.

-- Totta jumaliste ulvoo.

-- No... lienee susi... Se on -- kaukana... Nuku sinä vaan...

Vaan ei enää nukuttanut Iljaa. Hiljaisuus tuntui kolkolta, ja
korvissa yhä kuului valittava ääni. Hän katsahti ympärilleen, seutua
silmäsi, ja huomasi, että setä katsoo sinne, missä vuoren takana,
kaukana metsän keskellä, seisoo viisitorninen, valkoinen kirkko
ja jonka yläpuolella kirkkaasti kumottaa suuri, pyöreä kuu. Ilja
tunsi sen Romodanoff'in kirkoksi ja tiesi nyt, että kaksi virstaa
tännempänä, lähempänä häntä ja setää, metsän keskellä, laakson
partaalla, on heidän kylänsä -- Kitjeshnaja.

-- Emmepä ole kauaksi päässeet, -- virkkoi hän miettivästi.

-- Mitä? -- kysyi setä.

-- Kauemmaksi pitäisi kulkea, sanon... Voi vielä joku sieltä...

Ilja nyykäytti vihamielisesti päätään kyläänsä päin.

-- Lähdemme... odota... -- virkkoi setä.

Ja taas syntyi hiljaisuus. Ilja kytristyi kokoon nojaten vankkurien
etuseinään, ja alkoi katsoa sinnepäin minne setä katsoi. Kylää
ei näkynyt metsältä, vaan hänestä tuntui kuin hän sen näkisi
kokonaisuudessaan mökkineen ja ihmisineen, ja pajuineen, joka kasvoi
keskellä katua olevan kaivon vieressä. Pajun juurella makaa hänen
isänsä köydellä sidottuna, päällä risainen paita; kädet ovat sidotut
selän taakse, paljas rinta on työntynyt ulospäin ja pää on ikäänkuin
kasvettunut kiinni pajun runkoon. Makaa hän liikkumatta kuin tapettu,
katsoen kauheannäköisillä silmillään talonpoikia, jotka seisovat
kylänvanhimman mökin luona. Niitä on paljon, kaikki ne ovat ilkeitä,
huutavat ja riitelevät. Sitä muistellessaan tuli pojalle ikävä ja
katkera pala nousi kurkkuun, Häntä itketti ikävästä ja öisestä
kosteudesta, vaan ei hän tahtonut häiritä setäänsä, ja siksi hän
pidättihe, kytristäen yhä enemmän kokoon pientä ruumistaan...

Äkkiä kuului taas hiljaista ulvomista. Ensin joku raskaasti huokasi,
itkeä nyyhkytti ja sitten valittavasti ulisi:

-- Oo-oo-uu-oo-oo!...

Poika hätkähti kauhusta ja milt'ei jäykistyi. Vaan ääni yhä kuului,
ja se kasvoi.

-- Setä! Sinäkö ulvot?... -- huusi Ilja.

Terenti ei vastannut eikä edes liikahtanutkaan. Silloin poika hyppäsi
vankkureista maahan, juoksi sedän luo, lankesi polvilleen hänen
jalkoihinsa, kietoi kätensä niiden ympäri ja alkoi itkeä. Itkunsa
lomasta kuuli hän sedän äänen:

Häätivät... meidät... Herra Ju-mala! Mihin menemme...?

Vaan poika, niellen kyyneleitään, puhui:

-- Annahan aikaa... kasvan suureksi... näytän niille!... niin...

Itkettyään kyllikseen, nukkui hän. Silloin otti setä hänet syliinsä,
kantoi hänet vankkureihin, vaan itse poistui hän loitommalle ja
rupesi taas ulvomaan pitkäveteisesti, valittavasti.

       *       *       *       *       *

Muisti Ilja tulonsa kaupunkiin. Heräsi hän eräänä aamuna varhain ja
näki edessään joen, leveän, sameavesisen, ja sen takana, korkealla
vuorella, ryhmän taloja, puna- ja vihreäkattoisia ja korkeita, ja
talojen välillä tuuheita puita. Talot ylenivät vuoren rinnettä
tiheänä, kauniina ryhmänä, ja vuoren harjalla muodostivat ne tasaisen
rivin ja katsoivat sieltä ylpeästi joen poikki. Kirkkojen kultaiset
ristit ja kupoolit kohosivat niiden kattojen yläpuolelle korkealle
taivaalle. Aurinko oli vasta noussut; sen vinot säteet heijastivat
talojen ikkunoihin, ja koko kaupunki säteili kirkkaanvärisenä, kiilsi
kullalta.

-- Niinpä sitä nyt, ai-ai! -- hiljaa huudahti poika, katsellen silmät
selkosen seljällään, mainiota kuvaa, ja kauan, vaieten, ihaili sitä.
Sitten välähti hänen mieleensä levoton ajatus, missä tulee asumaan
hän, pieni, mustatukkainen, pörröpäinen poikanen, jolla on huonot,
raitavat piikkoiset housut jalassa, ja hänen kyttyräselkäinen,
saamaton setänsä? Päästetäänkö heitä sinne, tuohon puhtaaseen,
rikkaaseen, kullalta loistavaan, suuren-suureen kaupunkiin? Hänen
johtui mieleensä, että heidän vankkurinsa juuri siksi seisovat tässä,
joen rannalla, kun kaupunkiin ei päästetä köyhää väkeä, riekaleisiin
puettuja ja rumia. Ja siis setä on mennyt pyytämään, että päästäisi.

Ilja pelkomielellä alkoi hakea katseillaan setää. Sekä heidän
vankkuriensa etu- että takapuolella oli paljon kuormia; toisissa
oli puisia maitoastioita, toisissa lintuvasuja, kurkkuja, sipulia,
niinikoppia täynnä marjoja, perunasäkkiä. Kuormilla ja niiden
vieressä istui ja seisoi miehiä ja eukkoja, ja kummallista väkeä
ne olivat. Puhelivat he äänekkäästi ja seikkaperäisesti, eivätkä
heidän vaatteensa olleet sinistä piikkoa, vaan enimmäkseen kirjavaa
karttuunia ja tulipunaista kumatshia [pumpulikangasta. Suom.
muist.]. Milt'ei jokaisella oli saappaat jalassa, ja vaikka heidän
lähellään käveli edestakaisin sapelilla varustettuja miehiä, --
järjestysmies tai poliisi, -- niin he eivät ainoastaan näyttäneet
olevan pelkäämättä, vaan eivät he edes tervehtineet heitä. Ja se
miellytti suuresti Iljaa. Vankkureilla istuen katseli hän auringon
kirkkaasti valaisemaa eloisaa kuvaa, ja haaveili sitä aikaa, jolloin
hänkin vetää jalkaansa saappaat ja pukeutuu kumatshipaitaan. Kaukana,
talonpoikain joukosta, tuli näkyviin setä Terenti. Hän kulki, ottaen
reimoja askelia syvässä hiekassa, pääpystyssä; hänen kasvonsa
loistivat ilosta ja jo kaukaa hymyili hän Iljalle, ojentaen kättään
häntä kohden ja jotakin näyttäen.

-- Jumala on kanssamme, Iljuha! Elä huolehdi! Petruha-sedän heti
löysin... Saapas tuosta, pureksi sitä ensi hätään!...

Ja hän antoi Iljalle rinkelin.

Poika milt'ei hartaudella otti sen, pisti povellensa ja rauhattomasti
kysyi:

-- Eikö päästetä kaupunkiin?

-- Heti päästetään... Tuolla tulee lautta -- niinpä lähdemme.

-- Mekin?

-- Kuinkas muuten? Mekin menemme... Emme tässäkään voi elää...

-- Oh! Minä kun luulin, ettei meitä päästettäisikään... Mutta missä
me rupeamme siellä asumaan?

-- Se on vielä tietymätöntä... Herra osoittaa...

-- Jospa tuossa suuressa, punaisessa...

-- Hullu! Sehän on kasarmi!... Siinä asuu sotamiehiä...

-- Mutta tuossa toisessa... entäs jos tuossa!

-- Kyllä sinua on! Korkealla on meistä!...

-- Mitä vielä! -- vakuuttavasti sanoi Ilja.

-- Kohoamme niinkin korkealle!...

-- Voi sinua! -- huokasi Terenti-setä ja poistui jonnekin.

Asumaan he joutuivat aivan kaupungin laitaan, kauppatorin viereen,
suureen, harmaaseen taloon. Joka puolelle sitä oli rakennettu
erinäköisiä lisärakennuksia, toiset uudempia, toiset yhtä
harmaan-likaisia kuin se itsekin. Ikkunat ja ovet olivat siinä
kieroja, ja kaikki siinä narisi. Lisärakennukset, aita, portti,
-- kaikki ne yhdessä muodostivat puolimädänneen puuläjän, johon
oli yltyleensä kasvanut vihertävää sammalta. Ikkunaruudut olivat
vanhuuttaan himmeitä, fasaadista oli muutamia hirsiä pullistunut
ulospäin, ja siksi oli talo isännän näköinen, joka siinä piti
ravintolaa. Isäntä niinikään oli vanha ja harmaa; hänen silmänsä
muistuttivat talon ikkunaruutuja; käydessään nojasi hän paksuun
keppiin; hänestä tuntui nähtävästi vaikealta suuren vatsansa
kantaminen, ja hänkin narisi aina.

Terenti-setä asettui asumaan erääseen talon lukemattomista sopukoista
maakerroksessa, penkille ikkunan ääreen, joka antoi pihan perälle,
jossa oli suuri muraläjä ja kasvoi vanha, tuuhea lehmus ja kaksi
seljapuupensasta. Kolmen päivän kuluttua talonisäntä, osoittaen
kepillään Iljaa, joka oli kätkeytynyt, häntä peläten, muraläjän
taakse, ja sieltä säikähtyneillä silmillä katseli häntä, marisevalla
äänellä virkkoi:

-- Kenen olet poika, häh? Mistä olet ilmestynyt, häh?

Ilja silmiään räpyttäen vaikeni.

-- Hei, kenen poika tuo rehveli on? Kuin jo olisi täältä! Mene
tiehesi, pojanpakana! Kyllä minä sinulle!... Häts! Voi, sinä sen, --
rottako olet, vai? Mitä? Astioiden pesijän? Poika? Ahaa! Veljenpoika?
Kyttyräselkä veijari, hänen olisi pitänyt sanoa, että hänellä
on veljenpoika! Pjotr! Mitä ällistelet, häh? Kyttyräseljällä on
veljenpoika -- mitä se merkitsee? Kuin jo olisi täältä!...

Punakka viinuri Petruha katsoi pihalle ravintolan ikkunasta ja
kiharoitaan pudistellen myös huusi:

-- Väliaikaisesti, Vasili Dorimendontitsh, alaikäinen Ilja... täysi
orpo... Otettu tänne minun tieteni... vien pois, jos ette halua...

Kun Ilja kuuli, että hänet aiotaan viedä pois, rupesi hän parkumaan
täyttä kurkkua, ja kiitäen nopeasti kuin nuoli isännän ohi, pujahti
hän kellarikerroksen ikkunasta sisään kuin hiiri koloonsa. Siellä hän
heittäytyi pitkälleen penkille, painoi päänsä sedän karkeaan viittaan
ja rupesi itkemään vavisten pelosta. Siihen hätään joutui sitten
setäkin ja hän sai hänet tyyntymään.

-- Mitä joutavia! älä pelkää!... Sillä on aina tapana huutaa niin...
Vanhuuttaan höpertää... Määräävä henkilö täällä ei ole hän, vaan
Petruha... Petruha on asioissa päänä!... Hänelle ole mieliksi!...
Kunnioita häntä! Isäntä on ihan jonninjoutava henkilö hänen
rinnallaan...

Ensi aikoina kierteli Ilja talon kaikki sopukat. Talo miellytti
häntä ja hämmästytti avaruudellaan. Siihen oli ahdettu niin paljon
ihmisiä asumaan, että niitä Iljan mielestä oli enemmän kuin koko
Kitjeshnajan kylässä. Ja meluisata siellä oli. Molemmat kerrokset
kuuluivat ravintolalle, joka aina oli väkeä täynnä; ylisillä asui
juoppoja naisia, ja eräs heistä, Matitsa nimeltään, mustaverinen,
suuri kokoinen, karkea-ääninen, säikytti poikaa vihaisilla, tummilla
silmillään. Maakerroksessa asui Perfishka-suutari sairaine,
jalattomine vaimoineen ja seitsenvuotisine tyttärineen, lumpunkokooja
Jeremei-ukko, kerjäläis-akka, laiha ja riitaisa, josta syystä häntä
talon asukkaiden kesken kutsuttiin avokurkuksi, ja ajuri Makar
Stepanitsh, elähtänyt mies, tyyni ja vaitelias. Pihan nurkassa oli
paja; aamusta iltaan paloi siellä tuli, terästettiin pyörärautoja,
kengitettiin hevosia, vasarat kalkkoivat, ja roteva, suonikas
Savel-seppä jyreällä äänellä lauloi loppumattoman pitkiä laulujaan.
Toisinaan tuli pajaan Savelin vaimo, pieni, täyteläinen nainen,
ruskeatukkainen, sinisilmäinen. Hän piti aina päässään valkoista
huivia, ja oudolta näytti tuo valkoinen pää mustassa pajassa.
Hän miltei aina nauroi sointuvalla äänellään, ja Savel säesti
häntä kovasti, kuin moukarilla lyöden. Useimmiten hän kuitenkin
vastaukseksi vaimonsa nauruun ärjyi. Kerrottiin hänen suuresti
rakastavan vaimoaan, vaan tämä kuului sopimattomasti elävän...

Jokaisessa talon sopukassa istui ihminen, ja aamusta myöhään iltaan
tärisi se huudoista ja melusta, ikäänkuin siinä, kuten vanhassa
ruostuneessa kattilassa, jotakin olisi kiehunut tai paistunut.
Iltasin kaikki asukkaat tulivat ulos sopukoistaan pihalle ja talon
portilla olevalle penkille; Perfishka-suutari soitti hanuria, Savel
mörisi laulujaan, ja Matitsa, jos sattui olemaan juovuksissa, lauloi
jotakin omituista, hyvin surullista laulua, jonka sanoista oli
mahdoton saada selvää, ja aina jotakin katkerasti itki.

Johonkin pihan kolkkaan kokoontuivat kaikki talon lapset Jeremei-ukon
ympärille ja piirissä istuen pyysivät:

-- Ukko-kulta! Kerro satu!

Ukko katsoi heihin kipeillä punaisilla silmillään, joista alituisesti
pitkin hänen ryppyisiä kasvojaan vuosi sameita kyyneliä ja, painaen
syvään päähänsä vanhaa ketunnahkalakkiaan, alkoi laulavalla,
vapisevalla kimeällä äänellä:

"Syntyipä eräässä valtakunnassa kerettiläinen tuntemattomista
vanhemmista, joita Kaikkinäkevä Herra Jumala rankaisi pojalla..."

Jeremei-ukon pitkä, harmaa parta vapisi ja tärisi, kun hän avasi
mustan hampaattoman suunsa, vapisi pääkin, ja pitkin ryppyisiä poskia
vuosi kyyneleitä.

"Ja julkea oli tämä kerettiläispoika: Jeesukseen Kristukseen
ei uskonut, ei rakastanut Jumalan Äitiä, kirkon ohi kulki --
ristinmerkkiä tekemättä, ei isää eikä äitiä totellut..."

Lapset kuuntelivat ukon kimakkaa, vapisevaa ääntä ja ääneti katsoivat
hänen kasvoihinsa.

Toisia tarkkaavaisemmin kuunteli ja katsoi vaaleaverinen Jashka,
Petruha-viinurin poika. Hän oli laiha, terävänenäinen poika,
suuripäinen ja hoikkakaulainen. Kun hän juoksi, heilahteli
hänen päänsä olkapäältä toiselle, aivan kuin se olisi ollut
putoamaisillaan. Hänen silmänsä niinikään olivat suuret ja hiukan
levottomat. Ne aina arasti livahtivat joka esineen ohi, ikäänkuin
peläten pysähtyä mihinkään, vaan kerran pysähdyttyään pullistuivat
ne omituisesti ulospäin, katsoa murjottivat ja antoivat Jaakon
kasvoille lammasmaisen ilmeen. Hän erosi toisista lapsista hienojen,
verettömien kasvojensa ja puhtaan, ehjän pukunsa kautta. Ilja heti
tuli hänen hyväksi ystäväkseen, ja jo tuttavuuden ensi päivänä kysyi
Jaakko salaperäisellä äänellä uudelta toveriltaan:

-- Onko siellä maalla paljon noitia?

-- On -- vastasi Ilja. -- Noita-akkojakin on... Ihan meidän
naapurissa asui noita.

-- Oliko se punainen? -- kuiskaten tiedusteli Jaakko.

-- Harmaa... ne ovat kaikki harmaita.

-- Kun harmaita lienevät olleen, niin eivät ne ole vaarallisia.
Harmaat ovat hyväluontoisia... Mutta punaiset -- huh, huh! Ne juovat
verta...

He istuivat pihan parhaassa ja mukavimmassa kolkassa, seljapuupensaan
ja lehmuksen alla, muraläjän takana. Sinne pääsi kapeasta solasta,
talon ja vajan välistä; siellä oli aina rauhallista eikä sinne
näkynyt muuta kuin taivas pään yläpuolella ja talon seinä, jossa oli
kolme ikkunaa, ja niistäkin kaksi oli umpeen naulattu. Siitä tuli
toverusten lempipaikka. Lehmuksen oksilla sirkuttivat varpuset, ja
sen juurella, maassa, istuivat pojat keskustellen kaikesta, mikä
heidän huomiotaan veti puoleensa.

Pitkät päivät pyöri Iljan silmien edessä meluten ja pauhaten jotakin
hyvin suurta ja kirjavaa häikäisten ja huumaten häntä. Alussa hän
ällistyi ja ikäänkuin tyhmeni tuon vilkkaan elämän pyörinässä.
Seisoen ravintolassa sen pöydän vieressä, jossa Terenti-setä hikisenä
ja märkänä pesi astioita, katseli Ilja, kuinka ihmiset tulevat,
juovat, syövät, huutavat, suutelevat, tappelevat, laulaa hoilottavat.
Hikisiä ne ovat, väsyneitä, likaisia, tupakansavu pilviä leijailee
niiden ympärillä, ja siinä savussa ne mässäävät kuin vähämieliset...

-- Kuule, kuule! -- puhelee hänelle setä, kyttyrä keikkuen ja
lakkaamatta helistellen laseja. -- Mitä sinä täällä? Mene pihalle!
Muuten sattuu vielä isäntä näkemään ja toruu!...

-- Kas vaan, ai, ai! -- ajatuksissaan huudahti Ilja
lempihuudahduksensa ja poistui pihalle huumaantuneena
ravintola-elämästä. Vaan pihalla Savel kalkutteli vasaraansa ja
riiteli kisällinsä kanssa, maakerroksesta kuului Perfishka-suutarin
iloinen laulu, ja ylhäällä juopuneet naiset riitelivät keskenänsä
haukkuen ja kirkuen. Pashka, Savelin poika, ratsasti keppihevosella
ja huusi vihaisella äänellä:

-- Ptruu, perkele!

-- Hänen pyöreä naamansa oli kokonaan lian ja noen peitossa; otsassa
oli hänellä kuhmu; paita oli rikki, ja sen lukemattomista rei'istä
paistoi vankka ruumis. Hän oli talon suurin huimapää ja tappelija; jo
kahdesti oli hän ehtinyt antaa aika kolauksen kömpelölle Iljalle. Kun
sitten Ilja itkien valitti siitä sedälleen, levitti tämä vaan käsiään
sanoen:

-- Mitä joutavia!... Minkä sille teet? Kärsi!... Ohi menee!

-- Kun minä vaan lähden ja annan oikein! -- uhkaili kyyneltensä
lomasta Ilja.

-- Koetappas vaan! -- ankarasti virkkoi setä. -- Et millään ehdolla
saa sitä tehdä!...

-- Mutta kun hänkin!...

-- Se on toista se!... Hän on, näes... täkäläinen... omaa väkeä...
Sinä taas vieras...

Ilja jatkoi uhkailujaan, kunnes setä äkkiä suuttui ja ärjäsi hänelle,
jota hän harvoin teki. Silloin Ilja hämärästi ymmärsi, ettei häntä
voitu verrata "täkäläisiin" poikiin, ja kätkien vihansa Pashkaan,
kiintyi hän yhä lähemmin Jaakkoon.

Jaakko käyttäytyi säädyllisesti: hän ei koskaan kenenkään kanssa
tapellut, vieläpä huusikin harvoin. Hän miltei lainkaan leikkinyt,
vaan sen sijaan mielellään puhui siitä, millaisia leikkejä leikkivät
rikasten lapset pihoissa ja kaupungin puistossa. Kaikista talon
lapsista, Iljaa lukuunottamatta, seitsenvuotias Perfishka-suutarin
tytär Mashka oli ainoa, jota Jaakko piti ystävänään. Se oli likainen
tyttö-pahainen, hoikka ja hento; hänen pieni, mustakiharainen päänsä
aamusta iltaan keikkui pihalla. Hänen äitinsä istui niinikään
aina maakerrokseen johtavan oven suussa. Hän oli suuri kooltaan;
paksu hiuspalmikko riippui aina pitkin selkää hänen alituisesti
ommellessaan syvään kumartuneena työnsä yli. Kun hän kohotti
päätään, katsoaksensa tytärtään, sai Ilja nähdä hänen kasvonsa. Ne
olivat karkeat, siniset, liikkumattomat kuin kuolleella. Ja hänen
mustat, hyväntahtoiset silmänsä niinikään olivat liikkumattomat.
Hän ei koskaan puhellut kenenkään kanssa, kutsuipa hän tytärtäänkin
tavallisesti merkeillä luoksensa, toisinaan kuitenkin, vaan hyvin
harvoin, huutaen käheällä, painuneella äänellä:

-- Masha!

Alussa Iljaa jokin miellytti tuossa naisessa, vaan saatuaan tietää,
ettei hän kolmeen vuoteen ole voinut käyttää jalkojaan ja että hän
pian kuolee, alkoi hän peljätä häntä.

Kerran, kun Ilja kulki hänen läheltään, ojensi hän kätensä ja tarttui
hänen paitaansa, vetäen pelästyneen pojan luoksensa.

-- Pyydän sinua... -- sanoi hän, -- älä loukkaa Mashaa!... älä
loukkaa!...

Hänen oli vaikea puhua: hän hengästyi.

-- Älä loukkaa... rakkaani!...

Ja katsoen surullisilla silmillään Iljaa silmiin, päästi hän hänet.
Siitä lähtien alkoi Ilja Jaakon kanssa huolellisesti vaalia suutarin
tytärtä, koettaen varjella häntä monista elämän ikävyyksistä.
Hän ei voinut olla antamatta arvoa aikaihmisen pyynnölle, sillä
kaikki muut aikaihmiset vaan käskivät. Sitä paitsi ne aina löivät
pieniä. Makar-ajuri tömisytti jalkojaan ja löi lapsia märällä
rätillä kasvoihin, jos he sattuivat menemään liian lähelle häntä,
kun hän pesi rattaita. Savel suuttui kaikkiin, jotka pistäysivät
asiatta hänen pajaansa paljaasta uteliaisuudesta, ja heitti lapsia
hiilisäkillä. Perfishka paiskasi, millä sattui, jokaista, joka sattui
seisahtumaan hänen ikkunansa eteen, pimentäen häneltä valon...
Toisinaan löivät lystikseen, ikävästä tai ollen ilvehtivinänsä lasten
kera. Jeremei-ukko oli ainoa, joka ei koskaan tapellut.

Ennen pitkää alkoi Iljasta tuntua, että maalla oli paljoa parempi
elää, kuin kaupungissa. Saattoihan maalla kävellä, missä puuttui,
vaan täällä kielsi setä poistumasta pihastakin; maalla sai syödäkseen
kurkkuja, herneitä ja jos jotakin, mutta täällä ryytimaita ei
ollut, vaan kaikki piti ostaa rahalla. Siellä on sekä väljempää
että hiljaisempaa, kaikki ihmiset tekevät siellä samaa työtä, --
täällä jokainen riitelee, tyrkkii toinen toistansa, kukin tekee,
mitä tahtoo, ja kaikki he ovat köyhiä, elävät vieraan leivästä
-- puolinälkäisinä, Ilja kuljeskeli pihalla päivät pääksytysten,
ja hänestä rupesi elämä tuntumaan ikävältä tässä harmaassa,
painostavassa talossa, jonka ikkunaruudutkin olivat niin himmeitä.

Kerran päivällistä syötäessä Terenti-setä, raskaasti huoaten, virkkoi
veljenpojallensa:

-- Syksy on käsissä, Iljuha... -- Niin! Pistää se kätemme
ruuvipihtiin!... tiukkaan pistääkin!... Voi, hyvä Jumala!...

-- Hän vaipui mietteisiinsä ja kauan oli hän vaiti, alakuloisesti
tuijottaen kaalivatiin. Mietteisiinsä vaipui poikakin. Söivät he
saman pöydän ääressä, jolla kyttyräselkä pesi astioita. Ravintolassa
kävi hirveä melu.

-- Petruha tässä äsken sanoi, että sinut Jaakon kanssa olisi pantava
kouluun... Ho, hoh! Olisi pantava, ymmärrän minäkin... Luku- ja
kirjoitustaidotta olet täällä kuin sokea!... hukkaan joudut! Mutta
koulua varten pitää sinut vaatettaa, kengät saada jalkaan!... Vaan
viiden ruplan kuukausipalkalla ei vaatteita osteta!... Voi, hyvä
Jumala! Sinä olet toivoni!...

Sedän huokaukset ja hänen surulliset kasvonsa liikuttivat Iljan
mieltä, ja hän hiljaa ehdotti:

-- Lähdetään täältä!...

-- Mi-i-hin! -- pitkäveteisesti ja alakuloisesti kysyi kyttyräselkä.
-- Minne voisimme mennä?...

-- No, vaikka metsään!? -- sanoi Ilja, äkkiä innostuen.

-- Kerroithan, kuinka kauan isoisä asui yksin metsässä! Mutta
meitä on kaksi! Niinipuun kuoria kiskottaisi!... Kettuja ja oravia
tappaismme kuin Kornei Silmäpuoli... sinä käyttäisit pyssyä... minä
ansoja... Lintuja Pyydystäisin monenlaisia... Jumalauta! Marjoja
siellä on, sieniä... Lähdetäänkö?...

Setä katsoi häneen ystävällisesti ja hymyillen kysyi:

-- Entä sudet? Entä karhut?

-- Onhan meillä pyssy! -- tulisesti huudahti Ilja. -- Kun tulen
suureksi, petojakaan en pelkää!... Käsin otan niitä hengiltä!...
Nytkään en enää ketään pelkää! Täällä on elämä ahdasta, tiukkaa!
Vaikka pieni olenkin, näen kuitenkin... Pahemmin täällä tapellaankin
kuin maalla, niin kyllä... Huomaanhan minä, puusta en ole! Seppä kun
kerran kolahuttaa päähän, soi korva tilliä pitkät ajat jälestäpäin...!

-- Voi, sinua orporaukka! -- sanoi Terenti ja heittäen lusikan
kädestään läksi hän jonnekin. Kiireesti hän läksi...

Saman päivän iltana, väsyttyään pihalla kuljeksimiseen, jossa jo
kaikki oli hänelle tuttua, istui Ilja lattialla, lähellä sedän
pöytää, torkuksissa, kuunnellen Terentin keskustelua Jeremei-ukon
kanssa, joka oli tullut ravintolaan teetä juomaan. Lumppujenkokooja
oli tullut kyttyräseljän hyväksi ystäväksi, ja palattuaan työstä,
istuutui hän aina teetä juomaan lähelle Terentin pöytää.

-- Mitä joutavia! -- kuuli Ilja Jeremein kitisevän äänen sanovan.
-- Sinä -- tiedä turvautua Jumalaan!... Sinä mieti vaan mielessäsi
-- Jumala! Hän! Sinä olet kuin Hänen orjansa... siksi on sanassakin
sanottu -- orja! Tiedä siis -- sinä olet Jumalan orja. Kaikki,
mitä sinulla on, on Jumalalta!... Sekä hyvä että paha -- kaikki on
Häneltä! Hän tutkii, Hän näkee sinun elämäsi, Hän, Isämme, kaikki
näkee!... Ja tulee kerran sinullekin valoisa päivä, silloin sanoo
Hän enkelille: taivaallinen palvelijani! mene huojentamaan maallisen
orjani, Terentin, elämä... Ja saapuu silloin onnesi... saa-aa-puu-uu!

-- Minä, ukkokulta, turvaudun Herraan -- mitä muuta minun tehdä
pitää? -- hiljaa puhui Terenti. -- Uskon -- Hän auttaa!

-- Hänkö? Ei milloinkaan, sanon sinulle, hyljää Hän ihmistä maan
päällä. Maan on Jumala antanut koetellakseen meitä... täyttääksemme
Hänen käskynsä... Hän katsoo korkeuksistansa ja seuraa: kuinka
rakastatte toinen toistanne, ihmiset? Niinkö, kuin Hänen Poikansa
käski teitä?... Ja kun Hän näkee Terentin vaivalloisen elämän, niin
lähettää Hän siunatun sanoman Jeremei-ukolle: hei, Jerema, auta Minun
orjaani!...

Ja äkkiä toisella äänellä, joka muistutti Petruha-viinurin ääntä, kun
hän oli suutuksissaan, -- sanoi ukko. Terentille:

-- Iljan kouluun varustamiseen annan sinulle puolikymmentä ruplaa...
Säästän, hankin... Lainaksi annan... Tulee rikkaaksi, kun antaa...

-- Ukkokulta! -- hiljaa huudahti Terenti.

-- Seis, pidä suusi! Sillävälin anna poika minulle, -- mitään ei
hänellä ole tekemistä tässäkään!... Palvelkoon hän minua koroista...
Rättiä kerää, luita kokoo... Enpähän aina tarvitse taivuttaa vanhaa
selkääni...

-- Jumala sinulle palkitkoon!... -- huudahti kyttyräselkä.

-- Jumala -- minulle, minä -- sinulle, sinä -- hänelle ja hän taas
Jumalalle, niin se kiertyy... Eikä kukaan, siten jää toiselle
velkaa... He-he-he-he! Rakkaani! Oh, veliseni! Olen elänyt ja elänyt,
katsellut katselemistani -- mitään muuta kuin Jumalan, en ole nähnyt.
Kaikki on Hänen, kaikki on Hänelle, kaikki on Häneltä, kaikki on
Häntä varten!...

Ilja nukkui kuunnellessaan näitä hiljaisia puheita. Mutta seuraavana
aamuna varhain Jeremei-ukko herätti hänet ja iloisesti virkkoi:

-- Kas niin, nyt kävelylle, Iljushka! Joutuin nyt! Pese silmäsi!

       *       *       *       *       *

Hyvä oli Iljan elää ystävällisen Jeremein palveluksessa. Joka
aamu varhain ukko herätti pojan, ja myöhään iltaan asti kulkivat
he pitkin kaupunkia, kooten vaateriepuja, luita, paperipalasia,
raudankappaleita, nahkapalasia. Suuri oli kaupunki ja paljon
merkillistä oli siinä, niin että ensi aikoina Ilja huonosti auttoi
ukkoa, yhä tarkastellen ihmisiä ja taloja, kaikkea kummastellen
ja kaikesta kysellen ukolta... Jeremei oli halukas puhumaan. Pää
syvään painettuna, maahan katsellen, kulki hän pihasta pihaan,
koputellen rautapäisellä kepillään maahan, pyyhkien kyyneleitä
poskiltaan ryysyisen nuttunsa hihalla tai likaisen pussin
nurkalla ja, vaikenematta, laulavalla äänellä, yksinkertaisesti
kertoen apulaiselleen: -- Tuo talo on kauppias Ptshelinin, Savva
Petrovitshin. Rikas mies on kauppias Ptshelin!... Hopean hohdossa ja
kullan kiillossa elää...

-- Ukko-kulta, -- kysyi Ilja, -- kuinka sitä tullaan rikkaaksi?

-- Vaivaa sitä varten nähdään, työtä tehdään... Sekä päivät että yöt
työskennellään ja rahoja yhä kootaan. Ja kun tarpeeksi paljon on
koossa, -- rakennetaan itselleen talo, hankitaan hevosia, erilaisia
astioita ja muuta kaikenlaista... sellaista erilaista. Uutta on
kaikki! Ja otetaan sitten palvelukseen, tietysti pehtooreja,
talonmiehiä ja muita sellaisia, että ne sitten työt tekisivät, vaan
itse he lepäävät -- elävät. No, silloin sanotaan: siinä rikastui
mies kunniallisella työllä... n-niin!... On taas niitäkin, jotka
synnillisillä keinoilla rikastuvat. Kauppias Ptshelinistä puhuvat
ihmiset, että hän nuorena ollessaan muka olisi miehen tappanut.
Voivat kateudesta sanoa, vaan saattaa tottakin olla. Ilkeä hän on,
tuo Ptshelin, ja katsekin on sillä niin arka... Yhä vilkuvat silmät,
yhä peitteleikse... Vaan voivat valhetellakin Ptshelinistä... Sattuu,
että mies rikastuu äkkiä... yksinkertaisesti... Onni näet... Onni
näet potkasi... Heh, heh, -- Jumala yksin elää totuudessa, vaan
itse me emme mitään tiedä!... Ihmisiä olemme, mutta ihmiset ovat
Jumalan siemen... siemen, lapseni, ovat ihmiset! Kylvi meidät Herra
maan päälle -- kasvakaa! vaan Minä katson, millainen jokapäiväinen
leipä tulee teistä... Niin näet! Tuo taas tuossa on Sabanejeffin
talo, Mitri Pavlitshin... Hän on Ptsheliniäkin rikkaampi. Ja hän se
vasta oikea pahantekijä on -- minä tiedän... Meidän kylässämme oli
hän vanhimpana ja möi meidät kaikki, ja ryösti!... Kauan oli Jumala
siitä pitkämielinen, vaan vihdoin alkoi tehdä tiliä hänen kanssaan.
Ensin tuli kuuroksi Mitri Pavlitsh, sitten potkasi hevonen pojan
kuoliaaksi... Ja nyt ei ole kauan siitä, kuin tytär karkasi kotoa...

Vanhus tiesi kaikki ja tunsi jokaisen kaupungissa, ja kaikesta puhui
hän vilpittömästi, koruttomasti. Kaikki, mitä hän kertoi, tuntui
hänen suustaan kuultuna ikäänkuin puhtaalta, aivankuin hän joka
historian olisi pessyt loppumattomilla kyyneleillä.

Poika tarkkaavaisesti kuunteli häntä, katsellen suuria taloja, ja
väliin hän virkkoi:

-- Kunpa saisi edes toisella silmällä katsahtaa niiden sisään!...

-- Vielä saat nähdä! Odota! Muista vaan oppia ja työtä tehdä:
kun kasvat suureksi, saat kaikki nähdä! Ehkä sinä itsekin tulet
rikkaaksi... Elä kuitenkin... Ohhohhoo! Elin elämistäni minäkin,
katsoin katsomistani... silmäni turmeltuivat... Nyt ne, kyyneleet,
näet, vuotavat yhä silmistäni... ja siksipä on minusta tullutkin
kuihtunut ja huono... Voima on vuotanut loppuun kyynelissä, vereni on
kuivunut...

Suloiselta tuntui Iljasta kuunnella vanhuksen varmoja ja lempeitä
puheita Jumalasta, ja ne synnyttivät pojan sydämessä rohkean ja
lujan toivon jostakin hyvästä, ilahuttavasta, joka häntä odottaa
tulevaisuudessa. Hän vilkastui ja tuli lapsellisemmaksi, kuin hän oli
ollut ensi aikoma kaupunkiin muuttonsa jälkeen.

Innolla alkoi hän auttaa vanhusta roskaläjien kaivamisessa.
Hauskaa oli kaivella kepillä kaikellaisia romuläjiä, ja erittäin
lystiltä tuntui Iljasta nähdä ukon iloa, kun hän sattui löytämään
jotakin erityistä. Kerran löysi Ilja likakaivosta hopealusikan,
ja ukko osti hänelle siitä puoli naulaa prenikoita. Sitten kaivoi
hän esiin pienen, homehtuneen kukkaron, jossa oli toista ruplaa
rahaa. Toisinaan löytyi veitsiä, kahvelia, mutteria, särkyneitä
vaskikaluja, hyviä peltiastioita, joissa oli ollut kengänvoidetta tai
säilykekaloja; löysipä Ilja kerran notkosta, jonne koko kaupungista
tuotiin roskia, aivan eheän, raskaan, vaskisen kynttiläjalan.
Jokaisesta arvokkaasta löydöstä osti ukko Iljalle makeisia.

Löytäessään jonkun eriskummaisen esineen, huusi Ilja iloissaan:

-- Ukko-kulta, katsopas, katsopas!... Kas niin, ai, ai!

-- Vaan vanhus, huolissaan ja levottomasti katsellen ympärilleen,
neuvoi häntä:

-- Älä huuda! Ole huutamatta!... Ah, Jumalani!...

Hän pelästyi aina, kun löydettiin harvinaisia esineitä, ja temmaten
ne nopeasti pojan kädestä, kätki hän ne suureen pussiinsa.

-- Kas niin, löysin uistimen! -- kehasi Ilja, hyvästä onnestaan
ylpeänä.

-- Pidä suusi, kuuletko!... Sukkela olet poika, -- ystävällisesti
puhui ukko, ja kyyneleet vuosivat vuotamistaan hänen kipeistä,
punasista silmistään.

-- Katsopas, ukko-kulta, minkälainen luu! -- huusi Ilja taas.

Luut ja vaaterievut eivät peljästyttäneet ukkoa; hän otti ne pojalta,
kaiveli tikulla lian niistä pois, ja pisti rauhallisesti pussiinsa.
Vanhus laittoi Iljalle pienen pussin, antoi rautakärkisen kepin,
ja niistäkös poika oli ylpeä! Pussiinsa keräsi hän erinäköisiä
laatikoita, särkyneitä leikkikaluja, kauniita simpukankuoria, ja
hänestä tuntui hauskalta tuntea kaikki nuo esineet selkänsä takana ja
kuulia niiden kalahtelevan vastakkain. Niitä kokoamaan neuvoi häntä
Jeremei-ukko.

-- Ota talteen vaan ja vie kotiin. Ja'at ne sitten lapsille,
ilahdutat heitä. Hyvä on tuottaa ihmisille iloa, sitä rakastaa
Jumalakin... Ohhoijaa, poikani!... Kaikki ihmiset haluavat iloa, vaan
iloa on maailmassa vähän! Niin on vähän, että muutamat ihmiset elävät
koko ikänsä tapaamatta sitä koskaan!...

Kaupungin ulkopuolella olevat kaatopaikat miellyttivät Iljaa paljon
enemmän kuin kulkeminen pihasta toiseen. Siellä ei ollut muita kuin
pari kolme samanlaista vanhusta, kuin Jeremeikin, jotka niinikään
roskakasoja kaivelivat, eikä siellä tarvinnut peloissaan vilkua
sivuilleen varoen talonmiestä, joka luuta kädessä tulee haukkumaan ja
ajamaan pihasta, vieläpä toisinaan lyömäänkin.

Joka päivä, kun olivat pari tuntia kaivelleet roskaläjiä, sanoi
tavallisesti Jeremei:

-- Riittää, Iljusha, riittää jo, lapsikulta... istukaamme levähtämään
ja hiukan syömään...

Hän otti poveltaan esiin leipäviipaleen, ristittyään silmänsä, jakoi
sen, ja he söivät. Syötyään lepäsivät he puolisen tuntia, maaten
notkon reunalla. Notkon suu päättyi jokeen, niin että he saattoivat
sen nähdä. Leveänä, hopeansinertävänä, se verkkaan vyörytti
laineitaan notkelman ohi, ja sitä katsoessaan teki Iljan mieli
heittäidä sen vietäväksi. Joen toisella puolella oli laajoja vihreitä
niittyjä; heinärukoja näkyi sieltä harmaina kokoina ja kaukana näytti
tumma metsä yhtyvän siniseen taivaaseen. Niityillä oli hiljaista,
herttaista ja tuntui kuin ilma siellä olisi ollut puhdasta,
läpinäkyvätä ja hyvältä tuoksuvaa... Vaan täällä oli tukahduttavaa
mätänevien jätteiden hajusta; se haju ahdisti rintaa, kutkutti nenää,
ja siitä Iljan, kuten ukonkin, silmistä vuosi kyyneliä...

-- Näetkö, Ilja, kuinka suuria lakeita löytyy maailmassa? -- puheli
ukko. -- Ja sen kaikilla lakeilla asuu ihmisiä, jotka hyörivät ja
pyörivät... Heihin katsoo korkeuksista Herra ja kaikki Hän näkee,
ja kaikki Hän tietää. Mitä ihminen ajatteleekaan, kaikki on Hänelle
tiettyä. Siksipä Hänelle on annettukin pyhä nimi -- Kaikkitietävä
Herra Jumala Zebaoth Jeesus Kristus. Hän kaikki tietää, kaikki
tarkastaa, kaikki muistaa. Ihmisiltä voit kätkeä syntipilkut
omassatunnossasi, Häneltä et voi: Hän näkee! Hän puhuu itsekseen
sinusta: voi sinua syntisparkaa, onnetonta syntisraukkaa! Palkan
maksan! Ja kun hetki lyö, rankaisee Hän sinua, kouraan tuntuvasti
rankaisee!... Hän on käskenyt ihmisiä: rakastakaa toinen toistanne,
ja on järjestänyt niin, ett'ei niitä ihmisiä, jotka eivät toisia
rakasta, rakasta kukaan. Ja yksin elävät he: raskasta on heidän
maallinen elämänsä eikä iloa heillä ole...

Selällään maaten katsoi poika taivaaseen eikä nähnyt sen korkeuden
loppua. Kaihoten uinaillen syntyi hänen mielikuvituksessaan joitakin
hämäriä äärettömän suuria kuvia. Hänestä näytti taivaalla leijailevan
joku suunnattoman suuri olento, läpikuultavan kirkas, herttaisen
lämmittävä, hyväluontoinen ja samalla ankara, ja että hän, poika,
ukon kanssa ja koko maa mukanaan, kohoaa hänen luoksensa sinne,
pohjattomaan korkeuteen, sen sinertävään loisteeseen, puhtauteen ja
valoon... Ja hänen sydämensä täyttyi tyynestä, hiljaisesta ilosta.

Palatessaan iltasin kotiin, astui Ilja pihaan arvokkaana ja vakavana
kuin mies, joka on kovasti tehnyt työtä ja haluaa levähtää ja jolla
ei ole aikaa turhanpäiväisiin asioihin, kuten toisilla pojilla ja
tytöillä. Kaikissa talon lapsissa herätti hän kunnioitusta hyvällä
ryhdillään ja olkapäältä riippuvalla pussillaan, jossa oli aina
monenlaisia kauniita esineitä...

Ukko hymyillen sanoi jotakin leikillistä lapselle.

-- Latsaruksetkin tulivat kotiin järjestettyään koko kaupungin ja
kaikkialla tehtyään koirankuria!... Iljka! Käypäs pesemässä naamasi
ja tule sitten ravintolaan juomaan teetä!...

Ilja läksi asuntoonsa maakerrokseen perässään lapsijoukko, joka
varovasti tunnustelivat käsillään hänen pussinsa sisällystä.
Ainoastaan Pashka, röyhkeästi asettuen hänen tiellensä, sanoi:

-- Hei, ryysykauppias! Näytäpäs, mitä toit...

-- Odota! -- virkkoi hänelle jyrkästi Ilja. -- Ensin juon teetä,
sitten näytän...

Ravintolassa tapasi hän setänsä, joka hymyili ystävällisesti.

-- Työmies-pieneni tuli! Voi sinua lasta!... väsyitkö?

Iljasta tuntui hauskalta, että häntä kutsuttiin työmieheksi, eikä
hän yksin sedältään kuullut sitä nimitystä. Kerran oli Pashka tehnyt
jonkin kepposen; Savel sai hänet kiinni, pisti pojan pään polvilleen
ja, suomien häntä köydenpäällä, puheli:

-- Vieläkö teet ilkeyksiäsi, lurjus, vieläkö? Siinä nyt saat, tuosta,
tuosta! Toiset lapset sinun iälläsi hankkivat jo leipänsä, sinä vaan
syöt ja vaatteita revit!...

Pashka voivotteli niin, että piha kaikui, ja potki jalkojaan, vaan
köydenpää yhä tanssi hänen selässään. Oudolla mielihyvällä kuunteli
Ilja vihamiehensä tuskanhuutoja, vaan kun sepän sanat saattoivat
hänet tietoisuuteen etevämmyydestään Pashkan rinnalla, silloin rupesi
häntä poika säälittämään.

-- Savel-setä, herkeä! -- äkkiä huudahti hän. -- Savel-setä!

Seppä läimäytti vielä kerran poikaansa, ja katsahtaen Iljaan, sanoi
hän vihasesti:

-- Mitä! Sinäkö tässä puolustajaksi rupeat!... Varo itseäsi!... --
Sitten heitti hän poikansa menemään ja poistui pajaan. Pashka nousi
jaloilleen ja astui kompastellen kuin sokea pihan pimeään nurkkaan.
Ilja säälien seurasi häntä. Tultuaan nurkkaan, laskeusi Pashka
polvilleen ja nojaten päätään aitaan ja sivellen selkäänsä käsillään,
alkoi ulvoa vielä kovemmin. Ilja aikoi sanoa jotakin ystävällistä
piestylle vihamiehelleen, mutta hymyili vaan:

-- Tekeekö kipeätä?

-- Mene tiehesi! -- huusi Pashka. Tämä häijy huudahdus loukkasi
Iljaa, ja hän alkoi opettavasti puhua:

-- Siinä sen nyt näet! Sinä itse kolhit kaikkia, niinpä sinuakin...

Mutta ennenkuin hän ehti lopettaa, ryntäsi Pashka hänen kimppuunsa ja
paiskasi hänet kumoon. Ilja raivostui myös, takertui häneen kiinni,
ja pian kierivät he keränä maassa. Pashka puri ja kynsi, vaan Ilja,
tartuttuaan käsin hänen tukkaansa, jyskytti hänen päätään maahan,
kunnes Pashka vihdoin huusi:

-- Päästä-ä!

-- Entäs nyt! -- sanoi Ilja, nousten seisomaan, ylpeänä voitostaan.
-- Tunnustatko nyt, että olen väkevämpi sinua, muuten löylyytän sinua
vielä?...

Hän poistui pyyhkien paitansa hihalla verta kasvoiltaan. Keskellä
pihaa seisoi synkännäköisenä seppä. Huomattuaan hänet, hätkähti Ilja
kauhusta ja pysähtyi, luullen, että seppä kostaa hänelle poikansa
puolesta. Vaan tämä hartioitaan kohauttaen virkkoi:

-- Mitä ällistelet? Etkö minua ennen ole nähnyt? Mene, mihin olet
menossa!...

Mutta tavattuaan illalla Iljan portilla, näpähytti Savel häntä
sormellaan päähän ja jurosti hymyillen kysyi:

-- Kuinka voit, pihanpuhdistaja? häh? Ilja iloissaan nauraa hihitti,
-- hän oli onnellinen. Kiukkuinen seppä, talon vahvin mies, jota
kaikki pelkäsivät ja kunnioittivat, laski leikkiä hänen kanssaan.
Seppä tarttui rautakourillaan hänen olkapäähänsä ja lisäsi hänen
iloaan:

Ohoo! -- sanoi hän. -- Sinähän olet väkevä poika! Vähällä et anna
perää... Kunhan kasvat suuremmaksi, otan sinut pajaan!...

Ilja tarttui polvesta sepän isoon jalkaan ja puristi sitä lujasti
rintaansa vasten. Luultavasti tunsi Pavel pikku sydämen pelokkaan
sykinnän, jonka hänen raaka pilansa oli saanut aikaan, sillä hän
laski raskaan kätensä Iljan pään päälle, ja vähän vaiettuaan, virkkoi:

-- Orpo-raukka!... no, päästäpäs irti!...

Kasvot loistaen ryhtyi Ilja sinä iltana hyvillä mielin tavalliseen
toimeensa -- jakamaan sinä päivänä keräämiänsä eriskummallisia
kaluja. Lapset olivat jo kauan odottaneet häntä. He istuutuivat
piiriin Iljan ympärille maahan ja ahnain silmin katsoivat likaista
pussia. Ilja otti pussistaan esiin karttuunin palasia, puusotamiehen,
pomaadarasian, korvattoman teekupin, jonka reuna lisäksi oli rikki.

-- Se minulle, minulle, minulle! -- kuului kateellisia huudahduksia,
ja pieniä, likaisia käsiä ojentautui joka puolelta ottamaan
harvinaiskaluja.

-- Odota! Sormet pois! -- komensi Ilja. -- Kuinka luulette voivamme
leikkiä, jos kaikki viette kerrassaan? Minä avaan kaupan! Myyn
palasen karttuunia... Parasta lajia! Maksaa puoli ruplaa!... Mashka,
osta!

-- Hän osti!... vastasi Jaakko suutarin tytön puolesta ja otettuaan
taskustaan jo edeltäpäin varatun näkinkengänkuoren, pisti sen
kauppiaan käteen. Vaan Ilja ei siitä huolinut.

-- Mitä leikkiä tämä on? Tingi sinä, piru! Koskaan et sinä tingi!...
Eihän se ole tavallista!

-- En muistanut! -- puolustihe Jaakko. Ja sitten alkoi kiivas
tinkiminen; sekä myyjä että ostajat innostuivat, vaan sillä aikaa
sieppasi Pashka läjästä sen esineen, joka häntä miellytti, juoksi
pakoon, ja hypähdellen, ärsytti toisia:

-- Minäpä varastin! Minäpä varastin! Hölmöjä olette, pirut!

Alussa saattoi hän semmoisella menettelyllä kaikki kauhistumaan:
pienet itkivät ja huusivat, Jaakko ja Ilja ajoivat takaa varasta
pitkin pihaa, vaan eivät koskaan onnistuneet saamaan häntä kiinni.
Sittemmin hänen temppuihinsa totuttiin eikä häneltä odotettukaan
mitään hyvää, yksimielisesti ei kukaan pitänyt hänestä eikä
leikkinyt hänen kanssaan. Pashka eli syrjässä ja innokkaasti koetti
tehdä kaikille jotakin pahaa. Isopäinen Jaakko puuhasi suutarin
kiharatukkaisen tytön kanssa kuin lapsenhoitaja. Tämä käsitti hänen
huolenpitonsa hänen luonnolliseksi velvollisuudekseen, ja vaikka hän
kutsuikin häntä Jashetshkaksi [lempinimitys Jaakko-nimestä. Suom.
muist.], niin kynsi hän usein pojan kasvot verille ja löi häntä.
Hänen ystävyytensä Iljan kanssa yhä lujeni, ja hän kertoi alinomaa
toverilleen kummallisia unia. -- Minulla on olevinaan paljon rahaa,
kaikki ruplanrahoja, suuri pussillinen. Kannan sitä metsässä. Äkkiä
tulee rosvoja. Veitset kädessä, kauheita ovat! Minä juoksemaan!
Mutta äkkiä tuntuu, kuin pussissa rapisisi jotakin. Heitän sen aika
vauhdilla luotani! Siitäkös pyrähtää lentoon erilaisia lintuja!...
keltasirkkuja, talitiaisia, tiklijä -- äärettömän paljon! Tarttuivat
minuun kiinni ja veivät korkealle, hyvin korkealle!

Hän keskeytti kertomuksensa, hänen silmänsä pullistuivat ulospäin, ja
kasvot saivat lammasmaisen ilmeen...

-- Entä sitten? -- rohkaisi häntä Ilja, kärsimättömästi odottaen
loppua.

-- Niin, lensin aivan näkymättömiin!... miettivästi päätti Jaakko.

-- Mihin?

-- Niin... aivan näkymättömiin!

-- Voi sinua! -- moittien sanoi Ilja. Et mitään muista!...

Ravintolasta astui ulos Jeremei-ukko ja, varjostaen kädellään
silmiään, huusi:

-- Iljushka! Missä olet? Tulepa nukkumaan, jo on aika!...

Ilja tottelevaisesti seurasi ukkoa ja laskeusi vuoteelleen, jona
hänellä oli suuri, heinillä täytetty, jauhomatto. Makeasti nukkui
hän matollaan; hyvä oli hänen elää lumpunkokoojan kanssa, vaan pian
katkeroitui tämä hauska ja huoleton elämä.

       *       *       *       *       *

Jeremei-ukko piti lupauksensa: hän osti Iljalle saappaat, suuren,
raskaan palton, hatun, ja niin pantiin poika kouluun. Hän meni sinne
uteliaana ja peloissaan sekä palasi loukkautuneena, alakuloisena,
kyyneleet silmissä. Pojat olivat näet tunteneet hänet Jeremei-ukon
seuralaiseksi ja joukolla alkaneet härnätä häntä:

-- Rättiläinen! Hyi, kuin haisee! Rättiläinen!

Toiset olivat nipistelleet häntä, toiset näyttäneet kieltään; muuan
oli tullut hänen luoksensa, vetänyt ilmaa sieramiinsa ja pahasti
irvistäen hypännyt etemmäksi, huutaen kovasti:

-- Huh, kuinka löyhkää!

-- Miksi ne härnäävät? -- hämillään ja harmissaan kysyi hän
sedältään. -- Tai onko sitten häpeällistä koota lumppuja?

-- Mitä vielä! -- puheli Terenti, silittäen pojan päätä, välttäen
veljenpoikansa kysyviä ja tutkivia silmiä. -- Ne vaan ilman aikojaan
tekevät kiusaa... Mitä joutavia! Kärsi sinä vaan!... He tottuvat...
ja sinäkin totut...

-- Saappaillekin nauravat ja paltolle!... Mistä lieneekään
likakaivosta löytänyt, -- sanovat...

Jeremei-ukkokin, iloisesti silmiään räpyttäen, lohdutti häntä:

-- Kärsi! Hän tekee niistä vielä tilin!... Hänkö? Lapseni! Kuka
sitten, joll'ei Hän!

Vanhus puhui Jumalasta sellaisella ilolla, niin suurella uskolla
Hänen oikeudellisuuteensa, kuin olisi kaikki Jumalan ajatukset
tiennyt ja tutkinut kaikki Hänen aikeensa. Jeremein sanat ikäänkuin
sammuttivat vihan pojan sydämestä, vaan seuraavana päivänä se
leimahti entistä kiivaammin. Ilja oli jo tottunut pitämään itseään
suurena, työmiehenä: puhelihan itse Savel-seppäkin ystävällisesti
hänen kanssansa, vaan koulupojat nauroivat hänelle ja härnäsivät
häntä. Hän ei voinut tyytyä siihen: koulun tekemä loukkaava ja
katkera vaikutus lisääntyi päivä päivältä, yhä syvemmälle painui
se hänen muistiinsa. Koulunkäyminen tuli hänelle raskaaksi ja
vastenmieliseksi velvollisuudeksi. Hän pysyttelihe yksinään,
karttaen toisia. Heti herätti hän opettajansa huomion itseensä
ymmärtäväisyydellänsä; opettaja alkoi asettaa hänet esimerkiksi
toisille, ja se saattoi yhä kireämmälle hänen ja poikain välit.
Etupenkillä istuessaan tunsi hän aina selkänsä takana olevan
vihollisiansa, jotka aina, kun hän oli heidän nähtävissään,
tarkastivat hänestä kaikkea, mille saattoi nauraa, ja nauroivat.
Jaakko kävi samaa koulua, ja hänkin oli huonoissa kirjoissa
tovereillaan; he kutsuivat häntä oinaaksi. Hajamielisenä ja
kyvyttömänä sai hän usein kärsiä rangaistuksia, vaan hän välitti
niistä vähän. Hän näytti hyvin vähän huomaavan, mitä hänen
ympärillään tapahtui, eläen jonkinlaista erityistä elämää sekä
koulussa että kotona. Hänellä oli omat mietteensä, ja milt'ei joka
päivä hämmästytti hän Iljaa käsittämättömillä kysymyksillä. Milloin
kysyi hän miettivästi, silmiään siristäen:

-- Iljka! Mistä se johtuu, että, vaikka ihmisten silmät ovat pienet,
he näkevät kaikki! Koko kaupungin näkevät. Koko kadun... Kuinka niin
suuri esine sopii silmään?

Tai, katsoessaan taivaalle, huomautti äkkiä.

-- Katsopas aurinkoa!...

-- Mitä siitä? -- kysyi Ilja.

-- Se paistaa!...

-- Entä sitten?...

-- Ei mitään!... Tiedätkö, mitä ajattelen? Se saattaa olla mies ja
kuu sen vaimo!... Siitäpä sitte tähdet!...

Alussa rupesi Ilja miettimään noita outoja puheita, vaan sitten
ne alkoivat häiritä häntä, siirtäen hänen ajatuksensa pois niistä
tapahtumista, jotka häntä ärsyttivät. Sellaisia tapauksia oli paljon,
ja poika oppi jo arvostelemaan niitä.

Kerran palasi hän koulusta kotiin, ja rumasti irvistäen, sanoi
Jeremei-ukolle:

-- Järkevä on tuo opettajakin olevinaan! Katukauppiaan Malafejeff'in
poika särki eilen ikkunaruudun, ja hän torui vaan vähän häntä, ja
tänään panetti hän omilla rahoillaan uuden lasin...

-- Siinäpä on hyvä mies! -- liikutettuna sanoi Jeremei.

-- Kyllä on hyvä! Entä kun Vanjka Kljutshareff särki ikkunan, jätti
hän hänet päivällisettä, kutsui sitten luokseen Vanjkan isän ja sanoi
hänelle: anna lasiin neljäkymmentä kopeekkaa!... Isä sitten löi
Vanjkaa!... Näetkö, millaisia ovat!

-- Älä ole sitä huomaavinasikaan, Iljusha! -- neuvoi häntä ukko,
rauhattomasti räpyttäen silmiään. -- Katso asiaa niin, kuin se ei
lainkaan sinua koskisi. Vääryyden tutkii Jumala emmekä me! Me emme
osaa. Vääryyden kyllä näemme aina, vaan totuutta löytää emme osaa.
Hän tietää kaikelle mitan ja painon!... Minä, näet, olen kauan
elänyt ja katsellut ympärilleni, -- niin paljon vääryyttä olen
nähnyt, ett'ei sitä voi laskeakaan! Totuutta taas en ole nähnyt!...
Ja kuitenkin on kahdeksaskymmen minulla jo menossa. Eikä saata
niin olla, ett'ei niin pitkään aikaan olisi totuuttakin sattunut
tielleni... Mutta kun en sitä ole nähnyt, niin en tunne sitä...

-- No-o! -- epäillen virkkoi Ilja. -- Mitä tuntemista siinä on? Jos
toinen antaa neljäkymmentä, antakoon toinenkin saman; siinä totuus!...

Vanhusta se ei tyydyttänyt. Hän puhui vielä paljon itsestään,
ihmisten sokeudesta ja siitä, ett'eivät he osaa oikeudenmukaisesti
arvostella toisiansa, ja että vain Jumalan tuomio on oikea. Ilja
kuunteli häntä tarkasti, vaan yhä jurommaksi kävivät hänen kasvonsa
ja silmänsä yhä tummenivat:

-- Milloin sitten Jumala tuomitsee? kysyi hän äkkiä ukolta.

-- Se on tietymätöntä!... Kun hetki lyö, tulee hän alas pilvistä
tuomitsemaan eläviä ja kuolleita... vaan milloin? -- Se on
tietymätöntä. Lähdepäs kanssani iltakirkkoon lauantaina...

-- Lähdetään vaan!...

-- Kas niin!...

-- Lauantaina seisoi Ilja ukon kera kirkon eteisessä, kerjäläisten
joukossa, kahden oven välillä. Ulko-oven avautuessa pöyristytti
Iljaa kadulta sisään tulviva kylmä ilma, hänen jalkojaan palelsi,
ja hiljaa koputti hän niitä kivipermantoon. Mutta kirkkoon johtavan
oven ikkunoiden läpi näki hän, kuinka kynttilöiden tulet valaisivat
messupukujen kiiltävää metallipäällystä, ihmisten mustia päitä,
pyhäinkuvien kasvoja, ja ikonostaasin [pyhäinkuvilla varustettu
väliseinä, jota eroittaa alttarin muusta kirkosta. Suom. muist.]
kauniita leikkauksia.

Kirkossa näyttivät ihmiset paremmilta ja ystävällisemmiltä, kuin
kadulla kulkiessaan. He olivat kauniimpiakin kullankiiltävässä
loisteessa, joka valaisi heidän tummia olentojaan heidän seisoessaan
ääneti ja hiljaa. Kirkon oven avautuessa kuului etehiseen lämmin,
sointuisa laulu ja tulvi hyvältä tuoksuvaa suitsutussavua;
sitä kiertyi pojan ympärille, ja nautinnolla hengitti hän sitä
keuhkoihinsa. Hänen oli hyvä seisoa siinä, Jeremei-ukon vieressä,
joka kuiskaten rukoili. Hän kuunteli, kuinka kauniit sävelet
kaikuivat kirkossa ja kärsimättömästi odotti hän kirkon oven
avautumista, jolloin ne tulvivat hänen päällensä, voimakkaina,
riemuisina, ja hivelivät hänen kasvojaan suloisen-tuoksuvalla
lämmöllään. Hän tiesi, että kliros'illa [klirosiksi kutsutaan paikkaa
kirkossa, jossa laulajat laulavat. Suom. muist.] laulaa Grishka
Bubnoff, eräs koulun ilkeimpiä kiusantekijöitä, ja Fedjka Dolganoff,
väkevä ja suuri tappelija, jota hänkin usein oli saanut kokea.
Vaan nyt ei hän tuntenut vihaa heitä kohtaan, vaan kenties hiukan
kateutta. Häntä itseään olisi haluttanut laulaa kliros'illa ja katsoa
sieltä ihmisten kasvoja.

Oli kai hyvin hauskaa laulaa lähellä kuninkaan ovea [ikonostaasin
keskimmäinen, kaksipuolinen ovi. Suom. muist.], kaikkia muita ihmisiä
korkeammalla, ja nähdä heidän tyynet, rauhalliset kasvonsa. Hän
poistui kirkosta, tuntien itsensä hyväntahtoiseksi ja valmiiksi
sopimaan sekä Bubnoff'in, Dolganoff'in että kaikkien oppilasten
kanssa. Vaan maanantaina palasi hän koulusta samanlaisena kuin
ennenkin, -- synkkänä ja loukkautuneena.

Jokaisessa seurapiirissä on tavallisesti henkilö, jonka on vaikeata
siinä elää eikä hänen silti tarvitse olla parempi tai huonompi sitä.
Hän saattaa herättää siinä ilkeän huomion itseensä, vaikka hänellä
onkin järki paikallaan, vaikk'ei hän olekaan naurettava: piiri
valitsee henkilön oman huvinsa vuoksi. Tässä tapauksessa sattui
valinta Ilja Lunjeff'iin. Hän olisi ehkä aikaa myöten tehnyt sen
kanssa sovinnon ja se hänen kanssaan, vaan kun samoihin aikoihin
Iljan elämässä sattui tapauksia, joiden vaikutus häneen oli suuri,
tekivät ne koulun lopullisesti vastenmieliseksi hänelle, samalla
kohottaen hänet vähäpätöisyyksien yläpuolelle, ja hävittivät
muistonkin siitä.

Palatessaan kerran Jaakon kera kotiin, huomasi Ilja ihmisjoukon
portilla.

-- Katsopas! -- sanoi hän toverilleen, taas, nähtävästi, on
tappelu!... Juostaan!

He läksivät kiireesti juoksemaan ja perille tultuaan he näkivät, että
pihalla liikkuu tuntemattomia ihmisiä, huutaen:

-- Kutsukaa poliisi! Hänet on sidottava! Pajan lähelle oli
kokoontunut ihmisiä suuri, taaja joukko, ja ne seisoivat vaiti,
liikkumatta. Pojat tunkeutuivat joukon keskelle, vaan vetäytyivät
heti takasin. Heidän jaloissaan, lumessa, makasi, kasvot maata
vasten, nainen; hänen takaraivonsa oli veressä, ja lumi pään
ympärillä oli laajalti verestä punanen. Hänen vieressään oli
rutistunut huivi ja suuret sepänpihdit. Pajan ovella, kyyryssä,
istui Savel, katsoen naisen käsiin. Ne olivat eteenpäin ojennetut,
sormet olivat kouristuneet syvälle lumeen ja pää oli painunut
käsien väliin, aivan kuin nainen olisi tahtonut paeta, piiloutua.
Sepän silmät olivat synkissä rypyissä, kasvot näyttivät laihoilta;
saattoi huomata, että hän kovasti puri hampaitaan: leukapielet
näyttivät kahdelta suurelta pahkalta. Oikealla kädellään nojasi hän
ovenpieleen; hänen nokiset sormensa liikkuivat kuin kissan kynnet,
vaan muuten oli seppä liikkumaton. Iljasta kuitenkin tuntui, että
hän heti avaa tiukkaan yhteen puristetut huulensa ja ärjäsee leveän
rintansa koko voimalla.

Väki vaieten katseli seppää; kaikkien kasvot olivat totiset,
ankarat, ja vaikka pihalla meluttiin ja häärittiin edestakasin,
niin ei täällä, pajan lähellä ollut melua, ei liikettä... Vihdoin
tunkeusi vaivalla joukosta esiin Jeremei-ukko pörröisenä, hikisenä:
vapisevalla kädellään ojensi hän sepälle vesikauhan ja sanoi:

-- Hepäs... juo...

-- Köysi hänelle kaulaan, roistolle, eikä vettä, -- virkkoi joku
puoliääneen. Savel otti kauhan vasemmalla kädellään ja joi kauan,
kauan. Ja kun hän oli juonut veden loppuun, katsoi hän tyhjään
kauhaan ja alkoi puhua ontolla äänellä:

-- Minä häntä varotin... Herkeä, raato! Sanoin -- pidä varasi,
tapan sinut! Annoin anteeksi hänelle... monesti anteeksi annoin...
Ei totellut... Niin se sitten kävi!... Pashka on nyt orpo...
Ukko-kulta... Pidä häntä silmällä... Sinua rakastaa Jumala... Pidä
silmällä...

-- Voi sinua! -- surullisesti sanoi vanhus, koskettaen vapisevalla
kädellään sepän olkapäätä, vaan joku joukosta huomautti taas:

-- Katso roistoa!... Vieläpä Jumalasta puhuu!...

Silloin heitti seppä julman katseen joukkoon ja äkkiä ärjäsi kuin
peto:

-- Mitä tahdotte? Menkää tiehenne jok'ainoa!

Hänen ärjäisynsä kävi ruoskan tavoin joukkoon. Muristen väistyi
se pois. Seppä nousi seisomaan, astui kuolleen naisen luo, vaan
heti pyörähti takasin ja suurena, suorana -- meni pajaan. Kaikki
näkivät, että hän, sinne tultuaan, istuutui alasimelle, tarttui käsin
päähänsä, ikäänkuin sitä äkkiä olisi ruvennut särkemään, ja alkoi
heilutella ruumistaan edestakasin. Iljaa rupesi seppä säälittämään;
hän poistui pajan luota ja alkoi kuin unissaan kulkea joukosta
joukkoon, kuunnellen ihmisten puheita, vaan ymmärtämättä mitään. Hän
oli näkevinään punasen läiskän, ja hänen sydäntään ahdisti.

Saapui paikalle poliisi ja alkoi ajaa väkeä pihasta; sitten
köytettiin seppä ja vietiin pois.

-- Jääkää hyvästi... hyvästi, ukko-kulta! -- huudahti Savel,
astuessaan ulos portista.

-- Hyvästi, Savel Ivanitsh, hyvästi, rakas ystävä! -- kiirehtien ja
heikolla äänellä huusi Jeremei hänen jälkeensä.

Mutta paitsi ukkoa, ei kukaan heittänyt hyvästiä sepälle...

Seisoen pienissä parvissa pihalla juttelivat ihmiset keskenänsä,
synkästi katsellen sinne, missä surmatun niinimatolla peitetty ruumis
makasi. Pajan ovelle, samalle paikalle, jossa Savel oli istunut, oli
nyt sijoittunut poliisivartija piippu suussa. Hän poltteli piippuaan,
syljeksi ja, himmeillä silmillään katsoen Jeremei-ukkoon, kuunteli
hänen puhettaan.

-- Hänkö olisi tappanut? -- salaperäisen hiljaa puhui vanhus. --
Musta voima se on ollut, aivan varmaan! Ihminen ihmistä ei saata
tappaa... Ihminen, joka pitää Jumalan kuvaa sydämessään... Ei hän
tapa, on väärin sanoa niin, hyvät ihmiset!

Jeremei laski kätensä rinnalleen, pyyhkäsi pois jotakin itsestänsä,
ryki ja jatkoi selittämistään tapauksen salaisuudesta.

-- Kauan on hänelle musta mies korvaan kuiskutellut: tapa muka!

-- Mitä sanot, kauanko? -- arvokkaasti tiedusteli poliisi.

-- Kauan! Hän muka on sinun. Mutta se ei ole totta... Hevonen
on minun... Koira on minun... vaan vaimo on -- Jumalan!... Hän
on -- ihminen!... Hän on ottanut kaikki työt ja vaivat Herralta
paratiisissa ja kantaa niitä yhdessä meidän miesten kanssa... Vaan
musta mies yhä tyrkyttää hänen päällänsä: tapa, sinun on hän!...
Hänelle on tarpeen, että ihminen tekisi vastoin Jumalaa... Hän itse
tekee Jumalan tahtoa vastaan ja ihmisestä hän hakee apulaista...

-- Pihdeillä ei häntä kuitenkaan lyönyt piru, vaan seppä, -- sanoi
poliisi ja sylkäsi.

-- Mutta kuka sai hänet sen tekemään? -- huusi vanhus. -- Tutkipas,
kuka sai hänet niin tekemään?

-- Varropas! -- sanoi poliisi. -- Mikä on hän sinulle, tuo seppä?
Poikako?

-- Ei, vielä mitä!...

-- Varropas! Sukulainen kenties?

-- E-ei. Ei ole sukulaisia minulla...

-- Kuule! Mutta minkätähden sinä sitten välität koko jutusta?

-- Minäkö? Mutta Herra Jumala...

-- Kuuleppas, mitä minä sinulle sanon, ankarasti sanoi poliisi: --
vanhuuttasi löpiset... Ja -- mene nyt tiehesi!

Poliisimies pullautti suustaan paksun savupilven ja kääntyi pois
ukosta. Vaan Jeremei viittasi kädellään ja uudestaan alkoi puhua
nopeasti, vinkuvalla äänellä.

Kalpeana ja silmät suurina poistui Ilja pajan luota ja seisahtui
erään joukkueen luo, jossa oli Makar-ajuri, Perfishka, Matitsa ja
muita ullakossa asuvia naisia.

-- Hän, hyvät ystävät, eleli huonosti jo ennen naimisiin menoaan! --
puheli muuan naisista. -- Tiedän sen. Saattaapa olla niinkin, ett'ei
Pashka olekaan sepän poika, vaan kymnaasin opettajan, joka asui
rihkamakauppiaan Malafejeff'in luona... hän yhä juopotteli...

-- Senkö saman, joka ampui itsensä? kysyi Perfishka.

-- Niin, niin!... Hän se alun teki...

-- Tämän nyt ei tarvinnut johtua siitä... tyyneesti sanoi Makar. --
Se olisi hyvin yksinkertaista... Hän lyö omaa eukkoansa, minä taas
omaani.

-- Eivät ehdi valitsemaan! -- sanoi iloinen Perfishka suutari.
-- Tuossa minunkaan vaimoni ei mihinkään kelpaa, vaan kärsin
kuitenkin!...

-- Kärsit kai, piru! -- jurosti sanoi Matitsa.

Perfishkan jalaton vaimo oli myös keinotellut itsensä pihalle ja
kokonaan ryysyihin kääriytyneenä istui hän vanhalla paikallaan,
maakerrokseen johtavan oven suussa, Hänen kätensä olivat
liikkumattomina polvilla; hän oli nostanut päänsä ja katseli mustilla
silmillään taivaalle. Hänen huulensa olivat lujasti yhteen puristetut
ja suupielet olivat painuneet alas. Ilja niinikään rupesi katsomaan
vuoroin naisen silmiin, vuoroin korkeata taivasta, ja hänen pisti
päähänsä, että Perfishkan vaimo kenties näkee Jumalan ja äänettömästi
rukoilee Häneltä jotakin.

Pian kokoontuivat kaikki lapsetkin tiheään joukkoon maakerrokseen
johtavan käytävän suulle. Viluissaan kietoutuneina vaatteisiinsa
istuivat he rappusten portailla ja uteliaina kuuntelivat Savelin
pojan kertomusta. Pashkan kasvot näyttivät kalpeilta, vaan hänen
viekkaat silmänsä vilkuivat jokaiseen levottomasti ja hämillään.
Mutta hän tunsi itsensä sankariksi; ihmiset eivät vielä koskaan
tätä ennen olleet kääntäneet häneen niin suurta huomiota kuin
tänään. Kymmenettä kertaa kertoessaan samaa, puhui hän ikäänkuin
haluttomasti, välinpitämättömästi:

-- Kun äiti oli lähtenyt toissapäivänä kotoa, niin jo silloin oli
isä hammasta purrut ja siitä pitäen ollut ilkeä, ärjynyt. Minuakin
yhtäpäätä oli tukasta repinyt... Ymmärsin heti, ett'ei ollut hyvä
merrassa! Sitten tuli äiti kotiin, vaan asunto oli lukossa, -- olimme
pajassa. Seisoin palkeiden vieressä. Näen hänen tulevan, seisahtuvan
ovelle ja kuulen hänen sanovan: annapa avain! Mutta isä otti pihdit
ja astui häntä kohden... Astuu hän hiljaa, kuin hiipien... Minä ihan
suljin silmäni -- kauhealta tuntui! Aioin huutaa: pakene, äiti! En
huutanut... Avasin silmäni, mutta yhä hän vaan kulkee! Silmät palavat
suurina! Silloin alkoi äiti peräytyä... Mutta sitten käänsi hän
selkänsä isälle: hän nähtävästi aikoi paeta...

Pashkan kasvot värähtivät, koko hänen laiha, kulmikas ruumiinsa
vavahti. Syvään hengähtäen veti hän keuhkoihinsa paljon ilmaa ja
hengitti sen ulos pitkään, sanoen:

-- Ja sitten kuin hän häntä läimäyttää pihdeillä!

Lapsijoukko, joka siihen asti oli istunut hiljaa, liikahtaa.

-- Äiti heilutti käsiään ja kaatui... kuin olisi veteen pudonnut...

Hän vaikeni, otti käteensä ketjunpäät, tarkasti katseli niitä ja
viskasi ne lasten päitten päällitse pihalle. Lapset samoin istuivat
ääneti ja liikkumatta, ikäänkuin odottaen häneltä vielä lisää. Vaan
hän pää syvään painettuna oli ääneti.

-- Kuoliaaksiko löi? -- kysyi Masha ääni vavisten.

-- Hölmö! -- päätään nostamatta virkkoi Pashka.

Jaakko syleili tyttöä ja siirsi hänet lähemmäksi itseään, vaan Ilja
siirtyi Pashkan viereen ja hiljaa kysyi häneltä:

-- Onko sinun sääli äitiäsi?

-- Mitä se sinua liikuttaa? -- vihasesti vastasi Pashka.

Kaikki vaieten katsahtivat häneen.

-- Hänhän vietti sopimatonta elämää, kuului Mashan kaikuva ääni, vaan
Jaakko kiiruusti ja levottomasti keskeytti hänen puheensa:

-- Kummakos se oli!... Muistatko millainen oli seppä?... Aina oli hän
musta, kauhea, äreä! Vaimo taas oli iloinen kuin Perfishka... Hänestä
tuli elämä ikäväksi... sepän kanssa...

Pashka katsahti häneen ja rupesi puhumaan jurosti, lujasti, kuten
aikainen:

-- Minä sanoin hänelle monasti: pidä varasi, äiti! Hän tappaa
sinut!... Ei uskonut... Toisinaan vain pyysi, ett'en kertoisi mitään
isälle... Makeisia osti minulle siitä. Vääpeli taas tavantakaa
lahjoitteli minulle viisikopeekkaisia. Tuon hänelle kirjeen, ja heti
pistää hän viisikopeekkaisen kouraani... Hän on hyväluonteinen!...
Vahva hän on... Suuret viikset...

-- Onko hänellä sapelia? -- kysyi Masha.

-- Suuri onkin! -- vastasi Pashka ja lisäsi ylpeästi: -- kerran vedin
sen ulos huotrasta, -- raskas oli, perkele!

Jaakko mietteissään virkkoi:

-- Nyt olet sinäkin orpo... kuten Iljushka...

-- Enpä niinkään, -- tyytymättömästi vastasi orpo. -- Luuletko, että
minäkin rupean lumpunkokoojaksi? Syljen moista ammattia!

-- En minä sitä tarkottanut...

-- Nyt saan tehdä mitä tahdon!... sanoi Pashka ylpeästi nostaen
päätään ja silmät vihasta kiiluen. -- En ole orpo... vaan... elän
vain yksin. Isä ei tahtonut päästää minua kouluun, vaan nyt pantiin
hänet vankeuteen... Mutta minäpä menen kouluun, ja opin paljon
paremmin kuin te!

-- Mutta mistä saat vaatteet? -- kysyi häneltä Ilja, ilkkuen nauraen.
-- Kouluun ei juuri mielellään repaleisiin puettuja oteta!... Mitä
siihen sanot?

-- Vaatteetko? Minä myyn pajan!

Kaikki katsahtivat kunnioittavasti Pashkaan, ja Ilja tunsi tulleensa
voitetuksi. Pashka huomasi sanojensa tekemän vaikutuksen ja
kohottausi vielä korkeammalle.

-- Ostan vielä itselleni hevosen... nopean hevosen! Ratsastan sillä
sitten kouluun!...

Se ajatus miellytti häntä siihen määrään, että hän hymyilikin, vaikka
hymyily oli arka, -- värähti huulilla ja heti katosi.

-- Kukaan ei sinua enää tästä lähin lyö, -- äkkiä sanoi Masha
Pashkalle, katsoen kateellisesti häneen.

-- On niitä halukkaita! -- vakuuttavasti väitti Ilja.

Pashka katsahti häneen ja, sylkäisten uljaasti syrjään, kysyi:

-- Sinäkö, vai? Koetappas!

Taas sekaantui puheeseen Jaakko.

-- Kuinka ihmeellistä, toverit!... oli olemassa ihminen, käveli,
puhui ja teki vaikka mitä, kuten muutkin, -- oli elävä ihminen, vaan
lyötiin häntä sitten pihdeillä päähän häntä ei ole enää olemassa!...

Lapset, kaikki kolme, tarkasti katsoivat Jaakkoon, jonka silmät
seisoivat selkosen selällään, hullunkurisesti pullistuneina ulos
päästä.

-- Nii-in! -- sanoi Ilja. -- Minäkin olen ajatellut sitä...

-- Sanotaan -- kuoli, -- hiljaa ja salaperäisesti virkkoi Jaakko, --
mutta mikä kuoli?

-- Henki lensi pois, -- jörösti selitti Pashka.

-- Taivaaseen, -- lisäsi Masha ja, puristautuen Jaakkoon kiinni,
katsahti taivaalle. Se oli täynnä tähtiä; yksi niistä, -- suuri,
kirkas, joka ei tuikkinut -- oli lähempänä maata kuin toiset ja
katsoi sitä kylmällä liikkumattomalla silmällään. Mashan perästä
kohottivat päänsä ylöspäin nuo kolme poikaakin. Pashka vaan vilkasi
ja sitten heti juoksi tiehensä. Ilja katsoi kauan, silmiään
räpäyttämättä, kauhu silmissä, yhteen pisteeseen, vaan Jaakon suuret
silmät näyttivät ahnaasti etsivän jotakin taivaan sinestä.

-- Pashka! -- huudahti hiljaa hänen toverinsa, laskien alas päänsä,

-- Mitä?

-- Ajattelen, näes, yhä... -- Iljan ääni katkesi.

-- Mitä? -- niinikään hiljaa kysyi Jaakko.

-- Kaikkia...

-- No?

-- Kuinka he... Eivät ole niinkuin pitäisi... Surmattiin ihminen...
jokainen hyörii, pyörii... puhuu jos jotakin... Mutta kukaan ei
itke... kukaan ei säälittele...

-- Nii-in... Jeremei kuitenkin itki...

-- Hän on toista, hän... Entäs Pashka! Kertoi kuin satua...

-- Hän teeskentelee... Hän on pahoillaan, vaan häntä hävettää meidän
nähden itkeä... Äsken hän juoksi tiehensä ja kenties hän nyt...

He istuivat hetkisen vaiti hyvin lähellä toisiansa.

Masha oli nukahtanut Jaakon polvelle ja hänen kasvonsa olivat jääneet
entiseen asentoonsa, taivasta kohden.

-- Pelottaako sinua? -- kysyi taas kuiskaten Jaakko.

-- Pelottaa! -- vastasi Ilja.

-- Nyt hänen sielunsa kuljeksii tästä lähin täällä...

-- Nii-in!... Masha näkyy nukkuvan...

-- Pitäisi viedä hänet kotiin... vaan peloittaa liikahtaakin...

-- Mennään yhdessä...

Jaakko laski nukkuvan tytön pään olkapäätään vasten, tarttui
käsillään hänen hentoon ruumiiseensa ja vaivoin nousi seisomaan,
kuiskaten virkkaen:

-- Odota, Ilja, menen edellä...

Hän läksi kulkemaan horjuen raskaan taakkansa alla, ja Ilja kulki
perästä, nenä milt'ei kiinni toverin päässä. Hänestä tuntui, että
jokin näkymätön olento kulkee hänen takanaan, hengittää kylmää hänen
kaulaansa ja tahtoo tarttua häneen kiinni. Hän tyrkkäsi toveriaan
selkään ja tuskin kuuluvasti kuiskasi hänelle:

-- Kulje nopeammin!...

       *       *       *       *       *

Edellä kerrotun tapauksen jälkeen alkoi Jeremei-ukko sairastella. Yhä
harvemmin läksi hän lumppujen keruulle, vaan jäi kotiin, kuljeksien
ikävissään pihalla tai venyi vuoteellaan pimeässä hökkelissään. Tuli
kevät ja sellaisina päivinä, jolloin aurinko lämpimästi paistoi
kirkkaalta taivaalta, istui vanhus auringonpaisteessa, tarkkaan
jotakin laskien sormillaan ja äänettömästi liikuttaen huuliaan.
Satuja alkoi hän kertoa lapsille yhä harvemmin ja huonommin. Kun hän
alottaa, rupeaa häntä ryittämään. Hänen rintansa korisee, aivankuin
jokin sieltä tahtoisi päästä vapauteen.

-- Älä nyt enää ry'i!... -- kielsi häntä Masha, joka suuresti piti
saduista.

-- O... do... ta!... läähättäen sanoi ukko. -- Odota, heti...
lakkaa...

Mutta yskä ei lakannut, vaan yhä kovemmin vapisi vanhuksen raihnas
ruumis. Toisinaan läksivät lapset tiehensä odottamatta sadun loppua,
ja heidän poistuessaan katsoi vanhus heihin omituisen moittivasti.

Ilja huomasi, että vanhuksen sairaus teki Petruha-viinurin ja
Terenti-sedän hyvin levottomaksi. Petruha tuli monasti päivässä
ravintolan pihanpuolisille rappusille, ja etsittyään hetkisen
iloisilla harmailla silmillään ukkoa, kysyi hän häneltä:

-- Kuinka on laitasi, ukko? Helpottaako, vai?

Tanakkana, punasessa karttuunipaidassa, kulki hän kädet leveiden
verkahousujen taskuissa, joiden lahkeet olivat kiiltävien,
pienipoimuisten kengänvarsien sisässä. Taskuissa kilisi hänellä
aina rahaa. Hänen pyöreä päänsä alkoi otsalta paljastua, vaan oli
siinä vielä paljon vaaleita, kähäröitä hiuksia, joita hän aina
reippaasti pudisteli. Ilja ei ollut hänestä koskaan pitänyt, vaan nyt
tuo vastenmielisyys yhä kasvoi pojassa. Hän tiesi, ett'ei Petruha
rakastanut Jeremei-ukkoa. Kerran kuuli hän, kun viinuri neuvoi
Terenti-setää:

-- Sinä, Terjoha, pidä silmällä häntä! Hän on saituri!... Hänellä,
mene ja tiedä, saattaa olla tyynyynsä kätkettynä paljon. Mitä
ällistelet?... Hänellä, vanhalla myyrällä, ei ole enää pitkältä
elonaikaa jälellä; sinä olet hänen hyvä ystävänsä eikä hänellä ole
ainoatakaan sukulaista!... Ajattelepas sitä!...

Illat vietti Jeremei-vanhus tapansa mukaan ravintolassa, istuen
Terentin läheisyydessä, puhellen kyttyräselän kanssa Jumalasta,
totuudesta ja ihmistöistä. Kaupungissa asuessaan oli kyttyräselkä
tullut yhä muodottomamman näköiseksi. Hän oli ikäänkuin lionnut
työssään; hänen silmänsä olivat tulleet himmeiksi, vauhkoiksi,
ruumis oli kuin sulanut kuumassa ravintolailmassa. Likainen paita
nousi alituisesti kokoon kyttyrälle, joten vyötäiset paljastuivat.
Puhellessaan ihmisten kanssa piti Terenti koko ajan kätensä selän
takana, korjaten paitaa nopeilla käden liikkeillä -- mikä näytti
siltä, kuin olisi hän jotakin kätkenyt isoon kyttyräänsä.

Kun Jeremei-ukko istui pihalla, tuli Terentikin rappusille ja katseli
häntä silmiään siristellen ja varjostaen niitä kädellään. Pieni
keltainen parta, joka peitti hänen terävät kasvonsa, tärisi, hänen
heikolla ja aralla äänellä kysyessään:

-- Jeremei-ukko! Ettekö tarvitse mitään?

-- Kiitoksia!... En tarvitse... mitään en tarvitse... -- vastasi
tavallisesti vanhus.

Kyttyräselkä kääntyi hitaasti ympäri hoikilla jaloillaan ja poistui.
Mutta vanhuksen tila kävi päivä päivältä yhä huonommaksi.

-- Näyttää siltä, kuin en enää paranisikaan, -- sanoi hän kerran
Iljalle, joka istui hänen vieressään. -- Kuoleman hetki on käsissä!
Vaan...

Jeremei katsahti epäillen ympärilleen, ja sitten kuiskaten jatkoi:

-- Liian on aikaista, Iljusha! Työtäni en ole vielä valmiiksi
saanut! En ole ehtinyt! Rahaa... olen koonnut rahaa, seitsemäntoista
vuotta olen koonnut... Kirkon rakentamiseen aioin koota... Aioin
kotikylään rakennuttaa Herran temppelin... Ihmisillä pitää olla
Herran temppeleitä... Ainoa turvapaikkamme on Jumalan tykönä...
Vähän olen koonnut... ei riitä... Enkä tiedä, mihin panna ne, jotka
olen koonnut... Herra, osota!... Vaan jo lentää korppi, raakkuu,
tunnustelee palaa!... Iljusha, tiedä: rahoja minulla on... Älä kerro,
vaan tiedä!...

Ilja kuunteli ukon puhetta, ja hän tunsi kantavansa suurta ja tärkeää
salaisuutta ja ymmärsi, kuka se korppi oli, josta ukko pelolla ja
katkeruudella puhui.

Muutamien päivien kuluttua kuuli Ilja, koulusta tultuaan ja omassa
nurkassaan riisuessaan päällysvaatteitaan Jeremei-vanhuksen komerosta
outoa ääntä. Joku jupisi, nyyhkytti, korisi, ikäänkuin häntä olisi
kuristettu. Välistä voi selvästi kahinasta erottaa:

-- Ksh... Kshsh... pois!...

Poika peloissaan töyttäsi vanhuksen huoneeseen johtavaa ovea. Se oli
lukossa. Silloin hän, ääni vavisten, huudahti:

-- Ukko-kulta!

Oven takaa kuului vastaukseksi nopeata, läähättävää kuiskutusta.

-- Kshsh!... Herra... armahda... armahda... -- Ja äkkiä tuli
hiljaista. Ilja hypähti oven luota, tietämättä, mitä tehdä, vaan heti
painoi hän kasvonsa laipiossa olevaan rakoon ja seisoi kuin kiinni
naulattuna, kokonaan vavisten. Vanhuksen pienen pienessä huoneessa
vallitsi hämärä. Valoa pääsi sinne vain niukasti vähäisestä,
likaisesta akkunapahasesta. Saattoi kuulla, kun ikkunalasiin
räiskähteli kevätilman sulattama, katolta tippuva vesi, ja kuinka
akkunan allaolevaan kuoppaan juoksi pihalta vettä. Hetkisen
katsottuaan huomasi Ilja, että ukko makasi rinta ylöspäin vuoteellaan
ja ääneti viittoi käsiään.

-- Ukko-kulta! -- tuskallisesti huudahti poika.

Vanhus vavahti, kohotti päätään ja ääneen mutisi:

-- Ksh... Petruha... katso, Ju-mala! Se on Hänelle!... se on Hänen
temppeliänsä varten... Ksh... Korppi olet sinä... Herra... Sinun...
Sinun!... Varjele... Pelasta... armahda... armahda... armahda...

Ilja vapisi kauhusta, vaan poistua ei hän voinut. Ja hän näki, kuinka
Jeremein musta ja kuivunut käsi voimattomasti huitoen ilmassa uhkasi
jotakin näkymätöntä koukkusella sormellaan.

-- Varo!... Se on Jumalan!... älä rohkene!...

Vaan sitten vanhuksen ruumis kokonaan hupeni, kutistui kokoon ja --
äkkiä nousi hän istumaan vuoteelleen. Hänen valkonen partansa vapisi
kuin lentävän kyyhkysen siipi. Hän ojensi kätensä eteenpäin ja,
voimakkaasti tyrkäten niillä jotakin, putosi hän lattialle.

Ilja älähti ja syöksyi ulos. Hänen korvissaan kähisi, vainoten
häntä...

-- Ksh... ksh...

Poika juoksi ravintolaan hengästyksissään huutaen:

-- Setä!... ukko kuoli...

Terenti voihkasi, polki jalkojaan yhdessä kohden ja alkoi hätäisesti
korjata paitaansa, katsoen Petruhaan, joka seisoi tarjoilupöydän
takana.

-- Setä, tule pian!...

-- Mitä ajattelet? -- ankarasti sanoi Petruha. Mene! Suokoon Jumala
hänelle ijankaikkisen elämän! Kunnon ukko hän oli, muun muassa...
Lähden minäkin... katson... Ilja, jää sinä tänne... jos tarvitaan,
juokse hakemaan minua, -- kuuletko? Jaakko mene tiskin taa...
Tulen pian takasin... Petruha läksi ravintolasta verkkaan, kovasti
kengänkantojaan lattiaan kolistellen, ja molemmat pojat kuulivat,
kuinka hän oven takana uudestaan sanoi kyttyräseljälle:

-- Mene, mene... paksupää...

Ilja oli hyvin peljästyksissään kaikesta näkemästään ja kuulemastaan,
vaan ei pelkokaan estänyt häntä huomaamasta kaikkea, mitä hänen
ympärillään tapahtui.

-- Näitkö sinä, kuinka hän kuoli? -- kysyi Jaakko myymäpöydän takaa.

Ilja katsahti häneen ja vastasi kysymyksellä:

-- Mutta miksi ne menivät sinne?...

-- Katsomaan!... sinähän heitä kutsuit!...

Ilja oli hetkisen ääneti. Sitte sulki hän silmänsä ja virkkoi:

-- Kauheata se oli!... Kuinka hän häntä tyrkkäsi!...

-- Ketä? -- kysyi Jaakko uteliaana kurottaen kaulaansa.

-- Pirua!... vastasi Ilja miettien.

-- Näitkö!

-- Häh?

-- Näitkö pirun? -- huudahti hiljaa Jaakko juostuaan hänen luoksensa.
Vaan hänen toverinsa sulki taas silmänsä eikä vastannut.

-- Pelästyitkö? -- kysyi Jaakko, nykien häntä hihasta.

Varropas! -- äkkiä, salaperäisesti virkkoi Ilja. -- Minä... juoksen
vähäksi aikaa ulos... niinhän? Mutta älä puhukaan isällesi mitään
lupaatko?

-- Lupaan! Mutta juokse sitten tänne... Epäluulonsa ajamana
poistui Ilja juosten ravintolasta, ja jo hetken päästä oli hän
maakerroksessa. Varovasti, hiljaa, kuten hiiri, hiipi hän laipiossa
olevalle raolle ja uudestaan painautui siihen. Vanhus eli vielä, --
hän korisi... Vaan Ilja ei nähnyt häntä; kuolevan ukon ruumis venyi
lattialla kahden elävän, tumman olennon jaloissa. Hämärässä näyttivät
ne yhdeltä ainoalta, muodottomalta olennolta. Sitten näki Ilja,
että hänen setänsä polvillaan ukon vuoteen vieressä piti käsissään
tyynyä ja kiiruusti ompeli sitä kiinni. Kuului selvästi rihman
nitinä, kun sitä vedettiin vaatteen läpi. Petruha seisoi Terentin
takana kumartuneena hänen ylitsensä. Nyt hän pudisti hiuksiaan ja
moittivasti kuiskasi:

-- Joutuin... rujokas... Sanoinhan sinulle, että pidä varalta rihmaa
neulan silmässä... Mutta ei... piti vielä se nyt tehdä... Voi sinua,
vokkelo! Osasitkohan hyvin tarkastaa... No, anna sen jo olla! Kyllä
jo riittää!... Kuuletko? Mutta toinnu jo, hölmö.

Petruhan tyyni kuiske, kuolevan katkonaiset huokaukset, rihman
nitinä ja tippuvan veden valittava ääni, joka syntyi sen juostessa
ikkunan alla olevaan kuoppaan, kaikki nuo äänet yhdessä saivat
aikaan huminan, joka huumasi pojan päätä. Hän hiljaa loittoni
seinän vierestä ja poistui maakerroksesta. Iso, musta laikka
pyöri, kuten pyörä, hänen silmissään ja hurisi, josta Iljan päätä
rupesi pyörryttämään ja mieltä ellostelemaan. Rappuja noustessaan
ravintolaan, piti hän lujasti kiinni kaidepuusta ja töintuskin jaksoi
nostella jalkojaan, ja saavuttuaan ovelle, pysähtyi hän siihen ja
rupesi hiljaa itkemään. Jaakko hyöri hänen ympärillään puhuen hänelle
jotakin. Sitten tyrkättiin häntä selkään ja Perfishkan ääni kuului:

-- Kuka -- ketä? millä -- minkätähden? Mitä? Kuoliko? Ah...
pir-ru!... -- Ja tyrkättyään taas Iljaa, riensi suutari sellaisella
vauhdilla rappusia alas, että portaat ruskivat hänen jalkojensa alla.
Alhaalla kuului hän vielä kovasti ja valittaen huudahtavan:

-- Jo nyt jotakin!

Ilja kuuli setänsä ja Petruhan nousevan rappusia, ja hän ei olisi
tahtonut heidän nähtensä itkeä, vaan hän ei voinut pidättää
kyyneliään.

-- Jaakko! -- huusi Petruha, -- juoksepa hakemaan Mihei-poliisia!...
Sano, lumppujen kerääjä on astunut Herran eteen... sukkelasti!

-- Kas vaan!... -- huudahti Perfishka. Oletteko siis jo ollut siellä?
hm!...

Terenti astui veljenpoikansa ohi häneen katsomatta. Vaan Petruha
laski kätensä Iljan olkapäälle ja sanoi:

-- Itketkö? Itke vaan, -- se on hyvä... Näytät olevan kiitollinen
poika, joka osaat ymmärtää sinulle tehdyn hyvän työn. Ukko oli sinun
suuri hyväntekijäsi!...

Hän vaikeni vähän ja vei Iljan syrjään lisäten:

-- Muista, ett'et vasta seiso oven takana...

Ilja pyyhki paidanhihalla kasvonsa ja katsahti läsnäoleviin. Petruha
seisoi jo tarjoilupöydän takana kiharoitaan pudistellen. Hänen
edessään seisoi Perfishka ja, katsoen häntä, viekkaasti hymyili.
Mutta hänen kasvonsa olivat hymystä huolimatta sen näköiset, kuin hän
vasta olisi menettänyt pelissä viimeisen viisikopeekkaisensa.

-- No, mitä tahdot, Perfil? kysyi silmiään rypistäen ankarasti
Petruha.

Minäkö?... Ettekö anna harjakaisia? äkkiä sanoi Perfishka.

-- Minkä tapauksen johdosta? -- vitkaan kysyi viinuri.

-- Jo nyt jotakin! -- huudahti suutari, polaisten jalkaa laattiaan.
-- Kyllähän suuta olisi, kun vaan ruokaa riittäisi! Niin sitä
tuleekin! Sananen -- toivotan teille terveyttä, Pjotr Jakimitsh!

-- Mitä ihmeitä? Mitä sinä höpiset taas? -- kysyi Petruha, nyt jo
ystävällisesti hymyillen.

-- Ilman vaan... sydämeni yksinkertaisuudessa!

-- Toisin sanoen, tahdot ryypyn? Hehe-he!

-- Hah, hah, haa! -- kaikui ravintolassa suutarin iloinen nauru.

Ilja pudisti päätään, ikäänkuin ravistaen siitä jotakin, ja läksi
ulos.

Sinä yönä pani hän myöhään maata, ei kuitenkaan omaan
huonepahaseensa, vaan ravintolaan sen pöydän alle, jolla Terenti
pesi astioita. Kyttyräselkä auttoi Iljan vuoteelle ja rupesi
sitten pyyhkimään pöytää. Tarjoilupöydällä paloi lamppu, valaisten
pulleiden teekannujen kylkiä ja kaapissa olevia pulloja. Vaan
ravintolassa oli pimeätä, ikkunoista näkyi musta yö, hieno sade
rapisi ikkunoihin, tuuli hiljaa humisi... Terenti liikkui huoneessa
kuin haamu, siirrellen pöytiä ja yhä huokaillen. Kun hän tuli lampun
läheisyyteen, lankesi hänestä selvä varjo lattialle, Iljasta näytti
siltä kuin se olisi ollut Jeremei-vanhuksen sielu, joka korisi
sedälle.

-- Ksh... kshsh...

Pojan oli kylmä ja kauhea olla. Hänen hengitystään ahdisti kosteus,
-- oli lauantai, lattia oli vasta pesty ja se haisi mädänneeltä.
Häntä halutti pyytää setää heti panemaan maata pöydän alle, hänen
viereensä, vaan painostava, ilkeä tunne esti häntä puhuttelemasta
setää. Mielikuvituksessaan oli hän näkevinään Jeremei-ukon köykyn
vartalon ja valkosen parran, ja oli kuulevinaan hänen ystävällisen
kimeän äänen:

-- Poikani, poikani! Herra tietää määrän...

-- Panisit maata! -- sanoi vihdoin malttamattomasti Ilja
kärsimättömällä äänellä.

Kyttyräselkä hätkähti ja tuli liikkumattomaksi. Sitten kysyi hän
hiljaa ja arasti:

-- Mitä? Kuka se on?

-- Minä, panisit maata, sanon...

-- Heti! Heti, heti!... -- kiireesti virkkoi kyttyräselkä ja rupesi
hyörimään pöytien ympärillä nopeasti kuin hyrrä. Ilja ymmärsi, että
setääkin peloitti ja hyvillä mielin ajatteli hän itsekseen:

"Niin sinulle pitääkin!..."

Ulkona sataa tihuutti yhä, jostakin kuului kumakoita iskuja. Tuli
lampussa vavahteli, vaan teekannut ja pullot näyttivät vaieten
hymyilevän. Ilja kätki päänsä sedän puoliturkkiin ja makasi henkeään
pidätellen. Äkkiä rupesi hänen läheltään kuulumaan outoa ääntä.
Hän jähmettyi pelosta, pisti päänsä näkyviin ja huomasi, että
Terenti-setä oli polvillaan pää niin syvään painettuna, että leuka
nojasi rintaan, ja kuiskaili:

-- Herra Jumala, Isämme... Herra! Hänen kuiskimisensa muistutti
Jeremei-ukon kähinää. Huoneessa vallitseva hämärä näytti olevan kuin
liikkeessä ja lattia keikkuvan sen kanssa, vaan savutorvissa vinkui
tuuli.

-- U-u-u-u!...

-- Älä rukoile, -- ääneen huusi Ilja.

-- Oh, mitä sinä nyt? -- puoliääneen virkkoi kyttyräselkä. -- Nuku,
Jumalan nimessä!

-- Älä rukoile! -- itsepäisesti toisti poika.

-- No, no... en, en...

Pimeys ja kosteus yhä raskaammin ahdistivat Iljaa. Hänen oli vaikea
hengittää, ja hänen mielessään oli pelko, sääli ukkoa, ilkeä tunne
setää kohtaan. Hän kierittäytyi lattialle, istuutui ja alkoi ähkiä.

-- Mitä; mikä sinua vaivaa? Häh?... pelästyneenä kuiskasi setä
tarttuen häneen kiinni. Mutta Ilja työnsi hänet luotaan ja
itkunsekaisella äänellä, tuskallisesti ja pelokkaasti sanoi:

-- Herra Jumala! Kun voisi piiloutua... jonnekin... kaikesta... Herra
Jumala!

-- Kyyneleet katkasivat hänen äänensä. Raskaasti veti hän mädännyttä
ilmaa keuhkoihinsa ja rupesi nyyhkimään painaen kasvonsa lattiaan...

       *       *       *       *       *

Suuresti muuttui Iljan luonne näiden tapausten jälkeen. Ennen oli
hän pysytellyt syrjässä vaan koulunsa oppilaista, kun hän ei voinut
olla tyytyväinen heidän kohteluunsa, eikä hänellä ollut halua antaa
perää ja lähetä heitä. Mutta kotona oli hän ollut avomielinen ja
luottavainen kaikille, sillä aikuisten huomion herättäminen huvitti
häntä. Vaan nyt alkoi hän pysytellä yksin ja tuli ikäänsä nähden
liian vakavaksi. Hänen kasvojensa ilme kävi kuivaksi, huulet olivat
aina lujasti kiinni puristetut, hän katsoi terävästi aikaisia ja
tutkiva ilme silmissään kuunteli hän heidän puheitaan. Häntä vaivasi
muisto siitä, mitä hän oli nähnyt Jeremei-ukon kuolinpäivänä, ja
hänestä tuntui, että hänkin, kuten Petruha ja setä, oli syyllinen
vanhuksen edessä. Kenties vanhus, kuollessaan ja nähdessään, kuinka
hänet ryöstettiin, oli ajatellut, että hän, Ilja, oli kertonut
Petruhalle rahoista. Se ajatus syntyi Iljassa aivankuin äkkiä, hänen
huomaamattaan, ja se täytti pojan mielen hämmästyksellä ja teki sen
katkeran raskaaksi. Hän kätki sen kuitenkin mieleensä, ja se vielä
enemmän herätti hänessä epäluuloja kaikkia ihmisiä kohtaan. Ja joka
kerta kun hän huomasi heissä jotakin pahaa, tuli hänen helpompi
siitä olla, ikäänkuin hänen syyllisyytensä vanhuksen suhteen olisi
vähentynyt. Mutta pahaa näki hän ihmisissä paljon. Kaikki talon
asukkaat kutsuivat Petruha-viinuria varastetun tavaran salaajaksi,
konnaksi, vaan silmien edessä imartelivat häntä, kunnioittavasti
tervehtivät ja kutsuivat Pjotr Jakimitsh'iksi. Matitsaa kaikki
haukkuivat; kun hän oli juonut itsensä juovuksiin, tyrkki häntä
jokainen ja löi; kerran hän juopuneena istui kyökin ikkunan alla, ja
kokki kaatoi likavettä hänen niskaansa... Kaikki käyttivät hyväkseen
hänen palveluksiaan, koskaan palkitsematta häntä millään kuin
haukkumisella ja lyönneillä. Perfishka kutsui hänet pesemään sairasta
vaimoaan, Petruha pakoitti hänet pyhien edellä siistimään maksutta
ravintolan, Terentille ompeli hän paitoja. Hän kävi kaikkien luona,
teki kaikki nurisematta ja hyvin, hän rakasti sairasten hoitamista,
rakasti lasten leikkimistä...

Ilja huomasi, että enimmin työtä tekevä mies talossa -- Perfishka --
suutari -- oli kaikkien pilkan esineenä, ja että häntä huomattiin
tuskin vaan silloin, kun hän päissään, hanuri kädessä, istui
ravintolassa tai hoiperteli pihalla, soittaen ja laulaen iloisia
naurettavia lauluja. Vaan kukaan ei tahtonut nähdä, kuinka varovasti
samainen Perfishka kantoi rappusille jalatonta vaimoaan, kuinka hän
asetti maata tytärtään, suudellen häntä ja tehden hullunkurisia
irvistyksiä viihdyttäessään häntä ja saadakseen hänet nauramaan.
Eikä kukaan katsonut suutaria, hänen nauraen ja leikkiä laskien
opettaessaan Mashaa keittämään päivällistä ja siivoamaan huonetta,
jonka jälkeen hän istuutui työnsä ääreen ja ompeli myöhään yöhön
syvään kumartuneena korjatessaan huonoa, likaista saapasta.

Kun seppä oli viety vankeuteen, ei kukaan pitänyt huolta hänen
pojastaan paitsi suutari. Hän otti heti Pashkan luoksensa ja kauan
oli jo Pashka tehnyt hänelle pikilankaa, lakaissut huoneen, hakenut
vettä, puodista käynyt leipää, kaljaa, sipulia. Kaikki näkivät
suutarin juovuksissa pyhäsin, vaan kukaan ei kuullut, kun hän
seuraavana päivänä selvin päin puheli vaimonsa kanssa:

-- Anna minulle anteeksi, Dunja! En näet juo samasta syystä, kuin
hunningolle joutunut juoppo, vaan väsymyksestä. Koko viikon kun tekee
työtä... tulee ikävä! Niinpä sitten tulee otetuksi!...

-- Syytänkö minä sitten? Oi, Jumalani! Säälin sinua!... -- käheällä
äänellä puhuu vaimo ja nielasee jotakin alas. -- Luuletko, ett'en
huomaa työtäsi ja vaivojasi? Herra on pannut minut kiveksi
kuormallesi. Kun edes kuolisin!... Kun voisinkin vapauttaa sinut!...

-- Älä puhu niin! En pidä niistä puheistasi. Minä sinua loukkaan etkä
sinä minua!... Vaan en minä niin tee siksi, että paha olisin, vaan
siksi, kuin olen heikko. Kun tästä vielä muutetaan toiselle kadulle,
ja tulee kaikki toisin... ikkunat, ovet... kaikki! Ikkunat tulevat
kadulle päin. Leikkaamme paperista saappaan kuvan ja liimaamme
ikkunaan. Ilmoituskyltti, näet! Ja kun meille sitten tulvii väkeä!
Asiat alkavat mennä huristaa hyvin!... Hei, vaan! Keitä munaa, paista
rieskaa! Pulskasti eletään, rahaa tehdään!

Ilja tunsi yksityiskohtia myöten Perfishkan elämän, näki, että
hän yrittää mahdottomia, ja kunnioitti häntä siksi, että hän aina
jokaisen kanssa laski leikkiä, aina nauroi ja mainiosti soitti
hanuria.

Petruha istui tiskin takana, pelasi tammea tuttujen kanssa, aamusta
iltaan joi teetä ja haukkui viinureita. Pian Jeremein kuoleman
jälkeen alkoi hän opettaa Terentiä tekemään kauppaa tiskin takana,
vaan itse kuleksi hän vihellellen pihalla, tarkastellen taloa
kaikilta puolin vieläpä koputtaen seiniä nyrkillään.

Paljon muutakin huomasi Ilja, vaan kaikki se oli pahaa, ikävää,
kaikki työnsi häntä loitommalle ihmisistä. Toisinaan hänen saamansa
vaikutukset ja ajatukset, kun niitä oli kertynyt paljon, synnyttivät
hänessä vastustamattoman halun puhella jonkun kanssa. Vaan häntä
ei haluttanut puhella sedän kanssa. Jeremein kuoleman jälkeen oli
Iljan ja hänen setänsä väliin kasvanut jotakin näkymätöntä, vaan
kireätä, ja se esti poikaa lähestymästä kyttyräselkää yhtä vapaasti
kuin ennen. Eikä Jaakkokaan voinut mitään selittää hänelle eläessään
itsekin ikäänkuin syrjässä kaikesta, ja omalla erityisellä tavallaan.

Hän suri vanhan lumpunkokoojan kuolemaa. Usein muisteli hän häntä
kaipauksella.

-- Ikävä on!... Olisipa vaan Jeremei-ukko elossa, kertoisi hän meille
satuja; mikään ei ole satuja parempaa! Hyviä satuja hän osasi!...

-- Kaikkea hän osasi, -- synkästi virkkoi Ilja.

Kerran Jaakko salaperäisesti sanoi toverilleen:

-- Tahdotko, niin näytän sinulle erään asian?

-- Tahdon!...

-- Mutta vanno ensin, ett'et kerro kenellekään!...

-- Jumalauta, en kerro!

-- Olen kirottu, jos kerron, sano!...

Ilja toisti valan, ja sitten vei Jaakko hänet pihan nurkkaan
lehmuksen luo. Siellä irrotti hän puun rungosta siihen taitavasti
sovitetun kaarnapalasen, ja sen alta tuli näkyviin suuri aukko
puussa. Se oli kolo, jota oli laajennettu veitsellä ja kauniisti
koristettu sisästä erivärisillä vaatetilkuilla ja papereilla,
teepaketeista otetulla lyijypaperilla ja metallipalasilla. Reiän
pohjalla oli pieni vaskinen pyhäinkuva, ja sen eteen oli pystytetty
vahakynttilänpätkä.

-- Näitkö? -- kysyi Jaakko, asettaen taas paikoilleen kaarnapalasen.

-- Näin... Miksi sinä sellaista?...

-- Se on rukoushuone!... -- selitti Jaakko. -- Rupean, näet, öisin
käymään täällä; sytytän kynttilän ja rukoilen. Mainiota?

Toverin hanke miellytti Iljaa, vaan hän heti rupesi pelkäämään sen
vaarallisuutta.

-- Entä, jos huomaavat tulen? Silloin antaa isäsi sinulle selkään!...

-- Yöllä -- kuka sitä huomaisi? Yöllä kaikki nukkuvat; maan päällä on
aivan hiljaista... Olen pieni: päivällä ei Jumala kuule rukoustani...
Vaan yöllä hän kuulee!... Kuuleekohan?

-- En tiedä!... Ehkä kuulee!... miettivästi sanoi Ilja, katsoen
toverinsa suurisilmäisiä, kalpeita kasvoja.

-- Rukoiletko sinä minun kanssani? kysyi Jaakko.

-- Mitä sinä tahdot rukoilla? -- kysyi vuorostaan Ilja, ja he
hymyilivät toinen toisellensa.

-- Minä rukoilen sitä, -- sanoi Ilja, että tulisin viisaaksi... ja
vielä, että minulla olisi kaikkea, mitä haluan!... entä sinä?

-- Minäkin...

Vaan hiukan ajateltuaan selitti Jaakko:

-- Aioin vaan ilman aikojani... rukoilla... tarkoituksetta!...
Antakoon Hän sitten, mitä Hän tahtoo!... Mutta jos sinä tahdot
rukoilla toisella tavalla, niin teen minäkin samoin!

-- Olkoon menneeksi, -- sanoi Ilja.

He päättivät alkaa rukoilemisensa jo sinä yönä, ja kumpikin heistä
pani maata vahvasti aikoen herätä yöllä. Mutta heräämättä jäi sinä
ja seuraavanakin yönä, ja useasti jälestäpäinkin petti heidät
uni. Sittemmin sai Ilja kokea uusia vaikutuksia, jotka kokonaan
haihduttivat rukoushuoneen hänen mielestään.

Saman lehmuksen oksille, johon Jaakko oli laatinut rukoushuoneen,
-- oli Pashkalla tapana virittää pyydyksiä keltasirkuille ja
tiaisille. Elämä tuntui hänestä raskaalta; hän oli laihtunut, näytti
kuihtuneelta ja hänen silmänsä vilkuivat kuin pedolla. Hänellä ei
ollut enää aikaa juoksennella pihalla. Koko päivän oli hän työssä
Perfishkalla, ja vain pyhäsin, kun suutari oli humalassa, näkivät
toverit hänet. Pashka kyseli heiltä, mitä he oppivat koulussa, ja hän
näytti kateelliselta ja synkältä kuunnellessaan heidän kertomuksiaan,
joista selvästi näkyi heidän tietävän oman etevämmyytensä hänen
rinnallaan.

-- Älkää ylpeilkö, opin tässä kerran minäkin!...

-- Perfishkapa ei päästä!...

-- Mutta minä karkaan, -- päättävästi vastasi Pashka.

Ja todellakin, vähän tuon keskustelun jälkeen kulki suutari pitkin
pihaa ja kertoi naureskellen:

-- Kisällini on juossut tiehensä! Sitä pientä pirua!... Nahkatiede ei
häntä huvittanut...

-- Päivä oli sateinen. Ilja katsoi repaleista Perfishkaa, harmaata,
synkkää taivasta, ja häntä rupesi huimapää toverinsa säälittämään.
Hän ja Perfishka seisoivat vajan räystään alla, painautuneena
seinään, ja katsoivat taloa. Iljasta näytti siltä, että talo kävi
yhä matalammaksi, aivankuin se ajan painosta olisi painunut maahan.
Vanhat seinät olivat pullistuneet yhä enemmän ulospäin, ikäänkuin se
lika, jota kymmenien vuosien kuluessa oli niiden sisään kokoontunut,
ei enää olisi mahtunut sinne eivätkä ne enää voineet pidättää
sitä. Onnettomuuksilla kyllästytettynä, aina täynnä juopuneiden
huutoja, juomalaulujen hoilotusta, lattialaudat rikkipoljettuina,
ei talo voinut enää pysyä pystyssä, vaan verkkaan kukistui kokoon,
surullisesti katsoen Jumalan luomakuntaan kummeilla lasisilmillään,
ikkunoilla.

-- Hoh, hoh! -- sanoi suutari. -- Pian hajoo niinikoppa ja sienet
lentävät hujan hajan märälle maalle. Me asukkaat joudumme mikä
minnekin... Etsimme itsellemme katon päämme päälle muualta!...
Löytänemme, niin alotamme toisenlaista elämää. Toisenlaista tulee
kaikki: sekä ikkunat että ovet, vieläpä toiset kirputkin purevat
meitä! Kun vaan pian muuttuisi! Liiaksi on jo minua ruvennut
kyllästyttämään tämä sikahovi... vaikka olenkin siihen tottunut!
Vieköön piru koko laitoksen!

Turhaan kuitenkin suutari haaveili: taloa ei vienyt mikään manalan
herroista, vaan sen osti Petruha-viinuri. Pari päivää kaupan
päättämisen jälkeen kulki hän joka paikassa talossa, tutkien tarkoin
kaikki kohdat. Sitten tuotiin tiiliä, lautoja, talon ympärille
rakennettiin telineet ja kolmisen kuukautta valitti ja tärisi se
kirvesten iskuista. Sitä sahattiin, veistettiin, siihen lyötiin
nauloja, räiskinällä ja tomupilvien pöllähdellessä irrotettiin siitä
mädäntyneet hirret, ja uudet pantiin sijalle, ja vihdoin, kun sitä
vielä oli jatkettu lisärakennuksella, laudotettiin se. Matalana,
leveänä kohosi se nyt maasta suorana ja tanakkana, ikäänkuin se
olisi juurruttanut syvään uudet juurensa siihen. Talon etusivulle,
katon rajaan, ripusti Petruha suuren kyltin, johon kultakirjaimilla
siniselle pohjalle oli kirjotettu:

"-- P. A. Filimonoff'in ystävien huvituspaikka."

-- Sisästä se kuitenkin on mädännyttä! sanoi Perfishka kerran.

Ilja kuuli sen ja myöntävästi hymyili. Korjattu talo näytti hänestä
petokselta. Hänen johtui mieleensä Pashka, joka asui jossakin
toisessa paikassa ja näki toisenlaista. Ilja, kuten suutarikin,
niinikään haaveili toisia ikkunoita, ovia, ihmisiä... Elämä talossa
kävi nyt entistä ikävämmäksi. Vanha lehmus oli kaadettu, rauhallinen
kolkka sen luona oli hävinnyt; sijalle oli tullut lisärakennus.
Kadonneet olivat muutkin lempipaikat, joissa lasten oli ollut tapana
istua ja jutella. Vain pajan sijalla, suuren lastu- ja mädänneen
hirsiläjän takana, oli vielä mukava, rauhaisa kolkka, vaan siellä
oli kauheata istua, sillä aina tuntui, kuin tuon läjän alla makaisi
Savelin vaimo pää rikkilyötynä.

Petruha oli antanut Terenti-sedälle uuden asunnon -- pienen huoneen
ravintolasalin vierestä. Ohuen, vihreillä seinäpaperilla peitetyn,
lautaseinän läpi kuului ravintolasta kaikki äänet ja tunki viinan
haju ja tupakan savu sinne. Siellä oli puhdasta, kuivaa, vaan
ei kuitenkaan niin hauskaa kuin kellarikerroksessa. Sen ikkunaa
vastapäätä oli vajan harmaa seinä, joka peitti taivaan ja auringon ja
tähdet, vaan kellarikerroksen ikkunasta olivat ne hyvin näkyneet, kun
vaan oli laskeutunut polvilleen sen eteen...

Terenti-setä kulki nyt sireeninvärisessä paidassa, jonka päällä oli
nuttu, joka verhosi häntä kuten arkkua. Aamusta iltaan seisoi hän
tarjoilupöydän takana. Hän ei sinutellut enää ketään, vaan kutsui
jokaista "te", ja puhui yleensä vähän, ja silloinkin lyhyesti,
katkonaisesti, aivankuin haukkuen, ja katsoi vieraisiin, kuten
uskollinen koira, joka vahtii isäntänsä omaisuutta. Iljalle osti
hän harmaan verkanutun, saappaat, palton ja lippalakin, ja kun
poika ensi kerran pani ylleen ne kappaleet, muistui elävästi hänen
mieleensä vanha lumppujen kerääjä. Hän miltei koskaan puhunut setänsä
kanssa, ja hänen elämänsä kului yksitoikkoisesti, hiljaa, Ja vaikka
omituiset, lapselle harvinaiset, tunteet ja ajatukset kiinnittivät
hänen mieltään, niin vaivasi häntä kuitenkin painostava ikävä.
Yhä useammin alkoi johtua hänen mieleensä maaseutu; nyt tuntui
hänestä erittäin selvältä, että siellä oli paljon parempi asua.
Olihan siellä hiljaista, yksinkertaista ja luonnollista. Muistuivat
mieleen Kershenetsin tiheät metsät, Terenti-sedän kertomukset
Antipa-erakosta, ja muistaessaan Antipaa, johtui hänen mieleensä
toinen samanlainen erakko, Pashka. Missä oli hän? Kenties on hänkin
karannut metsään, kaivanut siellä itselleen kuopan ja elelee siinä.
Myrsky vinkuu metsässä, sudet ulvovat. Se tuntuu kauhealta, vaan
samalla hyvältä. Ja talvella, kauniilla ilmalla, hohtaa kaikki
hopealta, ja niin on hiljaista, ett'ei muuta kuulu, kuin lumen narske
jalkain alla, ja jos seisoo liikkumatta, kuuluu vaan oman sydämen
sykintä.

Mutta kaupungissa on sen sijaan aina melua ja hälinää, yölläkään
ei se lopu. Ihmiset hoilottavat, huutavat poliisia, riitelevät,
ajurit ajavat edestakasin, ja niiden ajoneuvojen jyrinästä tärisevät
ikkunalasit. Pojat huutavat ja meluavat koulussa. Suuret kiljuvat,
kiroilevat, tappelevat ja juopottelevat. Ja se ei tunnu ainoastaan
levottomalta, -- välisti on se kauheatakin. Ihmiset ovat kuin
järjiltään, -- toiset ovat konnia ja veijareita, kuten Petruha,
toiset ilkeitä, kuten Savel tai niin kurjan kurjia kuten Perfishka,
Terenti-setä, Matitsa... Etenkin hämmästytti Iljaa se kevytmielinen
tapa, jolla suutari tavallisesti käyttäytyi.

Kerran, eräänä aamuna, kun Ilja oli kouluun lähdössä, tuli Perfishka
ravintolaan. Repaleisena, unisena asettui hän ääneti tarjoilupöydän
ääreen seisomaan katsoen Terentiin. Hänen vasen silmänsä vavahteli ja
tavantakaa räpytti hän sitä, ja alahuuli oli omituisesti riipuksissa.
Terenti-setä katsahti häneen, hymyili ja kaasi hänelle kolmen
kopeekan lasin viinaa, joka oli Perfishkan tavallinen aamunapsi.
Perfishka otti lasin vapisevaan käteensä, kaatoi sen sisällyksen
suuhunsa, vaan ryypättyään ei hän rykinyt, ei kiroten kehunut juoman
hyvyyttä eikä edes haukannut mitään päälle. Uudestaan katsoa tiirotti
hän Terentiin omituisesti vavahtelevalla vasemmalla silmällään, vaan
hänen oikea silmänsä oli himmeä ja liikkumaton, ikäänkuin hän sillä
ei olisi mitään nähnyt.

-- Mikä teidän silmäänne vaivaa? -- kysyi Terenti.

Perfishka hieroi silmää kädellään, katsoi sitten kättään ja selitti
sitten äkkiä kovalla ja selvällä äänellä:

-- Puolisomme Avdotja Petrovna on kuollut...

-- Mitä ihmeitä? -- huudahti Terenti-setä, ja, vilkaisten
pyhäinkuvaan, teki ristinmerkin.

-- Rauha olkoon hänen sielullensa!

-- Mitä? -- kysyi? Perfishka, yhä katsoa tuijottaen Terentin
kasvoihin.

-- Sanon: rauha olkoon hänen sielullensa.

-- Niin... Hän kuoli!... -- sanoi suutari. Sitten pyörähti hän ympäri
ja poistui ravintolasta.

-- Kummallinen mies! -- mutisi Terenti, päätään pudistaen. Iljankin
mielestä oli suutarin käytös omituista... Kouluun mennessään poikkesi
hän kellarikerrokseen katsomaan vainajata. Siellä oli pimeätä ja
ahdasta. Naiset, jotka asuivat ullakossa, olivat tulleet suutarin
huoneeseen ja seisoivat puoliääneen puhellen yhdessä joukossa
nurkassa, jossa sänky oli. Matitsa koetteli Mashalle erästä pukua ja
kysyi:

-- Puristaako kainaloista?

Masha, joka seisoi kädet ojossa, vastasi oikullisella äänellä:

-- Puristaa!...

Suutari istui kumarassa pöydällä katsellen tytärtään ja hänen
silmänsä yhä vavahteli. Ilja katsahti kuolleen kalpeisiin,
pöhöttyneisiin kasvoihin, muisti hänen tummat silmänsä, jotka nyt
ikiajoiksi olivat sulkeutuneet, ja poistui huoneesta sydän raskaana.

Hänen koulusta palatessaan ja astuessaan ravintolaan kuuli hän
Perfishkan soittavan hanuria ja reippaasti laulavan:

    "Oh, sä oma kultasein
    Kun sä ryöstit sydämein!
    Mihin heitit saaliisi,
    Kyllästyitkö vaaliisi?"

-- Hoh, hoh!... Tässä nyt olen, kun vaimoväki ajoi minut ulos! Suori
tiehesi, kelvoton, huusivat he! Senkin juopporatti!... En minä
suutu... olen kärsivällinen... Hauku minua, lyö, jos tahdot!... salli
minun vaan hieman pitää lystiä!... sallikaa, olkaa hyvä! Voi, veljet,
jokaista haluttaa nauttia elämästä! Vai kuinka? Jokaisen sielu on
samanlainen, oli hän kuka tahansa!...

    "Ken siellä voivottelee,
    Ja ketä odottelee?
    Vait! hiljaa! ällös sure,
    Kovaa leipäkyrsää pure!"

Epätoivosen ilonen ilme kuvastui Perfishkan kasvoilla; Ilja tunsi
häneen katsoessaan vastenmielisyyttä ja pelkoa. Hän ajatteli, että
Jumala ankarasti rankaisee suutaria moisesta käytöksestä hänen
vaimonsa kuolinpäivänä. Mutta seuraavanakin päivänä oli Perfishka
päissään. Vaimonsa arkun jälestä kulki hän kompastellen, silmäänsä
siristellen ja naureksien. Jokainen haukkui häntä, antoipa muuan
hänelle korvapuustinkin...

-- Kas vaan, ai, ai!... -- sanoi Ilja Jaakolle hautajaispäivän
iltana. -- Tuo Perfishka on oikea kerettiläinen!

-- Juokse hiiteen Perfishkoinesi! -- vastasi Jaakko
välinpitämättömästi.

Ennenkin oli Ilja huomannut, että Jaakko oli viime aikoina paljon
muuttunut. Hän ei juuri koskaan enää tullut pihalle kävelemään, vaan
istui yhä kotona ja näytti kuin karttavan häntä. Alussa arveli Ilja,
että Jaakko oli ruvennut kadehtimaan hänen menestystään koulussa,
ja että hän nyt, kotona istuessaan, luki ahkerasti läksyjään. Vaan
vielä entistä huonommin hän näytti kuitenkin osaavan; opettaja
alituisesti torui häntä hajamielisyydestä ja kykenemättömyydestä
ymmärtämään yksinkertaisimpiakaan asioita. Jaakon suhde Perfishkaan
ei kummastuttanut Iljaa, sillä Jaakko milt'ei koskaan kiinnittänyt
huomiotaan talon elämään. Kuitenkin tahtoi Ilja tietää, mikä toveria
vaivasi, ja siksi kysyi hän häneltä kerran:

-- Mikä sinusta on oikeastaan tullut? Etkö tahdo enää ollakaan
ystäväni?

-- Minäkö? Enkö enää tahdo olla ystäväsi? Mitä sinä joutavia! --
hämmästyneenä huudahti Jaakko ja lisäsi kiireesti:

-- Kuulehan, -- mene kotiin... Menehän, tulen heti perästä... Näytän
sinulle jotakin!

Hän juoksi pois, ja Ilja uteliaana läksi huoneeseensa. Jaakko tuli
pian sinne. Hän sulki oven, meni ikkunan ääreen ja otti poveltaan
erään punakantisen kirjan.

-- Tule tänne! -- sanoi hän hiljaa tärkeän näkösenä, istuutuen
Terenti-sedän sängyn laidalle ja käskien Iljan istumaan viereensä.
Sitten avasi hän kirjan, laski sen polvelleen, ja seuraten sormellaan
rivejä, alkoi lukea:

"Ja äkkiä... huomasi urhoollinen ritari kaukaa vuoren... joka
ulottui taivaaseen asti, ja jonka keskellä oli rautaportti. Hänen
miehekkäässä rinnassaan leimahti silloin rohkeuden liekki... Hän
kohotti keihäänsä ja hurjasti huutaen syöksyi eteenpäin kan...
kannustaen ratsuaan, ja iski väkevillä voimillaan porttia. Silloin
jyrähti hirveällä jyrinällä ukkonen... rautaportti lensi palasiksi...
ja samalla tulvi vuoresta tulta ja savua, ja kuului jyrisevä
ääni... josta maa vapisi ja kiviä vieri vuorelta ritarin ratsun
jalkoihin. 'Vai niin! siinähän sinä olet... järjetön huimapää!...
Minä ja kuolema olemme jo kauan odottaneet sinua!...' Ritari, savun
sokaisemana..."

-- Mikä se on? -- kysyi Ilja kummastuneena, kuunneltuaan toverinsa
mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä lukemista.

-- Häh? -- sanoi Jaakko, kohottaen kalpeat kasvonsa kirjasta.

-- Mikä se on -- se ritari?

-- Se on sellainen mies... hevosen selässä... keihäs kädessä...
Raoul Peloton on hänen nimensä... Lohikäärme on ryöstänyt hänen
morsiamensa, ihanan Luisen... Vaan kuule edelleen, -- keskeytti
kärsimättömästi Jaakko.

-- Odotahan! Mutta mikä on lohikäärme?

-- Se on käärme, jolla on siivet ja jalat, joissa on rautakynnet...
Sillä on kolme päätä ja jokainen niistä syöksee tulta -- ymmärrätkö?

-- Onpas sitä! -- sanoi Ilja silmät suurena. -- Kyllä se puolensa
pitää!...

-- No, kuuntelehan edelleen!... Rinnakkain toinen toisessaan kiinni
istuen, vavisten uteliaisuudesta ja iloisesta mielenjännityksestä,
astuivat pojat uuteen ihmemaailmaan, jossa väkevät, ilkeät hirviöt
joutuivat rohkeiden ritarien voimakkaan, käden uhriksi, jossa
kaikki oli suurenmoista, kaunista ja ihmeellistä, eikä mikään
muistuttanut tästä harmaasta, ikävästä elämästä. Siellä ei ollut
ryysyisiä, päihtyneitä ihmisiä, ja puolimädänneiden talojen sijasta
oli palatseja, jotka kiilsivät kullalta, ja taivasta tapailevia,
rautaisia linnoja. Heidän kulkiessaan mielikuvituksen luomilla
rikkailla mailla, soitti ravintolassa juopunut Perfishka hanuriansa
ja lauloi runomuotoon sovitettuja hullutuksiaan:

    "Ei kuoltuani vainen
    Vie mua paholainen.
    Päämääräks' elämän paan tuon:
    Ma paholaisen moiseks' juon!"

-- Eikö niin, veljet! Soita, laula! Jumala rakastaa ilosia!

Hanuri alkoi taas kiivaasti soida aivankuin se olisi koettanut
saavuttaa suutarin sointuvaa ääntä, hänen laulaessaan kilvan sen
kanssa erään hiukan liian kevytsisältöisen tanssisävelen:

    "Äl' itke, että nuoruudesta
    Oot kärsinyt sä pakkasesta;
    Kun kuolet -- joudut helvettiin,
    Ja siellä tulee kuuma!"

Joka säe laulussa herätti kuulijoissa naurua ja vilkkaita
hyvä-hautoja. Hanurin äänet sekottuivat lasien kilinään, jalkojen
kumeaan tömähtelemiseen lattiaan, tuolien jyrinään, -- ja nämä
yhdessä synnyttivät äänen, joka muistutti talvimyrskyn ulvontaa
metsässä.

Mutta pienessä huoneessa, jonka vaan ohut lautaseinä erotti tästä
ulvonnasta, istui kaksi poikaa kumartuneena kirjan yli, ja toinen
heistä kuiskaamalla luki:

"Silloin tempasi ritari hirviön rautaiseen syliinsä, ja se jyrisi,
kuten ukkonen, tuskasta ja raivosta..."

       *       *       *       *       *

Kirjan jälkeen ritarista ja lohikäärmeestä tuli vuoro yhtä
ihmeelliselle kirjalle: "Guak eli voittamaton uskollisuus", sitten
seurasi "Kertomus urhoollisesta Venetian prinssistä Franzilista ja
nuoresta Renzivena-kuningattaresta", ja todellisuuden vaikutukset
väistyivät Iljan mielestä kokonaan ritarien ja ritarirouvien tieltä.
Toverukset vuoron perään varastelivat kaksikymmenkopeekkaisia
rahalaatikosta, joten kirjoista ei puutetta ollut. He tutustuivat
"Jashka Smertjenski'n" uhkarohkeisiin harharetkiin, tulivat
haltioihinsa "Japantsha'sta, tataarilaisesta rosvopäälliköstä" ja yhä
enemmän kaikkonivat he elämän kovasta ja armottomasta todellisuudesta
sellaiselle alueelle, jossa ihmiset osasivat rikkoa kohtalon lujat
kahleet ja saavuttivat onnen. Kauan elivät he haave-elämää, ja siltä
ajalta painui Iljan mieleen vain yksi tapaus.

Kerran kutsuttiin Perfishka poliisikammariin. Hän meni sinne
levottomana, vaan palasi ilosena, tuoden tullessaan Pashka
Gratsheff'in, pitäen häntä lujasti kädestä. Pashkan silmät katsoivat
vielä yhtä kirkkaasti kuin ennenkin, vaan laihtunut hän oli
tavattomasti ja kellastunut, ja kasvot olivat kadottaneet paljon
entisestä uhmailevaisuudestaan. Suutari vei hänet ravintolaan ja
kertoi siellä, silmiään räpyttäen:

-- Tässä on nyt, hyvät ystävät, itse herra Pavluha Gratsheff! Hän
on juuri saapunut tänne kruununkyydillä Pensan kaupungista...
Kummallista väkeä se on tämä nykyinen polvi koskaan eivät he tunne
itseään onnellisiksi kotona! Tuskin vielä osaavat liikkua omilla
jaloillaan, kun jo täytyy -- maailmalle lähteä onnen ongintaan!

Pashka seisoi hänen vieressään toinen käsi rikkinäisten housujen
taskussa, toinen taas yhä koetti riistäytyä suutarin kourasta. Hän
katsoi altakulmain, kieroon suutaria. Muuan läsnäolijoista neuvoi
Perfishkaa antamaan Pashkalle kunnon selkäsaunan, vaan suutari
vastasi totisena, päästäen Pashkan käden irti:

-- Minkätähden? Kulkekoon maailmaa, kenties hän vielä kerran löytää
onnensa.

-- Ehkä hänellä on nälkä! -- huomautti Terenti, ja ojensi pojalle
leipäpalasen, sanoen:

-- Pashka, hepäs!

Poika hitaasti otti leivän ja läksi ovea kohti.

-- Hu-ii! -- vihelsi suutari hänen jälkeensä. -- Taas hän läksi!
Näkemään asti, nuori ystäväni!

Ilja, joka oli katsellut kohtausta huoneensa ovelta, huusi Pashkaa
luoksensa. Tämä mietti hetkisen, ennenkuin noudatti kutsua, ja
tultuaan sitten Iljan kammariin, katsahti hän epäilevästi ympärilleen
ja lyhyesti, tylysti kysyi:

-- Mitä tahdot?

-- Terveheksi!...

-- No terveheksi!...

-- Istu!...

-- Miksi?

-- Muuten vaan!... jutellaan vähän!...

Iljaa hämmästytti Grastheff'in katkonaiset, äkäset vastaukset ja
käheä korkea ääni. Hänen teki mielensä kysellä Pashkalta, missä hän
oli ollut koko kesän ja mitä hän oli nähnyt. Vaan Pashka, joka oli
istunut tuolille, leipää pureksien alkoikin puolestansa itse kysellä
häneltä:

-- Joko lopetit koulunkäyntisi?

-- Keväällä lopetan!

-- Mutta minäpä olen jo lopettanut!...

-- Älähän! -- epäillen huudahti Ilja.

-- Pian minä, vai kuinka?

-- Missä kävit koulua?

-- Vankilassa, vankien luona!...

Ilja astui lähemmäksi häntä ja, katsoen kunnioituksella hänen
laihtuneisiin kasvoihinsa, kysyi:

-- Kuinka kauan istuit? Oliko siellä kauheata?

-- Ei lainkaan kauheata!... Istuin... nelisen kuukautta... Olin näet
monessa vankilassa... eri kaupungeissa... Minä, veikkonen, jouduin
herrojen pariin... Rouviakin oli siellä... oikeata herrasväkeä!
Monenlaisia kieliä puhuvat ja osaavat paljon... Siivosin heidän
koppinsa heille! Iloista väkeä ne olivat, pirut, vaikka olivatkin
vankilassa!...

-- Rosvojako ne olivat olleet?

-- Ensimmäistä lajia, -- vastasi ylpeästi Pashka.

Ilja räpäytti silmiään, tuntien yhä suurempaa kunnioitusta Pashkaa
kohtaan.

-- Olivatko ne venäläisiä? -- kysyi hän.

-- Oli muutamia juutalaisiakin... Kelpo väkeä!... Ne ne ymmärsivät
asiansa, veliseni! Kuka vaan eteen oli sattunut, se oli ryöstetty
paljaaksi!... No, vihdoin joutuivat he kiinni, ja nyt on Siperia
edessä!

-- Kuinka sinä sitten voit oppia siellä?

-- Sanoin vaan hyvin yksinkertaisesti heille: opettakaa minua, --
niinpä opettivat...

-- Lukemaanko ja kirjottamaan?

-- Kirjottaminen on vielä huononlaista!... Mutta lukea osaan niin
paljon kuin tahdot! Olen jo lukenut koko joukon kirjoja!...

Kun puhe siirtyi kirjoihin, vilkastui Ilja.

-- Mekin luemme Jaakon kanssa. Ja niin tavattoman hauskoja kirjoja!

He rupesivat kilvan toinen toisellensa luettelemaan lukemiansa
kirjoja. Pian sanoi Paavali huoaten:

-- Kyllä te, pirut, olette enemmän lukeneet! Ja teidän kirjanne ovat
hauskempia. Minä taas olen enemmäkseen lukenut runoja... Siellä oli
niillä monenlaisia kirjoja, vaan parhaita olivat ne, joissa oli
runoja!...

Pian tuli huoneeseen Jaakkokin, silmät suurina ja nauraa hihittäen.

-- Mitä hihität, senkin pässinpää? -- kysyi Pashka.

-- Ilman aikojani!... Missä olet ollut?

-- Siellä, minne sinä et koskaan voi mennä!...

-- Ajattelepas, -- sanoi Ilja toverilleen, -- että hänkin on lukenut
kirjoja!...

-- Älähän! -- huudahti Jaakko ja rupesi heti ystävällisesti
puhuttelemaan Pashkaa.

-- Toverukset istuutuivat rinnakkain ja heidän välillään sukeusi
vilkas, jos kohta hajanainen, keskustelu.

-- Minä sitä olen nähnyt jos jotakin, jota kaikkea ei kertoakaan
osaa! -- ylpeästi ja innostuneesti virkkoi Pashka. -- Kerran olin
kaksi vuorokautta vallan syömättä! Yöni vietin metsässä... ypösen
yksinäni.

-- Pelottiko? -- kysyi Jaakko. -- Mene koettamaan, niin saat tietää!
Kerran olivat koirat purra minut kuoliaaksi... Kävin Kasanin
kaupungissakin... Siellä on pystytettynä muistopatsas eräälle
miehelle, joka oli sepittänyt runoja... Se oli tavattoman suuri
mies!... Jalat olivat sillä mahdottoman suuret! Nyrkkikin oli sinun
pääsi kokoinen, Jashka! Minäkin rupean runoja tekemään, olen jo vähän
opetellut!...

Hän ojentautui äkkiä suoraksi ja, katsoa tuijottaen yhteen kohti,
lausui totisena, nopeasti:

    "Pitkin katua väkeä käy,
    Ei löytänyt puute sen luokse;
    Mutt' pyydäpä leipää -- pois!
    Ne ylpeät huutaa -- juokse
    Hiiteen!..."

Hän vaikeni, katsahti tovereihinsa ja antoi päänsä hiljaa vaipua
alas. Hetkisen kesti kiusallista äänettömyyttä. Sitten kysyi Ilja
varovasti:

-- Onko tuo runoa!

-- Etkö sitte kuule? -- vihasesti huudahti Pashka. -- Kun on --
luokse -- juokse, -- niin mitä se on muuta kuin runoa...

-- Tietysti se on runoa! -- kiireesti huudahti Jaakko. -- Sinulla on
aina joka asiaan sanomista, Ilja!

-- Olen minä sepittänyt muitakin runoja, -- kääntyi Pashka vilkkaasti
Jaakkoon, ja heti alkoi nopeasti lasketella:

    "Taivas harmaa, maa -- yks lokalaikka,
    Syys kolkko sateinensa saa.
    Mutt' mull' ei missään asuntoa.
    Ja nuttu -- paikan päällä paikka!..."

-- Ohoo! -- veti pitkään Jaakko, silmät suurina.

-- Se oli oikeata runoa! -- vakuutti Iljakin.

Pashkan kasvoille kohosi vieno puna, ja hän siristi silmiään,
ikäänkuin niihin olisi mennyt savua.

-- Sepitän vielä pitkiäkin runoja! -- kehäsi hän. -- Se ei kai ole
niinkään vaikeata! Kulkiessaan näkee -- kukkia -- metsiä, niittyjä --
peltoja!... Itsestään syntyvät säkeet!...

-- Ja mitä rupeat nyt tekemään? -- kysyi häneltä Ilja.

Pashka räpytti silmiään, katsahti ympärilleen, ja, vähän vaiettuaan,
virkkoi vihdoin hiljaa, epävarmasti:

-- Mitä tahansa!...

Mutta heti lisäsi hän sen jälkeen varmalla äänellä:

-- Ja sitte taas pakenen!...

Vastaiseksi jäi hän asumaan suutarin luo, ja, joka ilta kokoontuivat
lapset hänen luoksensa, Maakerroksessa oli hiljaisempaa ja hauskempaa
kuin Terentin kammarissa. Perfishka oli harvoin kotona. Hän oli
juonut kaikki, mistä suinkin oli rahaa saanut, ja nykysin teki hän
työtä päiväpalkalla toisille mestareille, vaan joll'ei työtä ollut
-- hän istui ravintolassa. Hän kuleksi puolialastonna, avojaloin,
kainalossa eriämätön, rakas hanurirämä. Se oli kuin kasvanut kiinni
hänen ruumiiseensa, ja hän oli pannut osan iloista mieltään siihen,
niin että he kumpikin olivat tulleet toistensa kaltaisiksi --
molemmat risaisia, kuluneita, täynnä ilosia lauluja ja rallatuksia.
Kaikille kaupungin suutareille oli Perfishka tuttu reipasten
ja ilosten viisujen, lystikkäitten tanssilaulujen laulajana ja
iroonisten kompien puhujana, -- ja hän oli tervetullut vieras joka
suutarin työhuoneessa. Kaikki pitivät hänestä siksi, että hän osasi
keventää heidän raskasta ja yksitoikkoista työtään lauluillaan ja
sujuvilla, hauskoilla jutuillaan.

Kun hän oli onnistunut ansaitsemaan muutamia kopeekoita, antoi hän
puolet tyttärelleen. Siihen rajottuikin koko hänen huolenpitonsa
lapsestaan. Masha sai elää omine valtoineen. Hän oli kasvanut
pitkäksi, hänen musta kihara tukkansa ulottui hartijoille, tummat
silmät olivat tulleet suuremmiksi ja niihin oli tullut vakava ilme;
vartalo oli hoikka ja solakka. Mainiosti hoiti hän emännän tehtäviä
pikku asunnossaan. Hän keräsi lastuja rakenteilla olevien talojen
luota, koetti keittää lientä ja kulki puolille päiville hameet
ylös nostettuina, nokisena, märkänä, huolestuneena. Valmistettuaan
itselleen päivällisen, siivosi hän huoneen, peseytyi, puki yllensä
puhtaat vaatteet ja istuutui pöydän ääreen ikkunan eteen korjaamaan
jotakin vaatekappaletta. Ommellessaan lauleli hän jotakin iloista
laulua muistuttaen vilkkaudellaan ja liikkuvaisuudellaan häkissä
olevaa talitiaista.

Usein kävi hänen luonansa Matitsa, tuoden tullessaan vehnästä, teetä,
sokeria, lahjottipa hän kerran hänelle sinisen hameenkin. Masha
otti vieraansa vastaan kuten aikuinen ihminen ja perheen emäntä
konsanaankin -- hän asetti pienen lakkisen toekeittiön pöydälle,
tarjosi Matitsalle teetä, ja kuumaa, maukasta teetä juodessaan,
juttelivat he yhtä ja toista ja haukkuivat Perfishkaa. Matitsa
soimasi kiihkeästi suutaria, jotavastoin Masha vaan myönteli hennolla
äänellään aivan kuin kohteliaisuudesta vierastaan kohtaan. Mutta itse
puhui hän isästään aina jonkinmoisella suopeudella, katkeruudetta.

-- Tietysti on järjetöntä, jos mies juo päätteli hän. -- Mutta hän
raukka pitää niin paljon iloisuudesta. Hän näet juo siksi, että hän
tulisi iloiseksi... Äidin eläessä ei hän paljoa juonut...

-- Kunpa hänen sisuksensa palaisivat! murisi Matitsa, uhkaavasti
kulmakarvojaan rypistäen. -- Onko tuo juopporatti unohtanut, että
hänellä on kotonaan pikkutyttö? Senkin hylkiö! Hirtettävä hän olisi!

-- Mutta hänhän tietää, että minä olen jo suuri ja osaan itse tehdä
kaikki...? virkkoi Masha.

-- Jumalani, Jumalani! -- raskaasti huokasi Matitsa. -- Semmoista se
on tässä maailmassa! Mitä tulee tytöstä? Minullakin oli samanlainen
tyttö kuin sinä!... Se jäi sinne, kotiin... Horolin kaupunkiin.
Ja etäällä on Horol, niin ett'en löytäisi tietä, vaikka pääsinkin
sinne... Niin saattaa ihmiselle käydä! Hän elää elämistään maailmassa
ja unohtaa, missä hän syntynyt on...

Masha kuunteli mielellään tuon naisen syvää ääntä, jolla oli suuret
kasvot ja lehmänsilmät. Ja vaikka Matitsa haisikin aina viinalle,
niin ei se kuitenkaan estänyt Mashaa nousemasta hänen syliinsä,
puristautumasta hänen pulleata rintaansa vastaan ja suutelemasta
hänen hyvin muodostuneen suunsa paksuja huulia. Matitsan oli tapana
käydä aamusin, vaan iltasin kokoontuivat Mashan luokse pojat. He
pelasivat korttia, -- "knorria", "myllymattia", "omaa valttia", vaan
useimmiten istuivat he jotakin kirjaa lukien. Masha kuunteli myös
suurella mielenkiinnolla lukemista eikä hän kauheissa kohdissa voinut
olla hiljaa huudahtamatta.

Jaakko piti entistä suurempaa huolta tytöstä. Alituisesti toi
hän hänelle kotoaan leipää ja lihaa, teetä, sokeria, lamppuöljyä
olutpulloissa, välisti rahaakin, jota oli jäänyt kirjojen ostosta
jälelle. Hän oli jo niin tottunut tekemään kaikkea tätä, että se
tapahtui kuin huomaamatta, ja Mashakin piti hänen huolenpitoaan niin
luonnollisena, ettei hänkään huomannut sitä.

-- Jasha! -- sanoi hän, -- hiilet ovat loppuneet!

-- Hyvä on!

Ja hetken päästä hän joko toi hiiliä tai antoi hänelle
kaksikopeekkaisen, sanoen:

-- Käy ostamassa! En voinut varastaa!

Hän hankki Mashalle kivitaulun ja rupesi häntä iltasin opettamaan
kirjottamaan. Oppiminen kävi hitaasti, vaan kahden kuukauden päästä
osasi Masha kuitenkin jo lukea ja kirjottaa kaikki kirjaimet.

Ilja oli myös tottunut tähän suhteeseen, eikä kukaan koko talossa
juuri kääntänyt huomiotaan siihen. Välistä varasti Iljakin toverinsa
pyynnöstä jotakin kyökistä tai ravintolasta ja toi maakerrokseen,
suutarin asuntoon. Tuo tummasilmäinen, hoikka tyttö miellytti
häntä, sillä olihan hän lisäksi samanlainen orpo, kuin hän itsekin.
Etenkin piti hän siitä, että Masha osasi elää yksin ja käyttäytyi
kaikessa, kuten aikaihmiset konsanaankin. Hän näki mielellään Mashan
nauravan, ja siksi koetti hän häntä aina naurattaa. Mutta jollei hän
yrityksessään onnistunut, hän suuttui, ja rupesi kiusottamaan tyttöä.

-- Mustalaispentu! -- huusi hän ärsyttäen. Masha siristi silmiään,
vastaten samalla mitalla:

-- Laiha rottelo!...

Sanasta syntyi toinen, ja pian riitelivät he tosissaan. Masha
tulistui pian ja syöksyi Iljan kimppuun pöllyyttääkseen hänet
perinpohjin, vaan tämä nauraen tyytyväisenä juoksi pakoon.

Kerran korttipelissä sai hän Mashan kiinni petoksesta ja huusi
kiukuissaan hänelle:

-- Jashkan rakastajatar!

Ja vielä lisäsi hän erään ruman sanan, jonka merkityksen hän jo
ymmärsi. Jaakko oli läsnä. Alussa hän nauroi, vaan huomattuaan,
että hänen pikku ystävättärensä kasvot muuttuivat surullisiksi ja
silmissä kiilsi kyyneleitä, kalpeni hän ja vaikeni. Äkkiä hän sitten
hyppäsi ylös tuolilta, ryntäsi Iljan kimppuun, löi häntä nenään,
ja, tartuttuaan kourin hänen tukkaansa, paiskasi hänet lattialle.
Kaikki tämä tapahtui niin nopeasti, ett'ei Ilja edes ehtinyt
puolustautumaan. Mutta kun hän sitten kivun ja vihan sokaisemana oli
hypännyt lattialta seisomaan, syöksyi hän, pää alas painettuna, kuten
härkä, Jaakon kimppuun, huutaen:

-- Odotahan! Kyllä minä sinulle näytän!...

Mutta kun hän huomasi, että Jaakko, nojaten kyynärpäitään pöytään,
itki katkerasti, ja hänen vieressään seisoi Masha ja puhui kyyneleet
silmissä:

-- Älä välitä hänestä. Hän on häpeämätön lurjus! He ovat
kaikki ilkeitä... hänen isänsä on vankeudessa... ja setänsä on
kyttyräselkä!... Hänenkin selkäänsä kasvaa vielä kyttyrä! Hävytön
sinä olet! huusi hän, astuen rohkeasti Iljan eteen.

-- Sinä, sen rupinaama!... mokoma lumpunkokooja! Tulepas vaan!
Tulepas koetteeksi, niin revin nahkan naamastasi! Tulepas!...

Ilja ei liikahtanutkaan. Hänen tuli paha olla nähdessään Jaakon
itkevän, jonka mieltä hän ei ollut tahtonut pahottaa, ja häntä
hävetti tapella tytön kanssa. Vaan ett'ei Mashalla ollut mitään
tappelua vastaan, sen huomasi hän hyvästi. Sanaakaan sanomatta
poistui hän maakerroksesta ja kuljeksi kauan pihalla, mieli raskaana
ja täynnä katkeria ajatuksia. Sitten astui hän Perfishkan huoneen
ikkunan luo ja katsahti varovasti sisään Jaakko pelasi taas korttia
pienen ystävänsä, kanssa. Masha piti korttejaan viuhkan tavoin
kasvojensa alaosan edessä, ja näytti nauravan, samalla kun Jaakko
tuijotti kortteihinsa ja epävarmasti kosketti milloin mitäkin niistä.
Ilja tuli surulliseksi. Hän käveli vielä hetkisen pihalla ja astui
sitten päättävästi maakerrokseen.

-- Ottakaa minut mukaan! -- sanoi hän, astui pöydän luo.

Hänen sydämensä löi kovasti, kasvoja poltti, ja silmät olivat maahan
luodut. Jaakko ja Masha olivat vaiti.

-- En hauku enää!... Jumalauta, en hauku! -- sanoi Ilja, katsahtaen
heiliin.

-- No, istu sitten... Voi, sinua! -- virkkoi Masha.

Johon Jaakko ankarasti lisäsi:

-- Tyhmyri! Et ole enää mikään lapsi... Pitäisi sinun tietää, mitä
puhut...

-- Ei, me olemme vielä kaikki lapsia! puuttui puheeseen Masha, lyöden
pienen nyrkkinsä pöytään.

-- Siksi emme saakaan rumia sanoja käyttää.

-- Mutta miksi sinä minua!... -- sanoi Ilja moittivasti Jaakolle.

-- Sen kyllä ansaitsit! Älä valitakaan... -- vastasi Masha
arvokkaasti.

-- No, niin! En ole vihanen... Olihan se oma syyni... -- tunnusti
Ilja hymyillen hämillään Jaakolle. -- Ethän sinäkään ole vihanen, --
ethän?

-- En! Ota kortit...

-- Hurjapää! -- sanoi Masha, ja siihen asia päättyi.

Hetken päästä istui jo Ilja otsa rypyssä syventyneenä korttipeliin.
Hän istui aina siten, että voi lyödä lehtensä Mashan kaadettavaksi,
sillä häntä huvitti suuresti, kun tämä hävisi, ja sitä koetti
hän, niin kauan kuin peli kesti. Vaan tyttö pelasi taitavasti, ja
useimmiten hävisi Jaakko.

-- Voi sinua, mulkosilmä! -- puheli Masha säälitellen, -- taasko
sinusta tuli Matti!

-- Hiiteen mokomat kortit! Kyllästyttämään rupesivat! Luetaan
mieluummin "Tyttöä Kamtshatkasta!"

Ja esiin otettiin risainen, tahrainen kirja ja luettiin onnettomasti
rakastuneen Kamtshatkan tytön kärsimyksistä.

Kun Pashka Gratsheff oli tutustunut heidän elämäänsä, sanoi hän
maailmaa kokeneen miehen äänellä:

-- Kyllä, te pirut, vietätte hauskaa elämää!

-- Sitten katsahti hän Jaakkoon ja Mashaan ja hymyillen, vaan
tosissaan lisäsi:

-- Eläkää vaan! Sitten sinä, Jaakko, nait Mashan... Vai mitä?

-- Hupsu!... nauraen virkkoi Masha, ja he kaikki neljä nauroivat
täyttä kurkkua.

Kun he olivat lukeneet loppuun jonkin kirjan tai väsyivät lukemiseen,
kertoili Pashka kokemuksiaan heille, ja hänen kertomuksensa olivat
yhtä hauskoja kuin kirjat.

-- Kun huomasin, pojat, että passitta oli vaikea tulla toimeen,
keksin minä kaikenlaisia keinoja. Kun näin poliisin, läksin kulkemaan
nopeasti, ikäänkuin olisin ollut jollakin asialla, tahi pysyttelin
lähellä jotakin talonpoikaa, aivan kuin hän olisi ollut isäntäni tai
isäni tai jotakin sellaista... Poliisi katsoo, vaan kun hän ei huomaa
mitään erityistä, ei hän ota minua kiinni... Kylissä oli hyvä olla,
sillä siellä ei ollut poliiseja. Ukkoja vain ja akkoja sekä lapsia,
vaan miehet olivat pelloilla. Jos joku kysyi, kuka olen, vastasin
minä: kerjäläinen. Kenen poikia? Eivät ole vanhemmat elossa... Mistä?
Kaupungista. Siinä kaikki! Juottavat, syöttävät hyvästi. Siellä sai
kulkea, kuinka halutti, juosta tahi vaikka vatsallaan madella...
Kaikkialla on ketoja, metsiä... Satakielet laulavat... tuntuu kuin
tekisi mieli lentää niiden luo! Kun on kylläinen, niin ei mitään tee
mieli, vaan voisi siten kulkea vaikka maailman ääriin saakka. Tuntuu
kuin joku työntäisi eteenpäin, kuin äiti kantaisi pientä lastaan.
Mutta olen monasti nälkääkin nähnyt, -- brr! Vatsa on nälästä
niin naukunut, että on mieli tehnyt maata puremaan! Päätä on ihan
huimannut... Kun sitten sattui saamaan leipää, niin pidä puoliasi
jumalanvilja! Olisin syönyt vaikka kokonaisen vuorokauden yhtämittaa.
Ja kuitenkin olin hyvin iloissani, kun jouduin putkaan... Ensin
pelästyin, vaan sitten olin hyvin tyytyväinen! Olin aina pelännyt
poliisia. Olin luullut, että kun vaan kiinni saavat, rupeavat lyömään
ja lyövät vielä kuoliaaksi! Vaan niin ei kuitenkaan käynyt, päin
vastoin hiipi hän hiljaa takaapäin luokseni ja kevyesti otti niskasta
kiinni. Seisoin katsomassa erään kellokaupan ikkunasta kelloja...
Paljon niitä olikin, kultakelloja ja muita. -- Minä huutamaan!
Mutta hän kysyy ystävällisesti, kuka olen ja mistä? No, minä
sanoin, olisivathan he kuitenkin saaneet tietää, sillä he kuuluvat
tietävän kaikki... Hän vei minut poliisikammariin... Siellä oli
kaikenlaisia herroja... Mihin olet menossa? -- kysyivät. -- Vaellan
vaan ympäri maailmaa... Nauraa hohottivat... Pistivät putkaan...
Sielläkin jokainen nauroi minulle. Vaan sitten ottivat ne herrat
minut hommiinsa... Ne ne olivat väkeä, ne pirut, uskokaa tai olkaa
uskomatta!

Herroista puhui hän enimmäkseen vahvistussanoilla. Ne olivat
nähtävästi tehneet syvän vaikutuksen häneen, vaan samalla kertaa
olivat ne ikäänkuin sulautuneet yhteen hänen muistossaan, niin että
ne näyttivät yhdeltä suurelta, himmeältä läiskältä.

Elettyään suutarin luona noin kuukauden, katosi Pashka taas
uudelleen. Jälestäpäin sai Perfishka kuulla että hän oli ruvennut
oppilaaksi erääseen kirjapainoon ja asui jossakin etäisessä
kaupunginosassa. Kun Ilja kuuli sen, huokasi hän kateellisesti ja
sanoi Jaakolle:

-- Me vaan istumme täällä ja happanemme...

       *       *       *       *       *

Ensi aikoina Pashkan katoamisen jälkeen tuntui Iljasta, kuin häneltä
olisi jotakin puuttunut, vaan pian joutui hän taas haavemaailmaan.
Uudestaan alkoi kirjojen lukeminen, ja Iljan sielu vaipui suloiseen
puoli-uinailuun.

Herääminen tapahtui äkkiä ja odottamatta. Ilja kävi vielä koulua, kun
hänen setänsä eräänä päivänä sanoi hänelle:

-- Kohta olet oppinut tarpeeksi... täytät neljätoista vuotta... alkaa
olla aika ruveta sinulle paikkaa katselemaan.

-- Paikka on hankittava! -- myönsi Petruhakin. -- Ja kun meillä on
paljon tuttavia, en luule sen käyvän vaikeaksikaan... Jashkalle ei
tarvitse paikkaa etsiä, hänellä se on jo odottamassa! Laiskotelkoon
vielä vuoden, vaan sitten on hänen astuttava tiskin taakse. Ja
sinulle, Terjoha, avaan minä toisen ravintolan täällä läheisyydessä.
Saat olla siellä kuin oma isäntäsi, kunhan vaan teet minulle tilin.
Niin, voin kiittää Herraa huolenpidostansa minun suhteeni.

Iljasta kuuluivat nuo sanat tulevan kuin jostakin kaukaa; ne eivät
olleet missään yhteydessä niiden ajatusten kanssa, jotka hänen
mieltään kiinnittivät eivätkä ne tehneet häneen mitään vaikutusta.
Vaan kerran, varhain eräänä aamuna, herätti hänet setä, sanoen:

-- Nouse ylös ja peseydy pian hyvin puhtaaksi!

-- Mihin on sitten mentävä? -- unisesti kysyi Ilja.

-- Paikkaan! Jumalalle kiitos, löytyi sinulle palveluspaikka!...
Kalakauppaan sait paikan.

Iljan sydäntä kouristi jokin outo aavistus. Hänen halunsa päästä
pois tästä talosta, jossa hän tunsi joka kohdan ja oli tottunut
kaikkeen, katosi, ja se huonekin, josta hän ei ollut pitänyt,
näytti nyt puhtoselta, valosalta. Silmät lattiaan tuijottaen, istui
hän vuoteellaan eikä häntä yhtään haluttanut pukeutua... Jaakko
astui huoneeseen, tukka kampaamattomana, kasvot synkkänä ja pää
kallistuneena vasenta olkapäätä vasten, katsahti toveriinsa ja sanoi:

-- Joudu, isä odottaa... Käytkö usein täällä?

-- Käyn...

-- Hyvä... Poikkea heittämässä Mashalle hyvästisi.

-- Mutta en kai minä iäksi täältä lähde, -- virkkoi Ilja vihasesti.

-- Vaan Masha tulikin itse. Hän jäi seisomaan oven viereen, ja sanoi
surullisesti Iljaan katsahtaen:

-- Hyvästi nyt, Ilja!

Ilja kiivaasti tempasi nuttuaan, jota hän juuri veti ylleen, ja
kirosi. Masha ja Jaakko kumpikin huokasivat syvään.

-- Muistahan käydä täällä! -- sanoi Jaakko.

-- Kyllä muistan! -- jurosti vastasi Ilja.

-- Kuulepas puotilaisen ääntä! -- huomautti Masha.

-- Voi sinua, ankka! -- sanoi Ilja hiljaa ja moittivasti.

Vähän ajan päästä kulki hän jo katua Petrahan rinnalla, joka oli
pukeutunut pyhäpukuunsa, pitkään sortuukiin ja nariseviin saappaisiin.

-- Vien sinut nyt hyvin kunnioitetun miehen palvelukseen, miehen,
jonka koko kaupunki tuntee, -- sanoi hän opettavalla äänellä Iljalle,
-- nimittäin Kiril Ivanitsh Stroganin... Hän on saanut mitallejakin
hyvyydestään ja hyväntekeväisyydestään! Hän on äänivaltainen jäsen
kaupungin neuvostossa ja ehkä tulee hän vielä kerran valituksi
joksikin kaupungin hallitusmieheksikin. Palvele häntä rehellisesti ja
uskollisesti, niin kyllä hän sinusta miehen tekee... Sinä olet vakava
poika etkä mikään huimapää... Hänelle on yhtä helppoa tehdä jollekin
hyvä työ, kuin sylkäistä...

Ilja kuunteli häntä ja koetti kuvitella mielessään, minkälainen
kauppias Strogani on. Kummallista kyllä, tuntui hänestä, että
kauppias on Jeremei-ukon näköinen, -- yhtä kuivahkon laiha,
hyväsydäminen ja lystikäs. Vaan tultuaan kalapuotiin, näki hän
kirjotuspulpetin takana pitkän, isovatsaisen miehen. Hänellä ei ollut
haituvaakaan päässä, vaan kasvoja peitti silmistä lähtien kaulaan
asti sankka, punanen parta. Hänen kulmakarvansa olivat myös sankat ja
punaset, ja niiden alapuolella olivat pienet, vihertävät, vihasesti
vilkuvat silmät.

-- Kumarra! -- kuiskasi Petruha Iljalle, osottaen silmillään
punapartaista miestä. Ilja painoi päänsä pettyneenä alas.

-- Mikä nimi? -- jyrisi syvä bassoääni puodissa.

-- Ilja, -- vastasi Petruha.

-- No, Ilja, pidä silmät auki ja ole tarkkaavainen! Sinulla ei saa
nyt olla muita olemassa maailmassa, kuin isäntäsi! Ei sukulaisia, ei
tuttavia -- ymmärrätkö? Olen sinulle isänä ja äitinä -- enempää ei
minulla ole sinulle sanomista...

Ilja vilkasi kulmainsa alta puotia. Vasuissa, jäiden seassa oli
suuria monnia ja sampia, hyllyillä isoja pinoja kuivatuita kuhia,
toutaimia, ja kaikkialla kiilsi läkkilaatikoita. Kirpeä suolaveden
haju täytti ilman, ja puodissa oli tukehuttavaa, ahdasta, kosteata.
Lattialla oli suuria ammeita, joissa uiskenteli eläviä kaloja,
sterlettejä [eräs sampilaji. Suom. muist.], mateita, ahvenia, särkiä.
Eräässä ammeessa muuan pieni hauki sujakehteli rohkeasti sinne tänne,
sysäten tieltään toisia kaloja ja voimakkailla pyrstönsä iskuilla
räiskyttäen vettä lattialle. Iljaa rupesi se säälittämään.

Eräs kauppapalvelijoista, pieni, paksu mies, pyöreäsilmäinen ja
käyränenäinen, muistuttaen paljon huuhkainta, käski Iljan ottamaan
pois ammeista kuolleet kalat. Poika kääri ylös hihansa ja koetti
saada kaloja käteensä.

-- Tartu päähän, hölmö! -- kuiskasi kauppapalvelija. Välistä tarttui
Ilja epähuomiossa elävään kalaan, joka oli liikkumatta; se luiskahti
hänen kädestään ja rupesi uimaan aika kyytiä sinne tänne, kolhien
päätään ammeen seiniin.

-- Liiku sukkelammin! -- komensi kauppapalvelija.

Vaan Iljaa oli pistänyt ruoto sormeen, ja hän pisti sormen suuhunsa,
ruveten sitä imemään.

-- Sormi suusta! -- jyrisi isännän basso.

Sitten annettiin pojalle iso, raskas kirves ja käskettiin hänen mennä
kellariin hakkaamaan jäätä. Jääpalasia lensi hänen kasvoillensa
ja nutun kauluksen alle, kellarissa oli kylmä ja pimeä, ja kirves
kävi kattoon, kun hän sattui varomattomasti lyömään. Parin minuutin
kuluttua tuli hän läpimärkänä kellarista ja selitti isännälle:

-- Olen särkenyt kellarissa erään lasiastian.

Isäntä katsoi tutkivasti häneen ja sanoi:

-- Ensimmäisen kerran annan anteeksi sinulle, koska itse tunnustit
tekosi... Toisen kerran tapahtuessa revin korvat päästäsi... Aivan
koneellisesti, huomaamatta, joutui Ilja uuteen elämään, kuten pieni
ruuvi sijotetaan suureen koneeseen. Hän nousi ylös viiden aikaan
aamulla, harjasi isäntänsä, tämän perheen ja kauppapalvelijoiden
jalkineet, meni sitten puotiin, lakasi sen lattian ja pesi pöydät
ja vaa'at. Kun kävi ostajia, nosti hän nähtäväksi tavarat, kantoi
ne ostajien kotiin ja meni sitten kotiin päivälliselle. Päivällisen
jälkeen ei ollut paljoa tekemistä, ja, jollei häntä lähetetty
jollekin asialle, seisoi hän puodin ovella, katseli liikettä torilla
ja mietti kuinka paljon maailmassa on ihmisiä, ja kuinka paljon
ne syövät kalaa, lihaa ja vihanneksia. Kerran kysyi hän siltä
kauppa-apulaiselta, joka oli huuhkaimen näköinen:

-- Mihail Ignatjitsh!

-- No, mitä nyt?

-- Mitä syövät ihmiset sitten, kun on pyydystetty kaikki kalat ja
teurastettu kaikki naudat?

-- Hölmö! -- vastasi kauppa-apulainen hänelle.

Toisen kerran otti hän sanomalehden tiskiltä ja rupesi sitä lukemaan
puodin ovella. Vaan kauppa-apulainen tempasi lehden hänen kädestänsä,
tyrkkäsi häntä sormellaan nenään ja kysyi uhkaavasti:

-- Keneltä olet saanut luvan siihen, häh? Aasi...

Tästä kauppa-apulaisesta ei Ilja lainkaan pitänyt. Kun hän puhui
isännän kanssa, lisäsi hän milt'ei joka sanan loppuun kohteliaasti
säänteen, vaan takanapäin kutsui hän kauppiasta veijariksi ja
tekopyhäksi, punaseksi perkeleeksi. Joka lauantai ja juhlien aattona
meni kauppias iltakirkkoon ja silloin tuli puotiin kauppa-apulaisen
vainio tai sisar, ja niille antoi hän aina mukaan suuren käärön
kaloja, kaviaria ja säilykkeitä. Erittäin huvitti häntä tehdä pilaa
kerjäläisille, joiden joukossa oli monta vanhusta, jotka muistuttivat
Iljalle Jeremei-ukkoa. Kun puodin ovelle tuli joku ukko ja nöyrästi
kumartaen pyysi almua, otti kauppa-apulainen tavallisesti pienen
kalan päästä kiinni ja pisti sen kerjäläisen käteen pyrstö edelläpäin
niin, että kalan selkäruodot tunkeutuivat pyytäjän kämmenlihaan. Ja
kun kerjäläinen tuskissaan tempasi kätensä takasin, huusi puotilainen
ivallisen-vihasesti hänelle:

-- Etkö huoli? Vähäksikö katsot? Suori tiehesi!...

Kerran otti muuan vanha kerjäläisakka salaa kuivatun kuhan ja kätki
sen ryysyihinsä. Kauppa-apulainen sattui kuitenkin sen näkemään. Hän
tarttui akan tukkaan, otti häneltä pois varastetun kalan, painoi
hänen päänsä alas ja löi oikealla kädellään häntä alhaaltapäin
kasvoihin. Akka ei päästänyt ääntäkään, vaan poistui ääneti pää
kumarassa, mutta Ilja näki, kuinka hänen rikki lyödystä nenästään
kahtena virtana vuosi tummanpunanen veri.

-- Riittääkö? -- huusi kauppa-apulainen hänen jälkeensä.

Ja kääntyen toiseen kauppa-apulaiseen, Karp'iin, sanoi hän:

-- En voi kärsiä noita kerjäläisiä!... Laiskureita ne ovat!
Kulkevat ympäri almuja anoen ja pysyvät kylläisinä ja viettävät
hyviä päiviä! Kristuksen veljiksi niitä kutsutaan. Mutta mikä olen
minä Kristukselle? Vieras, vai? Päivät päästänsä kiemurtelen kuin
mato päivänpaisteessa, saamatta koskaan levätä tahi kunnioitusta
osakseni...

Toinen kauppa-apulainen, Karp, oli hiljainen ja jumalinen mies.
Hän puheli yleensä vaan kirkoista, kirkkolaulajista, piispan
toimittamista jumalanpalveluksista ja oli joka lauantai hyvin
levoton, pelätessään myöhästyvänsä iltakirkosta. Lisäksi harrasti hän
kaikenlaisia silmänkääntäjän temppuja, ja joka kerran, kun kaupunkiin
ilmestyi mikätahansa "ihmetaituri", kävi Karp välttämättömästi
katsomassa sen esityksiä... Hän oli pitkä, laihahko ja erittäin
sukkelaliikkeinen mies. Kun puodissa oli paljon ostajia, pujahteli
hän niiden joukossa kuin käärme, hymyili jokaiselle, puheli kaikkien
kanssa, vilkuen yhä isäntäänsä, ikäänkuin hän olisi tahtonut ylpeillä
taitavuudellansa. Iljaa näytti hän halveksivan eikä tämäkään pitänyt
hänestä. Isännästään piti hän sen sijaan paljon. Aamusta iltaan
seisoi kauppias pulpettinsa ääressä, avaten laatikkoa ja heittäen
siihen rahaa. Ilja huomasi, että hän teki sitä välinpitämättömän
näköisenä, eikä ahneesti ja se miellytti häntä. Hauskaa oli
sekin, että isäntä puheli hänen kanssansa sekä useammin että
ystävällisemmin, kuin kauppa-apulaisten kanssa. Iltapäivisin, jolloin
ei tavallisesti käynyt ostajia, oli kauppiaalla tapana toisinaan
puhutella Iljaa, joka seisoi ajatuksissaan puodin ovella:

-- Hoi, Ilja, nukutko?

-- En...

-- Sitähän minäkin... Mutta miksi sitten aina olet totinen?

-- Minäkö... en tiedä...

-- Taitaa olla sinulla ikävä, vai?

-- On...

-- No niin! Ikävöi vaan! Ikävöidä sain aikoinaan minäkin...
Yhdeksänvuotiaasta kolmikymmenkaksivuotiseksi vietin ikäviä päiviä
vieraan palveluksessa... Vaan nyt kolmenkolmatta vuotta katson, kun
toiset viettävät ikäviä päiviä...

Ja hän pudisti päätään kuin olisi tahtonut lisätä:

-- Sellainen on nyt kerran maailman kulku!

Parin, kolmen sellaisen keskustelun jälkeen alkoi Ilja mielessään
pohtia kysymystä: miksi tuo rikas, kunnioitettu mies seisoi kaiket
päivät likasessa puodissa hengittämässä pahanhajuista ilmaa
keuhkoihinsa, kun hänellä kerran oli niin suuri ja komea talo.
Se oli muuten eriskummallinen talo: kaikki toimitettiin siinä
vakavasti, hiljaa ja ankaran järjestyksellisesti. Ja vaikkei sen
molemmissa kerroksissa asunut muita paitsi isäntää, hänen vaimoansa
ja kolmea hänen tytärtänsä, kuin kyökkipiika, jolla oli myös
sisäpiian toimet huolenaan, ja talonmies, joka toimitti samalla
kuskinkin virkaa, niin tuntui se kuitenkin ahtaalta. Kaikki talon
asukkaat puhuivat hillityllä äänellä, ja kulkiessaan siistin avaran
pihan poikki, pysyttelivät he aina seinävierustalla, ikäänkuin he
olisivat pelänneet astua tuolle avonaiselle paikalle. Verratessaan
tätä rauhallista, vankkaa taloa Petruha-viinurin taloon, teki
hän, kummallista kyllä, sen johtopäätöksen, että jälkimmäisessä
oli parempi asua, vaikkakin elämä siellä oli köyhää, meluavaa ja
likasta. Se ajatus kummastutti häntä eikä hän tahtonut uskoa sitä.
Mutta yhä useammin ja itsepintaisemmin palasi se hänen mieleensä.
Ja sitä vahvisti vielä enemmän se seikka, että isäntä niin vähän
oleskeli siellä. Ja poikaa sanomattomasti halutti, kysyä kauppiaalta,
minkätähden hän vietti kaiket päivät kauppatorin melussa eikä
talossaan, jossa oli niin hiljaista ja rauhallista?

Eräänä päivänä, kun Karp oli mennyt jollekin asialle ja Mihail
valikoi kellarissa pilaantuneita kaloja vaivaistaloon lähetettäväksi,
rupesi isäntä taas puhelemaan Iljan kanssa. Äkkiä sanoi poika
kiireesti hänelle:

-- Jopa olisi teidän, Kiril Ivanovitsh, aika heittää kauppa...
Olettehan rikas... Kotonanne on kaikki niin hienoa, vaan täällä taas
on vain pahaa hajua... yksitoikkoista...

Strogani nojasi kumpaakin kyynärpäätään pulpettiin, terävästi katsoi
häneen ja hänen punaset kulmakarvansa vavahtelivat.

-- No? -- kysyi hän, kun Ilja vaikeni. Joko olet kaikki sanottavasi
sanonut?

-- Jo... -- vastasi Ilja hämillään, pelkomielellä.

-- Tulepas tänne!

Ilja astui kauppiaan luo. Silloin otti tämä häntä leuvasta kiinni,
taivutti päätään taaksepäin ja katsoen tarkasti hänen silmiinsä,
kysyi:

-- Onko joku neuvonut sinua sanomaan niin, vain itsestäsikö sanoit?

-- Jumalauta, itsestäni!

-- Vai niin... Jos niin on, niin olkoon... Vaan kuulepas, mitä
sinulle sanon. Vastedes älä rohkene sellaista puhua minulle
isännällesi -- ymmärrätkö? -- isännällesi! Pane mieleesi! Ja nyt mene
työhösi!...

Mutta kun Karp oli tullut takasin, alkoi isäntä äkkiä aiheetta, puhua
tälle, salaa kuitenkin katsoen Iljaan, niin että tämä sen hyvin
huomasi:

-- Ihmisen tulee koko elämänsä ajan tehdä jotakin työtä!... Se,
joka ei sitä ymmärrä, on tolvana. Kuinka ihminen, mitään tekemättä,
huoletonna voi elää? Sellainen ihminen, joka ei ole kiintynyt
työhönsä, ei kelpaa mihinkään...

-- Aivan oikein, Kiril Ivanovitsh, -- myönsi kauppa-apulainen,
tarkasti katsellen ympäri puotia ikäänkuin löytääkseen itselleen
jotakin tekemistä. Ilja katsahti isäntään ja vaipui mietteisiinsä.
Yhä yksitoikkoisemmaksi kävi elämä näiden ihmisten joukossa. Päivät
kuluivat toistensa jälkeen yhtä verkkaan kuin pitkät, harmaat langat
kiertyvät suurelta, näkymättömältä kerältä, ja pojasta tuntui, kuin
ei näistä päivistä loppua tulisikaan, vaan että hän koko ikänsä
saisi seisoa puodin ovella ja kuunnella torimelua. Vaikka tämä elämä
olikin niin kuolettavan yksitoikkoista, niin ei hän kuitenkaan
kadottanut kykyään ajatella, johon hänet oli opettanut ennen saadut
vaikutukset elämässä ja lukemansa kirjat. Ajatus työskenteli yhä
hiljaa, vaan keskeymättä. Pojan mieli otti alinomaan vastaan uusia
vaikutuksia; ne hautuivat siinä ja se täytti hänen päänsä ainaisella
arvostelulla kaikesta, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hänellä ei
ollut puhekumppania, ei ollut ketään, jolle hän olisi voinut kertoa
mietteitään, vaan hän sai kantaa ne yksin. Niitä oli paljon; ne
vaivasivat häntä, vaikkakin ne olivat epäselviä, aivan kuin yhteen
sekottuneita, vuorottelivat toisiansa ja painoivat hänen rintaansa ja
päätänsä kuin raskas kivi. Toisinaan tuntui hiljaisesta, vakavasta
pojasta niin ikävältä katsella ihmisiä, että hänen teki mielensä
sulkea silmänsä ja paeta jonnekin, vielä kauemmaksi kuin Pashka
Gratsheff, paeta eikä koskaan palata tähän kuolettavaan ikävyyteen ja
tarkotuksettomaan hyörinään.

-- Pyhäsin lähetettiin hänet kirkkoon, ja hän palasi sieltä aina
tuntien kuin hänen sydämensä olisi tullut pestyksi puhtaaksi
hyvähajuisessa, lämpimässä kylvyssä. Puoleen vuoteen oli hän kahdesti
saanut käydä setänsä luona. Kaikki oli siellä ennallaan. Kyttyräselkä
oli laihtunut ja Petruha vihelteli yhä kovemmin, samalla kun hänen
kasvonsa, jotka ennen olivat olleet punakat, olivat nyt käyneet
punasiksi. Jaakko valitti, että hänen isänsä piti häntä liian
tiukalla.

-- Yhä murisee hän: Opi vihdoinkin tekemään jotakin hyödyllistä
työtä! Minä, sanoo, en kirjatoukasta välitä... Mutta kun kerran
minusta on vastenmielistä seisoa tarjoilupöydän takana?! Melua,
rähinää, huutoa, kirkunaa, niin ett'ei omaa ääntänsä kuule!...
Sanon hänelle: hanki minulle puotilaisen paikka jonnekin... Vaikka
pyhäinkuva-kauppaan... Ostajia käy siellä vähän, ja minä pidän
pyhäinkuvista...

Jaakon silmissä oli surullinen kiilto, iho oli otsalta tullut
keltaseksi ja kiilsi kuin hänen isänsä kalju päälaki.

-- Luetko yhä vielä kirjoja? -- kysyi Ilja.

-- Kuinkas muuten? Siinä onkin ainoa iloni... Kun lukee, luulee
olevansa toisessa kaupungissa... ja kun taas on lopettanut, tuntuu
kuin kirkontornista maahan putoaisi... Ilja katsoi häneen ja sanoi:

-- Kuinka vanhannäköiseksi olet tullut!... Mutta missä on Mashutka?

-- Vaivaistalolle meni almuja saamaan. Nykysin en paljoakaan voi
häntä auttaa, sillä isä pitää silmällä... Ja Porfishka on yhtä
mittaa sairaana... Sentähden rupesi Masha käymään vaivaistalolla...
kaalikeittoa annetaan siellä ja kaikkea muutakin... Matitsa myös
antaa apua... Vaikeata on Masha-raukan toimeentulo...

-- Ikävää on siis teilläkin, -- miettivästi virkkoi Ilja.

-- Onko sinullakin sitten ikävä?

-- Voi veikkonen!... Onhan teillä edes kirjoja luettavananne...
vaan meillä löytyy kaiken kaikkiaan koko talossa vaan yksi kirja
"Uusin silmänkääntäjä ja noitatemppujen tekijä", ja sekin on
kauppa-apulaisen arkussa, eikä hän sitä lainaa luettavakseni, ei
vaikka, mikä olisi.

-- Huonosti on laitamme, Jaakko...

-- Huonosti on, veli... Puheltuamme vielä vähän aikaa, heittivät he
toisilleen hyvästit ja erosivat surullisina, mietteissään.

Samallaista elämää jatkui vielä muutamia viikkoja, vaan äkkiä sitten
tapahtui Iljan kohtalossa muutos. Eräänä aamuna, kaupan ollessa
vilkkaimmillaan, alkoi isäntä innokkaasti etsiä jotakin pulpetiltaan.
Hänen otsansa tuli vihasta punaseksi ja kaulasuonet pullistuivat.

-- Ilja! -- huusi hän. -- Katsopas lattialta, eikö siellä jossakin
olisi kymmenen ruplan seteliä...

Ilja katsahti kauppiaaseen, vilkaisten lattiaan ja tyynesti sanoi:

-- Ei ole...

-- Katso tarkkaan, kuuletko!... -- ärjäsi isäntä hänelle.

-- Olen jo katsonut...

-- Hm... odotahan, tottelematon nulikka! uhkasi kauppias.

Ja kun ostajat olivat poistuneet, kutsui hän Iljan luoksensa, tarttui
vahvoilla, paksuilla sormillaan hänen korvaansa ja repi sitä sinne
tänne, jyristen:

-- Kun sinua käsketään etsimään, niin etsi, kun käsketään etsimään,
niin etsi...

Ilja nojasi molemmilla käsillään isäntänsä suureen vatsaan, riuhtasi
korvansa irti hänen sormistaan ja koko ruumis vavisten kiukusta,
ilkeällä äänellä huusi kovasti:

-- Miksi lyötte minua? Mihail Ignatjitsh otti rahat... nii-in! Ne
ovat hänen liiviensä vasemmanpuolisessa taskussa...

Kauppa-apulaisen huuhkaimennaama venyi hämmästyksestä pitkäksi,
vavahti, ja äkkiä lyödä läimäytti hän oikeella kädellään Iljaa
korvalle. Poika hypähti kohoksi iskusta, kaatui tuskasta huudahtaen
maahan ja kovasti itkien konttasi puodin nurkkaan. Kuin unessa kuuli
hän isännän pedon ärjynnän kaltaisen huudahduksen:

-- Seis! Mihin? Tänne rahat...

-- Hän valhettelee... -- kuului kauppa-apulaisen kimeä ääni sanovan.

-- Tule tänne...

-- Jumalauta... minä...

-- Viskaan punnuksella kalloosi!

-- Kiril Ivanitsh... Ne ovat omiani... Iskeköön minuun salama...

-- Pidä suusi!...

Syntyi hiljaisuus. Isäntä meni huoneesensa, ja pian kuului sieltä
lasku-helmitaulun pallojen kova napsahteleminen. Ilja, pitäen käsin
päästään kiinni, katsoi vihasesti kauppa-apulaista, joka seisoi
puodin toisessa nurkassa ja katsoi myös pahoilla silmillä poikaan.

-- Mitä, lurjus, joko sait tarpeeksi asti? -- hiljaa kysyi hän
irvistäen.

Ilja kohautti hartioitaan ja oli vaiti.

-- Odotahan, merkitsen sinua vielä vähän!

-- Kauppa-apulainen astui hitaasti poikaa kohden, katsoen pyöreillä
silmillään häntä suoraan kasvoihin. Vaan Ilja nousi seisomaan, otti
päättävästi pitkän, terävän veitsen tiskiltä ja sanoi:

-- Tule nyt!

Silloin kauppa-apulainen pysähtyi, hämmästynein katsein mitteli
tanakkaa, vahvaa poikaa, jonka toisessa kädessä oli veitsi, ja
halveksivasti virkkoi:

-- Pakkotyöläisen sikiö!...

-- No, tule nyt, tule! -- toisti poika ja otti askeleen häntä
vastaan. Iljan silmissä näytti kaikki pyörivän ympäri, vaan
rinnassaan tunsi hän väkevän voiman, joka ajoi häntä rohkeasti
eteenpäin.

-- Veitsi pois! -- kuului isännän ääni. Ilja hätkähti, katsahti
kauppiaan punaseen partaan ja kasvoihin, vaan ei liikahtanutkaan
paikaltaan.

-- Pane pois veitsi! -- hiljaa toisti isäntä. Ilja, joka näki
kaikki kuin usvan läpi, laski veitsen tiskille, purskahti itkemään
ja istuutui taas lattialle. Hänen päätään huimasi ja särki, korva
oli turvoksissa, hänen rinnallaan tuntui olevan raskas paino, ja se
vaikeutti sydämen tykytystä, vähitellen nousi kurkkuun ja esti hänet
puhumasta, Isännän ääni kuului kuin hyvin kaukaa:

-- Tässä on lopputilisi, Mishka...

-- Mutta sallikaa...

-- Ulos! Muuten huudan poliisin...

-- Hyvä on! Minä lähden... Mutta pitäkää silmällä tuota poikaa, sen
neuvon annan teille... Hän uhkaa veitsellä... he, he! Hänen isänsä on
pakkotyössä... he, he!

-- Ulos!

Ja taas syntyi hiljaisuus puodissa. Ilja tunsi jotakin
vastenmielistä: hän luuli, että pitkin hänen kasvojaan mateli
jotakin. Hän kuivasi kädellään kyyneleet kasvoiltaan ja huomasi, että
isäntä katsoi pulpettinsa takaa häneen terävästi ja läpitunkevasti.
Silloin hän nousi ylös ja astui horjuvin askelin ovelle, tavalliselle
paikalleen.

-- Seis, odota hiukan! -- sanoi isäntä. Olisitko todellakin voinut
lyödä häntä veitsellä?

-- Olisin kyllä! -- hiljaa, vaan varmasti vastasi poika.

-- Vai niin... Isäsihän kuuluu olevan pakkotyössä. Mistä hän sinne
joutui? Murhastako?

-- Murhapoltosta...

-- On sitä syytä siinäkin...

-- Karp tuli puotiin istuutui hiljaisesti jakkaralle oven viereen ja
rupesi katselemaan kadulle.

-- Kuulehan Karpushka! -- sanoi isäntä, katsoen hymyillen, häneen. --
Äsken annoin Mihailille lähtöpassit...

-- Tapahtukoon tahtonne, Kiril Ivanovitsh!

-- Rupesi varastelemaan, ajattelepas sitä!

-- Ai, ai! -- huudahti Karp hiljaa pelästyneen näkösenä. -- Niinkö
todellakin?

Isäntä nauroi pulpettinsa takana niin, että punanen parta tärisi ja
vatsa keikkui.

-- Hoh, hoh! Voi sinua Karpushka... sinä lauhkeasieluinen
silmänkääntäjäni...

Sitten herkesi hän äkkiä nauramasta, huokasi syvään ja sanoi
miettivästi, jurosti:

-- Voi teitä, ihmiset!... Jokainen teistä tahtoo elää, jokainen
tahtoo syödä ja lisäksi mitä parasta, mitä makeinta...

Hän nyökkäsi päätään ja vaikeni.

Ilja, joka seisoi pulpetin vieressä, tunsi itsensä loukatuksi, kun ei
isäntä kääntänyt häneen sen suurempaa huomiota.

-- No, Ilja, -- alkoi vihdoin pitkän äänettömyyden jälkeen kauppias,
-- puhellaanpas vähän... Sanopas minulle ensiksi, huomasitko
ennenkin, että Mihailo varasti?

-- Kyllä... Usein hän varastelikin... sekä kalaa että muuta...

-- Mutta minkätähden et ole minulle sanonut mitään?

-- Ilman vaan... -- vastasi Ilja, mietittyään vähän.

-- Pelkäsitkö häntä, vai?

-- En, en häntä pelännyt...

-- No niin... Mutta miks'et sanonut minulle: isäntä, sinulta
varastetaan...

-- En tiedä... ei haluttanut...

-- Hm... Nyt siis sanoit kiukusta...

-- Niin, -- lujasti vastasi Ilja,

-- Katsos vaan, millainen olet! -- huudahti isäntä. Sitten silitti
hän kauan partaansa, sanomatta sanaakaan ja katsoen totisesti Iljaan.

-- Entä sinä itse, Ilja? Oletko varastanut?

-- En...

-- Uskon sinua... Entä sitten Karp, tuo sama Karp tuossa, kuinka on
hänen laitansa, -- varastaako hän?

-- Varastaa! -- vastasi Ilja varmalla äänellä, Karp katsoi
kummastuneena häneen, räpytti silmiään ja tyynesti kääntyi poispäin,
aivan kuin asia ei lainkaan olisi koskenut häntä. Isäntä rypisti
synkännäköisenä kulmakarvojaan ja rupesi uudestaan silittämään
partaansa. Iljasta tuntui, kuin tapahtuisi jotakin outoa, ja
jännityksellä odotti hän loppua. Puodin löyhkävässä ilmassa lenteli
edestakasin kärpäsiä ja kuului veden hiljainen loisko ammeesta, jossa
oli eläviä kaloja.

-- Karpushka! -- huudahti kauppias puotilaiselle, joka liikahtamatta,
tarkasti katsoi kadulle.

-- Mitä suvaitsette? -- kysyi Karp, astuen nopeasti isäntänsä luo ja
katsoen hänen kasvoihinsa kohteliaan mairittelevilla silmillään.

-- Kuulitko, mitä sinusta sanottiin? -- hymyillen kysyi Strogani.

-- Kuulin...

-- No, ja mitä siihen sanot?

-- En mitään... -- vastasi Karp, olkapäitään kohauttaen.

-- Mitä tarkotat?

-- Sehän on selvää, Kiril Ivanovitsh. Minä, Kiril Ivanovitsh, olen
ihminen, joka kunnioitan itseäni, ja sentähden ei minun sovi suuttua
poikaan. Kuten itsekin voitte huomata, on poika porin tyhmä eikä
hänellä ole mitään käsitystä... Saatan sentähden ilman muuta antaa
hänelle anteeksi...

-- Odotahan! Älä puhu joutavia vaan sano suoraan, onko hän puhunut
totta?

-- Mikä on totuus, Kiril Ivanovitsh? vastasi Karp hiljaa, uudestaan
kohauttaen hartijoitaan ja kallistaen päätään. -- Kukin käsittää
totuuden omalla tavallaan... Ja tietysti ottakaa hänen sanansa
todeksi, jos suvaitsette, vaan niinikään on teidän vallassanne olla
niitä todeksi ottamatta...

Karp huokasi ja kumartaen isännälle, viittasi loukkaantuneen
näköisenä kädellään.

-- Niin, kaikki on täällä minun vallassani -- myönsi isäntä. -- Sinun
mielestäsi siis poika on tyhmä?

-- Perin tyhmä, -- vakuuttavasti sanoi Karp.

-- No, sen taas valehtelet... -- epämääräisesti sanoi Strogani,
nauruun purskahtaen.

-- Mutta jopa sanoi sanottavansa sinulle vasten naamaa... hoh, hoh!
Varastaako Karp? Varastaa! Hoh, hoh, hoo!

Ilja oli mennyt ovelle ja seisoi siellä, kuunnellen keskustelua ja
tuntien, että se loukkasi häntä. Vaan kun isäntä rupesi nauramaan,
tunsi hän, kuinka hänen sydämensä sykähti kostonilosta. Hän katsahti
riemuiten Karp'iin ja kiitollisesti isäntään. Strogani sulki silmänsä
mielihyvissään nauraessaan, ja Karp kuunteli isännän naurua, päästäen
hänkin kurkustaan kuivahkon, varovaisen hehetyksen.

-- He, he, ho!...

Mutta kuultuaan sen, komensi kauppias jurosti:

-- Sulje puoti!...

Kotimatkalla puhui Karp, päätään pudistellen, Iljalle:

-- Kyllä sinua on hölmö, aika hölmö onkin! Sanopas, miksi panit
toimeen tämän jupakan? Sillä tavallako luulet ensi sijalle pääseväsi,
hölmö? Luuletko, ett'ei hän tietänyt meidän Mishkan kanssa
varastelevan? Itsekin on hän samalla tavalla alkanut... he, he! Että
hän antoi lähtöpassit Mishkalle, siitä olen sinulle sydämestäni
kiitollinen? Vaan mitä minusta sanoit, sitä en anna anteeksi
koskaan... sanon sen jo edeltäkäsin! Se oli tyhmää röyhkeyttä! Sanoa
sellaista minusta minun läsnäollessani! Ei, kyllä sen muistan... Se
osottaa sinussa kunnioituksen puutetta minua kohtaan...

Ilja kuunteli ääneti hänen puhettaan, vaan huonosti hän sitä
ymmärsi. Hänen arvelunsa mukaan olisi Karp'in suuttumuksen häneen
pitänyt esiintyä toisella tavalla. Hän oli, näet, odottanut, että
kauppa-apulainen antaisi hänelle hyvän selkäsaunan tiellä, ja
siksi oli hän pelännyt mennä kotiinkaan... Vaan vihan asemasta
kuulosti Karp'in puheesta vain iva, eikä edes hänen uhkauksensakaan
pelottaneet Iljaa. Samana iltana selveni hänelle Karp'in sanojen
merkitys, kun isäntä kutsui hänet luoksensa yläkertaan.

-- Kas vaan! Menepäs sinne! -- evästeli häntä Karp pahaa
tarkottavalla äänellä.

-- Tultuaan isäntänsä asuntoon, jäi Ilja seisomaan suuren huoneen
ovelle, jonka keskellä, ison kattolampun alla oli pyöreä pöytä, jolla
oli suuri teekeittiö. Pöydän ympärillä istui isäntä vaimoineen ja
tyttärineen, jotka viimeksi mainitut olivat toinen toistaan päätään
lyhempiä, ja joiden kaikkien hiukset olivat punaset ja valkeaihoiset
kasvot täynnä teerenpilkkuja. Kun Ilja astui huoneeseen, painautuivat
he kiinni toisiinsa ja pelästyneinä loivat häneen siniset silmänsä.

-- Siinä hän nyt on! -- sanoi isäntä.

-- Katsokaa, hyvät ihmiset, millainen hän on! -- huudahti rouva
peloissaan, katsoen häneen, ikäänkuin hän ei koskaan ennen olisi
häntä nähnyt. Strogani hymyili, sormieli partaansa, naputti
sormillaan pöytään ja virkkoi painavasti:

-- Olen kutsunut sinut, Ilja, tänne, ilmottaakseni, ett'en sinua enää
tarvitse; kerää siis kamsusi kokoon ja poistu...

Ilja hätkähti, kummissaan avasi suunsa, vaan saamatta suustaan
sanaakaan, kääntyi hän ympäri ja aikoi poistua huoneesta.

-- Seis! -- huusi kauppias, ojentaen häntä kohden kätensä ja lyöden
nyrkkiä pöytään, toisti hiljemmin:

-- Seis!

Sitten nosti hän sormensa pystyyn ja rupesi uudestaan puhumaan
harvakseen ja arvokkaasti:

-- Mutta en yksin siksi kutsunut sinua... En... Minun täytyy neuvoa
sinua... Minun tulee selittää sinulle, minkätähden kävit minulle
tarpeettomaksi. Mitään vahinkoa et ole minulle tehnyt... olethan
sinä luku- ja kirjotustaitoinen poika... etkä ole tyhmä ja laiska.
Sitäpaitsi olet rehellinen, vankka... nii-in!

Kaikki ne ovat valttiasi... vaan sittenkään et ole minulle
tarpeellinen... Miksi, -- kysyt?

Ilja ymmärsi, että häntä ylistetään ja ajetaan hänet ulos. Se kävi
yli hänen ymmärryksensä, ja hänestä tuntui, kuin ei isäntä itsekään
tietänyt, mitä teki... Ja Stroganin kasvojen ilme myös vakuutti
poikaa siitä, sillä siitä päättäen näytti kauppias ponnistavan
ajatuksiaan voidakseen antaa niille oikean sanamuodon. Silloin astui
poika askeleen lähemmäksi ja kysyi tyynesti, kunnioittavasti:

-- Sentähdenkö ajatte minut pois, että minä silloin veitsellä?...

-- Siunaa ja varjele! -- pelästyneenä huudahti rouva. -- Kylläpä hän
on röyhkeä! Hyvänen aika!...

-- Niin, niin! -- sanoi isäntä tyytyväisenä, hymyillen Iljalle ja
pistäen häntä sormellaan. -- Sinä olet röyhkeä!... Vaan toisen
palveluksessa olevan pojan tulee olla nöyrän... siveän, kuten
raamatussa sanotaan... Hänen tulee elää, kuten isäntäväkensäkin...
Olkoon hänen käsityksensä ja rehellisyytensä samanlaiset kuin
isäntäväellä... Mutta sinulla on omat omituisesi... Ja se taas ei
ole paikallaan... Ja siksi sinä olet röyhkeä... Sanot esimerkiksi
ihmiselle vasten silmiä: varas! Se ei ole hyvä, se on röyhkeätä...
Jos olet rehellinen, niin kerro asia minulle, vaan kaikessa
hiljaisuudessa kerro... Minä kyllä selvitän asian olenhan isäntä!...
Mutta sinä kaikkien kuullen huudat: varas!... Ei, odotahan... Jos
yksi kolmesta on rehellinen, ei se minulle mitään merkitse... Täytyy
laskea erityisellä tavalla tässä tapauksessa... Jos kymmenestä on
yksi vain kunniallinen, vaan yhdeksän roistoa, ei kukaan mitään
voita... Korkeintaan häviää se yksi. Mutta jos löytyy seitsemän
rehellistä kolmea roistoa vastaan, silloin on sinun asiasi oikea...
Ymmärrätkö? Enemmistö, näet, on aina oikeassa... Mutta mitä merkitsee
yksi rehellinen? Näin on sinun arvosteltava rehellisyyttä... Älä siis
koskaan tyrkytä rehellisyyttäsi ihmisille, ennenkuin olet miettinyt,
josko he sitä tarvitsevat!

Strogani pyyhki kämmenellä hikeä otsaltaan, huokasi, ja kasvoillaan
sääliväisen itsetyytyväinen ilme, jatkoi:

-- Taas tartut veitseen...

-- Voi, Herra Jumala! -- kauhistuneena huudahti rouva, samalla kun
tyttöset painautuivat vielä lähemmäksi toisiaan.

-- Sanassa sanotaan: joka miekkaan rupeaa, se miekkaan hukkuu...
N-niin... Siitä syystä en tarvitse sinua... Niin se on... Tästä
saat puoli ruplaa rahaa ja saat lähteä... Poistu täältä... Sinulla
ei ole syytä kantaa vihaa minulle, samoin kuin ei minullakaan
sinulle... Annan sinulle vielä puoli ruplaakin -- ota se... Ja
puhellutkin olen kanssasi vakavasti kuten ainakin, joka ei ole
tavallista sinunlaistesi poikanulikoitten kanssa... Kenties säälinkin
sinua... vaan sittenkään et ole sopiva minulle!... Joll'ei naula
sovi pyöränakseliin, on se viskattava pois, ennen kuin lähdetään
ajamaan... No, mene nyt...

-- Hyvästi! -- sanoi Ilja. Hän oli tarkasti kuunnellut kauppiaan
puhetta ja käsittänyt sen yksinkertaisesti. Kauppias ajoi hänet
pois sentähden, kun ei voinut antaa lähtöpassia Karp'ille, peläten
jäävänsä puotilaisetta. Se teki Iljan mielen kevyemmäksi ja
iloisemmaksi, ja isäntäkin näytti hänestä erinomaiselta ihmiseltä --
hyvänsuovalta ja hyvältä.

-- Varo rahojasi!

-- Hyvästi! -- toisti Ilja, lujasti käteensä puristaen hopearahat.
Kiitän nöyrimmästi!

-- Ei kestä! -- vastasi Strogani, nyökäyttäen hänelle päätään.

-- Ai, ai! Ei kyyneltäkään vuodattanut -- kuuli Ilja rouvan perästään
moittivasti huudahtavan.

-- Kun Ilja mytty selässä poistui kauppiaan talon raskaasta portista,
tuntui hänestä, kuin tulisi hän kaukaisesta, autiosta maasta, josta
hän oli lukenut eräässä kirjassa, ja jossa ei ollut mitään, ei
ihmisiä eikä puita, vaan ainoastaan kiviä, ja niiden keskellä asui
vanha, hyvä haltija, joka ystävällisesti näytti tietä jokaiselle,
joka oli joutunut sinne.

Oli kaunis kevätpäivän ilta. Aurinko teki laskuaan. Sen kaunis,
punanen kajastus hehkui talojen ikkunoissa. Se johti pojan mieleen
sen päivän, jolloin hän ensi kerran joen rannalta näki kaupungin.
Iso mytty, jossa oli hänen tavaransa, painoi hänen selkäänsä. Hän
hiljensi käyntiään. Katukäytävällä kulki ihmisiä, jotka tyrkkivät
hänen kantamustaan; ajoneuvoja vieri jyristen hänen ohitsensa,
tomuhiukkasia tanssi vinoissa auringonsäteissä, ja kaikkialla oli
melua, häärinää, liikettä. Pojan mieleen johtui kaikki, mitä hän oli
kokenut kaupungissa näinä vuosina. Hän tunsi itsensä aikaihmiseksi,
hänen sydämensä sykki ylpeästi ja rohkeasti ja hänen korvissaan
kaikuivat kauppiaan sanat:

-- Sinä olet luku- ja kirjotustaitoinen poika etkä ole tyhmä ja
laiska... Sitäpaitsi olet rehellinen, vankka... Kaikki ne ovat
valttiasi.

-- Pelataan sitten! -- mielessään huudahti Ilja, jouduttaen taas
askeliaan, tuntien itsensä sanomattoman iloseksi ja tahtomattaan
hymyillen, ajatellessaan ettei hänen enää huomenna tarvitse mennä
kalakauppaan...

       *       *       *       *       *

Palattuaan Petruha Filimonoff'in taloon, tuli hän suureksi
mielihyväkseen vakuutetuksi siitä, että hän todellakin oli
miehistynyt kalakaupassa palvellessansa. Kaikki talon asukkaat
kohtelivat häntä huomaavaisesti ja imartelevalla uteliaisuudella,
ojensipa Perfishka hänelle kätensäkin.

-- Nöyrin palvelijanne, herra kaupanhoitaja! Mitä, veliseni, joko
palvelit aikasi loppuun? Olen kyllä kuullut urotöistäsi -- hah, hah!
Ne pitävät siitä, kun matelee heidän edessään, vaan varjele, jos
totuuden sanot... Kun Masha sai nähdä hänet, huudahti hän ilosesti:

-- Mutta kuinka sinusta on tullut suuri!

Jaakko oli myös hyvillään toverinsa takasintulosta.

-- Kas niin, nyt saamme taas olla yhdessä. Minulla on muuan kirja,
nimeltä "Albigensit"; se on sellainen historia, Siinä kerrotaan
eräästä Simon Montfort'ista... Se on ihmeellinen mies. -- Ja
Jaakko alkoi nopeasti, katkonaisesti kertoa kirjan sisältöä. Ilja
katsoi häneen ja ajatteli tyytyväisesti, että hänen toverinsa oli
vielä samanlainen kuin ennen. Jaakon mielestä ei Iljan käytöksessä
kauppias Stroganin luona ollut mitään merkillistä. Kuunneltuaan Iljan
kertomusta sanoi hän yksinkertaisesti:

-- Niin pitikin...

Iljan mielestä tuntui Jaakon suhde häntä kohdanneeseen tapaukseen
vähän liian kylmältä. Itse Petruhakin oli, kuultuaan pojan selonteon
tapahtumasta kalakaupassa, hyväksynyt hänen menettelynsä olipa vielä
sanonut:

-- Selvät sanat sanoit heille, poikaseni, erittäin selvät! Mutta
tietysti ei Kiril Ivanovitsh voinut antaa sinun tähtesi lähtöpassia
Karp'ille. Karp on perehtynyt liikkeeseen, hänenlaistaan miestä on
vaikea löytää. Sinä taas sellaisen tapauksen jälkeen et enää voinut
olla yhdessä hänen kanssaan... Sinä olet tahtonut pysyä totuudessa,
pelata rehellistä peliä, mutta sinut on köykäiseksi havaittu...

Seuraavana päivänä sanoi kuitenkin Terenti-setä hiljaa
veljenpojallensa:

-- Älä sinä ole liiaksi avomielinen tuolle Petruhalle... Ole
varovainen... Hän ei pidä sinusta... Kyllä hän on totuutta rakastava
olevinaan! sanoo hän. -- Mutta minkätähden? Sentähden, että hän on
niin perin tyhmä! Hm -- niin, -- niin hän sanoo...

Ilja kuunteli nauraen setänsä puhetta.

-- Eilen hän minua ylisti. Hyvin teit, sanoi. Mutta sellaisia näkyvät
olevankin kaikki ihmiset: edessä kiittävät, takana moittivat.

Petruhan suhde Iljaan ei lainkaan vähentänyt pojan itsetuntoa. Hän
tunsi itsensä sankariksi, hän ymmärsi, että hän oli käyttäytynyt
hyvin kauppiaan luona, paremmin kuin moni muu kenties hänen sijassaan.

Parin kuukauden kuluttua, kun oli turhaan etsitty paikkaa Iljalle,
sukeutui kerran pojan ja hänen setänsä välillä seuraavanlainen
keskustelu:

-- Niin... -- alakuloisesti virkkoi kyttyräselkä. -- Ei löydy paikkaa
sinulle... Joka paikassa sanotaan -- liian on iso... Mitä tehdään,
lapsikulta, mitä?

Ilja vastasi tyynesti ja vakuuttavasti:

-- Olen viisitoista vuotias... luku- ja kirjotustaitoinen poika
enkä ole tyhmä...Mutta jos kerran olen röyhkeä, niin ajetaan minut
toisestakin paikasta... siis samantekevää! Kuka huolisi röyhkeää
oppipoikaa?

-- Mutta mitä sitten teemme? häh? kysyi toivottomasti Terenti, istuen
vuoteellaan ja nojaten käsiään siihen.

-- Hanki sinä minulle laatikko ja osta tavaraa. Saippuaa, hajuvesiä,
neuloja, kirjasia... yhtä ja toista rihkamaa... niin rupean minä
kulkemaan ympäri ja tekemään kauppaa omin päin...

-- Kuinka? Mitä tarkotat sillä, Iljusha? Tuo ravintolamelu panee
pääni ihan pyörälle! Ja sitäpaitsi on minun ajatuksissani yhä vain
yksi ja sama asia... yhä vain sama...

Kyttyräselän silmissä oli todellakin sellainen ilme, kuin hän olisi
aina laskenut jotakin, pääsemättä kuitenkaan mihinkään tulokseen.

-- Anna minun koettaa! -- pyysi Ilja, innostuneena aikeestaan, joka,
lupasi hänelle vapautta.

-- No, Jumalan nimeen sitten! Voimmehan koettaa...

-- Kas niin! Saat nähdä, että se onnistuu, -- iloissaan huudahti Ilja.

-- Oi, voi! -- huokasi Terenti ja jatkoi surullisesti:

-- Kunpa tulisit pian suureksi! Silloin läksisin minä... Vaan nyt
olet sinä kuin ankkuri, joka pidätät minua... Sinun tähtesi olen
minä tässä pahennuksen pesässä... ja menehdyn! Tekisin muuten
matkan pyhiin paikkoihin... Sanoisin pyhimyksille: Jumalan miehet?
Hyväntekijät ja puolustajat Jumalan tykönä! Vapahtakaa minut, joka
raskautettu olen! Puhukaa puolestani Jumalan, Isämme tykönä!

Ja kyttyräselkä rupesi äkkiä hiljaa itkemään. Ilja ymmärsi, mistä
synnistä setä puhui, ja hän itse muisti sen hyvin. Hänen sydäntänsä
rupesi ahdistamaan. Hänen tuli sääli setäänsä, mutta hän ei löytänyt
sanoja, lohduttaaksensa häntä, ja hän oli ääneti. Ja vasta sitten,
kun hän näki kyynelten yhä runsaampiin vuotavan kyttyräselän syvälle
painuneista silmistä, sanoi hän:

-- Älä itke enää... Odotahan, kunhan pääsen vähän alkuun, niin voit
lähteä... Hän vaikeni ja, vähän mietittyään, lisäsi lohduttaen:

-- Kyllä ne antavat anteeksi...

-- Luuletko todellakin niin? -- hiljaa kysyi Terenti, ja poika toisti
uudestaan, nyt jo vakuuttavasti:

-- Kyllä ne antavat anteeksi!... Pahemhempiakin syntiä ovat anteeksi
antaneet... tiedän kyllä!...

Ja niin siis Iljasta tuli katukauppias. Aamusta iltaan kuleksi hän
katuja pitkin laatikko rinnalla ja sen alustapukit kädessä, mustia
silmiään siristäen ja nenä pystyssä katsoen itsetietoisesti ihmisiin.
Lakki syvään päähän painettuna huusi hän täyttä kurkkua vielä
äänenmurroksessa olevalla äänellään:

-- Saippuaa! Kengänmustetta! Hiusvoidetta! Tukkaneuloja,
nuppineuloja! Rihmaa, silmäneuloja! Kirjoja, hyviä kirjoja!

Kirjavana, kohisevana aaltona kiehui elämä hänen ympärillään, ja
hän ui siinä vapaasti ja kevyesti, tuntien itsensä samanlaiseksi
ihmiseksi, kuin kaikki muutkin. Hän kuljeksi basaareissa, pistäysi
ravintoloissa, tilaten arvokkaasti itselleen teetä ja joi sen sitten
vehnäleivän kera verkkaan, arvokkaasti, kuten oman arvonsa tunteva
mies konsanaankin. Elämä tuntui hänestä yksinkertaiselta, helpolta,
hauskalta.

Hänen haaveilunsa olivat myös yksinkertaisia ja selväpiirteisiä.
Hän kuvitteli itsensä muutaman vuoden päästä pienen, siistin puodin
isännäksi, joka olisi jonkin hyvän, vaan ei liian meluisan, kadun
varrella, ja kuinka hän tekisi kauppaa puhtaalla korutavaralla,
joka ei tahrisi eikä turmelisi vaatteita. Ja hän itsekin näyttäisi
puhtaalta, terveeltä, hienolta. Kaikki ihmiset kunnioittaisivat
häntä, ja tytöt katsoisivat ystävällisin silmin häneen. Iltaisin,
sulettuaan puodin, istuisi hän sen vieressä olevassa puhtasessa,
valoisassa kammarissa teetä juoden ja kirjaa lukien. Puhtautta
piti hän joka paikassa välttämättömänä, milt'ei tärkeimpänä ehtona
kunnollisessa elämässä.

Sillä tavoin haaveili hän, kun kauppa kävi hyvin eikä kukaan
loukannut häntä raa'alla käytöksellä. Hän oli näet siitä lähtien, kun
oli ruvennut pitämään itseään riippumattomana miehenä, tullut hyvin
araksi kunniastaan ja loukkaantui pian.

Mutta kun hänen ei ollut onnistunut myydä mitään, ja hän väsyneenä
istui joko ravintolassa tai kadulla, muistui hänen mieleensä
poliisien raa'at ärjymiset ja tyrkkäykset, ostajien loukkaavat
epäillykset, kilpailijoittensa, toisten katukauppiasten, haukkuma- ja
kompasanat, ja silloin tunsi hän suurta, sisäistä levottomuutta.
Hänen silmänsä ikäänkuin avautuivat suuremmiksi ja katsoivat
syvemmälle elämään, hänen vaikutuksista rikas muistinsa työnsi
niistä yhden toisensa jälkeen hänen järkensä arvosteltavaksi. Hän
näki selvästi, että kaikki ihmiset pyrkivät samaan päämaaliin,
kuin hänkin, etsivät samaa, tyyntä, kylläistä ja puhdasta elämää,
jollaista hänkin halusi. Eikä kukaan heistä surkeillut sysäämästä
tieltään toista, jos vaan hän oli esteeksi hänelle; kaikki ovat
ahnaita, kaikki armottomia, loukkaavatpa usein toisiaan, ilman että
heillä siihen on mitään tarvista tai siitä mitään hyötyä itselleen,
vaan menettelevät niin, melkein kuin paljaan huvin vuoksi. Toisinaan
nauravatkin toista loukatessaan, ja harvoin kukaan säälii loukattua...

Sellaiset ajatukset tekivät kaupan ikäväksi työksi. Hänen
haaveilunsa puhtasesta, pienestä kaupasta haihtuivat, ja hän tunsi
rinnassaan tyhjyyttä, ruumiissaan velttoutta ja laiskuutta. Hänestä
tuntui, ett'ei hän koskaan saisi kootuksi niin paljoa rahaa, kuin
kauppapuodin perustamiseen tarvitaan, vaan että hän saisi vanhoille
päivilleen asti kuleksia tomuisia, kuumia katuja tavaralaatikko
rinnalla, olkapää ja selkä kantohihnasta kipeinä. Vaan jokainen uusi
menestys kaupassa uudestaan herätti hänessä rohkeutta ja vilkastutti
hänen haaveitaan...

Eräänä päivänä tapasi hän odottamattaan Pashka Gratsheff'in
eräällä vilkasliikkeisellä kadulla. Sepän poika kulki katukäytävää
huolettomasti, kädet risaisten housujen taskussa, puettuna liian
isoon ja väljään, niinikään repaleiseen ja likaiseen, siniseen
mekkoon. Hänen suuret kengänkantansa kolkkivat joka askeleella
kovasti katukivitykseen. Lakki, jonka lippa oli rikki, oli reippaasti
vasemmalla korvalla kallellaan, joten puolta päästä, jonka tukka
oli lyhyeksi leikattu, aurinko vapaasti paahtoi. Kasvot ja kaula
olivat paksun, rasvamaisen likakerroksen peitossa. Jo kaukaa tunsi
hän Iljan, iloisesti nyökäytti hänelle päätään, jouduttamatta silti
askeliaan.

-- Terve! -- sanoi Ilja. -- Onpa sinusta tullut koko keikari...

Pashka puristi lujasti hänen kättään ja päästämättä sitä irti,
rupesi nauramaan. Hänen hampaansa ja silmänsä iloisesti kiiluivat
likanaamiosta.

-- Kuinka voit?

-- Eletään voinnin mukaan -- kun on ruokaa, niin syödään, kun ei ole,
piipotetaan kuin linnunpoikaset... hah, hah! Mutta olipa saamarin
hauskaa tavata sinut!

-- Mutta miks'et koskaan ole käynyt meitä katsomassa? -- kysyi Ilja
hymyillen. Hänestäkin oli hauskaa tavata vanha toveri niin iloisena
huolimatta hänen likasesta ulkoasustaan. Hän katseli Pashkan huonoja
kenkärajoja, sitten omia uusia saappaitaan, jotka olivat maksaneet
yhdeksän ruplaa, ja hymyili tyytyväisesti.

-- Mistä minä tiedän, missä sinä asut... -- sanoi Gratsheff.

-- Yhä vaan Filimonoff'in talossa...

-- Niinkö? -- Mutta Jashkahan kertoi, että sinä olet jossakin
kalakaupassa...

Silloin Ilja ylpeästi kertoi Pashkalle kokemuksistaan Stroganin
palvelluksessa ja siitä, kuinka hän nyt eli.

-- Ne ne ovat väkeä! -- hyväksyvästi huudahti Gratsheff. -- Minutkin
ajettiin kirjapainosta röyhkeyden takia... Sitten jouduin erään
maalarin luo värejä sekottamaan ja muuta sellaista pientä askaretta
toimittamaan, kunnes vihdoin eräänä päivänä satuin istumaan vasta
maalatulle kyltille... Siitäkös elämä nousi... rupesivat pieksämään
minua, ja kunnollisesti pieksivätkin, pirut! Sekä isäntä että emäntä
ja mestari... löivät niin kauan, että väsyivät... Sitten annettiin
lähtöpassi... Nyt olen erään vesijohtomestarin palvelluksessa...
Kuusi ruplaa saan kuukaudelta... Tulen juuri päivällistä syömästä ja
olen taas menossa työhön...

-- Sinulla ei näytä olevan kovin kiire työhön.

-- Piru vieköön koko työn! Koska luulet työn loppuvan, vaikka kuinka
ahkerasti tekisi?... Pitänee sitten käydä teitä katsomassa...

-- Tule! -- ystävällisesti sanoi Ilja.

-- Vieläkö luet kirjoja?

-- Kuinkas muuten! Entä sinä?

-- Joskus, kun sattuu...

-- Sepitätkö runoja?...

-- Kyllä välistä...

Pashka taas nauraa hohotti tyytyväisesti.

-- Tulehan! Tuo runoja tullessasi...

-- Tulen, tulen... Viinaakin tuon...

-- Juotko sinä?

-- Aina väliin... Mutta hyvästi nyt...

-- Hyvästi! -- sanoi Ilja.

Hän kulki edelleen ajatellen Pashkaa. Hänestä tuntui oudolta, ettei
tuo repaleisiin puettu poika näyttänyt kadehtivan hänen vahvoja
saappaitaan eikä siistiä pukuaan, tuskinpa näytti huomaavankaan
niitä. Ja kun Ilja oli kertonut hänelle riippumattomasta elämästään,
oli Pashka vaan ollut hyvillään siitä. Se teki Iljan levottomaksi, ja
hän ajatteli: tokkohan Gratsheff tahtoneekaan sitä, mitä kaikki muut?
Mitä muuta ihminen saattoi halutakaan, kuin puhdasta, rauhallista,
riippumatonta elämää?

Etenkin kirkossa käytyään tunsi Ilja mielensä surulliseksi ja
levottomaksi. Harvoin löi hän laimin kirkossa käymisen, vaan
oli mielellään sekä aamu- että iltajumalanpalveluksessa läsnä.
Hän ei rukoillut, seisoihan vaan mitään ajattelematta nurkassa,
ihmisiä katsellen ja laulua kuunnellen. Ihmiset seisoivat ääneti,
liikkumatta, ja heidän äänettömyydessänsä oli jotakin yksimielistä,
aivankuin joka ihminen olisi pakottanut itsensä ajattelemaan
samaa kuin kaikki toisetkin. Laulun aallot levisivät kirkkoon
yhdessä suitsutussavun kanssa, ja välistä tuntui Iljasta, että
hänkin sävelten kera kohoaa korkeuteen, liitelee niiden mukana
lämmintä huokuvassa ilmassa ja katoaa sinne. Vakavan juhlallisessa
mielialassa, joka täytti Herran huoneen, oli jotakin rauhaa
synnyttävää, joka teki hyvää mielelle, ja joka oli niin erilaista,
kuin maailmallinen hyörinä, niin erinkaltaista kuin sen pyrinnöt.
Alussa tämä vaikutus asettui erilleen muista jokapäiväisen elämän
vaikutuksista eikä tehnyt häntä levottomaksi. Vaan sitten hän
huomasi, että hänen sydämmessään asustaa jotakin, joka aina piti
silmällä häntä. Se oli kätkössä ja vaiti silloin, kun hän puuhasi
jokapäiväisissä toimissaan, vaan tultuaan kirkkoon, kasvoi se hiljaa
hänen rinnassaan, herättäen siinä omituisen, levottoman tunteen, joka
soti hänen haaveitaan vastaan puhtaasta elämästä. Sellaisina hetkinä
hänen aina johtui mieleensä kertomukset Antipa-erakosta ja vanhan
lumpunkokoojan hurskaat puheet Jumalasta:

"Herra näkee kaikki, tietää kaikelle mitan ja painon! Paitsi Häntä ei
ole ketään!"

Ilja tuli kotiin mieli levottomana, tuntien, että hänen tulevaisuuden
haaveensa himmenevät yhä, ja että hänessä on jokin, joka ei halua
korutavarakauppaa avattavaksi. Vaan elämä otti omansa, ja pian tuo
jokin taas kätkeysi hänen sydämensä syvimpiin sopukoihin...

Vaikka Ilja kertoikin Jaakolle kaikki asiansa, ei hän kuitenkaan
sanallakaan maininnut hänelle sisällisestä erimielisyydestänsä.
Itsekin ajatteli hän sitä vain tahtomattaan, ehdoin tahdoin ei hän
koskaan ruvennut tuota käsittämätöntä tunnetta miettimään.

Illat vietti hän hyvin hauskasti. Palattuaan kaupungilta, meni hän
tavallisesti maakerrokseen Mashan luokse ja kysyi häneltä sellaisella
äänellä, kuin olisi hän ollut isäntä talossa:

-- Mashutka! kuinka on teekeittiön laita?

Mutta teekeittiö oli jo poristen ja inisten kiehumassa pöydällä.
Iljalla oli aina mukanaan jotakin hyvää: rinkeliä, prenikoita,
mesileipiä, välistä marjahilloakin, ja Masha vastapalvelukseksi
kestitsi häntä teellä. Tyttö oli myös ruvennut ansaitsemaan rahaa.
Matitsa oli näet opettanut hänet valmistamaan paperista kukkia,
ja Mashaa huvitti suuresti tehdä ohuesta, kahisevasta paperista
loistavan punasia ruusuja. Välistä ansaitsi hän kymmenenkin kopeekkaa
päivässä. Hänen isänsä oli sairastunut lavantautiin, maannut kolmatta
kuukautta sairashuoneessa ja tullut sieltä laihana, hoikkana,
pää tummilla kiharoilla. Hän oli ajanut takkuisen partansa, ja
keltasista, sisäänpainuneista poskistaan huolimatta näytti hän
entistään viittä vuotta nuoremmalta. Entiseen tapaansa teki hän
työtä vieraissa liikkeissä, yöksi tuli hän harvoin kotiin, jättäen
asuntonsa kokonaan tyttärensä huostaan. Masha korjasi isänsä
vaatteet, ja rupesi myös kutsumaan häntä kuten muutkin, Perfishkaksi.
Suutari oli hyvin tyytyväinen hänen tapaansa kohdella häntä, näyttipä
hän kuin tuntevan kunnioitusta kiharatukkaista tytärtään kohtaan,
joka osasi nauraa yhtä iloisesti ja sydämmellisesti, kuin hän itsekin.

Teenjuonti iltasin Mashan luona oli tullut tavaksi Iljalle ja
Jaakolle. Lapset asettuivat pöydän ääreen ja joivat kauan, paljon,
otsa hiessä, puhellen kaikesta, mikä heitä huvitti. Ilja kertoili
siitä, mitä oli kaupungilla nähnyt. Jaakko taas, joka luki päivät
päästään, puhui kirjoistaan, ravintolassa tapahtuneista jyräköistä,
valitti isästään, ja lörpötteli välisti sellaista, ett'eivät Ilja
eikä Masha ymmärtäneet siitä mitään. Masha, joka aamusta iltaan istui
huoneessaan työtä tehden ja laulellen, kuunteli poikien juttuja,
mutta itse hän puhui vähän, vaan nauroi aina, kun vaan siihen
tilaisuutta ilmestyi. Tee oli erittäin maukasta, ja teekeittiö,
joka oli kokonaan happeumakerroksen peitossa, näytti herttaiselta
vanhuksen naamalta, joka hymyili veitikkamaisesti. Milt'ei aina,
kun lapset olivat päässeet parhaaseen teenjuonnin vauhtiin, rupesi
teekeittiö surisemaan hyväntahtoisen ärsyttävästi, ilmottaen siten
veden loppuneen. Masha otti sen täytettäväksi -- ja joka ilta sai hän
sen tehdä useita kertoja.

Jos paistoi kuu, lankesi sen valokin lapsijoukkoon aina samanlaisena
kimmeltävänä läiskänä.

Tässä pienessä huonepahasessa, jota ympäröivät puolimädänneet seinät
ja peitti matala, sisäänpainunut katto, tuntui aina puute ilmasta,
valosta, vedestä, leivästä, sokerista ja paljosta muusta, vaan iloa
siellä oli tarpeeksi, ja joka ilta syntyi siellä monta jaloa tunnetta
ja lapsellisen naivia ajatusta.

Joskus oli Perfishkakin teenjuonnissa mukana. Tavallisesti sijoittui
hän huoneen pimeään nurkkaan puupukeille ison, maahan painuneen uunin
viereen, tai nousi hän uunille, antaen päänsä riippua reunalta alas,
jolloin hänen valkoset, pienet hampaansa kiilsivät pimeässä. Hänen
tyttärensä ojensi hänelle suuren vadillisen teetä, sokeripalasen ja
leipää; hän otti ne nauraen vastaan, sanoen:

-- Suur' kiitosta, Marja Perfiljevna! Olen syvästi liikutettu
hyvyydestänne...

Välistä huudahti hän kateellisesti huoaten:

-- Hyvin elätte, lapset, mainiosti kerrassaan! Aivankuin ihmiset
konsanaankin!

Ja sitten hymyillen ja huoaten kertoi hän:

-- Ihmisten elämä käy vuosi vuodelta paremmaksi ja hauskemmaksi!
Teidän iällänne seurustelin minä vaan suutarin polvihihnan kanssa
-- se tanssi selässäni ja minä mielihyvästä ulvoin, minkä jaksoin.
Kun se lakkasi, tuli selkäni vihaseksi, rupesi kiukuttelemaan,
sitä alkoi kolottaa -- se näet kaipasi rakasta ystäväänsä. Se
ei kauan odotuttanutkaan itseään, -- herkkätunteinen oli näet
polvihihna! Siinä olikin, Jumala paratkoon, koko huvitukseni!
Kun tulette suureksi, muistelette te mielellänne kaikkea tätä...
keskustelujanne, eri tapauksia ja hauskaa elämäänne. Minä olen jo
suuri -- kuudesneljättä on menossa -- vaan muistelemista ei minulla
ole mitään! Ei vähääkään! Mitään ei ole jäänyt mieleen! On, kuin
teidän iällänne olisin ollut sokea ja kuuro. Sen vaan muistan,
että hampaat suussani kalisivat nälästä ja kylmästä ja kasvot
olivat mustelmilla... vaan kuinka kumman tavalla luuni, korvani
ja tukkani pysyivät eheinä, sitä en voi käsittää. Ja kyllä minua
lyötiin, niin että vaatteet pölisivät. Niin vanutettiin minua kuin
taikinaa oppia päähän pantaessa... Mutta venäläinen kestää paljon!
Survo häntä vaikka huhmarissa, niin sittenkin hän paikkansa pitää!
Ota minut esimerkiksi, -- minua sekä puitiin että jauhettiin -- ja
kuitenkin elelen tyytyväisenä kuin käki, kuleksin ravintoloissa ja
olen maailmaan tyytyväinen! Jumala pitää minusta... Kerran sattui
hän minut tapaamaan ja paikalla rupesi Hän nauramaan. "Sinäkö se
oletkin!" -- sanoi Hän, ja päästi minut menemään...

Nuoret kuuntelivat nauraen suutarin sujuvata puhetta. Iljakin nauroi,
vaan samalla herätti Perfishkan laulava ääni hänessä aina omituisen
häntä vaivaavan tunteen. Kerran koetti hän päästä selville siitä ja
epäilevästi hymyillen kysyi suutarilta:

-- Etkö siis mitään halua, Perfishka?

-- Kuka sitä kieltääkään! Juoda esimerkiksi, aina haluttaa...

-- Mutta puhupas totuuden mukaisesti; tietysti sinä edes jotakin
haluat? -- itsepäisesti kysyi Ilja.

-- Totuuden mukaisesti? No, tuota noin... uuden hanurin haluaisin...
Hyvän, oikein hyvän hanurin tahtoisin... Tuollaisen, ruplaa
viisikolmatta maksavan! Silloin, totta totisesti, saisitte kuulla!...

Hän vaikeni ja nauroi tyytyväisesti, vaan äkkiä hän lakkasi,
jokin ajatus näytti pistäneen hänen päähänsä ja hän sanoi syvällä
vakuutuksella Iljalle:

-- E-hei, veliseni, mitä minä uudella hanurilla tekisin!... Sillä
ensiksikin, jos se olisi kallis, joisin sen paikalla! Toiseksi
entä jos se näyttäytyisi huonommaksi kuin se, joka minulla nyt on?
-- Tiedätteköhän, millainen nykyinen hanurini on? Se on verraton!
Sieluni on siinä! Se ymmärtää minua -- tarvitsen vaan laskea käteni
näppäimille, niin se jo laulaa! Hanurini on harvinainen lajiaan,
tuskin toisia samanlaisia löytyneekään maailmassa... Hanuri on kuin
vaimo... Minulla oli myös vaimo -- enkeli hän oli eikä ihminen!
Kuinka olisi mahdollista, että uudestaan naisin? Vaimovainajani
kaltaista en kuitenkaan löytäisi... Uuden vaimon suhteen käyttäisin
vanhaa mittaa, ja jos hänet kevyeksi huomaisin, johtuisi siitä
ikävyyksiä sekä minulle että hänelle! Niin se on... Ei se, veliseni,
ole hyvää, mikä on hyvää, vaan se, josta pitää!...

Ilja myönsi ylistykset tosiksi, joita suutari tuhlasi hanurillensa.
Perfishkan soittokone herätti todellakin sointuvalla äänellään
ihmettelyä jokaisessa, joka vaan sitä kuuli. Vaan sitä ei Ilja
saattanut uskoa, ett'ei suutarilla ollut mitään muuta toivottavaa?
Se ajatus sai hänet pitämään Perfishkaa hiukan heikkomielisenä, vaan
samalla seurasi hän mielenkiinnolla tuon miehen huoletonta elämää,
tunnustaen, että suutari oli sydämeltään paras ihminen koko talossa,
vaikka hän juopotteli ja oli kelpaamaton säädylliseen elämään...

Joskus ryhtyivät nuoret niihin suuriin ja syvällisiin kysymyksiin,
jotka avautuvat ihmisten eteen kuin pohjattomat kuilut, voimakkaasti
vetäen heidän tiedonhaluista mieltään ja sydäntään salaperäiseen
hämäräänsä. Tällaiset kysymykset nosti aina Jaakko. Hän oli
vähitellen saanut omituisen tavan nojautua aina johonkin, aivankuin
hän ei olisi varmasti luottanut jalkoihinsa. Istuessaankin hän
joko nojasi olkapäätään lähimmäiseen esineeseen tahi lujasti piti
kädellään siitä kiinni. Kulkiessaan nopein, epävarmoin askelin
kadulla, kosketteli hän kädellään porttien pielessä olevia
työkkärikiviä, ikäänkuin hän olisi lukenut niitä, tahi viiletti
kättään pitkin lauta-aitaa, aivan kuin koetellen sen vahvuutta.
Ollessaan Mashan luona teellä, istui hän aina ikkunan vieressä,
nojaten selkäänsä seinään, ja hänen pitkät sormensa pitivät
lujasti kiinni joko tuolista tahi pöydän reunasta. Iso, sileän,
pehmeän ja kellertävän tukan peittämä pää kallellaan katseli hän
puhekumppaneitaan, ja siniset silmät hänen kalpeissa kasvoissaan
vuorotellen sulkeutuivat ja avautuivat selkosen selälleen. Yhä
edelleen kertoi hän mielellään uniaan eikä koskaan voinut tehdä
selkoa jonkin lukemansa kirjan sisällöstä lisäämättä siihen itse
puolestansa jotakin outoa ja käsittämätöntä. Ilja moitti kyllä häntä
siitä, vaan Jaakko ei hämmästynyt, sanoihan vaan yksinkertaisesti:

-- Niinkuin minä sen kerron, on se paremmin. Ainoastaan raamattua
ei saa tuikita mielensä mukaan, vaan kyllä muita kirjoja. Ne ovat
ihmisten kirjottamia, ja minä olen myös ihminen. Voin korjata niiden
sisältöä, joll'ei se miellytä minua... Mutta sanopas minulle eräs
toinen asia -- missä on ihmisen maatessa hänen sielunsa?

-- Mistä minä tiedän? -- vastasi Ilja, joka ei pitänyt sellaisista
kysymyksistä, koska ne tekivät hänet omituisen levottomaksi.

-- Mutta minä luulen aivan varmaan, että se lentää pois, -- selitti
Jaakko.

-- Tietysti se lentää pois, -- vakuuttavasti virkkoi Masha.

-- Mistä sen tiedät? -- ankarasti kysyi häneltä Ilja.

-- Niinpähän arvelen...

-- Lentää pois, -- virkkoi Jaakko miettivästi hymyillen. -- Senkin
täytyy levähtää... Siitäpä sitten unet...

Ilja ei tiennyt, mitä vastata tuohon huomautukseen, vaan vaikeni,
vaikka hän aina tunsi suurta halua vastustaa toveriaan. Ja
tällaisessa tapauksessa vaikenivat he kaikki, välistä kauankin aikaa.
Pimeässä maakerroksen huoneessa näytti aina silloin tulevan kuin yhä
pimeämpää. Lamppu savutti, teekeittiön hiilistä läksi hä'än hajua,
kaukaa kuului kumeata, omituista melua. Ravintola se oli, joka
ylhäällä kumisi ja ulvoi. Ja uudestaan kuului Jaakon heikko ääni:

-- Ihmiset häärivät... tekevät työtä... ja niin edespäin. Sitä
sanotaan elämäksi. Sitten yhtäkkiä -- kumsis! Ihminen kuoli... Mitä
merkitsee se? Mitä siitä ajattelet, Ilja, häh?

-- Se ei merkitse mitään erityistä... Kun tullaan vanhaksi, täytyy
kuolla...

-- Ei... Mutta kuoleehan nuoriakin, ja lapsia... Kuolee terveitä.

-- Eivät he siis ole olleet terveitä, koska kuolevat...

-- Mutta miksi ihmiset ylimalkaan elävät?

-- On sekin kysymys! -- ivallisesti huudahti Ilja arvellen itsensä
kykeneväksi vastaamaan sellaiseen kysymykseen. -- Elääksensä elävät.
Tekevät työtä, odottavat onneansa. Jokainen tahtoo hyvästi elää,
hakee tilaisuutta päästä hyville päiville. Kaikki etsivät sellaisia
tilaisuuksia, tullaksensa rikkaiksi ja voidakseen elää puhtaasti...

-- Niin on köyhien laita, Mutta rikkaat?

Heillä on kaikkea... Mitä etsivät he?

-- Hölmö! Rikkaatko? Jollei löytyisi rikkaita, niin kenen eteen
sitten tekisivät työtä köyhät?

Vähän mietittyään kysyi Jaakko:

-- Sinun mielestäsi siis ihmiset elävät työtä tehdäksensä?

-- Tietysti... se on, eivät aivan kaikki... Toiset tekevät työtä,
vaan toiset -- elävät. He ovat aikansa työskennelleet, koonneet
rahaa... ja elävät.

-- Mutta minkätähden elävät he?

-- Piru vieköön! Haluttaako heitä vai ei? Haluttaako sinua elää? --
huusi Ilja sivutuksissaan. Vaan hänen oli vaikea sanoa, minkätähden
hän suuttui. Siksikö, että Jaakko kyseli sellaisia asioita, vai
sentähdenkö, että hän kysyi niin tyhmästi? Hän tunsi, että Jaakon
kysymykset härsyttivät hänessä jotakin, johon hän ei voinut antaa
selvää vastausta.

-- Minkätähden elät sinä? Sano, minkätähden? -- huusi hän toverilleen.

-- Sitäpä juuri en tiedä! -- nöyrästi vastasi Jaakko. -- Tahtoisin
kuolla... Kauhealta se ehkä tuntuisi, vaan samalla kuitenkin
hauskalta...

Ja äkkiä rupesi hän puhumaan ystävällisen moittivasti:

-- Suutuit ihan suotta. Ajattele sinä: ihmiset elävät työtä
tehdäksensä, ja työ on ihmisiä varten olemassa!... Sehän on
samaa kuin pyöriä pyörällä, joka ei kulje eteenpäin, tietämättä,
minkätähden. Mutta missä on Jumala? Missä on Hän, joka on kaiken
sen akseli? Hän sanoi Aatamille ja Eevalle: olkaa hedelmälliset,
lisääntykää ja täyttäkää maata, -- mutta minkätähden?

Ja kumartuen toveriinsa päin, sanoi Jaakko hiljaa ja salaperäisesti,
pelon ilme sinisissä silmissään, toverilleen:

-- Tiedätkö mitä? Sekin on varmasti sanottu -- minkätähden? Vaan joku
on ryöstänyt Jumalalta... varastanut ja kätkenyt selityksen... Ja se
on ollut saatana! Kukas muu, kuin saatana! Ja siksi ei kukaan tiedä
-- minkätähden hän elää...

-- Ilja kuunteli toverinsa katkonaista puhetta, tuntien, kuinka se
kävi hänen mieleensä, ja oli vaiti.

Mutta Jaakko puhui yhä nopeammin ja hiljemmin. Hänen silmänsä
pullistuivat päästä, kalpeissa kasvoissa kuvastui kauhu eikä ollut
mahdollista saada mitään selvää hänen sanoistaan.

-- Tiedätkö sinä, mitä Jumala tahtoo sinulta? Mitä siihen sanot? --
pääsi vihdoin tuosta sanatulvasta riemuitseva huudahdus. Ja uudestaan
tuli hänen suustaan virtanaan hiljaa äännettyjä, katkonaisia sanoja.
Masha katseli ihmeissään, suu auki, ystäväänsä ja suojelijaansa.
Iljan otsa oli synkissä rypyissä. Häntä suututti se, ett'ei hän
ymmärtänyt Jaakon puheita. Hän piti itsensä Jaakkoa viisaampana, vaan
tämä hämmästytti häntä aina ihmeellisellä muistillaan ja ky'yllään
puhua korkeista asioista. Kyllästyttyään vihdoin kuuntelemiseen ja
vaikenemiseen, ja tuntien päänsä sekavaksi, keskeytti hän vihdoin
puhujan vihasesti virkkaen:

-- Lakkaa jo hiidessä! Mitä siinä jauhat? Olet lukenut pääsi sekasin,
siinä koko juttu... Itsekään et puhettasi ymmärrä...

-- Siitähän tässä puhunkin, ett'en mitään ymmärrä! -- huudahti Jaakko
kummastuneena ja suuttuneena.

-- Sanokin sitten suoraan, ettet ymmärrä, lopottamatta kuin
mielipuoli... Ja anna minun häntä kuunnella!

-- Ei, odotahan vähän! -- alotti taas Jaakko. Oikeastaan on kaikki
käsittämätöntä meille... Otetaan esimerkiksi... tuo lamppu. Siinä
palaa tuli. Mistä se tulee? Äkkiä on se siinä, äkkiä taas katoo!
Vetäse tulitikulla laatikon kylkeen... niin se palaa... Siis -- tuli
on aina olemassa... Liiteleekö se kenties näkymätönnä ilmassa?

Siitä innostui taas Ilja puhumaan. Halveksiva ilme kasvoillaan
katsahti hän lamppuun ja sanoi:

-- Jos tuli olisi ilmassa, olisi aina lämmin. Mutta tulitikku syttyy
pakkasellakin... Siis tuli ei ole ilmassa...

-- Mutta missä se sitten on? -- kysyi Jaakko, katsoen odottavasti
toveriinsa.

-- Tulitikussa, -- kuului Mashan ääni. Vaan toverusten keskusteluissa
olemuksen korkeista kysymyksistä jäivät Mashan huomautukset aina
vastausta vaille. Hän oli siihen jo tottunut eikä siitä loukkautunut.

-- Missä? -- huusi Ilja uudestaan kiukkuisesta -- Sitä en tiedä, enkä
tahdokaan tietää! Tiedän vaan, ett'ei ole hyvä pistää kättään siihen,
ja että sen lähellä on hyvä lämmitellä. Siinä kaikki.

-- Katso vaan häntä! -- kiivaasti ja harmissaan sanoi Jaakko. --
En tahdokaan tietää! Niin voin myös minä ja kuka tahansa pölkkypää
sanoa... Ei, selitä sinä -- mistä tuli tulee? Leivästä en tarvitse
kysyä, sillä sen synty on selvä: jyvästä syntyy jyvä, jyvästä --
jauhot, jauhoista taikina -- ja niin on leipä valmis! Mutta kuinka
syntyy ihminen?

Ilja katsoi ihmetellen ja kateellisesti toverinsa isoa päätä.
Toisinaan, kun Jaakko hänen mielestänsä liiaksi ahdisti häntä
kysymyksillänsä, hypähti hän ylös paikaltansa ja päästi suustaan
tylyjä ja ivallisia sanoja. Sellaisissa tapauksissa meni hän
tavallisesti uunin viereen, ja nojaten leveitä, tanakoita
hartijoitaan siihen, puhui hän kähärätukkaista päätään pudistaen ja
pannen painon joka sanalle:

-- Sinä saatat pääni sekasin. Olet hiukan löyhkä, kuuletko! Ja se
johtuu työttömyydestä. On sekin elämää seisoa tarjoilupöydän takana?
Kunpa sinäkin kulkisit ympäri kaupunkia, kuten minä, aamusta iltaan,
jok'ikinen päivä, etsimässä tilaisuutta ansaitaksesi, niin et
turhanpäiväisiä asioita ajattelisi... vaan miettisit, kuinka päästä
ihmiseksi, kuinka löytää onnensa. Sentähden kai lie pääsikin iso,
kun siellä niin paljon tyhmyyksiä rehottaa. Järkevät ajatukset ovat
vähäiset, -- niistä ei ainakaan pääsi laajene.

Jaakko istuu kumarassa ääneti, puristaen kädellään pöydän reunaa.
Välistä liikkuivat hänen huulensa äänettömästi, ja hän räpytti
taajaan silmiänsä. Mutta kun Ilja, lakattuaan puhumasta, uudestaan
oli istuutunut pöydän viereen, alkoi Jaakko taas filosofeerata:

-- Kuuluu löytyvän eräs kirja "Oppi loitsutaidosta". Siinä on
selitetty kaikki... kuinka ja mistä, ja minkätähden... Kunpa saisi
käsiinsä sen kirjan luettavaksensa... Lukisin sen? Kamalia asioita
siinä varmaankin olisi!...

Heidän keskustelunsa aikana oli Masha siirtynyt pöydän vierestä
sänkyyn istumaan ja katseli sieltä mustilla silmillänsä milloin
toista, milloin toista heistä. Sitten rupesi hän haukottelemaan,
heilutteli ruumistaan väsyneesti edestakasin, kunnes vihdoin valahti
pitkällensä vuoteelle.

-- On aika mennä levolle, -- sanoi Ilja.

-- Kas vaan! Odota... peitän Mashutkan ja sammutan lampun.

Mutta nähdessään, että Ilja ojensi jo kättään ovea avatakseen, pyysi
Jaakko kiirehtien ja valittavasti:

-- Mutta odota-a! Pelkään yksin... pimeässä...

-- Voi sinua! -- halveksien huudahti Lunjeff. -- Kuusitoista vuotta
on sinulla ikää vaan vielä olet kuin lapsi. Miksihän minä en mitään
pelkää? Vaikka piru vastaani tulisi, niin en sittenkään edes
ohahtaisi! Mutta sinä...

Ja hän viittasi halveksivasti kädellään. Jaakko puuhasi vielä ääneti
hetkisen Mashan vuoteen vieressä ja puhalsi sitten lamppuun. Tuli
leimahti koholle, sammui, ja joka puolelta levisi äänettömästi
huoneeseen öinen pimeys. Ja jos kuu sattui olemaan taivaalla, heitti
se lempeän, sinertävän loisteensa ikkunasta huoneen lattialle.

       *       *       *       *       *

Eräänä pyhänä tuli Lunjeff kotiin kalpeana ja mieli katkerana, ja
heittäysi riisuutumatta vuoteelle. Hänen rintaansa ahdisti viha kuin
suuri kivenmöhkäle, kolotus kaulassa ei sallinut päätä kääntää, ja
hänestä tuntui kuin koko hänen ruumistaan pakottaisi se loukkaus,
jonka hän oli saanut kärsiä.

Saman päivän aamuna oli muuan poliisi palasesta hajusaippuaa
ja tusinasta hakasia antanut hänelle luvan asettua tavaroineen
sirkuksen eteen, jossa parastaikaa oli päivänäytäntö, ja Ilja oli
sijottunut aivan sisäänkäytävän viereen. Sattui sinne tulemaan
piiripoliisitarkastajan apulainen, löi häntä korvalle, potkasi
jalallaan kumoon ne puupukit, joiden päällä tavaralaatikko oli,
niin että kaikki tavarat lensivät hujan hajan maahan, jolloin
muutamia esineitä turmeltui loassa, muutamia katosikin. Kerätessään
tavaroitaan maasta, sanoi Ilja tarkastajan apulaiselle:

-- Se on laitonta, teidän vapaasukuisuutenne...

-- Mitä sanot?... -- kysyi tämä, punasia viiksiään väännellen.

-- Teillä ei ole oikeutta lyödä...

-- Niinkö? Migunoff! Vie hänet poliisiasemalle! -- käski apulainen
tyynesti.

Ja sama poliisi, joka oli antanut luvan Iljalle seisoa sirkuksen
luona, vei hänet poliisiasemalle, jossa hän sai olla iltaan asti.

Tekemisissä poliisin kanssa oli Lunjeff ollut ennenkin, vaan ensi
kerran oli hänet viety poliisiasemalle ja ensi kertaa tunsi hän
mielensä niin loukkaantuneeksi ja katkeraksi.

Hän makasi vuoteellaan silmät kiinni kokonaan tuon katkeran tunteen
vallassa. Seinän takaa, ravintolasta, kuului melua ja kohinaa,
ikäänkuin vuolaita puroja olisi syöksynyt alas vuorilta sumuisena
syyspäivänä. Kuului metallisten tarjotinten helinää, astioiden
kilinää, kuinka vieraat vaativat, mikä viinaa, mikä teetä, mikä taas
olutta... ja kuinka tarjoilijat huutaen vastasivat:

-- Heti! Silmänräpäyksessä... Ja melusta kuului korkea kurkku-ääni
surullisesti laulavan:

    "En luullut kadottavani sua..."

Toinen ääni, täyteläinen basso, huveten meluun, yhdessä edellisen
kanssa, jatkoi:

    "Nuoruus, olet mennyt."

Sitten molemmat äänet yhtyivät yhdeksi puhtaaksi, surullisen
kauniiksi sävelaalloksi, joka vähäksi ajaksi vei valituksellaan
voiton melustakin:

    "Yksin tietäin köyhänä
    Oon saanut kulkea!"

Muuan kuului huutavan sellaisella äänellä, kuin hänen kurkkunsa olisi
ollut kuivasta, halkeilleesta puusta.

-- Älä puhu tyhmyyksiä! Kirjotettu on: "ole kärsivällinen, niin minä
tuen sinua kiusauksen hetkellä..."

-- Itse puhut tyhmyyksiä, -- puuttui puhumaan toinen kiivaasti ja
varmasti. Sillä myös on kirjotettu: "koska sinä et ole lämmin etkä
kylmä etkä myöskään kuuma, oksennan minä sinut suustani..." Näetkö
nyt! Mitä hyödyit?...

Kuului kaikuvaa naurua, ja heti sen jälkeen vinkuva ääni:

-- Mutta minä annoin hänelle vasten naamaa, ympäri korvia ja päin
turpaa, niin että läiskyi!

-- Katsohan perhanaa! Hah, hah, haa! Entä sitten?

Vinkuva ääni jatkoi tapaillen, kovasti:

-- Hän kaatua keiskahtaa maahan! Ja vielä annan pari iskua hänen
kauniiseen naamaansa. Olen ensimmäinen, joka olen suudellut häntä,
saan siis lyödäkin...

-- Kyllä olet se raamatuntuntija! -- huudahti ivallisesti joku.

-- Ei, minä tuimistun! En saata hillitä itseäni, en!

-- "Minä rakastan, syytän ja rankaisen"... oletko unhottanut sen?...
Ja vielä: "älä tuomitse, ett'et tuomituksi tulisi"... Ja lisäksi --
oletko unhottanut kuningas Davidin sanat?

Kauan kuunteli Ilja riitaa, naurun honotusta, laulua, vaan se ei
herättänyt hänessä mitään mietteitä. Hänen silmissään pimeässä pyöri
piiripoliisitarkastajan apulaisen laihat kasvot, kyömynenineen,
vihreine, kiiluvine, ilkeine silmineen ja liikkuvine punasine
viiksineen. Hän tuijotti niihin kasvoihin ja puri yhä kovemmin
hampaitaan. Mutta laulu seinän takana kasvoi, laulajat yhä enemmän
innostuivat, heidän äänensä kaikuivat yhä rohkeampina ja kovempina.
Lämpimät, surulliset sävelet tunkivat Iljan rintaan ja koskettivat
kiukun ja katkeruuden jäistä kiveä.

    "On tämä poika kulkenut",

lauloi tenori.

    "Meren rannat ja vuorten huiput..."

jatkoi basso. Ja taas kumpikin ääni yhtyi yhdeksi valitukseksi:

    "Koko Siperian seudut,
    Etsein kotiin tietä..."

Ilja huokasi kuunnellessaan näitä surunvoittoisia sanoja. Ravintolan
huumaavassa melussa tuntuivat ne pieniltä, kirkkailta tähdiltä
pilvisellä taivaalla. Pilvet kulkevat nopeasti eteenpäin ja tähdet
milloin tuikkivat milloin katoavat näkyvistä... kuvaavasti kertoi
laulu.

-- Laulakaa, satakielet! -- huusi ystävällisesti joku...

Ilja mietti, että siinä ne nyt nuo ihmiset laulavat niin sydämeen
käyvästi. Vaan sitten juovat he itsensä juovuksiin ja kenties
rupeavat tappelemaan... Ei hyvä kauan kestä ihmisessä...

    "Voi, koito, kovaa kohtaloain..."

valitti tenori.

Basso jyrisi mahtavasti ja syvästi:

    "Rintaani vuoren lailla painat..."

Iljan mieleen tuli Jeremei-ukon kuva. Vanhus puhui päätään pudistaen
ja posket kyynelissä:

-- Olen katsellut katselemistani, vaan totuutta en ole nähnyt...

Ilja mietti, että Jeremeikin, joka rakasti Jumalaa niin paljon,
kaikessa hiljaisuudessa säästi rahoja. Ja pelkäsihän Terenti-setäkin
Jumalaa ja kuitenkin varasti rahaa. Ja kaikki ihmiset näyttävät
olevan kaksinaisia kukin. On kuin heidän rinnassaan olisi vaaka
ja heidän sydämensä olisi vaa'an tasaaja, joka kallistuu milloin
toiselle puolelle näyttäessään hyvän ja pahan painoa.

-- Ä-äh! -- kuului ravintolasta. Ja heti sen jälkeen kaatui jotakin
ja lattia tärähti niin, että Iljan vuodekin hytkähti.

-- Hiljaa!... Hyvät ihmiset...

-- Pidä kiinni häntä... a-ah!

-- Poliisi!...

Melu kävi heti suuremmaksi, syntyi joukko uusia ääniä, ja kaikki
ne pyörivät ilmassa toisiinsa sekottuneina, muistuttaen äkäisen,
hälistyneen koirajoukon ulvontaa. Yksityiset äänet sekottuivat
yleiseen hälinään.

Ilja kuunteli tyytyväisenä tuota melua. Hänestä tuntui hauskalta,
että oli tapahtunut juuri se, mitä hän oli odottanut, ja siitä
sai hänen käsityksensä ihmisistä uutta vahviketta. Hän kääntelihe
vuoteellaan, pisti kätensä päänsä taakse ja antoi taas mietteilleen
vallan.

"... Kai se oli suuri synti, jonka isoisäni Antipa oli tehnyt, koska
hän teki katumusta kokonaista kahdeksan vuotta... Ja kaikki antoivat
hänelle anteeksi, puhuivat kunnioituksella hänestä ja kutsuivat häntä
vanhurskaaksi... Mutta hänen poikansa saattoivat he perikatoon.
Toisen karkottivat Siperiaan, toisen ajoivat pois kylästä..."

"Tässä täytyy laskea erityisellä tavalla! muistui Iljan mieleen
kauppias Stroganin merkilliset sanat. -- Jos kymmenestä on yksi
kunniallinen, vaan yhdeksän roistoa, ei kukaan mitään voita...
Korkeintaan häviää se yksi. Enemmistö näet on aina oikeassa..."

Ilja hymähti. Hänen rinnassaan syttyi kylmän ilkeä tunne ihmisiä
kohtaan. Hänen mieleensä johtui yhä uusia ja tuttuja kuvia. Iso,
paksu Matitsa lojui keskellä pihaa likarapakossa ja voihki:

-- Äiti rakas!... Oma äitini! Jospa voisit antaa minulle anteeksi!

Juopunut Perfishka seisoi horjuen hänen vieressään ja sanoi
moittivasti:

-- Jopa on juonut itsensä siaksi!... Mutta rappusilta katsoi
halveksivasti hymyillen Petruha, terveenpuna poskillaan...

Ilja mietti kaikkea sitä, hänen sydäntänsä ahdisti ja mielensä kävi
yhä tylymmäksi, kovemmaksi...

Meteli ravintolassa loppui. Kolme ääntä, joista kaksi naisen, yksi
miehen, yritti laulaa laulua, vaan onnistumatta. Joku oli tuonut
hanurin, soitti sillä vähän ja huonosti, sitten sekin vaikeni.
Seinän luona, jonka vieressä Iljan sänky oli, puheli kaksi miestä
puoliääneen ja usein kuului syviä huokauksia. Ilja kuunteli
jonkinlaisella vihamielisellä tunteella heidän keskusteluansa.

-- Tässä sitä eletään... työtä tehdään... eikä elämä sen paremmaksi
muutu... Muut elävät, kuten tuleekin, mutta me... emme tanakasti
jaksa edes seisoa, vaan alituisesti saamme rimpuilla jaloillamme...

-- Niin se on...

-- Eikä ole mitään toivoa muutoksesta parempaan päin... Rehellisellä
työllä ei pilkallekaan päästä, sillä ei itselleen kivitaloja
rakenneta... Ennenkuin tietääkään, ovat voimat loppuun kulutetut, ja
silloin loppukin on tiedossa...

-- Hoh, hoh! Niin se on...

Eikä kunniattomaan työhön ole rohkeutta, ei taitoa. Kyllähän pähkinät
olisivat sammakosta maukkaita, kun sillä vaan olisi hampaat...

-- Oi, voi, Herra Jumala...

Ilja huokasi myös tahtomattaan. Äkkiä kuului ravintolasta Perfishkan
kaikuva ääni, joka tunki melunkin läpi. Suutari huusi laulavalla
tavallaan:

"Kaada kannuun, kaada tuoppiin, älä isännän omaa sääli! Juodaan,
tyttöjä rakastellaan, maat, mantereet kuljeksitaan. Köysi vapauttaa
maailmasta, mutta ken ei siitä pidä, hirttäytyköön omiin suoliinsa..."

Kuului naurua ja hyvähuutoja... Sitten kuului taas hiljainen ääni
seinän vierestä:

Olen raatanut pienestä pitäen... kohta täytän neljäkymmentä. Muttei
edes leipääkään ole aina ollut riittämään asti. Työtä joka päivä,
vaan ei joka päivä särvintä. Kotona on kova puute. Lapset itkevät,
eukko valittaa... kunpa näkisit! Välistä ei jaksa kärsiä ja silloin
sattuu joutumaan kapakkaan. Ja kun sitten selviää taas, niin näyttää
hätä vielä enemmän hampaitaan.

-- Niinpä niin!

-- Tulee silloin rukoilleeksi Jumalaa: Armias Isä! Minkätähden minua
niin suuresti vaivataan?... Mutta ei Hän näy kuulevan...

-- N-niin!... Ei näy kuulevan...

Iljaa alkoi kyllästyttää tuo toivoton valitus, ja toisen vielä
toivottomampi edellisen sanojen toistaminen. Hän heittelehti sinne
tänne vuoteellaan ja tahallaan jyskytti kyynärpäätään lujasti
seinään, vihdoin äänet vaikenivat.

Mutta Ilja ei voinut enää maata, ahdistava levottomuus ajoi hänet
vuoteelta. Hän nousi, meni pihalle ja seisahtui rappusille, tahtoen
mennä jonnekin, vaan tietämättä minne? Oli jo myöhäinen; Masha
nukkui; Jaakko oli hiukan sairas ja makasi kotonaan, jonne Ilja
ei halunnut mennä, sillä aina hänen tullessaan rypisti Petruha
vihaisesti kulmakarvojaan. Kylmä syystuuli puhalsi. Synkkä,
milt'ei musta, pimeys peitti pihan, eikä taivasta näkynyt.
Ulkohuonerakennukset näyttivät suurilta, tuulen tiivistämiltä pimeän
osilta. Kosteassa ilmassa kiiri omituisia ääniä, kuului kahinaa,
helskettä, hiljaista, outoa kuisketta, joka muistutti ihmisten
nurinaa elämästä. Tuuli tunkihe Iljan povelle, puhalsi voimakkaasti
hänen kasvoihinsa, liehtoi kylmää kosteutta hänen kauluksensa
alle... Ilja värisi, vaan hän ei poistunut; hän yhä ajatteli, ett'ei
sellainen elämä saa jatkua! Pois pitäisi päästä kaikesta tästä
likaisesta hyörinästä elää yksin puhtaasti, hiljaa...

-- Kuka siellä seisoo? -- kuului äkkiä kolea ääni.

-- Minä... Kuka puhuu?

-- Minä... Matitsa...

-- Missä olet?

-- Halkoläjällä istun...

-- Minkätähden?

-- Ilman aikojani...

Ja kumpikin vaikeni...

-- Tänään on äitini kuolinpäivä, -- kuului taas Matitsan ääni
pimeästä.

Onko hän jo kauan ollut kuollut? kysyi Ilja jotakin sanoaksensa.

-- Kauan... noin viisitoista vuotta... ehkä enemmänkin... Entä sinun
äitisi, elääkö hän vielä?

-- Ei... kuollut on hänkin... Vanhako olet?

Matitsa oli vähän aikaa ääneti ja vastasi sitten:

-- Kolmissakymmenissä jo... Vanha olen. Jalkani on kipeä... Se on
nyt turpea kuin melooni, ja sitä pakottaa... Olen sitä hieronut jos
jollakin, vaan apua ei lähde...

-- Menisit sairashuoneeseen...

-- Se on liian etäällä... en jaksa kävellä sinne asti...

-- Ota issikka...

-- Ei ole rahaa...

Joku avasi ravintolan oven; sieltä tunki pihalle äänekästä melua.
Tuuli tempasi sen ja hajotti pimeään.

-- Mitä sinä siinä seisot? -- kysyi Matitsa.

-- Ilman aikojani... tuli ikävä... Samoinkuin minä... Asunnossakin on
kuin ruumisarkussa...

Ilja kuuli syvän huokauksen. Sitten sanoi Matitsa hänelle:

-- Lähdetäänkö minun luokseni?

Ilja katsahti sinne, josta naisen ääni kuului ja vastasi
välinpitämättömästi:

-- Lähdetään...

Matitsa kulki Iljan edellä rappusissa ullakkoon. Hän asetti aina
ensin oikean jalkansa, sitten hitaasti ja valittaen vasemman
portaalle. Ilja kulki hänen perästään hajamielisesti ja hitaasti,
ikäänkuin hänen ikävä mielialansa olisi estänyt häntä kulkemasta
nopeammin, samoinkuin Matitsaa esti hänen kipeä jalkansa.

Matitsan huone oli kaita ja pitkä, ja sen katto oli todellakin
ruumisarkun kannen näköinen. Oven suussa oli hollantilainen uuni,
ja seinän vieressä, toinen pää uunissa kiinni, seisoi leveä sänky;
vastapäätä sitä oli pöytä, jonka kumpaisellakin puolella oli tuoli.
Kolmas tuoli oli ikkunan luona, joka näytti vaan harmaassa seinässä
olevalta tummalta läiskältä. Täällä ylhäällä kuului tuulen humina ja
vinkuna selvemmin kuin alhaalla, Ilja istuutui ikkunan luona olevalle
tuolille, katseli seiniä ja, huomattuaan nurkassa pienen pyhäinkuvan,
kysyi hän:

-- Ketä tuo pyhäinkuva esittää?

-- Pyhää Annaa... -- vastasi Matitsa hiljaa ja hartaudella.

-- Mikä sinun nimesi sitten on?

-- Myös Anna... etkö sitä ole tietänyt?

-- En...

-- Ei kukaan tiedä sitä, -- sanoi Matitsa, istuen vaivalloisesti
sänkyyn. Ilja katsoi häneen, mutta ei tuntenut halua puhella hänen
kanssansa. Matitsakin oli ääneti. Niin istuivat he hiljaa kauan,
kolmisen minuuttia eikä kumpikaan näyttänyt huomaavan toisensa
läsnäoloa. Vihdoin kysyi Matitsa:

-- No, mitä teemme?

-- En tiedä... -- vastasi Ilja neuvottomasti.

-- Sepä nyt olisi kummallista! -- huudahti Matitsa, epäilevästi
hymyillen.

-- No, mitä sitten?

-- Kestitse minua. Osta pari pulloa olutta... Tahi älä, osta ennen
minulle vähän syömistä!... Ei mitään muuta, kuin hiukan syömistä...

Hänen äänensä katkesi, hän ryki ja jatkoi sitten hämillään:

-- Näes, sen jälkeen, kun jalkani tuli kipeäksi, en ole ansainnut
mitään... En voi mennä ulos... Kaikki, mitä oli, on mennyt... Eikä se
niin ihmeellistä olekaan, sillä viidettä päivää istun nyt kotona...
Eilen en enää syönyt tuskin mitään... ja tänään en ole palaakaan
maistanut... jumalauta, se on totta!

Nyt vasta muisti Ilja, että Matitsa oli katutyttö. Hän katsahti
terävästi hänen suuriin kasvoihinsa ja huomasi, että hänen mustat
silmänsä hiukan hymyilivät, ja huulet liikkuivat niin, kuin hän
olisi imenyt jotakin näkymätöntä... Hän tunsi itsensä hiukan noloksi
hänen seurassaan, vaan samalla herätti hän omituista, selittämätöntä
mielenkiintoa hänessä.

-- Heti tuon sinulle... oluttakin tuon...

-- Ilja nousi nopeasti tuolilta, juoksi kiiruusti rappusia alas
ravintolan etehiseen ja pysähtyi keittiön oven eteen. Äkkiä johtui
hänen mieleensä olla lainkaan palaamatta ullakkoon. Mutta se ajatus
välähti vaan hänen sielunsa tuskalloisessa pimeydessä, kadoten heti.
Hän astui keittiöön, osti kokilta kymmenen kopeekan edestä keitetyn
lihan tähteitä, leipäpalasia ja lisäksi vähän muita ruoanjätteitä.
Kokki pani ne sihtiin. Ilja otti sen molempiin käsiinsä, kuten
tarjottimen, ja tultuaan etehiseen, pysähtyi hän uudestaan tuumimaan,
kuinka saada olutta. Itse ei hän voinut sitä ostaa, sillä Terenti
kysyisi heti, mihin hän sitä tarvitsee. Silloin kutsui hän keittiöstä
astioiden pesijän ja pyysi hänen ostamaan. Tämä juoksi ravintolaan,
tuli pian takasin, ojensi hänelle ääneti pullot ja tarttui oven
ripaan palataksensa kyökkiin.

-- Kuulehan! -- sanoi Ilja. -- Ei nämä ole minulle... Muuan toveri on
luonani... vien hänelle.

-- Mitä? -- kysyi astioiden pesijä.

-- Toveria kestitsen...

-- Vai niin... se on oikein!

Ilja huomasi, ett'ei hänen lainkaan olisi tarvinnut valehdella,
ja hänestä tuntui pahalta. Ullakkoon nousi hän hitaasti, tarkasti
kuunnellen pienintäkin ääntä, ikäänkuin hän olisi pelännyt itseään
huudettavan. Mutta, paitsi tuulen huminaa, ei mitään kuulunut eikä
kukaan pidättänyt nuorukaista, ja hän palasi, tosin tuntien arkuutta,
himokkaana naisen luo ullakkoon.

Matitsa asetti sihdin polvelleen, otti isoilla sormillaan
ruoanpalasia ja pisti ne suureksi avattuun suuhunsa maiskuttaen
pureskellen niitä. Hänen hampaansa olivat suuret ja terävät.
Ennenkuin hän pisti palan suuhunsa, tarkasteli hän sitä joka puolelta
aivankuin etsien siitä makeimpia kohtia.

Ilja katsoi hellittämättä naiseen miettien, kuinka hän syleilisi ja
suutelisi häntä, vaan samalla hän pelkäsi, ett'ei hän osaisi tehdä
sitä, ja että Matitsa nauraisi hänelle. Sitä ajatellessaan tuli
hänelle vuoroin kylmä, vuoroin kuuma. Katolla pyyhki tuuli. Ullakon
luukuista tunki se ullakolle ja jyskitti Matitsan huoneen ovea, ja
joka kerran, kun ovi tärisi, vavahti Ilja, peläten jonkun tulevan
sisään ja tapaavan hänet täällä...

-- Panenko oven säppiin? -- kysyi hän.

Matitsa nyykäytti ääneti päätään. Sitten laski hän sihdin uunin
pankolle, kääntyneenä pyhäinkuvaan, teki ristinmerkin ja sanoi:

-- Kiitos Sinulle, Sinä Pyhä, -- nyt on eukko kylläinen! Vähän sitä
ihminen tarvitsee!

Ilja oli ääneti. Matitsa katsoi häneen, huokasi ja jatkoi:

-- Kuka paljon haluaa, häneltä paljon vaaditaankin...

-- Kuka vaatii? -- kysyi Ilja.

-- Jumala tietenkin! Etkö sitten tiedä sitä?

Ilja ei taaskaan vastannut hänelle. Jumalan nimi tuon naisen suussa
herätti hänessä äkkiä, selittämättömän, sanoin kuvaamattoman
tunteen, joka vastusti hänen haluaan hyväillä häntä. Matitsa nojasi
kätensä sängyn laitaan ja kohottausi istumaan ylemmäksi vuoteelle,
seinän varaan. Sitten rupesi hän taas puhumaan välinpitämättömällä,
puisevalla äänellä:

-- Äsken syödessäni ajattelin koko ajan Perfishkan tytärtä... Kauan
olen häntä ajatellut... Hän on aina teidän seurassanne -- sinun ja
Jaakon... siitä ei koidu hänelle hyvää, arvelen minä... Te turmelette
tytön ennen aikojaan, ja silloin joutuu hän minun jälilleni... Ja
se on kirottu, paholaisen tie... ja ne naiset ja tytöt, jotka sitä
kulkevat, eivät käy pystyssä, kuten ihmiset, vaan matelevat matojen
lailla.

Hän vaikeni vähän ja rupesi taas puhumaan katsoen käsiinsä, jotka
lepäsivät hänen polvillaan:

-- Tyttö on pian täysikasvuinen. Olen kysellyt muutamilta tutuilta
keittäjättäriltä ja muilta, josko he tietäisivät paikkaa tytölle.
Ei ole hänelle paikkaa, sanovat he... Myy hänet... sanovat... Niin
on paras... hän saa rahaa, vaatteita... asunnonkin saa hän... Se
on hyvin tavallista... Löytyy näet rikkaita ukkoja, jotka, kun
vanhetessaan ovat tulleet heikoiksi, eivätkä naiset heitä enää
rakasta ilmaiseksi, ostavat itselleen tytön... ja turmelevat hänet...
Kenties tytön on hyväkin olla... vaan eiköhän hänestä ainakin alussa
tuntune inhottavalta... ja parempi olisi ilman... Parempi olisi hänen
elää nälässä, mutta puhtaana, kuin...

Häntä rupesi ry'ittämään, ikäänkuin jokin sana olisi tarttunut hänen
kurkkuunsa, ja hän lopetti puheensa välinpitämättömällä äänellä,
vaikka kasvot osottivat ponnistusta:

-- Kuin häpeässä ja kuitenkin nähdä nälkää... kuten minä esimerkiksi.

Tuuli yhä vinkui ullakon läpi jyskyttäen rajusti ovea. Peltikatolle
sataa vihmoi vettä, ja ikkunan ulkopuolelta, pimeästä kuului heikko
vihellys:

-- Hui-i-i...

Se välinpitämätön tapa, jolla Matitsa puhui ja hänen liikkumaton,
suuri olentonsa eivät vaikuttaneet kiihottavasti Iljan tunteisiin
eivätkä antaneet hänelle rohkeutta päästäksensä halujensa perille.
Matitsa ikäänkuin työnsi häntä loitommalle ja loitommalle itsestään,
ja hän huomasi sen ja oli vihainen siitä hänelle...

-- Jumalani, Jumalani! -- hiljaa huoaten sanoi Matitsa. -- Pyhä
Äiti...

Ilja vihaisesti liikahti tuolilla ja jurolla äänellä virkkoi:

-- Kutsut itseäsi saastaiseksi, vaan yhä on Jumalan nimi huulillasi!
Luuletko kenties, että Hän välittää siitä?

Matitsa katsahti häneen, vaikeni vähän ja pudisti päätään.

-- En ymmärrä, mitä puhut...

-- Ei siinä ole mitään ymmärtämistä! jatkoi Ilja, nousten tuolilta.
-- Sellaisia te olette kaikki! Ensin te irstailette -- vaan sitten:
oi Jumalani! Mutta jos te kerran tahdotte Jumalassa kiinni pysyä,
niin heittäkää irstailu...

-- Voi! -- levottomana huudahti Matitsa. -- Mitä sinä nyt puhut? Kuka
sitten huutaisi Jumalaa avukseen, joll'eivät juuri syntiset? Kuka muu?

-- Sitä taas en tiedä, -- virkkoi Ilja, tuntien vastustamatonta
halua loukata tuota naista ja kaikkia muitakin ihmisiä. -- Sen vaan
tiedän, ett'ei teidän sovi puhua Hänestä, niin! Te käytätte Häntä
vaan verhonanne... sen kyllä näen. En ole lapsi... näen minä. Kaikki
nurisevat, kaikki valittavat... mutta minkätähden he sitten ovat
niin kehnoja? Minkätähden pettävät he toinen toistansa, minkätähden
ryöstävät leipäpalasen toinen toiseltansa? Häh, hää! Ensin tehdään
syntiä, sitten rukoillaan: Herra, armahda!... Ymmärrän minä teidät...
te sen pettäjät, pirut! Itseänne petätte, ja petätte Jumalaa...

Matitsa katsoi vaieten häneen, suu auki ja kaula pitkällä, ja
hänen silmissään ilmeni tyhmä ihmetteleminen. Ilja astui ovelle,
tempasi räiskinällä säpin auki ja poistui huoneesta, jyräyttäen oven
mennessään kovasti kiinni. Hän huomasi syvästi loukanneensa Matitsaa,
vaan se tuntui hänestä hyvältä, siitä keveni hänen sydämensä ja
selvisi päänsä. Rappusia laskeutuessaan vihelsi hän hampaittensa
välistä, ja viha neuvoi hänelle yhä uusia loukkaussanoja, ankaran
kovia, kuin kivet. Hänestä tuntui, kuin ne kivet olisivat olleet
hehkuvia ja valaisseet hänen sielussaan vallitsevaa pimeyttä ja
samalla näyttäneet hänelle tietä, joka vei hänet pois ihmisten
luota. Ja nyt hän ei puhunut sanojaan yksistään Matitsalle, vaan
myös Terenti-sedälle, Petruhalle, kauppias Stroganille ja kaikille
ihmisille.

"Niin se on! -- mietti hän pihalle astuessaan. -- Ei ole syytä
kursailla teidän kanssanne... te roistoväki!"...

Pihalla puhalsi tuuli ulvoen ja humisten. Jossakin kolkutettiin, ja
se täytti ilman lyhyillä, katkonaisilla äänillä, jotka muistuttivat
kylmää, raakaa naurua...

Vähän käyntinsä jälkeen Matitsan luona rupesi Ilja käymään naisten
tykönä. Ensimmäisen kerran tapahtui se seuraavalla tavalla:

Eräänä iltana, kun hän palasi kotiinsa, puhutteli häntä muuan nainen:

-- Lähdetäänkö meille?

Ilja katsahti häneen ja rupesi ääneti kävelemään hänen rinnallaan.
Kulkiessaan piti hän päätään alaspäin painettuna, vilkuen altakulmain
ympärillensä, peläten tapaavansa tuttavia. Vähän ajan päästä sanoi
nainen varottavalla äänellä:

-- Muistakin, että se maksaa ruplan.

-- Hyvä on! -- sanoi Ilja, Astutaan nopeammin...

Ja aina naisen portille asti kulkivat he kumpikin äänettöminä. Siinä
kaikki...

Iljan tuttavuus naisten kanssa saattoi hänet suuriin menoihin ja yhä
useammin rupesi hän ajattelemaan, että hänen kauppansa oli tyhjää
ajan ja voimien tuhlausta ja ett'ei se tarjonnut hänelle tilaisuutta
päästä elämään puhdasta elämää. Yhteen aikaan tuumi hän, toisten
katukauppiasten tavoin, panna toimeen arpajaisia ja pettää yleisöä,
vaan tarkemmin mietittyänsä katsoi hän sen liian pikkumaiseksi ja
huolta kysyväksi puuhaksi. Silloin olisi pitänyt varoa poliiseja
tahi mielistellä ja lahjoa niitä, ja se oli Iljasta vastenmielistä.
Hän tahtoi katsoa jokaista suoraan ja rohkeasti silmiin, ja hän
tunsi mielihyvää siitä, että hän aina oli puhtaammassa ja paremmassa
puvussa, kuin toiset katukauppiaat, eikä juonut viinaa eikä
tehnyt ilkitöitä, kuten kaikki muut. Kadulla kulki hän hitaasti,
arvokkaasti; hänen kulmikkaat kasvonsa olivat kuivahkot, totiset.
Puhuessaan oli hänellä tapana siristää tummia silmiään, ja yleensä
puhui hän vähän ja järkevästi. Usein haaveili hän, kuinka hauskaa
olisi löytää tuhannen ruplaa tai enemmänkin rahaa. Varkausjutut
herättivät hänessä aina suurta mielenkiintoa. Hän osti sanomalehden,
luki siitä huolellisesti varkauden yksityiskohdista ja seurasi sitten
kauan, -- tokko varkaita saatiin kiinni vai eikö? Mutta jos heidät
tavattiin, suuttui Ilja, haukkui heitä, sanoen Jaakolle:

-- Voi, noita hölmöjä, kun antoivat ottaa itsensä kiinni! Olisivat
yrittämättäkään, kun kerran eivät asiataan ymmärrä... pirut!

Kerran sanoi hän Jaakolle istuessaan hänen kanssansa huoneessansa:

-- Veijarien on sittenkin parempi elää maailmassa kuin rehellisten
ihmisten...

Jaakon kasvot saivat salaperäisen ilmeen, hän siristi silmiään ja
sanoi sillä matalalla, hillityllä äänellä, jolla hän tavallisesti
puhui korkeista asioista:

-- Toissapäivänä joi setäsi ravintolassa teetä erään vanhan miehen
kanssa... joka oli luultavasti raamatun tuntija. Ja se vanha mies
väitti, että raamatussa sanotaan: "rauha asuu ryövärien huoneessa ja
turvalliset ovat ne, jotka pahoittavat Herran mielen, vaan ihmisten
silmissä käsissään Häntä kantavat"...

-- Etköhän taas puhu perättömiä? -- kysyi Ilja, kuunneltuaan
tarkkaavasti toveriaan.

-- Eivät ne ole minun sanojani... vastasi Jaakko, levittäen
käsiään aivankuin tavottaen jotakin ilmasta. -- Minäkään en usko,
että raamatussa olisi niin sanottu... luultavasti on hän itse sen
keksinyt... -- Kysyin häneltä useita kertoja, ja joka kerralla toisti
hän sanat aivan samalla tavalla... Ja totta kenties puhuvatkin
sanat... Täytyy katsoa raamatusta...

Ja, kumartuen Iljaan päin, hän hiljaa virkkoi:

-- Otetaan esimerkiksi isäni... Hän on rauhallinen, mutta minkälaista
elämäähän viettää!

-- Niinpä niin! -- huudahti Ilja.

-- Nyt on hänet valittu kaupungin valtuustoon...

-- Jaakon pää painui rinnalle, hän huokasi raskaasti ja lisäsi:

-- Kaikkien ihmisen asioiden pitäisi olla omantunnon edessä
pyöreitä kuin munien, vaan täällä... huh! Ihan vastenmielistä...
En ymmärrä mitään... Kykyä elämään ei minulla ole, taipumusta
ravintolaan en tunne... Mutta isä yhä muistuttaa... On jo aika
jättää lapsellisuudet. Sinun pitää ruveta järkeväksi ja ryhtyä
tositoimiin... Mihin? Seison usein tiskin takana, kun Terenti ei ole
saapuvilla... ja vaikka se tuntuukin vastenmieliseltä, niin kärsin
kuitenkin... Vaan alkaa jotakin ominpäin tekemään... siihen en
kykene...

-- Sinun täytyy opetella! -- varmasti sanoi Ilja.

-- Elämä on niin vaikeata... -- hiljaa virkkoi Jaakko.

-- Vaikeatako? Sinunko elämäsi? Jopa nyt jotakin! -- huudahti Ilja,
hypäten pois sängystä ja astuen toverinsa eteen, joka istui ikkunan
ääressä. -- Minun elämäni on vaikeata, -- vaan ei sinun! Isäsi kun
tulee vanhaksi, pääset isännäksi... Sitten kuolee, hän... Mutta
toista on minun! Kuljen katuja, kauppojen ikkunoissa näen housuja,
liivijä... kelloja ja kaikkea muuta hyvää... Ajattelen: tuollaisia
housuja en saa hankituksi... tuollaista kelloa en voi ostaa...
ymmärrätkö? Ja kuitenkin tekee mieleni... Ja ennen kaikkea tahdon,
että minua kunnioitettaisiin... Miksi olisin muita huonompi! Olen --
parempi! Olenko minä roisto? Mutta roistot pöyhkeilevät minulle...
niitä valitaan valtuustoon! Niillä on talot... ravintolat...
Minkätähden onnistaa roistoa, vaan minua ei onnista? Minäkin
haluan... hyvää... kunnollista...

Jaakko katsoi ystäväänsä ja sanoi äkkiä hiljaa, vaan selvästi:

-- Suokoon Jumala, ettet koskaan hyvin onnistuisi!

-- Mitä? Miksi? -- huusi Ilja, seisahtuen keskelle huonetta ja
vihaisesti katsoen Jaakkoon.

-- Liian olet ahnas... koskaan et saisi kyllin -- selitti tämä.

Ilja nauroi kuivasti ja ilkeästi.

-- Enkö koskaan saisi kyllin? Sanopas isällesi, että hän antaisi
minulle edes puolet niistä rahoista, jotka he yhdessä setäni kanssa
varastivat Jeremei-ukolta, niin olen tyytyväinen! Minäkö olen ahnas!
Entäs isäsi?...

Mutta silloin nousi Jaakko tuolilta ja astui kumarassa päin ovelle.
Ilja näki, että hänen olkapäänsä vapisivat ja hänen kaulansa oli niin
taipunut, kuin joku olisi antanut hänelle kovan iskun niskaan.

-- Odota! -- hämmästyneenä sanoi Ilja, tarttuen hänen käteensä, --
Mihin menet?

-- Päästä minut, veli, -- miltei kuiskaten sanoi Jaakko, vaan
pysähtyi kuitenkin ja katsahti Iljaan. Hänen kasvonsa olivat kalpeat,
huulet lujasti yhteenpuristetut, ja koko ruumiinsa oli kuin murtunut,
aivan kuin sen olisi raskas taakka musertanut...

-- No... älä ole pahoillasi -- sanoi Ilja syyllisellä äänellä,
varovasti tuoden hänet pois ovelta ja asettaen uudestaan istumaan
tuolille. -- Älä suutu minuun... Onhan se totta...

-- Tiedän sen -- sanoi Ilja.

-- Tiedätkö?

-- Kyllä...

-- Kuka sinulle sen on sanonut?

-- Jokainenhan siitä puhuu...

-- N-niin... Mutta no, jotka puhuvat, itsekin ovat roistoja!

Jaakko katsahti hänen surullisesti ja huokasi.

-- En ole uskonut sitä... olen luullut, että sitä puhutaan
kateudesta. Sitten olen alkanut uskoa... Ja kun kerran sinäkin äsken
sanoit, niin...

Hän viittasi kädellään, kääntyi poispäin toveristaan ja istui
liikkumatta, lujasti painaen käsiään tuolin istuinlautaan ja hänen
päänsä painui vasten rintaa. Ilja poistui hänen vierestään, istuutui
sänkyyn samaan asentoon, kuin Jaakko, ja vaikeni, kun oi tietänyt,
mitä sanoa, lohduttaaksensa toveriaan.

Seinän takana huudettiin ja kiljuttiin, astiat helisivät, ja
juopuneen naisen ääni veti:

    "Poissa on rauha rinnastain,
    Ja kaikonnut on uni..."

-- Ja täällä on elettävä, -- puoliääneen virkkoi Jaakko.

-- Niin, niin, -- myönsi Ilja. -- Ymmärrän kyllä, että olosi ei ole
hyvää. Ainoa lohdutus on se, että joka paikassa on samanlaista, jonka
kyllä huomaat, kun hiukan katselet ympärillesi... Ihmiset ovat kaikki
samanlaisia.

-- Tiedätkö varmaan, että se on totta, mitä sanoit? -- arasti kysyi
Jaakko katsomatta toveriinsa.

-- Minäkö? Näin sen omilla silmilläni... Muistatko, että minä juoksin
sinne? Näin raosta, kun he ompelivat tyynynpäällystää kiinni... ja
ukko korisi vielä...

Jaakko kohautti hartijoitaan mitään sanomatta. He istuivat kauan
ääneti, molemmat samanlaisessa asennossa, toinen sängyssä, toinen
tuolilla. Sitten nousi Jaakko ja astui ovelle sanoen Iljalle:

-- Hyvästi...

-- Hyvästi, veli... Älä sinä sitä liiaksi rupea suremaan... minkä
sille tekee?

-- Enhän minä surekaan... vastasi Jaakko, ja avasi oven.

Ilja seurasi häntä silmillään ja heittäysi sitten raskaasti
pitkälleen vuoteelle. Hänen tuli sääli Jaakkoa, ja hänessä rupesi
uudestaan kiehumaan viha setäänsä, Petruhaa ja kaikkia ihmisiä
vastaan. Hän näki, ett'ei niin heikko ihminen, kuin Jaakko,
voinut elää heidän joukossaan, Jaakko, joka oli niin hiljainen,
hyväluonteinen, siisti. Ilja antoi ajatuksilleen vallan, ja hänen
muistinsa kertoi hänelle tapauksia, jolloin ihmiset ovat esiintyneet
ilkeinä, sydämettöminä, petollisina. Ja sellaisia tapauksia oli ollut
monen monta, joten hän mielellään purki kiukkuaan ja katkeruuttaan
heihin. Ja mitä mustemmilta ne hänestä näyttivät, sitä vaikeammaksi
kävi hänen hengittää eräältä omituiselta tunteelta, jossa oli
epämääräistä kaipausta ja ilkkumista ja pelkoa tuntiessaan olevansa
yksin tässä valottomassa, surullisessa elämässä, joka vihurin tavoin
vieri hänen ympärillään...

Kun hän vihdoin ei enää voinut maata yksin pienessä huoneessansa,
jonka lautaseinän läpi tunkeutui sisään ravintolasta kumeata melua,
nousi hän ylös vuoteeltansa ja läksi kävelemään. Sinä yönä kuljeskeli
hän kauan yksinään kaupungin katuja, pää synkkiä, rasittavia
ajatuksia täynnä. Hän kulki yksin pimeässä, tuntien, kuin hänen
perästänsä seuraisi joku, joka oli vihamielinen hänelle, ja joka
huomaamatta tyrkkäsi häntä aina sinne, missä oli huonointa, ikävintä,
näytti hänelle vain sellaista, joka synnytti mieleen katkeruutta ja
vihaa. Mutta onhan maailmassa hyvääkin -- hyviä ihmisiä ja tapauksia,
ja iloa, miksei hän koskaan satu näkemään niitä, vaan aina työntyy
vain sinne, missä on pahuudella ja ikävällä sijansa? Kuka ohjaa hänet
aina elämän pimeyteen, lokaan ja pahuuteen?

Tällaisiin ajatuksiin vaipuneena kulki hän eteensä tuijottaen
kentän poikki kaupungin ulkopuolella olevan luostarin kivimuurille
asti. Tummasta etäisyydestä liikkuivat häntä kohti raskaasti ja
verkkaan pilvet. Paikoittain hänen päänsä päällä vallitsevassa
pimeydessä pilvien lomasta vilahti näkyviin sininen taivas, jossa
tuikki pieniä tähtiä. Läpi öisen hiljaisuuden kaikui välistä
luostarikirkon vahtikellon metallikirkas, pitkäveteinen ääni -- ainoa
liike kuolonhiljaisuudessa, joka peitti maan. Ei edes Iljan takaa
häämöttävistä kaupungin rakennuksista kuulunut kentälle elämän humua,
vaikk'ei vielä ollutkaan myöhä. Oli pakkasyö; Iljan jalka tavantakaa
tölmäsi jäätyneeseen lokaan. Yksinäisyyden synnyttämä outo tunne
ja ajatusten aiheuttama pelko saivat hänet pysähtymään. Hän nojasi
selkäänsä luostarin kylmää kivimuuria vasten, miettien yhä uudestaan,
kuka johtaa hänen elämäänsä, kuka työntää aina hänen tielleen kaikkea
pahuutta, kaikkea kurjuutta.

Kylmä pelonväristys kävi läpi hänen ruumiinsa ja ikäänkuin aavistaen
jotakin kauheata, riuhtasihe hän muurin seinästä ja kiiruhti nopein
askelin kaupunkiin yhä useammin kompastellen jäätyneeseen lokaan,
uskaltamatta kertaakaan vilkaista taaksensa ja puristaen kätensä
lujasti ruumiiseensa kiinni.

       *       *       *       *       *

Muutamia päiviä tämän jälkeen tapasi Ilja Pashka Gratsheffin. Oli
ilta; ilmassa liiteli verkkaan pieniä lumihiutaleita, kimellellen
lyhtyjen valossa. Kylmästä huolimatta oli Pashkan yllä vain
pumpulipaita, sekin vyöttä. Hän kulki verkkaan pää rintaa vasten
painettuna, kädet taskussa, selkä kumarassa, ikäänkuin hän olisi
etsinyt jotakin tieltä. Kun Ilja oli tullut hänen kohdallensa ja
huusi häntä, kohotti Pashka päätään ja katsahtaen välinpitämättömästi
hänen kasvoihinsa, virkkoi:

-- Kas! Sinäkö se oletkin!

-- Kuinka voit? -- kysyi Ilja astuessaan, hänen rinnallaan.

-- Saattaisin voida huonomminkin, jos sellainen olisi mahdollista...
Entä sinä itse?

-- Tuossahan tuo menee...

-- Ei taida olla kehuttavaa...

He kulkivat ääneti toistensa rinnalla niin lähellä toisiansa, että
kyynärpäät kävivät yhteen.

-- Miks'et ole käynyt meillä? Olen kutsunut ja kutsunut... -- sanoi
Ilja.

-- Ei ole juuri aikaa... Vapaa-aikaa annetaan vähän, sen kyllä hyvin
tiedät...

-- Pääsisit kyllä, kun vaan tahtoisit... sanoi Ilja moittien.

-- Älä suutu... Minua kutsut luoksesi, vaan itse et kertaakaan
ole vielä edes kysynyt, missä asun, vielä vähemmän, että olisit
ajatellutkaan käydä tervehtimässä...

-- Se on totta se! -- huudahti Ilja hymyillen. -- Missä sitten asut?

-- Pashka katsahti häneen, hymyili ja rupesi puhumaan vilkkaammin
kuin ennen:

-- Yksin asun, -- en ole tavannut mieleisiäni tovereita. Kun olin
sairaana lähes kolme kuukautta sairashuoneessa, ei kukaan käynyt
minua koko aikana katsomassa...

-- Mitä tautia sairastit?

-- Humalapäissäni vilustuin kerran... sain lavantaudin... Kun aloin
parantua, silloin oli ikävää! Yksin sai maata päivät ja yöt...
tuntui, kuin olisi sekä mykkä että sokea... kuin olisi kuoppaan
viskattu koiranpentu. Kiitos tohtorille... hän edes antoi minulle
kirjoja... muuten olisin kuollutkin ikävään...

-- Olivatko ne hauskoja kirjoja? -- kysyi Lunjeff.

-- Kyllä ne olivat hauskoja, veli! Enimmäkseen luin runoja --
Ljermontoff'in, Njekrasoff'in, Pushkinin... Toisinaan tuntui
lukiessaan siltä, kuin olisi maitoa juonut. Löytyy sellaisia runoja,
että kun lukee, on kuin armaasi suutelisi sinua. Välistä taas saa
runo sydämen hehkumaan, niin että kuumaksi sävähtää koko ruumis...

-- Minä olen heittänyt kirjojen lukemisen vähemmäksi, -- huoaten
sanoi Ilja.

-- Miksi?

-- Niin, kun lukee kirjaa, kerrotaan siellä asiat toisella tavalla,
kuin ne itse asiassa näkyvät olevan...

-- Kyllä se niin on... Pistäydytään ravintolaan. Istutaan ja
jutellaan... Minun on mentävä erääseen paikkaan, vaan on vielä
aikaista... Mutta voimme me sinnekin mennä yhdessä...

-- Mennään vaan! -- sanoi Ilja ja tarttui ystävällisesti Paavalin
käteen. Tämä taas katsahti häneen, ja virkkoi hymyillen:

Me emme juuri koskaan ole olleet erittäin hyviä ystäviä, vaan
sittenkin tuntuu minusta hauskalta tavata sinut...

-- Sitä en tiedä, josko sinusta tuntuu hauskalta... Näyttää siltä,
kuin ei... Mutta minusta sitä vastoin...

-- Voi, veli hyvä! -- keskeytti hänet Paavali. -- Tapasit minut
sellaiseen aikaan, jolloin juuri mietin asioita, joita ei mieli
tekisi muistamaankaan! -- Hän viittasi kädellään ja ääneti kulki
hitaammin edelleen.

He poikkesivat ensimäiseen ravintolaan, mikä tielle sattui,
istuutuivat erääseen nurkkaan ja pyysivät tuomaan olutta. Lampun
valossa huomasi Ilja, että Paavalin kasvot olivat laihtuneet ja
posket kuopilla. Hänen silmänsä olivat tulleet levottomiksi, ja hänen
huulensa, ennen puoliavoimet, osottaen leikillisyyttä, olivat nyt
lujasti yhteen puristetut.

-- Missä olet työssä? -- kysyi Ilja Gratsheff'ilta.

-- Uudestaan kirjapainossa, -- surullisesti sanoi Paavali.

-- Onko siellä vaikeata?

-- Ei-ei... Työ ei kuluta, vaan huoli. Ilja tunsi omituista
mielihyvää, nähdessään iloisen ja reippaan Pashkan alakuloisena
ja huolestuneena. Hänen teki mielensä tietää, mikä niin suuressa
määrässä oli muuttanut Paavalin, ja hän, väkisin täyttäessään oluella
tämän lasia, kysyi:

-- Kuinka on runonsepityksesi laita'

-- Nykysin olen jättänyt sen, vaan ennen sepitin paljon. Näytin niitä
tohtorille. Hän kehui, painattipa muutamia niistä sanomalehteenkin...
Kolmekymmentä yhdeksän kopeekkaa annettiin minulle niistä...

-- Ohoo! -- huudahti Ilja. Sepä kuuluu joltakin! Minkälaisia ne
olivat, ne runot? Lausupa joku?

Iljan kiihkeä uteliaisuus ja muutamat lasilliset olutta olivat
vilkastuttaneet Gratsheff'ia. Hänen silmänsä paloivat ja hänen
keltasiin poskiinsa oli noussut hehkuva ruskotus.

-- Minkälaisiako? -- kysyi hän, hieroen kädellään otsaansa. -- Olen
unhottanut -- jumalauta, unhottanut olen! Odotahan, kenties muistan.
Minulla on niitä aina päässäni kuin mehiläisiä mehiläispesässä... ja
ne surisevat ja surisevat siellä! Välistä, kun rupean runoilemaan,
joudun ihan haltioihini... Mieleni on vallan kuohuksissa ja kyyneleet
nousevat silmiin...

-- Niinkö? Mistä se johtuu? -- kummastuneena ja epäillen kysyi Ilja.

-- Niin se vaan on... Mielessä palaa jotakin, ja tahtoisi sanoa sen
kauniisti, vaan sanoja puuttuu... Niinpä puuttuu... -- Hän huokasi
ja, pudistaen päätään, lisäsi:

-- Kun se on mielessä, tuntuu se erinomaiselta, vaan kun sen on
saanut paperille, tuntuu se ihan tyhjänpäiväiseltä...

-- Lausu minulle edes joitakin runoja! pyysi Ilja. Mitä enemmän hän
katseli Paavalia, sitä voimakkaammaksi kasvoi hänen uteliaisuutensa,
ja vähitellen tuli tuohon uteliaisuuteen lisäksi jokin hyvä, lämmin,
surullinen tunne.

-- Enimmäkseen sepitän leikillisiä runoja omasta elämästäni, -- sanoi
Gratsheff, hymyillen hämillään.

-- No, anna kuulua sitten niitä leikillisiä! -- ahdisti häntä Ilja.

Silloin katsahti Gratsheff ympärillensä, rykäsi, hierasi rintaansa ja
alkoi puoli-ääneen, nopeasti, katsomatta toveriinsa, lausua:

    "On yö... Läpi himmien ikkunain
    Kuu säteitä heittävi valostaan,
    Kuin mielisi minua huvittaa;
    Kiviseinät kylmänkosteat
    Ja papeririekkeet tahraisat
    Sinivaalein juovin se kuvittaa.
    Mä istun, katson, ja vait olen, vait...
    Vuoks aatosten unta pait..."

Paavali pysähtyi, huokasi syvään ja jatkoi hitaammin, hiljemmin:

    "Kohtalo mua murjoo, vainoo ahdistain...
    Se väliin syöntä repii, väliin iskee tukkaan,
    Se ryösti kaikki -- lemmen johti hukkaan.
    Se yhden jätti -- viinapullon vain...
    On edessäni pullo helmeilevää viinaa.
    Se välkkyy kuutamossa, kuni hymyileis,
    Kuin nesteellänsä sydänhaavat lääkitseis:
    Se poistaa aatokset, jotk mieltä piinaa;
    Saa päähän sumu -- elo on kuin humu.
    Pois mietteet, tahdon nukkumaan...
    Mutt' vielä kerran kaadan, kerran vaan...
    Ma -- juon!... Se nukkukoon, ken haluaa,
    En minä mietteiltäni unta saa..."

Kun Gratsheff oli lopettanut, vilkasi hän Iljaan, ja painaen päänsä
vielä alemmaksi, sanoi hiljaa:

-- Tällaisia ne ovat useimmat... hullunkurisia.

Hän naputti sormillaan pöydän reunaan ja levottomasti liikahteli
tuolilla.

Ilja katsoi hetkisen Gratsheff'ia suoraan silmiin, ja hänen
kasvoillaan kuvastui epäilevä ihmettely. Hänen korvissaan kaikuivat
yhä soinnukkaan runon katkerat sanat, ja hänestä tuntui vaikealta
uskoa, että sen oli sepittänyt tuo laiha, parraton poika, jonka
silmät olivat levottomat, ja jolla oli yllä vanha, karkea paita ja
jalassa raskaat saappaat.

-- No, veli, eivät ne niinkään hullunkurisia ole! -- verkkaan ja
hiljaa sanoi Ilja, yhä tutkivasti katsoen Paavaliin. -- Ne ovat
hyviä... Kävivät ihan sydämelleni!... Lausupa vielä kerran...

Paavali nosti sukkelaan päänsä pystyyn, katsahti silmät iloisina
kuulijaansa ja siirtyen häntä lähemmäksi, kysyi hiljaa:

-- Niinkö todellakin -- miellyttävätkö ne sinua?

-- Totta totisesti! Kummallinen mies!... Luuletko, että rupeaisin
valhettelemaan?

-- Uskon... sinä olet suora... Kunnon poika olet, veliseni!

-- Lausu vielä kerran!

Paavali alkoi lausua hiljaa, miettivästi, pysähtyen usein ja huokasi
syvään, kun ääni petti hänet. Ja kun hän oli lopettanut, oli Iljan
epäillys siitä, ett'ei Paavali itse ollut sepittänyt runoja, tullut
yhä suuremmaksi.

-- Entä muita? -- sanoi hän.

-- Kuule, -- tulen ennemmin toisen kerran luoksesi ja tuon vihkon
tullessani... Useimmat runoni ovat pitkiä... ja minun on aika
lähteä! Sitäpaitsi muistan huonosti... Alku ja loppu kyllä muistuvat
mieleen... Eräs loppuu tällä tavalla -- olen kulkevinani metsässä
yöllä ja eksynyt ja väsynyt... mieli tuntuu ikävältä... kaikkialla on
hiljaista, olen yksin... ja niin etsin tietä pois päästäkseni ja olen
valittavinani:

    "Jo jalat uupui
    Ja sydän raukes --
    En tietä löydä!
    Oi synnyinmaani!
    Sanopa mulle sie --
    Tie mistä vie?
    Mä maahan painuin --
    Sen lempeätä,
    Märkää rintaa vasten vaivuin --
    Ja oi kuin kuiskeen
    Sielt' öisin kuullut:
    -- Käy tänne!"

-- Se on totta: elämämme on kuin synkän metsän läpi kulkemista, jossa
etäällä vilkahtaa valo, vaan jonne ei tietä löydä!... Kuule, Ilja,
lähde kanssani! Lähdetkö? En haluaisi erota sinusta nyt...

Gratsheff nousi pöydästä, nyki Iljaa hihasta ja katsoi ystävällisesti
hänen silmiinsä.

-- Lähden mukaasi! -- sanoi Ilja. -- Minuakin haluttaa olla hetkinen
sinun seurassasi. Totta puhuen, uskon ja en usko, että sinä olet
sepittänyt nuo runot.

-- Etkö usko, että ne ovat minun työtäni? Se ei tee mitään! Kunhan
näet, niin uskotkin... -- sanoi Paavali, kun he astuivat ravintolasta
kadulle.

-- Jos runot ovat sinun sepittämiäsi, olet koko mies! --
vilpittömästi huudahti Ilja. -- Jatka vaan! Kerro, kuinka kunnon
ihmiset elävät.

-- Kunhan ensin opin, niin kyllä kirjotan -- odota vaan!

-- Tee niin! Anna heidän ymmärtää...

-- Välistä mietin: voi teitä!... Te olette kylläisiä, teillä on
kengät jalassa, kunnolliset vaatteet yllä -- mutta minä?

-- Niin sitä pitää!

-- Mutta enkö minäkin ole ihminen?

-- Kaikki olemme samanlaisia!

-- Kuka käy sametissa ja kumatshissa, se syö vehnästäkin, vaan kenen
rintaakaan eivät ryysyt riitä peittämään, sen vatsakin saa olla
tyhjänä. Mutta niin ei saa olla!

-- Ei! Kaikki ovat yhdenvertaisia!

-- Olisipa minulla päätä, Ilja!...

He kulkivat nopeasti katua, innostuneesti ja joutuin puhellen,
kiihtyen kiihtymistänsä ja siirtyen yhä lähemmäksi toisiansa.
Molemmat he tunsivat iloa huomatessaan, että toinen ajatteli samoin
kuin toinenkin, ja se ilo kohotti vielä heidän mielialaansa.
Lumi, jota satoi akanpaloilla, suli heidän kasvoillansa, tarttui
vaatteisiin ja kenkiin, ja he kulkivat, kuin sakeassa liemessä, joka
äänettömästi kiehui heidän ympärillään.

-- Minä käsitän kaikki! -- vakuuttavasti huudahti Paavali.

-- Näin ei saata elää! -- sanoi Ilja.

-- Jos on käynyt kimnaasia, niin on mies herra, vaikka hänen isänsä
olisikin vedenvetäjä!

-- Niin! Ja onko minun syyni, ett'en ole voinut käydä kimnaasia?

-- Heille on kaikki tarjona, vaan meille ei edes tuon vertaa? --
sanoi Gratsheff, näyttäen etusormeaan Iljalle. -- Mutta annahan aikaa!

-- Hyi, perkele! -- kirosi Ilja, joka oli astunut lumisohjua täynnä
olevaan kuoppaan.

-- Astu enemmän vasempaan käteen...

-- Minne hiiteen me sitte menemme?...

-- Sidorihan luokse...

-- Minne?

-- Sidorihan luokse... etkö sinä häntä tunne?

-- E-en... vastasi Ilja vähän vaiettuaan, ja astuttuaan pari askelta,
jatkoi hän nauraen: -- lyhyitä ovat tiemme, veli...

-- Mutta minun on mentävä sinne... On vähän asiaa...

-- En panekaan vastaan... Luonnollisesti tulen mukaasi!

-- Kerron sinulle... Ilja! Katkerata on puhua siitä...

Hän sylkäsi ja vaikeni.

-- Mitä se on? -- kysyi Ilja uteliaasti.

-- Näes, -- haluttomasti alkoi Paavali kertoa, -- siellä on eräs
tyttö... Saat nähdä, minkälainen hän on... Sydämen saa palamaan...
Hän oli sisäpiikana sillä tohtorilla, joka hoiti minua. Minulla
oli tapana käydä sieltä kirjoja hakemassa... sitten, kun olin
parantunut... Tultuani sinne, sattui usein, että sain odottaa
tohtoria kyökissä... Ja hän oli koko ajan siinä... Liikkui ketterästi
kuin orava, nauroi... Tunnen samaa hänen läheisyydessään, kuin
höylälastu tulen vieressä... Minä rupesin lähentelemään... ja
pian hän antautuikin, pitemmittä puheitta... Välillämme syntyi --
sellainen... Tuntui kuin taivas olisi siirtynyt maan päälle...
Lennän hänen luokseen kuin höyhen tuleen... Suutelimme toisiamme,
niin että huulet turvottuivat ja luut raskivat -- ah! Hän on niin
puhtonen, pienonen, kuin nukke... syleillessäni tuntuu, kuin häntä ei
olisikaan! Kuin pikkunen lintu lensi hän sydämeeni ja laulaa siellä
ja... visertää...

Hän vaikeni, ja hänen suustaan tunki outo, nyyhkytyksen tapainen ääni.

-- Entä sitten? -- kysyi Ilja jännityksellä.

-- Tohtorin rouva yllätti meidät... piru hänet vieköön! Hänkin oli
hyvä ihminen; monasti oli hän puhutellut minua... ystävällisesti,
niinkuin ainakin... Kaunis hän oli!

-- Entä sitten? -- toisti Ilja.

-- Sitten nousi aika meteli... Vjera ajettiin pois... ja minut
myös... Vjera jäi minun luokseni... Mutta minulla ei niihin aikoihin
ollut paikkaa... Nälkää näimme... Söimme kaikki... Mutta hänellä on
luonteenlujuutta... Hän pakeni luotani... Oli häveissä pari viikkoa,
ja sitten ilmestyi luokseni kuosikkaassa puvussa, rannerenkaissa...
rahaa taskussa...

Pashka puri hammasta ja synkästi lisäsi:

-- Löin häntä... kovasti...

-- Läksikö hän pois? -- kysyi Ilja.

-- E-ei... Jos hän olisi lähtenyt, olisin minä mennyt järveen...

-- Jäikö hän?

-- Joko surmaa minut, sanoi, tahi anna minun tehdä, mitä tahdon...
Minä, sanoi, olen taakkana sinulle... Sydäntäni ei kukaan saa, sanoi
hän...

-- Entä sinä?

-- Minä tein jos jotakin: sekä löin häntä että... itkin... Mitä muuta
voin tehdä? Millä jaksoin häntä elättää minä?...

-- Eikö hän tahtonut etsiä paikkaa?

-- Piru häntä ymmärtää! Sanoo -- näin on hyvä! Jos saamme lapsia,
niin mihin sitten joudumme? Vaan näin ollen muka on kaikki hyvin,
kaikki on sinun, eikä lapsia tule...

-- Ilja Lunjeff mietti hetkisen ja sanoi sitten:

-- Järkevä tyttö!...

Pashka astui vaiti lumipyryssä, ja päästyään pari askelta toverinsa
edelle, kääntyi hän ympäri, pysähtyi ja sanoi käheästi:

-- Kun ajattelen, että toiset suutelevat häntä... tuntuu, kuin kuumaa
lyijyä kaadettaisi sydämeni läpi...

-- Jättäisit hänet!

-- Hänetkö! -- hämmästyneenä huudahti Paavali.

Ilja ymmärsi hänen hämmästyksensä, kun sai nähdä tytön.

He tulivat erään yksikerroksisen talon luokse kaupungin laidassa.
Sen kuusi ikkunaa oli peitetty luukuilla, mikä sai talon näyttämään
pitkältä, vanhalta säilytyshuoneelta. Nuoskea lumi peitti paksulta
talon katon ja seinät, aivan kuin se olisi aikonut kätkeä tahi
haudata sen.

Pashka kolkutti porttiin ja sanoi:

-- Tässä on -- erityinen laitos. Sidoriha antaa tytöille asunnon,
ruo'an, ja ottaa siitä viisikymmentä ruplaa kuukaudessa kultakin...

Tyttöjä on vaan neljä... Luonnollisesti pitää Sidoriha viiniä,
olutta ja muuta hyvää saatavana... konvehtia... ja jos jotakin...
Tytöt saavat elää omine valtoinensa -- mielensä mukaan saavat mennä
kävelylle tai kotona olla, kunhan vaan maksavat puolisatasensa kukin
kuukaudessa... Tytöt ovat yleensä kallishintaisia... ansaitsevat
rahansa helposti. Muuan heistä, Olympiada, ei koskaan rupea alle
neljää ruplaa.

-- Entä paljonko ottaa... sinun? -- kysyi Ilja, pudistaen lunta
vaatteistaan.

-- E-en tiedä... kallis on hänkin... hämillään vastasi Gratsheff.

Oven takaa kuului kolinaa, ja kirkas valonsäde tuikahti oven raosta...

-- Kuka siellä?

-- Minä, Vassa Sidorovna... Gratsheff...

-- Vai niin!

Ovi avautui ja pieni kuivahko eukko, jolla oli kuihtuneet kasvot ja
suuri nenä, valaisi Pashkaa kynttilällä ja sanoi ystävällisesti:

-- Terveheksi, Pasha... Vjerunjka onkin jo kauan odottanut sinua ja
on ihan harmissaan. Kuka on kanssasi?

-- Toveri...

-- Kuka tuli? -- kuului pitkästä, pimeästä käytävästä sointuva ääni
kysyvän.

-- Vjeralle tuli vieraita, Lipotshka... sanoi eukko.

-- Vjerka, rakastettusi on tullut! -- huusi sama sointuva ääni.

Käytävän perällä avautui nopeasti ovi, ja kirkkaasti valaistussa
oviaukossa näkyi pieni naisolento puettuna valkosiin ja tuuhea
kullankellertävä tukka hajallaan hartijoilla.

-- Kauanpa olet viipynytkin! -- sanoi hän moittivasti matalalla
rinta-äänellä. Sitten nousi hän varpaisilleen, laski kätensä Paavalin
olalle ja katsoi hänen suojastaan Iljaan lempeillä ruskeilla
silmillään.

-- Tämä on toverini... Lunjeff... Ilja. Tapasin hänet... ja tulen
sentähden vähän myöhään -- sanoi Paavali.

-- Terve tuloa!

Tyttö ojensi Iljalle kätensä, jolloin hänen valkosen aamuröijynsä
leveä hiha kohosi milt'ei olkapäähän asti. Ilja puristi hänen
kuivaa, kuumaa pientä kättään kunnioittavasti. Hän katsoi Paavalin
ystävätärtä samanlaisella iloisella hämmästyksellä, jolla tiheässä
metsässä, keskellä ryteikköä, tervehditään solakkaa, hyvältä
tuoksuvaa koivua. Kun tyttö väistyi syrjään päästääkseen hänet
ovesta, vetäytyi myös hän takasin ja sanoi, kohteliaasti kumartaen
hänelle:

-- Ensin te!

-- Mikä kavaljeeri! -- nauroi hän. Hänen naurunsa oli miellyttävää,
kirkasta, iloista. Paavali myös nauroi ja sanoi:

-- Pään panit jo pojalta pyörälle, Vjerka. Katsopas, kuinka hän
seisoo... aivan kuin karhu mesikennon ääressä...

-- Niinkö todellakin? -- kysyi tyttö iloisesti Iljalta.

-- Aivan niin! -- myönsi tämä hymyillen. -- Olen ihan hämmästynyt
kauneudestanne...

-- Koetapas vaan rakastua häneen, niin surmaan sinut... -- uhkasi
Paavali iloisesti hymyillen. Hän oli hyvillään, huomatessaan,
minkä vaikutuksen hänen armaansa kauneus oli tehnyt Iljaan,
ja hänen silmänsä loistivat ylpeydestä katsellessaan tyttöä.
Ja tämäkin naiivisesti keimaili sulollaan, ollen vakuutettu
sen vastustamattomuudesta. Hänen yllään oli väljä aamuröijy ja
lumivalkonen alushame. Hänen röijynsä oli auki paljastaen vankan,
valkosen rinnan. Hänen pienen suunsa rusohuulilla väreili lapsellisen
-- itsetyytyväinen hymy; näytti siltä, että hän oli huvitettu
omasta itsestään, kuten lapsi leikkikalusta, joka ei ollut vielä
ehtinyt ruveta kyllästyttämään häntä. Ilja katsoi silmiään hänestä
irroittamatta, kuinka hän nenäänsä nyrpistäen pyörähteli sinne tänne
huoneessa, hellästi katsoen Paavaliin, nauraen ja puhellen, ja hän
tuli surulliseksi ajatellessaan, ett'ei hänellä ollut sellaista
ystävätärtä. Hän istui ääneti katsellen ympärillensä.

Pienen, valoisan, sievästi kalustetun huoneen keskellä oli valkosella
liinalla peitetty pöytä; pöydällä kiehua porisi teekeittiö, ja kaikki
sen ympärillä oli tuoretta, nuorta. Kupit, viinipullo, leipä- ja
makkaralautaset kaikki oli uutta, puhdasta ja miellytti Iljaa ja teki
hänet kateelliseksi Paavalille. Tämä istui onnellisena ja alkoi puhua
runollisesti:

-- Kun saan sinut nähdä, on kuin auringon säde kävisi minuun...
kaikki unhotan, ja toivon onnea... Hyvä on elääkseni, kun saan
rakastaa, hyvältä tuntuu mielessä, kun saan sinut nähdä...

-- Rakas Pashkani! Voi, kuinka täällä on hauskaa!... -- huudahti
Vjera ihastuksissaan.

-- Tulinen olet! Heti sytyit... Kuulepas, Ilja! Lakkaa jo!... Etkö
saa jo tarpeeksesi katsomisesta? Hanki itsellesi oma omituinen.

-- Ja kaunis! -- omituisella äänenpainolla sanoi tyttö, katsoen Iljaa
silmiin.

-- Teitä kauniimpaa ei ole olemassa! huoaten ja hymyillen sanoi Ilja.

-- Mitä joutavia... älkää puhuko sellaista, mitä ette ymmärrä... --
hiljaa virkkoi Vjera.

-- Kyllä hän ymmärtää... -- sanoi Pashka, ja jatkoi sitten Iljaan
kääntyen synkästi. Kaikki on nyt niin hyvää ja onnellista... ja kun
sitten äkkiä taas muistuu mieleen se toinen... Ihan sydäntä repii
silloin!...

-- Mitä siitä sitten muistelet! -- sanoi Vjera, painaen päätään
pöytää vasten. Ilja vilkasi häneen ja huomasi, että hänen korvansa
olivat punaset.

-- Ajattele näin, -- hiljaa, vaan varmasti jatkoi tyttö, -- vaikka
sitä olisi vain yksi päivä, kuuluu se minulle!... Ei minustakaan ole
helppoa... vaan minä en tahdo sekottaa iloa surulla... Minä -- kuten
laulussa lauletaan -- surun yksin juon, ilon vain sulle suon...

Paavali kuunteli hänen puhettaan tullen yhä synkemmän näköiseksi.
Ilja tunsi haluavansa sanoa jotakin hyvää, rohkaisevaa heille, ja
vähän mietittyään, sanoi:

-- Mitä tehdä, kun solmu ei aukea? Jospa minulla olisi rahaa tuhannen
tai esimerkiksi kymmenen tuhatta ruplaa, niin antaisin ne teille, --
ottakaa, tehkää hyvin, rakkautenne tähden... Sillä näen että tunnen,
että tunteenne on sydämen tunne, puhdas, omantunnonmukainen... mitä
siis huolitte muusta!

Hänen mielessään syntyi lämmin tunne, joka valtasi hänet kokonaan.
Hän vielä hypähti tuolilta ylös, huomatessaan kuinka tyttö,
kohotettuaan päänsä, katseli häntä kiitollisilla silmillä, ja Paavali
hymyili hänelle ja ikäänkuin odotti häneltä vielä jotakin.

-- Ensimmäisen kerran elämässäni näen sellaisen kaunottaren, kuin
te... ja ensimmäistä kertaa näen, kuinka ihmiset rakastavat toisiaan.
Ja sinut, Paavali, olen vasta tänään oppinut oikein tuntemaan ja
oikein sinua arvostelemaan -- sydämen mukaan, kuten tuleekin...
Istun tässä... ja suoraan puhuen -- kadehdin teitä... mieleni on
surullinen ja samalla iloinen... Suokoon Jumala, että asianne saisi
hyvän päätöksen. Ja mitä tulee taas siihen toiseen seikkaan, niin
sanon, ett'en pidä tshuvasseista enkä mordvalaisista, he ovat minusta
vastenmielisiä! He ovat räähmäsilmäisiä ja likaisia... Mutta minä
uin samassa joessa kuin hekin... ja samaa vettä juon, jota hekin.
Pitäisikö minun olla käyttämättä jokea vain siksi, että he ovat
pakanoita? Miksi? Uskon, että Jumala sen puhdistaa...

-- Oikeassa olet, Ilja! Olet kunnon mies! -- tulisesti huudahti
Paavali.

-- Mutta juotteko te joesta, -- kuului Vjeran kuiskaava ääni.

-- Mistä sen löydän? -- kysyi Ilja. Sillä välin kaatakaa minulle
lasillinen teetä, Vjera!

-- Voi kuinka olette hyvä! -- huudahti tyttö.

-- Nöyrimmästi kiitän! -- sanoi Ilja totisesti, kumarsi ja istuutui.

Paavaliin vaikutti hänen puheensa ja tämä pieni kohtaus, kuin
viini. Hänen vilkkaat kasvonsa saivat rusottaviksi, hänen silmänsä
loistivat, hän hypähti ylös tuolilta ja hyppeli pitkin huonetta.

-- Hei, kissa vieköön! Hyvä on elää maailmassa, kun ihmiset ovat
lasten kaltaisia! Saatoin itselleni tosi ilon tuodessani sinut tänne,
Ilja... Juokaamme, veli! Kaada lasiin, Vjerunjka...

-- Nyt on hän taas suunniltaan! -- sanoi tyttö, hellästi hymyillen
katsoen häneen, ja kääntyi Iljaan. -- Tuollainen on hän aina milloin
kimmeltää sateenkaaren tavoin, milloin taas on harmaa, ikävä ja
häijy...

-- Se ei ole hyvä! -- sanoi Ilja arvokkaasti. Ja he kaikki kolme
rupesivat juttelemaan vilkkaasti ja iloisesti, puheten tavantakaa
huolettomaan nauruun.

Ovea kolkutettiin ja joku kysyi:

-- Vjera! saanko tulla?

-- Tule, tule!... Kas tässä, Ilja Jakovlevitsh, on ystävättäreni
Lipa...

Ilja nousi tuolilta ja kääntyi oveen päin: hänen edessään seisoi
pitkä, komeavartaloinen nainen, joka katsoi hänen kasvoihinsa
tyynillä sinisillä silmillään. Hänen vaatteistaan tuoksui väkevä
hajuveden tuoksu, hänen poskensa olivat raittiit, punakat, ja hänen
tummatukkaista päätään koristi kruununnäköinen hiuslaite, joka teki
hänet vielä pitemmän näköiseksi.

-- Istuin yksin, niin tuli ikävä... ja kun kuulin, että täällä
luonasi nauretaan, puhellaan, niin läksin tänne... En kai häirinne?
Täällähän on kavaljeerikin, jolla ei ole naista... koetan huvittaa
häntä, -- tahdotteko?

Sulavalla liikkeellä siirsi hän Iljan tuolin viereen tuolin, istui
sille ja kysyi:

-- Sanokaa, eikö teillä ole ikävä noiden kahden seurassa? He
hyväilevät toisiaan, ja te kadehditte heitä, eikö niin?

-- Minulla ei ole lainkaan ikävä heidän kanssaan, -- sanoi Ilja,
hämillään hänen lähellä olostaan.

-- Sepä paha! -- tyyneesti virkkoi tämä, kääntyi Iljasta poispäin ja
rupesi puhumaan Vjeralle:

-- Tiedätkö, että olin eilen iltakirkossa Neitsytluostarissa ja näin
siellä niin ihmeen kauniin nunnan kliros'illa laulamassa! Oikein
suloinen tyttö hän oli! Seisoin ja katsoin katsomistani häneen, ja
mietin, minkätähden hän oli mennyt luostariin? Minun tuli häntä sääli.

-- Mutta minäpä en olisi häntä säälinyt, -- sanoi Vjera.

-- Niin kai, luulen minä...

Ilja hengitti hajuveden hyvää tuoksua, joka levisi ilmaan tuosta
naisesta, katseli häntä syrjästä ja kuunteli hänen ääntänsä. Hän
puhui ihmeteltävän tyynesti ja maltillisesti, hänen äänessään oli
jotakin unettavaa, ja tuntui siltä, kuin hänen sanoissaankin olisi
ollut miellyttävä tuoksu...

-- Tiedätkö, Vjera, -- minä yhä vaan mietin, mennäkö Poluektoff'in
luo vai ollako menemättä...

-- En tiedä, mitä neuvoisin...

-- Kenties kuitenkin menen... Hän on vanha ja rikas, -- ne ovat kaksi
tärkeätä seikkaa... Mutta saita hän on... Minä tahdon hänen panemaan
pankkiin viisituhatta ruplaa ja maksamaan minulle puolitoista sataa
kuukauteen, vaan hän tarjoo vaan kolmeatuhatta ja sataa...

-- Lipotshka! Älä puhu siitä, -- pyysi häntä Vjera.

-- Hyvä on, lakkaan sitten, -- tyyneesti vastasi Lipa ja kääntyi taas
Iljaan. -- No, nuori mies, ruvetaanpa puhelemaan... Te miellytätte
minua... teillä on kauniit kasvot ja totiset silmät... Mitä siihen
sanotte?

-- En mitään osaa sanoa, -- hämillään hymyillen vastasi Ilja,
tuntien, että tuo nainen kietoi hänet kuin pilveen.

-- Ettekö mitään? Mutta, kuinka te olette ikävä... Mikä te olette?

-- Katukauppias.

-- Niinkö? Ja minä kun luulin, että palvelette jossakin pankissa...
tai hienossa kaupassa. Te olette siistin näköinen...

-- Pidän puhtaudesta, -- sanoi Ilja. Hänellä oli tukahduttavan kuuma
ja hajuveden tuoksu kävi hänen päällänsä.

-- Pidätte puhtaudesta? Se on hyvä se... Oletteko huomaavainen?

-- Se tahtoo sanoa, missä suhteessa?

-- Oletteko jo huomannut, vai ettekö, että häiritsette toverianne? --
kysyi häneltä tuo sinisilmäinen tyttö.

-- Ai, niin! Minä heti poistun!... hämillään sanoi Ilja.

-- Odottakaa! Vjera, saanko viedä tämän nuorukaisen mukaani?

-- Vie vaan, jos hän lähtee! -- sanoi Vjera nauraen.

-- Minne? -- kysyi Ilja levottomasti.

-- Mene sinä vaan, hölmö, -- huusi Paavali.

Ilja seisoi nolona ja hymyili hämillään, vaan Lipa otti häntä kädestä
ja veti hänet mukaansa, tyyneesti puhellen:

-- Te olette vielä kesyttämätön, vaan minä olen itsepäinen ja
oikullinen. Jos minun pistäisi päähäni sammuttaa aurinko, niin
nousisin katolle ja puhaltaisin siihen siksi, kunnes nääntyisin...
Huomaatteko nyt, millainen minä olen?

Ilja kulki käsi kädessä hänen kanssaan, ymmärtämättä, milt'ei
kuulematta hänen sanojaan; hän tunsi vain, että hänen taluttajansa
oli niin lämmin, pehmeä, hyvältä tuoksuva...

       *       *       *       *       *

Iljan suhde Olympiadaan, joka oli syntynyt odottamatta naisen
oikusta, kiinnitti alussa hänen huomionsa kokonaan. Se herätti
hänessä itsetyytyväisen tunteen ja lääkitsi ne haavat, jotka hänen
sydämensä oli saanut elämässä. Ajatellessaan, että nainen, kaunis ja
hyvin puettu, omasta vapaasta tahdostaan lahjotti hänelle kalliita
suutelojaan pyytämättä mitään korvaukseksi, nousi hänen arvonsa
suuresti hänen omissa silmissään. Hänestä tuntui, kuin hän nyt vasta
olisi alkanut elää, kuin hän olisi ollut leveän virran vietävänä,
maininkiaallon sylissä, joka hellästi hyväili hänen ruumistaan ja
antoi hänelle rohkeutta rintaan ja voimaa.

-- Oma, rakas oikkuni! -- puheli hänelle Olympiada, leikkien
hänen kiharoilla hiuksillaan tahi sivellen hänen hienon tumman
huulipartansa alkua. -- Miellytät minua yhä enemmän... Sydämesi on
luja, tarmokas, ja näen, että jos mitä tahdot, saavutat sen... Ja se
on hyvä... Samanlainen olen minäkin... Jos olisin nuorempi, menisin
naimisiin kanssasi... Silloin luistaisi elämä...

Ilja kohteli Olympiadaa kunnioituksella. Hänen mielestään oli
tämä järkevä ja huolimatta häpeällisestä elämästään, oli hänen
itsekunnioituksensa säilynyt. Hän ei koskaan juonut itseään
juovuksiin eikä käyttänyt raakoja sanoja, kuten muut samanlaiset
naiset, joita hän tunsi. Hänen vartalonsa oli yhtä taipuisa ja
vankka kuin hänen syvä rinta-äänensäkin ja yhtä voimakas, kuin hänen
luonteensa. Iljaa miellytti hänessä hänen huolellisuutensa, puhtauden
ja järjestyksen rakkautensa, ja kykynsä puhua kaikesta ja käyttäytyä
niin, ett'ei näyttänyt olevan kenestäkään riippuvainen. Mutta kun
hän välisti, tullessaan hänen luoksensa, tapasi hänet makaamassa
vuoteessa kalpein, kuluneen näköisin kasvoin ja takkuisin hiuksin,
silloin tunsi hän rinnassaan syvää inhoa tuota naista kohtaan. Ja
katsoessaan ääneti, synkästi hänen raukeita, värittömiä silmiään, ei
hän edes tahtonut saada tervehdystä huuliltaan.

Olympiada nähtävästi arvasi hänen mielentilansa, sillä hän,
kietoutuen paremmin peitteeseen, sanoi hänelle:

-- Mene ulos! Mene Vjeran luokse!... Sano eukolle, että hän toisi
minulle jäistä vettä!...

Ilja meni Paavalin ystävättären pieneen, siistiin huoneeseen, ja
Vjera, nähdessään hänen synkät ja tyytymättömät kasvonsa, hymyili
hämillään. Kerran kysyi hän häneltä:

-- No, Ilja Jakovlevitsh, mitä sinne kuuluu?

-- Voi, Vjerotshka! -- vastasi hän. Teidän suhteenne on syntikin
lumen kaltaista. Kun te näin hymyilette, sulaa se kuin lumi...

-- Voi, teitä poikarukkia! -- säälitteli tyttö.

Ilja piti Vjerasta. Hän sääli häntä kuin pientä lasta, tuli hyvin
levottomaksi, kun hän sattui riitaantumaan Paavalin kanssa ja aina
sovitti heidät. Hän istui mielellään hänen huoneessaan, katsoen, kun
hän kampasi kullankellertävää tukkaansa tahi hyräillen ompeli jotakin
itselleen. Välistä huomasi hän hänen katseessaan kalvavaa tuskaa,
toisinaan oli hänen hymynsä toivotonta, katkeraa. Sellaisina hetkinä
miellytti hän vielä enemmän häntä, hän vielä paremmin huomasi tytön
onnettomuuden ja koetti parhaansa mukaan lohduttaa häntä. Mutta tämä
sanoi:

-- Ei, ei, Ilja Jakovlevitsh, näin ei saa elää!... On mahdotonta!...
Minun täytyy jatkaa elämistäni liassa... vaan mitä Paavalilla on
täällä tekemistä?

-- Sehän tapahtuu hänen omasta tahdostaan...

-- Hänenkö tahdostaan? -- toisti hän hiljaa kuin kaiku.

Heidän keskustelunsa katkasi Olympiada, joka, siniseen aamuröijyyn
puettuna äänettömästi tuli huoneeseen kuin kuun säde.

-- Tule teetä juomaan, oikkuni!... Vähän myöhemmin tule sinäkin,
Vjerotshka...

Kasvot kylmästä vedestä raittiina ja punakkana, tyyneenä ja
hillittynä, vei hän Iljan pitemmittä mutkitta huoneeseensa, ja hän
seurasi häntä miettien, oliko juuri tämä nainen sama Olympiada,
jonka hän tunti takaperin oli nähnyt väsyneen, kuluneen näköisenä ja
himokasten käsien tahrimana.

Teetä juotaessa sanoi hän Iljalle:

-- Ikävä on, että olet vain talonpoika ja olet vähän saanut oppia...
Vaikeaksi käy sinulle elämä. Vaan sittenkin on sinun heitettävä
kauppasi ja koetettava jotakin muuta. Koetan hankkia sinulle
paikan... Kun vaan sovimme kaupoilla Poluektoff'in kanssa, voin sen
tehdäkin...

-- Antaako hän todellakin viisi tuhatta? -- kysyi Ilja.

-- Luonnollisesti hän antaa, -- vastasi vakuuttavasti Olympiada.

-- Mutta jos minä tapaan kerrankin hänet luonasi, niin surmaan
hänet... -- vihaisesti sanoi Ilja.

-- Minkätähden? Ei hän ole sinun tielläsi...

-- Tietysti on hän tielläni...

-- Herkeä jo! Hänhän on vanha ja ruma... -- sanoi Olympiada nauraen.

-- Naura sinä vaan! Enpä minä liioin arvelisi... eikä olisi niinkään
suuri synti nujertaa hengiltä tuollaista ryötystä...

-- Odota edes siksi, kunnes hän ehtii antaa rahat minulle, -- nauroi
Olympiada.

Kauppias suostui kaikkiin Olympiadan vaatimuksiin. Pian istui Ilja
hänen uudessa asunnossaan, katseli paksuja lattiamattoja, raskaita
plyysipäällyksisiä huonekaluja, ja kuunteli rakastajattarensa
tyyntä puhetta. Hän ei havainnut hänessä erityistä tyytyväisyyttä
muuttuneesta asemasta: hän oli, kuten ennenkin, tyyni ja maltillinen;
näytti siltä, kuin hän vaan olisi pukeutunut toiseen pukuun -- siinä
kaikki.

-- Olen nyt kahdenkymmenen seitsemän vuoden vanha, -- sanoi hän, --
ja kolmeenkymmeneen on minulla jo säästössä kymmenkunta tuhatta.
Silloin annan ukolle palttua ja olen vapaa... Opi minusta, kuinka
pitää elää, totinen oikkuni...

Ilja oppi häneltä sen taipumattoman lujuuden, jolla hän saavutti
päämääränsä. Välistä kuitenkin, kun hänen johtui mieleensä, että
hänen täytyy jakaa tyttönsä hyväilyt toisen kanssa, tunsi hän
nöyryyttävän, katkeran tunteen kalvavan mieltään. Ja silloin aina
heräsi hänessä erittäin selvänä entinen haaveensa omasta pienestä
puodista, siististä huoneesta, jossa hän voisi ottaa Olympiadan
vastaan. Hän ei ollut vakuutettu rakkaudestaan häneen, vaan hän
näytti hänestä välttämättömältä, kuten järkevä, kelpo toveri... Niin
kului pari kolme kuukautta.

       *       *       *       *       *

Eräänä päivänä, tultuaan kotiin kaupungilta, meni Ilja
kellarikerrokseen suutarin asuntoon ja kummastuksekseen näki, että
Perfishka istui onnellisena hymyillen pöydän ääressä, jossa oli
viinapullo, ja häntä vastapäätä Jaakko. Hän istui nojaten rintaansa
pöytään, heilutellen päätään ja kieli sammaltaen puhui:

-- Hyvä! Jos Jumala näkee kaikki... ja tietää kaikki -- niin näkee
Hän minutkin... Kaikki ovat hyljänneet minut, veli... ja nyt olen
yksin! Isäni ei rakasta minua... hän on va-va-ras! Hän on rosvo ja
konna... eikö niin, Perfishka?

-- Aivan niin, Jasha! Se ei ole kyllä kaunista, vaan totta se on! --
sanoi suutari.

-- N-niin!... Kuinka sitten voin elää? Mihin osaan uskoa?... -- kysyi
Jaakko kieli sopertaen.

-- Isään en saata uskoa... Ilja -- kulkee omia teitään... Masha...
on lapsi, Masha... Missä sitten oikeat ihmiset ovat? Perfishka!
Maailmassa ei ole enää ihmisiä...

Ilja seisoi ovella kuunnellen toverinsa puhetta. Hänen sydäntänsä
ahdisti. Hän näki, kuinka veltosti ja voimattomasti Jashkan iso pää
nytkähteli sinne tänne hoikan kaulan varassa, näki Perfishkan kuivan,
keltasen naaman onnellisessa hymyssä, eikä hän ollut uskoa, että
hänen edessään oli Jaakko, tuo hiljainen, lempeä Jaakko. -- Hän astui
hänen luoksensa ja kysyi moittien:

-- Mitä sinä teet?

Jaakko vavahti, katsahti hänen kasvoihinsa pelästyneen näköisillä
silmillään ja huudahti, omituisesti hymyillen:

-- Oh, Ilja... en juuri mitään! Ajattelin vaan... että... isä...

-- Mitä sinä teet? -- kysyi Ilja toistamiseen.

-- Sinä, Ilja Jakovlitsh, anna hänen olla rauhassa, -- puuttui
puhumaan Perfishka, nousten tuolilta ja horjuen jaloillaan. -- Hän on
oikeassa... Jumalalle kiitos, että hänelle vielä edes viina maistuu...

-- Ilja! -- huusi Jaakko hysteerillisen kovasti. -- Isä... löi minua!

-- Niin hän teki, -- sen voin minä todistaa! -- selitti Perfishka,
lyöden nyrkillään rintaansa. -- Näin kaikki... vaikka valalle
vietäisi! Hampaita löi poikki ja nenän särki...

Jaakon kasvot olivat todellakin turvoksissa ja ylähuuli oli verillä.
Hän seisoi ystävänsä edessä ja tuskallisesti hymyillen sanoi hänelle:

-- Kuinka saatetaan minua lyödä? Olen jo yhdeksäntoistavuotias...
enkä ole mitään pahaa tehnyt.

Ilja tunsi, ett'ei hän voinut lohduttaa toveriaan eikä tuomitakaan
häntä.

-- Minkätähden löi hän sinua?... Jaakon huulet liikkuivat: hän aikoi
sanoa jotakin, vaan vaikeni. Hänen vääristyneiden kasvojensa läpi
kävi värähdys, hän valahti tuolille, ja tarttuen käsin päähänsä,
alkoi nyyhkyttää, niin että koko hänen ruumiinsa vapisi. Perfiska,
joka tuki häntä hänen istuessaan tuolille, poistui heti hänen luotaan
ja kaataen itselleen ryypyn, sanoi:

-- Antaa hänen itkeä!... Kaikki ei vielä ole hukassa, kun ihminen voi
itkeä... Mashutkakin sai osansa... Itki, minkä jaksoi... Silmät revin
häneltä, huusi hän lakkaamatta! He, he! Vein hänet Matitsan luo...

-- Mitä hänen ja hänen isänsä välillä sitten tapahtui?

-- Sen kyllä voin kertoa... -- vastasi Perfiska. -- Oli sitä koko
meteli!... Setäsi, Terenti, alkoi pelin... Odottamatta sanoo
hän Petruhalle: päästä minut pyhiinvaellusretkelle Kijev'iin...
Petruhalla ei ollut mitään sitä vastaan, sillä kauan oli jo
kyttyräselkä ollut hänelle silmätikkuna, ja totta puhuen, hän oli
hyvillään, että Terenti lähtee... Joka asiassa ei toverikaan ole
hyväksi, he, he! Mene sinä vaan, sanoo hän, ja sano sananen minunkin
puolestani pyhimyksille... Mutta silloin alkaa Jaakkokin: päästä,
sanoo, minutkin...

Perfiska muljisti silmiään, asetti kasvonsa irviin ja jatkoi raa'alla
äänellä Petruhaa matkien:

-- Mitä-ä?... Minäkin tahtoisin päästä. Minkätähden? Haluaisin, sanoo
Jaakko, minäkin rukoilla puolestasi... Petruha kun ärjäsee: kyllä
minä annan sinulle rukoilemista? Mutta Jaakko vaan: päästä minut!
Lapsen rukous isän synneistä on otollinen Jumalalle. Silloin Petruha
lyödä läimäyttää häntä vasten kasvoja kerran... ja toisen... ja...

-- En voi elää hänen kanssaan! -- huusi Jaakko. -- Lähden tieheni!
Menen hirteen! Minkätähden löi hän minua? Häh? Minkätähden? Mitä
hänelle sanoin, läksi sydämestä...

Iljan tuli paha olla hänen huudoistaan, ja hän poistui
kellarikerroksesta neuvottomana kohauttaen hartijoitaan. Tieto siitä,
että hänen setänsä lähtee pyhiinvaellusretkelle, tuntui hänestä
hyvältä: jos setä lähtee, voi hänkin vihdoin jättää tämän talon,
vuokrata itselleen erityisen asunnon -- pikkuisen huoneen -- ja elää
omin päin...

Tultuaan kammariinsa, tuli Terenti sinne heti hänen perästään. Hänen
kasvonsa olivat iloiset, silmät loistivat, ja hän riensi Iljan luo,
huudahtaen:

-- No, nyt minä lähden! Herra Jumala, kuinka iloinen olen... Tuntuu,
kuin pääsisin vankeudesta taas Herran valkeutta näkemään... Hän ei
kai halveksi minun rukoustani, koska sallii minun päästä täältä...

-- Tiedätkö, missä tilassa Jaakko on? kuivasti kysyi Ilja.

-- En.

-- Hän on juonut itsensä päihinsä...

-- Mitä sanot! Huonosti tehty! Ajattelematon poika!... Ja kuitenkin
pyysi hän isältään lupaa päästä kanssani...

-- Olitko sinä läsnä, kun hänen isänsä löi häntä?

-- Olin... Entä sitten?

-- Entäkö sitten? Etkö sitten huomaa, että hän juuri sentähden joikin
itsensä juovuksiin? -- Jurosti kysyi Ilja.

-- Niinkö? Jopa nyt jotakin!

Ilja huomasi selvästi, että Jaakon kohtalo hyvin vähän liikutti
setää, ja se lisäsi yhä enemmän hänen kiukkuaan kyttyräselkään. Hän
ei koskaan ollut nähnyt Terentiä niin iloisena, ja tuo ilo heti
Jaakon kyynelien jälkeen teki häneen omituisen vaikutuksen. Hän
istuutui ikkunan ääreen ja sanoi sedälle:

-- Etkö mene ravintolaan?...

-- Siellä on isäntä... Minulla on puhumista sinulle...

-- Vai niin! Mitä?

Kyttyräselkä astui hänen viereensä ja sanoi salaperäisesti:

-- Lähden kohta matkaan. Sinä jäät tänne yksin... se tahtoo sanoa...
sillä...

-- Sano, sano sanottavasi, -- virkkoi Ilja.

-- Kyllä, kyllä... Mielelläni... -- sanoi Terenti hillityllä äänellä,
räpäyttäen silmiään. -- Täällä ei ole helppoa...

-- Minustako aiot puhua, vai?

-- N-niin... Mutta ensiksi... olen säästänyt vähän... rahoja...

Ilja katsahti häneen ja nauroi ilkeästi.

-- Mitä sinä? -- säikähtäen kysyi häneltä setä.

-- Tiedän kyllä... No, olkoon menneeksi, olet säästänyt rahoja.

Ilja antoi erityisen painon sanalle "säästänyt".

-- Niin... -- sanoi Terenti katsomatta häneen. -- Kaksi sataa ruplaa
olen päättänyt antaa luostarille...

-- Vai niin...

-- Sata ruplaa sinulle...

-- Sata? -- huudahti Ilja. Ja silloin hän huomasi, että hän jo kauan
oli mielessään toivonut saavansa sedältään ei sataa, vaan paljon
enemmän. Hän oli kiukuissaan sekä itsellensä että toiveellensa, joka
oli halpa, sen tiesi hän, -- ja sedällensä siksi, kun hän niin vähän
aikoi antaa hänelle. Hän nousi tuolilta seisomaan, ojensihe suoraksi
ja sanoi lujasti, ilkeästi sedälleen:

-- En huoli varastettuja rahojasi... ymmärrätkö?

Kyttyräselkä horjahti takaperin, istuutui vuoteelleen kalpeana,
hämmästyneenä. Tukka pystyssä ja suu selällään katsoi hän Iljaa tylsä
kauhu silmissä ja vaikeni.

-- Mitä katsot? En tarvitse rahojasi...

-- Herranen aika! -- pääsi käheästi Terentilta. -- Mikset, poikani,
miks'et?

-- Mitä? kysyi Ilja.

-- Iljusha! Ethän ole pyytänyt itseäsi synnyttämäänkään... -- sanoi
setä, koomillisen näköisenä ojentaen käsiään Iljaa kohden. Ei, ota
sinä rahat... Jumalan tähden! Minun sieluni autuuden tähden!... Kun
palaan, niin kaikki annan sinulle... Siksi ota nämä... Poikani! Herra
ei anna syntiäni anteeksi, jollet ota...

Niin hän rukoili ja hänen huulensa vapisivat ja silmissä kuvastui
pelko. Ilja katsoi häneen, eikä voinut päästä selville, säälittikö
häntä setä vai eikö?

-- Olkoon menneeksi! Minä otan... sanoi hän vihdoin ja läksi heti
ulos huoneesta. Hänen päätöksensä ottaa rahat sedältä, oli hänestä
vastenmielinen; se alensi häntä hänen omissa silmissään. Ja mitä
tekisi hän sadalla ruplalla? Hän mietti, että, jos setä olisit
tarjonnut hänelle sadan ruplan sijasta esimerkiksi tuhat ruplaa, hän
heti vaihtaisi levottoman, synkän elämänsä puhtaaseen elämään, jota
hän viettäisi rauhallisessa yksinäisyydessä, kaukana ihmisistä...
Mitähän, jos olisi kysyä sedältä, paljonko tuli hänen osalleen
vanhan lumpunkokoojan rahoja? Mutta se ajatus tuntui hänestä heti
vastenmieliseltä...

Siitä lähtien, kun Ilja tutustui Olympiadaan, rupesi hänestä
Filimonoff'in talo tuntumaan yhä likaisemmalta ja ahtaammalta. Tuo
ahtaus ja likaisuus herättivät hänessä fyysillistä vastenmielisyyttä,
ikäänkuin hänen ruumiiseensa olisi kosketeltu kylmänkosteilla
käsillä. Tänään vaivasi häntä tuo tunne tavallista enemmän, -- hän ei
saanut sijaansa missään koko talossa ja läksi ilman aikojaan Matitsan
luo. Rappuja noustessaan tunki hänen mieleensä outo aavistus siitä,
että tämä talo syöksisi hänet kerran odottamattomaan turmioon...

Sellaisissa ajatuksissa astui hän Matitsan huoneeseen ja tapasi tämän
istumassa tuolilla suuren vuoteensa vieressä. Hän katsahti häneen ja
uhaten sormellaan, kuiskasi hiljaa hänelle:

-- Hiljaa! Hän nukkuu!...

Sängyssä makasi kokoon kyyristyneenä Masha.

-- On tämäkin elämää! -- kuiskaten sanoi Matitsa, vihaisesti
pyörittäen suuria silmiään. -- Mokomat roistot rupeavat pieksämään
lapset rammoiksi! Kunpa maa heidät nielisi!...

Ilja kuunteli hänen kuiskettaan, seisoen uunin vieressä ja katsoen
Mashan, johonkin harmaaseen vaatteeseen käärittyä, olentoa, ja
ajatteli, mitä siitäkin tytöstä tulee?...

-- Tiedätkö, että hän löi Mashutkaakin, tuo paholainen, tuo vanha
juopporatti? Poikansa pieksi pahanpäiväiseksi ja tytön, ja uhkaa ajaa
molemmat talosta! Mihin hän nyt joutuu, raukka?

-- Ehkä voin hankkia hänelle paikan... -- miettivästi virkkoi Ilja,
muistaen, että Olympiada on kammarineitsyen puutteessa.

-- Sinä! -- kuiskasi Matitsa moittien. Sinä kuljet täällä, kuin
mikäkin mahtava herra... Kasvat itseksesi, kuin nuori tammi... et
heitä varjoa etkä terhoja... Jo aikoja sitten olisit voinut jotakin
tehdä hänen hyväksensä... Eikö sinua lapsi säälitä?

-- Ole ärhentelemättä ja odota! -- sanoi Ilja kiukkuisesti. Nyt oli
hänellä mukava tekosyy mennä Olympiadan luokse.

-- Kuinka vanha on Mashutka? -- kysyi hän.

-- Viidentoista... mitä sitten? Entäpäs tämä, jos onkin
viisitoistavuotias! Kahtatoistakin nuoremmalta hän näyttää... hän
on niin heikko ja hento... kuin lapsi konsanaankin! Ei hän kelpaa
mihinkään, ei niin mihinkään! Mutta miksi hän elääkään?. Nukkuisipa
nyt eikä heräisi kuin tuomiopäivänä...

Ilja poistui ullakosta pää raskaita ajatuksia täynnä.

Tunnin päästä seisoi hän jo Olympiadan asunnon oven edessä, odottaen
että tultaisi avaamaan. Kauan pysyi ovi suljettuna ja vihdoin kuului
sen takaa kimakka, vihainen ääni:

-- Kuka siellä?

-- Minä... -- vastasi Lunjeff, joka ei tietänyt, kuka kysyi.
Olympiadan palvelija -- rokonarpinen, kulmikkaan näköinen eukko --
puhui karkealla raa'alla äänellä ja kysymättä, avasi oven.

-- Ketä tahdotte? -- toisti ääni.

-- Onko Olympiada Danilovna kotona? Ovi äkkiä avautui ja kirkas
lampun valo valaisi hänet. Hän väistyi pari askelta takaperin,
siristäen silmiään ja uskomatta niitä.

Hänen edessään seisoi lamppu kädessä pieni ukko, yllä raskas, laaja,
vadelmanvärinen yönuttu. Hänen päälakensa oli milt'ei kokonaan
paljas, ainoastaan kapealti oli harmaita hiuksia poikki pään toisesta
korvasta toiseen, ja leuassa tärisi lyhyt, harva ja niinikään harmaa
parta. Hän katsoi Iljan kasvoihin ja hänen terävät, vaalakat silmänsä
ilkeästi kiilsivät, samalla kun muutamien harvojen haituvien peittämä
ylähuuli vavahteli. Lamppukin vapisi hänen kuivassa, mustanpuhuvassa
kädessänsä.

-- Kuka sitten olet? No, astu sisään vaan! -- sanoi ukko. -- Kuka
olet?

Ilja ymmärsi, kuka hänen edessään seisoi. Hän tunsi, että veri
syöksyi hänen kasvoihinsa, ja että rinnan täytti harmin sekainen
inho. Tämä sitten oli hänen kilpailijansa, joka jakoi hänen kanssaan
Olympiadan hyväilyt!...

-- Olen katukauppias... soinnuttomasti sanoi hän astuen kynnyksen yli.

Ukko iski hänelle silmää vasemmalla silmällään ja naurahti. Hänen
silmälautansa olivat punaset ja ripsittömät, ja suusta törrötti
hammasten sijasta särmikkäitä luupalasia.

-- Katukauppias! He, he! Mikä katukauppias? Häh? -- viekkaasti
naureksien,? uteli ukko, lähentäen lamppua likemmäksi hänen
kasvojansa.

-- Myyn pientä rihkamaa... hajuvesiä... nauhoja ynnä muuta
sellaista... -- sanoi Ilja, painaen päätään alaspäin ja tuntien, että
sitä huimaa. Hän oli näkevinään punasia pilkkuja tanssivan silmiensä
edessä.

-- Niin... niin... niin!... Nauhoja ja hajuvesiä!... Vai niin, vai
niin!... Mutta mitä tahdot täältä, kunnon katukauppias, häh?

-- Tahdon tavata Olympiada Danilovnaa.

-- Mitä? Häntäkö? Mitä sinä hänestä?

-- Tulin hakemaan... rahaa tavaroista... sai Ilja vaivoin sanotuksi.

Hän tunsi pelkäävänsä ja samalla vihaavansa tuota inhottavaa
ukkoa. Vanhuksen matalassa, kimeässä äänessä ja ilkeissä silmissä
oli jotakin, joka tunkeutui Iljan sydämeen ja syvästi loukkasi ja
nöyryytti häntä.

-- Rahaa hakemassa? Pikku velka? Hy-y-vä-ä...

Ukko siirsi äkkiä lampun syrjään, nousi varpailleen, lähensi
keltaset, kuihtuneet kasvonsa lähelle Iljan kasvoja ja kysyi hiljaa,
myrkyllisesti hymyillen:

-- Mutta missä on lasku? Anna tänne lasku!

-- Mikä lasku? -- kysyi Ilja, ottaen pelästyneenä askeleen takaperin.

-- Isännältäsi? Lasku Olympiada Danilovnalle! On kai se sinulla
mukanasi! Anna tänne! Vien sen hänelle... No, no! Pian nyt!

Ukko lähenteli Iljaa, samalla kun tämä yhä vetäytyi ovea kohti.
Pelosta tuli hänen suunsa ihan kuivaksi.

-- Ei minulla ole mitään laskua! -- huudahti hän epätoivoisesti;
hänestä tuntui, kuin kohta tapahtuisi jotakin tavatonta.

Vaan juuri silloin ilmestyi ukon takaa Olympiadan kookas, solakka
olento. Hän katsahti tyynesti, silmiään räpäyttämättä ukon pään yli
Iljaan ja kysyi rauhallisesti:

-- Mikä on kysymyksessä, Vasili Gavrilovitsh?

-- Tämä tässä on katukauppias! Kuuluu olevan saapa teiltä. Olette
muka ostanut häneltä nauhaa ettekä ole maksanut! He, he! Hän tuli nyt
rahaa hakemaan...

Ukko pyöri Olympiadan edessä sinne tänne, vilkuen milloin hänen
milloin Iljan kasvoihin. Olympiada työnsi hänet syrjään ylpeällä
oikean kätensä liikkeellä, pisti saman kätensä aamunuttunsa taskuun
ja sanoi Iljalle ankarasti:

-- Mitä tämä on? Miks'et voinut tulla toiseen aikaan?

-- Niin! -- vinkuen huusi ukko. -- Mokoma pässinpää! Tulee juuri
silloin, kuin häntä vähimmin tarvitaan!

Ilja seisoi kuin kivettyneenä.

-- Älkää huutako, Vasili Gavrilovitsh! Ei se sovi, -- sanoi
Olympiada. Ja, kääntyen Iljaan, jatkoi: -- Paljonko sitä olikaan;
kolme ruplaa neljäkymmentä kopeekkaa, eikö niin? Tässä rahat!

-- Ja suoriudu nyt tiehesi! -- uudestaan huudahti ukko. -- Anteeksi,
suljen itse oven... itse suljen!

Hän kääri yönuttunsa tiukemmin ympärilleen, avasi oven ja huusi
Iljalle:

-- Ulos!...

Ilja seisoi pakkasessa suletun oven edessä ja katsoi tylsästi siihen.
Hän ei ollut vielä täysin selvillä, näkikö hän pahaa unta vai oliko
se todellisuutta? Toisessa kädessä oli hänellä lakki, toisessa
puristi hän Olympiadalta saamiaan rahoja. Sillä tavoin seisoi hän,
kunnes tunsi pakkasen puristavan päätään kuin vanteen, ja kylmän
jalkojaan jäykistävän. Silloin vasta pani hän lakin päähänsä ja rahat
taskuunsa, pisti kätensä päällysnuttunsa hihoihin, ja läksi verkkaan
astumaan katua pää alaspäin painettuna. Hänen sydäntänsä jääsi, ja
hänestä tuntui, kuin hänen päässään olisi kierinyt raskaita palloja,
jotka kolahtelivat ohimoita vasten... Hänen silmissään pyöri ukon
tumma haamu keltasine, lampunvalon valaisemine päälakineen...

Ja ukon kuihtuneilla kasvoilla väreili ilkeä, viekas, riemuitseva
hymy...

       *       *       *       *       *

Seuraavana päivänä kohtauksensa jälkeen ukon kanssa kulki Ilja
kaupungin pääkatua verkkaan ja ääneti edestakasin. Hän ei huutanut
tavaroitaan, kuten tavallisesti, vaan katsoa tuijotti synkästi
laatikkoonsa, ja hänen sydäntänsä painoi raskas, synkkä tunne.
Alituisesti pyöri hänen silmissään ukon ilkkuvat kasvot, Olympiadan
tyynet siniset silmät ja se käden liike, jolla hän oli antanut
hänelle rahat eilen. Kuivassa pakkasilmassa lenteli pieniä, teräviä
lumihöyteitä, jotka pistelivät hänen kasvojansa...

Hän kulki juuri erään puodin ohitse, joka oli muutaman kappelin
ja kauppias Lukin'in suuren talon välillä olevassa syvennyksessä.
Puodin oven yläpuolella riippui vanha, ruostunut kyltti, johon oli
kirjotettu:

"V. G. Poluektoff'in vaihtoliike. Ostetaan vanhoja hopea- ja
kultakaluja, pyhäinkuvien metallikehyksiä, arvoesineitä ja vanhoja
rahoja".

Kun Ilja kulki puodin ohitse, näytti hänestä, kuin ikkunan takana
olisi seisonut ukko ja ilkkuen hymyillen nyykäyttänyt hänelle pientä
päätänsä. Lunjeff'ia rupesi tavattomasti haluttamaan mennä puotiin
ja katsoa ukkoa lähemmältä. Hän keksikin pian tekosyyn siihen. Kuten
kaikki katukauppiaat, otti hänkin vastaan vanhoja rahoja ja möi ne
sitten rahanvaihtajille kahdenkymmenen kopeekan voitolla ruplalta.
Hänen kukkarossaan oli nytkin muutamia sellaisia rahoja.

Hän palasi takasin, avasi reippaasti puodin oven, astui sisään
laatikkoineen ja ottaen lakin päästään, sanoi:

-- Hyvää päivää!

Ukko istui kapean tiskin takana irroittamassa metallikehystä eräästä
pyhäinkuvasta, kaivaen nauloja irti pienellä taltalla. Hän oli
kokonaan syventynyt työhönsä. Vilaistuaan pikimmältään tulijaa,
jatkoi hän taas työtään, sanoen kuivasti:

-- Päivää... Mitä on tarvis?

-- Tunnetteko minua? kysyi Ilja.

-- Ukko vilkasi uudestaan häneen.

-- Ehkä tunnen. Mitä tahdot?

-- Ostatteko vanhoja rahoja?

-- Näytä...

Ilja siirsi laatikon selkäänsä ja rupesi kaivamaan kukkaroa
taskustaan. Mutta hänen kätensä ei tahtonut löytää sitä, se
vapisi yhtä kovasti, kuin hänen sydämensä, joka tykytti vihasta
ja pelosta ukkoa kohtaan ja halusta tehdä mitä pikemmin jotakin
ratkaisevaa. Kaivellessaan taskuaan, katsoa tuijotti hän herkeämättä
kauppiaan pieneen, kaljuun päähän, ja pitkin hänen selkäänsä kulki
vilunväreitä...

-- Etkö jo löydä? -- kysyi äkkiä ukko vihaisesti.

-- Heti paikalla!... -- hiljaa vastasi Ilja.

Vihdoin hänen onnistui saada kukkaronsa esiin, ja hän astui aivan
tiskin viereen, kaataen siihen rahansa. Ukko katsahti niihin.

-- Sen verranko? Hm...

Hän otti hopearahat yhden kerrassaan laihojen kellertävien sormiensa
väliin, katsellen niitä tarkkaan ja mutisten itsekseen:

-- Katariinan... Annan aikuinen... Katariinan... Paavalin... samoin
tämä... ristirupla... vuodelta... kolmekymmentäkaksi... hm... piru
tietäköön, mikä se on! Heh -- tätä en huoli, se on kokonaan kulunut...

-- Näkyyhän koostakin, että se on neljännesruplanen, -- jurosti sanoi
Ilja.

-- Viidestätoista kopeekasta otan sen...

Ukko viskasi rahan tiskille ja, avattuaan nopeasti pulpettinsa
laatikon, alkoi kopeloida sitä.

Hurja raivo valtasi Iljan, hän nosti kätensä ja iski vahvalla
nyrkillään ukkoa ohimoon. Tämä lensi seinää vasten ja löi päänsä
siihen; siitä ponnahti hän rinnoilleen pulpetille ja tartuttuaan
siihen käsin kiinni, kurotti kasvonsa Iljaa kohden. Ilja näki, kuinka
hänen pienet silmänsä säikähtyneesti katsoivat, huulet liikkuivat, ja
hän kuuli ukon läpitunkevasti, käheästi kuiskaavan:

-- Sydänkäpyseni... Herran tähden...

-- Roisto! -- kähisi Ilja, tarttuen molemmilla käsillään ukon
kurkkuun. Hän puristi kovasti sitä ja pudisteli häntä, samalla kun
ukko koristen nojasi käsillään hänen rintaansa. Hänen silmänsä
tulivat punasiksi, suuriksi, niistä vuosi kyyneliä; kieli valahti
ulos suusta ja heilui sinne tänne ikäänkuin härnäten murhaajaa.
Lämmintä sylkeä valui Iljan käsille, ja ukon kurkusta kuului kähinää
ja korinaa. Hänen kylmät koukkuiset sormensa hapuilivat Iljan
kaulaa, vaan tämä hammasta purren taivutti päätään taaksepäin ja yhä
kovemmin pudisteli ukon kevyttä ruumista, nostaen hänet kohoksi. Ja
vaikka Iljaa olisi lyöty takaapäin, niin ei hän sittenkään olisi
päästänyt häntä. Tulisella vihalla ja kauhu sydämessä katsoi hän,
kuinka Poluektoff'in laimeat silmät kävivät yhä suuremmiksi, mutta
yhä lujemmin puristi hän hänen kurkkuansa. Ja sitä myöten, kuin ukon
ruumis kävi raskaammaksi, hävisi Iljan sydäntä painostava tunne.
Vihdoin päästi hän hänet ja tyrkkäsi luotaan. Kauppiaan hengetön
ruumis valahti veltosti tiskiltä lattialle.

Silloin vasta katsahti Lunjeff ympärilleen. Puodissa oli hiljaista ja
tyhjää, ja ulkona satoi sankasti lunta. Lattialla, hänen jaloissaan
oli kaksi palasta saippuaa, kukkaro ja kieppu nauhaa. Hän ymmärsi,
että ne olivat pudonneet hänen laatikostaan, nosti ne ylös ja pani
paikoilleen. Sitten kumartui hän tiskin yli ja katsahti vielä kerran
ukkoon. Hän istui lattialla tiskin ja seinän välissä; hänen päänsä
oli syvään painunut rintaa vasten, niin että vain kalju, keltanen
päälaki oli näkyvissä. Silloin keksi Lunjeff avonaisen pulpetin
laatikon, josta kiilsi kulta- ja hopearahoja, näkyi setelinippuja...
Ilosta vavahtaen, tempasi hän käteensä yhden nipun, sitten toisen,
pisti ne povelleen ja vilkasi vielä kerran pelokkaasti ympärilleen...

Kadulle astui hän verkkaan, seisahtui noin kolmen askeleen päähän
puodista, peitti huolellisesti tavaransa öljykankaalla ja läksi
liikkeelle lumen sataessa sankasti näkymättömästä korkeudesta. Hänen
ympärillään, samoin kuin hänen sisässään leijaili kylmä, harmaa
sumu, jonka läpi hänen katseensa tahtoi tunkeutua. Äkkiä tunsi
hän omituista kipua silmissään hän kosketteli niitä sormillaan ja
hämmästyneenä pysähtyi ikäänkuin hänen jalkansa olisivat jäätyneet
maahan. Hänestä tuntui, kuin hänen silmänsä olisivat pullistuneet
ulos kuopistaan kuten vanhan Poluektoff'in silmät, ja että ne
jäisivät ainaiseksi sellaisiksi, eivätkä koskaan voisi enää sulkeutua
ja jokainen voisi niistä nähdä hänen rikollisuutensa. Tuntui kuin
kaikki elämä olisi niistä kadonnut. Tunnusteltuaan silmäteriään
sormillaan, tunsi hän niissä kipua, vaan hän ei voinut sulkea luomia.
Pelko sai hänen hengityksensä seisahtumaan. Vihdoin onnistui hänen
sulkea silmänsä. Hän tuli iloiseksi pimeydestä, joka äkkiä ympäröitsi
hänet, ja niin hän, mitään näkemättä, liikkumatta seisoi paikallaan
syvään vetäen ilmaa keuhkoihinsa...

Joku tyrkkäsi häntä. Hän katsahti äkkiä ympärilleen ja huomasi
erään pitkän lyhyeen turkkiin puetun miehen kulkevan ohitsensa.
Ilja tuijotti hänen jälkeensä, kunnes tämä oli kadonnut tiheään
lumituiskuun. Sitten korjasi hän lakkiaan, ja alkoi astua edelleen
katukäytävää pitkin, tuntien kipua silmissään ja päänsä raskaaksi.
Hänen olkapäänsä vapisivat, sormet koukistuivat suonenvedon
tapaisesti, ja hänen sydämessään heräsi itsepäinen uhma, joka ajoi
pelon sieltä.

Tultuaan katujen risteykseen, huomasi hän siellä poliisikonstaapelin
harmaan olennon ja astui hiljaa, hyvin hiljaa tarkotuksetta hänen
luokseen, astui ja hänen sydämensä tykytti levottomasti...

-- On nyt aika lumipyry! -- sanoi Ilja, astuen aivan poliisin eteen
ja katsoen häntä suoraan silmiin.

-- Onpa kyllä! Nyt ilmakin lämpenee, Jumalalle kiitos! --
tyytyväisesti vastasi poliisi. Hänen kasvonsa olivat suuret punaset,
parrakkaat.

Paljonko nyt on kello? -- kysyi Ilja.

-- Katsotaan! -- Poliisi pudisti lumen hihastaan ja pisti kätensä
povelleen. Lunjeff tunsi itsensä samalla iloiseksi ja pelokkaaksi
tuon miehen läsnäollessa. Hän rupesi äkkiä nauramaan kuivasti,
väkinäisesti.

-- Mitä siinä hohotat? -- kysyi poliisi, avaten kynnellään kellonsa
kantta.

-- Mutta kyllä olet lumessa! -- huudahti Ilja.

-- Ihmekös se, kun on sellainen ilma! Kello on puoli kaksi nyt...
viittä minuuttia vailla puoli. Ihmekös se on, veikkonen... Sinä sitä
menet ravintolaan, lämpimään, vaan minun täytyy täällä tallustella
kello kuuteen asti... Onpa tuota lunta laatikossasikin...

Poliisi huokasi ja painaa napsautti kellonsa kannen kiinni.

-- Min, minä menen ravintolaan, -- sanoi Ilja, ja hymyillen
omituisesti, lisäsi:

-- Juuri tuohon ravintolaan...

-- Älä irvistele!... sanoi poliisi.

Ravintolassa istuutui Ilja ikkunan ääreen. Siitä ikkunasta -- hän
tiesi sen -- näkyi kappeli, jonka vieressä oli Poluektoff'in puoti.
Mutta nyt oli kaikki kuin valkosen vaipan sisässä. Hän katsoi
tarkkaan, kuinka lumihiuteet hiljalleen leijailivat ikkunan ohi ja
laskeutuivat maahan, peittäen kulkijain jälet kuin paksulla vaipalla.
Hänen sydämensä löi kovasti ja sukkelaan, vaan samalla kevyesti. Hän
istui ja mitään ajattelematta odotti, mitä tapahtuisi, ja aika kului
vitkaan...

Kun tarjoilija toi hänelle teetä, ei hän malttanut olla kysymättä:

-- Mitä uutta kaupungilta?

-- Lämpimämmäksi on käynyt ilma, paljon lämpimämmäksi! -- kiireesti
vastasi tarjoilija ja juoksi tiehensä.

Ilja rupesi taas odottamaan, tuntien olevansa väsynyt ja vaipuvansa
jonkinlaiseen horrostilaan. Hän kaatoi itselleen lasillisen teetä,
vaan ei juonut sitä eikä liikahtanutkaan eikä edes ajatellut mitään.
Sitten tuli hänelle äkkiä kuuma, hän aikoi avata palttonsa kaulustaa
ja kun hänen kätensä koskettivat leukaansa, vavahti hän. Hänestä
tuntui, ett'eivät ne olleet hänen kätensä, vaan jonkun toisen kylmät,
vihamieliset kädet. Hän nosti ne kasvojensa eteen ja tarkasti
huolellisesti sormia, -- kädet olivat puhtaat, vaan hänen mielestään
olivat ne kunnollisesti pestävät saippualla...

-- Poluektoff on murhattu! -- kuului joku huutavan.

Ilja hypähti tuolilta, ikäänkuin huuto olisi koskenut häntä. Muutkin
vieraat tulivat liikkeeseen ja riensivät ovelle mennessään pannen
lakkojaan päähänsä. Ilja heitti tarjottimelle kymmenkopeekkaisen,
ripusti laatikon olalleen ja seurasi yhtä nopeasti perästä.

Rahanvaihtajan puodin edustalle oli kokoontunut suuri ihmisjoukko.
Poliisikonstaapeleja juoksenteli sinne tänne ärjyen virkainnoissaan
ympärillä seisojille. Niiden joukossa oli sama partaniekka, jonka
kanssa Ilja oli puhellut. Hän seisoi ovella estämässä ihmisiä
pääsemästä puotiin katsoen heihin pelästyneillä silmillään ja
alinomaa silittäen kädellään vasenta poskeaan, joka oli punasempi
kuin oikea.

Ilja oli asettunut lähelle häntä ja kuunteli ympärillä seisovien
puhetta. Hänen vieressään seisoi pitkä mustapartainen kauppias,
jolla oli tylyt kasvot, kulmakarvojaan rypistäen kuunnellen
ketunnahkaturkkiin puetun harmaapäisen vanhuksen vilkasta kertomista.

-- Juoksupoika tulee puotiin ja luulee isäntänsä pyörtyneen. Hän
juoksee Pjotr Stepanovitsh'in luo... "Olkaa hyvä ja tulkaa meille",
sanoo hän, "herra on sairastunut". Tämä tietysti heti sinne, vaan
perille tultuaan, huomaa hän, että ukko on kuollut. Ajatelkaa
sellaista rohkeutta! Keskellä Jumalan kirkasta päivää, tällaisella
liikekadulla... kuka saattaisi uskoa.

Mustapartainen kauppias rykäsi kovasti ja jymeällä, jurolla äänellä
sanoi:

-- Se on ollut Jumalan sormi. Herra ei ole nähtävästi tahtonut ottaa
hänen katumustaan vastaan.

Lunjeff tunkeutui eteenpäin, haluten vielä kerran nähdä kauppiaan
kasvot ja kosketti häneen laatikollaan.

-- Mitä sinä tänne tunget! -- ärjäsi kauppias, tyrkäten hänet
kyynärpäällään syrjään ja vihaisesti katsoen hänen silmiinsä.

Sitten kääntyi hän uudestaan puhekumppaniinsa:

-- On kirjotettu: ei hiuskarvakaan pidä sinun päästäsi putoamaan
ilman Herran tahtoa...

-- Niin on! -- päätään nyökytellen myönsi vanhus, ja lisäsi sitten
silmää iskien puoliääneen: -- Tiettyä on, että Jumala pitää
kelvottomat muistissaan... Herra minulle anteeksi antakoon, paha on
puhua, mutta vaikeata on vaieta...

-- Ja muista minun sanoneeni, -- jatkoi tylynnäköinen kauppias, --
murhaajaa ei saada kiinni... Saathan nähdä...

Lunjeff hymähti. Kuunnellessaan tuota keskustelua, tuntui hänestä
kuin hän olisi saanut uutta voimaa ja uutta rohkeutta rintaansa.
Ja jos joku sillä hetkellä olisi kysynyt häneltä: "Sinäkö murhasit
hänet?" tuntui hänestä siltä, että hän arastelematta ja varmasti
olisi vastannut: "minä..."

Sellaisilla tunteilla tunkeutui hän joukon läpi ja asettui seisomaan
poliisikonstaapelin viereen. Tämä katsahti häneen, vihaisesti
tyrkkäsi häntä olkapäähän ja ärjäsi:

-- Minne matka? Mitä on sinulla täällä tekemistä, häh? Mene tiehesi.

Ilja väistyi takaperin ja horjahti lähellä seisovien päälle. Hän sai
vielä tyrkkäyksen, ja joku huusi:

-- Antakaa hänelle aika paukku!

Silloin jätti Lunjeff tungoksen ja istuutui kappelin rappusille
mielessään nauraen kaikille noille ihmisille. Hän kuuli lumen
narsketta joukon jaloissa ja hiljaista puhetta, josta erotti
yksityisiä huudahduksia:

-- Että sen roiston piti tehdä tekonsa juuri minun vahtivuorollani...

-- Kaupungin suurin koronkiskuri hän oli...

-- Sataa niin tavattomasti... puoti on syvennyksessä... en näe
mitään...

-- Ihmisiä nylki ihan armottomasti...

-- Mutta olihan hän kuitenkin ihminen, säälittää hän minua...

-- Tietysti, tietysti... Voi häntä sääliä...

-- Kaikki ovat ahnaita, ei kukaan saa koskaan tarpeekseen...

-- Katso, katso -- tuossa tulee hänen vaimonsa...

-- Kas vaan...

-- Voi sitä raukkaa! -- huokasi kuuluvasti repaleisiin puettu
talonpoika.

Lunjeff nousi seisomaan ja näki, että leveästä kuomireestä nousi
vaivaloisesti vanha, lihava naishenkilö puettuna saloppiin ja musta
huivi päähän kiedottuna. Piiripoliisikomisarius ja vielä muuan
toinen, punaviiksinen herra tukivat häntä kainaloista.

-- Voi, hyvät ystävät... -- kuului hänen vapiseva, pelästynyt
äänensä, ja kaikki seisojat ympärillä vaikenivat.

Ilja katsoi häneen ja ajatteli Olympiadaa...

-- Eikö hänen poikansa ole täällä? -- hiljaa kysyi joku.

-- Moskovassa kuuluu olevan...

-- Ukon kuolema taitaa olla hänelle mieleinen asia...

-- Kuinkas muuten!

Lunjeff kuunteli noita puheita ja häntä pöyristytti. Hänestä kyllä
tuntui hyvältä, ett'ei kukaan säälinyt Poluektoff'ia, vaan samalla
näyttivät hänestä kaikki muut, paitsi tuo mustapartainen kauppias,
tyhmiltä vieläpä vastenmielisiltäkin. Kauppiaassa oli jonkinlaista
uskon varmuutta ja ankaruutta, vaan kaikki muut seisoivat kuin kannot
metsässä, tyytyväisinä sulatellen vahingoniloaan.

Hän odotti siksi, kunnes kauppiaan ruumis oli kannettu pois puodista,
ja läksi sitten kotiin väsyneenä, viluissaan, vaan tyynenä.
Tultuaan kotiin, sulkeutui hän huoneeseensa ja rupesi lukemaan
rahoja. Kahdessa hipussa oli kummassakin viisisataa ruplaa pienissä
seteleissä, kolmannessa kahdeksansataaviisikymmentä ruplaa. Oli
myös pieni nippu kuponkeja, mutta niitä ei hän laskenut. Hän kääri
kaikki rahat paperiin ja rupesi pää käden nojassa miettimään, mihin
hän ne kätkisi. Sitä miettiessään tunsi hän, että hänen päänsä
tuntui tavattoman raskaalta ja että häntä nukutti. Hän päätti kätkeä
rahat ullakkoon ja läksi heti sinne kantaen paperikääröään kädessä.
Eteisessä kohtasi hän Jaakon.

-- Kah, johan sinä olet tullut kotiin! sanoi Jaakko.

-- Jo tulin...

-- Olet kalpea... oletko sairas?

-- En voi oikein hyvin...

-- Mitä sinulla on kädessäsi?

-- Mitäkö minulla on kädessäni? -- kuului Iljan huulilta. Ja
äkkiä hän hätkähti, pelästyen, että hän olisi voinut ilmaista
salaisuutensa, ja sanoi kiireesti, kääröä ilmassa huiskauttaen:

-- Nauhaa siinä on... ei muuta...

-- Tuletko teelle? -- kysyi Jaakko.

-- Minäkö? Heti tulen, heti...

Ja hän kulki nopeasti etehisen poikki horjuvin askelin ja hänen
päänsä oli sekava ja raskas kuin juopuneella. Mutta rappusia
ullakkoon noustessaan astui hän jo hyvin varovasti, peläten saavansa
aikaan jyryä ja kohtaavansa jonkun. Kun hän oli kaivanut rahat
multaan, savutorven viereen, näytti hänestä äkkiä, kuin ullakon
nurkassa, pimeässä, olisi joku piilossa ja katsoisi hänen työtään.
Hänen teki mielensä viskata tiilellä sinne, vaan hän malttoi
kuitenkin mielensä ja hiljaa laskeutui alas. Hän ei tuntenut enää
pelkoa oli, kuin hän olisi kätkenyt sen rahojen kanssa ullakkoon, --
vaan sen sijaan valtasi hänet raskas epäilys.

"Minkätähden murhasin hänet?" -- kysyi hän itseltään.

Hänen tullessaan kellarikerrokseen otti hänet vastaan Masha, joka
puuhasi teekeittiön kanssa, iloisella huudahtuksella:

-- Kas, kuinka aikaiseen tulet tänään?

-- Lunta sataa, -- sanoi hän. Ja heti lisäsi kiukkuisesti:

-- Mitä aikaiseen? Tulin, kuten tavallisesti... kun on aika tulla...
Näethän, että on jo vallan pimeä...

-- Täällä on keskipäivälläkin pimeä... Minkätähden huudat?

-- Sentähden huudan, että te jokainen olette kuin urkkijoita, --
aikaiseen tulit, mihin menet, mitä sinulla on kädessäsi?... Mitä tuo
kaikki teitä liikuttaa?

Masha katsoi terävästi häneen ja virkkoi moittien:

-- Ai, ai, Ilja, kuinka olet tullut ylpeäksi!...

-- Piru teidät vieköön, -- kirosi Ilja, istuessaan pöydän ääreen.
Masha tunsi itsensä loukatuksi, kääntyi pois ja rupesi puhaltamaan
teekeittiön vetotorveen. Pieni ja hento kun hän oli, pudisteli hän
tavantakaa mustia kiharoitaan, ryki ja siristi silmiään savulta.
Hänen kasvonsa olivat laihat, silmien ympärillä olevat mustat juovat
lisäsivät niiden kiiltoa. Hän muistutti niitä kukkia, jotka kasvavat
puutarhojen hoidotta jääneissä kolkissa, rikkaruohojen seassa.

Ilja katsoi häneen ja mietti, että tuokin tyttö elää vallan yksin
tässä maanalaisessa kuopassa, tekee työtä kuin täysikasvuinen,
ett'ei hänellä ole mitään iloa ja tuskinpa hän koskaan löytäneekään
elämässään iloa, vaan samalla tavalla elää ikänsä loassa ja tässä
ahdistavassa köyhyydessä. Mutta hän saattoi nyt, jos halusi,
elää kuten aina oli toivonut, -- puhtaasti, rauhallisesti. Sitä
ajatellessaan tuli hän iloisemmaksi, mutta samalla tunsi hän itsensä
syylliseksi Mashan suhteen.

-- Masha! -- huudahti hän äkkiä ystävällisesti.

-- Mitä, sinä... ilkiö!... -- vastasi tämä.

-- Kuule... minä... olen huono ihminen, -- sanoi Ilja, ja Hänen
äänensä vavahti, samalla kun hän mielessään mietti, sanoako hänelle
kaikki tai olla sanomatta?

Masha ojensihe suoraksi ja hymyillen katsahti häneen.

-- Kukaan ei ole sinua kurittanut, siinä vika!...

-- Ei, odotahan! -- huudahti Ilja.

-- En minä jouda odottamaan, -- sanoi Masha juosten hänen luoksensa
ja rukoilevasti jatkaen kiireesti.

-- Kuule, Ilja-kulta, -- pyydä sinä setääsi ottamaan minut mukaansa,
pyydäthän! Olen sinulle niin kiitollinen, jos sen teet!

-- Minne? -- väsyneesti kysyi Lunjeff ollen ajatuksissaan ja oikein
ymmärtämättä häntä.

-- Mukaansa, ystävä rakas! Pyydäthän? Hän pani kätensä ristiin ja
seisoi hänen edessään kyyneleet silmissä.

-- Kuinka hauskaa olisi! -- sanoi tyttö huoaten. -- Kulkea
keväällä... ketoja ja metsijä... yhä kauemmaksi! Päivät päästään,
ajatteles sitä, untakin näen yöllä, että kuljen... Hyvä ystävä, sano
sedällesi, että hän ottaisi minut mukaansa! Hän kyllä noudattaa
pyyntöäsi! En syö hänen leipäänsä... kerjään armopaloja! Kyllä
minulle annetaan, sillä olen niin pieni... Iljusha! Tahdotko tehdä
sen? Suutelen kättäsi siitä!...

Ja äkkiä tarttui hän Iljan käteen ja kumartui sitä suudellakseen.
Ilja tyrkkäsi hänet pois ja hypähti ylös tuolilta.

-- Hullu! -- huusi hän. -- Mitä teet? Minä olen kuristanut ihmisen...

Hän pelästyi omia sanojaan ja heti lisäsi:

-- Ehkä... ehkä olen paljon pahaa tehnyt näillä käsillä ja sinä
tahdot suudella niitä?

-- Entä sitten! -- sanoi Masha, tullen hyvin lähelle häntä: -- Entä
sitten, jos suutelisinkin! Petruha on paljon huonompi sinua, ja
kuitenkin suutelen hänen kättään joka palasta, minkä hän antaa...
Minusta on se kyllä vastenmielistä, mutta hän tahtoo ja minä
suutelen. Kaupantekijäisiksi näpistelee hän vielä... hävytön!

Sentähdenkö, kun hän oli lausunut nuo kauheat sanat tai siksikö,
ett'ei hän ollut sanonut kaikkea, tunsi Ilja mielensä äkkiä kevyeksi
ja iloiseksi. Hän hymyili ja sanoi hiljaa ja ystävällisesti tytölle:

-- Olkoon menneeksi, koetan taivuttaa setää! Olen varma, että hän
suostuu! Lähdet hänen kanssaan toivioretkelle... Rahaakin annan
sinulle... ja sedänkin käsken antamaan...

-- Kuinka hyvä sinä olet! -- huudahti Masha, heittäytyen hänen
kaulaansa.

-- Herkeä! Et saa niin tehdä! -- totisena sanoi Ilja. Kun minä kerran
olen sanonut, että menet, niin asia on päätetty. Rukoiletko minun
puolestani, Masha?...

-- Sinunko puolestasi? Jumalani!

Ovessa näkyi Jaakko ja kysyi ihmetellen Mashalta:

-- Mitä sinä huudat? Pihalle asti kuuluu...

-- Jasha! -- iloissaan huudahti tyttö. Minäkin lähden toivioretkelle!
Hyvästi! Ilja on luvannut taivuttaa kyttyräselän ottamaan minut
mukaansa... ja kyllä hän sen tekee!

Ja hän nauroi iloisesti.

-- Luuletko, että hän huolii Mashaa? miettivästi kysyi Jaakko
ystävältään.

-- Miks'ei hän huolisi? Masha ei ole hänen tiellään... Ja tytölle
se on hyväksi. Katso, miltä hän näyttää -- paremmin haamulta kuin
ihmiseltä...

-- Niinpä niin! -- sanoi Jaakko ja vaikeni. Sitten hän hiljaa vihelsi.

-- Mitä sinä nyt? -- kysyi Ilja.

-- Jo tuli loppu minusta! Jään tänne aivan yksin, kuin kuu
taivaalle...

-- Hanki itsellesi lapsenhoitaja! -- nauraen neuvoi Ilja.

-- Rupean juomaan, -- virkkoi päätään pudistaen Jaakko.

Masha katsahti häneen ja pää rintaa vasten painettuna meni ovelle.
Sieltä sanoi hän surullisen moittivasti:

-- Voi, kuinka olet heikko, Jaakko!

-- Entä te vahvat kun heitätte ystävänne oman onnensa nojaan!...
Luuletteko minun voivan elää ilman teitä?

Hän istuutui juron näköisenä toiselle puolelle pöytää, Iljaa
vastapäätä, ja sanoi:

-- Mutta jos minäkin kaikessa hiljaisuudessa läksisin Terentin
mukaan? Mitä siitä sanot?

-- Lähde, lähde... Minä sinun sijassasi läksisin...

-- Kyllähän sinä! Mutta isä lähettäisi poliisin hakemaan minua...

He olivat jokainen ääneti. Sitten alkoi Jaakko teeskennellyllä
iloisuudella:

-- Mutta juovuksissa on kuitenkin suloista olla! Ihminen ei silloin
mitään ymmärrä eikä mitään ajattele... ja on tyytyväinen...

Masha asetti teekeittiön pöydälle ja sanoi päätään pudistaen:

-- Häpeä toki!

-- Sinä et voi puhua tästä asiasta mitään! -- huudahti Jaakko
vihaisesti. -- Sinun isäsi ei välitä sinusta mitään, saat tehdä, mitä
tahdot... elää, kuinka haluttaa...

-- Onpa elämäkin! -- vastasi Masha. Mieluummin pakenisin tieheni,
enkä vilkaisikaan taakseni...

-- Kaikkien meidän elämä on vaikeata! hiljaa virkkoi Ilja, vaipuen
uudestaan mietteisiinsä.

Sitten taas alkoi Jaakko puhua katsoa tuijottaen ikkunaan.

-- Kunpa pääsisikin pois täältä, johonkin kauaksi... ja saisi istua
joen rannalla, metsäisellä törmällä ja ajatella jos jotakin...

-- Olisipa se tyhmä keino loitota elämästä! -- äreästi virkkoi Ilja.

Jaakko katsahti tutkivasti hänen kasvoihinsa ja sanoi arasti:

-- Tiedätkö, että olen löytänyt erään kirjan...

-- Minkälaisen?

-- Vanhanaikuisen... nahkakansisen... Näöltään on se kuin psalttari,
ja luultavasti on se kerettiläiskirja. Ostin sen muutamalta
tataarilta seitsemästäkymmenestä kopeekasta...

-- Mikä sen nimi on? -- kysyi välinpitämättömästi Ilja. Hänen ei
lainkaan tehnyt mielensä puhua, vaan hän tunsi, että äänettömyys
näyttäisi omituiselta, ja siksi pakotti hän itsensä tekemään
kysymyksiä Jaakolle.

-- Nimilehteä ei siinä ole jälellä, -- kertoi Jaakko ääntään
alentaen, -- vaan siinä kerrotaan kappalten synnystä. Sitä on vaikea
lukea... Siinä kerrotaan, että ensimäinen, joka on tutkinut kappalten
syntyä, oli Thales Miletolainen, hän sanoi, että kaikki oleva syntyy
vedestä ja että Jumala asuu elinvoimana kussakin kappaleessa. Ja
sitten oli muuan jumalaton Diagoras, joka opetti, ett'ei ollut
olemassa mitään Jumalaa -- hän ei siis uskonut Jumalaan. Ja vielä
oli muuan Epikuros, joka arveli, että Jumala tosin oli olemassa,
vaan ett'ei Hän välittänyt ihmisistä sen enempää eikä pitänyt heistä
huolta. Se tahtoo sanoa, elä, kuinka tahdot, mistään huolimatta...

Ilja nousi tuoliltaan otsa rypyssä, ja sanoi, keskeyttäen toverinsa
latelut:

-- Pitäisi antaa sinulle kalloosi mokomasta kirjasta!

-- Minkätähden! -- kummastuneena huudahti Jaakko.

-- Sentähden, ett'et sitä enää lukisi! Hullu! Ja sen kirjan on
kirjottanut toinen hullu!

Lunjeff kiersi pöydän ympäri Jaakon luo, kumartui istuvan toverinsa
puoleen ja alkoi puhua vihaisen kiihkeästi, aivan kuin vasaralla
Jaakon suureen päähän takoen.

-- Jumala on olemassa! Hän näkee kaikki! Hän tietää kaikki! Paitsi
Häntä ei ole ketään! Elämä on olemassa koetusta varten, -- tokko
voimme vastustaa syntiä vai emmekö? Jollemme voi, kohtaa meitä
rangaistus... varmasti saamme odottaa sitä! Mutta älkäämme sitä
odottako ihmisiltä -- vaan Häneltä!... Ymmärrätkö? Saat nähdä, että
niin käy!

-- Seis! -- huusi Jaakko. -- Olenko minä? sitten sitä sanonut?

-- Samantekevää minusta! Mikä minun tuomarini sinä olet, häh? --
huusi Lunjeff, kalpeana raivosta, joka hänet äkkiä oli vallannut, --
Ei hiuskarvakaan putoa päästäsi ilman Hänen tahtoaan! Kuuletko! Ja
jos minä olen langennut syntiin, on se tapahtunut Hänen tahdostaan!
Pässinpää!

-- Oletko järjiltäsi, vai? -- painautuneena seinää vasten huudahti
Jaakko pelästyneenä. Mihin syntiin olet langennut?

Lunjeff kuuli kuin hunnun läpi tuon kysymyksen, ja hänestä tuntui,
kuin kylmä tuulahdus olisi käynyt häneen. Hän katsahti epäluuloisesti
Jaakkoon ja Mashaan, joka viimeksi mainittukin oli tullut
levottomaksi hänen kiihtyneistä huudoistaan.

-- Esimerkkinä puhun, -- ontosti sanoi hän, istuutuen paikalleen.

-- Sinä et voi hyvin, -- sanoi arasti Masha.

-- Silmäsikin ovat laimeannäköiset, -- lisäsi Jaakko, tarkastaen
hänen kasvojansa.

Ilja tahtomattaan pyyhkäsi kädellään silmiään ja hiljaa vastasi:

-- Ei se ole mitään... kyllä se ohi menee.

Hetken päästä tunsi hän ei kauemmin voivansa olla ystäviensä
seurassa, ja kieltäytyen teestä, läksi huoneeseensa.

Tuskin oli hän ennättänyt laskeutua vuoteellensa, kun tuli
Terenti-setä huoneeseen. Siitä lähtien, kun kyttyräselkä oli
päättänyt lähteä pyhiin paikkoihin syntejään anteeksi anomaan,
oli hänen kasvoilleen ilmestynyt loiste, ikäänkuin hän olisi jo
tuntenut esimakua siitä ilosta, jonka synneistä vapautuminen tuottaa.
Hymyillen, hiljaa astui hän veljenpoikansa vuoteen ääreen ja
sormiellen harvaa partaansa, sanoi ystävällisesti:

-- Vähän aikaa sitten näin sinun tulevan kotiin... ja mietin: annapa
lähden hiukan juttelemaan hänen kanssansa!... Emmehän enää kauan saa
olla yksissä!...

-- Lähdetkö siis todellakin matkaan? kysyi Ilja jurosti.

-- Kun vaan ilmat lämpenevät, niin heti lähden... Pääsiäisen
edusviikolla tahtoisin jo olla Kijev'issä...

-- Niin vainen! Ota Mashutka mukaasi...

-- Mitä ihmeitä! -- huudahti kyttyräselkä, tehden kädellään kieltävän
liikkeen.

-- Kuule sinä! -- lujasti sanoi Ilja. Hänellä ei ole täällä mitään
tekemistä... ja lisäksi on hän siinä ijässä... Jaakko, Petruha... ja
niin edespäin... ymmärrätkö? Tämä talo on kuin turmiola kaikille...
kirottu talo! Antaa hänen lähteä... ehkä ei hän koskaan palaa
takaisin.

-- Mutta kuinka voin ottaa hänet mukaani? -- sanoi Terenti
vaikeroiden.

-- Voit kyllä! -- itsepäisesti väitti Ilja. Sen satasen, jonka
lupasit minulle, saat käyttää hänen hyväksensä... Minä en tarvitse
sinun rahojasi... ja hän voi rukoilla edestäsi... Hänen rukouksensa
on suuriarvoinen. Kyttyräselkä rupesi miettimään ja sanoi hetken
päästä:

-- Suuriarvoinen on... n-niin! Olet aivan oikeassa! Rahoja en voi
ottaa sinulta... Ne sinä saat, kuten on sovittu... Mitä Mashaan
tulee, niin ajattelen vielä asiaa...

Terentin silmät rupesivat loistamaan, kun hän, kumartuen Iljan
puoleen, ihastuksissaan, kuiskaten sanoi:

-- Jospa tietäisit, minkä miehen tapasin eilen! Kuuluisan miehen --
Pjotr Vasiljitshin. Etkö ole koskaan kuullut puhuttavan raamattuun
hyvin perehtyneestä, viisasta Sisoff'ista? Ei kukaan muu kuin Herra
lähettänyt häntä luokseni... vapauttaaksensa sieluni kaikesta
epäilyksestä Herran armoon minua syntistä kohtaan...

Ilja makasi ääneti. Hän toivoi, että setä poistuisi mitä pikemmin.
Puoliksi suletuilla silmillään katseli hän ikkunaan ja näki edessään
ulkohuonerakennuksen korkean, pimeän seinän.

-- Puhuimme hänen kanssaan synnistä ja sielun pelastuksesta, --
innostuneesti kuiskasi Terenti. -- Hän sanoi: kuten taltta tarvitsee
hiomista, tullakseen teräväksi, samoin tarvitsee ihminenkin
syntiä, että hänen sielunsa murtuisi, ja hän sen sitten toisi
kaikkiarmollisen Herran jalkojen eteen...

Ilja katsahti setäänsä ja kysyi ilkeästi hymyillen:

-- Onko raamattuun perehtynyt ystäväsi saatanan näköinen?

-- Kuinka saatat puhua niin! -- huudahti Terenti, hypähtäen
loitommalle hänestä. -- Hän on jumalaapelkääväinen mies... paljon
kuuluisampi kuin isoisäsi Antipa... Voi, sinua!

Ja hän pudisti moittivasti päätänsä ja maiskutti suutaan.

-- Entä sitten? Mitä hän vielä sanoi? kysyi Ilja raa'asti ja
vihaisesti.

Ja äkkiä rupesi hän nauramaan kuivasti puisevasti. Hänen setänsä
väistyi hämmästyneenä askeleen takaperin ja kysyi:

-- Mikä sinua vaivaa?

-- Ei mikään. Sattuvasti sanoi raamatuntuntijasi... Se oli kuin
minulle aiottu... Aivan kun minun suustani!

Hän vaikeni, katsoi setäänsä terävästi silmiin ja käännähti seinään
päin.

-- Vielä sanoi hän, -- alkoi Terenti uudestaan, aivan kuin varovasti
tunnustellen eteensä, -- että synti antaa sielulle siivet, jotka
kantavat sen Korkeimman istuimen eteen...

-- Tiedätkö, että sinäkin näöltäsi suuresti muistutat saatanaa! --
äkkiä keskeytti hänet Ilja, nauraen hiljaa.

Kyttyräselkä istui kauhusta ja suuttumuksesta aivan jäykkänä. Mutta
Ilja nousi vuoteelleen istumaan, tyrkkäsi kädellään setäänsä kylkeen
ja virkkoi jurosti:

-- Väistypäs!

Terenti hypähti äkkiä seisoalleen ja asettui keskelle huonetta,
tylsästi katsoen veljenpoikaansa, joka istui vuoteella, nojaten
käsillään siihen, hartijat koholla ja pää syvään rintaa vasten
painuneena.

-- Mutta joll'en minä tahdo katua? -- uhmailevasti kysyi Ilja. -- Jos
minä ajattelen näin: en tahtonut tehdä syntiä... kaikki tapahtui kuin
itsestään... Jumalan tahdosta... miksi olisin levoton? Hän tietää
kaikki, ohjaa kaikki... Jollei Hän olisi tahtonut sitä tapahtuvaksi,
olisi Hän pidättänyt minua siitä. Mutta Hän ei pidättänyt... olin
siis oikeutettu tekooni. Kaikki ihmiset elävät vääryydessä, vaan kuka
heistä katuu?... Mitä siihen sanot?

-- En ymmärrä sanojasi, -- Herra sinua armahtakoon! -- alakuloisesti
sanoi Terenti ja huokasi.

Ilja hymähti.

-- Kun et minua ymmärrä, niin älä minun kanssani puhukaan...

Hän painautui uudestaan vuoteelle, sanoen sedälleen:

-- Tuntuu, kuin en olisi terve...

-- Sitä minäkin...

-- Tahdon nukkua... mene sinä pois...

Kun Ilja oli jäänyt yksin, tuntui hänestä, kuin hänen päässään olisi
vihuri temmeltänyt. Kaikki, mitä hän näinä muutamina viime tunteina
oli kokenut, oli sekottunut yhteen kuumaksi tukehuttavaksi höyryksi,
joka poltti hänen aivojansa. Ja oli, kuin hän jo kauan olisi ollut
sellaisessa tuskallisessa tilassa, kuin hän ei olisi vasta tänään
murhannut ukkoa, vaan jo kauan sitten.

Hän sulki silmänsä ja makasi liikkumatta; hänen korvissaan yhä soi
ukon kimakka ääni:

-- Etkö jo löydä?

Ja vielä oli hän kuulevinaan hänen kahinansa:

-- Sydänkäpyseni... Herran tähden... Mustapartaisen kauppiaan karkea
ääni, Mashan liikuttava pyyntö, vanhan kerettiläiskirjan sanat ja
hurskaan raamatuntuntijan puhe vuorottelivat toisiansa. Hänestä
tuntui kuin kaikki horjuisi hänen allaan, olisi epätasaisessa
liikkeessä, joka veti häntä syvyyteen. Pelkoa ei hän tuntenut, vain
rauhan tarvetta, häntä halutti nukkua pian, unhottaa kaikki. Ja hän
nukkui...

Kun hän heräsi aamulla, näki hän ikkunan vastapäisestä kirkkaasti
valaistusta seinästä, että ulkona oli auringonpaisteinen pakkas-ilma.
Hänen päänsä oli raskas, vaan sydämessä vallitsi rauha. Hän muisteli
kaikkia edellisen päivän tapahtumia ja ikään kuin tunnusteli
itseänsä ja tunsi nyt tietävänsä, kuinka hänen tuli käyttäytyä.
Puolen tunnin kuluttua hän jo kulki auringonpaisteisella kadulla,
laatikko rinnallaan, siristäen silmiään kiiltävältä lumelta ja
katsoen rauhallisesti vastaantuleviin. Kulkiessaan kirkon ohi,
otti hän tapansa mukaan lakin päästään ja teki ristinmerkin. Hän
risti silmänsä myös Poluektoff'in suljetun puodin vieressä olevan
kappelin kohdalla ja kulki edelleen tuntematta pelkoa tai sääliä.
Päivällä luki hän ravintolassa istuessaan eräästä lehdestä uutisen
rahanvaihtajan julkeasta murhasta. Tultuaan sanoihin "poliisi on
ryhtynyt tarmokkaihin toimenpiteisiin murhaajan kiinni saamiseksi",
hän hymyillen pudisti kieltävästi päätään; hän näet oli varmasti
vakuutettu, ett'ei syyllistä tavata koskaan, joll'ei hän itse tahdo
ilmottautua...

       *       *       *       *       *

Saman päivän iltana toi Olympiadan palvelija Iljalle kirjeen, joka
sisälsi:

"Ole kello yhdeksän Kusnetskaja-kadun kulmassa, saunan luona".

Luettuaan kirjeen, tuntui hänestä, että kaikki hänen sisässään
vapisee ja puristuu kokoon kuin kylmästä. Hän oli taas näkevinään
rakastettunsa kasvoilla halveksivan ilmeen ja kuulevinaan hänen
terävät, loukkaavat sanansa:

-- Miks'et voinut tulla sopivampaan aikaan?

Hän tarkasteli kirjettä, voimatta käsittää, minkätähden Olympiada
kutsui häntä. Sitten rupesi se häntä pelottamaan, ja hänen
sydämensä sykki levottomasti. Yhdeksän aikaan illalla saapui hän
kohtauspaikalle ja nähtyään useiden saunan lähistöllä kävelyllä
olevien naisien joukossa Olympiadan kookkaan vartalon, tuli hän vielä
levottomammaksi. Olympiada oli pukeutunut vanhaan turkkiin ja päänsä
oli hän peittänyt huivilla, niin että vaan silmät olivat näkyvissä.
Ilja seisahtui ääneti hänen eteensä.

-- Lähdetään! -- sanoi Olympiada ja lisäsi kuiskaten: nosta kaulurisi
pystyyn...

He kulkivat saunan käytävää pitkin, kääntäen, kuin häveten, kasvonsa
poispäin, ja katosivat Olympiadan tilaamaan saunakammariin. Tämä
riisui heti huivin, päästään ja nähdessään hänen rauhalliset,
pakkasen piinaamat, kasvonsa, tuli Ilja heti rohkeammaksi. Mutta
samalla tuntui hänestä vastenmieliseltä nähdä hänet tyynenä.
Olympiada istuutui hänen viereensä sohvalle ja sanoi, ystävällisesti
katsoen hänen silmiinsä:

-- Kuulehan, oikkuni, kun meidät pian kutsutaan tutkintatuomarin
eteen...

-- Minkätähden? -- kysyi Ilja, pyyhkien kämmenselällä kuuraa
viiksistään.

-- Kuinka hän nyt tekeytyy tyhmäksi!... Aivan kuin ei mitään
tietäisi!... -- huudahti Olympiada hiljaa ivallisesti.

Sitten rypisti hän kulmiaan, ja kuiskaten sanoi totisesti:

-- Tiedätkö, että tänään kävi luonani salapoliisi! Mitä siitä sanot?

Ilja katsahti häneen ja virkkoi kuivasti:

-- Mitä se minua liikuttaa? Mitä tekemistä minulla on sinun
salapoliisiesi tai muiden kanssa. Sano suoraan, minkätähden olet
kutsunut minut tänne ja lisäksi tällaisia varovaisuuskeinoja käyttäen:

Olympiada vilkaisi häneen ja halveksivasti hymyillen, sanoi:

-- Kas vaan! Sinä siis loukkaannuit!... Mutta sitä en nyt jouda
ajattelemaan... Kuule, -- jos tutkintatuomari kutsuu sinut
kuulusteluun ja kyselee, milloin olet tutustunut minuun, oletko
ollut usein luonani, -- puhu kaikki totuuden mukaisesti...
yksityiskohtaisesti, -- kuuletko?

-- Kuulen... -- sanoi Ilja ja hymähti.

-- Ja jos hän sitten kysyy ukosta jotakin, niin sano, ett'et ole
häntä nähnyt. Et koskaan!

Et tiedä mitään hänestä. Et ole edes kuullut, että minua joku
elättää... ymmärrätkö?

Olympiada katsoi terävästi ja läpitunkevasti Iljaan. Hänestä tuntui,
että hänen mieleensä tuli ilkeä ajatus ja hän nautti siitä. Hänestä
näytti, että Olympiada pelkäsi häntä; ja hänen teki mielensä häntä
kiusata. Hän siristi silmiään ja katsoen häneen, alkoi hiljaa,
sanaakaan sanomatta, nauraa. Silloin Olympiadan kasvot vavahtivat,
kalpenivat, ja hän siirtyi kauemmaksi Iljasta, kysyen kuiskaten:

-- Mikä sinulla on? Mitä katsot? Ilja! Ilja!

-- Sanopas minulle, -- kysyi Ilja ilkkuen nauraen, -- minkätähden
pitäisi minun valhetella? Olenhan nähnyt ukon luonasi, olen kyllä!

Ja nojaten pöydän marmorikanteen, jatkoi hän äkillisen kiukun
valtaamana, verkkaan:

-- Kun hänet silloin näin, ajattelin: tuo se nyt on, joka on onneni
tiellä, tuo se nyt on elämäni hävittäjä! Ja joll'en olisi kuristanut
häntä silloin...

-- Sinä valhettelet! -- huusi Olympiada, lyöden kämmentänsä pöytään.
Valhettelet! Hän ei ollut onnesi tiellä...

-- Kuinkas muuten? kysyi Ilja jurosti.

-- Hän ei koskaan ollut. Olisit vähänkään viitannut sinne päin,
niin häntä ei olisi ollut. Enkö monesti sanonut, että aina saatoin
ajaa hänet tiehensä? Mutta sinä vaieten hymyilit... Et ole koskaan
rakastanut minua todellisesti!... Sinä itse, omasta tahdostasi, olet
jakanut minut hänen kanssaan... kunnoton!

-- Vaikene! -- huusi Ilja. Hän nousi sohvalta seisomaan, vaan
istuutui uudestaan, aivankuin Olympiadan moite olisi murtanut hänen
voimansa.

-- En tahdo vaieta! -- sanoi Olympiada lujasti. -- Minä rakastin
sinua, sillä sinä olit nuori, reipas, kunnon poika... Mutta mitä olet
sinä tehnyt minulle? Oletko sanonut minulle: valitse, Olympiada,
hänkö vai minä? Sanoitko sitä? Et, sinä olit samanlainen rakastunut
koiras, kuin kaikki muutkin...

Ilja vavahti kuullessaan tuon loukkauksen. Hänen silmissään musteni
kaikki, hän puristi nyrkkiä ja hypähti ylös.

-- Kuinka uskallat...?

-- Aiotko lyödä minua? Lyö! -- huusi Olympiada, silmät uhkaavasti
hehkuen. -- No, lyö, lyö! Silloin avaan paikalla oven ja huudan, että
sinä olet murhannut hänet minun kehotuksestani. No, lyö nyt minua!

Ilja pelästyi ensin, vaan pelko hipaisi vain sydäntä ja katosi.
Hänen oli vaikea hengittää, aivankuin näkymättömät kädet olisivat
puristaneet hänen kurkkuansa.

Hän istahti uudestaan sohvalle ja, vähän vaiti oltuaan, rupesi
väkinäisesti nauramaan. Hän näki, kuinka Olympiada puri huuliaan ja
ikäänkuin etsi jotakin silmillään likaisesta huoneesta, joka oli
täynnä lämpimiä vesihöyryjä ja saippuan hajua. Hän istahti saunaan
johtavan oven viereen sohvalle, painoi päänsä alas ja sanoi:

-- Naura, naura, perkele!

-- Niin aionkin...

-- Kun sinut ensikerran näin, välähti mielessäni: hän on oikea... hän
auttaa minua...

-- Lipa! -- hiljaa sanoi Ilja.

Olympiada istui liikkumatta eikä vastannut mitään.

-- Lipa! -- toisti Lunjeff ja tuntien kuin lentävänsä päistikkaa
johonkin kuiluun, lisäsi:

-- Minä kuristin ukon... jumalauta, minä sen tein!

Olympiada vavahti, nosti päänsä ja katsoi häneen suurin silmin.
Sitten rupesivat hänen huulensa vavahtelemaan ja vaikeasti
hengittäen, sanoi hän:

-- Tyhmä poika! Kuinka hän peljästyi!...

Ilja ymmärsi, että hän itse oli pelästynyt hänen sanojaan, mutta ei
kuitenkaan tahtonut uskoa niitä tosiksi. Hän nousi ylös, astui hänen
luoksensa ja istuutui hajamielisenä hänen viereensä. Äkkiä tarttui
Olympiada hänen päähänsä, painoi sen rintaansa vasten ja suudellen
hänen hiuksiaan, kuiskasi valittavasti:

-- Iljushka, Iljushka! Minkätähden loukkaat minua? Olenhan ollut niin
iloinen siitä, että tuo vanha konna murhattiin...

-- Sen tein minä, -- sanoi Ilja.

-- Vaikene! -- huudahti Olympiada levottomasti. Olen hyvin iloinen,
että hänet surmattiin... Samoin pitäisi kaikille käydä, jotka ovat
koskeneet minuun! Sinä yksin olet ollut ihminen minua kohtaan... sinä
olet ensimmäinen, jonka olen tavannut eläessäni... sinä, rakastettuni!

Ilja tunsi noiden sanojen vielä enemmän lähentävän häntä häneen; hän
painoi kasvonsa kovasti hänen rintaansa, ja vaikka hänen oli vaikea
hengittää, niin ei hän voinut irtautua Olympiadasta, sillä hän tunsi,
että hän oli ainoa läheinen henkilö hänelle ja että hän nyt enemmän
kuin koskaan tarvitsi häntä.

-- Kun seisot edessäni puhtosena, raittiina, voimakkaana kuin nuori
tammi... ja vihastuneena katsot minuun... silloin tunnen koko kurjan
elämäni. Ja juuri sentähden rakastan sinua enemmän silloin, kuin
koskaan, ylpeytesi tähden rakastan...

Hänen suuret kyyneleensä tippuivat Lunjeff'in kasvoille ja
tuntiessaan niiden kosketuksen, puhkesi hän itsekin itkuun.

Olympiada nosti hänen päänsä rinnaltaan, suuteli hänen kosteita
silmiään, poskiaan ja huuliaan, ja sanoi:

-- Tiedän, että vaan kauneuteni vetää sinua puoleensa... mutta
sydämellä et minua rakasta, vaan mielessäsi tuomitset minua... Et voi
antaa minulle elämääni anteeksi... etkä uskoa...

-- Älä puhu hänestä, -- sanoi Ilja. Hän pyyhki kasvojaan Olympiadan
huivilla ja nousi tyynesti seisomaan.

-- Tulkoon mitä tahansa! -- hiljaa ja lujasti sanoi Ilja. -- Jos
Jumala tahtoo rangaista ihmistä, niin löytää Hän hänet kaikkialta.
Kiitos sanoistasi, Lipa... Oikeassa olet sanoessasi, että olen
syyllinen sinun edessäsi... Luulin, että olit... sellainen... vaan
sinä olitkin... Olkoon jo, pyydän sinulta anteeksi...

Hänen äänensä katkesi, huulensa vapisivat ja silmät tulivat
punasiksi. Hitaasti, vapisevin käsin, suori hän pörröön mennyttä
tukkaansa ja sanoi sitten äkkiä, hujauttaen kättään, toivottomasti:

-- Kaikki on minun syytäni... Miksi piti näin käydä? Voi, saatana...

Olympiada tarttui hänen käteensä. Hän painui sohvalle hänen
viereensä, ja kuuntelematta häntä, sanoi:

-- Ymmärrätkö nyt -- minä kuristin hänet, minä! Uskotko minua?

-- Hiljaa! -- pelästyneenä huudahti Olympiada. -- Mitä ihmeitä puhut?

Hän syleili häntä kiihkeästi ja katsoi tuskallisesti häneen.

-- Anna minun olla! Kaikki tapahtui odottamatta. Jumala tietää,
ett'en minä sitä tahtonut. Tahdoin vain vielä kerran nähdä hänen
inhottavat kasvonsa ja siksi menin puotiin. Mitään en aikonut tehdä.
Mutta sitten tuli äkkiä... Perkele veti minut siihen eikä Jumala
häntä estänyt... Rahoja ei minun olisi pitänyt ottaa... siinä tein
tyhmästi... vo-oi...'

Hän huokasi raskaasti; hänestä tuntui kuin jokin kuiva kuori olisi
irtautunut hänen sydämestään. Olympiada oli kauheasti hämmästynyt
hänen tunnustuksestaan. Hänen koko ruumiinsa vapisi, ja hän painautui
yhä kovemmin Iljaan kiinni kuiskaillen katkonaisia käsittämättömiä
sanoja. Sitten sanoi hän:

-- Että otit rahaa, oli hyvä. Nyt luullaan, että se oli
ryöstömurha... muutoin olisi luultu, että murha on tehty
mustasukkaisuudesta... ja se olisi ollut vaarallista meille...

-- Katumusta en tunne, -- sanoi Ilja miettivästi, -- enkä tahdo
katua. Rangaiskoon Jumala... Ihmiset eivät ole mitään tuomareita!
Synnittömiä ihmisiä en tiedä... ainoatakaan en ole nähnyt!...
Odotan...

-- Jumalani! -- huoaten sanoi Olympiada. -- Olen kokonaan
suunniltani, rakkaani... en osaa puhua, en ajatella... On aika
lähteäksemme täältä...

Hän nousi horjuen kuin juopunut. Mutta kiedottuaan huivin päähänsä,
virkkoi hän äkkiä rauhallisesti:

-- Mitä nyt tulee, Iljusha? Jokohan meidän käy hullusti?

Ilja pudisti kieltävästi päätään.

-- Puhu siis tutkintotuomarille kaikki niin, kuin on ollut... se on,
ei kaikkea, vaan...

-- Niin aion tehdäkin... Luuletko, ett'en osaa puoliani pitää?
Luuletko, että tuon ukon tähden, noiden kahden tuhannen ruplan
tähden, aion lähteä pakkotyöhön? En, minulla on vielä muutakin
toimittamista maailmassa! Ymmärrätkö?

Hänen kasvonsa olivat mielenliikutuksesta punaset ja silmänsä
hehkuivat. Mutta Olympiada painui hänen puoleensa ja kysyi kuiskaten:

-- Kaksi tuhattako vaan otit?

-- Kaksi... vähän yli... piru sen vieköön.

-- Voi sinua raukkaa... siinäkään et onnistunut! -- surullisesti
sanoi Olympiada ja hänen silmissään pyöri kyyneliä.

Ilja katsahti hänen kasvoihinsa, hymähti ja sanoi katkerasti:

-- Voi... Rahojen tähdenkö luulet minun tehneeni sen? Käsitä minua
oikein... Odota! Anna minun mennä ensin, miehet menevät täällä aina
ensin ulos...

-- Tule pian luokseni... Emme tarvitse piilotella... Tule hyvin pian!
-- huusi huolestuneesti Olympiada.

He vaihtoivat pitkän, tulisen suudelman ja erosivat. Tultuaan kadulle
otti Ilja ajurin ja ajaessaan katsoi tavantakaa taaksensa luullen,
että joku seuraisi häntä. Keskustelu Olympiadan kanssa oli keventänyt
hänen mieltään ja synnyttänyt hänessä hyvän ajatuksen tuosta
naisesta. Hän ei ollut sanallakaan, ei katseellakaan haavottanut
hänen sydäntään, kun hän oli tunnustanut hänelle tekonsa; hän ei
ollut työntänyt häntä luotaan, olipa päinvastoin kuin ottanut
osan synnistä kannettavakseen. Hän oli hetkistä ennen, kuin hän
tunnusti hänelle tekonsa, mitään vielä tietämättä, ollut valmis
syöksemään hänet turmioon, -- sen oli hän selvästi huomannut hänen
kasvoistaan... Ja häntä ajatellessaan väreili lempeä hymy hänen
huulillaan.

Seuraavana päivänä tunsi Lunjeff itsensä kuin metsästäjien ajamaksi
pedoksi. Aamulla kohdatessaan ravintolassa Petruhan, oli tämä tuskin
päätään nyökäyttänyt hänen tervehdykseensä ja samalla katsonut
omituisesti häneen. Terentikin katseli häneen yhä huoaten, sanaakaan
sanomatta. Jaakko taas pyysi hänet tulemaan Mashan huoneeseen ja
sanoi pelästyneen näköisenä:

-- Eilen illalla kävi poliisikomisarius täällä ja kyseli isältäni
kaikellaista sinusta... Minkätähden, sano?

-- Mitä hän kyseli? -- rauhallisesti tiedusti Ilja.

-- Kaikenlaista... Kuinka elät... juotko viinaa... seurusteletko
naisten kanssa. Hän mainitsi erästä Olympiadaa... "Ettekö tunne
häntä?" sanoi hän. Mitä tarkotti hän noilla kysymyksillä?

-- Piru tietäköön! -- sanoi Ilja ja läksi. Saman päivän iltana sai
hän kirjeen Olympiadalta. Tämä kirjotti:

"Minua on kuulusteltu sinun suhteesi, kerroin kaikki tarkasti. Et
sitä tarvitse pelätä eikä se ole vaarallista. Ole tyyni. Suutelen
sinua armas".

Ilja viskasi kirjeen tuleen. Filimonoff'in talossa ja ravintolassa
puhuttiin yleisesti kauppiaan murhasta. Ilja kuunteli noita
juttuja erityisellä mielihyvällä. Häntä huvitti kuleksia näiden
ihmisten joukossa, joiden mieliä hänen työnsä kiinnitti, kysellä
heiltä tapauksen yksityiskohtia, jotka olivat syntyneet heidän
mielikuvituksessaan ja tuntea voivansa, jos tahtoisi, hämmästyttää
heitä kaikkia sanomalla:

-- Minä juuri olen sen tehnyt!

Toiset heistä ylistivät murhaajan taitavuutta ja rohkeutta, toiset
säälittelivät sitä, ett'ei hän osannut ottaa kaikkia rahoja, muutamat
pelkäsivät hänen kiinnijoutumistaan, vaan kukaan ei säälinyt
kauppiasta, kukaan ei sanonut hänestä ainoatakaan hyvää sanaa.
Ja se seikka, ett'ei Ilja huomannut ihmisten säälivän murhattua,
herätti hänessä halveksumista heitä kohtaan, vaikk'ei hän itsekään
säälinyt kauppiasta. Hän ei myöskään ajatellut Poluektoff'ia,
tuskinpa sitä suurta syntiäkään, jonka hän oli tehnyt ja josta
häntä tulevaisuudessa odotti rangaistus. Se ajatus ei tehnyt häntä
rauhattomaksi; se oli juurtunut niin hänen sieluunsa, kuin olisi se
ollut osa siitä. Se oli kuin iskun ruumiiseen jättämä mustelma, johon
ei tee kipeätä, joll'ei sitä kosketa. Hän oli varmasti vakuutettu,
että hetki tulee, jolloin häntä kohtaa Jumalan rangaistus, ja Jumala
tietää kaikki eikä Hän anna lainrikkojille anteeksi. Ja sen tähden,
että Ilja alituisesti oli tyynenä valmis kärsimään rangaistuksen,
saattoi tuntea itsensä samanlaiseksi, kuin hän ennen murhaa oli
ollut. Hän piti vaan entistä tarkemmin ihmisten elämää silmällä
ja entistä helpommin keksi heidän heikkouksiaan. Hän tunsi siitä
tyydytystä, vaikka hän tiesikin, ettei hänen asiansa siitä tullut
paremmaksi.

Hän kävi jurommaksi, umpimielisemmäksi, vaan hän kulki kuitenkin
aamusta iltaan kaupungilla, kuten ennenkin, tavaroitaan kaupiten,
istui ravintoloissa, tehden huomioitaan ihmisistä ja kuunnellen
niiden puheita. Kerran johtui hänen mieleensä rahat, jotka hän oli
kätkenyt ullakkoon, ja hän mietti piilottaa ne toiseen paikkaan, vaan
heti sen jälkeen sanoi hän itsekseen:

-- Se on tarpeetonta. Olkoot siellä... Jos tulee tarkastus ja ne
löydetään, niin tunnustan...

Tarkastusta ei tapahtunut, eikä tutkintotuomarinkaan kuulusteltavaksi
häntä vielä kutsuttu. Vasta kuudentena päivänä hänet kutsuttiin.
Ennenkuin hän läksi sinne, pukeutui hän puhtaisiin alusvaatteisiin ja
parhaaseen nuttuunsa ja harjasi saappaansa kiiltäviksi ja vuokrasi
ajurin. Ajettaessa heilahteli reki sinne tänne epätasaisella kadulla,
vaan hän koetti istua suorana ja liikkumatta. Hänen sisällään oli
kaikki niin jännityksessä, että hänestä tuntui jotakin voivan mennä
rikki hänen varomattomasti liikahtaessaan. Rappuja noustessaankin
astui hän verkkaan, varotellen, ikäänkuin hänellä olisi ollut yllään
lasivaatteet.

Tutkintotuomari oli nuorimies, jolla oli kihara tukka, kotkannenä
ja kultasankaiset silmälasit päässä. Huomatessaan Iljan, hieroi hän
ensin lujasti laihoja, valkosia käsiään, otti sitten silmälasit
nenältään ja rupesi hankaamaan niitä huolellisesti nenäliinalla,
katsoen Iljaa kasvoihin suurilla, tummilla silmillään. Ilja ääneti
kumarsi hänelle.

-- Hyvää päivää! Istukaa... tänne...

Hän näytti kädellään tuolia, joka oli suuren, punasella veralla
peitetyn pöydän vieressä. Ilja istui ja työnsi varovasti
kyynärpäällään syrjään joitakin papereita, jotka olivat pöydän
reunalla. Tutkintotuomari huomasi sen ja otti kohteliaasti paperit
pois, ja istuutui sitten pöydän ääreen vastapäätä Iljaa. Hän alkoi
ääneti selailla muuatta kirjaa, tutkivasti katsoen altakulmain
Iljaan. Iljaa ei tämä äänettömyys miellyttänyt ja hän kääntyi
poispäin tuomarista ja rupesi tarkastelemaan huonetta. Ensimmäisen
kerran elämässään näki hän niin hienosti ja komeasti sisustetun
huoneen. Joka seinällä riippui valokuvia kehyksissä ja tauluja.
Yhdessä niistä oli esitetty Kristus. Hän kulki ajatuksissaan, pää
alaspäin painettuna, yksin ja surullisena raunioiden keskellä; Hänen
jaloissaan makasi ihmisiä ja oli hujan hajan viskeltyjä aseita,
ja takalistolta nousi mustaa savua, -- siellä paloi jotakin. Ilja
katseli kauan taulua, haluten tietää sen merkitystä, ja tekipä
hänen mielensä kysyäkin sitä, kun tuomari äkkiä lyödä läiskäytti
kirjan kiinni. Ilja hätkähti ja katsahti häneen. Tutkintotuomarin
kasvot saivat kuivan ikävystyneen ilmeen, ja hänen huulensa olivat
töröllään, ikäänkuin hän olisi loukkaantunut jostakin.

-- No, -- sanoi hän, naputtaen sormillaan pöytään, -- te olette kai
Ilja Jakovlevitsh Lunjeff, niinhän?

-- Niin...

-- Arvannette, minkätähden olen kutsunut teidät tänne?

-- En, -- vastasi Ilja ja vilkasi taas tauluun. Sitten antoi hän
katseensa kiertää pitkin hienosti sisustettua huonetta hengittäen
hajuveden tuoksua, joka levisi tuomarista. Se tyynnytti Lunjeff'ia ja
kateellisia ajatuksia nousi hänen mieleensä.

"Näin ihmiset elävät... Taitaa olla hyvin tuotteliasta varasten ja
murhamiesten kiinniottaminen... Paljonkohan lienee tuollakin palkkaa?"

-- En? -- toisti tutkintotuomari, aivankuin hämmästyneenä. -- Eikö
sitten Olympiada Petrovna ole teille mitään ilmottanut?

-- Ei... en ole nähnyt häntä pitkiin aikoihin...

Tutkintotuomari heittihe tuolin selkänojaa vasten, työntäen taas
huulensa pitkälle.

-- Kuinka pitkiin aikoihin?

-- E-en muista... Kahdeksaan, yhdeksään päivään kenties...

-- Vai niin! Niin vai... Mutta sanokaapa, tapasitteko hänen luonaan
usein vanhan Poluektoff'in?

-- Hänetkö, joka äskettäin murhattiin? kysyi Ilja, vilkaisten
tuomarin silmiin.

-- Aivan niin! Hänet...

-- En ole häntä koskaan tavannut siellä?

-- Ettekö koskaan?! Hm...

-- En koskaan...

Tutkintotuomari teki kysymyksensä nopeasti, omituisen
huolimattomasti, ja kun Ilja, joka vastasi aina vasta mietittyään,
viivytteli liian kauan vastaustaan, naputti hän kärsimättömästi
sormiaan pöytään.

-- Te tiesitte, että Poluektoff elätti Olympiada Petrovnaa? --
odottamatta kysyi hän katsoen terävästi Iljaa silmälasiensa läpi
silmiin.

Lunjeff punastui katseesta, -- se loukkasi häntä.

-- Polyektoff elätti häntä, -- toisti tuomari ärtyisesti. --
Mielestäni se ei ollut hyvin tehty, -- lisäsi hän, nähdessään että,
Ilja viivytteli vastausta.

-- Mitä hyvin se olisi tehty! -- hiljaa sanoi Ilja.

-- Niin todellakin vai kuinka?...

Taaskaan ei Ilja vastannut.

-- Entä te... kauanko olette ollut tuttu Olympiada Petrovnan kanssa?

-- Toista vuotta...

-- Tutustuitte siis häneen aikasemmin kuin hän tuli tutuksi
Poluektoff'in kanssa?

"Kylläpä olet aika kettu!" -- mietti Ilja ja vastasi tyynesti:

-- Kuinka voisin sen tietää, kun en ole tietänyt, että hän eli
vainajan kanssa!

Tutkintotuomari pani suunsa suppuun, vihelsi ja rupesi tarkastamaan
muuatta paperia. Lunjeff'in huomio kiintyi taas tauluun. Hän ymmärsi,
että siten saattoi hän paremmin pysyä tyynenä. Jostakin kuului lapsen
iloista, kirkasta naurua. Sitten lauloi pehmeä, miellyttävä naisen
ääni:

    "Aa-aa, allinpoika,
    Pikkulinnun poika!..."

-- Tuo taulu näyttää suuresti miellyttävän teitä! -- kuului tuomarin
ääni.

-- Minne Kristus siinä kulkenee? -- hiljaa kysyi Ilja.

Tutkintotuomari katsoi häneen ikävystyneen ja pettyneen näköisenä, ja
sanoi hetken päästä:

Näettehän itsekin. -- Hän on tullut maailmaan katsomaan, kuinka
ihmiset täyttävät hänen käskynsä. Hän kulkee taistelukentällä,
ympärillään näkee Hän tapettuja ihmisiä, hävitettyjä taloja,
tulipaloja ja ryöstöä...

-- Eikö Hän näe sitä taivaasta? -- kysyi Ilja.

-- Hm... Sellaista kutsutaan allegoriaksi se on esitetty niin
selvyyden vuoksi... tuota noin... sentähden, että paremmin tulisi
näkyviin erotus todellisen elämän ja sen opetuksen välillä, jonka
Kristus on meille antanut siitä... Se tahtoo sanoa... Jääköön nyt se,
minun on vielä tehtävä teille muutamia kysymyksiä.

Ilja käänsi kasvonsa taulusta ja rupesi katsomaan suoraan
tutkintotuomarin silmiin. Taas seurasi muutamia vähäpätöisiä
kysymyksiä, jotka kiusasivat häntä kuin syyskärpäset. Häntä ne
väsyttivät ja hän huomasi, että ne tylsyttävät hänen huomiokykyään
ja yksitoikkoisuudellaan tekevät hänet varomattomaksi. Hän oli hyvin
suutuksissaan tuomarille huomatessaan, että tämä tahallaan väsyttää
häntä.

-- Voitteko sanoa, -- välinpitämättömästi kysäsi äkkiä tutkinto
tuomari, -- missä olitte torstaina kahden ja kolmen välillä päivällä?

-- Ravintolassa olin teetä juomassa, -- sanoi Ilja.

-- Vai niin! Missä ravintolassa? Missä?

-- Plevnassa...

-- Kuinka voitte niin tarkalleen muistaa, että juuri silloin olitte
ravintolassa?

Tutkintotuomarin kasvot värähtivät, hän nojasi rintaansa pöytään
ja katsoi leimuavilla silmillään terävästi Iljan silmiin. Ilja ei
vastannut paikalla. Hän vaikeni vähän, huokasi sitten ja verkkaan
sanoi:

-- Vähää ennen, kuin menin ravintolaan, kysyin kelloa eräältä
poliisilta.

-- Tutkintotuomari heittihe taas tuolin selkänojaa vasten ja otti
lyijykynän käteensä sekä alkoi naputella sillä kynsiään.

-- Poliisi sanoi minulle, että kello kävi toista... se oli
kaksikymmentä minuuttia toista tai jotakin sellaista... -- sanoi Ilja
verkkaan.

-- Tunteeko hän teidät?

-- Tuntee...

-- Eikö teillä itsellänne ole kelloa?

-- Ei...

-- Olitteko ennenkin kysynyt häneltä kelloa?

-- Välistä...

-- Raatihuone on lähellä... ja sen seinässä on kello...

-- Unohdin katsoa...

-- Istuitteko kauan Plevnassa?

-- Kunnes ruvettiin huutamaan, että on tapahtunut murha.

-- Ja mihin sitten menitte?

-- Katsomaan murhattua. -- Näkikö teidät joku... puodin luona?

-- Sama poliisi näki... hän ajoi minut pois... vieläpä tyrkkäsikin
minua...

-- Hyvä! -- sanoi tutkintotuomari ja kysäsi sitten äkkiä
huolimattomasti, ihan kuin sivumennen:

-- Ennen vai jälkeen murhan tapahtumista te kysyitte poliisilta
kelloa?

Ilja ymmärsi kysymyksen. Hän käännähtihe kiivaasti tuolilla,
kiukustuneena tuohon mieheen, jolla oli yllä lumivalkonen paita,
hänen hienoihin, hoikkiin sormiinsa, kultasankaisiin silmälaseihinsa
ja tummiin silmiinsä. Hän vastasi hänelle kysymyksellä:

-- Mutta kuinka sen tietäisin? Tutkintatuomari yskähti kuivasti ja
hieroi käsiään yhteen niin, että sormet raksahtelivat.

-- Erinomaista! -- tyytymättömällä äänellä sanoi hän... Mainiota!...
Niin...

Ja hän venyttihe kuin väsyneenä tuolissa.

-- Hyvä... Vielä pari kysymystä, ja sitten saatte mennä...

-- Mikä on poliisin nimi?

-- Jeremin, Matvei Ivanovitsh...

Nyt teki tuomari kysymyksensä ikävystyneellä äänellä, kiirehtimättä,
sillä hän nähtävästi ei odottanut saavansa kuulla mitään
mieltäkiinnittävää. Ilja vastaili asiallisesti, ollen kuitenkin
varoillaan samanlaisesta kysymyksestä, kuin äskeinen aikaa koskeva.
Joka sana, minkä hän lausui, kaikui hänen rinnassaan, kuin tyhjässä
huoneessa, koskettaen siellä jotakin kovasti pingotettua jännettä.
Mutta tutkintatuomari ei tehnyt hänelle enää yllätyskysymyksiä.

-- Kun kuljitte katua sinä päivänä, niin ettekö muista kohdanneenne
pitkää miestä, jonka yllä oli puoliturkki ja päässä musta
lammasnahkalakki?

-- En -- jurosti vastasi Lunjeff.

-- No, kuulkaa todistuksenne, jonka luen teille, ja sitten
allekirjoittakaa se... - Ja pitäen täyteen kirjotettua paperiarkkia
kasvojensa edessä, alkoi hän yksitoikkoisella äänellä nopeasti
lukea, ja lopetettuaan, ojensi hän Lunjeff'ille kynän. Ilja kumartui
pöydän yli, allekirjotti paperin, hitaasti nousi ylös ja katsahtaen
tutkintatuomariin, virkkoi kovasti, varmalla äänellä:

-- Hyvästi!

Tuomari vastasi ylpeällä, huolimattomalla pään nyökkäyksellä,
kumartui sitten taas pöytään päin ja rupesi kirjottamaan. Ilja
jäi seisomaan. Häntä halutti sanoa jotakin tuolle miehelle, joka
niin kauan oli kiusannut häntä. Huoneessa vallitsevaa hiljaisuutta
häiritsi vaan kynän rapina ja laulava naisen ääni, joka taas kuului:

    "Nuku, nuku nurmilintu..."

-- Mitä vielä tahdotte, -- kysyi tutkintotuomari, katsahtaen äkkiä
ylös papereistaan.

-- En mitään... -- jurosti vastasi Lunjeff.

-- Sanoinhan teille, että saatte mennä.

-- Menenkin minä...

-- Niinpä sitten...

He katsoivat terävästi toistensa silmiin, ja Lunjeff'ista tuntui,
että hänen rinnassaan rupesi kasvamaan jotakin raskasta, pelottavaa.
Nopeasti käännähtihe hän ovelle, astui etehiseen ja siitä kadulle.
Kylmä tuuli hulmahti häntä vastaan ja vasta nyt huomasi hän olevansa
märkä hiestä. Puolen tunnin päästä oli hän Olympiadan luona. Tämä
avasi itse hänelle oven, huomattuaan ikkunasta hänen tulevan ajaen,
ja tervehti häntä äidin hellyydellä. Hänen kasvonsa olivat kalpeat ja
silmät näyttivät levottomilta ja tavallista suuremmilta.

-- Oma, viisas poikani! -- huudahti hän, kun Ilja oli sanonut
tulevansa suoraan tutkintotuomarin kuulustelusta. -- Kerro,
veikkonen, kerro!

-- Roisto hän on! -- kiukkuisesti sanoi Ilja.

-- Koukkujaan asetteli...

-- Hänen täytyy niin tehdä, -- huomautti Olympiada. Et saa häntä
syyttää! Se on hänen kirottu velvollisuutensa...

-- Miks'ei hän sano suoraan, että niin ja niin on asian laita, ja
teitä epäillään...

-- Sanoitko sitten sinä hänelle suoraan kaikki? -- kysyi hymyillen
Olympiada.

-- Minäkö? -- kummastuneena kysyi Ilja. N-niin... todellakin!
piru vieköön! -- Hän tuntui olevan jostakin ihmeissään, ja vähän
vaiettuaan sanoi:

-- Ja siellä istuessani, tuntui minusta koko ajan, että olin viaton!

-- No, Jumalalle kiitos! -- iloissaan huudahti Olympiada. -- Kaikki
kävi hyvin...

Ilja katsahti häneen hymyillen ja sanoi verkkaan.

-- En tarvinnut lainkaan paljon valhetella, Minua onnistaa, Lipa!...

Hän nauroi omituisesti.

-- Salapoliisit pitävät minua silmällä, puoliääneen virkkoi
Olympiada, -- ja luultavasti sinuakin...

-- Tietysti! -- huudahti Lunjeff katkeran ivallisesti. Nuuskivat
ylt'ympäri ja koettavat kiertää minut, kuten suden metsässä. Mutta
siitä ei tule mitään... se ei ole heidän tehtävissään! Enkä minä ole
susi, vaan onneton ihminen... En ole tahtonut kuristaa ketään, minua
itseäni kohtalo kuristaa... kuten eräässä Pashkan runossa sanotaan...
Ja Pashkaa se kuristaa... ja Jaakkoa... ja meitä kaikkia...

-- Älä puhu siitä enää, -- sanoi Olympiada, ruveten teetä keittämään,
-- kaikki tulee vielä hyväksi...

Lunjeff nousi sohvalta, astui ikkunan ääreen ja jatkoi, katsoen
kadulle, epätoivoisella äänellä:

-- Koko ikäni olen rypenyt loassa... aina on minut työnnetty
siihen, jota en ole rakastanut, jota olen vihannut. En ole koskaan
tavannut ihmistä, jota olisin voinut katsoa iloisin silmin... Eikö
sitten löydykään puhtautta, jaloutta maailmassa? Nyt olen murhannut
tuon... sinun... ja minkätähden? Olen ainoastaan tahrannut itseni ja
saattanut sieluni kadotukseen... Rahaa otin... enkä olisi tarvinnut
ottaa.

-- Älä valita! -- lohdutti häntä Olympiada. -- Hän ei ansaitse
sääliväisyyttäsi...

-- En säälikään häntä... Tahdon vaan... puhdistautua. Jokainen tahtoo
puhdistautua, sillä täytyyhän elää!... Tuossa tutkintatuomari,
esimerkiksi, elää kuin kreivi... Hänen ei tarvitse ketään murhata.
Hän voi elää puhtaasti... hienossa ympäristössään...

-- Älähän huoli, lähdemme pois koko kaupungista...

-- Ei, en lähde minnekään! -- lujasti sanoi Lunjeff, kääntyen
Olympiadaan. Ja uhaten jotakin näkymätöntä olentoa, hän lisäsi:

-- En lähde! Odotan, saadakseni nähdä, mitä tästä tulee...

Olympiada vaipui hetkeksi mietteisiinsä. Hän istui pöydän luona,
teekeittiön ääressä, muhkeana ja kauniina valkosessa, väljässä
aamunutussaan.

-- Vielä tahdon vähän taistella, -- huudahti Ilja, pudistaen
merkitsevästi päätään ja astuen pitkin huoneen lattiaa.

-- Vai niin! -- huudahti Olympiada loukkaantuneena, -- siksikö et
tahdo lähteä, kun pelkäät minua? Luuletko, että minä nyt aina pidän
sinut vallassani, että käytän hyväkseni salaisuuttasi? Erehdyt,
rakkaani! Väkisin en tahdo viedä sinua minnekään kanssani.

Hän puhui näennäisesti tyynesti, vaan hänen huulensa vapisivat kuin
kivusta.

-- Mitä sinä puhut? -- kysyi Lunjeff ihmeissään.

-- En aio pakottaa sinua mihinkään, ole huoleti! Mene vaan, minne
mielesi tekee... Ole hyvä...

-- Odotahan! -- sanoi Ilja, istuutuen hänen viereensä ja ottaen hänen
kätensä omaansa. En käsitä sanojasi?

-- Älä teeskentele! -- huudahti Olympiada tuskallisesti, vetäen
kätensä pois. -- Tiedän, että olet ylpeä ja kova! Ukkoa et voi antaa
minulle anteeksi ja minun elämäni on sinusta vastenmielinen... Sinun
mielestäsi on kaikki minun syytäni, että asiat ovat tällä kannalla.

-- Puhut turhia! -- sanoi Ilja tyynesti. Mistään en sinua syytä!
Tiedän, ett'ei meikäläiselle löydy puhtaita ja synnittömiä naisia.
Sellaiset naiset ovat kallisarvoisia... ne ovat vain rikkaita varten,
vaan meidän on tyytyminen tähteisiin; kuluneisiin, tahrattuihin...

-- Jätä sitten minut, joka olen tahrattu! -- huusi Olympiada,
hypähtäen ylös tuolilta. Poistu täältä!

Mutta samalla kiilsi hänen silmissään kyyneliä, ja hänen suustaan
tulvi hehkuvia sanoja, jotka polttivat Iljaa, kuin tuli.

-- Omasta tahdostani olen laskeutunut tähän kuiluun... sillä siellä
on paljon rahaa. Niillä rahoilla tahdon nousta kuin tikapuita
myöten... ja ruveta säädyllisesti elämään... Ja siinä olet sinä
minua auttanut, tiedän... Ja minä rakastan sinua, vaikka kymmeniä
murhaisit... Sillä en rakasta hyveitäsi, vaan ylpeyttäsi...
nuoruuttasi, kiharatukkaista päätäsi, vahvaa käsivarttasi ja
synkkiä silmiäsi... vieläpä moitteitasikin, jotka ovat minulle kuin
puukonpistot rintaan... Siitä kaikesta olen sinulle kiitollinen
hautaan asti ja suutelen jalkojasi...

Hän syöksähti hänen eteensä ja alkoi suudella hänen jalkojansa,
huutaen:

-- Jumala tietää, että olen syntiä tehnyt ja kadottanut sieluni
pelastuksen. Mutta Hänestä on tietysti parempi nähdä, ett'en vietä
koko ikääni loassa, vaan alotan uutta, puhdasta elämää... Silloin
olen anova Häneltä armoa. En tahdo koko ikääni kitua! Minut on
tahrittu lialla... kaikki kyyneleeni eivät riitä sitä pesemään...

Ensin koetti Ilja irtautua hänestä ja nostaa hänet lattialta, vaan
hän takertui lujasti häneen kiinni, painoi päänsä hänen polvilleen ja
hieroen kasvojaan hänen jalkoihinsa, puhui katkonaisesti läähättäen.
Silloin rupesi Ilja vapisevalla kädellään silittämään hänen päätänsä,
nosti hänet ylös, syleili häntä ja laski hänen päänsä olkapäätään
vasten. Hänen hehkuvan kuuma poskensa painui kovasti Iljan kasvoja
vastaan, hänen yhä ollessaan polvillaan hänen edessään ja kuiskien
puhuessaan:

-- Hyödyttääkö ketään, että ihminen, joka on langennut, viettää
koko elämänsä alennuksen tilassa?... Kun olin nuori tyttö ja
isäpuoleni teki minulle siveettömän esityksen, tavotin lyödä häntä
rautapetkeleellä. Sitten juotettiin minut viinillä humalaan ja
häväistiin minut... Olin kaunis tyttö, raitis ja punaposkinen
kuin omena! Itkin itseäni... olin niin pahoillani itseäni ja
kauneuttani... En tahtonut, en tahtonut... Mutta sitten arvelin:
saman tekevä, palata en voi... Olkoon menneeksi, myön häpeäni
kalliista... Vihasin kaikkia, varastin rahaa, join... Ennen sinua en
ollut ketään suudellut rakkaudesta... olin vaan elellyt himossa...

Hänen sanansa muuttuivat vähitellen hiljaiseksi kuiskeeksi. Ja äkkiä
riuhtasihe hän irti Iljan sylistä.

-- Anna minun olla! -- huudahti hän ja työnsi hänet syrjään.

Mutta Ilja vielä lujemmin puristi häntä käsivarsiensa väliin ja
rupesi epätoivoisen kiihkeästi suutelemaan hänen kasvojaan.

-- Päästä minut -- se vaivaa minua! pyysi hän vielä kerran!

-- Minulla ei ole mitään vastaamista sanoihisi... tulisesti sanoi
Ilja. -- Sen vaan sanon, ett'ei meidän tarvitse sääliä ketään, koska
kerran kukaan ei sääli meitäkään. Hyvin puhuit sinä... Anna minun
suudella sinua... millä muulla voisin sinua palkita? Kaunokaiseni...
rakastan sinua... en voi sitä sanoin kuvata...

Olympiadan valittavat sanat olivat todellakin herättäneet Iljassa
tulisen tunteen tuota naista kohtaan. Tämän tuska ikäänkuin suli
yhteen hänen onnettomuutensa kanssa, tehden heidät yhdenvertaisiksi.
Sylitysten istuen kertoilivat he kuiskien toisilleen kärsimistään
loukkauksista. Lunjeff'in rinnassa kypsyi uhmailevan rohkea
päättäväisyys...

-- Emme ole onnettaren helmalapsia, -- virkkoi Olympiada
toivottomasti pudistaen päätään.

-- Juhlikaamme sitten onnettomuuttamme! Jos täytyisi jommankumman
mennä pakkotyöhön, niin seuraisiko toinen muassa? Mutta sillä
aikaa nauttikaamme tuskastamme ja rakkaudestamme... Nyt on minusta
yhdentekevää, vaikka kuumilla raudoilla minua poltettaisi... Mieli
tuntuu niin kevyeltä... En tahdo mitään katua?

Tulistuneina keskustelusta, hyväilyistä kiihtyneinä katsoivat he
toisiansa kuin udun läpi. He lämpenivät liiaksi syleilyistä ja
vaatteet kävivät ahtaiksi...

Ikkunan takaa näkyi ikävä, harmaa taivas. Kylmä huuru peitti maan,
verhoten puut Valkosella huurteella. Ikkunoiden alla olevassa
pienessä puutarhassa keinutteli nuori koivu hoikkia oksiaan
edestakaisin, pudistaen niistä lunta maahan. Talvi-ilta oli tullut...

I:sen osan loppu.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Kolme ystävystä I-II" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home