Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email. 

Title: Kolme ystävystä II
Author: Gorki, Maksim
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kolme ystävystä II" ***


KOLME YSTÄVYSTÄ II

Kirj.

Maksim Gorkij


Venäjänkielestä suomentanut

Anton Helve



Helsingissä,
Työväen Sanomalehti-osakeyhtiö,
1903.



Muutamia päiviä myöhemmin sai Lunjeff kuulla, että kauppias
Poluektoff'in murhaan syyllisenä poliisi etsi muuatta pitkää miestä,
joka käytti lammasnahkaturkkia. Tutkinnossa, joka toimitettiin
murhatun puodissa, löytyi kaksi hopeista pyhäinkuvakehystä, jotka
huomattiin varastetuiksi. Liikkeen juoksupoika ilmotti, että ne, pari
päivää ennen murhaa, oli ostettu eräältä pitkältä, Andrei nimiseltä
mieheltä, joka käytti puoliturkkia ja joka usein ennenkin oli
myönyt Poluektoff'ille kaikenlaisia hopea- ja kultakaluja, ja että
Poluektoff oli lamannut hänelle rahaa. Sittemmin tuli selville, että
murhan edellisenä päivänä ja samana päivänä, kuin murha tapahtui,
samannäköinen mies oli juopotellut kaupungin ravintoloissa.

Joka päivä kuuli Ilja jotakin uutta murhasta. Koko kaupungin mieliä
kiinnitti se. Siitä puhuttiin kaikkialla, -- ravintoloissa, kadulla.
Mutta Ilja välitti hyvin vähän noista puheista. Vaaran pelko oli
pudonnut hänen sydämeltään kuin rahka paranevasta haavasta, ja sen
sijaan tunsi hän jonkinmoista noloutta. Tarkasti kuunnellessaan, mitä
murhasta kerrottiin, ajatteli hän vaan yhtä seikkaa, -- kuinka hän
tästä puoleen järjestää elämänsä? Minkälainen tulevaisuus odottaa
häntä? Ja hänen varmuutensa siitä, ettei murhaajaa tavata, kasvoi
päivä päivältä.

Hänestä tuntui samanlaiselta, kuin nuoresta sotamiehestä ennen
taisteluun lähtöä tahi miehestä, joka on lähdössä kaukaiselle
matkalle. Hän tunsi entistä enemmän halua oleksia yksin ja miettiä
kohtaloaan. Mutta hänen ympärillään kiehui elämä, kuin vesi
kattilassa, ja miltei joka päivä sattui sellaista, joka käänsi hänen
ajatuksensa pois hänestä itsestään. Hän tuli kalpeaksi, laihaksi...

Viime aikoina oli Jaakko usein lähennellyt häntä. Tukka pörrössä,
huolimattomasti puettuna kuleksi hän tarkotuksetta ravintolassa
ja pihalla tuijottaen hajamielisesti ympärilleen ja näytti siltä,
kuin erityiset kuvittelut olisivat kiinnittäneet hänen mieltään.
Tavatessaan Iljan, kysyi häneltä salaperäisesti, kuiskaten tahi
puoliääneen:

-- Eikö sinulla ole aikaa puhella vähän kanssani?

-- En jouda nyt...

-- Voi sinua!... Mutta se olisi tärkeätä...

-- Mitä se sitten on? -- kysyi Ilja.

-- Minulla on eräs kirja! Siinä on sellaisia asioita, että oi, oi! --
kuiskasi Jaakko pelästyneen näköisenä.

-- Anna minun olla rauhassa kirjoiltasi! Sano minulle paremminkin,
minkätähden isäsi katsoo aina niin kierosti minuun?

Mutta todellisuudelle ei Jaakolla riittänyt huomiota. Vastaukseksi
Iljan kysymykseen leväytti hän hämmästyneenä silmänsä selkosen
selälleen ja sanoi:

-- Mitä? En tiedä... Se tahtoo sanoa... kuulin kerran... kuinka hän
sanoi sedällesi, että sinä käyt kauppaa väärillä rahoilla... Mutta se
on tietysti hullutusta...

-- Kuinka tiedät, että se on hullutusta? -- hymyillen kysyi Ilja.

-- Sehän on selvää! Vääriä rahoja! Mitä joutavia!... -- Ja viitaten
kädellään, vaipui Jaakko mietteisiinsä.

-- Eikö sinulla siis ole aikaa puhella kanssani? -- kysyi hän hetken
päästä, katsoen toveriinsa harhailevin katsein.

-- Kirjastako?

-- No niin... Erään kohdan ymmärsin siitä... oi, oi, oi, veli hyvä...

Ja hän teki sellaisen irvistyksen, kuin olisi polttanut kätensä
kuumassa raudassa. Lunjeff katsoi toveriinsa, ikäänkuin tämä
olisi ollut vähän löyhkäpäinen. Välistä näytti Jaakko hänestä
sokealta ja aina onnettomalta, kelpaamattomalta elämään. Talossa
ja koko naapuristossa puhuttiin, että Petruha Filimonoff aikoo
naida rakastajattarensa, joka piti muuatta huonomaineista taloa
kaupungissa. Mutta Jaakko oli hyvin välinpitämätön koko huhusta. Kun
Ilja kysyi häneltä, milloin häät ovat, kysyi Jaakko:

-- Kenen häät?

-- Isäsi...

-- Ai, niin!... Kuka sen tietää! Voi, tuota häpeämätöntä! Löysipä
vaimon! Hyi!

-- Mutta tokko tiedät, että hänellä on poika... joka on suuri, käy jo
kymnaasia.

-- En ole tietänyt... entä sitten?

-- Isälläsi on siis perillinen...

-- Vai niin! -- tyynesti sanoi Jaakko. Mutta äkkiä vilkastui hän.

-- Isällä on poika, -- sanot sinä?

-- Niin...

-- Poika... Siitä saattaa olla minulle hyötyä! Isä voisi määrätä
hänet tiskin taakse ja minä saisin tehdä mitä tahdon! Sepä olisi
jotakin!

Ja hän maiskautti suutaan, aivankuin vapauden esimakua tuntien.
Lunjeff katsoi säälien häneen ja sanoi ivallisesti:

-- Oikeassa on sananlasku sanoessaan: anna tyhmälle lapselle
porkkana, niin se ei itke leipää! Voi sinua! En voi todellakaan
käsittää, kuinka sinä voit tulla toimeen maailmassa!

Jaakko hätkähti, ja silmät suurina kuiskasi kiihkeästi:

-- Olen miettinyt sitä ja tiedän jo sen. Ennen kaikkea täytyy tulla
selville sielunsa tilasta... Täytyy ymmärtää mitä Jumala ihmiseltä
vaatii. Nyt näen vaan, että tiet ovat sekottuneet, menneet ristiin,
eikä kukaan tiedä, mitä tietä hänen on seuraaminen. Syntyy ihminen,
ei kukaan tiedä, mitä varten, ja elää, miksi, ei tiedetä, tulee
kuolema ja lopettaa kaikki... Ennen kaikkea täytyy siis minun tietää,
mihin olen määrätty... Eikö niin?

-- Sinulla ovat aina omat mietteesi! väkinäisesti sanoi Ilja. -- Ja
mitä järkeä on niissä?

Hänestä tuntui, että Iljan hämärät puheet vaikuttivat häneen enemmän
kuin ennen ja herättivät hänessä omituisia ajatuksia. Hänestä oli,
kuin jokin salaperäinen olento hänessä, sama, joka aina vastusti
hänen kuvittelujaan yksinkertaisesta ja puhtaasta elämästä, nyt
erityisellä mielihyvällä kuunteli Jaakon sanoja ja liikahteli
hänen mielessään, kuin lapsi äitinsä kohdussa. Se tuntui Iljasta
vastenmieliseltä, ja siksi vältti hän keskusteluja Jaakon kanssa.

-- Mitäkö järkeä? Ilman niitä ollaan kuin tuletta! Minne menet? Ahaa!
Aina täytyy tietää, minne menee ja minkätähden, ja onko oikein...

-- Sinä, Jaakko, olet kuin vanha mies... ikävä on olla seurassasi!
Minun mielestäni -- sikakin etsii tilaisuutta onnistuakseen, saatikka
sitten ihminen... No, hyvästi nyt!

Sellaisten keskustelujen jälkeen tuntui hänestä, kuin hän olisi
syönyt paljon suolasta ruokaa; hän tunsi kovaa janoa ja halusi
jotakin erityistä. Ajatus siitä rangaistuksesta, jonka Jumala määrää
hänelle, kohosi yhä selvemmin hänen mieleensä ja poltti hänen
sieluaan; hän etsi yksinäisyyttä löytämättä sitä. Silloin meni hän
Olympiadan luokse, ja haki hänen sylistään unhoitusta ajatuksilleen
ja levottomuudelleen.

Välistä kävi hän tervehtimässä Vjeraakin. Se kevytmielinen elämä,
jota hän vietti, oli vähitellen vetänyt hänet syvään, likaiseen
kuiluunsa. Hän kertoi ihastuksella Iljalle elämästään rikasten,
nuorten kauppiasten, virkamiesten ja upseerien kanssa, rekiretkistä
ja ravintoloista. Hän näytti hänelle ihailijoiltaan saamiaan
lahjojaan, uusia pukujaan ja koristeitaan, ylpeillen kertoen, kuinka
nuo herrat kiistelivät ja tappelivat hänestä. Lunjeff'ia huvitti
nähdä hänet terveenä, kauniina, ilosena, vaan useasti sanoi hän
varotellen hänelle:

-- Varokaa, ettei päänne mene pyörälle siinä elämässä, Vjerotshka...

-- Entä sitten? Sehän on minun kohtalonikin... Saanhan edes elää
komeasti. Otan elämästä, minkä voin, ja siinä kyllin!

-- Mutta Paavali?

Rakastajansa nimen kuullessaan vavahtivat hänen kulmakarvansa ja
hilpeytensä katosi.

-- Kunpa hän jättäisi minut... -- sanoi hän. -- Vaikeata on hänen
elää kanssani... ja turhaan hän kiusaantuu... Kun hän edes tyytyisi
siihen, minkä hänelle voin antaa, vaan hän tahtoo omistaa minut
kokonaan... Minä taas en voi irtautua... olen kiinni, kuin kärpänen
siirapissa...

-- Ettekö rakasta häntä? -- kysyi Ilja.

-- Häntä ei voi olla rakastamatta, -- vastasi Vjera tosissaan. -- Hän
on kelpo poika.

-- Jos niin on, niin miks'ette elä hänen kanssaan?

-- Hänenkö kanssaan? Sehän olisi samaa, kuin istua hänen niskoilleen.
Hänhän saa töintuskin itselleenkään leivän hankituksi, mitä sitten
meille molemmille! Ei, hän säälittää minua...

-- Varokaa, ettei mitään onnettomuutta tapahdu... hän on huimapäinen!
-- varotti häntä Lunjeff kerrankin. Mutta Vjera vaan nauroi.

-- Hänkö? Hän on niin taipuisa... voin tehdä hänelle, mitä tahdon...

-- Varokaa, ettei hän murru!...

-- Voi, jumala! -- huudahti Vjera suuttuneena. -- Kuinka
menettelisin? Olenko sitten luotu vaan yhtä ihmistä varten? Jokainen
tahtoo elää hauskasti... Ja jokainen elää itseään varten... kuinka
tahtoo... Sekä hän että te, ja minä...

-- Ei se niinkään ole! -- jurosti ja miettivästä sanoi Ilja. -- Me
elämme kaikki... vaan emme itseämme varten...

-- Ketä varten sitten?

-- Te, esimerkiksi -- kevytmielisiä herroja varten...

-- Olenhan itsekin kevytmielinen, -- sanoi Vjera nauraen
huolettomasti.

Lunjeff poistui hänen luotaan hyvin alakuloisena. Paavalin oli hän
tavannut niihin aikoihin vaan pikimmittäin pari kertaa. Kohdatessaan
kerran toverinsa Vjeran luona, oli Paavali ollut synkkä ja ärtyinen.
Hän oli istunut ääneti, hammasta purren, ja hänen laihoilla
kasvoillaan oli hehkunut kaksi punasta läiskää. Ilja ymmärsi, että
hänen toverinsa oli mustasukkainen hänelle, ja se huvitti häntä.
Mutta samalla hän huomasi että Gratsheff oli joutunut verkkoon,
josta hän suuritta vaurioitta ei pääse irti. Ja säälien Paavalia
ja vielä enemmän Vjeraa, herkesi hän käymästä jälkimmäisen luona.
Olympiadan kanssa vietti hän uuden kuherruskuukauden, mutta tännekin
oli tunkeutunut kylmyyttä, joka riisti rauhan Iljan rinnasta Sattui,
että keskellä vilkasta keskustelua Ilja vaipui synkkiin mietteisiin.
Silloin kuiskasi Olympiada hänelle hellästi:

-- Armas! Älä ajattele sitä! Maailmassa on niin vähän ihmisiä, joiden
kädet ovat puhtaat!

-- Kuule, -- vastasi Lunjeff hänelle kuivasti ja vakavasti,
-- pyydän, ettet aiota kanssani keskustelua siitä! En tarkota
käsiä, vaan sielua. Vaikka oletkin järkevä, et kuitenkaan käsitä
ajatustani... Sano minulle, kuinka on meneteltävä, voidakseen elää
kunniallisesti, puhtaasti, rauhallisesti ja vahingoittamatta toisia
ihmisiä? Siitä tahtoisin tietoa... Vaan uskosta ole ääneti...

Mutta hän ei voinut olla ääneti uskosta, vaan rukoili usein Iljaa
unhottamaan hänet. Lunjeff suuttui ja läksi pois hänen luotaan. Mutta
kun hän taas palasi, huusi Olympiada raivosti, että hän pelosta
tai armosta rakastaa häntä, ja ettei hän sitä tahdo, vaan hylkää
hänet ja lähtee pois koko kaupungista. Ja hän itki, pureutui kiinni
hänen olkapäähänsä, suuteli hänen jalkojansa, repi sitten vaatteet
päältään, ja seisoen alasti hänen edessään, huusi:

-- Enkö ole kaunis? Eikö vartaloni ole sulava?... Jokaiseen pieneen
suoneen, viimeiseen veripisaraan asti rakastan sinua... Revi minut
palasiksi -- nauran sittenkin!...

Hänen siniset silmänsä tulivat tummemmiksi, huulet intohimoisesti
värähtelivät ja povi aaltoili. Ilja syleili häntä, suuteli
kiihkoisesti, ja sitten kotiin kulkiessaan mietti, kuinka Olympiada,
joka oli niin elämänhaluinen, niin tulinen, oli voinut kärsiä tuon
ukon inhottavia hyväilyjä? Ja silloin tuntui hänestä tuo nainen
niin vastenmieliseltä, säälittävältä, että hän inhoen sylkäsi,
muistaessaan hänen suudelmiaan.

Kerran, sellaisen himojen purkauksen jälkeen, sanoi hän,
kyllästyneenä Olympiadan hyväilyihin:

-- Sen jälkeen, kun kuristin sen vanhan saatanan, olet sinä ruvennut
rakastamaan minua tulisemmin...

-- N-niin... mitä sitten?

-- Ei mitään. Tuntuu naurettavalta ajatella... että on ihmisiä, jotka
pitävät enemmän mädänneistä munista, kuin tuoreista, ja sellaisia,
jotka syövät omenan vasta sitten, kun se on alkanut mädätä!...

Olympiada katsoi häneen sameilla silmillään ja sanoi väsyneesti:

-- Kullakin on oma makunsa; toinen pitää tyttärestä, toinen tyttären
äidistä...

-- Ja he vaipuivat kumpikin synkkiin ajatuksiin.

Eräänä päivänä, kun Ilja oli palannut kotiin kaupungilta, ja oli
juuri muuttamassa vaatteita, astui hiljaa huoneeseen Terenti. Hän
veti oven perästään kiinni, seisoi vähän aikaa sen vieressä, kuin
jotakin kuunnellen, ja pisti sitten oven haan kiinni. Ilja näki sen
ja katsoi ivallisesti hänen kasvoihinsa.

-- Iljusha! -- puoli-ääneen sanoi Terenti, istuen tuolille.

-- Mitä?

-- Täällä on levinnyt sinusta paljon huhuja... sinusta puhutaan
pahaa...

Ja kyttyräselkä huokasi raskaasti, luoden silmänsä alas.

-- Mitä esimerkiksi? -- kysyi Ilja, riisuen saappaita jaloistaan.

-- Mikä mitäkin... Muutamat sanovat, että olet sekottunut tuohon
juttuun... kauppias Poluektoff'in murhaan... Toiset, että muka
harjotat väärän rahan tekoa...

-- Taitavat kadehtia! -- sanoi Ilja.

-- Täällä on käynyt kaikenlaisia miehiä... näyttivät
salapoliiseilta... Ja kaikki he ovat kyselleet Petruhalta sinusta
yhtä ja toista...

-- Antaa heidän kysellä! -- sanoi Ilja välinpitämättömästi.

-- Aivan niin! Mitä me siitä välitämme, kun kerran emme tiedä
tehneemme mitään rikosta...

Ilja nauroi ja heittäysi pitkälleen vuoteelle.

-- Nyt ne ovat jo lakanneet käymästä... Mutta Petruha itse on alkanut
puhua siitä, jatkoi Terenti hämillään, arasti. -- Aina hän murisee
-- Petruha, näet... Vuokraisitpa jostakin, Iljusha, itsellesi pienen
huoneen, ja asuisit siinä... "En tahdo pitää talossani ketään
epäiltyä henkilöä", sanoo Petruha, "olen äänivaltainen", sanoo hän.

Ilja käänsi setäänsä päin kasvonsa, jotka olivat vihasta punaset, ja
sanoi kovasti:

-- Kuulepas!... Jos hänen henkensä on hänelle kallis, niin pitäköön
suunsa kiinni, sano hänelle se! Jos kuulen häneltä ainoankaan minua
halventavan sanan, niin lyön hänen päänsä kappaleiksi. Millainen minä
olenkaan, niin ei hän, konna, ole kelvollinen tuomitsemaan minua...
Ja täältä muutan silloin, kuin mieleni tekee. Vastaiseksi jään tänne;
tahdon vielä nauttia kunniallisten ja rehellisten ihmisten seurasta...

Kyttyräselkä pelästyi Iljan vihaa. Hän istui vähän aikaa ääneti
tuolilla hangaten kädellään kyttyräänsä ja katsoen veljenpoikaansa
silmät suurina, joissa kuvastui odotusta ja pelkoa. Ilja, huulet
yhteen puristettuina, tuijotti kattoon. Terenti katsoi tarkkaan
hänen kähärätukkaista päätänsä, kauniita, vakavia kasvojansa, joissa
ylähuulta peitti, pienet viikset, ja uhmailevaa leukaa, tarkasti
hänen leveätä rintaansa ja vankkaa, hyvin muodostunutta vartaloaan ja
sanoi sitten hiljaa, huoaten:

-- Sinusta on tullut pulska poika!... Maalla juoksisivat tytöt
joukolla perästäsi... Pitäisi muuttaa takasin maalle...

Ilja vaikeni.

-- N-niin... Siellä vasta voisit viettää elämää! Minä antaisin
sinulle rahoja ja avaisin kaupan sinulle... ja sitten naisit
rikkaan!... he he! Silloin luistaisi elämäsi, kuin reki alamäessä.

-- Mutta minä ehkä tahtoisin mäelle! sanoi Ilja synkästi.

-- Tietysti mäelle! -- puuttui puhumaan Terenti.

-- Tarkotin näet, että elämäsi tulee kevyeksi ja se nousee ylöspäin,
mäelle asti...

-- Mutta minne sitten mäeltä? -- kysyi Ilja.

Kyttyräselkä katsahti häneen ja rupesi tirskuen nauramaan. Sitten
rupesi hän taas puhumaan, vaan Ilja ei enää kuunnellut häntä. Hän
muisteli kokemuksiaan viime aikoina ja mietti, kuinka ihmeellisen
tarkasti kaikki tässä maailmassa sopi toiseensa, aivankuin rihmat
verkossa. Sattumat ympäröivät ihmisen ja vievät hänet minne
tahtovat, kuten poliisi rikollisen. Hän oli kauan aikonut muuttaa
pois tästä talosta, elääkseen yksin, -- ja nyt tuli hänelle sopiva
tilaisuus siihen! Hän mietti juuri, kuinka hän järjestäisi elämänsä
tulevaisuudessa, kun äkkiä huoneen ovea kolkutettiin ja Terenti
säikähtäen hypähti paikaltaan.

-- Avaa ovi! -- huusi Ilja vihasesti sedälleen.

Kyttyräselkä avasi oven haasta ja kynnykselle ilmaantui Jaakko,
suuri, ruskeakansinen kirja kädessä.

-- Ilja, kuule... lähde Mashan luokse, -- sanoi hän vilkkaasti,
astuen vuoteen ääreen.

-- Mikä hänellä on? -- nopeasti kysyi Ilja.

-- Hänelläkö? En tiedä... Hän ei ole kotona...

-- Missä hän iltasin kuljeksinee? -- kysyi kyttyräselkä epäilevästi.

-- Matitsan kera kuljeksii -- sanoi Jaakko.

-- Siitä ei koidu hänelle hyvää, -- sanoi hitaasti Terenti.

-- Vielä mitä!... Tule, Ilja!

Jaakko tarttui Iljan nutun hihaan ja veti häntä mukaansa.

-- Odota! -- huudahti Ilja. Mitä -- oletko sinä rikkonut kahleesi?

-- Ajattele, että minulla on se tässä, se musta voima! -- puoliääneen
sanoi Jaakko.

-- Mikä? -- kysyi Ilja, vetäen huopasaappaita jalkaansa,

-- Juuri tämä kirja... Saat nähdä, kunhan lähdemme! Oikeita ihmeitä!
-- jatkoi Jaakko, vetäen ystäväänsä mukanaan pimeän etehisen läpi. --
Tuntuu kauhealta lukea sitä... se vetää puoleensa, kuin kuiluun...

Ilja huomasi toverinsa kiihtyneen mielentilan, kuuli, kuinka hänen
äänensä vapisi, ja kun he olivat saapuneet suutarin asuntoon ja
tehneet tulen, näki hän, että Jaakon kasvot olivat vallan kalpeat, ja
silmät laimeat ja tyytyväisen näköiset, kuin juopuneella.

-- Oletko päissäsi? -- kysyi Ilja, epäilevästi katsoen Jaakkoon.

-- Minäkö? En... en ole maistanut tippaakaan tänään!... En näet juo
enää... minkä joskus rohkeutta saadakseni otan, kun isä on kotona,
pari kolme ryyppyä, mutta en enempää! Pelkään isää... Juon vaan
sellaista, mikä ei haise viinalta... Mutta jätetään se, -- kuuntele!

Hän istui raskaasti tuolille, avasi kirjan, kumartui syvään sen yli,
kulettaen sormeaan paksua, vanhuudesta kellastunutta lehteä pitkin,
ja luki ontolla, vapisevalla äänellä:

-- "Kolmas luku. Ihmisten alkuperästä" -- kuuntele!

Hän veti henkeä, nosti vasemman kätensä ylös, oikean kätensä
etusormea viiletti riviä pitkin ja jatkoi:

"Kerrotaan, että ihmisen ensimmäisen olemuksen, kuten Diodorus
todistaa, viisaat miehet, jotka ovat kirjottaneet kappalten
olemuksesta, käsittivät niin, ettei maailmaa ole luotu, vaan että
se on iankaikkinen, ja että ihmissuku ilman alkua on ollut olemassa
ennen aikoja"...

Jaakko kohotti päätään kirjasta ja sanoi kuiskaten, pudistaen kättään
ilmassa:

-- Kuuletko? Ilman alkua?...

-- Lue eteenpäin! -- sanoi Ilja, epäilevästi katsoen vanhaa,
nahkakantista kirjaa. Ja taas kuului Jaakon matala, juhlallinen ääni:

"Tätä mielipidettä olivat -- Ciceron mukaan -- samolainen Pythagoras,
tarentolainen Archytas, atenalainen Plato, Xenokrates, stagiralainen
Aristoteles ja monet muut peripateetikot, jotka arvelivat, että
kaikki olemassa oleva on iankaikkista eikä sillä ole mitään alkua".
-- Huomaatko! Taas "ei ole mitään alkua".

Ilja ojensi kätensä, löi kirjan kiinni ja sanoi ivallisesti:

-- Heitä hiiteen koko roska!... Mitkä lienevätkään saksalaiset
panneet kekoon sen! Siitä on mahdoton mitään ymmärtää...

-- Odotahan! -- huudahti Jaakko pelästyneen näköisenä, katsahtaen
ympärilleen, ja kysyi sitten hiljaa:

-- Tiedätkö oman alkusi?

-- Minkä? -- kiukkuisesti huusi Ilja.

-- Älä huuda... Ottakaamme käsiteltäväksemme sielu. Onko ihmisellä
syntyessään sielu?

-- Entä sitten?

-- Siis tuleeko hänen tietää, -- mistä ja kuinka se on ilmestynyt?
Sielu, sanotaan, on kuolematon... se on aina ollut, mitä siitä sanot?
Odota, odota! Ei ole tarpeellista tietää, kuinka synnyit, vaan kuinka
olet elänyt... Koska ymmärsit, että elät? Synnyit elävänä, vaan koska
tulit eläväksi? Äitisi kohdussako? Mutta miks'et ainoastaan muista
sitä, kuinka syntymiseesi asti elit, vaan et elämästäsi viidenteen
ikävuoteesikaan asti tiedä mitään? Ja jos sielua on olemassa, -- niin
missä se menee sinuun? Sanopas se!

Jaakon silmissä paloi riemuitseva hehku, hänen kasvoillaan loisti
tyytyväisyyden hymy ja omituisella hilpeydellä huudahti hän:

-- Siinäpä sitten sielu!

-- Hölmö! -- sanoi Ilja, katsahtaen ankarasti häneen. -- Mitä
iloitset?

-- En iloitsekaan, ilman vaan...

-- Niin kai! Heitä pois tuo kirja, sanon minä. Näethän, että se on
kirjotettu jumalaa vastaan. Pääasia ei ole siinä, minkätähden elän,
vaan kuinka elän! Kuinka pitää elää, että kaikki olisi puhdasta ja
hyvää, ettei kukaan loukkaisi minua, enkä minä muita! Kunpa löytyisi
sellainen kirja, missä kaikkea sitä selitettäisiin...

Jaakko istui pää rintaa vasten painuneena, mietteissään, ääneti.
Hänen iloinen mielialansa oli vastakaikua löytämättä kadonnut. Vähän
ajan päästä sanoi hän Iljalle:

-- Kun katson sinua, niin on sinussa jotakin, mikä ei minua
miellytä... Ajatuksiasi en ymmärrä... mutta sen olen huomannut, että
viime aikoina olet jostakin tullut ylpeäksi... Käyttäydyt niin, kuin
sinä yksin olisit vanhurskas...

Ilja rupesi nauramaan.

-- Mitä naurat? Eikö sitten mielestäsi ole totta! Jokaista tuomitset
ankarasti... et rakasta ketään ihmistä...

-- -- En rakastakaan, -- sanoi Ilja varmasti.

-- Ketä rakastaisin? Minkätähden? Mitä hyvää ovat ihmiset minulle
tehneet?... Jokainen tahtoo saada itselleen leipäpalan toisen työllä,
vaan yhtäkaikki jokainen huutaa: "rakasta minua! Kunnioita minua,
minä myös kunnioitan sinua! Anna minulle osa omaisuudestasi, niin
kenties kunnioitan sinua!" Kaikki ajattelevat vaan syömistä...

-- On ihmisillä muitakin tarkotusperiä, väitti tyytymättömänä Jaakko.

-- Kyllä minä tiedän! Jokainen koettaa kaunistaa itseään joillakin
hyveillä, vaan se on vaan naamio! Huomaan, kuinka setäni tahtoo
hieroa kauppaa jumalan kanssa, kuten kauppa-apulainen pettäessään
isäntäänsä. Isäsi on äskettäin lahjottanut kirkkoon pari
kirkkolippua, -- siitä voin päättää, että hän on aimo tavalla
pettänyt jotakin tahi aikoo piakkoin niin tehdä... Ja samoin
menettelevät kaikki, katsopa minne päin tahansa. Tästä saat kopeekan,
mutta annakin viisi takasin! Luin äskettäin sanomalehdestä, että
kauppias Migunoff, joka lahjotti muutamalle sairashuoneelle
kolmesataa ruplaa, pyysi kaupungin dumaa [kaupungin valtuusmiehistö]
alentamaan siitä hyvästä hänen tehtaalleen pantua veroa tuhannella
ruplalla... Min ne petkuttavat toisiaan ja puhdistautuvat toistensa
silmissä. Minun mielestäni on rangaistus kärsittävä, tekipä sitten
rikoksen ehdoin tahdoin tahi tahtomatta!...

-- Sinä olet oikeassa, -- miettivästi virkkoi Jaakko, -- samoin on
totta, mitä sanoit isästäni ja kyttyräselästä... Emme ole syntyneet
oikeaan aikaan! Sinä saatat edes olla katkera; lohdutat itseäsi muita
tuomitsemalla... Mutta minä en kykene edes siihenkään! Kunpa voisi
päästä täältä pois! huudahti hän surullisesti.

-- Minne menisit sitten? -- kysyi Ilja hiukan nauraen.

-- Siinäpä se!

Ja molemmat olivat he vaiti, alakuloisina istuen pöydän ääressä,
toisiansa vastapäätä. Ja pöydällä oli suuri punakansinen kirja
nahkaselkineen ja teräshakasineen...

Etehisestä kuului äkkiä ryskettä, kuiskaavia ääniä, sitten kuulosti
käsi kauan hapuilevan ovenripaa. Toverukset odottivat äänettöminä.
Ovi avautui verkkaan, ja Perfishka-suutari romahti sisään. Hän oli
kompastunut kynnykseen ja oli nyt polvillaan pitäen oikeata kättänsä,
jossa oli hanuri, korkealla ilmassa.

-- Ptruu! -- huudahti hän, nauraen juopuneen naurua. Hänen perästään
kömpi huoneeseen Matitsa. Hän kumartui, tarttui suutaria kainaloihin
ja koetti nostaa häntä ylös lattialta, puhellen sammaltaen:

-- Katsokaa hyvät ihmiset, kuinka hän on humalassa!... Voi, sinua,
juopporatti!...

-- Kaasokulta! Älä koske minuun!... Nousen kyllä itse... itse...

Hän horjahteli Sinne tänne, nousi vaivalla seisomaan ja astui
toverusten luokse. Ja ojentaen vasemman kätensä toveruksille, huusi
hän:

-- Terve tuloa kattoni alle!

Matitsa nauraa hohotti tylsää nauruaan.

-- Mistä matka? -- kysyi Ilja.

Jaakko katsoi hymyillen kumpaakin juopunutta ja vaikeni.

-- Mistäkö? Etäältä... hah, hah, haa!... Omat, rakkaat poikani!

Perfiska polki jalkojaan lattiaan ja lauloi:

    "Pienet luut, vielä hienot luut!
    Kun ne aika vahventaa,
    Kaupankalu niistä saa."

-- Kaasoseni, laula sinäkin! -- huusi hän, kääntyen Matitsaan. -- Tai
lauletaan se, jonka sinä minulle opetit... No-o...

Hän nojasi selkäänsä uuniin, jota vasten Matitsakin seisoi, ja tyrkki
häntä kyynärpäällään kylkeen, nappaillen sormillaan hanurinsa kieliä.

-- Missä on Mashutka? -- jurosti kysyi Ilja.

-- Niin, sanokaapa, missä on Marja? huudahti Jaakkokin, hypäten ylös
tuolilta.

Mutta juopuneet eivät välittäneet kysymyksistä. Matitsa pani päänsä
kallelleen ja lauloi:

    "Oi kummisein, hyvä lääke on juoma",

johon Perfishka korkealla tenorillaan yhtyi hanuriansa heilutellen:

    "Juodaan: lohtu on viinan suoma!"

Ilja nousi tuoliltaan, tarttui suutaria hartioihin ja pudistaen niin,
että hänen päänsä kolahteli uuniin, kysyi käskevästi:

-- Missä on tyttäresi?

-- Hänen tyttärensä oli kadoksissa puoliyöhön asti, -- horisi
Perfishka kädellään päähänsä tarttuen.

Jaakko koetti saada selvää Matitsalta, mutta hän sanoi nauraa
hykertäen:

-- Enpäs sano! En sano, en!...

-- Ne ovat varmaankin myöneet hänet, nuo perkeleet! -- sanoi Ilja
synkästi nauraen toverilleen.

Jaakko katsahti pelästyneenä häneen, ja kysyi surkealla äänellä
suutarilta:

-- Perfili, kuule! Missä on Mashutka?

-- Mashutkako? -- ivallisesti veti Matitsa. Ahaa! Jopas ilmaisi
itsensä!...

-- Ilja! Mitä teemme? -- huolestuneena kysyi Jaakko.

-- Täytyy ilmottaa poliisille, -- virkkoi Ilja, katsoen synkästi
juopuneisiin.

-- Kaasoseni! -- huudahti Perfishka, kasvot loistaen. Kuuletko? He
aikovat ilmottaa poliisille... hah, hah, haa!

-- Poliisille! -- huudahti Matitsa ylenkatseellisesti, katsoen
vuoroin Iljaan, vuoroin Jaakkoon, ja ojentaen horjuen kätensä heitä
kohden, huusi hän täyttä kurkkua:

-- Taidatte itse tahtoa poliisin käsiin! Ulos täältä! Tiehenne minun
huoneestani... me aiomme myös mennä naimisiin... me kaksi...

-- Hah, hah, haa! -- nauroi Perfishka, vatsaansa pidellen.

-- Lähdetään, Jaakko, -- sanoi Ilja. Piru heidät vieköön!... Tule!

-- Odota! -- huudahti Jaakko tuskallisesti. -- Olisivatko he
todellakin naittaneet hänet, tuon hennon lapsen! Perfishka, sano
totuus... oletteko hänet todellakin... sano... missä on Masha?

-- Matitsa! Puolisoni, us, us! Tartu kiinni! Hauku heitä, pure...
hah, haa! Missäkö Masha on?!

Perfishka asetti suunsa torvelle aikoen viheltää, vaan ei onnistunut.
Hän kykeni vain pistämään kielensä ulos suusta Jaakkoon päin ja
nauroi sitten taas. Matitsa röyhistihe mahtavine rintoineen Iljan
kimppuun, ärjyen:

-- Kuka olet? Etkö luule, että tunnemme sinut?

Ilja tyrkkäsi hänet syrjään ja poistui kellarikerroksesta. Etehisessä
saavutti hänet Jaakko, joka tarttui hänen olkapäähänsä, seisahdutti
hänet ja virkkoi:

-- Saattaako sellainen käydä päinsä? Hänhän on niin pieni, Ilja!
Ovatko he todellakin naittaneet hänet?

-- Ole voivottelematta! -- sanoi Ilja kiukkuisesti hänelle, -- siitä
ei ole mitään apua! Olisit ennemmin pitänyt heitä silmällä! -- Etsit
kyllä kaiken alkua ja syntyä, vaan etpäs pitänyt vaaria heidän
puuhistaan!

Jaakko oli ääneti, vaan hetken päästä, kun hän ja Lunjeff kulkivat
pihan poikki, alkoi hän taas:

-- Ei siihen ole minun syytäni... Tiesin vaan, että hän kävi jossakin
huoneita siistimässä ja pieniä askareita toimittamassa...

-- Minua vähän liikuttaa, tiesitkö tai olitko tietämättä! -- sanoi
Ilja jurosti, pysähtyen keskelle pihaa. -- Pois täytyy päästä koko
talosta... Tuli sietäisi sen nurkkaan pistää!

-- Oi, Jumalani... Jumalani! -- huokasi Jaakko, seisoen Iljan takana.
Ilja käännähtihe häneen päin -- hän seisoi kädet hervottomina
riippuen sivulla ja pää alas painettuna, kuin iskua odottaen.

-- Itke nyt vielä! -- ivallisesti sanoi Ilja ja läksi, jättäen
ystävän yksin keskelle pimeää pihaa.

Seuraavana aamuna sai Ilja Perfishkalta tietää, että Mashutka
todellakin oli naitettu eräälle rihkamakauppiaalle Hrjenoff'ille,
viisissäkymmenissä olevalle leskimiehelle, jolta äskettäin oli
kuollut vaimo.

Pudistellen pohmeloista päätään makasi Perfishka uunilla ja kertoi
sekavasti:

-- Hän sanoo minulle: minulla on kaksi lasta... Hänellä on kaksi
poikaa -- toinen viiden, toinen kolmen vuoden vanha. Minun täytyy
pitää lapsenhoitaja niille... Mutta lapsenhoitaja on vieras
ihminen... saattaa varastella ja niin edespäin. Puhupa sentähden
tyttärellesi, eikö hän... Minä puhuin ja Matitsa puhui... Masha,
kuten järkevä tyttö konsanaankin, ymmärsi paikalla kaikki... Mihin
toimeen hän voisi ryhtyä... huonompaakin saattaisi sattua, ja
parempaa -- ei koskaan!... Olkoon menneeksi, sanoo, minä suostun...
Kolmessa päivässä oli kaikki valmista... Me Matitsan kanssa saimme
kolme ruplaa kumpikin... ne joimme heti eilen!... Kyllä se tuo
Matitsa juo paljon... ei hevonenkaan enempää!...

Ilja kuunteli ääneti. Hän ymmärsi, että Masha oli joutunut parempaan
asemaan, kuin olisi voinut odottaa. Mutta kuitenkin säälitti tyttö
häntä. Viime aikoina oli hän tuskin koskaan nähnyt eikä ollut
ajatellutkaan häntä, vaan nyt hänestä äkkiä näytti siltä, kuin talo
hänettä olisi tullut vielä likaisemmaksi, kehnommaksi.

Suutarin kellertävä, pöhöttynyt naama irvisteli uunilta Iljalle, ja
hänen äänensä narisi kuin kuivunut puunoksa syksyllä. Lunjeff katsoi
säälien Perfishkaan.

-- Yhden ehdon asetti Hrjenoff minulle, etten koskaan kävisi
hänen talossaan! Puodissani voit pistäytyä joskus, ryypyn hinnan
annan... vaan asuntooni ei askeltakaan! Se on sulettu sinulta kuin
paratiisi!... Ilja Jakovlevitsh, eiköhän riittäisi sinulta antaa
minulle viittä kopekkaa pohmeloryyppyyn? Anna, veikkonen, tee
hyvin!...

-- Saat! -- sanoi Ilja. -- Mihin nyt aiot ryhtyä?

Suutari sylkäsi lattialle ja vastasi:

-- Nyt aion ratketa oikein juomaan!... Niinkauan kun Masha ei vielä
ollut turvattu, hillitsin itseäni hiukan... joskus tein työtäkin...
omatuntoko lienee soimannut hänen puolestaan... Mutta nyt tiedän,
että hän on kylläinen, että hänellä on jalkineet, vaatteet... ja
että hän on kuin arkkuun sulettu!... Voin siis vapaasti antautua
juopottelemaan...

-- Mutta etkö voisi hylätä viinaa?

-- En mitenkään! -- vastasi suutari, kieltävästi pudistaen pörröistä
päätään. -- Ja minkätähden hylkäisin?

-- Etkö siis toivo mitään elämältä?

-- Anna viisikopeekkainen... muuta en toivo.

-- Sitä en käsitä! -- sanoi Ilja, olkapäitään kohauttaen. -- En voi
käsittää, kuinka saattaa ihminen elää, toivomatta mitään elämältä!

-- Toista on ihmisen -- toista minun, vastasi filosoofin tyyneydellä
Perfishka. -- Sallimus, kyllä antaa annettavansa ihmiselle, niin
ajattelen minä! Mutta jos kerran ihminen on niin tyly, pohjaton,
ettei sinne voi mitään panna, niin mitä on sallimuksella sellaisen
kanssa tekemistä? Kerran aioin minäkin tehdä erään tekosen... se oli
vielä vaimovainajani eläessä... Aioin näet ottaa osani Jeremei-ukon
aarteesta... Ajattelin, että jollen ota minä, niin ottaa joku
toinen!... Ja, Jumalalle kiitos, toiset ennättivät ennen minua... En
sitä sure... Mutta silloin huomasin, että aikoakin täytyy ymmärtää...

-- Suutari nauroi, kiipesi alas uunilta ja sanoi:

-- No, anna nyt minulle ne viisi kopeekkaa... Sydäntä ellostelee
kauheasti...

-- Hepäs tuosta! -- sanoi Ilja.

Ja katsoen hymyillen häneen, kysyi hän Perfishkalta:

-- Tiedätkö mitä?

-- No, mitä?

-- Sinä olet veijari, kunnoton ihminen, kurja juoppo... eikö niin?...

-- Niin! -- vakuutti suutari, seisoen Iljan edessä viisikopeekkainen
kourassa.

-- Mutta välistä tuntuu minusta, -- jatkoi Ilja miettivästi, -- etten
tiedä sinua parempaa ihmistä, -- totta tosiaan!

Epäilevästi hymyillen katsahti Perfishka Lunjeff'in totisiin, vaan
ystävällisiin kasvoihin.

-- Taidat laskea leikkiä, Ilja Jakovlitsh?

-- Usko tahi ole uskomatta... En sano sitä sinua kehuakseni... vaan
muuten vaan... itsekseni... vertaillessani ihmisiä toisiinsa...

-- Sepä on konstikasta!... Ei minun päälläni tuollaisia asioita
ymmärretä! Mutta kunhan käyn ensin ottamassa ryypyn, niin kenties
viisastun...

-- Odota, odota! -- kielteli häntä Ilja, tarttuen hänen
paidanhihaansa. -- Muuatta asiaa tahdon vielä sinulta kysyä.
Pelkäätkö Jumalaa?

Perfishka nojasi vuoroin toiseen vuoroin toiseen jalkaansa ja miltei
loukkaantuneena sanoi:

-- Minulla ei ole syytä pelätä Jumalaa... En loukkaa ihmisiä... enkä
koskaan ole loukannut...

-- Mutta rukoiletko? kysyi Ilja hiljaa.

-- Tietysti rukoilen... mutta harvoin... Ilja näki, ettei suutarin
tehnyt mieli puhella, vaan että häntä halutti päästä kapakkaan.

-- Tästä saat vielä kymmenkopeekkaisen, Perfishka!

-- Se on jotakin se! -- huudahti tämä loistavin silmin.

-- Mutta kerro minulle, kuinka rukoilet? uteli vielä Lunjeff.

-- Minäkö? Hyvin yksinkertaisesti! Rukouksia en osaa...
"Jumalansynnyttäjä Neitsyen" osasin, mutta sen olen jo kauan aikaa
sitten unhottanut... "Herra Jeesus"... ja niin edespäin osaan loppuun
asti. Sitä tarvinnen vanhan päivän varaksi. Mutta tavallisesti
rukoilen omalla tavallani... "Herra, armahda!" sanon.

Perfishka katsoi kattoon, ja luottavasti nyykäyttäen päätään, lisäsi:

-- Kyllä Hän... ymmärtää... Saanko nyt mennä? Kovasti tekisi mieli
ryyppyä!

-- Mene, mene! -- sanoi Ilja, katsoen miettivästi Perfiskaan. --
Mutta kun hetki lyö, jolloin kuolet, ja Herra kysyy: kuinka olet
elänyt ihminen?!

-- Silloin sanon: kun synnyin, olin niin pieni, kun kuolin, olin
päissäni... en siis muista mitään! Hän nauraa ja antaa minulle
anteeksi...

Suutari hymyili tyytyväisesti ja poistui huoneesta.

Ilja jäi yksin kellarikerrokseen. Hänestä tuntui omituiselta
ajatella, ettei Masha enää koskaan astu jalkaansa tähän ahtaaseen,
likaiseen pesään, ja että Perfishkakin ajetaan pian täältä.

Ikkunasta paistoi huoneeseen huhtikuun aurinko, valaisten lattiaa,
jota kaukaan aikaan ei oltu pesty. Kaikki siellä oli siivotonta,
ikävää ja synkkää -- aivankuin sieltä juuri olisi kannettu ruumis
ulos...

Ilja istui suorana tuolilla tuijottaen suureen, rapistuneeseen
uuniin, ja hänen päänsä oli raskaita ajatuksia täynnä.

-- Jospa olisi lähteä ja tunnustaa tekonsa? välähti äkkiä hänen
päässään.

Mutta hän karkotti heti vihaisesti sen ajatuksen...

       *       *       *       *       *

Saman päivän iltana oli Ilja pakotettu muuttamaan Petruha
Filimonoff'in talosta. Se tapahtui seuraavalla tavalla.

Kun hän tuli kotiin kaupungilta, kohtasi hän pihalla setänsä, joka
näytti hyvin pelästyneeltä, ja joka vei hänet halkopinon taakse ja
sieltä kuiskasi hänelle:

-- Kyllä sinun Iljushka on muutettava täältä... Täällä tapahtui aika
meteli tänään!

Kyttyräselkä sulki kauhuissaan silmänsä ja löi käsiään lanteisiinsa:

-- Jashka oli juonut itsensä humalaan ja kutsunut isäänsä suoraan
varkaaksi, ja haukkunut häntä hävyttömäksi irstailijaksi, konnaksi...
sekä huutanut kuin mielipuoli!... Siitäkös Petruha sydämistyi, löi
häntä vasten naamaa, repi tukasta, potki ja hakkasi pojan verille!
Nyt makaa Jashka ähkyen, valittaen!... Ja sitten kävi Petruha minun
kimppuuni! Aja tiehensä Iljka! -- Hän näet arvelee, että sinä olet
yllyttänyt Jashkan häntä vastaan... Ja hän huusi kuin vimmattu!...
Pidä siis varasi...

Ilja irrotti hihnan olkapäältään, ojensi laatikon sedälleen ja sanoi:

-- Pidäpäs tätä!...

-- Odota! Minne aiot mennä? Hän antaa vielä sinulle...

Iljan kädet vapisivat säälistä Jaakkoa ja raivosta hänen isäänsä
kohtaan.

-- Pidä laatikkoa, sanon minä... -- toisti hän hampaittensa lomasta
ja meni ravintolaan. Hän puri niin kovasti hampaitaan, että teki
kipeätä leukapieliin ja korvat äkkiä alkoivat suhista. Sen suhinan
läpi kuuli hän, että setä huusi hänelle jotakin poliisista,
vankeudesta, turmiosta, johon hän syöksi, vaan hän ei siitä
välittänyt.

Ravintolassa seisoi Petruha tarjoilupöydän takana puhellen hymyillen
muutaman rikkonaisiin vaatteisiin puetun miehen kanssa. Lampun valo
lankesi hänen kaljulle päälaelleen, ja näytti siltä, kuin koko pää
olisi hymyillyt tyytyväisesti.

-- Kas kauppiasta! -- huudahti hän ivallisesti, nähdessään Iljan,
ja hänen kulmakarvansa uhkaavasti rypistyivät. -- Tuletpa kuin
kutsuttuna...

Hän seisoi omaan huoneeseensa johtavan oven edessä, sulkien tien.
Ilja astui hänen eteensä ja sanoi käskevästi:

-- Väisty tieltä!...

-- Mitä-ä? -- kysyi Petruha pitkään.

-- Päästä minut sisään... Jaakkoa katsomaan!...

-- Kyllä minä annan sinulle Jaakkoa!... Silloin lyödä läimäytti Ilja
yhtäkkiä Petruhaa korvalle. Tämä ähkyen keikahti lattialle. Joka
puolelta riensi viinureita hätään ja muuan huusi:

-- Ottakaa hänet kiinni. Löylyttäkää häntä!

-- Vieraat ryntäsivät ylös paikoiltaan aivankuin heidän päällensä
olisi kuumaa vettä heitetty. Mutta Ilja hyppäsi Petruhan yli, riensi
huoneeseen ja pisti oven säppiin.

Pienessä huoneessa, joka oli täyteen ahdettu viinilaatikoita ja
kaikenlaisia arkkuja, paloi lekuttaen peltilamppu. Sen lasi oli
savusta musta. Hämärässä ei Ilja heti huomannut toveriaan. Jaakko
makasi lattialla, pää varjossa ja hänen kasvonsa näyttivät aivan
mustilta ja muodottomilta. Ilja otti lampun käteensä ja kumartui
tarkastamaan pahoinpideltyä toveriaan. Mustelmat ja kuhmut peittivät
Jaakon kasvoja kuin ruma, musta naamari. Silmät olivat kiinni
turvottaneet. Hän hengitti raskaasti, läähättäen, eikä luultavasti
nähnyt mitään, sillä hän kysyi heikolla äänellä:

-- Ken se?

-- Minä... -- hiljaa vastasi Ilja, nousten seisomaan.

-- Anna minulle juomista!

Ilja kääntyi ympäri. Ovea kolkutettiin, ja joku kuului huutavan:

-- Koetetaan päästä takaovesta...

-- Juoskaa hakemaan poliisia! -- sanoi toinen.

Petruhan vaikertava ääni kuului melun läpi:

-- Kaikki näkivät, etten minä koskenut häneen... voi, voi!...

Ilja hymyili vahingoniloisesti. Hän tunsi tyydytystä, kun Petruhaan
teki kipeää, Hän astui ovelle ja alkoi rauhallisesti keskustella
piirittäjien kanssa:

-- Hei, te siellä! Olkaa meluamatta!... Vaikka hän on saanutkin
korvapuustin, niin ei hän kuole siitä, ja minä saan siitä oikeudelta
rangaistukseni. Älkää siis tungetelko vieraaseen asiaan... Älkää
painako ovea, minä avaan heti...

Hän avasi oven ja jäi seisomaan ovi-aukkoon, kuin kehykseen, nyrkit
puristettuina kaiken varalta. Hyökkääjät peräytyivät, nähdessään
hänen voimakkaan vartalonsa ja taistelunhaluisen ilmeen hänen
kasvoillaan. Ainoastaan Petruha työnsi muut syrjään ja ärjyi:

-- Sinua roistoa! Kyllä minä sinulle näytän!...

-- Toimittakaa hänet tieltä ja tulkaa katsomaan, miltä täällä
näyttää! -- huudahti Ilja väistyen syrjään ja kehottaen vieraita
astumaan kammariin. Katsokaa, kuinka hän on menetellyt poikansa
kanssa!

Muutamia vieraista astui huoneeseen ja kumartuivat katsomaan Jaakkoa.
Eräs heistä hämmästyneenä huudahti:

-- Mutta tämähän on kauheata!

-- Häntähän on raadeltu petomaisesti! lisäsi toinen.

-- Tuokaa vettä! -- sanoi Ilja. -- Ja poliisi on haettava tänne...

Vieraat olivat hänen, puolellaan, sen huomasi hän, ja siksi sanoi hän
kovasti ja painolla:

-- Te tunnette kaikki Petrushka Filimonoff'in, ja tiedätte, että hän
on suurin konna koko kaupunginosassa... Mutta voiko kukaan sanoa
hänen pojastaan mitään pahaa? No, -- ja nyt makaa tämä poika tässä
verisenä ja kenties koko iäkseen raajarikoksi saatettuna! Eikä hänen
isänsä saa siitä mitään rangaistusta. Minä annoin Petrushkalle vain
yhden korvapuustin -- ja siitä joudun minä vastaamaan oikeuteen...
Onko se oikein? Onko se oikein? Onko se oikeuden mukaista? Ja samoin
on asianlaita kaikessa... toiselle on annettu täysi mielivalta, vaan
toinen ei saa edes silmäkulmiaan rypistää...

Muutamat läsnäolijoista huokasivat osaaottavasti, toiset poistuivat
ääneti huoneesta. Ilja aikoi vielä sanoa jotakin, mutta silloin
ryntäsi Petruha sisään ja alkoi ajaa ihmisiä ulos, huutaen kimakalla
äänellään:

-- Poistukaa täältä! Se on minun yksityinen asiani... Hän minun
poikani ja minä olen hänen isänsä. Menkää... En pelkää poliisia...
eikä oikeudenkäyntiä tarvita... Tapaan sinut oikeudenkäynnittäkin...
Ulos täältä!

Ilja oli polvillaan Jaakon ääressä ja antoi hänelle vettä, katsoen,
syvästi säälien, toverinsa rikkilyötyjä, turvonneita huulia ja
pahoinpideltyjä kasvoja. Jaakko joi ja sanoi kuiskaten:

-- Hän on lyönyt hampaita poikki suustani... On vaikea hengittää...
Iljusha, rakas ystävä, vie minut pois täältä... vie!

-- Kiinni turvonneesta silmästä tihkui kyyneliä.

-- Hänet on vietävä sairashuoneeseen... sanoi jurosti Ilja, kääntyen
Petruhaan.

Tämä katsoi poikaansa, mutisten itseksensä jotakin. Hänen toinen
silmänsä oli selkosen selällään, toinen, samoinkuin Jaakolla, Iljan
lyönnistä turvoksissa.

-- Kuuletko sinä! -- ärjäsi Ilja.

-- Älä huuda! -- vastasi Petruha odottamattoman hiljaa ja sävyisästi.
-- Sairashuoneeseen ei sovi viedä... se herättäisi liiaksi
huomiota... On tätä ollut jo tässäkin!...

Olen äänivaltainen... siitä olisi maineelleni vahinkoa...

Konna! sanoi Ilja ja sylkäsi halveksien Filimonoff'iin päin. -- Anna
viedä hänet sairashuoneeseen, sanon minä, muuten nostan pahemman
häväistysjutun kuin äskeinen oli...

-- Mitä sinä nyt!... Rauhotu toki!... Hän ehkä teeskentelee...

Ilja hypähti seisoalleen, mutta silloin Filimonoff hyppäsi ovelle ja
huusi eräälle tarjoilijalle:

-- Ivan! Juokse hakemaan ajuri -- sairashuoneelle... viisitoista
kopeekkaa... Jaakko, pukeudu! Älä teeskentele enää... Eihän sinua
lyönyt sen vieraampi, kuin oma isäsi!... Paljon kovempia kolahduksia
sain minä aikoinani, voi veikkonen, paljon kovempia...

Hän juoksenteli edes takaisin huoneessa, otti seinältä Jaakon
vaatteet ja heitti ne Iljalle, yhä innokkaasti kertoen, kuinka paljon
häntä nuoruudessaan kuritettiin.

-- Kiitos! -- tuskin kuuluvasti kuiskasi Jaakko Iljalle ja kyyneleet
yhä vuotivat hänen turvonneesta silmästään pitkin verisiä poskia.

Tiskin takana seisoi Terenti. Ilja kuuli hänen aran äänensä:

-- Kolmella vai viidellä kopeekalla?... Olkaa hyvä... tässä on viiden
kopeekan edestä... Kalanmätiä? Se on kaikki loppunut... Olkaa hyvä ja
ottakaa suolakalaa päälle...

Kun Ilja oli vienyt Jaakon sairashuoneeseen, ymmärsi hän, ettei
hän voinut enää palata Filimonoff'in taloon, vaan meni yöksi
Olympiadan luokse. Hänestä tuntui, kuin hänen sisällään raivoisi
kolakka rajuilma, kuin jokin haluaisi hänen sydäntään ja veisi hänen
voimansa. Raskas huoli painoi hänen rintaansa, ajatuksensa olivat
sekaisin, hän astui väsyneesti katua. Vain yksi seikka oli hänellä
selvillä, -- ettei sellainen elämä saattanut jatkua. Hänen haaveensa
pienestä kauppapuodista, puhtaasta, yksinäisestä elämästä tunki taas
uusin voimin esiin hänessä.

Seuraavana päivänä vuokrasi hän itselleen asunnon -- pienen keittiön
viereisen huoneen. Muuan nuori nainen, punasessa aamunutussa,
vuokrasi sen hänelle. Hänellä oli punakat kasvot, pieni nykerönenä ja
pienonen suu; kapeaa otsaa reunusti kauniisti musta, kihara tukka,
jonka hän usein pyyhkäsi nopealla hentoisten sormiensa liikkeellä
syrjään.

-- Viisi ruplaa näin sievosesta huoneesta ei ole paljon! -- sanoi
nainen vilkkaasti ja hymyili, huomatessaan, että hänen tummat,
eloisat silmänsä saivat tuon leveäharteisen vieraan hämilleen. Ilja
taas tarkasteli tulevan asuntonsa seiniä ja mietti, kuka tuo nuori
nainen mahtoi olla...

-- Kuten näette, ovat seinäpaperit vallan uudet... ikkuna on
puutarhaan päin mitä enempää voittekaan vaatia? Minä panen aamuisin
teekeittiön kuntoon... vaan itse saatte viedä sen huoneeseenne...

-- Oletteko palvelija? -- kysyi Ilja uteliaasti.

Nainen lakkasi hymyilemästä, rypisti kulmakarvojaan, ojensihe
suoraksi ja sanoi arvokkaasti:

-- En ole palvelija, vaan talon emäntä ja mieheni on...

-- Oletteko sitten naimisissa? -- huudahti Ilja hämmästyneenä,
katsoen epäillen emännän solakkaa vartaloa.

Tällä kerralla ei nainen suuttunut, vaan puhkesi iloiseen, raikuvaan
nauruun.

-- Kuinka lystikäs olette! Ensin luulette minua palvelijaksi, sitten
ette usko minun olevan naimisissa...

-- Kuinka voisin sitä uskoa, kun näytätte vielä vallan tytöltä! --
sanoi Ilja myös nauraen.

-- Mutta minä sanon teille, että jo kolmatta vuotta olen naimisissa
ja mieheni on piiripoliisitarkastaja...

Ilja katsoi hänen kasvoihinsa ja hymyili yhä, itsekään tietämättä,
miksi.

-- Olettepa te kummallinen! -- huudahti nuori nainen, kohauttaen
olkapäitään ja uteliaasti silmäillen häntä. -- No, mitä, --
vuokraatteko huoneen?

-- Se on päätetty asia! Tahdotteko käsirahaa?

-- Tietysti! Antakaa rupla, vaikka...

-- Parin tunnin päästä muutan tänne...

-- Olkaa hyvä... Olen hyvilläni saadessani sellaisen vuokralaisen...
Te taidatte olla iloinen...

-- En erittäin, sanoi Ilja hymyillen. Hyvillä mielin astui Ilja
kevein ajatuksin kadulle.

Häntä oli miellyttänyt sekä huone sinisine seinäpaperineen että tuo
pieni, reipas nainen. Mutta erittäin huvitti häntä se, että hän tulee
asumaan poliisitarkastajan luona. Siinä oli jotakin naurettavaa,
iroonista ja samalla vaarallista hänelle.

Hän aikoi mennä sairashuoneelle Jaakkoa tietämään ja joutuaksensa
nopeammin, otti hän ajurin. Matkalla nauratti häntä ajatellessaan,
mitä hän tekisi rahoilla, ja mihin hän ne kätkisi...

Tultuaan sairashuoneelle, sai hän tietää, että Jaakko oli äskettäin
ollut lämpimässä kylvyssä ja nukkui nyt. Ilja jäi käytävään ikkunan
ääreen miettimään, lähteäkö pois, tai odottaako Jaakon heräämistä.
Hänen ohitsensa kulkea laahusti sairaita tohvelit jalassa ja
keltaiset kauhtanat yllä, katsoen häneen ikävöivin silmin. He
puhelivat hiljaa keskenään, ja heidän kuiskeestaan kuului kuin
kaukaista, tuskallista ähkimistä, jota kovensi pitkän käytävän kumea
kaiku... Tuntui kuin sairashuoneen lemuavassa ilmassa olisi liidellyt
joku näkymätön olento ja surullisesti valitellut ja vaikeroinut...
Ilja halusi jättää nämä keltaset muurit niin pian kuin mahdollista...
Mutta äkkiä astui eräs sairaista hänen luoksensa ja ojentaen kätensä,
sanoi:

-- Terveheksi!

Lunjeff katsoi ylös ja hämmästyneenä astui askeleen takaperin.

-- Paavali!... Herranen aika! Oletko sinäkin täällä?

-- Kuka muu sitten täällä on? -- kysyi Paavali nopeasti.

Hänen kasvonsa olivat omituisen harmaat, ja silmät vilkkuivat
levottomasti ja hämillään.

-- Jaakko... Hänen isänsä löi hänet raajarikoksi... Ja sinäkin olet
täällä? Oletko jo kauan ollut? -- Ja säälivästi huudahti Ilja hiljaa:
kylläpä olet muuttunut!

Paavali huokasi; hänen huulensa värähtivät ja silmät kävivät
himmeiksi. Aivan kuin tuntien itsensä johonkin syylliseksi, painoi
hän päänsä alas ja toisti käheästi:?

-- Muuttunut... Niinpä kyllä!

-- Mikä sinua vaivaa? -- kysyi Ilja levottomana, osaaottavasti.

-- Mikäkö? Ikään kuin et arvaisi... Paavali vilkasi Iljan kasvoihin
ja painoi sitten päänsä taas alas.

-- Oletko saanut tarttuman? -- kysyi Lunjeff kuiskaten.

-- Olen...

-- Mutta et kai Vjerasta?

-- Kenestä sitten muusta?... -- vastasi Paavali jurosti.

Ilja pudisti päätään, oli vähän aikaa ääneti ja sanoi sitten
katkerasti:

-- Tietymätöntä on, kuinka minunkin kerran käy!

Paavali nauroi katkerasti, asettui Iljan viereen ja sanoi,
ystävällisesti katsoen hänen silmiinsä:

-- Luulin, että inhot minua... Astelen tuossa, ja äkkiä huomaan
sinut... Hävettämään rupesi, niinpä menin ohi...

-- Järkeväkö olit olevinasi?! -- sanoi Ilja moittivasti.

-- Kuka sinut ja katsantokantasi tietää! Suoraan sanoen, tautini
on kirottu tauti... Voi, veikkonen! Toista viikkoa olen nyt ollut
täällä... Jospa aavistaisit, mitä kiusaa ja ikävää olen saanut
kärsiä!... Kävelet, venyt vuoteella ja yhä ajattelet... Etenkin ovat
yöt vaikeita -- on, kuin tulisilla hiilillä olisi... Aika kuluu kuin
vankilassa... Tuntuu, kuin vetäisi hetteeseen, eikä ole lähellä
ketään, jota huutaisi apuun...

Paavali puhui miltei kuiskaten, ja hänen kasvonsa koko ajan
värähtelivät ja kädet suonenvedontapaisesti sormielivat kauhtanan
kaulusta. Päätään pudistaen lisäsi hän synkästi:

-- Kun kohtalo kerran ketä rupeaa murjomaan, seuraa isku iskua
lakkaamatta:

-- Mutta missä on Vjera? -- kysyi Ilja miettivästi.

-- Piru tietäköön, missä! -- sanoi Gratsheff katkerasti hymyillen.

-- Eikö hän ole käynyt sinua katsomassa?

-- Kävi kerran, vaan minä ajoin hänet pois... En voi nähdä häntä,
tuota lintua! huudahti raivosti Paavali.

Ilja katsahti moittivasti häneen ja sanoi:

-- Älä puhu hulluja!... Jos vaadit oikeutta, täytyy sinun itsesi
olla oikeudenmukainen... Missä suhteessa on hän syyllinen? Ajattele
tarkoin sitä!

-- Ketä sitten syyttäisin? -- hiljaa vaan kiivaasti kysyi Paavali. --
Ketä? Sano sinä! Yöt läpeensä mietin, minkä tähden minun elämäni on
niin nurinpuolista. Sen tähden, että rakastuin Vjeraan... Hän korvasi
minulle kaikki -- äidin, sisaren, vaimon, ystävän... Rakkauttani
häneen ei voida sanoin kuvata, ei enkelien kielellä ilmaista!...

Paavalin silmät tulivat punasiksi, ja sitten vieri niistä kaksi
suurta kyyneltä. Hän pyyhkäsi ne kauhtanan hihalla poskilta ja
jatkoi hiljemmin:

-- Kivenä oli hän tielläni, ja minä kompastuin häneen...

-- Kaikki, mitä sanot, ei ole totta, -- sanoi Lunjeff, joka selvästi
tunsi enemmän säälivänsä Vjeraa kuin ystäväänsä Paavalia. Mikä
tie sinulla on ollut? Eihän sinulla ole ollut mitään tietä...
Ne ovat vaan tyhjiä sanoja... Olet juonut mettä ja kehunut sitä
väkeväksi. Nyt, kun olet juonut itsesi humalaan, haukut, että se on
päihdyttävää... Mutta kuinka on hänen laitansa? Onhan hänkin saanut
tautinsa tartunnan kautta?

-- Tietysti! -- sanoi Paavali ja kysyi sitten äkkiä vapisevalla
äänellä:

-- Luuletko, etten minä häntä sääli?

-- Sitähän minäkin...

-- Olin raivoissani hänelle ja ajoin hänet pois... Mutta kun hän
poistui itkien... niin katkerasti... hiljaa... kutistui sydämeni...
Olisin itsekin itkenyt, vaan kyynelten asemasta tunsin kovia kiviä
sydämessäni... Ja silloin rupesin ajattelemaan kaikkea tätä... Voi,
Ilja, elämäni on tarkotuksetonta!

-- Niin, -- sanoi Ilja hymyillen pitkään, omituisesti. -- Omituista
on elämän kulku! Jaakon elämän katkeroittaa hänen isänsä, Mashutka
naitetaan muutamalle vanhalle saatanalle, sinä taas...

Hän naurahti äkkiä hiljaa, ja sanoi, ääntään alentaen:

-- Minua vain onnistaa! Kun vaan toivon jotakin, niin heti sitä saan!

-- Kuinka niin? -- kysyi Paavali uteliaasti, vaan epäillen.

-- Usko minua, minulla on onnea... Se houkuttelee minua yhä
etemmäksi...

-- En pidä siitä, mitä sanot, -- virkkoi Paavali, katsoen tutkivasti
häneen. -- Tuntuu, kuin ivaisit itseäsi?

-- Ei, se on jokin toinen, joka ivaa minua! -- sanoi Ilja, rypistäen
synkästi kulmakarvojaan. -- Se on jokin toinen, joka ivaa meitä
kaikkia... Voisin kertoa sinulle kaikenlaista... Kun tutkin elämää,
niin en löydä siinä oikeutta...

-- Sen olen huomannut minäkin! -- sanoi Paavali syvällä
vakuutuksella. -- Mennään tuonne nurkkaan...

He kulkivat käytävää pitkin toistensa rinnalla, katsoen toinen
toistansa silmiin. Paavalin poskilla hehkuivat punaset läiskät, mutta
hänen silmänsä loistivat kirkkaina, kuin terveellä.

-- Olen myös huomannut, että meikäläiseltä viedään kaikki... --
kuiskasi hän Iljan korvaan. -- Ryhdypä mihin tahansa, niin se ei ole
sinua varten...

-- Nii-in!

-- Ei mikään ole kokonaan meidän omaa! Otetaan esimerkki. Minulla
on tyttö. Pidän häntä kuin vaimoa, vaikka emme olekaan vihityt. Hän
on kokonaan minulle tarpeellinen! Joka miehelle on nainen kokonaan
tarpeellinen! Mutta minä en saa omistaa häntä yksin... eikä hän
minua. Mutta minä olen hänelle myös kokonaan tarpeellinen... Kuinka
on asianlaita sellainen?... Siksikö, että olen köyhä? Mutta teenkö
työtä vai enkö? Koko ikäni, kymmenvuotisesta lähtien, olen tehnyt
raskasta työtä! Sallikaa minun palkaksi elää!...

-- Mutta Petrushka Filimonoff elää työtä tekemättä helposti. Hän voi
saada kaikkea, mitä haluaa, ja tehdä kaikkea, mitä tahtoo!... Miksi?
-- sanoi Ilja, hammasta purren, täydentäen toverinsa ajatuksen.

-- Tohtori ärjyy minulle, kuin pakkotyöläiselle!... Minkätähden?
-- jatkoi Gratsheff. Onhan hän oppinut, pitäisihän hänen kohdella
jalosti ihmisiä. Ja olen kai minä ihminen?! Ajoin Vjerkan pois...
mutta nyt tiedän, ettei hän ole syyllinen...

-- Siihen naula menee, mihin kurikalla ajetaan...

He asettuivat käytävän hämärään nurkkaan, ikkunan viereen, jonka
lasit olivat maalatut keltasella värillä, ja puhelivat kiihkeästi,
kuiskien. Kaukaa kuului taas raskasta, tuskallista ähkimistä ja
vaikeroimista. Se muistutti bassokielen säveliä, jota joku nappailee
määrättyjen väliaikojen päästä, ja joka värähtelee niin väsyneesti
ja toivottomasti, kuin tietäisi, ettei missään löydy elävää
sydäntä, joka kykenisi ymmärtämään ja rauhottamaan sen tuskallista
valitusta... Paavali oli aivan kuohuksissaan niistä vääryyksistä,
joilla elämä kovakouraisesti oli häntä kohdellut. Hänkin värisi kuin
soittokoneen kieli, ja hänen suustaan virtasi katkonaisina valituksia
ja tekemiään katkeria huomioita. Ja Iljasta tuntui, että Paavalin
sanat säkenehtelivät kuin kipinät hänen sydämestään, herättäen hänen
omassa rinnassaan sen selittämättömän tunteen, joka aina vastusti
hänen aikeitaan ja teki hänet levottomaksi. Oli, kuin raskaan, ilkeän
epäillyksen sijasta, jolla hän oli suhtautunut elämään, juuri nyt
jotakin muuta olisi leimahtanut hänessä, joka valasi hänen sielunsa
pimeyttä ja toi hänelle ainaiseksi rauhan ja levon.

-- Miksi olet sinä pyhä, kun olet kylläinen, miksi sinun puolellasi
on oikeus, kun olet oppinut ja sivistynyt? -- kuiskasi Paavali, Iljan
edessä seisoen ja katsellen ympärilleen, kuin vainuten tuntematonta
vihollistansa, joka oli hänen elämänsä nurinpuoliseksi tehnyt.
Olkoon, että olen nälkäinen... tyhmä... mutta onhan minulla sielu?
Tai eikö nälkäisellä ole sielua? Näen, ettei minulla ole oikeata
elämää... se on sulettu minulta... toiveeni ovat katkaistut ja
kivisiä ovat kaikki tieni... Miksi?

-- Sitä ei voi kukaan sanoa, -- huudahti Ilja synkästi. -- Eikä ole
ketään, jolta voisi kysyä. Kuka ymmärtäisi meidän sanojamme. Me
olemme kaikille vieraita...

-- Niin on!... Kenelle puhuisimme? virkkoi Paavali. Ja tehden
toivottoman liikkeen kädellään, vaikeni hän.

Lunjeff tuijotti pitkään käytävään ja huokasi raskaasti. Kumea
ähkiminen kuului taas, nyt, kun he olivat ääneti, entistään
selvempänä. Tuntui, kuin se olisi lähtenyt suuren, vahvan miehen
rinnasta; ja suuret olivat tuskat...

-- Yhäkö elät Olympiadan kanssa? -- kysyi Paavali Lunjeff'ilta.

-- Yhä, -- vastasi Ilja. Ajattele, -- jatkoi hän hiljaa, hymyillen
omituisesti, -- että Jaakko on mennyt niin pitkälle, lu'uissaan että
hän epäilee Jumalan olemassa oloa...

Paavali katsahti häneen ja sanoi epämääräisesti:

-- Niinkö todellakin!

-- Niin... Hän on saanut käsiinsä sellaisen kirjan... Mutta mitä sinä
siitä ajattelet?

-- Näes... en ole tullut sitä ajatelleeksi, virkkoi Paavali hiljaa...
en käy koskaan kirkossa...

-- Mutta minä olen sitä ajatellut... paljon olenkin ajatellut... Enkä
voi ymmärtää, kuinka Jumala sallii sitä...

Ja uudestaan alkoi vilkas, katkonainen keskustelu. He kiintyivät
siihen niin, etteivät huomanneet ajan kulumista, kunnes muuan
vahtimestari tuli heidän luoksensa ja kysyi ankarasti Lunjeff'ilta:

-- Mitä täällä piilottelet?

-- Enkä piilottele! -- sanoi Ilja.

-- Etkö näe, että kaikki kävijät ovat poistuneet?

-- En ole nähnyt... Hyvästi, Paavali! Käyhän Jaakon luona...

-- No, no -- ulos nyt! -- huusi vahtimestari.

-- Tule Herran tähden pian takaisin! pyysi Gratsheff.

-- Johan olen sanonut, että teidän täytyy erota!

Ja vahtimestari seurasi Iljaa, mutisten: -- Mokomia roikaleita!...
Käyvät täällä ja piiloutuvat nurkkiin...

Lunjeff hiljensi kulkuaan, ja kun vahtimestari oli ennättänyt hänen
rinnalleen, sanoi hän tyynesti, vaan myrkyllisesti:

-- Ole kiljumatta tai muuten sanon: hutsh, koira!

Vahtimestari pysähtyi äkkiä, vaan Lunjeff kiiruhti ulos ovesta,
tuntien omituista tyydytystä siitä, että oli loukannut tuota miestä...

Kadulla vaipui hän mietteisiin ystäviensä kohtalosta. Paavali oli
lapsuudesta asti kuleksinut maailmaa, istunut vankeudessa, tehnyt
kovaa työtä... Kuinka paljon nälkää, vilua, lyöntejä oli hän saanut
kärsiä! Ja lopuksi oli hän joutunut sairashuoneeseen... Tuskinpa
Mashakaan saa koskaan maistaa onnellista elämää. Samoin Jaakko...
Kuinka saattaa Jaakko kestää tässä maailmassa?...

Lunjeff näki, että hänellä heistä neljästä todellakin olivat
parhaat päivät. Mutta tietoisuus siitä ei saattanut hänelle mitään
tyydytystä. Hän vain hymähti ja katsahti epäluuloisesti ympärilleen...

       *       *       *       *       *

Uudessa asunnossaan kotiutui Ilja pian, ja isäntäväkensä miellytti
häntä suuresti. Emännän nimi oli Tatjana Vlasjevna. Ollen
iloinen kuin lintu ja puhelias, oli hän jo pari päivää Iljan
muuttamisen jälkeen siniseen kammariin kertonut tälle tarkasti koko
elämänjärjestyksessä.

Aamulla, kun Ilja joi teetä huoneessaan, hyöri emäntä askareissaan
kyökissä iso esiliina edessään ja hihat käärittyinä kyynärpäihin
asti, ja pistäysi välistä ovella ja sanoi hänelle vilkkaasti,
iloisesti hymyillen:

-- Me emme ole rikkaita, mieheni ja minä, vaan sivistyneitä ja
herrasväkeä... Minä olen käynyt kimnaasia ja hän kadettikouluakin,
vaikkei loppuun asti. Mutta me tahdomme tulla rikkaiksi ja
tulemmekin... Lapsia meillä ei ole, ja niistähän menot ovat
suurimmat. Itse valmistan ruoan, käyn torilla ja likasia töitä varten
olen palkannut puolestatoista ruplasta kuukaudessa tytön, joka asuu
kotonaan. Huomaatteko, kuinka paljon säästän!...

Hän asettui ovelle ja pudistellen kiharoitaan, rupesi hän laskemaan:

-- Keittäjättärelle -- palkkaa kolme ruplaa, hänen elatuksensa
seitsemän ruplaa, se on kymmenen ruplaa... Hän varastaa kuukaudessa
kolmen ruplan edestä -- kolmetoista ruplaa! Hänen huoneensa vuokraan
teille kahdeksantoista ruplaa! Niin kalliiksi tulisi keittäjätär!...
Sitten ostan kaikki tavarat paljottain, -- voita puolipuutaa, jauhoja
säkin, sokeria keon ja niin edespäin... Kaikella sillä voitan noin
kaksitoista ruplaa. Jos minulla olisi toimi poliisilaitoksessa
tahi sähkölennätinkonttorissa, tekisin työtä vain keittäjättären
ylläpidoksi... Mutta nyt en maksa miehelleni mitään, ja siitä olen
ylpeä. Niin, nuori mies, täytyy osata järjestää elämisensä! Ottakaa
opiksenne...

Tatjana Vlasjevna katsoi veitikkamaisesti Iljaan vilkkailla
silmillään ja tämä hämillään hymyili hänelle. Tuo nainen miellytti
häntä, ja herätti hänessä kunnioitusta itseään kohtaan. Kun hän
aamulla heräsi, oli Tatjana Vlasjevna jo puuhaamassa kyökissä,
apunaan muuan rokonarpinen keskenkasvuinen tyttö, joka pelästynein,
värittömin silmin katsoi emäntäänsä, samoin kuin kaikkiin muihinkin.
Iltasella kun Ilja tuli kotiin, avasi talon emäntä hänelle oven --
hymyillen, sirona ja sievänä ja tuoksuen hajuvedeltä. Jos hänen
miehensä oli kotona, lauloi hän sointuvalla äänellään miehensä
kitaralla säestäessä, tahi pelasivat he korttia suuteloista. Iljan
huoneeseen kuului kaikki, soiton sävelet, jotka kaikuivat milloin
reippaina, milloin tunteellisina, korttien loiske ja suutelojen
muiske. Heidän asuntonaan oli kaksi huonetta -- makuuhuone ja eräs
toinen, joka oli Iljan huoneen vieressä ja jota puolisot käyttivät
sekä ruokasalina että vierashuoneena, ja jossa he viettivät
illat... Aamuisin kuului siitä huoneesta kirkasta linnun viserrystä
keltasirkku ja tikli lauloivat kilpaa; punatulkku narskui arvokkaasti
kuin vanhus, ja tästä melusta kuului hamppulinnun kaunis, matala
laulu.

Tatjana Vlasjevnan mies, Kirik Mkodimovitsh Avtonomoff, oli noin
kuudenkolmatta vuotias mies, pitkä ja lihavahko, jolla oli iso nenä
ja mustat hampaat. Hänen hyväntahtoiset kasvonsa olivat näppyjä
täynnä, ja vaalakoissa silmissä kuvastui ainainen tyyneys. Lyhyeksi
leikattu vaalea tukka oli kuin päälaella oleva harja, ja koko hänen
kömpelössä olennossaan oli jotakin saamatonta, naurettavaa. Hänen
liikkeensä olivat raskaita, ja ensi kerran tavatessaan Iljan, kysyi
hän häneltä ilman mitään aihetta:

-- Pidätkö laululinnuista?

-- Pidän...

-- Pyydystätkö niitä?

-- En... -- vastasi Ilja, katsoen kummastuneena poliisitarkastajaan.

Tämä nyrpisti nenäänsä, mietti hetken ja kysyi sitten:

-- Mutta oletko niitä ennen pyydystänyt?

-- En ole pyydystänyt...

-- Etkö koskaan?

-- En koskaan...

Silloin hymähti Kirik Avtonomoff suopeasti ja selitti:

-- Siis et pidäkään niistä, koska et milloinkaan ole pyydystänyt
niitä... Mutta minä pidän niistä ja olen pyydystänyt niitä;
ajettiinpa minut sen takia pois kadettikoulustakin... Nykyisinkin
pyydystäisin niitä, mutta en tahdo joutua rettelöihin esimiesteni
kanssa. Sillä vaikka rakkaus laululintuihin onkin jalo himo, vaan
niiden pyydystäminen on huvitusta, joka ei sovi sivistyneelle
miehelle... Jos minä olisin sinun sijassasi, pyydystäisin aivan
varmaan keltasirkkuja! Keltasirkku on iloinen lintu... Siksi
kutsutaankin sitä Jumalan linnuksi...

Avtonomoff katsoi puhuessaan haaveellinen ilme silmissään Iljaan,
niin että tästä tuntui vaikealta kuunnella häntä. Hänestä näytti,
kuin poliisitarkastaja kuvannollisesti linnunpyydystämisestä
puhuessaan olisi tarkottanut jotakin muuta. Iljan sydän vavahti
ja hän päätti olla varoillaan. Mutta Avtonomoff'in vaalakat
silmät rauhottivat häntä; hän päätti, että tarkastusmies oli
aivan vaatimaton ja kaikkea muuta kuin kavala mies. Hän hymyili
kohteliaasti ja mutisi jotakin vastaukseksi Kirikin sanoihin. Tätä
nähtävästi miellytti vuokralaisensa vaatimaton käytös ja totiset
kasvot, sillä hän sanoi hymyillen:

-- Pistäydy joskus meille iltateelle... Me olemme yksinkertaista
väkeä, niin että voit tulla kursailematta... pelaamaan korttia...
Vieraita käy meillä harvoin. On hauskaa kyllä ottaa vieraita vastaan,
vaan ikävää samalla sillä se käy kalliiksi.

Mitä enemmän Ilja tarkasteli isäntäväkensä onnellista elämää, sitä
enemmän piti hän heistä. Kaikki oli heillä siistiä ja sievää, kaikki
kävi hiljaa ja rauhallisesti, ja he nähtävästi rakastivat toisiansa.
Tuo pieni, reipas rouva muistutti keltasirkkua, hänen miehensä
kömpelöä punatulkkua, ja heidän asuntonsa oli kodikas ja mukava kuin
linnunpesä. Iltasin kotona istuessaan kuunteli Ilja isäntäväkensä
keskustelua ja mietti:

-- Tuollaista pitäisi elämän olla!

Ja hän huokasi kateellisesti ja haaveksi yhä vilkkaammin sitä aikaa,
jolloin hän avaa oman kaupan ja hänellä on oma pieni, sievä huone --
jossa hänellä on lintuja ja jossa hän elää aivan yksin, hiljaista,
säännöllistä ja rauhallista elämää... Seinän takana kertoi Tatjana
Vlasjevna miehelleen, mitä hän oli ostanut torilta, kuinka paljon oli
maksanut ja säästänyt, ja tämä nauroi tyytyväisesti ja kehui häntä:

-- Voi, sinua pientä järkevää eukkostani! Rakas, pieni lintuseni!...
Tule antamaan suukkonen...

Sitten alkoi Kirik kertoa vaimolleen kaupungin uutisia,
kokoonpanemistaan pöytäkirjoista, mitä hänelle oli sanonut
poliisimestari tai joku muu esimiehistä... He puhelivat
palkankorotuksen mahdollisuudesta ja pohtivat perinpohjin, josko
heidän siinä tapauksessa olisi vuokrattava suurempi huoneusto.

Ilja venyi vuoteellaan kuunnellen, ja äkkiä tuli hänelle kuolettavan
ikävä. Pieni, sininen huone tuntui hänestä ahtaalta, tukehduttavalta,
ja kun hän ei voinut kauemmin kestää tuota rintaansa ahdistavaa
raskautta, meni hän Olympiadan luo tahi kuleksi kauan katuja pitkin.

Olympiada oli tullut yhä vaateliaammaksi hänen suhteensa, kiusasi
häntä mustasukkaisuudellaan, ja he riitelivät keskenään yhä useammin.
Hän oli laihtunut, hänen silmänsä olivat painuneet syvälle, niitä
ympäröivät mustat kehät, -- ja siitä ei Ilja pitänyt. Mutta vielä
vähemmän miellytti Iljaa se, että hän viime aikoma oli ruvennut
puhumaan omastatunnosta, Jumalasta, ja että häntä halutti mennä
luostariin. Hän ei uskonut hänen sanojensa vilpittömyyttä, sillä hän
tiesi, ettei Olympiada voinut tulla toimeen ilman miesten seuraa ja
hyväilyjä.

-- Minun edestäni et tarvitse rukoilla, jos menetkin luostariin, --
sanoi hän kerran hänelle, ivallisesti nauraen. -- Itse suoriudun
kyllä synneistäni...

Olympiada katsoi häneen tuskallisen surullisesti.

-- Kuule, Ilja, niillä asioilla ei sovi leikkiä...

-- Se on minunkin mielipiteeni...

-- Mutta etkö usko minua. Odota, niin saat nähdä...

-- Mitä ihmeitä! Kyllä minä uskon... Useat ihmiset menevät paljaasta
ilkeydestä luostariin...

Olympiada suuttui, ja heidän välillään syntyi kiivas riita.

-- Sinä, onneton, ylpeä mies! -- huusi nainen säkenöivin silmin.
-- Odota vaan! Röyhistele vaan kuinka paljon tahansa ylpeydessäsi,
kerran sinut kuitenkin taivutetaan! Taivutetaan maahan asti!... Ja
mistä ylpeilet? Nuoruudestasi ja kauneudestasi? Se on katoavaista
kaikki... Sinä olet mateleva madon tavoin maassa ja kerjäävä armoa:
säälikää, armahtakaa! Mutta kukaan ei sinua armahda...

Hän soimasi Iljaa, vaan kuitenkin hänen silmänsä veristivät,
joka osotti, etteivät kyyneleet olleet kaukana. Riidellessään ei
hän koskaan maininnut sanallakaan Poluektoff'in murhasta, mutta
onnellisina hetkinä pyysi hän entiseen tapaansa Iljaa unhottamaan
"tuon historian". Lunjeff ihmetteli hänen itsensä hillitsemistä ja
kysyi eräänä päivänä häneltä:

-- Lipa! Sano, minkätähden et koskaan mainitse sanallakaan ukosta,
kun me riitelemme?

Tämä vastasi empimättä:

-- Sentähden, ettei se ole minun eikä sinun asiasi. Koska kerran et
ole joutunut kiinni, niin merkitsee se, että teit oikein. Sinä olit
vaan kätenä, etkä voimana... Sinulla ei ollut mitään syytä häntä
murhataksesi, kuten sanot. Hän on siis vain saanut sinun kauttasi
rangaistuksensa...

-- Ilja nauroi epäillen.

-- Miksi naurat? -- kysyi Olympiada.

-- Ilman vaan... Luulin, että ihminen, jollei hän ole pölkkypää,
on ehdottomasti konna... hah, hah, haa! Hän voi aina puhdistautua
kaikesta... jos hänelle on siitä hyötyä! Ja samoin voi hän tehdä
rikoksen mistä syystä tahansa...

-- En käsitä sinua, -- sanoi Olympiada, pudistaen päätänsä.

-- Mikset käsitä? -- kysyi Ilja ja kohautti olkapäitään. -- Sehän
on hyvin yksinkertaista! Osota minulle elämästä jotakin sellaista,
mikä aina olisi horjuttamatonta ja vakavaa, niin ettei sitä kukaan,
olipa hän kuinka ovela tahansa, voisi kavalasti ottaa puolustaakseen
tahi päinvastoin tehdä sitä epäiltäväksi... Löytäisitkö? Et
löytäisi sellaista... Elämässä ei ole mitään, joka olisi niin
horjuttamatonta... Kaikki on kirjavaa ja vaihtelevaa... Ihmisen
sielukin on kirjava... niin!

-- En käsitä sinua, -- toisti Olympiada päätään pudistaen.

-- Mutta minä käsitän, että juuri siinä solmu onkin... juuri se meitä
painaa...

Erään sellaisen riidan jälkeen, kun ei Ilja ollut neljään päivään
käynyt Olympiadan luona, sai hän kirjeen häneltä... Olympiada
kirjotti:

    'No, hyvästi nyt, rakas Iljusha, hyvästi ikuisesti, sillä
    emme enää koskaan näe toisiamme. Älä etsi minua, -- et löydä
    kuitenkaan. Ensimmäisellä laivalla lähden tästä kirotusta
    kaupungista, jossa olen ainaiseksi turmellut sieluni. Lähden
    kauaksi, koskaan takaisin palaamatta, -- älä ajattele äläkä
    odota minua! Kaikesta hyvyydestäsi, jota olet osottanut minulle,
    kiitän sinua kaikesta sydämestäni, ja pahaa en tahdo muistaa.
    Vielä täytyy minun sanoa sinulle totuudenmukaisesti, etten mene
    luostariin, vaan hyvin yksinkertaisesti olen suostunut nuoren
    Ananjinin esitykseen, joka jo kauan on minua ahdistellut ja
    valittanut, ettei elämä ole hänelle minkään arvoista, jollen
    suostuisi elämään hänen kanssansa. Niinpä vihdoin suostuin,
    -- onhan se yhdentekevää. Matkustamme meren rannalle erääseen
    kylään, jossa Ananjinilla on kalastusasemia. Hän on hieman
    yksinkertainen ja on esittänyt, että menisimme naimisiinkin.
    Hyvästi! Unissani olin näkevinäni sinut, mutta kun heräsin --
    ei ollutkaan ketään. Anna sinäkin anteeksi... Jospa tietäisit,
    kuinka sydämeni palaa kaihosta! Suutelen sinua, ainoa ystäväni!
    Älä ylpeile ihmisten suhteen, -- kaikki olemme onnettomia! Tyyni
    olen näennäisesti minä, sinun Lipasi, vaikka menen varmaan
    turmioon, ja vaikka rikkirevittyä sydäntäni kirvelee.

    Olympiada Shlikoff.

    Postissa lähetän sinulle sormuksen muistoksi. Kanna sitä, pyydän.

                                                  Ol. Sh.'

Kirjettä lukiessaan puri Ilja huultaan, niin että teki kipeää. Sitten
luki hän sen läpi uudestaan ja taas uudestaan. Ja mitä useammin hän
luki, sitä enemmän miellytti se häntä, -- hänestä tuntui samalla
sekä tuskalliselta että miellyttävältä lukea noita yksinkertaisia,
suurilla, säännöttömillä kirjaimilla kirjotettuja sanoja. Ennen ei
Ilja ollut tullut ajatelleeksi, kuinka vakavasti tuo nainen rakasti
häntä, vaan nyt hänestä näytti, että Olympiada oli rakastanut häntä
syvästi ja lämpimästi, ja lukiessaan hänen kirjettään, tunsi hän
rinnassaan ylpeää tyytyväisyyttä. Mutta tuo tyytyväisyys muuttui
vähitellen tietoisuudeksi siitä, että hän oli kadottanut rakkaan
olennon, ja silloin johtui hänen mieleensä ajatus: minne, kenen
luokse mennä katkeralla hetkellä. Olympiadan kuva väikkyi hänen
silmissään, hän muisteli hänen tulisia hyväilyjään, hänen järkeviä
puheitaan, leikinlaskuaan, ja yhä syvemmällä tunsi hän rinnassaan
kaipausta. Hän seisoi ikkunan ääressä, silmät synkissä rypyissä ja
katsoi pimeään puutarhaan, jossa hiljaa kahisivat seljapuu-pensaat
ja koivun hentoiset oksat leijuivat tuulessa. Seinän takaa kuului
kitaran surunvoittoisia säveliä, ja Tatjana Vlasjevna lauloi
korkealla sopraanollaan:

    "Ken tahtoo, etsiköön,
    Rikkailla aarteet on..."

Ilja piti kirjettä kädessään ja mietti: -- Hän sanoi olevansa niin
itsepäinen, ja että minä olen tehnyt hänet onnelliseksi... Mutta
kuitenkin jätti hän minut... Ei näy sillä onnella suurta arvoa
olleen...

Hän tunsi itsensä syylliseksi Olympiadan suhteen; suru ja sääli
painoivat hänen rintaansa.

    "Tuo sormukseni mulle
    Merien pohjasta".

kuului seinän takaa. Sitten nauraa hohotti poliisitarkastaja, ja
laulajatar, niinikään nauraen, juoksi keittiöön. Mutta siellä vaikeni
hän heti. Ilja tunsi emännän läsnäolon, vaan hän ei tahtonut kääntyä
katsomaan häntä, vaikka tiesikin, että kammarinsa ovi oli auki.
Hän seisoi liikkumatta kuin omia ajatuksiaan kuunnellen, ja tunsi
itsensä yksinäiseksi. Ikkunan takana puut yhä heiluivat ja Iljasta
tuntui, kuin hän olisi kohonnut maasta ja liidellyt jonnekin kylmässä
hämärässä...

-- Ilja Jakovlevitsh! Tahdotteko teetä? -- kuului emännän ääni.

-- En...

Ikkunasta kuului kirkonkellon jymeä, kumiseva ääni; se kajahteli
voimakkaasti ikkunaan, niin että se tärisi... Ilja teki ristinmerkin,
muisti, ettei hän pitkiin aikoihin ollut käynyt kirkossa, ja käytti
tilaisuutta hyväkseen poistuakseen kotoa...

-- Lähden iltakirkkoon, -- sanoi hän, oveen päin kääntyen. Tatjana
Vlasjevna seisoi ovella, nojaten käsillään pihtipieliin, ja katsoi
uteliaasti häneen. Ilja tuli hämilleen hänen tutkivasta katseestaan
ja virkkoi kuin puolustuksekseen:

-- En ole ollut kaukaan aikaan kirkossa...

-- Hyvä! Panen teekeittiön kuntoon kello yhdeksään.

Kirkkoon mennessään ajatteli Lunjeff nuorta Ananjinia. Hän
tunsi hänet, -- hän oli rikas, nuori kauppias, nuorempi jäsen
kalastusyhtiössä "Veljekset Ananjin", valkotukkainen, laihahko
mies, jolla oli vaaleat kasvot ja siniset silmät. Hän oli äskettäin
muuttanut kaupunkiin ja eleli komeasti.

"Niin ne muutamat elävät" -- mietti Ilja katkerasti. "Ne ovat kuin
nuoria haukkoja, -- tuskin siivet ovat kasvaneet, kun jo ovat
kyyhkysen kynsiinsä saaneet..."

Kirkkoon astui hän kiukkuisena, ajatuksistaan hermostuneena,
ja asettui seisomaan pimeään nurkkaan, jossa kynttiläkruunujen
sytytystikapuut olivat.

"Herra armahda", laulettiin vasemmalla klirosilla. Muuan poika
laulajista lauloi kirkuvalla, korvia vihlovalla äänellä, voimatta
saada sitä sointumaan esilukijan käreän, syvän basson kanssa. Tämä
soinnuton laulu suututti yhä enemmän Iljaa, ja hän tunsi halua vetää
tuota poikaa korvista. Kovasti lämmitetty uuni teki nurkan kuumaksi,
ja siellä haisi kärventyneelle vaatteelle. Eräs vanha rouva salopissa
tuli Iljan luo, katsahti hänen kasvoihinsa ja sanoi nyreästi:

-- Seisotte väärällä paikalla, hyvä herra. Ilja katsoi hänen hienoa,
näädänhännillä koristettua saloppiaan, ja antaen ääneti hänelle
sijaa, mietti:

"Kirkossakin on kauppiailla erityiset paikat"...

Poluektoff'in murhan jälkeen oli hän nyt ensimmäistä kertaa kirkossa,
ja muistaessaan sen, vavahti hän. Ajatellessaan tätä suurta syntiään,
unhotti hän kaiken muun, mutta sen ajatteleminen ei pelottanut enää
häntä, tekihän vaan mielen surulliseksi ja raskaaksi...

-- Herra, armahda!... kuiskasi hän, ristien silmänsä.

Laulajat lauloivat nyt sointuvasti ja kovasti. Sopraanot, jotka
selvästi lausuivat sanat, kaikuivat kupoolin alla puhtaasti ja
kirkkaasti, kuin pienten kirkonkellojen soitto. Altot värähtelivät,
kuin sointuisat, kireälle jännitetyt soittimen kielet, ja niiden
äänen pohjalla, joka keskeymättä juoksi kuin virta, värähtelivät
sopraanot, kuin auringon kimmeltävät säteet tyynen veden pinnalla.
Basson syvät, täyteläiset äänet vyöryivät juhlallisesti ilmassa
ja ikäänkuin kannattivat lastenkuoroa. Silloin tällöin kuului
tenorin kauniita, voimakkaita säveliä, ja uudestaan kaikuivat
kirkkaat lapsenäänet, kohoten kattokuvun hämärään, josta Luoja
valkeissa vaatteissa totisesti ja miettivästi katsoi alas, ja
majesteetillisesti ojentaen käsiään, siunasi rukoilijoita.
Sävelaallot ja suitsutussavu kohosivat Hänen luoksensa ja ympäröivät
Hänet, ja Hän näytti leijailevan niissä, kohoten yhä ylemmäksi syvään
korkeuteen. Ja kuorolaulu suli yhteen kirkkaaksi säveljoukoksi,
joka oli taivaalla auringon laskiessa olevan pilven kaltainen, kun
se ruusun- ja purppuranpunasena hehkuu auringon säteissä ja sitten
vähitellen, omaa ihanuuttaan ihmetellen, sulaa...

Kun laulu vaikeni, huokasi Ilja kuin helpotuksen huokauksen. Hänen
oli hyvä olla: ei hän tuntenut pelkoa, ei katumusta eikä edes
hermostumista, joka vaivasi häntä hänen kirkkoon tullessaan. Hänen
ajatuksensa eivät keskittyneet hänen suureen syntiinsä. Laulu oli
kuin keventänyt ja puhdistanut hänen mielensä. Hän ei tahtonut itse
uskoa tuohon äkilliseen mielenrauhaansa, vaan koetti väkisin herättää
itsessään katumusta. Mutta se oli turhaa.

"Entä, jos emäntä hänen poissa ollessaan uteliaisuudesta menee hänen
huoneeseensa, rupeaa tutkimaan sitä ja löytää rahat?"

Ilja poistui kiiruusti paikaltaan, astui ulos kirkosta, ja
huudettuaan ajurin, ajoi kotiinsa. Tiellä vaivasi häntä tuo ajatus
yhä enemmän, saattaen hänet kiihottuneeksi.

"Jos hän löytää ne... entä sitten? He eivät ilmianna minua... he
hyvin yksinkertaisesti pistävät ne omaan taskuunsa!"

Mutta ajatus siitä, etteivät he ilmianna häntä, vaan varastavat
rahat, yhä enemmän kiihotti häntä. Hänestä tuntui, että hän, jos
sellaista tapahtuisi, viipymättä, tällä samalla ajurilla, ajaisi
poliisikammariin ja tunnustaisi murhanneensa Poluektoff'in. Ei,
hän ei tahtoisi enää kiusata itseään elämällä tässä loassa,
levottomuudessa, silloin kun toiset eläisivät niillä rahoilla,
jotka hän oli maksanut suurella synnillä, rauhassa, mukavuudessa,
puhtaudessa. Se ajatus saattoi hänet raivoon. Saavuttuaan talon
luokse, jossa hän asui, riensi hän ovelle ja tempasi kiivaasti
ovikellon nuoraa, sekä odotti kärsimättömänä, hammasta purren ja
nyrkit puristettuina oven avautumista.

Oven avasi hänelle Tatjana Vlasjevna.

-- Hyi, kuinka kovasti soitatte!... Mikä teitä vaivaa? --
pelästyneenä huusi hän, katsoen Iljaan.

Ilja työnsi hänet ääneti syrjään, riensi huoneeseensa ja huomasi ensi
silmäyksellä, että koko hänen pelkonsa oli ollut turhaa. Rahat olivat
ikkunan päälaudan takana, ja siihen oli hän liimannut hellävaroen
pienen untuvan, niin että se ehdottomasti putosi paikoiltaan, jos
joku koskisi rahoihin. Mutta nyt näkyi valkonen untuva vielä selvästi
ruskeassa päälaudassa.

-- Oletteko sairas? -- kysyi levottomana emäntä, tullen ovelle.

-- Niin... en ole oikein terve... antakaa anteeksi, kun tyrkkäsin
teitä...

-- Mitä joutavia!... Sanokaa, paljonko on ajuri saapa?

-- En tiedä... Olkaa hyvä ja antakaa, mitä hän tahtoo...

Emäntä riensi ulos, vaan Ilja hypähti heti tuolille, otti rahat pois
päälaudan takaa. Hän tiesi paljaasta kosketuksesta, ettei niitä oltu
liikutettu, ja helpotuksesta huoaten, pisti hän ne taskuunsa...
Hän häpesi levottomuuttaan. Untuva näytti hänestä naurettavalta,
yksinkertaiselta varjeluskeinolta...

-- Perkeleen viettelyksiä --... mietti hän, nauraen mielessään.

Ovelle ilmaantui taas Tatjana Vlasjevna.

-- Ajurille annoin kaksikymmentä kopeekkaa, -- sanoi hän -- Mikä
teitä vaivaa? Pyörryttääkö teitä kenties?

-- Niin... seisoin kirkossa... kun äkkiä...

-- Ruvetkaa vuoteelle, sanoi Tatjana Vlasjevna, astuen huoneeseen.
-- Ruvetkaa vaan vuoteelle kainostelematta... Minä istun vähän aikaa
seurananne... Olen yksin kotona, mieheni meni toimeensa ja sitten
menee hän klupiin...

Ilja istui sänkyynsä, emäntä kammarin ainoalle tuolille.

-- Säikäytinkö teitä? -- kysyi Ilja, hämillään hymyillen.

-- Ette, -- vastasi Tatjana Vlasjevna, katsoen tutkivasti ja suoraan
häntä silmiin. He istuivat vähän aikaa ääneti. Ilja ei tietänyt, mitä
puhua tuolle naiselle. Mutta tämä katsoi herkeämättä häneen ja äkkiä
hymyili hän omituisesti.

-- Miksi hymyilette? -- kysyi Lunjeff, luoden silmänsä alas.

-- Sanoisinko? -- kysyi hän veitikkamaisesti.

-- Sanokaa...

-- Te ette osaa teeskennellä -- tiedättekö sitä!

Ilja hätkähti ja katsoi hämmästyneenä emäntään.

-- Niin kyllä, ette osaa. Mikä sairas te olette! Ette lainkaan
sairas, vaan saitte, hyvin yksinkertaisesti, ikävän kirjeen... kyllä
minä näin.

-- Niin, minä sain kirjeen... virkkoi Ilja hiljaa ja varovasti.

Ikkunan takana rapisivat puunoksat. Tatjana Vlasjevna katsoi tarkasti
ikkunasta puutarhaan ja kääntyi sitten taas Iljaan.

-- Se oli vaan tuuli tai lintu. Tahdotteko, nuori mies, kuulla minua?
Vaikka minä olenkin nuori nainen, on ole kuitenkaan tyhmä.

-- Olkaa hyvä ja puhukaa, -- pyysi Lunjeff, katsoen uteliaasti häneen.

-- Kuulkaa, -- sanoi emäntä painavasti, -- repikää se kirje ja
viskatkaa palaset tuuleen. Jos hän on antanut teille rukkaset, on
hän menetellyt hyvin järkevästi. On vielä liian aikaista teille
ajatella avioliittoa; teillä ei ole varmaa asemaa, ja henkilöt,
joilla varmaa asemaa ei ole, älkööt menkö naimisiin. Olette ahkera ja
kaunis nuori mies, joten teidän on helppo tulla toimeen maailmassa.
Mutta varokaa te vaan rakastumasta! Tehkää työtä, kauppaa, säästäkää
rahaa, koettakaa päästä suuriin yrityksiin osalliseksi, avata kauppa,
ja silloin vasta, kun teillä on luja maa jalkainne alla, voitte
naida. Teidän täytyy onnistua, sillä olettehan raitis, vaatimaton,
yksinäinen mies.

Ilja kuunteli pää alaspäin painettuna ja hymyili itsekseen. Hänen
teki mielensä nauraa ääneen, kovasti, iloisesti.

-- Ei maksa vaivaa kulkea pää alhaalla, jatkoi Tatjana Vlasjevna
kokeneen ihmisen tavoin. -- Kyllä se menee ohi! Rakkaus on tauti,
joka on helposti parannettavissa. Minä itse olin ollut ennen
naimistani kolmasti rakastunut, niin että olin järveen juosta -- ja
se on kuitenkin haihtunut! Ja kun huomasin, että minulla vihdoinkin
oli aika päästä naimisiin, -- menin rakkaudetta...

Ilja kohotti nopeasti päätään ja katsahti häneen.

-- Mitä ihmettelette? Sitten opin rakastamaan miestäni... Saattaa,
näet, joskus sattua, että nainen rakastuu mieheensä...

-- Kuinka se on käsitettävä? -- kysyi Ilja hämmästyneenä. Tatjana
Vlasjevna rupesi hilpeästi nauramaan.

-- Laskin vain leikkiä... Mutta suoraan sanoen, -- saatetaan mennä
naimisiin, rakastamatta miestään, ja sitten jälestäpäin oppia
rakastamaan häntä...

Ja sitten alkoi hän taas puhella keimaillen silmillään. Ilja kuunteli
tarkkaavaisesti, katsellen suurella mieltymyksellä ja kunnioituksella
hänen pientä, sopusuhtaista vartaloaan, ajatellen: "kuinka hän on
pieni, vaan kuitenkin niin varma, luja ja järkevä"...

"Kenellä on tuollainen vaimo, hän ei saata joutua hunningolle", --
jatkuivat hänen mietteensä. -- Hänestä oli hauskaa istua sivistyneen,
naimisissa olevan naisen seurassa eikä minkään leipäsuden...
hienon, hentoisen, oikean herrasnaisen seurassa, joka ei ollenkaan
ollut ylpeä hänelle, kutsuipa häntä vielä "teiksi". Hän tunsi
kiitollisuutta emäntää kohtaan, ja kun tämä nousi, lähteäkseen pois,
hypähti hän myös seisoalleen, kumarsi ja sanoi:

-- Kiitän suuresti, että alennuitte puhelemaan kanssani... Oli
erittäin hauskaa...

-- Todellakin? Katsokaahan vaan! sanoi hän hymyillen ja hänen
poskilleen kohosi puna ja hän katsoi muutamia sekunteja terävästi
Iljan silmiin.

-- No, hyvää yötä sitten... toistaiseksi! -- sanoi erityisellä
painolla ja poistui keveästi kuin nuori tyttö.

       *       *       *       *       *

Päivä päivältä miellyttivät Avtonomoff'it yhä enemmän Iljaa, ja hän
kadehti heidän tyyntä, kodikasta elämäänsä. Yleensä ei hän pitänyt
poliisimiehistä, sillä hän oli nähnyt paljon pahaa heistä, vaan
Kirik näytti hänestä tavalliselta työihmiseltä, -- hyväntahtoiselta
ja yksinkertaiselta. Hän oli ruumis, hänen vaimonsa sielu. Hän oli
vähän kotona eikä hänellä ollut paljon merkitystä siellä. Tatjana
Vlasjevna kohteli Iljaa yhä tuttavallisemmin. Hän rupesi pyytämään
häntä hakkaamaan halkoja, kantamaan vettä, viemään pihalle likavettä.
Ilja täytti mielellään hänen pyyntönsä, ja vähitellen nuo pienet
palvelukset muuttuivat velvollisuuksiksi. Silloin erotti emäntä
rokonarpisen tytön palveluksestaan, käskien hänen käymään auttamassa
vaan lauantaisin.

Välistä kävi Avtonomoff'ien luona vieraita, --
piiripoliisitarkastajanapulainen Korsakoff, laiha, pitkäviiksinen
mies. Hän käytti tummia silmälaseja, poltti paksuja paperosseja eikä
voinut kärsiä ajureita ja puhui niistä aina hyvin kiukkuisesti.

-- Ei ketkään riko niin usein järjestystä ja säädyllisyyttä vastaan
kuin ajurit, -- päätteli hän. - Ne, ne ovat sitä kirottua karjaa!
Jalankävijät kyllä voi pitää järjestyksessä kadulla, tarvitaan vaan
kuulutus poliisimestarilta, jossa sanotaan: "ne, jotka kulkevat
katua alaspäin, kulkekoot oikeata, jotka ylöspäin vasenta puolta",
ja heti on mitä paras järjestys, mikäli se koskee jalankävijöitä.
Mutta ajuria ei pidetä aisoissa millään kuulutuksilla. Ajuri on, piru
tietäköön, mikä hän on!

Ajureista saattoi hän puhua koko illan, eikä Lunjeff kuullut hänen
koskaan muuta puhuvan.

Kävi vielä Avtonomoff'ien luona lastenkodintarkastaja Grisloff,
vaitelias, mustapartainen herra. Hän lauloi mielellään "Poikki
meren sinisen", ja hänen vaimonsa, pitkä, lihava nainen, jolla oli
tavattoman suuret hampaat, ja joka jok'ikisen kerran söi kaikki
Tatjana Vlasjevnan karamellit, josta tämä hänen lähdettyään aina
valitti.

-- Kiusallaan se tuo Felitsata Jegorovna tekee sen! Paninpa mitä
makeisia tahansa pöytään, kaikki hän syö...

Niinikään tuli usein Aleksandra Viktorovna Travkin miehineen. Hän oli
pitkä, hintelä nainen, jolla oli suuri nenä ja punanen leikkotukka.
Hänellä oli suuret silmät ja kimeä ääni, ja kun hän niisti nenäänsä
-- mikä tapahtui usein -- kuului se siltä, kuin olisi sertinkiä
revitty. Hänen miehensä puhui kuiskaamalla, -- häntä vaivasi jokin
kurkkutauti, -- vaan puhui kuitenkin herkeämättä, tuntikausittain,
mikä kuulosti siltä, kuin kuivia olkia olisi liikuteltu hänen
suussaan. Muuten oli hän hyvin varakas mies, -- hänellä oli ollut
paikka tullissa, -- ja kuului muutaman hyväntekeväisyysyhdistyksen
johtokuntaan. Sekä hän että hänen vaimonsa puhuivat alituisesti
hyväntekeväisyysasioista.

-- Meidän yhdistyksessämme kuin tapahtui ihmeellinen juttu...

-- Niin, niin, -- sanokaapas muuta! huudahti hänen vaimonsa.

-- Jätettiin pyyntö avusta...

-- Vakuutan, että tuo hyväntekeväisyys turmelee ihmiset...

-- Nainen kirjottaa: "mieheni on kuollut, lapsia on kolme, olen
leivätön..."

-- Kuten tavallisesti, niinkuin kuulette!

-- Myönnämme hänelle kolme ruplaa...

-- Mutta minä en usko koskaan noita leskiä! -- huutaa Aleksandra
Viktorovna riemuitsevasti.

-- Vaimoni sanoo minulle: sallipas minun käydä katsomassa, miten
asian laita oikein on.

-- Ja mitäs tuli selville? Mies on kuollut jo viisi vuotta sitten...

-- Että leskellä on vaan kaksi lasta!

-- Kaikkea sitä kuuleekin!

-- Ja että hän itse on terve ihminen!

-- Mutta kylläpä minä hänelle... "Pääset oikeuteen petoksesta", sanon
hänelle. Hän lankeaa polvilleen.

-- Hah, hah, haa! -- nauroi Kirik Avtonomoff.

Ja kaikki kehuivat Aleksandra Viktorovnan tarkkanäköisyyttä ja
moittivat köyhiä, soimaten heitä valheesta, ahneudesta, kunnioituksen
puutteesta ihmisiä kohtaan, jotka tahtovat heille hyvää tehdä...

Lunjeff istui huoneessaan, tarkasti kuunnellen keskustelua
viereisestä huoneesta. Hän tahtoi päästä selville, mikä käsitys
noilla ihmisillä oli elämästä. Ja sitä, mitä hän kuuli, ei hän
ymmärtänyt. Oli, kuin nuo ihmiset jo aikoja sitten olisivat sopineet
keskenään kaikesta, ratkaisseet elämänkysymykset, tietäneet kaikki ja
tuomitsivat ankarasti kaikkia muita ihmisiä, jotka elivät toisin kuin
he. Enimmäkseen juttelivat he kaikista mahdollisista, eri perheissä
tapahtuneista, häväistysjutuista, arkkipiispan toimittamista
kirkonmenoista, nais- ja miestuttaviensa huonosta käytöksestä.
Iljasta tuntui ikävältä kuunnella heitä.

Joskus iltasin kutsui isäntäväki vuokralaisensa luokseen teelle.
Teetä juotaessa Tatjana Vlasjevna laski leikkiä, ja hänen miehensä
haaveili, kuinka hauskaa mahtaisi olla yht'äkkiä tulla rikkaaksi,
jättää virka ja -- ostaa talo.

-- Silloin hankkisin kanoja -- sanoi hän, sulkien nautinnonhaluisesti
silmänsä. -- Kaikenlajisia, brahmaputralaisia, kochin-kiinalaisia,
helmikanoja, kalkkunia... ja riikinkukon! Niin!... Mukavaa olisi
istua aamunuttuun puettuna ikkunassa, poltella hyvältä tuoksuvaa
paperossia ja katsoa kuinka oma omituinen riikinkukkoni, pyrstö
levällään, kulkisi pitkin pihaa! Kulkisi se kuin poliisimestari ja
ääntelisi: brlu, brlu, brlu!

Tatjana Vlasjevna hymyili ja katsoi Iljaan, haaveillen hänkin
tulevaisuutta:

-- Mutta minä matkustaisin silloin joka kesäksi Krimiin tahi
Kaukasiaan, ja talvella olisin jonkin hyväntekeväisyysyhdistyksen
johtokunnassa. Teettäisin itselleni mustan verkapuvun, hyvin
yksinkertaisen, enkä kantaisi minkäänlaisia koristeita, paitsi
rubiinilla varustettua rintaneulaa ja helmi-korvarenkaita. Olen
lukenut "Nivasta" [laajalle levinnyt kuvalehti. S. m.] runon, jossa
sanotaan, että köyhien veri ja kyyneleet tulevassa elämässä muuttuvat
rubiineiksi. -- Ja hiljaa huoaten, lisäsi hän:

-- Rubiinit sopivat mainiosti ruskeaverisille...

Ilja vaikeni ja hymyili. Huone oli puhdas ja hauska, se tuoksui
teelle ja hajuvedelle. Häkeissä istuivat linnut ja nukkuivat,
näyttäen höyhenpalloilta, seinillä oli pari koreaa taulua. Pieni
koristehylly molempain ikkunoiden välissä oli täynnä kauniita,
pieniä rasioita, porsliinikanoja ja monivärisiä sokerisia ja lasisia
pääsiäismunia. Kaikki se miellytti Iljaa ja teki hänet omituisen
surulliseksi, joka viihdytti mieltä.

Mutta välistä, -- etenkin sellaisina päivinä, jolloin oli sattunut
vastoinkäymisiä, -- tuo surumielisyys muuttui kiusalliseksi
levottomuudeksi. Nuo porsliinikanat, rasiat ja pääsiäismunat
suututtivat vaan häntä ja hänen olisi tehnyt mielensä pyyhkäistä
ne lattialle ja polkea jalkoihinsa. Tämä mielentilansa sekä
kummastutti että pelotti Iljaa, sillä hän ei ymmärtänyt sitä, vaan
se tuntui hänestä oudolta. Kun hän joutui sen valtaan, vaikeni hän
itsepäisesti, tuijottaen yhteen kohtaan ja peläten puhua, ettei vaan
loukkaisi kunnon isäntäväkeään jollakin. Mutta kerran, kun hän oli
pelaamassa korttia heidän luonaan, ei hän voinut pidättää itseänsä,
vaan kysyi kuivasti, katsoen Kirik Avtonomoff'ia suoraan silmiin:

-- Sanokaapas Kirik Nikodimovitsh, tokko te olette saanut kiinni
Dvorjanskaja-kadun varrella tapahtuneen murhan tekijää...?

-- Kauppias Poluektoff'inko? -- sanoi piiritarkastaja, tarkastaen
korttejaan. -- Poluektoff'iako? En ole saanut kiinni Poluektoff'ia...
en ole saanut häntä kiinni, ystäväni. Se tahtoo sanoa, ei
Poluektoff'ia, vaan häntä, joka... En ole häntä etsinytkään... enkä
löytänyt... en tarvitse häntä... tarvitsen vaan tietää, kenellä on
patarouva? Pataa, pataa, pataa! Sinä, Tanja, löit minulle kolme
lehteä, -- ristirouvan, rautarouvan ja minkä vielä?

-- Ruutu seitsemikön... Joudu pian!

-- Hän on siis tietymättömissä? -- kysyi Ilja, nauraen ivallisesti.

Mutta piiritarkastaja ei kääntänyt häneen huomiotaan, syventynyt kun
oli peliin.

-- Tietymättömissä on, -- toisti hän. Niin tekivät lopun
Poluektoff'ista...

-- Kirja, koeta nyt joutua, -- sanoi hänen vaimonsa.

-- Odota, odota, odota!

-- Miehen on täytynyt olla taitava, joka murhan teki! -- jatkoi
itsepäisesti Ilja. Välinpitämättömyys, jota hänen sanoilleen
osotettiin, kiihotti yhä enemmän häntä puhumaan murhasta.

-- Taitavako? -- kysyi piiritarkastaja hajamielisesti. -- Ei, taitava
olen minä! Hepäs tuosta!

Ja hän lyödä läiskäytti viisi lehteä Iljan kaadettavaksi. Ilja ei
voinut kaataa, ja hän jäi "turakaksi". Puolisot nauroivat, mikä vielä
enemmän härsytti häntä. Kortteja jakaessaan virkkoi hän uhmailevasti:

-- Keskellä päivää, kaupungin vilkasliikkeisimmällä kadulla murhata
ihminen -- siihen tarvitaan rohkeutta...

-- Onnellista sattumaa eikä rohkeutta, oikasi Tatjana Vlasjevna.

Ilja katsoi ensin häneen, sitten hänen mieheensä, hymähti ja kysyi:

-- Onko murha onnellinen sattuma?

-- Ei, vaan murhata, joutumatta kiinni.

-- Taas sain valttiässän! -- virkkoi piiritarkastaja.

-- Minulle olisi se hyvin tarpeen! -- sanoi Ilja totisesti.

-- Tappakaa kauppias, niin saatte! -- lupasi Tatjana Vlasjevna,
miettivästi tarkastaen korttejaan.

-- Ota nämä siksi aikaa! -- huusi Kirik, nauraa hohottaen ja löi
Iljalle kaksi yhdeksikköä ja ässän.

Lunjeff silmäili taas heidän iloisia, tyytyväisiä kasvojaan, ja
häneltä katosi halu puhua murhasta.

Eläen noiden ihmisten lähellä, erotettuna heidän onnellisesta ja
rauhallisesta elämästään vain ohuen seinän kautta, tunsi hän yhä
useammin kiusallista raskasmielisyyttä, jonka syytä hän ei voinut
käsittää. Samalla hän vaivasi päätään ajattelemalla elämässä löytyviä
ristiriitaisuuksia, Jumalaa, joka, vaikka tiesi kaikki, ei kuitenkaan
rankaissut, vaan kärsivällisesti odotti... Mitä Hän odotti?

Ikävästä rupesi Ilja taas lukemaan; emännällä oli muutamia "Nivan"
ja erään toisen kuvalehden vuosikertoja ja lisäksi joitakuita
rikkonaisia kirjoja.

Ja samoin kuin lapsena ollessaan, miellytti häntä nytkin vain ne
kertomukset ja romaanit, joissa kuvattiin hänelle vierasta elämää,
mutta eivät sellaiset, jotka esittivät todellista, väärinkäytöksiä
täynnä olevaa elämää, etenkin alhaison elämää, joka ympäröi häntä. Ne
tuntuivat hänestä ikäviltä ja valheellisilta. Väliin saivat ne hänet
nauramaan, mutta välistä näytti hänestä, kuin ne kertomukset olisivat
joidenkin viekasten, oveloiden herrojen kirjottamia, jotka tahtovat
kaunistella kurjaa ja kehnoa elämää. Hän tunsi sen hyvästi, hän,
ja joka päivä kaupunkia kulkiessaan näki hän aina jotakin, mikä ei
kestänyt arvostelua. Ja tultuaan sitten sairashuoneelle, kertoi hän
Paavalille ivallisesti hymyillen:

-- On sekin järjestystä olevinaan! Kulkee kadulla kirvesmiehiä ja
rappareita. Äkkiä tulee poliisi: "mitä, te pirut, katukäytävällä?"
Ja ajaa heidät pois käytävältä. Kulje siis siellä, missä hevosetkin,
muuten voit vielä liata herrasväen vaatteet likaisella puvullasi...

Paavalikin tulistui, lisäten siten puita tuleen. Hänestä tuntui
olonsa sairaalassa samalta kuin vankilassa, ajatukset eivät antaneet
hänelle rauhaa, hänen surullisissa silmissään paloi kiukun tuli. Kun
hän ajatteli, missä ja kuinka elää Vjera, hän miltei kivettyi. Hän
oli laihtunut äärettömästi. Jaakko Filimonoff'ista ei hän pitänyt,
eikä seurustellut hänen kanssaan ikävissäänkään.

-- Hänhän on puolihullu! -- vastasi hän, kun Ilja kysyi Jaakkoa.

Mutta Jaakko, jolta tutkittaessa huomattiin katkenneen kaksi
kylkiluuta, vietti sairashuoneessa onnellisia päiviä. Hän oli saanut
hyvän ystävän vierustovereistaan, eräästä kirkonvartijasta, jonka
jalka oli äskettäin leikattu verenmyrkytyksen tähden. Tämä oli
paksu, lyhyenläntä mies, jolla on iso, kalju pää ja musta, koko
rinnan peittävä parta. Hänen kulmakarvansa olivat yhtä suuret kuin
tavalliset viikset, ja hän liikutteli niitä alinomaa. Ääni oli
kumea, kuin olisi vatsasta lähtenyt. Joka kerran, kun Lunjeff tuli
sairashuoneelle, tapasi hän Jaakon istumassa kirkonvartijan sängyssä,
lukemassa tälle puoliääneen raamattua, joka oli yhtä lyhyt ja paksu
kuin kirkkovahti itsekin.

Jaakon ääni oli tullut heikoksi ja kuulosti puuta hyvin leikkaavan
sahanterän ääneltä. Lukiessaan piti hän vasenta kättään pystyssä,
kuin kutsuen kaikkia sairaita kuuntelemaan profeetta Jesaian
ennustuksia. Hänen kasvoistaan eivät mustelmat olleet kadonneet, ja
suuret haaveksivat silmänsä näyttivät niiden ympäröiminä omituisilta.
Huomattuaan Iljan, laski hän kirjan syrjään ja kysyi aina tältä
levottomasti samaa:

-- Etkö ole tavannut Mashutkaa?

Ilja ei ollut häntä tavannut.

-- Herra Jumala! -- suruisesti sanoi Jaakko. -- Kuinka tämä on
samanlaista kuin sadussa! Äsken oli hän vielä täällä, ja nyt on hän
kadonnut -- aivan kuin noitavoimasta...

-- Onko isäsi käynyt täällä? -- kysyi Ilja.

-- On... Kyllä hän kävi taas...

Jaakon kasvot värähtivät ja hänen silmänsä harhailivat pelokkaasti
sinne tänne.

-- Hän toi rinkeliä, teetä, sokeria... "Jo olet tarpeeksi
vetelehtänyt täällä", sanoi hän, "koeta pian päästä täältä!"
Rukoilin tohtoria, ettei hän päästäisi minua täältä... Täällä on
hyvä ollakseni... täällä on hiljaista... rauhallista... Nikita
Jegorovitsh tässä ja minä luemme yhdessä raamattua. Hän on lukenut
sitä jo seitsemän vuotta ja osaa kaikki ulkoa ja ennustuksia osaa hän
myös selittää... Kunhan paranen, muutan kotoa Nikita Jegoritsh'in
luo asumaan. Rupean auttamaan häntä kirkossa ja laulamaan vasemmalla
klirosilla...

Kirkkovahti kohotti verkkaan kulmakarvojaan, joiden alta, syvistä
silmäkuopista, tuli näkyviin suuret, tummat silmät, jotka katsoivat
Iljaan rauhallisesti, himmeinä. Ilja koetti välttää tuota katsetta.

-- Oi, kuinka mainio kirja on raamattu! -- huudahti Jaakko
ihastuneena, unhottaen Mashan, isänsä, unelmansa. -- Oi niitä sanoja,
joita siinä on lausuttuna!

Hänen selkosen selällään olevat silmänsä harhailivat kirjan sivuilta
Iljan kasvoihin ja taas takaisin, ja hän vapisi mielenliikutuksesta.

-- Sekin on siinä, muistatko, minkä se raamatun tuntija sanoi kerran
ravintolassa: "Rauha asuu ryövärien majoissa!" Niin on todellakin
siinä -- olen itse sen lukenut! Pahempaakin on siellä!

Hän sulki silmänsä, kohotti kätensä pystyyn ja lausui ulkoa
juhlallisesti:

-- "Useinko sammuu jumalattomien kynttilä, ja milloin koettelee Herra
heitä kärsimyksillä vihassaan?" -- Kuuletko? Sanotaan vielä: "Jumala
säästää onnettomuuden lapsilleen..."

-- Seisooko siellä todellakin niin? -- kysyi epäillen Ilja.

-- Sanasta sanaan...

-- Se on väärin... syntistä... minun mielestäni! -- sanoi Ilja.

Kirkkovahti veti kulmakarvansa alas, niin että ne peittivät silmät.
Hänen partansa tärisi ja hän lausui kumeasti, omituisella vaan
selvällä äänellä:

-- Totuuden etsiminen ei ole syntiä, sillä totuus on Jumala... Ja
kirjotettu on: "Suuri kunnia on seurata Herraa..."

Kirkkovahdin kasvot synnyttivät Iljassa kunnioituksen sekaista
arkuutta, sillä niissä oli jotakin ankaran arvokasta. Sitten kohotti
hän kulmakarvojaan ja tuijotti kattoon, ja sanoi verkkaan:

-- Lue hänelle, Jaakko, Jobin kirjan kymmenennen luvun alusta...

Jaakko käänsi ääneti nopeasti muutamia lehtiä kirjasta ja alkoi lukea
hiljaa, ääni vavisten:

-- "Minun sieluni suuttuu elämästä; minun valitukseni minusta annan
minä olla, ja puhun minun sieluni murheessa. Sanon Jumalalle: älä
minua tuomitse: anna minun tietää, minkätähden sinä riitelet minun
kanssani. Onko sinulla ilo siitä, että väkivaltaa teet, ja hyljäät
minun, joka käsialas olen, ja annat jumalattomain aivotukset kunniaan
tulla."

Ilja kurotti kaulaansa ja silmiään räpyttäen katsahti kirjaan.

-- Etkö usko? -- huudahti Jaakko. Oletpa sinä kummallinen!

-- Ei hän ole kummallinen, vaan pelkuri, -- tyynesti virkkoi
kirkonvartija, koska hän ei tahdo katsoa Jumalan kasvoihin...

Hän käänsi hitaasti katseensa katosta Iljaan ja jatkoi synkästi,
aivankuin tahtoen musertaa hänet sanoillaan:

-- Löytyy paikkoja, jotka ovat vielä ankarampia. Kahdennessa
kolmatta luvussa, kolmannessa värsyssä sanotaan suoraan: "Luuletko
Kaikkivaltiaalle kelpaavan, että itsesi luet hurskaaksi? Tahi mitä
se auttaisi, vaikka sinun tiesi olisivat ilman rikoksia?"... Täytyy
tarkoin ajatella, ettei ymmärtäisi väärin noita sanoja...

-- Entä... ymmärrättekö te? -- kysyi Lunjeff hiljaa.

-- Hänkö! -- huudahti Jaakko. -- Nikita Jegorovitsh ymmärtää kaikki!

Mutta kirkonvartija sanoi yhä alentaen ääntänsä:

-- Minun on myöhäistä... Minun täytyy jo oppia ymmärtämään
kuolemaa... Jalkani leikattiin poikki, vaan nyt turvottuu se jo
leikkauksen yläpuolelta... ja toinenkin jalka on turpeissa... ja
rinta... ja minä kohta kuolen siitä...

Hänen silmänsä olivat kiinnitetyt Iljaan ja hän jatkoi hitaasti,
tyynesti:

-- Mutta en tahtoisi vielä kuolla, sillä olen elänyt vaan kärsimyksiä
ja nöyryytyksiä; iloja ei olekaan ollut elämässäni. Lapsuudestani
alkaen olen tehnyt työtä ja orjaillut -- olin isäni komennettavana,
kuten Jaakko. Hän oli juoppo ja raaka mies... Kolmasti puhkasi hän
pääni ja kerran piti jalkojani kiehuvassa vedessä. Äitiä ei ollut;
hän oli minut synnytettyään kuollut. Menin naimisiin. Vasten tahtoaan
otti vaimoni minut... hän ei rakastanut minua... ja kolme päivää
vihkimisen jälkeen hirttäytyi hän. Hänen sisarensa syytti minua
vaimoni kuolemasta, ja samaa sanoivat muutkin, vaikka he tiesivät,
etten ollut häneen koskenut... neitsyenä hän kuoli... Ja sen jälkeen
olen elänyt yhdeksän vuotta aivan yksin. Olen odottanut koko ajan,
että edes jotakin iloa tulisi osakseni. Ja nyt kuolen... Siinä loppu
kaikelle. -- Hän sulki silmänsä, vaikeni vähän ja kysyi sitten,
kääntäen silmänsä poispäin Iljasta:

-- Minkätähden olen elänyt? Arvaa!

Ilja kuunteli häntä kalpeana, sydän väristen. Iljan kasvoihin oli
noussut puna, ja hänen silmissään kiilsi kyyneliä. He vaikenivat
molemmat.

-- Minkätähden olen elänyt, kysyn?... Jumalaan olen työlästynyt... En
pyydä Häntä pidentämään ikääni... En löydä sanoja. Makaan vaan täällä
ja ajattelen, minkätähden olen elänyt?...

Kirkonvartijan ääni katkesi. Se lakkasi kuulumasta kuin
hidasjuoksuisen puron lirinä, kun se katoo maahan.

-- "Jokainen, joka vielä elää elävien joukossa saattaa vielä toivoa,
sillä parempi on elävän koiran olla, kuin kuolleen leijonan" sanoi
hän. Hänen kulmakarvansa kohosivat taas ylös ja silmät aukenivat, ja
parta liikkui.

Enempää ei Ilja voinut kuunnella. Hän nousi hiljaa ja puristettuaan
Jaakon kättä, kumarsi syvään ovenvartijalle, kuten on tapana heittää
hyvästit vainajille. Se tapahtui satunnaisesti.

Tällä kerralla vei hän sairaalasta uuden, sydäntä raskaasti painavan
tunteen. Hänen keskustelunsa kirkonvartijan kanssa ei ollut jättänyt
hänen päähänsä yhtään selvää ajatusta, vaan tuon miehen surullinen
kuva painui syvälle hänen mieleensä.

Hänen tuntemiensa ihmisten luku, jotka olivat onnettomia ja
maailman murjomia, oli taas lisääntynyt yhdellä. Hän muisti hyvin
kirkonvartijan sanat ja kauan käänteli hän, niitä monella eri
tavalla, koettaen päästä ymmärtämään niiden oikeata, salattua
merkitystä. Ne häiritsivät häntä, koskettaen jotakin hänen
sielunsa syvimmässä kolkassa, jossa hän säilytti uskoaan Jumalan
oikeudellisuuteen. Ja nämä sanat, joita hän ei ymmärtänyt, saattoivat
hänet siihen kuluttavaan mietiskelyyn, joka aina pakotti hänet
arvostelemaan ja tutkimaan kaikkea, mitä hän näki tahi sai kokea
elämässä.

Ja hänestä tuntui nyt siltä, että hänen uskonsa Jumalan
oikeudellisuuteen oli saanut kolahduksen, milloin, sitä ei hän
tietänyt, ettei se enää ollut niin luja kuin ennen, -- jokin söi
sitä, kuten ruoste rautaa. Hänen rinnassaan riehui tunteita, jotka
olivat yhtä mahdottomat yhdistää, kuin tuli ja vesi, ja uudella
voimalla heräsi hänessä katkeruus omaan menneisyyteensä, kaikkiin
ihmisiin ja, koko elämänjärjestykseen.

Lopuksi ajatteli hän suuttuneena:

"Ajatukset kasvavat kiinni sydämeen kuin juuret maahan, mutta missä
ovat hedelmät?..."

Hän tahtoi repiä irti ja heittää luotaan kaiken tuon ja ruveta mitä
pikemmin toteuttamaan puhtaan, yksinäisen ja rauhallisen elämän
unelmaansa.

"Lakkaan seurustelemasta ihmisten kanssa. Siitä ei lähde hyötyä
minulle eikä heille. Mutta tällainen elämä ei käy laatuun..."

Hän kuleksi kauan katuja ja tuli kotiin väsyneenä...

Avtonomoff'it kohtelivat häntä yhä ystävällisemmin. Kirik taputti
häntä suojelevasti olkapäälle, laski leikkiä hänen kanssaan ja sanoi
arvokkaasti:

-- Kulutat aikasi liian pienissä puuhissa, veli hyvä. Niin
vaatimattoman ja vakavan nuoren miehen täytyy hankkia itselleen
laajempi toimiala. Sillä jos kerran miehellä on kykyä päästä
poliisikomisariukseksi, ei hänen pidä jäädä poliisikonstaapeliksi...

Tatjana Vlasjevna alkoi tarkasti kysellä Iljalta, kuinka hänen
kauppansa onnistaa ja kuinka paljon saa hän kuukaudessa puhdasta
voittoa. Ilja puheli aina mielellään hänen kanssaan, ja hänen
kunnioituksensa kasvoi päivä päivältä tuota naista kohtaan, joka
osasi vähilläkin tuloilla tehdä elämän niin hauskaksi.

Eräänä iltana, kun Ilja istui ikävissään huoneessaan avonaisen
ikkunan ääressä, katsellen pimeään puutarhaan, muistellen Olympiadaa,
tuli Tatjana Vlasjevna keittiöön ja kutsui hänet teetä juomaan.
Hän meni vastenmielisesti, sillä hänen ei tehnyt mielensä irtautua
ajatuksistaan eikä puhua mitään. Jurosti, ääneti istuutui hän
teepöytään ja katsahdettuaan isäntäväkeensä, huomasi, että heidän
kasvonsa olivat juhlallisen ja huolestuneen näköiset. He olivat myös
ääneti. Teekeittiö porisi vilkkaasti, muuan lintu, joka oli herännyt,
rapisteli siipiään häkissään. Huoneessa oli paistetun sipulin ja
hajuveden hajua. Kirik vääntelihe tuolillaan, rummutti sormillaan
tarjottimen laitaan ja lauloi:

-- Tir-rim, tir-rim, tar-ram-ram! Bum, bum, tru-tu-tuu, tru-tu-tuu!
tru-tu-tuu!

-- Ilja Jakovlevitsh! -- rupesi emäntä tarkottavasti puhumaan. --
Olemme mieheni kanssa miettineet muuatta asiaa... ja tahdomme puhua
vakavasti kanssanne...

-- Hoh, hoh, hoo! -- nauraa hohotti äkkiä poliisitarkastaja ja rupesi
kovasti hieromaan punasia käsiään.

Ilja hätkähti ja katsahti hämmästyneenä häneen.

-- Odotahan Kirik! Siinä ei ole mitään nauramista...

-- Me olemme ajatelleet! -- leveästi hymyillen huudahti
piiritarkastaja, ja, osottaen silmäniskulla vaimoaan Iljalle, lisäsi:

-- Nerokas pää!

-- Nähkääs, me olemme säästäneet hieman rahoja, Ilja Jakovlevitsh, --
sanoi emäntä.

-- Me olemme säästäneet! Hoh, hoh, hoo! Eukko rakas!...

-- Kirja! Herkeä! -- sanoi Tatjana Vasiljevna ankarasti. Hänen
kasvonsa näyttivät kapeammilta ja teräväpiirteisemmiltä kuin ennen.

-- Olemme säästäneet... tuhatkunnan ruplaa -- jatkoi hän puoliääneen,
kumartuen Iljan puoleen ja katsoen terävillä silmillään häneen. Ilja
istui tyynenä, vaan hänen sydämensä tuntui ilosta hypähtelevän.

-- Ne rahat ovat pankissa ja antavat korkoa neljä prosenttia...

-- Mutta se on, kissa vieköön, liian vähän! -- huudahti Kirik, lyöden
kädellään pöytään. -- Me tahdomme...

Hänen vaimonsa vaiensi hänet ankaralla katseella.

-- Olemme tietysti täydellisesti tyytyväisiä tuohon korkoon. Mutta...
me tahdomme auttaa teitä pääsemään alkuun... Olettehan kunnon mies...

Hän lausui vielä joitakuita kohteliaisuuksia Iljalle ja jatkoi sitten:

-- Sanoitte kerran, että korutavarakauppa saattaa antaa kaksikymmentä
prosenttia, vieläpä enemmänkin, jos liikettä järkevästi hoidettaisi.
Nyt olemme halukkaat antamaan teille rahamme vekseliä vastaan, --
maksettavaksi vaadittaessa, ei muuten, -- sillä ehdolla, että avaatte
niillä kaupan. Te hoidatte liikettä minun valvontani alaisena, ja
voiton ja'amme kahtia. Tavaravaraston vakuutatte minun nimeeni, ja
sitäpaitsi annatte te minulle niistä vielä yhden paperin... muodon
vuoksi... Niin, ajatelkaa nyt asiaa, ja antakaa sitten myöntävä tahi
kieltävä vastaus!

Ilja kuunteli hänen kuivaa, hentoa ääntänsä ja hieroi kovasti
otsaansa. Useita kertoja hänen puhuessaan oli hän katsonut nurkkaan,
missä kahden vihkiäiskynttilän välistä kiilsi pyhäinkuvan kultainen
kehys. Hän ei ollut hämmästynyt, vaan tunsi itsensä hiukan
kömpelöksi, miltei pelästyneeksi. Tämä ehdotus, joka yhtäkkiä
toteutti hänen monivuotisen unelmansa, huumasi hänet ja samalla teki
iloiseksi. Hajamielisesti hymyillen katsoi hän tuohon pieneen rouvaan
ja ajatteli:

"Siinä se nyt on minun kohtaloni..."

Mutta Tatjana Vlasjevna jatkoi äidillisesti:

-- Ajatelkaa tarkoin asiaa; punnitkaa sitä kaikilta puolin, jos
voitte ryhtyä siihen, jos teillä on kykyä ja voimia sen hoitamiseen?
Ja sitäpaitsi sanokaa meille, kuinka paljon voitte, paitsi työtänne,
panna liikkeeseen? Meidän rahoja on liian vähän, vai kuinka?

-- Minä voin asettaa liikkeeseen... noin viisisataa ruplaa, --
vastasi Ilja hitaasti. Minulla on setä, josta olen jo puhunut... hän
antaa minulle ne varmasti! Mahdollisesti enemmänkin...

-- Hurraa! -- huusi Kirik Avtonomoff.

-- Suostutte siis rupeamaan yritykseen osalliseksi? -- kysyi Tatjana
Vlasjevna.

-- Kyllä... suostun! -- vastasi Ilja.

-- Sitähän minäkin! -- huudahti Kirik ja pistäen kädet taskuunsa,
jatkoi hän kovalla äänellä, innostuneesti:

-- Nyt juomme sampanjaa! Sampanjaa juomme, kissa vieköön! Ilja,
juokse, hyvä veli, viinikauppaan ostamaan sampanjaa! Juodaan
sitä pullollinen... Sinä olet tietysti meidän vieraamme. Pyydä
yhdeksänkymmenen kopeekan Donin sampanjaa, ja sano, että se tulee
minulle, Avtonomoff'ille, -- niin antavat kuudestakymmenestä
viidestä... Käy pian!

Ilja katsahti hymyillen puolisoiden loistaviin kasvoihin ja läksi.

Hän ajatteli, että kohtalo oli runnellut, ahdistanut häntä, saattanut
hänet lankeamaan suureen syntiin, synnyttänyt levottomuutta ja
sekavuutta hänen sieluunsa, vaan että se nyt kuin tahtoi pyytää
häneltä anteeksi, hymyili hänelle, suosi häntä... Nyt oli hänen
edessään avoin tie puhtaaseen elämän kolkkaan, jossa hän saattoi
elää rauhassa ja yksinäisyydessä ja saada levon sielulleen. Hän
oli katkaissut elämän yhdeltä ihmiseltä, vaan tämän jälkeen
auttaisi hän monta ihmistä elämään ja siten sovittaisi Jumalan.
Jumala ei tuomitsisi häntä ankarasti -- tiesihän Hän kaikki.
Olympiada oli oikeassa sanoessaan, että murhassa oli hän ollut vaan
välikappaleena, ei voimana. Ja nähtävästi tahtoi Jumala auttaa häntä
puhdistautumisessa, koska Hän tällä tavalla oli helpottanut hänen
pyrkimystään puhtaaseen elämään. Ajatukset pyörivät hänen päässään
iloisessa hypyssä, synnyttäen hänen rintaansa ennen tuntematonta
elämänhalua.

Hän osti viinikaupasta oikeata sampanjaa, josta maksoi seitsemän
ruplaa pullosta.

-- Ohoo! -- huudahti Avtonomoff. Tämähän on suuremmoista, veliseni!
Mainio päähänpisto!

Tatjana Vlasjevna taas pudisti moittivasti päätään, ja,
tarkastettuaan pulloa, sanoi:

-- Tämä on maksanut ainakin viisi ruplaa! Ai, ai, Ilja Jakovlevitsh,
kuinka te olette epäkäytännöllinen ja ajattelematon!

Lunjeff seisoi onnellisena ja liikutettuna hänen edessään ja hymyili.

-- Niin, se on oikeata! -- sanoi hän ilosta loistavin silmin. --
Ensimmäistä kertaa eläessäni saan maistaa sitä, mikä on oikeata ja
kunnollista! Minkälaista on elämäni tähän asti ollut? Kunnotonta...
paljasta lokaa, raakuutta... katkeruutta, loukkauksia ja
sydämentuskia! Onko se oikeata, kunnollista? Saattaako ihminen ajan
pitkään elää niin?

Hän oli koskettanut sielunsa kipeintä kohtaa; hänen sanoissaan oli
katkeruutta, hänen silmissään hämärsi; syvään huoaten jatkoi hän
kuitenkin lujasti ja selvästi:

-- Lapsuudesta alkaen olen etsinyt oikeaa, mutta elämäni on ollut
kuin lastun olo likaisessa vesitorvessa, jossa sitä heitellään sinne
tänne. Missään en ole löytänyt pysyväistä sijaa... ympärilläni
olen nähnyt vain murhetta, vääryyttä, ryöstöjä ja kaikenlaista
ruokottomuutta. Mutta vihdoin jouduin teidän luoksenne. Ensimmäisen
kerran elämässäni näen ihmisten elävän rauhallista, tyyntä
rakkaudenelämää...

Hän katsoi heihin iloisesti hymyillen ja kumarsi syvään.

-- Kiitän teitä! Teidän luonanne olen saanut huojennusta
mielelleni... Te olette auttaneet minua koko iäkseni! Nyt voin
tyynesti kulkea tietäni! Nyt tiedän, kuinka tulee elää! Sekä minun
tulee hyvä olla että muut saavat siitä hyvyydestä osansa... Kuinka
paljon onnettomia ihmisiä onkaan maailmassa! Kuinka paljon heistä
tarpeettomasti joutuu hukkaan... Näkemiäni ja kokemiani puhun...

Tatjana Vlasjevna katsoi häneen sellaisella katseella, jolla kissa
vaanii omasta laulustaan hurmaantunutta lintua. Hänen silmissään oli
vihertävä kiilto, ja huulensa vapisivat. Kirik taas puuhasi pullon
kanssa, pani sen polviensa väliin ja ponnisti, kumartuneena alas,
niin, että kaulasuonet pullistuivat ja korvat vavahtelivat...

-- Ystäväni... sillä minulla on kaksi ystävää... tyttö...

Pullon korkki lensi paukahtaen kattoon ja putosi pöydälle.

Kirik kaasi huuliaan maiskuttaen sampanjaa laseihin ja komensi:

-- Tarttukaa laseihinne!

Kun hänen vaimonsa ja Ilja olivat sen tehneet, kohotti hän lasinsa
korkealle päänsä yli ja huusi:

-- Toiminimi "Tatjana Avtonomoff ja Lunjeff'in" malja...

       *       *       *       *       *

Seuraavina päivinä neuvotteli Ilja Tatjana Vlasjevnan kanssa aiotun
yrityksen eri seikoista. Tatjana Vlasjevna tiesi kaikki asiat ja
puhui kaikesta sellaisella varmuudella, kuin hän olisi koko ikänsä
pitänyt korutavarakauppaa. Ilja kuunteli hymyillen häntä ja äänetönnä
ihmetteli. Hän halusi mitä pikemmin löytää sopivan huoneuston, mitä
pikemmin päästä alkamaan, ja siksi suostui hän kaikkiin Tatjana
Vlasjevnan ehdotuksiin, tarkemmin ajattelematta niitä.

Vihdoin oli kaikki selvillä, -- näkyi muun muassa, että Tatjana
Vlasjevnalla oli huoneustokin tiedossa. Se oli juuri sellainen,
jollaista Ilja oli haaveillut: pieni puotihuone, jonka vieressä oli
puotikammari, siistin kadun varrella. Ilja tunsi paikan, -- ennen
siinä oli ollut maitomyymälä, jossa hän oli usein käynyt tavaroitaan
kaupalla. Kaikki meni hyvin pienimpiä seikkoja myöten, ja Lunjeff
riemuitsi.

Iloisena ja reippaana läksi hän sairashuoneelle tovereitaan
tapaamaan. Siellä tapasi hän ensin Paavalin, joka myös oli hyvällä
päällä.

-- Huomenna pääsen täältä! -- huudahti hän vilkkaasti Iljalle,
ennenkuin tervehtikään häntä. -- Vjerkalta sain kirjeen... Hän toruu
minua... sanoo, että olen loukannut häntä, tuo pieni paholaisen
pentu!...

Hänen silmänsä loistivat, poskilla hehkui puna, hän ei voinut seisoa
tyynesti paikoillaan, vaan polki levottomasti jalkojaan ja heilutteli
käsiään.

-- Ole nyt järkevä! -- sanoi hänelle Ilja. -- Pidä varasi...

-- Minäkö? Tietysti! Aion kysyä: mamseli Vjera Kapitanova, tahdotteko
mennä naimisiin kanssani? Ettekö? Silloin työnnän veitsen hänen
rintaansa!

Väristys kävi Paavalin kasvojen ja ruumiin läpi.

-- No, no! -- sanoi Ilja nauraen. -- Hetikö sinä veitseen tartut,
hurjapää!

-- Tästä täytyy tapahtua muutos! Hänettä en voi elää... eikä hänkään
tule ilman minua toimeen! Eikö hän jo liene saanut tarpeekseen
loasta, jossa hän elää... ainakin minä olen saanut kyliäni! Huomenna
päätetään asia tavalla tai toisella...

Ilja katsoi toveriinsa ja ajatteli: "Häneltä saattaa syntyä mitä
tahansa..." Äkkiä välähti hänen päässään yksinkertainen, selvä
ajatus. Hän punastui ja sitten hymyili.

-- Pashutka! Tiedätkö, että minä olen löytänyt onneni!

Ja hän kertoi lyhyesti ystävälleen siitä, mikä hänelle oli
tapahtunut. Paavali kuunteli pää alas painettuna ja virkkoi huoaten:
-- Sinua onnistaa...

-- Oletko kateellinen?

-- Kaikkea muuta... saakeli soikoon!

-- Niin onnistaa minua, että milt'ei hävettää sinun suhteesi, --
sanoi Ilja.

-- Hyvä on niinkin! -- jurosti hymähti Paavali.

-- En sano sitä kehuakseni, -- virkkoi Ilja, hiljaa -- vaan, totta
puhuen, oikein hävettää, jumalauta!

Paavali katsahti ääneti häneen ja painoi taas päänsä alas.

-- Tahdon sanoa sinulle erään seikan... yhdessä olemme kestäneet
surut, yhdessä jakakaamme ilotkin.

-- Hm! -- murahti Paavali. -- Olen kuullut, että yhtä vähän voi jakaa
iloja kuin naista...

-- Voi kyllä! Ota selvä, mitä tarvitaan vesijohtotorvi-konepajan
perustamiseen, mitä työkaluja, tarveaineita ja muuta... ja paljonko
maksaa... Rahat saat minulta...

-- Mitä sinä puhut? -- huudahti Paavali epäillen. Ilja tarttui hänen
käteensä ja puristi sitä lämpimästi.

-- Totta se on, usko sinä vaan! Minulta saat rahat!

Mutta hänen täytyi kauan vakuuttaa Paavalille tarkottavansa totta.
Tämä pudisti päätään, murahteli ja sanoi:

-- Ei, siitä ei tule mitään... Vihdoin onnistui Lunjeff saamaan hänet
siitä vakuutetuksi. Silloin Paavali vuorostaan syleili häntä ja sanoi
kumealla, vapisevalla äänellä:

-- Kiitos, toveri! Sinä vedät minut ylös kuopasta... Mutta mitään
pajaa en tahdo... olkoot hiidessä koko pajat! Kyllä minä ne tiedän...
Anna ennemmin vähän rahaa minulle, niin otan Vjeran mukaani ja lähden
täältä. Niin tulee helpommaksi sinulle, kun et tarvitse antaa niin
paljoa rahaa, ja minulle mukavammaksi. Lähden jonnekin ja hankin
itselleni työtä jossakin pajassa...

-- Tyhmyyksiä! -- virkkoi Ilja. -- Parempi kai olisi olla itse
isäntänä...

-- Mikä isäntä minusta olisi? -- huudahti Paavali hilpeästi. -- En
osaisi oikealla tavalla kohdella työmiehiä. Ei, isännyys ja muut
sellaiset hommat eivät sovi minulle... Minä, veliseni, tiedän, mitä
isännät ovat! Sellaiseksi en kelpaa! Ei pukkia niinkään helposti
siaksi muuteta...

Ilja ei aivan selvästi ymmärtänyt Paavalin isäntä-käsitettä, vaan
se miellytti häntä kuitenkin, ja hän piti sentähden entistä enemmän
toveristaan. Hän katsoi ystävällisesti häneen ja sanoi:

-- Totta kyllä, että sinä muistutat pukkia... olet yhtä suonikas
ja laiha... Sinä muistutat myös Perfishka-suutaria... Tule sitten
huomenna ottamaan rahaa siksi ajaksi, kunnes saat paikan... Minä
pistäydyn nyt katsomaan Jaakkoa...

-- Hyvä on! Kiitos, veli!

-- Millainen on suhteesi Jaakkoon? -- Samanlainen kuin ennenkin...
emme oikein sovi... -- vastasi Paavali hymähtäen.

-- Hän on onneton... -- sanoi Ilja miettivästi.

-- Onnettomia olemme jokainen... vastasi Paavali, olkapäitään
kohauttaen. -- Minusta vaan tuntuu, ett'ei hän ole aivan
täysijärkinen...

-- Nyt menen...

-- Mene...

Ja kun Ilja poistui hänen luotaan, huusi Paavali hänen jälkeensä
vielä kerran:

-- Kiitos, veli!

Ilja nyökäytti hymyillen päätään hänelle.

Jaakon tapasi hän surullisena ja alakuloisena. Hän makasi seljällään
vuoteessaan katsellen silmät suurina kattoon, eikä ensin huomannut,
kun Ilja tuli hänen ääreensä:

-- Nikita Jegoritsh on muutettu toiseen huoneeseen, -- sanoi hän
alakuloisesti Iljalle.

-- Sepä hyvä! -- vastasi tämä. Hän olikin niin pelottavan näköinen...
ja puhuikin hän niin outoja asioita...

Jaakko katsahti moittivasti häneen ja oli vaiti.

-- Voitko paremmin kuin ennen? -- kysyi Ilja.

-- Voin... -- vastasi Jaakko huoaten. -- En saa edes sairastaa niin
paljoa, kuin mieli tekisi... Isä kävi täällä taas eilen. Sanoi
ostaneensa talon ja avaavansa siellä toisen ravintolan. Ja kaiken
tuon saan minä vielä kerran niskoilleni...

Iljan teki mieli ilahduttaa ystäväänsä onnellaan, mutta jokin esti
häntä siitä.

Kevätaurinko paistoi iloisen ystävällisesti ikkunasta sisään, mutta
sairashuoneen keltaset seinät näyttivät vielä keltasemmilta ja
auringonpaisteessa näkyivät selvästi kaikki tahrapilkut ja halkeamat
niissä. Kaksi sairasta istui eräässä sängyssä ja löi korttia,
täydellisesti syventyneenä peliin. Muuan pitkä, laiha mies, jonka pää
oli kääreessä, käveli äänettömästi edestakasin salissa. Oli hiljaista
ja äänetöntä; vain kaukaa kuului tukahduttavaa yskää, ja käytävässä
loksivat sairasten tohvelit. Jaakon keltaset kasvot näyttivät
elottomilta, hänen himmeät silmänsä katsoivat huolestuneesti.

-- Kunpa saisi kuolla! -- sanoi hän kuivalla, käheällä äänellään. --
Makaan näin ja mietin, kuinka hauskaa olisi kuolla. Siellä mahtaa
kaikki olla toisenlaista... erityistä, jota kukaan ei ole nähnyt...
Ei ole melua eikä hälinää... Kaikki on ymmärrettävää, kirkasta,
valoisaa... -- Hänen äänensä sortui, ja hän jatkoi hiljemmin:

-- Enkelit vastaisivat ystävällisesti kysymyksiini ja voisivat
selittää kaikki... -- Hän vaikeni, räpytti silmiään ja alkoi
katseellaan seurata, kuinka katossa leikki kalpea auringonsäde, joka
heijastui jostakin esineestä.

-- Tiedätkö, että... -- alkoi Ilja. Vaan Jaakko keskeytti hänet:

-- Etkö ole tavannut Mashutkaa?

-- E-en...

-- Voi sinua! Olisit käynyt häntä katsomassa!

-- Olen unhottanut sen, päälläni on ollut niin paljon muuta
ajattelemista...

-- Sinun olisi pitänyt muistaa se sydämellä...

Lunjeff tuli hämilleen ja vaikeni. Käytävästä tuli huoneeseen
kainalosauvojen varassa pieni mies, jonka viikset olivat kierretyt
rohkeasti ylös ja sanoi kähisevällä äänellä sille sairaalle, jonka
pää oli siteissä:

-- Taaskaan ei ole Shurka tullut, mokoma lunttu...

Jaakko katsoi häneen, huokasi ja levottomasti heitteli päätään
pieluksella.

-- Nikita Jegoritsh ei tahdo kuolla, vaan välskäri on sanonut
minulle, että hän kuolee! Minä tahtoisin -- vaan en saa kuolla... Kun
tulen terveeksi, saan taas seisoa tarjoilupöydän takana ravintolassa;
silloin rupean taas juomaan, ja niin joudun hunningolle...

Hänen huulensa vetäytyivät surulliseen hymyyn. Hän katsoi omituisesti
toveriinsa ja jatkoi:

-- Saattaakseen elää tätä elämää täytyisi olla raudasta ja
sydän raudasta... ja elää sitten kuten kaikki muutkin, mitään
ajattelematta, omastatunnosta välittämättä...

Ilja tunsi Jaakon sanoissa piilevän jotakin pahansuopaa, ja hän
rypisti silmiään.

-- Mutta minä olen kuin lasipalanen kivien seassa, -- kun vaan
liikahdankin, säryn palasiksi.

-- Sinä valitat mielelläsi! -- sanoi Ilja epämääräisesti.

-- Entä sinä? -- kysyi Jaakko.

Ilja kääntyi poispäin ja vaikeni. Sitten virkkoi hän miettivästi,
huomattuaan, ett'ei Jaakolla ollut halua puhua:

-- Kaikkien meidän on vaikea elää. Otetaan esimerkiksi Paavali...

-- En pidä hänestä, -- sanoi Jaakko, rypistäen silmiään.

-- Miks'et?

-- Muuten vaan... en pidä...

-- Mutta minä pidän...

-- Älkäämme puhuko enää siitä...

-- Ei, kyllä minun nyt täytyy lähteä...

-- Jaakko ojensi ääneti hänelle kätensä ja pyysi äkkiä valittavalla
äänellä:

-- Ota selvä, kuinka Mashutka voi! Tee se Herran tähden!...

-- Ole huoleti! -- sanoi Ilja.

Hänestä tuntui vaikealta kuunnella Jaakon alituisia valituksia,
häneltä pääsi helpotuksen huokaus, kun oli päässyt oven
ulkopuolelle.? Mutta Jaakon pyyntö ottaa selvä Mashan elämästä
synnytti hänessä häpeän tapaisen tunteen välinpitämättömyytensä
tähden suutarin tyttären suhteen, ja hän päätti poiketa Matitsan
luokse, joka arvattavasti tiesi, kuinka Mashutkan laita oli. Hän,
kuten kaikki sen korttelin asukkaat, tiesi, että Matitsa ennen oli
käynyt lauantaisin Hrjenoff'in luona pesemässä lattioita, josta tämä
oli maksanut hänelle viisikolmatta kopeekkaa, johon summaan sisältyi
myös palkkio hänen hyväilyistään...

Hän kulki Filimonoff'in ravintolaan päin, mutta hänen mielensä oli
täynnä hymyileviä tulevaisuuden toiveita. Mihin syventyneenä ei
hän huomannut kulkeneensa ravintolan ohi, ja kun hän sen huomasi,
ei hänellä ollut enää halua palata takaisin. Hän joutui kaupungin
ulkopuolelle, -- hänen eteensä levisi laaja kenttä, jota tumma
metsä kaukana reunusti. Aurinko teki laskuaan ja kentän vienoa
vihervää verhosi ruusunpunanen loiste. Ilja kulki, pää taaksepäin
taivutettuna, ja katsoi taivasta, kaukaisuutta, jossa punertavat
pilvet liikkumattomina seisoen hehkuivat auringonsäteissä. Hän
nautti tällä tavalla kävelemisestään. Joka askel eteenpäin ja joka
hengenveto synnytti hänessä uusia unelmia. Hän kuvittelihe rikkaaksi
ja mahtavaksi ja kykeneväksi saattamaan Petruha Filimonoff'in puille
paljaille. Hän oli jo köyhdyttänyt hänet ja Petruha seisoo hänen
edessään ja itkee, ja hän, Ilja Lunjeff, sanoo hänelle:

-- Pitäisikö minun sääliä sinua? Oletko sinä sitten ketään säälinyt?
Etkö ole kiduttanut ja rääkännyt poikasi? Etkö ole vietellyt setääni
syntiin? Etkö ole pitänyt pilkkanasi minua? Sinun kirotussa talossasi
ei ole kukaan ollut onnellinen, ei kukaan ole iloa osakseen saanut.
Mädäntynyt on talosi, sadin se on, vankila kaikille...

Petruha vapisee ja voihkaa pelosta hänen edessään, kurjana kuin
kerjäläinen. Vaan Ilja jyrisee hänelle:

-- Poltan talosi, sillä se on onnettomuudeksi jokaiselle. Ja sinun
on lähteminen maailmalle ja pyytäminen armoa kaikilta, joille olet
vääryyttä tehnyt; kuolemaasi asti täytyy sinun kulkea ja vihdoin olet
kuoleva nälkään kuin koira!...

Iltahämy oli levinnyt kentälle; metsä seisoi kaukana mustana kuin
vuori. Yölepakko liiteli äänettömästi ilmassa, kuin tumma pilkku, --
ja näytti siltä, kuin juuri se olisi levittänyt pimeyttä ympärilleen.
Kaukaa joelta kuului höyrylaivan siipien loiske veteen, -- kuului
siltä, kuin jossakin kaukana olisi lentänyt suunnattoman suuri lintu
ja pannut ilman liikkeeseen mahtavien siipiensä iskuilla. Iljan
mieleen muistuivat kaikki ne henkilöt, jotka tavalla tai toisella
olivat olleet hänen tiellään, ja hän rankaisi heitä armotta. Siitä
tuli hänen vielä helpompi olla, ja hän rupesi, yksin kulkien kentän
keskellä pimeässä, laulamaan...

Äkkiä haiskahti hänen nenäänsä mädäntyneen ja lantatunkioiden hajua.
Ilja lakkasi laulamasta, -- tuo haju herätti hänessä rakkaita
muistoja. Hän oli tullut kaupungin jätteiden kaatopaikoille,
notkon rinteelle, jossa hän lapsena niin usein oli kaivellut
Jeremei-ukon kanssa. Nyt tuntui hänestä mädänneen haju paljoa
väkevämmältä ja vastenmielisemmältä, kuin se ennen oli tuntunut.
Vanhan lumpunkokoojan kuva nousi hänen mieleensä, ja hän katsahti
ympärilleen, koettaen tuntea pimeässä sitä paikkaa, jossa vanhuksella
oli tapana levähtää hänen kanssaan. Mutta sitä paikkaa ei enää
näkynyt; luultavasti oli se peittynyt roskaläjien alle. Ilja huokasi,
hänestä tuntui, kuin hänessäkin olisi jokin tullut haudatuksi roskien
alle...

"Jollen olisi kuristanut kauppiasta... olisi minun nyt hyvin hyvä
elää..." -- ajatteli hän äkkiä, Mutta heti sen jälkeen kuului hänen
sydämestään kuin vastaukseksi huudahdettavan:

"Mitä on kauppiaalla sen kanssa tekemistä? Hän on minun
onnettomuuteni, vaan ei syntini".

Kuului rapinaa, pieni koira pujahti Iljan ohitse ja katosi
vingaisten. Hän hätkähti: oli kuin osa öisestä pimeydestä olisi äkkiä
tullut eläväksi ja älähtäen paennut tiehensä.

"Yhdentekevää", -- mietti hän, -- "vaikkei kauppiasta olisi
ollutkaan, ei minulla kuitenkaan olisi ollut rauhaa rinnassani. Olen
nähnyt liian paljon vääryyksiä tehtävän sekä itselleni että muille.
Kun kerran sydän on saanut haavan, ei pakotus koskaan lakkaa..."

Hän astui verkkaan jyrkänteen reunaa pitkin. Hänen jalkansa upposivat
roskaläjiin, ja lastut ja paperipalaset rapisivat hänen askeltensa
alla. Kapea maapalanen, jossa ei ollut roskia, pisti terävänä
suikaleena jyrkänteen reunalle asti. Hän kulki sen nenään asti ja
istuutui sinne, antaen jalkansa riippua jyrkänteen yli. Ilma täällä
oli raittiimpaa, ja kun hän antoi katseensa harhailla ympäri notkoa,
huomasi hän kaukaa joen teräsharmaan uoman. Veden pinnalla, joka oli
liikkumaton kuin jää, värähtelivät hiljaa näkymättömien laivojen
tulet, ja muuan niistä liikkui ilmassa, kuin punanen lintu. Eräs
toinen, vihreä, onnettomuutta ennustava, paloi liikkumatonna, säteitä
heittämättä... Iljan jalkojen alla avautui rotkon laaja kita, synkän
pimeyden peitossa, muistuttaen jokea, jossa mustat ilma-aallot
ääneti vyöryivät eteenpäin. Surumielisyys valtasi Iljan sydämen; hän
tuijotti rotkoon ja ajatteli:

"Äsken oli hyvä ollakseni, mieleni oli kevyt... koko elämä hymyili
minulle... ja nyt jo, päinvastoin, tuntuu kaikki toisenlaiselta...
Minkätähden työntää elämä ihmisen vasten hänen tahtoansa sinne, jonne
hän vähimmin haluaa? Kaikki tässä elämässä on raskasta, väärää,
käsittämätöntä. Kenties Jaakko sittenkin oli oikeassa sanoessaan,
että ihmisen tulee ennen kaikkea ymmärtää itseään... tai kenties
paremmin, oppia ymmärtämään ihmisiä, kuinka he elävät ja minkä lakien
mukaan?"

Hän muisti, kuinka pahansuovasti Jaakko oli puhunut hänelle ja
se teki hänet vielä surullisemmaksi... Rotkosta kuului jyrähdys:
arvattavasti suuri maalohkeama oli jyrkänteeltä vierinyt alas. Ilja
kurotti kaulaansa ja tuijotti pimeyteen... Kylmä kosteus hulmahti
hänen kasvoillensa... Hän katsahti taivaalle. Siellä tuikkivat
himmeinä tähdet, ja metsän takaa nousi verkkaan kuu isona punertavana
pallona, muistuttaen suurta, elotonta silmää. Ja samoin kuin vähän
aikaa sitten yölepakko oli liipotellut hämyssä, lenteli myös Iljan
mielessä synkkiä ajatuksia ja muistoja; ne tulivat ja katosivat
vastausta antamatta, ja yhä synkempänä ja painostavampana laskeutui
pimeys hänen sieluunsa.

"Ihmiset ryöstävät, kiusaavat, sortavat toisiansa, eikä kukaan auta
toistansa elämään, vaan jokainen vaanii tilaisuutta, voidakseen itse
vetäytyä syrjään, elämään rauhassa... Minäkin tahdon nyt vetäytyä
kolooni... Missä on tosi, oikea elämä?"

Hän istui kauan ajatuksiinsa vaipuneena, tuijottaen milloin rotkoon
milloin taivaalle. Kentällä oli hiljaista. Kuu paistoi pimeään
rotkoon ja valaisi syviä halkeamia ja pensaita sen reunoilla. Pensaat
heittivät muodottomia varjoja ympärilleen. Taivaalla ei näkynyt muuta
kuin kuu ja tähdet. Vihdoin tuli Iljalle kylmä; hän nousi ylös ja
läksi yökylmästä väristen verkkaan astumaan kentän poikki kaupungin
vilkkuvia tulia kohden. Hän ei tahtonut enää ajatella mitään; hänen
mielensä täytti kylmä välinpitämättömyys...

Hän tuli myöhään kotiin ja pysähtyi miettiväisenä portin eteen
tuntien haluttomuutta soittamaan. Ikkunoissa ei ollut tulta, --
siis isäntäväki jo nukkui. Hänestä oli vaikeata vaivata Tatjana
Vlasjevnaa, joka aina itse tuli ovea avaamaan... Mutta ulkonakaan ei
hän voinut olla. Hän veti hiljaa ovikellon nuorasta. Milt'ei heti
aukeni ovi, ja Iljan edessä seisoi emännän siro vartalo, kokonaan
valkosiin puettuna.

-- Sulkekaa ovi pian! -- sanoi hän Iljalle äänellä, jota tämä ei
tuntenut. -- On kylmä... olen riisuutunut... mieheni ei ole kotona...

-- Suokaa anteeksi, -- mutisi Ilja.

-- Kuinka tulette myöhään! -- Missä olette ollut?

Ilja sulki oven ja kääntyi vastatakseen, vaan tunsikin vastassaan
hänen rintansa. Tatjana Vlasjevna ei väistynyt, vaan ikäänkuin
painautui häntä lähemmäksi. Iljakaan ei voinut peräytyä, sillä hänen
selkänsä takana oli sulettu ovi. Äkkiä rupesi emäntä nauramaan...
hiljaa, värähtelevää naurua. Lunjeff kohotti kätensä ja laski ne
varotellen hänen olkapäilleen, vapisten hämillään halusta syleillä
häntä. Silloin nousi tämä varpailleen, kietoi hennot, kuumat
käsivartensa hänen kaulaansa ja kuiskasi:

-- Missä sinä kuleksit kaiket yöt? Minkätähden, sano? Onhan sitä
sinulle lähempänäkin... kauan jo on ollut... rakas, kaunis, vahva
poikani!

Kuin unessa suuteli Ilja häntä, horjuen siitä kiivaudesta, jolla hän
syleili ja suuteli häntä. Ilja nosti hänet vahvoille käsivarsilleen
ja kantoi keveästi huoneeseensa...

Aamulla heräsi Ilja pelkomielellä.

"Kuinka voin nyt katsoa Kirik'iä silmiin?" -- mietti hän, heti
kun oli saanut silmänsä auki. Hän tunsi sekä pelkoa että häpeää
ajatellessaan poliisitarkastajaa.

"Jos edes vihaisin tueta miestä, tai hän olisi vastenmielinen
minusta... Mutta loukata häntä syyttä... ja loukata lisäksi niin
verisesti..." -- ajatteli hän levottomasti, ja hänen mielessään
liikahti jotakin vastenmielistä Tatjana Vlasjevnaa kohtaan. Hänestä
tuntui, että Kirik heti arvaisi vaimonsa uskottomuuden, eikä hän
voinut kuvitella, mitä siitä seuraisi.

"Ja miksi heittäysi hän minun syliini kuin nälkäinen?" -- kysyi
hän epätoivoisena itseltään, vaan tuntien samalla sen mieluisasti
itserakkauttaan kutkuttavan. Häneen oli kääntänyt huomionsa oikea,
kunnioitettu, sivistynyt, naimisissa oleva nainen, eikä mikään
kauppiaan jalkavaimo, kuten esimerkiksi Olympiada.

"Minussa mahtaa olla jotakin erityistä", kuiskasi hänen
itserakkautensa. -- "Hävettää minua kyllä... mutta enhän minäkään ole
kivestä... enhän voinut ajaa häntä pois"...

Hän oli nuori eikä hän voinut olla muistelematta tuon naisen
hyväilyjä, jotka olivat toisenlaisia, kuin joihin hän oli tottunut.
Ja hän oli käytännöllinen: hän älysi tahtomattaan, että tuossa
suhteesta saattoi koitua hänelle monenlaisia etuja. Mutta heti näiden
ajatusten perästä tuli toisia synkkänä ukonpilvenä:

"Taas olen joutunut takaveräjälle... Tahdoinko sitä? Kunnioitin
häntä... koskaan ei minulla ollut pahaa ajatusta hänestä... ja näin
sitten lopultakin kävi..."

Sitten kaikkonivat nuo synkät, ristiriitaiset ajatukset, kun hän
muisti, että rauhallinen, iloinen elämä alkaisi hänelle pian. Mutta
yhtäkaikki palasi tuo sama ajatus:

"Joll'ei sitä sittenkään olisi tapahtunut..."

Tahallaan ei hän noussut vuoteelta ennenkuin Antonomoff oli lähtenyt
kotoa, ja hän kuuli, kuinka tämä tyytyväisesti maiskuttaen huuliaan,
sanoi vaimolleen:

-- Paista päivälliseksi lihapalleroita, Tanja. Pane sianlihaa
runsaasti ja ruskista niitä, että ne näyttäisivät hyvin
ruokahaluaherättäviltä... Mausta ne pippurilla. Ostan sinulle
palkkioksi sitten marmelaateja.

-- Hyvä, hyvä! Mene vaan! Niinkuin en minä tietäisi makuasi... --
sanoi ystävällisesti hänen vaimonsa.

-- Tule tänne, kyyhkyseni, niin suutelen sinua!

Kuullessaan maiskauksen, vavahti Lunjeff. Hänestä tuntui se
inhottavalta ja naurettavalta.

Niin pian kun ovi oli sulkeutunut Antonomoff'in jälkeen, juoksi
Tatjana Vlasjevna Iljan huoneeseen, hyppäsi hänen sänkyynsä ja huusi
hilpeästi:

-- Suutele minua pian, -- minulla on kiire!

Ilja virkkoi jurosti hänelle:

-- Mutta vastikäänhän te suutelitte miestänne!

-- Mitä nyt? "Te!" Katsos tätä, kun on mustasukkainen!... -- huudahti
tyytyväisesti Tatjana Vlasjevna ja hypähti nauraen sängystä vetämään
uutimia ikkunan eteen, ja lisäsi sitten:

-- Mustasukkainen, -- se on hyvä! Kaikki mustasukkaiset rakastavat
kiihkeästi...

-- En sanonut sitä mustasukkaisuudesta.

-- Hiljaa! -- komensi Tatjana Vlasjevna leikillisesti, sulkien
kädellään hänen suunsa...

Kun he olivat väsyneet suutelemiseen, katsoi Ilja hymyillen häneen
eikä voinut pidättyä sanomasta:

-- Kyllä sinä olet rohkea... oikea hurjapää! Teepäs tuollainen teko
ihan miehensä nenän alla!

Tatjana Vlasjevnan vihertävät silmät välähtivät vihasta ja hän
huudahti:

-- Se on aivan tavallista eikä siinä ole mitään merkillistä!
Luuletko montakaan vaimoa olevan, jotka eivät petä miehiänsä?
Vain rumat ja sairaat... Kaunis nainen tahtoo aina olla jossakin
rakkausseikkailussa...

Koko aamun "valisti" hän Iljaa, kertoen huolettomasti eri juttuja,
jolloin vaimot olivat pettäneet miehiään. Esiliina edessään ja
punanen röijy yllään hyöri hän hihat ylös käärittyinä kyökissä
kevyesti ja sukkelasti kuin lintu, valmistaen miehelleen
lihapalleroita, ja hänen sointuva äänensä kuului keskeymättä Iljan
huoneeseen.

-- Luuletko sinä, että, kun on mies, se on kyllin naiselle? Mutta
saattaa joskus tapahtua, ett'ei mies miellytä häntä, vaikka hän
pitäisikin hänestä. Ja lisäksi -- eihän mieskään paljon välitä
pettäessään vaimoaan, kun vaan sopiva tilaisuus sattuu... Samoin
naisestakin on ikävää koko ikänsä ajatella vain -- mieheni, mieheni,
mieheni! Ja aina on hauskaa huvitella toistenkin kanssa. Saahan
siten tietää, millaisia miehet ovat, mikä on ero niiden välillä.
Löytyy monenlaista sahtiakin... tavallista sahtia, baijerilaista-,
katajanmarja-, karpalosahtia... Ja tyhmää on aina juoda tavallista
sahtia...

Ilja kuunteli, juoden teetä, ja hänestä tuntui kuin siinä olisi
ollut jokin katkera sivumaku. Tuon naisen sanoissa oli jotakin
vastenmielistä, joka oli hänelle uutta. Tahtomattaan muistui
hänen mieleensä Olympiada, hänen täyteläinen äänensä, tyynet
liikkeensä, hänen tuliset sanansa, joissa kuulosti usein sydäntä
liikuttava voima. Tosin oli Olympiada vain sivistymätön nainen,
joka olisi sopinut vaimoksi jollekin rihkamatavarakauppiaalle,
yksinkertainen nainen. Siksipä lienee hän siveettömyydessäkin ollut
yksinkertaisempi... Osaamatta mitään vastata Tatjana Vlasjevnan
sanoihin, pakotti Ilja itsensä hymyilemään. Hänen mielensä kävi
surulliseksi, kuunnellessaan emännän puhetta, ja vihdoin virkkoi hän
miettivästi:

-- En odottanut tapaavani teidän puhtaassa elämässänne sellaisia
tapoja...

-- Tavat ovat samanlaisia joka paikassa. Ihmiset tekevät tavat, ja
ihmiset tahtovat vain yhtä -- elää hyvästi. Ihminen tahtoo elää
ihmisten tavoin: tyynesti, mukavasti, kylläisenä, vaan siihen
tarvitaan rahaa. Rahaa saadaan perinnön, onnen kautta tahi työllä.
Kellä on arpajaislippu, hän saattaa toivoa onneen. Kauniilla naisella
on luonnon antama voittolippu -- kauneus. Kauneudella voidaan paljon
voittaa! Kenellä ei ole rikkaita sukulaisia, arpajaislippuja tahi
kauneutta, hänen täytyy tehdä työtä. Mutta tehdä koko ikänsä työtä,
on kurjaa... Minä teen työtä, vaikka minulla on kaksi arpajaislippua,
Mutta minä päätin pantata ne, saadakseni rahaa sinun kauppasi
perustamiseen... Kaksi arpajaislippua on liian vähän! Lihapalleroiden
paistaminen ja näppylänaamaisen poliisitarkastajan suuteleminen käy
ajan oloon ikäväksi!... Niinpä rupesi mieleni tekemään suudella
sinua...

Hän katsahti veitikkamaisesti Iljaan ja kysyi:

-- Eikö se ole sinusta vastenmielistä?... Miksi katsot minuun niin
vihaisesti?

Ilja seisoi huoneensa ovella, kulmakarvat rypyssä. Taljana Vlasjevna
astui hänen luoksensa, laski kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi
uteliaan näköisenä hänen kasvoihinsa.

-- En ole vihainen, -- virkkoi Ilja. Tatjana Vlasjevna huusi nauraa
hohottaen:

-- Etkö? Oh, kiitos siitä!... kuinka hyvä olet!...

-- Ajattelen, näes, -- verkkaan lausuen sanat, jatkoi Ilja, -- että
taidat puhua totta... vaan kuitenkin pahasti...

-- Ohoo, millainen olet! Missä suhteessa puhun pahasti? Selitähän!

Mutta Ilja ei voinut selittää mitään. Hän ei itsekään tietänyt, mikä
Tatjana Vlasjevnan sanoissa ei miellyttänyt häntä. Olympiada oli
puhunut paljon pahemmin, raa'emmin, mutta se ei koskaan ollut tehnyt
häneen niin vastenmielistä vaikutusta, kuin tämän pienen, puhtosen
linnun liverrys. Koko sen päivän ajatteli hän itsepäisesti sitä outoa
tyytymättömyyttä, joka oli syntynyt hänen mieleensä tuosta uudesta,
hänen itserakkauttaan kutkuttavasta, suhteesta, voimatta päästä
selville, mistä se johtui.

Kun hän illalla tuli kaupungista kotiin, tapasi hän kyökissä
Kirik'in, joka hyvillä mielin huudahti:

-- Tänään, Ilja, on Tanjusha kunnostanut itseään! Sellaisia
lihapalleroita, kuin hän valmisti, käy ihan sääliksi syödä! Säästin
niitä lautasellisen sinun varallesi. Irrota laatikkosi, istu ja syö
ja anna ruo'an maistua!

Ilja katsoi hämillään häneen ja sanoi huoahtaen:

Kiitos, Kirik Nikodimovitsh, -- te olette todellakin hyvä ihminen!

-- Mitä joutavia! -- huudahti Kirik, tehden kädellään kieltävän
liikkeen. -- Lautasellisesta lihapalleroita ei kannata puhuakaan!
Ei, poikaseni, jos minä olisin poliisimestari, niin silloin vasta
kenties saisit kiitellä minua!... Mutta poliisimestaria ei minusta
tule... ja luultavasti heitän koko alan... Rupean kenties jonkin
kauppiaan prokuristiksi... siitä on enemmän hyötyä! Kun kerran pääsen
prokuristiksi, on minulla pian sievonen pääoma koossa...

Tatjana Vlasjevna hiljaa hyräillen askarteli jotakin uunin
luona. Ilja katsoi häneen ja tunsi taas samanlaista kiusallista
vastenmielisyyttä. Mutta vähitellen katosi se tunne uusien
vaikutusten ja huolten tieltä. Hänellä ei riittänyt näinä päivinä
paljoa aikaa ajattelemiseen, sillä hänellä oli alituista puuhaa
puodin järjestämisessä ja tavaroiden ostossa. Ja huomaamattaan
tottui hän vähitellen Tatjana Vlasjevnaan, kuten juoppo viinaan.
Rakastajattarena miellytti hän yhä enemmän häntä, vaikka hänen
hyväilynsä usein herättivät hävyntunteen hänessä, saivatpa hänet
häntä pelkäämäänkin. Yhdessä hänen puheittensa kanssa hävittivät
ne hänestä vähitellen kaiken kunnioituksen häntä kohtaan naisena.
Aamuisin, kun hän oli saattanut miehensä tämän virkapaikkaan, tai kun
tämä iltasin oli mennyt klubiin, huusi hän Iljan luokseen tahi itse
tuli hänen huoneeseensa ja kertoi hänelle monenlaisia historioita
"elämästä". Ja kaikki nuo historiat olivat niin aistillisia, kuin
ne olisivat tapahtuneet maassa, jonka asukkaat olisivat olleet
mitä suurimpia konnia ja kulkeneet alastomina, ja joiden paraana
huvituksena olisivat aviorikokset olleet.

-- Onko todellakin tuo kaikki totta? kysyi Ilja synkästi. Hän ei
tahtonut uskoa hänen sanojansa, vaan hän tunsi kuitenkin itsensä
avuttomaksi niitä vastaan, ei voinut niitä kumota. Mutta Tatjana
Vlasjevna nauraa hohotti ja, suudellen häntä, sanoi:

-- Alkakaamme ylhäältäpäin. Kuvernööri elää rahatoimikamarin
puheenjohtajan vaimon kanssa, rahatoimikamarin puheenjohtaja
viekotteli äskettäin erään alaisensa virkamiehen vaimon, vuokrasi
hänelle asunnon Sobatshin kadun varrella ja käy kahdesti viikossa
aivan julkisesti hänen luonaan. Tunnen tuon rouvan. Hän on vielä
vallan nuori, ei ole vuottakaan siitä, kun meni miehelään. Hänen
miehensä lähetettiin piirikunnan veronkannontarkastajaksi. Hänetkin
tunnen, -- mikä tarkastaja hän on! Vähän kouluja käynyt, typerä...

Tatjana Vlasjevna kertoi hänelle vielä kauppiaista, jotka ostivat
keskenkasvuisia tyttöjä, turmellakseen heidät sitten, kauppiaitten
rouvista, jotka pitävät rakastajia, kuinka hienon maailman neidit,
raskaiksi tultuaan, keinotekoisesti vapautuvat sikiöstään.

Ilja kuunteli häntä, ja elämä näytti hänestä likakaivolta, jossa
ihmiset elivät kuin madot.

-- Hyi! -- sanoi hän väsyneesti. -- Löytyykö sitten missään lainkaan
puhdasta, oikeata?

-- Mitä oikeata? Mitä tarkotat sillä? kysyi Tatjana Vlasjevna
kummastellen.

-- Oikeata ja kunnollista! -- huudahti Ilja vihaisesti.

-- Mutta tottahan olen puhunut!... En minä sitä omasta päästäni...

-- En sitä tarkottanut! Löytyykö mitään oikeata ja puhdasta tässä
maailmassa, vai eikö?

Tatjana Vlasjevna ei ymmärtänyt häntä, vaan nauroi hänelle.

Välistä sai hänen puheensa toisen suunnan. Katsoen Iljaan silmät
omituisesti kiiltäen, kysyi hän:

-- Sano minulle, kuinka ensimmäisen kerran opit tietämään, mikä on
nainen!

Sitä muistoa Ilja häpesi, se oli hänestä vastenmielinen. Hän väisti
rakastajattarensa katseen kääntämällä syrjään päänsä ja virkkoi
moittivasti:

-- Kuinka voit niin likaisia asioita udella? Ettet häpeä...
Miehetkään eivät kerro toisilleen sellaista...

Eräänä päivänä, kun Ilja palasi kotiin puodista, jossa puusepät
parhaillaan olivat asettamassa hyllyjä, näki hän kummastuksekseen
Matitsan kyökissä. Hän istui pöydän vieressä, pitäen suuria käsiään
pöydällä, ja puheli emännän kanssa, joka seisoi uunin ääressä.

-- Tässä on muuan rouvashenkilö, joka on odottanut teitä jo kauan, --
sanoi Tatjana Vlasjevna, osottaen hymyillen Matitsaa.

-- Hyvää iltaa! -- sanoi tuo "rouvashenkilö", vaivalla nousten
penkiltä.

-- Kah! -- huudahti Ilja. -- Vieläkö olet hengissä?

-- Mädännyttä kaukaloa ei sikakaan syö... -- vastasi kumealla äänellä
Matitsa.

Ilja ei ollut häntä nähnyt pitkiin aikoihin ja katseli nyt häntä
nauraen, vaan samalla säälien. Matitsan yllä oli rikkinäinen
pumpulipuku, päätä peitti vanhuuttaan punertava huivi ja jalat
olivat paljaat. Vaivalla liikuttaen niitä ja seinään nojaten, kulki
hän verkkaan lattian poikki Iljan huoneeseen ja istuutui raskaasti
tuolille, sanoen käheällä, puisevalla äänellä:

-- Pian tulee loppu minusta... Jalat rampautuvat päivä päivältä
yhä enemmän, ja kun ne tulevat vallan rammoiksi, en kykene enää
hankkimaan itselleni elatusta... Silloin on kuolema edessä.

Hänen kasvonsa olivat kauheasti pöhötyksissä ja ylt'yleensä mustien
pilkkujen peitossa, ja suuret silmät olivat painuneet sisään, niin
että ne näyttivät vain kapeilta viiruilta.

-- Mitä naamastani katsot? -- sanoi hän Iljalle. -- Luuletko, että
minua on lyöty? Ei, se on kaikki tautini syytä...

-- Kuinka elätät itseäsi? -- kysyi Ilja.

-- Istun ja kerjään kirkkojen rappusilla... -- honotti Matitsa
tyynesti, kuin vetopasuuna. -- Erään asian tähden tulin luoksesi...
Sain Perfishkalta kuulla, missä asut, niinpä tulin tänne...

-- Haluatko teetä? -- ehdotti Lunjeff. Hänestä oli vastenmielistä
kuulla Matitsan ääntä ja katsoa hänen elävältä mätänevää, suurta,
voimakasta ruumistaan.

-- Pesköön pirut häntiään teelläsi... vaan minulle anna
viisikopeekkainen!... Mutta arvaa, mitä varten olen oikeastaan tullut!

Hänen oli vaikea puhua, hän hengitti taajaan ja hänestä löyhki
inhottava haju.

-- Mitä varten? -- kysyi Ilja, kääntyen poispäin, muistaen, kuinka
hän kerran loukkasi häntä.

-- Muistatko Mashutkaa? Häh! Tai oletko tullut huonomuistiseksi
rikastuessasi?...

-- Muistan kyllä, muistan! -- sanoi Ilja nopeasti.

-- Mutta mitä hyötyä hänelle on ollut siitä, että muistat? Onko hänen
elämänsä tullut siitä paremmaksi?

-- Kuinka hän voi?

Matitsa pudisti päätään ja sanoi lyhyeen:

-- Ei hän vielä ole hirteen mennyt...

-- Puhu suoraan! -- huusi Ilja vihaisena. -- Mitä minusta pistelet?
Sinä itse möit hänet kolmesta ruplasta...

-- En pistelekään sinua, soimaan vaan itseäni... virkkoi Matitsa
tyynesti, ja alkoi ponnistuksesta läähättäen hitaasti ja laajasti
kertoa Mashasta.

Hänen vanha miehensä oli mustasukkainen ja kiusasi häntä. Ei
päästänyt mihinkään, ei edes puotiin, vaan hänen täytyy istua
huoneessaan eikä saa ukon luvatta mennä pihamaallekaan. Lapsensa on
ukko lähettänyt muiden hoidettavaksi, ja asuu kahden Mashan kanssa,
jota hän sekä pieksää että kurittaa. Hän menettelee siksi niin hänen
kanssaan, kun ensimäinen vaimonsa oli ollut uskoton hänelle...
kumpikaan lapsi ei näet ollut hänen, vaan jonkin toisen. Masha on jo
kahdesti karannut hänen luotaan, vaan poliisi on molemmilla kerroilla
tuonut hänet takaisin miehensä luo, joka siitä on yhä kovemmin
ruvennut häntä kohtelemaan. Sellaista on hänen elämänsä!

-- Niin, kyllähän saatoitte Perfishkan kera lapsiraukan kurjaan
asemaan! -- virkkoi Ilja synkästi.

-- Minä luulin, että hänen tulisi parempi olla, -- sanoi Matitsa
puisevalla äänellään. Hänen liikkumattomat, aivan kuin kiviset
kasvonsa ja outo äänensä tekivät kauhean vaikutuksen Iljaan.

-- Minä luulin, että hänen tulisi parempi olla, vaan kävikin
päinvastoin... Meidän olisi pitänyt myödä hänet, kuten ensiksi aioin,
jollekin rikkaalle... Hän olisi antanut hänelle asunnon ja vaatteet
ja muuta... Masha olisi sitten voinut antaa hänelle matkapassit... ja
elää, kuten muutkin...

-- Mutta miksi olet tullut tänne? -- kysyi Ilja.

-- Asuthan sinä poliisimiehen luona... Sano hänelle, etteivät he
ottaisi häntä kiinni, jos hän taas karkaisi... Kenties hän onnistuisi
pääsemään jonnekin...

-- Senkö tähden todellakin tulit?

-- Kuinkas muuten! Pyydä heitä, etteivät estäisi hänen pakoaan...

-- Kyllä olette väkeä! -- huudahti Ilja ja vaipui mietteisiinsä. Mitä
saattoi hän tehdä Mashan hyväksi?...

Matitsa nousi tuolilta ja läksi liikkeelle vaivaloisesti laahaten
jalkojaan, yskien ja voihkien.

Hyvästi!... Luultavasti emme enää näe toisiamme... pian tulee loppu
minusta... mutisi hän. -- Kiitos sinulle, joka olet niin hieno ja
rikas!... Kiitos, kiitos!...

Kun hän oli kadonnut kyökin ovesta, riensi emäntä Iljan huoneeseen ja
syleillen häntä kysyi nauraen:

-- Tuoko oli ensimmäinen rakkautesi, niinkö?

-- Kuka? -- kysyi Ilja pitkään, syventyneenä ajattelemaan Mashaa.

-- Tuo akka?

Ilja irrotti rakastajattarensa kädet kaulastaan ja sanoi synkästi:

-- Hän jaksaa tuskin jalkojaan liikuttaa ja kuitenkin pitää hän
huolta siitä, jota rakastaa...

-- Ketä hän sitten rakastaa? -- kysyi Tatjana Vlasjevna katsoen
kummastellen ja uteliaasti Iljan huolestuneisiin kasvoihin.

-- Odotahan, Tatjana, -- virkkoi Ilja, odotahan! Se ei ole
leikinasia...

Hän kertoi lyhyesti Mashan kohtalon ja kysyi:

-- Mitä on tehtävä?

-- Ei siihen voida mitään tehdä! -- vastasi Tatjana Vlasjevna,
kohauttaen olkapäitään. Lain mukaan vaimo kuuluu miehelle, eikä
kenelläkään ole oikeutta ottaa häntä häneltä...

Ja arvokkaana, kuin konsanaankin henkilö, joka perinpohjin tuntee
lait ja on vakuutettu niiden järkähtämättömyydestä, puhui Tatjana
Vlasjevna kauan, kauan, kuinka Mashan täytyy alistua miehensä
vaatimuksiin.

-- Hänen täytyy vastaiseksi kärsiä. Hänen on odottaminen aikaansa.
Mies on vanha, kuolee pian; silloin pääsee hän vapaaksi, ukon koko
omaisuus joutuu hänelle... Ja sitten voit sinä naida tuon rikkaan,
nuoren lesken... vai kuinka?

Hän nauroi ja alkoi taas tosissaan neuvoa Iljaa:

-- Parasta olisi, että katkaisisit kaikki suhteesi vanhojen
tuttaviesi kanssa. Nyt ne eivät enää sovi sinulle... saattavatpa
sinut häpeämään. Kaikki he ovat likaisia, raakoja... esimerkiksi se,
joka lainasi sinulta rahaa... laiha... ilkeäsilmäinen... Mikä sen
nimi olikaan?...

-- Gratsheff...

-- Niin... Kuinka naurettavia nimiä noilla rahvaanihmisillä on:
Gratsheff, Lunjeff, Pjetuhoff, Skvortsoff. Meidän säädyssämme ovat
sukunimetkin kauniimpia: Avtonomoff, Korsakoff! Isäni on Florianoff!
Tyttönä ollessani hakkaili minua lainopinkandidaatti Glorianoff...
Kerran mäenlaskussa ollessamme otti hän jalastani sukkanauhan ja
uhkasi skandaalilla, jos en minä itse kävisi sitä noutamassa hänen
asunnostaan...

Ilja kuunteli hajamielisesti häntä, muistellen hänkin entisyyttään,
ja oli kuin näkymättömät langat olisivat kiinnittäneet häntä lujasti
Petruha Filimonoff'in taloon. Ja hänestä tuntui, kuin tuo talo aina
estäisi häntä elämästä rauhassa...

       *       *       *       *       *

Vihdoin toteutui Lunjeff'in unelma.

Mieli hiljaista iloa täynnä seisoi hän varhain aamusta iltaan tiskin
takana ihaillen puotiansa. Hänen ympärillään hyllyillä oli suoriin
riveihin asetettuja rasioita ja pahvilaatikoita; ikkunaan oli hän
järjestänyt näyttelyn kiiltävistä vyönsolista, rahakukkaroista,
saippuoista, napeista ja ripustanut koreita nauhoja, pitsejä,
kaikki loistaen sateenkaaren väreissä auringon paisteessa. Vakavana
ja kauniina tervehti hän ostajia kohteliaalla kumarruksella ja
levitteli heidän nähtäväkseen tiskille tavaranäytteitä. Pitsien
ja nauhojen kahinassa oli hän kuulevinaan suloista soittoa, ja
kaikki ompelijattaret, jotka kävivät tekemässä kauppaa joillakuilla
kopeekoilla, näyttivät hänestä kauniilta ja miellyttäviltä. Elämä oli
äkkiä muuttunut keveäksi ja suloiseksi, sillä oli nyt yksinkertainen
ja selvä tarkotuksensa, ja entisyys oli kuin kietoutunut usvaan. Hän
ei ajatellut muuta kuin kauppaa, tavaroita, ostajia...

Hän oli ottanut palvelukseensa juoksupojan, jonka puetti siistiin,
harmaaseen nuttuun, ja jonka puhtaudesta hän piti tarkan huolen.

-- Me pidämme kauppaa aroilla tavaroilla, Gavrik, -- oli hänellä
tapana sanoa tälle, ja siksi täytyy meidän itsemme olla puhtaita ja
hienoja...

Gavrik oli kaksitoistavuotias miehenalku, lihavahko, hiukan
rokonarpinen, pystynenänen, silmät pienet, harmaat, kasvot
liikkuvat. Hän oli vasta lopettanut kaupungin koulun ja piti itsensä
täysikasvuisena, vakavana miehenä. Hän viihtyi hyvin pienessä,
puhtosessa puodissa, puuhasi halusta rasioiden ja laatikkojen
järjestämisessä ja koetti kohdella ostajia yhtä kohteliaasti
kuin isäntänsäkin. Mutta se ei tahtonut oikein onnistua, hänellä
oli liiaksi kehittynyt matkimiskyky, ja hänen rokonrikkoisilla
kasvoillaan kuvastui heti kaikki ostajien kasvonilmeet. Sitä paitsi
oli hän kaikkien pikkupoikien ja tyttöjen ainainen vihollinen, niin
että hän harvoin saattoi pidättää vastustamatonta haluaan näpistää,
tyrkkiä niitä, repiä tukasta ja yleensä saattaa noille pikkuostajille
kaikenlaisia ikävyyksiä.

Iljan mieleen muistui se aika, jolloin hän oli ollut juoksupoikana
Stroganin kalakaupassa, ja hän puheli usein ystävällisesti Gavrikin
kanssa ja laski leikkiä, kun ei puodissa sattunut olemaan ketään
ostajia.

-- Lue sinä, Gavrik, kun olet joutilas, kirjoja, ettei olisi ikävä
ollaksesi, -- neuvoi hän apulaistaan. -- Kirjan ääressä kuluu aika
pian, ja hauska on lukea...

Nyt rupesi Lunjeff kaikkia kohtaan käyttäytymään hienosti,
huomaavaisesti, hymyillen hymyä, joka ikäänkuin sanoi:

-- Minua on todellakin onnistanut... Olkaa kärsivällisiä!
Toivottavasti onnistaa pian teitäkin...

Kun hän avasi kauppansa seitsemän aikaan aamulla, sulki hän sen
vasta kello kymmenen illalla. Ostajia oli vähän ja Lunjeff istui
usein tuolilla oven vieressä, lämmitellen kevätauringon paisteessa
ja leväten, ajattelematta ja toivomatta mitään. Gavrik istui myös
ovella, tarkastaen ohikulkevia ja matkien niitä, houkutteli koiria
luoksensa, viskeli kivillä kyyhkysiä ja varpusia tahi luki jotakin
kirjaa lakkaamatta hangaten nenäänsä. Joskus pyysi hänen isäntänsä
häntä lukemaan ääneen, vaan lukeminen ei huvittanut häntä: hän
kuunteli mieluummin hiljaisuutta ja sielussaan vallitsevaa rauhaa.
Hän nautti siitä, juopui siitä, sillä se oli uutta hänelle ja
sanomattoman suloista. Mutta välistä tämä sisäinen tyytyväisyys
häiriintyi. Se oli omituinen, himmeä tunne, tulevan levottomuuden
aavistusta, joka ei kuitenkaan järkyttänyt hänen mielenrauhaansa,
koskettihan sitä vaan keveästi kuin varjo.

Silloin rupesi hän puhelemaan juoksupoikansa kanssa.

-- Gavrik! Mikä on isäsi?

-- Hän on kirjeenkantaja...

-- Onko teidän perheenne suuri?

-- On kyllä! Meitä on paljon. Toiset ovat suuria, toiset pieniä.

-- Kuinka monta on pientä?

-- Viisi. Suuria on kolme... Suuret ovat jo kaikki paikoissa: minä
-- teillä, Vasili -- Siperiassa, -- Vasili on telegrafistina, ja
Sonjka antaa tunteja. Hän on koko tyttö! Ansaitsee kaksitoista ruplaa
kuukaudessa. Sitten on vielä Mishka... Hän on vanhempi minua, mutta
hän käy vielä kymnaasia...

-- Mutta teitähän on sitten suuria neljä eikä kolme...

-- Kuinka niin? -- huudahti Gavrik. Mishkahan käy koulua... Ja suuria
ovat vain ne, jotka tekevät työtä.

-- Oletteko köyhiä?

-- Tietysti! -- vastasi Gavrik tyynesti ja veti tohisten ilmaa
nenän kautta keuhkoihinsa. Sitten alkoi hän kertoa Iljalle
tulevaisuussuunnitelmistaan.

-- Kunhan tulen suureksi, rupean sotamieheksi. Syttyy sota, ja
minäkin lähden sotaan. Olen urhoollinen... Heti, ennen muita, ryntään
vihollisten kimppuun ja anastan lipun... Samoin teki setänikin, josta
sitten kenraali Gurko antoi ristin rintaan ja viisi ruplaa rahaa...

Ilja kuunteli Gavrikin tulevaisuuden unelmia ja hymyili katsoessaan
hänen rokonrikkomia kasvojaan ja leveää, alituisesti liikkuvaa
nenäänsä.

Iltasin, kun Ilja oli sulkenut puodin, meni hän pieneen
puotikammariinsa. Siellä jo kiehua porisi teekeittiö pöydällä ja sen
vieressä oli leipää ja makkaraa, jotka poika oli hankkinut sinne.

Gavrik joi lasillisen teetä leivän kanssa ja meni sitten puotiin
makaamaan, vaan Ilja istui teekeittiön ääressä kauan, toisinaan
parikin tuntia.

Kaksi tuolia, pöytä, sänky ja astiakaappi, siinä Iljan uuden
asunnon koko huonekalusto. Kammari oli kaita, matalahko, ikkuna
neliskulmainen, josta näkyi ohikulkijoiden jalat, kadun toisella
puolella olevan talon katto ja taivasta katon kohdalta. Ikkunaan oli
hän ripustanut valkoset musliini-uutimet. Kadun puolelta suojusti
ikkunaa rautaristikko, joka ei lainkaan miellyttänyt Iljaa. Vuoteensa
kohdalle seinälle, oli Ilja ripustanut taulun, joka esitti "Ihmisen
eri ikäkausia" ja jota hän kauan oli halunnut ostaa, vaikka se oli
ennen kaupan perustamista jäänyt ostamatta huolimatta huokeasta,
kymmenen kopeekan, hinnastaan.

Ihmisen eri ikäkaudet olivat asetetut kaarenmuotoisille
holvimaisille rappusille, joiden alla oli paratiisi. Sieltä näkyi
Herra Zebaoth kukilla koristetun pyhimyskehän ympäröimänä, puhellen
Aatamin ja Eevan kanssa. Portaita oli kaikkiaan seitsemäntoista.
Ensimmäisellä seisoi lapsi äidin tukemana, ja sen alle oli kirjotettu
punasilla kirjaimilla: "Ensimmäiset askeleet". Toisella näkyi lapsi,
joka tanssi ja löi rumpua, ja allekirjotus kuului: "5 vuotias --
leikki". Seitsenvuotiaana opetteli se lukemaan, kymmenvuotiaana
lähetettiin kouluun, kaksikymmenvuotiaana seisoi hän kivääri
kädessä, hymy huulilla, portaalla, ja alla seisoi: "Suorittaa
velvollisuuttaan". Seuraavalla portaalla oli hän viisikolmatta
vuotias, -- yllä hännystakki, silkkihattu toisessa, kukkavihko
toisessa kädessä... "sulhanen". Sitten on hänelle kasvanut parta,
yllä on pitkä sortuuki, kaulassa punanen kaulahuivi, ja hän seisoo
paksun, keltasiin puetun, rouvan rinnalla, puristaen kovasti tämän
kättä. Sitten on hän täyttänyt kolmekymmentäviisi vuotta ja seisoo
käärityin hihoin alasimen ääressä takoen rautaa. Ylimmällä portaalla
istuu hän punasessa nojatuolissa lukien ääneen sanomalehteä, ja neljä
lasta ja vaimo kuuntelevat. Sekä hän itse että hänen perheensä ovat
siistit ja hienosti puetut, ja näyttävät terveiltä, tyytyväisiltä.
Siinä on hän viisikymmenvuotias. Mutta sitten rupeavat portaat
alenemaan, -- hänen yllään on pitkä, keltanen kauhtana ja kädessä
hänellä on kalapönttö ja ruukku. Alla seisoo: "Talouspuuhia",
ja seuraavalla portaalla tuudittaa hän lapsenlastaan; alempana
talutetaan häntä, sillä hän on jo kahdeksankymmenen vuoden vanha,
ja viimeisellä portaalla, kun hän on yhdeksänkymmenenviiden vuoden
vanha, istuu hän nojatuolissa, jalat haudassa, ja tuolin takana
seisoo, viikate olkapäällä, kuolema...

Istuen teekeittiön ääressä, katseli Ilja taulua, ja hänestä
oli hauska nähdä ihmiselämä esitettynä niin järjestyksessä ja
yksinkertaisesti. Oli kuin taulusta olisi levinnyt rauhaa, sen
kirkkaat värit ikäänkuin hymyilivät hänelle, ja hän oli vakuutettu,
että taulussa oli viisaasti ja ymmärrettävästi esitetty esimerkiksi
ihmisille oikea elämä sellaisena, kuin sen pitäisi olla. Taulua
katsellessaan ajatteli hän, että nyt oli hän saavuttanut sen, mitä
aina oli halunnut, ja tästä puoleen kulkisi hänen elämänsä yhtä
esteettömästi kuin taulussa. Hän nousee vähitellen korkeimmalle
portaalle ja sinne tultuaan, kun hänellä on tarpeeksi rahaa koossa,
nai hän vaatimattoman, sivistyneen tytön...

Teekeittiö inisi alakuloisesti. Ikkunalasin ja musliiniuutimen läpi
katsoi taivas himmeästi Iljaan, ja tähdet vain hiukan näkyivät.
Tähtien tuikkeessa on aina jotakin rauhattomaksi tekevää...

"Mutta ehkä on parempi naida jo neljänkymmenen vuoden vanhana, --
mietti Ilja. Elämä naisen kanssa on rauhatonta: ne tuovat mukanaan
tarpeetonta puuhaa ja paljon turhanpäiväisiä huolia... Ja jos vanhana
nai, ehtii kuolla, ennättämättä saada lapsiaan aikaihmisiksi..."

Teekeittiö inisee yhä hiljemmin, vaan ikäänkuin läpitunkevammin. Tuo
yksitoikkoinen ääni vaivaa korvaa, -- se muistuttaa hyttysen ininää
ja estää ajattelemasta. Mutta Ilja ei tahdo peittää teekeittiön
torvea kannella, sillä jos se lakkaisi inisemästä, tulisi huoneessa
liian hiljaista... Uudessa asunnossa on Lunjeff'illa uusia mietteitä,
joita hänellä ei ole ennen ollut. Ennen asui hän aina lähellä
ihmisiä, -- hänet erotti heistä vaan ohut lautaseinä, -- vaan nyt
ympäröivät häntä kiviseinät, joiden ulkopuolella ei tietänyt ihmisiä
olevankaan.

"Miksi täytyy kuolla?" -- kysyi äkkiä Lunjeff itseltään, katsoen
mieheen, joka onnen kukkuloilta on laskeutunut haudan partaalle...
Ja hänen johtui mieleensä Jaakko Filimonoff, joka aina ajattelee
kuolemaa, ja Jaakon sanat: "Olisi hauskaa kuolla..."

Ilja karkottaa vihaisesti luotaan ne muistot, koettaen saada
ajatuksensa toisaalle.

"Kuinkahan Paavali elänee Vjeran kanssa?" herää taas uusi, tarpeeton
kysymys hänen mielessään.

Kadulla ajaa ajuri. Ikkunalasit kilisevät rattaiden pyörien tärinästä
katukivitykseen, lamppu seinällä heilahtelee sinne tänne. Sitten
kuuluu puodista outoja ääniä... Gavrik puhuu unissaan. Nurkassa
vallitseva synkkä pimeys näyttää niinikään vavahtelevan. Ilja istuu
nojaten käsivarsiaan pöytään, pää käsien välissä, ja tuijottaa
tauluun. Herra Zebaothin vieressä seisoo majesteetillinen leijona,
maassa matelee kilpikonna, kulkee mäyrä, hyppii sammakko, ja
hyvän- ja pahantiedon puu on koristettu suunnattomilla, veripunasilla
kukilla. Vanhus, jonka jalat ovat haudassa, on kauppias Poluektoff'in
näköinen, -- yhtä kaljupää ja laiha, ja hänen kaulansa yhtä hoikka...
Askelten kumeaa kaikua kuuluu kadulta, joku kulkee kadulla puodin
ohitse kiirehtimättä. Teekeittiön hiilet ovat sammuneet, ja nyt
vallitsee huoneessa sellainen hiljaisuus, kuin ilmakin olisi
jähmettynyt siellä ja tullut yhtä paksuksi kuin seinät...

Kauppiaan muisto ei häirinnyt Iljaa eivätkä ajatukset yleensäkään
tehneet häntä rauhattomaksi, ahdistivathan vaan hänen mieltään yhtä
keveästi kuin pilvi kuuta. Joka kerran, kun hänen muistui mieleensä
Poluektoff'in murha, ajatteli Lunjeff tyynellä huolettomuudella,
että elämässä täytyy löytyä oikeutta, -- se tahtoo sanoa, että
ihminen ennemmin tai myöhemmin kärsii rangaistuksen synneistään.
Mutta sitä ajatellessaan heitti hän terävän silmäyksen kammarin
pimeään nurkkaan, jossa oli erittäin hiljaista, ja pimeys ikäänkuin
näytti tahtovan ottaa jonkin määrätyn muodon... Sitten riisuutui
Ilja, laskeusi vuoteelle ja sammutti lampun. Hän ei puhaltanut sitä
heti sammuksiin, vaan kiersi ensin väännintä ylös ja alas muutamia
kertoja, niin että tuli milloin miltei kokonaan katosi, milloin
leimahti uudestaan, ja pimeys milloin syöksi joka suunnalta sänkyä
kohden, milloin taas väistyi takaisin huoneen nurkkiin. Kauan leikki
hän niin, tuijottaen silmät suurina pimeyteen, kuin odottaen saavansa
nähdä siinä jotakin... Vihdoin leimahti liekki viimeisen kerran
ja sammui, ja pimeys verhosi koko huoneen, mutta se tuntui vielä
levottomalta, kun ei ollut ennättänyt tyyntyä taistelustaan valon
kanssa. Sitten tuli siitä äkkiä näkyviin ikkuna himmeänsinisenä
läiskänä. Jos sattui olemaan kuuvalo, heitti ikkunan takana oleva
rautaristikko mustia, pitkiä varjoja pöydälle ja lattialle.
Huoneessa oli niin jännitetyn hiljaista, että tuntui kuin syvällä
henkäyksellä olisi voinut saada kaikki vavahtamaan. Lunjeff kietoi
peitteen huolellisesti ympärilleen, etenkin kaulansa suojaksi, ja
makasi kasvot paljaana, tuijottaen pimeään, siksi kunnes uni valtasi
hänet. Aamulla heräsi hän reippaana, tyynenä, ja miltei häpesi,
muistaessaan eilisiltaisia hullutuksia. Hän joi aamuteensä Gavrikin
kanssa tiskin ääressä ja tarkasteli puotiaan, kuin se olisi ollut
aivan uusi. Toisinaan käväsi työstä käsin hänen luonaan Paavali,
likaisena, risainen pusero yllä, kasvot noessa. Hän oli taas työssä
vesijohtomestarilla ja hänellä oli mukanaan tinapannu, lyijytorvia,
juotinrautoja. Hänellä oli aina kiire kotiin, ja jos Ilja pyysi häntä
jäämään hetkeksi istumaan, vastasi hän hämillään hymyillen:

-- En voi! Tunnen itseni sellaiseksi, kuin minulla olisi kotonani
Onnenlintu... ja sen häkki olisi liian heikko. Hän istuu yksin siellä
kaiket päivät... ja kuka tietää, mitä hän ajattelee? Hänen elämänsä
on ikävää... sen hyvin käsitän... Jospa meillä olisi edes lapsia...

Ja Gratsheff huokasi raskaasti...

Toisen kerran, kun Ilja kysyi, tokko hän vielä kirjotti runoja,
Gratsheff vastasi nauraen:

-- Kyllä, sormella taivaslakeen... Hiiteen koko runous! Mistä
meikäläiselle sellaiseen aikaa riittäisi! Minä, veliseni, olen
tarttunut hiekkaan ruumiineni, sieluineni. Ei ole päässäni
kipinääkään, ei pienintäkään kipinää. Aina ovat ajatukseni hänessä...
teenpä mitätahansa... Siinä on nykyisin runoni... hah, hah, haa! Kun
edes olisimme yksimielisiä... mutta nyt on asianlaita se, että minä
tahdon näin, hän tahtoo niin... N-niin, raskasta on hänen olonsa...

-- Entä sinun? -- kysyi Ilja.

-- Samoin minun... juuri sentähden... Kunpa voisin hankkia hänelle
hauskuutta... hän on tottunut siihen! Alituisesti ajattelee hän
rahaa. Jospa vaan meillä olisi runsaasti rahaa, sanoo hän, niin
kaikki muuttuisi toisenlaiseksi... Hullu minua, kun en ole ryöstänyt
jotakin rikasta kauppiasta... Ja paljon muita hullutuksia puhuu hän.
Kaikki vaan siksi, kun hän säälii minua... ymmärrän sen hyvästi...
Raskasta on hänen olonsa...

Ja äkkiä tuli Paavali levottomaksi ja juoksi tiehensä.

Iljan luona kävi usein repaleinen, puolialaston Perfishka-suutari,
kainalossa eroamaton hanurinsa. Hän kertoi tapahtumista Filimonoff'in
talossa ja Jaakosta.

-- Petruha on naimisissa. Hänen vaimonsa on kuin punajuurikas, ja
poikapuoli kuin keltajuurikas! Siinä on koko kasvitarha! Vaimo on
paksu, lyhyt, punanen, leuka kolminkertainen ihraleuka. Ihmisellä
saattaa näet olla kolmekin leukaa, vaikka hänellä on vaan yksi suu.
Hänellä on pienet siansilmät, joilla hän ei voi katsoa ylöspäin.
Hänen poikansa on pitkä, keltanen ja käyttää silmälasia. Hän on
äärettömän hieno herra! Savva on hänen nimensä; hän puhuu nenäänsä
ja on kohtelias ja hyvin kasvatettu äidin läsnäollessa, vaan tämän
seläntakana elää kuin viimeistä päivää. Hauska perhe, kaikella
kunnioituksella sanottuna! Jashka on nyt sen näköinen kuin pelästynyt
russakka, joka koettaa päästä seinänrakoon piiloon. Hän juo salaa,
raukka, ja rykii hirveästi. Hänen rakas isänsä on nähtävästi
turmellut hänen keuhkonsa! Hän on niin lauhkea ja heikko, että pian
hänestä lopun tekevät... Setäsi on kerran kirjottanut Kijevistä...
Minun mielestäni yrittelee hän turhia... kyttyräselkää ei huolita
paratiisiin!... Matitsan jalat ovat nyt rampautuneet ja hän kulkee
nyt rattailla, palkattuaan vetäjäksi erään sokean, jota hän ajaa
ohjaksista kuin hevosta -- on kuolla nauruun kun sen näkee. Mutta
yhtäkaikki elättää hän itsensä. Kunnon eukko hän on, sanon! Jollei
minulla olisi ollut niin erittäin hyvää vaimoa, olisin ehdottomasti
nainut tuon Matitsan. Suoraan puhuen ei koko maailmassa ole kuin
kaksi kunnon naista, naista, joiden sydän on oikealla paikallaan,
nimittäin vaimoni ja Matitsa... Hän kyllä juopottelee, vaan miksei
hyvä ihminen saisi juoda? Hyvät ihmiset ovat aina juoppoja...

-- Entä kuinka on Mashutkan laita? kysyi Ilja.

Tyttärestä muistutettaessa katosi ivahymy suutarin huulilta, --
oli kuin syksyinen tuuli olisi puhaltanut kuivat lehdet puusta,
Perfishkan huulet vapisivat, keltanen naama kävi pitkäksi, ja hän
sanoi hämillään hiljaa:

-- En tiedä hänestä mitään... Hrjenoff on suoraan sanonut minulle,
etten saa näyttäytyäkään, muuten antaa hän Mashutkalle selkään...
Etkö tahdo, Ilja Jakovlitsh, antaa minulle joitakuita kopeekoita
ryyppyyn!...

-- Loppuasi kohden kuljet, Perfili, -- sanoi Ilja säälien.

-- Se on varma se, -- myönsi suutari rauhallisesti. -- Mutta moni
tulee kuoltuani kaipaamaan minua! -- vakuuttavasti jatkoi hän, --
sillä minä olen iloinen sielu ja mielelläni nauratan ihmisiä! Kaikki
he ahkavat ja ohkavat, kiroavat ja siunaavat... mutta minä vaan
laulelen niille lauluja ja houkuttelen ne nauramaan. Jos ihminen on
kopeekan edestä tehnyt syntiä tai tuhansien ruplien edestä, niin
kuolee hän joka tapauksessa ja samalla tavalla häntä helvetissä
kidutetaan... Siksi on tarpeellista, että maailmassa on iloisiakin
ihmisiä!

Niin hän nauroi ja ilveili, muistuttaen suuresti vanhaa, kynittyä
keltasirkkua. Vihdoin poistui suutari, ja Ilja saattoi hänet
ulos hymyillen ja päätään pudistellen. Häntä säälitti Perfishka,
mutta samalla huomasi hän, että se oli tarpeetonta ja liikanaista.
Puhellessaan Paavalin kanssa tahi kuunnellessaan Perfishkan juttuja,
hymyili Ilja osanottavaisesti, pudisteli päätään, odottaen heidän
poistumistaan, sillä ne toivat hänen mieleensä vanhoja muistoja,
jotka vaivasivat häntä. Hän oli uupuneen ihmisen kaltainen, joka
on laskeutunut maahan lepäämään, vaan jonka ympärillä surisee
syyskärpäsiä estäen häntä nukkumasta. Toisinaan kävi hän surulliseksi
kuunnellessaan Paavalin puhetta. Sellaisina hetkinä antoi hän hänelle
rahaa ja, levittäen käsiään, sanoi hämillään:

-- Muulla en voi sinua auttaa... Neuvoisin kyllä sinua hylkäämään
Vjeran...

-- Hylätä häntä en voi, -- virkkoi hiljaa Paavali. -- Se hylätään,
jota on käynyt tarpeettomaksi. Mutta hän on tarpeellinen minulle...
ja paitsi minua, monelle. Hänet viedään minulta... Ja kenties en
rakastakaan häntä sydämestäni, vaan vihasta, kiukusta. Hän on koko
elämäni ainoa onnenmuru. Voisinko luopua hänestä? Mitä minulle
silloin jäisi?... En luovu, en! Surmaan hänet ennen, kuin hänestä
luovun.

Gratsheff'in laihat kasvot tulivat punasia pilkkuja täyteen ja hän
puristi nyrkkiään.

-- Oletko sitten huomannut, että häntä koetetaan viekotella? -- kysyi
Ilja miettivästi.

-- En ole huomannut...

-- Ketä sitten tarkotat, sanoessasi: hänet viedään minulta?

-- On olemassa sellainen voima, joka tahtoo viedä hänet minulta...
Voi, perkele! Isäni joutui naisen tähden turmioon, sama näyttää
tulevan minunkin osakseni...

-- Et ole millään autettavissa! -- sanoi Lunjeff, tuntien
jonkinlaista tyydytystä. Paavali säälitti häntä enemmän kuin
Perfishka, ja kun Gratsheff puhui vihaisesti, rupesi Iljankin
rinnassa kiehumaan viha jotakin kohtaan. Mutta vihamiestä, joka tuon
vihan synnytti, vihamiestä, joka oli murjonut Paavalin elämän, ei
ollut näkyvissä. Ja taas tuntui Lunjeff'ista, että hänen vihansa,
samoin kuin säälinsä, samoin kuin kaikki hänen hyvät tunteensa
ihmisiä kohtaan, oli tarpeeton. Paavali virkkoi kasvot synkkänä:

-- Minä tiedän, etten ole millään autettavissa... Ja kuka tahtoisi
auttaa? Me, veliseni, olemme yksin maailmassa. Kohtalo on antanut
meille määräyksen: tee työtä, kärsi, vaikene... ja kuole sitten, --
piru vieköön!

Ja, katsoa tuijottaen ystävänsä kasvoihin, jatkoi hän lujalla, pahaa
ennustavalla varmuudella:

-- Sinäkin olet päässyt rauhalliseen nurkkaasi... Mutta minä sanon
sinulle -- löytyy joku, joka yöt valvoen miettii, kuinka saada sinut
työnnetyksi pois täältä...

-- Ei toki, -- sanoi Lunjeff hymyillen, -- kyllä minä puoleni pidän!
Ei ole helppo minunlaistani saada hengiltä...

-- Luuletko, että koko ikäsi näin pidät kauppaa?

-- Tietysti!

-- Kukistetaan sinut! Tai sitten itse heität...

-- Odota sinä vaan sitä! -- nauraen virkkoi Ilja.

Mutta Gratsheff pysyi väitteessään. Katsoen terävästi toverinsa
kasvoihin, puhui hän vakuuttavasti:

-- Sanon sinulle -- heität. Ei ole luonteesikaan sellainen, että
voisit koko ikäsi istua rauhallisesti yhdellä paikalla. Ja aivan
varmaan joko rupeat juomaan tahi jotakin muuta tapahtuu sinulle...

-- Mutta minkätähden? -- kysyi Lunjeff kummastuneena.

-- Niinpähän vaan! Rauhallinen elämä ei ole sinua varten... Sinä
olet kunnon mies, jolla on sydän oikealla paikallaan... On ihmisiä,
jotka koko ikänsä elävät vakavasti, koskaan horjahtamatta ja sitten
yht'äkkiä kumsis!

-- Mitä -- kumsis?

-- Kaatui ja kuoli...

Ilja rupesi nauramaan, ojensihe suoraksi, jännitti vahvoja
käsivarrenlihaksiaan ja huokasi syvään, voimakkaasti.

-- Se on lorua! -- sanoi hän.

-- Mutta istuessaan illalla teetä juomassa, muistuivat hänen
mieleensä Gratsheff'in sanat ja hän rupesi miettimään liikesuhdettaan
Tatjana Vlasjevnaan. Hyvillään, voidessaan avata kaupan, oli hän
suostunut kaikkiin hänelle tehtyihin ehdotuksiin. Mutta nyt kävi
hänelle äkkiä selväksi, että vaikka hän oli pannut Poluektoff'ilta
ryöstämiään rahoja liikkeeseen lähes neljäsataa ruplaa, oli hän
kuitenkin enemmän Tatjana Vlasjevnan kauppapalvelija, kuin hänen
yhtiömiehensä. Se havainto sekä hämmästytti että suututti häntä.

-- Vai niin! Senkö tähden syleilet sinä minua niin lujasti, että
huomaamatta pääsisit taskuuni? -- oli hän ajatuksissaan sanovinaan
Tatjana Vlasjevnalle. Ja hän päätti panna liikkeelle viimeisetkin
rahansa, ostaa kaupan rakastajattareltaan ja rikkoa suhteensa häneen.
Sen päätöksen tekeminen oli hänestä helppoa. Tatjana Vlasjevna oli
ennenkin tuntunut liialta hänen elämässään, mutta viime aikoina
oli hän käynyt hänestä raskaaksikin. Ilja ei voinut tottua hänen
hyväilyihinsä, olipa hän kerran sanonut hänelle suoraan:

-- Hyi, Tanjka, kuinka olet häpeämätön... Mutta hän oli vaan nauraa
hohottanut vastaukseksi.

Tatjana Vlasjevna kertoi yhä edelleen säätyläistensä elämästä, niin
että Ilja vihdoin epäilevästi huudahti:

-- Jos kaikki se, mitä kerrot, on totta, Tatjana, niin ei
teikäläisten elämä ole minkäänarvoista!

-- Minkätähden? Onhan se kylläkin hauskaa! -- sanoi Tatjana Vlasjevna
ja kohautti olkapäitään.

-- On hauskaa kai! Päivällä ajattelette toinen toisenne nylkemistä,
yöllä -- himokasta elämää... Se ei ole niin kuin pitäisi...

-- Kuinka yksinkertainen olet! -- huudahti Tatjana Vlasjevna nauraen!
-- Kuuntele sitten...

Ja hän rupesi taas kertomaan tuosta hienosta, mukavasta,
säädyllisestä porvarielämästä, ylistäen sitä pilviin asti, verhoten
sen sydämettömyyden ja likaisuuden.

-- Onko tuo sitten hyvää? -- kysyi Ilja.

-- Olet omituinen! En sanokaan, että se on hyvää, vaan jollei niin
olisi, olisi ikävä.

Välistä neuvoi hän myös Iljaa:

-- Sinun pitäisi lakata käyttämästä kirjavia karttuunipaitoja.
Hienolla miehellä pitää olla valkoset paidat... Sitä paitsi pitää
sinun kuunnella, kuinka minä lausun sanat, ja jättää kaikki
talonpoikaiset sanantapasi. Ethän ole enää mikään talonpoika, vaikket
olekaan vielä tarpeeksi hijoutunut.

Yhä useammin viittasi Tatjana Vlasjevna eroon hänen, talonpojan, ja
itsensä, sivistyneen naisen, välillä, ja nuo viittaukset loukkasivat
usein Iljaa. Olympiadan kanssa eläessään oli hänestä usein tuntunut,
kuin hän olisi ollut hänelle likeinen, kuin hyvä toveri, vaan Tatjana
Vlasjevna ei ollut koskaan herättänyt hänessä toverillista tunnetta
häntä kohtaan, ja vähitellen oli hänen kunnioituksensakin häneen
kadonnut. Kun hän vielä asui Avtonomoff'illa, kuuli hän usein, kuinka
Tatjana Vlasjevna rukoili iltarukoustaan ennen maata menemistään:

-- "Isä meidän, joka olet taivaissa... kuului seinän läpi hänen
äänekäs, nopea kuiskeensa. -- Anna meille jokapäiväinen leipämme ja
anna meille anteeksi syntimme..." Kirja! nouse sulkemaan kyökin ovi,
vetoa käy jalkoihin...

-- Miksi olet sitten polvillasi paljaalla lattialla? -- kysyi Kirik
unisesti.

-- Hiljaa, älä häiritse minua!... Ja uudestaan kuului nopeaa,
huolestunutta kuisketta:

-- Suo, Herra, rauha palvelijoittesi Vlasin, Nikolain, erakkomunkin
Mardarin sieluille, anna terveyttä palvelijoillesi Tatjanalle,
Kirikille, Serafimalle...

Hänen nopea rukoilemisensa ei miellyttänyt Iljaa. Hän ymmärsi
selvästi, että Tatjana Vlasjevna ei rukoillut tarpeen vaatimuksesta,
vaan totutusta tavasta.

-- Uskotko sinä, Tatjana, Jumalaan? kysyi Ilja kerran häneltä.

-- On sekin kysymys! -- huudahti tämä hämmästyneenä. -- Tietysti
uskon! Minkätähden sitä kysyt?

-- Sinulla kun kuulostaa aina olevan niin tavattoman kiire suoriutua
hänestä... -- sanoi Ilja hymyillen.

-- Olen aina iltaisin niin väsynyt, että hän kyllä antaa minulle
anteeksi, vaikka olenkin vähän huolimaton...

Ja haaveksien kohottaen silmänsä ylöspäin lisäsi hän vakuuttavasti:

-- Hän antaa anteeksi kaikki... Hän on armollinen...

Olympiada taas oli rukoillut kauan ja hiljaa. Pää alhaalla oli hän
polvillaan pyhäinkuvien edessä liikkumatta, ikäänkuin kivettyneenä...
Hänen kasvonsa olivat sellaisina hetkinä ankaran surulliset, eikä hän
vastannut, jos häneltä jotakin kysyi...

Kun nyt Ilja huomasi, että Tatjana Vlasjevna kouraantuntuvasti oli
pettänyt häntä kauppaliikkeessä, tunsi hän vastenmielisyyttä häntä
kohtaan.

"Jos hän olisi vieras minulle, niin yhdentekevä, -- mietti hän. --
Kaikkihan he koettavat toisiansa pettää. -- Mutta hänhän on kuin
minun vaimoni... suutelee ja hyväilee minua... Kirottu kissa! Noin
voi käyttäytyä vain kurjin katutyttö..."

Hän alkoi käyttäytyä häntä kohtaan kylmästi ja epäluuloisesti ja
koetti kaikenlaisilla tekosyillä välttää kohtauksia hänen kanssaan.

Näihin aikoihin ilmestyi hänen tielleen uusi nainen. Se oli Gavrikin
sisar, joka välistä käväsi puodissa veljeään katsomassa. Hän oli
pitkä, hoikka, solakka ja ruma, ja vaikka Gavrik ilmotti hänet
yhdeksäntoista vuoden vanhaksi, näytti hän Iljasta vanhemmalta. Hänen
kasvonsa olivat pitkähköt, kellertävät ja kuihtuneet; korkea otsa oli
hienojen ryppyjen uurtama. Hänen ankannenänsä sieraimet olivat aina
kuin vihasta ammollaan, pienen suun ohuet huulet olivat aina lujasti
puristetut yhteen. Hän puhui selvästi, vaan ikäänkuin haluttomasti;
hänen käyntinsä oli nopea ja hän kulki pää hyvin pystyssä, ikäänkuin
olisi ylpeillyt rumuudellaan, mutta kuitenkin senkin tähden, että
päätä painoi taaksepäin paksu ja pitkä, tumma palmikko... Suurien
tummien silmien katse oli ankaran vakava, ja kaikki kasvonpiirteet
kokonaisuudessaan antoivat hänen koko pitkälle olennolleen omituisen
suoruuden ja taipumattomuuden leiman. Ilja tunsi tulevansa hämilleen
hänen läsnäollessaan; hän näytti hänestä ylpeältä ja herätti hänessä
kunnioitusta. Joka kerran, kun hän tuli puotiin, tarjosi Ilja
kohteliaasti hänelle tuolin, sanoen:

-- Olkaa hyvä ja istuutukaa!

-- Kiitos! -- sanoi tämä lyhyesti, päätään nyökäyttäen, ja istui.
Lunjeff tarkasti salaa hänen kasvojansa, jotka jyrkästi erosivat
kaikista muista naiskasvoista, joita hän siihen asti oli nähnyt,
hänen kanelinruskeata, kulunutta pukuaan, paikkaisia kenkiään ja
keltasta olkihattuaan. Istuessaan ja puhellessaan veljensä kanssa
naputteli hän aina oikean kätensä pitkillä sormilla polveensa ja
vasemmalla kädellään pyöritti hän ilmassa nahkahihnalla sidottua
kirjanippua. Iljasta tuntui oudolta nähdä tuo ylpeä tyttö niin
huonoissa pukimissa. Istuttuaan pari minuuttia puodissa, sanoi hän
veljelleen:

-- No, hyvästi nyt! Älä tee tyhmyyksiä. Ja ääneti nyökäyttäen päätään
kaupanomistajalle, poistui hän reippaasti kuin urhoollinen sotamies,
joka hyökkää vihollista vastaan.

-- Kuinka ankara on sisaresi! -- sanoi Ilja kerran Gavrikille.

Gavrik nyrpisti nenäänsä, muljautti silmiään, puristi huulensa
yhteen, ja antoi siten kasvoilleen ilmeen, joka hyvin muistutti hänen
sisarensa kasvojen ilmettä. Sitten selitti hän hymyillen Iljalle:

-- Niin, kyllä hän on... Mutta hän tekeytyy...

-- Minkätähden tekeytyy hän?

-- Hän pitää siitä! Minusta on myös hauska tehdä kasvoni milloin
minkäkin näköiseksi...

Gavrikin sisar miellytti suuresti Iljaa, ja kuten ennen Tatjana
Vlasjevnaa, ajatteli hän usein häntä.

"Sellaisen vaimon kuin saisi... Hän on varmaan sielukas..."

Kerran toi tyttö tullessaan paksun kirjan, ja sanoi veljelleen:

-- He! Lue... Se on hyvin hauska...

-- Mikä se on? Saanko luvan katsoa? kysyi Ilja kohteliaasti.

Hän otti kirjan veljensä kädestä ja ojensi sen Lunjeff'ille, sanoen:

-- Don Quixote... Kertomus eräästä hyvästä ritarista...

-- Ahaa! Ritareista olen paljon lukenut, -- sanoi Ilja
rakastettavasi! hymyillen ja vilkaisten hänen kasvoihinsa. Hän
rypisti kulmakarvojaan ja sanoi kuivasti:

-- Te olette lukenut satuja, vaan tämä on mainio, syvämietteinen
kirja. Siinä kuvataan miestä, joka oli pyhittänyt itsensä
suojellakseen onnettomia, sorrettuja... miestä, joka aina oli valmis
uhraamaan oman elämänsä toisten onnen vuoksi, -- ymmärrättekö? Kirja
on kirjotettu leikilliseen tapaan, vaan sitä vaativat sen ajan olot,
jolloin se on kirjotettu... Se on luettava tarkasti, miettien.

-- Niin aiomme sen lukeakin, -- sanoi Ilja.

Oli ensimmäinen kerta, kun tyttö puhui Iljan kanssa; tämä tunsi
siitä itsensä tyytyväiseksi ja hymyili. Mutta tyttö katsahti hänen
kasvoihinsa ja sanoi kuivasti:

-- En luule sen teitä huvittavan...

Ja sen sanottuaan poistui hän. Ilja oli kuulevinaan, että hän pani
erityisen painon sanalle "teitä", ja se harmitti häntä. Sentähden
sanoi hän vihaisesti Gavrikille, joka katseli kirjassa olevia kuvia:

-- Nyt ei ole aikaa lukea...

-- Mutta eihän ole ostajia? -- väitti vastaan Gavrik, sulkematta
kirjaa. Ilja katsoi häneen ja oli ääneti. Hänen mielessään kaikuivat
tuon nuoren tytön sanat kirjasta; vaan tytöstä itsestään ajatteli hän
harmissaan:

"Kylläpä olet olevinasi!"

       *       *       *       *       *

Aika kului. Ilja seisoi tiskin takana viiksiään kierrellen, ja
teki kauppaa, vaan hänestä rupesi tuntumaan, että päivät kuluivat
äärettömän hitaasti. Välistä tunsi hän halua sulkea puodin ja
lähteä jonnekin kävelemään, mutta hän tiesi, että se vahingoittaisi
liikettä, eikä sentähden lähtenyt. Iltaisinkaan ei hän voinut
poistua, sillä Gavrik pelkäsi olla yksin puodissa ja sitä paitsi
oli vaarallistakin jättää häntä yksin: hän olisi voinut vahingossa
päästää tulen irti tai laskea sisään jonkin varkaan. Kauppa
kävi hyvästi, ja Ilja mietti jo apulaisen hankkimista. Hänen
suhteensa Tatjana Vlasjevnaan heikkeni päivä päivältä, eikä tällä
näyttänyt olevan mitään sitä vastaan. Hän nauroi vaan hilpeästi,
tarkastaessaan huolellisesti kassakirjaa, ja kun hän silloin istui
Iljan huoneessa, laskien rahoja, tuntui hän linnunnaamoineen Iljasta
hyvin vastenmieliseltä. Mutta joskus tuli hän Iljan luo iloisena,
vallattomana ja leikillisenä, keimaili silmillään ja kutsui häntä
liikekumppanikseen, ja silloin viehättyi hän ja uudistui se, jota hän
kutsui mielessään "kirotuksi siveettömyydeksi".

Toisinaan pistäysi puotiin Kirik, istua retkahti tiskin vieressä
olevalle tuolille ja laski leikkiä tyttöjen kanssa, jotka
kävivät ostoksilla puodissa. Hän oli jo heittänyt poliisimiehen
pukunsa ja kävi nyt siviilivaatteissa sekä kehuskeli uudella
prokuristintoimellaan.

-- Kuusikymmentä ruplaa palkkaa ja ainakin saman verran sivutuloja,
-- se ei ole huonoa, vai kuinka? Sivutuloja hankkiessani menettelen
hyvin varovasti ja pysyttelen laillisten rajojen sisällä... hoh,
hoh! Olemme vuokranneet uuden asunnon, -- oletko kuullut? Se on
hyvin sievonen huoneusto. Keittäjättärenkin olemme ottaneet... hänen
laitoksensa ovat mainioita, usko tai älä! Syksyllä rupeamme ottamaan
vieraita vastaan, lyömään korttia... Siitä tulee, kissa vieköön,
hauskaa! Aika kuluu hupaisesti, ja saattaa voittaakin... meitähän
pelaa kaksi, minä ja vaimoni, ja toinen meistä aina voittaa! Sillä
tulee kulut vieraista maksetuksi... hoh, hoh, poikaseni! Se vasta on
halpaa ja hauskaa elämää, tiedäpäs se!

Hän väänsi itsensä tuolilla mukavampaan asentoon, sytytti paperossin
ja puhallellen savupilviä suustaan jatkoi, ääntään alentaen:

-- Käväsin tässä äskettäin maalla, oletko kuullut siitä? Siellä
on tyttöjä sanon sinulle, reippaita... tuoreita... oikeita
luonnonlapsia... Ja kuinka huokeaksi se tulee! Lasillinen
kotitekoista likööriä, naula prenikoita ja tyttö on sinun!

Lunjeff kuunteli häntä ääneti. Kirik säälitti häntä, vaan hän
ei ajatellut tarkemmin, miksi tuo paksu, typerä mies kävi hänen
säälikseen? Mutta samalla teki hänen mielensä nauraa Avtonomoff'ille.
Hän ei uskonut hänen juttujaan hänen maalaisvallotuksistaan, vaan
otaksui, että hän vaan kehui ja kertoi toisten sanoja.

-- Niin, veliseni, on ihanaa rakastaa noin luonnon helmassa,
maalaismajoissa, kuten kirjoissa sanotaan.

-- Mutta jos Tatjana Vlasjevna saa tietää? -- kysyi Ilja.

-- Hän ei tahdokaan sitä tietää, veliseni, -- vastasi Kirik,
viekkaasti silmää iskien. Hän tietää, mitä hänen tarvitsee tietää,
hoh, hoh!

-- Me miehet olemme luodut kukoiksi... Mutta kuinka on sinun laitasi,
poikaseni... eikö sinulla ole sydänkäpystä?

-- Tunnustan itseni syylliseksi! -- sanoi Ilja nauraen.

-- Jokin pieni ompelijatar vai kuinka? Sievä ruskeatukkainen...

-- Ei, ei hän ole ompelijatar...

-- Jokin kyökkipiika sitten? Sekin kelpaa...

Ilja nauroi katketakseen, ja siitä tuli Kirik vakuutetuksi
kyökkipiian olemassaolosta.

-- Vaihtele niitä, vaihtele niitä, -- neuvoi hän Iljaa, kuten asian
ymmärtävä konsanaankin...

-- Mutta miksi luulette, että se on kyökkipiika tahi ompelijatar?
Enkö ansaitse parempia? -- kysyi Lunjeff naurunsa välistä.

-- Ne sopivat parhaiten sinulle, katsoen sinun yhteiskunnalliseen
asemaasi, paremmin kuin muut... Myöntänet kai, ettet sinä voi olla
rakkaussuhteissa jonkin hienon piirin naisen kanssa!...

-- Mutta miksen?

-- Onhan se selvää... En tahdo sinua loukata, ystäväni, vaan olethan
kuitenkin yksinkertainen mies... talonpoika, niin sanoakseni.

-- Mutta jos se kuitenkin on hieno nainen... nauroi Ilja.

-- Velikulta! -- huudahti Kirik myös nauraen.

Mutta kun Avtonomoff oli mennyt ja Ilja ajatteli hänen sanojaan,
tunsi hän itsensä loukatuksi. Hänestä oli selvää, että hyväntahtoinen
ja naurettava Kirik piti itseään jonakin erityisenä ihmisenä,
parempana, korkeampana kuin Ilja, vaan samalla vaimoineen käytti
häntä hyödykseen. Perfishka oli myös kertonut hänelle, että Petruha
teki pilaa hänen kaupastaan ja kutsui häntä veijariksi... Ja Jaakko
oli sanonut suutarille, että ennen oli Ilja ollut parempi eikä niin
ylpeä kuin nyt. Ja Gavrik'in sisar antoi hänen alituisesti tuntea,
ettei hän ollut hänen vertaisensa. Hän, joka oli kirjeenkantajan
tytär, ja joka kulki miltei repaleissa, katsoi häneen niin, kuin
olisi ollut vihainen siitä, että hän asui samassa maailmassa, kuin
hän.

Iljan itserakkaus oli sen jälkeen, kun hän avasi kaupan, kasvanut ja
tullut entistä aremmaksi. Tuo ruma, vaan omituinen tyttö kiinnitti
yhä enemmän hänen huomiotaan puoleensa; hän tahtoi päästä selville,
mistä hänellä, köyhällä, huonosti puetulla tytöllä, riitti ylpeyttä,
jonka edessä hän, Ilja, joutui yhä hämilleen. Tyttö ei koskaan
tahtonut alottaa puhetta hänen kanssaan, ja se loukkasi kipeästi
häntä. Olihan veljensä hänellä juoksupoikana, ja senkin tähden
pitäisi hänen olla ystävällisempi hänelle, isännälle.

Kerran sanoi Ilja hänelle:

-- Luen parastaikaa kirjaanne Don Quixote'sta...

-- No, mitä pidätte siitä? Miellyttääkö se teitä? -- kysyi hän,
katsomatta häneen.

-- Se miellyttää suuresti minua!... Se on hyvin naurettava... Mies
oli kummallinen ihminen...

Nyt katsoi tyttö häneen, ja Ilja oli näkevinään, että hänen mustat,
ylpeät silmänsä katsoivat hänen kasvoihinsa vihaisesti.

-- Oikein arvasin, että sanoisitte jotenkin siihen tapaan, virkkoi
tyttö painavasti.

Ilja oli kuulevinaan hänen sanoissaan jotakin häntä nöyryyttävää.

-- Olen oppimaton ihminen, -- sanoi Ilja ja kohautti olkapäitään.

Tyttö ei vastannut mitään, kuin ei olisi kuullut hänen sanojaan.

Ja taas valtasi Iljan se mieliala, jonka hän oli luullut ainaiseksi
kadonneen, -- taas vihasi hän ihmisiä, taas ajatteli hän itsepäisesti
oikeutta, syntiään ja mikä häntä tulevaisuudessa odotti. Viimeinen
kysymys etenkin teki hänet levottomaksi. Hän piti puodistaan ja koko
siitä tavasta, jolla hänen elämänsä nyt oli järjestetty. Entiseen
elämäänsä verrattuna oli tämä puhtaampaa, tyynempää, vapaampaa. Mutta
koko ikänsäkö saa hän elää näin, seisoen aamusta iltaan puodissa,
sitten yksin ajatuksineen istua teekeittiön ääressä ja vihdoin
nukkua ja herättyänsä taas mennä puotiin. Hän tiesi, että useat
pikkukauppiaat, kenties kaikki, elävät samalla tavalla. Mutta he
varmaan ovat kaikki naimisissa, heillä on lapsia, he juovat viinaa,
lyövät korttia ja tuskinpa heistä yksikään on hänen kaltaisensa...
Hänellä oli sekä sisällisessä että ulkonaisessa elämässään paljon
sellaista, joka teki hänet omituiseksi, muista toisellaiseksi,
ihmiseksi. Kauppiaista ei hän pitänyt. Toiset olivat Kirik'in
kaltaisia, kehuivat kaikkea eivätkä osanneet puhua muusta kuin
kaupasta, toiset olivat suorastaan pettureita. Kerran, ajatellessaan
kaikkea tuota, johtui hänen mieleensä Jaakon sanat:

-- Suokoon Jumala, ettet onnistuisi... sinä olet liian ahnas...

Ne sanat tuntuivat hänestä hyvin loukkaavilta. Ei, hän ei ollut
ahnas, -- hän tahtoi vaan elää puhtaasti, rauhallisesti ihmisten
kunnioittamana, niin ettei kukatahansa huutaisi hänelle joka
askeleella:

-- Minä olen ylempi sinua, olen parempi sinua...

Ja taas hän ajatteli, millainen tulevaisuus odotti häntä? Saisiko
hän rangaistuksen murhasta, vai ei? Välistä ajatteli hän, että olisi
väärin, jos rangaistus häntä kohtaisi. Hänhän ei ollut aikonut
kuristaa kauppiasta, -- se oli tapahtunut itsestään -- sanoi hän
sadannetta kertaa itsekseen. Kaupungissa eli paljon murhamiehiä,
irstailijoita ja varkaita, ja kaikki tiesivät, että he ehdoin tahdoin
olivat murhamiehiä, irstailijoita ja varkaita, vaan kuitenkin elivät
he nauttien elämän hyvyyksiä, eikä rangaistus vielä ollut kohdannut
heitä. Mutta oikeudenmukaisesti pitäisi myös jokaisen, joka on
tehnyt toiselle vääryyttä, kärsiä siitä rangaistus. Sanotaanhan
raamatussakin: "Rangaiskoon Jumala häntä itseään, että hän tietäisi".
Nuo ajatukset avasivat kaikki vanhat haavat hänen sydämessään, ja
hurja kostontuuma syttyi hänessä, vaatien korvausta hänen turmellusta
elämästään. Toisinaan pisti hänen päähänsä tehdä vielä jokin ilkityö,
-- mennä sytyttämään tuleen Petruha Filimoff'in talo, ja kun se olisi
ilmitulessa ja ihmisiä juoksisi hätään, huutaisi hän heille:

-- Minä olen sytyttänyt sen! Minä murhasin kauppias Poluektoff'in!

Hänet vangitaan, tuomitaan ja lähetetään Siperiaan, kuten isänsä...
Tämä ajatus kiihotti häntä, ja tyydyttääkseen kostonhaluaan, olisi
hän valmis kertomaan Kirik'ille luvattomasta suhteestaan hänen
vaimoonsa tai menemään ukko Hrjenoff'in luokse ja löylyttämään häntä
siitä, että hän kidutti Mashaa...

Joskus hän makasi vuoteellaan pimeässä, kuunteli syvää hiljaisuutta,
ja hänestä näytti, kuin kaikki hänen ympärillään seuraavassa
silmänräpäyksessä sortuisi räiskinällä kokoon hurjassa pyörteessä. Ja
tuo pyörre tempaisi hänetkin mukaansa kuin puusta irtautuneen lehden
ja musertaisi hänet ja tekisi lopun hänestä. Ja hän vapisi kuin
edeltäkäsin tuntien tuota kauheutta...

Eräänä iltana kun Lunjeff aikoi jo sulkea puodin, ilmaantui Paavali
ja sanoi tervehtimättä, rauhallisesti:

-- Vjera on paennut...

Hän istui tuolille, nojasi käsivarttaan tiskiin ja hiljaa viheltäen
katseli kadulle. Hänen kasvonsa olivat kuin kivettyneet, vaan pienet,
vaaleat viikset liikkuivat kuin kissalla.

-- Yksinkö vai jonkin kanssa? -- kysyi

Ilja.

-- En tiedä... Kolmatta päivää on hän jo ollut kateissa...

Ilja katsoi ääneti häneen. Paavalin rauhallinen kasvojen ilme ja
ääni eivät ilmaisseet, minkä vaikutuksen Vjeran pako oli tehnyt
häneen. Mutta sen hän huomasi, että tuossa tyyneydessä piili jokin
järkähtämätön päätös.

-- Mitä olet aikonut tehdä? -- kysyi hän hiljaa, huomatessaan, ettei
Paavali aikonut puhua. Silloin lakkasi Gratsheff viheltämästä ja,
kääntyen toveriinsa, virkkoi lyhyesti:

-- Työntää veitsen häneen...

-- Taas tuo entinen juttu, -- huudahti Ilja vihaisesti, tehden
kädellään kieltävän liikkeen.

-- Hän on särkenyt sydämeni, sanoi Paavali puoliääneen. -- Tässä on
veitsi.

Hän otti poveltaan esille pienen leipäveitsen ja heilutti sitä
ilmassa.

Mutta Ilja tarttui hänen käteensä, väänsi veitsen siitä ja viskasi
sen tiskille, huudahtaen vihaisesti:

-- Kuinka saattaa härkä varustautua aseilla kärpästä vastaan...

Paavali hypähti ylös tuolilta ja käänsi kasvonsa Iljaan päin. Hänen
silmänsä paloivat raivokkaina, kasvonsa olivat vääristyneet, hänen
koko ruumiinsa vapisi. Mutta hän istuutui heti takaisin tuolille ja
sanoi halveksivasti:

-- Tyhmä olet sinä!

-- Oletko sinä sitten viisas?

-- Voima ei ole veitsessä, vaan käsivarressa...

-- Niinkö luulet!...

-- Ja jos käteni väsyisivät... repisin hänet hampaillani
kappaleiksi...

-- Sepä olisi kauheata!

-- Älä puhu minulle Ilja! -- sanoi Paavali taas tyynesti ja hiljaa.
-- Usko tahi ole uskomatta, vaan älä härsytä minua... Kohtalo on jo
tarpeeksi minua härsyttänyt...

-- Mutta ajattele ensin, hullu... -- alkoi Ilja lempeästi kehottaen.

-- Olen ajatellut yli kaksi vuotta... Kaikki on perinpohjin
mietittyä... Muuten lähden tieheni... Ei maksa vaivaa puhua
kanssasi... sillä olethan sinä kylläinen ihminen etkä siis sovi
minulle...

-- Lopeta jo vihdoinkin nuo tyhmyytesi! -- huusi Ilja miettien.

-- Minun taas sekä sieluni että ruumiini on nälkäinen...

-- Minua kummastuttaa, kuinka omituinen käsitys on ihmisillä
asioista! -- sanoi Ilja ivallisesti, kohauttaen olkapäitään. --
Nainen on niille kuin elukka... hevonen! Tahdotko vetää minua?
Hyvä, sitten en lyö sinua! Etkö tahdo vetää? Sitten saat maistaa
ruoskaa!... Mutta piru vieköön, onhan nainenkin ihminen ja hänellä on
oma luonteensa...

Paavali katsahti häneen ja nauroi käheästi.

-- Entä mikä minä olen? Enkö minäkin ole ihminen?...

-- Mutta sinun kai täytyy olla oikeudenmukainen?

-- Mene hiiteen oikeudenmukaisuuksinesi! -- huusi Gratsheff raivosti,
hypähtäen ylös tuolilta. -- Ole sinä oikeudenmukainen... onhan se
helppoa sille, joka on kylläinen... Hyvästi!

Hän riensi ulos puodista ja otti ovessa äkkiä lakin päästään. Ilja
juoksi hänen perästään, vaan Gratsheff oli jo kaukana yhä pitäen
lakkia kädessään ja kiivaasti huiskuttaen sitä.

-- Paavali! -- huusi Lunjeff. -- Odota!

Hän ei pysähtynyt, ei edes katsonut taakseen, ja katosi kulman
taakse. Ilja palasi verkkaan puotiin tuntien, että hänen kasvonsa
hehkuivat toverinsa sanoista, kuin olisi hän seisonut kuuman uunin
edessä.

-- Kuinka hän oli ilkeä! -- kuului Gavrik sanovan.

Ilja hymähti.

-- Kenen hän aikoi pistää kuoliaaksi? kysyi Gavrik, astuen tiskin
luo. Hän piti käsiään selän takana ja hänen rokonarpiset kasvonsa
olivat punaset.

-- Vaimonsa, -- vastasi Ilja ja katsoi poikaan.

Gavrik oli vähän aikaa vaiti, tuli sitten salaperäisen näköiseksi ja
sanoi hiljaa, miettivästi:

-- Meidän naapurin rouva tappoi jouluna miehensä rotanmyrkyllä...
Mies oli räätäli... ja se tapahtui sentähden, että hän joi aina...

-- Sattuu sellaista... -- sanoi Lunjeff, hitaasti ajatellen yhä
Paavalia.

-- Entä tuo äskeinen, -- tappaako hän varmaan vaimonsa?

-- Ole vaiti, Gavrik!

Poika käännähti ympäri ja astui takaisin mutisten:

-- Menevätkin mokomat naimisiin!... Iltahämärä oli jo tullut, puodin
vastapäätä olevan talon ikkunoihin sytytettiin tulet.

-- On aika sulkea puoti... -- sanoi Gavrik hiljaa.

Ilja katsoi valaistuja ikkunoita. Alaosaa niistä suojustivat kukat,
yläosaa valkoset uutimet. Kukkien lehtien välistä näkyi kultainen
kehys seinältä. Kun ikkunat olivat auki, kuului niistä kadulle
kitaran soittoa, laulua ja äänekästä naurua. Siinä talossa miltei
joka ilta laulettiin, soitettiin ja naurettiin. Lunjeff tiesi, että
siinä asui piirituomioistuimen jäsen Gromoff, lihavahko, punaposkinen
herra, jolla oli pitkät, mustat viikset. Hänen vaimonsa oli myös
lihava, vaaleaverinen, silmät lempeät, siniset; kadulla leijaili hän
majesteetillisesti eteenpäin kuin satujen kuningatar, ja puhellessaan
hymyili hän aina. Gromoff'illa asui vielä hänen naimaton sisarensa,
pitkä, tummatukkainen ja tummaverinen tyttö, jota joukko nuoria
virkamiehiä hakkaili. He kokoontuivat miltei joka ilta Gromoff'ille
ja silloin sitä naurettiin ja laulettiin. Gromoff'in kyökkipiika,
joka osti rihmansa Lunjeff'in puodista, valitti isäntäväestään,
kertoen heidän antavan huonoa ruokaa palvelijoilleen eivätkä
maksaneet aikanaan näiden palkkoja. Ja Lunjeff ajatteli:

"Siinä taas ihmisiä, jotka viettävät hauskoja päiviä..."

-- Nyt on todellakin aika sulkea puoti, toisti Gavrik itsepäisesti.

-- Sule sitten...

Poika sulki oven, ja puoti tuli pimeäksi. Sitten kuului lukko
rämähtävän.

"Aivankuin vankilassa", -- mietti Ilja.

Ystävän loukkaavat sanat kylläisyydestä olivat tunkeutuneet hänen
sydämeensä, kuin okaat. Kun hän istui teekeittiön ääressä, ajatteli
hän vihaisesti Paavalia eikä voinut uskoa, että tämä voisi surmata
Vjeran.

"Syyttä pakotta puolustin Vjeraa... Olkoot vaikka hiidessä,
mokomat... Itse eivät osaa elää ja vielä häiritsevät toisten
elämää..." -- ajatteli hän katkerasti.

Gavrik särpi äänekkäästi teetä teevadilta ja liikutti jalkojaan
pöydän alla.

-- Jokohan hän on pistänyt vaimonsa kuoliaaksi vai eiköhän vielä? --
kysyi hän äkkiä Iljalta.

Ilja katsoi synkästi häneen ja sanoi:

-- Juo sinä... ja mene sitten makaamaan...

Teekeittiö porisi ja sohisi kuin se olisi aikonut hypätä lattialle
pöydältä. Avonaisesta ikkunasta kuului naapuritalon pihalta vihainen
huuto:

-- Nifont! Ni-ifo-ont!

Äkkiä seisahtui tumma olento ikkunan eteen, ja arka, vapiseva ääni
kysyi:

-- Eikö Ilja Jakovlevitsh asu täällä?

-- Kyllä, -- huudahti Gavrik ja ryntäsi ylös tuolilta ja riensi
pihalle vievälle ovelle niin nopeasti, ettei Ilja ehtinyt mitään
hänelle sanoa.

-- Luultavasti se on hän! -- kuiskasi Gavrik tarttuen oven hakaan.

-- Kuka? -- kysyi Ilja myös hiljaa.

-- Hän, jonka se mies aikoi pistää kuoliaaksi.

Gavrik tyrkkäsi oven auki ja ovelle ilmaantui hento naisolento
karttuunipuvussa ja huivi päässä. Toisella kädellä nojasi hän
ovipieleen, toisella piti huivin nurkkia kiinni leukansa alla. Hän
seisoi kyljittäin, kuin olisi aikonut heti poistua.

-- Astukaa sisään, -- sanoi Ilja lyhyesti, sillä hän ei tuntenut
tulijaa.

Nainen hätkähti kuullessaan hänen äänensä ja nosti päätään, jolloin
hänen kalpeat, pienet kasvonsa hymyilivät...

-- Masha! -- huudahti Ilja, hypähtäen ylös tuolilta.

Hän naurahti hiljaa, ja pantuaan oven hakaan, astui Iljan luokse.

-- Etkö tuntenut... ettekö tuntenut... -- virkkoi hän, jääden
seisomaan keskelle huonetta.

-- Herrajumala! Kuinka olisin voinut sinua tuntea! Olethan muuttunut
äärettömästi!...

Liiotellulla kohteliaisuudella otti Ilja häntä kädestä, talutti hänet
pöydän ääreen, kumartui ja tarkasteli häntä, voimatta sanoa, missä
suhteessa hän oli muuttunut. Masha oli käynyt uskomattoman laihaksi
ja astui horjuen, kuin hänen jalkansa olisivat olleet lamauksissa.

-- Mistä tulet? Oletko väsynyt? Voi sinua, minkä näköinen olet!
-- mutisi Ilja, asettaen hänet varovasti istumaan tuolille ja yhä
tuijottaen hänen kasvoihinsa.

-- Hän kun minua... -- virkkoi Masha, katsahtaen hymyillen Iljan
silmiin, jonka sydäntä tuo katse ja hymyily ilkeästi kouristi...

Nyt, kun Masha istui lampun valossa, saattoi Ilja selvästi erottaa
hänen piirteensä. Hän nojasi tuolin selkänojaan, hoikat kädet olivat
veltosti riipuksissa, ja hänen sisäänpainunut rintansa läähätti
raskaasti. Hän oli niin laiha, että näytti olevan kokoonpantu
paljaista luista. Karttuunipuvun alta näkyi selvästi hänen terävät
olkapäänsä, kyynärpäänsä ja polvensa, sinertävä iho oli tiukalle
pingottunut ohimoille, poskipäille ja leukaan, jonka tähden hänen
suunsa oli sairaalloisesti puoliavoimena, niin että hampaat kokonaan
näkyivät ja pienillä kapeilla kasvoilla kuvastui tylsä tuska ja
pelko. Silmien ilme oli väsynyt ja eloton.

-- Oletko ollut sairas? -- kysyi Ilja.

-- E-en, -- vastasi Masha pitkään. -- Olen aivan terve... hän on
tehnyt minut tällaiseksi...

-- Miehesikö?

-- M-mieheni...

Hänen pitkäveteiset, hiljaiset sanansa muistuttivat voihkamista, ja
kasvoillaan oleva hymy kuolleilla usein tavattavaa hymyä...

Gavrik, joka seisoi hänen vieressään, katsoi häneen huulet yhteen
puristettuina ja silmissä kuvastuen pelko.

-- Mene nukkumaan! -- sanoi hänelle Ilja. Poika meni puotiin, puuhasi
siellä vähän aikaa ja kurotti sitten päänsä esiin ovenpielen takaa.

Masha istui liikkumatta, ainoastaan hänen silmänsä kääntyivät
verkkaan esineestä esineeseen. Lunjeff kaatoi hänelle teetä katsoen
häneen, osaamatta mitään sanoa.

-- Niin... hän rääkkää hirveästi minua... -- sanoi Masha. Hänen
huulensa vapisivat, ja silmät sulkeutuivat hetkeksi. Kun hän avasi
ne, vieri kaksi suurta kyyneltä poskille.

-- Älä itke... -- sanoi Ilja ja kääntyi poispäin hänestä. -- Koeta
sen sijaan juoda teetä, kas näin... ja kerro minulle kaikki... Se
helpottaa varmaan...

-- Minua pelottaa, että hän tulee... sanoi Masha, pudistaen päätään.

-- Kyllä hänet ulos ajamme! -- sanoi Ilja.

-- Hän on vahva, -- varotti Masha.

-- Oletko paennut hänen luotaan?

-- Olen... Tämä on jo neljäs kerta... Kun en jaksa kärsiä enää,
niin pakenen... Viime kerralla aioin hypätä kaivoon, vaan hän sai
kiinni... ja voi, kuinka hän löi minua ja rääkkäsi...

Hänen silmänsä tulivat suuriksi tuota kauheutta muistellessaan,
alahuulensa vapisi. Sitten virkkoi hän kuiskaten:

-- Jalkojani tahtoo hän aina ruhjoa...

-- Äh! -- huudahti Ilja. -- Mutta onhan sinulla kieli suussasi!
Ilmota poliisille... sano, että hän rääkkää sinua! Hänet kyllä
tuomitaan siitä ja pistetään vankeuteen...

-- Mutta hän on itse tuomari, -- sanoi Masha toivottomasti.

-- Hrjenoff'ko! Mikä tuomari hän on... mitä höpiset sinä?

-- Tiedän kai minä! Äskettäin istui hän oikeuden jäsenenä kaksi
viikkoa yhtä mittaa... Hän tuli sieltä aina kotiin nälkäisenä
ja häijynä... Kerrankin otti hän hiilipihdit ja näpisti niillä
rintojani, ja repi ja pudisteli minua kuin rättiä... Katsohan...

Hän avasi vapisevilla käsillään röijynsä ja näytti pieniä,
kuihtuneita rintojaan, jotka olivat mustelmia täynnä.

-- Pane röijysi kiinni, -- käski Ilja synkästi. Hänestä tuntui
vaikealta nähdä tuota pahanpäiväiseksi peitattua, viheliäistä
ruumista, ja hän ei tahtonut uskoa, että hänen edessään istui hänen
lapsuutensa ystävä, herttainen Masha-tyttö. Mutta hän paljasti vielä
olkansakin ja sanoi samalla tyynellä äänellä:

-- Ja tällaisiksi on hän lyönyt olkapääni, katso... Ja samoin koko
ruumiini on mustelmilla...

-- Mutta minkätähden on hän näin menetellyt?

-- Paljaasta häijyydestä... "Et rakasta minua", sanoo hän, ja sitten
näpistelee...

-- Mutta jollet sinä naimisiin mennessäsi enää ollut viaton?

-- Kuinka sellaista voit luulla? Yhdessä sinun ja Jashan kanssa olin
aina... eikä kukaan koskaan ollut koskenut minuun... Ja nykyisin
olen... sopimaton siihen... se tuntuu vastenmieliseltä...

-- Ole vaiti, Masha, -- pyysi Ilja hiljaa. Hän vaikeni ja istui
liikkumatta, kuin kivettyneenä, tuolilla, rinta paljaana.

Ilja vilkasi teekeittiön yli häneen ja toisti:

-- Pane röijysi kiinni...

-- En sinua kainostele, -- vastasi hän soinnuttomasti, ruveten
vapisevin sormin panemaan röijyänsä nappiin.

Tuli hiljaisuus. Äkkiä kuului puodista kovaa nyyhkytystä. Ilja nousi
tuolilta ja meni sulkemaan puodin oven, sanoen synkästi:

-- Ole hiljaa, Gavrjushka, ja makaa!

-- Poikako se oli? -- kysyi Masha.

-- Poika...

-- Itkeekö hän?

-- Itkee...

-- Pelkääkö hän?

-- E-ei... häntä luultavasti säälittää...

-- Kuka...

-- Sinä...

-- Katsohan vaan, -- sanoi Masha välinpitämättömästi, ilman että
piirrekkään muuttui hänen elottomilla kasvoillaan. Sitten rupesi hän
juomaan teetä, vaan hänen kätensä vapisivat niin, että teevati kalisi
hampaita vasten.

Ilja katsoi häneen teekeittiön suojasta eikä tietänyt, säälittikö
Masha häntä vai ei. Mutta häntä vaivasi nähdä häntä, ja hän ajatteli
vihaisesti hänen miestään.

-- Mitä aiot tehdä? -- kysyi hän pitkän vaitiolon jälkeen.

-- En tiedä, -- vastasi Masha ja huokasi. -- Mitä voin tehdä?... Kun
vähän saan huoahtaa... saa hän minut kiinni...

-- Sinun täytyy mennä valittamaan! sanoi Lunjeff päättävästi. --
Minkätähden rääkkää hän sinua? Ei kenelläkään ole oikeutta rääkätä
ihmistä!

-- Ensimmäistä vaimoaankin kuuluu hän samalla tavalla rääkänneen...
-- sanoi Masha. -- Oli sitonut hänet tukasta sänkyyn kiinni, ja
pidellyt pahoin, kuten minuakin...

Lunjeff hypähti ylös tuolilta ja huusi raivostuneena, että hänen
huomenna täytyy mennä poliisikonttoriin, näyttää siellä kaikki
mustelmansa ja vaatia miestänsä rangaistavaksi. Masha liikahteli
levottomasti tuolilla ja, vilkuen pelokkaasti ympärilleen, sanoi:

-- Älä huuda... älä huuda! Voidaan vielä kuulla...

Iljan sanat säikyttivät vaan häntä. Hän huomasi sen pian ja ymmärsi,
että tuo ennen niin vilkas ja elämänhaluinen tyttö oli monista
rääkkäyksistä kadottanut kaiken ihmisarvontuntonsa.

-- Hyvä, -- sanoi Ilja, istuutuen uudestaan tuolille, -- otan itse
asian huolekseni...

-- Minä kyllä keksin keinon!... Tämän yön vietät minun luonani...
kuuletko?

-- Kyllä... -- vastasi hän hiljaa, katsellen ympäri huonetta.

-- Sinä rupeat minun sänkyyni... Minä menen puotiin makaamaan... Ja
huomenna minä...

-- Tahtoisin heti päästä vuoteeseen... olen niin väsynyt...

Ilja siirsi ääneti pöydän sängyn luota. Masha laskeusi vuoteelle ja
koetti kääriytyä peitteeseen, vaan ei jaksanut, ja sanoi heikosti
hymyillen:

-- Olen niin naurettava... olen kuin juovuksissa...

Ilja kietoi hänet peitteeseen, korjasi pielustaa pään alle ja aikoi
lähteä puotiin, vaan Masha sanoi levottomasti:

-- Älä mene... istu luonani! Pelkään yksinäni -- olen näkevinäni jos
jotakin...

Ilja istuutui tuolille sängyn viereen, ja kun hän katsoi hänen
kalpeita, tummien kiharoiden varjostamia, kasvojaan, kääntyi hän
poispäin, omantuntonsa soimaamana. Hänen muistui mieleensä Jaakon
pyyntö ja Matitsan kertomukset Mashan elämästä. Hän painoi päänsä
alas.

-- Jashaakin kuuluu isänsä lyövän... Matitsa kertoi... Se näyttää
olevan meidän kohtalomme... -- mutisi Masha.

-- On ne isiä! -- pääsi Lunjeff ilta vihaisesti. -- Moiset isät
pitäisi pistää pakkotyöhön... sekä sinun isäsi että Petrushka
Filimonoff...

-- Voi, minun isäni on niin heikko... hän ei kykene mihinkään...

-- Jollei kykene lapsistaan pitämään huolta, ei pidä hankkiakaan
niitä...

Kadun toisella puolella olevassa talossa kuului kaksi henkeä
laulavan, ja laulun sanat kuuluivat avoimesta ikkunasta Iljan
huoneeseen. Vahva, syvä basso jyrisi:

    "Ken lumen alta pääs, on tunteeton..."

-- Nukun varmaan, -- mutisi Masha. Kuinka suloista on täällä
luonasi... niin rauhallisen rauhallista... ja kuinka kauniisti he
laulavat...

-- Niin, he laulavat... -- sanoi Ilja katkerasti nauraen. -- Toisia
rääkätään, toiset laulaa hoilottavat...

    "En antau, kun lumous on poissa"...

kuului tenorin korkeat, kirkkaat sävelet öisen hiljaisuuden läpi.

Lunjeff nousi tuolilta ja sulki vihaisesti ikkunan, -- laulu
ei tuntunut hänestä lainkaan sopivalta sillä hetkellä. Ikkunan
rämähtäminen pani Mashan vavahtamaan. Hän avasi silmänsä, kohotti
pelästyneenä päätänsä ja kysyi:

-- Kuka se on?

-- Minä... Suljin ikkunan...

-- Herran tähden... ethän vaan mene pois.

-- En, en... älä pelkää!

Masha painoi päänsä takaisin tyynylle ja nukahti uudestaan. Mutta
pieninkin Iljan liikahdus, kadulta kuuluvat askeleet, -- kaikki teki
hänet levottomaksi. Hän avasi äkkiä silmänsä ja huusi unissaan:

-- Heti... oh!... heti...

Tahi hän ojensi kätensä Iljaa kohden ja kysyi:

-- Kolkutetaanko?

Ilja koetti istua liikkumatta. Katsoen ikkunaan, jonka hän oli
uudestaan avannut, mietti hän kuinka auttaa Mashaa. Hän päätti
pitää hänet luonaan siksi, kunnes poliisi sekaantuu asiaan. Kenties
Kirik'istä voisi olla hyötyä...

"Lisää, lisää!" -- kuului Gromoff'in avonaisista ikkunoista
innostuneesti huudettavan. Joku taputti käsiään, Masha ähki, ja
Gromoff'ista kuului taas laulu:

    "Aamunkoite valjasparin ruskein..."

Lunjeff pudisti milt'ei epätoivoisesti päätään... Tuo laulu,
iloiset huudot, nauru häiritsivät häntä. Nojaten ikkunalautaan,
katseli hän raivosti vastapäisen talon valaistuihin ikkunoihin ja
ajatteli, kuinka hauskalta tuntuisi mennä ulos ja viskata katukivi
yhdestä ikkunasta sisään, tahi, jos hänellä olisi pyssy, ampua
tuonne sisään, noiden iloisten ihmisten joukkoon, haulilatinki. Hän
kuvitteli mielessään noita pelästyneitä, verisiä kasvoja, sekasortoa,
huutoja, ja hymyili häijyntyytyväisesti. Mutta laulun sanat tunkivat
tahtomattaan hänen korviinsa, hän toisti niitä itsekseen ja huomasi
kummastuksekseen, että nuo iloiset ihmiset lauloivat siitä, kuinka
langennut nainen haudattiin. Se ihmetytti häntä. Hän alkoi kuunnella
tarkasti ja mietti:

"Minkätähden laulavat he sitä? Mitä iloa on sellaisesta laulusta?
Keksivätpäs, mitä laulaa! Hautajaisista ja lisäksi kenen... Ja
täällä, viiden sylen päässä heistä, makaa elävä, perin rääkätty
ihminen..."

-- Hyvä! Hyvä! -- kaikui pitkin katua.

Lunjeff hymyili katsellessaan vuoroin Mashaan, vuoroin kadulle.
Hänestä tuntui jo naurettavalta, että ihmiset iloitsevat laulamalla
laulua langenneen naisen hautajaisista.

-- Vasili... Vasilitsh... -- mutisi Masha... -- En tee enää toiste...
Herra Jumala...

Hän heittelehti sängyssä, kuin hänen ruumiinsa olisi ollut
palohaavoja täynnä, viskasi peitteen lattialle ja kädet levällään
näytti hän olevan kuolemaisillaan. Hänen suunsa oli puoliavoin ja
hän korisi. Lunjeff kumartui nopeasti hänen ylitsensä, peläten
hänen kuolevan. Kun Masha vähän ajan kuluttua alkoi säännöllisesti
hengittää, rauhottui hän, peitti hänet peitteellä, nousi
ikkunalaudalle seisomaan ja painaen kasvonsa rautaristikkoon,
katsoi Gromoff'in ikkunoihin. Siellä yhä laulettiin, -- milloin
yksi- milloin kaksiäänisesti, milloin taas kuorossa. Kuului soittoa,
naurua. Ikkunoiden ohi vilahteli valkosiin, punasiin ja sinisiin
puettuja naisia. Ilja kuunteli lauluja, ajatellen vihaisesti, kuinka
nuo ihmiset voivat laulaa surullisia lauluja Volgasta, hautajaisista,
ja jokaisen laulun jälkeen nauraa niin huolettomasti, kuin eivät
olisikaan laulaneet... Huvitellaanko surullakin?!

Mutta joka kerran, kun Masha voihkinallaan muistutti itsestään,
katsahti Ilja tylsästi häneen ja ajatteli, kuinka hänen käy.
Mutta entä jos äkkiä tulisi Tatjana hänen luokseen ja saisi
nähdä Mashan!... Mihin hän joutuisi Mashan kanssa? Laulu, Mashan
voihkaminen, raskaat, hämärät ajatukset panivat hänen päänsä
pyörälle. Vihdoin tunsi hän itseänsä nukuttavan. Hän laskeusi alas
ikkunalaudalta ja ojentautui lattialle sängyn viereen, asetettuaan
palttonsa päänalaisekseen. Unissaan oli hän näkevinään, että
Masha oli kuollut ja makasi maassa keskellä suurta vajaa, ja
hänen ympärillään seisoi Valkosiin, sinisiin ja punasiin puettuja
hienoja neitejä ja lauloi hänelle. Ja kun he laulavat surullisia
lauluja, nauravat he, ja laulaessaan iloisia lauluja, itkevät
katkerasti, surullisesti nyykyttäen päätään ja kuivaten kyyneliä
Valkosilla nenäliinoilla. Vajassa on pimeää, kosteaa, nurkassa
seisoo Savel-seppä ja takoo rautaristikkoa, lyöden kovasti vasaralla
hehkuvaa rautaa, ja katolla kulkee joku ja huutaa:

-- Ilja, Ilja!...

Mutta hän, Ilja, makaa samassa vajassa lujasti köytettynä, niin että
hän vaan vaivoin voi kääntyä, eikä kykene puhumaan...

       *       *       *       *       *

-- Ilja! Herää, ole hyvä... Hän avasi silmänsä ja näki Paavali
Gratsheff'in, joka istui tuolilla lähellä hänen jalkojaan.
Kirkas auringonsäde kävi huoneeseen, valaisten pöydällä kiehuvaa
teekeittiötä. Ilja sulki valon häikäisemänä silmänsä.

-- Kuule, Ilja!...

Paavalin ääni oli käheä, kuin humalan jälkeen, kasvot olivat
keltaset, tukka pörröinen. Lunjeff katsahti häneen ja hyppäsi heti
jalkeille, huudahtaen puoli-ääneen:

-- Mikä hätänä?

-- Hän on joutunut kiikkiin! -- sanoi Paavali, pudistaen päätään.

-- Mitä? Missä on hän? -- kysyi Lunjeff, kumartuen häneen päin ja
tarttuen hänen olkapäähänsä. Gratsheff horjahti ja vastasi hämillään:

-- Vankilassa... Eilen, aamulla, kuuluu hänet viedyn sinne...

-- Minkätähden? -- kysyi Ilja äänekkäästi kuiskaten.

Masha oli herännyt ja tuijotti Paavaliin pelästyneen näköisenä.
Puodin ovelta katsoi Gavrik paheksuva ilme huulillaan.

-- Sanotaan hänen varastaneen eräältä kauppiaalta kuusisataa
ruplaa... koko lompakon...

Ilja tyrkkäsi Paavalia olkapäähän ja poistui ääneti hänen luotaan.

-- Tarkastuksessa löydettiin se häneltä... -- sanoi kumeasti
Gratsheff.

-- No, sitten on asia selvillä, -- sanoi Ilja katkerasti nauraen. --
Ja kun hän kerran on vankilassa, niin ei hän sieltä hevillä pääse...

Kun Masha oli päässyt selville, ettei asia häntä koskenut, hymyili
hän ja sanoi hiljaa:

-- Kunpa panisivat minutkin vankilaan... Paavali katsahti ensin
häneen, sitten Iljaan.

-- Etkö tunne häntä? -- kysyi Ilja. Muistatko Mashaa, Perfishkan
tytärtä?

-- Vai niin, -- virkkoi Paavali välinpitämättömästi ja kääntyi
poispäin Mashasta, vaikka tämä, hänet tunnettuaan, hymyili hänelle.

-- Ilja! -- sanoi Gratsheff synkästi. Mutta jos hän on tehnyt sen
minun tähteni? Hän puhui välistä sinnepäin...

-- Minä en tiedä, kenen tähden hän on sen tehnyt, sinunko tähtesi
vaiko itsensä tähden... se on nyt samantekevää! Hänen virtensä on
veisattu...

Lunjeff ei ollut vielä ehtinyt tointua siitä, mitä oli kuullut.
Unisena, peseytymättömänä, tukka pörrössä, istuutui hän sänkyyn
Mashan jalkopäähän ja tuijotti milloin häneen milloin Paavaliin,
tuntien samalla olevansa kuin kuumeessa.

-- Minä tiesin, -- sanoi hän verkkaan, ettei tuo... juttu saa hyvää
loppua.

-- Hän ei totellut minua, -- virkkoi Paavali alakuloisesti.

-- Niinpä niin! -- huudahti Lunjeff ivallisesti. -- Siinä se pulma
onkin, ettei hän totellut sinua! Mutta mitä voit sanoa hänelle?

-- Minä rakastin häntä...

-- Mitä hyötyä on rakkaudestasi? Mitä ostat sillä? Työlläsi taas
tuskin jaksoit hankkia hänelle ruokaa kylliksi...

-- Oikeassa olet, -- virkkoi Paavali huoaten.

Lunjeff alkoi taas tulistua. Hän huomasi, että kaikki nuo jutut --
Paavalin, Mashan synnyttävät hänessä kiukkua. Ja tietämättä kenelle
kiukkunsa purkaa, suuntasi hän sen toveriinsa.

-- Jokainen haluaa elää hyvästi, iloista elämää... samoin hänkin...
Mutta sinä sanot hänelle: minä rakastan sinua, elä siis kanssani ja
kärsi puutetta... Luuletko, että se on oikein?

-- Mutta kuinka sitten olisi minun ollut meneteltävä? -- kysyi
Paavali hiljaa.

Se kysymys jäähdytti vähän Iljaa. Hän ei vastannut mitään.

-- Helpommalta olisi minusta tuntunut tappaa hänet omalla kädelläni,
-- virkkoi Paavali.

Puodin ovelta pilkisti Gavrik sisään.

-- Ilja Jakovlevitsh! Avaanko puodin?

-- Hiiteen koko puoti! -- huudahti Ilja kiivaasti. -- Ei nyt osata
tehdä hyviä kauppoja!

-- Olenko minä tielläsi? -- sanoi Paavali.

Hän istui kumarassa tuolilla nojaten kyynärpäitään polviin ja
tuijottaen lattiaan. Ohimosuoni, verta täynnä, tykytti kovasti.

-- Sinäkö? -- huudahti Ilja. -- Sinä et ole minun tielläni... eikä
Mashakaan... vaan jokin muu! Kuten olen useasti sinulle sanonut, on
jotakin, joka on meidän kaikkien tiellä... sinun, Mashan, minun...
Onko se meidän tyhmyyttämme vai mitä muuta, sitä en tiedä, vaan
meillä ei ole mitään mahdollisuutta elää ihmisten lailla!

Lunjeff antoi katseensa kulkea ympäri ahdasta huonettaan,
katsoi Mashaan, joka makasi liikkumatta sängyssä, kasvoilla
alakuloinen ilme, vilkaisi puotiin, jossa Gavrik joi teetä,
katsoi rautaristikolla varustettuun ikkunaan, ja jatkoi miltei
epätoivoisella, käheällä, katkeralla äänellä:

-- Ei ole tämä elämää, joka on niin ahdasta, synkkää,
käsittämätöntä... Jos on saanutkin hankituksi itselleen siistin,
tyyneen nurkan... niin ei hänellä sielläkään ole rauhaa! Ei
mikään ole sellaista, kuin tulisi olla... kaikki on vaivalloista,
kiusallista... nöyryyttävää...

-- Mistä sinä oikeastaan puhut? -- kysyi Paavali, katsomatta häneen.

-- Kaikesta! -- huusi Ilja. -- Minusta tuntuu nyt, kuin ei mikään
olisi minkään arvoista! Ehkä en ymmärrä sitä... olkoon niin...
Vaan niin paljon ymmärrän, kuin tarvitsenkin: tarvitsen elää
ihmisten lailla... viettää kunnioitettuna puhdasta hauskaa elämää!
En tahdo nähdä mitään murheita, kurjuutta... syntiä, enkä muuta
saastaisuutta... en tahdo! Mutta minä itse...

Hän vaikeni ja kalpeni.

-- Entä sitten? -- kysyi Paavali.

-- Ei mitään... ei ole nyt siitä kysymys!... -- mutisi Ilja.

-- Sinä puhut aina itsestäsi... -- huomautti Paavali.

-- Kenestä sitten puhut sinä? -- kysyi Ilja ivallisesti. -- Sinä
puhut Vjerasta! Ketä liikuttaa hän, sinuako vai minua? En puhu
yksistään itsestäni, puhun kaikista... sillä ajattelen kaikkien
asemaa...

-- Lähden tieheni, -- sanoi Gratsheff, nousten tuolilta.

-- Kuule! -- huusi Ilja. -- Ymmärrä minua oikein äläkä suutu...
Minäkin olen sorrettu, ja sorrettujen tulee ymmärtää toisiaan,
suoriutuaksensa sortajasta...

-- Tuntuu, kuin olisin saanut kivestä iskun päähäni... en ymmärrä
mitään! Säälin Vjeraa... kaikki muu on minusta yhdentekevää... Mitä
pitää minun tehdä? Sitä en tiedä...

-- Et voi tehdä mitään! -- sanoi Ilja varmasti. -- Kun hän kerran
on joutunut kiinni, tuomitaan hänet. Häneltä on löydetty selvät
todistukset...

Gratsheff istui taas tuolille.

-- Mutta jos minä selitän, että hän on tehnyt sen minun tähteni? --
sanoi Paavali.

-- Luuletko olevasi jokin prinssi? Jos sanot niin, pannaan sinutkin
vankeuteen... Siinä kaikki... Mutta meidän täytyy hiukan siistiä
itseämme. Sinun pitäisi peseytyä... ja samoin sinun, Masha... me
menemme siksi ajaksi puotiin, jotta voit nousta ja pukeutua ja kaataa
meille teetä... Ole kuin kotonasi...

Masha hätkähti, kohotti päätään pielukselta ja kysyi Iljalta:

-- Mitä sanoit... täytyykö minun lähteä kotiin?

-- Ei!... Ihmisen koti on siellä, missä häntä ei kiusata... Tule,
Paavali!

Kun he tulivat puotiin, kysyi Paavali vihaisesti:

-- Miksi on hän luonasi? Kuinka kurjalta hän näyttää!

Lunjeff kertoi hänelle lyhyesti, kuinka asianlaita oli. Hänen
kummastuksekseen vilkastui siitä Paavali vähän.

-- Tuota vanhaa saatanaa? -- kirosi hän rihkamakauppiasta vieläpä
hymyilikin.

Ilja seisoi hänen vieressään ja tarkasteli puotiaan, puhellen:

-- Ryöstöt, rosvoaminen, varkaudet, juoppous... kaikenlainen
säädyttömyys... siinä koko elämä! Moni ei tahtoisi mitään sellaista,
vaan -- saman tekevää! -- arvellaan -- Samassa joessa uidaan yhdessä
kaikkien kanssa, sama vesi huuhtelee... Elä kuten kaikki muutkin!
Pakopaikkaa ei ole. Metsäänkö pakenen tai luostariinko sulkeudun?...
Siitä ei ole kauan, kun sanoit, ettei minua nykyinen oloni tyydytä...

-- Hän nyökäytti päätään ja jatkoi:

-- Aivan niin! Ei tyydytäkään. Mitä etua on minulle siitä, että
yhdellä paikalla seisoen teen kauppaa? Paljon vaan huolta eikä
vapautta vähääkään. Kävelemään ei jouda. Ennen taas sai kulkea
katuja, minne tahtoi... Sattui löytämään mukavan, kauniin paikan,
niin istui ja ihaili ympäristöä... Mutta nyt saa seisoa torjottaa
täällä päivät päästään ja siinä kaikki...

-- Ottaisitpa Vjeran puotilaiseksesi, -- sanoi Paavali.

Ilja katsoi häneen mitään virkkamatta.

-- Tulkaa! -- huusi Masha heille.

Teetä juodessaan nuo kolme ystävystä eivät puhelleet juuri
mitään. Ulkona paistoi aurinko, paljasjalkaisia lapsia tassutteli
katukäytävällä, ikkunan ohitse kulki vihannesten myyjiä, huutaen:

-- Sipulia, vihreitä sipulia! Tuoreita kurkkuja!

Kaikki puhui keväästä, kauniista, lämpimistä päivistä, vaan
ahtaassa huoneessa oli kosteata, sillointällöin kuului joku hiljaa
lausuttu, alakuloinen sana, teekeittiö inisi, heijastaen himmeästi
auringonsäteitä...

-- Istumme kuin hautajaisissa, -- sanoi Ilja.

-- Vjerkan hautajaisissa, -- lisäsi Gratsheff.

Hän istui kuin olisi saanut iskun päähänsä. Hänen kätensä liikkuivat
veltosti, kasvonsa olivat alakuloiset, ja hän puhui pitkäveteisesti
ja kauniisti...

-- Toinnu nyt jo, -- virkkoi hänelle Ilja hiljaa. -- Ei kannata
näyttää niin happamelta!

-- Omatunto vaivaa minua... -- sanoi Gratsheff, pudistaen päätään. --
Istun ja aprikoin, että kenties minä olen saattanut hänet vankilaan?

-- Se on hyvin mahdollista, myönsi Ilja armottomasti.

Gratsheff nosti päätään ja katsoi moittivasti toveriinsa.

-- Mitä katsot?

-- Sinä olet häijy...

-- Mutta minkätähden pitäisi minun olla hyvä? Ja mitä iloa minulla
on, jonka tähden olisin ystävällinen muille? -- huusi Ilja. Kuka on
koskaan ollut minulle hyvä? Kuka on silittänyt päätäni?... Yksi ainoa
ihminen on kenties rakastanut minua... ja hänkin oli yhteiskunnan
hylkiöitä... langennut nainen! Meitä saa jokainen lyödä, ja meidän on
se ottaminen tyytyväisesti vastaan! Ei, kiitoksia paljon!

Kova kiivastuminen sai hänen kasvonsa punasiksi ja silmänsä
veristäviksi, ja hän hyppäsi ylös tuolilta, raivoissaan valmiina
huutamaan, kiroilemaan, lyömään nyrkkiään pöytään. Masha pelästyi ja
alkoi itkeä kovasti, kuin pelästynyt lapsi.

-- Minä lähden kotiin... antakaa minun mennä, -- sanoi hän itkien, ja
painoi päänsä alas, kuin aikoen piiloutua jonnekin.

Lunjeff vaikeni. Hän huomasi, että Paavalikin katsoi vihaisesti
häneen.

-- Miksi itket? -- kysyi hän kiukkuisesta -- En sinulle huutanut!...
Sinä et saa lähteä minnekään... vaan minä lähden... Paavali jää tänne
luoksesi... Gavrik! Jos Tatjana Vlasjevna sattuisi tulemaan... kuka
siellä taas on?

Ovea kolkutettiin. Gavrik katsoi kysyvästi isäntäänsä.

-- Avaa! -- käski Ilja.

Kynnyksellä näyttäytyi Gavrik'in sisar. Hän seisoi vähän aikaa
liikkumatta, suorana, pää pystyssä, katsoen silmiään siristäen
huoneessa olevia. Sitten ilmestyi hänen rumille, kuiville kasvoilleen
vastenmielisyyden ilme, ja, vastaamatta Iljan kumarrukseen, hän sanoi
veljelleen:

-- Gavrik, tule hetkeksi ulos...

Ilja tulistui. Loukkaus ajoi veret niin suurella voimalla hänen
kasvoihinsa, että silmiä poltti.

-- Vastatkaa tervehdykseen, hyvä neiti, kun teitä tervehditään, --
sanoi hän terävästi, vaivoin hilliten itseään.

Tyttö kohotti päätään vielä pystympään, rypisti kulmakarvojaan ja
mitteli Iljaa katseillaan, sanomatta sanaakaan. Gavrik katsoi myös
vihaisesti isäntäänsä.

-- Te ette ole juoppojen ettekä konnien luona, -- jatkoi
Ilja, vapisten itsensähillitsemisestä, -- teitä kohdellaan
kunnioittavasti... ja, kuten sivistyneen neidin konsanaankin, on
teidän vastattava samalla tavalla...

-- Älä suutu, Sonjka, -- sanoi Gavrik äkkiä sovittavalla äänellä,
astuen sisarensa luokse ja tarttuen hänen käteensä.

Tuli äänettömyys. Ilja ja tuo nuori tyttö katsoivat uhkaavina
toisiinsa kuin odottaen jotakin. Masha hiipi hiljaa nurkkaan. Paavali
räpytti tylsännäköisenä silmiään.

-- No, sano nyt jotakin, Sonjka, -- huudahti Gavrik kärsimättömästi.
-- Luuletko, että he tahtovat loukata sinua? kysyi hän. Ja hymyillen
lisäsi hän:

-- He ovat niin omituisia!

Hänen sisarensa nykäsi häntä kädestä ja kysyi Iljalta kuivasti ja
terävästi:

-- Mitä tahdotte minulta?

-- En mitään... vaan...

Mutta äkkiä välähti hänen päähänsä hyvä, valoisa ajatus. Hän astui
askeleen tyttöä kohti ja sanoi niin kohteliaasti kuin voi:

-- Sallikaa minun selittää teille... se on, näettekö, meitä on tässä
kolme ystävystä... oppimatonta ja sivistymätöntä ihmistä... ja te
olette sivistynyt nainen...

Hän koetti tuoda ajatuksensa esiin niin selvästi kuin mahdollista,
vaan ei voinut. Noiden mustien silmien terävä ja ankara katse sai
hänet hämilleen. Tytön sieraimet vapisivat, hänen kätensä heilutti
hermostuneesti veljen kättä. Ilja loi katseensa maahan, mutisten
hämillään ja vihoissaan:

-- En osaa sanoa sitä näin yhtäkkiä... vaan jos teillä on aikaa...
niin käykää sisään ja istukaa...

Ja hän väistyi syrjään antaakseen hänelle tietä.

-- Odota tässä, Gavrik, -- sanoi tyttö, astuen huoneeseen ja jättäen
veljensä ovelle. Ilja nosti tuolin esiin. Hän istuutui sille. Paavali
meni puotiin, Masha painautui peloissaan uunin nurkkaan, ja Ilja
seisoi liikkumatta kahden askeleen päässä tytöstä, tietämättä, kuinka
alkaa.

-- Mitä teillä on sanottavaa? -- kysyi tyttö.

-- Asia on sellainen, -- alkoi Ilja, huoaten raskaasti. --
Nähkääs, -- tyttö tuolla, se on, hän ei ole enää tyttö, vaan hän
on naimisissa... erään ukon kanssa... joka kohtelee petomaisesti
häntä... Pahoinpideltynä ja rääkättynä on hän paennut hänen
luotaan... minun turviini... Ajattelette ehkä pahaa meistä... vaan
niin ei ole asianlaita.

Hän sotkeutui sanoihinsa ja puhui epäselvästi, haluten samalla kertaa
sekä kertoa Mashan historian että lausua mielipiteensä siitä. Etenkin
tahtoi hän esiintuoda kuulijalleen oman mielipiteensä asiasta. Tyttö
katsoi koko ajan häneen ja hänen kasvojensa ilme kävi lempeämmäksi,
vaikka silmänsä yhä omituisesti kiilsivät.

-- Ymmärrän, -- keskeytti tyttö hänet. Te ette tiedä, kuinka
menetellä? Ensin on käännyttävä lääkäriin ja annettava hänen
tarkastaa... Tunnen erään lääkärin... tahdotteko, että vien hänet
hänen luokseen? Gavrik, katso, paljonko on kello. Yksitoista? Hyvä,
on juuri hänen vastaanottoaikansa... Gavrik, kutsu ajuri tänne... Ja
te esittäkää minut hänelle...

Mutta Ilja ei liikahtanutkaan paikaltaan. Hän ei ollut odottanut,
että tuo ankara, vakava tyttö osaisi puhua niin lempeästi. Hänen
kasvonsakin kummastuttivat häntä; niiden kopean ilmeen sijaan
oli tullut huolestunut ilme, ja vaikka hänen sieraimensa olivat
paisuneet entistä leveämmiksi, oli hänen piirteissään hyvyyttä,
yksinkertaisuutta, sydämellisyyttä, jota Ilja ei ennen ollut
huomannut. Hän katsoi tyttöön ja hymyili hämillään, mitään sanomatta.

Tämä oli jo kuitenkin kääntynyt hänestä poispäin ja mennyt Mashan
luokse, jonka kanssa hän hiljaa puheli.

-- Älkää itkekö, hyvä ystäväni, älkääkä peljätkö... Lääkäri on
ystävällinen mies, hän tarkastaa teidät ja antaa todistuksen... siinä
kaikki! Minä tuon teidät sitten tänne... No, rakas ystävä, älkää
itkekö...

Hän laski kätensä Mashan olkapäälle ja tahtoi vetää hänet puoleensa.

-- Voi... tekee kipeätä... -- voihki Masha.

-- Mikä teillä on? Lunjeff kuunteli hymyillen.

-- Mitä ihmeitä se sitten onkaan! -- huudahti tyttö liikutettuna,
poistuen Mashan luota. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, ja hänen
silmissään paloi vihan tuli.

-- Kuinka kauhealla tavalla häntä on kohdeltu!

-- Sillä tavalla meillä eletään! -- huudahti Lunjeff kiivastuen.
-- Näittekö? Ja tuosta voin näyttää teille toisen. Sallikaa minun
esittää teille toverini Paavali Saveljitsh Gratsheff'in...

Paavali tuli hitaasti puodista Iljan kammariin ja ojensi kätensä
tytölle häneen katsomatta.

-- Medvjedeff, Sofja Nikonovna, -- sanoi tyttö, katsoen tutkivasti
Paavalin alakuloisiin kasvoihin. -- Ja teidän nimenne on kai Ilja
Jakovlevitsh? -- kysyi hän Iljaan kääntyen.

-- Aivan niin, -- vastasi Ilja vilkkaasti, puristaen kovasti hänen
kättään, ja päästämättä sitä, jatkoi:

-- Jos kerran olette sellainen... se on, jos olette ottanut
huolehdittavaksenne toisen, niin älkää hylätkö toistakaan! Hän on
myös pulassa.

Tyttö katsoi tutkivasti ja vakavasti hänen kauniisiin, kasvoihinsa,
joissa kuvastui mielenliikutus, ja koetti hiljaa vapauttaa kättänsä
hänen kädestään. Mutta Ilja ei päästänyt sitä irti ja kertoi hänelle
Vjerasta, Paavalista, kertoi lämpimästi ja innostuneesti, ja hänestä
tuntui, että hän siten keventää sydäntänsä ahdistavaa taakkaa.

-- Hän on sepittänyt runoja... mainioita runoja! Vaan tässä asiassa
on hän kuin näännyksissä... Samoin myös Vjera... Luulette ehkä, että
kun hän kerran on sellainen... siinä sitten on kaikki? Ei, älkää
sitä luulko! Tekipä ihminen hyvää tahi pahaa, niin kuminassakaan
tapauksessa emme voi päättää, onko hän ehdottomasti hyvä tahi paha!

-- Mitä tarkotatte? -- kysyi Sonja.

-- Tarkotan sitä, että vaikka ihminen on paha, löytyy hänessä myös
jotakin hyvää, vaikka hän on hyvä. on hänessä pahaakin... Kaikki me
olemme sisällisesti kirjavia... ihan kaikki!

-- Olette oikeassa! virkkoi Sonja, arvokkaasti nyykäyttäen päätänsä.
-- Siinä sanoitte hyvin järkevästi! Mutta olkaa hyvä ja päästäkää
käteni, -- puristatte liian kovasti!

Ilja rupesi pyytelemään anteeksi, mutta tyttö ei kuunnellut häntä,
vaan kääntyi moittien Paavaliin:

-- Hävetkää, Gratsheff, eihän tuo kelpaa mihinkään! Täytyy toimia...
aina täytyy toimia, -- joko puolustautua tahi olla hyökkäävänä!
Vjeralle on hankittava puolustaja, asianajaja, ymmärrättekö? Minä
hankin teille... kuuletteko!... Eikä hänelle tapahdu mitään pahaa,
sillä hänet vapautetaan... siihen annan kunniasanani!

Hänen kasvonsa olivat tulleet punasiksi, ohimoilta oli tukka
joutunut epäjärjestykseen ja hänen silmissään loisti omituinen ilo.
Masha seisoi hänen rinnallaan, katsoen häneen lapsen luottavalla
uteliaisuudella. Lunjeff taas katsoi voitonriemuisesti Mashaan ja
Paavaliin ikäänkuin ylpeänä siitä, että tuo merkillinen tyttö oli
hänen huoneessaan.

-- Jos te todellakin voitte auttaa, -- sanoi Paavali vapisevalla
äänellä, -- niin auttakaa! En ikinä sitä unhota... Vaikken uskokaan
onnelliseen päätökseen, niin tahdon uskoa siihen!...

-- Tulkaa luokseni tänä iltana seitsemän aikaan, tulettehan? Gavrik
kyllä neuvoo asuntoni...

-- Minä tulen... En osaa kyllin teitä kiittää...

-- Miksi kiittää? Meidän ihmisten pitää auttaa toinen toisiamme.

-- Kyllähän ne auttavat!... -- huudahti Ilja iroonisesti.

-- Sonja käännähtihe nopeasti häneen päin. Mutta Gavrik, tuntien
itsensä ainoaksi järkeväksi ja maltilliseksi henkilöksi koko
joukossa, nykäsi sisartaan kädestä ja sanoi:

-- No, etkö jo lähde, lörpöttelijä!

-- Heti! Masha, pukeutukaa!

-- Minulla ei ole muita vaatteita, -- virkkoi Masha arasti.

-- Ei se tee mitään! Lähdetään... Tulettehan sitten illalla,
Gratsheff? Näkemiin asti, Ilja Jakovlevitsh!

Ystävykset puristivat kunnioittavasti ja ääneti hänen kättään, ja hän
poistui, taluttaen Mashaa kädestä. Mutta ovella hän pysähtyi, kääntyi
Iljaan ja sanoi pää pystyssä:

-- Unohdin erään tärkeän seikan! Kun tulin tänne, en tervehtinyt
teitä ja siinä tein hävyttömästi. Pyydän sitä anteeksi!

Hänen kasvonsa tulivat punasiksi ja hän loi hämillään silmänsä
maahan. Ilja katsoi häneen ja hänen rintansa riemuitsi.

-- Pyydän anteeksi vielä kerran! Luulin, että täällä oli juomingit...
se oli tyhmästi, vaan...

Hän pysähtyi, kuin olisi niellyt jonkin sanan.

-- Ja kun te moititte minua siitä, etten tervehtinyt... niin luulin,
että silloin puhui isäntä... mutta erehdyin! Olen hyvin iloinen
siitä! Se olikin ihmisarvon tunne.

Hyväntahtoinen, iloinen hymy kirkasti hänen kasvonsa, ja hän jatkoi
lämpimästi, aivan kuin omista sanoistaan nauttien:

-- Oi, kuinka tuntuu hyvältä nähdä ihmisessä löytyvän oman arvon
tunnetta!... Olen hyvin iloinen... kaikki on käynyt niin erittäin
hyvin! Niin äärettömän hyvin!

Ja hän katosi hymyillen kuin pieni, harmaa pilven hattara, jota
aamurusko kultaa. Toverukset katsoivat hänen jälkeensä. Kummankin
kasvot olivat juhlalliset, vaikka samalla hiukan naurettavat. Sitten
katsahti Lunjeff huonettaan ja sanoi, nykäisten Pashkaa:

-- Eikö täällä ole hienoa? Tämä hymähti.

-- Kuulitko, kuinka hän pyysi minulta anteeksi? -- kysyi Ilja,
pyyhkäisten kädellään kiharaa tukkaansa. -- Niin käyttäytyy oikea
sivistynyt ihminen, joka voi kunnioittaa jokaista, vaikka ei ensin
taivukaan kenenkään edessä. Ymmärrätkö!

-- Jalo ihminen, -- vakuutti Gratsheff hymyillen. -- Kauanko viipyi
hän täällä? Lähes tunnin... eikä se tuntunut minuuttia pitemmältä.

-- Hän välähti kuin tähti, hah, haa!

-- Ja hän selvitti paikalla kaikki...

Lunjeff nauroi tyytyväisesti. Hän oli hyvillään siitä, että tuo kopea
tyttö, paljastettuaan itsensä, olikin niin yksinkertainen, kunnon
ihminen, ja oli tyytyväinen, että oli osannut käyttäytyä arvokkaasti
häntä kohtaan.

-- Voi kuitenkin, kun unhotin... -- huudahti hän äkkiä surkutellen.
-- Mutta hän pani pääni vallan pyörälle anteeksipyynnöillään.

-- Mitä unhotit? -- kysyi Paavali.

-- Minun olisi pitänyt suudella hänen kättään... Sitä pidetään
sivistyneiden kesken yleensä tapana... erityisen kunnioituksen
merkkinä...

Gavrik venyttelihe heidän vieressään ja hänellä näytti olevan ikävä.

-- Kuules, Gavrilka! -- sanoi Ilja, tarttuen hänen olkaansa. --
Sinulla on oikein kunnon sisar.

-- Kyllä hän on hyvä tyttö! -- vakuutti poika alentuvasti. --
Teemmekö kauppaa tänään tai pidämmekö pyhää?... siinä tapauksessa
läksisin kävelemään!

-- Ei, tänään emme tee kauppaa! Paavali, lähtekäämme mekin kävelemään!

-- Minä lähden poliisikonttoriin, -- sanoi Gratsheff, tullen taas
synkän näköiseksi, ehkä saan luvan puhutella häntä...

-- Mutta minä lähden kävelemään!

Reippaasti kulki hän katua kiiruhtamatta, ajatellen tyttöä ja
vertaillen häntä niihin ihmisiin, joiden kanssa hän oli ollut
tekemisissä tätä ennen. Hänestä oli selvää, että tuo tyttö oli
parempi kuin yksikään niistä, ja parhaiten oli kohdellut häntä.
Hänen muistossaan kaikuivat hänen anteeksipyyntönsä sanat, hän
kuvitteli mielessään hänen kasvojansa, laajentuneine sieraimineen,
hänen kasvojansa, joiden jokainen piirre ilmaisi lujaa pyrkimistä
jonnekin...

Ja kuinka tylysti hän kohteli minua alussa! -- ajatteli hän hymyillen
ja ihmetteli, miksi hän, lainkaan häntä tuntematta, kohteli
häntä niin kylmästi ja ylpeästi, vaikkei ollut juuri mitään edes
puhellutkaan hänen kanssaan...

Iljan ympärillä kiehui elämä. Koulupoikia kulki nauraen ja puhellen,
rattaita ja vankkureita ajoi jyristen hänen ohitsensa, ja hänen
edellään kulkea nilkutti muuan kerjäläinen, puujalka kovasti kolkkaen
katukivitykseen. Kaksi vankia vartijan saattamana kantoi korennolla
korvoa, jossa oli jotakin. Eräs hedelmäin myyjä kulki ohi huutaen:
maukkaita päärynöitä, mehukkaita päärynöitä!... Ja hänen perästään
kulki laiskasti, kieli pitkällä, pieni koira... Jyrinä, tärinä,
huudot, jalkojen töminä... kaikki suli yhteen kiihottavaksi meluksi.
Ilma oli täynnä kuumaa tomua, joka kutkutti sieraimia. Kirkkaalla,
sinisellä taivaalla säteili aurinko, valaen lämmintä hohdettaan
kaikkialle. Lunjeff katsoi kaikkea tätä sellaisella mielihyvällä,
jollaista ei koskaan ennen ollut tuntenut. Kaikki näytti hänestä nyt
erityiseltä, mieltäkiinnittävältä. Tuossa kulkee nopeasti, miltei
hypähdellen, nuori, kaunis, punaposkinen tyttö ja katsoo Iljaan niin
ystävällisesti, kuin tahtoisi hänelle sanoa:

-- Oletpa sinä komea poika!

Lunjeff hymyili hänelle.

Muuan ajuri kohottaa lakkiaan ja kääntyy kuskipukilla puhutellakseen
erästä paksua rouvaa, joka seisoo katukäytävällä:

-- Se on liian vähän, rouvaseni, lisätkää viisi kopeekkaa...

Mutta Ilja lukee ajurin kasvoista, että hän valehtelee, tuo
velikulta, ja että hän on saanut tavallisen palkan. Muuan puotipoika
juoksee vaskinen teekannu kädessä ja ruiskuttaa siitä kylmää vettä
käytävälle niin että sitä räiskyy vastaan tulevien jaloille, ja
kannun kansi helisee iloisesti. Kadulla on kuuma, tukehduttavaa,
melua, ja vanhat lehmukset kaupungin hautausmaalla houkuttelevat
viileään varjoonsa ja hiljaisuuteensa. Valkosen kivimuurin
ympäröimänä kohoo vanhan hautausmaan rehevä vihervä mahtavan aallon
tavoin taivasta kohden, ja korkealla, tuon aallon harjalla, kuvastuu
kukin lehti sinistä taivasta vasten ja näyttää värähdellen sulautuvan
siihen... Ja tuon harjan yläpuolella kimaltelevat kirkkaina kirkon
kultaiset ristit, auringon heijastuneiden säteiden ympäröidessä niitä
pyhimyssäteistön tavoin...

Astuttuaan hautausmaan muurin sisäpuolelle, läksi Lunjeff verkkaan
kulkemaan pitkin leveätä puistokäytävää, hengittäen syvään kukkivien
lehmusten lemuavaa tuoksua. Puiden välissä, niiden lehvistön
varjossa, seisoi marmorisia ja graniittisia hautapatsaita,
kömpelötekoisia ja raskaita, ja sammal peitti niiden sivuja. Siellä
täällä salaperäisessä hämärässä loisti himmeästi kullatuita ristejä,
joiden otsakekirjotukset aika oli suureksi osaksi hävittänyt.
Kuusamo-, akaasia- ja seljapuu-pensaita kasvoi hauta-aituuksissa,
peittäen haudat oksiensa alle. Nuorten koivujen valkoset rungot
välkkyivät sametinlienteästi tiheän lehvistön läpi; sievinä ja
kainoina näyttivät ne kuin tahallaan piiloutuneen varjoon, tullakseen
paremmin huomatuiksi. Rauta-aitojen sisässä, viheriöillä mykkylöillä,
loisti monenvärisiä kukkia, ampiainen surisi hiljaisuudessa, valkonen
perhosparvi leikki ilmassa... hyttyset parveilivat äänettömästi... Ja
joka paikassa oli maasta puhjennut elinvoimaisia ruohoja ja pensaita,
jotka peittivät synkät haudat, ja koko hautausmaan vihervä oli täynnä
vastustamatonta halua kasvamaan, kehittymään, ahnaasti imemään
itseensä valoa ja ilmaa, muuttamaan voimakkaan maaperän mehuja
väreiksi, tuoksuksi, kauneudeksi, joka hyväili sydäntä ja silmää.
Elämän on voitto kaikkialla ja aina!...

Lunjeff'ista tuntui suloiselta kävellä tuossa hiljaisuudessa ja
hengittää täysin rinnoin lehmusten ja kukkien tuoksua. Hänessäkin oli
kaikki hiljaista, rauhallista, -- hän aivan kuin lepäsi henkisesti,
mitään ajattelematta, nauttien vain yksinäisyydestään, jota hän
pitkiin aikoihin ei ollut saanut tuntea.

Hän poikkesi käytävältä vasemmalle, pienelle, polulle ja sitä pitkin
kulkiessaan luki ristien ja hautapatsasten päällekirjotuksia. Polku
oli hyvin kapea, sillä sen molemmin puolin, miltei siinä kiinni, oli
rivi komeita, siroja rauta-aituuksia.

"Tämän ristin alla lepää Jumalan palvelijan Vonifantin tomu", -- luki
hän hymyillen, sillä nimi tuntui hänestä naurettavalta. Vonifantin
tomun päälle oli asetettu suunnattoman suuri, harmaa graniittikivi.
Tämän haudan vieressä, toisessa aituuksessa, lepäsi Pjotr Babushkin,
kahdeksankolmatta vuoden vanha...

"Niin nuori", -- mietti Ilja.

Eräästä yksinkertaisesta, Valkosesta marmoripatsaasta luki hän:

    "Maa yhtä kukkaa köyhemmäksi joutui,
    Yks tähti lisää loistaa taivahalla".

Lunjeff ajatteli hetken noita säkeitä, ja niissä oli hänen mielestään
jotakin liikuttavaa. Mutta äkkiä tuntui hänestä, kuin olisi hän
saanut piston suoraan sydämeensä, ja hän horjahti takaperin,
sulkien lujasti silmänsä. Vaan ummessa silminkin näki hän selvästi
hautakirjotuksen, joka niin kovasti oli hämmästyttänyt häntä.
Loistavat kultakirjaimet suuressa ruskeassa kivessä aivan kuin
syöpyivät hänen sydämeensä:

"Tässä lepää toisen luokan kauppiaan Vasili Gavrilovitsh
Poluektoff'in maalliset jäännökset..."

Hetken päästä pelästyi hän pelkoaan ja, nopeasti avattuaan silmänsä,
alkoi hän epäluuloisesti katsella ympärilleen pensastoon... Näkyvissä
ei ollut ketään. Etäällä kuuluttiin pidettävän sielumessua.
Hiljaisuuden läpi kaikui tenoriääni, joka messusi:

-- Ru-koil-kaam-me...

Ja syvä, aivan kuin tyytymätön, ääni vastasi

-- Armahda!

Ja saattoi vielä erottaa tuskin kuuluvasti suitsutusastian
helskähtelemisen.

Nojaten selkäänsä vaahteran runkoon, seisoi Lunjeff pää pystyssä,
katsellen sen miehen hautaa, jonka hän oli murhannut. Hän painoi
päätään niin kovasti puun runkoon, että hänen lakkinsa nousi koholle
otsalta. Hänen kulmakarvansa olivat rypyssä, ylähuuli värähteli,
niin että hampaat näkyivät. Kätensä oli hän työntänyt syvälle nutun
taskuihin, ja jalkojaan jäkisti hän maahan.

Poluektoff'in hautapatsas kuvasi sarkofag'ia, jonka kanteen oli
hakattu avattu kirja, pääkallo ja kaksi ristiin asetettua sääriluuta.
Samassa aituuksessa oli myös toinen pienempi hauta, jolla olevassa
sarkofag'issa oli kirjotettu, että sen alla lepäsi Jumalan piika
Eupraksia Poluektoff, kahdenkymmenen kahden vuoden vanha.

"Hänen ensimäinen vaimonsa" -- mietti Lunjeff sillä pienellä
aivojensa osalla, jota ei kiinnittänyt Poluektoff'in kanssa
tapahtuneiden kohtausten muisteleminen. Hän muisti ensimmäisen
kohtauksensa, kauppiaan kanssa, muisti sen, jolloin hän kuristi
hänet, kuinka ukko syljellään kasteli hänen kätensä. Mutta kaikkea
sitä muistellessaan ei Lunjeff tuntenut pelkoa eikä katumusta, -- hän
katseli hautaa vihaisesti ja kiukkuisesti. Ja ollen täydellisesti
vakuutettu sanojensa totuudesta, sanoi hän mielessään kauppiaalle:

-- Sinun tähtesi, kirottu, olen turmellut elämäni, sinun tähtesi,
vanha saatana! Kuinka saatan elää?... ja se on kaikki sinun tähtesi!
Ainaiseksi olen tahrannut itseni sinun tähtesi...

Tuo "sinun tähtesi" kolkutti hänessä kuin vasaralla. Hänen teki
mielensä voimiensa takaa huutaa nuo kaksi sanaa, jotta jokainen
kuulisi ne, ja töin tuskin jaksoi hän hillitä itsensä siitä. Hän
puri hampaitaan yhteen niin kovasti että teki kipeätä, yhä katsoa
tuijottaen hautaan, samalla kun ajatukset, omasta elämästään
polttivat häntä kuin tuli. Hän oli näkevinään Poluektoff'in pienet,
inhottavat kasvot, ja hänen rinnallaan Stroganin kaljun pään punasine
kulmakarvoineen, Petruhan tyytyväisen naaman, tyhmän Kirik'in,
harmaapäisen Hrjenoff'in nykerönenineen ja pienine silmineen, -- ja
pitkän rivin tuttavia. Iljan korvissa sohisi, ja hänestä tuntui,
kaikki nuo ihmiset ympäröivät hänet ja tunkivat ahdistavan lähelle
häntä. Hän hypähti pois puun nojasta, -- hänen lakkinsa putosi päästä
maahan. Kumartuessaan sitä ottamaan, ei hän voinut irrottaa silmiään
rahanvaihtajan ja varastetun tavaran ostajan hautapatsaasta. Hänen
hengitystään ahdisti, kasvonsa täyttyivät verellä, hänen silmiään
pakotti ponnistus. Vaivoin sai hän silmänsä käännetyksi pois kivestä,
astui aitauksen viereen, tarttui käsin kiinni siihen ja, vapisten
vihasta, sylkäsi haudalle... Poistuessaan haudan luota, polki hän
niin kovasti jalkojaan maahan, kuin olisi tahtonut saattaa sille
kipua!...

Kotiin ei häntä haluttanut mennä, -- hänen mielensä oli raskas, ja
kylmä ikävyys ahdisti häntä. Hän kulki verkkaan kenenkään katsomatta,
mistään välittämättä ja mitään ajattelematta. Hän kulki erään kadun
päähän, koneellisesti kääntyi kulmasta, kulki taas vähän, ja huomasi
olevansa lähellä Petruha Filimonoff'in ravintolaa. Hän muisti
Jaakon. Tultuaan Petrahan talon portin kohdalle, tuntui hänestä
välttämättömältä poiketa sinne, vaikkei häntä se haluttanutkaan.
Sisäportaita noustessaan kuuli hän Perfishkan äänen:

-- Hyvät ihmiset, säälikää kätösiänne, älkääkä katkoko kylkiluitani...

Lunjeff pysähtyi avonaiselle ovelle. Tomupilven ja tupakansavun
läpi näki hän Jaakon tarjoilupöydän takana kiireissään kaatavan
teetä kannuihin, lukevan sokeripalasia, kaatavan viinaa laseihin ja
helistelevän rahalaatikkoa. Tarjoilijoita juoksi hänen luokseen ja
huusi, viskaten pöydälle vastamerkkejä:

-- Puoli pulloa! Kaksi pulloa olutta! Kymmenellä kopeekalla
paistettua sianlihaa!

-- Onpas jo oppinut! -- mietti Ilja jonkinlaisella vahingonilolla,
nähdessään, kuinka nopeasti ystävän punaset kädet vilahtelivat
ilmassa.

-- Kas vaan! -- huudahti Jaakko hyvillään, kun Lunjeff astui
tarjoilupöydän eteen, vaan katsahti heti levottomasti taaksensa oveen
päin. Hänen otsansa oli hiestä märkä, kasvonsa olivat keltaset ja
niissä oli punaset läiskät. Hän tarttui Iljan käteen ja pudisti sitä
kuivasti yskien.

-- Kuinka voit? -- kysyi Ilja, pakottaen itsensä hymyilemään.

-- Kuten näet... teen kauppaa...

-- Panivat ikeen niskoillesi?

-- Mitä saatoin tehdä?

Jaakon hartiat olivat painuneet alas, niin että hän näytti entistä
lyhyemmältä.

-- Onpa siitä aikaa, kuin viimeksi tapasimme toisemme, -- sanoi hän,
katsoen Iljan kasvoihin hyväntahtoisilla, surullisilla silmillään. --
Haluaisin vähän puhella kanssasi... isäkään ei ole onneksi kotona...
Menehän tuonne... niin pyydän äitipuoltani olemaan vähän aikaa
sijassani...

Hän avasi isänsä huoneen oven ja huusi kunnioittavasti:

-- Äitikulta!... Olkaa hyvä ja pistäytykää hetkiseksi tänne...

Ilja astui siihen huoneeseen, jossa hän ennen oli asunut setänsä
kanssa, ja katsoi tarkasti ympärilleen. Se ei ollut paljon muuttunut,
-- vain seinäpaperit olivat mustuneet, ja kahden sängyn sijasta oli
yksi ja sen yläpuolella seinällä riippui kirjahylly. Siinä, missä
Iljan sänky oli ollut, oli nyt suuri, ruma laatikko.

-- No, nyt olen hetkeksi vapaa! -- selitti Jaakko iloissaan, astuen
huoneeseen ja pistäen oven hakaan. -- Haluatko teetä? Hyvä... Ivan,
-- teetä! Hän huudahti ja rupesi rykimään ja ryki kauan, nojaten
kättään seinään ja köyristi selkäänsä, kuin olisi tahtonut saada ulos
jotakin rinnastaan.

-- Kylläpä sinä köhit! -- virkkoi Lunjeff.

-- Olen hiukan raihnas... Mutta kuinka olen iloinen jälleen
nähdessäni sinut... Näytätpä aika hienolta ja komealta... Kuinka sinä
jaksat?

-- Minäkö? -- vastasi Ilja viivytellen. Tuossahan tuo menee... Entä
sinä itse?

Lunjeff'ia ei lainkaan haluttanut kertoa itsestään eikä yleensäkään
puhella. Nähdessään Jaakon kalpeaksi ja kuihtuneeksi, tunsi
hän sääliä häntä kohtaan. Vaan se oli kylmää sääliä, tyhjää ja
sisällyksetöntä.

-- Kannan kohtaloni niin hyvin, kuin taidan... -- virkkoi Jaakko
puoli-ääneen.

-- Isäsi imee veren sinusta...

-- Nyt hän itse on joutunut kiikkiin

-- Sepä oikein!

-- Nykyisin komentaa meillä äitipuoleni! Hänen sanansa on laki!

    "En anna ruplaa!...
    Ilman ole ystäväin!..."

lauloi seinän takana Perfishka, säestäen lauluaan hanurillaan.

-- Mikä laatikko tuo on? -- kysyi Ilja.

-- Tuoko? Se on vanha urkuharmoonio, jonka isä osti minulle neljästä
ruplasta... Hän on käskenyt minun sillä opettelemaan soittamaan
ja on sanonut ostavansa sitten uuden kolmesataa ruplaa maksavan
ja sijottavansa sen ravintolaan, jota minä sitten saan soittaa
vieraille... Siten on hänellä edes jotakin hyötyä minusta, sanoo
hän... Siinä on hän sangen viisaasti ajatellut, sillä nykyisin on
musiikkia jo kaikissa ravintoloissa paitsi meillä. Muuten on minusta
hauskaa saada soittaa...

-- Hän on aika roisto! -- huudahti Ilja!

-- Hän on oikeassa... minusta ei ole hänelle mitään hyötyä...

-- Sano sinä hänelle, että kun kuolet, hän asettaisi ruumiisi
ravintolaan nähtäväksi ja ottaisi halullisilta katsojilta pääsymaksua
edes viisi kopekkaa hengeltä... Siten saisi hän hyötyä sinusta vielä!

Jaakko nauroi hämillään ja rupesi taas rykimään, tarttuen käsillään
milloin kaulaansa, milloin rintaansa.

Mutta Perfiska lauloi ravintolassa reippaalla tavallaan:

    "Pidin paastot tositöin,
    Harvoin kylläkseni söin.
    Tyhjät suolet nurkui myötään,
    Niill' ei ollut muuta työtä"...

-- Kuinka tulet toimeen velipuolesi kanssa, -- kysyi Ilja, kun Jaakon
yskänkohtaus oli mennyt ohi. Tämä kohotti ponnistuksesta sinertyneitä
kasvojaan ja vastasi:

-- Hän ei asu täällä meillä... hänen esimiehensä ei muka sitä
salli... kun tämä on kapakka... Kyllä hän miehestä käy! Vähän hän
kyllä on olevinaan... herrana pitää itseään... Hän käy täällä...
enimmäkseen saadakseen rahaa äidiltään... hän tarvitsee paljon rahaa!

Jaakko alensi ääntään ja jatkoi surullisesti:

-- Muistatko sen kirjan? Hän otti sen minulta... sanoi harvinaiseksi,
siitä muka saa suuret rahat. Pyysin, ettei hän veisi sitä, vaan hän
ei siitä välittänyt...

Ilja ei voinut olla nauramatta. Sitten rupesivat toverukset juomaan
teetä. Kammarin seinäpaperit olivat halkeilleet ja laipion raoista
tunkivat ravintolasta vapaasti sisään äänet ja haju.

-- Nykyisin luen erästä historiaa, -- sanoi Jaakko, -- jonka nimi on
"Julia eli maanalainen vankila Mazzarinin linnassa"... Se on hyvin
hauska!... Entä sinä, luetko vielä?

Syljen maanalaisille vankiloillesi! Itsekään en ole liian korkealla
maan päällä... vastasi Lunjeff jurosti.

Jaakko katsoi osanottavaisesti häneen ja kysyi:

-- Onko jotakin hullusti?

Lunjeff ei vastannut. Hän mietti -- kertoako Jaakolle Mashan kohtalo
vai ollako kertomatta? Mutta Jaakko alkoi itse puhua lempeällä
tavallaan:

-- Sinä näytät olevan yhtä itsepäinen ja kiukkuinen kuin ennenkin...
Se on mielestäni turhaa. Ihmiset eivät, näet, voi tehdä mitään...
Maailman meno oli määrätty tällaiseksi jo ennen, kuin heitä oli
olemassakaan...

Lunjeff joi ääneti teetään.

-- Ja jokainen saa palkan ansionsa mukaan, se on totinen tosi! Isäni
esimerkiksi. Suoraan puhuttaessa, hän on oikea ihmiskiusaaja... Tuli
sitten Fjokla Timofejevna ja ei aikaakaan, kun isä on tohvelin alla!
Nyt on hänen elämänsä sellaista, että oi, oi, oi! Epätoivoissaan
on hän ruvennut juomaan... Ja jokaisella on pahoista teoistaan
tulevaisuudessa odotettavissa samanlainen Fjokla Timofejevna...

Iljasta rupesi tuntumaan ikävältä kuunnella, -- hän liikutti
kärsimättömästi kuppiaan tarjottimella ja kysyi äkkiä toveriltaan:

-- Mitä sinä nyt odotat?

-- Se tahtoo sanoa, mistä? -- sanoi Jaakko hiljaisella äänellä silmät
suurina.

-- Tulevaisuudelta mitä odotat? -- toisti Ilja terävästi ja tylysti.

Jaakko painoi päänsä alas ja vaipui mietteisiinsä.

-- Mitä? -- virkkoi Ilja puoliääneen, tuntien polttavaa levottomuutta
mielessään ja halua poistua ravintolasta mitä pikemmin.

-- Mitäpä minulla lienee odotettavissa? -- hiljaa, häneen katsomatta,
vastasi Jaakko. -- Ei mitään! Kuolen... ja siinä kaikki. Ja että minä
pian kuolen... siitä olen varma...

Hän kohotti päätään ja jatkoi tyytyväinen hymy kuihtuneilla
kasvoillaan.

-- Uneksin aina sinisestä... Ymmärrätkö, -- kaikki on olevinaan
sinistä... Ei ainoastaan taivas, vaan myös maa, puut, kukat ruoho
-- kaikki! On niin hiljaista... täydellinen hiljaisuus vallitsee!
On kuin ei mitään olisi olemassakaan, siihen määrään on kaikki
liikkumatonta... ja kaikki on sinistä, Minä kuljen niin kevyesti,
väsymättä... kauas, kauas määräämättömään kaukaisuuteen... Enkä voi
käsittää olenko olemassa vai enkö, niin kevyeksi tunnen itseni...
Siniset unet ennustavat kuolemaa.

-- Hyvästi! -- sanoi Lunjeff, nousten tuolilta.

-- Mihin menet? Istu nyt vielä.

-- En, hyvästi. Jaakko nousi myös.

-- No lähde sitten!

Lunjeff puristi hänen kuumaa kättänsä ja katsoi ääneti hänen
kasvoihinsa, tietämättä mitä sanoa jäähyväisiksi toverilleen. Vaan
hänen teki mielensä sanoa jotakin, niin suuresti teki mielensä, että
se miltei vaivasi häntä.

-- Miksi katsot minuun niin omituisesti? -- kysyi Jaakko hymyillen.

-- Anna anteeksi, veli, minulle... -- sanoi Ilja verkkaan, luoden
silmänsä maahan.

-- Mistä?

-- Muuten vaan... anna anteeksi...

-- Olenko minä sitten pappi? -- sanoi Jaakko hiljaa nauraen. -- Ai,
odotappas! Unhotin sanoa sinulle Mashutkasta...

-- Mitä?

-- Hänenkin kohtalonsa kuuluu olevan kova...

-- Niin kuuluu...

-- Jokainen meistä näyttää olevan kovaosainen. Sinunkin elämäsi
taitaa olla raskasta, siltä minusta tuntuu... vai kuinka?

Hänen puhuessaan väreili heikko hymyily hänen huulillaan. Hänen
äänessään ja sanoissaan oli jotakin veretöntä, voimatonta... Ilja
irrotti kätensä... Jaakon käsi valahti voimatonna alas.

-- Jasha, anna anteeksi...

-- Jumala antakoon sinulle anteeksi! Käythän vastakin katsomassa?

Ilja poistui mitään vastaamatta.

Kadulle päästyään tuli hänen mielensä kevyemmäksi ja vapaammaksi.
Hän ymmärsi, että Jaakko kuolee pian, ja se härsytti häntä jotakin
tuntematonta olentoa vastaan. Hän ei säälinyt Jaakkoa, sillä hän
ei voinut edes kuvitella, kuinka tuo hiljainen, suoraluontoinen
nuorukainen olisi saattanut elää ihmisten joukossa. Hän oli jo kauan
pitänyt Jaakkoa määrättynä katoamaan elämästä. Mutta häntä kiihotti
ajatus, minkätähden tuota niin perin hyväluonteista miestä oli niin
paljon kidutettu ja pakotetaan ennen aikojaan jättämään maailman? Ja
se ajatus yhä enemmän kasvatti hänen kiukkuaan elämää kohtaan, mikä
muutenkin alkoi olla hänen mielensä perussävel.

Yöllä ei hän voinut nukkua. Vaikka ikkuna oli auki, tuntui hänestä
ilma huoneessa tukahduttavalta. Hän meni pihalle ja laskeusi
pitkälleen maahan lauta-aidan viereen, ja lavan alle. Hän oli
selällään ja katseli kirkasta taivasta, ja mitä tarkemmin katsoi,
sitä useampia tähtiä hän näki. Linnunrata kulki poikki taivaan kuin
hopeavaate, -- tuntui samalla suloiselta ja surulliselta katsoa sitä
puunoksien läpi. Taivaalla, jossa ei ole ketään, loistavat tähdet,
vaan maa... millä on se koristettu? Ilja siristi silmiään, ja silloin
näyttivät puun oksat kohoavan yhä ylemmäksi. Sinistä, kirkasten
tähtien peittämää, vienoa taivasta vasten näyttivät lehvistön
tummat piirteet käsiltä, jotka olivat ojennetut taivaslakea kohden
ylettyäksensä siihen. Iljan mieleen muistuivat Jaakon siniset unet,
ja hänen eteensä nousi ystävän kuva, myös kokonaan sinisenä, keveänä,
läpikuultavana, hyväntahtoisine ja tähtikirkkaille silmineen... Ja
hän ajatteli: oli olemassa ihminen, vaan hänet kidutettiin kuoliaaksi
siksi, kun hän eli rauhallisesti ja hiljaa... Mutta kiduttajat
elävät, kuinka tahtovat, ja kauan elävätkin...

       *       *       *       *       *

Mutta nyt oli Iljan elämään ilmestynyt jotakin uutta, joka saattoi
hänet levottomaksi. Gavrik'in sisar rupesi käymään Lunjeff'in
puodissa miltei joka päivä. Hän näytti aina huolestuneelta ja
kiireelliseltä, tervehtiessään Iljaa pudisti hän lujasti hänen
kättänsä ja vaihdettuaan pari sanaa hänen kanssaan, katosi hän,
jättäen aina jälkeensä jotakin uutta Iljan mietittäväksi. Kerran
kysyi hän tältä:

-- Huvittaako teitä olla kauppiaana?

-- Ei erittäin, -- vastasi Lunjeff, kohauttaen hartioitaan, -- vaan
jollakinhan täytyy elää...

Sonja katsoi häneen totisilla silmillään tutkivasta.

-- Täytyy elää... -- toisti Ilja huoaten.

-- Ettekö ole koskaan koettanut elää jollakin työllä? -- kysyi tyttö.

Ilja ei ymmärtänyt hänen kysymystään.

-- Kuinka sanoitte?

-- Ettekö ole koskaan tehnyt työtä?

-- Aina. Koko ikäni. Teen kauppaa... -- vastasi Ilja hämillään.

Mutta tyttö naurahti, -- ja hänen hymyilyssään oli jotakin, joka
loukkasi Iljaa.

-- Onko teidän mielestänne kauppa työtä? Onko se samaa? -- kysyi hän
nopeasti.

-- Kuinka sitten? Väsynhän minä siitä. Katsottuaan hänen silmiinsä,
tuli Ilja vakuutetuksi, että hän puhui tosissaan eikä laskenut
leikkiä.

-- Ei suinkaan, -- jatkoi tyttö, alentuvasti hymyillen. -- Työ on
se, kun ihminen laatii jotakin kuluttamalla voimiansa... kun hän
valmistaa nauhaa, pitsiä, tuoleja, kaappeja... ymmärrättekö?

Lunjeff punastui ja nyökäytti päätään. Hänestä oli vaikeata sanoa,
ettei ymmärtänyt.

-- Mutta kauppa -- mitä työtä se olisi? Se ei anna ihmisille mitään!
-- sanoi tyttö vakuuttavasti, katsoen tutkivasti Iljan kasvoihin.

-- Tietysti olette oikeassa, -- sanoi Ilja verkkaan ja varovaisesti.
-- Kauppa ei ole vaikeata sille, joka siihen on tottunut... Mutta
tietysti on siitä hyötyä, sillä jollei se antaisi voittoa, niin kuka
sitten pitäisikään kauppaa?

Tyttö ei vastannut mitään, vaan kääntyi veljensä puoleen, jonka
kanssa vähän aikaa puheltuaan poistui, nyökäyttäen Iljalle
hyvästiksi päätään. Hänen kasvonsa olivat samanlaiset, kuin ennen
hänen kohtaamistaan Mashan kanssa, -- kuivat ja ylpeät! Ilja rupesi
miettimään, oliko hän mahdollisesti loukannut häntä jollakin
varomattomalla sanalla. Hän muisti kaikki, mitä oli sanonut, eikä
huomannut siinä mitään loukkaavaa. Sitten rupesi hän ajattelemaan
hänen sanojaan, ja mitä enemmän hän ajatteli, sitä epäselvemmiltä ne
tuntuivat. Mikä ero on hänen mielestään kaupan ja työn välillä.

Tuo tyttö kiinnitti yhä enemmän hänen huomiotaan, vaan hän ei voinut
käsittää, minkätähden hänen kasvonsa olivat niin vihaiset, vaikka hän
oli niin hyväntahtoinen ja osasi ei ainoastaan sääliä ihmisiä, vaan
myös auttaa heitä. Paavali oli ollut hänen kotonaan ja ihastuksissaan
ylisti niin hyvin häntä kuin hänen kodintapojaan.

-- Kun tulee heille, niin: kah, terveheksi! Jos on päivällisen aika,
niin istu pöytään, jos teetä juovat, niin juo mukana! Kaikki käy niin
yksinkertaisesti! Ja väkeä siellä on aina paljon! He pitävät hauskaa,
laulavat, huutavat, väittelevät kirjoista. Kirjoja heillä on joka
paikassa, kuin kirjakaupassa. Ahdasta siellä on, niin että siinä
tyrkitään toisiansa, vaan sille sitten nauretaan. Muuten ne ovat
oppinutta väkeä -- muuan asianajaja, toisesta tulee pian tohtori,
ylioppilaita ja muita sellaisia. Unhottaa kokonaan, mikä itse on, ja
nauraa heidän kanssaan ja polttaa tupakkaa, kuin olisi yksi heistä.
Kunnon väkeä! Niin hilpeätä, vaan samalla vakavaa...

-- Minua ei hän kutsu käymään, saat olla varma siitä... -- sanoi Ilja
synkästi. -- Hän on ylpeä...

-- Hänkö ylpeä? -- huudahti Paavali. Sanon sinulle, että hän on itse
vaatimattomuus! Älä sinä kutsua odota, vaan mene itsestäsi... Heillä
olet kuin ravintolassa! Kaikki on niin vapaata...

-- No, kuinka Mashutka voi? -- kysyi Ilja.

-- Hän on jo ruvennut hiukan toipumaan. Hän istuu siellä ja
hymyilee... Häntä lääkitään jollakin lääkkeellä, juotetaan
maidolla... Hrjenoff'ille käy huonosti... Asianajaja sanoo, että
se leikki käy kalliiksi tuolle vanhalle konnalle... Ja mitä minun
asiaani tulee, koettavat he saada sen mitä pikemmin oikeuden
käsiteltäväksi... Kunnon väkeä he ovat!

-- Entä Sonja, mitä tekee hän? -- kysyi Lunjeff.

Hänestä kertoi Paavali yhtä innostuneesti, kuin kerran vangeista,
jotka opettivat hänet lukemaan ja kirjottamaan.

-- Hän sitten osaa kaikkea! Totta totisesti, ei hänen enää tarvitsisi
opiskella! Hän komentaa kaikkia, ja jos joku sattuu sanomaan jotakin,
mikä ei ole hänen mielensä mukaista, niin frr!... hän sähähtää kuin
kissa.!.

-- Se on minulle tuttua... -- sanoi Ilja hymyillen.

Hän kadehti Paavalia, sillä hänen teki suuresti mielensä seurustella
tuon ankaran naisylioppilaan kanssa, vaan hänen itserakkautensa ei
antanut hänen valita suorinta tietä, nimittäin, mennä kutsumatta
hänen luoksensa.

Seisoen tiskin takana, mietti hän uhmailevasti:

-- Kaikki ihmiset tahtovat aina saada hyötyä toisistansa. Mutta mitä
hyötyä on hänelle ottaa Mashutka ja Vjera suojelukseensa... Hänhän on
köyhä, joka pala on kallisarvoinen hänen kodissaan... Hänen täytyy
siis olla hyvin hyvä... Mutta kuinka kohtelee hän minua... Miksi olen
minä Paavalia huonompi?

Nämä ajatukset kiinnittivät häntä siihen määrään, että hän tuli
kaikesta muusta miltei välinpitämättömäksi. Oli, kuin hänen pimeään
elämäänsä olisi puhjennut rako, josta hän näki tai paremmin, tunsi
jotakin häämöttävän, jota hän siihen saakka ei ollut vielä kohdannut
tiellänsä.

-- Rakas ystävä, -- sanoi hänelle Tatjana Vlasjevna kuivasti ja
moittivasti, -- täytyy ostaa lisää kapeata villanauhaa. Pitsit ovat
niinikään lopussa... Vähän on jälellä viidenkymmenen numeron mustaa
rihmaa... Perlemonappeja on eräs firma tarjonnut meille, sen asiamies
kävi luonani... Lähetin sen tänne. Onko hän käynyt täällä?

-- Ei, -- vastasi Ilja lyhyesti. Tatjana Vlasjevna oli käynyt hänestä
yhä vastenmielisemmäksi. Hän epäili, että Tatjana oli ottanut
rakastajakseen erään Korsakoff'in, joka äskettäin oli nimitetty
poliisitarkastajaksi. Hänen kanssaan määräsi hän näet kohtauksia yhä
harvemmin, vaikka kohtelikin häntä ystävällisesti ja hellästi kuin
ennenkin. Mutta niistäkin kohtauksista kieltäytyi Ilja kaikenlaisten
tekosyiden nojalla. Kun hän sitten huomasi, ettei Tatjana Vlasjevna
siitä suuttunut, kiroili hän mielessään häntä:

-- Senkin häpeämätön irstailija... Etenkin oli hänestä vastenmielistä
se, kun Tatjana Vlasjevna kävi puodissa tarkastamassa tavaravarastoa.
Hän pyörähteli puodissa kuin varpunen, hyppäsi tiskille ottaakseen
ylimmiltä hyllyiltä pahvilaatikoita, aivasteli pölystä, pudisteli
päätään ja torui Gavrik'ia.

-- Juoksupojan tulee olla sukkela ja huomaavainen. Ei hän siitä saa
leipää, että istuu kaiket päivät ovella ja kaivelee nenäänsä. Ja
kun hänen emäntänsä puhuttelee häntä, tulee hänen tarkkaavaisesti
kuunnella eikä katsoa kuin mikäkin mörkö...

Mutta Gavrik'illa oli oma luonteensa. Hän kuunteli emännän puhetta
vallan välinpitämättömästi, ja vain silloin, kun tämä nousi jonnekin,
saadakseen käsiinsä jonkin esineen ylimmiltä hyllyiltä, ja kohotti
hameensa helmat ylös, iski hän veitikkamaisesti Iljalle silmää. Hän
puhutteli häntä aina nenäkkäästi, ilman että hänen puheessaan oli
jälkeäkään kunnioituksesta, ja kun emäntä oli poistunut, huomautti
hän ivallisesti Iljalle:

-- Hyyppä hyppäsi nyt tiehensä...

-- Niin ei saa puhua emännästä, -- huomautti hänelle Ilja, vaivoin
pidättäen nauruaan.

-- Mikä emäntä hän on! -- vastusti Gavrik. -- Minun isäntäni olette
te... Hän ei ole muu kuin hyyppä...

-- Te ette neuvo poikaa, -- sanoi Avtonomova usein Iljalle, -- ja
yleensäkin... täytyy minun sanoa, on kaikki ruvennut viime aikoina
käymään haluttomasti, innostuksetta...

Lunjeff oli ääneti ja mietti kiukkuisena: "Kunpa edes nyrjäyttäisit
jalkasi tiskillä hyppäillessäsi, mokoma tarkastaja..."

Hän sai samoihin aikoihin sedältään kirjeen, jossa tämä kertoi
olleensa ei ainoastaan Kijev'issä, vaan myös Sergiuksen luostarissa
ja Valamossa ja palaa pian kotiin.

"Saan lisähuvia", -- mietti Ilja vihaisesti. "Luonnollisesti tahtoo
hän päästä asumaan luokseni..."

Ja hän rupesi tarkoin miettimään, kuinka voisi järjestää niin,
että hänen setänsä asuisi muualla. Kauan ei hän kuitenkaan saanut
miettiä sitä, sillä puotiin tuli ostajia, ja sitten Gavrik'in sisar.
Väsyneesti ja raskaasti hengittäen tervehti hän Iljaa ja kysyi,
osottaen päällänsä kammarin oveen:

-- Onko tuolla vettä?

-- Tuon heti sitä teille, -- sanoi Ilja.

-- Itse menen... Hän meni kammariin ja viipyi siellä siksi, kunnes
Lunjeff suoriuduttuaan ostajista, tuli sinne. Hän tapasi hänet
seisomassa taulun edessä, joka esitti ihmisen eri ikäkausia. Kääntäen
päätään Iljaan päin, osotti tyttö silmillään taulua ja virkkoi:

-- Roskaa...

Lunjeff tunsi tulevansa hämilleen hänen huomautuksestansa ja hymyili,
kuin tuntien itsensä syylliseksi johonkin rikokseen.

-- Brr! -- Kuinka poroporvarillista! toisti tyttö ja poistui
huoneesta, ennenkuin Ilja ehti kysyä selitystä häneltä.

Muutamien päivien kuluttua toi hän veljelleen puhtaita alusvaatteita,
ja moitti häntä siitä, että hän pitää huonoa huolta vaatteistaan,
repii ja tahrii niitä.

-- Ole torumatta, -- sanoi Gavrik ynseästi.

-- Rupeatko vielä sinäkin haukkumaan minua, kuten jo rouva tekee!

-- Onko hän hyvin tottelematon? -- kysyi Sonja Iljalta.

-- E-ei erittäin -- vastasi Ilja hyväntahtoisesti.

-- Olen hyvin hiljainen, -- suositti itseään Gavrik.

-- On hän vähän liian sukkelakielinen, sanoi Lunjeff.

-- Kuuletko? -- kysyi sisar Gavrik'ilta, rypistäen kulmakarvojaan.

-- Kuulen kyllä, -- vastasi tämä vihaisesti.

-- Se ei ole niin vaarallista, -- sanoi hyväntahtoisesti Ilja. --
Ihmisen, joka edes osaa puoliaan pitää, on helppo tulla toimeen
maailmassa... Toisia lyödään, ja he vaikenevat ja heidät unhotetaan.

Sonja kuunteli hänen puhettaan ja oli kuin hänen kasvollaan olisi
kuvastunut iloa. Ilja huomasi sen.

-- Aioin kysyä teiltä jotakin, -- sanoi hän hiukan hämillään.

-- Mitä?

Tyttö astui hyvin lähelle häntä ja katsoi häntä suoraan silmiin. Ilja
ei voinut kestää hänen katsettaan vaan painoi päänsä alas ja jatkoi:

-- Jos olen teitä oikein ymmärtänyt, niin ette pidä kauppiaista?

-- Enpä juuri...

-- Minkätähden?

-- He elävät toisten työllä -- sanoi tyttö varmasti.

Ilja nosti äkkiä päänsä pystyyn. Nuo sanat eivät ainoastaan
hämmästyttäneet, vaan suoraan loukkasivat häntä. Ja tuo tyttö lisäksi
oli lausunut ne niin yksinkertaisesti, vakuuttavasti...

-- Se ei ole totta, -- huudahti Lunjeff. Nyt värähtivät Sonjan kasvot
ja tulivat punasiksi.

-- Paljonko maksaa teille tuo nauha? -- kysyi hän kuivasti.

-- Tuo nauhako?... Seitsemäntoista kopeekkaa... arshina...

-- Paljostako myytte sitä?

-- Kahdestakymmenestä...

-- Siinä sitä ollaan... Ne kolme kopeekkaa, jotka otatte te, eivät
kuulu teille, vaan nauhan valmistajille. Ymmärrättekö?

-- En! -- tunnusti Lunjeff avomielisesti.

Tytön silmissä välähti silloin jotakin vihamielistä häntä kohtaan.
Ilja huomasi sen selvästi ja tuli siitä araksi, vaan suuttui heti
itseensä siitä.

-- Luulen, ettei teidän ole helppo käsittää niin yksinkertaista
ajatusta, -- sanoi Sonja, siirtyen tiskin luota ovelle. -- Mutta
kuvitelkaapa olevanne tekijä, joka on valmistanut nämä kaikki...

Leveällä käden liikkeellä näytti hän puodissa olevia tavaroita, ja
jatkoi selitystään siitä, kuinka työ saattaa kaikki muut rikkaiksi,
paitsi työntekijän itsensä. Alussa puhui hän, kuten tavallisesti, --
kuivasti, painavasti, ja hänen rumat kasvonsa olivat liikkumattomat,
vaan sitten rupesivat hänen kulmakarvansa värähtelemään, sieraimet
laajenivat ja pää pystyssä syyti hän Iljan päälle voimakkaita sanoja,
joita elähdytti nuorekas, horjumaton usko niiden totuuteen.

-- Kauppias on työntekijän ja ostajan välillä... hän ei tee muuta
kuin korottaa tavaran hintaa... Kauppa on laillistettua varkautta...

Ilja tunsi loukkautuvansa, vaan hän ei löytänyt sanoja,
vastustaaksensa tuota röyhkeätä tyttöä, joka sanoi hänelle vasten
silmiä, että hän oli tyhjäntoimittaja ja varas. Hän puri hammasta
kuunnellessaan häntä, uskomatta, voimatta uskoa hänen sanojaan. Mutta
etsiessään mielessään sellaista sanaa, joka yhdellä iskulla kumoaisi
kaikki hänen puheensa, pakottaisi hänet vaikenemaan, hän samalla
ihmetteli hänen röyhkeyttään...

-- Ei, niin ei asian laita ole! -- keskeytti hän hänet vihdoin,
tuntien, ettei voinut enää ääneti kuunnella häntä. -- Ei... niin se
ei ole!...

Iljan rinnassa leimahti kiukku, ja hänen kasvoillaan paloi kaksi
punasta läiskää.

-- Väittäkää vastaan sitten! -- sanoi tyttö tyynesti, istuutuen
tuolille ja heitettyään pitkän palmikkonsa syliinsä, rupesi
leikkimään sillä.

Lunjeff väänteli päätään, välttääkseen hänen vihaista katsettaan.

-- Väitän kyllä! -- huudahti hän, voimatta enää pidättää itseään.

-- Koko elämäni väittää vastaan! Ehkä olen tehnyt suuren synnin,
ennenkuin pääsin tänne asti...

-- Sitä pahempi... Mutta se ei ole vastaan väittämistä -- sanoi
tyttö, ja se oli Iljasta kuin olisi hän saanut kylmää vettä
niskaansa. Hän nojasi käsillään tiskiin, kyykistyi alas, aivan kuin
olisi tahtonut hypätä sen yli ja katsoi vähän aikaa päätään pudistaen
tyttöön. Hän oli loukkautunut, mutta ihmetteli samalla hänen
tyyneyttään. Tytön katse ja liikkumattomat kasvot, joissa kuvastui
varmuus, pidättivät hänen vihaansa ja saivat hänet hämilleen. Sanoja,
jotka hän oli aikonut sanoa puolustuksekseen, ei hän saanut suustaan.

-- No, mitä arvelette? -- kysyi tyttö kylmästi, uhmaillen. Sitten
hymähti hän ja sanoi varmasti:

-- Ette voi väittää minua vastaan, sillä olen sanonut totuuden

-- Enkö? -- kysyi Ilja kaiuttomasti.

-- Niin, ette! Mitä voitte väittää vastaan?

Hän hymähti uudestaan halveksivasti.

-- Näkemiin asti!

Hän poistui pää pystymmässä kuin koskaan.

-- Se ei ole totta! -- huusi Lunjeff hänen perästään. Mutta hän ei
kääntynyt takaisin.

Ilja heittäysi istumaan tuolille. Gavrik, joka seisoi ovella, katsoi
häneen ja luultavasti oli tyytyväinen sisarensa käytökseen, sillä
hänen kasvonsa olivat arvokkaan ja voitonriemuisen näköiset.

-- Mitä katsot? -- kysyi Ilja vihaisesti, tuntien, että tuo katse oli
hänestä vastenmielinen.

-- En mitään! -- vastasi poika.

-- Mene sitten kävelemään!

Hän tunsi tarvitsevansa yksinäisyyttä. Mutta yksin jäätyään ei hän
voinut koota ajatuksiaan. Hän ei voinut käsittää Sonjan tarkotusta,
vaan sen hän kuitenkin ymmärsi, että hän oli loukannut häntä. Hän
nojasi tiskiin ja mietti:

-- Miksi loukkasi hän minua?... Mitä olen tehnyt hänelle?... Ilman
muuta tulee, haukkuu minua ja poistuu... Oikeudenmukaisuutta ei
ollut... Ja hän sitten on olevinaan sivistynyt... Mutta tulepas vielä
kerran, niin saat kuulla kuultavasi...

Hän uhkaili häntä, vaan samalla koetti keksiä syytä, jonka tähden
tyttö oli loukannut häntä. Hänen johtui mieleensä, mitä Paavali oli
kertonut hänen terävästä älystään ja vaatimattomuudestaan.

-- Pashkaa ei hän varmaankaan loukkaisi...

Hän kohotti päätään ja katsoi peiliin. Hänen mustat viiksensä
vavahtelivat, suurissa silmissään oli väsynyt ilme ja kasvoillaan
paloi puna. Mutta sittenkin olivat hänen kasvonsa, vaikkakin ne nyt
olivat levottomat ja hiukan synkän näköiset, kauniimmat, kuin Paavali
Gratsheff'in sairaaloisen keltaset, laihat kasvot.

-- Miellyttääköhän Pashka häntä enemmän kuin minä? -- mietti hän,
vaan vastasi itse heti omaan kysymykseensä:

-- Mitä välittää hän minun kasvoistani? Enhän ole mikään hänen
sulhasensa... Hänet tietysti nai jokin tohtori... asianajaja tahi
virkamies... Kuinka me voisimme kiinnittää hänen huomiotaan?

Hän hymähti katkerasti ja rupesi taas kyselemään itseltään:

-- Mutta minkätähden on hän kutsunut Paavalin luoksensa? Minkätähden
loukkaa hän minua sanoillaan? Kauppias on sama kuin varas... ei hän
tee työtä! Hän elää toisten työstä? Mutta kuka sitten seisoo täällä
aamusta varhain iltaan myöhään?

Nyt keksi hän paljon, millä olisi voinut vastustaa häntä ja
itseään puolustaa. Mutta tyttöä ei ollut saapuvilla, ja sentähden
härsyttivät ne häntä nuo hänen keksintönsä eivätkä rauhottaneet hänen
rinnassaan kiehuvaa vihaa. Hän nousi tuolilta, meni kammariinsa, joi
lasillisen vettä ja katsahti sitten ympärilleen. Hämärä vallitsi
tuossa ahtaassa, matalassa huoneessa, jonka ikkunan takana oli
rautaristikko. Hänen pisti silmäänsä "Ihmisen eri ikäkaudet" ja hän
mietti:

-- Tuo on petosta... Noinko sitten elävät ihmiset?

Hän katsoi kauan tauluun, ottaen ajatuksissaan esimerkiksi oman
elämänsä, jonka rajaviivat olivat vedetyt niin räikeillä väreillä.

-- Noinko sitten? -- toisti hän itsekseen. Ja äkkiä lisäsi hän
toivottomasti:

-- Mutta vaikkapa niinkin, niin sittenkin on se ikävää... Puhdasta se
on kyllä, vaan ilotonta...

Hän astui verkkaan seinän viereen ja irrotti siitä taulun ja vei sen
puotiin. Siellä laski hän sen tiskille ja rupesi taas tarkastamaan
ihmisen muunnoksia, joita siinä oli kuvattu, vaan nyt katsoi hän
niitä ivallisesti. Katseessaan mietti hän koko ajan Gavrik'in sisarta.

"On, kuin hän tietäisi, että minä olen murhannut ukon..."

Ajatukset kiersivät hänen päässään hitaasti, raskaasti, ja kuva
sai hänen silmänsä kiiltämään. Silloin puristi hän sen ruttuun ja
viskasi sen tiskin alle; mutta se kierähti sieltä hänen jalkoihinsa.
Siitä kiivastuneena, otti hän sen uudestaan lattialta, rutisti vielä
kovemmin ja lennätti sen ovesta pihalle...

Kadulla oli meluisaa. Toisella puolen katua, katukäytävällä,
kulki joku keppi kädessä. Keppi ei kolkkanut katuun askeleiden
mukaisesti, vaan siten, kuin kulkijalla olisi ollut kolme jalkaa.
Kyyhkyset kurahtelivat. Jossakin rämisi rautapelti, -- luultavasti
nuohooja kulki katolla. Puodin ohitse ajoi ajuri. Hän näytti
torkkuvan, sillä hänen päänsä heilahteli sinne tänne. Kaikkikin
näytti Iljasta pyörivän. Hän otti helmitaulun, katsoi sitä hetkisen
ja lisäsi kaksikymmentä kopeekkaa. Katseli vielä ja -- vähensipä
seitsemäntoista. Jälelle jäi kolme kopeekkaa. Hän veti kynnellään
helmijä pitkin; helmet rupesivat pyörimään hiljaa rangoillaan,
pysähtyen sitten yhdyttyään.

Ilja huokasi, siirsi taulun syrjään, valahti tiskille ryntäilleen ja
vaikeni hengitystään pidättäen, kuunnellen kuinka sydämensä löi.

Seuraavana päivänä tuli taas Gavrik'in sisar. Hän oli samanlainen
kuin ennenkin, samassa vanhahkossa puvussa, kasvot samanlaisina.

-- Ai sinua, -- mietti Lunjeff vihaisesti, katsoen häntä kammaristaan.

Tytön tervehdykseen kumarsi Ilja haluttomasti päätänsä. Mutta tyttö
hymyili äkkiä hänelle perin herttaisesti, kysyen ystävällisesti
häneltä:

-- Kuinka olette niin kalpea? Ettekö ole terve?

-- Terve olen, -- virkkoi Ilja lyhyesti, koettaen olla näyttämättä
hänelle sitä tunnetta, jonka tytön huomionsa kääntäminen häneen
hänessä herätti. Ja tuo tunne oli hyvä, riemukas: tytön hymyily ja
sanat koskettivat hänen sydäntänsä niin pehmeästi, niin lämpimästi,
mutta sittenkin päätti hän näyttää olevansa vihainen, toivoen tytön
vielä sanovan hänelle herttaisen sanan, vielä hymyilevän. Tehtyään
sen päätöksen, rupesi hän katsomatta häneen odottamaan.

-- Te näytätte suuttuneen minuun? kuului tytön luja ääni. Se erosi
niin terävästi siitä äänestä, jolla hän oli sanonut ensi sanansa,
että Ilja katsahti levottomasti häneen. Tyttö oli taas samanlainen
kuin tavallisesti, ylpeä, ja hänen tummissa silmissään oli jotakin
nenäkästä, ärsyttävää.

-- Minä olen tottunut loukkauksiin, -- sanoi Lunjeff, katsoen
hymähtäen häneen ja tuntien rinnassaan pettymyksen synnyttämää
kylmyyttä.

-- Oh, sinä leikit kanssani, -- mietti hän. -- Silität ensin vaan
lyöt sitten! Mutta ei...

-- En tahtonut loukata teitä...

Teitä-sanan lausui tyttö erityisellä painolla, opettavalla äänellä,
niin ainakin Iljasta tuntui.

-- Teidän on vaikea minua loukata! virkkoi Ilja kopeasti ja kovasti.
-- Tiedän näet teidän arvonne: ette ole korkealentoinen lintu!

Nuo sanat kuullessaan ojensihe tyttö silmät suurina, hämmästyneenä
suoraksi. Mutta Ilja ei enää nähnyt mitään, sillä hurja halu,
maksaa loukkaus takaisin tytölle valtasi hänet, ja tahallaan puhuen
verkkaan, lausui hän raakoja sanoja:

-- Teidän herraskaisuutenne, tuo teidän ylpeytenne... ei tule
kalliiksi... kymnaasissa voi sitä jokainen hankkia... vaan
kymnaasitta olisitte te ompelijatar, kamarineitsyt. Köyhyytenne takia
ette voisi olla mikään muu, vai kuinka?

-- Mitä te puhutte? -- huudahti tyttö hiljaa.

Ilja katsoi hänen kasvoihinsa ja näki mielihyvällä, kuinka hänen
sieramensa pullistuivat ja kasvonsa punastuivat.

-- Puhun, mitä ajattelen! Ja ajattelen taas, ettei teidän
vähäarvoinen herraskaisuutenne ole viidenkään kopeekan arvoinen!

-- Minä en ole herraskainen! -- huudahti tyttö kovasti. Hänen
veljensä juoksi hänen luoksensa, tarttui hänen käteensä ja huudahti,
katsoen vihaisesti isäntäänsä:

-- Lähtekäämme, Sonjka!

Lunjeff silmäsi heihin, virkkaen kylmästi, vihaisesti:

-- Poistukaa vaan! Te ette tarvitse minua, enkä minä teitä.

Oli, kuin he kumpikin olisivat omituisesti vilahtaneet Iljan
silmissä ja sitten kadonneet. Hän nauroi heidän jälkeensä. Jäätyään
sitten yksin puotiinsa, seisoi hän muutamia minuuttia liikkumatta,
nauttien suloista onnistuneen koston tunnetta. Hän muisti hyvin tytön
hämmästyneet, hämillään olevat, hiukan pelästyneet kasvot ja hän oli
tyytyväinen.

"Katsohan poikaa, millainen oli" -- pyöri hänen päässään eristynyt
ajatus. Gavrik'in käytös hiukan häiritsi häntä, rikkoen hänen
mielialansa.

"Siin' ol' sinulle ylpeyttä?" -- mietti hän, hymyillen ajatuksissaan.
"Tulisipa nyt vielä Tanitshkakin, niin saisi samalla mitalla..."

Häntä halutti tyrkätä kaikki ihmiset luotaan, puhutella heitä
raa'asti ja loukkaavasti, ja hän tunsi pystyvänsä siihen.

Mutta Tanitshka ei tullut, -- koko päivän sai Ilja olla yksin, ja
se päivä oli kauhean pitkä. Maata pannessaan tunsi Ilja itsensä
yksinäiseksi. Tuo yksinäisyys loukkasi häntä vielä enemmän kuin tytön
sanat. Hänen mieleensä johtui Olympiada, ja nyt hänestä tuntui,
että tuo nainen oli ollut häntä kohtaan paras kaikista ihmisistä.
Sulettuaan silmänsä, kuunteli Ilja yön hiljaisuutta, odotellen ääniä,
vaan kun sitten ääni kaikui, hätkähti hän ja kohottaen päätään
päänaluselta, katsoi suurin silmin pelokkaasti pimeään. Eikä hän
voinut nukkua koko yönä. Hän oli odottavinaan jotakin, oli, kuin
hän olisi ollut kellariin sulettuna. Hänen rintaansa ahdisti ilman
puute ja synkät, katkonaiset ajatukset. Hän nousi vuoteeltaan pää
raskaana, aikoi panna teekeittiön kuntoon, vaan jätti sen tekemättä.
Peseydyttyään joi hän sitten kauhallisen vettä ja avasi puodin.

Puolenpäivän tienoissa tuli Paavali vihaisena, kulmakarvat rypyssä.
Tervehtimättä toveriaan kysyi hän suoraan häneltä:

-- Mikä olet olevinasi?

Ilja ymmärsi, mitä Paavali tarkotti. Siksi hän vaikeni, miettien
päätään toivottomasti pudistaen:

"Hänkin on minua vastaan..."

-- Minkätähden olet loukannut Sofia Nikonovnaa? -- kysyi Paavali
ankarasti, seisoen hänen edessään. Gratsheff'in tulistuneissa
kasvoissa ja moittivissa silmissä huomasi Ilja itsensä tuomitsemista,
vaan hän ei siitä välittänyt.

Hitaasti, väsyneellä äänellä sanoi hän:

-- Tervehtisit ensin... ja ottaisit hatun päästäsi, sillä täällä on
pyhäinkuva seinällä...

Mutta Paavali painoi likaista hattuansa vielä syvempään päähänsä,
mursi ylenkatseellisesti suutaan ja sanoi nopeasti, tulisesti, ääni
väristen:

-- On nyt rikas! On nyt kylläinen! Muistaisit, kuinka kerran sanoit:
ei ole ihmistä, joka olisi ihminen meille! Nyt hän löytyi ja sinä
ajat hänet tiehensä... Voi sinua, kauppias!

Jonkinmoinen tylsä laiskuuden tunne esti Lunjeff'ia vastaamasta
mitään toverilleen. Tyynen näköisenä katsoi hän Paavalin
tulistuneisiin ja naurettaviin kasvoihin, tuntien, etteivät moitteet
vaikuttaneet häneen. Gratsheff'in huuli- ja leukaparrassa olevat
keltaset karvat olivat kuin hometta hänen laihoilla kasvoillaan.
Lunjeff katseli niitä, miettien tyynesti:

"Tuli torumaan... Tyttö on kannellut hänelle... Loukkasinko sitten
häntä niin syvästi? Olisin voinut pahemminkin..."

-- Hän ymmärtää kaikki, kaikki osaa selittää... ja kuitenkin
sinä... uh! -- sanoi Paavali tapansa mukaan katkonaisesti. -- He
ovat jok'ikinen kunnon väkeä... ymmärtäväisiä... osaavat jok'ainoan
oikeuden ulkoa... niin! Sinun olisi pitänyt pysytellä hyvällä jalalla
hänen kanssaan... vaan sinä...

-- Vaikene, Pashka! -- sanoi Lunjeff hitaasti. -- Mitä minua
opettamaan rupeat!... Teen niinkuin haluan...

-- Mitä sitten teet? Häpäiset itsesi ja muita...

-- Elän, kuten tahdon... Tympäisette minua jok'ikinen. Kulette ja
puhutte...

Ja nojaten raskaasti tavarahyllyihin, Lunjeff virkkoi miettivästi,
kuin itseltään kysyen:

-- Mutta mitä osaatte te sanoa?

-- Hän osaa vaikka mitä! -- huudahti Paavali syvällä vakuutuksella,
nostipa vielä kätensäkin pystyyn ikäänkuin valmiina vannomaan. -- He
tietävät kaikki!

-- No, menekin sitten heidän luoksensa! -- sanoi Ilja
välinpitämättömästi hänelle. Toverin sekä sanat että mielenliikutus
olivat Iljasta vastenmielisiä, vaan hän ei halunnut ruveta häntä
vastustamaan. Raskas, rasittava ikävä esti häntä puhumasta ja
ajattelemasta, sitoi hänen liikkeitään. Häntä halutti päästä yksin,
päästä mitään kuulemasta ja ketään näkemästä.

-- Niin lähdenkin! -- sanoi Paavali uhmaillen. -- Lähden, sillä
ymmärrän, että vain heidän seurassaan voin elää... heidän seurassaan
saatan jotakin löytää itselleni, niin! He tuntevat totuuden...
Koskaan en ole tällä tavalla elänyt, kuin nyt... ihmismäisesti...
Kuka on minua tätä ennen kunnioittanut?

-- Älä kilju! -- sanoi Lunjeff hänelle hiljaa, voimattomasti.

-- Olet puukuva, sinä! -- huusi Paavali. Mutta silloin tuli puotiin
tyttö ja pyysi tusinan paidannappeja. Ilja antoi tyynesti hänelle
napit, otti hänen kädestään kaksikymmenkopeekkaisen, pyöräytti sitä
sormiensa välissä ja antoi takaisin tytölle, sanoen:

-- Minulla ei ole antaa takaisin, -- tuotpahan toisella kerralla...

Pientä rahaa olisi kyllä ollut pulpetissa, vaan pulpetin avain oli
kammarissa, eikä Lunjeff'ia haluttanut käydä sitä sieltä noutamassa:
Tytön poistuttua ei Paavali uudistanut keskustelua. Hän seisoi tiskin
ääressä lyöden polviinsa hattuaan, jonka hän oli ottanut päästään, ja
katseli toveriinsa, aivankuin odottaen häneltä jotakin. Mutta Lunjeff
seisoi hiljaa, hampaittensa välistä vihellellen, hänestä poispäin
kääntyneenä. Kadulta kaikui puotiin rattaiden jyrinä, kulkijoiden
kiirehtivät askeleet, tuprahtelipa sisään pölyäkin...

-- Mitä arvelet? -- kysyi Paavali vaativasti.

-- En mitään, -- vastasi Lunjeff hetkisen vaiettuaan.

-- Mitä -- en mitään?

-- Jätä minut, Herran nimessä, rauhaan! -- huudahti Ilja
kärsimättömästi.

Gratsheff löi hatun päähänsä ja poistui nopein askelin puodista,
sanomatta sanaakaan. Ilja seurasi häntä silmillään, päätään
kääntämättä.

"En taida olla terve", mietti hän.

Suuri, ruskea koira näyttihe ovella, heilutti häntäänsä ja katosi.
Sitten tuli ovelle vanha kerjäläisakka, harmaatukkainen, isonenäinen.
Hän kumarsi ja sanoi puoliääneen:

-- Antakaa almu, hyvä herra!

Lunjeff pudisti kieltävästi päätään. Kuumassa ilmassa kuului
kadulta työpäivän melua. Oli kuin suuri uuni olisi lämminnyt, halot
räiskäneet tulen niitä ahmiessa ja hengittäneet leimuavia liekkejä.
Rauta rämisee, -- kuorma-ajuri ajaa: pitkät raudat, riippuen alas
rattailta, viiltävät katukivitystä, vinkuvat, kuin tuskasta,
kirkuvat, kumahtelevat. Hijoja terottaa veitsiä, -- ilkeä, sähisevä
ääni viiltää ilmaa...

-- Vladimirilaisia kirsikoita! -- huutaa laulaen katukauppias...

Jok'ikinen hetki synnyttää jotakin uutta, odottamatonta, ja elämä
hämmästyttää kuuloamme erinkaltaisilla huudoillaan, väsymättömällä
liikkeellään, uupumattomalla luomisvoimallaan. Mutta Lunjeff'in
sielussa on hiljaista ja kuollutta: on kuin siellä olisi kaikki
pysähtynyt, -- ei ole ajatuksia, ei toiveita, on vain raskasta
väsymystä. Sellaisessa tilassa vietti hän koko päivän ja sitten yön,
jolloin häntä painajainen vaivasi... ja monta samanlaista päivää ja
yötä. Ihmisiä kävi ostamassa, mitä tarvitsivat, ja poistuivat, ja hän
seurasi heitä silmillään kylmästi miettien:

"He eivät minua tarvitse, enkä minä heitä... Tällaista on vain
alussa... vaan sitten totun... Yksin elän... yksin elän!"

Gavrik'in sijasta pani hänen teekeittiönsä kuntoon ja toi päivällisen
talonisännän kyökkipiika, juronnäköinen, laiha, punanaamainen nainen.
Hänen silmänsä olivat värittömät, liikkumattomat. Kun Lunjeff
toisinaan katsoi häneen, tunsi hän mielessään tyytymättömyyttä:

"Tokkohan koskaan saakaan nähdä mitään kaunista?"

Ja sitten jatkoi hän itsekseen synkästi, toivottomasti:

"Turhaa on elämä..." Hän oli jo tottunut monenlaisiin vaikutuksiin,
ja vaikka ne panivat hänen mielensä kuohumaan, suututtivat häntä,
niin sittenkin tuntui hänestä, että niiden kanssa oli hänen paras
elää. Ihmiset aiheuttivat niitä. Mutta nyt olivat ihmiset kadonneet,
-- jälelle oli jäänyt vain ostajat. Sitten yksinäisyyden tunne ja
hyvän elämän kaipuu tekivät hänet välinpitämättömäksi kaikelle,
ja taas kuluivat päivät verkkaan, ikäänkuin tukehduttavassa
ahdistuksessa.

Eräänä iltana, sulettuaan puodin, astui Ilja pihalle, heittihe
pitkälleen jalavan juurelle, kuunnellen melua aidan toiselta
puolelta. Jokin kuului siellä kieltään maiskuttaen hiljaa puhuvan:

-- O-o-i, koiraseni! Pieni penikkaiseni!

Aidan raosta näki Lunjeff pitkän, harmaatukkaisen, soikeamuotoisen
naisen. Hän istui penkillä, ja suuri, keltanen koira oli nostanut
etukäpälänsä hänen polvilleen, koettaen turpa pystyssä nuolla hänen
kasvojaan. Nainen käänteli päätään ja hymyili, silitellen koiraa...

"Koiria hyväilee... ei siis ole enää muita hyväiltävänä", -- mietti
Ilja. Vihoissaan ajatteli hän Gavrik'ia, hänen tylyä sisartaan...
Sitten Pashkaa, Mashaa...

"Kun minua tarvittiin, -- niin käytiin... Piru vieköön teidät
jokaisen!... Huomenna menen Jaakon luokse..."

-- Koira-kultaseni! -- kuului nainen aidan toisella puolella sanovan.

"Kun edes Tanjka tulisi!" -- mietti Ilja ikävissään. Mutta Tatjana
Vlasjevna asui maalla, kaukana kaupungista. Mutta Jaakonkaan luokse
ei Ilja tullut lähteneeksi, sillä tuli Terenti-setä.

Oli aamu. Ilja oli juuri herännyt ja istui vuoteellaan, miettien,
että taas on uusi päivä alkamassa ja että sekin on elettävä...

"Elämä on kuin kulkemista syksyllä suossa. Kylmää, kolkkoa...
suuresti väsyt, vaan eteenpäin kuljet vähän..."

Pihanpuolista ovea kolkutettiin. Ilja nousi, luullen piian tulevan
teekeittiötä noutamaan, avasi oven ja -- edessään seisoi kyttyräselkä.

-- He-hee! -- virkkoi Terenti hymyillen ja hullunkurisesti päätään
pyörittäen.

-- Kello käy jo yhdeksättä, eikä sinulla, kauppias, ole puoti vielä
auki!

Ilja seisoi hänen edessään hymyillen, estäen häntä astumasta
sisään. Terentin kasvot punottivat, vaan samalla ne näyttivät kuin
muuttuneen; hänen katseensa oli iloinen ja rohkea. Hänen jalkojensa
juuressa oli säkkejä, nyyttejä, ja niiden keskellä näytti hän itsekin
nyytiltä.

-- Päivää, veljenpoika! Päästäpä asuntoosi!

Ilja väistyi syrjään, ruveten sitten nostelemaan nyyttejä huoneeseen.
Terenti taas etsi silmillään pyhäinkuvan, teki ristinmerkin ja sanoi
kumartaen:

-- Kiitetty olkoon Herra, olen taas kotona! No terveheks' Ilja!

Setää syleillessään tunsi Lunjeff hänen ruumiinsa tulleen vahvaksi,
lujaksi.

-- Sietäisipä peseytyä, -- sanoi Terenti kovasti, tarkastellen
huonetta. Hän ei ollut enää kyyryssä, kuten ennen: reppu selässä
kulkeminen oli siirtänyt hänen kyttyränsä alemmaksi. -- Terenti oli
suoristunut ja piti päänsä pystyssä.

-- Kuinka voit? -- kysyi hän Iljalta, heittäen kahmaloillaan vettä
silmilleen.

Iljasta oli hauska nähdä setänsä niin muuttuneen. Hän hyöri pöydän
ääressä, valmistaen teetä ja vastaili kyttyräselän kysymyksiin
mielellään, vaikka pidätetysti ja varovaisesti.

-- Entä sinä?

-- Minäkö? Hyvin! -- Terenti sulki silmänsä, pudistaen tyytyväisesti
hymyillen päätään. -- Paremmin ei tarvitsekaan voida! Join elävää
vettä, sanalla sanoen...

Hän istahti pöytään, harasi sormillaan partaansa ja rupesi
kallellapäin kertomaan:

-- Olin Afanasi Sitjashtshin ja perejaslavljilaisten ihmeiden
tekijäin, ja Voroneshilaisen Mitrofanin, ja Tihon Sadonskin luona...
kävin Valamonsaarella... ja monessa muussa paikassa. Monia pyhimyksiä
rukoilin ja viimeksi kävin Pietarin -- Fafronjan luona Muromissa.

Arvattavasti häntä huvitti suuresti luetella pyhimysten ja
kaupunkien nimiä, sillä hänen kasvonsa olivat niin imelännäköiset,
silmänsä kostuivat ja katsoivat ylpeästi. Kerrottavansa hän kertoi
samallaisella laulavalla tavalla kuin viisaat kertojat kertovat
satuja tai pyhimysten elämäkertoja.

Satoi vettä. Pisarat napsahtelivat ikkunalaseihin ensin varotellen,
hitaasti, sitten putoili niitä taajaan, kiireesti, ja lasit tärisivät
niiden lyönneistä.

-- Pyhän luostarin kammioissa vallitsee täysi hiljaisuus, pimeys
niissä on pelottava, ja pimeästä tuikkavat pyhimyskuvien edessä
palavat lamput kuten lapsen silmät, ja pyhä myrha tuoksuu... -- puhui
Terenti yksitoikkoisella äänellä. Sade yhä rankkeni. Nyt kuului
jo ikkunan takaa ulvontaa, vinkunaa, kattopellit rämisivät, vesi
juoksi loristen katolta, ja oli kuin ilmassa olisi tärissyt paksu
teräslankaverkko.

-- Tuolla myrhalla voitelevat he pyhiä päitään...

-- Ni-in, -- virkkoi Ilja pitkään. -- No, entä... kevenikö sydämesi?

Terenti vaikeni vähän, ojensihe tuolilla ja sanoi matalalla äänellä
Iljaan kääntyen:

-- Sanon vertauksella: kuten kenkä jalkaa, painoi sydäntäni tuo
vasten tahtoani tekemäni synti... Sanon vasten tahtoani tekemäni,
sillä jollen silloin olisi totellut Petruhaa, olisi hän ajanut minut
tielle! Aivan varmaan olisi hän ajanut!... Tai mitä arvelet?

-- Niin kai! -- myönsi Ilja.

-- Niinpä niin... mutta kun olin lähtenyt matkalle, niin heti keveni
mieleni... Kulkiessani puhun: Herra, näetkö? Olen menossa pyhimystesi
luokse... Tiedän olevani syntinen...

-- Selvitit siis tilisi? -- kysyi Lunjeff hymyillen.

-- Se on Hänen tahdossaan! En tiedä, kuinka hän kuulee rukoukseni! --
sanoi kyttyräselkä, kohottaen kätensä ylöspäin.

-- Entä omatuntosi, kuinka on sen laita?

-- Mitä -- kuinka?

-- Onko se rauhallinen?

Terenti mietti, ikäänkuin jotakin kuunnellen. Sitten sanoi hän:

-- Se on vaiti... Lunjeff naurahti.

-- Rukous, jos se kerran lähtee puhtaasta sydämestä, keventää aina
ihmisen mieltä, sanoi kyttyräselkä hiljaa, vaan varmalla äänellä.

Ilja nousi tuolille ja astui akkunan luokse. Leveitä, sameavetisiä
puroja juoksi katukäytävän vieressä; kivistöllä, kivien välissä, oli
pieniä vesilätäköitä; vesipisarain pudotessa niihin värähtelivät ne,
jolloin koko kivistö näytti värähtelevän. Iljan puotia vastapäätä
oleva talo oli synkän näköinen, märkä, sen ikkunat olivat himmenneet,
niin ettei niistä voinut nähdä huoneissa olevia kukkia. Katu
oli tyhjä ja hiljainen, -- vain sade rapisi ja purot lorisivat.
Yksinäinen kyyhkynen istui räystään alla ikkunalaudalla, ja koko katu
huokui kosteutta ja raskasta ikävää.

"Syksy tekee tuloaan", -- välähti Lunjeff'in ajatuksissa.

-- Millä sitten muulla voi ihminen puhdistautua, jollei rukouksella?
-- sanoi Terenti, avaten yhtä säkeistään.

-- Liian on yksinkertaista, -- huomautti Ilja synkästi, kääntymättä
edes setäänsä päin. -- Tehdään syntiä, rukoillaan -- ollaan puhtaita!
Aletaan taas tehdä syntiä...

-- Minkätähden? Tulee elää nuhteettomasti...

-- Miksi?

-- Mitä?

-- Sitä...

-- Onko omatuntosi puhdas?

-- Mitä väliä sillä on?

-- N-noo... -- veti Terenti moittivasti pitkään. Kuinka niin voit
puhua...

-- Puhunpa kuinka tahansa, -- sanoi Ilja jyrkästi, seisoen selin
setäänsä.

-- Se on synti!

-- No, vaikkapa syntikin.

-- Saat rangaistuksen!

-- En...

Sitten kääntyi Ilja ja katsoi suoraan Terentin kasvoihin.
Kyttyräselkä katsoi myös uteliaasti veljenpoikansa voimakasta
vartaloa. --

Huuliaan maiskuttaen tapaili hän kauan sanoja vastatakseen ja sanoi
vihdoin pontevasti:

-- Kuinka et? Saat kyllä!... Minäkin tein syntiä ja sain siitä
rangaistuksen...

-- Kuinka? -- kysyi Ilja jurosti.

-- Pelon kautta! Pelkäsin aina, että yhtäkkiä saadaan tietää,
yhtäkkiä...

-- Olen minäkin rikkonut, enkä kuitenkaan pelkää, -- sanoi Ilja
hymyillen halveksivasti.

-- Älä hulluttele, -- sanoi Terenti ankaralla äänellä.

-- Niin, en pelkää! Mutta sittenkin on elämä minusta raskasta.

-- Kas vaan! -- huudahti Terenti, nousten riemuiten lattialta. --
Raskasta, sanot?

-- Niin! Kaikki ovat minut hylänneet, kuten spitaalisen...

-- Siinäpä onkin rangaistuksesi!

-- Mistä? -- huusi Ilja miltei raivosti...? Hänen leukansa vapisi ja
sormet selän takana repivät seinää. Terenti katsoi miltei pelokkaasti
häneen, huiskuttaen kädessään muuatta köydenpätkää.

-- Älä huuda! -- sanoi hän puoliääneen. Mutta Ilja huusi. Hän
ei ollut pitkään aikaan puhunut ihmisten kanssa ja nyt syyti
hän suustaan kaikki, mitä hänen mieleensä oli kertynyt näinä
yksinäisyyden päivinä. Kiihkeästi, kiukkuisesti sanoi hän sedälleen:

-- Turhaan teit matkasi... mitään et olisi saanut rangaistusta! Saat
ryöstää, murhatakin saat -- rangaistusta et saa! Kuka rankaisisi...
Tyhmiä rangaistaan, vaan ken on viisas, -- hän saa tehdä mitä
tahansa, mitä tahansa!

-- Ilja! -- sanoi Terenti, siirtyen varovasti häntä lähemmäksi.
-- Maltahan, älähän tulistu!... Istu!... Keskustelkaamme tyynesti
kaikesta.

Äkkiä kuului oven takaa rymähdys, jotakin kuulosti vierähtäneen
lattialle ja pysähtyneen johonkin lähelle ovea. He säpsähtivät
molemmat ja vaikenivat. Mutta hiljaisuus syntyi uudestaan, sade vain
valui...

-- Mikä se oli? -- virkkoi kyttyräselkä hiljaa, pelokkaasti.

Ilja astui ääneti ovelle, avasi sen ja vilkasi pihalle. Huoneeseen
kuului hiljaista vihellystä, rapinaa, kuisketta, kokonainen äänivirta.

-- Laatikkoläjä meni hajalleen, -- sanoi Ilja, sulkien oven ja
palaten vanhalle paikalleen ikkunan luokse.

Terenti istahti taas lattialle aukomaan säkkejään. Oltuaan hetken
ääneti, alotti hän:

-- Ei se niin ole... ajattelehan vaan!. Ai, ai, lapsikulta, millaisia
sanoja päästät suustasi! Jumalattomuudellasi et suututa Jumalaa, vaan
hukutat itsesi... Pane mieleesi nämä viisaat sanat, jotka matkallani
kuulin muutamalta mieheltä... Kuinka paljon viisautta olenkaan
kuullut!

Hän alkoi uudestaan kertoa matkastaan, katsoen syrjästä Iljaan. Ilja
kuunteli hänen puhettaan kuin sateen rapinaa, miettien, kuinka hän
elää sedän kanssa.

Heidän elämänsä kului hyvin. Terenti laati itselleen laatikoista
vuoteen, asettaen sen uunin ja oven väliin, nurkkaan, jossa yöllä
oli pimeämpi, kuin muualla huoneessa. Tutustuttuaan Lunjeff'in
elämään, rupesi hän toimittamaan Gavrik'in tehtäviä, -- pani
teekeittiön kuntoon, siisti kammarin ja puodin, kävi hakemassa
päivällisen ravintolasta, hyräillen alituisesti akafisteja. [Akafisti
on ylistysvirsi Kristukselle, Pyhälle Neitsyelle tai pyhimyksille.
Suom. muist.] Iltaisin kertoi hän veljenpojalleen siitä, kuinka
muuan munkki oli kolmesataa vuotta kuunnellut pikkulinnun laulua;
kertoi Kirik'istä ja Ulitasta ja monesta muusta. Lunjeff kuunteli
häntä ajatellen omia ajatuksiaan... Nykyisin kävi hän joka ilta
kävelemässä, ja aina veti häntä jokin kaupungin ulkopuolelle. Siellä
kentällä oli öisin niin hiljaista, mustaa, autiota, kuin hänen
mielessäänkin.

Viikon kuluttua palaamisestaan kävi Terenti Petruha Filimonoff'in
luona, palaten sieltä pahoillaan, vihaisena. Iljan kysyttyä, mikä
häntä vaivasi? -- hän vastasi kiireesti:

-- Ei mikään, ei mikään. Kävin hänen luonaan, näin kaikki...
puheltiin -- n-niin!

-- Entä Jaakko? -- kysyi Ilja.

-- Jaakkoko? Hän haluaa kuolla... Puhui hän sinustakin... Keltanen
hän on... rykii...

Terenti vaikeni, maiskuttaen suutaan, katsoen surullisen ja
onnettoman näköisenä nurkkaan.

Elämä kului tasaisesti, yksitoikkoisesti, toinen päivä oli toisensa
kaltainen. Synkkä kiukku vaivasi suuren käärmeen tavoin hänen
mieltänsä. Ei kukaan vanhoista tuttavista käynyt hänen luonansa. Oli
kuin Paavali ja Masha olisivat keksineet itselleen uuden elämäntien;
Matitsan yli ajoi hevonen, ja eukko kuoli sairashuoneessa; Perfishka
katosi, ikäänkuin olisi maan alle valahtanut. Lunjeff teki yhä lähtöä
Jaakon luokse, vaan ei tullut lähteneeksi, sillä hän ei tietänyt,
mitä puhua kuolevalle toverilleen. Aamusin luki hän sanomalehteä,
päivisin taas istui puodissa, katsellen kuinka syystuuli lennättelee
katua pitkin puista varisseita keltasia lehtiä. Välistä sattui
puotiinkin lentämään sellainen lehti...

-- Pyhä isä Tihon, rukoile Jumalaa puolestamme... -- lauloi Terenti
väräjävällä äänellä kammarissa hääriessään.

Muutamana sunnuntaina, avattuaan sanomalehden, huomasi Ilja
etusivulla runon: "Ennen ja nyt", jonka alla oli nimikirjotus "P.
Gratsheff".

    "Ajatus kolkki kuin korppi musta
    Syöntä, mi vaill' oli lohdutusta.
    Toiveet häipyivät aikoja pitkin,
    Murheissa, vaivoissa viljalti itkin",

kirjotti Paavali. Kun Lunjeff oli lukenut hänen runonsa, rupesi
hänen mielessään väikkymään toverinsa eloisat kasvot, jotka milloin
levottomina, jolloin silmät olivat kirkkaat, terävät, milloin
surullisina ja aivan kuin himmeinä näyttivät keskittyneen yhteen
ajatukseen. Runoissaan kertoi Paavali, kuinka hän repaleisena ja
yksinäisenä oli kuljeskelevinaan vieraassa kaupungissa saamatta
keneltäkään osakseen ystävällisyyttä tai edes tervehdystä. Ja vasta
ollessaan ikävästä ja nälästä kuolemaisillansa, tapaa hän hyviä
ihmisiä, jotka lämmittivät ja kohtelivat häntä ystävällisesti, ja hän
"virkosi rakkauden lämmittämästä sanasta", joka hehkuvana kipinänä
tunki hänen sydämeensä.

    "Ja sydän syttyi toivehin sykkimään,
    Ajatus asuvi lauluissa lohdutuksen..."

Lunjeff luki runon, viskaten sitten vihaisesti lehden luotaan.

"Runoile! Keksi! Mutta odotahan, kunhan nuo sinun hyväsi sinut
höyhentävät!..." Hän hymyili pahansuovasti. Mutta sitten mietti Hän
äkkiä toisella tavalla:

"Mutta entä jos minäkin menisin sinne? Menisin ja sanoisin... tässä
nyt tulin! Antakaa anteeksi..."

"Minkätähden?" -- kysyi hän heti itsekseen. Ja hän lopetti mietteensä
sanomalla jurosti ja päättävästi:

"Hän ajaa minut pellolle..." Sitten luki hän kateellisesti ja
vihaisesti uudestaan runon ja uudestaan rupesi ajattelemaan tyttöä.

"Se on ylpeä... Katsoisi sillä omalla tavallaan... eikä siinä
auttaisi muu kuin lähteä ulos niine hyvineen..."

Saman lehden oikeus- ja poliisiosastosta luki hän, että Vjera
Kapitanovan varkausjuttua käsitellään piirioikeudessa syyskuun
kolmantenakolmatta päivänä. Hänen mielessään välähti ilkkuva tunne,
ja ajatuksissaan sanoi hän Paavalille:

-- Runoja sinä kyllä kirjottelet et vaan muista, että Vjera
vankilassa istuu!...

-- Jumalani! Ole armollinen minulle syntiselle, -- kuiskasi Terenti
huoaten päätään pudistaen. Sitten katsahti hän veljenpoikaansa ja
huudahti:

-- Ilja...

-- Mitä?

-- Petruha...

Kyttyräselkä hymyili surkeannäköisesti, ja vaikeni.

-- Mitä? -- kysyi Lunjeff.

-- Ryösti minut puti puhtaaksi, -- virkkoi Terenti alakuloisesti.
Ilja katsoi välinpitämättömästi setänsä kasvoihin eikä sanonut
sanaakaan, miettihän vain: "Niin pitikin..."

-- Putipuhtaaksi ryösti...

-- Kuinka paljon te varastitte kaikkiaan? -- kysyi Ilja tyynesti.
Kyttyräselkä siirtyi tuolineen etäälle pöydästä ja painoi päänsä alas.

-- Kymmenkunnan tuhatta, vai kuinka? -- sanoi Ilja.

Terenti kohotti päätään ja virkkoi kummastuneena:

-- Kymmenen!

Sitten huiskautti hän kättään, sanoen:

-- Mitä sinä turhia! Kunhan kaikenkaikkiaan kolmetuhatta
kuusisataakin, ja sinä kymmenen! Keksipä summan!...

-- Mutta ukolla oli enemmän kuin kymmenen tuhatta, -- sanoi Ilja
nauraen.

-- Valetta!

-- Hänhän itse sanoi sen...

-- Mutta tokko hän osasi edes laskea?

-- Yhtä hyvin kuin sinä ja Petruha... Terenti rupesi miettimään, ja
uudestaan vaipui hänen päänsä alas.

-- Paljonko Petruha jätti antamatta? kysyi Ilja.

-- Noin seitsemänsataa... -- sanoi Terenti huoaten. Vai yli
kymmenentuhatta!

Lunjeff oli vaiti. Hänestä oli vastenmielistä nähdä setänsä
huolestuneita, hämmästyneitä kasvoja.

-- Missähän hänellä lienee sellainen raha-aarre ollut kätkettynä?
-- kysyi kyttyräselkä ajatuksissaan. -- Olimmehan me ottavinamme
kaikki... Mutta kenties Petruha jo silloin petti minut... vai mitä
arvelet?

-- Ei puhuta siitä! -- sanoi Ilja synkästi.

-- Eipä siitä enää kannata puhua! -- myönsi Terenti raskaasti huoaten.

Mutta Lunjeff rupesi ajattelemaan ihmisten ahneutta ja sitä,
kuinka paljon rikoksia ihmiset tekevät rahan tähden. Mutta pian
ajatteli hän, että annappa hänellä olisi paljon rahaa, -- kymmeniä,
satoja tuhansia, niin hän näyttäisi ihmisille! Hän pakottaisi
heidät kulkemaan nelinryömin edessään, hän... Kostonajatuksistaan
kiihtyneenä iski hän nyrkkinsä pöytään, -- hätkähti iskusta, katsahti
setäänsä ja huomasi hänen katsovan häntä pelästynein silmin, suu
puoliksi avoinna.

-- Olen ajatuksissani, -- sanoi hän synkästi Terentille, nousten
pöydän takaa.

-- Sattuuhan sitä, -- myönsi kyttyräselkä epäluuloisesti.

Kun Ilja meni puotiin, katsoi kyttyräselkä uteliaasti hänen
jälkeensä, ja hänen huulensa liikkuivat... Vaikkei Ilja nähnyt, niin
tunsi hän kuitenkin tuon epäluuloisen katseen takanaan: hän oli jo
kauan huomannut, että setä seuraa hänen jokaista askeltaan, tahtoen
jotakin ymmärtää, jotakin kysyä. Se sai Lunjeff'in välttelemään
keskusteluja setänsä kanssa. Päivä päivältä tuntui hänestä yhä
selvemmältä, että kyttyräselkä häiritsee hänen elämäänsä, ja yhä
useammin teki hän itselleen kysymyksen:

"Kauankohan tätä jatkuu?"

Elämä tuli Lunjeff'ista yhä vastenmielisemmäksi, ja pahinta oli
se, ettei hänen mielensä tehnyt mitään tehdä. Häntä ei haluttanut
minnekään; välistä näytti hänestä, että hän hitaasti vaipuu päivä
päivältä yhä syvemmälle johonkin mustaan, pohjattomaan hautaan.
Kun hänen mielestään ihmiset olivat syvästi loukanneet häntä, niin
keskittyi hän koko sielullaan tuon loukkauksen katkeraan tunteeseen,
kiihotti sitä alituisesti sitä ajattelemalla, saaden siitä
anteeksiannon kaikille pahoille töilleen, joita hän oli tehnyt.

Vähän Terentin tulon jälkeen palasi myös Tatjana Vlasjevna
maalta. Nähtyään kyttyräselkäisen miehen, jolla oli yllä ruskea
puuvillapaita, virnisti hän halveksien huuliaan, kysyen Iljalta:

-- Onko hän teidän setänne?

-- On, -- vastasi Lunjeff lyhyesti.

-- Aikooko hän jäädä luoksenne asumaan?

-- Tietysti...

Tatjana Vlasjevna huomasi liikekumppaninsa vastauksissa jotakin
vihamielistä, uhmailevaa ja herkesi sen tähden kääntämästä huomiota
kyttyräselkään; mutta Terenti, seisoen ovella, Gavrik'in paikalla,
sormieli keltasta partaansa, seuraten uteliain silmin tuota hoikkaa,
harmaisiin puettua naista. Lunjeff'kin katsoi, kuinka Tatjana
Vlasjevna varpusen lailla hypähteli puodissa, odottaen ääneti, että
hän taas kysyisi jotakin, valmiina vastaamaan hänelle loukkaavin
sanoin. Mutta hän ei kysynyt mitään, katsoihan vaan syrjästä
hänen vihasiin kasvoihinsa. Seisoen pulpetin takana selaili hän
päiväkirjaa, puhellen, kuinka hauskaa on elää pari viikkoa maalla,
kuinka huokeaksi se tulee ja kuinka terveellistä se on.

-- Siellä oli pieni joki, -- ei lainkaan vuolas! Hauskaa seuraa oli
myös... muuan sähkölennätinvirkamies soitti mainiosti viulua... Opin
siellä soutamaan... Mutta talonpoikaislapset! Niistä oli oikea vaiva!
Kiertelivät kuin hyttyset, -- ulisevat ja mankuvat... anna, anna!
Heidän isänsä ja äitinsä opettavat heidät niin tekemään... kauhean
vastenmielistä...

-- Kukapa heitä opettaisi, -- virkkoi Ilja kuivasti. -- Isät ja äidit
tekevät työtä. Lapset elävät omine valtoineen... Valhetta puhutte...

Tatjana Vlasjevna katsoi hämmästyneenä häneen, avasi suunsa, aikoen
sanoa jotakin, vaan silloin hymyili Terenti kohteliaasti ja sanoi:

-- Herrasväki on harvinaista maalla nykyisin... Ennen eli herra
kylässään ikänsä... nykyisin vaan käymätieltä pistäydytään...

Avtonomov katsoi ensin häneen, sitten taas Iljaan ja sanomatta
sanaakaan näytti vaipuvan kirjan tarkastamiseen. Terenti rupesi
nolostuneena nyhtämään paitaansa. Vähän aikaa vallitsi puodissa
äänettömyys, -- kuului vaan päiväkirjan lehtien ratina ja kahmitusta,
-- Terenti hankasi kyttyräänsä ovenpieleen...

-- Kuule sinä, -- kuului äkkiä Iljan kuiva, rauhallinen ääni, --
ennenkuin ryhdyt puheisiin herrasväen kanssa, pyydä: sallikaa, olkaa
niin hyvä, sanoa sananen... Polvillesi laskeudu...

Kirja luiskahti Tatjana Vlasjevnan käsistä ja putosi pulpetille,
vaan hän tarttui siihen, löi siihen kovasti kädellään ja purskahti
nauramaan. Terenti astui pää alas painettuna kadulle... Silloin
katsahti Tatjana Vlasjevna altakulmainsa hymyillen Lunjeff'in
synkkiin kasvoihin ja kysyi puoliääneen:

-- Oletko vihainen? Minulleko? Minkätähden?

Hänen kasvonsa olivat veitikkamaiset, ystävälliset, silmät
loistivat... Lunjeff tarttui hänen olkapäähänsä... Hänessä leimahti
viha Avtonomovaan, hurja, petomainen halu syleillä häntä, tukahduttaa
hänet rintaansa vasten puristamalla ja kuulla hänen hentojen
luittensa rutinaa. Hammasta purren veti hän hänet luoksensa, vaan
Tatjana Vlasjevna tarttui hänen käteensä ja koetti irrottaa sen
olkapäästään, kuiskaten:

-- Oi... päästä! Tekee kipeää!... Oletko tullut hulluksi? Ei
täällä sovi syleillä... Kuule! Setäsi ei voi olla täällä: hän on
kyttyräselkä... häntä ruvetaan pelkäämään... mutta päästä nyt! Meidän
on hankittava hänelle asunto muualta -- kuuletko?

Mutta Ilja piti häntä jo sylissään, taivuttaen verkkaan päätään hänen
kasvojansa kohden silmät luonnottoman suurina.

-- Mitä sinä? Ei täällä sovi... herkeä! Tatjana Vlasjevna heittihe
äkkiä maahan ja pujahti hänen käsistään notkeana kuin kala. Lunjeff
näki hänet silmiänsä hämärtävän polttavan sumun läpi puodin
katuovella. Oikoen vapisevin käsin röijyään, virkkoi hän:

-- Voi, kuinka olet raaka! Mikset voi odottaa!

Lunjeff'in päässä kohisi, ikäänkuin siellä olisi juossut joukko
puroja. Liikkumattomana, sormet yhteen puristettuna seisoi hän tiskin
takana, katsoen Tatjana Vlasjevnaan niin, kuin olisi hänessä nähnyt
koko elämäänsä raskauttavan pahan.

-- On kyllä hyvä, että olet tulinen, vaan rakkaani, täytyy kuitenkin
hillitä itseänsä.

-- Mene täältä! -- sanoi Ilja.

-- Menen kyllä... Tänään en voi kutsua sinua luokseni, vaan
ylihuomenna, kolmantenakolmatta päivänä, syntymäpäivänäni, tule
luokseni.

Puhuessaan hypisteli hän rintaneulaansa eikä katsonut Iljaan.

-- Mene! -- toisti Ilja, vavisten halusta tarttua häneen ja kiduttaa
häntä.

Tatjana Vlasjevna läksi. Heti tuli puotiin Terenti, kysyen
kunnioittavasti:

-- Hänkö se oli liikekumppanisi?

Lunjeff nyökäytti päätään, helpotuksesta huoaten.

-- Mahtava rouva!... Pieni kyllä, mutta...

-- Kirottu! -- virkkoi Ilja karkeasti.

-- Hm! -- äänsi Terenti epäilevästi. Ilja tunsi kasvoillaan setänsä
uteliaan, arvailevan katseen ja kysyi vihaisesti:

-- Mitä katsot?

-- Minäkö? Herranen aika! En mitään...

-- Tiedän, mitä puhun... Kun sanoin kirottu, niin sillä hyvä! Vaikka
olisin pahemminkin sanonut, niin totta olisin sittenkin puhunut...

-- Vai niin? Vai sellainen hän on... -- veti kyttyräselkä pitkään
sairaalloisella äänellään.

-- Mitä? -- huusi Ilja vihaisesti.

-- Siis...

-- Mitä -- siis?

Terenti seisoi hänen edessään muutellen jalkojaan vuoroin toista,
vuoroin toista toisensa eteen, pelästyneenä ja loukkaantuneena: hänen
kasvonsa olivat surkean näköiset, silmiään räpytteli hän taajaan.

-- Tuntenet siis paremmin... -- sanoi hän, oltuaan vähän vaiti.

-- Tunnen kyllä! -- huudahti Ilja. Tunnen heidät, -- puhtosia...
päältäpäin...

-- Puhelin tässä pihamiehen kanssa, sanoi kyttyräselkä hiljaa,
istuutuen tuolille. Hänen veljestään puhelimme... Rauhantuomari
tuomitsi hänet seitsemäksi päiväksi... niin! Talonmies sanoi miestä
tyyneksi, hiljaiseksi, raittiiksi... Äkkiä sitten hurjaantui. Joi
itsensä humalaan ja rupesi jokaista lyömään -- sekä isännän kasvot
löi verille, että kauppa-apulaista... Ennen kuului isäntä lyöneen
häntä, vaan hän ei ollut tietävinäänkään. Vaikeni vaan...

Lunjeff kuunteli setänsä kertomusta miettivästi.

-- Parasta lienee heittää kaikki ja lähteä tiehensä... Piru vieköön
koko puhtaan elämän... Mikään elämä ei sovi minulle... Heitän kaikki
sikseen ja lähden... Lähden kulkemaan... Täällä tukehtuu...

-- Kärsi kärsimistään, vaan kuitenkin kävi hullusti... sanoi Terenti.

-- Ketä?

-- Puhuin talonmiehen veljestä... Seitsemäksi päiväksi tuomitsi
rauhantuomari tappelusta...

-- Vai niin!...

-- Seitsemäksi päiväksi... Sanon: kärsi kärsimistään mies
kaikenlaista... tuollaista... no, ja kertyi sitä mieleen kuin nokea
savutorveen... mutta sitten leimahti se palamaan...

-- Pidä sinä, setä, huolta puodista... minä lähden ulos... -- sanoi
Lunjeff.

Terentin yksitoikkoinen, opettava ääni kaikui hänen korvissaan
alakuloisesti, kuin kellonsoitto suurpaastona ja puodissa oli
ahdasta ja kylmää; kadullakin oli synkkää. Useita päiviä oli satanut
yhtämittaa. Harmaat, puhtoset katukivistön kivet katsoivat jäykkinä,
ikävännäköisinä harmaata taivasta, ja olivat ne ihmisten kasvojen
näköisiä. Niiden väliset olivat lokaa täynnä, himmentäen kivien
kylmää puhtautta... Ilma oli kosteata, ja talot näyttivät kosteudesta
raskailta. Puiden keltaset lehdet vavahtelivat kuolemaa peläten.
Jossakin kuului lyötävän kepeillä pölyä matoista, lyöntien kaiku
levisi ilmaan, kadoten sinne, kuin kivet veteen. Mutta kadun päästä,
Iljan silmien edessä, talojen kattojen takaa, kohosi taivaalle
sankkoja, tummansinisiä ja valkosia pilviä. Raskaina, suurina
rykelminä vyöryivät ne toinen toisensa päälle, yhä korkeammalle,
alituisesti muuttaen muotoaan, muistuttaen välistä tulipalon savua,
välistä vuoria ja välistä taas joen sameita aaltoja. Tuossa vyöryy
esiin valkonen pilvi ja sen jäljissä nousee nopeammin sinertävä,
kohoten valkosen pilven päälle ja peittäen sen. Ne näyttivät vain
sentähden kohoavan harmaaseen korkeuteen, että voimakkaammin
putoisivat talojen, kylien päälle ja maahan. Lunjeff väsyi katsomasta
pilvien hänen eteensä muodostamaa elävää seinää ja palasi puotiin,
vavisten ikävästä ja vilusta.

-- Täytyy jättää kaikki... puoti ja muu... Tehköön setä kauppaa...
Tanjkan kanssa... mutta minä -- lähden...

Hän oli näkevinään suunnattoman suuren, märän kedon, harmaiden
pilvien peittämän taivaan, leveän tien, jota reunusti koivurivi
kummaltakin puolelta. Hän kulkee reppu selässä, hänen jalkansa
vajoavat lokaan, kylmä sade pieksää hänen kasvojaan. Kentällä eikä
tiellä ole ainoatakaan sielua... ei edes lintuakaan näy puissa...

-- Tukehdun, -- mietti hän välinpitämättömästi, nähdessään, ettei
hänellä ollut mihin mennä...

Herättyään toisen päivän aamuna, näki hän seinäallakassa mustan
23 numeron, ja... muisti, että sinä päivänä Vjera tuomitaan. Hän
oli hyvillään, voidessaan poistua puodista ja tunsi olevansa hyvin
utelias tytön kohtalosta. Pukeuduttuaan nopeasti ja juotuaan
kiiruusti teetä, riensi hän miltei juoksujalassa oikeushuoneustoon
ja -- tuli liian varhain. Sisään ei vielä laskettu, -- joukko väkeä
tungetteli rappusilla, odottaen ovien avautumista; Lunjeff'kin
asettui ovelle, nojaten selkäänsä talon seinään. Oikeustalon edessä
oli laaja tori, ja sen keskellä oli suuri kirkko. Varjoja liikkui
maassa. Auringon kalpeat ja väsyneet kasvot milloin tulivat näkyviin
pilvistä, milloin niihin katosivat. Miltei joka minutti laskeusi
varjo kaukana torille, hiipi kiviä pitkin, kiipesi puihin, ja niin
raskas se oli, että puiden oksat heiluivat sen alla; sitten kietoi
se kirkon kivijalasta ristiin asti, livahti sen yli ja siirtyi
äänettömästi oikeustaloon ja sen oven luona seisoviin ihmisiin...

Ihmiset näyttivät harmailta, nälkiintyneiltä; he katsoivat toisiansa
väsynein silmin ja puhuivat verkkaan. Muuan heistä -- pitkätukkainen
mies, ohuessa, leukaan asti napitetussa palttoossa ja kuluneessa
lakissa, -- hypisteli punasilla, kohmettuneilla sormillaan ruskeaa
partaansa ja polki kärsimättömästi huonoissa jalkineissa olevia
jalkojaan maahan. Toinen, jonka päällä oli paikatut villa-liivit
ja päässä silmille painettu lippalakki, seisoi pää riipuksissa
toinen käsi taskussa toinen povella. Hän näytti torkkuvan.
Muuan tummaverinen mies, joka oli nukkumaisillaan ja jolla oli
pitkävartiset saappaat, oli hyvin levoton. Hän kohotti kaidat,
kalpeat, kuonomaiset kasvonsa ylöspäin, katsoi taivaalle, vihelteli,
rypisteli kulmakarvojaan, lipoi kielellään viiksiänsä suuhunsa ja
puhui enemmän kuin muut.

-- Jokohan avataan? -- huudahti hän, kallistaen päätään ja kuunnellen.

-- Ei... hm!... Kello on paljon... Ettekö, herraseni, käynyt
kirjastossa?

-- En, aikaista on... -- vastasi pitkätukkainen soinnuttomalla
äänellä.

-- Piru vieköön... kylmä on! Pitkätukkainen rykäsi myöntävästi ja
sanoi miettivästi:

-- Missähän mekään lämmittelisimme, jollei olisi oikeustaloa eikä
kirjastoa?

-- Mustaverinen kohautti ääneti hartioitaan. Ilja katseli noita
miehiä, kuunnellen heidän keskusteluaan. Hän tunsi heidät --
"shaliganeiksi", "tarkkampujiksi", -- miehiksi, jotka elävät enemmän
tai vähemmän epäiltävillä töillä, pettävät talonpoikia, kirjottaen
heille anomuskirjoja ja muita papereita tahi kulkevat talosta taloon
kirjeineen, joissa pyytävät almuja. Ennen oli Ilja pelännyt niitä,
vaan nyt herättivät ne vaan hänen uteliaisuuttaan.

-- Minkätähden tuollaiset ihmiset elävät?

Kyyhkysparvi laskeusi kivistölle, lähelle rappusia. Paksu
uroskyyhkynen, jonka kupu oli pulleva, horjahdellen toiselta jalalta
toiselle, rupesi kovasti kurahdellen kiertämään naarasta.

-- Hui-i! -- vihelsi tummaverinen mies kimakasti. Villaliiviniekka
hätkähti ja kohotti päätään. Hänen kasvonsa olivat pöhöttyneet,
siniset, silmät lasittavat.

-- En voi kärsiä kyyhkysiä! -- huudahti tummaverinen mies,
katsoen poislentäviin lintuihin. -- Ne ovat lihavia, kuin rikkaat
kauppiaat... kurahtelevat... niin että tuntuu ihan ilkeältä! Onko
teillä oikeusjuttua jonkin kanssa? -- kysyi hän odottamatta Iljalta.

-- Ei ole...

-- Oletteko syytetty?

-- En...

Tummaverinen mies tarkasti Lunjeff'ia päästä jalkoihin, lausuen
nenäänsä:

-- Sepä omituista...

-- Miksi omituista? -- kysyi Ilja naurahtaen.

-- Kasvonne ovat syytetyn kasvojen näköiset, -- sanoi mies nopeasti.
-- Mutta nyt avataan ovet...

Hän riensi ensimmäisenä ovesta sisään. Hänen sanoistaan
loukkaantuneena seurasi Ilja häntä, tölmäten ovessa olkapäällään
pitkätukkaista.

-- Hiljaa, moukka, -- sanoi pitkätukkainen tyynesti ja tyrkättyään
vuorostaan Iljaa, riensi hän edelle.

Mutta tuo tyrkkäys ei suututtanut Iljaa, kummastutti vain.

-- Merkillistä! -- mietti hän -- Niinpä tyrkkii kuin herra olisi
ja jokapaikkaan voisi ensimmäisenä mennä, vaikka itse onkin
tuollainen... hylkiö...

Oikeussalissa, jossa vallitsi hämärä, oli hiljaista. Pitkä pöytä,
vihreällä veralla peitetty, korkeaselustimiset nojatuolit, kullatut
taulunpuitteet, suuret, ihmisen kokoiset kuvat, vaaleanpunaset
valamiesten tuolit, suuri puupenkki aituuksen sisässä, -- kaikki oli
raskasta ja herätti kunnioitusta. Ikkunat olivat syvällä harmaissa
seinissä; purjekankaiset ikkunaverhot riippuivat raskaissa poimuissa
ikkunoiden päällä, joiden lasit näyttivät himmeiltä. Raskaat ovet
avautuivat ääneti, ja ääneti, nopeasti liikkuivat virkapukuiset
miehet edestakaisin. Näytti, kuin jok'ainoa esine tuossa suuressa
huoneessa olisi äänettömästi vaikuttanut ihmiseen niin, että hän
liikkui hiljaa ja siivosti. Lunjeff katsahti ympärilleen, ja
omituinen tunne kouristi hänen sydäntään, ja kun virkamies oli
ilmottanut, että "oikeus tulee", vavahti Ilja ja hypähti seisomaan
ennen muita, vaikkei tietänytkään, että oli noustava seisomaan. Yksi
neljästä saliin tulleesta miehestä oli Gromofi, hän, joka asui Iljan
puodin vastapäisessä talossa. Hän istuutui keskimmäiselle tuolille,
silitti molemmilla käsillään tukkaansa, pöyhi sitä ja korjasi
kaulustaan, jossa oli paljon kultaompeluksia. Hänen kasvonsa hiukan
rauhottivat Iljaa, sillä ne olivat yhtä punakat ja hyväntahtoiset
kuten tavallisestikin, vain viiksiensä nenät oli Gromoff kiertänyt
ylöspäin. Hänen oikealla puolellaan istui hyväntahtoisen näköinen
vanhus, jolla oli pieni, harmaa parta, nykerönenä, ja päässä
silmälasit, ja vasemmalla puolella kaljupää mies, jonka punanen parta
oli kahtaalle suittu ja jonka kasvot olivat keltaset, puisevat.
Sitten istui vielä pulpetin ääressä nuori tuomari, pyöreäpäinen,
leuka sileäksi ajeltu, mustat silmät muljallaan. Kaikki he olivat
vähän aikaa ääneti, selaillen edessään olevia papereita. Lunjeff
katsoi heihin kunnioituksella, odottaen, että joku heistä heti nousee
ylös ja sanoo jotakin arvokkaasti, kovalla äänellä...

Mutta äkkiä, käännettyään päätään vasemmalle, huomasi Ilja Petruha
Filimonoff'in tutut, pönäkät, kiiltävät, ikäänkuin lakatut kasvot.
Petruha istui ensimmäisessä vaaleanpunasessa tuolirivissä, nojaten
päätään tuolin selkänojaan katsellen tyynesti yleisöä. Pari kertaa
livahtivat hänen silmänsä Iljan kasvoihinkin, ja kummallakin kerralla
tunsi Lunjeff halua nousta seisomaan, sanoa jotakin Petruhalle tahi
Gromoff'ille tahi kaikille oikeussalissa oleville ihmisille.

-- Varas!... poikasi pieksit pahanpäiväisesi!... -- välähti hänen
päässään, ja hänen kurkkuaan tuntui polttavan...

-- Teitä syytetään siitä, -- sanoi Gromoff ystävällisellä äänellä,
vaan Ilja ei nähnyt, kenelle Gromoff puhui: hän katsoi Petruhan
kasvoihin, voimatta rauhottua sentähden, että Filimonoff oli --
tuomarina...

-- Sanokaa, syytetty, -- kysyi puheenjohtaja laiskalla äänellä,
hangaten otsaansa, sanoitteko kauppias Anisimoff'ille: "Maltahan!
kyllä sinulle maksan!"

Jossakin kuului ilmanvaihtolaitos vinkuvan:

-- I-uu... i-uu... i-uu... Valamiesten joukossa näki Ilja vielä kaksi
tuttua henkilöä. Petruhan takana istui urakoitsija Silatsheff, --
suuri, pitkäkätinen mies, kasvot pienet, vihaiset, Filimonoff'in
ystävä, joka aina pelasi shakkia hänen kanssaan. Silatsheff'ista
kerrotaan, että hän kerran, suututtuaan työmaalla mestarin kanssa,
tyrkkäsi hänet alas telineiltä, josta mestari sairastui ja kuoli.
Ensimmäisellä rivillä taas, toisena Petruhasta, istui Dodonoff,
suuren korutavaraliikkeen omistaja. Ilja osti häneltä tavaransa ja
tiesi, että tuo mies oli raaka, ahne, joka kahteen kertaan salakähmää
on ruplasta antanut kymmenkopeekkaisen...

-- Todistaja! Milloin huomasitte Anisimoff'in tuvan palavan...

-- I-uu... iu-u-u, -- vinkui venttiili, ja Lunjeff'in rinnassa vinkui
myös.

-- Hölmö! -- kuului hänen vierestään hiljainen kuiskaus. Hän katsahti
sivulleen hänen vieressään istui äskeinen tummaverinen mies,
halveksivasti vääntäen suutaan.

-- Hölmö! -- toisti hän, nyökäyttäen päätään Iljalle.

-- Kuka? -- kuiskasi Ilja, tylsästi katsoen häneen.

-- Syytetty... Olisi ollut mainio tilaisuus kumota todistajan
todistus... mutta jätti sen käyttämättä! Kunpa olisin minä...

Ilja katsahti vankiin, joka oli pitkä talonpoika, luiseva, pää
kulmikas. Hänen kasvonsa olivat tummat, pelästyneen näköiset; hän
puri hampaitaan yhteen, kuten väsynyt, selkäänsä saanut koira,
istuessaan nurkassa ilkeiden vihollisten ympäröimänä, kykenemättä
puolustautumaan. Tylsä, petomainen pelko kuvastui hänen tummista
kasvoistaan. Mutta Petruha, Silatsheff, Dodonoff ja muut katsoivat
häneen kylläisillä silmillään tyynesti. Lunjeff'ista tuntui, kuin he
jokainen olisivat ajatelleet talonpojasta:

-- Kun kerran jouduit kiinni, -- niin tietysti olet syyllinen...

-- Ikävää! -- kuiskasi hänelle hänen naapurinsa. -- Juttu ei ole
lainkaan hauska... Syytetty on -- tyhmä, prokuraattori -- nahjus,
todistajat -- hölmöjä, kuten tavallisesti... Jospa minä olisin
prokuraattorina, niin kymmeneen minuttiin paljastaisin hänet...

-- Onko hän syyllinen? -- kysyi Lunjeff kuiskaten, vapisten kuin
vilusta.

-- Tuskinpa... Mutta tuomita hänet silti voidaan... Hän ei osaa
puolustautua. Yleensä eivät talonpojat osaa puolustautua... Mitätöntä
väkeä! Luuta ja lihaa heissä on, vaan järkeä, sukkeluutta ei
tippaakaan!

-- Se on totta...

-- Onko teillä kaksikymmenkopeekkaista? kysyi mies äkkiä.

-- On...

-- Antakaa minulle...

Ilja otti kukkaron taskustaan ja antoi rahan, ennenkuin ehti miettiä,
tuliko hänen antaa. Mutta kun hän oli jo antanut, ajatteli hän
tahtomattaan kunnioituksella, sivulta katsoen naapuriaan:

-- Sukkela olet... noin ne ihmiset elävät, -- sieppaamalla...

-- Kyllä on tyhmä! -- kuiskasi tummaverinen mies uudestaan, näyttäen
silmillään syytettyä.

-- Shsh!... äänsi oikeudenpalvelija.

-- Herrat valamiehet! -- lausui prokuraattori lauhkeasti vaan
arvokkaasti. -- Katsokaa tämän miehen kasvoja, -- ne puhuvat
selvempää kieltä kuin todistajain lausunnot, sanattomasti ilmottavat
vangitun syyllisyyden... ä-ä... ne vakuuttavat meitä siitä, että
edessämme seisoo tyypillinen rikoksentekijä, laillisen järjestyksen,
yhteiskunnan vihollinen... edessänne seisoo...

Yhteiskunnan vihollinen istui, vaan kenties hänestä tuntui nololta
istua, kun hänestä puhuttiin, sillä hän nousi verkkaan seisomaan,
painaen päänsä rintaansa vasten. Hänen kätensä riippuivat
hervottomina sivulla, ja koko hänen harmaa, pitkä vartalonsa oli
kumarassa, aivan kuin varautuen heittäytymään oikeudenhoidon kitaan...

Lunjeff'in pää painui myös rintaa vasten. Hänestä tuntui omituiselta,
pahalta, hänen päässään risteili raskaita, muodottomia ajatuksia,
joita hän ei osannut pukea sanoihin, ja ne vaivasivat häntä. Petrahan
punanen, levoton naama vilkkui noista ajatuksista, kuten kuu
myrskypilvistä...

Kun Gromoff oli ilmottanut oikeuden keskeyttävän istuntonsa vähäksi
ajaksi, meni Ilja mustaverisen miehen seurassa käytävään. Tämä otti
nuttunsa taskusta rutistuneen paperossin, ja oikoen sitä sormillaan,
virkkoi:

-- Hän vannoo ei sytyttäneensä, hupsu. Ei siinä valat auta, riisu
vain housut ja rupea pitkällesi... hah, haa! Asia ei ole leikintekoa!
Kauppiasta on solvattu... sinäkö solvasit tai joku muu -- se on
yhdentekevää! Mutta yhdentekevää ei ole rankaisematta jättäminen...
sinä jouduit kiinni -- sinua siis rangaistaan...

-- Onko talonpoika teidän mielestänne syyllinen? -- kysyi Ilja
miettivästi.

-- Luultavasti hän on syyllinen, koska on tyhmä. Viisaat ihmiset
eivät tavallisesti ole syyllisiä... -- vastasi mies tyynesti,
ahneesti vedellen savuja paperossistaan. Hänen silmänsä olivat mustat
ja pienet kuin hiirellä, ja samoin hampaat kuin hiirellä -- pienet ja
terävät.

-- Noiden valamiesten joukossa, -- sanoi Ilja hiljaa, ponnistaen --
istuu miehiä...

-- Enimmäkseen kauppiaita, -- keskeytti mustaverinen mies hänet
tyynesti. Ilja katsahti häneen ja toisti:

-- Kauppiaita. Muutamia heistä tunnen...

-- Vai niin!...

-- Ne ne ovat väkeä... s.o. suoraan puhuen...

-- Myös varkaita, -- keskeytti hänet taas hänen puhetoverinsa.

Hän puhui äänekkäästi, kursailematta. Viskattuaan pois paperossinsa,
pani hän huulensa torvelle ja rupesi viheltämään, katsoen kaikkia
röyhkeästi silmiin, ja koko hänen ruumiinsa liikkui kuin nälkäisestä
levottomuudesta.

-- Yleensä tuo niin kutsuttu oikeudenhoito on enimmäkseen kometiaa,
-- sanoi hän, kohouttaen olkapäitään. -- Kylläiset ihmiset
harjottelevat nälkäisen rikollisten taipumusten parantamista...
Oikeudessa olen usein ollut, vaan en koskaan ole nähnyt, että
nälkäiset kylläistä tuomitsisivat... on sattunut, että kylläiset
kylläistä ovat tuominneet, vaan se on johtunut tuomittavan
ahneudesta, toisin sanoen -- älä kaikkia yhdellä kertaa vie, jätä
meillekin.

-- Sanotaan: ei kylläinen nälkäistä ymmärrä, -- virkkoi Ilja.

-- Mitä joutavia! -- sanoi hänen puhekumppaninsa. -- Hyvin
ymmärtääkin... siksipä hän onkin ankara...

-- Mutta jos ihminen on kylläinen ja rehellinen, niin ei se mitään!
-- vaan jos on kylläinen ja lisäksi konna, -- kuinka voi hän silloin
tuomita toista ihmistä?

-- Konnia ovat ankarimmatkin tuomarit, -- virkkoi tummaverinen mies
tyynesti. No, lähdetään kuuntelemaan varkausjuttua.

-- Tunnen hänet... -- virkkoi Lunjeff hiljaa.

-- Vai niin! -- huudahti mies, vikisten häneen. -- Katsotaan sitten
tuota teidän tuttavaanne...

Iljan päätä huimasi. Hän olisi tahtonut kysyä paljon tuolta rohkealta
mieheltä, jonka suusta sanat tulivat virtanaan, vaan hänessä oli
jotakin vastenmielistä, vaarallista, joka pelotti Lunjeff'ia. Samalla
ahdisti häntä poistamaton ajatus Petruhasta -- tuomarista. Oli kuin
se olisi rautarenkaana kiertynyt hänen sydämensä ympäri, joten muulle
sydämessä olevalle tuli ahdasta...

Tultuaan salin ovelle, näki hän väkijoukossa edessään Paavali
Gratsheff'in jyrkän takaraivon ja pienet viikset. Hän tuli hyvilleen,
nykäsi Paavalia palttoon hihasta ja hymyili -- haluttomasti,
ponnistaen.

-- Terve!

-- Terve!

Muutamia sekunteja seisoivat he ääneti vastatusten, ja nähtävästi
tunsivat kumpainenkin jotakin, joka pakotti heidät heti puhumaan:

-- Katsomaanko tulit? -- kysyi Paavali hymähtäen.

-- Onko hän täällä? -- kysyi Ilja hämillään.

-- Kuka?

-- Tuo -- sinun Sofja Nik...

-- Ei hän ole minun, -- vastasi Paavali kuivasti, keskeyttäen hänen
puheensa.

He astuivat ääneti saliin.

-- Istu tähän rinnalleni, -- ehdotti Lunjeff. Paavali vastasi
hämillään:

-- Katsos... minulla on seuraa...

-- No... olkoon sitten...

-- Kuulehan -- kuuntele sinä tarkkaan, mitä hänen puolustajansa
puhuu, -- virkkoi Paavali vilkkaasti.

-- Kyllä kuuntelen... -- vastasi Ilja hiljaa ja lisäsi vielä
hiljemmin:

-- No, hyvästi, veli...

-- Näkemiin asti! Tapaamme kai vielä toisemme!

Gratsheff käännähti ympäri ja astui nopeasti syrjäpuolelle salia.
Ilja katsoi hänen jälkeensä katkeralla mielellä. Hän kadehti ja
oli vihainen, nähdessään toverinsa yllä uuden, vahvan palttoon, ja
että Paavalin kasvot näinä kuukausina olivat tulleet terveemmän ja
puhtaamman näköisiksi. Samalla penkillä, kuin Paavali istui, istui
Gavrik'in sisarkin. Nyt näytti Paavali sanovan hänelle jotakin;
tyttö käänsi nopeasti päänsä syrjään, ja hänen sydäntänsä ahdisti
vielä enemmän loukkaantumisen, kiukun, nolouden tunne... Ajatuksensa
pyörivät vihurina hänen päässänsä, sekottuen toinen toisiinsa,
äkkiä taas pysähtyen, kadoten; hän tunsi mielensä tyhjäksi eikä hän
käsittänyt, mitä hänen edessään tapahtui...

Vjera oli jo tuotu saliin. Hän seisoi aitauksen takana harmaassa,
maahan asti ulottuvassa, kauhtanassa, valkonen huivi päässä.
Kullanloistava hiuskiehkura riippui hänen vasemmalla ohimollaan,
posket olivat kalpeat, huulet lujasti yhteenpuristetut, ja hänen
vasen silmänsä katsoi selkosen selällään liikkumattomana ja totisena
Gromoff'iin.

Gromoff katsoi häneen ystävällisesti, puhutteli häntä hiljaa,
lauhkeasti, hyrräten kuin kissa.

-- Tunnustatteko te, Kapitanova, itsenne syylliseksi, että yöllä...
-- sanoi hän Vjeralle sointuvalla, mehevällä äänellään.

Lunjeff katsahti Paavaliin. Tämä istui kumarassa, pää painuksissa,
hypistellen käsissään lakkiaan. Hänen naisnaapurinsa istui taas
suorana ja katseli siten ympärilleen, kuin hän itse olisi tuominnut
kaikkia, -- sekä Vjeraa että tuomareita ja yleisöä. Hänen päänsä
kääntyi yhtäpäätä puolelta toiselle, hänen huulensa olivat puristetut
kuin inhoen yhteen, ja ylpeät silmät loistivat rypistettyjen
kulmakarvojen alta kylminä, ankaroina...

-- Tunnustan, -- sanoi Vjera. Hänen äänensä värähteli, ja sillä oli
särkynyt sointu.

Kaksi valamiehistä Dodonoff ja hänen naapurinsa, kumarsivat päänsä
lähekkäin, heidän huulensa liikkuivat äänettömästi ja silmänsä,
heidän tyttöä katsoessaan, hymyilivät. Petruha Filimonoff kumartui
koko ruumiineen eteenpäin, pitäen käsillään kiinni nojatuolistaan;
hänen kasvonsa tulivat entistään punasemmiksi ja viiksensä
liikkuivat. Vielä useat muutkin valamiehistä katsoivat Vjeraan,
jokainen omituisella mielenkiinnolla, jonka Lunjeff ymmärsi, vaan
joka herätti hänessä inhoa ja vihaa...

-- Tuomitsevat kyllä, vaikka itse ahmivat häntä silmillään, --
ajatteli hän, kovasti purren hammasta. Ja hänen teki mielensä huutaa
Petruhalle:

-- Sinä konna! Mitä ajattelet? Missä istut? Mitä on sinun tehtävä?...

Hänen kurkkuunsa kohosi hengitystä ahdistava pallo.

-- Sanokaa minulle... e... e, Kapitanova, -- sanoi Gromoff laiskasti
silmät muijallaan kuin pässillä, jota kuumuus vaivaa, kauanko olette
ollut... prostitueerattuna?

Vjera pyyhkäsi kasvojaan käsillään, aivan kuin tuo kysymys oli
takeltunut hänen punastuviin poskiinsa.

-- Kauan.

Hän vastasi lujasti. Yleisö rupesi kuiskimaan aivankuin siellä olisi
ruvennut käärmeitä matelemaan. Gratsheff kumartui vielä syvempään,
ikäänkuin tahtoen piiloutua, ja hypisteli yhä lakkiaan.

-- Kuinka kauan?

Vjera katsoi ääneti Gromoff'in kasvoihin, silmät selkosen selällään,
totisen ja ankaran näköisenä...

-- Vuoden? Kaksi? Viisi? -- uteli Gromoff itsepintaisesti.

Vjera oli yhä ääneti. Harmaana, kuin kivestä hakattuna, seisoi tyttö
liikkumatta; vain huivin nurkat rinnan kohdalla vavahtelivat.

-- Teillä on oikeus olla vastaamatta, jollette tahdo, -- sanoi
Gromoff viiksiään silitellen.

Nyt nousi ylös asianajaja. Hän oli laiha mies, suippopartainen,
silmät pitkulaiset. Hänen nenänsä oli ohut ja pitkä, takaraivo taas
leveä, jonka tähden hänen kasvonsa olivat kirveen näköiset.

-- Sanokaa, Kapitanova, mikä sai teidät ryhtymään... tuohon
ammattiin? -- kysyi hän kuuluvasti.

-- Ei mikään, -- vastasi Vjera, katsoen tuomareihin.

-- Hm... eihän se aivan niin ole... Tiedänhän minä... nähkääs...
kerroittehan te minulle...

-- Mitään ette tiedä, -- sanoi Vjera. Hän käänsi päätään asianajajaan
päin ja katsahtaen häneen vihaisesti, jatkoi tyytymättömällä äänellä:

-- En ole mitään kertonut teille... olette itse keksineet omasta
päästänne...

Vilaistuaan hätäisesti yleisöä, kääntyi hän tuomareihin ja kysyi,
osottaen päällään puolustajaansa:

-- Saanko olla puhumatta hänen kanssaan?

Taas kuului siltä, kuin salissa olisi madellut käärmeitä, nyt
kuitenkin äänekkäämmin ja selvemmin.

Ilja vapisi ponnistuksesta ja katsoi Gratsheff'iin.

Hän odotti häneltä jotakin, odotti varmasti. Mutta Paavali katsoi
edessään istuvan miehen olkapään ylitse ja oli ääneti, eikä
liikahtanutkaan. Gromoff puhui hymyillen liukkaasti, imelästi. Sitten
alkoi Vjera puhua hiljaa, vaan varmasti...

-- Halusin tulla rikkaaksi ja siksi otin, siinä kaikki... Muuta syytä
ei ollut... ja sellainen olen aina ollut.

Valamiehet rupesivat kuiskimaan keskenään. Heidän kasvonsa
synkkenivät, ja tuomarienkin kasvot näyttivät tyytymättömiltä.
Salissa oli hiljaista; kadulta kuului säännöllistä ja tylsää askelten
töminää kivistöä vastaan. Ne olivat sotamiesten askelia.

-- Syytetyn tunnustukseen nähden voitaisi otaksua... -- lausui
prokuraattori.

Iljasta rupesi tuntumaan, ettei hän kauemmin voinut istua siellä. Hän
nousi, otti askeleen...

-- Hiljaa! -- huomautti oikeudenpalvelija ääneen.

Silloin istuutui Ilja uudestaan, kumartaen päänsä syvään alas, kuten
Paavali. Hän ei voinut nähdä Petruhan punasia kasvoja, jotka nyt
olivat pönäkämmät kuin ennen, aivankuin hän olisi tuntenut itsensä
loukatuksi. Gromoff'in aina ystävällisessä äänessä ja herttaisuudessa
huomasi hän kylmäverisyyttä, ymmärtäen, että tuo iloinen mies oli
tottunut tuomitsemaan ihmisiä, kuten puuseppä höyläämään puujalkoja.
Iljan mielessä syntyi nyt omituinen, levoton ajatus:

-- Jos minä nyt tunnustaisin, niin tuomittaisiin minut samalla
tavalla... Petruha tuomitsisi... minut vankeuteen, vaan itse jäisi
vapaalle jalalle...

Hän jäi näihin mietteisiinsä, istuen kehenkään katsomatta, mitään
kuuntelematta.

-- En tahdo siitä puhuttavan! -- kuului Vjeran vapiseva,
loukkaantunut huudahdus, ja hän voihki ja voivotteli, tarttuen käsin
rintaansa, repien huivin päästään.

-- En tahdo... en tahdo...

Sekava melu täytti salin. Kaikki joutui liikkeeseen tytön huudoista.
Hän riehui kuin vimmattu aitauksen, takana, nyyhkyttäen ja huutaen:

-- Älkää kiusatko... päästäkää... Herran tähden, päästäkää!

Ilja hypähti paikaltaan ja syöksyi eteenpäin, vaan yleisöä tunki
häntä vastaan, ja huomaamattaan joutui hän käytävään.

-- Sielun paljastivat, -- kuuli hän tummaverisen miehen sanovan.

Paavali Gratsheff seisoi kalpeana, tukka pörrössä seinän vieressä,
ja hänen leukansa vapisi. Ilja astui hänen luoksensa ja katsoi
vihaisesti toverinsa silmiin. Heidän ympärillään seisoi ja käveli
edestakaisin yleisöä, puhellen vilkkaasti. Ilmassa oli tupakansavua.

-- Vankeutta! Huuda, huuda, ei se mitään merkitse!

-- Tunnusti, hupsu...

-- Mutta hänethän tavattiin verekseltään.

-- Olisi edes sanonut saaneensa lahjaksi...

Sanat lentelivät käytävässä kuin syyskärpäset, puuttuen Iljan korviin.

-- Mitä? -- kysyi hän vihaisesti Paavalilta, astuen hänen luoksensa.

Paavali katsahti häneen, avasi suunsa eikä sanonut kuitenkaan
sanaakaan.

-- Ihmisen syöksit perikatoon! -- jatkoi Lunjeff. Silloin Paavali
hätkähti, ikäänkuin häntä olisi lyöty ruoskalla, kohotti kätensä,
laski sen Lunjeff'in olkapäälle ja kysyi surkealla äänellä:

-- Minäkö?

Ilja pudisti olkapäältään hänen kätensä, aikoen sanoa hänelle:

-- Sinä! -- Mutta ei hän sitä sanonut eikä sitäkään, että hänen
tähtensä Vjera oli varastanut, sanoihan vain: -- Petrushka Filimonoff
on tuomitsemassa... Onko se oikein, häh? -- ja hymähti. Sen
sanottuaan astui hän hymy huulillaan kadulle ja kulki sitä verkkaan,
tuntien kuin olevansa sidottu tiukkaan näkymättömillä köysillä. Tuska
painoi raskaana kivenä hänen rintaansa. Siitä tunsi hän kylmää, -- se
esti häntä ajattelemasta; ja iltaan asti harhaili hän tarkotuksetta
kadulta kadulle, kuten juoksukoira, väsyneenä ja nälissään. Ei hän
halunnut mitään eikä mitään huomannut siihen asti, kunnes rupesi
tuntemaan nälkää.

Oli jo pimeä. Talojen ikkunoihin syttyivät jo tulet, kadulle lankesi
leveitä, keltasia valojuovia, joihin ikkunoilla olevat kukat loivat
varjoaan. Lunjeff pysähtyi, ja katsoessaan näitä kuvikkaita varjoja,
muistui hänen mieleensä Gromoff'in talon ikkunoilla olevat kukat,
hänen vaimonsa, joka muistutti sadun kuningatarta, surulliset laulut,
jotka eivät silti estä nauramasta... Kissa kulki varovaisin askelin,
käpäliään pudistellen, kadun poikki.

Lunjeff läksi taas astumaan ja tultuaan kadunkulmaan, pysähtyi hän
uudestaan. Muuan kulmataloista oli kirkkaasti valaistu ja sieltä
kuului soittoa.

-- Menen kapakkaan, -- päätti Ilja ja astui keskelle katua.

-- Pois tieltä! -- huudettiin hänelle. Musta hevosen turpa livahti
hänen kasvojensa ohi ja hän tunsi hevosen kuuman hengityksen. Hän
hypähti syrjään, kuunteli ajurin haukkumista ja poistui ravintolan
luota.

"Vuokra-ajuri jos päälle ajaakin, niin ei siitä kuole", -- mietti hän
tyynesti. "Syömään täytyy lähteä... Vjera se joutuu turmioon..."

Hän kiintyi muistelemaan tyttöä, ja hänen ajatuksensa pyörivät
koneellisesti hänessä. Hänellä oli kuitenkin hämärä tunne, joka
sanoi, ettei hänen tullut ajatella Vjeraa, vaan itseään, vaan hän ei
voinut muuttaa ajatustensa suuntaa...

-- Hänkin on ylpeä... Pashkasta ei tahtonut mainita mitään... huomasi
ei maksavan vaivaa... Hän on paras kaikista... Olympiada ehkä... Ei,
Olympiada menee myös mukiin, vaan tuo Tanjka...

Hän muisti, että Tatjana Vlasjevna viettää juuri tänään
syntymäpäiväänsä ja oli kutsunut hänet luoksensa. Ajatus, mennä hänen
luoksensa, tuntui hänestä ensin vastenmieliseltä, vaan miltei heti
tunsi hän kiukkuista halua menetellä vasten tahtoaan, ja sitten vielä
muuan terävä, polttava tunne koski hänen sydäntään... Huudettuaan
ajurin, läksi hän ajamaan ja muutaman minutin kuluttua seisoi hän,
silmiään valolta siristellen, Avtonomoff'ien ruokasalin ovella,
hymyillen tylsästi ja katsoen ihmisiin, jotka istuivat ahtaalla
pöydän ympärillä suuressa huoneessa.

-- Kas! Jopas tulit... -- huudahti Kirik.

-- Kuinka hän on kalpea! -- sanoi Tatjana Vlasjevna, Iljaa katsellen.

-- Toitko konvehteja? Tai lahjoja päivän sankarille?

-- Mistä tulette? -- kysyi emäntä.

Kirik tarttui hänen hihaansa ja kuletti pöydän ympäri, esittäen
hänet vieraille. Lunjeff puristi lämpöisiä käsiä, vaan vierasten
kasvot sulivat hänen silmissään yksiksi pitkiksi, kylmänkohteliaasti
hymyileviksi kasvoiksi, joista näkyivät suuret hampaat. Paistin haju
kutkutti hänen sieraimiaan, naisten keskustelun rähäkkä kaikui hänen
korvissaan kuin sateen rapina, ja silmiä kuumensi: omituinen pakotus
esti hänet niitä liikuttamasta, ja jokin kirjava usma peitti niitä.
Kun hän istuutui, tuntui väsymys katkovan hänen jalkojaan ja nälkä
polttavan hänen sisuksiaan. Hän otti ääneti leipäpalasen ja rupesi
syömään. Muuatta vierasta rupesi kovasti aivastuttamaan ja sitä
käytti Tatjana Vlasjevna hyväkseen, sanoakseen hänelle:

-- Ettekö tahdo onnitella minua? Olette tekin! Tulee, ei sano
sanaakaan, vaan rupeaa istumaan ja syömään...

Pöydän alla tyrkki hän sitten jalallaan Iljan jalkaa, kumartuen
teekannun yli täyttäessään sitä. Veden loristessa kuuli Ilja hänen
hiljaa kuiskaavan:

-- Käyttäydy säädyllisesti...

Silloin laski hän leipäpalasen kädestään pöydälle, hieroi kovasti
käsiään vastakkain ja sanoi kovasti:

-- Olen koko päivän istunut oikeudessa...

Hänen äänensä kuului melun läpi. Vieraat vaikenivat. Lunjeff
nolostui, tuntiessaan kaikkien katsovan häneen, mutta hänkin katsoi
alta kulmainsa heihin. Häneen katsottiin epäillen, ikäänkuin ei
kukaan olisi luullut tämän leveäharteisen, kiharatukkaisen nuoren
miehen voivan sanoa mitään hauskaa. Kiusallinen hiljaisuus syntyi
huoneessa. Joidenkin ajatusten sirpaleita pyöri Iljan päässä --
katkonaisina, harmaina; äkkiä ne ikäänkuin solahtivat jonnekin,
häviten hänen sielunsa usvaan.

-- Oikeudessa on välistä hyvin hauska olla, -- virkkoi Felitsata
Jegorovna Grislova happamella äänellä, ja ottaen käteensä
marmelaatilaatikon, rupesi tonkimaan sitä pihdeillä.

Tatjana Vlasjevna lensi punaseksi, ja Kirik niisti äänekkäästi
nenäänsä ja sanoi:

-- Miksi hepäsit lyömättä? No, olit oikeudessa...

-- Nolostutan heitä, -- mietti Ilja, ja hänen huulensa vetäytyivät
hymyyn. Vieraat rupesivat taas puhumaan, useat yhtaikaa.

-- Olin kerran kuuntelemassa oikeudessa erästä murhajuttua, -- kertoi
nuori kalpea telegrafisti, mustasilmäinen, pieniviiksinen mies.

-- Luen ja kuuntelen hirveän mielelläni murhajuttuja! -- huudahti
rouva Travkin. Hänen miehensä taas sanoi, katsoen läsnäolijoihin:

-- Valaoikeus on mainio laitos...

-- Murhaaja oli muuan toverini, Jevgenjeff... Hän, näet, oli
virkatoimessaan ja seisoi rahalaatikon luona, laskien leikkiä erään
pojan kanssa, ja sitten ampui hän tämän aivan äkkiä...

-- Huh, kuinka kauheata! -- huudahti Tatjana Vlasjevna.

-- Hän kuoli paikalla! -- lisäsi telegrafisti kuin kehuen.

-- Minä taas olin kerran todistajana eräässä jutussa, -- virkkoi
Travkin kuivalla kahahtelevalla äänellään, -- ja samalla kertaa
tuomittiin mies, joka oli tehnyt kaksikymmentäkolme varkautta! Oli
sitä jo siinä!

Kirik nauraa hohotti. Seurue jakaantui kahteen joukkoon, toinen
kuunteli telegrafistin kertomusta pojanmurhasta, toinen Travkinin
kuivaa selontekoa miehestä, joka oli tehnyt kaksikymmentäkolme
varkautta. Ilja katsoi emäntään ja hänestä tuntui, että hänen
sisässään rupeaa leimuamaan pieni liekki, -- se ei vielä valaissut,
vaan se jo poltti hänen sydäntänsä. Siitä lähtien, kun hän oli
huomannut Avtonomoff'ien pelkäävän hänen häpäisevän heidät vierasten
nähden, alkoivat hänen ajatuksensa tulla selvemmiksi, ikäänkuin hän
olisi löytänyt niille yhdistävän langan.

Tatjana Vlasjevna puuhasi toisessa huoneessa pöydän ääressä, jossa
oli joukko pulloja. Hänen punanen silkkipuseronsa näytti valkosia
seinäpapereita vasten korealta läiskältä, kun hän liiteli perhosen
lailla huoneessa, ja hänen kasvonsa loistivat ylpeydestä, kuten
emännän konsanaankin, joka huomaa pitojensa onnistuneen. Pari kertaa
huomasi Ilja hänen sukkelilla, tuskin huomattavilla merkeillä
kutsuvan häntä luoksensa, vaan hän ei mennyt ja tunsi tyytyväisyyttä
tietäessään sen tekevän hänet levottomaksi.

-- Miksi istut siellä kuten tarhapöllö, veli hyvä? -- virkkoi Kirik
hänelle äkkiä. -- Puhuhan jotakin... älä kainostele... täällä on
vain sivistyneitä ihmisiä, jotka eivät suuria välitä, jos sattuisit
nolaamaankin itsesi...

-- Tänään tuomittiin muuan tyttö, -- sanoi Ilja heti lujalla äänellä,
-- jonka minä tunnen, hän on prostitueerattu, mutta muuten kunnon
tyttö...

Kaikkien huomio kääntyi taas häneen ja taas tuijottivat kaikki
vieraat häneen. Felitsata Jegorovnan suuret hampaat paljastuivat
hänen leveästi, ivallisesti hymyillessään, telegrafisti pani kätensä
suunsa eteen ja rupesi sivelemään viiksiänsä ja miltei kaikki
koettivat näyttää vakavilta ja tarkasti kuuntelevansa.

Tatjana Vlasjevna pudotti äkkiä joukon veitsiä ja kahveleita, ja
siitä syntynyt kova helinä kajahti Iljan sydämessä kuin meluisa
sotasoitto... Hän antoi katseensa kulkea tyynesti vieraasta
vieraaseen ja jatkoi:

-- Minkätähden hymyilette? Heidän joukossaan on välistä oikein
hyviäkin tyttöjä...

-- Totta kyllä, -- keskeytti Kirik hänet, vaan eihän sinun tule puhua
noin... avonaisesti...

-- Olettehan te sivistynyttä väkeä -- sanoi Ilja, -- ettekä siis
välitä, jos satun nolaamaankin itseni.

Oli kuin olisi äkisti kokonainen säkenistö hehkuvia kipinöitä
lehahtanut hänessä. Hän hymyili terävästi ja häntä tuntui kuin
ahdistavan se sanajoukko, joka äkkiä syöksi hänen aivoihinsa, etsien
pääsöä hänen suuhunsa.

-- Tuo tyttö oli varastanut rahoja eräältä kauppiaalta...

-- Yhä parempaa, -- huudahti Kirik, hullunkurisesti irvistäen ja
päätään pudistaen.

-- Itse voitte ymmärtää, milloin ja miten hän voi varastaa... tai
ehkei hän varastanutkaan, otti vaan pienen lahjan...

-- Tanitshka! -- huusi Kirik. -- Tule tänne! Ilja kertoo täällä niin
merkillisiä juttuja...

Mutta Tatjana Vlasjevna seisoi jo Iljan vieressä. Väkinäisesti
hymyillen, sanoi hän olkapäitään kohauttaen:

-- Mitä merkillistä siinä on? Sellaistahan tapahtuu joka päivä...
olet kai kuullut sadottain sellaisia juttuja... eikä täällä
sitä paitsi ole ketään nuoria tyttöjä... Mutta sen me säästämme
myöhemmälle... Olkaa nyt hyvä ja tulkaa ottamaan voileipää, hyvä
herrasväki!

-- Niin, olkaa hyvä! -- huusi Kirik. Kaikki kääntyivät Iljasta.
Hän ymmärsi, etteivät vieraat tahtoneet kuunnella häntä, koskei
isäntäväki näyttänyt toivovan sitä, ja se kiihotti häntä vielä
enemmän. Hän nousi tuolilta ja jatkoi heihin kaikkiin kääntyen:

-- Ja ne, jotka tuomitsivat tämän tytön, olivat henkilöitä, jotka
ehkä useasti olivat käyttäneet häntä... Muutamia heistä tunnen...
Kutsua heitä konniksi, on liian lievää...

-- Suokaa anteeksi! -- puuttui puheeseen Travkin ankarasti, nostaen
sormensa pystyyn. -- Niin ette saa puhua! He ovat valamiehiä, ja minä
itse...

-- Onpas valamiehiä! -- huudahti Ilja. Kuinka voivatkaan he olla
oikeudenmukaisia, jos...

-- Suokaa anteeksi! Valaoikeus on, niin sanoakseni, Aleksanteri
toisen toimeenpanemia suuria reformeja! Kuinka voitte lausua mitään
halventavaa valtionlaitoksesta?

Hän puhua kahnutti suoraan Iljan kasvoihin, ja hänen lihavat,
sileäksi ajellut kasvonsa vapisivat ja silmänsä pyörivät sinne
tänne. Kaikki tunkivat heidän ympärilleen, aavistaen hyvillään
jotakin häväistysjuttua. Felitsata Jegorovna katsoi yliolkaisesti
emäntään, joka kalpeana ja hämillään nyki vieraita hihasta, kiireesti
toistellen:

-- Oh, jättäkäämme se, hyvä herrasväki! Sehän on niin ikävää! Kirik,
pyydä heitä...

Kirik räpytteli levottomasti silmiään ja pyyteli:

-- Olkaa hyvä, hyvät naiset ja herrat!... Hiiteen kaikki reformit ja
proformit ja koko filosofia...

-- Tämä ei ole filosofiaa, vaan politiikkaa! -- kahnutti Travkin, --
ja ihmisiä, joilla on moiset mielipiteet, kutsutaan valtiollisesti
vaarallisiksi!

Huimaava pyörre tarttui Iljaan. Hänestä oli hauskaa seisoa vastakkain
tuon lihavan, sileäksi ajellun herran kanssa ja nähdä, kuinka
vihainen hän oli. Ajatus, että Avtonomoff'it tunsivat itsensä
noloiksi vierastensa edessä, teki hänet sanomattoman iloiseksi,
ja halu rikkoa kaikki yhteys näiden ihmisten kanssa, sanoa niille
ilkkuvia sanoja ja saada heidät raivostumaan, ponnahti hänessä ylös
kuin jänne, ikäänkuin kohottaen hänet ylös huimaavaan, päihdyttävään
korkeuteen. Hän tuli yhä tyynemmäksi, ja yhä varmemmin kaikui hänen
äänensä:

-- Kutsukaa minua, miksi haluatte, -- te olette sivistynyt mies!
Mutta sittenkin pysyn mielipiteessäni!... Voiko kylläinen nälkäistä
ymmärtää?... Olkoon niin, että nälistynyt on varas, -- mutta on
kylläinenkin varas...

-- Kirik Nikodimovitsh? -- änkytti Travkin. -- Minä... mitä tämä
merkitsee?...

Mutta samassa pisti Tatjana Vlasjevna kätensä hänen käsikoukkuunsa ja
veti hänet mukaansa, sanoen kovalla äänellä:

-- Tulkaa, täällä on teidän lempi voileipiänne, -- sillin,
täysikypsiksi keitettyjen munien ja vihreän sipulin kera, jota on
sipullettu kermavoihin...

-- Hm! En voi sallia!... huudahti Travkin loukkaantuneella äänellä,
maiskuttaen huuliaan. Hänen vaimonsa katsoi murhaavasti Iljaan ja
tarttui miehensä käsikoukkuun, sanoen:

-- Älä kiivastu turhista, Anton...

Ja Tatjana Vlasjevna jatkoi rakkaan vieraansa rauhottamista:

-- Ja herkkusampea...

-- Ette tehnyt hyvin, nuori mies! -- sanoi Travkin äkkiä, samalla
moittivasti ja jalomielisesti, kääntyen Iljaan. -- Täytyy osata pitää
arvossa... täytyy ymmärtää...

-- Mutta minä en ymmärrä! -- huudahti Ilja. -- Senpä tähden juuri
puhun... Minkä tähden on Petruha Filimonoff'in kaltaisella miehellä
valta elämän ja kuoleman yli?...

Vieraat kulkivat Lunjeff'in ohi, välttäen koskemasta hänen
vaatteisiinsa ja katsomatta häneen. Mutta Avtonomoff astui ihan hänen
viereensä ja sanoi raa'asti:

-- Piru sinut periköön, pöllö sinä olet, suoraan sanoen!

Ilja hätkähti, hänen silmissään musteni, aivan kuin hän olisi saanut
iskun päähänsä, ja kädet nyrkissä otti hän askeleen Avtonomoff'ia
kohden. Mutta Kirik oli nopeasti käännähtänyt ympäri, huomaamatta
hänen liikettään, ja mennyt voileipäpöydän ääreen. Ilja huokasi
raskaasti...

Oven luota näki hän lähekkäin seisovien vierasten selät, ja kuuli,
kuinka ne maiskuttivat suutaan ja purivat. Emännän punanen pusero
väritti kaikki hänen ympärillään himmeän punaseksi, joka usvana
laskeusi hänen silmiensä eteen.

-- Mm! -- mumisi Travkin tyytyväisesti. -- Onpa tämä ihmeellisen
maukasta todellakin!...

-- Haluatteko pippuria? -- kysyi emäntä rakastettavasti.

-- Kyllän minä annan sinulle pippuria! mietti Ilja kylmällä ivalla.
Hän heitti päätään taaksepäin ja astui parilla askeleella pöydän
ääreen. Tarttuen erääseen punaviinillä täytettyyn lasiin, ojensi hän
sen Tatjana Vlasjevnaa kohden, sanoen painavasti, ikäänkuin olisi
tahtonut tappaa hänet sanoillaan:

-- Terveydeksesi, Tanjka!

Tällä oli sellainen vaikutus läsnäolijoihin, kuin jotakin olisi
rymähtänyt kovalla ryskeellä alas, kaikki tulet huoneessa sammuneet
ja jokainen kivettynyt siihen asentoon, jossa hän juuri silloin oli
seisonut. Ammottelevat, ruokaa täynnä olevat suut näyttivät heidän
kasvoissaan olevilta mätähaavoilta.

-- Terveydeksesi! Kirik Nikodimovitsh, sano rakastajattarelleni, että
hän joisi kanssani! Eihän tässä ole mitään kainostelemisen syytä...
Minkätähden tehdä syntiä aina salassa? Olkaamme suoria! Olen näet
päättänyt, että kaikki tapahtuu suorasti, rehellisesti...

-- Roisto! -- huusi Tatjana Vlasjevna vihlovalla äänellä.

Ilja näki, että hän ojensi kätensä, ja löi nyrkillään lautasen
syrjään, jonka hän sitten viskasi häntä kohden tulemaan. Lautasen
särkyessä syntynyt kilinä näytti vielä enemmän hämmästyttävän
vieraita. Hitaasti, ääneti vetäytyivät he syrjään, jättäen Iljan
kasvoista kasvoihin Avtonomoff'ien kanssa. Kirik piti hännästä
jotakin pientä kalaa, seisoen silmiään räpytellen kalpeana, tylsänä
ja nolon näköisenä. Tatjanan ruumis vapisi ja hän uhkasi Iljaa
nyrkeillään; hänen kasvonsa olivat hänen puseronsa väriset, ja
kielensä ei tehnyt tehtäväänsä.

-- Sinä... sinä valehtelet... valehtelet! -- kähisi hän, kaula Iljaan
päin ojossa.

-- Tahdotko, niin kerron, miltä näytät alasti? -- sanoi Ilja
tyynesti. -- Olethan itse näyttänyt minulle kaikki syntymämerkkisi...
Miehesi voi sitten sanoa, valehtelenko vai ei.

Kuului tukahutettua nauruntirskumista ja huudahduksia. Tatjana
Vlasjevna nosti kätensä ilmaan, tarttui kaulaansa ja vaipui ääneti
tuolille.

-- Poliisia! -- huusi telegrafisti.

Kirik kääntyi häneen päin ja syöksyi sitten hänen kimppuunsa pää
alaspäin kuin härkä.

Ilja ojensi kätensä, tyrkkäsi hänet syrjään ja virkkoi synkästi:

-- Varo, minä lyön! Minulla ei ole mitään syytä tehdä pahaa sinulle.
Sinä olet tyhmä ja ihan vaaraton... etkä ole koskaan tehnyt minulle
mitään pahaa... Mene tiehesi!

Hän tyrkkäsi häntä vielä kerran ja väistyi itse seinän viereen.
Nojaten selkäänsä siihen, jatkoi hän:

-- Vaimosi itse on riippunut kaulassani. Viisas hän on... vaan
kehnompaa naista ei ole maailmassa... Mutta kaikkikin te olette
konnia... Olen ollut oikeudessa tänään... siellä opin tuomitsemaan...

Hän tahtoi sanoa niin paljon, ett'ei saanut ajatuksiaan
järjestykseen, vaan lausui ne sekaisin.

-- En tahdo myöskään syyttää Tanjaa... se tapahtui... kuin
itsestään... elämässäni on kaikki tapahtunut kuin itsestään...
sattumalta... Olen murhannutkin miehen ihan sattumalta... En tahtonut
kuristaa häntä mutta tein sen kuitenkin... Ja tiedätkö, Tanja, että
juuri niillä rahoilla, jotka otin häneltä, pidämme nyt kauppaamme.

-- Hän on mielipuoli! -- huusi Kirik aivan ihastuneena, ja juosten
ympäri huonetta yhden luota toisen luokse, huusi samalla iloisesti ja
levottomasti:

-- Kuuletteko? Näettekö? Hän on menettänyt järkensä! Voi, Ilja, minun
tulee sääli sinua!

Ilja puhkesi äänekkääseen nauruun. Hänestä tuntui vielä kevyemmältä
ja rauhallisemmalta, saatuaan sanotuksi murhasta. Hän seisoi
voimakkaana ja leveäharteisena, pää pystyssä, tuntematta lattiaa
jalkainsa alla; oli kuin hän olisi leijaillut ilmassa ja hiljaa
noussut yhä ylemmäksi. Hänen kihara tukkansa kiharoitui hänen
korkean, kalpean otsansa ympärille, silmät katsoivat ivallisesti ja
ilkeästi.

Tatjana nousi ylös, astui horjuen Felitsata Jegorovnan luokse ja
sanoi vapisevalla äänellä:

-- Olen jo kauan sen huomannut... hänen silmänsä ovat olleet aina
niin hurjat...

-- Jos hän on mielipuoli, niin täytyy kutsua poliisi, -- sanoi
Felitsata painavasti, katsoen Iljaan.

-- Tietysti on hän mielipuoli! -- huusi Kirik.

-- Hän lyö meidät kaikki mäsäksi, kuiskasi Grisloff, vilkkuen
levottomasti ympärilleen. He pelkäsivät poistua huoneesta.

Ilja seisoi oven vieressä, ja tullakseen ulos, täytyi kulkea ihan
hänen ohitsensa. Hän nauroi koko ajan. Häntä huvitti nähdä, kuinka he
häntä pelkäsivät, ja samalla huomasi hän, etteivät vieraat ollenkaan
säälineet isäntäväkeään, vaan olisivat ihastuneina seisoneet
siellä vaikka koko yön ja kuunnelleet, kuinka hän tekee pilaa
rakastajattarestaan, jolleivät olisi samalla pelänneet häntä.

-- En ole mielipuoli; -- sanoi hän, rypistäen synkästi
kulmakarvojaan. -- Tahdon vain, että jäätte tänne kuuntelemaan minua.
En päästä teitä mihinkään... ja jos tulette minua liian lähelle,
lyön... lyön kuoliaaksi. Olen väkevä...

Hän ojensi pitkää, suurinyrkkistä kättään ja pudisti sitä ilmassa;
sitten laski hän kätensä alas.

-- Sanokaa minulle -- mitä ihmisiä te olette? Minkätähden elätte?
Nylkyreitä te olette... roskaväkeä...

-- Kuulepas sinä! -- huudahti Kirik. -- Tuki suusi!...

-- Tuki itse suusi! Mutta minä puhun hiukan... Katson teitä, -- te
syötte, juotte, petätte toisianne... ketään ette rakasta... mitä
sitten tahdotte? Minä olen etsinyt kunnollista elämää, puhdasta...
sitä ei ole missään! Itse vain olen turmeltunut... Kunnon mies ei
voi elää teidän kanssanne, hän mätänee. Kunnon ihmisiä piinaatte te
kuoliaaksi... Minä, esimerkiksi, olen paha, mutta sittenkin olen
teidän joukossanne kuin heikko kissa pimeässä aitassa tuhansien
rottien keskellä... Te olette kaikkialla... sekä tuomitsemassa
että työsopimuksia tekemässä ja lakeja laatimassa... Olette konnia
sittenkin... Minua olette syöneet...

-- Hänen mielensä tuli äkkiä surulliseksi.

-- Mutta mitä sitten seuraa? -- kysyi hän äkkiä.

Hän painoi päänsä rintaansa vasten ja vaipui mietteisiinsä.

Silloin ponnahti telegrafisti seinän vierestä kuin pallo ja syöksi
huoneesta ihan Iljan ohitse.

-- Kas, päästin yhden menemään! -- virkkoi Ilja, kohottaen päätään.

-- Poliisin kutsun! -- huusi telegrafisti.

-- Kutsu, kutsu! Samantekevää -- sanoi Ilja.

Hänen ohitsensa kulki kuin unissaan Tatjana Vlasjevna, katsomatta
häneen.

-- Taisi koskea! -- jatkoi Lunjeff, nyökäyttäen häneen päin päätään
ja hymähtäen. -- Mutta hän ansaitsee sen...

-- Tuki suusi! -- huudahti Avtonomoff nurkasta. Hän penkoi siellä
polvillaan erästä arkkua.

-- Älä huuda, pöllö! -- vastasi Ilja hänelle, istuutuen tuolille ja
pannen kätensä ristiin rinnalle. -- Mitä huudat? Olen elellyt hänen
kanssaan, joten tunnen hänet... Ja miehen olen tappanut... kauppias
Poluektoff'in... Muistatko, että olen monasti puhunut kanssasi
Poluektoff'ista? Siksi puhuin, kun kuristin hänet... Ja hänen
rahoillaan olen kaupankin perustanut...

Ilja katsahti ympärilleen. Seinävierustoilla seisoivat ääneti
pelästyneet vieraat. Hän tunsi väsyneensä puhumaan, että hänen
rintaansa syntyy välinpitämätön tyhjyys, vaan siinä, kuten himmeä kuu
syystaivaalla, oli kylmä kysymys:

-- Mitä sitten seuraa?

Hän sanoi, kuunnellen omia sanojaan:

-- Luulette varmaankin, että kadun? Älkää luulkokaan!

-- Nauran teille, mokomille.

Nurkasta hyppäsi esiin Kirik, punasena, tukka pörrössä. Hän heilutti
kädessään revolveria ja huusi, hurjasti silmiään pyörittäen:

-- Nyt et poistu! Vai niin!... Vai olet sinä tehnyt murhan!

Naiset voihkivat. Travkin, joka istui sohvalla, heilutti jalkojaan ja
kahnutti:

-- Hyvät herrat! En kestä enää! Heretkää!... Tämähän on Teidän
perheasianne.

Mutta Avtonomoff ei kuullut, mitä hän sanoi. Hän hyppi Iljan edessä,
tähtäsi häntä revolverilla ja huusi:

-- Linnaan joudut!... Kyllä sinulle näytän!...

-- Revolveripahasesi ei taida olla ladattu? -- virkkoi Ilja, katsoen
välinpitämättömästi raukeilla silmillään häneen. -- Mitä raivoat?
En minä pakene... Minne menisin... Vankeudellako uhkaat? En sitä
pelkää...

-- Anton, Anton! -- kuului Travkinin vaimo kovasti kuiskaavan, --
mene...

-- En voi, ystävä hyvä...

Hän tarttui miehensä käsivarteen, ja he hiipivät varovasti Iljan ohi.
Viereisessä huoneessa istui Tatjana Vlasjevna itkien ja nyyhkyttäen.

Mutta Iljan rinnassa yhä kasvoi tyhjyys, pimeä ja kylmä.

-- Nyt on koko elämäni mennyttä! -- sanoi hän hiljaa, miettivästi. --
Mutta ei kannata mitään sääliä... Vaan kuka mursi minut?...

Avtonomoff seisoi hänen edessään ja huusi riemuiten:

-- Joko hellyt!

-- En... hitto teidät vieköön! Teitä säälittää vain
viisikopeekkainen, joka livahtaa taskunne ohi... Samoin minä... ennen
säälin koiraa, kuin teitä... Ikävä, etten ole elänyt koirien, vaan
ihmisten kanssa... Mutta miksei poliisia kuulu? Alan kyllästyä tähän.
Mene pois, Kirik, minua inhottaa nähdä sinua...

Hänestä tuntui todellakin vastenmieliseltä istua vastapäätä
Avtonomoff'ia.

Vieraat hiipivät hiljaa huoneesta, pelokkain silmin vilkuen Iljaan.

Hän näki heidän kulkevan ohitsensa kuin harmaat läiskät, herättämättä
hänessä mitään ajatuksia tai tunteita. Hänen sielunsa tyhjyys kasvoi
kasvamistaan. Hetkisen istui hän ääneti, kuunnellen Avtonomoff'in
ärhentelemistä ja esitti sitten hänelle äkkiä ivallisesti:

-- Ruvetaan, Kirik, tappelemaan!

-- Luodin ammun otsaasi! -- ärjyi Kirik.

-- Mutta eihän revolverissasi ole luotia! -- sanoi Ilja ivallisesti
ja lisäsi sitten varmasti:

-- Ajattele, kuinka sinua löylyttäisin! Sitten ei hän puhunut
enää mitään, istuihan vaan liikkumatta, mitään odottamatta tai
ajattelematta...

Vihdoin tuli kaksi poliisikonstaapelia ja piirikomisarius.

Heidät nähdessään hätkähti Ilja ja nousi seisomaan.

Heidän takanaan näkyi Tatjana Vlasjevna; hän sanoi huohottaen,
osottaen Iljaa kädellään:

-- Hän on tunnustanut meille murhanneensa kauppias Poluektoff'in...
muistatte kai, kauan sitten?

-- Voitteko todistaa sen? -- kysyi komisarius nopeasti.

-- Kyllä, minä itse voin sen todistaa vastasi Ilja tyynesti, väsyneen
näköisenä. Hyvästi, Tanjka... älä ole levoton... älä pelkää... muuten
-- vieköön piru teidät jokaisen!

Komisarius istuutui pöydän ääreen kirjottamaan, poliisikonstaapelit
asettuivat Iljan molemmille puolille; hän katsahti heihin ja painoi
raskaasti huoaten päänsä alas. Huoneessa oli hiljaista; kuului kynän
rapina paperilla, ja ikkunoiden takana loi yö läpitunkemattomia
mustia seiniään. Erään ikkunan luona seisoi Kirik, tuijottaen
pimeään, -- äkkiä viskasi hän revolverinsa nurkkaan ja sanoi
komisariukselle:

-- Saveljeff! Anna hänelle potku ja päästä menemään, -- hän on hullu.

Komisarius katsahti Kirik'iin, mietti ja vastasi sitten:

-- Ei käy enää päinsä... tällainen ilmianto... ja lisäksi
poliisimestarinapulainen tietää jo asiasta...

-- Äh... huokasi Avtonomoff.

-- Hyväluonteinen olet, Kirik Nikodimovitsh! -- sanoi Ilja, päätään
pudistaen. -- On sellaisia koiria, jotka, vaikka niitä lyödään,
nuolevat lyöjää... Mutta ehket sinä säälikään minua, vaan pelkäät
minun oikeudessa puhuvan jotakin vaimostasi! Ole huoleti, -- minua
hävettää jo häntä ajatella, saatikka sitten hänestä puhua...

Avtonomoff poistui nopeasti toiseen huoneeseen ja kuului siellä aika
jyrinällä istahtavan tuolille.

-- Kas niin -- sanoi komisarius, kääntyen Iljaan, -- voitteko
allekirjottaa tämän paperin?

-- Kyllä...

Hän tarttui kynään ja lukematta paperin sisällystä, kirjotti suurilla
kirjaimilla: Ilja Lunjeff. Kun hän kohotti päätään, huomasi hän
komisariuksen katsovan kummastuneena häneen. Muutamia sekuntteja
katsoivat he ääneti toisiaan, -- toinen uteliaasti ja ikäänkuin
tyytyväisesti, toinen tyynesti, välinpitämättömästi.

-- Onko omatuntonne vaivannut teitä? kysyi komisarius puoliääneen.

-- Omaatuntoa ei ole olemassakaan, vastasi Ilja lujasti.

He vaikenivat molemmat. Sitten kuului Kirik'in ääni viereisestä
huoneesta:

-- Hän on järjiltään...

-- Lähtekäämme! -- sanoi komisarius, kohauttaen hartioitaan. --
Käsiänne en sido... vaan älkää paetko! Poliisiasema on lähellä,
tuolla mäen alla.

-- Minnepä minä pakenisin? -- kysyi Ilja lyhyesti.

-- No, sitä en nyt tiedä... Vannokaa, ettette pakene!

Lunjeff vilkasi komisariuksen ryppyjen uurtamiin, säälivännäköisiin
kasvoihin ja sanoi synkästi:

-- En usko Jumalaan...

Komisarius viittasi kädellään:

-- Lähdetään, pojat!

Kun Ilja oli astunut yön kosteaan pimeyteen, huokasi hän syvään,
pysähtyi ja katsoi mustalle taivaalle, joka levisi matalalle maan
yli, kuin ahtaan, huonoilmaisen huoneen mustunut katto.

-- Eteenpäin! sanoi poliisi hänelle.

Hän läksi astumaan... Talot seisoivat kadun kummallakin puolella
kuin suunnattoman suuret kivilohkareet, loka roiski jaloissa, ja
katu vietti alaspäin jonnekin, jossa pimeys oli vielä synkempi...
Ilja kompastui kiveen ja oli vähällä kaatua. Hänen sielunsa
lohduttamattomasta tyhjyydestä kuului yhä itsepäinen kysymys:

"Mutta mitä sitten seuraa?"

Ja heti nousi hänen mieleensä kuva oikeussalista, ystävällinen
Gromoff, Petruha Filimonoff'in punanen naama.

Hän oli kuulevinaan Gromoff'in sointuvan äänen sanovan:

-- Tunnustatteko itsenne syylliseksi... Ja prokuraattori sanoi
pitkäveteisesti:

-- Sanokaa, syytetty...

Petruhan punanen naama synkkeni ja hänen paksut huulensa liikkuivat...

Ilja ontui, sillä hän oli loukannut jalkansa kiveen, ja hiljensi
käyntiään.

-- Astu, astu! -- kiirehti poliisikonstaapeli häntä kylmästi.

Sanoin selittämätön tuska, polttava kuin hehkuva rauta, terävä kuin
veitsi, tunki hänen sydämeensä.

Hän loikkasi eteenpäin ja läksi hurjaa vauhtia juoksemaan mäkeä alas,
niin että ilma suhisi korvissa. Hänen järjissään juoksivat raskain
askelin poliisit, kuului kimakka vihellys, ja syvä ääni huusi:

-- Ottakaa kiinni!

Kaikki Iljan ympärillä -- talot, katukivistö, taivas -- vavahteli ja
hyppi, tunki hänen päällensä raskaana, mustana joukkona. Hän syöksi
eteenpäin väsymystä tuntematta; halu päästä näkemästä Petruhaa, antoi
hänelle siivet. Jotakin harmaata, muodotonta kasvoi hänen eteensä
pimeästä, saattaen hänet epätoivoiseksi. Hän muisti, että tämä katu
miltei suorakulmaisesti kääntyy oikealle, kaupungin pääkadulle...
Siellä on ihmisiä, siellä otetaan hänet kiinni...

-- Äh, lennä sielu, iäisyyteen! -- huusi hän kaikin voimin, syösten
eteenpäin vielä nopeammin, pää eteenpäin nojossa... Kylmä, harmaa
kiviseinä kohosi hänen eteensä.

Kuului mäjähdys, joka muistutti virran aallon loisketta, haipuen
nopeasti pimeään yöhön.

Juoksi sitten vielä kaksi mustaa olentoa seinän luokse. Ne
heittäysivät ensimmäisen päälle, joka oli kaatunut muurin
vierustalle, vaan molemmat nousivat pian ylös... Mäkeä alas juoksi
vielä ihmisiä, kuului heidän jalkojensa kopse, huutoja ja vihlova
vihellys...

-- Taisi musertua kuoliaaksi? -- kysyi toinen poliisi läähättäen?

Toinen teki tulitikulla tulen ja kumartui katsomaan. Hänen jaloissaan
oli käsi, jonka kovasti nyrkkiin puristetut sormet verkkaan aukenivat.

-- Pääkallo näyttää olevan ihan mäsänä. Mustia olentoja sukeltausi
pimeästä...

-- Voi sinua, raukka -- sanoi hiljaa poliisi, joka oli jäänyt
seisomaan. Hänen toverinsa nousi ylös, teki ristinmerkin ja sanoi
väsyneesti, läähättäen:

-- Suo, Herra... rauha hänen sielullensa... kuitenkin...

Jälkimmäisen osan loppu.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kolme ystävystä II" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.



Home