Title: Kiusanhenki - Satu
Author: Hoffmann, E. T. A. (Ernst Theodor Amadeus)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kiusanhenki - Satu" ***


KIUSANHENKI

Satu


Kirj.

E. T. A. HOFFMANN


Suom. Aino Tuomikoski



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1919.



SISÄLLYS:

Ensimäinen luku.

Pieni vaihdokas. -- Erästä papinnenää uhkaava vaara. Kuinka ruhtinas
Pafnutius toi valistuksen maahansa ja haltiatar Ruusunhengetär joutui
naisluostariin.

Toinen luku.

Tuntemattomasta kansanheimosta, jonka oppinut Ptolemeus Filadelfus
keksi matkoillaan. -- Kerkon yliopisto. -- Kuinka ylioppilas Heikin
pään yli lensi pari ratsastussaappaita ja professori Mooses Turnus
kutsui ylioppilas Baltasarin teetä juomaan.

Kolmas luku.

Kuinka Heikki ei tietänyt, mitä hänen piti sanoa. -- Katariina
ja neidot, jotka eivät saaneet syödä kalaa. -- Mooses Turnuksen
kirjallinen tee-ilta. -- Nuori prinssi.

Neljäs luku.

Kuinka italialainen soittoniekka Sbiocca uhkasi heittää herra
Sinnoberin kontrabasson sisään, ja virastoharjoittelija Pulcher ei
voinut päästä ulkoasiainministeriöön. -- Tullivirkamiehistä ja kotiin
jätetyistä ihmeistä. -- Kepin nuppi lumoaa Baltasarin.

Viides luku.

Kuinka ruhtinas Barsanuf nautti aamiaisekseen Leipzigin leivosia
ja Danzigin viinaa, sai voitahran kashmirihousuihinsa ja korotti
sihteeri Sinnoberin salaneuvokseksi. Tohtori Prosper Alpanuksen
kuvakirjat. -- Kuinka ovenvartija puri ylioppilas Heikkiä sormeen ja
tämä kulki laahustinpuvussa sekä joutui sen vuoksi pilkan esineeksi,
Baltasarin pako.

Kuudes luku.

Kuinka salaneuvos Sinnober kammattiin puutarhassaan ja otti
kastekylvyn ruohikossa. -- Vihreätäpläisen tiikerin ritarikunta.
-- Erään teatteriräätälin onnellinen päähänpisto. -- Kuinka neito
Ruusunihana valeli itseään kahvilla ja Prosper Alpanus vakuutti
hänelle ystävyyttään.

Seitsemäs luku.

Kuinka professori Mooses Turnus tutki luontoa ruhtinaan
viinikellarissa. -- _Mycetes Beelzebub_ -- Ylioppilas Baltasarin
epätoivo. -- Erään hyvinrakennetun huvilan edullinen vaikutus
kotionneen. -- Kuinka Prosper Alpanus antoi Baltasarille
kilpikonnankuorisen rasian ja ratsasti pois.

Kahdeksas luku.

Kuinka Heikkiä pidettiin pitkien takinliepeittensä vuoksi
lahkolaisena ja metelöitsijänä. -- Kuinka ruhtinas Barsanuf meni
uuninvarjostimen taakse ja erotti luonnonasiain ylijohtajan.
-- Sinnoberin pako Mooses Turnuksen talosta. -- Kuinka Mooses
Turnus aikoi lähteä ratsastamaan perhosen selässä ja tahtoi tulla
keisariksi, mutta menikin sitten vuoteeseen.

Yhdeksäs luku.

Uskollisen kamaripalvelijan hämminki. -- Kuinka vanha Liisa aikaansai
metelin ja ministeri Sinnober liukastui pakomatkallaan. -- Millä
ihmeellisellä tavalla ruhtinaan henkilääkäri selitti Sinnoberin
äkkikuoleman. -- Kuinka ruhtinas Barsanuf tuli surulliseksi, ja
kuinka Sinnoberin menetys pysyi korvaamattomana.

Viimeinen luku.

Tekijän kaihomieliset pyynnöt. -- Kuinka Mooses Turnus rauhoittui
eikä Katariina voinut milloinkaan tulla ärtyisäksi -- Kuinka
kultakuoriainen surisi jotakin tohtori Prosper Alpanuksen korvaan,
tämä lausui jäähyväiset, ja Baltasar vietti onnellista perhe-elämää.



ENSIMÄINEN LUKU.


Pieni vaihdokas. -- Erästä papinnenää uhkaava vaara. Kuinka ruhtinas
Pafnutius toi valistuksen maahansa ja haltiatar Ruusunhengetär joutui
naisluostariin.


Erään viehättävän kylän lähellä tien varrella makasi köyhä, rääsyinen
talonpoikaisnainen ojentuneena auringonhehkun paahtamalle maalle.

Nälän ja janon kiusaama nais-parka oli aivan nääntyneenä vaipunut
maahan taakkansa painosta. Hän oli nimittäin kokoillut metsästä
puiden ja pensaiden alta vasunsa täpösen täyteen kuivia puita.
Kun hän uuvuksissaan tuskin voi hengittää, luuli hän aivan
yksinkertaisesti kuolevansa. Mutta sittenhän loppuisi kerralla
tämäkin loputon kurjuus, ajatteli hän.

Pian hän sai kuitenkin kylliksi voimaa avata solmusta köyden, jolla
oli kiinnittänyt puuvasun selkäänsä, ja hinata itsensä ruohikkoon,
joka oli aivan lähellä. Sitten puhkesi hän äänekkääseen valitukseen:

"Pitääkö sitten", voivotteli hän, "pitääkö yksin minua ja miestäni
kohdata kaiken hädän ja kurjuuden? Emmekö me ole koko kylässä ainoat,
jotka kaikesta uutteruudesta, kaikesta vaivalla vuodatetusta hiestä
huolimatta elämme alituisessa köyhyydessä ja tuskin ansaitsemme
kylliksi tyydyttääksemme nälkäämme? -- Kolme vuotta sitten, kun
mieheni löysi maasta kultarahat kääntäessään puutarhamaata, luulimme,
että onni viimeinkin oli tullut meidän luoksemme ja että hyvät päivät
seuraisivat. Mutta mitä tapahtui! -- Varkaat anastivat rahat, koti ja
riihi paloivat meiltä, viljan pellolla löi raeilma, ja täydentääkseen
meidän sydäntuskamme mitan reunojaan myöten rankaisi meitä taivas
vielä tällä pikku vaihdokkaalla, joka syntyi minulle koko kylän
häpeäksi ja pilkaksi. -- Pyhän Laurin päivänä on poikanen nyt tullut
kahden ja puolen vuoden vanhaksi, eikä voi seisoa eikä kävellä
hämähäkinjaloillaan ja sensijaan että puhuisi hyrrää ja naukuu kuin
kissa. Ja kaiken lisäksi syö tuo onneton epäsikiö kuten vahvin
ainakin kahdeksanvuotias poika, eikä se vähääkään näy hänessä. Jumala
armahtakoon sekä häntä että meitä, ettei meidän omaksi kiusaksemme
ja suureksi vaivaksemme tarvitse syöttää poikaa suureksi. Sillä
pikkukääpiö tulee varmasti syömään ja juomaan yhä enemmän, mutta ei
tekemään työtä ikänään! Ei, ei, se on enemmän kuin ihminen voi kestää
täällä maailmassa! -- Oi, jospa voisin kuolla -- vain kuolla!"

Näin sanoen alkoi nais-parka nyyhkyttää, kunnes viimein tuskansa
näännyttämänä, lopen voimattomana nukahti uneen.

Täydellä syyllä voikin vaimo moittia inhoittavaa vaihdokasta, joka
oli syntynyt hänelle kaksi ja puoli vuotta sitten. Se mitä ensi
silmäyksellä aivan hyvin olisi voinut pitää omituisen kyhmyisenä
puukappaleena, oli nimittäin tuskin kahta vaaksaa korkeampi,
epämuodostunut poika; se kieriskeli nyt hyrräten ruohikossa,
ryömittyään alas vasun päältä, missä oli maannut poikkipuolin.

Tuon olennon pää oli syvällä hartioiden välissä, selän paikalla
oli kurpitsanmuotoinen kasvannainen ja aivan rinnan alapuolella
riippuivat sääret, jotka olivat ohuet kuin pähkinäpuun oksat.
Pojan ulkomuoto muistutti halkaistua retikkaa. Kasvoista ei ensi
silmäyksellä erottanut paljoa, mutta lähemmin tarkastaessa huomasi
pitkän terävän nenän, joka pisti esiin mustien pörröisten hiusten
keskeltä, sekä parin pieniä mustan säkenöiviä silmiä, jotka
yhdessä muuten aivan vanhojen kurttuisten kasvonpiirteiden kanssa
muistuttivat pikku noitaa.

Kun nyt, kuten sanottu, vaimo oli mieli karvaana vaipunut syvään
uneen ja hänen pikkupoikansa oli kierittänyt itsensä aivan hänen
viereensä, tapahtui että neiti Ruusunihana, läheisen luostarin
johtajatar, kulki tietä pitkin palaten kävelyretkeltä. Hän pysähtyi,
ja hurskas ja säälivä kun oli luonteeltaan, tuli hyviin liikutetuksi
nähdessään edessään olevan kurjuuden.

"Oi laupias taivas", säälitteli hän itsekseen, "kuinka paljon
surkeutta ja hätää onkaan tässä maailmassa! Onneton nais-parka!
Tuskin on hänellä henkipoloinen tallella, kun on saanut tehdä työtä
yli voimiensa. Tuohon on nyt raukka vaipunut nälän ja huolien
painamana. Nyt vasta oikein selvästi tunnen oman köyhyyteni
ja voimattomuuteni. Oi, jospa minulla olisi yhtä paljon kykyä
kuin tahtoa auttaa. Mutta sitä, mitä minulla vielä on jälellä,
niitä vähäisiä lahjoja, joita vihamielinen kohtalo ei voinut
ryöstää ja hävittää minulta, niitä tahdon käyttää pontevasti ja
uskollisesti poistaakseni tämän surun. Raha, jos minulla olisikin
sitä käytettävänäni, ei auttaisi ollenkaan sinua, nais-parka, vaan
ehkä vielä pahentaisi sinun tilaasi. Sinulle ja miehellesi, teille
molemmille ei nyt kerta kaikkiaan ole suotu rikkautta, ja siltä,
jolle ei ole suotu rikkautta, katoavat kultakolikot taskusta hänen
itsensä tietämättä miten. Hänellä on niistä vain pelkkää kiusaa ja
hän tulee vain sitä köyhemmäksi mitä enemmän rahaa hänelle virtaa.
Mutta tiedän kyllä, että enemmän kuin kaikki köyhyys, kaikki puute,
kalvaa sydäntäsi se seikka, että sinulle syntyi tuo pieni hirviö,
joka riippuu sinussa kuin ilkeä, salainen pahe, jota sinun on
kannettava läpi elämäsi. Suuri, kaunis, voimakas, viisas, niin,
mitään kaikesta tuosta ei pojasta voi milloinkaan tulla, mutta häntä
voi ehkä vielä auttaa toisella lailla."

Näin sanoen istuutui neito ruohikkoon ja otti pienokaisen helmaansa.
Ilkeä pikku velho rimpuili ja ponnisteli vastaan, murisi ja yritti
purra neitoa sormeen. Mutta tämä puhui:

"Siivolla, siivolla, pikku herhiläinen!" ja siveli hiljaa ja
lempeästi kämmenellään hänen päätään otsasta niskaan. Hänen
näin silitellessään oikenivat vähitellen pienokaisen pörröiset
hiukset, niin että ne otsalta ylöspäin pään mukaan kammattuina
valuivat sievinä pehmeinä kutreina korkeille olkapäille ja
kurpitsanmuotoiselle selälle.

Pienokainen oli tullut yhä rauhallisemmaksi ja viimein nukahtanut
sikeästi. Silloin asetti neiti Ruusunihana hänet varovaisesti
aivan äidin viereen ruohikkoon, pirskoitteli vaimon päälle
väkiviinanpitoista vettä pienestä hajuvesipullosta, jonka oli ottanut
taskustaan esille, sekä poistui nopein askelin.

Kun vaimo pian senjälkeen heräsi, tunsi hän itsensä ihmeellisen
virkistyneeksi ja vahvistuneeksi. Hänestä tuntui kuin olisi hän
nauttinut tukevan aterian ja juonut hyvän siemauksen viiniä.

"Oi", huudahti hän, "kuinka paljon lohtua ja iloisuutta onkaan tullut
osakseni lyhyessä unessani! Mutta aurinko on jo pian laskeutunut
vuorten taa. Nyt pian kotiin!"

Näin sanoen aikoi hän ottaa vasun selkäänsä, mutta silmätessään
siihen huomasi pienokaisen olevan poissa. Tämä nousi kuitenkin
samalla ylös ruohikosta ja ruikutti haikeasti. Kun äiti nyt kääntyi
katsomaan häneen, löi hän hämmästyksestä kätensä yhteen ja huudahti:

"Sakeus, pikku Sakeus, kuka on tällä välin kammannut hiuksesi noin
kauniisti? Sakeus, pikku Sakeus, kuinka hyvin pukisivatkaan hiukset
sinua, jos et olisi tuollainen ilkeä ja ruma viikari. No, tulehan
nyt, tule vasuun!"

Hän aikoi tarttua poikaan ja asettaa hänet poikkipäin vasun päälle,
mutta pikku Sakeus sätkytteli koipiaan, irvisteli äidilleen ja naukui
aivan selvästi:

"En tahdo!"

"Sakeus, pikku Sakeus", huudahti vaimo aivan suunniltaan, "kuka
sitten on opettanut sinut puhumaan tällä välin? No, koska sinulla on
noin sievästi kammatut hiukset, koska puhut noin näppärästi, niin
osaat kai juostakin."

Vaimo otti vasun selkäänsä, pikku Sakeus riippui hänen esiliinassaan,
ja niin mentiin kylään päin.

Heidän oli kuljettava pappilan ohi. Silloin sattui, että pappi seisoi
kotinsa ovella nuorimman poikansa, kuvankauniin, kultakutrisen,
kolmivuotiaan poikasen kanssa. Kun hän näki vaimon tulevan raskaan
puuvasun ja pikku Sakeuksen kanssa, joka roikkui hänen esiliinassaan,
huusi hän:

"Hyvää iltaa, Liisa muori! Miten voitte? Teillähän on kannettavananne
liian raskas taakka. Tuskin enää pääsette eteenpäin. Tulkaa tänne ja
levätkää vähän tällä penkillä oveni edessä. Palvelijani saa tuoda
teille raikasta juomaa."

Liisa muorille ei sitä tarvinnut kahteen kertaan sanoa. Hän laski
vasunsa maahan ja oli juuri avaamaisillaan suunsa valittaakseen
kunnianarvoisalle herralle suurta kurjuuttaan ja hätäänsä, kun pikku
Sakeus menetti tasapainonsa äidin nopeasti kääntyessä ja lensi papin
jalkojen eteen. Tämä kumartui nopeasti ja kohotti pienokaisen ylös,
sanoen:

"Voi, Liisa muori, Liisa muori, mikä kuvankaunis, herttainen poika
teillä onkaan. On oikea taivaan siunaus omistaa tuollainen ihmeen
ihana lapsi." Hän otti pienokaisen syliinsä ja hyväili häntä eikä
näyttänyt ollenkaan huomaavan, että tuo ilkeä kääpiönpoika murisi ja
naukui häijysti, yrittipä purrakin kunnianarvoisaa herraa nenään.

Mutta Liisa muori seisoi aivan ällistyneenä papin edessä, katseli
häntä silmät jäykkinä selällään, eikä tiennyt mitä piti ajatella.

"Oi, rakas herra pastori", alotti hän viimein haikealla äänellä,
"ei suinkaan sellainen Jumalan mies kuin te pilkkaa onnetonta
vaimo-parkaa, jota taivas, Herra tietää miksi, on rangaissut tällä
kauhealla vaihdokkaalla."

"Mitä", sanoi pappi hyvin vakavana, "mitä hullutuksia te puhutte,
vaimo hyvä? Pilkkaa -- vaihdokas -- taivaan rangaistus -- en ymmärrä
teitä ollenkaan. Tiedän vain, että teidän täytyy olla aivan sokaistu,
jos ette oikein sydämellisesti rakasta sievää poikaanne. Suutelepa
minua, kiltti pikku mies!"

Pappi hyväili pienokaista, mutta Sakeus murisi: "en tahdo", ja yritti
uudelleen puraista pastoria nenään.

"Katsokaa tuota häijyä petoa!" huusi Liisa pelästyneenä.

Mutta samassa sanoi papin poika:

"Oi isä kulta, sinä olet niin kiltti ja kohtelet lapsia niin
hyvin, että heidän täytyy varmasti kaikkien rakastaa sinua oikein
sydämestään."

"Kuulkaahan", huudahti pastori silmien loistaessa ilosta,
"kuulkaahan, Liisa muori, sievää viisasta poikaanne, rakastan
Sakeustanne, jolle olette niin tyly. Huomaan jo selvästi, ettette
konsanaan voi tehdä pojasta mitään, niin kaunis ja viisas kuin hän
onkin. Kuulkaapa Liisa muori, jättäkää toivorikas lapsenne minun
hoidettavakseni ja kasvatettavakseni. Ahdistavassa köyhyydessänne on
poika teille vain taakaksi. Minulle taas tuottaa iloa kasvattaa häntä
kuten omaa poikaani."

Liisa ei voinut hämmästyksissään saada mielenmalttiaan takaisin.
Kerran toisensa perästä huudahti hän:

"Mutta rakas herra pastori, rakas herra pastori, oikeinko todella
aiotte ottaa luoksenne tuon pikku rumilaan kasvattaaksenne hänet ja
vapauttaa minut siitä pulasta, mihin vaihdokas on saattanut minut."

Mitä enemmän vaimo selitteli papille velhonpoikansa hirveää rumuutta,
sitä innokkaammin tämä väitti, ettei Liisa mielettömässä sokeudessaan
ollenkaan ansainnut sitä taivaan siunausta, että oli saanut ihanaksi
lahjaksi sellaisen ihmelapsen. Lopulta hän meni aivan vihoissaan
sisälle kotiinsa ja sulki oven sisäpuolelta.

Siinä seisoi nyt Liisa muori kuin kivettyneenä papin oven edessä,
eikä tiennyt, mitä piti ajatella kaikesta tästä.

"Mitä taivaan tähden", puheli hän itsekseen, "on sitten tapahtunut
arvoisalle herra pastorillemme, kun hän on niin perinpohjin ihastunut
pikku Sakeukseeni ja pitää tuota typerää poikanulikkaa kauniina,
viisaana poikana? No, Jumala auttakoon tuota kunnon herraa. Hän
on ottanut taakan minun hartioiltani ja sälyttänyt sen itselleen.
Järjestäköön nyt asiansa niin, että jaksaa sen kantaa! Hei, kuinka
kevyeksi puuvasu on nyt tullut, kun ei enää pikku Sakeus istu sen
päällä ja hänen mukanaan raskain suru!" Näin tuumiskellen asteli
Liisa muori, puuvasu selässään, ketterästi ja hyvillä mielin
eteenpäin.

       *       *       *       *       *

Sinä, suosiollinen lukija, aavistaisit aivan hyvin, vaikkakin minä
nyt kokonaan vaikenisin siitä, että nunna Ruusunihana, tai kuten
hän tavallisesti nimitti itseään Ruusunvihanta, tarvitsee aivan
erikoisen selityksen. Sillä se, että hyväluontoinen pappi piti pikku
Sakeusta kauniina ja viisaana lapsena ja otti hänet omakseen, johtui
varmaankin vain siitä, että Ruusunihana oli sivellyt pienokaisen
päätä ja silittänyt sen tukkaa.

Mutta voisit kuitenkin, hyvä lukija, oivallisesta
terävänäköisyydestäsi huolimatta, joutua vääriin arveluihin tai
kertomuksen suureksi vahingoksi suorastaan hypätä lehden yli
saadaksesi vain heti kuulla lisää salaperäisestä luostarinneidosta.
Parempi lienee senvuoksi, että kerron sinulle heti kaiken, mitä itse
tiedän tuosta arvoisasta naisesta.

Neito Ruusunihana oli pitkä, jalon ja majesteetillisen näköinen.
Hänen olemuksessaan oli jotakin ylpeää ja käskevää. Kasvot, vaikkakin
ne huomasi ensi silmäyksellä täydellisen kauneiksi, tekivät
omituisen, melkeinpä kammottavan vaikutuksen, etenkin kun hän
tavallisesti katseli jäykän totisena eteensä. Tämän vaikutuksen sai
pääasiassa aikaan kulmakarvojen välissä oleva hyvin vieras piirre,
josta ei voinut ollenkaan varmasti sanoa, sopiko sellainen nunnan
otsalle. Mutta tämän ohella oli hänen katseessaan, etenkin ruusujen
kukkimisaikana iloisella, kauniilla ilmalla niin paljon lempeyttä ja
viehättävyyttä että se valtasi jokaisen suloisella vastustamattomalla
tenholla.

Kun minulla oli ilo nähdä tämä kunnianarvoisa nainen ensimäisen
ja viimeisen kerran, oli hän ulkomuodosta päättäen ikänsä
täydellisimmässä kukoistuksessa, käännekohdan korkeimmalla huipulla
oleva nainen. Mielestäni oli minulle suotu suuri onni, kun sain
nähdä tämän naisen juuri tuolla huipulla ja suorastaan pelästyä
jonkunverran hänen ihmeellistä kauneuttaan, jota varmaankaan ei olisi
enää kohdakkoin ollut nähtävänä.

Erehdyin. Kylän vanhimmat ihmiset vakuuttivat, että tämä nainen ei
ollut milloinkaan näyttänyt toisen näköiseltä, ei vanhemmalta, ei
nuoremmalta, ei rumemmalta, eikä kauniimmalta kuin juuri nyt. Ajalla
ei siis näyttänyt olevan mitään valtaa häneen nähden. Tämä jo tuntui
monesta ihmeelliseltä.

Mutta tämän lisäksi tuli vielä monta muuta seikkaa, joiden johdosta
jokainen sitä lähemmin miettiessään joutui yhtä paljon ihmeisiinsä,
eikä lopulta enää voinut selvitäkään siitä kummastuksesta, mihin oli
joutunut.

Ensinnäkin ilmeni neidossa aivan selvästi sukulaisuus niiden kukkien
kanssa, joilta hän oli saanut nimensä. Sillä hän ei ainoastaan
osannut paremmin kuin kukaan muu ihminen maan päällä kasvattaa
tuhatlehtisiä ruusuja, vaan myös mitä huonoimmasta Ja kuivimmasta
orjantappuranoksasta, jonka hän pisti maahan, puhkesivat nuo kukat
mitä täyteläisimpinä ja komeimpina.

Sitäpaitsi oli varma, että hän yksinäisillä kävelyretkillään metsässä
keskusteli ääneen ihmeellisten äänien kanssa, jotka tuntuivat tulevan
puista, pensaista, lähteistä ja puroista. Niin, olipa eräs nuori
metsästäjä kerran nähnyt, kuinka Ruusunihanan seisoessa suurimmassa
tiheikössä kirjava- ja loistavahöyheniset kummalliset ulkomaan linnut
lentelivät hänen ympärillään ja hyväilivät häntä. Ne näyttivät
kertovan hänelle iloisesti nauraen ja viserrellen kaikenlaisia
hauskoja asioita, joille hän nauroi ja ilakoi.

Siitä johtuikin, että neito Ruusunihana luostariin saapuessaan
herätti kaikkien paikkakunnan ihmisten huomiota.

Ruhtinas oli määrännyt hänet otettavaksi luostariin. Parooni
Jeremias Kuuvalo, sen maatilan omistaja, jonka läheisyydessä
hänen suojeluksensa alainen aatelisnaisten luostari sijaitsi, ei
voinut väittää mitään sitä vastaan, vaikka häntä vaivasivat mitä
hirveimmät epäilykset. Tuloksettomaksi oli nimittäin jäänyt hänen
ponnistuksensa löytää Rixnerin turnauskäsikirjasta ja muista
aikakirjoista Ruusunvihanta nimistä sukua. Täydellä syyllä epäili hän
tämän vuoksi neidon soveliaisuutta päästä luostariin, tämä kun ei
voinut näyttää kolmestakymmenestä kahdesta esi-isästä muodostettua
sukutaulua. Hän ehdottikin tälle viimein aivan murtuneena kirkkaat
kyyneleet silmissä, että tämä taivaan tähden ei nimittäisi itseään
Ruusunvihannaksi, vaan Ruusunihanaksi. Siinä nimessä oli sentään edes
jotakin järkeä ja sen nimisellä ihmisellä voi olla joku esi-isäkin.

Neito suostui tähän hänen mielikseen. Ehkä ilmeni loukatun
Jeremiaksen vihankauna esi-isätöntä neitoa kohtaan jollakin tavalla.
Tämä antoi ensimäisen aiheen pahoihin jälkipuheisiin, jotka levisivät
yhä enemmän kylässä. Noiden tarunomaisten metsäkeskustelujen lisäksi,
joissa ei kuitenkaan ollut mitään merkillistä, tuli nimittäin
kaikenlaisia arveluttavia asianhaaroja. Ne kulkivat suusta suuhun ja
asettivat neidon erikoisen olemuksen hyvin epäilyttävään valoon.

Anna muori, kylätuomarin rouva, väitti julkeasti, että jos neito
aivastaisi kovasti ulos ikkunasta, tulisi heti koko kylän maito
happamaksi. Mutta tuskin oli tämä osoittautunut todeksi, ennenkuin
tapahtui kauheaa.

Opettajan Mikko oli näpistellyt paistettuja perunoita
luostarinkeittiössä. Neito oli saanut hänet kiinni siitä ja uhannut
häntä hymyillen sormellaan. Silloin oli pojan suu jäänyt selälleen,
aivan kuin olisi sinne takertunut paistettu, polttava peruna.
Tästäpuolin täytyi poika-paran käyttää leveälieristä hattua, koska
muuten olisi satanut hänen suuhunsa. Pian osoittautui todeksi, että
neito osasi tulen ja veden loihtusanat, kykeni nostattamaan myrskyn
ja raepilvet ja osasi palmikoida harjaksia. Ei kukaan epäillyt
lammaspaimenta, kun hän väitti kauhukseen ja kammokseen nähneensä
neidon keskiyön hetkellä suhisten ratsastavan luudan päällä kautta
ilmojen. Edellä oli kulkenut suunnaton uroshirvi, jonka sarvien
välissä olivat siniset liekit loimunneet korkealle.

Nyt joutuivat kaikki kuohuksiin, tahdottiin päästä käsiksi noitaan,
ja kylän oikeusistuin päätti suorastaan noudattaa neidon luostarista
ja heittää veteen kestämään tavallista noidankoetta. Parooni Jeremias
antoi kaiken tapahtua ja ajatteli hymyillen: "Niin käy alhaisille,
esi-isättömille ihmisille, jotka eivät ole niin vanhaa, hyvää sukua
kuin Kuuvalot."

Neito, joka oli saanut tiedon uhkaavasta ilkivallasta, pakeni
pääkaupunkiin.

Pian senjälkeen sai parooni Jeremias maan ruhtinaalta virallisen
määräyksen, jossa hänelle ilmoitettiin, ettei mitään noitia ollut
olemassa. Tuomarit käskettiin teljetä tyrmään, koska olivat
olleet kyllin nenäkkäitä, halutakseen katsella luostarinneidon
uimatemppuja. Talonpoikien ja heidän vaimojensa taas oli annettava
ruumiinrangaistuksen uhalla ymmärtää, ettei heidän sopinut ajatella
mitään pahaa neito Ruusunihanasta. He katsoivatkin parhaaksi uhatun
rangaistuksen vuoksi ajatella vain hyvää neidosta. Tällä seikalla
olikin molemmille, sekä kylälle että neito Ruusunihanalle, mitä
edullisimmat seuraukset.

Ruhtinaan kabinetissa tiedettiin varsin hyvin, ettei neito
Ruusunihana ollut kukaan muu kuin kuuluisa, hyvintunnettu haltiatar
Ruusunhengetär. Asianlaita oli seuraava:

Koko avarassa maailmassa ei hevin ollut miellyttävämpää maata kuin
se pieni ruhtinaskunta, jossa parooni Jeremias Kuuvalon maatila
sijaitsi, missä neito Ruusunihana eli, lyhyesti sanoen missä
tapahtui kaikki se, josta, hyvä lukija, aion juuri ruveta kertomaan
sinulle lisää. Korkeiden vuorten ympäröimänä muistutti tämä pikku
maa vihreine, tuoksuvine metsineen, kukkaniittyineen, kohisevine
virtoineen ja iloisesti solisevine suihkulähteineen, etenkin kun ei
siellä ollut ollenkaan kaupunkeja, vaan ainoastaan ystävällisiä kyliä
ja siellä täällä yksinäisiä palatseja, ihmeellisen ihania puutarhoja,
joissa asukkaat kävelivät kuin huvikseen, vapaina elämän painavasta
taakasta.

Jokainen tiesi, että maata hallitsi ruhtinas Demetrius. Mutta kukaan
ei huomannut pienintäkään merkkiä hallituksesta ja kaikki olivat
tyytyväisiä siihen. Henkilöt, joita miellytti täysi vapaus kaikissa
puuhissaan, kaunis seutu ja lauhkea ilmanala, eivät voineet löytää
parempaa oleskelupaikkaa kuin tämän ruhtinaskunnan. Niinpä sattuikin,
että sinne oli muiden muassa asettunut myös joitakin oivallisia
hyviä haltiattaria, joille lämpö ja vapaus, kuten tunnettua, on
kalleinta. Heidän ansiokseen kai oli laskettava, että usein tapahtui
mitä mieluisimpia ihmeitä melkein joka kylässä, ja etenkin metsissä.
Jokainen uskoikin täydellisesti ihmeisiin näiden ihmeiden aiheuttaman
ihastuksen ja ilon vuoksi, ja itsekään sitä tietämättä pysyi
iloisena, siis myöskin hyvänä kansalaisena.

Hyvät haltiattaret, jotka olivat järjestäneet asiansa täydellisesti
oman mielensä mukaan, olisivat mielellään suoneet oivalle
Demetriukselle ikuisen elämän. Mutta se ei ollut heidän vallassaan.
Demetrius kuoli ja häntä seurasi hallitsijana nuori Pafnutius.

Pafnutius oli jo herra isänsä eläessä kantanut hiljaista sisäistä
kaunaa siksi, että hänen mielestään maata ja kansaa laiminlyötiin
mitä auttamattomimmalla tavalla. Hän päätti tarttua lujasti
hallitusohjiin ja nimitti heti kamaripalvelijansa Antin valtakuntansa
ensimäiseksi ministeriksi. Tämä oli kerran, kun Pafnutius oli
unohtanut kukkaronsa vuorten toisella puolella olevaan ravintolaan,
lainannut hänelle kuusi tukaattia ja siten auttanut pahasta pulasta.

"Tahdon tarttua hallitusohjiin, veikkonen!" huudahti Pafnutius
Antille.

Tämä luki herransa katseesta, mitä hänen sisimmässään liikkui,
heittäytyi hänen jalkoihinsa ja puhui juhlallisesti:

"Herra, suuri hetki on lyönyt! Teidän kauttanne kohoaa valtakunta
loistavana ylös öisestä kaaoksesta. Herra, tässä rukoilee
uskollisin palvelijanne, ajatellen ja puhuen tuhansien onnettomien
kansalaisparkojen puolesta; herra, saattakaa maassanne valistus
voimaan!"

Pafnutius tunsi itsensä perinpohjin järkytetyksi ministerinsä
ylevästä ajatuksesta. Hän nosti hänet ylös, painoi häntä rajusti
rintaansa vasten ja puhui nyyhkyttäen:

"Ministeri -- Antti -- olen sinulle velkaa kuusi tukaattia --
vielä enemmän -- onneni -- valtakuntani -- oi uskollinen, taitava
palvelija!"

Pafnutius tahtoi heti painattaa julistuksen suurilla kirjaimilla ja
naulauttaa sen joka nurkkaan, että tästä hetkestä alkaen oli valistus
astunut voimaan ja että jokaisen oli sitä noudatettava.

Mutta Antti huudahti:

"Armollinen herra, armollinen herra, niin se ei käy!"

"No kuinka sitten, hyvä mies?" sanoi Pafnutius, tarttui ministerinsä
napinreikään ja veti hänet työhuoneeseensa sulkien sen oven.

"Katsokaahan", alotti Antti otettuaan itselleen paikan vastapäätä
ruhtinastaan pienellä tuolilla, "katsokaahan, armollisin herra!
Teidän ruhtinaallisen, valistusta koskevan julistuksenne vaikutus
voisi ehkä mennä pilalle ikävällä tavalla, jos emme liitä siihen
määräystä, joka tosin näyttää kovalta, mutta jota viisaus vaatii.
Ennenkuin me rupeamme panemaan valistusta käytäntöön, toisin sanoen
ennenkuin hakkaamme metsät alas, perkaamme virran laivakulkua varten,
istutamme perunoita ja parannamme kyläkoulut, kasvatamme akaasioita
ja poppeleita, opetamme nuorison veisaamaan aamu- ja iltalaulunsa
kaksiäänisesti, laitamme viertoteitä ja istutamme rokkoa, on
välttämätöntä karkoittaa maasta kaikki ihmiset, joilla on vaaralliset
mielipiteet, jotka eivät kallista korvaansa järkipuheelle ja johtavat
ihmiset harhaan loppumattomilla typeryyksillään. Olettehan lukenut
Tuhat ja yksi yötä, arvoisa ruhtinas. Tiedän, että teidän korkean
autuas herra isänne, jolle taivas lahjoittakoon suloisen levon
haudassa, suosi tuonlaatuisia turmiollisia kirjoja ja antoi niitä
teidänkin käsiinne, silloin kun vielä ratsastitte keppihevosella ja
söitte kullattuja piparkakkuja. No niin! Tuosta peräti sekavasta
kirjasta tuntenette niin sanotut haltiattaret mutta ette varmaankaan
aavista, että muutamia tällaisia vaarallisia henkilöitä asustaa
teidän omassa rakkaassa maassanne ja harjoittaa kaikenlaista
vallattomuutta."

"Mitä? Mitä sanot? -- Antti! Ministeri! -- Haltiattaria! -- Täällä
minun maassani!" huudahti ruhtinas pudoten aivan kalvenneena
nojatuoliin.

"Rauhoittukaa, armollisin herrani", jatkoi Antti, "voimme olla
rauhallisia, niin pian kuin viisaasti lähdemme taisteluun näitä
valistuksen vihollisia vastaan. Niin! Nimitän heitä valistuksen
vihollisiksi, sillä he ovat käyttämällä väärin herra isänne hyvyyttä
syypäät siihen, että tämä ihana valtio on vielä täydelleen pimeyden
peitossa. He harrastavat vaarallista ihmeidentekemis-ammattia eivätkä
kavahda levittämästä runouden nimellä salaista myrkkyä, joka tekee
ihmiset aivan kykenemättömiksi edistämään valistusta. Sen lisäksi
on heillä sellaisia sietämättömiä poliisinvastaisia tottumuksia,
että heitä ei jo niiden vuoksi saisi sietää missään valistuneessa
valtiossa. Niin esimerkiksi eivät nämä julkeat olennot ollenkaan
häpeä lähteä, milloin heitä haluttaa, ajelemaan kautta ilmojen
eteenvaljastetuin kyyhkysin, joutsenin, jopa siivekkäin hevosinkin.
Mutta nyt kysyn, armollisin herra, kannattaako vaivan suunnitella
ja panna käytäntöön taitavaa tullitaksaa, kun valtiossa on ihmisiä,
jotka kykenevät heittämään kenelle kevytmieliselle kansalaiselle
tahansa savupiipun kautta tullaamattomia tavaroita niin paljon kuin
he haluavat Siis, armollisin herra, niin pian kuin kuulutetaan
valistus alkaneeksi, poistettakoon haltiattaret. Poliisi piirittää
heidän palatsinsa, heidän vaarallinen omaisuutensa takavarikoidaan
ja heidät toimitetaan irtolaisina isänmaahansa, joka -- kuten te,
armollisin herra, Tuhannen ja yhden yön tarinoista tiedätte, -- on
Sinisaari."

"Meneekö tuohon maahan postia, Antti?" kysyi ruhtinas.

"Ei nykyään", vastasi Antti, "mutta ehkä voi sinne menestyksellä
järjestää jokapäiväisen postinkulun, sitten kun valistus on pantu
voimaan".

"Mutta, Antti", jatkoi ruhtinas, "eikö meidän menettelyämme
haltiattaria kohtaan tulla pitämään kovana? Eikö hemmottelemalla
pilattu kansa napise?"

"Sitäkin vastaan", sanoi Antti, "sitäkin vastaan tiedän keinon.
Älkäämme lähettäkö pois kaikkia haltiattaria Sinisaarelle,
armollisin herra, vaan pitäkäämme muutamat tässä maassa. Heiltä on
vain otettava kaikki keinot vahingoittaa valistusta ja meneteltävä
tarkoituksenmukaisesti, jotta he muuttuisivat valistuneen valtion
hyödyllisiksi kansalaisiksi. Jos he eivät suostu menemään vakavaan
avioliittoon, niin harjoittakoot ankaran valvonnan alaisina jotakin
hyödyllistä ammattia, kutokoot sukkia armeijalle sodan aikana tai
tehkööt muuta. Saatte huomata, armollisin herra, että ihmiset
hyvin pian lakkaavat uskomasta haltiattariin, kun ne elävät heidän
keskuudessaan. Se onkin parasta. Niin lakkaa kaikki mahdollinen
napina itsestään. Mitä muuten tulee haltiattarien kapineihin,
lankeavat ne ruhtinaan rahastoon, kyyhkyset ja joutsenet luovutetaan
oivallisiksi paisteiksi ruhtinaan keittiöön. Siivekkäitä hevosia
voidaan myös yrittää kehittää ja muodostaa hyödyllisiksi eläimiksi
leikkaamalla niiltä siivet ja panemalla ne talliruokinnalle, jonka
toivomme saavamme perilleajetuksi yhdellä kertaa valistuksen kanssa."

Pafnutius oli mitä suurimmassa määrässä tyytyväinen kaikkiin
ministerinsä ehdotuksiin. Jo seuraavana päivänä pantiin toimeen, mitä
oli päätetty.

Joka nurkassa upeili julistus valistuksen voimaanastumisesta. Samaan
aikaan tunkeutui poliisi haltiattarien palatseihin, takavarikoi
heidän koko omaisuutensa ja vei heidät pois vangittuina.

Taivas tietää mistä johtui, että haltiatar Ruusunhengetär oli
kaikkien joukossa ainoa, joka oli joitakin tunteja ennen valistuksen
voimaan astumista saanut tiedon siitä. Hän käytti tätä aikaa
hyväkseen vapauttaakseen joutsenensa ja toimittaakseen talteen
taikavoimaiset ruusukeppinsä ja muut kalleutensa. Hän tiesi nimittäin
myöskin olevansa valittu jäämään maahan, mihinkä hän mukautuikin,
vaikkakin hyvin vastenmielisesti.

Ylimalkaan eivät Pafnutius ja Antti voineet käsittää, miksi
Sinisaarelle kuljetettavat haltiattaret ilmaisivat niin ylenmääräistä
iloa ja vakuuttivat kerran toimensa perästä, etteivät he vähintäkään
välittäneet siitä omaisuudesta, josta heidän oli luovuttava.

"Lopultakin", sanoi Pafnutius pahoilla mielin, "Sinisaari on paljon
hauskempi valtio kuin minun maani. He piikkaavat minua koko
julistukseni ja valistuksen vuoksi, joka nyt vasta oikein mahtaa
menestyä!"

Maantieteilijän oli yhdessä valtakunnan historioitsijan kanssa
otettava selvä tuosta maasta.

Molemmat olivat yksimielisiä siitä, että Sinisaari oli surkea maa
ilman sivistystä, valistusta, oppineisuutta, akaasioita ja rokotusta,
että sitä ei oikeastaan ollut ollenkaan olemassa. Mutta pahempaa ei
kai voisi tapahtua kenellekään ihmiselle eikä koko maalle kuin että
se ei ollut ollenkaan olemassa.

Pafnutius tunsi itsensä rauhoittuneeksi.

Kun se kauniskukkainen lehto, jossa sijaitsi haltiatar
Ruusunhengettären hyljätty palatsi, hakattiin, ja Pafnutius itse
rokotti esimerkin vuoksi kaikki lähimmän kylän talonpoikavintiöt,
odotti haltiatar ruhtinasta metsässä, jonka kautta tämä saapui
takaisin linnaansa Antti ministerinsä kanssa. Siellä ahdisti hän
ruhtinasta kaikenlaisilla puheenparsilla ja etenkin muutamilla
ilkeillä taikaesineillään siinä määrin, että ruhtinas pyysi häntä
taivaan tähden tyytymään elämään maan ainoassa ja siis parhaassa
naisluostarissa, missä hän saisi mielensä mukaan hallita ja vallita
välittämättä mitään valistusjulistuksesta.

Haltiatar Ruusunhengetär suostui ehdotukseen ja joutui tällä tavalla
naisluostariin, missä hän kuten ylempänä on kerrottu, otti nimekseen
Ruusunvihanta, mutta muutti sen sitten parooni Jeremias Kuuvalon
hartaasta pyynnöstä Ruusunihanaksi.



TOINEN LUKU.


Tuntemattomasta kansanheimosta, jonka oppinut Ptolemeus Filadelfus
keksi matkoillaan. -- Kerkon yliopisto. -- Kuinka ylioppilas Heikin
pään yli lensi pari ratsastussaappaita ja professori Mooses Turnus
kutsui ylioppilas Baltasarin teetä juomaan.

Niihin tuttavallisiin kirjeisiin, jotka maailmankuuluisa oppinut
Ptolemeus Filadelfus kirjoitti ystävälleen Rudolfille laajoilta
matkoiltaan, sisältyy seuraava ihmeellinen kohta:

"Tiedät, rakas Rudolf, etten pelkää ja kammoa koko maailmassa mitään
niin kuin päivän polttavia säteitä, jotka kuluttavat ruumiini
voimia ja jännittävät ja väsyttävät henkeäni siinä määrin, että
kaikki ajatukseni sulavat sekavaksi kuvaksi, ja turhaan ponnistelen
keksiäkseni sielustani yhden ainoankaan selvän hahmon. Tapaan sen
vuoksi tällaisena kuumana vuoden aikana levätä päivisin ja jatkaa
öisin matkaani. Niinpä olin matkalla viime yönäkin.

"Hevosmieheni oli läpinäkymättömässä pimeydessä erehtynyt oikeasta,
mukavasta tiestä ja joutunut huomaamattaan viertotielle. Huolimatta
siitä, että vaunujen kovat sysäykset paiskelivat minua syrjästä
toiseen, niin että pääni, joka oli täynnä kuhmuja, muistutti
pähkinöillä täytettyä säkkiä, en kuitenkaan herännyt syvästä unesta,
johon olin vajonnut, ennenkuin syöksyin hirveällä nykäyksellä ulos
vaunuista kovalle maalle. Aurinko paistoi kirkkaasti kasvoihini, ja
aivan edessäni olevan puomin kautta näin suuren kaupungin korkeat
tornit.

"Ajuri valitteli kovasti, kun ei ainoastaan vaunujen takapyörä ollut
murtunut keskellä viertotietä olevaa kiveä vasten, vaan aisakin oli
taittunut. Minusta ei hän näyttänyt paljoa välittävän. Hillitsin,
kuten viisaan sopii, vihaani, ja huusin vain miehelle säveästi, että
hän oli kirottu lurjus ja että hänen oli ajateltava, että Ptolemeus
Filadelfus, aikansa kuuluisin oppinut, istui nyt tunkiolla ja
että hänen oli lakattava huutamasta 'aisa aisa' ja 'pyörä pyörä'.
Tunnethan, rakas Rudolf, sen voiman, mikä minulla on ihmissydämeen.
Niinpä lakkasikin ajuri paikalla valittelemasta ja auttoi minut
jaloilleni yhdessä viertotien kaitsijan kanssa, jonka hökkelin edessä
onnettomuus tapahtui. En ollut onneksi kärsinyt mitään mainittavampaa
vauriota ja kykenin hitaasti kulkemaan eteenpäin kadulla ajomiehen
vetäessä vaivalloisesti perässään särkyneitä vaunuja.

"Lähellä sen kaupungin portteja, jonka olin nähnyt sinisessä
etäisyydessä, tuli minua vastaan paljon ihmisiä niin kummallisen
näköisiä ja omituisesti puettuja, että hieroin silmiäni päästäkseni
selville, olinko todellakin hereilläni vai eikö minua ehkä joku
mieletön kummallinen uni siirtänyt vieraaseen tarumaahan. Nämä
ihmiset, joita aivan oikein pidin sen kaupungin asukkaina, jonka
portista näin heidän tulevan, olivat puetut pitkiin, hyvin laajoihin,
japanilaismallisiin housuihin. Ne olivat tehdyt kallisarvoisesta
kankaasta, sametista tai Manchesterin verasta tai sitten kirjaillusta
linnakankaasta, joka oli runsaasti koristettu ruusukkeilla, sievillä
nauhoilla ja nyöreillä. Sitten heillä oli pienet, lyhyet lastentakit,
jotka tuskin ulottuivat vatsan kohdalle, enimmäkseen kirkkaan
värisiä, vain muutamat mustia. Hiukset valuivat kampaamattomina
luonnollisessa villeydessään alas hartioille ja selkään, ja päässä
oli pieni omituinen päähine. Muutamat olivat paljastaneet kaulansa
kokonaan turkkilaisten ja uuskreikkalaisten tapaan, toisilla taas
oli kaulassaan ja rinnallaan kappale valkeaa liinakangasta, melkein
sellaisen paidankauluksen näköinen, joita, rakas Rudolf, olet nähnyt
esi-isiemme muotokuvissa.

"Siitä huolimatta, että nämä ihmiset olivat kaikki hyvin nuoren
näköisiä, oli heidän puheensa kuitenkin matalaa ja karkeaa, kaikki
heidän liikkeensä kömpelöitä. Usealla oli nenän alapuolella kapea
varjo aivan kuin olisi siinä ollut lyhyet viikset. Pienten takkien
takakappaleesta pisti joillakin näkyviin pitkä putki, josta
roikkui suuria silkkisiä tupsuja. Muutamat olivat vetäneet nämä
torvet eteensä ja kiinnittäneet niihin pieniä tai suuria, jopa
hyvinkin suuria päitä, joista he taitavasti saivat nousemaan sieviä
höyrypilviä puhaltamalla hyvin teräväkärkiseen pikku torveen.
Joillakin oli leveät välkkyvät miekat käsissään, aivan kuin olisivat
he aikoneet lähteä vihollista vastaan. Muutamat taas olivat
ripustaneet päälleen tai kiinnittäneet selkäänsä pieniä nahka- tai
peltisäiliöitä.

"Voit ajatella, rakas Rudolf, että minä, joka osaan rikastuttaa
tietojani tarkastelemalla huolellisesti jokaista uutta ilmiötä,
seisoin paikoillani ja tuijotin kiinteästi näihin omituisiin
ihmisiin. Silloin kokoontuivat he minun ympärilleni ja huusivat
kovaa: 'Poroporvari, filistealainen!' ja räjähtivät hirveään nauruun.
Se suututti minua. Sillä, rakas Rudolf, onko olemassa mitään
loukkaavampaa suurelle oppineelle kuin se, että hänen luullaan
kuuluvan siihen kansaan, joka monta tuhatta vuotta sitten lyötiin
aasin leukaluulla?

"Hillitsin mieleni synnynnäisellä arvokkuudellani ja sanoin kovaa
ympärilläni seisoville omituisille ihmisille, että toivoin
olevani sivistyneessä valtiossa ja että aioin kääntyä poliisin
ja oikeusistuimien puoleen kostaakseni minulle tehdyn vääryyden.
Silloin he murisivat kaikki. Nekin, jotka eivät olleet vielä tähän
asti puhaltaneet höyryä, vetivät tätä tarkoitusta varten laaditut
koneet taskustaan ja puhalsivat kasvoilleni paksuja höyrypilviä,
jotka, kuten vasta nyt huomasin, tuoksuivat aivan sietämättömästi
ja huumasivat aistini. Sitten lausuivat he minulle jonkunlaisen
kirouksen, jonka sanoja, rakas Rudolf, en mitenkään voi toistaa
sinulle niiden kauheuden vuoksi. Vain pöyristyen voin itsekin niitä
ajatella. Lopulta jättivät he minut äänekkäästi ja pilkallisesti
nauraen. Minusta tuntui kuin olisi ilmassa kaikunut sana ajopiiska.

"Ajomieheni, joka oli kuullut ja nähnyt kaiken, väänteli käsiään ja
sanoi:

"'Oi, hyvä herra, nyt kun on tapahtunut tuollaista, älkää millään
muotoa menkö tuohon kaupunkiin! Ei koirakaan, kuten tavataan sanoa,
ottaisi leipäpalaa teiltä. Teitähän sitäpaitsi uhkaisi alituinen
vaara saada ruosk --'

"En antanut tuon kunnon miehen puhua loppuun, vaan käännyin kulkemaan
niin nopeasti kuin suinkin lähimpään kylään. Tämän kylän ainoan
ravintolan pienessä huoneessa istun nyt ja kirjoitan sinulle, Rudolf,
kaikkea tätä. Siinä määrin kuin on mahdollista, aion hankkia tietoja
siitä vieraasta raakalaiskansasta, joka asuu tuossa kaupungissa.
Minulle on jo kerrottu heidän tavoistaan, kielestään y.m. monta hyvin
kummallista seikkaa. Aion uskollisesti ilmoittaa sinulle kaiken
j.n.e."

Huomaat, hyvä lukijani, että voi olla suuri oppinut ja samalla
tietämätön hyvin tavallisista elämänilmiöistä. Silloin voivat
käsitykset kautta maailman tuntuista asioista olla mitä
ihmeellisimmät.

Ptolemeus Filadelfus oli paljon tutkinut tieteitä eikä edes tuntenut
ylioppilasta. Ei hän myöskään tietänyt olevansa Ylä-Jaakkolan
kylässä, joka on, kuten tiedetään, aivan lähellä kuuluisaa Kerkon
yliopistoa. Täältä kirjoitti hän ystävälleen tapauksesta, joka
oli hänen päässään muodostunut kummalliseksi seikkailuksi. Kunnon
Ptolemeus pelästyi kohdatessaan ylioppilaita, jotka kuljeskelivat
huvikseen iloisina ja hyvillä mielin. Mikä tuska olisikaan vallannut
hänet, jos hän olisi saapunut Kerkkoon tuntia aikaisemmin ja sattuma
olisi vienyt hänet luonnontieteiden professorin Mooses Turnuksen
talon eteen. Satoja ylioppilaita olisi syöksynyt hänen ympärilleen
meluten ja väitellen, ja niin olisi hänen päässään muodostunut
vieläkin ihmeellisempiä ajatuksia tästä sekamelskasta ja touhusta.

Mooses Turnuksen luennoilla käytiin enemmän kuin kenenkään muun
Kerkossa. Hän oli, kuten sanottu, luonnontieteiden professori ja
selitti millä lailla sataa, jyrisee ja salamoi, miksi aurinko paistaa
päivällä ja kuu yöllä, kuinka ja minkätähden ruoho kasvaa j.n.e,
niin että jokaisen lapsen täytyi ymmärtää se. Hän oli keräillyt
kaikki luonnontieteelliset asiat pieneksi siistiksi oppikirjaksi,
niin että hän voi sitä käsitellä sopivasti mielensä mukaan ja löytää
sieltä vastauksen joka kysymykseen kuin vetolaatikosta. Maineensa
hän perusti vasta sillä, että hänen onnistui monien fysikaalisten
kokeiden jälkeen selittää, että pimeys riippui pääasiassa valon
puutteesta. Tämä, samoinkuin sekin, että hän osasi hyvin taitavasti
muuttaa nuo fysikaaliset kokeensa sieviksi taidetempuiksi ja teki
hauskoja silmänkääntäjän yrityksiä, hankki hänelle uskomattoman
paljon kuulijoita.

Salli, suosiollinen lukijani, että johdatan sinut nyt, koska tunnet
ylioppilaan paremmin kuin kuuluisa oppinut Ptolemeus Filadelfus ja
koska et tiedä mitään hänen haaveellisesta pelostaan, professori
Mooses Turnuksen talon eteen hänen juuri lopettaessaan luentonsa.

Yksi ulos ryntäävistä ylioppilaista kiinnittää heti huomiotasi. Näet
hyvin muodostuneen, kolmen- tai neljänkolmatta vuotiaan nuorukaisen,
jonka tumman loistavista silmistä puhuu kaunopuheisesti vilkas,
ihana henki. Hänen katsettaan voisi melkein sanoa uskaliaaksi,
jos ei sen polttavia säteitä heti peittäisi haavemielinen suru,
joka ilmenee kalpeilla kasvoilla. Hänen musta, hienosta kankaasta
tehty takkinsa, joka on reunustettu hyvällä sametilla, on leikattu
melkein muinaissaksalaiseen tapaan. Siihen sopii oikein hyvin siro
häikäisevän valkea pitsikaulus, samoin kuin samettipäähine, joka
on asetettu kauneille kastanjanruskeille kiharoille. Erittäin
sievästi sopii hänelle tämä asu sen vuoksi, että hän todellakin
näyttää kuuluvan hurskaaseen muinaisaikaan koko olentonsa, käyntinsä
ja asentonsa samoinkuin merkillisten kasvonpiirteittensä vuoksi.
Sentähden juuri ei saa ajatella sitä koristelua, joka usein ilmenee
väärinkäsitettyjen esikuvien pikkumaisessa jäljittelyssä samoinkuin
väärissä vaatimuksissa nykyhetken suhteen.

Tämä nuori mies, joka miellyttää sinua, rakas lukija, niin suuresti
jo ensi silmäyksellä, ei ole kukaan muu kuin ylioppilas Baltasar,
siivojen, varakkaiden vanhempien lapsi. Hän on itse hurskas, järkevä
ja ahkera ja hänestä aion kertoa hyvin paljon tässä ihmeellisessä
kertomuksessa, jota olen ryhtynyt kirjoittamaan.

Vakavana, tapansa mukaan ajatuksiin vaipuneena, kulki Baltasar
professori Mooses Turnuksen luennoilta portille päin mennäkseen parin
sadan askeleen päässä Kerkosta sijaitsevaan miellyttävään metsikköön,
sen sijaan että olisi lähtenyt miekkailusaliin. Hänen ystävänsä
Heikki, iloisen näköinen ja hilpeämielinen, hauska poika, juoksi
hänen perässään ja saavutti hänet juuri kaupungin portilla.

"Baltasar!" huusi nyt Heikki kovaa, "Baltasar, aiotko taas lähteä
metsään ja harhailla yksinäsi kuin surumielinen poroporvari
sillä aikaa kuin kunnon pojat reippaasti harjoittelevat jaloa
taistelutaitoa! Pyydän sinua, Baltasar, jätä nyt viimeinkin
narrimainen, kamala hommasi ja ole taas oikein hauska ja iloinen
kuten ennenkin olit. Tule! Lähtekäämme jollekin käytävälle. Jos sinä
sittenkin tahdot päästä pois, niin lähden minäkin kanssasi."

"Tarkoitat hyvää", vastasi Baltasar, "tarkoitat hyvää, Heikki,
ja sen vuoksi en tahdo moittia sinua siitä, että monasti juokset
jäljessäni poluilla ja kujilla kuin riivattu ja turmelet minulta
monta huvia, joista sinulla ei ole aavistustakaan. Kuulut nyt
kerta kaikkiaan niihin omituisiin ihmisiin, jotka pitävät jokaista
yksin kuljeskelevaa surumielisenä narrina ja tahtovat käsitellä ja
parantaa hänet omalla tavallaan samoinkuin tuo hoviliehakoitsija
arvoisa prinssi Hamtia, joka sitten antoikin miekkoselle
perinpohjaisen läksytyksen, kun tämä vakuutti, ettei ymmärtänyt
mitään huilunpuhaltamisesta. Siitä kyllä aion säästää sinut, Heikki
hyvä, mutta muuten pyydän sinua oikein vilpittömästi, että hankkisit
itsellesi toisen toverin jaloja floretin- ja miekankäyttöharjoituksia
varten ja antaisit minun rauhassa jatkaa matkaani."

"Ei, ei", huudahti Heikki nauraen, "niin et pääse minulta pakoon,
kallis ystäväni! Jos et suostu tulemaan kanssani taistelupaikalle,
niin lähden minä mukanasi metsikköön. Uskollisen ystävän velvollisuus
on ilahuttaa sinua surumielisyydessäsi. Tule vaan, rakas Baltasar,
tule vaan, jos et muuhun taivu."

Näin sanoen tarttui hän ystävänsä käsivarteen ja astui hänen
kanssaan reippaasti poispäin. Baltasar puri vihaansa pidättäen
hampaansa yhteen ja vaikeni synkkänä Heikin kertoessa hellittämättä
kaikenlaista hullunkurista. Siihen sekaantui paljon tyhmääkin,
niinkuin aina tapahtuu, kun kerrotaan paljon hullunkurista yhtämittaa.

Kun he vihdoinkin saapuivat tuoksuvan metsän viileään varjoon
pensaiden kuiskiessa kaihomielisin huokauksin, kun kohisevien purojen
ihmeelliset sävelet ja metsälintujen laulut kaikuivat kaukaa ja
herättivät vastakaikua vuorista, silloin pysähtyi Baltasar äkkiä ja
levittäen käsivartensa kuin syleilläkseen puita ja pensaita huudahti:

"Oi, nyt on minun taas hyvä olla, sanomattoman hyvä!"

Heikki katseli ystäväänsä vähän ällistyneenä kuin sellainen, joka
ei voi päästä selville toisen puheesta, ja joka ei ollenkaan tiedä,
mihin pitäisi ryhtyä.

Silloin tarttui Baltasar hänen käteensä ja huusi ihastuneena:

"Veli, eikö sinunkin sydämesi nyt aukene? Etkö sinäkin nyt ymmärrä
metsän yksinäisyyden autuasta salaisuutta?"

"En ymmärrä sinua täydellisesti, rakas veli", vastasi Heikki,
"mutta jos tarkoitat, että sinulle tekee hyvää kävelyretki täällä
metsässä, niin olen täydellisesti samaa mieltä kanssasi. Enkö
minäkin tee mielelläni kävelyretkiä etenkin hyvässä seurassa, jossa
voi keskustella järkevästi ja opettavasti? Esimerkiksi meidän
professorimme Mooses Turnuksen kanssa on todellinen nautinto kulkea
yli maiden. Hän tuntee joka kasvin, joka ruohonkorren ja tietää mikä
sen nimi on ja mihin luokkaan se kuuluu sekä ymmärtää tuulet ja
ilmat."

"Pysähdyhän", huudahti Baltasar, "pysähdyhän toki, Sinä kosketat
seikkaa, joka saattaisi tehdä minut hulluksi, jos ei siihen olisi
mitään lohdutusta. Se tapa jolla professori puhuu luonnosta, repii
minun sydäntäni. Tai paremminkin valtaa minut sen vuoksi kamala
väristys kuin näkisin mielipuolen, joka ollen kuningas ja valtias
hyväilee hupsussa narrimaisuudessaan itse tekemäänsä olkinukkea, sen
sijaan että syleilisi kuninkaallista morsianta. Hänen niin sanotut
kokeensa ovat mielestäni kuin jumalallisen olennon kammottavaa
pilkkaamista, olennon, jonka henki huokuu vastaamme luonnossa ja
herättää sisimmässämme mitä syvimpiä ja pyhimpiä aavistuksia. Usein
joudun kiusaukseen paiskata rikki hänen lasinsa, pitkäkaulaiset
pullonsa, hänen koko romunsa, jos en ajattelisi, ettei tuo apina
lakkaa leikkimästä tulella, ennenkuin on polttanut käpälänsä. Näes,
Heikki, nämä tunteet tuskastuttavat minua ja pusertavat sydämeni
kokoon Mooses Turnuksen luennoilla. Silloin kai tunnun teistä
syvämielisemmältä ja ihmisaremmalta kuin milloinkaan muulloin.
Minusta tuntuu silloin, kuin olisivat talot syöksymäisillään pääni
päälle, ja kuvaamaton tuska ajaa minut ulos kaupungista. Mutta
täällä, täällä täyttää piankin suloinen rauha mieleni. Maaten
kukkaisessa ruohikossa katselen ylös avaraan taivaan sineen, ja
yläpuolellani yli riemuitsevan metsän kulkevat kultaiset pilvet kuin
ihanat unet kaukaisesta maailmasta, joka on täynnä autuaita iloja. --
Oi, Heikki hyvä, silloin kohoaa omasta rinnastani kuin ihmeellinen
henki, ja kuulen kuinka se puhelee salaperäisin sanoin pensaiden ja
metsäpuron aaltojen kanssa. En voi kuvailla sitä riemua, joka silloin
virtaa läpi koko olemukseni suloisena, kaihomielisenä väristyksenä!"

"Ai, ai", huudahti Heikki, "tuo on nyt taas vanhaa laulua kaihosta
ja riemusta ja puhuvista puista ja metsäpuroista. Kaikki sinun
lorusi puhuvat kerskaillen tuollaisista sievistä asioista, jotka
kaikuvat korvissa hyvin mukiinmeneviltä ja joita voi käyttää hyvällä
menestyksellä, jos ei kaipaa niiden takaa mitään enempää. Mutta
sanoppa minulle, oivallinen melankoolikkoni, miksi sitten taivaan
tähden juokset jokaiselle Mooses Turnuksen luennolle, jos ne
todellakin loukkaavat ja harmittavat sinua niin kauheasti. Miksi et
laiminlyö ainoaakaan niistä ja istut joka kerta mykkänä ja jäykkänä,
silmät suljettuina kuin uneksivalla?"

"Älä kysy minulta", vastasi Baltasar luoden silmänsä alas, "älä kysy
minulta sitä, rakas ystävä. Tuntematon voima vetää minut joka aamu
Mooses Turnuksen taloon. Tunnen jo etukäteen tuskani enkä kuitenkaan
voi vastustaa haluani. Hämärä kohtalo vetää minua mukanaan."

"Hahahaa", purskahti Heikki kuuluvasti nauramaan, "hahahaa, kuinka
hienoa, kuinka runollista, kuinka salaperäistä! Se tuntematon
voima, joka vetää sinut Mooses Turnuksen taloon, piilee kauniin
Katariinan tummansinisissä silmissä. Me kaikki olemme jo kauan
sitten tietäneet, että sinä olet korviasi myöten rakastunut
professorin sievään tyttäreen. Sen ansioksi laskemme haaveilemisesi
ja narrimaisen olemuksesi. Rakastuneiden laita on toisin. Olet
lemmensairauden ensimäisellä asteella, ja niin täytyy sinun
myöhäisinä nuorukaisvuosinasi mukaantua kaikkiin niihin kummallisiin
narrimaisuuksiin, jotka me, minä ja monet muut, olemme läpikäyneet,
taivas olkoon kiitetty, ilman suurempaa katselevaa yleisöä jo
kouluaikana. Mutta usko minua, kallis ystäväni --"

Heikki oli tällä välin taas tarttunut ystävänsä Baltasarin
käsivarteen ja lähtenyt reippaasti kävelemään hänen kanssaan
eteenpäin. Juuri nyt he tulivat ulos tiheiköstä leveälle tielle, joka
kulki keskeltä metsää. Silloin Heikki huomasi, kuinka kaukaa nelisti
hevonen ilman ratsastajaa tomupilven keskellä.

"Hei hei", huusi hän keskeyttäen puheensa, "hei hei, tuolla on
kirottu hevoskaakki pillastunut ja heittänyt ratsastajan selästään.
Tuo meidän on saatava kiinni ja jälkeenpäin haettava ratsastaja
metsästä."

Näin sanoen hän asettui keskelle tietä.

Hevonen tuli yhä lähemmä. Silloin näytti kuin olisi sen kummallakin
puolella roikkunut ilmassa pari ratsastussaappaita ja kuin satulassa
olisi liikkunut jotain mustaa. Aivan Heikin edessä kajahti
pitkä, kimeä ptruuu, ja samalla lensi hänen päänsä sivu pari
ratsastussaappaita ja pieni, kummallinen, musta esine vieri hänen
jalkojensa välitse. Suuri hevonen seisoi paikallaan kuin seinä ja
nuuski kaula pitkälle ojennettuna mitättömän pientä herraansa, joka
vieriskeli hiekassa ja lopulta pääsi vaivalloisesti jaloilleen. Tuon
pikku peukaloisen pää oli syvällä korkeiden hartioiden välissä.
Hän näytti rinnassa ja selässä olevine kasvannaisineen, lyhyine
vartaloineen ja pitkine hämähäkinjalkoineen haarukkaan seivästetyltä
omenalta, jolle on kasvoiksi kaiverrettu irvikuva. Kun Heikki nyt
näki tämän kummallisen pikkuhirviön seisovan edessään, purskahti hän
äänekkääseen nauruun. Mutta pikku mies painoi päähineensä, jonka oli
siepannut ylös maasta, uhkamielisesti silmilleen ja lävistäen Heikin
hurjalla katseellaan kysyi karkealla, syvän-käheällä äänellä:

"Onko tämä oikea tie Kerkkoon?"

"On, hyvä herra", vastasi Baltasar lempeästi ja vakavasti ja ojensi
pikku miehelle kokoomansa saappaat. Kaikki pikkuisen ponnistelut
vetää saappaat jalkaansa olivat turhat. Hän kompastui kerran toisensa
perästä ja kieriskeli ähkien hiekassa. Baltasar asetti molemmat
saappaat vierekkäin seisomaan, kohotti kääpiön varovasti ylös ja
pisti hänen pienet jalkansa yhtä varovasti liian raskaisiin ja
suuriin suojuksiin. Mahtavana, toinen käsi kupeelle, toinen hatun
reunaan painettuna huusi pikku mies:

"_Gratias_, kiitos, hyvä herra!"

Sitten hän meni hevosensa luo ja tarttui sen ohjaksiin. Kaikki
yritykset päästä satulaan epäonnistuivat kuitenkin. Baltasar,
edelleenkin vakavana ja lempeänä, tuli viereen ja kohotti kääpiön
satulaan. Hän lienee sinkauttanut hänet lilan kovaa, sillä samassa
silmänräpäyksessä kun pikku mies oli päässyt ylös, makasi hän jo taas
toisella puolella maassa.

"Ei niin kiivaasti, kaikkein suloisin herra!" huusi Heikki
purskahtaen uudelleen kaikuvaan nauruun.

"Piru teidän kaikkein suloisin herranne on!" kiljaisi pikkuinen aivan
kuohuksissaan pudistaen hiekkaa vaatteistaan. "Olen ylioppilas, ja
jos te myöskin olette, niin se on solvaus, että te nauratte vasten
naamani kuin mikäkin jänis. Teidän on huomenna taisteltava minun
kanssani Kerkossa!"

"Peijakas!" huusi Heikki edelleen nauraen, "peijakas, siinäpä
kerrassaan rehti poika, oikea tuhattaituri mitä rohkeuteen ja
reiluihin ylioppilastapoihin tulee!"

Niin sanoen hän nosti pikku miehen huolimatta hänen
sätkyttelemisestään ja rimpuilemisestaan ylös ja pani hänet hevosen
selkään, joka heti lähti iloisena hirnuen nelistämään pikku herransa
kanssa. Heikki piteli molempia kylkiään, hän oli läkähtymäisillään
naurusta.

"On julmaa", sanoi Baltasar, "nauraa tuolla tavalla ihmistä, jonka
luonto on laiminlyönyt noin kauhealla tavalla kuin tuon pikku
ratsastajan. Jos hän todellakin on ylioppilas, niin täytyy sinun
taistella hänen kanssaan, ja välttämättä pistooleilla, vaikkakin
se on vastoin akateemisia tapoja, sillä hän ei kykene käyttämään
florettia eikä miekkaa."

"Kuinka vakavasti", sanoi Heikki, "kuinka vakavasti ja surullisesti
sinä taas otat tuon kaiken, rakas ystäväni Baltasar. Ei minun
mieleeni ole milloinkaan juolahtanut pilkata rujokasta. Mutta
sanoppa minulle, sopiiko tuollaisen rustoisen kääpiön istua hevosen
selkään, jonka kaulan yli hän ei voi nähdä? Sopiiko hänen pistää
jalkansa noin jumalattoman suuriin saappaisiin? Sopiiko hänen käyttää
ruumiinmukaista nuttua, joka on koristettu tuhansilla nyöreillä,
töyhdöillä ja tupsuilla? Sopiiko hänen pitää päässään sellaista
ihmeellistä samettihattua? Sopiiko hänen käyttäytyä noin ylpeän
uhmailevasti? Sopiiko hänen pakottautua puhumaan tuollaisella
raakamaisen käheällä äänellä? Sopiiko hänen tehdä kaikkea tuota,
kysyn minä, joutumatta täydellä syyllä pilkanalaiseksi kuin ilmetty
narri? -- Mutta minun on lähdettävä, sillä haluan nähdä sen hälinän,
millä tuo ritarillinen ylioppilas saapuu ylpeällä ratsullaan! Sinun
kanssasi ei kuitenkaan kannata tänään ryhtyä mihinkään. Voi hyvin!"

Heikki lähti juoksemaan metsän kautta täyttä laukkaa takaisin
kaupunkiin päin.

Baltasar lähti pois avoimelta tieltä ja katosi tiheimpään
pensaikkoon. Siellä hän vaipui sammalmättäälle mitä katkerimpien
tunteiden valtaamana. Olihan hyvin mahdollista, että hän todellakin
rakasti suloista Katariinaa. Mutta hän oli kätkenyt tämän rakkauden
kuin syvän, hellän salaisuuden sielunsa sisimpään kaikilta ihmisiltä,
jopa itseltäänkin. Kun Heikki nyt puhui siitä niin peittelemättä,
niin kevytmielisesti, tuntui hänestä kuin raa'at kädet repisivät
julkean ylimielisesti pyhimyksenkuvalta pois verhon, jota hän ei
ollut uskaltanut koskettaa. Hänestä tuntui kuin pyhimys suuttuisi
häneen itseensä nyt ikipäiviksi. Niin, Heikin sanat näyttivät
hänen koko olemuksensa, hänen suloisimpien unelmiensa julmalta
pilkkaamiselta.

"Siis", huudahti hän mielipahansa yltäkylläisyydessä, "siis pidät
minua rakastuneena narrina, Heikki! Narrina, joka juoksee Mooses
Turnuksen luennoilla saadakseen edes tunnin ajan olla saman
katon alla suloisen Katariinan kanssa. Pidät minua sellaisena,
joka harhailee yksinään metsässä miettien kurjia runosäkeitä
pannakseen ne vieläkin kurjemmin paperille, sellaisena, joka
turmelee puut kaivertelemalla niiden sileään kuoreen typeriä
nimikirjoituksia, sellaisena, joka ei kykene tytön läsnä ollessa
lausumaan julki ainoaakaan järkevää sanaa, vaan huokailee ja
voihkii ja vääntelee haikeasti kasvojaan, aivan kuin vaivaisivat
häntä suonenvetokohtaukset. Luulet, että olen sellainen, joka pitää
paljasta rintaansa vasten kuihtuneita kukkia, jotka ovat olleet tytön
povella, tai suorastaan hansikasta, -- lyhyesti sanoen hupsuna, joka
tekee tuhansia lapsellisia tyhmyyksiä! -- Ja sen vuoksi, Heikki,
kiusoittelet minua, ja sen vuoksi kai nauravat minua kaikki pojat, ja
sen vuoksi kai olen pilkan esineenä minä ja koko se sisäinen maailma,
joka on auennut eteeni. Ja lempeä, suloinen, ihana Katariina --"

Hänen lausuessaan tämän nimen vihlaisi hänen sydäntään kuin hehkuva
tikarinpisto. Sisäinen ääni kuiskasi hänelle samalla aivan selvästi,
että hän juuri Katariinan vuoksi kulki Mooses Turnuksen talossa,
että hän kirjoitteli runonpätkiä rakastetulleen, että hän kaiversi
hänen nimeänsä lehtipuihin, että hän tytön läsnä ollessa mykistyi,
huokaili ja voihkaili; piti rinnallaan hänen pudottamiaan kuihtuneita
kakkia, että hän siis todellakin oli vajonnut kaikkiin niihin
narrimaisuuksiin, joista Heikki oli puhunut hänelle.

Vasta nyt hän tunsi, kuinka sanomattomasti hän rakasti kaunista
Katariinaa, mutta samalla myös, kuinka puhtain, lämpimin rakkaus,
kumma kyllä, ilmeni jonkun verran narrimaisena. Tämä oli kai
laskettava sen naurettavuuden ansioksi, jonka leiman luonto oli
painanut kaikkeen ihmisten puuhailuun. Hän lienee ollut oikeassa,
mutta oli kuitenkin aivan väärin, että hän alkoi suututella siitä.
Haaveet, jotka tavallisesti ympäröivät hänet, olivat kadonneet.
Metsän äänet kaikuivat hänelle ivallisina ja pilkallisina. Hän juoksi
takaisin Kerkkoon.

"Herra Baltasar, _mon cher_ Baltasar", kuuli hän huudettavan.

Hän kohotti katseensa ja jäi seisomaan paikalleen lumottuna, sillä
hinta vastaan tuli professori Mooses Turnus taluttaen käsivarresta
tytärtään Katariinaa. Tyttö tervehti kuvapatsaaksi jähmettynyttä
nuorukaista iloisen ja ystävällisen välittömästi.

"Baltasar, _mon cher_ Baltasar", huudahti professori, "te olette
todellakin ahkerin ja rakkain kuulijoistani! Oi hyvä ystävä, huomaan
että rakastatte luontoa ja sen kaikkia ihmeitä niinkuin minäkin,
joka olen siihen tuiki pikiintynyt. Olette varmaankin taas tutkinut
kasvitiedettä metsikössä. Mitä hyödyllistä olette löytänyt? No,
tehkäämme lähempää tuttavuutta. Käykää luonani, tervetullut milloin
tahansa. Voi tehdä yhdessä kokeita. Joko olette nähnyt ilmapumppuani?
No, _mon cher_, huomenna illalla kokoontuu kotiini ystäväpiiri
nauttimaan teetä voileivän kanssa ja iloitsemaan miellyttävästä
keskustelusta. Lisätkää sitä arvoisalla itsellänne. Opitte tuntemaan
hyvin puoleensavetävän nuorukaisen, jota minulle on aivan erikoisesti
suositeltu. Hyvästi, kelpo mies. _A revoir_, näkemiin! Tulettehan
huomenna luennolle? No niin, _mon cher_, hyvästi!"

Odottamatta Baltasarin vastausta asteli professori pois tyttärineen.

Baltasar ei ollut uskaltanut hämmennyksissään kohottaa silmiään,
mutta Katariinan katseet polttivat hänen rintaansa asti. Hän oli
tuntenut tytön henkäyksen. Suloiset väristykset vapisuttivat hänen
sisäistä olemustaan.

Pois puhallettu oli kokonaan hänen paha tuulensa, ja hän katseli
ihastuneena suloisen Katariinan jälkeen, joka katosi lehtokujaan.
Sitten hän palasi hitaasti takaisin metsään haaveillakseen ihanammin
kuin milloinkaan ennen.



KOLMAS LUKU.


Kuinka Heikki ei tietänyt, mitä hänen piti sanoa. -- Katariina
ja neidot, jotka eivät saaneet syödä kalaa. -- Mooses Turnuksen
kirjallinen tee-illatsu. -- Nuori prinssi.

Heikki luuli, juostessaan suoraa päätä metsän kautta oikopolkua,
vielä hyvin ennättävänsä ennen omituista pikku miestä, joka oli
lähtenyt täyttä ravia ennen häntä. Hän oli erehtynyt, sillä
tullessaan ulos pensaikosta hän huomasi kaukana toisenkin komean
ratsastajan liittyvän pikku mieheen ja molempien ratsastavan Kerkon
portista sisälle.

"Hm", puheli Heikki itsekseen, "joskin se pähkinänrusentaja suurine
hevosineen saapuu ennen minua, tulen kuitenkin ajoissa nähdäkseni
hänen saapumisensa aiheuttaman hälinän. Jos tuo kummallinen olento
todellakin on ylioppilas, niin hän on mennyt Siivekkään ratsun
ravintolaan, ja jos hän siellä pysähtyy yhtä kimakasti kiljaisten
'ptruu' ja heittää ratsastussaappaansa etukäteen ja itsensä jälestä
ja käyttäytyy hurjasti ja uhkamielisesti poikien nauraessa -- no
niin, silloin on hullu narripeli valmis!"

Kun Heikki oli saapunut kaupunkiin, luuli hän tapaavansa Siivekkään
ratsun ravintolaan vievillä kaduilla ja teillä vain nauravia kasvoja.
Mutta asian laita ei ollut niin. Kaikki ihmiset kulkivat ohitse
rauhallisina ja vakavina. Yhtä totisina käveli Siivekkään ratsun
torilla useita yliopistomiehiä, jotka olivat kokoontuneet sinne
puhelemaan yhdessä. Heikki oli varma siitä, että pikku mies ei ollut
saapunut ainakaan tänne. Silloin hän huomasi heittäessään katseen
ravintolan portista sisälle, että paraikaa juuri vietiin talliin
pikku miehen hyvin tunnettavaa hevosta. Hän ryntäsi nyt ensimäisen
vastaansattuvan tuttavansa kimppuun ja kysyi, eikö eräs hyvin
omituinen, ihmeellinen kääpiö ollut ratsastanut täyttä ravia sinne.
Se, jolta Heikki kysyi, tiesi siitä yhtä vähän kuin toisetkaan,
joille Heikki nyt kertoi, mitä oli tapahtunut hänen ja ylioppilaaksi
itseään väittävän kääpiön välillä. Kaikki nauroivat kovasti, mutta
vakuuttivat, ettei suinkaan ollut saapunut sellaista kääpiötä,
jollaista Heikki oli kuvaillut. Tosin oli tuskin kymmentä minuuttia
sitten kaksi hyvin komeaa ratsastajaa astunut kauniiden hevosten
selästä Siivekkään ratsun ravintolan edessä.

"Istuiko toinen heistä sen hevosen selässä, joka juuri vietiin
talliin?" kysyi Heikki.

"Istuipa niinkin", vastasi joku joukosta, "juuri sen."

Se, joka oli istunut tuon hevosen selässä, oli ollut jonkun verran
pienikokoinen, mutta siromuotoinen; kasvonpiirteet hänellä olivat
miellyttävät ja kutrit mitä kauneimmat. Sitäpaitsi osoittautui
hän mitä oivallisimmaksi ratsastajaksi, sillä hän heittäytyi alas
hevosen selästä niin taitavasti ja sievästi kuin ruhtinaan ensimäinen
tallimestari.

"No, eikö hän pudottanut ratsastussaappaitaan ja vierinyt teidän
jalkojenne eteen?" kysyi Heikki.

"Jumala varjelkoon", vastasivat kaikki yhteen ääneen, "Jumala
varjelkoon, veli, mitä sinä ajattelet? Sellainen oivallinen
ratsastaja kuin tuo pikku mies!"

Heikki ei ollenkaan tietänyt mitä piti sanoa. Silloin tuli Baltasar
alas katua. Hänen kimppuunsa ryntäsi nyt Heikki, veti hänet
luokseen ja kertoi, kuinka pikku kääpiö, jonka he olivat kohdanneet
portin ulkopuolella ja joka oli pudonnut alas hevosen selästä, oli
juuri saapunut tänne, ja kuinka kaikki pitivät häntä kauniina,
sirojäsenisenä miehenä ja hyvänä ratsastajana.

"Näetkös", vastasi Baltasar vakavasti ja tyynesti, "näetkös, hyvä
Heikki veli, etteivät kaikki käy niin julmasti pilkaten onnettoman,
luonnon laiminlyömän ihmisen kimppuun kuin sinä."

"Mutta taivaan tähden", ryhtyi Helkki puhumaan, "tässähän ei ole
ollenkaan kysymys pilkasta ja julmuudesta, vaan ainoastaan siitä,
sopiiko nimittää kauniiksi, siroksi mieheksi kolmen jalan korkuista
miekkosta, joka on melkein retikan näköinen."

Baltasarin täytyi vahvistaa Heikin lausunto mitä pikku ylioppilaan
kokoon ja näköön tuli. Toiset vakuuttivat pikku ratsastajan olevan
kauniin, siron miehen, jotavastoin Heikki ja Baltasar yhä edelleenkin
väittivät, etteivät he olleet milloinkaan nähneet vastenmielisempää
kääpiötä. Siihen jäi väittely, ja kaikki erosivat toisistaan täynnä
ihmettelyä.

Alkoi jo olla myöhäinen ilta. Molemmat ystävykset lähtivät yhdessä
asuntoonsa. Silloin pääsi Baltasarin kieleltä, hänen itsensäkään
tietämättä kuinka, että hän oli tavannut professori Mooses Turnuksen
ja että tämä oli kutsunut hänet luokseen seuraavaksi illaksi.

"Voi sinä onnellinen", huudahti Heikki, "sinä ylen onnellinen
ihminen! Siellä saat katsella, kuunnella ja puhutella rakastettuasi,
kaunista Katariina neitoa!"

Baltasar uudelleen loukkaantuneena loittoni Heikistä ja aikoi
lähteä pois. Mutta hän hillitsi kuitenkin itsensä, jäi seisomaan ja
voimakkaasti taistellen suuttumustaan vastaan sanoi:

"Lienet oikeassa, veli hyvä, pitäessäsi minua typeränä, rakastuneena
narrina. Ehkä olenkin sellainen. Mutta tämä typeryys on syvä,
tuskallinen haava, joka on isketty sydämeeni ja joka saattaa
kirvelevänä kiihoittaa minua kaikenlaisiin hullutuksiin, jos sitä
kosketellaan varomattomasti. Siis, veli, jos todellakin rakastat
minua, niin älä enää mainitse minulle Katariinan nimeä."

"Otat taas, ystäväni Baltasar", vastasi Heikki, "otat taas asiaa
hirveän synkästi. Eikähän sinun tilassasi olevalta mieheltä voi
muuta odottaakaan. Mutta jotta en joutuisi kanssasi kaikenlaiseen
ikävään kiistelyyn, lupaan, ettei Katariinan nimi ole kuuluva
huuliltani, ennenkuin sinä itse annat minulle siihen tilaisuuden.
Vain sen verran salli minun vielä tänään sanoa, että ennustan
kaikenlaista harmia, mihin rakastumisesi on syöksevä sinut. Katariina
on erittäin hauska ja ihana tyttö, mutta hän ei ollenkaan sovi
sinun surumieliseen, haaveelliseen mielenlaatuusi. Kun lähemmin
tutustut häneen, on hänen välitön, iloinen olemuksensa tuntuva
sinusta runouden puutteelta, ja sinähän kuitenkin kaipaat runoutta
kaikkialla. Olet joutuva kaikenlaatuisiin ihmeellisiin haaveiluihin,
ja kaikki on päättyvä hälisten kauhealla, kuvitellulla tuskalla ja
aikamoisella epätoivolla. Muuten olen samoin kuin sinäkin kutsuttu
huomiseksi professorin luo, joka on huvittava meitä erittäin ihanilla
kokeillaan. Hyvää yötä nyt, tarumainen haaveksija. Nuku, jos voit
nukkua niin tärkeän päivän kuin huomisen edellä!"

Niin sanoen Heikki jätti ystävänsä, joka oli vajonnut syvään
mietiskelyyn. Heikki ei ennustanutkaan syyttä kaikenlaisia tunteista
johtuvia onnettomuuksia, jotka voisivat kohdata Katariinaa ja
Baltasaria. Molempien olemus ja mielenlaatu näyttivät todellakin
antavan siihen kylliksi aihetta.

Katariina oli, se täytyi jokaisen myöntää, kuvankaunis tyttö, jonka
silmien säteet paistoivat aivan sydämeen asti ja jonka ruusuhuulet
olivat jonkun verran avoimet. Olivatko hänen kauniit hiuksensa, jotka
hän osasi aivan eriskummallisesti kietoa ihmeellisiin palmikkoihin,
enemmän vaaleat vai ruskeat, sen olen unohtanut, mutta muistan
erittäin hyvin, että ne tulivat yhä tummemmiksi, mitä enemmän niitä
katseli. Hoikka ja pitkä kun oli sekä kevytliikkeinen, oli tyttö
elämäniloisessakin ympäristössä itse sulous ja rakastettavuus. Niin
suuren ruumiillisen viehätysvoiman vuoksi unohdettiin mielellään,
että kädet ja jalat ehkä olisivat voineet olla pienemmät ja
sirommin muodostuneet. Sitäpaitsi oli Katariina lukenut Goethen
Wilhelm Meisterin, Schillerin runot ja Fouquén Taikasormuksen
ja unohtanut melkein kaiken, mitä niissä oli. Hän soitti aivan
mukiinmenevästi pianoa, jopa lauloikin toisinaan samalla, osasi
tanssia uusimmat franseesit ja gavotit ja kirjoitti pesukuitit
hienolla selvällä käsialalla. Jos halusi huomauttaa jotain tuota
suloista tyttöä vastaan, niin ehkä sitä, että hän puhui vähän
liian matalasti, puristi vartalonsa liian kireälle, iloitsi liian
kauan uudesta hatusta ja söi liian paljon kakkua teen kanssa.
Liian tunteellisia runoilijoita loukkasi tosin vielä moni muu
seikka kauniissa Katariinassa, mutta mitä kaikkea he vaativatkaan!
Ensinnäkin he tahtovat, että neidon on jouduttava kaikesta, mitä he
lausuvat, unessakävijän tapaiseen ihastukseen, huokailtava syvästi,
väänneltävä silmiään, sopivassa paikassa ehkä vähän pyörryttäväkin
tai joskus tultava aivan sokeaksikin naisellisimman naisellisuuden
korkeimpana asteena. Sitten on mainitun neidon laulettava runoilijan
lauluja sävelellä, joka tulvii hänen omasta sydämestään, ja samalla
sairastuttava siitä. Hänen on itsensäkin tehtävä runoja, mutta
hävettävä sitä kovasti sen ilmitullessa, vaikkakin hän itse on
antanut runoilijan käteen kyhäyksensä hyvin hienolle paperille
siroilla kirjaimilla kirjoitettuna. Runoilijan puolestaan on tultava
ihastuksesta sairaaksi; niinkuin hän epäilemättä tuleekin.

On olemassa runollisia itsensäkurittajia, jotka menevät vielä
pitemmälle ja pitävät kaiken naisellisen hentouden vastakohtana sitä,
että tyttö nauraa, syö, juo ja pukeutuu sievästi muodin mukaan.
He melkein muistuttavat pyhää Hieronymusta, joka kieltää neitosia
käyttämästä korvarenkaita ja syömästä kalaa. Heidän on, niin määrää
pyhimys, nautittava vain hiukkasen keitettyjä ruohoja, alituisesti
oltava nälässä tuntematta sitä, verhouduttava karkeihin, huonosti
ommeltuihin vaatteisiin, jotka kätkevät heidän vartalonsa. Ja ennen
kaikkea on heidän valittava seuratoverikseen naishenkilö, joka on
vakava, kalpea, surullinen ja hieman likainen.

Katariina oli peräti iloinen ja välitön olento. Sen vuoksi ei häntä
mikään miellyttänyt enemmän kuin keskustelu, joka liikkui viattoman
leikillisyyden kevyillä, iloisilla siivillä. Hän nauroi oikein
sydämestään kaikelle hullunkuriselle. Hän ei huokaillut milloinkaan
muulloin kuin jos sadeilma pilasi toivotun kävelyretken tai jos uusi
huivi kaikesta varovaisuudesta huolimatta sai tahran. Tämän ohessa
ilmeni hänessä, jos siihen oli todellista aihetta, syvä, lämmin
tunne, joka ei milloinkaan muuttunut mauttomaksi tunteilemiseksi.
Niinpä tuntuukin tyttö minusta ja sinusta, rakas lukija, jotka emme
kuulu liian vaativiin, peräti oivalliselta. Hyvin ymmärrettävää on,
että Baltasar oli meidän kannallamme. Mutta pian kyllä tulee ilmi,
oliko arkipäiväinen Heikki ennustanut oikein vai eikö.

Mikä olikaan luonnollisempaa kuin ettei Baltasar voinut koko yönä
ollenkaan nukkua pelkästä rauhattomuudesta, kuvaamattomasta,
suloisesta väristyksestä. Kokonaan rakastettunsa kuvan lumoissa
istuutui hän pöydän ääreen ja kirjoitti melkoisen määrän sieviä,
hyvältä kaikuvia säkeistöjä, jotka kuvailivat hänen tilaansa
salaperäisesti kertoen satakielen rakkaudetta punaruusuun, Ne aikoi
hän ottaa mukaansa Mooses Turnuksen kirjalliseen tee-iltaan ja
hyökätä niiden avulla Katariinan kokemattoman sydämen kimppuun, missä
ja milloin se vain on mahdollista.

Heikki vähän hymyili tullessaan sopimuksen mukaan määrähetkellä
hakemaan ystäväänsä Baltasaria ja tavatessaan hänet huolellisemmin
puettuna kuin milloinkaan ennen. Hänellä oli mitä hienoimmilta
Brüsselin pitseillä koristettu kaulus, hänen lyhyt takkinsa, jonka
hihat olivat viilokkeilla varustetut, oli kuviollista samettia. Sen
lisäksi oli hänellä korkea- ja teräväkantaiset, hopeisilla ripsuilla
koristetut ranskalaiset jalkineet, englantilainen hattu mitä
hienointa majavannahkaa sekä tanskalaiset hansikkaat. Niin oli hän
puettu aivan saksalaiseen tapaan. Puku sopikin hänelle verrattoman
hyvin, etenkin kun hän oli käherryttänyt tukkansa kauniisti ja
kammannut sievästi ylöspäin pienet, lyhyiksi leikatut viiksensä.

Baltasarin sydän vapisi ihastuksesta, kun Mooses Turnuksen talossa
astui häntä vastaan Katariina muinaissaksalaisen neidon pukuun
puettuna ystävällisenä ja suloisena katseiltaan, puheiltaan, koko
olemukseltaan, kuten hänet oltiin totuttu aina näkemään.

"Suloisin neitoni!" huokasi Baltasar sydämensä sisimmässä, kun
Katariina, suloinen Katariina itse tarjosi hänelle kupillisen
höyryävää teetä.

Mutta Katariina katseli häntä silmät loistaen ja sanoi:

"Täällä on rommia ja korppuja ja piparkakkuja, hyvä herra Baltasar.
Suvaitkaa käydä käsiksi mielenne mukaan!"

Mutta sen sijaan että olisi katsellut rommia ja korppuja tai
piparkakkuja, puhumattakaan siitä, että olisi käynyt niihin käsiksi,
ei hurmaantunut Baltasar voinut kääntää katsettaan, joka oli täynnä
lämpimän rakkauden tuskaista kaihoa, pois suloisesta neidosta. Hän
tavoitteli sanoja, jotka ilmaisisivat sisimmästä sielusta sen, mitä
hän tunsi paraikaa.

Mutta silloin tarttui häneen takaapäin lujasti estetiikan professori,
suuri, peräti vahva mies, käänsi hänet ympäri niin että häneltä
läikähti lattialle enemmän teevettä kuin oli sopiva, ja huusi
jyrisevällä äänellä:

"Parahin Lukas Kranach, älkää ryypätkö tuota kurjaa vettä, turmelette
perinpohjin saksalaisen vatsanne. Tuolla toisessa huoneessa on
kelpo Mooseksellamme kasattuna kokonainen varustus mitä kauneimpia
reininviinipulloja. Käykäämme heti niiden kimppuun!"

Hän laahasi onnettoman nuorukaisen pois mukanaan.

Viereisestä huoneesta tuli heitä vastaan professori Mooses Turnus
taluttaen kädestä pientä, hyvin kummallista miekkosta ja sanoi
kuuluvasti:

"Tässä, hyvät naiset ja herrat, esitän teille mitä ihmeellisimmillä
ominaisuuksilla varustetun nuorukaisen, jolle ei käy vaikeaksi
saavuttaa teidän hyväntahtoisuuttanne ja kunnioitustanne. Hän on
nuori herra Sinnober, joka vasta eilen saapui yliopistoomme ja aikoo
opiskella lakitiedettä."

Heikki ja Baltasar tunsivat ensi silmäyksellä ihmeellisen kääpiön,
joka oli portin ulkopuolella täyttä laukkaa ratsastanut heitä vastaan
ja suistunut hevosen selästä maahan.

"Täytyykö minun", sanoi Heikki hiljaa Baltasarille, "täytyykö minun
sitten kuitenkin haastaa tuo peukaloinen taisteluun puhalluspillillä
tai suutarinaskalilla. Enhän kuitenkaan voi käyttää muita aseita
tuota hirveää vastustajaa vastaan."

"Häpeä toki", vastasi Baltasar, "että noin pilkkaat osattomaksi
jäänyttä miestä, jolla, kuten kuulit, on mitä harvinaisimmat
ominaisuudet, ja joka siten korvaa henkisellä arvollaan sen, mitä
luonto ei ole suonut hänelle ruumiillisina etuina."

Sitten hän kääntyi pikku miehen puoleen ja sanoi:

"Toivon, paras herra Sinnober, ettei eilinen hevosen selästä
putoamisenne tuottanut teille mitään pahoja seurauksia."

Sinnober asetti kädessään olevan pienen kepin tueksi taakseen ja
kohottautui varpailleen, niin että ulottui melkein Baltasarin vyöhön
asti, heitti päänsä taaksepäin, katseli hurjasti säihkyvin silmin
ylös ja puhui kummallisella korisevalla bassoäänellä:

"En tiedä mitä tarkoitatte ja mistä puhutte, herra. Pudonnut hevosen
selästä? Minäkö pudonnut hevosen selästä? Ette nähtävästi tiedä,
että olen paras ratsastaja mitä olla voi, että en milloinkaan
putoa hevosen selästä, että olen ollut vapaaehtoisena sotaretkeltä
kyrassierien joukossa ja että opetin upseereille ja sotilaille
ratsastusta maneesissa! Hm, hm, pudonnut hevosen selästä, _minä_
pudonnut hevosen selästä!"

Näin sanoen aikoi hän nopeasti kääntyä ympäri, mutta se keppi, johon
hän oli nojannut, luisui pois ja pikku mies heitti monta kuperkeikkaa
kierien Baltasarin jalkojen eteen. Baltasar tarttui kääpiöön
auttaakseen hänet pystyyn ja kosketti silloin huomaamattaan hänen
päätään. Silloin päästi pikku mies kimeän huudon, niin että koko sali
kajahti ja vieraat hyökkäsivät ylös istuimiltaan. Kaikki kokoontuivat
Baltasarin ympärille ja kysyivät yhtaikaa, miksi hän taivaan tähden
oli huutanut niin hirveästi.

"Älkää pahastuko, paras herra Baltasar", sanoi professori Mooses
Turnus, "mutta se oli jonkun verran kummallista pilaa. Sillä
todennäköisesti tahdoitte saada meidät uskomaan, että joku täällä
astui kissaa hännälle."

"Kissa, kissa, pois kissa!" huusi eräs heikkohermoinen nainen ja
pyörtyi heti.

Huutaen "kissa, kissa" juoksi pari vanhaa herraa, joita vaivasi sama
kissakauhu, ulos ovesta.

Katariina, joka oli kaatanut koko hajuvesipullonsa pyörtyneen naisen
päälle, virkkoi hiljaa Baltasarille:

"Mutta hyvä herra Baltasar, mitä tuhoja te oikein teettekään tuolla
rumalla, kimeällä naukumisellanne!"

Baltasar ei ollenkaan tiennyt mitä piti ajatella. Kasvot hehkuvan
punaisina suuttumuksesta ja häpeästä hän ei saanut sanaakaan suustaan
eikä voinut selittää, ettei naukuja ollut hän, vaan pikku herra
Sinnober.

Professori Mooses Turnus näki nuorukaisen pahan hämmingin. Hän
lähestyi häntä ystävällisesti ja sanoi:

"No, no, rakas herra Baltasar, olkaa toki rauhallinen, Minä huomasin
kaiken hyvin. Te jäljittelitte ihanasti rääkättyä, vihaista kissaa,
kun kumarruitte maahan ja hyppelitte nelinkontin. Pidän muuten hyvin
paljon tuollaisista luonnonhistoriallisista leikeistä, mutta täällä
kirjallisessa tee-illassa --"

"Mutta", puhkesi Baltasar puhumaan, "mutta oivallinen herra
professori, en se minä ollut --"

"No hyvä, no hyvä", keskeytti professori hänen puheensa.

Katariina tuli heidän luokseen.

"Lohdutahan toki", sanoi professori hänelle, "tuota kelpo Baltasaria,
joka on peräti hämillään tapahtuman vuoksi!"

Hyväluontoista Katariinaa säälitti syvästi Baltasar parka, joka
seisoi hänen edessään kovasti hämillään, katse alasluotuna. Hän
ojensi kätensä nuorukaiselle ja kuiskasi suloisesti hymyillen:

"Nehän ovat kovin hullunkurisia ihmisiä, jotka pelkäävät kissoja noin
kauheasti."

Baltasar painoi lämpimästi huulensa Katariinan kädelle. Tyttö antoi
tähtisilmiensä sielukkaan katseen levätä hänessä. Riemastunut
nuorukainen oli kuin seitsemännessä taivaassa eikä enää ajatellut
Sinnoberia ja kissannaukumista.

Hälinä oli ohitse, rauha jälleen palannut. Teepöydän ääressä istui
heikkohermoinen rouva syöden useita korppuja, jotka hän liotti
rommissa, vakuuttaen, että vihaisten mahtien uhkaama mieli rauhoittui
siitä ja äkillisen kauhun sijaan tuli kaihoisa toivo.

Myöskin molemmat vanhat herrat, joiden koipien välistä oli ulkona
tosiaankin loikannut pakeneva kollikissa, palasivat rauhoittuneina
takaisin ja menivät kuten monet muutkin pelipöydän luokse.

Baltasar, Heikki, estetiikan professori ja useat nuoret miehet
istuutuivat naisten luokse. Herra Sinnober oli sillä välin vetänyt
itselleen pienen jakkaran ja sen avulla kiivennyt sohvalle, missä hän
nyt istui kahden rouvan välissä luoden ylpeitä, säihkyviä katseita
ympärilleen.

Baltasarin mielestä oli nyt tullut oikea hetki esittää runo
satakielen rakkaudesta punaruusuun. Hän virkkoi sen vuoksi
asiaankuuluvalla ujoudella, niinkuin nuorten runoilijain tapa on,
että hän mielellään lausuisi muutamia säkeitä, runottarensa uusimman
tuotteen, ellei pelkäisi aikaansaavansa kyllästymistä ja ikävää, vaan
voisi toivoa arvoisain läsnäolijain suosiollista pitkämielisyyttä.

Kun rouvat olivat jo kyllikseen keskustelleet kaikesta, mitä uutta
oli kaupungissa tapahtunut, kun tytöt olivat seikkaperäisesti
pohtineet viimeiset presidentin luona pidetyt tanssiaiset, jopa
tulleet yksimielisiksi uusimpien hattujen mallikelpoisesta muodosta,
ja kun herrat eivät voineet odottaa saavansa lähimpien kahden
tunnin aikana lisää ruokaa tai juomaa, niin pyydettiin Baltasaria
yksiäänisesti, ettei hän kieltäisi seuralta sitä ihanaa nautintoa.

Baltasar veti siistin käsikirjoituksensa esille ja luki.

Hänen oma teoksensa, joka oli todellakin elävänä ja täysivoimaisena
puhjennut esille todellisesta runoilijamielestä, haltioitti häntä
yhä enemmän. Hänen esityksensä, joka kohosi yhä intohimoisemmaksi,
ilmaisi rakastavan sydämen sisäistä hehkua. Hän värisi ihastuksesta,
kun hiljaiset huokaukset, naisten hiljainen "ah" ja miesten
huudahdukset: "ihanaa, oivallista, jumalallista" ilmaisivat hänelle,
että hänen runonsa oli temmannut kaikki mukaansa.

Vihdoin hän lopetti. Silloin kaikki huusivat:

"Mikä runoelma! Mitä ajatuksia! Mikä mielikuvitus, mitä ihania
säkeitä, mikä sulosointu! Kiitos, kiitos teille, paras herra
Sinnober, jumalallisesta nautinnosta!"

"Mitä? Kuinka?" huusi Baltasar.

Mutta kukaan ei välittänyt hänestä, vaan kaikki hyökkäsivät
Sinnoberin kimppuun, joka pöyhisteli sohvalla kuin pieni
kalkkunakukko ja mörisi vastenmielisellä äänellä:

"Ei mitään kiittämistä, ei mitään kiittämistä. Suvaitkaa pitää
hyvänänne. Sehän on vain mitätön pikku asia. Kirjoitin sen vasta
viime yönä kaikessa kiireessä."

Mutta estetiikan professori huudahti:

"Suurenmoinen, jumalallinen Sinnober, kallein ystäväni! Minun
jälkeeni olet paras runoilija, mitä maa päällänsä kantaa. Tule
syliini, ihana sielu!"

Näin sanoen hän sieppasi pikku miehen sohvalta ja syleili ja suuteli
häntä. Sinnober käyttäytyi silloin hyvin sopimattomasti. Hän potki
pienillä säärillään professorin paksua vatsaa ja räkätti:

"Päästäkää minut, päästäkää minut! Koskee, koskee, koskee! Silmät
revin päästänne! Puren nenänne halki!"

"Ei, ei", huusi professori laskien kääpiön alas sohvalle. "Ei,
suloinen ystäväni, ei mitään ylenpalttista vaatimattomuutta!"

Mooses Turnuskin oli nyt saapunut lähemmäksi pelipöydän luota. Hän
tarttui Sinnoberin pikku käteen, puristi sitä ja sanoi hyvin vakavana:

"Oivallinen nuori mies! Ei liikaa, ei, ei kylliksikään ole minulle
ylistetty sitä suurta neroa, joka teitä elähyttää."

"Neitoset", huudahti nyt taas estetiikan professori haltioituneena,
"kuka teistä palkitsee suukkosella ihanan Sinnoberin runon, joka
ilmaisee mitä puhtaimman rakkauden lämpimintä tunnetta?"

Silloin Katariina nousi, lähestyi posket hehkuvina pikku miestä,
polvistui ja painoi suudelman hänen sinertäville, rumille huulilleen.

"Niin", huusi Baltasar äkillisen mielenhäiriön valtaamana, "niin,
Sinnober, jumalallinen Sinnober, sinä olet tehnyt syvämielisen runon
satakielestä ja punaruususta! Sinulle kuuluu ihana palkinto, jonka
olet saanut!"

Näin sanoen hän veti Heikin mukanaan viereiseen huoneeseen ja sanoi:

"Tee minulle palvelus, katso minua oikein tarkkaan ja sano sitten
avoimesti ja suoraan, olenko vai enkö ole ylioppilas Baltasar, oletko
sinä todellakin Heikki, olemmeko Mooses Turnuksen talossa, elämmekö
unessa, olemmeko hupsuja. Vedä minua nenästä tai nipistä minua
kovasti, että vapautuisin tästä kirotusta painajaisesta!"

"Kuinka voit", vastasi Heikki, "käyttäytyä niin mielettömästi sulasta
mustasukkaisuudesta, kun Katariina suuteli pikku miestä! Täytyyhän
sinun itsekin myöntää, että runo, jonka hän lausui, oli todellakin
oivallinen."

"Heikki!" huusi Baltasar perin hämmästyneenä. "Mitä sinä oikein
puhut?"

"No niin", jatkoi Heikki, "olihan pikku miehen runo oivallinen.
Mielihyvällä soin hänelle Katariinan suudelman. Ylipäänsä näyttää
tuossa omituisessa miehessä piilevän monenmoista, mikä on
arvokkaampaa kuin kaunis vartalo. Runoa lukiessa kaunisti sisäinen
haltioituminen hänen kasvonpiirteensä niin, että hän näytti minusta
monta kertaa olevan kaunis, hyvinmuodostunut nuorukainen, vaikka
tuskin ulottui pöydän ylitse. Heitä sinä joutava mustasukkaisuutesi
ja rupea runoilijana toisen runoilijan ystäväksi!"

"Mitä", huudahti Baltasar täynnä kiukkua, "mitä? Pitäisikö minun
vielä ruveta tuon kirotun vaihdokkaan ystäväksi, tuon riiviön, jonka
mielisin kuristaa näillä kourillani!"

"Niinkö?" sanoi Heikki. "Hylkäät siis kaiken järjen. Mutta
palatkaamme saliin, missä varmaan tapahtuu jotakin uutta, koska
kuulen äänekkäitä suosionhuutoja." Koneellisesti Baltasar seurasi
ystäväänsä saliin. Kun he tulivat sisälle, seisoi professori
Mooses Turnus, kasvoillaan jäykkä hämmästys, yksin keskellä
huonetta, käsissään vielä koevälineet, joilla hän oli tehnyt jonkun
fysikaalisen kokeen. Koko seura oli kokoontunut pikku Sinnoberin
ympärille, joka keppiinsä nojaten seisoi varpaillaan ja otti ylpeän
näköisenä vastaan suosionosoitukset, joita hänelle tulvi joka
taholta. Sitten ihmiset kääntyivät taas professorin puoleen, joka
teki toisen hyvin taitavan taidetempun. Tuskin hän oli saanut sen
valmiiksi, kun taas kaikki ympäröivät pikku miehen huutaen:

"Ihanaa, oivallista, rakas herra Sinnober!"

Viimein Mooses Turnus syöksyi pikku miehen luokse ja huusi kymmenen
kertaa voimakkaammin kuin muut:

"Ihanaa, oivallista, rakas herra Sinnober!"

Seurassa sattui olemaan nuori ruhtinas Yrjö, joka opiskeli
yliopistossa. Ruhtinaalla oli mitä miellyttävin vartalo ja sitäpaitsi
hänen käytöksensä oli niin jalo ja ylevä, että siinä ilmeni selvästi
ylhäinen syntyperä ja tottumus liikkua kaikkein hienoimmissa
piireissä.

Ruhtinas Yrjö ei voinut ollenkaan poistua Sinnoberin vierestä ja
ylisti häntä rajattomasti ihanimmaksi runoilijaksi ja taitavimmaksi
fysiikantutkijaksi.

Omituinen oli se ryhmä, jonka nuo kaksi muodostivat seisoessaan
vieretysten. Sorean Yrjön rinnalla näytti kerrassaan kummalliselta
tuo pikku mies, joka tuskin pysyi seisomassa ohuilla säärillään nenä
pystyssä. Kaikkien naisten katseet suuntautuivat heihin, mutta ei
ruhtinaaseen, vaan pikku mieheen, joka kohosi varpailleen ja aina
putosi jälleen alas, nousten ja laskien kuin Cartesiuksen "piru
pullossa".

Professori Mooses Turnus meni Baltasarin luo ja sanoi:

"Mitä sanotte suojatistani, rakkaasta Sinnoberistani? Siinä miehessä
piilee paljon, ja kun nyt katselen häntä oikein, aavistan asian
oikean laidan. Se pappi, joka on kasvattanut hänet ja suositellut
häntä minulle, puhuu hyvin salaperäisesti hänen syntyperästään.
Tarkastelkaahan vain tuota ylevää säädyllisyyttä, hänen hienoa,
vapaata käytöstään. Hän on varmasti ruhtinaallista verta, ehkäpä
suorastaan kuninkaanpoika."

Silloin ilmoitettiin, että ateria oli pöydässä. Sinnober toikkaroi
kankeasti Katariinan luo, tarttui kömpelösti hänen käteensä ja vei
hänet ruokasaliin.

Täynnä raivoa juoksi onneton Baltasar halki pimeän yön, halki myrskyn
ja sateen pois kotiinsa.



NELJÄS LUKU.


Kuinka italialainen soittoniekka Sbiocca uhkasi heittää herra
Sinnoberin kontrabasson sisään, ja virastoharjoittelija Pulcher ei
voinut päästä ulkoasiainministeriöön. -- Tullivirkamiehistä ja kotiin
jätetyistä ihmeistä. -- Kepin nuppi lumoaa Baltasarin.


Korkealla, sammaloituneella kalliolla metsän syvyydessä istui
Baltasar katsellen miettivänä kuiluun, missä puro syöksyi kohisten
kallionlohkareiden ja tiheän pensaikon keskitse. Synkkiä pilviä
ajelehti taivaalla painuen vuorten taakse. Puiden ja veden kohina
kuulosti kumealta murinalta, ja vähän väliä kirkuivat petolinnut,
jotka kohosivat pimeästä tiheiköstä avaruuteen ja lähtivät lentämään
kiitävien pilvien perään.

Baltasarista tuntui, kuin hän kuulisi metsän ihmeellisissä äänissä
luonnon lohduttoman valituksen, kuin täytyisi hänen itsensä hukkua
tähän valitukseen, kuin olisi hänen koko olemassaolonsa vain syvää,
vastustamatonta tuskaa. Hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan
kaihosta, ja vuolaiden kyynelten valuessa hänen silmistään tuntui
hänestä siltä, kuin metsäpuron henget katselisivat ylös häneen ja
ojentaisivat lumivalkeita käsivarsiaan ylös aalloista vetääkseen
hänet alas viileään syvyyteen.

Silloin kajahti kaukaisesta etäisyydestä ilmojen kautta kirkas,
iloinen torventoitotus laskeutuen lohduttavana hänen rinnalleen.
Kaiho heräsi hänessä ja sen mukana suloinen toivo. Hän katseli
ympärilleen, ja torvien yhä raikuessa eivät metsän vihreät varjot
enää tuntuneet niin surullisilta eikä tuulen kohina ja pensaiden
suhina enää niin valittavalta. Hän puhkesi puhumaan.

"Ei", huudahti hän hypäten pystyyn ja katsellen loistavin silmin
etäisyyteen, "ei kaikki toivo ole vielä mennyt! Se vain on varma,
että joku synkkä salaisuus, joku paha noituus on häiriten sekaantunut
elämääni, mutta minä murran sen lumon, vaikka joutuisin siinä
perikatoon. Kun minä viimein hurmaantuneena, sen tunteen valtaamana,
joka oli halkaisemaisillaan rintani, tunnustin rakkauteni lempeälle,
suloiselle Katariinalle, enkö silloin lukenut hänen silmistään, enkö
tuntenut hänen kätensä puristuksessa autuuttani? Mutta niin pian kuin
tuo kirottu pieni kummitus ilmestyy, kohdistuu kaikki rakkaus häneen.
Hänessä, tuossa kirotussa epäsikiössä, riippuvat Katariinan silmät,
ja kaihoisat huokaukset kohoavat hänen rinnastaan, kun tuo kömpelö
poika lähestyy häntä tai koskettaa hänen kättään. Hänen olemuksessaan
on jotakin salaperäistä, ja jos uskoisin tyhmiä imettäjien tarinoita,
väittäisin, että poika on noiduttu ja osaa, kuten sanotaan, lumota
ihmiset. Eikö ole mieletöntä, että kaikki pilkkaavat ja nauravat
tuota perin osattomaksi jäänyttä miekkosta, mutta sitten taas, kun
pikku mies tulee näkyviin, huutavat häntä viisaimmaksi, oppineimmaksi
ja soreimmaksi herra ylioppilaaksi, mitä voi olla olemassa meidän
keskuudessamme? Mitä sanonkaan! Eikö minusta itsestänikin tunnu
usein siltä, että Sinnober on taitava ja kaunis? Vain Katariinan
läsnäollessa ei lumolla ole minuun mitään voimaa. Silloin on ja pysyy
herra Sinnober tyhmänä, vastenmielisenä kääpiönä. Mutta -- minä
asettaudun vihamielistä voimaa vastaan. Sisimmässäni piilee hämärä
aavistus, että jokin odottamaton antaa käteeni aseen tuota ilkiötä
vastaan!"

Baltasar lähti paluumatkalle Kerkkoon päin. Kulkiessaan erästä
lehtokäytävää huomasi hän maantiellä pienet lastatut matkavaunut,
joista joku viittoi hänelle ystävällisesti valkealla liinalla. Hän
meni lähemmäksi ja tunsi herra Vincenzo Sbioccan, maailmankuulun
viuluniekan, jota hän kunnioitti oivallisen, ilmehikkään soiton
vuoksi aivan rajattomasti ja jolta hän jo kahden vuoden aikana oli
ottanut oppitunteja.

"Hyvä", huusi Sbiocca hypäten vaunuista maahan, "hyvä, rakas herra
Baltasar, kallis ystäväni ja oppilaani, hyvä, että vielä tapaan
teidät täällä sanoakseni teille sydämelliset jäähyväiset."

"Kuinka", sanoi Baltasar, "kuinka, herra Sbiocca, ettehän lähde pois
Kerkosta, missä kaikki kunnioittavat ja pitävät teitä arvossa, missä
ei kukaan voi elää ilman teitä?"

"Lähden", vastasi Sbiocca vihan hehkun noustessa hänen kasvoilleen,
"lähden, herra Baltasar, siitä paikasta, missä kaikki ihmiset ovat
narrimaisia, joka muistuttaa suurta hulluinhuonetta. Ette ollut eilen
konsertissani, koska olette kuljeskellut maalla. Muuten olisitte
voinut auttaa minua raivoavaa kansaa vastaan, jolle en voinut mitään."

"Mitä on tapahtunut, mitä taivaan nimessä on tapahtunut?" huusi
Baltasar.

"Soitan paraikaa", jatkoi Sbiocca, "Viotti'n vaikeinta kappaletta.
Se on ylpeyteni, iloni. Olettehan kuullut minun soittavan sitä,
se ei ole jättänyt teitä kylmäksi. Eilen olin, sen uskallan
sanoa, aivan erinomaisella tuulella -- _anima_, tarkoitan --
iloisella mielellä -- _spirio alato_, tarkoitan. Ei yksikään
viuluniekka koko maailmassa, ei itse Viottikaan olisi soittanut
niinkuin minä. Kun olen lopettanut, puhkeavat suosionosoitukset
raivokkaasti -- _furore_, tarkoitan, kuten olin odottanutkin. Mutta
mitä saan nähdä, mitä kuulla! Kaikki, välittämättä vähintäkään
minusta, ryntäävät erääseen salin nurkkaan ja huutavat: '_Bravo
bravissimo_, jumalallinen Sinnober! Mikä soitto, mikä vaikutus, mikä
ilmaisutapa, mikä valmeus!' Juoksen sinne, tunkeudun ihmisjoukon
läpi. Siellä seisoo kolmen vaaksan korkuinen miehenkuvatus ja
kärisee vastenmielisellä äänellä: 'Ei mitään aihetta, olen soittanut
voimieni mukaan. Tosin olen nykyään Euroopan ja muiden tunnettujen
maanosien paras viuluniekka!' 'Tuhannen vietävä', huusin, 'kuka
sitten on soittanut, minä vai tuo maanmato!' Ja kun pikku mies yhä
kärisee: 'Ei, ei mitään aihetta', aion rynnätä hänen kimppuunsa
käydäkseni käsiksi tuohon rujokkaaseen. Mutta silloin hyökkäävät
he kaikki ympärilleni ja puhuvat mieletöntä sekasotkua kateudesta,
mustasukkaisuudesta ja pahansuopaisuudesta. Joku huutaa: 'Ja mikä
sävellys!' ja kaikki huutavat yhteen ääneen perässä: 'Ja mikä
sävellys, jumalainen Sinnober! Ylevä säveltäjä!' Vielä vihaisempana
kuin äsken huusin: 'Ovatko sitten kaikki mielettömiä, hulluja! Sehän
oli Viotti'n kappale, ja minä, maailmankuulu Vincenzo Sbiocca, olen
soittanut sen!' Mutta silloin he tarttuvat minuun lujasti, puhuvat
italialaisesta hulluudesta -- _rabbia_, tarkoitan, kummallisista
päähänpistoista, vievät minut väkivallalla viereiseen huoneeseen,
kohtelevat minua kuin sairasta, kuin mielipuolta. Ei kestä kauan,
ennenkuin signora Bragazzi syöksyy sisään ja kaatuu pyörtyneenä
maahan. Hänen oli käynyt samoin kuin minunkin. Niin pian kuin hän oli
lopettanut aariansa, kumisi sali huudoista: '_Brava -- bravissima_
-- Sinnober', ja kaikki huusivat, ettei koko maailmassa ollut toista
sellaista laulajatarta kuin Sinnober. Ja tämä taas kärisi kirottua:
'Ei mitään aihetta, ei mitään aihetta'. Signora Bragazzi on kuumeessa
ja kuolee aivan pian. Minä puolestani pelastaudun pakenemalla
mielettömän kansan käsistä. Voikaa hyvin, paras herra Baltasar! Jos
satutte tapaamaan signorino Sinnoberin, niin suvaitkaa sanoa hänelle,
että hän ei näyttäytyisi missään konsertissa, jossa minä olen
saapuvilla. Ehdottomasti tarttuisin heti hänen turilaan-koipiinsa
ja pistäisin hänet F-reiästä kontrabasson sisään. Siellä hän saisi
sitten soittaa koko ikänsä konserttikappaleita ja laulaa aarioita
niin paljon kuin mielensä tekee. Voikaa hyvin, rakas herra Baltasar,
älkääkä hylätkö viuluanne!"

Näin sanoen syleili herra Vincenzo Sbiocca hämmästyksestä
jäykistynyttä Baltasaria ja nousi vaunuihin, jotka vierivät nopeasti
pois.

"Enkö sitten ole oikeassa", puheli Baltasar itsekseen, "enkö ole
oikeassa siinä, että tuo kamala olento, Sinnober, on noiduttu ja
lumoaa ihmiset".

Samassa juoksi ohitse nuori mies kalpeana, hämmentyneenä, kasvot
kuvastaen mielipuolisuutta ja epätoivoa. Se koski kovasti Baltasarin
sydämeen. Hän luuli tunteneensa nuorukaisen erääksi ystäväkseen ja
juoksi sentähden nopeasti hänen jälkeensä metsään.

Tuskin kaksi-, kolmekymmentä askelta juostuaan hän huomasi
virastoharjoittelija Pulcherin, joka oli jäänyt seisomaan suuren puun
alle ja katse taivaaseen luotuna puhui:

"Ei, en kestä enää tätä häpeää. Kaikki elämäntoivo on mennyt. Hauta
on ainoa pelastus. Jää hyvästi, elämä, maailma, toivo, lemmitty --"

Näin sanoen veti epätoivoinen virastoharjoittelija povestaan
pistoolin ja painoi sen otsaansa vasten.

Baltasar syöksyi salaman nopeudella hänen luokseen, löi pistoolin
kauas hänen kädestään ja huusi:

"Pulcher, taivaan tähden, mikä sinua vaivaa, mitä teet?"

Virastoharjoittelija ei voinut pariin minuuttiin tulla tajuihinsa.
Hän oli vaipunut ruohikkoon puolittain pyörtyneenä. Baltasar oli
istuutunut hänen viereensä ja puhui lohduttavia sanoja parhaansa
mukaan, tietämättä Pulcherin epätoivon syytä.

Satoja kertoja oli Baltasar kysynyt, mitä kauheaa Pulcherille
sitten oli tapahtunut, joka oli herättänyt hänessä mustan
itsemurha-ajatuksen. Silloin Pulcher viimein huokasi syvään ja sanoi:

"Tiedäthän, rakas ystäväni Baltasar, ahtaan tilani. Tiedäthän,
kuinka olin pannut kaiken toivoni siihen, että saisin salaisen
sihteerin paikan ulkoasiain ministeriössä. Tiedäthän, millä innolla
ja uutteruudella olin valmistautunut siihen tehtävään. Olin liittänyt
hakemukseen tutkimukseni, joka, kuten sain ilokseni kuulla, oli
saanut ministerin täydellisen hyväksymisen. Millä luottamuksella
meninkään tänään aamupäivällä suulliseen kuulusteluun! Tapasin
siellä pienen, epämuodostuneen miehen, jonka varmaankin tunnet
nimellä herra Sinnober. Lähetystöneuvos, jonka tehtäväksi tutkinnon
pitäminen oli jätetty, tuli ystävällisesti minua vastaan. Hän
sanoi, että hakijaksi samaan paikkaan, jonka toivoin saavani,
oli ilmoittautunut myöskin herra Sinnober ja että hän senvuoksi
kuulustelisi meitä molempia. Sitten hän kuiskasi hiljaa korvaani:
'Teidän ei tarvitse pelätä mitään kilpailijanne puolelta, paras herra
Pulcher. Ne työt, jotka pikku Sinnober on liittänyt hakemukseensa,
ovat surkeita!' -- Kuulustelu alkoi. En jättänyt ainoaakaan neuvoksen
kysymystä vastaamatta. Sinnober ei tietänyt mitään, ei kerrassaan
mitään. Sen sijaan että olisi vastannut, hän murisi ja uikutti
käsittämätöntä sekasotkua, jota ei kukaan ymmärtänyt. Putosipa hän
pari kertaa, heilutellessaan kömpelösti koipiaan, alas korkealta
tuolilta, niin että minun täytyi nostaa hänet ylös. Sydämeni vapisi
tyytyväisyydestä. Niitä ystävällisiä katseita, joita neuvos loi pikku
mieheen, pidin katkerimpana ivana. -- Kuulustelu oli päättynyt.
Kuinka voisin kuvailla kauhuani! Tuntui kuin äkillinen salama olisi
iskenyt minut sylen syvälle maahan, kun neuvos syleili pikku miestä
ja sanoi hänelle: 'Ihana ihminen! Mitkä tiedot, mikä ymmärrys, mikä
tarkkanäköisyys!' Sitten hän sanoi minulle: 'Olen kovasti pettynyt
teidän suhteenne, herra virastoharjoittelija Pulcher. Tehän ette
tiedä kerrassa mitään. Ja -- älkää pahastuko, jos sanon sen -- se
tapa, millä olette rohkaissut itseänne koetta varten, sotii kaikkia
hyviä tapoja, kaikkea säädyllisyyttä vastaan. Ettehän voinut edes
pysyä tuolilla. Tehän putositte lattialle, ja herra Sinnoberin täytyi
nostaa teidät ylös. Diplomaattisten henkilöiden täytyy olla aivan
raittiita ja harkitsevia. Hyvästi, herra virastoharjoittelija!'
Pidin kaikkea vielä mielettömänä ilveenä. Uskalsin mennä ministerin
puheille. Hän käski ajaa minut ulos, jos rohkenisin vielä vaivata
häntä käynnilläni sen jälkeen kuin olin siliä tavalla käyttäytynyt
kokeessa. Hän muka tiesi jo kaiken! Se paikka, johon koetin
tunkeutua, oli jo annettu herra Sinnoberille! Niin on joku helvetin
mahti riistänyt minulta kaiken toivon. Aion uhrata vapaaehtoisesti
elämäni, jota synkkä kohtalo vainoaa. Päästä minut!"

"En milloinkaan!" huusi Baltasar, "Kuuntele ensin minua!"

Hän kertoi nyt kaiken, mitä tiesi Sinnoberista siitä lähtien kuin
tämä ensi kerran oli ilmestynyt Kerkon portin ulkopuolelle, kertoi
mitä hänelle itselleen oli tapahtunut Mooses Turnuksen talossa pikku
miehen läsnäollessa sekä mitä hän oli vastikään kuullut Vincenzo
Sbioccalta.

"Se nyt on ainakin varmaa", sanoi hän sitten, "että kaikissa tuon
katalan rujokkaan puuhissa on jotain salaperäistä pohjalla. Ja
usko minua, ystäväni Pulcher: jos pelissä on jotain helvetillistä
noituutta, on sitä vastaan vain mentävä lujin mielin. Voitto on
varma, kun vain rohkeus ei petä. Ei siis mitään arkuutta eikä
mitään liian maltitonta päätöstä. Käykäämme yhteisvoimin tuon pikku
poppamiehen kimppuun!"

"Poppamies", huudahti virastoharjoittelija haltioituneena, "niin,
poppamies, oikein kirottu poppamies on tuo pikkuinen, se on varma!
Mutta veli Baltasar, mikä meitä sitten vaivaa, elämmekö unessa?
Noituus -- taikominen -- eikö sen aika ole jo kauan sitten ohitse?
Onhan ruhtinas Pafnutius Suuri jo monta vuotta takaperin pannut
valistuksen voimaan ja julistanut maasta karkotettaviksi kaiken
mielettömän ilkivallan, kaiken käsittämättömän. Ja kuitenkin on tänne
päässyt hiipimään tuollainen kirottu kieltotavara. Hitto vieköön!
Siitähän pitäisi ilmoittaa poliisille ja tullimiehille! -- Mutta
ei, ei! Vain ihmisten mielettömyys tai, kuten melkein pelkään,
tavaton lahjominen on syynä onnettomuuteemme. Tuo kirottu Sinnober
kuuluu olevan suunnattoman rikas. Hän seisoi hiljattain rahapajan
ulkopuolella, ja silloin kaikki ihmiset osoittivat häntä sormellaan
ja huusivat: 'Katsokaa tuota pientä, kaunista pappaa. Hän omistaa
kaiken sen kiiltävän rahan, mitä tuolla sisällä lyödään!'"

"Hiljaa", vastasi Baltasar, "hiljaa, ystäväni virastoharjoittelija.
Ei tuo ilkiö voi rahalla mitään pakottaa, jotain muuta siinä on
takana. -- Totta kyllä on, että ruhtinas Pafnutius toi maahan
valistuksen kansansa ja jälkeläistensä hyödyksi ja parhaaksi, mutta
paljon ihmeellistä ja käsittämätöntä on kuitenkin vielä jäänyt
jäljelle. Tarkoitan, että on vielä pidätetty kotitarpeiksi muutamia
hauskoja ihmeitä. Niinpä esimerkiksi kasvaa yhä vielä mitättömistä
siemenjyvistä suuria, ihania puita, vieläpä mitä erilaisimpia
hedelmiä ja viljalajeja, joilla me ravitsemme ruumiimme. Eikö
yhä edelleenkin ole vielä luvallista, että kirjavilla kukilla ja
hyönteisillä on lehdissään ja siivissään mitä loistavimpia värejä,
vieläpä kaikkein ihmeellisimpiä kirjoitusmerkkejä, joista ei kukaan
ihminen ymmärrä, ovatko ne öljy-, gouache- vai akvarellimaalausta.
Eikä kukaan kirjoitusmestari, olipa vaikka kuinka peijakkaan etevä,
kykene lukemaan, saatikka sitten jäljittelemään tuota kaunista
kirjoitusta. -- Hohhoo, veli Pulcher, sanonpa sinulle, että
sisimmässäni tapahtuu toisinaan aivan erikoista! Lasken piipun pois
ja kävelen huoneessani edestakaisin. Ihmeellinen ääni kuiskaa silloin
minulle, että olen itse ihme, että taikuri nimeltä Pienoismaailma
kiehuu minussa ja yllyttää minua kaikenlaisiin mielettömiin
kepposiin. Mutta silloin juoksen pois ja ryhdyn tarkastelemaan
luontoa ja ymmärrän kaiken, mitä kukat ja vesipurot puhelevat
minulle. Silloin valtaa minut autuas taivaan ilo!"

"Sinähän hourailet!" huudahti Pulcher.

Mutta Baltasar, välittämättä hänestä, ojensi käsivartensa etäisyyttä
kohti ikäänkuin palavan kaihon valtaamana.

"Kuuntelehan toki", huudahti hän, "kuuntelehan toki, Pulcher, mikä
taivaallinen soitto kaikuu läpi metsän iltatuulen kohistessa!
Kuuletko, kuinka lähteet korottavat laulunsa voimakkaammaksi, kuinka
pensaat ja kukat liittyvät siihen suloisilla äänillään?"

Virastoharjoittelija kallisti korvansa kuunnellakseen sitä soittoa,
josta Baltasar puhui.

"Todellakin", puheli hän, "todellakin suhisee metsässä ääniä, jotka
ovat suloisemmat ja ihanammat kaikkea mitä eläissäni olen kuullut, ja
jotka tunkeutuvat syvälle sieluuni. Mutta ei iltatuuli, eivät pensaat
eivätkä kukat laula noin. Paremminkin tuntuu minusta siltä, kuin joku
etäällä vetelisi harmonikan alimpia ääniä."

Pulcher oli oikeassa. Todellakin nuo täyteläiset, yhä lähenevät ja
voimakkaammiksi paisuvat soinnut muistuttivat harmonikan säveliä,
mutta sellaisen harmonikan, joka oli kooltaan ja voimaltaan
suunnattoman paljon suurempi tavallisia.

Kun ystävykset nyt kulkivat eteenpäin, tarjoutui heille näytelmä,
niin lumoava, että he jäivät hämmästyksestä jäykistyneinä, paikalleen
juurtuneina seisomaan. Vähän matkan päässä ajoi metsän halki
verkalleen mies, joka oli puettu melkein kiinalaiseen tapaan, paitsi
että hänellä oli päässään leveä baretti liehuvine sulkineen. Vaunut
muistuttivat avonaista, säkenöivästä kristallista valmistettua
näkinkenkää, ja molemmat korkeat pyörät näyttivät olevan samaa
ainetta. Niiden pyöriessä kuului mitä ihanimpia harmonikan säveliä,
jotka ystävykset olivat kuulleet jo kaukaa. Kaksi lumivalkeaa
yksisarviaista, joilla oli kultaiset silat, veti vaunuja. Niissä
istui ajomiehen paikalla hopeafasaani pitäen nokassaan kultaisia
ohjaksia. Takana ylhäällä istui suuri kultakuoriainen, joka näytti
liehtovan näkinkengässä istuvalle ihmeelliselle miehelle viileyttä
löyhytellen kimmeltäviä siipiään. Kulkiessaan ystävysten ohitse mies
nyökäytti heille ystävällisesti päätään. Samassa osui miehen kädessä
olevan pitkän ruokokepin säkenöivästä nupista säde Baltasariin, joka
tunsi polttavan piston syvällä rinnassaan ja vaipui maahan kumeasti
voihkaisten.

Mies katseli häntä hymyillen ja nyökkäsi vieläkin ystävällisemmin
kuin äsken.

Niin pian kuin nuo taika-ajopelit katosivat tiheikköön harmonikan
sävelten vielä hiljaa soidessa, syöksyi Baltasar aivan suunniltaan
riemusta ja ihastuksesta ystävänsä kaulaan ja huusi:

"Pulcher, olemme pelastetut! Tuo on se joka murtaa Sinnoberin kirotun
lumon!"

"En voi kertoa", sanoi Pulcher, "miltä minusta tuntuu tällä hetkellä,
olenko hereillä vai uneksinko. Mutta se ainakin on varmaa, että
outo riemun tunne tunkee lävitseni ja että lohtu ja toivo palaavat
sieluuni."



VIIDES LUKU.


Kuinka ruhtinas Barsanuf nautti aamiaisekseen Leipzigin leivosia
ja Danzigin viinaa, sai voitahran kashmirihousuihinsa ja korotti
sihteeri Sinnoberin salaneuvokseksi. -- Tohtori Prosper Alpanuksen
kuvakirjat. -- Kuinka ovenvartija puri ylioppilas Heikkiä sormeen ja
tämä kulki laahustinpuvussa sekä joutui sen vuoksi pilkan esineeksi.
-- Baltasarin pako.


Ei ole syytä enää kauemmin salata, että ulkoasiainministeri,
jonka yksityissihteeriksi herra Sinnober oli otettu, oli samaisen
parooni Jeremias Kuuvalon jälkeläinen, joka turhaan haki turnaus- ja
aikakirjoista haltiatar Ruusunhengettären sukupuuta. Hänen
nimensä oli kuten esi-isänsäkin Jeremias Kuuvalo. Hän oli kerrassaan
hienosti sivistynyt ja hyvätapainen herra, puhui aina kieliopillisen
puhdasta kieltä, piirsi nimensä ranskalaisilla kirjaimilla ja yleensä
kirjoitti jokseenkin selvää käsialaa, tekipä toisinaan itsekin työtä,
etenkin huonolla säällä.

Ruhtinas Barsanuf, suuren Pafnutiuksen seuraaja, rakasti häntä
hellästi, sillä hän oli valmis vastaamaan jokaiseen kysymykseen,
pelasi lomahetkinään ruhtinaan kanssa keilaa, ymmärsi mainiosti
rahakauppaa ja oli gavotin tanssijana vertaistaan vailla.

Tapahtui, että parooni Jeremias Kuuvalo oli kutsunut ruhtinaan
aamiaisvieraakseen syömään Leipzigin leivosia ja nauttimaan
lasillisen Danzigin viinaa.

Kun ruhtinas saapui Kuuvalon taloon, tapasi hän etuhuoneessa monen
miellyttävän diplomaattisen herran joukossa pikku Sinnoberin, joka
keppiinsä nojaten katseli häntä säkenöivillä pikku silmillään
ja välittämättä hänestä sen enempää pisti pöydältä sieppaamansa
paistetun leivosen suuhunsa. Heti kun ruhtinas huomasi pikku miehen,
hymyili hän hänelle armollisesti ja sanoi:

"Kuuvalo, mikä pieni, kaunis, viisas mies teillä on talossanne? Se
on varmaankin sama, joka on valmistanut ne hyvin tyylitellyt ja
kauniisti kirjoitetut tiedonannot, joita olen saanut teiltä viime
aikoina?"

"Juuri sama, armollisin herra", vastasi Kuuvalo. "Kohtalo on tuonut
hänet virastoni henkevimmäksi ja taitavimmaksi työntekijäksi. Hänen
nimensä on Sinnober. Suosittelen tuota nuorta, oivallista miestä
aivan erikoisesti teidän suosionne ja armonne esineeksi, paras
ruhtinas. Hän on ollut luonani vasta muutamia päiviä."

"Ja juuri sen vuoksi", sanoi eräs nuori, hauskan näköinen mies, joka
oli tällä välin lähestynyt, "ja juuri sen vuoksi ei työtoverini,
kuten teidän ylhäisyytenne suvainnee huomata, ole vielä toimittanut
mitään tehtäviä. Ne tiedonannot, joilla oli onni tulla teidän
ylhäisyytenne hyväntahtoisen huomion esineeksi, ovat minun tekemiäni."

"Mitä teillä on asiaa?" ärjäisi ruhtinas hänelle vihaisesti.

Sinnober oli tunkeutunut aivan ruhtinaan viereen ja maiskutteli
syöden leivosta ahnaasti ja nälkäisesti.

Tuo sorea nuori mies oli todellakin valmistanut tiedonannot, mutta
ruhtinas huudahti:

"Mitä teiltä on asiaa? Ettehän te ole koskenutkaan kynään! Ja se,
että te syötte aivan minun vieressäni paistettuja leivosia, niin että
-- kuten suureksi harmikseni huomaan -- uudet kashmirihousuni ovat jo
saaneet voitahran, että te maiskuttelette siinä noin sopimattomasti,
niin -- kaikki tuo osoittaa kyllin riittävästi teidän täydellisen
kelpaamattomuutenne diplomaattiselle uralle! Menkää siivosti kotiinne
älkääkä enää ilmestykö näkyviini paitsi siinä tapauksessa, että
tuotte kashmirihousujani varten hyödyllistä tahranpoisto-ainetta!
Ehkä minä sitten taas muutun armollisemmaksi."

Sitten hän kääntyi Sinnoberin puoleen sanoen:

"Sellaiset nuorukaiset kuin te, hyvä Sinnober, ovat valtion kaunistus
ja ansaitsevat arvokkaita kunnianosoituksia. Olette nyt salaneuvos."

"Kiitän parhaiten", mörisi Sinnober nielaisten viimeisen suupalan ja
pyyhkien suutaan molemmilla käsillään, "kiitän parhaiten. Teen kyllä
kaiken mitä kohdalleni sattuu."

"Uljas itseluottamus", sanoi ruhtinas kovemmalla äänellä, "uljas
itseluottamus todistaa sisäistä voimaa, jota täytyy olla arvokkaassa
valtiomiehessä".

Tämän totuuden lausuttuaan ruhtinas otti naukun, jonka ministeri itse
ojensi hänelle ja joka teki hänelle erittäin hyvää.

Uuden neuvoksen täytyi istuutua ruhtinaan ja ministerin väliin. Hän
söi uskomattoman paljon leivosia, joi malagaa ja viinaa sekaisin,
marisi ja murisi hampaittensa välistä ja heilutteli voimakkaasti
käsiään ja jalkojaan terävän nenän tuskin ulottuessa pöydän
yläpuolelle.

Kun aamiainen oli syöty, huudahtivat molemmat, sekä ruhtinas että
ministeri:

"Tuo salaneuvos on aito englantilainen!"

       *       *       *       *       *

"Näytät niin iloiselta", sanoi Heikki ystävälleen Baltasarilie.
"Silmissäsi palaa erikoinen tuli. Tunnetko itsesi onnelliseksi? Oi
Baltasar, haaveilet varmaankin kauniista asioista, mutta minun on
herätettävä sinut siitä. Se on ystävän velvollisuus."

"Mitä puhut? Mitä on tapahtunut?" kysyi Baltasar pelästyneenä.

"Kohta kerron", sanoi Heikki. "Säilytä vain mielenmalttisi, ystäväni!
Ajatteles, tuskin mikään muu onnettomuus maailmassa koskee kipeämmin
ja kuitenkaan on samalla helpommin voitettavissa kuin sinun.
Katariina -"

"Jumalan tähden", huusi Baltasar kauhistuneena. "Katariina, mitä
Katariinasta? Onko hän poissa, onko hän kuollut?"

"Rauhoitu", jatkoi Heikki, "rauhoitu, ystäväni! Ei Katariina ole
kuollut, mutta sinulle hän on melkein kuollut. Tiedä, että pikku
Sinnoberista on tullut salaneuvos ja että hänen kihlauksensa kauniin
Katariinan kanssa on jokseenkin varmasti päätetty. Tyttö kuuluu
olevan, taivas tietää miksi, aivan hullaantunut häneen."

Heikki luuli, että Baltasar nyt puhkeaisi hillittömiin, epätoivoisiin
valituksiin ja sadatteluihin. Multa sen sijaan hän sanoikin
rauhallisesti hymyillen:

"Jollei sinulla ole muuta kerrottavana kuin tuo, niin en tiedä mitään
onnettomuutta, joka saattaisi surettaa minua."

"Etkö enää rakasta Katariinaa?" kysyi Heikki hyvin hämmästyneenä.

"Rakastan", vastasi Baltasar, "rakastan tuota enkeliä, tuota ihanaa
tyttöä kaikella hehkulla, kaikella haaveellisuudella, mikä vain voi
syttyä nuorukaisen povessa. Ja tiedän, ah tiedänpä, että Katariinakin
rakastaa minua, että vain kirottu taika pitää häntä pauloissaan,
mutta pian katkaisen tämän noituuden siteet, pian kukistan sen
taikurin, joka lumoaa tuon raukan."

Baltasar kertoi nyt ystävälleen seikkaperäisesti miehestä, jonka hän
oli tavannut metsässä mitä omituisimmissa ajopeleissä. Hän päätti
puheensa sillä väitteellä, että samoin kuin tuon taikaolennon kepin
päästä oli singahtanut säde hänen rintaansa, samoin oli hänessä
herännyt se luja usko, että Sinnober oli vain pikkuinen noita, jonka
mahdin tuo mies oli kukistava.

"Mutta", huudahti Heikki ystävänsä lakattua puhumasta, "mutta
Baltasar, kuinka voi mieleesi juolahtaakaan tuollaista järjetöntä,
kummallista sekasotkua? Mies, jota pidät loihtijana, ei ole
kukaan muu kuin tohtori Prosper Alpanus, joka asuu huvilassaan
lähellä kaupunkia. Totta kyllä on, että hänestä kerrotaan
ihmeellisiä juttuja, niin että häntä voisi melkein pitää toisena
Cagliostrona. Mutta siihen hän on itse syypää. Hän verhoutuu
mielellään salaperäiseen hämärään ja on olevinaan luonnon syvimpiin
salaisuuksiin perehtynyt mies, jolla on vallassaan tuntemattomia
voimia. Sitäpaitsi hänellä on mitä eriskummaisimpia päähänpistoja.
Niin ovat esimerkiksi hänen ajopelinsä tehdyt niin omituisiksi,
että henkilö, jolla on vilkas, tulinen mielikuvitus kuten sinulla,
ystäväni, helposti johtuu pitämään kaikkea tuota jonkun mielettömän
sadun ilmestyksenä. Kuule siis! Hänen kaksipyöräisillä kärryillään on
näkinkengän muoto, ja ne ovat yltyleensä hopeoidut. Pyörien väliin on
sijoitettu posetiivi, joka soittaa itsestään vaunujen pyöriessä. Se,
mitä sinä pidit hopeafasaanina, on varmasti hänen pieni valkopukuinen
ratsastuspalvelijansa. Samoin pidit varmasti avatun päivänvarjon
kupua kultakuoriaisen peitinsiipinä. Molemmille valkeille hevosilleen
hän tavallisesti panettaa suuret päähineet, jotta kaikki vain
näyttäisi hyvin satumaiselta. Muuten on myöskin totta, että tohtori
Alpanus käyttää kaunista espanjalaista ruokokeppiä, jonka päässä on
säkenöivä kristalli nuppina ja jonka ihmeellisestä vaikutuksesta
kerrotaan, tai paremminkin valehdellaan, paljon satumaista. Tuon
kristallin sädettä ei näet ainoakaan silmä kuulu sietävän. Jos
tohtori verhoaa sen ohuella harsolla ja joku suuntaa siihen tiukasti
katseensa, ilmestyy sen ulkopuolelle kuin koveroon peiliin sen
henkilön kuva, jota hän enimmän ajattelee."

"Todellako", tarttui Baltasar ystävänsä sanoihin, "todellako?
Kerrotaanko sellaista? Mitä muuta sitten vielä kerrotaan herra
tohtori Prosper Alpanuksesta?"

"Oi", vastasi Heikki, "älä vaadi minua kertomaan kovin paljon noista
mielettömistä hullutuksista ja narrinkonsteista. Tiedäthän, että
näihin aikoihin asti on ollut olemassa taikauskoisia ihmisiä, jotka
vastoin tervettä järkeä uskovat ämmämäisten juttujen niin sanottuja
ihmeitä."

"Tunnustan sinulle", jatkoi Baltasar, "että minun on pakko lukea
itseni noiden taikauskoisten ihmisten joukkoon, jotka eivät välitä
terveestä järjestä. Hopeoitu puu ei ole mitään loistavaa, läpinäkyvää
kristallia, posetiivi ei soi niinkuin harmonikka, hopeafasaani ei
ole ratsastuspalvelija, eikä päivänvarjo kultakuoriainen. Joko tuo
ihmeellinen mies, jonka tapasin, ei ole tohtori Prosper Alpanus,
josta puhut, tai sitten on tohtorilla todellakin vallassaan monta
perin kummallista salaisuutta."

"Parantaakseni sinut täydellisesti kummallisista haaveistasi", sanoi
Heikki, "on parasta, että vien sinut heti tohtori Prosper Alpanuksen
luo. Silloin olet itse pääsevä selville siitä, että herra tohtori
on aivan tavallinen lääkäri eikä millään muotoa lähde ajelulle
yksisarviaisten, hopeafasaanien ja kultakuoriaisten kanssa."

"Ystäväni, sinä lausut julki sieluni hartaimman toivon", vastasi
Baltasar silmät kirkkaasti säihkyen. "Lähtekäämme heti matkalle."

Pian he seisoivat sen puiston suljetun ristikkoportin ulkopuolella,
jonka keskellä sijaitsi tohtori Alpanuksen huvila.

"Mutta kuinka nyt pääsemme sisälle?" kysyi Heikki.

"Mielestäni on paras kolkuttaa", sanoi Baltasar ja tarttui
metalliseen kolkuttimeen, joka oli pantu aivan lukon viereen.

Hänen kohottaessaan kolkutinta alkoi maan sisästä kuulua murinaa,
ikäänkuin kaukaista ukkosenjyrinää, ja se tuntui kaikuvan syvimmästä
syvyydestä. Ristikkoportti kääntyi hitaasti, he menivät sisälle ja
kulkivat pitkää, leveää puistokäytävää myöten, jonka päässä näkyi
huvila.

"Huomaatko täällä", sanoi Heikki, "mitään erikoista ja lumottua?"

"Minun mielestäni", sanoi Baltasar, "ei se tapa, jolla ristikkoportti
aukeni, ollut kovinkaan tavallinen. Enkä sitäpaitsi tiedä, kuinka
kaikki täällä tuntuu minusta niin ihmeelliseltä ja lumotulta.
Onko esimerkiksi missään niin ihania puita kuin tässä puistossa?
Näyttäähän moni puu, moni pensaikko loistavine runkoineen ja
smaragdinvihreine lehtineen kuuluvan vieraaseen, tuntemattomaan
maahan."

Heikki huomasi kaksi suunnattoman suurta sammakkoa, jotka olivat jo
ristikkoportilta asti hypelleet kulkijoiden kummallakin puolella.

"Kaunis puisto, jossa oli tuollaisia elukoita!" huudahti hän
ja kumartui ottamaan pienen kiven, jolla aikoi heittää noita
hullunkurisia sammakoita. Molemmat hyppäsivät pensaikkoon ja
kurkistelivat häntä loistavilla ihmisensilmillään.

"Odottakaahan", huusi Heikki tähtäsi toista ja heitti. Mutta silloin
uikutti pieni, ruma, tien vieressä istuva vaimo:

"Raakalainen, äläpäs kivitä kunniallisia ihmisiä, joiden täytyy
ansaita vähäinen leipäpalansa raskaalla työllä täällä puutarhassa."

"Tule pois, tule", kuiskasi Baltasar kauhistuneena, sillä hän
huomasi selvästi, että sammakko muuttui vanhaksi vaimoksi. Silmäys
pensaikkoon ilmaisi hänelle, että toisesta sammakosta oli nyt tullut
pieni mies, joka puuhaili rikkaruohon kitkennässä.

Huvilan edessä oli suuri, kaunis nurmikko, jossa molemmat
yksisarviaiset olivat laitumella mitä ihanimpien sointujen kaikuessa
ilmassa.

"Näetkö, kuuletko?" sanoi Baltasar.

"En näe mitään muuta", vastasi Heikki, "kuin kaksi pientä valkoista
hevosta, jotka syövät ruohoa. Se taas, mikä kaikuu ilmassa, johtuu
todennäköisesti ulos viritetyistä tuulikanteleista."

Kohtalaisen suuren, yksikerroksisen huvilan ihana, yksinkertainen
rakenne ihastutti Baltasaria. Hän veti kellonnuorasta, ja heti aukeni
ovi. Suuri, kurjen muotoinen, aivan kullankeltainen, loistava lintu
seisoi ovenvartijana ystävysten edessä.

"No katsopas", sanoi Heikki Baltasarille, "katsopas vasta
hullunkurista palvelijanpukua! Jos aiomme jäljestäpäin antaa tuolle
miehelle juomarahan, niin lieneekö hänellä kättä, millä työntäisi sen
liivintaskuunsa?"

Näin sanoen kääntyi hän kurjen puoleen, tarttui sen loistaviin
höyheniin, jotka löyhyivät nokan alapuolella kurkun kohdalla kuin
tuuhea röyhelö, ja sanoi:

"Suvaitkaa ilmoittaa meidät herra tohtorille, ihastuttava ystäväni!"

Kurki ei sanonut mitään muuta kuin "kvirrr" ja puraisi Heikkiä
sormeen.

"Tuhat tulimmaista!" kiljaisi Heikki. "Mies lienee sittenkin kirottu
lintu!"

Samassa aukeni sisäovi ja tohtori itse tuli vieraitaan vastaan.
Pieni, laiha, kalpea mies. Hänellä oli päässään pieni samettimyssy,
jonka alta valui kaunis tukka pitkinä kutreina. Hänellä oli yllään
pitkä, keltainen intialainen puku ja jaloissaan pienet punaiset
nyörikengät, joista oli vaikea erottaa, olivatko ne päällystetyt
kirjavalla nahalla vai jonkun linnun loistavilla sulilla. Hänen
kasvoistaan loisti rauha ja suopeus. Se vain tuntui kummalliselta,
että kun häntä katsoi oikein likeltä ja tarkasti, näytti siltä, kuin
hänen kasvoistaan olisivat katselleet vieläkin pienemmät kasvot, kuin
lasikaapista.

"Näin teidät ikkunastani, arvoisat herrat", sanoi nyt Prosper Alpanus
hiljaa, vähän venytetyllä äänellä, miellyttävästi hymyillen. "Tiesin
tosin jo ennenkin hyvin, ainakin mitä teihin tulee, rakas herra
Baltasar, että tulisitte luokseni. Suvaitkaa seurata minua."

Prosper Alpanus vei heidät korkeaan, pyöreään huoneeseen, joka
oli yltympäri päällystetty taivaansinisillä verhoilla. Valoa tuli
ylhäältä kupukatossa olevasta ikkunasta. Sen säteet valuivat
loistavaksi kiilloitetulle, sfinksin kannattamalle marmoripöydälle,
joka oli keskellä huonetta. Muuten ei huoneessa huomannut kerrassaan
mitään kummallista.

"Millä voin palvella teitä?" kysyi Prosper Alpanus.

Silloin Baltasar kertoi lyhykäisesti niitä tiesi pikku Sinnoberista
siitä lahtien kuin oli tavannut hänet ensi kerran Kerkon
ulkopuolella. Hän lopetti kertomuksensa vakuuttaen, että hänessä oli
herännyt luja usko, että Prosper Alpanus oli se avulias taikuri, joka
tekisi lopun Sinnoberin kurjasta, inhottavasta noituudesta.

Prosper Alpanus oli vaiti syviin ajatuksiin vaipuneena. Viimein parin
minuutin kuluttua hän alkoi puhua vakavan näköisenä ja matalalla
äänellä:

"Kaikesta siitä päättäen, mitä olette kertonut minulle, Baltasar, ei
ole epäilystäkään, että pikku Sinnober on erikoinen ja salaperäinen
olento. Mutta täytyy ensin tuntea vihollinen, jota vastaan tahtoo
taistella, samoin syy, jonka vaikutuksen tahtoo tuhota. On luultavaa,
että pikku Sinnober ei ole mitään muuta kuin juurikääpiö. Tutkikaamme
heti."

Prosper Alpanus veti silkkistä nuoraa, joita riippui yltympäri
huoneen katosta. Eräs verho suhahti kahtia, näkyviin tuli suuria
kirjoja täydelleen kullatuissa kansissa, ja alas vierivät sirot,
ilmavan kevyet, setripuiset portaat. Prosper Alpanus nousi näille
portaille ja otti ylimmältä hyllyltä suuren kirjan, jonka asetti
marmoripöydälle pyyhittyään siitä ensin huolellisesti pölyn suurella,
välkkyvistä riikinkukon sulista tehdyllä tomuhuiskulla.

"Tämä teos", sanoi hän sitten, "käsittelee juurikääpiöitä, jotka ovat
kaikki kuvatut siinä. Ehkä löydätte vihamielisen Sinnoberinne niiden
joukosta, ja silloin hän on joutunut käsiimme."

Kun Prosper Alpanus avasi kirjan, näkivät ystävykset joukon siististi
väritettyjä vaskipiirroksia, jotka esittivät mitä ihmeellisimpiä,
epämuodostuneimpia kääpiöitä ja hullunkurisimpia irvinaamoja, mitä
nähdä saattaa. Mutta heti kun Prosper kosketti jotakuta näistä
miekkosista, tuli se eläväksi, hyppäsi ulos kirjasta, ilvehti ja
loikki marmoripöydällä hyvin hullunkurisesti, napsutteli sormiaan,
teki käyrillä säärillään mitä sievimpiä pyörähdyksiä ja hyppyjä
ja lauloi: "kvirr, kvapp, pirr, papp", kunnes Prosper tarttui sen
päähän ja pani sen jälleen kirjaan, missä se pian sileni ja tasaantui
kirjavaksi kuvaksi.

Samalla tavalla tarkasteltiin kaikki kirjan kuvat, mutta aina
kun Baltasar oli huutamaisillaan "tuo on Sinnober", täytyi hänen
kuitenkin lähemmin tarkastettuaan surukseen huomata, ettei miekkonen
mitenkään voinut olla Sinnober.

"Sehän on peräti kummallista", sanoi Prosper Alpanus, kun kirja oli
tarkastettu loppuun asti. "Mutta", jatkoi hän, "Sinnober lienee
sitten kerrassaan menninkäinen. Tarkastakaammepa."

Näin sanoen hypähti hän uudelleen omituisen ketterästi setripuisille
portaille, otti toisen ison kirjan, pyyhki siitä tarkasti pölyt,
laski sen marmoripöydälle, avasi sen ja sanoi:

"Tämä teos käsittelee menninkäisiä. Ehkä saamme tästä kirjasta
Sinnoberin käsiimme."

Ystävykset tarkastelivat taas joukon hienosti väritettyjä
vaskipiirroksia, jotka esittivät kammottavan rumia, ruskeankeltaisia
kummituksia. Kun Prosper Alpanus kosketti niitä, päästivät ne
surkean kurnuttavia valituksia ja ryömivät viimein kankeasti ulos ja
vieriskelivät muristen ja ähkien edestakaisin marmoripöydällä, kunnes
tohtori jälleen painoi ne kirjaan. Ei näidenkään joukosta Baltasar
löytänyt Sinnoberia.

"Ihmeellistä, peräti ihmeellistä", puheli tohtori ja vaipui mykkään
mietiskelyyn.

"Kuoriaiskuningas se ei voi olla", jatkoi hän, "sillä se puuhailee,
kuten varmasti tiedän, paraikaa muualla. Ei se myöskään saata olla
hämähäkkiairut, sillä vaikkakin se on ruma, on se viisas ja taitava
ja elää kättensä työstä ryhtymättä toisten puuhiin. Ihmeellistä,
kerrassaan ihmeellistä."

Hän oli taas tuokion vaiti, niin että selvästi saattoi kuulla
kaikenlaisia ihmeellisiä ääniä, jotka kaikuivat milloin yksityisinä
sävelinä, milloin täyteläisinä, paisuvina sointuina joka suunnalta.

"Teillä on joka suunnalla ja lakkaamatta erittäin sievää soittoa,
rakas herra tohtori", sanoi Heikki.

Prosper Alpanus ei näyttänyt ollenkaan välittävän Heikistä, hän
tarkasteli vain Baltasaria ojentaen ensin molemmat käsivartensa häntä
kohti ja sitten liikutellen sormenpäitään ikäänkuin pirskoitellen
näkymättömiä pisaroita hänen päälleen.

Viimein tohtori tarttui Baltasarin kumpaankin käteen ja puhui
ystävällisen vakavasti:

"Vain dualismin lakiin sisältyvän sielullisen periaatteen puhtain
sopusointu suosii sitä tehtävää; johon aion nyt ryhtyä. Seuratkaa
minua!"

Ystävykset seurasivat tohtoria useiden huoneiden läpi, joissa ei
ollut mitään merkillistä lukuunottamatta muutamia omituisia eläimiä,
jotka viettivät aikaansa lukemalla, kirjoittamalla, maalaamalla ja
tanssimalla. Mutta sitten aukeni kaksipuolinen ovi ja ystävykset
saapuivat paksun esiripun eteen, jonka taakse Prosper Alpanus
katosi jättäen heidät synkkään pimeyteen. Esirippu kohahti auki,
ja ystävykset olivat, kuten näytti, soikeassa salissa, jonne oli
levinnyt aavemainen hämärä. Seiniä tarkastellessa tuntui, kuin olisi
vaipunut katselemaan silmänkantamattomia lehtoja ja kukkaniittyjä
solisevine lähteineen ja puroineen. Tuntematon, salaperäinen
sulotuoksu leijaili huoneessa ja näytti kantavan edestakaisin
suloisia säveliä. Prosper Alpanus esiintyi aivan valkeihin
puettuna kuin bramiini ja asetti salin keskelle suuren pyöreän
kristallipeilin, jonka yli heitti harson.

"Astukaa", puhui hän kumeasti ja juhlallisesti, "astukaa tämän peilin
eteen, Baltasar. Suunnatkaa ajatuksenne lujasti Katariinaan. Tahtokaa
koko sielullanne, että hän ilmestyisi teille juuri tällä hetkellä".

Baltasar teki niinkuin käskettiin, ja Prosper Alpanus asettui hänen
taakseen piirrellen molemmin käsin ympyröitä hänen ympärilleen.

Kun tätä oli kestänyt muutaman sekunnin, alkoi peilistä kohota
sinertävää utua. Katariina, suloinen Katariina ilmestyi
rakastettavassa hahmossaan elämää uhkuvana. Mutta hänen vieressään,
aivan hänen vieressään istui inhottava Sinnober puristaen hänen
käsiään ja suudellen niitä. Katariina syleili tuota kummitusta ja
hyväili häntä.

Baltasar oli huutamaisillaan ääneen, mutta Prosper Alpanus tarttui
hänen hartioihinsa ja huuto tukehtui rintaan.

"Rauhoittukaa", puhui Prosper hiljaa, "rauhoittukaa, Baltasar.
Ottakaa tämä ruoko ja iskekää sillä pikku miestä, mutta paikaltanne
liikahtamatta."

Baltasar teki niin ja huomasi ilokseen, kuinka pikku mies kiemurteli,
keikahti kumoon ja vieri lattialle. Raivoissaan hän syöksyi
eteenpäin. Silloin kuva haihtui usvaksi. Prosper Alpanus kiskaisi
mielettömän Baltasarin väkivallalla takaisin huutaen:

"Lakatkaa! Jos särette taikapeilin, olemme kaikki hukassa! Menkäämme
jälleen päivänvaloon!"

Ystävykset lähtivät tohtorin käskystä salista ja menivät viereiseen
valoisaan huoneeseen.

"Taivas olkoon kiitetty", huudahti Heikki vetäen syvään henkeään,
"taivas olkoon kiitetty, että pääsimme pois tuosta noidutusta
salista! Painostava ilma oikein tuskastutti minua, ja sitten
vielä nuo tyhmät silmänkääntäjätemput, jotka ovat minulle peräti
vastenmielisiä."

Baltasar aikoi vastata, mutta Prosper Alpanus astui sisälle.

"Nyt on varmaa", sanoi hän, "että tuo rujokas Sinnober ei ole
juurikääpiö eikä menninkäinen, vaan tavallinen ihminen. Mutta pelissä
on joku salainen taikavoima, josta minun ei ole vielä onnistunut
päästä selville. Juuri siksi en vielä voi auttaakaan. Tulkaa taas
pian luokseni, Baltasar. Mietimme, mihinkä sitten on ryhdyttävä.
Näkemiin!"

"Te olette siis noita, herra tohtori", sanoi Heikki mennen aivan
lähelle häntä, "ettekä voi kaikilla taikakeinoillanne päästä edes
pienen, kurjan Sinnoberin kimppuun. Tietäkää siis, että pidän
teitä kirjavine kuvinenne, nukkinenne, taikapeileinenne, kaikkine
vastenmielisine romuinenne oikeana väärentämättömänä lurjuksena.
Tuo Baltasar on rakastunut ja tekee runoja. Hänelle voitte syöttää
mitä hyvänsä, mutta minuun nähden se ei käy päinsä. Olen valistunut
ihminen enkä usko minkäänlaisia ihmeitä!"

"Käsittäkää asia niinkuin haluatte", vastasi Prosper Alpanus nauraen
äänekkäämmin ja sydämellisemmin kuin hänen koko olemuksestaan
päättäen olisi voinut uskoa. "Mutta joskaan en nyt juuri ole noita,
niin kykenen kuitenkin suorittamaan muutamia hauskoja taidetemppuja."

"Ne olette oppinut Wieglebin taikakirjasta tai muualta!" huusi
Heikki. "Mutta mestarinne te tapaatte professori Mooses Turnuksessa.
Ei teidän sovi verratakaan itseänne häneen, sillä tuo rehellinen mies
näyttää meille aina, että kaikki tapahtuu luonnollisesti. Hän ei
ympäröi itseään millään tuollaisella salaperäisellä puuhailulla kuin
te, herra tohtori. No niin, hyvästi vaan."

"Ei mutta", sanoi tohtori, "ette suinkaan eroa minusta noin
vihaisena?"

Samalla hän siveli Heikin käsivarsia hiljaa alaspäin olkapäästä
ranteeseen asti. Se tuntui nuorukaisesta kovin kummalliselta, ja hän
huudahti: "Mitä te oikein teette, herra tohtori!"

"Lähtekää, hyvät herrat", sanoi tohtori. "Teidät, herra Baltasar,
toivon pian taas näkeväni. Pian kyllä keksitään apu!"

"Ei sinulle, veikkonen, mitään juomarahaa anneta", sanoi Heikki
ulosmennessään kullankeltaiselle ovenvartijalle ja tarttui hänen
röyhelöönsä.

Mutta ovenvartija sanoi vain: "kvirr", ja puri jälleen Heikkiä
sormeen.

"Peto!" huusi Heikki ja juoksi pois.

Nuo kaksi sammakkoa eivät nytkään jättäneet saattamatta ystävyksiä
kohteliaasti ristikkoportille, joka aukeni ja sulkeutui kumealla
jyrinällä.

"En ymmärrä, veliseni", sanoi Baltasar kulkiessaan maantiellä Heikin
jäljessä, "minkä omituisen takin, noin hirveän pitkäliepeisen ja
lyhythihaisen, olet tänään pukenut päällesi".

Heikki huomasi hämmästyksekseen, että hänen lyhyt takkinsa oli
takaa kasvanut maahan asti ja että hihat, jotka olivat ennen olleet
liiankin pitkät, olivat nyt kutistuneet kyynärpäihin asti.

"Tuhat tulimmaista, mitä tämä on!" huudahti hän vetäen ja nykien
hihojaan ja ravistaen olkapäitään. Se näyttikin auttavan. Mutta
heidän mennessään sisälle kaupungin portista kutistuivat hihat taas
ja takin liepeet kasvoivat, niin että hihat kaikesta vetämisestä
ja nykimisestä ja ravistamisesta huolimatta olivat kohta ylhäällä
olkapäissä asti, paljastaen Heikin alastomat käsivarret, ja pian
vyöryi hänen perässään laahus, joka kasvoi yhä pitemmäksi. Kaikki
ihmiset pysähtyivät nauramaan täyttä kurkkua. Katupoikia juoksi
tusinoittain riemuiten ja hihkuen pitkälle kauhtanalle. He vetivät
Heikin kumoon. Kun hän jälleen pääsi pystyyn, ei laahus ollut
vähääkään pienentynyt, vaan päinvastoin tullut yhä pitemmäksi.
Naurunhohotukset, riemu ja huudot kävivät yhä hullummiksi,
kunnes Heikki viimein syöksyi erääseen avonaiseen taloon melkein
mielipuolena. Samassa tuokiossa oli laahuskin hävinnyt.

Baltasarilla ei ollut aikaa ihmetellä kovin paljon Heikin omituista
lumousta, sillä virastoharjoittelija Pulcher tarttui häneen, veti
hänet mukanaan syrjäiselle kadulle ja sanoi:

"Kuinka on selitettävissä, ettet ole vielä lähtenyt tiehesi, että
vielä voit näyttäytyä täällä, vaikka yliopiston vahtimestari jo ajaa
sinua takaa vangitsemiskäsky mukanaan?"

"Mitä se merkitsee? Mistä sinä puhut?" kysyi Baltasar hämmästyneenä.

"Niin pitkälle", jatkoi Pulcher, "niin pitkälle vei sinut
mustasukkaisuuden hulluus, että loukkasit kotirauhaa murtautuen
vihamielisenä Mooses Turnuksen taloon, että hyökkäsit Sinnoberin
kimppuun hänen ollessaan morsiamensa luona ja että pieksit tuon
muodottoman kääpiön puolikuoliaaksi!"

"Kuulehan nyt", huudahti Baltasar, "enhän ole koko päivänä ollut
Kerkossa! Sehän on hävytöntä valhetta!"

"Kas niin, hiljaa, hiljaa", keskeytti Pulcher hänen puheensa.
"Heikin hullu, mieletön päähänpisto pukeutua laahuspukuun pelastaa
sinut. Ei kukaan nyt huomaa sinua. Vältä nyt vain häpeällistä
vangitsemista! Kaiken muun järjestämme kyllä sitten. Et saa enää
mennä asuntoosi. Anna minulle avain, lähetän kaiken perästäsi. Lähde
oitis Ylä-Jaakkolan kylään!"

Näin sanoen Pulcher veti Baltasaria syrjäkatuja pitkin portin
kautta Ylä-Jaakkolan kylään päin, missä kuuluisa oppinut Ptolemeus
Filadelfus kirjoitti merkillistä kirjaansa ylioppilaiden
tuntemattomasta heimosta.



KUUDES LUKU.


Kuinka salaneuvos Sinnober kammattiin puutarhassaan ja otti kylvyn
ruohikossa. -- Vihreätäpläisen tiikerin ritarikunta. -- Erään
teatteriräätälin onnellinen päähänpisto. -- Kuinka neito Ruusunihana
valeli itseään kahvilla ja Prosper Alpanus vakuutti hänelle
ystävyyttään.


Professori Mooses Turnus ui sulassa riemussa.

"Voisiko sattua onnellisemmin", puheli hän itsekseen, "kuin että
tuo kelpo salaneuvos tuli talooni ylioppilaana? Hän nai tyttäreni,
hänestä tulee vävyni, hänen kauttaan saavutan mainion ruhtinas
Barsanufin suosion ja astun minäkin niille portaille, joita ihana
Sinnober kiipeää. Totta kyllä on, että minusta itsestänikin tuntuu
usein käsittämättömältä, kuinka tuo tyttö, Katariina, voi olla
niin perinpohjin hullaantunut tuohon pikku mieheen. Muutenhan
naiset kai enemmän katsovat kauniiseen ulkomuotoon kuin erikoisiin
hengenlahjoihin. Kun toisinaan katselen tuota kummallista pikku
miestä, tuntuu minusta, kuin häntä ei voisi ollenkaan sanoa
kauniiksi, vaan suorastaan kyttyräselkäiseksi -- hys, hiljaa --
seinillä on korvat. Hän on ruhtinaan suosikki ja kiipeää korkealle,
ja hän on minun vävypoikani!"

Mooses Turnus oli oikeassa. Katariina ilmaisi mitä selvintä
mieltymystä pikku mieheen, ja jos joku, jota Sinnoberin omituinen
noituus ei ollut sokaissut, lausui, että salaneuvos oli oikeastaan
ilkeä, muodoton kummitus, rupesi Katariina heti puhumaan niistä
ihmeen ihanista hiuksista, jotka luonto oli lahjoittanut hänelle.

Mutta Katariinan puhuessa ei kukaan hymyillyt ilkeämmin kuin
virastoharjoittelija Pulcher.

Tämä vainosi Sinnoberia joka askeleella, ja siinä häntä auttoi
uskollisesti lähetystön sihteeri Adrian, sama nuori mies, jonka
Sinnoberin noituus oli melkein ajanut ulos ministerinvirastosta
ja joka saavutti ruhtinaan suosion jälleen vain sen oivallisen
tahranpuhdistus-aineen avulla, jonka hän lahjoitti ruhtinaalle.

Salaneuvos Sinnober asui kauniissa talossa, johon kuului vieläkin
kauniimpi puutarha. Sen keskellä oli tiheiden pensaiden ympäröimä
aukea, jossa mitä ihanimmat ruusut kukkivat. Oli huomattu, että
joka yhdeksäntenä päivänä Sinnober nousi hiljaa päivän koittaessa,
pukeutui ilman palvelijaa, niin vaikeaa kuin se lieneekin ollut
hänelle, meni alas puistoon ja katosi pensaikkoon, joka ympäröi tuota
paikkaa.

Pulcher ja Adrian, aavistaen jotakin salaisuutta, uskalsivat kiivetä
puutarhan muurin ylitse ja piiloutua pensaikkoon eräänä yönä, kun
Sinnober -- kuten he kuulivat hänen kamaripalvelijaltaan -- oli
käynyt tuolla paikalla yhdeksän päivää sitten.

Tuskin oli aamu koittanut, kun he näkivät pikku miehen astuvan sinne
tuhisten ja puuskuttaen, sillä kasteiset korret ja pensaat löivät
häntä nenälle hänen kulkiessaan kukkasaran poikki.

Kun hän oli saapunut ruusujen viereen nurmikolle, kuului pensaikosta
sulosointuinen suhina, ja ruusujen tuoksu kävi voimakkaammaksi.
Kaunis, hunnutettu nainen, jolla oli siivet hartioilla, leijaili
alas, istuutui sirolle, keskellä ruusupensaita olevalle tuolille,
kuiskasi hiljaa: "Tule, rakas lapseni", otti pikku Sinnoberin ja
suki kultaisella kammalla hänen pitkiä hiuksiaan, jotka valuivat
alas hänen selkäänsä. Se näytti tuntuvan pikkuisesta kovin hyvältä,
sillä hän räpytteli silmiään ja oikoi sääriään ja kehräsi ja
hyrisi melkein kuin kissa. Sitä kesti ehkä viisi minuuttia. Sitten
loihtija-nainen siveli vielä kerran sormellaan pitkin kääpiön
päälakea. Silloin Pulcher ja Adrian huomasivat Sinnoberin päässä
kapean, tulenkarvaisen, loistavan juovan. Nainen sanoi:

"Voi hyvin, suloinen lapseni. Ole viisas, niin viisas kuin vain voit!"

Pikku mies vastasi:

"Hyvästi, äiti kulta. Viisautta minulla kyllä on riittävästi. Ei
sinun tarvitse sitä niin usein toistaa minulle."

Nainen kohosi hitaasti ja katosi ilmaan.

Pulcher ja Adrian olivat jäykkinä hämmästyksestä. Mutta kun nyt
Sinnober aikoi lähteä, hyppäsi Pulcher näkyviin ja huusi:

"Hyvää huomenta, herra salaneuvos! Voi ihme, kuinka kauniisti olette
kampauttanut tukkanne!"

Sinnober katseli ympärilleen ja huomattuaan virastoharjoittelijan
aikoi lähteä nopeasti juoksemaan pois. Kömpelö- ja heikkojalkainen
kun oli, kompastui hän ja kaatui korkeaan ruohikkoon, jonka korret
taipuivat yhteen hänen yläpuolellaan. Niin sai hän kastekylvyn.
Pulcher juoksi paikalle ja auttoi hänet pystyyn, mutta Sinnober sanoi
hänelle korisevalla äänellä:

"Herra, kuinka olette tullut minun puutarhaani? Laputtakaa hiiteen!"

Niin sanoen hän hyppi ja juoksi niin nopeasti kuin suinkin voi
sisälle taloon.

Pulcher kuvasi kirjeessä Baltasarille tämän ihmeellisen tapauksen ja
lupasi pitää yhä tarkemmin silmällä tuota pientä kummitusta.

Sinnober oli kovin huolissaan siitä, mitä hänelle oli tapahtunut. Hän
kuljetutti itsensä vuoteeseen ja puuskutti ja ähkyi niin, että tieto
hänen äkillisestä sairastumisestaan pian saapui ministeri Kuuvalon ja
ruhtinas Barsanufin korviin.

Ruhtinas lähetti heti henkilääkärinsä pikku suosikin luokse.

"Arvoisa herra salaneuvos", sanoi henkilääkäri koetettuaan valtimoa,
"te uhraatte itsenne valtion hyväksi. Rasittava työ on saattanut
teidät sairasvuoteeseen. Hellittämätön ajattelu on tuottanut teille
ne sanomattomat kärsimykset, joita varmasti tunnette. Teidän kasvonne
näyttävät hyvin kalpeilta ja kuihtuneilta. Ja teidän arvoisa
päännehän hehkuu hirveästi! Ai-ai, eihän vain liene aivotulehdus?
Olisiko valtion etu voinut aiheuttaa sen? Tuskin mahdollista.
Sallikaahan sentään --"

Henkilääkäri lienee huomannut Sinnoberin päässä saman punaisen
juovan, jonka Pulcher ja Adrian olivat keksineet. Tehtyään muutamia
taikavetoja etäämpää ja hengitettyään joitakin kertoja sairaan
päälle, jolloin tämä naukui ja vikisi kummallisesti, aikoi hän
kuljettaa kättään hänen päänsä ylitse ja kosketti sitä epähuomiossa.

Silloin Sinnober hyppäsi pystyyn raivosta kuohuen ja antoi
henkilääkärille, joka juuri oli kumartunut hänen ylitseen, pienellä
luisella kädellään niin lujan korvapuustin, että huone kajahti.

"Mitä te tahdotte?" huusi Sinnober. "Mitä te tahdotte minusta? Miksi
kopeloitte päätäni? En ole ollenkaan sairas. Olen terve, aivan terve,
nousen heti ylös ja lähden ministerin luo neuvotteluun. Korjatkaa
luunne!"

Henkilääkäri kiiruhti aivan pelästyneenä pois. Mutta kun hän kertoi
ruhtinas Barsanufille mitä oli tapahtunut, huudahti ruhtinas
ihastuneena:

"Mikä into valtion palvelukseen! Mikä arvokkuus, mikä ylevyys
käytöksessä! Millainen ihminen tuo Sinnober!"

"Paras herra salaneuvos", sanoi ministeri Jeremias Kuuvalo pikku
Sinnoberille, "kuinka ihanaa on, että te sairaudestanne huolimatta
tulette neuvotteluun. Olen tehnyt muistiinpanoja, itse tehnyt
muistiinpanoja tärkeässä Kapsalon hovia koskevassa asiassa ja pyydän
teitä esittämään ne ruhtinaalle, sillä teidän henkevä esityksenne
kohottaa kokonaisuutta, jonka tekijäksi ruhtinaan sitten on minut
tunnustettava."

Se kyhäys, jolla Jeremias aikoi loistaa, ei ollut kenenkään muun kuin
Adrianin tekemä.

Ministeri lähti pikku miehen kanssa ruhtinaan luo. Sinnober veti
ministerin antaman kyhäyksen taskustaan ja alkoi lukea. Mutta kun se
ei tahtonut ollenkaan luistaa ja hän murisi ja hyrisi vain pelkkää
käsittämätöntä sekasotkua, otti ministeri paperin hänen käsistään ja
luki itse.

Ruhtinas näytti hyvin ihastuneelta, Hän ilmaisi hyväksymisensä kerran
toisensa perästä huutaen:

"Hyvä, mainiosti sanottu, ihanaa, sattuvaa!"

Ministerin lopetettua astui ruhtinas suoraa päätä pikku Sinnoberin
luo, kohotti hänet korkealle, painoi rintaansa vasten juuri
siihen kohtaan, missä hänellä -- ruhtinaalla nimittäin -- oli
vihreätäpläisen tiikerin ritarikunnan suuri tähti, ja soperteli ja
huokaili vuolaiden kyynelten valuessa pitkin hänen poskiaan:

"Voi, millainen mies, millainen lahjakkuus, millainen into, millainen
rakkaus! Se on liian paljon, liian paljon!"

Sitten hän sanoi hillitymmin:

"Sinnober, kohotan teidät täten ministerikseni. Pysykää suopeana ja
uskollisena isänmaalle! Pysykää Barsanufien urheana palvelijana,
Barsanufien, jotka kunnioittavat ja rakastavat teitä."

Sitten hän sanoi kääntyen ärtyisen näköisenä ministerin puoleen:

"Huomaan, rakas parooni Kuuvalo, että teidän voimanne ovat viime
aikoina alkaneet heikentyä. Lepo tiluksillanne on vahvistava teitä.
Voikaa hyvin!"

Ministeri Kuuvalo poistui muristen hampaittensa välistä
käsittämättömiä sanoja ja heitellen säkenöiviä silmäyksiä
Sinnoberiin, joka tapansa mukaan nojaten keppiinsä kohottautui
varpailleen ja katseli ympärilleen ylpeänä ja urheana.

"Minun täytyy, rakas Sinnober", sanoi nyt ruhtinas, "heti antaa
teille ansionne mukainen kunnianosoitus. Ottakaa siis kädestäni
vastaan vihreätäpläisen tiikerin ritarimerkki!"

Ruhtinas aikoi nyt kiinnittää hänen rintaansa ritarimerkin, jonka
kamaripalvelija oli kaikessa kiireessä ojentanut hänelle. Mutta
Sinnoberin epäonnistunut ruumiinrakenne vaikutti, että nauha ei
ottanut asettuakseen sääntöjen mukaisesti. Milloin se kohosi
sopimattoman ylös, milloin taas valahti liian alas.

Ruhtinas oli tässä samoinkuin kaikissa muissakin valtion todellista
etua koskevissa asioissa hyvin tarkka. Vihreätäpläisen tiikerin
ritarikunnan nauhassa riippuvan kunniamerkin oli määrä sijaita
lantio- ja peräluun välillä kolme kuudestoistaosaa tuumaa
vinosti ylöspäin viimeksimainitusta. Sitä ei saatu paikalleen.
Kamaripalvelija, kolme hovipoikaa ja ruhtinas yrittivät, mutta kaikki
vaiva oli turhaa. Petollinen nauha läiskähti sinne tänne, ja Sinnober
alkoi vihaisena motkottaa:

"Mitä te touhuatte ympärilläni niin hirveästi! Antakaa sen
tyhjänpäiväisen kapineen riippua niinkuin se haluaa. Ministeri olen
nyt kerta kaikkiaan ja ministerinä pysyn!"

"Miksi minulla sitten on kunniatähtineuvoksia", sanoi nyt
ruhtinas närkästyen, "jos nauhojen suhteen vallitsevat tuollaiset
mielettömät määräykset, jotka ovat kokonaan vastoin minun tahtoani?
Kärsivällisyyttä, rakas ministeri Sinnober, pian tuo kaikki on oleva
toisin!"

Ruhtinaan käskystä täytyi nyt kunniatähtineuvoston kokoontua. Siihen
kutsuttiin vielä lisäjäseniksi kaksi filosoofia sekä luonnontutkija,
joka matkusti sen maan kautta palaten pohjoisnavalta. Näiden oli
nyt neuvoteltava siitä kysymyksestä, kuinka ministeri Sinnoberille
saataisiin parhaiten sijoitetuksi vihreätäpläisen tiikerin nauha.

Kootakseen tätä tärkeää neuvottelua varten tarpeellisia voimia oli
kaikkien neuvoston jäsenien määrä viikko etukäteen miettiä oikein
tarkoin voidakseen suorittaa tehtävänsä paremmin. He olivat kyllä
koko sen ajan valtion palveluksessa, mutta aika oli uhrattava
laskutaidon harjoittelemiseen. Kadut sen palatsin edessä, jossa
kunniatähtineuvoksien, filosoofien ja luonnontutkijan oli määrä
pitää istuntoaan, peitettiin paksulti oljilla, jottei vaunujen
räminä häiritsisi viisaita miehiä. Sen vuoksi ei myöskään saanut
lyödä rumpua eikä soittaa, eipä edes ääneen puhuakaan palatsin
läheisyydessä. Palatsissa taas laahustelivat kaikki paksuissa
huopakengissä ja ilmaisivat ajatuksensa vain merkeillä.

Istunnot olivat kestäneet seitsemän päivää aamuvarhaisesta myöhään
iltaan, mutta vielä ei voitu ajatellakaan päätöksen tekemistä.

Ruhtinas, kovin kärsimättömänä, lähetti sinne kerran toisensa perästä
sanan, että heidän päähänsä piti, lempo vieköön, toki viimeinkin
juolahtaa jotakin viisasta. Mutta se ei auttanut vähintäkään.

Luonnontutkija oli niin paljon kuin mahdollista tutkinut Sinnoberin
luontoa, mitannut hänen selkäkasvannaisensa korkeuden ja leveyden
sekä jättänyt kunniatähtineuvostolle mitä tarkimman laskelman. Hän
myöskin lopulta ehdotti, että kutsuttaisiin teatteriräätälikin
neuvotteluun.

Niin omituiselta kuin tämä ehdotus mahtoi tuntuakin, hyväksyttiin
se kuitenkin yksimielisesti siinä tuskassa ja hädässä, missä kaikki
olivat.

Teatteriräätäli, herra Keso, oli kerrassaan taitava ja kekseliäs
mies. Niin pian kuin hänelle oli selitetty tämä hankala tapaus ja
hän oli silmäillyt luonnontutkijan laskelmia, oli hänellä selvillä,
kuinka kunniatähden nauha oli sijoitettava säännönmukaisesti.

Rintaan ja selkään oli nimittäin ommeltava määrätty luku nappeja ja
niihin kiinnitettävä kunniatähden nauha. Koe onnistui verrattomasti.

Ruhtinas oli ihastunut ja hyväksyi kunniatähtineuvoston ehdotuksen,
että vihreätäpläisen tiikerin kunniatähdet oli jaettava eri luokkiin
niiden nappien lukumäärän mukaan, joiden kanssa se annettiin.
Esimerkiksi vihreätäpläisen tiikerin kunniamerkki kahden napin kera,
kolmen napin kera j.n.e. Ministeri Sinnoberille annettiin aivan
erikoisena suosionosoituksena, jota ei kukaan muu voinut toivoakaan,
kunniatähti kahdenkymmenen hohtokivillä koristetun napin kera. Hänen
ruumiinsa ihmeellinen muoto vaati nimittäin juuri kaksikymmentä
nappia.

Räätäli Keso sai vihreätäpläisen tiikerin kunniatähden kahden
kultaisen napin kera ja nimitettiin ruhtinaan todelliseksi salaiseksi
pääpuvuston hoitajaksi, koska ruhtinas huolimatta hänen onnellisesta
päähänpistostaan piti häntä huonona räätälinä eikä sen vuoksi
tahtonut teettää hänellä pukujaan.

       *       *       *       *       *

Huvilansa ikkunasta katseli tohtori Prosper Alpanus miettiväisenä
puutarhaansa. Hän oli puuhaillut koko yön laittelemalla Baltasarin
horoskooppia ja saanut siinä selville paljon pikku Sinnoberiakin
koskevaa. Mutta tärkeintä oli hänen mielestään se, mitä pikkuiselle
oli tapahtunut puutarhassa silloin kun Adrian ja Pulcher olivat häntä
vakoilleet. Prosper Alpanus aikoi juuri huutaa yksisarviaisilleen,
että ne toisivat paikalle näkinkengän, koska hän aikoi lähteä
Ylä-Jaakkolaan, kun kuului vaunujen räminää, jotka pysähtyivät
puiston ristikkoportille.

Ilmoitettiin, että luostarinjohtajatar Ruusunihana halusi puhutella
herra tohtoria.

"Erittäin tervetullut", sanoi Prosper Alpanus, ja neito tuli sisälle.

Hän oli mustassa, pitkässä puvussa ja harsoon verhottu kuten rouvat.
Prosper Alpanus otti omituisen aavistuksen valtaamana ruokokeppinsä
ja antoi sen pään säkenöivien säteiden langeta naiseen. Silloin
tuntui, kuin tämän ympärillä olisi suhisten singonnut salamoita,
ja hän seisoi siinä valkeassa, läpinäkyvässä puvussa, hartioillaan
loistavat sudenkorennon siivet ja tukkaan palmikoituna valkeita ja
punaisia ruusuja.

"Kas, kas", kuiskasi Prosper, pisti ruo'on aamunuttunsa alle, ja heti
seisoi nainen taas paikallaan äskeisessä puvussaan.

Prosper Alpanus pyysi häntä ystävällisesti istumaan.

Neito Ruusunihana kertoi nyt jo kauan sitten aikoneensa tulla
huvilaan tapaamaan herra tohtoria tutustuakseen mieheen, jota koko
seutu ylisti erinomaisen lahjakkaaksi ja hyvää tekeväksi viisaaksi.
Varmaankin tohtori suostuisi hänen pyyntöönsä ja ottaisi hoitoonsa
lähellä sijaitsevan naisluostarin, koska sen vanhat naiset usein
sairastelivat eivätkä saaneet apua.

Prosper Alpanus vastasi kohteliaasti, että hän oli jo aikoja sitten
jättänyt käytännöllisen lääkärintoimen, mutta että hän kyllä silti
kävisi katsomassa luostarin asukkaita, jos tarvittaisiin. Sitten hän
kysyi, vaivasiko ehkä neito Ruusunihanaa itseään joku kipu.

Neito vakuutti tuntevansa vain toisinaan luuvalon nykäyksiä
jäsenissään, kun oli vilustunut aamuilmassa, mutta nyt hän sanoi
olevansa ihan terve. Sitten hän käänsi keskustelun johonkin
yhdentekevään asiaan.

Prosper kysyi, haluaisiko neito ehkä juoda kupin kahvia, koska
oli vielä varhainen aamu. Tähän vastasi Ruusunihana, etteivät
luostarinaiset koskaan halveksineet sellaista.

Kahvi tuotiin, mutta niin kovasti kuin Prosper koettikin kaataa sitä,
pysyivät kupit tyhjinä huolimatta siitä, että kannusta valui kahvia.

"Ai-ai", hymyili Prosper Alpanus, "se on pahaa kahvia! Ehkä te,
parahin neiti, haluaisitte itse kaataa kahvin kuppeihin."

"Mielihyvällä", vastasi neito ja tarttui kannuun. Mutta vaikkei
kannusta valunut pisaraakaan, täyttyi kuppi yhä enemmän ja kahvi
virtasi pöydän yli luostarinjohtajattaren puvulle.

Hän asetti nopeasti kannun pois, ja heti oli kahvi kadonnut
jäljettömiin. Molemmat, Prosper Alpanus ja Ruusunihana, katselivat
nyt toisiaan hetkisen äänettöminä omituisella katseella.

"Te puuhailitte, hyvä herra tohtori", alkoi neito puhua, "jonkun
hyvin viehättävän kirjan ääressä minun sisälle tullessani".

"Todellakin", vastasi tohtori, "tämä kirja sisältää peräti
merkillisiä asioita."

Näin sanoen hän aikoi avata kultakantisen pikku kirjan, joka oli
hänen edessään pöydällä. Mutta se oli aivan turhaa vaivaa, sillä
kirja sulkeutui joka kerta kovasti paukahtaen.

"Kas tuota", sanoi Prosper Alpanus, "koettakaapa te avata tämä
itsepäinen kappale, arvoisa neiti!"

Hän ojensi neidolle kirjan, joka aukeni itsestään, heti kun
tämä kosketti sitä. Kaikki lehdet irtaantuivat ja venyivät
jättiläislehdiksi, jotka kahisivat ympäri huonetta.

Pelästyneenä neito vetäytyi taaksepäin. Silloin tohtori paiskasi
kirjan lujasti kiinni, ja kaikki lehdet katosivat.

"Mutta parahin, armollinen neiti", sanoi nyt Prosper Alpanus
lempeästi hymyillen ja nousten istuimeltaan, "miksi tuhlaamme aikaa
tuollaisiin mitättömiin pöytätemppuihin. Sillä se, mitä tähän
asti olemme tehneet, ei ole muuta kuin tavallisia pöytätemppuja.
Siirtykäämme mieluummin korkeampiin asioihin."

"Tahdon lähteä pois!" huudahti neito ja nousi seisaalleen.

"Vai niin", sanoi Prosper Alpanus, "mutta sepä ei taidakaan käydä
oikein hyvin päinsä ilman minun tahtoani. Sillä, armollinen neito,
minun on sanottava teille, että te olette nyt täydellisesti minun
vallassani."

"Teidän vallassanne", huudahti neito vihaisesti, "teidänkö
vallassanne, herra tohtori? -- Typerää kuvittelua!"

Näin sanoen hän levitti silkkipukunsa ja leijaili mitä kauneimpana
suruviittana ylös huoneen kattoon. Mutta heti hänen jäljessään
porhalsi Prosper Alpanuskin aimo tamminkaisena. Peräti uupuneena
leijaili suruviitta alas ja juoksi pikku hiirenä sinne tänne
lattialla. Mutta tamminkainen juoksi naukuen ja puhisten hänen
perässään harmaana kissana. Hiiri nousi taas ilmaan loistavana
kolibrina. Silloin alkoi kuulua kaikenlaisia kummallisia ääniä
huvilan ympäriltä, ja kaikenlaisia ihmeellisiä hyönteisiä surisi
paikalle, ja niiden mukana tuli omituisia metsälintuja. Ikkunoiden
eteen kutoutui kultainen verkko. Silloin ilmestyi yhtäkkiä keskelle
lattiaa seisomaan haltiatar Ruusunhengetär kaikessa komeudessaan ja
ylevyydessään, säteillen loistavan valkeassa puvussa, vyötäisillä
säkenöivä jalokivivyö ja tummiin kutreihin palmikoituna valkeita ja
punaisia ruusuja. Hänen edessään seisoi noita kullalla kirjaillussa
kauhtanassa, loistava kruunu päässään ja ruoko, jonka nuppi hehkui
tulenpunaisena, kädessään.

Ruusunhengetär astui noidan eteen. Silloin putosi hänen tukastaan
kultainen kampa ja särkyi marmorilattialle, aivan kuin olisi ollut
lasinen.

"Voi minua, voi minua!" huudahti haltiatar.

Yhtäkkiä istui taas luostarinjohtajatar Ruusunihana mustassa pitkässä
puvussaan kahvipöydän ääressä ja häntä vastapäätä tohtori Prosper
Alpanus.

"Minun mielestäni", sanoi Prosper Alpanus hyvin rauhallisesti kaataen
kiinalaisiin kuppeihin mitä ihaninta höyryävää mokkakahvia aivan
esteettömästi, "minun mielestäni, paras, armollinen neiti, tiedämme
me kumpikin nyt kyllin selvästi, kuinka meidän laitamme on. Olen
kovin pahoillani, että teidän kaunis hiuskampanne särkyi minun
kovalle lattialleni."

"Vain oma taitamattomuuteni oli syynä siihen", vastasi neito ryyppien
kahvia mielihalulla. "Tälle lattialle täytyy varoa pudottamasta
mitään, sillä -- ellen erehdy -- näihin kiviin on kirjoitettu mitä
ihmeellisimpiä kuvakirjaimia, jotka voivat monesta näyttää vain
tavallisilta marmorin juovilta."

"Kuluneita taikakaluja, armollinen neiti", sanoi Prosper, "kuluneita
taikakaluja vain ovat nämä kivet. Eivät mitään muuta."

"Mutta, paras tohtori", huudahti neito, "kuinka on mahdollista,
ettemme ole oppineet tuntemaan toisiamme aikaisemmin, ettemme ole
tavanneet toisiamme kertaakaan?"

"Erilainen kasvatus, hyvä neiti", vastasi Prosper Alpanus, "erilainen
kasvatus on siihen yksinomaisena syynä. Silloin kun te toivorikkaana
tyttönä Sinisaarella saitte antautua kokonaan rikkaan luontonne
ja onnellisen neronne varaan, olin minä surullisena ylioppilaana
suljettuna pyramiideihin ja kuuntelin professori Zoroasterin, vanhan
marisijan luentoja, joka tiesi kirotun paljon. Arvoisan ruhtinas
Demetriuksen hallitessa valitsin asuinpaikakseni tämän pienen,
suloisen maan."

"Kuinka", sanoi neito, "eikö teitä karkoitettu, kun ruhtinas
Pafnutius toi maahan valistuksen?"

"Ei suinkaan", vastasi Prosper, "minun onnistui päinvastoin kokonaan
salata oma minäni, kun koetin -- mitä valistusasioihin tulee --
osoittaa aivan erikoisia tietoja kaikenlaisissa kirjoituksissa, joita
levitin. Todistin, ettei ukkonen milloinkaan jyrissyt eikä salama
leimahtanut ruhtinaan tahtomatta ja että meidän oli kiittäminen
kauniista ilmasta ja hyvästä sadosta ainoastaan ja yksinomaan hänen
ja hänen aatelistonsa ponnistuksia, sillä hehän ovat sisähuoneissa
neuvotelleet siitä hyvin viisaasti sillä aikaa kuin alhainen kansa
ulkona pellolla kynti ja kylvi. Ruhtinas Pafnutius korotti minut
silloin salaiseksi ylivalistusesimieheksi, paikkaan, jonka hylkäsin
myrskyn ohimentyä kuin rasittavan taakan. Salassa olin hyödyksi
kykyni mukaan. Toisin sanoen olin hyödyksi sillä lailla kuin me, minä
ja te, armollinen neiti, katsomme olevamme hyödyksi. -- Tiedättekö
ehkä, parahin neiti, että minä varoitin teitä valistuspoliisin
sisäänmurtautumiselta, että teidän on kiittäminen minua niiden
näppärien esineiden omistamisesta, joita äsken näytitte minulle? --
Oi hyvä Jumala, rakas johtajatar, luokaa vain silmäys ulos näistä
ikkunoista. Ettekö sitten tunne tätä puistoa, jossa niin usein
kävelitte huviksenne ja puhelitte niiden ystävällisten henkien
kanssa, jotka asuvat pensaissa, kukissa ja lähteissä? Tämän puiston
olen pelastanut tieteeni avulla. Se on vieläkin aivan samanlainen
kuin vanhan Demetriuksen aikoina. Ruhtinas Barsanuf ei, taivas olkoon
kiitetty, paljoa välitä taikuudesta. Hän on ystävällinen herra ja
antaa jokaisen elää mielensä mukaan ja loihtia niin paljon kuin
haluttaa, kunhan vain pysyy huomaamattomana ja maksaa veronsa oikein.
Niinpä siis elän täällä, kuten te, armollinen neiti, luostarissanne,
onnellisena ja huolettomana!"

"Tohtori", huudahti neito kyynelten tulviessa hänen silmiinsä, "mitä
te sanotte, tohtori! Mikä yllätys! Niin, minä tunnen tämän lehdon,
jossa olen nauttinut autuaimpia iloja! Tohtori, jalo mies, jota
minun on kiittäminen niin paljosta! Ja te voitte vainota minun pikku
suojattiani niin kovasti?"

"Te olette, parahin neiti", vastasi tohtori, "synnynnäisen
hyväluontoisuutenne houkuttelemana tuhlannut lahjojanne arvottomalle.
Sinnober on ja pysyy, teidän suosiollisesta avustanne huolimatta,
pienenä muodottomana lurjuksena, joka on nyt, kun kultainen kampa on
särkynyt, kokonaan minun käsissäni."

"Oi säälikää, tohtori!" rukoili neito.

"Suvaitkaa katsoa tänne", sanoi Prosper pitäen neidon edessä
laatimaansa Baltasarin horoskooppia.

Neito katsahti siihen ja huudahti sitten tuskaisena:

"Niin, jos asian laita on sillä lailla, on minun kai väistyttävä
korkeamman mahdin tieltä. Sinnober parka!"

"Tunnustakaa, parahin neiti", sanoi tohtori hymyillen, "tunnustakaa
pois, että naiset usein mielistyvät hyvin eriskummaiseen, noudattaen
hellittämättä ja mistään välittämättä oikullista päähänpistoa,
joka on syntynyt heissä, kiinnittämättä mitään huomiota toisten
olosuhteiden tuskalliseen koskettamiseen. Sinnoberin täytyy
sovittaa kohtalonsa, mutta hän on vielä pääsevä ansaitsemattomaan
kunniaan. Sillä tavoin minä tunnustan teidän valtanne, hyvyytenne ja
puhtautenne, kunnioitettava, armollinen neiti!"

"Ihana, mainio mies", huudahti neito, "pysykää ystävänäni!"

"Aina, koko ikäni", vastasi tohtori. "Minun ystävyyteni, lämmin
kiintymykseni teihin, suloinen haltiatar, ei ole milloinkaan
lakkaava. Kääntykää turvallisin mielin puoleeni kaikissa
arveluttavissa elämän kohdissa. Ja -- juokaa kahvia luonani niin
usein kuin mielenne tekee."

"Voikaa hyvin, korkea-arvoinen taikuri. En milloinkaan unohda teidän
suosiotanne enkä tätä kahvia!"

Niin puhui neito ja nousi sisäisen liikutuksen valtaamana lähteäkseen.

Prosper Alpanus seurasi häntä ristikkoportille kaikkien metsän
ihmeellisten äänien soitellessa mitä suloisimmin.

Portin ulkopuolella odottivat neidon vaunujen sijasta tohtorin
kristallisen näkinkengän eteen valjastetut yksisarviaiset.
Näkinkengän takaistuimella levitteli loistavia siipiään
kultakuoriainen, ja pukilla istui hopeafasaani pitäen nokassaan
kultaisia ohjaksia ja katsellen neitoa viisailla silmillään.

Luostarinjohtajatar tunsi olevansa siirretty ihanimman
haltiatar-elämänsä autuaimpaan aikaan, kun vaunut mennä huristivat
tuoksuvan metsän halki ihanasti soiden.



SEITSEMÄS LUKU.


Kuinka professori Mooses Turnus tutki luontoa ruhtinaan
viinikellarissa. -- _Mycetes Beelzebub_. -- Ylioppilas Baltasarin
epätoivo. -- Erään hyvinrakennetun huvilan edullinen vaikutus
kotionneen. -- Kuinka Prosper Alpanus antoi Baltasarille
kilpikonnankuorisen rasian ja ratsasti pois.

Baltasar, joka piileksi Ylä-Jaakkolan kylässä, sai
virastoharjoittelija Pulcherilta Kerkosta seuraavansisältöisen
kirjeen:

"Meidän asiamme, paras Baltasar ystävä, joutuvat yhä huonommalle
kannalle. Vihollisestamme, inhottavasta Sinnoberista, on tullut
ulkoasiain ministeri. Sitäpaitsi on hän saanut vihreätäpläisen
tiikerin ritarikunnan suuren kunniatähden kahdenkymmenen napin kera.
Hän on kohonnut ruhtinaan suosikiksi ja vie tahtonsa aina perille.

"Professori Mooses Turnus on ihan suunniltaan. Hän aivan paisuu
tyhmästä ylpeydestä. Tulevan vävypoikansa välityksellä hän on saanut
kaikkien luonnonasiain ylijohtajan paikan valtiossa, paikan, joka
tuottaa hänelle paljon rahaa ja joukon muita etuja. Ylijohtajaksi
tultuaan hän laskee ja tarkastaa valtiossa hyväksyttyjen kalenterien
auringon- ja kuunpimennykset sekä ilmanennustukset ja erittäinkin
tutkii luontoa pääkaupungissa ja sen alueella. Tämän toimensa
vuoksi hän saa ruhtinaan metsistä mitä harvinaisimpia lintuja
ja eriskummaisimpia eläimiä, jotka hän juuri niiden luontoa
tutkiakseen paistattaa ja syö. Niinikään kirjoittaa hän nykyään
(ainakin väittää hän niin tekevänsä) tutkimusta siitä, miksi viini
maistuu toisenlaiselta kuin vesi ja muutenkin on vaikutuksiltaan
toisenmoista. Tämän kyhäyksen hän aikoo omistaa vävypojalleen.
Sinnober on saanut aikaan, että Mooses Turnus saa tämän kirjoitelman
vuoksi harjoittaa kaiket päivät tutkimuksiaan ruhtinaan
viinikellarissa. Hän on jo tutkinut loppuun puoli härkätynnyriä
vanhaa Reinin viiniä sekä useampia tusinoita samppanjapulloja ja
on nyt saapunut eräälle Alicante-tynnyrille. -- Kellarimestari
vääntelee käsiään! -- Niinpä siis professori, joka -- kuten tiedät
-- on maailman suurin herkkusuu, on päässyt onnelliseen asemaan
ja viettäisi mitä mukavinta elämää, ellei hänen täytyisi usein
äkkiä lähteä matkoille yli maiden ja mannerten, kun raekuuro on
lyönyt pellot autioiksi. Silloin hänen on selitettävä ruhtinaan
vuokramiehille, minkä vuoksi on satanut rakeita, jotta nuo tomppelit
saavat hiukkasen tutustua tieteeseenkin voidakseen toisella kertaa
olla varuillaan sellaista vastaan eikä aina vaatia vapautusta
vuokranmaksuista tuollaisen asian vuoksi, jota ei kukaan muu ole
aiheuttanut kuin he itse.

"Ministeri ei voi sulattaa sitä selkäsaunaa, jonka sai sinulta. Hän
on vannonut kostavansa. Sinä et saa enää millään muotoa näyttäytyä
Kerkossa. Minuakin hän vainoaa kovasti, koska olen vakoillut hänen
salaperäistä tapaansa kampauttaa itsensä siivekkäällä naisella.

"Niin kauan kuin Sinnober on ministerinä, en varmaankaan voi
hakea mitään kunnollista paikkaa. Kova kohtaloni satuttaa minut
yhteen tuon epäsikiön kanssa aina, kun sitä vähimmin aavistan, ja
sellaisella tavalla, joka pakostakin käy minulle kohtalokkaaksi.
Äskettäin ministeri kävi kaikessa komeudessaan miekkoineen,
tähtineen ja nauhoineen eläintieteellisessä kokoelmassa ja tapansa
mukaan keppiinsä nojaten, varpaillaan hoippuen, oli asettunut
erään lasikaapin eteen, jossa oli mitä omituisimpia amerikkalaisia
apinoita. Vieraat, jotka olivat katselemassa kokoelmaa, tulivat
lähemmäksi, ja eräs heistä huudahti äänekkäästi katsellen pikku
kääpiötä: 'Kas, mikä suloinen apina! Mikä sievä eläin! Kokoelman
kaunistus! Ai-ai, mikä tämän pikku apinan nimi on? Ja mistä maasta se
on kotoisin?'

"Silloin kokoelman hoitaja vastasi hyvin vakavasti koskettaen
Sinnoberin olkapäähän: 'Niin, todellakin kaunis kappale, oivallinen
brasilialainen apina, niin sanottu _Mycetes Beelzebub -- Simia
Beelzebub Linnei -- niger, barbatus, podiis caudaque apice brunneis_
-- mölyapina --!

"'Herra', äyskäisi nyt pikku mies hoitajalle, herra, luulenpa, että
olette mielipuoli tai yhdeksänkertainen tolvana... En ole mikään
_Beelzebub caudaque_ enkä mölyapina. Olen Sinnober, ministeri
Sinnober, vihreätäpläisen tiikerin ritari kahdenkymmenen napin kera!'

"Minä seisoin siinä jotenkin lähellä ja purskahdin hirnuvaan nauruun.
En olisi voinut pidättää sitä, vaikka se olisi paikalla maksanut
henkeni.

"'Oletteko tekin täällä, herra virastoharjoittelija?' marisee hän
minulle punainen hehku noidansilmissään.

"Herra tietää, mistä johtui, että vieraat pitivät häntä edelleenkin
mitä kauneimpana ja harvinaisimpana apinana ja tahtoivat välttämättä
syöttää hänelle pähkinöitä, joita ottivat taskustaan. Sinnober
raivostui niin suunnattomasti, että häneltä salpautui henki ja jalat
kieltäytyivät tottelemasta. Paikalle kutsutun kamaripalvelijan täytyi
ottaa hänet syliinsä ja kantaa vaunuihin.

"En voi selittää itselleni, miksi tämä juttu antaa minulle
toivonkipinän. Se on ensimmäinen harmi, joka on tapahtunut tuolle
pienelle noidutulle epäsikiölle.

"Sen verran on ainakin varmaa, että Sinnober tuli äskettäin
aamuvarhaisella puutarhasta hyvin järkytettynä. Siivekäs nainen oli
varmaankin jäänyt tulematta, sillä nyt ei Sinnoberilla enää ole
kauniita kutrejaan. Hiukset kuuluvat hänellä valuvan pörröisinä
pitkin selkää, ja ruhtinas Barsanuf kuuluu sanoneen: 'Älkää
laiminlyökö noin kovasti ulkoasunne hoitamista, parahin ministeri!
Lähetän teille oman kampaajani.' Siihen oli Sinnober hyvin
kohteliaasti vastannut, että hän viskaa miehen ulos ikkunasta, jos
se tulee. 'Suuri sielu, teitä ei voi lähestyä', oli ruhtinas siihen
sanonut itkien katkerasti.

"Voi hyvin, rakkahin Baltasar! Älä heitä kaikkea toivoa ja kätkeydy
hyvin, etteivät saa sinua käsiinsä!"

"Aivan epätoivoissaan siitä, mitä ystävä oli kirjoittanut hänelle,
juoksi Baltasar syvälle metsään ja puhkesi äänekkäisiin valituksiin.

"Toivoa minun vain pitää", huudahti hän, "toivoa vain pitää, vaikka
kaikki toivo on kadonnut ja jokainen tähti sammunut ja synkkä yö
ympäröi minua poloista! Onneton kohtalo! Minä sorrun sen pimeän
voiman alle, joka on turmiollisesti sekaantunut elämääni. Voi minua
mieletöntä, kun toivoin pelastusta Prosper Alpanukselta, tuolta
Prosper Alpanukselta, joka houkutteli minut itseni kirotuilla
tempuillaan ja ajoi minut pois Kerkosta antaessaan niiden iskujen,
jotka annoin peilikuvalle, sattuakin Sinnoberin todelliseen
selkään. Oi Katariina! Jospa voisin unohtaa tuon enkelin! Mutta
voimakkaampana, valtavampana kuin ennen milloinkaan hehkuu
rakkaudenkipinä minussa. Kaikkialla näen rakastettuni suloisen hahmon
kaihoten ja viehkeästi hymyillen ojentavan käsiänsä minuun päin.
Tiedänhän sen! Sinä rakastat minua, lempeä, suloinen Katariina. Se
juuri on toivoton, kuolettava tuskani, etten voi pelastaa sinua siitä
auttamattomasta lumouksesta, johon olet joutunut. Petollinen Prosper!
Mitä olen tehnyt sinulle, kun noin julmasti ilveilet kanssani?"

Oli tullut synkkä hämärä. Kaikki metsän värit häipyivät sekavaksi
harmaaksi. Silloin tuntui, kuin puiden ja pensaiden takaa olisi
hehkunut erikoinen loisto, ikäänkuin liekehtivä iltavalaistus.
Tuhannet hyönteiset kohosivat ilmaan surisevin siivin. Loistavat
kultakuoriaiset leijailivat sinne tänne, ja niiden joukossa
lenteli kirjavia perhosia, jotka sirottivat tuoksuvaa kukkaspölyä
ympärilleen. Sirinä ja surina muuttui hiljaiseksi, suloääniseksi
soitoksi, joka laskeutui lohduttaen Baltasarin raadellulle rinnalle.
Hänen yläpuolellaan hehkui voimakkaasti säteilevä loisto. Hän
katsahti ylös ja huomasi hämmästyksekseen Prosper Alpanuksen, joka
leijaili paikalle kummallisen, kerrassaan ihanavärisen sudenkorennon
kaltaisen hyönteisen selässä.

Prosper Alpanus laskeutui nuorukaisen luo ja istuutui hänen viereensä
sudenkorennon lentäessä ylös pensaikkoon ja yhtyessä lauluun, joka
kaikui kautta koko metsän.

Tohtori kosketti nuorukaisen otsaa ihmeellisen loistavalla, kädessään
olevalla kukalla, ja heti syttyi Baltasarin rinnassa reipas
elämänhalu.

"Teet minulle suurta vääryyttä, rakas Baltasar", sanoi nyt Prosper
Alpanus lempeällä äänellä, "moittiessasi minua julmaksi ja
petolliseksi juuri silloin, kun minun on onnistunut päästä sen noidan
herraksi, joka on häirinnyt elämääsi, ja kun minä, löytääkseni sinut
pikemmin ja päästäkseni lohduttamaan sinua, heittäydyin kirjavan
mieliratsuni selkään ja ratsastin tänne tuoden mukanani kaiken, mikä
voi auttaa sinua. -- Mutta eihän mikään ole katkerampaa kuin lemmen
tuska, ei mikään vedä kärsimättömyydessä vertoja ihmismielelle, joka
on epätoivoissaan rakkaudesta ja kaihosta. Annan sinulle anteeksi,
sillä enhän ollut itsekään toisenlainen, kun noin kaksituhatta vuotta
sitten rakastin intialaista prinsessaa Balsamiinaa ja repäisin
epätoivoissani parran taikuri Lotokselta, joka oli paras ystäväni.
Sen vuoksi ei minulla, kuten näet, olekaan partaa laisinkaan, jottei
minulle kävisi samalla lailla. Mutta tämä on aivan sopimaton paikka
minun ruvetakseni kertomaan sinulle kaikkea tätä seikkaperäisemmin.
Jokainen rakastunuthan haluaa kuulla vain rakkaudestaan, jota hän
yksin pitää puhumisen arvoisena, kuten jokainen runoilijakin haluaa
kuulla vain omia säkeitään. Siis asiaan! Saat tietää, että Sinnober
on erään köyhän talonpoikaisvaimon poloinen epäsikiö ja että hänen
nimensä oikeastaan on Pikku Sakeus. Vain turhamaisuudesta hän on
ottanut ylpeän nimen Sinnober. Luostarinjohtajatar Ruusunihana eli
oikeastaan kuuluisa haltiatar Ruusunhengetär -- sillä kukaan muu
ei tuo nainen ole -- löysi pikku hirviön tien ohesta. Hän luuli
korvaavansa kaiken, mitä luonto oli tylysti kieltänyt pikku mieheltä,
antamalla hänelle sen harvinaisen, salaperäisen lahjan, että _kaikki,
mitä joku toinen hänen läsnäollessaan ajattelee, puhuu tai tekee
oivallista, luetaan hänen tekemäkseen, ja että kauniiden, järkevien
ja henkevien ihmisten seurassa häntä pidetään kauniina, järkevänä ja
henkevänä sekä että hän ylimalkaan on ihmisten mielestä täydellisin
sitä laatua, jonka vastakohta hän on_.

"Tämä kummallinen taika on kätketty kolmeen tulenkarvaiseen hiukseen,
jotka kulkevat yli pikku miehen päälaen. Jokainen kosketus
näihin hiuksiin kuten ylimalkaan päähänkin oli tuskallinen, jopa
turmiollinenkin pikku miehelle. Sen vuoksi haltiatar antoi hänen
ohuen, pörröisen tukkansa valua alas paksuina, miellyttävinä
kutreina, jotka suojasivat hänen päätään ja samalla peittivät tuon
punaisen juovan, siten vahvistaen taikaa. Joka yhdeksäs päivä
haltiatar itse kampasi hänen päänsä kultaisella taikakammalla,
ja tämä kampaus teki tyhjäksi kaikki taian hävittämiseksi tehdyt
yritykset. Mutta kamman itsensä on nyt tuhonnut eräs voimakas
taikaesine, jonka osasin laittaa tuon kunnon haltiattaren alle hänen
käydessään luonani.

"Kaikki riippuu nyt vain siitä, että saadaan häneltä nykäistyiksi
pois nuo kolme tulenkarvaista hiusta, ja silloin hän vaipuu takaisin
entiseen mitättömyyteensä. Sinulle, rakas Baltasar, olen säästänyt
tämän taian tyhjäksitekemisen. Sinulla on rohkeutta, voimaa ja
taitavuutta. Sinä olet suorittava sen niinkuin tulee. Ota tämä pieni
hiottu lasi, lähesty pikku Sinnoberia, missä vain tapaat hänet,
suuntaa terävä katseesi tämän lasin kautta hänen päähänsä. Silloin
nuo kolme punaista hiuskarvaa kohoavat pystyyn hänen päässään. Käy
häneen lujasti käsiksi, vaikka hän kuinka pahasti naukuisi, repäise
yhdellä nykäyksellä nuo kolme hiusta hänen päästään ja polta ne heti.
On tärkeätä, että hiukset nykäistään yhdellä vetäisyllä ja heti
poltetaan, sillä muuten ne voisivat vielä aikaansaada monenmoisia
tuhoja. Kiinnitä siis aivan erikoinen huomio siihen, että tartut
hiuksiin taitavasti ja lujasti ja yllätät pikku miehen juuri silloin,
kun läheisyydessä on tulta tai palava kynttilä."

"Oi Prosper Alpanus", huudahti Baltasar, "kuinka huonosti olenkaan
epäluottamuksellani ansainnut tämän hyvyyden, tämän jalomielisyyden!
Kuinka selvästi tunnenkaan nyt syvällä sydämessäni, että tuskani on
nyt lopussa, että taivaallinen onni avaa minulle kultaiset portit!"

"Minä rakastan", jatkoi Prosper Alpanus, "rakastan, hyvä Baltasar,
tuollaisia nuorukaisia kuin sinä, joilla, on puhtaassa sydämessään
kaiho ja rakkaus ja joiden sisimmässä vielä kaikuvat ne ihanat
soinnut, jotka kuuluvat siihen kaukaiseen, jumalallisia ihmeitä
täynnä olevaan maahan, joka on minun kotimaani. Ne onnelliset, jotka
ovat saaneet lahjaksi tuon sisäisen soiton, ovat ainoat, joita
voi nimittää runoilijoiksi, vaikka sillä nimellä haukutaan monia
sellaisiakin, jotka tarttuvat ensimäiseen jyrybassoon, minkä käsiinsä
saavat, rääkkäävät sen kieliä ja pitävät niiden surkeaa voivotusta
ihanana soittona, joka tulvii heidän sisimmästään. Sinusta tuntuu,
rakas Baltasar, toisinaan siltä, kuin ymmärtäisit solisevia lähteitä,
kohisevia puroja, vieläpä kuin loimuava iltarusko puhuisi sinulle
käsitettävillä sanoilla. Niin, hyvä Baltasar, niinä hetkinä ymmärrät
todellakin luonnon ihmeellisiä ääniä, sillä omasta sisimmästäsi
kohoaa jumalallinen sointu, jonka sytyttää luonnon syvimmän olemuksen
ihmeellinen sopusointu. -- Kun soitat pianoa, oi runoilija, niin
huomaat, että lyömäsi äänen keralla soivat sen sukulaiskieletkin.
Tämä luonnonlaki kelpaa muuksikin kuin mauttomaksi vertaukseksi.
Niin, oi runoilija, sinä olet paljon parempi kuin monet luulevat,
joille olet lukenut yrityksiäsi panna kynällä ja musteella paperille
tuota sisäistä musiikkia. Noilla yrityksillä ei tosin ole paljon
merkitystä. Mutta hyvän näytteen olet antanut historiallisesta
tyylistä kirjoittaessasi järkiperäisellä leveydellä ja tarkkuudella
kertomuksen satakielen rakkaudesta punaruusuun, jonka tapauksen olen
nähnyt omilla silmilläni. Se on sangen näppärää työtä."

Prosper Alpanus pysähtyi. Baltasar katseli häntä hämmästyneenä,
silmät suurina. Hän ei voinut ymmärtää, mitä oli sanottava siitä,
että Prosper selitti historialliseksi yritykseksi hänen kerran
kirjoittamansa runon, jota hän itse piti mielikuvituksen tuotteena.

"Ihmettelet ehkä minun puheitani", jatkoi Prosper Alpanus
miellyttävän hymyn valaistessa hänen kasvojaan, "yleensä tuntunee
moni piirre minussa sinun mielestäsi omituiselta. Mutta muista,
että minä olen kaikkien järkevien ihmisten arvostelun mukaan
henkilö, jonka on lupa esiintyä vain saduissa. Sinähän tiedät, rakas
Baltasar, että sellaiset henkilöt voivat käyttäytyä omituisesti
ja puhella tyhjää lorua, mitä mielensä tekee, etenkin jos kaiken
takana kuitenkin on jotakin, mikä ei ole aivan moitittavaa. --
Mutta eteenpäin! -- Jos nyt haltiatar Ruusunhengetär otti niin
lämpimästi suojaansa muodottoman Sinnoberin, niin olet sinä, hyvä
Baltasar, nyt täydellisesti minun rakas holhokkini. Kuule siis,
mitä olen päättänyt tehdä puolestasi! Taikuri Lotos kävi eilen
luonani. Hän toi minulle tuhansia terveisiä, mutta myös tuhansia
valituksia prinsessa Balsamiinalta, joka on herännyt unestaan ja
ojentaa minuun päin kaipaavia käsivarsiaan 'Chartab Bhaden', tuon
ihanan runoelman suloisissa sävelissä, joka on meidän ensimäinen
rakkautemme. Myöskin vanha ystäväni, ministeri Juki, viittoo minulle
ystävällisesti Pohjantähdestä. Minun on lähdettävä pois etäisimpään
Intiaan. Huvilaani, jonka jätän, en toivoisi näkeväni kenenkään
muun hallussa kuin sinun. Huomenna lähden Kerkkoon ja valmistutan
laillisen lahjoituskirjan, jossa esiinnyn setänäsi. Kun sitten
Sinnoberin taika on tehty tyhjäksi ja sinä astut professori Mooses
Turnuksen eteen oivallisen huvilan ja melkoisen omaisuuden haltijana
kosimaan kaunista Katariinaa, on hän täydellisellä ilolla antava
sinulle kaiken. Mutta vielä enemmän! Jos muutat Katariinan kanssa
minun huvilaani, on avioliittosi onni taattu. Kauniiden puiden takana
kasvaa kaikkea, mitä talo tarvitsee. Ihanien hedelmien rinnalla
kasvaa siellä mitä kauneimpia kaaleja ja muita oivallisia, maukkaita
vihanneksia, joiden vertaisia ei ole tavattavissa laajoilla aloilla.
Sinun rouvasi saa aina ensimäiseksi salaattia ja parsaa. Keittiö on
niin varustettu, että kattilat eivät milloinkaan kuohu ylitse eikä
mikään ruoka turmellu, vaikka sinä joskus viipyisitkin tunnin verran
yli ruoka-ajan. Matot, tuolin- ja sohvanpäälliset ovat sitä laatua,
että on mahdoton saada niihin tahraa, vaikka palvelijat olisivat
kuinka taitamattomia. Samaten ei mikään posliini- tai lasiesine säry,
vaikka palvelijat kuinka koettaisivat niitä särkeä ja heittelisivät
niitä kovalle lattialle. Ja lopuksi, joka kerta kun rouvasi pesettää
pyykkiä, on talon takana suurella niityllä mitä ihanin pouta,
vaikka ympärillä sataisi, jyrisisi ja salamoisi. Lyhyesti sanoen,
hyvä Baltasar, on pidetty huoli siitä, että voit rauhallisesti ja
häiritsemättä nauttia koti-onnea suloisen Katariinasi rinnalla.

"Mutta nyt lienee minun aika palata kotiin ja ryhtyä yhdessä ystäväni
Lotoksen kanssa valmistuksiin pikaista matkaani varten. Voi hyvin,
rakas Baltasar!"

Näin sanoen Prosper vihelsi pari kertaa sudenkorennolle, joka heti
lensi suristen paikalle. Hän pani sille suitset suuhun ja heittäytyi
selkään. Mutta juuri lähdettyään leijailemaan pois hän pysähtyi äkkiä
ja palasi Baltasarin luo.

"Olin unohtaa ystäväsi Heikin", sanoi hän. "Kujeellisen
oikun houkuttelemana rankaisin häntä liian kovasti hänen
nenäkkäisyydestään. Tähän rasiaan on kätketty se, mikä lohduttaa
häntä!"

Prosper ojensi Baltasarille pienen, kirkkaaksi kiilloitetun
kilpikonnankuorisen rasian. Baltasar pisti sen taskuunsa samoin kuin
sen pikku lasinkin, jonka oli Prosperilta saanut Sinnoberin taian
tuhoamista varten.

Sitten Prosper Alpanus mennä suhahti pois läpi pensaikon, jossa
metsän äänet nyt kuuluivat entistä voimakkaammin ja suloisemmin.

Baltasar palasi Ylä-Jaakkolaan sydämessään mitä suloisimman toivon
riemu ja ihastus.



KAHDEKSAS LUKU.


Kuinka Heikkiä pidettiin pitkien takinliepeittensä vuoksi
lahkolaisena ja metelöitsijänä. -- Kuinka ruhtinas Barsanuf meni
uunin varjostimen taakse ja erotti luonnonasiain ylijohtajan.
Sinnoberin pako Mooses Turnuksen talosta. -- Kuinka Mooses Turnus
aikoi lähteä ratsastamaan perhosen selässä ja tahtoi tulla
keisariksi, mutta menikin sitten vuoteeseen.


Hämärässä varhain aamulla, kun tiet ja kadut olivat vielä autiot,
Baltasar hiipi Kerkkoon ja juoksi nopeasti ystävänsä Heikin luo.
Hänen koputettuaan oveen huusi sairas, väsynyt ääni: "Sisään!"

Kalpeana, muuttuneena, toivoton tuska kasvoillaan, Heikki makasi
vuoteessa.

"Taivaan tähden", huudahti Baltasar, "taivaan tähden, ystäväni, puhu
mitä sinulle on tapahtunut!"

"Oi ystäväni", sanoi Heikki murtuneella äänellä, kohoten
vaivalloisesti vuoteesta, "minä olen nyt lopussa, täydellisesti
lopussa. Kirottu noitakummitus, jonka, kuten tiedän, kostonhaluinen
Prosper Alpanus on lähettänyt kimppuuni, syöksee minut turmioon!"

"Kuinka se on mahdollista?" kysyi Baltasar. "Ethän ennen uskonut
taikomisia ja noitakummituksia."

"Voi, nyt uskon kaiken", jatkoi Heikki itkuisella äänellä, "nyt uskon
taikomiset ja noidat ja maahiset ja vetehiset, rottakuninkaat ja
juurikääpiöt -- kaiken, mitä ikinä tahdot! Kenen asiat ovat sillä
kannalla kuin minun, hän kyllä antautuu. Muistanethan sen kirotun
jutun minun takistani, kun palasimme Prosper Alpanuksen luota? Niin,
jospa se olisi jäänyt siihen! Katsopa vähän ympärillesi täällä
huoneessani, rakas Baltasar!"

Baltasar katsoi ja huomasi joka seinälle ripustetun lukemattoman
määrän pitkiä takkeja, päällystakkeja ja kauhtanoita, jos jonkin
mallisia ja värisiä.

"Mitä!" huudahti hän. "Aiotko perustaa vaatekaupan, Heikki?"

"Älä pilkkaa", vastasi Heikki, "älä pilkkaa, rakas ystävä. Kaikki
nämä vaatteet olen valmistuttanut kuuluisimmilla räätäleillä aina
toivoen, että viimeinkin pääsisin pakoon sitä onnetonta kohtaloa,
jonka alaisia takkini ovat. Mutta turhaan. Niin pian kuin olen
muutaman minuutin käyttänyt mitä kauneinta takkiani, joka sopii
minulle kuin valettu, kutistuvat hihani olkapäihin asti ja takkini
liepeet venyvät kuuden kyynärän pituisiksi. Epätoivoissani teetin
itselleni tuon viitan koko maailman pituisine hihoineen. 'Jos
hihat kutistuvat', ajattelin, 'ja jos liepeet venyvät, niin kaikki
menee tasan'. Mutta annahan olla, muutaman minuutin kuluttua oli
asian laita aivan samoin kuin muidenkin takkien. Mahtavimpien
räätälien kaikki taito ja voima ei saanut mitään aikaan tuota
kirottua lumousta vastaan. On päivänselvää, että minua pilkattiin
ja ivattiin, missä vain näyttäydyinkin. Mutta pian tuo minusta
itsestäni riippumaton uppiniskaisuus, että esiinnyin yhä uudelleen
sellaisessa hitonmoisessa takissa, aiheutti aivan toisia arvosteluja.
Pientä vielä oli se, että naiset moittivat minua rajattoman
turhamaiseksi ja typeräksi, kun vastoin kaikkia tapoja tahdoin
esiintyä käsivarret paljaina pitäen niitä luultavasti hyvin kauniina.
Mutta jumaluusoppineet mainitsivat minua pian lahkolaiseksi väitellen
vain siitä, oliko minut luettava hihattomistien vai lieveliaanien
lahkoon. Siitä he kuitenkin olivat yksimielisiä, että näitä kumpaakin
lahkoa oli pidettävä erittäin vaarallisena, koska molemmat säätivät
täydellisen tahdonvapauden ja julkesivat ajatella mitä halusivat.
Valtiomiehet pitivät minua häpeällisenä villitsijänä. He väittivät,
että minä halusin pitkillä takinliepeilläni herättää tyytymättömyyttä
kansassa ja tehdä sen uppiniskaiseksi hallitusta vastaan. Heidän
mielestään minä ylimalkaan kuuluin johonkin salaiseen liittoon,
jonka tunnusmerkkinä oli lyhyet hihat. Jo kauan oli muka siellä
täällä ilmennyt merkkejä lyhythihaisista, joita oli pelättävä kuin
jesuiittoja, vieläpä enemmänkin, koska he yrittivät tuoda maahan
runoutta, joka oli vahingollista jokaiselle valtiolle, ja epäilivät
ruhtinaiden erehtymättömyyttä. Sanalla sanoen, asia muuttui yhä
vakavammaksi, ja vihdoin rehtori kutsutti minut kuulusteltavaksi.
Aavistin etukäteen onnettomuutta, jos esiintyisin takissa. Sen
vuoksi tulin vain liivisilläni. Mutta siitä mies suuttui, luullen
että tahdoin pilkata häntä, ja ärtyi moittimaan minua. Hän määräsi,
että minun oli viikon kuluessa tultava hänen eteensä järkevässä,
säädyllisessä takissa. Päinvastaisessa tapauksessa hän karkoittaisi
minut yliopistosta. Tänään on määräaika lopussa! Voi minua onnetonta!
Voi kirottua Prosper Alpanusta --"

"Vaikene, vaikene, rakas Heikki ystäväni", huudahti Baltasar,
"älä herjaa minun kallista, rakasta setääni, joka on lahjoittanut
minulle huvilan. Ei hän sinullekaan tahdo mitään pahaa, vaikkakin
hän -- se minun on myönnettävä -- rankaisi liian kovasti sinua siitä
nenäkkyydestä, jolla kohtelit häntä. Mutta minä tuon avun! Hän
lähettää sinulle tämän pikku rasian, jonka on määrä lopettaa kaikki
sinun kärsimyksesi."

Näin sanoen Baltasar veti taskustaan sen pienen kilpikonnankuorisen
rasian, jonka oli saanut Prosper Alpanukselta, ja ojensi sen
lohduttomalle Heikille.

"Onko tuon joutavan romutavaran autettava minua? Kuinka voi pieni
kilpikonnankuorinen rasia vaikuttaa minun takkieni muodostumiseen?"

"Sitä en tiedä", vastasi Baltasar, "mutta rakas setäni ei voi eikä
tahdokaan pettää minua. Luotan häneen täydellisesti. Avaa siis vain
rasia, Heikki hyvä! Katsokaamme mitä siinä on."

Heikki teki sen -- ja rasiasta pulpahti mitä hienoimmasta kankaasta
oivallisesti tehty musta takki. Ei kumpikaan, Heikki eikä Baltasar,
voinut pidättää äänekästä hämmästyksen huutoa.

"Ahaa, nyt ymmärrän sinut, Prosperini kallis setäni!" huudahti
Baltasar. "Tämä takki sopii varmasti. Se poistaa kaiken lumouksen."

Heikki veti takin yllensä muitta mutkitta. Mitä Baltasar oli
aavistanut, tapahtui todellakin. Tuo kaunis puku sopi Baltasarille
niinkuin ei vielä mikään muu ennen sitä, eikä tarvinnut ajatellakaan
hihojen kutistumista eikä liepeiden venymistä.

Aivan suunniltaan ilosta päätti Heikki nyt heti juosta rehtorin luo
uudessa, sopivassa takissaan ja saattaa kaiken tasapainoon.

Baltasar kertoi nyt ystävälleen mitä tiesi Prosper Alpanuksesta ja
kuinka tämä oli antanut hänelle välikappaleen, millä voitiin lopettaa
tuon muodottoman kääpiön jumalaton ilkivalta. Heikki, joka oli tullut
aivan toiseksi nyt, kun kaikki epäilys oli kadonnut hänestä, ylisti
Prosperin suurta jalomielisyyttä ja tarjoutui avustamaan Sinnoberin
paljastamisessa. Silloin Baltasar huomasi ikkunasta ystävänsä
virastoharjoittelija Pulcherin, joka oli kääntymäisillään nurkan
taakse hyvin alakuloisen näköisenä.

Heikki kurkoitti Baltasarin kehoituksesta päänsä ulos ikkunasta ja
viittasi virastoharjoittelijaa tulemaan heti sisään.

Pulcher huudahti sisään tullessaan:

"Mikä kaunis takki sinulla on, Heikki hyvä!"

Mutta Heikki sanoi, että Baltasar kyllä kertoo hänelle kaiken, ja
juoksi rehtorin luo.

Baltasarin kerrottua virastoharjoittelijalle seikkaperäisesti kaiken,
mitä oli tapahtunut, sanoi tämä:

"Juuri nyt on aika iskeä kuoliaaksi tuo kammottava kummitus. Tiedä
siis, että hän viettää tänään juhlallisia kihlajaisiaan Katariinan
kanssa ja että turhamainen Mooses Turnus on järjestänyt isot
pidot, joihin on kutsunut ruhtinaankin. Juuri tuon juhlan aikana
tunkeutukaamme professorin taloon ja yllättäkäämme pikku mies.
Kynttilöistä ei salissa ole puutetta, niin että nuo äkäiset hiukset
saamme kyllä heti paikalla poltetuksi."

Vielä monesta muusta seikasta olivat ystävykset puhuneet ja sopineet,
kun Heikki astui sisään ilosta loistaen.

"Sen takin voima, joka pulpahti esiin kilpikonnankuorisesta rasiasta,
on osoittautunut erinomaiseksi", sanoi Heikki. "Astuessani rehtorin
huoneeseen ukko hymyili tyytyväisenä. 'Ahaa', sanoi hän minulle,
'ahaa! Huomaan, hyvä Heikki, että olette selvinnyt omituisesta
sekaannuksestanne. No niin. Tulisielut, niinkuin te, horjahtavat
helposti liiallisuuksiin. En ole milloinkaan pitänyt teidän
puuhaanne uskonnollisena haaveiluna -- pikemminkin väärinkäsitettynä
isänmaallisuutena -- taipumuksena erikoisuuteen, joka nojautuu vanhan
ajan sankarien esimerkkiin. Niin, oli miten oli. Tuollainen kaunis,
sopiva takki! Onni valtiolle, onni maailmalle, kun ylevämieliset
nuorukaiset käyttävät tuollaisia takkeja, joissa on noin sopivat
hihat ja liepeet. Pysykää, Heikki, uskollisena, pysykää uskollisena
sellaiselle hyveelle, sellaiselle uljuudelle! Siitä versoo
todellinen sankarimieli!' Rehtori syleili minua vesissä silmin.
Itse tietämättäni millä lailla satuin vetämään esille tuon pienen
kilpikonnankuorisen rasian, josta takki oli ilmestynyt ja jonka
olin pistänyt taskuuni. 'Saanko luvan', sanoi rehtori suipistaen
peukalonsa ja etusormensa yhteen. Tietämättä, oliko nuuskaa sisällä,
napautin kannen auki. Rehtori pisti sormensa rasiaan, nuuskasi,
tarttui käteeni puristaen sitä lujasti kyynelten valuessa pitkin
poskia ja sanoi syvästi liikutettuna: 'Jalo nuorukainen! Mikä ihana
nuuskahyppysellinen! Kaikki on annettu anteeksi ja unohdettu. Syökää
tänään päivällistä luonani!' -- Kuten näette, ystäväni, ovat kaikki
kärsimykseni lopussa. Ja jos meidän tänään onnistuu, niinkuin
luonnollista on, poistaa Sinnoberin lumous, olette tekin tästä puolin
onnelliset!"

       *       *       *       *       *

Sadalla kynttilällä valaistussa salissa seisoi pikku Sinnober
tulipunaisessa puvussaan, vihreätäpläisen tiikerin suuri ritarimerkki
kiinnitettynä paikalleen kahdellakymmenellä napilla, miekka kupeella
ja töyhtöhattu kainalossa. Hänen rinnallaan oli lempeä Katariina
morsiameksi koristettuna säteillen suloutta ja nuoruutta. Sinnober
oli tarttunut hänen käteensä, jonka hän toisinaan painoi suutansa
vasten samalla irvistellen ja hymyillen perin inhottavasti. Joka
kerta lehahti silloin Katariinan poskille helakampi puna, ja hänen
katseessaan kuvastui mitä syvin rakkaus pikku miestä kohtaan. Se oli
kerrassaan kamalaa nähdä. Vain se sokeus, johon Sinnoberin taika oli
saattanut kaikki, oli syynä siihen, etteivät ihmiset suuttuneina
Katariinan parantumattomasta sotkeutumisesta tarttuneet tuohon pikku
noitaan ja heittäneet häntä uunissa palavaan tuleen. Läsnäolijat
olivat kokoontuneet parin ympärille piiriin kunnioittavan välimatkan
päähän. Vain ruhtinas Barsanuf seisoi Katariinan vieressä ja koetti
katsella ympärilleen merkitsevän armollisesti, mutta siitä ei kukaan
sanottavasti välittänyt. Kutsuvieraat näkivät vain morsiusparin ja
tuijottivat Sinnoberin huuliin, joka murisi siiloin tällöin joitakin
käsittämättömiä sanoja. Niitä seurasi joka kerta hiljainen "ah" jolla
seurue ilmaisi ihailuaan.

Oltiin niin pitkällä, että piti vaihdettaman kihlasormuksia. Mooses
Turnus astui piiriin kädessään tarjotin, jolla sormukset säihkyivät.
Hän rykäisi, Sinnober kohottautui varpailleen niin ylös kuin
mahdollista, ulottuen melkein morsiamensa kyynärpäähän asti. Kaikki
odottivat mitä suurimmassa jännityksessä. -- Silloin kuuluu yhtäkkiä
vieraita ääniä, salin ovi lentää auki, Baltasar ryntää sisälle, hänen
mukanaan Pulcher ja Heikki. He tunkeutuvat piirin läpi.

"Mitä tämä on, mitä nuo vieraat tahtovat?" huutavat kaikki yhteen
ääneen.

Ruhtinas Barsanuf huutaa kauhistuneena, juosten uuninvarjostimen
taakse:

"Kapina! Salaliitto! Poliisi!"

Mooses Turnus tuntea Baltasarin, joka on tunkeutunut aivan Sinnoberin
eteen. Sitten hän huutaa:

"Herra ylioppilas! Oletteko hullu, oletteko järjiltänne? Kuinka
rohkenette tunkeutua tänne kihlajaisjuhlaan? Hoi -- miehet, vieraat,
palvelijat, heittäkää tuo raakalainen ulos ovesta!"

Mutta mistään vähintäkään välittämättä on Baltasar vetänyt esille
Prosperin antaman lasin ja suuntaa nyt sen lävitse lujan katseensa
Sinnoberin päähän. Kuin sähköiskun kohtaamana Sinnober päästää kimeän
kissannaukunan, niin että koko sali kajahtaa. Katariina kaatuu
pyörtyneenä tuolille. Vieraiden tiheä piiri hajaantuu. Baltasar näkee
selvästi tulenkarvaisen hiussuortuvan ja juoksee Sinnoberin luo
tarttuen häneen kiinni. Kääpiö potkii, rimpuilee, kynsii ja puree.

"Käykää kiinni, käykää kiinni!" huutaa Baltasar. Silloin Heikki
ja Pulcher tarttuvat pikku mieheen, niin ettei hän voi ollenkaan
liikkua. Baltasar ottaa lujasti kiinni punaisista hiuksista, repäisee
ne yhdellä nykäyksellä pois päästä, juoksee uunin luo ja heittää ne
tuleen, jossa ne räiskähtävät palamaan. Kuuluu huumaava pamahdus,
kaikki heräävät kuin unesta.

Pikku Sinnober, joka on vaivalloisesti noussut pystyyn, haukkuu ja
ärjyy ja käskee heti ottamaan kiinni julkeat rauhanhäiritsijät,
jotka ovat solvanneet valtion pääministerin pyhitettyä persoonaa, ja
heittämään heidät syvimpään vankeuteen.

Ihmiset kyselevät toisiltaan:

"Mistä tänne on yhtäkkiä ilmestynyt tuo sätky-äijä? Mitä tuo pieni
kummitus tahtoo?"

Kääpiö yhä mellastaa ja takoo jalkojaan lattiaan huutaen aina välillä:

"Olen ministeri Sinnober! Olen ministeri Sinnober! Vihreätäpläisen
tiikerin ritari -- kaksikymmentä nappia!"

Silloin kaikki purskahtavat rajuun nauruun. Kääpiö ympäröidään,
miehet ottavat hänet käsiinsä ja heittelevät häntä toisilleen kuin
palloa. Ritarimerkin nappi toisensa perästä sinkoaa irti, hän
kadottaa hattunsa, miekkansa, kenkänsä.

Ruhtinas Barsanuf tulee näkyviin uuninvarjostimen takaa ja astuu
keskelle hälinää. Silloin pikku mies kiljaisee:

"Ruhtinas Barsanuf! Teidän ylhäisyytenne -- pelastakaa ministerinne
-- suosikkinne! Apua -- apua -- valtio on vaarassa -- vihreätäpläinen
tiikeri! Voi voi!"

Ruhtinas luo vihaisen katseen pikku mieheen ja astuu sitten nopeasti
ovelle päin. Mooses Turnus menee hänen tielleen. Barsanuf tarttuu
häneen ja vetää hänet nurkkaan puhuen vihasta kipinöiviä silmin:

"Te rohkenette esityttää ruhtinaallenne, maan isälle, tyhmää
ilvenäytelmää. Kutsutte minut tyttärenne kihlajaisiin arvokkaan
ministerini Sinnoberin kanssa, ja ministerini sijasta tapaankin
täällä iljettävän kummituksen, jonka olette pukenut loistaviin
vaatteisiin. Herra, tietäkää että se on maankavaltajan pilaa.
Rankaisisin sen ankarasti, ellette olisi tuiki tyhmä mies, jonka
paikka on hulluinhuoneessa. Erotan teidät luonnonasiain ylijohtajan
virasta ja kiellän teiltä kaikki tutkimukset kellarissani! Hyvästi!"

Näin sanoen hän törmäsi ulos.

Mutta Mooses Turnus syöksyi raivoissaan pikku miehen kimppuun,
tarttui hänen pitkiin, pörröisiin hiuksiinsa ja lennätti hänet
ikkunan luo huutaen:

"Alas, alas, sinä alhainen, jumalaton epäsikiö, joka olet petkuttanut
minua niin häpeällisesti ja ryöstänyt minulta kaiken elämän onnen!"

Hän aikoi heittää pikku miehen alas avatusta ikkunasta, mutta
eläintieteellisen kokoelman hoitaja, joka myöskin oli saapuvilla,
juoksi salaman nopeudella paikalle, tarttui pikku mieheen ja riisti
hänet Mooses Turnuksen käsistä.

"Seis, seis, herra professori", sanoi hän, "älkää tehkö väkivaltaa
ruhtinaan omaisuudelle. Ei se ole mikään epäsikiö. Se on _Mycetes
Beelzebub, Simia Beelzebub_, joka on karannut museosta."

"_Simia Beelzebub, Simia Beelzebub_!" kuului joka puolelta
naurunhohotusten seasta.

Mutta tuskin oli museonhoitaja ottanut pikku miehen käsivarrelleen ja
katsellut häntä oikein, kun hän huudahti kovasti:

"Mitä näenkään! Eihän tämä ole _Simia Beelzebub_. Tämähän on tyhmä,
ruma kääpiö! Hyi, hyi!"

Ja niin hän heitti pikku miehen keskelle salia. Läsnäolijain
äänekkään ivanaurun raikuessa juoksi kääpiö vikisten ja muristen
ovesta ulos, portaita alas, pois kotiinsa ainoankaan palvelijansa
sitä huomaamatta.

Tämän kaiken tapahtuessa salissa oli Baltasar poistunut viereiseen
huoneeseen, mihin oli nähnyt vietävän pyörtynyttä Katariinaa. Hän
heittäytyi tytön jalkoihin, painoi huulensa hänen käsiään vasten ja
nimitteli häntä mitä suloisimmilla nimillä. Katariina heräsi lopulta
syvään huokaisten ja huomatessaan Baltasarin huudahti ihastuneena:

"Oletko vihdoinkin, vihdoinkin täällä, rakas Baltasarini! Ah, olen
melkein menehtynyt kaihosta ja lemmentuskasta. Yhä soivat korvissani
satakielen sävelet, joiden liikuttamana punaruusu vuodattaa
sydänverensä!"

Hän kertoi nyt kaiken unohtaen ympäristönsä kokonaan. Hän kertoi
olleensa sotkeutunut pahaan, kamalaan uneen ja kuinka hänestä
oli tuntunut siltä, kuin ruma hirviö olisi painautunut hänen
rintaansa vasten vaatien hänen rakkauttaan, eikä hän ollut voinut
vastustaa. Hirviö oli osannut tekeytyä Baltasarin näköiseksi. Kun
hän oli oikein voimakkaasti ajatellut Baltasaria, oli hän tosin
tietänyt, ettei hirviö ollut Baltasar, mutta sitten oli hänestä taas
käsittämättömällä tavalla tuntunut, kuin hänen olisi juuri Baltasarin
vuoksi pitänyt rakastaa tuota hirviötä.

Baltasar selitti hänelle niin paljon kuin oli mahdollista kokonaan
hämmentämättä hänen jo ilmankin kiihtynyttä mieltään. Sitten seurasi
tuhansia vakuutuksia, tuhansia ikuisen rakkauden ja uskollisuuden
valoja, kuten aina rakastuneiden kesken. Samalla he syleilivät
toisiaan ja painautuivat vastakkain mitä lämpimimmällä hellyydellä,
ja heidän sydämensä olivat tulvillaan ylimmän taivaan riemua ja
ihastusta.

Mooses Turnus tuli sisään käsiänsä väännellen ja valitellen. Hänen
mukanaan tulivat Pulcher ja Heikki, jotka yhä, vaikkakin turhaan,
koettivat lohduttaa häntä.

"Ei, ei", huudahti Mooses Turnus, "olen perin pohjin lyöty
mies! En ole enää valtion luonnonasiain ylijohtaja. En saa
enää harjoittaa tutkimuksia ruhtinaan kellarissa! Ruhtinaan
epäsuosio -- luulin pääseväni vihreätäpläisen tiikerin ritariksi,
vähintäänkin viisinappiseksi -- kaikki mennyttä. Mitä nyt sanoo
hänen ylhäisyytensä arvoisa ministeri Sinnober kuullessaan, että
olen pitänyt hänenä tyhmää epäsikiötä; _Simia Beelzebub cauda
prehensilia_, vai mikä se lienee ollut! Oi Jumala, hänenkin vihansa
on painava minua! -- Alicante! Alicante!"

"Mutta, paras professori", lohduttelivat ystävät, "kunnioitettu
ylijohtaja, muistakaahan toki, ettei ole olemassa mitään ministeri
Sinnoberia! Ette te ole ollenkaan solvannut häntä. Tuo muodoton
kääpiö on pettänyt teitä aivan samoin kuin meitä kaikkia haltiatar
Ruusunhengettäreltä saamallaan taikalahjalla!"

Nyt Baltasar kertoi, miten kaikki oli tapahtunut alusta alkaen.
Professori kuunteli hartaasti Baltasaria loppuun asti ja huudahti
sitten:

"Olenko hereillä, näenkö unta -- noitia -- taikureita -- haltiattaria
-- taikapeili -- onko minun uskottava kaikkea tuota mielettömyyttä?"

"Oi rakkahin herra professori", keskeytti Heikki hänet, "jos vain
olisitte jonkun aikaa käyttänyt lyhythihaista ja pitkäliepeistä
takkia niinkuin minä, niin uskoisitte mielellännekin kaiken tuon!"

"Niin, niin", huudahti Mooses Turnus, "niin, kaikkihan on sillä
lailla! Noiduttu epäsikiö on pettänyt minua -- en enää seiso
jaloillani -- leijailen katolla -- Prosper Alpanus noutaa minut
-- ratsastan perhosen selässä -- kampautan itseni haltiatar
Ruusunhengettärellä, luostarinjohtajatar Ruusunihanalla -- minusta
tulee ministeri -- kuningas -- keisari!"

Näin sanoen hän juoksi edestakaisin huoneessa, huusi ja hihkui, niin
että kaikki pelkäsivät hänen menettäneen järkensä. Vihdoin hän vaipui
lopen uupuneena nojatuoliinsa. Silloin lähestyivät häntä Katariina
ja Baltasar. He puhuivat siitä, kuinka lämpimästi, yli kaiken he
rakastivat toisiaan, kuinka he eivät ollenkaan voineet elää ilman
toisiaan. Se oli kerrassaan kaihomielistä puhetta, itkettipä se toden
teolla Mooses Turnustakin.

"Myönnyn kaikkeen, kaikkeen, mitä tahdotte", puhui hän nyyhkyttäen.
"Menkää naimisiin, rakastakaa toisianne -- nähkää yhdessä nälkää,
sillä minulta ei liikene äyriäkään Katariinalle!"

"Mitä nälän näkemiseen tulee", sanoi Baltasar hymyillen, "toivon
huomenna voivani todistaa herra professorille, ettei siitä kai
milloinkaan voi tulla puhettakaan, koska setäni Prosper Alpanus on
kyllin hyvin järjestänyt sen asian."

"Tee se, rakas poikani, tee se, jos voit, ja todellakin vasta
huomenna", sanoi professori väsyneesti, "sillä jotten tulisi
hulluksi, jottei pääni halkeaisi, on minun heti mentävä vuoteeseen!"

Sen hän tekikin heti paikalla.



YHDEKSÄS LUKU.


Uskollisen kamaripalvelijan hämminki. -- Kuinka vanha Liisa aikaansai
metelin ja ministeri Sinnober liukastui pakomatkallaan. -- Millä
ihmeellisellä tavalla ruhtinaan henkilääkäri selitti Sinnoberin
äkkikuoleman. -- Kuinka ruhtinas Barsanuf tuli surulliseksi, ja
kuinka Sinnoberin menetys pysyi korvaamattomana.


Ministeri Sinnoberin vaunut olivat seisoneet melkein koko yön turhaan
Mooses Turnuksen talon edessä. Kerta toisensa perästä vakuuteltiin
ajomiehelle, että Hänen Ylhäisyytensä oli täytynyt jo aikoja sitten
lähteä kutsuista, mutta ajomies piti sitä vallan mahdottomana, koska
Hänen Ylhäisyytensä ei mitenkään olisi voinut juosta jalkaisin
kotiinsa sateessa ja myrskyssä.

Kun vihdoin kaikki valot oli sammutettu ja ovet suljettu, täytyi
ajomiehen todellakin ajaa pois tyhjine vaunuineen. Mutta ministerin
talossa hän herätti heti kamaripalvelijan ja kysyi, oliko, taivaan
nimessä, ministeri tullut kotiin ja millä lailla.

"Hänen Ylhäisyytensä", vastasi kamaripalvelija hiljaa ajomiehen
korvaan, "Hänen Ylhäisyytensä saapui eilen myöhään iltahämärässä,
se on aivan varmaa. Nyt hän makaa vuoteessaan ja nukkuu. Mutta,
hyvä ajomies, miten, millä lailla! Kerron teille kaiken. Mutta suu
poikki! Olen mennyttä miestä, jos Hänen Ylhäisyytensä saa tietää,
että minä olin pimeässä käytävässä. Silloin menetän paikkani, sillä
vaikka Hänen Ylhäisyytensä on pienikokoinen, on hänessä tavattoman
paljon hurjuutta, hän menettää pian mielenmalttinsa eikä tunne
itseään vihassaan. Vielä eilen hän ahdisti paljastetulla miekalla
typerää hiirtä, joka oli rohjennut hiipiä Hänen Ylhäisyytensä
makuuhuoneeseen. No niin! Heitän siis hämärissä viitan hartioilleni
ja aion kaikessa hiljaisuudessa pujahtaa viinitupaan pelaamaan
hetkeksi korttia. Siiloin vierii ja kierii portaissa jotakin vastaan,
puikkii pimeässä käytävässä säärieni välistä, kaatuu lattialle,
naukuu kimeästi kuin kissa ja murisee sitten niinkuin -- hyvä
Jumala -- ajomies, pidättehän suunne kiinni, jalo mies, muuten olen
hukassa -- tulkaa vähän lähemmäksi -- ja murisee sitten niin kuin
meidän armollinen herramme tapaa murista, kun kokki on polttanut
vasikankyljykset tai joku muu seikka valtiossa ei miellytä häntä."

Viimeiset sanat oli kamaripalvelija kuiskannut ajomiehen korvaan
pitäen kättään suupielessään. Ajomies peräytyi, kävi miettiväisen
näköiseksi ja huudahti:

"Onko se mahdollista!"

"On", jatkoi kamaripalvelija, "se oli epäilemättä meidän armollinen
herramme, joka pujahti käytävässä koipieni välitse. Kuulin sitten
selvästi, kuinka hänen armonsa viskeli tuoleja huoneissa ja avasi
oven toisensa jälkeen, kunnes saapui sänkykamariinsa. En uskaltanut
mennä hänen jäljessään, mutta hetkisen kuluttua hiivin sänkykamarin
ovelle ja kuuntelin. Silloin Hänen Ylhäisyytensä päristeli aivan
samoin kuin hän tapaa tehdä, kun jotain suurta on tekeillä. Ajomies,
taivaassa ja maan päällä on enemmän asioita kuin meidän viisautemme
uneksiikaan, kuulin kerran teatterissa erään surumielisen prinssin
sanovan -- hän oli puettu aivan mustiin ja pelkäsi kovasti erästä
harmaaseen pahviin puettua miestä! Ajomies, eilen on tapahtunut
jotain hämmästyttävää, joka on ajanut herran kotiinsa. Ruhtinas on
ollut professorin luona. Ehkä hän on lausunut jotakin -- ehdottanut
kenties jotakin oivallista uudistusta -- ja ministeri tarttuu
heti siihen, ryntää tiehensä kihlajaisista ja alkaa työskennellä
hallituksen hyväksi. Kuulin sen heti korinasta. Niin, suurta,
ratkaisevaa on tekeillä. Oi ajomies, ehkä me kaikki taas ennemmin tai
myöhemmin kasvatamme itsellemme palmikon! Mutta, kallis ystäväni,
menkäämme ja kuunnelkaamme uskollisina palvelijoina sänkykamarin
ovella, makaako Hänen Ylhäisyytensä ehkä vielä vuoteessaan ja pohtii
syviä mietteitään."

Molemmat, kamaripalvelija ja ajomies, hiipivät ovelle ja kuuntelivat.
Sinnober murisi ja marisi ja vihelsi mitä ihmeellisimmissä
äänilajeissa. Molemmat palvelijat seisoivat mykän hämmästyksen
valtaamina. Kamaripalvelija sanoi syvästi liikutettuna:

"Meidän armollinen herra ministerimme on todellakin suuri mies!"

       *       *       *       *       *

Jo varhain aamulla syntyi ministerin talon edustalla kova
meteli. Vanha maalaiseukko, jolla oli yllään haaltunut ikäloppu
sunnuntaipuku, oli tunkeutunut taloon ja vaatinut ovenvartijaa heti
viemään hänet hänen poikansa Pikku Sakeuksen luo. Ovenvartija oli
selittänyt hänelle, että talossa asui Hänen Ylhäisyytensä herra
ministeri Sinnober, kaksikymmennappinen vihreätäpläisen tiikerin
ritari, ja ettei ketään palvelija nimitetty Pikku Sakeukseksi. Mutta
silloin oli vaimo aivan mielettömästi riemuiten huutanut, että juuri
herra kaksikymmennappinen ministeri Sinnober oli hänen rakas poikansa
Pikku Sakeus. Vaimon huudon ja ovenvartijan jyrisevien kirousten
kutsumina olivat talosta kaikki juosseet saapuville, ja meteli kävi
yhä kovemmaksi. Kun kamaripalvelija saapui alas hajoittaakseen
väkijoukon, joka häiritsi niin hävyttömästi Hänen Ylhäisyytensä
aamurauhaa, heitettiin juuri talosta ulos tuo vaimo, jota kaikki
pitivät mielipuolena.

Vaimo istuutui nyt vastapäisen talon kivi portaille, nyyhkytti ja
valitteli, etteivät nuo raa'at ihmiset tuolla tahtoneet päästää
häntä hänen sydänkäpysensä, Pikku Sakeuksen luo, josta oli tullut
ministeri. Vähitellen kokoontui hänen ympärilleen paljon ihmisiä,
joille hän toisti tuon tuostakin, ettei ministeri Sinnober ollut
kukaan muu kuin hänen poikansa, jota hän oli nuoruudessa nimittänyt
Pikku Sakeukseksi. Ihmiset eivät lopulta tietäneet, oliko heidän
pidettävä vaimoa hulluna vaiko aavistettava asiassa todellakin
piilevän jotakin.

Vaimo ei kääntänyt silmiään pois Sinnoberin ikkunoista. Yhtäkkiä
hän päästi heleän naurun, löi käsiään yhteen ja huudahti riemuiten
kovalla äänellä:

"Tuolla hän on, tuolla hän on, minun sydänkäpyseni, minun pikku
tonttuseni. Hyvää huomenta. Pikku Sakeus! Hyvää huomenta, Pikku
Sakeus!"

Kaikki ihmiset kurkistivat sinne, ja huomatessaan pienen Sinnoberin,
joka seisoi kudotussa, punaisessa puvussaan, vihreätäpläisen tiikerin
ritarimerkki rinnassa, lattiaan asti ulottuvan ikkunan ääressä, niin
että hänen koko vartalonsa selvästi näkyi suurten ikkunaruutujen
lävitse, nauroivat he kaikki katketakseen, melusivat ja huusivat:

"Pikku Sakeus, Pikku Sakeus! Katsokaahan tuota pientä hienosti
puettua apinaa -- hullu epäsikiö noidanpentu -- Pikku Sakeus! Pikku
Sakeus!"

Ovenvartija ja kaikki Sinnoberin palvelijat juoksivat ulos katsomaan,
mitä ihmiset nauroivat ja riemuitsivat niin määrättömästi. Mutta
tuskin he näkivät herransa, kun hekin huusivat nauraen vielä
hullummin kuin kansa:

"Pikku Sakeus, Pikku Sakeus, menninkäinen, kääpiö, noita!"

Ministeri näytti vasta nyt huomaavan, ettei tuo mieletön katumeteli
voinut kohdistua keneenkään muuhun kuin häneen itseensä. Hän tempasi
ikkunan auki, katseli alas vihasta säkenöivin silmin, huusi raivosi,
teki kummallisia hyppyjä kiukuissaan, uhkasi vahtisotamiehillä,
poliisilla, tyrmällä ja vankeudella.

Mutta mitä enemmän hän riehui vihoissaan, sitä äänekkäämmäksi kävi
meteli ja nauru; ihmiset alkoivat pommittaa poloista ministeriä
kivillä, hedelmillä, juurikkailla, kaikella mitä vain käteen sattui.
Hänen täytyi väistyä sisään.

"Taivaan Jumala", huudahti kamaripalvelija kauhistuneena, "tuo pieni
kammottava hirviöhän katseli ulos armollisen herramme ikkunasta. Mitä
se merkitsee? Kuinka tuo pikku noita on päässyt sisälle huoneisiin?"

Näin sanoen hän juoksi sisään, mutta niinkuin aikaisemmin hän huomasi
ministerin makuuhuoneen olevan lujasti suljetun. Hän uskalsi koputtaa
hiljaa. -- Ei mitään vastausta.

Sillä välin oli, taivas tietää miksi, kansan kesken kadulla alettu
hiljalleen mutista, että tuo pieni naurettava kummitus tuolla
ylhäällä oli kuin olikin Pikku Sakeus, joka oli ottanut ylpeän
Sinnober nimen ja kiivennyt korkealle kaikenlaisen häpeällisen
valheen ja petoksen avulla. Melu kävi yhä äänekkäämmäksi; kuului
huutoja:

"Alas tuo pikku peto, alas! Riistäkää Pikku Sakeukselta
ministerintakki, sulkekaa hänet tyrmään, näyttäkää häntä rahasta
markkinoilla! Sivelkää hänet välkkyvällä maalilla ja lahjoittakaa
lapsille leikkikaluksi! Mennään sisään!"

Ja ihmiset ryntäsivät taloa vastaan.

Kamaripalvelija väänteli epätoivoissaan käsiään.

"Kapina -- meteli! Teidän Ylhäisyytenne, herätkää, pelastautukaa!"
huusi hän.

Mutta ei mitään vastausta kuulunut. Hänen korviinsa kantautui vain
hiljaista huohotusta.

Talon ovi murrettiin. Kansa tulla rymisti hurjasti nauraen portaita
ylös.

"Nyt on kova paikka", sanoi kamaripalvelija ja juoksi täyttä vauhtia
makuuhuoneen ovea vasten, niin että se ponnahti ritisten ja rämisten
saranoiltaan. -- Sinnoberia ei näkynyt, ei kuulunut!

"Teidän Ylhäisyytenne, armollisin ministeri, ettekö kuule kapinaa?
Teidän Ylhäisyytenne, armollisin ministeri, missä te oikein olette?"

Niin huusi kamaripalvelija juosten aivan epätoivoissaan huoneiden
läpi. Mutta vastausta ei kuulunut, ei äännähdystäkään, vain
pilkallinen kaiku marmoriseinistä. Sinnober näytti kadonneen
jäljettömiin, äänettömästi. Ulkona oli melu hiljentynyt.
Kamaripalvelija kuuli erään naisen syvän, sointuvan äänen, joka puhui
kansalle. Silloin hän huomasi ikkunasta katsellessaan, että ihmiset
vähitellen poistuivat talosta hiljaa kuiskaillen keskenään ja luoden
miettiviä katseita ylös ikkunoihin.

"Kapina näyttää menneen ohitse", sanoi kamaripalvelija, "nyt kai
armollinen ministeri tulee esille piilopaikastaan".

Hän meni takaisin makuuhuoneeseen, arvellen, että ministeri kai
sittenkin oli siellä.

Hän tähysteli ympärilleen, Silloin hän huomasi, että kauniista,
kaksikorvaisesta hopeamaljakosta pisti esiin aivan pienet, ohuet
sääret. Maljakko oli aivan peilipöydän vieressä, koska ministeri piti
sitä hyvin suuressa arvossa, se kun oli kallis lahja ruhtinaalta.

"Hyvä Jumala, hyvä Jumala!" huudahti kamaripalvelija kauhistuneena.
"Jos silmäni eivät petä minua, niin nuo jalat tuolla ovat Hänen
Ylhäisyytensä, herra ministeri Sinnoberin, minun armollisen herrani
jalat!"

Hän astui lähemmäksi ja huusi kauhusta väristen:

"Teidän Ylhäisyytenne, taivaan tähden, mitä te teette, mitä te
hommaatte siellä syvyydessä?"

Mutta kun Sinnober oli vaiti, huomasi kamaripalvelija, missä vaarassa
ministeri oli, ja että oli aika jättää syrjään kaikki kunnioitus.
Hän tarttui Sinnoberin jalkoihin ja veti hänet ulos. Voi, kuollut,
kuollut oli pikku ministeri! Kamaripalvelija puhkesi äänekkääseen
valitukseen. Ajomies ja muut palvelijat riensivät paikalle:
lähetettiin hakemaan ruhtinaan henkilääkäriä.

Sillä välin kuivasi kamaripalvelija onnettoman isäntäparkansa
puhtailla pyyhinliinoilla, pani hänet vuoteeseen ja peitti
silkkisillä tyynyillä, niin että näkyviin jäivät vain pienet
ryppyiset kasvot.

Nyt tuli sisälle neiti Ruusunihana. Hän oli ensin, taivas tietää
millä lailla, rauhoittanut kansan. Nyt tuli hän kuolleen Sinnoberin
luo, ja hänen mukanaan oli vanha Liisa, Pikku Sakeuksen äiti.

Sinnober näytti tosiaankin kuolemassa kauniimmalta kuin hän
milloinkaan oli ollut eläessään. Pienet silmät olivat ummessa, nenä
oli hyvin valkoinen, mutta tärkeintä kaikesta olivat tummanruskeat
hiukset, jotka valuivat alas mitä ihanimpina kutreina. Neito siveli
pikku olennon tukkaa, ja samassa välähti himmeästi loistaen punainen
suortuva näkyviin.

"Ahaa", huudahti neito silmät ilosta loistaen, "ahaa, Prosper
Alpanus, suuri mestari, sinä pidät sanasi! Sovitettu on hänen
kohtalonsa ja samalla kaikki häpeä!"

"Voi hyvä Jumala", sanoi vanha Liisa, "ei suinkaan tuo ole minun
pikku Sakeukseni! Ei hän ole milloinkaan näyttänyt noin kauniilta.
Aivan suottahan olen tullut kaupunkiin. Te ette ole neuvonut minua
oikein, armollinen neiti!"

"Älkää nurisko, vanhus", vastasi neito. "Jos olisitte tarkoin
seurannut neuvoani ettekä olisi tunkeutunut tähän taloon aikaisemmin
kuin minä olin täällä, niin kaikki olisi nyt paremmin. Toistan sen
vieläkin: tuo pikku mies, joka lepää kuolleena tuolla vuoteessa, on
varmasti ja totisesti teidän poikanne, Pikku Sakeus!"

"No niin", huudahti vaimo silmät loistaen, "no niin, jos tuo pikku
ylhäisyys tuolla on todellakin minun lapseni, niin saan periä kaikki
ne kauniit tavarat, jotka ovat täällä ympärillämme, ja koko talon
kaikkineen, mitä siinä on."

"Ei", sanoi neito, "se on nyt kerta kaikkiaan ohitse; olette
laiminlyönyt oikean hetken saavuttaa rahaa ja tavaraa. Teille, kuten
jo kerran sanoin, ei nyt kerta kaikkiaan ole suotu rikkautta."

"Saanhan toki ottaa edes pienen poika parkani esiliinaani ja viedä
hänet kotiin?" jatkoi vaimo. "Meidän herra pastorilla on paljon
kauniita täytettyjä lintuja ja oravia. Hän kyllä täyttää minulle
Pikku Sakeuksen. Asetan hänet sitten kaapin päälle ikuiseksi
muistoksi punaisessa takissaan, leveä nauha ja suuri tähti rinnassa."

"Sehän on kerrassaan typerä ajatus", huudahti neito melkein
suuttuneena, "ei se käy mitenkään päinsä."

Silloin vaimo aikoi nyyhkyttää ja valitella.

"Mitä minulla nyt on hyötyä siitä", sanoi hän, "että Pikku Sakeukseni
kohosi korkeaan arvoon ja sai suuren rikkauden! Jos hän olisi pysynyt
minun luonani, jos olisin kasvattanut hänet köyhyydessäni, ei hän
milloinkaan olisi pudonnut tuohon kirottuun hopeiseen astiaan. Hän
eläisi vielä, ja minä olisin ehkä saanut hänestä iloa ja siunausta.
Jos sitten olisin kantanut häntä puuvasun päällä, olisivat ihmiset
tunteneet sääliä ja heittäneet minulle monta kaunista kolikkoa, mutta
nyt --"

Etuhuoneesta kuului askelia. Neito ajoi vanhuksen ulos käskien häntä
odottamaan alhaalla oven luona. Poismennessään neito lupasi neuvoa
hänelle pettämättömän keinon, millä hän voi lopettaa kaiken hätänsä
ja kurjuutensa yhdellä kertaa.

Nyt astui Ruusunhengetär vielä kerran pikku miehen luokse ja puheli
säälivästi pehmeällä ja värisevällä äänellä:

"Sakeus parka! Luonnon lapsipuoli! Tarkoitin hyvää sinulle. Lienee
ollut mielettömyyttä, kun kuvittelin, että se ulkonainen, kaunis
lahja, jonka olin antanut sinulle, säteilisi sisimpääsikin ja
synnyttäisi äänen, joka sinulle sanoisi: 'Et ole se, minä sinua
pidetään, mutta pyri olemaan sen kaltainen, jonka siiville sinä rampa
ja siivetön ponnahdat!' Mutta ei mitään sisäistä ääntä syntynyt.
Sinun hidas, kuollut henkesi ei voinut kohota ylös. Et luopunut
tyhmyydestäsi, karkeudestasi, siivottomuudestasi. Oi, jospa olisit
ollut vain hivenen verran vähemmän, pieni kömpelö tomppeli, niin
olisit välttänyt häpeällisen kuoleman! Prosper Alpanus on pitänyt
huolta siitä, että sinua kuoltuasi taas pidetään samana, mikä näytit
eläissäsi olevan minun mahtini voimasta. Ehkä saan vielä nähdä sinut
pienenä kuoriaisena, nokkelana hiirenä tai ketteränä oravana, ja se
on ilahuttava minua. Nuku rauhassa, Pikku Sakeus!"

Ruusunhengettären poistuessa huoneesta astui ruhtinaan henkilääkäri
kamaripalvelijan kanssa sisään.

"Taivaan tähden, kuinka tuo on tapahtunut, hyvä kamariherra!"
huudahti lääkäri nähdessään kuolleen Sinnoberin ja huomattuaan kaikki
henkiinherätysyritykset turhiksi.

"Ah, rakas tohtori", vastasi kamaripalvelija, "kapina tai
vallankumous -- sanokaa sitä kummaksi hyvänsä -- riehui ja pauhasi
etuhuoneessa aivan hirveästi. Hänen Ylhäisyytensä, huolissaan
kalliista hengestään, aikoi varmaankin paeta pukuhuoneeseensa,
liukastui, ja --"

"Hän on siis", sanoi tohtori juhlallisesti ja liikutettuna, "kuollut
suorastaan kuolemanpelosta".

Ovi ponnahti auki, ja sisään ryntäsi ruhtinas Barsanuf, kasvot
kalpeina, ja hänen perässään seitsemän vieläkin kalpeampaa
kamariherraa.

"Onko se totta, onko se totta?" huusi ruhtinas. Mutta nähdessään
pikku miehen ruumiin hän ponnahti taaksepäin ja sanoi silmät
taivaaseen luotuina mitä syvintä tuskaa ilmaisevalla äänellä: "Oi
Sinnober!"

Ja nuo seitsemän kamariherraa huusivat ruhtinaansa perässä: "Oi
Sinnober", ja ottivat, samoin kuin ruhtinaskin, nenäliinat taskustaan
ja pitivät niitä silmiensä edessä.

"Mikä tappio", lausui ruhtinas, kun oli hetkinen kulunut sanattomassa
tuskassa, "mikä korvaamaton tappio valtiolle! Mistä löytyy mies,
joka kantaa vihreätäpläisen tiikerin tähteä kahdellakymmenellä
napilla yhtä arvokkaasti kuin minun Sinnoberini? Henkilääkäri, kuinka
saatoitte antaa tuon miehen kuolla! Kertokaa, kuinka se tapahtui,
kuinka se saattoi tapahtua! Mikä oli syynä? Mihin tuo oivallinen mies
kuoli?"

Henkilääkäri tarkasti pikku miestä hyvin huolellisesti, koetteli
monesta kohdasta entistä valtimoa, silitti päätä, rykäisi ja alkoi:

"Armollisin herrani! Jos tyytyisin uiskentelemaan vain pinnalla,
sanoisin, että ministeri on kuollut täydelliseen hengen puutteeseen,
että tämän hengenpuutteen on aiheuttanut mahdottomuus hengittää,
ja että tämä mahdottomuus taas on johtunut siitä nesteestä,
siitä _humorista_, johon ministeri putosi. Voisin sanoa, että
ministeri siis kuoli humoristisen kuoleman. Mutta olkoon minusta
kaukana se pintapuolisuus, kaukana minusta halu selittää typerien
ruumiillisten periaatteiden avulla sellaista, mikä saa luonnollisen,
järkkymättömän perustansa vasta puhtaasti henkisellä alalla. --
Armollisin ruhtinaani, vapaa olkoon miehen sana! Ministerin kuoleman
alkusyynä oli vihreätäpläisen tiikerin ritarimerkki kaksinekymmenine
nappeineen!"

"Kuinka", huudahti ruhtinas katsellen henkilääkäriä vihasta
säihkyvin silmin, "kuinka! Mitä te puhutte? Vihreätäpläisen tiikerin
ritarimerkki, jota autuas vainaja kantoi niin perin miellyttävästi,
niin erinomaisella arvokkuudella valtion hyväksi, -- sekö
kuoleman syynä? Todistakaa se minulle, vai mitä sanotte siitä te,
kamariherrat?"

"Hänen on todistettava, hänen on todistettava taikka --", huudahtivat
nuo seitsemän kalpeaa kamariherraa.

Henkilääkäri jatkoi:

"Paras, armollisin ruhtinas, minä todistan sen, ei siis mitään
'taikkaa'! Asian laita on näin: raskas, nauhassa riippuva
ritarimerkki, mutta etenkin napit selässä vaikuttivat epäedullisesti
selkärangan hermosolmuihin. Samalla painoi ritarimerkki tuota
kuhmuista, säikeellistä osaa kolmijalan ja ylemmän suolilievesuonen
välissä, jota nimitämme auringonverkoksi ja joka vallitsee hermoston
sokkelomaisessa kudoksessa. Tämä vallitseva elin on moninaisessa
suhteessa aivoihin. Luonnollisesti oli hermosolmuihin kohdistuva
puristus vahingollinen tällekin elimelle. Mutta eikö esteetön yhteys
aivojen kanssa, ilmaus kokonaisuuden täydellisimmästä keskittymisestä
yhteen polttopisteeseen, ole tietoisuuden, persoonallisuuden ehto?
Eikö elämänilmiö ole molempien, hermosolmujen ja aivojen toimintaa?
No niin! Tuo puristus häiritsi sielullisen elimistön toimintaa.
Ensin tuli synkkiä ajatuksia huomaamatta jääneistä uhrauksista
valtion hyväksi tuon kunniamerkin tuskallisen kantamisen kautta
j.n.e. Yhä hankalammaksi tuli tilanne, kunnes lopulta hermosolmujen
ja aivojärjestelmän täydellinen epäsointu aiheutti tietoisuuden
täydellisen lakkaamisen, persoonallisuuden täydellisen katoamisen.
Tätä tilaa taas ilmaisemme sanalla 'kuolema'. -- Niin, armollisin
herra! Ministerin persoonallisuus oli jo kadonnut, hän oli kuollut
kuin kivi pudotessaan tuohon kohtalokkaaseen astiaan. Siten ei hänen
kuolemallaan ollut lainkaan ruumiillista, vaan mittaamattoman syvä
sielullinen syy."

"Henkilääkäri", sanoi ruhtinas pahantuulisena, "te olette nyt jo
lörpötellyt puolen tuntia, ja hitto vieköön, jos ymmärrän siitä
tuon taivaallista. Mitä te tarkoitatte ruumiillisellanne ja
sielullisellanne?"

"Ruumiillinen periaate", rupesi lääkäri taas puhumaan, "on puhtaasti
vegetatiivisen elämän ehto, sielullinen taas on ehtona sille ihmisen
elimistölle, joka saa olemassaolonsa voiman yksinomaan hengestä ja
ajatuskyvystä."

"En vieläkään", huusi ruhtinas hyvin äkäisenä, "en vieläkään ymmärrä
teitä, te käsittämätön!"

"Tarkoitan, teidän korkeutenne", jatkoi tohtori, "että ruumiillinen
kohdistuu vain puhtaasti vegetatiiviseen elämään ilman ajatuskykyä,
niinkuin kasveilla tapahtuu, mutta sielullinen ajatuskykyyn. Koska
viimeksimainittu on etualalla ihmisen elimistössä, on lääkärin aina
aloitettava ajatuskyvystä, hengestä, ja pidettävä ruumista vain
hengen palvelijana, jonka täytyy alistua, kun käskijä sitä tahtoo."

"Hohhoo, tohtori, lopettakaa jo", huusi ruhtinas, "Lääkitkää
ruumistani, mutta jättäkää henkeni rauhaan. Se ei ole vielä
milloinkaan vaivannut minua. Muuten, henkilääkäri, te olette
sekapäinen mies, ja jollen seisoisi tässä ministerini ruumiin
vieressä ja olisi liikutettu, niin tietäisin mitä tekisin! -- Kas
niin, kamariherrat! Vuodattakaamme vielä muutamia kyyneliä tämän
vainajan ruumisalttarin ääressä ja menkäämme sitten syömään."

Ruhtinas piti nenäliinaa silmiensä edessä ja nyyhkytti. Kamariherrat
tekivät samoin, Sitten he lähtivät kaikki pois.

Oven ulkopuolella seisoi vanha Liisa, jonka käsivarrella riippui
muutamia rivejä mitä ihanimpia, kullankeltaisia sipuleja. Ruhtinaan
katse osui sattumalta näihin hedelmiin. Hän pysähtyi, tuska katosi
hänen kasvoiltaan, hän hymyili lempeästi ja armollisesti ja sanoi:

"En ole milloinkaan eläissäni nähnyt noin kauniita sipuleja. Ne
mahtavat maistua ihanalta. Myyttekö tavaraanne, hyvä vaimo?"

"Totta kai", vastasi Liisa syvään niiaten, "totta kai, teidän
armollisin ylhäisyytenne. Sipulikaupallahan minä elää kituuttelen. --
Ne ovat makeita kuin puhdas hunaja. Suvaitsetteko, armollisin herra?"

Hän ojensi ruhtinaalle kimpun vahvimpia ja loistavimpia sipuleja.
Ruhtinas otti ne, hymyili, maiskautti suutaan ja huudahti sitten:

"Kamariherrat, antakoon joku teistä minulle taskuveitsensä!"

Veitsen saatuaan ruhtinas kuori näppärästi ja siististi sipulin ja
maistoi vähän sen ydintä.

"Mikä maku, mikä makeus, mikä voima, mikä tuli!" huudahti hän
ihastuksesta loistavin silmin. "Ja samalla tuntuu minusta, kuin
näkisin Sinnober-vainajan edessäni viittovan ja kuiskaavan minulle:
'Ostakaa, syökää näitä sipuleja, ruhtinaani. Valtion etu vaatii
sitä'!"

Ruhtinas pisti vanhan Liisan kouraan pari kultarahaa, ja
kamariherrojen täytyi työntää taskuihinsa eukon kaikki sipulit.
Ruhtinas määräsi sitten vielä, ettei kukaan muu kuin Liisa
saanut toimittaa sipulinhankintaa ruhtinaan aamiaisia varten.
Niin pääsi Pikku Sakeuksen äiti, tulematta juuri rikkaaksi,
kaikesta kurjuudesta. Aivan varmaan auttoi häntä siihen joku hyvän
Ruusunhengetär haltiattaren salainen taika.

Ministeri Sinnoberin hautajaiset olivat komeimmat mitä Kerkossa
oli milloinkaan nähty. Ruhtinas ja kaikki vihreätäpläisen tiikerin
ritarit seurasivat ruumista syvässä surussa. Kaikkia kelloja
soitettiin. Ammuttiinpa useita kertoja molemmilla pikku kanuunoilla,
jotka ruhtinas oli hankkinut suurilla kustannuksilla ilotulituksia
varten. Porvarit, kansa, kaikki itkivät ja valittivat sitä, että
valtio oli menettänyt parhaan tukensa ja ettei luultavasti enää
milloinkaan tarttuisi hallituksen peräsimeen mies, jolla oli niin
syvä ymmärrys, sellainen sielunsuuruus, sellainen lempeys, sellainen
väsymätön into yhteisen edun hyväksi kuin Sinnoberilla.

Hänen kuolemansa aiheuttama tappio oli todellakin korvaamaton,
sillä ei enää milloinkaan ilmestynyt ministeriä, jonka vartaloon
kaksikymmennappinen vihreätäpläisen tiikerin ritarimerkki olisi niin
hyvin sopinut kuin unohtumattomalle Sinnober-vainajalle.



VIIMEINEN LUKU.


Tekijän kaihomieliset pyynnöt. -- Kuinka Mooses Turnus rauhoittui
eikä Katariina voinut milloinkaan tulla ärtyisäksi. Kuinka
kultakuoriainen surisi jotakin tohtori Prosper Alpanuksen korvaan,
tämä lausui jäähyväiset, ja Baltasar vietti onnellista perhe-elämää.


Nyt olemme niin pitkällä, että sen, joka on kirjoittanut sinulle,
hyvä lukija, nämä lehdet, on erottava sinusta. Kaiho ja pelko
valtaavat nyt hänen mielensä.

Vielä paljon, paljon hän osaisi kertoa pikku Sinnoberin ihmeellisistä
teoista, ja hänellä olisi ollut todellinen halu -- kuten häntä
ylipäänsäkin sydämensä vastustamattomasti kehoitti tätä kirjoittamaan
-- vielä kertoa sinulle se kaikki, hyvä lukijani. Mutta silmätessään
taaksepäin tapahtumiin, sellaisina kuin ne esiintyvät näissä
yhdeksässä luvussa, tuntee hän hyvin, että niissä on jo niin paljon
ihmeellistä, mieletöntä, tervettä järkeä vastaan sotivaa, että hän,
vielä enemmän kerätessään samanlaista, voisi joutua vaaraan turmella
kokonaan suhteensa sinuun, rakas lukija, käyttäessään väärin sinun
pitkämielisyyttäsi.

Hän pyytää nyt tässä kaihomielisyydessään, tässä pelossaan, joka
yhtäkkiä rupesi ahdistamaan hänen rintaansa hänen kirjoittaessaan
sanat "viimeinen luku", että sinä taipuisit oikein iloisella ja
ennakkoluulottomalla mielellä tutustumaan, jopa mieltymäänkin
niihin omituisiin olentoihin, joiden olemassaolosta runoilijan on
kiittäminen aavemaista henkeä, mielikuvitusta, jonka omituisen,
oikullisen olemuksen hän on ehkä liiaksi antanut johtaa itseään. Älä
siis suutu näihin kumpaankaan, ei runoilijaan eikä tuohon oikulliseen
henkeen!

Jos olet, rakas lukija, silloin tällöin sisimmässäsi oikein hymyillyt
jollekin seikalle tässä tarinassa, niin on mielialasi ollut sellainen
kuin näiden rivien kirjoittaja on toivonutkin. Ja niinpä hän uskoo,
että kenties luet hänelle hyväksi yhtä ja toista.

Oikeastaan olisi kertomus voinut päättyä pikku Sinnoberin surulliseen
kuolemaan. Mutta eikö ole miellyttävämpää, jos kirjan lopussa on
murheellisten hautajaisten sijasta iloiset häät?

Muistettakoon siis vielä lyhyesti suloista Katariinaa ja onnellista
Baltasaria.

Professori Mooses Turnus oli muuten valistunut, maailmaa kokenut
mies, joka _Nil admirari_ sananlaskun mukaan ei ollut moniin vuosiin
ihmetellyt mitään asiaa maailmassa. Mutta nyt tapahtui, että hän
luopuen kaikesta viisaudestaan joutui pakostakin tuon tuostakin
ihmeisiinsä. Niinpä hän lopulta valittikin, ettei enää tietänyt,
oliko hän todellakin professori Mooses Turnus, joka oli ennen
hoitanut valtion luonnonasioita, ja kävelikö hän vielä todellakin
jaloillaan pää ylöspäin.

Ensinnäkin joutui hän ihmeisiinsä, kun Baltasar esitteli hänelle
tohtori Prosper Alpanuksen setänään, ja tämä näytti hänelle
lahjoituskirjan, jonka nojalla Baltasarista tuli tunnin matkan päässä
Kerkosta sijaitsevan huvilan sekä siihen kuuluvien metsien, peltojen
ja niittyjen omistaja. Sitten hämmästytti häntä omaisuusluettelo,
jossa hän tuskin silmiään uskoen huomasi kallisarvoisia
taloustarpeita, jopa kulta- ja hopeaharkkojakin, joiden arvo nousi
paljon yli ruhtinaallisen aarrekammion rikkauksien arvon. Sen jälkeen
ihmetteli hän katsellessaan Baltasarin lasin läpi sitä komeaa
arkkua, jossa Sinnober makasi, kun hänestä yhtäkkiä tuntui, kuin
ei milloinkaan olisi ollut olemassakaan ministeri Sinnoberia, vaan
ainoastaan pieni, kömpelö, siivoton kääpiö, jota oli erehdyksessä
pidetty järkevänä, viisaana ministeri Sinnoberina.

Mutta korkeimmalle kohosi Mooses Turnuksen hämmästys, kun Prosper
Alpanus kuljetti häntä ympäri huvilassa, näytti hänelle kirjastonsa
ja muita hyvin ihmeellisiä esineitä, tekipä muutamia erittäin
viehättäviä kokeitakin omituisilla kasveilla ja eläimillä.

Professorissa heräsi ajatus, ettei hänen oma luonnontutkimisensa
ollut minkään arvoista ja että hänet oli suljettu ihanaan,
kirjavaan taikamaailmaan kuin munaan. Tämä ajatus teki hänet
niin rauhattomaksi, että hän lopulta valitti ja itki kuin lapsi.
Baltasar vei hänet heti tilavaan viinikellariin, missä hän näki
kiiltäviä tynnyreitä ja välkkyviä pulloja. Baltasarin mielestä hän
saattoi harjoittaa tutkimuksiaan paremmin siellä kuin ruhtinaan
viinikellarissa, ja luontoa hän sai kyllikseen tutkia kauniissa
puistossa.

Tämän jälkeen professori rauhoittui.

Baltasarin häät vietettiin huvilassa. Hän sekä ystävät Heikki ja
Pulcher olivat hämmästyksissään Katariinan tavattomasta kauneudesta,
siitä lumoavasta viehätyksestä, joka ilmeni hänen puvussaan ja hänen
koko olennossaan.

Hänet ympäröikin todellinen lumo, sillä haltiatar Ruusunhengetär,
joka oli unohtanut kaiken vihansa ja oli läsnä häissä
luostarinjohtajatar Ruusunihanana, oli itse pukenut hänet ja
koristanut hänet kauneimmilla ja ihanimmilla ruusuilla. Senhän kyllä
ymmärtää, että sellaisen puvun täytyy sopia hyvin, jota haltiatar on
sovitellut. Sitäpaitsi oli Ruusunhengetär lahjoittanut suloiselle
morsiamelle komeasti säkenöivän kaulakoristeen, jonka taikavaikutus
ilmeni siinä, ettei Katariina milloinkaan, kun se oli hänen
kaulassaan, suuttunut pikkuseikoista, ei huonosti sidotusta nauhasta,
ei epäonnistuneesta hiuskoristuksesta, ei liinavaatteisiin tulleesta
tahrasta tai muusta sellaisesta. Tämä ominaisuus, jonka hän sai
kaulakoristeelta, levitti aivan erikoisen sulon ja iloisuuden hänen
kasvoilleen.

Morsiuspari oli kuin seitsemännessä taivaassa. Mutta heiltä riitti
kuitenkin -- se oli Alpanuksen salaisen, viisaan taian ansio --
vielä katseita ja sanoja ystävillekin, jotka olivat kokoontuneet.
Prosper Alpanus ja Ruusunhengetär pitivät kumpikin huolta siitä, että
mitä kauneimmat ihmeet vielä lisäsivät hääpäivän tenhoa. Kaikkialla
kaikui pensaista ja puista suloisia rakkauden säveliä. Samalla kohosi
välkkyviä pöytiä ihanine ruokineen ja kristallipulloineen. Niistä
virtasi mitä jalointa viiniä, joka valoi elämänhehkua vieraiden
kaikkiin suoniin.

Yö oli tullut. Silloin levisivät puiston yläpuolelle tulenkarvaiset
liekehtivät sateenkaaret. Ilmassa leijaili ylös-alas kimmeltäviä
lintuja ja hyönteisiä, ja kun ne pudistelivat siipiään, pölysi niistä
miljoonia säkeniä muodostaen lakkaamatta vaihdellen kaikenlaisia
suloisia kuvia, jotka taas tanssivat ja leikittelivät ilmassa ja
katosivat sitten pensaikkoon. Samalla kaikui metsän soitto kovemmin,
ja yötuuli suhisi salaperäisesti ja suloisia tuoksuja huokuen.

Baltasar, Katariina ja ystävät tunsivat Alpanuksen mahtavan taian.
Mutta Mooses Turnus, puolihumalassa, nauroi ääneen ja arveli, ettei
tuon kaiken takana piillyt kukaan muu kuin se tunnettu peijooni,
ruhtinaan oopperan kulissimestari ja ilotulituksen hoitaja.

Kimakat kellonäänet kaikuivat. Loistava kultakuoriainen leijaili
alas, asettui Prosper Alpanuksen olkapäälle ja näytti hiljaa
surisevan jotain hänen korvaansa.

Prosper Alpanus nousi istuimeltaan ja sanoi vakavasti ja
juhlallisesti:

"Rakas Baltasar, suloinen Katariina, ystäväni! Nyt on aika, Lotos
kutsuu. Minun on lähdettävä."

Sitten hän lähestyi morsiusparia ja puheli hiljaa heidän kanssaan.
Molemmat, Baltasar ja Katariina, olivat hyvin liikutettuja. Prosper
näytti antavan heille kaikenlaisia hyviä neuvoja ja syleili heitä
kumpaakin lämpimästi.

Sitten hän kääntyi neito Ruusuihanan puoleen ja puhui samoin hiljaa
hänenkin kanssaan. Todennäköisesti neito antoi hänelle tehtäviä
taika- ja haltiatarasioissa, jotka Prosper otti halukkaasti vastaan.

Tällä välin oli ilmasta tullut alas pienet, kristalliset vaunut,
joiden eteen oli valjastettu kaksi kimmeltävää hopeafasaanin ohjaamaa
sudenkorentoa.

"Voikaa hyvin, voikaa hyvin!" huudahti Prosper Alpanus, nousi
vaunuihin ja leijaili ylös yli liekehtivien sateenkaarien. Lopulta
näyttivät hänen ajopelinsä korkealla ilmassa pieneltä säihkyvältä
tähdeltä, joka vihdoin katosi pilvien taakse.

"Kaunis leija", sopersi Mooses Turnus ja vaipui viinin voittamana
syvään uneen.

Baltasarista, joka muisti Prosper Alpanuksen neuvot ja käytti hyvin
omistamaansa ihmeellistä huvilaa, tuli todellakin hyvä runoilija.
Kun vielä ne muut huvilan ominaisuudet, joita Prosper oli ylistänyt
suloisen Katariinan suhteen, täydellisesti pitivät paikkansa,
ja kun Katariina ei milloinkaan pannut pois luostarinjohtajatar
Ruusunihanalta häälahjaksi saamaansa kaulakoristetta, oli
luonnollista, että Baltasar vietti iloisesti ja ihanasti onnellisinta
perhe-elämää, mitä yksikään runoilija on koskaan viettänyt sievän
nuoren rouvan kanssa.

Niin onkin siis sadulla Pikku Sakeuksesta, jota Sinnoberiksi
nimitettiin, todellakin peräti iloinen.

LOPPU.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kiusanhenki - Satu" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.