Title: Lemmentarina
Author: Turgenev, Ivan Sergeevich
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Lemmentarina" ***


LEMMENTARINA

Kirj.

I. S. Turgenev


Suom. U. J. Vuorjoki



Helsingissä,
E. V. Ponkalan kustannuksella,
1913.



SISÄLLYS:

 Lemmentarina.
 Jakov Pasynkov.
 Uni.
 Juutalainen.
 Lääkärin muistelma.



Lemmentarina.


Eräänä keväänä Boris Andrejitsh Vjasovnin, noin kahdenkymmenen
kuuden vuoden ikäinen nuorimies saapui perintötilalleen, joka
sijaitsi eräässä Keski-Venäjän kuvernementissä. Hän oli vastikään
saanut virkaloman -- "kotiasioita järjestääkseen" -- ja aikoi ryhtyä
kotitalossaan isännöimään. Onnellinen ajatus tietysti! Mutta Boris
Andrejitshistä se tuntui vastenmieliseltä. Hänen tulonsa vähenivät
vuosi vuodelta, velkoja karttui yhä enemmän: hän tuli vakuutetuksi
siitä, että oli mahdoton jatkaa palvelusta, elää pääkaupungissa,
-- sanalla sanoen elää niin, kuin oli elänyt tähän asti ja päätti
karvaalla mielellä pyhittää muutamia vuosia "kotoisten asioiden"
korjaamiseen. Ja siksi juuri hän nyt ilmestyi tähän maalaiseen
kotiperukkaan.

Hän huomasi, että maatilalla vallitsi epäjärjestys, puutarha oli
hoitamaton ja rakennus melkein pilalle rappeutunut; hän pestasi
uuden voudin vanhan sijalle, vähensi palvelijoiden palkat; antoi
siistiä itseään varten pari kolme huonetta, korjautti rikkinäisen
katon kuin uudeksi; muuten, hän ei ryhtynyt mihinkään päättömyyksiin
eikä ruvennut suurempiin uudistuksiin, saatuaan itselleen selväksi
sen yksinkertaisen ajatuksen, että ensin tulee tietää mitä haluaa
uudistaa... Niin, hän tahtoi perehtyä talonhoitoon, ja alkoi, kuten
sanotaan, tunkeutua asiain ytimeen. Täytyy tunnustaa, että hän pääsi
asioiden perille ilman melua ja hätiköimättä. Mutta tottumattomana
maalaiselämään tunsi hän olonsa varsin ikäväksi, ja usein oli vaikea
tietää, miten saisi pitkän, yksitoikkoisen päivän loppuun kulumaan.
Naapureita oli tosin aivan tarpeeksi, mutta hän ei ollut heidän
kanssaan tuttu, -- ei siksi, että hän olisi heitä vierastanut, vaan
sentähden ettei ollut joutunut heidän kanssaan tekemisiin. Mutta
kerran, syksyllä hän sattui tutustumaan erääseen läheisimmistä
naapureistaan. Tämän nimi oli Pietari Vasiljevitsh Krupitsyn. Hän
oli joskus palvellut ratsuväessä ja saanut virkaeron luutnanttina.
Hänen alustalaistensa ja Vjasovnilaisten kesken oli jo ammoin
vallinnut riita kahden ja puolen hehtaarin heinämaasta. Oli toisin
ajoin oltu käsikähmässäkin saman asian tähden; heinäruo'ot siirtyivät
salaperäisellä tavalla paikasta toiseen; syntyi kaikenlaisia
ikävyyksiä, ja aivan varmaan, tätä riitaa olisi vielä jatkunut ties
kuinka monta vuotta, ellei Krupitsyn olisi tullut tuntemaan Boris
Andrejitshin rauhallisen luonteen ja kiiruhtanut hänen luokseen
asiaa mieskohtaisesti selvittämään. Tällä selvittelyllä oli sangen
miellyttävät seuraukset: ensiksikin, koko jupakka lakkasi heti ja
vielä ainaiseksi tilallisten molemminpuoliseksi mielihyväksi; ja
toiseksi, he itse mieltyivät toisiinsa, alkoivat usein tavata ja
talveen päästessä jo oli heidän välilleen sukeutunut ystävyyssuhde,
joka teki heidät melkein eroittamattomiksi.

Ja, kuitenkin heissä oli jotenkin vähän yhtäläisyyttä. Vjasovnin
ei tosin itse ollut rikas, mutta rikkaiden vanhempien lapsi, joka
oli saanut hyvän kasvatuksen, opiskellut yliopistossa, tunsi useita
kieliä, mielellään tutkiskeli kirjallisuutta, ja yleensä häntä
saattoi pitää valistuneena miehenä. Krupitsyn, sitä vastoin, puhui
vaivaisesti katkonaista ranskaa, ei ottanut kirjoja käteensä, ell'ei
siihen ollut suorastaan pakkoa, ja kuului mieluummin valistumattomiin
ihmisiin. Ulkonäönkään puolesta eivät ystävykset juuri ollenkaan
olleet yhtäläisiä: Vjasovnin oli jotenkin pitkä, laiha, valkoverinen
ja muistutti englantilaista, esiintyi aina mitä puhtaimmassa
asussa, erittäinkin mitä käsiin tulee, pukeutui siististi ja käytti
kauniita kravatteja... pääkaupunkilaisen tavan mukaan! Krupitsyn,
sitä vastoin, oli lyhyenläntä, harteva, tumma, mustatukkainen,
kulki kesät talvet samassa pronssinvärisessä palttoossa, jonka
taskut olivat auki venähtäneet. "Minä pidän tästä palttoon väristä
siksi, että siinä eivät tahrat tunnu" -- sanoi Pietari Vasiljevitsh.
Siinä eivät tosiaan tahrat näkyneet, sillä se oli kokonaan yhtenä
tahrana. Krupitsyn oli kova syömäri, ja mielellään puhui siitä,
kuinka miellyttävää on syödä ja mitä merkitsee hyvä ruuanmaitti.
Hän söi kaikkea, mitä hänen eteensä kannettiin. Jos hänelle tuotiin
kaalikeittoa ja puuroa -- niin hän särpi hyvällä maulla keiton ja
syödä hötkäsi sitte sen jälkeen puuron; kun hänelle tarjottiin ohutta
saksansoppaa -- oli hän heti valmis käymään sen ääreen, ja jos
tuotiin puuroa, mätti hän sitä aivan yhtä mielellään lautaselleen,
-- niinkuin ei mitään. -- Kaljaa hän rakasti "kuin omaa isäänsä",
kuten hänen oli tapana sanoa, mutta ranskalaisia viinejä, erittäinkin
punaisia, hän ei suvainnut ja sanoi niitä "hapanhutkuksi". Yleensä
Krupitsynille inho oli vieras tunne, jota vastoin Vjasovnin vaihtoi
kahdesti päivässä nenäliinaa. Sanalla sanoen, nämä ystävät eivät
ensinkään olleet toistensa tapaisia. Ainoastaan yhdessä suhteessa he
olivat samanlaisia: molemmat olivat hyvänluontoisia, vaatimattomia,
koruttomia kuin lapset. Krupitsyn oli sellaisena syntynyt, mutta
Vjasovnin oli sellaiseksi kehittynyt. Ja vieläkin heissä oli yhteistä
se, ettei kumpikaan pitänyt erityisesti mistään, toinen enempää
kuin toinenkaan, s.o. he eivät tunteneet kiihkoa eikä mieltymystä
sanottavasti mihinkään. Krupitsyn oli kuutta tai kahdeksaa vuotta
vanhempi Vjasovninia.

Heidän päivänsä kuluivat yksitoikkoisesti.

Aamusin, ei kuitenkaan liian varhain, noin kello kymmenen tienoissa,
Boris Andrejitsh tavallisesti istui akkunan ääressä punaisessa
napittamattomassa aamuviitassa, jonka alta näkyi lumivalkoinen
paita, kammattuna, peseytyneenä, kirja ja teekuppi kädessä; silloin
astui Pietari Vasiljevitsh huoneeseen kasvoillaan huoleton ilme.
Hänen kylänsä oli puolisen virstaa Vjasovnasta (se oli näet Boris
Andrejitshin tilan nimi). Näillä käynneillään Pietari Vasiljevitsh
hyvin usein jäi yöksi Boris Andrejitshin luo. "No mutta, terve!
-- sanoivat he tavallisesti yhteen ääneen. -- Kuinka olette
jaksaneet?" Ja samassa Fedjushka, (viidentoistaikäinen poika,
kasakaksi puettuna, hiukset pystyssä kuin suokukolla keväällä)
toi Pietari Vasiljevitshille hänen buhariverkaisen aamuviittansa,
ja Pietari Vasiljevitsh rykäisi kuin alkajaisiksi, kietoi ylleen
viitan ja ryhtyi teehen ja tupakkaan. Ja sitten sitä alettiin
keskustella -- keskustella verkkaan, pysähtyen ja haukotellen:
puhuttiin ilmoista, eilispäivästä, peltotöistä ja viljan hinnoista;
juteltiinpa läheisistä tilanomistajista ja omistajattaristakin. Ensi
päivinä tutustuttuaan Boris Andrejitshiin, Pietari Vasiljitsh piti
velvollisuutenaan ja jopa häntä huvittikin kysellä naapuriltaan yhtä
toista pääkaupungin elämästä, tieteestä ja sivistyksestä yleensä
-- yleensä henkevistä asioista; Boris Andrejitshin vastaukset
viehättivät, usein hämmästyttivät häntä ja herättivät hänessä
mielenkiintoa, mutta samalla ne vaikuttivat hänessä jonkunlaista
väsymystä, niin että pian kaikki sellaiset kysymykset harvenivat ja
loppuivat tyyten; eikä Boris Andrejitshkaan sanottavasti halunnut
niitä henkiin herättää. Sattui jälkeenpäin -- mutta harvoin --
että Pietari Vasiljitsh yht'äkkiä kysäsee Boris Andrejitshilta,
esimerkiksi mitä se sähkö oikeastaan on, ja kuultuaan Boris
Andrejitshin ei varsin ymmärrettävän selityksen asiasta vaikenee
ja sanoo: "ompa se koko ihmeellistä", eikä sitten pitkään aikaan
utele mitään oppineita asioita. Enimmäkseen heidän keskustelunsa
olivat tämäntapaisia. Pietari Vasiljitsh, esimerkiksi, vetäen savua
piipustaan ja puhaltaissaan sitä sieramiensa läpi kysyy:

-- Mikä tuo uusi neitonen on, jonka äsken näin takaportailla, Boris
Andrejitsh.

Boris Andrejitsh vuorostaan panee sikaarin suuhunsa, pöllähyttää
siitä savua kerran kaksi ja särpäistyään kylmää teetä, sanoo:

-- Mikä uusi neitonen?

Pietari Vasiljevitsh nojautuu hieman sivulle ja katsellessaan
akkunasta pihamaalle, missä koira purasi avojalkaista poikaa
pohkeeseen, vastaa:

-- Se vaaleaverinen... ei ollenkaan hullummannäköinen.

-- Ahaa! -- huudahtaa, hiukan arveltuaan, Boris Andrejitsh: -- se on
minun uusi pesijättäreni.

-- Mistä hän on? -- kysyi edelleen Pietari Vasiljitsh, melkein
ihmeissään.

-- Moskovasta. Opissa on ollut. Ja molemmat vaikenevat.

-- Montako teillä on kaikkiaan pesijöitä, Boris Andrejitsh? -- kysyy
taaskin Pietari Vasiljitsh, katsellen tarkkaavasti tupakan hehkuvaa
tuhkaa piipussa.

-- Kolme, -- vastaa Boris Andrejitsh.

-- Kolme! Minulla on vaan yksi. Yhdelläkään ei ole juuri mitään
tekemistä. Itsehän tiedätte minun liinavaatteeni.

-- Hm! -- vastaa Boris Andrejitsh. Ja puhelu keskeytyy hetkeksi.

Sellaisessa puuhassa kului aamu, ja tuli aamiaisen aika. Pietari
Andrejitsh rakasti kovin aamiaista, hän vakuutteli, että kahdentoista
aika on erittäin sopiva aamiaiseksi; ja totisesti: hän söi niin
hilpeästi ja sellaisella terveellä mielihalulla, että saksalainenkin
katsellessaan sellaista olisi tuntenut vilpitöntä riemua: niin
mainiosti hän osasi syödä! Boris Andrejitsh söi paljon vähemmin:
hänelle riitti yksi kanankyljys tahi kaksi munaa öljyssä paistettuna
sekä muuan englantilainen herkkuruoka erityisessä sitä varten
tehdyssä patenttiastiassa, josta hän maksoi suuria rahoja ja salaa
piti vastenmielisenä, vaikka vakuutti, ettei muka voinut ilman
sitä tulla aterioidessa toimeen. Aamiaisen ja päivällisen välillä
ystävykset, jos ilma oli hyvä, läksivät talontoimiin, tahi ainoastaan
käyskentelivät ja katselivat nuorten hevosten juoksuharjoituksia.
Toisinaan he joutuivat astellessaan Pietari Vasiljevitshin talolle
saakka ja toisinaan poikkesivat hänen luokseen.

Tämä talo muistutti kaikessa pienuudessaan ja rappeutuneisuudessaan
pikemmin yksinkertaista puuhökkeliä, kuin tilanomistajan asuntoa.
Olkikatolla, johon varpuset ja naakat olivat penkoneet reikiä ja
pesiään rakennelleet, rehoitti vehreä sammal; kahdesta hirsikerrasta,
jotka aikoinaan olivat sileäksi veistettyinä paikalleen asetetut, oli
toinen siirtynyt sijoiltaan taakse, toinen sivulle painuen maahan;
sanalla sanoen, huono oli Pietari Vasiljevitshin asumus ulkoa ja
huono sisältä. Mutta Pietari Vasiljevitsh ei surrut: naimattomana
ja vaatimattomana miehenä hän ei etsinyt mukavuuksia, vaan tyytyi
siihen, että omisti paikan, jossa saattoi tarpeen tullessa saada
suojan sateen ja pakkasen ahdistaessa. Taloudesta huolehti
emännöitsijä Makedonia, keski-ikäinen nainen, joka oli sangen mukava
ja rehellinen, mutta jolla oli onnettomat kädet: ei mikään niissä
menestynyt, astiat särkyivät, liinaiset repesivät, ruoka ei kiehunut
eikä valmistunut. Pietari Vasiljevitsh kutsui häntä Kaligulaksi.

Pietari Vasiljitshilla oli synnynnäinen taipumus vierasvaraisuuteen,
näki mielellään luonaan vieraita ja kestitsi heitä parhaansa mukaan,
huolimatta varojen puutteesta. Tämä harrastus ja puuhaavaisuus oli
ylimmillään, kun Boris Andrejitsh tuli käymään hänen luonaan; mutta
huolimatta siitä, että Makedonia pani parhaansa, kiiteli kuin lintu
ollen joka askeleella lentää kumoon suuressa innossaan, Pietari
Vasiljevitshin kestitys oli varsin huonoa, rajoittuen palaseen
kuivaa sampea viinaryypyn ohella, jolle hän antoi sen oikeutetun
tunnustuksen, että se on erinomaista "vatsaa vastaan". Kävelyn
jälkeen ystävykset palasivat Boris Andrejitshin kotiin ja söivät
päivällistä kiirehtimättä. Nautittuaan sitä niinkuin ei aamiaista
olisi samana päivänä ollut ensinkään, etsi Pietari Vasiljevitsh
itselleen rauhallisen sopen, jossa nukkui pari kolme tuntia vain,
jolla aikaa Boris Andrejitsh lueskeli rajantakaisia sanomalehtiä.
Iltasella ystävät taas olivat yhdessä: sellaiseksi oli jo heidän
veljeytensä muodostunut! Toisinajoin he istuivat kahden korttipöydän
ääreen, ja sitten taas keskustelivat samaan tapaan kuin aamullakin.
Tapahtuipa, että Pietari Vasiljevitsh otti seinältä kitaran ja
alkoi laulaa jotenkin miellyttävällä äänellään romansseja. Pietari
Vasiljevitsh rakasti suuresti musiikkia, vieläpä paljon enemmän kuin
Boris Andrejitsh, joka ei saattanut haltioitumatta mainita Bethowenin
nimeä ja yhä oli aikeissa tilata Moskovasta fortepianon. Surun
tai alakuloisuuden hetkinä Pietari Vasiljevitsh tavallisesti otti
kitaran ja lauloi romanssia, joka oli muisto hänen palvelusajastaan
rykmentissä... Erittäin tunteellisesta mutta hieman kumeasti, kuin
nenän kautta, äänsi hän seuraavat säkeet:

    "Ruoka meill' ei ranskalaista,
    Sotakokki keittää sen...
    Mainiot ei soittajamme,
    eikä laula kuulut maan...
    Torvi soi; ja ratoksemme
    Raportteja tuodaan vaan."

Boris Andrejitshin toisinaan veti laulujansa, mutta hänen äänensä oli
epämiellyttävä ja epävarma. Kymmenen tienoissa illalla, mutta joskus
aikasemminkin, ystävykset erosivat... seuraavana päivänä jälleen
alkaakseen samaan tapaan.

Mutta kerran istuessaan, kuten tavallisesti viistoon vastapäätä Boris
Andrejitshiä, Pietari Vasiljitsh katsoi häneen merkitsevästi ja
virkkoi miettiväisesti:

-- Yhtä minä ihmettelen, Boris Andrejitsh...

-- No, mitä? -- Kysyi tämä.

-- Katsokaas, sitä vaan, että te olette nuori, viisas, sivistynyt,
mikä kumma halu teillä on asua maalla.

Boris Andrejitsh katsoi kummastuneena naapuriinsa.

-- Tiedättehän te, Pietari Vasiljitsh, -- sanoi hän, vihdoin: että
-- elleivät minun asiani... Minun asiani pakoittavat minua siihen,
Pietari Vasiljitsh.

-- Asiat? teidän asianne eivät tietääkseni ole niinkään... Teidän
varallisuudellanne saattaa elää. Lähtekää sotilasuralle. Ja
vaiettuaan hetken, Pietari Vasiljitsh lisäsi:

-- Teidän sijassanne minä menisin ulanirykmenttiin.

-- Ulanirykmenttiin, miksi juuri sinne?

-- Niin minusta tuntuu, että te parhaiten sopisitte ulaniksi.

-- Mutta olettehan te itse palvelleet husaarina?

-- Minäkö? Tietysti husaarina, -- puhui Pietari Vasiljitsh
vilkkaasti: -- mutta millaisessa rykmentissä! -- Sellaista rykmenttiä
et löydä koko maailmasta toista! Se oli kultainen rykmentti!
Päälliköt ja toverit -- mitä väkeä olivatkaan! Mutta teidän... En
tiedä miksi... teidän pitäisi minun mielestäni ulanirykmenttiin.
Te olette vaalea, vartalo on teillä hoikka: kaikki se on kuin
asiaankuuluvaa:

-- Mutta sallikaa, Pietari Vasiljitsh, te unohdatte, että sotilaslain
mukaan minun pitäisi alkaa junkkarista saakka. Minun ikäiselleni
miehelle se olisi vähän liian vaikeaa. Ja sitäpaitsi se nähtävästi ei
olisi sallittuakaan.

-- No onhan se niinkin, -- huomautti Pietari Vasiljitsh ja painoi
päänsä alas. -- No, siinä tapauksessa, menkää naimisiin, sanoi hän ja
nosti päänsä.

-- Ompa teillä tänään omituisia päähänpistoja, -- huudahti Boris
Andrejitsh.

-- Miksi niin, omituisia? Mitä tosiaan maksaa vaivaa elää noin? Mitä
te odotatte? Laiminlyötte aikanne. Tahtoisinpa tietää, mitä hyötyä
teille lähtee siitä, ett'ette nai?

-- Ei ole kysymys hyödystä, -- alkoi Boris Andrejitsh.

-- Ei, sallikaahan, -- keskeytti hänet Pietari Vasiljitsh, yht'äkkiä
kiivastuen. -- Minua ihmetyttää, että nuoret ihmiset nykymaailman
aikana niin pelkäävät mennä naimisiin! En voi tosiaankaan sitä
käsittää. Te, Boris Andrejitsh, älkää ajatelko minua, että minä en
ole nainut. Minä olen ehkä tahtonut ja aikonutkin, mutta katsokaas
mitä ovat minulle näyttäneet.

Ja samassa Pietari Vasiljitsh kohotti pystyyn oikeankäden etusormen,
kääntäen sen ulkopuolen Boris Andrejitshia kohti.

-- Eikö teidän varoissanne muka kelpaisi naida! Ja Boris Andrejitsh
katseli tarkkaavasti Pietari Vasiljitshia.

-- Hupaistako, vai mitä, on tämä naimattoman elämä? -- jatkoi Pietari
Vasiljitsh. -- Hullutusta! Vai vieläkö hupaista!... Totisesti,
nykyajan nuoret minua ihmetyttävät.

Ja Pietari Vasiljitsh harmistuneena kopautti piipunpesän nojatuolin
kädensijaan ja siveli piipunvartta.

-- Kuka teille sitte on sanonut, ett'en minä aio naida? -- puhui
Boris Andrejitsh verkkaan.

Pietari Vasiljitsh aivan kuin mateli sormineen hohtohilpeillä
kirjailtuun samettiseen tupakkakukkaroon ja jäi liikkumattomaksi.
Boris Andrejitshin sanat hämmästyttivät häntä.

-- Kyllä, -- jatkoi Boris Andrejitsh, minä olen valmis menemään
naimisiin. Etsikää minulle morsian, ja minä nain.

-- Todellako?

-- Todella.

-- Ei mutta, aivanko totta?

-- Millainen te olette, Pietari Vasiljitsh, aivanko totta, enhän
laske leikkiä.

Ja Pietari Vasiljitsh täytti piippunsa.

-- No, katsotaanhan, Boris Andrejitsh. Kyllä morsian löydetään.

-- Hyvä, -- jatkoi Boris Andrejitsh, -- mutta kuulkaahan, miksi te
oikeastaan tahdotte naittaa minut?

-- Vaan siksi, että, katsellessani teitä, tuntuu minusta
mahdottomalta, että teillä ei ole mitään tekemistä.

Boris Andrejitsh hymyili.

-- Minusta päinvastoin, on tähän saakka tuntunut, että olen tässä
mestarina.

-- Älkää käsittäkö minua niin, -- sanoi Pietari Vasiljitsh ja käänsi
keskustelun toisaalle.

Parin päivän kuluttua Pietari Vasiljitsh jälleen ilmestyi naapurinsa
luokse, mutta ei enää tavallisessa palttoo-pahasessaan, vaan
korpinmustassa pitkässä takissa, jossa oli hienot napit ja runsaat
hihat. Pietari Vasiljitshin viikset näyttivät miltei mustilta
voiteesta, mutta hiukset olivat edessä taitavasti korkealle silatut,
kahdelle makkaralle, jotka välkkyivät pomadasta. Iso samettikravatti,
jossa oli silkkinen nauharuusu oli tiukasti kiinnitetty Pietari
Vasiljitshin kaulan ympärille tehden sen juhlallisen liikkumattomaksi
ja luoden pyhäisen leiman koko yläruumiille.

-- Mitä merkitsee tämä juhlapuku? -- kysyi Boris Andrejitsh.

-- Tämä juhlapuku merkitsee sitä, -- vastasi Pietari Vasiljitsh
laskeutuessaan rattailta paljoa ketterämmin kuin tavallisesti: --
että käskette valjastamaan hevosen. Me lähdemme.

-- Mihin sitten?

-- Morsiamen luo.

-- Minkä morsiamen?

-- Joko olette unohtaneet mitä toissapäivänä puhuttiin?

Boris Andrejitsh naurahti, mutta meni samalla hämilleen.

-- Odottakaahan nyt, Pietari Vasiljitsh, olihan se vaan leikkiä.

-- Leikkiäkö? Kuinka sitten vakuutitte silloin, ett'ette laske
leikkiä? Ei, suokaa anteeksi, Boris Andrejitsh, kyllä teidän täytyy
pitää sananne. Olen jo ryhtynyt tarpeellisiin toimenpiteisiin.

Boris Andrejitsh hämmästyi vielä enemmän.

Millaisiin toimenpiteisiin, sitten? -- kysäsi hän.

-- Ohoo, älkää siitä huolehtiko! -- Mitä arvelette? Minä olen jo
valmistanut erästä naisnaapuriamme, rakastettavaa olentoa siihen,
että tulemme, te ja minä, häntä tänään tervehtimään.

-- Kuka tuo naisnaapuri on?

-- Saattehan sitten tietää -- odottakaa! No, pukeutukaa vaan ensin,
ja käskekää valjastaa.

Boris Andrejitsh vilkasi neuvottomana ympärilleen.

-- Todella, Pietari Vasiljitsh, katsokaahan millainen ilma on.

-- Ilmasta ei ole väliä, se on aina sellainen.

-- Onko sinne pitkäkin matka?

-- Noin viisitoista virstaa. Boris Andrejitsh vaikeni.

-- Syödäänhän nyt sentään aamiainen ensin!

-- Syödään -- syödään vaan, ei se estä. Tiedättekö mitä, Boris
Andrejitsh, menkää pukeutumaan, minä tulen kyllä toimeen ilman teitä:
otan ryypyt, haukkaan palasen -- sehän ei kestä kauvan, kyllä lesket
meitä sitten syöttävät -- siitä ei pelkoa.

-- Eihän se liene leski? -- kysyi Boris Andrejitsh kääntyessään pois
päin, ja oli jo menossa huoneensa kynnykselle.

Pietari Vasiljitsh nyökkäsi.

-- No, sittehän näette.

Boris Andrejitsh meni ja sulki oven jälkeensä, mutta Pietari
Vasiljitsh jäätyään yksin hommasi sekä matkarattaat esille että
aamiaisen itselleen.

Boris Andrejitsh pukeutui kauvan. Pietari Vasiljitsh joi jo, hiukan
närkästyneen ja surullisen näköisenä toisen ryyppylasin viinaa,
kun Boris Andrejitsh ilmestyi työhuoneensa kynnykselle. Hän oli
pukeutunut huolellisesti. Hänen yllään oli tyylikkäästi istuva, väljä
pitkätakki, jonka himmeän musta pinta eroittautui hauskasti housujen
tummanharmaasta väristä, kravatti oli musta ja liivit tummansiniset;
kultaiset kellonperät riippuivat kaaressa alimpaan napinläpeen
kiinnitetystä koukusta ja katosivat jonnekin povenalaiseen taskuun;
jalanmukaiset saappaat narahtelivat ylevästi, ja Boris Andrejitshin
ilmestyessä levisi ilmaan ess'bouque'n tuoksu sekaantuen tuoreen
liinavaatteen tuoksuun. Pietari Vasiljitsh ehti sanoa ainoastaan
"mutta" ja tarttui heti lakkiinsa.

Boris Andrejitsh veti vasempaan käteensä harmaan säämyskähansikkaan
ja henkäsi siihen, sitten hän samalla kädellä kaasi hermostuneesti
itselleen neljännespikarin viinaa ja joi sen pohjaan; vihdoin hän
otti lakkinsa ja meni Pietari Vasiljitshin kanssa eteiseen.

-- Teen tämän ainoastaan teidän tähtenne, -- sanoi Boris Andrejitsh
istuutuessaan rattaille.

Olkoon nyt sitten: minun tähteni, -- sanoi Pietari Vasiljitsh, johon
Boris Andrejitshin juhlallinen ulkomuoto vaikutti: -- mutta, ehkä te
itse vielä minua kiitätte.

Ja hän sanoi ajajalle, millä tavalla ja mihin oli ajettava.

-- Me lähdemme Sofia Kirillovna Sjadnjeprovskaja'n luo, -- virkkoi
Pietari Vasiljitsh jotenkin kauvan kestäneen äänettömyyden jälkeen,
jonka kestäessä ystävykset olivat istuneet liikkumattomina, melkein
kivettyneinä. -- Oletteko kuulleet hänestä mitään?

-- Luulenpa kuulleeni, -- vastasi Boris Andrejitsh. -- Näinkö te
tosiaan aiotte häntä minulle morsiameksi?

-- No, mikäs estäisi? -- Hän on erinomaisen älykäs nainen, varakas,
hänellä on hieno käytös, uskallanpa sanoa, suurkaupunkilainen.
Muuten, saattehan sitten nähdä... eihän tämä teitä velvoita mihinkään.

-- Vai vielä tässä tarvittaisiin sitäkin! -- vastasi Boris
Andrejitsh. -- Mutta kuinka vanha hän on?

-- Noin kahdenkymmenenviiden, tahi -seitsemän, -- ei ainakaan
enempää. Siis, kuten sanotaan, mehevimmillään.

Rouva Sjadnjeprosvkajan maatilalle ei ollut viisitoista, vaan
runsaasti kaksikymmentäviisi virstaa, niin että Boris Andrejitsh
alkoi lopulta vilusta väristä ja kätki punertuneen nenänsä viittansa
majavannahkaiseen kaulukseen. Pietari Vasiljitsh ei yleensä ollut
viluinen, etenkään juhlapukeissa. Päinvastoin hän näin ollen
pakkasi hikoilemaan. Rouva Sjadnjeprovskajan kartanon päärakennus
oli valkoinen, uusi, vehreäkattoinen, kuten kaupunkilaishuvilat;
siihen kuului puutarha ja pieni piha. Moskovan tienoilla tapaa
usein sentapaisia huviloita, jotavastoin ne maakunnassa ovat
harvinaisempia. Saattoi huomata, että rouva Sjadnjeprovskaja
ei vielä ollut kauvan siellä asunut. Ystävykset astuivat
ajopeleistään. Portailla vastaanotti heidät lakeija, joka oli puettu
kaupunkilaismaisesti: lyhyihin housuihin ja harmaaseen, pyöreään
hännystakkiin kiiltävine nappineen. Eteisessä, joka oli varsin siisti
seinäpenkkeineen, oli heitä vastassa toinen samallainen lakeija.
Pietari Vasiljitsh käski ilmoittaa itsensä ja Boris Andrejitshin
saapuneen. Lakeija ei mennyt rouvalle ilmoitusta tekemään, vaan
vastasi saaneensa käskyn pyytää vieraat sisälle.

Vieraat menivät ensin ruokasaliin, jossa kajahteli kanarialinnun
huimaava viserrys, ja sieltä vierashuoneeseen, joka oli sisustettu
venäläisestä kauppaliikkeestä ostetuilla käyrämallisilla
huonekaluilla; ne olivat tarkoitetut mukaviksi istuimiksi vieraille,
mutta olivat sangen epämukavia. Tuskin oli kahta minuuttia kulunut,
kun viereisestä huoneesta kuului silkin kahinaa, oviverho kohosi ja
kepein askelin astui emäntä vierashuoneeseen. Pietari Vasiljitsh
rykäsi ja vei Boris Andrejitshin hänen luokseen.

-- Iloitsen suuresti teidän tuttavuudestanne, ja olisin sitä
jo kauvan halunnut, -- sanoi emäntä huolettomasti heittäen
häneen pikaisen silmäyksen: --, olen sangen kiitollinen Pietari
Vasiljitshille siitä, että hän on aikaansaanut tämän miellyttävän
tutustumisen. Pyydän, istukaa!

Ja emäntä istui silkin kahistessa selkänojaan matalalle sohvalle,
ojentaen eteenpäin jalkansa, jotka olivat varsin somat sievine
jalkineineen, ja pani kätensä ristiin. Hänellä oli vihreä puku,
valkeilla pitseillä reunustettu.

Boris Andrejitsh istui nojatuoliin, häntä vastapäätä, Pietari
Vasiljitsh vähän etemmäksi. Keskustelu alkoi. Boris Andrejitsh
katseli tarkkaavasti Sofia Kirillovnaa. Hän oli sorja, pitkä nainen,
vartalo oli siro; hän oli tumma ja varsin kaunis.

Kasvojenilmeessä, erittäinkin silmissä, jotka olivat suuret,
sädehtivät ja kulmiin päin ulottuvat, hiukan kiinalaismaiset, oli
omituinen rohkeuden ja arkuuden sekainen ilme, jota ei mitenkään
saattanut uskoa luonnolliseksi. Toisinajoin hän vilkutti silmiään,
toisinaan taas äkkiä sulki ne; mutta huulilla eleli yhä sama hymyily,
joka koetti näytellä huolettomuutta. Sofia Kirillovnan liikkeet
olivat vapaat, melkein terävät. Yleensä, hänen ulkomuotonsa miellytti
Boris Andrejitshia; ainoastaan tukan kuosi jakauksineen teki häneen
epämiellyttävän vaikutuksen, se loi vallattoman ja poikamaisen leiman
hänen piirteisiinsä; paitsi sitä hän tuntui puhuvan liian puhtaasti
ja huolellisesti venäjää... Boris Andrejitsh oli aivan samaa mieltä
Pushkinin kanssa, että --

    Jos huulilla ei hymyn tunto
    Vaan suussa kieliopin kunto,

niin venäjänkieltä ei saattanut rakastaa. Sanalla sanoen, Sofia
Kirillovna oli niitä naisia, joita liehakoitsijat pitävät somina,
naineet miehet -- sotaisina yksilöinä, mutta naimattomat vanhat
miehet virkeinä eukkoina.

Keskustelu alkoi sillä, että on sangen ikävä asua maalla.

-- Täällä ei ole, suoraan sanoen, ketään jonka kanssa vaihtaisi
sanan, -- puhui Sofia Kirillovna, erittäin hienosti ääntäen
s-äänteen. -- Minä en voi ymmärtää, mitä ihmisiä täällä asuu. Mutta
ne, -- lisäsi hän, ja hänen kasvonsa värähtivät: -- joiden kanssa
olisi miellyttävää tutustua, -- ne eivät liiku mihinkään, vaan
jättävät meidät, raukat ikävään yksinäisyyteemme.

Boris Andrejitsh kumartui hieman eteenpäin ja mutisi jotain
kömpelösti kuin anteeksipyytäen, mutta Pietari Vasiljitsh ainoastaan
katsoi ystäväänsä, ikäänkuin haluten sanoa: "no, johan minä teille
sanoin? Eihän tämä nyt mikään vaaran paikka ole."

-- Poltatteko? -- kysyi Sofia Kirillovna.

-- Poltan... mutta...

-- Olkaa hyvä... minä poltan myöskin.

Ja sanottuaan tämän, rouva etsi pöydän takaa suuren, hopeaisen
kotelon, otti siitä paperossin ja tarjosi vierailleen. Vieraat
ottivat paperossin kumpikin. Sofia Kirillovna soitti sisään pojan,
joka oli punaisessa, korkeassa liivissä, ja käski hänen antamaan
tulta. Poika toi vahakynttilän tarjottimella. Paperossit alkoivat
savuta.

Katsokaahan, esimerkiksi, ettepä usko, -- jatkoi leski, heittäen
päänsä kevyesti taaksepäin ja puhaltaen ohuen savupilven ilmaan: --
täällä on ihmisiä, joiden mielestä naisen ei sovi tupakoida. Ja vielä
ratsastaa -- Herra varjelkoon! aivan tahtovat kivittää kuoliaaksi.
-- Niin, -- virkkoi hän hetkisen oltuaan ääneti: -- kaikki, mikä
vähänkin poikkeaa yleisestä tavasta, kaikki, mikä vähänkin sotii
jotain tekaistua sovinnaisuuden lakia vastaan, joutuu täällä ankaran
tuomion alaiseksi.

-- Etenkin rouvat ovat tässä suhteessa vihaisia, -- huomautti Pietari
Vasiljitsh.

-- Niin, -- vastasi leski: -- onnettomuus asuu aivan heidän
hampaissaan! Muuten minä en ole heidän kanssaan tuttu: heidän
juorupuheensa eivät ulotu minun yksinäiseen olinpaikkaani.

-- Eikö teillä ole ikävä? -- kysyi Boris Andrejitsh.

-- Ikäväkö? Ei ole. Minä luen... Mutta kun kyllästyn kirjoihin, niin
antaun haaveisiin, ennustelen tulevaisia asioita, ratkaisen elämäni
kohtaloiden arvoituksia.

-- Te olette siis ennustaja? -- kysyi Pietari Vasiljitsh.

Rouva hymähti hieman.

Miksi en sitten saattaisi ennustaa? Olenhan jo tarpeeksi vanha
ennustajaksi.

-- No, mitä te -- nyt? -- vastasi Pietari Vasiljitsh. Sofia
Kirillovna siristi silmiään ja katsoi häneen.

-- Muuten, jättäkäämme tämä asia, -- sanoi hän ja vilkkaasti kääntyi
Boris Andrejitshiin päin: -- Kuunnelkaahan, monsieur Vjasovnin,
olen vakuutettu siitä, että te olette huvitettu venäläisestä
kirjallisuudesta?

-- Kyllä... tietysti, minä...

Vjasovnin luki mielellään, mutta venäläistä kirjallisuutta hän luki
epämieluisesti ja vähän. Erittäinkään uusinta hän ei tuntenut: hänen
lukemisensa oli päättynyt Pushkiniin.

-- Sanokaahan, olkaa hyvä, minkätähden Marlinskij [Ensimäisiä
venäläisiä novellinkirjoittajia. Eli Pushkinin jälkeisenä aikana,
1800-luvun puolivälissä. Suoment. muist.] on viime aikoina joutunut
sellaiseen epäsuosioon? Se ei minun mielestäni ensinkään ole
oikeudenmukaista. Mitä mieltä te olette hänestä?

-- Marlinskij -- on etevä kirjailija, tiettävästi, -- vastasi Boris
Andrejitsh.

-- Hän on runoilija; hänellä on mielikuvitusta... kuinka lumoava,
ihana on hänen mielikuviensa maailma; mutta viime aikoina on
ruvettu kuvaamaan jokapäiväisiä asioita. No, luvalla kysyen, mitä
kaunista oikeastaan on tässä jokapäiväisessä elämässä, täällä, tässä
matoisessa maassa...

Ja Sofia Kirillovna heilautti kättään. Boris Andrejitsh katsoi
merkitsevästi Sofia Kirillovnaan.

-- Minä en ole samaa mieltä. Minä näen paljon ihanaa täälläkin, --
sanoi hän painostaen viimeistä sanaa.

Sofia Kirillovna naurahti äkkiä jonkunlaista kimeää naurua, mutta
Pietari Vasiljitsh nosti äkkiä päänsä, näytti miettiväiseltä ja
taaskin rupesi polttamaan paperossiaan. Keskustelua jatkui samaan
tapaan, ja sitä kesti päivälliseen asti, siirtyen asiasta toiseen,
mikä ei tapahdu silloin, kun keskustelu on huvittavaa. Muun muassa
puhuttiin avioliitosta, sen hyvistä ja huonoista puolista, ja naisen
asemasta yleensä. Sofia Kirillovna vastusti kovin avioliittoa,
lopulta aivan haltioitui, ja kuumassa innostuksessaan tuli sangen
kaunopuheliaaksi, vaikk'ei häntä juuri vastusteltukaan: hän ei
turhaan rakastanut Marlinskij'ä. Hänellä oli vallassaan uusimman
puhetyylin sanavarasto, jota hän osasi tarpeen mukaan käyttää. Sanat:
taiteellinen, yksilöllinen, edellyttää, sinkoilivat sulavasti hänen
suustaan.

-- Mikä saattaisi olla naisella kalliimpaa kuin vapaus -- ajatusten,
tunteiden, mielijohteiden vapaus! -- huudahti hän lopuksi.

-- Suvaitkaahan minun sanoa, -- keskeytti hänet Pietari Vasiljitsh,
jonka kasvot saivat yhä tyytymättömämmän ilmeen: -- mitä nainen tekee
vapaudella? Mitä hän siitä hyötyy?

-- Kuinka niin, mitä? Mutta miehellekö se on teistä tarpeellinen?
Sellaisia te olette -- te, te miehet...

-- Ei, ei se ole miehellekään tarpeen, -- keskeytti hänet taaskin
Pietari Vasiljitsh.

-- Kuinka, eikö ole tarpeellinen?

-- Eikä ole, ei ensinkään. Mihin sitä oikeastaan, tuota kehuttua
vapautta, ihminen tarvitsee? Ihminen vapaana -- sehän on tunnettu
asia -- joko ikävystyy, tahi tyhmistyy.

-- Niinmuodoin, -- huomautti Sofia Kirillovna pilkallisesti
hymähtäen: -- te ikävystytte, siksi ett'en saata ajatella teidän
järkevänä ihmisenä tyhmistyvän, kuten te suvaitsitte sanoa.

-- Tuleehan sitä tehneeksi milloin mitäkin, -- vastasi Pietari
Vasiljitsh rauhallisesti.

-- Sehän on mainiota! Muuten tulee minun olla teidän ikävästänne
kiitollinen sentähden, että se saattoi minulle ilon nähdä teidät
tänään täällä luonani...

Ja tyytyväisenä ovelaan sanankäänteeseensä, heitti rouva kevyesti
päänsä taaksepäin ja sanoi puoliääneen:

-- Teidän ystävänne, minä huomaan, rakastaa paradokseja, herra
Vjasovnin.

-- Sitä en ole huomannut, -- vastasi Boris Andrejitsh.

-- Mitä minä rakastan? -- kysyi Pietari Vasiljitsh.

-- Paradokseja.

Pietari Vasiljitsh katsoi Sofia Kirillovnan silmiin mitään
vastaamatta, hän ainoastaan ajatteli itsekseen: "Kyllä tiedän, mitä
sinä rakastat"...

Punaiseen liiviin puettu poika astui sisään ja ilmoitti, että
päivällinen on valmis.

-- Olkaa hyvät, -- sanoi emäntä, nousten sohvalta.

He menivät ruokasaliin.

Päivällinen ei näyttänyt tyydyttävän vieraita. Pietari Vasiljitsh
nousi pöydästä nälkäisenä, vaikka ruokalajeja oli paljon; ja Boris
Andrejitsh tunsi itsensä tyytymättömäksi, vaikka ruuat tarjoiltiin
lämpimästi katettuina ja lautaset olivat kuumennetut. Viinitkään
eivät maistuneet huolimatta upeista kullalle ja hopealle välkkyvistä
maljoista ja pullonkauloista. Sofia Kirillovna oli yhä yhtä
puhelias, -- silloin tällöin vain lähetteli merkitseviä silmäyksiä
tarjoilijoihin; viiniä hän maisteli ahkerasti huomauttaen, että
Englannissa naiset säännöllisesti nauttivat viiniä, mutta täällä
sitä pidetään sopimattomana. Päivällisen jälkeen emäntä kutsui Boris
Andrejitshin ja Pietari Vasiljitshin takaisin vierashuoneeseen ja
kysyi heiltä kumpaa haluaisivat mieluummin -- kahviako, vai keltaista
teetä. Boris Andrejitsh sanoi tahtovansa mieluummin teetä, mutta
juotuaan kupillisensa, tunsi katuvansa, ett'ei pyytänyt kahvia;
Pietari Vasiljitsh otti kahvia, ja juotuaan sen pyysi teetä,
minkä nautittuaan pani kupin takasin tarjottimelle. Emäntä istui
mukavaan asentoon, alkoi polttaa paperossiaan ja näkyi valmistuvan
vilkkaaseen sananvaihtoon: hänen silmänsä säteilivät kuumina ja
tummat posket punottivat. Mutta vieraat vastasivat laimeasti hänen
yltyviin puheisiinsa, askartelivat enemmän paperossiensa kanssa,
ja päättäen heidän katseistaan, jotka yhäti harhailivat huoneen
nurkkaan päin, ajattelivat he poislähtöä. Toiseltapuolen, Boris
Andrejitsh olisi voinut, nähtävästi, taipua jäämään iltaan saakka,
sillä hän oli joutumaisillaan Sofia Kirillovnan kanssa väittelyyn,
kun tämä oli mielistelevästi kysynyt: eikö Boris Andrejitshia
ihmetyttänyt se, että hän eli yksin, ilman toveria? Mutta Pietari
Vasiljitshilla oli kursailematon kiire kotiin. Hän nousi, meni
eteiseen ja käski valjastaa. Kun vihdoin molemmat ystävät alkoivat
hyvästellä, mutta emäntä heitä esteli lähtemästä ja kiehtovasti
puheli heille, että olivat niin vähän aikaa viihtyneet hänen luonaan,
niin Boris Andrejitsh epäröivästi kumartaen ja pahastuneen näköisenä
selitti, että emännän nuhteet häntä kyllä liikuttavat; mutta Pietari
Vasiljitsh, sitä vastoin, huolettomasti sanoi: "ei mitenkään,
on jo aika lähteä, toimet kotona odottavat, ja on jo myöhä", ja
hän vetäytyi itsepintaisena ovelle. Sofia Kirillovna otti heiltä
kuitenkin lupauksen, että he aivan pian uudistaisivat käyntinsä ja
ojensi heille kätensä hyvästiksi. Boris Andrejitsh yksin suostui
pyyntöön ja jotenkin lujasti puristi hänen sormiansa. Hän siristi
silmiään ja hymyili. Mutta sillä välin Pietari Vasiljitsh jo pukeutui
eteisessä.

Rattaat eivät olleet vielä ehtineet vieriä pois kylästä, kun hän
katkaisi äänettömyyden huudahtaen:

-- Ei, ei, ei ensinkään, ei kelpaa, ei sellaista!

-- Mitä te tarkoitatte? -- kysyi häneltä Boris Andrejitsh.

-- Ei sellaista, ei sellaista, -- hoki Pietari Vasiljitsh, katsellen
syrjään ja melkein kääntyen poispäin.

-- Jos te tarkoitatte tällä Sofia Kirillovnaa, niin en ole samaa
mieltä kanssanne: hän on viehättävä nainen, vaativainen tosin, mutta
viehättävä.

-- Vielä mitä! Tietysti, jos katsoo vaan sitä, että... Mutta sitä
vartenko minä nyt halusin tehdä teidät tuttaviksi?

Boris Andrejitsh ei vastannut.

-- Johan minä sanoin teille, ett'ei sellaisesta ole! Minun
sanomattanikin kaikki sen näkevät. Entä millainen emäntä hän on? Oli
aivan tappaa meidät nälällä. Ei, minun mielestäni olkoon huoleton,
olkoon oppinut, jos niin haluatte, olkoon hienon maailman nainen,
mutta ennen kaikkea tulee naisen olla emäntä. Ei, ei ole sellaisesta,
ei sellaisesta ole teidän vaimoksenne. Näillä punasilla liiveillä ja
katetuilla ruoka-astioilla ei teitä ole yllätettävä.

-- Onko sitten niin tarpeellista, että minut yllätetään? -- kysyi
Boris Andrejitsh.

-- Kyllä minä tiedän millainen on teille sopiva, -- nyt sen tiedän.

-- Vakuutan teille olevani kiitollinen tuttavuudesta Sofia
Kirillovnan kanssa.

-- Sitä parempi; mutta hän ei ole sellainen.

Ystävykset läksivät myöhään kotiinsa. Poistuessaan Boris Andrejisthin
luota, Pietari Vasiljitsh otti häntä kädestä ja sanoi:

-- Mutta minä en sittenkään jätä teitä rauhaan, minä pidän kiinni
sanastanne.

-- Olkaa niin hyvä, olen teidän käytettävänänne, -- vastasi Boris
Andrejitsh.

-- No, sepä ihanaa.

Ja Pietari Vasiljitsh poistui.

Meni viikko tavallista menoaan, eikä sattunut mitään erikoisempaa
kuin että Pietari Vasiljitsh oli yhden kokonaisen päivän jollain
tuntemattomalla retkellä. Vihdoin, eräänä aamuna, hän ilmestyi
taaskin juhlapuvussa ja taaskin esitti Boris Andrejitshille
kyläänlähtöä. Boris Andrejitsh, joka nähtävästi oli odottanut tätä
kehoitusta, miltei kärsimättömänä suostui kursailematta lähtemään.

-- Mihin te nyt minut viette? -- kysyi hän Pietari Vasiljitshilta
istuessaan hänen vieressään reessä.

Oli jo tullut talvi sitten heidän viime käyntinsä Sofia Kirillovnan
luona.

-- Vien teidät nyt, Boris Andrejitsh, -- vastasi hän hetkisen
mietittyään: -- erääseen sangen kunnioitettuun taloon -- Tihodujevien
luo. Se on arvossapidetty perhe. Ukko on jalkaväen eversti,
kerrassaan miesten parhaita. Hänen rouvansa on ihana nainen. Heillä
on kaksi erinomaisen herttaista, hyvin kasvatettua tytärtä, ja on
heillä varallisuuttakin. En tiedä, kumpi heistä teitä enemmän tulee
viehättämään, toinen on vilkas, toinen hiljaisempi, ehkä liian kaino.
Mutta molemmilla on puolensa. No, sittenpähän näette.

-- Hyvä, saadaan nähdä, -- vastasi Boris Andrejitsh, ja ajatteli
itsekseen: "aivan kuin Laryinien perhe Onieginissa". [Pushkinin
tunnettu runomuotoinen romaani, oopperaksi muodostettu. Suoment.
muist.]

Ja, tätäkö muistellessaan, vai jostain muusta syystä, hänen
kasvoistaan kuvastui vuoroin ihastus ja kyllästys.

-- Mikä on isän nimi? -- kysyi hän varovaisesti.

-- Hänen nimensä on Kalimon Ivanitsh, vastasi Pietari Vasiljitsh.

-- Kalimon! On sekin nimi!... Entä äiti?

-- Äidin ristimä- ja isännimi on Pelageija Ivanovna.

-- Ja tyttärien nimet?

-- Toinen on niinikään Pelageija, toinen Emerentsia.

-- Emerentsiako? Sellaista nimeä en ole milloinkaan kuullut, ja vielä
Kalimovna.

-- Niin, nimi on kyllä hieman omituinen, mutta millainen neitonen!
Suoraansanoen hän on kuin ihmeitä tekevä tulenliekki. -- Pietari
Vasiljitsh hoi, kuinka runolliseksi te rupeatte! Mutta kumpi heistä
on Emerentsia, se hiljaisempiko?

-- Ei, toinen. Sittenpä näette itse.

-- Emerentsia Kalimovna! -- huudahti Vjasovnin vielä kerran.

-- Äiti puhuttelee häntä ranskalaisesti: Emérance, -- huomautti
Pietari Vasiljitsh puoliääneen.

-- Ja miestään kait sitten -- Calimon?

-- Sitä en tiedä. Odottakaahan vaan.

-- Odotan.

Tihodujeville oli myöskin noin kahdenkymmenenviiden virstan matka,
kuten Sofia Kirillovnankin luokse; mutta heidän vanhanaikainen
talonsa ei ensinkään vetänyt vertoja uljaan lesken komeilevalle
talolle. Se oli vaan kömpelö rakennus, syrjäinen ja melkein
moukkamainen, kuin tummista laudoista kyhätty laitos mustuvine
ikkunareunoineen. Sen molemmin puolin kohosi korkeita koivuja ja
katon takaa näkyivät tuuheat lehmusten latvat -- koko talo aivan
kuin pensasti ylt'ympäriinsä. Kesällä tämä rehoittava kasvullisuus,
tietenkin, teki kartanon eloisan näköiseksi, mutta talvella se sai
aikaan sitä alakuloisemman vaikutelman. Eikä talon sisälläkään
tunnelma ollut iloisempi: siellä vallitsi synkkä hämäryys,
kaikki näytti vanhemmalta kuin olikaan. Ystävykset käskivät
ilmoittaa tulonsa. Heidät vietiin saliin. Isäntäväki tuli heitä
vastaanottamaan, mutta he eivät voineet pitkään aikaan tervehtiä
heitä muuta kuin ruumiinliikkeillä ja merkeillä, joihin vieraat
puolestaan vastasivat hymyillen ja kumarrellen: sellaisen hirvittävän
haukunnan näet nostivat talon neljä valkoista rakkikoiraa, jotka
vieraiden tullessa hyökkäsivät pystyyn makuusijoiltaan, kirjailluilta
tyynyiltä. Heiluttamalla nenäliinoja ilmassa ja jos jollakin keinoin
koettivat he rauhoittaa hurjistuneita koiria, ja yhden niistä,
vanhimman ja äkäisimmän, raastoi palvelija penkin alta esiin ja vei
sen makuuhuoneeseen, mutta hänen sitä tehdessään puraisi koira häntä
oikeaan käteen. Pietari Vasiljitsh käytti hyväkseen siten vähitellen
syntynyttä hiljaisuutta ja esitti Boris Andrejitshin isäntäväelle.
Isäntäväki ilmaisi yhteen ääneen ilonsa uudesta tuttavuudesta; sitten
Kalimon Ivanitsh esitti Boris Andrejitshille tyttärensä, sanoen heitä
Polinkaksi ja Eminkaksi. Salissa oli vielä kaksi naishenkilöä, jotka
eivät enää olleet nuoria: toisella heistä oli myssy, toisella liina
päässä; mutta Kalimon Ivanitsh ei pitänyt tarpeellisena esitellä
heitä Boris Andrejitshille.

Kalimon Ivanitsh oli noin viidenkymmenen ikäinen mies, pitkä, jykevä
ja harmaa; kasvoissa ei ollut mitään erikoista: piirteet raskaat ja
yksitoikkoiset, ilmaisivat huolettomuutta, hyvyyttä ja laiskuutta
samalla kertaa. Hänen vaimonsa oli pieni, laiha, kasvot kuivettuneet
ja punertavaa tukkaa verhosi korkea päähine; hän näytti ainaisen
huolen ja rasituksen kuluttamalta ihmisparalta, jossa saattoi
huomata ammoin kadonneen viehkeyden jälkiä. Toinen tyttäristä,
Pelageija, joka oli mustatukkainen ja tumma, katseli kulmiensa
alta karttavasti ja kesyttömästi; toinen sitä vastoin: Emerentsia,
vaaleatukkainen, täyteläs; hänellä oli punakat, pyöreät posket,
supukka suu, pystynenä, lempeät silmät ja ruumis kuin eteenpäin
työntyvä. Vieraiden huvittaminen oli nähtävästi hänen erikoisena
tehtävänään, eikä se näyttänytkään häntä rasittavan. Molemmat sisaret
olivat valkoisissa puvuissa, joiden siniset vyöt heilahtelivat
pienimmistäkin liikkeistä. Sininen väri sopi hyvin Emerentsialle,
mutt'ei Polinkalle... Vieraat istuivat; isäntäväki teki heille
totuttuja kysymyksiään, ja heidän kasvoistaan kuvastui mauton ja
jäykkä ilme, sellainen joka on tavallinen arki-ihmisille, kun he
aloittavat keskustelun uuden tuttavan kanssa. Ja vieraat vastasivat
samalla tavalla. Koko seurustelu tällaisessa ympäristössä teki
raskaan, painostavan vaikutuksen. Kalimon Ivanitsh, jonka valoisimpia
puolia ei ollut kekseliäisyys, kysyi Boris Andrejitshilta: "oliko
hän jo kauan asunut näillä seuduin"; mutta Boris Andrejitsh oli
juuri vast'ikään vastannut Pelageija Ivanovnalle samaan kysymykseen.
Pelageija Ivanovna sangen hellällä äänellä -- sellaisella äänellä,
joka on tavallinen silloin, kun talon ensikertaiset vieraat ovat
läsnä -- nuhteli miestään tästä hajamielisyydestä. Kalimon Ivanitsh
meni hiukan hämilleen ja niisti itsensä ristiraitaiseen nenäliinaansa
hyvin kuuluvasti. Tämä ääni sai toisen rakkikoiran levottomaksi ja se
rupesi haukkumaan; mutta Emerentsia ei ollut siitä tietävinäänkään,
ja hyväili koiraa, että se jälleen rauhoittuisi. Ja samalla hän teki
toisenkin hyväntyön nolostuneille vanhemmilleen: hän vilkastutti
keskustelua siten että vaatimattomasti, mutta päättävästi asettui
istumaan Boris Andrejitshin lähelle ja vuorostaan teki hänelle
sangen herttaisen näköisenä kysymyksiä, mitättömiä tosin, mutta
sellaisia, että niihin saattoi hauskasti vastata. Asia korjaantui
uudelle tolalle; syntyi iloinen mellakka, johon ainoastaan Polinka
oli osaaottamatta. Hän katsoi jurosti lattiaan, sillä välin kun
Emerentsia nauroi, että helisi, nosti soreasti toisen kätensä ja
samaan aikaan osasi muutenkin esiintyä niin edukseen kuin olisi
tahtonut sanoa: "katsokaa kuinka hyvin kasvatettu ja herttainen
olen, kuinka paljon minussa on viehkeää leikillisyyttä ja taitoa
seurustella eri ihmisten kanssa". Mutta näytti samalla siltä,
että kaikki tämä iloinen vilkkaus lähti suorastaan hänen hyvästä
sydämestään. Hän nauroi, ja saattoi samalla antaa naurulleen viehkeän
huolettomuuden, vaikk'ei Boris Andrejitsh ensi aluksi puhunutkaan
mitään erityisesti naurettavaa; ja hän alkoi nauraa yhä enemmän,
kun Boris Andrejitsh sanojensa menestymisestä innostui puhumaan yhä
terävämmin ja ilkeämmin... Pietari Vasiljitshkin nauroi. Vjasovnin
huomautti, muun puheensa sekaan, kovin rakastavansa musiikkia.

-- Mutta jospa tietäisitte kuinka minä rakastan musiikkia, se on
aivan julmaa! -- huudahti Emerentsia.

-- Te ette ainoastaan rakasta, te olette itse mainio soittaja, --
huomautti Pietari Vasiljitsh.

-- Niinkö tosiaan? -- kysyi Boris Andrejitsh.

-- Aivan, -- jatkoi Pietari Vasiljitsh. -- Emerentsia Kalimovna
ja Pelageija Kalimovna ovat molemmat laulajia ja soittavat pianoa
erinomaisesti, erittäinkin Emerentsia Kalimovna.

Kuullessaan nimensä Pelageija melkein hypähti paikaltaan, mutta
Emerentsia vaatimattomasti loi silmänsä alas.

-- Ah, mademoiselle, -- puheli Boris Andrejitsh: -- ettekö olisi niin
hyvä... että soisitte meille sen nautinnon...

-- Todellakaan... en tiedä... -- kuiskasi Emerentsia -- ja luoden
salaa silmäyksen Pietari Andrejitshiin, -- lisäsi nuhdellen: -- ai,
millainen te olette!

Mutta Pietari Andrejitsh, joka ei ollut mikään tyhjänpuhuja, heti
uudisti yrityksensä kääntymällä emännän puoleen.

-- Pelageija Ivanovna, -- sanoi hän, -- Käskekää tyttärienne laulaa
tai soittaa meille jotakin.

-- En tiedä, ovatko he tänään äänessä, -- vastasi Pelageija Ivanovna:
-- mutta voivathan koettaa.

-- Niin, koettakaa, koettakaa, -- kehoitteli isäkin.

-- Ah, äiti, kuinka voisimme...

-- Emérance, miksi ette nyt... -- puheli Pelageija Ivanovna
puoliääneen kuitenkaan kiivastumatta.

Hänellä oli tapana, kuten monella muullakin äidillä, jaella
lapsilleen käskyjä ja määräyksiä muiden ihmisten aikaan
ranskanvoittoisella kielellä, vaikka läsnäolijat eivät olisi ranskaa
osanneetkaan. Ja, mikä oli vielä ihmeellisempää, hän ei itsekään
osannut tyydyttävästi puhua eikä ääntää ranskaa.

Emerentsia nousi.

-- Mitä sitten laulamme, maman, kysyi hän nöyrästi.

-- Laulakaa duettinne; sehän on niin soma. Minun tyttärilläni,
sanoi hän kääntyen Boris Andrejitshin puoleen, on erilaiset äänet:
Emerentsialla on diskantti...

-- Sopraano, tarkoittanette?

-- Niin, niin, sopraano. Mutta Polinkalla on kontra-altto.

-- Vai, kontra-altto, sellainen ääni on viehättävä.

-- Minä en voi tänään laulaa, -- sanoi Polinka, -- minä olen käheä.

Hänen äänensä, todellakin, muistutti enemmän bassoa kuin
kontra-alttoa.

-- No, siinä tapauksessa, Emérance, laula sinä se aariasi, se
italialainen lempilaulusi; ja sinä Polinka, säestä.

-- Sen aarian, jossa on kuin herneiden helinää, -- huomautti isä.

-- Sen loistonumerosi, -- selitti äiti

Neitoset menivät pianon ääreen. Polinka kohotti pianonkannen, asetti
käsinkirjoitetut nuotit paikalleen ja istuutui pianon ääreen, mutta
Emerentsia asettui seisomaan hänen vierelleen suloisesti keimaillen
silmineen, jotka eivät lakanneet tähystelemästä Boris Andrejitshiä
ja Pietari Vasiljevitshia, ja tuontuostakin nosti hän nenäliinan
huulilleen. Vihdoin hän alkoi laulaa, niinkuin nuoret neitoset
tavallisesti laulavat -- kimeällä, melkein vinkuvalla äänellä. Sanat
hän äänsi sekavasti, mutta toisin paikoin saattoi nenä-äänistä
arvata, että se oli italiaa. Laulun loppupuolella hän todella alkoi
kuin pudotella herneitä, Kalimon Ivanitshin suureksi ihastukseksi;
silloin tämä kevyesti kohosi nojatuolista ja huudahti: "laula hyvin
se paikka!" -- mutta viimeisen äänen hän lauloi vähän liian aikasin,
niin että hänen sisarensa soitti muutamia tahtia yksin. Tämä ei
kuitenkaan estänyt Boris Andrejitshiä lausumasta ihastustaan ja
hyväksymistään Emerentsialle; mutta Pietari Vasiljitsh hoki yhä
"erittäin, erittäin hyvä" lisäten "ettekö voisi nyt laulaa jotain
venäläistä, 'Satakieltä' esimerkiksi, tahi 'Sarafania' tai vaikka
jotain mustalaislaulua. Totta puhuen, nuo ulkomaalaiset kappaleet
eivät oikein mene meikäläiseen vereen."

-- Sitä samaa minäkin, -- mörähti Kalimon Ivanitsh.

-- laulakaa... "Sarafan", -- muistutti äiti entiseen juroon tapaansa.

-- Älkää laulako sitä, -- tarttui puheeseen Kalimon Ivanitsh: -- vaan
"Me kaksi neitoa mustalaista", tai "Nosta lakkisi, pääsi paina..."
tunnette sen?

-- Isä hoi, te olette aina sellainen veitikka! -- vastasi Emerentsia
ja lauloi "Nosta lakkisi", ja hyvänlaisesti lauloikin, Kalimon
Ivanitsh ei malttanut olla laulamatta mukana ja lämpeni, mutta
Pietari Vasiljitsh aivan haltioitui.

-- Kas se on toista! Kas se on meidän kieltä ja meidän mieltä! --
vakuutti hän. -- Olen vakuutettu, Emerentsia Kalimovna!... Nyt näen,
että olitte oikeassa sanoessanne itseänne soiton harrastajaksi ja
mestarittareksi! Olen samaa mieltä: harrastaja ja mestaritar!

-- Ah, kuinka vaatimaton olette! -- vastasi Emerentsia ja halusi
palata paikallensa.

-- Laula nyt meille "Sarafan", -- huomautti äiti uudelleen.

Emerentsia lauloi "Sarafania", ei niin onnistuneesti kuin edellisen
laulun, mutta kuitenkin varsin hyvin.

-- Nyt pitäisi teidän soittaa nelikätinen sonaattinne -- huomautti
Pelageija Ivanovna: -- mutta ehkä on paras jättää se toiseen kertaan,
muuten, pelkään minä, kyllästytämme herra Vjasovninia.

-- Olkaa hyvä... -- alkoi Boris Andrejitsh.

Mutta Polinka pani kiinni pianon kannen ja Emerentsia ilmoitti
olevansa väsynyt. Boris Andrejitsh piti tarpeellisena toistaa
kohteliaisuutensa.

-- Ah, mr Vjasovnin, -- vastasi hän, -- te olette varmaan kuulleet
sellaisia laulajia, että otaksun: mitä minun lauluni merkitsee niihin
verraten... Tietysti, kun Bomerius matkusti tästä ohitse, sanoi hän
minulle... tietysti olette kuulleet hänestä?

-- En, kuka on Bomerius.

-- Ah, ettekö? Hänhän on mainio viulunsoittaja, opiskellut Parisin
konservatoriossa, hurmaava taiteilija... Hän sanoi minulle:
"mademoiselle, jospa teidän äänenne pääsisi kehittymään etevän
opettajan johdolla, niin tulisi siitä kerrassaan erinomainen". Ihan,
suoraan sanoen kaikkia sormiani hän suuteli... Mutta missäpäs täällä
olisi tilaisuus oppia?

Ja Emerentsia huokasi.

-- Niin, niinhän se on... vastasi Boris Andrejitsh hellästi: --
mutta teidän kyvyllänne... hän kompastui sanoihinsa ja katsoi vielä
hellemmin sivulleen.

-- Emérance, demande, pourquoi celedine, -- puhui Pelageija Ivanovna.

-- Oui, maman, -- vastasi Emerentsia ja meni ulos, miellyttävästi
hypähtäen ovessa.

Hän ei olisi hypähtänyt niin, ellei olisi ollut vieraita. Mutta Boris
Andrejitsh meni Polinkan luo.

"Jos tämä olisi Larinin perhe, -- ajatteli hän: -- niin eikö hän
olisi totisesti Tatjana?" [Pushkinin tunnetussa runoelmassa _Eugen
Oniegin_. Suom. muist.]

Ja hän lähestyi Polinkaa, joka melkein kauhistuen havaitsi hänen
tulevan yhä lähemmäksi.

-- Te säestitte ihanasti sisartanne, -- alkoi hän: -- ihanasti!

Polinka ei vastannut mitään, hän vaan punastui korviaan myöten.

-- Minusta on vahinko, ette ole saanut tilaisuutta kuulla teidän
duettoanne... Mistä oopperasta se on?

Polinkan silmät alkoivat levottomasti välähdellä. Vjasovnin odotti
vastausta, mutta turhaan.

-- Mitä musikkia enimmän rakastatte? -- kysyi hän, vähän odottaen:
-- italialaistako vai saksalaista?

Polinka loi silmänsä alas.

-- Reponde-donc, -- kuului Pelageija Ivanovnan kauhistunut sopotus.

-- Kaikkea, -- kiirehti Polinka vastaamaan.

-- Todellako, kuinka kaikkea? -- vastasi Boris Andrejitsh.

-- Niin, -- vastasi Polinka.

-- Taide on määrättömän monenlaista, jatkoi väsymätön Boris
Andrejitsh.

-- Niin on, -- vastasi Polinka.

Mutta heidän keskustelunsa ei kestänyt kauan.

"Ei", -- ajatteli Boris Andrejitsh poistuessaan hänen luotaan, --
"mikä Tatjana tämä muka on, tämähän on personoitu vavistus"...

Mutta Polinka parka valitteli saman päivän iltana maata pannessaan
sisäkölle, kuinka häntä oli sinä päivänä muuan vieras ahdistanut
puhumalla musikista, ja kuinka hän ei tiennyt mitä vastata hänelle,
ja kuinka hän on onneton, kun tulee vieraita: äiti vaan sitten toruu,
-- kas siinä koko viehätys...

Päivällistä syödessä Boris Andrejitsh istui Kalimon Ivanitshin ja
Emerentsian välissä. Päivällinen oli aito venäläinen, yksinkertainen,
mutta ravitseva, ja Pietari Vasiljitshista se oli paljoa maukkaampi,
kuin leskirouvan petolliset herkkuruuat. Hänen vieressään istui
Polinka, joka voitettuaan ujoutensa, uskalsi ainakin vastata hänen
kysymyksiinsä. Emerentsia seurusteli niin kiihkeästi vierustoverinsa
kanssa, että tätä alkoi lopulta tympäistä. Emerentsialla oli
näet tapana taivuttaa päätään oikealle nostaessaan ruokapalan
suuhunsa vasemmalta -- hän suoraan sanoen leikki sillä; ja tämä
tapa aivan tuskastutti Boris Andrejevitshia. Häntä tympäisi sekin,
että Emerentsia aina puhui itsestään, luottavasti kertoen hänelle
kaikellaisia pikkuseikkoja omasta elämästään. Mutta hienona
kohteliaana miehenä Boris Andrejitsh ei vähääkään osoittanut
tunteitaan, joten Pietari Vasiljitsh ei saattanut osapuillekaan
päättää, minkä vaikutuksen Emerentsia teki häneen.

Päivällisen jälkeen Kalimon Ivanitsh vaipui mietteisiinsä, tahi
oikeammin muuttui tylsäksi ja uneliaaksi; hän oli tottunut nukkumaan
siihen aikaan, mutta huomattuaan, että vieraat alkoivat tehdä
lähtöä, hoki muutaman kerran, "no miksi, herrat, minkätähden? Entäs
kortit"?... mutta tunsi itsensä onnelliseksi nähdessään vieraat lakki
kädessä. Mutta Pelageija Ivanovna silloin vasta innostui ja koki
kaikin voimin pidättää vieraita. Emerentsia ehätti apuun kehoittaen
hänkin kaikelleen vieraita viipymään; Polinkakin sanoi heille:
_mais, messieurs_... Pietari Vasiljitsh ei puuttunut sanallakaan
koko asiaan, katseli vaan toveriaan, sensijaan Boris Andrejitsh
kohteliaasti, mutta lujasti vakuutti välttämättä täytyvänsä lähteä
kotiin. Luvattuaan aivan pian uudistaa käyntinsä, vieraat vihdoin
lähtivät. Emerentsian ystävälliset silmäykset seurasivat heitä
ruokasaliin saakka. Kalimon Ivanitsh saattoi heidät eteiseen,
mutta katseltuaan hetkisen, kuinka Boris Andrejitshin sukkela
palvelija puki turkit herrojen harteille, vyötti heidät ja veti
lämpimät matkasaappaat heidän jalkaansa, palasi hän huoneeseensa ja
heittäydyttyään sohvalleen heti vaipui uneen. Mutta Polinka, jota
äiti ei taaskaan malttanut olla nuhtelematta, kiipesi huoneensa
ullakolle. Emerentsia taaskin sai kahdelta naisolennolta, joista
toinen oli myssyssä toinen tummassa kepsissä, lämpimät onnittelut
uudesta voitostaan.

Ystävykset ajelivat kotiaan kohti sanoja vaihtamatta. Boris
Andrejitsh hymyili itseksensä, eristettynä Pietari Vasiljitshistä
pystyyn nostetun majavannahka-kauluksensa suojassa, ja odotti mitä
hän sanoisi.

-- Ei ole siitäkään! -- huudahti Pietari Vasiljitsh.

Mutta tällä kertaa oli hänen äänessään jonkunlaista epävarmuutta,
ja kurkottaen turkkinsa kauluksen yli nähdäkseen Boris Andrejitshin
lisäsi hän melkein rukoilevasti.

-- Eikö totta, ei siitä ole?

-- Ei siitä ole, -- vastasi Boris Andrejitsh nauraen.

-- Sitähän minäkin, -- päätteli Pietari Vasiljitsh ja hetkisen
vaiettuaan lisäsi: -- mutta yhtä kaikki, miksi sitten siitä ei ole?
Mitä puuttuu tuolta neitoselta?

-- Häneltä ei puutu mitään. Päinvastoin, hänellä on kaikkea liikaa...

-- Se merkitsee, mitenkä liikaa?

-- Niin, liikaa!

-- Suokaa anteeksi, Boris Andrejitsh, en ymmärrä teitä. Jos
tarkoitatte sivistyneisyyttä, niin voiko sitä olla liikaa? Ja mitä
tulee luonteeseen, käytökseen...

-- Kuulkaahan, Pietari Vasiljitsh, -- vastasi Boris Andrejitsh, --
minä ihmettelen kuinka te, selvänäköisenä ihmisenä, ette osaa katsoa
tämän Emerentsian läpi! Hänen äitelä rakastettavaisuutensa, alituinen
itsekerskailunsa, yksinkertainen itseihailunsa kaikissa asioissa ja
tuo hänen enkelimäinen alistuvaisuutensa, aivan kuin hän katselisi
teitä taivaan korkeudesta... siitä tosiaan ei maksa puhuakaan!
Jos tuo kaikki olisikin välttämätöntä jossain suhteessa, niin
kaksikymmentä kertaa mieluummin sittenkin naisin hänen sisarensa: hän
osaa ainakin vaieta!

-- Tietysti, te olette oikeassa, -- vastasi puoliääneen Pietari
Vasiljitsh raukka.

Boris Andrejitshin äkillinen mielenpurkaus sai hänet ymmälleen.

"Ei, -- sanoi hän itselleen, ja sanoi sen ensi kerran tuttavuutensa
aikana Vjasovninin kanssa: -- tämä ei ole minun parini... hän on
liian oppinut."

Vjasovnin taaskin ajatteli, katsellessaan kuuta, joka oli noussut
taivaanrannan valojuovan yläpuolelle: "Tämä on aivan kuin Onieginistä.
Punakka, pyöreäkasvoinen... -- no hyvä minun Lenskij ystäväni, ja
hyvä olen minäkin, Oniegin!"

-- Mene menojasi, Larjushka! -- lisäsi hän ääneensä.

-- Eikö ollut mieleisesi? -- kysyi leikillisesti Boris Andrejitsh
Pietari Vasiljitshilta, kömpiessään palvelijan tukemana reestä ja
kiivetessään talonsa portaille: -- vai mitä, Pietari Vasiljitsh?

Pietari Vasiljitsh ei mitään vastannut, vaan läksi kotiaan yöksi.
Mutta Emerentsia kirjoitti seuraavana päivänä eräälle ystävälleen
(hän oli laajassa kirjeenvaihdossa): "Eilen meillä oli uusi vieras,
naapuri, Vjasovnin. Hän on sangen herttainen, rakastettava mies, heti
saattaa huomata, että hän on hienosti sivistynyt, ja -- sanon sen
näin ainoastaan sinulle -- minusta tuntuu, että tein häneen mahtavan
vaikutuksen. Mutta ole huoleti, mon amie, minun sydämeni ei ole niin
vähällä valloitettu, olkoon Valentin rauhassa hänen tähtensä." Tämä
Valentin oli opettaja kuvernementin kymnasiossa. Kaupungissa hän
harjoitti kaikenlaisia kujeita, mutta maalla huokaili platonisessa,
toivottomassa rakkaudessa Emerentsian tähden.

Mutta ystävät, Boris Andrejitsh ja Pietari Vasiljitsh, totuttuun
tapaan, kohtasivat toisensa jälleen seuraavana päivänä, ja heidän
elämänsä meni entistä menoaan.

Kului kaksi viikkoa. Boris Andrejitsh odotti joka päivä uutta kutsua,
mutta Pietari Vasiljitsh oli nähtävästi kokonaan luopunut aikeistaan.
Boris Andrejitsh alkoi itse puhua leskestä, Tihodujevista,
huomauttaen siitä, että jokaista asiaa on kolmasti yritettävä; mutta
Pietari Vasiljitsh ei ollut edes ymmärtävinään hänen vihjauksiaan.
Lopulta, Boris Andrejitsh ei enää kestänyt kauvempaa ja eräänä
päivänä puhkesi puhumaan tähän tapaan:

-- Mitä tämä on, Pietari Vasiljitsh? Eikö ole jo minun vuoroni
muistuttaa teitä lupauksistanne.

-- Mistä lupauksista?

-- Mutta muistattehan luvanneenne naittaa minut? Minä odotan.

Pietari Vasiljitsh käännähti tuolillaan.

-- Mutta teillähän on niin suuret vaatimukset! Teidän mieliksenne
on vaikea olla. Herra teidät tuntenee! teidän makunne mukaisista
morsiamista on meidän seutumme köyhä. Sellaisia ei ole täällä
ensinkään.

-- Mutta älkää nyt noin, Pietari Vasiljitsh. Ettehän saa niin pian
joutua toivottomuuteen. Pari ensi yritystä on epäonnistunut, sehän
ei vielä ole mikään onnettomuus. Ja mitä niiksi tulee, niin minua
leski miellytti. Ell'ette suostu tulemaan mukaan, lähden yksin hänen
luoksensa.

-- Mitäpä siitä, lähtekää, -- Herran haltuun.

-- Pietari Vasiljitsh, vakuutan teille, naima-aikeeni ei näet ole
leikkiä. Viekää minut vielä jonnekin.

-- Ei ole todellakaan enää ketään koko paikkakunnalla.

-- Se ei ole mahdollista, Pietari Vasiljitsh. Niinkuin ei täällä nyt
olisi, lähistölläkään, ketään, jota kelpaisi katsella?

-- Miksi ei olisi? mutta ei teidän vertaistanne.

-- Mainitkaa nyt kuitenkin joku edes! Pietari Andrejevitsh puri
piippunsa merenvahaista hammasluuta.

-- Niin, kyllä. Olisi täällä vielä Veerotshka Barsukova, -- sanoi hän
viimein: -- sangen hyvä? Mutta ei teitä varten.

-- Miksi ei?

-- Liian vaatimaton.

-- Sitä parempi, Pietari Vasiljitsh, sitä parempi!

-- Ja isä sellainen omituinen -- ellen sanoisi kummitus.

-- No, se ei vielä ole mikään onnettomuus. Kuulkaa... sallikaa minun
tutustua häneen... Mikä hänen nimensä nyt olikaan?...

-- Barsukova.

-- Niin, Barsukova... olettehan niin ystävällinen...

Ja Boris Andrejitsh ei jättänyt Pietari Vasiljitshiä rauhaan,
ennenkuin hän lupasi viedä hänet Barsukovien luo.

Parin päivän kuluttua he läksivät.

Barsukovien perheeseen kuului ainoastaan kaksi henkilöä: isä, noin
viidenkymmenen vuoden vanha ja tytär, yhdeksäntoista vuotias. Pietari
Vasiljitsh ei suotta sanonut isää omituiseksi, hän oli tosiaan
sellainen ja oikein ensimäistä lajia. Hän oli loistavasti päättänyt
opintonsa eräässä valtion oppilaitoksessa, mennyt meriväkeen ja
kiinnittänyt itseensä päällikkökunnan huomion, mutta yht'äkkiä hän
otti virkaeron, meni naimisiin, asettui asumaan maalle, missä hän
vähitellen alkoi viettää niin laiskaa ja rentoa elämää, ett'ei
lopulta enää liikkunut kotoaan mihinkään ja viimein sulkeutui
omaan huoneeseensa. Lyhyessä jäniksennahkaisessa turkissaan ja
hölskätohveleissaan, kädet housuntaskuissa kulki hän päiväkaudet
huoneessaan edestakaisin, nurkasta nurkkaan, milloin laulaen
milloin viheltäen, ja mitä ikänä hänelle puhuttiin mörähti hän
kaikkeen: "brau, brau!" Se on: bravo, bravo! -- Tiedättekö mitä,
Ivan Petrovitsh, -- puhui hänelle, esimerkiksi naapuri, joka oli
poikennut hänen luoksensa, -- naapurit näet mielellään poikkesivat
hänen luoksensa, sillä ei ollut vieraanvaraisempaa ja ystävällisempää
miestä maailmassa: tiedättekö, sanotaan rukiin hinnan kohonneen
kolmeentoista hopearuplaan.

-- Brau, brau, -- vastasi Barsukov, joka vastikään oli myynyt ruista
seitsemästä ja puolesta ruplasta tynnyri.

-- Mutta oletteko kuulleet, että teidän naapurinne, Pavel Fomitsh on
hävinnyt korttipelissä kaksikymmentätuhatta?

-- Brau, brau, -- vastasi Barsukov taaskin yhtä rauhallisesti.

-- Shlyikovassa on karjarutto, -- huomautti toinen vieressä istuva
naapuri.

-- Brau, brau!

-- Lapinin neiti on karannut johtajan kanssa...

-- Brau, brau, brau!

Ja niin loppumattomiin. Hänelle ilmoitettiin, että hänen hevosensa
oli sairastunut, että juutalainen oli tullut tavaroineen, että
seinäkello oli hävinnyt seinältä, että poika oli heittänyt saappaansa
kadoksiin, -- aina vaan oli sama vastaus: "brau, brau!" Ja kuitenkin
oli hänen talonsa jotenkin hyvässä järjestyksessä: alustalaiset
voivat hyvin, eikä velkaa tehty ensinkään. Barsukovin ulkomuoto oli
varsin edullinen: pyöreät kasvot suurine, ruskeine silmineen, ohut,
säännöllinen nenä ja punaiset huulet tekivät tavattoman pirteän,
tuoreen vaikutuksen. Ja sitä pirteämmän, kun kasvoja ympäröi tukka
lumivalkoisena kiehkurana. Leikkisän kevyt hymy väreili alinomaa
hänen huulillaan ja ehkä vielä enemmän poskien hymykuopissa; hän
ei milloinkaan nauranut, mutta kun hän joskus, varsin harvoin,
erehtyi hermostuneesti hohottamaan, tunsi hän heti pahoinvointia.
Paitsi totuttua huudahdustaan puhui hän erittäin vähän ja silloinkin
kaikkien välttämättömimmät asiat niin lyhyesti kuin suinkin.

Hänen tyttärensä, Veerotshka, oli aivan hänen näköisensä: kasvot,
tummien silmien ilme, joka vaaleiden hiusten hempeän valkoisen värin
vuoksi näytti vielä tummemmalta, olivat isää, kuten hymyilykin. Hän
oli pienenlainen, mutta samannäköinen: tosin hänessä ei ollut mitään
erittäin kiehtovaa tai houkuttelevaa, mutta tarvitsi ainoastaan nähdä
hänet tai kuulla hänen puhuvan, voidakseen sanoa: "Kas siinä on hyvä
olento!" Isä ja tytär rakastivat toisiaan. Koko talous oli tyttären
käsissä, ja se viehätti häntä... muita toimia hän ei tuntenut.
Pietari Vasiljitsh osasi oikeaan, sanoessaan häntä yksinkertaiseksi.

Kun Pietari Vasiljitsh ja Boris Andrejitsh tulivat käymään Barsukovin
luona, käveli tämä tapansa mukaan työhuoneessaan edestakaisin. Tämä
työhuone, jota saattoi sanoa vieras- ja ruokahuoneeksi samalla
kertaa, sillä siinä otettiin vastaan vieraat ja katettiin pöytä,
käsitti melkein puolet koko Stepan Petrovitshin pienen talon alasta.
Huonekalusto ei ollut kaunis, mutta rauhallinen: yhdellä seinällä
oli sohva, joka melkein ulottui pitkin koko sen pituutta, se oli
leveä, pehmoinen, lukuisilla tyynyillä varustettu, -- vanha tuttu
kaikille talossa vieraileville tilanomistajille. Totta puhuen, oli
se verraton lepopaikka. Muissa huoneissa oli ainoastaan tuoleja,
muutamia kaappeja ja pöytiä. Ne olivat läpikulettavia, asumattomia
huoneita. Veerotshkan pieni makuusuoja oli puutarhaan päin; siinäkään
ei ollut muita huonekaluja kuin vuode, pesupöytä peilineen ja yksi
nojatuoli. Mutta nurkat olivat täynnä mehupulloja ja hillopönttöjä,
jotka Veerotshka itse oli sinne asettanut.

Astuessaan eteiseen, Pietari Vasiljitsh aikoi ilmoittaa itsensä ja
Boris Andrejitshin tulon, mutta samassa poika, joka pitkäliepeisessä
takissa oli ilmestynyt heidän eteensä, alkoi kiskoa turkkia hänen
yltään sanoen: "olkaa hyvä!" Ystävykset menivät Stepan Petrovitshin
luo, hänen huoneeseensa. Pietari Vasiljitsh esitti hänelle Boris
Andrejitshin.

Stepan Petrovitsh puristi hänen kättänsä sanoen: -- "Hauska...
oikein. Viluttaako... Viinaa?" Hän nyökkäsi pöytään päin, jolla oli
viinaa ja leivoksia, ja alkoi taas mittailla huoneensa lattiaa.

Boris Andrejitsh otti ryypyn, Pietari Vasiljitsh samoin, ja sitte
molemmat istuivat leveälle sohvalle painautuen sen tyynyjen väliin.
Boris Andrejitshista tuntui kuin hän olisi iät kaiket istunut tällä
sohvalla ja olisi jo ammoisista ajoista ollut hyvä tuttu talon
isännän kanssa. Ja siltä tuntui kaikista muistakin Barsukovin
vieraista.

Hän ei ollut sinä päivänä yksin; muutenkin oli häntä vaikea tavata
kahdenkesken. Hänen luonaan istui muuan viina-asioitsija, jolla
oli vanhat, ryppyiset kasvot, haukannenä ja levottomat silmät. Hän
oli aivan rappeutunut henkilö, ja hänellä oli vielä nykyään ollut
hyvä virka, mutta oli sen menettänyt ja joutunut tuomioistuimessa
syytteeseen. Pidellen toisella kädellään kaulahuiviaan, toisella
pitkäntakin kaulusta hän seurasi Stepan Petrovitshin liikkeitä. Kun
vieraat olivat istuneet puhkesi hän syvään huokaisten puhumaan.

-- Ah, Stepan Petrovitsh, Stepan Petrovitsh! Helppo on ihmisten
tuomita, mutta tunnetteko sananpartta: "Vääryyttä tekee rehellinen,
vääryyttä konna, kaikki vääryydellä elävät, sinä ja minä ja kaikki
kansa?"

-- Brau... -- oli Stepan Petrovitsh taaskin vastaamaisillaan, mutta
pysähtyi ja sanoi: -- huono puheenparsi.

-- Niin, kuka sen sanoi? tietysti, huono, vastasi viina-asioitsija:
-- mutta mitä käskette tekemään! Ei hätä ole mieluinen kellekään:
mistä sen rehellisyyden ottaa, kun sitä ei ole. Kuulkaas, minä olen
valmis vetoamaan näihin herroihin, jos he suvaitsevat kuunnella minun
asiani vaiheita...

-- Saako luvan tupakoida? -- kysyi Boris Andrejitsh isännältä.

Isäntä nyökkäsi myöntävästi.

-- Tietysti, -- jatkoi herra -- minäkin olen, kenties useinkin
harmistunut itseeni, ja maailmaan yleensä, tuntenut, niin sanoakseni,
ylevämielistä närkästystä...

-- Konnien keksintöä, -- keskeytti Stepan Petrovitsh? Te tarkoitatte,
että ylevämielinen närkästys on konnien keksintöä.

Stepan Petrovitsh nyökkäsi taaskin päällään.

Herra vaikeni ja yht'äkkiä rävähti nauramaan, niin että näkyivät
paljaat ikeneet, joissa ei ollut jälellä ainoatakaan hammasta. Mutta
siitä huolimatta hän puhui sangen puhtaasti.

-- He, he, Stepan Petrovitsh, te puhutte aina noin. Meidän
asianajajamme ei sano suotta teistä, että te olette oikea sanaleikin
mestari.

-- Brau, brau! -- vastasi Barsukov.

Samassa ovi aukeni, ja Veerotshka ilmestyi huoneeseen. Tanakasti ja
kevyesti hän asteli kantaen kädessään vihreää pyöreää tarjotinta,
jolla oli kaksi kahvikuppia ja kerma-astia. Sinisen harmaa puku
sopi hyvin hänen sirolle vartalolleen. Boris Andrejitsh ja Pietari
Vasiljitsh nousivat sohvasta tervehtimään ja tytär niiasi laskematta
tarjotinta käsistään, mutta sitten hän meni pöydän luo, laski
kantimensa siihen sanoen:

-- Kas tässä kahvia.

-- Brau, -- mörähti isä. -- Vielä kaksi, -- lisäsi hän, osoittaen
vieraita. -- Boris Andrejitsh, tyttäreni.

Boris Andrejitsh kumarsi toistamiseen.

-- Haluatteko kahvia? -- kysyi tytär, suoraan ja rauhallisesti
katsoen hänen silmiinsä. -- Päivällisiin on vielä puolitoista tuntia.

-- Sangen mielelläni, -- vastasi Boris Andrejitsh. Veerotshka kääntyi
Krupitsynin puoleen.

-- Entä te, Pietari Vasiljitsh.

-- Kyllä, kiitos.

-- Heti. Pitkään aikaan en ole teitä nähnyt, Pietari Vasiljitsh.

Sanottuaan sen, Veerotshka meni. Boris Andrejitsh katsoi hänen
jälkeensä ja kumartui kuiskaamaan ystävälleen:

-- Hän on herttainen... Niin vapaa käytös...

-- Tottunut -- vastasi Pietari Vasiljitsh: -- täällä eletään kuin
ravintolassa. Toinen tulee, toinen menee aivan kuin läpimatkalla, kun
toinen ovi sulkeutuu, avautuu toinen.

Ja näitä sanoja kuin todentamaan tuli ovesta uusi vieras. Hän oli
näkyisä mies, röhöttävän suuri ja lihava, kasvot isot, huulet paksut
ja silmät suuret; tuuheat hiukset pörröttivät hajallaan. Hänen
kasvoistaan kuvastui alituiseen tyytymättömyys -- ikävystynyt, hapan
ilme. Hänen pukunsa oli väljä ja käydessään koko hänen ruumiinsa
hetkui. Hän heittäysi raskaasti sohvalle ja tokaisi vasta silloin:
"terveeksi!" -- kuin sivumennen huolimatta katsoa, ketä huoneessa oli.

-- Viinaa? -- kysyi häneltä Stepan Petrovisth.

-- Ei! mitä viinaa, -- vastasi uusi vieras: -- en välitä viinasta.
Terve, Pietari Vasiljitsh, -- lisäsi hän vilkaistuaan ympärilleen.

-- Terve, Mihiei Mihieitsh, -- vastasi Pietari Vasiljitsh: -- mistä
Jumala teidät tänne?

-- Mistäkö? tietysti kaupungista. En ole niin onnellinen kuin te,
jotka voitte käydä kaupungissa ilman asioita. Mutta minä holhoojan
toimissa. Katsokaahan noita herrasia, -- sanoi hän osoittaen
sormellaan sinne päin, missä syytetty herra istui: -- kaikki hevoseni
olen aivan pilalle ajanut kaupungin matkoilla. Jospa siitä kerran
loppu tulisi.

-- Mihiei Mihieitshille meidän syvin kunnioituksemme, -- puhui herra,
joka niin kursailematta oli saanut vastaanottaa uuden kunnianimen.

Mihiei Mihieitsh katsahti häneen.

-- Sanohan minulle, ole hyvä, eräs asia, -- alkoi hän pannen kätensä
ristiin: -- milloin sinut, lopultakin hirtetään?

Herra loukkaantui.

-- Mutta pitäisi tosiaan! Eh, heh, tosiaan pitäisi! Hallitus on
sellaisia kohtaan aivan liian mukaantuvainen -- siinä koko juttu!
Mitä huolta sinulla on siitä, että olet syytteessä? Ei kerrassaan
mitään! Yksi seikka vaan, kenties, on kiusallinen: nyt ei sovi --
haben sie gewesen, -- ja Mihiei Mihieitsh teki kädellään liikkeen
kuin olisi ollut pyydystävinään jotain ilmasta ja pannut sitten
povitaskuunsa. -- Voi teitä mitä väkeä olette!

-- Te suvaitsette yhä laskea leikkiä, -- vastasi virkaheitto
käräjäkirjuri: -- mutta siitä ette haasta mitään, että antavalla
on vapaus antaa, ottavalla -- ottaa. Sitä paitsi minä en ole siinä
toiminut omasta alotteestani vaan enemmän on osallisena ollut muuan
toinen henkilö, kuten jo olen selittänyt...

-- Tietysti, -- huomautti pirullisesti Mihiei Mihieitsh. --

Veerotshka tuli huoneeseen tuoden tarjottimella kaksi kuppia kahvia
lisää. Mihiei Mihieitsh kumarsi hänelle.

-- Vielä yksi, -- kehoitti isä.

-- Miksi vaivaatte itseänne? -- sanoi hänelle Boris Andrejitsh ottaen
häneltä kupin.

-- Mitä vaivaa tämä on! -- vastasi Veerotshka: -- en tahdo antaa tätä
tehtävää tarjoilijalle: luulen, että näin maistuu paremmalta.

-- Tietysti, teidän kädestänne.

Mutta Veerotshka ei halunnut kuulla tätä mairittelua loppuun, meni
pois, ja palasi taas hetken kuluttua tuodakseen kahvia Mihiei
Mihieitshille.

-- Mutta oletteko kuulleet, -- alkoi Mihiei Mihieitsh tyhjentäessään
kuppinsa: -- oletteko kuulleet, että Maora Iilinitshna makaa ilman
kieltä.

Stepan Petrovitsh pysähtyi ja kohotti päätään.

-- Kuten sanottu, -- jatkoi Mihiei Mihieitsh. -- Halvaus. Tehän
tiedätte, että hän piti syömisestä. Ka, toissapäivänä hän istui
pöydän ääressä, ja vieraita hänellä oli... Vihannes-keittoa syövät,
kaksi lautasellista syö ja vielä kolmatta pyytää... yht'äkkiä
vilkasi taakseen ja sanoo, aivan kiirehtimättä, nähkää: "ottakaa
keitto, kaikki ihmiset vihreinä istuvat"... niin keikahti tuolilta.
Riensivät nostamaan, minkä ehtivät, kysyvät, mikä sillä on... Käsillä
viittaa, mutta kieli ei liikahda. Vielä sanotaan että piirilääkärimme
siinä kunnosti itsensä... Pystyyn hypähti, ja parkasee: "Lääkäriä
noutamaan!" Aivan hullaantui. Minkälainen lienee ammatissaan!

-- Brau, brau! -- sanoi Barsukov mietteissään.

-- Meilläkin on tänään vihanneskeittoa, -- huomautti Veerotshka
istuessaan nurkkaan tuolin syrjälle.

-- Minkä kanssa? Sammenko kanssa? -- kysäsi Mihiei Mihieitsh.

-- Sammen ja kuivan kalan selän kanssa.

-- Sepä mainiota. Ka, sanotaan, että vihanneskeitto ei ruuaksi
talvella kelpaisi, koska se syödään kylmänä. Mutta se on tyhjää
puhetta... Eikö totta, Pietari Vasilitsh?...

-- Aivan tyhjää, aivan joutavaa, -- sanoi Pietari Vasilitsh! --
Täällä huoneessahan on lämmin.

-- Varsin lämmin.

-- Niin, miksi ei lämpimässä huoneessa voisi syödä kylmää ruokaa? --
En ymmärrä.

-- En ymmärrä minäkään. --

Samaan tapaan jatkui keskustelu kauan. Isäntä ei puuttunut siihen
juuri ensinkään, vaan puuhaili omissa askareissaan huoneessa.
Päivällistä syödessä näkyi ruoka kaikille maistuvan, sillä se oli
hyvää, vaikka yksinkertaisesti valmistettua. Veerotshka istui
ensimmäisellä paikalla, tarjoili vihanneskeittoa, lähettäen lautaset
ympäri pöydän ja seurasi silmillään vierasten syöntiä koettaen
parhaansa mukaan saada selkoa heidän toivomuksistaan. Vjasovnin
istui hänen vieressään ja katseli herkeämättä häneen. Veerotshka ei
voinut puhua hymyilemättä, mikä sopi hänelle erinomaisesti. Vjasovnin
toisinaan kääntyi hänen puoleensa ja kyseli häneltä yhtä ja toista,
-- ei juuri vastauksenkaan vuoksi vaan nähdäkseen hänen kaunista
hymyään.

Päivällisen jälkeen Mihiei Mihieitsh, Pietari Vasiljitsh ja
sitten syytteen alainen herra, jonka oikea nimi oli Onufrij
Ilitsh, istuivat korttipöytään. Mihiei Mihieitsh ei häntä enää
niin kovasti ahdistanut, vaikka vielä toisinaan laskikin leikkiä
hänen kustannuksellaan, mikä kenties tapahtui siitä syystä, että
Mihiei Mihieitsh syödessään otti toisenkin ryypyn viinaa. Korttia
jaettaessa hän sanoi jo edeltäpäin tietävänsä, että kaikki ässät ja
valtit joutuvat Onufrij'ille, hänellä kun on sellaiset näpistelijän
kädet, jotka aina ovat valmiit sekoittamaan väärin ja anastamaan
parhaat kortit. Mutta tehtyään hänen kanssaan korttilietteen, Mihiei
Mihieitsh muuttui kokonaan ja alkoi häntä kehua.

-- No tietysti sinä olet, sano mitä tahansa, koko hylky mieheksesi,
-- puheli hän hänelle: mutta minä pidän sinusta, jumal'avita, pidän
kun pidänkin; sentähden, ensinnäkin, että minulla on sellainen
luonto, ja toiseksi, jos asiaa tarkemmin harkitsee, niin on niitä
suurempiakin heittiöitä kuin sinä, täytyypä vielä sanoa, että sinä
sentään olet laadussasi koko mukiinmenevä mies.

-- Siinä oli perää siinä puheessa, minkä nyt arvoisilta huuliltanne
kuulin, Mihiei Mihieitsh, -- vastasi Onufrij Ilitsh, joka tunsi
kuin nousevansa noista sanoista: -- ihan perujen perää oli siinä;
tietenkin, vaan vainoamista...

-- Ja'a kortit, ja'a kortit, -- keskeytti hänet Mihiei Mihieitsh:
-- ettäkö vainoamista? mitä vainoamista? Kiitä Jumalaasi, ett'et
istu tällä hetkellä Pugatshovin [Kuuluisa kasakkapäällikkö,
kapinanjohtaja, joka m.m. esiintyy henkilönä Pushkinin "Kapteenin
tyttäressä." Suoment. muist.] tornissa, kahleisiin kytkettynä... Ja'a
kortit.

Ja Onufrij Ilitsh alkoi jakaa, vilkuttaen silmiään ja kastaen
kiireesti oikean käden sormea pitkän, kapean kielensä päähän.

Mutta Stepan Petrovitsh yhä kulki edes takaisin, ja Boris Andrejitsh
pysytteli Veeran läheisyydessä. Heidän keskustelunsa oli katkonaista
(Veera kävi ehtimiseen ulkona) ja niin vähäpätöistä, että olisi
vaikea ruveta sitä kuvaamaan. Boris Andrejitsh kysyi häneltä,
ketä naapureita heillä on, matkustaako hän usein pois kotoaan,
rakastaako hän taloutta. Kysymykseen, mitä hän lukee, hän vastasi:
"lukisin, mutt'ei ole aikaa!" Ja kun keskustelun kestäessä poika
tuli ilmoittamaan, että hevoset olivat valjaissa, oli hänestä ikävä
lähteä, ikävä heretä katselemasta noita hyviä silmiä, tuota kirkasta
hymyilyä. Jospa Stepan Petrovitshin mieleen olisi juolahtanut
pyytää heitä jäämään, olisi hän varmasti suostunut. Mutta Stepan
Petrovitsh ei pyytänyt, ei siksi, ett'ei hän olisi iloinnut uudesta
vieraastaan, vaan siksi, että hänellä oli sellainen tapa: joka tahtoi
yöpyä, hän sai kursailematta tilata itselleen vuoteen. Niin tekivät
Mihiei Mihieitsh ja Onufrij Ilitsh, jopa asettuivat makaamaan samaan
huoneeseen ja pakisivat kauan yli puolenyön; heidän äänensä kuuluivat
kumeina seinän läpi; enemmän puhui Onufrij Ilitsh, tai ehkä oikeammin
kertoi jotakin, vakuutteli jotakin, mutta hänen toverinsa vaan
äännähti puheen väliin, milloin epäilevästi, milloin rohkaisevasti
"hm!" Seuraavana aamuna he läksivät ajamaan Mihiei Mihieitshin
kylään, ja sieltä kaupunkiin, sinnekin yhdessä.

Paluumatkallaan Pietari Vasiljitsh ja Boris Andrejitsh kauan istuivat
ääneti. Pietari Vasiljitsh nukahti aisakellon yksitoikkoiseen
nalkutukseen ja reen tasaiseen, tuudittavaan kulkuun.

-- Pietari Vasiljitsh! -- sanoi Boris Andrejitsh vihdoin.

Mitä? -- kysyi Pietari Vasiljitsh kuin unesta.

-- Miksi ette kysele minulta mitään?

-- Mitä tässä nyt olisi kysellä?

-- Samaa kuin aina ennenkin -- näillä matkoillamme?

-- Veerotshkastako nyt?

-- Niin!

-- Siinä nyt oli! Pitäisikö minun kysyä, kun tiedän, että hän ei
teille kelpaa.

-- Turhaan te sellaista luulette. Hän miellyttää minua paljon
enemmän, kuin kaikki teidän Emerentsianne ja Sofia Kirillovnanne.

-- Mitä te nyt?

-- Sen sanon teille.

-- Pyydän, olkaahan nyt! -- onhan hän aivan yksinkertainen
neitonen. Hyvä emäntä hän kyllä saattaa olla, -- se on selvä; mutta
tarvitsetteko te sellaista?

-- No, miksen? Ehkäpä minä etsinkin juuri sellaista.

-- Mutta, Boris Andrejitsh, malttakaa! eihän hän puhu ranskaakaan?

Pietari Vasiljitsh vaikeni.

-- Minä en odottanut teiltä sellaista... teiltä, sanon minä...
varmaankin te laskette leikkiä.

-- En ensinkään.

-- Jumala teidät sitten yksin tuntenee! Minä olen aina pitänyt häntä
vaan meikäläiselle miehelle sopivana. Mutta muuten, hän on neitonen,
joka pystyy mihin tahansa.

Ja Pietari Vasiljitsh korjasi lakkiansa, painoi päänsä tyynyyn ja
nukahti. Boris Andrejitshin ajatukset vaan yhä asustivat Veerotshkan
luona. Hänen edessään väikkyi hänen hymyilynsä ja silmiensä iloinen
lempeys. Yö oli kirkas ja kylmä, lumi välkkyi kuin timanttinen
hohtovaippa; taivaalla olivat tähdet syttyneet tuikkimaan, pakkanen
paukkui ja kitisi jalasten alla; puiden oksissa kimalteli jäinen
kuura. Sellaisina hetkinä mielikuvitus nousee siivilleen. Vjasovnin
sai kokea sen. Mitä kaikkea hän lieneekään mietiskellyt. Reki viimein
pysähtyi portaiden eteen. Mutta Veerotshkan kuva ei häipynyt vielä
silloinkaan hänen mielestään, vaan salaa seurasi häntä unen helmoihin.

Pietari Vasiljitsh, kuten sanottu, oli ihmeissään siitä
vaikutuksesta, jonka Veerotshka oli Boris Andrejitshiin tehnyt,
mutta hän ihmetteli vielä enemmän, kun Boris Andrejitsh parin päivän
kuluttua ilmestyi hänen luoksensa kertoen välttämättä haluavansa
lähteä Barsukoviin, ja lupasi lähteä yksin, ell'ei Pietari Vasiljitsh
tulisi mukaan. Pietari Vasiljitsh tietysti oli iloinen ja valmis
tulemaan, ja niin ystävykset taaskin lähtivät ja viipyivät perillä
kokonaisen päivän. Kuten ensi kerralla, oli nytkin Barsukovin luona
muutamia vieraita joita Veera kestitsi kahvilla ja kahvin jälkeen
hillolla; mutta Vjasovnin puheli hänen kanssaan enemmän kuin
edellisellä kerralla, ja nimenomaan juuri hänelle. Hän kertoi hänelle
entisyydestään, Pietarista, matkoistaan, -- sanalla sanoen kaikesta,
mikä hänen mieleensä juolahti. Hän kuunteli häntä rauhallisesti ja
tarkkaavasti milloin hymyillen katsellen häntä, mutta hetkeksikään
unohtamatta emännäntoimia, heti hän nousi, kun huomasi vieraiden
jotain tarvitsevan, ja läksi itse asiaa toimittamaan. Hänen
poistuessaan Vjasovnin yhä pysyi liikkumatta paikallaan, ja
palattuaan Veera istui käsitöineen hänen vierelleen jatkaakseen
keskustelua. Stepan Petrovitsh, joka kulki huoneessa edestakaisin,
seisahtui toisinaan heidän eteensä, kuunteli Vjasovnin puheita ja
sanoi: "brau, brau!" -- ja niin aika kului. Tällä kertaa Vjasovnin
ja Pietari Vasiljitsh jäivät yöksi ja lähtivät paluumatkalle vasta
seuraavan päivän illalla... Hyvästellessään Vjasovnin puristi
Veerotshkan kättä. Veerotshka punastui. Ei kukaan mies ennen sitä
päivää ollut puristanut hänen kättänsä, mutta hän ajatteli, että niin
mahtaa Pietarissa olla tapana.

Molemmat ystävät alkoivat usein käydä Stepan Petrovitshin luona,
erittäinkin Boris Andrejitsh tunsi jo olevansa siellä melkein kuin
kotonaan. Hän tunsi alituista vetovoimaa sinne. Muutaman kerran hän
kävi siellä yksinkin. Veerotshka alkoi miellyttää häntä yhä enemmän;
heidän välilleen syntyi ystävyys. Pietari Vasiljitsh ei enää puhunut
hänelle Veerasta niinkuin ennen... Mutta eräänä aamuna kun Pietari
Vasiljitsh oli katsellut häntä jonkun aikaa äänettömänä, sanoi hän:

-- Boris Andrejitsh!

-- Mitä? -- vastasi Boris Andrejitsh ja punastui hieman itsekään
tietämättä miksi.

-- Mitäkö minä aioin teille sanoa, Boris Andrejitsh... Te katsotte...
sitä... mutta ei ole hyvä, ja, esimerkiksi, jotain...

-- Mitä te oikeastaan tarkoitatte, vastasi Boris Andrejitsh: -- en
ymmärrä teitä.

-- Niin, tarkoitin Veerotshkaa...

-- Veerotshkaako?

Ja Boris Andrejitsh punastui vielä enemmän.

-- Niin. Suokaa anteeksi, jos olen suora; mutta katson
velvollisuudekseni ystäväni...

-- Mistä te olette tuollaisia keksineet Pietari Vasiljitsh? --
keskeytti hänet Boris Andrejitsh. -- Veerotshka -- on nainen,
hieno ja ankara itseään kohtaan, ja meidän välillämme ei ole ollut
ystävyyttä enempää.

-- No, joutavia, Boris Andrejitsh, -- puheli, vuorostaan Pietari
Vasiljitsh: -- Kuinka sivistyneenä maailmanmiehenä voitte olla ystävä
vaatimattoman maalaistytön kanssa?

-- Taas te sitä samaa! -- Keskeytti toistamiseen Boris Andrejitsh. --
Miksi te sekoitatte sivistystä tähän asiaan? Sitä minä en ymmärrä?

Boris Andrejitsh hieman suuttui.

-- Mutta kuulkaa, -- jatkoi Pietari Vasiljitsh kärsimättömästi, jos
se on sopimatonta, tahdon vaan sanoa, että teillä kyllä on oikeus
salata minulta mitä tahdotte, mutta jos aiotte pettää, sanon: minua
ette petä. Onhan minullakin silmät. Eilinen päivä (he olivat olleet
yhdessä Stepan Petrovitshin luona) paljasti minulle paljon...

-- Mutta, mitä se paljasti juuri teille.

-- Sen se minulle paljasti, että te rakastatte häntä. Olettepa
mustankipeäkin hänen tähtensä.

Vjasovnin vilkasi Pietari Vasiljitshiin.

-- No, mutta rakastaako hän minua?

-- Sitä en osaa sanoa, mutta olisipa kumma, jos hän ei teitä
rakastaisi.

-- Sentähden, että olen sivistynyt, aioitte kait sanoa?

-- Sentähden, ja sentähden, että teillä on hyvä taloudellinen asema.
No, ja teidän ulkomuotonne on myös miellyttävä. Mutta pääasia on --
varallisuus.

Vjasovnin nousi ja meni ikkunan luo.

-- Mistä te päätätte, että olin mustasukkainen? -- kysyi hän äkkiä
kääntyen Pietari Vasiljitsh päin.

-- Siitä, että te eilen ette olleet tapaisenne, ennenkuin tuo
tyhjäntoimittaja Karantjev oli matkustanut tiehensä.

Vjasovnin ei vastannut mitään, mutta tunsi ystävänsä puhuvan totta.
Tämä Karantjev oli huoleton ylioppilas, iloinen kaunosielu, ei
älytön, mutta toivottomuuteen vajonnut, sortunut. Intohimot olivat
jo nuorena jäytäneet hänen voimansa, hän jäi liian varhain hoivaa
vaille. Hänellä oli mustalaisen hurjat kasvot, ja muutenkin hän
oli mustalaisen näköinen, lauloi ja tanssi kuin mustalainen. Hän
rakastui kaikkiin naisiin. Veerotshka miellytti häntä suuresti. Boris
Andrejitsh tutustui häneen Barsukovin luona ja aluksi mieltyi häneen;
mutta huomattuaan millä kasvojenilmeillä Veerotshka kuunteli häntä,
alkoivat hänen ajatuksensa Karantjevista muuttua.

-- Pietari Vasiljitsh, -- sanoi Boris Andrejitsh, lähestyessään
ystäväänsä ja asettuen seisomaan hänen eteensä: -- minun täytyy
tunnustaa, minusta tuntuu kuin olisitte oikeassa. Olen kyllä
sellaista kauankin tuntenut, mutta te avasitte lopullisesti silmäni.
Minä en, tosiaankaan, ole välinpitämätön Veerotshkasta; mutta mitäpä
siitä sitten. Kuulkaahan, Pietari Vasiljitsh, emmehän kumpikaan, ei
hän enkä minä, halua mitään kunniatonta, sitä paitsi, sanoinhan sen
jo teille, en ole huomannut hänen puoleltaan mitään myötätuntoisuuden
oireita minua kohtaan.

-- Yhä samaa, -- vastasi Pietari Vasiljitsh: -- viekkaudessa väkevä.

Boris Andrejitsh vaikeni.

-- Mitä minun on tehtävä, Pietari Vasiljitsh?

-- Mitäkö? Lakata kulkemasta.

-- Niinkö arvelette?

-- Tietysti... Ettehän aio naida häntä! Vjasovnin vaikeni taaskin.

-- Niin, miksi ei voisi vaikkapa naidakin? -- huudahti hän vihdoin.

-- Siksi, Boris Andrejitsh, johan sen sanoin: hän ei ole teidän
vertaisenne.

-- Sitä en saata huomata.

-- Mutta, jos ette näe, niin tehkää kuin tahdotte. Sittepähän näette.
Minä en ole teidän holhoojanne.

Ja Pietari Vasiljitsh alkoi täyttää piippuaan. Boris Andrejitsh istui
ikkunan luo ja vaipui ajatuksiinsa.

Pietari Vasiljitsh ei häirinnyt häntä, vaan rauhallisesti puhalteli
savupilviä ilmaan. Vihdoin Boris Andrejitsh nousi ja tavallista
kiihtyneempänä käski valjastamaan hevoset.

-- Mihin sinä nyt? -- kysyi Pietari Vasiljitsh.

-- Barsukoviin, -- vastasi Boris Andrejitsh lyhyesti.

Pietari Vasiljitsh hämmästyi.

-- Tulenko mukaan, vai kuinka?

-- Ei, Pietari Vasiljitsh; tahtoisin tänään lähteä yksin. Tahdon
selvittää välini Veeran kanssa.

-- Kuten tahdotte.

-- Kas niin, -- sanoi hän itselleen, saatettuaan Boris Andrejitshin
ovelle, -- kuten sanottu, leikistä tuli tosi... Mutta kaikki on sulaa
hullutusta, -- lisäsi hän, asettuen mukavasti sohvalle.

Saman päivän iltana Pietari Vasiljitsh odottamatta ystävänsä
palaamista oli juuri rupeamaisillaan makuulle, kun ovi yht'äkkiä
aukeni ja huoneeseen syöksyi lumisena Boris Andrejitsh heittäytyen
ystävänsä kaulaan.

-- Ystäväni, Pietari Vasiljitsh, onnittele minua! -- huudahti hän,
sinutellen ystäväänsä ensi kertaa: -- hän on suostunut ja ukko
myöskin... Kaikki on jo suoritettu!

-- Kuinka, mitä? -- mörähti hämmästyneenä Pietari Vasiljitsh.

-- Minä menen naimisiin!

-- Veerotshkan kanssa.

-- Hänen... Kaikki on päätetty ja sovittu.

-- Se on mahdotonta!

-- No, mikä mies sinä olet!... Et usko, kun selvästi sanotaan.

Pietari Vasiljitsh pani kiireesti tohvelit paljaaseen jalkaansa,
heitti hartioilleen viitan ja huudahti:

-- Makedonia, teetä! -- lisäten: -- Koska asia jo on päätetty, ei se
enää puhumisesta parane. Antakoon Jumala teille onnea ja menestystä!
Mutta kerro minulle, ole hyvä, kuinka se tapahtui?

Ja juuri siitä hetkestä aikain molemmat ystävät alkoivat sinutella
toisiaan, mikä ei milloinkaan ennen ollut tapahtunut.

-- Aivan mielelläni, -- vastasi Vjasovnin ja alkoi kertoa.

Ja todellakin, katsokaamme, kuinka kaikki tämä tapahtui.

Kun Boris Andrejitsh tuli Stepan Petrovitshin luo, ei tämän luona,
vastoin tavallisuutta, ollut ainoatakaan vierasta, eikä hän
itse kulkenut edestakaisin, vaan istui voltaire-tuolissaan: hän
voi pahoin. Hän ei puhunut senvuoksi sanaakaan, mutta nyökkäsi
ystävällisesti päätään Vjasovninille, kun tämä astui huoneeseen,
osoitti pöytää, jolla oli viinaa ja sakuskaa, sitten Veeraa ja sulki
silmänsä. Vjasovnin ei muuta halunnutkaan; hän istui Veerotshkan
luo ja alkoi hänen kanssaan puoliääneen puhella. Puhuivat Stepan
Petrovitshin terveydestä.

-- Minua aina kammoksuttaa, kun hän tulee pahoinvoivaksi, -- sanoi
Veerotshka. Hän on sellainen: ei valita, ei pyydä mitään, ei
sanaakaan sano. Ei sano, vaikka tuntee sairastuvansa.

-- Ja te rakastatte häntä suuresti? -- kysyi Vjasovnin.

-- Ketä? Isääkö? Niin, yli kaiken koko maailmassa. Jumala varjelkoon,
jos hänelle jotain tapahtuisi. Minä, varmaankin, kuolisin.

-- Siis, ette voi mitenkään hänestä erota?

-- Erota? Miksi erota?

Boris Andrejitsh katsoi häneen.

-- Neitonen ei saa koko ikäänsä elää vanhempainsa talossa.

-- Kah! Mikä teille nyt pälkähti päähän... No, siihen nähden voin
olla levollinen... Kuka minusta huolisi?...

-- "Minä!" oli Boris Andrejitsh vähällä vastata, mutta hillitsi
kielensä.

-- Mitä te nyt kävitte noin miettimään? -- kysyi hän katsoen Boris
Andrejitshiin lempeästi hymyillen, kuten tavallisesti.

-- Minä mietin, -- vastasi hän, minä mietin... että... -- Mutta
sitten hän yht'äkkiä muutti äänensä ja kysyi, oliko Veera kauan ollut
tuttu Karantjevin kanssa.

-- Minä en todellakaan muista... Niitä on aina kulkenut niin paljon
isän luona. Muistaakseni hän tuli meille ensi kerran viime vuonna.

-- Sanokaa: pidättekö hänestä?

-- En, -- vastasi Veerotshka mietittyään hetkisen.

-- Miksi ei?

-- Hän on niin likainen, -- vastasi Veera suoraan. -- Muuten hän
kyllä saattaa olla hyvä ihminen, ja laulaa kauniisti... sydän ihan
lämpenee, kun hän laulaa.

-- Niinkö? sanoi Vjasovnin ja, vaiettuaan hetken lisäsi: -- kenestä
te sitten pidätte?

-- Monestakin, -- esimerkiksi teistä.

-- Mehän olemmekin ystäviä, sehän on tunnettu asia. Mutta ettekö pidä
kestään enemmän kuin minusta.

-- Kylläpä te olette utelias.

-- Mutta te olette kovin kylmä.

-- Kuinka niin? kysyi Veerotshka, naivisti.

-- Kuulkaa... -- alkoi Vjasovnin sanoa. Mutta samassa Stepan
Petrovitsh kääntyi, nojatuolissaan.

-- Kuulkaa, -- jatkoi hän tuskin kuuluvasti, ja tunsi valtimon
tykyttävän: -- minulla on teille jotain hyvin tärkeää sanottavana...
mutta ei täällä.

-- Missä sitten?

-- Vaikkapa viereisessä huoneessa.

-- Mitä kummia? -- kysyi Veerotshka: -- varmaankin joku salaisuus.

-- Niin, salaisuus.

-- Salaisuusko, -- ihmetteli Veerotshka uudelleen ja läksi viereiseen
huoneeseen.

Vjasovnin seurasi häntä kuin kuumeessa.

-- No, mitä sitten? -- kysyi Veera uteliaana.

Boris Andrejitsh olisi tahtonut puhua asiaa etäältä; mutta kun hän
katsoi noihin nuoriin kasvoihin, joilla väikkyi tuttu, rakas hymyily,
kun hän katsoi noihin kirkkaisiin silmiin, joista häntä kohtasi
lempeä, suora hyvyys, ei hän osannut muuta kuin aivan koruttomasti
kysyä:

-- Veera Stepanova, tahdotteko tulla vaimokseni?

-- Mitä? -- kysyi Veerotshka, kuin säikähtyen ja punastui korviaan
myöten.

-- Tahdotteko te tulla minun vaimokseni? -- toisti Vjasovnin
konemaisesti.

-- Minäkö... minä, en tiedä todellakaan, en odottanut... se tuli
niin... -- tapaili Veera, etsien tukea ikkunanlaudasta, sillä hän
tunsi kuin kaatuvansa, -- sitten hän yht'äkkiä syöksyi ulos ja
kiiruhti omaan makuusuojaansa.

Boris Andrejitsh seisoi hetken aikaa paikallaan ja kokonaan hämillään
palasi takaisin huoneeseensa. Pöydällä oli numero "Moskovan
sanomia". Hän otti sen ja istui katselemaan sen rivejä vähääkään
ajattelematta mitä luki ja ymmärtämättä, mitä hänelle oli tapahtunut.
Neljännestunti kului häneltä siinä mielentilassa. Mutta sitten kuului
takaa kevyttä kahinaa, ja katsomatta taakseen hän tunsi Veeran
lähestyvän.

Kului vielä hetkinen. Hän katsoi hieman syrjään lehdestään. Veera
istui akkunan luona selin, hän näytti kalpealta. Viimein Boris
Andrejitsh rohkaisi mielensä, nousi, meni hänen luoksensa ja istui
tuolille hänen vierelleen...

Stepan Petrovitsh istui liikkumatta nojatuolissaan pää selkäimen
varassa.

-- Suokaa anteeksi, Veera Stepanova, -- alkoi Vjasovnin hieman
vaivalloisesti, -- tein väärin alkaissani niin odottamatta... ja
sitäpaitsi -- aiheettomasti...

Veerotshka ei vastannut mitään.

-- Mutta kun se nyt kerran niin tapahtui, -- jatkoi Boris Andrejitsh:
-- niin tahtoisin tietää minkä vastauksen...

Veera loi silmänsä alas; hänen poskensa punottivat.

-- Veera Stepanova, yksi sana.

-- Minä, todellakaan, en tiedä, -- alkoi hän: Boris Andrejitsh... Se
riippuu isästä...

-- Etkö ole terve? -- kuului äkkiä Stepan Petrovitshin ääni.

Veerotshka vavahti ja nosti äkkiä päänsä. Stepan Petrovitshin silmät
alkoivat tuijottaa ja ilmaista levottomuutta. Veera meni hänen
luokseen.

-- Te kysyitte jotain minulta, isä? Stepan Petrovitsh katsoi häneen
tiukasti.

-- Olethan terve? -- kysyi hän vielä kerran.

-- Tietysti, kuinka _te_ voitte?

-- Brau, brau, -- puhui hän hiljaa sulkien taas silmänsä.

Veerotshka lähti ovelle päin, Boris Andrejitsh pidätti hänet.

-- Sanokaa minulle ainakin, saanko puhua isänne kanssa?

-- Kuten suvaitsette, -- kuiskasi hän: -- mutta, Boris Andrejitsh,
minusta tuntuu, etten ole teidän vertaisenne.

Boris Andrejitsh olisi tahtonut ottaa häntä kädestä; mutta hän väisti
ja meni ulos.

"Kummallista! -- ajatteli hän: -- hän haastaa aivan samaa kuin
Krupitsyn."

Jäätyään kahdenkesken Stepan Petrovitshin kanssa, Boris Andrejitsh
päätti vakaasti keskustella hänen kanssaan äänekkäämmin, ja,
mahdollisuuden mukaan, valmistaa häntä odottamattomaan ehdotukseensa;
mutta aikeen toteuttaminen näytti tällä kertaa vaikeammalta, kuin
Veeran kanssa. Stepan Petrovitsh oli hiukan kuumeessa. Hän näytti
milloin vaipuvan mietteisiinsä milloin uinailevan, ja epämielellään
vastasi kysymyksiin ja huomautuksiin, joiden avulla Boris Andrejitsh
toivoi kauttarantain pääsevänsä keskustelun ydinkysymykseen... Toisin
sanoen, kun Boris Andrejitsh huomasi että kaikki hänen yrityksensä
raukenevat tyhjiin, päätti hän käydä suoraan asiaan.

Muutaman kerran hän kokosi voimansa, valmistautuakseen puhumaan,
mutta pysähtyi, eikä saanut sanaakaan sanotuksi.

-- Stepan Petrovitsh, -- alkoi hän vihdoin: -- aion tehdä teille
ehdotuksen, joka tulee suuresti teitä hämmästyttämään.

-- Brau, brau, -- sanoi Stepan Petrovitsh rauhallisesti.

-- Sellaisen ehdotuksen, joka on teille aivan odottamaton.

Stepan Petrovitsh aukasi silmänsä.

-- Mutta älkää vaan suuttuko minuun, pyydän...

Stepan Petrovitshin silmät aukenivat vielä suuremmiksi.

-- Minä... minä aion pyytää teidän tyttärenne, Veera Stepanovnan
kättä...

Stepan Petrovitsh kohosi voltaire-tuolissaan korkeammalle...

-- Mitä? kysyi hänkin ja hänen kasvonsa saivat aivan saman ilmeen
kuin Veeran äsken.

Boris Andrejitshin oli pakko uudistaa esityksensä.

Stepan Petrovitsh kiinnitti silmänsä Vjasovniniin ja katseli häntä
kauan ääneti, niin että Vjasovninista lopulta alkoi tuntua tukalalta.

-- Tietääkö Veera? -- kysäsi Stepan Petrovitsh.

-- Minä puhuin asian Veera Stepanovnalle, ja hän salli minun kääntyä
teidän puoleenne.

-- Juuri äskenkö puhuitte?

-- Niin, juuri nyt.

-- Odottakaa, -- pyysi Stepan Petrovitsh ja meni ulos.

Boris Andrejitsh jäi yksin ukon huoneeseen. Jäykistyneenä katsoi
hän milloin seiniin, milloin lattiaan, kunnes vihdoin kuului
kavionkopsetta ulkoa, portaiden luota, eteisen oveen kolkutettiin, ja
jykeä ääni kysyi: "Kotonako?" Kuului askeleita, ja huoneeseen astui
tuttavamme Mihiej Mihieitsh.

Boris Andrejitsh oli aivan pyörtyä harmista.

-- Kylläpä täällä on kuuma! -- huudahti Mihiej Mihieitsh ja istua
mäiskäytti sohvaan. - Ahaa, päivää! Mutta missä on Stepan Petrovitsh?

-- Hän meni ulos, kohta tulee.

-- Kova pakkanen tänään, -- huomautti Mihiej Mihieitsh, ja kaasi
viinaa lasiin. Minä tulen taaskin kaupungista.

-- Kaupungistako? -- vastasi Vjasovnin, vaivoin hilliten
mielenkuohuaan.

-- Kaupungista tietysti, -- toisti Mihiej Mihieitsh: -- ja yhä saman
roiston, Onufreij'in tähden. Voitteko ajatella? Sanon teille sen,
hän on roisto, roisto joka tapauksessa. Ei tässä jouda muuta kuin
kuleksimaan hänen kanssaan maita mantereita. En tosiaan ymmärrä, mitä
poliisi odottaa. Viimein saa hänen tähtensä kulkea maailman ympäri,
Jumala nähköön!

Stepan Petrovitsh tuli huoneeseen.

Mihiej Mihieitsh alkoi kertoa hänelle retkistään Onufreij'n kanssa.

-- Miks'ei kukaan kurista häntä, -- huudahti hän.

-- Kuristako, -- matki Stepan Petrovitsh ja oli aivan menehtyä
nauruunsa.

Mihiej Mihieitshiäkin alkoi naurattaa katsellessaan Stepan
Petrovitshiä, ja hän sanoi toistamiseen: "tosiaankin, hänet sietäisi
kuristaa hengiltä", mutta kun Stepan Petrovitsh viimein kellistyi
sohvalle suonenvetoiseen naurunkohtaukseen, niin Mihiej Mihieitsh
kääntyi Boris Andrejitshiin ja sanoi levitellen käsiään:

-- Katsokaas, hän on aina sellainen: naurahtaa yht'äkkiä, mille, sen
tietää Jumala. Sellainen on hänen julkea tapansa.

Veerotshka tuli huoneeseen kuin ahdistettuna, silmät punaisina.

-- Isä ei ole tänään oikein terve, -- huomautti hän puoliääneen
Mihiej Mihieitshille.

Mihiej Mihieitsh nyökkäsi päällään ja pani suuhunsa palasen juustoa.
Lopulta Stepan Petrovitsh vaikeni, nousi huokaisten ja alkoi kävellä
huoneessa edestakaisin. Boris Andrejitsh väitteli hänen katseitaan ja
istui kuin neuloilla. Mihiej Mihieitsh alkoi taas panetella Onufrij
Ilitshiä.

Istuttiin pöytään. Pöydässäkin oli Mihiej Mihieitsh koko ajan yksin
äänessä. Vihdoin, kun ilta jo alkoi käydä myöhäiseksi, otti Stepan
Petrovitsh Boris Andrejitshiä kädestä ja vei hänet vaieten toiseen
huoneeseen.

-- Oletteko te hyvä ihminen? -- kysyi hän, katsoen häntä silmiin.

-- Olen rehellinen ihminen, Stepan Petrovitsh, -- vastasi Boris
Andrejitsh: -- sen voin vannoa, -- ja rakastan teidän tytärtänne.

-- Rakastatteko? oikeinko?

-- Rakastan ja tahdon ansaita hänen rakkautensa.

-- Etteköhän kyllästy? -- kysyi taaskin Stepan Petrovitsh.

-- En milloinkaan!

Stepan Petrovitshin kasvoilla värähteli tuskallinen ilme, ne aivan
kuin kutistuivat kokoon.

-- No, katsokaa... Jos rakastatte... niin suostun.

Boris Andrejitsh aikoi syleillä häntä, mutta hän sanoi:

-- Myöhemmin... hyvä.

Hän kääntyi seinään päin. Boris saattoi huomata, että hän itki.

Stepan Petrovitsh hieroi silmiään, seisoen yhä selin, sitten hän meni
työhuoneeseensa Boris Andrejitshin ohi ja katsomatta häntä kasvoihin,
-- puhui hymyten kuten tavallisesti:

-- Olkaa hyvä, tänään ei enää tarvitse... huomenna... kaikki... mitä
tarvitaan...

-- Hyvä, hyvä, -- vastasi Boris Andrejitsh, ja, mennessään hänen
jälessään huoneeseen, vaihtoi ymmärtävän silmäyksen Veeran kanssa.

Hän oli iloisten, mutta samalla sekavien tunteiden vallassa. Hän
ei malttanut enää viipyä kauan Stepan Petrovitshin luona, Mihiej
Mihieitshin seurassa; hänen täytyi välttämättä päästä lähtemään, --
ja sitä paitsi tunsi hän nyt tarvitsevansa Pietari Vasiljitshiä.
Hän lähti, luvattuaan seuraavana päivänä uudistaa käyntinsä.
Hyvästellessään Veerotshkan kanssa eteisessä hän suuteli hänen
kättänsä. Veera katsoi häntä silmiin.

-- Hyvästi huomiseen, -- sanoi Boris Andrejitsh.

-- Hyvästi, -- vastasi neitonen hiljaa.

-- Arvaappas, Pietari Vasiljitsh, -- puheli Boris Andrejitsh,
lopetettuaan kertomuksensa ja astuessaan edestakaisin hänen
makuusuojansa lattiaa: -- mikä ajatus on pälkähtänyt päähäni: minkä
tähden nuori mies ei useinkaan mene naimisiin? Sentähden, ett'ei
hän tahdo orjuuttaa elämäänsä; hän ajattelee: mikäpä kiire minulla
on? vielähän tässä on aikaa, ehkä tulee parempiakin tilaisuuksia;
mutta asia päättyy, tavallisesti, joko niin, että hän tulee liian
vanhaksi, tai nai ensimäisen, jonka tapaa, se on kaikki seuraus
itserakkaudesta ja ylpeydestä. Jos Jumala on lähettänyt tiellesi
armaan ja hyvän neitosen, niin älä päästä tilaisuutta käsistäsi,
vaan tule onnelliseksi äläkä turhia oikuttele. Veerotshkaa parempaa
vaimoa en löydä; ja jos häneltä puuttuu jotain kasvatukseen nähden,
niin on minun asiani korjata se. Hän on hieman flegmaattinen
esiintymiseltään, mutta se ei ole onnettomuus -- päinvastoin! Kas
siitä näet, miksi minä tein kiirettä. Sinähän minua yllytit naimaan.
Ja jos minä olen erehtynyt, -- lisäsi hän, seisahtuen ja arveltuaan
hiukan, jatkoi: -- onnettomuus ei ole suuri sittenkään! minun
elämästäni ei kuitenkaan enää mitään tule.

Pietari Vasiljitsh kuunteli ystäväänsä äänettömänä unohtamatta särpiä
lasistaan huonoa teetä, jota uuttera Makedonia oli parhaansa mukaan
keittänyt.

-- Miksi istut tuppisuuna? -- kysyi vihdoin Boris Andrejitsh,
seisahtuen hänen eteensä. -- Enkö puhu totta? Vai mitä sanot?

-- Olet jo asian esittänyt, -- vastasi Pietari Vasiljitsh kangertaen:
-- isä on antanut siunauksensa, tytär ei ole vastustanut, mitä
siitä siis enää maksaa puhua. Ehkäpä on kaikki onneksi. Nyt on aika
ajatella häitä, eikä viisastella; ja aamu on iltaa viisaampi...
Puhutaan huomenna, niinkuin asiat vaativat.

-- Syleile minua, onnittele, -- vastasi Boris Andrejitsh: -- ka, mikä
oletkaan!

-- Syleilenpä vielä syleiltyänikin, varsin kernaasti.

Ja Pietari Vasiljitsh syleili Boris Andrejitshiä.

-- Antakoon Jumala sinulle kaikkea tämän maailman hyvyyttä!

Ystävät erosivat.

"Kaikki vaan sentähden, -- sanoi Pietari Vasiljitsh itselleen ääneen
maattuaan jonkun aikaa vuoteellaan ja kääntyen toiselle kyljelle, --
kaikki tämä on vaan siitä, ettei jäänyt palvelemaan sotaväkeen! On
tottunut elämään oman päänsä mukaan mistään muusta välittämättä."

       *       *       *       *       *

Kuukauden kuluttua Vjasovnin ja Veerotshka menivät naimisiin.
Vjasovnin nimenomaan vaati, että häitä ei enää siirrettäisi. Pietari
Vasiljitsh oli hänen sulhaspoikanaan. Koko ensi kuun kuluessa
Vjasovnin joka päivä kävi Stepan Petrovitshiä tervehtimässä; hänen
ja Veerotshkan suhteessa ei tapahtunut mitään muutosta: Veerotshka
kävi ujommaksi hänen seurassaan, siinä kaikki. Hän toi Veerotshkalle
"Jurij Miloslavskij'n" ja itse luki hänelle muutamia lukuja. Tämä
Sjakoskinin romaani miellytti häntä; mutta lopetettuaan sen hän ei
pyytänyt toista. Karantjev kävi jonkun kerran katsomassa Veerotshkaa,
joka nyt oli toisen morsian, ja, täytyy tunnustaa, tuli juoneena,
katseli häntä aivan kuin olisi tahtonut jotain sanoa, mutta jätti
sanomatta. Häntä pyydettiin laulamaan ja hän lauloi erään alakuloisen
laulun, sitten vielä toisen reippaan, heitti kitaran sohvalle, sanoi
hyvästit kaikille, istui rekeen ja asettui suulleen heinille maata
alkaen itkeä uikuttaa, kunnes nukkui sikeään uneen.

Häitten edellisenä päivänä Veerotshka oli surullinen, ja Stepan
Petrovitshin mieli oli masentunut. Hän toivoi Boris Andrejitshin
suostuvan muuttamaan heille asumaan, mutta tämä ei maininnut
sanaakaan siitä, päinvastoin hän ehdotti, että Stepan Petrovitsh
asettuisi joksikin ajaksi hänen luokseen. Ukko kieltäytyi: hän
oli tottunut omaan huoneeseensa. Veerotshka lupasi käydä häntä
tervehtimässä ainakin kerran viikossa, johon lupaukseen vanhus
vastasi surullisesti: "brau brau!"

Ja niin Boris Andrejitsh alkoi elää naineena miehenä. Ensi aikoina
kaikki sujui mainiosti. Veerotshka, erinomaisena emäntänä pani koko
talon hyvään kuntoon. Boris Andrejitsh ihaili hänen tyyntä, mutta
huolellista toimeliaisuuttaan, rakasti katsella, kuinka selvästi ja
hellävaroen hän kaikkia kohteli ja opasteli. Hän kutsui Veerotshkaa
"pieneksi hollantilaisekseen" eikä väsynyt yhä uudelleen kertomasta
Pietari Vasiljitshille onnestaan Huomattakoon samalla, että Pietari
Vasiljitsh hääpäivästä alkain ei käynyt lainkaan niin usein Boris
Andrejitshin luona, kuin ennen, eikä istunut enää niin kauan kuin
ennen, vaikka Boris Andrejitsh, vastaanotti hänet aivan yhtä
ystävällisesti kuin nuorenamiehenä ja vaikka Veerotshka hänestä
paljon piti.

-- Sinun elämäsi ei ole enää sama, -- puheli hän Vjasovninille, joka
ystävällisesti nuhteli häntä aiheettomasta kylläytymisestä: -- sinä
olet nainut, minä naimaton. Minä voin häiritä.

Ensimmältä Vjasovnin ei vastustanut häntä; mutta vähitellen hän
huomasi kotoisen elämänsä käyvän ikäväksi ilman Krupitsyniä. Boris
Andrejitsh ei syyttänyt siitä vaimoansa, sillä hänestä ei ollut
mitään vaivaa; päinvastoin, hän toisinaan sai kokonaan jäädä
omiin hoteisiinsa, jopa kului monta aamukautta perätysten niin,
ett'ei sanaakaan vaihdettu, vaikka Boris Andrejitsh lähettikin
hänelle alituiseen tyytyväisiä, helliä silmäyksiä, ja joka kerta
kun Veerotshka kulki hänen ohitsensa kevyttä, notkuvaa käyntiään,
sieppasi kiinni ja suuteli kättä saaden aina vastineeksi hellän
hymyilyn. Tämä hymyily oli sama, joka aina oli hänen rakkautensa
uudeksi virittänyt; mutta riittikö se yksin siihen?

Heidän välillään oli liian vähän yhteistä, ja hän alkoi sitä aavistaa
ja aprikoida.

"Ei siitä pääse mihinkään, minun vaimollani on kovin vähän
edellytyksiä", -- arveli Boris Andrejitsh kerran itsekseen sohvalla
kädet ristissä istuessaan.

Nyt kaikuivat hänen sielussaan entistä selvemmin Veerotshkan
kosimispäivänä lausumat sanat: "Minä en ole teidän vertaisenne!"

"Jospa olisin joku saksalainen saivartaja tahi oppinut toukka, --
niin nivoi hän edelleen ajatustensa säikeitä: -- tahi jos minulla
olisi alinomainen toimi, joka tohinaansa nielisi enimmät aikani,
niin olisi moinen vaimo ollut oiva löytö, mutta nyt! Enköhän ole
erehtynyt?..." Tämä viime ajatus oli kiusallisempi, kuin hän oli
odottanut.

Kun Pietari Vasiljitsh samana aamuna oli sattunut heille ja pelännyt
häiritsevänsä, ei hän enään voinut pidättäytyä huudahtamasta:

-- Ole hyvä! Sinä et vähääkään häiritse meitä, päinvastoin on meillä
molemmilla sinun täällä ollessasi hauskempi... -- hän oli vähällä
sanoa: helpompi. -- Ja niin todellakin oli.

Boris Andrejitsh keskusteli mielellään Pietari Vasiljitshin kanssa,
mieluimmin siihen tapaan kuin he olivat haastelleet ennen häitä;
Veerotshkakin osasi puhella hänen kanssaan, mutta miestään hän
suuresti kunnioitti, ja tunsi itsensä hänen seurassaan sidotuksi
tietämättä mitä milloinkin sanoa hänelle, ja osaamatta huvittaa
häntä...

Sitä vastoin Veerotshka huomasi miehensä Vasiljitshin seurassa
viihtyvän ja vilkastuvan. Lopulta kävi niin, että Pietari Vasiljitsh
tuli aivan välttämättömäksi henkilöksi Boris Andrejitshin talossa.
Veerotshkaa hän rakasti kuin omaa tytärtään; ja kuinka olisi
saattanut olla rakastamatta niin herttaista olentoa. Kun Boris
Andrejitsh, inhimillisessä heikkoudessaan, uskoi hänelle, kuin
ystävälle, salaiset ajatuksensa ja surunsa, niin Pietari Vasiljitsh
ankarasti soimasi häntä kiittämättömäksi ja luetteli hänelle kaikki
Veerotshkan ansiot, ja kerran vastaukseksi Boris Andrejitshin
huomautukseen, että kerranhan hänkin, Pietari Vasiljitsh, oli pitänyt
heitä sopimattomina toisilleen, tämä vastasi, että Boris Andrejitsh
ei ansainnut häntä.

-- Minä en ole tavannut hänessä mitään, -- mutisi Boris Andrejitsh.

-- Kuinka et ole mitään tavannut? Etköhän ole odottanut häneltä
jotain tavatonta? Sinun pitäisi myöntää tavanneesi hänessä oivan
puolison. Siinä kaikki!

-- Onhan se totta, -- vastasi Vjasovnin hätäisesti.

Vjasovninin talossa kaikki meni entistä menoaan -- rauhallisesti
ja hiljaisesti, sillä Veerotshkan kanssa ei voinut riidellä --
eikä minkäänlaista erimielisyyttäkään tullut kysymykseen heidän
kesken; mutta sisällinen hajanaisuus tuntui sittenkin kaikessa.
Ihmisen koko olennossa tuntuu sisäisen, näkymättömän haavan
vaikutus. Veerotshkalla ei ollut tapa valittaa; eikä hän edes
ajatuksissaan syyttänyt Vjasovninia mistään; hänelle ei johtunut
mieleenkään, että elämä olisi jossain suhteessa tukalaa hänelle
yhdessä Boris Andrejitshin kanssa. Stepan Petrovitsh hyväili häntä
kuin surkutellen ja katsoi surullisesti hänen silmiinsä aina kun hän
kävi hänen luonaan, -- hän ei kysynyt Veerotshkalta mitään, mutta
huokaili kulkien huoneessa edestakaisin, eikä hän hokenut enää niin
huolettomasti ja reippaasti "brau, brau!" Tyttärestään eroitettuna
hän yht'äkkiä kuin kuihtui ja kalpeni. Pietari Vasiljitshiltakaan
ei jäänyt Veerotshkan sisäinen sieluntila huomaamatta. Veerotshka
ei vaatinut, että miehensä olisi ollut hänen seurastaan huvitettu,
ei edes, että hän olisi puhellut hänen kanssaan, häntä vaan vaivasi
ajatus olla miehelleen taakaksi. Pietari Vasiljitsh tapasi hänet
kerran seisomassa pää seinään päin käännettynä. Kuten isänsä, jota
hän monessa suhteessa muistutti, ei hänkään voinut muille näyttää
kyyneleitään, vaan käänsi itkien kasvonsa piiloon, silloinkin
kun oli yksin huoneessa... Pietari Vasiljitsh kulki hiljaa hänen
ohitsensa, eikä antanut hänen vähääkään huomata, että hän ymmärsi,
miksi Veerotshka oli kääntynyt seinään päin. Sen sijaan hän ei
jättänyt Vjasovninia rauhaan. Tosin hän ei kertaakaan sanonut
noita kiusottavia, hyödyttömiä ja itsetyytyväisiä sanoja: "johan
minä sen sinulle aikaa sitten sanoin!" -- noita sanoja, joiden
tiedämme pääsevän parhaimpienkin ihmisten huulilta katkerimman
säälin hetkellä. Mutta hän ahdisti Boris Andrejitshiä nuhteillaan,
huomatessaan hänen välinpitämättömyytensä ja kylmyytensä, vielä
siihen määrin, että Boris Andrejitsh kerran juoksi Veerotshkan luo
ja hätääntyneenä katseli häntä ja puheli hänen kanssaan hetken.
Veerotshka loi häneen lempeän katseen ja vastasi niin rauhallisesti,
että hän meni pois tuntien olevansa syvästi järkytetty Pietari
Vasiljitshin nuhteesta, ja hyvillään ainoastaan siitä että Veerotshka
ei mitään huomannut... Niin meni talvi menojaan.

Sellaiset suhteet eivät voi kauan jatkua: ne joko päättyvät eroon tai
muuttuvat, harvoin parempaan päin...

Boris Andrejitsh ei muuttunut äreäksi eikä tylyksi, kuten on
tavallista silloin, kun ihminen tuntee olevansa huonolla tolalla,
ei hän myöskään käynyt pilkalliseksi eikä pisteliääksi, jommoiseksi
usein viisaatkin ihmiset saattavat muuttua. Hän ei edes tullut
miettiväiseksi, vaan hänen aivoihinsa hiipi yksi ainoa ajatus: mitä
jos lähtisi johonkin, -- tietysti vaan ajaksi.

"Matkustaa!" vakuutti hän noustessaan aamulla. "Matkustaa!" kuiskasi
hän asettuessaan levolle illalla: siinä sanassa oli hänelle omituinen
tenhovoima. Hän koetti ajatella huvimatkaa Sofia Kirillovnan luo,
mutta tämän kaunopuheisuus ja hajamielisyys, hänen hymyilynsä ja
liikkeensä tuntuivat liian tympeiltä. "On se toisellaista kuin
Veerotshka!" ajatteli hän kuvitellen mielessään tuota koreilevaa
leskeä, ja kuitenkaan ajatus lähteä Veerotshkan luota ei jättänyt
häntä...

Lähestyvän kevään henkäys, -- kevään joka kutsuu ja houkuttelee
muuttolinnutkin merien takaa, kiehtoi hänet ja haihdutti viimeisetkin
epäilykset hänen mielestään. Hän matkusti Pietariin jollekin muka
tärkeälle ja kiireelliselle asialle, josta ei ollut aikaisemmin
sanaakaan maininnut... Erotessaan Veerotshkasta hän yht'äkkiä tunsi
sydämensä kuin pakahtuvan ja verta vuotavan: sääliksi kävi hiljaista,
hyvää vaimoa, kyyneleet kiertyivät hänen silmistään ja kostuttivat
Veerotshkan valkeaa otsaa, jota hänen huulensa koskettivat... "Pian,
pian tulen takaisin, ja kirjoitan aivan ensi tilassa, -- vakuutti
hän, -- sydänkäpyseni!" ja jätettyään hänet Pietari Vasiljitshin
huostaan, istui rattaille, kiihtyneenä ja surullisena... Mutta hänen
surunsa jäähtyi, kun hän näki ensimäisten pajupensaiden viehkeässä
vehreydessään reunustavan maantietä kahden virstan matkalla hänen
kodistaan; käsittämätön, melkein nuorekas riemu sai hänen sydämensä
kiivaammin sykkimään; hänen rintansa kohosi, ja hän loi pyytävän
katseensa kaukaisuuden siintoa kohti.

Ja hänen mieleensä muistui joskus kuulemansa runo, jossa sanotaan,
ett'ei voi kytkeä saman vankkurin eteen ratsua ja arkaa peuraa...

Mutta mikä _ratsu_ minä olen?

Veera jäi yksin; mutta, ensinnäkin, Pietari Vasiljitsh kävi
usein häntä tervehtimässä, mutta vielä enemmän merkitsi se, että
isä-vanhus päätti irtaantua rakkaasta komerostaan ja muuttaa
joksikin ajaksi tyttärensä taloon. Mikäpä heidän oli kolmen
asuessa: Heidän makunsa ja tapansa soveltuivat hyvin yhteen. Ja
kuitenkaan he eivät unohtaneet Vjasovniniakaan, -- kaukana siitä.
Heitä viihdytti tieto, että hän on heihin näkymättömillä siteillä
yhdistetty: he puhuivat alituisesti hänestä, hänen ymmärryksestään,
hyvyydestään, sivistyneisyydestään ja hänen vaatimattomuudestaan.
Boris Andrejitshia rakastettiin melkein vielä enemmän hänen poissa
ollessaan. Ilma oli mitä ihanin; aika ei kiitänyt kuin siivillä
lentäen: ei, päivät kuluivat rauhallisesti ja hilpeästi, kuin
korkeat, valoisat pilvet taivaan sinisellä laella. Vjasovnin
kirjoitti harvoin; hänen kirjeitään luettiin ja luettiin yhä
uudestaan, suloisen mielialan vallitessa. Jokaisessa hän puhui
pikaisesta palaamisestaan... Vihdoin eräänä päivänä, Pietari
Vasiljitsh sai häneltä seuraavan kirjeen:

    Rakas ystävä, parahin Pietari Vasiljitsh! Olen kauan ajatellut
    kuinka alkaisin tämän kirjeeni, mutta nyt katson parhaaksi
    sanoa suoraan sinulle, että lähden ulkomaille. Tämä sanoma,
    tiedän sen, kummastuttaa ja vieläpä suututtaa sinua: et olisi
    voinut tätä mitenkään odottaa, -- oletkin oikeassa sanoessasi
    minua kevytmieliseksi ja irstaaksi mieheksi; en aio torjua tätä
    syytöstä luotani, päinvastoin, tunnen itsekin punastuvani. Mutta
    pyydän, kuuntele kuitenkin, mitä sanon. Ensiksikin, lähden
    aivan lyhyeksi ajaksi, sellaisessa seurassa ja niin edullisissa
    suhteissa, ett'et voi kuvaillakaan; mutta toiseksi, olen vahvasti
    vakuutettu siitä, että vielä viimeisen kerran hulluteltuani ja
    viimeisen kerran tyydytettyäni haluani nähdä ja kokea kaikkea,
    tulen oivalliseksi puolisoksi, perheenisäksi ja talonvanhukseksi,
    ja olen varma, että osaan oikein arvostella sitä ansaitsematonta
    armoa, jonka kohtalo on minulle suonut antaessaan minulle
    sellaisen puolison kuin Veera. Ole hyvä, kerro hänellekin nämä
    terveiseni, ja näytä hänelle tämä kirje. Itse en nyt kirjoita
    hänelle: minulla ei ole siihen uskallusta, -- mutta kirjoitan
    varmasti Stettinistä, johon laiva juuri on matkalla; mutta siihen
    asti sano hänelle, että minä asetun hänen eteensä polvilleni ja
    nöyränä pyydän häntä suomaan anteeksi tyhmän ukkonsa kujeet.
    Tuntien hänen enkelimäisen luontonsa, olen vakuutettu siitä, että
    hän ei minua tuomitse. Mutta vannon koko maailman edessä, kolmen
    kuukauden perästä, viimeistään palaavani Vjasovniin; ja silloin
    ei mikään voima saa minua, ennen elämäni iltaa, riistetyksi irti
    kodistani. Hyvästi, tai paremmin sanoen -- näkemiin aivan pian.
    Syleilen sinua ja suutelen Veerani käsiä. Kirjoitan Stettinistä,
    jonne voitte osoittaa kirjeet. Luotan sinuun ajatellessani
    kaikkia tämän maailman aavistamattomia sattumuksia ja kotoista
    isännyyttäni, turvaan sinuun kuin vahvaan muuriin.

    Sinun --

                                           Boris Vjasovninisi.

    J.K. Käske syksyksi verhoomaan minun huoneeni seinät
    tapeteilla... kuuletko?... välttämättömästi.

Voi kuitenkin! Noiden kirjeessä mainittujen lupausten täyttämistä
ei tarvinnut odottaa. Stettinistä, missä hänellä oli tarjolla uusia
vaikutelmia ja puuhia, ei hän ehtinyt kirjoittaa Veerotshkalle; mutta
Hamburgista hän lähetti hänelle kirjeen, jossa ilmoitti aikeestaan
käydä -- nähdäkseen muutamia teollisuuslaitoksia ja kuunnellakseen
tarpeellisia luentoja -- Parisissa. Sinne hän pyysi vast'edes
lähettämään kirjeet osoitteella -- _poste restante_. Vjasovnin
saapui Parisiin aamulla ja jo samana päivänä kulki boulevardit
päästä päähän. Kävi Tuileries'n puistossa, Rauhan torilla ja Palais
Royal'issa, sitten kiivettyään Colonne Vendôme'iin meni hän hienona,
aito parisilaiseksi puettuna päivällisille erääseen ensi luokan
ravintolaan ja sieltä Chateaux de Fleurs'iin katsomaan kuinka
parisilaiset osaavat tanssia "kankania". Itse tanssista Vjasovnin ei
pitänyt, mutta sitä enemmän eräästä parisittaresta, joka otti osaa
mainittuun tanssiin. Hän oli sirovartaloinen, hieman konkkanenäinen,
vilkas ja tummasilmäinen nainen. Vjasovnin mieltyi häneen heti.
Hän asettui tahallaan yhä useammin hänen lähelleen, vaihtoi hänen
kanssaan ensin silmäyksiä, sitten hymyjä ja viimein sanoja... Puolen
tunnin kuluttua parisitar jo käveli hänen käsipuolessaan ja sanoi
hänelle -- _son petit nom: Julie_, -- ja viittasi siihen, ett'ei
mikään maistuisi paremmalta kuin illallinen _à la Maison d'or,
dans un petit colinet particulier_. Boris Andrejitshilla ei ollut
ollenkaan nälkä, eikä illallinen mamseli Julie'n seurassa tuntunut
häntä huvittavan. Mutta jos täällä on sellainen tapa, -- ajatteli
hän, niin olkoon menneeksi. -- "Partons!" -- puhui hän ääneensä,
-- mutta samassa joku polki häntä jalalle. Hän huudahti, kääntyi
ympäri, ja näki edessään keski-ikäisen miehen, lyhyen ja hartevan,
jolla oli yllään virkapuku ja leveät sotilaan housut. Hänen lakkinsa
oli syvällä päässä melkein nenän varassa, jonka alta riippuivat
harvat, värjätyt viikset. Hän levitteli karvaisilla käsillään leveitä
housujaan ja asettui Vjasovninin eteen katsoen häntä tiukasti
silmiin. Hänen keltaisten silmiensä ilme ja hänen sinertävät
poskipäänsä tekivät törkeän, inhoittavan vaikutuksen.

-- _Te_ astuitte minun jalalleni? -- sanoi Vjasovnin.

-- _Oui, moniesur._

-- Mutta sellaisissa tapauksissa ihmiset pyytävät anteeksi.

-- Mutta jospa en tahtoisi sopia teidän kanssanne, _monsieur le
Moscovite?_

Parisilaiset tuntevat heti venäläisen.

-- Te, siis, halusitte minua solvaista? -- kysyi Vjasovnin.

-- _Oui monsieur_; teidän nenänne muoto ei minua miellytä.

-- _Fi le gros jaloux!_ -- kuiskasi mamseli Julie, jolle tämä
jalkaväen upseeri nähtävästi ei ollut ensikertainen tuttavuus.

-- No siinä tapauksessa... -- alkoi Vjasovnin, kuin epäröiden...

-- Te tahdotte sanoa -- tokaisi upseeri: -- siinä tapauksessa täytyy
taistella. Tietysti. Sepä hyvä. Kas tässä minun korttini.

-- Ja tässä minun, -- vastasi Vjasovnin: -- yhä epäröiden ja,
kuin unessa, sydämen levottomasti tykyttäessä, töhersi vastikään
ostetulla, kellonperissä riippuvalla, kultapäisellä lyijykynällään
visittikorttinsa reunaan sanat: _Hotel des Trois Monarques_. N:o 46.

Upseeri nyökkäsi, ilmoittaen lähettävänsä sekundatit m--r... m--r
(hän nosti kortin oikean silmänsä kohdalle) Mr de Vjasovononinille
-- ja käänsi selkänsä Boris Andrejitshille, joka heti jätti Chateaux
de Fleurs'in. Mamseli Julie koetti pidättää häntä, mutta hän katsoi
häneen kylmästi. Parisitar erosi hänestä sangen vastahakoisesti,
istui kauan yksin salin syrjässä ja näytti kuiskaavan jotain
vihaiselle upseerille, joka yhä seisoi venyttäen käsillään taskujensa
suita ja liikutteli viiksiään hymyilemättä...

Tultuaan kadulle, Vjasovnin ensimäisen kaasulyhdyn valossa luki
toistamiseen ja tarkasti äsken saamansa kortin. Siinä olivat
seuraavat sanat: _Alexander Leboeuf, capitaine en secend av 83--me de
ligne_.

"Saa nähdä onko tästä jotain seurauksia?" ajatteli hän palatessaan
hotelliin. "Tulenko todella taistelemaan? ja mistä syystä? ja
toisena päivänä tultuani Parisiin! Mitä hullutuksia!" -- Hän alkoi
kirjeen Veerotshkalle, Pietari Vasiljitshille -- mutta heti repi
aljetut lehdet ja heitti ne pois. "Tyhmyyksiä! Komediaa!" toisti
hän ja paneutui maata. Mutta hänen ajatuksensa saivat uuden
käänteen, kun seuraavana aamuna hänen luokseen ilmestyi kaksi
aivan monsieur Leboeufin näköistä herrasmiestä, vaikka nuorempia
(kaikki ranskalaisia jalkaväen upseereja) ja ilmoitettuaan nimensä
(toisen nimi oli m--r Lecoq, toisen m--r Pinochet -- molemmat
olivat luutnantteja "au 83-me de ligne"), suosittelivat itseään
Boris Andrejitshille sekundanteiksi, jotka monsieur Leboeuf oli
lähettänyt tarpeellisia toimenpiteitä varten, sillä hän ei missään
tapauksessa suostuisi sovintoon. Vjasovnin puolestaan ilmoitti
herroille upseereille olevansa aivan ensikertalainen Parisissa, eikä
sanonut sentähden ehtineensä hankkia sekundanttia, ja oli pakoitettu
pyytämään herroilta upseereilta neljän tunnin väliaikaa. Upseerit
katsoivat toisiinsa epäröivän näköisinä ja kohauttelivat olkapäitään,
mutta suostuivat kuitenkin lopulta ja nousivat lähteäkseen.

-- _Si monsieur le désire_ -- sanoi herra Pinochet äkkiä pysähtyen
oven eteen (hän oli näköjään liukaskielisempi kuin toverinsa ja oli
saanut tehtäväkseen puhua asiat -- monsieur Lecoq vaan myönteli ja
myhäili). -- _Si monsieur le désire_ -- toisti hän (Vjasovnin muisti
monsieur Galase'n, moskovalaisen parturinsa, joka alkoi samaan
tapaan): -- voisimme suositella erästä rykmenttimme upseeria herra
Barbichon'ia _un garçon très divout_. "joka ei kieltäisi palvelustaan
_à un gentleman_" pelastaa häntä pulasta ja, tultuaan teidän
sekundantiksenne, ottaa teidän etunne sydämenasiakseen -- _prenda à
coeur vos intéréts_.

Ensiksi Vjasovnin kummeksui sellaista ehdotusta, mutta kun muisti,
että hänellä ei ole Parisissa tuttavia, kiitti kunniasta, ja sanoi
odottavansa herra Barbichon'ia. -- Eikä herra Barbichon kauan
viipynyt. Tämä _garçon très dévoué_ näytti olevan erittäin vilkas
ja toimelias persoona. Ilmoitettuaan, että _"cet animal de Leboeufn
en fait jamais d'antres... c'est un Othello, monsieur, un véritable
Othello"_ -- hän kysyi Vjasovninilta: _"n'est-ce pas, vous désirez que
l'affaire soit sérieuse?"_ ja odottamatta vastausta huudahti: _"c'est
tout ce que je désirais savoir! Laissez-moi faire!"_ -- Ja niin kävi
kuin kävikin: sekundantti oli nopea toimissaan ja niin innokkaasti
ajoi Vjasovninin asiaa, että noin neljän tunnin kuluttua Boris
Andrejitsh poloinen, joka ei milloinkaan ollut kaksintaistellut jo
seisoi keskellä Venesenskijn metsän aukeamaa miekka kädessä ja hihat
ylös käärittyinä parin askeleen päässä uhkaavasta vastustajastaan.
Aurinko valaisi kirkkaasti näytelmän. Vjasovnin ei osannut itselleen
selvittää kuinka kaikki oli tapahtunut; hän vakuutteli lakkaamatta
itsekseen: "Tämä on typerää!" Ja häntä iletti kaikki tämä aivankuin
joku ruma leikki -- ja sisäinen vastenmielisyyden hymy ei hävinnyt
hänen sielustaan. Silmät vaan yhä tähystivät ranskalaisen matalaa
otsaa, jolle valui musta, sileäksi kammattu tukka.

-- _Tout est prét_ -- karahti sorahtava ääni: -- _allez!_ -- sanoi
toinen.

Herra Lebeufin kasvoista ei kuvastunut enää ilkeys, vaan petomainen
vimma. Vjasovnin alkoi heiluttaa miekkaansa (Pinochet oli vakuuttanut
että miekkailun taitamattomuus olisi tällä kertaa vaan eduksi: _de
grands avantages_)... yht'äkkiä tapahtui jotain tavatonta. Jokin
survasi, tömähti, välkähti -- Vjasovnin tunsi oikeassa kylessään
kuin kylmän, pitkän säilän... Hän yritti vetäistä sitä irti ja sanoa
"ei saa!", mutta hän makasi jo seljällään; hänestä tuntui niin
omituiselta, melkein naurettavalta: aivan kuin olisi koko ruumiista
kiskottu hammasta... Sitten maa liukeni hänen allaan... Yksi ääni
sanoi: "Tout c'est passée dans les règles, n'est-ce pas, messieurs?"
-- toinen vastasi: _"Oh, parfaitement!"_ -- ja kaikki ympärillä
pakeni ja kaatui... Veerotshka! ehti Vjasovnin tuskissaan ajatella...

Pieni uskollinen sekundantti vei hänet _des Trois
Monarques_-ravintolaan -- mutta yöllä hän jo oli poissa. Vjasovnin
oli lähtenyt sinne, mistä ei vielä kukaan matkamies ole takaisin
palannut. Hän ei tullut tuntoihinsa ennen kuolemaansa, kahdesti hän
vain ehti sopertaa: "Minä heti palajan... ei tämä mitään... nyt tulen
kotiin maalle"... Venäläinen pappi, joka haettiin paikalle antoi
tiedon tapahtumasta Venäjän lähettiläälle -- ja parin päivän kuluttua
tiesivät jo kaikki sanomalehdet kertoa "venäläisen matkustajan
onnettomasta kohtalosta".

Vaikealta ja raskaalta tuntui Pietari Vasiljitshille ilmoittaa
Veerotshkalle hänen miehensä kirjeen sisällys. Mutta kun hän sai
tiedon Vjasovninin surmasta, niin hän kokonaan typertyi. Ensimmäisenä
luki Mihiej Mihieivitsh uutisen sanomalehdestä ja yhdessä Onufrij
Ilitshin kanssa, jonka seuraan hän taas oli tullut, kiirehti Pietari
Vasiljitshin luokse. Hän huudahti jo eteisessä: "voitteko ajatella
mikä onnettomuus"! Pietari Vasiljitsh ei pitkään aikaan osannut uskoa
asiaa, mutta kun ei enää ollut mitään epäilyksen mahdollisuutta, niin
hän koko päivän ajateltuaan läksi Veerotshkan luokse. Yksin ajatus
siitä, että Boris Andrejitsh nyt makasi murhattuna ja raadeltuna,
siihen määrin peloitti häntä, että hän tuskin pysyi jaloillaan. Hän
olisi tahtonut valmistaa Veerotshkaa kovaa sanomaa kestämään, mutta
hänen voimansa pettivät -- hän istahti ja kyynelten läpi jokelsi: --
Hän on kuollut... kuollut.

Kului vuosi. Juuriltaan sortuneen puun rungosta versoo uusia vesoja,
syvinkin haava paranee arvelle, elämä maksaa kuoleman velan, samoin
kuin elämäkin saa korvauksen kuolemalta. -- Veerotshkankin sydän
vähitellen rauhoittui ja viihtyi.

Vjasovnin ei ollut niitä ihmisiä, joiden sijalle ei voisi astua
toinen (ja onko ensinkään sellaisia ihmisiä?) ja Veerotshkakaan
ei saattanut ainaisiksi ajoiksi pyhittää itseään yhdelle ainoalle
tunteelle (ja onko ensinkään sellaisia tunteita?). Hän oli mennyt
Vjasovninille vaimoksi ilman pakkoa, mutta myöskin ilman riemua, oli
ollut hänelle uskollinen ja alistuvainen, mutta ei antautunut hänelle
kokonaan, suri vilpittömästi, mutta ei järjettömästi... ja mihinpä
siitä olisi ollutkaan? Pietari Vasiljitsh ei lakannut käymästä hänen
luonaan; hän oli edelleenkin hänen paras ystävänsä, ja sentähden ei
sovi ensinkään ihmetellä, että hän, kerran päästyään kahden kesken
Veerotshkan kanssa katsoi häntä kasvoihin ja aivan rauhallisesti
ehdoitti hänelle, että hän tulisi hänen vaimokseen... Veerotshka
hymyili hänelle vastaukseksi ja ojensi hänelle kätensä.

Heidän elämänsä jatkui häiden jälkeen yhtä tyynesti kuin ennenkin:
Siinä ei tapahtunut mitään muutosta. On jo kulunut kymmenen vuotta
siitä ajasta. Ukko Barsukov asuu heidän luonaan eikä väisty mihinkään
tyttärensä lapsien seurasta, -- niitä on jo kolme: kaksi tyttöä ja
yksi poika. Hän nuorenee vuosi vuodelta. Hän keskusteleekin heidän
kanssaan, erittäinkin pienen tyttärenpoikansa, kiharatukkaisen
ja mustasilmäisen Stepanin kanssa, joka on saanut nimensä hänen
kunniakseen. Pieni veitikka tietää varsin hyvin olevansa vanhuksen
lemmikki ja sentähden uskaltaa kiusoitella häntä, kun hän lakkaamatta
entiseen tapaansa kulkee huoneessaan edestakaisin hokien: "brau,
brau!" Tämä vekkuli pitää koko talon iloisella tuulella. Vjasovnin
parka ei ole vielä tänäkään päivänä unohtunut. Pietari Vasiljitsh
kunnioittaa hänen muistoansa, aina erittäin tuntehikkaasti lausuu
hänen nimensä ja jokaisessa sopivassa tilaisuudessa muistaa
huomauttaa: kas tästä vainaja piti, sellainen oli hänellä tapa.
Pietari Vasiljitsh, hänen vaimonsa ja koko kotiväkensä elävät
yksivakaista, tyyntä ja rauhallista elämää; he nauttivat onnestaan...
siitä ainoasta, jonka elämä on ihmiselle valmistanut.



Jakov Pasynkov.


I.

Oli talvi Pietarissa, laskiaisviikon ensi päivä. Olin kutsuttu
päivällisille erään entisen asuintoverini luo, joka nuorena oli
tunkeillut erään kauniin neitosen ritariksi, ja joka jälkeenpäinkään
ei ollut osoittautunut kainostelijaksi. Hän on nyt jo kuollut,
niinkuin niin monet entisistä tovereistani. Paitsi minua olivat
päivällisille luvanneet tulla Konstantin Aleksandrovitsh Asanov ja
muuan kirjallinen kuuluisuus. Kirjallinen kuuluisuus antoi itseään
odottaa, ja lähetti viimein kirjelipun, jossa ilmoitti lähettävänsä
puolestaan erään pienen, vaalean herrasmiehen, tuollaisen ainaisen,
kutsumattoman vieraan, joista Pietarissa ei milloinkaan ole puutetta.

Päivälliset kestivät kauan. Isäntä ei säästänyt viinejä, joten meidän
päämme vähän tulistuivat. Kaikki, mitä kukin meistä salasi mielessään
-- ja kukapa ei salaisi jotain mielessään -- tuli ilmi. Häveliäs,
hillitty ilme katosi äkkiä isännän kasvoilta. Hänen silmänsä
sädehtivät ilkeyttä, hävytön hymy lymysi huulien takana. Vaalea
herra naureskeli töykeissä, älyttömissä hirnahduksissa. Mutta miten
minua kummastutti Asanov. Hän oli näet aina pysynyt soveliaisuuden
rajoissa, mutta nyt hän yht'äkkiä alkoi sivellä otsaansa, pöyhistellä
ja kerskailla tuttavuuksistaan alinomaan muistuttaen milloin mistäkin
sedästä, joka oli muka sangen tärkeä herra... Totisesti en tuntenut
häntä samaksi mieheksi, hän teki meidät aivan ivansa esineeksi...
melkeinpä ylenkatsoi meitä... Asanovin häijyys suututti minua.

-- Kuulkaahan, -- sanoin minä hänelle: -- jos me olemme niin
mitättömiä teidän mielestänne, niin menkää tuon kuuluisan setänne
luokse. Mutta ehkä hän ei laske teitä luokseen?

Asanov ei vastannut mitään, vaan siveli yhä otsaansa.

-- Mitä ihmisiä nämä ovat! -- sanoi hän taaskin: eihän heillä edes
ole minkäänlaista seurapiiriä, eiväthän he ole kenenkään hienon
naisen tuttavia, mutta minulla on tässä (huudahti hän, sukkelasti
kiskaisten povestaan paperitukon ja iski sitä kädellään) -- koko
käärö kirjeitä sellaiselta naikkoselta, jonka vertaista ette koko
maailmasta löydä!

Isäntä ja vaalea herra eivät huomanneet Asanovin viimeisiä sanoja. He
pitelivät toisiaan napista, ja puhelivat jotain, mutta minä heristin
korviani.

Te kerskailitte joutavia, kuuluisan sedän herra veljenpoika! --
sanoin minä lähestyen Asanovia: -- teillä ei ole mitään kirjeitä.

-- Niinkö luulette? -- vastasi hän katsellen minua vinosti: -- mutta
mitä tämä sitten on? - Hän aukasi kirjekäärön ja näytti minulle
kymmenkunnan kirjettä, jotka olivat osoitetut hänen nimelleen...
"Tuttu käsiala!" arvelin minä...

Minä tunnen häpeän punan nousevan kasvoilleni... minun itserakkauteni
kärsii suuresti... Kenen mieli tekisi tunnustaa epäjaloja tekojaan
todeksi?... Mutta minkä sille taidan: Tiesinhän jo alkaissani tätä
kertomusta, että saisin punastua korvia myöten. Ja niin, tuska
sydämessäni, täytyy minun tunnustaa, että...

Niin, näettekös, asia oli seuraava: Minä käytin hyväkseni Asanovin
päihtynyttä tilaa. Kun hän näet heitti kirjeen pöydälle, joka läikkyi
shampanjasta (itsekin tunsin, että päässäni humisi) livahti yksi
kirjeistä minun ohitseni...

Sydäntäni kouristi!... Oi voi! itse olin rakastunut neitoseen,
joka oli nuo kirjeet Asanoville lähettänyt, enkä saattanut päästä
ajatuksesta, että hän rakastaa Asanovia. Koko kirje, joka oli
ranskaksi kirjoitettu huokui hellyyttä ja antautumista...

"Rakas ystäväni Konstantin!" niin se alkoi... mutta päättyi sanoilla
"olkaa vastedes varovaisempi, mutta minä en ole kenenkään, paitsi
teidän omanne".

Korvat lummessa kuin ukkosen jyrähdyksestä istuin hetken
liikkumattomana, mutta toinnuin taas, hypähdin pystyyn ja aivan
syöksyin ulos huoneesta...

Neljännestunnin kuluttua olin kotonani.

       *       *       *       *       *

Zlotnitskij'in perhe oli ensimmäisiä, joihin tutustuin muutettuani
Pietariin Moskovasta. Paitsi isää ja äitiä kuului siihen kaksi
tytärtä ja poika. Isä, harmaapäinen, mutta vielä pirteä vanhus, oli
ennen ollut sotilas, mutta nyt oli jotenkin vaikuttavassa asemassa.
Aamusin hän oli virkatoimessaan, päivällisen jälkeen hän nukkui,
mutta illat hän tavallisesti vietti klubilla korttipöydän ääressä...
Kotona hän oli harvoin, keskusteli vähän ja epämielellään, katseli
kulmiensa alta, jos ei juuri tylysti, niin välinpitämättömästi.
Paitsi matkakertomuksia ja maantieteellisiä kuvauksia, hän ei mitään
lukenut ja kun hän sairastui, huvitteli hän itseään maalaamalla
kuvia tahi kiusoitteli vanhaa, harmaata papukaijaansa Popkaa.
Hänen vaimonsa, sairaalloinen ja keuhkotautinen nainen, jolla oli
mustat, syvälle vajonneet silmät ja terävä nenä, ei päiväkausiin
liikahtanut sohvalta, yhä ommellen kanavalle tyynynpäällistä; mikäli
saatoin huomata pelkäsi hän miestään, ikäänkuin hän olisi jollakin
tavoin häntä vastaan rikkonut. Vanhempi tytär Varvara, täyteläinen,
punakka ja vaalea neitonen noin 18 ikäinen yhä istui ikkunansa
luona katsellen ohikulkijoita. Heidän poikansa, jota kasvatettiin
valtionlaitoksessa, tuli kotiin ainoastaan pyhiksi ja oli hänkin
jotenkin harvasanainen; vieläpä nuorin tytär, Sofia, juuri sama,
johon minä olin rakastunut, oli myöskin vaitelias. Zlotnitskijn
talossa vallitsi alituinen hiljaisuus, jota häiritsi ainoastaan
Popkan vihlaisevat huudot. Mutta vieraat tottuivat sangen pian
heihin, vaikka tunsivatkin tämän ainaisen hiljaisuuden rasittavan
painon ja tympeyden. Muuten vieraat eivät usein käyneetkään
Zlotnitskij'n luona; ikävä heillä oli siellä. Huonekalutkin,
vierashuoneen punaisen ja keltaisen kirjavat tapetit, kaikenlaiset
palmikoidut tuolit ruokahuoneessa, raskasmalliset tyynyt kirjavine
kuvineen sohvilla, monenmoisilla nystyröillä ja sarvilla varustetut
lamput ja tummuneet muotokuvat seinillä -- kaikki sai aikaan
painostavan tunnelman, kaikesta löyhyili kylmyyttä ja tympeyttä.
Tultuani Pietariin, katsoin velvollisuudekseni käydä tässä perheessä:
he näet lukeutuivat minun äitini sukulaisiksi. Vaivalloisesti sain
siellä tunnin kulumaan ja pitkään aikaan en uudistanut käyntiäni;
mutta kuinka olikaan, vähitellen aloin käydä siellä yhä useammin
ja useammin. Vetovoimana sinne oli Sofia, joka ensi alussa ei
minua miellyttänyt, mutta johon lopullisesti rakastuin. Hän oli
lyhyenlainen neitonen, sirovartaloinen, melkein laiha, hänellä
oli kalpeat kasvot, sakea, musta tukka ja suuret, ruskeat silmät,
jotka aina olivat puoliummessa. Hänen vakavat, ankarat piirteensä,
etenkin hänen puristuneet huulensa ilmaisivat päättäväisyyttä
ja tahdonvoimaa. Kotona oli hän tunnettu neitoseksi, jolla oli
luonnetta... "Hän on tullut hyvin vanhempaan sisareeni Katariinaan",
-- sanoi kerran rouva Zlotnitskaja istuessaan minun kanssani
kahdenkesken (miehensä läsnäollessa ei hän rohjennut mainita mitään
tästä Katariinasta). -- Te ette tunne häntä: hän on Kaukaasiassa,
naimisissa. Kolmetoista vuotta sitten, voitteko ajatella, rakastui
hän nykyiseen mieheensä, ja ilmoitti silloin meille ei menevänsä
kellekään muulle. Koetimme estää jos milläkin tavalla -- ei mikään
auttanut! Kahdenkymmenenkolmen vanhaksi odotti, kiusasi isäänsä ja
niin lopultakin sai ihanteensa. Milloinkahan Sonetshka ehtii siihen
syntiin! Varjelkoon Luoja hänet sellaisesta omapäisyydestä! Minä vaan
pelkään hänen puolestaan; vasta hän on täyttänyt kuusitoista vuotta,
ja jo osaa olla niin taipumaton...

Zlotnitskij tuli huoneeseen ja hänen vaimonsa heti vaikeni.

Minä en rakastunut Sofiaan hänen tahdonlujuutensa tähden, en,
mutta hänessä oli totisuuden ja vilkkauden puutteen ohessa
jonkunlaista erikoista suloutta, suorasukaista viehkeyttä, rehellistä
vilpittömyyttä ja mielenpuhtautta. Minä kunnioitin ja rakastin
häntä... Minusta tuntui, että hänkin minua ihaili.

Äskeinen odottamaton tieto, että Asanov oli suhteessa hänen
kanssansa, ihmetytti minua sitä enemmän, kun tiesin Asanovin
verrattain harvoin käyvän Zlotnitskijn talossa, eikä ollut
milloinkaan osoittanut erityisesti pitävän Sonetshkasta. Hän oli
kaunis, tumma mies, hänellä oli ilmeikkäät, vaikka hieman raskaat
kasvonpiirteet, säteilevät silmät, korkea valkoinen otsa ja paksut
punaiset huulet ohuine viiksineen. Hän esiintyi aina sangen
vaatimattomana mutta totisena, puhui ja harkitsi itsetietoisesti,
vaikeni arvokkaasti. Saattoi selvästi nähdä, että hän oli paljon
ajatellut itseään. Asanov nauroi harvoin ja silloin kuin hampaiden
välistä, eikä milloinkaan tanssinut. Hän oli jotenkin isokasvuinen.
Hän oli joskus palvellut sotaväessä, ja häntä oli pidetty erittäin
kyvykkäänä upseerina.

"Ihmeellistä!" -- ajattelin minä maatessani sohvalla -- "kuinka
minä en ole mitään ennen huomannut?"... "Olkaa varovainen niinkuin
ennenkin" nämä sanat Sofian kirjeestä johtuivat yhtäkkiä mieleeni.
"Ah!" ajattelin minä, "sepä vasta! Kas, siinäpä vasta viekas neitonen!
Minä olen pitänyt häntä avomielisenä ja suorana... Odottakaahan,
kyllä minä teille näytän"...

Ja mikäli muistan, purskahdin katkeraan itkuun, enkä saanut unta
ennenkuin aamulla.

       *       *       *       *       *

Mutta seuraavana aamuna noin kahta käydessä minä läksin
Zlotnitskij'lle. Ukko ei ollut kotosalla, eikä vaimonsakaan istunut
tavallisella paikalla: hänellä näet oli päänsärkyä bliniaterian
jälkeen ja oli mennyt makuulle omaan huoneeseensa. Varvara seisoi
nojaten olallaan ikkunalautaa vastaan ja katseli kadulle Sofia
kulki edestakaisin huoneessa kädet ristissä rinnalla; Popka kiljui.
-- Mutta katsokaapas! Terve! -- sanoi Varvara laiskasti, kun näki
minun tulevan huoneeseen, ja heti lisäsi puoliääneen: -- katsokaa --
tuolla kulkee talonpoika vakka pään päällä... (Varvaralla oli tapana
toisinaan ikäänkuin itsekseen huomauttaa ohikulkijoista.)

-- Hyvää päivää -- vastasin minä. Hyvää päivää, Sofia Nikolaijevna.
Mutta missä on Tatjana Vasiljevna? kysyin minä.

-- Hän meni levähtämään, -- vastasi Sofia yhä kulkien huoneessa.

-- Meillä oli bliniä aamiaiseksi, huomautti Varvara kääntymättä
ikkunansa luota.

-- Miksi te ette tulleet?... Mihinkähän tuo kirjuri menee?

-- Ei ollut aikaa. -- ("Na kraull" kiljasi papukaija kimakasti.) --

-- Kylläpä teidän Popkanne tänäpäivänä kiljuu.

-- Se kiljuu aina sillä tavalla, sanoi Sofia.

Me kaikki vaikenimme.

-- Meni portista sisään, -- sanoi Varvara -- ja yhtäkkiä nousi
ikkunalaudalle, ja avasi ikkunapuoliskon.

-- Mitä siellä? -- kysyi Sofia.

-- Kerjäläinen, -- vastasi Varvara, kyyristyi alas, ottaen ikkunasta
vaskisen viidenkopekan rahan, jonka päällä vielä oli harmaata
paperossin tuhkaa, heitti sen kadulle, sulki ikkunan ja hypähti
raskaasti lattialle...

-- Minulla oli eilen erittäin hauska päivä, -- aloin minä istuutuen
nojatuoliin! -- söin päivällistä erään ystävän luona; siellä oli
Konstantin Aleksandrovitsh... (katsahdin Sofiaan, mutta hän ei
värähtänytkään) -- ja, minun täytyy tunnustaa, -- jatkoin minä: --
siellä juotiin kelpolailla: neljään mieheen tyhjensimme kahdeksan
pulloa.

-- Kas sepä vasta! -- sanoi Sofia rauhallisesti nyökäyttäen päätään.
-- Niin, -- jatkoin minä, hieman kiihtyneenä hänen tyyneydestään, ja
tiedättekö mitä, Sofia Nikolajevna? kyllä pitää paikkansa sananlasku,
että viinissä on totuus.

-- Mutta mitä?

-- Konstantin Aleksandrovitsh nauratti meitä. Voitteko ajatella:
hän yhtäkkiä siveli otsaansa ja sanoi: "Tässä se vasta poika on!
Minullapa on eno, joka on mainio mies!"...

-- Hah -- haa kajahti Varvaran lyhyt, katkonainen nauru. Popka!
Popka! Popka! rämisti papukaija hänelle vastaukseksi.

Sofia asettui minun eteeni ja katsoi minua silmiin.

-- Mutta mitä te sanoitte, -- kysyi hän -- muistatteko?

Minä punastuin tahtomattani.

-- En muista, luullakseni minäkin pidin puoleni. Totta tosiaan --
lisäsin minä, merkitsevän vaitiolon jälkeen: -- Viininjuonti on
vaarallista; kun kerran lörpöttelee liikaa, niin silloin tulee
sanoneeksi sellaista, jota muiden ei tarvitseisi tietää. Jälkeenpäin
seuraa katumus, mutta myöhään.

-- Onko teille käynyt niin, kysyi Sofia.

-- Minä en puhu itsestäni.

Sofia käänsi selkänsä ja alkoi uudestaan kävellä edestakaisin
huoneessa. Minä katsoin häneen ja jouduin sisällisen raivon valtaan.
"Onpa siinä ajattelin minä -- lapsi, alaikäinen, mutta joka osaa
itsensä hallita. Järkkymätön kuin kiviseinä"...

-- Sofia Nikolajevna -- ... sanoin minä korottaen ääneni.

Sofia pysähtyi.

-- Mitä nyt?

-- Ettekö soittaisi jotakin pianolla? Minulla olisi jotakin
sanottavaa -- lisäsin minä, ja ääneni ikäänkuin aleni.

Sanaakaan sanomatta Sofia poistui saliin; minä menin hänen jälessään.
Hän asettui pianon ääreen.

-- Mitä minä sitten soittaisin? -- kysyi hän.

-- Mitä vain tahdotte... Vaikkapa Chopinin Nocturnon.

Sofia alkoi soittaa Nocturnoa. Hän soitti huononlaisesta mutta
tunteellisesti. Hänen sisarensa soitti ainoastaan polkkia ja
valsseja, ja niitäkin harvoin. Hänellä oli tapana kulkea laiskasti
pianon luokse ja istuutua sen ääreen antaen huivinsa valua
vyötäisille. Minä en milloinkaan nähnyt häntä ilman huivia, hän
soitti silloin tavallisesti jotain polkkaa hurjassa tahdissa, ja
lopettamatta sitä alkoi yhteen menoon toisen, huokasi sitten äkkiä,
nousi ja meni taasen ikkunan luokse. Kummallinen sielu piili siinä
naisessa!

Minä istuuduin Sofian viereen. -- Sofia Nikolajevna, -- aloin minä
katsellen häntä tiukasti syrjästäpäin: -- Minun täytyy ilmoittaa
teille eräs minulle epämiellyttävä uutinen.

-- Uutinenko? Mikä?

-- No kuulkaahan, mikä! Olen tähän asti ollut erehtynyt teihin
nähden, kokonaan erehtynyt...

-- Kuinka sitten? -- sanoi hän soittaen ja katsellen sormiensa
liikkeitä.

-- Minä luulin, että te olisitte avomielinen, että te ette osaisi
viekastella, kätkeä tunteitanne, näytellä...

Sofia painoi kasvonsa alaspäin. -- En ymmärrä teitä.

-- Pääasia, josta aion puhua -- jatkoin minä: -- en voinut mitenkään
kuvailla, että teidän ikäisenne nainen osaisi jo niin mestarillisesti
näytellä osaansa.

Sofian kädet hiukan värähtivät koskettimilla.

-- Mitä te oikeastaan puhutte -- sanoi hän vieläkään katsomatta
minuun: -- minä näyttelen osaani!

-- Niin te! (Hän naurahti... Hänen häijyytensä sai minut
valtoihinsa...) Te teeskentelette välinpitämättömyyttä erästä miestä
kohtaan -- -- -- ja kirjoitatte hänelle kirjeitä, -- lisäsin minä
kuin kuiskaten.

Sofian posket kalpenivat, mutta hän ei sittenkään katsonut minuun,
soitti Nocturnon loppuun asti, nousi ja sulki pianon kannen.

-- Mihin te nyt? -- kysyin häneltä hämilleni joutumatta. Te ette
vastaa minulle?

-- Mitä minä voisin Teille vastata? -- En tiedä edes, mistä te
puhutte, mutta minä en osaa teeskennellä.

Hän alkoi koota nuotteja... Veri syöksyi päähäni. -- Ei, te tiedätte
kyllä, mistä minä puhun, sanoin, minä myöskin nousten seisomaan:
-- Tahdotteko, niin minä heti muistutan teille eräistä lauseista
kirjeessänne: -- "Olkaa varovainen niinkuin ennenkin".

-- Sofia vavahti hiukan.

-- En olisi todellakaan voinut odottaa teiltä tätä, -- sanoi hän.

-- Minäkään en todella olisi voinut odottaa, -- sanoin minä, että te,
Sofia Nikolajevna, suvaitsisitte huomata miestä, joka...

Sofia kääntyi äkkiä minuun, tahtomattani väistyin takaisin: hänen
silmänsä, jotka aina olivat puoliummessa, aukenivat suuriksi ja
sädehtivät kiivautta ja harmia tummien kulmien alta...

-- Mutta! Jos niin! -- puhui hän: -- tietäkää, että minä rakastan
tuota miestä ja minulle on aivan samantekevä mitä te ajattelette
hänestä ja minun rakkaudestani häneen. Ja mistä te olette
ottaneet?... Mikä oikeus teillä on puhua siitä? Mutta jos minä olen
päättänyt... Hän vaikeni ja poistui nopeasti salista. Minä jäin
siihen seisomaan. Minusta tuntui niin pahalta ja tukalalta, että
peitin kasvot käsiini... Huomasin heti käytökseni sopimattomaksi ja
alhaiseksi. Henkeäni ahdisti häpeästä ja katumuksesta, seisoin kuin
kivettyneenä. "Jumalani!" ajattelin: "mitä olen tehnyt!"

-- Anton Nikititsh, -- huusi keittäjä eteisestä: -- pian lasi vettä
Sofia Nikolajevnalle, joutukaa!

-- Mutta, mitä nyt? -- vastasi bufetinhoitaja

-- Siellä itkevät...

Minä vapisin, ja menin vierashuoneeseen noutamaan hattuani.

-- Mitä te keskustelitte Sonetshkan kanssa? kysyi Varvara minulta
välinpitämättömästi ja lisäsi puoliääneen: -- taas tuolla menee
kirjuri.

Minä kumarsin aikoen mennä.

-- Mihin te nyt niin pian? Odottakaa toki: äiti kohta tulee.

-- En kiitos, en voi nyt, -- hätäilin minä: -- mieluummin toisen
kerran.

Samassa hetkessä, kauhukseni, niin todella kauhukseni, tuli Sofia
varmoin askelin vierashuoneeseen. Hän oli tavallista kalpeampi, hänen
silmäluomensa hieman punoittivat. Minuun ei hän katsonut.

-- Katsohan, Sonja, mitä tuo kirjuri lakkaamatta kulkee tuosta ohi?

-- Vakooja kait... -- huomautti Sofia kylmästi ja halveksuvasti.

Tuo oli jo liikaa! Minä livistin tieheni, enkä tiedä miten jouduin
kotiin.

Oloni kävi raskaaksi, niin raskaaksi ja vaikeaksi, etten voi sitä
kuvaillakaan. Yhden vuorokauden kuluessa kaksi niin ankaraa iskua!
Olin saanut tietää, että Sofia rakastaa toista ja sitäpaitsi ijäksi
menettänyt hänen kunnioituksensa. Tunsin itseni niin masennetuksi ja
häväistyksi, etten voinut edes suuttua itseeni. Maatessani sohvalla
kasvot seinään päin minä melkein jonkunlaisella kiusallisella
nautinnon tunteella antauduin epätoivon tuskan valtaan, kun
yht'äkkiä kuulin askeleita. Nostin pääni ja näin erään parhaimmista,
herttaisimmista ystävistäni edessäni -- Jakov Pasynkovin. Olin valmis
suuttumaan jokaiseen ihmiseen, joka sattui tulemaan huoneeseeni sinä
päivänä, mutta Pasynkoviin en koskaan voinut vihastua; päinvastoin,
huolimatta ärsyttävästä surustani, minä iloitsin suuresti hänen
tulostaan ja nyökytin hänelle päätäni. Tapansa mukaan hän käveli
huoneeni lattian pariin kertaan, oikoen pitkiä jäseniään, asettui
äänettömänä eteeni seisomaan ja äänettömänä istuutui nurkkaan.

Tunsin Pasynkovin jo kauan sitten, melkein lapsuudesta saakka. Hän
oli saanut kasvatuksensa samassa Vinterkellerin pensionaatissa,
jossa minäkin olin asunut kolme vuotta. Jakovin isä, köyhä,
eläkettä nauttiva majuri, joka oli sangen rehellinen, mutta hieman
tylsistynyt järjeltään oli vienyt hänet seitsenvuotisena poikana
tämän saksalaisen luo, maksanut vuodesta etukäteen, lähtenyt
Moskovasta ja sitten hävinnyt teille tietämättömille. Hänestä liikkui
tuontuostakin hämäriä, salaperäisiä huhuja. Vasta noin kahdeksan
vuoden kuluttua saatiin varmasti tietää hänen hukkuneen tulvan
aikana Irtysh jokeen. Mikä hänet oli saanut Siperiaan lähtemään --
sen Jumala yksin tietää. Jakovilla ei ollut muita sukulaisia, hänen
äitinsä oli jo aikaa sitten kuollut. Ja niin hän jäi kun jäikin
Vinterkellerin hoidokkaaksi. Tosin oli Jakovilla muuan, kaukainen
sukulainen, täti, mutta hän oli niin köyhä, että aluksi pelkäsi
edes mennä veljenpoikansa luokse, ikäänkuin olisi epäillyt saavansa
hänet elätettäväkseen. Mutta hänen pelkonsa oli turha: hyväsydäminen
saksalainen piti yhä luonaan Jakovia, antoi hänen lukea yhdessä
muiden kasvattien kanssa, antoi hänelle ruuan ja teetti hänelle
vaatteet hänen äitivainajansa kamelinkarvaisesta viitasta, joka
oli tupakanvärinen. Hänen äitinsä oli ollut iäkäs, mutta varsin
toimelias liiviläinen nainen. Kaiken tämän tähden ja hänen alemman
asemansa vuoksi pensionaatissa hänen toverinsa kohtelivat häntä
yliolan, katselivat häntä melkein karsaasti ja sanoivat häntä
milloin akanviitaksi, milloin tädinmyssyksi (hänen tätinsä näet
käytti eräänlaista omituista, pystytöyhtöistä päähinettä), toisinaan
Jermakin pojaksi (isä oli näet hukkunut Irtyshiin). Mutta, huolimatta
näistä kompanimistä ja hänen suuresta köyhyydestään, kaikki pitivät
hänestä, sillä hänestä ei voinut olla pitämättä: parempaa, jalompaa
luonnetta en luule maailmasta löytyvän. Ja luvuissaankin hän hyvin
edistyi.

Kun näin hänet ensi kerran, oli hän kuudentoista vuoden ikäinen,
mutta minä olin tuskin kolmeatoista täyttänyt. Olin itserakas ja
hemmoiteltu poika, olin kasvanut rikkaassa perheessä ja sentähden
pensionaattiin tultuani halusin tutustua erääseen ruhtinaaseen, joka
oli Vinterkellerin erityisen huolenpidon esineenä, ja vielä kahteen
ylhäiseen nuorukaiseen, mutta muille olin jäykkä. Pasynkoviin en
kehdannut vilkaistakaan. Tuo pitkä, kömpelö poika, muodottomassa
nutussaan ja lyhyissä housuissaan, joiden alta vilahtivat paksut
villasukat, näytti minusta joltain kasakkapalvelijalta tai
poroporvarin pojalta. Pasynkov oli erittäin kohtelias ja hellä
kaikkia kohtaan, vaikka hän ei etsinytkään kenenkään suosiota; jos
joku työnsi hänet luotaan -- niin hän ei masentunut eikä ollut
nyrpeissään, vaan pysyi syrjässä, ikäänkuin surkutellen ja odotellen.
Niin hän menetteli minuunkin nähden. Kului noin kaksi kuukautta.
Kerran eräänä kirkkaana kesäpäivänä kulkiessani vallattoman
pallopelin jälkeen pihalta puutarhaan, huomasin Pasynkovin istuvan
penkillä korkean syreenipensaan alla. Hän luki kirjaa. Minä vilkasin
ohikulkeissani kirjan kanteen ja luin sen selkämyksestä: "Schillers
Werke". Seisahduin.

-- Osaatteko te saksaa? -- kysyin minä Pasynkovilta.

Tekee vieläkin pahaa, kun muistan kuinka ylenkatseellinen ääneni
sointu oli... Pasynkov nosti minua kohti suuret ilmeikkäät silmänsä
ja vastasi:

-- Kyllä osaan, entä te?

-- Vielä kysytte! -- vastasin minä heti loukkaantuen ja olin jo
jatkamaisillani matkaa, mutta mikä lienee minut pidättänyt.

-- Mutta miksi te luette juuri Schilleriä? -- kysyin minä yhtä
ylimielisesti.

-- Nyt luen "Resignatsionia" -- erinomaisen kaunista runoelmaa.
Tahdotteko niin luen sen teille. Istukaahan tähän viereeni penkille.

Minä epäröin hieman, mutta istuin kuitenkin. Pasynkov alkoi lukea.
Hän osasi saksaa paljon paremmin kuin minä: hänen täytyi näet
selittää minulle muutamien säkeiden ajatusta; mutta minä en enää
hävennyt tietämättömyyttäni enkä hänen etevämmyyttään minuun nähden.
Siitä päivästä ja siitä kahden kesken lukemisesta puistossa syreenin
varjossa minä koko sielullani kiinnyin Pasynkoviin ja tulin hänen
ystäväkseen.

Muistan elävästi hänen silloisen ulkomuotonsa. Eikä hän juuri
jälkeenpäinkään muuttunut. Hän oli pitkä, laiha, hoikka ja jotenkin
kömpelö. Kapeat hartiat ja sisäänpainunut rinta tekivät hänet
sairaalloisen näköiseksi vaikk'ei hän voinutkaan valittaa terveyttään
huonoksi. Hänen suuri päänsä, jonka yläpuoli oli omituisen pyöreä,
oli hieman vinossa. Pehmeät vaaleat hiukset valuivat hujan hajan
hennolle kaulalle. Hänen kasvonsa eivät olleet kauniit, saattoivatpa
ne näyttää naurettaviltakin pitkän, turpean ja punaisen nenän vuoksi,
joka melkein kuin riippui leveille esiin pistäville huulille,
mutta hänen otsansa oli korkea ja ihana. Ja kun hän hymyili, niin
hänen pienet, harmaat silmänsä sädehtivät sellaista hellyyttä ja
herttaista hyvyyttä, että hänet nähdessään täytyi jokaisen sydämen
lämmetä ja ilostua. Muistan myöskin hänen äänensä, sen hiljaisen
ja tasaisen soinnun ja miellyttävän sorahtelun. Hän puhui yleensä
vähän ja omituisen vaivalloisesti; mutta kun hän haltioitui, niin
hänen puheensa luisti virtanaan. -- Ja mikä oli ihmeellisintä --
hänen äänensä muuttui vielä hiljaisemmaksi, katse ikäänkuin tuli
sisäisemmäksi, himmeni, melkein kuin sammui kasvojen heikosti
hohtaessa. Hänen suustaan sanat: "hyvyys, totuus, elämä, tiede,
rakkaus" niin suuressa innostuksessa kuin ne lausuttiinkin, eivät
milloinkaan kajahtaneet teennäisyytttä ja valheellisuutta. Tunteitaan
pingoittamatta, sielunkykyjään jännittämättä hän saattoi siirtyä
ihanteensa alalle; hänen puhdas henkensä oli aina valmis asettumaan
"kauneuden pyhyyden" eteen; ja hän odotti ainoastaan toisen hengen
ilmestymistä ja kosketusta... Pasynkov oli romantikko, viimeisiä
romantikkoja, joita olen tavannut Romantikot ovat nykyään, kuten
tiedämme, melkein kuin lamassa; voimmepa sanoa, että niitä ei
nuorison keskuudessa enää ollenkaan ole, mikä on hyvin suuri vahinko
nuorisolle itselleen!

Noin kolme vuotta vietin Pasynkovin kanssa kuten sanotaan sielu
sielussa.

Minä olin hänen ensi lempensä uskottu. Muistan vielä miten herkkänä
ja osaaottavana kuuntelin hänen tunnustuksiansa! Hänen tunteensa
esine oli Vinterkellerin kasvatti, muuan vaalea, suloinen saksatar,
jolla oli viattoman pyöreät, melkein lapselliset kasvot ja luottavan
hellät sinisilmät. Hän oli hyvä ja tunteellinen, rakasti Mattysonia,
Uhlandia ja Schilleriä ja hyvin mielellään lausui heidän runojaan
aralla ja väreilevällä äänellään. -- Pasynkovin lempi oli mitä
platonisinta laatua; hän näki rakastettuaan ainoastaan pyhäsin (hän
tuli näet silloin leikkimään panttileikkiä Vinterkellerin lasten
kanssa) ja keskusteli silloin sangen vähän hänen kanssaan. Niinpä
kerran, kun neitonen lausui hänelle sanat: "mein lieber, lieber
Herr, Jakob", niin hän ei koko yönä saanut unta silmiinsä autuaasta
onnesta. Hänen mieleensä ei juolahtanutkaan silloin, että hänen
armaansa sanoi hänen kaikille tovereillensa: "mein lieber". Muistanpa
hänen loukkautumisensa ja surunsa, kun yht'äkkiä levisi tieto,
että Fräulein Friederike (niin oli hänen nimensä) menee naimisiin
Herr Knieftuss'in, erään rikkaan lihamyymälän omistajan kanssa,
joka oli sangen kaunis, vieläpä sivistynytkin mies ja sanottiin
neiti Friederikin menevän hänen kanssaan naimisiin, ei vanhempainsa
tahdosta, vaan sulasta lemmestä. Se oli vaikea isku Pasynkoville,
ja raskaalta tuntui se päivä, jolloin hän ensi kerran näki nuoret
yhdessä, entinen neiti, nyt rouva Friederike, esitti hänet taaskin
"lieber Herr Jakobina" miehellensä, joka oli yhtä loistava kiireestä
kantapäähän: silmät, upealle kiemuralle kammattu musta tukka, otsa,
hampaat, frakin napit, välkkyvät kellonperät ja kiiltävät saappaat.
Pasynkov puristi herra Knieftuss'in kättä ja toivotti hänelle (olen
vakuutettu siitä -- vilpittömästi) täydellistä ja jatkuvaa onnea.
Se tapahtui minun läsnäollessani. Muistanpa millä kummastuksella
ja osanotolla katselin silloin Jakovia. Hän näytti minusta
sankarilta!... Ja sitten niin surullisesti keskustelimme keskenämme!
-- "Etsi lohdutusta taiteesta", sanoin minä hänelle. -- "Niin",
vastasi hän minulle: -- "Ja runoudesta." -- "Ja ystävyydestä", lisäsin
minä -- "Ja ystävyydestä", toisti hän. Oi ne olivat onnen aikoja
ne!...

Raskas oli eroni Pasynkovista! Ennen minun lähtöäni hän pitkällisten
puuhien ja huolien jälkeen viimeinkin lähti yliopistoon. Hän oli
edelleenkin Vinterkellerin huolenpidon alaisena, mutta karvatakin ja
lyhyitten housujen asemasta sai hän jo tavallisen puvun, jonka hän
ansaitsi antamalla opetustunteja nuoremmille holhokeille. Pasynkov
ei muuttunut toisenlaiseksi minua kohtaan koko sinä aikana, jonka
vietin pensionatissa, vaikka ikäeromme oli melkoinen ja minä tulin
mustasukkaiseksi muutamia hänen uusia ylioppilastovereitansa kohtaan.
Hänen vaikutuksensa minuun oli erittäin ylentävä. Ikävä vaan, että
sitä ei kestänyt kauemmin. Yksi esimerkki riittäköön. Minun oli
lapsena tapa valehdella... Mutta Jakovin edessä kieleni ei kääntynyt
valheeseen. Erittäinkin minua ilahutti ollessani kävelyllä hänen
kanssaan kahden tahi kävellessäni hänen kanssaan edestakaisin hänen
huoneessaan ja kuunnellessani kuinka hän katsomatta minuun luki
runoja hiljaisella, hillityllä äänellä. Minusta tuntui silloin,
kuin olisimme yhdessä verkkaan liitäneet maasta jonnekin kauaksi
siintäviin salaperäisiin ihaniin seutuihin... Muistan erään yön.
Istuimme yhdessä syreenipensaan juurella, lempipaikassamme. Kaikki
toverimme nukkuivat jo, mutta me nousimme hiljaa, pukeuduimme
hapuillen pimeässä ja salaa läksimme haaveilemaan. -- Ulkona oli
jotenkin lämmin, mutta raitis tuuli tavantakaa puistatti ja pakoitti
meitä painautumaan lähemmäksi toisiamme vastaan. Me puhelimme,
puhelimme paljon ja tulisesti, niin että olisi voinut luulla meidän
kiistelevän, vaikk'emme sitä tehneet. Taivaan korkealla laella olivat
tähdet syttyneet lukemattomina sarjoina tuikkimaan. Jakov nosti
silmänsä, puristi kättäni ja huudahti hiljaa; "Yllämme on taivas
ikuisine tähtineen... mutta tähtien takana asuu Luoja."

Ihana vavistus kulki ruumiini läpi; minua kuin kylmi ja minä putosin
hänen olkansa varaan... Sydän oli täysi.

Missä nyt ovat nuo hurmauksen hetket? Oi, voi! Siellä missä
nuoruuskin!

Pietarissa kohtasin Jakovin kahdeksan vuoden kuluttua. Minä olin
vast'ikään saanut määräyksen palvelukseen, ja hänelle oli joku
hankkinut paikan jossakin virastossa. Meidän kohtauksemme oli mitä
iloisin. En koskaan saata unohtaa sitä hetkeä, jolloin minä kerran
istuessani kotonani, kuulin eteisestä hänen äänensä. Minä vavahdin.
Sydämmeni sai kuin uuden sykinnän, hypähdin paikaltani ja riensin
häntä vastaan heittäytyen hänen kaulaansa, en antanut hänelle edes
tilaisuutta riisua turkkia yltään ja irroittaa vyötään. Katselin
häntä melkein ahneesti tuntiessani silmieni kostuvan ja täyttyvän
liikutuksen kyynelistä. Hän oli hieman vanhentunut seitsemänä viime
vuonna; uurteita, hienoja kuin neulan kärjellä piirrettyjä olivat
kait elämän huolet hänen otsalleen jättäneet, hänen poskensa olivat
hieman pudonneet ja hiukset olivat harventuneet, mutta parta ei ollut
juuri entisestään lisääntynyt, ja hymyily oli pysynyt samana, ja
sama oli naurukin, yhtä herttaista, sisäistä ja tunteellista kuin
ennenkin...

Jumalani! mitä puhuimmekaan sinä päivänä... Niin monta kaunista
runoa luimme toisillemme. Aloin suostuttaa häntä muuttamaan luokseni
asumaan, mutta hän ei suostunut luvaten sensijaan käydä luonani joka
päivä, minkä lupauksen hän täyttikin.

Hengeltään Pasynkov ei myöskään ollut muuttunut. Hän pysyi samana
romantikkona, joksi olin oppinut hänet tuntemaan. Vaikka elämän
kylmyys, kokemusten ankara pakkanen piirittikin häntä joka taholta,
-- pysyi ystäväni sydämmessä aikaisin puhjennut ja kehkeytynyt hempeä
kukkanen ehjänä ja koskemattoman kauniina. Eivät surut, eivätkä
epäilykset päässeet hänen kirkasta muotoaan sumentamaan: hänen
henkensä pysyi yhä tyynenä, mutta aina iloisena.

Pietarissa hän oli kuin erämaassa. Hän ei huolehtinut
tulevaisuudesta, eikä ollut tuttu kenenkään kanssa. Minä tutustutin
hänet Zlotnitskin perheeseen. Hän kävi heidän luonaan sangen usein.
Hän oli yhtä vähän itserakas kuin ujo: siellä kuten kaikkialla
muuallakin hän puhui vähän, mutta saavutti kuitenkin heidän
suosionsa. Jäykkäpintainen ukko, Tatjana Vasiljevnan mies, hänkin
kohteli häntä ystävällisesti ja molemmat vaiteliaat neitoset
tottuivat häneen pian.

Toisinaan hän toi muassaan takin takataskussa jonkun äsken
valmistuneen teoksen ja kauan epäröitsi uskaltaisiko lukea sitä,
yhä venyttäen kaulaansa sivulle kuin lintu ja katseli ikäänkuin
kysyäkseen: Sallitteko? Vihdoin asettuu nurkkaan istumaan (hän on
yleensä mielellään nurkissa), vetäsee kirjan esille ja alkaa lukea
ensiksi kuiskaamalla, sitten kovemmin ja kovemmin tuon tuostakin
keskeyttäen itsensä lyhyillä mietteillä ja huudahduksilla. Minä
huomasin että Varvara mieluummin kuin sisarensa istui hänen
vierelleen ja kuunteli häntä, vaikka hän tietysti sangen vähän
ymmärsi häntä -- hän ei näet ollut huvitettu kirjallisuudesta. Niin
tapahtui, että hän istui Pasynkovin edessä leuka käsien varassa,
katseli häntä -- ei silmiin, vaan koko kasvoihin ja sanaakaan
virkkaamatta toisinaan yhtäkkiä, kovasti huokasi. -- Iltasin me
leikimme panttileikkiä, varsinkin pyhinä ja juhlapäivinä. Meidän
seuraamme yhtyi silloin kaksi neitiä, sisarusta, Zlotnitskij'en
kaukaista sukulaista, jotka olivat pieniä, pyöreäkasvoisia, jotka
hirmuisesti nauraa kikattivat ja paitsi heitä muutamia kadetteja ja
junkkareita, jotka olivat varsin hyvänsävyisiä ja hiljaisia poikia.
Pasynkov istui aina Tatjana Vasiljevnan viereen ja koetti yhdessä
hänen kanssaan keksiä, mitä sen oli tehtävä, joka pantin omistaa.

Sofia ei rakastanut kaikenlaisia imelyyksiä ja suuteloita, joilla
pantit tavallisesti lunastetaan, mutta Varvaraa harmitti, kun hänen
tuli jotain etsiä tai arvata. Neitoset alinomaa nauraa hohottivat --
mistä lienee sitä naurua riittänyt, minua toisinaan aivan kaiveli
heitä katsellessani, mutta Pasynkov ainoastaan nauroi ja nyykytti
päätään. Ukko Zlotnitskij ei sekaantunut meidän leikkeihin, eikä
aivan hellästi katsellut meitä huoneensa ovelta. Mutta kerran hän
aivan odottamatta tuli luoksemme ja ehdoitti että se henkilö,
joka pantin omistaa, tanssisi valssin yhdessä hänen kanssaan. Me
tietysti suostuimme. Tatjana Vasiljevnan pantti ilmestyi, hän
punastui korviaan myöten, hämmentyi ja häpesi kuin viisitoista
vuotias tyttö -- mutta hänen miehensä heti komensi Sofian istumaan
fortepianon ääreen, meni rouvansa luokse ja tanssi hänen kanssaan
kaksi kierrosta vanhan ajan tavan mukaan kolmessa tempossa. Muistan
kuinka hänen sapekkaat ja tummat kasvonsa ja hymyilemättömät silmänsä
milloin näkyivät, milloin piiloutuivat muuttamatta ankaraa ilmettä.
Tanssiessaan hän otti pitkiä askeleita ja hyppyjä, mutta hänen
rouvansa nopeasti kuletti jalkojaan ja painoi kuin pelon vallassa
kasvonsa hänen rintaansa vastaan. Vanhus vei hänet paikalleen,
kumarsi hänelle ja poistui sitten huoneeseensa sulkien oven
jälkeensä. Sofia aikoi nousta pianon äärestä, mutta Varvara pyysi
häntä jatkamaan valssia, meni Pasynkovin luokse, ojensi hänelle
kätensä ja sanoi nauraen: tahdotteko? Pasynkov oli ihmeissään, mutta
kuitenkin hypähti pystyyn -- hän oli aina sukkelan kohtelias -- pani
kätensä Varvaran vartalon ympärille, mutta ensi askeleella kompastui
ja horjahti suoraan jalustaa vastaan, jonka päällä papukaijan
häkki oli... Häkki pudota rojahti, papukaija säikähti ja kirkasi:
Nakra-ull. Syntyi yleinen naurun rämäkkä...

Zlotnitskij ilmestyi huoneensa kynnykselle, katseli jurosti näytelmää
ja sulki oven jälleen. Siitä saakka ei tarvinnut muuta kuin
muistuttaa Varvaraa tästä tapauksesta, niin hän heti alkoi nauraa ja
sellainen ilme kasvoissa katseli Pasynkovia ikäänkuin olisi pitänyt
silloista keksintöään viisaampana, mitä saattaa ajatella.

Pasynkov rakasti suuresti musiikkia. Hän pyysi usein Sofiaa
soittamaan jotakin, istui sitten syrjään kuuntelemaan. Erittäinkin
hän rakasti Schubertin "Tähtisikeröä". Hänestä tuntui kuullessaan
sitä soitettavan, että sävelien ohessa korkeudesta tuli hänen
luoksensa pitkiä valonsäteitä, jotka kohdistuivat suoraan hänen
rintaansa. Aina siitä saakka kun näin pilvettömän öisen taivaan
tähtitarhoineen, muistuu elävästi mieleeni Schubertin sävellys ja
Pasynkov... Muistan vielä erään kävelyretken kaupungin ulkopuolella.
Ajoimme koko seurue nuoria kahdessa neli-istuimisissa ajopeleissä
Parvolovoon. Muistaakseni otimme ajurin Vladimirskajalta; rattaat
olivat vanhat, vaaleansinisen väriset, pyöreillä resoreilla
varustetut, niissä oli leveät kuskipenkit, joiden alla oli heiniä;
ruskeat pilalle ajetut hevoset juosta lönköttivät raskaasti ontuen
eri puolille. Me kävelimme kauan mäntymetsiköissä Parvolovon
ympäristöllä, joimme maitoa pienistä saviruukuista ja söimme
mansikoita sokerin kanssa. Oli ihana ilma. Varvara ei mielellään
kävellyt paljon: hän väsyi pian. Mutta tällä kertaa hän ei ollut
meitä muita huonompi. Hän otti hatun, hänen hiuksensa hulmusivat
tuulessa, hänen raskaat piirteensä elostuivat ja posket punottivat
Kohdattuaan metsässä kaksi talonpoikaisneitoa, hän istui maahan,
kutsui heidät luoksensa ja pyysi heidät viereensä istumaan. Sofia
katsoi heitä etäältä kylmästi hymyillen, eikä mennyt heidän
luoksensa. Hän käveli Asanovin kanssa, mutta Zlotnitskij huomasi,
että Varvara oli kuin hautova kana. Varvara nousi ja meni pois.
Kävelyn kestäessä hän muutamia kertoja lähestyi Pasynkovia ja puheli
hänelle: "Jakov Ivanovitsh, minulla on teille jotakin sanottavaa",
mutta mitä hän tahtoi sanoa -- jäi salaisuudeksi.

Mutta on jo aika palata kertomukseeni.

       *       *       *       *       *

Minä iloitsin Pasynkovin tulosta, mutta kun muistin, mitä edellisenä
päivänä olin tehnyt, tunsin jälleen raskaan painon rinnassani ja
käännyin äkkiä jälleen seinään päin. Hieman arveltuaan Jakov kysyi
minulta olenko terve.

-- Terve, -- vastasin minä: -- päätäni vaan särkee.

Jakov ei vastannut mitään ja otti kirjan käteensä. Kului enemmän kuin
tunti; minä aijoin jo tunnustaa Jakoville kaikki... kun yht'äkkiä
eteisen kello helähti.

Ovi aukeni... Minä kuuntelin, Asanov kuului kysyvän palvelijalta,
olinko kotona.

Pasynkov nousi. Hän ei pitänyt Asanovista ja kuiskattuaan minulle
menevänsä makuulle minun vuoteeseeni läksi hän toiseen huoneeseen.
Hetkisen kuluttua tuli Asanov sisään.

Jo hänen punastuvista kasvoistaan, niukasta ja kuivasta
kumarruksestaan arvasin, ettei hän tullut luokseni aiheettomasti.
"Mikähän tästä seuraa?" -- ajattelin itsekseni.

-- "Armollinen herra" -- alkoi hän istuen tuiman näköisenä
nojatuoliin -- "tulin teidän luoksenne, jotta te ratkaisisitte
minulle erään asian."

-- Nimittäin?

-- Nimittäin sen: haluan tietää oletteko te rehellinen ihminen.

Minä tulistuin.

-- Mitä tämä merkitsee -- kysyin minä.

-- Niin katsokaas mitä tämä merkitsee... vastasi hän ikäänkuin
painostaen joka sanaa: -- eilen minä näytin teille lompakkoa, jossa
oli kirjeitä eräältä henkilöltä minulle... Tänään te nuhdellen --
huomatkaa -- nuhdellen kerroitte tälle henkilölle muutamia sanoja
näistä kirjeistä omaamatta siihen vähintäkään oikeutta. Minä tahdon
tietää, kuinka te tämän asian selitätte.

-- Mutta minä tahdon tietää, mikä oikeus _Teillä_ on kysyä sitä
minulta? -- vastasin minä vapisten vimmasta ja sisällisestä häpeästä.
--

-- Kuka käski teidän pöyhkeilemään sedästänne, kirjeenvaihdostanne;
mitä minä sille mahdan, lieneväthän kaikki teidän kirjeenne tallella.

-- Kirjeet ovat tallella: mutta minä olin eilen sellaisessa tilassa,
että te helposti saatoitte... -- Sanalla sanoen, armollinen herra --
sanoin minä tahallani niin kovasti kuin suinkin: -- pyydän teidän
jättämään minut rauhaan, kuuletteko? Minä en tahdo mitään tietää,
enkä anna teille mitään selitystä. Menkää mainitun henkilön luo
saamaan selitystä!

Asanov loi minuun silmäyksen, niin läpitunkevan kuin suinkin, mutta
samalla naurettavan. Hän siveli viiksiään ja nousi kiirehtimättä.

-- Nyt tiedän, mitä minun tulee ajatella, -- lausui hän: -- teidän
oma persoonanne -- on paras todistus. Mutta minun täytyy teille
suoraan sanoa, että kunnon ihmiset eivät niin menettele... Lukea
salaa kirje ja sitten mennä kunnollista naista tekemään levottomaksi.

-- Menkää hiiteen siitä! -- huusin minä, polkaisten jalkaani: -- ja
lähettäkää minulle sekundantti; teidän kanssanne en aio pitempiin
puheisiin.

-- Pyydän, älkää opettako minua; -- vastasi Asanov kylmästi: --
sekundantin aioin juuri itse lähettää luoksenne.

Hän meni. Minä kaaduin sohvalle ja peitin kasvoni. Joku kosketti
olkapäätäni; nostin kasvoni -- edessäni seisoi Pasynkov.

-- Mitä tämä on? Onko totta?... -- kysyi hän minulta: -- oletko
lukenut toisen ihmisen kirjeen?

Minä en kyennyt vastaamaan, mutta nyökytin päätäni.

Pasynkov meni ikkunan luo ja seisoen minuun selin sanoi: -- Sinä olet
lukenut jonkun naisen kirjeen Asanovilta. Kuka se nainen oli?

-- Sofia Zlotnitskaja, -- vastasin minä niinkuin syytetty tuomarille.

Pasynkov ei vastannut pitkään aikaan sanaakaan.

-- Yksi asia voi johonkin määrin lieventää tekoasi, -- alkoi hän
vihdoin. -- Oletko rakastunut neiti Zlotnitskiin?

-- Olen.

Pasynkov vaikeni taaskin.

-- Sitä minä epäilin. Ja sinä menit tänään hänen luoksensa ja aloit
soimata häntä...

-- Niin, niin, niin... -- sanoin minä epätietoisena.

-- Sinä voit nyt minua halveksia... Pasynkov kävi pari kertaa huoneen
poikki.

-- Rakastaako neiti Sofia häntä -- kysyi hän.

-- Rakastaa...

Pasynkov loi silmänsä alas ja katseli kauan lattiaan.

-- No, asian täytyy olla autettavissa, -- alkoi hän nostaen päänsä
pystyyn: -- sitä ei voi jättää sillensä.

Ja hän otti hattunsa.

-- Mihin sinä nyt?

-- Asanovin luokse.

Minä hypähdin pystyyn sohvalta.

-- Minä en voi siihen suostua. Suo anteeksi, kuinka se on
mahdollista! Mitä hän ajattelee?

Pasynkov katsoi minuun.

-- Mutta onko sinun mielestäsi parempi antaa tälle hullutukselle
vauhtia, kiusata itseänsä ja saattaa nainen häpeään?

-- Mutta mitä sinä sitten aiot sanoa Asanoville?

-- Minä koetan saada hänet järkiinsä, sanon, että sinä pyydät häneltä
anteeksi.

-- Mutta minä en tahdo pyytää häneltä anteeksi.

-- Etkö tahdo? Olethan sinä syyllinen?

-- Minä katsahdin Pasynkoviin. Hänen rauhallinen ja ankara mutta
samalla surullinen kasvonilmeensä hämmästytti minua. Se oli minulle
jotakin uutta. Minä en vastannut mitään ja istuin sohvalle.

-- Pasynkov lähti.

Kiusallisessa mielenkuohussa odotin hänen palaamistaan! Aika kului
sanomattoman hitaasti! Vihdoin hän palasi -- myöhään.

-- No mitä -- kysyin minä arasti?

-- Jumalan kiitos! -- vastasi hän: -- kaikki on järjestetty.

-- Olitko sinä Asanovin luona.

-- Olin.

-- No mitä hän sanoi? Luultavasti oli pöyhkeä -- sanoin minä
väkinäisesti.

-- Ei, minä en sano. Minä odotin enemmän. Hän ei ole niin alhainen
mies kuin luulin.

-- Mutta paitsi häntä et kait käynyt kenenkään luona, -- kysyin vähän
odotettuani.

-- Zlonitskij'en luona.

-- Mutta!... (sydämeni sykähti. Minä en tohtinut katsoa Pasynkovia
silmiin) -- Mitä neiti Sofia sanoi?

-- Sofia Nikolajevna on jaloluontoinen neitonen. Hän on hyvä
ihminen. Ensiksi hän tuli surulliseksi, mutta sitten tyyntyi. Meidän
keskustelumme ei kestänyt viittä minuuttia kauemmin.

-- Ja sinä... sanoit hänelle kaikki minusta... kaikkiko?

-- Sanoin kaikki, mikä oli tarpeellista.

-- Nyt ei minun ole ajattelemistakaan enää käydä heidän luonaan --
sanoin surullisesti.

-- Miksi niin? Ei ensinkään. Joskus kyllä voit käydä. Päinvastoin.
Sinun pitää välttämättä käydä heidän luonansa, etteivät ajatteleisi
mitä tahansa.

-- Ah, Jakov, sinä varmaankin halveksit minua! -- huudahdin minä
melkein kyynelsilmin.

-- Minäkö? Halveksisin sinua?... (Hänen hellät silmänsä säteilivät
rakkautta). Sinua halveksisin... Se olisi typerää! Eihän se ollut
helppoa sinulle? Etkö sinä kärsi?

Hän ojensi minulle kätensä. Minä heittäydyin hänen kaulaansa ja
purskahdin itkuun.

       *       *       *       *       *

Muutaman päivän kuluttua huomatessani, että Pasynkov ei ollut yhtä
hyvällä tuulella kuin ennen päätin mennä Zlotnitskijn. En voi sanoin
kuvata mitä tunsin astuessani heidän kynnyksensä yli, muistan
ainoastaan, että tuskin eroitin heidän kasvonsa ja ääneni tuntui
surkastuneelta. Ei Sofiankaan tainnut olla olo parempi: puhuminen
minun kanssani tuntui häntä vaivaavan, ja hänen silmänsä väistivät
minua, samoin kuin minunkin häntä. Ja jokaisesta hänen liikkeestään,
koko hänen olennostaan kuvastui pakko ja hämmennys... miksi kätkeä
totuus? Se kysymys herätti kuin salaisen vastenmielisyyden. Minä
koetin niin pian kuin suinkin pelastaa hänet ja minut niin raskaan
tunnelman kahleista. Tämä kohtaus oli onneksi viimeinen... ennen
hänen avioliittoaan. Odottamaton kohtalon oikku vei minut Venäjänmaan
toiseen päähän, ja sanoin pitkiksi ajoiksi hyvästit Pietarille,
Zlotnitskijn perheelle ja, mikä oli kaikkein katkerinta, hyvälle
Jakov Pasynkoville.


II.

Kului seitsemän vuotta. En katso tarpeelliseksi kertoa näiden vuosien
vaiheista. Kuljin Venäjän ristiin rastiin, matkustin kaukaisissa
seuduissa ja sydänmaissa, ja Jumalan kiitos! kaukaiset seudut ja
sydänmaat eivät ole niin hirvittäviä kuin moni luulee; synkän metsän
salaisimmissakin kätköissä, risujen ja kaatuneiden puiden keskellä
kasvaa ihania kukkia.

Kerran keväällä matkustaessani asioillani pienen, syrjäisen kaupungin
kautta kaukana Itä-Venäjällä näin vaunun himmeän lasin läpi torilla
lautapuodin edessä miehen, jonka kasvot näyttivät erittäin tutuilta.
Minä katsoin tarkemmin häntä ja ilokseni tunsin hänet Eliseyksi,
Pasynkovin palvelijaksi.

Komensin heti kyytimiehen seisauttamaan hevosen, hyppäsin vaunusta ja
menin Eliseyn luokse.

-- Terve veli! -- sanoin minä vaivoin hilliten liikutustani; --
Oletko sinä täällä herrasi kanssa?

-- Ka, olen kyllä, -- vastasi hän verkkaan ja yht'äkkiä huudahti: --
oh, herraseni, tekö se olettekin? Enpä ollut tuntea teitä!

-- Oletko sinä täällä Jakov Ivanovitshin kanssa?

-- Hänen, herra, hänen kanssaan olen... Kenenkäs kanssa sitten?

-- Vie minut heti hänen luokseen.

-- Ka, olkaa hyvä! Tänne, olkaa hyvä, tänne... Tässähän sitä
ravintolassa ollaan.

Ja Elisey vei minut torin yli yhä hokien: kyllä herra nyt tulee
iloiseksi.

Tämä Elisey, syntyään kalmukki, oli näköjään hyvin sivistymätön,
jopa villi, mutta hyväsydämminen ja älykkäänlainen mies, joka aivan
intohimoisesti rakasti Pasynkovia ja palveli häntä noin kymmenen
vuotta.

-- Kuinka Jakov Ivanovitsh voi, -- kysyin häneltä. Elisey käänsi
minua kohti tummankeltaiset kasvonsa.

-- Ah, herra kulta, huonosti, herra kulta!... Ette tunne häntä
samaksi... Ei hän tässä maailmassa enää kauan elä. Senpätähden me
olemme matkalla Odessaan terveyttä hakemaan.

-- Mistä te tulette?

-- Siperiasta, herraseni.

-- Siperiastako?

-- Juuri sieltä. Jakov Ivanovitsh oli siellä virassa, siellä hän
haavoittuikin.

-- Oliko hän sotapalveluksessa?

-- Ei, siviilivirassa hän oli.

-- "Voi ihmettä!", ajattelin minä.

Sillä välin menimme ravintolaan ja Elisey kiiruhti edellä
ilmoittamaan tuloni. Ensi vuosina eroni jälkeen olimme Pasynkovin
kanssa olleet jotenkin ahkerassa kirjeenvaihdossa, mutta hänen viime
kirjeensä sain neljä vuotta sitten, enkä sen jälkeen mitään hänestä
kuullut.

-- Olkaa hyvä, olkaa hyvä! -- huudahti minulle Elisey portailta: --
Jakov Ivanovitsh on hyvin iloinen tavatessaan teidät.

Minä juoksin kiireesti notkuvia portaita, menin pimeään, pieneen
huoneeseen -- ja sydämeni oli pakahtua... Kapealla vuoteella, viitan
alla kuolon kalpeana makasi Pasynkov ja ojensi minulle paljaan,
laihan kätensä. Minä heittäydyin hänen luoksensa ja syleilin häntä
liikutettuna.

-- Jaska! -- huudahdin minä vihdoin, -- mikä sinun on.

-- Ei juuri mikään, -- vastasi hän heikolla äänellä: -- olen vaan
hiukan sairas. Kuinka sinä olet tänne joutunut?

Minä istuin tuolille Pasynkovin vuoteen viereen ja laskematta hänen
kättään käsistäni aloin katsella häntä kasvoihin. Minä tunsin nuo
rakkaat piirteet: hänen silmiensä säteilyn, hänen hymyilynsä, tuon
alati muuttumattoman; mutta minkä näköiseksi oli sairaus hänet
muuttanut?

Hän huomasi minkä vaikutuksen vallassa olin.

-- En ole kolmeen päivään ajanut partaani, -- sanoi hän -- ja vielä
lisäksi en ole kammannut päätäni, mutta muuten minä... sehän ei ole
mitään.

-- Sano minulle, ole hyvä, Jaska, -- aloin minä -- onko totta mitä
Elisey on minulle sanonut... Oletko sinä haavoitettu?

-- Niin, katsos, koko juttu on se, -- sanoi hän -- kerron sinulle
tuonnempana kaikki. Juuri niin, olen haavoitettu ja voitko ajatella,
millä? Nuolella.

-- Nuolellako?

-- Niin nuolella, mutta ei tarumaisella, ei Amorin nuolella, vaan
oikealla nuolella, joka on tehty joustavasta puusta ja päättyy
terään, taitavasti tehtyyn kärkeen... Sellainen nuoli tekee sangen
epämiellyttävän vaikutuksen, erittäinkin jos se sattuu keuhkoihin.

-- Mutta millä tavalla? ole hyvä...

-- Odota, kun kerron. Sinä tiedät, että minun kohtalossani on
aina ollut paljon naurettavaa. Muistatko minun koomillisen
kirjeenvaihtoni, kun vaadin nuo paperit? Olen haavoitettukin
naurettavalla tavalla. Ja todellakin, kuka meidän valistuneella
vuosisadallamme antaa nuolen itseään haavoittaa? Eikä sattumalta --
huomaa, ei missään leikkisodassa, vaan taistelussa.

-- Mutta sinähän et anna minun tietää kaikkea.

-- No kas nyt, nyt keskeytät, -- jatkoi hän. -- Muistathan, että
minä sinun lähdettyäsi Pietarista muutin Novgorodiin. Siellä asuin
monta vuotta, ja sanon suoraan, että minulla oli siellä ikävä, vaikka
tapasinkin siellä erään olennon... (Hän huokasi)... Mutta nyt ei ole
tarkoitukseni puhua hänestä, pari vuotta sitten minulle tarjottiin
mainio paikka, jotenkin kaukana tosin, Irkutshkin kuvernementissa,
mutta mitä siitä! Näetkös minulla ja isälläni oli jo ammoin määränä
käydä Siperiassa. Oi Siperia, ihana seutu! Rikas, vapaa -- sen kuulet
jokaisen suusta. Minuakin se suuresti ihastutti. Jouduin siellä
tekemisiin muukalaisten kanssa; minun onnettomuudekseni he panivat
toimeen salakuljetuksen; minut näet määrättiin heitä kiinni ottamaan.
Saavutinkin heidät, mutta yksi heistä, typeryyksissään, lähetti minua
vastaan tämän nuolen... Olin vähällä heittää henkeni, mutta toivuin
kuitenkin. Nyt lähden lopullista parannusta saamaan... Päällyskunta,
Jumala heidät palkitkoon, antoi rahoja.

Pasynkovin pää painui hervottomana tyynylle, ja hän vaikeni. Heikko
puna sävähti hänen kasvoilleen. Hänen silmänsä sulkeutuivat.

-- Ei herra paljon jaksa puhua, -- kuiskasi Elisey, joka yhä oli
huoneessa.

Oltiin ääneti. Kuului vaan sairaan raskas hengitys.

-- Niin nähkääs, -- jatkoi hän, taas avaten silmänsä: -- Kaksi
viikkoa olen jo viettänyt tässä kaupungissa... olen luultavasti
vilustunut. Minua hoitaa täkäläinen piirilääkäri -- saat kohta nähdä
hänet; hän tuntuu taitavalta. Mutta tämä on onni onnettomuudessa,
olenhan tavannut sinut. (Ja hän otti minua kädestä. Hänen kätensä,
äsken vielä kylmä, nyt aivan hehkui.) -- Mutta kerro nyt sinä jotain
itsestäsi, -- jatkoi hän työntäen viitan rinnaltaan -- emmehän ole
pitkään aikaan tavanneet.

Minä koetin täyttää hänen toivomuksensa, ainoastaan estääkseni häntä
puhumasta, ja aloin kertoa. Ensin hän kuunteli minua tarkkaavasti,
mutta sitten hänen silmänsä taas alkoivat painua kiinni ja pää
hervottomana etsiä tukea päänaluksesta. Minä kehoitin häntä nukkumaan
luvaten olla matkaani jatkamatta, ennen kuin hän alkaisi toipua ja
asetuin hänen viereensä istumaan. -- Täällä on huono olla... alkoi
hän taas, mutta minä painoin hänen huulensa kiinni ja läksin ulos.
Elisey seurasi minua.

-- Mitä tämä merkitsee, Elisey? Kuoleeko hän? -- kysyin minä
uskolliselta palvelijalta.

Elisey vaan heilautti kättään ja käänsi selkänsä.

Lähetettyäni pois kyytimieheni läksin katsomaan nukkuiko Pasynkov.
Ovessa kohtasin pitkän, paksun miehen, joka oli juovuksissa. Hänen
rokonarpiset ja pulleat kasvonsa ilmaisivat laiskuutta -- eikä
mitään sen enempää; hänen pienet silmänsä katsoa tirrittivät, huulet
kiilsivät kuin unen jälkeen.

-- Sallikaa minun kysyä, -- sanoin hänelle oletteko te tohtori.

Paksu mies katsoi minuun vaivalloisesti rypistäen velttoa otsaansa
ikäänkuin paremmin nähdäkseen.

-- Aivan niin, -- vastasi hän vihdoin.

-- Saanko vaivata teitä, herra tohtori, tulemaan minun kanssani tänne
huoneeseen. Jakov Pasynkov tietääkseni nyt nukkuu. Minä olen hänen
ystävänsä ja haluaisin puhua teidän kansanne hänen sairaudestaan,
joka minua suuresti huolestuttaa.

-- Sepä hyvä, -- vastasi tohtori, sellainen ilme kasvoissaan, kuin
olisi tahtonut sanoa: "sinullapa vasta on halu puhua; menenhän
pitemmittä puheitta" ja seurasi minua.

-- Sanokaa, olkaa hyvä, -- sanoin minä niinpian kuin olin istunut
tuolille: -- onko ystäväni tila vaarallinen? Mikä on teidän
käsityksenne?

-- Kyllä, -- vastasi paksu mies rauhallisesti.

-- Onko hyvinkin vaarallinen?

-- On, vaarallinen.

-- Niinkö että hän oikein... saattaa kuollakin?

-- Saattaa.

Minun täytyy tunnustaa, että melkein vihasin keskustelutoveriani
puhuessani hänen kanssaan.

-- Niin, sallikaa minun huomauttaa, -- aloin minä, että on
tarpeellista ryhtyä toimeen, panna toimeen neuvoittelu, että jos...
Eihän voi asiaa niin... Olkaa hyvä!

-- Neuvotteluako? -- Voihan sitä! Miksei? Voihan sitä! Ivan
Efreimitshin kutsua.

Tohtori puhui vaivalloisesti ja alituiseen huokasi. Hänen vatsansa
kohoili puhuessa ikäänkuin jokainen sana olisi vaatinut eri
ponnistuksen.

-- Kuka on mainitsemanne Ivan Efreimitsh?

-- Kaupungin lääkäri.

-- Eikö olisi lääkäriä noudettava kuvernementin pääkaupungista --
mitä arvelette? Siellä on varmaan hyviä lääkäreitä.

-- Mitä, -- voihan sitä.

-- Ketä siellä pidetään parhaimpana lääkärinä?

-- Parhaimpanako? Olihan siellä tohtori Kolrabus... Ellei häntä
ole kenties siirretty muualle. Muuten, suoraan sanoen, ei ole niin
tarpeellista noutaa.

-- Miks'ei?

-- Teidän ystäväänne ei kuvernementinlääkärikään auta.

-- Onkohan hän niin huono?

-- On.

-- Mikä hänessä oikeastaan on?

-- Haava... Keuhkot ovat vikaantuneet... lisäksi vielä vilustunut,
on kuumeessa... niin, ja muutakin. Eikä ole varoja: ilman varoja,
tiedätte itse, ei mikään auta.

Vaikenimme molemmat.

-- Voisi koettaa homoiopatiaa... [Erään S. Hanemannin keksimä
parannuskeino: sairauden parantamiseksi käyttää aineita, jotka
terveessä ihmisessä synnyttävät saman taudin oireita. Suom. muist.]
-- puhui paksu mies kulmainsa alta katsellen minuun.

-- Kuinka te sellaista ehdoitatte? Oletteko te allopaatti? [Joka ei
käytä homoiopatiaa, vaan muita tavallisia lääkitsemiskeinoja. Suom.
muist.]

-- Mitä sitten, jos allopaatti! Te luulette, etten minä tunne
homoiopatiaa? En vähemmin kuin muutkaan. Täällä apteekkari parantaa
homoiopatialla, vaikkei hänellä ole minkäänlaista oppia.

"No", ajattelin: "niinkö on!" -- Ei, herra tohtori, -- sanoin minä:
-- kyllä te paremmin lääkitsette omalla tutulla tavallanne.

-- Kuinka vaan suvaitsette.

-- Menettekö hänen luoksensa, kysyin.

-- Kyllä, täytyy katsoa. Ja hän meni ulos.

En seurannut häntä: nähdä hänet sairaan ystäväni vuoteen ääressä,
se meni yli voimieni. Huusin palvelijan luokseni ja käskin hänen
heti lähtemään kuvernementinkaupunkiin kysymään parempaa lääkäriä ja
tuomaan hänet heti sairaan luo. Kuului kopinaa käytävästä; aukaisin
oven.

Tohtori oli menossa pois sairaan luota.

-- No, mitä? -- kysyin kuiskaten.

-- Ei mitään, mikstuuraa määräsin.

-- Minä, herra tohtori, päätin kutsua lääkärin
kuvernementinkaupungista. En epäile teidän taitoanne, mutta te
tiedätte itse: yksi pää on hyvä, mutta kaksi parempi.

-- Sepä oli, ansaitsette suuren kiitoksen! -- höpisi paksu mies
laskeutuen alas portaita. Hän oli nähtävästi saanut minusta tarpeeksi.

Menin Pasynkovin luo.

-- Näitkö täkäläisen tohtorin? -- kysyi hän minulta.

-- Näin, -- vastasin minä.

-- Hänessä on jotain, joka minua miellyttää, puheli Pasynkov: --
se lienee hänen ihmeellinen levollisuutensa. Tohtorin täytyy olla
flegmaatikko, eikö totta? Se rohkaisee sairasta.

Minä tietysti en tahtonut saattaa häntä epäilyksiin.

Illaksi Pasynkov tuli paremmaksi, hänen oli helpompi olla. Hän pyysi
Eliseyn tuomaan samovaarin, lupasi kestittää minua teellä ja itsekin
juoda kupin; hän oli huomattavasti ilostunut. Minä en kuitenkaan
antanut hänen puhua, mutta kun huomasin, kuinka vaikea häntä on
estää, tarjouduin lukemaan jotain.

-- Niinkuin Vinterkellerillä -- muistatko? vastasi hän: -- ole hyvä,
mielelläni. Mitä luettaisiin? Katsohan, siellä ikkunalla on kirjoja...

Menin ikkunan luo ja otin ensimäisen kirjan, joka sattui käteeni...

-- Mikä kirja se on, -- kysyi hän.

-- Lermontov.

-- Ah, Lermontov! Ihanaa! Pushkin on suurempi tietysti... Muistatko:
"Taaskin kuulas taivahani peittyi pilveen harmaaseen"... tahi
"Sun kuvas armaan kerran vielä, suo sielun pohjaan painua". Ah
ihmeellistä! ihmeellistä! Mutta Lermontovkin on ihana. No, tiedätkö,
mitä, veli: ota kirja, avaa se umpimähkään ja lue!

Minä avasin kirjan ja hämmästyin: eteeni sattui "Testamentti". Minä
aioin kääntää lehteä, mutta Pasynkov huomasi liikutukseni ja kiiruhti
sanomaan: "ei, ei, ei, lue siitä, joka sattui eteesi."

Ei mikään auttanut: minä luin "Testamentin".

-- Ihana runo! sanoi Pasynkov, heti kun olin lukenut viimeisen
säkeen. -- Ihana runo! Mutta ihmeellistä, että eteesi sattui juuri
"Testamentti"... Ihmeellistä!

Aloin lukea toista runoa, mutta Pasynkov ei kuunnellut minua, katseli
johonkin muualle, ja toisti vielä pari kertaa: "ihmeellistä!"

Laskin kirjan polvilleni.

-- "On heillä muuan naapuri", -- kuiskasi hän, ja yht'äkkiä kääntyen
minuun päin sanoi: -- Mutta, mitä, muistatko sinä Sofia Zlotnitskija?

Minä punastuin.

-- Hänhän on naimisissa nyt!

-- Niin, Asanovin kanssa, jo kauan sitten. Kirjoitin teille tästä.

-- Niin aivan, kirjoititte kyllä. Isä antoi anteeksi, mutta Asanovia
ei laskenut kynnyksensä yli.

-- Taipumaton vanhus! Mutta onnellisinako kuuluvat elävän?

-- En tiedä todellakaan... luullakseni onnellisina. Asuvat maalla N--n
kuvernementissä; en ole tavannut heitä, mutta ajanut ohi.

-- Onko heillä lapsia?

-- Tiettävästi on. Hän vilkasi minuun.

-- Tunnusta pois, sinä, muistaakseni et silloin vastannut
kysymykseeni: sanoithan hänelle, että rakastin häntä?

-- Sanoin hänelle kaikki, koko totuuden... Puhuin hänelle aina totta.
Kuinka olisin voinut häneltä mitään salata -- sehän olisi ollut synti!

Pasynkov vaikeni.

-- No, sano minulle, -- alkoi hän vihdoin: -- haihtuiko rakkautesi
pian, vai eikö?

-- Ei aivan pian, mutta haihtui kuitenkin. Mitä hyötyä on turhasta
huokailemisesta?

Pasynkov katsoi minuun kuin kirkastuen.

-- Mutta minä, veljeni, -- alkoi hän taas: -- ja hänen huulensa
värähtelivät: -- en ole sinun laisesi: minun rakkauteni häneen ei ole
vieläkään jäähtynyt.

-- Kuinka! -- huudahdin minä hämmästyksen lyömänä: -- rakastitko sinä
häntä todella?

-- Rakastin, -- puhui Pasynkov hitaasti, ja pani miettiväisenä
kätensä päänsä taakse. -- Kuinka minä häntä rakastin, sen tietää
yksin Jumala. Kenellekään en ole puhunut tästä, en kenellekään koko
maailmassa, enkä ole tahtonutkaan kenellekään puhua... niin se on!
"On muuttunut se maailma, mi lemmen multa sai"... Mihinkä katsonkin!

Pasynkovin odottamaton tunnustus teki minut sanattomaksi, ajattelin
ainoastaan: "onko mahdollista, kuinka en saattanut sitä huomata?"

-- Niin, -- sanoi hän kuin itsekseen: -- minä rakastin häntä. En
lakannut häntä rakastamasta silloinkaan, kun tiesin hänen sydämensä
kuuluvan Asanoville. Mutta se oli minulle raskas tieto! Jos hän olisi
rakastunut sinuun, olisin ainakin sinun puolestasi iloinnut, mutta
Asanov... Mikä hänessä saattoi Sofiaa miellyttää? Hän oli onnellinen!
Sofian tunne oli muuttumaton, hänen rakkautensa ei voinut jäähtyä
Rehellinen sielu ei petä itseään eikä toista...

Minä muistin Asanovin käynnin tuon onnettoman päivällistilaisuuden
jälkeen, Pasynkovin neuvottomuuden ja tahtomattani löin käteni yhteen.

-- Sinä sait tietää minulta tuon kaiken, onneton! -- huudahdin: -- ja
sinä tarjouduit menemään hänen luoksensa silloin!

-- Niin, -- puhui Pasynkov taas: -- sitä selvitystä hänen kanssaan...
en milloinkaan unohda. Kas silloin sain tietää, silloin ymmärsin,
mitä merkitsee tuo mielisanani: Resignation. Yhä edelleenkin hän
oli minun unelmani, minun ihanteeni... Säälin sitä, joka elää ilman
ihannetta!

Katsoin Pasynkoviin: hänen silmänsä harhailivat kauaksi etäisyyteen,
niistä sädehti sairasta kaihomielisyyttä.

-- Rakastin häntä, -- jatkoi hän: -- rakastin hänen tyyntä,
rehellistä, saavuttamatonta, lahjomatonta olentoaan. Kun hän oli
lähtenyt, olin aivan menehtyä surusta... Sen jälkeen en ole ketään
rakastanut...

Ja yht'äkkiä hän painoi päänsä tyynyyn ja alkoi hiljaa itkeä.

Hypähdin paikaltani, kumarruin hänen puoleensa ja aloin häntä
lohduttaa...

-- Ei se tee mitään, sanoi hän pudistaen päätään: -- niin se on;
tuntui hieman katkeralta ja säälitti... itseäni... Mutta ei se tee
mitään. Nuo runot sen tekivät. Luehan muita, iloisempia.

Otin Lermontovin, rupesin nopeasti kääntelemään lehtiä; mutta aivan
kuin uhalla löysin vaan sellaisia runoja, jotka uudestaan olisivat
voineet saada Pasynkovin tunteet kuohuksiin. Vihdoin luin hänelle
"Terekin lahjat" -- nimisen runon.

-- Onpa se koko koreata sanahelinää! -- sanoi ystävä raukkani hieman
arvostelevasti: -- vaikka siinä on hyviäkin paikkoja. Olenpa itsekin,
tiedätkö mitä, yritellyt runoilla ja aloin kerran runon: "Elämän
pikari" -- mutta se jäi kesken! Meidän asiamme, veliseni, on olla
runouden nauttijoita, mutta ei sen tuottajia... Mutta olenpa väsynyt;
olisiko vähän nukahtaa, mitä arvelet? Uni, se on sentään ihana, eikö
totta! Elämämme on unta, ja sen paras osa taas unta.

-- Entä runous? -- huomautin.

-- Runouskin on unta, vaikka paratiisimaista.

Pasynkovin silmät sulkeutuivat.

Jäin hetkeksi seisomaan hänen vuoteensa viereen. En luullut hänen
nukahtavan, mutta hänen hengityksensä kävi tasaisemmaksi ja
pitemmäksi. Hiivin varpaillani pois, menin omaan huoneeseeni ja
asetuin makaamaan sohvalle. Kauan ajattelin, mitä Pasynkov oli
minulle sanonut, mieleeni muistui monta asiaa, olin ihmeissäni,
kunnes uni voitti ajatukseni ja minä nukuin...

Joku tuuppasi minua, katsoin ja edessäni seisoi Elisey.

-- Olkaa hyvä, herran luo, -- sanoi hän.

Nousin heti paikaltani.

-- Mikä hänen on?

-- Hourailee.

-- Houraileeko? Eihän hän ole äsken houraillut?

-- Ei, viime yönäkin hän houraili, mutta nyt se tuntuu kamalammalta.

Menin Pasynkovin huoneeseen. Hän ei maannut, vaan istui vuoteessa
painuneena aivan etukumaraan, liikutteli hieman käsiään, hymyili
ja puhui yhä samalla, heikolla äänellä. Hänen silmänsä harhailivat
levottomina. Lattialle asetetun yölampun surullinen valo kuumoitti
liikkumattomana pilkkuna katosta; ja siinä puolihämärässä Pasynkovin
kasvot näyttivät entistäänkin kalpeammilta.

Minä menin hänen luoksensa, mainitsin hänen nimensä -- hän ei
vastannut. Aloin tarkemmin kuunnella hänen leperrystään: hän houraili
Siperiasta ja sen metsistä. Toisinaan oli hänen houreissaan jotain
ajatusta.

"Millaisia metsiä! -- kuiskaili hän: -- aivan taivaaseen saakka.
Miten paljon niissä on huurretta! Hopeaa... Lunta, kinoksittain...
Kas, kuinka pieniä jälkiä... tästä on jänis juossut ja tuosta
kärppä... Ei, isähän siitä on juossut, minun papereitani kuljetellut.
Tuolla hän... tuolla! Täytyy mennä; kuu valaisee. Täytyy mennä
papereita etsimään... Mutta! Kukkanen, ruusunhohtoinen. -- Siellä on
Sofia... Kas kuinka tiu'ut helisevät, ja pakkanen paukkuu... Ah, ei;
tyhmät tilhit pensaissa hyppelevät, piipertävät... Kylmä on... Mutta,
kas Asanov... Ah niin, tykki se onkin -- vaskinen tykki viheriällä
telalla. Kas, miksi se niin miellytti. Tähtikö lensi? Ei, nuoli se
olikin... Ah, niin nopeasti, ja suoraan minun sydämeeni!... Kuka sen
ampui? Sinäkö, Sonetshka?"

Hän nyökytti päätään ja puheli järjettömiä asioita. Minä vilkaisin
Eliseyhyn, hän seisoi kädet selän takana katsellen säälivästi
herraansa.

-- Ah, veli, oletko sinä antautunut käytännön mieheksi?, -- kysyi hän
niin selvästi ja katsoi minuun niin tietoisesti, että olisin melkein
vastannut, ellei hän olisi oitis jatkanut? -- Mutta minä, veljeni,
kuule, minusta ei tullut käytännön miestä. Olen syntynyt kulkijaksi,
uneksijaksi. Unelmat, unelmat!... Sabakevitshin talonpoika -- siinä
unelma. Oh!...

Pasynkov houraili melkein aamuun saakka. Vihdoin hän vähitellen
rauhoittui, laskeutui päänalaisen varaan, uinailevaan tilaan. Minä
palasin huoneeseeni. Rasittavan yön raukaisemana, nukahdin sikeästi.

Elisey herätti minut taaskin.

-- Ah, herraseni, -- puhui hän vapisevalla äänellä, -- minusta
näyttää, että herra kuolee...

Minä kiiruhdin Pasynkovin luo. Hän makasi liikkumattomana. Alkavan
päivän koitteessa hän näytti kuolleelta. Hän tunsi minut.

-- Hyvästi, -- kuiskasi hän, -- sano terveiseni hänelle, minä kuolen.

-- Jaska! -- huudahdin minä: -- elä joutavia, sinä jäät elämään...

-- En, miksi! Kuolen... Katso, etkö muista... (Hän osoitti
rintaansa)...

-- Mikä tuo on? -- alkoi hän uudestaan: -- katso: meri... kultainen
ääretön ulappa, ja tuolla saaret päivän sinessä häämöittävät, tuolla
marmorihohteisia temppeleitä, palmuja, auteretta...

Hän vaikeni... oikasihe...

Puolen tunnin kuluttua hän kuoli. Elisey hervahti polvilleen hänen
jalkojensa luo ja itki. Minä suljin hänen silmänsä.

Hänen kaulallaan riippui pieni silkkikämmen mustassa nauhassa. Minä
otin sen itselleni.

Kolmantena päivänä hänet haudattiin... Jalo sydän kätkettiin
ainaiseksi maan poveen! Minä itse heitin ensimäisen kourallisen
multaa hänen arkulleen.


III.

Oli kulunut vielä puoli vuotta. Matkustin asioilleni Moskovaan.
Asetuin erääseen hyvään matkustaja-asuntoon. Kerran kävellessäni
käytävässä vilkaisin mustaan tauluun, ja olin huudahtaa
hämmästyksestä, kun matkustajien nimien joukossa oli Sofia
Nikolajevna Asanova. Viime aikoina olin kuullut jos mitäkin
epäedullista hänen miehestään. Kerrottiin, että hän oli
viinaan-menevä, kortinpelaaja, riitelijä ja yleensä huonontapainen.
Mutta hänen puolisostaan ei kuulunut muuta kuin hyvää... Sekavin
tuntein palasin huoneeseeni. Oli kuin jo ammoin asettunut kiihko
olisi uudestaan syttynyt sydämessäni ja saanut sen levottomasti
sykähtelemään. Päätin mennä Sofia Nikolajevnaa tapaamaan. "Kuinka
pitkä aika onkaan kulunut siitä, kun viimeksi tavattiin", ajattelin:
"tiettävästi hän jo on unhoittanut kaiken, mikä silloin oli
välillämme."

Lähetin hänen luokseen Eliseyn, jonka olin Pasynkovin kuoltua ottanut
palvelijakseni. Annoin hänelle käyntikorttini ja käskin kysymään,
oliko Sofia Nikolajevna kotona ja voisiko saada häntä tavata. Elisey
palasi pian ilmoittaen, että Sofia Nikolajevna on kotona ja ottaa
vastaan.

Läksin hänen luoksensa. Tullessani hän seisoi keskellä huonetta
hyvästellen jonkun pitkän, kookkaan herran kanssa. "Kuten tahdotte,
-- puheli herra puuromaisella, räikeällä äänellä: -- hän ei ole
vahingoton ihminen, sillä hän on hyödytön ihminen, ja jokainen
hyödytön ihminen on järjestyneelle yhteiskunnalle vahingollinen,
vahingollinen, vahingollinen!"

Tämän sanottuaan pitkä herra poistui. Sofia Nikolajevna kävi minua
tervehtimään.

-- Kuinka pitkä aika jo onkaan viime tapaamisestamme! -- sanoi hän.
-- Istukaa, olkaa hyvä.

Me istuuduimme. Katsoin häneen... Nähdä kauan erossa oltua armaat,
ehkä rakkaat kasvot, tuntea tai olla tuntematta ne, ikäänkuin
entisten, vielä unhoitukselta säästyneiden piirteiden takaa --
astuisi esiin toinen, vaikka samallainen, mutta vieras olento;
hetkeksi, melkein kuin vasten tahtoaan havaita ajan leimaamia jälkiä
-- sehän on varsin surullista. "Varmaan minäkin olen muuttunut",
ajattelee silloin jokainen itsekseen...

Muuten Sofia Nikolajevna ei ollut juuri vanhentunut; kun näin
hänet viimein oli hän 16:lla, mutta siitä oli nyt kulunut yhdeksän
vuotta. Hänen kasvonpiirteensä olivat käyneet säännöllisemmiksi ja
ankarammiksi. Kuten ennenkin niistä kuvastui tunteiden vilpittömyyttä
ja lujuutta. Mutta entisen rauhan asemasta puhui niistä salainen
tuska ja levottomuus. Hänen katseensa oli syventynyt ja tummunut. Hän
oli tullut äiti-vainajansa näköiseksi...

Sofia Nikolajevna alkoi keskustelun.

-- Olemme molemmat muuttuneet, -- sanoi hän. -- Missä olette koko
tämän ajan olleet?

-- Olen kulkenut siellä täällä -- vastasin minä. -- Mutta tekö olette
eläneet yhä siellä maalla?

-- Enimmäkseen maalla. Nytkään en ole täällä kuin läpimatkalla.

-- Kuinka vanhempanne jaksavat?

-- Äitini on kuollut, mutta isäni on yhä vielä Pietarissa, veli on
palveluksessa; Varja asuu heidän luonaan.

-- Entä puolisonne?

-- Miehenikö? -- alkoi hän kiihtyneellä äänellä: -- hän on nyt
Etelä-Venäjällä, markkinoilla. Kuten tiedätte on hän aina rakastanut
hevosia; hän on perustanut hevostarhan... sitä varten hän nytkin
ostelee hevosia.

Samassa astui huoneeseen kahdeksanvuotias tyttönen, jolla oli
kiinalainen tukankuosi ja terävät, vilkkaat kasvot suurine
tummanharmaine silmineen.

-- Kas tässä, esittelen teille tyttäreni, -- sanoi Sofia Nikolajevna
koskettaen tyttösen pyöreätä leukaa sormellaan: -- ei mitenkään
tahtonut jäädä kotiin -- vaan pyyteli päästä mukaani.

Tyttönen lähetteli minuun nopeita silmäyksiä ja rypisti hieman
kulmakarvojaan.

-- Hän on aika reipas, -- jatkoi Sofia Nikolajevna: -- ei mitään
pelkää. Hyvin hän menestyy koulussa. Minun täytyy häntä aivan kehua.

-- _Comment se nomme monsieur?_ -- kysyi tyttö puoliääneen, kumartuen
äidin puoleen.

Sofia Nikolajevna mainitsi minun nimeni. Tyttö taas vilkasi minuun.

-- Mikä teidän nimenne on? -- kysyin häneltä.

-- Nimeni on Lydia, -- vastasi tyttö katsoen minua rohkeasti silmiin.

-- Teitä varmaankin hemmotellaan, -- huomautin minä.

-- Kuka minua hemmoittelee?

-- Kukako? luulen, että kaikki alkaen teidän vanhemmistanne. (Tyttö
katsoi vaieten äitiinsä). Kuvailen, että Konstantin Aleksandrovitsh,
-- jatkoin minä...

-- Niin, niin -- puuttui puheeseen Sofia Nikolajevna, sillä välin kun
tyttö yhä herkeämättä katsoi äitiinsä, -- mieheni, tietysti... kovin
rakastaa lapsia...

Omituinen ilme välähti Lydian älykkäissä kasvoissa. Hänen huulensa
värähtivät ylpeästi; hän painoi silmänsä alas.

-- Sanokaa, -- kiirehti Sofia Nikolajevna: -- oletteko täällä
asioillanne.

-- Asioilla, niinpä kyllä... Niinkö tekin?

-- Asioilla minäkin... Mieheni poissa ollessa, sen arvaatte, ei ole
hauska niillä kulkea.

-- _Quoi, mon Eapost?_

-- _Non -- rien... Je te disoi opris_.

Sofia Nikolajevna hymähti ja kohautti olkapäätään.

Me vaikenimme molemmat, mutta Lydia laski merkitsevästi kädet ristiin
rinnalle.

-- Sanokaa, olkaa niin hyvä, -- alkoi taas Sofia Nikolajevna: -- eikö
teillä ollut ystäviä... mikä hänen nimensä olikaan? hänellä oli niin
hyvät kasvot... hän aina luki runoja; hän oli innostuksen mies...

-- Tarkoitatteko Pasynkovia?

-- Niin juuri Pasynkovia, missä hän nyt on?

-- Hän on kuollut?

-- Kuollut? -- toisti Sofia Nikolajevna: -- sepä surullista!...

-- Olenko nähnyt hänet -- kysyi tyttö hätäisesti.

-- Et ole, Lydia. Kuinka surullista! -- toisti Sofia Nikolajevna.

-- Te surkuttelette häntä... -- aloin minä: -- mitä, jos tuntisitte
hänet niin kuin minä?... Mutta sallikaa minun kysyä: Miksi rupesitte
puhumaan juuri hänestä?

-- Niin, en tosiaankaan tiedä... -- (Sofia Nikolajevna loi silmänsä
alas.) -- Lydia, -- lisäsi hän: -- mene hoitajasi luo.

-- Kutsutko minua sitten, kun saan tulla? -- kysyi tyttö.

-- Kutsun.

Tyttö meni. Sofia Nikolajevna kääntyi minuun päin.

-- Olkaa niin hyvä, ja kertokaa minulle kaikki, mitä tiedätte
Pasynkovista.

Minä aloin kertoa. Kuvasin lyhyin lausein ystäväni elämää, koetin,
mikäli mahdollista, luoda kuvan hänen sielustaan, kerroin viimeisen
kohtauksemme, hänen kuolemansa.

-- Kas, sellainen ihminen hän oli, -- huudahdin minä päästyäni
loppuun: -- hän poistui luotamme huomaamattomana, melkein
unhotettuna! Mutta sehän ei ole vielä mikään onnettomuus. Mitä
merkitsee ihmisten huomio ja kiitos? Minua vaan surettaa ja loukkaa
se, että niin rakastavan ja hellän ihmisen täytyy kuolla kokematta
keskinäisen rakkauden onnea, saamatta herättää vastakaikua yhdenkään
hänen rakkauttaan ansaitsevan naisen sydämessä!... Olkoon niin,
että moni mies jää siitä onnesta osattomaksi: he eivät ansaitsekaan
sitä; mutta Pasynkov!... Ja toisaalta, enkö ole tavannut aikanamme
tuhansia, joita ei missään suhteessa voi verrata häneen, mutta jotka
ovat saaneet kokea lemmen onnea? Eikö tule väkisinkin ajatelleeksi,
että eräät puutteet ihmisessä? -- itsetyytyväisyys esimerkiksi, tahi
kevytmielisyys -- ovat välttämättömiä naisen rakkauden herättäjiä?
Vai pelkääkö rakkaus täydellisyyttä, mikäli sitä on tässä matoisessa
maailmassa, kuin jotain sen olemukselle outoa ja peloittavaa?

Sofia Nikolajevna kuunteli minua loppuun herkeämättä katsellen minua
ankarilla, tutkivilla silmillään, liikuttamatta huuliaan. Hänen
silmäripsensä vaan toisinaan räpyttivät.

-- Miksi luulette, ettei ystäväänne kukaan nainen rakastanut?

-- Siksi, että tiedän sen, tiedän varmaan. Sofia Nikolajevna näytti
aikovan jotain sanoa, mutta jätti sanomatta. Hän näytti taistelevan
itsensä kanssa.

-- Te erehdytte, -- puhui hän vihdoin: -- minä tunnen naisen, joka
suuresti rakasti teidän ystäväänne, hän rakastaa ja muistaa häntä
vieläkin... ja tieto hänen kuolemastaan on syvästi koskeva häneen.

-- Kuka hän on? -- sallikaa minun saada tietää se.

-- Minun sisareni, Varja.

-- Varvara Nikolajevna! -- huudahdin minä hämmästyneenä.

-- Niin.

-- Kuinka? Varvara Nikolajevna? -- toistin minä: -- hänkö?...

-- Puhun loppuun teidän ajatuksenne, -- jatkoi Sofia Nikolajevna:
-- tuo kalsea, välinpitämätön, laimea neitonenko rakasti teidän
ystäväänne: sentähden hän ei ole mennyt naimisiin, eikä mene. Tähän
päivään asti minä yksin olen tiennyt tämän. Varja olisi mieluummin
kuollut kuin ilmaissut salaisuutensa. Meidän perheessämme on opittu
vaikenemaan ja kärsimään.

Katsoin kauan ja tutkivasti Sofia Nikolajevnaan, tahtomattani
tutkistellen hänen viime sanojensa katkeraa merkitystä.

-- Te olette lyöneet minut hämmästyksellä, -- sain viimein sanotuksi.
-- Mutta tiedättekö, Sofia Nikolajevna, jospa en pelkäisi herättää
teissä epämieluisia muistoja, voisin minäkin hämmästyttää teitä...

-- En ymmärrä teitä, -- vastasi hän verkkaan hiukan hämillään.

-- Te ette tietenkään ymmärrä minua, -- sanoin minä äkkiä nousten
paikaltani: -- ja siksi sallikaa minun suullisen selityksen asemesta
lähettää teille muuan esine.

-- No, mikä se olisi? -- kysyi hän.

-- Malttakaa, Sofia Nikolajevna, asia ei koske minua.

Minä kumarsin ja menin huoneeseeni, otin kämmenen, jonka olin
anastanut Pasynkovilta, ja lähetin sen Sofia Nikolajevnalle seuraavan
kirjelapun mukana.

"Tämä kämmen oli ystävälläni alati povella vielä hänen
kuollessaankin. Siinä on muuan teidän kirjoittamanne lippu, jonka
sisällys on varsin mitätön. Voitte lukea sen. Hän kantoi sitä
sentähden että rakasti teitä. Tämän rakkautensa hän tunnusti minulle
vasta päivää ennen kuolemaansa. Nyt kun hän on kuollut, saatan teille
ilmaista, että hänen sydämensä oli teidän!"

Elisey palasi takaisin tuoden mukanaan kämmenen.

-- Mitä? -- kysyin: -- eikö hän käskenyt mitään sanomaan?

-- Ei mitään.

Minä vaikenin.

-- Lukiko hän minun kirjelappuni?

-- Tottapa lienee lukenut. Palvelijahan sen vei perille.

"Saavuttamaton", ajattelin minä, muistaen Pasynkovin viimeiset sanat.
-- Noh, mene, -- sanoin Eliseylle.

Elisey hymyili omituisesti eikä mennyt.

-- Teidän luoksenne... -- alkoi hän: -- tuli muuan neitonen.

-- Mikä neitonen. Elisey vaikeni.

-- Eikö herra vainaja mitään kertonut teille?

-- Ei... Mitä sitten?

-- Hän, kun oli Novgorodissa, -- jatkoi Elisey kosketellen
ovenpieltä?: -- oli tuttava erään neitosen kanssa. Ka, nyt sama
neitonen tahtoisi nähdä teidät. Kohtasin hänet taannoin kadulla.
Sanoin hänelle: "tule; jos herra käskee, lasken sinut puheille."

-- Pyydä, pyydä hänen tulemaan tietysti. Mutta... kuka hän on?

-- Yksinkertainen:... porvaritar... venäläinen.

-- Rakastiko Jakov Pasynkov vainaja häntä?

-- Rakastipa... kylläkin. Ja, hän kun sai tietää herran kuolemasta,
aivan tupertui. Neitonen ei ole pois tieltä, hyvä hän on.

-- Pyydä hänet sisään.

Elisey meni ja palasi heti. Hänen jälessään tuli neitonen kirjavassa
setsipuvussa ja päässä tumma liina, joka puoleksi peitti hänen
kasvonsa. Nähtyään minut hän arkiintui ja kääntyi takaisin.

-- Mitä sinä? -- sanoi hänelle Elisey: -- astu esiin, älä pelkää.

Minä menin hänen luoksensa ja tarjosin hänelle käteni.

-- Mikä nimenne on? -- kysyin.

-- Masha, -- vastasi hän hiljaa katsoen minuun kainosti.

Hän näytti noin 22:n tai 23:n vuotiaalta. Hänellä oli pyöreät ja
yksinkertaiset, mutta miellyttävät kasvot, hieno poskien hipiä ja
tumman siniset silmät, sekä pienet, punaiset kädet. Hän oli siististi
puettu.

-- Tunsitteko Jakov Ivanitshin? -- jatkoin minä.

-- Kyllä, tunsin, virkkoi hän nyhtäen liinansa nurkkaa, ja kyyneleet
alkoivat kieriä hänen silmistään.

Minä pyysin hänen istumaan. Hän istui rohkaistuneena ja ujostelematta
tuolin reunalle. Elisey meni ulos.

-- Tutustuitteko häneen Novgorodissa.

-- Kyllä, Novgorodissa, -- vastasi hän ja pani molemmat kätensä
liinan alle. -- Vasta toissapäivänä kuulin Elisey Timofejitshiltä,
että hän on kuollut. Siperiaan lähtiessään Jakov Ivanitsh lupasi
kirjoittaa. Kaksi kirjettä hän sitten kirjoittikin, enempää ei enään
kirjoittanut. Olisin lähtenyt häntä Siperiasta noutamaan, mutta hän
ei sallinut.

-- Onko teillä Novgorodissa sukulaisia?

-- On.

-- Oletteko asuneet heidän luonaan.

-- Olen asunut äitini luona ja sisareni, joka on naimisissa. Mutta
äitini minuun kyllästyi ja sisarestanikin alkoi tuntua ahtaalta,
lapsia kun heillä on paljon. Ja minä muutin pois. Minä aina toivoin
Jakov Ivanitshia, olin iloinen kuin sain hänet edes nähdä, ja hän oli
aina minulle hyvä -- kysykää vaikka Elisey Timofejetshiltä.

Masha vaikeni.

-- Minulla on häneltä kirjeitäkin, -- jatkoi hän. -- Katsokaahan.

Hän otti taskustaan muutamia kirjeitä ja tarjosi minulle. -- Lukekaa,
sanoi hän.

Avasin yhden kirjeistä ja tunsin heti Pasynkovin käsialan.

"Rakas Masha! (kirjoitti hän paksulla, selvällä käsialalla) sinä
nojasit eilen pääsi minun päätäni vastaan, ja kun minä kysyin miksi
niin teet? vastasit: tahdon kuunnella, mitä te ajattelette. Nyt sanon
sinulle, mitä ajattelin: minä ajattelin, kuinka hauska olisi opettaa
Mashaa lukemaan ja kirjoittamaan! Niin hän saisi tästäkin kirjeestä
selvän..."

Masha vilkaisi kirjeeseen.

-- Tämän hän kirjoitti minulle vielä Novgorodissa -- jatkoi hän --
kun hän aikoi ruveta minua opettamaan. Katsokaahan muita. Siellä on
yksi Siperiasta. Kas tässä. Lukekaa!

Minä luin kirjeet. Ne olivat herttaisia, jopa helliäkin. Eräässä,
ensi kirjeessä Siperiasta, Pasynkov sanoi Mashaa parhaaksi
ystäväkseen, lupasi lähettää hänelle matkarahat Siperiaan, lopettaen
kirjeen seuraaviin sanoihin: "Suutelen sinun armaita käsiäsi;
sellaisia käsiä ei ole täkäläisillä neitosilla; ei ole täällä sinun
laistasi päätä, eikä sydäntä... Lue minun lahjoittamiani kirjasia ja
muista minua; en minäkään unohda sinua. Sinä yksin, yksin sinä olet
minua rakastanut: niin tahdon minäkin yksin sinun olla"...

-- Näen, että hän on ollut teihin hyvin kiintynyt, -- sanoin minä,
antaessani takaisin hänelle kirjeet.

-- Hän rakasti minua suuresti, -- vastasi Masha kätkien kirjeet
huolellisesti taskuunsa, ja kyyneleet kierivät hänen poskilleen. --
Toivoin alati häntä. Olisipa Luoja antanut hänelle elonpäiviä, ei hän
olisi minua jättänyt. Olkoon taivaan valtakunta hänelle avoinna!...

Hän kuivasi kyyneleet liinansa nurkkaan.

-- Missä te nyt asutte? -- kysyin.

-- Nyt asun täällä, Moskovassa, tulin rouvan matkassa, mutta olen
ilman paikkaa. Jakov Ivanitshin tädin luona olen käynyt, mutta hän
on itse aivan köyhä. Jakov Pasynkov puhui minulle usein teistä,
-- lisäsi hän nousten paikaltaan: -- hän rakasti teitä kovin ja
aina muisti teitä. Kun toissa päivänä tapasin Elisey Timofejitshin
juttelin heti: etteköhän te tahtoisi auttaa minua työn puutteessani...

-- Varsin mielelläni, Maria... sallikaa minun kysyä, mikä on isän
nimenne?

-- Petrova, -- vastasi Masha ja loi silmänsä alas.

-- Teen hyväksenne kaikki, minkä voin, Maria Petrova, -- jatkoin
minä: -- ikävä vaan, että olen täällä käymätiellä, enkä siis tunne
sopivia paikkoja.

Masha huokasi.

-- Tarvitsisin jotain tointa... leikata en osaa, mutta ommella
melkein mitä tahansa... niin, ja lapsia osaan hoitaa.

"Antaisinko hänelle rahaa", ajattelin: "mutta kuinka."

-- Kuulkaa, Maria Petrova, -- aloin minä hieman hämilläni: -- suokaa
anteeksi, mutta Pasynkovin puheesta tiedätte, että minä olin hänen
ystävänsä... Sallittehan ensi aluksi minun antaa... teille pienen
summan?...

Masha katsoi minuun.

-- Mitä? -- kysyi hän.

-- Ettekö tarvitse rahoja! -- sanoin.

Masha punastui ja katsoi maahan.

-- Mitä teen rahoilla? -- Kuiskasi hän: -- hankkikaa mieluummin
minulle paikka.

-- Koetan kyllä parastani saadakseni teille sellaisen, mutta en vielä
tiedä mitään varmasti. Tunnen aivan olevani velvollinen siihen,
tosiaan... Enhän ole enää vieras teille. Ottakaa tämä minulta, kuin
muistona ystävältämme...

Minä käännyin ottamaan lompakostani muutamia seteleitä antaakseni ne
hänelle.

Masha seisoi liikkumatta pää vielä syvempään painuneena...

-- Ottakaa, -- kehoitin.

Hän nosti varovasti silmänsä minua kohti, katsoi surullisesti
kasvoihini, otti varovasti kätensä esiin huivin alta ja ojensi sen
minulle.

Panin setelit hänen kylmille sormilleen. Vaieten hän taas kätki
kätensä huivin alle ja loi silmänsä alas.

-- Jos te vastedeskin jotain tarvitsette, -- jatkoin, -- niin olkaa
hyvä ja kääntykää minun puoleeni. Annan teille tiedon osoitteestani...

-- Nöyrin kiitos, -- puhui hän ja, vaiettuaan vähän, lisäsi:

-- Onko hän puhunut teille milloinkaan minusta?

-- Tapasin hänet hänen kuolemansa edellisenä päivänä, Maria Petrovna.
En oikein muista, luullakseni hän puhui.

Masha siveli käsillään hiuksiaan, hieman tuki leukaansa, jäi kuin
miettimään jotain ja sanoi "Hyvästi," ja meni ulos huoneesta.

Istuin pöydän ääreen ja katkerat ajatukset tunkivat mieleeni:
Tämä Masha, hänen suhteensa Pasynkoviin, hänen kirjeensä, Sofia
Nikolajevnan salattu rakkaus Pasynkovia kohtaan... "Raukka! raukka!"
Kuiskasin itsekseni raskaasti huokaisten. Mieleeni muistui koko
Pasynkovin elämä, hänen lapsuutensa, nuoruutensa, neiti Friederike...
"Kas niin", ajattelin minä: "paljon kohtalo sinulle antoi, paljolla
se sinua ilahutti!"

Seuraavana päivänä menin jälleen Sofia Nikolajevnan luo. Minun täytyi
odottaa eteisessä, ja tullessani Lydia jo istui äitinsä vierellä.
Ymmärsin, että Sofia Nikolajevna ei halunnut muistaa eilistä
keskustelua.

Me aloimme keskustella -- todellakaan en muista mistä, kaupungin
kauhuistako, vai oikeista asioista... Lydia usein pisti sanansa
joukkoon ja katseli minua ovelasti. Huvittava tärkeys kuvastui
yhtäkkiä hänen liikkumattomista, pikku kasvoistaan... Älykäs tyttö
varmaankin huomasi tarkoituksen, miksi äiti oli ottanut hänet
viereensä istumaan.

Nousin hyvästelläkseni. Sofia Nikolajevna saattoi minut ovelle.

-- En vastannut teille mitään eilen, -- sanoi hän pysähtyen
kynnyksellä: -- ja mitä olisin voinut vastata? Meidän elämämme ei
riipu meistä. Mutta jokaisella meillä on ankkuri, josta emme pääse
irti milloinkaan, vaikka tahtoisimmekin: velvollisuuden tunne.

Minä nyökäytin ääneti päätäni myöntymisen merkiksi ja sanoin hyvästi.

Koko illan olin yksin kotona. Ajattelin yhä rakasta, unhottumatonta
Pasynkoviani -- tätä viimeistä romantikkoa, ja tunteet, milloin
surulliset, milloin vienot rinnassani suloisen tuskallisesti
risteilivät ja saivat väräjämään sydämen melkein rauenneet kielet...
Rauha tomullesi, sinä haaveiden mies, sinä hyvä ihanteiden ihminen.
Ja antakoon Jumala kaikkien todellisuuden miesten, joiden maailma
jäi sinulle vieraaksi ja jotka ehkä nyt ylimielisesti hymyilevät
sinun haahmollesi, antakoon Jumala heille edes pienen hituisen niistä
nautinnoista, joista sinun yksinäinen, hiljainen elämäsi, kohtaloa ja
ihmisiä uhmaten, rikastui!



Uni.


I.

Minä elin siihen aikaan äitini kanssa pienessä
merenranta-kaupungissa. Olin täyttänyt seitsemäntoista vuotta, mutta
äitini ei ollut kolmeakymmentäviittäkään; hän oli mennyt sangen
nuorena naimisiin. Kun isäni kuoli, olin seitsemän vuoden ikäinen,
mutta muistan hänet vielä varsin hyvin. Äitini oli pienenlainen,
vaalea nainen. Hänellä oli ihanat, mutta aina surulliset kasvot,
hiljainen, väsynyt ääni ja arat liikkeet. Nuorena häntä oli yleisesti
pidetty kauniina, ja viimeisiin asti pysyi hän miellyttävänä ja
herttaisena. En ole milloinkaan nähnyt syvempiä, hellempiä ja
surullisempia silmiä, hienompia ja pehmeämpiä hiuksia; en ole
milloinkaan nähnyt kauniimpia käsiä. Minä jumaloin häntä, ja hän
rakasti minua... Mutta meidän elämämme ei ollut iloista; salainen,
parantumaton suru näköjään alinomaa jäyti hänen olemuksensa sisintä
ydintä. Tähän suruun ei ollut syynä isäni poismeno, niin syvästi,
kuin hän häntä kaipasikin, niin kiihkeästi kuin hän oli häntä
rakastanut, niin pyhänä kun hän hänen muistoaan säilytti...

Ei! sen lisäksi oli vielä jotakin salaista, jota minä en ymmärtänyt,
mutta jonka tunsin, tunsin hämärästi ja valtavasti milloin vaan
katselin noihin hiljaisiin, liikkumattomiin silmiin, noita ihania,
niinikään liikkumattomia, pehmeästi puristuneita ja ijäksi
väsähtäneitä huulia.

Sanoin äsken, että äitini rakasti minua, mutta oli hetkiä, jolloin
hän työnsi minut luotaan, kun minun läsnäoloni kävi hänelle
raskaaksi ja sietämättömäksi. Hän tunsi silloin ikäänkuin ehdotonta
vastenmielisyyttä minua kohtaan -- mutta kauhistui sitten, vuodatti
kyyneleitä, puristi minua sydäntään vasten. Minä arvelin hänen
heikon terveytensä ja onnettomuutensa syyksi näihin pahantuulen
purkauksiin... Nämä vastenmielisyyden oireet saattoivat aiheutua
jossain määrin oudoista, minulle itselleni käsittämättömistä pahojen
ja rikollisten tunteiden kuohusta, jotka ajoittain minussa saivat
vallan... Mutta toiselta puolen nämä tunteiden ilmaukset eivät
sattuneet samaan aikaan äitini vastenmielisyyden puuskien kanssa. --
Äitini käytti aina mustaa pukua ikäänkuin surussa. Me elimme jotenkin
hyvinvoipaa elämää -- vaikka tosin olimme tuttavuuksia vailla.


II.

Minä olin äitini alituisen huolen ja ajatusten esineenä. Hänen
elämänsä sulautui kokonaan minun elämääni. Sellaiset vanhempien
ja lasten suhteet eivät aina ole eduksi lapsille... pikemminkin
vahingoksi. Sitä paitsi, minä olin äitini ainoa lapsi... ja
ainokaisten lasten kehitys usein kulkee vääriä latuja. Kasvattaessaan
heitä vanhemmat unohtavat itsensä ja huolehtivat vaan heistä... Mutta
tässä ei ollut asianlaita sellainen. Minä en tullut hentomieliseksi
hemmoittelusta enkä myöskään tylyluontoiseksi (toiseen tai toiseen
suuntaan saattavat ainokaiset lapset kehittyä), mutta hermostoni
joutui ennen aikojaan järkytetyksi; sen lisäksi oli minulla
heikonlainen terveys -- perintönä äidiltä, jonka näköinen muutenkin
olin. Minä vältin ikäisteni seuraa, ja yleensäkin kartoin ihmisiä;
äitinikään kanssa en monta sanaa vaihettanut. Mieluimmin lueskelin,
kävelin yksin -- ja unelmoin, unelmoin! Mistä minä unelmoin -- on
vaikea sanoa: toisinaan olin seisovinani puoleksi avoimen oven
edessä, jonka takana on tuntemattomia salaisuuksia, seison ja odotan,
viivyn astumatta kynnyksen yli, ja yhä ajattelen, mitähän mahtaa
siellä edessäpäin olla -- ja yhä odotan ja jäykistyn... tai nukahdan.
Jos minulla olisi ollut runoilijan lahjat niin olisin ruvennut
kirjoittamaan runoja; jos olisin tuntenut taipumusta jumalisuuteen,
niin varmaankin olisin mennyt luostariin; mutta minulla ei ollut
mitään sellaista -- ja siksi vaan edelleenkin unelmoin -- ja odotin.


III.

Äsken mainitsin siitä, että toisinaan nukahdin epäselviin ajatuksiin
ja haaveisiin. Yleensä nukuin paljon -- ja unilla oli melkoinen osa
elämässäni; näin unia melkein joka yö. Minä en unohtanut niitä, vaan
uskoin niissä piilevän jonkun merkityksen, pidin niitä enteinä,
joiden salaista sisältöä koetin itselleni selvittää. Muutamat unet
uudistuivat ajoittain, ja se tuntui aina minusta ihmeelliseltä
ja oudolta. Eritotenkin eräs uni askaroitsi ajatuksiani. Olin
kulkevinani vanhanaikuisen kaupungin kapeaa, huonosti kivitettyä
katua, jonka kahden puolen kohosi monikerroksisia kivirakennuksia
terävine kattoineen. Olin etsivinäni isääni, joka vielä muka oli
elossa, piiloutui meiltä ja asui nimenomaan jossain täällä olevassa
kivimuurissa. Astun sisään matalasta, tummasta portista, menen
pitkän pihan yli hirsi- ja lautakasojen välitse ja tulen viimein
pieneen huoneeseen, jossa on kaksi pyöreätä ikkunaa. Huoneen
keskellä seisoo isäni pitkässä aamuviitassa, piippu hampaissa. Hän
ei ole ensinkään minun oikean isäni näköinen: hän on pitkä, laiha,
mustatukkainen, nenä käyrä, silmät tylyt ja läpitunkevat; hän on
noin neljänkymmenen vuoden vanha. Hän ei pidä siitä, että olen häntä
etsinyt, minä en myöskään iloitse tapaamisestamme, vaan seison
neuvottomana. Hän kääntyy hieman poispäin, alkaa jotain mutista
ja kävellä edestakaisin lyhyin askelin... Sitten hän väistyy yhä
kauvemmaksi, lakkaa mutisemasta ja katselemasta olkansa yli; huone
laajenee ja haihtuu usvaan... Minua alkaa hirvittää ajatellessani,
että taas kadotan isäni ja kiiruhdan hänen jälkeensä, -- mutta
hän on kadonnut näkyvistäni, kuulen vaan hänen äreän, karhumaisen
mörinänsä... Sydämeni jähmettyy -- herään voimatta jälleen nukkua
pitkään aikaan... Koko seuraavan päivän on tämä uni mielessäni, enkä,
tietenkään, voi ajatella muuta.


IV.

Tuli heinäkuu. Liike kaupungissamme tähän aikaan yhä vilkastui.
Laivoja tuli joukottain satamaan, uusia, tuntemattomia ihmisiä
ilmestyi kaduille. Minua huvitti silloin kuljeskella rantakadulla
kahviloiden ja ravintoloiden ohi katsellen kaikennäköisiä merimiehiä
ja muita outoja tulokkaita, jotka istuskelivat palttinakattoisissa
suojuksissa, pikkupöytien ympärillä, vaahtovien oluthaarikoiden
ääressä.

Silloinpa, kerran, kulkiessani erään kahvilan ohi, näin miehen,
johon koko huomioni heti kiintyi. Muukalainen oli mustassa, pitkässä
takissa ja päässä hänellä oli huomiotaherättävä olkihattu. Hän istui
hiljaa kädet ristissä rinnalla. Mustien hiusten pehmeät suortuvat
kiersivät otsaa alas, melkein silmiin saakka; ohuet huulet puristivat
lyhyen piipun hammasluuta. Tämä mies näytti niin tutulta, tummien
kasvojen piirteet, kellertävä hipiä, koko hänen muotonsa -- oli
epäilemättä jo ennen painunut mieleeni. En voinut olla asettumatta
hänen eteensä ja kysyin itseltäni: kuka tämä mies on? missä olen
hänet nähnyt? Hän tunsi varmaankin minun kiinteän katseeni, sillä hän
loi minuun mustat, pistävät silmänsä... Minä huokasin...

Tämä oli sama isä, jonka olin nähnyt unessa ja jota olin etsinyt.

Ei voinut olla puhettakaan erehdyksestä, -- samannäköisyys oli siksi
silmiinpistävä. Jopa pitkäliepeinen takkikin, joka peitti hänen
laihaa vartaloaan, sen väri ja kuosi, muistutti vaippaa, jossa isäni
oli ilmestynyt minulle.

"Onkohan tämäkin unta?" ajattelin... Ei... Nyt on päiväsydän, aurinko
paistaa kirkkaasti siniseltä taivaanlaelta, eikä edessäni ole haamu,
vaan elävä ihminen.

Menin tarjoilupöydän luo, tilasin itselleni haarikan olutta
ja sanomalehden -- ja istuin erääseen pöytään, jonkun matkaa
arvoituksellisesta olennosta.


V.

Asetin eteeni sanomalehden ja aloin sen takaa tähystellä muukalaista.
-- Hän istui melkein liikkumatta vain joskus nostaen painunutta
päätään. Hän näköjään odotti jotakin. Minä katsoin, katsoin...
Toisinaan minusta näytti, että tuo kaikki äskeinen arvelu oli
vain omaa keksintöäni, että varsinaista yhdennäköisyyttä ei ollut
ensinkään, vaan että olin tahtomattani tavoitellut mielikuvituksen
petollista harhanäkyä... mutta samassa "tuo" muuttaa asentoaan
tuolilla, kohottaa kättään -- ja taaskin on huokaus nousemaisillaan
rinnastain, taaskin näen edessäni "yöllisen" isäni! Lopulta hän
huomasi minun herkeämättömän huomioni ja ensiksi arvelevan mutta
sitten suuttuneen näköisenä vilkasi minuun päin, aikoi nousta, mutta
pudotti keppinsä tuolin selkämykseltä. Silmänräpäyksessä nousin ja
tarjosin sen hänelle. Sydämeni sykähteli rajusti.

Hän hymyili huolettomasti, kiitti minua, asetti kasvonsa aivan minun
silmieni eteen kohottaen kulmakarvojaan kuin perin säikähtyneenä.

-- Te olette sangen kohtelias, nuori mies, -- sanoi hän kuivalla,
kimeällä äänellä. -- Meidän aikanamme se on harvinaista. Sallikaa
onnitella teitä: te olette saanut hyvän kasvatuksen.

En muista mitä hänelle vastasin; mutta meidän välillämme sukeutui
keskustelu. Sain tietää, että hän oli maamiehiäni ja että hän
hiljattain oli palannut Amerikasta, missä oli elänyt monta vuotta
ja minne hän taas pian aikoo lähteä. Hän sanoi olevansa parooni...
mutta hänen nimeään en oikein kuullut. Hän lopetti aivan niinkuin
"yöllinen" isänikin jokaisen kertomansa asian epäselvällä mörinällä.
Hän tahtoi tietää minun sukunimeni... Kuultuaan sen, hän taaskin
näytti hämmästyvän; sitten hän kysyi minulta kauanko olen asunut
tässä kaupungissa ja kenenkä kanssa. Vastasin hänelle asuvani äitini
kanssa.

-- Entä teidän isänne? --

-- Minun isäni on jo kauan ollut kuolleena. Hän tiedusti äitini nimeä
ja naurahti sitten oudosti -- mutta sitten hän kokonaan muuttui
sanoen, että hänellä on sellainen amerikkalainen tapa ja että hän
yleensä on varsin omituinen ihminen. Sitten hän uteli, missä meidän
asuntomme oli. Minä sanoin sen hänelle.


VI.

Sain takaisin vähitellen tasapainoni, jonka olin menettänyt
keskustelumme aikana; meidän lähestymisemme tuntui minusta varsin
kummalliselta. Minua ei miellyttänyt hymyily jolla parooni minua
puhutteli; samoin tuntui minusta vastenmieliseltä hänen silmiensä
ilme, kun hän loi minuun tutkivan katseensa... Niissä oli jotain
villiä, mutta samalla suojelevaa... Jotakin painostavaa... Näitä
silmiä en ollut unessa nähnyt. Eriskummalliset olivat myöskin
paroonin kasvot! Ne olivat kalpeat, väsyneet, mutta samalla
epämiellyttävän nuorekkaat kasvot. Minun "yöllisellä" isälläni ei
myöskään ollut sellaista syvää otsan yli vinoon käypää arpea, kuin
minun uudella tuttavallani, ja jota en ollut huomannut, ennenkuin hän
oli tullut aivan lähelleni.

En ehtinyt ilmoittaa paroonille katua ja talomme numeroa, kun
roteva neekeri, joka oli puettu silmiin asti ulottuvaan viittaan
lähestyi häntä takaa päin ja laski kätensä kevyesti hänen olalleen.
Parooni kääntyi häneen päin ja virkkoi: ahaa vihdoinkin! ja nyökäten
minulle päätään lähti yhdessä neekerin kanssa kahvilaan. Minä jäin
paikalleni, halusin näet odottaa paroonin paluuta kahvilan ovesta,
en varsin sentähden, että saisin hänen kanssaan uudestaan puhella
-- (sillä en tosiaankaan tiennyt, mistä saattaisin enään hänen
kanssaan keskustella) -- vaan tullakseni uudestaan vakuutetuksi
ensi vaikutelmastani: -- Mutta kului puoli tuntia, kului tunti...
Paroonia ei näkynyt eikä kuulunut. -- Menin kahvilaan, kulin kaikkien
huoneiden läpi, mutta en nähnyt missään paroonia enkä neekeriä. He
olivat siis molemmat poistuneet taka-ovesta.

Minun päätäni hieman särki ja vilvoitellakseni läksin kävelemään
meren rantaan kaupungin takaiseen, suureen puistoon päin, joka
oli noin kahdensadan vuoden vanha. Käveltyäni pari tuntia
jättiläistammien ja plataanien varjossa, palasin kotia.


VII.

Palvelijamme riensi hätääntyneenä ja huolestuneena vastaani, kun
tulin eteiseen. Hänen kasvojensa ilmeestä päätin heti tapahtuneen
jotain ikävää minun poissa ollessani. Ja oikein arvasin, sillä
sain kuulla, että tunti sitten äitini makuusuojasta oli yht'äkkiä
kuulunut hirvittävää kirkunaa; sisään rientävä palvelija tapasi
hänet lattialla pyörtyneenä ja hän tointui vasta muutaman hetken
kuluttua. Tultuaan tajuihinsa täytyi äitini ruveta vuoteeseen, ja
hän oli edelleenkin säikähtyneen ja oudon näköinen. Hän ei puhunut
sanaakaan, ei vastannut kysymyksiin, yhä vaan katseli ympärilleen ja
vavahteli. Palvelija lähetti puutarhurin lääkäriä noutamaan. Lääkäri
tuli ja määräsi rauhoittavaa lääkettä, mutta hänellekään äitini ei
mitään puhunut. Puutarhuri vakuutti, että vähän sen jälkeen, kun
äitini huoneesta oli kuulunut huutoa, oli tuntematon mies kiireimmän
kautta juossut puutarhan kukkaislavojen yli katuportille päin. (Me
asuimme yksikerroksisessa talossa, jonka ikkunat olivat suurenlaiseen
puutarhaan päin). Puutarhuri ei ollut ehtinyt eroittaa miehen
kasvoja, saattoi ainoastaan kertoa, että hän oli laihanlainen,
matalassa olkihatussa ja pitkäliepeisessä takissa. "Paroonin puku!"
välähti heti mieleeni. Puutarhuri ei voinut saavuttaa häntä, etenkin
kun hänet kutsuttiin heti sisään ja lähetettiin lääkäriä noutamaan.
Menin heti äitini luokse. Hän makasi vuoteellaan kalman kalpeana.
Nähtyään minut hän heikosti hymyili ja ojensi minulle kätensä. Istuin
hänen vuoteensa viereen ja aloin kysellä äskeistä tapahtumaa; ensiksi
hän ei tahtonut mitään kertoa, mutta vihdoin hän kuitenkin tunnusti
nähneensä jotain sellaista, josta oli kovin säikähtynyt. "Kävikö joku
täällä huoneessa?" -- "Ei", vastasi hän hätäisesti: "Eikö todellakaan
kukaan käynyt, mutta minusta aivan näytti siltä... minusta tuntui
siltä"... Hän vaikeni ja kaihtoi kädellä silmiänsä. Minua halutti
kertoa hänelle puutarhurilta kuulemani asian ja samalla kohtaukseni
paroonin kanssa. Mutta en tiedä miksi sanat takertuivat kurkkuuni.
Päätin kuitenkin huomauttaa äidilleni, että haamut eivät tavallisesti
ilmesty päivällä... "Jätä minut, -- kuiskasi hän: -- ole niin hyvä;
älä kiusaa minua, joskus saat sen tietää"... Hän vaikeni taaskin.
Hänen kätensä olivat kylmät ja valtimo oli nopea ja epätasainen.
Annoin hänelle lääkettä ja väistyin kauemmaksi antaakseni hänen
olla rauhassa. Koko päivänä hän ei noussut, vaan liikkumatta makasi
silloin tällöin vaan syvään huokaisten ja arasti raottaen silmiään.
Kaikki olimme neuvottomina.


VIII.

Yötä vasten äitiä alkoi hieman viluttaa ja hän lähetti minut pois.
Minä en kuitenkaan mennyt huoneeseeni, vaan asetuin pitkäkseni
viereisen huoneen leposohvalle. Joka neljännestunnin kuluttua nousin,
ja menin varpaillani ovelle kuuntelemaan... Kaikkialla vallitsi
hiljaisuus... mutta äitini tuskin ummisti silmänsä sinä yönä. Kun
aikasin aamulla menin hänen luoksensa, näyttivät hänen kasvonsa
ajettuneilta, silmistä sädehti luonnoton loiste. Päivän kuluessa hän
tunsi helpoittavan, mutta illaksi kuume taas nousi. Siihen saakka
hän oli itsepintaisesti vaiennut, mutta nyt hän äkkiä alkoi puhua
kiihtyneesti ja katkonaisesti. Hän ei houraillut, hänen sanoissaan
oli ajatusta, mutta ei minkäänlaista yhtenäisyyttä. Vähän ennen
puolta yötä hän äkkiä suonenvedontapaisesti nousi istumaan vuoteessa
(minä istuin hänen vieressään), ja samalla kiihtyneellä äänellä hän
silloin tällöin juoden kulauksen vettä lasista, heikosti käsiään
liikutellen ja kertaakaan minuun katsomatta, alkoi kertoa... Tuon
tuostakin hän pysähtyi, ponnisti voimiaan ja jatkoi uudelleen. Tämä
oli kaikki niin eriskummallista, aivan kuin hän olisi tehnyt tätä
kaikkea unessa, aivan kuin hän itse olisi ollut kaukana ja joku
toinen olisi puhunut hänen suullaan tahi pakoittanut hänet puhumaan.


IX.

-- Kuule, mitä sinulle kerron, -- alkoi äitini: -- ethän enää
ole lapsi; sinun tulee jo kaikki tietää. Minulla oli kerran hyvä
ystävätär... Hän meni naimisiin miehen kanssa, jota hän rakasti
ja hän oli sangen onnellinen. Avioliiton ensimmäisenä vuonna he
molemmat lähtivät pääkaupunkiin viettääkseen siellä muutaman viikon
huvituksissa. He asettuivat hienoon hotelliin, kävivät usein
teattereissa ja muissa tilaisuuksissa. Ystävättäreni oli kaunis,
kaikkialla hänet huomattiin, nuoret miehet eivät suoneet hänelle
rauhaa, ja niiden joukossa oli eräs -- -- -- upseeri. Hän kulki
lakkaamatta ystävättäreni jälessä, ja missä hän ikinä olikin, hän
kaikkialla näki tämän mustat ilkeät silmät. Hän ei tutustunut häneen,
eikä kertaakaan puhellut hänen kanssaan, -- mutta tuo mies yhä
katseli häntä hurjan ja omituisen näköisenä. Pääkaupungin kaikki
huvitukset tärveltyivät tämän miehen läsnäolon takia; ystävättäreni
alkoi pyydellä miestään lähtemään hänen kanssaan pois, ja he
päättivätkin jo jättää kaupungin. Kerran hänen miehensä lähti
klubiin, upseerien kutsuihin -- jotka kuuluivat samaan rykmenttiin
kuin tuo mainittu upseeri - pelaamaan korttia... Ystävättäreni jäi
ensi kerran yksin, hänen miehensä ei pitkään aikaan palannut kotiin,
hän laski pois palvelijattarensa ja meni levolle... Mutta yht'äkkiä
hänen tuli vaikea olla, niin että hänen koko ruumistaan puistatti ja
kylmi. Hän kuuli kevyttä kopinaa seinän takaa -- aivan kuin koiran
raappimista -- ja hän alkoi katsella seinään, sinne, mistä kopina
kuului. Nurkassa paloi yölamppu ja huoneen seinät olivat pehmeillä
tapeteilla päällystetyt. Yhtäkkiä siellä jotain liikahti, jokin
näyttäytyi ja taas piiloutui... Ja suoraan seinästä ilmestyi kaikessa
tummuudessaan ja pituudessaan sama hirvittävä mies ilkeine silmineen!
Ystävättäreni aikoi huutaa, mutta ei voinut. Hän aivan jähmettyi
kauhistuksesta. Mies lähestyi häntä nopeasti kuin villipeto, heitti
jotakin hänen päänsä päälle, jotain tukahuttavaa, valkoista,
raskasta... Mitä sitten tapahtui, en muista! Se oli kuin kuolema,
kuin murha... Kun hirvittävä usva vihdoin haihtui, kun minä...
kun ystävättäreni tuli tajuihinsa, ei huoneessa ollut ketään. Hän
taaskaan -- pitkään aikaan -- ei jaksanut huutaa, vihdoin huusi...
sitten taas kaikki meni sekaisin.

Vihdoin hän näki vieressään miehensä, joka kello kahteen yöllä oli
viipynyt klubilla... Hänen muotonsa oli aivan muuttunut, hän alkoi
kysellä, mutta ei saanut mitään vastausta... Sitten hänen vaimonsa
sairastui... Kuitenkin, muistaakseni, jäätyään yksin huoneeseen,
hän tarkasti tuota paikkaa seinässä... Pehmeän kangastapetin alta
hän saattoi eroittaa salaoven. Mutta häneltä itseltään oli sormesta
hävinnyt kihlasormus. Tämä sormus oli muodoltaan sangen erikoinen:
siinä oli vuoroin seitsemän kultatähteä seitsemän hopeatähden
kanssa. Se oli ikivanha sukumuisto. Hänen miehensä kysyi mihin se
oli joutunut, mutta hän ei voinut mitään vastata. Hänen miehensä
luuli, että hän oli sen johonkin pudottanut, etsi sitä kaikkialta,
kuitenkaan löytämättä. Hänen miehensä tuli alakuloiseksi, hän päätti
lähteä kotiin niin pian kuin mahdollista, ja heti kun tohtori antoi
luvan -- he jättivät pääkaupungin. Mutta, voitko ajatella mitä!
Juuri heidän lähtöpäivänänsä he kadulla yht'äkkiä tapasivat paarit
kantajineen... Näillä paareilla makasi vast'ikään murhattu mies,
jonka päässä oli ammottava haava, -- ja ajattele, tämä oli sama
hirvittävä, yöllinen vieras hirvittävine silmineen. Hän oli murhattu
korttipelissä.

Sitten minun ystävättäreni matkusti maalle, tuli äidiksi ensi
kertaa... ja eli miehensä kanssa muutaman vuoden. Hän ei milloinkaan
saanut mitään tietää ja mitä hänen vaimonsa olisikaan voinut sanoa,
eihän hän itsekään mitään tiennyt.

Mutta entinen onni oli hävinnyt. Heidän elämänsä pimeni -- eikä
tullut enää koskaan valoisaksi... Muita lapsia heillä ei ollut ennen
eikä jälkeen... mutta tämä poika...

Äiti vapisi ja peitti kasvonsa...

-- Sano nyt, -- jatkoi hän kuin uusia voimia saaden: -- oliko
tuttavani jollain tavoin syyllinen? Mistä hän saattoi itseään
soimata? Häntä oli rangaistu, mutta eikö hänellä ole oikeutta
Jumalan kasvojen edessä julistaa, että häntä kohdannut rangaistus
oli epäoikeutettu? Miksi hänelle kuten rikokselliselle, jonka
sielussa omantunnonvaivat risteilevät, miksi hänelle elämän entisyys
näyttäytyi niin hirvittävänä muistona niin monen vuoden jälkeen?
Macbeth tappoi Bankon -- ei ole ihmeteltävää, että elämä hänen
edessään synkkänä kangasti... mutta minä...

Tässä äitini puhe kävi niin sekavaksi ja hämäräksi, etten saata sitä
enään muistaa. Minä en enää epäillyt, että hän hourailee.


X.

Minkä tärisyttävän vaikutuksen äidin kertomus minuun teki --
sen saattaa jokainen ymmärtää. Hänen ensimmäisestä sanastaan
ymmärsin hänen puhuvan itsestään, eikä mistään tuttavasta,
hänen salaperäisyytensä vaan vakuutti minun arveluni oikeaksi.
Silminnähtävää oli, että mies, jota olin unessa etsinyt ja jonka olin
nähnyt valveilla, oli isäni! Hän ei ollut tapettu eikä murhattu,
kuten äitini otaksui, vaan ainoastaan haavoittunut. Isäni oli tullut
hänen luoksensa ja juossut pois säikähtyneenä hänen huudostaan.
Kaikki selveni minulle yht'äkkiä ja vaistomaisen vastenmielisyyden
tunne minua kohtaan, joka toisinaan heräsi äidissäni sekä hänen
alinomainen surunsa ja meidän yksinäinen elämämme... Muistan kuinka
päätäni pyörrytti -- ja minä tartuin siihen molemmin käsin, aivan
kuin haluten pitää sitä paikallaan. Minulle selvisi se ajatus, että
minun välttämättä hinnalla millä hyvänsä, täytyi uudestaan löytää
tämä mies. Miksi? Missä tarkoituksessa? -- Siitä minä en ehtinyt
tehdä itselleni tiliä, mutta etsiä... etsiä häntä -- se oli minulle
tullut elämän tai kuoleman kysymykseksi. Seuraavana aamuna äiti
vihdoin rauhoittui... kuume katosi... hän vaipui uneen. Jätettyäni
hänet isäntäväkemme ja palvelijain huostaan läksin etsiskelylle.


XI.

Ensi työkseni läksin kahvilaan, jossa olin paroonin tavannut; mutta
kahvilassa ei kukaan tuntenut eikä edes ollut huomannut häntä. Hän
oli ollut siellä tilapäinen vieras. Neekerin isäntäväki oli tosin
huomannut, sillä hän oli siksi eriskummallisen näköinen. Mutta
kuka hän oli, ja missä hänen olinpaikkansa oli -- siitä ei kellään
ollut vähintäkään tietoa. Jätettyäni kaikkien sattumusten varalle
osoitteeni kahvilaan, läksin kuljeskelemaan kaupungin katuja ja
rantakujia laivasillan ympäristöjä, bulevardeja, katselin tarkoin
kaikkia julkisia laitoksia, mutta en missään löytänyt edes paroonin
näköistä miestä enkä hänen toveriansa... En ollut kuullut paroonin
sukunimeä, enkä siitä syystä saattanut kääntyä poliisin puoleen;
kuitenkin annoin tiedon parille kolmelle järjestyksen valvojalle
(tiedonantoni herätti heissä suurta kummastusta, eivätkä he oikein
minua uskoneet) että olisin palkitseva auliisti heidän toimensa,
jos heille onnistuisi päästä noiden kahden henkilön jäljille.
Parhaani mukaan koetin heille kuvata noiden muukalaisten ulkomuotoa.
Etsittyäni sillä tavalla koko aamupäivän palasin kotiin uupuneena.
Äitini nousi vuoteesta, mutta hänen tavalliseen suruunsa liittyi
jotain uutta, jotain mietiskelevää neuvottomuutta, joka aivan viilsi
sydäntäni. Illan istuin hänen luonansa. Emme puhuneet sanottavasti
mitään: hän pelasi pasianssia ja minä katselin vaieten kortteihin.
Hän ei sanallakaan maininnut taannoisesta kertomuksestaan, eikä
siitä, mitä edellisenä päivänä oli tapahtunut. Olimme ikäänkuin
salaisesti sopineet olla koskettelematta näitä arkaluontoisia
ja ihmeellisiä tapauksia... Hän oli kuin närkästynyt itselleen
siitä, minkä hän oli tahtomattaan puhunut; mutta ehkei hän oikein
muistanutkaan kaikkea, mitä oli sanonut kuumehoureissa -- ja toivoi
minun häntä säästävän... Niin kyllä, minä säästin hänet siitä, ja
hän tunsi sen. Hän oli eilisestä asti välttänyt minun katsettani.
Koko yönä en saanut unta silmiini. Ulkona nousi äkkiä hirvittävä
myrsky. Tuuli ulvoi ja reutoi vimmatusti, ikkunanruudut helähtelivät,
jopa paikoin särkyivätkin, ilmassa kaikui epätoivon ulvahduksia
ja valituksia aivan kuin ylhäällä ilmassa olisi jotain särkynyt
ja raivoisasti parkuen lentänyt järkkyviä taloja vastaan. Päivän
laskiessa tyyntyivät ajatukseni suloiseen uneen... Yht'äkkiä valtasi
minut ihmeellinen tunne, oli aivankuin joku olisi astunut huoneeseeni
ja kutsunut minua, maininnut nimeni, ei kovalla, vaan päättävällä
äänellä. Nostin pääni, mutta en nähnyt ketään, mitä kummaa! En
ensinkään säikähtynyt -- päinvastoin ilostuin; minussa heräsi
äkkiä vakuutus siitä, että nyt aivan varmasti saavutan päämääräni.
Kiiruhdin pukeutumaan ja niin olin taaskin pian ulkona.


XII.

Myrsky tyyntyi... mutta vielä tuntuivat luonnossa sen viimeiset
vavistukset. Oli aikainen aamu -- kaduilla ei näkynyt ainoatakaan
ihmistä, mutta monin paikoin oli maahan ajautunut savupiipun palasia,
tiilikiviä, luhistuneiden aitojen kappaleita, taittuneita puiden
oksia... "Mitähän onkaan merellä tapahtunut viime yönä?" -- tuli
väkisinkin ajatelleeksi noita myrskyn tuhotöitä katsellessa. Olin
jo vähällä mennä satamaan, mutta jalkani veivät ikäänkuin jostain
selittämättömästä voimasta minut toiselle suunnalle. Ei ollut kulunut
kymmentä minuuttiakaan kun olin kaupunginosassa, jossa en milloinkaan
ennen ollut käynyt. Astelin kiirehtimättä, mutta pysähtymättä askel
askeleelta eteenpäin kummallinen tunto sydämmessä; odotin jotakin
tavatonta, mahdotonta ja samalla olin vakuutettu, että tämä tavaton
on tuleva.


XIII.

Ja se tulikin, tuo tavaton, tuo tuntematon! Yht'äkkiä, noin
kaksikymmentä askelta edessäni näin saman neekerin, joka kahvilassa,
minun läsnäollessani oli puhutellut paroonia. Puettuna samaan
viittaan kuin silloinkin, hän aivankuin kohosi esiin maasta ja
kääntyen minuun selin alkoi kiireesti kulkea käyrän sivukadun kapeata
jalkakäytävää. Minä koetin parastani saavuttaakseni hänet, mutta hän
kiiruhti samassa määrässä katsomatta taakseen ja yht'äkkiä katosi
erään talon nurkan taakse. Juoksin nurkalle saakka, ja kiersin sen
yhtä nopeasti kuin neekerikin... Mutta ihme ja kumma! Edessäni oli
pitkä ja kapea mutta aivan tyhjä katu; se oli vielä aamu-usvan
peitossa, mutta katseeni saattoi kuitenkin tunkeutua sen päähän
saakka, niin että saatoin eroittaa sen kaikki rakennukset. Eikä
yhtään elävää olentoa liikkunut missään. Kookas neekeri viittoineen
oli yhtä pian hävinnyt, kuin hän oli ilmestynytkin. Jouduin
ymmälle... mutta ainoastaan silmänräpäykseksi. Uusi tunne heti
valtasi minut; tämän kadun, joka mykkänä ja kuolleena avautui eteeni,
-- tunsin ennestään. Tämä oli minun uneni katu. Minä vavahtelin, ja
sydäntäni melkein kouristi -- aamu oli näet viileä -- ja heti taas
vähääkään epäröimättä, mutta melkein pelokkaana asiani vakuudesta
riensin eteenpäin. Aloin etsiä silmilläni... ja kas tuossa se oli:
kas tuossa oikealla uneni talo. Ja kas tuolla vanha portti kivisine
tukipylväineen molemmin puolin. Totta tosiaan, talon ikkunat eivät
olleet pyöreät, vaan nelinurkkaiset... mutta se ei ollut niin
tärkeää. Koputin porttiin, koputin kerran, kaksi, kolme, yhä kovemmin
ja kovemmin... Portti avautui verkkaan, raskaasti naristen, aivan
kuin valittaen. Edessäni seisoi nuori palvelustyttö hajallahapsin,
unisin silmin. Hän oli nähtävästi juuri herännyt. -- Asuuko täällä
parooni? -- kysyin, ja katselin nopeasti pihan joka soppeen... Sama;
kaikin puolin sama paikka... kas tuossa laudat ja hirret, jotka
unessa näin.

-- Ei, vastasi minulle palvelijatar: -- parooni ei asu täällä.

-- Miksi ei? Se ei ole mahdollista!

-- Nyt hän ei ole täällä. Hän matkusti eilen.

-- Mihin?

-- Amerikkaan.

-- Amerikkaanko? -- toistin väkinäisesti. -- Niin, hän palaa kaiketi?

Palvelija katsoi minuun epäluuloisena.

-- Sitä emme tiedä. Ehkä hän ei milloinkaan palaa.

-- Kauanko hän asui täällä?

-- Ei kauan, noin viikon. Nyt hän on aivan poissa.

-- Mutta mikä on tämän paroonin sukunimi?

Palvelija katsoi minuun merkitsevästi.

-- Ettekö tiedä hänen sukunimeään? Me kutsuimme häntä
yksinkertaisesti parooniksi. Hoi, Pietari! -- huusi hän nähdessään,
että minä tulin yhä tunkeilevammaksi. -- Joudu tänne: mikä
muukalainen tuo on, joka tuossa kaikkea kyselee.

Sisähuoneesta ilmestyi kookas, kömpelö työmies.

-- Mitä tahdotte? Mikä on asiana? -- kysyi hän käheällä äänellä -- ja
jurona kuunneltuaan minua toisti palvelijan jo äsken lausumat sanat.

-- Mutta kuka täällä asuu? -- kysyin minä.

-- Meidän isäntämme.

-- Mutta kuka hän on?

-- Puuseppä. Tämän kadun varrella asuu vaan puuseppiä.

-- Saako häntä tavata?

-- Ei nyt, hän nukkuu.

-- Eikö saa mennä sisälle?

-- Ei saa. Menkää.

-- No mutta eikö teidän isäntäänne saa tavata myöhemmin?

-- Miksei? voipi. Aina voipi... Mutta menkää nyt jo.

-- Entä tuo neekeri? -- kysyin minä äkkiä. Työmies katsoi
neuvottomana ensiksi minuun, sitten palvelijattareen.

-- Mikä neekeri? -- kysyi hän vihdoin. Menkää, herra. Myöhemmin
voitte tulla ja puhua isännän kanssa.

Menin kadulle. Portti paukahti kiinni jälkeeni raskaasti ja tiviisti,
tällä kertaa narahtamatta.

Minä panin tarkoin mieleeni kadun, ja talon ja menin pois, mutta en
kotiin. Pettymyksen tunne valtasi minut. Kaikki mitä minulle oli
tapahtunut oli niin ihmeellistä, niin tavatonta -- mutta samalla,
kuinka lyhyeen kaikki oli päättynyt! Olin varmasti uskonut ja ollut
vakuutettu näkeväni tässä talossa minulle ennestään tutun huoneen, --
ja huoneessa isäni, paroonin, aamuviitassa ja piippu hampaissa...

Mutta isäni oli lähtenyt Amerikkaan ja mitä minun nyt on tehtävä?...
Kertoisinko kaikki äidille -- vai pitäisinkö ikuisesti salassa
muiston tästä kohtauksesta? En saattanut mitenkään tyytyä siihen
ajatukseen että sellaiselle yliluonnolliselle, salaperäiselle alulle
tulisi niin järjetön, niin jokapäiväinen loppu! En tahtonut palata
kotiin, vaan menin minne vaan tieni vei minut pois kaupungista.


XIV.

Kuljin allapäin, ajatuksia, melkeinpä vaistoja vailla kokonaan omaan
itseeni vaipuneena. Tasainen, kumea ja vihainen kohina herätti minut
lumouksestani. Nostin pääni, siellä kohisi ja loiski meri kaartaen
rantojaan noin viidenkymmenen askeleen päässä minusta. Minä huomasin
kulkevani rantahietikkoa myöten. Yöllisen myrskyn nostattamana meri
aaltoili vielä valkopäinä, aivan kuin taivaanrantaan saakka valkoiset
oinaat olisivat toisiaan takaa ajaneet, ja jyrkät jättiläisaaltojen
harjat vuorotellen vyöryivät eteenpäin ja särkyivät mereen
kalliorantoja syleillessään. Menin lähemmäksi vyöryäviä aaltoja --
ja kuljin aivan sitä kaartuvaa viivaa myöten, jonka ne olivat rantaa
huuhdellessaan muodostaneet uurteiseen hietaan, missä oli täynnä
merenruohojen kuivuneita korsia, näkinkengän kuoria ja kiemurtelevia
jälkiä. Suipposiipiset lokit vihaisesti kirkuen lensivät kuin tuulen
kannattamina esiin ilman pohjattomasta syvyydestä, liitelivät
lumivalkoisina hohtaen harmaalla, pilvisellä taivaalla, putosivat
jyrkästi mereen, ja pyyhkäisten aallolta aallolle lensivät jälleen
pois ja katosivat hopeanhohtoisina kipinöinä etäisten aaltojen
tyrskyävään leikkiin. Muutamat niistä lepattelivat itsepintaisesti
suuren kiven yläpuolella, joka yksinäisenä kohosi yksitoikkoisesta
rantapenkereestä. Sakea merenruohikko rehoitti epätasaisina
pensastoina kiven toisella puolen; mutta siellä, missä sen korret
sekaisina kohosivat keltaisesta lätäkköliejusta, oli jotain mustaa,
jotain pitkulaista, pyöreätä... Aloin katsella... Joku tumma
esine makasi liikkumattomana kiven vieressä. Tämä esine tuli yhä
näkyvämmäksi, yhä selvemmäksi kuta lähemmäksi sitä tulin...

Kiven luokse oli enää kolmekymmentä askelta...

Mutta sehän on ihmisruumiin näköinen möhkäle! Se on ruumis;
varmaankin se on mereltä ajautunut hukkuneen ihmisen ruumis! Menin
vielä lähemmäksi.

Sehän oli paroonin, isäni ruumis! Jäin seisomaan kun kivettyneenä.
Silloin vasta ymmärsin, että minua olivat aamusta alkaen johtaneet
tuntemattomat voimat -- että olin niiden vaikutuksen alainen -- ja
muutaman hetken sielussani ei ollut muuta kuin kumean meren kohinaa
-- ja mykkää pelkoa tuntemattoman, valtavan kohtalon edessä.


XV.

Hän makasi seljällään hieman toisen kyljen varassa, vasen käsi
pään alla, toinen oli jäänyt vierähtäneen ruumiin alle. Märkä
lieju oli peittänyt hänen jalkansa, joissa oli pitkävartiset
merimiessaappaat, lyhyt, sininen takki oli kostean merisuolan
tahraama ja napittamattomana; punainen liina oli hänellä kaulassa.
Tummat kasvot, jotka katselivat taivasta kohti, ikäänkuin hymyilivät;
kohonneen ylähuulen alta näkyivät valkoiset, pienet hampaat;
puoleksi sulkeutuneiden silmien terät tuskin eroittautuivat
tummuneista valkuaisista; vaahtokuplien peittämät saviset hiukset
olivat valloillaan maassa ja jättivät paljaaksi sileän otsan,
josta näkyi sinertävä arpi; kapea nenä kohosi terävänä, valkoisena
viivana litistyneiden poskien välistä. Viime yön myrsky oli tehnyt
tehtävänsä... hän ei saavuttanut Amerikkaa! Siinä makasi mies,
joka oli solvaissut äitiäni, turmellut hänen elämänsä -- minun
isäni -- niin! -- minun isäni -- siinähän ei ollut mitään epäilystä
-- makasi voimattomana, liassa, jalkojeni juuressa. Minä tunsin
tyydytetyn koston surkeuden, inhon, kauhistuksen ja ennenkaikkea...
ajatellessani sitä, mitä olin nähnyt -- ja ajatellessani sitä mitä
oli tapahtunut. Se pahuus, se rikoksellisuus, -- josta jo olen
puhunut, ne käsittämättömät tunteet heräsivät jälleen minussa...
ahdistivat minua. Ahaa! ajattelin; miksi minä olen sellainen...
sentähden, että veri niin vaatii! Minä seisoin ruumiin vieressä,
katselin ja odotin... eivätkö nuo kuolleet silmäterät liikahda,
eivätkö nuo mykistyneet huulet värähdä? -- Eivät! Kaikki on
liikkumatonta, kuollutta; tuo ruohikkokin, johon myrsky oli hänet
heittänyt, oli kuin jähmettynyt, lokitkin olivat lentäneet pois -- ei
ainoatakaan sirpaletta missään, ei laudan pätkää, eikä ainoatakaan
särkynyttä esinettä. Tyhjyys kaikkialla... hän yksin -- minä -- ja
etäällä kohiseva meri. Katsoin taakseni, sama tyhjyys sielläkin,
elottomien kukkuloiden jono taivaan rannalla... siinä kaikki!
Tukalalta tuntui jättää tämä onneton yksinäisyyteen, rannikon
liejuille kalojen ja lintujen ruuaksi; sisäinen ääni sanoi minulle,
että olin velvollinen kutsumaan ihmisiä, ellei auttamaan -- mitäpä
se enää hyödyttäisi! -- niin edes senvuoksi, jotta hänet saisi
viedyksi ihmisasuntoon... Mutta sanomaton pelko yht'äkkiä yllätti
minut. Minusta näytti, että tämä kuollut ihminen tietää minun tänne
tuloni, että hän itse on toimeenpannut tämän viimeisen kohtauksen --
olin vielä kuulevinani tuon tutun, kumean murinan... Minä juoksin
syrjään, vilkasin vielä kerran... Jotain hohtavaa pisti silmääni: se
pysäytti minut. Se oli kultasormus ruumiin kädessä... Tunsin äitini
kihlasormuksen. Muistan vielä, kuinka pakoitin itseni lähestymään
ruumista, kumartumaan... muistan kylmien sormien tahmean kosketuksen,
muistan kuinka olin tukahtua, kuinka siristin silmiäni, purin
hammasta riuhtoessani irti itsepintaista sormusta...

Vihdoinkin se irtautui ja minä juoksen, juoksen pois henkeni edestä,
-- ja joku kiitää jälessäni, ajaa minua takaa ja tavoittelee minua.


XVI.

Kaikki, mitä olin kokenut ja tuntenut, kuvastui varmaankin
kasvoiltani, kun palasin kotiin. Kun tulin äidin huoneeseen, niin
hän oikasihe äkkiä suoraksi ja katsoi minuun niin pyytävästi ja
kysyvästi, että minä, koetettuani turhaan kertoa hänelle kaikki,
lopetin sillä, että vaieten ojensin hänelle sormuksen. Hän kalpeni,
hänen silmänsä suurenivat ja jäykistyivät kuin äskeisellä kuolleella,
-- hän huudahti heikosti, tempasi sormuksen, horjahti pudoten
rintaani vastaan, hänen jäsenensä jäykistyivät, pää putosi taakse
päin ja hän tuijotti minuun silmät suurina, neuvottomina. Minä
syleilin hänen vartaloaan molemmin käsin ja seisoin paikoillani
hätäilemättä ja liikkumatta, kerroin hänelle hiljaisella äänellä
mitään salaamatta: uneni, kohtauksen ja kaikki, kaikki... Hän
kuunteli minua loppuun saakka sanaakaan sanomatta, rinta vaan kohoili
mielenliikutuksesta yhä valtavammin -- hänen silmiinsä tuli eloa
ja hän katsoi maahan. Sitten hän pani sormuksen sormeensa ja haki
vaippansa ja hatun. Kysyin, mihin hän aikoo mennä. Hän loi minuun
hämmästyvän katseen ja halusi vastata, mutta ääni petti. Hän vavahti,
hieroi käsiään, kuin lämmitelläkseen ja vihdoin sanoi: "menkäämme
heti sinne".

-- Mihin, äiti?

-- Sinne, missä hän makaa... Minä tahdon nähdä hänet... minä tahdon
saada tietää... minä saan tietää.

Koetin estää häntä menemästä; mutta hän oli vähällä saada
hermokohtauksen. Ymmärsin turhaksi vastustaa häntä -- ja me läksimme.


XVII.

Kävelen jälleen meren rannikkoa, mutt'en yksin. Äitini on
käsipuolessani. Vesi on laskenut, meri on väistynyt kauemmaksi; -- se
tyyntyy tyyntymistään -- mutta sen heikkenevä kohina on yhtä uhkaava
ja pahaenteinen. Kas, tuolla on edessämme yksinäinen kivi -- kas
tuolla ruohikko. -- Minä katselin tarkoin voidakseni eroittaa tuon
maassa makaavan olennon -- mutt'en näe mitään. Käymme lähemmäksi;
tahtomattani kiiruhdan askeleitani. Mutta missä sitten on tuo musta,
liikkumaton. Ruohikon korret vaan mustina huojuvat jo kuivuneella
hiedalla. Lähenemme kiveä... ruumista ei ole missään -- ainoastaan
siinä paikassa, missä se oli maannut, oli vielä jälki, saattoi nähdä,
missä kädet ja jalatkin olivat olleet... Yltympärillä oli hiekka
tallattua, -- ja saattoi selvästi eroittaa jalan jälet; ne kulkevat
hietikon yli -- häviävät sitten kivikkoon ja soraan. Katselemme
toisiamme, äiti ja minä, säikähtyen toistemme kasvojen ilmeitä.
Jokohan hän oli itse noussut ja mennyt pois.

-- Näitköhän sinä tosiaan hänet kuolleena, -- kuiskasi äitini.

Saatoin ainoastaan nyökyttää päätäni. Ei ollut kulunut kolmea
tuntiakaan siitä, kun olin tavannut paroonin ruumiin. Joku oli sen
huomannut ja vienyt pois. -- Oli saatava selville, kuka sen oli
tehnyt?

Mutta ensin oli pidettävä huolta äidistä.


XVIII.

Käydessään kohtalon osoittamalle paikalle, hän oli tuntenut vilun
väreitä, mutta hillitsi itsensä. Ruumiin katoaminen oli järkyttänyt
hänen mielensä kuin lopullinen onnettomuus. Hänet tapasi kouristus.
Minä pelkäsin hänen järkeänsä. Vaivoin sain hänet lähtemään kotiin.
Taaskin panin hänet vuoteeseen, taaskin kutsuin lääkärin; mutta
heti kun äitini oli jonkunverran tointunut, hän kohta vaati minua
viipymättä menemään etsimään "tuota miestä". Tottelin. Mutta kaikista
mahdollisista keinoista huolimatta en saanut mitään selville. Kävin
muutaman kerran poliisilaitoksessa, kävin kaikissa läheisissä
kylissä, ilmoitin sanomalehdissä, hankin kaikkialta tietoja -- mutta
turhaan. Ja silloin sain tiedon, että erääseen merenrantakylään
oli tuotu hukkuneen ruumis -- riensin heti sinne, mutta hänet oli
jo haudattu, ja kaikista merkeistä päättäen hän ei ollut paroonin
näköinen. Sain tietää missä laivassa hän oli lähtenyt Amerikkaan.
Ensiksi kaikki olivat vakuutetut, että tämä laiva oli hukkunut
myrskyssä. Mutta muutamien kuukausien kuluttua kertoi huhu, että
sama laiva oli nähty ankkurissa New-Yorkin satamassa. Tietämättä
mihin ryhtyä aloin etsiä näkemääni neekeriä, lupasin hänelle
sanomalehti-ilmoituksella melkoisen rahasumman, jos hän tulisi
luokseni. Muuan kookas neekeri viitassa todellakin ilmestyi meille
minun poissa ollessani... mutta puhuteltuaan palvelijaa hän yht'äkkiä
poistui enää palaamatta.

Siten hävisivät isäni... minun isäni... jäljet; niin katosi hän
teille tietymättömille mykkään pimeyteen. -- Äidin kanssa emme enää
milloinkaan hänestä puhuneet, kerran vaan muistaakseni, hän ihmetteli
miksen minä milloinkaan enään maininnut omituisesta unestani; ja
samassa lisäsi: "tiettävästi hän aivan"... eikä puhunut ajatusta
loppuun. Äitini oli kauan sairaana, mutta hänen toipumisensakaan
jälkeen meidän suhteemme ei parantunut. Häntä aina painosti minun
seurassani kuolemaansa saakka. Todellakin painosti, eikä se kurjuus
koskaan hävinnyt. Aika parantaa kaikki haavat; murheellisimpienkin
perhetapahtumain muistot vähitellen kadottavat kärkensä ja
vaikutuksensa; mutta jos painostuksen tunne on herännyt kahden
läheisen ihmisen välille, niin sitä ei voi millään poistaa! -- En
enää milloinkaan nähnyt samaa unta, joka oli jättänyt niin syvän
arven sieluuni; en enää "etsi" isääni; mutta joskus olen unessani
kuullut ja kuulen joskus vieläkin kaukaisia ääniä, vaikenemattomia,
alakuloisia valituksia. Ne kajahtelevat jostain korkean seinän takaa,
jonka läpi on mahdoton päästä, ne saavat sydämeni väreilemään -- ja
minä itken sulkien silmäni -- enkä voi ymmärtää mitä tämä on: elävä
ihminenkö valittaa -- vai aaltoileeko minussa meren herkeämätön
villihyöky? Ja kuulkaa, taaskin se muuttuu petomaiseksi murinaksi --
minä herään tuskan ja kauhun tunne sydämessä.



Juutalainen.


... Kertokaapa meille jotain, eversti, sanoimme vihdoin Nikolai
Ilitshille.

Eversti hymähti, puhalsi savupilven viiksiensä läpi ilmaan, pyyhkäisi
kädellään harmaita hiuksiaan, katsahti meihin ja vaipui mietteisiin.
Me kaikki suuresti rakastimme ja kunnioitimme Nikolai Ilitshiä hänen
hyvyytensä, terveen älynsä ja vaatimattomuutensa tähden meitä nuoria
veljiä kohtaan. Hän oli kookas, harteva ja lihava; hänen tummat
kasvonsa, jossa olivat "kaikki hyvän venäläisen tunnusmerkit",
suorasukainen, viisas katseensa, hellä hymy, miehekäs ja kantava
äänensä -- kaikki hänessä miellytti ja houkutteli.

-- No, kuulkaa, -- alkoi hän. -- Kerron tapauksen vuodelta 13,
Dantsigin tienoilta. Palvelin silloin E--n kyrasierirykmentissä ja
olin muistaakseni juuri-ikään tullut kornetiksi. Ovathan taistelut
ja sotaretket hupaisia toimia, mutta piiritysjoukkueessa on ikävää
ja yksitoikkoista. Joutuupa silloin istumaan yksikseen koko päiväksi
johonkin ampumahautaan, telttapahaseen, törkykasaan tahi olkiläjään,
ja siinä sitä sitten saa huojentaa ikäväänsä korttia lyöden aamusta
iltaan. Vai tekeekö mieli mennä huvikseen katselemaan, kuinka
pommit tahi tuliset luodit lentävät ilmassa? Alussa ranskalaiset
hätyyttelivät meitä hyökkäyksin, mutta pian rauhoittuivat. Hevosruuan
hankintakin ajanpitkään kyllästytti; sanalla sanoen meidät yllätti
sellainen tuskallinen ikävä, että aivan olisi tehnyt mieli ulvoa.
Olin silloin yhdeksännellätoista ikävuodellani; huoleton olin
ja terve, tahdoin etsiä lohtua murheeseeni ranskalaisista ja
siitä, että... no, ymmärrätte... mutta silloinpa sattui jotakin.
Ajan kuluksi rupesin pelaamaan. Ja niin, kerran huikean häviön
jälkeen, minua alkoi onni vedellä ja aamupuoleen (pelasimme näet
öisin) rupesin voittamistani voittamaan. Väsyneenä, unisena
menin raittiiseen ilmaan ja istahdin kenttävallille. Oli ihana,
hiljainen aamu; varustustemme pitkät jonot hävisivät usvan peittoon,
väsyin katselemiseen ja nukuin istualleni. Varovainen rykiminen
herätti minut, avasin silmäni ja näin edessäni juutalaisen, noin
nelikymmenvuotisen, pitkässä, harmaassa viitassa, kengissä ja
mustassa kalotissa. Tämä juutalainen, jota kutsuimme Girshel'iksi,
kuleksi leirissämme, tunkeili kaikenlaisiin toimiin, hankki meille
viinejä, ruokavaroja ynnä muita pikkuaskareita toimitteli. Hän oli
pienenläntä, hintelä, rokonarpinen, punatukkainen, -- alinomaa
hän räpytteli pienillä, punasilla silmillään, hänellä oli pitkä
koukkunenä, ja aina häntä ryvitti.

Hän seisoi edessäni ja alkoi unisesti kumarrella.

-- No, mitä tahdot? -- kysyin viimein häneltä.

-- Ka, noin, tulin kuulemaan, enkö voisi heidän jalosukuisuudelleen
jotain toimittaa...

-- En tarvitse sinua; mene tiehesi.

-- Kuinka vain määräätte, kuinka vaan suvaitsette... Arvelin vaan,
että, ehkä, jotain voisin...

-- Olen saanut sinusta tarpeekseni; mene, sanon minä.

-- Sallikaa, sallikaa. Sallikaa minun onnitella heidän
jalosukuisuuttansa voiton johdosta...

-- Mistä sen tiedät?

-- Ka, kuinka en tietäis... Suuri voitto... suuri. Uu! kuinka suuri...

Girshel levitti sormiaan ja nyökytti päätään. -- Niin mikä neuvoksi,
-- sanoin harmistuneena: -- mitä hittoa täälläkin rahat merkitsevät?

-- Oo, älkää puhuko, teidän ylhäisyytenne; ai, ai, älkää puhuko
sellaista. Raha on hyvää tavaraa, aina raha on tarpeen, kaikkea
sillä saa, teidän jalosukuisuutenne, kaikkea! kaikkea! Sanokaa
vaan toimittajallenne, hän hankkii teille kaikki, teidän
jalosukuisuutenne, kaikki! kaikki!

-- Joutavia lörpöttelet, juutalainen.

-- Ai, ai! hoki juutalainen vilkkain elein. -- Heidän
jalosukuisuutensa ei usko minua... ai... ai... ai... -- Juutalainen
sulki silmänsä heilautellen päätään oikealle ja vasemmalle... --
Mutta minäpä tiedän, mitä herra upseeri tarvitsee... tiedän... kuin
tiedänkin!

Juutalainen kävi veitikan näköiseksi, aivan lurjusmaiseksi...

-- Aivanko?

Juutalainen katsoi arasti, ja kuroittautui minuun päin.

-- Sellainen kaunotar, teidän jalosukuisuutenne, sellainen!... --
Girshel sulki taaskin silmänsä ja venytti huulensa merkitsevästi
suppuun. -- Teidän jalosukuisuutenne, sallikaa... niin kuulette
itse... mitä nyt puhun, sen huomaatte kuulemisen arvoiseksi? te ette
usko... mutta sallikaa minun näyttää... se vasta olisi, voi sentään!

Vaikenin ja katsoin juutalaiseen.

-- No, niin hyvä; no, vot, hyvä; no, vot, näytän teille... -- Girshel
naurahti ja löi kevyesti olkaani, mutta sitten kavahti syrjään, kuin
jos olisi polttanut sormensa.

-- Kuinka arvelette, herra, saanko käsirahaa?

-- Sinä vaan petät minut, näytät jotain variksenpelättiä?

-- Ai, ai, mitä puhutte? -- jokelsi juutalainen aivan haltioissaan,
heilutellen käsiään. -- Ei mitenkään! Te... herrani, käskette
silloin antaa minulle viisisataa... lisäsi hän nopeasti... Niin, te
käskette...

Samassa muuan tovereistani kohotti teltan laitaa ja kutsui minua.
Nousin ja heitin juutalaiselle kultarahan.

-- Illalla, illalla, -- jupisi hän jälkeeni.

Tunnustan teille, herrat, että odotin iltaa jotenkin kärsimättömänä.
Juuri samana päivänä ranskalaiset hyökkäsivät esiin; meidän
rykmenttimme kävi taistelemaan. Tuli ilta, istuimme tulien
ympärillä... sotamiehet keittivät huttua. - Alettiin pakista.
Olin levittänyt viitan alleni, join teetä ja kuuntelin toverien
juttuja. Ehdoittivat korttipeliä, minä kieltäysin. Olin kuohuksissa.
Vähitellen upseerit hajaantuivat telttoihinsa; tulet alkoivat sammua;
sotilaatkin menivät mikä minnekin, tahi nukahtivat paikalleen;
kaikki hiljeni. En noussut paikaltani. Palvelijani istui valkean
ääressä ja, kuten sanotaan, "onki kaloja". -- Ajoin hänet pois. Pian
koko leiri vaikeni. Tapahtui vahdinmuutos. Sotilaat vaihtuivat.
Makasin yhä jotain odotellen. Tähdet syttyivät tuikkimaan. Tuli yö.
Tuijotin kauan sammuvaan tuleen... Kunnes viimein liekki vaipui
tuhkaan... "Petti kuin pettikin minut kirottu juutalainen", ajattelin
harmistuneena, ja aijoin nousta.

-- Teidän jalosukuisuutenne... -- kuulin äänen korvani juuresta
lepertelevän.

Vilkasin: Girshel. Hän oli kalpea, änkytti ja jokelsi arkana.

-- Olkaa hyvä, tulkaa telttaanne.

Nousin ja lähenin häntä. Hän nousi ja alkoi varovasti astua
lyhyttynkäistä, kosteaa ruohoa. Näin syrjässäpäin liikkumattoman,
viittaan kiedotun olennon. Juutalainen heilautti hänelle kättään --
hän tuli hänen luoksensa. Hän kuiskasi jotain salaperäisen olennon
korvaan, kääntyi sitten minun puoleeni, nyökytti päätään muutaman
kerran, ja sitten menimme kolmen telttaan. Naurettavaa tosiaan:
henkeäni aivan ahdisti.

-- Katsokaas teidän jalosukuisuutenne, -- kuiskasi juutalainen
väkinäisesti: katsokaas. Hän vähän pelkää nyt, hän pelkää; mutta olen
sanonut, että te olette hyvä ihminen, mainio kerrassaan... Mutta sinä
älä pelkää, älä pelkää, -- jatkoi hän: älä pelkää...

Vaippaan kääriytynyt olento ei liikahtanut. Olin itse julmasti
hämilläni, enkä tiennyt mitä sanoa. Girshelkin hoippui sinne tänne,
ja väänteli levottomana käsiään.

-- Kuitenkin, -- sanoin minä hänelle, -- mene sinä ulos.

Girshel totteli vastahakoisesti.

Menin salaperäisen olennon luokse ja otin hänen silmiltään tumman
vaipan. Danzigista hohti öinen valo: sen punertavassa heikossa
heijastuksessa, joka oli kuin kaukaisen tulipalon loimua näin nuoren
juutalaisnaisen kalpeat kasvot. Hänen kauneutensa hämmästytti minua.
Seisoin hänen edessään ja katselin häntä äänettömänä. Hän ei nostanut
silmiään. Kevyt kohina pakoitti minut katsomaan taakseni. Girshel
varovaisesti pisti esiin päänsä teltan takaa. Närkästyneenä viittasin
hänelle kädelläni... Hän katosi.

-- Mikä on nimesi, -- sanoin vihdoinkin.

-- Saara, -- vastasi hän ja samassa välähtivät pimeässä hänen suuret
loistavat silmänsä ja pienet tasaiset hampaansa hohtivat valkeina.

Minä otin kaksi nahkatyynyä, heitin ne maahan ja pyysin hänen
istumaan. Hän heitti hartioiltaan vaippansa ja istahti. Hän oli
puettu lyhyeeseen avorintaiseen kasakkatakkiin hopeisine pyöreine
nappineen ja laajoine hihoineen. Sakea musta tukka kiersi kahtena
palmikkona hänen pientä päätään; istuin hänen viereensä ja tartuin
hänen tummaihoiseen hentoon käteensä. Hän vastusteli hieman mutta
aivan kuin pelkäsi katsoa minuun ja hengitti levottomasti. Minä
ihailin hänen itämaista profiliaan -- ja arasti puristin hänen
vapisevia, kylmiä sormiaan.

-- Osaatko venäjää?

-- Osaan... vähän.

-- Ja rakastatko venäläisiä?

-- Kyllä rakastan.

-- Siis sinä minuakin rakastat.

-- Teitäkin rakastan.

Tahdoin syleillä häntä, mutta hän väisti sukkelasti...

-- Ei, ei, älkää suvaitko, herraseni, älkää.

-- No katso sitten ainakin minuun.

Hän loi minuun mustat läpitunkevat silmänsä, mutta katsoi heti
hymyillen muualle ja punastui.

Suutelin tulisesti hänen kättänsä. Hän katsoi minuun kulmiensa alta
ja alkoi nauraa myhäellä.

-- Miksi naurat?

Hän piiloitti kasvonsa hihansa taakse ja nauroi entistä enemmän.

Girshel ilmestyi samassa teltan ovelle ja uhkasi häntä sormellaan.
Hän vaikeni.

-- Mene tiehesi! -- kuiskasin hänelle hammasta purren: -- en siedä
sinua.

Girshel ei mennyt.

Minä otin matkalaukustani kourallisen kultarahoja, työnsin ne hänen
käteensä ja tyrkkäsin hänet ulos.

-- Herra, anna minullekin... -- sanoi tyttö. Heitin hänen syliinsä
muutamia kultarahoja, hän iski kiinni niihin kuin kissa.

-- No, nyt minä suutelen sinua. -- Älkää, älkää, malttakaa, --
kuiskasi hän säikähtyneenä ja rukoilevana.

-- Mitä sinä pelkäät?

-- Pelkään.

-- Joutavia, kainostelua...

-- Ei, eipä niinkään.

Hän katsoi minuun arasti, painoi päänsä kallelleen, ja pani kätensä
ristiin. Jätin hänet rauhaan.

-- Jos tahdot... niin -- sanoi hän hetken äänettömyyden jälkeen ja
asetti kätensä huulieni eteen. Minä en aivan mielelläni suudellut
sitä. Saara taaskin nauroi.

Olin tukahtumaisillani vereni kuohuun. Olin vihainen itselleni enkä
tiennyt mitä tehdä. Kuitenkin ajattelin itsekseni mikä hullu olenkaan!

Käännyin taaskin hänen puoleensa.

-- Saara, kuule, olen rakastunut sinuun.

-- Tiedän.

-- Tiedätkö? Etkö suutu? Ehkä itsekin rakastat minua?

Saara nyökkäsi.

-- Ei, vastaa minulle niinkuin tulee.

-- Mutta näyttäkääpäs, kun katson teitä -- sanoi hän.

Painoin pääni hänen luokseen. Saara laski kätensä olkapäälleni, alkoi
katsella tarkoin kasvojani, rypisti silmäkulmiaan, hymyili... Minä en
kestänyt enää, vaan suutelin häntä äkkiä poskelle. Hän hypähti ylös
ja oli samassa teltan ovella.

-- No, mikä villi oletkaan!

-- Hän vaikeni, liikahtamatta paikaltaan.

-- Tule luokseni.

-- Ei herra, hyvästi. Toisen kerran. Girshelin kähärätukkainen pää
sukelsi taaskin esiin, hän sanoi tytölle pari sanaa ja tyttö viisti
ulos liukkaana kuin käärme.

Minä juoksin teltasta hänen jälkeensä näkemättä kuitenkaan häntä ja
Girshelkin oli kadonnut.

Koko yönä en saanut unta silmiini.

Seuraavana aamuna istuimme ratsumestarimme teltassa, pelasin, vaikkei
minulla ollut halua. Palvelijani tuli sisään.

-- Teitä kysytään, teidän jalosukuisuutenne.

-- Kuka minua kysyy?

-- Juutalainen.

"Tosiaanko Girshel" -- ajattelin. Minä nousin ja menin teltasta.
Tosiaankin: edessäni seisoi Girshel.

-- Mitä, -- kysyi hän minulta mairittelevasti hymyillen: teidän
jalosukuisuutenne, oletteko tyytyväinen?

-- Ah, sinä!... (Kenraali katsoi taakseen)... Nähtävästi ei ole
naisia, mutta muuten samantekevä. Ah sinä, veitikka, -- vastasin
hänelle: -- sinä naurat minulle, miksi?

-- Mitä?

-- Kuinka, mitäkö? Vielä häntä kysyy!

-- Ai, ai, herra upseeri, millainen olette, puhui Girshel moittien,
mutta hymyili edelleenkin. -- Tyttö on vaatimaton, nuori... Te
säikytitte hänet, tosiaan säikytitte.

-- Kainous on hyvä! mutta rahat, miksi hän otti ne?

-- No, miksi ei? Kun rahoja annetaan, niin ne myös otetaan.

-- Kuule, Girshel: tulkoon tyttö uudelleen, en solvaise sinua...
mutta sinä, ole hyvä, äläkä näytä minun teltassani tyhmää naamaasi,
vaan jätä meidät rauhaan, kuuletko?

Girshelin silmät välähtivät.

-- Mutta, mitä? miellyttääkö teitä?

-- No niin.

-- Kaunotar! sellaista kaunotarta ei ole missään. Annatteko rahoja?

-- Ota, mutta kuule: lupaus on rahoja parempi. Tuo hänet, mutta
korjaa luusi, saatan itse hänet kotiin.

-- Aa, ei saa, ei saa, ei millään lailla, -- kiiruhti juutalainen
vastaamaan. -- Ai, ai, ei saa, ei saa. Minä, jos suvaitsette, kuljen
teltan ympärillä, teidän jalosukuisuutenne; mutta minä teidän
jalosukuisuutenne, väistyn, jos suvaitsette, vähän etemmäksi...
minä, teidän jalosukuisuutenne, olen valmis teitä palvelemaan, minä,
suvaitkaa, väistyn... mikä siinä? minä väistyn.

-- No, katso vaan... Tuo hänet tänne, kuuletko?

-- Eikö ole kaunotar, herra upseeri, mutta? teidän jalosukuisuutenne?
Kaunotar, vai mitä?

Girshel kumarsi notkeasti ja katsoi minua silmiin.

-- Kaunis.

-- No, niin antakaa minulle vielä tukaatti...

Minä heitin hänelle tukaatin; me erosimme.

Päivä kului vihdoin lopulleen. Tuli yö. Istuin kauan teltassani.
Ilma oli pilvinen ja pimeä. Kaupungissa kuului kello lyövän kaksi.
Aloin jo sadatella juutalaista... samassa tuli Saara, yksin. Hypähdin
pystyyn, syleilin häntä... kosketin huulillani hänen poskeansa... Se
oli jääkylmä. Saatoin tuskin eroittaa hänen kasvojensa piirteitä...
Hän kävi istumaan, minä asetuin hänen eteensä polvilleni, tartuin
hänen käsiinsä, tavoitin hänen vartaloansa... Hän vaikeni
liikahtamatta, ja yht'äkkiä hän alkoi kovasti, suonenvedontapaisesti
itkeä. Koetin turhaan häntä rauhoittaa... Hän itki hillittömästi...
Minä hyväilin häntä, kuivasin hänen kyyneleensä, hän ei enää
vastustellut, ei vastannut kysymyksiini ja itki, -- itki niin,
että kyyneleet vuolaina virtoina valuivat. Sydämeni aivan kiertyi
paikaltaan; nousin ja menin ulos teltasta. Girshel ilmestyi eteeni
kuin maan alta.

-- Girshel, -- sanoin minä hänelle: -- kas tässä sinulle luvatut
rahat. Vie pois Saara.

Juutalainen riensi heti hänen luoksensa. Tyttö lakkasi itkemästä ja
tarttui häneen.

-- Anna anteeksi, Saara, -- sanoin minä hänelle -- Jumala olkoon
kanssasi, hyvästi. Joskus tavataan, jonakin muuna aikana.

Girshel kumarsi ja vaikeni. Saara kumartui, otti käteni ja puristi
sitä huuliaan vastaan; minä käännyin poispäin...

Viisi tai kuusi päivää, herraseni, ajattelin yhä juutalaisneitoani.
Girsheliä ei kuulunut, eikä kukaan nähnyt häntä leirissä. Yöt nukuin
huonosti: edessäni yhä väikkyivät mustat, säihkyvät silmät, pitkät
silmäripset, minun huuliltani ei kadonnut hienon, viileän posken
kosketus. Minut lähetettiin hevosen muonan hakuun kaukaiseen kylään.
Annoin siellä sotamiesten kulkea talosta taloon, mutta itse jäin
kadulle ja liikkumatta istuin satulassa odottaen. Mutta samassa
nykäistiin minua jalasta...

-- Jumalani, Saara!

Hän oli kalpea ja kauhistunut.

-- Herra upseeri, herra... auttakaa, pelastakaa, sotamiehet meitä
kiusaavat... Herra upseeri...

Hän tunsi minut ja punastui.

-- Asutko täällä?

-- Täällä.

-- Missä?

Saara osoitti minulle pientä, vanhaa taloa. Minä kannustin hevostani
ja ajoin täyttä laukkaa sinne. Talon pihalla rumannäköinen,
hajahiuksinen juutalaisnainen yritti riistää pitkän kersanttini,
Siljafkan käsistä kolmea kanaa ja ankkaa. Hän piteli saalistaan
käsissään korkealla päänsä yläpuolella ja nauroi; kanat kaakottivat,
ankka rääkkyi... Kaksi muuta kyrassieriä sälyttivät hevosensa
heinillä, oljilla ja jauhomatoilla. Talosta kuului vähä venäläisiä
huutoja ja rähinää... Minä huusin miehilleni ja käskin heidän
jättämään juutalaiset rauhaan, kielsin mitään ottamasta heiltä.
Sotamiehet tottelivat; kersantti istui koninsa selkään ja ajoi
jälessäni kadulle.

-- No mitä, -- sanoin minä Saaralle: -- oletko tyytyväinen minuun?

Hän katsoi minuun hymyillen. -- Missä olet viettänyt tämän ajan? Hän
loi silmänsä maahan. -- Tulen huomenna luoksenne, -- sanoi hän.

-- Illallako?

-- Ei, herra, aamulla.

-- Katso vaan, ett'et petä minua.

-- En... en petä.

Katselin häntä ahneesti. Päivällä hän oli vielä ihanampi. Muistan
vielä hänen kasvojensa merenvahan pehmeän, himmeän hienon hipiän ja
hänen mustan tukkansa sinervän välkkeen... Kumarruin ratsuni seljästä
puristamaan hänen pientä kättänsä.

-- Hyvästi, Saara... katso, tuletkos?

-- Tulen.

Hän meni kotiinsa, minä komensin kersanttini seuraamaan itseäni
osastonsa kanssa -- ja nelistin pois.

Toisena päivänä nousin aikasin, pukeuduin ja menin ulos. Aamu oli
ihana; aurinko oli juuri noussut ja kedolla kylpivät yrtit yöllisen
kasteen helmeilevissä pisaroissa. Aivan lähelläni ammotti kuin
ketoa uhaten mahtavan malmitykin musta kita. Katselin hajamielisenä
ympärilleni... ja yht'äkkiä näin noin sadan askeleen päässä
harmaaseen vaippaan kääriytyneen olennon. Tunsin sen Girsheliksi.
Hän seisoi kauan liikkumatta samalla paikalla, juoksi sitten vähän
syrjemmäksi, vilkasi kiireesti ja arasti ympärilleen... huudahti,
istuutui, varovasti kurotti kaulansa pitkäksi ja alkoi taas
tähystellä ja kuunnella. Näin aivan selvään kaikki hänen liikkeensä.
Hän pisti käden poveensa, otti sieltä tukun papereita, lyijykynän,
ja alkoi sitten kirjoittaa ja piirtää jotakin. Girshel pysähtyi
alinomaa, kyyristyi kuin jänis, tähysteli tarkasti ympäristöä ja
aivan kuin piirsi kuvaa leiristämme. Usein hän piilotti paperinsa,
siristi silmiään, haisteli ilmaa ja yhä uudelleen ryhtyi työhön.
Vihdoin juutalainen istui ruohoon, riisui kenkänsä, kätki siihen
paperin; mutta hän ei ehtinyt oikaista itseään, ennenkuin yht'äkkiä,
noin kymmenen askeleen päässä hänestä, vallituksen vieremän takaa
ilmestyi kersantti Siljafkan viiksikäs pää ja sen jälessä kohosi
muu ruumis koko kömpelössä pituudessaan. Juutalainen seisoi häneen
selin. Siljafka lähestyi häntä ripeästi laskien raskaan kätensä
hänen olalleen. Girshel aivan kuin lyyhistyi kokoon. Hän vapisi
kuin lehti ja päästi tuskallisen, jänismäisen huudahduksen.
Siljafka alkoi uhkaavasti puhutella häntä ja tarttui häntä
kaulukseen. Minä en voinut kuulla heidän keskusteluaan, mutta
juutalaisen levottomista liikkeistä ja rukoilevasta, ulisevasta
äänestä päätin, kuinka asianlaita oli. Juutalainen heittäytyi pari
kertaa kersantin jalkoihin, pisti kätensä taskuun, kiskoi sieltä
esille kirjavan, repaleisen huivin, levitti sen eteensä ja etsi
sen poimuista kultarahan... Siljafka otti tärkeänä antimen, mutta
raahasi edelleenkin juutalaista kauluksesta. Juutalainen riuhtasihe
irti ja heittäytyi syrjään; kersantti alkoi juosta hänen jälessään.
Juutalainen pisteli aika vauhtia; hänen sinisukkaiset jalkansa
välkähtelivät nopeassa juoksussa; mutta hän läkähtyi pian, lankesi
istualleen, ja niin Siljafka korjasi hänet käsivarsilleen ja kantoi
suoraapäätä leiriin. Minä nousin ja menin heitä vastaan.

-- Ka, tässä! teidän jalosukuisuutenne, tuon teille vakoojan! Hiki
valui virtanaan kookkaan vähävenäläisen päälaelta. -- Koetahan vielä
kiemurrella siinä, senkin paholainen! Ka, noin, kuristanko sinut,
odotahan!

Onneton Girshel nojautui heikosti kyynärpäin Siljafkan rintaa vasten,
sätkytti heikosti koipiaan... Silmät kääntyivät nurin tuskallisesta
ponnistuksesta...

-- Mitä tämä merkitsee? -- kysyin Siljafkalta.

-- Katsokaa, teidän jalosukuisuutenne, suvaitkaa ottaa kenkä hänen
oikeasta jalastaan, -- minä en ylety. -- Hän piti yhä juutalaista
käsissään.

Minä riisuin kengän, otin sen sisästä huolellisesti käärityn
paperin, kiersin sen auki ja näin tarkan piirroksen leiristämme.
Kedon kohdalle oli useaan paikkaan kirjoitettu hienolla käsialalla
huomautuksia juutalaisten kielellä.

Sillä välin Siljafka nosti Girshelin jaloilleen.

Girshel avasi silmänsä, huomasi minut ja heittäytyi eteeni polvilleen.

Vaieten näytin hänelle paperin.

-- Mitä tämä on?

-- Tämä, -- niin, herra upseeri. Tämä on minun, niin. -- Hänen
äänensä katkesi.

-- Oletko vakooja?

Hän ei ymmärtänyt minua, mutisi sekavia sanoja ja vapisten tavoitteli
jalkojani...

-- Oletko vakooja?

-- Ai! -- huusi hän heikosti ja hänen päänsä tutisi. -- Kuinka
se olisi mahdollista? Minä en milloinkaan; en ensinkään. Ei ole
mahdollista; ei ole. Minä olen valmis. Minä -- kohta. Annan rahoja...
maksan, -- sopotti hän sulkien silmänsä.

Pieni myssy riippui takaraivolla; punainen tukka oli kylmästä hiestä
takertunut niskaan, huulet sinertivät ja jännittyivät tuskallisesti,
kulmakarvat rypistyivät kuin sairaalla, posket riippuivat pitkinä
poimuina...

Sotilaat ympäröivät meitä. Minun oli ensin aikomukseni säikyttää
Girsheliä kelpolailla, mutta käskin nyt Siljafkan vaieta. Asia oli
nyt selvä, sen täytyi siis tulla päällikkökunnan tietoon.

-- Vie hänet kenraalin luo, -- sanoin minä kersantille.

-- Herra upseeri, teidän jalosukuisuutenne! -- huusi juutalainen
epätoivoissaan: -- minussa ei ole syytä; ei ole syytä... Käskekää
päästää minut, käskekää...

-- Kyllä hänen ylhäisyytensä tutkii, -- puhui Siljafka. -- Menkäämme.

-- Teidän jalosukuisuutenne, -- huusi juutalainen jälkeeni: --
käskekää! armahtakaa!

Hänen huutonsa viilsi korvissani. Kiiruhdin kulkuani.

Meidän kenraalimme oli saksalaissyntyinen, rehellinen ja
hyväluontoinen mies, mutta ankara muodollisuuksien noudattaja.
Menin hänen pieneen, tilapäisesti rakennettuun taloonsa, ja tein
lyhyesti selkoa käyntini syystä. Tunsin sotaiset säädökset kaikessa
ankaruudessaan, enkä siitä syystä maininnut sanaa "vakoilija", vaan
koetin esittää asian mitättömänä ja huomiota ansaitsemattomana
tapahtumana. Mutta, Girshelin onnettomuudeksi, oli kenraalilla
velvollisuuden noudattaminen ylempänä säälin tunteita.

-- Te, nuori mies, -- sanoi hän minulle: -- olette kokematon.
Sota-asioissa olette vielä kokemusta vailla. Asia, josta minulle
olette tehneet raportin, on tärkeä, perin tärkeä... Mutta missä on
mies, joka vangittiin? Se juutalainen? Missä hän on?

Menin ulos ja käskin tuoda juutalaisen. Juutalainen tuotiin. Onneton
tuskin pysyi jaloillaan.

-- No, -- sanoi kenraali, -- ja missä on piirustus, joka tavattiin
tällä juutalaisella?

Minä ojensin hänelle paperin. Kenraali kiersi sen auki, väistyi
taaksepäin, siristi silmiään, hänen muotonsa synkistyi.

-- Tämä on me-er-kill-ll-istä... -- sammalteli hän. -- Kuka hänet
vangitsi?

-- Minä, teidän ylhäisyytenne! -- tavasi Siljafka juhlallisesti.

-- No! hyvä! hyvä!... No, poikaseni, mitä sanot puolustukseksesi?

-- Te... te... teidän ylhäisyytenne, -- jokelsi Girshel: -- minä...
armoa... teidän ylhäisyytenne... en ole syyllinen... kysykää herra
upseerilta... minä olen toimittaja, rehellinen toimittaja.

-- Häntä tulee tutkia, -- sanoi kenraali tärkeästi nyökyttäen
päätään. -- No, kuinka sinä tämän, veli?

-- En ole syyllinen, teidän ylhäisyytenne, en ole syyllinen.

-- Kuitenkaan se ei ole mahdollista, se on uskomatonta. Olettehan te,
niinkuin Venäjällä sanotaan, tavattu itse työssä, aivan itse toimissa.

-- Sallikaa minun sanoa, teidän ylhäisyytenne: en ole syyllinen.

-- Sinä piirsit kuvan? sinä olet vakooja, vihollisten vakoilija?

-- En minä! -- huusi Girshel äkisti: -- en minä, teidän ylhäisyytenne!

Kenraali katsahti Siljafkaan.

-- Ka, valehtelee, hän, teidän ylhäisyytenne. Herra upseeri otti itse
hänen kengästään kirjoituksen.

Kenraali katsoi minuun. Minun täytyi nyökäyttää päätäni.

-- Sinä, armas lapsi, olet vihollisen vakoilija... armahaiseni...

-- En minä... en minä... kuiskasi hätääntynyt juutalainen.

-- Sinä olet hankkinut tämäntapaisia tietoja ennenkin viholliselle?
Tunnusta pois...

-- En ensinkään!

-- Sinä, armas lapsi, et minua petä. Sinä olet vakoilija!

Juutalainen sulki silmänsä, pudisti päätään ja nosteli viittansa
liepeitä.

-- Hän on hirtettävä, -- puhui kenraali ilmeikkäästi hetken
vaiettuaan: -- lakien mukaan. Missä on herra Teodor Schlikelman?

Juoksivat Schlinkelman'ia, kenraalin adjutanttia noutamaan.
Girshel muuttui aivan vihertävän kalpeaksi, avasi suunsa, mulkoili
silmillään. Adjutantti ilmestyi huoneeseen. Kenraali antoi hänelle
asiaan kuuluvia määräyksiä. Kirjurin laihat rokonarpiset kasvot
näkyivät ovesta. Pari kolme upseeria vilkasi uteliaasti ovelta.

-- Säälikää, teidän ylhäisyytenne, -- sanoin kenraalille saksaksi,
parhaan taitoni mukaan: -- päästäkää hänet...

-- Te, nuori mies, -- vastasi kenraali minulle venäjäksi: -- sanoin
jo, että olette kokematon, ja siksi pyydän teitä vaikenemaan ja
jättämään minut rauhaan.

Girshel heittäytyi parkaisten kenraalin jalkain juureen.

-- Teidän ylhäisyytenne, armahtakaa, en tule vastedes, en tule,
teidän ylhäisyytenne, vaimo on minulla... teidän ylhäisyytenne, tytär
on... armahtakaa...

-- Mikä auttaa!

-- Syyllinen, teidän ylhäisyytenne, aivan syyllinen olen... ensi
kerta, teidän ylhäisyytenne, ensimäinen kerta, uskottehan!

-- Ettekö ole muita papereita hommanneet?

-- Ensi kerta, teidän ylhäisyytenne... ensi kerta... vaimo...
lapset... armahtakaa...

-- No sinä olet vakoilija.

-- Vaimo... teidän ylhäisyytenne... lapset... Kenraalia säälitti,
mutta mitä tehdä.

-- Lakien mukaan juutalainen hirtettäköön, sanoi hän tärisyttävästi
ja sen näköisenä kuin ihminen, joka on pakoitettu, tuska sydämessä,
tukahuttamaan parhaat tunteensa välttämättömän velvollisuuden tähden:
-- hirtettäköön! Teodor Karlitsh, pyydän teitä kirjoittamaan tästä
tapauksesta raportin, joka...

Girshelissä tapahtui äkkiä kauhistuttava muutos. Tavallisen,
juutalaiselle ominaisen tärisyttävän pelästyksen asemesta, hänen
kasvoilleen kuvastui hirveä kuoleman tuska. Hän reutoili kuin
pyydystetty otus, aukoi suutaan, röhisi oudosti, jopa hyppeli
paikallaan suonenvedontapaisesti ojennellen kyynärpäitään. Hänellä
oli vain toinen kenkä jalassa, toisen olivat unohtaneet panna
jalkaan... vaippa oli jäänyt auki, myssy oli pudonnut takaraivolle...

Me vavahdimme kaikki. Kenraali vaikeni.

-- Teidän ylhäisyytenne, -- sanoin jälleen: -- armahtakaa tätä
onnetonta.

-- Ei voi. Laki käskee, -- vastasi kenraali lyhyesti, vältellen
mielenkuohua: -- muille varoitukseksi.

-- Jumalan nimessä...

-- Herra kornetti, olkaa hyvä, menkää toimeenne -- sanoi kenraali ja
osoitti käskien ovea.

Minä kumarsin ja menin. Mutta koska minulla ei sillä kertaa ollut
tointa kerrassaan minkäänlaista, jäin seisomaan matkan päähän
kenraalin talosta.

Parin minuutin kuluttua ilmestyi Girshel Siljafkan ja kolmen sotilaan
seuraamana. Juutalaisparka oli sidottu ja saattoi vaivoin astua.
Siljafka meni ohitseni leiriin ja palasi pian nuora mukanaan. Ankara
säälintunne kuvastui hänen karkeista, rehellisistä kasvoistaan.
Nähdessään nuoran, juutalainen heilautti käsiään, putosi istumaan ja
alkoi valittaen itkeä. Sotilaat seisoivat hänen ympärillään katsellen
synkästi maahan. Minä lähestyin Girsheliä, aloin puhua hänelle, hän
parkui kuin lapsi katsomatta minuun. Minä menin kotiini, heittäysin
matolle ja -- sulin silmäni...

Yhtäkkiä kuulin jonkun kiiruhtavan sisään telttaani. Minä nostin
kasvoni ja näin Saaran; hänen muotonsa oli muuttunut. Hän heittäytyi
luokseni ja tarttui käsiini.

-- Menkäämme, menkäämme, -- hätäili hän hengästyneenä.

-- Mihin, miksi? jäädään mieluummin tänne.

-- Isän, isän luo, pikemmin... pelasta hänet... pelasta!

-- Minkä isän luo?

-- Minun isäni luo; hänet hirtetään...

-- Kuinka! ei suinkaan Girshel...

-- Minun isäni... kerron sitten sinulle kaikki, -- lisäsi hän,
epätoivoisena väännellen käsiään: -- mutta pikemmin... pikemmin...

Kiiruhdimme ulos. Kedolla tiellä, yksinäisen koivun ympärillä
hääräili joukko sotilaita... Saara vaieten osoitti sinne sormellaan...

-- Odota, -- sanoin minä äkisti: -- mihin juoksemme? Sotamiehet eivät
tottele nyt minua.

Saara aivan veti minut mukanaan... Tunnustan, että päätäni huimasi...

-- Kuule, Saara, -- sanoin hänelle: -- ei auta mitään juosta sinne?
Mieluummin menen uudelleen kenraalin luo, mennään yhdessä; koetamme
taivuttaa hänet...

Saara pysähtyi ja katsoi minuun kuin mieletön.

-- Ymmärrä minua, Saara, Jumalan nimessä. Minä en voi isääsi
armahtaa, mutta kenraali voi. Menkäämme hänen luoksensa.

-- Mutta sillä aikaa ne hirttävät hänet, -- voihki neitonen...

Minä vilkasin taakseni. Vähän matkan päässä seisoi kirjuri.

-- Ivanov, -- huusin hänelle: -- juokse, ole hyvä, tuonne: käske
heidän odottaa, sano, että minä menen kenraalin puheille hänen
puolestaan.

-- Kuulen...

Ivanov meni juosten.

Meitä ei laskettu kenraalin luo. Turhaan yritin pyytää, vakuuttaa,
jopa toruakin... turhaan Saara repi hiuksiaan ja ahdisti
vahtisotilaita: meitä ei laskettu.

Saara loi hurjia katseita ympärilleen, tarttui molemmin käsin
päähänsä ja riensi suoraapäätä kedolle, isän luo. Minä hänen
jälessään. Katsoivat meihin neuvottomina...

Juoksimme sotilaiden luo. He asettuivat piiriin, ja, voitteko uskoa,
nauroivat, nauroivat Girshel paralle! Minä punastuin ja huusin
heille. Juutalainen näki meidät ja heittäytyi tyttärensä kaulaan.
Saara tarttui häneen, mielettömän sairaan vimmalla.

Ukko-raukka luuli, että hänet vapautetaan... Hän alkoi jo kiitellä
minua... Minä käänsin silmäni pois...

-- Teidän jalosukuisuutenne, -- huudahti hän ojentaen kätensä. --
Enkö ole armahdettu?

Minä vaikenin.

-- Enkö?

-- Ette.

-- Teidän jalosukuisuutenne, -- mutisi hän: -- katsokaa, teidän
jalosukuisuutenne, katsokaa... kas tuossa hän on, neitonen --
tiedättekö -- hän on minun tyttäreni.

-- Tiedän, -- vastasin minä, ja käänsin taas kasvoni pois.

-- Teidän jalosukuisuutenne, -- huudahti hän: -- minä en poistunut
telttanne luota! Minä en mistään hinnasta... -- Hän seisahtui ja
peitti silmänsä hetkiseksi... -- Minä himoitsin teidän rahojanne,
teidän jalosukuisuutenne, täytyy tunnustaakseni, rahoja... mutta en
mistään hinnasta...

Minä vaikenin. Girshel oli minulle vastenmielinen, samoin hänen
apulaisensa...

-- Mutta nyt, jos te pelastatte minut, -- kuiskasi juutalainen:
-- niin käsken -- minä... ymmärrättekö?... kaikki... olen valmis
kaikkeen...

Hän vapisi kuin lehti tuulessa, ja katseli ympärilleen. Saara syleili
häntä kiihkoisesti mutta ääneti. Adjutantti saapui heidän luokseen.

-- Herra kornetti, -- sanoi hän minulle: -- hänen ylhäisyytensä
käski vangita teidät. Mutta te... Hän osoitti vaieten sotilaille
juutalaista... heti hänet...

Siljafka lähestyi juutalaista.

-- Teodor Karlitsh, -- sanoin minä adjutantille (hänen kanssaan
oli tullut viisi sotilasta): -- käskekää ainakin viedä pois tämä
naisraukka.

-- Tietysti, mielelläni.

Onneton tuskin hengitti. Girshel kuiskasi jotain hänen korvaansa
juutalaisten kielellä...

Sotamiehet vaivoin raastoivat Saaran isän syleilyistä ja hellävaroen
veivät hänet etäämmäksi. Mutta hän riuhtasi itsensä irti ja
heittäytyi uudelleen Girshelin luo... Siljafka esti hänet. Saara
työnsi hänet luotaan, tyttö hieman punastui, hänen silmänsä
välähtelivät, hän ojensi kätensä.

-- Kiroon minä teidät kaikki, -- huusi hän saksaksi: -- olkaat
kolmasti kirotut, te ja teidän koko vihattava sukunne, köyhyys,
hedelmättömyys teidän osaksenne tulkoon ja väkivaltainen, häpeällinen
kuolema teidät nujertakoon! Peittäköön maa teidän jalkanne,
jumalattomat, tunnottomat, verenimijät, koirat...

Hänen päänsä painui taaksepäin... hän kaatui maahan... Hänet
nostettiin ylös ja vietiin pois.

Sotilaat kohottivat Girsheliä kainaloista. Silloin ymmärsin, miksi
sotilaat nauroivat hänelle, kun Saaran kanssa tulimme leirille.
Hän oli todella naurettava huolimatta kauhistuttavasta tilastaan.
Tuskallinen ero elämästä, tyttärestä, perheestä, aikaansai
onnettomassa uhrissa sellaisia eleitä, huutoja, hyppyjä, että
tahtomattakin hymyilimme, vaikka sydänalaamme kouristi kauhusta.
Onneton jähmettyi pelosta...

-- Oi, oi, oi! -- huusi hän: -- oi... malttakaa! kerron... paljon
kerron. Herra ali-kersantti, te tunnette minut. Olen toimittaja,
rehellinen toimittaja. Älkää käykö kiinni! Odottakaa vielä hetkinen,
hetkinen, pieni hetkinen odottakaa! Päästäkää minut, olen köyhä
juutalainen. Saara... missä on Saara? Oo, minä tiedän! hän on herra
asunto-upseerin luona (Herra tiesi miksi juutalainen antoi minulle
sellaisen olemattoman arvonimen) Herra asunto-upseeri! Minä en väisty
telttanne luota. (Sotilaat aikoivat käydä käsiksi Girsheliin... hän
kirkaisi korviasärkevästi ja kimposi irti heidän käsistään). Teidän
jalosukuisuutenne!... armahtakaa onnetonta perheenisää! -- Minä annan
kymmenen tukaattia, viisitoista annan, teidän jalosukuisuutenne!...
(Hänet raastettiin koivun luo)... -- Säästäkää! Armahtakaa!
herra asunto-upseeri! teidän korkeutenne! herra yli-kenraali ja
yli-päällikkö!

Juutalaisen kaulaan putosi silmukka... minä suljin silmäni ja läksin
juoksemaan.

Istuin kaksi viikkoa vankina. Minulle kerrottiin onnettoman Grishelin
lesken tulleen noutamaan vainajan vaatteet. Kenraali käski antaa
hänelle sata ruplaa. Saaraa en enää milloinkaan nähnyt. Sain haavan;
minut vietiin sairaalaan. Kun toinnuin, oli Danzig jo antautunut, --
ja minä jätin rykmenttini Reinin rannoille.



Lääkärin muistelma.


Kerran, eräänä syksynä, palatessani syrjäiseltä seudulta, vilustuin
ja tulin sairaaksi. Kun tunsin olevani kuumeessa, olin jo onneksi
piirikunnan pääkaupungissa, vieraskodissa, ja saatoin siis lähettää
noutamaan lääkäriä. Puolen tunnin kuluttua ilmestyi luokseni
piirilääkäri, lyhytkasvuinen, laihahko ja mustatukkainen mies.
Hän määräsi minulle tavanmukaista hiostumislääkettä, käski panna
sinappikääreen, pisti varsin sukkelasti poveensa viisiruplaisen, --
jonka tehdessään hän, kuitenkin kuivasti rykäisi ja vilkasi sivulle,
-- ja oli jo tekemäisillään lähtöä, mutta kuinka lienee tullut
puhetuulelle ja jäi istumaan. Minua vaivasi kuume; aavistin unetonta
yötä ja iloitsin saadessani jutella hyvän ihmisen kanssa. Tee
tuotiin huoneeseen, lääkärini alkoi pakinoida. Hän oli pienenläntä,
älykäs, puheli reippaasti ja huvittavasti. Kummallista on maailman
meno: toisen ihmisen kanssa elät kauan yhdessä, olet hänen kanssaan
ystävällisissä suhteissa, mutta et milloinkaan antaudu hänen kanssaan
avomieliseen, sydämelliseen keskusteluun; toiseen tuskin olet
ehtinyt tutustua -- ja katso: ei aikaakaan niin olet sinä hänelle
tai hän sinulle puhunut, kuin korvarippiä tehden, elämäsi sisimmät,
jopa arimmatkin asiat. En tiedä millä ansaitsin uuden ystäväni
luottamuksen, -- mutta niin kävi, että hän, kuten sanotaan "otti"
ja kertoi minulle sangen merkillisen tapahtuman; ja nytpä minä aion
sen tässä vuorostani kertoa suosiolliselle lukijalleni. Koetan puhua
lääkärin omilla sanoilla.

-- Ette taida tuntea, -- alkoi hän heikolla, väräjävällä äänellä: --
ette taida tuntea täkäläistä tuomari Mylovla, Paavo Lukitsh'ia?...
Ette tunne... No, samantekevä. (Hän yskäsi ja hieroi silmiään).
Katsokaas, jos saan sanoa, se sattui, puhuakseni asian tarkalleen,
suuren paaston viikolla, pahimman kelirikon aikaan. Istuin hänen
luonaan, tuomarimme luona, preferansia [Muuan vanha korttipeli
kolmen henkilön kesken. Alkuaan saksalainen. Suoment. muist.]
pelaten. Tuomarimme on hyvä mies, ja pelaa mielellään preferansia.
Yht'äkkiä (lääkärini käytti usein sanaa yht'äkkiä), sanovat minulle,
teitä kysyy muuan mies. Sanon: mikä hänellä asiana? Sanovat hänen
tuoneen kirjelapun, -- luultavasti sairaalta... No, hyvä, -- tämä,
ymmärrätte, on meidän leipäämme... Niin, nähkääs, asia oli seuraava:
minulle kirjoitti muuan leski, tilanomistajatar: tyttäreni on
kuolemaisillaan, tulkaa Herran, Jumalamme nimessä, olen lähettänyt
hevoset vastaanne. No, sehän ei vielä ollut mitään... Mutta tiesin
hänen asuvan kahdenkymmenen virstan päässä kaupungista, oli lisäksi
yön aika, ja tiet sellaiset, että hui! Ja leski oli köyhä, tiesin
saavani korkeintaan kaksi hopearuplaa vaivojeni palkkioksi, liinaisia
tulisi tuskin olemaan vuoteessani, ja illalliseksi olin saava tyytyä
kuiviin leivänsyrjiin. Mutta velvollisuus ennen kaikkea, kuten
ymmärrätte: -- ihminen on kuolemaisillaan. Katson, portaiden edessä
odottavat pienet kärryt; talonpoikaiset hevoset siinä lihavina,
karvaisina seisovat, ja ajaja on kunnioituksesta paljastanut päänsä.
No, ajattelen: herrasväkesi eivät näköjään aja kullassa kulisten...
Te suvaitsette nauraa, mutta sanon teille, meikäläinen mies ei ole
rikkauksilla pilattu, vaan arvioipi kaikki paikalleen... Jos kuski
istuu kuin ruhtinas, ei rypistä lakkiaan ja vielä nauraa partansa
takaa ja heiluttelee piiskaansa -- silloin voit toivoa kelpo palkan
vaivoistasi! Mutta nyt ei ollut hajuakaan sellaisesta. Kuitenkin,
ajattelin, minkä sille mahtaa: velvollisuus ennen kaikkea. Otin
välttämättömät lääkkeet ja läksin matkaan. Uskotteko, tuskin pääsin
perille. Tie aivan helvetillinen: puroja, lunta, kuraa, lätäköitä,
ja vielä yht'äkkiä pato pääsi aukeamaan -- saakeli! Kuitenkin
pääsin perille. Talo pieni, olkikattoinen! Akkunoista tuikki valoa:
siis, odottavat. Vastaani tuli vanha rouvasihminen, kunnianarvoisan
näköinen, myssyssä; pelastakaa, sanoi, kuolee. Minä sanoin: älkää
olko levoton... Missä sairas on? -- Kas tänne, olkaa hyvä! --
Katson: huone näyttää puhtaalta, nurkassa on lamppu, vuoteella
makaa neitonen, noin 20-vuotias, tiedotonna. Hänestä hehkuu kuume
ja hän hengittää raskaasti: kuumetta siis. Lähellä on kaksi muuta
neitosta, sisarukset, -- perin säikähtyneinä, itkettyneinä. --
Ajatelkaa, sanovat, eilen vielä oli aivan terve ja ruokahalu oli
hyvä. Aamulla valitti päätään, mutta illalla jo oli, katsokaa,
missä tilassa... Minä taas sanon: älkää olko huolissanne, -- se on
näet lääkärin velvollisuus, -- ja menin lähemmäksi. Iskin suonta,
käskin panemaan sinappikääreen, mikstuuraa määräsin. Samalla katson
häntä, katson, tiedättekö: -- Jumalani, sellaisia kasvoja, en ole
tavannut... kaunotar, sanalla sanoen! Sääli minussa herää. Piirteet
niin miellyttävät, silmät... Mutta, Luojan kiitos, hän rauhoittui;
alkoi hikoilla, tuli tajuihinsa, katseli ympärilleen, hymyili,
nosti kätensä, pyyhki kasvojaan... Sisaret kumartuivat häneltä
kyselemään: mikä sinun on? -- Ei mitään, sanoo, ja kääntyi pois
päin... Katselen -- nukahtanut. No, sanon, nyt on aika jättää sairas
rauhaan. Kas niin, hiivimme kaikki varpaillamme ulos; sisäkkö jäi
yksin sinne, kaiken varalle. Mutta vierashuoneessa jo teekeittiö ja
jamaika odottavat; meidän askareissamme ei tule näet ilman toimeen.
Tarjottiin teetä, pyysivät minua jäämään yöksi... Minä suostuin:
mikäpä tästä yön selkään! Eukko yhä huokailee. "Mitä te?" sanon:
"paraneehan se, älkää olko huolissanne, vaan mieluummin levätkää
itse: kahta jo käy kello." -- "Olkaa hyvä herättäkää minut, jos
jotain sattuu!" -- "Käsken, käsken!" -- Eukko lähti, ja tyttäret myös
menivät huoneeseensa; minulle tekivät vuoteen vierashuoneeseen. Ka,
niin menin levolle, -- mutta en voinut nukahtaa, -- mitä ihmettä! No,
mikä minua valvottaa. Yhä vaan sairas ei mene mielestäni. Vihdoin,
en kestä kauemmin, nousen, menen katsomaan, miten sairas tulee
toimeen. Hänen huoneensa oli vierashuoneen vieressä. Niin, minä
nousin, avasin hiljaa oven, -- mutta sydämeni sykkii rauhattomana.
Katson: palvelustyttö nukkuu suu ammollaan, kuorsaa senkin elukka!
Mutta sairas makaa, kasvot minuun päin, levittelee käsiään, raukka.
Lähestyin häntä... Aivan yht'äkkiä hän avaa silmänsä, katsoo
minuun!... "Kuka olette? kuka olette?" -- Minä tulin hämilleni. --
Älkää peljästykö, olen lääkäri; tulin vaan katsomaan, kuinka te
voitte. "Tekö tohtori?" Tohtori... tohtori... Äitinne lähetti minua
kaupungista noutamaan. Olemme iskeneet suontanne, neiti; suvaitkaa
nyt levätä rauhassa, niin päivän parin kuluttua, Jumalan avulla,
olette jalkeilla.-"Ah, niin, niin, tohtori, älkää antako minun
kuolla... älkää, älkää." -- Miksi te niin, Jumala kanssanne! --
Nyt hän on taas kuumeessa, arvelin; koetan valtimoa; niin aivan,
kuumeessa. Hän katsoo minuun, tarttuu käteeni. -- "Minä sanon teille,
miksi en tahdo kuolla... sanon teille sen. Olemme kahden; mutta te
älkää kellekään... kuulettehan"... Minä kumarruin, hän kuiskaa huulet
melkein kiinni korvassani, hänen hiuksensa hivelivät minun poskeani,
-- tunnustan, päätäni huimasi, -- hän kuiskasi... En ymmärtänyt
mitään... Ah, hän hourailee varmaankin... Hän kuiskasi, kuiskasi,
niin sulavasti, lopetti, vavahti, pää painui tyynylle ja uhkasi minua
sormellaan. -- "Muistakaa, tohtori, älkää kellekään..." Koetin häntä
rauhoittaa, annoin hänelle juoda, herätin palvelijattaren ja menin
ulos.

Samassa tohtori kiihtyneenä nuuskasi ja hetkeksi vaikeni.

-- Kuitenkaan, -- jatkoi hän: -- ei sairas toiseksi päiväksi vastoin
otaksumaani, toipunut. Minä arvelin, arvelin, ja yht'äkkiä päätin
jäädä, vaikka minua muut sairaat odottivat... Te tiedätte, mitä
laiminlyöminen tässä suhteessa merkitsee. Mutta ensinnäkin, sairas
oli totisesti epätoivon partaalla; mutta toisekseen, puhuakseni totta
tunsin itse suurta mieltymystä häneen. Sen ohessa koko perhe minua
miellytti. He olivat tosin vähävaraista väkeä, mutta sivistyneitä,
voipa sanoa, harvinaisessa määrässä. Heidän isänsä oli oppinut mies,
kirjailija; hän oli kuollut tosin köyhyydessä, mutta oli ehtinyt
hankkia lapsilleen erinomaisen kasvatuksen; ja hyvän kirjaston jätti
lapsilleen perinnöksi. Senkötähden, että niin hartaana hoitelin
sairasta, vai mistä syistä, he minuun, uskallanpa sanoa, kiintyivät
kuin omaiseensa. Sillä välin oli tullut kauhea kelirikko; kaikki
kulkuneuvot olivat suoraan sanoen kuin kelpaamattomiksi tulleet;
vieläpä oli vaikea hankkia lääkkeitä kaupungista... Sairas ei
toipunut... päivä meni, toinen tuli ja katsokaa... siinä sitä...
(lääkäri vaikeni). En tiedä, en löydä sanoja sitä kuvatakseni...
(hän alkoi uudelleen askaroida nuuskarasiansa kanssa, rykäsi ja otti
kulauksen teetä.) Sanon teille kiertelemättä, minun sairaani... aivan
tuota niinkuin... no, rakastui, mikäpä siinä on sanoessa... minuun...
tahi ei niin että rakastui... mutta, muuten tosiaan, kuinka lienee
ollut, tuota... (Lääkäri sotkeutui sanoihinsa ja punastui.)

-- Ei, jatkoi hän vilkkaasti: -- kuinka rakastui! Hän ei ollutkaan
mikään tavallinen nainen. Hän oli sivistynyt, viisas, lukenut
nuori nainen, mutta minä, mitäpä minun tiedostani, latinanikin
olin unohtanut, voinpa sanoa, kokonaan. Ja mitä tulee ulkomuotooni
(lääkäri katsoi hymyillen itseensä) niin siitäkään ei sovi juuri
kerskua. Mutta tyhmyriksi ei Herra Jumala kuitenkaan ole minua
luonut: en sano mustaa valkeaksi; jotain minäkin käsitän. Minä,
näettekös ymmärsin varsin hyvin, että Aleksandra Andrejevna --
(hänen nimensä näet oli Aleksandra Andrejevna) -- ei tuntenut minua
kohtaan rakkautta, vaan ystävällisiä, niin sanoakseni tunteita,
kunnioitusta ja niin... Vaikka hän itse ehkä erehtyi tässä suhteessa,
niin olihan hänen asemansa sellainen, te itse ymmärrätte. Muuten,
-- lisäsi lääkäri, joka oli nämä katkonaiset puheet puhunut melkein
henkeä pidättäen ja hämillään: -- minä nähtävästi olen puhunut hiukan
järjettömiä... ehkä ette minua käsitä... mutta suokaa minun kuitenkin
kertoa kaikki oikeassa järjestyksessä.

Hän joi lasinsa pohjaan ja alkoi puhua levollisemmin.

-- Niin, niin kävi. Potilaani tila tuli huonommaksi ja huonommaksi.
Te ette ole lääkäri, armollinen herra, ettekä saata siis käsittää
mitä meikäläinen mies tuntee sielussaan etenkin ensi aikoina, kun
hän alkaa huomata, että tauti kääntyy pahempaan päin. Mihin joutuu
itseluottamus! Silloin aivan arkiinnut, niin ettei voi sanoakaan.
Ja niin sinusta tuntuu, että olet unohtanut kaiken tietosi ja
taitosi ja ettei sairas sinuun luota ja että muutkin jo alkavat
huomata sinun kadottaneen tasapainosi ja ikäänkuin vastahakoisesti
tekevät selkoa sinulle taudin oireista, kulmainsa alta katselevat,
kuiskuttavat... voi kurjuutta! Onhan lääkettä, ajattelet, tätä tautia
vastaan, tulee ainoastaan löytää se. Eiköhän se ole sitä? Kokeilet,
kokeilet, -- ei, ei ole sitä! Et malta antaa lääkkeen tarpeeksi
vaikuttaa, kuten tulee... sen sijaan yrität milloin yhtä, milloin
toista. Otat useinkin reseptikirjasi... siellä se varmaankin on,
-- ajattelet, siellä. Totta tosiaan toisinaan umpimähkään avaat:
ehkä, ajattelet, kohtalo... kohtalo... mutta sillä välin ihminen
kuolee, mutta toinen lääkäri olisi hänet ehkä pelastanut. Neuvottelu,
sanot, olisi ollut tarpeellinen. Minä en ota päälleni vastuuta.
Mutta millaisena hölmönä sinä sellaisena hetkenä seisot! No niin,
aika parantaa kaikki erehdykset. Ihminen kuoli, -- eihän se ollut
sinun syysi: noudatithan sinä määrättyjä sääntöjä. Mutta muuten,
mikä on vielä kiusallisempaa, näet, että sinuun sokeasti luotetaan,
mutta itse tunnet olevasi kykenemätön auttamaan. Katsokaa, juuri
sellaista luottamusta Aleksandra Andrejevnan perhe tunsi minua
kohtaan: -- ja unohtivat sen ajatuksen, että heidän tyttärensä on
vaarassa. Minäkin heille puolestani vakuutan, ett'ei mitään hätää,
mutta samalla oli aivan kuin oma uskoni olisi lähtemässä pakosalle.
Kaiken onnettomuuden lisäksi tuli sellainen kelirikko, että ajaja
päiväkausia viipyi lääkkeen hakumatkoilla. Minä en väisty sairaan
huoneesta, en voi riistää itseäni irti, kertoen hänelle kaikenlaisia
kaskuja, pelaan hänen kanssaan korttia. Yökaudet istun, vanha rouva
kiittelee minua kyynelsilmin, mutta minä ajattelin itsekseni: en
ansaitse sinun kiitoksiasi. Tunnustan teille avomielisesti -- mitäpä
siinä nyt enää olisi salaamista, minä rakastuin potilaaseeni. Ja
Aleksandra Andrejevna kiintyi minuun: ei ketään muuta hän tahtonut
laskea huoneeseen, paitsi minua. Hän alkaa minun kanssani puhella,
-- kyselee minulta, missä olen opiskellut, kuinka nykyään elän,
onko minulla omaisia, kenen luona tapaan käydä. Tunnen, ettei hänen
pitäisi paljon puhua, mutta kieltää häntä siitä, oli mahdotonta.
Joskus tartun päähäni: -- mitä teet, ryöväri?... Mutta hän ottaa
minua kädestä ja pitelee sitä ja katselee minua kauan, kauan, kääntää
päänsä pois, huokaisee ja sanoo: "te olette niin hyvä". Hänen kätensä
ovat niin polttavat, silmät suuret, tummat. -- "Niin, -- sanoo hän,
te olette hyvä, te olette ihana ihminen, ette ole sellainen kuin
meidän naapurimme... ei, te ette ole sellainen... kuinka en ole teitä
ennen tuntenut?". -- Aleksandra Andrejevna, rauhoittukaa, sanon...
minä, uskottehan, tunnen, etten tiedä, millä olen ansainnut... mutta
rauhoittukaa, Jumalan tähden, rauhoittukaa... kaikki tulee hyväksi
jälleen, te tulette terveeksi. -- Samalla täytyy minun teille sanoa,
-- lisäsi lääkäri, kumartuen etunojaan ja nostaen silmäkulmiaan:
-- että he seurustelivat naapurien kanssa vähän, sentähden, että
he olivat heitä paljon korkeammalla. Ja rikkaiden kanssa esti
ylpeys tuttavuutta tekemästä. Sanon teille: perhe oli erinomaisen
sivistynyt; niin että tiedättekö, minulle oli kunnia sen keskuudessa
olla. Minun käsistäni ainoastaan hän otti lääkettä, nousee raukka
minun avullani istumaan, katsoo minuun raukka niin, että sydämeni on
sulaa. Mutta sillä välin hänen tilansa tuli yhä arveluttavammaksi,
yhä huonommaksi. Kuolee, arvelen, varmasti kuolee. Uskotteko,
vaikka itse olisin mieluummin arkkuun asettunut, mutta tuossa äiti,
sisaret minua tarkastavat, heidän silmänsä kysyvinä minua katselevat
ja luottamus katoo. "Mitä? Kuinka?" -- "Ei mitään vaarallista, ei
mitään!" -- Mutta mikä ei ole mitään, järki pimenee. Ja katsokaa,
istun kerran yöllä, yksin taaskin, sairaan vieressä. Palvelustyttö
tuossa taaskin istuu ja kuorsaa kuin hirsiä vetäen... Hänkin on
vaivautunut ja väsynyt. Aleksandra Andrejevna tunsi koko illan
suurta heikkoutta: kuume kovin rasitti. Aivan puoliyöhön asti yhä
vaan houraili; vihdoin hän näytti nukahtaneen; ainakaan ei ensinkään
liikahda, makaa vaan, liekki vaan nurkassa pyhänkuvan edessä loimuu.
Istun, tiedättekö, uuvuin, uinahdin minäkin. Yht'äkkiä, olin
tuntevinani jonkun minua koskettavan kylkeen, käännyin sinnepäin...
oi herra, herra, oi jumalani! Aleksandra Andrejevna katsoo minua
syvälle silmiin... hänen huulensa väreilivät, hänen poskensa palavat.
-- Mikä teidän on? -- "Tohtori, huolenhan minä?" -- Jumala armahtaa!
-- "Ei, tohtori, ei, olkaa hyvä, älkää sanoko minulle, että jään
elämään... älkää sanoko... jospa tietäisitte... kuulkaa, Jumalan
tähden, älkää salatko minulta iloani!" -- Mutta itse niin kiivaasti
hengittää. -- "Jos varmaan tiedän, että minun täytyy kuolla... niin
silloin sanon teille kaiken!" -- Aleksandra Andrejevna, säästäkää
minua! -- "Kuulkaa, enhän ole ensinkään nukkunut, olen kauan
teitä katsellut... Jumalan tähden... vakuutan teille, te olette
hyvä ihminen, te olette rehellinen mies, vetoan kaikkeen, mikä
maailmassa on pyhää -- sanokaa minulle totuus! Jospa tietäisitte,
kuinka tärkeää se on minulle... Tohtori, Jumalan nimessä, sanokaa,
olenko vaarassa?" -- Mitä minä teille sanon, Aleksandra Andrejevna,
säästäkää! "Jumalan nimessä, rukoilen teitä!" -- En voi salata
teiltä, Aleksandra Andrejevna, te olette kyllä vaarassa, mutta
Jumala on armollinen... -- "Minä kuolen, minä kuolen"... Ja hän tuli
iloiseksi, hänen kasvonsa kirkastuivat. Minä säikähdin. -- "Älkää
peljätkö, älkää peljätkö, kuolema ei vähintäkään minua peloita." Hän
kohottautui äkkiä vuoteessa ja nojasi kyynärpäihinsä. -- "Nyt, nyt
voin teille sanoa, että olen teille kiitollinen koko sydämestäni,
että te olette hyvä, jalo ihminen, että minä rakastan teitä"... Minä
katson häneen kuin järjetön; minun oli tukala olla, ymmärrätte...
-- "kuuletteko minä rakastan teitä". Aleksandra Andrejevna, millä
olen sen ansainnut! "Ei, ei, te ette ymmärrä minua, sinä et ymmärrä
minua" ja yht'äkkiä hän ojensi kätensä, tarttui päähäni ja suuteli...
-- Uskotteko, olin vähällä huutaa... heittäydyin polvilleni ja
kätkin pääni päänalukseen. Hän vaikenee; hänen sormensa väreilevät
minun hiuksissani; kuulen hänen itkevän. Aloin häntä lohduttaa,
vakuuttaa... en todellakaan tiedä mitä hänelle sanoin... Herättäkää
palvelija, Aleksandra Andrejevna... kiitän teitä... uskokaa...
olkaa rauhallinen. -- "Se on turha, se on turha", vakuutti hän.
"Jumala on heidän kaikkien kanssa, ne heräävät, heräävät, tulevat --
olkoon menneeksi: kuolenhan minä... Mitä sinä pelkäät, miksi olet
arka? Nosta pääsi... Vai ettekö usko, ehkä ette rakasta minua, ehkä
olen pettynyt... Siinä tapauksessa antakaa minulle anteeksi." --
Aleksandra Andrejevna, mitä te puhutte... rakastan teitä, Aleksandra
Andrejevna... Hän katsoi minua suoraan silmiin -- levitti kätensä, --
"Niin, syleile minua"... Sanon teille avomielisesti, en voi ymmärtää
kuinka en sinä yönä menettänyt järkeäni. Tunnen, että sairas kiduttaa
itseään, näin että hän ei ole aivan tajuissaan, ymmärrän senkin, että
ellei hän olisi kuolemaisillaan, niin hän ei ajattelisi minua; mutta
eikö ole raskasta kuolla kahdenkymmenen viiden vanhana, kun ei vielä
ole ketään rakastanut: kas juuri siitä johtui hänen epätoivonsa, ja
juuri siksi hän kiintyi minuun, -- ymmärrättekö nyt? Ja niin hän ei
päästä minua käsistään. -- Säästäkää minua, Aleksandra Andrejevna,
ja säästäkää itseänne, sanon -- "Mitä", sanoo hän, "mitä säälisin?
Täytyyhän minun kuolla"... Tätä hän alinomaan toisti. "Jospa minä
tietäisin jääväni elämään ja taas tulisin terveeksi neitoseksi, niin
minua hävettäisi, aivan hävettäisi, mutta nyt?" -- Mutta kuka on
teille sanonut, että te kuolette? -- "Oi, ei, turhuutta, sinä et petä
minua, sinä et voi valehdella, tutki itseäsi". -- Te jäätte eloon,
Aleksandra Andrejevna, minä parannan teidät, me pyydämme äitinne
siunausta. Me olemme löytäneet toisemme, tulemme onnellisiksi. --
"Ei, ei, olen ottanut teiltä lupauksen, minun täytyy kuolla... sinä
olet minulle luvannut... sinä olet minulle sanonut"... Katkeralta
minusta tuntuu nyt, monestakin syystä katkeralta ja ajatelkaa mitä
kaikkia asioita saattaa tapahtua samalla kertaa: näyttää siltä,
ettei se ole mitään, mutta kuitenkin se koskee kipeästi. Hänen
mieleensä johtuu kysyä minulta, mikä on nimeni, ei sukunimeni, vaan
ristimänimeni. Sattui niin hullusti, että minun nimeni on Trifon.
Niin, niin, Trifon, Trifon Ivanovitsh, perheen kesken sanoivat
minua tohtoriksi. Minkä sille voin, sanoin: Trifon, neiti hyvä. Hän
siristi silmiään, nyökytti päätään ja kuiskasi jotain ranskaksi,
-- oh, niin, jotain, joka ei ollut hyvää ja naurahti sitten, joka
ei myöskään tuntunut hyvältä. Ja niin minä vietin melkein koko yön
hänen vuoteensa luona. Aamulla menin ulos aivan huumaantuneena;
palasin hänen luoksensa taas päivällä teetä juotuani. Jumalani,
jumalani! Häntä ei enää voinut tuntea. Rehellisesti tunnustan teille,
en ymmärrä nyt, todellakaan ymmärrä, kuinka saatoin kestää tämän
koetuksen. Kolme päivää, kolme yötä vielä sai sairaani kärsiä... Ja
millaisia öitä! Mitä hän puhui minulle!... Mutta viimeisenä yönä,
saatatteko kuvaella, -- istuin hänen vieressään ja pyydän Jumalalta
yhtä: korjaa hänet pikemmin ja minutkin samalla... Yht'äkkiä
äitivanhus ehättää huoneeseen... edellisenä päivänä olin hänelle
sanonut, äidille näet, että on kovin vähän toivoa, että hänen tilansa
on huono ja että voisi jo pappia käskeä. Sairas nähtyään äitinsä
sanoo: -- "no, sepä hyvä, että tulit... katso meihin, me rakastamme
toisiamme, olemme antaneet toisillemme lupauksen." -- "Mitä, mitä,
hän puhuu, tohtori, mitä?" -- Minä kangistuin. -- Hän hourailee,
sanon: -- kuumeessa... Mutta tytär sanoo siihen: -- "Turhaa puhetta,
turhaa, sinähän minulle vast'ikään puhuit aivan toista ja otit
minulta sormuksen... miksi sinä teeskentelet. Äitini on hyvä, hän
antaa anteeksi, hän ymmärtää. Mutta minä kuolen, minun ei tarvitse
kenellekään valehdella, anna minulle kätesi"... Minä hypähdin
paikoiltani ja juoksin kiireimmän kautta ulos. Rouva nähtävästi
arvasi.

-- En rupea teitä kuitenkaan pitemmältä vaivaamaan, minua itseänikin
painostaa tätä kaikkea muistellessani. Sairas kuoli seuraavana
päivänä. Olkoon taivas hänelle avoinna! (lisäsi lääkäri nopeasti
ja huokaisten). Ennen kuolemaansa pyysi hän omaisensa menemään
ulos ja minun jäämään yksin hänen kanssaan. -- "Antakaa minulle
anteeksi", sanoo hän: "minä ehkä olen syyllinen teidän edessänne...
sairauteni... mutta, uskokaa, en ole ketään rakastanut ennen teitä...
älkää unohtako minua... säilyttäkää minun sormukseni..." Lääkäri
käänsi päänsä pois; minä annoin hänelle käteni.

-- Ah, -- sanoi hän; -- puhukaamme jostakin muusta, tai haluatteko
pelata preferanssia? Meikäläiselle miehelle ei oikeastaan sovi
antautua niin ylevien tunteiden valtaan. Meikäläinen mies ajatelkoon
yhtä: etteivät lapset parkuisi, ja ettei eukko toruisi. Senjälkeen,
näet, olen minä ehtinyt mennä kuten sanotaan, avioliittoon...
Kuinkas sitten... Nain kauppiaan tyttären: seitsemän tuhatta tuli
myötäjäisinä. Hänen nimensä on Akulina, sopii hyvin Trifonille.
Muuten, sanottakoon se suoraan: pahansisuinen muija, mutta onneksi
nukkuu päiväkaudet... Entä se preferanssi?...

Me istuimme preferanssia pelaamaan kopeekan pelierällä. Trifon
Ivanitsh voitti minulta kaksi ja puoli ruplaa -- ja lähti pois
myöhään, varsin tyytyväisenä voittoonsa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Lemmentarina" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.