Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Säkeitä I
Author: Manninen, Otto
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Säkeitä I" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



SÄKEITÄ I

Kirj.

O. Manninen



WSOY, Porvoo, 1905.



SISÄLLYS:

MENNYT PÄIVÄ.

 Mennyt päivä.
 Kevät-uskoa.
 Lentotähti.
 Luistimilla.
 Pellavan kitkijä.
 Joutsenet.
 Tuhlaajapoika.
 Etsikko.
 Ikimennyttä.
 Kuutamo.
 Joutsenlaulua.
 Vesuvius.

METSIEN MIES.

 Metsien mies.
 Yö.
 Quasi modo.
 Incognito.
 Spartatar.
 Spartalainen.
 Onnen puoti.
 Hukkapeli.
 Rikas mies.
 Totuus.
 Maan tuomarit.
 Suurmies-vaatimattomuutta.
 Sodomasta.
 Rynnäkkö.
 Alamäkeen.
 ... ita plaudite!

HIILLOSHEHKUA.

 Hiilloshehkua.
 Maaliskuussa.
 Orvokki.
 "Sisarlempeä"
 Elinkautinen.
 Kuin tuskan vuori...
 Verivelka.
 Paljon.
 Köyhä.
 Synkkä ja valoisa.
 Tuomiolla.
 Yksi.
 Veet viihtyy.



MENNYT PÄIVÄ.



Mennyt päivä.


    Ikkunat verhoo jo illan
    harmaja hämy.
    Korvalla sillan.
    laannut on ratasten rämy.

    Rientäjän kaukana tiellä
    viimeisen näen.
    Liinako vielä
    vilkahti ahteessa mäen?

    Häipyjät taa näkörannan --
    keitä ja kunne?
    Maantien sannan
    jälki ei mainita tunne.

    Ahdistaa sydänalaa
    pistävä piina:
    milloinka palaa,
    milloin, se leikkivä liina?

    Nään läpi kyynelten hunnun
    tai vahan rannan.
    Tuskaisen tunnun
    kauan ma rinnassa kannan.

    Näin alas auringon rattaan
    vierivän äsken,
    palajamattaan,
    kuinka jos kutsun ja käsken.

    Näin punahunnun, mi väikkyi
    äärellä illan,
    kauas mi säikkyi
    taa sinitaivahan sillan,

    meni, ah iäksi mennen,
    kuin meni päivät
    niin monet ennen,
    jotk' elämättäni jäivät.



Kevät-uskoa.


    Eilen vielä talvi jäinen
    kolkon pohjatuulen käyden.
    Tänään kera kevään täyden
    vapunpäivä päilyväinen.

    Kiuru, kirkkahan jo kellos
    kuulen yhä ylennäivän.
    Suvelleni suuren päivän
    runsas armo rukoellos.

    Usko nuori notkon harmaan,
    kanna kauas niinkuin kaipuu,
    kauas, niinkuin katse haipuu
    aamuun kahden silmän armaan.

    Korkealle, kunne halaa
    sinikirkkos harja kirkkain,
    palavinta virttäs virkkain
    säveleinä lennä, palaa.

    Nää, mit' yksin näkee usko:
    loisto luvatusta maasta,
    avarasta, autuaasta,
    hurmioinen huomenrusko.

    Silmähäs mi siellä piirtyy
    kevätsuurta, kerro mulle,
    maahan, varjoon vangitulle:
    ihme täyttyy, vuoret siirtyy.



Lentotähti.


    Hei, kulkuset ne helisee
    ja jalas alla kolkkaa
    ja tiuvut kilvan kilisee
    kuin parahinta polkkaa.

    Ja kummissansa katsoo kuu,
    kun ajo myöhä luistaa,
    ja vanhus, valkoparta puu,
    myhäillen päätä puistaa.

    Ja kinos kipunoin' on vaan
    ja koko taivas tuikkaa,
    ja meille sormisuukkojaan
    nuo tähtilennot suikkaa.

    Me illan viimaa ilkumme,
    mi kilpasille lähti;
    ja eespäin entää kulkumme,
    yön ylpein lentotähti.

    Ja toivottaa jos ehtii vaan,
    kun korkeinnaan se palaa,
    niin todeks saapi, sanotaan,
    mit' ikään mieli halaa.

    Vaan kuinka, armas, aattelen,
    vain kesken lause jää se.
    Ma toivon toiseen liittelen,
    eik' aatos päähän pääse.

    Niin kauas, taivaan rannan taa
    ain' edemmäs se entää:
    miel' lemmen vain on leimahtaa
    ja tähden lentää, lentää.



Luistimilla.


    Sulat all' oli synkät sydänveet,
    mut jäähän kätketyt jäykkään.
    Jään alta aaltojen kuohua
    ei kuulukkaan, ei näykkään.

    Sulat alla syöksyvät syvänteet,
    mut silta sileä päällä.
    Hei, liukuen, luikuen kulku käy,
    ei tunnu jälkeä jäällä.

    Yli leikki lentää ja nauru soi
    teräskenkä, kirkas ja nuori.
    Yli jään ilon kerkeä kilpa käy,
    silo kuilujen yllä on kuori.

    Elo nuori on irti ja ikävöi,
    ei vangitse vanhain huoli.
    Niin kielletyn kaunis on kaihon tie,
    totta leikkiss' on toinen puoli.

    Elo nuori on irti ja ikävöi,
    povi nousee ja posket vertyy,
    ja ulapan tuulet ne unia tuo,
    ja mieli mennessä mertyy.

    Se seljille sinertyville vie,
    miss' enää ei merkkiä, viittaa.
    Ei muista yön mustan yllättävän,
    ei paluun pimeistä piittaa.

    Ei uskokkaan, kun jo keskellä on
    meren outoja ulapoita,
    ylt'ympärille kun kutoo yö
    jo kummia kuutamoita.

    Kun sydänsyville saapunut
    on upottaville saakka,
    missä tuntee permannon pettävän
    jo ilon tanssiva taakka;

    missä kylmintä malttia kysytään,
    miten päättää mieletön veikka,
    missä naurain ja nousten enää ei
    ois korjattu kuperkeikka;

    missä kerran viimeisen kääntyä voi
    vielä nuori karkelon kansa,
    missä vielä talvell' on viikon työ,
    missä auki on Ahdin ansa;

    mistä korvaa tarkinta tavaten
    sävel särkyvän kaunis kaikuu,
    missä siipeen ammuttu alli ui,
    missä kuoleva joutsen joikuu.



Pellavan kitkijä.


    Muien paioiksi pellava kasvaa,
    minä vaan sen kitken.
    Muien iloiksi iloan,
    mut itsekseni itken.

    Katselen päivän laskua,
    ja kaunis on pilven rusko.
    Ennen minä uskoin, mitä minä uotin,
    nyt en enää usko.

    Pilvet on pilviä, vaikka ne kuinka
    kullassa ruskotelkoot.
    Toivot on turhia, vaikka ne kuinka
    onnea uskotelkoot.



Joutsenet.


    Yli soiluvan veen ne sousi,
    ne aallon ulpuina ui,
    kun aurinko nuorna nousi,
    yöt pohjan kun punastui.

    Lumikaulat kaartehin ylpein
    veen kuultoon kuvia loi.
    Povet aamun kullassa kylpein
    ne outoja unelmoi.

    Vain joskus onnensa julki
    ylen suuren ne joikuivat,
    ja soinnut aalloilla kulki
    niin aavistuttelevat

    kuin hyminä huomenkelloin
    salokappelin kaukaisen;
    ja aallot vienosti velloin
    ne kantoi kaikua sen. --

    Ne rauhassa souti ja solui
    suven kerkeän kestämän,
    jonot lumme-valkeat jolui
    syvän päällitse päilyvän.

    Kohos siiville kerran ne sitten,
    suvi kun oli muisto jo vain,
    kukat laulavat lainehitten,
    unet valkeat ulappain.

    Ne matkasi päivänmaihin;
    viel' loistava siipi loi
    kuvan viimeisen alle kaihin,
    mi aallon jo kammitsoi.



Tuhlaajapoika.


    Vain antaa ja antaa ja antaa
    ja itse ei mitään saada,
    niin niukan kasvun se kantaa,
    jos aivan ei kauppa jo kaada.

    Mi tuhlaavaisuutta moista
    on seuraava, selvään mä näen,
    mut vienyt mult' on jo väen
    se alkaa eloa toista.

    Näen kyllä sen: aikoa mont' en
    ole aukova omaa ma usta.
    Pian velkojen maksamatonten
    yli risti on suuri ja musta.

    -- Voi lapseni, pienet raukat,
    te parhaat aivoni aatteet.
    Viel' yltänne viimeiset vaatteet
    vie vihaiset velkoja-haukat.

    Te orposet tuhlari-hylyn,
    kuin teidän käy elon tiellä?
    Te tornissa velkojan tylyn
    kenties mua kirootte vielä.



Etsikko.


    Kuului kuin siipien humu
    kohtalon linnutko kulki?
    Harmaa, haikea sumu
    silmäni sitoi ja sulki.

    Siipi, mi siukonet yössä,
    idästä läntehen hamaan
    iskeös, ikkuna lyö sä
    sankkahan iäti samaan.

    Harmaus halkaise taaja,
    valkaise raikuvin väylin,
    lyö, vaikk' iskusi vaaja
    löis läpi rintani läylin.

    Kiitävä, kiehtova ääni
    kuin humu huomenen viirin!
    Selkene päältä mun pääni
    seinä ei pilvisen piirin.

    Selkene ei, selon karvaan
    suo tulos turhien sotain. --
    Lie sivu sieluni jotain
    kallista lentänyt, arvaan.



Ikimennyttä.


    Kevätkunnahan tuorein kukka, --
    se loisti, se tuulihin tuoksua loi.
    Sen kukkasen kuolla täytyi.
    Sen turmeli koi.

    Runokantelon kirkkain kieli, --
    se soi, surumielehen sointua toi.
    Se kieli ruostui, se murtui.
    Ei solmien soi.

    Jalo malja, kalleus juhlain, --
    mies onnesta juopui, ken mettä sen joi.
    Se malja kirposi maahan.
    Ei ehjetä voi.



Kuutamo.


    Salainen helke hiipi,
    salainen siukoi siipi
    kautt' unten kammion.
    Kotiinsa hiljaa, salaa
    paennut haave palaa
    kuin paiste kuutamon.

    Sa, päälläs päärlykaavut,
    taas luokse saavut, saavut,
    sa saavuttamaton.
    Avartuu ahdas seinä,
    ja nuojuu nuori heinä
    helyissä kuutamon.

    Ja niin on olla outo,
    kuin vievän virran souto
    on vauhti valtimon.
    Nään silmäs, kuulen kuiskeen,
    sun tunnen huntus huiskeen,
    unelma kuutamon.

    Mit' armahinta anoo,
    arinta aatos janoo
    sydämen aution,
    taas kiehtoo kirkkain ilvein,
    vie sormin kuudanvilvein
    pois otsan polttelon.



Joutsenlaulua.


    Ui merta ne unten,
    päin utuista rantaa.
    Niit' aallot ne kantaa
    kuin kuultoa lunten.

    Pois, pois yli aavain
    on polttava kaipuu.
    Mut vain se, ken vaipuu,
    se sävelet saa vain.

    Mi helinä ikään
    yl' ulapan hiipi? --
    Vain uupunut siipi,
    vain mennyt ei-mikään.



Vesuvius.


    Sa eteen aamun,
    tuon nuoren, armaan,
    luot harjas haamun
    niin tumman-harmaan,

    mi päivää yli
    ei päästää mielis,
    min synkkä syli
    sen soihdun nielis,

    kuin peikko pelon,
    mi tahtois laulut
    ja taikataulut
    lamaista elon,

    jotk' ympärilläs
    niin suuraa soivat,
    niin vihannoivat
    sun vieremilläs, --

    kuin turman henki,
    jok' yhä uhkaa,
    ne kunnes tuhkaa
    ois viimeinenki.

    Ja harmi syvä
    sun otsaas uurtuu:
    ain' uusi jyvä
    se tuhkaan juurtuu;

    käy riennoin ripein
    ain' elo kukkaan;
    ain' aikees hukkaan
    jää kiusoin kipein.

    Ja kuohuun kuumaan
    sa silloin heräät
    ja kiukkus keräät
    sa turman tuumaan.

    Ja salamoiden
    kuin Sinai kerran,
    lainvuorta Herran
    sa apinoiden

    luot kuolonlakis,
    mi kaikki lamaa: --
    vain hautaa samaa,
    kuin silmä hakis.

    Vuossatain sadot
    sa hetkess' ahmaat,
    sa nielet ladot,
    sa laihot lahmaat.

    Ja kallehimman,
    mit' elo tiesi,
    noin vihas vimman
    kun poltti liesi,

    kun hyytyväinen
    sen laavas nieli,
    niin tyytyväinen
    on sulla mieli:

    Ei viherjöine
    nyt maa, min perit,
    ei rettelöine
    sen kiusan-kerit.

    Jää valtakuntas
    noin iäst' ikään;
    ei uhkaa mikään
    vuostuhat-untas. --

    Vaan vihas raivo
    se riehuu, raukee;
    jo silmiin taivo
    taas siintäin aukee.

    Taas jopa, jopas
    nuo lyödyt pakoon
    saa kanssas jakoon,
    on rohkein opas.

    Saa joukoin taajoin.
    Taas tie on vapaa.
    Et hervain vaajoin
    heit' enää tapaa.

    Kas, tuhkan, laavan
    he yli ryntää.
    Taas rintees aavan
    he kylvää, kyntää.

    Taas ihmismajain
    on perus vakaa,
    työ toimen pajain
    taas onnen takaa.

    Taas laulut luonas
    ne ylenevät,
    ja kukkiin kevät
    luo tuhkas, kuonas.

    Miss' uhkas varjoo,
    juur' rikkahintaan
    siin' ihmisrintaan
    se taikaa tarjoo.

    Miesmittaan kerin
    se aateloipi,
    maan viljavoipi
    se tihein terin.

    Kas, loitoin loukko
    kuin ihmein iti,
    mi iäks piti
    sun estää, houkko.

    Ja salparautas
    uus aamu avaa,
    ja vangit hautas
    ne elpyy, havaa.

    Luo ikees pystö
    Pompejin pylväs.
    Jäi marmor-ylväs
    maan ylimystö.

    Taas kukkii koissa,
    mi ehkä muutoin
    maan päältä poissa
    ois sukupuutoin.

    Ja taas se vimmaan
    sun havahuttaa,
    sun vavahuttaa
    se kiukun kimmaan.

    Taas kerran vielä,
    taas hukkaan mennen,
    kuin aina ennen,
    sen koitat niellä.

    Sa koita, koita!
    Tie auki peikkoin!
    Käy päälle heikkoin,
    joit' et sä voita!

    Käy, riehu, raasta
    ne murhaan mustaan,
    ei luovu maasta
    he luvatustaan.

    Elolle suori
    sa surmas suurin,
    pois polta juurin
    sen nousu nuori.

    Tuo hornan-juhlaa
    sa juomaan parves,
    sa turman-sarves
    jo tyhjiin tuhlaa,

    taas tuhat vuotta
    ett' untas riittää.
    Et riehu suotta:
    siit' elo kiittää.

    Sa turhaan tulin
    et sitä tuhoo:
    tuhastaan uhoo
    taas kultasulin

    yl' uumentosi
    se seesnä latu.
    Sen Fenix-satu
    on vielä tosi.



METSIEN MIES.



Metsien mies.


    Ikimetsäin isännäksi
    luotu metsien on miesi.
    Ilmoilt' ihmisien läksi --
    minne? -- Metsä tietön tiesi.

    Metsäin sanatonten, sankkain
    halki mitaton on meno.
    Vaaluvissa vetten vankkain
    honkapuinen puikkaa veno.

    Laajalta jok' ilman laitaan
    metsien käy miesi kempi
    eksymättä erämaitaan,
    metsällisetkin miss' empi.

    Kääntymättä käypi, kunne
    miestä miehen tahto ajaa.
    Toist' ei tunnusta, ei tunne
    joka tielle rastis rajaa.

    Lainehilla lastu, kaksi
    kymen kymmenlatvan tuomaa --
    silloin liiat liikkuvaksi
    honkahuoneillaan jo huomaa.

    Astuu monen aamun, illan
    kadotessa kannan taaksi,
    kunnes pihojensa pillan
    kohtaa, kolkkaa kuoliaaksi.



Yö.


    Yö musta yllä, alla.
    Pois viime tähti sammuu.
    Nyt unten ulapalla
    veen hirmut hirnuu, ammuu.

    Yön suurten kuuluu kuoro
    yl' aavan kuohukuvun.
    Nyt uus on valtavuoro
    syvyytten alkusuvun.

    Nyt elää muinaismuodot
    jo muka ammoin laanneet,
    heräävät rungot, ruodot
    kivistä unta maanneet.

    Väkevät vanhat herää, --
    levänneet varsin lievät.
    Tuoll' etsii silmät erää
    vihertäväiset, vievät.

    Tuoll' liikkuu evin hitain
    ne halki vetten harjuin,
    ja satahammas-kitain
    soi kiukku riistaa karjuin.

    Syvyyden äänet ärjyy,
    yön ääret vastaa naurain. --
    Voi miestä, ken nyt värjyy
    vesillä haaksin haurain,

    ken, myöhäsynty keri,
    pääll' öisten keinuu uomain,
    kun kansoittama meri
    on ajan alkuluomain.

    On liian hennot, heikot
    kaikk' aseet ihmismietteen,
    kun tulee tursaat, peikot
    syvyytten sydänlietteen.

    Ei suojaan suuntaneulat
    poloista auta purtta.
    Min kaarna kestää keulat,
    kun ahmaa aallon hurtta.

    Ei konsaan matkan maaliin
    se saavu mies, ei palaa.
    Iäti saadun saaliin
    syvyyden suuret salaa;

    sen vie, ken keito sousi
    päin maiden uutten unta,
    kun mahtajaksi nousi
    yösynty sukukunta,

    kun purki voimat tummat
    ulappa umpisyvä,
    toi ilmi salatummat
    kuin tuntea on hyvä.



Quasi modo.


    Istun ja tuijotan, hiljaa
    tummuu ympäri yö.
    Sen siis vaivasta viljaa
    suo elon suottatyö.

    Tusina tuttuja osta,
    sanoihin sanoja myö,
    naamiotas älä nosta, --
    kauppa se leiville lyö.

    Tunnolle kapalo kaavan,
    tuskalle kapulavyö, --
    näyttämätöntä haavan
    ei susi sutta syö.



Incognito.


    Kuolo taikka voiton palmu!
    -- Vastattihin vaivais-almu.

    Otti, kiitti. -- Orjan suku!
    -- Vaiko valta valhepuku?



Spartatar.


    Haaveet liian hennot
    kestoon hallan hampaan,
    liian pilvilennot
    matkaan matalampaan.

    Liian heikko rotu
    sopiin sotirahvaan,
    konsanaan ei totu
    verikalvan kahvaan.

    Siksi teit sä vaalis,
    raskahan kuin rauta:
    mik' on kuolon saalis,
    sen ei elää auta.

    Kallioille kannoit
    heimon hentotarmon,
    kuoleville annoit,
    annoit kuolon armon.



Spartalainen.


    Kernas mustan keiton syöjä,
    palaestralla painin lyöjä,
    toden tuttu, vilpin veikko,
    tuomittu, jos tuhma, heikko.

    Niukka ruoka, runsas raippa,
    tanner vuode, viima vaippa,
    pitkät käyttää käsivarret,
    lakooniset lauseparret.

    Mieheksi jo mieltä, vartta, --
    vartoi paljon vanha Sparta,
    miestä vartoi miesten kiista,
    hirmuaan helootti-riista.

    Saapui kerran kepposiltaan
    samanmoisten ilo-iltaan.
    Keskeen vaiti istui, kettu
    vaipan alla varastettu.

    Pystymmässä pää kentiesi,
    selkeämpi silmän liesi,
    hymyyn pyrki mennä huuli, --
    omituisen oiva tuuli.

    Vierustutut ehkä tuumaa:
    mikä outo miestä huumaa?
    Silloin, kesken naurun raikkaan,
    painuikin jo siihen paikkaan.

    Otsa liian taaksi taipui,
    liian vaaleaksi vaipui
    kasvojensa kaunis lepo. --
    Syvään puree sylirepo.

    Nähtiin kuollut kuoliaaksi,
    nähtiin vainaan vaipan taaksi:
    kaatui revon hampaan haavaan,
    toki kaatui Spartan kaavaan.



Onnen puoti.


    Päättyy päivät, kuluu kuut,
    ohi hetkinä huiskaa.
    "Tänään hinnalla, huomenna ilman,"
    kohdalla korvaas kuiskaa.

    Ees taas ihmiset itarat käy
    ovella onnen puodin,
    ostaa päivänsä pääsimiksi
    näppöisen naulan ja luodin.

    Riemun, murheen rihkamataan
    tiimat he tinkii ja jakaa.
    Onni, ovela kauppi, katsoo
    kauppatiskinsä takaa.

    Niin elo mennä nilkuttaa
    samaan vanhaan ralliin.
    Ketään ei, joka vaakaan heittäis
    hinnan helkkyvän kalliin.

    Kalliin kalliilla ostajaa
    ei tule, tuhlaajapoikaa,
    ei sano saiturit: Päivä, paista!
    Käy, kisa! Soitot, soikaa!

    Ei sano: Malja nyt tänään täys,
    huoliessa huomisen-houkkain!
    Tänään otsalle onnen seppel,
    huomen on huostassa toukkain!



Hukkapeli.


    Peli myöty,
    petti kortit.
    Umpeen lyöty
    unten portit.

    Ulkopuolla
    yössä miesi.
    Yhden tiesi
    uksen: kuolla.

    Matkan jaksoi
    tummaan majaan.
    Verin maksoi
    heiton vajaan.

    Piili heikko,
    miss' ei velo
    peli veikko,
    viekas elo,

    tahto paras
    takaa aja:
    kurja, varas,
    kavaltaja!



Rikas mies.


    Rikas mies se, kellä riittää,
    se, ken antaa eikä ano,
    riistäjää ken siunaa, kiittää,
    kylvää, vaan ei vaadi niittää,
    huulensa ken lujaan liittää,
    ettei ilmi sana sano
    hornaa, jonka oma jano
    rikkaan miehen rintaan siittää.



Totuus.


    "Ken sanoo veljestänsä: sinä tuhma!
    hän tuleen helvetin on vikapää."
    Sanoa totuus ain' on hengen uhma,
    mut tulessakin totuus jää.



Maan tuomarit.


    Tuhannen filistealaista kaasit,
    väkevä Simson, aasin leukaluulla.
    Ei ihme siis, jos arvoss' istuu aasit
    maan tuomareina tuomiten ja neuvoin
    avarin, lyövin, syövin aasinleuvoin.
    Ja heitä tulee Herran kansan kuulla.



Suurmies-vaatimattomuutta.


    Kukapa kokkona tohti
    kohota päivää kohti?
    Kunpahan koki olla
    kukkona tunkiolla.



Sodomasta.


          "Ja Lotin vaimo käänsi
          kasvonsa takaisin hänestä; ja
          muuttui suolapatsaaksi."

                         Gen. 19: 26.

    Yöhön, korpeen, ulos, ulos
    kaupungista, jota uhkaa,
    suuri Tuomari, sun tulos! --
    Riennä, koht' on kaikki tuhkaa.

    Taivaat valkeata valaa,
    takanasi tanner palaa,
    synnyinmajas sortuu maaksi.
    Kavahda, jos katsot taaksi!

    Huutaa yöstä kuolon kuoro,
    tuhansill' on tuskan vuoro,
    hukkuu koto, kansa, suku.
    Eespäin, ellet itse huku!

    -- Kunne kuljen, tänne jään mä,
    kunne katson, aina nään mä
    ahmivaisen liekkinielun.
    Taaksi kaikk' on katse sielun. --

    Kutsuu Suuri, älä käänny!
    -- Näytä keidas, miss' en näänny,
    miss' ei menneet huuda yöstä. --
    Muista: aamu auttaa yöstä.

    -- Aamun muistan, aatos murtuu.
    Turha pako sen, ken turtuu
    surun suolapatsahaksi. --
    Yksi käy nyt, lähti kaksi.

    Yksi käy nyt, kaksi lähti. --
    Vaimo, vaimo, tieni tähti! --
    Sydämeni jäi, vaan matkaa
    käsket, Suuri, orjas jatkaa.



Rynnäkkö.


    Miestä kaatuu kahden puolen,
    henki heinänkorren maksaa.
    Eespäin, jonka jalka jaksaa,
    nukkukohon saanut nuolen!

    Eespäin elollisten joukko!
    Miestä alle kaatuu kasaan.
    Haudat, harjat kaikki tasaan
    kasvaa, kasvaa ruumisroukko.

    Vielä vaaksa, vielä virsta!
    Kahden puolen kaatuu miestä.
    Pala päästy pystytiestä,
    muurist' irti muuan pirsta.

    Tuolla pilviin tornit piirtyy,
    kauas välkkyy valtaportit.
    Kohti ponnistaa kohortit,
    eemmäs vitkaan viirit siirtyy.

    Viuhuu nuolet kaukonoudot,
    lepoon kaatuu lippukuntas;
    verta vuotain omaa untas
    varrot, yli ryntää oudot.

    Mittas juostu punajuovaa!
    Tuolla harjoin yhtä ylväin
    loistaa tornit, loitos kylväin
    nuolta, tulta kuolon tuovaa.

    Muurit, joille viel' ei päästy,
    tuolla! Tuimemmaksi taisto!
    Miehen valloitta ja vaisto
    vaatii, säästä ei, ei säästy.

    Kohti! Pääsyn päitten hinnat
    porras portahalta ostaa. --
    Ylpeämmin päätään nostaa
    pilviin piirtyväiset linnat.



Alamäkeen.


    Hauska ajaa alamäkeen.
    Anna luistaa, alas, alas!
    Kiveen iskee kelkan jalas,
    säkenen lyö, laulun säkeen.

    Kiivetessä kiusan näki:
    telki tietä, tuuma tiima!
    Tuopi nyt kuin Turjan viima.
    Hyvin velan maksoi mäki.

    Ohi puut ja kivet, kannot,
    viisaat virstantolpat huiskaa:
    vanhaa tuttua kuin tuiskaa,
    vanhat viisaat neuvon annot.

    "Riennä verkkaan, saa et vikaa,
    taiten niskantaitturitse!"
    Niin ne neuvoo, elää itse,
    eivät liiku liian pikaa.

    Yks on riemu, muit' en tunne,
    muitten murrunnan mi lientää:
    liekin, myrskyn riemu, rientää,
    kuolonkorska, sama kunne.

    Jäänyt jää! Se elon lunnas.
    Kiidä kipunoivin kelkoin,
    älä viivy muuta veikoin.
    Maata kuilu, maata kunnas.

    Ylös katsot, katse raukee.
    Kuka kultasiivet kutoo?
    Uni lentää, tosi putoo,
    kuilu kuilun alle aukee.



... ita plaudite!


    Lausunut lien laulun riimein
    tuskaa, josta sydän sykkää,
    lienen mykin pantomiimein
    tulkinnut sen tulta mykkää.

    Histrionin helppo paatos,
    paikatut koturni-korot.
    Siinä heeros, Herostratos,
    templit sekä templin porot.

    Hypin taikk'en hyppelehdä,
    tiedän: maassa matkatieni.
    Suurin temppu, jot' ei tehdä,
    eikä pienin hymy pieni.



HIILLOSHEHKUA.



Hiilloshehkua.


    Halko, hehku, sauhu, tuhka
    harmajasta harmajampaan;
    keskitiellä kirkas uhka
    purra liekin punahampaan.

    Hetki säihkyn hekkumata --
    vierahan sai untes tuvat.
    Takkahehkun tarinata
    seuraa silmät uneksuvat.

    Silkkiripsiin silmät kaihtuu,
    tutkimattomuudet tummat,
    tutkii, kuinka kuvat vaihtuu,
    tulten kuolonkirjat kummat.

    Hehku, hiillos, niiden nähden,
    yöhön ylpein leimus ammu.
    Elää auringon ja tähden
    tarinaa sait hetken. Sammu.



Maaliskuussa.


    Kuin itse aamu maaliskuun,
    mi päilyi päällä hankein,
    hän saapui säihkyss' aamunsuun,
    kun astuin mielin ankein.

    Kujeili kutri vallaton,
    kimalsi kuuran kiteet.
    Siit' asti sitonehet on
    mua silkkihienot siteet.

    Hän väikkyi luo, hän väikkyi pois,
    kuin huomen hohtopilveen.
    Käy vuodet, on kuin elo ois
    vain väikett' unten ilveen.



Orvokki.


    Sa kasvoit kainona kevään lehtoon.
    Mun ikkunallani tuoksuit ehtoon,
    sa tuoksuit, ystävä, tumman yön,
    sa teit hyvän, turhan työn.

    Teit toisin, toisin kuin sulle tehtiin.
    Sun koski kuolema lempes lehtiin.
    Sun hiljaa nuokahti nuori pääs.
    Voi yöllistä ystävääs.



"Sisarlempeä."


    Laupeudensisar,
    vieno, hieno, hellä.
    Jos on kipu kellä,
    luon' on lohdun pisar.

    "Pisar, olkaa meri,
    johon huoli hukkuu,
    jonka virteen nukkuu
    viallinen veri!"

    Kerjäs, itki, ilkkui
    kuolonsairas konna.
    Ees taas neuvotonna
    silmät vienot vilkkui.



Elinkautinen.


    Pila leikkivä suussa, mut sydämessä
    siell' oli, sieil' oli totta ja toista.
    Pilan keskenpä pilkahti totinen naama
    toistemme naamioista.

    Nolo tuokio, nuotista pois oli tultu,
    taittunut tasainen, tuttu tahti, --
    elinkautinen karussa kahleistaan,
    hätätouhussa torkkunut vahti.

    Heti selvänä päihtynyt pää. Pih pah,
    pian jälkeen lyijyä piukkaa, paukkaa.
    Kova virka, auta ei armahtaa.
    Hyvä ei peri peijakas-raukkaa.

    Pian karkuri tarkoin on tallessa taas,
    sisäll' itku se pitkä, ja ulkona ilkku.
    Sen hyppynsä muistaa huomennakin
    elinkautinen, iäksi nilkku.



Kuin tuskan vuori...


    Kuin tuskan vuori
    se vyöryi yli:
    sua syyttää syli,
    mi suott' on nuori.

    Kuin syvyys alla,
    jost' ääni huokaa:
    vain hauta luokaa,
    on käynyt halla.



Verivelka.


    Mun elämän-intoni ylin,
    syke lämpöisin läikkyvän veren,
    mi syöksynyt avoimin sylin
    ois aaltoon aamujen meren --

    mitä tein minä, teit sinä siitä!
    Sitä anteeks ei elo anna.
    Voi lempeä, joka ei liitä,
    voi kaihoa, joka ei kanna!

    Pisar-iäisen itkun ja parun
    sen elon on vähyys ja lyhyys,
    jano hehkussa hietikon karun
    sen pylväspyhimys-pyhyys.



Paljon.


    Paljon muisti muukalainen,
    tuttu yön, kun yöhön lähti:
    kiitos sulle, kirkas nainen,
    ylimmäinen yöni tähti.

    Kiitos, sointu sunnuntainen
    ajatusten tummaan arkeen,
    tuoksu armas, aamun-mainen,
    kaikki hieno kautta kärkeen,

    kultapirta päällä pääni,
    Pohjan impi, illan tytti,
    elon ihme elämääni,
    liekki, joka liekin sytti.

    Musta lie mull' yö nyt eessä
    murhe puuna matkasauvan:
    näin mä silmäs liian seessä,
    liian kauniit, liian kauan.

    Syvä lie mun sydänsyyni,
    polttavainen, vailla pohjaa:
    täytymyksen tähti tyyni
    yöhön käyvän tietä ohjaa.

    Lie mull' eessä mieron pettu,
    orvon taival, orjan taakka:
    kiitos, ett' on kirjoitettu
    kohtaloni tähtiin saakka.



Köyhä.


    Sen kyllä tiedän, sen tunnen kyllä,
    kuin paljon yhdellä hymyilyllä,
    kuin paljon, paljon voi tehdä hyvää
    ja tehdä pahaa, niin syvää.

    Se tieto maksanut kyyneleitä
    on monta kulkeissa kyläteitä;
    veet viljat pahoista hymyistä juoksi,
    vaan viljemmät hyvien vuoksi.

    Ja kaikkein kalleimman vaati hinnan
    se selittämätön, se rikkoja rinnan,
    mi hyvimmin hyväili, syvimmin pisti,
    sen ostin ma kallihisti.

    Siit' aarteet kylläiset kyynel-lippaan
    ma tuhlasin, tuhlasin viime tippaan;
    on mennyt sukuni suuri peru,
    ei enää pisarta heru.

    Ei enää pisarta illoin pitkin,
    kuin hymyilisit, kuin huokailisitkin.
    Ei varaa iloon, ei itkuun mulla.
    Niin köyhäksi köyhä voi tulla.



Synkkä ja valoisa.


    Kuinka uskallatkaan,
    outo, oudon matkaan?

    -- Päivän tunsi päivännouto,
    tuhansista yhden outo. --

    Kuljen kohti yötä.
    Kuinka tohdit myötä?

    -- Konsa uuvun uinailulle,
    hyvää yötä lausut mulle. --

    Synkät synkän ladut!
    Kerran lahjaas kadut.

    -- Turvan tunsin, sain ma saaton.
    Puhu, sull' on ääni taaton. --

    Tuska kielen kiintää...
    Noin miks silmäs siintää?

    Oi, ne tunnen, onhan sulla
    maammon silmät, siunatulla.



Tuomiolla.


    Pannanuolet pekkain, paavoin
    haavoita ei syvin haavoin,
    kaikenlaisten vaakalauta
    miest' ei kaada eikä auta.

    Outo outojen on ääni,
    siin' en elä elämääni.
    Enemmän on väre vähin
    mielen, jok' on mieltä lähin.

    Sitoo, päästää pätevämmin
    katse ainut, arka, lämmin,
    katse kahden silmän tumman,
    kahden muita kartetumman,

    joiden syyttää syvä luonti,
    syyttää mua anteekssuonti
    syvempi ja suruisempi, --
    syvimmästi syyttäis lempi,

    etten sydämeen ja käteen
    suurempaa ma saanut voimaa,
    suurempahan haltioimaa
    kahden tumman silmän säteen.

    joiden eessä anon, ankee:
    vuori, peitä, päälle lankee!
    köyhä, köykäiseksi löydyn,
    hukkuvaksi lailla höydyn,

    seison toisna, toisna soisin,
    tunnoin raskastuomioisin,
    että elämäni retki
    niitä pettää joka hetki.



Yksi.


    On moni tullut, on mennyt moni,
    yks oli, yksi, mun kohtaloni.

    Muu vaihtui, valta se yks on vakaa.
    Sen olen vanki ma vuotten takaa.

    Se valta ankaramp' on kuin aika:
    muu kaikki kaatuu, sen kasvaa taika.

    Sen kasvaa taika, sen kasvaa taakka,
    sen kannan kahletta kalmaan saakka.

    Niin täytyi käydä, ei toisin tainnut,
    niin silmää kaksi on tieni kainnut,

    ne jotka kaihoni kaikkivalta
    loi loistoon aution tyhjän alta,

    ne jotka unteni juoksun johtaa,
    ne joita, joita en konsaan kohtaa.



Veet viihtyy.


    Veet viihtyy, tyrskyt tyventyy
    vuo syventyy.

    Häät häipyy, vieraat vähenee:
    yö lähenee.

    Yö uinua sun syleilyys,
    suur' iäisyys.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Säkeitä I" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home