Title: Säkeitä II
Author: Manninen, Otto
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Säkeitä II" ***


SÄKEITÄ II

Kirj.

O. Manninen



WSOY, Porvoo, 1910.



SISÄLLYS:

METSÄN SATU.

 Metsän satu.
 Leivopari.
 Tulit.
 Lintu.
 Sinikukkia.
 Uusi laulu.
 Yölliset meret.
 Auta!
 Tähti-yössä.
 Neito kangasta kutovi.
 Kyynelkatse.
 Kultasauva.

YÖTUULI.

 Yötuuli.
 Aalto.
 Sanattomasti.
 Viha.
 Sensitiva.
 Arvoitus.
 Ma riemun sulta...
 Danse Macabre.
 Jäljetön.
 Syys-illan laulu.
 Kuun sirppi.
 Syysmuutto.
 Polku pieni.
 "Äiti, miksi..."
 Musa lapidaris.
 Diogenes.

MAAN KAIHO.

 Maan kaiho.
 Metsäruusu.
 Kaukomieli.
 Kallioon-lyöjä.
 Kiusaukset.
 Uudisraivaaja.
 Ääret.
 Ken?

TERVEHDYSSÄKEITÄ.

 Ida Aalbergille.
 Paavo Cajanderille.
 Snellmanin satavuotispäivänä.
 Laulu talvessa.



METSÄN SATU



METSÄN SATU.


    Illan hämärihin,
    helinässä tiukuin,
    hiljallensa liukuin,
    miettimättä mihin...

    Unelmissa tummat
    humulatvat huiskuu.
    Kutsuvasti kuiskuu
    meille metsän kummat.

    Eikö eessä kuulla
    sadun valtakunta?
    Vaalii kevään unta
    keijut sormi suulla.

    Etkö kuule arkaa
    virttä ensi sirkan?
    Sanankaan jos virkan,
    metsän satu karkaa.



LEIVOPARI.


    Leivopari kerran loi
    sydämeeni pesän,
    siellä lauloi, unelmoi
    kohta saavan kesän.

    Toinen toivo nimeltään,
    toinen leivo lempi,
    saivat kilvan kiitämään,
    kumpi kevyempi.

    Liioin lensi raukat ne,
    haukka harmaa keksi,
    toisen itselleen jo se
    iski eineheksi.

    Vähänpä sa laulaa sait,
    raukka leivo lemmen,
    Vait on toivokin nyt, vait
    kesken kevään hemmen.

    Sydämeni sopukkaan
    piile, pikku raukka,
    ettei sinuakin vaan
    veisi harmaa haukka.

    Älä aivan vaikene,
    laula vielä hiljaa,
    kukkasia kedolle,
    vainiolle viljaa.



TULIT.


    Korkeammin kaartui katto,
    sinnemmäksi siirtyi seinä.
    Paljon teit sä, temppeleinä
    paistoi hetken paikka patto.

    Viikon viivyit, viimein tulit,
    sytyit, aamu, illan syliin,
    paistoit, päivä, kylmän kyliin,
    kevät, talven kesken sulit.

    Tuossa istuit, ilta ehti,
    Kuiskui huulet huuliin liittyin
    niinkuin kaihon kasteniittyin
    viimein löytty nelilehti...

    Tulit viimein, illan vieno,
    viivy kauan, viivy aina.
    Paistoi korpi kukkamaina:
    tuost' on tullut jalka pieno!



LINTU.


    Tule lintu, lennä lintu,
    pois sitehet, poikki paula,
    kahlehetta kaunis kaula,
    ilman aavimman ilossa
    sielusi sävelet laula!

    Kussa laulu kuulunevi,
    kevät siellä siintynevi
    salon synkimmän sisähän,
    pirttihin ikävän pitkän.

    Mies pitkän pimeän mielen,
    metsän aution asuja,
    istuja tupasen tumman,
    autiompana ajatus,
    tunto monta tummempana,
    sydän synkkinä näkyinä,
    kuolon kanssa kasvotuksin,
    kuulevi sävelen vienon,
    kuuntelevi kuin unessa:

    Ollet lohtu luottamani,
    viesti viikon vuottamani,
    laulat korpeni kukiksi,
    maani marjankasvavaksi,
    sydänroutani runoksi!
    En sua ansoin ma ajelle,
    omakseni, onnekseni
    kärkkyne käsin verisin.
    Viipynet visertämässä,
    mieli tumma tuntenevi:
    kirkas on elämän riemu.

    Tohtinet lähemmä tulla,
    yksinäinen ymmärtävi:
    sydän lämmin on lähellä.
    Istut laulajan olalle,
    laulaja ilahtunevi.



SINIKUKKIA.

(Tsheremissiläinen laulu.)


    Patam-virran partahalla vihanta on nurmirinne,
    nurmen kaikki sinikukat kasvaa rehevästi niin.
    Siellä varroin, siellä varroin, eipä kuulu kultaa sinne.
    Vaiko katositkin, kulta, sinikukkasiin?



UUSI LAULU.


    Päin kaunista kaukorantaa
    se liiteli lintu vapaa:
    "En tahdo kahletta kantaa.
    Hui hai, kuka kiinni tapaa?"

    Se liiteli neidon mieli
    kuin lintunen vailla paulaa:
    "On ihana ilman pieli,
    sen laajat on linnat laulaa."

    Mut Lempi jäljessä hiipi,
    se leikkivä metsämiesi.
    Oli paulassa, ennenkuin tiesi,
    jo helkkyjä heljäsiipi.

    "Mitä teit sinä, leikkivä Lempi:
    panit tielleni piilevän paulas!"
    -- "Vain kahta on kaunoisempi
    sitä kantaissaan sinun kaulas." --

    "Mitä teit sinä, leikkivä Lempi:
    sinä telkesit siintävän tieni!"
    -- "Sinut vien, mihin, lintuni pieni,
    unes lentävin mieli ja empi." --

    "Mitä teit sinä, leikkivä Lempi:
    on vait, joka vankina elää!"
    -- "Uus laulus on onnellisempi,
    kaikk' elosi lauluna helää."



YÖLLISET MERET.


    Näen katseen, en näe pohjaa,
    näen yöllisen välke-veen;
    tuli suurten tähtien ohjaa
    yön loistohon loihtuiseen.

    Unet mielen, kuplivat venhot,
    kuhun tuutii tuikkiva tie?
    Elon, kuoleman kaikki tenhot
    se ties, ketä veet ne vie.



AUTA!


    Yön mailla, talven tanterilla
    pimeät, pitkät tiesin tiet.
    Oi aamun kuulto kunnahilla,
    nyt eksyn, emmin: unta liet!

    Nyt, saapuessa säihkysäteen,
    hämille, häikäistyksi jäin.
    Oi ystävä, mua tartu käteen,
    taluta, auta, aamuun päin!



 TÄHTI-YÖSSÄ.


    Sydäntä vastaan sydän hetken löi.
    Se hetki kauan hehkuu, heilimöi.

    Viel' yhä rinta avarasti lyö,
    kuin tähtitäydeks syttyy unten yö.

    Lien yksin, on kuin tähti-yössä taas
    sun suuteleisin tummaa suortuvaas.



NEITO KANGASTA KUTOVI.


    Neito kangasta kutovi,
    mieli mietteitä kutoo.
    Suikkaa sukkula, nopeaan
    poljin nousee ja putoo.

    Suikkaa sukkula, sydän lyö,
    aatos kauaksi karkaa,
    kauas kankahan loimet käy,
    verkaa saako vai sarkaa?

    Loimet toivojen, kuteen luo
    mielen armahin aate:
    noista noutajan varrelle
    kaunis, kaunoisin vaate!

    Pyhäverka niin puhtoinen
    keskeen kirkkoisen rahvaan,
    sarka askarten ahkerain
    arkikaapuhun vahvaan!

    Noista nostavin vilkutus,
    liehu taistojen lippuun,
    noista lempein vaimennus
    tuskan kyyneletippuun!

    Noista lämmin, mi varrell' on
    vastataivalten tarpeen,
    tuke haavahan tuimimpaan,
    side auttava arpeen!

    Tähtivalkeat vaattehet
    vielä tahroja vailla,
    kun jo astuvi ainoisin
    tumman tuonelan mailla!

    Neito kangasta kutovi,
    pirta helskyen piukoo.
    Onnen-kirkkahat unelmat
    kevätkiuruina siukoo.

    Vaaksa vaaksalta valmistuu
    elon ihmeinen vaate,
    toivot loimina, kuteena
    lemmen lentävä aate.



KYYNELKATSE.


    Suruisa silmä, kysyy kyynelees,
    miks sulla murhe, muilla riemu sees.

    Sa kysyt noin ja tummaks syvenet
    kuin umpilammen ulputyvenet,

    Ja ihanammin huoles ikävöi:
    sen unta seitsenkaaret seppelöi.



KULTASAUVA.


    Päivä kullat kukkuroittaa
    kesänurmikolle.
    Siri-siri, sirkat soittaa
    pikku Anterolle.

    Nurmell' Antero jo nukkuu,
    hiljaa heinät häilyy;
    sinimetsän käki kukkuu,
    pyhä päivä päilyy.

    Äiti vaalii, vartioipi,
    kestä, uni, kauan!
    Äidin virpi vihannoipi,
    kasvaa kultasauvan.

    Aika vierii toisen verran,
    vierii vinhoin rattain,
    nousee kesänurmi kerran
    taaton unta kattain.

    Taaton unta, maammon unta,
    uupunutta työtä;
    eloon paras uneksunta
    Anteron jää myötä.

    Antero sen tehdä voipi,
    paljon eemmäs ehtii.
    Äidin virpi vihannoipi,
    kultalehvät lehtii.



YÖTUULI



YÖTUULI.


    Yötuulen synkkä huoku
    syysmetsän halki soi,
    ei kesän kielot nuoku,
    ei umput unelmoi.

    Pimeitä hyiset hongat
    hapuilee havuillaan,
    pimeitä pilvenlongat
    ui pilkkoisia vaan.

    Ja pilkko-pimeämmin
    se riutuu rinnan yö:
    pois kesä lähti lämmin,
    kukintos loppu lyö.

    Vain jätti jäiset vaipat
    sen viitain vihannuus,
    saa kolkot kuolinvaipat
    sun kuollut suvikuus.

    Ja lakastuvin latvoin,
    kuin vilu-yössä puu,
    yön ongelmia vatvoin
    miel' yölle alistuu.

    Pimeys ympärillä
    suur', raskas, autio,
    on pitkä voitto sillä --
    kipinän kohtalo!

    Syystuulen tumma nyyhky
    yöss' elää yksinään,
    ei kanna toivon kyyhky
    vihanta-lehteään...



AALTO.


    Povella aallon pohjatonna yö,
    mut partahalla kukat kisaa lyö.
    Iloinen läike päällä kiitää, kiiltää,
    syvällä ange talven-aatos viiltää.
    Noin rintasairaan riemu vallaton
    veis harhaan ystävän, jok' ääress' on.
    Vaan kaikki näin, ja muistokukan kelmeen
    äkisti poimin äärelt' aallon telmeen.

    Ja kätkin sydämeni kirjahan
    tuon hymyn pienoisimman, hennoimman,
    ja virkoin: virka, kukka viisas, hento,
    kuink' yöstä nousee unten heljä lento,
    käy hymyks itku, helpoks elon ies,
    ett' alta sen, kun horjuu hongan kanta,
    kun aallon turhat kuohut murtaa ranta,
    kumartuis, kuin te, pattopäinen mies.

    Sa virka, jolle tuoksu-tuokion
    syleily syvyyden ja auringon
    soi huomen-soiluvainen: kunne haipuu
    sun sielus sinikatsehinen kaipuu?
    Ken sille airut aamun kartanon?
    Vai taittajas sen täyttäjäkö on?
    Sa kahden taivashaaveen, taivastarhan
    laps ange, lausu lunnas tuonen tarhan!

    Ja varroin vait, kuin vastausta ois...
    Vait, silmin kyynelhimmein hiivin pois.
    Sun tunsin, tumma laine, sieluus sielu
    kuvastui, sisin, turhin houre sen:
    yks, ehyt olla, yössä sydämen
    kun tuijottavi nielun alla nielu,
    verinen itku naurun naamioin,
    syvyytten itku, jolle ilkamoin.



SANATTOMASTI.


    Ei silloin tähdet tuikkineet,
    ol' yllä tumma tuskan yö,
    vaan vaisun silmän kyyneleet
    ne päilyi niinkuin päärlyvyö.

    Ja aatos alla rinnan soi:
    niin suuren aartehen sa sait.
    Se talleta, kuin vartioi
    yö taivaantähtiänsä vait,

    ja uskollisna niinkuin yö
    syvälle tummaan sydämees.
    Niin kauan kuin se sydän lyö,
    sen tuskaan siintää tuike sees.



VIHA.


    Kuin kaksi vihamiestä
    he karttoi toisiaan,
    he, jotka elon iestä
    ol' luotu kahden kantamaan.

    Ja viha vain, mi raastoi
    povissa tulta tuimempaan,
    näin paljon ois, se haastoi,
    rakastaneet he toisiaan.



SENSITIVA.


    Arempi kuin lehti haavan!
    Leikkisanasesta saavan
    tunsin tuiman haavan.

    Mitä sitten tosi! -- salaa,
    sanoiks saamatta mi palaa,
    hiiltää sydän-alaa!

    Kesää etsi hennoin kerkin,
    anoi aatos arin, herkin --
    alta talven merkin.

    Talven täytymys suo sovat
    kovemmat, kuin kuolon-kovat
    rinnan riidat ovat.

    Minne, aatos arka, väikyit,
    kunne, syvä kyynel, läikyit,
    sävel lämmin, säikyit?

    Kussa, sovitusta vailla,
    vieras hento, vieno, mailla
    vieret vilukkailla?

    Mieli heinän-hempeyinen,
    palkkas onko pakko hyinen,
    syksy murhansyinen?



ARVOITUS.


    Ei koskaan, ei koskaan palaa
    se hetki, mi rauhan vei,
    ne vuodet kärsityt salaa;
    ne haavoitti, haavaan valaa
    ne voidetta voineet ei.

    Oli silloin pilvessä taivas,
    kevät sai, kevät sammui pois;
    oli silloin sun vaikein vaivas,
    kun kukkinut onnesi ois.

    Ne mennehet mieleen jäivät
    kuin tuskainen arvoitus,
    kuin routaiset kukkimapäivät,
    kuin kuollehen kaipaus...



MA RIEMUN SULTA...


    Ma riemun sulta, sa murheen multa;
    ma yö, sa yöhöni tuikit tulta.

    Pois riensi riemu, ei murhe menne,
    Kaikk' olleet, tunnen ma turhuutenne.

    Niin raskaat varjot ne lankee varhain;
    on mustiin harsottu muisto parhain.

    Pois riensi riemu, mut murhe säilyy.
    Sen päärlyt silmissäs salaa päilyy.

    Käy väkevämmäksi välkkehenne,
    yön tähdet. Yllä on talven enne.



DANSE MACABRE.


    Syystuuli ja keltalehti
    jo kartanollani karkelehti.
    Nyt siis se aika ehti!

    Se aika, mi vartoi varmaan!
    Oi kukkaset, tuuloset aamun armaan,
    nyt alku on köyhän harmaan.

    Syyslehti ja tietön tuuli, --
    "kesälehteni lempeä", kerran se luuli.
    Mitä virkkaa nyt vilu huuli?

    Kisa lemmetön, leikki nuiva,
    polo syys, ei kultaista viljaa puiva...
    vilu tuuli ja lehti kuiva!



JÄLJETÖN.


    Niin surullista, niin surullista:
    ei yhtä muistelon murullista!
    Vain hetkeks seurasta siirryin pois,
    niin yksin että en ois.

    Niin vieraaks sinne jäi vierin tuttu,
    niin soimaan outona outoin juttu;
    joku kuolin-uutisen kuivan ties:
    minä olin se kuollut mies.

    Vaan tuost' en suris ja tuost' en suuttuis,
    jos multa ei omat muistot muuttuis,
    ei muisto kaunehin kalpeneis,
    ei kallehin halpeneis.

    Mut mieleen tympeän tunnon valaa,
    kun menee paljon, ei paljon palaa,
    ilot, tuskat hietana tuulihin --
    majan sille ma rakensin.

    Kaikk' käy niin hämärän häilyväksi,
    mit' uskoin iäti säilyväksi;
    mit' uskoin suureksi, surkastuu,
    oli suurempi surman suu.

    On kuolleet muistot, ne multa sulkee.
    Oma aatos outona katsoo, kulkee.
    Pala paatta askelen alla ties:
    joku ollut ja mennyt mies.



SYYS-ILLAN LAULU.


    Syys-illan suuret tähdet
    syvihin vilkkuu vesiin.
    Näin kerran, näinkö lähdet
    ikuisten unten kesiin?

    Kun liioin kasvaa kaipuu
    vakaasen vaihe-säistä,
    kun viimeisin jo taipuu
    syysviljan tähkäpäistä.

    Sa multa pois, ma sulta!
    Käy kutsu illan-hiljaa,
    kun uinuu maassa multa
    uneksuin uutta viljaa.

    Se vartoo, tuskan-harras
    hyvästiheiton hetki,
    veen ikivievän parras,
    paluuton viime retki.

    Syys leikkaa kevään liitot,
    ja tyhjää sulkee syli.
    Vaan muistavasti viitot,
    yön tähti, vetten yli.

    Syvälle vilkut, päilyt,
    suruisa, suuri tähti,
    kuin viime katse säilyt
    sa kaiken sen, mi lähti.



KUUN SIRPPI.


    Nyt tummaan salmeen
    kuun sirppi kiiltää,
    kuin viljaa halmeen
    se aikois viiltää.

    Niin hiotulta
    se hiiluu, siirtyin,
    kuin piirros tulta
    yön seinään piirtyin,

    kuin vakaa enne:
    jo vartoo vajat;
    nyt viljojenne
    on viskin-ajat.

    On tili töistä,
    on korjuu elon
    on suurin öistä
    nyt toivon, pelon.

    Nyt viljat, kaleet
    se seuloo, jakaa
    ja todet, valeet, --
    on vaaka vakaa.

    Nyt tummiin salmiin
    kuvastaa hiljaa
    yö sirpin valmiin,
    mi vartoo viljaa.



SYYSMUUTTO.


    Niin lintu pieni pelkää,
    niin sydän tykyttää.
    Vain mert' on, meren selkää,
    ei äärtä silmä nää.

    Ylitse aavan pauhun,
    päin maata lempeää!
    Kautt' yön ja öisen kauhun,
    siell' unhoksiin ne jää.

    Jo silmään sinerrelkää,
    lähemmäs siirtykää,
    väsynyt viihdytelkää,
    oi rannat, määränpää!



POLKU PIENI.


    Polku, polku pieni
    poikki sammaleen,
    ahdas armotieni
    metsän autuuteen.

    Portti vehrytpieli
    rauhan kaupunkiin,
    missä orpo mieli
    yhtyy ystäviin.

    Viitot vienoin jäljin:
    "Tule, -- tuskas jää!
    Tääll' on olla väljin,
    helpoin hengittää.

    Tääll' on pääsinpaikka,
    täällä lämpenet,
    missään, missään vaikka
    muuall' enää et."



"ÄITI, MIKSI...?"


    Silmät tummat tutkivin kysymyksin
    lapsi leikkinyt äkkiä äitiin luo:
    "Äiti, miksi ne niin ovat kaikki yksin,
    puut ja ihmiset, talot ja tornit nuo?"

    -- "Eihän, kulta, ne viihtyvät vieretyksin,
    kaikki talot, tornit, ihmiset, puut." --
    "Ei, ei, katso, ne niin ovat kaikki yksin.
    Kuinka kunkin on, sit' ei tunne muut.

    Toiset toisistaan kiviseinä sulkee,
    rautaportit lukkohon kierretään,
    Yksin äitikin käy, isä yksin kulkee,
    Jumala taivahassa on yksinään."

    Nosti silmät tutkivat, suuret, tummat
    äitiin laps. Sydän sylkähti äityen:
    mistä saanut lapsi on lauseet kummat,
    lapsiko virkkaa ties toden viimeisen?



MUSA LAPIDARIS.


    Halu haaveen, leikkien lento
    levon-saamaton,
    käsi, katse kiehtovan hento,
    veri Vellamon.

    Sinitiell' ilo huomenen huiluin,
    kisa kimmel-sees,
    yli kuuntelevain salakuiluin,
    yhä eespäin, ees!

    Voi uneksijaa, sini-ilveen
    joka uskoi sen,
    joka leikkiin Vellamon viiveen
    tuli turvaten.

    Sill' aarteita aalto janoo
    sini-aarnioon,
    alas tähdet, auringot anoo
    kera karkeloon.

    Alas nuoret, syttyvät noutaa
    sydän-maailmat:
    sydänsoihtujen riemussa soutaa
    kisat kiehtovat.

    Vaan sen, kehen virva syöpyy
    kihar-kelta tuo,
    sydän sairas, sammunut yöpyy
    levän vievän luo.

    Lelu särkynyt leikin kesken,
    suruss' impi veen!
    Halu silloin on leikin lesken
    teon telmeeseen.

    Tuless' äärimmän tyrsky-renkaan,
    joka tyynt' ei saa,
    johon eest' ei auterinenkaan
    näy enää maa,

    kivet uurtaa untensa muotoon
    sydän-uhma sen:
    kisa niit' ei saa verenvuotoon
    kevätvirvainen.

    Kiviveistokseen tarun tahtoo,
    mikä kestä ei,
    sinikuplina pois mi vahtoo,
    veren vaikka vei.



DIOGENES.


    Ei voitoiltanne aimoilta alaa riistä
    mun askeleeni, en tiellänne aio seistä;
    te saakaa seppeleenne ja riemu niistä
    ja kiistaa käykää, kell' ylin seppeleistä.

    Ja kultakuormin -- ne lie sulot selkäpiistä --
    te muurit nouskaa. Min lyhtyni näytti teistä,
    niin ontto mulle tyhjin ei tynnyreistä. --
    En sillä kiistämöllä ma koskaan kiistä.

    Sotaanne käykää, voittajat, joit' ei voita
    jumalat kuolottomatkaan, Terveet halut
    teiss' elää ruokkia rumpuja, markkinoita,

    Ei nosta kateuttani kaupankalut,
    Ma iällänne, Aleksanterin-alut,
    ma olin kadottanut jo maailmoita.



MAAN KAIHO



MAAN KAIHO.


    Ei kukka vain: ne kuihtuu pois.
    Ei laulu vain: ne vaientuu.
    Vaan että kuuluttaa ne vois:
    käy mailla luonnon luomiskuu.

    Käy kutsu päivän korkean:
    kukoista, nouse, nuorru, maa!
    Ja kummut puhkee kukkahan,
    päin päivää kiurut kimpoaa.

    Ja sielun siipi-kaipio
    taas elää, tulvii, polttaa taas:
    vapaus, autuus, aurinko...
    Oi vanki, vangin-unelmaas!

    Unelmat murtuu, unhoittuu,
    ja kukat niittää nopsa syys,
    mut kaipauksen porraspuu
    on korkea kuin iäisyys,

    Sorasta suureen elämään
    se kaikki vartovaiset vie,
    kun järkkyy portit yön ja jään,
    kun aukee aurinkoinen tie.

    Suvusta kukkii suku uus
    säentä pyhää säilyttäin,
    niin siltaa kuolemattomuus
    luo mullan maasta päivää päin.

    Rakentaa maata rahduttain
    maan lapset liitoss' auringon,
    ja astinlauta suurempain
    kukinto suurin olkohon.

    Aseensa aamu seppelöi;
    maan kaiho voittoon kantakaa,
    ett' elon valtaa heilimöi
    puutarhan lailla laaja maa!



METSÄRUUSU.


    Ei nuoku vielä viljan tähkäpäät,
    on rusko-yössä metsäruusun häät.

    Yö nuorten unten, seppel otsallaan,
    se tuoksuu, uhkuu toivon-onneaan.

    Yön vienon auer verhoo veet ja maat;
    kuin sointu sointuun yhtyy vastahaat.

    Kuin purjehtivat punahattarat
    keveät, kirkkaat huolet haihtuvat.

    Ja valtimot niin täyteläästi lyö;
    kuin malja tulvillaan on rikas yö,

    mi kaikk' on tähdet kauko-siinnostaan
    sulannut läikkyhynsä kuultavaan.

    Ken siitä juo, se tähti-tulta juo,
    sen miel' on jäänyt metsäruusun luo.

    Sen vangitsee kuin välke tähtivyön
    unelma kirkkaan, kiitäväisen yön.



KAUKOMIELI.


    Matkamies! Matkamies!
    Kupeesi vyötä! Kutsuu ties!

    On aika! Ota sauvas!
    Mies kutsun, kulje kauas!

    Taakse merten, metsien!
    Eksyen, etsien!

    Päin aamun kaukorantaa!
    Ah, retki riemun antaa.

    Vaan päivä rientää, painuu taa
    ja kaukaisemp' on kaukomaa.

    Samooja, yövyt saaden
    pään alle kylmän paaden.

    Tummaan yöhön uupunut!
    Näe unta, ettäs virvoitut!

    Suurt' olkoon porras-unta
    sun yösi uneksunta!

    Ett' uuden aamun myötä uus
    sua riemastuttaa kaukaisuus!

    Kuss' ikään käyt ja kunne,
    pyhäksi paikka tunne:

    Ikuisen huonehessa käyt.



KALLIOON-LYÖJÄ.


    Kun nääntyviksi kauas
    näät veljes aavikkoon,
    kohottaa tohdi sauvas,
    lyö lähde kallioon.

    Kovimpaan kallioista
    lyö, ihmissydämeen,
    niin korven kulkijoista
    saa moni virvokkeen.

    Se tee. Vaikk' erämaassa
    iäti itse käyt,
    luo taivaanrannan taa sa
    avarat vuorten-näyt.

    Ja outona jos pysyy,
    kuss' uinuu kerran luus,
    vain kuolo hautaa kysyy,
    ei kuolemattomuus.



KIUSAUKSET.


    Tykö hiipii kiusaaja tumma tuo:
    Sa katsees vuorelta kauas luo.

    Sen kantoa kauemmas kaikki saat
    sa vallita kaupungit, kansat, maat.

    Jos maahan lankeat, painat pääs,
    käyt palvelemaan mua, käskijääs.

    Sa paastosit paljon, -- min palkan sait
    Sa kysyit, ja vastasi suuri Vait!

    Sa etsit, on löyttysi yksi: maa
    se maaksi jällehen tulla saa.

    Sa etsit ihmistä, -- turha työ:
    veli veljeä lyö, veli veljen myö.

    Hait Jumalan-merkkiä, -- sait kenties:
    olet paininut yössä ja onnut, mies!

    Moni jumala kuoli ja vanheni uus;
    pyhä sulle on yks: oma elämänpuus.

    Jätä pilvet ja vuoret, ja piiri maan
    omas on, maan suureks sa mainitaan.

    -- Maan lapsi, Ihminen vastaa näin:
    Min pyrkinyt lien, pyrin pystyssä päin.

    Mink' etsinyt, etsijä pieni, lien,
    ylös suurempaani ma suuntasin tien.

    Ylös tähtiin maasta ja tähtien taa,
    siks että on ahdas ja matala maa.

    Suur' aurinko on, -- mit' on suuruus sen
    säen ahjosta vain sepon ainahisen.

    Ja kaikkeen, mit' aurinko-luoja loi,
    kuka luotu kaihonsa myydä voi?

    Ota kaikki, mit' on, ja sen syntyä suo,
    mikä sielussa huokaa: luo minut, luo!

    Sitä palvele, jott' yhä suuremp' ois
    Jumal-aate, jost' Ihminen elää vois.

    Sitä palvele tai mene pois!

    -- Ja kiusaaja kirkas se väikkyy luo:
    Laps eksynyt, suojan ken sulle suo?

    Sinä korvessa käyt, sinä hyljäsit tiet,
    sinä rakkahiltasi rauhan viet.

    Pääs päällä ei rauhan tähteä näy,
    vaan Pitkäisen leimaus pilvestä käy.

    Päin turmaas uhmaten rynnäköit, --
    ja tiedätkö myös, mitä teit, ketä löit?

    Rikot taattojes uskon ja toivon ja työn:
    opas ollako voit läpi suuren yön?

    Ja valmis siihenkö liet, jos myös
    oma poikas polkee noin sinun työs?

    Pyhän, kultaisen muistatko lapsuus-maas
    Majat hurskaat paistavat: palaa taas!

    Älä surra suo emon syntymääs
    kuin tulta, mi turmion töille pääs!

    Jätä uhman aatos, ja autuaat
    sun sieluus siintyvät rauhan maat.

    Ja päällä pääs tulimiekka lain
    on armon valkea lilja vain.

    -- Näin vastaa Ihminen, lapsi maan:
    Miks syntyvä kuolleille uhrataan?

    Ja raskain kahle ja raskain ies
    miks on, min rakkainta rinta ties?

    Pyhä, korkea päivä, sun on se syys,
    ett' ihminen kahleetta kasvaa pyys.

    Pyhä, korkea päivä, sun on se syys,
    ett' itää mullasta Ihmisyys.

    Tulenpatsas ylhä, jok' yhteen viet
    tuhatvuotiset kerran toiviotiet,

    sinä käsket: käy! jos mentävä lie
    meren punaisen tie, veren punaisen tie.

    Ja ken tiest' ei tingi, ei luovu pois,
    sukuluopion työnkö hän tehnyt ois?

    Nimess' aamuruskon, mi ain' on uus:
    vanhurskautt' ei vajakasvuisuus!

    Yli etsijän käy pian unho ja yö,
    mut tiedän: on jatkuva, täyttyvä työ.

    Ja on turha se ollut ja tuomion saa,
    jos yö sama auringon sammuttaa.

    Mun on määräni viljellä Maa.



UUDISRAIVAAJA.


    Kaukana sälöinen sauna,
    jonne ei polku tuo,
    kanna ei vieraan kauna,
    ei osu ystävä luo.

    Ympäri korpi aava,
    katseen kantamaton,
    johonka haihtuu haava
    iskemä inehmon:

    pieni kuokittu tilkku
    hallaisen halmemaan,
    ensi vihanta pilkku
    kohdussa korven raan.

    Taisto ankara, armon
    saamaton, antamaton,
    mittelö miehen tarmon
    kanss' iki-sankeikon.

    Viikot, vuodet ne verkkaa
    kulkevat kulkuaan;
    raataja raataa ja perkkaa
    pintaa pimeän maan.

    Korven rannalt' ei raiku
    naapurin kirveen käy,
    naapurin kasken haiku
    silmän siinnolt' ei näy.

    Kunne astunut jalkaa
    ihminen ennen ei lie,
    kaunis on alkajan alkaa,
    aukaista täyttäjän tie.

    Isku iskulta aukee
    auringon voittomaa;
    konsa raataja raukee,
    raataja rauhan saa.

    Korven korkean syliin
    terve, sa toukomies!
    Enteheks ihmis-kyliin
    leimahti ensi lies!

    Terve sa, jolle on maalis
    saavuttamattomat maat
    kallihimmat kuin saalis
    kaikki, min milloin saat!

    Terve sa, jolle kallein
    voitoista kangastaa
    takaa taistelo-vallein,
    joitten et saavu taa!

    Terve, kun käyt sä kärkein
    taajojen syleilyyn,
    käyt sotarinnan särkein
    valloilta yön ja hyyn!

    Saapuu voittava saatto,
    suureksi raivaa ties.
    Terve, sa voiton aatto,
    aavistus, syntyjen mies!



ÄÄRET.


    Kuin viipymätön virran vuo
    heleitä kuohuu kupliaan,
    niin loppumatta luonto luo,
    niin kulkee sukukunnat maan.

    Kuvastaa kuplan tuokioon
    maan mahti, ilmain ihanuus
    on into luotu inehmoon,
    on elon äärten ankaruus.

    Siit' on sen kirkkain riemun sää,
    sen murtavaisin murheen ies:
    niin korkeall' on määränpää,
    niin matalalta mahtaa mies.

    Mut arpaa pisar-kohtalon
    me turhaks emme tuomaroi,
    jos kannast' alkukallion
    se kultahietaa hiukan toi.

    Pois vierii kuplat, kulta jää,
    jos vähän lie, jos paljon lie;
    mut väylää yhä väljentää
    pisaran kunkin pieni tie.

    Ja kaikki suurin, mit' et voi,
    mist' unta kaihoisaa sa näit,
    ja vapain, mistä viesti soi,
    ja kaunein, mistä kauas jäit,

    sun pyrkimykses pyhin syy
    unt' ollut ei, sua ilku ei;
    niin aikain aatteet siementyy, --
    vei sielus, ken ne sulta vei.

    Min korkeinta sun etsi ties,
    kaikk' elo kerran saavuttaa.
    Sa rauhaan astu: aamunmies
    käy aamunmiehelt' aikain taa.



KEN?


    On maassa hetki Hellaan.
    Maass' onko henki Hellaan,
    edestä kaiken kalleimman
    kun maassa kamppaellaan?

    Kun vainonuolet taajat
    pimittää ilmat laajat,
    ken vastaa: sitä vilppaammin
    sivaltaa siimeen saajat?

    Tuhannet eestä, takaa
    kun tulvii, kellä vakaa
    on ryhti mieheen viimeiseen,
    kuin vuori tulvan jakaa?

    Siin' onko kirkkaat kalvat
    ja jäykät jänner-salvat,
    vai kaattavaksi kansan, maan
    myy osto-oppaat halvat?

    Myy Efialteen eljet
    Thermopylaiset teljet,
    kun kuuliaisna synnyinmaan
    laeille kaatuu veljet!

    On joka lämmin povi
    maan portti, puolto-ovi,
    jost' ylivoima yksikään
    ei suostumatta sovi.

    On sola soukin, ahtain,
    miss' yksi, miesnä mahtain,
    mont' uhmaa, jotka ruoskitaan
    päin solaa sulloin, ahtain.

    On puoltaa portti kaita,
    kun lie Leonidaita,
    kun siintää heillä sielussaan
    vapaitten miesten maita.

    Solassa siinä seistä
    päin nuolta, miekkaa, peistä,
    solassa kuumain lähteiden
    ken vanno ei, ken meistä?



TERVEHDYSSÄKEITÄ



TERVEHDYSSÄKEITÄ IDA AALBERGILLE

seppeleesen 9.IV.1902.


    Tulit, näytit, voitit.
    Tuhansien mielet
    ankeet avaroitit.
    Kaikkein sydänkielet
    kanteleenas soitit.
    Aatteet aateloitit
    pitkän arjen alta.
    Terve, Tietäjätär,
    suur' on Sulla valta:
    tulen taivahalta
    näytit, tulit, voitit.



PAAVO CAJANDERILLE

60-vuotiaalle, 24.XII.1906.


    On jaksettu työ, jalo mahdettu mainetyö,
    sota kaunis käyty, saatu on kallis sato,
    on tähkät kultaiset korjatut, täynnä lato,
    runon kultia täynnä, joita ei ruoste syö.

    On poikemmaksi torjuttu Pohjan yö,
    pois karkoitettu kalvas, vaaniva kato;
    kodin akkunat korkeni, puhki on talven pato,
    sulin väylin vallittu on meri välkkyvyö.

    Kotirannan riemuks ainaisen aarteen sous
    sun töittes ylväs sarja purrelta pursi;
    on viimeisen sama into ja miehuus myötä,

    kuin sen, joka ammoin ensinnä väylän mursi.
    Sana korkea kutsui, alttiina airut nous.
    Suur' airut, teit, teet Agricolaista työtä!



SNELLMANIN

satavuotispäivänä.


    Surman usmat Suomen salpas.
    Kahtia ne iski kalpas,
    Kauas katsoit, kansan valpas.

    Suomi Suomeksi -- se maalis.
    Vankkumatta tohdit vaalis.
    Uhrata -- se urhon saalis,

    sota Suomen hallasuolla,
    Suomen touon, toivon puolla
    seista, kamppaella, kuolla...

    Seisoit hehkuin, vaan et hyytyin
    vaan et tinkien, et tyytyin
    puolitöille miesten myytyin.

    Vaappui onnen vaakalauta.
    Taipunut ei tarmos rauta.
    Siksi ei sua hautaa hauta.

    Kalliolle kansas huoneen
    perustit. Ei peity Tuoneen
    soihtu hengen suurta luoneen.

    Mahtias ei telje Mana.
    Seisot Suomen suurimpana.
    Sytytät kuin syntysana.

    Terve! Alla aamun kaaren
    Sulle laihot Suomen saaren
    laulaa carmen saecularen.



LAULU TALVESSA.

Kalevalan 75-vuotispäivänä.


    Kuristus rinnan, tuska toivoton,
    pimeys, pilkkanauru talven peikkoin,
    elämä sairas saakka kuolohon,
    luettu hetket tuomittujen, heikkoin.

    On jäässä kaikki elon aallokot,
    ja kaikki, kesän haaveet hautaa hanki
    ei lehdot leiki, helky kantelot,
    on päivä vuorten vaskisien vanki.

    Ja yö on, rannaton ja raskas yö,
    ja peikot riemuitsee: on meidän voitto,
    on elo teljetty, on tehty työ,
    ei koskaan kahlett' avaa aamun koitto!

    Se totta lie: jääkausi kangastaa,
    ja maassa on niin kaameaa, niin mykkää;
    mut syvemmällä tuskaa, kuolemaa
    elävä, luova, lämmin aalto sykkää.

    Se taivaan tuulten kanssa karkeloi,
    siin' aurinko ja avaruudet päilyi;
    jää kahlitkoon: se kauas unelmoi,
    yö kattakoon: sen päivänkaiho säilyi.

    Ja ylösnousemattomaks se lie
    jo pantu paaden alle hautaan varmaan:
    se elää; teljetty lie siltä tie:
    kun hetki lyö, se halkoo vuoren harmaan.

    Kun raskahasti haudat vaikenee,
    hyy kuollut peittää heljät sinipellot,
    mi pauhu hiljaisuuden halkaisee
    kuin yössä kaikuvaiset myrskykellot?

    Sua uskon, voima, jok' et kuolla voi,
    sua, vuoksi tuhansien suonten tuoma,
    sun mahtis vapautta vartioi,
    ikeensä luo sen Imatrainen uoma.

    Sa veistät kalliosta kantelees,
    soi lohkarein ja louhin virtes valta,
    pakahtuville virkkaa pauantees,
    ett' auki tie on ahdistuksen alta.

    Tie kaunis voiman iankaikkisen!
    Soi yössä taintuvassa taiston torvet,
    ne puhuu puhki Turjan porttien,
    ne kutsuu: hengähtävät kuolon korvet.

    Soi luote syvä: elää, liikahtaa
    jo kedot täynnä kuollehitten luita;
    kun vierität sä virttäs ankaraa,
    ei säveleitä silloin maassa muita.

    Kaikk' itku maan sun kuohus kukkuroi,
    sa Kalevaisen sukuvirren soitat.
    Kun kuolo kulkee, routa ruhtinoi,
    sa laulain kohtalosi kostat, voitat.

    Sa voitat, voittajaas et itse nää,
    siteistä päästät päivättömät vangit;
    käy ikitietään, korkealla pää,
    väkevän laulus ylpeät falangit.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Säkeitä II" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.