Title: Etsivä Samuel
Author: Sinclair, Upton
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Etsivä Samuel" ***


ETSIVÄ SAMUEL

Kirj.

Upton Sinclair


Suomennos


Alkuteoksen nimi: Samuel the Seeker



Porissa,
Osuusk. Kehityksen r.l. kustannuksella,
1911.



SISÄLLYS:

      I. Vanhempain luona.
     II. Perhe joutuu petkutuksen uhriksi.
    III. Kun Samuelin piti kulkea vapaamatkustajana junassa.
     IV. Ilman työtä ja rahaa.
      V. Poliisioikeudessa.
     VI. Köyhien työläisten parissa.
    VII. Professori Stewart'in luona.
   VIII. Pillastunut hevonen.
     IX. Rohkeus työn palkinto.
      X. Fairviewissä.
     XI. Juhlivia miljoonainomistajia.
    XII. Jälleen poliisin kynsissä.
   XIII. Pako poliisin avulla.
    XIV. Lapsi ja murtovaras.
     XV. Tohtori Vincen luona.
    XVI. Samuelista tulee kirkonpalvelija.
   XVII. Käynti miss Glady Wygantin luona.
  XVIII. Tohtori Vincen kanssa keskustelussa.
    XIX. Uusi käynti miss Gladyn luona.
     XX. Jälleen Charlie Swiftin luona.
    XXI. Samuel hankkii todistuksia.
   XXII. Tohtori Vince osottautuu mahdottomaksi.
  XXIII. Mr Wygantin luona.
   XXIV. Pyhän Matteuksen kirkon sakaristossa.
    XXV. Samuel esiintyy kirkkoneuvostossa.
   XXVI. Kun Samuel aikoi mennä naimisiin neiti Gladyn kanssa.
  XXVII. Kehoitus Pyhän Matteuksen kirkon jäsenille.
 XXVIII. Käynti poliisin luona.
   XXIX. Sanomalehtiuutinen ja varotus.
    XXX. Samuel sosialistikokouksessa.
   XXXI. Katukokous.



I. Vanhempain luona.


-- Samuel, sanoi vanha Efraim, etsikää, ja te löydätte!

Nämä sanat hän oli kirjoittanut Samuelin äidin pienelle valokuvalle,
joka riippui Samuelin makuuhuoneen, vanhan ullakkokamarin seinällä.
Ja niin kasvoi Samuel tietoisena siitä, että hänkin oli etsijä.
Mitä hänen tulisi etsiä ja miten, se oli hänelle epätietoista -- se
sisältyi etsimiseen. Vanha Efraimkaan ei voinut antaa paljon tietoja,
sillä etsijät olivat lähteneet länteenpäin, jo ennenkuin hän oli
asettunut farmilleen; ja Samuelin äiti oli kuollut hyvin nuorena,
ennenkuin hänen miehensä oli ehtinyt omistaa muuta kuin hänen
uskonsa alkuperusteet. Samuelin tiedot näistä asioista rajoittuivat
siis siihen, että etsijät olivat lämpimästi jumalaapelkääviä miehiä
ja naisia, mutta että he olivat katkaisseet siteensä vallitseviin
kirkollisiin yhdyskuntiin, kun eivät voineet hyväksyä näitten oppeja.
Heidän mielestään oli jokaisen ihmisen velvollisuus itse lukea
jumalansanaa ja kulkea sen osoittamaa tietä.

Siten oppi poika käsittämään elämän, ei hiljaiseksi ja rauhalliseksi,
vaan seikkailurikkaaksi. Täytyy etsiä, lakkaamatta etsiä; sillä
tavalla avautui hänelle lopuksi totuuden tie. Hän voi lukea tämän
innon äitinsä kasvoista, jotka yksinkertaisessa valokuvassakin
näyttivät kauneilta ja hienoilta. Vanhalla Efraimilla oli joskus
hämyhetkinä tapana puhua äidistä, ja silloin kyyneleet vierivät
hänen poskilleen. Yhden ainoan vuoden yhdessäolo oli ollut kylliksi
antamaan hänen elämälleen aivan uuden suunnan, siitäkin huolimatta,
että hän oli yli keski-ikäinen leskimies, jolla oli kaksi lasta.
Hän oli tullut työnjohtajaksi suurelle metsänhakkuupaikalle kauas
vuoristoon.

Samuel oli aina pitänyt isäänsä vanhana miehenä; vauhko hevonen oli
vaikeasti loukannut vanhaa Efraimia, ja siitä pitäen oli hän nopeasti
alkanut vanhentua. Hän oli jättänyt tukinhakkuun; ei ollut kestänyt
kauvaa, ennenkuin seutu oli puhdistettu metsistä. Nyt olivat vuoret
paljaat, ja väestö oli ryhtynyt muilla töillä elättämään itseään.

Samuelin lapsuus oli ollut yksitoikkoinen ja ankara. Talvi oli tähän
vuorierämaahan tullut aikaisin. Järvet menivät jäähän, lumi tukki
tiet, ja sitten täytyi heidän elää kesäisillä ansioillaan ja sillä
metsänriistalla, minkä Samuelin puoliveljet, Dan ja Adam, onnistuivat
metsästyksellään hankkimaan. Mutta nyt oli kaikki muuttunut ja
unohtunut, sillä järven päässä oli hotelli, ja seudulla runsaasti
rahoja. Ei enää kannattanut tehdä heinää vuorenrinteiltä, vaan
paljon kannattavampaa oli muuttaa omaisineen ullakolle ja vuokrata
pois huoneensa. Muutamat naapurit muuttivat vanhat latonsakin
makuuhuoneiksi ja ilmoittivat kaupungin sanomalehdissä vuokralaisia;
eikä kestänyt kauvan, ennenkuin heillä oli kaikki maalattua ja hienoa
ja uudet talot jo olivat hyvällä alulla omien "hotellien" saamiseen.

Vanhalla Efraimilla ei ollut oikeita edellytyksiä onnistumiseen tällä
tavalla. Hän oli raajarikkoinen ja hidas, taipuvainen lihavuuteen, ja
näki huonosti toisella silmällä. Samuel tiesi vuokralaisten nauravan
hänelle, silloinkin kun he söivät itsensä kylläiseksi hänen ruuastaan
ja hankkivat hänestä itselleen kaikenlaista hyötyä. Samuelille se
oli ensimmäinen katkera kokemus, sillä hän tiesi, että Efraimilla
oli kuninkaallinen sydän. Kerran kuuli poika hänen huoneessaan
ullakkokamarin alapuolella sanovan eräälle vuokralaiselleen,
leskelle, jonka pienestä tyttärestä ukko paljon piti:

-- Luulen ymmärtäväni teillä, rouva, olevan huolia, ja siksi sanon
teille, että jos teidän on vaikea olla ilman näitä rahoja, niin
näen mieluummin, että pidätte ne itse, sillä en niitä tällä kertaa
tarvitse. Voittehan lähettää ne minulle myöhemmin, kun teille
paremmin sopii.

Tällä lailla kohteli Efraim Prescott vuokralaisiaan, eikä hänen
rikkautensa senvuoksi kasvanutkaan niin nopeasti kuin hänen
ylevämielisyytensä.

Vaimonsa oli opettanut hänet lukemaan raamattua. Hän luki sitä
iltaisin ja myöskin sunnuntaisin. Ukko ei ymmärtänyt oliko se, mitä
hän luki, ylevää runoutta, ja kuuluiko se maailmankirjallisuuden
paraisiin tuotteisiin. Hänestä sillä kaikella oli todellinen yhteys
hevoskaupan, ruokavieraitten ruuan y.m. samallaisten asiain kanssa.
Hän juurrutti Samueliinkin saman käsityksen; ja kun poika kasvoi,
voittivat ujous ja saamattomuus hänessä alaa, ja ne siveysopilliset
totuudet, joita hän luki kirjojen kirjasta, näyttivät merkitsevän
hyvin vähän hänen ympärillään olevassa maailmassa.

Raamatun ja äidin lisäksi oli vielä eräs suuri aine, josta Efraim
antoi opetusta pojalleen, ja se oli Amerikka. Amerikka oli Samuelin
isänmaa, se maa, jossa hänen esi-isänsä olivat kuolleet. Se oli maa,
joka erosi muista maista siinä, että sen täytettävänä oli suuri ja
ihmeellinen tehtävä. Se oli vapauden maa. Vapauden puolesta oli
tuhansittain urhoollisia miehiä vuodattanut sydänverensä, ja heidän
unelmansa ruumiillistuivat laitoksissa, jotka olivat melkein yhtä
pyhät kuin itse raamattukin. Samuel oppi virsiä, joissa näitä asioita
käsiteltiin, ja hän kuuli niistä komeita puheita. Jokaisen heinäkuun
neljäntenä päivänä oli hän, niin kauvan kuin muisti, mennyt kaupungin
raatihuoneelle kuulemaan puhetta, ja aina hän häpesi sitä, että
silloin sai kyyneleet silmiinsä.

Hän oli nähnyt kyyneleitä myöskin monien kesävieraitten silmissä
joskus rauhallisina iltoina, kun vanhuksen päähän pälkähti avata
sydämmensä sisimmät kätköt. Sillä Efraim Prescott oli ollut mukana
suuressa sodassa. Hän oli seitsemännentoista Pensylvaniarykmentin
mukana marssinut Bul Runista Cold Harbouriin, jossa oli kolme kertaa
haavottunut, ja hänen muistissaan oli tyhjentymätön varasto rohkeita
urotöitä ja vaikuttavia kuvauksia.

Nämä voimat olivat vaikuttamassa Samuelin kasvatukseen. Niitten
lisäksi oli hänellä ainoastaan farmi jokapäiväisine töineen ja
erämaan luonnon komeus: päivä ja yö, talvi ja kesä vuorilla. Kirjoja
oli vähän. Oli risainen kirja, jonka Samuel osasi melkein ulkoa, ja
kertoi se miehestä, joka oli joutunut asumattomalle saarelle ja miten
hänen siellä onnistui ratkaista vaikea elatuskysymys. Tästä kirjasta
Samuel oppi käsittämään elämää rehellisenä työnä ja löytämään
mielenkiintoista ja romantista myöskin hyödyllisestä toiminnasta. Ja
sitten oli siellä kertomus kristitystä ja hänen vaelluksestaan. Se
oli juuri oikea kirja etsijälle, sillä sen kauniit tulevaisuuskuvat
eivät olleet liiaksi tarkkoja, eikä se antautunut sellaiseen vaaraan,
että olisi luvannut liian aikaista onnea.

Sitten, paljon myöhemmin, unohti joku kesävieras nidoksen James
Whitcombe Rileyn "Maanviljelyksen runoutta", ja Samuel joutui taas
katsomaan elämää uudelta puolelta. Hän oli ollut onnellinen, mutta
nyt vasta hän sen huomasi. Hän oli rakastanut päänsä yläpuolella
kaareutuvaa sinistä taivasta, äärettömiä metsiä ja välkkyvää järveä,
mutta vasta nyt löysi hän sanoja niitten kuvaamiseen, ja elämän
tavallisimmatkin toimet suoritettiin laulun voimalla.

Tästä kaikesta voi huomata, että Samuelin pääominaisuuksiin kuului
innokkuus. Hän oli taipuvainen näkemään asiat ruusunpunaisina ja
uskomaan, mitä hänelle kerrottiin erittäinkin, jos se oli jotakin
kaunista ja puoleensavetävää. Hän oli taipuvainen omaamaan ihanteita
ja hyväksymään teorioja. Ylevä periaate voi vaikuttaa häneen
voimakkaasti, ja hän voi työskennellä innokkaasti sen soveltamiseksi
käytäntöön. Mutta siitä ei pidä vetää johtopäätöstä, että Samuel
olisi narri. Päinvastoin, kun asiat olivat hullusti, huomasi hän
sen, ja uskontonsa mukaisesti etsi hän syytä, etsi väsymättä ja
kaikin voimin. Jos kaikki ihmiset tekisivät niin, olisi maailma pian
toisellainen.



II. Perhe joutuu petkutuksen uhriksi.


Sellaista oli Samuelin elämä, kunnes hän täytti seitsemäntoista
vuotta, jolloin perhettä kohtasi surullinen onnettomuus.

Kaupunkilaisvieraat olivat siihen syyllisiä. Kaikki väittivät, että
ne toivat paikkakunnalle hyvinvointia, mutta siitä huolimatta vanha
Efraim ei lakannut valittamasta sitä seikkaa, että ne milloinkaan
olivat sinne joutuneetkaan. Ne polkivat maahan vanhat käsitykset,
tekivät lopun entisistä elämäntavoista. Mitä kannatti vääntää
kantoja ja viljellä metsämaita, kun voi myydä salakoita pennistä
kappale? Kaikista miehistä tuli "Tiennäyttäjiä" ja kaupunkilaisten
palvelijoita kesän aikana ja tytöistä palvelijattaria. He saivat
entistä hienommat vaatteet ja vilkkaamman puhetavan, mutta he
tulivat myöskin ahneemmiksi ja levottomammiksi. He olivat esim.
tottuneet ottamaan vastaan juomarahoja, ja useampi kuin yksi tyttö
lähti kaupunkiin, jossa useinkin joutuivat sanoin kuvaamattomien,
kauheitten kohtalojen alaisiksi.

Kaikilla kesävierailla oli rahoja. Olivatpa ne nuoria tai vanhoja,
niin rahoja heiltä juoksi loppumattomana virtana. Heidän ei tarvinnut
kyntää eikä kylvää -- he ostivat, minkä tarvitsivat; he viettivät
aikaansa leikkimällä purjeveneillä, kalastusvehkeillä, polkupyörillä
ja automobiileilla ja muissa samanlaatuisissa hommissa.

On vaikea ymmärtää, miten he näihin kaikkiin saivat varoja, mutta he
tulivat kaupungista, suuresta pääkaupungista, johon ajatukset yhä
itsepäisemmin alkoivat pyrkiä.

Sattui sitten erään vuoden elokuussa, että eräs mies kolkutti
tuttaviemme ovea. Hänen nimensä oli Manning, Percival Manning,
nuorempi osakas toiminimessä Manning ja Isaacson, joka toimi
pankkiirina ja pörssikeinottelijana ja jolla oli osote, mikä löi
Prescottin perheen hämmästyksellä. Se oli Wall Street!

Mr Percival Manning oli lihava ja lyhyenläntä mies. Hän oli puettu
raitaiseen paitaan ja housuihin, jotka edestäpäin olivat veitsenterän
muotoiset; hän säteili hyvinvointia. Hän puhui ainoastaan nerokkaista
rahansijoituksista, joitten kautta päivässä koottiin omaisuus.
Toiminimi Manning ja Isaacson oli sen kadun vanhimpia ja rikkaimpia,
väitti hän; ja toiminimen nuorempi osakas oli muutamien maan
suurimpien ja mahtavimpien rahamiesten uskottu. Prescottin perhe
raukka, joka ei koskaan ollut lukenut eikä kuullut puhuttavan
yhtiökeinottelijoista!

Vanhempi veli, jonka nimi oli Aatami, kuletti mr Manningin
kalastamaan Indian Pond-järvelle ja Samuel seurasi mukana
kantaen tavaroita. Koko matkalla ei puhuttu muusta kuin ihanasta
kaupunkilaiselämästä. Samuel sai tietää kotinsa olevan surkean,
Jumalan hylkäämän paikan; samallaista ei hän milloinkaan ollut
sanallakaan nähnyt uskonnollisissa kirjoissaan mainittavan. Manning
ihmetteli sitä, ettei Aatami ollut hakenut itselleen paikkaa, jossa
ihmisellä olisi joitakin mahdollisuuksia. Sitten heitti hän pois
puoleksipoltetun sikaarin ja alkoi puhua teattereista ja varieteista;
sitten palasi hän jälleen tyhjentymättömään ainesvarastoonsa Wall
Streetiin.

Hän oli tänään saanut konttorista hauskoja tietoja. Eräs suuri
liikeyritys oli melkein pystyssä; suuri pullotrusti oli valmiina
alkamaan toimintansa. Muutamia vuosia sitten oli vanha Henry
Lockman...

-- Olette tietenkin kuullut puhuttavan hänestä? sanoi mr Manning.

Aatamin täytyi tunnustaa, ettei hän milloinkaan ollut kuullut
puhuttavan Lockman'ista, vanhasta, älykkäästä ja perinpohjaisesta
miljoonanomistajasta, joka hiljaisuudessa oli ruvennut ahdistelemaan
pullotehdasta ja nyt saanut maan neljäätoistamiljoonaa dollaria
edustavan "Pullovakuusyhtiön" kynsiinsä. Ei kukaan vielä tiennyt
asiasta, mutta pian kulkisi yritys täysin purjein...

-- Ja vanha ahnehtija tulee ansaitsemaan hyvin, uskokaa pois! sanoi
Manning vihellellen.

-- Taitaisi olla kannattavaa sijoittaa siihen rahoja? virkkoi Aatami
varovasti.

-- Onpa niinkin, sen lupaan! vastasi Manning nauraen. Mutta siinä
tapauksessa täytyy kiirehtiä.

-- Tiedättekö, miten voisi saada muutamia osakkeita? uteli Aatami.

-- Tiedän kyllä, vastasi Manning, se juuri on meidän liikkeemme.

Ja niin tapahtui, että eräs kaupunkilainen herra osti vanhan
Wyckmanin farmin, ja pesänselvitysmiehet tulivat juhlalliselle
käynnille Efraimin luo, antoivat kolme ihka uutta tuhannen dollarin
seteliä ja veivät mukanaan irtisanotun kiinnityksen. Ja ukko
istui, vapisi ja piti kädessään koko elämänsä aikana syntyneitä
säästöjä tehden vastaväitteitä kahden vanhimman poikansa innokkaille
suunnitelmille.

-- Mutta, Aatami, sehän on uhkapeliä! huomautti hän.

-- Ei lähimainkaan! huudahti Aatami. Ei se ole enempää uhkapeliä,
kuin jos minä ostaisin hevosen siksi, että tiedän kevääksi tulevan
puutteen hevosista. Se on vain liikeneroa!

-- Mutta nuo pullotehtaathan tekevät olut- ja viskypulloja! huudahti
ukko. Onko teistä oikein, että me hankimme rahoja semmoisilla
keinoilla?

-- Ne valmistavat kaikellaisia pulloja, sanoi Aatami; mitä ne sille
mahtavat, mihin tarkoitukseen pulloja käytetään.

-- Sitäpaitsi, virkkoi Dan mestarillisella valtiotaidolla, tulevat ne
kohottamaan pullojen hintaa ja siten saattamaan niitten hankkimisen
vaikeammaksi.

-- Wall Streetin varrella on menetetty rikkauksia, sanoi isä. Emme
voi tietää, miten tämän asian laita on.

-- Mutta nyt meillä on hyvä tilaisuus päästä osakkaaksi liikkeeseen.
Sellainen tilaisuus ei tarjoudu kahta kertaa ihmisen elämässä.

-- Lue tämä kiertokirje! lisäsi Dan. Jos me annamme tämän tilaisuuden
päästä käsistämme, ansaitsisimme joutua elinikäisellä maissin
puhdistamisella taittamaan selkämme.

-- Tällaisia syitä esitettiin. Vanha Efraim ei milloinkaan ollut
edes ajatellut taittunutta selkää maissin puhdistamisen yhteydessä.
Mutta tässähän oli kysymys suuresta, nelitoistamiljoonaisesta
pullotrustista, jonka omaisuuden väitettiin nousevan
kahteenkymmeneenviiteen miljoonaan, tarkastusoikeudesta erääseen
maan suurimpaan teollisuudenhaaraan -- ja osakkeista, jotka
vallan helposti yhtenä ainoana viikkona saattoivat nousta
sataanviiteenkymmeneen dollariin!

-- Pojat, sanoi ukko synkästi, minä en tahdo olla teidän tiellänne.
Ja jos olette niin halukkaita ryhtymään asiaan...

-- Kyllä olemme! huudahti Aatami.

-- Mitä sinä sanot, Samuel? kysyi isä.

-- En tiedä, mitä minun pitäisi sanoa, vastasi Samuel. Minusta on
kolmetuhatta dollaria suuri rahasumma. Emmekä me minun mielestäni
tarvitse enempää.

-- Aijotko olla meidän tiellämme? kysyi Aatami.

-- En aijo, vastasi Samuel.

Ja niin oli asia ratkaistu. Kun he tulivat ostamaan osakkeita,
tehtiin heille omituinen ehdotus: heidän ei tarvinnut, sanottiin,
maksaa koko osakkeita, vaan ostaa ainoastaan niitten arvonnousun.
Ja tämän ihmeellisen keksinnön vaikutus olisi, että he tulisivat
ansaitsemaan kymmenen kertaa enemmän, kuin mitä olivat laskeneet. On
näinollen tarpeetonta sanoa, että he ostivat tällä tavalla.

Ja he hankkivat itselleen jokapäiväisen lehden ja lukivat mitä
suurimmalla jännityksellä, miten Pullovakuusyhtiön osakkeiden
arvo nousi kuudestakymmenestäkolmesta ja yhdestä kahdeksasosasta
kuuteenkymmeneenneljään ja yhteen neljäsosaan. Ja sitten, myöhään
eräänä iltana tuli vanha Hiram John, paikkakunnan kauppias tuoden
sähkösanoman Manning ja Isaacsonilta, jotka ilmoittivat, että
heidän täytyi suorittaa osakkeista vielä lisämaksua, "kurssieroa",
sillä Pullovakuusyhtiön osakkeiden arvo oli nyt laskenut
viiteenkymmeneenkuuteen ja viiteen kahdeksasosaan. He istuivat
koko yön miettimässä, mitä tämä mahtoi merkitä ja yrittivät
karkoittaa sitä peloittavaa mörköä, jonka olivat huomaavinaan.
Seuraavana päivänä lähti Aatami kaupunkiin ottamaan lähempää selkoa
asiasta, mutta tapasi maalaiskirjeenkantajan ja palasi takaisin
kotiin mukanaan kirje, jossa välittäjät ilmoittivat, että heidän
oli täytynyt myydä osakkeet, joitten arvo nyt oli viidenkymmenen
alapuolella. Sanomalehdestä löysivät he uutisen, mikä selitti
onnettomuuden: vanha Henry Lockman oli äkillisesti kuollut loistavan
liikeuransa kukkuloilla ja pörssikeinottelijat olivat heti rientäneet
painamaan alas Pullovakuusyhtiön osakkeiden hintaa.

Kolmetuhatta dollaria olivat siis poissa. He tarvitsivat kolme päivää
oikein ymmärtääkseen asian; se oli siinä määrin uskomatonta, että
heidän täytyi kirjoittaa välittäjille, joilta saivat vielä yhden
kirjeen, jossa nämä mustalla valkealla vakuuttivat, ettei ollut
ainoatakaan dollaria heidän rahoistaan jälellä, niin ettei mikään
väärinkäsitys siinä asiassa enään voinut tulla kysymykseen. Aatami
raivosi ja kiroili kuin hullu, ja Dan poissa suunniltaan vakuutti
menevänsä kaupunkiin ja ottavansa hengen Manningilta. Mitä vanhaan
Efraimiin tulee, niin kirjoitti hän kirjeen, jossa ilmaisi syvintä
suruaan ja samalla ankarinta suuttumusta, mutta Manning vastasi
kylmän kohteliaasti selittäen, ettei hänellä ollut mitään tekemistä
asian kanssa, että hän oli ollut välittäjä ja ostanut määräyksen
mukaan sekä ettei hän ollut voinut edeltäpäin tietää Lockmanin
kuolemasta. "Muistanette minun varoittaneen teitä", kirjoitti hän,
"markkinain epävarmuudesta ja vaarasta, jolle antauduitte alttiiksi".
Efraim ei voinut muistaa mitään sentapaista, mutta sitävastoin
ymmärsi hän täysin hyvin, ettei tässä enään mikään auttanut.

Samuel ei paljoa välittänyt rahaosuutensa menettämisestä, mutta sitä
enemmän isän surusta, joka oli kauhea nähdä. Kova isku melkein tappoi
vanhuksen; hän näytti tämän viikon ajalla vanhentuneen kymmenen
vuotta ja riutui talven kuluessa yhä. Keväämmällä vilustui hän ja
joutui vuoteeseen; hän sai keuhkotulehduksen, ja ennenkuin osattiin
aavistaakaan, oli hän poissa.

Hän lähti etsimään Samuelin äitiä. Tämän hän kuiskasi puristaessaan
Samuelin kättä, ja Samuel tiesi sen todeksi, jonka vuoksi ei
ollutkaan syytä valittaa. Hän häpesi kauheita yksinäisyyden ja pelon
tunteita, jotka häntä ahdistivat; hän polki ne jalkojensa alle,
kuivasi kyyneleensä ja pakottautui itsensä näyttämään iloiselta --
liiankin iloiselta, arvelivat Aatami ja Dan, jotka enemmän välittivät
naapurien ajatuksista kuin Samuelin ihmeellisestä uskonnosta.

Poika oli paljon miettinyt, ja hautauksen jälkeen kutsui hän kokoon
perheneuvoston.

-- Rakkaat veljeni, sanoi hän, tämä farmi on liian pieni kolmelle
miehelle. Dan aikoo jo mennä naimisiin ja emmehän voi kaikki asua
täällä iankaiken. Kyllä Manning sanoi oikein...

-- Minä en halua kuulla, mitä se roisto sanoi! murahti Aatami.

-- Mutta sillä kertaa hän oli oikeassa. Ihmiset tahtovat itsepäisesti
pysyä maaseudulla, jakavat maat ja köyhtyvät yhä. Olen senvuoksi
päättänyt lähteä tieheni. Menen kaupunkiin ja koetan pyrkiä siellä
eteenpäin.

-- Mitä voisit sinä tehdä kaupungissa? kysyi Dan.

-- En tiedä. Aijon tehdä parhaani. Tarkoitukseni ei ole asettua Wall
Streetille rikkauksia kokoamaan.

-- Älä yritä olla sukkela! murahti Dan. Mutta Samuelin tarkoitus ei
ollenkaan ollut tehdä pilaa.

-- Aijon tehdä työtä, sanoi hän. Olen nuori ja voimakas, enkä pelkää
työntekoa. Aina kai jotakin työtä saa, ja silloin työskentelen
ahkerasti ja hankin itselleni tietoja päästäkseni eteenpäin
mailmassa. Olen lukenut pojista, jotka niin ovat tehneet.

-- Ei ole huonosti ajateltu, selitti Aatami.

-- Yritä vaan, sanoi Dan.

-- Ainoa vaikeus on, alkoi Samuel arvellen, että minun täytyy saada
vähän rahaa päästäkseni alkuun.

-- Hm! sanoi Aatami. Tässä talossa on niukasti rahoja.

-- Kuinka paljon tarvitset? kysyi toinen.

-- Niin, sanoi poika, tarvitsen siksi paljon, että voin tuntea itseni
turvatuksi. Silloin, minä sanon teille, että jos lähden, niin pysyn
myös poissa siksi kun olen onnistunut. En aijo käyttäytyä niin kuin
lapsikakarat.

-- No mutta miten sinä saat rahat? oli seuraava kysymys.

-- Minun mielestäni me voimme tehdä kaupan -- minä myyn teille
farmiosuuteni.

-- Et voi myydä osuuttasi, sanoi Aatami terävästi. Ethän sinä ole
täysi-ikäinen.

-- Olkoonpa niin, virkkoi Samuel; mutta joka tapauksessa tunnette
minut tarpeeksi tietääksenne, että minä, jos meidän välillämme kauppa
syntyy, en milloinkaan tule vaatimaan sitä purettavaksi. Voitte
luottaa siihen, etten koskaan tule takaisin teitä siitä soimaamaan.

-- Toivon niin, sanoi Aatami arvellen, mutta et voi olla varma...

-- Miten paljon olet odottanut saavasi? keskeytti Dan.

-- Sata dollaria.

-- Aatami ja Dan vaihtoivat pikaisen silmäyksen.

-- Täällä on kauhea puute rahasta, virkkoi Aatami.

-- Se on kyllä totta, huomautti Dan, mutta... Lähden huomenna
kauppalaan katsomaan, mitä voisin tehdä.

-- Dan teki niin, kuin oli sanonut, lähti aamulla ja palasi illalla.
Uusi perheneuvottelu pidettiin. Dan otti esille kahdeksan uutta
kymmenen dollarin seteliä.

-- Tässä on kaikki, minkä olen saanut haalituksi kokoon, sanoi hän.
Olisi ikävä, elleivät ne riittäisi...

-- Niitten täytyy riittää, vastasi Samuel.

-- Sitten otti veli esille pitkän asiakirjan, mikä näytti hyvin
kunnianarvoiselta. Samuel oli liian kohtelias edes lukemaan sitä,
vaan umpimähkään allekirjoitti sen, ja niin oli kauppa valmis. Jo
samana yönä kääri Samuel vähät matkatavaransa sanomalehtineen, ja
ennen auringon nousua lähti hän etsimään.



III. Kun Samuelin piti kulkea vapaamatkustajana junassa.


Hän kulki mytty olalla ja kahdeksankymmentä dollariaan lujasti
kiinnitettynä nuppineulalla povitaskuun. Niitten alla tykytti hänen
sydämensä kiivaasti ja voimakkaasti. Hän oli nuori ja vapaa, tie
oli hänelle avoinna, loppumattomat seikkailut kutsuivat häntä.
Jokainen pyhiinvaelluskertomus, jonka hän oli lukenut, teki asian yhä
jännittävämmäksi, ja hän seisahti vuorenharjanteelle tarkastellen
isänsä vanhaa taloa, hän huiskutti kättään, kääntyi ja alkoi
vaelluksensa.

Hevonen tarvittiin auraa vetämään, jonka vuoksi Samuel käyden kulki
tuon peninkulman pituisen taipaleen kauppalaan. Täällä pääsi hän
postin matkassa pienelle yksinäiselle asemalle. Hänen olisi ollut
odotettava kolme tuntia seuraavan junan tuloa, jonka tähden hän
päätti säästää 15 senttiä kävelemällä seuraavalle asemalle. Matkan
pituus ei Samuelille nykyään suuria merkinnyt.

Kun hän oli päässyt puolitiehen, näki hän tulen pienellä aukeamalla
radan vieressä, ja tulen ääressä istui nuori mies rusketuttaen leipää
puutikun kärjessä.

-- Halloo! huudahti hän. Näyttää olevan kiire.

-- Niin on, sanoi Samuel.

Mies ei ollut häntä juuri paljoa vanhempi, mutta hänen vaatteensa
olivat likaiset ja hänellä oli pilaantuneet ja irvistelevät kasvot.

-- Ette suinkaan ennen ole ollut mukana tämänlaisessa työssä, sanoi
hän.

-- Missä työssä? Toinen nauroi.

-- Minne matka?

-- New-Yorkiin.

-- Käydenkö koko matkan?

-- Ei, vastasi poika varovasti. Menen käyden vain seuraavalle
asemalle saakka.

-- Ymmärrän! Mitä maksaa sitten junakyyti?

-- Kuusi ja kolmekymmentäseitsemän, luulisin.

-- Hm! Ja onko teillä rahat?

-- On vastasi Samuel näyttämättä vähääkään ylpeältä.

-- Jaa, mutta teillä ei ole niitä kauvan, jos jatkatte tuollaista
elämää, huomautti vieras. Miksi ette kulje ilmaiseksi?

-- En ymmärrä, mitä tarkoitatte, sanoi Samuel.

-- Niin, katsokaas, vain hölmöt maksavat rautatielipun. Tähän
tulee pian tavarajuna, joka pysähtyy vesitornin luo aivan tähän
läheisyyteen. Miksette hyppää siihen?

Samuel epäili.

-- Sellaiseen tekoon en mielelläni tahdo olla osallisena, sanoi hän.

-- Tulkaa tänne istumaan, sanoi vieras.

Hän tarjosi kappaleen ruskeasta leivästään, ja Samuel otti sen
vastaan kohteliaisuuden vuoksi. Nuori mies oli kolmentoistavuotiaana
karannut koulusta ja sitten kulkenut kautta koko Yhdysvaltojen
eläen maaseudun kustannuksella. Hän tuli nyt Meksikosta, jossa oli
viettänyt talvea. Ja kuunnellessaan kertomusta hänen seikkailuistaan,
ei Samuel voinut olla ajattelematta, kuinka suuri osa kuusi ja
kolmekymmentäseitsemän on kahdeksastakymmenestä. Ja koko tällaisen
summan voi ansaita yhtenä ainoana päivänä.

-- Tule nyt! kehoitti nuori maankiertäjä, ja he kävelivät rataa
kohden. Tavarajuna antoi merkin jarruttamiseen kauempana ylämäessä.
Samuelin sydän tykytti mielenliikutuksesta.

He ryömivät pensasten peitossa radan viereen vesitornin lähistölle.
Mutta juna ei pysähtynytkään vettä ottamaan, vaan hiljensi vaan
vauhtiaan käänteen varalta ja vyöryi kohisten eteenpäin Samuelin
mielestä hirveällä vauhdilla.

-- Hyppää! huudahti maankiertäjä ja juoksi rataa kohden. Hän hyppäsi,
tarttui kiinni vaunuun ja seurasi junan mukana puoleksi tomupilven
peitossa.

Samuelin hermot pettivät. Hän odotti vaunun toisensa jälestä
kulkiessa hänen ohitseen. Mutta lopuksi sai hän päättäväisyytensä
takaisin. Kyllä hän, jos kukaan, uskalsi. Samuel häpesi pelkoaan.

Hän syöksähti seisoalleen lähtien juoksemaan. Ohitse kulki tyhjä
tavaravaunu, jonka ovet olivat avoinna. Samuel hyppäsi ja onnistui
tarttumaan kiinni oven syrjään. Juna kiskaisi hänet mukaansa niin
voimakkaasti, että hän heti kadotti tuen jalkojensa alta ja kädet
olivat heltiämäisillään. Tomu hänet melkein tukahutti, mutta hän
piteli epätoivoisesti kiinni ja onnistui käsivoimin kohottamaan
itseään. Pian sen jälkeen makasi hän läähättäen ja vavisten vaunun
lattialla. Hän oli matkalla kaupunkiin.

Hetken päästä alkoi Samuel ajatella ja tuntea omantunnon tuskia. Hän
matkusti ilmaiseksi, mutta eikö tämä todellisuudessa ollut samaa kuin
varastaminen? Ja olisiko isänsä hyväksynyt hänen menettelyään? Hän
oli alkanut vaelluksensa lankeemalla kiusaukseen! Ja tämä tapahtui
sellaisen nuorukaisen neuvosta, joka ylpeili siitä, että joi ja
varasti! Jo se että hän teki itselleen tuollaisia kysymyksiä, oli
kylliksi Samuelille, ja hän päätti kaupunkiin tultuaan ensi työkseen
mennä rautatien matkalipputoimistoon kertomaan, mitä oli tehnyt, ja
maksamaan matkansa.

Noin tunnin kuluttua pysähtyi juna ja Samuel kuuli jonkun käyden
lähestyvän. Hän piiloutui vaunun nurkkaan, sillä hän häpesi olla
siellä. Joku pysähtyi vaunun viereen ja työntöovi sulkeutui, minkä
jälkeen askeleet taas etenivät. Kuului kolinaa ja vihellystä,
niinkuin vaunuja vaihdettaissa, sitten lakkasivat nämäkin äänet ja
hiljaisuus vallitsi.

Samuel odotti tunnin verran, mutta viimein tuli hän levottomaksi,
nousi ja tarkasti ovea. Se oli lukossa.

Poika pelästyi. Hän istuutui miettimään asiaa.

-- Nähtävästi saan olla lukon takana New-Yorkiin asti, ajatteli hän.
Mutta miksi ei vaunu kulje?

-- Ehkä olemme sivuraiteella odottamassa matkustajajunan
sivuuttamista, oli hänen seuraava ajatuksensa.

Ja suuttumuksella hän ajatteli, että sitä junaa hän olisi saanut
seurata. Mutta kun tunti toisensa jälkeen kului, eikä vaunu ollenkaan
osottanut liikkumishalua, heräsi hänessä pelottava aavistus: ehkä
vaunu oli jätetty pois junasta -- sivuraiteelle!

Pari kolme junaa meni sivutse, ja joka kerta Samuel oli tuskallisessa
odotuksessa. Mutta ne eivät pysähtyneet. Jälleen tuli hiljaisuus, ja
hän istui pimeässä, odotti, ihmetteli ja pelkäsi.

Hän ei voinut tietää ajan kulumista, ja aivan varmaan muodostui
jokainen tunti tässä asemassa iankaikkisuudeksi. Väliin nousi hän
kävelemään edestakaisin kuin petoeläin häkissään, väliin laskeutui
hän makaamaan oven viereen heristäen korviaan kuullakseen jotakin
ääntä, sillä hän pelkäsi jonkun voivan kulkea ohitse, ilman että
askeleet kuuluisivat paksujen vaununseinien lävitse.

Vähitellen tuli hänen nälkä ja hän rupesi syömään niukasta
ruokavarastostaan. Sitten, alkoi häntä janottaa, mutta vettä ei ollut.

Hänen mielensä levottomuus kasvoi. Ei ollut leikin asia olla
suljettuna vaunuun, kuka tietää kuinkakin yksinäisellä paikalla, ja
kärsiä janoa. Hän hypähti seisomaan ja alkoi mielettömästi kolkuttaa
ja potkia ovea. Mutta pian hän siihen väsyi, laskeutui jälleen
lattialle pitkälleen ja vapisi osaksi pelosta, osaksi kylmästä. Ilma
alkoi kylmetä, niin että Samuel tiesi yön alkavan. Täällä vuorilla
palelti vielä öisin.

Tuli vieläkin juna, tavarajuna, minkä seikan Samuel voi päättää sen
raskaasta käynnistä ja ajasta, minkä se tarvitsi ohitse ehtiäkseen.
Hän potkasi ovea ja kiljui, mutta huomasi pian, että oli hyödytöntä
huutaa tuollaisessa metelissä.

Jano vainosi häntä yhä pahemmin. Hän koetti olla sitä ajattelematta,
mutta ainoana tuloksena tästä yrityksestä oli, että ajatukset tähän
asiaan yhä enemmän kiintyivät ja jano tuli yhä voimakkaammaksi. Hän
teki itselleen kysymyksen, kuinka kauvan voidaan elää ilman vettä,
ja kun kidutus yhä paheni, alkoi hän uskoa kuolevansa. Hän oli myös
nälissään, joten hän alkoi miettiä, kumpi oli pahempi ja kumpaan
pikemmin voisi kuolla, nälkään vaiko janoon. Hän oli kuullut, että
kuolevat ihmiset muistivat koko kuluneen elämänsä, ja niinpä hänkin
alkoi muistella omaa elämäänsä omituisella eloisuudella. Erittäinkin
muisti hän kaikki tekemänsä rumat teot, ja näihin kuului myöskin tämä
rautatiematka, josta nyt tuli rangaistus.

Mutta hänen ajatustensa toinenkin puoli oli toimessa. Se teki
suunnitelmia ja etsi. Hän ei voinut kuolla tänne kuin rotta
satimeensa! Täytyi päästä pois.

Hän tutki jokaisen neliötuuman alan vaunun lattiasta, katosta ja
seinistä. Mutta ei ollut ainoatakaan irtainta lautaa, ei edes säröä,
vaunu oli aivan uusi. Ja se tuotti hänelle toisen pelottimen: hänen
täytyi tukehtua kuoliaaksi jo ennen, kuin hän kuoli nälkään. Hän
alkoi tuntea heikkoutta ja päänkipua.

Olisipa hänellä vaan veitsi. Hän voisi sillä kaivaa ilmareijän,
sitten ehkä laajentaa sitä ja repiä laudan irti seinästä. Lattialta
hän löysi naulan, jolla alkoi lyödä seiniin, löytääkseen ohuen
paikan. Mutta seinät olivat kaikkialta paksut, miten paksut, siitä ei
hänellä voinut olla aavistustakaan. Hän alkoi naulalla koettaa repiä
lautoja.

Sillä aikaa nälkä ja jano rupesivat häntä yhä enemmän vaivaamaan.
Aina pitkien väliaikojen päästä hän hellitti työstään, kun juna
jyristen vyöryi ohitse tai kun hän luuli kuulevansa muuta ääntä.
Silloin jyskytti hän seiniä ja huusi, kunnes äänensä tuli käheäksi ja
alkoi sitten jälleen jatkaa lautojen repimisyrityksiään.

Tätä jatkui pitkät ajat, ainakin pari vuorokautta. Ja Samuel oli
pahoinvoipa ja heikko ja hengitti raskaasti, kunnes viimein luuli
huomaavansa, että ohitsekulkeva juna piti pienempää melua ja että
vaunun täriseminen väheni. Juna valmistautui pysähtymään.

Hän hypähti seisaalleen ja alkoi jyskyttää. Mutta sitten hän huomasi,
että hänen täytyi rauhoittua, täytyi säästää voimiaan, siksi kuin
juna todella oli pysähtynyt. Mutta jos se heti kohta lähtisi taas
liikkeelle? Hän alkoi jälleen jyskyttää ja huutaa kuin hullu.

Juna pysähtyi, ja tuli hiljaisuus, sitten kuului ääniä, jotka
osottivat vaunuja yhdistettävän, ja koko ajan jatkoi Samuel
potkimistaan vaunun seiniin. Hän oli aivan nääntynyt ja epätoivoinen,
kun yht'äkkiä ulkopuolelta kuului kumea huuto:

-- Halloo!

Hetkeen aikaan ei Samuel voinut puhua. Sitten hän huusi:

-- Auttakaa! Auttakaa!

-- Mikä hätänä? kysyi ääni.

-- Olen suljettu tänne sisälle! huusi Samuel.

-- Kuinka olette joutuneet sinne?

-- Minut sulettiin tänne erehdyksessä. Olen puolikuollut.

-- Kuka olette?

-- Matkustin vaunussa.

-- Oletteko maankiertäjä? Se on oikein teille. Voitte olla siellä
edelleenkin.

-- Ei, ei! huusi poika hurjasti peloissaan. Olen melkein nälkään
kuollut -- olen ollut täällä neljä päivää. Jumalan nimessä päästäkää
minut ulos -- en enään koskaan näin tee.

-- Jos lasken teidät ulos, sanoi ääni, niin on minun velvollisuuteni
antaa pidättää teidät.

-- Hyvä on! huusi Samuel -- tulkoon mitä tahansa, mutta älkää jättäkö
minua tänne.

Syntyi hetken hiljaisuus.

-- Onko teillä rahoja? kysyi ääni.

-- Minulla on.

-- Älkää sitten huutako noin hirveästi. Paljonko teillä on?

-- Mitä?

-- Minä kysyn, paljonko teillä on.

-- Minulla on kahdeksankymmentä dollaria.

-- Hyvä on! Antakaa ne minulle, niin lasken teidät ulos.

Kuinka epätoivoinen Samuelin asema olikaan, niin saattoi tämä
vaatimus hänet kumminkin epäilemään.

-- En voi antaa teille kaikkia rahojani, huusi hän.

-- Vai niin! Jääkää sitten sinne.

-- Ei, ei! kiljui Samuel. Odottakaa! Antakaa minun pitää vähän!

-- Annan teidän pitää viisi dollaria, sanoi ääni. Suostutteko?
Kiirehtikää!

-- Olkoon menneeksi, sanoi Samuel heikosti, annan teille rahat.

-- Mutta muistakaa, ettette tee tyhmyyksiä!

-- En, en, laskekaa minut vaan ulos!

-- Kolautan teitä kalloon, jos yritätte vehkeillä, murisi ääni. Ja
poika seisoi vavisten, kun telkeä kohotettiin ja ovi työnnettiin
auki. Lyhdyn valo tulvasi sisään oviaukosta ja sokaisi hänen silmänsä.

-- Rahat esiin! komensi vieras astuen varovaisuuden vuoksi vähän
syrjään.

-- Kyllä, virkkoi Samuel, avaten neulan, jolla tasku oli sulettu.
Mutta en näe laskea rahoja.

-- Kiirehtikää! Minä lasken.

Samuel veti esiin setelipakan, ahneet sormet sieppasivat sen, valo
katosi ja kuului poistuvien juoksuaskelten ääntä.

Samuel ei hetkeen aikaan ymmärtänyt asemaa.

-- Antakaa minun viisidollariani! ulvoi hän, työnsi oven kokonaan
auki ja hyppäsi ulos. Hän ehti enään näkemään varjon, joka lyhtyineen
katosi radalla seisovien vaunujen joukkoon.

Samuel syöksyi varjon jälkeen, kompastui johonkin esineeseen ja
tuupertui pääedellä ojaan. Kun hän taas pääsi jaloilleen, alkoi pitkä
vaunujono lähteä liikkeelle, eikä lyhdynvaloa näkynyt enään missään.



IV. Ilman työtä ja rahaa.


Rahat olivat poissa, mutta Samuel kärsi niin paljon janosta ja
nälästä, ettei hän joutanut muusta välittämään. Sitten muisti hän
olevansa täällä autiolla paikkakunnalla ja että oli juna lähdössä
pois. Jos hänen täytyisi jäädä tänne, saisi hän ehkä vielä nähdä
nälkää.

Hän juoksi poisvierivää junaa kohden, tarttui tavaravaunun
rautaportaisiin ja nousi niitten päälle. Hetken kuluttua kiipesi hän
vaunun katolle, mutta siellä puhalsi kylmä tuuli, hän ei voinut olla
siellä, joten hänen täytyi jälleen laskeutua alas. Vasta nyt muisti
hän, että oli unohtanut tavarakääreensä tyhjään rautatievaunuun.

Onneksi juna tunnin kuluttua hiljensi vauhtiaan, ja kun Samuel
kurkisti ulos, näki hän valoa junan edessä. Myöskin ympäristöllä oli
valoja, joten Samuel ymmärsi, että oli tultu suureen kaupunkiin.
Päivä alkoi sarastaa idässä, ja rakennusten varjot heikosti
häämöttivät.

Samuel laskeutui junasta ja lähti varovasti astelemaan asemalle,
sillä hän oli sekä kangistunut että heikko.

Asemahuoneessa paloi tuli. Hän katsoi ikkunasta sisään ja näki miehen
istuvan pulpetin ääressä ja kirjoittavan ahkerasti. Samuel koputti
ovelle.

-- Astukaa sisään! kehoitti ääni, ja Samuel astui huoneeseen.

-- Anteeksi, voisinko saada vähän vettä? pyysi hän.

-- Tuolla nurkassa on, sanoi kirjoittaja tuskin kohottaen katsettaan
paperista.

Huoneen nurkassa oli vesiastia, ja Samuel oi. Vesi maistui
suloiselta, ja Samuel joi niin paljon kuin jaksoi.

Sitten hän odotti hetkisen.

-- Pyydän anteeksi, alkoi hän varovasti.

-- Mitä on asiaa? kysyi kirjoittaja.

-- Olen melkein nälkään kuollut, en ole saanut ruokaa pitkään aikaan.

-- Vai niin! sekö oli asiana! Ulos täältä!

-- Ymmärrätte minua väärin, virkkoi Samuel masentuneena.

-- Ulos! huusi mies. Tuo ei onnistu täällä. Tänne ei saa tulla
kerjäläisiä!

Kerjäläisiä. Sana sattui Samueliin kuin piiskan isku.

-- En ole kerjäläinen! kiljui hän. Minä... Hän jätti lauseensa
kesken. Hän oli sanomaisillaan: aijon maksaa.

Hän astui ulos tuntien polttavaa häpeää, ja hän teki päätöksen, että
miten tahansa hänen kävisikään, niin ei hän milloinkaan kerjäisi, ei
ainoakaan ruokapala saisi joutua hänen suuhunsa, ennenkuin hän sen
oli rehellisesti ansainnut.

Rautatieaseman lähellä oli tori ja leveä katu, jota pitkin kulki
raitiotie. Samuel kulki katua myöten, ja kun hän tunsi väsymystä
ja näki pimeän porttikäytävän, meni hän sinne ryömien erääseen
nurkkaukseen. Siellä makasi hän hetkisen puolinukuksissa, ja hänen
noustessaan ylös oli jo selvä päivä, ihmisiä kulki ohitse.

Hän joi lisää vettä eräästä kaivosta ja tunsi voivansa paremmin.
Sitten kulki hän erästä sivukatua pitkin. Muuan mies oli juuri
avaamassa puotiaan. Ikkunassa oli ruokaa -- hedelmiä ja leipää --
ja silmäys siihen saattoi hänet tuntemaan mitä voimakkainta nälän
tunnetta. Mutta hän pyysi vain työtä, ja mies pudisti päätään.

Samuel jatkoi matkaansa. Hän tuli erään varastohuoneen luo, jossa
joukko miehiä paraillaan oli vaunuja täyttämässä. Siellä varmaankin
oli työtä!

Hän kääntyi erään paitahihoillaan olevan työnjohtajan puoleen, joka
oli kovassa touhussa.

-- Kuinka monta kertaa minun täytyy sanoa teille ei? rähähti mies.

-- Ettehän te koskaan ole minulle sellaista sanonut, huomautti Samuel
vakavasti.

-- Menkää tiehenne! kehoitti mies. Teitä tulee tänne sellainen
joukko, ettei teihin kukaan jouda huomiota kiinnittämään.

Tuleeko sellainen joukko! Samuel muisti äkkiä, että hän kadulla
oli tavannut joukon köyhän näköisiä miehiä. Etsivätkö ne kaikki
työtä onnistumatta saamaan minkäännäköistä? Ehkäpä useimmat niistä
keräsivätkin, mutta turhaan.

Samuel jatkoi matkaansa mieli mitä kauneimman epätoivon painostamana.
Hän tuli etukaupunkeihin ja kuulusteli työtä, mutta kukaan ei
tarvinnut auttajaa. Kello oli nyt 12 päivällä, ja ihmiset söivät
puolipäiväistään. Samuelin sieramiin tunki ruuan tuoksu avoimista
ovista. Hän palasi takaisin kaupunkiin, sillä hän ei enään jaksanut
kestää.

Hän huomasi yhä heikontuvansa ja tunsi kauheata pelkoa. Pian ei hän
enään kykenisi työhön!

Samuelista oli outoa, että ihminen voi kuolla nälkään keskellä
sivistynyttä yhteiskuntaa. Hän voi sitä tuskin uskoa ja tunsi
sellaista mahdollisuutta ajatellessaan päänkipua. Miten tämä
tuleekaan päättymään?

Annetaanko hänen laskeutua kadulle kuolemaan. Tai oliko erityinen
paikka, jonne nälkäiset ihmiset menivät kuolemaan?

Siten kului päivä ilman, että Samuel löysi enempää työtä kuin
ruokaakaan. Muutamat neuvoivat häntä jättämään kaupungin; se ei
ollut oikea paikka työn etsijälle, selittivät he. Nähtävästi oli
kaupungissa jokin hullusti, mutta ihmiset eivät pysähtyneet hänelle
sitä sanomaan.

Tämä oli ensimmäinen suurkaupunki, jossa Samuel oli ollut, ja
tavallisissa oloissa olisi hän katsellut sitä ihmetyksellä
ja ihailulla. Hän kulki suurten tiili- ja kivirakennusten,
raitiotievaunujen, ruiskuhuoneitten ja monien muitten ihmeellisten
laitosten ohitse.

Sitten tuli hän terässillalle ja kulki virran ylitse. Katu muuttui
yhä leveämmäksi. Samuel laahusti mäkeä ylös ja oli nyt sirpalekivillä
lasketulla käytävällä, jonka kummallakin puolella kasvoi puita.
Niitten välistä vilkkuivat komeat talot. Täällä asui nähtävästi
rikasta väkeä, ja ihmetellen töllisteli Samuel kaikkea tätä
komeutta. Hän tuli suurelle "maatilalle", jota ympäröi kymmentä
jalkaa korkea rauta-aita ja komea puutarha. Siellä oli ihanasti
viheriöiviä ruohokenttiä ja ylvästellen astuvia riikinkukkoja ja
herraskartanorakennus valkoisine pilareineen.

Sitten muistutti nälkä taas olemassaolostansa Samuelia. Varmasti
täytyi kaiken tämän rikkauden ja loiston keskellä olla hänelläkin
jotain toivoa. Hän asteli taloa kohden, mutta ei ollut vielä päässyt
puolitiehenkään, ennenkuin kukkia hoitava mies hänet huomasi ja lähti
vastaan.

-- Mitä sinulla on täällä tekemistä? huusi hän, ennenkuin Samuel oli
ennättänyt lähellekään.

-- Etsin työtä, alkoi Samuel.

-- Tahdotko päin silmiä! kiljui mies. Kuinka uskallat tulla tänne
tuolla tavalla?

-- Mitä pahaa tässä sitten on? kysyi poika ihmeissään.

-- Tiehesi maankiertäjä! huusi mies. Samuel kääntyi ja poistui
nopeasti. Maankiertäjä!

Hän tuli nyt ensi kertaa heittäneeksi silmäyksen vaatteisiinsa,
jotka putoamisen johdosta ojaan olivat saviset. Myös kasvot ja kädet
olivat likaiset, hiukset pörrössä ja koko hänen ulkonäkönsä vähemmän
sopiva työn etsijälle. Joka tapauksessa ei tämä osa kaupunkia ollut
oikea paikka työn etsimiselle, jonka vuoksi Samuel palasi samaa tietä
takaisin.

Hämärä oli laskeutunut kaupungin ylitse ja myymälöitä alettiin
sulkea. Pian olivat ne kiinni kaikkialla. Ja yöllä, sen tunsi Samuel,
olisi hänen loppunsa tuleva. Tämä saattoi Samuelin epätoivoon.

Hän kiirehti sisälle ensimäiseen valaistuun paikkaan, minkä näki.

Se oli kapakka, ja huone oli tyhjä lukuunottamatta valkopukuista
miestä myymäläpöydän takana.

-- Minä en ole kerjäläinen! huusi Samuel.

-- Mitä käskette? sanoi mies.

-- Sanon, etten ole kerjäläinen. Tulen takaisin ja maksan teille.
Olen nälkään kuolemaisillani, minun täytyy saada jotakin syötävää.

-- Saakeli soikoon, nuori ystävä! huudahti kapakoitsija. Te
ymmärrätte esittää asianne. Teistä olisi pitänyt tulla näyttelijä.
Tulkaa lähemmäksi ja pistelkää suuhunne!

-- Mitä! sopersi Samuel hämillään.

-- Syökää! kehoitti mies viitaten ruokia. Ehkä nyt ymmärrätte.

Samuel kääntyi ja näki pöydällä joukon ruokia. Hän hyökkäsi niihin
käsiksi. Ensimäistä suupalaa pureskellessa valtasi hänet jonkullainen
hulluus, ja hän ahmi kuin villipeto.

Hän jatkoi sitä muutamien minuuttien ajan, ja kapakoitsija katseli
uteliaana, kunnes viimein huomautti:

-- Tiedättekö, luulen, että nyt on paras lopettaa.

-- Mitä? virkkoi Samuel ottaen lisää ruokaa.

-- Sanon, että lopettakaa nyt. Itsenne tähden. Näen, että olette
puhuneet totta, eikä pieni pysähdys vahingoittaisi teitä.

Samuel tuijotti kaipauksella ruokaan ja toivoi vielä saavansa sitä
kätensä täyteen.

-- Tulkaapa tänne juttelemaan! kehoitti kapakoitsija. Missä te olette
ollut?

-- Minut sulettiin tyhjään tavaravaunuun.

-- Hm! Sepä tavatonta! No, miten kauvan olitte sinne sulettuna?

-- Mikä päivä tänään on?

-- Perjantai.

-- Minut sulettiin siihen rotanloukkuun keskiviikkoaamuna. Minusta
aika tuntui pitemmältä.

-- Olihan se jo tarpeeksi pitkä, huomautti kapakoitsija.

-- Jouduin ryöstön uhriksi. Eräs mies vei rahani, jatkoi Samuel.
Sitten tunsi hän taas samaa häveliäisyyttä kuin aikaisemminkin ja
lisäsi: Älkää luulko minua kerjäläiseksi. Tahdon tehdä työtä ja
maksaa rehellisesti.

-- Hyvä on, sanoi kapakoitsija, älkää huolehtiko siitä asiasta.

-- Eikö teillä ole annettavana minulle mitään työtä? Eikö ole puita
pilkottavana.

-- Me emme polta puita.

-- Tai jotakin puhdistustyötä? kysyi Samuel katsellen ympärilleen.
Huone ei näyttänyt erittäin siistiltä. Minä pesen tämän huoneen
lattian.

-- Me pesemme aikaisin aamulla, vastasi kapakoitsija.

-- Antakaa sitten minun tulla se tekemään, pyyteli Samuel.

-- Olkoon menneeksi! Mutta teidän täytyy sitten taas syödä lisää.

-- Tulen kumminkin.

-- Jos tahdotte seurata neuvoani, niin jättäkää tämä kaupunki.
Lockmanville on epäkiitollinen kaupunki työn etsijälle.

Samuel säpsähti.

-- Lockmanville! huudahti hän voiden tuskin saada sanaa suustaan.

-- Niin, ettekö tiennyt, missä olette?

-- En, en tiennyt. Lockmanville! suurten lasitehtaitten kaupunki?

-- Aivan niin.

-- Ja täälläkö vanha Henry Lockman asui?

-- Kuinka sitä kysytte?

-- Ilman aikoja, tai oikeastaan siksi, että isäni sijoitti kaikki
rahansa Lockmanin yhtiöön ja menetti ne.

-- Saakeli soikoon! huudahti kapakoitsija.

-- Eivätköhän ne antaisi minulle täällä jotakin työtä, jos puhuisin
niille tuosta asiasta.

-- Ehkä -- mutta vika on vaan siinä, että koko lasitehdas on sulettu.

-- Sulettu! huudahti Samuel ja lisäsi: hänen kuolemansako tähden?

-- Ei, se on sulettuna kesäisin, mutta tänä vuonna sulettiin se jo
maaliskuussa. Oli huonot ajat.

-- Vai niin, sanoi Samuel.

-- Siksi käy täällä Lockmanvillessä joukko ihmisiä työtä etsimässä,
jatkoi isäntä. Myöskin monet muut tehtaat ovat sulettuna
puuvillatehdas käy vain puolella työvoimalla.

-- Ymmärrän.

-- Ukko Lockmanin tapana oli sanoa, että maassa on liian paljon
lasitehtaita, lisäsi isäntä. Ja kun niitten tehtaitten omistajat,
jotka hän oli ostanut, perustivat yhä uusia tehtaita, niin voitte
ymmärtää, millainen asema on.

Syntyi hetken hiljaisuus.

-- Tulen taas huomenaamuna varhain, virkkoi Samuel masentuneena.

-- Hyvä on, vastasi isäntä hymyillen ellette vaan unohda lupaustanne.
Kun muutamia kapakkavieraita nyt tuli sisään, lisäsi hän: kiiruhtakaa!

Ja Samuel lähti tiehensä sitäkin mieluisammin, kun huomasi, että
koko ajan oli ollut kapakassa, hänen mielestään kauhean syntisessä
paikassa.

Hän kulki taas katua pitkin. Oli alkanut hieno ja jäätävä sade. Mitä
pitäisi hänen tehdä?

Voimakkaan ruuan vaikutuksesta tunsi hän ruumiissaan lämpöä. Mutta ei
kannattanut kävellä ja kastua. Hän kurkisteli porttikäytäviin, ja kun
löysi erään pimeän ja tyhjän, laskeutui hän sinne makuulle.

Ulkopuolelta kuului askeleita. Joku mies tuli porttikäytävään,
tunnusteli porttia ja kääntyi jälleen pois. Samuel sattui
liikuttamaan jalkaansa.

-- Halloo! huusi mies. Mikä te olette?

-- Minä se vaan olen, vastasi Samuel.

-- Ylös! komensi vieras.

Samuel nousi seisaalleen ja luja käsi tarttui hänen kaulukseensa.

-- Kuka te olette?

Hänet työnnettiin valoisalle kadulle, ennenkuin ehti saada sanaa
suustaan.

-- Taas maankiertäjä! murahti ääni; ja Samuel näki kauhukseen, että
oli joutunut poliisin käsiin.

-- Hyvä konstaapeli, en ole tehnyt mitään pahaa, valitteli Samuel.

-- Seuraa mukana! komensi poliisi.

-- Mihin? vaikeroi Samuel.

Mutta poliisi kiskoi hänet ilman muuta mukanaan. Silloin valtasi
Samuelin hurja pelko.

-- Ette suinkaan aijo vangita minua? kysyi hän.

-- Aijon niinkin. Miksi en sitä tekisi?

-- Mutta minä en ole tehnyt mitään pahaa! Enhän minä sille mitään
mahda, että minä...

Hän yritti tehdä vastarintaa, mutta poliisin valtava koura piteli
häntä kauluksesta, niin että hän oli tukehtumaisillaan.

-- Pitääkö minun käyttää pamppua? murahti poliisi.

Samuel ei enään vastustellut. Mutta häntä vavistuttivat pelosta ja
epätoivosta johtuvat suonenvedontapaiset nyyhkytykset, ja häpeän
kyyneleet vierivät hänen poskilleen. Hän joutuu vankilaan!

-- Mikä teitä vaivaa? kysyi poliisi hetken kuluttua. Miksi ette ole
rauhallinen?

-- Teillä ei ole syytä minun vangitsemiseeni, valitti poika. En ole
tehnyt pahaa, enkä sille mitään voi. Minulla ei ole asuntoa eikä
rahaa, mutta se ei ole minun syyni.

-- Tuon voitte sanoa tuomarille, vastasi poliisi.

-- Mutta -- mutta mitä minä olen tehnyt. Miksi...?

-- Vaiti! ärähti poliisi ravistaen vielä kerran kauluksesta. Ja
Samuel vaikeni.



V. Poliisioikeudessa.


Poliisiasemalla istui lihavahko ylikonstaapeli uneliaana tuolillaan.

-- Taas irtolainen! sanoi poliisi, ikäänkuin tahtoisi sillä antaa
ymmärtää, ettei ylikonstaapelilla ollut mitään erikoista syytä herätä.

-- Mitä hän on tehnyt? kysyi tämä kuitenkin.

-- Maannut porttikäytävässä, kuului vastaus.

Samuel oli nyt ehtinyt oppia ymmärtämään kaikkien vastaväitteiden
hyödyttömyyden. Mykällä epätoivoisuudella hän mukautui kohtaloonsa
antaen ylikonstaapelin vaatimat tiedot: Samuel Prescot,
seitsemäntoistavuotias, syntynyt ja kirjoissa Euba Gornersissa,
ammatiltaan maatyöläinen eikä ennen syytteessä rikoksesta. -- Hyvä
on, virkkoi ylikonstaapeli, jatkaen taas torkkumistaan. Samuel
vietiin pois, ja tämän äkillisen käynnin jälkeen työnnettiin hänet
vankikoppiin, jonka rautaovi paukahti kiinni hänen takanaan.

Samuel oli yksin ja voi vapaasti sallia surunsa ilmetä itkussa ja
nyyhkytyksessä. Hän ei voinut kuvitella häpeällisempää ja kauheampaa
kohtaloa kuin se, minkä uhriksi oli joutunut: ensin hän oli pakotettu
kerjäämään ja sitten sulettu vankeuteen. Hän ei tiennyt, mitä oli
tapana tehdä ihmisille, jotka ovat työttömiä ja näkevät nälkää.

Itkien makasi Samuel lattialla, kunnes hetken kuluttua kauhistuneena
sävähti pystyyn. Hän oli tuntenut ruumiissaan pistävää kipua, mikä
saattoi hänet mielettömästi hyppelemään. Viimein huomasi hän, että
oli maannut mitä siivottomimmassa kunnossa olevan patjan päällä.

Tämä huomio saattoi hänet pakenemaan aina vankikomeron keskustaan
asti. Samuel ei milloinkaan ennen ollut kokenut tuontapaista, sillä
hänen kodissaan oli vallinnut mitä suurin siisteys ja puhtaus.
Oli alhaisuuden huippu, että hän avuton olento otettiin kiinni ja
sulettiin likaluolaan, jossa syöpäläiset uhkasivat syödä elävältä.

Aamulla sai hän kahvia ja leipää ja vietiin jonkun tunnin odotuksen
jälkeen poliisioikeuteen.

Se oli suuri, kylmä ja valkeaseinäinen huone. Paitsi tuomaria ja
muutamia kirjureita, oli siellä pari poliisikonstaapelia ja joitakin
kuuntelijoita. Erikoisessa aitauksessa istui muutamia väsyneen
ja välinpitämättömän näköisiä vankeja. Yksi kerrassaan astuivat
ne tuomarin eteen, muutamia sanoja mumistiin ja heidät vietiin
pois. Kaikki kävi samaan yksitoikkoiseen tapaan, ikäänkuin sitä
olisi jo jatkunut iankaikkisuuden ajan. Tuomari, joka oli iäkäs
ja harmaapäinen, näytti naamiaispuvussa olevalta ja hyvinvoivalta
liikemieheltä.

Tuli Samuelin vuoro, ja hänkin astui esiin. Hänen nimensä luettiin,
ja syytös kuului: irtolaisuudesta.

-- No, sanoi tuomari koneellisesti, mitä teillä on sanottavaa?

Samuel veti henkeään.

-- Ei se ole minun vikani, sir, alkoi hän.

-- Teidän korkea-arvoisuutenne, pitää teidän sanoa, kuiskasi poliisi,
joka piteli häntä käsivarresta.

-- Teidän korkea-arvoisuutenne, sanoi Samuel, kadotin kaikki rahani
ja olen koettanut saada työtä, teidän korkea-arvoisuutenne.

-- Onko teillä tässä kaupungissa sukulaisia?

-- Ei, teidän korkea-arvoisuutenne.

-- Miten kauvan olette täällä ollut?

-- Vain eilisestä asti, teidän korkea-arvoisuutenne.

-- Miten tulitte tänne?

-- Seurasin tavarajunaa, teidän korkea-arvoisuutenne.

-- Ymmärrän, sanoi tuomari. Mutta te olette tulleet väärään
paikkaan. Me olemme päättäneet tehdä lopun irtolaisuudesta täällä
Lockmanvillessä. Kuukausi. Seuraava asia.

Samuel voi tuskin hengittää.

-- Teidän korkea-arvoisuutenne... alkoi hän.

-- Seuraava asia, toisti tuomari. Poliisikonstaapeli valmistautui
viemään Samuelin ulos.

-- Teidän korkea-arvoisuutenne, kirkui tämä mieletönnä, älkää
lähettäkö minua vankilaan!

Hän koetti vapautua poliisin käsistä ja ulvoi lakkaamatta:

-- Ei se ole minun syyni -- minä olen kunniallinen poika ja olen
koettanut saada työtä. En ole tehnyt mitään pahaa. Ja te tapatte
minut, lähetätte minut vankilaan. Olkaa armeliaita! Oih! Olkaa
armeliaita!

Poliisi ravisteli häntä kiivaasti. Mutta Samuelin valituksessa oli
jotakin niin puhdasta, että tuomari sanoi:

-- Odottakaa!

-- En voinut sille mitään, että minulta varastettiin, jatkoi
nuorukainen kiihkeästi. Ja mitä muuta voin tehdä kuin pyytää työtä?
Minut on kasvatettu kunniallisuuteen ja rehellisyyteen, teidän
korkea-arvoisuutenne. Isäni olisi mennyt hautaan, jos hän olisi
tiennyt, että minä joudun vankeuteen. Hän opetti aina, että on
ansaittava leipä rehellisellä työllä.

-- Kuka oli isänne? kysyi tuomari.

-- Hänen nimensä oli Efraim Prescot, ja hän oli maanviljelijä. Kaikki
Euba Gornersissa, siellä kotipuolessa, voivat kertoa, mikä mies hän
oli. Hän oli mukana taistelussa koko sodan ajan -- neljä kertaa
hän haavoittui. Ja jos hän olisi täällä, vakuuttaisi hän teidän
korkea-arvoisuudellenne, etten minä ansaitse joutua vankilaan. Syntyi
hetken äänettömyys.

-- Mihin rykmenttiin kuului isänne? kysyi tuomari.

-- Pensylvanian seitsemänteentoista, teidän korkea-arvoisuutenne.

-- Älkää, nuori mies, koettako petkuttaa minua, virkkoi tuomari
vakavasti.

-- En haluakaan teitä petkuttaa, vakuutti Samuel.

-- Mihin armeijakuntaan kuului Pensylvanian seitsemästoista?

-- Kolmanteen, teidän korkea-arvoisuutenne.

-- Ja kuka oli sen päällikkö?

-- Kenraali Andersson s.o. kunnes hän kaatui Chancellorsvillen
taistelussa. Isäni otti siihen osaa.

-- Minäkin otin siihen osaa, huomautti tuomari.

-- Isälläni oli tapana kertoa siitä taistelusta, huudahti Samuel
innokkaasti. Hänen osastonsa oli oikealla sivustalla, ja heillä oli
kaksinkertainen rivi etuvarustuksia. Kapinallisten ratsuväki hyökkäsi
asemiamme vastaan. He uudistivat hyökkäyksensä päivän kuluessa
ainakin tusinakertaa, ja kuulat kaatoivat suuria puita. Isäni sanoi,
että kapinalliset eivät milloinkaan taistelleet hurjimmin kuin
silloin.

-- Minä tiedän sen, sanoi tuomari. Olin itse heidän joukossaan.

Kaikki nauroivat, Samuel tuli kasvoiltaan hehkuvan punaiseksi.

-- Pyydän anteeksi, teidän korkea-arvoisuutenne, sanoi hän.

-- Hyvä on, sanoi tuomari lisäten vakavasti: Niin rakas Samuel, te
pääsette vapaaksi isänne tähden. Mutta älkää antako minun nähdä teitä
täällä enään toista kertaa.

-- En, teidän korkea-arvoisuutenne, sanoi Samuel. Sitten lisäsi hän:
Mutta mitä minun pitää tehdä?

-- Laittakaa itsenne pois Lockmanvillestä, sanoi tuomari.

-- Mutta millä tavalla? Minullahan ei ole rahoja. Eikö teidän
korkea-arvoisuutenne voisi auttaa minua johonkin työhön?

-- Minä en voi, sanoi tuomari. Olen pahoillani, mutta olen jo tällä
viikolla hankkinut työtä kolmelle miehelle enkä tiedä paikkaa
enemmälle.

-- Mutta... alkoi Samuel.

-- Annan teille dollarin omista rahoistani, lisäsi tuomari.

-- Teidän korkea-arvoisuutenne, huudahti Samuel loukkaantuneena, en
tahdo rahoja lahjaksi!

-- Voitte lähettää ne minulle takaisin, kun saatte työtä, sanoi
tuomari ottaen esille setelin, ottakaa tämä. Vanki vapautetaan ja
lasketaan irti. Seuraava asia.

Samuel otti rahan ja aikoi lähteä, kun eräs herra, joka istui
tuolilla lähellä tuomaria, äkkiä kääntyi tuomarin puoleen virkkoen:

-- Herra tuomari, sallitteko minun sanoa muutamia sanoja?

-- Olkaa hyvä, herra professori, sanoi tuomari kohteliaasti.

-- Voisin ehkä löytää pojalle jotakin työtä.

-- Oh! Se olisi erinomaista.

-- Näyttää olevan kelpo poika ja ansaitsee ehkä auttamisen.

-- Juuri niin, professori. Samuel, tämä on Lackman-yliopiston
professori Stevart.

Samuel oli iloinen päästessään professorin tuttavuuteen. Professori
oli sievä pieni herra, jolla oli hyvinhoidettu, musta parta ja
kultasankaiset silmälasit.

-- Tässä on osoitteeni, sanoi hän, ja jos huomenaamulla varhain
käytte kotonani niin katsotaan, mitä voitaisi tehdä.

-- Kiitän suuresti, sanoi nuorukainen pistäen kortin taskuunsa. Kun
hän näin oli päässyt selville, että poliisi oli päästänyt hänet irti,
kääntyi hän ja lähti tiehensä.

-- Sangen huvittava välikohtaus, sanoi professori.

-- Niin, vastasi tuomari hymyillen. Täälläkin nähkääs toisinaan
sattuu sellaisia.

Samuel astui ulos sydämessään lämmin tunne.

Hänellä oli nyt edessään selvä päämäärä. Hän asteli suorinta tietä
ulos kaupungista ja seurasi sitten virran rantaa, kunnes tuli
tarpeeksi yksinäiselle paikalle, sitten riisui hän vaatteensa,
laskeutui rannalla ja peseytyi mitä huolellisemmin. Hän jatkoi tätä
melkein puolituntisen, hieroi päätään hiekalla ja vedellä ja suori
hiuksiaan sormillaan. Sitten tarkasti hän vaatteensa pala palalta.
Täytyi päästä vapaaksi vankeuden kauheista muistoista.

Sitten puki hän jälleen ylleen, kääntyi takaisin kaupunkiin ja meni
heti sisälle ystävällisen kapakoitsijan luo kertoen tälle miksi ei
ollut voinut pitää lupaustaan, että tulisi aamulla lattiaa pesemään.



VI. Köyhien työläisten parissa.


Samuel poikkesi erääseen leipuripuotiin, osti suuren kakun ja
istuutui torilla olevalle penkille syöden leipänsä viimeiseen
murenaan. Se oli hänen tietensä halvinta ravintoa, ja suuruus oli nyt
pääasia.

Sitten täytyi hänen hankkia itselleen yösija. Hänellä ei ollut
minkäänlaista kokemusta hotellien ja yömajojen suhteen, jonka vuoksi
hän lähti astelemaan työläiskortteleihin, katsellen epäröiden taloja.
Viimein näki hän erään naisen seisovan porttikäytävässä. Nainen oli
vanhanpuoleinen, laiha ja rasittuneen näköinen, mutta siisti ja
puhdas sekä kasvonsa hyväntahtoisuutta ilmaisevat. Samuel pysähtyi.

-- Suokaa anteeksi, virkkoi hän, voitteko sanoa, mistä saan vuokrata
huoneen?

Nainen tarkasteli häntä.

-- Miten pitkäksi ajaksi?

-- En varmasti tiedä. Tarvitsen sitä nyt ensi aluksi yhdeksi yöksi,
mutta jos saan työtä, niin voin tulla sitä tarvitsemaan kauvemmankin
aikaa, vastasi Samuel.

-- Työtäkö Lockmanvillestä?

-- Niin, minulle on luvattu.

-- Täällä ei voi olla paljoa työtä, sanoi nainen. Minulla on kaksi
huonetta, joita minulla on tapana vuokrata, mutta kun lasitehdas
sulettiin, muuttivat vuokralaiseni, ja eräs heistä jäi minulle
kaupanpäällisiksi kolme dollaria velkaa.

-- Minä... minä en voi maksaa erittäin paljon, sanoi Samuel.

-- Astukaa sisälle, kehoitti nainen. Ja Samuel seurasi mukana,
istuutui ja kertoi seikkailunsa. Ja nainen kertoi hänelle oman
elämänsä vaiheet.

Mrs Stedman oli hänen nimensä, ja miehensä oli ollut
lasinpuhaltajana. Hän oli ansainnut hyvin, kiireisenä aikana
viisi dollaria päivässä. Mutta hänellä oli työpaikkansa hehkuvan
lasialtaan edessä, ja se koskee kovasti ihmiseen. Eräänä päivänä sai
pyörtymiskohtauksen ja kaatui, polttaen kuumalla lasiaineella pahasti
kasvonsa. Hänet vietiin sairaalaan, jossa häneltä toinen silmä
poistettiin. Omaistensa tähden, ja kun työkausi oli loppupuolellaan,
palasi hän liian aikaisin työhön, hänen saamansa haavat pahenivat, ja
lopuksi kuoli hän verenmyrkytykseen.

-- Siitä on nyt kaksi vuotta, enkä minä saanut minkäänlaista
vahingonkorvausta, sanoi mrs Stedman. Olemme töintuskin tulleet
toimeen. Tämä vuosi on ollut pahin kaikista. Sanotaan, että nyt on
liikepula. Näyttää, kuin kaikki tehtaat olisivat suletut.

-- Eikö väestön täällä ole kovin vaikea tulla toimeen? virkkoi Samuel.

-- Minulla on kolme lasta, kaikki tyttöjä, sanoi mrs Stedman, ja
vain yksi voi tehdä työtä. Hän käy puuvillatehtaassa, ja se pantiin
käyntiin vasta kuukausi sitten. Väitetään, että se tulee kautta
vuoden käymään vain puolella työajalla. Minä ompelen ja autan ihmisiä
vähän joka tavalla, mutta sillä ei pitkälle päästä.

Keskustellessaan tämän naisen kanssa unohti Samuel omat huolensa.
Hänenhän kotonsa oli kyllä ollut köyhä, mutta siellä ei koskaan
oltu tietty tällaisesta kurjuudesta. Ja täällä olivat kadut täynnä
ihmisiä, jotka elivät samalla tavalla. Heillä oli perikatonsa aina
silmien edessä, heillä ei ollut muuta tulevaisuutta kuin ikuinen
ahertaminen, niinkauvan kuin voimat kestivät ja oli jotakin, työtä.

Sovittiin, että Samuelin piti seuraavana päivänä maksaa hänelle
kolmekymmentäviisf senttiä illallisesta, yösijasta ja aamiaisesta.
Jos hän haluaisi jäädä kauvemmaksi aikaa, saisi hän täysihoidon
neljästä dollarista viikossa tai yksinään huoneen yhdestä dollarista.

Molemmat nuoremmat lapset tulivat koulusta. He olivat hoikkia ja
pienikasvuisia tyttöjä. Siistit heillä oli vaatteet, mutta niin
paikatut, että hirvitti niitä katsoa. Vähän ajan päästä tuli vanhempi
tytär Sofia.

Samuel säpsähti hänet nähdessään. Hän oli äsken kuullut tytön
työskentelevän puuvillatehtaassa, olevan perheen tuki, ja hän
kuvitteli mielessään voimakasta nuorta naista, sellaista, jommoisia
oli hänen kotopuolessaan. Sensijaan näki hän edessään heikon ja
raihnaisen lapsen, joka ei ollut toisia paljoakaan suurempi. Sofia
oli kolmentoista vuoden ikäinen, mutta Samuelin mielestä ei hän
näyttänyt kymmenvuotiaaltakaan. Liikkeissään hän oli vakainen ja
miettiväinen ja katseli vierasta parilla hyvin suurella ruskealla
silmällä.

-- Tämä on Samuel Prescott, sanoi äiti. Hän on täällä yötä ja tulee
mahdollisesti täysihoitoon luoksemme.

Sofia tervehti, otti sitten liinan päästään ja istuutui nurkkaan.
Poika luuli, että se johtui ujoudesta, mutta huomasi myöhemmin, että
syynä oli väsymys. Tyttö tuki niin usein kuin voi päätään käsillään
eikä yleensä tehnyt mitään sellaista, mikä ei ollut tarpeellista.

Aikaisin seuraavana aamuna astui Samuel reippaana ja virkeänä
ystävänsä Finneganin suureksi iloksi kapakkaan. Hän laskeutui
polvilleen lattialle ja toimitti lattian suhteen sellaisen pesun,
ettei se ollut saanut vertaa koko talon olemassaolon ajalla.
Vastapalvelukseksi kutsui Finnegan hänet aamiaiselle, jota kutsua
Samuel seurasikin, koska hänen senkautta tarvitsisi mrs Stedman'in
luona syödä vain vähän.

Professori Steward ei ollut tarkemmin määrännyt aikaa, milloin
Samuelin olisi tullut saapua, vaan pyytänyt häntä vain tulemaan
aamulla. Hän asui hienoimmassa kaupunginosassa sillan toisella
puolella, ja Samuel oli hänen talonsa edustalla vähää ennen kahdeksaa.

Palvelustytöltä, joka avasi oven, sai hän kuulla, että professorin
aivan odottamatta oli täytynyt matkustaa New-Yorkiin, josta hän luuli
palaavansa ylihuomenna.

Samuel poistui aivan poissa suunniltaan. Hän oli taas saanut huomata,
kuinka vähän mailma kiinnitti häneen huomiota. Nähtävästi oli suuri
mies aivan unohtanut hänet.

Ei auttanut muu kuin odottaa, ja koko hänen kassansa nousi vain
kuuteenkymmeneen senttiin. Niin paljon oli varmaa, ettei hän voinut
jäädä asumaan mrs Stedman'in luo. Mutta kun hän tästä ilmoitti
mrs Stedman'ille, teki tämä erään ehdotuksen, josta Samuel oli
aikaisemmin maininnut. Talon takana oli muutamia neliömetrejä maata,
joka oikeastaan oli vain rikkatunkio, johon heitettiin vanhoja
läkkiastioita y.m. törkyä. Jos Samuel kaivaisi tätä maata ja kylväisi
sinne vähän puutarhasiemeniä, niin saisi hän sen aikaa ilmaiseksi
asua ja syödä mrs Stedman'in luona. Lainattuaan lapion kävi Samuel
kohta täysin voimin käsiksi tähän työhön.

Kaksi päivää, kolme päivää kului, eikä professori vielä ollut tullut
kotiin. Oli lauvantai-ilta ja Samuel istui eteisen lattialla leväten
raskaan päivätyön jälkeen. Hänen rinnallaan istui Sofia silmät
sulettuina ja nojautuen seinään. Ilta oli lämpöinen ja kaunis, ja
tämä hiljainen rauhallisuus sai hänet vähitellen valtaansa. Niinpä
sai Samuel kerrankin vilaukselta nähdä hänen sielunelämäänsä.

-- Pidättekö soitosta? kysyi tyttö.

-- Pidän oikein paljon, vastasi Samuel.

-- Kaikki eivät pidä, huomautti tyttö. Tarkoitan todellista soittoa;
sellaista kun Fredrik soittaa.

-- En tiedä, sanoi Samuel. Kuka on Fredrik?

-- Hän on eräs ystäväni, vastasi Sofia, muuan saksalaisen poika.
Hänen isänsä on mallipiirustaja mattotehtaassa. Fredrik soittaa
viulua.

-- Olisi hauskaa kuulla häntä, sanoi Samuel.

-- Otan teidät sinne mukanani, lupasi tyttö. Käyn tavallisesti
tervehtimässä heitä sunnuntai-iltapäivinä. Se on ainoa vapaa-aika
minulla.

Seuraavana päivänä Samuel siis oppi tuntemaan Bremerin perheen.
Heidän talonsa oli vähän kauvempana maallapäin, ja ympäröi sitä
muutama puu ja kukkalava. Mutta talo ei ollut suuri, tuskinpa
riittäväkään perheelle, joka käsitti vanhemmat ja yhdeksän lasta.
Johan, isä, oli suuri ja jykevä mies, jolla oli kukoistavat kasvot
ja harjamainen tukka. Hän oli kaupungin asukkaitten enemmistön
keskuudessa polttomerkillä varustettu, sillä hän kutsui itseään
"sosialistiksi"; mutta tätä ei Samuel ymmärtänyt. Hänen vaimonsa
oli kovin pieni nainen, jolta yhdeksän lapsivuodetta oli kokonaan
riistänyt voimat. Eniten mielenkiintoinen oli Samuelin mielestä
Fredrik, joka soitti viulua. Hän oli kalpea, viisitoistavuotias
poika, jolla oli haaveileva ulkonäkö, kiharat hiukset ja kauniit
silmät. Bremerin perheessä viljeltiin sangen innokkaasti musiikkia.
Isä soitti pianoa ja Fredrikin jälkeinen poika selloa. Kun he
soittivat, olivat kaikki perheenjäsenet kokoontuneina kuuntelemaan;
pienokaisetkin istuivat sanaa puhumatta ja silmät pyöreinä
paikoillaan.

Samuel tunsi muutamia isänmaallisia lauluja, joukon psalmeja sekä
muutamia säveleitä, joita joskus oli kuullut tanssitilaisuuksissa
maalla. Mutta sellainen soitto, kuin hän täällä kuuli, oli jotakin
uutta ja ilmaisi tunne-elämää tavalla, josta Samuelilla ei ennen
ollut aavistustakaan. Hän kuunteli ihmetyksen ja ihastuksen
valtaamana.

Hän ei voinut olla ilmaisematta syvää liikutustaan suureksi iloksi
Bremerin perheelle, joka kaipasi ymmärtämystä tällä yksinäisellä
paikalla. Hänen kiitollisuutensa antoi siivet heidän innostukselleen,
he soittivat koko iltapäivän, ja sitten pyysi Johan heitä jäämään
illalliselle, niin että voitaisi senjälkeen jatkaa.

-- Teistä olisi pitänyt tulla soittaja, sanoi hän Samuelille. Te
olette siksi syntynyt.

Tarjottiin illallinen, jonka vertaista Samuel ei ollut pitkään aikaan
saanut. Illallisen jälkeen soitti Fredrik vielä ihmeellisemmin,
ja Samuel sai taas luoda silmäyksen perheen elämään ja siihen
hillittömään, hurjaan kaipaukseen, minkä Fredrikin sävelet valoivat
esille. Isä oli hyväntahtoinen ja miettiväinen, mutta oli vajonnut
välinpitämättömyyteen. Äiti oli huolten murtama, ja kaiken tämän
painostuksen alla kaipasi pojan sielu mielettömästi elämää.

Kauppa vaati loppumattoman moninaisuuden mattomalleja, ja Johan
Bremer seisoi päivät päästään pienillä numeroiduilla neliöillä
varustetun suuren paperiarkin ääressä, jolle maalaili monilla
väreillä. Hän sai tästä työstä kolmekymmentä dollaria viikossa,
ja hänen poikansa hänen apulaisenaan kaksitoista. Hän maalasi
samoilla väreillä kaikki määrätyillä numeroilla varustetut neliöt
ja valmisti tällä tavoin säännöllisen mallin. Hän teki hyvää työtä,
ja Johan kehotti poikaansa käyttämään kaiken kykynsä uusien mallien
valmistamiseen. Mutta poika kammosi kaikkea, hän ajatteli ainoastaan
musiikkia. Eikä hänen musiikkinsa merkinnyt hänelle hempeämielistä
haaveilua, vaan vapautustaistelua tämän mailman orjuudesta. Sellainen
oli Johan itsekin nuoruudessaan, jolloin tuli vallankumoukselliseksi,
ennenkuin olut, hyvä ruoka ja kodillisuus oli hänet kesyttänyt.

Kukaan ei puhunut sanaakaan. Soitto oli vallannut kaikkien mielet.
Samuel loi katseen huoneessaolijoihin ja huomasi erittäin yhden
sielun ottavan osaa tähän murhenäytelmään. Sofia ahmi koko voimallaan
soittoa, se oli vähitellen saanut eloa hänen kasvoilleen, hänen
hengityksensä oli kiivasta, ja toisinaan pyyhki hän salaa kyyneleen
kasvoiltaan.

Kotimatkalla virkkoi hän Samuelille:

-- En tiedä, sopiiko minun tuolla tavoin kuunnella soittoa.

-- Miksi ei? vastasi Samuel, jos se tekee teidät onnelliseksi.

-- Mutta jälkeenpäin se saattaa minut onnettomaksi. Se saattaa minut
kaipaamaan. Minä tulen levottomaksi, ja kun taas menen tehtaaseen,
tuntuu niin paljon raskaammalta.

-- Mitä te teette tehtaassa? kysyi Samuel.

-- Minä olen kehrääjätyttö, ja kehrään lankaa rullille, kun ne ovat
tyhjät.

-- Onko se raskasta työtä?

-- Ei ole raskasta, niinkuin hyvin voitte ymmärtää. Mutta täytyy koko
päivä seistä ja aina tehdä samoja liikkeitä, päivät päästään samoja.
Siinä tulee tylsäksi, ei voi ajatella mitään. Ja ilma on täynnä pölyä
ja koneitten jyrinää. Siihen tottuu, mutta olen varma, että se on
vahingollista.

He kulkivat hetken äänettöminä.

-- Rakennatteko mielellänne tuulentupia? kysähti Sofia yht'äkkiä.

-- Kyllä, myönsi Samuel.

-- Niin minäkin tein ennenaikaan, kun olin nuorempi.

Samuelista tuntui omituiselta, että tämä pieni tyttö aina puhui
itsestään kuin vanhasta ihmisestä.

-- Miksette enään tee niin? kysyi hän.

-- Luulen, että olen väsynyt. Mutta minulla on huoneessani joukko
kuvia, joita olen leikannut saamistani lehdistä. Kuvia kauniista
esineistä: linnuista ja kukista, vanhoista linnoista sekä hienoista
rouvista ja herroista. Minun tapanani oli keksiä niistä kertomuksia,
kuvitella itseni niitten yhteyteen ja ajatella, että minulle sattui
kaikellaisia hauskoja asioita. Haluatteko nähdä tauluni?

-- Se olisi hauskaa.

-- Mietin sellaista kuunnellessani Fredrikkiä. Minulla on urhoollisen
ritarin sir Galahadin kuva, hän on hyvin kaunis ja seisoo miekka
kädessä hevosensa pään vieressä. Minun tapanani oli ajatella, että
joku hänenlaisensa tulisi viemään minut pois sellaiselle paikalle,
jossa ei ole tehtaita. Mutta minä luulen, ettei se enään kannata.

-- Kuinka niin? kysyi Samuel.

-- Se on myöhäistä. Minussa on jotakin hullusti. Minä en tosin
koskaan puhu mitään, sillä se tekisi äidin onnettomaksi, mutta minä
tunnen itseni aina väsyneeksi ja pääni on aina kipeä. Olen niin
uninen, niin uninen, mutta kun menen levolle, en sentään voi nukkua
-- kuulen aina tehtaan koneitten jyrinää.

-- Oh! huudahti Samuel tahtomattaan.

-- En siitä suuresti välitä, sanoi lapsi. Siihen ei ole mitään
apukeinoa, niin ettei kannata vaivata sillä asialla itseään. Minä
vaan tulen niin liikutetuksi kun kuulen Fredrikin soittavan.

He kulkivat taas hetken äänettöminä.

-- Hän on hyvin onneton, virkkoi Sofia lopulta.

-- Uskon sen, vastasi Samuel. Sanokaa, huudahti hän yhtäkkiä, ettekö
saisi jotakin muuta työtä?

-- Tuskinpa! En ole tarpeeksi voimakas raskaaseen työhön. Ja missä
voisin minä ansaita kolme dollaria viikossa?

-- Sekö teille maksetaan?

-- Niin, kun tehdään työtä säännöllisissä oloissa.

Samuel kulki äänetönnä lopun matkasta eikä enään ajatellut soittoa.



VII. Professori Stewart'in luona.


Maanantaiaamuna löysi Samuel professori Stewart'in kotiutuneena ja
hän istui odottamassa suuren miehen työhuoneessa tämän syödessä
aamiaista.

Se oli suuri huone, jonka kaikilla seinillä oli täpötäysiä
kirjahyllyjä. Keskellä huonetta oli suuri kirjoituspöytä kirjojen
ja paperien peitossa. Samuel ei milloinkaan ollut uneksinutkaan
mailmassa olevan niin paljon kirjoja. Hän istui töllistellen
ympärilleen ja vavistuksella tuntien, että oli tullut viisauden
asuinpaikkaan.

Sellainen oli Samuelin tapa. Luonteensa ja kasvatuksen kautta oli
hänellä syvä kunnioitus kaikkea auktoriteettia kohtaan. Hän uskoi
lakien pyhyyteen. Senvuoksi olikin vangitseminen ja vankikoppiin
sulkeminen hänelle kauhean kova isku. Hän piti kirkkoa jumalallisena
laitoksena, jonka palvelijat olivat asetetut kansan paimeniksi.
Täällä kukkulalla oli suuri yliopisto, opin temppeli. Ja tämän
professorin olivat vallanpitäjät kruunanneet ja asettaneet
papikseen. Samuel tunsi kaiken tämän vuoksi syvää kiitollisuutta
sen kohteliaisuuden johdosta, mitä hänelle osotettiin, ja oli
valmis poimimaan kaikki neuvonmurut, jotka vaan hänen ylettyvilleen
tulisivat putoamaan.

-- Jaha, sanoi professori kuivaten silmälasejaan silkkinenäliinalla,
Samuel... kuinka se olikaan... Samuel...

-- Prescot, sir.

-- Niin sehän se oli -- Samuel Prescot. No, miten olette nyt voinut?

-- Kiitos, erittäin hyvin, sir.

-- Tarkoitukseni oli käskeä sanomaan teille terveisiä, mutta unohdin
sen. Lähtökiireessä oli minulla niin paljon muuta ajateltavaa.
Minä... minä toivon, ettette ole odottanut minua.

-- Minulla ei ollut muuta tehtävää, sanoi Samuel.

-- Asian laita on nyt niin, että minä pelkään ei voivani auttaa teitä
niinkuin lupasin.

Samuelin sydän melkein lakkasi sykkimästä.

-- Sisareni, nähkääs, sanoi professori vähän hämillään, tarvitsi
talonmiestä, mutta nyt olen saanut kuulla, että hän on jo hankkinut
sellaisen.

Syntyi hetken hiljaisuus. Samuel tuijotti eteensä.

-- Kun mies on hänen mieleisensä, niin ymmärrätte, ettei ole sopivaa
erottaa häntä.

Samuel istui liikkumattomana paikallaan. Hämmästys ja tuska olivat
herpaisseet hänet.

-- Sanomattakin tiedätte, virkkoi professori, että se on minulle
ikävää, mutta en voi hankkia teille muutakaan työpaikkaa.

-- Mihin minä sitten joudun? huudahti Samuel.

-- Todellakin ikävää, huomautti professori.

Syntyi taas hiljaisuus.

-- Professori Stewart, sanoi Samuel matalalla äänellä, mitä pitää
ihmisen tehdä, kun hän on ilman työtä ja näkee nälkää?

-- Jumala yksin tietää! sanoi professori.

Ja jälleen molemmat vaikenivat. Samuel olisi voinut sen itsekin
sanoa, sillä hänellä oli mitä lujin luottamus Jumalaan.

Mutta professorikin näytti huomanneen, että hänen vastauksensa oli
sopimaton.

-- Täällä Lockmanvillessä, sanoi hän, on aivan erikoiset olot.
Muutamat raharikkaat henkilöt yrittivät ottaa haltuunsa koko
lasiteollisuuden, tämän vuoksi rakennettiin liian monta lasitehdasta,
ja niin syntyi liikatuotantoa. Sitäpaitsi on äskettäin keksitty kone,
joka puhaltaa yhtä paljon pulloja kuin tusina ihmisiä.

-- Mitä ihmiset sitten tekevät? kysyi Samuel.

-- Asia järjestyy lopuksi itsestään. Ihmiset saavat antautua toiselle
alalle.

-- Mutta puuvillatehtaammehan myöskin käyvät puolella työvoimalla.

-- Niin, on liian monta puuvillatehdasta.

-- Mutta sillähän lailla tulee lopulta liiaksi kaikkea, huomautti
Samuel.

-- Niin, sinnepäin ollaan menossa, vastasi professori. Luonnollisesti
vaikuttavat ulkomaiset markkinat, mutta vaikeus on itse asiassa
paljon syvemmällä.

Professori Stewart vaikeni, tarkasteli Samuelia ja mahdollisesti
arveli tuhlaavansa oppiaan suotta. Mutta nuorukainen näytti hyvin
innostuneelta.

-- Useimmat meidän taloustieteilijöistämme lyövät mielellään totuutta
korvalle, mutta asianlaita on todella niin, että mailmassa on liian
paljon ihmisiä.

Samuel säpsähti. Juuri sama hirveä epäilys oli hänessä itsessään
alkanut saada jalansijaa.

-- On olemassa, lausui professori, laki, jonka Malthus selvästi
esitti, että nimittäin väestö lakkaamatta pyrkii kasvamaan yli
elämismahdollisuuksien. Ja silloin täydytään liikaväestö laittaa pois
tieltä.

-- Ymmärrän, sanoi Samuel vavahtaen. Mutta eikö se ole liian julmaa?

-- Se tuntuu siltä -- yksilöstä. Ihmissuvulle on se todellisuudessa
mitä suurin hyvätyö. Se kuuluu elintoimintaan.

-- Olisitteko halukas selittämään minulle tuota asiaa? näytti
Samuelin katse kysyvän.

-- Jos tarkastatte luontoa, jatkoi professori, niin huomaatte, että
se aina synnyttää paljon useampia yksilöitä, kuin mitä edelleen
kehittyy. Lohi laskee miljoonittain munia, tuhansittain nuoria
puita itää jokaisessa viidakossa. Ja kaikki nämä yksilöt pyrkivät
elämään, mutta vain voimakkaimmat ja elinehtoihin paraiten soveltuvat
jäävät elämään. Aivan samallainen on asianlaita ihmisten suhteen,
ei ole muuta tapaa, jolla sukua voitaisi parantaa tai edes pitää
nykyiselläkään asteella. Ne, jotka sortuvat, uhrataan ihmissuvun
hyväksi.

Asianlaita oli niin, kuinka kummalliselta se kuuluneekaan, ettei
Samuel koskaan ennen ollut kuullut korulausetta "parhaiten
soveltuvien yksilöjen ja lajien säilymisestä". "Luonnollinen
valinta" oli hänelle jotakin aivan uutta. Ja hän eli vielä siitä
keksinnöstä huolimatta, jonka tieteellinen mailma oli tehnyt
viisi- tai kuusikymmentä vuotta sitten. Mikä ihmeellinen yleispätevyys
olikaan tässä opissa! Minkä mahtavan alan se käsittikään! Ja kuinka
selvältä ja vakuuttavalta se näyttikään! Voi ajatella satoja aivan
tuttuja asioita, joihin tämä soveltui. Olemisen taistelu! Parhaiten
soveltuvien yksilöitten ja lajien säilyminen!

Muutamia päiviä sitten oli Samuel keksinyt musiikin. Nyt oli
hän keksimäisillään tieteen. Kuinka ihmeellinen laitos olikaan
ihmisjärki, joka voi selventää elämän moninaiset asiat yhdellä
ainoalla suunnattomalla oppisanajoukolla!

Samuel oli aivan innostunut tähän keksintöön.

-- Ymmärrän, sanoi hän tuon tuostakin, ymmärrän!

-- Se on elämän laki, vahvisti professori. Ei kukaan sitä vältä.

-- Siis, sanoi Samuel, kun me yritämme muuttaa asioita, esimerkiksi
harjoittaa armeliaisuutta, toimimme luontoa vastaan ja saatamme asiat
todellisuudessa pahemmiksi.

-- Juuri niin, vastasi professori.

Samuel huokasi syvään. Kuinka yksinkertainen olikaan kysymys, kun
sitä katseltiin tieteen valossa! Tässä oli hän vaivannut aivojaan
tuon asian vuoksi, ja koko ajan hän sentään oli ollut luonnon
käsissä, hänen tarvitsi ainoastaan asettua makaamaan ja antaa luonnon
ratkaista pulma.

-- Luonto ei tee erehdyksiä, sanoi professori Stewart.

Luonnollisesti tuli Samuelin asia selväksi tässä uudessa
valaistuksessa.

-- Työttömät ovat niitä, jotka ovat taistelussa epäonnistuneet, sanoi
hän.

-- Aivan oikein, vastasi professori.

-- Ja tämä siksi, että he eivät ole soveltuneet.

-- Juuri niin, myönsi professori taas. Niinkuin Herbert Spencer
lausuu: "Kykenemättömyyttä saaliin hankkimiseen täytyy pitää
siitä johtuvana, että kaitselmus ei kyseenalaista yksilöä
luodessaan ole saavuttanut päämääräänsä". Ja luonnollista on, että
teollisuusyhteiskunnassa "saalis" vastaa juuri työtä.

-- Kuka on Herbert Spencer? kysyi Samuel.

-- Hänet tunnustetaan tällaisten asiain erikoistuntijaksi, vastasi
professori.

-- Ja siis, arveli Samuel, täytyy niitten, joilla on työtä, olla
soveliaita. Ja rikkaat, ne, jotka kokoovat miljoonan miljoonan
selkään, ne ovat kaikkein soveliaimpia.

-- Hm... niin, virkkoi professori.

-- Ja minun asiani on tämän kautta selvä. Minä olen työtön, minun
siis täytyy kuolla.

Professori katsahti Samueliin terävästi, mutta mahdotonta oli erehtyä
pojan vilpittömyydestä. Hän ei ollenkaan ajatellut itseään -- hän
tahtoi saada selville elämän lakeja.

-- Olen iloinen siitä, että olette selvittäneet minulle tämän
kysymyksen. Mutta niitten tuhansien ihmisten, jotka kuolevat nälkään,
pitäisi myös saada tämä tietää.

-- Mitä se hyödyttäisi?

-- Niitten pitäisi oppia ymmärtämään. He kärsivät, mikä heistä tuntuu
tarkoituksettomalta ja tyhmältä. Mutta jos te selittäisitte heille,
että heidät uhrataan ihmissuvun hyväksi, niin ettekö ymmärrä, mikä
ero asialla silloin olisi?

-- Minä luulen, etteivät he sitä selitystä ottaisi vastaan erikoisen
ystävällisesti, sanoi professori yrittäen heikosti hymyillä.

-- Kuinka niin? kysyi Samuel.

-- Eiköhän kuuluisi vähän ulkokullaiselta, jos sen sanoisi ihminen,
jota on onnestanut?

-- Ei vähintäkään. Jos te olette onnistunut, niin olette siihen ollut
oikeutettu. Eikö niin?

-- Toivon niin olevan.

-- Teillä on työtä, alkoi Samuel. En tiedä, kuinka professorit saavat
työtä, mutta otaksun, että ne miehet, jotka luovat suuria rikkauksia
-- ne jotka ovat kaikkein viisaimpia ja kyvykkäimpiä -- antavat
yliopistoille rahoja. Eikö niin?

-- Niin, sanoi professori Stewart.

-- Otaksun myöskin, että ne ovat teidät valinneet?

Taas heitti professori epäluuloisen katseen kysyjään.

-- Hm... sanokaamme niin.

-- No, sitten on teillä oikeus opettaa. Silloinhan voisitte noille
ihmisille sanoa: Teitä on liian paljon, teitä ei tarvita, teitä
täytyy vähentää.

Mutta professori pudisti päätään.

-- Ei, se ei kelpaa, sanoi hän. Samuel mietti, kuten tavallista, ja
ymmärsi heti.

-- Minä käsitän! huudahti hän. Tarvitaan tekoja.

-- Tekoja?

-- Niin -- meidän, jotka olemme epäonnistuneet, täytyy opettaa
elämällämme. Tarvitaan jonkunlaista herätystä, ymmärrättekö!

-- En käsitä, miksi sellainen olisi tarpeellista, sanoi professori
vastentahtoisesti nauraen.

-- Ette ymmärrä siksi, että te ette kuulu meihin! huudahti Samuel
kiivaasti. Kukaan muu ei sitä voi ymmärtää -- ei kukaan! On helppo
asia olla sellainen, joka elämässä on saanut osakseen onnea.
Teillä on miellyttävä koti ja kyllin ruokaa ja kaikkea. Mutta kun
joku epäonnistuu, kun hän on perinpohjin lannistettu, silloin
saa hän kärsiä nälkää, vilua ja sairautta. Kaikki on vain yhtä
ainoata surua, pelkoa ja epätoivoa -- te ette sitä voi käsittää!
Olen täällä tutustunut erääseen pieneen tyttöön. Hän työskentelee
puuvillatehtaassa. Se on pisara pisaralta imenyt hänestä elämän,
ruumiin sekä sielun. Ja siitä huolimatta voi hän nyt saada työtä vain
puoleksi päiväksi, ja hänen äitinsä koettaa ompelemalla pitää huolta
pikkulapsista, ja kaikki ovat hiljalleen kuolemaisillaan nälkään.
Tämä tapahtuu siksi, että te ette tule rehellisesti sanomaan heille
totuutta, siksi, että te ette sano heille: Mailma on liian täynnä ja
teidän täytyy poistua, jotta meille tulisi mahdollisuus elää. Minä en
voi ymmärtää, kuinka teillä, joka asutte täällä ylhäällä, voi olla
minkäänlaista iloa, kun tuollaista tapahtuu toisaalla!

-- Hm -- ei, sanoi professori Stewart katsoen terävästi Samuelia ja
rypistäen kulmiaan. Hän ei ymmärtänyt, pitikö hänen olla huvitettu,
liikutettu vaiko loukattu.

Mitä Samueliin tulee, niin huomasi hän, ettei professorilta enään
ollut mitään odotettavissa. Samuel oli häneltä saanut sen opin,
minkä professori voi antaakin. Professori ei hituistakaan ymmärtänyt
tätä asiaa, sillä hän kuului toiseen mailmaan, onnellisten ja
"soveltuvien" ihmisten mailmaan. Heillä oli omat kysymyksensä
ratkaistavana! Että professorilta puuttui oikea käsitys asiasta,
selvisi hänen seuraavista sanoistaan:

-- Olen pahoillani, kun olen joutunut teitä suotta vaivaamaan, mutta
jos pieni raha-apu teitä auttaisi...

-- Ei, sanoi Samuel reippaasti. Te ette saa tarjota rahaa. Eihän se
ole oikeudenmukaista. Sehän on armeliaisuutta.

-- Hm! sanoi professori. Niin. Mutta -- ettekö voisi mennä kyökkiin
saamaan vähän ruokaa?

-- Miksi viivyttäisimme asioita? huudahti Samuel kiivaasti. Eikö
minun pidä mennä saarnaamaan sitä oppia, jonka nyt olen saanut?

-- Mutta tyhjällä vatsalla ette erittäin kauvaa voi saarnata,
huomautti professori.

Saarnaamiseni täytyy tapahtua teossa, vastasi Samuel.

Sitten poistui hän, ja professori Stewart palasi kirjoituspöytänsä
ääreen. Pöydällä oli paksu pino käsikirjoituksia professorin uuteen
huomattavaan teokseen: _Apukeinot. Teoria ja ohjelma._ Muutamia
käsikirjoitusliuskoja oli hänen edessään. Päällimmäisessä oli
otsakekirjoitus: Kuudeskymmenesensimmäinen luku. -- Työttömyys ja
yhteiskunnan vastuunalaisuus.

Ja professori Stewart istui ja tuijotti tähän otsikkoon.



VIII. Pillastunut hevonen.


Sillävälin kulki Samuel leveätä, sirpalekivillä laskettua
puistikkotietä pitkin miettien suurta tehtäväänsä. Ensi innostus oli
ohitse, ja hän käsitti nyt edessä olevat vaikeudet. Teoreettisesti
oli asia selvä, mutta sen toteuttaminen käytännössä näytti tulevan
sangen kiusalliseksi.

Ensinnäkin tulisi olemaan hyvin vaikea levittää tätä oppia.
Sillä, jos koettaisi selittää sitä sanoin, niin pidettäisi häntä
ulkokullattuna teeskentelijänä, niinkuin professori oli huomauttanut;
ja toiselta puolen, jos hän vain käytännössä antaisi opetusta, niin
saisivatkohan ihmiset tästä opista täyttä käsitystä? Otaksutaanpa
esim., että hän lähipäivinä kuolisi nälkään, silloin olisi vain yksi
ainoa henkilö saatu pois tieltä, mutta ihan varmaan oli tarpeettomia
ihmisiä miljoonittain.

Tähän saakka oli Samuel sovittanut oppimansa teorian ainoastaan
itseensä. Mutta nyt kuvaili hän menevänsä kotiin mrs Stedman'in
luo sanomaan hänelle, että mrs Stedman'in pitää jättää turhat
ponnistelunsa ja laittaa itsensä pois tästä mailmasta, niin ettei
hän eikä hänen kolme lastaan enään olisi ihmissuvun edistyksen
tiellä. Samuel ymmärsi, ettei hän koskaan voisi tuollaista tehtävää
täyttää, varmaankin siksi, että hän kuului niihin, jotka eivät
olleet soveltuvia. Tarvittiin joku vieras, joku, joka voi käsitellä
kysymystä puhtaasti tieteelliseltä kannalta.

Mutta vielä oli eräs vaikeus, ehkä muita vakavampi. Eikö tämä
oppi oikeastaan johtanut itsemurhaan? Eikö hänen tehtävänsä olisi
yksinkertaisimmin ratkaistu siten, että hän menisi virran rannalle,
sitoisi kiven kaulaansa ja heittäytyisi veteen? Samuel pahoitteli,
kun ei ollut sitä asiaa kysynyt professorilta. Sillä tuo ajatus
peloitti häntä; hän oli oppinut, että hengen ottaminen itseltään on
kauhistuttava synti.

Vaikeus näkyi olevan oikeastaan häntä ympäröivän elämän synkeässä
ja ihanteellisuutta vailla olevassa luonteessa. Voisipa vaan
kuolla jalolla ja sankarillisella tavalla toisten hyväksi!
Olisipa esimerkiksi sota ja kehotettaisi kaikkia miehiä tulemaan
kuolemaan valleilla! Tai hirvittävä rutto, niin että voisi antautua
sairaanhoitajaksi! Mutta ei ollut minkäänlaista muuta, kuin hidas
nälkäkuolema -- ja tämä silloin, kun toiset elävät ylellisyydessä.
Samuel arveli hankkia itselleen jotakin työtä, joka voisi olla
vaarallinen elämälle ja jäsenille. Muita vaarallisetkin paikat
näyttivät olevan täytetyt. Mailma ei tarvinnut häntä elämässä eikä
kuolemassa!

Jälellä ei siis ollut mitään muuta kuin nälän näkeminen. Kun ei
Samuel tänään ollut syönyt mitään, oli hän kohta valmis alottamaan.
Hän tiukensi nälkävyötään ja puri hampaitaan. Kulkiessa vaivasi häntä
toivo löytää joku tilaisuus itsensä uhraamiseen. Ja tämä juuri samaan
aikaan, kuin suuri vaara, suurin hänen tähänastisessa elämässään,
lähestyi.

Hän oli kulkenut ohi Fairviewin, suuren herrastalon, jolla oli komea
rautainen portti ja sen kummallakin puolella valkeat pilarit. Hän oli
tullut sen laajojen tilusten ulkopuolelle ja kauvemmaksi maaseudulle.
Hän kulki ilman päämäärää, sokeana, hänestä oli yhdentekevää, mihin
hän tuli. Silloin kuuli hän yhtäkkiä takanaan hevosen kavioiden
kapsetta; hän kääntyi ympäri ja näki edessään tomupilven ja keskellä
pilveä mielettömästi kiitävän hevosen. Samuel seisoi ja tirkisteli;
hevosen takana oli jonkullaiset ajoneuvot ja ajoneuvoissa ihminen.
Yksi ainoa silmäys riitti Samuelille selvittämään, mikä oli
kysymyksessä. Pillastunut hevonen!

Samuelille tuli tämä asia taivaan ihmeenä, se oli vastaus hänen
rukouksiinsa. Ja hän oli valmis. Hänelle tarjoutui tilaisuus eikä
hän aikonut jättää tätä tilaisuutta käyttämättä. Hän ei hetkeäkään
epäillyt. Hän tiesi täydelleen, mitä hänen oli tehtävä, ja hän oli
valmis, päätöksessään luja, oikealla paikalla ja jännittyneenä.

Hän asettui keskelle tietä. Hevonen tuli mitä hurjinta vauhtia; se
oli nopea ravihevonen, pelosta mieletön ja kauhistuttavan näköinen.
Samuel levitti kätensä, ja salaman nopeudella syöksähti eläin hänen
eteensä.

Päästäkseen hänen ohitseen hypähti hevonen syrjään; nuorukainen
ei ollut liikkeissään hitaampi, hän hypähti ja tarttui ohjaksiin.
Hänen kätensä olivat repeytymäisillään pois sijoiltaan, mutta hän ei
hellittänyt, vaan laahautui mukana, kunnes viimein onnistui pääsemään
jaloilleen. Hevonen ravisteli päästäkseen hänestä eroon; silloin
tarttui Samuel toisella kädellään voimakkaasti sen sieraimiin ja piti
siten itseään koholla itsepäisesti ja silmät suljettuina.

Näin riippui hän vielä, kun pillastunut hevonen pysähtyi ja ajaja
hypähti vaunuista kiiruhtaen häntä auttamaan.

-- Jumalani! huudahti tuntematon. Tuota voi kutsua miehentyöksi!

Hän oli nuori mies, kuolemankalpea ja vapisi joka jäsenestään.

-- Kuinka herran tähden osasitte pysähdyttää sen? kysyi hän
läähättäen.

-- Pidin vain kiinni, vastasi Samuel.

-- Miten voinkaan teitä kiittää! huudahti nuori mies. Olette
pelastanut henkeni!

Samuel piti vielä kiinni hevosesta, joka vauhkona vapisi.

-- Ei se olisi pillastunut, ellei toinen ohjas olisi katkennut --
katsokaas! sanoi ajaja näyttäen ohjaksen päätä.

-- Mitä se pelästyi? kysyi Samuel.

-- Nähtävästi jotakin paperipalaa. Se on aina ollut niin vauhko, se
ryökäle, sanoi nuorukainen, ja pudistaen nyrkkiään hevoselle huudahti
hän: odotappas, poikaseni, kyllä minä sinulle vielä näytän!

-- Varokaa, ettei se uudelleen pelästy! kehoitti Samuel tarttuen taas
kaikin voimin ohjaksiin, kun hevonen näytti haluavan lähteä tiehensä.

-- Oh, nyt, kun olen saanut sen kiinni, en sitä päästä, vakuutteli
nuorukainen. Kyllä se taas rauhottuu.

-- Pidelkää sitä kiinni! kehoitti Samuel vieden käden otsalleen ja
horjuen. Minun... minun täytyy hetkeksi istua, tunnen päätäni vähän
huimaavan.

-- Oletteko haavoittunut? kysyi vieras levottomasti.

-- En, vastasi Samuel, mutta... mutta en ole tänään saanut ruokaa ja
siksi tunnen olevani vähän heikko.

-- Ettekö ole saanut ruokaa? huudahti vieras ihmeissään. Mikä siihen
on syynä?

-- Minulla ei ole työtä.

-- Eikö ole työtä? Hyvä Jumala, te olette siis nähnyt nälkää?

-- Olen, sanoi Samuel heikosti hymyillen, niin alkoi käydä.

Hän asettui istumaan tien reunalle. Vieras katseli häntä ihmeissään.

-- Asutteko Lockmanvillessä? kysyi tämä.

-- En, olen aivan äsken tullut tänne. Jätin kotini maalla ja lähdin
New-Yorkiin, mutta minulta ryöstettiin kaikki rahani. En ole saanut
minkäänlaista työtä ja olin melkein kadottanut kaiken toivon ja
valmistautunut kuolemaan.

-- Jumalan tähden! huudahti vieras kauhuissaan.

-- Oh, kaikki on hyvin, sanoi Samuel. En ole sitä niin ihmeenä
pitänyt.

Vieras katseli häntä ihmetellen. Samuel vastasi katseeseen. Hän
oli utelias tietämään, kenen oli pelastanut. Vieras näytti olevan
nuorukainen vuoden tai korkeintaan pari häntä vanhempi. Hänen
kasvonsa olivat taas saaneet värinsä, ja Samuelista tuntui, että hän
oli kaunein ihminen, mitä Samuel milloinkaan oli nähnyt. Vieraan
kasvot olivat avoimet ja ujostelemattomat, silmänsä säihkyvät ja
tukkansa kauniin vaalea kuin naisella. Hänellä oli urheilupuku:
punainen silkkipaita ja flanellivaatteet, kaikki sellaista,
jonka Samuel aina oli tottunut asettamaan yhteyteen hyvän aseman
ja rikkauden kanssa. Hevonenkin oli jalorotuinen, ja ajoneuvot
kummipyörineen ja hopeakoristeisine siloineen lisäsivät varustusten
kalleutta. Samuel iloitsi siitä, sillä ne osoittivat, että hän
oli pelastanut ihmisen, jolla oli merkitystä jonkun onnellisen ja
"soveltuvan" henkilön.

-- Kun tunnette kykenevänne, niin olkaa hyvä ja tulkaa pitelemään
hevosta, sanoi nuorukainen, että minä saan solmia ohjaksen kiinni.
Sitten vien teidät takaisin kaupunkiin ja hankin teille jotakin
syötävää.

-- Ei, ei! sanoi Samuel. Älkää vaivatko itseänne. Näin on hyvä.

-- Vait'! huudahti mies. Luuletteko todellakin, etten palkitsisi
teitä mitenkään?

-- En ajatellut...

-- Heittäkää pois sellaiset ajatukset! huudahti vieras. Hankin teille
työtä, niin että pääsette kunnolliseen alkuun.

Hankittaisiinko hänelle työtä! Samuelin sydän alkoi tykyttää
kiivaasti. Hetkeen aikaan ei hän ymmärtänyt, miltä kannalta ottaisi
lupauksen, kuinka se sopisi hänen uuteen oppiinsa. Mutta varmaankin
oli oikein, että hän otti vastaan työtä. Hän oli sen ansainnut.
Vaikkapa joku toinen saisi väistyä -- silloinkin, sillä hän oli
näyttänyt kuuluvansa soveltuviin. Hän oli voittanut taistelussa.
Hänellä oli sija onnistuneitten joukossa ja hän voi auttaa Sofiaa ja
tämän äitiä.

Hän nousi reippaasti pitelemään hevosta.

-- Luuletteko voivanne sitä ohjata? kysyi hän.

-- Enköhän. Ainakin koetan.

Hän nousi vaunuihin tarttuen ohjaksiin.

-- Tulkaa nyt! kehoitti hän. Samuel hyppäsi vaunuihin, ja matka sujui
hyvää vauhtia takaisin kaupunkiin.

-- Mikä on nimenne? kysyi vieras, ja Samuel sanoi nimensä. Hän kertoi
myös, mistä tuli ja mitä hänelle oli tapahtunut. Erittäinkin kertoi
hän, kuinka oli ollut vangittuna, sillä hän ei tahtonut peittää
mitään. Mutta hänen seuralaisensa kutsui sitä vaan "pirulliseksi
väkivallaksi".

-- Mihin oli aikomuksenne nyt mennä? kysyi hän.

-- Tulin juuri professori Stewart'in luota, vastasi Samuel.

-- Mitä! Ukko Stewin? Kuinka olette tullut tutuksi hänen kanssaan.

-- Hän oli läsnä poliisioikeudessa ja sanoi voivansa hankkia minulle
työtä, mutta sitten hän huomasikin, ettei voinut. Tunnetteko hänet?

-- Tottakai, hän oli opettajana yliopistossa.

-- Oh, oletteko yliopistossa?

-- Olin siellä ennen -- isäni kuolemaan asti. Silloin jätin
yliopiston. Vihaan opintoja.

Samuel oli äärimmilleen ymmällä.

-- Otaksun, ettette tarvitse opinnoita, sanoi hän sitten.

-- En, sanoi vieras. Isäni ajatteli samoin kuin ukko Stew, mutta
minut hän aivan väsytti. Mitä te piditte hänestä?

-- Niin, nähkääs, sanoi Samuel, minä en ole yhtä onnellisessa
asemassa kuin te. Mielestäni kertoi hän minulle mitä ihmeellisimpiä
asioita.

-- Mitä hän sitten sanoi?

-- Hän selitteli mistä se johtuu, että minä olen ilman työtä.
Mailmassa on liian paljon ihmisiä, hän sanoi, ja minä kuulun niihin,
jotka eivät ole soveltuvia, kuten hän sanoi. Minä olin epäonnistunut
olemisen taistelussa, ja siksi minun täytyy tulla syrjäytetyksi,
sanoi hän.

-- Oh, saakeli, sanoiko hän todella niin! huudahti vieras. Samuel
toivoi, ettei nuorukainen olisi käyttänyt niin paljon sopimattomia
sanoja, mutta hän otaksui, että tämäkin kuului niitten etuoikeuksiin,
joilla tässä mailmassa oli onni mukanaan.

-- Olin hänelle hyvin kiitollinen, jatkoi Samuel, sillä en ollut sitä
asiaa ennen ymmärtänyt. Mutta kun opin ymmärtämään että se tapahtui
ihmissuvun hyväksi, niin en sitä enään ottanut niinkään raskaalta
kannalta.

Hänen seuralaisensa heitti häneen syrjäsilmäyksen.

-- Oh saakeli! huudahti hän.

Väittelin hänen kanssaan sekä kauvan että hyvin. Koetin hänet saada
ymmärtämään, että hänen pitäisi lähteä opettamaan kansaa. Täällä
Lockmanvillessä on tuhansittain nälkää näkeviä ihmisiä. Ja tekisikö
teidän mielenne nähdä nälkää tietämättä siihen syytä?

-- En, en luulisi, että tahtoisin, vastasi toinen tarkastellen taas
seuralaistaan.

Mutta nyt keskustelu taas keskeytyi. He olivat juuri tulleet komean
ristikkoportin luo, joka kantoi nimeä Fairview.

Samuelin hämmästykseksi ajettiin siitä sisälle.

-- Minne menette? kysyi hän.

-- Kotiin.

Samuel tarkasteli hänelle jo tuttua lehtokujaa mahtavine jalavineen,
ruohokenttineen ja visertävine lintuineen.

-- Täälläkin minä kävin työtä etsimässä. Mutta minut ajettiin pois.

-- Oh saakeli! huudahti toinen. Mutta nyt ei teitä tulla ajamaan pois.

Syntyi hetken hiljaisuus.

-- Ette ole maininneet nimeänne, huomautti Samuel yhtäkkiä.

-- Luulin että sen arvaisitte, sanoi nuori mies nauraen.

-- Kuinka minä voisin arvata?

-- No, ettekö sitten tiedä, kenen tämä talo on?

-- En, sanoi Samuel.

-- Se on Lockmanin. Samuel oli kadottamaisillaan tajuntansa ja
tarttui kiinni vaunun istuimeen.

-- Lockmanin! huudahti hän läähättäen, Lockmanin!

Hän tuijotti edessään olevaa suurta rakennusta, leveitä portteja ja
lumivalkeita pilareita. Hän tuskin voi uskoa korviaan.

-- Minä olen vanhan Lockmanin poika, lisäsi vieras ystävällisesti.
Nimeni on Albert, ja minua kutsutaan Pertiksi.



IX. Rohkean työn palkinto.


Oikein ymmärtääksemme sen voimakkaan vaikutuksen, minkä tämä
ilmoitus teki Samueliin, täytyy muistaa hänen mielentilansa. Hän
etsi kaikin voimin etevintä, ja eräs viisas mies oli hänelle
ilmoittanut ne merkit, joista tämän ominaisuuden voi parhaiten
tuntea. Ja "olemassaolon taistelussa" oli vanhaa Lockmania onnestanut
paremmin kuin ketään muuta ihmistä, josta Samuel oli kuullut. Hän
omisti suuren lasitehtaan Lockmanvillessä ja monta muuta muualla
mailmassa. Hän omisti raitiotiet, kaasutehtaan ja vesijohtolaitoksen.
Kaupungille annettiin hänen nimensä ja yliopistolle samaten. Jo monet
vuodet oli hän hallinnut koko kaupunkia, niin sanoi Fienngan. Ja
tuossa oli hänen kotinsa -- linna, joka kelpaisi vaikka kuninkaalle.
Kuinka suuren olikaan sellaisen miehen etevyyden täytynyt olla!
Ja mitä hyvää olikaan hänen täytynyt tehdä mailmalle, kun hänet
palkittiin tuollaisella vallalla ja kunnialla.

Ja tässä oli hänen poikansa, nuori mies, jonka ulkonäkö täydellisesti
vastasi Samuelin odotuksia, syntyperältään todellinen prinssi, mutta
kuitenkin ystävällinen, avomielinen ja vaatimaton. Hänelle olivat
kaikki nämä hyveet ja etevät ominaisuudet tulleet perintönä ja
myöskin rikkaus ja valta ikäänkuin sen merkiksi. Ja nyt oli eräällä
tietämättömällä poikaisella ollut onni pelastaa tämän erinomaisen
olennon henki. Tällä pojalla oli mahdollisuus saada asua hänen
luonaan ja palvella häntä, luoda silmäys hänen elämäänsä ja hankkia
tietoonsa hänen etevämmyytensä salaisuus. Samuel sai kyyneleet
silmiinsä tätä ajatellessaan.

He pysähtyivät linnan eteen, ja ratsupalvelija kiiruhti esiin.

-- Phillips, sanoi nuori Lockman, katsos näitä ohjaksia!

Ratsupalvelija tuijotti ihmeissään.

-- Näytä nämä Sandersonnille, jatkoi isäntä, ja kysy, enkö minä
valjaistani maksa niin paljon, että kannattaa antaa parempaakin
tavaraa, kuin tuollaista roskaa.

-- Kyllä, sir, vastasi palvelija.

He nousivat ja kulkivat leveän pylväskäytävän lävitse, joka oli
täynnä nojatuoleja, pöytiä ja mattoja. Eteissalissa oli virkapukuinen
palvelija.

-- Peters, sanoi nuori mies, tämä on Samuel Prescott. Olin vähän
pulassa hevoseni kanssa ja hän auttoi minua. Hän ei tänään ole mitään
syönyt, tahdon, että hän saa kelpo aterian.

-- Kyllä, sir, sanoi Peters. Minne laitan ruuan, sir?

-- Aamuhuoneeseen. Odotamme siellä. Mutta muista, rikas ateria.

-- Kyllä, sir, sanoi Peters poistuen.

Sillä aikaa oli Samuelilla tilaisuus silmäillä ympärilleen.
Milloinkaan ei hän ollut kuullut eikä uneksinut tällaisesta
komeudesta. Se oli häikäisevä, uskomaton! Suuri huone ulettui
rakennuksen kattoon saakka. Siinä oli leveät marmoriportaat ja
valtavan suuri marmoriuuni sekä talo suihkulähteineen ja mitä
komeimpine palmuineen ja kukkineen. Ja molemmilla sivuilla oli joukko
huoneita tauluineen, seinäkoristeineen ja huonekaluineen, jotka
Samuelin mielestä olivat puhdasta kultaa.

Tule, kehoitti hänen seuralaisensa, ja he astelivat portaita ylös.

Mutta he eivät olleet päässeet pitemmälle kuin puolitiehen, kun
Samuel hämmästyksestä sanatonna pysähtyi erään taulun eteen. Tätä
taulua ei tarvitse kuvata seikkaperäisesti, olkoon vaan sanottu, että
se esitti aivan alastonta naista luonnollisessa suuruudessa ja ettei
Samuel koskaan ollut sellaista nähnyt. Päästyään taulun lähelle, loi
Samuel silmänsä maahan.

He kulkivat muuatta käytävää pitkin ja tulivat erääseen häikäisevän
kauniiseen huoneeseen. Se oli kokonaan verhottu valkealla
satiinikankaalla, etuseinä oli pelkästä lasista ja antoi leveälle
parvekkeelle; siellä oli kukkia ja laululintuja ja seinillä mitä
kauneimpia maalauksia.

Nuori Lockman heittäytyi nojatuoliin ja alkoi kuulustella
seuralaistaan. Hän tahtoi keskustelusta "ukko Stewin" kanssa
tietää kaiken, ja kun hän oli arvannut Samuelin käsityksen hänestä
itsestään, taivutti hän Samuelin puhumaan siitä, minkä Samuel
erittäin vilpittömästi tekikin.

-- Te olisitte erinomainen hovinarriksi, huomautti Lockman, kun
Samuel oli lopettanut; mutta tämä ei noihin sanoihin kiinnittänyt
huomiota.

Pöydän kattaja tuli tuoden ruokia suurella tarjottimella, ja häntä
seurasi toinen palvelija, joka kantoi pöytää, ja vielä kolmas
auttajana. Mikä paljous hopeakaluja!

-- Alkakaappa toimeen, kehoitti isäntä, ja kun hän arvasi vieraansa
mielialan, lisäsi hän: teidän ei tarvitse jäädä tarjoomaan, Peters.

Suureksi helpoitukseksi Samuelille menivät palvelijat tiehensä.

-- Älkää antako minun häiritä itseänne, sanoi Lockman nauraen, ja jos
jotakin haluatte kysyä, niin antakaa vaan kuulua.

Samuel söi hyviä ruokia kelpo ruokahalulla. Kun hän viimeinkin oli
lopettanut, virkkoi nuori Lockman:

-- Otaksun, että haluatte tarkastella taloa.

-- Kyllä se olisi hauskaa, vastasi Samuel.

-- Tulkaa sitten mukaan, niin näytän sen teille -- jos nimittäin
tunnette voivanne kävellä heti ruuan päälle.

Ruoka ei vähintäkään estänyt Samuelia, ja he lähtivät kävelemään.
Nuorukainen tapasi nyt olemassaolon mahdollisuuksien uuden
ilmenemismuodon.

-- Isäni on tämän kaiken luonut, sanoi nuori. Lockman. Hän luuli,
että minä olisin innostunut maanviljelykseen.

-- No, ettekö sitten ole? kysyi Samuel.

-- En juuri, vastasi nuori mies välinpitämättömästi.

He menivät katsomaan hevosia, jotka asuivat omassa palatsissaan.
Siellä oli lukemattomia pilttuita, ajorata ja äärettömän suuri
aidattu paikka.

-- Jos olette huvitettu hevosista, niin laitan, että saatte jotakin
tehtävää täällä, jatkoi Lockman.

-- Kiitän sydämellisesti, sanoi nuorukainen, tuntien itsensä
ylenmäärin onnelliseksi. Se on erinomaista!

Hän olisi kulkenut vaikka koko päivän katselemassa ja ihmettelemässä
talon monipuolisia laitoksia, mutta hänen isäntänsä oli nyt väsynyt
ja palasi takaisin asuinhuoneisiin.

-- Onko aika syödä. Eikö teidän taas ole nälkä?

He tulivat jälleen pilarisaliin ja istuutuivat. Yhtäkkiä kuulivat he
hevoskavioitten kapsetta ja katsahtivat ulos.

-- Kas tuossa tulee Glad! huudahti isäntä.

Hevonen juoksi kiivasta vauhtia mäkeä ylös. Ratsastaja istui
hajareisin, niin ettei Samuel heti tuntenut häntä naiseksi. Vasta kun
hän näki ratsastajan viittaavan kädellään ja kuuli hänen huutavan,
oli hän siitä varma.

Nainen pysähdytti hevosensa, ja hänen seurassaan ollut ratsupalvelija
otti ohjakset, minkä jälkeen nainen astui pilarisaliin, pysähtyi
ja katseli nuorukaisia. Hän oli nuori ja erinomaisen kaunis. Hän
hengitti nopeasti, tukka oli valahtanut otsalle, poskilla oli terve
puna, ja Samuel päätteli, että hän oli kaunein olento, minkä Samuel
oli elämässään nähnyt. Samuel tuijotti kuin lumottuna, hän ei
milloinkaan ollut edes uneksinut, että mailmassa voi olla mitään niin
ihmeellisen ihanaa. Hehkuvassa ihastuksessaan ymmärsi hän, kuka hänen
edessään seisoi: se oli näitten korkeampien sukujen naispuoli, se oli
etevä, kaikkia hallitseva nainen.

-- Hyvää päivää, Pertti, sanoi hän.

-- Hyvää päivää, vastasi nuorukainen esitellen: serkkuni miss Wygant
-- Samuel Prescott.

Tyttö tervehti kevyesti ja kiinnittäen Samueliin katseen,
joka sisälsi yhtäpaljon uteliaisuutta kuin ylpeyttä. Hän oli
ruskeasilmäinen ja mustatukkainen, kasvonpiirteensä olivat
miellyttävät, liikkeensä sulavat ja nopeat. Vilkkautta oli hänen
olennossaan; katse oli nopea ja ääni käskevä. Ensi katseesta näkyi,
että hän oli tottunut käskemään, kärsimätön ja seikkailuhaluinen,
kiihkeä ja ylpeä.

-- Minulla on ollut seikkailu, sanoi hänen serkkunsa selittäen.
Samuel on pelastanut henkeni.

Samuel tunsi yliluonnollista onnea nähdessään tytön silmissä
pikaisen, osaaottavan silmäyksen.

-- Mitä sanotkaan! huudahti tyttö.

-- Spitfire pillastui, kun olin sillä ajamassa.

-- Se ei voi olla mahdollista, Pertti!

-- Olipahan vaan! Ohjas katkesi. Se lähti laukkaamaan heti puiston
portin ulkopuolella ja juoksi sitten runsaasti puolen penikulmaa.

-- Pertti! huudahti nuori tyttö. Ja kuinka sitten kävi?

-- Samuel pysähdytti sen. -- Miten?

-- Se oli loistava urotyö, Glad -- rohkein työ, mitä minä milloinkaan
olen nähnyt. Hän syöksyi esiin, tarttui suitsiin riippuen kiinni
niissä. Aivan varmasti hän pelasti elämäni.

Samuel, joka hämillään oli punastunut, tunsi nuoren tytön innokkaasta
osanotosta mitä syvintä riemua.

-- Niin kauniisti, niin jalosti tehty! huudahti tyttö. Uskallanko
kysyä, mistä te olette?

-- Hän on aivan äskettäin tullut kotiseudultaan maalta, sanoi
Lockman. Hän oli matkalla New-Yorkiin raivaamaan itselleen uraa. Ja
ajatteles, Glad, tiellä hän joutui ryöstön uhriksi ja oli käynyt
kaupungissa kyselemässä työtä ja oli kuolemaisillaan nälkään.

-- Mitä sanotkaan! huudahti tyttö ihmeissään.

Hän otti tuolin ja kehoitti Samuelia istumaan hänen eteensä.

-- Kertokaa minulle kaikki seikkailunne! sanoi hän, alkaen
kuulustella Samuelia.

Samuel raukka oli kuin todistaja syyttäjän käsissä, hän hämmästyi
ja pelästyi auttamattomasti. Mutta tyttö ei siitä välittänyt.
Lakkaamatta hän jatkoi kyselyjään, kunnes Samuelin koko elämä oli
paljastunut.

Mutta viimein he kyllästyivät häneen ja alkoivat puhua tanssiaisista
ja tenniskilpailuista, joihin heidän piti ottaa osaa. Samuelilla
oli nyt tilaisuus katsella miss Wygantia ja antaa silmiensä nauttia
hänen kauneudestaan. Samuel ei voinut uneksia suurempaa nautintoa
tässä mailmassa, kuin istua tuntikausia katselemassa tuota naista,
tutkimassa hänen muotonsa ja pukunsa jokaista yksityiskohtaa,
tarkastelemassa naurun leikkiä hänen huuliensa ja silmiensä ympärillä.

Mutta sitten tuli pöydänkattaja ilmoittamaan, että ateria oli valmis,
ja Samuel hypähti kovasti säikähtäen pystyyn. Hän pelkäsi, että
hänetkin kutsuttaisi aterioimaan ja siten joutuisi miss Wygantin
armottoman tarkastelun esineeksi.

-- Nyt minun täytyy mennä, sanoi hän.

-- Vai niin, sanoi nuori Lockman. Mutta ettekö tahdo tulla tänne
huomenna aamupäivällä, niin saadaan puhua lähemmin.

-- Tulen, sanoi Samuel.

-- Mitä aijot hänelle tehdä? kysyi tyttö.

-- Hän haluaa hoitaa hevosia, vastasi Lockman.

-- Ei, huudahti tyttö, se ei kelpaa.

-- Miksi ei? kysyi Lockman.

-- Siksi, että sinä et saa tehdä hänestä tallirenkiä. Hänellä on
paljon muitakin mahdollisuuksia. Ensinnäkin on hänellä edullinen
ulkomuoto.

Samuel punastui ja laski katseensa lattiaan. Hän tunsi taas tuon
tytön läpitunkevan katseen.

-- No, mitä sinä tahtoisit hänestä tehdä?

-- Minäpä tiedän jonkin oikein hyviin ehdotuksen.

-- Hänellä ei ole tarpeellisia edellytyksiä, jotta hänestä voitaisi
tehdä sisäpalvelija, Glad...

-- Ei, mutta ulkona jokin. Eikö hän voisi oppia puutarhurin ammattia?
-- Pidättekö kukista, Samuel?

-- Pidän kyllä, sanoi Samuel reippaasti.

-- No, tee hänestä sitten puutarhuri, sanoi miss Wygant; ja se
ratkaisi Samuelin kohtalon.

Nuorukainen sanoi hyvästit ja iloissaan melkein juosten riensi
kotiin. Hän tunsi olevansa joutunut onnellisuuden kaukaiseen
taivaaseen; hän oli istunut jumalten taivaassa -- hän saisi jäädä
sinne iäksi.

Uusi isäntänsä oli antanut hänelle viidentoista dollarin setelin,
ja ennenkuin pääsi perille mrs Stedman'in asuntoon, meni hän
kauppapuotiin ahtaen siellä kätensä täyteen paketteja. Sitten sai hän
äkillisen päähänpiston, hän meni herrainvaatetusliikkeeseen ja osti
sieltä itselleen puhtaan, valkean irtokauluksen ja koreanpunaisen
kaulaliinan, joka jo oli valmiiksi solmittu, niin että se aina pysyi
järjestyksessä.

Sitten meni hän Stedman'ien luo, ja leski ja hänen nuoremmat
tyttärensä asettuivat hänen ympärilleen kuuntelemaan hänen
kertomustaan. Sitten tuli Sofia kotiin, ja silloin täytyi hänen
kertoa kaikki alusta alkaen.

Kun hän pääsi kertomuksensa loppuun, istui tyttö ihmeissään
tuijottaen eteensä.

-- Miss Wygant! huudahti hän. Miss Glady Wygant?

-- Niin, sanoi Samuel. Oletko hänestä kuullut puhuttavan?

-- Olen nähnyt hänet, vastasi Sofia innoissaan. Kaksi kertaa.

-- Niinkö todellakin! huudahti Samuel.

-- Niin! Hän oli kerran mukana eräässä kirkkojuhlassa.

-- Kuuluuko hän teidän kirkkokuntaanne?

-- Se on lähetyskirkko. Ylhäinen väki ei halua olla meidän
kanssamme kirkossa. Hän käy Pyhän Matteuksen kirkossa, tiedätkö --
siellä ylhäällä. Mutta hän oli lähetysjuhlassa ja auttoi lahjojen
jakamisessa. Ja hän oli puettu aivan punaisiin -- pukuun, joka oli
tehty jostakin ohuesta, pehmeästä, kankaasta, sellaiseen, joita
nähdään unessa. Oi, kuinka kaunis hän olikaan, Samuel! Hänellä oli
ruusu hiuksissa -- ja hän tuoksusi niin hyvältä ja niin voimakkaasti,
oli melkein mahdoton sitä kestää! Ja hän seisoi ja hymyili lapsille
ja jakoi heille lahjoja. Hän antoi minullekin, ja hän oli aivan
prinssessan näköinen. Olisin mielelläni langennut maahan suutelemaan
hänen jalkojaan.

-- Niinkö! huudahti Samuel liikutettuna.

-- Ja ajatteleppa, että sinä olet päässyt hänen tuttavakseen ja
ollut hänen luonaan! huudahti Sofia hurmaantuneena. Ja puhunut hänen
kanssaan! Kuinka voit sinä kestää sitä iloa?

-- Minä... minä en luule esiintyneeni oikein edukseni, vastasi Samuel.

-- Mitä sinä hänelle sanoit?

-- En muista siitä paljoakaan.

-- En koskaan ole kuullut hänen ääntään, sanoi Sofia. Toisella kertaa
kun tapasin hänet, puhui hän, mutta koneitten jyske esti hänen
äänensä kuulumasta. Se oli tehtaassa. Hän tuli sinne eräitten muitten
henkilöitten mukana ja käveli kaikkialla ja katseli kaikkea. Me
olimme kaikki niin liikutuksen vallassa. Kuten tiedät, vallitsee hän
isänsä tehdasta.

-- Sitä en tiennyt, vastasi Samuel.

-- Hän vallitsee kaikkia mahdollisia asioita täällä Lockmanvillessä.
He ovat rikkaita, hyvin rikkaita. Ja tuo tyttö on hänen ainoa
tyttärensä ja niin kaunis -- kaikki ihmiset häntä ihailevat. Minulla
on hänestä kaksi valokuvaa, ne ovat olleet sanomalehdissä. Tule, ne
sinun täytyy nähdä.

He juoksivat portaita ylös. Sängyn yläpuolella oli kaksi
vaalistunutta sanomalehtileikkausta, toinen esitti miss Gladya
iltapuvussa, toinen yksinkertaisemmassa puvussa ja käsivarrellaan
kimppu ruusuja.

-- Oletko milloinkaan nähnyt mitään noin ihanaa? kysyi tyttö. Minä
olen tehnyt hänet hyväksi hengettärekseni, ja minä tunnen hänen
puhuvan minulle niin kauniisti. Hänen täytyy olla hyvin kiltti,
ymmärrätkö, kukaan ei voi olla noin kaunis olematta samalla hyvin,
hyvin kiltti ja hyvä.

-- Ei, vakuutti Samuel. Hänen täytyy olla, siitä olen varma.

Yhtäkkiä sai Samuel erään päähänpiston.

-- Sofia! huudahti hän. Hän sanoi minulla olevan edullisen
ulkomuodon! Mahtaakohan minulla olla?

Sofia heitti häneen pikaisen silmäyksen.

-- Onhan sinulla! huudahti hän. Sinä tyhmä poika.

Samuel meni särkyneen peilin luo, joka riippui seinällä, ja uteliaana
tarkasteli itseään.

-- Etkö näe, kuinka hyvältä ja voimakkaalta näytät! huudahti Sofia.
Ja kuinka terve väri sinulla onkaan!

-- Sitä en ole koskaan ajatellut, vastasi Samuel muistaen
punaisen-vihreän kaulaliinan.

-- Ja sinä olet puhellut hänen kanssaan! huudahti Sofia mennen taas
katselemaan kuvia. Sitten lisäsi hän äkillisen jalomielisyyden
valtaamana: Tiedätkös, Samuel, nämä kuvat lahjoitan minä sinulle,
niin että voit asettaa ne huoneesi seinälle.

-- Ei, älä tee sitä, kielteli Samuel. Mutta tyttö oli itsepäinen.

-- Kyllä, kyllä. Muistan ne liikaakin, niin että minulle se on
yhdentekevää. Ja sinulle ne ovat sitäkin suurempiarvoisia, kun sinä
todella olet oppinut tuntemaan hänet.



X. Fairviewissä.


Seuraavana aamuna saapui Samuel Fairviewiin ja annettiin oppilaaksi
ylipuutarhurille.

-- Ilmoittakaapa minulle sitten, miten työ käy, olivat nuoren
Lockmanin viimeiset sanat hänelle. Ja jos voin tehdä teidän
hyväksenne jotakin muuta, niin tulkaa vaan ja sanokaa.

-- Paljon kiitoksia, sanoi nuorukainen syvästi kiitollisena, mutta
käsittämättä, että nämä isännän sanat, jotka lausuttiin puutarhurin
kuullen, tekivät hänet etuoikeutetuksi henkilöksi, kunnioituksen ja
kateuden esineeksi muitten palvelijain kesken.

Fairview ja sen palvelushenkilökunta muodosti itsessään pienen
mailman. Lukuunottamatta tallihenkilökuntaa ja varsinaisia
maanviljelystyöläisiä, tarvittiin kokonaista kaksikymmentäkolme
henkilöä huolehtimaan nuoren Lockmanin persoonallisesta
palvelemisesta.

Master Albertilla -- sillä nimellä palvelusväki häntä kutsui --
väitettiin olevan yli seitsemänsadantuhannen dollarin vuositulot.
Kukaan ei voinut ymmärtää, mitä hän tuollaisella summalla teki. Hän
oli isänsä kuolemasta alkaen elänyt aivan yksinään. Taloutta oli
aikaisemmin hoitanut miss Aurelia, vanhan Lockmanin sisko, vanha,
luunvaloa sairastava ja häijyluontoinen nainen, mutta hän oli
pari vuotta sitten kuollut. Mr Lockman oli ollut hyvin ihastunut
karjanhoitoon, mutta vähät välittänyt kodistaan. Viimemainitun
ominaisuuden oli vielä suuremmassa määrässä perinyt master Albert,
joka paraasta päästä oleskeli New-Yorkissa. Siksi vallitsikin hänen
talossaan mitä valitettavin epäjärjestys, ja häneltä varastettiin
hirveästi. Mutta sukulaistensa kaikista kehoituksista huolimatta ei
hän kuitenkaan tahtonut valita ketään emännäksi taloonsa.

Master Albert oli vielä alaikäinen, ja hänen asioitaan hoiti mr
Hickman, perheen lainopillinen neuvonantaja, ja myöskin Albertin
eno, mr Wygant. Tämä oli teollisuudenharjoittaja ja kapitalisti,
väitettiinpä hänen olevan sangen oppineen miehen. Hänet juuri Samuel
oli tuona iltapäivänä nähnyt istuvan automobiilissa. Hän, joka oli
pitkä, komea, ylpeännäköinen, harmaaviiksinen mies, asui suuressa
valkeassa talossa aivan mäen rinteellä, ja miss Glady oli hänen ainoa
tyttärensä. Tytär oli ollut setä Lockmanin -- joka oli naimisissa
tytön tädin kanssa -- suosikki, ja oli Lockman testamentissaankin
hänelle määrännyt sangen huomattavan osan omaisuuttaan.

Samuel kantoi taskussaan miss Gladyn kahta kuvaa, hän kuunteli
tämän hevosen kavioitten kapsetta ja hänen automobiilinsa ääntä.
Eräänä kauniina päivänä Samuelin kantaessa taloudenhoitajattarelle
ruusukimppua, juoksi hän suoraan tyttöä vastaan.

Samuelin sydän sykähteli, niin että oikein teki pahaa, ja mitään
sanomatta seisoi hän nolona ollen melkein pudottamaisillaan ruusut
lattialle.

Miss Gladyn kasvot kirkastuivat.

-- Ah, sehän on Samuel, huudahti hän.

-- Niin, miss Glady, sanoi Samuel.

-- No, kuinka viihdytte täällä?

-- Erinomaisesti, vastasi Samuel, mutta heti huomaten, että vastaus
oli liiaksi sisällyksetön, lisäsi hän lämpimästi: Tunnen itseni niin
onnelliseksi, etten voi sitä sanoin kuvata.

-- Se ilahuttaa minua, sanoi tyttö. Ja olen varma, että teette työnne
hyvin.

-- Teen parhaani, miss Glady, vakuutti Samuel.

Syntyi hetken hiljaisuus.

-- Siellä on varmaankin paljon opittavaa? kysyi tyttö sitten.

-- On kyllä, vastasi Samuel. Mutta, katsokaas, työskentely tapahtuu
kukkien parissa, ja minä olen aina paljon pitänyt kukista.

Syntyi uusi hiljaisuus. Sitten sinkautti tyttö Samuelille seuraavan
kysymyksen:

-- Miksi te katselette minua tuolla tavalla, Samuel?

Samuel hämmästyi niin että oli kaatumaisillaan.

-- Miksi... miksi... änkytti hän voiden tuskin saada sanaa suustaan.
Miss Glady, enhän minä...

-- Kyllä te katselette.

Samuel raukka oli kuoleman tuskassa.

-- Minä... minä... se, soperteli hän. Minulla ei tosiaankaan ollut
sellaista tarkoitusta... en millään muotoa olisi tahtonut...

Hän vaikeni ollen aivan poissa suunniltaan, mutta miss Wygant seisoi
yhä hänen edessään kohdistaen armottoman katseensa häneen.

-- Olenko minä sitten niin kaunis? kysyi tyttö.

Tämä saattoi Samuelin nostamaan katseensa. Hän katseli tyttöä kuin
lumottuna ja kuiskasi viimein:

-- Olette.

-- Puhukaa minulle vähän siitä, sanoi tyttö, ja hänen katseensa
saattoi Samuelin koko olennon väräjämään.

Samuel seisoi vavisten. Hän tunsi veren syöksyvän päähän.

-- Puhukaa minulle siitä, pyyteli tyttö uudelleen.

-- Te... te olette kauniimpi kuin kukaan, jonka ennen olen nähnyt,
sanoi Samuel huoahtaen.

-- Te ette ole tottuneet näkemään naisia, Samuel!

-- En, olen vain maalaispoika... Tyttö odotti, että toinen jatkaisi.

-- Tytöt siellä maalla... kuiskasi Samuel, ovat kyllä miellyttäviä...
mutta te... te...

Yhtäkkiä löysi hän sopivan sanan.

-- Te näytätte prinsessalta! huudahti hän.

-- Te osaatte valita sanat! lausui tyttö nauraen.

Vähän ajan päästä lisäsi hän:

-- Te, Samuel, olette niin erilainen kuin muut.

-- Erilainenko? huudahti Samuel.

-- Niin. Te olette niin kokematon -- niin nuori. Te tekisitte minun
tähteni mitä tahansa! Ettekö tekisikin?

-- Tekisin, vastasi Samuel.

-- Uskaltaisitteko panna elämänne alttiiksi minun tähteni, niinkuin
teitte Pertinkin tähden?

Samuel vastasi kiihkolla, joka ei antanut epäilykselle sijaa:

-- Toivon, että siihen tarjoutuisi tilaisuus, huudahti hän nauraen.
Mutta joka päivä on vain nämä kiusalliset ja yksitoikkoiset
huvimatkat!

Syntyi tuokion hiljaisuus. Nuorukainen laski alas katseensa ja vapisi.

-- Minne viette ruusut? kysyi tyttö.

-- Ne saa taloudenhoitajatar.

-- Antakaa minullekin yksi.

Tyttö otti nipusta ruusun Samuelin katsellessa, miten hän
nuppineulalla kiinnitti sen puseroonsa.

-- Voitte silloin tällöin antaa minulle yhden tällaisen, sanoi hän
omalla tavallaan ihmeellisesti hymyillen. Älkääpä sitä unohtako.

Poislähtiessään kosketti tyttö kädellään kevyesti Samuelin kättä.

Tämä kosketus tytön lämpimiin, eloisiin sormiin vaikutti Samueliin
kuin sähköisku. Siinä oli jotakin erikoista, jotakin, jota Samuel ei
koskaan ollut uneksinutkaan. Mutta tyttö poistui huoneesta jättäen
hänet miettimään. Samuelin täytyi nojautua pöydän varaan.

Koko päivän kulki Samuel unelmissa. Miss Glady oli hymyillyt hänelle.
Hän oli koskettanut hänen kättään!

Tänä iltana meni Samuel Stedman'in luo ainoastaan sitä varten, että
saisi puhua asiasta Sofialle. He istuivat ja juttelivat monta tuntia.
Samuel kertoi jutun yhä uudelleen, ja Sofia kuunteli säteilevin
silmin, ihastuksen valtaamana.

-- Oi, Samuel! kuiskasi hän. Tiesinhän minä, tiesinhän, että hän
tulee pitämään sinua arvossa! Hän on niin kaunis -- tiesin, että
hänen täytyy olla kiltti ja hyvä!



XI. Juhlivia miijoonainomistajia.


Kului viikko, eikä Samuel kertaakaan nähnyt epäjumalaansa. Hän
eli heidän lyhyen keskustelunsa muistoissa ja tasoitellessaan
pensas-aitoja uneksi mitä hirveimmistä vaaroista ja ihmeellisimmistä
pelastuksista. Ensi kertaa tuntui työ hänestä kiusalliselta. Se
tarjosi niin vähän edellytyksiä romaanielämälle!

Samuel jatkoi mietteitään ja tunsi itsensä hirmuisen levottomaksi,
kun pelkäsi, että yksitoikkoinen ja kiusallinen todellisuus kokonaan
saisi hänet valtaansa. Niin vähän hän osasi uneksia, kuinka lähellä
vaihtelua todellisuudessa oli!

Nuori Lockman oli ollut poissa pari päivää käydäkseen tervehtimässä
paria ystäväänsä, ja saapui eräänä iltapäivänä aivan odottamatta
kotiin. Samuel ymmärsi, ettei häntä oltu odotettu, sillä aina,
kun isäntä oli kotona, piti hänen huoneeseensa kantaa suuria
kukkakimppuja. Isännän palatessa kotiin oli puutarhuri sattumalta
poissa, jonka vuoksi Samuel omasta alotteestaan poimi kukkia ja vei
ne sisälle. Hän jätti ne taloudenhoitajattaren työhuoneeseen ja
meni sitten tätä etsimään kertoakseen, mitä oli tehnyt. Ruokasalin
ovella tapasi hän aavistamattaan nuoren isäntänsä, joka paraikaa oli
antamassa Petersille, pöydänkattajalle muutamia määräyksiä.

Vaatimaton puutarhapalvelija kun oli, olisi Samuelin pitänyt lähteä
tiehensä. Sensijaan astui hän esiin, ja Pertti hymyili ystävällisesti
virkkoen:

-- Kas, Samuel! Hyvää päivää!

-- Hyvä päivää, master Albert, vastasi Samuel.

-- No, mitä pidätte työstänne? kysyi Lockman.

-- Pidän siitä paljon, sir, vastasi Samuel lisäten anteeksipyydellen:
Olen vienyt sisälle muutamia kukkia.

Isäntä aikoi jatkaa keskustelua Petersin kanssa, ja Samuel oli
lähtemäisillään tiehensä, kun samassa ulkoa kuului automobiilin ääntä.

-- Mitä nyt! Kukahan mahtaa olla? sanoi Pertti mennen ulos katsomaan.
Peters meni portille, niin että Samuel jäi yksin.

Suuri, punainen matkailija-automobiili oli pysähtynyt portaitten
eteen. Se oli täynnä nuorta väkeä, sieltä huiskuteltiin käsiä ja
huudettiin:

-- Pertti! Oh, Pertti!

Pertti näytti olevan äärimmilleen ymmällä.

-- No, piru vieköön! murisi hän mennessään heitä vastaan.

Luonnollisesti ei Samuelin olisi sopinut seisoa siinä. Hänen olisi
pitänyt lähteä tiehensä. Mutta etuoikeutettuna henkilönä ei häntä
vielä oltu opetettu tietämään paikkaansa. Ja nuo rikkaitten ja
ylhäisten mailman herrat ja naiset olivat niin ihmeellisiä olentoja,
että hän tunsi vastustamatonta halua saada kuulla heistä jotakin.

Automobiilissa oli kaksi nuorta herraa, jotka, sekä iällään että
komealla ulkonäöllään sangen paljon muistuttivat Samuelin isäntää.
Lisäksi oli siellä neljä nuorta, hyvin erikoisennäköistä naista.
Kaikki he olivat kauniita -- melkein yhtä kauniita kuin miss Glady;
ehkä riippui tämä seikka automobiilipuvuista, mutta he tuntuivat
melkein vielä enemmän koristelluilta. He olivat mitä kevyemmällä
tuulella, nauraen, leikkiälaskien, ilvehtien.

-- Et näy olevan erittäin ihastunut meidän näkemiseemme, Pertti,
sanoi eräs naisista.

-- No, vilkastuppa vähän, vanhapoika -- kukaan ei tule meidän
päällemme kielittelemään! huudahti toinen nuorista miehistä.

-- Ja me olemme kilttejä ja menemme aikaisin kotiin, lisäsi eräs
naisista.

Samuelin huomio kiintyi erityisesti erääseen naisista, joka näytti
muita totisemmalta ja ujommalta. Kasvultaan oli hän pienempi kun muut
ja ihastuttavasti puettu punaisiin ja valkoisiin; hänen leninkinsä
ja hattunsa olivat reunustetut punaisilla nauhoilla. Hänellä oli
kauneimmat punaiset posket ja hienoimmat piirteet, mitä Samuel
koskaan oli nähnyt.

Hän juoksi nyt nopeasti nuoren Lockmanin luo ja kietoi kätensä tämän
kaulaan.

-- Pertti! huudahti hän, tämä on minun syyni; minä heidät viekottelin
tänne tulemaan! Kaipasin sinua niin kauheasti. Sano, ettet ole meille
vihainen!

-- En, vastasi Pertti, en ole vihainen.

-- No, näytä sitten iloiselta! huudahti tyttö suudellen häntä. Ole
nyt kiltti poika -- oh, pyydän sinua!

-- Olen, olen, sanoi Pertti puoliääneen. Minä olen kiltti, Belle.

-- Näes, me tahdoimme valmistaa sinulle yllätyksen, sanoi eräs
miehistä.

-- Ja te olette todella valmistaneet minulle kauhean yllätyksen,
vastasi Pertti. Koko seura näytti pitävän vastausta erittäin
hauskana, sillä kaikki he sille nauroivat.

-- Hän ei pyydä meitä käymään sisälle, sanoi eräs naisista. Tule
Dolly, menkäämme katsomaan, miten hän asuu.

Koko joukko virtasi sisälle, Samuel jäi paikalleen. Hän
kuunteli silkkihameitten kahinaa ja hengitti noitten ihmisten
jälkeensäjättämää tuoksua, joka oli suloista, kuin olisi tullut
suoraan itämaitten puutarhoista. Sitten pakeni hän alempiin
ilmakerroksiin.

Toinen noista nuorista herroista oli, mikäli Samuel palvelijain
huoneessa sai kuulla, Jack Holliday, samannimisen rautatiekuninkaan
nuorin poika. Muuan hänen sisaristaan oli kihloissa erään
englantilaisen herttuan kanssa. Toinen nuorista miehistä oli erään
lännen tukkikuninkaan poika, ja vaikka hän vasta oli kahdenkymmenen
vuoden vanha, oli hän jo ollut osallisena eräässä roskajutussa, jonka
seurauksena oli avioero erään näyttelijän ja hänen vaimonsa välillä.
Kenelläkään ei näyttänyt olevan tietoa keitä nuoret naiset olivat.
Heidän suhteensa vain kuiskailtiin, ja Samuelilta koko juttu pysyi
salaisuudessa.

Hetken päästä tuli tieto, että seurue jää päivälliselle. Tuossa
tuokiossa joutui koko talo liikkeeseen. Ylhäällä herrasväen huoneissa
kävi kyllä kaikki tyyneesti ja rauhallisesti kuin kellokoneisto,
mutta alhaalla palvelijain puolella oli kiirettä ja touhua, sillä
hienon päivällisen valmistaminen parissa tunnissa seitsemälle
hengelle ei ollut niinkään helppo työ. Samuelinkin apua tarvittiin
monessa suhteessa. Itse hän oli tähän tyytyväinen, sillä senkautta
hän sai tilaisuuden seurata tapahtumain kulkua.

Niinpä näki hän Petersin tulevan viinikellarista mukanaan mies,
jolla oli valtavan suuri kantamus pulloja. Tämä antoi Samuelille,
joka kaikin voimin kuori suurta astiallista perunoita, aihetta
monenlaisiin mietteisiin. Ylhäisen ja rikkaan mailman elämässä oli
jotakin, mikä loukkasi Samuelia, ja aivan varmaan vaikutti tähän se
huomattava osa, mikä juopottelulla oli tuossa elämässä. Naiset joivat
yhtä peittelemättä kuin miehetkin, ja miss Gladykin joi, minkä seikan
Samuel piti suoraan sanoen hirveänä.

Päivällinen oli jo kestänyt pari kolme tuntia, ja melu tuli yhä
äänekkäämmäksi. Huudettiin ja hoilotettiin, niin että kuului talon
ulkopuolellekin. Laulettiin hurjia rekilauluja, joita oli hauska
kuulla, mutta jotka kuitenkin kauheasti loukkasivat Samuelia. Nuo
onnelliset ihmiset -- mielellään soi Samuel heille kuinka suuria
nautintoja tahansa -- elivät varmaankin aina samaa iloista ja
nautintorikasta elämää. Mutta samppanjapullojen korkit paukkuivat
vain muutamien minuuttien väliajoilla. Mahtoiko olla oikein että he
joivat?

Alkoi olla myöhäinen ilta, ja juomingit jatkuivat yhä. Ulkona raivosi
ankara rajuilma. Ne palvelijat, joilla vieraspitojen johdosta ei
ollut mitään tehtävää, olivat menneet nukkumaan, mutta Samuel ei
saanut unta; levottomana ja kiusaantuneena harhaili hän paikasta
toiseen. Koko talo oli, lukuunottamatta seuruetta ruokasalissa,
hiljainen ja autio. Silloin hiipi Samuel takaoven kautta taloon ja
piiloutui erääseen oviaukkoon, jonne hurja melu ruokasalista kuului.

Hän oli maannut siellä noin kymmenen minuuttia. Sisältä kuului laulua
ja huutoja, mutta luonnonvoimien raivoaminen esti erottamasta eri
ääniä. Silloin kuului yhtäkkiä melun keskeltä kimakka ja vihlova
naisen ääni. Samuel syöksähti seisaalleen ja pakeni oven luota.
Johtuiko tuo huuto vihasta, pelosta vaiko tuskasta, sitä ei Samuel
voinut sanoa, mutta sen hän tiesi, ettei se ollut ilohuuto.

Vavisten hän seisoi paikallaan. Syntyi kauhea melu, sitten kuului
taas naisen ääni:

-- Ei, ei, et saa, sanon minä!

-- Istu, hupsu naikkonen! kuuli Samuel isäntänsä huutavan.

Sitten kuului toinen naisen ääni:

-- Ole vaiti, äläkä sekaannu toisten asioihin!

-- Minä revin silmät päästäsi, sinä paholainen! kiljui ensimmäinen
ääni, ja sitten seurasi joukko kirouksia. Toinen nainen vastasi
samalla tavoin, ja Samuel ymmärsi, että siellä oli jotakin kinaa,
että jotkut seuran jäsenet halusivat mennä välittämään, toiset taas
kiihottivat riitelijöitä jatkamaan. Kaikki kirkuivat mielettömästi,
molemmat naiset ulvoivat kuin hyenat. Samuel kuunteli kauhuissaan.
Sitten kuului laseja särettävän, ja lopuksi pahimman melun aikana
kuului nuoren Lockmanin ääni: -- Ulos täältä!

Ruokasalin ovi avattiin, ja melu sieltä pääsi esteettömästi kuulumaan
ulos.

Kauhea näky kohtasi Samuelin katsetta. Ovessa näkyi sama ihastuttavan
kaunis nainen, joka oli suudellut Lockmania. Hänen kasvoillaan näkyi
nyt vahvojen juomien vaikutus, hän oli raivosta mieletön, hiuksensa
olivat hajallaan ja katseensa hurja. Hänen äänensä se oli, joka
ensinnä oli Samuelia peloittanut. Lockman painiskeli hänen kanssaan
ja koetti saada hänet ulos huoneesta naisen mielettömästi tehdessä
vastarintaa ja huutaessa:

-- Laske irti! Laske irti!

-- Ulos täältä, sanon minä! huusi Lockman. Nyt on täysi tosi
kysymyksessä!

-- Ei, minä en tahdo! Anna minun olla! pyyteli tyttö.

-- Hurraa! kirkuivat toiset tungeskellen heidän takanaan.

Nuori Halliday tanssi ja hyppi, heilutteli pulloa ja kirkui kuin
mieletön:

-- Käy päälle, Pertti! Anna hänelle vasten kuonoa, Belle!

-- Ei, nyt tämän täytyy loppua! huusi Pertti. Olen saanut sinusta
tarpeekseni. Ja nyt ulos!

-- En tahdo! En tahdo! kirkui tyttö yhä uudelleen. Auttakaa!

Hän kietoi toisen kätensä Lockmanin kaulaan ja tarttui kiinni oven
pieleen. Mutta Lockman irroitti hänet ja suorastaan laahasi hänet
ulos.

-- Mene tiehesi! ärjyi hän. Äläkä enään milloinkaan tule silmieni
eteen!

-- Pertti! Pertti! pyyteli tyttö.

-- Tarkoitan täyttä totta! huudahti hän. Jack, tule avaamaan portti!

-- Ei, ei, Pertti, kirkui nainen. Mutta kooten kaikki voimansa mies
melkein heitti hänet ulos pimeään.

Kuului lyhyt sananvaihto, sitten kiiruhti Lockman taas sisälle, löi
raskaan portin kiinni ja lukitsi sen.

-- Nyt, piru vie, et enään pääse sisälle! sanoi hän.

Tyttö löi ja potki mielettömästi porttia. Mutta Lockman käänsi
hänelle selkänsä ja vähän hoiperrellen palasi takaisin.

-- Toivon tämän asian nyt olevan selvän, sanoi hän julmasti nauraen.

Voimakkaitten naurunpurskausten ja hurraa-huutojen kaikuessa palasi
nuori Lockman ruokasaliin. Eräs naisista syleili häntä hilpeästi, ja
Jack Halliday piti ilmassa viinipulloa huutaen:

-- Alas vanha rakkaus -- eläköön uusi!

-- Lockman sulki oven, ja näyttämö peittyi Samuelin katseilta.



XII. Jälleen poliisin kynsissä.


Hetkeksi jäi Samuel paikalleen kuullen sateen loiskeen ja ukkosen
jyrinän ikäänkuin kaikuna oman sielunsa myrskyistä. Oli kuin hänen
alleen olisi avautunut kuilu ja kaikki hänen ilmalinnansa sortuneet.
Hän seisoi hämmentyneenä ja kauhun valtaamana nähden silmiensä edessä
säpäleinä kaiken sen, mihin ennen oli uskonut.

Sitten asteli hän nopeasti toiselle puolelle salia avaten erään
portille johtavista lasiovista. Sade tunkeutui suojuskaton allekin,
mutta Samuel ei siitä välittänyt, vaan kiiruhti portille.

Tyttö makasi sen ulkopuolella. Myrskyn ulvonnasta ja sateen
loiskeestakin huolimatta saattoi Samuel kuulla hänen voimakkaat
nyyhkytyksensä. Nuorukainen seisoi hetkisen epäröiden, sitten
kumartui hän koskettaen tytön kättä.

-- Neiti! sanoi hän. Tyttö säpsähti.

-- Kuka te olette? huudahti hän.

-- Olen eräs tämän talon palvelija. Tyttö veti syvään henkeään.

-- Onko hän teidät lähettänyt? kysyi hän.

-- Ei, vastasi Samuel. Olen tullut teitä auttamaan.

-- En tarvitse apua. Antakaa minun olla.

-- Mutta te ette voi jäädä tänne sateeseen, kiisteli Samuel. Te
tapatte itsenne.

-- Tahdon kuolla! vastasi tyttö. Minkä vuoksi minun kannattaisi elää.

Samuel seisoi hetkisen aivan poissa suunniltaan. Mutta uudelleen
koskettaessaan tytön märkiä vaatteita, pääsi Samuelin terve järki
voitolle ja hän sanoi:

-- Ette saa jäädä tänne! Ette saa! Mutta tyttö jatkoi yhä itkuaan.

-- Hän on hylännyt minut! valitteli hän. Hyvä jumala, mitä minä nyt
teen?

Samuel juoksi hakemaan sateenvarjoa. Sitten tarttui hän tyttöä
käsivarteen ja nosti hänet seisomaan.

-- Tulkaa, kehoitti hän. Olkaa nyt kiltti ja tehkää niinkuin sanon.

-- Mutta minne minä menen? kysyi tyttö.

-- Tiedän kaupungissa erään, joka voi teitä auttaa, sanoi hän. Ette
voi jäädä tähän. Te vilustutatte itsenne.

-- Oih! Minkä vuoksi minun kannattaa elää? valitteli tyttö. Mihin
minä kelpaan? Hän on ajanut minut pois, enkä voi elää ilman häntä!

Samuel avasi sateensuojan pidellen sitä toisella kädellä, samalla kun
hän toinen käsi kierrettynä tytön vyötäisten ympärille melkein kantoi
tätä.

-- Se oli tuo pirullinen nainen, joka tahtoi saada hänet itselleen!
raivosi hän. Ja Jack Halliday viekotteli häntä sellaiseen. Kirottu
olkoon hän! Hän on tästä saava palkan!

Tyttö päästi suustaan kokonaisen virran kiivaita haukkumasanoja.

-- Olkaa nyt kiltti ja jättäkää tuo. Ihmiset voivat kuulla.

-- Mitä minä välitän, vaikka ihmiset kuulevatkin! Heittäkööt
minut vankilaan se on ainoa paikka, mikä minulle sopii. Minä olen
juovuksissa, en kelpaa mihinkään -- ja hän on suuttunut minuun.

Tällä tavoin puheli tyttö koko matkan. Sillalla pysähtyi hän ja
katseli ympärilleen.

-- Minne te minua viette? kysyi hän.

-- Erään ystäväni luo, vastasi Samuel tarkoittaen Stedmania.

-- Ei, sanoi tyttö. En tahdo nähdä ketään ihmistä. Ettekö voi viedä
minua johonkin hotelliin?

-- Kauempana tämän kadun varrella on yksi sellainen, vastasi Samuel.
Lähemmin en sitä tunne.

-- Samantekevä, saattakaa minut vaan jonnekin.

Sade oli tauonnut. Tyttö pysähtyi kooten märät ja hajalle menneet
hiuksensa.

Hotellin alla oli kapakka ja muutamia portaita ylempänä konttori.
Heidän astuessaan sisälle istui pulpetin ääressä mies, joka katseli
heitä tutkivin silmäyksin.

-- Tahtoisin huoneen tälle naiselle, sanoi Samuel. Hän on joutunut
sateeseen.

-- Onko hän vaimonne! kysyi mies.

-- Ei millään muotoa, vastasi Samuel säikähtäen.

-- Tahdotteko tekin huoneen.

-- En, en, minä menen jälleen pois.

-- Vai niin, vastasi mies ottaen naulasta avaimen. Suvaitkaa
kirjoittaa nimi tähän kirjaan.

Samuel otti kynän kääntyen tytön puoleen:

-- Pyydän anteeksi, mutta en tiedä nimeänne.

-- Mary Smith, vastasi tyttö, ja Samuel tirkisteli häntä ihmeissään
siitä, että hänellä oli niin tavallinen nimi. Mary Smith, toisti
Samuel kirjoittaen nimen esilläolevaan kirjaan.

Hotellinomistaja kuletti heidät kerrosta ylemmäksi. Kun Samuel oli
auttanut tytön tuolille istumaan, sulki hän oven ja seisoi ja odotti.
Tyttö heittäytyi vuoteelle purskahtaen voimakkaaseen itkuun. Samuel
ei milloinkaan ollut edes kuullut sanaa hysteria, ja häntä pelotti
nähdä tuota itkua. Milloinkaan ei hän olisi uskonut, että niin
voimakkaaseen ihmisruumiiseen voisi mielenliikutus niin valtavasti
vaikuttaa.

-- Oi, kiltti neiti, älkää enään itkekö! voivotteli Samuel poissa
suunniltaan.

-- En voi elää ilman häntä! valitti tyttö lakkaamatta. En voi elää
ilman häntä! Mihin minä nyt joudun?

-- Samuel tunsi sanomatonta osanottoa. Hän astui tytön luo ja laski
kätensä tämän käsivarrelle.

-- Kuulkaas! huudahti hän innokkaasti. Minä koitan teitä auttaa.

-- Mitä voisitte te tehdä?

-- Menen hänen luokseen. Puhun hänelle. Ehkä kuulee hän minua.

-- Hyvä! huudahti tyttö. Miten tahansa! sanokaa hänelle, että minä
tulen tappamaan itseni! Ennemmin tapan sekä hänet että Dollyn, kuin
annan heidän saada toisiaan! Niin, minä tarkoitan täyttä totta! Hän
vannoi, ettei koskaan hylkäisi minua! Ja minä uskoin häntä, luotin
häneen!

Samuel puristi päättäväisesti kätensä nyrkkiin.

-- Minä puhun hänelle asiasta, sanoi Samuel, jo tänä yönä.

Näin sanoen meni Samuel tiehensä jättäen tytön nyyhkyttämään.

Alhaalla konttorissa Samuel pysähtyi sanoakseen isännälle lähtevänsä
pois. Mutta huoneessa ei näkynyt ketään ihmisiä, ja vähän epäiltyään
jatkoi hän matkaansa.

Rajuilma oli ohitse, kuu paistoi ja muutamia pilvenhattaroita
ajelehti taivaalla. Samuel käveli takaisin Fairviewiin kädet vielä
nyrkissä ja mielessä luja päättäväisyys.

Hän tuli parhaaseen aikaan nähdäkseen automobiilin portin edustalla
ja seurueen lähtövalmiina. He kulkivat hänen ohitseen iloisesti
laulaen. Sitten seisoi Samuel nuoren herransa edessä.

-- Kuka siellä? huudahti Lockman säpsähtäen.

-- Minä, sir, sanoi Samuel.

-- Vai Samuel! Mitä te täällä teette?

-- Olin saattamassa sitä nuorta naista, sir.

-- Oh! senvuoksi hän siis oli kadonnut täältä.

-- Saatoin hänet erääseen hotelliin, sir.

-- Hm! sanoi Lockman. Olen teille hyvin kiitollinen.

Valot portaissa sytytettiin, joten Samuel saattoi nähdä herransa
kasvot, jotka paljosta juomisesta olivat punaiset, ja hänen hurjassa
epäjärjestyksessä olevan tukkansa ja vaatteensa.

-- Master Albert, sanoi Samuel hyvin juhlallisesti, saanko puhua
kanssanne muutaman sanan?

-- Kyllä, sanoi Lockman heittäytyen lähimpään tuoliin. Mistä on
kysymys?

-- Siitä nuoresta naisesta, master Albert.

-- Mitä hänestä sitten?

-- Hän on kauhean vihainen, sir.

-- Sen uskon. Mutta kyllä hän pian leppyy. Samuel.

-- Master Albert, huudahti nuorukainen, ette ole kohdelleet häntä
oikein.

Toinen tuijotti häneen.

-- Oh, saakeli! huudahti hän.

-- Ette saa hylätä häntä, sir? Se jäisi painamaan teidän
omaatuntoanne. Te olette vietelleet ja pettäneet hänet.

-- Mitä! huudahti Albert tuijottaen Samueliin ihmeissään. Onko hän
uskotellut teille tuollaisia ryövärijuttuja?

-- Hän ei ole selittänyt minulle lähemmin, sanoi nuorukainen.

-- Rakas ystävä, sanoi Lockman nauraen, olen auttanut tuota tyttöä.
Hän oli köörilaulaja kahdeksantoista dollarin viikkopalkalla, kun
jouduin yhteyteen hänen kanssaan.

-- Voi olla, master Albert, mutta jos hän oli kunniallinen tyttö...

-- Oh, loruja, Samuel -- älkää puhuko sellaista. Hänellä oli ollut
kolme tai neljä rakastajaa, ennenkuin oli minua nähnytkään.

Syntyi hetken hiljaisuus, kun nuorukainen koitti selvittää itselleen
näitä asioita.

-- Mutta kuitenkaan, sanoi hän, ette voi hylätä häntä ja antaa hänen
kuolla nälkään, master Albert.

-- Tyhmyyksiä! huudahti Albert. Kuka on teille sellaista kuvitellut?
Annan hänelle niin paljon rahaa, kuin hän tarvitsee, jos se tekee
hänet levottomaksi. Sanoiko hän niin?

-- Ei, myönsi Samuel hajamielisesti. Mutta, master Albert, hän
rakastaa teitä.

-- Niin, sen tiedän, vastasi Lockman, ja siinä juuri asian ydin
onkin. Hän tahtoisi pitää minua lasikaapissa, mutta minä olen
sellaiseen kyllästynyt.

Lockman oli hetken aikaa vaiti. Sitten heräsi hänessä äkkiä uusi
ajatus.

-- Samuel, huudahti hän, miksi ette te mene hänen kanssaan naimisiin?

Samuel aivan ällistyi.

-- Mitä! sanoi hän voiden tuskin saada sanaa suustaan.

-- Se sopisi erinomaisesti, vakuutti Lockman. Minä perustan teille
jonkunlaisen pienen liikkeen, ja te elätte erinomaisesti.

-- Master Albert!! sanoi nuorukainen läähättäen ja sielunsa sisimpään
asti järkytettynä.

-- Hän on kaunis, Samuel, sen te tiedätte. Ja kelpo tyttö -- vain
vähän liiaksi kiivas. Luulen, että te olette juuri oikea mies
hallitsemaan häntä.

Lockman vaikeni ja nähdessään, ettei Samuel ottanut asiaa oikein
uskoakseen, lisäsi nauraen:

-- Odottakaas, kun oikein opitte tuntemaan hänet, niin ehkä te
rakastutte häneen.

Mutta Samuel vain pudisti päätään.

-- Master Albert, sanoi hän alakuloisena, pelkään että te ette
ymmärrä syytä, minkävuoksi olen pyytänyt saada puhua kanssanne.

-- Mitä tarkoitatte?

-- Tämä... koko tämä asia on, sir... niin, se on koskenut minuun
enemmän, kuin voin kuvailla. Tulin tänne palvelemaan teitä, sir.
Ette voi ymmärtää, miltä minusta tuntui. Olin valmis tekemään mitä
tahansa -- tunsin itseni niin onnelliseksi saadessani olla teidän
läheisyydessänne. Te olitte rikas ja mahtava, ja kaikki teillä oli
niin kaunista -- minun käsitykseni mukaan täytyi teidän olla hyvä
ja jalo, jotta olisitte oikeutettu niin paljoon hyvään. Ja nyt minä
huomaankin, että te olette huono ihminen.

Lockman hypähti ylös.

-- Oh, saakeli! huudahti hän.

-- Ja se on minulle kauhea havainto, jatkoi Samuel. En tiedä, miten
sen käsittäisin...

-- Kuulkaas Samuel, kuka on lähettänyt teidät läksyttämään minua?
kysyi Lockman.

-- En ymmärrä, kuinka tämän asian laita on, sanoi Samuel. Te kuulutte
soveltuviin ihmisiin, mikäli professori Stewart minulle selitti,
mutta kuitenkin tunnen minä muutamia, jotka ovat parempia kuin te,
vaikka eivät omista yhtään mitään.

Lockman tuijotti vielä nuorukaisen vakaviin silmiin ja vaipui sitten
tuolille istumaan puhjeten nauruun.

-- Rakas Samuel, huudahti hän, te ette pelaa peliänne oikein.

-- Mitä tarkoitatte, sir?

-- Jos minä kuulun soveltuviin, kuten sanotte, niin mitä oikeutta
teillä silloin on pitää minulle siveyssaarnoja?

-- Samuel säpsähti.

-- Asianlaita on siten, sir... sammalsi Samuel.

-- Ajatelkaapa vähän! jatkoi Lockman. Minä olen isäntä, ja te olette
palvelija. Minä olen saanut kasvatusta ja sivistystä, olen saanut
kaikkea, ja te olette maalaistolho. Mutta sentään te julkeette tulla
tuomaan tuollaisia mielipiteitä minulle vasten naamaa! Te uskallatte
tuomita minua ja sanoa, mitä minun pitää tehdä!

Samuel joutui aivan hämmästyksen valtaan eikä saanut sanaa suustaan.

-- Ettekö nyt ymmärrä? jatkoi Lockman käyttäen tilaisuutta hyväkseen.
Jos todella uskotte, mitä sanotte, niin pitäisi teidän olla minulle
kuuliainen. Jos minä sanon, että joku asia on oikein, niin se on
oikein. Jos minun ensinnä täytyy kaikkiin asioihin saada teidän
hyväksymisenne, niin ettekö te senkautta tule isännäksi ja minä
palvelijaksi?

-- Ei, ei, master Albert! vastasi Samuel. En minä aivan sitä
tarkoittanut.

-- Yhtähyvinhän minä voisin antaa teille rahani, niin olisi asia
selvä, jatkoi Lockman itsepintaisesti. Silloin voisitte järjestää
kaiken, niinkuin tahdotte.

-- Tuota minä en ollenkaan tarkoita! huudahti nuorukainen. En tiedä,
miten teille vastaisin, sir -- mutta joka tapauksessa on tässä
jotakin väärää.

-- Mutta missä se vääryys on? Ja millainen?

-- Master Albert, huomautti Samuel, se ei voi olla oikein, että te
juotte itsenne juovuksiin!

Lockmanin muoto synkistyi.

-- Ei, se ei voi olla oikein, sir! toisti Samuel. Lockman kohosi
kiivaasti tuolissaan.

-- Olkoonpa, että se ei ole oikein, mutta mitä on teidän tämän asian
kanssa tekemistä?

-- Hänen äänensä kuului suuttuneelta ja Samuel pelästyi, niin
että vaikeni. Vallitsi hetken hiljaisuus, jonka aikana molemmat
tirkistelivät toisiaan.

-- Minulla on etuoikeus, sanoi Lockman, ja sen aijon edelleenkin
säilyttää, ymmärrättekö? Minä johdan peliä, ja jos minua huvittaa
juoda itseni juovuksiin, niin teen sen. Ja te saatte ottaa vastaan
käskyt ja hoitaa omia asioitanne. Mitä siitä sanotte?

-- Otaksun, sir, sanoi Samuel äänensä aletessa melkein kuiskaukseksi,
että minun täytyy jättää palveluksenne.

-- Vai niin, ja sitten kuolette nälkään tai menette jonkun muun luo,
jolla on rahoja ja pyydätte häneltä työtä. Ja sitten saatte taas
ottaa häneltä vastaan käskyjä ja pitää omat mielipiteenne omananne.
Ymmärrättekö?

-- Ymmärrän, vastasi Samuel luoden alas katseensa, minä ymmärrän.

-- Hyvä, sanoi Lockman nousten epävarmasti jaloilleen. Ja nyt te ehkä
tahdotte olla niin ystävällinen, että menette takaisin Bellen luo
viemään hänelle minun tervehdykseni.

-- Kyllä, sir, sanoi Samuel.

-- Sanokaa hänelle, että olen tehnyt lopun väleistäni hänen kanssaan
enkä enään tahdo häntä nähdä. Lähetän hänelle muutamia satoja
dollareita kuukaudessa niinkauvan, kun hän antaa minun olla rauhassa.
Jos hän kirjoittaa minulle tai muuten jollakin tavoin vaivaa minua,
ei hän saa mitään. Siinä kaikki, mitä minulla on hänelle sanottavaa.

-- Kyllä, sir, sanoi Samuel.

-- Ja mitä teihin tulee, niin voi tämä käydä leikistä, mutta se ei
saa uusiutua. Tästä alkaen olette te puutarhapalvelua, ettekä enään
kertaakaan saa unohtaa paikkaanne.

-- Kyllä, sir, sanoi Samuel katsellen nuoren herransa jälkeen, kun
tämä astui sisälle.

Hämmentyneenä lähti Samuel tiehensä.

Hän oli saanut kovan iskun, iskun, joka ei ollut jättänyt jälelle
riekalettakaan hänen kuvitteluistaan. Työtään, josta oli ollut
niin ylpeä, vihasi hän nyt, ja samoin kaikkea muuta, mikä oli sen
yhteydessä. Suuttumus ja tuska oli kokonaan lamauttanut hänet, aivan
kuten oli tapahtunut kerran ennenkin, jolloin hän istui vankilassa,
ja hänelle selvisi, että laki, jota hän oli kunnioittanut, ei ehkä
kuitenkaan ollutkaan muuta kuin vääryyden ja sorron välikappale.

Tällaisessa mielentilassa saapui hän hotelliin. Nytkään ei
konttorissa ollut ketään, jonka vuoksi hän meni yläkertaan ja naputti
ovelle. Vastausta ei kuulunut. Hän naputti uudelleen ja voimakkaammin.

-- Onkohan hän mahtanut mennä matkaansa? ajatteli Samuel vilkaisten
uudelleen numeroa ollakseen varma, että oli oikeassa paikassa. Sitten
koetti hän varovasti avata ovea. Se aukeni.

-- Neiti! sanoi hän lisäten vielä äänekkäämmin: neiti!

Kun ei vastausta kuulunut, astui hän sisälle. Hän arveli tytön
nukkuvan. Ei, se ei voinut olla mahdollista. Hän kuunteli kuullakseen
hengittikö tyttö. Ei ainoatakaan ääntä kuulunut.

Viimein meni hän sängyn luo laskien sinne kätensä. Hän säpsähti: hän
oli koskettanut jotakin lämmintä, märkää ja limaista.

Hän juoksi eteiseen ja oli vähällä kadottaa tajuntansa. Käsi oli
yltyleensä veressä.

-- Auttakaa! Auttakaa! kirkui Samuel hyökäten konttoriin.

Hotellinomistaja kiirehti huoneeseen.

-- Nähkääs! huusi Samuel. Katsokaas, mitä hän on tehnyt!

-- Jumalani! huudahti mies syöksyen tytön huoneeseen ja Samuelin
seuratessa jäljessä.

Vapisevin käsin sytytti hotellinomistaja kaasun. Samuel heitti
sänkyyn yhden ainoan silmäyksen ja kääntyi sitten poispäin mutta oli
pakotettu tarttumaan pöytään pysyäkseen pystyssä. Niin voimakkaasti
vaikutti häneen kamala näky. Tyttö makasi verilätäkössä kaulassaan
ammottava haava, joka ulottui korvasta korvaan.

-- Oi! Oi! voivotti Samuel kykenemättömänä muuta sanomaan. En voi
katsoa häntä! lisäsi hän tehden toisella kädellään poistyöntävän
liikkeen ja peittäen toisella kasvonsa.

Hotellinomistaja tarkasteli häntä.

-- Kuulkaas, nuori ystäväni, sanoi hän.

-- Mitä niin? kysyi Samuel.

-- Milloin huomasitte tämän?

-- Aivan juuri, kun tulin sisään.

-- Oletteko ollut ulkona?

-- Olen! Lähdin pois heti kohta.

-- Mutta minä en nähnyt teidän poistuvan.

-- Ette. Kävin kyllä konttorissa, mutta te ette silloin ollut siellä.

-- Hm! sanoi hotellinomistaja. Ehkä on asia niin, ehkä ei. Voitte
sanoa sen poliisille.

-- Poliisilleko! huudahti Samuel lisäten heti pelästyneenä: Ette
suinkaan usko, että minä olen tuon tehnyt?

-- En voi siitä asiasta sanoa mitään, vastasi hotellinomistaja.
Tiedän ainoastaan sen, että te toitte hänet tänne ja että nyt saatte
odottaa, kunnes poliisi tulee.

Useita henkilöitä oli melu jo viekotellut huoneeseen. Sanomatta
enään sanaakaan laskeutui Samuel tuolille odottamaan. Puolen tunnin
päästä oli hän jälleen matkalla poliisiasemalle, tällä kertaa kahden
poliisimiehen seurassa, jotka pitelivät hänestä tanakasti kiinni. Ja
tällä kertaa kuului syytös: murhasta.



XIII. Pako poliisin avulla.


Sama lihava ylikonstaapeli istui kirjoituspöydän ääressä
poliisiasemalla, mutta tällä kertaa heräsi hän nopeasti.

-- Parasta kysyä komisariukselta tätä asiaa, sanoi hän mennen
telefoonin ääreen.

-- Mihin tämä mies pannaan? kysyi eräs poliisimiehistä.

-- Kaikki paikat ovat täynnä, sanoi ylikonstaapeli. Pankaa hänet
samaan koppiin kuin Charlie Swift. Komisarius on täällä muutaman
minuutin päästä.

Ja niin vietiin Samuel vielä kerran vankikoppiin, ja ovi hänen
takanaan paukahti kiinni.

Tällä kertaa ei hän kuitenkaan ollut erittäin levoton, sillä hän
tiesi, ettei ollut tehnyt itseään syylliseksi mihinkään ja että voi
tämän asian todistaa. Mutta hän oli kovasti suruissaan onnettoman
tyttöraukan kohtalosta.

Hän alkoi kulkea edestakaisin kopissa, kunnes eräästä nurkasta
murahti ääni:

-- Koska aijotte lopettaa tuon marssin?

-- Pyydän anteeksi, sanoi Samuel. En tiennyt täällä olevan muita.

-- Minkätähden teidät on tänne sulettu? kysyi ääni.

-- Murhasta, vastasi Samuel.

Vuode kuului narisevan, kun mies hypähti pystyyn.

-- Kuinka! huudahti hän.

-- Minä en sitä tehnyt, selitti nuorukainen hätäisesti. Tyttö otti
itse hengen itseltään.

-- Missä se tapahtui?

-- Continental-hotellissa.

-- Ja mitä yhteyttä teillä on tuon asian kanssa?

-- Ohjasin hänet sinne.

-- Kuka hän oli?

-- Hän kutsui itseään Mary Smithiksi. -- Missä te hänet tapasitte?

-- Fairviewissä.

-- Fairviewissäko! huudahti mies.

-- Niin, sanoi Samuel. Lockmanin perheen talossa.

-- Jossa Albert Lockman nykyään asuu?

-- Niin.

-- Kuinka hän sinne joutui?

-- Hän oli Lockmanin... ystävätär. Hän oli siellä päivällisellä.

-- Mitä sanotte! huudahti mies. Miten sen tiedätte?

-- Olen siellä työssä, vastasi Samuel.

-- Ja kuinka joutui hän menemään hotelliin?

-- Master Albert ajoi hänet ulos, sanoi Samuel. Oli rajuilma ja satoi
niin voimakkaasti, että autoin häntä ja vein hänet hotelliin.

-- Oh! mitä sanottekaan! huudahti Samuelin vankilatoveri kysyen
sitten innokkaasti: Puhuitteko tästä ylikonstaapelille?

-- En, sanoi nuorukainen, hän ei minulta mitään kysynyt.

Mies hyökkäsi ristikolla varustetun oven luo kolkuttaen siihen
voimakkaasti.

-- Mitä nyt? murahti käytävässä oleva poliisimies.

-- Tulkaas tänne -- kiiruhtakaa! huusi mies kuiskaten ristikon
lävitse:

-- Pyytäkää ukkoa pistäytymään hetkeksi tänne!

-- Miksi? kysyi poliisimies.

-- Kuulkaa rakas O'Brien, te tiedätte, että Charlie Swift ei ole
narri, ja te voitte uskoa minua, että tällä pojalla, jonka olette
tänne pistäneet, on hampaankolossa jotakin, jonka ukon täytyy heti
saada tietää.

Ylikonstaapeli tuli.

-- Sanokaas, sanoi Charlie, oletteko tehneet tälle pojalle
minkäänlaisia kyselyjä?

-- En, sanoi ylikonstaapeli. Odotan komisariota.

-- No, tiedättekö sitten, että tyttö tuli Albert Lockmanin talosta?

-- En, en tosiaankaan tiedä!

-- Hän sanoo, että tyttö oli päivällisellä Lockmanin luona ja että
tämä ajoi hänet ulos. Poika sanoo olevansa työssä Lockmanilla.

-- Oh, saakeli! huudahti ylikonstaapeli, ja poika vietiin eri
huoneeseen.

Pari minuuttia myöhemmin saapui komisarius. Hänen nimensä oli
M'Cullagh, ja oli hän pitkä ja paksu, punertavakasvoinen ja
pystypartainen. Hän meni Samuelin hio ikäänkuin aikoisi häntä lyödä.

-- Mitä rosvojuttuja te meille uskottelette! rähisi hän.

-- Minä... minä... änkytti Samuel pelästyneenä.

-- Te tahdotte uskotella, että tyttö tuli Lockmanin talosta? kivahti
komisarius.

-- Niin, sir.

-- Ja luulette minun sitä uskovan?

-- Se on totta, sir!

-- Luuletteko tosiaan tuolla tavalla voivanne pettää minua? sanoi
komisarius.

-- Mutta se on totta, sir! selitti Samuel taas.

-- Sanotteko, että hän oli siellä päivällisellä?

-- Niin, sir!

-- Älkää nyt viitsikö puhua tyhmyyksiä, poika!

-- Hän oli siellä, sir!

-- Mihin te näillä jutuilla oikein tahdotte päästä?

Komisariuksen tapana näkyi olevan epäillä Samuelin jokaista
ilmoitusta ja uudistaa tämä epäilyksensä kolme kertaa aina
kovemmalla äänellä ja julmemman näköisenä. Jos poika loppuun asti
pysyi väitteissään, uskoi hän, että poika puhui totta. Tällaisella
perinpohjaisella tavalla jatkettiin kuulustelua loppuun asti ja
Samuel vietiin takaisin vankikoppiin.

-- Pysyittekö kertomuksessanne? kysyi hänen koppitoverinsa.

-- Luonnollisesti, vastasi Samuel.

-- No, jos se on totta, niin pian tulee jotakin tapahtumaan.

Ja niin tapahtuikin. Noin tunnin kuluttua tuli ylikonstaapeli taas
sisälle. Hän otti molemmat vangit erilleen.

-- Sanokaas minulle, nuori mies, sanoi hän puoliääneen Samuelille,
onko teillä mitään nuorta Lockmania vastaan?

-- Ei, vastasi Samuel. Kuinka minulla olisi?

-- Jos laskemme teidät ulos, niin tahdotteko vaijeta tästä asiasta?

-- Kyllä, vastasi Samuel, jos niin haluatte.

-- Hyvä, sanoi ylikonstaapeli. Ja te, Charlie -- te tiedätte, että
teidän asianne nyt ovat hullusti.

-- Minä tiedän.

-- Voitte odottaa kymmentä vuotta, ymmärrättekö?

-- Uskon sen.

-- Hyvä on. Silloin ymmärrätte myöskin, että olette päässyt helpolla
hinnalla.

-- Ymmärrän kyllä, sanoi Charlie.

-- Te valmistaudutte livistämään kaupungista ja pidätte sitten suunne
kiinni.

-- Lupaan sen.

-- Erinomaista. Tässä on teidän omat työkalunne -- laittakaa nyt
niin, että olette ennen päivänsarastusta selvinnyt rautaristikoista.
Ja tässä on viisikymmentä dollaria. Te otatte tämän nuoren miehen
mukaanne New-Yorkiin, jossa te eroatte. Ymmärrättekö?

-- Ymmärrän, vastasi Charlie.

-- Hyvä on, sanoi ylikonstaapeli. Ja muistakaa, ettette toimita
meille mitään yllätyksiä.

-- Ymmärrän! sanoi Charlie viheltäen.

Enempää odottelematta valitsi hän pussistaan sahan ja alkoi
työskennellä ikkunan rautaristikkojen kanssa. Ylikonstaapeli lähti
tiehensä, ja Samuel laskeutui lattialle istumaan.

Noin puolen tunnin ajan työskenteli Charlie sanaakaan sanomatta.
Sitten tarttui hän ristikkoon ja onnistui kiskomaan poikki erään
rautatangoista. Uusi nykäys, ja vielä yksi tanko antoi perään, jonka
jälkeen hän pisti työkalut taskuunsa.

-- Tulkaa nyt, kehoitti hän.

Hän laahautui aukon lävitse ja laskeutui maahan. Samuel seurasi
esimerkkiä.

-- Tätä tietä, kuiskasi mies, ja he kiiruhtivat erästä kujaa pitkin
joutuen pimeälle kadulle. Hetkisen kulkivat he äänetönnä, kunnes
Charlie astui erään portin luo, otti avaimen taskustaan ja avasi
sen. He astuivat pari porrasta ylös ja tulivat näin erääseen pihan
puolella olevaan huoneeseen. Charlie sytytti kaasun, riisui takin
päältään ja heitti sen sängylle.

-- Olkaa nyt kuin kotonanne, kehoitti hän.

-- Onko tämä teidän huoneenne? kysyi Samuel.

-- On. Eivätkä nuuskijat ole tästä päässeet selville.

-- Mutta minä luulin teidän jättävän kaupungin, sanoi Samuel.

-- Hm! sanoi Charlie nauraen. Sinä olet aina niin kovin lapsellinen,
poika!

-- Ettekö aijokaan lähteä pois? huudahti Samuel.

-- Mitä! Mennäkö tieheni, kun olen saanut lupatodistuksen
työskentelyyn koko kaupungissa!

Samuel katseli häntä ihmeissään.

-- Luuletteko, ettei teitä oteta kiinni?

-- Ei, luulen, ettei mistään muusta kuin murhasta.

-- Mutta... mutta mitä te voisitte heille tehdä?

-- Otaksutaanpa, että minä myisin tämän jutun jollekin lehdelle? Ei
täällä Lockmanvillessä -- vaan esim. New-York Howlerille.

-- Ymmärrän! sanoi Samuel ollen vielä enemmän hämmästynyt.

Charlie istui nojautuen mukavasti tuolissaan ja alkoi täyttää
piippuaan.

-- Saakeli soikoon, poika. Milloinkaan ei minulle olisi voitu tehdä
suurempaa palvelusta kuin pistämällä sinut samaan koppiin. Nyt minä
otan kaikki mitä saan, ymmärrätkö?

-- Kuinka te sellaista voitte? kysyi nuorukainen.

-- Olen gopherman.

-- Mikä se on?

-- Sinun täytyy oppia meidän ammattiamme, sanoi Charlie nauraen. Se
on sama kuin murtovaras.

Samuel katseli ihmetyksissään miestä. Hän oli pitkä ja hoikka,
kasvonsa olivat kalpeat ja silmänsä tummat ja levottomat. Vahvasti
ulkoneva nenä ja pitkä kaula antoivat hänelle omituisen, valppaan
ulkonäön, joka Samuelin mielestä muistutti pelästynyttä peltopyytä.

-- Sinä pelästyt? sanoi hän. No, en minä aina ole ollut gopherman.

-- Mikä te sitten ennen olitte?

-- Olin keksijä.

-- Keksijäkö! huudahti Samuel.

-- Niin. Oletko nähnyt lasinpuhalluskoneita täällä kaupungissa?

-- En ole.

-- Vai et? Minä olen keksinyt niistä kolme. Ja vanha Henry Lockman
varasti ne minulta.

-- Varastiko! huudahti Samuel ihmeissään.

-- Niin, sanoi toinen. Eikö hän varastanut kaikkea, jonka kanssa
joutui kosketuksiin?

-- En sitä tiennyt, vastasi Samuel.

-- Hän ei nähtävästi koskaan ollut joutunut kosketuksiin sinun
kanssasi, sanoi Charlie nauraen. Sanoppa, mistä sinä oikein olet
kotoisin. Kerroppas vähän itsestäsi.

Samuel alkoi kertoa juttuaan joutuen pian Pullovakuusyhtiön
yhteydessä oleviin tapauksiin.

-- Mitä sanotkaan! huudahti Charlie. Mutta muistaakseni sinä äsken
sanoit, ettei ukko Lockman koskaan ole varastanut sinulta.

-- Kyllä minä niin sanoin, vastasi Samuel.

-- Mutta etkö ymmärrä, että hän silloin varasti sinulta ja
omaisiltasi.

-- Ei se ollut hänen vikansa. Osakkeiden arvo aleni, kun hän kuoli.

-- Mutta kuinka niiden arvo hänen kuollessaan olisi alentunut, ellei
hän olisi yleisölle valehdellut niitten arvoa suuremmaksi kuin se
todellisuudessa oli.

Samuel ällistyi.

-- Sitä en koskaan ole joutunut ajattelemaan, sanoi hän.

-- Jatkappas sitten!

Samuel kertoi sitten, kuinka oli nähnyt nälkää, käynnistään
professori Stewartin luona ja miten tämä oli hänelle sanonut, että
hän kuului "soveltumattomiin". Charlie oli ottanut piipun suustaan ja
katseli häntä.

-- Ja uskoitko sinä kaikkia noita hullutuksia? kysyi Charlie
ihmeissään.

-- Uskoin, vastasi Samuel.

-- Ja sinä koitit panna niitä toimeen! Sinä lähdit pois kuollaksesi
nälkään.

-- Mitä muuta minä olisin voinut tehdä? kysyi nuorukainen.

-- Oh, sinä pelastajani! huudahti toinen. Voin vakuuttaa sinulle,
että ennenkuin minä kuolisin nälkään, keksisin minä varmaan jonkin
keinon.

-- Jatkappas taas kertomustasi! kehoitti hän sitten hetken
hiljaisuuden jälkeen, ja Samuel kertoi, miten hän oli pelastanut
nuoren Lockmanin hengen ja mitä sitten oli tapahtunut.

-- Hän oli niinmuodoin se täydellisyys, josta sinä olit uneksinut!
huudahti toinen. Kylläpäs sinä oikean löysit. Hän on pahin lurjus,
mitä voi ajatella, Samuel!

-- Mutta enhän minä voinut sitä tietää, huomautti Samuel.

-- Sinun pitäisi lukea sanomalehtiä. Tuon penikan
kaikkia roistomaisuuksia on nyt parin vuoden ajan kerrottu
Tenderloin-lehdessä. Hän ei ansaitse, että sinä hänen tähtensä
panisit vaaraan pikkusormeasikaan, saatikka sitten henkeäsi.

-- Ainoa vaikeus, mikä sinulla on, huomautti Charlie, on aivan
yksinkertaisesti se, että sinä olet liian hyvä elämään: Siihen
perustuu tuo loru, että sinä muka et ole sovelias. Katsellaanpa
esim. ukko Lockmania. Missä olivat hänen soveliaat ominaisuutensa?
Hän oli vanha, viekas susi. Minä olen syntynyt ja kasvanut tässä
kaupungissa, ja minun isäni oli hänen koulutoverinsa. Hän alkoi
varkautensa kavaltamalla sisariltaan heidän perintönsä. Sitten
hankki hän jonkinlaisella petoksella itselleen lasitehtaan ja
rupesi liikemieheksi. Hän oli pahin ahnehtija ja kokosi itselleen
rahoja. Väitetään hänen pistäneen lasitehtaansa tuleen saadakseen
vakuutussumman, mutta siitä asiasta en minä tiedä. Siinä kyllin, että
hänestä petostensa kautta tuli monimiljonääri ja että hän pani koko
Lockmanvillen tanssimaan pillinsä mukaan. Ja nyt hän on kuollut, ja
koko hänen rikkautensa kuuluu master Albertille, joka koko elämässään
ei ole tehnyt päivääkään kunniallista työtä eikä kelpaa edes
työskentelemään konttoriapulaisena kymmenen dollarin viikkopalkalla.
Ja tuollaisen edessä ryömit sinä tomussa antaen hänen sotkea sinut
jalkoihinsa, ja mitä useampia piikkejä hänen kengissään on, sitä
tyytyväisempi sinä olet! Niin, että nyt tiedät, kuinka sen asian
kanssa oikein on.

Samuel oli ihmeissään kuunnellut. Minkä tietämättömyyden kuilun hän
olikaan itsessään huomannut.

-- Hänellä on näetkös rahaa, sanoi Charlie, ja hän aikoo pitää
ne. Ja sitten meillä on poliisi, joka on valmis lyömään sinut
rautoihin, jos sinä jollakin tavoin häntä vastustat. Sitä kutsutaan
laiksi! Ja sitten palkkaa hän vanhan narrin lörpöttelemään joukon
tyhmyyksiä, ettet sinä muka ole "soveltuva". Sitä, näetkös, kutsutaan
yliopistoksi! Ymmärrätkö nyt?

-- Kyllä, kuiskasi Samuel. Minä ymmärrän.

Charlie jatkoi puhettaan:

-- Ainoa vika sinussa oli, että uskoit noita tyhmyyksiä! Siten
sinä olit "soveltumaton". Ottakaamme heidän oma todistelutapansa.
Otaksukaammepa, että sinä et olisi heittänyt taistelua vaan jatkanut
sitä ja lopuksi voittanut. Silloin olisit sinä ollut yhtä hyvä kuin
joku noista konnistakin, eikö totta? Ajatellaanpa esimerkiksi,
että sinä olisit lyönyt tuota kanaljaa kalloon hiilihangolla ja
lähtenyt tiehesi taskussasi hänen kellonsa ja lompakkonsa -- silloin
olisit sinä ollut varas tai, käyttääksemme hänen omia sanojaan,
"soveltuvampi" kuin hän. Enkö ole oikeassa?

Samuel oli lujasti tarttunut tuolinsa selkänojaan ja istui tuijottaen
eteensä.

-- Sinä et koskaan ole joutunut ajattelemaan tätä asiaa, Sammy,
ethän? Mutta minulle juuri on niin käynyt joku vuosi sitten. Minulta
oli varastettu jok'ainoa sentti ja minä olin valmis heitettäväksi
rikkaläjään. Mutta silloin ajattelin minä: ei, tätä poikaa ei niin
vaan heitetä! Minä olin pelannut heidän peliään ja hävinnyt, mutta
silloin keksin minä uuden pelin -- oh, minä itse tein pelisäännöt,
sen voit uskoa!

-- Tarkoitatte varkautta! huudahti nuorukainen.

-- Tarkoitan sotaa! vastasi Charley. Ja, kuten näet, elän minä vielä.
En minä niin kovin korea ole, enkä minä herraslinnoissakaan asu,
mutta minä en myöskään näe nälkää, vaan on minulla vähän vanhuuden
varaltakin.

-- Mutta tehän istuitte vankilassa!

-- Luonnollisesti. Minä olen kaksi kertaa joutunut kiinni, mutta se
ei minua ole tappanut, ja minä olen vankilassakin oppinut äärettömän
paljon.

Syntyi lyhyt hiljaisuus. Sitten nousi Charlie Swift seisoalleen ja
pudisti tuhkan piipustaan.

-- Ah, niin, tekee mieli ruokaa, sanoi hän. Nuo yölliset seikkailut
antavat myös hyvän ruokahalun.

Hän otti esille laatikon, jossa oli korppuja, juustoa ja hilloastia.

-- Käy kiinni! kehoitti hän. Tuo punainen sotku on erinomaista, sanon
minä. Paras tyttöni on sen keittänyt. Vankikopissa vaivasi minua
kovasti pelko, että ne ryökäleet tämän löytäisivät.

Samuel oli liiaksi järkytetty voidakseen syödä. Mutta hän katseli
uskollisesti, kun toverinsa ahtoi vatsansa täyteen korppuja ja
juustoa.

-- Mitä minun nyt pitää tekemän? sanoi Samuel puoliksi itsekseen.

-- Sinä seuraat minua, vastasi Charlie. Minä opetan sinulle ammatin,
jossa sinä tulet taitavaksi, ja siihen asti kuin olet oppinut, annan
sinulle neljännen osan saaliista.

-- Mitä! huudahti Samuel. Minäkö rupeaisin varkaaksi!

-- Niin, sanoi toinen. Mitä muutakaan sinä voisit tehdä?

-- En tiedä, vastasi nuorukainen.

-- Onko sinulla rahoja?

-- Vain muutamia senttejä. En vielä ollut saanut palkkaani.

-- Ymmärrän. Ja aijot pyytää sitä master Albertilta?

-- En! huudahti Samuel kiihkeästi. Sitä en koskaan tee!

-- No, sitten sinä varmaankin menet taas hakemaan työtä? Tai ehkä
sinulla on aikomus alkaa nuo nälkäsuunnitelmat uudelleen?

-- Oh, älkää niistä puhuko! huudahti Samuel kiivaasti. Antakaas, minä
vähän ajattelen.

-- No, älä nyt ole mikään pässinpää! huudahti Charlie. Sinullahan on
professorin oma todistus. Ja mailma on sinulle avoinna. Sinä voit
täällä Lockmanvillessä ryhtyä mihin tahansa, ilman, että poliisi
uskaltaa nostaa sormeaankaan sinua vastaan. Sinä olet narri, jos
jätät niin mainion tilaisuuden käyttämättä.

-- Mutta sehän on väärin! huomautti Samuel. Tiedättehän te Itsekin,
että se on väärin.

-- Hm! sanoi Charlie nauraen sulkien korppulaatikon ja nousten ylös.
Nukuppa nyt asian päälle. Huomen aamuna on sinun nälkä.

-- Se ei muuta asiaa! huudahti nuorukainen.

-- Ehkä ei, sanoi Charlie lisäten naurahtaen. Mutta älä tule
pyytämään minulta ruokaa. Se olisi armeliaisuuteen turvautumista, ja
jos sinä todellakin olet "ei-soveltuva", niin en minä voi sekaantua
luonnon tekoihin.

Koko seuraavan päivän istui Samuel Charlien huoneessa korput, juusto
ja hilloastia silmiensä edessä ja miettien kysymystä. Hän ymmärsi,
mitä ruuan jakaminen tiesi, ja Charliekin ymmärsi, ja kun hän piti
varmana, että Samuel ei voisi olla suostumatta ehtoon, jätti hän
ruuan esille, jotta sen haju pääsisi pojan nenään.

Luonnollisesti olisi Samuel voinut mennä ostamaan itselleen vähän
ruokaa niillä senteillä, jotka hänellä oli taskussaan. Mutta sillä
olisi ratkaisu ainoastaan siirretty, joten se ei kannattanut.

Ja asian teki kymmentä kertaa pahemmaksi se seikka, että Samuel oli
Stedmanille velkaa, sillä hän oli elänyt vastaisen palkan varassa.

Itse asiassa ei Samuelia kiusannut niinpaljoa nälkä kuin puhtaat
järkisyyt. Sillä niinkuin tiedämme, oli Samuel henkilö, joka otti
periaatteensa vakavalta kannalta; ja Charlien väitteisiin hän ei
voinut keksiä vastausta. Lukija varmaankin löytää monta vastausta,
mutta Samuel kiusasi aivojaan turhaan. Jos, kuten oppinut professori
oli sanonut, elämä on olemisen taistelua ja ne, jotka ovat saaneet
rahakukkaronsa paisumaan, ovat voittajia; jos edelleen heillä ei ole
mitään muuta tekemistä työttömien kanssa kuin antaa heidän kuolla
nälkään tai heittää heidät vankeuteen, niin täytyy toiselta puolen
työttömillä olla oikeus huolehtia omasta olemassaolostaan.

Niin meni aamiaisaika, päivällisaika ja tuli illallisen aika. Charlie
otti jälleen esille ruokatavaransa, kumartui yli pöydän ja kuiskasi:

-- Koetappas kerran, miltä maistuu. Samuel puristi kätensä nyrkkiin
ja vastasi:

-- Olkoon menneeksi, minä koetan!

Hän alkoi syödä. Mutta keskellä ruoka-aikaa taukosi hän, työnsi pois
luotaan korpun ja sanoi mielenliikutuksen vallassa:

-- Oi, jumalani, minä olen lupautunut varkaaksi!

Toinen katseli häntä ihmeissään.

-- Et suinkaan sinä aijo perääntyä? kysyi hän.

-- En, vastasi Samuel, minä en peräänny! Tuntuu vain niin omituiselta.



XIV. Lapsi ja murtovaras.


Kun ateria oli lopussa, otti Charlie Swift esille lyijykynän ja
paperia.

-- Nyt työhön! sanoi hän.

Samuel veti tuolinsa lähemmäksi, ja toinen piirusti paperille neliön.

-- Katsos, tässä on se talo, jota olen tutkinut. Se on kulmatalo --
nämä ovat katuja, ja tämä on aita. Tässä on takaovi, jonka luulen
voivani avata. Tässä on ovi ja myöskin tuolla takaseinässä. Paina
tämä mieleesi!

-- Teen sen, sanoi nuorukainen.

-- Jos menet sisälle, on tässä eteishuone. Portaat ovat tässä. Minä
haluan perheen pöytähopeita, ja niitä säilytetään kerrosta ylempänä.
Siitä asiasta minä itse pidän huolen. Ainoa vaikeus on, että tässä
kirjastohuoneen yläpuolella on erään henkilön makuuhuone. En tiedä,
kenen se on. Mutta minä jään saliin, ja jos joku makuuhuoneessa
liikkuu, niin kiiruhdat sinä portaita ylös ja vihellät. Silloin tulen
minä.

-- Ja mitä sitten?

-- Tämä on seuraava kerros, sanoi Charlie piirustaen uuden
nelikulmion. Tässä ovat palvelusväen portaat, ja me voimme palata
tähän takaportille, jonka minä jätän avoimeksi, ennenkuin alamme
työskennellä. Jos sinä kuulet minun viheltävän ylhäällä, niin täytyy
sinun mennä ulos samaa tietä kuin tulimme sisälle. Jos asukkaat
toimeenpanevat hälyytyksen, niin saa kumpikin pitää itse itsestään
huolen.

-- Ymmärrän, sanoi Samuel puristaen kätensä nyrkkiin, jotta ei
näkyisi, kuinka hän vapisi.

Charlie otti esille työaseensa ja huomasi, että poliisi ei ollut
niistä mitään pidättänyt itselleen. Sitten otti hän piirongin
laatikosta revolverinsa, tarkasteli sitä ja pisti sitten taskuunsa.

-- Ottivat minun paraan revolverini, niin ettei minulla ole sinulle
lainata.

-- Minä... minä en olisi huolinutkaan, änkytti Samuel peloissaan.

-- Opit vielä ottamaankin, sanoi murtovaras hymyillen.

Sitten hän jälleen istahti ja teki paperille ylimalkaisen
piirustuksen Lockmanvillen kaduista, jotta Samuel osaisi takaisin
kotiin, jos juttu päättyisi huonosti.

-- Meidän ei tarvitse asettaa itseämme vaaroille alttiiksi, sanoi
hän. Mutta muista, että jos minut saadaan kiinni, niin en mainitse
nimeäsi, se pitää sinunkin luvata.

-- Lupaan, sanoi Samuel.

-- Me seisomme ja kaadumme yhdessä! sanoi Charlie juhlallisesti, ja
Samuel kertasi sanat.

-- Miten olette päässeet noin hyvin selville talosta? kysyi hän
hetken kuluttua.

-- Oh, minähän olen asunut Lockmanvillessä ja pitänyt silmäni
avoimina. Työskentelin muutamia kuukausia erään lasimestarin
apulaisena ja tein silloin muistiinpanoja.

-- Mutta eikö poliisi tunne teitä?

-- Kyllä se tuntee, mutta minä katoan aina teon tehtyäni. Ja kun
tulen takaisin, olen valepuvussa. Kerran annoin parran kasvaa ja
työskentelin sitten päivisin lasitehtaassa ja toimitin omia asioitani
öisin. Toisen kerran taas asuin täällä naisena.

-- Naisenako! huudahti poika ihmeissään.

-- Siinä näet, sanoi Charlie nauraen, että on useampi kuin yksi tapa
todistaa kykenevänsä elämään.

Ja hän jatkoi samaan suuntaan kertoen joitakin seikkailujaan
tarkoituksella koristaa romanttisella loisteella murtovarkaan
ammatin. Samuel kuunteli henkeään pidättäen.

-- Parasta on hiukan nukahtaa, sanoi Charlie hetken kuluttua. Me
lähdemme kello yhden ajoissa.

Hän heittäytyi pitkäkseen sänkyynsä Samuelin jäädessä istumaan
tuolille ja miettimään tehtäväänsä. Sinä yönä ei Samuel hituistakaan
nukkunut.

Hänen luja päätöksensä oli olla perääntymättä. Mutta hän ei tulisi
ottamaan vastaan osaansa saaliista, vaan ainoastaan senverran, kuin
tarvittiin velan maksamiseksi mrs Stedmanille. Eikä hän enään koskaan
rupeaisi murtovarkaaksi!

Kello yhdeltä herätti hän toverinsa, ja he lähtivät autioille
kaduille. He kulkivat yli sillan rikkaampaan kaupunginosaan. Eräässä
kadunkulmassa Charlie pysähtyi.

-- Tässä se on, sanoi Charlie viitaten suurta, puutarhan keskessä
olevaa taloa.

He katselivat ympärilleen. Tie oli vapaa, ja he kiiruhtivat ovelle,
joka oli merkitty piirustuksessa. Samuel hiipi oviaukkoon toisen
työskennellessä lukon kanssa. Samuelin polvet vapisivat, niin että
hän voi tuskin pysyä pystyssä.

Ovi avautui ilman vähintäkään melua, jonka jälkeen he hiipivät
sisälle. He kuuntelivat; huoneessa vallitsi kuolonhiljaisuus. Sitten
valaisi Charlie huonetta lyhdyllään, ja Samuelin silmissä vilahteli
nopeasti muutamia piirteitä hienosti sisustetusta huoneesta. Sitä
ei tietenkään voinut verrata Fairviewiin, mutta se oli hienompi
kuin Stewartin koti. Siellä oli kirjastohuone, jossa suuret
nahkapäällyksiset nojatuolit, ja ruokasali, jossa peilit ja tahkotut
lasit heijastivat kaukaisen lyhdyn valon.

-- Tuossa on sinun ovesi, kuiskasi Charlie. Sinä voit seistä näitten
oviverhojen takana.

Samuel astui paikalleen; lyhdynvalo katosi, hänen toverinsa meni
seuraavaan kerrokseen. Useat kerrat kuuli Samuel portaitten
narisevan, ja sydän pyrki hänen kurkkuunsa; mutta sitten taukosivat
äänet, ja kaikki oli hiljaista.

Minuutit kuluivat hitaasti, jokainen niistä tuntui ikuisuudelta.
Samuel seisoi kuin kiinninaulattuna ja tuijotti pimeään niitten
ajatusten lamauttamana, joita näkymätön ovi ja mahdollisesti sen
sisäpuolella nukkuva ihminen synnyttivät. Aivan varmasti oli tämä
kauhea tapa ansaita leipänsä. Parempi sittenkin olisi menehtyä
nälkään, kuin elää ja kärsiä näin kauheita koettelemuksia! Samuel
oli melkein mieletönnä pelosta, hän vapisi, häntä puistatti
hirvittävästi. Kunniallisen asian puolesta olisi hän uhmannut mitä
vaaroja tahansa, mutta tämä oli väärin, hän tiesi, että tämä oli
väärin! Ja senvuoksi menetti hän kaiken varmuutensa.

-- Mitähän olikaan tekeillä? Minkähän vuoksi viipyi Charlie niin
kauvan? Varmaan olisi hän jo ehtinyt tutkia koko talon. Olikohan
hän mahtanut mennä ulos toista tietä, olisiko päättänyt lähteä pois
kaupungista ja jättää Samuelin satimeen?

Mutta taas kuului portaissa hiljaista narinaa. Tuliko hän takaisin!
Tai tuleeko sieltä mahdollisesti joku muu? Samuel ei uskaltanut
kuiskata, kauhuissaan hän odotti ja kuuli äänen lähenevän. Oli kuin
jokin ilettävä matelija olisi pimeässä hiipinyt hänen kimppuunsa.

Ääni kuului nyt viereisestä huoneesta. Miksi ei Charlie puhunut
mitään? Mitä oli hänelle tapahtunut? Mitä...

Kuului yhtäkkiä hiljainen napsahdus, ja huone lensi samassa tuokiossa
häikäisevän kirkkaaksi. Samuel säpsähti. Joku seisoi hänen edessään!
Hän oli joutunut kiinni.

Hetkisen kesti tämä kuoleman kauhu. Sitten huomasi hän, että hänen
edessään seisoi pieni tyttö!

Tyttö katseli häntä, hän tyttöä. Tyttö oli korkeintaan kymmenvuotias.
Hänellä oli päällään pitseillä koristettu yöpuku. Hiuksensa olivat
loistavan kullankeltaiset, ja kätensä piteli vielä sähkönappulaa.

Minuuttiin aikaan ei kumpikaan liikahtanut. Sitten kuuli Samuel äänen
kuiskaavan:

-- Oletteko varas?

Samuel ei voinut puhua, mutta hän nyökäytti myöntävästi. Sitten
kuului taas lapsen ääni:

-- Oh, miten hauskaa!

-- Miten hauskaa! huudahti hän uudelleen kirkkaalla ja
rakastettavalla äänellä. Olin pyytänyt sitä jumalalta, mutta en enään
toivonut, että hän kuulisi minua.

Samuel onnistui saamaan takaisin senverran puhekykyään, että voi
änkyttää:

-- Kuinka niin?

-- Niin, niin, äiti luki minulle erään kertomuksen, vastasi lapsi.
Siinä puhuttiin pienestä tytöstä, joka kohtasi varkaan, ja siitä
alkaen olen minä koko ajan odottanut, että jokin tulisi.

Syntyi lyhyt hiljaisuus.

-- Mutta oletteko te todellinen, oikea varas? kuiskasi tyttö.

-- Luu... luulen niin, vastasi Samuel.

-- Te näytätte niin nuorelta. Samuel viivytti vastaustaan.

-- Olen vain alottelija, sanoi hän. Tämä on todellakin vasta ensi
kerta, kun olen mukana.

-- Oh! sanoi tyttö, ja hänen äänessään välähti pettymys. Mutta
sanokaa, ettekö te kuitenkin kelpaa!

-- Kelpaa -- mihin sitten? vastasi nuorukainen ymmärtämättä sanaakaan.

-- Teidän täytyy sallia minun parantaa teidät, huudahti lapsi. Tuo
pieni tyttö teki juuri niin. Sanokaa, tahdotteko?

-- No, kylläkai, sopersi Samuel. Myöskin mi... minun tarkoitukseni on
ollut parantaa ihmisiä.

Samuel luuli nyt yläpuolella olevasta huoneesta kuulevansa ääntä. Ja
hetken kuluttua näkyi vilaus Charlien kasvoista, kun tämä ihmeissään
katseli häntä.

-- Mitä te katsotte? kysyi tyttö Samuelilta.

-- Minusta näytti... se on... minulla on eräs seuralainen, sopersi
Samuel unohtaen juhlallisen lupauksensa.

-- Oh, kaksi varasta! huudahti tyttö ihastuksissaan. Saanko parantaa
hänetkin?

-- Olisi ehkä parasta alkaa minusta, sanoi Samuel.

-- Luuletteko hänen lähtevän matkaansa?

-- Luulen, että hän jo on lähtenyt.

-- Mutta te -- ettehän te vielä lähde? kysyi tyttö hätäisesti. Tehän
jäätte juttelemaan minun kanssani?

-- Jos niin haluatte, sanoi Samuel voiden työläästi saada sanoja
esille.

-- Ette suinkaan pelkää minua? kysyi tyttö.

-- En teitä, sanoi Samuel. Mutta jos joku muu heräisi.

-- Sitä ei teidän tarvitse pelätä. Äiti ja isoäiti lukitsevat
huoneensa yöksi, ja isä on poissa.

-- Kuka tuolla nukkuu? kysyi Samuel osoittaen ovea, jota oli
vartioinut.

-- Se on isän huone, vastasi tyttö, ja Samuel veti helpotuksen
huokauksen.

-- Tulkaa, sanoi pikku tyttö istuutuen suurelle nahkapäällyksiselle
nojatuolille ja kertokaa, miten teistä tuli varas.

-- Minulla ei ollut rahaa, sanoi Samuel, eikä työtäkään.

-- Oi, oi! huudahti lapsi lisäten sitten: Mitä työtä te teette?

-- Olen koko elämäni oleskellut maatalossa, vastasi Samuel.
Isäni kuoli ja minä päätin lähteä kaupunkiin koettamaan siellä
onneani. Minulta varastettiin kaikki rahani, eikä minulla ollut
täällä sukulaisia eikä ystäviä, enkä saanut mitään työtäkään. Olin
kuolemaisillani nälkään.

-- Oh, miten kauheaa! huudahti tyttö. Miksi ette tulleet isän luo?

-- Isännekö luo? sanoi Samuel. Minä en tahdo kerjätä...

-- Ei se olisi ollut kerjäämistä. Hän olisi ollut iloinen voidessaan
auttaa teitä.

-- Mi... minä en ole häntä tuntenut, sanoi Samuel. Minkätähden olisi
hän...?

-- Hän auttaa kaikkia, sanoi lapsi. Se on hänen ammattinsa.

-- Mitä te tarkoitatte?

-- Ettekö tiedä, kuka minun isäni on? kysyi lapsi ihmeissään.

-- En tiedä, vastasi Samuel.

-- Isäni on tohtori Vince, sanoi tyttö katsellen häntä silmät
suurina. Ettekö te koskaan ole kuulleet hänestä puhuttavan!

-- En koskaan! sanoi Samuel.

-- Hän on pappi, selitti pikku tyttö.

-- Pappi! huudahti Samuel hämmästyneenä, ikäänkuin hänestä olisi
tuntunut tavallista suuremmalta rikokselta varastaa papilta.

-- Ja hän on kiltti ja hyvä! jatkoi lapsi. Hän pitää kaikista
ihmisistä ja koettaa auttaa heitä. Jos tekin olisitte tulleet hänen
luokseen ja kertoneet hänelle pulastanne, niin olisi hän auttanut
teitä saamaan jotakin työtä.

-- Lockmanvillessä on hirvittävän monta ihmistä ilman työtä, sanoi
Samuel vakavasti.

-- Niin, mutta ne eivät tule isän luo! sanoi lapsi. Teidän täytyy
tulla ja antaa hänen teitä auttaa. Lupaatteko sen?

-- Mutta kuinka minä voin tulla? Olenhan minä koittanut varastaa
häneltä!

-- Ei tee mitään. Te ette tunne isääni. Jos te puhuisitte hänelle,
että olette tehneet väärin, ja katuisitte -- tehän kadutte, eikö niin?

-- Minä kadun kovasti.

-- No, jos tästä puhuisitte hänelle, niin antaisi hän teille anteeksi
-- hän tekisi kaikkensa teidän hyväksenne, tiedän sen. Jos hän saisi
tietää, että minä olen ollut auttamassa teidän parantamistanne,
tulisi hän niin iloiseksi! Olenhan minä vähän auttanut, sanokaapa,
enkö olekin!

-- Olette, sanoi Samuel, kyllä te olette auttanut.

-- Mutta te ette olleetkaan kovin vaikea parannettava, sanoi lapsi
arkaillen. Sen pienen tytön siinä kertomuksessa täytyi puhua paljon
enemmän. Oletteko varma, että teistä nyt tulee kiltti?

Samuel ei voinut välttyä hymyilemästä.

-- Kyllä, aivan varmasti tahdon koettaa, vakuutti Samuel.

-- Teidän vanhempanne ovat kyllä opettaneet teitä olemaan kiltti,
huomautti tyttö. Enkä minäkään usko teidän olleen niin kovin pahan.
On kai kauheaa nähdä nälkää.

-- On todellakin, sanoi poika vakuuttavasti.

-- Minä en koskaan ennen ole tuntenut ketään nälkää näkevää. Jos
sellaista tapahtuisi ihmisille usein, niin kyllä olisi useampia
varkaita.

Syntyi hetken hiljaisuus.

-- Mikä teidän nimenne on? kysyi sitten tyttö. Minun nimeni on Ethel.
Ja nyt minä sanon, kuinka teidän täytyy tehdä. Isä on kotimatkalla.
Hänen junansa saapuu aikaisin huomenaamuna. Tulkaa tänne aamiaisen
jälkeen -- toimitan, että isä odottaa teitä. Silloin voitte kertoa
kaikki hänelle ja te pääsette enemmistä huolista. Sanokaa, tahdotteko.

-- Ettekö luule hänen suuttuvan? kysyi Samuel.

-- Ei, siitä olen varma.

-- Eikä hän tule ilmiantamaan minua poliisille?

-- Oh, kuinka voitte uskoa mitään sellaista? huudahti Ethel loukatun
äänellä. Minun isänihän käy ihmisten luona vankiloissa ja koittaa
heitä auttaa. Ei hän tule tekemään teille mitään pahaa, sen voin
varmasti vakuuttaa.

-- Hyvä, sanoi Samuel, minä tulen.

He erosivat. Samuel oli jälleen kadulla, jossa vapaa taivas hänen
päänsä yläpuolella kevensi omaatuntoa. Hän ei enään ollut murtovaras!



XV. Tohtori Vincen luona.


Koko yön käveli Samuel kadulla, sillä hän oli vakaasti päättänyt
täyttää tytölle antamansa lupauksen eikä hänellä ollut halua palata
Charlie Swiftin luo kuulemaan hänen nuhteluaan ja pilkkaansa.

Aamulla jo kello kahdeksalta meni hän soittamaan tohtori Vincen
ovikelloa. Ethel itse tuli avaamaan, ja nähdessä hänet loistivat
tytön kasvot ilosta ja hän kääntyi huudahtamaan:

-- Hän on täällä!

Eikä tyttö vielä siihenkään tyytynyt, vaan juoksi toiselle ovelle
huutaen:

-- Hän on tullut! Sanoinhan minä, että hän tulee!

Ruokasalin ovelle ilmestyi mies, joka suuntasi katseensa Samueliin.

-- Täällä hän on, isä! huudahti Ethel rajattoman ihastuksen
valtaamana. Tässä on minun varkaani!

Tohtori Vince tuli lähemmäksi. Hän oli voimakasrakenteinen, kasvonsa
olivat kukoistavat ja partansa tuuhea.

-- Hyvää huomenta! tervehti hän.

-- Hyvää huomenta, sir, sanoi Samuel.

-- Oletko sinä tosiaankin se nuori mies, joka yöllä oli täällä?

-- Olen, sanoi Samuel. Kunnianarvoisa tohtori aivan hämmästyi.

-- Tämä on varsin tavatonta! huudahti hän. Etkö halua astua sisään?

He astuivat kirjastohuoneeseen.

-- Ette saa luulla, sir, että olen tullut kerjäämään. Teidän pikku
tyttönne pyysi minua...

-- Älkäämme siitä puhuko, sanoi tohtori. Jos se, mitä olet Ethelille
kertonut, todellakin on totta, olisi minun suuri iloni tehdä kaiken
voitavani sinun hyväksesi, poikaseni.

-- Kiitän teitä, sir, vastasi Samuel.

-- Sinä siis todellakin murtauduit viime yönä talooni! huudahti
tohtori. No, niin! Ja tämä on ensi kerta elämässäsi?

-- Ensi kerta, vakuutti nuorukainen.

-- Mutta kuinka jouduit sellaista tekemään?

-- Minun mukanani oli toinen -- ymmärrätte minun mieluimmin haluavan
olla hänestä puhumatta.

-- Ymmärrän, sanoi tohtori. Hän viekotteli sinut?

-- Niin, sir.

-- Etkä sinä koskaan ennen ole tehnyt mitään kunniatonta tekoa?

-- En, sir.

-- Et koskaan tehnyt edes tavallista varkautta?

-- En! huudahti Samuel loukkaantuneena. Tohtori Vince huomasi äänen
muutoksen.

-- Mutta minkätähden astuit sinä nyt rikoksen poluille? kysyi hän.

-- Olin vakuutettu sen oikeudellisuudesta, vastasi Samuel.

-- Kuinka se olisi voinut olla oikein? Eikö sinua koskaan ole
opetettu, että on väärin varastaa?

-- On, sir, vastasi nuorukainen. Mutta tämä asia ei olekaan niin
yksinkertainen, kuin miltä se voi näyttää. Olen tavannut professori
Stewartin...

-- Professori Stewartin!

-- Niin, sir, yliopiston professorin.

-- Mutta mitä tekemistä hänellä oli tämän asian kanssa?

-- Niin, sir, hän sanoi minulle, että ainoastaan ne, joilla on paraat
edellytykset "parhaiten soveltuvat", sanoi hän -- saavat jäädä eloon,
ja että minun täytyy kuolla nälkään siksi, että minä olen eräs
epäonnistuneista. Ja sitten, nähkääs, sir, opin minä tuntemaan master
Albertin...

-- Master Albertin?

-- Niin, Albert Lockmanin, sir. Ja professori oli sanonut, että hän
oli eräs, joka soveltuu, ja minä näin hänen juovan itsensä juovuksiin
ja tekevän muuta hyvin syntistä, ja silloin arvelin minä, ettei ollut
oikein, että minä näkisin nälkää. Ja sitten opin minä tuntemaan
Char... -- tarkoitan -- erään miehen, joka tarjoutui opettamaan
minulle, miten tullaan murtovarkaaksi.

Tohtori Vince kuunteli ihmeissään.

-- Poika, sanoi hän, lasketko leikkiä minun kanssani?

-- Leikkiäkö! huudahti Samuel hämmästyneenä.

Tohtori hengähti ja jatkoi taas kuulusteluaan. Hän palasi alkuun
ja antoi Samuelin kertoa koko elämäkertansa. Mutta kun tultiin
keskusteluun professori Stewartin luona, ei tohtori enään voinut
pidättäytyä.

-- Samuel, huudahti hän, se on kauheinta, mitä eläissäni olen kuullut!

-- Miten niin, sir?

-- Sinä olet pelastunut, pelastunut kaitselmuksen avulla, niin uskon
minä vahvasti ja vakavasti. Mutta sinä olit aivan kallistumassa
elämään, joka on täynnä syntiä ja häpeää, ja niin oli sinun käydä
siksi, että meidän yliopistonprofessoriemme annetaan levittää
tällaisia pakanallisia ja jumalattomia oppeja, joita he kutsuvat
tieteeksi. Sellaista on nykyaikainen sivistys!

Tohtori oli noussut seisomaan ja alkoi mielenliikutuksessaan kävellä
edestakaisin huoneessa.

-- Olen aina ollut sitä mieltä, että tuollaiset opit tulevat
johtamaan kaiken moraalin perikatoon. Ja tässä on todistus!
Nuorukainen, joka tähän asti on viettänyt kunniallista elämää,
viekoitellaan rikokseen, joka on suoranainen seuraus Herbert
Spencerin opeista!

Samuel kuunteli ihmeissään.

-- Ei siis olekaan totta, mitä Herbert Spencer sanoo! huudahti hän.

-- Aivan niin! huudahti tohtori. Etkö sinä siis tiedä, ettei se ole
totta? Eikö sinua ole opetettu lukemaan raamattua? Ja oletko sinä
raamatusta lukenut mitään olemassaolon taistelusta? Onko raamattu
opettanut sinua, että sinun ainoa velvollisuutesi on taistella
muita ihmisiä vastaan omien itsekkäitten tarkoitusperiesi puolesta?
Eikö se pikemmin ole selittänyt sinulle, ettei sinun ollenkaan pidä
huolehtia omasta hyvinvoinnistasi, vaan taistella toisten puolesta ja
mieluimmin kärsiä kuin tehdä väärin? Sanoppa minulle, Samuel, mitä
isäsi olisi sanonut, jos hän viime yönä olisi nähnyt sinut -- oman
rakkaan poikansa, jota hän oli kasvattanut kristillisten oppiemme
mukaan?

-- Oi, sir! huudahti Samuel, jonka sydämmeen puhe oli koskenut.

-- Rakas poikani, sanoi tohtori Vince, pyrkimyksenämme tässä
mailmassa ei saa olla, että pysyisimme elossa, vaan että hyve
jäisi eloon. Sen puolesta pitää meidän elää ja kuoliakin, jos niin
tarvitaan. Meidän pitää rakastaa ja palvella toinen toisiamme, meidän
täytyy olla nöyriä ja kärsivällisiä, meidän täytyy arvelematta
uhrautua. "Parhaiten soveltuvien yksilöitten säilyminen!" Rakas
Samuel, koko ajatus on jumaluuden kieltämistä -- mitä olemme me,
että meitä voidaan kutsua parhaiten soveltuviksi elämään? Tällainen
haaveksiminen on samaa kuin antaa vallan kaikille ihmissydämmen
alhaisille ominaisuuksille: ahneudelle, kateudelle ja vihalle!
Sellaiset opit ovat syynä meidän aikamme synnillisyyteen ja
aineellisuuteen -- rikoksiin, murhiin ja sotiin! Poikani, oletko
missään kohdassa raamattua lukenut että Jesus olisi kuljeskellut
miettien saisiko säilyttää henkensä, ja että hän olisi varastanut
muilta senvuoksi, että ne olivat vähemmän soveliaita kuin hän jäämään
eloon? Ajatteleppa vaan, miten sinun olisi käynyt, jos sinut yöllä
olisi kutsuttu hänen luokseen.

Samuel häpesi, niin ettei enään voinut kestää jatkettavan.

-- Oh, lopettakaa, lopettakaa, sir! huudahti hän piilottaen kasvonsa
käsiinsä. Ymmärrän kaiken! Olen ollut hyvin syntinen!

-- Niin, sinä olet ollut hyvin syntinen. Samuelin silmät kyyneltyivät.

-- En ymmärrä, miten sellaiseen voin suostuakaan, sir, kuiskasi hän.
Olen ollut sokea, olen ollut kadotettu! Olen eksyksissä ollut lammas!

Mielenliikutus valtasi hänet niin voimakkaasti, että hän puhkesi
hillittömään itkuun.

-- En voi uskoa itsestäni sellaista, huudahti hän tuon tuostakin.
Minä olen ollut poissa järjiltäni!

Tohtori katseli hetken aikaa häntä tarkkaan.

-- Ehkei se ollut yksin sinun syysi, sanoi hän sitten lempeämmin.
Sinut on viekoiteltu...

-- Ei, ei! huudahti poika. Kurja minä olen, sen minä huomaan, minun
täytyy olla kurja! En koskaan olisi antanut viekotella itseäni, ellen
olisi ollut kelvoton! Minä lankesin jo ensimmäiseen kiusaukseen,
kun varastin itselleni ilmaisen matkan junassa. Ja kaikki muu on
seurannut tätä -- pitkä jono huonoja tekoja!

-- Olkaamme iloisia siitä, ettei se ole pitempi, sanoi tohtori Vince
ja että olet päässyt sen loppuun.

-- Mutta olenko minä päässyt? huudahti nuorukainen kiihkeästi.

-- Etkö olisi? Ethän sinä enään tule antamaan tuollaisten väärien
oppien johtaa itseäsi!

-- En, sir! Mutta muistakaa, mitä minä olen tehnyt! Luulen, että
minut heitetään vankeuteen, ties kuinka pitkäksi ajaksi.

-- Tarkoitatko sitä yöllistä? kysyi tohtori. Mutta siitä asiasta ei
kukaan tule saamaan tietoa. Voit alottaa uuden ja hurskaan elämän.

-- Oi, niin! huudahti Samuel, mutta tämän teon muisto tulee ikuisesti
minua seuraamaan -- en voi milloinkaan antaa itselleni anteeksi!

-- Me olemme hyvin onnellisia, sanoi tohtori juhlallisella
vakavuudella, jos meillä on elämämme varrelta vain muutamia asioita,
joita me emme voi unohtaa emmekä antaa anteeksi itsellemme.

Kunnianarvoisa tohtori oli odottanut pitkäaikaista taistelua
rikoksellisen kääntämisessä. Mutta sensijaan huomasikin hän
tarvitsevansa koko voimansa nuoren miehen lohduttamiseksi ja
todistellakseen hänelle; ettei hän toivottomasti ollut vajonnut
synnin liejuun. Kun Samuel lopuksi oli saatu vakuutetuksi, että hän
ehkä voisi alottaa uutta elämää, tahtoi hän ehdottomasti palata
takaisin sille asteelle, jossa oli aikaisemmin ollut ja jälleen
antautua taisteluun nälän kanssa.

-- Minun täytyy todistaa, että voin voittaa, sanoi hän. Olen kerran
langennut kiusaukseen, nyt täytyy minun uhmata sitä.

-- Mutta, Samuel, huomautti tohtori, kenenkään ihmisen velvollisuus
ei ole kuolla nälkään. Sinun täytyy antaa minun auttaa itseäsi ja
koittaa löytää sinulle jotakin hyödyllistä työtä. On kyllä ihmisiä,
joista tulee sinulle ystäviä.

-- Älkää luulko minua epäkiitolliseksi, huudahti nuorukainen, mutta
minkätähden suosittaisi juuri minua? Nälkäänäkeviä on niin paljon ja
juuri tässä kaupungissa. Mintätähden minun pitäisi tulla autetuksi,
kun eivät hekään tule? Eikö se ole minun puoleltani itsekästä?

-- Minä en näe siinä mitään pahaa, sanoi tohtori.

-- Nähkääs, sir, sanoi Samuel, ettekö olekin sentähden niin avulias
minua auttamaan, että minä olen ollut niin apeamielinen. Mutta onhan
niin monta muuta, joita ei ole autettu, minä tunnen muutamia, jotka
tarvitsisivat apua paljon kipeämmin kuin minä ja jotka myöskin ovat
sen ansainneet.

-- Minusta tuntuu, poikani, kuin sinä olisit liian ankara itsellesi
-- ja myöskin minulle. Minä en voi lieventää koko mailman hätää. Minä
autan lähintä ympäristöäni niin kauvas, kuin minun voimani riittävät,
enempää en voi tehdä. Sinua täytyy minun auttaa. Ja etkö huomaa, että
minä haluan pitää sinua läheisyydessäni, niin että voin pitää huolta
siitä, että sinun hyvin kävisi? Ja ehkäpä -- kuka tietää? -- voit
sinä auttaa minua. "Eloa on runsaasti", kuten olet kuullut, "mutta
elonleikkaajia on vähän". Minun kirkossani voit sinä monella tavoin
olla apuna.

-- Oh, sir! huudahti Samuel täynnä kiitollisuutta. Ja te tahdotte
niin...?

-- Minä tahdon niin aivan varmasti, sanoi tohtori Vince. Sinä olet
löytänyt uuden valon, sinä tahdot alkaa uuden elämän. Jää tänne
Lockmanvilleen. Koko mailmassa ei ole ainoatakaan paikkaa, jossa
sinua paremmin tarvittaisiin.

Koko ajan oli pikku tyttö istunut äänetönnä ja kuunnellut
keskustelua. Nyt nousi hän ylös, meni Samuelin luo ja laski kätensä
Samuelin käteen.

-- Oi, olkaa nyt kiltti ja jääkää! pyysi hän.

-- Hyvä, minä jään, lupasi Samuel.

Sitten alkoivat he keskustella tulevaisuudesta ja mitä tohtori Vince
voisi tehdä hänen hyväkseen. Hyvä tohtori oli enemmän huolissaan
asiasta, kuin mitä tahtoi Samuelille näyttää.

-- Minä kysyn mister Wygantilta, sanoi hän, ehkä hänellä on
tehtaissaan sinulle paikka.

-- Mr Wygantko? kysyi Samuel. Tarkoitatteko miss Gladyn isää?

-- Häntä juuri. Tunnetteko te miss Gladyn?

-- Olen tavannut hänet pari kertaa.

-- He kuuluvat minun seurakuntaani, selitti tohtori.

-- Samuel vavahti.

-- Kuinka! huudahti hän. Silloin täytyy teidän... täytyy teidän olla
Pyhän Matteuksen kirkkoherra.

-- Niin olen, vastasi tohtori. Etkö sitä ennen tiennyt?

Poika tunsi itsensä hämmästyksellä lyödyksi. Hän oli nähnyt suuren
punaisesta graniitista rakennetun temppelin, paljon ihanamman
rakennuksen, kuin mitä hän milloinkaan oli edes uneksinut.

-- Etkö sinä koskaan ole käynyt siellä jumalanpalveluksessa? kysyi
tohtori.

-- Olen kerran ollut lähetyskirkossa, sanoi Samuel tarkottaen sillä
pientä kappelia köyhäin kaupunginosassa. Eräs ystäväni käy siellä --
Sophie Stedman. Hän työskentelee mister Wygantin pumpulitehtaassa.

-- Minua ilahuttaisi, jos sinä tulisit kirkkoon, sanoi tohtori.

-- Minäkin sitä haluaisin, vastasi nuorukainen. En varmaan tiennyt,
olisiko se minulle sallittua.

-- Minua pahoittaa, että olet saanut sellaisen käsityksen, sanoi
tohtori Vince. Kirkko avaa sylinsä kaikille.

-- Minä tiesin kaikkien rikkaitten käyvän Pyhän Matteuksen kirkossa,
sanoi Samuel anteeksipyytäen.

-- Kirkko ei kuulu rikkaille, keskeytti tohtori juhlallisella
vakavuudella, kirkko kuuluu herralle.

Kiitollisena ja onnellisena lähti Samuel Pyhän Matteuksen kirkkoon.
Ja syvällä hänen sydämessään kuiskasi ääni, että se oli myöskin miss
Gladyn kirkko. Ja hän tahtoi jälleen nähdä jumaloittunsa.



XVI. Samuelista tulee kirkonpalvelija.


Syvästi liikutettuna palasi Samuel Stedmanin luo kertomaan suuresta
onnestaan. Perhe istui piirissä hänen ympärillään kuunnellen
hämmästyneenä. Ihmeellistä oli, että heillä oli talossaan henkilö,
joka joutui niin monenlaisiin seikkailuihin!

Mutta nuorukainen huomasi, ettei asia näyttänyt tekevän Sofiaan niin
syvää vaikutusta kuin hän oli odottanut. Sofia istui ja tuki päätään
käsillään. Ja kun muut olivat jättäneet huoneen, sanoi hän:

-- Oi, Samuel, minä tunnen itseni tänään niin heikoksi! En tiedä,
miten voin kestää.

-- Sofia, huudahti Samuel innokkaasti, minä ehkä voin tehdä jotakin
puolestasi!

-- Millä tavalla?

-- Voin pyytää tohtori Vincen auttamaan sinua saamaan sopivampaa
työtä.

-- Lupasiko hän? kysyi tyttö.

-- Ei, mutta hän on niin kiltti kaikkia kohtaan. Ja, niinkuin tiedät,
käyvät kaikki rikkaat hänen kirkossaan. Hän haluaa, että minä häntä
autan, s.o. että minä teen hänelle sellaisia töitä, joihin kykenen.

Samuel tuhlasi runsaasti kiitosta hyvälle ja ystävälliselle papille
ja koetti innostuttaa Sofiaa kuvauksillaan uudesta mailmasta, joka
nyt Sofiallekin avautuisi.

-- Menen hänen luokseen taas huomenna, sanoi hän. Silloin saat nähdä!

-- Samuel, lausui tohtori, kun nuorukainen seuraavana aamuna saapui
hänen luokseen, minä olen löytänyt sinulle jotakin.

Samuelin sydän hypähti ilosta.

Asianlaita oli niin, että Pyhän Matteuksen kirkon vartija alkoi tulla
vanhaksi. Hänen tilalleen ei tahdottu ottaa ketään muuta, mutta hänen
täytyi saada apulainen. Palkka ei tulisi olemaan suuri, mutta Samuel
saisi tilaisuuden vaikuttaa kirkossa ja oleskella hyväntekijänsä
läheisyydessä. Kiitollisuuden kyyneleet nousivat hänen silmiinsä, kun
sai kuulla tämän arvokkaan uutisen.

-- Nyt saan nähdä miss Gladyn sitä useammin! kuiskasi innokkaasti
ääni hänen sisässään.

Päivää jälkeenpäin, sunnuntaina, alkoi Samuel toimensa kirkossa. Miss
Wygant oli siellä häikäisevän kauniissa kevätpuvussaan, mutta samalla
kertaa vakavana, mikä hyvin soveltui pyhäpäivään. Hän ei nähnyt
ihailijaansa ennenkuin jumalanpalveluksen jälkeen.

-- Kas -- Samuel! Oletteko täällä? huudahti tyttö.

-- Olenpa niinkin, miss Glady, sanoi Samuel. Olen päässyt tänne
kirkonvartijan apulaiseksi.

Miss Wygant seisoi hetkisen puhellen Samuelin kanssa, joka käytti
tilaisuutta hyväkseen mainitakseen Sofia Stedmanista. Hän kertoi
tytön elämäntarinan. Päästyään loppuun, sai hän äkkinäisen
päähänpiston kertoa, miten Sofia oli miss Gladyn käsistä ottanut
joululahjansa ja miten hän oli huoneessaan säilyttänyt miss Gladyn
muotokuvaa.

Miss Wygant tuli luonnollisesti liikutetuksi.

-- Minä katson, mitä voin hänen hyväkseen tehdä, sanoi hän. Mitä te
ehdottaisitte?

-- Olen ajatellut, sanoi Samuel rohkeasti, että teillä kotona olisi
hänelle mahdollisesti jokin paikka. Se tekisi hänet niin iloiseksi.

-- Minä, katson, lupasi tyttö. Tahdotteko tuoda hänet huomenna minun
luokseni, Samuel?

-- Tahdon kyllä, vastasi Samuel.

Kun Samuel sitten katsoi tyttöön, huomasi hän tämän silmissä
saman läpitunkevan katseen kuin kerran ennenkin, ja se saattoi
veren syöksähtämään hänen poskilleen ja aikaansai saman omituisen
pelottavan tunteen kuin silloinkin. Hän käänsi heti pois katseensa,
ja hänen polvensa tutisivat, kun hän astui käytävää pitkin poispäin.

Hän näki miss Gladyn nousevan automobiiliinsa. Sitten kiiruhti hän
takaisin sakaristoon.

Tohtori oli juuri riisunut papinkauhtanansa ja pistämässä kalvosimia
käsiinsä.

-- Herra tohtori, sanoi Samuel, minulla on puhuttavana teille eräästä
asiasta.

-- Mistä sitten, Samuel?

-- Sen selvittäminen ottaa kyllä ainakin parin minuutin ajan.

-- Minä olen nyt lähdössä kotiin syömään päivällistä... alkoi pastori.

-- Tulen mukananne, jos saan, sanoi Samuel. Se on todella jotakin
hyvin tärkeätä.

-- No, tulkaa sitten, sanoi tohtori vähän levottomasti.

-- Satuin sitä ajattelemaan viime yönä, selitti Samuel heidän
käydessään katua pitkin. Se piti minua hereillä useita tunteja.
Tohtori Vince, minun mielestäni meidän pitäisi kääntää master Albert
Lockman!

-- Kääntääkö hänet? huudahti kirkkoherra ihmeissään.

-- Niin, sir. Hän viettää kauheaa elämää, hän on hyvin huonolla
tiellä.

-- Niin, Samuel. Se on vallan hirveää, minä tiedän...

-- Meidän täytyy tehdä työtä hänen suhteensa, huudahti Samuel. Hän ei
saa jatkaa samalla tavalla!

-- Onnettomuudeksi, sanoi tohtori Vince innokkaasti, ei minun sovi
tehdä mitään tässä asiassa. Lockmanin perhe, näetkös, on aina
kuulunut presbyterianeihin. Heidän sielunhoitajansa on siis tohtori
Handy enkä minä!

-- Mutta tekeekö tohtori Handy mitään tässä asiassa? jatkoi Samuel
itsepäisesti.

-- En tiedä, Samuel.

-- Niin, mutta ellei hän sitä tee, niin täytyy meidän tehdä se,
tohtori Vince. Jotakin täytyy tehdä.

-- Poikani, sanoi kirkkoherra, ehkei sinun ole helppo tätä ymmärtää,
mutta joka tapauksessa on tämä tunneasia. Luuletko, että minun sopisi
mennä houkuttelemaan hyvin rikasta jäsentä pois toisesta kirkosta.

-- Mutta mitä hänen rikkaudellaan on tämän asian kanssa tekemistä?
kysyi nuorukainen.

-- Onnettomuudeksi, Samuel, tulee kalliiksi rakentaa kirkkoja, ja
useammat papit ovat, näetkös, riippuvaisia palkastaan.

-- Hyvä tohtori yritti kääntää asiaa leikiksi, mutta Samuel otti sen
mitä vakavimmalta kannalta.

-- Toivon, sanoi hän, että te ette ole riippuvainen kenenkään
sellaisen ihmisen rahoista, kuin master Albert.

-- Hm -- en, sanoi tohtori reippaasti.

-- Olkaa hyvä ja ymmärtäkää minua oikein, jatkoi Samuel. Ei ole
kysymys ainoastaan siitä, että master Albert turmelee oman elämänsä.
Siihen lienee hänellä oikeus, jos hän tätä oikeutta tahtoo käyttää.
Mutta siitä on kysymys, mitä hän tekee muille. On kysymyksessä
hänen rahansa, tohtori Vince. Ajatelkaapa vaan. Hänellä on
seitsemänsadantuhannen dollarin vuositulot! Eikä hän milloinkaan ole
ansainnut senttiäkään siitä, eikä hän tiedä, mitä tekisi rahoillaan.
Te tiedätte, herra tohtori, että tämä ei ole oikein!

-- Ei, sanoi pappi, se on todellakin hyvin väärin. Mutta minkä sille
asialle voi?

-- Minä en tiedä. Minä en ole ehtinyt asiaa lähemmin ajattelemaan,
olen vain saanut sellaisen päähänpiston. Mutta minä ajattelin, että
jos joku sellainen kuin te, herra tohtori, joku jota hän kunnioittaa,
voisi esittää hänelle asian, niin käyttäisi hän rahansa johonkin
hyvään tarkoitukseen. Ja ellei hän tahdo, niin pitäisi hänen luopua
niistä.

Tohtori hymyili.

-- Minä pelkään, Samuel, että hän tuskin sitä tekisi!

-- Mutta, tohtori, tällä lailla ei saa jatkua!

Itsepä tässä kaupungissa on ihmisiä, jotka ovat kuolemaisillaan
nälkään. Ja hänellä on seitsemänsadantuhannen tulot vuodessa! Voiko
tällainen ajanpitkään jatkua?

-- Ei, minä toivon, poikani, että se ei jatkuisi. Kerran kaikki
kääntyy paremmaksi. Mutta se asia täytyy jättää kehitykselle.

-- Kehityksellekö? sanoi Samuel hämmästyneenä. Uskotteko te
kehitykseen. Siitä professori Stewartkin puhui.

-- Niin, katsos, sanoi kirkkoherra hämillään, minä tarkoitan, että
suuret yhteiskunnalliset voimat ovat toiminnassa -- suuria muutoksia
tapahtuu. Mutta vaikuttavat hyvin hitaasti.

-- Minkätähden niin hitaasti? huomautti Samuel. Senkötähden, että
niin monet ihmiset eivät välitä mistään?

-- Näetkös, Samuel... alkoi kirkkoherra.

-- Jos kaikki työskentelisivät asian hyväksi, tapahtuisi muutos
nopeasti! keskeytti hänet Samuel.

Syntyi hetken hiljaisuus, Lopuksi huomautti pappi;

-- Samuel, sinä näytät olevan kovin kiintynyt yhteiskunnallisiin
kysymyksiin.

-- Olen kyllä, sir, vastasi nuorukainen. Olen itse kuulunut köyhiin
ja nälkäänäkeviin, ja minä tiedän, miltä se tuntuu. Kukaan muu ei
sitä voi ymmärtää, ette edes te, sir, kuinka hyväsydämminen te
olettekin. Te ette tiedä, mitä se on, sir, ei, te ette tiedä!

-- Ehkä en, poikani, sanoi kirkkoherra. Mutta voin vakuuttaa sinulle,
poikani, että minun omatuntoni ei ole läheskään rauhallinen.
Kuitenkin on ainoa, mitä voimme tehdä, se, että emme ole liiaksi
kärsimättömiä -- meidän täytyy opetella odottamaan...

-- Mutta, herra tohtori, pitääkö ihmisen odottaa siksi, kun se kuolee
nälkään?

Se oli kiusallinen kysymys, ja ehkäpä olikin parasta, että tohtori
Vince nyt seisoi asuntonsa luona.

-- Nyt minun täytyy mennä sisälle, sanoi hän. Saamme näistä asioista
puhua toisella kertaa.

-- Niin, sen me teemme, sir, sanoi Samuel.

Tohtori heitti häneen pikaisen silmäyksen. Mutta pojan kasvoilla oli
tavallinen ilmeensä, joka kertoi rehellisestä innostuksesta.



XVII. Käynti miss Glady Wygantin luona.


Samuel lähti tiehensä vieläkin tuumiskellen vaikeata kysymystä.
Jotakin täytyi master Albertin suhteen tehdä, se oli varmaa.
Ennenkuin Samuel meni syömään päivällistä, oli hän ehtinyt tehdä
vielä toisen suunnitelman. Hän kääntyisi miss Gladyn puoleen! Hän
koettaisi saada tämän ryhtymään kadonnutta pelastamaan!

Kello kahdeksan seuraavana aamuna saapuivat Samuel ja Sofia miss
Wygantin kotiin saadakseen puhutella häntä. He menivät palvelijain
käytävälle, mutta palvelustyttö, joka tuli avaamaan, kehoitti heitä
vielä poistumaan, koska miss Glady ei koskaan tavannut nousta ennen
kello kymmentä eikä koskaan ennen kello yhtätoista ottanut ketään
vastaan.

He siis palasivat kotiin ja tulivat takasin kello yksitoista. Heidät
johdettiin erääseen arkihuoneeseen toisessa kerroksessa, ja siellä
tuli miss Glady heitä vastaan puettuna tulipunaiseen aamutakkiin.

-- Vai tämäkö on Sofia! huudahti hän. Voi sinua pikku tyttöraukka!

Ja hän katseli tarkkaan pientä tehtaantyttöä, jonka vartalo oli
kutistunut, posket kuopalla ja hame kulunut ja paikkainen. Sofia
puolestaan tarkasteli ihmeellistä prinsessaa, joka oli pitkä ja
komea, joka säteili terveyttä ja kauneutta.

-- Ja sinä työskentelet meidän pumpulitehtaassamme! huudahti miss
Glady. Kuinka kauheaa! Ja väitättekö te täydellä todella, Samuel,
että tämä lapsi on kolmentoistavuotias?

-- Kyllä, miss Glady, vastasi Samuel. Tyttö kääntyi nopeasti ja
painoi seinässä olevaa nappulaa.

-- Lähettäkää tänne missis Harris, sanoi hän sisään astuvalle
palvelijalle.

-- Missis Harris on meidän taloudenhoitajattaremme, lisäsi hän
kääntyen Samuelin puoleen. Minun täytyy kysyä häneltä neuvoa tässä
asiassa.

-- Neuvon kysyminen kävi hyvin nopeasti.

-- Missis Harris, tämä on Sofia Stedman, pieni tyttö, jota minä
haluan auttaa. En tiedä, mitä hän osaa tehdä, mutta siitä voitte te
ottaa selvän. Minä tahdon, että hän saa jonkinlaisen paikan täällä,
mutta kovaa työtä ette saa hänellä teettää.

-- Mutta, miss Glady, sanoi taloudenhoitajatar hämmästyneenä, minä en
tiedä hänelle mitään työtä.

-- Te saatte luvan löytää jotakin, oli nuoren neidin vastaus. Minä
tahdon, että hän saa tilaisuuden oppia. Ottakaa hänet mukaanne, niin
saatte puhua asiasta.

-- Kyllä, miss Glady, sanoi missis Harris, ja niin jäi Samuel yksin
jumalattarensa kanssa.

Samuel istui katse kiinnitettynä lattiaan. Hän aikoi juuri ottaa
esille sen raskaan kysymyksen, joka hänen mieltään painoi, kun miss
Glady virkkoi.

-- Samuel, kysyi tyttö, miksi te jätitte serkkuni?

Samuel epäröi.

-- Minä... minä en puhu siitä mielelläni, miss Glady.

-- Niin, mutta kertokaapa siitä minulle, intti tyttö.

-- Lähdin pois siksi, että huomasin hänen juovan itsensä juovuksiin,
vastasi Samuel.

-- Oh! huudahti tyttö. Koska se tapahtui?

-- Keskiviikkoa vasten yöllä, miss Glady.

-- Kertokaa minulle koko juttu, Samuel.

-- Minä... minä teen sen hyvin vastenmielisesti, soperteli Samuel.
Juttu ei ole sovelias kerrottavaksi hienolle naiselle.

-- Tiedän asiasta jo vähän kamaripalvelijani kautta. Jack Holliday
oli siellä, eikö niin?

-- Oli.

-- Ja muutamia naisia?

-- Niin.

-- Kuinka monta, Samuel?

-- Neljä, miss Glady.

-- Kertokaa enemmän, Samuel. Mitä naisia ne olivat?

Samuelin oli hyvin vaikea vastata näihin kysymyksiin. Puhuessaan hän
punastui. Mutta miss Glady ei ollut ollenkaan hämillään, päinvastoin
oli hän halukas kuulemaan asian yksityiskohdista.

-- Sanoitte hänen nimensä olleen Belle. Mahtoiko hän olla sama tyttö,
joka esiintyi "Mandelayn tytöissä"? Oliko hän tanssijatar, Samuel?

-- En tiedä, miss Glady.

-- Mitä sitten?

Samuel vaikeni, mutta virkkoi hetken kuluttua:

-- Sitä en tosiaankaan voi kertoa.

-- Miksi ette?

-- Siksi että olen luvannut vaijeta.

-- Kenelle olette luvannut?

-- Ylikonstaapelille, miss Glady.

-- Ylikonstaapelille! Oh, minä tiedän, poliisiylikonstaapelille.

-- Niin.

-- Mutta mitä tekemistä oli poliisilla tämän asian kanssa?

-- Ne panivat minut vankilaan, miss Glady. He luulivat minun sen
tehneen.

-- Tehneen -- mitä sitten? Taas vaikeni poika.

-- Kuulkaa, Samuel, sanoi miss Glady. Te tiedätte, että minä olen
Pertin serkku. Hän on aivan yksinään mailmassa, ja minä olen hänestä
edesvastuussa...

-- Oh, miss Glady! huudahti nuorukainen. Kunpa te vaan tahtoisitte
häntä auttaa. Minun tarkoitukseni oli juuri kysyä teiltä...

-- Mutta kuinka voin minä häntä auttaa, ellette te anna minulle
mitään tietää!

Se vaikutti. Samuel kertoi koko jutun. Miss Glady istui mykkänä
kauhusta.

-- Hän tappoi itsensä! Hän tappoi itsensä! huudahteli hän kyeten
tuskin puhumaan.

-- Niin, miss Glady, sanoi Samuel. Ja se oli kauheaa! Ette voi
käsittää, kuinka kauheaa se oli!

-- Luin sanomalehdestä itsemurhasta. Mutta en mitenkään edes
aavistanut, että Pertti olisi jotenkin sekaantunut asiaan.

Syntyi hetken hiljaisuus.

-- Hänellä on omallatunnollaan kauhea asia... alkoi Samuel.

-- Hänen täytyy olla kauheasti pelästynyt, virkkoi tyttö lisäten
nopeasti: Samuel, ette suinkaan te ole tästä kenellekään puhunut?

-- En ainoallekaan ihmiselle, miss Glady.

-- Oletteko varma siitä?

-- Täydellisesti.

-- Ette ole siitä kertonut tohtori Vincelle?

-- Sanoin hänelle vain, että lähdin master Albertin luota siksi, että
hän joi itsensä juovuksiin, ja se oli totta, miss Glady.

-- Oli, vastasi tyttö lisäten: Tehän puhutte aina totta, Samuel,
ettekö puhukin.

-- Koetan tehdä niin, vastasi tämä.

-- Te olette hyvin hyvä ihminen, eikö totta? huudahti tyttö. Samuel
punastui.

-- Ei, sanoi hän juhlallisesti, minä en ole ollenkaan hyvä ihminen.

Miss Glady, tarkasteli häntä hetkisen, jonka jälkeen hänen kasvonsa
menivät hymyyn.

-- Olen kuullut sananlaskun, lausui hän: Jos olet hyvä, tulet
onnelliseksi, mutta menetät paljon hauskuutta.

Samuel mietti.

-- Se on kauhea lause, selitti hän vakavana.

Miss Glady nauroi. Hän jatkoi Samuelin kuulustelemista
itsemurha-asiasta ja antoi tyydyttää uteliaisuuttaan viimeisten
rumien yksityiskohtien suhteen.

Sitten pudisti hän päätään ja kysyi äkkiä:

-- Miksi teillä on tuo kauhea esine? Samuel säpsähti.

-- Mikä esine? kysyi hän.

-- Tuo kaulaliina.

-- Minä ostin sen itselleni... Samuel vaikeni hämmentyneenä ja tytön
naurunhohotus kaikui huoneessa.

-- Ottakaa se pois! sanoi hän.

Tyttö nousi ylös, meni Samuelin luo ja sanoi:

-- En voi sitä katsella.

Vapisevin sormin otti Samuel liinan kaulastaan. Ja tyttö irroitti
vyötäisiltään kauniin punaisen nauhan leikaten sen sopivan pituiseksi.

-- Ottakaa tämä, kehoitti hän Samuelia, niin minä näytän, miten se
solmitaan.

Samuel oli kuin unessa. Tyttö oli aivan hänen lähellään, ja
hänen sormensa leikkivät Samuelin kaulan ympärillä. Samuel tunsi
kasvoillaan hänen henkäyksensä, hänen juovuttava tuoksunsa tunkeutui
Samuelin sieramiin. Veri nousi Samuelin päähän, suonet hänen
otsallaan paisuivat, ihmeellisiä, outoja ajatuksia liikkui hänen
mielessään.

-- Kas, nyt on parempi, huudahti tyttö peräytyen askelen voidakseen
ihailla työnsä tulosta. Hän hymyili ihastuttavasti Samuelille.

-- Teillä ei ole ollenkaan makua, Samuel. Minun täytyy teitä
kasvattaa.

-- Paljon kiitoksia, miss Glady, vastasi Samuel hämillään.

-- Tehän tulette silloin tällöin tervehtimään Sofiaa?

-- Tulen, tulen, vastasi Samuel hätäisesti.

-- Ja tulette joskus, kun minä olen kotona.

-- Samuel veti henkeään, puristi kätensä nyrkkiin, mutta vastasi:

-- Tulen.

-- Älkää pelätkö minua, lisäsi tyttö ystävällisesti. Te ette anna
itsellenne puoleksikaan niin paljon arvoa, kuin teidän pitäisi,
Samuel.

Sitten kuului ääntä etuhuoneesta, miss Glady kääntyi ympäri, ja
sisälle astui taloudenhoitajatar mukanaan Sofia.

-- Mitä nyt? kysyi Glady.

-- Hän ei osaa yhtään mitään, vastasi mrs Harris. Mutta jos tahdotte,
että hänen pitää saada opetusta, niin voihan hän käydä asioilla ja
ommella...

-- Hyvä on, sanoi miss Glady. Ja maksakaa hänelle hyvin. Oletko
tyytyväinen Sofia?

-- Kyllä, neiti, kuiskasi lapsi heikolla äänellä ja niin kiintyneenä
tämän verrattoman olennon ihailemiseen, että voi tuskin lausua noita
kahta sanaa.

-- Sitten on kaikki hyvin, sanoi miss Glady. Tulkaa huomenna, Sofia.
Ja hyvästi, Samuel. Nyt minun täytyy lähteä ulos ratsastamaan.

-- Hyvästi, miss Glady, sanoi Samuel. Älkää unohtako, mitä teidän
piti sanoa master Albertille!.



XVIII. Tohtori Vincen kanssa keskustelussa.


Samuel palasi kotiin tuntien olevansa seitsemännessä taivaassa.
Hän oli saanut paikan sekä itselleen että Sofialle. Ja hän saattoi
toivoa, että työ Pertti Lockmanin parantamiseksi myös alkaisi. Eikö
kirkko ollutkin suuremmoinen laitos elämän kaikkien arvoitusten ja
tehtävien ratkaisu! Ja kuinka onnelliseksi Samuel tunsikaan itsensä
ollessaan tätä laitosta niin lähellä!

-- Hän pysähtyi erääseen katukulmaan. Hän oli huomannut liikekilven:
John Callahan. Viinejä, Väkijuomia, Bernheimer-olutta.

-- Tiedätkös, mikä paikka tämä on? kysyi hän Sofialta. Täällä
työskentelee ystäväni Finnegan.

-- Kuka on Finnegan? kysyi tyttö.

-- Kapakanhoitaja, joka antoi minulle ruokaa, kun olin juuri tullut
kaupunkiin. Hän on hyvä ihminen, vaikka onkin kapakoitsija.

Samuel oli usein ajatellut Finnegania, sillä hän ei ollenkaan
ymmärtänyt, miten henkilö, joka näytti olevan niin hyväntahtoinen,
voi myydä väkijuomia. Ja nyt sai hän äkkiä loistavan päähänpiston.
Minkätähden pitäisi Finneganin jatkaa väkijuomien myymistä? Heti
huomasi Samuel, että hänellä oli tässäkin asiassa velvollisuuksia.
Hänen täytyi auttaa Finnegania. Ja unohtaen, että hänellä oli
päivällinen vielä syömättä, otti Samuel jäähyväiset Sofialta ja astui
sisälle kapakkaan.

-- Hyvää päivää, nuori ystäväni! huudahti irlantilainen, ja kasvonsa
saivat tyytyväisen ilmeen. Huomattuaan sitten nuorukaisella
irtokauluksen ja kaulaliinan, virkkoi hän: Oh saakeli, sinä näytät
pääsevän eteenpäin mailmassa!

-- Minulla on paikka, vastasi Samuel mahtavasti, minä olen
kirkonvartijan apulainen Pyhän Matheuksen kirkossa.

-- Mitä sinä sanotkaan! Vai olet sinä joutunut tekemisiin
mustamekkojen kanssa.

Samuel ei kiinnittänyt huomiota sohaisevaan lausuntoon. Hän katsahti
ympärilleen ja huomasi heidän olevan kahdenkesken. Sitten sanoi hän
hyvin vakavasti:

-- Mister Finnegan, saanko muutaman minuutin puhua kanssanne?

-- Saatte kyllä, vastasi Finnegan, ällistyneenä. Mistä on kysymys?

-- Eräästä asiasta, jota minä paljon olen miettinyt, vastasi
Samuel. Te olitte minulle niin hyvä, ja minä huomasin teidän olevan
hyväsydämisen ihmisen. Siksi on minusta aina tuntunut pahalta, että
te myytte väkijuomia.

Finnegan tarkisteli häntä.

-- Oh saakeli! huudahti hän. Oletko aikonut tehdä minustakin
kirkonpalvelijan?

-- Mister Finnegan, vastasi nuorukainen, pyydän ettette tee minusta
narria, sillä puhun teille aivan vakavasti.

-- Samuel katseli kapakoitsijaa niin rukoilevasti, että tämä
huolimatta asian laadusta tunsi tulevansa liikutetuksi.

-- Jatkakaa! kehoitti hän. Minä kuuntelen.

-- Niin, asia on siten, sanoi Samuel, että on väärin myydä
väkijuomia. Ajatelkaapa vaan, miten juoppous vahingoittaa ihmisiä.
Näin eräänä iltana juopuneen miehen, ja hänen humalansa johti hänet
melkein murhaan. Juoppous tekee ihmiset julmiksi ja itsekkäiksi.
Se ryöstää heiltä itsensähillitsemiskyvyn. Se tekee heidät
työhönkykenemättömiksi, johtaa heidät syntiin ja paheisiin. Se
orjuuttaa ja alentaa heidät. Eikö se ole totta, mister Finnegan?

-- On, myönsi Finnegan, kaikki tuo on totta, ja siksi en minä itse
maistakaan väkeviä juomia.

-- Mutta sentään myytte niitä muille!

-- Niin, poikaseni, mutta minä en tee sitä siksi, että vihaisin
ihmisiä?

-- Minkätähden sitten?

-- Sentähden, vastasi Finnegan, että minun täytyy elää. Se on minun
ammattini, ainoa minkä osaan.

-- Se tuntuu kauhealta ammatilta! huudahti nuorukainen.

-- Ehkäpä, sanoi Finnegan. Mutta muistakaa, ettei se ole mikään
ruhtinaallinen ammatti. Saan tarjoilla koko päivän, vieläpä suuren
osan yötä ja seistä koko ajan. Minulla ei ole myöskään vapaapäiviä
-- ja koko palkkani on kaksitoista dollaria viikossa. Ja minulla on
vaimo ja äskensyntynyt lapsi, niin että mitä muuta ihminen minun
sijassani voisi tehdä?

Ihmeellistä kyllä joutui Samuel nyt katselemaan asiaa uudessa
valossa. Hän oli aina luullut, että kapakoitsijat ja kapakan hoitajat
olivat luonnostaan turmeltuneita ihmisiä. Oliko mahdollista, että he
harjoittivat ammattiaan vain senvuoksi, että heidänkin täytyi elää?
Sellainen ajatuskin riitti yhä enemmän innostuttamaan Samuelia.

-- Sanokaapa minulle, huudahti hän, tekisittekö parannuksen, jos
löytäisin teille jotakin kunniallista työtä, jossa voisitte ansaita
elatuksenne?

-- Tarkoitatko, että minä jättäisin paikkani täällä Callahanilla?
Aivan varmasti niin tekisin.

-- Oh! huudahti poika ihastuneena.

-- Mutta sen täytyy olla varma paikka, lisäsi toinen. Minä en voi
antaa pienen kotini joutua puutteelle alttiiksi.

-- Hyvä, sanoi Samuel, minä hankin teille mitä haluatte.

-- Saakeli soikoon, nuori ystäväni, kannatko sinä työpaikkoja
taskussasi.

-- En, mutta tohtori Vince on pyytänyt minua häntä auttamaan; minä
menen puhumaan hänelle teistä.

Niinpä lähti hän suoraapäätä pappiraukan luo. Samuel esitti asiansa
ja tohtori Vince väänteli epätoivoissaan käsiään.

-- Samuel, tämä on tosiaankin liikaa, huudahti hän. Enhän minä voi
hankkia työtä kaikille Lockmanvillen asukkaille.

-- Mutta tohtori, huomautti Samuel, minä luulen että te ette oikein
ymmärtänyt tarkoitustani. Tämä mies haluaa viettää kunniallista
elämää, mutta ei voi tehdä sitä siksi, että hänellä ei ole
tilaisuutta siten ansaita leipäänsä.

-- Ymmärrän sen varsin hyvin, Samuel.

-- Mutta, herra tohtori, mitä hyödyttää parantaa ihmisiä, kun heidät
tuolla tavalla sidotaan?

Syntyi hetken hiljaisuus.

-- Pelkään, että on turhaa työtä selittää sinulle tätä asiaa, sanoi
pappi. Mutta sinun täytyy tehdä itsellesi selväksi, että mailmassa on
paljon ihmisiä, joilta puuttuu työtä ja että, sitä pahempi, näyttää
olevan totta, että on enemmän ihmisiä kuin työtä.

-- Niin, sanoi Samuel, mutta sitähän professori Stewartkin minulle
opetti. Ja te sanoitte sen olevan syntistä.

-- Hm! sanoi tohtori hämmentyneenä.

-- Ettekö huomaa, jatkoi Samuel innokkaasti, että te joudutte suoraan
takaisin Herbert Spenceriin. Jos on enemmän ihmisiä kuin työtä, niin
täytyy ihmisten tapella työstä. Siinähän se olemassaolon taistelu ja
ahneitten sekä itsekkäitten yksilöjen säilyminen on. Jos Finnegan ei
haluaisi olla kapakanhoitaja, niin hän ja hänen perheensä kuolisivat
nälkään, ja joku muu, joka ei pelkää tuota ilkeätä ammattia, jatkaisi
sitä ja eläisi. Nuorukainen seisoi odottaen.

-- Ettekö käsitä sitä? jatkoi hän.

-- Ymmärrän kyllä, sanoi tohtori.

-- Ja te olette sanonut minulle, että ainoa tapa välttää tuollaista
tulosta on elää muitten hyväksi -- palvella ja auttaa niitä? Enkö
minäkin pyri tekemään juuri niin?

-- Kyllä, poikani. Mutta mitä me sille voimme?

-- Oh, herra tohtori, ettekö te ole kirkkonne pää? Ja ihmiset tulevat
teidän luoksenne saamaan neuvoja. Teidän täytyy selitellä niille
näitä asioita, jotta muutos saataisi aikaan.

-- Mutta _millainen_ muutos, Samuel?

-- En minä tiedä, sir. Minä vain hapuilen ja hapuilen ja koetan
löytää jotakin. Mutta yhdestä asiasta olen varma -- että muutamilla
ihmisillä on liian paljon rahaa. Teidän seurakunnassannehan on
ihmisiä, joilla on enemmän rahaa, kuin minkä voivat kuluttaa useana
satana vuotena.

-- Ehkäpä, sanoi kirkkoherra. Mutta mitä pahaa siinä on?

-- Siitäpä juuri riippuukin se, että toisilla ei ole mitään!
Ajatelkaapa vaan, että juuri tällä hetkellä kuolee ihmisiä nälkään --
vieläpä täällä Lockmanvillessä! He haluavat tehdä työtä, mutta heillä
ei ole työtä. Minä voisin mainita teille esimerkkejä tytöistä, jotka
haluavat työskennellä mister Wygantin puuvillatehtaassa, mutta hän ei
suo heille sitä.

-- Mutta, poikaseni, eihän se ole mister Wygantin syy. Se riippuu
siitä, että nyt jo on liiaksi puuvillakutomoita.

-- Olen ajatellut sitä asiaa, sanoi Samuel vakavasti, eikä tuo
selitys tunnu oikealta. On vain liian paljon vaatteiden puutteessa
olevia ihmisiä. Sofia-raukka esimerkiksi.

-- Niin, luonnollisesti, sanoi tohtori. Mutta heillä ei ole rahoja,
joilla ostaisivat vaatteita...

-- Samuel oli kovasti mielenliikutuksissaan.

-- Niin, niin! huudahti hän. Ja enkö minä juuri äsken sanonut sitä
samaa. Heillä ei ole rahaa siksi, että rikkailla on kaikki.

Vastausta ei tullut ja hetken kuluttua teki Samuel uuden hyökkäyksen:

-- Aivan varmasti on itsekästä, että mister Wygant sulkee tehtaansa
ovet köyhältä väeltä vain senvuoksi, että näillä ei ole rahaa. Eikö
hän voisi antaa heidän kutoa kangasta itselleen?

-- Samuel, huomautti tohtori, sehän olisi luonnotonta.

-- Miksi niin, sir?

-- Siksi, poikani, että he yhtenä päivänä voisivat tehdä enemmän kuin
mitä kokonaisessa vuodessa käyttävät.

-- Sitä parempi, tohtori. He voisivat antaa ylijäämän muille
ihmisille, jotka sitä tarvitsevat -- ja muut ihmiset voisivat tehdä
heille tavaroita. Esimerkiksi Sofia. Hän ei tarvitse vain vaatteita,
hän tarvitsee kenkiä ja ennenkaikkea tarvitsee hän tarpeeksi ruokaa.
Ja kysymyksen ollessa riittämättömästä ravinnosta ajatelkaa, mitä
tuhlataan esimerkiksi master Albertin talossa! Fairviewissä on
tarpeeksi peltomaata tuottamaan leipäravintoa koko kaupungille.
Minä tunnen tämän asian, sillä minä olen itse ollut maanviljelijä.
Ja sitten on tapana pitää joukko kilpa-ajohevosia, joilla kukaan ei
koskaan ratsasta.

-- Samuel, sanoi kirkkoherra, se on totta -- ja se on väärin. Mutta
mitä _minä_ sille voin?

Samuel tirkisteli häntä.

-- Tohtori, huudahti hän, en voi kuvata, kuinka ikävä minun on kuulla
teidän puhuvan noin!

-- Mitä sinä tarkoitat? sanoi kirkkoherra ylenmäärin hämillään.

Nuorukainen jatkoi suuttuneena:

-- Te sanoitte, että meidän täytyy uhrautua ja auttaa muita! Te
sanoitte sen olevan meidän ainoan velvollisuutemme! Ja minä uskoin
teitä -- olin valmis seuraamaan teitä. Ja tässä minä nyt olen minä
haluan seurata teitä, mutta ette tahdo johtaa.

Nämä sanat olivat kuin tikarinpisto. Tohtori näytti tuskaantuvan.
Myöskin Samuel tuskaantui. Hän tunsi mitä voimakkaimpia
sydämmentuskia.

-- Se surettaa minua enemmän, kuin mitä voin kuvailla! huudahti hän.
Ajatelkaa kärsiviä ihmisiä -- ei kukaan heitä sääli! Ja kuinka te
voitte vaijeta -- kuinka voi Kristuksen paimen vaijeta silloin, kun
toiset hänen lampaistaan elävät ylellisyydessä ja loistossa, toiset
kuolevat nälkään?

Syntyi pitkäaikainen hiljaisuus. Tohtori Vince istui mykkänä ja
jäykkänä ja lujasti puristaen tuolinsa selkänojaa.

-- Samuel, sanoi hän, sinä olet oikeassa. Ensi sunnuntaina minä
saarnaan tästä työttömyyskysymyksestä.

-- Oh, kiitos, sir, tuhannet kiitokset! huudahti Samuel
kiitollisuuden kyyneleet silmissään. Ja hän puristi ystävänsä kättä.
Mutta sitten pälkähti hänen päähänsä uusi ajatus.

-- Ja siihen mennessä, tohtori, sanoi hän, mitä minä sanon
Finneganille?



XIX. Uusi käynti miss Gladyn luona.


Se, joka on ottanut kannettavakseen kaikki ihmishuolet, niinkuin
Samuel oli tehnyt, tulee pian huomaamaan, että se vaatii paljon
aikaa. Samuel teki parhaansa pitääkseen ajatuksensa kiinnitettyinä
niihin tärkeisiin tehtäviin, joita hänellä oli ratkaistavana. Mutta
hän huomasi ajatuksensa tuon tuostakin kiintyvän miss Gladyyn. Kerta
kerran perästä nousi hänen kuvansa Samuelin silmien eteen karkottaen
pois kaiken muun. Hänen kauneutensa hurmasi Samuelia ja viekotteli
hänen mielikuvitustaan kaikenlaisille ihmeellisille harha- ja
seikkailuretkille.

Miss Glady oli pyytänyt häntä palaamaan, ja Samuel mietti, miten
kauvan hänen pitäisi odottaa. Hänen piti mennä tapaamaan Sofiaa,
mutta se oli luonnollisesti vain tekosyy, sillä hän tapasi Sofian
joka ilta heidän yhteisessä kodissaan.

Samuel odotti kolme päivää, mutta ei voinut kauvempaa. Kaipaus saada
nähdä miss Glady vaikutti kuluttavana tulena hänen sisimmässään.

Kello yksitoista saapui hän miss Gladyn luo, ja Sofia tuli avaamaan.

-- Sanon hänelle, että sinä olet täällä, sanoi tyttö ymmärtäen heti.

Hän juoksi rappuja ylös palaten hetken kuluttua takaisin ja pyytäen
Samuelia seuraamaan mukana.

-- Oh, Samuel, hän on niin iloinen! huudahti lapsi.

-- Etkö sinä tule mukaan? kysyi Samuel yksinkertaisuudessaan.

-- En, hän kielsi minua tulemasta, vastasi Sofia.

Samuel meni miss Wygantin omaan arkihuoneeseen ja näki hänet
pukeutuneena aamutakkiin, vielä kauniimpaan, kuin hänellä viime
kerralla oli ollut päällään.

-- Ette voi uskoa, kuinka iloinen minä olen nähdessäni teidät,
huudahti tyttö.

Samuel myönsi olevan vaikea sitä uskoa lisäten:

-- En ymmärrä minkätähden se teitä ilahuttaisi, miss Glady.

Miss Glady katseli häntä.

-- Samuel, teistä varmaankin kaikki on sangen mielenkiintoista? kysyi
tyttö.

-- Kyllä, miss Glady, vastasi Samuel.

-- Ja minusta kaikki on kauhean ikävää.

-- Ikävää! huudahti nuorukainen ihmeissään. Täällä -- tässä talossa!

-- Se tuntuu teistä kummalliselta, eikö niin?

-- Niin, teillähän on kaikkea, mitä haluatte, huudahti Samuel.

-- Niin, ja minä olen kyllästynyt kaikkeen.

Nuorukainen katseli häntä ihmeissään.

-- Se on totta, mitä minä sanon. Kaikki, jotka minua ympäröivät, ovat
ikäviä, kovin ikäviä -- he elävät tyhmää ja ikävää elämää. Minä istun
suljettuna tänne kaupunkiin, minun täytyy tänä kesänä viettää täällä
koko kuukausi.

Samuel katseli häntä ihmeissään ja alkoi tuntea osanottoa. Hän oli jo
ennenkin huomannut, että miss Glady ei ollut onnellinen. Hänellä oli
siis tässäkin uusi velvollisuus, hänen täytyi auttaa tätä kaunista,
nuorta naista huomaamaan onnellisen asemansa.

Tämä ajatus sai hänet ilosta vavahtamaan.

-- Oh, mitä te sanottekaan, miss Glady! huudahti hän. Muistakaahan
toki, kuinka paljon hyvää te teette!

-- Hyvää? huudahti tyttö. Millälailla sitten?

-- Ajatelkaa vaan Sofiaa! Kuinka onnelliseksi olettekaan tehneet
hänet.

-- Vai niin, vastasi tyttö väsyneesti, ehkäpä.

-- Ja minut! huudahti Samuel.

-- Olenko minä tehnyt teidät onnelliseksi? kysyi tyttö.

-- Minä en ole milloinkaan ennen tuntenut itseäni niin onnelliseksi,
vastasi Samuel.

Se ilo, jota hän tunsi, säteili hänen silmistään, ja tyttökin antoi
katseensa levätä hänessä. Kauvan he seisoivat ja katselivat toisiaan;
sitten astui tyttö nauraen Samuelin luo.

-- Samuel, sanoi hän, teidän kaulaliinanne ei ole oikein hyvin
solmittu.

Vielä kerran koskettivat tytön sormet Samuelin kaulaa, hän tunsi
kasvoillaan tämän hengityksen, tytön säteilevä kauneus hurmasi hänet.
Hänen sydämmensä jyskytti, aivonsa huumaantuivat ja kuin juopuneena,
melkein tietämättömänä, mitä teki, ojensi hän kätensä ja veti tytön
luokseen.

Mutta samalla hetkellä valtasi hänet kauhu. Mitä hän olikaan tehnyt?
Miss Glady tulisi ajamaan hänet pois, karkoittamaan luotaan! Hän oli
pilannut kaiken!

Yksi ainoa hetki riitti kuitenkin osoittamaan, ettei niin ollut
asianlaita. Tunnevirta kohisi hänessä taasen entistä suuremmalla
voimalla. Hänen sielunsa salatuista syvyyksistä kohosi uusia
tunteita, jotka äkillisesti olivat heränneet, kauheita ja pelottavia
ajatuksia, joista hänellä ennen ei ollut aavistustakaan. Hänen
miehuutensa heräsi hän kadotti kainoutensa ja pelkonsa. Tyttö oli
hänen, hän voi hänelle tehdä mitä tahtoi! Ja hän painoi tyttöä
rintaansa vastaan, melkein tukehutti hänet syleilyynsä. Tyttö sulki
silmänsä ja Samuel suuteli häntä poskille ja huulille. Sitten kuuli
hän tytön heikosti ja vapisevalla äänellä kuiskaavan: Samuel, minä
rakastan sinua! Ja hänen sisimpänsä oli täynnä iloa ja riemua.

Yht'äkkiä kuului askelten ääntä viereisestä huoneesta. He kiiruhtivat
pois toistensa luota. Huoneen ovi oli avoinna ja hetkiseksi kohosi
kauhun ilme tytön silmiin. Sitten laskeutui hän polvilleen lattialle.

-- Oh, Samuel, sormukseni! huudahti hän.

-- Sormuksenne? ihmetteli Samuel pää sekavana.

-- Niin, sormukseni! uudisti tyttö. Sitten kuului oviaukosta mrs
Harrisin ääni:

-- Sormuksenneko, miss Glady?

-- Minä olen sen hukannut, sanoi tyttö. Samuelkin laskeutui lattialle.

He etsivät pöydän alta.

-- Se putosi tänne, sanoi tyttö.

-- Sen on täytynyt vieriä jonnekin, sanoi mrs Harris alkaen etsiä.

-- Kumarru ja katso tarkasti, Samuel, komensi tyttö, ja Samuel
totteli, mutta ei voinut löytää sormusta.

He jatkoivat etsimistä minuutin verran. Mrs Harris palasi pöydän luo
ja huudahti äkkiä:

-- Se on täällä!

-- Onko se mahdollista! huudahti miss Glady. Ja minä kun etsin sieltä.

-- Se oli pöydänjalan alla, selitti taloudenhoitajatar.

-- Oh! sanoi miss Glady pistäen kallisarvoisen sormuksen takaisin
sormeensa.

Samuel oli aivan ihmeissään, mutta vielä ällistyneemmäksi hän tuli,
kun jumalattarensa hetkistä myöhemmin sanoi:

-- Samuel, minun on ikävä kyllä mahdotonta täyttää teidän pyyntöänne.

Samuel katseli häntä ihmeissään.

-- Minä olen valmistanut Sofialle paikan täällä, mutta siinä on
myöskin kaikki, mitä voin tehdä, aivan varmaan.

-- Miss Glady...

-- Teidän ei tosiaankaan pitäisi pyytää minun tekemään mitään muuta.
Tiedän sangen hyvin, että tehtaan työväen asema on sangen vaikea ja
tulen kaikin voimin koittamaan keventää heidän tilaansa. Mutta enhän
minä voi ottaa tänne kaikkia työläisiä -- sehän on aivan mahdotonta.

Nuorukainen ei voinut löytää sanoja, hän vaan tuijotti tyttöään.

-- Siinä kaikki, mitä minulla oli sanottavaa, sanoi miss Glady. Mutta
aivan oikein -- nuo kukansiemenet teidän täytyy mahdollisimman pian
hankkia. Tarvitsen niitä muutaman päivän päästä. Oletteko ymmärtänyt
minua?

-- Kyllä, miss Glady, sammalsi Samuel.

Hän oli nähnyt tytön heittävän taloudenhoitajattareen nopean katseen
ja alkoi viimein ymmärtää.

-- Tuokaa ne itse tänne, lisäsi tyttö. Hyvästi.

-- Hyvästi, vastasi Samuel ja poistui.

Hän oli ihmeissään, mutta ei ollut ehtinyt kuin puoliväliin portaita,
ennenkuin unohti kaiken muun ja vain uskomattomat sanat: Samuel, minä
rakastan sinua! kaikuivat hänen korvissaan.

Hän ei voinut hillitä itseään, ei voinut yksin kantaa sellaista
salaisuutta. Kun Sofia saattoi häntä portille, kertoi hän kuiskaten
tälle koko salaisuuden.

Lapsi tuijotti häneen pelokkaana.

-- Samuel, kuiskasi hän, kyllä hänen tarkoituksensa täytyy olla mennä
naimisiin sinun kanssasi.

-- Mennä naimisiin minun kanssani! huudahti Samuel voiden tuskin
saada sanaa suustaan. Mennä naimisiin minun kanssani!

-- Niin, sanoi Sofia. Mitä muuta hän olisi tarkoittanut?

Siihen oli vaikea vastata.

-- Mutta... mutta... huudahti Samuel. Sehän on mahdotonta.

-- Ei, ei ole, Samuel. Hän rakastaa sinua.

-- Mutta minähän olen vain köyhä poika.

-- Mutta, Samuel, hänellä on mahdottoman paljon rahaa.

Samuel ei ollut katsellut asiaa siltä puolelta, mutta hänen täytyi
myöntää, että huomautus oli oikea.

-- Mutta minä en ole kyllin hyvä hänelle, intti Samuel.

-- Sinä olet kyllin hyvä kenelle tahansa! huudahti tyttö. Sinä olet
jalo ja kaunis sen olen minä tullut huomaamaan. Ja nyt aikoo hän
korottaa sinut vertaisekseen.

Nuorukainen oli vaiti hämmästyksen lyömänä.

-- Oh, Samuel, tämä on ihan kuin saduissa! kuiskasi lapsi. Sinusta
tulee prinssi.

Tyttö jatkoi edelleen keskustelua tästä ihmeellisestä asiasta ja
saattoi Samuelin yhä herkemmäksi rakentelemaan pilvilinnoja.

Viimein lähti Samuel pois harhaillen aivan hämmennyksissään kaduilla.
Hän menisi naimisiin miss Gladyn kanssa! Niin, sen täytyi olla totta,
sillä tyttö oli vakuuttanut häntä rakastavansa! Ja sitten saisi hän
arvattavasti asua siellä suuressa palatsissa. Miltähän se mahtaisi
tuntua? Mitä tulisi hän tekemään?

Ja hänestä tulisi rikas mies! Hänessä leimahti liekkiin ilo
ja ylpeys. Mitähän ihmiset kotopuolessa sanovat, mitä veljet
ajattelevat, kun hän tulee heitä tervehtimään ja ehkäpä ostamaan
vanhan talon?

Mutta hän karkoitti nämä ajatukset. Hän ei saanut ajatella sellaisia
asioita. Ne olivat itsekkäitä ja epäjaloja. Hänen täytyy ajatella
sitä hyvää, mitä hän rahoillaan tulisi tekemään. Ehkäpä hän
viimeinkin saattaisi auttaa köyhiä. Hän ja miss Glady tulisivat
omistamaan elämänsä tälle asialle.

Tyttö rakasti häntä, tulisi olemaan hänen! Ja nopeasti kuin salama
muisti hän taas äskeiset tapaukset. Hän jatkoi matkaansa mielihyvästä
ja pelosta vavisten. Hänen vereensä oli mennyt jonkunlainen hulluus.
Se oli vallannut koko hänen olentonsa. Kulkiessaan kadulla hän
levitteli käsiään, sillä hänen tunteensa olivat voimakkaammat, kuin
hän voi kantaa.

Keskellä tätä tunteitten hyökyaaltoa kohtasi häntä äkisti näkö,
joka palautti hänet takaisin mailmaan. Häntä lähestyi takaapäin
harmaapartainen ukko, joka kulki etukumarassa ja kantoi kuljeskelevan
kauppiaan koria. Ukko aikoi sivuuttaa Samuelin. Hänen valepukunsa oli
erinomainen, mutta ei sentään voinut saattaa Samuelia erehtymään. Hän
pysähtyi ja huudahti:

-- Charlie Swift!

Ukko heitti häneen hätäisen silmäyksen.

-- Ole vaiti! murisi hän jatkaen matkaansa Samuelin jäädessä
ihmettelemään.

Joukko uusia ajatuksia valtasi nyt Samuelin mielen. Vain viikko oli
kulunut siitä, kun hän vielä oli murtovaras, ja kuitenkin tuntui,
kuin siitä olisi kulunut koko iäisyys. Ja kuinka uskomattoman
pelottavalta ne muistot tuntuivatkaan! Hän oli kohdakkoin menossa
naimisiin miljoonain omistajan tyttären kanssa ystävänsä ja
liittolaisensa vielä hiipiessä varjopaikoissa ja piiloutuen poliiseja.

Onnettomista ihmisistä, joita Samuel oli seikkailurikkaan olonsa
aikana Lockmanvillessä oppinut tuntemaan, oli Charlie Swift ainoa,
jota hän ei millään tavoin ollut hyödyttänyt. Ja vain hänen
näkemisensä riitti Samuelissa herättämään uuden kutsumuksen. Kuinka
voisi hän kulkea onnekasta rataansa Charlien vielä vaeltaessa synnin
ja pahennuksen pimennoissa?

Olento melkein katosi näkyvistä Samuelin taistellessa sisäistä
taistelua uudesta tehtävästään. Hän perääntyi, hän pelkäsi Charlie
Swiftiä, pelkäsi tämän ivallista hymyä ja armotonta irvistelyä. Mutta
velvollisuutensa oli hänelle selvänä, niin selvänä kuin konsaan
soturille, joka rakkauden ja riemun keskellä kuulee sotatorvien
kutsuvan. Ehkä ei hän voi mitään saada aikaan Charlie Swiftin
suhteen. Mutta hänen täytyi koettaa!

Ja hän seurasi vanhaa kulkukauppiasta tämän asuntoon.



XX. Jälleen Charlie Swiftin luona.


-- Vai olet sinä taasen sallinut tehdä itsestäsi lähetyslampaan!
ihmetteli Charlie Swift heidän istuessaan tämän huoneessa.

-- Mitä? huudahti Samuel apeana.

-- Lähetyslampaan, toisti Charlie. Sellaisen pöllön, joka murehtii ja
katuu.

Samuel tunsi, kuinka hänen intonsa tuota pikaa laimeni. Vanha iva oli
vielä Charlien kasvoilla. Nuorukainen huomasi, kuinka turmeltunut ja
kurja tuo rikoksellinen oli, ja hetkessä hänen rohkeutensa katosi.
Finnegan oli viaton pikku lapsi verrattuna Charlie Swiftiin.

Hänen kääntämisensä olisi ollut suurtyö ja todistus innosta ja
innostuksesta. Samuel päätti ryhtyä älykkäästi yrittämään.

-- Minua kohtaan on oltu sangen hyviä, sanoi hän.

-- Uskon sen, vastasi toinen välinpitämättömästi.

-- Ja tohtori Vince on tosiaan kovin hyvä ihminen, jatkoi Samuel.

-- Hm! murahti murtovaras lisäten sitten kiihkeästi: Et suinkaan ole
puhunut hänelle mitään minusta?

-- En! huudahti Samuel.

-- Etkö sanaakaan?

-- Ettekö muista, että lupasin vaijeta?

-- Hyvä, sanoi Charlie, tahdon vain varottaa sinua. Voithan kyllä
mennä niitten kirkkorakkien roikkaan, jos sinulla on halua, mutta
muista, ettet mainitse mitään niin sanotuista eksyneistä veljistäsi,
jotka ovat menneet helvettiin. Äläkä unohda, että minulla on suuri
joukko tohtorin hopeakaluja. Samuel säpsähti.

-- Oh! huudahti hän.

-- Etkö sitä tiennyt? sanoi toinen nauraen.

-- En tiennyt.

-- Mitä sitten luulit minun tehneen sillä aikaa, kun sinä olit
vahdissa?

-- Samuel ei hetkeen aikaan puhunut mitään.

-- Mutta miksi valitsitte juuri tohtori Vincen? kysähti hän äkkiä.

-- Siksi, että tunsin hänen talonsa.

-- Mutta hän on pappi! Sehän oli väärin!

-- Mitä vielä, nauroi Charlie. Hän on varoissaan.

-- Miten niin?

-- Näes, hänellä on rikas vaimo. Kuinka saatoitkaan luulla, että hän
olisi sellaisessa paikassa, ellei hänellä olisi muuta kuin palkkansa.

-- En ole sitä asiaa ollenkaan ajatellut.

-- Hän on naimisissa naisen kanssa, joka kuuluu kaupungin
rikkaimpiin. Eikä heiltä mitään puutu.

Syntyi hetkisen hiljaisuus.

-- Ettekö luule tohtori Vincen olevan hyvä ihminen? kysähti sitten
Samuel.

-- En tiedä, vastasi Charlie Swift. En minä ole koskaan hänen
kanssaan riidellyt. Mutia minä en pidä hänen ammatistaan.

-- Eikö hän tee ihmisille paljon hyvää?

-- Ehkäpä, vastasi toinen olkapäitään kohottaen.

-- Köyhälle kansalle? uteli Samuel itsepäisesti.

-- Sen uskon, myönsi Charlie. Mutta sinun pitäisi myös huomata, että
hänen hyvyytensä ryöstää heiltä miehuuden ja yritteliäisyyden --
tekee heistä kerjäläisiä. Mutta minä en kuulu siihen lajiin.

-- Miksi luulette hänen heitä auttavan?

-- Perhana, hänhän saa siitä maksun.

-- Mutta seurakunnan jäsenet maksavat rahat. Miksi he sen tekevät?

Varas mietti hetkisen.

-- Luulen heidän tekevän sen uskoakseen olevansa hyviä.

-- Niinkö?

-- Varmasti senvuoksi! vakuutti Charlie. Ajatellaanpa esimerkiksi
muutamia suurpetkuttajia, jotka käyvät siellä kirkossa. He käyttävät
kuusi päivää viikosta kynsiäkseen ihmisiä paljaaksi. Etkö luule
olevan mukavaa sitten sunnuntaina ajaa kirkkoon ja pistämällä viiden
dollarin setelin kolehtilaatikkoon kuitata koko juttu?

Samuel etsi vastausta näihin julmiin soimauksiin.

-- Minusta te ette puhu aivan oikein, vastusteli Samuel.

-- Kuinka niin?

-- Ensinnäkin eivät sellaiset miehet mene kirkkoon.

Charlie tirkisteli häneen.

-- Mitä sanotkaan? huudahti hän.

-- He eivät mene, intti Samuel.

-- Miksi eivät menisi?

-- Perhana, siksi että he eivät välitä mennä. Eivätkä he olisi
tervetulleetkaan...

Charlie puhkesi nauruun.

-- Poika-rukka! huudahti hän. Mutta sanoppa minulle, mitä sinä
oikeastaan olet siellä kirkossa tehnyt.

-- Minä olen kirkonvartijan apulainen, vastasi Samuel arvokkaasti ja
vakavasti.

-- Niin, niin. Mutta tuskinpa sellainen virkamies suuriakaan saa
nähdä seurakuntaa.

-- Ettekö tahtoisi selittää minulle asiaa, pyysi Samuel hetkisen
vaitiolon jälkeen.

-- Tuskinpa tiedän, mistä alottaisin, vastasi Charlie. Siellä on niin
perhanan suuri valikoima roistoja. Oletko pannut merkille pientä,
isovatsaista äijää, jolla on omituinen poskiparta -- hän näyttää
aivan luumulta?

-- Tarkoitatteko Mister Hickmania?

-- Juuri sitä samaa otusta. Eikö hän olekin eräs kirkon tukipylväistä?

-- Niinpä luulen, vastasi Samuel. Hän on kirkkoneuvoston jäsen.

-- No, oletko ennen kuullut puhuttavan mister Hickmanista?

-- Tiedän, että hän on kuuluisa lainoppinut; ja olen kuullut, että
hän hoitaa Lockmanien pesää.

-- Niin, sanoi Charlie, etkä sinä varmaankaan, tiedä, mitä tämä
sisältää.

-- En tiedä, myönsi Samuel.

-- Jaa, se sisältää sen, jatkoi Charlie, että hän oli vanhan
Lockmanin uskottu, ja että hänen kätensä oli jokaisessa mustassa
teossa, jonka tuo vanha petkuttaja viimeisen kolmenkymmenen vuoden
kuluessa teki. Edelleen sisältää se sen, että hän nyt hoitaa liikettä
ja tekee kaikki ne konnuudet, joita täytyy tehdä, hän esim. lahjoo
kaupungin valtuusmiehiä ja paljon muuta.

-- Luuletteko tohtori Vincen tietävän tuon? kysähti Samuel.

-- Jollei hän sitä tiedä, niin eipä hän tosiaan tiedä paljoa.

-- Hänen kirkkonsa jäsen! huudahti nuorukainen.

-- Lörpötystä! sanoi Charlie nauraen. Sinä Samuel olet liian
yksinkertainen. Mitä tekemistä kirkolla on liikeasiain kanssa?
Katsoppa esim. ukko Wygantia -- hänkin on kirkkoneuvoston jäsen!

-- Tarkoitatteko miss Gladyn isää?

-- Niin, vanhan Lockmanin lankoa. Hän on Lockmanin pesän toinen
hoitaja. Ja luuletteko, että on tehty mitään konnantyötä, jota hän
ei tuntisi. Jos esim. demokraatit ensi vuonna tulevat valtaan, niin
tapahtuu se Wygantin varoilla.

-- Mutta minkätähden? huudahti Samuel ihmeissään.

-- Etupäässä siksi, että hänen täytyy lainlaatijakuntaan saada
miehensä äänestämään lapsityötä koskevaa lakiehdotusta vastaan.

-- Lapsityötä koskevaa lakiehdotusta!

-- Niin! Sinä kai tiedät, että hän on taistellut sitä vastaan?
Tahdotaan kieltää alle neljäntoistavuotisten lasten työ
puuvillatehtaissa. Wygant lähetti Jack Pembertonin kongressiin
ainoastaan taistelemaan tätä lakia vastaan.

Samuel vään teli käsiään. Hän oli yhtäkkiä nähnyt edessään
pikku-Sofian kuihtuneine kasvoineen.

-- Mutta minkätähden tahtoo hän pitää tehtaassaan lapsia? huudahti
Samuel.

-- Minkätähden! Hyvä jumala, sentähden, että hän voi maksaa heille
vähemmän ja panna heidät työskentelemään ankarammin. Luuletko hänen
pitävän heitä heidän terveytensä tähden?

Syntyi pitkäaikainen hiljaisuus. Poika taisteli kauheinta kummitusta
vastaan, mikä häntä milloinkaan oli pelottanut.

-- Minä en usko, että hän siitä tietää! Kuiskasi hän melkein kuin
itsekseen.

-- Kuka? kysyi Charlie.

-- Tohtori Vince, vastasi Samuel nousten nopeasti. Minä menen
puhumaan asiasta hänelle.

-- Aijotko mennä puhumaan hänelle?

-- Menen, hän sanoo minulle totuuden. Charlie tirkisteli häntä
leveästi nauraen.

-- Neuvon sinun olemaan sitä tekemättä, huudahti hän.

-- Minä menen, vastasi nuorukainen päättävästi. Ja huvitettuna
istahti murtovaras laatikkonsa päälle.

-- Mene vaan, se on oikein! kehoitti hän. Anna hänen kuulla koko
juttu ja tule sitten takaisin kertomaan, miten kävi.



XXI. Samuel hankkii todistuksia.


-- Tohtori on juuri syömässä aamiaista, sanoi palvelustyttö, joka
tuli avaamaan ovea Samuelille.

-- Sanokaa hänelle, että minun täytyy saada puhutella häntä heti,
sanoi Samuel. Asia on kovin tärkeä.

Hän astui sisään istuutuen kirjastohuoneeseen. Tohtori saapui heti
levottoman näköisenä.

-- Mistä on kysymys, Samuel? virkkoi hän sisäänastuessaan.

-- Samuel kääntyi häneen surullisen näköisenä.

-- Herra tohtori, sanoi hän, olen äsken saanut kuulla jotakin kauheaa.

-- Mitä sitten, Samuel?

-- Tuskin tiedän, miten sitä kertoisin. Tunnen erään miehen, kauhean
syntisen miehen, ja menin häntä kääntämään ja noutamaan kirkon
helmaan. Mutta hän vain nauroi minulle ja kirkollekin. Hän sanoi,
että Pyhän Matteuksen kirkossa on huonoja ihmisiä! Hän sanoi, keitä
ne ovat ja mitä ne tekevät. Ja tohtori, minä en voi uskoa, että te
tiedätte tästä -- että te antaisitte sellaisen jatkua.

Tohtori Vince tuijotti häneen pelästyneenä.

-- Rakas poikani, sanoi hän, mailmassa on paljon huonoja ihmisiä,
enkä minä voi tietää kaikkea.

-- Oh! Mutta se on kamalaa, herra tohtori! Teidän täytyy ottaa selvä
asiasta -- ettehän voi antaa sellaisten ihmisten kuulua kirkkoon.

Tohtori nousi ja sulki oven. Sitten siirsi hän tuolinsa Samuelin
lähelle.

-- No, sanoi hän, keitä ne ovat?

-- Jaa, mister Wygant...

-- Mister Wygantko? keskeytti tohtori.

-- Niin, tohtori Vince.

-- Mitä hän sitten on tehnyt?

-- Ettekö tiedä, että hän taisteli lasten työtä koskevaa
lakiehdotusta vastaan -- että hän tässä tarkoituksessa ratkaisi, kuka
valittiin senaattiin.

-- Lasten työtä koskeva lakiehdotus! huudahti tohtori. Sitäkö sinä
tarkoitit?

-- Niin, tohtori Vince, vastasi Samuel. Ette suinkaan te siitä ole
tiennyt?

-- Tiedän että mister Wygant on hyvin vastustavalla kannalla tähän
lakiehdotukseen nähden. Hän on avoimesti esiintynyt sitä vastaan. Ja
siihen on hän täydellisesti oikeutettu, eikö totta?

-- Mutta asettaa senaattori ehdotuksen tappamiseksi.

-- Niin, katsos, hän on hyvin kiintynyt politiikkaan, ja
luonnollisesti hän käyttää vaikutusvaltaansa. Miksi ei hän käyttäisi?

-- Mutta se oli syntinen teko, tohtori Vince. Ajatelkaappa vaan
Sofiaa!

-- Mutta, poikani, emmekö ole hankkineet Sofialle paikkaa mister
Wygantin omassa talossa?

-- Olemme, mutta ne muut! Ajatelkaapa hätää ja kurjuutta tuossa
kauheassa tehtaassa! Ja mister Wygant maksaa niin pieniä työpalkkoja.
Ja hän on niin rikas mies -- hän -- voisi auttaa lapsia jos tahtoisi.

-- Tiedätkö, rakas Samuel... alkoi tohtori.

Mutta Samuel huomatessaan, että tohtori oli tullut tyytymättömän
näköiseksi, jatkoi:

-- Siinä oli vasta alku! Sallikaa minun jatkaa! Sitten mister Hickman.

-- Mister Hickman!

-- Mister Henry Hickman, asianajaja. Hän on tehnyt vielä pahempaa...

Pappi puristi kätensä nyrkkiin.

-- Ei, rakas Samuel, huudahti hän, tämä menee liian pitkälle. Sinä
panet tosiaankin ihmisen kärsivällisyyden kovalle koetukselle!

-- Tohtori Vince! huudahti nuorukainen tuskissaan.

-- Minun mielestäni, jatkoi kirkkoherra, olisi sinun velvollisuutesi
toimia hiukan kohteliaammin. Sinua on täällä kohdeltu mitä
ystävällisimmin, sinua on suosittu kaikin tavoin...

-- Mutta mitä sillä seikalla on tämän asian kanssa tekemistä?
huudahti Samuel poissa suunniltaan.

-- Sinun pitää vähän paremmin muistaa asemasi. Sinä olet vielä
poika ja käskyläisasemassa, niin ettei sinun tosiaankaan sovi tulla
soimaamaan minun seurakuntani kirkkoneuvoston jäseniä.

-- Käskyläisasemassa! huudahti Samuel hämmästyneenä. Mitä minun
toimellani on tämän asian kanssa tekemistä?

-- Päinvastoin sangen paljon. Samuel tirkisteli häntä.

-- Te ette ymmärrä minua! huudahti hän. Minä en tee tätä itseni
tähden. Minun tarkoitukseni on vain pelastaa kirkko.

-- Mitä sinä tarkoitat -- pelastaa kirkko?

-- Niin, herra tohtori. Ajatelkaapa vaan, minä menin kääntämään
erästä miestä, mutta hän vain ilkkui minulle. Hän ei halunnut olla
kirkon kanssa missään tekemisissä sentähden, että sellaiset huonot
ihmiset kuin mister Hickman kuuluivat siihen. Hän sanoi, että vain
heidän rahansa esti heitä tulemasta paljastetuiksi, hän sanoi...

-- Mitä mister Hickman sitten on tehnyt? kysyi kirkkoherra äkisti.

-- Hän lahjoi valtuusmiehiä, sir! Hän lahjoi heitä saadakseen
vesijohtoehdotuksen hylätyksi.

Tohtori Vince nousi ja alkoi hermostuneesti kävellä edestakaisin.

-- Sanokaa, herra tohtori, miten sen asian laita on? kysyi Samuel.
Olkaa niin ystävällinen, että sanotte sen! Varmaankaan ette te ole
siitä tiennyt.

Kirkkoherra kääntyi nopeasti hänen puoleensa.

-- Minä luulen, ettet sinä oikein tunne näitä asioita, sanoi hän.
Sinä tulet minulle kertomaan tuollaisia juttuja -- etkö sinä tiedä,
että hän on minun lankoni?

Samuel tarttui hämmästyneenä tuolinsa käsinojaan.

-- Teidän lankonne! huudahti hän.

-- Niin, vastasi kirkkoherra. Hän on minun vaimoni ainoa veli.

Samuel tuli hämmästyksestä sanattomaksi. Kirkkoherra mittasi edelleen
huonetta pitkin askelin.

-- Ymmärrät nyt, sanoi hän, millaiseen asemaan sinä minut asetat.

-- Niin, vastasi nuorukainen, minä ymmärrän. Se on kauheata!

Mutta sitten jatkoi hän kauheassa tuskassa:

-- Mutta, herra tohtori, te ette siitä tiennyt. Oh, minä olen siitä
varma -- sanokaa minulle, että ette siitä tiennyt!

-- En tiennyt, vastasi tohtori, enkä vieläkään tiedä! Luonnollisesti
olen tuollaisia huhuja kuullut. Mister Hickmanilla on paljon
vihollisia. Pitääkö minun uskoa kaikkia juttuja, joita hänestä saan
kuulla?

-- Ei, vastasi Samuel hämillään. Mutta tämän tietävät kaikki ihmiset.

-- Kaikki ihmiset! sanoi kirkkoherra. Kutka ihmiset. Kuka on sinulle
kertonut?

-- Sitä minä en voi sanoa, soperteli nuorukainen.

-- Miten hän tietää sen? Ja millainen ihminen hän on. Onko hän hyvä
ihminen?

-- Ei, myönsi Samuel. Pelkään, ettei hän ole sellainen.

-- Onko hän sellainen ihminen, joka rakastaa ja palvelee muita? Onko
hän sellainen ihminen, joka ei koskaan valehtele jota sinä uskoisit
asiassa, mikä koskee sinun lähimpiä omaisiasi, uskoisit, jos hän
sanoisi sinulle, että minä lahjon ihmisiä, että minä olen roisto?

Samuelin täytyi myöntää, ettei se henkilö, jota tarkoitettiin, ollut
tuollainen.

-- Tohtori Vince, lausui hän, minä myönnän olevani väärässä. Minä
olen tullut teidän luoksenne liian aikaisin. Minä otan näistä
asioista lähemmän selvän, ja jos syytökset ovat oikeita, niin minä
tuon teille todistuksia. Jolleivät ne ole tosia, niin menen minä
häveten tieheni enkä koskaan enään tule teitä vaivaamaan.

Samuel sanoi tämän hyvin nöyrästi, mutta samalla horjumattoman
päättävällä äänellä, mikä tohtoriltakaan ei mennyt huomaamatta.

-- Mutta, Samuel, jatkoi hän, niiksi... miksi sekaannut sinä näihin
asioihin?

-- Sekaannun niihin! huudahti Samuel. Luonnollisesti täytyy minun
sekaantua jos ne ovat tosia. Ette suinkaan, jos syytökset tulevat
todistetuiksi, aijo sellaisten ihmisten antaa kuulua kirkkoon?

-- En voi sanoa, vastasi kirkkoherra, mitä tekisin, jos niin kauheata
tapahtuu.

-- Te olette oikeassa, sanoi Samuel. Ensimmäinen tehtävä on ottaa
asiasta selvä.

Samuel otti jäähyväiset. Hän lähti suoraan ystävänsä Finneganin luo.
Charlie Swift oli sanonut, että Finneganin isännältä, Callahanilta,
joka oli ollut valtuusmies, voi saada tietoja Hickmanista ja hänen
kepposistaan.

-- Kas, Samuel! huudahti Finnegan ja kysyi sitten leveästi nauraen:
No, miten on sen minun asiani laita?

-- Tohtori Vince lupasi katsoa, mitä voitaisi teidän hyväksenne
tehdä. Mutta minä en siitä asiasta tiedä sanoa mitään lähempää.
Jotakin muuta on tapahtunut.

Hän odotti, kunnes hänen ystävänsä oli tarjoillut eräälle vieraalle
ja tämä juonut oluensa sekä poistunut. Sitten vei hän kapakanpitäjän
mukanansa erääseen nurkkaan.

-- Mister Finnegan, sanoi hän, minun täytyy saada tietää eräs tärkeä
asia.

-- Mikä asia? tiedusteli Finnegan.

-- Tunnetteko mr Hickmania -- Henry Hickmania, lakimiestä?

-- Hän ei ole minun vastaanottoluettelossani. Tunnen hänet ulkonäöltä.

-- Olen kuullut sanottavan hänellä olleen jotakin osaa siinä, että
eräs vesijohtoehdotus tuli valtuustossa hylätyksi. Oliko hänellä?

-- Voit olla varma, että hänellä oli, vastasi kapakanpitäjä.

-- Onko totta, että hän lahjoi valtuusmiehiä?

-- Usko pois!

-- Ja onko se totta, että mister Callahan sai osan rahoista?

Finnegan katseli Samuelia epäilevästi.

-- Sanoppa, mikä näillä kysymyksillä on tarkoituksena.

-- Kuulkaa, sanoi Samuel vakavasti, te tiedätte, että mister Hickman
kuuluu samaan kirkkoon kuin minäkin. Ja hän on tohtori Vincen lanko,
mikä seikka tekee asian vieläkin sotkuisemmaksi. Tohtori Vince on
saanut kuulla näitä kauheita juttuja, ja te ymmärrätte, kuinka
vastenmielisiä ne ovat hänelle. Hän ei voi antaa sellaisten tekojen
jäädä rangaistuksetta.

-- Oh, saakeli! huudahti Finnegan. Mitä aikoo hän tehdä?

-- En tiedä, vastasi Samuel. Hän ei ole sanonut. Ensin täytyy hänen
päästä varmuuteen siitä, että syytökset ovat tosia. Eikä mister
Hickman luonnollisestikaan niistä puhu.

-- Tuskinpa!

-- Eikä tohtorin ole niinkään helppoa ottaa selvää asiasta. Hän
on nähkääs pappi ja seurustelee ainoastaan hienojen ihmisten
keskuudessa. Mutta minä lupasin hankkia hänelle selvyyden.

-- Ymmärrän, vastasi Finnegan.

-- Minun tarvitsee ainoastaan voida sanoa hänelle kuulleeni
asiasta sellaiselta henkilöltä, joka on saanut rahoja. Minun ei
tarvitse sanoa, kuka se henkilö on, hän uskoo minun kunniasanaani.
Mahtaisikohan mister Callahan haluta mitään ilmoittaa tästä asiasta?
Kapakanhoitaja mietti hetkisen.

-- Odottakaahan vähän. Minä käyn hakemassa isäntääni. Ehkä voin
auttaa tohtoria saamaan tietää, mitä hän haluaa.

Samuel istuutui odottamaan, ja muutaman minuutin päästä astui John
Callahan sisälle. Hän oli irlantilainen, poskensa kukoistavat ja
ulkonäkönsä ystävällinen, eikä ollenkaan sellainen kauhea ihminen,
jollaiseksi Samuel oli hänet kuvitellut.

-- Kuuleppas, John, sanoi Finnegan. Täällä on eräs poika, joka on
palvellut Pertti Lockmanilla. Eräs hänen tuttavansa tyttö palvelee
Wygantilla...

-- Vai niin, vastasi Callahan.

-- Ja voitko aavistaa, Callahan, jatkoi Finnegan, mitä hän on kuullut
ukko Henry Hickmanin sanovan? Hän oli sanonut, että te valtuusmiehet
vesijohtokysymyksessä alusta alkaen olitte hänen puolellaan.

-- Jatka, kehoitti Callahan. Sanoiko hän niin?

-- Sanoi, vakuutti Finnegan antamatta Samuelille tilaisuutta vastata.

-- No, sanoi Callahan, siinä tapauksessa hän on valehtelija, sen
hän itse tietää paraiten. Se oli yhtiön oma ehdotus, eikä meillä
ollut mitään tekemistä sen jättämisen kanssa. Eräs riippumaton
vesijohtoyhtiö anoi rakentamisoikeutta -- ja se olisi antanut veden
kaupungille puolesta hinnasta. Joka kerta, kun maksan vesilaskuni,
suututtaa minua, etten tehnyt voitavaani anomuksen kannattamiseksi.
Ajanpitkään olisi se käynyt minulle halvemmaksi.

-- Hän sanoo sen itselleen maksaneen kuusikymmentätuhatta, huomautti
Finnegan.

-- Ehkäpä, sanoi Callahan. Minä en tiedä muuta, kuin että kymmenen
valtuusmiestä sai kukin kaksituhatta.

Syntyi hetken hiljaisuus. Samuel oli kuunnellut kädet nyrkissä.

-- Maksoiko hän itse sinulle? kysyi Finnegan.

-- Kuka, Hickmanko? Ei, hän maksoi rahat Slatterylle ja Slattery tuli
tänne konttoristaan. Koittaako hän nyt kiemurrella tästä osasta asiaa?

-- Ei, ei aivan, hän vaan pitää hirmuista meteliä siitä, että hänellä
on kaupungin hallitusmiehet puolellaan.

-- Sen uskon, sanoi Callahan. Hän on saanut oikeuden, ja hän ja
Lockmanien pesä kokoovat sillä itselleen kymmenentuhatta kuukaudessa.
Ja minun kaksituhattani menivät yhdessä viikossa. Valituksi tuleminen
oli minulle maksanut kaksi sen vertaa lukuunottamatta vielä
ilmaista juopottelua täällä. Sellaista voittoa tuottaa istuminen
raha-asiainvaliokunnassa!

-- Kuinka sitten suostuitte sellaiseen? kysyi Samuel alakuloisena.

-- Minä en enään toista kertaa tule sitä tekemään, vakuutti
kapakoitsija. Lopun elämääni olen nyt kunniaton John, ja se saa
riittää. Kun ukko Henry Hickman ensi kerralla haluaa mustat
suunnitelmansa onnistumaan, niin saa hän hakea jonkun, joka tarvitsee
rahoja paremmin kuin minä.

Sitten alkoi Callahan jutella politiikasta Lockmanvillessä
ja paljasti sen häikäilemättömyyden ja suurisuuntaisen
lahjomisjärjestelmän, mikä vallitsi kaupungin asiain hoidossa. Viime
aikoina oli kansa sentään alkanut nostaa päätään. Se oli kyllästynyt
siihen, että siitä varastettiin ja saapui vaaliuurnien ääreen
tehdäkseen lopun epäkohdista.

Samuel kuunteli ja samalla hänen viimeiset kuvitelmansa toinen
toisensa jälkeen särkyivät. Oli ollut oikea kilpajuoksu hankittaessa
itselle etuja kaupungin kustannuksella. Ja näitten kilpajuoksijain
joukossa näyttivät esiintyvän kaikki ne hurskaat Pyhän Matteuksen
seurakunnan jäsenet, joitten nimet Samuel oli kuullut. Siellä oli
esim. ukko Curtis, kirkkoneuvoston jäsen, joka joka sunnuntai avasi
kolehtilaatikon ja näytti aivan olympolaisen Zeuksen kuvapatsaalta.
Hän halusi oikeutta pinota lautoja katukäytävälle varastohuoneensa
eteen, ja hän meni Slatteryn luo ja maksoi tälle kaksisataa dollaria.

-- Ja mister Wygant! huudahti Samuel.

-- Hän on ovela veijari, saatte uskoa! sanoi kapakoitsija nauraen.
Ajatelkaapa vain uutta raitiotieoikeutta, jonka hän on ymmärtänyt
hankkia itselleen -- yhdeksänkymmentäyhdeksän vuotta ja väliajalla
kaikki, mitä hän haluaa! Ja kuulla hänen pitävän uudistuspuheita! Voi
tulla hulluksi, kun ajattelee niitä veijareita siellä mäen päällä
sijaitsevassa kaupunginosassa. He saavat kymmenen dollaria, kun me
saamme yhden. Mutta he ovatkin kaupungin pomoja eivätkä halua edes
puhutella meitä kadulla. Ja he ovat kunnioitettuja kansalaisia ja
kirkon tukipylväitä -- kyllä he tosiaankin tekevät ihmisen sairaaksi!

-- Kyllä, sanoi Samuel, sen ne juuri tekevätkin -- ne saattavat minut
sairaaksi!



XXII. Tohtori Vince osottautuu mahdottomaksi.


Samuelilla oli nyt todistuksensa, ja hän lähti suorinta tietä tohtori
Vincen luo.

-- Herra tohtori, sanoi hän, nyt voin vakuuttaa teille, että
minä olen saanut asian selville. Olen kuullut sen eräältä niistä
henkilöistä, jotka saivat rahaa.

-- Keneltä? kysyi tohtori.

-- Sitä en minä voi sanoa, vastasi nuorukainen, se ei olisi
kunniallisesti tehty. Mutta te tiedätte minun puhuvan totta.
Ja se henkilö kertoi itse minulle, että mister Hickman maksoi
kaksikymmentätuhatta dollaria Slatterylle, demokraattiselle
puoluejohtajalle, jätettäväksi kymmenelle valtuusmiehelle, jotta he
äänestäisivät vesijohtoesitystä vastaan.

Syntyi kauan kestävä hiljaisuus. Tohtori tuijotti eteensä.

-- Mitä tahtoisit minun tekevän? kysyi hän puoliääneen.

-- En tiedä, vastasi Samuel. Onko minun asiani sanoa teille, mikä on
oikein.

Jälleen syntyi hiljaisuus.

-- Poikani, sanoi tohtori viimein, tämä on minulle kauhea asia.
Mister Hickman on vaimoni veli, vaimoni on häneen hyvin kiintynyt.
Ja hän on minun hyvä ystäväni -- minä olen kaikissa kirkonasioissa
riippuvainen hänestä.

-- Mutta hän lahjoi kaupungin hallitusta, huomautti Samuel.

-- Syntyisi kauhea skandaali, jos se tulisi tunnetuksi, jatkoi
kirkkoherra. Ajatteleppa, miten kamalaa se olisi Pyhän Matteuksen
seurakunnalle.

-- Näin on asia paljoa pahemmin, intti Samuel. Ihmiset kuulevat siitä
puhuttavan ja sanovat, että kirkko suojelee rikoksentekijöitä.

-- Ajatteleppa, minkä raskaan taakan sinä lasket päälleni! huudahti
kirkkoherra syvästi huolissaan. Minun läheinen sukulaiseni!

-- Se on yhtä raskas minulle, sanoi Samuel nopeasti.

-- Miten niin?

-- Mister Wygantin tähden.

-- Kuinka niin?

-- Hänestä tulee minulle appiukko, oli Samuel aikonut sanoa; mutta
viime tingassa sanoi hänelle joku vaisto, että olisi ehkä viisaampaa
antaa miss Gladyn itsensä ilmoittaa asia, milloin hän sen katsoo
sopivaksi, ja siksi virkkoi hän: Ajattelin Sofiaa.

-- Se ei ollenkaan ole sama asia, sanoi tohtori ja uudisti
kysymyksensä: Mitä tahtoisit minun tekevän?

-- Minä en tosiaankaan tiedä. Minä itsekin hapuilen pimeässä ja
koetan etsiä, mikä on oikein.

-- Mutta sinulla täytyy olla jokin tarkoitus, kun tulet luokseni!
huudahti kirkkoherra tuskissaan. Tahdotko minun paljastamaan lankoni
ja karkoittamaan hänet kirkosta?

-- Otaksun, vastasi Samuel vakavana, että hänet pannaan vankeuteen,
mutta minun mielestäni ei häntä ole erotettava kirkosta, ei ainakaan,
jos hän haluaa katua. Ennenkaikkea pitäisi meidän koettaa taivuttaa
häntä.

-- Ja uhata häntä paljastuksilla?

-- Sanon teille, herra tohtori, vastasi nuorukainen nopeasti, että
olen paljon tätä asiaa miettinyt. Ja minusta tuntuu, kuin ei olisi
oikein hyvä ketään paljastaa taikka rangaista. Sehän synnyttää
ainoastaan katkeruutta ja vihaa, eikä meidän pidä vihottaa ketään.

-- Ah! huokasi tohtori tuntien hieman kevennystä.

-- Pääasia on se huono teko, joka on tehty. Näille varkauksille,
joita tehdään kansalta, täytyy asettaa sulku. Tänään tapasin minä sen
miehen, joka tuli tänne minun kanssani varastamaan teidän talostanne;
ja vasta nyt sain minä tietää, että hän oli vienyt joukon teidän
hopeitanne.

-- Niin.

-- Hän pyysi minua olemaan sanomatta, mitä hän oli tehnyt, ja
minä lupasin sen. Minä tunsin häntä kohtaan aivan samaa kuin te
lankoanne -- minä en halua ilmiantaa häntä enkä toimittaa linnaan.
Mutta minä ymmärsin heti, että minun täytyi toimittaa yksi asia,
täytyi taivuttaa hänet antamaan takaisin ne tavarat, jotka hän oli
varastanut! Eikö se ollut oikein, herra tohtori?

-- Oli, vastasi tohtori Vince reippaasti, se oli oikein.

-- Hyvä, sanoi Samuel. Sama menettely on oikein myöskin mister
Hickmaniin nähden. Hän on varastanut kansalta. Hän on keinotellut
itselleen oikeuden, joka hänelle ja Lockmanin pesälle yhteisön
kustannuksella tuottaa noin kymmenentuhatta dollaria kuukaudessa.
Ja siitä oikeudesta täytyy hänen luopua, heidän täytyy luopua
jok'ainoasta dollarista, jonka ovat sen avulla hankkineet. Niin
ymmärrän minä asian. Pidettäköön esim. lahjomisesta melua kuinka
paljon tahansa, mutta mitään ei ole voitettu niin kauvan, kuin ei ole
saatu varastettuja rahoja takaisin.

Tohtori istui vaijeten.

-- Ettekö ymmärrä, herra tohtori, mitä minä tarkoitan? kysyi Samuel.

-- Ymmärrän kyllä.

-- Mitä sitten...

-- Ei hyödytä koettaa, sanoi tohtori. He eivät milloinkaan siihen
suostuisi.

-- Eivätkö?

-- Eivät. Ei mikään mahti mailmassa voisi saattaa heitä niin tekemään.

-- Eikö edes se, että uhkaamme ilmiantaa heidät?

-- Ei sekään.

-- Eikö edes sekään, että asetamme heidät vankilaan?

Tohtori Vince ei vastannut. Samuel istui odottaen. Äkkiä virkkoi hän
alakuloisesti:

-- Herra tohtori, minä aijon _pakottaa_ heidät luopumaan niistä.
Nyt näen täysin selvästi, että se on velvollisuuteni. Heidän täytyy
niistä luopua!

Sitten syntyi taasen hiljaisuus.

-- Tohtori Vince, huudahti nuorukainen hetken kuluttua kärsivällä
äänellä, te tulette varmaankin auttamaan minua!

Tohtori puri huultaan.

-- En, Samuel, en tule, vastasi hän.

Samuel joutui hämilleen. Hän tunsi, kuin voimansa pettäisivät.

-- Te siis hylkäätte minut? sanoi hän haikealla äänellä.

Tohtori ei vastannut.

-- Eikö minulla ole oikeus puolellani? huudahti nuorukainen poissa
suunniltaan, Enkö minä ole puhunut totta?

-- En tiedä, vastasi tohtori. Se on liian vaikea kysymys minun
vastattavakseni. Tiedän vain, että en katso sellaisten asiain
kuuluvan kutsumukseeni. Enkä tahdo olla niitten kanssa missään
tekemisissä.

-- Mutta tohtori, tehän olette kirkon edustaja!

-- Niin, ja minun täytyy hoitaa kirkon asioita.

-- Mutta eikö se, että kansalta varastetaan, koske kirkkoa?

Ei vastausta.

-- Te sanotte harjottavanne hyväntekeväisyyttä, sanoi Samuel, te
väitätte auttavanne köyhiä! Ja minä annan teille tilaisuuden auttaa,
mutta te selitätte ei voivanne auttaa -- sentähden että autettavia
on liian paljon. Ettekä te osannut sanoa, mistä tämä seikka johtui.
Mutta nyt olen minä osoittanut -- todistanut, mikä tekee kansan
köyhäksi. Kansalta varastetaan, sotketaan se lokaan! Siltä on
varastettu oikeus hallita itse itseään ja tätä oikeutta käytetään
kansan pettämiseksi! Ettekä te kohota ääntänne kansan puolesta!

-- Minä en voi mitään tehdä, Samuel! huudahti pappi poissa
suunniltaan.

-- Voitte, voitte! Te ette halua koettaa. Te voisitte ainakin olla
auttamatta näitä rikollisia!

-- Olla _auttamatta_ niitä?

-- Niin, sir te autatte heitä! Te sallitte heidän kuulua kirkkoon,
ja sillä annatte te hyväksymisenne heidän teoilleen. Te suojelette
heitä, niin että he tulevat loukkaamattomiksi. Jos minä huomenna
lähtisin avaamaan ihmisten silmiä, niin ei kukaan minua kuuntelisi,
sentähden, että nämä herrat ovat niin kunnioitettuja -- sentähden
että he kuuluvat kirkkoon ja ovat teidän ystäviänne ja sukulaisianne.

-- Samuel! huudahti pappi. -- Ja, mikä pahinta, te otatte vastaan
heidän rahojaan, te annatte kirkon olla heistä riippuvaisen. Niin te
itse äsken sanoitte. Te annatte heidän rahojaan köyhälle kansalle
-- samalle kansalle, jolta ne ovat varastetut. Tämä saattaa kansan
sokeaksi -- se epäilee eikä ymmärrä. Ja siten autatte te kansan
pitämistä kahleissaan! Ettekö tätä käsitä, tohtori Vince? Te olette
aivan kuin palkattu siihen tehtävään!

Tohtori oli voimakkaan mielenliikutuksensa vaikutuksesta noussut
seisaalleen.

-- Tosiaankin, huudahti hän, asetat sinä ihmisen liian kovalle
koetukselle! Tämä ei voi jatkua! Minä en tahdo tästä asiasta enään
kuulla sanaakaan!

Samuel istui murtuneena.

-- Te siis hylkäätte minut! sanoi hän. Te pakotatte minut
suorittamaan tuon tehtävän yksinäni!

Kirkkoherra töllisteli häntä.

-- Mitä sitten aijot? kysyi hän.

-- Aluksi etsin minä nuo henkilöt ja koetan saattaa heidät huomaamaan
toiminnassaan esiintyvän vääryyden.

-- Poika, sinä olet mieletön! huudahti tohtori.

-- Ehkäpä, mutta minkä minä sille voin.

-- Jos otat tuon askeleen, niin ole ainakin niin ystävällinen, että
annat selvästi ilmetä, etten _minä_ ole sinua lähettänyt enkä hyväksy
toimenpidettäsi.

Samuel istui hetkisen mitään vastaamatta. Tuo pyyntö tuntui hänestä
halpamaisimmalta, mitä hänen ystävänsä oli tähän saakka lausunut. Se
ilmaisi, että tohtori Vince oli pelkuriraukka.

-- Kyllä, sir, vastasi hän viimein, voitte sen asian suhteen olla
rauhassa. Minä otan koko kuorman niskaani. Minulla ei enään ole
mitään aihetta vaivata teitä.

Hän nousi ja lähti pois.



XXIII. Mr Wygantin luona.


Tultuaan ulos valtasi Samuelin voimakas yksinäisyyden tunne. Hänellä
oli taasen vastassaan koko mailma.

Hetkisen tunsi hän halua palata takaisin. Olihan hän sentään vain
poika; ja mikä hän oli nousemaan rikkaita ja mahtavia vastaan? Mutta
sitten palasi hänen mieleensä taasen se ajatus, mikä häntä tähänkin
saakka oli kannustanut -- hän muisti kärsivän, nälkäänäkevän kansan.
Oli varmasti parempi kuolla kuin elää mailmassa, joka oli täynnä
hätää ja sortoa. Tosiaankin tahtoi hän mieluummin kuolla kuin olla
taistelematta näitä epäkohtia vastaan. Takaisin palaaminen ei siis
voinut tulla kysymykseenkään, hänellä ei ollut muuta valittavaa kuin
tehdä minkä voi.

Mistä hän alkaisi? Hän ajatteli mr Hickmania, henkilöä, jonka suhteen
onnistumisesta oli hyvin vähän toiveita. Samuel oli ensi näkemästä
alkaen pelännyt häntä.

Sitten ajatteli hän mr Wygantia; alkaisiko hänestä? Hänen ajatuksensa
siirtyivät nyt erääseen henkilöön, joka tapausten hyökylaineikossa
oli kokonaan unehtunut. Miss Gladya! Mitä mahtoi hän ajatella näistä
asioista? Ja mitä tulisi hän ajattelemaan, kun saisi kuulla isänsä
kelvottomuudesta?

Samuelin mieleen juolahti uusi ajatus. Miksi ei hän uskoisi huoliaan
miss Gladylle? Hän olisi oikea auttaja. Hänhän oli auttanut
Sofiaankin nähden ja luvannut samaa myöskin master Albertin suhteen.
Ja varmasti oli tytöllä oikeus kuulla asioista, jotka niin läheisesti
koskivat hänen perhettään. Hän kyllä tietäisi, mikä menettely olisi
paras hänen isänsä suhteen; Samuel pyytäisi häneltä neuvoa, miten
sopivimmin voisi puhutella hänen isäänsä.

Hän meni Wygantille ja kysyi Sofiaa.

-- Sano miss Gladylle, että minä haluan keskustella hänen kanssaan,
sanoi Samuel. Asia on hyvin tärkeä.

Sofia meni mutta palasi pian takaisin ja opasti hänet ylös.

-- Samuel, sanoi hänen jumaloimansa olento, ei ole oikein sopivaa,
että te tulette minun luokseni iltapäivisin.

-- Ei, miss Glady, vastasi Samuel, mutta nyt on kyseessä sangen
vakava asia. Tämä ei koske minua itseäni.

-- Ketä sitten?

-- Teidän isäänne, miss Glady.

-- Minunko isääni?

-- Niin, miss Glady. Se on pitkä juttu. Kerron sen alusta alkaen.

Hän kertoi mitä oli saanut tietää. Puhuessaan miss Gladyn isästä
tunsi Samuel olevansa pakotettu sivuuttamaan kaikkein raskaimman
syytöksen, mutta miss Glady tahtoi kuulla kaikki, näyttipä
pettyneeltäkin, kun ei Samuelilla ollut kerrottavana enemmän
yksityiskohtia.

-- Hickman, niin! huudahti hän iloisesti. Olen aina tiennyt hänen
olevan vanhan kelmin. Voin panna vetoa kuinka paljon tahansa siitä,
että te ette ole saanut tietää puoliakaan hänen kepposistaan!

Samuel jatkoi kertomistaan.

-- Ja te olette tästä ilmoittaneet tohtori Vincelle! huudahti tyttö
hämillään.

-- Olen, vastasi Samuel.

-- Ja mitä hän sanoi?

-- Hän ei tahtonut asian kanssa olla missään tekemisissä, joten minä
saan itse hoitaa kaiken.

-- Ja mitä aijotte te nyt tehdä?

-- En tiedä, miss Glady. Kaikkein ensiksi täytyy minun saada tavata
isänne.

-- Tavata isäni? huudahti tyttö hämmästyneenä.

-- Niin, miss Glady.

-- Minkätähden?

-- Saadakseni hänet käsittämään, kuinka syntisiä nämä teot ovat
olleet.

Tyttö tuijotti häneen pelästynein katsein. -- Onko tarkoituksenne,
kysyi hän, etsiä käsiinne isäni ja keskustella hänen kanssaan siitä
miten hän toimii valtiollisissa asioissa?

-- On, miss Glady. Mitä muuta minä voisin tehdä?

Miss Glady otti ylös nenäliinansa, kumartui ja kätki siihen kasvonsa.
Mielenliikutus oli hänet vallannut, mutta sen laatua oli mahdoton
tietää.

Nuorukainen tuli levottomaksi.

-- Miss Glady, huudahti hän, ettehän ole minulle vihainen?

-- En, Samuel, en! vastasi hän tukehtuneella äänellä.

Sitten kohotti hän vähän punehtuneet kasvonsa.

-- Mene hänen luokseen, Samuel! kehoitti hän.

-- Eikö teillä ole mitään sitä vastaan? kysyi Samuel levottomasti.

-- Ei vähintäkään, vastasi tyttö. Menkää vaan ja katsokaa, mitä
voitte tehdä. Hän on hyvin turmeltunut, mailmallinen ihminen, ja jos
voitte pehmittää hänen sydämmensä, tietää se sangen hyvää meille
kaikille.

-- Eikö se tee mitään muutosta meidän suhteeseemme? kysyi Samuel.

-- Meidän suhteeseemme? huudahti tyttö kummastellen, mutta lisäsi
heti: ei, ei vähintäkään. Mutta muistakaa, ettette siitä asiasta
sano hänelle mitään. Älkää millään tavoin antako hänen tietää, että
tunnette minut.

-- En luonnollisestikaan, miss Glady.

-- Sanokaa hänelle, että tulette kirkosta. Ja kylvettäkää häntä
kelpolailla, Samuel, sillä minä olen varma, että hän on tehnyt kaiken
sen, mitä te sanotte ja joukon vieläkin pahempia töitä.

-- Miss Glady...

-- Älkääkä unohtako, Samuel, keskeytti miss Glady, tulla sitten
kertomaan minulle, miten kävi, ehkä voin neuvoa teitä, miten teidän
sitten pitää menetellä.

Syntyi hiljaisuus, ja he katselivat toisiaan. Äkkiä huudahti miss
Glady:

-- Oi, Samuel, sinä olet enkeli!

Hän puhkesi nauramaan ja nojautui nopeasti kuin lintu Samuelin rintaa
vasten koskettaen huulillaan nuorukaisen poskea. Sitten katosi hän
kuin salama, ja Samuel oli yksinään ja ihmeissään.

Hän lähti heti mr Wygantin konttoriin. Mutta juuri ennenkuin Samuel
ehti sillalle kiisi mr Wygantin automobiili hänen ohitseen. Samuel
kääntyi ja asteli hänen taloaan kohden.

Tällä kertaa suuntasi hän kulkunsa suoraan pääovelle.

-- Minä olen Samuel Prescott Pyhän Matteuksen kirkosta, sanoi hän
palvelijalle, joka tuli avaamaan ovea, ja minä haluan puhua mister
Wygantin kanssa tärkeästä asiasta.

Mr Wygant istui suuressa nojatuolissaan kirjastohuoneensa ikkunan
ääressä. Hänen ympärillään oli valtavin kokoelma kirjoja, mitä Samuel
milloinkaan oli nähnyt, ja suurella loistolla sisustetussa huoneessa
vallitsi syvä rauha. Mr Wygant itse oli pitkä ja komea mies, jolla
oli kuvaamattoman ylhäinen ulkonäkö.

Samuel puristi kätensä nyrkkiin ja ryhtyi heti hyökkäykseen.

-- Minä olen Samuel Prescott, kirkonvartijan apulainen, sanoi hän,
ja minä haluan keskustella teidän kanssanne eräästä hyvin tärkeästä
asiasta.

-- Antaa kuulua! kehoitti mr Wygant. Sitten kertoi Samuel taaskin,
kuinka hän oli joutunut viekotelluksi huonoihin tekoihin,
mutta tohtori Vince hänet kääntänyt. Hän kertoi seikkailunsa
yksityiskohtaisesti, jotta mr Wygant ymmärtäisi hänen intonsa. Hän
kertoi myöskin tekemistään käännytyksistä ja kuinka oli lopuksi
tavannut Charlie Swiftin.

-- Eikä tämä mies tahtonut kuulua kirkkoon siksi, että siellä on niin
paljon huonoja ihmisiä.

Mister Wygant oli ihmetellen kuunnellut.

-- Mitä ihmisiä ne ovat? kysyi hän.

-- Te olette eräs niistä, vastasi Samuel. Mr Wygant hypähti ylös.

-- Minäkö! huudahti hän. Mitä minä olen tehnyt?

-- Ensinnäkin, vastasi Samuel, annatte te pikkulasten työskennellä
tehtaassanne, ja te asetitte senaattorin vastustamaan lakiehdotusta
alaikäisten työstä. Niinikään pidätte te puheita ja esiinnytte
poliittisena reformiystävänä samaan aikaan kuin maksatte Slatterylle,
jotta hän antaisi teille etuoikeuksia.

Syntyi hetken hiljaisuus, kunnes mr Wygant taas virkkoi:

-- Nuori mies, te esiinnytte tosiaan uskomattoman häpeämättömästi!

Nuorukainen hypähti hänen eteensä kädet ojennettuina.

-- Mister Wygant, huudahti hän, te suututte! Mutta minä pyydän,
ettette paaduttaisi sydäntänne. Olen tullut tänne teidän itsenne
tähden, olen tullut siksi, että en voinut kestää sitä, että Pyhän
Matteuksen kirkon jäsen tekee sellaisia tekoja.

Mr Wygant tirkisteli häneen hetkisen.

-- Sallikaa minun tehdä eräs kysymys, sanoi hän. Tietääkö tohtori
Vince tästä?

-- Minä menin ensinnä puhumaan asiasta tohtori Vincelle, vastasi
Samuel. Mutta hän ei halunnut puuttua siihen. Hän sanoi, että, jos
minä tulen teidän luoksenne, täytyy minun ilmoittaa, että hän ei
hyväksy minun tekoani. Olen tullut omasta vapaasta tahdostani, sir.

Syntyi äänettömyys.

-- Te suututte minuun! huudahti Samuel jälleen.

-- En minä suutu sinuun, sillä sinä olet vasta lapsi etkä tiedä, mitä
teet.

-- Oh! huokasi Samuel.

-- Sinä tarvitset vähän mailmankokemusta.

-- Mutta, mr Wygant, huudahti nuorukainen, minähän olen puhunut totta!

-- Tavallaan.

-- Ja te olette tehneet hyvin väärin.

-- Sinusta tuntuu niin, mutta vain siksi, että sinä tunnet huonosti
tällaisia asioita.

-- Te turmelette maanne hallituksen, mister Wygant.

-- Sen mitä sinä kutsut minun maani hallitukseksi, muodostaa joukko
rahaakiskovia poliitikkoja, jotka imevät kaiken, minkä voivat, siltä
ammatilta, jota minä edustan.

Samuel ei tähän vastannut.

-- Näes, nuori ystäväiseni, jatkoi mr Wygant, minulla on
kannettavanani suuri edesvastuu, monet huolet. Ja on aivan kuin minua
ympäröisi lauma nälkäisiä susia.

-- Mutta mihin joutuu sitten vapaa hallitus? huudahti Samuel.

-- En tiedä, vastasi Wygant. Minusta tuntuu väliin, että ellei kansa
muutu, päättyvät vapaan hallituksen päivät tuota pikaa.

-- Mutta mitä pitäisi kansan tehdä, sir?

-- Sen pitää valita kunniallisia miehiä, joitten kanssa voi olla
asioissa, sensijaan että se nyt valitsee kapakoitsijoita ja meluavia
kansanjohtajia.

Samuel ajatteli hetkisen.

-- Miehiä, joitten kanssa voi olla asioissa, sanoi hän -- mutta
minkälaisissa asioissa te haluatte olla?

-- Mitä tarkoitat? kysyi mr Wygant.

-- Te menitte noitten poliitikkojen luo ja saitte oikeuden kyniä
kansaa mielinmäärin yhdeksänkymmenen yhdeksän vuoden ajan. Luuletteko
sen olleen hyvän kaupan kansalle?

Tämä kysymys jäi vastaamatta.

-- Ja kuinka paljon siitä omaisuudesta, joka on hallussanne, on
koottuna muuten kuin tuollaisella tavalla, sir?

Mr Wygant rypisti otsaansa. Mutta kukaan ei voinut, nähdessään
Samuelin kärsineet kasvot, suuttua häneen.

-- Poikani, sanoi mr Wygant, voin ainoastaan uudistaa sen mitä
äsken sanoin, että sinä et tunne mailmaa. Ellei minua olisi, niin
olisivatko olot silloin toisenlaiset? Oikeudet siirtyisivät jollekin
toiselle, siinä kaikki. Sellaista on pääoman kilpailu.

-- Pääoman kilpailu? huomautti nuorukainen. Toisin sanoen:
kiistellään rahoista ja otetaan mitä irti saadaan!

-- Asiaa voidaan niin kuvata.

-- Ja te arvelette edesvastuun katoavan, kun olette saaneet osan
omalle joukollenne?

-- Olkoonpa niin. Samuel ei heti vastannut.

-- Käsitän täydellisesti, sanoi hän sitten alakuloisesti. On vain
yksi asia, jota en ymmärrä.

-- Mikä se on?

-- Minkätähden teidän pitää kuulua kirkkoon, sir? Mitä on tuolla
kiistelyllä rahoista tekemistä Jesuksen opin kanssa?

Samuel huomasi heti menneensä liian pitkälle.

-- Nuori mies, minä en todellakaan käsitä, mitä hyödyttäisi jatkaa
tätä keskustelua.

-- Mutta, sir, te häpäisette kirkkoa.

-- Jättäkäämme tämä keskustelu! lausui mr Wygant ankarasti. Sinä
käytät väärin minun hyväntahtoisuuttani. Sinä unohdat asemasi.

-- Minua on muistutettu asemastani ennenkin, sanoi Samuel tyyneesti.
Mutta minä en tiedä, mikä minun paikkani on.

-- Sen kyllä huomaa, vastasi mr Wygant. Sinun tulee tehdä työsi,
osoittaa ylempiäsi kohtaan kunnioitusta ja pitää mielipiteesi ominasi.

-- Näen, että suututte minuun, sanoi nuorukainen. En voi saada teitä
ymmärtämään, että minä vaan koetan etsiä totuutta. Minä tahdon tehdä
oikein, mister Wygant.

-- Uskon sen... alkoi mr Wygant.

-- Tahtoisin mielelläni oppia oikein ymmärtämään, mikä kohottaa
toisen toisen yläpuolelle.

-- Sinua vanhemmat ja viisaammat ihmiset...

-- Mutta onko se todellakin ikä ja viisaus, mister Wygant? Minä
palvelin master Albert Lockmanin luona, ja hän on tuskin vanhempi
kuin minäkään. Ja kuitenkin esiintyi hän minun käskijänäni.

-- Niin, myönsi mr Wygant.

-- Huonosta elämästä huolimatta, jota hän viettää.

-- Mitä?

-- Niin, mister Wygant, hän juopottelee ja seurustelee huonojen
naisten kanssa. Ja kuitenkin kuuluu hän niihin yläpuolellaolijoihin.

-- Hm! sanoi mr Wygant.

-- Mutta eiköhän hän vaan kuulukin niihin siksi, että hänellä on
paljon rahaa? jatkoi Samuel itsepäisesti.

Mr Wygant ei vastannut.

-- Ja eikö minun paikkaani määrää se seikka, ettei minulla ole
ollenkaan rahaa?

Taaskaan ei tullut vastausta.

-- Kuitenkin näen minä totuuden ja minun täytyy se sanoa! Ja miten
voin minä päästä paikkaan, jonne minä todella kuulun?

-- Etkö sinä todellakaan voi itse ratkaista sitä kysymystä, sanoi mr
Wygant kylmästi.

-- Tietysti pitäisi minun ottaa osaa taisteluun rahasta, kun
ainoastaan raha jotakin merkitsee.

-- Poikani, sanoi mr Wygant, minä olen pahoillani sinun puolestasi,
sillä sinä tulet saamaan monia kovia iskuja mailmalta, ennenkuin
olet valmis. Sinun pitää oppia ottamaan elämä sellaisena kuin se
on. Ehkäpä monet meistä tahtoisivat tehdä sen toisenlaiseksi, jos
saisivat tahtonsa perille. Mutta elämä on, kuten tulet huomaamaan,
ankaraa taistelua. Se on taistelua olemassaolosta, ja ne ihmiset,
jotka kestävät taistelun, ovat soveliaimmat...

Samuel nosti äkkiä kätensä.

-- Kiitoksia paljon mister Wygant, sanoi hän vakavana, mutta kaiken
tuon tiedän minä jo ennestään.

-- Mitä tarkoitat? kysyi mr Wygant.

-- Minä en voisi sitä selittää, sanoi Samuel. Te ette ymmärtäisi
minua. Huomaan, että tekin olette Herbert Spencerin kannattaja. Ja
se on kyllä hyvä -- mutta miksi kuulutte te kirkkoon? Minkätähden
rupeatte seuraamaan Jesuksen...

Mr Wygant oli äkkiä noussut.

-- Ei, tämä menee liian kauvas! sanoi hän. Saan pyytää sinua menemään
tiehesi.

-- Mutta, sir! huudahti Samuel.

-- Ei sanaakaan enää! Mene tiehesi!

Niin päättyi se keskustelu.



XXIV. Pyhän Matteuksen kirkon sakaristossa.


Samuel ei ollut sitten aamun syönyt mitään, mutta hänen ei sentään
ollut nälkä. Suru ja lohduttomuus olivat tehneet hänet aivan
alakuloiseksi. Tavata sellaisen mailmanmiehen kuin mr Wygant, kylmän,
armottoman ja kunnianhimoisen -- se oli hänelle kauhea koetus. Mies
näytti hänestä kuin suurelta pahuuden linnoitukselta; ja mitä muuta
voi hän tehdä kuin katsella sitä voimattomassa raivossaan.

Hän meni kotiin, ja Sofia tapasi hänet ovessa.

-- Otaksuin sinun tänään syövän illallista aikaisin, sanoi hän.

-- Kuinka niin?

-- Sinulla on tehtäviä kirkossa tänä iltana.

-- Niin, muisti hän, silloin on kirkkoneuvoston kokous, ja minun
täytyy sytyttää. Mutta minä olen kyllästynyt kirkkotyöhön.

-- Kyllästynyt kirkkotyöhön? huudahti tyttö ihmeissään.

-- Niin, vastasi hän kertoen hämmästyneille ja säikähtyneille
perheenjäsenille seikkailuistaan päivän kuluessa.

Sofia kuunteli suurimmalla jännityksellä.

-- Ja sinä menit mister Wygantin luo! huudahti hän hämmästyksissään.
Oi, Samuel, miten rohkeasti tehty!

-- Hän ajoi minut ulos, sanoi nuorukainen katkerasti. Ja tohtori
Vince on suuttunut minuun -- minulla ei enään ole ketään apunani.

Sofia astui hänen luokseen ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen.

-- Sinulla on meidät, Samuel! huudahti hän. Me kaikki seisomme
rinnallasi, eikö totta, äiti?

-- Kyllä, sanoi mrs Stedman, mutta mitä voi meidänlaisemme köyhäväki
tehdä?

-- Ja sitten sinulla on miss Glady, sanoi Sofia hetken kuluttua.

-- Miss Glady! huudahti Samuel. Ei suinkaan hän rupea taistelemaan
isäänsä vastaan.

-- Hän sanoi sinulle rakastavansa sinua, Samuel, sanoi tyttö. Ja hän
tietää, että sinä olet oikeassa.

-- Minun täytyy mennä hänen luokseen, sanoi Samuel hetken kuluttua.
Lupasin mennä kertomaan, mitä oli tapahtunut.

-- Minäkin menen hänen luokseen, sanoi tyttö. Oh, minä olen varma
siitä, että hän on sinun puolellasi.

Tytön silmät loistivat mielenliikutuksesta. Samuel kiintyi
katselemaan häntä ja huomasi ensi kertaa, että Sofia todellakin oli
kaunis. Hänen kasvonsa olivat tulleet täyteläisemmiksi ja saaneet
takaisin värinsä senjälkeen kun hän oli alkanut saada syödä yhden
aterian päivässä Wygantin luona.

-- Etkö luule, äiti, että miss Glady tulee auttamaan häntä? kysyi
Sofia.

-- En tiedä, vastasi mrs Stedman epäillen. Se on kauheaa -- minä en
voi ymmärtää, miksi tuollaisia asioita tapahtuu.

-- Mutta sinä olet kuitenkin sitä mieltä, että Samuel teki oikein,
sano, äiti, etkö olekin? kysyi tyttö.

-- Otaksun niin, vastasi hän. Se on vaikea sanoa -- se tulee
synnyttämään niin paljon riitaa, ja jos miss Glady suuttuu, niin sinä
voit menettää paikkasi.

-- Oi, äiti! huudahti Sofia, ja molemmat nuorikot katsahtivat
säikähtyneinä toisiinsa. Sitä eivät he koskaan olleet johtuneet
ajattelemaan.

-- Sinä et saa puuttua tähän asiaan! virkkoi Samuel. Sinun täytyy
jättää se minulle!

-- Mutta minkätähden tekisit sinä kaikki uhraukset? vastasi Sofia.
Jos sinä olet siihen oikeutettu, niin enkö minäkin ole.

-- Mutta, Sofia, valitti mrs Stedman, jos sinä menettäisit paikkasi,
niin saisimme me kaikki kuolla nälkään!

Taas katsahtivat he tuskissaan toisiinsa.

-- Sofia, sanoi Samuel, minä kiellän sinua millään tavoin puuttumasta
tähän asiaan!

Mutta sydämmessään tunsi hän, että mielellään olisi ollut tuon
sanomatta. Myöskin mrs Stedman tunsi samaa ja kalpeni pelosta.

Kaikessa kiireessä söi poika muutamia suupaloja ja meni sitten
työhönsä kirkkoon. Mutta hän ei nyt mennytkään ilomielellä kuten
tavallista. Tähän asti oli hän tehnyt työtä Herralle, mutta nyt
palveli hän ainoastaan sellaisia kuin Wygant ja Hickman -- nähtävästi
kääntyi kaikki heidän palvelemiselleen sama sitten missä ja milloin
toimikoon.

-- Tulet myöhään, sanoi ukko Jacob, kirkonvartija, kun Samuel tuli.

-- Niin, sir, vastasi Samuel.

-- Tohtori Vince sanoi haluavansa puhutella sinua heti, kun tulet.

Samuelin sydän löi voimakkaasti. Oliko tohtori mahdollisesti
muuttanut mieltään?

-- Missä hän on? kysyi Samuel.

-- Kirkossa, vastasi kirkonvartija, ja Samuel meni sinne.

Heti kun hän astui sisälle, hypähti tohtori Vince ylös.

-- Samuel, huusi hän kiukkuisesti, tästä täytyy tulla loppu!

-- Mitä nyt, tohtori Vince?

-- Sinun käyttäytymisesi on enemmän kuin sopimatonta, poika, sinä
saatat minut hulluksi.

-- Mitä minä nyt olen tehnyt, sir?

-- Lankoni oli juuri täällä ja piti kauheaa meteliä. Sinä olet
soimannut ja häväissyt häntä seurakuntalaisten keskuudessa.

-- En, tohtori Vince, sitä en ole tehnyt! huudahti Samuel hämillään.

-- Sinä olet. Siitä puhuu vähän jokainen.

-- Herra tohtori, sanoi nuorukainen juhlallisesti, te erehdytte.
Minä kävin mr Wygantin luona, kuten sanoin tekevänikin. Muuten en
ole asiasta puhunut sanaakaan kenenkään kanssa lukuunottamatta, että
kerroin siitä aivan äsken Sofialle ja miss Gladylle.

-- Siinäpä se! huudahti tohtori Vince. Miss Glady on mister Hickmanin
ystävä ja vanha koulutoveri, ja luonnollisesti meni hän kohta tämän
luokse asiasta puhumaan. Ja samaa kertoi hän muillekin tuttavilleen
-- koko seurakunta tietää sen huomenna.

-- Minä olen sangen pahoillani, sir.

-- Niin, siinä näet, millaista epämieluisuutta sinä valmistat
minulle! Ja minä sanon suoraan, että tällainen ei saa jatkua enään
minuuttiakaan. Ellet sinä halua luopua hulluista mielipiteistäsi ja
hoitaa ainoastaan tehtäviäsi apulaiskirkonvartijana, niin täytyy
sinun jättää kirkko.

Samuel katseli häntä hämillään.

-- Jättää kirkko! huudahti hän.

-- Aivan varmaan, selitti kirkkoherra.

-- Tohtori Vince, tarkoitatteko, että te todellakin koettaisitte
saada minut karkotetuksi kirkosta?

-- Niin tarkoitan.

-- Mutta, tohtori, onko teillä siihen oikeutta?

-- Oikeutta? Miksi ei?

-- Teillä on oikeus ottaa minulta toimeni; mutta mitä tulee minun
karkoittamiseeni kirkosta...

-- Samuel, huudahti raivostunut pappi, enkö minä ole seurakunnan
kirkkoherra?

-- Mutta, tohtori, sanoi Samuel, tämä on Jumalan kirkko!

Syntyi pitkäaikainen hiljaisuus. Viimein virkkoi Samuel:

-- Saanko tehdä erään kysymyksen, tohtori Vince? Kun mister Hickman
oli teidän luonanne, niin kielsikö hän tehneensä rikoksen?

-- Minä en sitä häneltä kysynyt, vastasi pappi.

-- Ette kysynyt häneltä! huudahti nuorukainen hämmästyneenä. Ette
edes sen vertaa välittänyt asiasta! Taasen syntyi hiljaisuus.

-- Minä kysyin mister Wygantilta, sanoi Samuel sitten alakuloisesti,
ja hän tunnusti syyllisyytensä.

-- Mitä! huusi kirkkoherra.

-- Kyllä hän tunnusti -- koko hänen puheensa oli yhtä samaa
tunnustusta. Hän sanoi kaikkien tekevän niin senvuoksi, että siten
voidaan ansaita rahaa, ja kaikki haluavat rahaa. Hän kutsui sitä
pääoman kilpailuksi. Silloin kysyin minä häneltä, minkä tähden hän
kävi Kristuksen kirkossa, ja hän ajoi minut ulos.

Tohtori Vince kuunteli silmäkulmat rypyssä.

-- Ja mitä aijot sinä nyt tehdä? kysyi hän.

-- En tiedä, sir. Minun täytyy nähtävästi paljastaa hänet.

-- Samuel, sanoi pappi, etkö sinä kaikissa tyhmyyksissäsi koskaan ole
tullut ajatelleeksi, että olet minulle pienen kiitollisuuden velassa?

-- Oh, herra tohtori, huudahti nuorukainen vääntäen käsiään, älkää
puhuko niin minulle!

-- Minä pelastin sinut, autoin sinua, ja sinä tuotat minulle mitä
kauheimpia kärsimyksiä.

-- Tohtori, vakuutti Samuel, minä tekisin kaikkeni teidän tähtenne,
minä kuolisin puolestanne! Mutta te vaaditte minun lyömään laimin
velvollisuuteni, ja miten voin minä suostua sellaiseen?

-- Mutta etkö koskaan ole tullut ajatelleeksi, että vanhempi ja
viisaampi väki paremmin osaa arvostella asioita kuin sinä?

-- Mutta asiahan on niin selvä, sir. Ettekä te koskaan ole vastannut
minulle, käskette vaan yksinkertaisesti vaikenemaan.

Pappi ei vastannut.

-- Kun minä tulin teidän luoksenne, jatkoi Samuel, niin opetitte
te minulle rakkautta ja veljeyttä -- että pitää uhrautua ja
palvella lähimmäisiään. Ja minä päätin seurata neuvojanne, Jumala
on todistajani, etten ole tehnyt muuta kuin koettanut sovittaa
käytäntöön, mitä olette minulle opettanut. Olen koettanut auttaa
köyhiä ja sorrettuja. Ja miten voin minä tietää, ettette te ajatellut
sitä, mitä sanoitte?

-- Samuel, huudahti kirkkoherra kiivaasti, sinulla ei ole oikeutta
puhua noin. Minä teen kaiken voitavani. Minä saarnaan usein näistä
aineista.

-- Niin, sanoi nuorukainen, mutta mitä te saarnaatte? Sanotteko
rikkaille, jotka käyvät kirkossanne, totuuden? Sanotteko heille:
Te varastatte köyhiltä. Teidän on syy kaikkeen siihen hätään, joka
vallitsee kaupungissamme. Teidän täytyy lopettaa riistämisenne ja
sortamisenne, teidän täytyy luopua niistä rikkauksista, jotka olette
kansalta ottaneet. Ei, sitä te ette sano. Ja ettekö ymmärrä, mitä
tämä merkitsee, tohtori Vince? Se merkitsee, että kirkko ei täytä
tehtäväänsä. Siksi täytyy syntyä uusi kirkko jollain tavoin jonnekin.
Sillä tällaisia oloja esiintyy todellakin, niitä esiintyy meidän
keskuudessamme, ja jotakin täytyy tehdä!

Kiihkossaan hypähti nuorukainen eteenpäin ja ojensi kätensä.

-- Kansa näkee nälkää -- aivan meidän keskuudessamme -- täällä
Lockmanvillessä! Se näkee nälkää, nälkää, nälkää! Ettekö ymmärrä
sitä, tohtori Vince? Se näkee nälkää!

Tohtori väänteli mielenliikutuksessaan käsiään.

-- Poika, huudahti hän, tämä ei saa jatkua! Minä en kestä enään
kauvempaa!

-- Mutta mitä pitää minun tehdä, sir?

-- Sinun pitää alistua minun johtoni alaiseksi. Kysyn sinulta kerta
kaikkiaan: tahdotko luopua hulluista puuhistasi?

-- Tohtori Vince, sanoi Samuel, minä en voi, en voi!

-- Niin tiedä sitten, että meidän täytyy erota. Sinä jätät paikkasi
ja eroat kirkosta.

Samuelin silmät kyyneltyivät.

-- Tohtori, huusi Samuel hurjasti, älkää hylätkö minua! Minä rukoilen
polvillani, älkää hylätkö minua!

-- Sinä olet kuullut, mitä olen sanonut, vastasi pappi puristaen
kätensä nyrkkiin.

-- Mutta ajatelkaa, mitä teette! Te hylkäätte oman sielunne, te
luovutte totuudesta.

-- Mene tiehesi, sanon minä! huusi tohtori.

-- Ajatelkaa, mitä teette! Tässä on kysymys kirkon kukistumisesta.
Sillä ettekö ymmärrä, että minä olen pakotettu taistelemaan teitä
vastaan! Minä olen pakotettu paljastamaan teidät! Ja minä tulen
voimakkaammaksi kuin te, sillä minun puolellani on totuus ja te
olette sen hylännyt. Ajatelkaa, mitä teette, kun hylkäätte totuuden!

-- En tahdo enään kuulla tästä asiasta! huudahti tohtori Vince
raivoissaan. Sinä hulluttelet. Mene tiehesi, sanon minä, mene
tiehesi! Pian pois täältä!

Ja Samuel lähti tiehensä nyyhkyttäen ikäänkuin sydämmensä olisi ollut
särkymäisillään.



XXV. Samuel esiintyy kirkkoneuvostossa.


Samuel syöksyi ulos pimeään. Mutta hän ei voinut poistua, hän ei
voinut pakottaa itseään uskomaan, että hänet oli ainaiseksi erotettu
Pyhän Matteuksen kirkosta. Hän kääntyi takaisin kirkon luo, seisoi ja
katseli sitä nyyhkytysten melkein tukehuttamana.

Silloin huomasi hän automobiilin ajavan kirkon sivuovelle ja mr
Wygantin astuvan siitä ulos sekä astuvan sisälle, kirkkoon. Tämä näky
oli isku Samuelille vasten kasvoja. Siinä oli tuo ylpeä ja rikas
mies, uhmaavana ja rankaisemattomana sekä pitäen käsissään kirkon
ohjaksia, mutta Samuel, etsijä, oli sieltä karkoitettu.

Samuelissa leimahti liekkiin kapinallinen tunne. Ei, ei, he eivät saa
karkoittaa häntä! Hän taistelee heidän kanssaan, taistelee loppuun
asti! Kirkko ei ollut heidän kirkkonsa! se oli Jumalan kirkko.
Hänellä, Samuelilla, oli myös oikeus kuulua siihen ja sanoa siellä
totuus!

Kirkkoneuvoston istunto oli juuri avattu ja alettiin keskustelu uuden
sairaanhoitajatarkodin perustamisesta, kun samalla kuului kiihkeä
koputus ovelle, ja Samuel astui sisälle hengästyneenä ja silmissään
hurja ilme.

-- Herrat kirkkoneuvoston jäsenet! huudahti hän. Pyydän saada sanoa
muutaman sanan.

Tohtori Vince hypähti kauhistuneena seisoalleen.

-- Samuel Prescott! huudahti hän.

-- Minut on käsketty jättämään kirkko, selitti Samuel, mutta minä
en halua siihen taipua! Minä olen sanonut totuuden enkä aijo antaa
niitten väärintekijäin, jotka kuuluvat Pyhän Matteuksen kirkkoon,
pakottaa minua vaikenemaan.

Mr Hickman oli hypähtänyt pystyyn.

-- Poika, komensi hän, mene tiehesi!

-- Minä en tahdo mennä tieheni, huusi Samuel. Minä vaadin, että minua
kuunnellaan täällä kirkkoneuvostossa. Minulla on siihen oikeus! Minä
olen sanonut totuuden, en mitään muuta kuin totuuden.

-- Mitä tarkoittaa tuo poika? kysyi eräs kirkkoneuvoston jäsen.

Se oli mr Hamerton, nuori asianajaja, jonka kauniit ja ystävälliset
kasvot usein olivat kiinnittäneet Samuelin huomiota. Kun Samuel
nyt hänen katseessaan huomasi uteliaisuutta, niin juoksi hän mr
Hamertonin luokse.

-- Älkää antako niitten ajaa minua pois, ennenkuin ensin ovat minua
kuulleet! pyysi hän.

-- Poika, huusi mr Hickman, minä käsken sinut menemään tiehesi!

-- Te olette menetellyt väärin! huusi Samuel. Te lahjoitte
valtuuston, niin että se hylkäsi vesijohtoesityksen. Se on totta, sen
te itse tiedätte, ettekä te uskalla sitä kieltääkään!

Mr Hickmanin teki raivo purppuranpunaiseksi kasvoiltaan.

-- Se on kurja vale! ähkyi hän.

-- Minä olen puhellut erään henkilön kanssa, joka myös sai rahoja,
sanoi Samuel. Rahavaliokunnan jäsenille maksettiin kaksituhatta
dollaria kullekin.

-- Kuka se henkilö oli? huusi mr Hickman mielettömästi.

-- En halua sanoa hänen nimeään, vastasi Samuel. Hän puhui siitä
kahdenkeskisenä asiana.

-- Senpä arvasinkin! huudahti Hickman nauraen. Se on silkkaa
panettelua.

-- Se on totta! vastasi Samuel. Tohtori Vince, te tiedätte, että
minun tapanani on puhua totta. Mitä syytä minulla olisi keksiä
tällaisia juttuja?

-- Minä olen sanonut sinulle, valitti tohtori Vince, että minä en
halua olla missään tekemisissä tämän asian kanssa.

-- Minä olen valmis ottamaan kenen kirkkoneuvoston jäsenen tahansa
kanssani kyseessäolevan henkilön luo, niin että voidaan ottaa selvä,
miten tämän asian laita on. Mister Wyganthan on itsekin minulle
kertonut maksaneensa Slatterylle eräistä oikeuksista.

Nyt sekaantui mr Wygantkin juttuun.

-- Mitä! huusi hän.

-- Niinhän te sanoitte! huudahti Samuel hämmästyneenä siitä, että
mr Wygant nyt kielsi tunnustuksensa. Ettekö sanonutkin minulle niin
tänään iltapäivällä?

-- Minä en ole sinulle tästä asiasta puhunut mitään, selitti mr
Wygant.

-- Te sanoitte, että kaikki tekevät niin, että kaikkien täytyi tehdä
niin. Te kutsuitte sitä pääoman kilpailuksi.

-- Tätä kutsun minä vertaansa löytämättömäksi solvaukseksi! huudahti
mr Hickman. Ulos täältä!

-- Kansa raukka tässä kaupungissa kärsii ja kuolee! huusi Samuel.
Kansalta varastetaan ja sitä sorretaan. Tuleeko tällainen kestämään
iankaikkisesti?

-- Samuel, tämä ei ole oikea paikka sen kysymyksen käsittelemiseen,
huomautti tohtori Vince.

-- Miksi ei, sir? Rikokselliset ovat viroissa tässä kirkossa. Ne
häpäisevät ja halventavat kirkkoa koko mailman edessä. Ja tätä
kutsutaan Kristuksen kirkoksi, sir!

-- Mutta te ette ryhdy asiaan oikealla tavalla, sanoi mr Hamerton,
joka tuli levottomaksi senjohdosta, että Samuel lakkaamatta katseli
häntä.

-- Miksi ei? vastasi Samuel. Eikö Kristus ruoskaniskuilla ajanut ulos
temppelistä rahanvaihtajia ja koronkiskureita?

Se oli epämieluisa vastaus. Syntyi hiljaisuus ikäänkuin jokainen
olisi halunnut antaa naapurinsa puhua ensinnä.

-- Eikö teitä ole opetettu seuraamaan Kristuksen esimerkkiä, tohtori
Vince? kysyi nuorukainen.

-- Tuskin siinä merkityksessä, vastasi kauhistunut pappi. Kristus oli
Jumala, mutta eihän voi juuri edellyttää, että me...

-- Oh, tuo on vain tekosyy! keskeytti Samuel. Te sanotte, että
Kristus oli Jumala ja pidätte tätä puolustuksena itsellenne, kun ette
halua toimia hänen käskyjensä mukaan. Mutta en usko hänen olleen
Jumalan siinä merkityksessä. Hän oli ihminen kuten te ja minäkin. Hän
oli köyhä ihminen, joka kärsi ja näki nälkää ja hänen aikansa rikkaat
halveksivat häntä, sylkivät hänen päälleen ja naulitsivat hänet
ristiin.

Nyt astui taisteluun eräs toinen kirkkoneuvoston jäsen. Se oli
kunnianarvoisa mr Curtis, joka näytti olympolaisen Zeuksen
kuvapatsaalta.

-- Poika, sanoi hän ankarasti, sinä olet tyytymätön siihen, että olet
erotettu kirkosta, mutta kuitenkin osotat olevasi uskoton.

-- Ehkä olen minä uskoton, mister Curtis, vastasi Samuel reippaasti,
mutta minä en koskaan ole maksanut Slatterylle kahtasataa dollaria
saadakseni poliisilta oikeuden sulkea liikenteeltä kaupungin
katukäytäviä.

Mr Curtis hämmentyi eikä enään ottanut osaa keskusteluun.

-- Kirkko hylkäsi Jesuksen, jatkoi Samuel, käyttäen hyväkseen
tilaisuutta. Ja tämän tekivät kirkon rikkaat ja mahtavat. Hän
käytti heistä paljon voimakkaampaa kieltä kuin minä. Voi teitä, te
kirjanoppineet ja farisealaiset, te väärintekijät! sanoi hän. Voi
teitä, te kyykäärmeitten sikiöt, kuinka voitte te välttää helvetin
tulta? Ja jos hän olisi täällä tänä iltana, asettuisi hän täällä
minun puolelleni, ja ne rikkaat väärintekijät, jotka istuvat täällä
pöydän ympärillä, hylkäisivät hänet taasen. Te olette jo hylänneet
hänet. Te olette jo sulkeneet korvanne sorrettujen huudoilta, te
pilkkaatte oikeutta ja totuutta! Te naulitsette hänet ristiin joka
päivä!

-- Tämä menee yli kaikkien rajojen! huudahti mr Hickman. Tämä on
herjausta!

-- Sen täytyy heti loppua, lisäsi mr Wygant, ja Samuel tiesi, että
kun mr Wygant sanoi jotakin, niin hän myös odotti, että häntä
toteltiin.

-- Eikö täällä siis ole ketään, joka haluaa minua kuunnella? sanoi
Samuel. Mister Hamerton, ettekö te halua auttaa minua?

-- Mitä te tahtoisitte meidän tekevän? kysyi mr Hamerton.

-- Minä haluan, että kirkkoneuvosto tutkii syytökset, ottaa selvän,
onko totta, että Pyhän Matteuksen kirkon jäsenet ovat lahjoneet
Lockmanvillen hallitusta. Ja jos se on totta, toivon minä, että
sellaiset miehet karkoitetaan kirkosta. Heidän oikea paikkansa ei ole
kirkossa, sir. Ihmiset, jotka käyttävät kaiken aikansa yrityksiin
riistää kansan rahoja! Ihmiset, jotka avoimesti selittävät, kuten
mister Wygant teki minulle, olevan välttämätöntä lahjoa lainsäätäjiä
rahojen hankkimiseksi itselleen! Sellaiset ihmiset häpäisevät kirkkoa
ja estävät sitä tehtävästään. Ne ovat niitä ihmisiä, joita vastaan
taisteleminen on kirkon tehtävä...

-- Pitääkö meidän istua täällä kuuntelemassa tuon pojan saarnoja?
huusi mr Hickman mielettömästi.

-- Samuel, mene tiehesi! käski tohtori Vince.

-- Täällä ei siis ole ketään, joka haluaisi minua auttaa?

-- Minä olen sinulle sanonut, että sinä et tuolla tavoin mitään
voita. Mene tiehesi!

-- Hyvä! huudahti nuorukainen poissa suunniltaan, minä lähden
tieheni. Mutta muistakaa, minä en antaudu ilman taistelua. Minä
paljastan teidät mailmalle. Kansan täytyy oppia tietämään, keitä
te olette kurjia raukkoja ja keinottelijoita, jotka pettävät sen
tehtävän, joka heille on uskottu, ryöstävät yleisöä ja lahjovat
valtiota!

-- Ulos, lurjus! huusi Hickman hyökäten uhkaavasti häntä kohden.

Raivosta hehkuen osotti Samuel sormellaan häntä suoraan kasvoihin.

-- Te, Henry Hickman, huusi hän, te olette kaikkein pahin! Niin,
juuri te, suuri juristi ja etevä valtiomies! Minä olen oleskellut
yhteiskunnan alempien keskuudessa, minä olen seurustellut
kapakoitsijain ja rikollisten, puplikaanien ja varasten kanssa mutta
milloinkaan ennen en ole tavannut niin armotonta ja kovasydämmistä
ihmistä kuin te! Te, kristitty, te olisitte voinut olla se
roomalainen sotamies, joka sylki Kristusta kasvoihin!

Näin sanoen käänsi Samuel kokoontuneelle kirkkoneuvostolle selkänsä
ja löi kauhealla voimalla oven jälessään kiinni aivan suuren
lakimiehen nenän edessä.

Ainakin parin tunnin ajan harhaili Samuel Lockmanvillen kaduilla
saadakseen raivonsa ja surunsa asettumaan. Sitten lähti hän kotiin ja
huomasi ihmeekseen, että Sofia Stedman oli koko ajan istunut ylhäällä
häntä odottamassa.

Henkeään pidättäen kuunteli hän kertomusta Samuelin seikkailuista
illan kuluessa. Sitten sanoi hän:

-- Minäkin olen koettanut tehdä jotakin.

-- Mitä sitten?

-- Menin puhumaan pikku Ethelille, vastasi hän.

-- Ethel Vincelle!

-- Niin, hän on sinun ystäväsi, kuten tiedät, ja minä menin
pyytämään, ettei hän antaisi isänsä ajaa sinua pois.

-- No, miten kävi?

-- Hän itki, sanoi Sofia, hän oli hirmuisen onneton. Hän sanoi
tietävänsä, että sinä olet hyvä poika ja ettei hän väsyisi ennen kuin
oli saanut isänsä sallimaan sinun palata takaisin.

-- Nyt sinä et puhu täyttä totta! huudahti Samuel hämmästyneenä.

-- Kyllä, Samuel. Mutta sitten tuli hänen äitinsä.

-- Oh! Ja sitten?

-- Hän sadatteli minua. Hän oli hyvin suuttunut minuun. Hän sanoi,
ettei minulla ollut oikeutta tehdä pikku lasta levottomaksi väärillä
syytöksillä hänen enostaan. Eikä hän halunnut kuunnella minua. Hän
ajoi minut ulos.

Syntyi pitkäaikainen hiljaisuus.

-- Luulen, ettei minun käynnistäni ollut mitään hyötyä, sanoi Sofia
alakuloisesti. Meidän täytyy nyt tehdä kaiken itse.



XXVI. Kun Samuel aikoi mennä naimisiin miss Gladyn kanssa.


Samuel ei koko yönä hitaistakaan nukkunut. Milloinkaan ennen ei
hän ollut suudellut ketään naista, mutta nyt oli himo herännyt, ja
hänen sisimmästään tulvehti esille mitä odottamattomimpia tunteita
riistäen hänet mukanaan. Pelko ja kaipaus raatelivat häntä. Milloin
oli hän mitä hurjimman innostuksen vallassa, milloin vajosi hän mitä
syvimpään epätoivoon. Hän kaipasi miss Gladya, mutta muut seikat
asettuivat hänen tielleen, eikä hän voinut käsittää, miksi joutui
niin kovin kärsimään.

Rakastamisessa olisi ollut tarpeeksi, mutta olla sellaisen naisen
rakkauden esineenä kuin miss Glady, se oli melkein käsittämätöntä...

Useita tunteja harhailtuaan kadulla meni Samuel häntä tapaamaan.
Tyttö otti hänet vastaan uteliaan näköisenä ja huudahtaen:

-- Kerro minulle kaikki!

Ja hän kuunteli melkein mykkänä hämmästyksestä.

-- Tuon te sanoitte isälleni! huudahti hän useita kertoja. Ja mister
Hickmanille! Ja ukko Curtisille! Samuel! Samuel!

-- Kaikki se oli totta, miss Glady, huomautti Samuel.

-- Niin -- mutta -- sanoa heille sellaista!

-- He ajoivat minut pois kirkosta. Oliko heillä siihen oikeutta?

-- En tiedä, vastasi tyttö. Oi, jumalani, mikä meteli tästä nyt
tuleekaan!

-- Ja mitä aijotte te nyt tehdä? kysyi tyttö hetken kuluttua.

-- En tiedä. Tahtoisin puhua teidän kanssanne siitä asiasta.

-- Miten olette itse ajatellut?

-- Minun täytyy paljastaa heidät kansalle. Miss Glady heitti häneen
pikaisen silmäyksen.

-- Oh, ei, Samuel, sitä te ette saa tehdä! -- Miksi en, miss Glady?

-- Siksi... ettei se keino kelpaa.

-- Mutta, miss Glady...

-- Se ei sovi, Samuel. Ja paljon paremman vaikutuksen tekee puhuminen
ihmisten kanssa yksityisesti, kuten olette tähänkin asti tehnyt.

-- Mutta kenen kanssa nyt vielä on puhuttava?

-- En tiedä. Meidän pitää lähemmin ajatella asiaa.

-- Minun asiani koskee teidän isäänne ja mister Hickmania, miss
Glady, eivätkä he enään halua kuunnella minua!

-- Ehkä eivät, mutta muistakaa, mitä jo olette heille tehnyt.

-- Mitä minä sitten olen tehnyt?

-- Ajatelkaa, miten olette heitä häpäissyt.

-- Mitä se hyödyttää, miss Glady? Ettekö tiedä, että heillä vielä on
vääryydellä hankkimansa rahat.

Molemmat istuivat hetken sanattomina.

-- Minä olen tätä asiaa ajatellut, sanoi hetken kuluttua Samuel
syvästi huolissaan. Minulle on sälytetty raskas kuorma, ja minun
täytyy pitää huolta siitä, että juttu saa kunnollisen lopun. Mutta
minä pelkään, että se käy kiusalliseksi teille. Te mahdollisesti
arvelette niin, että te ette voi mennä naimisiin minun kanssani.

Nämä sanat saivat miss Gladyn kiivaasti syöksähtämään ylös.
Hämmästyneenä hän tuijotti Samueliin.

-- Mennä naimisiin teidän kanssanne! virkkoi hän voiden tuskin saada
ääntään kuuluviin.

-- Niin, vastasi Samuel, mutta vaikeni nähdessään tytön kasvojen
ilmeen.

-- Mennä naimisiin teidän kanssanne! toisti tyttö läähättäen.

He vaikenivat hetkiseksi ja tarkastelivat toisiaan.

-- Minkätähden, Samuel? huudahti tyttö lopuksi.

-- Miss Glady, vastasi Samuel alakuloisena, te sanoitte rakastavanne
minua.

-- Niin, vastasi tyttö, mutta luonnollisesti...

Sitten puristi hän huulensa tiukasti yhteen ja huudahti:

-- Ei, tämä menee jo liian pitkälle!

-- Miss Glady!

-- Samuel, sanoi tyttö, me olemme olleet kuin kaksi ajattelematonta
lasta, mutta me emme saa jatkaa samaan tapaan.

Nuorukainen veti henkeään, niin suuresti hän hämmästyi.

-- En minä ollenkaan voinut uskoa, että te ottaisitte asian niin
vakavasti, jatkoi tyttö. Minä olenkin tehnyt väärin teitä kohtaan.

-- Te siis... te siis ette rakastakaan minua! sanoi nuorukainen
läähättäen.

-- Tjaa... niin... ehkä, vastasi tyttö; miten minä voisin sen
selittää? Mutta ei naimisiin mennä siksi että rakastetaan, Samuel.

Samuel katseli häntä hämmästyneenä.

-- Minä luulin, että me leikimme keskenämme ja että te sen käsititte.
Ehkä ei se ollut aivan viisasta...

-- Leikimme keskenämme! kuiskasi nuorukainen äänen melkein
kieltäytyessä tottelemasta.

-- Te otatte kaiken niin kauhean vakavalta kannalta, virkkoi tyttö.
Minä en todellakaan voi ymmärtää, että teillä oli mitään oikeutta...

Miss Glady! huudahti nuorukainen äkillisen tuskan vallassa, ja tyttö
vaikeni katsahtaen häneen kauhistuneena.

-- Tiedättekö, mitä olette minulle tehnyt? kysyi Samuel.

-- Samuel, sanoi tyttö vapisevalla äänellä, minä olen sekä
hämmästynyt että liikutettu. En voinut hetkeäkään ajatella mitään
sellaista, ja teidän täytyy asettaa raja tunteillenne, ennenkuin se
on liian myöhäistä.

-- Mutta minä rakastan teitä! huusi Samuel mielettömästi.

-- Niin, vastasi tyttö voimakkaasti liikutettuna, se on kiltisti
tehty. Mutta teidän täytyy ottaa huomioon muutamia asioita.

-- Te... te sallitte minun syleillä teitä, miss Glady! Te sallitte
minun ajatella teistä siten! Mitä pitää miehen tehdä? Kuinka pitää
minun tämä ymmärtää? Minä en ollut koskaan ennen rakastanut naista.
Ja te... te petitte minut...

-- Samuel, te ette saa puhua noin! keskeytti hänet tyttö. En voi
kuunnella sitä. Tässä on tapahtunut erehdys, ja teidän täytyy unohtaa
kaiken. Teidän täytyy poistua. Me emme enään koskaan saa tavata.

-- Miss Glady! huudahti Samuel kauhun valtaamana.

-- Niin, toisti tyttö, teidän täytyy mennä...

-- Te ajatte minut ulos! sanoi hän vetäen raskaasti henkeään. Oh,
miten voitte tehdä niin? Ajatelkaa, mitä olette minulle tehnyt!

-- Samuel, virkkoi tyttö suuttuneena, tämä on suoraa hullutusta.
Teillä ei ole oikeutta jatkaa näin. Teillä ei koskaan ole ollut
oikeutta... ajatella sellaisia asioita. Kuinka voitte te siinä määrin
unohtaa paikkanne?

Samuel hypähti ylös kuin ruoskaniskun kohtaamana.

-- Paikkani! huudahti hän melkein tukehtumaisillaan.

-- Niin, vastasi tyttö.

-- Ymmärrän, ymmärrän! huudahti Samuel. On taasen kysymys minun
paikastani. Minulta puuttuu taasen rahoja.

-- Miten voittekaan sanoa niin, Samuel! siitä ei ole kysymys, vaan...

-- Siitä se on, ei mistään muusta kuin siitä! Minä olen vain
köyhä poika eikä minulla ole mitään mahdollisuuksia. Te sanoitte
rakastavanne minua, ja minä uskoin teitä. Te olitte niin kaunis,
ja minä uskoin teidän olevan hyvänkin. Minä melkein suutelin sitä
maata, jolla te kuljitte! Minä olisin teidän tähtenne tehnyt mitä
tahansa, kuollut puolestanne! Minä ajattelin teitä päivät läpeensä,
minä näin teissä korkeimman hyvyyden, itse täydellisyyden. Ja nyt --
nyt te sanotte ainoastaan leikkineenne kanssani. Te käytitte minua
itsekkäisiin huvittelutarkoituksiinne -- aivan samaten kuin teette
muillekin köyhille ihmisille.

-- Samuel!

-- Aivan samoin kuin teidän isänne tekee lapsille hänen tehtaassaan,
kuin teidän serkkunne tekee niille tyttöraukoille, jotka hän
viettelee, kuin te itse teette kaikille, joitten kanssa joudutte
kosketuksiin.

Suuttumus oli tytön muuttanut kasvoiltaan purppuranpunaiseksi.

-- Kuinka uskallatte te puhua minulle tuolla tavoin! huudahti hän.

-- Minä uskallan sanoa totuuden kenelle tahansa! Ja tämä on totuus
teistä. Te olette samanlainen kuin kaikki muutkin -- samanlainen
kuin muutkin luokkanne ihmiset. Te olette loisia, verenimiöitä, te
puristatte elämän muista ihmisistä. Ja te, miss Glady, te olette
pahin kaikista, sillä te olette nainen. Te olette kaunis, ja teidän
pitäisi olla sellainen, kuin minä kuvittelin teidän olevan. Mutta te
käytätte kauneuttanne ansana te teette sillä lopun ihmisten elämästä.

-- Lopettakaa, Samuel!

-- Ei, minä en tahdo lopettaa! Teidän täytyy kuunnella minua! Teidän
tarkoituksenne oli viekotella minua, te tahdoitte leikkiä kanssani,
te tahdoitte nähdä, mitä minä tekisin. Te ette hetkeäkään ajatellut
minua tai minun oikeuksiani tai sitä pahaa, mitä voitte tuottaa
minulle. Ja nyt olette te väsynyt ja käskette minun lopettamaan. Te
pyydätte minun muistamaan asemaani. Mitä muuta tarkoitusta varten
olen minä mailmassa kuin huvittaakseni teitä? Mitä muuta varten
on työtätekevä kansanluokka olemassa kuin säästääkseen teiltä
kaikenlaiset vaivat, pitääkseen teitä kauniina ja onnellisena? Mitä
muuta tarkoitusta on köyhillä lapsilla kuin vaatteiden kutominen
teille? Ja te -- millä korvaatte te heidän hukatun elämänsä, heidän
orjuutensa ja kärsimyksensä?

-- Samuel Prescott! huudahti tyttö tuntien itsensä syvästi
loukatuksi. Minä en tahdo enään kuulla sanaakaan!

-- Aivan samoin sanoi teidän isännekin. Ja teidän serkkunne. Ja
teidän pappinne. Ja tehän voitte soittaa palvelijaanne ja antaa
hänen ajaa minut ulos. Mutta siihen ei tämä asia lopu, siitä voitte
olla vakuutettu. Me kyllä löydämme jonkun keinon teitä vastaan,
te sortajat! Kansa ei ainiaaksi jää teidän orjaksenne, se ei aina
uhraa elämäänsä valmistaakseen teille tilaisuuden laiskuuteen ja
ylellisyyteen! Te olette siihen syntynyt, teillä on syntymästänne
asti ollut kaikki, mitä te mailmassa olette voinut toivoa. Ja te
luulette sen voivan iankaiken jatkua. Mutta muistakaa, että kansa,
jota te sorratte, ei ajattele samalla tavoin. Me olemme kyllästyneet
sallimaan teidän varastaa ja pilkata meitä. Ja me taistelemme! Me
taistelemme! Me emme aijo ikuisesti nähdä nälkää ja kärsiä kidutusta!

Kesken sanatulvaansa vaikeni Samuel katseessaan kauhu, kun yhtäkkiä
muisti puhuvansa miss Gladylle. Voimakkaat nyyhkytykset alkoivat
häntä vapistuttaa, hän peitti käsillään kasvonsa ja purskahti itkuun.
Sitten syöksyi hän tiehensä.

Hän juoksi kadulla kuin ahdistettu eläin, hän oli suunniltaan
tuskasta ja etsi paikkaa, johon voisi piiloutua. Ja juostessaan otti
hän esiin vaalistuneet kuvat, joita kantoi lähellä sydäntään, repi ne
kappaleiksi ja heitti kadulle.



XXVII. Kehoitus Pyhän Matteuksen kirkon jäsenille.


Kun Sofia illalla tuli kotiin, oli Samuel jo tyyntynyt. Hän kertoi
seikkailuistaan tytölle äänen hiukkaakaan värähtämättä. Ja se oli
onneksi, sillä koskaan ei hän ollut voinut uneksiakaan aiheuttavansa
tytössä niin voimakasta mielenliikutusta, kuin kertomus aikaansai.
Miss Glady oli ollut Samuelin viimeinen toivo, mutta Sofialle oli hän
ollut ainoa ihanne. Tytön koko olemuksen täytti riemu siitä, että sai
työskennellä miss Gladyn hyväksi, ja kun hän nyt sai kuulla, miten
Samuelia oli kohdeltu, meni hän surusta melkein pois järjiltään.

Samueliin vaikuttivat hänen voimakkaat nyyhkytyksensä pelottavasti.

-- Rakas Sofia, sanoi hän kiertäen kätensä tytön vyötäisille, me emme
saa unohtaa velvollisuuttamme.

-- Minä en enään voi mennä sinne! huudahti lapsi poissa suunniltaan.
Minä kuolisin, jos minun täytyisi vielä nähdä hänet.

-- En minä sitä tarkoita, sanoi Samuel nopeasti koettaen johtaa hänen
ajatuksiaan muihin asioihin. Mutta sinun täytyy muistaa, mitä minun
on tehtävä, ja auttaa minua.

Hän kertoi suunnitelmistaan nousta taisteluun Pyhän Matteuksen kirkon
omistamisesta.

-- Emmekä me saa antaa katkerien tunteitten vaikuttaa itseemme, sanoi
hän. Olisi kovin syntistä, jos me työskentelisimme vihassa.

-- Mutta miten voit sinä hillitä vihaasi? huudahti tyttö.

-- Se on kyllä vaikeata, mutta minä olen taistellut itseni kanssa. Me
emme saa vihata noita ihmisiä. He ovat tehneet meille pahaa, mutta he
eivät sitä huomaa, he ovat kurjia ihmisolentoja kuten me muutkin.

-- Mutta he ovat huonoja, itsekkäitä ihmisiä! huudahti lapsi.

-- Minä olen paljon ajatellut sitä asiaa, sanoi hän, minä olen koko
päivän kulkenut kadulla ja miettinyt sitä. Enkä minä salli itseni
tuntea heitä kohtaan muuta kuin sääliä. He ovat tehneet minulle
vääryyttä, mutta se vääryys ei ole mitään sen vääryyden rinnalla,
jota he ovat tehneet itselleen.

-- Oi, Samuel, kuinka sinä olet hyvä! huudahti Sofia, ja Samuel
hämmästyi, sillä juuri samaa miss Gladykin oli sanonut.

-- Minun täytyy olla selvillä itsestäni, ja nyt minä olenkin. Minun
on välttämätöntä taistella heitä vastaan, mutta minun täytyy samalla
olla varma, etten anna omalle kostonhimolleni valtaa.

-- No, mitä aijot tehdä? kysyi Sofia.

-- Minä esitän asian seurakunnan jäsenille. Elleivät he halua mitään
tehdä, niin esitän asian kansalle.

-- Mutta millä tavoin, Samuel?

-- Kutsun kokouksen. Katsos, tämän minä olen kirjoittanut.

Hän otti taskustaan paperin, johon suurin kirjaimin oli kirjoittanut:

    "PYHÄN MATTEUKSEN SEURAKUNNAN JÄSENILLE.

    Kirkossa vallitsee lahjomisjärjestelmä. Muutamat kirkkoneuvoston
    jäsenet ovat lahjoneet kaupungin hallitusta. He varastavat
    kansalta. Kirkkoneuvosto on kieltäytynyt kuulemasta minua
    ja sulkenut minut kirkosta. Minä vetoon seurakuntaan. Ensi
    keskiviikkona kello kahdeksan illalla puhun minä eräässä
    kokouksessa rakentamattomalla tontilla kirkon vastapäätä ja
    kerron mitä tiedän.

                                     Samuel Prescott."

-- No, mitä aijot tehdä tällä? kysyi Sofia hämmästyneenä.

-- Aijon antaa painaa sen pienille paperilipuille ja jakaa ne
ihmisille, kun he huomenna aamupäivällä tulevat kirkosta.

-- Oh, Samuel! huudahti tyttö pelästyneenä.

-- Minun täytyy tehdä niin.

-- Mutta, Samuel, joka ihminen tulee kokoukseen, väkeä joka puolelta
kaupunkia.

-- Sitä en voi auttaa, vastasi hän. Minulla ei ole rahaa vuokrata
huonetta eikä minun annettaisi puhua kirkossa.

-- Mutta voitko sinä saada tämän niin pian painetuksi?

-- En tiedä. Täytyy ottaa selvää, kuka sellaisen työn ottaa
suorittaakseen.

-- Oh, minä tiedän! huudahti Sofia taputtaen käsiään. Fredrik
Bremerillä on painokone.

-- Mitä sanotkaan!

-- Niin, hänen isällään oli tapana tehdä painotöitä. Meidän täytyy
kysyä heiltä.

He kiirehtivät, suomatta itselleen aikaa edes syömiseen, Bremerille;
ja vanhemmat ja lapset kuuntelivat ihmeissään Samuelin kertomusta.
Fredrik kiihtyi kovasti, vanhan Johanin punaiset kasvot hehkuivat.

Hän ja hänen lapsensa auttoivat, eikä viipynyt kauvaa, ennenkuin
Samuelin julistus oli painettu.

Oli jo myöhäinen ilta, kun molemmat lapset astelivat kotiin mukanaan
kolmesataa kappaletta vallankumouksellista julistusta, jotka olivat
huolellisesti käärityt, jottei kukaan voisi niitä nähdä. Tässä
toimessaan he aivan unohtivat miss Gladyn.

Vasta kun Samuel yritti nukkua, alkoi hänen mielessään taas väikkyä
miss Gladyn kuva, ja kaikki hänen suloiset toiveensa heräsivät ja
alkoivat ilvehtiä hänen kanssaan. Mikä narri hän oli ollutkaan!
Kuinka mahdottoman hulluilta tuntuivatkaan hänestä nyt kaikki
aikaisemmat kuvitelmat. Näin vietti hän vielä kerran unettoman yön
vaipuen vasta päivänkoitteessa levottomaan uneen.

Vajaan tunnin ennen jumalanpalveluksen päättymistä asettui Samuel
vastapäätä kirkkoa toiselle puolelle katua. Hänen sydämmensä
sykki voimakkaasti. Hän tunsi, se täytyy tunnustaa, melkein samaa
kuin mies, joka aikoo toimeenpanna dynamiittiräjähdyksen taikka
salamurhan. Ilma oli lämmin ja kirkon ovi avoinna, niin että hän voi
kuulla tohtori Vincen kaikuvan äänen. Urkujen säveleet nostivat hänen
silmiinsä kyyneleitä. Hän rakasti urkuja, eikä hän enään saisi niistä
nauttia!

Viimeinkin loppui jumalanpalvelus, ja "salamurhaaja" asteli kadun
yli ottaen sopivan paikan. Ja koko seurakunnasta tuli ensinnä ulos
"olympialainen", mr Curtis, hän eikä kukaan muu!

-- Saanko jättää yhden kappaleen, sir, virkkoi Samuel sydän kurkussa.
Ja mr Curtis, joka kuivasi nenäliinallaan otsaansa, säpsähti kuin
olisi nähnyt peikon.

-- Poika mitä sinä teet! kivahti hän, mutta Samuel oli jo rientänyt
pois ja jakoi papereitaan ihmisjoukolle, joka molempien porttien
kautta virtasi ulos. Julistukset otettiin vastaan ja luettiin,
pysähdyttiin, ihmeteltiin ja ruvettiin keskustelemaan, niin että
portit aivan tukkeutuivat. Kun jo suuri joukko julistuksia oli
jaettu, olivat kirkkoneuvoston jäsenet ehtineet käsittää aseman, ja
yritys tehtiin jakamisen estämiseksi.

-- Tämä on häpeällistä! kirkui mr Curtis koettaen tarttua Samuelia
käsivarteen. Mutta poika riuhtasi itsensä irti juosten sivuovelle,
josta kansaa virtasi ulos.

-- Ottakaa yksi kappale! huuteli hän. Antakaa muillekin!
Ilmoittakaa kaikille! Ja niin sai hän jaetuksi vielä muutamia
kymmeniä julistuksia. Pitäen tarkoin silmällä mr Curtisia ja muita
kirkkoneuvoston jäseniä juoksi hän taas kirkon ympäri etusivulle ja
kiersi ihmisjoukon jakaen samalla julistuksiaan niin paljon kuin
ennätti. Ilmoittakaa kaikille! huuteli hän kaikuvalla äänellä.
Väärintekijät on karkoitettava kirkosta!

Yhtäkkiä tunkeutui mr Hamerton hengästyneenä ja kasvoiltaan punaisena
esiin väkijoukosta.

-- Samuel! huusi hän tarttuen poikaan, täten ei saa jatkua!

-- Sen täytyy! vastasi Samuel. Päästäkää minut!

Hän kohotti äänensä hurjaksi huudoksi:

-- Kristuksen kirkossa on varkaita!

Kamppaillessa putosivat lentolehtiset maahan, ja mr Hamerton kumartui
ottamaan niitä ylös. Samuel otti niistä niin monta kuin voi ja riensi
taas sivuovelle, jossa useat ihmiset ahnaasti tarttuivat niihin. Hän
sai jaetuksi kaikki lehtisensä, ja niille henkilöille, joitten hän
näki vielä tulevan kirkosta, huusi hän käsiään heiluttaen:

-- Tämän seurakunnan kirkkoneuvostossa löytyy miehiä, jotka ovat
lahjoneet Lockmanvillen kaupunginvaltuusmiehiä. Minä aijon paljastaa
heidät keskiviikkoiltana toisella puolella katua pidettävässä
kokouksessa.

Sen sanottuaan lähti hän tiehensä väistellen erästä hurjistunutta
kirkkoneuvoston jäsentä, joka yritti häntä lyödä. Kadulle päästyään
juoksi hän nopeasti kuin hirvi kotiinsa.

Hän oli vedonnut seurakuntaan!



XXVIII. Käynti poliisin luona.


Samuel syöksyi hengästyneenä kotiin kertoakseen tapahtumasta
Sofialle. Sieltä meni hän Bremerin luo, joka oli seurannut kohtausta
kauvempana. Molemmissa paikoissa täytyi hänen perinpohjin kertoa
jännittävästä tapahtumasta.

Vanha Bremer saapui kotiin ja hän tiesi, että Samuelin täytyi saada
poliisilta lupa kokouksen pitämiseen.

Samuel ei tuntenut erityistä halua käydä poliisiasemalla, jonka
hän jo ennestään kyllin hyvin tunsi; mutta hän olisi mennyt vaikka
leijonain luolaan silloin, kun hänen suuri asiansa sitä vaati.
Hän lähtikin seuraavana aamuna hyvissä ajoin poliisiasemalle. Mrs
Stedmanin avulla oli hän sitä ennen onnistunut vakuuttamaan Sofialle,
että Sofian tuli palata takaisin Wygantin luo.

Poliisiasemalla istui tällä kertaa kirjoituspöydän ääressä eräs
toinen ylikonstaapeli, muuan irlantilainen.

-- Anteeksi, herra, sanoi poika. Saanko täältä lupatodistuksen?

-- Mihinkä? kysyi ylikonstaapeli.

-- Ulkoilmakokouksen pitämiseen.

-- Minkälaatuisen kokouksen?

-- Jaa... minulla on jotain sanottavaa kansalle.

-- Jotain sanottavaa kansalle? toisti ylikonstaapeli ja kysyi
senjälkeen äkkiä:

-- Mikä nimenne?

-- Samuel Prescott. Ylikonstaapeli kohotti silmäkulmiaan.

-- Oh! sanoi hän. Vai se veitikka!

-- Mitä sanotte? kysyi Samuel.

-- Komisarius tahtoo puhua kanssanne, lausui ylikonstaapeli sekä
ohjasi Samuelin erityiseen huoneeseen, jossa komisarius McGullagh
paksuna ja punakkana istui kirjotuspöydän ääressä. Nähtyään Samuelin
hypähti hän ylös.

-- Siinä sinä kuitenkin olet? huudahti hän ja lisäsi, viitaten
sormellaan konstaapelille:

-- Jättäkää meidät.

Kun hän oli sulkenut oven, meni hän Samuelin luo ja uhaten sormellaan
sanoi:

-- Poika! sinä lupasit minulle jättää kaupungin!

-- En. En minä ole luvannut.

-- Mitä se on? kivahti komisarius.

-- En minä luvannut, se oli Charlie Swift, joka sen lupauksen teille
antoi.

-- Mitä sinä sitten lupasit?

-- Lupasin etten puhu kenellekään herra... herra Albertista. Enkä
minä ole lupaustani rikkonut.

-- Minä sanoin Charlie Swiftille, että hän veisi sinut mukanaan
kaupungista. Miksi et sinä ole mennyt?

-- Hän ei lähtenyt...

Samuel keskeytti. Hän oli luvannut Charlielle, ettei puhuisi
kenellekään mitään.

-- Jatka, käski komisarius.

-- Minä... minä en voi puhua siitä, sammalsi Samuel.

-- Mitä! Koetatko salata asiaa minulta? Etkö luule minun tietävän,
että hän vielä on kaupungissa ja että sinä ja hän yhdessä olette
tehneet kaikenlaisia lurjusmaisuuksia?

-- Ei, Ei! huudahti Samuel säikähtyneenä.

-- Älä koeta valehdella minulle! uhkaili komisarius. Ymmärrätkö, että
minä olen selvillä kaikesta, senkin nulikka.

Hän pysähtyi silmänräpäykseksi ja katsoi terävästi nuorukaiseen.

-- Ja sinulla on otsaa tulla tänne, huudahti hän. Mitä sinä
oikeastaan tahdot?

-- Minä... minä tahtoisin pitää kokouksen.

-- Sanoppa, kuka on antanut sinulle luvan puuhailla puheita tässä
kaupungissa?

-- Ei kukaan vielä -- juuri saadakseni luvan olen tullut tänne.

-- Älä yritä teeskennellä ja tehdä minusta pilkkaa, tiuskasi
komisarius.

Samuelilla ei ollut vähintäkään halua tehdä pilkkaa kenestäkään,
kaikkein vähimmin komisariuksesta. Hänen kaikki jäsenensä vapisivat.
Mies katsoi häneen kuin voimakas gorilla ja hänen punaiset kasvonsa
olivat aivan pelottavat katsella.

-- Kuuleppa, nuori herraseni, jatkoi komisarius. Sinä et tule saamaan
lupaa minkäänlaiseen puhumiseen Lockmanvillessä. Muista se nyt ja
aina. Ymmärrätkö?

-- Kyllä.

-- Ja vielä lisäksi: sinä et tulekaan pitämään mitään puhetta.
Ymmärrätkö.

-- Mutta... mutta... änkytti poika.

-- Sinä et tule pitämään ensinkään mitään puhetta, et kaduilla
etkä missään muussakaan paikassa koko kaupungissa. Koeta painaa se
kalloosi, niin voit välttää ikävyyksiä. Saatuani kuulla, että sinä
jakelet joitakin paperilippuja kaduilla, niin pianpa silloin saat
toivoa, ettet olisi sitä tehnyt. Siinä kaikki! Ymmärrätkö?

-- Ymmärrän, sai Samuel vaivoin puserretuksi huuliensa välistä.

-- Se on hyvä, sanoi komisarius. Annan sinulle vielä hyvän neuvon:
Lähde pois Lockmanvillestä ensimäisellä junalla äläkä enään koskaan
pistä nenääsi tänne. Mene!

Samuel lähti pois kauhistuneena. Siten kiihottivat poliisit häntä.

Luonnollisesti tulisi hän pitämään puheensa. Hän ei voi antaa
poliisin kiellon häiritä itseään. Mutta hänelle selvisi heti, mitä
hankaluuksia hänellä oli voitettavana: jos poliisi tulee ja häiritsee
häntä, ennen kuin hän vielä on ehtinyt sanoa sanottavaansa, voisi
kaikki hänen aikeensa luhistua.

Hänen täytyi kysyä neuvoa joltakin, ja sentähden lähti hän heti
Bremerin luo, pieneen huoneeseen, missä isä ja poika puuhailivat
piirustuslautojensa ja maalauksiensa kanssa.

-- Vai niin on asian laita, sanoi vanha Bremer kuultuaan miten oli
käynyt poliisiasemalla. Tulepa mukaan, niin mennään Tom Everleyn
luokse.

-- Kuka on Tom Everley? kysyi Samuel.

-- Eräs lakimies. Hän voi antaa sinulle niitä tietoja, joita
tarvitset. Hän on tämän paikkakunnan sosialistien sihteerinä.

-- Sosialisti! huudahti Samuel pelästyneenä.

Everleyn pieni konttori sijaitsi eräällä syrjäkadulla. Hän oli
reipas, lähes poikamainen, nuori mies ulkonäöltään. Samuel tunsi heti
mieltymystä häneen.

-- Toveri Everley, sanoi Bremer. Tässä on poika, jota sinun tulee
auttaa. Puhu hänelle kaikki, Samuel. Sinä voit luottaa häneen.

Samuel kertoi tarinansa vielä kerran. Everley kuunteli
suurella jännityksellä tuon tuostakin ilmaisten kummastusta tai
tyytyväisyyttä. Kun poika oli lopettanut, nousi Everley reippaasti
ylös ja tarttui hänen käteensä lausuen:

-- Samuel Prescott, lyökäämme kättä. Te olette kunnon poika!

-- Silloin te seisotte minun puolellani, huudahti Samuel tuntien
taakan putoavan hartijoiltaan.

-- Seison puolellanne! Sen tulen tekemään niin kauvan kuin elän!

Senjälkeen hän istuutui uudelleen ja alkoi hermostuneesti rummuttaa
kirjotuspöytää lyijykynällään.

-- Minä saatan kutsua paikallisen sosialistiosaston kokoon, sanoi
hän, ja esittää tämän asian siellä. Hiljaiseksi on Lockmanvillessä
käynyt viime aikoina ja taistelu, kuten tämä, on juuri tovereille
tarpeen.

-- Mutta minä en ole mikään sosialisti, huomautti Samuel.

-- Ei se mitään tee, vastasi Everley. Liitytte meihin myöhemmin.

Samuel ei ollut siitä oikein selvillä, mutta hän ei tiennyt, kuinka
voisi sen esittää.

-- Minä voin saada paikallisyhdistyksen kokoon huomisillaksi, jatkoi
Everley. Ei ole aikaa tuhlattava. Meidän täytyy nopeasti levittää
suuri paljous kokouskutsumuksia kaupunkiin.

-- Mutta minä haluaisin kokoukseen vain Pyhän Matteuksen
seurakuntalaisia, sanoi Samuel.

-- Aina tulee muita myöskin, virkkoi Everley. Ja eikö kansalla ole
oikeus saada tietää, kuinka heiltä varastetaan?

-- Kyllä, myönsi Samuel.

-- Ja kenties, lisäsi Everley naurahtaen tulee seurakunta paljon
halukkaammin asiaa käsittelemään, jos sitä vähäsen painostetaan
ulkoapäin. Meidän tehtävämme on panna alkuun vapaa keskustelu tässä
asiassa ja avata kaupunkilaisten silmiä. Muuten kenties poliisi
tukahuttaa asian alkuunsa ja silloin kansa ei saa koskaan tietää
mitään siitä, mitä me olemme tarkottaneet.

-- Teidän täytyy olla hyvin varovaisia levittäessänne
kokouskutsumuksia, huomautti Bremer. Ne tulevat tukahuttamaan koko
puuhan alkuunsa, jos vaan voivat.

-- Aivan varmasti, sanoi Everley nauraen. Mitä siihen tulee, niin
voitte luottaa tovereihimme. Me tunnemme luotettavan kirjapainon.

Samuel huokasi syvään helpotuksesta. Tässä oli mies, joka ymmärsi
asian ja kävi siihen käsiksi koko voimallaan ja vakaumuksellaan. Se
oli vain harmillista, että hän oli sosialisti.

Everley otti lyijykynän ja kirjotti seuraavan uuden ilmotuksen:

    "Kansalaisille Lockmanvillessä!

    Sittenkuin minä olin havainnut, että St. Matteuksen kirkon
    kirkkoneuvoston johtavat jäsenet ovat lahjoneet kaupungin
    hallitusta, pyysin tutkimusta asiassa, mutta ainoana seurauksena
    pyynnöstäni oli, että minut karkotettiin kirkosta.

    Silloin kutsuin minä kokouksen valaistakseni seurakunnalle
    asiaa, mutta minulta kiellettiin lupa kokouksen pitämiseen ja
    puhumiseen. Poliisi antoi minun ymmärtää, etten koskaan tule
    pitämään puheita tässä kaupungissa.

    Tahdotteko seisoa minun puolellani?

    Puhun ensitulevana keskiviikkona kello 8 illalla
    rakentamattomalla tontilla vastapäätä kirkkoa.

    Sananvapauden ja kansalaisoikeuksien nimessä

                                         Samuel Prescott."

-- Mitä pidätte tästä, kysyi Everley.

-- Se on mainio, virkkoi Samuel ihastuneena.

-- Minä kustannan kokouskutsumuksen levittämisen, lisäsi lakimies.
Huolehdin myös siitä, että tiedonanto paikallisosaston jäsenille
lähetetään postiin vielä tänä iltana. Tulkaa nyt, niin etsimme
käsiimme pari osaston jäsentä keskustellaksemme asiasta heidän
kanssaan.

He lähtivät ulos. Bremer palasi kotiin työhönsä, mutta Samuel ja
Everley menivät sisään erääseen sikarimyymälään, joka sijaitsi saman
kadun varrella. Myymälän omisti eräs vähäinen Venäjän juutalainen,
jonka hauskannäköisiltä kasvoilta tumma silmäpari lausui vieraat
tervetulleiksi.

-- Toveri Lippman, sanoi Everley, saan esitellä sinulle herra
Prescottin.

Myöskin "toveri Minsky" tuli myymälään pihanpuolella olevasta
työhuoneesta. Hän oli sikarintekijä ja hänen paljaat käsivartensa
olivat hyvin keltaiset ja näivettyneet. Everley kertoi heille
lyhyesti Samuelin seikkailuista ja esitti mitä hän oli aikonut tehdä.
Se tulinen kiihko, jolla molemmat kuulijat vastaanottivat Everleyn
kertomuksen ja esityksen, ei jättänyt epäilyksen varjoakaan siitä,
etteivät he olisi asian puolella. Parisen korttelia etempänä, eräässä
kulmauksessa, sijaitsi pieni työhuone, jossa työssään harmaantunut
vanha puuseppä, "toveri Begg", tarttui Samuelin käteen ja piti sitä
kuin ruuvipihdissä ilmottaessaan hyväksyvänsä hänen menettelynsä.
Senjälkeen lähtivät he tohtori Bartonin, erään nuoren lääkärin luo,
jonka Everley sanoi olevan tukipisteenä kaupungin paikallisessa
sosialistiyhdistyksessä.

-- Hän on saanut kasvatuksensa ulkomailla, selitti Everley, joten
hänellä ei ole meikäläisten lääkärien ahdasta käsityskantaa. Sen
lisäksi on hänen vaimonsa todellinen kaunopuhuja.

Mrs Barton oli nainen, jonka rakastettavat ja lempeät kasvot
muistuttivat Samuelille hänen äitinsä valokuvaa. Koko ajan, kun
Everley kertoi Samuelin seikkailuja, silmäili nuorukainen mrs
Bartonia ja koetti päästä selville hänen mielipiteistään ja siitä
kummallisuudesta, että hän oli sosialistipuhuja.

Hetkisen kuluttua tuli tohtori Barton sisälle ja hänelle piti
Samuelin seikkailut kertoa uudelleen. Molemmat kiintyivät niin
vieraihinsa, että pyysivät heitä jäämään murkinalle. Keskustelussa
käsittelivät he kysymystä koko laajuudessaan ja Samuel tunsi saavansa
luottamusta asiansa oikeuteen siitä varmuudesta, millä he kävivät
asiaan käsiksi. Ei tarvittu pitkiä selittelyjä heidän kanssaan, sillä
he näkyivät jo etukäteen tietävän mitä oli tehtävä. He näyttivät
omaavan ikäänkuin taika-avaimen, jonka avulla saattoivat päästä
tunkeutumaan Lockmanvillen sisäiseen elämään. Ja se teki heille
mahdolliseksi ymmärtää kaiken ja tuntea, kuten hän tunsi, sekä
käsitellä asiaa kaikkia mahdollisuuksia huomioonottaen.

Kaikki nämät olivat hämmästystä herättäviä kokemuksia Samuelille.
Vielä joku tunti sitten oli hän ollut huutavan äänenä korvessa,
villiytynyt ja yksinäinen ja täällä oli nyt joukko liittolaisia,
mitkä näyttivät nousseen ikäänkuin maasta. He olivat miehiä, jotka
tarkasti tiesivät, mitä tarvitaan ja kuinka voidaan saavuttaa se,
johon pyritään; miehiä, jotka eivät tarvitse mitään opastusta
tarttuakseen työhön käsiksi vahingoittamatta hänen korkeaa
asiaansa. He käsittelivät asiaa aivan kuin olisivat sentapaisissa
asioissa puuhailleet kaiken ikänsä. Hän tunsi itsensä siinä määrin
hämmentyneeksi, että oli vähällä unhottaa minkälaista väkeä he olivat.

Mutta se selvisi taas hänelle äkkiä, kun he olivat palanneet takaisin
Everleyn konttoriin. Hän istui ja tuijotti nuorta juristia niin
huolestuneella ilmeellä, että tämä kysyi:

-- Miten nyt on laitanne?

-- Sanokaa minulle, mister Everley, sanoi nuorukainen, kuinka
sellaiset ihmiset, kuin Bartonit, voivat uskoa vapaaseen rakkauteen?

-- Uskoa vapaaseen rakkauteen! Mistä ihmeestä te olette tullut siihen
käsitykseen?

-- Eivätkö he sitten usko vapaaseen rakkauteen? tiukkasi Samuel.

-- Luonnollisesti ei. Kuka on sanonut, että he siihen uskovat?

-- Mutta hehän ovat sosialisteja!

Everley lakkasi työstään ja nauroi sydämellisesti.

-- Kuinka te olette saaneet sellaisen ajatuksen? kysyi hän.

-- Kas, sanoi Samuel, minä olen kaikkialta lukenut että sosialistit
uskovat vapaaseen rakkauteen.

-- Vartokaa kunnes olette päässeet kunnolliseen alkuun
uudistustyössänne, sanoi nuori lakimies nauraen, silloin näette, mitä
olette oppineet.

-- Mutta, änkytti Samuel hämmästyneenä, eivätkö sitten sosialistit
usko vapaaseen rakkauteen?

-- Yksi ja toinen heidän joukostaan voi tehdä niin, sanoi Everley.
Minä tunnen erään, joka uskoo peikkoon, toisen joka uskoo paaviin ja
kolmannen, joka lujasti uskoo Aatamiin ja Eevaan. Enkä minä voi sanoa
mihin he kaikki uskovat.

-- Nähkääs, jatkoi Everley selittäen, me muodostamme valtiollisen
puolueen, joka ei voi estää henkilöitä vapaasti liittymästä meihin.
Ja sentähden, kun sosialistipuolue on alati kasvava puolue, lukeutuu
kannattajiimme kaikenlaista väkeä, joilla on mitä moninaisimpia
ihanteita. Me emme voi sitä auttaa!

-- Mutta, huudahti Samuel, te olette uskonnon vihollisia!

-- Meillä ei ole mitään tekemistä uskonnon kanssa, vastasi Everley.
Me olemme, kuten sanoin, valtiollinen puolue. Jotkut joukostamme ovat
huomanneet välttämättömäksi jättää kapitalistien kirkot, mutta siitä
ette suinkaan voi meitä moittia.

-- Ei, ei suinkaan, myönsi Samuel, ja lisäsi senjälkeen:

-- Mutta ettekö tahdo hävittää hallituksen?

-- Päinvastoin, me tahdomme vahvistaa sitä. Mutta ensiksi täytyy
meidän ottaa se pois kapitalisteilta.

-- Mutta _mihin_ te sitten uskotte? kysyi Samuel hämmästyneenä.

Everley selitti, että sosialistit koettavat järjestää ja kasvattaa
työväenluokkaa jouduttaakseen välttämätöntä taloudellista muutosta.
He haluavat ottaa maan ja kaivokset, rautatiet ja tehtaat
kapitalistien käsistä.

-- Me katsomme, että sellaiset laitokset eivät saa kuulua
yksityisille, vaan koko kansalle. Silloin tulee työtä jokaiselle
ja jokainen saa täyden korvauksen työstään eikä kenelläkään ole
tilaisuutta elää tekemättä työtä.

Samuel istui hetkisen hiljaa selvitellen asiata itselleen.

-- Mutta, huudahti hän hyvin ällistyneenä, sehän on aivan niinkuin
_minäkin_ uskon.

-- Luonnollisesti, vastasi toinen, se on aivan niinkuin te uskotte ja
se on sitä, johon terve järki uskoo.

-- Mutta -- mutta -- änkytti poika. Olenko minä sitten sosialisti?

-- Yhdeksänkymmenettäosaa kansasta koko maassa on sosialisteja,
vastasi Everley, vaikka eivät vielä ole itse havainneet sitä.

-- Mutta, huudahti Samuel, teidän pitää opettaa heitä.

-- Me teemme parhaamme, sanoi Everley myhäillen. Tulkaa auttamaan
meitä...

Samuelia tämä hämmästytti.

-- Mutta kuinka on kansa saanut näin väärän käsityksen
sosialisteista, kysyi hän.

-- Kansan käsitys on sellainen kuin heidän herransa ja isäntänsä
haluaa kansalla olevan.

Samuel tarttui suonenvedontapaisesti tuoliinsa.

-- Se on niinmuodoin liittoutumista! huudahti hän.

-- Aivan niin, sanoi Everley. Se on hallitsevan luokan liittoutumista
kansaa vastaan. He omistavat sanomalehdistön, kirjat, yliopistot,
kirkot ja hallituksen, joiden kautta he puhuvat kansalle valheita ja
pitävät kansaa heille kuuliaisena.

Samuel seisoi naama naamaa vastaan kapitalismin äärimäisen hirviön
kanssa. Se on kyllä huonosti, että kapitalismi omistaa ne varat
ja välikappaleet, joilla kansan on elettävä, ja että se niiden
avulla nälällä kiduttaa ja hivuttaa työläisten ruumiita. Mutta että
kapitalismi omistaa heidän sielunsakin ja johdattaa harhaan heidän
henkisen elämänsä?! Pidättää heitä tieltä, jota myöten -- kulkemalla
voisivat pelastua. Se oli hänelle aivan uutta, sillä se oli hänen
mielestään suurin kaikista rikoksista.

-- Minä en voi tätä uskoa, sanoi hän mielenliikutuksensa takia
vaikeasti hengittäen.

Nuori lakimies vastasi levollisesti:

-- Tulkaa ja työskennelkää kanssamme jokunen aika, niin saatte sen
itse nähdä.



XXIX. Sanomalehtiuutinen ja varotus.


Saavuttuaan kotiinsa sai hän kokea uuden yllätyksen, sillä siellä
istui hieno ja hyvin puettu nuori mies, joka odotti häntä saadakseen
puhua hänen kanssaan.

-- Nimeni on Pollard, sanoi hän, _"Lockmanvillen Sanomain"_
toimituksesta. Haluaisin saada uutisen teistä.

-- Uutisen minusta! huudahti nuorukainen hämillään. --

-- Niin, haastattelun, selitti mr Pollard. Minä haluan saada vähäsen
tietoja siitä kokouksesta, jonka aijotte pitää.

Samuel tunsi itsessään samallaista järkyttävää tunnetta, jota
jokainen yhteiskunnallinen uudistaja sekä ennen että vielä
myöhemminkin on saanut kokea. Hän istui mrs Stedmanin pienessä
arkihuoneessa ja kertoi vielä kerran seikkailunsa. Mr Pollard oli
aivan nuori äskettäin yliopistosta saapunut sanomalehtimies ja hänen
lyijykynänsä liikkui nopeasti muistiinpanokirjan lehdillä.

-- Karaistukaa, selitti hän. Tämä on huomiota herättävä asia.

Samuelille olivat nämät erinomaisia uutisia. Ne hämmästyttivät
häntä niin, ettei hän joutanut niitä lähemmin miettimään. Mitä se
kannattaa kutsua kokousta ja pitää puheita, kun voidaan saada asia
painetuksi sanomalehteen? Siitähän jokainen saa sen lukea ja pääsee
oikeaan käsitykseen kaikesta eikä tarvitse pelätä mitään virheitä ja
erehdyksiä. Sitäpaitsi lukevat ihmiset sanomalehtiä vapaahetkinään,
jolloin heillä on hyvää aikaa asioita perinpohjin ajatella.

Kun mr Pollard oli lähtenyt, riensi Samuel suurimmalla kiireellä
puhumaan asiasta Everleyn kanssa.

-- Teidän ei tarvitse painattaa kokouskutsumusta, sanoi hän, minä
kerroin hänelle missä kokous tullaan pitämään.

Everley vaan hymähti Samuelin kiihkolle.

-- Me toimitamme kokouskutsumukset jaetuksi kuitenkin, sanoi hän.
Odottakaa siksi kun saatte nähdä mitä "Sanomat" asiasta kertovat.

-- Mitä ajattelette? kysyi Samuel. Everley ei halunnut selittää
ajatuksiaan lähemmin, vaan kehotti Samuelia odottamaan. Samuelin
uutiset eivät näyttäneet tekevän häneen sitä vaikutusta kuin niiden
olisi pitänyt tehdä, tuumi Samuel.

Samuel palasi kotiinsa. Myöhemmin iltapäivällä, kun mrs Stedman oli
mennyt myymälään ostoksille, naputettiin hänen ovelleen. Samuel
riensi avaamaan ja suureksi hämmästyksekseen näki hän Bill Finneganin
edessään.

-- Hyvää päivää, nuori ystäväiseni, sanoi Finnegan.

-- Hyvää päivää, vastasi Samuel.

-- Mitä minä olen kuullut -- sinähän aijot pitää puheen?

-- Kyllä. Mutta mistä te sen tiedätte?

-- Olen saanut tietää sen Gallaganilta. Slattery oli puhunut siitä
hänelle.

-- Slattery? Hänkin on niinmuodoin saanut tietää siitä?

-- Tuhat tulimmaista, luuletko sinä häntä puoluejohtajaksi?

Finnegan katsoi ympärilleen tullakseen vakuutetuksi siitä, että he
olivat kahdenkesken.

-- Sammy, sanoi hän. Minä olen tullut luoksesi kaikessa ystävyydessä
antaakseni sinulle vihjauksen ja toivon sinulla olevan kylliksi
ymmärrystä selviytyäksesi puuhasta jälkeenpäin.

-- Mitä se on? kysyi Samuel.

-- Älä vaivaa itseäsi puhumalla kokouksessa.

-- Minkä vuoksi en saisi puhua?

-- Senvuoksi, ettei sinun sallita sitä tehdä.

-- Mutta kuinka voidaan minua siitä estää?

Seurasi hiljaisuus silmänräpäykseksi.

-- Se on hullua, mitä aijot tehdä, sanoi Finnegan sen jälkeen. Sinä
voit luottaa minuun, että sinulle tulee jotakin tapahtumaan, jos sinä
aijot jatkaa puuhiasi.

-- Mitä saattaisi tapahtua?

-- En tiedä, poika -- ehkä putoat virtaan.

-- Putoan virtaan?

-- Niin, -- tai saat lyijysateen kalloosi jonakin iltana jossakin
pimeässä kujassa. Minä en tosin voi sanoa sinulle mitä tulee
tapahtumaan, ainoastaan sen, että sinä et tule pitämään aikomaasi
puhetta.

Samuel tuli aivan hämilleen.

-- Se ei voi olla teiltä vakavasti sanottua, sopersi hän.

-- Kyllä varmaan. Miksikä ei?

Samuel ei vastannut.

-- Minä en voi ymmärtää, minkätähden tahdot tehdä tämän, jatkoi
Finnegan, tai kuka on sinun takanasi? Sen mukaan kun minä ymmärrän,
olet sinä päässyt selville joistakin rumista asioista, joita
sivumennen sanoen, vähäsen on tässä kaupungissa: Slattery, Patt Mc
Cullagh, kaupungin valtuusto, Wygant, Hickman ja myöskin Bertie
Lockman -- eikö totta?

-- Kyllä! sanoi Samuel. Mutta siitä en minä aikonut puhua.

-- Eivät he tiedä mistä sinä aijot puhua, mutta heillä ei ole halua
asettaa itseään hyökkäystesi alaiseksi. Tämän vuoksi ei aijota antaa
sinun ensinkään puhua.

-- Mutta voiko todellakin sellaista tapahtua? kysyi poika
mielenliikutuksen valtaamana.

-- Sellaista sattuu alinomaa ja sehän on aivan luonnollista. Eihän
kansa muuten tulisi käsittämäänkään sellaisia asioita ja puhuisi
niistä?

-- Kyllä, luonnollisesti, vastasi Samuel. Ja se se juuri minua
suuresti hämmästyttää.

-- Jaa, sanoi Finnegan, mutta heidän ei anneta ymmärtää sitä. Etkö
sinä sitä käsitä?

-- Kyllä, minä käsitän, kuiskasi Samuel.

-- Katsoppas, Sammy, on olemassa eräs nurkkakopla, joka hallitsee
tässä kaupungissa ja he aikovat jatkaa edelleenkin hallitustaan.
Etkö luule heillä olevan keinoja, joita käyttämällä saavat tukituksi
sinunlaiseltasi suun.

-- Mutta, mister Finnegan, sehän olisi samaa kuin murhaa!

-- No niin, sitä ei heidän kuitenkaan tarvitsisi itse tehdä, kuten
kai ymmärrät. Kun mister Henry Hickman haluaa saada kananpojan
päivällisekseen, ei hänen ole pakko itse vääntää siltä niskoja nurin.

Samuelilla ei ollut mitään vastattavaa tähän. Hän istui kauhun
valtaamana.

-- Minä tunnen nämät hommat, näetkös, sanoi Finnegan, ja minä haluan
vaan antaa sinulle ystävällisen neuvon. Ja mitä saakelia tarvitsee
sellaisen poikanaskalin, kuin sinä olet, puuhailla toisten hyväksi?

-- Mitä minä muutakaan voisin tehdä? kysyi Samuel.

-- Tehdä? Hanki itsellesi sopivaa työtä ja nai sellainen tyttö, josta
pidät. Sinä et koskaan tule oikein ymmärtämään elämää, ennenkuin olet
saanut itsellesi lapsia.

Samuel puristeli vain päätään, sillä tämä ehdotus ei häntä
miellyttänyt.

-- Minä tahdon koettaa pitää itseni kaukana kaikesta puuhasta, sanoi
hän, mutta tämä puhe minun _täytyy_ pitää.

Finnegan lähti tiehensä tuumivaisena puristellen päätänsä ja
mutisten itseksensä. Samuel kiirehti takaisin ystävänsä lakimiehen
luokse. Seurauksena tästä käynnistä oli, että Everley vaati häneltä
juhlallisen lupauksen, ettei hän mene ulos pimeän tultua.

-- Minä muistan, mitä tässä kaupungissa tehtiin lakon aikana, sanoi
Everley ja minulla ei ole vähintäkään halua asettaa itseäni tai
jotakin toista vaaroille alttiiksi. Senjälkeen, kun lopetettiin
täkäläiset ammattiyhdistykset, olemme me ainoastaan täällä jälellä.

Samuel pysyttäytyi illan kotona ja kertoi Sofialle kaikki
kokemuksensa sekä kuvaili niitä ihmisiä, joita oli oppinut tuntemaan.
Tyttö oli aivan haltioissaan ihastuksesta.

-- Ah, tiesinhän minä, että apu oli tuleva! Minä tiesin, että apu oli
tuleva! huudahteli hän.

Vaikka olikin hyvin väsynyt, saattoi Samuel tuskin nukkua
mielenliikutuksensa takia. Aikaisin aamulla nousi hän ylös ja meni
ulos ostamaan "Lockmanvillen Sanomain" irtonaisnumeroa.

Hän seisahtui kadun kulmaukseen ja aukasi sanomalehden. Hän heitti
silmäyksen "Sanomain" ensi sivulle -- siellä ei löytynyt mitään
kokouksesta. Hän tarkasti takasivun ja senjälkeen sivun toisensa
perästä löytääkseen uutisen. Mutta hän ei löytänyt siitä mitään.
Silloin ryhtyi hän uudelleen lukemaan lehteä entistä tarkempaan,
tutki jokaisen otsikon, löytämättä sittenkään sitä, mitä etsi.
Vielä kolmannen kerran hän kävi läpi lehden lukien tarkasti läpi
jokaisen pienimmänkin uutisen, mutta turhaan. Kun hän näin oli
kuluttanut "Sanomain" lukemiseen tunnin aikaa löytämättä mitään, tuli
hän vihdoinkin vakuutetuksi, ettei hänen asiastaan ollut lehdessä
riviäkään.

Kun Everley sinä aamuna saapui konttoriinsa, tapasi hän Samuelin
eteisessä odottamassa. Nähdessään sanomalehden hänen kädessään nauroi
nuori lakimies.

-- No, oletteko löytäneet uutista? kysyi hän.

-- En, sitä ei ole täällä! vastasi Samuel.

-- Minä arvasin hyvin, että niin sen kanssa tulee käymään, sanoi
Everley. Mutta minä katsoin parhaaksi, että te itse voitte hankkia
sen kokemuksen itsellenne.

-- Mutta mitä se merkitsee? kysyi Samuel.

-- Se johtuu siitä, että Lockmanvillen hallitusherrain koplalla on
satatuhatta dollaria kiinitettynä "Sanomiin".

Samuel ällistyi ja seisoi ystäväänsä tirkistellen.

-- Nyt näette mitä se on, kun tahtoo olla sosialistina! sanoi Everley
nauraen.

Ja Samuel näki sen.



XXX. Samuel sosialistikokouksessa.


Samana päivänä illallisen jälkeen tuli Everley yhdessä Fredrik
Bremerin kanssa noutamaan Samuelia sosialistien kokoukseen, missä
hänen tuli kertoa seikkailunsa.

Kokous pidettiin pimeässä salissa ruokatavarakaupan yläkerroksessa.
Siellä olivat kaikki ne henkilöt, jotka Samuel oli tullut tuntemaan
edellisenä iltana, ja parisenkymmentä muuta henkilöä. Useimmat heistä
olivat ammattityömiehiä, mutta olipa joukossa myöskin jokusia,
jotka näyttivät hyvin toimeentulevilta myymälänomistajilta tai
kirjanpitäjiltä. Samuel pani merkille, että kaikki kutsuivat toisiaan
tovereiksi ja jokuset niiden joukossa puhuttelivat häntäkin samalla
tavalla, mikä herätti omituisia tunteita hänessä. Kokoukseen tuli
myöskin muutamia naisia, joista yksi toimi puheenjohtajana.

Everley piti aluksi puheen sekä luki Samuelin kehotuksen samalla
kertoen mistä se oli aiheutunut. Tämän jälkeen pyysi hän Samuelia
astumaan esiin. Nuorukainen sävähti. Hetken kuluttua valtasi
hänet kuolettava kauhistus. Ajatus, että jos hän kaikkien näiden
henkilöiden läsnäollessa ei voisikaan puhua, tunkeutui hänen
mieleensä. Jos hän tulisi aivan hervottomaksi, kykenemättömäksi
ajatuksiaan esittämään, niin mitähän nuo vieraat henkilöt hänestä
silloin sanovat? Hän puristi kätensä nyrkkiin -- mitä sillä on
väliä, mitä he ajattelevat hänestä! Köyhät kärsivät ja totuus vaatii
voimakkaasti päästä oikeuksiinsa! Hän tahtoo puhua ympärillään
oleville ihmisille siitä, mikä häntä painosti.

Hän alkoi puhua, kertoen kuinka oli tullut ryöstetyksi, ja kuinka
oli turhaan etsinyt työtä sekä siitä, mitenkä poliisi oli hänet
pidättänyt ja sulkenut tyrmään. Nähtyään ympärillään olevan ihmisiä,
jotka häntä ymmärsivät, tunsi hän itsensä levolliseksi eikä enään
ajatellut itseään. Hän puhui lähes puolituntia, ja kun hän lopetti,
vallitsi kokoushuoneessa todellinen innostus hänen pyhään ja korkeaan
asiaansa.

Samuelin lopetettua puheensa nousi Everley puhumaan.

-- Toverit! sanoi hän. Olen jo vuoden ajan vaatinut, että
paikallisyhdistyksemme tulee ryhtyä taisteluun lausuntovapauden
puolesta tässä kaupungissa. Nyt on oikea hetki taistelun
alottamiseksi. Ellemme siihen ryhdy nyt sopivan tilaisuuden
tarjoutuessa, saatamme kernaasti luopua kaikista vaatimuksistamme.

-- Kannatetaan, huusi Beggs, vanha puuseppä.

-- Minä olen ottanut itselleni vapauden tilata kokouskutsumuksia,
jatkoi Everley, sillä aikaa ei ole hukattavana, ja minä olen
vakuutettu siitä, että toverit tulevat hyväksymään toimenpiteeni.
Ehdotan nyt, että paikallisyhdistys päättää panna toimeen kokouksen
huomisiltana ja että nämät kaksituhatta kokouskehotusta, jotka
minulla täällä on, jaetaan kaupungille salaisesti tänä yönä.

-- Kannatetaan, sanoi mrs Barton.

-- On merkittävä, lisäsi Everley, että emme tule saamaan mitään apua
sanomalehdiltä. Ja meikäläisten, kuten seurakunnan jäsenienkin, tulee
saada kuulla tämä juttu kokonaisuudessaan.

Tämän jälkeen luki hän kokouskehotuksen, joka hyväksyttiin
yksimielisesti.

-- Vielä ehdotan, jatkoi Everley, että yhdistyksemme käyttää
tilaisuutta hyväkseen ja taistelee itselleen oikeuden katukokouksien
toimeenpanemiseen Lockmanvillessä. Te tiedätte, että poliisi aina
työlakosta asti on kieltänyt sellaisten kokouksien pitämisen, mutta
minä ehdotan, että me torstai-iltana pidämme kokouksen Tori- ja
Isonkadun kulmauksessa, missä ilmotamme yleisölle tämän asian, sekä
että me sen jälkeen jatkamme taistelua pitämällä katukokouksia joka
ilta niinkauvan, kunnes olemme saaneet itsellemme oikeuden niiden
pitämiseen.

Samuel saattoi miesten kasvojen ilmeistä havaita, miten vakava tehty
ehdotus heistä oli. Everley piti vielä kiihkeän puheen. Työväestö
kaupungissa on menettänyt viimeisenkin toivonsa ammattiyhdistyksiin
ja kärsii suuresti vallitsevasta kovasta ja kalliista ajasta. Nyt,
jos koskaan, oli sovelias hetki, jolloin työväenluokan silmät
voidaan saada näkemään oikeita parannuskeinoja olojen korjaamiseksi.
Ja sosialistit ovat voimattomia sentähden, että sallivat poliisin
itseään holhoa. Nyt täytyy kansan pitää puolensa poliisi valtaa
vastaan.

-- Mutta käsitättehän sen, että sellainen menettely on samaa, kuin
joutua vankilaan, sanoi tohtori Barton.

-- Kyllä minä sen käsitän, vastasi Everley. Vankilaan tulemme
otaksuttavasti joutumaan useampia kertoja. Mutta jos me alusta
asti, pidämme lujasti kiinni päätöksestämme, niin voimme saavuttaa
voiton, sillä me voimme saada kansan puolellemme ja myöskin murtaa
sanomalehtien salaliiton olla meistä mitään mainitsematta.

-- Tämä on asia, jota meidän tulee tarkoin punnita, sanoi nainen,
joka oli puheenjohtajan paikalla.

-- Minä olen valmis tekemään sen mitä voin, sanoi lakimies. Minä
tarjoon puhujille maksuttomasti apuani oikeuslaitoksissa tai tulen
minä myöskin ensimäiseksi antamaan vangita itseni -- kumpaa vaan
toverit haluavat.

-- Me tulemme menettämään paikkamme, sanoi joku salissa kauvempana
oleva.

-- Sitä meidän täytyy miettiä, sanoi Everley. Te tiedätte hyvin,
miten paljon minä tähän asti olen toimintani takia menettänyt.

Samuel kuunteli korvat höröllä ja jännittyneenä keskustelua.
Kokoukseen osaaottavat olivat ihmisiä, joiden tulot eivät olleet
hänen tulojaan suuremmat, ja jotka mielisuosiolla jättäytyivät
samalle mahdille, joka oli hänet ruhjonut. Siellä oli myöskin mies,
joka oli menettänyt silmänsä lasitehtaassa, toinen, eräs rautatien
jarrumies, joka juuri oli päässyt sairaalasta, kun oli menettänyt
toisen jalkansa. Siellä oli myöskin miehiä, valjuja ja nälän
surkastuttamia, sekä heidän nälkäisiä vaimojaan ja lapsiaan. Mutta
siitä huolimatta uhrasivat he aikansa ja ansionsa, antoivat koko
olemassaolonsa ja koko elämänsä ihmisten vapauden ja oikeuksien
ylevän asian hyväksi. Oliko hän milloinkaan ennen tavannut sellaisia
miehiä, kuin täällä oli koossa? Oliko hän koskaan uneksinutkaan
sellaista miestä?

Hän oli ajatellut, että hän oli yksin ja että hän kantaa hartioillaan
kaikki ihmisyyden rasitukset. Ja täällä on väkeä, joka on valmiina
kannattamaan häntä ja hänen pyrkimyksiään. Keskustelusta voi hän
lisäksi havaita, että nämät miehet muodostavat osan laajalle
levinneestä järjestöstä, jonka paikallisosastoja löytyy jokaisessa
kaupungissa kautta koko maan. Heillä on omat vaalikokouksensa,
he äänestävät kaikissa vaaleissa omia ehdokkaitaan, julkaisevat
useita sanomalehtiä, aikakauskirjoja ja muuta kirjallisuutta. Ja he
muodostavat osan armeijan miehistöstä, armeijan, joka yhteisesti
toimii kaikissa sivistysmaissa. Mihinkä tahansa kapitalismi on
tunkeutunut hallitsevaksi, siellä myöskin liittyy miehiä yhteiseen
taisteluun sitä vastaan; ja joka päivä kasvaa heidän voimansa,
-- eikä löydy ketään, joka voisi heidän kasvavaa voimaansa ja
vaikutustaan hillitä.

Nämät miehet olivat luoneet katseensa uuteen aikaan, joka on
lähestymässä, ja heissä paloi vakaumuksen pyhä tuli. Samuel
tajusi, miksi he panivat painoa sanalle "toveri", jota he toisiaan
puhutellessaan käyttivät; he olivat miehiä, jotka olivat kiinteästi
toisiinsa sidotut yhteisten muistojen ja armottomien vihollisien
harjottaman vainon ja ahdistamisen kautta. Nämät miehet tiesivät,
mikä heitä on uhkaamassa tällä hetkellä: ei ainoastaan poliisi
patukkoineen ja sapeleineen, ei ainoastaan rikkaiden ja mahtavain
tukeman "Sanoman" harhaan johtavat ja valheelliset tiedot, vaan
koko valtiollinen ja taloudellinen valta, joka keskittyy sellaisiin
persooniin kuin Hickman ja Wygant ovat. Ne uhkaavat vangitsemisella
ja vankilalla, häpeällä ja nöyryytyksillä, ehkäpä taloudellisella
tuholla ja nälkäkidutuksellakin. Vain siten menetellen saavat he
kansan suun tukituksi ja kansan korvat suljetuiksi.

-- Toverit, sanoi nuori lakimies. Jokainen ihmisyyden edistysaskel on
riippunut siitä, että on löytynyt miehiä, jotka ovat olleet valmiit
uhraamaan itsensä ja elämänsä. Kaikkialla, missä meidän liikkeemme
on levinnyt ja kasvanut voimakkaaksi, on se tapahtunut vainojen
alaisena ja niiden uhalla. Ennemmin tai myöhemmin täytyy meidän olla
siihen valmistuneita; me voimme varrota vuoden, mutta emme koskaan
voi saada mitään toimeen, ennenkuin uskallamme uhmata seurauksia.
Sen vuoksi pyydän teitä kaikkia yhtymään lupaukseen: että me puhumme
Lockmanvillen kaduilla ensi torstai-iltana ja tulemme jatkamaan
katupuheita niin kauvan, kun olemme taistelleet itsellemme ne
oikeudet, jotka meille Amerikan kansalaisina kuuluvat.

Hetkisen vallitsi huoneessa juhlallinen hiljaisuus Everleyn
lopetettua puheensa. Senjälkeen miehet ja naiset toinen toisensa
perästä selittivät olevansa taisteluun halukkaita.

-- Minä olen ollut ilman työtä neljä kuukautta? selitti eräs
miehistä, ja minulle on luvattu tointa ensi viikoksi. Jos tulen
vangituksi, niin olen varma, etten sitä työtä tule saamaan. Mutta
minä tahdon siitä huolimatta puhua.

-- Ja minä olen toimessa Wygantin puuvillatehtaassa, sanoi toinen.
En pysy kauvan nuorena ja työkykyisenä, ja kun tulen poisajetuksi
työpaikastani, tuntuu se raskaalta. Mutta minä tahdon olla mukana.

-- Ja minä myös, pisti väliin Lippman, sikaripuotin omistaja.
Vaimoni voi hoitaa liikettäni, lisäsi hän. Ilmoitus otettiin vastaan
yleisellä naurulla.

Tämän jälkeen nousi Fredrik Bremer ylös.

-- Isäni on tullut varovaiseksi, huudahti hän, mutta minä tahdon
myöskin puhua!

-- Ja minä, ilmotti Samuel. Minä uskon, että minusta tulee
sosialisti. Sallitteko minun auttaa teitä?

-- Pieninkään apu ei tule ylenkatsottua näin ratkaisevalla hetkellä,
kuin tämä, sanoi Everley. Meidän täytyy seisoa tykkiemme luona,
sillä jos he onnistuvat murskata meidät tällä kerralla, viipyy kauan
ennenkuin voimme saada äänemme taasen kuuluviin.

Kokoushuoneen eräästä nurkkauksesta alkoi kuulua laulua. Toiset
yhtyivät lauluun, mikä paisui niin valtavaksi hymniksi, että huoneen
katto oli ilmaan kohota.

-- Mitä tämä on? kuiskasi Samuel Fredrikille.

-- Se on laulu, jota kutsutaan "Punaiseksi lipuksi", vastasi Fredrik.

Samuel istui kuin noiduttuna kuunnellen laulua.



XXXI. Katukokous.


Kokouksesta lähtiessään hajaantuivat toiset kokouksen osanottajat
eri suuntiin jakaakseen kiertokirjeitä, mutta Everley ja Fredrik
seurasivat uutta ystäväänsä Samuelia tämän kotiin ja odottivat kunnes
hän oli saanut lukituksi asuntonsa oven ja siten saapunut varmaan
suojapaikkaan. Kokouksessa olivat he jo jättäneet Samuelille muutamia
sosialistisia sanomalehtiä ja lentokirjasia, joiden tutkimiseen
Samuel käytti suurimman osan seuraavasta päivästä. Ne antoivat
hänelle selvän kuvan koko siitä ihmeellisestä liikkeestä, jonka
kanssa hän oli viime päivinä joutunut kosketuksiin, ja ne selvittivät
hänelle koko sen julman järjestelmän, minkä rattaisiin hän oli
kietoutunut.

Se oli kaikkityyni niin täydellisen selvää, että Samuel tunsi itsensä
katkeroituneeksi kansalle, joka ei sitä vieläkään ymmärtänyt. Hän
kulutti aikaansa sillä, että mielikuvituksessaan taisteli kaikkien
niiden kanssa, jotka hän tunsi: veljiensä kanssa, Finneganin,
Charlie Swiftin, master Albertin, mr Wygantin, professori Stewartin
ja tohtori Vincen kanssa. Kaikkein enin hänen mielikuvituksensa
työskenteli miss Gladyn kanssa. Hän kuvitteli, kuinka tulisi olemaan
vallankumouksen jälkeen, jolloin hän tulisi olemaan kuuluisa mies ja
miss Glady köyhä, ja hän jalomielisesti voisi antaa hänelle anteeksi.

Kun Sofia tuli kotiin, kertoi Samuel kaikki hänelle. Samuelin ei
tarvinnut suurestikaan vähäisiä tietojaan ja voimiaan käyttää,
saadakseen Sofiasta kumouksellisen. Hänestä tuli, kuten sosialistit
sanovat, täysin "luokkatietoinen".

Paikallisen yhdistyksen jäsenet olivat olleet koko päivän levottomia
Samuelin vuoksi. Everley oli käynyt hänen luonaan kaksi kertaa
iltapäivän kuluessa tullakseen vakuutetuksi siitä, että hän oli
turvassa. Ja taas illallisen jälkeen saapui Everley kertoen, että
Beggs ja Lippman, sekä Bartonin puolisot ja hän itse tulevat Samuelin
henkivartijoiksi ja seuraavat häntä kokoukseen. Kiertokirjeet olivat
herättäneet tavatonta huomiota. Koko kaupunki puhui Samuelin asiasta
ja poliisi oli aivan suunniltaan kiukusta, kun sitä oli sillä tavalla
nenästä vedetty.

Niin joutui kokousaika. Tuntui kuin suuri varjo olisi vetäytynyt
kaiken yli. Ihmiset olivat hermostuneita ja levottomia. Samuel
mittaili huonettaan pitkin askelin kulkien edestakaisin.

Hänen puheensa järkytti häntä. Hän näki edessään innostuneen joukon,
jolle hän paljastaisi kaiken sen vääryyden, joka heitä kohtaan oli
harjotettu. Tästä puheesta riippui paljon! Epäonnistuminen puheessa,
merkitsi epäonnistumista kaikessa -- kaikki, mitä hän tähän asti
oli tehnyt, silloin tuhoutuisi. Oi, kun hänellä vaan olisi ääntä
huutaakseen orjuutetuille ja vääryyttä kärsineille kaikki ne asiat,
jotka hänellä olivat sydämellään!

Hänen ystävänsä olivat sanoneet, että he tulevat neljännestä
vailla kahdeksan, mutta he tulivat jo puoli kahdeksan ja istuivat
vartoomaan. He katsoivat sopivammaksi, etteivät mene kokoukseen
ennenkun juuri kellonlyönnillä. Sillä aikaa tutustuttivat he Samuelia
tekemäänsä sotasuunnitelmaan.

Tohtori Barton tulisi avaamaan kokouksen puheella, missä esittelisi
Samuelin. Johtaakseen poliisia harhaan, tulisi hän avajaispuheessa ja
esittelyssä tarkasti esiintuomaan kaikki ne varsinaiset asianhaarat,
jotka tahdottiin kansalle esittää. Hän tulisi kertomaan niistä
kahdestakymmenestä tuhannesta dollarista, jotka Hickman maksoi
Slatterylle, kuten Wygant oli tunnustanut Samuelille. Ja hän tulisi
myös kertomaan, kuinka nuorukainen oli tullut ulosajetuksi Sant
Matheuksen kirkosta. Jos poliisi yrittäisi sekaantua puheeseen,
tulisi tohtori jatkamaan, kunnes hänet vangittaisiin. Tämän jälkeen
tulisivat toiset yrittämään uudelleen puhua useammissa eri paikoissa,
kunnes heistä kuusi tulisi pidätetyiksi. Näin menetellen ei Samuel
tulisi ensinkään puhumaan, vaan "säästettäisiin" hän vapaaksi
tulevia kokouksia varten, ja myöskin Everley, joka tulisi heitä
puolustamaan tuomioistuimen edessä. Uusia kiertokirjeitä jaettaisiin
seuraavan päivän iltapuolella ja uusi yritys katukokouksen pitämiseen
tehtäisiin seuraavan päivän iltana.

Kaikki tämä selosteltiin nuorukaiselle ja sen jälkeen koko pieni
seurue Iäksi matkaan. Tohtori Barton ja Everley kulkivat Samuelin
kumpaisellakin sivulla, mrs Barton, mrs Stedman ja Sofia heidän
takanaan; Beggs ja Lippman lopettivat kulkueen. Siten marssivat he
pitkin katua pitäen silmiään avoimina ja joka kerta, kun heidän
täytyi sivuuttaa jonkun vastaantulevan, pysyivät he hänestä
kohtuullisen matkan päässä.

He tulivat kokouspaikalle. Kadun kulmauksessa seisoi vanha ja
nuori Bremer sekä tusinan verran muita kansalaisia, jotka heti
ympäröivät äsken saapuneet. Valtava joukko väkeä on noudattanut
kutsumusta, sanoivat he. Kokouspaikka on tungokseen asti täynnä
ja kansaa tulvailee kaukana kokouspaikkaa rajoittavilla kaduilla.
Poliisivoimaa oli vahvasti tuotu paikalle sekä sijotettu eri tahoille
kokouspaikalle ja sen ympäristöön. Varmasti oli joukossa myöskin
useita etsiviä poliiseja. Kellon kahdeksaa lyödessä saapui paikalle
ystäväin pieni joukko. Odottavassa ihmisjoukossa vallitsi jännittävä
surina, kun he alkoivat tunkeutua tungoksessa eteenpäin. Samuelin
sydän löi raivokkaasti ja hänen polvensa horjuivat, niin että ne
tuskin kykenivät häntä kannattamaan. Kansajoukko vetäytyi sivuun
päästääkseen heitä esille. Pian olivatkin he keskellä joukkoa, missä
muutamia sosialisteja seisoi vartioiden puolta tusinaa laatikkoja,
joilta puheet tulisivat pidettäväksi.

Kuluttamatta silmänräpäystäkään, astui tohtori Barton yhdelle
laatikoista.

-- Kansalaiset! alotti hän selvällä sointuvalla äänellään.
Silmänräpäyksessä valtasi ympäröivän kansanjoukon hiljaisuus ja
tuhannet kasvot kääntyivät puhujaa kohti.

-- Olemme täällä, jatkoi puhuja, hyvin tärkeän asian takia...

Samalla tunkeutui poliisi läpi väkijoukon hänen luokseen:

-- Oletteko saaneet luvan tämän kokouksen pitämiseen? kysyi hän.

-- Meiltä on kielletty lupa, ilmotti tohtori kansanjoukolle. Me
olemme täällä lainkuuliaisina kansalaisina ja vaadimme itsellemme
lausuntovapautta, mikä kuuluu meidän rajoittamattomiin ja
luonnollisiin oikeuksiimme.

-- Te ette saa puhua! selitti poliisimies. -- Kaupungin hallitus
täällä Lockmanvillessä on antanut lahjoa itseään! huusi tohtori.

-- Te ette saa puhua, uudisti poliisimies tiukasti.

-- Henry Hickman on maksanut muutamalle valtuusmiehelle
kaksikymmentätuhatta dollaria saadakseen ehkäistyksi
vesijohtoehdotuksen hyväksymisen, sanoi puhuja.

-- Astukaa alas! käski poliisi, aikoen tarttua kiinni häneen.

-- Minä en lakkaa puhumasta, muuten kuin väkivallan edessä,
selitti tohtori. Minä olen täällä pannakseni vastalauseen
lahjomisjärjestelmää vastaan.

-- Astukaa alas ja olkaa hiljaa! tiuskasi poliisi.

-- Se on hävytöntä! Se on hävytöntä! kuului ääniä väkijoukosta.

-- Antakaa hänen puhua!

-- Tämä ilmianto tehtiin Sant Matheuksen kirkon kirkkoneuvostolle,
jatkoi puhuja, ja kirkkoneuvosto kieltäytyi toimittamasta
minkäänlaista tutkimusta asiassa sekä karkotti kirkosta erään
seurakunnan jäsenistä. Ja nyt me olemme täällä...

Tohtori Barton vedettiin alas laatikon päältä kesken puhettaan ja
poliisi tarttui hänen kaulukseensa.

-- Väkivaltaa! huusi väkijoukko. Antakaa hänen jatkaa!

-- Vangitkaa puhuja! kirkuivat toiset.

Syntyi ankara hälinä kokoontuneessa väkijoukossa. Joukon keskellä
näkyi Lippman, toinen järjestyksessä niistä, jotka olivat valitut
uhrautumaan. Hän hyppäsi nopeasti erään vanhan kannon päälle vähäsen
syrjässä siitä paikasta, missä Barton pidätettiin, sekä huusi täyttä
kurkkua:

-- Henry Hickman on maksanut Slatterylle kaksikymmentätuhatta
dollaria siitä, että on saanut vesijohtoehdotuksen valtuustossa
hylätyksi. Ja sen kautta ansaitsee hän sekä Lockmannin pesä itselleen
kymmenentuhatta dollaria kuukaudessa. Ja Wygant on tunnustanut päivän
pääpuhujalle, että hän pakottaa kaupungin hallituksen tanssimaan
hänen pillinsä mukaan voidakseen saada itselleen erityisiä oikeuksia
ja etuja...

Näin pitkälle ehdittyään tarttui eräs poliisikonstaapeli Lippmania
niskaan ja veti hänen alas puhujapaikalta sekä pakotti hänen
vaikenemaan kiukkuisten vastalauseiden kaikuessa ympärillä olevasta
väkijoukosta. Oli selvää, että kansa oli saapunut paikalle saadakseen
kuulla Samuelin puhetta ja oli kiukustunut siitä, kun tuli narratuksi
siinä suhteessa. Se ilmeni kovaäänisinä vastalauseina, joten poliisit
tunsivat itsensä iloisiksi siitä, kun olivat niin mieslukuisina
paikalle saapuneet.

Näitä jännittäviä tapahtumia olivat Samuel ja Everley seuranneet
saippualaatikkojen tarjoomalta vallitsevalta paikalta. Äkkiä tarttui
Samuel ystävänsä käsivarteen ja sanoi osottaen:

-- Mikä mies tuolla on? Väkijoukon äärimmäiseltä reunalta näkyi suuri
ja roteva mies, joka tunkeutui raivokkaasti eteenpäin heilutellen
nyrkkejään ilmassa ja huutaen:

-- Se on hävytöntä! Käykää päälle vaan!

-- Minä en tiedä, vastasi Everley. Minä en ole koskaan ennen häntä
nähnyt.

-- Tämä on poliisiväkivaltaa, huusi mies. Lyökää poliiseja! Ruhjokaa
heitä! Ajakaa ne pois!

Everley tarttui Samuelia käsivarteen ja lausui liikutettuna:

-- He ovat lähettäneet miehen tänne, siitä minä olen varma!
Viranomaiset tahtovat saada aikaan epäjärjestystä.

Siinä samassa näki Everley ja Samuel miehen kumartavan ja ottavan
maasta tiilikivenkappaleen, minkä heitti keskellä väkijoukkoa olevaa
poliisiarmeijaa kohti.

-- Pidättäkää tuo mies, huusi Everley osottaen tiilikiven heittäjää.
Syvän suuttumuksen valtaamana hyppäsi hän alas laatikolta ja alkoi
pyrkiä miehen luokse läpi taajaan sulloutuneen väkijoukon.

Väkijoukko alkoi levottomasti liikehtiä. Kuului erilaisia huutoja.
Samuel näki, mitenkä useat miehet painivat epäjärjestystä
aikaansaaneen miehen kanssa. Mutta Samuel näki myös, että poliisit
olivat jo ottaneet esiin pamppunsa, sekä alkaneet niillä lyödä
lähinnä olevia kansanjoukosta. Eräs rotevannäköinen ja paksu
ylikonstaapeli komensi poliisijoukkoa ja ajoi takaisin poistuvia
kokouksen osanottajia työntämällä kapulallaan heitä vatsaan.

Tämän kestäessä oli seuraava puhuja, eräs nainen, kavunnut eräälle
laatikolle, mistä huusi kimeällä äänellä:

-- Me olemme sosialisteja! Me muodostamme ainoan valtiollisen
puolueen, joka uskaltaa ja tahtoo Lockmanvillessä puhua
työväenluokan puolesta! Me panemme vastalauseemme tätä väkivaltaa
vastaan! Me vaadimme puhe- ja kokoontumisvapautta! Meidän
kaupunginhallituksessamme vallitsee lahjomisjärjestelmä!

Samassa kuuli Samuel takanaan melua. Hän kääntyi äkkiä ympäri -- ja
ihan oikeassa silmänräpäyksessä. Eräs raa'an näköinen, huonoissa
repaleissa oleva mies oli tunkeutunut hänen luokseen läpi taajaan
tunkeutuneen kansanjoukon. Samuel näki miehen kohottavan kättään,
jossa piteli jotakin mustaa esinettä, ja suuntaavan ruhjoavaa iskua
hänen päähänsä.

Samuel kumartui alas nostaen käsivartensa ylös suojakseen. Hän tunsi
kovaa, kiivasta kipua ja käsivarsi laskeutui voimattomana sivulle.
Jotakin sattui hänen päähänsä tehden otsan yläpuolelle haavan, josta
lämmin verisuihku ruiskahti esiin ja sokaisi hänen silmiään. Hän
kuuli Beggsin, joka seisoi hänen vieressään, huutavan:

-- Heittäytykää maahan!

Hän ymmärsi, että hänen henkensä oli vaarassa. Esiintunkeutunut mies
tahtoi hänen elämäänsä. Salamannopeudella heittäytyi hän maahan
suojellen päätään vahingoittumattomalla kädellään niin hyvin kun hän
voi.

Hänen ympärillään käytiin ankaraa taistelua. Ihmiset tunkeutuivat
hänen päälleen huutaen ja joku potkasi häntä kipeästi jalkaan.
Maassa ryömien pääsi hän jonkun matkaa etenemään, pitäen päätään
taistelevien jalkojen tasalla. Hän kuuli Beggsin huutavan apua
sekä Johan ja Fredrik Bremerin vastaavan huutoon. Hän kuuli vielä
kansanjoukon ulvovan ympärillään, poliisiylikonstaapelin kuuluvat
komentohuudot ja poliisien patukkojen ruhjovat iskut, jotka
raskaina putosivat miesten ja naisten päähän. Sitten menetti hän
tajuntansa ja jäi liikkumattomana makaamaan omasta verestään paikalle
muodostuneeseen lätäkköön.

Samaan aikaan oli vielä kolme puhujaa toinen toisensa jälkeen
yrittänyt saada äänensä kuuluville. Heidät pidätettiin kuitenkin
heti huolimatta raivostuneen kansanjoukon valtavista vastalauseista.
Kun puhujat oli pidätetty, alkoi äkkiä väkijoukon keskuudesta
kuulua naisäänen laulua. Toiset yhtyivät lauluun, se paisui yhä
valtavammaksi, kunnes laulun sointuvat säveleet voimakkaana kaikuivat
yli hälinän ja metelin. Laulu oli sama, jonka Samuel oli kuullut
sosialistiyhdistyksen kokoushuoneessa. Sen nimi oli _"Punainen
lippu"_.

Suuri osa kansanjoukosta ei osannut laulun sanoja, mutta he
hyräilivät säveltä, siten paisuttaen sävelien valtavaa mahtia. Kun
poliisit kulettivat vankejaan poliisiasemalle, jatkui laulua yhä,
ja laulaen saattoi suuri kansanjoukko pidätettyjä oikeuksiensa
puolustajia aina poliisiasemalle asti. Tuon tuostakin kuului
väkijoukosta paheksumishuutoja poliiseille ja kehotussanoja
vangituille.

Kansanjoukko kokoontumispaikalla alkoi laulun kestäessä poistua.
Taistelukentälle jäi vain vähäinen joukko peloissaan olevia ihmisiä,
jotka ympäröivät kahta maassa makaavaa ihmisruumista. Toinen näistä
oli Samuel, joka tunnotonna makasi veressään. Toinen oli Sofia, joka
uskollisesti oli pysynyt Samuelin vieressä, ja nyt nyyhkyttäen, surun
ja kauhun murtamana, makasi hänen rinnoillaan.

Kaukaa kuului vielä mukaansa tempaavan, innostavan laulun sointuisat
säveleet.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Etsivä Samuel" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.