Title: Germania
Author: Tacitus, Cornelius
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Germania" ***


GERMANIA

Kirj.

Cornelius Tacitus


Suom. T.ri K. J. Hidén
Roomalaisen filologian dosentti



Helsingissä,
Yrjö Weilin,
1904.



      Gibt es keine broschüre die dieser
      an historischem wert und gehalt gleich
      kommt, so gibt es auch wenige die so
      sehr wie diese ein vollendetes Kunstwerk
      darstellen.

      _K. Müllenhoff_ Deutsche Altertumskunde. Bd. IV p. 16.



SISÄLLYS:

Alkulause.

Cornelius Tacituksen elämä ja teokset.

Germanian kansat, niitten alkuperä, asema ja tavat.

  Yleinen osa: 1-27 luvut.
  Erityinen osa: 28-46 luvut.



Alkulause.


    Quisque suorum verborum optimus interpres.

Melkein neljäkymmentä vuotta sitten (1865) julkaisi silloinen latinan
kielen lehtori Oulun ruotsalaisessa alkeisopistossa Oskar Blomstedt
esikoisena Tacituksen Germanian suomennoksen edistääkseen oppilaittensa
vaivalloista kääntämistyötä, heidän kun täytyi mainitun opiston
ylimmillä luokilla kääntää latinalaista tekstiä suomeksi tuntematta
tarpeeksi maamme toista kieltä.

Niin ansiokas kuin tämä Germanian suomennos yleensä onkin samoin kuin
Blomstedtin myöhemmin julkaisemat käännökset, se ei kuitenkaan täysin
vastaa nykyajan vaatimuksia: monessa kohden kielellinen asu ei enään
ole tyydyttävä ja paikka paikoin on latinalaista tekstiä nykyjään
toisin selitetty ja tulkittu. Kun sitä paitsi Blomstedtin kirjanen jo
vuosia sitten on kirjakaupoista kadonnut, olen katsonut sopivaksi
julkaista sen käännöksen, minkä olen kuulijoilleni esittänyt
selittäessäni yliopistollisilla luennoilla Germania-kirjaa.

Teosta kääntäessäni olen niin tarkasti kuin mahdollista seurannut
alkuperäistä tekstiä; täten on kyllä Tacituksen omituisen tyylin takia
usea kohta tullut vähemmän sujuvaksi kuin suotavaa olisi ollut ja
monias ehkä epäselväksikin. Melkein poikkeuksetta olen noudattanut sitä
tekstiä, minkä Yliopettaja T:ri _Hj. Appelqvist_ on julkaissut
koulupainoksessaan (Tacitus Germania och Agricola med förklaringar.
Helsingfors 1899); tämän kirjan oivallisia selityksiä olen myös paitsi
muita apuneuvoja hyväkseni käyttänyt.

Kirjasen alkuun olen asettanut lyhykäisen esityksen Tacituksen elämästä
ynnä kirjailijatoimesta sekä myös eri paikoissa tekstiin liittänyt
tarpeelliset selitykset.

Helsingissä, syyskuulla 1904.

_K. J. Hidén_.



Cornelius Tacituksen elämä ja teokset.


Vaikka Tacituksen kirjallinen merkitys aikaisin tunnustettiin, on
jälkimaailmalla perin vaillinaiset tiedot hänen elämänvaiheistaan. Emme
tunne hänen syntymävuottaan (siksi on oletettu v. 55 tai 56 j.Kr.),
emme hänen syntymäpaikkaansa emmekä hänen kuolinvuottaan, emme edes
varmuudella täydellisesti tiedä hänen nimeään. Eräs kirjailija
keisarivallan loppupuolella Apollinaris Sidonius mainitsee hänet
Gaius-etunimellä ja samoin jotkut muut, mutta hänen teostensa
vanhimpaan käsikirjoitukseen on nimi Publius merkitty ja sitä pidetään
nykyjään oikeana. Yleensä saamme tyytyä niihin varsin niukkoihin
tiedonantoihin, mitkä tavataan Tacituksen ja hänen läheisen ystävänsä
Plinius nuoremman kirjoitelmissa.

Kaikesta päättäen Tacitus kuului ylhäiseen ja arvossa pidettyyn sukuun.
Hänen isänsä oli luultavasti eräs roomalainen ritari Cornelius Tacitus,
jonka Plinius vanhempi kertoo olleen Belgica-maakunnan prokuraatorina.
Lapsuudessaan ja nuoruudessaan sai Tacitus huolellisen kasvatuksen.
Niinkuin sen ajan nuoret Roomalaiset tutki hän ahkerasti lakitiedettä,
filosofiaa ja puhetaitoa voidakseen sittemmin menestyksellä astua
valtion palvelukseen. Muiden muassa hän oman kertomuksensa mukaan
kuunteli Marcus Aperia ja Julius Secundusta, jotka siihen aikaan olivat
Rooman kuuluisimmat puhujat, ja nautti luultavasti myös Quintilianuksen
opetusta retoriikassa. Siten hän itse vähitellen tuli kuuluisaksi
asianajajaksi ja kokosi ympärilleen joukon oppilaita. Jotenkin nuorena
hän meni v. 78 j.Kr. naimisiin Cn. Julius Agricolan tyttären kanssa.

Valtiollisista toimistaan Tacitus kyllä itse puhuu, mutta niin
epäselvästi, että emme täydellä varmuudella saata tietää mitään niistä.
Otaksutaan että hän Vespasianuksen aikana tuli quaestoriksi ja sitten
Tituksen hallitessa joko aediliksi tai kansantribuniksi. Domitianus
teki hänet praetoriksi ja sen ohessa 15-mieskollegion (pappisveljistön)
jäseneksi. Sellaisena hän otti osaa siihen vuosisataisjuhlaan, jonka
keisari v. 88 toimeenpani. Vähää myöhemmin v. 90 jätti Tacitus Rooman
ja palasi vasta appensa Agricolan kuoltua v. 93. Sinä aikana hän oli
jossakin toimessa, mutta emme tiedä missä.

Roomaan palattuaan Tacitus yleensä pysyttäytyi syrjässä välttääkseen
Domitianuksen epäluuloa. Kun Domitianus oli kukistettu, tuli Tacitus
konsuliksi v. 97 L. Verginius Rufuksen jälkeen ja piti myös
hautajaispuheen hänen kunniakseen. Sitten mainitaan hänen nimensä
v. 100, kun hän ystävänsä nuoremman Pliniuksen kanssa esiintyi
Afrika-maakunnan asujanten avustajana heidän syyttäessään ent.
prokonsulia Marius Priscusta rahainkiskomisista, jolloin Marius
tuomittiin syylliseksi. Lisäksi muuan äskettäin löydetty
piirtokirjoitus osoittaa, että hän Trajanuksen aikana oli Asian
prokonsulina (maaherrana). Mitään enempää emme tiedä hänen toimistaan
valtion palveluksessa. Arvellaan hänen kuolleen keisari Hadrianuksen
ensi hallitusvuosina.

Aikaisin Tacituksen teoksista on luultavasti _Dialogus de oratoribus_
(Keskustelu puhujista), jossa hän esittää syyt puhetaidon
rappeutumiseen keisarien aikana. Ainettaan on tekijä käsitellyt
hyvinkin viehättävästi ja luontevasti, jotta kirjanen syystä on luettu
Rooman kirjallisuuden parhaimpiin tuotteisiin. Kuitenkin on usein
väitetty ettei Tacitus olisikaan tämän kirjan tekijä, koska se
tyyliltään monessa suhteessa suuresti eroaa hänen muista teoksistaan.
Sen johdosta ovat jotkut otaksuneet että Tacitus jo nuoruudessaan noin
v. 80 olisi teoksen sepittänyt.

Ennenkuin Tacitus ryhtyi suurempiin teoksiinsa julkaisi hän melkein
samaan aikaan v. 98 kaksi kirjasta. Ensiksi julkaisi hän appensa
Agricolan elämäkerran. Tämä on historiallinen ylistyskirja, missä
tekijä varsin laajasti kuvailee Agricolan seitsenvuotista
maaherranaoloa Britanniassa liittäen arvokkaita tiedonantoja tästä
maasta ja sen kansoista.

Toinen samana vuonna ilmestynyt kirjanen on _Germania_. Tällä
kansatieteellis-maantieteellisellä tutkielmalla Tacitus tahtoi
kiinnittää kansalaistensa huomiota Germaneihin, joitten tulevaa suurta
merkitystä maailmanhistoriassa tarkkasilmäinen valtiomies sekä harras
isänmaanystävä vaistomaisesti huolestuneena aavisteli.

Sitten seurasi suurisuuntainen teos _Historiae_, jossa Tacitus kuvaili
omaa aikaansa Galbasta Domitianuksen kuolemaan, siis etupäässä
flavilaisen suvun historiaa. Tästä luultavasti 14 kirjaa käsittävästä
teoksesta on vain osa säilynyt.

Toisessa pääteoksessa, jota tavallisesti kutsutaan _Annales_
(Vuosikirjat), kerrotaan tapaukset Augustuksen kuolemasta Neron
kuolemaan. Sitä oli kaikesta päättäen 16 kirjaa; ainoastaan osa on
tallella.

Sen lisäksi Tacitus aikoi käsitellä Augustuksen historiaa sekä kuvata
Neron ja Trajanuksen hallitusta, mutta kuolema esti hänet siitä.

Tacitus noudattaa historiallisissa teoksissaan pragmatista
(psykologista) katsantotapaa: hän ei tyydy yksinomaan kuvaamaan
tapauksia, vaan koettaa myös selvitellä niitten syitä ja yhteyttä sekä
ihmisiin että ulkonaisiin oloihin nähden. Hänen nuoruutensa ja
miehuutensa aika kauheine ja turvattomine oloineen oli kuitenkin siinä
määrässä painanut hänen mieleensä synkän katkeruuden, jotta hän yleensä
kaikkialla näkee vain kehnoutta ja halpamaisuutta sekä sen takia
tietämättäänkin värittää esitystään. Hänen kielessään on tosin henkisen
pilaantumisen merkkejä havaittavissa, mutta, intohimoisessa,
pingoitetussa niukkuudessaan runollisine vivahduksineen ynnä
lennokkaine sanoineen se vaikuttaa valtavasti syvemmälti ajattelevaan
lukijaan.



GERMANIAN KANSAT, NIITTEN ALKUPERÄ, ASEMA JA TAVAT



Yleinen osa.


1. Germanian kokonaisuudessaan erottavat Rhein- ja Tonava-joet
Galliasta, Raetiasta ynnä Pannoniasta sekä molemminpuolinen pelko tai
vuoristot Sarmatien maasta ja Daciasta:[1] muun osan valtameri
ympäröitsee syleillen laajoja rantamaita ja äärettömiä saaristoja,
joilla asuu muutamia hiljattain tietoomme tulleita kansoja ja
kuninkaita, jotka sota on ilmi saattanut. Rhein-joki, mikä alkaa
Raetian alppein luopääsemättömältä ja äkkijyrkältä huipulta,[2] yhtyy
Pohjanmereen tehtyään kohtalaisen polven länttä kohti. Tonava, joka
virtailee eräältä Abnoba-vuoren loivalta ja vähitellen kohoavalta
selänteeltä,[3] juoksee useampien maiden kautta, kunnes se kuudella
haaralla laskee Mustaanmereen; seitsemäs suuhaara katoaa soihin.

2. Itse Germaneja pitäisin alkuasukkaina ja perin vähäisen
sekoitettuina muiden kansojen muuttojen ja liittymisen kautta, koska
muinoin ne, jotka tahtoivat muuttaa asuinpaikkaa, eivät saapuneet
maitse, vaan laivoilla, ja koska harvat laivat meidän maanosastamme
kulkevat tuota Germaniasta edempänä olevaa ääretöntä ja niin sanoakseni
toiseen maailmaan kuuluvaa valtamerta. Kukapa, ottamattakin lukuun
hirvittävän ja tuntemattoman meren vaaroja, olisi jättänyt Aasian,
Afrikan tai Italian ja pyrkinyt Germaniaan, joka on luonnonkauneutta
vailla, ilmanaltaan kolkko, viljelykseltään, jopa katsannoltaankin
synkkä jokaisen mielestä, jos, näette, tämä ei ole hänen isänmaansa?

Vanhoissa runoelmissa, mitkä heillä ovat ainoana taruston ja
aikakirjain lajina, he ylistävät maasta syntynyttä Tuisto-jumalaa ja
hänen poikaansa Mannusta kansansa esi-isinä ja perustajina. Mannuksella
sanovat olleen kolme poikaa, joitten nimien mukaan lähinnä valtamerta
asuvia heimoja muka kutsutaan Ingaevoneiksi, keskimäisiä Herminoneiksi
ja muita Istaevoneiksi. Muutamat taasen väittävät, kuten muinaisuuteen
nähden onkin vapaa tilaisuus, jumalalla olleen useampiakin poikia, sekä
sen mukaan olleen useampia kansannimityksiä, niinkuin Marsit,
Gambrivit, Suebit ja Vandilit. Nämä olisivatkin oikeat ja vanhat nimet.
Muuten on Germanian nimi muka aivan uusi ja hiljattain annettu, koska
ne, jotka ensiksi kulkivat Rhein-joen yli ja karkoittivat Gallit sekä
nyt nimitetään Tungreiksi,[4] silloin kutsuttiin Germaneiksi. Siten
olisi yhden heimon nimitys, eikä koko kansan, vähitellen päässyt
valtaan, niin että sittemmin kaikki nimittivät itseään tuolla
tekaistulla nimellä Germaneiksi, minkä voittajat ensiksi pelkoa
herättääkseen olivat käyttäneet.

3. Herculeenkin sanotaan olleen heidän luonaan ja taisteluihin
lähtiessään he ylistävät häntä ensimäisenä kaikista sankareista. Onpa
heillä semmoisiakin runoelmia, joitten esittämisellä, -- jota kutsutaan
sotalaulannaksi,[5] -- he kiihottavat mieltään, ja joitten sävelelläkin
ilmaisevat tulevan taistelun päätöstä; he ovat muille kauhuksi tai itse
ovat pelonalaisia sen mukaan kuin sotajoukon laulu kajahtaa, ja tämä
onkin enemmän miehuuden kuin eri äänten yhteissointua. Etenkin
tavoitetaan karkeaa ääntä ja räikkyvää mylvinää, kilpiä suuta
vasten asettamalla, jotta ääni takaisin kajahtaessaan paisuisi
täyteläisemmäksi ja kumeammaksi.

Muuten arvelevat muutamat Ulixeenkin tuolla pitkällä tarunomaisella
harharetkellään ajelehtineen tälle valtamerelle, käyneen Germanian
mailla sekä perustaneen ja nimittäneen Asciburgiumin, mikä Rheinin
rannalla sijaiten vielä näinäkin päivinä on asuttu; vieläpä olisi muka
siellä Ulixeen pyhittämä alttarikin, johon hänen isänsä Laerteen nimi
oli piirretty, muinoin tavattu samalla paikalla, niin myös
muistorakennuksia ja muutamia hautakumpuja kreikkalaisine
kirjoituksineen vielä säilynyt Germanian ja Raetian rajaseuduilla. Tätä
en mieli todistuksilla vahvistaa enkä kumota, kukin mielensä mukaan
sitä epäilköön tai pitäköön totena.

4. Itse puolestani yhdyn niitten mielipiteisiin, jotka arvelevat
Germanian kansain, sekaantumatta avioliittojen kautta muihin kansoihin,
pysyneen ominaisena, puhtaana ja vain itsensä kaltaisena kansakuntana.
Sentähden onkin kaikilla, vaikka väestö on niin suurilukuinen, sama
ruumiinmuoto, tuimat, tummansiniset silmät, punertavat hiukset ja isot,
kuitenkin vain hyökkäyksessä vahvat ruumiit. Ruumiinponnistuksessa ja
töissä eivät ole yhtä kestäväisiä; janoa sekä kuumuutta he eivät
ensinkään ole tottuneet kärsimään, mutta vilua ja nälkää ilmanalansa ja
maanlaatunsa takia kestämään.

5. Vaikka maa ulkonäöltään on jokseenkin erikaltainen, on se kuitenkin
ylipäänsä joko jylhiä metsiä tai rumia rämeitä täynnä, vesiperäisempi
Gallian, tuulekkaampi Noricumin ja Pannonian rajoille päin, viljaa
kasvava, hedelmäpuille sopimaton, rikas karjasta, mikä kuitenkin
enimmiten on pienikasvuista. Ei sarvieläimilläkään ole niiden omituista
uljuutta eikä otsan kaunistusta; he iloitsevat niiden monilukuisuudesta
ja ne ovat heidän ainoa ja mieluisin rikkautensa. En oikein tiedä,
ovatko jumalat suosiosta vai vihasta heiltä kieltäneet hopean ja
kullan. Enpä tahtoisi kuitenkaan vakuuttaa, ett'ei Germaniassa mikään
suoni tuota hopeaa tai kultaa, sillä kuka on sitä tutkinut? Omistus ja
käytäntö ei vaikuta heihin sanottavasti. Heillä saattaa nähdä
lähettiläille ja ylimyksille lahjaksi annettuja hopea-astioita samassa
arvottomuudessa kuin ne, jotka savesta tehdään; kuitenkin pitävät
naapurimme kauppasuhteiden vuoksi kultaa ja hopeaa arvossa sekä
hyväksyvät ja valitsevat muutamat rahalajimme; sisempänä asuvat
käyttävät tavarain vaihtokauppaa yksinkertaisemmalla ja vanhemmalla
tavalla. He hyväksyvät vanhat ja kauan tutut rahat, serratit ja
bigatit.[6] Hopeata he myöskin tavoittelevat enemmän kuin kultaa, eivät
mistään mielihalusta, vaan koska hopearahojen paljous on sopivampi
käytettäessä niille, jotka ostavat kaikenmoista halpa-arvoista tavaraa.

6. Ei rautaakaan ole heillä runsaasti, kuten heidän aseittensa laadusta
voi päättää. Harvoin he käyttävät miekkoja tai isompia peitsiä; he
kantavat keihäitä eli heidän omalla nimityksellään frameja, mitkä ovat
varustetut kaitaisella ja lyhyellä, mutta niin terävällä ja
asianmukaisella rautakärjellä, että he miten asianhaarat milloinki
vaativat, samalla aseella taistelevat joko läheltä tai kaukaa. Ja
ratsumies ainakin tyytyy kilpeen ja keihääseen, jalkaväki viskelee myös
heittoaseita, kukin heittää useampia ja vieläpä äärettömän kauas,
kevyesti puettuna taikka vähäisellä sotavaipalla mukavasti liikkuen.
Sota-asussa ei ole mitään koreutta, ainoastaan kilpensä koristavat he
mitä heleimmillä väreillä. Harvoilla on haarniskat, tuskin yhdellä tai
toisella kypäri tai sotalakki. Hevoset eivät ole erinomaisia näöltään
eivätkä juoksultaan. Mutta niitä ei opetetakkaan tapamme mukaan
moninaisia käännöksiä tekemään; ne ajetaan suoraan taikka käännöksellä
viistoon oikealle päin niin taajassa piirissä, ett'ei kukaan jää muista
jälkeen.

Yleiseen arvosteltaessa on jalkaväellä enemmän voimaa ja sen tähden
sotivat he sekaisin, koska jalkamiesten sukkeluus, he kun valitaan koko
nuorisosta ja asetetaan sotarintaman eteen, on sopiva ja mukava
ratsuväen taisteluun. Myös luku on määrätty: niitä on sata kustakin
kyläkunnasta, ja juuri tällä nimellä heikäläiset kutsuvat heitä; mikä
alussa merkitsi lukua, on nyt kunnianimi.[7] Taistelurintama asetetaan
kiilan muotoon. Pakenemista pidetään pikemmin älykkäisyyden kuin pelon
osoituksena, kun vain jälleen hyökätään. Toveriensa ruumiit he
korjaavat epätietoisissakin taisteluissa. Suurin häpeä on heittää
kilpensä, eikä semmoisella häpeänalaisella ole oikeutta olla
uhritiloissa läsnä eikä tulla kansankäräjiin; ja sen tähden on moni,
joka sodista on elävänä päässyt, nuoralla lopettanut kunniattomuutensa.

7. Kuninkaansa he valitsevat jalosukuisuuden, sotapäällikkönsä
sankariuden perustuksella. Mutta kuninkailla ei ole määrätön tai
rajaton valta, ja sotapäälliköt, jotka vaikuttavat pikemmin
esimerkillään kuin käskyvallallaan, hallitsevat herättämällään
ihmetyksellä, jos ovat urheat ennen muita, esiintyvät ja käyvät
rintaman etupäässä. Muuten ei ole kellään paitsi papeilla lupa
kuolemalla rangaista, ei kahlehtia, ei piestäkään, eikä heilläkään lupa
tehdä sitä rangaistukseksi, eikä myös päällikön määräyksestä, vaan
ikäänkuin sen jumalan käskystä, jonka luulevat sotivia auttavan. He
vievät myös mukanaan taisteluun kuvia ja jonkunlaisia taikakaluja,
jotka he ovat pyhistä lehdoista ottaneet. Ja mikä on etevin
kiihotuskeino urhouteen, on se, ett'ei sattumus eikä satunnainen
yhtymys muodosta ratsujoukkoa eikä kiilanmuotoista osastoa, vaan
perheolot ja sukulaissuhteet; ja heidän omaisensa pysyvät niin lähellä,
että sieltä kuuluu vaimojen valitus ja lasten parku. Nämä ovat
itsekunkin pyhimmät todistajat, nämä ylimmät ylistäjät. Äideilleen ja
vaimoilleen he osoittavat haavansa, eivätkä nämä säikähdy niiden
lukemista ja tarkastelemista; ruokaa ja virvoituksia he myös tuovat
taisteleville.

8. Kerrotaan että vaimot ovat järjestykseen palauttaneet moniaat
sotajoukot, jotka jo väistyivät ja olivat uupua, väsymättömillä
rukouksillaan ja sen kautta, että panivat rintansa alttiiksi sekä
osoittivat tuota lähellä olevaa vankeutta, jota miehet pelkäävät paljoa
pahemmin vaimojensa takia; täten velvoitetaankin ne valtiot
tehokkaammin, joilta panttivankien joukossa myös vaaditaan
aatelisneitoja. Arvelevatpa vielä naisessa olevan jotain pyhää ja
aavistavaa, eivätkä halveksi hänen neuvojaan tai ylönkatso hänen
ennustuksiaan. Näimmehän jumaloittuneen Vespasianuksen hallitessa
Velaedan, jota kauan useiden luona pidettiin jumalallisena olentona.
Albrunaa ja useita muita he myös ennen kunnioittivat, eivät
imarrellakseen eivätkä siksi, että itselleen hankkisivat jumalia.

9. Jumalista he enimmän palvelevat Mercuriusta, jolle pitävät
velvollisuutena määrättyinä päivinä uhrata ihmisiäkin. Herculeen ja
Marsin he lepyttävät luvallisilla eläimillä uhratessaan. Osa Suebeista
uhraa Isiksellekin. Mistä tämän vieraan uhrin alku ja syy johtuu, en
ole tullut tietämään, paitsi että jo hänen veneenmuotoiseksi tehty
tunnuskuvansa osoittaa meritse, ulkoapäin tullutta jumalanpalvelusta.
Muuten he pitävät sitä jumalain ylevyyden mukaisena, ett'ei niitä
suljeta seinien sisälle eikä kuvata millään ihmismuodolla. Metsät ja
lehdot he pyhittävät sekä kutsuvat jumalain nimellä tuota salaista
olentoa, minkä näkevät vain kunnioittavassa mielessään.

10. Enteitä ja arvanheittoa he mitä huolellisimmin ottavat varteen.
Tavallinen arvanheitto on yksinkertainen. Hedelmäpuusta hakatun oksan
he leikkelevät pieniksi vesoiksi ja sirottelevat nämä jonkinmoisilla
tunnusmerkeillä toisistaan erotettuina hujan hajan sekä miten sattuu
valkoiselle vaatteelle. Sitten yhteiskunnan pappi, jos yhteisestä
asiasta neuvotellaan, ja taasen perheenisä itse, jos yksityisesti,
rukoilee jumalia sekä nostaa taivasta kohti katsellen kolme arpaa
toisen toisensa jälkeen, jotka hän sitten selittää niihin ennen
piirretyn merkin mukaan. Jos merkit ovat vastaisia, ei pidetä sinä
päivänä enää mitään neuvottelua samasta asiasta; jos taasen ovat
myötäisiä, vaaditaan vielä vahvistusta enteiden kautta. Ja lintujen
äänten ynnä lennon tarkastaminen on täällä tuttu ennustustapa.
Omituista on tälle kansalle, että tiedustelevat hevostenkin ennustuksia
ja varoituksia. Ennen mainituissa lehdoissa ja metsissä elätetään
yhteisellä kustannuksella valkoisia, maalliseen työhön kokonaan
käyttämättömiä hevosia; kun nämä asetetaan pyhien vaunujen eteen,
seuraa niitä pappi ja kuningas tai valtion esimies tarkaten niitten
hirnuntaa ja korskumista. Tämän ennustuskeinon niin hyvin rahvas kuin
ylimykset katsovat luotettavimmaksi; pappeja, näette, he pitävät
jumalain palvelijoina, hevosia niiden salaisuuksien tietäjinä. Onpa
toinenkin enteiden tarkastustapa, millä tiedustelevat vaikeitten sotien
päättymistä. Siltä kansalta, jota vastaan sotaa käydään, sieppaavat he
millä tavalla tahansa vangin sekä antavat tämän taistella jonkun
heikäläisistä valitun miehen kanssa, siten kuitenkin, että kummallakin
on kotimaiset aseensa; toisen tai toisen voittoa pidetään sitten
ennakkopäätöksenä.

11. Vähemmänarvoisista asioista neuvottelevat ylimykset, tärkeämmistä
kaikki, kuitenkin niin, että nekin asiat, joiden ratkaisu on kansalla,
sitä ennen ovat ylimysten pohdittavina. He kokoontuvat, jollei mitään
odottamatonta tai satunnaista tapahdu, määrättyinä päivinä, silloin
kuin kuu on uusi tai täysi, sillä he luulevat tämmöisen alun
toimituksille suotuisimmaksi. He eivät lue aikaansa niinkuin me päivä-,
vaan yömäärin. Sen mukaan he määräävät ja päättävät; yö näyttää
kulkevan päivän edellä. Se on haitta heidän vapaudessaan, ett'eivät
kokoonnu yht'aikaa eivätkä käskyn mukaan, vaan toinen ja kolmaskin
päivä kuluu hukkaan keräytyväin viivyttelemisen takia. Niin pian kuin
kansanjoukko kyllin isoksi katsotaan, asettuvat he aseellisina
istumaan. Hiljaisuutta julistavat papit, joilla silloin on valta siihen
pakoittaakin. Sitten kuunnellaan kuningasta tai ruhtinasta sen mukaan
kuin kullakin on ikää tai korkea suku, sotakunniaa tai puhelahjaa, he
kun vaikuttavat enemmän kehoittamisvoimallaan kuin käskyvallallaan. Jos
ehdotus ei ole ollut mieleen, hylkäävät he sen murinalla; mutta jos se
on ollut mieluinen, kalistavat he keihäitään, sillä kunniakkain
mieltymyksen osoitus on kiittäminen aseiden kalskeella.

12. Kansankäräjillä on oikeus myös tehdä syytös ja nostaa kanne
hengenasiassa. Rangaistuksen erilaisuus riippuu rikoksesta. Kavaltajat
ja karkurit hirtetään puihin, pelkurit ja epäurheat sekä häpeällisiin
paheisiin antautuneet upotetaan likaan ja mutaan, ja heidän päälleen
asetetaan vitsakudos. Rangaistuksen eroavaisuus tarkoittaa, että
rikoksia pitää ikäänkuin näytellä niitä rangaistaessa, häpeätöitä sitä
vastoin peitellä. Mutta vähemmilläkin hairahduksilla on asianhaarain
mukaan rangaistuksensa; syylliset tuomitaan maksamaan vissi määrä
hevosia ja pikkukarjaa. Osa sakosta suoritetaan kuninkaalle tai
valtiolle, osa asianosaiselle tai hänen sukulaisilleen. Samoissa
kokouksissa valitaan myös ne päälliköt, jotka lakia säätävät
piirikunnissa ja kylissä; itsekullakin on apuna kansasta valitut
lautamiehet, jotka samalla ovat neuvonantajina ja lisäävät hänen
arvoaan.

13. He eivät toimita mitään, olipa se yleistä tai yksityistä, muuten
kuin aseellisina. Mutta ei kellään ole tapana kantaa aseita, ennenkuin
valtio hänet hyväksyy siihen kelpaavaksi. Silloin itse käräjillä joku
ylimys, isä tai sukulainen varustaa nuorukaisen kilvellä ja keihäällä.
Tämä on heillä toga, tämä nuoruuden ensimäinen kunnia;[8] tätä ennen
pidetään heitä perheen jäseninä, sen jälkeen myös valtion jäseninä.
Erinomainen jalosukuisuus tai suuret isäin ansiot tuottavat
päällikköarvon nuorukaisillekin; muut liittyvät väkevämpiin ja ennen
hyväksyttyihin, eikä pidetä minään häpeänä esiintyä seuralaisten
joukossa. Onpa itse seurueellakin arvoerotuksensa sen miehen määräyksen
mukaan, jota seuraavat, ja sen vuoksi seuralaisten kesken on suuri
kiistely siitä, kenellä on ensi arvosija päällikkönsä luona, ja
ylimysten välillä, kenellä useimmat ja reippaimmat seuralaiset. Se on
heidän arvoisuutensa, se heidän voimansa, että heillä aina on suuri
parvi valittuja nuorukaisia ympärillään; se on rauhan aikana
kunniaksi, sodassa turvaksi. Eikä ainoastaan omassa kansassa, vaan
naapurivaltioissakin se tuottaa mainetta ynnä kunniaa jokaiselle, jos
hänen seurueensa on erinomaisen lukuisa ja urhoollinen; sillä heidät
haetaan lähetystöjen kautta sekä kunnioitetaan lahjoilla ja useimmiten
he pelkällä maineellaan tekevät lopun sodista.

14. Kun taisteluun joudutaan, on päällikölle häpeällistä tulla
voitetuksi urhoollisuudessa ja seurueelle häpeällistä olla päällikölle
vertoja vetämättä urhoollisuudessa. Mutta lisäksi on vielä koko
elämänajaksi kunnotonta ja häpäisevää palata taistelusta, jääden eloon
päällikkönsä jälkeen; on korkein velvollisuus häntä suojella, häntä
turvata vaaroilta ja laskea omatkin urhotyönsä hänen kunniakseen;
päälliköt taistelevat voiton, seuralaiset taasen päällikön puolesta.
Jos valtio, missä ovat syntyneet, pitkällisen rauhan ja levon tähden ei
tarjoa tilaisuutta toimintaan, niin hyvin monet jalosukuisista
nuorukaisista vapaaehtoisesti etsivät niitä heimoja, jotka silloin
käyvät jotain sotaa, koska toimettomuus ei ole kansalle mieluista ja he
myös helpommin vaaroissa saavuttavat mainetta sekä suurta seuruetta
ainoastaan väkivallalla ja sodalla voidaan ylläpitää. Sillä
päällikkönsä anteliaisuudesta odottavat saavansa tuon mainion
sotaratsunsa ja tuon verisen, voittoisan keihäänsä; ateriat ja runsas,
vaikkakin yksinkertainen kestitseminen käyvät palkasta. Varoja
anteliaisuuteen saadaan sodilla ja ryöstämisillä. Heitä ei voi niin
helposti taivuttaa maata kyntämään tai vuodentuloa odottamaan kuin
vaatimaan vihollista taisteluun ja haavoja hakemaan. Pidetäänpä vielä
laiskuuden ja saamattomuuden osoituksena hiellä hakea, mitä saattaa
hurmeella hankkia.

15. Niin usein kuin eivät sotia käy, he eivät kuluta paljon aikaa
metsästyksillä, vaan enemmän joutilaisuudessa uneen ja syömiseen
mieltyneinä: urhoollisimmat ja sotaisimmat eivät toimita mitään,
huolenpito kodista ja taloudesta ynnä pelloista on jätetty naisille,
vanhuksille ja talonväen heikoimmille jäsenille; itse viruvat
toimettomina luonteensa eriskummallisen ristiriitaisuuden johdosta, kun
samat ihmiset siten rakastavat velttoutta ja kuitenkin kammoksuvat
rauhaa. Valtioissa on tapana vapaaehtoisesti ja mieskohtaisesti koota
päälliköille karjaa tai viljaa lahjaksi, mikä kunnianosoituksena
otetaan vastaan ja myös riittää heidän tarpeisiinsa. Etenkin pitävät he
naapurikansain lahjoista, joita lähetetään sekä yksityisten että
valtionkin puolesta, nim. valittuja hevosia, upeita aseita,
rintakoristuksia ynnä kaulavitjoja; olemme jo opettaneet heitä rahaakin
vastaan ottamaan.

16. Ett'eivät Germanian kansat asu missään kaupungeissa, on kylläksi
tunnettu asia, vieläpä ett'eivät edes kärsi lähekkäin rakennettuja
asumuksia. He asuvat erillään toisistaan ja hajalla sen mukaan kuin
jokin lähde, kenttä tai metsikkö on ollut heille mieleen. Kyliänsä he
eivät meidän tapamme mukaan rakenna yhdistetyillä ja yhdenjaksoisilla
taloilla; jokainen ympäröitsee asuntonsa pihalla joko suojaksi
tulenvaaraa vastaan taikka rakennustaidon puutteesta. Eivät edes
hakatut kivet tai tiilet ole heillä käytännössä; kaikkeen käyttävät he
muodotonta rakennusainetta ilman kauneutta tai suloa. Muutamat paikat
he sivelevät huolellisemmin niin puhtaalla ja kiiltävällä savella, että
se näyttää maalaukselta ja värikoristukselta. Heillä on myös tapana
kaivaa maanalaisia luolia ja luoda niitten päälle paljo lokaa
pakopaikaksi talvella ja säilytyskammioksi maahedelmille, koska
semmoiset paikat lieventävät kylmien kovuutta, ja vihollinen, kun hän
joskus tulee maahan, hävittää vain, mikä näkyvissä on, mutta se, mikä
on piilotettu ja maahan kaivettu, joko on hänelle tuntematonta tai jää
huomaamatta juuri sen kautta, että sitä on hakeminen.

17. Pukuna on kaikilla vaippa, mikä on kiinnitettty soljella tai
semmoisen puutteessa orjantappuran oalla; ollen muuten puvutta he
viruvat koko päivät takan ja tulen ääressä. Varakkaimmat eroavat
alusvaatteuksensa kautta, joka ei ole liehuva kuten Sarmatien ja
Parthien, vaan ahdas ja eri jäsenten jälkeen mukautuva. He käyttävät
myös petojen nahkoja, virran rantaa läheisimmät väliäpitämättömästi,
etäämpänä asuvat huolekkaammin, koska he eivät kaupan-käynnillä saata
hankkia itselleen mitään koruvaatetta. He valitsevat petoja ja
kirjailevat niistä nyljetyt taljat semmoisten eläväin nahkojen
palasilla, joita ulompana oleva valtameri ja tuntematon ulappa
synnyttää. Ja naisilla on samanlainen vaateparsi kuin miehillä paitsi
että naiset useasti käyttävät liinavaatteita ja koristavat niitä
purpuravärillä eivätkä venytä alusvaatteen yläosaa hioiksi, paljain
kyynärä- ja olka-varsin kun ovat; myös rinnan ylin osa on paljaana.

18. Kuitenkin orat avioliitot siellä pyhät, eikä voi mitään heidän
tavoistaan enemmän kiittää. Sillä he ovat melkein ainoat barbareista,
jotka tyytyvät yhteen vaimoon, paitsi varsin harvoja, jotka eivät
himokkaisuudesta, vaan jalosukuisuutensa vuoksi saavat useampia
naimistarjouksia. Myötäjäisiä ei vaimo tuo miehelle, vaan mies
vaimolle. Läsnä ovat vanhemmat ja sukulaiset lahjoja tarkastamassa,
lahjoja, joita ei ole tarkoitettu naiselliseksi turhamaisuudeksi eikä
vastanaidun koreilemiseksi, ne kun ovat härät, suitsilla varustettu
hevonen, kilpi ynnä keihäs ja miekka. Näitä lahjoja vastaan saadaan
vaimo, ja hän puolestaan tuopi miehelleen muutamia aseita; tätä pitävät
he vahvimpana siteenä, tätä salaperäisenä vihkimisenä ja avion
suojelusjumalina. Jott'ei vaimo pitäisi itseään urhoollisista
ajatuksista ja sodan vaiheista vapautuneena, muistutetaan häntä jo
alkavan avioliiton menoilla siitä, että hän saapuu osanottajana
vaivoihin ja vaaroihin kärsimään ja uskaltamaan samaa rauhan aikana ja
sodassa. Tämän osoittavat yhteen asetetut härät, tämän varustettu
hevonen, tämän lahjoitetut aseet. Niin on hänen eläminen, niin
kuoleminen; hän muka vastaan ottaa sellaista, jota hänen tulee
turmelematonna ja ehytarvoisena antaa edelleen lapsilleen, että miniät
saisivat sen ja vuorostaan jättäisivät lastenlapsille.

19. Sen vuoksi he elävät täysin turvatussa siveydessä,
turmeltumattomina näytelmäin houkutuksista ja kemujen viettelyksistä.
Salaista kirjoitustaitoa tuntevat miehet yhtä vähän kuin vaimotkin.
Varsin harvinaisia ovat niin lukuisassa kansassa aviorikokset ja niiden
rankaiseminen tapahtuu heti kohta sekä on annettu aviomiesten valtaan;
sukulaisten läsnäollessa karkoittaa mies syyllisen vaimonsa
kodistaan kerityillä hiuksilla ja ilman vaatteita sekä ajaa hänet
ruoskanlyönneillä pitkin koko kylää; sillä alttiiksi annettu siveys ei
saa mitään armoa: ei kauneudellaan, ei nuoruudellaan eikä rikkaudellaan
saa siveetön nainen miestä. Siellä, näette, ei kukaan naura paheille,
eikä viettelemistä ja vietellyksi joutumista kutsuta ajan hengeksi.
Vielä paremmin on niissä valtioissa, joissa ainoastaan immet menevät
naimisiin, ja vaimon toivo sekä lupaus avioliitosta kerta kaikkiaan
täytetään. Niin saavat he yhden ainoan miehen samalla tavoin kuin ovat
saaneet yhden ruumiin ja yhden elämän, jott'ei heillä olisi mitään
edemmä ulottuvaa ajatusta eikä halua, eivätkä miehessä rakastaisi
puolisoa, vaan ikäänkuin itse avioliittoa. Lasten luvun rajoittamista
tai jonkun jälkisyntyisen tappamista pidetään rikoksena ja hyvät tavat
vaikuttavat siellä enemmän kuin muualla hyvät lait.

20. Jokaisessa perheessä kasvavat lapset alastomina ja epäsiisteinä
ihmisiksi, joilla on sellaiset jäsenet ja sellainen ruumiinrakennus,
jota kummastellen katselemme. Itsekutakin lasta syöttää oma äitinsä
rinnoillaan, eikä niitä jätetä palvelijain eikä imettäjäin hoitoon.
Isännän ja orjan lasten välillä ei huomaa mitään erotusta
hemmoittelevan kasvatuksen johdosta; saman karjan seurassa, samalla
maalla viettävät he aikansa, kunnes ikä erottaa vapaasukuiset
ja urhoollisuus saattaa heidät tunnetuiksi. Nuorukaisten
rakkauden-nautinto on myöhäinen, ja sen tähden on heidän miehuutensa
heikontumaton. Eikä neitojakaan kiiruhdeta naimisiin; sama nuoruuden
aika, samanlainen vartevuus heillä on; samanikäisinä ja täysin
kehittyneinä yhtyvät he avioliittoon, ja lapset perivät vanhempiensa
voimat. Sisaren pojilla on sama asema enon kuin isänkin luona. Muutamat
pitävät tätä verensidettä pyhempänä ja läheisempänä ja panttivankeja
vastaanottaessaan panevat enemmän huomiota näihin, ikäänkuin nämä
vahvemmin sitoisivat antajan ja laajemmassa määrässä velvoittaisivat
perheen. Perillisinä ja jälkeläisinä ovat kuitenkin itsekullakin omat
lapsensa ja testamenttia ei ole ensinkään. Jos lapsia ei ole, on lähin
sija perintöoikeudessa veljillä, sedillä tahi enoilla. Kuta enemmän on
sukulaisia, kuta suurempi luku avioliiton kautta sukulaistuneita, sitä
suloisempi on vanhuus; lapsettomuudella sitä vastoin ei ole mitään
nautintoa.

21. Pakollista on omistaa itselleen isän tai sukulaisen sekä
vihollisuudet että ystävyyssuhteet; eivätkä edelliset pysy
sovittamattomina; sillä ihmissurmakin sovitetaan määrätyllä luvulla
juhtia ja muuta karjaa, ja koko perhe saapi hyvityksen; tämä on
yhteiseksi hyödyksi, koska vihollisuudet ovat vaarallisemmat vapauden
ohessa. Vieraanvaraisuutta ja kestiystävyyttä ei mikään kansa harjoita
suuremmassa määrässä. Jumalattomana tekona pidetään jonkun ihmisen
sulkemista talosta, olipa hän ken tahansa; jokainen ravitsee vierasta
varainsa mukaan runsaalla aterialla. Kun varat ovat loppuneet, rupeaa
hän, joka vast'ikään oli isäntänä, oppaaksi toiseen majataloon ja
tiekumppaniksi; kutsumatta menevät he läheisimpään taloon. Eikä siitä
pidetä lukua; heidät otetaan vastaan yhtä suurella hyväntahtoisuudella.
Kestiystävyyden suhteen ei kenkään tee erotusta tutun ja tuntemattoman
välillä. Lähtevälle on tapana antaa, jos hän jotakin on anonut, ja yhtä
helposti voidaan häneltä taasen vaatia. He pitävät lahjoista, mutta
eivät lue annettuja miksikään eivätkä pidä itseään saatujen kautta
mihinkään velvoitettuina. Kestiystävien keskinäinen suhde on
herttainen.

22. Heti unesta herättyään, jota enimmiten pitkälle päivään venyttävät,
he kylpevät, useimmin lämpimässä vedessä, koska talvi heillä enimmän
aikaa vallitsee. Kylvettyään ryhtyvät he ruokaan; jokaisella on eri
istuimensa ja kullakin oma pöytänsä. Sitten lähtevät aseellisina
töihinsä ja melkein yhtä usein pitoihin. Ei kenellekään ole häpeäksi
juoda yhtä mittaa yöt päivät. Usein sattuu riitoja kuten ainakin
juopuneitten kesken ja ne harvoin päättyvät herjaussanoilla, vaan
useammin verenvuodatuksella ja haavoilla. Mutta myös vihollisten
keskinäisestä sovituksesta ja avioliittojen rakentamisesta sekä
päällikköjen valitsemisesta, vieläpä rauhasta ja sodasta neuvottelevat
he useimmiten kemuissaan, ikäänkuin mieli ei missään tilaisuudessa
enemmän taipuisi vilpittömiin ajatuksiin eikä innostuisi enemmän yleviä
päätöksiä tekemään. Kansa ilman vilppiä ja viekkautta ilmaisee vielä
sydämensä salaisuudet leikkiä laskettaessa; sen vuoksi on kaikkien
mieli teeskentelemätön ja avoin. Seuraavana päivänä neuvottelu otetaan
uudestaan tarkastettavaksi, ja kumpikin tilaisuus tulee nyt lukuun; he
neuvottelevat, näet, silloin, kun eivät osaa teeskennellä, ja
päättävät, kun eivät voi erehtyä.

23. Juomana on heillä ohrasta tai vehnästä valmistettu neste, joka
käymällä on saatu jossakin määrin viinin kaltaiseksi; lähinnä virran
rantaa asuvat ostavat myöskin viiniä. Ruokalajit ovat yksinkertaisia:
istuttamatta kasvavien puitten hedelmät, tuore metsänriista ja juossut
maito; ilman huolellista valmistusta, ilman herkkuhöysteitä sammuttavat
he nälkänsä. Janon suhteen eivät noudata samanlaista kohtuullisuutta.
Jos heidän taipumustaan juoppouteen tyydytettäisiin hankkimalla heille,
niin paljon kuin haluavat, niin he yhtä helposti kukistuisivat
paheittensa johdosta kuin sotavoimain kautta.

24. Näytelmähuveja on heillä vain yksi laji ja se on joka seurassa
samanlainen. Alastomat nuorukaiset, joille se on huvituksena, liikkuvat
tanssien uhkaavain miekkain ja keihäiden välissä. Harjoitus on
kehittänyt taidon, taito sulouden; kuitenkaan eivät sitä tee voiton tai
palkan vuoksi: tämän hurjan uhkaleikin palkintona on katsojain ihastus.
Arpapeliä he harjoittavat, ihmeellisesti kyllä, selvinä ikäänkuin
vakavana toimena, niin hurjistuneina voiton ja häviön vimmassa, että
he, kun kaikki on menetetty, panevat viimeiselle, ratkaisevalle
heitolle vapautensa ja oman itsensä. Voitettu joutuu vapaaehtoiseen
orjuuteen; vaikka olisikin nuorempi ja väkevämpi, antaa hän sitoa ja
myydä itsensä. Semmoinen on heidän itsepäisyytensä nurjassa asiassa;
itse he nimittävät sitä luotettavaisuudeksi. Tämänlaatuiset orjat he
myyvät päästäkseen itsekin voiton häpeällisyydestä.

25. Muita orjiaan he eivät käytä meidän tapamme mukaan talonväen kesken
tarkoin määrättyihin toimiin; kullakin on oma asumuksensa ja oma
kotinsa. Isäntä vaatii häneltä niinkuin maanvuokraajalta vissin määrän
jyviä tai karjaa tai kangasta, ja vain siinä määrässä on orja
isäntänsä vallan alainen; muut talouden askareet toimittavat isännän
vaimo ja lapset. Harvoin kukaan ruoskii orjaa tai rankaisee häntä
kahleilla ja pakkotyöllä; monesti he tappavat orjan, eivät ankaran
kurin johdosta, vaan vimmassa, kuten vihollisen, paitsi että se
tapahtuu rankaisematta. Orjuudesta vapautetut eivät ole paljoa
paremmassa asemassa kuin orjat, harvoin heillä on mitään vaikutusta
perheessä eikä koskaan valtiossa, lukuun ottamatta kuitenkin niitä
valtioita, joilla on kuninkaita. Niissä, näette, kohoavat he arvossa
sekä vapaasyntyisten että aatelisten yläpuolelle; muitten kansain luona
on vapautettujen alhainen tila todistus valtiollisesta vapaudesta.

26. Koron kiskominen ja korkoa korolta ottaminen on heille
tuntematonta: ja siksi sitä enemmän vältetään kuin jos se olisi
kielletty. Viljelysmaat kaikki ottavat yhteisesti haltuunsa asukkaitten
lukumäärän perusteella ja jakavat sitten nämä välillään kunkin arvon
mukaan; maitten laajuus helpottaa jaotuksen. Vuosittain muuttavat
he vainionsa ja maata on runsaasti. Sillä he eivät työllään
kilpaile maan hedelmällisyyden ja laajuuden kanssa siten, että
istuttaisivat hedelmätarhoja, aitaisivat niittyjä ja johtaisivat vettä
puutarhoihinsa; ainoastaan viljaa vaaditaan maalta. Sen vuoksi eivät
jaa vuottaan yhtä moneen osaan kuin me; talvella, keväällä ja kesällä
on merkityksensä ja nimensäkin, syksyn nimeä yhtä vähän tunnetaan kuin
sen antimia.

27. Hautajaisissa ei käytetä minkäänlaista turhuutta; ainoastaan sitä
vaariinotetaan että kuuluisain kuolleitten miesten ruumiit poltetaan
määrätyillä puulajeilla. Polttoroviota eivät varusta korupeitteillä
eivätkä hyvänhajuisilla aineilla; kullekin annetaan mukaan roviolle
hänen aseensa, vieläpä muutamille sotaratsukin. Haudalle luodaan kumpu
turpeista; korkeiden ja työlästen muistorakennusten kunniaa he
ylönkatsovat pitäen sitä rasittavana vainajille. Kaihosta ja kyynelistä
he pian luopuvat, surusta ja murheesta taasen hitaasti. Naisille on
suru sovelias, miehille muisto.

Tämän olen yleensä kuullut kaikkien Germanein alkuperästä ja tavoista.
Nyt aion esittää eri kansain laitoksia ja menoja, mikäli ne toisistaan
eroavat, ja niitä heimoja, jotka Germaniasta ovat Galliaan muuttaneet.



Erityinen osa.


28. Että Gallein valta ennen muinoin oli mahtavampi, kertoo meille
etevin kaikista historioitsijoista, tuo ikuistunut Julius,[9] ja
siksipä on luultavaa että Gallialaisiakin on siirtynyt Germaniaan;
sillä kuinka vähän voi joki estää kutakin kansaa, niin pian kuin se
vahvistui, valloittamasta itselleen asuinpaikkoja ja muuttamasta niitä,
kun ne vielä olivat kaikille yhteisiä eivätkä valtakuntain mahtisanain
erottamia? Siis Helvetit asuivat Hercynian metsän[10] ja Rhein- ynnä
Main-jokien välillä, Bojit etäämpänä, molemmat gallialaisia kansoja.
Jäljellä on vielä Boihaemumin nimi ja se ilmaisee paikkakunnan
muinaishistorian,[11] vaikka sen asukkaat sitten ovat muuttuneet. Mutta
on tietämätöntä ovatko Araviskit siirtyneet Pannoniaan Osien luota,
jotka ovat Germanein heimokuntaa, vai Osit Araviskein luota Germaniaan,
koska heillä vielä nykyään on sama kieli, samat laitokset ja tavat;
sillä kun heillä muinoin vallitsi sama köyhyys ja vapaus, oli virran
molemmilla rannoilla samat edut ja haitat. Treverit ja Nervit ovat ylen
halukkaita tavoittelemaan germanilaista sukuperää,[12] ikäänkuin he
tämän kunniakkaan heimolaisuuden kautta erottautuisivat velttojen
Gallien kaltaisuudesta. Itse Rhein-joen rannalla asuu epäilemättä
germanilaisia kansoja, niink. Vangionit, Tribokit ja Nemetit. Eivät
Ubitkaan häpeä sukuperäänsä, vaikka ovat itselleen ansainneet
roomalaisen siirtokunnan arvon ja mieluummin kutsuvat itseään
perustajansa nimen mukaan Agrippinalaisiksi,[13] sittenkuin he ennen
muinoin ovat kulkeneet virran yli ja luotettavan uskollisuutensa tähden
saaneet asettua itse Rheinin rannalle, ollakseen etuvartioina muita
vastaan eivätkä itse vartioittavina.

29. Kaikista näistä heimokunnista urhoollisuudessa etevimmät, Batavit,
eivät asu suurella osalla Rheinin rantaa, vaan eräällä sen
saarella,[14] oltuaan muinoin chattilainen kansa, joka kotimaassa
vallitsevan eripuraisuuden tähden siirtyi noille asuinpaikoille siellä
joutuakseen Rooman vallan alaiseksi. Heillä on vielä tunnusmerkkinä
muinaisesta liittolaisuudestaan arvokas asemansa; sillä ei heitä
häpeällisesti rasiteta veroilla eikä verojenkantaja heitä nylje;
verotaakoista ja ylimääräisistä maksuista vapautettuina sekä
säästettyinä, ikäänkuin hyökkäys- ja puolustusaseet, vain taistelujen
tarpeeksi pidetään heitä varalla sotia varten. Samanlaisessa
alamaisuuden tilassa on myös Mattiakein heimokunta,[15] sillä Rooman
kansan mahtavuus on levittänyt valtakunnan kunnioitusta Rheinin ja
siten entisten rajaimme ulkopuolelle. Siten he elävät asuinsijoiltaan
ja alaltaan omalla rannallaan, mutta ovat sydämessään ja mielessään
puolellamme, muuten ollen Batavien kaltaisia paitsi että lisäksi itse
maaperänsä ja ilmanalansa vuoksi ovat tulisempia. -- Germanien kansojen
joukkoon en tahdo niitä lukea, jotka kymmenysmaita viljelevät, vaikka
ovat asettuneet Rheinin ja Tonavan toiselle puolelle;[16] kaikki
kevytmielisimmät ja köyhyytensä vuoksi uskaliaat Gallit ovat ottaneet
haltuunsa tämän omistukseltaan epävarman maa-alan; sitten kuin
rajavalli on asetettu ja suojelusjoukot on siirretty edemmäs, pidetään
tätä seutua valtakunnan sopukkana ja provinsin osana.

30. Edempänä näistä Chattit elävät;[17] heidän maansa alkaa Hercynian
metsästä eikä käsitä niin laajoja ja suoperäisiä seutuja kuin muut
paikkakunnat, joihin Germania ulottuu; sillä kukkuloita kestää yhä ja
ne harvenevat vähitellen, ja Hercynian metsä seuraa Chattejaan sekä
jättää heidät sitten. Kansalla on vahvempi ruumiinrakennus, jäntevät
raajat, uhkaava ulkomuoto ja yleensä suurempi mielenvilkkaus.
Germaneiksi heillä on paljon ymmärrystä ja taitavuutta: he osaavat
asettaa tarkasti valitut miehet päälliköiksi ja osoittaa niille
kuuliaisuutta, osaavat taistella rivistössä, hyväksensä käyttää
tilaisuuksia, viivyttää hyökkäyksiään, ymmärtävät oikein järjestää
päivänsä ja öisin suojella itseään linnoituksilla, lukevat onnen
epävarmojen asiain joukkoon ja urhoollisuuden luotettavaksi ja -- mikä
on varsin harvinaista ja vain roomalaiselle sotakurille yksinomaista --
laskevat enemmän arvoa johtajalle kuin sotajoukolle. Kaikki voima on
jalkaväessä, minkä kannettavaksi he antavat paitsi sotapukua myös
rauta-aseita ja muonavaroja; voisi luulla muiden lähtevän taisteluun,
Chattien säännölliseen sotaan. Harvoin tehdään äkillinen ryntäys ja
suoritetaan tilapäinen taistelu. Oikeastaan on hevosväelle omituista
nopeasti hankkia voitto ja nopeasti peräytyä; nopeus on lähellä pelkoa
ja vitkastelu pikemmin lähestyy järkähtämättömyyttä.

31. Eräs tapa, mikä on muillakin Germanian kansoilla käytännössä,
vaikka harvoin ja jonkun yksityisen uskaliaisuudesta, on Chatteilla
tullut yleisesti suosituksi, nim. että he, niin pian kuin ovat iältään
varttuneet, antavat hiusten ja parran kasvaa eivätkä poista tätä
urhoollisuudelle pyhitettyä ja omistettua kasvonpeitettä, ennenkuin
jonkun vihollisen tapettuaan. Verenvuodatuksen ja aseiden ryöstön
jälkeen he paljastavat kasvonsa ja kerskaavat vasta silloin
suorittaneensa palkan syntymästään ja olevansa otolliset isänmaalleen
ja vanhemmilleen; pelkurit ja epäurheat pitävät rumuutensa. Kaikki
urhoollisimmat pitävät sitä paitsi rautarengasta ikäänkuin kahletta --
tämä on heimon mielestä häpeällistä --, kunnes ovat vapauttaneet
itsensä tappamalla vihollisen. Tällainen asu on varsin monelle heistä
otollinen, jopa elävät vanhuuteen saakka helposti huomattuina ja niin
vihollistensa kuin kansalaistensa ihmettelyn esineenä. Näiden tulee
alkaa kaikki taistelut: nämä muodostavat aina ensimäisen rivin, joka on
outo katsella, sillä he eivät rauhankaan aikana ulkomuodoltaan muutu
lempeämmiksi. Ei kellään ole huonetta eikä peltoa eikä mistään huolta;
tulkoot kenenkä luo tahansa, niin elävät tuhlaten muiden tavaraa ja
halveksien omaansa, kunnes voimaton vanhuus tekee heidät
kykenemättömiksi niin kestävään urhouteen.

32. Lähinnä Chatteja asuvat Usipit ja Tenkterit Rheinin varrella, missä
sen uoma jo on varma, jotta se riittää olla rajana. Tenkterit ovat
kuuluisat paitsi tavallisesta sotakunniasta myös harjaantuneen
ratsuväkensä taitavuudesta, eikä ole Chatteilla jalkaväen maine
loistavampi kuin Tenktereillä ratsuväen. Niin ovat esi-isät säätäneet,
jälkeläiset noudattavat esimerkkiä. Tämä on lasten leikkinä,
nuorukaisten kilvoituksena, tässä pysyvät vanhukset kiinni.
Palvelijaväen, kodin ja perintötavarain ohessa ratsut kulkevat
perintönä; näitä ei peri vanhin poika niinkuin muun tavaran, vaan se
joka on sotaisin ja urhein.

33. Lähellä Tenkterejä tavattiin muinoin Brukterit;[18] nyt kerrotaan
Chamavien ja Angrivarien muuttaneen sinne, sitten kuin naapurikansat
yksin neuvoin ovat karkoittaneet Brukterit ja hävittäneet heidät aivan
sukupuuttoon joko vihasta heidän kopeutensa takia tai saaliinhimosta
tai jostakin jumalain suosiosta meitä kohtaan; sillä he eivät ole
meiltä riistäneet edes taistelun näkemistäkään. Enemmän kuin 60,000
kaatui, eivät Roomalaisten sota-aseiden kautta, vaan, mikä oli vielä
suuremmoisempaa, silmiemme ihastukseksi. Kunpa vain pysyisi ja kestäisi
näillä kansoilla, jos kohta ei rakkaus meihin, niin kuitenkin
keskenäinen viha, koska valtakunnan lopullisen kohtalon uhatessa onni
ei voi suoda meille mitään parempaa kuin riitaisuutta vihollistemme
välillä.

34. Angrivareihin ja Chamaveihin liittyvät takana naapureina Dulgubnit
ja Chasuarit sekä jotkut muut heimot, mitkä eivät ole niin tunnettuja,
etupuolella alkavat Friisein asuinpaikat.[19] Nämä kutsutaan Suur'- ja
Vähäfriiseiksi sotavoimainsa suuruuden mukaan. Molemmat nämä heimot
Rhein ympäröitsee aina valtamereen saakka ja sitä paitsi asuvat he
isojen järvien ympärillä, joilla roomalaisetkin laivastot ovat
purjehtineet. Itse valtamertakin olemme siihen suuntaan koetelleet, ja
huhu on kertonut että siellä vielä ovat Herculeen patsaat, olipa sitten
niin että Hercules on käynyt siellä tai että olemme suostuneet hänen
kunniakseen kääntämään kaiken sen, mikä jossain on suurta. Drusus
Germanicukselta ei puuttunut rohkeutta;[20] mutta valtameri esti
tiedustelemasta itsestään ja Herculeesta. Sittemmin kukaan ei ole
koettanutkaan, vaan on pidetty hurskaampana ja jumalain kunnioitukseen
sopivampana uskoa kuin tuntea niiden tekoja.

35. Tähän saakka tunnemme Germaniaa länteenpäin; pohjoista kohti
kääntyy maa suureen polveen. Ja lähinnä Chaukien maa ulottuu pitkin
kaikkien kertomieni kansain syrjää,[21] kunnes tekee mutkan aina
Chattein maahan asti, vaikka se alkaa jo Friisein alueesta ja käsittää
osan merenrantaa. Näin suurta maa-alaa Chaukit eivät ainoastaan pidä
hallussaan, vaan kansoittavat sen myös, ollen Germanian kansoista
jaloin, joka ennemmin tahtoo oikeudella suuruuttansa tukea. Ilman
vallanhimoa ja hillittömyyttä, hiljaisuudessa ja itsekseen eläen he
eivät nosta mitään sotia eivätkä ryöstäen tai rosvoten tee
hävitysretkiä. Etevin todistus heidän urhoudestaan ja voimastaan on se,
ett'eivät vääryydellä ole saavuttaneet korkeaa asemaansa; kaikilla on
kuitenkin aseet saatavissa ja, jos asia niin vaatii, sangen paljon
miehiä ja hevosia; myös rauhan aikana on heillä sama maine.

36. Chaukien ja Chattein sivulla ovat Cheruskit kauvan häiritsemättä
nauttineet liian runsasta ja lamauttavaa rauhaa;[22] mutta tämä on
ollut enemmän mieluista kuin turvallista, sillä vallanhimoisten ja
väkevien keskellä on rauha petollinen; missä väkivalta vallitsee,
siellä ovat kohtuus ja rehellisyys voittajan kunnianimityksiä. Siten
mainittiin Cheruskeja ennen muinoin urheina ja rehellisinä, mutta nyt
pelkureina ja typerinä; voittajille Chatteille on menestys luettu
viisaudeksi. Myös Cheruskein naapurikansaan Foseihin koski heidän
häviönsä ja nämä tulivat yhtä suuressa määrässä osallisiksi heidän
vastoinkäymisistään, vaikka onnen päivinä olivat olleet heikommat.

37. Samalla Germanian kulmalla, lähinnä valtamerta, asuvat Kimbrit,
joitten valtio nykyään on vähäpätöinen, mutta maineeltaan suuri. Heidän
muinaisesta kuuluisuudestaan on säilynyt laajalti jälkiä, molemmin
puolin virtaa laveat leirit, joiden piiristä vielä nytkin saattaa
arvostella kansan työvoimia ja niin suuren muuttoretken
todennäköisyyttä. Meidän kaupunkimme 640:s vuosi oli kulumassa, kun
Caecilius Metelluksen ja Papirius Carbon konsuliaikana ensi kerta
kuultiin Kimbrein aseista.[23] Ja jos siitä ajasta luetaan keisari
Trajanuksen toiseen konsulivuoteen,[24] niin saadaan täydelleen 210
vuotta; niin kauan on Germaniaa koetettu voittaa. Näin pitkän
aikakauden kuluessa on monta tappiota sattunut molemmin puolin. Eivät
Samniitit, eivät Karthagolaiset, eivät Hispaniat tai Galliat tai
Parthitkaan ole meitä useammin varoittaneet; onhan Germanian vapaus
Arsaceen mielivaltaa väkevämpi.[25] Sillä mitä muuta kuin Crassuksen
surman on Itämaa meille tuottanut, minkä kuitenkin, menetettyään itse
puolestaan Pacoruksen, on täytynyt lannistua erään Ventidiuksen vallan
alle? Sitä vastoin ovat Germanit, lyötyään tai vangiksi otettuaan
Carbon ja Cassiuksen sekä Aurelius Scauruksen ja Servilius Caepion ynnä
Gnaeus Malliuksen, samalla hävittäneet Rooman kansalta viisi
konsulaarista sotajoukkoa ja vieneet itse Caesarilta[26] Varuksen ynnä
kolme legionaa hänen kanssaan, eikä C. Marius Italiassa, jumaloittunut
Caesar Galliassa, Drusus ja Nero sekä Germanicus omassa maassaan heitä
rankaisematta hätyyttänyt.[27] Kohta sen jälkeen kääntyivät Gaius
Caesarin ankarat uhkaukset pilanteoksi. Siitä vallitsi rauha, kunnes
meidän eripuraisuudestamme syttyneen kansalaiskapinan aikana
valloittivat legionain talvimajat ja tavoittivat valtaa myös Gallian
maissa; sieltä he kuitenkin työnnettiin pois ja viime aikoina on heistä
enemmän vietetty juhlakulkueita kuin heidät itse asiassa on voitettu.

38. Nyt on puhuttava Suebeista, joita ei ole vain yksi kansakunta,
niinkuin Chattit tai Tenkterit; heillä on, näette, hallussaan suurempi
osa Germaniasta ja he ovat vielä nytkin jaettuina erikoisiin heimoihin
eri nimityksillä, vaikka heitä yhteisesti kutsutaan Suebeiksi.[28]
Kansalla on omituisena tunnusmerkkinä että sukevat tukkansa taapäin ja
kietovat sen nutturaan. Tämän kautta eroavat Suebit muista Germaneista,
ja tämän kautta myös vapaasukuiset Suebit orjistaan. Muissakin
kansoissa käytetään tätä tapaa joko sukulaisuudesta Suebein kanssa tai,
niinkuin usein tapahtuu, jäljittelemishalusta, mutta harvoin ja vain
nuoruudessa; Suebit aina vanhuuteensa saakka käärivät tuuhean tukkansa
ylöspäin ja solmivat sen usein juuri päälaelle. Ylimyksillä on hiusten
asento vielä somempi. Vain tämä huoli heillä on ulkomuodostaan,
mutta sekin on viatonta laatua; sillä he eivät korista itseään
osoittaakseen tai saadakseen rakkautta, vaan näyttääkseen isommilta ja
pelottavammilta vihollistensa silmissä he koristavat itseään somemmin
sotaan lähtiessä.

39. Semnoneja mainitaan vanhimmiksi ja jaloimmiksi Suebeista;[29]
varmaksi vahvistaa heidän ikäänsä eräs uskonnollinen tapa.
Määräpäivänä kerääntyy kaikista samansukuisista kansoista lähetystöjä
erääsen metsään, mikä on pyhä esi-isäin ennustusmenojen ja
ikivanhan kunnioituksen johdosta, ja nämä viettävät barbarisen
jumalanpalveluksensa kauheita salamenoja uhraamalla ihmisen kansan
puolesta. Myös toinen pyhyys on lehdolla: ei kukaan astu siihen muuten
kuin siteellä sidottuna osoittaakseen omaa alamaisuuttaan ja jumalan
kaikkivaltaisuutta. Jos joku on sattunut lankeamaan, ei hänen ole lupa
nousta muiden avulla eikä kohota ylös omin voimin; hän kierii pitkin
maata sieltä pois. Ja koko tämä taikausko tarkoittaa sitä että kansa
muka on täältä alkunsa saanut, että täällä on kaikkien hallitsija,
jumala, ja että kaikki muu on hänelle alamaista ja kuuliaista. Lisää
vaikutusta tarjoaa Semnonien onnellinen asema: he asuvat sadassa
kyläkunnassa ja heidän suuri väkilukunsa aiheuttaa, jotta pitävät
itseään Suebein pääheimona.

40. Sitä vastoin saattaa vähälukuisuus Langcbardit kuuluisiksi.[30]
Vaikka varsin monet, mahtavat heimot heitä ympäröivät, he eivät
kuitenkaan etsi turvallisuutta kuuliaisuuden kautta, vaan tappeluja ja
vaaroja koettamalla. Siitä edempänä virrat ja metsät suojelevat
Reudignejä, Avioneja, Augleja, Varineja, Eudoseja, Suardoneja ja
Nuitoneja. Mutta näillä ei ole erikseen mitään erinomaista paitsi että
yhteisesti palvelevat Nerthusta s.o. Maa-emoa ja luulevat hänen ottavan
osaa ihmisten asioihin sekä käyvän kansoja katsomassa.[31] Onpa eräässä
valtameren saaressa pyhä metsikkö ja siinä pyhitetyt vaunut, vaatteella
peitetyt; niitten koskettaminen on ainoastaan papille sallittu. Tämä
tuntee jumalattaren läsnäolon itse pyhäkössä ja seuraa häntä syvällä
kunnioituksella, kun hän vaunuissaan kulkee lehmien vetämänä. Silloin
ovat päivät iloiset ja kaikki paikat koristetut, joita hän kunnioittaa
tulollaan ja käynnillään. He eivät käy sotia eivätkä tartu aseisiin;
kaikki miekat ovat suljetut salpojen taa; rauha ja lepo on silloin vain
tunnettu ja silloin rakastettu, kunnes sama pappi vie takaisin
pyhäkköön kuolevaisten seuraan kyllästyneen jumalattaren. Heti sen
jälkeen pestään tuntemattomassa järvessä vaunut peitteineen ja, jos
tahdot sen uskoa, itse jumalatarkin. Tämän orjat toimittavat, jotka
sama järvi paikalla nielee. Tästä tulee tuo salainen kauhu ja hurskas
tietämättömyys siitä mitä se lienee, jota vain kuolemaan määrätyt
saavat nähdä.

41. Ja tämä osa Suebeja ulottuu Germanian etäisempiin osiin. Lähempänä
meitä, seurataksem nyt Tonavaa samalla tavoin kuin vähää ennen Rheiniä,
on Hermundurien valtio,[32] mikä on ollut Roomalaisille uskollinen, ja
sen tähden niillä yksin Germaneista on oikeus käydä kauppaa niin hyvin
virran rannalla kuin myös sisämaassa ja Raetian maakunnan mahtavimmassa
uutiskaupungissa.[33] Kaikkialla he kulkevat ilman vartioita rajan yli
ja kun me muille kansoille näytämme vain aseitamme ja leiriämme, olemme
näille avanneet kotimme ja kartanomme heidän haluamattaankin.
Hermundurien maasta alkaa Elbe, muinoin kuuluisa ja tunnettu joki; nyt
siitä kuulee vain mainittavan.

42. Hermundurien vieressä asustavat Varistit ja niistä edempänä
Markomanit ja Quadit.[34] Markomanien sotakunnia ja -voimat ovat
erinomaisia ja asuinpaikkansakin ovat urheudellaan anastaneet sieltä
muinoin karkoitettuaan Bojit. Eivät Varistit eivätkä Quadit ole
suvustaan huonontuneet. Ja tämä on ikäänkuin Germanian etupuoli, mikäli
se on Tonavan rajoittama. Markomaneilla ja Quadeilla on aina meidän
aikaamme asti ollut kuninkaita omasta kansasta Maroboduuksen ja
Tudruksen jaloa sukua; nyt kärsivät jo muukalaisiakin, mutta
kuninkailla on voimansa ja valtansa Roomalaisten vaikutuksesta. Harvoin
autamme heitä aseillamme, useammin rahalla, mutta sittenkin ovat he
mahtavia.

43. Etäämpänä Marsignit, Cotinit, Osit ja Burit rajoittuvat Markomanien
ja Quadien takamaihin. Näistä Marsignit ja Burit kielellään ja
elämäntavoillaan osoittautuvat Suebeiksi; ett'eivät Cotinit eivätkä
Osit ole Germaneja todistaa edellisten gallilainen ja jälkimäisten
pannonilainen kieli sekä sekin seikka että ovat veronalaisia. Osan
veroista määräävät heille Sarmatit, osan Quadit, muukalaisia kun ovat.
Cotinit kaivavat rautaakin sitä suuremmaksi häpeäksi heille itselleen.
Ja kaikki nämä kansat ovat harvoin asettuneet tasangoille, vaan yleensä
metsämaihin ja vuorten kukkuloille. Sillä Suebein maan erottaa ja jakaa
yhtenäinen vuorenharjanne, jonka toisella puolella asuu varsin monta
kansaa; näistä useampiin valtioihin jakaantunut Lugien kansa ulottuu
laveimmalle alalle.[35] On kylläksi että näistä mainitsen mahtavimmat:
Harit, Helvaeonit, Manimit, Helisit ja Nahanarvalit. Nahanarvaleilla on
nähtävänä ikivanhalle jumalanpalvelukselle pyhitetty lehto. Sen
hoitajana on pappi naisen puvussa, mutta jumalia kutsutaan roomalaisen
selityksen mukaan Castoriksi ja Polluxiksi. Sellainen on jumalain
olento, niiden nimi on Alkit.[36] Ei nähdä mitään kuvia eikä mitään
jälkeä vieraasta jumalanpalveluksesta, kuitenkin palvellaan heitä
veljeksinä sekä nuorukaisina. Muuten ovat Harit, paitsi että
sotavoimiltaan ovat vastikään lueteltuja kansoja etevämmät,
tuimannäköiset ja synnynnäistä julmuuttaan he lisäävät taiteen avulla
ja aikaa varteen ottamalla: heidän kilpensä ovat mustat, heidän
ruumiinsa maalatut; taisteluihinsa he valitsevat pimeät yöt ja
herättävät kauhua jo aavemaisen sotajoukkonsa hirvittävän ja synkän
ilmestymisen kautta, koska ei mikään vihollinen voi kestää tuota outoa
ja ikäänkuin tuonentapaista näköä; sillä kaikissa taisteluissa
voitetaan silmät ensiksi. Lugien toisella puolella ovat Gotonit, joita
kuninkaat hallitsevat jo vähää kireämmällä tavalla kuin muita
germanilaiskansoja, kuitenkaan polkematta vapautta. Sitten aivan
valtameren ääressä sijaitsevat Rugit ja Lemovit,[37] ja kaikilla näillä
kansoilla on tuntomerkkinä pyöreät kilvet, lyhyet miekat sekä
kuuliaisuus kuninkaita kohtaan.

44. Sitten seuraavat itse valtameren keskellä Suionien valtiot,[38]
mitkä ovat mahtavat paitsi mies- ja asevoimaltaan myös laivastoiltaan.
Laivojensa muoto eroaa siinä, että kumpainenkin pää tarjoaa
maalle-nousuun aina soveliaan keulan. Niitä ei kuljeteta purjeilla eikä
niillä ole riviin asetettuja airoja sivuilla: soutovehkeet ovat
irralliset, kuten muutamilla joilla, ja siirrettävät paikasta toiseen
sen mukaan kuin asia vaatii. Myös rikkaus on heillä arvossa ja sen
vuoksi yksi on hallitsijana, nykyään jo ilman rajoituksia ja
kieltämättömällä oikeudella tulla totelluksi. Eivätkä aseet ole
niinkuin muilla Germaneilla jokaisen saatavissa, vaan salpojen takana
vartian, vieläpä orjan hallussa, koska valtameri estää vihollisten
äkilliset hyökkäykset ja sitä paitsi aseelliset joukot joutilaina
ollessaan helposti harjoittavat vallattomuutta; kuninkaalle tosiaan ei
olisi eduksi asettaa aseiden vartiaksi ketään aatelista tai
vapaasukuista tai edes vapautettua orjaakaan. Suioneihin liittyvät
naapureina Sitonien heimot.[39] Muuten yhdenkaltaisia, eroavat vain
siinä suhteessa, että heillä on nainen hallitsijana; siihen määrään
ovat he alentuneet orjuudessa, saatikka sitten vapaudessa.

45. Tuolla puolen Sitoneja on toinen jäätynyt ja melkein liikkumaton
meri, jonka siten todistetaan ympäröivän ja rajoittavan maanpiiriä,
että jo laskevan auringon viimeinen valo kestää aina päivän koittoon
saakka niin kirkkaana, että se himmentää tähdet; että vielä auringon
noustessa kuuluu huminaa ja näkyy jumalan hevosten haamut sekä
säteilevä pää, on kansanluulon lisäys. Ainoastaan tähän asti ulottuu
tietomme mukaan luomakunta. Siis valelee jo Suebiläismeri[40] oikealla
rannallaan Aestein maita;[41] näillä on Suebein tavat ja vaatteus,
mutta kieli vivahtaa enemmän britannilaiseen. He palvelevat jumalain
emoa. Taikauskonsa tunnusmerkkinä kantavat he metsäkarjujen kuvia:
sellaista kuvaa käytetään aseiden sekä yleensä kaiken suojan asemesta
ja saattaa jumalattaren palvelijan turvalliseksi vihollistenkin
keskellä. Harvoin käyttävät he rauta-aseita, useimmiten vain nuijia.
Jyviä ja muita hedelmiä he viljelevät ahkerammin kuin velttojen
Germanein on tapana. Mutta mertakin he tutkivat ja yksin kaikista
kokoavat matalikoista ja rannaltakin merikultaa, jota itse kutsuvat
_glaesum_-nimellä. Mutta, ollen barbareja, eivät osanneet tutkia tai
saada tietää minkälainen sen luonto on tai mikä voima sen synnyttää;
vieläpä makasi se kauan muun meren romun seassa, kunnes ylellisyytemme
antoi sille arvon. Itse eivät sitä ensinkään käytä: raakana se kootaan,
muodostelemattomana se tuodaan meille ja maksun siitä he ihmetellen
ottavat vastaan. Että se on puun nestettä voinee kuitenkin siitä
päättää, että sen läpi usein näkyy muutamia matelevia eläviä ja
siivekkäitäkin, jotka kosteaan takertuneina sitten aineen kovetessa
siihen sulkeutuvat. Siis lienee siellä luullakseni ylen hedelmällisiä
metsiä ja lehtoja, ja samoin kuin Itämaiden äärissä suitsutusta ja
palsamia vuotaa, niin Lännenkin saarilla ja manterilla auringon
polttavain säteiden vaikutuksesta puista puristuu ja liukenee neste,
mikä lähimpään mereen valuu sekä myrskyjen voimasta ajautuu vastaisille
rannoille. Jos tulen avulla koettelet merikullan luontoa, niin syttyy
se pihkapuun tavoin sekä levittää öljymäisen ja hyvänhajuisen liekin;
sitten se sitkistyy piin tai hartsin kaltaiseksi.

46. Tässä on Suebien maan loppu. Olen kahden vaiheella, luenko
Peucinien, Venedien ja Fennien (Suomalaisten) heimokunnat Germaneihin
vai Sarmateihinko,[42] vaikka Peucinit, joita muutamat myös kutsuvat
Bastarneiksi, kielensä, elämänlaatunsa, asuntotapansa ja rakennustensa
puolesta ovat Germanein kaltaisia. Kaikille on siivottomuus ja velttous
ominaista: ylhäisten seka-avioiden kautta saavat he jossakin määrin
saman inhottavan ulkomuodon kuin Sarmateilla on. Venedit ovat näitten
tavoista paljon omaksuneet; sillä he samoilevat rosvoretkillään kaikkia
metsiä ja vuoria, jotka ylenevät Peucinien ja Fennien välillä. Nämä
luetaan kuitenkin pikemmin Germanien joukkoon, koska he rakentavat
kiinteitä asumuksia ja käyttävät kilpiä sekä kernaasti kulkevat
jalkaisin vikkelään; mikä kaikki on peräti toisin kuin vaunuissa ja
hevosen selässä elävillä Sarmateilla. Suomalaisten raakuus on
erinomaisen suuri ja heidän köyhyytensä inhottava: ei aseita, ei
hevosia eikä asuntoja ole heillä; heidän ravintonaan on metsänriista,
heidän pukunaan taljat sekä vuoteenaan maa; heidän ainoa toivonsa on
nuolissa, joita raudan puutteessa varustavat luukärjillä. Ja sama
metsästys elättää yhdellä lailla miehet ja vaimot; sillä nämä seuraavat
kaikkialla mukana ja vaativat saaliista osansa. Eikä ole lapsillakaan
muuta suojaa petoja ja sateita vastaan kuin että heitä peitetään
jonkinmoiseen vitsakotaan; tänne palaavat nuorukaiset, tämä on
vanhusten turvapaikka. Mutta tätä elämää pitävät he onnellisempana kuin
hikoilla pelloilla, vaivaantua talonpuuhissa ja toivon tai pelon
vaiheella ajatella omaa ja muiden omaisuutta; huolettomina ihmisten
suhteen, huolettomina jumalain suhteen he ovat saavuttaneet vaikeimman
asian, nim. ett'ei heillä ole edes toivomisen tarvetta.

Muu on jo tarunomaista: niinkuin että Helluseilla ja Etioneilla on
ihmisten päät ja kasvot, mutta petojen ruumiit ja raajat; tämän minä
jätän sikseen, koska se on vahvistusta vailla.



Selitykset:


[1] _Raetia ja Vindelioia_ Tiroli ja Baijerin eteläosa; _Pannonia_ ynnä
_Noricum_ länsiosa Unkaria ja Steiermark; _Sarmatit_ s.o. Jazygit
asuivat Tonavan ja Theissin välillä, _Dakit_ idempänä.

[2] S:t Gotthard.

[3] _Abnôba_ uyk. Schwarzwald.

[4] _Tungrit_ belgiläinen kansanheimo nyk. Maasin ja Schelden välillä.

[5] _Banditus_ oik. kilpilaulu.

[6] _Serrati_ hammaslaitaiset ja _bigati_ kaksivaljakon kuvalla
varustetut hopeadenarit tasavallan ajoilta.

[7] _Centeni_ satakuntalaiset.

[8] Täytettyään 16 vuotta julistettiin roomalainen nuorukainen
juhlallisesti täysi-ikäiseksi, jonka jälkeen hänen pukunaan oli _toga
virilis_.

[9] C. Julius Caesar.

[10] _Hercynian metsä_ Etelä-Saksan metsäiset vuoriseudut
Schwarzwaldista Karpatheihin saakka.

[11] _Boihaemum_ "Bojien kotimaa" nyk. Böömi.

[12] _Trevêrit_ Mosel-virran varrella, vrt. Trier; _Nervit_ nyk.
Scbelden ja Maasin välillä.

[13] Ubien pääkaupunki _Ara Ubiorum_ sai keisari Claudiuksen puolison
Agrippinan kunniaksi nimen _Colonia Agrippinensis_ (nyk. Köln).

[14] _Batavit_ saarella Rheinin ja Waalin välillä.

[15] _Mattiakit_ nyk. Wiesbadenin tienoilla.

[16] _Decumates agri_ kymmenysmaat Rheinin, Mainin ja Tonavan välissä.

[17] _Chattit_ vrt. nykyinen Hessen.

[18] _Brukterit_ Lippen ja Emsin välillä.

[19] Friisit Pohjanmeren rannikolla Rheinin ja Emsin välillä.

[20] Vrt. luku 37.

[21] _Chaukit_ nyk. Emsin ja Elben välillä.

[22] _Cheruskit_ Elben keskiosan ja Weserin välillä.

[23] V. 113 e.Kr.

[24] V. 98 j.Kr.

[25] _Arsaces_ Parthian kuningas.

[26] Keisari Augustus.

[27] _Drusus Germanicus_ keisari Augustuksen poikapuoli; _Nero_
edellisen veli, sittemmin keisari Tiberius; _Germanicus_ Drusuksen
poika; _Gaius Caesar_ edellisen poika, keisari Caligula.

[28] _Suebit (Svebit)_ itäiset Germanit Elben, Weichselin ja Tonavan
välillä; vrt. Schwaben.

[29] _Semnonit_ Elben keskiosan ja Oderin välillä.

[30] Langobardit Semnonien pohjoispuolella Elben varrella.

[31] _Nerthus_ vrt. muinaisruots. Njördhr.

[32] _Hermundurit_ Elben ja Mainin välillä.

[33] _Augusta Vindelicorum_ Augsburg.

[34] _Markomanit_ nyk. Böömissä, _Quadit_ Mährissä ja Unkarissa.

[35] _Lugit_ Oderin ja Weichselin välillä.

[36] _Alci_ nom. pl.

[37] Rugit Pommerissa; vrt. Rügen.

[38] _Suionit (Svionit)_ vrt. Svear.

[39] _Sitonit_ ehkä suomensukuisia heimoja Pohjanlahden rannoilla.

[40] Itämeri.

[41] Näistä saivat suomensukuiset Virolaiset nimensä.

[42] _Peucinit_ Tonavan suulla; _Venedit_ Vendit Weichselin
itäpuolella; _Sarmatit_ Etelä-Venäjällä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Germania" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.