Title: Lain varjolla - Romaani Perä-Pohjolasta
Author: Kataja, Väinö
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Lain varjolla - Romaani Perä-Pohjolasta" ***


LAIN VARJOLLA

Romaani Perä-Pohjolasta


Kirj.

VÄINÖ KATAJA



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1909.



Viraniemen talo oli siinä, missä ylimaan erämaista juokseva vuolas
virta teki käyrän polven. Talon yläpuolella syöksyi joki korkeiden
vaarojen välistä, muodostuen korvapaikoissa väkeväksi virraksi. Mutta
alempana taloa se leveni korkearantaiseksi suvannoksi ja virtaili
sitten, heinävien saarien väliin vuopioita tehden, haaraantuen ja
putaita pitkin eteenpäin, kunnes saarien lomitse päästyään taas kokosi
voimansa yhdeksi juovaksi, joka syveten ja virtavammaksi käyden lähti
kulkemaan koskia kohden.

Talo oli niemen nenässä, johon ylimaan vihaisten vesien vauhti näytti
lakkaavan ja jossa ne levenivät suvannoksi. Korkea oli koko kylänkin
rantatörmä, mutta Viraniemen kohdalla se oli korkein, kivisin ja
jyrkin. Tulvavesi ja kevätjäät olivat syöneet rantatörmän kupeet ja
iskeneet ne syviin lohmuihin, joissa pajupensaat itsepäisesti pitivät
paikkaansa ja voimiensa takaa turvasivat rantatörmää.

Kahden miespolven aikana oli taloa hoidettu verrattain huonosti niin
maiden kuin metsienkin suhteen. Oli vain aina otettu, eikä ollut mitään
annettu. Mutta talo pysyi sittenkin suunnillaan, kun sillä oli
harvinaisen hyvät luonnonniityt, jotka ilman minkäänlaista hoitoa
kasvoivat vuosittain parinkinkymmenen lehmän heinät. Sitäpaitsi taloa
turvasivat hallalta joen uoman lämmin höyry ja pohjoispuolella korkeat
vaarat. Pellot olivat länsietelään viettävällä mäenrinteellä, ja siinä
vilja kypsyi semmoisinakin vuosina, joina muissa kylissä ei saatu muuta
kuin ruumenia ja lentäviä kaunoja.

Israeli, talon nykyinen isäntä, joka tämän kuvauksen alkaessa jo oli
kahdeksankymmenvuotias, oli nuoruutensa ensimäisinä vuosina näyttänyt
olevan innokas ja toimelias maamies. Mutta myöhemmin, kun hän joutui
suuren laestadiolaisen herätysliikkeen keskelle ja itse oli lahjakas
puhuja ja liikkeen johtajan ja perustajan parhaita opetuslapsia, hän
unhotti maansa ja mantunsa. Talo jäi hoidotta, kun isäntä antausi
herätysliikkeen palvelijaksi ja alkoi tehdä saarnamatkoja pitkin
leivätöntä Lappia ja laajaa Perä-Pohjolaa.

Hänen oma uskonsa oli vilpitöntä ja järkähtämätöntä, ja ne, jotka häntä
kuuntelivat, saivat voimia hänen saarnoistaan. Vuodet ja vuosikymmenet
kuluivat nopeaan, niin ettei hän huomannutkaan lastensa kasvaneen ja
talonsa jääneen hoidotta. Pyhässä innossaan ja varmana asiansa
oikeudesta hän ei huomannut, että se pyhä innostus, joka ensi alussa
heränneitä kirkasti, alkoi vähitellen laimeta ja muuttua. Ei hän
havainnut sitäkään, että suurina seurailtoina, joina kaukaisia
uskovaisia majaili hänen kodissaan, pahahenki oli rakentanut kappelin
hänen oman talonsa tanhuville. Myöhemmin hän näki yhden ja toisen
heränneen lankeavan takaisin syntiseen elämään, mutta hän piti sitä
vain Herran varoituksena ja alkoi vielä voimakkaammin julistaa Jumalan
sanaa.

Ja vaikka hän näki omien lastensa, joita hän ei jaksanut pitää kurissa,
elävän maailman elämää ja lihan himossa, ja tiesi velkakuormansa
kasvavan ja talon kulkevan häviötä kohden, kiitti hän kuitenkin
Herraansa ja otti kaiken pahan lahjana Häneltä.

Sitä mukaa kuin hänen sielunsa irtautui kaikesta maallisesta niin
tarkoin, että hän ei välittänyt mistään, mikä koski maallisia oloja,
sitä mukaa suureni ja paisui hänen ilonsa tulevaa autuasta elämää
ajatellessa. Vanhemmiten hänen uskonsa muuttui jonkinlaiseksi
sairaalloiseksi mielenliikutukseksi. Kaikki lapsensa, paitsi nuorinta
poikaansa Perttua, hän oli tuominnut helvettiin ja uskoi vahvasti, että
Jumala vasiten, hänen kurituksekseen, oli tehnyt ne jumalattomiksi.

Hänen vaimonsa Rebekka, joka oli samaan aikaan herännyt kuin hän
itsekin, oli luonteeltaan peräti siivo ja alamielinen. Hän seurasi
miestään kaukaisilla retkillä Lappiin asti, ja seurailtoina hän aloitti
virrenveisuulla miehensä saarnan ja taas sen samoin lopetti. Niin he
olivat yhdessä kulkeneet Jumalan sanaa julistamassa monina
pakkastalvina, ja koti oli palvelijain ja lasten hallussa.

Mutta sitten kun syntyi tämä nuorin lapsi, Perttu, eivät he enää
pitemmille matkoille lähteneet. He kuulivat vain sanomia, että vanhat,
totiset kristityt kuolivat pois toinen toisensa perästä ja nuoremmat
lankesivat, ja ettei uusia enää sijalle ilmestynyt. Suuret kokouksetkin
olivat loppuneet, ja vain harvoin kerääntyivät kylien vanhimmat
yhteiseen illanviettoon Jumalaansa palvelemaan.

Kaiken tuon, ja lisäksi sen, että koko laestadiolainen liike oli
sammumaan päin ja että uskoon oli ilmaantunut eri katsantokantoja, jopa
lahkojakin, kuuli ukko Israeli karvastelevin mielin. Mutta hänen oma
uskonsa ei häntä jättänyt, ja senvuoksi hänen loppuelämänsä muuttuikin
yhdeksi ainoaksi kiitosvirren veisuuksi.

Semmoisessa kodissa kasvoi Perttu, ankaran isän ja lempeän äidin
hoidossa.

Tämän Perttu Viraniemen elämänvaiheita tässä kuvauksessa kerrotaan.



I.


Talon laajinta ja parasta peltoa, Viinamäeksi nimitettyä, oli Perttu
kevätkylvölle valmistamassa.

Kevät oli tänä vuonna tullut tavattoman varhain, ja touon aika näytti
lupaavalta. Vappuna jo loi valtaväylä jäänsä erinomaisempia vahinkoja
tekemättä. Sadetta ja lämpöisiä, päiväpaisteisia päiviä oli sittemmin
riittänyt, niin että kesä kerrankin näytti tulevan kertomatta. Ei
muistanut Perttu näin varhaista kesän tuloa, eivätkä sitä muistaneet
vanhemmatkaan miehet.

Viinamäen pelto lähti talon navetan takaa ja nousi takalistolle päin
loivana myötäleenä. Mutta metsän rantaan, johon pelto päättyi, oli
polulta jyrkkää vastaletta, jossa hevonen sai ponnistaa kaikki voimansa
ennenkun pääsi vaon päähän. Siinä olikin sitten, joka vaon käytyä,
lepohetki sekä miehelle että hevoselle.

Siihen Perttu nytkin vanhan Laukkinsa pysähdytti, korjasi harjaa
länkien alta ja puhutteli kehoittavasti vanhaa, uskollista kumppaniaan.
Itse hän istahti kivelle, joka oli metsän puolella piennarta ja jossa
hän aina jalkaansa levähdytti kyntäessään, kylväessään ja karhitessaan.

Se oli jo käynyt rakkaaksi tuo kivi Pertulle, sillä siihen liittyi
muistoja varhaisimmilta lapsuusvuosilta. Siinä oli ennen leikitty,
pidetty nuotiota sekä sen kupeella että päällä, ja siinä aina marjaan
mennessä käytiin Tapiolta runsaasti marjoja pyytämässä ja huudettiin
tuulen jumalalle, että antaisi tuulten puhaltaa, etteivät sääsket
hätyyttelisi marjamiehiä. Ja siinä samalla kivellä kerrottiin ennen
muinoin, kun nykyinen Viinamäen pelto vielä oli metsän peitossa,
haltiain halla-aamuina varjelleen peltoja. Mutta nyt olivat haltiat
loitonneet etemmäksi takalistolle, kun Viinamäki oli peltona.

Kiven päälle Perttu nytkin kiipesi, haki tupakkavehkeensä esille ja
sytytti piippunsa. Hän oli vankka, pian kolmikymmenvuotias mies.
Hartiat olivat leveät ja hiukan kumarat, silmät suuret, surumieliset,
ja hiukset vaaleat. Ylähuulessa oli vähän kevätahavan panemaa partaa,
joka oli vaaleampaa kuin kulmakarvat. Kädet olivat vankat, kämmenet
leveät ja känsäiset. Sormet olivat nyt, kovan kevätkynnön aikana, niin
kangistuneet, etteivät olleet tupakkakukkaroon sopia. Ja tupakkaa
piippuun pannessaan Perttu vaipui omiin ajatuksiinsa.

Eivät hänen ajatuksensa olleet hauskoja, eivätkä hänen toiveensa
valoisia. Ne eivät olleet sen valoisemmiksi tulleet, vaikka hän aina
toivoi ja toivoi. Yhdenlaista epätietoisuutta oli hänen elämänsä ollut
lapsuudesta asti, eikä hänen onnensa aurinko näyttänyt nousevankaan, ja
nyt hän pian olisi kolmenkymmenen. Vuodet olivat kuluneet niin kumman
nopeasti, toinen seurasi toistaan, mutta hänen elämälleen ne eivät
tuoneet minkäänlaista muutosta. Jouluna hän arveli: minkähänlainen on
maailma ja minun elämäni ensi jouluna. Ja kun joulu tuli, oli hänen
elämänsä samanlaista. Touon aikana hän mietti: minkälainen lienee
tulevana vuonna kylvön aika... kylvänköhän minä silloin... Ja kun tuli
kylvönaika ja hän taas oli kylvämässä, ei mitään sellaista ollut
tapahtunut, joka olisi vienyt häntä likemmäksi toiveittensa
toteutumista.

Mutta saatuaan piippunsa syttymään hän jouti silmäilemään alas
jokilaaksoon, kylälle ja taloihin, jotka sopivat tänne korkealle
mäenrintaan komeasti näkymään. Ilta oli ihana, tyven, päivä lännen
ilmoille kallistumassa. Tulvillaan, keväisiä voimiaan uhkuen, virtaili
vielä valtaväylä, kuljetellen tuntureilta kirkkaita vesiä. Keväistä
voimaa se näytti uhkuvan, kun rantatörmien tasalla vesi virtaili,
virtaili hauskasti sivu kotokylän aukenevalle suvannolle loitommaksi.
Siinä olivat kylän talot jokitörmällä, mikä etempänä, mikä likempänä
törmän kamaraa. Pertun koti, Viraniemi, oli ylimmäinen talo niemen
nenässä, joen polvekkeessa. Täältä mäeltäkään ei ollut joen polveen,
siihen missä joki maahan pisti, kuin muutamia hyviä kivenheittoja.

Kevätkylvöjen teossa oltiin joka talossa. Missä kynnettiin, missä
kylvettiin tai karhittiin. Kiirettä ja hoppua näytti kaikilla olevan.
Siemen oli saatava maahan, sillä nurmea työnsi jo pellon piennar, ja
koivun urpu pyrki puhkeamaan.

Ilta-aurinko valaisi miellyttävästi kylän taloja ja mäen rinteellä
olevia peltoja. Ilmassa tuoksui vereksen mullan ja nuoren lehvän lemua.
Mutta Pertun mieli oli raskas ja painava. Miksei hänkin iloinnut ja
toivoa täynnä riemuinnut nyt, kun paisuva kevät oli käsissä ja luonto
uuteen kesään heräili? Ja miksi ei ollut nyt hauskaa hänelläkin, kun
oli parhaillaan kylvön aika ja taivas ja maa näyttivät lupaavilta...?

Ei ollut näin raskasta kylvönaikaa Pertullakaan ollut moneen vuoteen.
Oli ollut hyvinkin rattoisia touonaikoja. Silloin varsinkin, kun toivoi
kerran pääsevänsä omaksi herrakseen ja uskoi saavansa palkkansa monien
pitkien ja raskaiden vuosien työnteosta.

Siinä oli kotitalo, tässä ympärillä hänelle rakkaiksi käyneet pellot,
jotka hän oli omin voimin laittanut hyvään kuntoon. Kiviä oli pelloilta
poistanut, isoja lantatunkioita valmistanut, niittyä perannut. Oli hän
koettanut korjailla rakennuksiakin vähillä varoillaan. Navetan oli
laudoittatanut aivan hiljan, ja pirttiin oli vasta tänä keväänä tehty
uusi muuri, mutta monta paikkaa oli korjaamatta, monta rakoa
odottamassa. Olisi tarvinnut maalata koko talon rakennukset punaisiksi
ja saada asuinrakennukseen uudet ikkunat...

Jos olisi kuitenkin ollut viisaampaa ja hänelle itselleen parempaa,
että olisi tehnyt niinkuin olivat tehneet vanhemmat veljet. Miehiksi
tultuaan olivat menneet yhtiön töihin ja jättäneet talon työt huiskin
haiskin. Kaksi velimiestä oli Amerikassa, toiset kulkivat vieläkin
tukkitöissä ja kävivät talvisydämen aikana entisessä kodissaan,
hakemassa ruokaa ja lämmintä... Kelvottomat ja laiskat!

Olisivat pysyneet kotona, olisi miehissä työtä tehty... Peltoja olisi
voinut laajentaa, niittyjä lisää raivata... Ja jos olisi saatu vielä
velka maksetuksi Lommalle, niin olisi saatu itse tehdä heinät
Hopeasaaresta, jonka koko heinänkasvu nyt vuosittain meni Lommalle
rahalainan koron maksuksi...

Talon paras ja heinävin niitty... Karja olisi saatu lukuisammaksi ja
tulot siten suurenemaan. Mutta veljet olivat vain moittineet vanhaa ja
vaivaista isää ja sanoneet, ettei tässä velkapesässä kannata työtä
tehdä, kun ei mitään koskaan saa palkakseen... Ja niin he menivät ja
jättivät... jättivät pellot, kevätuiton aika kun oli, kylvämättä,
vaikka tiesivät, ettei isä kyennyt ja että työväestä oli puute... Monta
semmoista hetkeä oli Pertulle jäänyt mieleen, ja hän muisti, kuinka hän
jo pahaisena poikana ajoi lantaa pelloille ja koetti opetella
kyntämään.

Olivat nytkin niin ikäviä ajatella ne entiset ajat, että melkein teki
mieli itkeä...

Mutta sitten tuli vähän hauskempia aikoja, ja hänen intonsa maatyöhön
kasvoi sitä mukaa kuin hän näki, kuinka kiitollinen maa oli hänen
työnteostaan. Isä ja äiti kiittelivät, ja äidin toivo oli kokonaan
kohdistunut häneen, nuorimpaan poikaansa. Häneen luotti ja hänestä
toivoi vanhuutensa turvaa...

Vanha, kivuloinen äiti raukka!

Pertun piippu oli sammunut, hän heräsi mietteistään, ja melkein kuin
kammoissaan, että oli niin kauan levähtänyt, hän nopeaan laskeusi
kiveltä ja alkoi kyntää. Hän ehtisi tänä iltana saada Viinamäen
kynnetyksi, ja yön tullen hän kylväisi... Yöllä oli hauska kylvää...
Oli tyventä ja valoisaa, ja yörastaan laulu ilahdutti mieltä.

Väsymys alkoi tuntua hänen jäsenissään, sillä hän oli ollut liikkeellä
koko edellisenkin yön. Verkkaan ja raskaasti käveli Laukkikin, vanha,
paljon raatanut ainoa hevonen...

"Käveleppä nyt, Laukki!"

Parastansa Laukki raiska koetti, vaikka takajalat olivat patteja täynnä
ja etujalatkin vaivaiset. Mutta Perttu kun hoiti uskollista kumppaniaan
hyvin, kooten sille makeamman palankin ja apehtien illoin aamuin,
jaksoi se vielä hiljakseen tehdä talon työtä. Kun Perttu oli ehtinyt
vaon rantapäähän ja aikoi juuri pellon toista laitaa pyörtää mäkeen
takaisin, näki hän navettakujasta, että hänen sisarensa Kustaava lähti
pihasta kävelemään häntä kohti.

"Perttu! Odota, Perttu, vähäisen", hän huusi ja tuli pellolle.

Perttu pysähdytti Laukin ja jäi tyytymätön ilme kasvoillaan vartomaan
sisarensa tuloa.

Vähäväliä kävi sisar Kustaava entisessä kodissaan milloin mitäkin
pyytämässä. Hän oli nuorena joutunut naimisiin mökkiläisen,
Poro-Junnon, kanssa. Heillä oli monta lasta, ja puute ja köyhyys
ahdisti alituisesti perhettä, sillä mies kulki tukkilaisena ja tuhlasi
ansionsa.

Kyynelsilmin sisar kertoi, ettei hänellä ollut mitään syömistä. Junno
oli jo lumen lähtiessä mennyt tukkijoelle ja aikonut lähettää rahaa,
mutta ei ollut vielä toimittanut penniäkään.

Perttu kuunteli sisaren puhetta suuttumuksen puna kasvoillaan.

"Ei ole minulla mitään antamista", sanoi hän.

Sisar alkoi itkeä.

"Sydämettömiä olette kaikki, niin sisaret kuin veljet... Sinunkin
pitäisi tietää, etten syö laiskan leipää minä", lisäsi Perttu, mutta
näytti heltyvän niinkuin ennenkin.

Sisar yhä itki.

"Sopisihan minunkin jättää vanhempani ja lähteä rahoja muualta
ansaitsemaan... Mikset pyydä Hannulta ja Iikalta?"

"Ei heillä ole", nyyhki sisar.

"Mutta minullako sitten luulet avun varaa olevan? Työtä olen tehnyt
koko elinaikani... Kenen hyväksi?"

Pertun ääni soi kovemmalta kuin koskaan ennen. Sisar ei muistanut
milloinkaan nähneensä hyväluontoista veljeään niin kitsaana ja pahalla
tuulella.

"Mikä sinun on, kun olet niin kiukkuinen?" hän kysyi kesken itkunsa.

"Se minun on, että alan kyllääntyä koko elämään..."

Ja Perttu käänsi selkänsä ja katsoi metsään päin. Mutta hän kuuli
sisaren nyyhkytykset takanaan.

"Mitä sitten taas tahdot?" hän kysyi hetken kuluttua, ja sisar kuuli
äänestä, että pahin kiukku oli mennyt ohi.

"Antaisit vähän jauhoja, ja eikö sinulta liikenisi perunansiementäkin?"

Perttu oli hetken vaiti, sitten sanoi:

"Kyllä, sisar kulta, sait kelvottoman miehen sinäkin!"

Ja sen sanottuaan hän läksi pihaan ja nouti apetta Laukille, jättäen
sen vaon viereen valjaisiin syömään. Sisar seurasi hänen liikkeitään,
ja kun Perttu lähti pirttiin päin, käveli sisar perässä arvaten, ettei
Perttu tälläkään kertaa voinut olla auttamatta.

Kun sisar oli saanut, mitä oli tahtonut, ja poistunut, istahti Perttu
väsyneesti pirtin penkille. Äiti makasi sängyssä, oli jo pari viikkoa
ollut vuoteen omana. Ei tuntenut kipuja, vaan heikkouttaan valitteli.
Kyyneliään näkyi äiti pyyhkivän, kun alkoi puhua:

"Minä kielsin Kustaavaa sinulta mitään pyytämästä. Sanoin että olet
raskaalla mielellä muutenkin... Mutta kyllä Jumala sinulle suopi
takaisin... Ei mene Jumalan oma sana hukkaan, kun hän on luvannut onnea
ja menestystä niille, jotka kunnioittavat ja rakastavat vanhempiaan ja
pitävät sellaista huolta kuin sinä meistä kahdesta vanhasta, isästäsi
ja minusta... Kyllä Jumala sinulle siunaa..."

Pertulla pyöri kiivas vastaus jo huulilla, mutta muistaessaan äidin
olevan niin heikkona, ettei mitään pahaa sietänyt, hän pysyi vaiti.
Äiti jatkoi:

"En yhdenkään lapseni puolesta ole niin paljon Jumalaa rukoillut kuin
sinun... Kyllä me molemmin, sekä isäsi että minä, ymmärrämme, kuinka
sinä olet uhrannut elämäsi meidän hyväksemme... eikä Jumala jätä sinua
palkitsematta... Jumala on kuullut minun rukoukseni ja jättänyt sinut
meitä hoivaamaan..."

Äiti puhui aina noin silloin, kun tiesi Pertun olevan kiusoissa ja
huolissaan. Eikä Perttu koskaan jaksanut äidille vastaan sanoa, vaikka
monesti mieli teki. Äiti ei osannut aavistaa, mitä Perttu sai kokea. Ja
usein, kun äiti puhui Jumalasta ja Hänen siunauksestaan, lämpeni Perttu
ja pillahti itkuun äidin kanssa.

"Sinähän olet ainoa iloni ja toivoni!"

Äiti katsoi Perttuun kysyvästi ja melkein kuin kummastellen, ettei
Perttu tullut äidin luo.

"Minä en todellakaan tiedä, mistä siemenet saan Viinamäkeen, sillä ne,
jotka syksyllä riihessä jo erotin siemeniksi, ovat kadonneet aitasta",
sanoi Perttu vihdoin synkällä äänellä. "Nyt vasta näin, kun aitassa
kävin... Rahaa ei ole, ja kukapa uskoisi velkaa..."

Äiti tiesi, mihin siemenet olivat joutuneet. Hän oli itse antanut ne
Kustaavan miehelle talvella. Mies oli luvannut maksaa, mutta äiti oli
unhottanut koko asian.

"Ja miten elämme nyt kesän, kun vilja on lopussa ja jauhojakaan ei enää
ole kuin yksi säkillinen..."

Äiti ratkesi kovempaan itkuun.

Pertun sydän pehmeni aivan äkkiä, ja katuen, että oli äidille mitään
siemenistä puhunut, sanoi hän lohduttavalla äänellä:

"No, ehkäpä tässä jonkun keinon keksii, ja on se Jokijalan isäntä
luvannut lainan, jos kesken loppuvat. Älkää nyt, rakas äiti, siitä
huolehtiko..."

Ja nähdessään, että äiti alkoi tyyntyä, hän käveli äidin sängyn luo ja
virkkoi:

"Saattaa tässä sentään tulla meille hauskemmatkin päivät. Olen kuullut,
että tänne tulee paperipuun ostajia, ja meilläkin olisi paperipuumetsää
kelpo lailla... Voidaan tässä ehkä Lommallekin velka maksaa, että saisi
itse tehdä heinän Hopeasaaresta..."

Äidin kasvot kirkastuivat.

"Eipä sitä tiedä, jos Jumala hyvinkin on kuullut minun rukoukseni", hän
hymyillen sanoi Pertulle.

Keveämmällä mielellä Perttu lähti jatkamaan keskenjäänyttä kyntöään.
Laukki olikin jo syönyt appeensa ja seisoi huuli lerpallaan ja silmät
puoliummessa ajajaansa odotellen.

"Nyt, Laukki, yritetään, että saamme Viinamäen kylvövalmiiksi", puheli
hän Laukille.

Mutta äskeiset ikävät ajatukset eivät luopuneet hänestä, tulivat nyt
vielä suuremmalla voimalla ja istuttivat epätoivon mietteitä nuoren
miehen sydämeen.

Suuttumus valtasi hänet ensiksi, kun hän aittaan tultuaan ja ullakolle
kiivettyään näki, että hänen parhaat siemenohransa olivat melkein
kaikki poissa. Hän kun vasiten riihessä puhdisti parhaan pellon
raskaimmat jyvät ja kantoi aitan ullakkoon suureen ammeeseen
kevätkylvöä varten! Melkein kaikki oli viety!

Semmoista oli tapahtunut ennenkin. Äiti ei saattanut olla antamatta,
kun tiesi vähänkin olevan! Ja ne sydämettömät siskot! Ne voivat ottaa,
ne voivat nylkeä hänet puti puhtaaksi! Vaikka tiesivät, että hän teki
työtä yötä päivää, näki suorastaan nälkää, kootakseen edes korkojen
maksuun rahaa!

Ei, ei! Ei ollut hänellä koskaan toivoa päästä velattomaksi ja saada
tätä rakasta paikkaa omaksi!

Hänen mielensä kävi niin liikutuksiin, ettei hän malttanut enää astua
samaa verkkaista tahtia, vaan hätyytteli Laukkia nopeampaan kulkuun...

"Kynnetään kuitenkin... kuka sitten kylvänee ja leikanneekin..."

Ja hän iski Laukkia ohjaspuolella kylkeen että läiskähti...

Käki kukahti kuusessa aivan ison kiven takana. Hänen ajatuksensa saivat
toisen suunnan. -- Jospa niitä nyt tulisi, niitä paperipuun ostajia...
Ehkä tuosta Särkirovon sarasta jotakin saisi, että pystyisi maksamaan
edes Lomman velan... Siinä oli kaunista petäjikköä ja komeaa,
tummaoksaista kuusikkoa, jota Perttu oli hoitanut kuin silmäteräänsä.
Talon muut metsäsarat olivat myydyt ja raiskatut, ettei ollut liioin
linnunistuinta. Kantoja ja tuulenkaatoja oli, ja niitä Perttu oli
koonnut talon tarvepuiksi.

Veihän isältä puulaaki melkein ilmaiseksi koko Lompolajoen saran! Monta
tuhatta kaunista tukkia! Eikä ollut velka sillä lyhennyt!

Perttu oli ollut silloin pieni, mutta hän muisti vielä, kuinka isä
itki, kun näki itsensä petetyksi!

Eivätkä silloinkaan vanhemmat veljet, jotka jo olivat täysiä miehiä,
käyneet asiaan käsiksi...

Semmoinen oli isä ollut aina. Uskoi muita rehellisiksi, kun itse ei
tahtonut väärin! Jakanut ja antanut niin kauan kuin on ollut...

Ukko raukka!

Ei häntä käynyt moittiminen. Hyväsydäminen, antelias ja kaikkia
palveleva mies. Jumalaansa luotti ja iankaikkista iloa toivoi... ja
sinne kai hän kostuneekin...

Yö oli jo puolessa, kun Perttu sai Viinamäen kynnetyksi. Nyt ei olisi
muuta kuin kylvää...

Vietyään Laukin talliin, tehtyään appeen ja nostettuaan yöheinät
soimeen hän päätti käydä aitan hinkaloista kokoamassa siemeniksi mitä
sieltä mahdollisesti vielä karttuisi. Ei olisikaan ollut enää muuta
peltoa kylvämättä kuin Viinamäki, mutta siihen menisi, vaikka
harvaankin kylväisi, vähintään vanha tynnyri...

Hän kävi pirttiin. Äitikin oli nukkunut ja isä ilmestynyt kylältä
vuoteelleen. Vanha karjakko-Kreeta, joka oli talon ainoa palvelija, oli
hänkin vuoteessaan. He nukkuivat kaikki. Perttu liikkui hiljaa,
etteivät heräisi. Pöydälle oli hänelle jätetty illallinen: leipää,
jonka päälle äiti oli tuonut voinokareen, ja tuopillinen maitoa. Mutta
nälkää hän ei tuntenut; uni painoi silmäluomia. Hän otti aitan avaimen
valtaorren naulasta, jossa sillä oli vakituinen paikkansa, ja hiipi
ulos, painaen oven hiljaa kiinni... Hän lähti jo aitalle päin käymään,
mutta seuraten omia ajatuksiaan poikkesikin puutarhaan, joka oli
rakennuksen takana jokitörmällä. Joka ilta ja aamu hän kävi
puutarhassa.

Sillä se oli yksinomaan Pertun. Ennen ei siinä ollut yhtään puuta, ja
maakin oli ollut viljelemätöntä, karua kivikkoa...

Mutta nyt! Viisitoista vuotta siitä oli nyt juuri tänä keväänä, kun hän
istutti nämä ensimäiset puut! Tuon pihlajan tuohon... nuo kaksi koivua
joen puolelle ja tuomet pohjoispuolelle!

Kuinka ne olivat kasvaneet, varttuneet ja komistuneet tällä ajalla! Ja
joka vuosi sitten lisää... nyt oli jo kokonainen puisto...!
Viidentoista vuoden päästä... joka silloin elää ja näkee...

Hän unhotti äskeiset huolensa, ja hänen jäykille kasvoilleen tuli ilon
ja riemun ilme. Hän kävi tunnustelemaan koivujen puhkeavia urpuja ja
iloitsi sydämestään nähdessään, että vanhin tuomi tulisi kukkia täpösen
täyteen...

"Ihan joutavaa hommaa", oli hänelle sanottu, kun hän puuhaili
puutarhassaan.

Ja kerran hän oli kuullut, kun naapurikylän miehet olivat soutaessaan
ohitse keskustelleet veneessään: "Mitä risukkoa se Viraniemen Perttu
tuonne kasvattaa?" oli toinen kysynyt.

"Samanlaista puutarhaa siihen hommaa kuin on pappilassakin", oli siihen
toinen vastannut.

"Pitäisi olla puumerkit kotona sillä, joka komeaa puutarhaa aikoo..."
Ja siihen suuntaan olivat muutkin arvelleet. Ne olivat kuitenkin
semmoisia ystäviä nämä hänen puunsa, että ne eivät pettäneet, vaan
ilahduttivat sydäntä silloinkin, kun se oli surusta halkeamaisillaan.

Mutta oli hän sentään saanut paljon kiitoksiakin puutarhastaan. Oli
käynyt kerrankin kaukaa muuan matkustaja, joka oli kehunut kauniiksi
koko paikkaa ja varsinkin Pertun puita...

Mutta taas hänen ilonsa katosi yhtäkkiä niinkuin oli tullutkin. Tuli
hyvin usein, ja varsinkin oli näinä viimeisinä aikoina tullut,
epämääräinen pelko siitä, ettei hän saanut tästä itse nauttia... ja
velka... velka... jäyti kuin helvetin liekki silloin aina mieltä.
Kaikki hänen työntekonsa, vaivat ja äärettömät vastukset, jotka hän
sitkeästi oli kestänyt... kaikki menisivät hukkaan... ja hän saisi
lähteä tyhjin kourin kävelemään.

Mutta vaikka hän sitä pelkäsi ja mietti, jäi aina joka kerta sydämen
pohjalle toivo siitä, että niin ei voinut käydä ja että joku ihme
tapahtuu... sillä niin oli äitikin aina vakuuttanut... ihme sellainen,
joka on kumma ihmisten mielestä, mutta Jumalalle vähäinen...

Niissä mietteissään hän tapasi itsensä aitan ovea aukaisemassa...
Tyhjät, suuret hinkalot ammottivat häntä vastaan kuin kummitukset...

"Tyhjät... tyhjät", hoki hän, haki säkin kainaloonsa ja nousi ullakolle
siemeniä keräilemään.



II.


Viinamäkeään on Perttu kylvämässä.

On yö, lämmin, valoisa Pohjolan yö. Kylältä on ääni lakannut
kuulumasta, ja pelloilta on väki kadonnut. Ei näy muita liikkeellä kuin
naapurin, Jokijalan, isäntä, joka hänkin näkyy olevan kylvöhommassa.
Toukoyöt ovat aina ennen olleet Pertun hauskimpia hetkiä, kun sai tehdä
työtään kenenkään häiritsemättä ja kun jaksoi tuudittaa mielensä ja
sydämensä siihen uskoon, että nämä kaikki, pellot ja nurmet ja metsä
tuolla etempänä, olivat hänen... joka oli ne omalla voimallaan
saattanut kuntoon. Ja ne hetket varsinkin, jolloin kuvitteli, että koko
vainio olisi mainiossa kasvukunnossa, puutarhan puut kukassa ja Hanna
kävelisi sieltä pihasta päin ja tulisi tänne kivelle asti ja toisi
tullessaan kahvia ja vehnästä... Heidän hyvässä kunnossa oleva kotinsa
oli tuo punainen rakennus ja tuo uljas, uusi navetta, jossa silloin
tällöin kalkahti kello...

Mutta ei ollut Pertun toivo toteutunut. Saisiko koskaan sanoa omakseen
tätä?

Millä ja miten saisi velat maksetuksi?

Että saisi viedä Hannalle sen salaisimman, pyhimmän ilosanoman: Nyt on
meillä oma, velaton koti!

Monta pitkää vuotta oli sitä toivonut, monta unetonta yötä valvonut
silloin jo, kun ei vielä tiennytkään, että Hanna häntä samoin rakasti
kuin hänkin Hannaa.

Hanna! Hanna! Hänen nuoruutensa morsian ja tulevaisuutensa toivo! Hänen
ilonsa ja hoivaajansa epätoivonkin mustina hetkinä! Jospa hän jaksaisi
tehdä työtä ja taistella, että se unelma, jota kauan, kauan oli
odottanut, kerrankin kävisi toteen!

Hän ei ollut tavannut Hannaa useaan viikkoon, vaikka Hannan koti oli
toisessa päässä kylää. Ei ollut saanut puhua Hannalle huolistaan, ei
mainita toiveistaan. Silloin oli aina, Hannan kohdattuaan, helpompi
elää ja toivoa, tehdä työtä ja odottaa keveämpää aikaa. Hanna osasi
lohduttaa ja lupasi vartoa, oli jo vartonut kohta kymmenen vuotta...
Hän heitteli siemeniä kuin vihapäissään, sillä niitä oli vähän,
kylvöstä tuli harva... Mutta hän ei ollut lähtenyt lainaamaan, vaikka
uskoikin saavansa Jokijalan isännältä. -- Panen sen mitä on... muuta ei
voi, -- arveli hän itsekseen, kun pudisti viimeisiä jyviä säkistä
vakkaan. Ja vaikka hän tiesi kylvöstä tulevan harvan, oli hänellä
sydämen pohjalla uskona, että siihen sittenkin tulee taajuutta.

Ollessaan tulossa mäkipäähän peltoa ja juuri viimeisiä jyviä vakasta
heittelemässä hän näki Jokijalan isännän astuvan piennarta pitkin
luokseen. Jokijalan isäntä oli jo ikämies, kasvot sileät ja
hyväntahtoiset ja leppeys koko olemuksessa. Hän oli aina kohdellut
Perttua erinomaisella ystävyydellä, ja aina, naapurina ollen, koettanut
auttaa missä vain kykeni ja voi.

"Jopa taitaa Viinamäki olla kylvettynä", arveli hän ja istahti
pyörtänölle. "Jo sain minäkin viimeisen kylvöni tehdyksi, mutta väsymys
tuntuukin."

Hän alkoi panna piippuunsa, ja Perttu oli huomaavinaan, että hän
tarkasteli kylvöä. Ennen oli usein sanonut, että Perttu oli hyvä
kylväjä. Perttu luki naapurin silmistä, mitä tämä ajatteli, vaikka ei
mitään virkkanutkaan.

"Istu sinäkin nyt ja pane piippuusi", sanoi hän sitten Pertulle.

Perttu kävi pientarelle Jokijalan viereen ja kaivoi hänkin piippunsa
esille.

"Pane tästä minun kukkarostani", tarjosi naapuri.

"Lupaavalta näyttää nyt tämän touon aika", lausui Perttu kiitokseksi.

Kotvan aikaa he tupakoivat mitään puhumatta. Hiljaista oli heidän
ympärillään, väliin kukahti käki, ja yörastaat lirittivät kilvan
takaliston kuusikossa. Tyyni oli suvanto, ja suuret vihannoivat saaret,
joita vuopiot ja putaat toisistaan eroittivat, hohtivat yön
kirkkaudessa kuin vihreät samettikentät. Etäisten vaarojen la'illa
kimaltelivat jo nousevan päivän kultaiset säteet. Kumpikin mies näytti
omiin ajatuksiinsa vaipuneelta. Harvoin kävi Jokijalan isäntä
Viraniemessä, ja silloin kun kävi, oli asiallista asiaa. Perttu arvasi
nytkin, että naapurilla oli jotakin tärkeämpää sanottavana, sillä
pitkissä mietteissä hän istui.

"Ei ole kai vielä tullut kauppakirjaa isäsi kanssa tehdyksi?" virkkoi
naapuri vihdoin aivan niinkuin olisi jo asiasta ennen puhunut tai
niinkuin Perttu olisi tiennyt hänen ajatuksensa.

"Ei ole tehty. Puhetta siitä jo on ollut kauankin, mutta ei ole sen
valmiimpaa tullut. Eikä siitä taitaisi isäukosta enää kauppakirjan
tekijäksi ollakaan... Toisinaan tuntuu kuin houraileisi... puhuu puuta
heinää."

Jokijalka mietti hetken, sitten alkoi puhua:

"Sinä katsot liian vähän omaa etuasi, Perttu! Koko elinaikasi olet
talon työtä tehnyt, saanut koko vainion hyvään kuntoon ja alottanut
uudisviljelyksen Karhusuolle... Toiset eivät ole tehneet mitään... ovat
vain olleet sinulta ottamassa... Sinun ansiotasi on, että talo on
semmoinenkin kuin on... Olisi pitänyt tehdä kauppakirja jo aikaa,
sinähän kuitenkin olet velkojen korkoakin maksanut... niin olen
kuullut... Eihän ole isästäsi enää maan hoitajaksi, ei ole ollutkaan
sitten kun saarnamieheksi alkoi..."

"Milläpä minä maksaisin talon velat, joita on niin paljon", sanoi
Perttu alakuloisesti väliin.

"Tuskin niitä yhtaikaa tarvitseisi maksaa... Kai velkojat uskovat
sinullekin, niinkuin ovat isällesikin uskoneet... ja Lommahan saa
hirmuisen suuren koron rahalleen, kun saapi tehdä heinää koko
Hopeasaaresta... ja itse velka on maahan kiinnitetty... Ala sinä,
poika, ajatella asiaa, ja ota emäntä taloon, niin pääset viettämään
hauskempaa elämää..."

Oli naapuri välistä ennenkin siihen suuntaan Pertulle puhunut, mutta ei
näin suoraan koskaan.

"Eihän sinun elämästäsi noinkaan mitään tule... kun toiset vievät mitä
sinä kokoat..."

"Enhän heille mitään mahda, kun isä ja äiti heitä puolustavat", sanoi
Perttu alakuloisesti.

"Sepä se onkin! He ovat tottuneet tekemään aina sinulle niinkuin ovat
tahtoneet, ja samoin isällesi ja äidillesi, jotka eivät koskaan ole
saaneet heitä tottelemaan. Senvuoksipa heistä onkin tullut semmoisia
kulkulaisia, vaikka kyllä kai he ovat Jumalan sanaa kuulleet enemmän
kuin muiden ihmisten lapset."

Siitä oli naapuri kerran isällekin sanonut. He eivät koskaan sopineet
uskonasioissa, vaikka muuten naapureina olivat keskinäisessä sovussa.
Naapuri ei jaksanut isälle antaa anteeksi sitä, että hän kierteli maita
mantereita saarnamiehenä ja jätti talonsa ja lapsensa hoidotta.

"Ja siitä ne ovat ensiksi velat ruvenneet kasvamaan".

Perttu kuunteli äänetönnä naapurin puhetta, mutta kun naapuri suoraan
alkoi syyttää isää kaikesta, siitäkin, ettei karja menestynyt, ja
siitä, että hänen lapsistaan oli tullut syntisempiä ja roistompia kuin
monen uskottoman lapsista, tuntui se Pertusta liialta. Isä ei koskaan
napissut Jumalaa vastaan, vaikka hänen osalleen oli aina tullut
katkeria koettelemuksia.

"Annamme sen vanhan, kuolemaan menevän vanhuksen olla alallaan", sai
Perttu Jokijalalle sanotuksi.

"Niinpä olkoon minun puolestasi", lausui naapuri. "Mutta minä sanon
vieläkin, että jos annat itseäsi köyhdyttää vastedeskin samoin kuin
tähän asti, ei tule sitä Jumalaa, joka sinulle sen maksaa..."

Ja naapuri lähti kotiaan päin kävelemään.

Perttu jäi paikalleen pellon pientareelle istumaan. Kummalliselta
tuntui hänestä nyt naapurin käytös. Mitä lienee puheillaan
tarkoittanut? Vartavastenko oli lähtenyt sanomaan tuota Pertulle?

Olihan siinä totta, naapurin puheessa, se hänen itsensäkin täytyi
myöntää. Siihen olivat veljetkin tulleet milloin mieli teki, ja ottivat
omin lupinsa, kun ei hän ollut kotosalla.

Ja Kustaava ja hänen miehensä...!

Ja kuta tarkemmin ja pitemmältä Perttu alkoi miettiä, mitä naapuri oli
haastanut, sitä enemmän hänelle selvisi, että tämä sittenkin oli
oikeassa.

Siinähän se oli... kun ei ollut oikeaa isäntää talossa, vaan kukin sai
ottaa ja käyttää talon tavaroita niinkuin mieli teki.

Ja sitten talvisin niitä uskovaisia, joita tuli neljin, viisin hevosin
isän puheille... Ruokituttivat itseään ja hevosiaan, viikoittain
seurojaan pitivät, ja kun lähtivät, niin eivät muuta jättäneet kuin
hajun...

Ne ne olivat myöskin osaltaan taloa köyhdyttäneet!

Kyllä hän oli nähnyt jo pienenä poikana, oli ymmärtänyt hyvin, ettei
ollut mahdollista niin pienillä talon tuloilla semmoista joukkoa
elättää. Isä kun lisäksi oli niin hyväntahtoinen, että antoi oman
tähdellisimmän tarpeensakin -- ja luotti vain siihen, että Jumala
siunaa monin kerroin...

Eikä hänelle auttanut mitään sanoa, vaikka hän näki, kuinka köyhyys
tukkeutui näkyviin joka nurkasta. Kaikki oli vain hyvin. Jumala ne oli
kaikki sallinut, senkin, että hänen lapsistaan piti tulla
maankiertäjiä.

Nykyvuosina ei enää maksanut vaivaa puhua mitään isälle. Hän ei enää
tahtonut kuulla mistään maallisista asioista. Joka hetki hän toivoi,
että pääsisi lepoon... iankaikkiseen rauhaan...

Välisti Perttu oli ollut ymmärtävinään, että isällä oli sydämen
pohjalla jotakin painavaa, raskasta rautaa, joka oli kuin kohdistettu
kanssaihmisiä vastaan. Mutta ei hän koskaan suoraan sanonut muuta kuin
että maailma ja ihmiset vain pahenivat ja että Jumala näytti
loittonevan yhä kauemmaksi suruttomasta ihmiskunnasta. Hän ei koskaan
hetkeäkään epäillyt omaa uskoaan ja omaa autuuttaan. Hän oli tehnyt
työtä Jumalan valtakunnan hyväksi, hänen omatuntonsa oli puhdas ja
uskonsa järkähtämätön...

Ja samanlainen oli äidinkin usko.

"Jumalan kunniaan kun kostumme, niin tämä maallinen vaelluksemme tuntuu
turhalta", oli äidin tapana kiusausten hetkellä sanoa.

Pertun istuessa siinä pientareella, auringon noustessa ja lintujen
ruvetessa laulamaan, riensivät hänen ajatuksensa kuin tuulen ajamina,
löytämättä missään lepoa. Lapsuutensa päivät hän muisti, kolkon,
ilottoman nuoruutensa, jossa sentään oli kaksi ihanaa valopaikkaa:
hänen kirjansa ja Hanna...

-- Mitäpä iloa täällä lieneekään, -- hän arveli vihdoin, otti tyhjän
vakan kainaloonsa ja läksi astumaan pihaan päin.

Aurinko oli jo kohonnut suurten vaarain takaa ja paistoi lämpimän
herttaisesti suvannon välkkyvään veteen ja heinävien saarten seljille.
Sieltä siinsi kahden leveimmän vuopion välistä Hopeasaarikin, sileä
hyväheinäinen niitty...

Mutta ylempää hän näki jo ensimmäisten tukkilauttojen olevan tulossa
joen kiivasta virtaa pitkin... Kuului lauttamiesten huutoja ja
kirouksia, kun leveä ja raskas lautta ei oikein ottanut totellakseen
kiivaissa korvavirroissa.

Ajatuksissaan Perttu asteli pihaan ja kävi suoraan omaan huoneeseensa,
joka oli tuvan mäkipäässä. Siinä olivat hänen aarteensa ja
omaisuutensa. Pienellä kirjahyllyllä oli kirjoja ja vanhan kaapin
päällä sanomalehtiä, joita hän tilasi useita. Niitä yksin ollessaan ja
joutohetkinä luki ja tutki, kirjoittipa joskus itsekin jonkun uutisen
omaan lehteensä. Seinällä riippuivat hänen uudet vaatteensa, jotka vain
sunnuntaisin raski päälleen pukea, ja uusi hattu, jonka Hanna oli
lahjoittanut...

Hän tunsi raukaisevaa väsymystä jäsenissään, niin uuvuttavaa, ettei
tahtonut jaksaa riisua kenkiä jalastaan...

Ja kun hän laskeutui vuoteelleen, lensivät ajatukset entisyyteen ja
palasivat samalla nykyhetkeen, joka hänestä nyt tuntui raskaammalta
kuin koskaan ennen. Hän teki suunnitelmiaan ja päätöksiään, että niin
ja niin hänen nyt täytyy tehdä... niin ja niin toimittaa... Hänen
täytyy ruveta ankarammaksi, täytyy ottaa isäntävalta pois muilta...
niinkuin Jokijalka oli neuvonut...

Sellaisia päätöksiä hän oli ennenkin tehnyt, aikonut ja aikonut, mutta
kun tuli tosi eteen, ei hän voinut panna vastaan kenellekään...

Ja siihen hän nukkui raskaasti, tiedottomasti niinkuin nukkuisi monen
pitkän vuoden kuluttua.

Kun hän herättyään meni pirttiin, näki hän äidin liikkeellä, vaikka
heikkona vielä. Isä istui sänkynsä laidalla ja veteli verkkaan
kämmenellään pitkää, harmajaa partaansa. Penkillä istui kaksi miestä,
tukkilaisia. Junnon-Iikka, kotikylän mies, ja toinen nuori, etelän
puolen mies.

Perttu tervehti Iikkaa, joka oli tuttava.

"Tekö sitä yöllä lautalla tulitte?" tiedusti Perttu.

"Me. Mutta otimme maihin tässä Viraniemen rannassa, kun näytti rupeavan
tuulemaan eikä suvannolle ole panemista", alkoi Iikka selittää.

Äidin silmät olivat itkettyneet, ja ennenkuin Iikka kerkesi jatkaa,
sanoi äiti:

"Ikäviä terveisiä sillä on Iikalla meillekin. Kuuluu hukkuneen
Kustaavan mies..."

Perttu ei puhunut mitään, mutta kenkä, jota hän oli jalkaansa
vetämässä, jäi lattialle. Salamana lensi hänen ajatustensa läpi:
Kustaava ja lapset joutuvat sinun elätettäviksesi...

"Niinhän se kävi", alkoi Junnon-Iikka selittää. "Siinä kun tukit olivat
tulossa Sipulikosken niskaan ja päällempänä Peurasuvannolla oli suma,
niin siihen suman rakoon oli pudonnut... eikä löydetty vielä
ruumista... Eikö kulkene valtaväylää, jos eivät tukit survo
palasiksi..."

"Helvettiin meni sekin mies", lausui vanha Israel tuomionsa, ankara
katse silmissään.

"Kukapa sen niin varmaan tietää", arveli nuori etelän puolen mies,
Junnon-Iikan kumppani.

Onneksi ei vanha saarnamies sitä kuullut. Höpistyään hetken itsekseen
hän kallistui vuoteelleen, ummisti silmänsä ja näytti nukkuvan.

"Jäi viisi pientä lasta eikä minkäänlaista elämistä", sanoi emäntä
hetken kuluttua, mutta sitten hän ratkesi valtavaan valitukseen:
"Herra, Herra, miksi minua näin kovasti koettelet!" Eikä tyyntynyt
sittenkään, vaikka Perttu kantoi hänet vuoteeseen ja koetti parhaansa
mukaan lohduttaa.

       *       *       *       *       *

Viinamäen pellon karhittuaan Perttu palasi pihasalle ja alkoi korjailla
kyntöneuvoja kesäsijoilleen. Kevätkylvöt olivat nyt tehdyt, ja vähän
keveämmin mielin Perttu valmisti apetta Laukilleen.

Lauttamiehet, jotka aamulla olivat tulleet taloon, olivat menneet
tuulta makaamaan karjalatoon. Herättyään he alkoivat tahtoa Perttua
avuksi saattamaan lauttaa koskenniskaan. Eivät sanoneet uskaltavansa
kahden lähteä suvannolle, kun tuulenhenki oli idässä. Semmoisia
saattomatkoja oli Perttukin silloin tällöin tehnyt, vaikka hän ei
muuten ollut koskaan vasiten ollut tukkihommissa. Mutta kun oli sopiva
vesi eikä tuuli haitannut, oli lauttojen saattaminen koskenniskaan
hauska matka, ja hyvä palkka siitä maksettiin.

Perttu vähin kielteli, kun Junnon-Iikka pyysi. Olisi ollut niin kovin
monenlaista talon työtä, ja Karhunsuolla odottivat ojamullat
hajoittajaa.

"Lähde pois vain... On nyt kesää vielä maatöitä tehdä, ja me maksamme
hyvän palkan... Näillä tukeilla on kiire meren suulle", kehoitti
Junnon-Iikka uudelleen.

Perttu mietti hetkisen. Samalla matkalla hänen sopisi käydä Lommankin
puheilla ja palatessa poiketa Hannaa puhuttelemassa... Hän lupasi
lähteä, pistäysi huoneeseensa ja veti uudet pitkävartiset tukkisaappaat
jalkaansa.

"Nyt lähdemme", sanoi hän sitten pihalle tultuaan. Hänen liikkeissään
ja koko olennossaan ilmeni jotakin reippaampaa, ja äskeinen alakuloinen
katsekin oli kirkastunut ja ikäänkuin avartunut.

"Sinusta se tukkimies olisi tullut", sanoi Junnon-Iikka ihastuksissaan.

Perttu olikin nyt, pitkävarsisaappaissa ja mustassa hatussa, joka oli
hieman kallellaan, niinkuin tukkilaisilla on, aivan erinäköinen kuin
äsken pellollaan.

Miehet kävelivät rantaan, jossa suuri tukkilautta oli vankalla
trossilla kiinnitetty maahan lyötyyn paaluun.

"Onko näkynyt lauttoja alas meneviksi?" kysyi Junnon-Iikka, kun
alkoivat päästellä lauttaa irti.

"On niitä joku näkynyt menneen", vastasi Perttu.

Kun lautta oli irtautunut maista ja he kukin asettuneet airoihinsa,
alkoivat he soutaa suvannon selälle, josta laimea virta hiljalleen
kuljetti raskasta lauttaa virtavampia vesiä kohden.

"Tänä kevännä oli puute miehistä tukinlaskussa", puheli Junnon-Iikka
lautan etupäästä Pertulle. "Siellä olisit sinäkin napannut sievät
rahat... Mutta sinähän et pidä tukkilaisen elämästä... Kumma ettet
sinä, ja toiset veljesi vain... Kemijokivarteen kai ovat menneet...?"

"Sinne ovat kai menneet."

Hetken vaiti oltuaan sanoi Junnon-Iikka niinkuin kauan mietittyä asiaa:

"Kumma se on, että tyydyt maatyötä tekemään, vaikkei ole palkasta
mitään tietoa..."

Se nyt oli taas viittaus siihen, että talo oli niin velassa, että kun
velkamiehet omansa ottivat, ei Pertulle jäisi mitään. Koko maailma sen
muuten tiesikin.

Jotakin Junnon-Iikalle vastatakseen Perttu sanoi:

"Siinäpä tuota on elänyt, ja tuskinpa niillä kaikilla tukkilaisilla on
paljoa enempää säästössä kuin minullakaan..."

Ei väittänyt Junnon-Iikka sitä vastaan, mutta arveli kuitenkin:

"Semmoinen mies kuin sinä, joka olet juomaton ja muutenkin hoksaava,
sinä siellä panisit kesän pitkään rahaa säästöön kuin puita pinoon..."

"Niin vain tekisikin", arveli etelänpuolen mieskin.

"Taitaisivat tulla minullekin suuremmat menot sitten", naurahti Perttu
miesten puheisiin.

Lautta soljui hitaasti eteenpäin. Tuuli oli iltapuoleen päivää kokonaan
tyyntynyt, niin että suvannolla oli nyt helppo ohjailla raskasta
lauttaa. Ei ollut muuta miehillä tekemistä kuin katsella vain.

Etelänpuolen mies siirtyikin lautan kupeelle, jossa heillä oli tulisija
ja kahvinkeittovehkeet.

"Keitäpä oikein jätkän kahvia", varoitteli häntä Junnon-Iikka.

"No niinkuin tervaa", vakuutti toinen ja pilkkoi honkapalasesta lastuja
kahvin keittämistä varten.

Junno ja Perttu ohjailivat sillä välin lauttaa, joka jo oli kulkenut
suvannon selälle ja oli nyt parhaalla väylän kurkulla. Junno ohjaili
etupäätä, Perttu jälkipäätä. Junno hyräili tukkilaisen lauluja, mutta
Pertun ajatukset eivät hänen laulujaan seuranneet.

Mutta keveämmältä, vapaammalta ja hauskemmalta tuntui Pertustakin elämä
täällä vesillä. Maailma huolineen oli tuolla etempänä, täällä ei niistä
mitään tiennyt... täällä valtaväylän kirkkaan veden päällä... joka
virtaili meren suulle ja sieltä avaraan maailmaan. Oli kuin keveämpää
hengitys, ja niinkuin raskas elämä olisi haihtunut. Tänne kuului
selvään rannalla olijoiden puhelu, ja korva otti pienenkin äänen, joka
lähti maalta päin...

"Hauskat ja helpot ne ovat välistä sentään tukkipojan päivät", arveli
laulunsa lomasta Iikka.

Korkealla rantatörmällä olevat talot paistoivat joelle, ilta-auringon
niitä kullatessa, kuin kiillotetut majat vaaran kupeelta. Pertun silmät
kääntyivät kotia päin, joka niemen nenässä kyyrötti vanhoine
maalaamattomine rakennuksineen. Se olikin ainoa kylän talo, jota ei
ollut punattu, sillä isä oli pitänyt sitä maallisena ja synnillisenä
koreutena. Mutta kaikkein kauneimmalla paikalla se sittenkin oli, ja
joelle asti rehoittivat Pertun puutarhan puut, joissa lehti jo
vihotti...

Kauempaa talon takaa näkyivät pellot ja jo vihannoivia ketoja, joihin
Perttu vuosi sitten oli timoteitä kylvänyt... Viinamäenkin eroitti
mustine multineen ja sen takaa korkean tuoreoksaisen kuusikon, hänen
säästömetsänsä...

Kylän alapäässä mäen harjalla näkyi pienoinen punainen talo pitkän
petäjikön laidasta. Se oli kaikkein etäimmällä joen rannasta ja
kaikkein korkeimmalla vaaran kupeella. Mutta pellot olivat sieviä mäen
laitaan tehtyjä neliöitä ja vankkojen kiviraunioiden ympäröimiä. Talo
näytti muutenkin siistiltä ja somalta valkoisine nurkkalautoineen ja
ikkunanpielineen... Nyt varsinkin, kun lännen ilta-aurinko kultaili
sitä tuonne miellyttävään mäenrintaan...

Se oli Hannan koti.

Pertun sydän sykki kuumasti. Mitähän Hannalla siellä oli tekeillä?
Muistiko häntä? Odottiko niinkuin oli luvannut?

Muisti kyllä ja odotti. Niin oli vakuuttanut, kun viime kerran
kohtasivat, hangen aikana, kun Perttu metsästä tullen oli käynyt Hannaa
tervehtimässä. Varhainen, kirkas kevätaamu oli silloin... Ei ollut
sittemmin Hannaa kohdannut... Kun ei mitään hauskaa ollut kerrottavana,
niin ei tahtonut liian usein puhellakaan.

Eikä ollut hänellä nytkään mitään ilosanomaa vietävänä... melkein
päinvastoin...

Mutta aina kun puhui Hannalle huolistaan ja päätteli yhtä ja toista
heidän tulevaisuudestaan, osasi Hanna kääntää hänen huolensa parhain
päin ja ennustaa hauskaa tulevaisuutta. Ja vaikka niin peräti vähän oli
toivoa siitä, että Perttu pääsisi velattomaksi eläjäksi, uskoi Hanna
kuitenkin... ja lupasi odottaa... eihän heillä niin kiirettä ollut...

Lautta oli Pertun miettiessä solunut jo lähelle saaria, ja suvanto
välkkyi takanapäin kuin suuri järvi. Ei ollut enää kaukana
Hopeasaarikaan, Viraniemen ja koko kylän heinävin ja paras niitty.
Rannoilla jo eroitti pitkää, polviin asti ulottuvaa luhtaa, vaikka kesä
oli vasta alussa.

Etelänpuolen mies, joka oli kahvinkeittohommissa, huusi: "Kahvi on
valmista."

Junnon-Iikka kehoitti Pertun ensiksi juomaan, jolla aikaa etelän mies
kävi Pertun airoon, sillä yksin ei lauttaa nyt sopinut jättää
kulkemaan, kun saaret lähestyivät ja oli osattava oikealle väylälle.

"Siellä olisi minun laukussani hokmannia, jos tahtoisit panna kahvin
sekaan", tarjosi Iikka.

Ja kun lautta näytti olevan menossa oikealle väylälle, pisti Iikka
aironsa rinkkoon ja kävi kahvin juontiin.

"Mutta jo on siinä leveää selkää", sanoi hän ja löi Perttua hartioille
kämmenellään. "On siinä voimaakin. Minä sinuna ostaisin ensi talveksi
vankan hevosen ja lähtisin tukkimetsään. Nyt tulee paljon tukinajoja
ensi talveksi... Kun menneenä talvena Airiselän ajossa Savukylän
Hermanni ansaitsi kolmatta tuhatta markkaa, vaikkei ollut ajoissa kuin
joulusta Marianpäivään. Minä tiedän, minä olin Hermannilla
hakkuumiehenä..."

"Kolmatta tuhatta...?" kysyi Perttu kummissaan.

"Puhtaita rahoja... Paksu pinkka oli kuin virsikirja seteleitä, kun
kotiaan läksi. Mitä arvelet? Eikö kannata talvisydämen ajaksi lähteä
tukinajoon?"

Perttu ei vastannut.

"Eikä siellä talvella niin jumalatonta elämää pidetä, jos sitä
pelkäät... Kun laittaa oman kämpän ja tallin, niin saapi olla aivan
rauhassa... Joskus, kun sattuu viinakauppias liikkeelle, niin vähin
huutavat ja tappelevat. Mutta mitäpä sinun tarvitsee joukkoon
sekaantua."

Perttu katsoi Iikan ruskeihin, vilkkaisiin silmiin, että näkyisikö
vilppiä silmänurkassa, mutta kun toinen näytti vakavalta, ymmärsi
Perttu, että hän tarkoitti totta.

Lautta oli heidän jutellessaan jo lipunut vuopioon, jonka toisella
puolella oli Hopeasaari ja toisella Törmänki, hyvä maaheinäniitty
sekin.

"Siinä se sitten on Hopeasaari... maailman paras niitty..."

Iikka tuntui sen sanovan Pertulle, ja hänestä näytti kuin Iikka olisi
tahtonut siihen vielä jotakin lisätä.

Hopeasaaren ranta oli syvä ja virtava, ja lautta kulki siinä
nopeampaan. Saaren taakse jäi kotikylä, ja katosi näkyvistä tapulin
risti ja kirkon eteläinen pääty. Edessäpäin näkyi vain niittyjä, joita
putaat ja vuopiot halkoivat.

"Siinä se olisi talon turva tuossa Hopeasaaressa", arveli hetken
kuluttua taas Iikka.

"Olisi se... joka sen omaksensa kerran saisi", sanoi Perttu hiljaisella
äänellä, ja näytti kuin hänen silmänsä eivät koskaan kyllääntyisi
katsomaan Hopesaaren tummaa, nyt jo pitkää luhikkoa.

"Siitä saapi Lomma liian rajun rahankoron", arveli Iikka taas, ja kun
ei Perttu siihen vastannut, lisäsi hän:

"Kumma mies se isäsi, kun antoi ruuan suustansa."

"Pakosta kai se oli, kun ei muuten kyennyt maksamaan korkoa", sanoi
Perttukin nyt. "Eikä taida se asia meidän puhelemalla parata."

"No lauletaan sitte!" kiljaisi Iikka ja alkoi rallattaa, niin että
kaiku kierteli kaukaisissa vaaroissa.

Jo oli lautta saapumassa koskenniskaan. Etäältä näkyivät jo toisen
kylän talot ja kuului kovien koskien pauhua. Sieltä näkyi korkealta
törmältä kauppias Lommankin komea valkoinen talo yli muiden ja
asuinrakennuksen suuret ikkunat, jotka välkkyivät iltapäivän paisteessa
kuin kulta.

Tarkkaa oli nyt lautan kuljetus, sillä virta eneni ja väylät olivat
mutkaisempia. Jo näkyi koskenniskan lauttahamina suurine lauttoineen ja
tukkilaisineen, joita vilisi maalla ruokakojujen ympärillä ja kulki
edestakaisin lautoilta maihin ja taas takaisin. Kuului lauluja,
kirouksia ja huutoja, ja ihan jo silmän alla näkyivät ensimmäisen
kosken vihaiset laineet ja kuului mahtavan kosken varoittava pauhu.



III.


Erottuaan Iikasta ja etelänpuolen miehestä Perttu nousi maihin
lauttahaminaan. Hän päätti joutua Lomman puheille heti, eikä aikonut
käydä tukkilaisten ravintolassa ensinkään. Mutta kun hän ehti
ensimmäisen "kämpän" luo, huusi sieltä joku avonaisesta ovesta:

"Mies hoi, tule kortille!"

Hän näki tutun miehen kasvot etempää ja kuuli tämän sanovan:

"Ei se ala kortilla. Se on sen Viraniemen saarnamiehen poika..."

Perttu käveli nopein askelin eikä ollut kuulevinaankaan kysymyksiä eikä
pistosanoja, joita sateli jätkäjoukosta kuin rakeita. Mikä tahtoi
vaihtaa kelloja, saappaita, lakkia, mikä vaati kortille ja mikä
kiroili, että mikä tuo on, joka ei kenellekään vastaa...

Pian Perttu ehti pois lauttahaminan kuuluvilta ja lähti astumaan
Lommalle päin. Hänen mielessään olivat nyt kypsyneet uudet tuumat, ja
hän päätti käydä kaikkien velkamiesten luona tiedustelemassa, jos
hyvinkin uskoisivat velkansa hänelle, jotta hän saisi talon omiin
nimiinsä. Niin oli naapurikin, Jokijalka, neuvonut. Hän uskoi, että hän
kykenisi vuosittain maksamaan korot ja pystyisi raivaamaan Karhusuon
viljelykselle. Ja jos hän saisi Hopeasaaren itse tehdä... niin voisi
karjaa lisätä ja saada myös siten tulot enenemään.

Vilkkaissa ja hauskoissa tulevaisuuden tuumissa hän asteli reippaasti
Lommalle.

Lomma oli pitäjän rikkain kauppias ja toimelias maanviljelijä, joka oli
köyhästä miehestä kohonnut varallisuuteen ja hyvinvointiin. Oli kyllä
paljon huhuja liikkeellä, ettei hän ollut rehellisellä pelillä koonnut
kaikkea omaisuuttaan. Tukkikaupoissa hän oli voittanut tuhansia. Lomma
oli hyvä mies auttamaan vähävaraisia, antoi velkaa, mutta kiskoi
takaisin, suuria korkoja perien. Toiset häntä kirosivat, toiset
kiittivät. Mutta siitä olivat kaikki yksimielisiä, että sen nimi, joka
kerran hänen kirjoihinsa joutui, ei niistä päässyt erilleen
maksamallakaan. Aina sieltä löytyi joku pienoinen rästi, ellei muuta.

Lomma sattuikin olemaan kotosalla ja hyvällä tuulella. Poltellen
pahanhajuista sikaaria hän käski Pertun tulla konttoriinsa. Lomma oli
jo ikämies. Hänen parrattomat, pulleat kasvonsa olivat savun väriset ja
silmät vedenharmaat. Mutta ne kiiluivat kuin mitkäkin kissansilmät ja
vilkuivat aina joka haaralle.

"Vai olet sinä Viraniemen Israelin nuorin poika", puheli hän Pertulle
sikaaria tarjotessaan. "En minä olisi tuntenut. Ei ole näkynyt sinua
täällä kosken soudussakaan. No, miten siellä isä vanhus jaksaa? On
kuulunut, että alkaa vanhuus voittaa..."

"Eipä saata enää pitkäikäinen olla. Toisinaan jo tuntuu, että
puheissaan höpisee", selitti Perttu.

"Olet sinä tullut enemmän isääsi kuin toiset velimiehet... Joko sinä
olet nainut?"

Perttu punastui ja arveli:

"En ole nainut..."

Lomma ei näyttänyt isosti kuulevankaan, mitä Perttu puhui, kysyi itse
vain minkä kerkisi. Tiedusteli pelloista ja niityistä, karjasta ja
minkä mistäkin.

"Niityistä ei ole paljon puhetta, kun Hopeasaari on teillä", sanoi
Perttu.

"Joo. Olenhan siitä heinän tehnyt rahan korosta..."

"Paljonko on näinä vuosina tullut heiniä?" kysyi Perttu.

Hän näki selvään, ettei Lomma tahtonut siihen suoraan vastata.

"Liekö niitä koskaan niin tarkoin arvioitu, mutta kai ne suunnilleen
koroksi riittävät, enkä minäkään ole tahtonut olla kovin ankara isääsi
kohtaan, vaikka kyllä kipeä tarve on välistä minuakin hätyyttänyt",
selitti hän.

Perttu kävi nyt suoraan asiaan ja kysyi, saisiko velka olla
uloshakematta, jos se tulisi hänen nimeensä...

Lomma heristeli korviaan. Mitä tämä mies oikein alkoikaan?

"Miksei, kun minä saan koroista tehdä Hopeasaaren niityn", vastasi hän
sitten, mutta hänen äänensä helähti kylmemmältä kuin äsken.

"Sitä minä, että eikö kelpaisi raha koroksi", esitteli Perttu.

Mutta siitä ei Lomma näyttänyt pitävän. Hän nousi istumaan, kävi
sytyttämään sikaariaan, vaikka se parhaillaan palaa roihusi, ja ärähti:

"Niin... se on sovittu sillä lailla isäsi kanssa... siksi kunnes velka
on maksettu... Mitäpä siitä..."

Ja hetken oltuaan vaiti hän kysyi tikaisemalla:

"Sinäkö se aikoisit ottaa kaikki velat päällesi?"

"Olen ajatellut, että jos tyytyisivät velkamiehet siihen, että saisivat
vuosittain korot, niin koettaisin", sanoi Perttu alakuloisena ja
melkein rukoilevan äänellä.

Mutta Lomma oli toista mieltä.

"Älä, hyvä mies, ota niin suurta velkataakkaa hartioillesi! Et sinä
jaksa korkojakaan maksaa! On annettu isäsi siinä nyt olla rauhassa
vanhoillaan, vaan kyllä minä luulen, että velkojat alkavat omiaan
tahtoa, niin..."

Pertun herkkä mieli kävi katkeraksi. Ei näyttänyt täältä päin olevan
mitään toivoa. Hän luki Lomman harmaista, kiiluvista silmistä sen,
ettei tämä mies helpottaisi eikä lahjoittaisi penniäkään, vaikka olisi
paikalla rahat pöytään lyödä. Perttu ei ollut koskaan nähnyt isän
Lommalle antamaa velkakirjaa eikä tiennyt, oliko velkakirjaan
erityisesti merkitty, että korko oli maksettava Hopeasaaren heinillä.
Ja vaikka hänen mielensä oli käynyt apeaksi ja äskeiset valoisat
tulevaisuudentuumat olivat rauenneet, kysyi hän:

"Onko se sitten velkakirjaan merkitty, ettei raha kelpaa koron
maksuksi, vaan ainoastaan Hopeasaaren heinät?"

Lomma kivahti:

"Oli tai ei, vaan se on niin sovittu, ja saapi isäsi kiittää, etten ole
ruvennut velkaa uloshakemaan."

Mitähän tämä mies oikeastaan onkaan? Tiedustelee velkakirjasta kuin
mikäkin isäntä! Eivätpä ole toiset veljet huolehtineet isänsä
velkakirjoista!

Lommalla pyöri jo huulilla monta kysymystä, mutta kun Perttu näytti
aikovan lähteä, ei hän ehtinyt muuta kysyä kuin:

"Osaatko sinä sitten lukea kirjoitusta?"

"Osaan kyllä ja ymmärrän luetun sisällönkin", vastasi Perttu vähän
kylmemmällä äänellä ja kääntyi mennäkseen.

"Vai niin", sanoi Lomma ja kääntyi hänkin selin. Mutta Pertun mentyä
hän höpisi itsekseen:

"Oletpa vain mikä olet... mutta minulla on takanani sellaiset paperit,
jotka pitävät."

Jälestäpäin hän usein muisti Pertun silmiä ja niiden ilmettä, kookasta
vartta ja leveitä kämmeniä.

Alakuloisin mielin lähti Perttu maantietä pitkin kotia päin kävelemään.

Vaikka oli jo myöhäinen ilta, melkein yö, valvoivat kaikki ihmiset
vielä kylässä. Kesän alussa nukkuvat peräpohjalaiset hyvin vähän, ja
koko yön näkee ihmisiä liikkeellä. Tuskin yhdessäkään talossa tapaa
koko talonväkeä nukkumassa yhtaikaa.

Kylän läpi kulkiessaan Perttu käveli nopeaan, aivan kuin hänellä olisi
ollut tavaton kiire, mutta ehdittyään taipaleelle, joka eroitti kylät
toisistaan, hän hiljensi kävelyään ja vaipui mietteisiinsä.

Yö oli kaunis ja tie hauska, kulkien korkean Visavaaran yli, jossa
milloin nousi mäen harjalle, milloin laskeusi laaksoon. Koivut jo
vihannoivat, ja etelän rinteillä näkyi joku melkein täydessä lehdessä.

Eräässä laakson pohjassa Visavaaran alla Perttu tiesi olevan lähteen
lähellä tietä. Hän poikkesi lähteelle, joka kirkkaana silmänä pulppusi
suuren, tiirakylkisen kiven luomesta. Hän heitti takin päältään ja
hatun päästään ja rupesi pesemään kasvojaan. Kotia palatessaan hän oli
päättänyt poiketa Hannaa tervehtimässä ja muisti nyt, että hänellä kai
oli pölyiset kasvot.

Pestyään hän pyyhkäisi hiuksiaan vähäisen ja solmisi kaulaansa huivin,
jonka Hanna oli viime talvena antanut.

Reippaasti hän sitten lähti astumaan ja nousi pian Visavaaran
korkeimmalle harjalle, jonka yli tie vei ja joka oli kahden kylän
rajaharju. Harjun toiselta puolen leveni kotikylän suvanto ja suuret,
vihannoivat saaret kuin tauluun maalattuina hänen eteensä. Kaitaiselta
palstalta näyttivät viljellyt maat kotikylän vaaran kupeella
mitättömältä viirulta, verrattuina siihen äärettömään näköalaan, jonka
etäisiä taivaanrantoja yön lempeä hohde kirkasti.

Oli maita ja metsiä, korpia ja lihavia soita! Olisi siinä leivälle
sijaa kasvaa, olisi työtä tuhansille!

Ja Pertusta näytti siltä kuin ikävöisi erämaa jo asukastaan, kuin
kuiskisi korpi kuokkijaansa ja kova kiveliö raivaajaansa...!

Milloin ehtisi sinne kuokka, milloin aukaisisi aura soiden selkiä ja
halkoisi karhi korven lihavaa mätästä! Olisi työtä, olisi elämää
Pohjolassa... kun parhaiden poikien hiki ei valuisi vieraalle maalle...

Aina tätä harjua kulkiessaan joutui Perttu samoihin mietteisiin, ja
aina silloin tuntui hänestä Pohjola niin rakkaalta, ettei hän voinut
käsittää, kuinka toiset voivat siirtyä täältä valtameren taakse ja
_siellä_ työtä tehdä... työtä tehdä ahtaassa, pimeässä kaivannossa, kun
täällä oli valoisaa ja lämmintä ja lintujen laulua ja työtä... työtä
tuhansille...

Isänmaa ei ollut heille muuta kuin vilunarka syntymäpaikka, jossa kuoli
nälkään tai paleltui ja eli köyhänä ja nälkäisenä... Niin oli. Oliko
hän itse sitten muuta saanut tähän asti kuin työtä, vilua ja nälkää?
Hän lähti kävelemään jyrkkää mäkeä alas, mutta vielä keksi silmä
Hopeasaaren, jonka pohjoispäästä pohotti sankkaa pajukkoa, turvana
kevätjäitä vastaan, ja heinälatoja pitkin saaren korkeinta kamaraa.

Oliko hän sitten itse muuta tuntenut kuin nälkää, vilua ja puutetta?

Oli, oli! Mitä hän oli oppinut talven pakkasaamuina, kun revontulten
hulmutessa yksinäistä metsätietään kulki! Mitä oli miettinyt valoisina
kevätöinä, kun kylvi peltoaan ja käet kukkuivat! Ja mitä tuntenut illan
hämärässä, kun seisoi vastatäytetyn hyvänhajuisen heinäladon
kynnyksellä!

Ja hänen mielensä, joka äsken oli apea ja toivoton, kirkastui taas, ja
hänen käyntinsäkin kävi reippaammaksi... Olipa kuin oli ja kävipä
kuinka kävi, mutta tätä maata hän rakasti... tämä antoi leivän, välisti
kyllä mustaa ja vähäisen, mutta elätti miehensä kuitenkin... Eikä tämä
maa irvistellyt vastaan eikä näyttänyt oudon naamaa milloinkaan! Aina
hymysi taivas, talviaamuinakin! Aina naurussa suin oli kolkko korpi, ja
aina ilomielin ja lintujen laulaessa kiveliö kulkijaansa kohteli!
Entäpä kesäiset, kastekirkkaat aamut niityn laitaan mennessä, ja
elokuun hämyillat, kun vilja kypsyneenä kuhilaillaan seisoi...

Ja rivakasti, melkein kuin peläten, ettei häntä hänen hyvä mielensä
jättäisi, hän käveli hauskaa tietä pitkin. Uusista tuumistaan, jotka
tällä matkalla olivat hänen sydämessään syttyneet, hän tahtoi joutua
Hannallekin puhumaan...

Hänen elämässään täytyi tulla nyt joku muutos. Hän tunsi sen, niinkuin
olisi joku siitä korvaan kuiskinut. Jo näkyi Hannan koti, Vaarala, mäen
kukkulalla somana ja sievänä. Kohta oli hän tiehaarassa, josta tie
kääntyi taloon. Hän nousi maantiestä lähtevää kaitaista talontietä;
siitä näkyi nurmen välissä vain kaksi rattaan raitiota ja ura, jota
hevonen asteli.

Naapurissa vielä valvottiin, mutta Vaaralassa ei näkynyt liikettä. Joko
olisi Hanna ehtinyt mennä levolle?

Mutta ehtiessään kujalle hän näki isännän tulevan mäkikujasta suitset
kädessä ja pienoinen laukku selässä. Perttu jäi odottamaan isännän
tuloa.

Hevostaan oli Vaaralan isäntä käynyt metsään viemässä. Hänkin oli jo
ikämies, mutta teki yksin talossaan työt, sillä molemmat pojat kulkivat
puulaakin töissä kesät ja talvet.

"Vai jo ovat saaneet sinutkin lauttahommiin", arveli hän Pertulle, kun
Perttu teki matkastaan selvää.

"Olen minä toisinaan lauttoja tuttujen miesten kanssa koskenniskaan
saattanut."

Vaaralan isäntä oli vanhan ajan kristittyjä. Hän oli totisesti
herännyt, eikä hänen väkevä uskonsa ollut laimennut vuosien kuluessa.
Yksi niitä samoja kuin Viraniemen Israelikin.

"Ei meitä enää monta vanhempaa kristittyä olekaan tässä kylässä...
isäsi, Korven Antti ja minä... Ehkäpä Herra kohta meidätkin korjaa."

Isännän vakavilla kasvoilla kuvastui kuin kaiken maailman suru tai
niinkuin ikävä, että pääsisi pois iankaikkiseen iloon, Herran luo...
pois tästä pahasta maailmasta, synnin, lankeemusten ja saastan
keskeltä.

"Kyllä Herra meidät heti korjaa", vakuutti hän vielä. "Minä olen nähnyt
isällesi kuoleman unen... Kuinka se on sinun uskosi, poika parka?" hän
kysyi sitten äkkiä ja katsoi terävästi Perttua.

Mutta silloin juuri Hanna juoksi navetasta päin ja käteltyään Perttua
käski tämän sisälle.

Hanna oli kaunis, vähän yli kahdenkymmenen ikäinen, verevä tyttö,
mutta hänen silmissään oli surullinen ilme, joka harvoin hänen
nauraessaankaan muuttui iloisemmaksi. Ja koko olemuksessa oli jotakin
vakavaa, niin että hän näytti vanhemmalta kuin olikaan. Hiukset olivat
vaalean kellertävät ja ohimoilta sievinä laineina. Pertun tulosta hän
näytti erinomaisesti riemastuvan. Perttu näki sen hänen silmistään ja
siitä innosta, jolla Hanna alkoi Pertulle toimittaa illallista taikka
oikeammin aamiaista, sillä oli jo aamupuoli yötä.

Päivän noustessa ja lintujen alkaessa laulella Hanna ja Perttu istuivat
Hannan kamarissa, avonaisen ikkunan luona, josta oli laaja ja avara
näköala vuolaalle virralle, suurille, vihannoiville saarille ja
vuorisiin maailmoihin länteen päin... Istuivat siinä, hiljaa keskenään
puhellen, toinen toisessa päässä pöytää. Molemmin puolin oli paljon
puhumista tulevaisuudentoiveista. Ja he haastelivat tulevasta
yhteiselämästään niinkuin haastelevat nuoret, joiden elämä ei ole ollut
päivänpaistetta eikä menestystä.

Perttu kertoi uudesta tuumastaan, ja Hanna tuntui ihastuvan ja
hyväksyvän. Hän lähtisi ensi talveksi tukinajoon, kun ansiot olivat
niin tavattoman hyvät. Hän maksaisi ensi vuonna Lommalle rahassa koron,
saadakseen itse tehdä Hopeasaaren ja myydä heinät. Muut velkamiehet
eivät hätyyttelisi. Isän ja hänen välillään tehtäisiin kauppakirja ja
hän ottaisi velat maksaakseen. Ja ensi keväänä, vuoden päästä, he
viettäisivät häänsä. Sitä oli Pertun äitikin toivonut.

"Kunhan saamme itse tehdä Hopeasaaren, voimme pitää kaksikymmentä
lypsävää lehmää, ja kun meijeriin viemme maidon, niin jo alkaa velka
lyhetä... Ja kun Karhusuo alkaa oikein heinää työntää, niin... Kunpa se
aika kerran koittaisi...!"

Perttu lämpeni tulevaisuudentuumissa ja toimiansa ajatellessaan niin
ettei surun päivää muistanut ollenkaan. Hänen vakavat kasvonsa
kirkastuivat, ja silmissä hehkui nuoruuden ja voiman tuli. Hän oli
kaunis mies, kun hän oikein innostui, sillä silloin hän sai virkkua
elämää joka soluunsa. Hänestä olikin sanottu, että hän oli
Israeli-vanhuksen lapsista lahjakkain ja että hänen luonteensa oli
enimmin isäänsä siinä, että hän innostuttuansa oli hyvä puhumaan.
Semmoisena häntä Hannakin rakasti, mutta vielä enemmän hänen lempeän ja
hyvän sydämensä ja puhtaiden tapojensa vuoksi, joista kenelläkään ei
ollut mitään pahaa puhumista.

Hanna kuunteli Pertun puhetta nousevalla ihastuksella, ja hänen kauniit
siniset silmänsä kuin sulivat Pertun katseisiin.

Ja kun Perttu huomaamatta tarttui Hannaa olkapäästä niin lujasti, että
Hanna kivusta äännähti, tuntui se Hannasta sittenkin niin hyvältä,
ettei kertoa osannut.

"Voi, jos sinä tietäisit kaikki", hän sanoi Pertulle ja istui nyt
vastustelematta hänen polvelleen ja pyytämättä laski kätensä Pertun
leveille hartioille.

Ja Hanna kertoi, että hänellä kevään kuluessa oli käynyt kaksikin
kosijaa, jotka kumpikin olivat saaneet mennä menojaan. Hanna näki, että
Pertun suupielissä kerran värähti ja että silmissä leimahti.

"Toisen sinä arvaat", jutteli Hanna silitellen Pertun vaaleita hiuksia,
jotka olivat ohimoilta ja niskasta kiharaiset; "se oli Laurilan Mikko
toisesta kylästä. Mutta toista et arvaa..."

"En arvaa vähääkään", vastasi Perttu, vaikka tuntui aivan muuta
ajattelevan. Laurilan Mikko oli talonomistaja, hyvävarainen vanhapoika
ja jotenkin komea mies.

"Mikä pani Mikon liikkeelle?" sanoi hän kummastellen, sillä ei ollut
koskaan kuultu, että Mikko olisi ketään kosinut. Hanna kertoi Mikon
käynnistä yhtä ja toista. Lopuksi oli Mikko nimitellyt Perttua
hölmöksi... Mutta sitten, kun oli nähnyt, että Hanna suuttui, oli hän
lähtenyt.

"Niinpä niin. Hölmö olenkin, mutta minun on hauska elää, kun olen
tehnyt minkä olen tiennyt oikein olevan", sanoi Perttu vähän
alakuloisena. Häntä ei mikään enempää loukannut kuin se, että häntä
sanottiin hölmöksi.

"Jos et olisi semmoinen kuin olet, en minä sinua rakastaisi niinkuin
rakastan... niinkuin olen rakastanut jo monta vuotta... Muistatko mistä
asti?" Ja Hanna painoi kätensä Pertun kaulaan ja veti hänen päänsä
povelleen.

"En minä oikein." Pertun ilo oli niin suuri, että hän melkein vapisi
pitäessään Hannaa sylissään.

Hanna kertoi:

"Silloin minä ensi kerran sinuun ihastuin, kun kansakoululla oli
arpajaiset... Se sinun puheesi... ja muutenkin..."

"Ja minä olen sinua katsellut jo poikasena, silloin jo kun sinä
pikkutyttönä paimensit lehmiä Lomporannalla..."

"Silloinko jo?"

Heidän keskustelunsa kääntyi lapsuudenmuistoihin ja niihin
leikkitovereihin, jotka silloin olivat lapsia. Niistä ei ollut monta
enää kotikylässä. Useimmat olivat Amerikassa, Hannan lapsuustoverit
varsinkin. Pertun ikäiset miehet olivat mikä Amerikassa, mikä muuten
kulkusalla.

Ja kuta pitemmältä he puhelivat ja toistensa ajatuksiin syventyivät,
sitä ikävämmältä alkoi heistä kummastakin ero tuntua. He olivatkin niin
kovin vähän olleet yksissä. Minkä vuoksi? Hanna olisi tahtonut, että
Perttu olisi usein käynyt heillä.

"Niin ujoko sinä olet?" hän kysyi.

"Ikävä minun on sinua joka hetki, ja aina tahtoisin olla luonasi, mutta
kun minulla on niin velkainen koti, niin... Joka-ikisen työn, jonka
teen, teen sinua muistellessa, ja aina ajattelen, että Hannalle tämäkin
tulee... Jospa olisit nähnyt sydämeeni nytkin öillä, kun olen peltoja
kylvänyt... Sinun rakkautesi on antanut minulle voimia tehdä työtä, ja
sinun kuvasi pelastanut minut kiusauksista ja kaikesta pahasta... Sinun
vuoksesi olen raatanut ja yrittänyt, että saisin kerran sinulle
sanoa... Ja arvaatko miltä tuntuu työnteko, kun toivo aineellisesta
palkinnosta on niin pieni! Tarkoitan, että voihan olla, etten saa kotoa
mitään, vaikka olen koettanut uurastaa... Mutta iloisin mielin olen
yrittänyt, tietäessäni, että sinä hyväksyt... enkä ole voinut jättää
kahta vanhaa yksin kuolemaan... Ymmärrätkö oikein minua?"

Hanna pyyhki kyyneliä silmistään.

"Ymmärrän minä sinun tilasi, ja jos vanhurskas Jumala meitä muistaa,
niin ei meillä hätäpäivää ole."

Ja Hanna kertoi, että hänellä oli vähän säästöjä, ja sitäpaitsi hän oli
jo parina vuonna toimitellut minkä mitäkin uuden kodin aloittamista
varten.

"Ja minulla kun ei ole ihan mitään", tunnusti Perttu puolestaan. "Ei
ihan mitään, jota voisin sanoa omakseni..."

"Onhan sinulla kirjasi kuitenkin", lohdutti Hanna. "Ne olet ostanut
omilla rahoillasi... Mutta oletpa muuten tuhansien arvoinen... En
vaihtaisi sinua Lomman rikkauteen!"

He vaikenivat hetkeksi molemmin. Sitten Hanna sanoi:

"Miksemme voisi aloittaa elämäämme milloin hyvänsä...! Ostaisimme vain
torpan ja siinä sitten..."

"Mutta minun on niin hirveän vaikea erota kotitalosta, jossa olen niin
kovin paljon työtä tehnyt... Jos nyt lähtisin, niin kaikki työni olisi
hukkaan mennyttä."

Ja Perttu melkein pillahti itkuun.

"Niin rakkaaksiko se on sinulle tullut?" kysyi Hanna.

"Niin on. Siinä tahtoisin elää ja kuolla."

Hannankin koti oli kiinnitetty suurista summista, ja kun talo muutenkin
oli pieni ja pikkuetuinen, oli aivan varmaa, ettei Hannalle jäisi
mitään kodin perintöä. Sen tiesivätkin veljet eivätkä viitsineet
kotonaan mitään työtä tehdä silloinkaan, kun talon ruokaa söivät. Hanna
oli äitinsä kuoleman jälkeen tullut palveluksesta kotiinsa vanhan isän
taloutta hoitamaan.

Aurinko oli kohonnut korkeammalle ja paistoi jo vaaran takaa joelle,
saarien selille ja lännen alle korkeiden vuorien kalpeille huipuille.
He katselivat alas suvannolle, jossa lauttoja nyt kulki peräkkäin.
Perttu näytti nauttivan näköalasta, joka lännessä päin kylpi auringon
kullassa.

"Sinä rakastat tätä luontoa ja valoisia öitä... Ei kukaan muu tästä
luonnosta osaa puhua niinkuin sinä..."

"Niin teenkin. Kesäyönä voin unhottaa suruni ja huoleni... ja olla vain
ja elää... olla niinkuin ei minulla koskaan olisikaan mitään
murhetta..."

Hanna kietoi molemmat kätensä hänen kaulaansa, katsoi pitkään hänen
rehellisiin kasvoihinsa, jotka olivat niin puhtaat ja himottomat ja
terveen kevätahvan peittämät, katsoi kauan ja sanoi sitten:

"Sinä puhdas, rakas Perttuni!"

Kun Hanna jo oli hyvästellyt Perttua ja aikoi kiviaidan luota, pellon
laidasta, pyörtää takaisin, muisti Perttu vielä kysyä pidellen tytön
kättä omassaan:

"Niin, mutta... Kuka se toinen kosija oli?"

Hanna ratkesi nauramaan.

"Se oli Junnon-Iikka..."

"Junnon-Iikka", kertasi Perttu kummissaan.

Hanna kertoi:

"Junnon-Iikka ei ole mikään tyhmä poika, vaikka onkin juoppo ja
retkale. Kuullessaan vastaukseni arveli hän: 'No semmoisen miehen, kuin
Viraniemen Perttu on, minä sinulle soisin...'"

"Vai Junnon-Iikka!" kummasteli Perttu yhä. "Aina minä Iikasta paljon
olen pitänyt", hän lisäsi sitten, painoi kerran vielä Hannan kättä ja
lähti tielle vievää polkua astelemaan. Hanna seisoi hetken kiviaitaan
nojaten ja katsoi hänen jälkeensä ja palasi sitten kamariinsa, sanaton
ikävä sydämessään.

Omissa, omituisissa mietteissään Perttu käveli kotiaan päin tietä
pitkin. Nyt vasta, auringon noustua, näyttivät kyläläiset käyneen
levolle. Sillä missään ei näkynyt liikettä, ei ollut tielläkään
vastaantulijoita.

Perttu kulki kuin unessa. Toisinaan ilo ja riemu valloitti hänen
sydämensä, kun hän tunsi saavuttaneensa Hannan rakkauden. Mutta sitten
taas sukelsi mieleen Lomma velkakirjoineen... Hopeasaari... ja
kivuloiset vanhukset...

Ja kesken kaikkea johtui hänen mieleensä, että Junnon-Iikka oli kosinut
Hannaa...! Ei ollut Iikka sanallakaan sinnepäin puhunut äsken, kun
lautan päällä sitä tätä juttelivat... Miksei ollut? Oli vain
toimitellut Perttua tukinajoon!

Mitä hän lieneekään miettinyt? Mutta ei hänen katseessaan näyttänyt
petosta olevan... Oli vain ollut Pertun mielestä ystävällisempi ja
osanottavampi kuin ennen... Eihän Iikka muuten huono mies ollutkaan...
Ei muuta vikaa, kuin ettei osannut säästää, vaan kulutti hyvät ansionsa
kortilla ja juominkeihin... Miesten komeimpia oli Iikka tummine
hiuksineen ja solakkoine vartaloineen, joka oli kuin luotu tukkipoikaa
varten. Helluja hänellä sanottiin olevan joka kylässä, ja joka paikkaan
hän oli tervetullut... Ei ollut heillä, Pertulla ja Iikalla, koskaan
ollut mitään riitaa keskenään lapsinakaan ollessa. Ja kun olivat
miehiksi kumpikin varttuneet, niin harvoin yksiin sattuivat Iikan elämä
kun oli vesillä ja vetten päällä, ja Perttu kiskoi maan karusta
kamarasta jokapäiväistä leipäänsä. Mutta talvisin, kun Iikkakin sattui
kotosalla olemaan, lainaili Perttu hänelle kirjoja luettavaksi.
Mielellään Iikka niitä lukikin.

Perttu oli tullut kotitien haaraan. Hän näki ilokseen jo tuomenkukkia
puhjenneen puutarhassaan ja ensimmäisen ohrakylvönsä nousseen oraalle.

Hän käveli ensiksi puutarhaansa, taittoi kukan tuomesta ja hymähti. Ja
kummallinen ajatus, joka ei ennen ollut hänen päähänsä pälkähtänyt,
täytti äkkiä hänen mielensä.

-- Jos minä kuolen, kuolevat puunikin... Jos teistä erota täytyy...
niin elämän lopetan teiltäkin...

Ja raskaasti huoaten hän käveli pihaan.

Silloin hän kuuli lasten ääniä pirtistä ja arvasi, että sisar Kustaava
oli lapsineen muuttanut entiseen kotiinsa.



IV.


Koskenlaskussa maksettiin tänä kesänä hyvät palkat, ja Perttukin oli
Junnon-Iikan kehoituksesta päättänyt ansaita rahaa heinäntekoon asti.

Karhusuolla olisi ollut paljon töitä. Ojamullat odottivat
hajoittajaansa ja kedot auraajaansa. Mutta Perttu oli joutunut niin
ahtaisiin oloihin, ettei mitenkään voinut tänä kesänä uhrata mitään
uudisviljelykselleen. Vilja oli myyty ja jaettu talvella niin tarkoin,
ettei ollut riittää siemeniksi. Karjassakin oli ollut onnettomuutta
monena vuonna, joten tulo siitäkin supistui hyvin pieneen, nyt
varsinkin, kun Kustaava lapsineen oli tullut lisäksi syömään. Toiselta
puolen oli hyvä, että Kustaava alkoi pitää emännyyttä, kun äiti kävi
niin heikoksi, että tarvitsi hoitoa joka päivä; mutta toisaalta siitä
aiheutui suurempaa kulutusta ja menoja.

Oli jo kulunut monta vuotta siitä kun Perttu viimeksi oli ollut
koskensounnissa. Siitä huolimatta lasku kävi vielä kuin tottuneelta
ainakin. Muutaman päivän perästä hän oli jo perämiehistä ensimäinen ja
hänelle uskottiin suurimmat lautat.

"Edelle se menee vanhoista perämiehistä!" sanottiin. Ja kun vesi nousi
liian korkealle tai laskeusi liian matalalle jolloin lauttojen lasku
oli hyvin vaarallista, uskalsi Perttu miehineen koskeen. Oli käynyt
niin tutuksi tuo monta kilometriä pitkä koski Pertulle, että hän tunsi
sen korvat ja virrat kuin omat kämmenensä.

Ylimaasta saapui lauttoja yötä päivää koskenniskaan, ja yötä päivää
niitä laskettiin. Ne, jotka jaksoivat ja uskalsivat, ansaitsivat suuria
summia. Mutta toiset eivät viitsineet, eikä muutamista huolittu
koskelle ensinkään.

Ne miehet, joiden kanssa Perttu laski lauttoja, olivat kaikki
kotiseudun miehiä, Junnon-Iikka joukossa. He olivat kaikki tottuneita
koskimiehiä, poikasina jo ensi kerrat koskia laskeneet. Etelänpuolen
miehiä he eivät lautalleen huolineet, sillä heidän joukossaan ei saanut
olla tottumatonta, arkaa eikä tyhmää.

Juhannuksen jälkeisellä viikolla oli koskenlasku kiireimmillään, niin
että Perttukin oli valvonut monta yötä yhteen menoon. Kun pääsivät
lautalla kosken alle, niin paikalla lähtivät takaisin niskaan. Mutta
väsymys ja uupumus saavutti vihdoin Pertunkin. Hän oli kestänyt enemmän
kuin kukaan.

Erään kerran oli Perttu nukkunut jätkäin "Pleunaan"
seinänvieri-lavitsalle, vaikkei hän usein niissä sisällä käynyt. Siellä
kun aina oli juopuneita rähisemässä, toiset korttia lyömässä ja
kolmannet tappelua alkamassa, ei hän semmoisessa seurassa viihtynyt.

Hän oli tällä kertaa kuitenkin nukkunut, nukkunut raskaasti monen yön
valvonnasta väsyneenä. Hän oli miettinyt levähtävänsä vain hetken ja
lähtevänsä sitten kotiaan, kun oli lauantai-ilta. Mutta jätkät olivat
hankkineet viinaa, ja mellakka alkoi käydä yhä kovemmaksi. Siinä oli
etelänpuolen miehiä enimmäkseen, mutta omanpitäjäläisistä oli myös
Junnon-Iikka joukossa.

Perttu heräsi kauheaan rähinään, jota joukko juopuneita miehiä piti
juuri hänen korvansa juuressa. Hän kuuli joukosta Junnon-Iikan äänen ja
pääsi pian väsymyksestään ja unestaan hereille. Kun hän avasi silmänsä,
näki hän kolme etelänpuolen miestä pitävän Iikkaa ahtaalla. Toiset
pidättivät käsistä, ettei Iikka kyennyt minkäänlaiseen puolustukseen.
He syyttivät Iikkaa siitä, että tämä muka oli päästänyt heidän
lauttansa irti, niin että se oli sitten valtoimena luisunut koskeen ja
särkynyt yksin puin.

Äänestä ja miesten liikkeistä Perttu arvasi, että he olivat
juovuksissa. Iikka ei näkynyt tietävän, että Perttu oli sisällä, sillä
hän kuuli hänen huutavan:

"Kunpa olisi Viraniemen Perttu täällä...!"

Ja hän koetti päästä irti kiusaajistaan, mutta nämä eivät hellittäneet.

"Perttu! Semmoinen lammas!" kuuli hän erään huutavan.

Perttu oli jo kyllin paljon ollut jätkäin joukossa ja tunsi
juopuneitten meiningit, tietääkseen että mikään järkipuhe ei heihin
vaikuttaisi. Raaka voima raakaa voimaa vastaan -- se oli ainoa keino,
joka auttoi...

Pertun mieli joutui ani harvoin kuohuksiin, mutta nähdessään, että
Iikka parkaa ahdisteltiin ylenmäärin ja ettei häntä käynyt kukaan
puolustamaan, vaikka oman pitäjänkin miehiä oli joukossa, tunsi hän
tuimaa suuttumista...

Salamana hän hyppäsi riitelevien miesten eteen permannolle ja karjaisi:

"Heittäkää pois! Monta miestä yhden ainoan kimpussa. Hävetkää...
kelvottomat."

Hänen äkkinäinen ilmestymisensä ja tiukka äänensä vaikuttivat sen, että
miehet päästivät Iikan irti, mutta tarttuivat uudelleen kiinni,
ennenkuin tämä ehti muuta tehdä kuin kerran potkaista lähintä miestä.
Nähtyään, ettei Perttu ollutkaan vielä mennyt, sai Iikka uutta intoa,
ja, juovuksissa kun oli, alkoi temmeltää kuin peto.

Toisia etelänpuolen miehiä rynnisti avuksi, ja Iikka paiskattiin
hirveää kolinaa ja melua pitäen lattiaan...

Silloin vimmastui Perttukin. Ja vaikka hän tavallisessa mielentilassa
ollessaan liikkui ja toimi verkkaan ilmestyi häneen nyt tavaton
vikkelyys ja notkeus, jota ei olisi luullut löytyvän niin
kankeannäköisessä ruumiissa. Silmät tulta iskien hän rynnisti
miesjoukkoon, joka myllersi lattialla ja heitti kolme päällimäistä
rajulla voimalla huoneen hirsilattiaan. Kaksi yritti Pertun kimppuun,
toisella jo puukko kädessä. Mutta Perttu ehti puukkosankaria potkaista
rinnan alle, niin että tämä ulahtaen kaatui selälleen. Saatuaan Iikan
pois miesten alta ja ensimmäisen vihanpuuskan ohimentyä hän alkoi
käsittää, että olo tässä joukossa oli vaarallista. Sillä useimmat
etelänpuolen miehet olivat puukkojunkkareita ja kulkureita, jotka eivät
välittäneet enempää omasta kuin lähimäisenkään hengestä... Hän tarttui
Iikan käsipuolesta kiinni ja tempasi ovelle.

"Joudutaan pois!" hän huusi Iikalle, joka hänkin oli ottanut puukon ja
viuhtoi sillä kuin mielipuoli.

Juuri kun he olivat ulos pääsemässä, tointui äskeinen mies, jota Perttu
oli rinnan alle potkaissut, rynnisti puukko ojona Perttua kohden ja
koetti iskeä häntä suoraan rintaan. Mutta Perttu ehti nostaa kätensä
eteen, niin että isku kilpistyi oven pieleen, johon puukko painui
kiinni... Iikkakin näytti tajuavan, että vaara uhkasi, mutta vaikka
Perttu veti häntä mukanaan, ehti hän puukollaan temmata äskeistä miestä
selkään, niin että takki halkesi helmaan asti.

"Joudu pois!" varoitti Perttu, ja nyt he riensivät juoksujalassa tielle
päin ja näkivät, että kaikki etelänpuolen miehet pullahtivat sisältä
ulos, hakien aseikseen seipäitä ja puukankia. Eivät kuitenkaan
lähteneet takaa ajamaan, vaan purkivat vihojansa kiroten ja mellastaen,
niin että huuto kuului yli kosken pauhun kauas kylälle.

Vasta tielle tultuaan Perttu huomasi, että hänen vasemmasta
leukapielestään vuoti verta. Siihen oli joku etelän miehistä ehtinyt
hipaista puukolla, vaikkei Perttu ennen ollut sitä tuntenut.

Iikkakin oli hiukan selvennyt, mutta pyrki aivan väkisin takaisin
tappeluun. Perttu sai hänet kuitenkin houkutelluksi Herralaan, Lomman
naapuriin. Hän toimitti Iikan tallin parvelle nukkumaan, talossa kun
oli tuttua väkeä. Mutta Iikan kanssa puuhatessaan hän ei tullut
ajatelleeksi, että veri hänen haavastaan tippui vaatteille ja että
kasvot olivat veren tahraamat.

Ehtiessään tielle ja aikoessaan kotia päin hän kuuli Viukkalan emännän
siunailevan kujalla:

"Herra hyvä...! Juoppo ja tappelijako siitä tuli tuosta nuorimmastakin
Viraniemen saarnamiehen pojasta..."

Mutta Pertun mieli oli vielä niin kuohuksissa, ettei hän mistään
välittänyt. Ainoana ajatuksena oli päästä Hannan luo ja saada hänelle
kaikki selittää.

Ja hän käveli kuin pahojen henkien takaa-ajamana ja heräsi vasta
täyteen ja selvään ymmärrykseen Visavaaran harjulla, josta kotikylä ja
Hopeasaari alkoivat näkyä... Ei hän muistanut koskaan eläissään niin
suuttuneensa kuin äsken. Aina hän oli koettanut asettaa nousevan
vihansa, aina kärsinyt ja ollut hiljaa, vaikka miesjoukosta usein
sateli ivamuruja hänen siivoudestaan. Eikä hän muistanut koskaan
lyöneensä toista ihmistä, ei liioin pahaa sanaa kenellekään
lausuneensa...

Mikä oli hänet nyt niin raivoon saattanut, että hän oli unohtanut
itsensä ja ehkä pilannut maineensa iäksi päiväksi?

Siellä oli sydämen pohjalla kyllä kytenyt yhtä ja toista pahaa, joka
joinakuina hetkinä pyrki nousemaan pinnalle, mutta aina oli hän saanut
sen tukehdutetuksi. Sellainen hetki oli ollut silloin, kun hän
puhutteli Lommaa ja näki tämän ilkeät sileät ja verettömät kasvot...

Mutta nyt!

Junnon-Iikkaa oli tullut sääli, ja muutenkin oli hänen kiukkunsa
kasvanut etelänpuolen miehiä kohtaan yleensä. Sillä ne ne salaa
kaupittelivat viinaa ja usuttivat kelpo miehiä lakkoihin ja
hullutuksiin, alinomaa "aatteistaan" tolkuttaen...

Kuta enemmän Perttu asiaa ajatteli ja mietti, tunsi hän, että oli
vimmastunut oikeastaan Iikan vuoksi. Siitä saakka kun oli Hannalta
kuullut, että Iikka oli kosinut Hannaa, oli hän erityisemmästi Iikkaan
kiintynyt. Ja heidän ystävyytensä oli kuin lujittunut, vaikkei
kumpikaan ollut lähemmin toisen mieltä tutkinut. Ei ollut Iikkakaan,
vaikka välisti osui koskenlaskun aikana pikku hutikkaan, muuta sanonut
kuin toimittanut, että Perttu vain ostaisi hevosen ja lähtisi ensi
talveksi tukkimetsään...

Perttu oli kaikesta Iikan käytöksestä päässyt siihen käsitykseen, että
Iikka tahtoi hänelle hyvää... Nytkin koskenlaskussa oli Perttu sen
monta kertaa huomannut.

Mutta sitten hänen mieleensä äkkiä muistui Iikan äskeinen raivo, kun
hän peuhasi viinassa, puukko ojona. Kuinka hänen katseensa oli ollut
raivokas ja uhkaava ja kasvojensa ilme kuin metsän pedon. Semmoinen
mies voisi vaikka mitä tehdä, vaikka hengen lyödä, tuntematta mitään
katumusta...

Mitähän Iikka oikeastaan ajatteli ja mietti? Olihan olemassa ihmisiä,
jotka kaukaa ja kauan saalistaan vainoovat, ja kun tulee sopiva aika,
niin voivat iskeä puukon toisen sydämeen! Vuosikausia voivat sovussa
elää, vaikka syvällä sydämessä palaa koston tuli...

Ehkä Iikka vainosi häntä, lähestyi kavalasti ja tekeysi ystäväksi, ja
kun oli saanut täyden luottamuksen, niin silloin...

Perttua alkoi kauhistuttaa. Paha oli uskoa pahaa miehestä, jonka ei
koskaan tiennyt hänelle mitään pahaa tehneen, ja kamalalta tuntui pelko
Iikan kostosta...

Kertoisiko hän Hannalle, mitä Iikasta ajatteli? Hanna ei tiennyt
maailman ja ihmisten olevan niin pahoja...

Mutta kun Iikkakin rakasti Hannaa, niin kuinka hän olisi voinut niin
helposti Hannasta erota ja tuntea vain ystävyyttä häntä, Perttua,
kohtaan, ystävyyttä, joka oli enemmän kuin veljellistä...

Mahdollista se ei voinut olla! Hän oli pettynyt Iikan suhteen ja
lisäksi tyhmyydessään mennyt Iikan puolesta tappelemaan. Semmoisia
itsensä uhraavia luonteita, joksi hän Iikkaa oli alkanut uskoa,
ei voinut olla monta maailmassa. Oliko yhtään? Ei ainakaan
jätkämaailmassa, eikä jätkäelämä ollut semmoinen koulu, jossa sellaiset
sielut kehittyisivät...

Pertun ajatukset risteilivät sinne tänne, eikä hän päässyt mihinkään
varmuuteen, mitä uskoa ja mitä ei.

Mutta käytyään lähteellä pesemässä veriset kasvonsa ja haavaansa
hautomassa rohkaisi hän mielensä ja alkoi astua ravakasti Vaaralaan
päin. Hän päätti Hannalle kertoa kaikki... myöskin epäilyksensä Iikkaa
kohtaan.

       *       *       *       *       *

Kun Perttu saapui kotiansa, tapasi hän pihaan tullessaan Jokijalan
isännän, joka kertoi, että häntä oli yöllä tultu hakemaan avuksi...

"Mitä sitten on tapahtunut?" kysyi Perttu säikähtäen.

"Ukko vaari on kovin huonona... eikä voi olla enää pitkällinen",
vastasi Jokijalka ja kertoi, että Kustaava oli juossut hengen hädässä
apua pyytämään. Ukolle oli tullut jonkunlainen mielenhäiriö ja vimma.
Hän oli noussut ylös sängystä, juossut pihalle ja hypännyt Pertun
huoneen ikkunasta sisälle. Siellä oli hän koonnut kaikki kirjat ja
sanomalehdet ja paiskannut ulos ikkunasta ja huutanut, että ne ovat
helvetin valtakirjoja ja vievät kadotukseen hänen ainoan poikansa. "Kun
minä juoksin tänne, oli ukko kaatunut pihalle selälleen ja näytti kuin
kuolleelta... ei mitään vastannut... Me kannoimme Kustaavan ja
Venni-pojan kanssa salin sänkyyn... Ei ole vieläkään mitään vastannut
eikä tullut tajuntaansa."

He kävivät yhdessä saliin, jossa vanha saarnamies oli asetettu talon
parhaaseen sänkyyn. Äiti ja Kustaava istuivat vuoteen vieressä ja itkeä
niiskuttivat.

"Herra on tullut omaansa ottamaan", nyyhki äiti.

Ukko makasi silmät ummessa, kasvot ruskean kalpeina ja pitkä valkoinen
parta rinnan päälle ulottuen, makasi kuin kuollut. Silloin tällöin
näkyi huulten liikkeistä, että elämä vielä pulppusi sydämessä, mutta
tajunnassaan hän oli. Pertun hellä sydän lämpeni heti, sillä hän oli
aina rakastanut isäänsä ja kunnioittaen kohdellut vanhusta viimeiseen
saakka, vaikka ukon kärtyinen luonto oli monesti tehnyt hänen mielensä
pahaksi. Hän laskeusi polvilleen vanhuksen vuoteen viereen ja ratkesi
itkuun.

"Hyvä isä hän on aina minulle ollut, ja parastani hän on ankaruudellaan
tarkoittanut", sai hän sanotuksi ja laski kätensä vanhuksen otsalle.

Vakavakin, lempeämielisen Jokijalan isännänkin silmiin ilmausi
kyyneleitä, ja hän huokasi raskaasti.



V.


Hämärtyvä elokuun ilta Pohjolassa, ensimmäisen tähden välke valoisan
kesän perästä!

Vaikka päivä vielä on pitkä ja lämmin, tuntuu elokuun lopulla siltä,
kuin kesän hengetär kulkisi jo vakavapiirteisenä eteläisiä maailmoja
kohden. Ja vaikka valo vielä voittaa ja taivas iloitsee varhaisina,
kirkkaina aamuina ja lempeinä, tyveninä iltoina, niin vaalean sinen ja
yön verho kattaa sen.

Ja kun ensimmäinen tähti näkyy pohjoisella taivaanrannalla, on sen
välke kuin hyvästijättö kesälle ja kuin tervehdys raittiille syksylle.
Mutta alakuloiseksi käy mieli sen näkemisestä, sillä silloin on hauskin
ja valoisin aika kesästä mennyt.

Perttu seisoi vielä pellollaan, jossa hän oli nostanut viimeisiä
sitomia kuhilaaseen, ja katseli taivaan kantta. Omituisia ajatuksia
risteili hänen sydämessään hänen siinä seisoessaan, kun hämy alkoi jo
peittää etäisiä vaaroja ja metsiä, jotka vaarojen kupeilta pohottivat
mustina ja totisina. Kirkas vinkka näyttäytyi vielä jättiläisaavana
taivaanrannalla, johon päivä oli laskenut.

Minkätähden oli hänen mielensä niin kumman apea tänä iltana?
Minkätähden sydäntä tuntui painavan raskas suru? Runsas, viljava vuosi
oli tiedossa. Viinamäki oli antanut niin komean laihon, ettei
miesmuistiin, vaikka kylvö olikin ollut harvaa. Ja hyvin oli tullut
heinääkin. Ei ollut Karhusuokaan tekijäänsä pilkannut. Taivaan Herra
oli palkinnut hänen vaivansa. Mitä hän suri?

-- Velka! Velka! -- soi hänen korvissaan yötä päivää. Silloinkin
kaikui, kun koetti työssä unohtaa pahan mielensä ja saada rauhaa
rintaansa.

Sitten keväimen ei hänen asemansa ollut parantunut, eikä hän tuntenut
päässeensä vähääkään likemmäksi päämaaliaan. Kesän ansioilla ja
vähäisillä säästöillään hän oli saanut ostetuksi vankan tukkihevosen,
sillä tukinajoon hän oli päättänyt lähteä ensi talveksi. Hän saisi
kuitenkin sen verran ansaituksi, että voisi osaksi hyvittää pienempiä
velkamiehiä. Lommalla oli kiinnitys maahan, hänellä ei olisi hätää...

Mutta jos nyt isä kuolisi -- ja hän voi kuolla millä hetkellä hyvänsä
-- ei hänelle jäisi mitään kauppakirjaa...

Kun ei kuitenkaan tullut sitä toimitetuksi niinkuin Jokijalka neuvoi...
silloin kun isä vielä oli tajullaan...

Liian pehmeä hän oli ollut, liian arka... Olisi pitänyt ottaa talon
paperit ja velat tietoon jo aikoja sitten, niin oli Jokijalka
neuvonut... Toisinaan oli aikonut isälle siitä puhua, mutta isä ei
ollut siihen mitään virkkanut. Joskus oli sanonut:

"Tähän tämä minulta jääpi."

Mitä varten sitten tässä oli työtä tehnyt, raatanut ja toivonut? Olisi
mennyt maailmalle niinkuin veljetkin...

Mutta hänellä ei ollut halua kulkurielämään. Hänelle oli käynyt tämä
lapsuuden koti niin rakkaaksi, ettei hän uskaltanut sitä itselleenkään
tunnustaa.

Ja Hanna parka!

Hän tyytyi odottamaan, hän rakasti ja uskoi niihin unelmiin, jotka
Perttu aikoi toteuttaa. Eihän hän muutoin olisi jaksanutkaan elää ja
toimia, ellei Hannan rakkaus olisi ollut auttamassa. Ei tänä kesänä
ensinkään!

Isä makasi halvattuna, puhumattomana sairaana, ja äitikin heikkoni
päivä päivältä. Kaikki piti muistaa ja toimia ja huolehtia ruuasta ja
rahasta. Oli ollut koko kesän joka päivä kuin tulisessa tuskassa, sillä
mieltä painoi ainainen pelko, että velkamiehet rynnistävät yhtaikaa.

Perttu osui luomaan katseensa taloon päin, joka iltahämyssä kuumotti jo
mustalta maalaamattomine seinineen. Silloin hän huomasi valkoisen
naisenhuivin vilahtavan jonkun kuhilaan takaa. Vartaloa hän ei hämyn
vuoksi eroittanut, mutta yhtäkaikki hänen sydämensä alkoi kiivaasti
sykkiä.

Olisiko Hanna!

Hanna oli luvannut poiketa leikkuuaikana ystäväänsä katsomassa. Perttu
tunsi pian käynnistä Hannan ja lähti nopein askelin vastaan.

Kuinka Hanna oli sievä ja miellyttävä somassa puvussaan! Kuinka kirkas
oli hänen katseensa ja poskensa puna viehättävä!

Perttu melkein nosti hänet ilmaan, kun molemmin käsin tervehti.

"Kuinka sinä olet sievä ja siro ja puhdas... ja minä olen tämmöinen
maanmyyrä", sanoi Perttu kuin häveten.

"Olepa nyt! Tule tänne ja menkäämme sinun kivellesi", esitteli Hanna ja
lähti jo menemään.

"Se on minun murheeni kivi ja muistojeni kivi, ettei sinuunkin
tarttuisi suru siitä kivestä!" virkkoi Perttu, mutta tarttui Hannaa
käteen, ja he nousivat molemmin kivelle.

"Tämä se on sinun Viinamäkesi", sanoi Hanna, kun olivat istuutuneet
vierekkäin ja katselivat hämärtyvään iltaan. Hän tarttui samalla
kiihkoisesti Pertun käteen ja melkein itkusilmin puheli:

"Minun on ollut sinua niin kovin ikävä näinä päivinä... Kun tiedän,
kuinka sinun on... kun isäsi on sairaana ja monta muuta asiaa... Kun
käyn tuolla kylällä, niin kaikki hokevat, että hullu sinä olet ollut,
kun olet ruvennut työtä tekemään tämmöisessä velkapesässä... että sinä
et isäsi kuoleman jälkeen saa mitään... minulle sitä selittävät, aivan
niinkuin minä tähän emännän paikkaa katselisin..."

"Semmoisia ovat ihmiset", sanoi Perttu raskaasti.

"Kaikkein ikävintä minusta oli kuulla se isäsi vanhoilta ystäviltä,
jotka hänen kustannuksellaan ovat elämään päässeet... ja niiltäkin,
jotka ovat yhdessä uskossa isäsi kanssa... Nyt he ovat valmiit
syyttämään isääsi toimettomuudesta ja saamattomuudesta... Eikä kukaan
muista, kuinka hänen parhaina päivinään kokonaisia kyläkuntia oli
Viraniemessä saarnoja viikkomääriä kuulemassa ja talon velkoja
lisäämässä... Eikä ole kukaan tietävinäänkään, että juuri hänen omilla
uskonveljillään luulisi olevan omallatunnolla tämän talon velat...
oletko sinä koskaan sitä ajatellut?"

"Olen minä joskus... ja sen olen nähnyt, että kiittämättömiä ovat
ihmiset..."

"Minä olen kyllä tiennyt ja kuullut paljon... Monta kertaa olen aikonut
sinulle sanoa... Mutta kun olen tiennyt sinun toivosi ja yrityksesi ja
nähnyt kuinka sinä, läpi kaiken tuskan, koetat olla vanhemmillesi
kuuliainen..."

"Sitähän juuri sanotaankin minun hölmöydekseni", virkkoi Perttu
katkerasti.

Hanna kietaisi käden hänen kaulaansa niinkuin hänen tapansa oli ja
pyyteli rukoillen:

"Älä, rakas ystäväni, sillä lailla minulle sano! Tiedäthän, että juuri
sen vuoksi sinua rakastan, että olet hyvä ja hellä ja uhrautuva..."

Ja tyttö nousi Pertun syliin. Pertun tunteet lämpenivät niin, ettei hän
enää muistanut koko muuta maailmaa. Hän otti molemmin käsin Hannan
syliinsä ja rajulla liikkeellä veti hänet rinnalleen. Hän ei ollut
koskaan ennen niin tulisesti Hannaa syleillyt. Ja vapisevalla äänellä
hän puhui:

"Oletko koskaan aavistanut, kuinka paljon minä sinua rakastan! Minä
luulen, ettet sinäkään osaa kuvitella, mitä minä tunnen... eihän
tämmöisen kovan kuoren alla luulisi sydäntä olevankaan... Oletko
ajatellut, että kaikki mitä olen tehnyt ja toivonut, olen tehnyt sinua
odotellessa?"

"Olen minä sitä ajatellut", sai Hanna kuiskatuksi.

Oli jo melkein pimeä, kun he palasivat pihaan. Juuri kun he pääsivät
kujalle, kysyi Hanna:

"Oletko kuullut, että Kallioniemen Matti on Amerikassa kuollut
kaivantoon ja jättänyt jälkeensä kolmekymmentätuhatta markkaa puhdasta
rahaa, jotka vanha äiti, ainoa perillinen, nyt saa. Rahat kuuluvat jo
olevan pankissa nostettavina."

"Kallioniemen Matti!" ihmetteli Perttu.

Matti oli täällä ollessaan ollut suuri renttu ja tuhlari. Viestejä
tosin oli kuulunut, että Matti oli Amerikassa muuttanut elämäntapansa
ja ansaitsi paljon rahaa. Mutta sittenkin! Eihän Matti vielä ollut
Amerikassa ollut kuin seitsemän vuotta.

"Niin, mutta hän on ollut niin vaarallisessa kaivannossa, jossa
ainoastaan jotkut uhkarohkeat työskentelivät suuresta palkasta. Ja
Matin henkivakuutus kuuluu yksinään tekevän viisitoista tuhatta", tiesi
Hanna.

"Matti raukka!" huokasi Perttu. "Hänessä oli pohjalla sentään paljon
hyvää. Ja vieraalle maalle Matin luut lahoovat..."

"Kuolemallaan hän kuitenkin pelasti äitinsä pahojen ihmisten kynsistä
kärsimästä", virkkoi Hanna. "Ehkäpä Jumala niin oli tarkoittanutkin."

"Niin, ehkäpä oli", vastasi Perttu. "Mutta kauhealta tuntuu ajatella
semmoista kuolemaa... ja vieraalla maalla... Ei juuri mieli tee suuriin
ansioihin..."

Hanna ehätti sanomaan niinkuin kauan miettimäänsä asiaa:

"Minä vain lähtisin yli Atlantin koska hyvänsä..."

Perttu katsoi Hannaa pitkään.

"Sinäkö?" hän sitten sanoi kummastellen. "Leikkiä puhut..."

"On siinä tottakin. Entäs sinä?"

"Soisin, että kaikki tulisivat takaisin...! Täällä olisi niin kovin
paljon tekemistä..."

"Eihän riitä ruokaa näillekään, jotka täällä ovat..."

Mutta Perttu lausui siihen vakavasti:

"Älkäämme laskeko leikkiä niin vakavassa asiassa... Ei oman maan vertaa
missään ole... eikä missään maailmassa näin kauniisti hämärtyviä
elokuun iltoja..."

Ja hän otti Hannaa kädestä ja vei äitiänsä tervehtimään.

Hyvin harvoin oli Hanna käynyt Viraniemessä. Tänä kesänä oli kuitenkin
silloin tällöin poikennut, kun Kustaavakin oli lapsineen muuttanut
entiseen kotiinsa. Kustaava oli vielä verrattain nuori, vaikka oli jo
viiden lapsen äiti. Hän oli miellyttävä ihminen ja kaikista
sisaruksista enimmin Pertun näköinen. Mutta luonteet olivat erilaiset,
-- Kustaava iloinen vieläkin, vaikka oli kovaa aina kokenut, Perttu
raskasmielinen ja harvoin hymähtävä. Vanha emäntä olisi kernaasti
tahtonut hyvin usein nähdä ja puhutella Hannaa, varsinkin nyt viime
aikoina, mutta tyttö ei sittenkään usein käynyt. Mutta kuta useammin ja
pitemmältä Hanna vanhan emännän kanssa puheisiin pääsi, sitä syvemmältä
hän tätä tuli tuntemaan ja pääsi käsittämään vanhuksen hurskaan ja
puhtaan sydämen.

Herttainen hymy ilmestyi nytkin vanhuksen kasvoille, kun hän
pystyvalkean ääressä näki, että Hanna ja Perttu tulivat pirttiin. Koko
päivä oli hänen täytynyt pysytellä sängyssä, mutta nyt illan tullen oli
noussut lieden ääreen. Hanna noudatti hänen kehoitustaan ja istuutui
hänen viereensä tulen ääreen.

Kun he olivat jääneet kahdenkesken, alkoi vanhus itkeä.

"Pertun vuoksi minun on niin ikävä", hän kertoi itkun seasta. "Perttu
on tullut niin kummalliseksi ja harvapuheiseksi, eikä hän enää ole sama
poika kuin ennen. Minä olen nähnyt, että hän öillä usein on valveilla
ja lukee jotakin kynttilän valossa... En minä ole mitään hänelle
puhunut... Emmehän voineet Kustaavaakaan pienten lasten kanssa ajaa
maantielle, ja Kustaava on nyt kovin tarpeeseen meille... En minä yksin
jaksaisi Israeliakaan hoitaa... Murehtineeko sitä, kun ei ole
kauppakirjaa tehty? Ei ole minulle mitään puhunut, mutta minä olen
ollut niin käsittävinäni. Monesti minä Israelille siitä puhuin, mutta
hän ei ole koskaan minua kuunnellut... eikä tehnyt minun ajatukseni
mukaan... Ja tuskin niitä velkoja niin paljoa olisi, jos minua olisi
kuunnellut... Sekin Lomman velka on tullut aivan takausten kautta...
Sinulle tätä nyt kerron, mutta en kenellekään muulle... Ja Jumala kai
on meille tämän kaiken hyväksi nähnyt."

Hän tuli niin liikutetuksi, että rupesi ihan vapisemaan ja näytti siltä
kuin hän putoaisi tuolilta pois.

Hanna talutti hänet sänkyyn. Hänen äänensä heikkoni, niin että Hanna
tuskin kuuli, kun hän kuiskaili:

"Ole sinä, rakas tyttäreni, hyvä Pertulle sitten kun yhteen menette. Ei
ole niin hyvää poikaa yhtään, ja hän kaipaa rakkautta... minä tiedän
sen... Kuinka hän on ollut hyvä Israelillekin, joka on näinä viime
vuosina ollut kärttyinen ja omituinen... Ja joka yö minä olen kiittänyt
Jumalaa Pertusta ja arvannut, ettei Jumala ole meitä unhoittanut...
vaikka on antanut meidän kokea niin kovaa lapsistamme..."

Hän väsyi puhuessaan, niin ettei jaksanut lausua enää sanaakaan.
Pusersi vain Hannan kättä heikosti.

Samassa Perttu tuli sisälle ja toi Hannalle äärettömän suuren nauriin,
joka oli kasvanut hänen puutarhassaan. Mutta ilo, joka hänen
kasvoillaan kuvastui pirttiin tullessa, katosi heti, kun hän näki äidin
itkeä nyyhkivän sängyssä ja Hannankin pyyhkivän kyyneleitä.



VI.


Eräänä syksyisenä päivänä saapui Viraniemeen Pertun odottama agronoomi.
Riihen puinti oli juuri päättynyt, ja Perttu kantoi viimeisen
riihellisen jyvät aittaansa.

Agronoomi Pesola oli jo monet vuodet ollut paikkakunnalla neuvojana, ja
Pertun kanssa heistä oli tullut hyvät veljet ja toverit. Hän oli paljon
Perttua opastanut kotivainion hoidossakin, mutta varsinkin Karhusuon
uudisviljelyksellä. Eikä ollut hänen tarvinnut puhua kuuroille
korville, kun Perttua neuvoi. Muistiinsa oli poika kaikki pannut ja
opiksi ottanut toisen neuvot.

Iloisesti, toverillisesti hän kätteli Perttua ja kertoi kuulumisia
eteläosasta maata, jossa oli ollut kesäänsä viettämässä.

"No millainen vuosi sinulle on tullut?" kysyi hän ensiksi.

"Hyvähän tuli vuosi. Ohra on raskasta, ja heiniäkin on tullut
kelpolailla."

"Entäs Karhusuolla? Ne meidän koesarkamme?" muisti hän kysäistä.

"Lähdemme huomenna katsomaan... Minulla on paljon muutakin sanomista."

Kun tulivat puutarhaan, jossa Pertulla oli pieni kasvitarhansa, virkkoi
hän hyvillä mielin:

"No, olet sinä miesten miehiä... niinhän tämä on... hauskuudekseen tätä
katselee..."

"Ei ole ollut aikaa... on niin paljon muuta työtä..."

Mutta Pesola ei kuullut, sillä hän teki tutkimuksiaan ja vähäväliä
huudahti:

"Ihme, kuinka suuria lanttuja ja porkkanoita... Ei Etelä-Suomessakaan
tämmöisiä näy... Vielä sitten hokevat, ettei täällä menesty ja kasva...
Mutta... tuota noin... miten on turnipsimaasi nyt menestynyt?"

"On se jonkunlainen, mutta en ehtinyt sitäkään tarkkaan kitkeä, ja
työväestä on puute..."

"Kas vain, kuinka nuo puusi kasvavat... Tuon jokiäyrään me istutamme
kuusia täyteen... pohjoista vastaan... Eikö niin?"

He kävelivät pihan poikki ja tulivat navetan taakse, johon Perttu
agronoomin neuvon mukaan oli muokannut turnipsimaan.

Pesola ei voinut kyllin ihmetellä Pertun turnipsimaata, niin komea se
oli. Ei koko jokivarrella sanonut sellaista nähneensä, eikä missään
muuallakaan.

"Sinä saat tästä ensimmäisen palkinnon..."

Mutta nyt hän huomasi, että Perttu pysyi kovin vakavana ja miettivän
näköisenä ja etteivät mitkään puheet tuntuneet vaikuttavan häneen.

"Mikä sinua vaivaa, mies, kun olet niin alakuloinen?"

Hän oli kyllä jo kuullut, että vanha saarnamies makasi halvattuna ja
että emäntäkin oli hyvin heikko.

"Onpa tässä miettimistä minun osalleni", vastasi Perttu.

Mutta Pesola oli elämäniloinen mies, joka tahtoi nähdä hauskaa väkeä
ympärillään. Pertusta hän oli päässyt siihen uskoon, että hän oli
taitava ja hyvälahjainen maanviljelijä, joka ei antanut opin ojaan
kaataa.

"No, älähän sure... Emäntä sinun pitää ottaa... Eikö sinulla jo ole
tiedossasi?" sanoi hän.

Hän ei tiennyt, minkä taakan alla Pertun sydän sykki. Ei osannut
aavistaakaan, mitä mies oli mietiskellyt sitten viime näkemänkin.

"No, miten alkaa karjasi menestyä?" kysyi hän kuin sivumennen.

"Paranemaan päin on nyt. Nuoret maatiaisrotuiset voivat hyvin ja
kasvavat."

Karja oli Pertun ilo, vaikka vastoinkäymisiä siinäkin oli ollut.
Luomatauti oli vaivannut monta vuotta, ja kesää ennen oli paras
maitolehmä uponnut suohon.

"No, se mies, joka ei anna vastusten lannistaa, vaan yrittää ja yrittää
uudestaan..."

"Se on helppo sanoa", arveli Perttu naurahtaen. "Mutta sitä näkyy
tottuvan vastoinkäymisiin niinkuin muuhunkin... Ja montakohan miestä
maataan viljelisi, jos vahingoista säikähtäisi eikä sitkeydellään kovaa
onnea voittaa koettaisi!... Pian talot jäisivät kylmille..."

"Niin. Kyllä se on lujassa leipä maanviljelijällä... ainakin täällä.
Mutta kun kehitys, oppi ja taito tulevat avuksi, niin..."

"Ei tule tänne koskaan sitä aikaa, että helpolla eläisi, mutta se ei
olekaan pääasia. Pääasia on, että maa kyllä miehensä elättää, jos työtä
tekee. Mutta kuka täällä tekee maatöitä? Ei ole monta miestä tässäkään
kylässä..."

He syventyivät juttelemaan maanviljelijän asemasta Perä-Pohjolassa. Ja
varsinkin siitä raskaasta epäkohdasta, että maatyöntekijät vähenivät
vuosi vuodelta. Siihen oli luonnolliset syyt, jotka aika ehkä kerran
korjaa, arvelivat.

Iltasella, kun he Pertun kamarissa puhelivat keinoista maanviljelyksen
parantamiseksi täällä Perä-Pohjolassa, teki Pertun mieli monta kertaa
jutella Pesolalle talon veloista ja siitä, olisiko mitään keinoja saada
jonkunlaista lainaa valtiolta, jotta pääsisi erilleen Lommasta. Mutta
vaikka hän monta kertaa oli siitä sanomaisillaan, ei hän sitä tehnyt.
Missäpä semmoisia kassoja olisi olemassa!

Mutta puheen jatkuessa joutuivat talon metsävarat keskusteluun.

Kun Perttu mainitsi, että tänne juuri odotettiin paperipuiden ostajaa
ja että hänkin oli aikonut kaupata Särkirovan sarasta kuusikkoa, joutui
Pesola haltioihinsa.

"Niille ei kannata myödä yhtään kalikkaa... ne eivät maksa kuin
mitättömän hinnan, ja paperipuumyynti on talon surma ja perikato... Kun
ei linnun istuinta enää jää!" sanoi hän ankarasti ja selitteli vielä
laajasti Pertulle, kuinka kasvava puu tuottaa monta prosenttia korkoa.

Perttu tiesi sen Pesolan selittämättäkin.

"Ja eikö tuo Särkirova ole juuri se metsäpalsta, jota sanoit
säästäneesi ja hoitaneesi?" kysyi Pesola vielä varmuudeksi.

"Se se on", myönsi Perttu. Ja hän oli sanomaisillaan, että tosi hätä
käski myydä, mutta ei sittenkään sanonut.

Pesola ehti kysyä:

"Eikö tällä talolla ole ulkometsäsarkaa, josta sopisi myydä? Talon
tonttisarasta ei myy hullukaan niiden konnain raiskattavaksi..."

"On tähän kuuluva Lompalojoen sarka, mutta sen on isä myynyt
viideksikolmatta vuodeksi puulaakille. Siinä sarassa ei todellakaan
taida olla linnun laulupuuta..."

Pertun ääni soi surulliselta ja silmistä kimposi kaiho.

"Jaa, jaa... se on sitä vanhaa tyhmyyttä... ja polkuhinnasta tietenkin
on myynyt?"

"Eivät kuulu tulleen parhaat tukit maksamaan puulaakille kuin puoli
markkaa kappale."

Pesola vihelsi pitkään ja virkkoi:

"Selkäänsä tarvitsisivat saada kaikki vanhemmat metsänsä myyjät, ja
paperipuun myyjille pitäisi panna holhooja."

"Hätä käskee monen myymään", sai Perttu nyt sanotuksi. "Enkä minä usko,
että kukaan möisi metsäänsä, kun muutoin läpi pääsisi."

"Maa se elättää", sanoi Pesola vaan siihen, mutta ei kysynyt, miksi
juuri Perttu tahtoi metsäänsä myydä.

Ja he alkoivat tarkastella sitä uuden kartanon piirustusta, jonka
Perttu oli tehnyt.

Se oli Pesolankin mielestä aika mukava. Vanha päärakennus tulisi
siirrettäväksi pitkin jokea, niin että puutarha tulisi joen viettävälle
törmälle. Navetta taas tulisi kuin eri pihaan sika- ja lammasläävineen.

"Tästä tulee oikein soma", arveli Pesola.

"Niin, se on vain unelmaa, joka ei koskaan toteudu", sanoi Perttu.

"Mutta tulinpa tuon piirtäneeksi, kun ei sattunut muutakaan hommaa...
talvi-illan kuluksi."

"Toden totta. Tässä on otettu pienetkin seikat huomioon. Esimerkiksi
lantahuone on verrattoman käytännöllinen", puheli Pesola.

"Saapihan se siinä olla, mutta milloin lienee valmiina", virkkoi Perttu
sillä äänellä, etteivät sitä hänen silmänsä koskaan näkisi.

Seuraava aamu oli kirkas ja kylmähkö. Valkoiselta pohottivat vainiot
auringon noustessa, ja suvannosta nousi sakea usva.

Oli ollut hallayö.

Jo auringon noustessa olivat Perttu ja Pesola pystyssä, sillä heillä
oli aie lähteä Karhusuolle Pertun uutisviljelystä katselemaan. Pesola
tahtoi omin silmin nähdä, kuinka Perttu siellä oli hommannut ja kuinka
alkoivat menestyä kesällä kylvetyt heinänsiemenet.

Reippaasti he nousivat Viinamäen sänkistä peltoa suoraan mäkeen,
kuusikkoon, jonka läpi tie vei takalistolle ja Karhusuolle.

"Mistähän tälle pellolle semmoinen nimi on annettu?" kysyi Pesola, kun
he olivat ehtineet puoliväliin peltoa, josta se alkoi kohota.

"Tästä pellosta, ihan vaaran niskalta, kuului ennen isoisä valinneen
parhaan viljan viinankeittoa varten. Siinä ei koskaan halla pannut,
niin että äijä huonoinakin vuosina sai tarveviinansa. Ja siitä asti on
tätä peltoa Viinamäeksi sanottu", selitti Perttu.

"Niillä oli ukoilla siihen aikaan hauskat hommat, kun viinaa saivat
omasta takaa. Mutta ei silloin ollut juoppoja niinkään paljon kuin
nyt."

"Kuinka lienee. Mutta sen olen kuullut, että isoisävainaja oli ollut
väkevä viinamies... Meidän luhtirakennuksessa on vieläkin kamari, jossa
ukko välistä oli ryypiskellyt viikon ja kaksi, ettei selvää päivää
ollut... Ja juoppo on ollut isäkin ennen heräämistään."

"Olihan niitä jokunen vanhempi mies kylässä juoppo, mutta yleisesti oli
kansa raittiimpaa kuin nyt. Nythän juovat pienet pojatkin."

"Niin tekevät. Ja kuitenkaan ei tässä maassa saisi mitään ylellisyyttä
harjoittaa,... ahkeruudella ja säästäväisyydellä tekisimme me
suomalaiset tästä maasta viljavan maan, joka elättäisi monta miljoonaa
ihmistä..."

He ehtivät pellon mäkipäähän, josta kuusikko alkoi. Perttu silmäsi
kiveään ja muisti puheensa Hannan kanssa. Pesola kääntyi katsomaan
joelle ja suvannolle ja lännen vaaroihin, joihin aurinko sopi somasti
kimaltelemaan. Vuopioiden leikkelemä jättiläisniitty levisi siinä kuin
tauluun maalattuna heidän edessään, ja valkoinen huurre välkkyi
sängestä kuin hopeahelmien peittämänä. Lukemattomia latoja ja suovia
törötti siellä törmillä kukkuroillaan saaren mehukasta, hyvänhajuista
heinää.

"Välkkyy kuin hopea koko tuo ääretön niittymaa. Tuollaisia niittyjä ei
tapaa missään Etelä-Suomessa", sanoi Pesola.

"Siinä onkin muuan saari Hopeasaari nimeltään. Se on tuo, jonka
rannoilla kasvaa valkolehtistä vesipajua", ja Perttu osoitti kädellään
Hopeasaareen päin.

Ei tiennyt Pesola, että siinä oli Viraniemen paras niitty, josta Lomma
taaskin tänä kesänä oli korjannut runsaan heinän. Perttu ei puhunut
siitä mitään Pesolalle. Ei saattanut sanoa, niin pahalta tuntui.

"Kuuluuko tähän taloon yhtään saariniittyä?" kysyi Pesola kuitenkin.

"On siellä iso sarka Viraniemelläkin", vastasi Perttu, mutta kääntyi
samalla menemään metsään.

Siinä se oli juuri Pertun hoitama kuusikko, joka vuosikymmenen toista
oli saanut kasvaa rauhassa ja hoidettuna. Siinä näkyi kuusten seurassa
siellä täällä jokunen jouhimäntykin, suora, siro ja terve ja vaikka
tukkipuuksi kelpaava.

"Tästä jo saat ottaa tavaraa, kun kartanoa alat korjata", arveli
Pesola.

"En minä ensi tarpeeseen tästä ota", vastasi Perttu, ja Pesola näki,
että kovin paljon piti mies metsästään.

Kuusikkoa riitti pitkän matkaa, toisen vaaran laitaan asti. Siinä
muuttui ensin koivikoksi ja vaaran kupeella männiköksi, joka oli
kulovalkean jälkeen noussut siihen rehevänä taimistona.

Vaaran jyrkintä kohtaa kiertäen vei tie Karhusuolle. Ja toisella puolen
vaaraa oli laaja, puuton jänkkä, Pertun uudisviljelys. Siellä oli jo
saroilla monta uutta latoa, jotka nyt olivat heiniä täpösen täynnä.
Työtä siinä oli tehty, ja yhden miehen työksi se oli kerrassaan
suurtyö. Mutta Perttu pahoitteli sittenkin, että vähän oli tullut
valmista. Kahdelta saralta olivat ajomullat jääneet haettamatta ja eräs
oja oli keskissä.

He tarkastelivat kesällä heinänsiemenelle kylvettyjä sarkoja. Mainion
hyvin oli timoteikin itänyt, sievänä, tasaisena äpäreenä vihoittaen.

"Tämä on erinomaista suota", sanoi Pesola. "Täällä etempänä näkyy
perusmaan savi olevan vielä parempaa kuin maan rannalla. Tässä suossa
on rakkautta! Ja senhän olen sinulle aikaa sanonut..."

"Kun olisi varoja tätä viljellä", huokasi Perttu. "Minusta näyttää
siltä kuin nuo sarat, joihin en ole apulantaa pannut nimeksikään,
kasvaisivat paljaasta saven voimasta yhtä hyvin kuin apulannallakin
höystetyt sarat. Ainakin oli heinä yhtä vankkaa..."

"Todellako?" kummasteli Pesola ja kävi kourin tunnustelemaan savea.

Perttu innostui näyttämään, kuinka paljon oli heinää tullut apulannalla
höystetyistä saroista ja kuinka paljon niistä, joihin ei ollut muuta
kuin vähän päälle levitetty.

"Merkillistä tämä on", myönteli Pesola.

Metsänlaidassa, josta jänkkä alkoi, oli Pertulla kovalla maalla kahden
koivun välissä sauna, jossa oli väliin yötäkin, kun suolla syksyisin
työskenteli. Sen toisessa lonkassa oli laakakivistä kokoonkyhätty
takka, jossa voi pitää hauskaa pystyvalkeaa, kahvinsa keittää, kalansa
paistaa. He menivät sinne sisälle, sytyttivät iloisen tervas-pystytulen
ja alkoivat Pertun tuomasta eväslaukusta syödä aamiaista.

"Tämmöinen metsäsauna se sentään on paras keksintö maailmassa", arveli
Pesola.

Ja hän heittäysi selälleen seinänviereen lavolle, tuoksuvain heinäin
päälle, sillä välin kun Perttu keitti kahvia.

"Sinun on hauska täällä syödä ateriasi, kun työstä palaat... Ei tänne
kuulu maailman pauhu eivätkä elämän kuohuvat mainingit... Hauska on
syödä omaa leipäänsä... ja hauska lyödä löylyä omassa saunassaan",
puheli hän tyytyväisellä äänellä.

"Omahan tämä on salvamani, tämä sauna, samoin kuin nuo ladotkin", sanoi
Perttu, mutta äänessä tuntui taas surullinen sointu.

"Emäntä sinun pitää ottaa ja laittaa poikia avuksesi", innostui Pesola
äkkiä. "Johan sinä olet hyvässä naimaiässä, ja emännänhän sinä
tarvitset."

"Eipähän ole vielä emäntää sinullakaan", pani Perttu vastaan.

"Mitäs minusta, joka olen maankiertäjä ja hulivili..."

Kahvia juotaessa Perttu esitteli, että kävisivät nyt samalla matkalla
Särkirovassakin. Pesola, joka oli perehtynyt metsäasioissakin, voisi
jotakin arvioida Särkirovan metsästä.

"Siitä löytyy jo hyvin paljon tukkipuita, lukuunottamatta kuusikkoa,
joka olisi erinomaista paperipuumetsää", selitteli Perttu.

"Käydäänpä vain, mutta en minä sinua sitä myymään kehoita, vaikka olisi
kuinka hyviä tukkipuita", sanoi Pesola.

Särkirova alkoi heti Karhusuon toisesta laidasta, kohoten siinä
korkeammaksi männikkökankaaksi, joka oli paikoitellen louhikkoinen ja
kivinen. Kankaalla oli jo isoja, tervastyvisiä aihkia, puoleksi
kuolleita petäjiä, mutta oli joukossa solakoita jouhimäntyjäkin, joissa
ei ollut oksia kuin ihan latvassa.

"Nämä aihkit ja vikapuut olen säästänyt rakennuksia varten", puheli
Perttu, ja kun oikein komean männyn kohtasivat, niin sen viereen
seisahtuivat ja tuumailivat.

Mutta kun he joutuivat parhaaseen petäjikköön, jolla oli nimenä
Honkasaaja, havaitsi Perttu, että parhaiden puiden kuoreen oli lyöty
pilkka...

Kuka oli käynyt hänen metsäänsä tarkastelemassa?

Salamana lensivät hänen ajatuksensa sinne tänne, eikä hän kuullut, mitä
Pesola selitteli ja neuvoi.

Mitä varten oli näitä parhaita puita pilkoitetta?

Ja kuta etemmä kävelivät Honkasaajan harjua, sitä enemmän pilkkoja
näkyi.

"Oletko näitä parhaita petäjiä lukenut, koska niissä näkyy pilkkoja?"
kysyi Pesola, mutta ei joutanut Perttu vastaamaan.

Perttu huomasi, että pilkkominen oli tapahtunut aivan äsken. Hän ei
kyllä ollut itse koko kesänä joutanut käymään näinkään kaukana
metsäsarallaan, mutta pilkoista saattoi päättää, että ne vasta olivat
parin kolmen viikon vanhoja.

Ja yhtäkkiä hänen mieleensä juolahti kamala aavistus. Lomman hommaa
tämä oli...!

Hänen ajatuksensa tuntuivat seisahtuvan, ja kummallinen pelko täytti
hänen sydämensä. Hän muisti kesällä huhuna kuulleensa Lomman kehuneen,
että Viraniemi oli kylän parasetuinen talo vieläkin, vaikka Lompalojoen
metsäsarka oli myytykin...

Mitkä aikeet ja hommat lienevät Lommalla?

Tiesiköhän Jokijalka tästä? Hän alkoi kävellä nopeampaan, puhui
katkonaisesti sitä tätä ja vastasi Pesolan kysymyksiin aivan väärin.

Kun he olivat kulkeneet Honkasaajan poikki ja laskeusivat korpeen,
jossa kasvoi pitkää kuusikkoa, sanoi Pesola:

"No, tästä todellakin saisi myydä palasen paperipuiksi."

Ja nähdessään, että kuusikkoa oli verrattoman laaja ala, virkkoi hän
vielä: "Varsinkin jos rahahuolia on, niin kyllä tästä ainakin osan
saisi myydä."

"Pitäisi tänne nyt aivan heti tulla paperipuun ostajia", jouti
Perttukin nyt vastaamaan. Hän koetti rauhoittua, mutta Pesola huomasi,
että Pertun mieli oli kuohuksissa ja mies levottomana.

Hän alkoi aavistaa Pertun huolia ja muisteli joskus kuulleensakin, että
Viraniemi oli hyvin velkainen talo.

Kun he käveltyään läpi kuusikon kääntyivät takaisin, alkoi hän puhella:

"Tässä kyllä näkyy olevan semmoinen metsäsarka tämä Särkirova, että
näiden puiden hinnalla... ja sillä hinnalla, mikä puutavaralla nykyään
on... paikkaa monta reikää... isoakin."

"Niinkö luulet?" kysyi Perttu iloisemmasti.

"En ainoastaan luule, vaan olen aivan varma siitä", sanoi Pesola.

Ehdittyään jälleen Karhusuolle he alkoivat puhella siitä, miten siihen
valtaviemäri olisi kaivettava.

Iltasella, kun he taloon palasivat, oli Pertun mieli monenlaisissa
tuumissa, niin ettei hän muistanut heti mennä katsomaan äitiään, jonka
Kustaava kertoi olleen hyvin kipeän.



VII.


Saatuaan kaikki syystyöt tehdyiksi, perunat kuoppaansa ja turnipsit
maahan kaivetuiksi, läksi Perttu Karhusuolle keskenjääneitä sarkojaan
valmistelemaan ja uusia ojia luomaan. Yökunnassa hän ei nyt kuitenkaan
joutanut olemaan, kun oli kaksi hevosta ruokittavana, eikä
Venni-renkipoikaan voinut täysin luottaa. Mutta aamuvarhaisella hän
lähti ja vasta pimeän tultua palasi. Muutenkin täytyi käydä kotona
viettämässä yön aikaa, sillä sekä isä että äiti tarvitsivat hänen
huolenpitoaan. Kustaavasta oli tullut parempi emännöitsijä kuin Perttu
oli uskaltanut toivoakaan. Hänen ja Pertun keskinäinen suhde oli
lämminnyt ja tullut enemmän sisarelliseksi. Eikä Kustaava näyttänytkään
olevan niin suuri tuhlari, kuin Perttu oli luullut. Päinvastoin näytti
koettavan säästää ja supistavan menoja minkä voi.

Jokijalan isännältä oli Perttu saanut kuulla, että Särkirovan mäntyjen
pilkkominen oli Lomman töitä. Vartavasten oli metsän luettanut, aivan
niinkuin se olisi ollut hänen oma sarkansa. Mitä varten oli niin
tehnyt, ei ollut Lomma kenellekään sanonut, mutta Jokijalalla oli omat
ajatuksensa Lomman tuumista.

Siitä huolimatta Perttu oli kuitenkin paremmalla tuulella kuin oli
ollut pitkään aikaan. Karjasta oli luomatauti loppumassa, sillä ne,
jotka nyt syksystä olivat poikineet, olivat onnessa menneet ja lypsivät
hyvää maitoa. Kustaava oli näyttäytynyt kelpo emännäksi, niin että
meijeristä nyt oli paljon enemmän tuloja kuin ennen.

Sitäpaitsi Pesolakin oli puhunut rohkaisevasti, vaikkei tiennytkään,
että Lommalla oli niin suuri kiinnitys maahan. Ja Jokijalan isäntä oli
luvannut toimittaa paperipuun ostajan ensiksi Pertun metsää katsomaan.
Muista kylistä, alempana jokivarrella, jossa jo joku talo oli metsää
myynyt, kerrottiin metsistä saadun hyvät hinnat.

Näin Perttu tuumiskeli, kun varhaisena aamuna käveli pieni laukku
kainalossa Karhusuolle päin.

Kun saisi metsästä niin paljon, että saisi täyteen maksetuksi Lomman
kiinnityksen, niin sitten ei olisi hätää, mietti hän, ja hänen
sydämensä sykki ilosta. Jos eivät muut saamamiehet tyytyisi saamisiaan
vartoomaan, niin koettaisi myydä kaikki, mitä irti saisi, ja antaisi
vuokralle Hopeasaaren... Ja jos nyt ensi talvena pääsisi hyvään
tukinajoansioon... Ja pääseekin... Anukanvaaraan oli tulossa iso ajo,
ja sinne oli jo Herranen, tuleva ajopäällikkö, luvannut hänelle ajoa.
Pyrkijöitä kuului paljon olevan, mutta hänet lupasi mielellään ottaa,
ja kertoi ajoa riittävän kevääseen asti... Jos kaikki onnistaisi hyvin,
niin sieltä ansaitsisi komeat rahat, ja kun nekin sitten joka pennin
velkaan panisi...

Ja kuta enemmän hän aprikoitsi ja laski tulojaan ja menojaan, sitä
paremmalta hänen asemansa hänestä näytti. Ja ensi kevännä sitten!
Silloin olisi vuosi kulunut, ja silloin hän toisi Hannansa
Viraniemeen...

-- Sen täytyy tapahtua... Minun täytyy yrittää yötä päivää... Lieneekö
minun kohtaloni kovempi kuin muidenkaan ihmisten, -- arveli hän, ja
hänen kasvonsa loistivat ikäänkuin ilon ja toivon väreistä...

Silloin vasta alkaisi työ työltä tuntua, kun saisi Hannan toiseksi...!
Ja hänen kauan ikävöitty ja odotettu onnenpäivänsä tuntui nyt hänestä
olevan aivan lähellä ja toteutuvan varmasti.

Hän kuvaili jo mielessään, miten he Hannan kanssa elämänsä
järjestäisivät. Säästäen täytyisi elää, koota velkoihin jokainen
liikenevä penni, ja sitten vasta, kun kaikki oli maksettu, ruvettaisiin
kartanoa korjaamaan...

Kustaava saisi lapsinensa olla niinkuin kotonaan. Hän opettaisi pian
vanhimmat pojat työn tekoon... kesäisin kykenisivät nyt jo minkä
mitäkin toimittamaan... Sitten kun oli saanut Hopeasaaren omaan
valtaansa, rakentaisi navetan ensiksi... niin oli Pesolakin neuvonut,
kun oli kuullut, kuinka erinomainen luonnonniitty taloon kuului. Ja
tullessaan Karhusuolle hän mietiskeli hyvillään: -- Ja mitä antaa tämä
jänkkä, kun tämän ojitetuksi saapi! Nyt jo tuottaa kuuden lehmän
heinät, vaikkei päivääkään ole palkkamies tässä työtä tehnyt... Kuinka
ääretön onkaan heinäntulo, kun sarat ulottuvat toiseen metsänrantaan
asti!

"Tästä saa niin paljon kuin ottaa kehtaa", hän sanoi ääneensä.
"Onnellinen ajatus oli, että rupesin omin voimin tätä ojittamaan,
vaikka kaikki kielsivät, Jokijalkakin..."

Perttu oli saapunut saunalleen ja laski eväslaukkunsa lavalle. Hän otti
saunan loukosta lapion ja ojapiilun ja läksi ojalleen, jonka toinen pää
oli jo sivu puolivälin suota. Se oli viemärioja, joka jakoi koko suon
kahteen palstaan, ja tänä syksynä sen täytyi valmistua, että jänkkä
pääsisi toisestakin päästä kuivumaan.

Hiki tippui Pertun hiuksista ja pitkin kasvoja, kun hän kaivoi
viemäriä. Tavattoman suuria lapiopaloja, raskaita savineliöitä, hän
heitteli ojasta kahden puolen. Hän oli riisunut puseronkin ja puski
paitahihasillaan, selkä märkänä.

Ilma oli sumuinen ja nuoskea, vaikkei satanutkaan vettä. Mutta Perttu
oli niin innostunut työhönsä, ettei välittänyt mistään muusta. Täällä
sai oikein mielinmäärin yrittää. Ja kyllä siinä yhdeltä mieheltä
valmista tulikin, vaikka viemärin täytyi olla puolta leveämpi kuin
sarkaojan.

Mutta hänen ajatuksensa pyörivät koko ajan Hannassa, kotonaan, ja
pysähtyivät sitten Lomman velkaan. Se olikin ensimmäinen ajatus aamulla
ja viimeinen illalla. Ja kun Lomman ajatus hänet tapasi, alkoi hän
polkea lapiota kahta tulisemmasti ja heitti välistä lapiopalan menemään
monta syltä syrjemmäs toisia.

Muistamatta katsella eteensä tai taaksensa hän kaivoi, sillä tälle
päivälle hän oli ottanut isomman urakan kuin edellisiksi päiviksi.
Aamulla hän ensiksi oli jo sysännyt seipään pystyyn siihen kohti, johon
aikoi päästä, ja ripustanut puseronsa siihen. Ei hän kuullut eikä
nähnyt, että Särkirovan puolelta metsästä käveli mies kirves kainalossa
ja laukku selässä häntä kohden.

Se oli Junnon-Iikka, joka oli käynyt satimilla. Iikka asteli verkkaan
Pertun luokse. He eivät olleet sitten kesän, kun koskenniskassa se
tappelunkahakka oli, tavanneet toisiaan. Ei tiennyt Iikka Pertun
mieltä, mutta kun ei ollut kuullut mitään erinomaisempaa, niin oli
Pertun hyväksi kuitenkin hommaillut. Kerran oli jo käynyt Perttua
kotonakin kysymässä, mutta silloin oli sanottu hänen olevan täällä
Karhusuolla. Ja nyt, kun satimiltaan palasi, päätti kulkea Karhusuon
kautta, että saisi puhutella. Täällä mies näkyi olevankin, ojaa
luomassa...

Perttu ei kuullut, vaikka Iikka jo oli ihan hänen selkänsä takana.
Siihen hän seisahtui ja katseli, kuinka Perttu nosti tavattomia
savineliöitä ojasta ja heitteli kuin lastuja syrjään... Oli siinä
voimaa tuossa ruumiissa, oli jänteitä noissa käsissä... Olisi luullut
tuolla työnteolla elävän... Raskaampaa oli kuin tukinajo... Ollapa
tuommoinen mies tukkimetsässä...

Iikka rykäisi... Perttu huomasi nyt vasta hänet, ja Iikka havaitsi,
että Perttu ikäänkuin säpsähti.

"Kylläpä sinä olet hiljaa tullut, kun en mitään kuullut", sai Perttu
kuitenkin sanotuksi, mutta hänen äänensä vähän värähti, ja silmät
väkisin pysähtyivät Iikan kirkkaaseen kirveenterään.

Mutta Iikka hymyili niinkuin ennenkin, ja hänen kirkkaat ruskeat
silmänsä loistivat ystävyydestä.

"Levähdä sinäkin nyt ja pannaan piippuun", esitti hän. "Minulla on
sinulle paljon sanomista. Tulee hyvää tukinajoa ensi talveksi... Johan
kuulut ostaneen hevosenkin..."

Perttukin virkosi säikähdyksestään.

"Oikein säpsähdin, kun omissa mietteissäni tässä kaivoin", sanoi hän ja
painoi lapionsa kiinni.

"Tässä selkäsi takana katselin, kuinka oikea mies ojaa kaivaa."

Kun he molemmin olivat istuneet ojan partaalle ja sytyttäneet
piippunsa, katsahti Iikka Perttuun ja sanoi:

"Katsos vaan, kun jäi tuohon leukapieleesi arpi. Tuliko siihen syvä
haava?"

"Ei se syvä, ja kai arpikin katoaa. Olisi saanut olla sekin kahakka
olematta..."

"Olisi saanut. Eikä sitä olisi tullutkaan, mutta kun etelänpuolen
miehet panivat vettä viinaan ja myivät sitä..."

"Älä juo sinäkään enää koskaan!"

"En juokaan. En ole sitten koko kesänä ostanut enkä muidenkaan lasista
maistanut... Minun oli niin mieleni paha, kun sinäkin siihen
sekaannuit, selvä ja viaton mies... Ja olen minä luullut, että jos
minulle kaunaa kannat..."

"Älähän nyt semmoista..."

"Ja sitten vielä kun kaikki luulivat, että sinäkin olit juovuksissa...
vaikka et koskaan mitään maista..."

"Olisin minä saanut olla siihen tappeluun sekaantumatta... Mutta kun
monta miestä sinun päälläsi reuhasi, niin nousi minullakin viha..."

Polttelivat siinä sitten tuokion tupakkaa, ja Iikka silmäili ojia,
joita Perttu oli luonut, sarkoja ja uusia latoja ja virkkoi:

"Olet sinä vähän parempi muita nuoria miehiä... Saisivat tulla oppiin,
kuinka maata viljellään..."

Pertulla yrittivät entiset epäilykset Iikkaa kohtaan herätä, mutta
eivät päässeet voimaansa. Ei näkynyt Iikan kirkkaissa silmissä
minkäänlaista vilppiä, eikä kasvoissa raakuutta...

Väärin oli Iikkaa mielessään tuominnut ja Hannallekin siitä puhunut. Ei
Iikalla voinut olla paha mielessä! Ei voisi noin suoraan katsoa silmiin
eikä noin levollinen olla, jolla oli paha mielessä.

"Tulisi nyt vain pian talvi, että pääsisi tukkimetsä£n", puheli Iikka.
"Anukanvaarassa tulee monta kymmentä tuhatta tukkia ajettavaksi. Minä
jo Herraselle puhuin, että sinäkin tulet... Ja lupasi antaa hyvältä
paikalta saran sinulle..."

"Puhuttelin minä itsekin Herrasta tässä tuonnoin..."

Hetken perästä Iikka virkkoi:

"Onko sinulla jo hakkuumiehestä tietoa? Ajattelin, että jos suostut,
niin minä alan kumppaniksi... jos et huonona pitäne... Mutta olen minä
siksi monta vuotta jo tukkeja hakannut, että alkaa se työ käydä..."

"Ei ole vielä kumppanista tietoa..."

"Ja saman kylän miehiä kun ollaan, niin olisi hauskempikin... Enkä minä
kalliimpi ole kuin muutkaan... enkä niinkään kallis sinulle..."

Iikka katsoi kysyvästi Perttuun, ja hänen silmissään oli melkein kuin
rukoileva ilme.

"No ruvetaan sitten yhdessä oikein kovasti tukkeja hirttämään", lupasi
Perttu. "Hyvä tukkimies sinä aina olet ollut, sen olen kuullut."

"No, tuohon käteen!"

Ja Perttu tarttui Iikan ojennettuun käteen, että sopimus oli tehty.

"Ja palkasta kyllä sovimme. Herranen ei ota yhtään lakkolaista työhön,
ja jos saapi tietää, että kuka tahansa pitää sosialistipuheita ja
houkuttelee toisia, niin paikalla panee työstä pois", selitti Iikka.

"Senpä se tekee niinkuin minäkin tekisin", vakuutti Perttu.

Puhelivat vielä minkä mitäkin. Loukuillaan oli Iikka käynyt, mutta
pieni oli saalis ollut, koppelon ja riekon oli Hirvilehdosta saanut. Ei
ollut Iikka tehnyt maatöitä koko syksynä. Kun tukkityöt loppuivat, oli
vain oleskellut ja entistä ansiotaan syönyt.

"Joutaisin tästä minäkin ojaa luomaan maan kylmettymiseen asti", arveli
hän lopuksi. "Sitten tulee kierä lähtö Anukanvaaraan, kun jänkät
alkavat kantaa..."

"No, ala täällä Karhusuolla", ehdotti Perttu. "Vaan minulla ei ole
palkkaasi rahassa maksaa, mutta ota kalussa. Tarvitsethan leipää,
lihaa, kalaa ja särvintä... ja loppulaskun saat sitten, kun minäkin
rupean saamaan rahaa tukinajosta."

"Kyllä se sopii. Halvemmalla minä sinulle teenkin kuin muille", lupasi
Iikka.

Tuumasta toimeen. He mittasivat jo sarat ja löivät seipäät ojien
kohdalle. Huomenna oli Iikan määrä alkaa. Olisi aloittanut työnteon jo
nyt, mutta täytyi ensin voidella kengät ja paikata vaatteita. Sopivat
hinnankin valmiiksi.

Iikan mentyä Perttu alkoi taas kaivaa vihaisesti. Oli vielä aikaa
tunti, kaksi, ennenkuin alkaisi hämärtää, jolloin hän lähti kotia.

-- Kummallinen mies se on tuo Iikka, -- mietti Perttu. -- Hyvää hän
minulle näyttää tarkoittavan... Miksi sitten epäilen ja kuvittelen
hullutuksia...

-- Nytkin!

-- Olisihan nytkin, kun kauan aikaa seisoi selkäni takana hiottu kirves
kainalossaan... olisi voinut, jos paha mielessään olisi...

Kun oli Hannalle puhunut Iikasta, oli Hanna vakuuttanut, ettei Iikka
ollut semmoinen mies, joka mietti kostoa kaukaa ja kauan. Mitä varten
hän kantaisi Pertulle vihaa siitä, että Perttu rakasti Hannaa ja Hanna
Perttua, oli Hanna tuumaillut. Kyllä Iikka itsekin ymmärsi, ettei
hänestä ollut vaimon elättäjäksi, ja liekö ollut se kosiminenkaan niin
täyttä totta...

"Mutta siitä asti Iikka kuitenkin on ollut paljon toverillisempi ja
toimittaa minua tukinajoon", oli Perttu Hannalle sanonut.

"Sehän päinvastoin todistaa, että hän pitää sinua miehenä, jonka
ystävyyteen on hyvä pyrkiä", oli Hanna selittänyt.

Eikähän hänellä ollut mitään syytä Iikkaa epäillä. Mistä ne sitten
olivat kotoisin nuo luulot ja mietteet ja suora pelkokin?

Hänen omasta sairaasta mielestään!

Ja Perttu päätti olla semmoisia ajattelematta ja vaivaamatta itseään
turhalla pelolla. Hän polki lapiota, että savi liskui, ja heitti
lapiopaloja kahden puolen ojaa niinkuin kuivia turpeita.

Oli jo aivan pimeä, kun hän ehti kotia. Pihalle hän jo näki, että
pirtin kattolamppuun oli sytytetty tuli. Siinä ei pidetty tulta kuin
suurimpina juhlailtoina ja jolloinkin, kun sattui kaukaisia vieraita,
isän ja äidin uskonveljiä tulemaan kaukaa Lapista asti. Jokijalan
isännän ja emännän hän näki liikkuvan lattialla. Ja Kustaavan menevän
uunin luo, kasvot kätkettyinä nenäliinaansa.

Jotakin merkillisempää oli tapahtunut.

Oli kuin joku raskas paino olisi pudonnut Pertun hartioille, ja
epämääräinen pelko alkoi ahdistaa sydäntä. Tuntui niinkuin ei tohtisi
astua sisälle. Ristiin rastiin pauhasivat ajatukset, luulot ja
otaksumiset sekaisin...

Olisiko äiti...?

Äiti oli aamulla, kun hän lähti Karhusuolle, ollut hyvin heikko, mutta
täydellä tajulla...

Pertun sydän löi niin, ettei hän ollut osata kävellä, vaan melkein
hoiperrellen lähestyi portaita.

Eikä ole hänelle lähetetty mitään tietoa Karhusuolle...!

Kun hän juuri oli porstuaan pääsemässä, aukeni pirtin ovi, ja Kustaava
astui kynttilän valossa porstuaan. Perttu arvasi, mitä oli
tapahtunut...

Hän tarttui sisartaan kaulaan ja virkkoi näin:

"Maillaan on päiväni aina ollut, mutta ei koskaan enää nouse... kun en
saa nähdä äidin silmiä..."

Sisar kertoi:

"Oli niin kummaa... Äiti näytti nukkuneen... enkä minä käynyt
herättämään... Mutta kasvot alkoivat kalveta, eikä näkynyt enää mitään
liikettä... Kun menin koettelemaan, oli otsa kylmä, eikä hän enää
vastannut... Panin Venni-pojan Karhusuolle viemään sinulle sanaa... Ja
juoksin itse Jokijalkaan... Eikö poika saapunutkaan... On varmaan
saanut sen kaatumavikansa ja jäänyt johonkin makaamaan..."



VIII.


Äidin hautauspäivä oli kirkas ja kylmä. Maa oli jo routinut, ja
metsäjärvissä riittyivät rannat. Vanhempi sisar Erika, joka oli
toisessa pitäjässä naimisissa, oli saapunut miehineen hautajaisiin,
mutta veljiä ei näkynyt yhtään. Amerikassa olevat veljet eivät olleet
lähettäneet itsestään kymmeneen vuoteen mitään tietoja, ja toiset,
Hannu ja Iikka, jotka varhain keväällä olivat painuneet ylimaihin, joko
eivät olleet saaneet Pertun kirjettä taikka eivät muuten halunneet
tulla.

Mitäpä he täällä tekisivätkään! Ei ollut äidillä ollut iloa yhdestäkään
heistä. Surua ja tuskaa olivat vain elämällään tuottaneet, häpeää
itselleen ja vanhemmilleen. Olivatko koskaan rakastaneet äitiään ja
hänen vaivojaan milloinkaan ajatelleet?

Tuskin vain. Kylmät olivat ne harvalukuiset kirjeet olleet jotka
Amerikassa olevat veljet olivat lähettäneet, eikä niissä koskaan ollut
ilmennyt kodin tai synnyinmaan kaipuuta.

"Niin vähän rakastivat äitiään, joka oli tehnyt kaikkensa heidän
hyväkseen..."

Äiti raukka!

Kun Perttu seisoi avonaisen arkun vieressä ja katseli äidin laihoja,
läpikuultavia ja ryppyihin käyneitä kasvoja, valtasi hänet ääretön
suru. Ei hän surrut äidin poismenoa. Se oli ollut Jumalan suuri hyvä
työ, että päästi kärsimästä murheen ja vaivan hioman sielun. Mutta
äidin elämää hän suri. Hän oli tullut ymmärtämään, ettei äiti ollut
koskaan ollut onnellinen. Hänen surujaan oli vielä lisännyt lasten
elämä ja kohtalo. Ei ollut heihin vaikuttanut ankaran isän kuri, joka
kyllä oli ollut liian rajua ja sydämetöntä, mutta eivät myöskään äidin
neuvot ja rukoukset...

Vanhimmat veljet lähtivät Amerikkaan, kun isä vihasi heidän jumalatonta
elämäänsä. Kotona eivät työtä tehneet, vaan kulkivat tukkihommissa ja
hurjistelivat. Erika sisar oli ennen naimistaan tehnyt kaksi aviotonta
lasta... eikä ollut Kustaavankaan elämä ollut sen parempaa...

Monta unetonta yötä oli äiti heidän vuokseen viettänyt... monta
harmaata hiusta he olivat lisänneet vanhan äidin päähän...

Hannu ja Iikka, Perttua vanhemmat pojat, olivat juoppoja ja
tappelijoita...

Oliko hän sitten itse ollut kuuliainen lapsi ja oliko koettanut
noudattaa vanhan äidin mieltä ja ilahduttaa hänen vanhoja päiviänsä?

Oli hän koettanutkin. Mutta oli ollut hetkiä, jolloin hänkin oli
kiukkuinen ja kärsimätön, ja usein hän pahoitti äidin mieltä
toivottomilla puheillaan. Nyt hän sen tunsi paremmin kuin ennen,
selvemmin ja kirkkaammin. Mutta tunnon pohjalla oli kuitenkin
lohdutuksena se, että äiti aina oli antanut anteeksi...

Näinä viime viikkoina äiti oli usein puhunut omasta elämästään
Pertulle... Ei ollut äidin elämässä oikeastaan mitään muuta iloa kuin
hän, Perttu. Siitä oli Jumalaa kiittänyt ja siitä arvannut, että Jumala
oli valinnut hänet lapsekseen ja valmistanut hänelle iankaikkisen
ilon...

"Ja jos sinulle käypi hyvin tai pahoin maailmassa, niin ota kaikki
vastaan niinkuin Herran kädestä. Siten valmistaut iankaikkisuudelle."

Niin oli äiti usein sanonut, ja Pertusta tuntui niinkuin nytkin sanoisi
samaa, vaikka jo makasi umpisilmin ja kylmänä...

Ja hän tunsi, että ne äidin sanat olivat ikuisesti painuneet hänen
sydämensä syvyyteen.

Hanna ja Perttu jäivät viimeiseksi haudalle, kun se oli luotu umpeen,
ja Perttu tasoitteli vielä hiekkaa sen päälle. Lyhyt päivä oli juuri
laskemassa, viimeinen kilo sattui äidin haudalle niinkuin hyvästiksi.

"Ei ole minullakaan enää äitiä... ei ole meillä kummallakaan äitiä
enää", sanoi Perttu, kun oli työnsä lopettanut.

Hanna itki.

"Joko lähdemme?" kysyi Perttu, mutta ratkesi hänkin nyt itkuun.

"Minä en tiedä, miten jaksaisin nyt elää, ellen olisi koettanut
parastani... ellen olisi ollut ja ellen olisi tehnyt niinkuin olen
ollut ja tehnyt... Minusta tuntuu nyt vasta, että olen turhaan surrut
ja turhaan miettinyt tämän maailman hyvyyksiä... ollut niin kiinni
työssäni, etten ole useinkaan muistanut sitä elämää, joka alkaa
hautakummun alta..."

Hanna ei muistanut nähneensä Perttua koskaan noin liikutettuna. Vankka
mies oli kyyneliinsä upota.

Kun he hitaasti kävellen lähtivät poistumaan haudan luota, puheli
Perttu itkun seasta:

"Äiti oli ainakin oikeassa, kun tiesi Jumalan siunauksen seuraavan
minua... Enkö saanut sinua, Hanna, kuin Jumalan kädestä...! Etkö ole
nyt lohduttajani, turvani, iloni ja ainoa ystäväni koko maailmassa!
Kuinka minä nyt eläisin ilman sinua, kuinka päiväni kuluisivat, ellen
tietäisi, kenen hyväksi työskentelen... Olen onnellinen nyt... Äiti,
vanha ja murtunut, on levossa, ja minun mieleni on notkea ja toivoa
täysi..."

Ja puhellen tulevista päivistä he palasivat kotia, johon muu saattoväki
jo oli aikaa saapunut.

Erika sisar ei miellyttänyt Perttua. Oli puoliväliin toista kymmentä
vuotta siitä, kun Perttu oli vanhinta sisartaan nähnytkään, niin että
tämä tuntui jo aivan vieraalta. Vielä enemmän nyt, kun Perttu näki,
kuinka välinpitämättömästi sisar haasteli äidin kuolemasta ja kuinka
kylmästi hän kohteli isää, joka makasi avutonna ja melkein kokonaan
järkensä kadottaneena. Enimmin harmitti Perttua se, että Erika piti
kuin mitäkin pesänkirjoitusta talossa, kulkien joka huoneen ja penkoen
ja tarkastaen kaikki paikat, joihin pääsi. Hänen miehensä näkyi olevan
samanlainen. Kustaavan kanssa he eivät näkyneet sopivan yhteen
ensinkään.

Perttu tapasi Erikan isänsä luota. Vanha saarnamies näytti nyt vasta
alkavan käsittää, mitä oli tapahtunut. Ja vaikka hän oli kadottanut
puhekykynsä, oli hänen silmissään nyt selvän järjen ilme, joka ei
kuitenkaan kestänyt kauan kerrallaan.

Siihen saapui Kustaavakin.

"Ei ole pitkällinen enää isäkään", arveli hän ja asetti päänpohjusta
paremmin.

Kun Perttu poistui, sanoi Erika:

"Mihinkä ovat kaikki parhaat huonekalut ja äidin sänkyvaatteet
joutuneet?"

"Velkoihin kaiketi", vastasi Kustaava. "Mitä sinä niistä?"

"Sitä, että tarvitsisi minunkin jotakin saada... tästä pesästä",
vastasi vuorostaan Erika kiukkuisella äänellä.

"Etköhän sinä ole tästä ottanut sen verran kuin muutkin, ja
äiti-vainaja on sinulle antanut..."

"Sinä olet sen mieshunttion kanssa vienyt ja syönyt kaikki..."

"Sinä ja vanhemmat veljesi tämän talon ensin olette puhdistaneet",
kivahti Kustaavakin vihaisesti. "Kun me olimme pieniä, niin te olitte
pitäneet seurailtoinakin tanssia ja juottaneet ja syöttäneet... ja
eläneet niinkuin olitte eläneet... Eiköhän se Lomman velkakin ole
teistä alkuansa saanut... Niin olen kuullut..."

"Mutta sinä ja miehesi olette kuulema olleet aina Pertun niskoilla...
ja kuulutte varastaneen jyvät aitasta, ja kesäisin sinä olet käynyt yön
aikoina lypsämässä talon lehmiä omaan kiuluusi..."

"Sen sinä valehtelet! Et sinä nyt kuitenkaan mitään saa, sillä kaikki
mitä vielä on jälellä, on Pertun..."

"Kuka sen on sanonut? Ei Perttu ole yksin perillinen, tiedän mä."

"Peri sitten, kun velat ensin maksetaan! Ettäs kehtaat äidin
hautajaisiin tulla... etkä muista, että ellei Perttu olisi huolehtinut,
olisivat vanhukset kuolleet ruodulla...."

Sillä lailla jatkui heidän riitansa, kunnes Kustaava lähti itkien pois.

"Kauhea ja sydämetön ihminen tuo sisar Erika", nyyhki hän, kun kohtasi
Pertun.

"Älä puhu hänelle mitään", virkkoi Perttu alakuloisesti.

Häntä kauhistutti, että sisaret haukkuivat toisiaan äidin
hautauspäivänä.

"En minä kuitenkaan mitään varastamalla ole ottanut... pyytänyt olen
aina", nyyhki Kustaava.

Kun Perttu tapasi Hannan, sanoi tämä säälien:

"Perttu rukka! Kuinka jaksat kaikki sulattaa...?"

"Kiusausten hetkellä muistan aina äitiäni!"

Ja hän toimitteli ja hommasi ja muisti kaikkia ja koetti sovittaa niin,
että vieraat olisivat tyytyväisiä äidin hautauspäivänä.

Suuri apu oli Pertulla Junnon-Iikasta, joka kaivettuaan ojia
Karhusuolla oli maan kylmettymisen jälkeen oleskellut Viraniemessä.
Iikka ymmärsi ja hoksasi kaikki, ja pieninkin toivomus Pertun puolelta
tuli heti täytetyksi. Perttua vähän hermostutti tuo vinkeä ja notkea
kuuliaisuus. Nyt varsinkin, kun Hannakin oli saapuvilla. Hän olisi
suonut, ettei Iikka olisi sekaantunut joka asiaan ja joka paikassa
pitänyt hänen puoltaan.

Mutta hän ei voinut Iikkaa kieltääkään...

"Hän on kuin leuhka toisinaan, ja varsinkin tänään", sanoi Perttu
Hannalle.

"Anna hänen nyt vain toimitella. Vaimoväen hommat miellyttävät häntä",
naurahti Hanna.

"Minkäpä hänelle nyt tekee", arveli Perttukin, mutta hän ei sittenkään
ollut oikein rauhallinen. Iikka tosin ei näyttänyt Hannan läsnäolosta
välittävän, mutta sen sijaan olikin hän melkein aina Pertun
kantapäillä. Kun tämä tahtoi puhutella Hannaa kahden kesken, täytyi
hänen keksiä joku ulkotyö Iikalle.

Pertulle oli koko äidin hautajaispäivä ollut kaikin puolin raskas. Kun
hän pääsi iltaan ja saattojoukko alkoi poistua, ei hän itsekään
ymmärtänyt, kuinka kaikki oli sentään niinkin hyvin onnistunut. Äitinsä
muistoa kunnioittaakseen hän oli tahtonut antaa kotikyläläisille
hautajaisissa päivällisen, koska hyvä tapa sitä vaati. Eikä hän ollut
säästänyt mitään, joka ei ollut ylellisyyttä.

Hyvästellessään kysyi Jokijalan isäntä:

"Etkö sinä Lommalta hautajaisiin käskenytkään, koska sieltä ei ketään
ollut?"

"Kyllä sieltä on kutsuttu", vastasi Perttu.

"Hänellä oli kai omat syynsä, joitten vuoksi ei tullut", arveli
Jokijalka.

"Niin lienee ollut. Olisi hänen kuitenkin isänkin vuoksi luullut
tulevan!"

"Ei täällä häntä kukaan ole ikävöinyt", sanoi siihen Junnon-Iikka, joka
seisoi Pertun selän takana.

Seuraavat päivät vasta tuntuivat Pertusta pitkiltä ja ikäviltä. Äidin
poissaolo kävi nyt vasta oikein raskaaksi. Hän ei jaksanut työhönkään.
Kuljeskeli tallin ja pirtin väliä, kävi navetassa, puutarhassaan, ja
joutui välisti venevalkamaan. Venni-poika pienensi turpeita
tallitunkioon, ja hevoset seisoivat molemmin joutilaina tallissa.
Joskus hän istuutui äitivainajan sänkyyn. Istui siinä ja mietiskeli.
Kustaava hommaili emännyyttä niinkuin oli kauan hommaillut. Hänellä oli
nähtävästi Pertulle sanomista, mutta ei ollut tahtonut näinä päivinä
Perttua häiritä.

Kerran, kun Perttu istui äitivainajan sängyn partaalla piippuaan
poltellen mietiskelevänä, sanoi Kustaava:

"Minä taidan tässä olla lapsineni sinun tielläsi?"

"Älähän nyt huoli! Mihinkäpä sinäkään pääset pienten lasten kanssa.
Olehan nyt... on kai sitä leipää sinulle niin kauan kuin minullekin!"
vastasi Perttu.

"Olen minä ajatellut kysyä, että tämän talven saisin olla..."

"Olehan vain. Hyvä että oletkin. Kuka isääkään hoitaisi, kun minäkin
lähden tukkimetsään."

"Oletko siis päättänyt lähteä?"

"Kyllä minä lähden."

"Keväälläkö te sitten Hannan kanssa...?"

"Niin on ollut puhetta, jos Jumala hyväksi näkee... ja jos tässä saisi
velkojilta rauhan."

Perttu nousi ja meni kamariinsa. Äiti oli monta vuotta sitten antanut
hänelle kolme hopealusikkaa, jotka oli saanut isältään silloin kun meni
naimisiin. Ne oli sanonut säästäneensä Perttua varten. Silloin jo oli
Pertun nimeen luvannut, kun Perttu syntyi. Ei ollutkaan äidillä mitään
muuta antamista. Perttu oli ne aarteenaan kätkenyt piironkinsa
laatikkoon ja aikoi sinne nyt kätkeä sormuksen, jonka oli äidin
sormesta ottanut, niinkuin äiti oli käskenyt tehdä -- ja pitää muistona
äidiltä. Mutta kohta kun hän avasi piironkinsa, havaitsi hän siellä
olevista esineistä, että niitä oli liikuteltu, ja kun hän avasi sen
laatikon, jossa hopealusikkain piti olla, oli se tyhjä...

Hän seisoi kauan aikaa hämmästyksissään, katkeran vihan alkaessa kiehua
hänen mielessään.

Mitä tämä merkitsi?

Kuka oli aukaissut hänen lukitun kaappinsa?

Mutta samalla hänelle selkeni, kuka tämmöisen kelvottoman työn oli
tehnyt...

Sisar Erika oli ne _varastanut_...!

Kelvoton, sydämetön julmuri! Armaan äidin ainoa lahja!

Hän tunsi niin kovaa suuttumusta, että hän ihan vapisi, ja julma kosto
juolahti hänen mieleensä.

Lähteä ja toimittaa linnaan semmoinen heittiö!

Mutta kun hän vähän aikaa oli vihassaan penkonut laatikoltaan, tapasi
hänet kummallinen voimattomuus, joka joskus ennenkin oli suurina
kiusausten hetkinä häneen mennyt, niin ettei hän kyennyt mitään
päättämään. Ennen oli aina tullut helpotusta ja lohtua, kun meni
äidille puhumaan...

Tiesikö Kustaava tästä? Ja miten oli menetelty...?

Ja nyt hän vasta muisti, että hänen avaimensa olivat olleet koko
hautaushomman ajan hänen pöydällään. Helppohan siitä oli ne ottaa...

Mitä hän nyt tekisi?

Hän päätti lähteä Hannan luo. Yksin hän ei voinut eikä saattanut
päättää.

Pihan poikki mennessään hän tapasi Kustaavan, joka oudoksui hänen
kalpeuttaan. Mutta Perttu oli päättänyt olla puhumatta asiasta
Kustaavalle.

"Eihän vain ole sinulta jotakin kadonnut?" arveli Kustaava, joka oli
tavannut sisarensa Pertun kaappia penkomassa.

Pertulla pyöri jo kiivas vastaus huulilla, mutta kun ei kuitenkaan
epäillyt Kustaavaa, vastasi hän menevänsä käymään Vaaralassa.

Hän ei lähtenyt maanteitse, vaan asteli polkua, joka näin syksyisin,
kun vilja oli korjattu, johti peltojen pientareita, väliin metsän
rantaan nousten, kylän taitse. Sieltä pääsi vähempää huomiota
herättämättä ja oli rauhallisempi kulkea, koska vastaantulijoita sattui
hyvin harvoin. Mutta Jokijalan ohitse vei polku melkein navetan taitse,
niin että hyvin näki pihalle, jos osui kujalta silmäämään.

Kun Perttu ehti talon kohdalle, näki hän pihalla kaksi outoa miestä,
jotka puhelivat keskenään ja ikäänkuin odottelivat jotakin. He
näyttivät herrasmiehiltä, vaikka heillä kummallakin oli pitkävartiset
pieksut jalassa. Mitä miehiä lienevät?

Hän käveli ohi ja eteni pitkin piennarta, joka päättyi metsänlaitaan;
siinä polku taas painui näreikköön.

Hänen huomionsa oli kiintynyt tapahtuneeseen varkauteen, niin ettei hän
tullut ajatelleeksi sen pitemmältä noita miehiä tai herroja. Vasta
sitten kun Vaarala alkoi näkyä ja vankka kuusikko siinä aidan takana,
arveli hän itsekseen:

-- Kun eivät vain olisi olleet niitä paperipuun ostajia! -- Näinä
päivinä on Jokijalka varronnut heitä omaa metsäänsä katsomaan... Voivat
olla niitä... No, ehdinpä minä täältä...

Hän saapui Vaaralan laskuveräjälle, josta lehmät kesäisin päästettiin
metsään. Se oli nyt aivan avoimena, ja veräjäpuut oli nostettu aidan
päälle seivästen väliin. Siinä hän havaitsi Hannan, joka pesi jotakin
vaatetta notkossa lähteen luona. Hanna seisoi selin eikä huomannut
Perttua ennenkuin tämä oli aivan selän takana. Hänen hihansa olivat
kierretyt kyynärpäihin asti, ja eteensä hän oli sitonut valkoisen
liinan. Kiharat, vaaleat hiukset olivat somina kiehkuroina molemmin
puolin ohimoilla, ja kasvot punoittivat...

"Tulitpa kuin kutsuttu. Ajattelin pistäytyä tänä iltana käymään
Viraniemessä", tervehti Hanna, pyyhkäisi pois enintä valkoista
saippuavaahtoa käsivarsistaan ja paiskasi kätensä Pertun ojennettuun
kovaan kämmeneen.

"Jatkahan nyt työtäsi! Minä tupakoin tässä... Tässä kivellä onkin hyvä
istua... ja katsella sinua", vastasi Perttu ihastuneena.

"Näet nyt vuorostasi minut oikein... Älä vain katsele rikkinäisiä
kenkiäni..."

"Eipä nuo minunkaan ole... paikatut ovat minunkin kenkäni... Sinä olet
vain paljon sievempi noin..."

Ja Perttu sytytti piippunsa ja istuutui kivelle Hannaa vastapäätä.

"Miltä sinusta nyt tuntuu, kun äiti on poissa?" kysyi Hanna.

"Tuntuu niin kummalliselta ja tyhjältä... En ole koko viikkona kyennyt
mitään tekemään... Iltaisin varsinkin on ikävä rasittanut... ja siihen
sitten muut huolet..."

"Älä sinä huolehdi niitä maailman asioita! Mikäs meidän on eläessämme,
olemme nuoria ja terveitä molemmin... ja maailma on avara ja työtä on
paljon... jos ei tässä maassa, niin meren takana kuitenkin..."

"_Täällä_ sitä työtä juuri onkin... Sinä et ole käynyt Karhusuolla
katsomassa uudisviljelyksiäni?"

"Kävimme me kesällä, kun marjasta palasimme... Paljon olet raatanut,
aivan näytti mahdottomalta, että yksi mies..."

"Nyt syksyllä on Junnon-Iikka kaivanut kaksi ojaa."

Perttu näki, että Hannalla paloi mielessä jotakin, jonka olisi tahtonut
sanoa Pertulle, mutta ei kuitenkaan sanonut. Melkein Perttu arvasikin,
mikä Harmalla oli mielessä; Hanna oli monesti alkanut puhua sinnepäin.

Kun he tulivat Hannan kamariin, otti tyttö kaappinsa laatikosta esille
monta paria uusia villaisia sukkia, uusia palttinapaitoja ja komean
villaisen röijyn...

Perttu seisoi sanattomana ja katseli.

"Näitä aioin lähteä sinulle tuomaan... Miten sinä poloinen tarkenet
tukkimetsään, kun ei sinulle kukaan huolehdi sukkiakaan, ja miten
lienee paitainkin laita... Nämä olen tässä syysaikana kutonut ja
neulonut... kas tässä..."

Ja Hanna latoi Pertun eteen pöydälle pinon sukkia ja toisen pinkan
paitoja.

Ei kyennyt Perttu sanoin kiittämään, ääneti kiersi kätensä Hannan
kaulaan...

"Täytyy sinusta ruveta huolta pitämään tästä puolin... Raadat vain ja
maata muokkaat... etkä muista, että voipi terveytesi mennä... kun
kuulut koko syksyn nytkin sukitta olleen siellä Karhusuollakin", puheli
Hanna, mutta suuresti häntä huvitti Pertun hämmästys.

"Kuka sinulle kaikki kertoo?"

"Minä näin unissani", naurahti Hanna.

"Mitäs minä sinulle antaisin?" sanoi Perttu. "Eihän minulla poloisella
vielä ole mitään..."

"Kun minä nyt vain saan sinut itsesi eheänä ja terveenä, niin siinä on
kyllä", vastasi Hanna.

Mutta vasta sitten, kun iltahämyssä lähti kotiaan palaamaan, muisti
Perttu, mitä varten hän oikeastaan oli lähtenyt. Kun he ehtivät
laskuveräjälle, -- sillä Perttu aikoi palata takaliston polkua, --
kertoi hän Hannalle hopealusikoistaan ja että hän epäili sisar Erikan
ne ottaneen. Oli jo niin hämy, ettei Perttu eroittanut Hannan kasvojen
ilmettä, mutta tytön ääni oli muuttunut, kun hän sanoi:

"Sehän juuri onkin surkeinta, että he kaikin ovat sinua nylkemässä.
Minä olen kuullut semmoista, josta en sinulle kerro vielä, mutta sen
tiedän, että liian siivo ja hyvä olet kiittämättömille siskoillesi
ollut... paitsi Kustaavalle, joka tietää parhaiten sinun tilasi...
Palkinneeko sinun hyvyyttäsi kukaan...!"

Hanna puhui paljon muutakin semmoista, josta ei koskaan ennen ollut
haastanut.

Kun Perttu läksi kotiaan päin, pyyhki hän kyyneleitä silmistään ja oli
kompastua polun kiviin, joita pimeän tähden ei nähnyt välttää.



IX.


Päivät alkoivat käydä lyhyiksi ja pimeiksi.

Syksyn synkkä käsi oli korjannut viimeisetkin kesän jätteet, taivas oli
muuttunut tummaksi ja murehtivaksi, ja yöt pitenivät pitenemistään.

Ihmiset alkoivat jo ikävöidä talvea, jääkelejä ja hauskoja revontulten
valaisemia iltoja. Ja pian kelirikko tänä syksynä loppuikin. Lakkasi
eteläinen liehumasta, seestyi pehmeä taivas, tuuli kääntyi pohjoiseen
ja aurinko näyttäysi kylmänä ja sateettomana. Maa rupesi routimaan,
rapakot jäätyivät ja valtaväylänkin rannat riittyivät.

Ei missään odotetakaan talvea niin ikävöiden kuin Perä-Pohjolassa,
jossa sulan aikana ei päästä hevosella pitkälle liikkumaan. Valkoinen
lumi tuo riemua mieliin, ja pakkanen rakentaa siltoja pohjattomien
jänkkien ja järvien poikki. Silloin pääsee ajamaan takalistoille,
erämaille ja kiveliöihin. Lyhyitä päiviä pitentävät kuutamoillat, ja
milloin on kuun pohja, silloin revontulet syttyvät ja valaisevat
kulkijan mieltä. Valtaväylän syvin uoma on sitkein jäätymään. Kauan se
jaksaa taistella pakkastakin vastaan, ennenkun viimeinen railo on
ummessa. Mutta kahleisiin sekin lopulta joutuu. Jättiläisen vankka
valtasuoni on puoleksi vuodeksi lakannut tykkimästä. Mutta koskessa
hyrskyt pauhaavat kaiken talvea. Se puhaltaa sieraimistaan vihaista
viimaa ja kuin nyrkkiä puiden uhkaa, että vielä kahleet katkeavat,
vielä uoma leviää, latu laajenee ja vangittu voima pääsee irralleen.

Mutta nyt se lepää kuin haudassaan, tuo mahtava, syvä virta ja
rauhallisempi suvanto, lepää äänetönnä ja voimattomana, ja sen jäinen
peite kasvaa joka yö vahvemmaksi. Kun ensi lumi tuiskusi maalle ja joen
jäät olivat valkoisena tasankona, alkoi kiire heinänajo joen saarista
ja puiden nounti metsistä. Syyskeleillä koetti kukin töitään jouduttaa,
jotta ehtisi sydäntalven ajaksi tukinajoon. Huhu oli koko syksyn ollut
liikkeellä, että tukinajoja tulisi paljon, ja kaikki talonmiehet
varustausivat tukkimetsään.

Tulinen kiire oli Viraniemen Pertullakin. Venni-poika ajoi vanhalla
Laukilla puita metsästä ja Perttu heiniä uudella raudikollaan
Karhusuolta ja Luomalanjoelta, kun hänellä ei ollut saariniittyä.

Kaikilla, jotka aikoivat talveksi tukkimetsään, oli kiire saada
halkoja, heiniä ynnä muuta tarvetta koko talven ajaksi kasaan ajetuksi,
sillä hevosia ei moneenkaan taloon jäänyt yhtään. Perttukin oli
päättänyt päästää vanhan Laukin jo lepäämään maailman vaivoista, sillä
vanhus oli tullut hitaaksi.

Tänä aikana kulki Viraniemen ohi sadoittain heinähäkkejä edestakaisin.
Usein Perttu tuli silmänneeksi jäälle, jossa meni kymmeniä hevosia
peräkkäin ja miehet makailivat heiniin peitettyinä häkkien päällä. Ja
silloin hänen silmänsä sattuivat aina Hopeasaareen, jossa näki Lomman
hevosten seisovan avonaisen ladonoven luona ja renkien täyttävän
häkkejä... Ja hän käänsi päänsä pois ja huokasi...

Junnon-Iikka oli jo parisen viikkoa sitten mennyt muiden tukkilaisten
kanssa Anukanvaaraan puulaakin valmistaviin töihin talviajoa varten.
Kun Perttu saapuisi, aloittaisivat he sitten yhdessä ajon, Iikka
hakkuumiehenä.

Perttu oli valmistellut tukinajoon tarvittavat neuvot kuntoon. Reet
olivat vankat, Pertun itse tekemät, ja hyvässä tervassa. Ajoneuvot,
köydet kaikki reilassa, ja hänen uusi hevosensa, Raudikko, hyvässä
lihassa. Hän oli valmis lähtöön.

Hän oli ikävin mielin odottanut kutsua Jokijalalta, mutta ei ollut
mitään kuulunut. Hän oli kuitenkin saanut tietää, että ne miehet, jotka
hän oli nähnyt Jokijalan pihalla, olivat olleet paperipuun ostajia.
Mutta he eivät olleet sopineet Jokijalankaan kanssa metsäkauppoihin.
Saadakseen asiasta paremman tiedon Perttu läksi kuuloille.

Oli jo lumi maassa, ja Pertun oli aie parin päivän perästä lähteä
tukinajoon. Jokijalassa ei ollut isäntä kotona, mutta emäntä toimitti
Pertun istumaan ja sytytti tulen lamppuun.

"Näkeepä kerran tätä naapurin miestä kylässä", hän sanoi Pertulle. "Ei
se mies aikaansa raitilla ole tuhlannut."

Kun Perttu tiedusteli, oliko isäntä kauaskin mennyt, selitteli emäntä:

"Ei vain kauas ole mennyt... Olisiko mennyt Mattilassa käymään...
Voisin minä panna poikasen hakemaan, jos niin kiire olisi..."

Mutta ei sanonut Perttu niin kiirettä olevan.

"No, tuleeko lähtöä tukinajoon ennen joulua?" tiedusteli emäntä puheen
jatkoksi.

"Aivan näinä päivinä pitäisi lähteä."

Oltiin taas ääneti pitkän aikaa. Emäntä näkyi alkavan hommata
kahvinkeittoa. Hyvin vähän oli Perttu Jokijalan emäntää puhutellutkin.
Harvoin oli käynyt naapurissa, ja vielä harvemmin kävi naapurin emäntä
Viraniemessä. Niin oli aina ollut, sillä naapurit eivät sopineet yhteen
uskon asioissa.

"No, kuinka isä vielä voipi? Ei taida paranemisesta olla toivoa?"

"Ei ole huonompi eikä parempi... siinä makaa... Surkeaa on hänen
elämänsä, kun puhe ja ymmärrys meni... Armahtaisi Jumala ja ottaisi
hänet kärsimästä...!"

Emäntä huokasi.

"Kummallista on tämä ihmisen vaellus täällä! Niinkuin sinunkin
vanhempiesi! Koko ikänsä pitivät huolta toisten autuudesta, talvikaudet
kulkivat saarnamatkoilla taikka kotonaan viikkomääriä ruokkivat ja
vaalivat kristityitä, läheltä ja kaukaa... Eivät he ainakaan olleet
kitsaita eivätkä kiinni tässä maailmassa... Toisten hyväksi elämänsä
käyttivät ja aina olivat valmiit auttamaan, vaikka mikä maankulkija
olisi apua tullut pyytämään... Mutta nyt?"

Emännän ääni muuttui vihaisemmaksi, kun hän jatkoi:

"Nyt, kun olivat tulleet vanhoiksi ja köyhtyneet... ei kukaan käynyt
näkemässäkään... Vanha saarnamies, joka parastansa opetti ja kaikkensa
maailmalle jakoi, kuolisi puutteeseen, ellei sinua olisi... Semmoinen
on maailma..."

"Ei kai isä ole kunnian ja kiitoksen takia Jumalan sanaa julistanut",
huomautti Perttu hiljaisella äänellä.

"Sitä minä en sanokaan. Mutta minä sanon, että eipä ojenna pennin
edestä takaisin kukaan niistäkään, joita isäsi parhaina päivinään
maallisissakin asioissa auttoi ja joilla nyt olisi hyvä varaa muistaa,
kun toinen on köyhtynyt... Ja kaikkein kiittämättömimmät ovat juuri
hänen hyvät kristittynsä..."

Pertun täytyi myöntää, että niin oli. Usein hän oli itsekin samaa
ajatellut. Ihmetellyt, että nekin uskovaiset, jotka isän kaulassa
riippuen syntejään tunnustivat ja anoivat niitä anteeksi, nyt olivat
kokonaan unohtaneet tuon kääntymys- ja heräämishetkensä... ja
unohtaneet hänet, joka puhui heille lohtua ja antoi syntejä anteeksi.

Niin oli käynyt.

"Äitivainajasi olisi ollut eriluontoinen kuin isäsi, mutta ukko on aina
tehnyt omin päinsä. Tuskin olisi velkaa niin paljon karttunutkaan, jos
äitisi olisi saanut joskuskaan tehdä tahtonsa mukaan... Puhui se kerran
äitivainajasi minulle paljonkin. Vähää ennen olit sinä juuri syntynyt,
ja silloin puhui ja itki... Isä oli silloinkin saarnamatkoilla
Kittilässä... Eikä sen vainajan kärsimisiä kukaan muu tiedä kuin
Jumala... Ei niitä maailmalle huutanut... Mutta minä tulin hyvin
käsittämään."

Samassa isäntäkin tuli kotia. Hänen vakavat, hyväntahtoiset kasvonsa
olivat tavallista totisemmat, ja silmissäkin oli tyytymätön ilme.
Perttua hän kätteli ystävällisesti ja käski kamariinsa.

Kun tulivat kamariin ja isäntä oli sytyttänyt kynttilän, käski hän
Pertun toiseen pöydänpäähän istumaan ja istui itse toiseen.

"Jo sinä olet pitkästynyt minua", hän sanoi aluksi.

"Kyllä olen vähän odotellut. Kuulin tuonnottain, että täällä teidän
puheillanne oli käynyt kaksi paperipuunostajaa. Lähdin kuuloille, mitä
he arvelivat... Tulee minullekin heti lähtö tukkimetsään..."

Isäntä tarjosi Pertulle sikaarin ja sytytti itsekin.

"Visunlaisia ostajia ne olivat. Kävimme metsässä. Näytin niille omasta
sarastani Särkirovan kuusikkoa, mutta vähän ne minusta tarjosivat siksi
kuin muualla kuuluvat hintaa antaneen. Vaikka minun metsäni onkin
paljon harvempaa ja pienempää kuin teidän..."

"Katselivatko meidän sarkaamme?"

"Kävimme läpi senkin..."

Perttu näki Jokijalan isännän silmistä ja kasvojen ilmeestä, että hän
oli raskaalla tunnolla ja ettei ollut niin päin metsänostohommat kuin
he olivat toivoilleet.

Mutta Perttu kysyi kuitenkin:

"Tarjosivatko ne meidän metsästämme... tarkoitan kuusikoita... minkään
vertaa?"

"Minun on niin paha tätä asiaa sinulle selittää, ja siksi olen näin
kauan ollut sanomattakin, kun olen koettanut valvoa sinun parastasi ja
pitää puoltasi..."

Isäntä katsoi lattiaan, oli tuokion ääneti, mutta oikaisi sitten
selkäänsä ja sanoi hitaasti:

"Maksaisivat ne siitä minun mielestäni kelpo hinnan, mutta Lomma on
kieltänyt, ettei saa metsää toinen ostaa eikä toinen myydä ennenkuin
hänen kiinnityksensä, joka on taloon ensimmäiseksi merkitty, on
maksettu..."

Pertun kasvot kalpenivat, mutta hän ei virkkanut mitään. Jotakin siihen
suuntaan hän oli arvellut, kun näki merkit petäjissä, mutta tätä hän ei
ollut osannut ajatellakaan.

Jokijalka jatkoi:

"Minä kävin Lomman puheilla ja selitin, että niillä metsärahoilla juuri
on tarkoitus maksaa hänen velkansa... Mutta hän ei ottanut kuuleviin
korviinsa... Minä sanoin sitten suoraan, että hän lain varjolla viepi
toisen omaa... Mutta ei sille miehelle näy auttavan... Nähtävästi hän
himoitsee taloa..."

Pertun mieli lannistui niin, ettei hän ymmärtänyt sanoa mitään.

"Jos olisi semmoinen mies, jolta saisit rahat lainaan, että
maksaisit Lommalle pennistä penniin, niin hänellä ei olisi enää
isännöimisvaltaa", puheli Jokijalka. "Mutta Lomma tuntui sanovan, että
hänellä on muitakin saamisia kuin se kiinnitys..."

"En ole siitä kuullut. Enkä usko ennenkuin näen velkakirjat", sanoi
Perttu ja alkoi vähitellen tointua.

Mutta hänen tuli niin paha olla, ettei hän enää tyytynyt istumaan
naapurinsa seurassa.

"No, istahda nyt edes sen aikaa, että juomme kahvit!"

Mutta Perttu ei sanonut joutavansa. Hänellä oli kuin hengenahdistus;
hirveä paino pusersi hänen sydäntään ja semmoinen hätä, ettei yhdessä
kohden pysynyt.

Melkein kuin pyörryksissä hän pääsi kamarista. Ei muistanut sanoa
hyvästiäkään. Mutta portaille asti saatellut Jokijalka virkkoi:

"Jos koettaisit saada lainaa siltä Juustovaaran Moosekselta. Hän on
isäsi vanha uskonveli ja rikas..."

Perttu kuuli kyllä, mitä Jokijalka sanoi, ja tarttui siihen heti
tokaisemalla:

"Mahtaisiko antaa minun nimeeni?"

"Käy nyt kuuloilla, kun menet tukinajoon."

Poikki peltojen lähti Perttu astumaan. Ei noudattanut talojen välistä
polkua, vaan käveli mistä sattui, töksähtäen välistä lumen täyttämiin
pellon ojiin. Hänelle oli äkkiä selvinnyt Lomman homma. Siksi se oli
kesälläkin vain livertänyt, ettei ottaa velkaa, ja siksi se oli
metsänkin luettanut ja kaikki muut vehkeensä valmiiksi miettinyt... Muu
ei ollut mielessä kuin saada talo polkuhinnasta... Hopeasaaret...
Karhusuot... Viinamäki... ja hänen puutarhansa... Oli jo aikaa ehkä
niin miettinyt... Junnon-Iikka oli kerran syksyllä, kun olivat yhdessä
ojankaivuussa Karhusuolla, sanonut, että Lomma ajatteli pojalleen
Viraniemeä... Mutta ei ollut Perttu sitä silloin niin todeksi
uskonut...

Iikka piti sittenkin kaikessa hänen puoltaan...

Levottomassa mielessä heräsi Pertulla sentään yksi toivo vielä. Jos
auttaisi se Juustovaaran rikas, joka oli isän paras uskonveli! Hänellä
oli rahaa ja maita ja mantuja. Ja kun hän myisi metsän, saisi
Juustovaaran rikas rahansa takaisin... Sinne piti nyt heti lähteä...
sopi poiketa Juustovaaraan tukinajoon mennessä...

Mieltä helpotti vähän se toivo. Muualta ei ollut yrittämistäkään. Oman
kylän miehet eivät kyenneet auttamaan... Jokijalka kyllä auttaisi,
mutta hänelläkin oli velkaa jo ennestään... hyvä jos metsällään saisi
maksetuksi...

Yöllä oli Perttu niin levoton, ettei saanut unta silmiinsä. Olisi ja
eläisi nyt äiti, jolle huolensa juttelisi... Äiti tietäisi jotakin...
Ei käynyt Hannallekaan sanominen... vaikka Hanna kyllä varmaan oli
aavistanut samaa, joskaan ei ollut mitään puhunut...

Pertun ajatukset riensivät salamoina asiasta toiseen, tapauksesta
tapaukseen... Ja nyt hän muisti, että kun hän kesällä kävi Lommalla oli
Lomman vanhin poika, Artturi, pihalla puhutellut ja tiedustellut yhtä
toista... oli sitäkin kysynyt, oliko se Karhusuo hyvääkin suota... Eikä
hän silloin vähääkään aavistanut, mikä heillä oli mielessä... Oli vielä
toinenkin juttu, joka nyt johtui mieleen... Huhuna oli kulkenut, pari
vuotta sitten, että Artturi oli mielitellyt Hannaa...

Ei ollut Hanna koskaan mitään Artturista puhunut eikä ollut Perttukaan
kysynyt... Ruma, näppynaamainen ja juoppo se Artturi...!

Tulvaamalla tulvi hänen mieleensä ajatuksia... Kumma mies, salaperäinen
ja omituinen oli isä ollut, kun ei hänelle veloistaan koskaan mitään
selittänyt, ei edes ollut sanonut, kuinka paljon olikaan... Oliko
Lommallekin muuta velkaa kuin kiinnitysvelka? Niin oli Lomma
Jokijalalle väittänyt. Ei ollut isä siitä koskaan maininnut eikä
äitikään, joka kuitenkin tuntui muut velat tietävän...

Jos ei saisi mistään apua... jos Juustovaaran rikaskin kieltäisi!
Kaikkiko menisi? Hänen työntekonsa vainiolla ja Karhusuolla...! Hänen
rakas puutarhansa puineen ja pensaineen... ja Hopeasaari mehevine
luhtineen? Ja kasvattimetsä Viinamäen takana ja koko Särkirovan uljas
männikkö?

Vieras mies kylvämässä hänen Viinamäkeään, vieras seisomassa hänen
suuren tuomensa alla puutarhassa!

Niinkö kova, niinkö onneton oli kohtalo?

Hän ei enää pysynyt vuoteessaan, jossa oli kääntelehtinyt kyljeltä
toiselle. Hän nousi kävelemään, ja oli taas kuin olisi toivoa
välkähtänyt tyhjyyden keskellä. Eipä tiedä, kuinka hyvänsuuntainen mies
oli Juustovaaran rikas! Perttu oli monet kerrat, kun Mooses oli käynyt
isän luona -- viimeksi toissa vuonna -- hoitanut tallissa hänen
hevostaan, kun välisti viipyi viikonkin isän kera uskonasioista
puhumassa. Ystävällinen ja puhelias ukko oli Mooses ollut... ja isän
kanssa henkiystävä...

Ja jos nyt menisi hyvin tukinajossa, ja miksei menisi, kun oikein
yrittäisi... niin sieltä karttuisi rahaa pienempiin velkoihin, ja verot
ja muut saisi karjasta kerätyiksi... Sitten myisi Särkirovan...

Mutta sitten tulisikin Lommalle lämmin lähtö Hopeasaaresta
isännöimästä... tulisi suuri lovi Lomman karjaan, kun Hopeasaaren
heinät eivät enää olisikaan hänen käytettävinään...

Jos jaksaisi elää ja tietäisi eteensä... tai jos ainakin puhuisi
Hannalle huolensa, niinkuin Hanna oli pyytänyt...!

Kuinka usein hän oli Hannalle kuvaillut sitä onnellista aikaa, kun
Hopeasaarikin oli omana... Sitä muhkeaa ja lukuisaa karjaa! Hevosia ja
varsoja! Ja Karhusuolla suuri, järkiperäisesti kunnostettu
suoviljelys...

Ei, ei hän voisi Hannalle puhua, ei ainakaan vielä...

Ja taas mietteet kääntyivät. Tässä tulisi nyt muutos elämässä... Äiti
oli kuollut, isä heikko, ja velkojat alkaisivat ahdistella... muutos
tapahtuisi...

Oliko ollut hullutusta sekin, että kaikki, mitä omalla työllään
tukkihommissakin ansaitsi, pani talon tarpeisiin? Työneuvoja oli
ostanut, maanviljelyskaluja monenlaisia, apulantoja... Olisi pannut
ansionsa pankkiin... niin nyt olisivat hyvät hädän hetkenä... Mutta
talo olisi sitten rappiolla... olisi jo aikaa oltu maantiellä...

Ei ollut Perttu kyennyt säästämään. Jos joskus ajatteli, että nuo piti
panna pankkiin, niin silloin oli reikä valmiina. Milloin mihinkin.
Välisti tuli Kustaava itkien, että puute ahdisti, välisti piti aivan
viimeisensä antaa veljille, jotka talvikauden roikalehtivat ja söivät
talon ruokaa. Ja siihen korkoja ja veroja monenlaisia! Niin, ettei
itselle liiennyt vaatetta päälle eikä liioin kenkiä jalkoihin...

Hän muisti veljiänsä, jotka olivat Amerikassa. Kuinka hauskat päivät
heillä lienee? He olivat panneet Lomman velan alkuun, he ja
Erika-sisar. Siitä oli kasvanut, ja lisää oli isä ottanut silloin kun
antoi kiinnityksen...

Jo silloin on Lommalla ollut selvillä, miten hän menettelee, ja silloin
on jo himoinnut taloa, kun näki, mikä aarreaitta Hopeasaari oli...



X.


Talvi Pohjolassa, talvi erämaan kiveliössä!

Kuinka erilainen se onkaan kuin rantamaiden vedenvärinen, tarmoton ja
sumuinen talvi, joka ei peitä pellon sänkeä eikä metsän mättäitä
näkyvistä. Ei ole siellä lumikaan niin hohtavan valkoista kuin
asumattoman sydänmaan sydämessä. Sillä suurilla, aukeilla kentillä se
pohottaa harmahtavalta ja likaiselta, ja tuuli tuopi sen pinnalle
kaiken maailman roskat.

Mutta kiveliön talvi on puhdas ja valkoinen, ja lumen pinta kuin
palttina. Eivät sinne maailman pölyt pääse likojaan tuomaan ja
lumenpintaa rumentamaan. Tasaisesti tuiskuttaa talvi lumensa suurten
vaarojen la'ille ja lyömättömien metsien korpiin. Kerros kerroksen
päälle liittyy tasaisesti ja limittäin, kunnes suuri, äänetön erämaa
lepää haudattuna valkoisten peitteittensä alle niinkuin ikuiseen
puhtauteen.

Voi tuota erämaata, äänetöntä, jylhää kiveliötä talviaamujen päivän
valjetessa! Ei kuule korva mitään ääntä. Poissa ovat metsälinnutkin,
jotka syksympänä, marjain kypsyessä, pitivät ilojaan vaarain kupeilla
ja paljukoilla. Rantamaille ovat kaikki elävät kadonneet. Kauan, kauan
saa erämaa yksinäisyydestään nauttia, kauan odottaa, ennenkuin joku
ihminen sattuu eksyksissään sen hämärään pylvästöön. Myrsky välisti
temmeltää talvisina öinä, kun taivas huokailee raskaassa pilvessä, --
temmeltää ja ryskyy, puskien nurin lahovikahongan, taivuttelee pitkien
jouhipetäjien latvoja ja korpikuusien niskoja mennessään, ja siirtyy
aukeammille aloille töitään jatkamaan.

Ei ollut vielä Anukanvaaran erämaassakaan tukkilaisen kirves koskaan
puuhun iskenyt. Sen metsä oli tähän asti saanut rauhassa olla ja elää
ja kuolla. Se oli laaja vaara, kauttaaltaan pitkän, komean petäjikön
peittämä, ja penikulmia karttui siitä matkaa ensimmäisiin kyliin ja
taloihin. Mutta nyt oli tullut Anukanvaarankin vuoro. Sen ääretön
rikkaus oli vietävä pois, myytävä maailman markkinoille. Kruunulle
kuului Anukanvaarakin ympärillä olevine kiveliöineen, ja nyt olivat
yhtiöt ostaneet kaikki täysimittaiset puut, jotka kevään tullen, jokien
auettua, olivat uitettavat kauas pois.

Syksyllä jo, ensi lumen tultua, ilmausi liikettä Anukanvaaraan.
Tukkityömiehiä oli sinne tulossa. Mutta hankalaa ja raskasta oli kulku,
sillä vähän oli lunta vielä kiveliössä. Asunnon tekoon talven ajoa
varten sinne jo pyrkivät rekineen ja eväineen. Ja kun lopulta pääsivät
perille, niin katselivat vaaran eteläpuolelta soman, kaltevan
mäenrinnan. Siinä ei maa ollut niin kivikkoinen kuin päällempänä, ja
siinä oli hongikkoa, suoraa ja sievää, vaikka temppelin olisivat
rakentaneet, ja pulppuava lähde notkossa, josta vesi juoksi jänkälle.
Siihen ensimmäiset tulijat alkoivat valmistella asuntoja, yöt nukkuen
havumajassa, rakovalkean lämmittäessä.

Jo ennen joulua saapui Viraniemen Perttukin Anukanvaaraan. Sinne ei
maksanut vaivaa pyrkiä niiden, joilla oli huonot ja lamaiset hevoset ja
aiastuneet reet. Täällä täytyi olla vankkaa ja tervettä väkeä,
tottuneita miehiä ja hevosia ja lujia välineitä. Sillä tietona oli,
että Anukanvaaran petäjät olivat järjestään jättiläisiä ja ajomatka
paikoin jyrkkää myötälettä. Lujaa siinä kysyttiin.

Vaaran alle, etelänpuoliselle rinteelle, siihen, missä kangas loppui ja
louhikko alkoi, oli Perttu kahden muun kotikylän miehen kanssa tehnyt
yhteisen asunnon. Se oli kuostoista koirankaulaan salvettu ja varaukset
täytetty sammalilla. Kun kävi ovesta sisälle, näki maahan kaivetun
permannon ja sen keskellä kivisen kiukaan, jossa honkatuli paloi
lakkaamatta, savun noustessa vaivaloisesti katossa olevasta reiästä
ulos. Seinäin vierillä olivat lavitsat, makuusijat, joissa kullakin oli
peurannahkansa, nahkaisensa ja muut tarvikkeensa.

Samanlaisia asuntoja oli siinä lähistöllä monta, mikä pienempi, mikä
isompi, missä enemmän asukkaita, missä taas vähemmän.

Mutta kaikkia muita isompi oli puulaakin "pytinki", jossa oli konttori
ja pirtti. Näissä oli oikeat tulisijat, kivistä loukkoon muuratut, ja
savupiippu katolla niinkuin ainakin. Siitä kappaleen matkaa edempänä
oli ruokamakasiini, hongista salvettu, mutta sammalitta laskettu.

Paksuna lumitalvena, kuten nytkin, näytti Anukanvaaran tukinajajain
kortteeripaikka kuin lumeen peittyneeltä kylältä, josta oli jäänyt
näkyviin vain muutamia taloja. Koko ympäristö, vaikka olikin uhkeaa
männikköä, oli jätetty hakkaamatta, etteivät tuulet tuntuisi eikä pyry
pääsisi niin rajusti puskemaan.

Hevosia varten oli kyhätty talleja. Toiset olivat tehneet oikein
vasiten, mutta toiset vain havumajan, johon oli nostettu turvetta
katolle. Jo oli ajoon saapunut satakunta hevosta ja parisataa miestä.

Liikettä siinä aamuvarhaisilla oli, kun miehet läksivät metsään. Piti
syödä vankasti, jotta päivän kesti tukkeja "hirttää". Silloinpa siinä
hommaa ja mellakkaa oli. Mikä keitti velliä, mikä kiiseliä, mikä
paistoi kaloja tai kärvensi silavaa tulen loisteessa. Toiset apehtivat
hevosia, muutamat lämmittivät vettä silppuihin tai paloittelivat leipiä
apekoppaan.

Makasiinin ovi oli auki. Siellä seisoi Herranen paksu turkki yllään,
kalua punniten. Oli siellä ruokavaroja. Valtainen pino oli
jauhosäkkejä, kookkaita silavalaatikoita, kahvipaaluja,
sokeritynnyreitä ja minkä mitäkin. Mikä otti jauhosäkin, mikä leipiä,
voita, kalaa, kahvia. Ja ahkeraan sai siinä Herranen punnita ja
kirjoittaa.

Miehet ja hevoset alkoivat siitä vähitellen poistua, omalle tielleen
kukin. Päivisin ei kylässä näkynyt montakaan miestä. Mutta aina jokunen
kuitenkin. Millä oli reki särkynyt, niin sitä oli korjaamassa, millä
kirvesvarsi katkennut, niin uutta oli tekemässä. Tälle oli tapahtunut
se vahinko, että hevonen loukkasi jalkansa, tuota taas oli kanki, kun
rekeen väänsi, lyönyt poskelle, niin että koko naama oli ajetuksissa.
Ja melkein joka päivä oli joku saanut kolahduksen jäseniinsä.

Laaksoon, joka oli Anukanvaaran ja Rattastunturin välissä, oli
tukkiplassi valittu. Sen läpi juoksi Peurajoki, jonka tiettiin keväisin
olevan korkeavetinen, -- tulvan, kirsiveden, pysyvän siinä kauan
laskematta. Molemmanpuoliset Peurajoen rannat Anukanvaaran kohdalla
olivat laajat ja puuttomat, ikäänkuin vartavasten tukinajopaikaksi
valmistuneet.

Siihen tukkeja ajettiin. Kuorma kuorman perästä ilmausi metsästä ja toi
oman läjänsä. Monta kilometriä pitkältä oli tukkiläjiä, niin ettei
huuto kuulunut toisesta päästä toiseen. Vaikka kyllä siinä miehet ääntä
pitivät, kun metsästä tulivat. Kuului huutoja ja kiroilemisia. Mikä
noitui hevoselleen, mikä omaa tyhmyyttään, kun kanki luiskahti tukin
alta pois juuri kun oli saamaisillaan tukin keikutetuksi läjän päälle.

Hyvät olivat palkat, jos olivat puutkin kookkaita ja tie jyrkkää.
Muutamat eivät viitsineet kovinkaan itseään rasittaa. Kävivät pari
kolme kertaa kirkkaimman päivän aikana metsässä, niin ajoivat
majalleen, rupesivat kahvin ja ruoan keittoon ja löivät korttia illan
kuluksi, milloin eivät neuvot olleet rikki menneet eikä muutakaan
vauriota tapahtunut.

Junnon-Iikka oli Pertulla hakkuumiehenä. Se oli ollut ahkera pari, ja
tietona olikin jo kaikilla tukinajajilla, että Perttu ja Iikka olivat
enimmin ansainneet. Huvikseen oli Herranenkin käynyt katsomassa, kuinka
tukki vierähteli, kun Perttu asetti kangen olkansa päälle.

Metsässä olivat nytkin. Iikka puuhasi suuren jättiläispetäjän tyvellä.
He olivat sen siihen tienvarteen jättäneet kunnes tie ehtisi kovettua,
ennenkuin yrittäisivät metsän jättiläistä rekeen. Sitä olivat käyneet
muutkin miehet katselemassa, ja iltaisin, kun oli puhe siitä tullut,
olivat arvelleet, ettei jaksaisi sitä yksi hevonen vetää eivätkä
kestäisi kenenkään reet. Mutta Perttu ja Iikka olivat nyt päättäneet
yrittää.

Puserosillaan ja avopäin iski Iikka kirvestään mahtavan petäjän kovaan
tyveen. Vaikka hän ei ollut miesten vankimpia, oli hän kuitenkin
tottunut, notkea ja uuttera tukkimies. Vihaisesti sinkoilivat lastut,
ja raitis tervan haju tuoksahteli. Kuurassa olivat hartiat ja vankat,
mustat hiukset, ja pitkin otsaa valui hiki. Itään päin se piti saada
kaatumaan, että tyvi jäisi länteen -- plassille päin. Iikka oli
asettanut rangat alle lumeen siihen kohden, johon toivoi jättiläisen
kaatuvan, niin ettei se pääsisi rysähtämään utukkaan liian syvälle. On
onneksi tyven, ettei tuuli painanut latvaa. Taitavasti, tottuneen
tavalla ja varovasti Iikka menetteli, otti lukuun pienetkin seikat, ja
kun tyvessä vähän ärähti ja hän tunsi, että nyt... niin alkoi työntää.
Risahti vähän jättiläisen jalkain juuressa... risahti toisen ja
kolmannen kerran ja paukahti... silloin jo kallistui itään päin. Iikka
sysäsi vielä kerran... myötäsi... myötäsi... ja jymähti paukkuen ja
ryskien rankain päälle, oksat ja pientä metsää allensa haudaten.

"Siinä sinä nyt olet, mutta milläpä saadaan rekeen", arveli hän,
oikaisten selkäänsä ja hyvillään katsellen, kun osui oikein kaatumaan.

Mutta samassa tuli Perttukin, joka oli etemmäksi tukkiplassille kuullut
puun kaatumisen, ja virkkoi:

"Yksinkö sinä sitäkin aloit hakata!"

"Kerran ennen, Airiselässä, olen tämmöisen kaatanut... no, ei ollut
juuri näin vahva", tuumasi Iikka ja haki kannon päästä lakin päähänsä.

Yhdessä sitten alkoivat pohtia, miten saisivat reelle.

"Huudamme miehiä avuksi", esitti Perttu.

"Ei, emme huuda vielä. Koetamme ensin itse. Jos ei sinulla nouse, niin
ei siitä sen pahempaa miestä kuitenkaan tule", arveli Iikka.

Kävivät sitten hommaan. Asettivat reet tielle, ettei matkaan saanti
kävisi vaikeaksi ja raskaaksi. Hakkasivat latvan poikki ja karsivat
oksat, jotka heittivät loitommaksi, tieltä pois.

"Kun vain reet kestäisivät", sanoi Iikka, kun alkoivat lujilla kangilla
kohotella tyveä etureen pankolle.

"Reet kyllä kestävät, kun vain Raudikko jaksanee vetää", vakuutti
Perttu. "Siltä varalta olen reet tehnyt, että ne kestävät."

Väänsivät ja väänsivät, mutta ei ollut leikin liikuteltava metsän
jättiläinen. Silloin he molemmin tarttuivat lujasti kankiinsa ja
puuhasivat hiki päässä. Ja vaikka suora voimakin on välisti tarpeen
tukkia vääntäessä, on tukkimiehillä monenlaisia keinoja, joilla
raskaskin puu saadaan vääjäämään. Mutta kaikki keinonsa ja voimansa sai
Perttu nyt panna liikkeelle, ennenkuin tukin tyvi köllähti pyörätakan
päälle. Siihen se köytettiin lujasti kiinni, ja nyt tuli latvapuolen
vuoro kohota takareelle...

Tehetti ja pusketutti latvakin, ennenkuin totteli, mutta vääjäsi
vihdoin ja nousi takareen pankolle.

Siinä nyt köllötti köytöksissä ja voimatonna kiveliön vanha asukas,
vanhin kenties Anukanvaarassa.

"On se päivän nähnyt laskevan, toisen nousevan", arveli Perttu, kun
viimeistä köyttä kiinnitti.

Reet olivat tiellä, ettei matkaan lähtiessä ollut vastusta. Takareen
pankon alle oli Iikka asettanut kankensa, valmiina auttamaan matkaan,
kun Raudikko ensi kerran yrittäisi.

Epäilytti heitä kumpaakin, miten saisivat onnessa tämmöisen tukin
plassiin ja kuinka kävisi... jaksaisiko Raudikko vetää. Mutta siihen
luottivat, että taival oli myötämaata plassille asti, tie hyvä, suora
ja kovettunut. Raudikko oli vankka hevonen, tottunut jo syksyllä
raskaan auran vetoon; ei se ottanut tempaisemalla kuormaansa
liikkeelle, vaan koetteli... painoi länkiä lihaan... painoi... painoi,
ja kun tunsi, että myötäämään rupesi, niin yritti kaiken kuntonsa, ja
samalla Perttu vielä mossautti huuliaan ja molemmin päästivät ison
äänen. Ja valjasten ritistessä, rekien paukkuessa ja lumen naristessa
tukki lähti liikkeelle... Luimussa korvin iski Raudikko jalkojaan
tiehen ja miehet hoilasivat...

"Hyvin käypi!" huusi Iikka, joka hoiti takarekeä. "Onpa peto
hevoseksi."

"On se vähän ehompi vanhaa Laukki-vainajaa", riemuitsi Perttukin.

Ja yhdessä he lähtivät kuljettamaan jättiläistukkia plassiin päin,
Perttu hoitaen eturekeä ja Iikka kanki olalla kävellen takareen
jälessä.

"Lähti se vanha mies majastaan", lausui Iikka hyvillään ja lisäsi
sitten kehuen: "Mutta tuskin nousisi muilla miehillä reelle."

Mutta lämmin, vettä tippuva palava on miehille puuhatessa tullut.
Kuumina olivat kädet ja jalat, kuumana koko ruumis ja hikisenä kuin
saunassa.

Onnellisesti he pääsivät, kun kaksi miestä oli kuormaa hoitamassa,
tukkiplassille juuri silloin kun päivä alkoi olla kahdella karvalla.

Siihen pysäytettiin toisten, nuorempain veljiensä viereen tämäkin
tukki.

Saapui siihen Herranenkin ihmettelemään. Hän oli luvannut Pertulle
ylimääräisen palkinnon, jos tämä saisi ison petäjän täysipitkänä
plassille. Siinä se nyt oli. Mutta kummasteli hän, miten kaksi miestä
oli tuommoisen voittanut. Hyvillään oli ja palkkion takasi, sillä
petäjän hinta oli verraton.

Mutta pakkanen tuntui iltapuoleen kiihtyvän. Hikiset miehet, paidat,
housut märkinä, eivät joutaneet kauan juttelemaan. Vetivät päälleen
turkkiresunsa, jotka saivat olla plassilla kaiket päivät, ja lähtivät
hölkkää ajaen kodalleen. Siitä vei jokivartta pitkin, ohi tukkiläjien,
yhteinen kotiinkulkutie, jota iltaisin palatessa ajettiin juosten. Oli
siinä jo puu poikineen kumollaan pitkin Peurajoen vartta, oli kauniita,
siroja, keltakylkisiä petäjiä. Näyttivät tuossa, pitkin pituuttaan
oksattomina ollen, kovin alastomilta ja nöyrtyneiltä... taikka
katsojasta tuntui, että tuollainen taisi olla taistelutannerkin, jolla
maansa parhaat pojat kalpeina ja silvottuina makaavat. Siinä ne
viruivat Anukanvaarankin salskeat männyt odottaen Peurajoen
kevättulvia. Siitä ne sikin sokin uitettaisiin mutkikasta, koskista
Peurajokea pitkin väljemmille vesille, ensin isompiin jokiin, sitten
jokien lompoloille ja kavannoille, ja lompoloilta taas jokia pitkin,
järviä poikki valtaväylän lauttaushaminaan.

Pertun ja Iikan saapuessa kodalleen olivat toiset jo vähää ennen sinne
ehtineet ja kerinneet sytyttää roiman tulen, joka päivän aikana oli
riutunut ja melkein kokonaan sammunut. Siinä hääräsivät tulen ympärillä
kahvia keittäen ja silavaa kärventäen.

Nälissään ja pakkasesta tullen tuntui sanomattoman hauskalta ja
suloiselta päästä lämmittävän tulen viereen. Ensi työkseen työnsi
Perttukin jalkaniekka-kahvipannunsa tuleen keittääkseen kahvia
sillaikaa kun Iikka apehti ja vaali Raudikkoa.

"Joko yrititte sitä isoa petäjää?" tiedustivat toiset.

"Jo on plassissa", vastasi Perttu ja alkoi vaihtaa kuivia vaatteita
ylleen, lämpimän loisteen hyväillessä paljasta ihoa.

Oli se miehen näköinen tuo Perttu, arvelivat toiset. Oli hartioita, jos
vankkoja käsivarsiakin; ei kumma, jos ison petäjänkin täytyi vääjätä.
Ja voi turkanen noita haukisia ja ranteita...!

Siihen kokoontui muistakin kodista miehiä juttelemaan illan kuluksi.
Kukin kertoi havaintojaan. Muutamia oli vastustanut. Monelta olivat
reet särkyneet, yhdeltä katkennut luokka, toiselta aisa, ja kolmas oli
lyönyt haavan jalkaansa.

Ja muista maailman asioista jaarittelivat sitten illempana.

Perttu ja Iikka jäivät kotaan kahden. Ne kaksi muuta miestä, jotka
oleskelivat samassa kodassa, olivat menneet puulaakin isoon pirttiin.
Eivät saapuneet vielä silloinkaan, kun Perttu ja Iikka illallisen
syötyään alkoivat hankkiutua levolle.

Iikka nukkui jo. Nukkui rauhallisesti peurannahka allaan.

Perttu valvoi. Monet mietteet, monet huolet painoivat hänen mieltään.
Yöllä varsinkin, kun valvoi yksin. Mistä johtuikaan, että hän aina
epäili Iikkaa? Ensimmäisinä öinä, kun tässä kodassa nukkuivat, ei ollut
lepoa kaikkena yönä. Hän heräsi siihen, että uskoi Iikan häntä
vaanivan... ja sopivalla hetkellä iskevän... Mistä se pelko oli tullut
ja minkätähden? Hannan vuoksiko? Hän oli usein katunut, että oli
ollenkaan ruvennut Iikan kanssa yksiin hommiin. Ei olisi pitänyt ottaa
häntä ojankaivuuseen Karhusuolle eikä ensinkään hakkuumieheksi tänne
kiveliöön. Joka päivä ja joka yö oli mielessä pelko, mitä tekee.
Metsässäkin voisi milloin hyvänsä iskeä kirveensä niskaan tai yöllä
nousta ylös ja upottaa puukkonsa sydämeen...

Eihän tiennyt, mitä kostoa Iikka mietti, vaikka ystäväksi tekeysi!
Iikan isä-vainajastakin kerrottiin, että hän oli murhannut kuljeksivan
laukkuryssän...

Sattui hetkiä, jolloin hän piti epäilyksiään joutavina ja ärtyisestä ja
väsyneestä mielestä lähteneinä. Saattoi olla, että oli jäänyt häneen
perinnöksi äitivainajasta, joka kuului öisin pelänneen ja itkeneen,
sanomatta koskaan kenellekään, minkä vuoksi valvoi ja itki...

Rauhallisestihan Iikka nukkui nytkin. Niin oli aina nukkunut, kun
Perttu toisinaan nousi öisin ylös ja tulen otettuaan katseli... nukkui
niinkuin nukkuvat ne, joita eivät huolet paina eikä omatunto mistään
soimaa...

Ei olisi muusta niinkään nyt enää huolinut, mutta hänestä oli
painostavaa ja ikävää, että Iikka kenties vieläkin rakasti Hannaa,
vaikka ei puhunut siitä koskaan sanaakaan... Eikä ollut Perttukaan
kertaakaan Hannasta Iikan kuullen mitään maininnut...

Pitäisi kerran ottaa puheeksi... jonakuna aamuna metsään mennessä, kun
istuivat reessä ja Iikka usein silloin lauleli... Huomenaamulla jo
ottaa puheeksi... Perttu tuntui vähän tyyntyvän, kun oli tehnyt
mielessään tuon päätöksen.

Mutta sitten johtui mieleen muita huolia ja mietteitä. Ikävältä ja
toivottomalta tuntui työnteko, vaikka ansio oli niin hyvä, ettei Perttu
ollut osannut niin hyväksi ajatellakaan... Parhaina päivinä oli kahden
miehen ja hevosen palkka noussut sataankin markkaan, välistä ylikin...
Muut eivät saaneet niin paljoa, mutta laiskemmasti tekivätkin työtä ja
ylellisemmin elivät.

Tullessaan oli Perttu poikennut Juustovaaraan vanhan Mooseksen
puheille. Itserakas, kitsas äijä olikin Mooses ollut, ei ensinkään
ihmisystävä. Kun Perttu ajoi asiaansa, selitteli, kuinka paljon saapi
metsästä ja kuinka paljoon nousi Lomman velka, tekeysi äijä ensin
köyhäksi, mutta vihdoin sanoi:

"Juoppohan sitä kuulut olevan sinäkin ja tappelija..."

Perttu hämmästyi. Hän ei ollut tiennyt, että semmoisia puheita oli
liikkeellä. Mutta Mooses vakuutti varmaksi kuulleensa.

Sinne asti oli jo koskenniskassa sattunut kesällinen tappelunkahakka
joutunut!

Perttu selitti Moosekselle koko asian. Mutta se ei tuntunut
tekevän äijään mitään vaikutusta. Päinvastoin äijä alkoi selittää
säästäväisyydestä ja työnteosta ja Jumalan siunauksesta... Silloin
Pertunkin laimea mieli kovettui, ja kiivaasti hän sanoi:

"Ei näy auttavan isää sekään, että on kaiken maailman uskovaisia
ruokkinut ja omaansa jakanut... eivät auta ihmiset eikä kuule
Jumala..."

"Ei isääsi ole unhotettu, mutta sinä olet uskoton ja riettaan
palvelija... vielä kristityitä moitit...!"

Pertun veri kuumeni yhä.

"Eipä ole näkynyt teitäkään enää, kun isä tuli puhumattomaksi sairaaksi
ja huhut kertoivat, että talo myydään... Mutta osasitte silloin kyllä,
kun tiesitte, että oli antamista, oli etuja, joilla kaikki kelvottomat
ruokki... niin te ja koko teidän ulkokullattu lahkonne..."

"Rietas poika näyt olevan...!"

"Voisitte maksaa olostanne... ruokittiinhan eräänä talvena teidän
hevostanne meillä monta kuukautta, kun itse vierastelitte vähän
missäkin..."

Perttu uskoi äijän vimmastuvan, mutta mitä vielä. Siksi kavala oli,
ettei ottanut suuttuakseen, nuhteli vain Perttua syntisyydestä ja sanoi
semmoisine pahoine sydämineen menevän suoraa päätä helvettiin.

Kolkoin mielin hän oli lähtenyt Juustovaarasta. Hän oli taas kerran
nähnyt, mihin kristityt kelpasivat... kuinka kuitenkin oli höllää
heidän uskonsa -- jos itsekään olivat niin varmoja kuin kehuivat -- ja
kuinka pintapuolista se tunne, jota nimittivät lähimmäisen rakkaudeksi.

Samanlaista oli kaikkialla, ei yksi toistaan parempi...

Mutta joskus, kun oikein alkoi mietityttää, hän rohkaisi mieltänsä
sillä ajatuksella, että kun tämän talven ansion kaikki, joka pennin,
panisi Lomman velkaan, kesän sitten soutaisi lauttoja ja syksyn tullen
myisi kaiken irtaimiston, lehmät ja hevoset ja talvella kaikki
Karhusuon heinät -- Herranen oli aikonut ostaa puulaakille --, kertyisi
niistä ainakin puolet Lomman velasta, ja silloin saisikin jo myydä
metsän... Herranen oli kehoittanut myymään vain isoimmat puut, ja sitä
mieltä oli Pesolakin lopulta ollut... Karhusuo saisi olla alallaan niin
kauan, että velat olisivat kaikki maksetut...

-- Ja sitten! Sitten ei olisi niin hyvää herraa, jota palvelisin...
Hanna raukka! Rakkaimpani! Äitini, kallis kantajani!

Alkaessaan muistella äiti-vainajaansa hän heltyi viimein niin, että uni
taas kaikkosi silmistä ja mieli heräsi unesta... Kummaa oli kertonut
Jokijalan emäntä äidin kärsimisistä... Isää oli syyttänyt... muille
ystävällinen ja antelias oli... äidille kova ja katkera, ja äitiä
soimaili köyhtymisestä ja lasten renttuilusta...

Oli kai isänkin usko samanlaista kuin Juustovaaran Mooseksen...

Mooseskin oli vain tuominnut Lommaa alimmaiseen helvettiin ja kuitenkin
oli itse yhtä sydämetön, yhtä julma ja raaka...

Mutta kun hän aamulla heräsi ja läksi Iikan kanssa metsään, ei hän
kyennytkään ottamaan puheeksi, mitä yöllä valvoessaan oli aikonut.



XI.


Ikävät olivat olleet Hannan päivät siitä asti kun Perttu lähti
tukkimetsään.

Viikkoja oli jo kulunut, oli jo joulu elettynä, mutta hän ei ollut
vielä kuullut mitään Pertusta. Väliltä oli kerran kirjoittanut ja
luvannut perillä, Anukanvaaraan päästyään, kirjeitä lähettää. Mutta ei
ollut ehkä kulkijaa ollut kiveliöstä päin, ei Anukanvaarasta asti
kuitenkaan. Oliko saanut Perttu Hannan kirjeitä ja terveisiä? Hanna oli
lähettänyt niitä jo usein, oli kertonut, kuinka sairas isä kotona
jaksoi, kuinka Kustaava hommaili, kuinka karja meni onnessa ja kuinka
Veeni-poika pienensi tunkioon havuja ja turpeita. Oli huolistaankin
puhunut. Oli suoraan kirjeessä ilmaissut mielensä, että lähtisivät
Amerikkaan, että siellä saisi Perttukin työstänsä palkan. Siellä
keräisivät omaisuutta, niinkuin moni muukin, ja sitten palaisivat
Suomeen, kotia Pohjolaan. Monesti oli Hannan mieli tehnyt puhua siitä
Pertulle. Mutta kun tiesi, kuinka Perttu oli rakastanut kotitaloansa,
kuinka oli maata viljellyt, kaiken kuntonsa ja varansa siihen
upottanut, niin ei saattanut sanoa. Sitäpaitsi Perttu oli puhunut
isänmaanrakkaudesta ja kieltänyt kaikkia Amerikkaan menemästä.
Silloinkin kansakoulun arpajaisissa, joissa oli pitänyt puheen, ja sitä
puhetta oli rovastikin kehunut verrattomaksi -- oli varoittanut
Amerikkaan menemästä. "On korpia, on mäkien rinteitä täällä, jotka
leipää kasvavat, kun vain tekijöitä on..."

Siksi oli Hannan ollut niin vaikea sanoa ja esittää Pertulle, mitä
kauan oli miettinyt. Mutta nyt oli kirjeessä siitä puhunut.

Oliko Perttu saanut sitä kirjettä ja mitä ajatteli? Sitä Hanna
mietiskeli kutoessaan sukkaa kotonaan, kun illan hämy alkoi hiipiä
huoneeseen. Oliko ollut säälimättömästi tehty, että kirjoitti
tuumastaan Pertulle, joka polonen raatoi raskaassa työssä ja yritti ja
toivoi..! Saattoi raataa ja nostella yli voimainsakin tai joutua
vahingon alle milloin hyvänsä... Terveytensä oli siellä moni menettänyt
tai raajarikoksi tullut.

Pertulle hän nytkin kutoi sukkia. Lähettäisi kulkijain matkassa taas
nämä kolme paria, joista viimeinen pari oli valmistumassa...

Iltaisin, kun oli aikaa ja puhteet olivat pitkät, Hanna hiihteli
Viraniemeen sukankudelma matkassaan. Viraniemeen oli poikki kylän
vainioiden lyhyt matka suksilla, kun pääsi hiihtämään suoraan.
Kustaavan kanssa oli hauska jutella, aika kului hupaisemmasti, ja
Pertusta ja huolistaan oli turvallisempaa puhua Kustaavalle kuin
muille.

Mutta oli sattunut joulun pyhäin aikana semmoinen tapaus, josta ei
ollut Pertullekaan kirjoittanut, mutta Kustaavalle oli puhunut.

Lomman Artturi oli käynyt toistamiseen kosimassa! Vakavasti oli Hanna
puhutellut Artturia. Oli sanonut jo monta vuotta olleensa Pertun
kihlattu morsian. Kovasti se oli näyttänyt koskevan Artturiin, jolla
oli kihlat matkassaan.

"Mutta ei taida sinusta sentään tulla Viraniemeen uutta emäntää", oli
Artturi sanonut.

"Sitä en suinkaan ole toivonut enkä liioin huolehtinut", oli Hanna
vastannut.

"Sen varan minä kyllä kykenen pitämään, ettei tule sinusta Viraniemeen
emäntää eikä Pertusta isäntää."

Ei ollut Hanna sanonut siihen mitään. Kuullut oli jo huhuna Lomman
aikeet. Ja hyvästiä jättämättä Artturi oli lähtenyt, komealla orhillaan
ajaen poistunut kulkusten helistessä...

Sitä ei ollut saattanut Pertulle kirjoittaa.

Ja kieltänyt oli Kustaavakin. Perttu oli välisti niin kummallinen,
ettei tiennyt mitä alkaisi ajatella.

Jospa vain nyt saisi tietoja, saisi edes huhujen kauttakaan tietää,
että mies vielä oli terveenä...

Ja juuri kun hän, päivän käytyä pimeäksi, sytytti lamppuun tulen, sen
valossa valmistaakseen viimeistä sukkaparia, ilmestyikin nainen
hiihtäen pihalle.

Se oli Kustaava. Pertulta oli kirje. Ylimaan miehiä oli menossa
kaupunkiin. Niiden matkassa oli kirje tullut, ja Hannan osoite oli
kuoressa.

"Paikalla suorin sukset jalkaani ja läksin sinulle tuomaan... Kovin
teki mieleni jo aukaista, mutta en uskaltanut", selitteli Kustaava
hiihdosta hengästyneenä.

Hanna otti kirjeen. Ja vaikka hän sen saapumisesta oli kovin hyvillään,
sekaantui hänen iloonsa levottomuutta siitä, oliko Perttu terveenä
vaiko sairaana... ja mitä hän kirjoittaisi siitä Amerikan matkasta.

Hän istui lampun ääreen, Kustaava hänen viereensä, ja alkoi lukea
lyijykynällä kyhättyä kirjettä; kirjaimet olivat kankean näköisiä,
mutta kookkaita ja selviä.

Hänen ehdittyään loppuun he istuivat hetken ääneti, Hannalla Pertun
kirje kädessään. Paljasta hyvää kirjoitti Perttu, mutta ei ollut saanut
Hannalta kuin kaksi kirjettä. Ei ollut saanut sitä, jossa Hanna puhui
Amerikkaan menosta. Hanna tunsi kuin helpotusta siitä. Terveenä kertoi
olevansa, ja hyvä oli ansio. Toivoa täysi oli Pertun kirje, toivoa
paremmista päivistä ja tulevasta onnesta.

"Ei se aavista, mitä Lomma täällä hommaa", sanoi Kustaava. "Lueppa
vielä sitä loppua, jossa minustakin mainitsee", hän sitten pyysi.

Hanna luki:

    "Ja kun saan Lommalle velan maksetuksi, niin olen ajatellut,
    että Kustaava olkoon lapsinensa edelleenkin meillä. Mihinkäpä
    ne lapsiraukatkaan muualla joutuisivat kuin pahain ihmisten
    potkittaviksi -- ja niiden lasten päälle kyllä on aita matala
    kaikilla. Kun kasvavat, niin opetan ne tekemään työtä.
    Viraniemessä on kyllä korpia kuokkia, ja leipää tulee myöskin,
    kun vain on tekijöitä, se on uskoni... Eihän ole Kustaava paran
    syy, että hänen miehensä oli laiska nahjus. Sano Kustaavalle,
    että koettaa hoitaa talouttani niinkuin omaansa olisi ja vaalia
    isää. Antakoon lapsille rieskamaitoa..."

"Voi, voi sitä hyvää Perttua!" sai Kustaava sanotuksi ja ratkesi itkuun
ilosta.

"Kyllä hän on liian hyvä mies Lomman ryövärijoukon riisuttavaksi",
sanoi Hanna. "Pysyisi raukka siellä terveenä ja hengissä palaisi!"

Ja kyynel nousi Hannankin silmään.

Kustaavan lähdettyä hän alkoi uudelleen tutkia kirjettä. Toiselle
arkille Perttu oli kirjoittanut siitä, kuinka hän aikoi menetellä
Lomman velan suhteen. Sen maksamiseksi piti kerätä kaikki mitä hengestä
irti lähti, kirjoitti hän.

    "Kun koko talven olen täällä ja vasta viimeisellä kelillä palaan,
    niin uskon, että minulla on melkoinen summa koossa. Koetan sitten
    saada joltakin hyvältä ihmiseltä metsää vastaan lainaa, ja lisäksi
    vielä myymme irtaimistoa, että pääsisimme Lommasta eroon.
    Juustovaaran rikkaan luona kävin, vaan ei hän aikonut auttaa.
    Olinhan aikeessa ennen tännelähtöäni käydä Lomman puheilla, mutta
    en kuitenkaan mennyt -- enkä saattanut mennä. Kesällä kun kävin,
    näytti minusta siltä, etten rukoile häneltä armoa, ja tuskin se
    mitään auttaisikaan. Onhan Lomman sydämettömyys siksi tuttu meille
    molemmille."

Muista velkojista Perttu kirjoitti:

    "Ne ovat enimmäkseen kotikyläläisiä, eivätkä heidän velkakirjansa
    ole suuria. Ainoa, jolla on vähän isompi saaminen, on Koskenniskan
    Aukusti-isäntä. Mutta häntä myöskin kesällä puhuttelin, eikä
    sanonut olevan hänellä kiirettä eikä tarvetta. -- -- Tätä kirjoitan
    kodan lauteella, kun toiset nukkuvat."

Hanna istui pitkän aikaa kädet helmassa ja kirjettä käsin aukoen ja
kiinni pannen. Ja kun vähän aikaa oli mietiskellyt, niin aukaisi ja
luki taas uudelleen.

Toivossa siellä Perttu työtä teki... Kuinka lämpimästi hän olikaan
kiintynyt Viraniemeen! Ei henkensä kaupalla siitä luopuisi...

Ja jos kuitenkin tulisi pakko! Hanna oli kuullut kylältä huhuja, että
Lomma oli sanonut saataviensa olevan suuremmat kuin koko talon arvo
maineen metsineen.

Tiesikö sitten Perttu kaikki? Ei hän kuitenkaan epäillyt, ettei hän
Viraniemeä saa pitää... koko kirjeen sisältö sen osoitti...

Olisiko hänelle kirjoittaa ja selittää huhuista, jotka tiesivät Lomman
hommista? Vaikeaa oli sitäkään tehdä ja pahoittaa hänen mieltään, kun
hän raatoi kaikin voimin ja uskoi työnsä siunaukseen.

Ei, sitä hän ei voinut Pertulle kirjoittaa. Ehkäpä huhut sinnekin
kerkiäisivät...



XII.


Talven selkä oli katkennut.

Aurinko, joka oli monet viikot säteettömänä ja kylmänä näyttäytynyt
muutamien vaarojen välistä etelän taivaanrannalta, oli kohoamistaan
kohonnut ja nousi keskipäivällä yli vuorten huippujen ja lämmitti
lumista, kankeaa maailmaa. Sen kilossa oli jo lämmintä ja elämää, joka
oli voittanut talven voiman. Taivaskin, joka värjötti vaaleana ja
värittömänä, sai sinisemmäksi ja ruskotti illoin, aamuin.

Oli jo kevään kevättä Pohjolassakin.

Hanna oli talven ajan kutonut ja neulonut ahkerasti. Mutta sanomaton
ikävä oli hänellä ollut. Vaikka Pertultakin oli tullut usein kirjeitä,
vaivasi mieltä aina rauhattomuus ja epäilys, että Perttu sairastuisi
tai loukkaantuisi. Jo oli Perttu vastannut siihenkin Hannan kirjeeseen,
jossa tyttö puhui Amerikkaan menosta. Ei sanonut Perttu sinne mielen
tekevän ja käski Hannankin heittää semmoiset ajatukset pois. Kotimaa
oli hänelle rakas ja Pohjola kaikkein rakkain. Perttu oli kertonut
pienetkin seikat ja selittänyt, että raskas työ tuntui hänestä nyt
keveältä, kun hän ajatteli Hannaa ja tulevaa onneansa. Ja nyt hän uskoi
jo varmasti saavansa Lomman velan maksetuksi. Herranen oli luvannut
käydä metsää katsomassa ja aikonut ostaa suurimmat puut puulaakille.

"Ei ole Amerikka sitten mikään verrattuna omaan hauskaan kotiimme",
kirjoitti Perttu. "Täällä on keväisin linnunlauluja ja käenkukuntaa.
Yksin valvoessani kuvittelen sitä hauskaa, kun kesäisin menemme yhdessä
Hopeasaareen varhaisena aamuna heinäntekoon."

Siihen tapaan Perttu haasteli joka kirjeessä. Eikä Hanna ollut
saattanut mainita mitään siitä, että Lomman velkakirja oli
uloshaettavana... Mutta nyt hän oli päättänyt selittää kaikki. Ja Hanna
aloitti Pertulle pitkää kirjettä.

Viraniemessä puuhaili ja toimitteli Kustaava niinkuin emäntä ainakin.
Hän oli koettanut olla säästäväinen. Maito oli viety meijeriin, eikä
ollut Kustaava ottanut penniäkään maitolaskuun. Pikkutarpeisiinsa oli
kerännyt milloin mistäkin. Perttu saisi kaikki periä itse, palatessaan
tukinajosta. Viljaa oli nyt aitassa kovasti, eikä ollut raaskinut
Kustaava jouluksikaan sitä säkkiä myllyyn toimittaa, jonka Perttu oli
pannut erilleen ja käskenyt leipoa siitä joululimput. Sairaalle isälle
oli Hannakin usein paremman palan tuonut, ja parhaat palat oli
Kustaavakin säästänyt.

Välipäätöksiä oli poliisi Kustaavalle kantanut ja selittänyt mitä kukin
sisälsi. Lomman saamisia ne olivat kaikki. Mutta Kustaava oli
selittänyt, ettei hän tiennyt veloista mitään, ja kun poliisi yritti
isän luo, näkyi selvään, ettei tämä mitään ymmärtänyt, eikä hän mitään
vastannut. Mutta ei ollut hän niistä Hannallekaan puhunut. Jokijalka oli
käskenyt Pertulle kirjoittaa, mutta Kustaava ei ollut tahtonut.

Oli kevättalven kirkas päivä. Suvannon selälle paistoi päivä jo niin
kirkkaasti, että silmiä huikaisi, ja joen rannalta kimalteli valkoisen
hangen pinta kuin kullattu.

Kustaava kehräsi uunin luona, karja-Kreeta karttasi. Venni-poika oli
vasta palannut Karhusuolta, missä oli veistellyt uuden ladon hirsiä, ja
oli paraillaan syömässä.

Silloin ajaa hurautti pihaan nimismies Mustallaan, välkkyvissä
valjaissa ja kulkusten helistessä, poliisi kuskinaan. Ja heidän
perässään Lomma poikineen, suuret susiturkit yllään...

Kustaava kalpeni ja pahaa aavistellen käski Venni-pojan mennä sukkelaan
kutsumaan Jokijalan isäntää tulemaan.

"Sano niin, että vallesmanni ja Lomma ovat täällä."

Kun oli kysymys vallesmannista, ymmärsi poika, että oli hätä käsissä.
Venni paralla oli katkerat muistot nimismiehen käynnistä. Ja hän
puhalsi ulos ovesta semmoisella vauhdilla, että oli heittää kumoon
poliisin, joka oli eellimmäisenä tulossa pirttiin.

Nimismies oli vanha, leppeän näköinen mies, joka ei ollut ensi kertaa
ulosottotoimessa. Hän riisui turkkinsa hitaasti, kätteli Kustaavaa ja
puheli minkä mitäkin. Kustaava tointui vähitellen säikähdyksestään,
niin että kykeni puhumaan.

Tuli Lommakin sisälle. Ei ottanut lakkia päästään eikä riisunut
turkkiaan. Hän retkahti istumaan karja-Kreetan sänkyyn, joka oli oven
luona. Hänen kasvonsa olivat likaisen kalpeat, ja silmät punoittivat.
Nähtävästi hän oli humalassa, ja samoin Artturikin, jonka naaman
näppylät paistoivat kovin iljettäviltä.

Poliisin kainalossa oli nimismiehen laukku, jonka hän kantoi pöydälle
peräikkunan luo, poistuen sitten äänettömänä penkille istumaan.

"Nämä taitavat olla Kustaavan lapsia", sanoi nimismies. "Ovat vankkoja
poikia. Siitä miesvainajastanne ei tainnut sen enempää kuulua eikä
ruumista löytyä...?"

"Ei ole mitään kuulunut", vastasi Kustaava alakuloisesti, mutta ei
kyennyt muuta sanomaan.

"Vai niin, vai niin... Koski ja tukit silpoivat ruumiin, ettei luun
surmaa ole näkynyt", puheli nimismies. "Montako on lehmää?" kysyi hän
sitten yhteen menoon.

"On niitä kymmenen lukua..."

"Vai niin... vai niin... Entäs hevosia?"

"Ei ole muuta hevosta kuin Pertun Raudikko, jonka syksyllä osti."

"Talon työtä sillä on tehty ja talon heinillä ruokittu", ärähti Lomma
sängystä ja nousi seisomaan.

Samassa tuli Jokijalkakin pirttiin. Tätä hän oli aavistanut jo kauan ja
varsinkin siitä alkaen kun Israeli sai halvauksen. Hänellä oli ollut
tunnossaan, että Lomma oli itse matkassa.

"Sepä oli hyvä, että tuli tähän naapurikin", sanoi nimismies. "Tässä on
vähin asioita taloon, mutta isäntä taitaa olla niin sairas, ettei..."

"Ei ole Israelista mihinkään. Puhumattomana makaa eikä näytä
ymmärryskään olevan täysi", vastasi Jokijalka, ja sanoi sitten Lommaan
päin kääntyen moittivalla äänellä:

"Olisipa tuon vanhan, puhumattoman miehen saanut antaa rauhassa kuolla
eikä lähteä ryöstämään, kun toinen on hautaan menossa. Tässä kai talo
olisi pysynyt..."

"Minä olen liiaksikin kauan säästänyt", rämisi Lomma ja alkoi nyt
päästellä turkinvyötään ja siivota nenäänsä. "Pian aikaa jäisin
puhtaille kämmenille, jos vielä vartoisin..."

"Vai jäisit", kertasi Jokijalka halveksivasti. "Eiköhän talo nyt ole
puolta paremmassa kunnossa peltojen ja niittyjen puolesta kuin silloin,
kun sinä kiinnityksen sait..."

"Mitä sitten, mutta olisi metsäkin myyty mennä syksynä, jos en väliin
päässyt... kelvottomat... Mutta sen siitä saa palkakseen, kun kokee
auttaa,.."

Lomma näytti selvenevän humalastaan, kaivoi nyt jo nenäliinankin
taskustaan. Artturi käveli pirtissä edestakaisin kuin kotonaan ja
vihelteli, silmäili puutarhaan ja tirkisteli Hopeasaareen, joka sopi
näkymään peräikkunasta.

Vaikka Jokijalka oli peräti hiljainen mies, suututti häntä Lomman
menettely hirmuisesti sekä Israelin että Pertun puolesta.

"Etköhän sinä avustasi ole ottanut ja saanut juuri kylliksi korkoja...
Kun koko Hopeasaaren olet saanut pitää kuin omanasi", hän huomautti
katkeralla äänellä.

"En minä ole käynyt apuani tarjoamassa, ja omani minä tarvitsen
takaisin... Rupeanko minä vartoomaan kenenkään kuolemaa..."

Nimismies oli sillä välin aukaissut laukkunsa ja alkanut selailla
papereitaan.

"Kyllä sinun tuumasi on aikoja arvattu... ja tietty, että sinä lain
varjolla otat toisen omaa."

"Minulla on selvät velkakirjat... vai mitä? Ne ovat vallesmannin takana
kaikki..."

Kustaava oli lapsineen paennut karsinaloukkoon. Ei osannut puhua sitä
ei tätä. Vapisi siinä ja itkua teki, vapisi kun muisti Perttua.

"Irtain omaisuus on kaikki tietenkin Israelin?" kysyi nimismies,
Kustaavaan kääntyen.

Kustaava alkoi taas tointua.

"Pertun ne ovat kaikki lehmät ja muut. Ei ole kuin yksi sänky, jonka
äitivainaja on minulle luvannut... jossa isä makaa."

"Pertulla ei ole sanomista mistään", ärähti Lomma. "Talon heinillä on
karja ruokittu ja hyöty niistä yhteisesti syöty... ulosottoon ne
menevät... Eikö niin, vallesmanni? Velat ensin... En minä tahdo enempää
kuin saamiseni tekevät."

Nimismies alkoi luetella velkoja, jotka oli haettu valmiiksi
päätöksiksi ja määrätty ulosotettaviksi. Nyt kuulivat kummia Jokijalka
ja Kustaava. Lomma oli kerännyt kaikki velkakirjat, jotka tiesi
Israelin antaneen sekä koti- että ulkopitäjään. Ne oli laillisesti
siirretty Lommalle. Lomma oli saanut päätökset.

"Onko se Koskenniskan Aukustinkin velkakirja siinä joukossa?" selkeni
Kustaava kysymään.

"Täällä on sekin", sanoi nimismies.

"No, jo on kummaa, ja Perttu on viimeiseksi mennä kesänä, kun myi
teurastajalle härän, antanut nekin rahat Aukustille. Ja joka vuosi
maksanut korkoja..."

"Ei täällä ole kuitattuna muuta kuin korot. Pääsummaa vastaan ei ole
maksettu mitään", selitti nimismies.

"Mutta sen tietää Pesolakin, agronoomi, todistaa. On ollut vieressä,
kun Perttu luki rahat pöytään Aukustille."

"Niin, en minä tiedä siitä", sanoi nimismies ja alkoi kirjoittaa
irtaimistoa.

Mutta silloin nousi Jokijalka istumasta ja meni pöydän luo, johon
Lommakin oli ottanut nimismiehen viereen tuolin, ja sanoi vapisevalla
äänellä Lommalle:

"Oletpa roisto mieheksi, kelvoton, jolle ei anteeksi anna Jumala
eivätkä ihmiset..."

Ja Jokijalka selitti nimismiehelle tarkoin Pertun työnteon ja hommat,
ja miten mies oli koko tilan korjannut, ja kun olisi saanut myydä
metsän, olisi Lomma saanut velkansa. Hopeasaaresta oli Lomma ottanut
heiniä kuin läjästä rahansa koroksi.

"Kun toinen ponnistaa parhaansa saadakseen velat maksetuksi, yrittää
yötä päivää, ja Lomma näkee, että ehkä pääsee päälle... niin lain
varjolla rynnistää ja viepi, ettei toiselle jää mitään."

"Auttakoot muutkin... olen minä jo puolestani auttanut", rämisi Lomma
väliin.

Nimismies oli kuullut Pertusta paljon puhuttavan, tiesi todeksi, mitä
Jokijalka sanoi, ja ymmärsi hyvin senkin, mikä Lomman menettely oli
tässä asiassa ollut. Sääliksi kävi nuorta, yritteliästä miestä, joka
oli pitäjän parhaimpia työmiehiä.

"Joko on kaikki irtaimisto kirjoitettu?" kysyi Lomma.

Poliisi oli nimismiehen käskystä käynyt joka huoneen ja navetan,
ullakot ja aitan. Kustaava oli itkien seurannut perässä. Venni-poika
oli pelästyksissään kätkeytynyt lehmän hinkaloon.

"Siellä on kamarissa yksi piironki, joka kuuluu olevan Pertun", sanoi
poliisi.

"Mitä vielä", äänsi Lomma.

"Itse on tehnyt!" vakuutti Kustaava.

"Vaan mistäs laudat ovat? Eivätköhän ole talon metsästä", pani Lomma
väliin.

"Minä olen laudat antanut. Ne ovat koivulautoja", sanoi Jokijalka.

"Se jätetään sitten", päätti nimismies.

Lomma tahtoi kuulla, mitä kaikkea ja mistä arvosta oli ulosottoon
kirjoitettu. Nimismies luki luettelonsa. Siinä ei ollut Raudikkoakaan.

"Miksei sitä ole pantu?" ärähti Lomma. "Se on vankka ja nuori hevonen."

"Sen vuoksi, että se on pojan, Pertun, joka on sen maksanut omilla,
ansaitsemillaan rahoilla. Sen tiedämme me, minä ja poliisi. Niinikään
ovat Pertun kaikki maanviljelysneuvot, pienestä suureen, kaikki sängyt
ja makuuvaatteet, reet ja kärryt."

"Se ei passaa! Minä en saa täyttä", tiuskasi Lomma.

Mutta nyt närkästyi vanha nimismieskin, jota oli jo ennen ärsyttänyt
se, että Lomma tuoksui viinalta ja sekaantui joka keskusteluun.

"Ellei kauppias Lomma tyydy siihen, minkä minä toimitan, jätän
toimituksen keskeneräiseksi", huomautti hän ankaralla äänellä.

Lomma oli hetken hiljaa, mutta sanoi sitten:

"Maatila on sitten ulosottoon julistettava!"

"Tehdään, kun ehditään!" vastasi nimismies pahastuksissaan.

Ja hän selitti, että kun irtaimisto ei suunnilleenkaan vastannut
velkojan saatavia, oli Viraniemen tila kirjoitettava ulosottoon.

"Niin. Minullahan on ensimmäinen kiinnitys tilaan", tokaisi Lomma.

"Senhän minä tiedän", sanoi nimismies ja alkoi koota papereitaan
laukkuun.

Ei osannut Kustaava mitään kysyä. Jokijalan isäntäkin oli kuin
herpounut, istahtanut penkille ja katseli siinä niinkuin ei oikein
ymmärtäisi, mitä oli tapahtunut. Mutta kun hän näki nimismiehen alkavan
köytellä turkkia ylleen, kysyi hän:

"Milloin talo tulee myytäväksi?"

"No, siinä kevään korvilla, ellei maksua tai muuta laillista estettä
tule väliin", vastasi nimismies, puheli lohduttavasti Kustaavalle ja
vakuutti, ettei vanha isä missään tapauksessa joutuisi mierolle.

Lomma poikineen seurasi perässä.

Ulosotto oli toimitettu, Viraniemi joutumassa myytäväksi,



XIII.


Hanna oli parhaillaan kirjoittamassa Pertulle kirjettä, kun ovi
reväistiin auki ja Kustaava itkien riensi Hannan kaulaan. Ei saanut
sanaa suustaan, ja Hannaa alkoi pelottaa, että Pertulle oli sattunut
jokin vahinko. Vasta sitten kun Jokijalan isäntäkin oli Kustaavan
kanssa saapuneena tullut pirttiin, kykeni hän selittämään, mitä oli
tapahtunut. Hannan punaiset posket vaalenivat, mutta vain hetkeksi.
Suuriin, sinisiin silmiin tuli katkera, vihainen ilme, ja huulet
puristuivat kerran, kaksi tiiviisti yhteen. Selittäessään Kustaava oli
kyyneliinsä upota, mutta äänettömänä ja kalpean vakavana istui
Jokijalan isäntä.

"Petoja ovat", sanoi Hanna melkein soinnuttomalla äänellä. "Petoja ovat
olleet Pertulle oman kylän miehetkin. Juoppoja ja saamattomia kyllä
autetaan, mutta rehellistä miestä ei auta kukaan!"

Mutta eivät nousseet kyyneleet Hannalle silmiin, kasvonpiirteet
kovenivat, ja suupielet saivat tiukan juonteen. "Minä olen sen aikaa
aavistanut", jatkoi hän Kustaavan itkiessä. "Olen nähnyt sen
kyläläisten silmistäkin, niidenkin, jotka lukeutuvat kristittyjen
joukkoon. Ei ole ollut Perttu heille mieluinen, vaikka on koettanut
parhaansa. Kadehtineet ovat häntä. Eivät olisi suoneet Pesolan häntä
neuvovan. Kadehtineet ovat Karhusuon viljelystä, kadehtineet hänen
puutarhaansa ja turnipsimaata, josta Pesola toimitti Pertulle
palkinnon... Ei olisi mies parka saanut mitään yrittää, ei ainakaan
olla missään etevämpi kyläläisiään... Miehissä mies autetaan, miehissä
mies sorretaan... En ole tahtonut koskaan Pertulle sanoa... niinkuin
olen nähnyt ja kuullut..."

Jokijalasta tuntui kuin Hanna olisi kohdistanut moitteensa häneenkin.
Ei ollut hän koskaan Pertulle muuta pyytänyt eikä toivonut kuin hyvää.
Oli usein Pertulle puhunutkin, että kun ei ollut varmuutta... niin
saattaisi tapahtua, että hän ei saisi mitään kovasta työnteostaan...

"Ei ole Perttu tiennyt velkoja niin suuriksi, isä ei ole koskaan niistä
puhunut eikä äitivainajakaan tiennyt", nyyhki Kustaava.

"Niin minäkin uskon, ettei ole tiennyt", sanoi nyt Jokijalkakin. "Sen
näkee siitäkin, ettei korkoja ollut maksettu yhdeksään vuoteen muille
kun Koskenniskan Aukustille. Kun semmoiset summat hakkaavat korkoa yötä
päivää, niin kyllä niistä summaa karttuu..."

Kustaavalle tuli kauhea hätä. Nyt alkoi hänkin ymmärtää, miten velat
olivat syntyneet. Heidän, vanhempain lasten oli syy ainakin osaksi. He
olivat taloa köyhdyttäneet -- hänkin pyytämällä aina apua, -- mutta
varsinkin Erika, joka oli vienyt, mitä seinistä irti sai, ja otti isän
nimeen velkoja. Samoin veljet, jotka olivat Amerikassa, ja nämä toiset,
jotka kuljeksivat kulkurina...

"Mutta omin lupini en minä ole mitään ottanut, vaikka Jumalan eteen
heti tulisin", hän huusi itkun seasta, aivan kuin olisi hulluksi
tullut. "Ja Perttu on aina ollut minulle niin kovin hyvä... ja
lapsilleni kuin paras isä..."

"Älähän nyt itke, Kustaava!" alkoi Hanna lohdutella epätoivoista
Kustaavaa. "Kun Perttu on tähän asti ollut hyvä sekä sinulle että
lapsillesi, ei hän sinua ihmisten pilkattavaksi jätä vieläkään. Henkeä
ei saa Lommakaan, vaikka muun pois viepi..."

Hetken kuluttua, kun Jokijalka alkoi selitellä ja moitiskella Israelia
siitä, että tämä ei, kun vielä oli terveenä, paremmin valvonut Pertun
etua, vaikka tiesi velkansa niin suuriksi, sanoi Hanna halveksivasti:

"Velka on velka, ja se on tietenkin maksettava. Mutta mitä arvelette
oman kylän miehistä, jotka myyvät velkakirjat Lommalle, että tämä
pääsee ryöstämään puille paljaille. Se taitaa olla sitä oikeaa
lähimmäisen rakkautta..."

"Se on toisen oman anastamista lain varjolla", virkkoi Jokijalka.

Hanna katsoi häntä terävästi silmiin, ehkä ajatellen, että olihan
saattanut olla tälläkin verkko vedessä Lomman hyväksi.

Mutta Jokijalan katse oli suora ja lämmin, ja hyväntahtoisista
kasvoista näkyi syvä osanotto.

Perttu oli aina kunnioittaen puhunut hyvästä ja auttavaisesta
naapuristaan. Hanna tunsi väärin tuominneensa vanhaa miestä ja virkkoi
nyt leppeämmin:

"Voipihan maailmassa olla vielä oikeitakin ihmisiä... jotka soisivat
hyvää lähimmäiselleenkin."

"On niitä vielä joitakin", sanoi Jokijalka hiljaisella äänellä. Mutta
hetken päästä hän lisäsi, sanoi kuin itseltään kysyen:

"Mikä on tarkoitus Jumalalla Pertun suhteen? Kunnioita isääsi ja
äitiäsi, että menestyisit ja kauan eläisit maan päällä..."

Mutta hän ei saanut vastausta itseltään, eikä hän löytänyt lohdutusta
Pertulle mistään Jumalan sanan paikasta. Mennessään kotia hän muisti:

... isäin pahat teot lasten päälle kolmanteen ja neljänteen polveen...!

Perttu oli neljännessä polvessa vanhimmasta Viraniemen Israelista, joka
oli tullut tähän kylään Norjasta päin.

Sen vanhimman Israelin elämä oli ollut rikollista ja julmaa, niin
olivat vanhat muistelleet. Peto oli ollut mieheksi, varas ja
huorintekijä, ja eräälle Norjan matkalle oli jäänyt.

Oli kerrottu, että siellä oli mestattu...

Nykyinen polvi ei enää tuntenut kertomusta Viraniemen vanhimmasta
Israelista, mutta Jokijalka oli sen nuorena kuullut isävainajaltaan...

Miettiväisenä hän käveli kotiaan ja tunsi kummallisen väsymyksen
raukaisevan ruumistaan.

Kun Kustaava oli tyyntynyt, läksivät he yhdessä Viraniemeen. Hannan
kasvoilla kuvastui päättävä, rohkea ilme, semmoinen, joka uskalsi
katsoa vaivoja ja vastuksia vasten silmiä milloin ja missä hyvänsä.
Äskeinen kalpeus oli kadonnut, posket punoittivat ja silmät loistivat.
Rivakasti hän työnsi sauvoilla suksiaan Viraniemeen päin, johon
Vaaralasta, poikki peltojen, oli miellyttävää myötälettä. Kömpelömmästi
työnsi Kustaava perässä, myötäleissä sauvoillaan kynsien vauhtia
vähemmäksi.

Sillä välin oli agronoomi Pesola saapunut taloon. Hän oli
luentomatkalla ja poikennut Perttua tervehtimään, niinkuin ennenkin
aina kulkiessaan. Venni-pojan katkonaisista puheista hän oli saanut
selville, mitä talossa oli tapahtunut ja että Perttu oli tukkimetsässä.

Kun naiset saapuivat pihalle, näkivät he Pesolan seisovan pirtissä,
ikkunan luona, pihalle katsellen.

Pesolan mieli oli mennyt kovin pahaksi, ja kun hän nyt Hannalta ja
Kustaavalta kuuli, mitä teitä Lomma oli käyttänyt perille päästäkseen,
oli hän aivan suunniltaan. Hän piti Perttua ystävänänsä ja toverina ja
miehenä, jolla oli paljon edistyksen mahdollisuuksia kaikilla aloilla.

"Kumma mies, kun ei minulle mitään syksyllä virkkanut, kun yhdessä
kävimme Särkirovassa ja niin paljon puhelimme asioista", ihmetteli hän.

"Ei hänellä ole ollut tapana huolistaan kenellekään puhua", sanoi
Kustaava.

"Jo silloin oli Särkirovassa petäjiä pilkottu... eikä Perttu puhunut
mitään... Minä luulin, että hän oli itse pilkkonut..."

"Ei ole siitäkään mitään puhunut, mutta on se näkynyt, että suuret
kiusat häntä rasittavat", virkkoi taas Kustaava.

Pesola käveli edestakaisin lattialla. Hänen mielensä oli katkera ja
kuohuksissa. Oli kovaa, että Pertun kaltaiselle uurastajalle piti noin
huonosti käydä! Eikö olisi ollut mitään keinoja, joilla olisi voinut
estää...! Jos hän syksyllä olisi tiennyt... olisi hankkinut
metsänostajan vaikka mistä...! Sen vuoksi oli Perttu niin hajamielinen,
ettei välisti kuullut, vaikka mitä olisi kysynyt... Poika parka! Hänen
unelmansa Karhusuosta, Viinamäestään ja puutarhastaan...! Kuinka
jaksaneekin elää...

"Jos olisi puhunut minulle... niin luulen, että olisi se semmoinen mies
löydetty, jolta olisi saanut rahaa", sanoi hän.

"Ei arvannut Perttukaan, että Lomma niin pian ja sillä tavalla
rynnistää... Ei suinkaan olisi lähtenyt kauas kiveliöön tukinajoon, jos
olisi tiennyt", selitteli Kustaava.

"Niinpä voi olla. Poika parka! Hän luotti työhönsä...."

"Niin tekikin", puuttui puheeseen Hanna. "Luotti siihen, että maa kyllä
viljelijänsä elättää... Kauniisti tulivat hänen vaivansa palkituiksi.
Mutta on maailmassa sijaa vielä... on maa, jossa maksetaan palkka
kullassa ja hopeassa."

Hannan ääni oli katkera, ja hänen suuret siniset silmänsä iskivät
tulta. Pesola ymmärsi hyvin, mitä Hanna tarkoitti, mutta ei osannut
hänkään siihen mitään vastata.

"Tämä oli Perttu paran kovaa kohtaloa", lausui hän jotakin vielä
sanoakseen. Ja kun ei Hannakaan enää mitään lisännyt, jatkoi Pesola:

"Ihmiselämä ja sen tarkoitukset ovat ongelmia, ja joskus näyttää, ettei
mikään voima estä ihmistä kohtaloonsa kompastumasta. Mutta siitä olen
varma, että jos on olemassa suurempi henki, joka johtaa elämäämme
täällä ja jakaa kullekin osansa mukaan, eivät Pertun urhaukset ole
menneet hukkaan..."

"Jumala sen tiennee", nyyhki Kustaava.

"Oma maa on kuitenkin aina mansikka, muu maa on mustikka", sanoi Pesola
sitten ikäänkuin Hannalle erikseen.

Hanna oli kääntynyt selin ja katseli suvannolle päin pirtin ikkunasta.
Kyynel oli noussut silmään, yksinäinen ja kirkas, ja vierähti
poskipäille ja siitä huivin kulmaan... Hanna oli tehnyt päätöksensä ja
aikoi panna sen toimeen.

Pesolan silmät tarkkasivat jännittyneinä nuoren naisen liikkeitä ja
miellyttäviä kasvoja. Tuossa ihmisessä oli voimaa ja pontta...
sellaisen vaimon Perttu tarvitsikin.



XIV.


Hanna oli matkalla Anukanvaaralle Pertun luo.

Hän ei ollut saanut rauhaa, eikä hän luottanut kirjeisiin eikä
viesteihin. Hän oli pannut päätöksensä toimeen ja lähtenyt itse viemään
tietoja Pertulle.

Tulinen kiire oli hänellä mielessä. Niin toivovana, niin rohkeana oli
Perttu tukinajossa ollut. Kaiken oli toivonut hyvin käyvän. Velat saisi
maksetuksi ja Hopeasaaren omakseen. Ei tiennyt, mitä Lomma hommaili, --
että pojalleen Viranientä toimitteli. Kauan oli jo kauppias taloa
himoinnut, nähtyään että se etujensa puolesta oli pitäjän parhaita...

Ei ollut Perttu tiennyt kaikista veloistaan, ei siitäkään, että
Lommalla oli paitsi kiinnitystä toisienkin velkakirjat, jotka
korkoineen nousivat melkein yhtä suureen summaan kuin kiinnityskin...

Mitä Perttu sanoisi asiat kuultuansa? Tuo hellämielinen, syvätunteinen
mies, joka oli niin suurella rakkaudella kiintynyt kotoiseen
turpeeseensa! Pahinta pelkäsi Hanna ja senvuoksi koetti joutua itse
ensiksi viestin viemään, ettei Pertun tarvitsisi vieraan huulilta
kuulla kamalaa uutista.

Mutta toinenkin syy oli Hannalla, suurempi äskeistä.

Nyt ei Perttu kai enää olisi niin kiinni kotoisessa turpeessa! Nyt kai
laimenisi hänen rakkautensa kotiseutuun ja isänmaahan! Mahdotonta oli,
että hän täällä viihtyisi _nyt enää!_ Hänen toivonsa oli sammunut,
unelmat pettäneet, ja kaikki, mitä hänellä oli rakkainta, oli otettu!
Mitä hän enää täällä tekisi, mielipahakseen näkemässä, kun vieras
niitti hänen työnsä hedelmiä!

Väliin oli Perttu, kun Hanna oli ottanut puheeksi Amerikkaan menon,
ollut niin kummallinen ja melkein kuin vihainen Hannallekin, että hän
siitä kehtasi puhuakaan. Kerran oli sanonut, ettei osannut Hanna
kuvitella eikä tuntea, kuinka rakas Viraniemi oli hänelle, niin rakas,
että jos sen menettäisi, niin...

Enempää ei ollut sanonut. Rakastiko Perttu Hannaa enemmän kuin kaikkea
muuta? Luopuisiko kaikesta, kun Hannan vain saisi pitää yksin ja
omanaan?

Sitä oli Hanna joutunut nyt Pertun luokse mennessä ajattelemaan ja
arvelemaan enemmän kuin ennen. Rakasti, rakasti! Oli niin monta kertaa
sen sanonut... Kerrankin, silloin elokuun iltana, kun istuivat
Viinamäen niskalla kiven päällä... Puristi povelleen niin hurjasti ja
rajusti ja sanoi, että jos hän Hannan rakkauden menettäisi... tai jos
ei hänellä olisi Hannan rakkautta, niin ei jaksaisi mitään tehdä, ei
mitään toivoa eikä yrittää.

Ja Hanna itse!

Yhä enemmän, syvemmin ja täydellisemmin hän oli oppinut Perttua
rakastamaan nyt viime aikoina. Kun tiesi mitä Perttu oli kärsinyt hänen
vuoksensa, mitä toivonut ja haaveksinut, ja kun pääsi käsittämään ja
tuntemaan Pertun mielen ja sydämen hyvyyden, niin kasvoi rakkaus niin,
ettei olisi enää tahtonut laskea näkönsä päästä mihinkään. Hän oli niin
erilainen kuin muut miehet. Rakkautta ja lempeyttä hän janosi, rakkaus
oli hänen elämänsä ja se lähde, josta sai voimia... Hänen sydämensä oli
puhdas, verensä viaton ja miehuutensa koskematon! Ainoastaan liian
lempeä, liian hellä siinä, missä kovaa kysyttiin...

Olisipa hän ollut Pertun apuna näinä kahtena viime vuonna! Mutta siitä
ei enää kannattanut ajatella.

Viimeiselle taipaleelle lähtiessään Hanna oli hankkinut poron. Kovat
pyryilmat olivat puhaltaneet umpeen tien Anukanvaaraan, ja taival oli
pitkä, asumaton kiveliö. Mutta Hannaa ei estänyt mikään. Ei mikään
häntä pelottanut eikä vistotuttanut. Ihmetellen kysyivät häneltä
Juukujärven uudistalossa, mitä varten nuori tyttö lähti kiveliöön,
jossa ei ollut muita kuin tukinajajia, mutta Hanna ei selittänyt
mitään. Asiaa sanoo olevan.

Mutta kun hän lennätti itsensä tuiman porohärän pulkkaan Juukujärven
pihalla ja poro säntäsi täyttä laukkaa kujasta suoraan metsätielle,
tuntui kuin olisi sydän sykähdellyt rajummin ja kuin olisi pelko
jostakin sivulta päin ahdistanut häntä...

Mutta Hanna oli tottunut porolla-ajaja, ja virma härkä asettui
vauhdistaan sitä mukaa kuin taival katkesi ja tie kävi yhä
umpisemmaksi.

Outo ja omituinen oli tämä kiveliö, jonka läpi tie vei Anukanvaaraan.
Suuria, lumilakisia vuorenhuippuja näkyi metsän läpi. Toisinaan putosi
tie jyrkkänä puuttomalle, aukealle jänkälle ja sitten ilmestyi kuin
hymysuin pienelle metsäjärvelle. Muutamien pitkien vaarojen kupeella
pohotti köyhä, puuton ja louhikkoinen paljukka. Hannasta tuntui, että
se oli jo tunturimaista, Lappi oli tuossa vieressä, suuri, leivätön ja
köyhä Lappi...

Ei kuulunut eikä näkynyt vielä puolenpäivän aikana minkäänlaisia jälkiä
tukinajajista, ei näyttänyt tässä erämaassa käyneen ihmisiä ikäpäivinä.
Ei muuta merkkiä kuin tien sija, joka pujottelehti metsän läpi...

Poron hitaasti taivaltaessa Hanna unohtui mietteisiinsä.

Ei ollut Perttu kirjeissään kertaakaan maininnut Junnon-Iikasta.
Omituista ja kummallistahan Iikan käytös oli ollutkin. Pertusta piti
enemmän kuin kenestäkään muusta, ja Pertun hyväksi olisi tehnyt vaikka
mitä... Syksyllä kun kaivoi Karhusuolla ojia, niin ei millään muotoa
ottanut maksua. Siihen tyytyi, kun ruuan sai...

Kerran oli Iikka Hannalle -- vanhan emännän hautauspäivänä -- sanonut
kummaa... Silmät olivat seisoneet päässä ja koko ruumis oli
värähdellyt... Iikka oli kuullut vieraitten keskenään puhuvan, että
Lomma kai alkoi ahdistella tätä taloa...

Niin Iikka oli kuullut ja sanonut Hannalle, että varjelkoon Lomma
itseään, jos käy Perttua hätyyttämään...

Ei ollut ihme, jos Iikan läsnäolo hermostutti ja kiusasi Perttua...
Kummallinen oli Iikka ollut koko ikänsä, lapsena jo... Jolle suuttui,
ei koskaan leppynyt. Väliin joi ja tuhlasi, väliin eli vuosikaudet
säästäen ja säännöllisesti...

Ja mistä hän oli sen kosimahomman saanut päähänsä. Yhtäkkiä oli
kosinut, ei mitään ennen ilmoittanut...

Ja kummaa oli sekin, että kun Hannan vastauksen kuuli ja sai tietää,
että Perttu oli Hannan sulhanen, niin oli näyttänyt tulevan kovin
hyvilleen...

Mitä nyt sanonee Iikkakin, kun kuulee!

Jo alkoi metsän läpi kuulua hakkaamista ja väliin iso rysähdys,
niinkuin jättiläispuut kaatuessaan jymähtävät. Jo näkyi suksenlatuja
ympäristöllä ja tiellekin oli jälkiä ilmaantunut. Ja aivan äkkiä
sukelsi poro Peurajoen aukealle, jossa suunnattomat tukkiläjät
köllöttivät rivissä...

Siinä oli hevosia ja miehiä, ja poro potkaisi vihaiseen laukkaan, niin
ettei Hanna saanut silmiään auki... Mutta hän oli näkevinään, kun poro
kiiti ohi, Pertun Raudikon seisovan tukkiläjän kupeella ja Junnon-Iikan
kanki olallaan... Hän huudahti siinä, mutta samassa porokin asettui.
Junnon-Iikka oli ehtinyt siepata kiinni hihnasta, joka oli päässyt
Hannan käsistä.

"Sinä täällä!"

Eikä osannut Iikka muuta sanoa.

"Missä Perttu?"

"Tuolla on aivan lähellä!"

Iikka lähti kuin pyssyn luoti metsään päin, huutaen:

"_Perttu hoi!_ Perttu hoi!"



XV.


On taas touon aika, valon, ilon ja riemun aika polopohjolassa.
Vaahtoisin sieraimin, hulmuavin harjoin on kevät nytkin saapunut.
Porevedet nousivat rannoille, nostivat kovat talviset jäät paikoiltaan
ja survoivat neliöiksi. Talven lumet kohisivat koskina vaarojen la'ilta
ja korpien notkoista alas valtaväylän paisuvaan uomaan. Yötä päivää
sulatti, vedet pauhasivat, virrat myllersivät pyörteissä keltaisena
vaahtona ja tunnustelivat keväisiä voimiaan... Jo on lehti puuhun
puhjennut, jo ovat muuttolinnut saapuneet, pääskynen viimeiseksi.
Valoa, lämmintä ja lempeyttä tuntuu olevan maailma täynnä, ilo ilmojen
linnuilla, rauha maassa, ja rauha ja sunnuntai ja päivä, kirkkain ja
ihanin, keskellä sydänyön hetkeä.

Yö on, mutta ei ole päivä maillaan, eivät nuku linnut, käki kukkuu. On
niin hiljaista ympäristöllä, on tyyntä ilmassa, ja korkea, pyörryttävä
taivas on sininen, kevään harson peittämä.

Kirkkomaan tuuheiden kuusien ja petäjien välitse kävelevät Perttu ja
Hanna.

Perttu on tahtonut vielä kerran käydä vanhempainsa haudalla ennenkuin
lähtee vieraalle maalle. Vanha Israel makaa hänkin jo haudassaan,
vaimovainajansa vieressä. Kun kevään ensimmäiset lämpöiset päivät
tulivat, nukkui vanha saarnamies ikuiseen uneensa, hiljaa ja
huomaamatta. Hanna on toimennut hänet täällä hautaan. Perttu on vasta
juuri palannut siltä retkellään, jolle ennen joulua jo meni. Mitäpä
olisikaan ollut hänellä enää täällä tekemistä! Tukkien matkassa on
tullut ja lautalla eilen Viraniemen rantaan laskenut. Siinä on noussut
maihin ja Hanna on ollut vastassa.

Pertun kasvot ovat laihemmat kuin vuosi sitten, ja hän näyttää paljon
vanhentuneelta. Silmäin alle on ilmaantunut tummat juovat, ja liikkeet
ovat kuin väsyneemmät. Hanna vain on virkku ja sukkela, ja hänessä on
kuin jotain hermostunutta kiirettä, niinkuin pelkäisi jostakin
myöhästyvänsä tai jotakin kadottavansa.

"Kumma on, että sittenkin olen jaksanut elää tämän päivän", sanoo
Perttu, ja he istuutuvat kuusen alle, jonka vieressä hauta on.

"Kun pääsemme pois täältä, pois Viraniemen näkyvistä, tulee sinun
paljon helpompi ollaksesi ja elääksesi", vakuuttaa Hanna ja painaa
Pertun kättä.

"Tuleeko minusta entistä miestä koskaan!" epäilee Perttu. "Pois meidän
pitää joutua... pois hyvin pian... Joka hetki, jonka viivyn, on kuin
kuoleman tuskassa,.. Ymmärrätkö minua, Hanna, rakkaimpani?"

Hanna painautuu hänen rinnalleen ja ratkee itkemään.

"Minä tiedän sinun tuskasi, tunnen sen selvään... Siksi kiirehtikäämme!
Kaikki on valmiina lähtöön..."

"Kun minä vain vielä paranisin entiseksi mieheksi..."

"Paranet, paranet... Luota minuun! Perttu, rakkaimpani!"

"Mitä sanoisi äiti, jos saattaisi puhua haudastansa...?"

"Käskisi paeta pois ihmispetojen keskeltä..."

"Muistatko, kun äidin hautauspäivänä täältä tulimme! Olin silloin
verevä, toivova mies... Nyt..."

"Nyt olet sama mies vielä! Yö on pian puolessa. Joutukaamme! Rohkaise
luontosi! Ajattele, että olen luonasi, vieressäsi! Ystävä, jota et
vaihtaisi maailman tavaroihin..."

"En vaihtaisikaan... Jääköön kaikki, kun sinut olen saanut.
Oikeastaanhan minun pitäisi olla iloinen ja kiitollinen nyt..."

"Unhota entisyytesi... työsi, tuskasi ja särkyneet unelmasi... Nyt
vasta ruvetkaamme elämään!"

He saapuvat tielle, joka kulkee Viraniemen ohi, rantatörmän ja kartanon
välitse. Perttu tuijottaa tiehen, jolle vasta on ajettu kellertävää
someroa. Uskottelee itseään ettei näe muuta kuin tien someron ja nurmea
työntävät pientareet molemmin puolin. Mutta hän näkee kuitenkin. Näkee
Viinamäen, jonka vieras on kyntänyt ja kylvänyt, lepokivensä ja sen
takana kasvattikuusikkonsa... Ja alempana vainiolla tummanvihreitä
timoteisarkoja...

Miksi näkee, vaikka koettaa päätänsä painaa rintaan, ummistaa
silmiäänkin ja kävelee niinkun tulinen hiillos jalkain alla polttaisi!
Mutta sittenkin tuntee ja näkee... näkee että puutarha työntää
rikkaruohoa... ja suuri oksa riippuu revittynä isoimman tuomen
kyljestä... Se tuomi kävi ensiksi kukkaan...

"Joudutaan... joudutaan!"

Hän astuu niin, että Hannan on vaikea seurata...

Olikohan versomassa se viimekeväinen kuusi, jonka hän istutti
pohjoispuolelle...

"Ole rohkea!" kehoittaa Hanna.

Mutta Perttu näkee sittenkin, että siellä seisoo joku outo mies
pihalla, lapio olalla...

Suvannolta alkaa kuulua tukkimiesten laulua, ja kaiku kiertelee pitkin
vaarojen lakia, kaukana etäisyydessä hiljemmin, ja vaieten vihdoin
taivaanrannalla.

Siinä näkyy lautta olevan menossa aivan lähellä Hopeasaaren nenää,
vuopioon painumassa...

Toinen lautta on keskellä suvantoa...

Jo ovat ehtineet ohi Viraniemen tiehaaran, niin että talo ja puutarha
ovat takana, mutta Viinamäen pelto näkyy nyt vielä paremmin kuin äsken,
ja tiirakylkinen lepokivi sen niskalta...

Millaistahan oli Karhusuolla viimekesällinen timotei...?

Ei näy ketään kylän raitilla liikkeellä, mutta siellä täällä talojen
pihoilla näkyy jokunen ihminen liikahtavan, renki tai päiväläinen, joka
vasta myöhään on palannut työstä.

Tie tekee mutkan, niin että Viraniemi jääpi toisten talojen taakse,
mutta Viinamäki näkyy vieläkin.

Pertun tulee vähän helpompi olla, tuntuu kuin suuri paino putoaisi
hartioilta ja kuin saattaisi nyt keveämmin hengittää...

"Jo olemme pian Vaaralassa. Siellä odottavat meitä Kustaava ja isä.
Hevonen ja kaikki ovat valmiina", sanoo Hanna.

"Aikoiko Jokijalka tulla?"

"Aikoi tulla."

He hiljentävät kävelyään. Perttu on kalpea kuin sairas, ja hänen
silmänsä kiiltävät kummallisesti. Äänikin värähtelee puhuessa.

"Tyynny jo, ystäväni! Maailma on suuri ja avara, ja itse me olemme
onnemme seppiä..."

"Minun onkin jo helpompi olla... Mutta joutua meidän pitää... Mikä
ihmeellinen yö, valon ja ilon keskellä... taivaan valon ja taivaan ilon
keskellä..."

Silloin juuri he saapuvat Vaaralan tienhaaraan ja lähtevät nousemaan
taloon.

"Oletko kuullut mitään Junnon-Iikasta? Onko häntä näkynyt sitten kun
tukinajosta karkasi kuin puulla päähän lyötynä?" muistaa Perttu kysyä.

"On kerrottu olleen koskenniskassa..."

"Mikähän sillä miehellä oikeastaan oli mielessä? Minä pelkäsin häntä
välisti..."

"Ei hänellä _sinulle_ eikä _minulle_ ole pahaa mielessä... mutta mitä
miettinee Lommalle... Uskotko, että hän rakasti sinua senvuoksi, että
sinä olet minun mieheni..."

Perttu katsoi Hannaan, niinkuin ei olisi oikein ymmärtänyt, mitä Hanna
tarkoitti.

"Hän olisi tahtonut meille molemmille hyvää", lisäsi Hanna.

"Kummallinen mies!" virkkoi Perttu ajatuksiin vaipuen.

"Kummallinen kylläkin. Omituinen ihminen, jossa on hyvää ja paljon
pahaa. Iikka rukka! Sääli on häntä!"

"Sääli on minustakin. Mutta minkävuoksi hän sitten niin sanaa puhumatta
katosi?"

"Häneen koski tämä sinun kohtalosi... Ei mitään osannut sanoa, niin
erosi pois... Semmoinenhan hän oli lapsenakin..."

He saapuvat Vaaralan pihalle, jossa hevonen jo seisoo valjaissa,
valmiina kyyditsemään Hannaa ja Perttua kaupunkiin.

Pirtissä on Kustaava lapsineen, Jokijalan isäntä ja emäntä,
karja-Kreeta ja Venni-poika. Kustaava lapsineen, Kreeta ja Venni ovat
nyt kaikin muuttaneet Vaarahan, Kustaava hoitamaan emännyyttä, Kreeta
karjaa ja Venni-poika vanhan isännän avuksi. Säästöillään ovat Perttu
ja Hanna maksaneet Vaaralan velat, niin että he siinä nyt saavat
rauhassa elää. Ja apua lähettävät lisää. Siinä ovat jo kaikin olleet
siitä asti kun Viraniemi myytiin keväällä ja joutui Lomman omaksi.
Katkera on eronhetki. Kustaava ja Venni-poika ulvovat ääneensä. Perttu
on kalpea kuin haamu. Hanna yksin on virkku ja iloinen.

Jokijalka on vasta siihen saapunut koskenniskasta. Vakavana on vanha
mies, pitkissä ajatuksissa piippuaan poltellen.

"Lienettekö kuulleet, että Lomma ja Artturi-poika ovat hukkuneet!"
sanoo hän.

Kaikki katsovat kysyvästi, odottaen lisää.

Jokijalka jatkaa:

"Puolenpäivän aikana olivat koskenniskalta lähteneet veneellä
soudattamaan yli, niin vene kaatui... aivan niskalla... Olivat vähin
olleet humalassa kumpikin... eikä ehditty apuun, vaikka monta venettä
oli pantu vesille..."

"Kahdenko olivat isä ja poika?" kysyy Hanna tavallista kiihkeämmin.

"Oli ollut Junnon-Iikka soutamassa. Hänet ehtivät pelastaa
hukkumasta..."

"Junnon-Iikkako!" huudahti Perttukin, nyt vasta älyten, mistä oli
kysymys.

Hanna saa vaivoin kiljahduksensa pidätetyksi, kokoaa kaikki voimansa ja
sanoo:

"Eivät he sitten Viraniemeen päässeet kumpikaan."

"Eivät päässeet", sanoi Jokijalka, sammunutta piippuaan imien.

       *       *       *       *       *

Visavaaran harjulle noustessa, siihen, jossa oli kylän raja, silmäsi
Perttu vielä taakseen. Sieltä näkyi kotikylä ja suuri, saaririkas ja
vihannoiva suvanto, auringon alkaessa kohota pohjoisten maailmojen
vaarojen takaa... Hopeasaaren heinikot välkkyivät aamukasteessa, ja
suvannon pinta kumotti kullalta...

Mutta koko itäinen maailma, suuri, siintävä kiveliö, näytti vielä
nukkuvalta jättiläiseltä.

Pertun katse jäi sinne päin, ja taas hän muisti sitä, minkä aina oli
muistanut, kun tämän harjun yli kulki... Oli maita ja metsiä, korpia ja
lihavia soita! Olisi siinä leivälle sijaa kasvaa, olisi työtä
tuhansille!

Ja Perttu oli taas näkevinään, kuulevinaan, oli tuntevinaankin, että
erämaa ikävöi asukastaan, korpi kuiski kuokkijaansa ja kova kiveliö
raivaajaansa...

Milloin ehtisi sinne kuokka, milloin aukaisisi aura soiden selkiä ja
halkoisi karhi korven lihavaa mätästä!

Olisi työtä, olisi elämää Pohjolassa... kun parhaiden poikien hiki ei
valuisi vieraalle maalle.

Silloin hevonen alkaa painua harjun toiselle puolelle. Perttu ummisti
silmänsä ja painoi päänsä Hannan syliin.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Lain varjolla - Romaani Perä-Pohjolasta" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.