Title: Kuningastarinoita
Author: Snorri Sturluson
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kuningastarinoita" ***


KUNINGASTARINOITA

Kirj.

Snorri Sturluson


Norjan kielestä lyhentäen suomentanut

Toivo Wallenius



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1919.



SISÄLLYS:

 Johdanto.
   Katsaus Norjan kansan vanhimpaan historiaan.
   Snorre Sturluson ja hänen teoksensa.
 Harald Kaunotukan tarina.
 Haakon Hyvän tarina.
 Eirikinpoikain tarina.
 Haakon jaarlin tarina.
 Olavi Trygvenpojan tarina.
 Viiteselitykset.



JOHDANTO.



Katsaus Norjan kansan vanhimpaan historiaan.


"Norjan kansan historia alkaa samaan aikaan kuin sen maankin", sanoo
P.A. Munch teoksessaan "Norjan kansan historia"; "ja yhtä vähän kuin
historia tietää kertoa tapahtumista, jotka ovat sattuneet Norjan
pohjalla ennen norjalaisten tuloa, yhtä vähän se tietää norjalaisista,
ennenkuin se tapaa heidät Norjassa asuvina". Aikoinaan onkin
esitetty se arvelu, että Norja on jo alkujaan ollut germaanisen
väestön asuttama; mutta myöhempi tutkimus on kuitenkin tehnyt sen
johtopäätöksen, että nykyisten norjalaisten esi-isät ovat saapuneet
maahan eteläisemmiltä tienoilta. Skandinaaviset muinaistarut kertovat
heidän vaeltaneen Venäjän eteläosista jumalien johtamina, ja myöskin
tiede on määritellyt heidän varhaisimmaksi tunnetuksi asuinpaikakseen
germaanilais-kansain yhteisen alkukodin, joka sijaitsi Mustanmeren
rantamilla Tonavan suupuolen ja Krimin välisellä alalla. Mitä tietä he
ovat sieltä siirtyneet pohjan perille, sitä ei ole voitu varmasti
ratkaista. Luultavasti he ovat kulkeneet Venäjän ja Saksan jokia
seuraten Itämeren rannikolle, mistä matka lienee jatkunut Tanskan
kautta Skandinaavian niemimaalle. Munch tosin arvelee mahdolliseksi,
että Norja on asutettu pohjoisesta käsin, siten että tulokkaat ovat
Pohjanlahtea kiertäen saapuneet ensiksi Lappiin ja Ruijaan; mutta tätä
olettamusta ei hän ole voinut pätevästi todistaa.

Oli miten tahansa, jo myöhemmällä kivikaudella, useita vuosituhansia
ennen nykyistä ajanlaskuamme, asusti Norjassa germaanilaista väestöä,
joka oli tunkenut tieltään toiseen rotuun kuuluvan kansan, luultavasti
lappalaiset. Tämä väestö oli sitten saman kehityksen alainen kuin
Euroopan muutkin kansat, siirtyen kivikaudesta pronssikauteen, sen
jälkeen rautakauden eri vaiheisiin. Roomalaisen maailmanvallan aikana
se joutui tekemisiin eteläisempien sivistyskansojen kanssa kehittäen
hyvinkin laajalle ulottuvia kauppasuhteita, kuten lukuisat raha- y.m.
löydöt todistavat. Ja kun suuret germaanilaiset kansainvaellukset
alkavat, ottaa pohjola runsaasti osaa niihin. "Kansojen äidinkohduksi"
nimittää muuan goottilaisten historioitsija pohjolaa, ja viimeaikainen
tutkimus onkin osoittanut, että useat germaanilaisheimot, jotka niin
ankarasti järkyttivät Rooman valtakunnan perustuksia ja murtivat siihen
arveluttavia aukkoja, lähtivät alkujaan Skandinaavien maista tai
ainakin olivat läheisissä suhteissa sikäläisiin asukkaisiin. Sellaisia
olivat m.m. gootit, burgundit, herulit ja langobardit.

Vuoden 550:n vaiheilla alkaa historian valo hämäränä kajastuksena
tunkeutua pohjankin perille selvitellen sikäläisiä olosuhteita ainakin
ääriviivoiltaan, ja tällöin saamme ensimmäiset tiedot Norjankin
valtiollisista ja yhteiskunnallisista oloista. Goottilainen Jornandes
luettelee _Skandzan_ (Skandinaavian) kansain joukossa useita
norjalaisia pikkuheimoja, joiden nimet esiintyvät myöhemmälläkin
ajalla, ja hänen aikalaisensa Caesarean Prokopius tuntee "Thulen" ja
sen kolmetoista kansaa eli kuningaskuntaa. Näiden esittämistä nimistä
päättäen on Norjassa jo ennen vuotta 550 muodostunut pikkuvaltioita,
jotka vastaavat historiallisen ajan _fylkejä_. Heimojen hallinto oli
monarkkinen, ja kansa oli jaettu kihlakuntiin (_herred_), joiden
yleiset asiat ratkaistiin käräjillä, missä johtajilla kuitenkin oli
päätösvalta. Kukin kihlakunta omisti alkujaan maan yhteisesti, mutta
maanviljelyksen ja karjanhoidon kehittyessä muodostui suvun
yksityisomaisuus (_odet_); viljelemätön maa pysyi yhteisenä
(_almenning_), jota käytettiin laitumiksi tai metsästykseen. Kansan
muodostivat vapaat miehet (talonpojat), jotka voivat vuokrata osan
tilastaan vapaille maattomille (_lejlænding_) tai omistaa
yksityisomaisuutena orjia. Kansan yläpuolella olivat päälliköt
(jaarlit, _herset_), joiden suvuilla oli perinnöllinen arvo rikkauden
ja urotöiden perustuksella. Näillä oli oikeus pitää soturiseuruetta ja
käydä yksityissotia. Kun valtio joutui sotaan, valittiin yksityinen
päällikkö johtajaksi, ja hän saattoi menestyessään kohota kuninkaaksi
tai valloittaa itselleen valtakunnan.

Näillä perustuksilla alkavat Norjan kansan olot kehittyä varsinaisen
historiallisen ajan koittaessa 8:nnen vuosisadan loppupuolella. Tällöin
ilmenee parin ensimmäisen vuosisadan kuluessa kolme huomattavaa
suuntaviivaa. Norjassa kuten molemmissa naapurimaissakin esiintyy
voimakas pyrkimys valtiolliseen yhtenäisyyteen, koko maan käsittävän
valtakunnan luomiseen. Sen yhteydessä tapahtuu huomattava maastamuutto
ja viikinkiretket kehittyvät korkeimmilleen. Ja lopuksi alkaa
kristinuskon ja pakanuuden välillä taistelu, joka päättyy ensinmainitun
voittoon, mikä taas on omansa vahvistamaan kansallista ja valtiollista
yhtenäisyyttä ja tekee lopun viikinkiretkistä.

Yhdistämistyön pani alulle kuningas Halvdan Musta 9:nnen vuosisadan
alkupuolella alistaen valtaansa suurimman osan Kaakkois-Norjaa. Sen
suoritti loppuun hänen poikansa Harald Kaunotukka, joka kymmenvuotiaana
peri isänsä valtakunnan. Ripeästi hän kukisti enonsa Guthormin
auttamana entisten pikkukuninkaiden kapinat ja laajensi aluettaan vuosi
vuodelta, niin että se lopulta käsitti koko silloisen Norjan, yksinpä
Haalogalanninkin kaukana pohjan perillä. Ratkaisevin taistelu tapahtui
Hafsfjordin luona, missä hän verisessä yhteentörmäyksessä tuhosi
liittoutuneiden ruhtinasten merivoimat. Tämän jälkeen ei kukaan enää
vastustanut hänen valtaansa Norjassa, vaan taipumattomimmatkin
väistyivät hänen tieltään siirtyen vieraisiin maihin. Myöskin
ulkovaltoihin nähden Harald esiintyi voimakkaasti estäen erinäisiä
itäisiä alueita joutumasta Svean kuninkaan alaisiksi ja valloittaen
Norjalle Orkney-saaret sekä Shetlannin.

Voitolle päästyään Harald järjesti valtakuntansa olot tehden entiset
suurmiehet virkamiehikseen ja anastaen aineelliseksi tuekseen monta
sataa suurtilaa ympäri maata. Jaarlit ja herset saivat nyt kuninkaan
palvelijoina hoitaa oikeudenkäyttöä ja periä veroja sekä sakkoja; he
varustivat kuninkaan palvelukseen aseellisia miehiä ja olivat sodassa
talonpoikain johtajina. Suurta tyytymättömyyttä herätti se, että
kuningas alkoi vaatia talonpojilta vakinaisia veroja, sillä vapaa
_odal_-mies oli tottunut pitämään itseään täysin riippumattomana.

Harald kuningas joutui kuitenkin itse horjuttamaan työnsä
pysyväisyyttä. Vanhaksi käytyään hän jakoi valtakunnastaan alueita
lukuisille pojilleen, ja jo hänen eläessään nämä osoittivat katkeralla
riitaisuudellaan, että valtakunnan yhteys oli vaarassa. Hänen
tarkoituksensa oli tehdä lempipojastaan Eirikistä varsinaisen valtansa
perijä, mutta tämän veljet eivät olleet halukkaita alistumaan, ja
Haraldin kuoltua Eirik Verikirves koetti turhaan verisellä väkivallalla
lujittaa asemaansa. Hänen täytyi itsensä väistyä maasta, kun eräs
Haraldin nuoremmista pojista, Englannissa kasvatettu Haakon Hyvä,
saapui v. 840 Norjaan vaatimaan itselleen isänperintöä. Vihattu Eirik
kuoli viikinkiretkillä, ja Haakon, joka oli saanut tuekseen Norjan
mahtavimman suurmiehen, trondhjemilaisen Sigurd jaarlin, ja voittanut
talonpoikain suosion lempeällä olemuksellaan, tuli Haraldin luoman
ylivallan perijäksi. Hänen kerrotaan järjestäneen oikeusolot
vakiinnuttamalla kaksi lakikuntaa sekä maan puolustuslaitoksen
määräämällä kunkin fylken asevelvollisuuden ulkonaisen vaaran uhatessa.

Mutta erääseen mullistavaan muutokseen oli Haakonin valta vielä liian
heikko. Hän oli Englannissa saanut kristillisen kasvatuksen ja päätti
asemansa lujitettuaan saattaa uuden uskon voimaan myöskin omassa
maassaan. Hänen lähin ympäristönsä suostuikin kastettavaksi, mutta
talonpojat eivät taipuneet hylkäämään vanhoja jumalia ja isiltä
perittyjä uhrimenoja; päinvastoin, esiintyen käräjillä ja uhrijuhlissa
varsin uhkaavasti, he pakottivat kuninkaankin muodollisesti
tunnustamaan vanhaa uskoa. Varmaankin olisi kansan ja kuninkaan välillä
syntynyt ilmiriita tämän arkaluontoisen kysymyksen tähden, ellei
ulkonainen vaara olisi heitä yhdistänyt. Eirik kuninkaan pojat eivät
nimittäin halunneet jättää Norjaa hänen hallittavakseen, vaan kävivät
tuon tuostakin tanskalaisten avustamina häiritsemässä hänen toimiaan.
Haakon sai heistä kyllä voiton kahdessa verisessä taistelussa, mutta
viimeisessä hän haavoittui hengenvaarallisesti ja kuoli heti sen
jälkeen, luovutettuaan valtansa Eirikinpojille. Näiden hallitusta ei
kuitenkaan kestänyt kauan, vaan valta siirtyi ennen pitkää
trondhjemilaiselle jaarlille Haakon Sigurdinpojalle, joka ensin
hallitsi maata Tanskan kuninkaan käskyläisenä, sittemmin itsenäisenä.
Tällöin pakanuus pääsi uudelleen vallitsevaksi Norjassa.

Sekä Harald Kaunotukan että Haakon Hyvän toiminnan uudisti
menestyksellisesti kuningas Olavi Trygvenpoika, joka v. 995 palasi
isänmaahansa vietettyään lapsuutensa orjuudessa, nuoruutensa ja
varhaisimman miehuutensa viikinkiretkillä ja vaihtelevissa
seikkailuissa vierailla mailla ja merillä. Haakon jaarli, joka muuten
oli kyvykäs mies, oli herättänyt talonpoikien vihan varsinkin
aistillisuutensa vuoksi, ja Harald Kaunotukan jälkeläisen saapuessa
maahan nämä nousivat kapinaan jaarlia vastaan, joka sai surmansa oman
orjansa kädestä. Lyhyessä ajassa oli koko Norja uudelle kuninkaalle
kuuliainen, ja hän voi nyt ryhtyä toteuttamaan Haakon Hyvän aikeita,
s.o. levittämään kristinuskoa. Hän oli tosin tuonut Englannista
kerallaan pappeja ja munkkeja, mutta enimmäkseen hän näyttää
turvautuneen väkivaltaan. Alue toisensa jälkeen pakotettiin alistumaan
kasteeseen, talonpojat, jotka olivat aseissa saapuneet käräjille uhaten
taivuttaa Olavin samaten kuin Haakon Hyvänkin, eivät uskaltaneet
ylivoiman edessä käyttää niitä, jäykkäniskaisimmat surmattiin usein
hirvein kidutuksin, vanhojen jumalien temppelit hävitettiin, ja sijaan
kohosi Valkean Kristuksen pyhäkköjä.

Olavi Trygvenpoika oli ennen Norjaan tuloaan viettänyt aito viikingin
seikkailurikasta elämää, ja sotasankarin tavoin hänen päivänsä myöskin
päättyivät. Tanskan kuningas Svein Pörhöparta, Ruotsin Olavi kuningas
ja Haakon jaarlin poika Eirik liittoutuivat häntä vastaan väijyen
sopivaa tilaisuutta tuhotakseen mahtavan hallitsijan. Sellainen
ilmestyikin v. 1000 Olavi Trygvenpojan käydessä Vendinmaassa. Svolderin
luona hyökkäsivät viholliset hänen kimppuunsa, suurenmoisessa
meritaistelussa voitettiin Norjan kuninkaan laivasto, ja Olavi itse
heittäytyi mereen välttääkseen vankeutta. Aaltojen alla sai hautansa
tämä "meriratsun suistaja", joka ei ollut koskaan kääntänyt purttaan
taistelusta muutoin kuin voittajana.

Edellä on jo huomautettu, että ominaista tälle aikakaudelle on myöskin
viikinkielämä; ja koska se esiintyy varsin huomattavana tähän
liittyvässä kuvauksessa, lienee paikallaan kosketella sitä
pääpiirteissään.

Oikeastaan viikinkiretket olivat jonkinlaista jatkoa germaanien
kansainvaelluksille, joihin olemme huomanneet pohjolankin ottaneen
melkoisessa määrin osaa. Toisaalta ne ovat myöskin yhdistettävät
rauhalliseen kaupankäyntiin ja siirtolaisuuteen. Olivathan
Skandinaavian asukkaat jo ennen varsinaista viikinkikautta liikkuneet
merillä kauppatarkoituksissa, ja vielä ryöstöretkiinkin antauduttuaan
he harjoittivat usein samalla haavaa mainittua rauhallista ammattia.
Eikä sotaisain retkikuntain tarkoituksena aina ollut yksinomaan
tilapäinen omaisuuden hankinta, vaan monesti koetettiin voittaa
pysyväistä hyvää asettumalla vakinaisesti vieraaseen maahan.
Viikinkijoukot perustivat useita uusia valtakuntia ja asuttivat monta
aluetta, varsinkin Pohjanmeren saarilla ja Itämeren rantamilla.

Syynä viikinkiretkiin olivat sekä sotaisa luonne ja seikkailuhalu,
molemmat aito-germaanilaisia ominaisuuksia, että aineelliset seikat.
Oma maa ei aina tuottanut riittävästi elatusta, ja sitäpaitsi oli
yleisesti tapana luovuttaa perintötila jakamattomana vanhimmalle
pojalle, jolloin nuorempien oli hankittava toimeentulonsa sotaisin
keinoin. Väestö lienee myöskin karttunut nopeammin kuin viljelys
edistyi, sillä verraten yleinen monivaimoisuus aiheutti suuren
lapsilauman. Lisäksi vielä sisäiset rauhattomuudet, kuten voimakkaiden
hallitsijain yksinvalta-pyrkimykset, pakottivat monen lähtemään
vieraisiin maihin, joko pysyväisesti tai ryöstöretkille.

Ensimmäiset viikinkiretket tehtiin 700-luvun alussa, ja niitä jatkui
sitten noin kolme vuosisataa. Mitä erikoisesti norjalaisiin tuli,
liikkuivat he osaksi Itämerellä, mutta enimmäkseen Pohjanmerellä ja
Atlantilla kohdistaen hyökkäyksensä Skotlantiin, Englantiin ja
Irlantiin sekä näitä ympäröiviin saariin. Tarkoituksena oli myöskin
perustaa vakinaisia valtakuntia, mikä toisinaan onnistuikin. Niinpä
perusti norjalainen Torgils noin v. 838 suuren valtion Irlantiin, ja
v. 853 loivat veljekset Olavi ja Ivar sinne uuden valtakunnan, jonka
pääpaikkana oli Dublin ja joka säilyi heidän sukunsa alaisena 11:nnelle
vuosisadalle asti. Sitäpaitsi oli Eirik Verikirveellä muutaman vuoden
ajan kuningaskunta Englannissa.

Viikinkiretkillä eivät pohjan miehet voittaneet ainoastaan kultaa, vaan
myöskin kulttuuria, joka heidän kauttaan vähitellen levisi kotimaahan
ja vaikutti tehokkaasti olojen kehittymiseen, m.m. yhteiskunnallisessa
suhteessa. Ja juuri viikinkiretkien tuloksena oli suuressa määrin
kristinusko, joka niihin aikoihin edusti korkeinta sivistystasoa ja
ajan mittaan taltutti pohjolan sotaisten kansain mielen saaden ne
luopumaan hurjista vainomatkoistaan.[1]



Snorre Sturluson ja hänen teoksensa.


Islannista, jota norjalaiset alkoivat asuttaa kahdeksannen sataluvun
lopulla, tuli myöhemmin mitä tärkein aarreaitta pohjoismaiselle
muinaistiedolle. Siellä säilyivät kauimmin viikinkiaikain runot ja
tarinat, ja siellä sai jo varhain alkunsa Skandinaavian maiden
historiankirjoitus, vieläpä niin suurenmoisessa muodossa, että harva
samanlaisen sivistystason kansa on sellaista tulosta saavuttanut.
Tärkein näistä aikakirjoista lienee _Snorre Sturlusonin_ teos
_Kuningastarinoita_, joka sekä historiallisessa suhteessa että
esitystapaan nähden on luettava Pohjoismaiden kirjallisuuden
merkkituotteisiin.

Snorre Sturluson l. Sturlanpoika syntyi Islannissa vuonna 1178.
Mahtavan Sturlunga-suvun jäsenenä, lahjakkaana, aikaansa nähden
oppineena ja varsinkin lainkäyttöön perehtyneenä miehenä hän saavutti
huomattavan aseman silloin vielä itsenäisessä saarivaltiossa.
Laskettuaan rikkaalla avioliitolla perustuksen melkoiselle
varallisuudelle, jota hän osasi taidolla kartuttaa, hänestä tuli vuonna
1215 "lagsigemand", lakia säätäväin käräjäin ja korkeimman
tuomioistuimen johtaja. Hänen runoilijamaineensa oli tällöin levinnyt
jo Norjaankin, ja vuonna 1218 Snorre matkusti sinne itse saavuttaakseen
kunniaa ja arvoa Haakon kuninkaan hovissa. Sekä kuningas että hänen
lähin miehensä ja appensa Skule herttua[2] koettivat taivuttaa Snorrea
toimimaan heidän valtiollisten pyrkimystensä edistämiseksi, ja maasta
lähtiessään hän olikin Norjan kuninkaan läänitysmiehenä sitoutunut
tukemaan Islannissa Haakon kuninkaan valtaa.

Kotiin palattuaan hän käytti merkityksellistä asemaansa oman
vallanhimonsa tyydyttämiseksi ja saattoikin esiintyä perin mahtavana,
m.m. tehostaen käräjillä pyrkimyksiään lähes tuhanteen nousevalla
saattueella. Mutta pian hänen vaikutuksensa alkoi aleta, osaksi siitä
syystä, että hän herätti ahneudellaan vastustusta omien sukulaistensa
taholta. Suuresti heikonsi hänen asemaansa myöskin se, että Snorren
(varmaankin tahallisesta) toimettomuudesta harmistuneena Haakon
kuningas turvautui valtiollisissa aikeissaan hänen veljenpoikaansa,
jonka kanssa Snorre oli joutunut ilmiriitaan. Nyt puhkesi Islannissa
katkera sukuvaino, joka lopulta aiheutti Snorren kuoleman ja
vapaavaltion tuhon. Serkkunsa ja voimakkaimman kannattajansa jouduttua
taistelussa tappiolle arveli Snorre, joka ei kernaasti antautunut
mieskohtaisesti aseleikkiin, parhaaksi väistää ylivoimaa ja lähti
vuonna 1237 toistamiseen Norjaan. Siellä olivat olosuhteet kuitenkin
muuttuneet hänelle epäedullisiksi. Kuninkaan suosiota hän ei voinut
enää saavuttaa, ja epävarmana hän liittyi silloin läheisesti Skule
herttuaan, joka pyrki hillitsemään Haakonin yhä kasvavaa valtaa. Jonkun
ajan kuluttua Islannista saapui tieto, että Snorren veljenpoika ja
vaarallisin kilpailija oli saanut surmansa taistelussa, ja silloin hän
päätti palata kotiin koettaakseen uudelleen onneaan. Haakon kuningas,
joka epäili häntä sekä entisen toiminnan että Skule jaarlin ystävyyden
vuoksi, kielsi tosin jyrkästi häntä poistumasta maasta, mutta siitä
huolimatta Snorre rohkeni uhmata lääniherraansa ja purjehti keväällä
1239 takaisin Islantiin.

Kauan ei kestänyt, ennenkuin Snorre oli saavuttanut entisen
mahtiasemansa osassa maata, mutta nyt häntä uhkasi vaara Norjan
kuninkaan taholta. Kukistettuaan lopullisesti Skule jaarlin Haakon
päätti rangaista islantilaista suurmiestä tämän juonittelujen ja
tottelemattomuuden vuoksi ja antoi eräälle Snorren kilpailijalle
tehtäväksi toimittaa tämän Norjaan joko mielisuosiolla tai vastoin
hänen tahtoaan. Onnettomuudekseen Snorre vielä vieroitti ahneudellaan
vaikutusvaltaisia sukulaisia puoleltaan; hänen voimansa hupenivat
hupenemistaan, lopulta vastustajat yllättivät hänet Reykjavikissa
syksyllä 1241, ja kellariinsa piiloutunut vanhus sai surmaniskun
palkkalaisen kädestä.

Edellä viitattiin Snorren runoilijatoimintaan, jonka hän oli aloittanut
jo nuoruudessaan; suurenmoinen näyte hänen perehtyneisyydestään
runouteen on hänen _Edda_-teoksensa (n.s. proosa-Edda), jonkinlainen
järjestelmällinen oppikirja runouden perustasta (mytologiasta), sen
kielestä ja runomitoista. Mutta runoilu oli niihin aikoihin
pääasiallisesti historiallista runoilua, ja tämä johti hänet helposti
historiankirjoitukseen, jonka tuloksena on laaja kokoelma kuvauksia
pohjoismaiden, etupäässä Norjan vanhimmista kuninkaista sekä heidän
ajoistaan. Luultavasti ne ovat valmistuneet vähitellen vuosien 1220 ja
1241 välillä.

Snorre ei suinkaan ole ensimmäinen islantilainen historiankirjoittaja,
hänellä on ollut useita edeltäjiä aina kahdennentoista vuosisadan
alkupuolelta asti. Kaikki nämä teokset hän on epäilemättä tuntenut, ja
lisäksi hän on saanut aineistoa runoilijain historiallisista lauluista,
suullisista perimätarinoista sekä muistiin merkityistä taruista. Mutta
Snorre on käyttänyt aineksia perin taitavasti, perkaillen pois
sellaista, mikä hänestä on tuntunut pelkältä sadulta tai seikkailulta,
ja kriitillisyytensä tueksi hän saattoi vielä käyttää mieskohtaista
Norjan olojen tuntemusta. Omasta puolestaan hän luottaa eniten
lauluihin; niinpä hän sanoo esipuheessaan: "Tosin runoilijain tapana on
ylistää eniten sitä, jolle he laulavat, mutta kukaan ei sentään rohkene
kertoa laulettavalleen sellaisista teoista, jotka kaikki kuulijat ja
hän itsekin tietäisi valheeksi ja lorupuheeksi; se olisi pilkkaa eikä
ylistystä."

Snorren esitystapaa kuvaa sattuvasti tri Gustav Storm seuraavin sanoin:
"Merkillepantavaa on Snorressa historioitsijana hänen historiallinen
taiteensa. Historiallinen tarina oli elämäkertakuvausta, ja siinä on
parasta eloisa luonteenkuvaus. Snorren teos on kokoelma elämäkertoja,
joissa luonteenkuvaus on erinomainen. Ominaista hänen teokselleen on
sen oivallinen rakenne, missä kaikki asiaankuulumaton on jätetty pois
ja jokainen yksityiskohta kuuluu läheisesti kokonaisuuteen. Hänen
kokoelmansa Norjan kuninkaiden elämäkertoja on sen vuoksi tullut
kokonaisen suvun historiaksi, missä kukin yksityinen jäsen esiintyy
erikoispiirteineen. Edeltäjistään poiketen hän liittää päähenkilöiden
(kuninkaiden) kuvaukseen melkoisen joukon sivuhenkilöltä, mutta vain
sikäli kuin nämä muodostavat kehyksen päähenkilön ympärille
vähentämättä häneen kohdistettavaa huomiota. Erikoisesti on Snorre
pyrkinyt kuvaamaan kuninkaiden luonnetta sellaisena, kuin hän sen
käsitti, ja siitä kehittämään heidän kohtalonsa. Tällöin hänen
tärkeimpänä keinonaan on esittää henkilöt puhuen ja keskustellen... Hän
käyttää tilaisuutta antaakseen päähenkilöiden pitää puheita tai ottaa
osaa keskusteluihin, kun haluaa saada esiin toiminnan vaikuttimen ja
vaikutuksen... Näissä puheissa on jokainen sana sukeutunut henkilön
luonteesta, vaikkakin ne ovat kokonaan Snorren sepittämiä..."

Oheenliitetyt tarinat, jotka sisältävät alkuosan (yli kolmanneksen)
Snorren kokoelmasta, ovat suomennetut tri _Gustav Stormin_ eteväksi
tunnustetusta norjankielisestä käännöksestä, joka ilmestyi vuonna 1899.
Suomentaja on katsonut olevan syytä hiukan lyhennellä alkuperäistä
esitystä. Snorre aloittaa teoksensa Ynglinge-tarinalla, joka sisältää
osaksi maantieteellisiä kuvauksia, osaksi selontekoa varhaisimmista,
enimmäkseen taruperäisistä kuninkaista. Koska tämä ei ole omansa
herättämään mielenkiintoa laajemmassa lukijakunnassa, on arveltu
voitavan sivuuttaa se. Tämän jälkeen seuraa Halvdan Mustan tarina,
josta kuitenkin on otettu vain loppuosa liittämällä se johdatukseksi
Harald Kaunotukan tarinaan, koska jo siinä käsitellään tämän
ensimmäisen "suurkuninkaan" vaiheita; selvyyden vuoksi on tällöin
täytynyt laatia alkuun lyhyt johdanto (alkukappale). Myöhemmin
on jätetty pois vain pieniä eriä, joiden puute ei haittaa
kokonaiskuvausta, ja muutamassa kohdassa on sen vuoksi käynyt
välttämättömäksi muuttaa hiukan järjestystä tai liittää jokunen
selittävä lause, jolloin tietenkin on koetettu jäljitellä Snorren
tyyliä. Mitä Snorren esittämiin runo-otteisiin tulee, on tässä
julkaistu huomattavimmat ja kuvaavimmat. Myönnettäköön suoraan, että ne
käännettyinä antavat vain kalpean kuvan muinais-skandinaavisesta
runoudesta, sillä nykyajan kielellä on mahdoton ilmaista sitä
kuvarikkautta, jota vanhat "bardit" käyttivät; sen tajuaminen vaatisi
muutoin lukijalta laajaa skandinaavisen mytologian tuntemusta. --
Viiteselityksistä ovat toiset Stormin julkaisusta peräisin, toiset
suomentajan liittämiä.

_Suomentaja_.



Harald Kaunotukan tarina.

(860-933)


Niin kertovat tietoisat miehet, että ammoisina aikoina vaelsivat
aasat[3] Odenin johtamina Aaselannista maailman pohjoiskulmalle ja
valtasivat siellä kolme maata, Tanskan etelässä, Sveanmaan idässä,
mutta Norjan länsipuolella. Svealaisia hallitsivat kauan Odenin
jälkeläiset, joita sanottiin Ynglinga-suvuksi; mutta Norjassa oli
kuninkaita monesta suvusta, ja nämä taistelivat tuimasti keskenään.
Eräs heistä oli Halvdan Musta; hän peri yhdeksäntoista talven vanhana
isältään kuningaskunnan Agderissa;[4] mutta haluten enemmän valtaa hän
ryhtyi useasti taistelemaan naapurikuninkaita vastaan ja sai aina
voiton; ja niin hän alisti monta fylkeä[5] itselleen kuuliaiseksi ja
oli pian Norjan mahtavin kuningas.[6]

Sigurd Hjort oli nimeltään muuan Ringeriikin kuningas, suurempi ja
väkevämpi kuin yksikään toinen; hän oli myöskin miesten kauneimpia.
Hänellä oli kaksi lasta: tytär oli nimeltään Ragnhild, hän oli perin
reipas nainen ja parhaillaan kahdenkymmenen vuoden ikäinen; hänen
veljensä Guthorm oli puolikasvuinen.

Mutta mainittakoon Sigurdin kuolemasta, että hän ratsasti yksinään
korpiseutuihin, kuten hänen tapansa oli; hän metsästi siellä isoja,
vaarallisia petoeläimiä. Pitkän taipaleen ratsastettuaan hän joutui
eräälle raiviolle lähelle Hadelantia.[7] Silloin tuli häntä vastaan
Hake raivopää[8] kolmenkymmenen miehen kera, ja siellä syntyi taistelu.
Siinä sai surmansa Sigurd kuningas, mutta Hakelta kaatui kaksitoista
miestä, ja itse hän menetti kätensä ja sai kolme muuta haavaa.

Sen jälkeen Hake ratsasti Sigurdin taloon ja otti siellä valtaansa
hänen tyttärensä Ragnhildin sekä tämän veljen Guthormin. Nämä hän vei
mukanaan ja samalla paljon tavaraa sekä kalleuksia ja kuljetti kaikki
kotiinsa Hadelantiin; siellä hänellä oli suuria taloja. Sitten hän
valmistutti pidot ja aikoi viettää häät Ragnhildin kanssa; mutta niitä
saatiin odottaa, sillä hänen haavansa alkoivat ärtyä.

Hake raivopää poti haavojaan koko syksyn ja vielä talvenkin tullen;
mutta joulun tienoissa kuningas Halvdan Musta oleskeli Hademarkissa.[9]
Halvdan kuningas oli kuullut kaikista näistä seikoista, ja tapahtui
eräänä aamuna, kun kuningas oli pukeutunut, että hän kutsutti Haarek
Gandin ja sanoi, että tämän oli lähdettävä Hadelantiin ja tuotava hänen
luokseen Sigurd Hjortin tytär Ragnhild. Haarek lähti matkalle, ja
hänellä oli sata miestä mukanaan. Hän sovitti retkensä siten, että he
saapuivat aamulla ani varahin järven poikki Haken taloon; siellä he
asettivat vartijoita sen tuvan oville, missä väki nukkui. Sitten he
kävivät siihen makuukammioon, jossa Hake makasi, murtivat oven ja
veivät mukanaan Ragnhildin ja hänen veljensä Guthormin ja kaiken
tavaran, mitä sieltä löysivät; mutta tuvan he polttivat sekä kaikki
ihmiset, jotka olivat sisässä.

He pingoittivat teltan komeiden vaunujen ylle ja istuttivat niihin
Ragnhildin sekä Guthormin; sitten he ajoivat jäälle. Hake nousi ja
kulki kotvan heidän perässään. Mutta jäälle tultuaan hän käänsi
miekkansa kahvan alaspäin ja painautui itse kärkeä vastaan, niin että
terä tunkihe hänen lävitsensä; siinä hän sai surmansa ja haudattiin
järven partaalle.

Halvdan kuningas näki ajettavan järven jäätä. Hän oli sangen
teräväsilmäinen; hän näki telttakattoiset vaunut ja päätteli siitä,
että miehet olivat suorittaneet tehtävän hänen mieltänsä myöten. Hän
antoi silloin pystyttää pöytiä, lähetti väkeä laajalti ympäristöön ja
kutsui luokseen paljon miehiä. Sinä päivänä oli suuret vieraspidot, ja
niissä Halvdan sai Ragnhildin, ja tästä tuli sitten mahtava kuningatar.

Ragnhild kuningatar näki suuria unia; hän oli perin ymmärtäväinen.
Sellainen oli eräs hänen unistaan, että hän oli seisovinaan
yrttitarhassa ja ottavinaan paidastansa okaan. Ja hänen pidellessään se
kasvoi niin, että siitä tuli suuri puu; tyvi työntyi alas maahan ja
juurtui heti, mutta latva ulottui pian korkealle ilmaan. Sitten puu
tuntui hänestä niin isolta, että hän kykeni vaivoin katsomaan sen
ylitse, ja se oli varsin paksu. Puun tyvipuoli oli verenkarvainen,
mutta runko kauniin vihreä ja oksat lumivalkoiset. Siinä puussa oli
paljon suuria oksia, toisia ylempänä ja toisia alempana; ne olivat niin
isoja, että tuntuivat levittäyvän yli koko Norjan, ja vieläkin
laajemmalle.

Halvdan kuningas ei nähnyt koskaan unia. Se tuntui hänestä omituiselta,
ja hän puhui siitä eräälle miehelle, jota nimitetään Torleiv Viisaaksi,
ja tiedusteli, mitä sille olisi tehtävä. Torleiv kertoi, miten hän itse
menetteli, kun halusi saada jotakin ennakolta tietoonsa: hän meni
makuulle sikopahnaan, ja silloin kävi aina niin, että hän näki unta.

Kuningaskin teki niin, ja nyt hän näki tämän unen: hänestä tuntui
siltä, että hänen tukkansa oli kasvanut kovin tuuheaksi; se oli täynnä
kiharoita niin pitkiä, että toiset ulottuivat maahan asti, toiset
polviin, toiset lanteille, toiset vyötäisille, toiset kaulaan saakka;
mutta muutamat olivat vain puhjenneet päälaelle solmuiksi; hänen
kiharansa olivat kaikenvärisiä, mutta yksi oli kaikkia muita kauniimpi,
vaaleampi ja suurempi.

Hän kertoi unensa Torleiville, ja tämä selitti sen niin, että hänestä
polveutuisi laaja perikunta ja se hallitsisi maita suurella kunnialla,
eivät sentään kaikki yhtä suurella, vaan hänen suvustaan oli lähtevä
mies, joka oli muita suurempi ja loistavampi. Ja sitä pidetään totena,
että se kihara tarkoitti Olavi Pyhää.

Ragnhild kuningatar synnytti pojan; hänet valeltiin vedellä ja
nimitettiin Haraldiksi. Hän varttui pian suureksi ja kauniiksi, hänestä
tuli varhain aimo urheilija ja perin älykäs. Äiti häntä rakasti
suuresti, isä taasen vähemmän.

Halvdan kuningas vietti jouluaan Hadelannissa. Jouluiltana, kuu miehet
olivat istuutuneet pöytään ja saapuvilla oli paljon väkeä, sattui
sellainen omituinen seikka, että pöydiltä katosi kaikki ruoka ja olut.
Kuningas jäi istumaan suutuksissaan, mutta kaikki muut lähtivät kukin
kotiinsa. Mutta saadakseen tietää, kuka tämän oli tehnyt, otatti
kuningas kiinni erään lappalaisen, joka oli taikataitoinen, ja tahtoi
pakottaa hänet ilmaisemaan totuuden. Hän kidutti lappalaista, mutta ei
sittenkään saanut mitään tietoa tältä. Lappalainen anoi apua hänen
pojaltaan Haraldilta, ja hän pyysi armoa miehelle, mutta ei saanut
sitä. Harald auttoi hänet sitten tiehensä vastoin kuninkaan tahtoa ja
seurasi itse mukana. He saapuivat erääseen paikkaan, missä muuan
päällikkö parhaillaan vietti suuria pitoja, ja siellä heidät otettiin
vastaan ilomielin, niinkuin heistä näytti. Ja kun he olivat viipyneet
siellä kevääseen asti, virkkoi päällikkö eräänä päivänä Haraldille:

"Sinun isäsi mielestä tapahtui kovin suuri vahinko, kun talvella otin
häneltä vähän ruokaa; mutta minä korvaan sen sinulle iloisella
uutisella. Isäsi on nyt kuollut, ja sinun on lähdettävä kotiin. Sinä
saat kaiken sen maan, mikä hänellä on ollut, ja sillä tapaa voitat
itsellesi koko Norjan."

Ja niin olikin käynyt, kuin päällikkö ilmoitti; kun Halvdan kuningas
eräänä suojapäivänä ajoi Randsfjordin jäätä, murtui se hänen altaan, ja
siihen hän hukkui ja hänen kerallaan paljon väkeä. Mutta niin suosittu
oli Halvdan Musta, että neljän valtakunnan suurmiehet tahtoivat saada
hänen ruumiinsa haudatakseen sen omalle alueelleen; siitä odotettiin
näet hyvää vuodentuloa sille paikkakunnalle. He sopivat asiasta niin,
että ruumis jaettiin neljään osaan ja kukin haudattiin omaan kumpuunsa
eri tienooseen.[10]

Harald peri kuningaskunnan isältään ollessaan kymmenen talven ikäinen;
hän oli muita suurempi ja väkevämpi ja kauniimpi, perin viisas ja
tarmokas. Guthorm, hänen enonsa, tuli henkivartion[11] päälliköksi ja
sotajoukon "herttuaksi".

Halvdan Mustan kuoltua nousi moni päällikkö sitä valtakuntaa vastaan,
minkä hän oli jättänyt jälkeensä. Mutta kun Guthorm herttua sai tästä
tiedon, kokosi hän sotajoukon ja lähti liikkeelle kuningas Haraldin
kanssa. Aina he saivat vastustajistaan voiton, ja kahden kuninkaan ja
neljän päällikön kaaduttua Harald kuningas valtasi sukulaisensa
Guthormin voiman ja toimekkuuden avulla suuren osan eteläistä Norjaa.

Harald kuningas lähetti miehensä noutamaan erästä neitoa nimeltä Gyda,
Hordalannin[12] Eirik kuninkaan tytärtä; tämä oli kasvatettavana erään
rikkaan talonpojan luona Valdersissa. Hänet kuningas halusi saada
jalkavaimokseen, sillä hän oli hyvin kaunis ja ylevämielinen nainen.
Perille saavuttuaan lähetit esittivät asian neidolle. Tämä vastasi,
ettei hän tahtonut tuhlata impeyttään siten, että ottaisi miehekseen
kuninkaan, jolla ei ollut hallittavanaan suurempaa valtakuntaa kuin
muutamia fylkejä.

"Mutta minusta tuntuu kummalliselta", sanoo hän, "ettei ole sellaista
kuningasta, joka valtaisi Norjan siten, että hän tulisi maassa
yksinvaltiaaksi niinkuin kuningas Gorm Tanskassa tai Eirik Upsalassa".

Lähettien mielestä hän vastaa perin kopeasti, ja he tiedustelevat
häneltä tämän vastauksen tarkoitusta; he sanovat, että Harald on niin
mahtava kuningas, että kyllä kelpaa hänelle. Mutta vaikka hän antaakin
heidän asiaansa toisen vastauksen kuin he tahtovat, ei heillä ole
mielestään mitään tilaisuutta saada häntä mukaansa vastoin hänen omaa
tahtoaan, ja he varustautuvat senvuoksi lähtemään takaisin kotiin. Kun
he ovat valmiit, saatetaan heitä ulos. Silloin Gyda puhui läheteille ja
pyysi heitä kertomaan kuningas Haraldille, että hän suostuu rupeamaan
tämän vaimoksi vasta sitten, kun tämä ensin tekee hänen tähtensä sen,
että laskee valtansa alaiseksi koko Norjan ja hallitsee sitä
valtakuntaa yhtä vapaasti kuin Eirik kuningas Sveanmaata tai kuningas
Gorm Tanskaa; "sillä vasta silloin", sanoo neito, "häntä voi minun
mielestäni nimittää suurkuninkaaksi".

Lähetit palaavat nyt Harald kuninkaan luo ja kertovat hänelle neidon
sanat; he sanovat häntä perin uhkarohkeaksi ja herjasuiseksi ja
arvelevat luonnolliseksi, että kuningas lähettää suuren miesjoukon
häntä noutamaan ja saattaa hänet häpeään. Silloin vastasi kuningas
Harald, ettei tämä neito ollut haastanut pahoin tai käyttäytynyt niin,
että ansaitsi siitä koston, vaan suuret kiitokset hänen tuli saada
sanoistaan.

"Hän on muistuttanut minua asioista", sanoo kuningas, "jotka minua
kummastuttavat sen vuoksi, etten ole ennen tullut niitä ajatelleeksi".
-- Ja sitten hän lisäsi: "Ja sen lupauksen teen ja siihen otan
todistajaksi Jumalan, joka minut loi ja vallitsee kaikkea, ettei
tukkaani saa koskaan leikata tai sukia, ennenkuin olen vallannut koko
Norjan veroineen ja väkineen -- tai muussa tapauksessa heitän henkeni."

Näistä sanoista kiitti Guthorm herttua häntä suuresti sanoen, että
lupauksen täyttäminen on kuninkaallinen teko.

Tämän jälkeen Harald kuningas ja hänen sukulaisensa kokosivat suuren
sotajoukon ja johtivat sen tunturien poikki pohjoista kohti.
Saavuttuaan asutuille seuduille kuningas surmautti kaikki miehet ja
poltti talot. Mutta kun kansa sen huomasi, pakeni jokainen, ken kykeni,
toiset etäisempiin laaksoihin, toiset metsiin; mutta toiset anoivat
armoa, ja sen saivat kaikki, jotka saapuivat kuninkaan luo ja rupesivat
hänen miehikseen. Näin Harald valloitti valtakunnan toisensa jälkeen ja
saapui aina Trondhjemiin asti. Siellä hän taisteli kaikkiaan kahdeksan
kertaa tai useamminkin; mutta kahdeksan kuninkaan kaaduttua hän valtasi
koko Trondhjemin.

Pohjoisempana Nauma-laaksossa[13] oli kuninkaina kaksi veljestä,
Herlaug ja Rollaug. He olivat kolmena kesänä rakennuttaneet
hautakumpua, joka oli tehty kivestä, kalkista ja hirsistä. Mutta kun
kumpu oli valmistunut, saivat veljekset kuulla, että Harald kuningas
kävi heitä vastaan sotajoukkoineen. Silloin kuningas Herlaug kannatti
sinne runsaasti ruokaa ja juomaa, ja sitten hän astui kumpuun kerallaan
yksitoista miestä ja käski luoda sen umpeen. Kuningas Rollaug nousi
sille kummulle, jolla kuninkaiden oli tapana istua, käski pystyttää
sille kuninkaan kunniasijan ja istuutui siihen. Sitten hän asetutti
pieluksia jalkalaudalle, jolla jaarlien oli tapana istua. Hän heittäysi
nyt kunniasijalta alas jaarlinpaikalle ja otti itselleen jaarlinnimen.
Sen jälkeen kuningas Rollaug lähti Harald kuninkaan luo, luovutti
hänelle koko valtakuntansa, tarjoutui hänen miehekseen ja kertoi kaiken
menettelynsä. Harald kuningas otti miekan ja kiinnitti sen hänen
vyöhönsä, ripusti kilven hänen kaulaansa, teki hänet jaarlikseen ja
johti kunniasijalle. Sen jälkeen hän antoi Rollaugille Nauma-laakson
fylken ja määräsi hänet sen jaarliksi.

Harald kuningas saapui sotajoukkoineen idän puolelle Vikeniin[14] ja
majoittui Tunsbergiin, missä silloin oli kauppakaupunki; hän oli
viipynyt neljä talvea Trondhjemissa eikä ollut sinä aikana käynyt
Vikenissä. Hän sai siellä kuulla, että svealaiskuningas Eirik
Emundinpoika oli tehnyt Vermelannin valtansa alaiseksi, kantoi siellä
veroa kaikista metsäseuduista sekä laski Länsi-Göötanmaan ulottuvaksi
pohjoisessa aina Svinesundiin[15] asti, niin että svealaiskuningas
sanoi koko läntistä maata meren rannikolla omakseen ja otti siitä
veroja. Kuningas Haraldille kerrottiin Svean kuninkaan sanoneen, ettei
hän pysähtyisi, ennenkuin hänellä oli Vikenissä yhtä suuri valtakunta
kuin ennen muinoin Sigurd Ringillä[16] tai tämän pojalla Ragnar
Lodbrokilla. Kaikissa näissä fylkeissä olivat useat päälliköt ja monet
muut taipuneet Svean kuninkaan alamaisiksi.

Tästä Harald kuningas pahastui suuresti; hän kutsui heti talonpojat
käräjille ja syytti heitä maankavalluksesta. Muutamat talonpojat
hankkivat itselleen todistajia, että he olivat syyttömiä, toiset
suorittivat sakkoja, toiset saivat rangaistuksen; kaiken kesää ja
syksyä hän retkeili sitten tässä fylkessä. Silloin hän sai talven
tullen kuulla, että svealaiskuningas Eirik ratsasteli Vermelannissa
vierailemassa henkivartijoineen.

Harald kuningas lähti itään päin Eida-salon[17] halki ja saapui
Vermelantiin; hän antoi siellä kestitä itseään. Aake oli nimeltään
muuan mies, hän oli Vermelannin mahtavin talonpoika, varsin rikas ja
niihin aikoihin jo iäkäs. Hän lähetti miehiä Harald kuninkaan luo ja
pyysi häntä pitoihin, ja kuningas lupasi tulla sovittuna päivänä. Aake
pyysi myöskin Eirik kuningasta pitoihin ja sopi hänen kanssaan samasta
päivästä.

Aakella oli iso kestitupa, joka oli jo vanha; hän teetti silloin toisen
yhtä ison uuden tuvan ja koristutti sen kauniiksi. Sen tuvan hän käski
verhota uusilla raanuilla, vanhan taas vanhoilla. Mutta kun kuninkaat
saapuivat pitoihin, sai Eirik kuningas miehineen sijansa vanhassa
tuvassa, Harald kuningas miehineen uudessa; ja niin olivat kaikki
pöytäastiat jaetut, että Eirikin miehillä oli vanhat kipot ja sarvet,
kuitenkin kullatut ja hyvin koristetut, mutta Haraldin miehillä oli
kaikilla uudet kipot ja sarvet, kauniisti kullalla silatut; kaikki ne
olivat kiiltäviksi silotetut, mutta juoma oli molemmilla puolilla perin
hyvää.

Aake oli ennen ollut Halvdan Mustan miehiä. Mutta kun se päivä koitti,
jolloin pidot päättyivät, valmistautuivat kuninkaat lähtemään, ja
hevoset olivat matkakunnossa. Silloin Aake astui Harald kuninkaan luo
ja toi mukanaan kahdentoista talven ikäisen poikansa, Obbe nimisen.
Aake sanoi:

"Herra, jos se hyvä tahto, jota olen osoittanut teitä kohtaan
pidoissani, on teistä ystävyyden arvoinen, palkitkaa silloin poikaani
siitä; hänet luovutan teille palvelijaksi."

Kuningas kiitti häntä monin kaunein sanoin vastaanotosta ja lupasi
hänelle vastalahjaksi täyden ystävyytensä; sitten Aake toi suuria
lahjoja, jotka hän antoi kuninkaalle. Sen jälkeen Aake meni
svealaiskuninkaan luo; Eirik kuningas oli silloin pukeissa ja lähtöön
valmiina ja varsin pahalla tuulella. Aake otti muutamia arvokkaita
esineitä ja antoi ne hänelle. Kuningas vastasi niukalti ja nousi
ratsaille. Aake seurasi kuningasta tiellä ja puheli hänelle. Lähellä
heitä oli metsä, ja tie kulki sen kautta. Mutta kun Aake saapui
metsään, kysyi kuningas häneltä:

"Miksi järjestit minun ja Harald kuninkaan vastaanoton siten, että hän
sai kaikesta parhaan? Tiedäthän, että olet minun mieheni."

"Minä arvelin", virkkaa Aake, "ettei teiltä, kuningas, eikä miehiltänne
ole näissä pidoissa puuttunut hyvää vastaanottoa missään suhteessa. Jos
siellä, missä te joitte, olikin vanha kalusto, niin se johtuu siitä,
että te olette jo vanha; mutta Harald kuningas on nyt kukoistavassa
nuoruudessaan, sen vuoksi annoin hänelle uuden kaluston. Mutta koska
muistutit minua siitä, että olisin sinun miehesi, niin yhtä hyvin sinä
olet minun mieheni." -- Silloin kuningas paljasti miekkansa ja antoi
hänelle surmaniskun.

Kun Harald kuningas aikoi nousta ratsaille, käski hän kutsua Aake
talonpojan luokseen. Mutta häntä etsittäessä muutamat riensivät sinne,
minne Eirik kuningas oli ratsastanut; siellä he tapasivat Aaken
kuolleena ja lähtivät sitten takaisin ja kertoivat sen kuninkaalle.
Mutta tämän kuullessaan hän huusi miehilleen, että heidän oli
kostettava Aake talonpojan puolesta. Niin Harald kuningas lähti
ratsastamaan sitä tietä, jota Eirik kuningas oli ennen ratsastanut,
kunnes molemmat huomasivat toisensa. Silloin kumpikin joukkue ratsastaa
minkä ennättää, kunnes Eirik kuningas pääsee siihen metsään, joka
erottaa Göötanmaan ja Vermelannin toisistaan. Nyt Harald kuningas
kääntyi takaisin Vermelantiin; hän valtasi sitten tämän maan, mutta
surmasi Eirik kuninkaan miehiä, missä vain tapasi heitä.

Harald kuningas retkeili laajalti Göötanmaassa vainonkilpeä kantaen,
taisteli siellä monet kerrat Virran[18] molemmilla puolilla ja sai
useimmiten voiton. Sitten hän laski valtansa alaiseksi kaiken maan
Virran pohjoispuolella ja Veenerin länsipuolella sekä koko Vermelannin.

Sellaisia sanomia saapui maan eteläosasta, että Hordalannin,
Rogalannin, Egdafylken ja Telemarkenin miehet kerääntyivät yhteen ja
hankkivat sekä aseita että väkeä. Mutta saatuaan tämän tietoonsa Harald
kuningas kokosi sotajoukon, työnsi laivat vesille, varusti sitten
sotajoukkonsa valmiiksi ja lähti etelää kohti; hänellä oli paljon
miehiä joka fylkestä. Mutta kun hän ennätti etelään Stadin[19] ohitse,
sai Hordalannin Eirik kuningas tietää tästä. Hän oli myöskin kerännyt
sen sotavoiman, mikä hänellä oli odotettavissa, ja lähti etelään päin
kohdatakseen ne, joiden hän tiesi saapuvan idästä avukseen. Koko
laivasto yhtyi sitten Jaederin pohjoispuolella ja laski
Hafsfjordiin.[20] Siellä oli jo Harald kuningas laivastoineen. Nyt
sukeusi heti suuri taistelu, sekä ankara että pitkällinen. Mutta se
päättyi siten, että Harald kuningas sai voiton, ja siinä kaatui
Hordalannin Eirik kuningas ja Sulke, Rogalannin kuningas, ja monta
päällikköä.

Tämän taistelun jälkeen ei Harald kuningas kohdannut enää mitään
vastarintaa Norjassa. Silloin olivat kaikki hänen pahimmat vihollisensa
kaatuneet, mutta toiset olivat paenneet maasta, ja heitä oli suuri
määrä, sillä silloin asutettiin laajoja autiomaita. Silloin asutettiin
Jemtlanti ja Helsingelanti, mutta molemmat olivat sentään ennenkin
osaksi Norjan miesten asumia. Siinä vainossa, jolloin Harald kuningas
koetti laskea koko maan valtansa alaiseksi, löydettiin ja asutettiin
maita ulkona meressä, Fär-saaret ja Islanti. Silloin siirryttiin
myöskin Hjaltlantiin,[21] ja moni suurmies pakeni turvatonna kuningas
Haraldia ja lähti länteen viikinkiretkille; talvisin he oleskelivat
Orkn-saarilla tai Sudersaarilla,[22] mutta hävittelivät kesäisin Norjaa
ja tuottivat maalle suurta vauriota. Mutta paljon oli myös niitä
suurmiehiä, jotka liittyivät kuningas Haraldiin ja rupesivat hänen
miehikseen ja asuttivat maata hänen kanssaan.

Harald kuningas oli nyt tullut koko Norjan yksinvaltiaaksi. Silloin hän
muisti, mitä tuo ylevämielinen neito oli hänelle lausunut; hän lähetti
siis miehiä häntä hakemaan ja nai hänet.

Harald kuningas oli vierailemassa Möressä[23] Ragnvald jaarlin luona;
hän oli silloin vallannut koko maan. Siellä Harald kuningas kävi
kylpemässä ja antoi sukia tukkansa, ja silloin Ragnvald jaarli leikkasi
hänen hiuksensa, jotka olivat olleet lyhentämättä ja sukimatta kymmenen
talvea. Siihen aikaan häntä sanottiin Harald Paksutukaksi, mutta nyt
Ragnvald jaarli antoi hänelle lisänimen ja nimitti häntä Harald
Kaunotukaksi; ja kaikki sanoivat hänet nähdessään, että se oli mitä
sattuvin nimi, sillä hänellä oli tuuhea ja kaunis tukka.

Ragnvald jaarli oli kuningas Haraldin rakkain ystävä, ja kuningas
kunnioitti häntä suuresti. Ragnvaldilla oli vaimona Hild, Rolv Nevjan
tytär; heidän poikansa olivat Rolv ja Tore. Rolv oli suuri viikinki.
Hän oli kasvultaan niin roteva, ettei yksikään hevonen kyennyt häntä
kantamaan, ja sen vuoksi hän kulki jalan kaikkialla, missä retkeili;
häntä nimitettiin Gange-Rolviksi.[24] Hän ryösteli paljon
Itämailla.[25] Eräänä kesänä, palatessaan viikinkiretkeltä Vikeniin,
hän kävi siellä rosvoamassa rannalla. Harald kuningas oli silloin
Vikenissä; hän vihastui peräti kuullessaan tästä, sillä hän oli
ankarasti kieltänyt rosvoamasta omassa maassa. Harald kuningas kuulutti
sen vuoksi käräjillä, että hän tuomitsi Rolvin henkipatoksi Norjassa.
Mutta kun Rolvin äiti sai tämän tietoonsa, lähti hän kuninkaan luo ja
anoi armoa pojalleen. Mutta kuningas oli niin vihoissaan, ettei
hyödyttänyt häneltä pyytää. Silloin Hild virkkoi:

    "Karkuteille kaima
    Nevjan syöstään maasta,
    suvun suuren taimi:
    miks' niin ankara, herra?
    Onneton on riita
    hukan moisen kanssa:
    säästä ei laumaa, korpeen
    jos hänen täytyy juosta."

Gange-Rolv lähti sitten meren poikki Suder-saarille, ja sieltä hän
purjehti etelään Vallantiin[26] ja hävitteli sitä ja valtasi itselleen
suuren jaarlikunnan; sinne hän asutti paljon Norjan miehiä, ja sitä
nimitetään sen jälkeen Normandiaksi.[27] Gange-Rolvin jälkeläinen
viidennessä polvessa oli Viljalm Äpärä,[28] Englannin kuningas; hänestä
ovat sitten kaikki Englannin kuninkaat peräisin.

Harald kuningas retkeili eräänä talvena Ylämaiden kestittävänä ja käski
laatia itselleen joulupidot Toftarissa.[29] Jouluiltana saapui Svaase
oven ulkopuolelle kuninkaan istuessa pöydässä ja lähetti kuninkaalle
sanan, että tämä tulisi ulos hänen luokseen. Mutta kuningas suuttui
tästä sanasta, ja hänen vihaisen vastauksensa vei ulos sama mies, joka
oli tuonut viestin sisään. Mutta Svaase pyysi siitä huolimatta, että
mies ilmoittaisi saman asian toisen kerran; hän sanoi olevansa sama
lappalainen, jonka kuningas oli sallinut pystyttää kotansa mäen
toiselle puolen. Kuningas kävi silloin ulos ja lupasi lähteä hänen
kotiinsa ja astui mäen yli muutamain miestensä kehoittamana, kun taas
toiset häntä varoittivat. Siellä kohosi seisomaan Snefrid, Svaasen
tytär, naisista kaunein, ja kaatoi kuninkaalle kipon täyteen simaa.
Mutta tämä otti vastaan kaiken ja samalla neidon käden, ja heti valtasi
kuin polttava kuumuus hänen ruumiinsa, ja hän tahtoi omistaa neidon
samana yönä. Mutta Svaase virkkoi, ettei se saisi tapahtua muutoin kuin
väkipakolla, ellei kuningas kihlannut ja omistanut häntä lain mukaan.
Kuningas kihlas Snefridin ja sai hänet omakseen ja rakasti häntä niin
mielettömästi, että jätti hoitamatta valtakuntansa ja kaiken sen, mikä
hänelle kuului. Ja he saivat neljä poikaa.

Sitten Snefrid kuoli, mutta hänen hipiänsä ei suinkaan muuttunut, vaan
oli yhtä kukoistava kuin hänen eläessään. Kuningas istui aina hänen
vierellään ja odotti, että hän virkoaisi henkiin. Kolme talvea hän
sillä tavoin suri Snefridin kuolemaa, mutta kaikki kansa murehti hänen
mielettömyyttään. Mutta tehdäkseen lopun tästä mielettömyydestä kävi
Torleiv Viisas hänen avukseen. Hän menetteli siinä älykkäästi, koska
ensin puhui kuninkaan mielen mukaan seuraavasti:

"Ei ole kummallista, kuningas, että sinä muistat niin kaunista ja
suurisukuista naista ja kunnioitat häntä untuvilla ja korukankailla,
niinkuin hän sinua pyysi. Mutta teidän kunnianne on kuitenkin vähempi
kuin on soveliasta, koska hän makaa liian kauan samoissa vaatteissa, ja
paljoa oikeampaa on, että hänet siirretään ja vaatteet vaihdetaan hänen
altaan."

Mutta niin pian kuin hänet siirrettiin vuoteesta, levisi ruumiista mätä
ja iljettävä haju ja kaikenkaltainen paha löyhkä; silloin kiiruhdettiin
tekemään rovio ja hänet poltettiin. Mutta sitä ennen koko ruumis
muuttui siniseksi, ja ulos ryömi käärmeitä ja sisiliskoja ja konnia ja
kaikenlaisia inhoittavia matelijoita. Sitten hän hajosi tuhaksi. Mutta
kuningas palasi järkiinsä ja antoi kaiken mielettömyyden mennä,
hallitsi sitten valtakuntaansa ja sai voimaa ja iloa miehistään, ja he
puolestaan hänestä ja valtakunta molemmista.

Kun Harald kuningas oli huomannut lappalais-naisen petoksen, suuttui
hän niin, että karkoitti luotaan kaikki pojat, jotka tämä oli hänelle
synnyttänyt, eikä tahtonut enää nähdä heitä. Mutta kolmas heistä,
Gudröd Loistava, lähti kasvatusisänsä Kvinin Tjodolvin puheille ja
pyysi tätä tulemaan hänen kerallaan kuninkaan luo, sillä Tjodolv oli
kuninkaan hyvä ystävä. Sitten he lähtivät, ja saavuttuaan myöhään
eräänä iltana kuninkaan luo he istuutuivat penkin alimpaan päähän ja
pysyttelivät piilossa. Kuningas asteli permannolla ja tarkasteli
lautsoja; mutta hänellä oli parhaillaan kestit ja sima oli sekoitettua.
Silloin hän virkkoi hymisten nämä sanat:

    "Monta on nyt simanjuojaa
    urhoa harmaapäistä
    saapunut tänne.
    Miksi teitä on liian paljon?"

Tähän vastasi Tjodolv:

    "Päässä ol' iskut meillä,
    kalpain kisoissa saadut
    viisaan valtiaan kanssa.
    Silloin ei liikoja ollut."

Tjodolv otti hatun päästään, ja kuningas tunsi hänet ja otti hyvin
vastaan. Silloin Tjodolv pyysi, ettei kuningas halveksisi poikiaan:
"mielellään he olisivat parempaa äidinsukua, jos sinä olisit heille
sellaisen antanut". Kuningas lupasi sen ja pyysi häntä pitämään
Gudrödin luonaan, niinkuin tämä ennenkin oli ollut; mutta Sigurdin ja
Halvdanin hän käski lähteä Ringeriikiin ja Ragnvaldin Hadelantiin. He
tekivät niin kuin kuningas määräsi, ja kaikista tuli urheita miehiä ja
aseiden käytössä hyvin harjaantuneita. Harald kuningas eli nyt levossa
omassa maassaan, ja siellä vallitsi hyvä rauha ja vuodentulo oli
runsas.

Harald kuninkaalla oli monta vaimoa ja monta lasta; niinpä kerrotaan,
että naidessaan Ragnhild Mahtavan, Jyllannin Eirik kuninkaan tyttären,
hän erosi yhdeksästä vaimosta. Kun hän oli neljänkymmenen vuoden
ikäinen, olivat useat hänen pojistaan kasvaneet melko suuriksi; he
olivat kaikki varhain varttuneita. Nyt kävi niin, että he olivat
pahoillaan siitä, ettei kuningas antanutkaan heille mitään valtakuntaa,
vaan asetti jaarlin jokaiseen fylkeen; heidän mielestään jaarlit eivät
olleet suvultaan heidän veroisiaan.

Eräänä keväänä Halvdan Pitkäsääri ja Gudröd Loistava, Harald kuninkaan
ja Snefridin poikia molemmat, lähtivät liikkeelle mukanaan suuri
miesjoukko; he saapuivat yllättämällä Mören jaarlin Ragnvaldin taloon,
saartoivat sen ja polttivat hänet sisään kuudenkymmenen miehen kera.
Sen jälkeen Halvdan otti kolme suuralusta, jotka hän varusti
matkakuntoon, ja purjehti sitten merelle länteen päin. Gudröd taas
asettui pysyväisesti sinne, missä Ragnvald jaarli ennen oli vallinnut.
Mutta saatuaan tästä tiedon Harald kuningas lähti heti Gudrödiä vastaan
suuri sotajoukko mukanaan, eikä Gudrödillä ollut muuta keinoa kuin
antautua kuninkaan valtaan, ja kuningas lähetti hänet sitten Agderiin.
Mutta Harald kuningas asetti Ragnvald jaarlin pojan Toren Möreä
hallitsemaan ja naitti hänelle tyttärensä Aalovin.

Halvdan Pitkäsääri tuli varsin odottamatta länteen Orkn-saarille,
missä hallitsi Ragnvald jaarlin toinen poika Einar, jota sanottiin
Turve-Einariksi, sillä hän käytti polttoaineena turvetta, koska
saarilla ei kasvanut metsää. Einar jaarli pakeni heti saarilta, mutta
palasi samana syksynä ja yllätti silloin Halvdanin. He kohtasivat
toisensa, ja taistelu oli lyhyt, sillä Halvdan pakeni ja se tapahtui
öiseen aikaan. Einar ja hänen miehensä makasivat teltoitta sen yön;
mutta aamun koittaessa he etsiskelivät pakolaisia pitkin saaria, ja
jokainen, ken löydettiin, sai surmansa. Silloin sanoi Einar jaarli:

"En tiedä, näenkö tuolla Rinan-saarella[30] miehen vaiko linnun;
toisinaan se kohoaa pystyyn, toisinaan painuu maahan."

Sitten he lähtivät sinne, löysivät Halvdan Pitkäsäären ja ottivat hänet
vangiksi. Silloin Einar jaarli kävi Halvdanin luo; hän piirsi
verikotkan tämän selkään siten, että pisti miekan selästä sisään,
viilsi kaikki kylkiluut poikki lanteisiin asti ja kiskoi ulos keuhkot.
Se oli Halvdanin surma, ja näin oli Einar kostanut isänsä Ragnvald
jaarlin kuoleman.

Mutta kun nämä sanomat saapuivat Norjaan, vihastuivat Halvdanin veljet
suuresti ja sanoivat sen työn ansaitsevan kostoa, ja moni muukin
vakuutti samaa. Harald kuningas kutsui paljon miehiä koolle, keräsi
suuren laivaston ja lähti sitten Orkn-saarille. Mutta Einar jaarli
jätti koko asian kuninkaan tuomittavaksi. Harald kuningas tuomitsi
Einar jaarlin ja kaikki saarelaiset maksamaan kuusikymmentä markkaa[31]
kullassa. Se oli talonpoikien mielestä liian paljon. Silloin jaarli
tarjoutui maksamaan yksinään, mutta hänen piti sitten saada haltuunsa
kaikki vapaamaa saarilla. He suostuivat siihen, eniten siitä syystä,
että heillä oli köyhiä pikkutiloja; mutta rikkaat arvelivat, että he
voisivat lunastaa maansa, niin pian kuin tahtoivat. Jaarli maksoi
kaikki sakot kuninkaalle, ja tämä lähti sen jälkeen syksyllä pois
saarilta.

Eirik, Harald kuninkaan ja Ragnhild Mahtavan poika, oli kasvatettavana
_herse_[32] Tore Roaldinpojan luona Vuonoissa;[33] häntä Harald
kuningas rakasti eniten pojistaan suoden hänelle runsaimmin kunniaa.
Kun Eirik oli kahdentoista talven ikäinen, antoi Harald kuningas
hänelle kaksitoista suuralusta, ja hän lähti sitten sotaretkelle.
ensinnä Itämaihin, sitten etelään Tanskan kautta ja Friislantiin ja
Sakslantiin,[34] ja hän viipyi sillä retkellä neljä talvea. Sen jälkeen
hän purjehti länteen meren poikki ja hävitteli Skotlannissa ja
Bretlannissa,[35] Irlannissa ja Vallannissa ja viipyi siellä vielä
neljä talvea. Tämän jälkeen hän lähti pohjoiseen päin Finmarkiin[36] ja
aina bjarmien maahan[37] asti, ryhtyi siellä suureen taisteluun ja sai
voiton.

Kun hän palasi Finmarkiin, tapasivat hänen miehensä eräässä kodassa
naisen, jonka veroista kauneudessa he eivät olleet nähneet.
Hän nimitti itseään Gunhildiksi ja sanoi, että hänen isänsä astu
Haalogalannissa[38] ja oli nimeltään Åssur Tote.

"Olen täällä", hän virkkoi, "oppimassa taikataitoa kahden lappalaisen
luona, jotka ovat taitavimpia Finmarkissa. Nyt he ovat lähteneet
eränpyyntiin, mutta molemmat haluavat naida minut, ja molemmat ovat
niin viisaita, että seuraavat jälkiä kuin koirat sekä suojalla että
hankiaisella; he ovat niin nopeita hiihtämään, ettei mikään pääse
heiltä pakoon, ei ihminen eikä eläin, ja he osaavat kaikkeen, mitä
ampuvat. Niinpä he ovatkin tuhonneet jokaisen, joka on saapunut tänne
lähistölle; ja jos he vihastuvat, silloin maa pyörii heidän
katseistaan, ja jos elävä olento sattuu heidän katseittensa tielle,
niin se kaatuu hengetönnä maahan. Nyt teidän ei pidä millään ehdolla
joutua heidän tielleen, mutta minä kätken teidät tänne kotaan; teidän
on sitten koetettava, saammeko heidät surmatuiksi."

He suostuivat siihen, että hän piilotti heidät. Hän otti palttinasäkin,
ja he arvelivat, että siinä oli tuhkaa; hän pisti kätensä siihen ja
kylvi siitä kodan ympäri sekä ulkopuolelle että sisäpuolelle. Vähää
myöhemmin lappalaiset palaavat kotiin; he tiedustelevat, mitä sinne oli
tullut, mutta hän vastaa, ettei sinne ollut mitään tullut. Se oli
lappalaisten mielestä omituista, koska he olivat seuranneet jälkiä aina
kotaan asti, mutta sitten he eivät löydäkään mitään. Nyt he tekevät
tulen ja laittavat ruokaa, mutta kun he ovat ravinneet itsensä,
valmistaa Gunhild vuoteensa. Mutta niin oli käynyt kolmena yönä
varemmin, että Gunhild oli nukkunut, molemmat miehet taas olivat
mustasukkaisuudesta vartioineet toisiaan. Silloin hän sanoi:

"Käykää nyt tänne ja asettukaa kumpikin eri puolelle minua."

He tulivat tästä iloisiksi ja tekivät niin; hän kietoi käsivartensa
kummankin kaulaan. He nukkuvat heti, mutta hän herättää heidät, ja
jälleen he nukkuvat heti ja niin sikeään, että hän saa vaivoin heidät
heräämään, ja jälleen he nukkuvat, ja nyt hän ei saa enää heitä
hereille. Silloin hän kohottaa heidät pystyyn, mutta he nukkuvat
edelleen. Sitten hän ottaa kaksi isoa hylkeennahkaa ja vetää ne heidän
päänsä ylitse ja sitoo lujasti kiinni käsien alapuolelta. Sen jälkeen
hän antaa merkin kuninkaan miehille; he rientävät silloin esiin ja
käyvät asein lappalaisten kimppuun ja saavat heidät kaadetuiksi ja
vetävät sitten ulos kodasta. Sinä yönä oli niin raju ukonilma, etteivät
he voineet lähteä pois, mutta seuraavana aamuna he menivät laivalle,
ottivat Gunhildin mukaansa ja veivät hänet Eirikin luo. Eirik purjehti
sitten hänen kanssaan etelään Haalogalantiin; hän kutsutti siellä Åssur
Toten puheilleen ja sanoi haluavansa saada tämän tyttären. Åssur
suostui siihen, ja niin Eirik sai Gunhildin ja vei hänet kerallaan
etelään.

Harald kuningas oli viidenkymmenen vuoden ikäinen, kun hänen pojistaan
muutamat olivat täysikasvuisia ja toiset kuolleet. Moni heistä oli
perin hillitön omassa maassa, ja toisilleen he olivat vihamielisiä; he
karkoittivat kuninkaan jaarlit valtakunnista tai surmasivat heidät.
Harald kuningas määräsi silloin suuret käräjät pidettäviksi maan
itäosassa ja kutsui niihin ylämaalaiset. Niillä hän antoi pojilleen
kuninkaannimen ja määräsi laissa, että jokainen hänen miespuolinen
jälkeläisensä perisi kuningaskunnan isänsä jälkeen, mutta se, joka
polveutui naisen puolelta hänen suvustaan, jaarlikunnan. Hän jakoi maan
heidän kesken. Hän antoi pojilleen puolet tuloista näissä fylkeissä ja
myöskin sen oikeuden, että he istuisivat kunniasijalla, askelta
ylempänä kuin jaarlit, mutta askelta alempana kuin hän itse. Sitä sijaa
halusi jokainen hänen pojistaan hänen kuolemansa jälkeen, mutta hän
itse soi sen Eirikille, joka jäi isänsä luo ja jota Harald kuningas
eniten rakasti; tröndit[39] taas soivat sen Halvdan Mustalle, Vikenin
miehet ja ylämaalaiset mieluimmin niille, jotka heitä hallitsivat.
Tästä koitui jälleen paljon eripuraisuutta veljesten kesken.

Ragnvald Rettelbeinillä, Harald kuninkaan ja Snefridin pojalla, oli
Hadelanti; hän oppi taikuutta ja rupesi noidaksi. Harald kuningas ei
suosinut noitia. Hordalannissa oli muuan velho nimeltään Vitgeir.
Kuningas lähetti hänelle sanan ja käski hänen lopettaa taikomisensa.
Hän vastasi, että myöskin Haraldin oma poika harjoitti sitä. Mutta kun
kuningas kuuli tämän, lähti hänen neuvostaan Eirik Verikirves
Hadelantiin. Hän poltti veljensä Ragnvaldin sisään kahdeksankymmenen
noidan kera, ja sitä tekoa ylistettiin suuresti.

Harald kuninkaan poika Björn[40] hallitsi silloin Vestfoldia[41] ja
asusti useimmiten Tunsbergissä, mutta liikkui harvoin sotaretkillä.
Tunsbergiin saapui paljon kauppalaivoja sekä Vikenin puolelta ja
pohjoisosista maata että etelänpuolelta Tanskasta ja Sakslannista.
Björn kuninkaalla oli myöskin kauppalaivoja vierailla vesillä, ja hän
hankki itselleen siten kalleuksia ja muita tavaroita, joita hän arveli
tarvitsevansa. Hänen veljensä sanoivat häntä Kaupiksi; Björn oli älykäs
mies ja tuntui lupaavalta päälliköltä; hän joutui hyviin naimisiin ja
sai pojan nimeltä Gudröd. Eirik Verikirves saapui Itämailta
sotalaivoineen ja paljon miehiä kerallaan; hän vaati Björn veljeltään
niitä veroja ja maksuja, jotka Harald kuninkaalle tulivat Vestfoldista;
mutta siihen asti oli ollut tapana, että Björn vei itse verot
kuninkaalle tai lähetti miehiä niitä toimittamaan. Niin hän tahtoi
edelleenkin käyvän eikä suostunut luovuttamaan veroja. Mutta Eirik
näytti olevan ruokavarojen ja telttojen ja juoman puutteessa. Veljekset
kinastelivat kiivaasti tästä, mutta Eirik ei päässyt tahtonsa perille
ja vetäytyi pois kaupungista. Björn lähti myöskin illalla kaupungista
Sæimiin. Eirik pyörsi takaisin, lähti yöllä Sæimiin Björnin jälkeen ja
saapui sinne, kun he istuivat juomassa. Eirik saartoi talon, mutta
Björn meni ulos seurueineen ja he taistelivat. Siinä kaatui Björn ja
moni mies hänen kerallaan. Eirik otti sieltä suuren saaliin ja lähti
pohjan puolelle. Tästä teosta Vikenin miehet pahastuivat suuresti, ja
Eirikiä vihattiin siellä kovin; ja niin arveltiin, että Olavi
Haraldinpoika kostaisi veljensä Björnin surman, jos saisi siihen
tilaisuuden.

Eirik kuningas lähti seuraavana talvena Möreen ja asettui vieraaksi
Sålveen.[42] Mutta tämän kuultuaan Halvdan Musta[43] lähti sinne
sotajoukon kera ja saartoi talon. Eirik makasi eräässä ulommassa
tuvassa ja pelastui metsään itse viidentenä miehenä, mutta Halvdanin
väki poltti talon ja kaikki ne, jotka olivat sisällä.

Eirik toi Harald kuninkaalle tämän sanoman. Kuningas vihastui siitä
ankarasti, keräsi sotajoukon ja lähti tröndejä vastaan. Mutta tämän
kuultuaan Halvdan Musta kokosi sotajoukon ja aluksia ja lähti häntä
vastaan. Silloin heidän välillään kulki miehiä. Muuan älykäs mies oli
nimeltään Guthorm Sindre; hän oli silloin Halvdan Mustan seurassa,
mutta ennen hän oli ollut Harald kuninkaan luona ja oli molempien hyvä
ystävä. Guthorm oli suuri runoniekka ja oli sepittänyt runon isästä ja
toisen pojasta. He olivat tarjonneet hänelle palkan siitä, mutta hän
oli evännyt sen ja pyytänyt, että he lupaisivat täyttää erään pyynnön,
ja he olivat luvanneet. Hän kävi nyt Harald kuninkaan luo ja hieroi
rauhaa heidän kesken ja pyysi kumpaistakin täyttämään hänen pyyntönsä,
nimittäin sen, että he sopisivat keskenään; mutta kuninkaat osoittivat
hänelle niin suurta kunniaa, että sopivat hänen pyynnöstään. Moni muu
viisas mies kannatti tätä asiaa hänen apunaan. Syntyi sopimus
sellainen, että Halvdan saisi pitää koko sen valtakunnan, mikä hänellä
oli ennen ollut, mutta jättäisi puolestaan Eirik veljensä rauhaan.

Ollessaan lähes seitsemänkymmenen vuoden ikäinen Harald kuningas sai
pojan erään naisen kera, jonka nimi oli Tora Moster-stang. Hän oli
suloinen ja kaunis nainen ja häntä sanottiin kuninkaan palkkapiiaksi;
siihen aikaan olivat useat velvolliset palvelemaan kuningasta, sekä
miehet että naiset, vaikka olivatkin hyvää sukua.

Oli tapa sellainen, että jalojen miesten lapsille valittiin tarkoin
mies valelemaan heidät vedellä ja antamaan heille nimen. Mutta kun
koitti se aika, jolloin Tora odotti synnyttävänsä lapsen, niin hän
halusi lähteä Harald kuninkaan luo. Hän purjehti silloin pohjoiseen
Sigurd Haakoninpojan,[44] Trondhjemin jaarlin aluksella; he olivat yötä
rannassa, ja siellä Tora synnytti lapsen Hellenin[45] luona
rantapaadella, ja se oli poikalapsi. Sigurd jaarli valeli poikaa
vedellä ja nimitti hänet Haakoniksi isänsä mukaan. Se poika varttui
varhain kauniiksi ja rotevaksi ja suuresti isänsä näköiseksi.
Harald kuningas antoi pojan seurata äitiään, ja he oleilivat
kuninkaankartanoissa pojan ollessa pieni.

Adalstein[46] oli silloin nimeltään se Englannin kuningas, joka oli
äskettäin ottanut hallittavakseen kuningaskunnan; häntä nimitettiin
voittoisaksi ja lujauskoiseksi eli kristityksi. Hän lähetti miehiä
Norjaan Harald kuninkaan luo sellaiselle asialle, että lähetti astui
kuninkaan eteen. Hän ojensi kuninkaalle miekan, jossa oli kullattu
ponsi, ja myöskin koko huotra oli koristettu kullalla ja hopealla ja
kallisarvoisilla jalokivillä. Lähetti tarjosi miekan kahvaa kuninkaalle
ja sanoi:

"Tässä on miekka, jonka kuningas Adalstein pyysi sinua ottamaan
vastaan."

Kuningas tarttui kahvaan, ja heti virkkoi lähetti: "Nyt otit sen niin,
kuin kuninkaamme halusi, ja nyt sinun tulee olla hänen miehensä, koska
kosketit hänen miekkaansa."

Harald kuningas ymmärsi nyt, että tämä oli aiottu pilkaksi, mutta hän
ei tahtonut olla toisen mies. Kuitenkin hän muisti sen, mikä oli hänen
tapansa, että joka kerta kuin kiivaus tai viha hänet valtasi, hän
hillitsi itseään ensin, antoi sitten vihan haihtua ja tarkasti asiaa
ilman suuttumusta. Nyt hän teki jälleen niin ja esitti asian
ystävilleen, ja he katsoivat kaikki parhaaksi päästää lähetit
vahingotta kotiinsa lähtemään.

Seuraavana kesänä Harald kuningas lähetti aluksen Englantiin ja pani
Hauk Haabrokin perämieheksi; tämä oli suuri soturi ja kuninkaan hyvä
ystävä, ja hänelle hän antoi mukaan poikansa Haakonin. Hauk purjehti
sitten Englantiin kuningas Adalsteinin luo ja tapasi hänet Lontoossa;
siellä oli silloin pidot ja komeat kestit. Hauk ilmoittaa miehilleen,
miten heidän tulee järjestää sisäänmeno, kun he saapuvat saliin, hän
sanoo, että sen on lähdettävä viimeisenä ulos, joka ensinnä käy sisään,
ja että heidän tulee kaikkien seisoa yhtä pitkällä pöydän ääressä ja
jokaisen pitää ottaa miekka vasemmalle kupeelle ja kiinnittää
päällysviitta niin, ettei miekkaa näy.

Sitten he kävivät saliin; heitä oli kolmekymmentä miestä. Hauk
astui kuninkaan eteen ja tervehti häntä. Kuningas lausui hänet
tervetulleeksi. Silloin Hauk otti Haakon pojan ja nosti hänet kuningas
Adalsteinin syliin. Kuningas katsoi poikaan ja kysyi Haukilta, miksi
tämä niin teki. Hauk vastasi:

"Harald kuningas pyysi sinua kasvattamaan hänelle palkkapiian lapsen."

Kuningas vihastui peräti ja tarttui miekkaansa, joka hänellä oli
vierellään; ja hän paljasti sen, ikäänkuin surmatakseen pojan.

"Polvellesi olet hänet ottanut", virkkaa Hauk, "nyt voit hänet murhata,
jos haluat, mutta sillä et tuhoa kaikkia Harald kuninkaan poikia".

Sitten Hauk ja kaikki hänen miehensä lähtivät ulos, ja he menivät
tiehensä laivalle ja purjehtivat merelle ja palasivat Norjaan Harald
kuninkaan luo. Tämä teko miellytti häntä suuresti, sillä niin sanotaan,
että se on arvoltaan vähempi, joka kasvattaa toisen lasta. Näistä
asioista huomattiin, että kumpikin kuningas tahtoi olla toista
suurempi, eikä näiden asioiden tähden kuitenkaan tehty mitään erotusta
heidän arvossaan; kumpikin oli valtakunnassaan ylikuningas
kuolinpäiväänsä saakka.

Kuningas Adalstein antoi kastaa Haakonin ja opettaa hänelle oikean
uskon ja hyviä tapoja ja kaikenkaltaista sivistystä. Kuningas Adalstein
rakasti häntä suuresti, enemmän kuin kaikkia sukulaisiaan, ja sitä
paitsi häntä rakasti jokainen, ken hänet tunsi. Häntä nimitettiin
sitten Adalsteinin-kasvatiksi. Hän oli mitä suurin urheilija, rotevampi
ja väkevämpi ja kauniimpi kuin yksikään toinen; hän oli viisas ja
älykäspuheinen ja hyvä kristitty. Kuningas Adalstein antoi Haakonille
miekan, jonka ponsi oli kullasta, mutta terä oli kuitenkin parempi;
sillä Haakon halkaisi myllynkiven silmään asti. Sitä sanottiin sitten
Kivenpurijaksi; se on paras miekka, mikä konsanaan on tuotu Norjaan, ja
Haakon omisti sen kuolemaansa asti.

Harald kuningas oli nyt kahdeksankymmenen vuoden vanha; hän kävi
silloin niin raihnaiseksi, ettei mielestään enää kyennyt retkeilemään
pitkin maata tai hoitamaan kuninkaan tehtäviä. Silloin hän johti Eirik
poikansa kunniasijalleen ja antoi hänelle vallan koko maassa. Mutta kun
Harald kuninkaan toiset pojat kuulivat sen, niin useat heistä ottivat
itselleen täyden vallan omassa valtakunnassaan; siitä syntyi taasen
uutta epäsopua heidän välilleen, ja siinä riidassa saivat muutamat
heistä surmansa.

Harald kuningas eli kolme talvea sen jälkeen, kuin oli antanut
Eirikille yksinvallan valtakunnassa. Hän kuoli tautivuoteeseen
Rogalannissa ja on haudattu Haugariin Kårmtsundin[47] luo. Haugesundin
luona on kirkko, mutta itse kalmiston luoteispuolella sijaitsee Harald
Kaunotukan hautakumpu; kirkon länsipuolella on Harald kuninkaan
lepokivi, joka sijaitsi hänen lepopaikkansa yllä kummussa; se on puoli
neljättätoista jalkaa pitkä ja lähes kahden kyynärän levyinen. Keskellä
kumpua oli Harald kuninkaan lepopaikka; hänen pääpuoleensa oli
sovitettu kivi ja toinen jalkopuoleen, ja paasi oli asetettu niiden
päälle, ja molemmin puolin oli laita täytetty kivillä. Ne kivet ovat
nyt kalmistossa, jotka silloin sijaitsivat kummussa.

Niin puhuvat tietoisat miehet, että Harald Kaunotukka on ollut kaunein
ja väkevin ja suurin kaikista miehistä, vieraanvarainen ja antelias
väkeään kohtaan. Hän oli suuri sodankävijä ensi aikoinaan, ja se suuri
puu, joka unessa näyttäysi hänen äidilleen ennen hänen syntymäänsä ja
jonka tyvi oli verenkarvainen, mutta runko kaunis ja vihreä, selitetään
nyt niin, että se ennusti hänen valtakuntansa kukoistusta; mutta kun
puu latvaltaan oli valkoinen, merkitsi se, että hänestä oli tuleva
vanha ja valkohapsinen. Puun oksat ja haarat ennustivat hänen
jälkeläisiään, jotka levisivät yli koko maan, ja hänen suvustaan ovat
Norjan kuninkaat aina sen koommin olleet.

Kuningas Eirik Verikirves otti Harald kuninkaan kuoleman jälkeisenä
talvena valtaansa kaikki ne tulot, jotka kuninkaalla oli Keskimaassa,
Olavi[48] taas idän puolella Vikenissä ja Sigröd,[49] heidän veljensä,
piti kaikki Tröndelagenissa. Eirik oli tästä peräti vihoissaan, ja
kerrottiin hänen aikovan väkipakolla yrittää, eikö hän saisi veljiensä
keskuudessa yksinvaltaa koko maassa, niinkuin hänen isänsä oli sen
hänelle antanut. Mutta kun Olavi ja Sigröd saavat kuulla tämän, käy
heidän välillään lähettejä. Sitten he sopivat kohtauksesta, ja keväällä
Sigröd purjehtii idän puolelle Vikeniin; nyt hän ja hänen veljensä
Olavi tapaavat toisensa Tunsbergissä ja viipyvät siellä jonkun aikaa.

Samana keväänä Eirik varusti suuren sotajoukon ja laivaston ja lähti
itään päin Vikeniin. Eirik kuningas sai niin hyvän myötätuulen, että
purjehti yötä ja päivää, eikä hänestä joutunut mitään ennakkotietoa. Ja
kun hän saapui Tunsbergiin, lähtivät Olavi ja Sigröd kaupungin
itäpuolella olevalle mäelle ja järjestyivät siellä rintamaan. Eirikillä
oli paljoa suurempi sotajoukko, ja hän sai voiton; mutta Olavi ja
Sigröd kaatuivat molemmat, ja kummankin hautakummut ovat siellä mäellä,
missä he saivat surmansa. Eirik lähti nyt Vikeniin, laski sen valtansa
alaiseksi ja viipyi siellä pitkään kesällä. Trygve ja Gudröd[50]
pakenivat Ylämaihin.

Eirik oli iso ja kaunis mies, väkevä ja tarmokas, suuri sodankävijä ja
voittoisa, mieleltään kiivas, julma, tyly ja harvapuheinen. Gunhild
Åssurintytär, hänen puolisonsa, oli kaunis, älykäs ja taikataitoinen,
hilpeäluonteinen, ovela ja perin julma. Hänen toimistaan mainittakoon,
että kun Halvdan Musta, Harald kuninkaan poika, kahta talvea varemmin
sai äkkisurman ollessaan Trondhjemissa kesteissä, niin yleiseen
kerrottiin, että Gunhild oli lahjonut erään taikataitoisen naisen
antamaan hänelle surmajuoman. Nämä olivat Eirikin ja Gunhildin lapset:
Gamle oli vanhin, Guthorm, Harald, Ragnfröd, Ragnhild, Erling, Gudröd,
Sigurd Sleva. Kaikki Eirikin lapset olivat kauniita ja lupaavia.



Haakon Hyvän tarina.

(934-961)


Haakon Adalsteinin-kasvatti oli Englannissa, kun sai kuulla isänsä
Harald kuninkaan kuolemasta; hän valmistautui silloin lähtemään heti
kotiin. Kuningas Adalstein antoi hänelle väkeä sekä hyvät alukset ja
varusti hänet kunnollisesti matkalle, ja hän tuli syksyllä Norjaan.
Siellä hän kuuli veljiensä kaatuneen ja Eirik kuninkaan oleskelevan
parhaillaan Vikenissä. Haakon purjehti nyt pohjan puolelle Trondhjemiin
ja lähti Sigurd jaarlin luo, joka oli viisain mies Norjassa, ja tämä
otti hänet hyvin vastaan, ja he tekivät keskenään liiton; Haakon lupasi
hänelle suuren vallan, jos tulisi kuninkaaksi.

Sitten he kutsuivat koolle suuret käräjät, ja niillä Sigurd jaarli
puhui Haakonin puolesta ja kehoitti talonpoikia ottamaan hänet
kuninkaaksi. Tämän jälkeen Haakon nousi itse puhumaan; silloin miehet
virkkoivat toisilleen, että siinä oli nyt Harald Kaunotukka tullut
takaisin ja käynyt uudelleen nuoreksi. Haakonilla oli se ajatus
puheessaan, että hän pyysi talonpoikia antamaan hänelle kuninkaannimen
sekä lisäksi tukea ja apua pitämään kuninkaanvallan; mutta
vastalahjaksi hän lupasi tehdä kaikki talonpojat vapaatilallisiksi ja
antaa heille talot, joita he asuivat. Mutta tämä puhe herätti niin
suurta suosiota, että koko käräjärahvas huusi ja sanoi, että hänet he
halusivat kuninkaaksi; ja niin kävi, että tröndit ottivat Haakonin koko
maan kuninkaaksi. Silloin hän oli viidentoista talven ikäinen; niin hän
otti itselleen henkivartion[51] ja retkeili pitkin maata.

Ylämaihin ennätti sellainen sanoma, että tröndit olivat ottaneet
itselleen kuninkaan, joka oli kaikessa samanlainen kuin Harald
Kaunotukka paitsi siinä, että Harald oli orjuuttanut ja masentanut
kaiken kansan maassa, mutta tämä Haakon tahtoi jokaisen parasta ja
lupasi antaa talonpojille takaisin heidän vapaatilansa, jotka Harald
kuningas oli heiltä ottanut. Tästä sanomasta tulivat kaikki iloisiksi
ja jokainen kertoi sen toisille, ja se levisi kuin kulovalkea kuivassa
ruohikossa aina maan itäisimpään kolkkaan asti. Useat talonpojat
lähtivät Ylämaista Haakon kuningasta tapaamaan, toiset lähettivät
viestejä, toiset sanan ja tunnusmerkkejä,[52] kaikki antaakseen tietää,
että halusivat ruveta hänen miehikseen. Kuningas otti heidät
kiitollisena vastaan.

Talven tullen Haakon kuningas lähti Ylämaihin ja kutsui koolle käräjät;
kaikki, jotka voivat saapua, kokoontuivat silloin hänen luokseen, ja
niin hän otettiin kuninkaaksi kaikilla käräjillä. Sitten hän lähti idän
puolelle Vikeniin; siellä tulivat hänen luokseen hänen veljenpoikansa
Trygve ja Olavi sekä useat muut ja kertoivat, mitä pahaa hänen veljensä
Eirik oli heille tehnyt. Eirikin tylyys kasvoi myöskin, kuta enemmän
kaikki halusivat voittaa Haakonin ystävyyden ja saivat rohkeutta puhua
niinkuin ajattelivat. Haakon kuningas antoi Trygvelle sekä Olaville
kuninkaannimen ja sen valtakunnan, minkä Harald kuningas oli myöntänyt
heidän isilleen; mutta koska he olivat nuoria ja lapsellisia, asetti
hän älykkäitä ja taitavia miehiä johtamaan maata heidän rinnallaan. Hän
luovutti heille maan entisillä ehdoilla, niin että he jakaisivat verot
jo maksut puoliksi hänen kanssaan.

Kevään lähetessä Haakon kuningas keräsi suuren sotajoukon Trondhjemiin
ja hankki itselleen laivoja; Vikenin miehillä oli myöskin suuri
sotavoima liikkeellä, ja he tahtoivat lähteä Haakonia kohtaamaan.
Myöskin Eirik kuningas määräsi sotajoukon saapumaan Keskimaasta, mutta
hän sai vähän väkeä, sillä moni suurmies luopui hänestä ja lähti
Haakonin luo. Kun hän huomasi mahdottomaksi ryhtyä vastustamaan
Haakonin sotajoukkoa, purjehti hän länteen meren poikki niiden miesten
kera, jotka tahtoivat häntä seurata. Hän lähti ensin Orkn-saarille ja
sai sieltä mukaansa paljon väkeä, sitten hän purjehti etelään ja
havitteli Skotlantia, missä vain pääsi maihin; hän ryösteli myöskin
aina pohjoiseen Englantiin asti.

Adalstein, Englannin kuningas, lähetti Eirikille sanan ja tarjosi
hänelle valtakuntaa Englannissa; hän sanoi, että Harald kuningas oli
ollut kuningas Adalsteinin hyvä ystävä, joten hän halusi palkita sen
Haraldin pojalle. Niin kulki miehiä kuningasten väliä, ja he tekivät
sovinnon sellaisin ehdoin, että Eirik kuningas ottaa kuningas
Adalsteiniltä lääniksi Nordimbralannin[53] ja suojelee maata
tanskalaisilta sekä muilta viikingeiltä. Eirik antaa kastaa itsensä
vaimoineen ja lapsineen ja kaikkine miehineen, jotka olivat seuranneet
häntä sinne. Tämän ehdon Eirik hyväksyi; niin hän kastettiin ja otti
vastaan oikean uskon. Nordimbralanti lasketaan viidenneksi osaksi
Englantia; hänellä oli asuntonsa Jorvikissa.[54] Nordimbralanti
oli enimmäkseen pohjan miesten asuttama, sen jälkeen kuin
Lodbrokinpojat[55] olivat vallanneet maan; mutta tanskalaiset ja
norjalaiset hävittelivät sitä usein, kun olivat menettäneet ylivallan
maassa.

Eirik kuninkaalla oli paljon väkeä luonaan; siellä oli joukko pohjan
miehiä, jotka olivat lähteneet idästä hänen kanssaan, ja sitä paitsi
saapui myöhemmin useita hänen ystäviään Norjasta. Hänellä oli niukalti
maata, sen vuoksi hän lähti alituiseen kesäisin vainoretkille, hävitti
Skotlantia ja Suder-saaria, Irlantia sekä Bretlantia ja keräsi
itselleen siten tavaraa. Kuningas Adalstein kuoli tautiin. Sitten oli
hänen veljensä Jatmund[56] Englannin kuninkaana. Hän ei pitänyt pohjan
miehistä, eikä Eirik kuningas ollut hänen ystäviään; niinpä kerrottiin
kuningas Jatmundista, että hän aikoi asettaa toisen päämiehen
Nordimbralantiin. Mutta tämän kuultuaan Eirik kuningas lähti länteen
viikinkiretkelle, ja moni viikinki ja sotakuningas liittyi hänen
seuraansa. Hän purjehti joukkoineen ensin Irlantiin ja otti sieltä
mukaansa niin paljon väkeä, kuin saattoi kerätä; sitten hän lähti
Bretlantiin ja hävitteli sitä. Sen jälkeen hän purjehti etelään
Englannin rannikkoa pitkin ja ryösteli siellä niinkuin muissakin
paikoin, mutta kaikki kansa pakeni hänen tieltään. Ja koska Eirik oli
rohkea sodankävijä ja hänellä oli mukanaan paljoa väkeä, luotti hän
niin suuresti voimiinsa, että samosi kauas sisämaahan hävitellen ja
kansaa etsien.

Olavi oli nimeltään se kuningas, jonka kuningas Jatmund oli asettanut
maata varjelemaan. Hän keräsi mahtavan sotajoukon ja lähti Eirik
kuningasta vastaan, ja nyt syntyi suuri taistelu. Paljon kaatui
Englannin miehiä, mutta missä yksi sai surmansa, siinä astui kolme
tilalle; ja myöhemmin päivällä mieshukka kääntyi pohjan miesten
vahingoksi ja heitä kaatui useita, ja päivän päättyessä sai surmansa
myöskin Eirik sekä viisi muuta kuningasta hänen kerallaan. Suuri oli
pohjolaisten mieshukka, mutta ne, jotka pääsivät hengissä taistelusta,
lähtivät Nordimbralantiin ja kertoivat nämä sanomat Gunhildille ja
hänen pojilleen.

Mutta kun Gunhild ja hänen poikansa saivat tietää, että Eirik kuningas
oli kaatunut ja sitä ennen hävitellyt Englannin kuninkaan maata, tuntui
heistä siltä, ettei siellä ollut odotettavissa rauhallisia oloja. He
varustautuivat heti lähtemään pois Nordimbralannista ja ottivat kaikki
ne laivat, mitkä olivat kuuluneet Eirik kuninkaalle; heillä oli
mukanaan myöskin kaikki se väki, joka tahtoi seurata heitä, ja paljon
tavaraa, joka oli kerätty Englannista veroina tai vainoretkillä
anastettu. He suuntasivat kulkunsa pohjoiseen päin Orkn-saarille ja
sijoittuivat sinne joksikin aikaa. Eirikinpojat valtasivat sitten
Orkn-saaret sekä Hjaltlannin ja kantoivat niistä veroa; siellä he
oleskelivat talvisin, mutta kesäisin he lähtivät viikinkiretkille
länteen ja hävittelivät Skotlantia ja Irlantia.

Kuningas Haakon Adalsteinin-kasvatti laski valtansa alaiseksi koko
Norjan, kun hänen veljensä Eirik oli paennut maasta. Ensin hän asui
Trondhjemissa; mutta koska se näytti hänestä vaaralliselta, jos Eirik
kuningas saapuisi miehineen meren poikki, asettui hän sotavoimineen
keskelle maata. Kun Haakon kuningas sitten sai kuulla, että hänen
veljensä Eirik kuningas oli kaatunut eivätkä tämän pojat saaneet tukea
Englannista, ei hänen mielestään enää tarvinnut paljoakaan pelätä
näitä, ja sen vuoksi hän lähti eräänä kesänä sotajoukkoineen itään päin
Vikeniin. Näihin aikoihin tanskalaiset hävittelivät pahasti Vikenissä
ja tekivät siellä usein suurta vahinkoa. Mutta kuullessaan, että Haakon
kuningas oli saapunut sinne suuren sotajoukon kera, he pakenivat kaikki
tiehensä, toiset etelää kohti Hallantiin, ne taasen, jotka olivat
Haakon kuningasta lähinnä, ulos merelle ja sitten Jyllantiin. Tämän
havaittuaan Haakon purjehti perässä kaikkine väkineen. Kun hän saapui
Jyllantiin ja sikäläinen rahvas sai tiedon siitä, kerääntyi heti
sotajoukko maata suojelemaan, ja se pyrki taisteluun Haakonin kanssa.
Siellä sukeusikin suuri taistelu, ja Haakon kuningas soti niin
rohkeasti, että hän oli sotaviirin edessä, eikä hänellä ollut suojanaan
kypärää eikä haarniskaakaan. Haakon kuningas sai voiton ja ajoi
pakenevia kauas maihin. Näin lauloi Guthorm Sindre Haakon-runossaan:

    Sankari tietä siintävää
    matkasi loiskivin airoin;
    taistossa ruhtinas ylväs
    juutteja kalvoin kaatoi.
    Ruokkija Odinin lintuin
    soturit pakohon syöksi:
    korppi einettä etsi
    ja ahmia kyllin sai.

Sitten Haakon kuningas suuntasi laivastonsa itään päin Seelantiin ja
etsiskeli viikinkejä. Hän soudatti kaksi purtta Juutinraumaan; siellä
hän kohtasi yksitoista viikinkipurtta ja antautui heti taisteluun niitä
vastaan, ja se päättyi siten, että hän sai voiton ja raivasi kaikki
vihollisalukset puhtaiksi.

Tämän jälkeen Haakon kuningas hävitteli laajalti Seelantia ja ryösti
useita paikkoja; toisia hän surmasi, mutta otti toisia vangiksi;
muutamilta hän peri suuria sakkoja eikä silloin kohdannut mitään
vastarintaa. Sitten hän siirtyi itään Skånen rannikkoa pitkin ja
surmasi kaikki viikingit, jotka siellä tapasi, sekä tanskalaiset että
vendiläiset. Niin hän retkeili yhä itään päin Göötanmaata pitkin ja
hävitteli sitä ja kokosi maasta paljon rahaa. Syksyllä Haakon kuningas
tuli takaisin joukkoineen, ja hän oli saanut suuret määrät tavaraa.
Talven hän majaili Vikenissä suojellakseen sitä, jos tanskalaiset tai
gootit hyökkäisivät maahan.

Tanskaa hallitsi silloin kuningas Harald Gorminpoika. Hän oli
vihoissaan siitä, että Haakon kuningas oli hävittänyt hänen maatansa,
ja arveltiin Tanskan kuninkaan varmaankin koettavan kostaa sen; mutta
niin ei kuitenkaan tapahtunut aivan pian. Mutta kun Gunhildin pojat
saivat kuulla, että Tanskan ja Norjan välillä vallitsi epäsopu,
valmistautuivat he Gunhildin kera purjehtimaan itään. Tultuaan
poikineen Tanskaan Gunhild lähti kuningas Haraldin luo, ja siellä hänet
otettiin hyvin vastaan; kuningas antoi heille valtakunnastaan
maa-alueita niin suuria, että he kykenivät hyvin elättämään itsensä ja
miehensä, mutta Harald Eirikinpojan hän otti kasvatikseen ja istutti
hänet polvelleen; poika kasvoi sitten Tanskan kuninkaan seurueessa.
Muutamat Eirikinpojat lähtivät vainoretkille, niin pian kuin heillä oli
ikää riittävästi, ja hankkivat itselleen siten omaisuutta; he
hävittelivät laajalta Itämaita. He kasvoivat varhain aimo miehiksi ja
varttuivat voimiltaan ja taidoltaan nopeammin kuin vuosiltaan.

Eirikinpojat suuntasivat joukkoineen matkansa myöskin Vikeniin ja
hävittelivät sitä, mutta Trygve Olavinpojalla, Haakon kuninkaan
veljenpojalla, joka oli asetettu Vikenin hallitsijaksi, oli sotajoukko
valmiina, ja hän kävi heitä vastaan; he taistelivat useasti ja saivat
voiton vuorotellen.

Haakonin ollessa Norjan kuninkaana vallitsi talonpoikien ja
kauppamiesten keskuudessa hyvä rauha, niin ettei kukaan vahingoittanut
toisia tai toisten omaisuutta; silloin oli hyvä vuosi sekä maalla että
merellä. Haakon kuningas oli kaikkia muita iloisempi, kaunopuheisempi
ja vaatimattomampi. Viisaiden miesten neuvomana hän sääti monta
maakuntalakia kaiken kansan noudatettavaksi.

Ylämaalaiskuningas Öistein,[57] jota toiset nimittävät Mahtavaksi,
toiset taasen Pahaksi, havitteli Trondhjemia ja laski valtansa
alaiseksi kaksi kihlakuntaa ja asetti poikansa niiden päämieheksi;
mutta tröndit surmasivat tämän. Öistein kuningas lähti silloin
toistamiseen vainoretkelle Trondhjemiin ja hävitteli siellä laajalti ja
alisti koko maan valtaansa. Sitten hän käski tröndien valita, kumman he
mieluummin halusivat kuninkaakseen, hänen orjansa, Tore Faxe nimisen,
vaiko hänen koiransa Saurin; mutta he valitsivat koiran, koska luulivat
silloin saavansa vallita enemmän oman mielensä mukaan. He antoivat
loihtia koiraan kolmen miehen älyn, ja niin se haukkui kaksi sanaa,
mutta puhui aina kolmannen. Sille tehtiin kaulanauha kulta- ja
hopearenkaista, ja lokaisella säällä henkivartijat kantoivat sitä
olkapäillään. Oli sille pystytetty myöskin kunniaistuin, ja se piti
kuninkaiden tavoin käräjiä. Kerrotaan sen saaneen surmansa siten, että
susia kävi sen karjaan, mutta henkivartijat yllyttivät sitä suojelemaan
omaisuuttaan; se hyökkäsi sinne, missä sudet olivat, mutta ne repivät
sen heti kappaleiksi.

Paljon muutakin merkillistä teki Öistein kuningas tröndien kiusaksi.
Tämän vainon vuoksi pakeni moni päällikkö ja suuri joukko rahvasta
tiloiltaan. Ketel Jæmte, jaarlin poika Sparabusta, siirtyi itään
Kjölenin poikki ja hänen kerallaan suuri seurue, ja heillä oli karjansa
mukana. He raivasivat saloa ja asuttivat siellä suuria kihlakuntia;
sitä nimitettiin sen jälkeen Jemtlanniksi. Ketelin pojanpoika oli Tore
Helsing; hän lähti murhan vuoksi itään päin metsien halki ja rupesi
asuttamaan sitä aluetta; sinne pyrki paljon kansaa hänen kerallaan, ja
sitä seutua nimitettiin Helsinglanniksi. Mutta kun Harald Kaunotukka
raivasi itselleen tilaa valtakunnassa, silloin pakeni hänenkin tieltään
joukko ihmisiä maasta; niin syntyi uusia asutuksia Jemtlannissa, ja
muutamat siirtyivät aina Helsinglantiin asti. Helsingit kävivät
kauppamatkoillaan Svitjodissa ja olivat kaikessa sen alaisia; mutta
jemtit olivat melkein keskivälillä, eikä kukaan pannut siihen huomiota,
ennenkuin Haakon määräsi rauhan ja kaupparetkiä Jemtlantiin ja rupesi
sikäläisten suurmiesten ystäväksi. Nämä pyrkivät sitten länteen hänen
luokseen, lupasivat kuuliaisuutta ja verolahjoja ja tulivat hänen
miehikseen; sillä he kuulivat hänestä kerrottavan hyvää ja tahtoivat
ennemmin antautua hänen valtaansa kuin svealaiskuninkaan alamaisiksi,
koska olivat peräisin norjalais-heimosta. Niin tekivät myöskin kaikki
helsingit, joilla oli sukunsa Kjölenin länsipuolella.

Norjaan tullessaan Haakon kuningas oli hyvä kristitty, mutta koska koko
maa oli pakanallinen ja siellä oli runsaasti uhreja sekä paljon
mahtimiehiä ja hän oli kovin avun sekä rahvaan suosion tarpeessa,
katsoi hän parhaaksi pitää kristinuskoaan salassa. Hän vietti
sunnuntaita sekä perjantaipaastoja ja määräsi laissa, että joulua oli
juhlittava samaan aikaan kuin kristityt; ja silloin oli jokaisen
valmistettava kesteihin mitallinen olutta tai muutoin suoritettava
sakkoja ja pidettävä pyhää niin kauan kuin olutta riitti; mutta ennen
oli ensimmäinen jouluyö ollut keskitalvijuhla, ja joulua vietettiin
kolmena yönä.

Hän ajatteli, että lujitettuaan asemansa ja laskettuaan maan valtansa
alaiseksi hän esittäisi sanoman kristinuskosta; hän teki ensin siten,
että houkutteli kristinuskoon ne miehet, jotka olivat hänelle
rakkaimmat, ja ystävällisyydellään hän sai aikaan sen, että moni antoi
kastaa itsensä ja muutamat herkesivät uhraamasta. Hän oleskeli pitkät
ajat Trondhjemissa, koska siellä oli maan suurin voima.

Mutta kun Haakon kuningas arveli saaneensa muutamilta suurmiehiltä
tukea kristinuskon esittämiseksi, lähetti hän Englantiin sanan pyytäen
piispaa ja muutamia pappeja, ja heidän saavuttuaan Norjaan kuningas
teki tiettäväksi, että aikoi määrätä kristinuskon vallitsevaksi kautta
koko maan. Mutta möreläiset ja raumalaaksolaiset jättivät asiansa
tröndien ratkaistavaksi. Haakon kuningas vihitytti silloin muutamia
kirkkoja ja asetti niihin pappeja; mutta Trondhjemiin tultuaan hän
kutsui koolle käräjät ja tarjosi kristinuskoa. Tröndit vastaavat
silloin jättävänsä tämän asian Frostan käräjille ja tahtovat, että
niille saavuttaisiin kaikista niistä kihlakunnista, jotka ovat
Tröndelagenissa, ja sanovat siellä vastaavansa tässä vaikeassa asiassa.

Laden jaarli Sigurd oli suuri uhripappi ja samaten Haakon, hänen
isänsä. Sigurd jaarli piti kuninkaan puolesta kaikki uhripidot
Tröndelagenissa. Oli vanha tapa sellainen, että uhraamaan käytäessä
kaikki talonpojat saapuivat sinne, missä temppeli oli, ja toivat
mukanaan ruokavaroja, joiden tuli riittää uhripitojen ajaksi. Näissä
pidoissa tuli kaikkien miesten saada olutta, niissä teurastettiin
myöskin kaikenkaltaista pikkukarjaa sekä hevosia, mutta kaikella
verellä, mikä niistä vuoti, oli nimenä _laut_, ja vielä oli niissä
_laut_-kulhoja, joissa verta säilytettiin, ja _laut_-vihtoja; kaikella
sillä oli värjättävä korokkeet punaisiksi ja samaten temppelin seinät
sisältä ja ulkoa, ja myöskin oli sitä vihmottava miehiin; mutta liha
oli keitettävä pitoruoaksi. Tulia oli sytytettävä keskelle temppelin
permantoa, ja niiden yllä riippui patoja; tulen ympäri oli kannettava
pikareita, mutta sen, joka järjesti pidot ja oli päämies, tuli ensin
siunata Odenin malja -- se oli juotava kuninkaan voiton ja mahdin
hyväksi -- ja sitten Njårdin[58] ja Fröin[59] malja vuodentulon ja
rauhan hyväksi. Oli perin tavallista, että sen jälkeen juotiin
Bragen[60] malja; myöskin juotiin haudattujen sukulaisten malja, ja
sillä oli nimenä muistopikari.

Haakon kuningas saapui Frostan käräjille, ja niille oli tullut suuri
joukko talonpoikia. Mutta kun käräjät aloitettiin, ryhtyi kuningas
puhumaan. Hän sanoi ensinnä, että sellainen oli hänen käskynsä ja
pyyntönsä talonpojille ja torppareille, mahtaville ja halvoille ja
siten koko kansalle, nuorille ja vanhoille, rikkaille ja köyhille,
naisille ja miehille, että kaikkien oli annettava kastaa itsensä ja
uskottava yhteen Jumalaan Kristukseen, Marian poikaan, mutta luovuttava
kaikista uhreista ja pakanallisista jumalista, pidettävä pyhänä joka
seitsemäs päivä tekemättä silloin työtä ja paastottava joka seitsemäs
päivä.

Mutta heti kun kuningas oli esittänyt tämän rahvaalle, syntyi suuri
levottomuus. Talonpojat nurisivat, että kuningas aikoi riistää heiltä
työn, ja sanoivat, etteivät he voineet sillä tavalla asua maata; mutta
työväki ja orjat arvelivat, etteivät voineet tehdä työtä, kun eivät
saisi ruokaa -- he sanoivat myöskin, että Haakon kuninkaalla sekä hänen
isällään ja näiden suvulla oli sellainen perimävika, että he antoivat
ruokaa niukalti, joskin kultaa runsaasti. Asbjörn Guldalin Medalhusista
nousi seisomaan, vastasi hänen sanoihinsa ja virkkoi:

"Niin me talonpojat ajattelimme", hän sanoo, "kun sinulla oli ollut
ensimmäiset käräjät täällä Trondhjemissa ja me olimme ottaneet sinut
kuninkaaksi ja saaneet sinulta perintötilamme, että olimme tavoittaneet
käsillämme itse taivaan. Mutta nyt emme tiedä, olemmeko todella saaneet
vapauden vai tahdotko nyt orjuuttaa meidät uudestaan niin kummallisella
tavalla, että meidän tulee hylätä uskomme, joka vanhemmillamme ja
kaikilla esi-isillämme on ollut ennen meitä, ensinnä polttokaudella ja
nyt kumpukaudella;[61] he ovat olleet paljoa viisaampia kuin me, ja
kuitenkin on tämä usko kelvannut meille. Olemme osoittaneet sinulle
niin suurta rakkautta, että olemme antaneet sinun säätää meille kaiken
lain ja oikeuden. Nyt on meidän tahtomme ja talonpoikien yhteinen
suostumus, että pidämme sen lain, jonka sääsit meille täällä Frostan
käräjillä ja itse hyväksyimme; me seuraamme sinua kaikki ja pidämme
sinut kuninkaana, niin kauan kuin yksikin meistä talonpojista on
elossa, jos sinä, kuningas, pysyt kohtuullisena ja pyydät meiltä vain
sitä, mikä sinulle voidaan myöntää eikä ole mahdotonta. Mutta jos
antaudut tähän asiaan niin suurella kiihkolla, että rupeat käyttämään
väkivaltaa meitä kohtaan, silloin me talonpojat olemme päättäneet, että
eroamme sinusta kaikki ja otamme toisen päämiehen, joka voi auttaa
meitä siinä, että saamme pitää rauhassa haluamamme uskon. Nyt on sinun,
kuningas, valittava toinen näistä kahdesta ehdosta, ennenkuin käräjät
ovat päättyneet." -- Tälle puheelle huusivat talonpojat voimakkaasti ja
sanoivat, että juuri sellainen oli heidän ajatuksensa.

Kun käräjärahvas vaikeni, vastasi Sigurd jaarli ja sanoi, että
"kuningas Haakonin tahto on päästä yksimieliseksi teidän kanssanne,
talonpojat, eikä hän aio milloinkaan luopua ystävyydestänne".
Talonpojat sanoivat tahtovansa, että kuninkaan tulee uhrata heidän
puolestaan vuodentulon ja rauhan hyväksi, niinkuin hänen isänsä oli
tehnyt. Niin levottomuus talttuu ja käräjät päättyvät. Sitten Sigurd
jaarli puhui kuninkaalle, ettei hän jättäisi kokonaan tekemättä, mitä
talonpojat halusivat, ja sanoi, ettei ole muuta neuvoa: "Tämä on,
kuningas, niinkuin itse voitte kuulla, päämiesten tahto ja kiivas
vaatimus ja samalla koko kansan. Tähän me, kuningas, kyllä keksimme
jonkin hyvän neuvon." -- Ja kuningas ja jaarli sopivat nyt asiasta.

Syksyllä talvipäivänä oli uhrijuhla Ladessa, ja sinne lähti nyt
kuningas. Ennen, milloin hän oli saapuvilla uhrijuhlassa, hän oli aina
tottunut aterioimaan pienessä tuvassa muutaman miehen kera; mutta
talonpojat nurisivat nyt sitä, ettei hän asettunut kunniasijalleen, kun
ilo oli kansan keskuudessa ylimmillään. Jaarli sanoi silloin, ettei hän
tekisi tällä kertaa niin, ja näin kuningas joutui kunniaistuimelle.
Mutta kun ensimmäinen malja täytettiin, puhui Sigurd jaarli sen
johdosta ja siunasi sen Odenille ja joi kuninkaan terveydeksi sarvesta.
Kuningas otti sen vastaan, mutta teki sen ylle ristinmerkin. Silloin
virkkoi Grytingin Kaar.

"Miksi kuningas niin tekee? Eikö hän halua vieläkään uhrata?"

Sigurd jaarli vastasi:

"Kuningas menettelee niinkuin kaikki tekevät, jotka uskovat voimaansa
ja väkeensä ja siunaavat maljansa Torille. Hän teki vasaran merkin,
ennenkuin joi".[62] Sinä iltana pysyttiin rauhallisina. Mutta kun
seuraavana päivänä käytiin pöytään, tungeksivat talonpojat kuninkaan
ympärille ja sanoivat, että nyt hänen oli syötävä hevosenlihaa. Siihen
ei kuningas suostunut millään ehdolla. Silloin he pyysivät häntä
juomaan lientä, mutta sitä hän ei tahtonut tehdä. Sitten he pyysivät
häntä syömään kuuta; ei hän suostunut siihenkään, ja silloin he olivat
jo käymäisillään häntä vastaan. Sigurd jaarli sanoi tahtovansa sovittaa
ja käski heidän tyyntyä, mutta kuninkaan hän käski kumartua avosuin
padan sangan ylitse, johon oli laskeutunut lihakeiton höyryä, niin että
se oli rasvainen. Silloin kuningas kääri liinavaatteen padan sankaan ja
piti suutaan auki, ja sen jälkeen hän astui kunniasijalleen. Mutta
kukaan heistä ei ollut tyytyväinen.

Seuraavana talvena varustettiin kuninkaalle joulunviettoa Mærenissä.
Joulun lähetessä ne kahdeksan päällikköä, jotka enimmän huolehtivat
uhreista Tröndelagenissa, pitivät keskenään kokouksen. Nämä kahdeksan
miestä sopivat siitä, että neljä suupuolen-tröndiä hävittäisi
kristinuskon, mutta neljä sisämaan-tröndiä pakottaisi kuninkaan
uhraamaan. Suupuolen-tröndit purjehtivat neljällä aluksella etelään
päin Möreen, surmasivat siellä kolme pappia ja polttivat kolme kirkkoa;
sitten he palasivat kotiin. Mutta kun Haakon kuningas ja Sigurd jaarli
saapuivat sotajoukkoineen Mæreniin, oli siellä rahvasta suuret määrät.
Ensimmäisenä päivänä talonpojat tunkeutuivat pidoissa kuninkaan luo ja
vaativat häntä uhraamaan, uhaten muutoin käyttää väkivaltaa. Sigurd
jaarli ryhtyi silloin sovittelemaan, ja niin tapahtui, että Haakon
kuningas söi muutaman palan hevosenmaksaa ja joi ristinmerkkiä
tekemättä kaikki muistomaljat, jotka talonpojat kaatoivat hänelle.

Mutta pitojen päätyttyä kuningas ja jaarli lähtivät Ladeen. Kuningas
oli perin vihoissaan ja tahtoi heti poistua Trondhjemistä kaikkine
miehineen; hän sanoi toisella kertaa saapuvansa sinne suurempi joukko
mukanaan ja kostavansa silloin tröndeille sen vihamielisyyden, jota
nämä olivat hänelle osoittaneet. Sigurd jaarli pyysi, ettei kuningas
syyttäisi tröndejä tästä, ja sanoi, ettei kuninkaan olisi hyvä uhata
tai vainota oman maan kansaa, kaikkein vähimmin siellä, missä maan
suurin voima oli, Trondhjemissa. Kuningas oli niin suuttunut, ettei
hänen kanssaan voinut puhua. Niin hän lähti Trondhjemista etelään päin
Möreen ja viipyi siellä talven ja kevään, mutta kesän koittaessa hän
kokosi väkeä luokseen; kerrottiin, että sen sotajoukon hän aikoi johtaa
tröndejä vastaan.

Haakon kuningas oli käynyt laivoihinsa, ja hänellä oli paljon väkeä.
Silloin hänelle ennätti maan eteläosasta sanomia, että Eirik kuninkaan
pojat olivat tulleet Tanskasta Vikeniin, ja pian saatiin kuulla, että
he olivat karkoittaneet kuningas Trygve Olavinpojan tämän aluksilta; he
olivat sitten hävitelleet laajalti Vikeniä, ja moni mies oli liittynyt
heihin. Mutta kuullessaan nämä viestit arveli kuningas tarvitsevansa
apua; niin hän lähetti sanan Sigurd jaarlille sekä toisille
päälliköille, joilta odotti tukea, että heidän oli tultava hänen
luokseen. Sigurd jaarli saapui Haakon kuninkaan luo, ja hänellä oli
suuri sotajoukko kerallaan; siinä olivat nyt kaikki ne tröndit, jotka
talvella olivat olleet kiihkeimmät pakottamaan häntä uhreihin. Sigurd
jaarlin pyynnöstä kuningas teki sovinnon kaikkien kanssa.

Sitten Haakon kuningas purjehti etelään päin ja tapasi siellä
Eirikinpojat Kårmtin[63] luona. Nousivat nyt molemmat sotajoukot
aluksista maihin ja siellä syntyi ankara ottelu, sillä kummallakin
puolen oli paljon väkeä. Haakon kuningas tunkeutui tuimasti eteenpäin,
ja häntä vastaan kävi kuningas Guthorm Eirikinpoika seurueineen, ja he
vaihtoivat iskuja keskenään. Siinä kaatui Guthorm kuningas, ja hänen
viirinsä iskettiin maahan, ja moni mies sai surmansa hänen ympärillään.
Sitten Eirikinpoikien sotajoukossa syntyi pako, ja he peräytyivät
laivoilleen ja soutivat pois ja olivat menettäneet paljon väkeä. Haakon
kuningas ajoi heitä takaa aluksillaan, mutta he purjehtivat etelään
päin Jyllantiin saakka. Hän palasi nyt Norjaan, mutta Eirikinpojat
viipyivät taasen pitkät ajat Tanskassa.

Tämän taistelun jälkeen Haakon kuningas määräsi laissa kautta koko maan
pitkin rannikkoa ja niin kauas sisämaahan, kuin lohi nousee, että
kaikki seudut jaettiin laivakuntiin, mutta laivakunnat taas fylkeihin.
Kussakin fylkessä sovittiin sitten siitä, kuinka monta ja kuinka suurta
laivaa oli varustettava kustakin, kun joka miehen oli lähdettävä
liikkeelle; ja joka miehen oli lähdettävä liikkeelle, milloin
muukalainen sotajoukko tunkeutui maahan. Myöskin oli tällöin laadittava
merkkitulia korkeille tuntureille niin likitysten, että toisen voi
nähdä toisen luota. Niin kerrotaan, että seitsemässä yössä levisi
sotaviesti eteläisimmästä merkkitulesta aina Haalogalannin
pohjoisimpaan kihlakuntaan saakka.

Kun Haakon oli ollut Norjan kuninkaana kaksikymmentä talvea, saapuivat
Eirikinpojat Tanskasta mukanaan suuri sotajoukko. Paljon oli niitä,
jotka olivat seuranneet heitä vainoretkille, mutta vielä suurempi oli
kuitenkin se tanskalaisjoukko, minkä Harald Gorminpoika oli heille
antanut. He saivat hyvän tuulen, purjehtivat merelle Vendelistä ja
saapuivat Agderiin,[64] ohjasivat sitten laivansa pohjoista kohti
rannikkoa pitkin ja purjehtivat yötä ja päivää. Mutta merkkitulia ei
laadittu siitä syystä, että tavallisesti ne sytytettiin pitkin maata
idästä käsin, mutta idässä ei heidän tuloaan oltukaan havaittu. Lisäksi
tuli vielä se, että kuningas oli määrännyt kovat sakot, jos merkkitulet
tehtiin aiheetta; ja tämä tapahtui sentähden, että sotalaivoja ja
viikinkejä purjehti usein ulkosaaristoa hävittelemässä, ja silloin
luulivat ihmiset, että siellä retkeilivät Eirikinpojat, ja niin
sytytettiin merkkitulet ja sotaväkeä tulvi kokoon kautta kaiken maan.
Mutta Eirikinpojat palasivat Tanskaan, eikä heillä ollutkaan mitään
tanskalaisjoukkoa, vaan pelkästään omaa väkeään; ja toisinaan ne olivat
muita viikinkejä. Haakon kuningas vihastui silloin suuresti, koska
siitä koitui vaivaa ja kustannuksia, mutta ei mitään hyötyä; talonpojat
valittivat myöskin osaltaan, kun niin kävi, ja tämä oli syynä siihen,
ettei saatu mitään vihiä Eirikinpoikain retkestä, ennenkuin he
saapuivat pohjan puolelle Ulvesundiin[65] asti. Siellä he viipyivät
seitsemän yötä. Mutta Haakon kuningas oleskeli silloin talossaan
Etelä-Mören Fræde-saarella, eikä hänellä ollut luonaan muuta väkeä kuin
henkivartijansa ja ne talonpojat, jotka olivat siellä hänen kesteinään.

Vakoojia saapui Haakon kuninkaan luo tuoden sen sanan, että
Eirikinpojat oleilivat suuri sotajoukko mukanaan Stadin eteläpuolella.
Silloin hän kutsutti luokseen ne miehet, jotka olivat siellä
viisaimpia, ja pyysi heitä neuvomaan, ryhtyisikö hän taistelemaan
Eirikinpoikia vastaan, vaikka näillä olikin suuri ylivoima, vai
väistyisikö tieltä pohjoiseen hankkiakseen itselleen suuremman
sotajoukon. Egil Villapaita oli nimeltään muuan talonpoika, joka
silloin oleili siellä; hän oli jo verraten vanha, mutta oli ollut
rotevampi ja väkevämpi kuin yksikään toinen ja suuri sodankävijä. Hän
oli kauan kantanut Haakon kuninkaan sotaviiriä. Egil vastasi kuninkaan
puheeseen:

"Olin mukana muutamissa kuningas Haraldin, teidän isänne taisteluissa;
toisinaan hän taisteli suurin sotajoukoin, toisinaan pienin, mutta
voiton hän sai aina; en kuullut hänen koskaan pyytävän sellaista
neuvoa, että ystävät opettaisivat häntä pakenemaan. Emme tahdo mekään,
kuningas, opettaa teille moista neuvoa, sillä me tahdomme, että
päällikkömme on reipas; te saatte myöskin voimakkaan avun meistä."

Moni muukin kannatti tätä puhetta. Kuningas sanoi myöskin, että häntä
halutti eniten taistella niiden avulla, jotka hän voi saada kokoon.
Niin päätettiin tehdä. Nyt kuningas antoi vuolla vainovasamia ja
lähetti niitä joka taholle ja käski kerätä niin paljon väkeä kuin kävi
mahdolliseksi. Silloin virkkoi Egil Villapaita:

"Pelkäsin jo, kun rauhaa riitti näin pitkältä, että kuolisin
vanhuuttani vuoteen oljille, mutta ennemmin tahtoisin kaatua
taistelussa ja seurata päällikköäni; siltä näyttää, että niin voikin
käydä."

Heti hyvän tuulen saatuaan Eirikinpojat pyrkivät Stadin
pohjoispuolelle. Mutta matkalla he saivat kuulla, missä Haakon kuningas
oli, ja suuntasivat kulkunsa häntä vastaan. Haakon kuninkaalla oli
yhdeksän laivaa; hän asettui Fræde-vuoren pohjoisrinteen alle Fæön
salmeen, mutta Eirikinpojat sijoittuivat eteläiselle puolelle. Heillä
oli kolmattakymmentä alusta. Haakon kuningas lähetti heille sanan ja
pyysi heitä käymään maihin, sanoen valinneensa taistelukentän
Rastarkalvilla; siellä on tasaisia ja suuria lakeuksia, mutta
yläpuolella kohoaa pitkä, verraten loiva mäki. Eirikinpojat nousivat
siellä laivoistaan ja kävivät Rastarkalville. Egil puhui silloin Haakon
kuninkaalle ja pyysi saada kymmenen miestä sekä kymmenen sotaviiriä;
kuningas antoi luvan. Nyt Egil lähti miehineen mäen alle, mutta Haakon
laskeutui väkineen kentälle, pystytti viirinsä ja järjesti joukkonsa
sanoen sitten:

"Me laadimme pitkän taistelurintaman, jotta eivät saa meitä
saarretuiksi, vaikka heillä onkin enemmän miehiä."

Niin he tekivät, ja siitä sukeusi suuri ja ankara taistelu. Egil antoi
kohottaa ne kymmenen viiriä, mitkä hänellä oli mukanaan, ja sovitti
miehet, jotka niitä kantoivat, siten, että heidän tuli kulkea niin
läheltä mäkeä kuin mahdollista ja jättää pitkä matka välilleen. He
tekivät niin ja kulkivat eteenpäin läheltä mäkeä, ikäänkuin aikoisivat
päästä Eirikinpoikain taakse. Silloin näkivät ne, jotka seisoivat
ylinnä Eirikinpoikain rintamassa, että joukko viirejä läheni liehuen
mäen takana; he luulivat, että niitä seurasi paljon miehiä, jotka
yrittivät päästä taakse heidän ja alusten väliin. Tästä syntyi ankara
huuto, ja mies kertoi toiselle, mitä oli tekeillä. Sitten he
heittäytyivät pakoon, mutta sen nähdessään kuninkaatkin peräytyivät.
Haakon kuningas tunkeutui tuimasti eteenpäin, ahdisti pakenevia ja
surmasi monta.

Päästyään kannakselle vuoren yläpuolelle kääntyi Gamle Eirikinpoika
päin ja huomasi, ettei perässä ollut muita kuin ne, joita vastaan he
olivat ensinnä taistelleet, ja että tämä oli petosta. Silloin Gamle
kuningas antoi puhaltaa sotatorvea ja pystytti viirinsä ja järjesti
rintaman; kaikki norjalaiset palasivat heidän luokseen, mutta
tanskalaiset pakenivat laivoihin. Mutta kun Haakon kuningas ennätti
miehineen paikalle, sukeusi toistamiseen perin ankara taistelu; siinä
hänellä oli enemmän väkeä. Se päättyi niin, että Eirikinpojat
pakenivat. He pyrkivät etelään päin kannaksen poikki, mutta muutamat
heidän miehistään väistyivät vuorelle, ja Haakon kuningas seurasi
heitä. Kannaksen itäpuolella on lakea kenttä, mutta länsipuolella vuori
on jyrkkärinteinen. Nyt peräytyivät Gamlen miehet vuorelle, mutta
Haakon kuningas tunkihe heitä kohti niin rohkeasti, että surmasi
muutamia; mutta toiset hyppäsivät lännen puolella alas vuorelta ja
saivat kaikki surmansa, ja kuningas erosi heistä vasta sitten, kun
jok'ikinen oli heittänyt henkensä.

Gamle Eirikinpoika pakeni myöskin kannakselta alas kentälle vuoren
eteläpuolelle. Siellä Gamle kuningas kääntyi jälleen päin ja jatkoi
taistelua; väkeä tuli hänen luokseen, ja myöskin kaikki hänen veljensä
saapuivat suuri joukko kerallaan. Egil Villapaita oli silloin
etumaisena Haakonin miehistä ja työntyi tuimasti kohti, ja hän ja Gamle
kuningas jakelivat toisilleen iskuja. Gamle kuningas sai pahoja
haavoja, mutta Egil kaatui ja moni mies hänen kerallaan. Silloin
ennätti Haakon kuningas perille sen joukon kera, joka oli seurannut
häntä; ja nyt syntyi jälleen taistelu. Haakon kuningas rynnisti
voimakkaasti eteenpäin ja iski molemmin puolin ja kaatoi toisen
toisensa jälkeen.

Eirikinpojat näkivät miestensä kaatuvan joka taholla. Silloin he
kääntyivät pakosalle laivoihinsa, mutta ne, jotka olivat varemmin
väistyneet aluksiin, olivat työntäneet ne ulos rannasta, ja muutamat
niistä makasivat matalikolla. Kaikki Eirikinpojat ja ne, jotka heitä
seurasivat, syöksyivät nyt mereen; siinä kaatui Gamle Eirikinpoika,
mutta toiset veljet pääsivät aluksiinsa ja purjehtivat sitten pois
niiden miesten kanssa, jotka olivat jääneet henkiin, ja lähtivät
etelään päin Tanskaan.

Haakon kuningas otti ne alukset, mitkä Eirikinpojilta olivat jääneet,
ja vedätti ne maalle. Siellä hän panetti Egil Villapaidan erääseen
purteen ja hänen mukanaan kaikki ne miehet, jotka olivat kaatuneet
siitä joukosta; hän antoi kantaa sinne multaa ja kiviä. Korkeita
muistokiviä kohoaa Egil Villapaidan hautakummulla.

Kun Haakon Adalsteinin-kasvatti oli ollut Norjan kuninkaana
kuusikolmatta talvea, tapahtui, että hän oli Hordalannissa ja vieraili
siellä Stordin Fitjarissa; hänellä oli mukanaan henkivartionsa
ja paljon talonpoikia kesteinään. Mutta kuninkaan istuessa
päivällispöydässä näkivät vahtimiehet, jotka seisoivat kartanolla, että
etelästä purjehti monta laivaa, jotka olivat jo lähellä saarta. Silloin
he virkkoivat toisilleen, että olisi ilmoitettava kuninkaalle
vainolaisia olevan varmaankin tulossa. Mutta kenestäkään ei ollut
helppoa viedä kuninkaalle sotaviestiä, sillä hän oli määrännyt sakon
jokaiselle, ken turhaan hälyyttäisi; mutta myöskin tuntui mahdottomalta
jättää se ilmoittamatta. Silloin muuan heistä kävi tupaan ja pyysi
Öivind Finninpoikaa heti saapumaan ulos; hän sanoi, että se oli aivan,
välttämätöntä. Heti ulos tultuaan Öivind astui sinne, mistä saattoi
nähdä laivat. Silloin hän huomasi silmänräpäyksessä, että siellä
purjehti suuri laivasto, palasi heti tupaan kuninkaan eteen ja puhui:

    "Ei anna aika maata,
    vaara leikillä levätä."

Kuningas katsahti häneen ja virkkoi: "Mitä on tekeillä?" -- Öivind
lausui:

    "Verikirveen kostajat (kerrotaan)
    kutsuvat meitä tuimaan
    kalpojen leikkiin; istua
    meidän ei suoda täällä.

    Vaikea vainoviesti
    (kunnia, kuningas, sulle!)
    tuoda on: tarttua miekkaan
    joutuin meidän on pakko."

Kuningas sanoi: "Sinä olet niin reima mies, Öivind, ettet tuo
sotaviestiä, ellei se ole totta."

Kuningas antoi sitten korjata pöydän pois, lähti ulos ja katseli
laivoja. Hän huomasi silloin, että ne olivat sota-aluksia, ja puhui
miehilleen, mihin keinoon oli ryhdyttävä, taistelisivatko sillä väellä,
mikä saapuvilla oli, vai kävisivätkö pursiin ja purjehtisivat tiehensä
pohjaa kohti.

"Helppoa meidän on nähdä", hän sanoo, "että saamme nyt taistella paljoa
suurempaa ylivoimaa vastaan kuin ennen; ja kuitenkin meistä on useasti
näyttänyt, että miesluvussa on ollut suuri erotus, kun olemme sotineet
Gunhildin poikia vastaan."

Tähän ei äkisti vastattu. Silloin virkkaa Öivind:

    "Kuningas! Ei pidä purttaan
    merisankarin ohjata
    pohjaa päin; sen tien
    tähän päättyä täytyy.

    Leveän laivastonsa
    päin päivää Harald[66] vieköön
    merisankarin laineteitä:
    joutuin kilpihin käymme."

Kuningas vastasi: "Voimakkaasti puhuit ja minun mieleni mukaan, mutta
kuitenkin haluan kuulla useampien miesten ajatuksen tästä asiasta."

Mutta kun miehet luulivat tajuavansa, mikä kuninkaan halu oli,
vastasivat useat ja sanoivat, että mieluummin he tahtoivat kaatua
miehuullisessa taistelussa kuin paeta tanskalaisia mittelemättä voimia;
he sanoivat, että usein oli saatu voitto, vaikka olikin taisteltu
vähäisemmin voimin. Kuningas kiitti näistä sanoista ja käski heidän
varustautua, ja niin he tekivätkin. Kuningas vetää haarniskan ylleen ja
sitoo vyölleen Kivenpurija-miekkansa, asettaa päähänsä kullalla silatun
kypärän, ottaa keihään käteen ja kilven sivulleen. Sitten hän järjestää
henkivartionsa taistelurintamaan ja talonpojat sen kera ja kohottaa
sotaviirinsä.

Harald Eirikinpoika oli sillä kertaa veljien johtaja Gamlen kaaduttua;
he olivat tuoneet Tanskasta mukanaan suuren sotajoukon. Heillä oli
seurassaan myöskin kaksi enoaan, Öivind Skröia ja Alv Askmand; nämä
olivat väkeviä urhoja ja monen miehen surma. Eirikinpojat ohjasivat
laivansa saaren luo, kävivät maihin ja järjestyivät rintamaan, ja niin
on kerrottu, ettei heidän ylivoimansa ollut vähempi kuin että heillä
oli kuusi miestä yhtä vastaan.

Haakon kuningas oli järjestänyt sotajoukkonsa, ja sanotaan, että hän
heitti haarniskan yltään, ennenkuin taistelu alkoi. Haakon kuningas
valitsi henkivartioonsa miehet enimmäkseen väkevyyden ja rohkeuden
mukaan. Toralv Väkevä Skolminpoika oli siinä ja astui kuninkaan
rinnalla; hänellä oli kypärä, kilpi, keihäs sekä miekka, jolla oli
nimenä Fetbreid; kerrottiin, että hän ja kuningas olivat yhtä
voimakkaat.

Mutta kun joukot iskivät yhteen, sukeusi kiivas ja verinen ottelu;
keihäänsä lennätettyään miehet paljastivat miekkansa, ja silloin Haakon
kuningas ja Toralv hänen kerallaan tunkeutuivat eteenpäin sotaviirin
ohitse ja iskivät molemmin puolin. Haakon kuninkaan saattoi helposti
tuntea, paremmin kuin muut miehet; myöskin kypärä kimmelsi auringon
paistaessa siihen, ja moni kohdisti häneen aseensa. Silloin Öivind
Finninpoika otti hatun ja laski sen kuninkaan kypärälle. Öivind Skröia.
huusi nyt kuuluvasti:

"lymyääkö norjalaisten kuningas vai onko hän paennut, vai missä on nyt
kultakypärä?"

Sitten Öivind tunkeutui eteenpäin Alv-veljensä kera, ja he iskivät
kahden puolen ja käyttäytyivät, ikäänkuin olisivat raivoissaan tai
hulluja. Haakon kuningas huusi Öivindille:

"Jatka vain samaa tietä, jos haluat tavata norjalaisten kuninkaan!"

Kauaa ei tarvinnutkaan odottaa, ennenkuin Öivind pääsi perille; hän
kohotti miekkansa ja tavoitteli kuningasta. Toralv työnsi kilven
väliin, ja tällöin Öivind horjahti, mutta kuningas tarttui
Kivenpurija-miekkaan kahden käden ja iski Öivindiä kypärään, halkaisten
sen ja pään aina hartioihin asti. Sen jälkeen Toralv surmasi Alv
Askmandin.

Molempien veljesten kaaduttua kuningas Haakon tunkeutui niin rajusti
eteenpäin, että kaikki väistyivät hänen tieltään. Silloin valtasi kauhu
Eirikinpoikain sotajoukon, ja se alkoi paeta; mutta Haakon kuningas oli
ensi miehenä rintamassaan ja ajoi pakenevia takaa iskien tiheään ja
tuimasti. Silloin lensi nuoli sitä lajia, jota sanotaan väkävasamaksi,
ja osui Haakon kuninkaan käsivarsilihakseen olkapään alapuolelle. Ja
moni mies kertoo, että Gunhildin kenkäpoika, Kisping nimeltään, juoksi
esiin tungoksesta ja huusi: "Tietä kuninkaan surmalle!" ja ampui
väkävasaman kuningasta kohti; mutta toiset sanovat, ettei kukaan tiedä,
ken sen ampui; saattaa olla niinkin, sillä nuolia ja keihäitä ja
kaikenkaltaisia heittoaseita lensi niin tiheään kuin lunta pyrysääliä.
Paljon miehiä kaatui Eirikinpojilta sekä taistelukentällä että matkalla
aluksiin ja laivoilla, ja moni syöksyi mereen. Useat ennättivät
laivoihin, niinpä myöskin kaikki Eirikinpojat, ja he soutivat heti
tiehensä; mutta Haakonin miehet ajoivat heitä takaa.

Haakon kuningas kävi purteensa ja antoi sitoa haavan, mutta verta vuoti
niin ankarasti, ettei sitä saatu tyrehtymään, ja päivän kuluessa hänen
voimansa alkoivat vähetä. Hän sanoi silloin haluavansa lähteä taloonsa
Aalrekstaderiin; mutta kun saavuttiin pohjoisemmaksi Haakoninpaadelle,
laskettiin alukset rantaan. Kuningas oli silloin kuolemaisillaan ja
kutsui luokseen ystävänsä ja mainitsi heille, kuinka hän tahtoi
valtakunnan asiat järjestettäviksi. Hänellä oli vain yksi tytär, Tora,
eikä yhtään poikaa; hän käski heidän lähettää sanan Eirikinpojille,
että he olisivat maan kuninkaina, mutta pyysi heitä osoittamaan
hyvyyttä hänen ystäviään ja sukulaisiaan kohtaan.

"Ja vaikka minun suotaisiinkin elää", hän virkkoi, "niin lähden
kuitenkin maasta kristittyjen luo sovittamaan sitä, minkä olen rikkonut
Jumalaa vastaan; mutta jos kuolen pakanain keskelle, niin antakaa
minulle sellainen hauta, minkä parhaaksi näette".

Vähää myöhemmin Haakon kuningas kuoli siinä samalla paadella, millä oli
syntynyt. Häntä surtiin niin suuresti, että niin hyvin ystävät kuin
vihamiehetkin itkivät hänen kuolemaansa ja sanoivat, ettei sen koommin
saataisi niin hyvää kuningasta Norjaan. Hänen ystävänsä kuljettivat
ruumiin Pohjois-Hordalannin Sæimiin, loivat suuren kummun ja laskivat
siihen kuninkaan täysissä aseissa ja parhaissa pukimissa, mutta muuta
tavaraa ei siihen pantu. He puhuivat sitten hänen haudallaan, niinkuin
pakanamiesten tapana oli, ja korottivat hänet Valhallaan. Öivind
Skaldespilder sepitti runon Haakon kuninkaan surmasta ja siitä, miten
hänet otettiin vastaan. Sillä oli nimenä Haakonarmaal, ja alku kuuluu
seuraavasti:

    Korkean käskyn sai
    Gåndul ja Skågul
    kuninkaista katsoa,
    ken heimosta Yngven
    vaeltaisi Valhallaan
    Odenin luokse.[67]

    Näkivät Björnin veljen
    rautapaidassa käyvän;
    kuningas korskana
    viirin alla astui:
    joikui jouset,
    kalskui keihäät,
    taistelu tuimana riehui.

    Kannusti ryygejä,[68]
    pohjolan miehiä;
    jaarlien surmat
    taistohon työntyi:
    rinnalle ruhtinaan
    riensi norjan miehet,
    tappajat taanain
    malmikypäri-päiset

    Sotisovan riisui,
    haarniskansa heitti
    urhojen herra,
    sitten iskuja antoi:
    astui kuin karkeloon
    maatansa varjelemaan,
    ilomielin seisoi
    kultakypärän alla.

    Niin puri säilä
    kädessä Siklingin[69]
    vaatteita Taivaisen
    kuin vettä viiltäin;
    keihäät taittui,
    kilvet murtui,
    säilät suihki
    hurmepäitä kohti.

    Kiipii halkoi
    ja kalloja kovia
    Norjan miesten herran
    murtava miekka.
    Taistelu riehui:
    hurmeesta urhojen
    kilpilinnat kiiltävät
    punaisina puunsi.

    Tulen lailla polttivat
    hurmeiset haavat,
    kallistui tapparat
    henkeä pyytäin.
    Haavameri kuohui
    kärjitse kalpain,
    viruivat vasamat
    rannalla Stordön.

    Skågulin myrsky
    alla kilpitaivaan
    punaisena riehui
    säilissä suhisten.
    Kalpakoski kuohui
    rajusäässä Odenin:
    vaipui virtahan
    miekkain moni mies.

    Dåglingeja[70] istui
    kädessä kalpa,
    kolhituin kilvin
    ja rikki rautapaita.
    Sen joukon rinta
    ei riemuinnut:
    kävi Valhallaan sen matka.

    Virkkoi Gåndul
    keihään varteen tarttuin:
    "Karttuvi aasain seura,
    kun Haakon on
    niin suurin joukoin
    kutsuttu jumalten linnaan."

    Kuningas kuuli,
    min ratsailta virkkoi
    sotaneidot sorjat;
    ylväiltä näyttivät
    kypäräpäiset,
    kilpeä kyljellä kantain.

               (Haakon:)
    "Min vuoksi, Skågul,
    sotaonnen muutit?
    Lienemme arvoiset voiton?"

              (Skågul:)
    "Meidän voimasta
    valtasit kentän,
    väistyi vainolainen siltä!"

    "Ratsastamme kahden",
    rikas Skågul lauloi,
    "jumalkotiin vihreään
    sinne sanan viemme:
    ruhtinas nyt saapuvi
    Odenin luokse."

    "Hermod ja Brage",[71]
    virkkoi isä urhoin,
    "vastahan käykää,
    kun kuningas,
    sankareista suurin,
    seuraamme saapuu".

    Kuningas virkkoi --
    taistelusta tullen
    kalvaana seisoi: --
    "Nurjamieli
    lie Oden meille;
    tahtonsa tunnen."

    "Sankarit sulle
    tervehdyksen lausuu,
    käy aasain maljoja juomaan!
    Jaarlien voittaja,
    veljiäsi tääll' on
    kahdeksan", kertoi Brage.

    "Me aseitamme",
    virkkoi valtias viisas,
    "vartioimme itse.
    Talletamme tarkoin
    kypärän ja haarniskan:
    ne tarpehen ovat vielä."

    Nytpä nähtiin,
    että temppeleitä tarkoin
    kuningas oli kainnut,
    kun jumalat suopeat
    Haakonin halulla
    ottivat vastaan.

    Onnen hetkenä
    syntyvi moinen
    kuningas korkeamieli;
    ainiaan
    hänen aikaansa täällä
    kiitoksin kerrotaan.

    Käy kahleitta
    koko maailmaa vastaan
    Fenre-hukka,[72]
    ennenkuin sen
    tuhokulkua kuningas
    samanarvoinen seuraa.

    Kuolee karja,
    sortuu suku,
    tuho kohtaa maan.
    Kun luo jumalain
    kävi Haakon,
    niin sijansa täällä
    väkivalta ja orjuus sai.



Eirikinpoikain tarina.

(961-963)


Eirikinpojat anastivat nyt Norjan kuninkuuden, kun Haakon kuningas oli
kaatunut. Harald oli heistä eniten kunnioitettu, ja hän oli vanhin
niistä, jotka silloin elivät. Heidän äitinsä Gunhild otti monesti osaa
hallitukseen heidän kerallaan; häntä nimitettiin kuninkaanäidiksi.
Maassa oli silloin päällikköinä: Trygve Olavinpoika itäosassa ja Gudröd
Björninpoika Vestfoldissa, Sigurd Laden-jaarli Trondhjemissä, mutta
Eirikinpojilla oli keskiosa hallussaan. Ensimmäisenä talvena
lähettivät Gunhildin pojat ja kuninkaat Trygve sekä Gudröd viestejä ja
sanansaattajia toisilleen, ja tehtiin sovinto sellaisin ehdoin, että he
saisivat Gunhildin pojilta yhtä ison alan valtakuntaa kuin ennen Haakon
kuninkaalta.

Gunhildin pojat oleskelivat enimmäkseen keskiosassa maata, sillä heistä
ei tuntunut turvalliselta asustaa tröndien tai Vikenin miesten
keskuudessa, nämä kun olivat olleet Haakon kuninkaan parhaita ystäviä
ja kummassakin seudussa oli paljon mahtimiehiä. Silloin kulki miehiä
välittäen sovintosanoja Gunhildin poikien ja Sigurd jaarlin kesken,
sillä he eivät saaneet mitään veroa Trondhjemistä; ja lopulta kävi
niin, että kuninkaat ja jaarli tekivät sovinnon ja vahvistivat sen
vannomillaan valoilla. Sigurd jaarlin oli määrä saada heiltä yhtä suuri
valtakunta Trondhjemissä kuin hänellä ennen oli ollut Haakon kuninkaan
aikana; nyt heidän katsottiin sopineen keskenään.

Gunhildin pojat olivat omaksuneet kristinuskon Englannissa, niinkuin
ennen on kirjoitettu. Saatuaan vallan Norjassa he eivät kyenneet
taivuttamaan maan miehiä kristinuskoon; mutta kaikkialla, missä suinkin
voivat, he hävittivät temppeleitä ja tuhosivat uhreja, ja siitä he
saivat paljon vihamiehiä. Heidän päivinään tapahtui, että maassa tuli
huonoja vuosia, sillä kuninkaita oli monta ja kullakin oli mukanaan
saattueensa, niin että he tuottivat suuria kustannuksia; ja lisäksi he
olivat tavaranhimoisia, mutta paljoa he eivät välittäneet laeista,
jotka Haakon kuningas oli laatinut, paitsi sellaisista, jotka olivat
heidän mielensä mukaisia. He olivat kaikki perin kauniita miehiä,
väkeviä ja rotevia ja mainioita aseenkäyttäjiä.

Gunhild kuninkaanäiti ja hänen poikansa tapasivat toisensa useasti,
keskustellen ja neuvotellen maan hallinnosta, ja kerran Gunhild kysyi
pojiltaan:

"Mihin aiotte jättää Trondhjemin äären? Teillä on kuninkaan nimi,
niinkuin ennen esi-isillänne; mutta teillä on vähän miehiä ja niukalti
maata, ja teitä on monta jakamassa. Viken kuuluu Trygvelle ja
Gudrödille, ja näillä on hiukan oikeutta siihen syntyperänsä vuoksi.
Mutta Sigurd jaarli vallitsee vapaasti Trondhjemissa, enkä minä tiedä,
mikä pakko teidän on antaa jaarlin hallita yksinään niin suurta
valtakuntaa, saamatta itse sanoa mitään. Minusta tuntuu kummalliselta,
että lähdette joka kesä viikinkiretkille toisiin maihin, mutta sallitte
omassa maassa jaarlin anastaa isänperintönne. Helpolta olisi
Haraldista, sinun isoisästäsi, jonka mukaan olet nimesi saanut,
tuntunut riistää jaarlilta maa ja henki; hän voitti koko Norjan
omakseen ja vallitsi sitä vanhuuteensa asti."

"Sigurd jaarlia", vastaa Harald, "ei oteta hengiltä yhtä helposti kuin
teurastetaan vohla tai vasikka. Sigurd jaarlilla on suuri suku ja
paljon heimolaisia, hän on ystävällinen ja viisas; jos hän kuulee
meidän ryhtyvän häntä vainoamaan, niin luulen kaikkien tröndien
liittyvän häneen; silloin emme ole saaneet aikaan muuta kuin
onnettomuutta. Minusta tuntuu siltä, ettei yhdenkään meistä veljeksistä
olisi turvallista oleskella tröndien keskuudessa."

Siihen virkkaa Gunhild:

"Laatikaamme sitten tuumamme toisin päin, niin että näemme vähemmän
vaivaa. Haraldin ja Erlingin on määrä asustaa syksyllä Pohjois-Möressä,
ja minä aion lähteä teidän mukaanne; koetamme sitten kaikin, mitä
voimme tehdä." -- Niin he nyt menettelevätkin.

Sigurd jaarlin veljen nimi oli Grjotgard; hän oli paljoa nuorempi ja
vähemmin kunnioitettu, hänellä ei myöskään ollut jaarlin nimeä, mutta
hän piti kuitenkin luonaan saattuetta ja kävi kesäisin viikinkiretkillä
ja hankki itselleen omaisuutta. Harald kuningas lähetti miehiä
Trondhjemiin Sigurd jaarlin luo viemään lahjoja ja ystävällisiä
viestejä; he sanovat, että Harald kuningas haluaa solmia hänen kanssaan
sellaisen ystävyyden, joka ennen oli vallinnut Sigurd jaarlin ja Haakon
kuninkaan välillä; niin mainitsi myöskin viesti, että jaarlin pitäisi
saapua Harald kuninkaan luo, ja silloin he solmisivat ystävyytensä
lujaksi. Sigurd jaarli otti hyvin vastaan sanansaattajat ja kuninkaan
ystävyyden; hän sanoi, ettei saattanut monilta toimiltaan lähteä
kuninkaan luo, mutta lähetti lahjoja sekä hyviä ja suopeita sanoja
kiitokseksi kuninkaan ystävyydestä. Lähetit matkustivat pois; he
kävivät Grjotgardin luo ja esittivät hänelle saman asian: Harald
kuninkaan ystävyyden ja kutsun, sekä toivat samalla oivia lahjoja.
Mutta kun lähetit palasivat kotiin, lupasi Grjotgard tulla.

Sovittuna päivänä Grjotgard saapui Harald kuninkaan ja Gunhildin luo;
nämä ottivat hänet ilomielin vastaan, hänelle osoitettiin myöskin
suurta suosiota, niin että hän pääsi osalliseksi tärkeihin
neuvotteluihin ja salatuumiin. Niin tapahtui, että nyt otettiin
puheeksi se asia, minkä kuningas ja kuningatar ennen olivat sopineet
Sigurd jaarlista. He mainitsivat Grjotgardille, kuinka jaarli oli
tehnyt hänestä vähäpätöisen miehen; mutta jos hän halusi olla heidän
mukanaan tässä tuumassa, sanoo kuningas, niin Grjotgard pääsisi hänen
jaarlikseen ja saisi kaiken sen maan, mikä ennen oli kuulunut Sigurd
jaarlille. Lopulta he sopivat siitä, että Grjotgard väijyisi, milloin
olisi sopivinta käydä Sigurd jaarlin kimppuun, ja lähettäisi siitä
sanan Harald kuninkaalle. Tämän jälkeen Grjotgard lähti kotiin ja sai
oivia lahjoja kuninkaalta.

Syksyllä Sigurd jaarli lähti Stjor-laaksoon kestittäväksi. Jaarlilla
oli aina paljon miehiä ympärillään, niin kauan kuin hän epäili
kuninkaiden aikovan pahaa; mutta koska hän ja Harald kuningas olivat
vaihtaneet ystävällisiä viestejä, ei hänellä nyt ollut suurta
seuruetta. Grjotgard lähetti siis Harald kuninkaalle sanan, ettei
toista kertaa olisi niin helppoa käydä jaarlia vastaan. Ja heti samana
yönä kuninkaat Harald ja Erling lähtivät purjehtimaan Trondhjemin
vesille; heillä oli neljä alusta ja paljon miehiä, ja he purjehtivat
öisin tähtien valossa. Grjotgard saapui heitä vastaan, ja myöhään yöllä
he ennättivät Ågloon, missä Sigurd jaarli majaili kestivieraana; siellä
he sytyttivät rakennukset palamaan ja polttivat taloon jaarlin kaikkine
väkineen. Aamulla varhain he purjehtivat pois vuonoa pitkin ja sen
jälkeen etelään päin Möreen ja viipyivät siellä pitkän ajan.



Haakon jaarlin tarina.

(963-968)


Sigurd jaarlin poika Haakon oli silloin Trondhjemissa ja sai kuulla
tämän sanoman. Heti alettiin varustautua sotaan kautta koko
Trondhjemin; jokainen alus, joka voitiin viedä taisteluun, työnnettiin
vesille. Ja kun se sotajoukko oli kokoontunut, otettiin jaarliksi ja
sotajoukon päälliköksi Haakon, Sigurd jaarlin poika. Hän johdatti
laivaston ulos Trondhjemin vuonoa pitkin. Mutta tämän kuultuaan
Gunhildin pojat purjehtivat etelään käsin Rauma-laaksoon ja
Etelä-Möreen; molemmat joukot pitivät toinen toistaan silmällä.

Haakon jaarli piti ystäviensä avulla kolme talvea Trondhjemia
vallassaan, niin etteivät Gunhildin pojat saaneet sieltä mitään veroa.
Hän joutui muutamia kertoja taisteluun näiden kanssa, ja molemmin
puolin surmattiin useita miehiä. Nain kertoo Einar Skaaleglam siitä,
kuinka Haakon jaarli kosti isänsä surman:

    Taaton kuoleman kosti
    aaltohevon herra --
    hälle kiitos; miehet
    totutti kalpain käyttöön.

    Ryöppysi asevirta
    hersein henkeä vastaan.
    Nostaja kalpatuiskun
    kartutti Odenin seuraa.

    Turmaksi håldien[73] hengen
    meriratsujen[74] suistaja
    miekkamyrskyn kalmankylmän
    yltyä antoi.

Tämän jälkeen rupesivat kummankin ystävät välittämään ja kuljettivat
sovintosanoja; sillä talonpojat kyllästyivät sotaretkiin ja vainoon
omassa maassa. Ja mahtavien miesten avulla saatiin heidän välillään
sovinto sellainen, että Haakon jaarli pitää samanlaisen valtakunnan
Trondhjemissa kuin hänen isällään Sigurd jaarlilla oli ollut, mutta
kuninkailla on sellainen valtakunta kuin Haakon kuninkaalla oli ollut
ennen heitä; ja tämä taattiin lujin lupauksin. Silloin syntyi suuri
ystävyys Haakon jaarlin ja Gunhildin välille, mutta joskus he punoivat
salajuonia toisiaan vastaan. Niin kului taasen kolme talvea, ja Haakon
hallitsi rauhassa valtakuntaansa.

Harald kuningas oleskeli useimmiten Hordalannissa ja Rogalannissa ja
samaten moni hänen veljistään; he asuivat useasti Hardangerissa.
Tapahtui eräänä kesänä, että Islannista saapui muuan merialus, jonka
islantilaiset miehet omistivat. Sillä oli lastina turkiksia, ja he
ohjasivat laivan Hardangeriin, sillä he saivat kuulla, että sinne oli
kokoontunut paljon väkeä. Mutta kun saavuttiin hieromaan kauppaa heidän
kanssaan, ei kukaan tahtonut ostaa turkiksia. Silloin perämies käy
Harald kuninkaan luo, sillä hän tunsi tämän ennestään, ja kertoo
kuninkaalle tästä tukalasta tilasta. Kuningas sanoo haluavansa käydä
heidän luonaan, ja hän tekeekin niin. Harald kuningas oli
suopeamielinen ja erittäin hilpeä mies. Hän oli tullut sinne täysin
varustetulla purrella. Hän katseli heidän tavaroitaan ja virkkoi
perämiehelle:

"Annatko minulle yhden noista harmaista turkiksista?"

"Kernaasti", vastasi perämies, "vaikka enemmänkin."

Silloin kuningas otti nahan ja kietoi sen ympärilleen; sitten hän astui
purteensa. Mutta ennenkuin he soutivat tiehensä, oli jokainen hänen
miehistään ostanut itselleen nahan. Muutamia päiviä myöhemmin sinne
saapui niin monta miestä, jotka kaikki tahtoivat ostaa turkiksia, ettei
niitä riittänyt puolillekaan. Siitä pitäen häntä sanottiin Harald
Harmaaturkiksi.

Haakon jaarli kävi eräänä talvena Ylämaissa ja oli pidoissa; siellä hän
nukkui erään alhaissukuisen naisen luona. Mutta kun aika kului, tuli se
nainen raskaaksi, ja kun lapsi syntyi, oli se poika; hänet valeltiin
vedellä ja nimitettiin Eirikiksi. Äiti vei pojan Haakon jaarlin luo
sanoen, että tämä oli isä. Jaarli jätti pojan kasvatettavaksi eräälle
miehelle, jonka nimi oli Torleiv Viisas; hän oli mahtava ja rikas mies
ja jaarlin hyvä ystävä. Eirik varttui pian lupaavaksi, oli perin
kaunis, varhain kookas ja väkevä. Jaarli ei juuri pitänyt hänestä.
Haakon jaarli oli myöskin sangen kaunismuotoinen, tosin ei kookas,
mutta väkevä ja taitava aseenkäyttäjä, viisas ja suuri soturi.

Tapahtui eräänä syksynä, että Haakon jaarli lähti Ylämaihin. Mutta kun
hän saapui Hedemarkiin, tulivat siellä kuningas Trygve Olavinpoika ja
kuningas Gudröd Björninpoika häntä vastaan; sinne saapui myöskin
Dale-Gudbrand. He ryhtyivät neuvottelemaan keskenään ja istuivat kauan
salaisesti haastellen; ja nyt kävi ilmi, että jokainen tahtoi olla
toisen ystävä. Sen jälkeen he erosivat, ja kukin palasi valtakuntaansa.
Tämän saivat kuulla Gunhild ja hänen poikansa, ja he alkoivat epäillä,
että nämä miehet olivat tehneet liiton kuninkaita vastaan; he
juttelivat usein keskenään tästä.

Mutta kevään lähetessä Harald kuningas ja hänen veljensä Gudröd
kuningas tekevät tiettäväksi, että he kesällä aikovat lähteä
viikinkiretkelle länteen päin meren poikki tai Itämaille, niinkuin
heidän tapansa oli. Sitten he keräävät väkeä, laskevat laivat vesille
ja varustautuvat. Mutta kun he joivat lähtöoluttaan, syntyi suuret
juomingit, ja paljon juteltiin maljain ääressä. Ruvettiin siinä
vertailemaan miehiä toisiinsa, ja silloin puhuttiin kuninkaista
itsestään. Muuan mies virkkoi, että Harald kuningas oli joka suhteessa
ensimmäinen veljeksistä. Siitä Gudröd pahastui suuresti ja sanoi, ettei
hän ollut missään huonompi Haraldia, ja oli valmis käymään paikalla
kilpasille; molemmat vihastuivat heti niin ankarasti, että haastoivat
toisensa otteluun ja ryntäsivät käsiksi aseisiin. Mutta ne, jotka
olivat ymmärtäväisiä ja vähimmän humalassa, ehkäisivät heitä ja
riensivät väliin; meni sitten kumpikin laivoilleen, mutta nyt ei ollut
odotettavissa, että he lähtisivät retkelle yhdessä. Gudröd purjehti
itään rannikkoa pitkin, Harald taasen suuntasi kulkunsa ulos merelle ja
sanoi aikovansa purjehtia länteen päin meren poikki; mutta jouduttuaan
saariston ulkopuolelle hän pyrki sen editse itään hänkin.

Kuningas Gudröd purjehti saariston suojassa itään päin Vikeniin ja
sitten Foldenin[75] poikki. Sieltä hän lähetti Trygve kuninkaalle
sanan, että tämä tulisi häntä tapaamaan ja että he lähtisivät kesällä
yhdessä Itämaita ryöstämään. Trygve kuningas otti suopeasti ja halulla
vastaan tämän sanoman. Hän kuuli, että Gudrödillä oli vähän väkeä, ja
Trygve lähti häntä vastaan yhdellä ainoalla purrella. Mutta kun he
ryhtyivät puheisiin, hyökkäsivät Gudrödin miehet kohti ja surmasivat
Trygve kuninkaan ja kaksitoista miestä hänen kerallaan.

Harald kuningas purjehti enimmäkseen ulointa väylää; hän suuntasi
kulkunsa Vikeniin ja saapui yöllä Tunsbergiin. Siellä hän sai kuulla,
että kuningas Gudröd vieraili lyhyen matkan päässä sisämaassa. Harald
kuningas ja hänen miehensä lähtivät sinne, saapuivat perille yöllä ja
saartoivat talon. Gudröd kuningas ja hänen miehensä kävivät ulos, ja
siinä sukeusi lyhyt taistelu, ennenkuin Gudröd Björninpoika kaatui ja
moni mies hänen kerallaan. Sitten Harald kuningas purjehti pois
kohtaamaan veljeänsä Gudröd kuningasta; he alistivat nyt koko Vikenin
valtaansa.

Gunhildin pojat määräävät suuren sotajoukon kerääntymään Vikenistä,
kulkevat sitten pohjoiseen päin ja ottavat paljon väkeä ja aluksia joka
fylkestä; he tekevät tiettäväksi, että aikovat viedä sen sotajoukon
Trondhjemiin Haakon jaarlia vastaan. Tämän saa jaarli kuulla, hän
kokoaa sotajoukon ja varustaa laivoja. Mutta kuultuaan, kuinka suuri
sotajoukko Gunhildin pojilla on, hän suuntaa kulkunsa etelään päin
Möreen, hävittelee kaikkialla, minne saapuu, ja surmaa paljon väkeä.
Sitten hän lähetti tröndien sotajoukon ja talonpojat takaisin, mutta
matkasi vainonkilpeä kantaen kautta kummankin Mören ja Rauma-laakson ja
asetti väkeä vakoilemaan Gunhildin poikien sotajoukkoa. Ja kun hän sai
kuulla, että he olivat saapuneet Vuonoihin ja odottelivat siellä
suotuisaa tuulta purjehtiakseen pohjoisemmaksi, laski hän ohitse
etelään päin ulkoväylää pitkin, niin ettei hänen purjeitaan nähty
maalta, jatkoi sitten matkaansa saariston ulkopuolitse itään ja saapui
Tanskaan, purjehti sieltä Itämaille ja ryösteli niitä kaiken kesää.
Gunhildin pojat johtivat sotajoukkonsa Trondhjemiin, viipyivät siellä
varsin kauan ja kantoivat kaikki verot ja maksut. Mutta kesän kuluessa
pitemmälle Sigurd Sleva ja Gudröd jäivät sinne, Harald ja toiset veljet
taasen lähtivät itään päin ja heidän kerallaan se nostoväki, joka oli
seurannut heitä kesällä.

Haakon jaarli saapui syksyllä Helsinglantiin ja veti siellä aluksensa
rannalle. Sitten hän matkasi maitse Helsinglannin ja Jemtlannin kautta
länteen Kjölenin poikki ja saapui niin Trondhjemiin; heti kerääntyi
hänen luokseen paljon väkeä hankkien hänelle laivoja. Mutta tämän
kuullessaan Gunhildin pojat nousivat aluksiinsa ja purjehtivat ulospäin
vuonoa pitkin. Haakon jaarli lähti sitten Ladeen ja asui siellä
talvella; mutta Gunhildin pojat oleskelivat Möressä, ja molemmilta
puolin tehtiin äkkihyökkäyksiä ja surmattiin miehiä. Haakon jaarli piti
hallussaan valtakuntaansa Trondhjemissä ja oleskeli siellä useimmiten
talvella. Mutta kesäisin hän lähti toisinaan idän puolelle
Helsinglantiin, otti sieltä aluksensa ja purjehti Itämailla ja ryösteli
niitä; toisinaan hän viipyi Trondhjemissa ja piti sotajoukkoa koolla,
eivätkä Gunhildin pojat kyenneet silloin pysyttelemään Stadin
pohjoispuolella.

Harald Harmaaturkki lähti eräänä kesänä sotajoukkoineen Bjarmelantiin,
ryösteli sitä ja kävi kovan taistelun bjarmeja vastaan Vienajoen
partaalla. Siinä Harald kuningas sai voiton ja surmasi paljon miehiä,
hävitteli sitten laajalti maata ja anasti suunnattoman määrän tavaraa.
Siitä kertoo Glum Geirenpoika:

    Vainooja valtiaiden
    säihkytti tulisäilää
    kaupungin äärellä; siellä
    bjarmien juoksevan näin.

    Myötäisen keihäsmyrskyn
    sai ruhtinas rannalla Vienan;
    kauas vierivät viestit
    ylimyksestä nuoresta.

Kuningas Sigurd Sleva saapui Klypp hersen taloon; Klypp oli mahtava ja
suurisukuinen mies. Hän ei ollut silloin kotosalla, mutta hänen
vaimonsa Aalov otti kuninkaan hyvin vastaan, ja siellä oli oivat pidot
ja suuret juomingit. Kuningas kävi yöllä Aalovin vuoteeseen ja makasi
siellä vastoin tämän tahtoa; sitten kuningas matkusti pois.

Seuraavana syksynä Harald kuningas ja hänen veljensä Sigurd saapuivat
Vossiin ja kutsuivat siellä talonpojat käräjille. Käräjillä talonpojat
kävivät heitä vastaan asevoimin ja aikoivat surmata heidät, mutta he
pääsivät pakenemaan ja lähtivät sitten pois. Harald kuningas lähti
Hardangeriin, mutta Sigurd kuningas Alrekstaderiin. Mutta kun Klypp
herse saa kuulla tämän, niin hän ja hänen ystävänsä lähtevät kuningasta
vastaan. Taloon saavuttuaan he käyvät asein hänen kimppuunsa, Klypp
herse lävisti kuninkaan miekallaan, ja niin tämä sai surmansa; mutta
Erling Gamle tappoi Klypp hersen samaan paikkaan.

Kuningas Harald Harrnaaturkki ja hänen veljensä Gudröd kuningas
kokosivat suuren sotajoukon maan itäosasta ja pyrkivät sen kera
pohjoista kohti Trondhjemiin. Mutta kun Haakon jaarli kuuli sen, niin
hänkin keräsi luokseen väkeä, suuntasi kulkunsa etelään päin Möreen ja
hävitteli sitä. Silloin oli hänen setänsä Grjotgard siellä, ja hänen
oli määrä puolustaa maata Gunhildin poikien hyväksi. Hän käski
sotaväkeä kokoontumaan, niinkuin kuninkaat olivat lähettäneet sanan.
Haakon jaarli kävi häntä vastaan ja ryhtyi taisteluun; siinä kaatui
Grjotgard ja kaksi jaarlia hänen kanssaan ja paljon muita miehiä.

Sitten Haakon jaarli purjehti ulos merelle ja sen jälkeen ulkoväylää
pitkin etelään päin. Hän saapui Tanskaan ja lähti kuningas Harald
Gorminpojan luo; siellä hänet otettiin hyvin vastaan ja hän viipyi
kaiken talvea. Tanskan kuninkaan luona oli myöskin mies nimeltä Harald;
hän oli Knut Gorminpojan poika ja kuningas Haraldin veljenpoika.
Hän oli palannut viikinkiretkeltä, oli ryöstellyt kauan ja
koonnut itselleen siten suunnattomasti tavaraa; häntä sanottiin
Kulta-Haraldiksi. Hänellä oli mielestään suuri oikeus päästä Tanskan
kuninkaaksi.

Kuningas Harald ja hänen veljensä johtivat sotajoukkonsa pohjoiseen
päin Trondhjemiin eivätkä kohdanneet siellä mitään vastarintaa. He
kantoivat siellä veroa ja kaikki kuninkaan saatavat ja pakottivat
talonpojat maksamaan suuria rahasummia; sillä kuninkaat olivat pitkän
aikaa saaneet varsin vähän veroa Trondhjemistä, koska Haakon jaarli oli
vallinnut siellä hyvin voimakkaana ja ollut riidassa kuninkaiden
kanssa. Syksyllä Harald kuningas lähti etelän puolelle mukanaan suurin
osa sitä sotajoukkoa, joka oli kotoisin sieltä, mutta Erling kuningas
jäi jälkeen miehineen. Hän esitti yhä suuria vaatimuksia talonpojille
ja teki heidän elämänsä kovin vaikeaksi, mutta talonpojat nurisivat
eivätkä sietäneet tätä vahinkoa. Ja talvella talonpojat kokoontuivat ja
saivat suuren joukon, lähtivät sitten Erlingiä vastaan sinne, missä hän
vieraili, ja ryhtyivät taisteluun; siinä kaatui kuningas Erling ja
suuri määrä miehiä hänen kerallaan.

Kun Gunhildin pojat hallitsivat Norjaa, tuli kova katovuosi, ja hätä
kasvoi, kuta kauemmin he vallitsivat maata. Mutta talonpojat syyttivät
siitä kuninkaita, ja näin he tekivät sitä enemmän, kun kuninkaat olivat
ahnaita ja tylyjä talonpoikia kohtaan. Niin kurjaksi kävi elämä, että
melkein kaikkialla maalaisilta puuttui ohraa ja kalaa. Haalogalannissa
vallitsi niin suuri nälänhätä ja puute, ettei siellä kasvanut juuri
laisinkaan ohraa, vaan lumi peitti koko maan keskellä kesää. Näin
lauloi Öivind Skaldespilder -- hän sattui astumaan ulos kovan pyryn
aikana --:

    Lumi peittää Odenin vaimon[76]
    (Lapin miesten lailla karjaa
    ruokimme varvuilla koivun
    sisällä) keskellä kesää.



Olavi Trygvenpojan tarina.

(968-1000)


Astrid oli nimeltään se nainen, jonka kanssa kuningas Trygve
Olavinpoika oli ollut naimisissa; hänen isänsä oli Eirik Bjodaskalle,
muuan mahtava mies, joka asui Oprostaderissa. Mutta Trygven kaaduttua
Astrid pakeni ja lähti salaisesti tiehensä mukanaan sen verran
irtaimistoa kuin hän voi ottaa matkaansa. Häntä seurasi hänen
kasvatusisänsä, jonka nimi oli Torolv Täiparta; tämä ei eronnut hänestä
koskaan, mutta hänen toiset uskottunsa kulkivat vakoilemassa, mitä
hänen vihamiehistään kerrottiin tai missä he oleilivat.

Astrid kantoi kohdussaan Trygve kuninkaan lasta. Hän kuljetutti itsensä
erään järven saarelle ja piiloutui sinne muutamien seuralaisten kera;
siellä hän synnytti lapsen, se oli poika. Mutta kun lapsi oli valeltu
vedellä, nimitettiin se Olaviksi isoisänsä mukaan. Siellä Astrid oli
piilossa kesän, mutta kun yöt pimenivät ja päivät alkoivat lyhetä ja
ilma käydä koleaksi, lähti hän liikkeelle ja hänen kerallaan Torolv ja
muutamia muita; he kulkivat salaisesti, vain öisin, eivätkä kohdanneet
ihmisiä. Näin he saapuivat eräänä iltana Astridin isän, Oprostaderin
Eirikin luo. He kulkivat kenenkään tietämättä, ja Astrid lähetti taloon
sanan ilmoittaakseen siitä Eirikille; tämä käski väkensä johdattaa
heidät pieneen rakennukseen ja panna heidän eteensä parhainta ruokaa.
Kun Astrid oli viipynyt siellä lyhyen ajan, palasi hänen saattueensa
kotiin, mutta hän jäi sinne ja hänen kerallaan kaksi palvelijatarta,
hänen poikansa Olavi, Torolv Täiparta sekä tämän poika Torgils, kuuden
talven ikäinen; nämä jäivät sinne talveksi.

Harald Harmaaturkki ja hänen veljensä Gudröd lähtivät Trygve
Olavinpojan surman jälkeen niihin taloihin, jotka Trygve oli omistanut;
mutta silloin Astrid oli poissa, eivätkä he saaneet mitään tietoa
hänestä. Sellainen huhu osui heidän kuuluviinsa, että hän kantoi
kohdussaan Trygve kuninkaan lasta. Syksyllä he lähtivät pohjan
puolelle, niinkuin ennen on kirjoitettu. Mutta kohdattuaan äitinsä
Gunhildin he kertoivat hänelle kaikesta, mitä matkalla oli tapahtunut.
Hän tiedusteli tarkoin Astridista; he kertoivat huhun, minkä olivat
kuulleet hänestä. Mutta siitä syystä, että Gunhildin pojat samana
syksynä ja seuraavana talvena joutuivat sotaan Haakon jaarlin kanssa,
niinkuin ennen on kirjoitettu, ei sinä talvena etsitty Astridia ja
hänen poikaansa.

Seuraavana keväänä Gunhild lähetti vakoojia Ylämaihin ja aina Vikeniin
asti tiedustelemaan, miten Astridin laita oli. Mutta palatessaan
lähetit saattoivat ilmoittaa, että Astrid oli isänsä Eirikin luona; he
sanoivat myös, että varmaankin hän siellä kasvatti Trygve kuninkaan
poikaa. Silloin Gunhild valitsi heti lähetit ja varusti heidät hyvin
vaatteilla ja aseilla; heitä oli kolmekymmentä miestä, ja johtajana
heillä oli muuan mahtava mies ja Gunhildin hyvä ystävä, nimeltä Haakon.
Gunhild käski heidän nyt lähteä Oprostaderiin Eirikin luo ja ottaa
sieltä Trygve kuninkaan pojan ja tuoda tämän hänen luokseen.

Sitten lähetit suoriutuivat matkalle. Mutta kun he olivat päässeet
lähelle Oprostaderia, saivat Eirikin ystävät vihiä heidän matkastaan ja
toimittivat hänelle eräänä iltana tiedon lähettien tulosta. Heti samana
iltana Eirik antoi Astridin valmistautua lähtemään tiehensä, hankki
hyviä oppaita ja lähetti hänet itään päin Svitjodiin ystävänsä Haakon
Vanhan, erään mahtavan miehen luo. He lähtivät tiehensä, kun yötä oli
vielä pitkälti jäljellä. Seuraavana päivänä illansuussa he saapuivat
Skaun nimiseen kihlakuntaan, näkivät siellä ison talon, menivät sinne
ja pyysivät yösijaa, he salasivat nimensä ja olivat halvoissa
pukimissa. Se talonpoika, Björn Eiterkveisa nimeltään, oli rikas mies,
mutta häijy; hän ajoi heidät pois, mutta he saapuivat samana iltana
toiseen taloon vähän matkan päähän sieltä. Torstein oli sen talonpojan
nimi, hän soi heille yösijan ja suojaa yöksi; siellä he nukkuivat
hyvissä vuoteissa.

Haakon saapui Gunhildin miesten kera varhain aamulla Oprostaderiin ja
tiedusteli Astridia ja tämän poikaa. Eirik sanoi, ettei hän ollut
siellä. Haakon ja hänen miehensä tutkivat talon ja viipyivät pitkälle
päivän selkään ja saivat hiukan vihiä Astridin matkasta. He ratsastavat
sitten samaa tietä, tulevat myöhään illalla Skauniin Björn Eiterkveisan
luo ja yöpyvät sinne. Haakon kysyy Björniltä, voiko tämä ilmoittaa
hänelle jotakin Astridista. Talonpoika kertoo, että päivällä sinne oli
tullut muutamia ihmisiä pyytäen yösijaa, "mutta minä ajoin ne pois, ja
nyt ne kai ovat yöpyneet tänne lähistölle."

Torsteinin renki tuli illalla kotiin metsästä ja saapui Björnin taloon,
sillä se oli matkan varrella. Hän huomasi, että sinne oli tullut
vieraita ja mitä asiaa näillä oli; hän ilmoitti sen Torstein
talonpojalle. Kun vielä oli jäljellä kolmas osa yötä, herätti Torstein
vieraansa, käski heidän lähteä tiehensä ja puhui heille tylysti. Mutta
kun oli päästy kappaleen matkaa talosta, ilmoitti Torstein heille, että
Gunhildin lähetit olivat Björnin luona heitä etsimässä. He pyysivät
häntä auttamaan, hän antoi heille oppaan ja vähän ruokaa. Opas saattoi
heidät saloon, missä oli järvi ja siinä kaislaa kasvava saari. He
pääsivät kahlaten saareen ja piiloutuivat kaislikkoon. Varhain
seuraavana päivänä Haakon ratsasti Björnin talosta ympäristöön, ja
kaikkialla hän tiedusteli Astridia. Ja Torsteinin luo saavuttuaan hän
kysyi, olivatko he tulleet sinne. Tämä sanoi, että sinne oli tullut
muutamia ihmisiä, ja nämä olivat päivän sarastaessa lähteneet itään
päin salolle. Haakon pyysi Torsteinia lähtemään heidän kerallaan, koska
hän tunsi tiet ja piilopaikat. Torstein lähti heidän mukaansa, mutta
kun oli päästy metsään, niin hän neuvoi heidät pois sieltä, missä
Astrid oli. He kulkivat koko sen päivän etsien eivätkä löytäneet heitä,
lähtivät sitten takaisin ja kertoivat Gunhildille, miten oli käynyt.
Astrid ja hänen saattueensa jatkoivat matkaansa ja saapuivat Svitjodiin
Haakon Vanhan luo. Siellä Astrid ja hänen poikansa Olavi viipyivät
pitkän ajan ja heidän oli hyvä olla.

Gunhild kuninkaanäiti sai kuulla, että Astrid ja tämän poika Olavi
olivat Ruotsissa; silloin hän lähetti jälleen Haakonin hyvä saattue
mukanaan itään Eirik svealaiskuninkaan luo oivia lahjoja ja
ystävällisiä sanoja viemään. Lähetit otettiin siellä hyvin vastaan.
Sitten Haakon esittää asiansa ja sanoo, että Gunhild pyysi kuningasta
suomaan apuaan, niin että hän voisi saada Olavi Trygvenpojan kanssaan
Norjaan: "Gunhild haluaa kasvattaa hänet." Kuningas antaa hänelle
seuraksi miehiä, ja he ratsastavat Haakon Vanhan luo; siellä Haakon
kehoittaa monin ystävällisin sanoin Olavia lähtemään mukaansa. Haakon
Vanha vastaa suopeasti ja sanoo, että äiti saa päättää hänen
matkastaan. Mutta Astrid ei tahdo millään muotoa, että poika lähtisi.
Lähetit menevät nyt pois ja kertovat vastauksen Eirik kuninkaalle;
sitten he varustautuvat matkaamaan kotiin, mutta pyytävät taas
kuningasta auttamaan, että he saisivat pojan mukaansa, joko Haakon
Vanhan mielisuosiolla tai hänen tahtomattaan. Kuningas antaa heille
jälleen joukon miehiä. Lähetit tulevat nyt Haakon Vanhan luo ja
vaativat, että pojan on lähdettävä heidän mukaansa; mutta kun siihen ei
oltu suostuvaisia, puhuivat he suuria sanoja, uhkasivat turvautua
väkivaltaan ja käyttäytyivät vihaisesti. Silloin ryntää esiin muuan
orja, Burtse niminen, ja aikoo lyödä Haakonia, niin että heidän täytyy
joutuin väistyä pois, jotta eivät saisi kuritusta orjan kädestä. Sitten
he palaavat Norjaan ja kertovat Gunhildille matkastaan sekä että ovat
nähneet Olavi Trygvenpojan.

Sigurd oli nimeltään Astridin veli, Eirik Bjodaskallen poika. Hän oli
kauan ollut poissa maasta ja oleskellut idässä Gardariikin[77] Valdemar
kuninkaan luona; Sigurd nautti siellä suurta kunnioitusta. Astrid sai
halun lähteä sinne veljensä luo. Haakon Vanha antoi hänelle hyvän
saattueen ja oivat varusteet; hän lähti muutamien kauppien kera.
Silloin hän oli ollut kaksi talvea Haakon Vanhan luona, ja Olavi oli
nyt kolmen talven ikäinen.

Mutta kun he purjehtivat itään meren poikki, tuli heitä vastaan
viikinkejä, ne olivat virolaisia; nämä valtasivat sekä väen että
tavaran, muutamia he surmasivat, toiset jakoivat keskenään orjiksi.
Siellä Olavi erotettiin äidistään, ja eräs virolainen nimeltä Klerkon
otti huostaansa hänet, Torolvin ja Torgilsin. Klerkon arveli, että
Torolv oli liian vanha orjaksi, niin ettei hänestä ollut mitään hyötyä,
ja surmasi hänet; mutta pojat hän otti mukaansa ja möi heidät eräälle
Klerk nimiselle miehelle kelpo pukista. Eräs kolmas mies osti sitten
Olavin ja antoi hänestä hyvän viitan; miehen nimi oli Reas, hänen
vaimonsa Rekon ja heidän poikansa Rekone. Siellä Olavi eli kauan, hänen
oli hyvä olla, ja mies piti hänestä paljon. Olavi viipyi kuusi talvea
Vironmaassa tällaisissa oloissa.

Sigurd Eirikinpoika saapui Viroon Holmgaardin[78] Valdemar kuninkaan
lähettiläänä, ja hänen oli määrä noutaa siitä maasta veroa kuninkaalle.
Sigurd retkeili mahtavana mukanaan paljon miehiä ja tavaraa. Hän näki
turulla kauniin pojan, jonka hän havaitsi muukalaiseksi, ja tiedusteli
tämän nimeä ja syntyperää. Hän sanoi itseään Olaviksi, isäänsä Trygve
Olavinpojaksi ja äitiään Astridiksi, Eirik Bjodaskallen tyttäreksi;
silloin Sigurd huomasi, että tämä oli hänen sisarenpoikansa. Sitten
Sigurd kysyi, kuinka hän oli sinne tullut. Olavi kertoi kaiken sen,
mitä hänelle oli tapahtunut. Sigurd pyysi häntä seuraamaan Reas
talonpojan luo; mutta sinne päästyään hän osti molemmat pojat ja vei
heidät mukanaan Holmgaardiin. Hän ei antanut mitään tietoa Olavin
syntyperästä, mutta kohteli häntä hyvin.

Olavi Trygvenpoika seisoi eräänä päivänä turulla; siellä oli paljon
väkeä saapuvilla. Silloin hän tunsi Klerkonin, joka oli surmannut hänen
kasvatusisänsä Torolv Täiparran. Olavilla oli pieni kirves kädessään,
ja hän iski sen Klerkonin päähän, niin että se painui aivoihin, ja
juoksi viipymättä kotiin ja kertoi sen sukulaiselleen Sigurdille; mutta
Sigurd vei heti Olavin kuningattaren asuntoon ja ilmoitti asian
hänelle. Hänen nimensä oli Allogia; Sigurd pyysi häntä auttamaan poikaa
Hän katseli tätä, sanoi, ettei niin kaunista poikaa saanut surmata, ja
käski kutsua miehiä luokseen täysissä aseissa.

Holmgaardissa pidettiin rauhaa niin pyhänä, että laki määräsi
surmattavaksi jokaisen, ken tappoi miehen tuomiotta. Niin virtasi
heidän tapansa mukaan kaikki kansa kokoon ja rupesi etsimään, minne
poika oli joutunut. Silloin sanottiin, että hän oli kuningattaren
talossa aseellisen joukon turvissa; tämä ilmoitettiin kuninkaalle. Hän
lähti sinne miehineen, sillä hän ei tahtonut, että syntyisi taistelu.
Kuningas määräsi sakon ja kuningatar maksoi sen. Sitten Olavi jäi
kuningattaren luo, ja tämä oli suuresti ihastunut häneen. Gardariikissa
oli laki sellainen, etteivät kuninkaalliset lapset saaneet olla siellä
muutoin kuin kuninkaan suostumuksella. Silloin Sigurd kertoo
kuningattarelle, mitä sukua Olavi on sekä ettei tämä voinut vainon
vuoksi olla omassa maassaan, ja pyysi häntä puhumaan kuninkaalle siitä.
Hän teki niin pyytäen kuningasta auttamaan tätä kuninkaanpoikaa, jolle
kohtalo oli ollut niin kova; ja esirukouksillaan hän sai aikaan sen,
että kuningas lupasi tehdä niin, otti sitten Olavin hoivaansa ja
kohteli häntä kunniallisesti, niinkuin kuninkaanpoikaa sopii. Olavi oli
yhdeksän talven ikäinen saapuessaan Gardariikiin, mutta viipyi vielä
yhdeksän talvea Valdemar kuninkaan luona. Olavi oli hyvin kaunis, suuri
ja väkevä ja aseiden käytössä etevämpi kaikkia norjalaisia, joista
kerrotaan.

Jaarli Haakon Sigurdinpoika oli Tanskan kuninkaan Harald Gorminpojan
luona talvea paettuaan Norjasta Gunhildin poikia. Haakonilla oli niin
paljon mietittävää talvella, että hän kävi vuoteeseen; hän makasi usein
hereillä ja söi ja joi vain sen verran, että säilytti ruumiinvoimansa.
Silloin hän lähetti salaisesti miehiään Trondhjemiin ystäviensä luo ja
suunnitteli heidän kanssaan, että he surmaisivat kuningas Erlingin, jos
saisivat siihen tilaisuuden; hän sanoi aikovansa palata valtakuntaansa
kesän tullen. Sinä talvena tröndit surmasivat Erlingin, niinkuin ennen
on kirjoitettu.

Haakonin ja Kulta-Haraldin välillä vallitsi luja ystävyys. Harald
esitti Haakonille ajatuksensa; hän sanoi aikovansa asettua maahan ja
jättävänsä sotalaivansa ja kysyi Haakonilta, arveliko tämä, että
kuningas Harald suostuisi jakamaan valtakunnan hänen kanssaan, jos hän
sitä vaati.

"Sitä minä arvelen", virkkaa Haakon, "ettei kuningas sinulta kiellä
mitään oikeutta; mutta parempaa tietoa saat tästä asiasta, jos puhut
siitä kuninkaalle. En luule, että saat valtakuntaa, ellet sitä vaadi."

Vähän ajan kuluttua tästä keskustelusta Kulta-Harald puhui Harald
kuninkaalle, kun saapuvilla oli paljon suurmiehiä, molempain ystäviä.
Silloin Kulta-Harald vaati Harald kuninkaalta, että tämä jakaisi
valtakunnan puoliksi hänen kanssaan, niinkuin arvonsa ja syntyperänsä
antoivat hänelle oikeuden Tanskanmaassa. Tästä vaatimuksesta Harald
suuttui suuresti ja sanoi, ettei yksikään mies ollut vaatinut hänen
isältään kuningas Gormilta sitä, että tämä rupeaisi Tanskassa
puolkuninkaaksi, ei myöskään tämän isältä Hårde-Knutilta tai Sigurd
Käärmesilmältä tai Ragnar Lodbrokilta -- hän raivostui niin, ettei
hänen kanssaan voinut puhua.

Kulta-Harald tyytyi nyt asemaansa vielä vähemmän kuin varemmin; hänellä
ei ollut valtakuntaa sen enempää kuin ennenkään, mutta lisäksi
kuninkaan viha kestettävänä. Niin hän saapui ystävänsä Haakonin luo,
valitti pulaansa ja pyysi hyvää neuvoa, niin että voisi saada
valtakunnan; hän sanoi lähinnä aikoneensa tavoitella valtakuntaa
voimalla ja aseilla. Haakon pyysi, ettei hän puhuisi tästä kenellekään,
jotta se asia ei leviäisi.

"Henkesi se voi sinulle maksaa", hän sanoo; "ajattele itse, mihin
sinulla on kykyä. Moiset suuret tuumat vaativat, että mies on rohkea ja
luja, ettei säästä hyvää eikä pahaa, jotta se asia voisi edistyä, mihin
hän on ryhtynyt. Mutta onnetonta on käydä käsiksi suuriin aikeisiin ja
sitten luopua niistä häpeällä."

Kulta-Harald vastaa: "Niin aion ryhtyä tähän vaatimukseen, etten edes
säästä käsiäni itse kuninkaan surmasta, jos siihen joudutaan, kun hän
epää minulta valtakunnan, joka minulle oikeuden mukaan kuuluu." Siihen
päättyy heidän keskustelunsa.

Harald kuningas kävi sitten Haakonin luo, ja he ryhtyivät yhdessä
keskustelemaan. Kuningas kertoo jaarlille, minkä vaatimuksen
Kulta-Harald on tuonut valtakunnasta ja minkä vastauksen hän antoi; hän
sanoo, ettei hän millään ehdolla tahdo vähentää valtakuntaansa: "Mutta
jos Kulta-Harald pitää kiinni tästä vaatimuksesta, silloin ei minulla
ole paljoa sitä vastaan, että hänet surmataan, sillä luotan häneen
vähän, ellei hän luovu tästä."

Jaarli vastaa: "Minun luuloni mukaan Harald on ajanut tätä niin
kiihkeästi, ettei hän anna sen enää raueta. Odotan, että jos hän nostaa
sodan tässä maassa, niin hän saa runsaasti apua ja eniten isänsä
ystävällisyyden tähden. Mutta onnettominta on teille surmauttaa
sukulaisenne, sillä kaikki miehet sanovat tässä tapauksessa häntä
syyttömäksi. En myöskään tahdo antaa sinulle sitä neuvoa, että teet
itsestäsi pienemmän kuninkaan kuin isäsi Gorm oli; hän suurensi
valtakuntaansa paljon eikä suinkaan sitä vähentänyt."

Silloin kuningas sanoo: "Minkä neuvon siis annat, Haakon? Eikö minun
pidä jakaa valtakuntaa ja vapautua tästä rauhattomuudesta?"

"Tavatkaamme toisemme muutaman päivän perästä", sanoo Haakon jaarli;
"ensin tahdon pohtia tätä pulmallista asiaa ja sitten vastata".

Sitten kuningas poistui väkineen.

Haakon jaarli antautui nyt uudelleen vakaviin mietteisiin ja salli vain
harvojen miesten oleskella talossaan. Muutaman päivän kuluttua Harald
tuli jaarlin luo, ja he puhelivat keskenään. Kuningas kysyy, onko
jaarli nyt harkinnut sitä keskustelua, mikä heillä tuonoin oli.

"Sen vuoksi olen valvonut yötä ja päivää", sanoo jaarli, "ja minun
mielestäni on se neuvo paras, että sinä pidät hallittavanasi kaiken sen
maan, minkä isäsi omisti ja sinä perit hänen jälkeensä, mutta hankit
sukulaisellesi Haraldille toisen valtakunnan, josta hän voi saada
kunniaa".

"Mikä valtakunta se olisi", kysyy kuningas, "jonka voin luovuttaa
Haraldille, jos pidän Tanskanmaan jakamattomana?"

"Se on Norja", vastaa jaarli. "Sikäläisiä kuninkaita vihaa koko kansa,
ja joka mies toivoo heille turmaa, niinkuin luonnollista onkin."

Kuningas virkkaa: "Norja on suuri maa ja sen kansa lujaa, ja vaikea on
sitä tavoitella muukalaisella sotajoukolla. Niin kävi meidän, kun
Haakon suojeli maata, että menetimme paljon väkeä, mutta emme
saavuttaneet voittoa. Ja Harald Eirikinpoika on minun kasvattini ja
polvipoikani."

Silloin jaarli sanoo: "Kauan olen tietänyt, että te olette usein
antanut apua Gunhildin pojille, mutta he ovat kuitenkin palkinneet
teitä vain pahalla. Me saamme Norjan paljoa helpommin kuin hävittämällä
sitä koko tanskalais-sotajoukolla. Lähetä sinä sana kasvatillesi
Haraldille ja pyydä häntä ottamaan sinulta se maa ja läänitys, mikä
heillä ennen oli täällä Tanskassa. Kutsu hänet luoksesi; silloin
Kulta-Harald voi lyhyessä ajassa voittaa Norjassa valtakunnan Harald
Harmaaturkilta."

Kuningas vastaa, että huonona työnä pidetään kasvattinsa pettämistä.

"Niin kai tanskalaiset sanovat", virkkaa jaarli, "että parempi on
surmata norjalainen viikinki kuin tanskalainen kasvatusveli". -- He
keskustelevat nyt kauan tästä, kunnes sopivat asiasta.

Kulta-Harald saapuu jälleen puhumaan Haakonin kanssa. Jaarli sanoo
edistäneensä hänen asiaansa siten, että nyt on hyviä toiveita siitä,
että mahdollisesti häntä varten on valmiina kuningaskunta Norjassa.

"Silloin me kaksi", hän lausuu, "pidämme lujana liittomme. Minä voin
silloin antaa sinulle vankkaa tukea Norjassa."

Jaarli puhuu tästä Kulta-Haraldille, kunnes tämä pitää sitä sopivana.
Sitten he keskustelevat usein kolmisin, kuningas, jaarli ja
Kulta-Harald. Sen jälkeen kuningas lähetti miehiään Norjaan Harald
Harmaaturkin luo. Heidän matkansa varustettiin hyvin, he saivat siellä
suopean vastaanoton ja tapasivat Harald kuninkaan; he toivat sen
viestin, että Haakon jaarli oli Tanskassa ja makasi kuolemansairaana ja
melkein mielipuolena, ja toisen sanan, että Tanskan kuningas Harald
kutsui kasvattinsa Harald Harmaaturkin luokseen antaakseen hänelle
läänityksen, niinkuin hänellä ja hänen veljillään oli ennen ollut
Tanskassa, ja pyysi Haraldia saapumaan Jyllantiin.

Harald Harmaaturkki esitti tämän asian Gunhildille ja ystävillensä;
siitä lausuttiin erilaisia arveluita, muutamien mielestä tämä retki ei
ollut turvallinen, niinkuin se nyt oli järjestetty, mutta useat
toivoivat, että hän lähtisi, sillä Norjassa oli niin suuri nälänhätä,
että kuninkaat töin tuskin kykenivät elättämään miehiään. Mutta
Tanskassa vuodentulo oli jotensakin hyvä, ja ajateltiin sieltä saatavan
mitä tarvittiin, jos Harald kuningas saisi sieltä läänityksen. Niin
päätettiin ennen lähettien lähtöä, että Harald kuningas saapuisi
kesällä Tanskan kuninkaan luo ottamaan vastaan kuningas Haraldin
tarjouksen.

Harald Harmaaturkki lähti kesällä Tanskaan, ja hänellä oli kolme
suuralusta. Hän purjehti Vikenistä Limfjordiin ja laski maihin
Halsin[79] luona. Hänelle sanottiin, että Tanskan kuningas saapuu pian.
Mutta saatuaan siitä tiedon Kulta-Harald purjehti sinne yhdeksällä
laivalla; ne hän oli varemmin varustanut viikinkiretkeä varten. Haakon
jaarli oli myöskin varustanut laivastonsa ja aikoi samaten lähteä
viikinkiretkelle; hänellä oli kaksitoista alusta, kaikki isoja. Mutta
kun Kulta-Harald oli lähtenyt pois, puhui Haakon jaarli kuninkaalle:

"Nyt en tiedä, emmekö joudu soutamaan vainotietä ja kuitenkin maksamaan
sakkoja.[80] Nyt Kulta-Harald aikoo surmata Harald Harmaaturkin ja
sitten anastaa kuningaskunnan Norjassa. Luuletko sinä, että hän pysyy
sinulle uskollisena, kun annat hänelle niin suuren vallan? Niin hän
sanoi talvella minun läsnäollessani, että surmaa sinut, jos saa
tilaisuuden. Mutta minä voitan Norjan sinun alaiseksesi ja surmaan
Kulta-Haraldin, jos lupaat minulle, että helposti voimme sopia sen
asian; minä rupean silloin sinun jaarliksesi ja vahvistan sen valalla
ja valloitan Norjan sinun avullasi ja pidän sitten maata valtakuntasi
alaisena ja maksan sinulle veroa, ja silloin sinä olet suurempi
kuningas kuin isäsi, jos hallitset kahta suurvaltakuntaa." -- Tästä
sopivat kuningas ja jaarli; ja niin Haakon lähtee miehineen etsimään
Kulta-Haraldia.

Kulta-Harald saapui Limfjordin Halsiin ja vaati heti Harald
Harmaaturkin taisteluun; vaikka tällä oli vähemmän väkeä, nousi hän
kuitenkin maihin, valmistausi taisteluun ja järjesti sotajoukkonsa.
Mutta ennenkuin rintamat kävivät toisiaan vastaan, kannusti Harald
Harmaaturkki voimakkaasti miehiään ja kehoitti heitä vetämään
miekkansa; hän riensi heti eteenpäin rintaman ensimmäisenä ja iski
kahden puolen. Näin laulaa Glum Geirenpoika:

    Sankarin sanoja virkkoi
    kantaja kalvan, mi kastoi
    verellä vihollisten
    taistelukentän tuon.

    Harald miehensä miekan
    käyttöön nyt käski;
    miehevältä tuntui
    kutsu kuninkaan.

Siinä taistelussa kaatuivat Harald Harmaaturkki ja useimmat hänen
miehistään.

Haakon jaarli ja Kulta-Harald kohtasivat toisensa vähän sen jälkeen
kuin Harald Harmaaturkki oli kaatunut; silloin Haakon jaarli antautui
taisteluun Kulta-Haraldia vastaan, ja siinä Haakon sai voiton, mutta
Harald joutui vangiksi ja Haakon antoi ripustaa hänet hirteen. Sitten
Haakon lähti Tanskan kuninkaan luo ja sopi helposti hänen kanssaan
sukulaisensa surman.

Sen jälkeen Harald kuningas määräsi sotajoukon kokoontumaan koko
valtakunnastaan ja lähti liikkeelle kuudellasadalla aluksella. Hänen
mukanaan oli Haakon jaarli sekä Harald Grenske, Gudröd kuninkaanpoika,
ja useita muita suurmiehiä, jotka olivat paenneet tiluksiltaan
Gunhildin poikien tähden. Tanskan kuningas purjehti laivastollaan
Vikeniin, ja siellä kaikki kansa rupesi hänen alamaisekseen. Mutta kun
hän saapui Tunsbergiin, pyrki suuri joukko miehiä hänen luokseen, ja
kuningas Harald antoi koko sen sotajoukon, mikä oli Norjassa
kerääntynyt hänen avukseen, Haakon jaarlin johdettavaksi ja luovutti
hänelle hallittaviksi seitsemän fylkeä samoilla ehdoilla kuin Harald
Kaunotukka asetti pojilleen, paitsi että Haakon saisi ottaa siellä
samaten kuin Trondhjemissakin kaikki kuninkaankartanot ja kaiken
maaveron. Harald kuningas antoi Harald Grenskelle kuninkaannimen ja
suuren alueen samoilla ehdoilla, mitkä hänen sukulaisillaan oli ennen
ollut ja Harald Kaunotukka oli asettanut pojilleen. Harald Grenske oli
silloin kahdeksantoista talven ikäinen ja tuli sitten kuuluisaksi
mieheksi. Sen jälkeen Tanskan kuningas Harald lähti kotiin koko
tanskalaisjoukko mukanaan.

Haakon jaarli matkasi miehineen pohjoista kohti. Mutta kun Gunhild ja
hänen poikansa saivat kuulla tämän sanoman, ryhtyivät he keräämään
sotajoukkoa, mutta heidän oli vaikea saada väkeä. He turvautuivat
jälleen samaan neuvoon kuin ennenkin: päättivät purjehtia länteen meren
poikki niiden kera, jotka tahtoivat heitä seurata; he lähtivät ensin
Orkn-saarille ja viipyivät siellä jonkun aikaa. Mutta Haakon jaarli
alisti koko maan itselleen kuuliaiseksi ja asui sen talven
Trondhjemissa.

Kuningas Ragnfröd ja Gudröd, nämä kaksi olivat nyt enää elossa Eirikin
ja Gunhildin pojista. Ragnfröd varustausi matkaan keväällä oltuaan
talven Orkn-saarilla. Hän purjehti itään päin Norjaan, ja hänellä oli
komea sotajoukko ja suuria laivoja. Mutta Norjaan saavuttuaan hän sai
kuulla, että Haakon jaarli oli Trondhjemissa. Ragnfröd suuntasi silloin
kulkunsa Stadin pohjoispuolelle ja hävitti Etelä-Möreä; ja hiukan väkeä
liittyi häneen, niinkuin usein tapahtuu sotajoukon kulkiessa kautta
maan, että ne, jotka joutuvat sen valtaan, etsivät apua kukin sieltä,
missä se tuntuu sopivimmalta. Haakon jaarli sai kuulla, että Möressä
vallitsi vainonajat. Jaarli kokosi silloin aluksia, antoi vuolla
sotavasamia, varustausi joutuisasti ja purjehti merelle päin vuonoa
pitkin. Hänen oli helppo saada väkeä mukaansa. Haakon jaarli ja
Ragnfröd kohtasivat toisensa Etelä-Mören pohjoisimmassa osassa. Jaarli
ryhtyi heti taisteluun; hänellä oli enemmän väkeä, mutta pienemmät
laivat. Taistelu oli ankara, ja Haakonin kävi onnettomasti; taisteltiin
keulapuolella, niinkuin siihen aikaan oli tapana. Salmessa kävi virta,
ja kaikki alukset ajautuivat yhdessä maata kohti. Jaarli antoi myöskin
suunnata rantaa kohti sinnepäin, missä hänestä tuntui parhaalta nousta
maihin. Mutta kun alukset pääsivät matalalle, kävivät jaarli ja kaikki
hänen miehensä laivoista ja vetivät ne ylemmäksi, jotta viholliset
eivät saisi niitä ulos vesille. Sitten jaarli järjesti joukkonsa
partaalle ja yllytti Ragnfrödiä nousemaan maihin. Ragnfrödin miehet
asettuivat hiukan ulommaksi, ja nyt ammuskeltiin toisiaan jonkin aikaa;
mutta Ragnfröd ei tahtonut käydä maihin, ja niin he erkanivat tämän
jälkeen. Ragnfröd ohjasi laivastonsa Stadin eteläpuolelle, sillä hän
pelkäsi maasotajoukon kerääntyvän Haakon jaarlin avuksi. Mutta jaarli
ei antautunut enää taisteluun, koska hänen mielestään oli aluksissa
liian suuri ero. Niin hän palasi syksyllä Trondhjemiin ja viipyi siellä
talven; mutta kuningas Ragnfrödillä oli hallussaan koko alue Stadin
eteläpuolella. Hänellä oli talvella luonaan suuri sotavoima, ja kevään
tullessa hän lähetti sotakutsun ja sai paljon väkeä; hän retkeili
kaikissa näissä fylkeissä kerätäkseen miehiä ja laivoja sekä muita
varastoja, joita tarvitsi.

Kevään tullessa Haakon jaarli määräsi väkeä kerääntymään aina maan
pohjoisosista asti. Niin on kerrottu, että hänellä oli sotajoukkoa
neljän heimokunnan alueelta; häntä seurasi seitsemän jaarlia, ja näillä
oli yhteensä suuri määrä miehiä.

Haakon jaarli purjehti tämän sotajoukon kera etelään Stadin ohi.
Silloin hän sai kuulla, että kuningas Ragnfröd oli väkineen lähtenyt
sisemmäksi Sogniin; hän johti nyt miehensä sinne ja kohtasi Ragnfrödin.
Jaarli laski laivansa maihin ja valitsi taistelukentän; siellä sukeusi
ankara taistelu. Haakon jaarlilla oli paljoa suurempi sotajoukko, ja
hän sai voiton. Kuningas Ragnfröd pakeni aluksiinsa, mutta hänen
joukostaan kaatui kolmeasataa miestä. Tämän taistelun jälkeen kuningas
Ragnfröd pakeni Norjasta, mutta Haakon jaarli palautti maahan rauhan ja
antoi sen suuren sotajoukon, joka kesällä oli häntä seurannut, lähteä
takaisin pohjoiseen.

Haakon jaarli otti vaimokseen erään naisen nimeltä Tora, Skage
Skoftenpojan, erään mahtavan miehen tyttären. Tora oli hyvin kaunis.
Haakon jaarli oli suuri naistensuosija, ja hänellä oli monta lasta.
Eräs tytär oli nimeltään Ragnhild; tämän hän naitti Skofte
Skagenpojalle, Toran veljelle. Jaarli rakasti Toraa niin suuresti, että
tämän sukulaiset kävivät hänelle rakkaammiksi kuin kaikki muut miehet;
mutta Skoftella, hänen vävyllään, oli kuitenkin eniten sanottavaa
kaikista sukulaisista. Jaarli antoi hänelle suuria maatuloja Mörestä.
Mutta joka kerta, kun he olivat sotaväen kera liikkeellä, oli Skoften
sijoitettava aluksensa lähimmäksi jaarlin laivaa, eikä kenelläkään
ollut lupaa työntyä heidän alustensa väliin.

Tapahtui eräänä kesänä, että jaarli oli liikkeellä sotaväkineen;
silloin ohjasi Torleiv Viisas erästä purtta. Eirik oli myöskin mukana,
hän oli silloin kymmenen tai yhdentoista talven ikäinen. Kun illoin
käytiin satamaan, ei Eirik sallinut purttansa laskettavan muualle kuin
lähimmäksi jaarlin laivaa. Mutta kun jouduttiin etelään Mören vesille,
saapui jaarlin vävy Skofte hyvin varustetulla sotapurrella. Ja kun he
soutivat laivastoa kohti, huusi Skofte, että Torleiv luovuttaisi
paikkansa hänelle ja sijoittuisi ulommaksi. Eirik vastasi joutuisasti
ja kehoitti Skoftea asettumaan toiseen valkamaan. Tästä kuuli Haakon
jaarli, että hänen poikansa Eirik piti itseään nyt niin mahtavana,
ettei taipuisi Skoften tieltä. Jaarli huusi heti, että heidän oli
siirryttävä valkamasta, muutoin heidän kävisi pahemmin; hän sanoi, että
he saisivat silloin selkäänsä. Mutta kun Torleiv kuuli tämän, kutsui
hän miehiään ja käski heidän siirtää purren, ja niin tehtiin. Sitten
Skofte asettui sille paikalle, minkä oli tottunut saamaan lähinnä
jaarlin alusta. Hänen oli määrä kertoa jaarlille kaikki uutiset, kun he
olivat yhdessä, mutta jaarli kertoi Skoftelle uutisia, jos hän kuuli ne
ensinnä; hän sai nimen Uutis-Skofte.

Seuraavan talven Eirik oli kasvatusisänsä Torleivin luona, mutta
varhain keväällä hän sai itselleen seurueen. Torleiv antoi hänelle
viisitoistatuhtoisen aluksen kaikkine varusteineen, veneteltan sekä
ruokavaroja. Sitten Eirik purjehti vuonoa pitkin etelään päin Möreen.
Uutis-Skofte purjehti täysin varustetulla viisitoistatuhtoisella
purrella talojensa väliä, mutta Eirik antautui heti taisteluun häntä
vastaan. Siinä kaatui Skofte, mutta Eirik armahti ne miehet, jotka
olivat jääneet henkiin. Sitten Eirik purjehti etelää kohti ja saapui
Tanskaan, lähti kuningas Harald Gorminpojan luo ja oleskeli siellä
talven. Mutta seuraavana keväänä Tanskan kuningas lähetti Eirikin
Norjaan ja antoi hänelle jaarlinnimen ja sen ohella maata hallittavaksi
sillä ehdolla kuin verokuninkaille ennen oli ollut. Eirik jaarlista
tuli sitten suuri päällikkö.

Olavi Trygvenpoika oleskeli koko tämän ajan Gardariikissa, ja siellä
kuningas Valdemar kunnioitti häntä suuresti ja kuningatar häntä
rakasti. Valdemar kuningas teki hänestä sen sotajoukon päällikön, jonka
hän lähetti maata suojelemaan. Olavi oli muutamissa taisteluissa ja
osoittautui oivalliseksi päälliköksi. Hän elätti itse suuren joukon
omia sotureita niillä varoilla, joita kuningas hänelle antoi. Olavi oli
antelias miehiään kohtaan ja sai siitä paljon ystäviä.

Mutta niinkuin usein voi tapahtua, kun muukalainen korotetaan valtaan
tai niin suureen kunniaan, että joutuu kotimaisten miesten edelle, niin
kävi nytkin, että useat alkoivat häntä kadehtia, koska hän oli
kuninkaalle ja kuningattarellekin rakas. Moni puhui siitä kuninkaalle,
että tämä varoisi tekemästä Olavia liian mahtavaksi; "sillä sellainen
mies on teille vaarallisin, jos hän haluaa ryhtyä tuottamaan teille ja
valtakunnallenne vahinkoa, kun on niin mainio ja suosittu kuin hän;
emme myöskään tiedä, mitä hän ja kuningatar alituiseen puhelevat
keskenään".

Mahtavien kuninkaiden luona oli yleiseen tapana, että kuningattarella
oli puoli henkivartiota ja hän elätti sitä omalla kustannuksellaan ja
sai lisäksi veroja ja maksuja, mikäli oli tarpeen. Niin oli myöskin
kuningas Valdemarin luona, ettei kuningattarella ollut pienempää
henkivartiota kuin kuninkaalla, ja he kilpailivat suuresti voittaakseen
mainioita miehiä puolelleen. Nyt kävi niin, että kuningas alkoi uskoa
moisia puheita, ja hän muuttui harvasanaiseksi ja töykeäksi Olavia
kohtaan. Mutta tämän huomatessaan Olavi puhui siitä kuningattarelle ja
sanoi myöskin, että häntä halutti lähteä takaisin pohjan maihin; hän
kertoi, että hänen sukulaisillaan oli ennen ollut siellä valtakunta, ja
hänestä tuntui luultavalta, että siellä hän saavuttaisi eniten
menestystä. Kuningatar toivotti hänelle onnellista matkaa ja sanoi,
että hän on pysyvä mainiona miehenä, missä eläneekin. Sitten Olavi
varustausi matkalle, astui alukseensa ja suuntasi kulkunsa ulos
Itämerelle. Mutta länteen päin purjehtiessaan hän saapui
Borgundarholmiin,[81] nousi siellä maihin ja hävitteli; sen maan miehet
tulivat rantaan ja ryhtyivät taisteluun, mutta Olavi sai voiton ja
paljon sotasaalista.

Olavin laivat olivat Borgundarholmin luona; silloin nousi rajusää ja
meri kävi myrskyiseksi, niin etteivät he voineet pysytellä siellä, vaan
purjehtivat etelään päin Vendinmaan[82] rantaan ja saivat siellä hyvän
sataman. He käyttäytyivät rauhallisesti ja viipyivät siellä jonkin
aikaa.

Burislav[83] oli nimeltään Vendinmaan kuningas; hänellä oli tyttäriä
Geira, Gunhild ja Astrid. Kuninkaantyttärellä Geiralla oli valtakunta
siellä, missä Olavi miehineen nousi maihin. Dixen oli nimeltään se
mies, jolla oli eniten määräämisvaltaa Geira kuningattaren hovissa.
Mutta kun he saivat kuulla, että maihin oli saapunut tuntemattomia
miehiä, jotka käyttäytyivät sopivasti ja rauhallisesti, silloin lähti
Dixen heidän luokseen viemään Geira kuningattarelta sellaisen sanoman,
että tämä halusi tarjota tulijoille talvimajan, koska kesä oli kulunut
pitkälle ja sää käynyt myrskyiseksi.

Sinne saavuttuaan Dixen huomasi heti, että heidän johtajansa oli
erinomainen mies sekä suvultaan että ulkomuodoltaan. Dixen sanoi, että
kuningatar kutsui heidät luokseen ystävyyttään vakuuttaen. Olavi otti
kutsun vastaan ja lähti talvella kuningatar Geiran luo; he mieltyivät
molemmat toisiinsa, niin että Olavi kosi kuningatarta, ja niin
tapahtui, että hän sai sinä talvena Geiran. Nyt hän ryhtyi hallitsemaan
sitä valtakuntaa kuningattaren kanssa.

Talvella Olavi lähti niihin Vendinmaan kihlakuntiin, jotka olivat
kuuluneet kuningatar Geiran valtaan, mutta vapauttaneet itsensä
kuuliaisuudesta ja veroista. Siellä Olavi hävitteli, surmasi monta
miestä ja poltti muutamilta talot, otti paljon tavaraa ja alisti
valtaansa ne maat; sitten hän palasi linnaansa. Varhain keväällä Olavi
laati laivansa kuntoon ja purjehti ulos merelle. Hän laski Skånen
rannikolle ja nousi siellä maihin; maan miehet kokoontuivat ja
taistelivat häntä vastaan, mutta Olavi sai voiton ja suuren saaliin.
Sitten hän purjehti itään päin Gotlantiin; siellä hän valtasi
kauppalaivan, jonka jemtit omistivat. He puolustautuivat urhoollisesti,
mutta lopulta Olavi raivasi laivan puhtaaksi, surmasi monta miestä ja
otti kaiken tavaran. Kolmannen taistelun hän suoritti Gotlannissa;
siellä Olavi sai voiton ja paljon saalista.

Olavi Trygvenpoika oli ollut kolme talvea Vendinmaassa, kun hänen
vaimonsa Geira sai taudin, joka tuotti hänelle kuoleman. Tämä suru
tuntui Olavista niin raskaalta kantaa, ettei hän sen koommin viihtynyt
siellä. Hän hankki siis itselleen sotalaivoja ja lähti jälleen
vainoretkille, hävitteli ensinnä Friislantia, sitten Sakslantia ja
tunkeutui aina Flemingelantiin[84] asti. Näin kertoo Halfröd
Juonikko-runoilija:[85]

    Paljon poika Trygven
    surmata sakseja antoi,
    ruumiit runnellut
    jäi susille syötäviksi.

    Ruhtinas, suosija urhoin,
    kyllältä kukkain antoi
    juoda hurmetta ruskeaa
    friisein määrättömästi.

    Meriruhtinas mahtava silpoi
    ruumiita rannalla Valkeren.
    Korpeille kuningas jätti
    flemingein lihaa syödä.[86]

Sen jälkeen Olavi Trygvenpoika suuntasi matkansa Englantiin ja ryösteli
sitä laajalti; hän kävi myöskin Skotlannissa ja saarilla, sitten
Irlannissa ja Bretlannissa ja monessa muussa maassa. Oltuaan neljä
talvea sotaretkillä hän saapui saarille, joita nimitetään
Syllingeiksi,[87] ne sijaitsevat meressä länteen Englannista.

Syllingeillä Olavi Trygvenpoika sai kuulla, että saarella oli
ennustaja, joka ilmaisi tulevaisia tapahtumia, ja moni uskoi, että
usein kävi hänen sanainsa mukaan. Olavissa heräsi halu koetella sen
miehen taitoa. Hän lähetti kauneimman ja rotevimman miehensä, puettuna
niin komeasti kuin mahdollista, ja käski tämän sanoa olevansa kuningas,
sillä Olavi oli tullut kuuluisaksi kautta kaikkien maiden siitä, että
oli muita miehiä komeampi ja rotevampi, mutta Gardariikista lähdettyään
hän nimitti itseään vain Oleksi ja sanoi olevansa gerdiläinen.[88]
Mutta kun lähetti saapui ennustajan luo ja sanoi olevansa kuningas, sai
hän tämän vastauksen:

"Et ole sinä kuningas; mutta se on neuvoni, että olet kuninkaalle
uskollinen."

Eikä hän sanonut enempää tälle miehelle. Lähetti palasi takaisin ja
kertoi tämän Olaville, ja hänessä heräsi nyt sitä suurempi halu tavata
tämä mies, kun sai kuulla sellaisen vastauksen, ja hänestä katosi
epäilys, ettei tämä ollut oikea ennustaja. Niin Olavi lähti hänen
luokseen ja puheli hänen kanssaan ja kysyi, minkälaiseksi hän ennusti
Olavin tulevaisuuden, voittaisiko hän valtakunnan tai muuta onnea.
Erakko vastasi pyhästi ennustaen:

"Sinusta tulee suuri kuningas, ja suuria töitä suoritat: sinä saatat
paljon ihmisiä uskoon ja kasteeseen; sen kautta autat sekä itseäsi että
useita muita. Ja jotta et tätä epäilisi, niin saat tämän merkiksi:
aluksillasi kohtaat petosta ja vainolaisia ja joudut taisteluun,
menetät muutamia miehiä ja haavoitut itse. Siitä haavasta joudut
kuoleman kieliin, ja kilvellä sinut kannetaan purteesi; mutta tästä
haavasta paranet ennen seitsemän yön kuluttua, ja pian sen jälkeen otat
vastaan kasteen."

Sitten Olavi lähti laivoilleen, ja siellä hän kohtasi vainolaisia,
jotka tahtoivat surmata hänet miehineen. Mutta ottelu päättyi siten,
kuin erakko oli hänelle sanonut, että Olavi kannettiin haavoittuneena
purteensa, ja myöskin oli hän terve seitsemän yön kuluttua. Nyt
Olavista tuntui, että tämä mies oli puhunut hänelle totta ja että hän
oli oikea ennustaja, mistä hän sitten lieneekin saanut tämän
ennustuksen. Silloin Olavi lähti toisen kerran miestä tapaamaan, puheli
kauan hänen kanssaan ja tiedusteli tarkoin, mistä hän sai sen
viisauden, että osasi tulevaisia ennustaa. Erakko sanoi, että
kristittyjen jumala itse salli hänen tietää kaiken, mitä hän halusi, ja
kertoi Olaville paljon Jumalan suurtöistä. Ja näiden puheiden jälkeen
Olavi suostui ottamaan vastaan kasteen, ja niin tapahtui, että hän
kastettiin kaikkine seuralaisineen. Varsin kauan hän viipyi siellä
oppien oikeata uskoa, ja lähtiessään hän otti mukaansa pappeja ja muita
hengellisiä.

Syllingeiltä Olavi purjehti syksyllä Englantiin; hän viipyi siellä
satamassa ja käyttäytyi nyt rauhallisesti, sillä Englanti oli kristitty
maa ja hänkin oli nyt kristitty. Siellä levisi kautta maan
käräjäviesti, että kaikkien miesten oli saavuttava käräjille. Mutta
niiden kokoonnuttua saapui kuningatar nimeltä Gyda, jonka veli Olavi
Kvaran ("kenkä") oli kuninkaana Irlannin Dublinissa.[89] Gyda oli ollut
naimisissa Englannissa erään mahtavan jaarlin kanssa; tämä oli silloin
kuollut, mutta hän hallitsi valtakuntaa miehensä kuoleman jälkeen.

Mutta hänen valtakunnassaan oli mies nimeltä Alvine, suuri sankari ja
sodankävijä. Hän oli kosinut Gydaa, mutta tämä oli vastannut, että hän
halusi valita, kenet tahtoisi ottaa valtakuntansa miehistä, ja nyt
olivat käräjät koolla sitä varten, että Gyda valitsisi itselleen
miehen. Niille oli Alvine saapunut parhaisiin vaatteisiinsa
koristautuneena, ja paljon muitakin oli siellä hyvin puettuina. Olavi
oli tullut sinne, ja hänellä oli yllään myrskyasunsa ja päällimmäisenä
karvainen viitta; hän seisoi seurueineen muita ulompaua.

Gyda käyskenteli tarkastaen jokaista miestä, joka näytti hänestä
miehevältä. Mutta saavuttuaan sinne, missä Olavi seisoi, hän katsoi
tätä kasvoihin ja kysyi, mikä hän oli miehiään. Hän nimitti itseään
Oleksi: "olen täällä muukalainen", hän sanoi. Gyda virkkoi:

"Jos huolit minusta, niin valitsen sinut."

"Sitä tarjousta en tahdo evätä", sanoi Olavi ja kysyi hänen nimeään,
syntyperäänsä ja sukuaan.

"Minä olen", hän virkkoi, "kuninkaantytär Irlannista. Olin tässä maassa
naimisissa erään jaarlin kanssa, joka hallitsi tätä valtakuntaa. Hänen
kuoltuaan olen itse hallinnut maata. Moni mies on kosinut minua, mutta
ei yksikään sellainen, jonka kanssa olisin tahtonut mennä naimisiin, ja
nimeni on Gyda."

Hän oli nuori ja kaunis; Olavi ja hän puhelevat nyt asiasta ja tulevat
yksimielisiksi, ja Olavi kihlaa Gydan.

Alvine on tästä varsin pahoillaan; mutta Englannissa oli tapa
sellainen, että kahden kilpaillessa jostakin oli ryhdyttävä taisteluun.
Niin Alvine haastaa Olavin ottelemaan tästä asiasta. He sopivat
taistelupaikasta, ja siinä tulee olla kaksitoista miestä kummallakin
puolella. Mutta kun he kohtaavat toisensa, sanoo Olavi miehilleen, että
heidän tulee tehdä hänen laillaan; hänellä oli iso sotakirves. Kun
Alvine tavoitteli häntä miekallaan, iski Olavi sen hänen kädestään ja
osasi toisella lyönnillä niin, että Alvine kaatui. Sitten Olavi sitoi
Alvinen. Niin kävi Alvinen kaikkien miesten, että he joutuivat
tappiolle ja sidottiin ja kuljetettiin Olavin majapaikkaan. Sitten hän
käski Alvinen lähteä pois maasta ikipäiviksi, mutta Olavi anasti koko
hänen omaisuutensa. Olavi sai sitten Gydan ja asusti Englannissa,
toisinaan Irlannissa.

Kerran, kun Olavi oli Irlannissa sotaretkellä ja he kulkivat aluksilla
ja oli pakko turvautua rantaryöstöön, kävivät miehet maihin ja ajoivat
rantaan joukon karjaa. Silloin tuli muuan talonpoika jäljessä ja pyysi
Olavilta takaisin lehmiä, jotka hän omisti. Olavi kehoitti häntä
ottamaan lehmänsä, jos voi ne löytää: "mutta älä hidastuta meidän
matkaamme". Talonpojalla oli mukanaan iso koira; hän usutti sen
karjalaumaan, ja siinä ajettiin satoja lehmiä. Mutta koira juoksenteli
laumassa ja ajoi esiin niin monta lehmää, kuin talonpoika sanoi
omistavansa, ja ne olivat kaikki merkityt samalla lailla. He arvelivat
tästä, että koira oli valinnut oikein, ja se oli heistä merkillisen
viisas eläin. Silloin Olavi kysyi, tahtoiko talonpoika antaa koiran
hänelle; "kernaasti", sanoi talonpoika. Olavi antoi hänelle heti
vastalahjaksi kultarenkaan ja lupasi hänelle ystävyytensä. Sitä koiraa
nimitettiin Vigeniksi, ja se oli paras kaikista koirista; se oli
Olavilla kauan sen jälkeen.

Haakon jaarli hallitsi Norjaa eikä suorittanut mitään veroa siitä
syystä, että Tanskan kuningas lahjoitti hänelle kaiken sen, mitä
kuninkaalle tuli Norjasta, koska jaarlilla oli vaivaa ja kustannuksia
puolustaessaan maata Gunhildin poikia vastaan. Mutta koska Harald
kuningas oli ottanut vastaan kristinuskon, tahtoi hän, että myöskin
Haakon jaarli antaisi kastaa itsensä. Hän kutsui jaarlin luokseen, ja
hänen vaatimuksestaan tämä kastettiin kaikkine seuralaisineen. Kuningas
antoi hänelle sitten pappeja ja muita hengellisiä ja sanoi, että jaarli
kastattaisi kaiken kansan Norjassa. Niin he erosivat, ja Haakon jaarli
lähti ulos merelle odottaen siellä myötäistä tuulta.

Mutta kun nousi sellainen tuuli, että hän arveli pääsevänsä ulapalle,
ajoi hän maihin kaikki hengelliset, mutta purjehti itse merelle. Jaarli
laski itään Juutinrauman kautta hävitellen maata molemmin puolin. Mutta
saavuttuaan Itä-Göötanmaan kohdalle hän laski maihin ja valmisti siellä
suuren uhrin; silloin saapui lentäen kaksi korppia, jotka koikkuivat
äänekkäästi. Jaarli päätteli tästä, että Oden oli ottanut vastaan uhrin
ja hän saisi nyt hyvän sotaonnen. Jaarli poltti kaikki laivansa, kävi
maihin miehineen ja retkeili kaikkialla vainonkilpeä kantaen, kunnes
saapui Norjaan. Siellä hän kulki maitse aina Trondhjemiin asti.

Tanskan kuningas Harald Gorminpoika sai kuulla, että Haakon jaarli oli
luopunut kristinuskosta ja hävitellyt laajalti hänen maataan. Silloin
Harald kuningas kutsui sotajoukon koolle ja lähti sitten Norjaan. Ja
saavuttuaan siihen valtakuntaan, joka Haakon jaarlilla oli
hallittavana, hän hävitti koko maan, mutta kaikki kansa pakeni
tuntureille vieden mukanaan minkä voi kuljettaa.

Sitten Tanskan kuningas aikoi purjehtia sotajoukkoineen Islantiin
kostaakseen sen häpeän, että kaikki islantilaiset olivat sepittäneet
hänestä pilkkarunoja. Islannissa oli säädetty laki, että laadittaisiin
Tanskan kuninkaasta herjauslaulu jokaista ihmistä kohti, mikä maassa
asusti. Syynä oli se, että muuan alus, jonka islantilaiset omistivat,
oli tehnyt haaksirikon Tanskan rannikolla, mutta tanskalaiset anastivat
kaiken tavaran ja sanoivat sitä hylkytavaraksi; ja se, joka tämän asian
ratkaisi, oli kuninkaan kartanonhoitaja.

Kuningas Harald käski erään taikataitoisen miehen mennä salaa Islantiin
tutkimaan, mitä saisi tietoonsa; mies lähti valaan hahmossa. Mutta
perille saavuttuaan hän liikkui länteen päin maan pohjanpuolta. Hän
näki, että kaikki tunturit ja kummut olivat täynnä maahisia, toiset
isoja, toiset pieniä. Mutta ennätettyään Vaapnafjordin edustalle hän
tunkeutui vuonoon ja aikoi nousta maihin. Silloin saapui iso
louhikäärme alas laaksosta, ja sitä seurasi joukko käärmeitä, konnia ja
sisiliskoja, ja ne puhalsivat sappea häntä vastaan. Mutta hän lähti
pois luodetta kohti aina Eyjafjordiin asti; hän tunkeutui siihen
vuonoon, mutta siellä häntä vastaan tuli lintu niin iso, että siivet
tapailivat tuntureita molemmin puolin, ja sen kera joukko muita
lintuja, toiset isoja, toiset pieniä. Pois lähti hän sieltä länteen
päin ja sitten etelään Breidefjordiin asti ja suuntasi kulkunsa
vuonoon. Siellä häntä vastaan tuli iso härkä, se kahlasi mereen ja
alkoi mylviä kamalasti; joukko maahisia seurasi sitä. Pois lähti hän
sieltä ja aikoi nyt nousta maihin Reykjanesin eteläpuolella. Siellä
häntä vastaan kävi jättiläinen, jolla oli kädessään rautasauva ja joka
piti päätään tuntureita korkeammalla, ja joukko muita jättejä oli sen
seurassa. Sieltä hän lähti itään: "siellä ei ollut mitään muuta", hän
sanoi, "kuin hiekkaa ja erämaita ja rajuja rantahyrskyjä ulkopuolella,
mutta meri niin avara maiden välillä, ettei siellä voi purjehtia
suurpursillakaan". -- Sitten Tanskan kuningas palasi sotajoukkoineen
etelään ja poistui Tanskaan; mutta Haakon jaarli antoi asuttaa maan
uudelleen eikä sen koommin maksanut mitään veroa kuninkaalle.

Kuningas Haraldin poika Svein -- hän jota sitten sanottiin
Kaksiparraksi -- vaati valtakuntaa isältään; mutta nyt oli asian laita
edelleen niinkuin ennenkin, ettei Harald kuningas halunnut jakaa
Tanskaa kahtia antaakseen hänelle valtakunnan. Silloin Svein kerää
sotalaivansa ja sanoo aikovansa viikinkiretkelle. Mutta laivaston
kokoonnuttua Svein suuntasi kulkunsa Seelantiin ja siellä Isefjordiin.
Vuonossa oli hänen isänsä Harald kuningas aluksineen, ja he
varustausivat vainoretkelle lähtemään. Svein ryhtyi taistelemaan häntä
vastaan, ja siinä sukeusi suuri taistelu; silloin riensi väkeä Harald
kuninkaan luo, joten Sveinin täytyi väistyä ylivoimaa ja hän pakeni.
Siinä Harald kuningas sai sellaisia haavoja, että kuoli. Sitten
otettiin Svein Tanskan kuninkaaksi.

Silloin vallitsi Sigvalde jaarli Vendinmaan Jomsborgia.[90] Hän oli
ottanut Svein kuninkaan vangiksi ja vienyt hänet linnaansa ja pakotti
hänet tekemään sovinnon vendiläiskuninkaan Burislavin kanssa; hänellä
itsellään oli silloin puolisona Burislavin tytär Astrid. Sigvalde
jaarli määräsi myöskin sovintoehdot; muussa tapauksessa sanoi jaarli
aikovansa luovuttaa Sveinin vendien valtaan. Mutta kuningas tiesi, että
nämä kiduttaisivat hänet hengiltä; hän suostui siis siihen, että jaarli
saisi välittää sovinnon. Jaarli tuomitsi niin, että Svein kuningas
saisi kuningas Burislavin tyttären Gunhildin, kuningas Burislav taasen
saisi Tyra Haraldintyttären, Svein kuninkaan sisaren, mutta molemmat
pitäisivät valtakuntansa ja heidän välillään vallitsisi rauha. Sen
jälkeen Svein kuningas palasi Tanskaan puolisonsa Gunhildin kera;
heidän poikiaan olivat Harald ja Knut Suuri. Niihin aikoihin
tanskalaiset uhkasivat ankarasti lähteä Norjaan Haakon jaarlia vastaan.

Svein kuningas laati suuret pidot ja kutsui niihin kaikki päälliköt
valtakunnastaan; hänen oli määrä ottaa haltuunsa perintö isänsä
Haraldin jälkeen. Kuningas lähetti silloin myöskin jomsviikingeille
sanan, että Sigvalde jaarli ja Borgundarholmin Bue Digre ja heidän
veljensä saapuivat sinne. Jomsviikingit lähtivät kesteihin mukanaan
urheimmat miehensä; heillä oli neljäkymmentä alusta Vendinmaasta ja
kaksikymmentä Skånesta.

Ensimmäisenä kestipäivänä, ennenkuin Svein kuningas nousi isänsä
kunniasijalle, hän joi tämän muistomaljan ja teki sellaisen lupauksen,
että ennenkuin kolme talvea oli kulunut, hän olisi sotajoukkoineen
Englannissa ja surmaisi kuningas Adalraadin[91] tai karkoittaisi hänet
maasta. Tämä muistomalja oli kaikkien juotava, jotka olivat mukana
perintöpidoissa. Jomsviikinkien päälliköille kaadettiin väkevintä
juomaa suurimpiin sarviin. Mutta kun malja oli tyhjennetty, oli
kaikkien miesten juotava Kristuksen muistomalja, ja jomsviikingeille
kannettiin aina täysimmät maljat ja väkevintä juomaa. Kolmas oli
Mikalin muistomalja, ja sen joivat kaikki. Tämän jälkeen Sigvalde
jaarli joi isänsä muistomaljan ja teki sitten sen lupauksen, että
ennenkuin kolme talvea oli kulunut, hän lähtisi Norjaan ja surmaisi
Haakon jaarlin tai karkoittaisi tämän maasta. Sitten lupasi Torkel
Korkea, hänen veljensä, että hän seuraisi Sigvalde jaarlia Norjaan eikä
pakenisi taistelusta, niin kauan kuin Sigvalde pysyi paikallaan. Nyt
lupasi Bue Digre, että hän lähtisi heidän kerallaan Norjaan eikä
pakenisi Haakon jaarlia taistelussa. Sitten lupasi hänen veljensä
Sigurd, että hän lähtisi Norjaan eikä pakenisi, niin kauan kuin suurin
osa jomsviikinkejä taisteli. Sitten lupasi Vagn Aakenpoika, Buen
sisarenpoika, että hän lähtisi heidän kerallaan Norjaan eikä palaisi
takaisin, ennenkuin oli surmannut Torkel Leiran ja käynyt vuoteeseen
tämän tyttären Ingebjårgin viereen. Moni muukin päällikkö teki
lupauksia. Sinä päivänä miehet joivat perintöolutta; mutta seuraavana
aamuna, nukuttuaan kyllikseen, jomsviikingeistä tuntui, että he olivat
puhuneet liikoja, ja he kokoontuivat nyt neuvottelemaan, miten
menettelisivät retkeensä nähden. He sopivat siitä, että varustautuvat
niin joutuin kuin mahdollista, ja järjestävät nyt aluksensa ja
sotajoukkonsa kuntoon. Siitä levisi huhu laajalle kautta maiden.

Eirik jaarli Haakoninpoika sai kuulla tämän sanoman. Hän keräsi heti
väkeä ympärilleen ja matkasi sitten tunturien poikki Trondhjemiin
isänsä luo. Molemmat jaarlit veistättivät vainovasamia ja lähettivät
sanan kautta maiden aina Haalogalantiin asti kutsuen kokoon väkeä ja
aluksia. Haakon jaarli lähti heti etelään päin Möreen vakoilemaan ja
väkeä kokoamaan, mutta Eirik keräsi sotajoukon ja johdatti sen etelän
puolelle.

Jomsviikingit suuntasivat laivastonsa Limfjordiin ja purjehtivat sieltä
ulos merelle. Haakon jaarlin valtakuntaan saavuttuaan he käyvät heti
ryöstämään ja matkaavat pohjoiseen päin kaikkialla vainokilpeä kantaen.
Geirmundiksi nimitetään muuatta miestä, joka purjehti nopealla purrella
mukanaan muutamia miehiä. Hän saapui Möreen ja tapasi siellä Haakon
jaarlin, astui pöydän ääreen ja kertoi uutisen, että eteläpuolella oli
sotajoukko, Tanskasta tullut. Jaarli kysyi, tiesikö hän sen varmasti.
Geirmund kohotti toista käsivarttaan, ja siitä oli käsi lyöty poikki,
ja sanoi, että siinä oli merkki sotajoukon saapumisesta. Sitten jaarli
tiedusteli tarkoin tästä sotajoukosta. Geirmund sanoo, että
jomsviikingit olivat tulleet ja surmanneet monta miestä ja rosvoilleet
laajalti. "He kulkevat", hän virkkaa, "joutuin ja hurjasti. Enpä luule
kauan kestävän, ennenkuin he saapuvat näille maille." Sitten jaarli
souti kaikkien vuonojen kautta, sisään toisesta väylästä ja ulos
toisesta; hän kulki yötä ja päivää ja piti vakoojia liikkeellä, sekä
etelän puolella vuonoissa että pohjan puolella, missä Eirik liikkui
sotajoukon kanssa. Mutta Eirik jaarli kulki etelään päin niin nopeasti
kuin taisi.

Sigvalde jaarli suuntasi laivastonsa pohjoista kohti. Mutta vaikka
viikingit tapasivatkin maan asukkaita, eivät nämä koskaan ilmoittaneet
totuuden mukaisesti, mitä jaarleilla oli tekeillä. Viikingit
hävittelivät kaikkialla, minne saapuivat. He laskivat Håd-saaren[92]
rantaan, nousivat siellä maihin ja rosvosivat, kuljettivat aluksille
sekä väkeä että karjaa, mutta surmasivat kaikki asekuntoiset miehet.
Mutta heidän käydessään alas laivoilleen saapui heidän luokseen vanha
talonpoika. Hän sanoi:

"Ette te liiku sodankävijäin lailla, ajatte vain rantaan lehmiä ja
vasikoita; suuremman saaliin te saisitte, jos valtaisitte karhun, joka
nyt on joutumaisillaan karhunkuoppaan."

"Mitä mies haastelee?" he huutavat; "voitko kertoa meille jotain Haakon
jaarlista?"

Talonpoika vastaa:

"Hän purjehti eilen Hjårunda-vuonoon; hänellä oli laiva tai pari, ei
niitä ollut ainakaan kolmea enempää, eikä hän ollut siihen mennessä
kuullut mitään teistä."

Bue ja hänen miehensä ryntäsivät heti aluksilleen ja jättivät kaiken
saaliin jälkeensä. Bue virkkoi:

"Käyttäkäämme nyt hyväksemme sitä, että olemme saaneet uutisia, niin
että voimme olla lähimpänä voittoa."

Mutta aluksiinsa päästyään he soutivat heti ulos rannasta. Sigvalde
jaarli huusi heille tiedustellen kuulumisia. He sanoivat, että Haakon
jaarli oli siellä vuonossa. Sitten jaarli päästi laivastonsa irti, ja
he lähtivät soutaen kiertämään saarta.

Haakon jaarli ja hänen poikansa Eirik jaarli olivat koonneet
laivastonsa siihen lähitienoille; heillä oli puolitoista sataa[93]
alusta, ja he olivat kuulleet jomsviikinkien saapuneen Hådiin. Jaarlit
soutivat nyt pohjoista kohti näitä etsiäkseen, ja Hjårungavaagiin
saavuttuaan he tapasivat vihollisensa. Molemmin puolin järjestetään
laivastot taisteluun. Keskellä laivastoa oli Sigvalde jaarlin viiri,
sitä vastaan asettui Haakon jaarli; Sigvaldella oli kaksikymmentä
alusta, mutta Haakonilla kuusikymmentä. Toisella sivustalla olivat Bue
Digre ja hänen veljensä Sigurd kahdenkymmenen laivan kera; näitä
vastaan johti Eirik jaarli Haakoninpoika kuuttakymmentä laivaa.
Toisella sivustalla ohjasi Vagn Aakenpoika kahtakymmentä alusta, mutta
näitä vastassa oli kuusikymmentä laivaa.

Sitten laivastot iskivät yhteen, ja nyt sukeusi mitä hurjin taistelu,
ja paljon väkeä kaatui molemmin puolin, mutta enemmän kuitenkin
Haakonin joukosta, sillä jomsviikingit taistelivat voimakkaasti ja
rohkeasti ja tuimasti ja ampuivat suoraan kilpien puhki. Niin monta
asetta suunnattiin kohti Haakon jaarlia, että hänen panssarinsa kävi
aivan kuluneeksi ja hyödyttömäksi, joten hän heitti sen yltään. Siitä
puhuu Tind Halkelinpoika:

    Vaatetta, min valmisti
    kultakoru-nainen
    (kasvoi kalpain kalske)
    käynyt ei käyttäminen,
    kun panssariurhon
    uhrata täytyi
    merikuninkaan paita
    (raivattiin meriratsut);
    kun rannalla rikki
    rengaspaita Sårlen
    jaarlilta murtui
    (merkkejä siitä hän sai).

Jomsviikingeillä oli isommat ja korkealaitaisemmat laivat, mutta
molemmin puolin työnnyttiin rohkeasti eteenpäin. Vagn Aakenpoika
tunkeutui niin rajusti päin Svein Haakoninpojan laivaa, että tämä
väistyi siitä ja oli lähtemäisillään pakoon. Silloin Eirik jaarli
siirtyi sinne ja asettui rintamaan Vagnia vastaan. Vagn peräytyi
vuorostaan, ja laivat olivat nyt entisellään. Eirik jaarli kääntyi
takaisin omalle puolelleen, mutta siellä olivat hänen miehensä
väistyneet taaksepäin ja Bue oli irroittanut aluksensa rintamastaan
aikoen seurata pakenevia. Silloin Eirik jaarli asettui Buen aluksen
rinnalle, ja siinä syntyi tuima iskuottelu, ja kaksi tai kolme Eirikin
aluksista työntyi Buen laivan ympärille. Silloin puhkesi rajusää ja
satoi rakeita niin suuria, että yksi rae painoi yhden äyrin.[94] Nyt
Sigvalde katkaisi pidäkeköydet ja käänsi purtensa aikoen paeta. Vagn
Aakenpoika huusi hänelle pyytäen häntä luopumaan paosta, mutta Sigvalde
ei tahtonut kuulla, mitä hän sanoi; silloin Vagn singahutti keihään
hänen jälkeensä ja osasi siihen mieheen, joka istui peräsimen ääressä.
Sigvalde jaarli soudatti pois viisineljättä laivaa, mutta jäljelle jäi
viisikolmatta.

Silloin Haakon jaarli siirsi aluksensa Buen purren toiselle puolen;
siinä jäi Buen miehille lyhyelti aikaa iskujen välille. Vigfus,
Vigaglumin poika, tarttui sarvi-alasimeen, joka oli tuhdolla ja jota
muuan mies vast'ikään oli käyttänyt korjatessaan miekkansa kahvaa.
Vigfus oli perin väkevä mies; hän heitti alasimen kaksin käsin ja
lennätti sen Aslak Holmskallen päähän, niin että sarvi työntyi
aivoihin. Aseet eivät olleet varemmin pystyneet Aslakiin, mutta hän oli
iskenyt kahden puolen; hän oli Buen kasvatti ja keulavartija.

Tämän taistelun kestäessä Eirikin miehet nousivat Buen alukseen ja
tunkeutuivat peräpuoleen Buea kohti. Silloin Torstein Midlang iski Buea
nenän poikki ja katkaisi nenänsuojuksen; siitä tuli iso haava. Bue
sivalsi Torsteinia kylkeen, niin että leikkasi miehen keskeltä kahtia.
Silloin Bue nosti kaksi arkkua täynnä kultaa ja huusi äänekkäästi:
"Laidan yli, kaikki Buen miehet!" Hän heittäytyi mereen arkkuineen, ja
moni hänen miehistään syöksyi sitten laidan yli, mutta toisia kaatui
alukseen, sillä armonpyyntöihin ei ollut aikaa. Niin raivattiin Buen
alus puhtaaksi keulasta perään asti ja sitten laiva toisensa jälkeen.
Sen jälkeen Eirik jaarli siirtyi Vagnin aluksen viereen ja kohtasi
siellä kovaa vastarintaa. Lopulta kuitenkin hänen laivansa raivattiin
puhtaaksi, mutta Vagn joutui vangiksi itse kolmantenakymmenentenä;
heidät vietiin sidottuina maihin.

Silloin Torkel Leira astui luo ja sanoi näin:

"Sen lupauksen sinä teit, Vagn, että surmaisit minut, mutta minusta
näyttää nyt luultavammalta, että minä surmaan sinut."

Torkelilla oli iso sotakirves kädessään; hän iski sitä, joka istui
äärimmäisenä hirrellä. Vagn ja hänen miehensä olivat sidotut siten,
että köysi oli kiedottu heidän jalkoihinsa, mutta kädet olivat vapaina.
Silloin muuan heistä virkkoi:

"Minulla on kädessäni solki, ja sen minä pistän maahan, jos tunnen
jotain, kun pääni on katkaistu."

Hänen kaulansa katkaistiin, ja solki putosi silloin maahan hänen
kädestään. Siinä istui kaunis pitkätukkainen mies; hän kietoi hiukset
päänsä ympäri, kurotti kaulaansa ja sanoi:

"Älä tahraa tukkaa vereen."

Muuan mies tarttui tukkaan käsin ja piteli sitä. Torkel heilautti
kirvestä iskeäkseen; viikinki nykäisi kiivaasti päätään ja se, joka
piteli kiinni, antoi myöten; kirves osui hänen molempiin käsiinsä ja
katkaisi ne, niin että terä työntyi maahan. Silloin saapui paikalle
Eirik jaarli tiedustellen:

"Kuka tuo komea mies on?"

"Sigurdiksi minua mainitaan", hän vastasi, "ja minua pidetään Buen
poikana; vielä eivät kaikki jomsviikingit ole hengiltä".

Eirik sanoo: "Kaikesta päättäen sinä olet Buen oikea poika; haluatko
armoa?"

"Riippuu siitä, kuka tarjoaa", virkkaa Sigurd.

"Se tarjoaa, jolla on valta tehdä se, Eirik jaarli."

"Silloin haluan", hän sanoo; hänet irroitettiin köydestä. Silloin
virkkoi Torkel Leira:

"Jos sinä haluat antaa armoa kaikille näille miehille, jaarli, niin ei
ainakaan Vagn Aakenpoika milloinkaan pääse tästä hengissä."

Ja hän ryntäsi kohti kirves koholla; mutta Skarde viikinki heittäytyi
kumoon köydestä ja kaatui Torkelin jalkoihin. Torkel suistui pitkälleen
hänen päälleen; silloin Vagn tempasi kirveen, heilautti sitä ja iski
Torkeliin surmaniskun. Mutta jaarli sanoi:

"Vagn, haluatko armoa?"

"Haluan", tämä vastasi, "jos sitä saamme kaikki".

"Irroittakaa heidät köydestä", sanoi jaarli; ja niin tehtiin.
Kahdeksantoista oli surmattu, mutta kaksitoista sai armon.

Haakon jaarli ja joukko muita istui puunrungolla. Silloin helähti
jousenjänne Buen aluksella, mutta vasama osui Valdersin Gissuriin, joka
istui jaarlia lähinnä ja oli komeassa puvussa. Muutamat miehet kävivät
laivaan ja löysivät siellä Haavard Rauhantuojan; hän seisoi aluksen
partaalla polvillaan, sillä häneltä oli katkaistu jalat, ja kädessään
hänellä oli kaari. Mutta heidän päästyään laivaan kysyi Haavard:

"Kuka kaatui puunrungolta?"

Miehet sanoivat, että hänen nimensä oli Gissur.

"Silloin minulla oli huonompi onni kuin odotin."

"Onnettomuus oli kyllin suuri", he sanovat, "eikä sinua pidä enempää
tuottaman". -- Ja he surmasivat hänet. Sitten tutkittiin taistelukenttä
ja tavarat kannettiin jaettaviksi; viisikolmatta jomsviikinkien laivaa
oli raivattu puhtaiksi.

Sen jälkeen sotajoukko hajaantui. Haakon jaarli lähti Trondhjemiin ja
oli perin pahoillaan siitä, että Eirik oli antanut Vagn Aakenpojalle
armon. Niin kerrotaan, että Haakon jaarli oli tässä taistelussa
uhrannut Erling poikansa saadakseen voiton ja että sitten syntyi
raemyrsky ja mieshukka kävi jomsviikinkien puolella tuntuvammaksi.
Eirik jaarli lähti sitten Ylämaihin ja sieltä idän puolelle
valtakuntaansa, ja Vagn Aakenpoika matkasi hänen kerallaan. Silloin
Eirik naitti Torkel Leiran tyttären Ingebjårgin Vagnille, antoi hänelle
oivan purren kaikkine varusteineen ja hankki hänelle siihen väkeä; he
erosivat parhaina ystävinä. Vagn palasi sitten kotiinsa Tanskaan ja
tuli mainehikkaaksi mieheksi; hänen suvustaan on moni suurmies
lähtenyt.

       *       *       *       *       *

Harald Grenske oli kuninkaana Vestfoldissa, jonka Tanskan kuningas
Harald Gorminpoika oli hänelle antanut; hän sai vaimokseen Aastan,
Gudbrand Kulan tyttären. Eräänä kesänä, ollessaan sotaretkellä
Itämailla omaisuutta hankkimassa, Harald Grenske saapui Svitjodiin.
Siellä oli kuninkaana Olavi Ruotsalainen, Eirik Voitokkaan ja Sigridin
poika. Sigrid oli silloin leski, ja hänellä oli monta suurta kartanoa
Svitjodissa. Mutta kuultuaan, että kasvatusveljensä Harald Grenske oli
saapunut maihin niille tienoin, hän lähetti heti miehiä tämän luokse ja
kutsui hänet kesteihin; Harald oli heti valmis siihen ja lähti sinne
suuren seurueen kera.

Siitä tuli oivat pidot; kuningas ja kuningatar istuivat kunniasijalla
ja joivat yhdessä iltasella, ja kaikille hänen miehilleen kaadettiin
runsaasti juomaa. Kun kuningas illalla kävi makuulle, oli hänen
vuoteessaan teltta kalliista kankaasta; siinä rakennuksessa oli vain
harvoja miehiä. Mutta kun kuningas oli riisuutunut ja käynyt
vuoteeseen, saapui kuningatar hänen luokseen, kaatoi hänelle omin käsin
ja houkutteli häntä juomaan, ja Sigrid oli perin suopea. Kuningas oli
varsin juovuksissa ja samaten hänkin. Sitten kuningas nukkui, ja
kuningatarkin kävi levolle.

Sigrid oli erittäin viisas nainen ja aavisti ennalta paljon asioita.
Seuraavana aamuna tarjoiltiin hyvin uutteraan; mutta tapahtui, niinkuin
usein käy, kun ihmiset tulevat pahasti humalaan, että seuraavana
päivänä useimmat varovat juomasta; mutta kuningatar oli hilpeä, ja hän
ja Harald juttelivat keskenään. Hän sanoi silloin arvostavansa ne tilat
ja sen valtakunnan, mitkä hänellä oli Svitjodissa, yhtä suuriksi kuin
Haraldin kuningaskunnan ja omaisuuden Norjassa. Tämä puhe teki
kuninkaan alakuloiseksi, eikä mikään ilahduttanut häntä; hän halusi
lähteä pois ja oli mieleltään sairas, mutta kuningatar oli varsin
iloinen ja saattoi hänet suurin lahjoin matkaan.

Niin Harald lähti syksyllä takaisin Norjaan, vietti kotona talven ja
oli jotensakin nyrpeällä mielellä. Seuraavana kesänä hän lähti
Itämaille sotalaivastoineen ja suuntasi silloin kulkunsa Svitjodiin;
hän lähetti Sigridille sanan, että halusi tavata tämän. Sigrid ratsasti
hänen luokseen, ja he puhelivat keskenään. Hän esitti heti kysymyksen,
tahtoiko Sigrid mennä naimisiin hänen kanssaan. Sigrid vastasi, että
hän menetteli mielettömästi ja että hän oli ennestään niin hyvissä
naimisissa, että se kyllä riitti hänelle. Harald sanoo, että Aasta on
hyvä ja oiva nainen, "mutta hän ei ole niin hyvää sukua kuin minä
itse". Sigrid vastaa:

"Saattaa olla niin, että sinä olet suurempaa sukua kuin hän; luulisin
kuitenkin, että hänen rinnallaan viihtyy teidän molempain onni."

Harvoja sanoja he vaihtoivat, ennenkuin kuningatar ratsasti pois.
Kuningas Harald oli silloin perin raskasmielinen; hän valmistausi
ratsastamaan takaisin sisämaahan Sigrid kuningattaren luo; useat miehet
varoittivat häntä siitä, mutta tästä huolimatta hän lähti suuren
seurueen kera ja saapui siihen taloon, jota kuningatar hallitsi. Samana
iltana sinne tuli eräs toinen kuningas; hän oli nimeltään
Vissavald,[95] idän puolelta Gardariikista, ja hän saapui kosimaan.
Kuninkaat ja kaikki heidän miehensä saivat sijansa suuressa ja vanhassa
tuvassa; sellainen oli myöskin koko sisustus, mutta ylenmäärin
tarjottiin sinä iltana juomaa niin väkevää, että kaikki tulivat
humalaan, ja sekä päävahti että ulkovahti nukkuivat. Silloin Sigrid
kuningatar käski käydä yöllä heidän kimppuunsa sekä asein että tulen
avulla; siinä paloi tupa ja sisällä olevat miehet, mutta ne
surmattiin, jotka pääsivät ulos. Sigrid sanoi, että siten hän riistää
pikkukuninkailta halun saapua vieraista maista häntä kosimaan; siitä
pitäen häntä nimitettiin "Sigrid Ylpeäksi".

Kun ne miehet, jotka Harald oli jättänyt aluksia vartioimaan, saivat
kuulla kuninkaan surmasta, he palasivat heti Norjaan ja kertoivat tämän
sanoman sekä syyn, miksi Harald oli lähtenyt Sigrid kuningattaren luo.
Aasta lähti silloin Ylämaihin isänsä luo, ja tämä otti hänet hyvin
vastaan; mutta molemmat olivat perin suuttuneita siitä, mitä
Svitjodissa oli tapahtunut ja että Harald oli aikonut hyljätä hänet.
Aasta Gudbrandintytär synnytti kesällä pojan; se poika sai nimen Olavi
ja kastettiin vedellä.[96]

       *       *       *       *       *

Haakon jaarli hallitsi Norjassa kaikkialla meren partaalla. Silloin
maassa oli hyviä vuosia ja rauha talonpoikien kesken. Jaarli oli
talonpoikain suosiossa suurimman osan elämäänsä. Mutta ajan mittaan
tapahtui asein, että hän kohteli naisia sopimattomasti. Tässä hän meni
niin pitkälle, että otatti mahtavien miesten tyttäriä ja kuljetutti
heidät kotiinsa, makasi heidän luonaan viikon tai kaksi ja lähetti
heidät sitten takaisin. Tästä koitui hänelle paljon vihamielisyyttä
naisten sukulaisten taholta, ja talonpojat alkoivat nurista, niinkuin
tröndien tapana on, milloin vain jokin käy heidän mieltänsä vastaan.

Haakon jaarli sai kuulla puhuttavan, että lännen puolella meren takana
oli mies, joka nimitti itseään Oleksi ja jota pidettiin kuninkaana;
mutta jaarli aavisti muutamain miesten kertomuksesta, että hän saattoi
olla norjalaista kuningassukua. Hänelle oli kerrottu, että Ole sanoi
itseään gerdiläiseksi, mutta jaarli oli kuullut, että Trygve
Olavinpojalla oli ollut poika, joka oli lähtenyt itään Gardariikiin ja
siellä varttunut Valdemar kuninkaan luona, ja hänen nimensä oli Olavi.
Jaarli oli myöskin tiedustellut ahkerasti tästä miehestä, ja hän
aavisti, että sama mies oli nyt saapunut sinne Länsimaihin.

Oli muuan mies nimeltä Tore Klakka, Haakon jaarlin hyvä ystävä;
hän oleskeli pitkiä aikoja sotaretkillä, mutta usein myöskin
kauppamatkoilla ja tunsi maailmaa laajalti. Tämän miehen jaarli lähetti
länteen meren poikki, pyysi häntä lähtemään kauppamatkalle Dubliniin,
niinkuin monen tapana oli niihin aikoihin, ja kuulustelemaan, mikä tämä
Ole oli miehiään; mutta jos hän havaitsisi todeksi, että hän oli Olavi
Trygvenpoika tai joku toinen Norjan kuningassukujen jälkeläinen, niin
Toren oli punottava salajuonia häntä vastaan, jos se kävi päinsä.

Sen jälkeen Tore lähti Irlannin Dubliniin ja tiedusteli Olea; tämä oli
siellä sukulaisensa kuningas Olavi Kvaranin luona. Sitten Tore toimitti
niin, että pääsi puheisiin Olen kanssa; Tore oli perin taitavasanainen.
Mutta kun he olivat kauan puhelleet keskenään, ryhtyi Ole kyselemään
Norjasta, ensinnä Ylämaiden kuninkaista ja kuka heistä vielä oli
hengissä tai mitä valtakuntia heillä nykyään oli; hän tiedusteli
myöskin, kuinka suosittu Haakon jaarli oli maassaan. Tore vastasi:

"Jaarli on niin mahtava mies, ettei yksikään uskalla puhua hänen
mieltänsä vastaan, mutta syynä on se, ettei ole toista, kenen puoleen
käännyttäisiin. Mutta sanoakseni teille totuuden, niin tunnen monen
kelpo miehen mielen ja samaten rahvaankin, ja he olisivat varsin
halukkaat ja valmiit, jos maahan saapuisi kuningas Harald Kaunotukan
sukua. Mutta siihen emme keksi mitään neuvoa ja eniten siitä syystä,
että nyt on saatu kokea, että huonosti kannattaa taistella Haakon
jaarlia vastaan."

Kun he olivat usein keskustelleet tästä, ilmaisee Ole Torelle nimensä
ja syntyperänsä ja tiedustelee hänen mieltään, arvelisiko hän
talonpoikien ottavan Olavin kuninkaaksi, jos hän lähtisi Norjaan. Tore
kannusti häntä innokkaasti tälle matkalle ja ylisti häntä ja hänen
kuntoaan ylenmäärin. Niin Olavissa heräsi voimakas halu palata
perintövaltakuntaansa, ja hän lähti purjehtimaan Norjaa kohti, mukanaan
Tore. Mosterin[97] luona hän astui ensiksi maihin Norjassa ja antoi
siellä pitää messun teltassa; samalle paikalle rakennettiin myöhemmin
kirkko. Tore Klakka sanoi kuninkaalle, ettei ollut neuvokasta ilmaista,
kuka hän oli, eikä hänen pitänyt antaa mitään vihiä tulostaan, vaan oli
kuljettava niin joutuisasti kuin suinkin jaarlia vastaan ja yllätettävä
hänet äkkiarvaamatta. Olavi kuningas teki niin; hän matkasi pohjoista
kohti yötä ja päivää, milloin tuuli oli suotuisa, eikä antanut väestön
saada mitään tietoa siitä, kuka oli purjehtimassa. Mutta Agdenesiin[98]
saavuttuaan hän sai kuulla, että Haakon jaarli oli vuonossa ja oli
joutunut riitaan talonpoikien kanssa. Mutta kun Tore kuuli näin
puhuttavan, niin asian laita olikin aivan toinen, kuin hän oli
odottanut; sillä jomsviikinki-taistelun jälkeen olivat kaikki Norjan
miehet Haakon jaarlin parhaita ystäviä hänen saavuttamansa voiton
vuoksi, jolla hän oli pelastanut koko maan vainosta; mutta nyt oli
käynyt niin huonosti, että maahan oli saapunut suuri päällikkö, mutta
talonpojat olivatkin suuttuneet jaarliin.

Haakon jaarli oli vierailemassa Guldalin Medalhusissa. Orm Lyrgja oli
nimeltään muuan mies, mahtava talonpoika; hänellä oli vaimo nimeltä
Gudrun, Lundarin Bergtorin tytär, jota sanottiin Lunden auringoksi,
sillä hän oli erittäin kaunis nainen. Jaarli lähetti orjansa Ormin luo
sellaiselle asialle, että heidän oli tuotava tämän vaimo hänen
luokseen. Orjat esittivät asiansa; Orm pyysi heitä ensinnä käymään
iltaselle. Mutta ennenkuin he olivat sen päättäneet, oli Ormin luo
saapunut naapuristosta useita miehiä, joille tämä oli lähettänyt sanan.
Orm sanoi silloin, ettei Gudrun millään ehdolla lähde orjien mukaan. Ja
Gudrun pyysi heitä sanomaan jaarlille, ettei hän saapuisi tämän luo,
ellei Remulin Toraa lähetettäisi häntä noutamaan; tämä oli mahtava
emäntä ja jaarlin rakastajattaria. Orjat sanovat tulevansa sinne toisen
kerran sellaisin keinoin, että talonpoika ja emäntä pian saavat katua
tätä, ja he uhkailevat ankarasti, ennenkuin lähtevät tiehensä.

Mutta Orm antoi vainovasaman kiertää laajalti ympäristössä ja lähetti
sen mukana sellaisen sanoman, että kaikkien miesten oli tartuttava
aseisiin Haakon jaarlia vastaan ja surmattava hänet. Vähää varemmin
jaarli oli ottanut Brynjulv nimisen miehen vaimon, ja se teko oli
herättänyt suurta suuttumusta, ja jo silloin olivat miehet tuumineet
tarttua aseisiin.

Viestin saatuaan koko rahvas kävi aseisiin ja lähti marssimaan
Medalhusia kohti. Mutta jaarli sai siitä vihiä ja poistui talosta
miehineen; hän piiloutui syvään laaksoon, jota siitä pitäen sanotaan
Jaarlinlaaksoksi. Seuraavan päivän jaarli piti silmällä talonpoikain
sotajoukkoa. Nämä asettivat miehiä kaikille teille ja arvelivat, että
jaarli oli poistunut laivoilleen; mutta laivastoa johti hänen poikansa
Erlend, toivehikas nuorukainen. Mutta yön tullen jaarli lähetti väkensä
pois ja käski sen matkata metsäteitse Orkedaleniin:

"Teille ei kukaan tee mitään vahinkoa, ellen minä ole lähistöllä;
lähettäkää sana Erlendille, että hän purjehtii vuonoa myöten, jotta
voimme tavata toisemme Möressä. Minä pääsen kyllä piiloon
talonpojilta."

Sen jälkeen jaarli lähti matkaan mukanaan Kark niminen orja. Gul-joki
oli jään peitossa, ja siihen hän antoi hevosensa upota ja jätti
jälkeensä viittansa; mutta he lähtivät itse erääseen luolaan, jolla
siitä pitäen on ollut nimenä Jarlsheller. Sitten he nukkuivat, mutta
herättyään Kark kertoo nähneensä sellaisen unen, että luolan ohi kulki
musta ja ruma mies, jonka hän pelkäsi käyvän sisään; mutta se mies
sanoi hänelle, että "Ulle" oli kuollut. Jaarli virkkoi, että varmaankin
Erlend oli saanut surmansa. Jälleen nukahti Tormod Kark toistamiseen ja
parahti unessa. Mutta herättyään hän kertoi unessa nähneensä, että sama
mies astui samaa tietä takaisin, ja tämä pyysi häntä sanomaan
jaarlille, että nyt olivat kaikki salmet suljetut. Kark kertoi
jaarlille unensa; tämä arveli, että moinen seikka varmaankin ennusti
hänelle lyhyttä elämää.

Sitten he nousivat ja kävivät Remulin taloon. Jaarli lähetti Karkin
Toran luo pyytämään, että tämä saapuisi salaa hänen luokseen; hän teki
niin ja otti jaarlin hyvin vastaan. Jaarli pyysi Toraa piilottamaan
hänet muutamaksi yöksi, kunnes talonpojat ennättäisivät hajaantua.

"Täältä sinua etsitään", sanoi Tora, "kautta koko taloni, sekä sisältä
että ulkoa, sillä moni tietää, että minä autan sinua kernaasti kykyni
mukaan. Mutta onpa talossani muuan paikka, mistä minä en rupeaisi
moista miestä etsimään; se on sikopahna."

He saapuivat sinne; jaarli virkkoi: "Tänne meidän on nyt asettuminen;
henki on ensinnä pelastettava."

Orja kaivoi siihen avaran haudan ja kantoi mullan syrjään; sitten hän
sovitti lautoja ylitse. Tora kertoi jaarlille, että Olavi Trygvenpoika
oli saapunut vuonoon ja surmannut hänen poikansa Erlendin. Sitten
jaarli kävi hautaan Karkin kera; mutta Tora levitti lautoja ylitse,
lakaisi multaa ja lantaa päälle ja ajoi siat siihen rypemään; se
sikopahna oli ison kiven juurella.

Olavi Trygvenpoika saapui vuonoon viidellä suurpurrella, mutta siellä
Haakon jaarlin poika Erlend souti häntä vastaan kolmella aluksella.
Laivojen lähetessä toisiaan Erlend ja hänen miehensä aavistivat vaaran
uhkaavan ja suuntasivat kulkunsa maihin päin. Mutta kun Olavi näki
suurpurjeisen laskevan vuonoa myöten ulospäin, hän ajatteli, että
siellä mahtoi liikkua Haakon jaarli, ja käski nyt soutaa niiden jälkeen
niin voimakkaasti kuin miehet jaksoivat. Kun Erlendin miehet olivat
päässeet melkein rantaan asti, he soutivat aluksensa karille,
heittäytyivät heti mereen ja pyrkivät maihin. Silloin saapuivat Olavin
laivat perille. Olavi näki perin komean miehen uivan; hän tarttui
peräsimen varteen ja lennätti sen tuota miestä kohti, ja isku osui
Erlend jaarlinpojan päähän, niin että pääkoppa halkesi aivoihin asti;
siihen Erlend heitti henkensä. Olavin miehet surmasivat monta miestä,
mutta toisia pääsi pakoon; muutamia he ottivat vangiksi, antoivat
näille armon ja saivat kuulla uutisia.

Olaville kerrottiin silloin, että talonpojat olivat ajaneet Haakon
jaarlin pois ja tämä oli heitä paossa ja koko hänen joukkonsa oli
hajallaan. Sitten talonpojat tulevat Olavin luo, ja molemmin puolin he
mielistyvät toisiinsa ja ryhtyvät heti yksiin tuumiin. Talonpojat
ottavat hänet kuninkaakseen, ja yhdessä he päättävät käydä Haakon
jaarlia etsimään. He lähtevät Gul-laaksoon, ja heistä tuntuu
luultavimmalta, että jaarli on Remulissa, jos missään, koska Tora oli
hänen rakkain ystävänsä niillä tienoin. He matkaavat nyt sinne ja
etsivät jaarlia sekä sisältä että ulkoa, mutta eivät löydä häntä. Ja
silloin Olavi piti kotikäräjiä ulkona tanhualla; hän seisoi sillä
isolla kivellä, joka sijaitsi sikopahnan luona. Sieltä Olavi puhui, ja
niin hän virkkoi puheessaan, että palkitsisi sekä tavaralla että
kunnialla sitä miestä, joka tuottaisi tuhon Haakon jaarlille.

Tämän puheen kuulivat jaarli ja Kark; heillä oli valoa kuopassaan.
Jaarli virkkoi:

"Miksi olet niin kalpea, mutta toisin ajoin taas musta kuin multa? Eikö
syynä ole se, että aiot pettää minut?"

"Ei", vastaa Kark.

"Me kaksi olemme syntyneet samana yönä", sanoo jaarli; "lyhyelti on
väliä meidän kuolemallammekin".

Iltapuoleen Olavi lähti pois. Mutta kun tuli yö, niin jaarli pysytteli
valveilla, mutta Kark nukkui ja käyttäytyi omituisesti. Silloin jaarli
herätti hänet ja kysyi, mitä hän oli uneksinut. Hän sanoo:

"Olin nyt Ladessa, ja Olavi Trygvenpoika pani kultakoristeen kaulaani."

Jaarli vastaa: "Silloin Olavi Trygvenpoika koristaa kaulasi
verenkarvaisella renkaalla, jos hänet tapaat. Varo nyt itseäsi siitä,
mutta minulta saat hyvää niinkuin ennenkin, äläkä petä minua."

Sitten molemmat pysyivät valveilla, ikäänkuin kumpikin olisi vartioinut
toista; mutta aamupuoleen jaarli nukkui ja käyttäytyi heti omituisesti;
hän jännitti sääriään ja niskaansa ikäänkuin aikoen nousta ja huusi
äänekkäästi ja rumasti. Mutta Kark säikähtyi pahasti, veti ison veitsen
vyöstään, pisti jaarlia kurkkuun ja viilsi sen poikki. Se oli Haakon
jaarlin surma. Sitten Kark leikkasi jaarlin pään irti, juoksi tiehensä
ja saapui seuraavana päivänä Ladeen ja vei jaarlin pään Olavi
kuninkaalle; hän kertoi myöskin kaikki tapaukset Haakon jaarlin
retkistä, niinkuin ne nyt on kirjoitettu. Mutta Olavi kuningas käski
viedä hänet pois ja katkaista hänen kaulansa.

Sen jälkeen Olavi kuningas ja joukko talonpoikia hänen kerallaan
lähtivät Nidar-saarelle[99] ottaen mukaansa Haakon jaarlin ja Karkin
päät. Sitä saarta käytettiin siihen aikaan varkaiden ja pahantekijäin
teloituspaikaksi ja siellä oli hirsipuu, ja siihen hän ripustutti
Haakon jaarlin ja Karkin päät. Koko sotajoukko astui esille ja huusi ja
heitteli niitä kivillä sanoen, että siinä sai ilkimys olla toisten
ilkimysten matkassa. Sitten lähetettiin väkeä Gul-laaksoon, noudettiin
sieltä jaarlin ruumis ja poltettiin se. Niin suureksi kasvoi nyt se
vihamielisyys, jota tröndit osoittivat Haakon jaarlia kohtaan, ettei
kukaan uskaltanut nimittää häntä toisin kuin "ilkimys-jaarliksi"; tätä
herjanimeä käytettiin kauan sen jälkeen. Mutta totta puhuen on
kuitenkin sanottava Haakon jaarlista, että hänellä oli paljon kykyä
olla päällikkönä; ensinnäkin hän oli suurta sukua, sitten viisas ja
taitava käyttämään herruuttaan, rohkea taistelussa ja lisäksi onnekas
saavuttamaan voittoja ja kaatamaan vihollisensa. Näin lausuu Torleiv
Raudfeldinpoika:

    Haakon! ei ole meillä
    jalompaa jaarlia alla
    kuun; on kunniaa
    sankari taistossa saanut.

    Ylimyksiä saatoit yhdeksän
    (korpit ruumiita raastaa)
    luo Odenin; laajalti voit
    nyt vallita valtiaana.

Miesten anteliaimpia oli Haakon jaarli, mutta mitä suurin onnettomuus
kohtasi moista päällikköä kuolinhetkenä. Mutta pääsyynä siihen oli,
että nyt oli koittanut aika, jolloin uhraaminen ja uhraajat olivat
tuomittavat, mutta sijaan tuli pyhä usko ja oikeat tavat.

       *       *       *       *       *

Olavi Trygvenpoika otettiin yleisillä käräjillä Trondhjemissa koko maan
kuninkaaksi, niinkuin Harald Kaunotukka oli ollut. Olavi retkeili
sitten kautta koko maan ja alisti sen valtaansa; kaikki Norjan miehet
rupesivat hänelle kuuliaisiksi; samaten tuli niistä Ylämaiden ja
Vikenin päälliköistä, jotka ennen olivat saaneet alueensa Tanskan
kuninkaalta, nyt Olavi kuninkaan miehiä ja he ottivat maansa vastaan
häneltä. Eirik jaarli Haakoninpoika ja hänen veljensä Svein sekä muut
heidän sukulaisensa ja ystävänsä pakenivat maasta, pyrkivät itään
Sveanmaahan Olavi kuninkaan luo, ja heidät otettiin siellä hyvin
vastaan.

Loden oli nimeltään muuan Vikenin mies, rikas ja suurisukuinen; hän oli
usein kauppamatkoilla, mutta väliin sotaretkillä. Tapahtui eräänä
kesänä, että Loden lähti kauppamatkalle Itämaihin; hän omisti koko
aluksen, ja siinä oli suuri lasti. Hän suuntasi kulkunsa Vironmaahan ja
viipyi kauppapaikoissa kaiken kesää. Sinne tuotiin markkinoille
monenlaista tavaraa; siellä oli myöskin paljon orjia myytävinä. Siellä
Loden näki naisen, joka oli myyty orjaksi, ja naista katsellessaan hän
tunsi, että tämä oli Astrid Eirikintytär, joka oli ollut Trygve
kuninkaan puolisona; mutta nyt hän oli kovin muuttunut siitä, kuin
Loden viimeksi oli nähnyt hänet, sillä hän oli kalpea ja riutunut ja
huonoissa vaatteissa. Loden kävi hänen luokseen ja tiedusteli,
minkälainen hänen tilansa oli. Hän vastaa:

"Raskasta on siitä haastaa; minut on myyty orjaksi ja nyt olen täällä
kaupan."

Sitten he ilmaisivat itsensä toisilleen ja Astrid muisti hänet hyvin.
Hän pyysi silloin Lodenia ostamaan hänet vapaaksi ja viemään kotiin
sukulaisten luo.

"Minä mainitsen sinulle ehdon", sanoi Loden, "minä muutan sinut
Norjaan, jos tahdot mennä naimisiin kanssani".

Mutta koska Astrid oli nyt joutunut hätään ja sitä paitsi tiesi, että
Loden oli suurisukuinen, urhea ja rikas mies, suostui hän tähän
päästäkseen vapaaksi. Sitten Loden osti Astridin, vei hänet mukanaan
Norjaan ja sai hänet siellä sukulaisten suostumuksella.

Kun Tanskan kuningas Harald Gorminpoika oli ottanut vastaan
kristinuskon, lähetti hän kautta koko valtakuntansa käskyn, että kaikki
miehet antaisivat kastaa itsensä ja kääntyisivät oikeaan uskoon. Hän
tuki itse tätä käskyä ja käytti siinä valtaa ja rangaistuksia, kun ei
muu auttanut. Hän lähetti miesjoukon kera kaksi jaarlia Norjaan; näiden
oli määrättävä kansa kastettavaksi; niin kävikin Vikenissä, missä
Harald kuninkaan valta vaikutti, ja silloin kastettiin moni maan
miehistä.

Mutta Harald kuninkaan kuoltua hänen poikansa Svein Kaksiparta lähti
pian sotaretkille Sakslantiin ja Friislantiin ja lopulta Englantiin.
Silloin ne Norjan miehet, jotka olivat ottaneet vastaan kristinuskon,
eksyivät taasen uhraamaan pakanajumalille, niinkuin ennenkin tehtiin
maan pohjoisosassa. Mutta tultuaan Norjan kuninkaaksi viipyi Olavi
Trygvenpoika kesällä kauan Vikenissä. Siellä hänen luokseen tuli useita
hänen sukulaisiaan, muutamia lankoja ja paljon sellaisia, jotka olivat
olleet hänen isänsä hyviä ystäviä, ja hänet otettiin vastaan suurella
rakkaudella. Silloin Olavi kutsui neuvotteluun enonsa, isäpuolensa
Lodenin, lankonsa Torgeirin ja Hyrningin ja esitti sitten mitä
suurimmalla innolla heille sen asian, että he tukisivat häntä täysin
voimin, kun hän ryhtyisi levittämään kristinuskoa kautta koko
valtakunnan; hän sanoo aikovansa panna täytäntöön sen, että saisi
kristityksi kaiken kansan Norjassa tai muussa tapauksessa heittäisi
henkensä: "minä teen teistä kaikista suuria ja mahtavia miehiä, sillä
minä luotan teihin parhaiten sukulaisuuden ja lankouden vuoksi".

Kaikki nämä suostuivat tekemään mitä hän määräsi ja tukemaan häntä
kaikessa, mitä hän halusi, yhdessä kaikkien niiden kanssa, jotka
tahtoivat seurata heidän neuvoaan. Olavi kuningas teki silloin
tiettäväksi rahvaalle, että hän aikoi käskeä kaikkia valtakuntansa
miehiä rupeamaan kristityiksi. Ne, jotka ennenkin olivat suostuneet
tähän, tottelivat nyt heti käskyä; he olivat myöskin mahtavimpia
saapuvilla olevista, ja kaikki muut seurasivat heitä. Sen jälkeen
kastettiin kaikki idän puolella Vikenissä. Nyt kuningas lähti Vikenin
länsiosiin ja käski kaikkien miesten ottaa vastaan kristinuskon; mutta
niitä, jotka puhuivat vastaan, hän rankaisi ankarasti, toisia hän
surmautti, toisia silvotti, toisia karkoitti maasta. Päästiin niin
pitkälle, että koko siinä valtakunnassa, jota hänen isänsä Trygve
kuningas ennen oli hallinnut, ja samaten siinä, mikä oli kuulunut hänen
sukulaiselleen Harald Grenskelle, kaikki kansa rupesi kristinuskoon,
niinkuin Olavi määräsi; ja sinä kesänä ja seuraavana talvena koko Viken
tuli täysin kristityksi.

Olavi kuningas lähti varhain keväällä liikkeelle Vikenistä, ja hänellä
oli paljon miehiä mukanaan. Hän kulki lännen puolelle Agderiin; mutta
kaikkialla, missä hän piti käräjiä talonpoikain kanssa, hän käski
kansan kastettavaksi, ja siellä alistuttiin kristinuskoon, sillä ei
kukaan talonpojista uskaltanut nousta kuningasta vastaan.

Hordalannissa oli monta ja uljasta miestä, jotka polveutuivat
Horda-Kaaren suvusta; tämä suku oli suurin ja mahtavin siinä osassa.
Mutta kun nämä sukulaiset saivat kuulla siitä pulmallisesta asiasta,
että kuningas tuli idästä päin kautta maan suurin sotajoukoin ja rikkoi
vanhoja lakeja ja että kaikki ne, jotka puhuivat häntä vastaan, saivat
kärsiä rangaistuksia ja vainoa, päättivät sukulaiset kokoontua
neuvottelemaan, sillä sen he saattoivat arvata, että kuningas saapuisi
pian niille maille; he sopivat siitä, että kävisivät miehissä
Gula-käräjille ja kohtaisivat siellä kuningas Olavi Trygvenpojan.

Heti Rogalantiin saavuttuaan Olavi kutsui käräjät koolle. Mutta kun
käräjäviesti saapui talonpojille, he kokoontuivat miehissä ja täysin
aseistettuina; ja yhteen tultuaan he neuvottelivat ja valitsivat kolme
miestä, jotka olivat heidän joukostaan taitavasanaisimpia, vastaamaan
Olavi kuninkaalle käräjillä ja puhumaan häntä vastaan sekä tekemään
tiettäväksi, etteivät he aikoneet taipua laittomuuksiin, vaikka
kuningas sellaisia määräsikin. Mutta kun talonpojat olivat saapuneet
käräjille ja ne olivat kokoontuneet, nousi Olavi kuningas seisomaan ja
puhui leppyisästi heille. Kuitenkin selvisi hänen sanoistaan, että hän
tahtoi heidän ottavan vastaan kristinuskon; hän pyysi sitä ensin
kaunein sanoin, mutta lopulta hän lupasi niille, jotka puhuivat vastaan
eivätkä tahtoneet taipua hänen käskyynsä, että heidän osakseen tulisi
hänen puoleltaan vihaa ja rangaistusta ja kovaa kohtelua, missä hän
vain tapaisi heidät.

Kun kuningas oli lopettanut puheensa, nousi muuan talonpojista, joka
oli kaunopuheisin ja oli valittu ensiksi vastaamaan Olavi kuninkaalle.
Mutta kun hän aikoi puhua, valtasi hänet sellainen yskä ja
rinnanahdistus, ettei hän saanut lausutuksi sanaakaan, vaan istuutui.
Silloin nousi seisomaan toinen talonpoika, koska hän ei tahtonut jättää
vastausta sikseen, vaikka ensimmäisen olikin käynyt huonosti. Mutta
puhumaan ryhtyessään hän alkoi niin kangertaa, ettei saanut sanaakaan
esille; silloin rupesivat kaikki nauramaan ja talonpoika istuutui
jälleen. Sitten nousi kolmas pystyyn ja aikoi puhua Olavi kuningasta
vastaan; mutta hän oli käynyt niin käheäksi ja sameaääniseksi, ettei
kukaan voinut kuulla, mitä hän sanoi, ja hänenkin täytyi istuutua.
Silloin ei kukaan talonpojista tullut puhuneeksi Olavi kuningasta
vastaan. Mutta kun he eivät saaneet ketään vastaamaan kuninkaalle, ei
vastarinnasta tullut mitään. Ja niin kävi, että kaikki suostuivat
siihen, mitä kuningas määräsi; silloin kastettiin siellä kaikki
käräjärahvas, ennenkuin kuningas erosi heistä.

Olavi kuningas lähti miehineen Gula-käräjille, sillä talonpojat olivat
lähettäneet hänelle sanan, että vastaisivat siellä hänen esitykseensä.
Mutta kun molemmat joukot olivat saapuneet käräjille, tahtoi kuningas
ensin keskustella päällikköjen kanssa. Heidän kokoonnuttuaan hän esitti
asiansa ja pyysi heitä ottamaan vastaan kasteen hänen käskynsä mukaan.
Silloin sanoi Ålmod vanhus:

"Me sukulaiset olemme puhelleet tästä asiasta keskenämme ja suostuneet
kaikki samaan tuumaan. Jos sinä, kuningas, aiot pakottaa meitä
sellaisiin, että rikot lakimme ja väkipakolla koetat alistaa meidät
valtaasi, silloin käymme sinua vastaan kaikin voimin, ja sitten saa
kohtalo päättää voitosta. Mutta jos sinä, kuningas, tahdot antaa meille
hyödyllisiä lahjoja, voit toimia niin hyvin, että me kaikki liitymme
sinuun täysin kuuliaisina."

Kuningas virkkoi: "Mitä vaaditte minulta, jotta meidän sovintomme tulee
parhaimmaksi?"

Silloin sanoo Ålmod: "Ensinnäkin sitä, että naitat Astrid sisaresi
sukulaisellemme Erling Skjalginpojalle, jota me nyt sanomme
lupaavimmaksi kaikista nuorista Norjan miehistä."

Kuningas arvelee, että se tuntuu hänestä sopivalta naimiskaupalta,
koska Erling on hyvää sukua ja ulkomuodoltaan lupaava; mutta kuitenkin
sanoo hän, että Astrid saa itse vastata tässä asiassa. Sitten kuningas
puhui sisarelleen tästä.

"Vähän hyötyä on minulla nyt siitä", sanoo tämä, "että olen kuninkaan
tytär ja kuninkaan sisar, jos minut naitetaan miehelle, jolla ei ole
ruhtinaan nimeä; mieluummin odotan muutamia talvia toista avioliittoa".
-- Ja siihen päättyi keskustelu sillä kertaa.

Olavi otatti nyt kiinni haukan, jonka Astrid omisti, käski kyniä siitä
kaikki höyhenet ja lähetti sen sitten hänelle. Silloin Astrid sanoi:

"Vihainen on veljeni nyt!"

Sitten hän nousi ja kävi kuninkaan luo; tämä tervehti häntä
ystävällisesti. Astrid sanoi silloin, että hän toivoi kuninkaan
järjestävän hänen avioliittonsa mielensä mukaan.

"Niin minä ajattelin", virkkoi kuningas, "että saisin kyllin valtaa
tässä maassa tehdäkseni jaarliksi kenen tahdon".

Kuningas kutsutti sitten Ålmodin ja Erlingin ja kaikki heidän
sukulaisensa neuvotteluun. Siinä puhuttiin tästä avioliitosta, ja
lopulta kävi niin, että Astrid kihlattiin Erlingille. Sitten kuningas
antoi käräjäin kokoontua ja tarjosi talonpojille kristinuskoa. Nyt
olivat Ålmod ja Erling ensimmäisiä ajamaan kuninkaan asiaa, ja heidän
puolelleen liittyivät kaikki heidän sukulaisensa. Kenelläkään ei ollut
silloin rohkeutta puhua vastaan, ja niin kaikki kansa kastettiin ja
tuli kristityksi. Erling Skjalginpoika vietti kesällä häänsä, ja
saapuvilla oli paljon väkeä; siellä oli myöskin Olavi kuningas. Silloin
hän tarjosi Erlingille jaarlikuntaa. Erling sanoi näin:

"Hersejä ovat sukulaiseni olleet, en halua saada suurempaa nimeä kuin
he. Mutta sen otan kernaasti vastaan teiltä, kuningas, että annatte
minun olla suurin senniminen tässä maassa."

Kuningas lupasi hänelle sen. Ja erotessaan Olavi kuningas antoi hänelle
suuren alueen samoilla ehdoilla, kuin Harald Kaunotukka oli luovuttanut
pojilleen.

Samana syksynä Olavi kuningas kutsui neljän fylken käräjät
Stadin pohjoispuolelle; niille oli sognelaisten, vuonolaisten,
etelämöreläisten sekä raumalaaksolaisten määrä saapua. Olavi kuningas
lähti sinne mukanaan suuri seurue miehiä, jotka hän oli tuonut
idänpuolelta tai jotka olivat tulleet hänen luokseen Rogalannissa ja
Hordalannissa. Mutta saavuttuaan sinne käräjille hän määräsi
kristinuskon siellä kuten muuallakin vallitsevaksi. Koska kuninkaalla
oli perin suuri joukko, pelkäsivät he sitä; ja lopulta kuningas tarjosi
heille kaksi ehtoa: joko heidän oli otettava vastaan kristinusko ja
annettava kastaa itsensä tai muussa tapauksessa käytävä taisteluun
häntä vastaan. Mutta kun talonpojilla ei ollut mitään toiveita
taistelusta, suostuttiin siihen ehtoon, että kaikki kansa tehtiin
kristityksi.

Mutta Olavi kuningas lähti miehineen Pohjois-Möreen ja alisti sen
fylken kristinuskoon. Sitten hän purjehti Ladeen ja käski repiä maahan
jumalain temppelin ja ottaa kaiken kullan ja komeuden jumalalta; hän
otti pääovesta ison kultarenkaan, jonka Haakon jaarli oli teettänyt,
sitten Olavi poltatti sen temppelin. Mutta kun talonpojat saavat sen
tietää, antavat he vainovasaman kiertää kaikissa fylkeissä, kokoontuvat
sotajoukoksi ja aikovat käydä kuningasta vastaan. Olavi kuningas
purjehtii nyt laivastoineen vuonoa myöten ja aikoo lähteä pohjan
puolelle Haalogalantiin tehdäkseen sen kristityksi; mutta matkalla hän
saa kuulla, että siellä on liikkeellä sotajoukko, joka aikoo suojella
maataan kuningasta vastaan. Sen kuultuaan Olavi pyörtää takaisin ja
purjehtii etelään päin ja saapuu alkutalvesta idän puolelle Vikeniin.

Svitjodin Sigrid kuningatar, jota nimitettiin Ylpeäksi, asui talojaan.
Sinä talvena kulki lähettejä Olavi kuninkaan ja Sigrid kuningattaren
väliä, ja he pyysivät Olavi kuninkaalle kuningatarta puolisoksi; tämä
otti tarjouksen ystävällisesti vastaan, ja se asia joutui puheeksi.
Silloin Olavi lähetti Sigrid kuningattarelle sen ison kultarenkaan,
jonka hän oli ottanut Laden temppelin ovesta, ja se näytti
kallisarvoiselta lahjalta. Tästä asiasta oli määrä pitää seuraavana
keväänä kokous Virralla rajamerkin luona. Kun tätä rengasta, jonka
Olavi kuningas oli lähettänyt Sigrid kuningattarelle, kaikki niin
kehuivat, oli kuningattaren luona kaksi hänen seppäänsä, jotka olivat
veljeksiä. Mutta kun he ottivat renkaan ja punnitsivat sitä käsissään
ja puhelivat kahden kesken, kutsutti kuningatar heidät luokseen ja
kysyi, miksi he sitä rengasta pilkkasivat. He kieltäytyivät sanomasta;
hän virkkaa, että heidän on ilmoitettava hänelle, mitä he ovat siitä
huomanneet. He sanovat, että renkaassa piilee petosta. Silloin hän
antoi murtaa renkaan, ja sen sisästä löydettiin kuparia. Siitä
kuningatar vihastui suuresti ja sanoi, että Olavi kyllä saattoi pettää
hänet muussakin.

Varhain keväällä Olavi kuningas lähti itään Konungahellaan[100] Sigrid
kuningatarta tapaamaan. Mutta toisensa kohdatessaan he puhuivat siitä
asiasta, jota oli pohdittu talven kuluessa, että he menisivät keskenään
naimisiin, ja se asia edistyi hyvin. Silloin Olavi kuningas sanoi, että
Sigridin oli otettava vastaan kaste ja oikea usko. Hän vastasi tähän:

"En tahdo luopua siitä uskosta, mikä minulla ennen on ollut ja
sukulaisillani ennen minua. En minäkään pane sitä vastaan, että sinä
uskot siihen jumalaan, josta eniten pidät."

Silloin Olavi kuningas suuttui silmittömästi ja vastasi kiivaasti:

"Miksi ottaisin sinut, joka olet pakanakoira?" -- Ja hän löi
kuningatarta kasvoihin hansikkaalla, jota hän piti kädessään. Sitten
hän nousi ja kuningatar samaten. Sigrid sanoi:

"Tämä voi koitua sinulle surmaksi!" Sen jälkeen he erkanivat; kuningas
lähti Vikeniin, mutta kuningatar itään päin Sveanmaahan.

Olavi kuningas lähti sitten Tunsbergiin ja piti siellä jälleen käräjät
ja määräsi, että kaikkien niiden miesten, jotka todistettiin taikuutta
harjoittaviksi tai olivat velhoja, oli lähdettävä maasta pois. Sitten
kuningas antoi tiedustella sellaisia miehiä lähiseuduilta ja käski
heidät kaikki luokseen. Mutta kun he saapuivat sinne, oli heidän
joukossaan mies nimeltä Öivind Kelda, Harald Kaunotukan pojan Ragnvald
Rettelbeinen pojanpoika. Öivind oli noita ja perin taikataitoinen.
Olavi kuningas käski kerätä kaikki nämä miehet erääseen tupaan,
toimitti heille pidot ja tarjosi väkevää juomaa; ja kun he olivat
tulleet humalaan, hän käski sytyttää tuvan tuleen, ja niin se tupa
paloi, ja kaikki väki, mikä oli sisässä, paitsi Öivind Kelda, joka
pelastui lakeisesta. Mutta kauaksi päästyään hän tapasi matkallaan
miehiä, jotka aikoivat kuninkaan luo, ja pyysi heitä sanomaan tälle,
että Öivind Kelda oli suoriutunut tulesta eikä aikonut sen koommin
joutua Olavi kuninkaan käsiin; mutta hän tahtoi edelleenkin menetellä
taidollaan samaan tapaan kuin ennenkin. Kun nämä miehet saapuivat
kuninkaan luo, kertoivat he Öivindistä, kuten tämä oli pyytänyt.
Kuningas oli vihoissaan siitä, ettei Öivind ollutkaan kuollut.

Kevään lähetessä Olavi kuningas retkeili pitkin Vikeniä ja asusti
suurkartanoissaan ja lähetti kautta koko Vikenin sanan, että halusi
kesällä saada väkeä ja laivoja lähteäkseen sotaretkelle pohjan
puolelle. Matkalla hän saapui pääsiäisiltana Kårmtiin, missä oli
valmistettu hänelle pääsiäispidot; hänellä oli lähes kolmesataa miestä
mukanaan. Samana yönä tuli sinne saarelle Öivind Kelda; hänellä oli
täysin miehitetty sota-alus; kaikki olivat velhoja ja muuta
taikauskoista väkeä. Öivind ja hänen miehensä kävivät maihin laivasta
ja harjoittivat taikuuttaan. Öivind loihti niin sakean sumun, etteivät
kuningas ja hänen väkensä voineet nähdä heitä. Mutta kun he saapuivat
lähelle taloa, silloin tuli kirkas päivä, ja nyt kävi aivan toisin,
kuin Öivind oli toivonut: se pimeys, minkä hän oli saanut aikaan
taioillaan, valtasi hänet ja hänen väkensä, niin etteivät he nähneet
silmillään enempää kuin niskallaan, vaan kulkivat kehää. Mutta
kuninkaan vartijat huomasivat heidän kulkevan eivätkä tietäneet, mitä
he olivat miehiään. Se kerrottiin kuninkaalle, ja hän nousi silloin
väkineen pukeutumaan. Mutta kun kuningas näki, missä Öivind ja hänen
miehensä kulkivat, käski hän väkensä aseistautua ja käydä katsomaan,
mitä he olivat miehiään. Mutta tuntiessaan Öivindin ottivat kuninkaan
miehet hänet ja toisetkin vangiksi ja toivat kuninkaan eteen. Nyt
Öivind kertoi kaiken retkestään. Sitten kuningas käski viedä kaikki
eräälle luodolle, jonka vesi peitti vuoksen aikana, ja sidotti heidät
sinne. Niin Öivind ja hänen miehensä heittivät henkensä. Sitä luotoa
sanottiin sitten Velholuodoksi.

Niin kerrotaan, että Olavi kuninkaan ollessa kesteissä Kårmtin
Ågvaldsnesissa sinne saapui eräänä iltana vanha ja perin viisaspuheinen
mies, jolla oli leveälierinen hattu ja vain yksi silmä; se mies osasi
tarinoida kaikista maista. Hän joutui puheisiin kuninkaan kanssa.
Kuningas mieltyi suuresti hänen tarinoihinsa ja kyseli häneltä
monenlaisia asioita, mutta vieras vastasi kaikkiin kysymyksiin, ja
kuningas istui hänen seurassaan kauan iltasella. Sitten kuningas kysyi,
tiesikö hän, kuka Ågvald oli ollut, josta kannas ja talo olivat saaneet
nimensä. Vieras sanoo, että Ågvald oli kuningas ja suuri sodankävijä ja
uhrasi enimmäkseen eräälle lehmälle kuljettaen sitä retkillä mukanaan,
ja hänestä oli terveellistä juoda aina sen maitoa: "Kuningas Ågvald
taisteli erästä Varen nimistä kuningasta vastaan, ja siinä taistelussa
kaatui Ågvald kuningas. Sitten hänet haudattiin vähän matkan päähän
tästä talosta ja haudalle pystytettiin ne muistokivet, jotka vieläkin
ovat täällä. Mutta vähäisen matkan päähän siitä haudattiin lehmä."

Sellaista ja paljon muutakin hän kertoi kuninkaista ja muista vanhoista
asioista. Mutta kun oli istuttu pitkälle yöhön, muistutti piispa
kuninkaalle, että oli aika käydä levolle; kuningas teki niin. Mutta
kun hän oli riisuutunut ja mennyt vuoteeseen, istuutui vieras
porraslaudalle ja puheli jälleen kuninkaan kanssa; ja kun he olivat
tarinoineet jostakin, halusi kuningas aina kuulla lisää. Silloin piispa
puhui kuninkaalle ja sanoi, että nyt oli aika nukkua. Kuningas teki
niin, ja vieras lähti ulos. Vähää myöhemmin kuningas heräsi ja
tiedusteli vierasta ja käski kutsua tämän luokseen; mutta silloin ei
häntä tavattu mistään. Seuraavana aamuna kuningas kutsutti puheilleen
kokkinsa ja juomanpanijan ja kyseli, oliko heidän luokseen tullut
ketään tuntematonta. He sanoivat, että kun he olivat valmistamassa
ruokaa, sinne saapui muuan mies sanoen, että he keittivät kehnoa lihaa
kuninkaan pöytään, ja sitten hän antoi heille kaksi isoa ja lihavaa
teuraan kylkipaistia, ja nämä he keittivät muun lihan mukana. Silloin
kuningas sanoo, että se ruoka oli hävitettävä ja ettei tämä mies ollut
mikään ihminen, vaan varmaankin Oden, johon pakanat olivat kauan
uskoneet; hän sanoi, ettei Oden kuitenkaan saisi heitä petetyksi.[101]

Kesällä Olavi kuningas kokosi suuren sotajoukon idän puolelta ja
purjehti sen kera pohjoiseen päin Trondhjemiin ja laski ensinnä
Nid-joen suulle. Sitten hän pani käräjäviestin kiertämään ympäri vuonoa
ja määräsi kahdeksan fylken käräjät Frostaan;[102] mutta talonpojat
muuttivat käräjäviestin vainovasamaksi[103] ja kokoontuivat miehissä
kautta koko Trondhjemin. Kun kuningas saapui käräjille, oli
talonpoikaisrahvas tullut sinne täysissä aseissa. Kuningas puhui
kansalle ja kehoitti sitä ottamaan vastaan kristinuskon. Mutta kun hän
oli puhunut jonkun aikaa, huusivat talonpojat ja käskivät hänen vaieta,
sanoen, että muutoin he käyvät häntä vastaan ja karkoittavat hänet.

"Niin me teimme", he sanoivat, "kuningas Haakon Adalsteinin-kasvatille,
kun hän määräsi meille sellaisia, emmekä me pelkää sinua enempää kuin
häntäkään".

Mutta kun Olavi havaitsi talonpoikien kiivauden ja näki heillä olevan
niin suuren sotajoukon, ettei hän kykenisi heitä vastustamaan, muutti
hän puheensa ja osoitti olevansa samaa mieltä kuin talonpojat; hän
puhui näin:

"Haluan, että tulemme jälleen ystäviksi, niinkuin ennen olemme
sopineet. Lähden sinne, missä teillä on suurimmat uhrinne, näkemään
tapojanne. Sitten neuvottelemme kaikin, minkälaisiin menoihin
suostumme, ja silloin rupeamme kaikki yksimielisiksi siitä."

Mutta koska kuningas puhui leppeästi talonpojille, kävivät nämä
taipuisiksi mieleltään, ja sitten keskusteltiin maltilla ja
rauhallisesti ja lopuksi sovittiin siitä, että pidetään keskikesä-uhrit
Mærenissä, ja sinne saapuvat kaikki päälliköt ja mahtimiehet, niinkuin
tapana oli, ja sinne tulee myöskin Olavi kuningas. Siellä oli muuan
mahtava talonpoika nimeltään Skjegge; häntä sanottiin Rautaparraksi.
Skjegge puhui ensimmäisenä käräjillä Olavi kuningasta vastaan ja oli
talonpoikain johtajana kristinuskoa vastustettaessa. Niin lähtivät
talonpojat kotiinsa, mutta kuningas siirtyi Ladeen.

Olavi kuninkaalla oli aluksensa Nid-joessa, ja hänellä oli
kolmekymmentä purtta ja paljon urheata väkeä; mutta kuningas itse
oleskeli usein Ladessa seurueineen. Mutta kun se aika läheni, jolloin
Mærenissä oli toimitettava uhrit, piti kuningas suuret kestit Ladessa;
hän oli kutsunut luokseen päälliköitä ja muita suurtalonpoikia. Kun
pidot olivat valmiit ja kutsutut saapuneet, oli ensimmäisenä iltana
suuret kestit; juomaa tarjoiltiin runsaasti, ja vieraat humaltuivat
peräti. Mutta yönsä nukkuivat kaikki miehet rauhassa. Seuraavana aamuna
kuningas toimitutti messun, ja kun se oli päättynyt, kuulutti hän
kotikäräjät; silloin kaikki hänen miehensä kävivät maihin laivoista ja
saapuivat käräjille. Mutta kuningas nousi ja puhui näin:

"Meillä oli käräjät Frostassa, ja minä kehoitin silloin talonpoikia
suostumaan kastettaviksi, mutta he taasen vaativat, että minä
taipuisin uhraamaan heidän kanssaan, niinkuin kuningas Haakon
Adalsteinin-kasvatti oli tehnyt. Me sovimme silloin siitä, että
tapaamme toisemme Mærenissä ja toimitamme suuret uhrit. Mutta jos minun
pitää suostua uhraamaan teidän kanssanne, silloin tahdon toimittaa
suurimman uhrin, mikä on tapana, ja uhrata ihmisiä. En tahdo siihen
valita orjia tai pahantekijöitä, vaan lahjaksi jumalille on valittava
miesten parhaita."

Ja nyt kuningas nimittää yksitoista miestä, jotka olivat kaikkein
mainioimpia; hän sanoo, että nämä hän haluaa uhrata sadon ja rauhan
hyväksi, ja käskee heti käymään käsiksi heihin. Mutta kun talonpojat
näkivät, ettei heillä ollut kylliksi voimia kuningasta vastustaakseen,
pyysivät he armoa ja jättivät koko asian kuninkaan ratkaistavaksi.
Sovittiin silloin, että kaikkien talonpoikain, jotka olivat sinne
saapuneet, oli annettava kastaa itsensä ja vannottava kuninkaalle vala,
että he pitävät oikean uskon ja luopuvat pakanallisista uhreistaan.
Kuningas piti kaikki nämä miehet luonaan, kunnes he antoivat
panttivangiksi poikansa tai veljensä tai muita läheisiä sukulaisiaan.

Olavi kuningas lähti sotajoukkoineen Trondhjemiin, Mutta Mæreniin
päästyään hän tapasi siellä koolla kaikki tröndien päälliköt, jotka
eniten vastustivat kristinuskoa, ja heillä oli mukanaan kaikki
suurtalonpojat, jotka ennen olivat ylläpitäneet uhreja näillä tienoin.
Nyt kuningas antoi kuuluttaa käräjät, ja molemmin puolin käytiin niihin
täysissä aseissa. Mutta kun käräjät oli aloitettu, puhui kuningas ja
tarjosi talonpojille kristinuskoa. Rautaparta vastasi kuninkaan
puheeseen talonpoikien puolesta ja sanoi heidän tahtovan edelleenkin,
ettei kuningas rikkoisi lakia: "Me haluamme, kuningas", hän sanoo,
"että sinä uhraat niinkuin muut kuninkaat ovat täällä tehneet ennen
sinua". -- Hänen puheelleen huusivat talonpojat voimakkaasti sanoen
tahtovansa, että kaiken tulee olla niinkuin Rautaparta oli puhunut.
Silloin kuningas sanoo, että hän haluaa käydä jumalain temppeliin
katsomaan heidän tapojaan, kun he uhraavat. Tämä oli talonpoikien
mieleen, ja molemmat joukot lähtevät nyt temppeliin.

Nyt Olavi kuningas kävi temppeliin mukanaan muutamia miehiään ja eräitä
talonpoikia. Mutta kun kuningas ennätti sinne, missä jumalat olivat,
istui siellä Tor, ja hän oli eniten kunnioitettu kaikista jumalista,
kullalla ja hopealla koristettu. Olavi kuningas kohotti silloin
kullalla silattua kirvestä, joka hänellä oli kädessään, ja iski Toria,
niin että tämä putosi alustaltaan; sitten kuninkaan miehet riensivät
esiin ja kaatoivat kaikki jumalat. Mutta kuninkaan ollessa temppelissä
surmattiin Rautaparta oven edustalla, ja sen tekivät kuninkaan miehet.
Kuu kuningas astui ulos miestensä luo, käski hän talonpoikain valita
jommankumman ehdon: joko heidän oli kaikkien alistuttava nyt
kristinuskoon tai käytävä taistelemaan hänen kanssaan. Mutta
Rautaparran kaaduttua ei talonpoikien sotajoukossa ollut ketään
johtajaa nostamassa sotaviiriä kuningasta vastaan. Niin valittiin se
ehto, että käydään kuninkaan luo ja alistutaan siihen, mitä hän määrää.
Silloin Olavi kuningas kastatti kaiken kansan, mikä siellä oli, ja otti
talonpojilta panttivankeja sen vakuudeksi, että he pitävät
kristinuskon. Sitten Olavi kuningas pani miehensä kiertämään kaikissa
Trondhjemin fylkeissä, ja niin kastettiin kaikki kansa Tröndelagenissa.

Olavi kuningas lähti miehineen Nidarosiin; siellä hän rakennutti taloja
Nid-joen partaalle ja määräsi, että siitä oli tuleva kauppakaupunki;
hän antoi miehille maata taloja varten, mutta rakennutti itse
kuninkaankartanon. Sinne hän siirrätti syksyllä kaikki varastot, mitkä
olivat tarpeen talvimajaa varten, ja hänellä oli siellä suuri määrä
väkeä.

Kuningas kutsui koolle Rautaparran sukulaiset ja tarjosi heille
sovintosakkoja; mutta siellä oli monta uljasta miestä vastaamassa.
Rautaparralla oli tytär, Gudrun niminen; sovittiin viimein, että Olavi
kuningas nai Gudrunin. Häiden tultua molemmat kävivät samaan
vuoteeseen, Olavi kuningas ja Gudrun. Mutta ensimmäisenä yönä, kun he
makasivat yhdessä, veti Gudrun esiin veitsen, niin pian kuin kuningas
oli nukkunut, ja aikoi työntää sen häneen. Tämän huomatessaan kuningas
otti veitsen häneltä, nousi vuoteestaan ja meni miestensä luo kertoen,
mitä oli tapahtunut. Gudrun ja kaikki ne miehet, jotka olivat
seuranneet häntä sinne, ottivat silloin vaatteensa ja lähtivät pois,
eikä Gudrun sen koommin joutunut samaan vuoteeseen Olavi kuninkaan
kanssa.

       *       *       *       *       *

Sigurd oli nimeltään muuan mies ja Hauk oli toinen; he olivat
Haalogalannista ja kävivät usein kaupparetkillä. He olivat eräänä
kesänä lähteneet lännen puolelle Englantiin. Mutta Norjaan palattuaan
he purjehtivat pohjoista kohti rannikkoa pitkin, ja Pohjois-Möressä he
joutuivat Olavi kuninkaan miesten seuraan. Kun kuninkaalle kerrottiin,
että sinne oli tullut Haalogalannin miehiä, jotka olivat pakanoita,
kutsutti kuningas perämiehet luokseen; hän kysyi, antaisivatko he
kastaa itsensä, mutta he vastasivat siihen kieltävästi. Sitten kuningas
puhui heille monella tavalla, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä;
silloin hän uhkasi surmauttaa tai teloittaa heidät, mutta he eivät
taipuneet siitäkään. Hän käski nyt panna heidät rautoihin ja piti heitä
luonaan jonkun aikaa, ja he saivat olla kahleissa. Kuningas puheli
heille usein, mutta se ei auttanut. Eräänä yönä he olivat kadonneet,
niin ettei kukaan saanut tietoa heistä tai siitä, miten he olivat
päässeet tiehensä. Mutta syksyllä he saapuivat pohjan puolelle
Tjottan[104] Haarekin luo; tämä otti heidät suopeasti vastaan, ja
siellä he viipyivät hänen luonaan hyvässä hoivassa.

Tapahtui keväällä eräänä kauniina päivänä, että Haarek oli kotosalla
talossaan ja muutamia miehiä hänen kanssaan, ja aika tuntui hänestä
pitkältä. Sigurd puhui hänelle kysyen, haluttiko häntä lähteä hiukan
vesille ajan ratoksi. Se tuntui Haarekista sopivalta. He kävivät sitten
rantaan ja vetivät vesille kolmihangan; Sigurd otti talaasta purjeita
ja varusteita, jotka kuuluivat purteen, niinkuin heidän tapansa usein
oli ottaa purjeet mukaansa, kun lähtivät huvittelemaan. Haarek astui
purteen ja sovitti peräsimen kohdalleen. Sigurd ja hänen veljensä
lähtivät täysissä aseissa, niinkuin olivat tottuneet käymään kotona
talonpojan luona. He olivat molemmat väkeviä miehiä; mutta ennenkuin
astuivat purteen, he heittivät siihen muutaman voipytyn ja leipäkorin
ja kantoivat ison olutsangon veneeseen. Päästyään ulommaksi saaresta
veljekset kohottivat purjeen, mutta Haarek piti perää; niin jouduttiin
nopeasti saaren lähettyviltä. Silloin veljekset kävivät peräpuolelle,
missä Haarek istui. Sigurd haastoi Haarek talonpojalle:

"Nyt sinun on valittava tässä muutamista ehdoista: ensimmäinen on se,
että sallit meidän veljesten päättää matkastamme ja kulustamme, toinen
on se, että sallit meidän sitoa sinut, ja kolmas se, että me voimme
surmata sinut."

Haarek huomasi, minkälainen hänen tilansa oli. Hän ei voinut vetää
vertoja, muuta kuin toiselle veljeksistä, jos he olivat samaten
varustetut; sen vuoksi hän valitsi sen, mikä tuntui hänestä
sopivimmalta, että salli heidän päättää matkasta. Hän vannoi heille
valoja siitä ja antoi sanansa vakuudeksi. Sitten Sigurd siirtyi
peräsimeen ja ohjasi etelään päin rannikkoa myöten; sitä veljekset
tarkoin karttoivat, etteivät kohtaisi ihmisiä, mutta he saivat erittäin
hyvän tuulen.

He eivät keskeyttäneet matkaa, ennenkuin saapuivat Trondhjemiin ja
Nidarosiin asti ja löysivät siellä Olavi kuninkaan. Sitten kuningas
kutsutti Haarekin puheilleen ja kehoitti häntä kastattamaan itsensä,
mutta hän puhui vastaan. Tästä kuningas ja Haarek keskustelivat useana
päivänä, toisinaan monen miehen kuullen, toisinaan kahden kesken; mutta
he eivät päässeet yksimielisiksi. Mutta lopulta kuningas virkkoi
Haarekille:

"Nyt saat lähteä kotiin, enkä minä tahdo ensityökseni tehdä sinulle
mitään pahaa. Yhtenä syynä on se, että olemme läheisiä sukulaisia, ja
toisena se, että voisit sanoa minun vanginneen sinut kavaluudella.
Mutta tiedä se varmasti, että aion kesällä saapua sinne pohjan puoleen
vainoamaan teitä haalöigejä. Saatte silloin tuta, kykenenkö
rankaisemaan niitä, jotka nousevat kristinuskoa vastaan."

Haarek sanoi olevansa tyytyväinen, että pääsi sieltä pois niin pian
kuin mahdollista. Olavi kuningas antoi hänelle hyvän purren, jota
kymmenen tai kaksitoista miestä souti kummallakin laidalla, ja varusti
sen aluksen mitä parhaiten kaikenlaisilla tarpeilla. Olavi kuningas
antoi Haarekille mukaan kolmekymmentä miestä, ripeitä ja hyvin
varustettuja urhoja.

Tjottan Haarek lähti pois kaupungista niin pian kuin saattoi; mutta
Hauk ja Sigurd jäivät kuninkaan luo ja antoivat molemmat kastaa
itsensä. Haarek jatkoi matkaansa, kunnes saapui kotiinsa Tjottaan. Hän
lähetti sanan ystävälleen Öivind Kinnrivalle ja pyysi sanomaan tälle,
että Tjottan Haarek oli tavannut Olavi kuninkaan, mutta ei ollut
alistunut ottamaan vastaan kristinuskoa; sen Haarek myöskin pyysi
kertomaan hänelle, että Olavi kuningas aikoi kesällä lähteä
sotajoukkoineen heitä vastaan ja että heidän silloin oli meneteltävä
varovaisesti, ja hän kehoitti Öivindiä niin pian kuin suinkin saapumaan
hänen luokseen.

Mutta kun nämä sanomat tuotiin Öivindille, sanoi hän olevan varsin
välttämätöntä ryhtyä sellaisiin tuumiin, ettei kuningas pääsisi
voitolle. Niin Öivind lähti niin pian kuin suinkin liikkeelle keveällä
purrella ja muutamia miehiä hänen kanssaan. Mutta kun hän saapui
Tjottaan, otti Haarek hänet hyvin vastaan, ja heti kävivät molemmat
haastelemaan pihan toiselle puolen. Mutta kun he ovat keskustelleet
tuokion, saapuvat sinne Olavi kuninkaan miehet, jotka olivat saattaneet
Haarekin pohjan puolelle, ottavat Öivindin vangiksi, kuljettavat hänet
kerallaan alukseensa ja lähtevät sitten pois. He eivät keskeytä matkaa,
ennenkuin tulevat Trondhjemiin ja tapaavat Olavi kuninkaan Nidarosissa.

Öivind vietiin sitten Olavi kuninkaan puheille. Kuningas kehoitti häntä
ottamaan vastaan kasteen toisten lailla. Öivind vastasi siihen
kieltävästi. Kuningas pyysi leppein sanoin häntä ottamaan vastaan
kristinuskon ja sanoi hänelle monta hyvää syytä, samaten piispakin.
Öivind ei antanut taivuttaa itseään. Silloin kuningas tarjosi hänelle
lahjoja ja suuria maatuloja, mutta Öivind torjui kaikki. Sitten
kuningas käski kantaa sisään astian täynnä hehkuvia hiiliä ja panna sen
Öivindin vatsalle, ja pian repesi häneltä vatsa. Silloin Öivind puhui:

"Ottakaa astia päältäni; tahdon sanoa muutaman sanan, ennenkuin
kuolen."

Niin tehtiin. Silloin kuningas kysyi:

"Tahdotko nyt, Öivind, uskoa Kristukseen?"

"En", virkkoi tämä, "minä en voi saada kastetta; olen henki, jonka
lappalaisten taiat ovat luoneet ihmishahmoon, kun isäni ja äitini eivät
muutoin saaneet lasta".

Sitten Öivind kuoli, ja hän oli ollut mitä taikataitoisin mies.

Seuraavana keväänä Olavi kuningas antoi varustaa laivansa ja miehensä.
Silloin kuninkaalla oli itsellään Kurki, jonka hän oli vähää ennen
rakennuttanut Nid-joen partaalla, ja hänen laivastonsa oli suuri ja
komea. Mutta valmiiksi päästyään hän ohjasi laivastonsa ulospäin vuonoa
pitkin pohjoiseen Haalogalantia kohti, ja kaikkialla, missä noustiin
maihin, hän piti käräjiä ja käski kansan ottaa vastaan kasteen ja
oikean uskon. Ei ollut kellään voimaa puhua häntä vastaan, ja niin
tehtiin kaikki maa kristityksi siellä, missä hän retkeili. Olavi
kuningas asettui Tjottan Haarekin luo; silloin tämä kastettiin kaikkine
miehineen. Erottaessa Haarek antoi kuninkaalle suuria lahjoja ja rupesi
hänen miehekseen, ja hän sai kuninkaalta maita ja läänitysmiehen arvon.

Raud Väkeväksi nimitettiin erästä talonpoikaa, joka asui Godössä siinä
vuonossa, joka on Salpte[105] nimeltään. Raud oli perin rikas mies, ja
hänellä oli monta alustalaista; hän oli mahtava mies, häntä seurasi
suuri joukko lappalaisia, niin pian kuin hän tarvitsi heidän apuaan.
Raud oli innokas uhraaja ja erittäin taikataitoinen. Hän oli
Vaagarin[106] Tore Peuran hyvä ystävä, molemmat olivat mahtavia
päälliköitä.

Mutta kun he saivat kuulla, että Olavi kuningas liikkui laivastolla
pohjan puolella Haalogalannissa, kokosivat he luokseen suuren
sotajoukon, määräsivät laivoja lähetettäviksi ja saivat paljon väkeä.
Raudilla oli iso alus, jossa oli kullatut päät; siinä laivassa oli
kolmekymmentä väliruumaa,[107] ja se oli suuri samassa suhteessa;
myöskin Torella oli iso alus. He suuntasivat laivastonsa etelään Olavi
kuningasta vastaan. Mutta hänet kohdatessaan he ryhtyivät taisteluun;
siitä sukeusi ankara ottelu, ja siinä syntyi pian suuri mieshukka ja se
kääntyi haalöigeille tappioksi; heidän aluksensa raivattiin puhtaiksi,
ja sitten heidät valtasi pelko ja kauhu. Silloin Raud soudatti purtensa
ulapalle ja käski nostaa purjeen. Raudilla oli aina myötätuuli, minne
hyvänsä hän halusi purjehtia, ja se johtui hänen loitsutaidostaan.
Lyhintä on sanoa Raudin matkasta, että hän purjehti kotiinsa Godöhön.

Tore pakeni maihin, ja siellä he riensivät pois aluksista. Mutta Olavi
kuningas seurasi heitä, ja myöskin hänen miehensä riensivät laivoista
ja ajoivat heitä takaa ja surmasivat heidät; olipa taasen kuningas
ensimmäisenä, niinkuin aina, milloin sellaista toimitettiin. Hän näki,
missä Tore juoksi, ja tämä oli perin nopeajalkainen. Kuningas riensi
hänen jälkeensä Vige koiransa seuraamana. Silloin kuningas sanoi:
"Vige, ota kiinni Peura!" -- Vige juoksi Toren jälkeen ja karkasi
häneen kiinni. Toren täytyi pysähtyä. Silloin kuningas lennätti
keihäänsä Torea kohti, ja Tore tapaili koiraa miekallaan ja iski siihen
ison haavan; mutta samassa tuokiossa lensi kuninkaan keihäs Toren käden
alitse tunkeutuen hänen lävitseen ja työntyen ulos toiselta puolen.
Siihen Tore heitti henkensä, mutta Vige kannettiin laivoille. Olavi
kuningas antoi armon kaikille miehille, jotka sitä pyysivät ja
suostuivat ottamaan vastaan kristinuskon.

Olavi kuningas suuntasi laivastonsa pohjoista kohti rannikkoa pitkin ja
kastoi kaiken kansan siellä, missä retkeili. Salpteen saavuttuaan hän
aikoi lähteä vuonoon Raudia etsimään, mutta vuonoa pitkin pyyhälti
ulospäin myrskysää ja kova tuuli, ja kuningas odotti siellä viikon
verran, ja sama myrsky kävi vuonosta päin, mutta ulkopuolella oli
navakka tuuli purjehtia pohjoiseen pitkin rannikkoa. Niin kuningas
purjehti aina Åmdiin asti, ja siellä kaikki kansa alistui
kristinuskoon. Sitten hän pyörsi jälleen etelää kohti. Mutta kun
saavuttiin Salpteen, raivosi myrskysää ja ankara hyrsky pitkin vuonoa.
Kuningas odotti siellä muutamia öitä, mutta sää pysyi samanlaisena.
Silloin hän puhui Sigurd piispalle ja kysyi, saattoiko tämä keksiä
mitään keinoa sitä vastaan. Piispa sanoi tahtovansa koettaa, antaisiko
Jumala apuaan paholaisen vallan voittamiseksi.

Sigurd piispa otti nyt messupukunsa, kävi kuninkaanlaivan keulaan,
käski sytyttää kynttilöitä ja kantoi esiin tuohuksia, asetti
ristiinnaulitun kuvan keulaan, luki siellä evankelioita ja monta muuta
rukousta ja pirskoitti vihkivettä yli koko laivan. Sitten hän kehoitti
irroittamaan köydet ja soutamaan vuonoon. Kuningas käski silloin huutaa
toisille laivoille, että kaikki soutaisivat hänen jälkeensä. Mutta kun
airot alkoivat liikkua Kurjella, niin se eteni vuonoon, eivätkä ne,
jotka soutivat, tunteneet vastassaan mitään tuulta; ja sellaiseksi jäi
vanaveden ala, että siinä oli aivan tyyntä, mutta hyrsky vihmoi niin
tiheänä molemmin puolin, ettei näkynyt tuntureita vuonon kummallakaan
sivulla. Niin souti alus toisensa jälkeen tyvenessä, ja he kulkivat
siten kaiken päivää ja seuraavan yön ja saapuivat hiukan ennen
päivänkoittoa Godöhön. Mutta kun he joutuivat Raudin talon edustalle,
kellui hänen suuri aluksensa rannassa. Olavi kuningas kävi heti taloon
miehineen, ryntäsi siihen tupaan, missä Raud nukkui, ja hänen miehensä
murtivat sen auki ja hyökkäsivät sisään. Silloin Raud joutui vangiksi
ja sidottiin, mutta muista miehistä, jotka olivat sisällä, surmattiin
muutamia ja toisia vangittiin. Sitten kuninkaan miehet kävivät siihen
tupaan, missä Raudin alustalaiset nukkuivat; siellä muutamia
surmattiin, toisia sidottiin, toisia piestiin.

Kuningas käski sitten tuoda Raudin eteensä ja kehoitti häntä alistumaan
kasteeseen. "Silloin", sanoi kuningas, "en tahdo riistää sinulta
omaisuuttasi, vaan rupean kernaammin ystäväksesi, jos taidat siivolla
käyttäytyä".

Raud huusi vastaan sanoen, ettei hän koskaan usko Kristukseen, ja
haastoi herjasanoja Jumalasta. Kuningas suuttui silloin ja sanoi, että
Raud on saava surkean lopun. Sitten kuningas käski ottaa hänet ja sitoa
selin salkoon, pistää puupalan hänen hampaittensa väliin ja siten avata
suun. Sitten kuningas otatti kyykäärmeen ja pistätti sen hänen
suuhunsa; mutta käärme ei tahtonut käydä suuhun, vaan kiemurteli pois,
sillä Raud henki vastaan. Silloin kuningas käski ottaa väinönputken ja
pistää sen Raudin suuhun, mutta toiset kertovat, että hän otti torvensa
ja työnsi sen hänen suuhunsa; siihen tungettiin käärme ja hehkuva
rautatanko pistettiin perään. Silloin käärme meni Raudin suuhun ja
sitten kaulaan ja kaivoi itselleen tien siitä puhki; niin Raud heitti
henkensä.

Olavi kuningas otti sitten ylettömän paljon kulta- ja hopeatavaraa ja
muuta irtaimistoa, aseita ja kaikenlaisia kalleuksia; kuningas kastatti
kaikki miehet, jotka olivat seuranneet Raudia, mutta ne, jotka eivät
suostuneet, hän surmautti tai kidutti heitä. Sitten Olavi kuningas otti
sen laivan, joka oli ollut Raudin, ja ohjasi sitä itse, sillä se oli
paljoa suurempi ja komeampi alus kuin Kurki; keulassa oli louhikäärmeen
pää, mutta perässä koukero ja pyrstö, ja se oli runsaasti silattu. Sitä
purtta kuningas nimitti Käärmeeksi, sillä kun purje oli nostettu, niin
se näytti louhikäärmeen siiviltä; tämä oli Norjan kaunein alus. Olavi
kuningas teki koko sen vuonon kristityksi ja lähti sitten tiehensä
etelään päin, ja sillä matkalla tapahtui paljon, niinkuin on
kirjoitettu muistiin tarinain mukaan, että peikot ja maahiset ryhtyivät
ottelemaan hänen miestensä ja toisinaan hänen itsensäkin kanssa. Mutta
me tahdomme ennemmin kirjoittaa niistä tapahtumista, että Olavi
kuningas saattoi Norjan kristityksi, tai niistä muista maista, jotka
hän johdatti kristinuskoon. Olavi kuningas saapui samana syksynä
sotajoukkoineen Trondhjemiin, ohjasi laivastonsa Nidarosiin ja asettui
sinne talvimajoihin.

       *       *       *       *       *

Nyt tahdon lähinnä kirjoituttaa tarinan Islannin miehistä.

Kun Olavi Trygvenpoika oli ollut kaksi talvea Norjan kuninkaana,
oleskeli hänen luonaan muuan saksilainen pappi, nimeltään Tangbrand.
Hän oli luonteeltaan väkivaltainen ja murhamies, mutta hyvä hengellinen
ja ripeä toimissaan; hänen hillittömyytensä vuoksi ei kuningas
kuitenkaan halunnut pitää häntä luonaan, vaan antoi hänelle toimeksi
lähteä Islantiin kääntämään sitä maata kristinuskoon. Hän sai
kauppalaivan ja saapui sillä Islantiin. Tangbrand julisti siellä
kristinuskoa, ja hänen sanojaan seuraten moni päällikkö ja heidän
väkensä antoivat kastaa itsensä, mutta siellä oli useita, jotka
puhuivat häntä vastaan. Torvald Veile ja Veterlide runoilija sepittivät
herjauslauluja Tangbrandista, mutta hän tappoi molemmat. Tangbrand
viipyi Islannissa kolme talvea ja koitui kolmen miehen surmaksi,
ennenkuin lähti pois.

Samana syksynä, jolloin Olavi kuningas palasi pohjan puolesta, niinkuin
ennen on kirjoitettu, saapui Islannista Nidarosiin Kjartan; hänen
äitinsä isä oli Egil Skallagriminpoika, jota on sanottu lupaavimmaksi
niistä miehistä, jotka ovat syntyneet Islannissa. Hänen kerallaan oli
monta muutakin päällikköä, ja nämä olivat kaikki pakanoita, niinkuin
useat muutkin, toiset mahtavia, toiset eivät. Silloin saapui Islannista
myöskin kelpo miehiä, jotka olivat saaneet kasteen Tangbrandilta. Olavi
kuningas otti ilolla vastaan Gissur Valkean sekä tämän vävyn Hjalte
Skjeggenpojan, jotka olivat kristittyjä, ja he viipyivät hänen luonaan.
Mutta ne Islannin miehet, jotka omistivat laivoja ja olivat pakanoita,
koettivat päästä purjehtimaan pois, niin pian kuin kuningas saapui
kaupunkiin, sillä heille oli kerrottu, että kuningas pakotti kaikki
miehet kristinuskoon; mutta sää oli epäsuotuisa ja ajoi heidät takaisin
Nidar-saarelle. Nyt kerrottiin Olavi kuninkaalle, että siellä oli
islantilaisia muutamilla aluksilla, kaikki pakanoita, ja he aikoivat
karttaa kuningasta. Silloin hän lähetti heidän luokseen miehiä kieltäen
heitä lähtemästä pois, mutta käski heitä asettumaan kaupungin rantaan;
he tekivät niin, mutta eivät kantaneet mitään maihin laivoistaan.

Sitten tuli mikonmessu; sitä kuningas antoi viettää suurellisesti ja
laulatti messun juhlallisesti. Islantilaiset tulivat saapuville ja
kuuntelivat kaunista laulua ja kellonsoittoa. Mutta kun he palasivat
laivoilleen, kertoi kukin, mitä hän ajatteli kristittyjen menoista.
Kjartan ylisti niitä, mutta useimmat muut moittivat. Mutta totta on,
niinkuin sanotaan, että "monta on kuninkaalla korvaa": se kerrottiin
kuninkaalle. Silloin hän lähetti heti samana päivänä erään miehen
Kjartania noutamaan ja kutsutti hänet luokseen. Kjartan lähti muutamain
miesten kera kuninkaan puheille; tämä otti hänet suopeasti vastaan.
Kjartan oli miesten rotevimpia ja komeimpia ja taitava puheissaan.
Mutta kun kuningas ja hän olivat haastelleet muutamia sanoja keskenään,
kehoitti kuningas Kjartania ottamaan vastaan kristinuskon. Kjartan
sanoo, ettei tahdo evätä sitä, jos saa kuninkaan ystävyyden. Kuningas
lupaa hänelle täyden ystävyytensä, ja tästä he nyt sopivat keskenään.
Seuraavana päivänä Kjartan kastettiin ja Bolle Torlakinpoika, hänen
sukulaisensa, ja koko heidän seurueensa; Kjartan ja Bolle olivat
kuninkaan kesteinä, niin kauan kuin kantoivat valkoisia vaatteita,[108]
ja kuningas oli perin suopea heitä kohtaan.

Olavi kuningas asteli eräänä päivänä rantakujalla, mutta muutamia
miehiä tuli häntä vastaan, ja se, joka etumaisena kulki, tervehti
kuningasta. Kuningas tiedusteli tältä mieheltä hänen nimeään; hän
nimitti itseään Halfrödiksi. Silloin kuningas virkkoi:

"Oletko runoilija?"

"Osaan runoja sepittää", tämä sanoo.

Sitten kuningas puhui: "Varmaankin otat vastaan kristinuskon ja rupeat
sitten minun miehekseni?"

Hän vastaa: "Ehdon tahdon panna sille, että annan kastaa itseni, -- jos
sinä, kuningas, itse viet minut kastettavaksi; yhdeltäkään toiselta
mieheltä en ota sitä vastaan."

"Sen teen", vastaa kuningas. Sitten Halfröd kastettiin, ja kuningas vei
hänet kasteelle. Nyt kuningas kysyi Halfrödiltä:

"Tahdotko nyt ruveta minun miehekseni?"

Halfröd vastaa: "Olin ennen Haakon jaarlin miehiä; nyt en tahdo ruveta
avuksi sinulle enkä kenellekään toiselle päällikölle, ellet lupaa,
ettei minulle tapahdu sellaista, että karkoitat minut luotasi."

"Niin on minulle kerrottu, Halfröd", sanoo kuningas, "että sinä et ole
niin viisas ja älykäs, ettei voi odottaa sinun tekevän sellaista, jota
en millään muotoa siedä".

"Surmaa minut sitten", virkkaa Halfröd.

Kuningas haastoi: "Sinä olet juonikko-runoilija,[109] mutta minun
mieheni sinun pitää nyt olla."

Halfröd vastaa: "Mitä annat, kuningas, minulle ristilahjaksi, jos minun
pitää käyttää Juonikko-runoilijan nimeä?"

Kuningas antoi hänelle miekan, mutta se oli ilman huotraa. Kuningas
sanoi: "Sepitä nyt runo miekasta ja anna 'miekan' soida joka säkeessä."

Halfröd lauloi:

    Yksi on miekka, mi miehen
    miekkarikkaaksi muutti;
    miekkain mittelijälle
    miekkoja kosolta karttuu.

    Ei miekan puutetta synny
    -- vastaan ma kolmea miekkaa
    miekkain herra, jos huotran
    miekalleni ma saisin.

Silloin kuningas antoi hänelle huotran. Halfrödin runoista otamme
tietoja ja todisteita siihen, mitä on kerrottu kuningas Olavi
Trygvenpojasta.

Tänä samana syksynä saapui Tangbrand pappi Islannista Olavi kuninkaan
luo ja kertoi, ettei hänen retkensä ollut onnistunut; hän sanoi, että
islantilaiset olivat häntä herjanneet ja muutamat tahtoivat hänet
surmata, ja arveli, ettei ollut odotettavissa sen maan rupeavan
kristityksi. Olavi kuningas kiivastui ja vihastui niin silmittömästi,
että kutsutti koolle kaikki islantilaiset, jotka olivat kaupungissa, ja
sanoi sitten, että heidät surmattaisiin kaikki. Mutta Kjartan ja Gissur
ja Hjalte sekä toiset, jotka olivat silloin ottaneet vastaan
kristinuskon, kävivät hänen luokseen ja sanoivat:

"Et suinkaan sinä, kuningas, aio syödä sanaasi, sillä sinä sanot, ettei
yksikään mies ole voinut tehdä niin paljoa saattaakseen sinut
suuttumaan, ettet antaisi heille anteeksi, kun he suostuvat
kastettaviksi ja luopuvat pakanuudesta. Nyt tahtovat kaikki Islannin
miehet, jotka ovat täällä, kastattaa itsensä, mutta kyllä kai me
keksimme keinon siihen, että kristinusko voittaa alaa Islannissa;
täällä on monta mahtimiesten poikaa Islannista, ja heidän isänsä
tukevat varmaankin hyvin sitä asiaa. Mutta Tangbrand käyttäytyi siellä,
niinkuin täällä teidänkin luonanne, ylimielisesti ja surmasi miehiä,
eikä sikäläinen kansa sietänyt sellaista."

Silloin kuningas kallisti korvansa näille puheille; nyt kastettiin
kaikki islantilaiset, jotka olivat siellä. Sittemmin Olavi kuningas
lähetti Islantiin Gissur Valkean ja Hjalte Skjeggenpojan saattamaan sen
maan kristityksi ja antoi heille mukaan erään papin nimeltä Tormod ja
muita hengellisiä, mutta pidätti luonaan panttivankeina neljä Islannin
miestä, jotka olivat hänen mielestään mainioimpia. Ja niin kerrotaan
Gissurin ja Hjalten matkasta, että he saapuivat Islantiin ennen
altingia ja lähtivät käräjille, ja niillä käräjillä määrättiin
kristinusko laiksi Islannissa, ja sinä kesänä kastettiin kaikki kansa.

Leiv, Puna-Eirikin poika, hänen joka ensimmäisenä asutti Grönlannin,
oli eräänä kesänä saapunut Norjaan. Hän lähti Olavi kuninkaan luo ja
otti vastaan kristinuskon. Sitten Olavi kuningas lähetti Leiv
Eirikinpojan Grönlantiin levittämään oikeata oppia. Hän otti merellä
laivamiehistön, joka ajelehti avutonna hylyllä, ja sitten hän löysi
Viinimaan[110] ja saapui samana kesänä Grönlantiin asettuen
Brattalidiin isänsä Eirikin luo. Sen jälkeen Leiviä sanottiin
"onnekkaaksi", mutta hänen isänsä Eirik arveli, että ne kaksi seikkaa
tasoittivat toisensa, että Leiv oli pelastanut laivamiehistön ja että
hän oli toimittanut Grönlantiin "tuhontuojan", nimittäin papin.

       *       *       *       *       *

Olavi kuningas oli joka suhteessa Norjan suurin urheilija niistä,
joista on olemassa kertomuksia; hän oli väkevämpi ja kätevämpi kuin
yksikään toinen, ja siitä on monta tarinaa kirjoitettu. Yksi on se,
että hän nousi Smalsarhornille[111] ja kiinnitti kilpensä vuoren
huipulle, ja toinen se, että hän auttoi henkivartijaansa, joka oli
edellä kiivennyt vuorelle, niin ettei voinut päästä ylös eikä alas;
mutta kuningas kävi hänen luokseen ja kantoi hänet kainalossaan alas
tasangolle. Olavi kuningas astui airoja pitkin laidan ulkopuolitse, kun
hänen miehensä soutivat Käärmettä, ja hän kisaili kolmella miekalla,
niin että yksi oli aina ilmassa, ja hän sai aina kiinni kädensijasta.
Hän iski yhtä voimakkaasti kummallakin kädellä ja lennätti kaksi
keihästä samalla haavaa. Olavi kuningas oli miesten iloisimpia ja perin
hilpeä, leppeä ja alentuvainen, erittäin kiivas kaikissa asioissa,
hyvin antelias ja huomattava ympäristössään, muita urhoollisempi
taistelussa, mutta sangen julma, kun oli vihoissaan, ja vihollisiaan
hän kidutti kovin: muutamia hän poltatti tulessa, toisia jätti hurjien
koirien revittäviksi, toisia käski silpoa tai heitätti alas korkeilta
vuorilta. Näistä syistä hänen ystävänsä olivat hänelle hartaasti
uskolliset, mutta viholliset häntä pelkäsivät; hänen menestyksensä oli
suuri siitä syystä, että toiset noudattivat hänen tahtoaan rakkaudesta
ja ystävyydestä, mutta toiset pelosta.

Haalogalannista palattuaan Olavi kuningas rakennutti Laden luona suuren
laivan, joka oli paljoa isompi kuin toiset alukset, joita silloin oli
maassa; ja siellä on vielä alustahirret, joten sen voi nähdä. Torberg
Lovenlyöjä oli nimeltään se mies, joka oli laivan runkoseppänä; mutta
siellä oli työssä myöskin monta muuta miestä, muutamat puita
kaatamassa, toiset niitä veistämässä, toiset nauloja iskemässä, toiset
hirsiä kuljettamassa. Kaikki tarpeet olivat tarkoin valitut. Laiva oli
sekä pitkä että leveä ja suurista hirsistä, ja siinä oli korkeat
laidat.

Mutta kun alukseen laadittiin ulkolaudoitusta, sai Torberg
välttämättömän asian lähteä kotitaloonsa, ja siellä hän viipyi varsin
kauan. Ja kun hän palasi, oli laiva jo valmiiksi veistetty. Kuningas
lähti heti illalla ja Torberg hänen kerallaan katsomaan, kuinka alus
oli tehty, ja silloin sanoi jokainen, ettei konsanaan ollut nähty niin
suurta tai niin kaunista sotapurtta. Kuningas palasi sitten kaupunkiin.
Mutta varhain seuraavana aamuna hän saapui jälleen laivalle ja Torberg
hänen mukanaan; sinne olivat sepät tulleet aiemmin, ja kaikki seisoivat
toimettomina. Kuningas kysyi, miksi he niin menettelivät. He
vastasivat, että laiva oli hakattu pilalle, ja joku lienee käynyt
keulasta takasillalle asti iskien partaaseen loven toisensa jälkeen.
Kuningas astui silloin luo ja näki sen todeksi ja sanoi heti valalla
vannoen, että se mies oli kuoleman oma, jos kuningas saisi tietää, kuka
kateudesta oli vahingoittanut purtta; "mutta se, joka tämän voi minulle
sanoa, saa suuren palkan". Silloin virkkaa Torberg:

"Minä saatan sanoa teille, kuningas, kuka on tehnyt tämän työn."

"En voikaan odottaa keneltäkään paremmin kuin sinulta", sanoo kuningas,
"että hänen onnistuisi päästä selville siitä ja sanoa se minulle".

"Minä tahdon sanoa teille, kuningas", hän virkkaa, "kuka tämän on
tehnyt -- sen olen minä tehnyt".

Silloin kuningas lausuu: "Sitten sinun on sovitettava se niin, että se
on yhtä hyvä kuin ennenkin; siitä riippuu sinun henkesi."

Tämän jälkeen Torberg kävi käsiksi ja hakkasi partaan niin, että kaikki
lovet hävisivät. Kuningas sanoi silloin -- ja kaikki muutkin -- että
laiva oli paljoa kauniimpi siltä laidalta, mistä Torberg oli hakannut;
pyysipä nyt kuningas häntä tekemään niin molemmilla laidoilla ja kiitti
häntä suuresti siitä. Niin Torbergista tuli laivan pääseppä, kunnes se
oli täysin valmiina. Se oli sotapursi ja laadittu samantapaiseksi kuin
Käärme, jonka kuningas oli tuonut mukanaan Haalogalannista; mutta uusi
alus oli paljoa isompi ja kaikissa suhteissa huolellisemmin rakennettu.
Tätä hän nimitti Suur-Käärmeeksi, mutta toista Pikku-Käärmeeksi.
Suur-Käärmeessä oli neljäneljättä osastoa. Pää ja koukku olivat
kauttaaltaan kullatut, ja partaat olivat yhtä korkeat kuin
merialuksissa. Tämä on Norjan laivoista se, joka on ollut rakennettu
parhaiten ja suurimmilla kustannuksilla.

       *       *       *       *       *

Tanskan kuninkaalla Svein Kaksiparralla oli puolisona Gunhild,
vendiläiskuninkaan Burislavin tytär. Mutta niinä vuosina, joista nyt on
kerrottu, tapahtui, että kuningatar Gunhild sairastui ja kuoli,[112] ja
vähää myöhemmin Svein kuningas sai puolisokseen Sigrid Ylpeän, Ruotsin
kuninkaan Olavin äidin. Mutta Eirik jaarli Haakoninpoika ja hänen
veljensä ja moni muu sukulainen olivat lähteneet Norjasta Olavi
kuningasta pakoon, ja heidät oli otettu hyvin vastaan sekä Svitjodissa
että Tanskassa. Eirik jaarli sai sitten vaimokseen Gydan, Svein
kuninkaan tyttären, ja tämän sukulaisuuden vuoksi syntyi nyt suuri
ystävyys Ruotsin ja Tanskan kuninkaiden sekä Eirik jaarlin kesken.

Vendiläiskuningas Burislav[113] valitti vävylleen Sigvalde jaarlille,
että se sopimus oli rikottu, minkä jaarli oli laatinut kuningas
Burislavin ja Svein kuninkaan kesken. Kuningas Burislavin oli määrä
saada Tyre Haraldintytär, Svein kuninkaan sisar; mutta se avioliitto ei
ollut edistynyt, sillä Tyre kieltäysi jyrkästi menemästä naimisiin
pakanallisen ja vanhan miehen kanssa. Nyt kuningas Burislav sanoo
jaarlille, että hän aikoo vaatia sopimusta täytettäväksi, ja pyytää
jaarlia lähtemään Tanskaan ja tuomaan Tyre-kuningattaren hänen
luokseen. Sigvalde jaarli ei kieltäytynyt siitä matkasta, vaan lähti
Svein kuninkaan luo ja esitti tämän asian hänelle; puheillaan Sigvalde
jaarli pääsi niin pitkälle, että Svein kuningas jätti sisarensa Tyren
hänen haltuunsa; Tyren mukana seurasi muutamia naisia sekä hänen
kasvatusisänsä, jonka nimi oli Åssur Agenpoika, mahtava mies, sekä
muutamia muita miehiä. Kuningas ja jaarli sopivat siitä, että ne
maatilat Vendinmaassa, mitkä kuningatar Gunhild oli omistanut, ne saisi
nyt Tyre sekä sitä paitsi muita suuria maita huomenlahjaksi.

Tyre itki katkerasti ja lähti vastahakoisesti matkalle. Mutta kun hän
ja jaarli olivat tulleet Vendinmaahan, valmisti kuningas Burislav häät
ja sai kuningatar Tyren. Mutta niin kauan kuin tämä oli pakanain
parissa, ei hän tahtonut ottaa vastaan ruokaa eikä juomaa heiltä, ja
näin kävi seitsemänä yönä. Sitten tapahtui eräänä yönä, että kuningatar
Tyre ja Åssur pakenivat pimeässä metsään. Lyhintä on sanoa heidän
matkastaan, että he saapuivat Tanskaan; mutta Tyre ei uskalla millään
muotoa jäädä sinne, koska tietää, että jos hänen veljensä Svein
kuningas saa kuulla hänen olevan siellä, niin tämä lähettää hänet heti
takaisin Vendinmaahan. Niin he kulkevat kaikkialla salassa, kunnes
pääsevät Norjaan. Tyre ei keskeyttänyt matkaansa, ennenkuin he tulivat
Olavi kuninkaan luo; tämä otti heidät suopeasti vastaan, ja heitä
kohdeltiin siellä hyvin.

Tyre kertoo kuninkaalle kaiken tukalasta asemastaan ja pyytää häneltä
neuvoa ja turvaa hänen valtakunnassaan. Tyre oli taitavasanainen
nainen, ja kuningas mielistyi suuresti hänen puheeseensa; hän näki,
että Tyre oli kaunis, ja hänen mieleensä johtuu, että tämä saattaa olla
hyvä avioliitto; hän suuntaa puheen tähän ja kysyy, tahtooko Tyre mennä
naimisiin hänen kanssaan. Mutta sellainen kuin tämän asema nyt oli,
näytti hänestä vaikealta suoriutua siitä; ja toisaalta hän huomasi,
kuinka edullinen avioliitto tämä oli, kun hän saisi niin kuuluisan
kuninkaan, ja niin hän pyysi Olavia päättämään hänen puolestaan. Ja kun
tästä oli puhuttu, sai Olavi kuningas Tyren. Nämä häät vietettiin
syksyllä, kun kuningas oli palannut Haalogalannista. Olavi kuningas ja
Tyre oleskelivat talven Nidarosissa.

Mutta keväällä Tyre kuningatar valitti usein Olavi kuninkaalle ja itki
katkerasti sitä, että hänellä oli niin suuria maatiloja Vendinmaassa,
mutta ei omaisuutta siinä maassa, niinkuin kuningattarille oli sopivaa.
Väliin hän pyysi kaunein sanoin kuningasta hankkimaan hänen
omaisuutensa ja sanoi kuningas Burislavin ja Olavi kuninkaan olevan
niin hyviä ystäviä, että heti kun he toisensa tapaisivat, kuningas
antaisi kyllä Olaville kaiken, mitä tämä pyytäisi. Mutta kun Olavi
kuninkaan ystävät saivat kuulla tämän puheen, varoittivat kaikki häntä
siitä matkasta.

Niin kerrotaan, että eräänä päivänä varhain keväällä kuningas asteli
rantakujaa pitkin; mutta turulla häntä vastaan tuli muuan mies kantaen
väinönputkia, jotka olivat merkillisen suuria siihen vuodenaikaan.
Kuningas otti ison väinönputken käteensä ja kävi Tyre kuningattaren
asuntoon. Tyre istui tuvassa itkien, kun hän astui sisään. Kuningas
sanoi:

"Kas tässä tuon sinulle ison väinönputken."

Tyre löi sen luotaan kädellään ja virkkoi:

"Suurempia lahjoja antoi Harald Gorminpoika, mutta vähemmän hän
pelkäsikin lähteä maasta omaisuuttaan hakemaan, ja se osoittautui
todeksi, kun hän saapui tänne Norjaan ja hävitti suurimman osan tätä
maata ja valtasi kaiken veroineen ja maksuineen; mutta sinä et uskalla
kulkea Tanskan kautta minun veljeni, Svein kuninkaan tähden."

Olavi kuningas hypähti pystyyn näistä sanoista ja huusi kuuluvasti ja
vannoi valalla:

"Minä en milloinkaan pelkää sinun veljeäsi, Svein kuningasta, ja jos me
toisemme tapaamme, silloin hänen on väistyminen."

Olavi kuningas kuulutti vähää myöhemmin käräjät kaupunkiin. Hän teki
silloin tiettäväksi rahvaalle, että halusi saada kesäksi sotaväkeä ja
määrätyn luvun sekä laivoja että miehiä joka fylkestä; hän sanoi,
kuinka monta alusta halusi siitä vuonosta. Sitten hän lähettää viestejä
sekä etelään että pohjaan ja kutsuttaa miehiä koolle. Olavi kuningas
antaa nyt laskea vesille Suur-Käärmeen ja kaikki toiset laivat, sekä
isot että pienet; itse hän ohjasi Suur-Käärmettä. Ja kun miehiä
otettiin miehistöksi, toimitettiin valinta niin tarkoin, ettei
Suur-Käärmeellä saanut olla ainoatakaan kuuttakymmentä vuotta vanhempaa
tai kahtakymmentä nuorempaa; kaikki olivat erikoisesti valitut
väkevyyden ja rohkeuden perusteella. Siihen otettiin ensinnä Olavi
kuninkaan henkivartijat, sillä sellaisiksi valittiin sekä oman maan
että ulkolaisista miehistä kaikki ne, jotka olivat voimakkaimpia ja
urheimpia. Niin miehet puhuivat, että ne, jotka Suur-Käärmeeseen
valittiin, olivat yhtä paljon yläpuolella kaikkia muita miehiä
komeudessa, väkevyydessä ja uljuudessa, kuin Suur-Käärme kohosi
toisia aluksia korkeammalle. Torkel Nevja, kuninkaan veli, ohjasi
Pikku-Käärmettä, Torkel Dyrdel ja Jostein, kuninkaan veljet, saivat
Kurjen, ja molemmilla aluksilla oli perin hyvä miehistö. Yksitoista
suurpurtta Olavi kuningas vei Trondhjemistä ja sen lisäksi
kaksikymmentuhtoisia sekä pienempiä aluksia.

Olavi kuningas purjehti laivastoineen etelään päin rannikkoa pitkin;
silloin pyrki hänen luokseen useita ystäviä, niitä suurmiehiä, jotka
olivat valmiit lähtemään retkelle kuninkaan kanssa. Ensimmäinen heistä
oli hänen lankonsa Erling Skjalginpoika, ja hänellä oli suuri
skeidinsä;[114] siinä oli kolmekymmentä osastoa, ja se oli hyvin
varustettu. Tulivat kuninkaan luo myöskin hänen vävynsä Hyrning ja
Torgeir, ja kumpikin ohjasi isoa laivaa. Moni muu mahtimies seurasi
häntä; hänellä oli maasta lähtiessään kuusikymmentä suuralusta. Olavi
kuningas purjehti etelään Tanskan ohi Juutinrauman kautta, ja tällä
matkalla hän saapui Vendinmaahan, haluten tavata kuningas Burislavin,
ja he kohtasivat toisensa. He puhuivat siitä omaisuudesta, jota Olavi
vaati itselleen, ja kaikki keskustelut kävivät rauhallisesti, ja nyt
järjestettiin täysin ne vaatimukset, mitkä Olavi kuningas arveli
itsellään olevan siellä. Hän viipyi siellä kauan sinä kesänä ja tapasi
useita ystäviään.

Kuningas Svein Kaksiparta oli silloin naimisissa Sigrid Ylpeän kanssa,
niinkuin ennen on kirjoitettu. Sigrid oli Olavi kuninkaan suurin
vihollinen ja piti syynä sitä, että tämä oli rikkonut sopimuksensa ja
lyönyt häntä kasvoihin. Hän yllytti kovin Svein kuningasta ryhtymään
taisteluun kuningas Olavi Trygvenpoikaa vastaan ja sanoi siinä olevan
kyllin syytä Olavi kuningasta vastaan, että tämä oli nainut hänen
sisarensa Tyren "ilman sinun suostumustasi, eivätkä sinun esi-isäsi
olisi sellaista sietäneet". Moisia sanoja Sigrid kuningatar käytti
usein ja pääsi puheillaan niin pitkälle, että Svein kuningas oli täysin
halukas neuvottelemaan tästä. Ja varhain keväällä kuningas Svein
lähetti miehiä Svitjodiin svealaisten Olavi kuninkaan, vävynsä, sekä
Eirik jaarlin luo ja käski sanoa heille, että Norjan Olavi kuningas oli
liikkeellä sotajoukkoineen aikoen kesällä lähteä Vendinmaahan.
Sellainen viesti seurasi mukana, että svealaisten kuninkaan ja jaarlin
pitäisi kerätä laivastonsa ja lähteä Svein kuningasta tapaamaan, ja
sitten he ryhtyisivät kaikki yhdessä taistelemaan Olavi kuningasta
vastaan. Mutta Svean kuningas ja Eirik jaarli olivat täysin valmiit
tähän retkeen ja kokosivat suuren laivaston Sveanmaahan; sillä he
lähtivät Tanskaan ja saapuivat sinne niihin aikoihin, jolloin kuningas
Olavi Trygvenpoika oli purjehtinut itään. Svean kuningas ja Eirik
jaarli kävivät Tanskan kuningasta kohtaamaan, ja heillä oli nyt
yhteensä määrätön laivasto.

Annettuaan sotajoukolle käskyn kokoontua Svein kuningas lähetti
Sigvalde jaarlin Vendinmaahan vakoilemaan kuningas Olavi Trygvenpojan
retkeä ja sommittelemaan siten, että Svein kuningas ja toiset
pääsisivät tapaamaan Olavi kuninkaan. Lähti nyt Sigvalde matkalle ja
saapui Vendinmaahan, purjehti Jomsborgiin ja sitten kuningas Olavi
Trygvenpojan luo. He olivat usein ystävällisissä puheissa keskenään, ja
jaarli saavutti kuninkaan suosion mitä suurimmassa määrin; jaarlin
puoliso Astrid, Burislav kuninkaan tytär, oli Olavi kuninkaan hyvä
ystävä, enimmäkseen heidän entisen lankoutensa vuoksi, koska Olavi
kuninkaalla oli ollut puolisona hänen sisarensa Geira. Sigvalde jaarli
oli viisas ja neuvokas mies, ja jouduttuaan keskustelemaan Olavi
kuninkaan kanssa hän viivästytti suuresti tämän paluuta Itämailta ja
keksi siihen monta erilaista keinoa. Mutta Olavi kuninkaan miehet
ilmaisivat olevansa varsin tyytymättömiä siihen ja halusivat suuresti
päästä kotiin, koska he olivat lähtökunnossa ja tuuli puhalsi
suotuisasti. Sigvalde jaarli sai Tanskasta salaviestin, että nyt olivat
Tanskan ja Svean kuninkaat sekä Eirik jaarli saapuneet yhteen sekä
aikoivat purjehtia itään päin Vendinmaan rannikolle ja olivat sopineet,
että odottavat Olavi kuningasta sen saaren luona, jonka nimi on
Svåld,[115] sekä että jaarli toimittaa niin, että he siellä tapaavat
Olavi kuninkaan.

Silloin ennätti Vendinmaahan epävarma huhu, että Tanskan Svein
kuninkaalla oli sotajoukko liikkeellä, ja pian alettiin puhua, että
varmaankin hän aikoi kohdata Olavi kuninkaan. Mutta Sigvalde jaarli
virkkaa kuninkaalle:

"Ei Svein kuninkaalla liene aikomusta antautua taistelemaan teitä
vastaan pelkästään tanskalaisten sotajoukolla, teillä kun on niin suuri
laivasto. Mutta jos teitä epäilyttää, että matkalla on vainoa
odotettavissa, niin saatan teitä miehineni, ja ennen sitä kyllä
pidettiin hyvänä tukena, kun jomsviikingit seurasivat päälliköitä; minä
saatan sinua yhdellätoista hyvin varustetulla aluksella."

Kuningas otti tämän tarjouksen vastaan. Tuuli oli silloin lievä, mutta
suotuisa; kuningas antoi irroittaa laivaston ja puhaltaa lähtömerkin.
Kohottivat nyt miehet purjeensa, ja kaikki pikkualukset kulkivat
nopeammin, ja he laskivat ulos merelle. Mutta jaarli purjehti lähellä
kuninkaanlaivaa ja huusi sinne kehoittaen kuningasta seuraamaan hänen
jälkiään: "Minä tiedän tarkoin", hän sanoo, "missä väylä on syvin
saarten salmissa".

Niin jaarli purjehti edellä aluksineen -- hänellä oli yksitoista laivaa
-- ja kuningas purjehti lähellä suuraluksineen -- niitä oli myöskin
yksitoista -- mutta koko muu laivasto laski ulos merelle. Mutta
Sigvalde jaarlin purjehtiessa Svåldiin souti muuan pursi häntä vastaan.
Siitä ilmoitettiin jaarlille, että Tanskan kuninkaan laivasto oli
satamassa aivan heidän edessään. Silloin jaarli antoi laskea purjeet,
ja he soutivat saaren suojaan.

Tanskan Svein kuningas, Olavi svealaisten kuningas ja Eirik jaarli
olivat siellä laivastoineen; silloin oli kaunis sää ja kirkas
auringonpaiste. Kaikki päälliköt kävivät nyt saarelle suuren seurueen
kera ja näkivät, että merellä purjehti yhdessä paljon laivoja. Ja nyt
he huomaavat perin suuren ja komean aluksen purjehtivan; silloin
virkkoivat molemmat kuninkaat: "Tämä on suuri ja harvinaisen kaunis
laiva, tämä voi olla Suur-Käärme."

Eirik jaarli vastaa sanoen: "Ei ole tämä Suur-Käärme."

Ja niin oli, kuin hän sanoi. Sen purren omisti Gimsarin Eindride.
Vähäistä myöhemmin he näkivät toisen laivan purjehtivan, ja se oli
edellistä paljoa suurempi. Silloin puhui Svein kuningas: "Arkapa onkin
Olavi Trygvenpoika; ei hän uskalla purjehtia pää-keulaisella
purrella".[116]

Silloin sanoo Eirik jaarli: "Ei tämä ole kuninkaan laiva; tämän aluksen
ja purjeen tunnen, sillä purje on juomuinen; sitä alusta ohjaa Erling
Skjalginpoika. Antaa heidän purjehtia; parempi on meille, että tämä
alus puuttuu Olavin laivastosta, kuin että se on siinä niin hyvin
varustettuna."

Hetkistä myöhemmin he näkivät ja tunsivat Sigvalde jaarlin laivat,
jotka kääntyivät sinne saarta kohti. Sitten he huomasivat kolmen
aluksen purjehtivan, ja niistä yksi oli suuri. Silloin Svein kuningas
puhui käskien heitä käymään aluksiinsa; hän sanoo, että siellä
purjehtii Suuri-Käärme. Eirik jaarli lausuu:

"Heillä on monta muutakin suurta ja komeata alusta paitsi Suur-Käärme;
odottakaamme vielä."

Silloin sanoivat useat miehet: "Ei tahdo Eirik jaarli nyt taistella ja
kostaa isänsä surmaa. Tämä on suuri häpeä, niin että siitä puhutaan
kautta kaikkien maiden, jos me odotamme täällä niin suurella
laivastolla ja Olavi kuningas purjehtii merelle aivan meidän
ohitsemme."

Mutta puheltuaan tästä tuokion he näkivät neljän aluksen purjehtivan,
ja yksi niistä oli perin suuri ja kullalla koristettu. Nyt Svein
kuningas nousi ja sanoi:

"Korkealla on Käärme kantava minua tänä iltana; sitä minä ohjaan itse."

Silloin huusi moni, että Käärme oli mahtavan suuri ja kaunis laiva, ja
ihana työ oli teettää sellainen alus. Mutta Eirik jaarli virkkoi niin
kovaa, että muutamat sen kuulivat:

"Vaikk'ei Olavi kuninkaalla olisikaan suurempaa alusta, niin ei Svein
kuningas sittenkään saisi konsanaan sitä häneltä pelkästään Tanskan
laivaston avulla."

Nyt väki kävi aluksiin ja irroitti köydet. Mutta päällikköjen puhuessa
keskenään siitä, mitä nyt on kerrottu, he näkivät kolmen perin suuren
laivan purjehtivan ja viimeisenä neljännen, ja se oli Suur-Käärme.
Mutta niistä suurista aluksista, jotka olivat edellä purjehtineet ja
joita he olivat luulleet Suur-Käärmeeksi, oli ensimmäinen Kurki ja
viimeinen Pikku-Käärme. Suur-Käärmeen nähdessään kaikki arvasivat --
eikä kukaan väittänyt vastaan -- että siellä taisi Olavi Trygvenpoika
purjehtia. He astuivat nyt laivoihin ja valmistausivat soutamaan
vastaan. Sellainen oli sopimus päälliköiden, Svein kuninkaan, Olavi
kuninkaan ja Eirik jaarlin kesken, että kukin heistä valtaisi
kolmanneksen Norjaa, jos surmaisivat Olavi kuninkaan; mutta se
päälliköistä, joka ensimmäisenä nousisi Käärmeeseen, saisi kaiken sen
saaliin, mikä sieltä otettiin, ja jokainen saisi ne alukset, mitkä
hän itse raivaisi puhtaiksi. Eirik jaarlilla oli varsin suuri
partaniekka,[117] jota hän oli tottunut käyttämään viikinkiretkillä;
siinä oli "partaa" ylinnä kummassakin keulassa, mutta alapuolella paksu
rautalevy, joka oli yhtä leveä kuin "parta" ja ulottui aina vesirajaan
asti.

Sigvalde Jaarlin ja hänen miehiensä soutaessa näkivät Torkel Dyrdel
Kurjesta ja myöskin häntä seuraavien alusten perämiehet, että jaarli
ohjasi laivansa saarta kohti. Silloin hekin laskivat purjeensa,
sontivat heidän jälkeensä ja huusivat tiedustellen, miksi he niin
tekivät. Jaarli sanoi tahtovansa odottaa Olavi kuningasta: "Näyttää
siltä, että tässä on tappelu tulossa." He antoivat silloin alusten
lipua, kunnes Torkel Nevja tuli Pikku-Käärmeelle ja hänen kerallaan
kolme muuta purtta, ja sama uutinen kerrottiin heillekin. Nyt hekin
laskivat purjeensa, antoivat laivainsa pysähtyä ja odottivat Olavi
kuningasta.

Ja kun kuningas purjehti saarta kohti, souti koko vainolaislaivasto
ulos salmeen heidän tielleen. Mutta sen nähdessään miehet pyysivät
kuningasta purjehtimaan pois ja karttamaan taistelua niin suuren joukon
kanssa. Olavi kuningas vastasi kaikuvasti seisoessaan peräsillalla:

"Laskekaa purje; eivät minun mieheni saa ajatella pakoa; taistelua en
ole koskaan karttanut. Jumala päättäköön hengestäni, mutta pakoon en
milloinkaan lähde." Ja niin tehtiin kuin kuningas käski.

Olavi kuningas toitotutti kaikki aluksensa kokoon. Kuninkaan pursi oli
keskellä laivastoa, ja sen toisella puolella oli Pikku-Käärme, toisella
Kurki. Mutta ryhtyessään liittämään laivoja toisiinsa miehet sitoivat
yhteen Suur-Käärmeen ja Pikku-Käärmeen keulat. Kuningas huomasi tämän,
hän huusi kuuluvasti ja käski asettaa ison aluksen kauemmaksi
eteenpäin, ettei se jäisi takimmaiseksi kaikista laivoista. Silloin
vastaa Puna-Hukka:

"Jos meidän on sovitettava Käärme niin paljoa edemmäksi kuin se on
toisia aluksia pitempi, niin käy työ tänään ylen ankaraksi
keulapartailla."

Kuningas virkkaa: "Enpä tietänyt, että minulla on keulamiesten joukossa
hukka, jota jänistää".[118]

Hukka vastaa: "Älä käännä siellä sillalla selkääsi sen enempää kuin
minä keulaa puolustaessani."

Kuninkaalla oli kädessään jousi, hän sovitti vasaman jänteeseen ja
tähtäsi sen Hukkaa kohti. Tämä huusi silloin:

"Ammu toisaanne, kuningas, missä nuoliasi paremmin tarvitaan; minkä
teen, sen teen sinun tähtesi."

Olavi kuningas seisoi Käärmeen sillalla ylempänä muita. Hänellä oli
kultainen kilpi ja kullalla silattu kypärä, ja hänet erotti helposti
muista miehistä; hänellä oli lyhyt punainen nuttu rautapaidan päällä.
Mutta nähdessään, että vihollisjoukot jakaantuivat ja päälliköiden
kohdalle kohotettiin viirejä, hän kysyi: "Kuka on sen joukon johtaja,
joka on juuri meitä vastapäätä?"

Hänelle sanottiin, että siellä oli kuningas Svein Kaksiparta
tanskalaisineen. Kuningas vastaa:

"Niitä raukkoja emme pelkää, ei ole tanskalaisissa miehuutta. Mutta
ketä päällikköä seuraavat ne viirit, jotka liehuvat oikealla
sivustalla?"

Hänelle sanottiin, että siellä on kuningas Olavi svealaisineen. Olavi
kuningas virkkaa:

"Parempi olisi svealaisten istua kotosalla uhrikuppejaan nuolemassa
kuin nousta Käärmeeseen teidän aseittenne tutkaimitse. Mutta ken
omistaa nuo isot alukset, jotka ovat tuolla tanskalaisten alahangan
puolella?"

"Ne omistaa jaarli Eirik Haakoninpoika", hänelle ilmoitetaan. Silloin
vastaa Olavi kuningas:

"Hänellä saattaa kyllä olla omasta mielestään hyvät syyt käydä meitä
vastaan, ja siltä joukolta meillä on odotettavissa tuima taistelu; ne
ovat Norjan miehiä niinkuin mekin."

Sitten kuninkaat jakautuivat soutamaan vastustajainsa kimppuun. Svein
kuningas suuntasi laivansa Suur-Käärmettä kohti, mutta Ruotsin Olavi
kuningas siirtyi ulommaksi ja käänsi keulansa Olavi Trygvenpojan
laidimmaisia laivoja päin; ja toisella sivustalla oli Eirik jaarli. Nyt
syttyi ankara ottelu. Sigvalde jaarli soudatti aluksensa toisten taakse
eikä antautunut taisteluun.

Tämä taistelu oli tuiki tuima ja verinen. Suur-Käärmeen, Pikku-Käärmeen
ja Kurjen keulamiehet heittivät ankkureita ja iskuhakoja Svein
kuninkaan aluksiin ja voivat näin ahdistella niitä ylhäältä päin. He
puhdistivat miehistä kaikki purret, jotka saivat pidätetyiksi
lähettyvillään, mutta Svein kuningas ja ne, joiden henki säilyi,
pakenivat toisiin laivoihin, ja sitten he siirtyivät aseiden ulottuman
ulkopuolelle. Tämän joukon kävi, niinkuin kuningas Olavi Trygvenpoika
oli arvannut.

Silloin svealaisten Olavi kuningas siirtyi tilalle, mutta niin pian
kuin he saapuivat suuralusten lähelle, heidän kävi edellisten tavoin:
he menettivät paljon väkeä ja muutamia laivoja ja poistuivat sitten
loitommalle. Mutta Eirik jaarli laski purtensa Olavi kuninkaan
äärimmäisen aluksen laitaan, puhdisti sen miehistä ja katkoi heti
siteet; sitten hän siirtyi sen viereen, joka oli lähinnä, ja taisteli,
kunnes sekin oli tyhjennetty. Nyt miehet alkoivat juosta pienemmistä
pursista suuraluksiin, mutta jaarli katkoi jokaisen laivan siteet, kun
se oli raivattu puhtaaksi, ja tanskalaiset sekä svealaiset siirtyivät
silloin lentoaseiden ulottumiin ja työntyivät joka taholta Olavi
kuninkaan aluksia kohti. Eirik jaarli sovitti aina purtensa pitkin
laivaa ja taisteli lyömäasein, mutta koska hänen aluksellaan kaatui
miehiä, nousi tilalle toisia, tanskalaisia ja svealaisia. Näin laulaa
Haldor:

    Miekkain tuimien kulku
    Käärmettä kohti siirtyi;
    helskyvin kultakeihäin
    urhot taisteli kauan.

    Taiston tuoksinassa
    työntyi häntä vastaan
    miehiä Ruotsin ja Tanska
    kalvankantajoita.

Eirik jaarli oli aluksensa eturuumassa, ja sinne oli pystytetty
kilpilinna. Siellä taisteltiin lyömäasein ja pistettiin keihäin ja
sinkautettiin kaikkea, mikä aseeksi kelpasi; mutta muutamat ampuivat
jousilla tai lennättivät aseita käsin. Niin ankara aseryöppy kävi
Käärmeen yli, että tuskin saattoi suojella itseään kilvellä; niin
tiheään lensi vasamia ja keihäitä, sillä joka taholta työntyi
sotapursia Käärmeen ympärille. Olavi kuninkaan miehet olivat nyt niin
raivoissaan, että hyppäsivät laivan partaalle yltääkseen vihollisiin
miekaniskuin ja surmatakseen heidät, sillä useat eivät olleet laskeneet
niin lähelle Käärmettä, että olisivat joutuneet mukaan lyömäleikkiin.
Mutta moni Olavin miehistä vierähti silloin mereen, he kun luulivat
taistelevansa tasaisella tantereella, ja niin he vaipuivat
varusteissaan syvyyteen. Näin kertoo Halfröd:

    Käärmeheltä hautaan
    haavoittuneet vaipui;
    väistyä mieli ei tehnyt,
    iskivät viime hetkeen.

    Vaikka kuningas kallis
    purttaan ohjaisi vielä,
    urhoja moisia Käärme
    kaipaisi kulkiessaan.

Einar Tambeskjelve oli Käärmeen peräpuolella; hän käytteli jousta ja
ampui purevampia vasamia kuin yksikään toinen. Einar tavoitteli Eirik
jaarlia ja osasi peräsimen varteen jaarlin pään kohdalle ja nuoli
tunkeutui puuhun aina liitossiteeseen asti. Jaarli katsahti siihen ja
kysyi, tiesivätkö miehet, kuka sen ampui. Mutta samassa tuli toinen
nuoli niin lähelle jaarlia, että se lensi hänen käsivartensa ja kyljen
lomitse, ja painui niin syvälle päälautaan,[119] että kärki työntyi
pitkälle ulos. Silloin jaarli virkkoi eräälle miehelle, jota toiset
nimittävät Finniksi, mutta toiset sanovat lappalaiseksi -- hän oli
maanmainio jousenkäyttäjä --:

"Ammuppas tuo kookas mies tuolta peräpuolelta!" Finn ampui, ja vasama
osui keskelle Einarin kaarta samassa tuokiossa, kuin hän jännitti sitä
kolmatta kertaa. Silloin jousi karahti kahdeksi kappaleeksi. Olavi
kuningas kysyi:

"Mikä siellä niin helähtäen murtui?" "Norja sinun kädestäsi, kuningas!"
vastaa Einar. "Niin suuri ei tappio vielä liene", sanoo kuningas; "ota
minun jouseni ja ammu sillä". -- Ja hän heitti aseen Einarille. Einar
otti jousen ja jännitti sen heti niin, että nuoli kävi liian lyhyeksi
kaarelle, ja huudahti: "Liian hento, liian hento -- on ruhtinaan
kaari!" Hän heitti jousen takaisin, mutta tarttui kilpeen ja miekkaan
ja taisteli edelleen.

Kuningas Olavi Trygvenpoika seisoi Käärmeen sillalla ja ampui tiheään,
toisinaan jousta, toisinaan keihästä käytellen, ja näitä hän lennätti
aina kaksi samalla haavaa. Hän katsahti purteensa ja havaitsi miestensä
heiluttavan kalpojaan ja iskevän tiheään ja siten, että ne purivat
huonosti. Silloin hän huusi kaikuvasti:

"Heilutatteko miekkojanne veltosti, koska ne eivät näy purevan teidän
käsissänne?"

Muuan mies vastasi: "Miekkamme ovat käyneet tylsiksi ja pahasti
loville."

Silloin kuningas astui keularuumaan ja avasi isäntäpenkin arkun; hän
otti sieltä joukon teräviä miekkoja ja antoi ne miehille. Mutta kun hän
työnsi arkkuun oikean kätensä, näkivät miehet, että haarniskan hihasta
vuoti verta; kukaan ei tiedä, miltä kohtaa hän oli haavoittunut.

Parhaiten ja tuhoisimmin taistelivat Käärmeellä eturuuman miehet ja
keulanvartijat; sillä siellä oli valiojoukko ja korkeimmat laidat.
Mutta kun väkeä ensin kaatui keskilaivalla ja miehiä seisoi harvassa
maston ympärillä, koetti Eirik jaarli nousta alukseen ja pääsikin
Käärmeeseen itse viidentenätoista. Silloin Hyrning, Olavi kuninkaan
vävy, kävi häntä vastaan seurueineen, ja siellä sukeusi mitä tuimin
ottelu ja se päättyi siten, että jaarli peräytyi takaisin laivaansa.
Mutta niistä miehistä, jotka olivat häntä seuranneet, kaatui muutamia
ja toiset olivat haavoittuneet. Siitä kertoo Tord Kolbeininpoika:

    Taisteli kypäräpäiset
    teljoilla hurmeisilla.
    Kauniin maineen sai, ken
    herraansa suojasi miekoin;
    tunturin kaartuva katto[120]
    murtua saakoon ennen
    kuin Hyrning unhoon joutuu.

Nyt sukeusi taas mitä tuimin taistelu, ja siinä kaatui paljon väkeä
Käärmeellä. Mutta kun miehistö, jonka oli määrä puolustaa Käärmettä,
hupeni hupenemistaan, koetti Eirik jaarli toistamiseen nousta alukseen,
ja jälleen hän kohtasi kovaa vastarintaa. Kun Käärmeen keulavartijat
näkivät tämän, siirtyivät he peräpuolelle, kääntyivät jaarlia vastaan
ja ahdistivat häntä voimakkaasti. Mutta kun Käärmeellä oli nyt kaatunut
niin paljon väkeä, että partaat olivat monin paikoin tyhjinä, ryhtyivät
jaarlin miehet kapuamaan usealta taholta. Silloin kaikki ne, jotka
vielä olivat Käärmeen turvana, pyrkivät aluksen peräpuolelle, missä
kuningas oleskeli.

Kolbjörn tallimestari nousi sillalle kuninkaan viereen; he olivat
varsin samanlaisissa puvuissa ja varusteissa. Kolbjörn oli hyvin roteva
ja kaunis mies. Nyt syntyi taas mitä kiivain ottelu eturuumassa. Mutta
siitä syystä, että niin moni jaarlin miehistä, kuin alukseen mahtui,
oli noussut Käärmeeseen ja hänen purtensa saartivat sen joka taholta ja
väkeä oli niukalti vastustamassa niin suurta joukkoa, kaatuivat
useimmat ennenpitkää, vaikka olivatkin sekä voimakkaita että
urhoollisia miehiä. Mutta Olavi kuningas ja Kolbjörn hyppäsivät silloin
mereen, kumpikin omalle puolelleen. Jaarlin miehet olivat soutaneet
pikkuveneitä ympärille ja surmasivat ne, jotka syöksyivät mereen, ja
kun itse kuningas heittäytyi alas sillalta, niin he halusivat saada
hänet vangiksi viedäkseen Eirik jaarlin luo. Mutta Olavi kuningas
kohotti kilven suojakseen ja sukelsi alas syvyyteen. Kolbjörn
sitävastoin työnsi kilven alleen ja suojeli itseään siten keihäiltä,
joita lennätettiin alempana olevista aluksista; ja hän putosi mereen
siten, että kilpi jäi hänen alleen, eikä hän niin ollen vaipunut
syvyyteen kyllin nopeasti, vaan joutui vangiksi ja nostettiin erääseen
purteen. Miehet luulivat häntä kuninkaaksi ja veivät hänet Eirik
jaarlin luo; mutta kun jaarli huomasi, että hän oli Kolbjörn eikä Olavi
kuningas, sai Kolbjörn armon. Mutta tällöin kaikki ne, jotka vielä
olivat hengissä Olavi kuninkaan miehistä, heittäytyivät mereen
Käärmeestä, ja Halfröd kertoo, että Torkel Nevja, kuninkaan veli,
hyppäsi viimeisenä mereen:

    Sai urhea Torketel nähdä
    Kurjen ja kummankin
    Käärmeen kelluvan tyhjinä (pelkoa
    ei taistossa tuntenut hän);
    kantaja käsirengasten,
    taiston kestäjä, silloin
    merehen syöksyi, uiden
    turvaan pyrki hän myös.

Ennen on kerrottu, että Sigvalde jaarli saapui Olavi kuninkaan seurassa
Vendinmaahan; jaarlilla oli kymmenen alusta sekä lisäksi yhdestoista,
jossa Astrid ruhtinattarella, Sigvalde jaarlin puolisolla, oli väkensä.
Kun Olavi kuningas oli heittäytynyt mereen, kohotti koko sotajoukko
voitonhuudon, ja silloin jaarli antoi miestensä työntää airot veteen ja
souti taisteluun. Mutta se vendiläispursi, jossa Astridin miehet
olivat, souti takaisin Vendinmaata kohti, ja siitä sai heti moni aiheen
kertoa, että Olavi kuningas oli veden alla riisunut yltään rautapaidan
ja sukeltanut pois suuralusten lähettyviltä ja sitten uinut
vendiläispurteen, ja Astridin miehet olivat vieneet hänet maihin. Ja
siitä ovat muutamat sitten sepittäneet monta tarinaa Olavi kuninkaan
retkistä. Mutta olipa tämän asian laita mikä hyvänsä, sen koommin ei
Olavi kuningas enää saanut valtakuntaa Norjassa.

Eirik jaarli Haakoninpoika sai voitossa Suur-Käärmeen ja paljon
saalista ja ohjasi Suur-Käärmeen taistelusta. Sitten Tanskan Svein
kuningas ja Olavi svealaisten kuningas sekä Eirik jaarli jakoivat
Norjan valtakunnan keskenään. Mutta Eirik jaarlin veli Svein
Haakoninpoika, joka oli kihlannut Holmfridin, Svean kuninkaan tyttären,
sai jaarlikunnan Olavi Svealaiselta. Svein jaarli oli komein mies, mitä
milloinkaan on nähty. Eirik jaarli ja Svein jaarli antoivat kumpikin
kastaa itsensä ja ottivat oikean uskon; mutta niin kauan kuin he
hallitsivat Norjaa, antoivat he jokaisen tehdä uskonasioissa niinkuin
halusi, mutta vanhat lait he pitivät tarkoin voimassa ja samaten kaikki
maan tavat, ja he olivat suosittuja miehiä ja hyviä hallitsijoita.
Eirik jaarlilla oli veljeksistä eniten sananvaltaa kaikessa
hallinnossa.



Viiteselitykset:


[1] Lähteinä _Maailmanhistoria_; P.A. Munch, _Det norske Folks
Historie_, I osa; Salmonsens, _Konversationslexikon_.

[2] Haakon kuningas ja Skule herttua lienevät useille lukijoille tutut
Ibsenin "Kuninkaanalut" näytelmästä.

[3] Aasat olivat muinais-skandinaavilaisten mahtavin jumalsuku, joka
tarujen mukaan oli peräisin Tanais- l. Don-joen itäpuolella olevasta
maasta, Aaselannista. Heidän päämiehensä oli Oden, sittemmin
pohjoismaisen mytologian pääjumala.

[4] Norjan eteläisimmän osan keskinen alue.

[5] Fylke: oikeastaan maakunta, joka muodosti sotilaallisessa ja
hallinnollisessa suhteessa valtakunnan alaosaston; tässä se tarkoittaa
usein pikkukuninkaan hallitsemaa aluetta.

[6] Tässä kappaleessa esiintyvät tiedot ovat saadut osittain
Ynglinge-tarinasta, osittain Halvdan Mustan tarinasta.

[7] Drammen-joen varsilla Randsfjord-järven eteläpuolella (nyk.
Kristiansamtissa).

[8] Raivopää = berserk. Näistä annetaan seuraava selitys
Ynglinge-tarinassa: "Oden saattoi tehdä niin, että taistelussa hänen
vihollisensa tulivat sokeiksi tai kuuroiksi tai aroiksi, mutta heidän
aseensa eivät purreet sen paremmin kuin sauvat; mutta hänen omat
miehensä ryntäsivät haarniskoitta ja olivat hulluja kuin koirat tai
sudet, purivat kilpiinsä ja olivat väkeviä kuin karhut tai härät; he
surmasivat ihmisiä, mutta heihin ei pystynyt rauta eikä tuli."

[9] Mjösen-järven itäpuolella.

[10] Tähän päättyvä osa on Halvdan Mustan tarinasta; seuraava muodostaa
pääosan Snorren Harald Kaunotukan tarinaa.

[11] Henkivartio vastaa tässä useimmiten _hird_-nimitystä; tämän
jäsenet olivat läheisessä persoonallisessa suhteessa päällikköönsä.

[12] Hardangerin ja Bergenin seudut.

[13] Nyk. Folden-vuonon ympäristö.

[14] Nyk. Kristianian-vuonon seudut sekä lähin rannikko Skagerrakin
itäpuolella.

[15] Kattegatin lahti Norjan ja Ruotsin rajalla.

[16] Sigurd Ring oli mahtava pohjoismainen kuningas 8:nnen vuosisadan
puolivälissä.

[17] Norjan ja Ruotsin välinen metsäseutu, nyk. Kongsvingerin
tienoilla.

[18] Gööta-joki.

[19] Nyk. Eidsfjordin ja Storfjordin välillä.

[20] Hafsfjord, lähellä nykyistä Stavangeria.

[21] Hjaltland, nykyiset Shetlannin saaret.

[22] Orkn-saaret = Orkney-saaret; Suder-saaret = nykyiset Hebridit.

[23] Möre, Trondhjemin-vuonon suupuolelta etelään.

[24] Gange-Rolv = Rolv Jalkamies.

[25] Itämailla tarkoitetaan Venäjää, varsinkin nykyisiä
Itämerenmaakuntia.

[26] Valland, Ranska, varsinkin sen pohjoisosa.

[27] Snorren mukaan oli Gange-Rolv siis norjalainen, mutta myöhempi
historiantutkimus on huomannut tämän epäiltäväksi ja arvellut
Normandian valloittajat pikemmin tanskalaisiksi. Vrt. Henrik Schück
y.m.: "Svenska folkets historia", edellinen osa, siv. 179.

[28] Vilhelm Valloittaja.

[29] Nykyinen Tofte Gudbrandin-laaksossa.

[30] Nykyinen North-Ronaldsey, koillisin Orkney-saarista.

[31] Tässä markalla tarkoitetaan painoa.

[32] Alkujaan kihlakuntansa talonpoikien perinnöllinen johtaja; Harald
Kaunotukan ajoista kuninkaan henkivartion (hirdin) jäsen ja kuninkaan
jaarlin alainen.

[33] Nykyinen Sönd- ja Nordfjord Keski-Norjassa.

[34] Sakslanti = Pohjois-Saksa.

[35] Bretlanti = Wales ja muut Englannin länsiosat.

[36] Norjan pohjoisin rannikko, alkaen jotensakin Tromsön kaupungin
tienoilta.

[37] Vienanmeren rantamaat ja Vienanjoen suupuoli.

[38] Haalogalanti eli Helgeland, Norjan rannikko pohjoisen napapiirin
vaiheilta Finmarkiin asti.

[39] Tröndit, Trondhjemin tienoon l. Tröndelagenin asukkaita.

[40] Björn oli Harald Kaunotukan ja Öistein jaarlin tyttären Svanhildin
poika; hänen veljensä oli Olav.

[41] Kristianian-vuonon länsipuolinen alue; siinä sijaitsi Norjan
vanhin kaupunki Tunsberg, nykyinen Tönsberg.

[42] Nykyinen Selven, Trondhjemin-vuonon eteläpuolella.

[43] Halvdan Musta oli Harald Kaunotukan ja Trondhjemin jaarlin Haakon
Grjotgardinpojan tyttären Aasan poikia.

[44] Sigurd oli isänsä Haakon Grjotgardinpojan kuoltua saanut tämän
jaarlinarvon; hän oli Harald kuninkaan lanko.

[45] Nykyinen Helleren, lounaaseen Bergenistä.

[46] Muinaisengl. Aethelstan, Englannin kuninkaana 924-940.

[47] Molemmat paikat nykyisen Haugasundin lähellä pohjoiseen
Stavangerista. Paikalle on 1872 pystytetty Harald Kaunotukan
muistopatsas, johon on liitetty yllämainittu paasi, 3,54 m:n pituinen
ja 1,25 m:n levyinen.

[48] Harald kuninkaan ja Öistein jaarlin tyttären Svanhildin poika.

[49] Harald Kaunotukan ja Aasa Haakonintyttären poika.

[50] Trygve oli edellämainitun Olavi Haraldinpojan poika. Gudrödin isä
oli Björn Kauppi, Harald kuninkaan poika, joka oli saanut surmansa
taistellessaan Eirik Verikirvestä vastaan.

[51] _Hird_, jonka jäsenet olivat läheisessä persoonallisessa suhteessa
johtajaansa.

[52] Sellainen lähetettiin sanansaattajan mukana todisteeksi
luotettavuudesta (kuten myöhemmin kirje).

[53] Northumberland,

[54] Nykyinen York.

[55] Lodbrokinpojat olivat sen tanskalaisjoukon päälliköitä, joka
saapui Englantiin 865 ja valloitti Yorkin. Näistä Halvdan tuli kymmentä
vuotta myöhemmin Northumberlandin kuninkaaksi, mutta 880 omat miehet
karkoittivat hänet. Northumberlandin valloittivat englantilaiset
takaisin 926.

[56] Eadmund, Englannin kuninkaana 940-946.

[57] Tämä kuningas hallitsi 9:nnen vuosisadan alkupuolella.

[58] Njård oli tuulen valtias sekä aaltojen ja tulen hillitsijä,
lisäksi perin rikas ja antelias.

[59] Fröi oli sateen ja päivänpaisteen sekä vuodentulon herra.

[60] Runotaidon jumala; Bragen malja = vainajain muistomalja.

[61] Näistä molemmista kausista kertoo Snorre esipuheessaan seuraavaa:
"Ensimmäistä kautta sanotaan polttokaudeksi; silloin oli poltettava
kaikki kuolleet miehet ja pystytettävä heille muistokiviä... Mutta sen
jälkeen kuin Dan Ylpeä, Tanskan kuningas, oli teettänyt itselleen
hautakummun ja määrännyt, että hänet oli kuoltuaan kannettava siihen
kuninkaanpuvussa ja sotisovassa ratsuineen ja satuloineen ja muine
tavaroineen, tekivät useat hänen miehistään samoin, ja siitä sai
alkunsa kumpukausi Tanskassa."

[62] Tor oli sodanjumala, jolla oli aseena m.m. vasara.

[63] Nykyinen Karmö Stavangerin pohjoispuolella.

[64] Vendel, nykyinen Vendsyssel Jyllannissa; Agder, Norjan
etelärannikolla.

[65] Nordfjordin luona.

[66] Edellisen säkeistön "merisankari" ja Harald tarkoittavat Harald
Eirikinpoikaa.

[67] Gåndul ja Skågul, kaksi valkyyriaa l. sodan hengetärtä.
-- Yngven suku sai nimensä Yngvestä l. Fröistä, jonka isä Njård oli
Odenin kuoltua saanut vallan svealaisten keskuudessa; myöskin
käytettiin Ynglinga-nimeä.

[68] Ryygit, Rogalannin asukkaat; pohjolan miehet tässä Haalogalannin
miehet; taanat, tanskalaiset.

[69] Sikling, taruhistoriallinen tanskalainen kuningassuku, tässä
kuningas. -- Taivaisen vaatteet = haarniskat.

[70] Dåglingit = kuninkaat.

[71] Hermod, Odenin poika, sotaisan sankariuden olennoima;
Brage, runouden jumala.

[72] Fenre- l. Fenris-hukka, häijyn Lokin poika, jonka jumalat
viekkaudella saivat kahleisiin; pääsee maailman lopussa vapaaksi ja
koituu turmioksi Odenillekin.

[73] Håld = vapaatilallinen.

[74] Meriratsu = laiva.

[75] Oslo-vuono l. nykyinen Kristianian-vuono.

[76] Odenin vaimo = maa.

[77] Venäjä; nimitys johtui maan lukuisista kaupungeista.

[78] Novgorodin kaupunki.

[79] Limfjordin suulla.

[80] Ne, jotka jäivät noudattamatta sotakutsua tai saapuivat väärälle
paikalle tai väärään aikaan, saivat suorittaa sakkoja.

[81] Bornholm.

[82] Nykyinen Pohjois-Saksa itäisestä Holsteinista Itä-Preussiin.

[83] Burislav = Boleslaw. Burislavilla ei tässä ole ymmärrettävä Puolan
Boleslaw I:tä (992-1025), vaan hänen isäänsä Miescoa eli Mieczyslawia
(964-992).

[84] Flanderi.

[85] _Vandræde-skald_.

[86] Valkeren = Walcheren-saari; flemingit = flaamilaiset.

[87] Scilly-saaret.

[88] Gardariikin asukas.

[89] Gyda oli Olavi Kvaranin tytär, ei sisar; Olavi Kvara kuoli
iäkkäänä miehenä 980.

[90] Jomsborg eli Jom (_Jumne_) oli linnoitettu kaupunki Wollinsaaren
itärannalla Oder-joen suulla; tarun mukaan sen perusti Harald
Sinihammas 960:n vaiheilla.

[91] Edelred, Englannin kuningas 978-1016.

[92] Nykyinen Hareidland Söndmöressä.

[93] Puolitoista sataa = 180.

[94] Vastaa tässä 26,7 grammaa.

[95] Venäläinen nimi -- Vsevolod.

[96] Tästä pojasta tuli myöhemmin Norjan kuningas Olavi Pyhä.
Jäljempänä Snorre kertoo, että Olavi kastettiin kristityksi Olavi
Trygvenpojan toimesta, mutta siinä hän erehtyy, sillä Olavi kääntyi
kristinuskoon vasta varttuneena, Normandiassa ollessaan.

[97] Eteläisessä Hordalannissa.

[98] Trondhjemin-vuonon suulla.

[99] Nyk. Munkkisaari Kid-joen suun edustalla, Trondhjemin kaupungin
ulkopuolella.

[100] Nykyinen Kastelgården Göta-joen pohjoisen haaran varrella.

[101] Olavi piti silloisten kristittyjen tavoin Odenia pahana haltiana.

[102] Frostan käräjät pidettiin samannimisellä niemellä
Trondhjemin-vuonon varrella.

[103] Vainovasamassa oli köysi tai vitsasrengas riippumassa toisesta
päästä, ja se kutsui kaikki miehet aseistettuina käräjille.

[104] Nyk. Tjöttö Helgelannin Alstahaugin eteläpuolella (65° 50').

[105] Salten-vuono.

[106] Nyk. Vaagan Lofotein Vaagössä.

[107] Viikinkialuksessa eli draakissa oli kappaleen päässä keulasta
n.s. krapperummet, jonka soututuhdot jakoivat useihin osiin.

[108] Valkoisia l. kastevaatteita käytettiin viikon päivät kasteen
jälkeen.

[109] Norjan kielellä vandræde-skald, s.o. runoilija, jonka kanssa on
vaikea tulla toimeen.

[110] Pohjois-Amerikassa, mahdollisesti Nova Scotia.

[111] Bremangerlandin Hornelenissa Nordfjordin edustalla

[112] Tämä ei pidä paikkaansa; Svein kuningas hylkäsi Gunhildin ja
lähetti hänet kotiinsa Vendinmaahan, mistä hänen poikansa toivat hänet
Sveinin kuoleman jälkeen takaisin Tanskaan.

[113] Puolan Boleslaw I (992-1025). Vrt. viite 83.

[114] Jonkinlainen iso meripursi, jossa ei ollut "päätä" keulassa.

[115] Svåld ei ole saari, vaan satama ja joensuulahti hiukan länteen
Rügenistä.

[116] Katso "skeidin" selitystä 114.

[117] Partaniekaksi (barde) sanottiin laivaa sen vuoksi, että niitä
emäpuun osia, jotka työntyivät etu- ja peräkeulan yläpuolelle,
nimitettiin sen parraksi.

[118] Norjan kielessä sanaleikki "baade röd og ræd" = sekä punainen
että arka.

[119] Lauta, joka sijaitsee perämiehen pään takana hänen istuessaan
ohjaamassa.

[120] Taivaan laki.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kuningastarinoita" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.