Title: Huone; Timon
Author: Lukianos
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Huone; Timon" ***


"HUONE" ja "TIMON"

Kirj.

Lukianos


Kirjallishistoriallisella johdannolla varusti, suomensi, selitteli

Kaarlo Forsman



Hämeenlinnassa,
Hämeen Sanomain Osakeyhtiön kirjapainossa,
1891.



Lukianon elämä ja kirjallinen toimi.


[Apukeinoina on etupäässä käytetty: Essai sur la vie et les oeuvres de
Lucien, par _Maurice Croiset_, Paris 1882. Ausgewählte Schriften des
Lucian erklärt von _J. Sommerbrodt_. Berlin 1872. _E. Motz_, Lucian als
Aesthetiker, 1875.]

Toinen vuosisata Kristuksen jälkeen oli alkanut. Mahtava Rooma oli
valtansa alle pannut koko silloisen tunnetun mailman. Kreikan
kirjallisuuden kultainen kukoistus oli jo aikoja sitte kuihtunut,
mikäli Kreikan valtiollinen itsenäisyys oli mennyt, sen kansallishenki
sammunut. Mutta vielä puhuttiin kreikan kieltä, vielä eli kreikkalainen
sivistys laajalti Kreikassa ja Itämailla niillä seuduin ja niiden
kansojen keskellä, jonne Aleksanteri Suuren valloitusretket olivat
tuota kieltä ja sivistystä levittäneet ja jotka sitten olivat olleet
Aleksanterin jälkeen perustettujen hellenistisien valtakuntien alueita,
Itse Roomassakin tuota sivistystä suosittiin, sillä olihan Rooman
kirjallisuus pilkin mittansa kehittynyt ja varttunut kreikkalaisen
esikuvia noudatellen. Vieläpä kreikkalainen kirjallisuus alkoi
myöhäistä jälkikukoistustaan rehotella keisarien semmoisien kuin
Hadriunin, Antoninon y.m. sitä suosiessa. Tältä ajalta, 2:lta, 3:lta ja
4:ltä vuosisadalta, on Kreikan kirjallisuuden historiassa nimiä
semmoisia kuin historioitsijat Plutarchos, Josefos, Dion Kassios;
maantieteilijät Strabo, Ptolemaios, Pausanias; grammatikot Apollonios
ja Herodianos; filosofit Plotinos, Porfyrius, sofistat Dion
Chrysostonios, Filostratos, Aelius Aristeides; romaanikirjailija
Iamblichos y.m. Etenkin oli retoriikka ja sofistiikka sen ajan
mielitieteitä ja taiteita. Edellinen opetti puhetaidon teoriiaa,
jälkimmäinen esitti sitä käytännössä. Varsinaista käytöllistä
merkitystä puhetaidolla tosin ei enää paljokaan ollut, sittekun
valtiollinen puhe, kansanvaltaisen hallitusmuodon lakattua, oli
vaiennut; oikeustojen edessä tosin vielä puheita pidettiin, mikäli
rikollisia syytettiin tai syytettyjä puolusteltiin, mutta sekin oli
vaan varjo entisestään. Sitä korkeampaan kunniaan kohosi koru- eli
loistopuhe, joka tarkoitti vaan kuuntelijain huvittamista loistavan
kauniilla esitystavalla ja puhujan maineen saamista. Puheitten aine ja
sisällys oli muodon rinnalla vähäpätöisempi asia. Olivatpa aineet usein
naurettavan joutaviakin, kun esim. joku puheessaan kiitteli savua tai
välipää-kuumetta tai jalansärkyä t.m.s. Ja jos aineet olivatkin
tärkeämpiä, ei niitä juuri koskaan otettu tosi-elämästä, eikä ne
käsitelleet päivän kysymyksiä, vaan ne olivat teennäisiä harjotelmia
jumalaistaruston ja vanhan historian aloilta, tahi käsittelivät ne
siveysopillisia lauselmia, paradoksi-väitteitä, sananlaskuja, tahi
kertoilivat jotain taide-esinettä j.n.e. (Kuluneimpia oli
deklamatsioni tiranneja vastaan.) Aineesta siis vähä väliä, kun sitä
vain osattiin somasti ja sujuvasti esitellä. Sepä vasta mestari, ken
osasi valmistelematta, suoraa päätä puhua jostain kuulijain hänelle
esittämästä aineesta. Eikä siinä kyllä, että puhuja selvästi ja
somasti, sointuvissa sujuvissa lauseissa kehitteli aineensa
aatteellista sisällystä; hänen tuli lisäksi kasvojen ja käsien
liikkeillä, äänen askelmääräisellä nousulla ja laskulla ja vienoilla
värähdyksillä osotella puheen sisällystä ja vaihtelevia tunteita
vienoimpia sävyjä myöten. Hänen tuli olla yhtaikaa puhuja ja
näyttelijä. Elävästi kuvailee Lukianos tämmöistä puhujateikaria
"Puhujain opettaja" kirjassaan. -- Tätä puhe-urheilua aikakausi siis
suuresti suosi, ja kaikkialla missä nuo "sofistat" matkoillaan
esiintyivät, kokoontui ihastunut yleisö heidän esitelmiänsä kuulemaan
ja he saivat runsaasti mainetta ja rahaa saaliikseen. Suurissa juhlissa
ei saanut puhujia puuttua. Niissäpä he usein keskenään kilpailivat
palkinnoista ja yleisön suosiosta. Etenkin toimi ja liikkui heitä
runsaasti isoissa kaupungeissa, Atheenassa, Smyrnassa, Efesossa,
Antiochiassa y.m. Siellä oli varsinaisia reetorikouluja; ja Atheenaan
ja Koomaan oli keisarit asettaneet jonkinlaisia valtion palkkaamia
kaunopuheisuuden professorinvirkoja. Kummako siis, että kaikki
lahjakkaat miehet pyrkivät tälle uralle, joka lupasi heille kultaa ja
kunniaa! Sofistain joukkoon on Lukianoskin alukseen luettava.

Hän syntyi noin 120 j.Kr. Syrian Samosatan kaupungissa, kieleltään ja
syntyperältään syrialaisena. Sivistys teki hänestä kreikkalaisen
kieleltä ja mieleltä -- syrialaista perua oli vain ehkä hehkuva henki
ja vilkas mielikuvitus. Lapsena pantiin hän enonsa oppiin tullakseen
kivenhakkaajaksi, mutta tähän toimeen hän pian suuttui -- ja hän sai
jatkaa koulunkäyntiänsä, oppia tieteitä, jotka -- niin hän uneksi --
avaisivat hänelle puhujan, sofistan valoisan uran, josta hän saisi
mainetta, arvoa, rikkautta, onnea. Ahkerasti hän opiskeli. Hän oppi
puhetaidon kaikki säännöt, temput ja juonet, samalla kuin hän täydensi
tieteellisen kasvatuksensa; sillä puhujalta vaadittiin varsin laajat
tiedot klassillisessa kirjallisuudessa, jonka aatteilla ja aineilla
hänen tuli yhtenään puheitaan mehustaa ja elähyttää. Näin Lukianos
kiipesi aikansa opin ja sivistyksen kukkuloille. Hän omaksui täydelleen
klassillisten kirjailijain kielen ja oppi heiltä tuon omituisen hienon
ja soman esitystapansa.

Näin täysin varustettuna alkoi hän sofistan ammattia harjotella, pitäen
puheita tuomarien ja oikeustojen edessä sekä koru-esitelmiä suuremmalle
yleisölle. Noin 25-vuotisena hän Rooman matkalla tapasi erään Nigrinus
nimisen tietoviisaan joka aluksi teki häneen syvän vaikutuksen. Kaikki,
mitä hän tähän asti oli pitänyt suurena ja haluttavana -- rikkaus,
kunnia, maine, valta, elonnautinto -- alkoi hänestä tuntua tyhjältä.
Valoisampi siveellinen mailma alkoi häntä houkutella, filosofia avasi
hänelle templinsä, ja hän oli vähällä astua sisään -- mutta vielä se
jäi häneltä tekemättä. Ei ollut niin helppo irtauda uralta, jolla hän
tähän asti oli hyvästi menestynyt. Ehkäpä häntä siinä myös pidätti
rakkautensa taiteesen, joka läheisesti liittyi retoriikkaan -- molemmat
kun harrastavat kauneutta.

Taiteen jaloja teoksia hän oli saanut ihailla Ionian ja Kreikan
kaupungeissa, ja nepä epäilemättä suuresti kehittivät hänen
kirjailijalahjojaan. Tästä hänessä vilkastui mielikuvituksen into,
varttui tuo plastillinen, helein värein loisteleva tyyli, joka luo
ajatukset ilmi eloisiksi, tuo vienon somuuden vaisto joka karttaa
liikoja -- kaikki nuo avuja, jotka antavat Lukianolle arvoisan sijan
Kreikan kirjallisuudessa. Sofistana Lukianos siis vielä matkusteli
esitelmiä pitäen, taidollaan loistellen, mainetta ja rikkautta
korjaten. Tuommoiset matkat ovat sen ajan sivistys-oloissa verrattavat
meidän aikamme tapaan, että laulajat ja muut taiteilijat matkustelevat
taitoansa näyttelemässä tai kirjailijat esitelmiä pitämässä. Onhan
maine välttämätön menestyksen ehto näille niinkuin se oli noillekin.
Niinpä Lukianos siis tavataan matkoilla ensin Kreikassa, sitte
Italiassa, jossa hän piti esitelmiä kreikkaa osaavalle hienommalle
yleisölle (latinaa hän ei liene osannut). Muuten Rooma ei näy häntä
suuresti miellyttäneen: häntä iljetti sikäläiset paheet ja kurja
siveellisyyden tila, jonka mätää ja turmelusta sivistyksen loistava
ulkokuori ei saanut peitetyksi (kats. Nigrinus; De mercede conductis).
Siite Lukianos ulotti matkansa Galliaan asti, jossa hän jonkun aikaa
toimitti julkisen retoriikan-opettajan virkaa. Sitte tapaamme hänet
taas kotonaan Syriassa noin v. 160, samaan aikaan kuin käytiin sotaa
Parthilaisia vastaan. Antiochiassa, jonka ihana luonto häntä miellytti,
asui hän muutamia vuosia, kunnes hän v. 161 perheineen muutti asumaan
Aiheenaan, jonne hän jo kauvan oli halunnut. Täällä hän viihtyi
oivallisesti. Täällä vallitsi henki joka häntä miellytti: tapojen
yksinkertaisuus, individualisen ajatuksen vapaus, aatteellinen henki,
sivistyksen ydin, eikä vaan sen kiiltävä kuori, kuten Roomassa,
älyllisen etevyyden valta (Demonax, Nigr.) --- arvokas perintö niiltä
ajoin jolloin sen suuret runoilijat, puhujat ja ajattelijat korkealle
kohottivat henkisen sivistyksen lippua. Atheenalaiset olivat vieläkin
herkkiä huomaamaan kaikkea kaunista, älykästä, viisasta, jopa
naurettavaakin. Ei, "Attikan suola" vieläkään ollut kirpelyyttänsä
kadottanut. Eipä yleinen siveellinen turmelus, jonka mätätautia koko
pakanamailma poti ja jonka vasta kristinusko paransi, ollut heitäkään
säästänyt; suhteellisesti näkyy kuitenkin siveellisyys olleen täällä
paremmalla kannalla kuin Roomassa. Senkin vuoksi Lukianos täällä
paremmin menestyi (ks. Nigr.), ja täällä hän tapasi runsaasti tuota
hienoa ivailua ja ja sukkelapuheisuutta, jota hän itse suuresti
rakasti.

Näissä oloissa Lukianon henkinen näköala laajeni -- ja hän pääsi
täydelleen vapaaksi retoriikan kahleista. Mitäs noista tyhjistä
ilmalinnoista, joista todellisuuden vankka pohja puuttui! miksi puhua
teennäisistä aineista, kun tosiolot tarjosivat niin runsaasti
tosiaiheita! Todellisuutta, olemuksen perusteita Lukianos päätti ruveta
tutkimaan, ja kävi siis käsiksi filosofiaan. Vaan eipä tämäkään
jäykkine oppisäädelmineen kauan tyydyttänyt hänen vapaamielistä
henkeään. Paitsi sitä alkoi hän pian inhota filosofeja itseänsä, joiden
elämä ei ensinkään ollut sen kauniin opin mukaista, jota he
saarnaelivat. Nuo filosofit kyllä kauniilla sanoilla ylistelivät
hyvettä, sielun jaloutta, siveellistä etevyyttä sekä halveksivat
kaikkia ulkonaisia etuja, rikkautta, mainetta, elonnautintoja, jota
varten he esiintyivätkin ryysyvaatteissa, ulko-asultaan aivan
siivottomina -- mutta siihenpä se kaikki supistuikin. Tilaisuuden
tarjoutuessa orjailivat he halpoja himoja ja haluja, olivat hävyttömän
ahnaita, lihallisia, juomareita, saaliinhimoisia, imartelivat, rahaa
saadakseen, rikkaita, olivat keskenään kateellisia, riitaisia,
itserakkaita. Kun Lukianos nyt kirjoissaan alkoi kaikkea tuota
ulkokullaisuutta ja siveellistä mätää paljastella, ivan ja pilkan
pistävillä aseilla valefilosofeja ahdistaa, sai hän heistä katkeria
vihamiehiä. [Croiset luulee Lukianon tarkoittavan kuvauksillaan
määrähenkilöitä, joita silloiset Atheenalaiset kyllä tunsivat, ehkä
semmoisia kuin Thesmopolis, Aguthokles, Hetoimokles, Damis, Julius
Pollux y.m.] Erittäin vihasivat häntä Kyynikot, mutta näitäpä hän
enimmin härnäilikin. Kuvaava on Peregrinus nimisen kyynikon juttu. Tämä
kuuluisa haaveksija poltatti itsensä juhlallisesti roviolla kuoliaaksi
Olympiassa äärettömän ihmisjoukon nähden v. 169. Kyynikot ylistivät
veljeänsä marttiiraksi, joka tällä vapaaehtoisella sankarinkuololla
muka todisti olevansa kaikkia kipuja, jopa kuolonkin kammoa ylempänä.
Vaan kun Lukianos todisti, että tuo sankarinkuolema oli vaan hulluuteen
asti yltynyttä kunnian himoa, niin siitäkös kyynikot hurjistuivat.

Nyt oli Lukianos kirjailija-alansa löytänyt: se oli tapojen,
siveysolojen, ihmisluonteen himojen, haaveitten, oikkujen,
taikaluulojen kuvailu ja ivallinen arvostelu. Tällä alalla hän sitte
pääasiallisesti pysyi, vaikka kirjoitustapa kyllä muutteli muotojaan
mikäli hän laski mielikuvituksensa irremmälle. Teoksia seurasi nyt
nopeasti peräkkäin ja hän saavutti suurta menestystä yleisön puolelta.

Lopulla ikäänsä Lukianos taas lähti matkoille, mainettaan ja
kukkaroansa kartuttamaan. Vihdoin hän sai korkean keisarillisen
virkamiehen paikan Egyptissä, jossa vielä jatkoi kynäilyään entiseen
suuntaan. Hänen arvellaan kuolleen noin 200 j.Kr. Commodus keisarin
hallitusaikana.

       *       *       *       *       *

Lukianon nimellä on säilynyt noin 80 teosta, joista kritiikki kuitenkin
epäperäisinä erottaa lähes 30. Näitä tulisi meidän nyt nimeltään ja
sisällykseltään mainita; kyhäyksemme ahdas ala ei kuitenkaan salli
tässä kohden täydellisyyttä. Mainitkaamme vaan tärkeimmät teokset.
Kirjaintekijän oma kehitys vaiheineen asteineen määrää myös teosten
luokittelun.

1:nen ryhmä sisältää siis nuoruuden teokset, jotka syntyivät silloisen
retoriikan vaikutuksesta, jolloin Lukianos itse harjotteli sofistan
tointa. Tämä aikakausi kestää siis siihen asti kuin hän noin 40:n
vuoden ikäisenä siirtyi Atheenaan. Näissä teoksissa on usein esittelyn
aiheena joku moraalinen thema, historiallinen tapaus tai itsessään
aivan vähäpätöinen aine. Semmoisia ovat _Tirannintappaja; Phalaris I ja
II; Kärpäsen ylistys_ (Suomennettuna Pedag. Tidskriftin n:ssa 1, 1891
"Muinais-aikainen esitelmä" kirj. K. Forsman), varsin sievä jutelma;
_Isänmaan ylistys; Hippias; Huone_, josta vasta enemmin; _Ambra_,
matkamuistelma Pon seuduilta; _Dipsades; Unelma_, jossa hän unelman
muodossa esittää elämäkertaansa; _Kuvat_, jossa sofistain tapaan
kaunista naista ylistellään vertaamalla häntä etevimpiin taideteoksiin
-- tärkeä taidehistoriallisessa suhteessa, samalla kun se todistaa
tekijänsä hienoa taiteenälyä; _Kuvien puolusteeksi; Anacharsis_, jossa
vuoroon puolustellaan ja vastustellaan voimistelun merkitystä
kasvatukselle; _Toxaris_ eli ystävyydestä; _Ei ole panetteluja
uskominen; Kuinka on historiaa kirjoittaminen_, oivallinen esitelmä,
joka ensin näyttää kuinka historiaa ei saa kirjoittaa -- ei saa omia
johtajia liioin ylistää eikä vihollista mustaksi maalata, vältettäköön
tarujuttuja, asiallisia virheitä ja sotkua, ei saa orjallisesti matkia
Thukydidesta y.m. -- ja sitten vaatii historioitsijalta valtiotieteen
tuntemista, selvää elävää esitystapaa, puolueettomuutta; _Nigrinus_ eli
filosofien tavoista; y.m. Nämä eivät ole tyhjiä deklamatsioneja, vaan
niissä tavataan älyää ja pontevuutta, jopa usein jo sukkelaa ivaakin.
Sen lisäksi Lukianos jo muutamissa alkaa kääntää selkänsä sofistiikalle
ja hakea todellisempaa pohjaa. Hän tutustuu Platonin filosofiaan,
pyrkien olemusta todellisemmin käsittämään. Vaan jos hän toivoi sillä
tiellä löytävänsä tyydytystä ja onnea, niin pian hän huomasi
pettyneensä. Tämän tunnustuksen lausuu hän _Hermotimos_ kirjassaan,
jossa hauskasti jutellaan filosofien opeista ja dogmeista, joita tekijä
ei hyväksy.

Tämä kirjoitelma sopii siis 2:sen sarjan alottajaksi. Aiheet on
todellisuudesta otettu, mutta mielikuvitus ei vielä lentele korkealle.
Tässä Lukianolle selveni hänen alansa -- tapojen ja olojen
satiirillinen arvostelu. Sen alaiseksi filosofit ensiksi joutuivat.
Samaan suuntaan käy sitte _Parasiitti_ l. Norkkovieras, _Valheen
ystävä_ ja _Vieraspidot_, kolme tapain kuvaelmaa, täynnä sukkelaa
ivaa ja purevaa pilkkaa, jolla eräitä epäkohtia tarkastellaan.
Vieraspidoissa filosofit, nuo muka malli-ihmiset, joutuvat
tukkanuottasilla ja siinä ne kaikki, stoalaiset, akademilaiset,
peripateetikot y.m. ottelevat yhdessä sekamelskassa. Toinen kohta
kuvailee oivasti filosofien herkkusuisuutta ja ahmivaisuutta. Hyvin
perehtynyt kun Lukianos oli klassilliseen kirjallisuuteen, alkoi hän
siitä etsiä mallia ja esikuvia esitystavallensa. Siksi sopi hyvästi
n.s. "keskimmäinen" ja "uusi Attikan ilvenäytelmä" (Antifanes,
Menandros), jotka niinikään olivat tapojen maalailua ja sen lisäksi
noudattivat säyseämpää kuvausvoimaa, samoin kuin Lukianoskin vielä.
Tältä alalta on myös _Dialogi meretricii_.

3. Kerran ivan ja ilveilyn tielle päästyään edistyy Lukianos siinä
edistymistään, ja uutena momenttina tulee entistään vilkkaampi
kuvituskyky. Tässä on nähty vaikutusta erään Menippos nimisen
kyynillisen filosofin puolelta, jonka keksimä n.s. "satira Menippea"
vivahti samaan suuntaan. Tekijä jättää todellisuuden jokapäiväiset,
olot ja liikkuu haave-ilmoissa, josta hän kyynelisen filosofin silmällä
syvemmälti voi tarkastella ihmisen elin-ehtoja ja tarkoitusta ja sen
johdosta vapaammin ilveillä olevia oloja ja henkilöitä. Tätä mielialaa
ja henkeä lausuu seuraavat kirjoitukset: _Nekyomanteia_, keskustelma,
jossa Menippos käy manalassa elon ongelmoita selville saamassa, syntyjä
syviä tiedustamassa; _Vainajien keskustelut_, sekin uskonnollista
puolta kosketteleva, näyttää miten ihminen manalassa riisutaan aivan
paljaaksi: kaikki mikä hänelle täällä oli suurta ja hauskaa, valta,
voima, komeus, loisto, rikkaus, ei maksa siellä mitään; ainoastaan hyve
antaa hänelle arvoa; -- _Kronon kirjeet, Kronosolon_ esittelevät
maallisen tavaran epätasaista jakoa ja siitä aiheutuneita, usein
naurettavia epäkohtia. Sitte seuraa sarja teoksia, joissa fantastisen
sommittelun kehissä ilmaantuu epäilijän henki, laskien pilan alaiseksi
kansan uskontoa, jumalaisopin heikkoja kohtia. _Ikaromenippos_, jossa
Menippos Ikaron siivillä singaiseksen taivaasen kysymään Zeus isältä
tarkempia tietoja tään mailman menoista, näyttää, mihin naurettavan
mielettömiin johtopäätelmiin joudutaan otaksumalla kaitsentoa, joka
pitää ihmisten tuhansista pikkutouhuista huolta. Samaan suuntaan käyvät
_Kumoon-todistettu Zeus, Jumalien keskustelut, Merikeskustelut,
Kronon-juhla_. Ensinmainitussa Zeus pannaan pahaan pulaan nokkelilla
kysymillä: "Jos muuttumaton kohtalo hallitsee, mitä tointa sitte on
jumaloilla? ja mitä hyvää uhreista ja rukouksista?" Zeus vastaa:
"jumalat panevat kohtalon päätökset toimeen, uhrit ovat heikomman
kunnioitus mahtavampaansa kohtaan." "Kuinka kunnioittaa jumalia, joissa
ei ole pyhyyttä vähääkään, jotka ovat haureellisia, toraisia j.n.e.? Ja
jos välttämätön kohtalo vallitsee, niin eihän ihminen silloin ole
edesvastuun-alainen?" Zeus suuttuu eikä voi vastata mitään. -- Muissa
taas ivataan ja pilkataan jumalaistarujen epäsiveellisiä ja naurettavia
puolia; jumalat istuvat syytettyjen penkillä, heitä moititaan ankarasti
ja purevalla ivalla heidän monista ilkitöistään, julmuudesta,
siveettömyydestä j.n.e. Zeus ja Kronos koettavat puolustella itseään,
mutta Prometheus on ankara asianajaja, ja nolosti edelliset selviytyvät
jutusta. Tarujen ja runojen aiheella luopi Lukianos vilkkaita
draamallisia kohtauksia, tapauksia jumalien arkielämästä, joissa nämä
esiintyvät koomillisessa valossa. Niissä puhaltaa aina satiirin viima,
varsinkin kohdaten Zeuksen monia lempiseikkailuja. -- Vilkkaan
mielikuvituksensa vuoksi mainittakoon tässä myös _Tosihistoria_, joka
terveen järjen kannalta sukkelasti ivaa runoilijain ja muutamien
historioitsijain hullunkurisia rosvojuttuja; Lukianos parodioitsee
näitä keksimällä ja vakaalla naamalla muka totena kertoillen vielä
kahta kummallisempia ja mahdottomampia seikkoja.

4. Vielä ylemmäs Lukianon satiirinen fantasia ponnahtaa, kun hän yhä
selvemmin rupee Attikan vanhaa huvinäytelmää, Aristofanesta ja
Eupolista, mukailemaan. Tähän asti on vaan pari kolme henkilöä
keskenään jutellut, vaan nytpä näkymölle astuu niitä koko joukko ja
toiminta käy yhä vilkkaammaksi, yhä enemmin draaman tapaan. Tekijän
keksintö on entistään rohkeampi, nerokkaampi. Tarkoitus selviää
selviämistään. Tämmöisiä ovat: _Tiranni_, joka ijäisyyden valossa
punnitsee ihmiselämän eri kohtia ja tiloja; niinpä Charon nauraa
Hermestä, jonka niskalle tuhansia pikkutoimia sälytellään. _Kukko eli
unelma_, keksinnöltään hauska ja sukkela, parantaa rikkautta himoavan
Mikyllos suutarin siitä kivusta. (Mainio sivukohtaus on tässä, kun
sairas Thesmopolis ei anna taudin estää itseään tulemasta filosofin
velvollisuutta tekemään herkkupöydässä!). Elävästi sommiteltu on myös
_Charon_; siinä Charon ja Hermes korkealta vuorelta katselevat sitä
ihmis-himojen, halujen, puuhien ja touhujen tohinaa joka kaikessa
pienuudessaan ja turhuudessaan vilisee täällä alhaalla. Siveyttä ja
uskontoa käsittelevät puolittain ivaten dialogit: _Prometheus_, joka
terveen järjen nimessä soimaa Zeusta ja puolustaa omantunnon oikeutta
noita vanhoja mörköjuttuja vastaan, samalla kun hän Zeuksen käskystä
naulataan kiinni Kaukason kylkeen; _Jumalien kokous; -- Zeus
murhenäyttelijänä_, jossa kaksi filosofia väittelee jumalain
kaitsennosta ja jumalat koomillisessa mielenjännityksessä kuuntelevat
odottaen väittelyn loppupäätöstä. Epikurolainen kumoo vastustajansa, ja
Zeus on täytenä nollana noita kapinoivia vapaa-ajattelijoita vastaan.

Toisissa kirjoitelmissa Lukianos panee filosofit kovin
ahtaalle. _Vitarum audio_, draamallista eloa uhkuva, koomillinen
huutokauppa-kohtaus, jossa Hermes myytäväksi tarjoo kaikenlaisia
filosofien edustamia ja ylistämiä elämiä. Tätä menettelyä puolustaa
sitten kappale _Kalastaja_, jossa fantastisella kalastuskeinolla oikeat
ja väärät filosofit erotellaan toisistaan. Samaa henkeä puhuu
_Kaksinkertainen syytös_, jossa Lukianos puolustaikse sekä filosofiaa
että retoriikkaa vastaan ja samalla moittii kumpaakin, toista siitä
että filosofit ovat niin riidanhaluisia, sanansaivartelijoita,
itsepäisiä, toista siitä että se on veltostunut, ettei siinä ole sitä
pontta ja perää kuin esim. Demostheneen aikoina, että se kähertelee
tukkaansa ja maalaa poskensa erästen naisten tapaan; siitäpä sille
kerttyykin sulhoja jotka juovuspäissä sen ovella jyristävät...
_Peregrinon kuolema_ ja _Pakolaiset_ pilkkaavat, semminkin jälkimmäinen
kyynikkoja ("koirafilosofeja"): he ovat muka ottaneet vaan koirien
pahat tavat -- haukkuvat, ovat nälkäisiä ja hävyttömiä, hännittelevät
niitä keiltä tietävät herkkupaloja saavansa --, mutta koiran hyvät
puolet, valppaus, uskollisuus, on heiltä jäänyt huomaamatta.
_Toivomukset_ -- mikä toivoo mitäkin: rahaa valtaa y.m., mutta toiveet
on vaan unelmia -- todistaa rohkeaa mielikuvattia, mutta iva on jo
väljähtynyt. _Timon'ista_ vasta enemmin.

Lopuksi on vielä useita kirjoitelmia joita on vaikea tarkalleen
ryhmitellä. Semmoisia ovat m.m. _Oppimatonta monien kirjain haalijaa
vastaan_, sapellinen hyökkäys; _Puhujain opettaja_, jossa sofistat ja
reetorit (Pollux?) saavat selkäänsä; _Lexiphanes_, ivailu attikistain
sanansaivartelua, vanhentuneitten tai teeskeltyjen sanain ja
sananparsien tavottelua; -- _Palkatut_ on satiiri filosofeja vastaan
jotka matelevasti orjailevat rikkaita Roomalaisia, muuten Lukianon
paraimpia kappaleita.

Lopulla ikäänsä Lukianos tyyntyi ja valeli niukemmalta satiirin sappea.
Merkittäköön kaksi elämäkertaa, ja niissä kaksi vastakohtaa _Demonax_,
Lukianon ystävä, ihmisen ja filosofin malli, siveellinen, vakaa,
vilpitön, ja _Alexander l. vale-profeetta_ petturi ja ulkokullattu. --
Muut vähäpätöisemmät kirjaset jääkööt mainitsematta.

Näiden monien teosten sisällykseen olemme vain muutamin sanoin
saattaneet kajota. Mutta niiden kehissä liikkuu vilkkaassa vilinässä
kokonainen mailma, koko silloinen aika sivistys-oloineen, omituisine
ilmiöineen ja epäkohtineen, jotka tarjosivat rikasta aihetta
Lukianon moisen kritikoitsijan terävälle kynälle. Antiikin loistava
sivistysmailma on hajoomaisillaan, uuden hengen viimojen puhaltaessa.
Millä mielin Lukianos tätä näkee? Hän huomaa ajan potevan kuolintautia,
mutta lääkettä hän ei siihen keksi eikä juuri haekaan. Ainoa keino
olisi kenties palata entisiin ihanteihin -- mutta se oli mahdotonta,
historian pyörää ei voi takaperin vierittää. Siis jäi hänelle vaan
toimeksi katsella tuota häviötä, paljastaa aikansa paheita ja vammoja,
irvistellä niitä.

Hänen kantansa on kieltoperäinen, melkein pessimistinen. Niinpä ensin
filosofiassa. Hän ei liity mihinkään filosofiseen lahkoon tahi
katsantokantaan, sentähden että kaikki dogmit ja oppirakennelmat
yleensä ovat hänelle vastenmieliset. Mitäs noista mietiskelyistä, jotka
häälyvät pilventapaisissa taika-ilmoissa tavotellen metafyysillisiä
meille vallan hämäriä asioita, joiden perille emme kuitenkaan tässä
elämässä voi päästä! Älkäämme menkö edemmäs kuin pohjaa tuntuu jalkojen
alla. Lukianon silmä ei siis kannata kauas, ei ilmiömailmaa ulommas.
Hän on tavallaan epäilijä tai, paremmin sanoen, hänen kantansa on n.s.
terve järki, bon sens, joka ei pyri kaukomaille hämärille. Ihmismailma
oloineen -- siinä hän pysyy ja sitä hän sitä tarkemmin tähystelee.
Yksityisiä aatteen leimauksia, sattuvia havaintoja ja mietelmiä hänellä
kyllä ehtimiseen tavataan, mutta ei mihinkään oppikaavaan
järjestettyinä. Hänen terävää käytöllistä älyänsä säesti vilkas
kuvitusvoima ja tarkka silmänsä, jolla hän heti keksi koomillisuutta.
Tämmöiselle hengelle tarjosi tapain kuvailu, semminkin noin
monimutkaisena, jos jotakin siveellisiä vammoja potevana ja kummia
uhkuvana aikana, kiitollisen alan. Siinä hän tahtoi etupäässä puolustaa
terveen ihmisjärjen oikeutta, rohkeasti puolustaa totuutta, luontoa,
kauneutta vastoin kaikkea mielettömyyttä, taika-uskoa, valhetta ja
ulkokultaisuutta.

Muuten on L:n kanta tässäkin negatiivinen. Jos epikurolainen sanoi:
nauti! stoalainen: kärsi kaikkea hyveen tähden! kyynikko: halveksu
loistoa ja kunniaa ja kaikkia! --- niin Lukianos puolestaan ei
ehdottomasti hyväksy sitä eikä tätä, hänpä vaan moittii niin toisen
kuin toisenkin liiallisuuksia ja yksipuolisuutta, samoin kuin hän
yleensä naureksii ihmisten monenlaista turhuutta ja hulluutta.
Todellisuus ei täytä ihania onnen unelmiasi, soukenna siis siipesi
ajoissa! Totu katsomaan elämää semmoisena kuin se todella on. Älä
kiinnitä sydäntäsi mihinkään, vaan pysy individualisesti vapaana! Näin
Lukianos saarnaa. Oppi ei ole uusi, mutta uusi oli se hauska, tenhoisa
muoto, jossa Lukianos antaa aatteilleen lihaa ja verta.

Sanotun johdosta saattaa jo arvata Lukianon _uskonnollisen_ kannan.
Kansan polytheistinen uskonto siveyttä loukkaavine, naurettavine
taruineen ei hänessä voinut herättää kunnioitusta: päinvastoin näitä
jumalaisjuttuja hän juuri myrkyllisimmin pilkkaa, irvistää ja ivailee,
kuten useat hänen kirjoituksensa jo meille näyttivät. Taika-uskoa hän
sydämensä pohjasta halveksii. Hän on epäilijä, "vapaa-aattelija", ja on
siinä kohden samaa mieltä kuin epikurolaiset, vaikkei hän tässäkään
tahdo sitoutua minkään määrä-koulun kaavoihin, vaan olla
itselöllisesti vapaana. Hänen uskottomuutensa on selvän terveen järjen,
ei filosofisen mietiskelyn asia; ja siltä kannaltaan hän kansanuskontoa
ahdistaa. Tahtomatta sitä suorastaan raastaa ja repiä maahan, iskee hän
siihen vaan ivansa hampaan, mikäli hän siinä luulee huomaavansa
hullutuksia ja heikkoja kohtia. Hänen täytyy saada tyydyttää
irvistelyhaluansa tällä niinkuin muillakin aloilla. -- Muuten
jonkunlainen uskonnon virkistys ilmestyi pakanamailmassa 1:llä
vuosisadalla, lieneekö sitte ollut kristinuskon vaikuttama
vastavirtaus, vai mikä. Noita vanhoja jumalia aljetaan taas yleisemmin
uskoa, vaikka se usko jo kauan oli ollut sammuksissa; etevämmätkin
henget, semmoiset kuin Dion Chrysostomos, Plutarchos, Marc. Aurelius,
Epiktetos, uskovat jumalan voimaa ja koettavat syvemmältä selittää
vanhaa monijumalais-tarustoa. Sekoitellaan monen kansan uskontoja
yhteen ja Olympon jumalien rinnalla upeilee Egyptin ja Persian jumalia.
Vaan tämän uskon rinnalla käy kaikellainen epä- ja taika-usko; uskotaan
mitä hassunpäiväisimpiä taikajuttuja ja ihmetarinoita, Tämä rikkaruoho
rehottelee varsinkin suuren joukon keskellä. Näitä uskonnollisia oloja
Lukianos elävästi kertoilee ja pilkkaa monissa kohdin. Hän kertoo
sairaista jotka turvasivat kaikellaisiin taikatemppuihin parantuakseen
(Pseudophilos); hän kertoo niistä ihmeistä joita hoettiin Peregrinuksen
haudalla tapahtuvan. Nämä olivat itse tietämättänsä pettureita, jotka
uskon innostuksessaan pettivät itseään ja muita; toisenlainen petturi
ja silmänkääntäjä oli Alexandros, joka petti herkkäuskoisia heiltä
rahaa kiskoakseen. Kaikki tämmöiset saivat Lukianolta tuomionsa.

Kristityistä puhuu Lukianos teoksissaan muutamissa paikoin.
Kristinuskoa hän ei juuri ensinkään tuntenut; mutta kristittyjen
elämästä, heidän alttiudestaan auttaa toisiaan, heidän keskenäisestä
rakkaudestaan antaa hän varsin kauniin todistuksen, vaikka hän samalla
mailmanviisaan kannaltaan surkuttelee heitä, kun muka maallista hyvää
halveksiessaan helposti joutuvat viekasten petturien saaliiksi.
Mutta ei hän pilkkaa heitä eikä Vapahtajaa yhdelläkään sanalla.
(Sommerbrodt). Vahinko vaan että kristinuskon kauniit elon-hedelmät,
joita ei pakanakaan voinut olla huomaamatta, eivät saattaneet häntä
tarkemmin tutustumaan noiden hyvien töiden lähteesen, itse oppiin ja
uskoon. Silloin hän olisi voinut jotain uutta rakentaa, eikä vaan
vanhaa repiä. Hänen työnsä ei kuitenkaan, vaikka negatiivistakin
laatua, ole siltä arvotonta. Totuutta rakastaen on hän paljastanut
aikansa sivistyksen ja uskonnon turhan tyhjän, valheellisen, onton
olennon ja siten ehkä enemmin kuin kukaan muu tahtomattansakin
jouduttanut tuon vanhan rakennuksen raukeamista. Siten on hän
välillisesti edistänyt totuuden, ijäisen totuuden, kristinuskon
lopullista voittoa.

Kirjailijamme suurimpia ansioita on hänen _esitystapansa_. Vanhojen
sivistyskansojen elämästä ei enää valunut kirjallisuudelle uusia
hedelmällisiä aatteita, Lukianon täytyi tyytyä vanhoihin. Hän oli
syvälti perehtynyt klassillisen ajan suuriin kirjailijoihin, niistä hän
ammenteli aatteita, jotka hän sulatteli omiksensa. Tuo vilpas, vapaa,
rohkea henki painoi niihin omituisen leimansa, niin että ne hänen
lausuminaan taas tuntuivat tuoreilta, alkuperäisiltä, viehättäviltä.
Miten tää tapahtui, se oli hänen sommittelunsa salaisuus. Tuo
sommittelu on laadultaan niin monikeinoista, vaihettelevaa ja lietoa,
että sitä on melkein mahdoton osilleen säännellä, synnylleen
selvitellä. Siinä on luontoa ja taidetta lähimmässä liitossa. Sen
ytimenä on Lukianon oma individualisuus: hieno, kirpelä ivailu, rohkea
mielikuvitus ja kaiken sen ohessa omituinen sulosomuus ja sujuvuus.
Lukianoa lukiessa tuntuu hiukan Xenofonia, Platonia, Demosthenesta,
Aristofanesta, jopa Homeroa ja Herodotoakin, mutta nuo eri ainekset
ovat niin sujuvasti sulaneet yhteen, ettei tunnu "vasaran jälkiä eikä
pihtien pitämiä". Siinä on Croisetin mukaan "un fond brillant de fine
érudition classique", jonka päällä ylinnä leijaa hänen oma
henkilöisyytensä: äly, sukkeluus, kuvitusvoima.

Äly ja sukkeluus ilmestyy siinä että Lukianos ei pysy kauan samalla
ajatusten ja säännöllisten lausejaksojen yksitoikkoisella uralla, vaan
mielii vaihtelua, hypellen milloin mitäkin sivupolkuja pitkin, kun
niiden varrella vaan ilmaantuu arvaamattomia sulosattumia, pirteitä
sävyjä, hauskoja vastakohtia, pahankurisia piloja ja salavehkeitä,
sukkelia sanasutkauksia. Kuviton puhe vaihtuu vähä väliä kuvilliseksi.
Pilapuhe on usein hieman oppinutta, viisastellen vanhan kirjallisuuden
ja taruston jutuilla ja niihin viittaillen; jos se ei aina nauratakaan,
pitää se kuitenkin lukijan hereillä ja hyvällä tuulella. Yhden aatteen
aiheesta venyy usein pitkä pilajuttu, jolle joku sanasutkaus luopi
leikillisen tai ivallisen sävyn. Sama alkuaan aivan yleinen aate
uusiutuu ja käy yhä paremmaksi, elävämmäksi, hauskemmaksi, ja asia
ilmestyy yhä uudessa valossa, toiselta kannalta katseltuna. -- Tämä on
selvästi sofistain koulussa opittu, loistovaikutusta tavotteleva
temppu.

Tämmöiseen aatosten laajennukseen ja muodon muunteluun, uusien sävyjen
keksintöön tarvitaan tietysti mielikuvitusta, fantasiiaa, jos sen
kanssa yhdessä toimiikin järjen äly. Mielikuvitteellinen esitys välttää
yleisiä abstraktisia lajikäsitteitä ja niiden yksijonoista kulkua;
se käyttää, mikäli mahdollista, vaan speciem pro genere, todellista
eloa esittäviä, ajalleen ja paikalleen konkreetisesti määrättyjä
tapauksia, elokuvia, jotka kertomusta vilkastuttavat. Tavallisesti hän
valitsee kuvat niin,, että ne antavat asialle pilallisen, hauskan
valon. Ne eivät ole runoilijan pontevia tenhokuvauksia, ne ovat
vaatimattomampia, mutta luovat kuitenkin asioihin todellisuuden eloa.
Kuinka naurettavan somalta näyttääkään esim. Olympin jumalien olot ja
puuhat katsottuina jokapäiväisen ihmis-elämän kannalta! Tuo
mailmanhallinto on loputonta ikävää hommaa ja rähmettä, "sitä
viimeistä" virkaa, josta jumalakin väsyneenä pyytää eronsa saada.
Lukianon kertoilu uhkuu eloa ja todellisuutta. Hän vetää verhon
tapausten edestä ja paljastaa ne, kun ne juuri paraikaa ovat tekeillä.
Ja lisäksi elvyttää hän kuvailuaan sattuvilla vertauksilla. Tämä oli
kaikki sofistain koulusta kotoisin. Sofistillinen sävy on myös hänen
halunsa puhua pro et contra, väitellä ja todistella, niinkuin sofistat
tekivät, näyttääkseen viisastelutaitoansa. Väittelyn aine saattoi olla
vähäpätöinen, jopa naurettavan turha, riitaa "paavin parrasta" --
pääasia olikin vaan dialektisen taitonsa näytteleminen. Tälle ajan
muodille suoritti Lukianoskin veronsa, hän kun m.m. sepitti "Kärpäsen
ylistyksen" -- mutta vielä sittekin kun hän muuten oli sofistiikasta
luopunut, käyttää hän mielellään sen todistelutapaa. Siis esitetään
joku väitteen-aine; toiset puhuvat puoleen, toiset vastaan, ja eri
mielipiteet törmäävät yhteen; väittely käy dialektiikan sääntöjen
mukaan. Tätä tapaa Lukianos harjottelee huvikseen tahi on hänellä siinä
satiirillinen salatarkoitus. Kats. esim. Akademian ja Juopumuksen
väittelyä (Bis accusat.), tahi Diogeneen ja Parrhesiadeen s.o. Lukianon
(Piscator). Väittely ei tarkoita filosofista syvyyttä, vaan hauskuutta
ja pilanlaskua.

Kertoilun tahi kuvailun muodossa Lukianos siis ilmaisee ajatuksiansa.
Kaikki on elävää toimintaa, useinpa oikein draamallista. Hän on mestari
kuvailutaidossa. Kun hän esim. pääsee maalaamaan noita inhotuitaan
vale-filosoofeja, jotka ulko-asussaan, pitkällä parrallaan, synkän
syvämielisellä naamallaan, reppu selässään ja sauva kourassaan,
havittelivat filosofin nimeä ja mainetta, mutta itse asiassa olivat
ulkokullattuja lurjuksia ja lorunlaskijoita -- silloin hän tekee
asiansa oikein "con amore". Muuten kuvat suoritellaan muutamilla
reippailla hätäisillä piirteillä, ne ovat hahmopiirroksia, mutta
kuitenkin sattuvia, vivahtavatpa sentään usein irvikuvien laatuun.
Naurettava puoli tuodaan aina etupäässä esiin, mutta sitä lievittää
joku sulo; kaikki käy lievällä kädellä, sujuvasti, sulavasti. Yhtä
hyvin luonnistuu häneltä tapausten ja kohtausten kuvailu, olkoot ne
tosi-oloista otetut tahi taiteen, kirjallisuuden, taruston aloilta.
Etupäässä valaistaan tapausten pääkohtia, niiden karakteristinen puoli,
usein humorilla. Kaikenlaisten, semminkin hullunaikaisten kohtausten
kertoilu uhkuu eloa ja luonnontotuutta. Pilajuttuja ja pikkukaskuja
esiintyy paljon, ei ainoastaan kertoelmissa, vaan keskusteluissakin,
joiden tehtävänä on todistella. Kertoilun sävy on hilpeänlainen ja
vivahtaa läheltä suusanalliseen pakinaan, joka ei aivan tarkasti
noudata logiikan sääntöjä. Lukianos kertoo mielellään ja häntä haittaa
kertoilijain yleinen vika, että niin helposti hairahtuu pikkuseikkoihin
ja erityiskohtiin. Tietysti hän myös liioittelee. Ei hän tarkoin
jäljittele todellisuuden maata; hän koskettelee siihen kyllä usein
valaakseen siihen aatteen välkettä, mutta ei vajoo siihen. Kaikkea
rumaa ja törkeää hän hyvällä aistilla karttaa, suosien somuutta ja
miellyttävää sukkeluutta.

Vasta dialogin, keskustelun muodossa Lukianos ilmaisee koko kykynsä.
Draamallinen muoto sallii hänen valaa vahvemmalti tosi-eloa ja
realismia esitykseensä. Tässä ilmaantuu hänessä kehitys siihen
suuntaan, että kuvitusvoima pääsee yhä enempään valtaan, kohoo rohkeana
yhä korkeammalle. Kuten jo mainittiin alkoi hän mukailemalla Platonin
filosofista dialogia (esim. Hermotimos) ja lopetti Aristofaneen jälkiä
käymällä. Hän valitsee jonkun, tavallisesti koomillisen, situatsionin,
joka jo semmoisenaan sopusoinnussa tekijän tendenssin kanssa määrää
toiminnan kulun ja keskustelun pääpiirteissään. Toiminta ja
puheenvaihtelot suorittavat todistuksen, saattavat sen aatteen, minkä
tekijä milloinkin tahtoo, voitolle.

Kullakin henkilöllä on osansa, aatteensa kannatettavana, siitä he
saavat kukin tyyppinsä ja muotonsa. Usein ne ovat vaan personoittuja
aatteita, allegorioja, tämä luonnollisena seurauksena Lukianon koko
suunnasta. Eihän hän olekaan runoilija, vaan paremmin filosoofi, joka
toimii aatteilla. Hän ei tarkoita etupäässä lukijain esteetillistä
nautintoa, vaan tahtoo antaa heille jotain ajateltavaa. Muuten on hän
rohkea ja kekseliäs näiden allegoriain luonnissa ja poistaa siten sen
kuivuuden joka allegoriaa muuten haittaa. Eipä lukija, niiden vilkasta
tointa ja hauskaa puuhaa nähdessään, tule juuri muuta aatelleeksi, kuin
että hänellä on eläviä henkilöitä edessään. Tosi henkilöt ovat tietysti
sitä elävämmin kuvatut. He puhuvat ja toimivat luonteensa ja
tunteittensa mukaan; ja kaikki uhkuu vilkasta draaman eloa, jonka
vilinästä kuitenkin näytelmän pääaate aina vilahtaa esiin lopullisesti
voittaakseen. Usein tekijä itse piiloutuu jonkun näkymöllä toimijan
naamarin takana ja lausuu hänen suunsa kautta omia mielipiteitään
(Tychiades, Lykinos, Mikyllos, Mómos).

Mielikuvitus vallitsee vapaasti ja laveasti. Huolimatta siitä mikä on
mahdollista tai todennäköistä, häilyy se keveästi läpi maan ja taivaan,
kunhan se vaan saa hauskuttaa, yllättää ja -- pilaa laskea ja ilvehtiä.
Muuten tuo lento on enemmän säyseää kuin huimaa; tunteille maireita
sulohaaveita ja unelmia Lukianos ei suosi. Tunnetta ylempänä vallitsee
järki, ja sen avulla hän luo äkki-ihmetyttäviä, sukkelia, vaihtelevia
olotiloja ja seikkoja, usein satiiria pohjallaan. Kekseliäinnä
tuo kuvitusvoima ilmaantuu "Tosihistoriassa", joka vilisee mitä
hullunkurisimpia juttuja ja seikkailuja -- oikea senaikuinen
Münchhausiadi. Vakavalla naamalla noita juttuja kerrotaan, ikäänkuin ei
epäilys olisi mahdollinenkaan -- siinä hän ilvehtii kuulijoita, joille
voi jos jotakin syötellä.

Kaiken tämän ilveen takana oli Lukianolla kuitenkin täysi tosi
silmämääränään. Hän tahtoi _sillä_ keinolla taistella harhoja ja
valhetta vastaan paraan ymmärryksensä mukaan. Siitä jää hänelle pysyvä
arvo sivistyshistoriassa. Croiset lausuu hänen merkityksensä
seuraavilla sanoilla: "Or il est incontestahle quil y a dans l'homme
comme un conflit perpetuel entre une disposition prudente et positive
qui le porte à ne croire que son expérience, à douter de tout oe qui
dépasse la raison commune, et un autre disposition toute contraire, qui
le rend avide d'affirmations légères et marveilleuses. Ces deux
dispositions ont leur raison d'être, et il est necessaire qu'elles se
fassent équilibre mutuellement. Si l'esprit humain était trop
soeptique, il nirait jamais on avant; si il est trop croyant, il se
perdrait dans le rève. C'est donc lui rendre service que de le prémunir
contre l'excés de ces tendences opposées. Lucien est un des écrivains
qui ont le plus fait pour fortifier la résistance de la raison aux
élans irréfléchis de la crédulite."

Lukianos ei ehtinyt vielä vanhaan aikaan saada arvoansa tunnustetuksi.
Olihan hänen ilmestyessään jo antiikin henki sammumaisillaan, hän oli
sen viimeisiä loistavimpia valon leimauksia. Vasta renässansi uuden
ajan alulla, joka taas antoi ihmisjärjelle sen oikeudet, osasi häntä
oikein ansion mukaan arvostella. Sittemmin on häntä ahkeraan selitelty,
tutkittu, mukailtu; varsinkin viimis-aikoina ovat filologit kääntäneet
häneen huomionsa. Me tahdomme tässä esitellä häntä suomalaisille
lukijoille kahdella hänen teoksellaan, jotka edustavat eri asteita
hänen kehityksessään.

Saksan ja Ranskan oppikouluissa on nykyaikoina ruvettu vaatimaan ja
saamaankin entistään enemmän sijaa tälle kirjailijalle, sillä
perustuksella että hän näkyy olevan sovelias kehittämään nuorison
kriitillistä kykyä samalla kuin hän myös harrastuttaa siihen mikä on
hyvää ja kaunista. Meillä kun kreikka saa tyytyä sellaiseen orvon
osaan, jota sivistyksen nimessä ei voi muuta kuin surkutella, on turha
siinä kohdin Lukianon hyväksi mitään toivoakaan. Kuitenkin voinevat jo
nämätkin otteet hänestä saattaa oppilaita hiukan oivaltamaan antiikin
kultuuri-elämää ja Lukianon merkitystä siinä.



HUONE.[1]


1. Aleksander halusi kylpeä Kydnos-virrassa, nähtyään sen olevan
kauniin, kuultavan, vaarattoman syvän, miellyttävän vuolaan, hauskan
uida ja suvenkin aikana viileän, niin ettei hän luullakseni sen
taudinkaan uhalla, johon hän kylvyn johdosta sairastui, olisi pysynyt
siitä erillään. -- Vaan jos joku näkee salin, suurta suuremman,
kaunista kauniimman, valosta välkkyvän, kullasta kuultavan ja
maaluutauluilla komeilevan[2] eikös häntä haluttaisikaan puheita siinä
sommitella -- jos hän muuten tätä alaa harrastaisi -- eikö häntä
haluttaisi siinä loistella ja kunniaa saada, täyttää huone äänellään ja
siten mikäli mahdollista itsekin osaltaan sen kauneutta kartuttaa,[3]
vaan, tyynni katseltuaan kaikki ja ainoasti ihmeteltyään, lähtisikö
pois, jättäen huoneen mykäksi ja sanattomaksi, mitään lausumatta,
ikäänkuin mykkä tai joku suomattomuudesta suunsa sulkenut?[4] 2.
Jumaliste! tuo ei ole minkään kaunomielisen eikä somamuotoisimpia
lempivän tointa, vaan suurta moukkamaisuutta, törkeyttä ja
kauneen-älyttömyyttä[5] noin halveksia herttaisinta ja vieraksua
ihaninta eikä ymmärtää, että oppimattomat ja sivistyneet eivät samalla
silmällä katsele katseltavia, vaan nuo eivät enempää tahdo kuin vaan
yleensä katsoa, kurkistaa ympärilleen, siirrellä silmiään sinne tänne,
töllistellä kattoon heiluttaen kättänsä, ja äänetönnä ihastella,[6]
heiltä kun puuttuu kyky puhua jotain noiden katselmiensa arvoista; vaan
joka sivistyneen silmällä katselee kauneen ilmeitä, eipä hän vaan
luulteni tyydy pelkällä katseellaan korjaamaan sulon satoa,[7] hän ei
jää äänetönnä katsojana kauneutta ihailemaan, vaan hän yrittää mikäli
mahdollista siinä viivähtää ja omalla puheella palkita[8] näkemiänsä,
-- 3. Tuo palkka-vastike ei ole pelkkää huoneen ylistystä -- semmoinen
sopisi ehkä entiselle saarelais-nuorukaiselle,[9] joka hurmaantuneena
ihmetteli Menelaon taloa ja vertaili sen norsunluuta ja kultaa taivaan
ihanuuksiin, hän kun näet ei vielä ollut nähnyt mitään muuta kaunista
maan päällä -- vaan jo loistosuojassa puhuminenkin ja se että hän,
kutsuttuaan kuulijoikseen parhaat, heille esittää näytteen puheistaan,
jo sekin olisi osaltaan ylistystä. Ja ylen hauskaahan tuo toimi
luullakseni oliskin. Aatteleppa! Huoneista loistavin aukenee puheitasi
vastaanottamaan, täynnä puhetta[10] ja harrasta hiljaisuutta[11]
vieläpä itsekin luolien tapaan hiljaa kajahtelee vastaan, matkien
sanoja, venytellen sanojen viimeisiä äänteitä[12] tai paremmin sanoen,
opinhaluisen kuulijan tavoin, se sanottuja muistiinsa teroitellen ja
puhujaa kiitellen siten maksaa hänelle varsin sopivan vaivanpalkkion.
Samoin käy kallioiden,[13] kun ne paimenten huilunsäveliä kajahuttavat:
ponnahtaen takasin palajaa sävelen kaiku sinne mistä se lähti; vaan
oppimaton rahvas luulee jonkun neitosen olevan jossain louhien ja
kallionkolojen keskellä ja sieltä haastelevan vuorien sisältä: hänen
luulevat matkivan laulajien ja huutajain ääniä. -- 4. Minun nähteni
siis huoneen upeus ylentää puhujan mieltä ja kiihottaa sitä sanojen
puoleen, ikäänkuin jos tuo näkykin johtaisi hänelle aatoksia mieleen;
sillä kaiketi silmien kautta sieluun virtaa jotakin kaunista,[14] jonka
mukaan se somistelee sanat ja lähettää ne sitte julki. Vai uskommeko
sota-asun välkkeen ja muodon kiihottaneen Achilleen kiukkua Frygejä
vastaan,[15] niin että hän, kun koetteeksi pukeutui siihen, heti
hurmaantui, yltyi ja siivistyi sota-innon lentoon -- vaan puheenko into
ei kiihtyisi paikkojen kauneuksia myöten? Ja Sokratestapa[16] tyydytti
vainen platanipuun solevuus, ruohoisan nurmen nukka ja kuulakas lähde
lähellä Eilissos-jokea,[17] jo siellä istuen hän naureskeli Myrrinusion
poikaa Faidroa ja kumosi Kefalon pojan Lysiaan puhetta ja kutsui
pariinsa Runottaria ja uskoi heidän tulevan sinne yksinäisyyteen osaa
ottamaan heidän juttuihinsa rakkaudesta, ja vielä kun kehtasikin vanha
mies haastaa neitosia kuuntelemaan poikainrakastelu-seikkoja! Ja näin
ihanaan suojaan emmekö uskoisi heidän kutsumattakin saapuvan? -- 5.
Eikä tämä suoja tarjoo ainoastaan varjoa[18] eikä se mukaile plataanin
kauneutta, ei vaikkapa, jättäen tuon Eilisson varrella kasvavan,
tarkoittaisitkin kuninkaan kulta-plataania; sillä tuo oli vaan upean
rikkautensa takia ihmeteltävä: siinä ei ollut taidetta, ei kauneutta,
ei hauskuutta, ei sopusuhtaisuutta, ei sulorytmiä kultaan yhdistynyt ja
sitä muodostellut, vaan se oli barbarinen näkökappale, pelkkää
rikkautta, katselijain kateus, omistajansa onni. Mitään ylistystä
siihen ei liittynyt, sillä ei Arsakiidit tosi-kauniista väliä pitäneet,
eivät huviksi komeuttansa näytelleet, eivätkä siitä huolta pitäneet
että katselijat heitä ylistäisivät, vaan että he hämmästyisivät. Eivät
barbarit ole kauneen suosijoita, vaan rikkauden mielisiä.[19] 6. Vaan
tämän huoneen kauneus ei noudata barbarilaisen silmän vaatimuksia, ei
persialaista prameilua eikä kuninkaallista korskeilua; se ei kysy yksin
köyhää, alhaista, vaan sivistynyttä katselijaa, semmoista jonka
arvostelu ei ole ainoastaan silmissä vaan jossa joku järjenkin harkinto
seuraa katselun mukana. Sen vaatii huoneen kauneus.[20] Sillä se
kääntyy päivän ihaninta suuntaa kohti -- vaan päivän ihanin ja suloisin
aika on aamu -- ja heti kun aurinko kurkistaa esiin idän rannalta,
huone ottaa sen valoa vastaan avatuista ovistaan ja täyttyy siitä
tulvilleen, jonka vuoksi vanha kansa rakensikin templinsä itää kohti
katsoviksi; edelleen sen pituus, leveys ja korkeus ovat sopusuhtaiset
keskenään, valoaukkojen asema on vapaa ja kutakin päivänhetkeä myöten
sovellettu ja eikö kaikki tämä ole somaa ja kiitettävää? 7. Vielä
sopinee ihmetellä katon liikoihin menemätöntä somamuotoisuutta ja
moitteetonta koristusta, johon ei ole kultaa liioin tuhlailin, vaan
suhdallisen maltillisesti käytetty sievyyden vertaan asti,[21] samoin
kuin siveä ja kaunis nainen kauneuttaan ylentääkseen ei enempää
tarvitse kuin kapeat vitjat kaulaansa, tai halvan kantasormuksen
sormeensa, tai renkaan kellukat korviinsa, soljen tahi nauhan
kiinnittämään hajallisia hiuksiaan, mikä saman verran lisää muodon
somuutta, kuin purppurakaista vaatteen kauneutta. Vaan eräät toiset
naiset, varsinkin rumanpuoliset niistä, laativat pukunsa kauttaaltaan
purppurasta ja verhovat kaulansa kokonaan kultaan, tavotellen tällä
kalliilla komeudella viehätystä ja korvaten puuttuvaa kauneuttansa
ulkokoristeilla; he luulevat näet käsivartensa hempeämmin heloittavan
kun ne välähtävät kullan hohteessa ja jalan epäkaunisten ääriviivain
piilevän kullatun sandaalin suojaan sekä kasvojensa näyttävän
suloisemmilta korujen heijastuksissa katseltuina. Noin nuo; vaan siveä
kotinainen viljelee kultaa vain kohtuullisin määrin ja ainoastaan
tositarpeiksi; eipä hän, luulen ma, häpeisi näyttää kauneuttaan aivan
alastonnakaan.

8. Niinpä siis tämän talon katto, eli pikemmin pää, kauniinmuotoisena
jo itsessään,[22] on senverran kullalla koristettu kuin taivaanlaki
yöllä kauttaaltaan loistelee sinne tänne sirotetuista tähdistä,
kiiltelee hajallaan olevista tulikukista. Jos taivaanlaki olisi
kokonaan tulta, se ei meistä näyttäisi kauniilta, vaan kamalalta. Niin
tuossakin nähtänee että kulta ei ole joutavaa eikä vain silmähuvin
vuoksi muun koristuksen sekaan siroteltu,[23] vaan se välkyttää jotain
suloista lämpöloistetta ja punaa sillä koko huoneen. Sillä kun
päivänvalo kohtaa kultaa ja sen loistoon sekaantuu, leimuaa siitä
yhtymästä kaksinkertainen loiste, jonka säteissä kaikki näyttää kahta
kirkkaammalta. 9. Tämmöisiä on talon yläosat ja harjat, kaivaten
jotakin Homeroa ylistäjäkseen, joka sanoisi sitä "korkeakattoiseksi"
kuten Helenan makuusuojaa tahi "sädeloistoisaksi" kuten Olympoa; sen
muuta koristelua, seinien kuvamaalauksia, värien kauneutta, kunkin
kuvan elävyyttä, säntillisyyttä, totuutta[24] sopisi somasti verrata
kevään kirkkauteen tai nurmen kukkaisverhoon, paitsi että kevät
kukkineen lakastuu, kuihtuu, muuttaa muotonsa, heittää kauneutensa,[25]
vaan tämä (taiteen) kevät on ainainen, sen nurmi ikivihanta, sen kukka
kuolematon,[26] kun näet vaan silmä siihen vajoo, katse sen suloutta
niittelee.[27] 10. Kuka ei näitä näin monia ja eteviä ansioita
ihastellen katselisi tai kuka ei mielisi yli kykynsäkin niiden keskellä
puhua, tajuten aivan häpeälliseksi jos puheen puolesta jäisi
näkemistänsä takapajulle?[28] Mitä viekoittelevinta on näet ihanain
ilmiöiden näkö, ei ainoastaan ihmisille, vaan hevonenkin[29] luulen ma
mieluummin juoksee viettävää pehmeää kenttää pitkin, joka lempeästi
vastaa sen astelua ja vienosti notkahtelee sen jalan alla eikä kovaa
pamahtele kaviota vastaan:[30] silloin oro juoksee täysin voimin ja
kokonaan antautuen nopeutensa valtaan se kilpailee kentän kauneuden
kanssa. 11. Kun riikinkukko astuu niitylle kevään alussa,[31] jolloin
kukatkin versovat esiin, ei tosin suloisempina, mutta, niin
sanoaksemme, kukkeampina ja väripaineeltaan puhtaampina, silloin tuokin
levitellen siipiään ja näytellen niitä auringolle sekä nostaen
pyrstöään ja kohotellen sitä kaikkialle ympärilleen, näyttää hänkin
kukkiansa ja siipiensä kevätloistoa, ikäänkuin jos niitty haastaisi
häntä kilpailuun; siinäpä hän nyt väänneleikse ja prameilee
komeudessaan; ja sitä ihmeteltävämmältä hän siinä näyttää, kun värit
vaihtelevat välkettään, kunne hiljakseen muuttuvat ja vivahtelevat
toisenlaiseen somuuteen. Tämän muutteen alaiseksi joutuu hän varsinkin
niiltä renkailta, jotka hänellä on siipisulkien päissä, kun ikäänkuin
sateenkaari välähtelee kunkin renkaan ympäri: sillä mikä tähän asti oli
vasken väristä, se vähän väipähtäessä kuultaa kullalle, ja mikä
auringonvalossa välkkyi tummansinervänä, se varjostuessa vivahtaa
vihreälle. Näin sulkaverho valon mukaan vaihtelee koristustaan.[32]
-- 12. Että merikin tyvenellä voi puoleensa vetää ja viehättää, sen
sanomattanikin tiedätte; niin, vaikkapa joku olisikin aivan
manterelainen ja purjehdukseen perin tottumaton, mielisi hän kuitenkin
kaikin mokomin astua laivaan, lähteä purjehtimaan, jopa etääntyä
rannasta jos kuinka kauas, etenkin jos hän näkee ilmanhengon vienosti
purjetta pullistelevan ja laivan hiljakseen somasti ja keveästi
liukuvan lainetten pinnalla.[33] -- 13. Niinpä myös tämän huoneen
kauneus voi kehottaa puhetten pitoon, kiihottaa ja elähyttää puhujaa ja
kaikin tavoin varustaa häntä mieltymystä saamahan. Minä ainakin luotan
ja olen ennenkin luottanut noihin ja tähän huoneesen olen tullut
puhetta pitämään sen kauneuden viehättämänä, ikäänkuin jonkin
taikahyrrän tai Sireenin tenhovoimasta, vahvasti toivoen, että jos
puheemme tähänasti olivatkin epäsomia, ne nyt ikäänkuin kauniisen
pukuun verhottuina tulevat kauniilta kuulumaan.

14. Mutta eräs toinen puhe,[34] ei sekään halpasukuinen vaan, kuten
itse sanoi, hyvinkin jalosyntyinen, kesken puhettani tarttuili
sanoihini, -- yritti niitä keskeyttää ja heti lakattuani lausui,
ihmettelevänsä, jos minä luulen kuvilla ja kullalla koristetun huoneen
ihanuuden olevan korupuheitten pitämiselle edullisen ja sitä auttavan;
asian laita on muka päinvastoin. Vaan jos sallitte, astukoon puhe itse
esiin puhumaan puolestansa teidän ikäänkuin tuomarien edessä, miten hän
luulee huoneen halpuuden ja koruttomuuden olevan puhujalle
hyödyllisintä. Minun kuulitte jo puhuvan, joten minun ei siis tarvitse
kahdesti sanoa samaa asiaa; vaan hän astukoon nyt esiin ja puhukoon;
minä olen sillaikaa vaiti ja hiukan väistyn hänen tieltänsä. 15. Näinpä
siis puhe sanoo: Arvoisat tuomarit! edellinen puhuja ylisti tätä salia
laajasti ja laveasti ja kaunisteli sitä sanoillaan; ja minä, kaukana
siitä että häntä tästä moittisin, aion vaan lisätä mitä hän puheestaan
unhotti. Mitä kauniimmalta näet huone teistä näyttää, sitä vähemmin se
näkyy puhujan tarvetta ja tarkoitusta suosivan. Ja ensiksi, koska hän
mainitsi naisia, koruja ja kultaa, niin sallikaa minunkin käyttää
vertausta.[35] Sanonpa siis rikkaan koruston ei lisäävän kauniille
naiselle somuutta, vaan pikemmin sitä vastustavan, kun näät jokainen
hänen eteensä sattuva katselija heti hämmästyy kullan ja jalokivien
hohtoa eikä niiltä muista ihailla naisen ihoa, silmiä, kaulaa,
käsivartta, sormia, vaan jättäen nuo sikseen luo silmänsä karnooleihin,
smaragdeihin, kaulavitjaan tai rannerenkaasen,[36] niin että kaunotar
arvatenkin paheksii kun häntä itseään ei huomata hänen koruiltaan, eikä
katsojat ehdi häntä ihailla, vaan hänen ilmiönsä jää heiltä
sivuseikaksi. 16. Samaa täytyy luulteni sen myös kokea, joka näin
kaunisten taideteosten keskellä ryhtyy puhetta esittämään. Sillä
kaunojen paljoudessa puhe jää huomaamatta,[37] himmenee ja hukkuu,
samoin kuin jos joku toisi kynttilän ja asettaisi sen keskelle isoa
tuliroviota tai näyttelisi muurahaista norsun tai kameelin seljässä.
Tätä on siis puhujan varominen. Lisäksi hänen äänensäkin hämmenee
sekavaksi näin kajeassa ja kajahtavassa salissa puhuessa. Tämä näät
kumisee,[38] ja kaikuu vastaan, puhuu vastaan, jopa kaiullaan vallan
kuulumattomiin painaa hänen huutonsa, kuten sotatorvi tekee huilulle,
jos niitä yhdessä puhalletaan, tahi meri komentajille, kun nämä
aaltojen pauhinassa koettavat soutajille soittaa soudun tahtia.
Väkevämpi ääni voittaa ja heikompi vaikenee. 17. Ja mitä vastustajani
väitti, että kaunis huone kiihottaa ja innostuttaa puhujaa, näkyy se
minusta vaikuttavan perin vastoin.[39] Sepä vaan hämmästyttää[40] ja
pelottaa, hämmentää aatosjuonen ja tekee miehen aremmaksi, hänen
aatellessaan, että kaikkein häpeällisintä on, jos kauniissa paikassa
sanat eivät sukeudu samaan suuntaan. Tämä on ihan ilmeinen skandaali,
samoin kuin jos joku, puettuaan yllensä kauniin sotisovan, sitte pötkii
pakoon muitten edelle, kahta julkisempana pelkurina komeassa
asussaan.[41] Sitä tuo Homeron puhuja myös näyttää minusta harkinneen,
hän kun varsin vähä välitti somasta ulko-asusta, mieluumminpa
kerrassaan tekeytyi aivan typeräksi mieheksi, jotta sanojen kauneus
tuohon muodon rumuuteen verrattaissa tuntuisi sitä arvaamattomalta.
Vaan eipä itse puhujankaan mieli voi olla hyörimättä tuon kauniin näön
ympärillä, josta taas ajatuksen tarkkuus höltyy, tuon katseltavan
vallitessa, puoleensa vetäessä ja estäessä häntä jännittämästä henkensä
huomiota puheesen yksinään. Mikä kumma siis jos hän puhuu tavallistaan
huonommin, sielunsa viipyessä katseltavien ihailussa? 18. Sillä jätän
sikseen sen asian,[42] että kuulijat, tämmöiseen saliin tultuansa,
kuulijain asemesta muuttuvat katselijoiksi, eikä kukaan ole semmoinen
Demodokos tai Femios tai Thamyris, Amfion tai Orfeus puhumaan,[43] että
hän voisi temmata mukaansa heidän mieltänsä katselemasta; vaan
jokainen, kun kerran on kynnyksen yli astunut,[44] hän heti joutuu tuon
kasatun kauneuden virtaan,[45] niin ettei hän ensinkään näy tajuavan
noita sanoja ja tuota esitelmää, vaan vaipuu kokonaan katseltaviin,
jollei hän satu olemaan umpisokea tai yön pimeässä kuuntele puhetta
kuten Areiopagon neuvosto. 19. Ettei sanojen voima pysty taistelemaan
näköä vastaan, sen opettanee myös Sireenien[46] taru pantuna Gorgonien
tarun rinnalle. Edelliset ne näet tenhosivat sulosävelillään
ohipurjehtivia, lumosivat heitä lauluillaan tulemaan luoksensa ja
pidättivät heitä pitkältä; heidän toimensa vaati jotain ajankuluketta,
ja ehkäpä joku myös purjehti heidän sivutsensa, laulusta välittämättä.
Vaan Gorgonien kauneus, ollen tenhoisinta laatua ja kosketellen sielun
arinta kohtaa, heti hämmästytti näkijöitä ja sai heidät sanattomiksi,
eli, kuten taru tahtoo, he kivettyivät ihmetyksestä.[47] Minkä puheen
hän siis äsken piti riikinkukon ylistykseksi, sillä hän vaan puolusti
minun väitettäni, sillä tuon ihanuus ei ole äänessä, vaan ulkonäössä.
Ja jos joku toisi paikalle satakielen tai joutsenen ja käskisi niitä
laulamaan, vaan sitte kesken laulua toisi nähtäviin riikinkukon, joka
olisi aivan vaiti, niin tiedänpä varmaan, että ihmisten huomio
kääntyisi tähän ja he heittäisivät hyvästi edellisten laulun. Näin
vastustamaton näyttää näköperäinen nautinto olevan. 20. Ja jos
tahdotte, tuotan eteenne todistajaksi viisaan miehen, joka heti
todistaa minun kanssani, että silmän näkemät ovat korvan kuulemia
paljoa tehosammat. Ja, julistaja,[48] kutsupa tänne itse Herodotos[49]
Lyxon poika Halikarnassosta; ja sitte kun hän on ollut niin hyvä ja
kuullut jutun, astukoon esiin todistamaan. Sallikaat hänen tapansa
mukaan haastaa Ionian kieltänsä. "Toen tosia tuo hoastaapi teille,
tuomari uroot; ja uskokaa pois mitä hän sanoneekin asiasta, arvellen
että kyllä kuulo ei nävölle piisaa. Korvat neätsen sattuvat olemaan
silmiä epäuskosemmat". -- Siinähän kuulitte vieraan miehen samaa
sanovan että näölle on etusija suotava. Ja syystäkin! Sillä ovathan
sanat[50] "siivekkäitä"; ja samassa kun ne pääsevät ilmi, lentävät ne
tiehensä, vaan näköjen sulous, aina ilmaantuen ja pysyen, viekoittelee
kaikittain katsojaa. 21. Kuinka ei siis näin kaunis ja ihastuttava
huone olisi siinä puhuvalle vaarallinen kilpailija? Vaan pääasiaa en
ole vielä sanonut. Itsehän te tuomaritkin, minun paraikaa puhuessani,
kurkistatte kattoon ja ihailette seiniä ja tarkastatte maalauksia
kääntyen kuhunkin kuvaan päin. Ja älkää sitä hävetkö! Onhan anteeksi
suotava, jos inhimillinen heikkous teidät voittaa, etenkin näin somien
ja vaihtelevain esitysaineitten edessä; Sillä taiteen tarkka
säntillisyys[51] ja historiallisen sisällyksen vanhuuteen yhtyvä
hyödyllisyys on tosiaankin viehättävä ja vaatii sivistyneitä
katselijoita. Ja ettette tuonne katsellessanne kokonaan minua jättäisi,
niin antakaas, minäpä sanoilla kuvailen teille samoja asioita.[52]
Etteköhän ilomielin kuuntele samaa mitä nyt ihmetellen katselette? Ja
ehkäpä vielä kiittänette minua siitä ja annatte minulle etusijan
kilpailijani edelle, koska hän ei esittänytkään niitä eikä siten
kahdenvertaiseksi kartuttanut nautintoanne. Uhkayritykseni vaikeuden te
oivallatte, minun kun ilman värejä, muotopiirustelmaa ja paikkaa on
näin somia kuvia sommitteleminen. Alaston ja väritön on sanojen
kuvaus.[53] 22. Sisään tulijalla siis on oikealla puolen argolilaiseen
taruun sekotettu aithiopilainen kärsimysjuttu: Perseus surmaa
merihirviön, vapauttaa Andromédan ja vähän jälkeenpäin nai hänet ja
lähtee vieden naisen mukanaan; tämä on vain sivuhaarake hänen
retkestään Gorgoja vastaan. Vaan muutamin piirtein on taiteilija
lausunut paljon: neiden kainouden ja pelon -- hän näet ylhäältä
kalliolta katselee taistelua, nuorukaisen lemmenkiihottamaa rohkeutta
ja pedon vastaan-sotimatonta ilmiötä. Ja peto se ryntää kohti harjakset
pörröllään ja kita kamalasti ammollaan, vaan Perseus vasemmalla
kädellään ojentaa sitä kohtaan gorgonpäätä, oikealla hän iskee
miekalla; ja mikäli peto on nähnyt Medusaa, se jo on kivenä, mikäli
vielä on elävää, sitä sirppikalvalla hakataan. 23. Kohta tämän kuvan
perästä on maalattu toinen, oikeutta esittävä näytelmä, jonka
alku-aiheen maalaaja luullakseni on saanut Euripideeltä tai
Sofokleelta; sillä nämä ovat esittäneet samallaisen kuvan. Kaksi
ystävystä, nuorukaiset Pylades Fokiista ja Orestes, jota jo luultiin
kuolleeksi, astuvat esiin linnaan ja tappavat salaa Aigisthon;
Klytaimnestra on jo tapettuna ja makaa pitkänään puolialastonna
jollakin vuoteella, palvelusväki säikähtyneenä, muutamat ikäänkuin
huutavat, toiset vilkaisevat ympärilleen minne pakenisivat. Sen
pieteetin on maalaaja älynnyt, että hän ikäänkuin viitaten tehotyön
jumalattomuuteen luiskahtaa sen ohi esittäen äidinmurhan jo
tapahtuneeksi,[54] kun hän sen sijaan antaa nuorukaisten kauemmin
viipyä avioviettelijän tapannossa.

24. Sitten seuraa somamuotoinen jumala ja hehkeä nuorukainen, ja näillä
joku lemmenleikki: Branchos istuen kalliolla pitää yläällä jänistä ja
leikkii koiran kanssa; tämä näkyy hyppivän ylöspäin häntä vastaan, ja
vieressä seisoo Apollo hymyillen; häntä huvittaa kumpikin: poika joka
leikkii ja koira kun yrittelee. 25. Näiden perästä tulee taas Perseus
toimittaen noita rohkeita tekojaan ennen meripedon surmaa, Medusa jolta
pää leikataan ja Athena suojelee Perseestä. Hän on jo urotyönsä tehnyt,
vaikkei vielä ole nähnyt itse otusta, vaan ainoastaan sen kuvan
kilvessään. Hän tiesi näet rankaisun[56] mi seuraisi todellista näkyä.
26. Ylhäälle keskiseinälle on vastapäätä ovea tehty joku Athenan
templi; jumalatar on valkomarmorista, muoto ei ole sotaisa, vaan
semmoinen kuin sotaisen jumalattaren muoto lienee, hänen rauhaa
viettäessään. 27. Sitten taas toinen Athena, tämä ei kiveä, vaan taas
maalaus. Hefaistos ajaa häntä takaa rakastaen, vaan hän pakenee ja
tämän takaa-ajon johdosta syntyy Erichtonios. 28. Tätä seuraa toinen
vanha kuvaus. Orion sokeana viepi Kedalionia, vaan tämä näyttää hänelle
tietä valoon. 29. Ja Helios (aurinko) ilmaantuen parantaa sokeuden,
vaan Hefaistos Lemnosta katselee tapausta. 30. Sitten Odysseus hulluna,
kun hän vasten tahtoansa sotii Atreidein mukana,[56] saapuvilla ovat
lähetit jo kutsumassa. Ja teeskentelyn toimet kaikki uskottavia:
vaunut, valjastettujen epäsopuisuus, tietämättömyys asioista; kuitenkin
lopuksi lapsi saa hänen teeskelynsä ilmi. Sillä Palamedes aavistaen
asian laidan, sieppaa Telemachon ja uhkaa tappaa hänet, ojentaen jo
miekkaa, ja hulluuden teeskelylle vastineeksi hän teeskelee myös vihaa.
Silloinpa Odysseus peljästyksestä toipuu tervejärkiseksi, tulee isäksi
ja heittää teeskentelynsä. 31. Vihdoin on Medea maalattuna, hehkuen
lemmenkateudesta,[57] hän katselee molempia poikiansa ja miettii jotain
julmaa. Hänelläpä jo onkin miekka, vaan lapsiraukat istuvat maassa
nauraen, aavistamatta mitään tulevaa pahaa, vaikkapa näkevätkin miekan
hänen käsissään. -- 32. Oi tuomarit! Ettekö näe, miten kaikki nämä
houkuttelevat kuulijaa kuulemasta ja kääntävät häntä katselemaan, ja
jättävät vihdoin puhujan yksikseen puhumaan? Ja minä olen ne kertonut,
en siksi, että te, katsoen vastustajaani uhkarohkeaksi, kun hän ehdon
tahdon on heittäynyt niin tukalaan tilaan, tuomitsisitte ja vihaisitte
häntä ja jättäisitte hänen sanoihinsa, vaan pikemmin jotta puuhaisitte
hänen avukseen ja mikäli mahdollista ummessa silmin kuulisitte hänen
sanottaviaan, arvaellen tehtävän vaikeutta. Sillä vaikka hän ei
käyttäisi teitä tuomareina, vaan vieläpä apulaisina, tuskinpa häntä
sittekään voitanee niin arvostella, ettei hän ole tään salin komeuteen
nähden kokonaan sopimatonna esiytynyt. Älkää ihmetelkö, että näin
rukoilen vastustajani puolesta. Sillä siitäpä tahtoisinkin vaan kunniaa
saada, että rakastan tätä huonetta sekä siinä puhujaa, olkoonpa hän
kuka hyvänsä.



Selityksiä:


[1] Tämä sepitelmä on epäilemättä tekijän nuoremmilta ajoilta, jolloin
hän innolla harjotti kaunopuheisuutta, puhetaiturina l. "sofistana"
kulkien maasta maahan esitelmiä pitämässä, joissa taiten sommiteltu,
kaunis, sointuisa sanapuku oli sisällystä tärkeämpi. "Huone" eli "Sali"
on oikea loistokappale tältä alalta. Esitellään upea, taideteoksilla
koristettu sali, ja sitte perin sofistiseen tapaan keskustellaan, onko
tällaisessa huoneessa hyvä puhua, sujuuko siinä puhe puhujalta ja
kuuleeko yleisö mielellään? vai onko päinvastoin? Asiasta puhutaan sekä
_pro_ että _contra_. Meille puhe on tärkeänlainen taiteen historiaan
katsoen.

[2] Omituinen vertaus: ihanan viileä virta jossa uidaan ja komea sali
jossa puhutaan. Kummankin luontoa ja laatua lukuisat epitetit
kaikinpuolin kuvailevat. Figurae: distributio rei & amplificatio per
congeriem (synonymorum) hän tässä kuin myös:

[3] ja [4] ja edelleen. Congeries l. jotenkin samaa merkitsevien sanain
ja lauselmain kasailu valaisee asiaa yhä enemmin. Eipä sanain aina
tarvitse olla synonyymejä, jos ne valaisevat asian eri puolia.

[5], [6] Synonymien kasailua jatkuu tässä ja pitkin matkaa miltei
liikoihin asti. Tätä figuraa Lukianos käyttelee hyvin halusti.

[7], [8] Metafora.

[9] s.o. Telemachos, vrt. Homer. Od:. 4. 44-47 71-75. Usein Lukianos
näin viittailee tuttuihin juttuihin, tai sovittelee esitystänsä
elvyttääkseen siihen pikku-jutelmia.

[10] Puhujan puolesta.

[11] Kuulijain puolesta.

[12] Congeries.

[13] Viljalti vertausta. Kauniit elokuvat elvyttävät esitystä. Oikein
runollisen viehättävältä tuntuu tuo puheen kajahtelu komeassa salissa.

[14] Elävä havainnollinen esitystapa.

[15] Vrt. Hom. Iliad. 19: v. 15-23. Taaskin jutelma vertuukuvana.
Samoin kohta toinen.

[16] Platonin Faidron sisällys lyhyesti mainittu. --

[17] Lukianon maiseman ihanne: varjoisat kukkanurmet puineen ja
lorisevine kirkkaine virtoineen, laululintuineen niin monin paikoin.
Häntä, kuten antiikkia yleensä, viehätti maiseman hiljainen sulous
(amoenitas), ei romantillinen jylhyys ja komeus.

[18] Amplificatio per comparationem.

[19] Aineellinen rikkaus, komeus ja loisto ei ole siltä kaunista, siitä
kun puuttuu taiteen henki, sen sulosointu ja sopusuhta. -- Ainoastaan
sivistys tajuaa taidetta.

[20] Ne eri seikat, joista huoneen kauneus yhteensä syntyy, mainitaan
tällä kohtaa ja vielä edelleen: distributio rei.

[21] Koristuksillakin on määränsä: ne olkoot sopusoinnussa
kokonaisuuden kauneuteen. Tää on Lukianon mielipide muuallakin.
Taideteos kokonaisenaan pääasia, koristeet vain sivuseikkoja. Asiaa
valaisee pari sattuvaa vertausta, vilkkaine, selväpiirteisine
kuvauksineen.

[22] Tasasuhteisten koristusten merkitystä kokonaisuuden kauneudelle
valaisee vielä runollinen vertuukuva. --

[23] Koristeen syvempi esteetillinen merkitys.

[24] Kummatkin taideteoksen pääominaisuuksia. Taaskin vertauksia.

[25] Conger. Synonym. --

[26] ja [27] translationes. "Ei silmä osaa vie". --

[28] Interrogatio rhetorica.

[29] Vertauskuvia taas koko sarja: hevonen, riikinkukko, meri.

[30] Pehmeyden ulko-ilmiöt, concreta pro abstractis.

[31] Mikä väriloisto ja komeus vertauksissa ja kuvissa! Ne ovat
tableaux vivants, todistaen tekijänsä mielikuvitusta. Aate-sisällys
esiintyy aina aistillisissa ulko-ilmiöissään. -- Vertuukuvat on
osakohtiaan myöten suoritettu, ollen itsenäisiä kappaleita.

[32] Tässä riikinkukon-kuvauksessaan, kuten usein muuallakin (vrt.
esim. "Kärpäsen ylistystä"), Lukianos näyttää luonnon-elon kuvailun
lahjaansa.

[33] Kuinka elävästi tääkin kuvailtu? Tähän loppuu vertuukuvat, jotka
vaan tahtovat todistaa pääteemaa: kaunis sali viehättää puhumaan.

[34] Tähän asti on todistettu että näin uhkeassa salissa puheen
täytyy somasti soida, solkenaan sujua. Nyt sofista katselee asiaa
vastakkaiselta kannalta. Astuu esiin toinen puhe, koittaen edellistänsä
kumota. Väittely on tapahtuvinaan tuomarien edessä.

[35] a. Haitta kuulijoihin nähden.

[36] Distributio rei.

[37], [38] Klimax l. incrementum. Obs. vertauksia.

[39] b. haitat puhujaan nähden.

[40] Congeries.

[41] Asiaa valaistaan vertauksilla ja homerisilla esimerkeillä; niin
usein.

[42] Vrt. luv. 15, 16.

[43] Allusio.

[44] Metonymia (concret. pro abstr.)

[45] Metafora.

[46] Exempla homerica et mythologica.

[47] Toinen taide vaikuttaa silmiin, näköaistiin, toinen kuulo-aistiin,
kumpikin eri tavalla, eri voimalla, joka myös riippuu subjektiivisesta
herkkyydestä. -- Kullakin taiteella on oma alansa kuten kullakin
esineellä oma kauneensa. (Quom. hist. 11. 45. 46.) Eri taiteita ei pidä
toisiinsa sekoitella.

[48] Oikeuston palvelijaksi oletettu polisimies.

[49] Runollista mielikuvitusta ei estä tosiolojen mahdottomuudet, ajan
ja paikan rajat. Näin menettelee usein Attikan vanha komedia. --
Tehdäkseen Herodoton ilmi-eläväksi, antaa tekijä hänen puhua omaa
murrettaan. Ehkä meidän Savon murre sopivimmin mukailisi tuon
kieleltään ja naiviselta mieleltään kansan eposta vielä niin lähellä,
seisovan historioitsijan kieltä. -- Obs. Sermocinatio figura.

[50] Homeron mukaan.

[51] s.o. huolekas työnsuoritus.

[52] Näin sukkelasti saa hän syytä kertomaan meille noiden taulujen
sisällystä.

[53] Tämä seuraa vaan siitä että kullakin taiteella on omat alansa ja
rajansa. Vrt. ylemp. Cap. 20 ja Imag. 3. Toisaalta Lukianos ei kiellä
kielellisen esityksen etuja, sillä kun yksistään saa puhtaasti henkiset
asiat täydellisesti lausutuksi. Imag. 23. -- Näiden kuvain originalit
oli Lukianos luultavasti itse jossain nähnyt.

[54] Toisiaan hieno huomio Lukianolta. Maalaus ei saa pääasianaan
esittää rumaa, hellempiä tunteita loukkaavata. Äidin murha on vaan
ohimennen mainittu.

[55] Nim. kivettyminen.

[56] Tarinan mukaan Odysseus ei tahtonut ruveta Troijan sotaan ja
päästäkseen siitä oli olevinaan hullu. M.m. hän valjasti auran eteen
hevosen ja härän ja alkoi kyntää.

[57] Kreusaa, Iasonin uutta morsianta kohtaan.



TIMON ELI IHMISVIHAAJA.



[Tämän draamallista eloa uhkuvan dialogin Lukianos sommitteli Athenassa
ollessaan, jolloin hän oli kehityksensä kukkulalle ehtinyt. Tuo
kuuluisa ihmisvihaaja, joka kuuluu eläneen Peloponnesolaissodan aikoina
ja vetäysi yksinäisyyteen ihmisten seurasta, arvatenkin paheksuen
aikansa turmelusta, vaikka hän ei itsekään suinkaan ollut virheetön,
antoi Attikan koomikoille usein käsittelyn aihetta. Onpa vielä
Shakespearekin hänestä näytelmän kirjoittanut. -- Hänestä Lukianos sai
kiitollisen aiheen kuvatakseen aikansa monenlaista kurjuutta:
norkkovierasten nälkäisyyttä ja herkkusuisuutta, heidän ja muiden
matelevaa imartelua rikkaita kohtaan, filosofien ja rhetorien tyhjää
sananpauhinaa, joilta puuttui pontta, kaikkien itsekästä
nautinnonhimoa.]



Henkilöt:

 Timoin, Zeus, Hermes, Plutos, Penia,
 Gnathonides, Filiades, Demeas, Thrasykles.


1. _Timon_. Oi Zeus, sä ystävyyden, vieraanvaraisuuden, toveruuden ja
kotilieden suoja, sä valan-valvoja, ja pilvien kasaaja, salaman
singahuttaja ja ukonjyristäjä, tai miten nuo löylyn lyömät
runoilijahöpsöt muuten sinua nimittelevätkään -- varsinkin kun ovat
pulassa, mistä saada säkeen täytettä; silloin sinä monilla nimilläs
saat säkeen aukkoja täytellä ja antaa runopolville pontta -- mihin on
nyt sulta jäänyt räiskyvän ratiseva salamasi, jymeän jyrisevä jylinäsi,
sun leimahtava, häikäisevän kirkas, kamala ukonnuolesi?[1] Tyhjää
loruahan tuo kaikki jo onkin nähty olevan, pelkkää runoilijain savua,
ainoastaan puheen pauhinaa. Vaan tuo sinun maanmainio, kauas-ampuva,
aina käsillä oleva tulinuolesi, en tiedä eikö tuo jo vaan liene lopen
sammunut ja jähtynyt, niin ettei siitä liikene enää pientä kipinääkään
pahankuristen varalle.[2] 2. Pikemminpä joku väärän-valan teon aikeissa
oleva pelkäisi eilistä lampun kartta kuin sinun kaikkiruhjovan salamasi
liekkiä. Niin, heidän luullen sinä heilutatkin vain jotain päresoihtua,
jonka tulta ja savua ei kukaan pelkää; jos sillä isketkin, niin ainoa
haitta siitä on heistä se, että saavat naamansa noetuksi![3] Kummako
sitte että Salmoneus[4] uskalsi jyristä sinua vastaan? Oliko se niin
perin tavatonta että noin kiivas ja kuumaverinen mies kerskaili mointa
hidasluontoista Zeuta vastaan? Kuinkas muuten? Kun sinä nukut sikeästi
ikäänkuin unijuomasta uupuneena, niin ettet kuule valapattoja etkä näe
muita ilkitöitä, vaan olet vanhuuttas käynyt räämäsilmäksi ja huonoksi
näöltäs sekä korvistas kuuroksi niinkuin ikäloppu ainakin. -- 3.
Nuorena olit tosin kiivas ja kiukkuinen,[5] tuima ja tulinen, ja
silloin kuritit kovasti pahantekijöitä ja väkivaltaisia etkä suonut
heille mitään sotilakkoa. Aina oli nalkkisi täydessä toimessa, kilpesi
(egiidisi) heilui aina, jylinäsi jyrisi ja ehtimiseen salamasi sinkoili
edestakasin niinkuin heittokeihot kahakassa; maa järähteli ikäänkuin
seulassa ravisteltuna, lunta pyrysi parvittain, rakeita paasittain,[6]
ja oikein pontevasti pulmakseni, sadekuurot tulla romahtelivat rajusti
ja rankasti maahan, joka pisara virtana, ja siitäpä tuota pikaa
Deukalionin aikana syntyi veden tulva semmoinen, että kaikki hukkuivat
haaksirikkoon aaltojen alle, ja yksi pieni arkkunen hädintuskin
pelastui törmähtäen Lykorian vuorenhuipulle, säilyttäen ihmissuvun
taimi-kipinän, josta uusi entistään pahempi sukupolvi sukeusi. -- 4.
Vaan nyt on toisin, ja siksipä sinä heiltä saatkin velttoutesi ansaitun
palkan, kun näet ei kukaan enää sinulle uhraa eikä sinua seppelöitse,
paitsi jos se joskus tapahtuu sivuseikkana eli kaupanpäällisenä
Olympian leikeissä. Vaan eipä silloinkaan sitä luulla välttämättömäksi,
vaan se tapahtuu noin sivumennen ja ajattelematta, vanhan tavan vuoksi.
Täten sinusta, jaloin jumala, vähitellen tehdään toinen Kronos: ne
panevat sinut viralta pois. Jätän sanomatta, kuinka usein he jo ovat
ryöstäneet templiäsi, ovatpa muutamat jo käyneet käsiksi sinuun
itseesikin Olympiassa! Vaan sinä, jyryjumala, et viitsinyt edes
herättää koiria etkä edes huutaa naapureita hätään, jotta nämä olisivat
juosseet rosvojen perään ja ottaneet heidät kiinni, ennenkuin vielä
pääsivät pakoon: vaan sinä kaikkivaltias "Titaanien tuhooja" ja
"Jättiläisten-voittaja" istuit siinä, kymmenkyynäräinen ukonvaaja
kädessäs, ja annoit varasten vaan keritä tukkaasi.[7] Milloinkahan,
sinä kummallinen herra, lakkaat tätä niin väliäpitämättä katsomasta?
milloin kaiken tään ilkivallan masennat? Montakohan Faesthonia[8] tai
Deukalionia tarvitaan rankaisemaan ihmisiä kylliksi niiden äärettömästä
häijyydestä? 5. Mutta jätän sikseen yhteiset asiat, ja puhun vaan
omasta kohdastani. Minä, joka nostin jalkeille niin monta
atheenalaista, joka tein monta köyhää raukkaa rikkaaksi ja autoin
kaikkia hätää kärsiviä, jopa tuhlasin koko summattomat varani
ystävilleni hyväntekemiseen[9] -- nyt kun kaiken tämän kautta olen
joutunut köyhäksi, nytpä saan jos jotakin heiltä kärsiä. Nytpä eivät
enää ole tuntevinaan minua, ja ne samat ihmiset, jotka ennen nöyrästi
kumartelivat ja ryömivät edessäni ja tottelivat mun pienintä
vihjaustani, ne nyt hätinä katsahtavat minuun. Jos sattumalta kohtaan
jonkun heistä kadulla, niin kiertää hän minut kiireesti, aivan niinkuin
kauan aikaa sitte kuolleen vainajan vanhuuttaan kumoon kaatuneen
muistopatsaan ohi mennään, sen kirjoitusta lukemattakaan; niin monipa
jo kaukaa, minut nähtyään, kääntyy toiselle tielle, ikäänkuin peläten
kohtaavansa jotain pahan-enteistä ja inhaa ilmiötä, jos kohtaisi
minun, jota he vähä aikaa sitte kiittelivät suojelijakseen ja
hyväntekijäkseen. -- 6. Niinpä siis hädän ajamana tälle takamaalle,
ylläni kurja nahkapuku, kaivelen maata neljän obolin[10] päiväpalkasta
ja juttelen filosofiaa lapiolleni ja tälle autiolle seudulle. Sen
verran voitan tällä kumminkin, ettei minun täällä tarvitse nähdä noita
monia, joiden vastoin heidän ansiotaan käy hyvin; sillä sitä en saata
sietää. Jospa siis nyt kerrankin, sä Kronon ja Rhean poika, ravistaisit
päältäsi tuon syvän ja sikeän unesi -- sillä vetelethän raskaampaa unta
kuin itse Epimenides[11] -- sytyttäisit tulinuolesi Aetnan ahjosta tai
muuten virittäisit ne ilmi-liekkiin ja vielä kerran ilmestyisit tuona
miehekkäänä ja nuoren reippaana Zeuna -- jos ehkei vaan ole totta mitä
Kretalaiset juttelevat sinusta ja sun haudastasi.

7. _Zeus_ (katsoen alas Olympista, Hermekselle). Kuules Hermes! Kukahan
tuo lienee tuolla alhaalla Attikassa Hymetton juurella, tuo likainen
ryysyinen vuohennahalla vyötetty mies rahjus joka niin huutaa ja
meluaa?[12] Hän on selkä kyyryssä ja kaivaa maata, luulenma. Mikä
rohkea ja laverteleva äijä! Taitaa olla joku filosofi. Ei hän muuten
semmoista jumalatonta suukopua pitäisi meitä vastaan.

_Hermes_. Kuinka, isäni! Etkö enää tunne Timonia Echekrateen poikaa
Kollyttosta, häntä joka niin usein kestitsi meitä juhla-uhreilla, jopa
kokonaisilla hekatombeilla, hän jonka luona me usein niin ihanaa iloa
pidimme Diasia-juhlissa?

_Zeus_. No jestanpoo sitä muutosta! Tosiaanko! tuo komea rikas mies,
jonka ympärillä aina liehui niin paljo ystäviä? Mikäs hänelle on
tapahtunutkaan kun hän on tuommoiseen tilaan joutunut? Siis nähtävästi
kurja kuokkuri, päiväpalkkalainen, päättäen tuosta raskaasta kuokasta,
jota hän heiluttaa.

8. _Hermes_. Voisi sanoa, että hänet hävitti hänen hyvyytensä,
ihmisrakkautensa ja surkonsa kaikkia hädänalaisia kohtaan; mutta totta
puhuen, se oli hänen ymmärtämättömyytensä, typeryytensä ja
älyttömyytensä ystävien valinnassa,[13] hän kun ei älynnyt että hän
hyvyydellään suosi susia ja korppeja, vaan vaikka nuo petolinnut syödä
nokkivat onnettoman maksaa, luuli hän niitä pelkiksi ystävikseen ja
veljikseen, jotka muka vaan ystävyydestä häntä kohtaan jakoivat hänen
kanssaan saalista. Vaan kuinkas kävi? Sitte kun olivat hänestä tyynni
jyrsineet ja kalvaneet kaiken lihan luita myöten, vieläpä, jos luihin
oli jäänyt hiukan ydintä, perin tarkoin senkin suuhunsa imeneet,
lähtivät ne tiehensä, jättäen hänet kuivana luurankona, juuresta
poikkihakattuna puun runkona[14] maahan makaamaan, sen enempää häntä
tuntematta tai katsomatta -- sillä mitäspä hänestä enää? -- saatikka
sitte että olisivat häntä nyt vuorostaan auttaneet tai antaneet hälle
jotain takasin. Siitäpä syystä hän nyt kuokkurina ja nahkavaatteissa,
kuten näet, häpeästä jätettyään kaupungin, päiväpalkasta viljelee
maata, synkkämielisenä ja äissään, kun nuo hänen vahingostaan
rikastuneet konnat ylpeästi astuvat hänen ohitsensa, enää
muistamattakaan että hänen nimensä muinoin oli tuo "rikas" Timon.

9. _Zeus_. Mutta tuota miestä ei saa enää heittää huomaamatta ja
laiminlyödä. Eipä hän suinkaan suotta vaikeroitse vaivojansa ja soimaa
meitä, jos olemme yhtä kiittämättömät kuin nuo konnamaiset imartelijat
ja unhotamme miehen, joka alttareilla on meille polttanut niin monta
lihavaa härän ja vuohen reittä. Tunnenpa vieläkin nenässäni niiden
makeaa käryä. Muuten täss' on ollut niin paljo puuhaa ja tointa,[15]
nuo valapatturit, rosvot ja ryöstelijät pitävät niin kauheaa melua, ja
etenkin on semmoinen pelko kirkonvarkaista -- niitä kun on paljo, ovat
vaikeat silmällä pitää enkä niiltä uskalla hetkeksikään silmiäni
ummistaa -- niin etten enää moneen aikaan ole kerjennyt katsahtaa
Attikan puolelle, etenkin sittekun filosofia ja sanakiistat siell' on
ruvennut rehottamaan. Sillä siellä on nyt sellainen riita ja rähinä,
ettei hurskasten rukouksia enää voi kuullakaan: siis täytyy joko istua
korvat lummessa tai ruveta noiden rääkättäväksi, ne kun suurella
äänellä saarnata holottavat jostain "hyveestä" tai "ruumiittomista
olioista" tai mitä rojua se lieneekään.[16] Siitäpä syystä emme
ollenkaan tulleet huomanneeksi tuota kelpo miestä.

10. Vaan kuules nyt, Hermes! Ota mukaasi Plutos (Rikkauden jumala) ja
lähde viipymättä hänen luokseen. Vieköön Plutos muassaan Thesaurin
(Aarteen); asukoot molemmin Timonin luona ja älkööt ensi hopussa sieltä
paetko, jos kohta hän hyvänluontoisuutensa viettelyksestä taaskin
alkaisi heitä kotoaan karkoitella. Mitä taas tulee noihin
imartelijoihin ja heidän kiittämättömyyteensä häntä kohtaan, niin pidän
minä siitä asiasta toiste huolta. Jahka saan salamani paratuksi ja
kuntoon, niin kyllä minä ne lurjukset opetan.[17] Siitä särkyi näet
kaksi suurinta sädettä ja muut tylstyivät, kun tuonaan liian kiivaasti
iskaisin Anaxagoras sofistaa, joka uskotteli oppilaitaan että meitä
jumalia ei ole olemassakaan.[18] En tosin osannut häntä -- sillä
Perikles nosti kätensä hänen suojakseen -- mutta salama iski tuonne
Kastorin ja Polydeukeen templiin ja poltti sen poroksi, vaan itse se
oli vähällä särkyä säpäleiksi kallioon. Vaan taitaapa siinäkin jo olla
kyllin kuritusta noille lurjuksille, kun jälleen näkevät Timonin
entistään upporikkaampana.

11. _Hermes_ (itsekseen, Plutoa noutaessaan). Kas vaan! kun huutaa
kohti kurkkuaan, räyhää rohkeasti ja pauhaa pahanpäiväisesti -- kyllä
siitä usein on apua, eikä ainoastaan käräjöiville, vaan jumaliltakin
rukoileville. Kas vaan Timonia! Keppikerjäläisestä tulee hän nyt
yhtäkkiä upporikkaaksi sillä vaan, että hän rohkeni räyhätä ja herjata
Zeuta rukoillessaan; jos hän olisi jäänyt ääneti selkä kyyryssä maata
kaivamaan, kyllä hän huoleti vastakin saisi kaivaa.

_Plutos_. Vaan minäpä en halusta lähtisi hänen pariinsa.

_Zeus_. Miksi et, Plutos kulta? Olenhan minä sua käskenyt.

12. _Plutos_. Sentähden, kautta Zeun! että hän piteli minua niin
pahasti,[19] silpoi minua siruiksi, vaikka olin hänen ystävänsä isänsä
ajoilta asti, milt'eipä sontatadikolla karkoitti minut kotoaan ja
heitti menemään ikäänkuin oisin tulena hänen sormiaan polttanut. Ja
pitäisikö mun taas mennä sinne norkkojen, narttujen ja imartelijain
haaskattavaksi? Ei, lähetä minut, Zeus, ennen niitten luo, jotka
osaavat lahjaasi arvossa pitää ja helliä, joille olen arvokas ja
haluttu. Vaan nuo ahmatit pysykööt köyhyyden parissa, jonka ovat minua
parempana pitäneet! Saakoot häneltä kuokan ja lammasnahkatakin ja
tyytykööt neljän obolin päiväpalkkaan, nuo narrit, jotka niin hurjasti
heittivät kymmentalentin summia menemään!

13. _Zeus_. Kyllä Timon jo varoo kohtelemasta sinua samoin kuin ennen.
Kyllä kuokka on häntä niin kovassa koulussa pitänyt,[20] jollei hän ole
peräti tunnoton kivuille kupeiltaan, että hän on oppinut asettamaan
sinua arvosijaan köyhyyden edelle. Muuten näytät sinä olevan aika
nurkuja. Nyt soimaat Timonia siitä että hän avasi ovensa selko
selälleen ja salli sun vapaasti leijailla ympäri,[21] mustasukkaisen
rakastajan tavoin salpaamatta sinua huoneesen. Toisin ajoin taas
päinvastoin kiukuttelet rikkaita vastaan, sanoen heidän sulkevan sinua
lukkojen ja telkien taka, jopa painavan sinettiäkin päällesi, niin
ettet voinut edes kurkistaa päivänvaloon. Tätä kaikkea valittelit
katkerasti minulle ja sanoit tukehtuvasi tuossa pilkkopimeässä. Sen
takia näytit myös kalpealta ja surun sortamalta, alituisesta rahain
lukemisesta oli sormesi kangistuneet[22] ja ensi tilaisuudessa, milloin
vaan se tarjoutuisi, uhkasit karata heidän käsistään. Ylimalkaan:
tilasi tuntui sinusta kovin tukalalta Danaeen[23] tavoin viettää
neitsyytesi päiviä vaski- tai rautakammiossa[24] kahden ankaran ja
ilkeän opettajan, Koronkiskonnon ja Laskun, kasvatettavana. 14.
Järjettömästi arvelet kuitenkin niiden menettelevän, jotka lempivät
sinua ylenmäärin ja vaikka vapaasti voisivat sulouttasi nauttia, ollen
sinun herrojasi, eivät kuitenkaan sitä uskalla tai malta tehdä, vaan
yhtä päätä valvoen, vartioiden ja silmiään rävähyttämättä tuijottaen
sinettiä ja salpaa, jonka takana siinä piilet, jos kohta eivät itse
sinua nautikkaan, pitävät riittävänä lemmennautintona sen, kun siitä
saattavat jokaista muuta estää;[25] niinkuin koira seimessä, joka ei
itse syö seimeen kasattuja kauroja, mutta ei myöskään tahdo sallia
nälkäisen hevosen niitä syödä. Usein naureskelit myös noita
rakastelijoitas, kun ne surkeilivat ja vahtailivat sinua; vaan
hullunkurisinta sinusta oli, kun he olivat lemmenkateita itsiänsä
kohtaan, heidän aavistamattakaan että samalla kuin isäntä parka, istuen
himmeän kapeakaulaisen, öljyn janoa kituvan lampun ääressä, antaa
korkojenlaskun riistää itseltään unen, samalla joku petollinen orja
roisto, tai talonhoitaja tai orjainvartija salaa hiipii saiturin
aarteistoon ja tekee hänelle aika kepposet hänen selkänsä takana. Ennen
oli tapanasi moittia kaikkia näitä; kun nyt Timon kääntyi perin
toiselle tolalle, niin soimaat häntäkin -- eikö se ole sinulta aivan
väärin?

15. _Plutos_, Jos katsot asiaa oikealta kannalta, niin huomaat että
kummassakin tapauksessa menettelen oikein. Timonin ylön hurja ja
huolimaton menettely ei osota suopeutta ainakaan minua kohtaan, se on
ihan selvä; ne taas jotka vartioivat minua teljettynä pilkkopimeään
salpojen ja ovien taa, siinä aikeessa että siellä hyötyisin, lihoisin
ja turpoaisin[26] oikein paksuksi, jotkeivät kajoo minuun eivätkä tuo
minua päivän valoon, jottei kukaan sais minua nähdä, niitähän täytyy
mun pitää mielettöminä ja väkivallantekijöinä mua kohtaan, kun
mädättävät minua viatonta niin raskailla kahleilla eivätkä muista,
että heidän pian täytyy täältä lähteä ja jättää minut muille ennestään
rikkaille. 16. En siis voi kiittää kumpaisiakaan, en saitureita enkä
niitä jotka aina pitävät minua käsillä, vaan ainoastaan niitä, jotka
kohtuutta noudattaen -- joka aina onkin parasta -- eivät tykkänään
karta minua eivätkä myöskään tuhlaa minua tyhjiin. Ajatteleppas, oi
Zeus, kautta Zeun, asiaa! Jos esimerkiksi[27] joku naisi nuoren ja
kauniin vaimon eikä sitte ensinkään pitäisi häntä silmällä tai kotona
eikä vähääkään olisi kade hänen puolestaan vaan antaisi hänen mielin
määrin öin päivin reijata ja leijuta ja seurustella kenen parissa vaan
mielisi, entäpä jos vielä itse käyttelisi vaimoaan rakastelijoille,
pitäisi ovensa näille avoinna, rupeisi itse parittajaksi ja kutsuisi
kaikkia hänen herkuilleen vieraiksi,[28] tokkohan tuommoinen näyttäisi
vaimoaan rakastavan?[29] Et sinä ainakaan, Zeus, sitä myöntäisi, joka
niin usein olet rakastellut. 17. Jos taas toinen tuotuaan kotiaan jalon
aviovaimon, siittääkseen hänen kanssaan kelpo lapsia, ei kuitenkaan
nauttisi aviollisia oikeuksiaan eikä soisi kenenkään muunkaan häntä
edes silmäilläkään, vaan sulkisi hänet perimmäiseen huoneesen ja
jättäisi tuon ihanan suloisen olennon ikäänkuin Demeterin papittaren
hedelmätönnä iki-impenä elin-iäkseen surkastumaan, ja kaiken tämän
ohessa kuitenkin vakuuttaisi häntä rakastavansa, jota rakastajan
kalpeus, laihtumus ja kololle vajonneet silmät kyllä todistaisivatkin;
eikö mointa miestä syystä saisi hulluksi sanoa?[30] --- Näin minunkin
aina käy. Toiset ne minua halvasti potkivat, haaskaavat ja hukuttavat;
toiset taas sitovat ja merkitsevät minua poltinraudalla ikäänkuin
mitäkin karkulaista -- ja tuo se minua sydämestäni suututtaa.

_Zeus_. Suotta suutut heille. Saavathan he siitä kumpikin puoli sopivan
rankaisun. Toiset, niinkuin Tantalos, janoissaan nälissään, kuivin suin
ja kita ammollaan aina turhaan tavottelevat tuota rakasta rahaa;
toisten käy kuin Fineuksen:[31] petolinnut sieppaavat heiltä ravinnon
suusta. Vaan lähde nyt jo tapaamaan Timonia entistään monin verroin
viisaampana!

_Plutos_. Ja hänkö koskaan lakannee minua tahallaan ikäänkuin
moniläpisen kopan kautta ajamasta, ennenkuin vielä olen ehtinyt sen
sisään valuakaan, tahtoen ajoissa jouduttaa ulosvuotoani, etten ehkä
reunojen yli paisuttuani ehtisi hukuttaa häntä tulviini? Niinpä minä
mielestäni vaan kannan vettä Danaotarten seulaan ja ammentamistani
ammennan siihen turhaan: astia jää kun jääkin tyhjäksi, koska vanha
tavara on jo melkein maahan vuotanut ennenkuin ehdin ammentaa uutta
sijaan. Ja vuotoa en minä voi estää, reikää en saa tukituksi.

19. _Zeus_. Timon tukkikoon itse läven! Jos hän ei sitä tee, vaan antaa
sinut uudelleen suotta vuotaa maahan, niin löytääpä hän kumminkin
astian pohjasakasta -- nahkanuttunsa ja kuokkansa! Vaan lähtekää jo ja
tehkää hänet rikkaaksi! Ja kuuleppa Hermes! muista tullessasi tuoda
Aetnasta kykloopit korjaamaan ja hiomaan salamaani teräväksi. Olen jo
kauan kaivannut terävämpää asetta (lähtee).

20. _Hermes_ (kahden Pluton kanssa). No Plutos, lähdetäänpä nyt
astumaan? Mutta mitä! Onnuthan sinä? Tiesin sun kyllä olevan sokean;
mutta että sinä, herraseni, myös olet nilkku, sitä en aavistanut.

_Plutos_. Ei laitani aina ole niin. Vaan kun Zeun lähettämänä lähden
jonkun luo, silloin, tiesi miksi, hidastelen[32] aina ja onnun molemmin
puolin, niin että vaivoin pääsen matkani perille ja ihmiset minua
odotellessaan joskus ehtivät jo vanhetakin. Vaan näkisitpä, kun lähden
pois, mitä vauhtia sitä silloin mennään! Silloin lennän lintuna,[33]
haihdun unelmia nopeammin. Tuskin on sulkuköysi[34] maahan laskettu,
niin julistaja jo huutaa minut voittaneeksi, minä kun niin nopeaan olen
kiitänyt kilpakentän päähän, että katsojat tuskin näkivät minusta
vilahdusta.

_Hermes_. Tuo ei ole totta. Voisinpa mainita sinulle useita, joilla ei
eilen ollut penniäkään, sillä ostaakseen itselleen (hirtto)
nuoranpätkää, vaan tänään äkkiä rikastuneina ajavat komeasti
valkoisella vaunuparilla, vaikkei heillä eläissään ennen ollut yhtä
aasiakaan. He astelevat ylpeinä, purppuraviitta hartioilla ja sormet
täynnä kultasormuksia, niin että tuskin itsekään oikein voivat uskoa,
ettei heidän rikkautensa liene vaan unennäköä.[35]

21. _Plutos_. Se on jotain aivan toista, Hermes. Silloin en kävele omin
jaloin, eikä minua silloin lähetä Zeus, vaan Pluton, näet kun hänkin on
rikkauden antaja ja runsaslahjainen, kuten hänen nimensäkin ilmaisee.
Kun minun nyt Plutonin käskystä on mentävä toisen luota toisen luo,
panevat he minut ensin tauluun,[36] sitte sulkevat minun tarkasti
sinetillä,, nostavat ja kantavat kiiruusti muualle. Sillä välin
vainaja[37] makaa jossain talon pimeässä loukossa, polviltaan
peitettynä vanhalla huivi-rääsyllä, ja kissat tappelee keskenään
hänestä; minua taas perilliset odottavat oikeuspaikassa, toivossa
iloiten ja suut ammollaan ikäänkuin pääskysenpojat, jotka odottavat
pesään palaavaa emäänsä. 22. Kun sitte sinetti on revitty pois; lanka
leikattu poikki, testamenttikirja avattu ja minun uusi isäntäni julki
julistettu, olkoon hän sitte joku vainajan sukulainen tahi entinen
imartelija tai joku siloposkinen, isännän hempukaksi heittäynyt ja
siten monen vuoden vaivoista näin suuren palkan ansainnut orja --
silloin tietysti tuo onnen myyrä, olkoon ken hyvänsä, ei muuta kuin
sieppaa minut testamenttineen, rientää joutuun kotiin, ja entisen
Pyrrhias tai Drómon tai Tibias[38] nimensä sijaan ottaa hän uuden nimen
Megakles, Megabyzos tai Protarchos,[39] vaan muut, jotka turhaan olivat
suutansa ammottaneet saalista kaapatakseen, ne jäävät sinne pitkin
nenin toisiaan töllistelemään ja vilpittömästi vaikeroimaan, että niin
lihava kala pääsi heidän verkostaan puikahtamaan pois, vaikka oli
montakin syöttiä heiltä niellyt.

23. Kun nyt minun keskelleni pudota pölskähtää mokoma[40] raaka,
sivistymätön, paksunahkainen moukka, joka vielä pöyristyy[41]
jalkarautaa aatellessa ja, jos joku ohi-ajaja ilman aikojaan mäjähyttää
ruoskalla, heti hörössä korvin sävähtää ja myllyhuoneen nähdessään
sylkäisee, inhoten sitä ikäänkuin isäntänsä asuntoa, käy hän aivan
sietämättömäksi niille, joilla on hänen kanssaan tekemistä: vapaita hän
kohtelee röyhkeästi, entisiä orjatovereitaan hän ruoskii, koetellen
miltä tällainen huvi nyt vihdoin hänestä itsestäänkin tuntuneisi --
kunnes hän vihdoin joutuu jonkun tyttö-naasikan permiin tai mielistyy
hevos-urheiluun taikka heittäytyy imartelevain norkkojen haltuun, jotka
vannovat että hän on muka Nireuta[42] kauniimpi, Kekropsia tai Kodroa
jalosyntyisempi, Odysseuta viisaampi, kuuttatoista Kroisoa yhtaikaa
rikkaampi, -- ja tällä kurin miesparka vähässä aikaa hävittää sen
tavaran mikä vähitellen oli kokoon kääritty monilla väärillä valoilla,
ryöstöillä ja konnankoukuilla.

24. _Hermes_. Likipitäin esität asiat niinkuin ne tapahtuvatkin. Mutta
kun kävelet omin jaloin, mitenkä silloin, noin sokea kun olet, osaat
tien? Tai millä keinoin saat selville ne, joille Zeus sinun lähettää
katsottuaan ne rikkautta ansainneeksi?

_Plutos_. Ja luuletko minun ne todella löytävän? Totta jumaliste, eipä
niinkään! Sitte en suinkaan olisi mennyt Aristeideen sivutse ja tullut
Hipponikon ja Kalliaan[43] ja niin monen muun atheenalaisen majaan,
joista tosiaan ei viitsisi maksaa viittä penniä.

_Hermes_. No kuinkas teet tänne lähetettynä?

_Plutos_. Kuljeskelen sinne tänne, kunnes sattumalta kohtaan jonkun
kenen hyvänsä: Hän ilman muitta mutkitta vie minut mukaansa kotiaan ja
ylistää sinua, Hermes, odottamattomasta saaliistaan.[44]

25. _Hermes_. Mutta näinhän Zeuta petetään, hän kun luulee sinun hänen
mieltään myöten rikastuttavan ainoastaan niitä, joita hän katsoo siihen
otollisiksi.

_Plutos_. Syystä, kyllä, ystäväni. Tarvitseeko hänen ehdon tahdon panna
sokea tutkimaan asiaa, niin hämärää, pientä ja elämässä harvoin
ilmaantuvaa, ettei Lynkeuskaan[45] sitä voisi hevin huomata? Kun siis
hyviä on ani harvassa, mutta huonoja on paljo ja ne enimmäkseen
hallitsevat ja vallitsevat maailmassa, kummako sitte että
harhaillessani helposti kohtaan näitä ja joudun niiden verkkoihin.

_Hermes_. Mutta kuinkas sitte, jättäessäsi heidät, niin helposti pääset
pakoon, kun et tiestä tiedä.

_Plutos_. Silloinpa taas, tiesi miten, minusta tulee tarkkasilmä ja
tervejalka tuota paon tilaisuutta varten.

26. _Hermes_. Selitä minulle vielä yksi asia: kuinka sinä, joka olet
sokea ja -- suo anteeks suoruuteni! -- lisäksi vielä noin harmaan
kalpea naamaltasi ja kömpelö sääriltäsi, kuitenkin saat niin monta
rakastajaa, että kaikki sinulle silmää iskevät ja sinut saatuaan
luulevat tulevansa autuaiksi, vaan jos sinut menettävät, eivät
mielestään enää jaksa elääkään? Tunnenpa useita heistä, jotka olivat
sinuun tuiki rakastuneet, niin että he -- runoilijan kanssa puhuakseni
-- "syöksyivät, syväkuiluiseen mereen tai huimaavilta kalliohuipuilta
maahan",[46] ainoastaan sen tähden että luulivat sinun heti
ylönkatsovan, vaikket ollut heihin edes katsonutkaan. Vaan kaiketi
itsekin myöntänet, jos muuten itseäsi osaat arvostella, että ne jotka
hullastuvat rakkaudesta mokomaan rakastettuun, varmaankin ovat
koryhanti-vimman[47] valtoihin joutuneet.

27. _Plutos_. Luuletko heidän sitte näkevän minun tämmöisenä kuin
todella olen, sokeana, rampana, raajarikkona ja niin edespäin?

_Hermes_. Kuinkas muuten, Plutos, jolleivät itsekin ole sokeita
kaikkityyni?

_Plutos_. Ei ihan juuri sokeita, veikkoseni, mutta tietämättömyys ja
petos, joka nyt kaikkialla vallitsee,[48] sumentaa heidänkin silmänsä;
lisäksipä itsekin, etten näyttäisi niin peräti rumalta ja sulottomalta,
otan päälleni varsin kauniin ja ihastuttavan, kullasta ja jalokivistä
hohtavan naamarin sekä kirjavan puvun ylleni ja sitte vasta esiinnyn
heille. Nuo raukat luullen näkevänsä oikean naamani ihastuvat
kauneuteeni ja jos eivät sitte saa käsiinsä minua joutuvat he hukkaan.
Vaan jos joku riisuisi minut alastomaksi ja ilmestyisin heille oikeassa
karvassani, kyllä varmaan ankarasti tuomitsisivat lyhytnäköisyyttään
tässä kohden ja mieletöntä rakastumistansa niin sulottomaan ja
rujomuotoiseen olentoon.

28. _Hermes_. Vaan kun he jo ovat rikkauden perille päässeet ja jo itse
ovat tuon valenaaman yllensä saaneet, kuinka he vielä sittekin sietävät
samaa petosta, siihen määrään asti, että jos joku yrittäisi sen heiltä
riistää, he ennen antavat päänsä kuin naamarinsa? Käsittämätöntä!
Luulisipa heidän jo silloin, nähtyään kaikki sisäpuolelta, selvästi
tietävän, että koko tuo kauneus on vain päälle päin sivellettyä
maalausta.

_Plutos_. Siinä tulee avukseni useita seikkoja.

_Hermes_. Mitä?

_Plutos_. Heti kun joku, minut ensi kerran nähtyään avaa minulle ovensa
ja laskee mun sisään,[49] pujahtaa minun perästäni huomaamatta sisään
ylpeys, ymmärtämättömyys, pöyhkeys, röyhkeys, itsepetos ja sen
seitsemän muuta semmoista. Nämä kaikki saa hänen sielunsa valtaansa ja
silloin hän ihailee ihailtamattomia, haluaa kartettavia; ja minua,
kaikkien noiden häneen päässeitten pahusten isää, hän silmittömästi
ihailee, moisten aseenkantajien ympäröimänä, ja ennen hän kärsisi
vaikka mitä, ennenkuin tahtoisi minusta luopua.

29. _Hermes_. Olet niin siloinen[50] ja liukas, oi Plutos, vaikea
pideltävä ja helposti pakeneva; et tarjoo yhtään tukevaa pidäkettä,
vaan niinkuin käärme tai ankerias livahdat sormien lävitse, ennenkuin
arvaakaan.[51] Vaan Penia,[52] hänpä sen sijaan on limakas, tarttuisa
ja helposti kiini pidettävä; hänen koko ruumiistansa[53] kohoilee
tuhatmäärin hienoja koukkusia, joihin heti tarttuu kiinni, jos häntä
lähenee, eikä hän helposti laske ketään itsestään irti. Mutta tässä
jutellessamme on tärkeä seikka meiltä unohtunut.

_Plutos_. Mikä se olisi?

_Hermes_. Emme ole mukaamme ottaneet Thesauroa, jota tässä paraiten
tarvitaan.

30. _Plutos_. Ole huoleti siitä! Hänen jätän aina maan poveen,
tullessani tänne ylös teidän luoksenne; lisäksi määrään, että pysyköön
hän kotona, pitäköön oven lukossa ja älköön kellekään avatko, ennenkun
kuulee minun huutoni.

_Hermes_. No! nyt ollaan siis Attikan rajalla. Tartu nyt takkini
helmaan ja pysy perässäni, kunnes olen tuon takaliston löytänyt.[54]

_Plutos_. Hyvä on, Hermes, että talutat minua. Voisinhan muuten omin
päin harhaillessani helposti joutua Hyperbolon tai Kleonin kynsiin.[55]
Vaan mitä tuo on... ikäänkuin raudan kalskahdusta kiviin?

31. _Hermes_. Kas siinähän Timon kuokkiikin kivistä ja karuista maata!
Kas vaan! Onhan siinä myös Penia ("köyhyys")[56] ynnä Työ, Uutteruus,
Viisaus, Urhous ja koko tuo muu joukko niitä joita komentaa Nälkä ja
jotka ovat paljo paremmat sinun henkivartioitasi.

_Plutos_. Eiköhän siis meidän olisi parasta heti paikalla rientää
matkoihimme. Miestä vastaan, jota moinen henkivartiosto suojelee, emme
saane mitään mainittavaa aikaan.[57]

_Hermes_. Toisin ajatteli Zeus. Älkäämme siis pelkurimaisesti
peräytykö!

32. _Penia_. Minnekäs tuota taluttelet, Hermes?

_Hermes_. Tuon Timonin luo Zeus meidät lähetti.

_Penia_. Vai niin! Vai Plutosko taas lähetetään Timonin luo, sittekun
minä, korjattuani hänen haltuuni kurjasta tilasta Hempeyden helmoista,
jätin hänet lasteni Sofian (Viisauden) ja Ponon (Työn) huostaan ja
juuri olen saanut hänestä kelpo miehen. Niinkö helposti vain voi teidän
mielestänne Penia parkaa halveksia ja pilkata, että hänen ainoa
tavaransa häneltä riistetään? Sitäkö varten olen vaivalla ja työllä
Timonin hyveen tielle saattanut, että Plutos taaskin saa hänet
haltuunsa, jättääkseen hänet Kopeuden ja Hekuman käsiin, jotka tekevät
hänestä tuon entisensä kaltaisen houkan ja velttiön, kunnes minä
vihdoin taaskin perin hänet täydellisenä retkaleena ja heittiönä?[58]

_Hermes_. Zeus on sen päättänyt, Penia hyvä!

33. _Penia_. Lähdenpä sitte pois. Ja te Sofia ja Ponos, seuratkaa
minua! Kyllä mies parka piankin on huomaava, mitä hän on menettänyt.
Tässä häneltä nyt menee hyvä työtoveri ja kaikkeen hyvään opastaja,
jonka parissa ollen hän nautti sekä ruumiin että sielun terveyttä ja
eli miehen tavoin, turvaten omaan itseensä[59] ja katsoen kaikki muut
asiat hänelle kuulumattomiksi ja arvottomiksi, niinkuin ne tosin
ovatkin. Mitä hän nyt lie vaihdosta kostunut?

_Hermes_. Ne lähtevät, Plutos. Mennäänpäs nyt häntä lähemmäs!

34. _Timon_.[60] Keitä te riivatut olette? Mitä vasten tulette
häiritsemään ahkeran päiväpalkkalaisen työtä? Vaan ettepä iloiten tästä
palaja, konnia kun olette joka kynsi. Minä nakkelen teidät kivillä ja
paakuilla mäsäksi -- --

_Hermes_. Älä suinkaan heitä Timon! Sinä et heitä ihmisiä, vaan minä
olen Hermes ja tuo on Plutos. Meidät lähetti Zeus, joka on kuullut
sinun rukoukses. Luovu siis vaivoista ja ota nyt vastaan vauraus ja
tavara hyväksi onneksesi!

_Timon_. Olkaa aika jumalia tai mitä hyvänsä ... parkua saatte! Minä
vihaan kaikkia, oli ne jumalia tai ihmisiä; ja tuon sokon, oli se ken
tahansa, minä muserran kuokallani.

_Plutos_. Herran tähden, Hermes, mennään pois! Onhan tuo mies aivan
hullu. Meille saattaa käydä pahasti.

_Hermes_. Älä tee mitään hullutusta, Timon! Jätä tuo hurja ja raaka
tapa, ja käy molemmin käsin kiinni hyvään onneesi! Rikastu jälleen ja
ole Atheenan ensimmäinen mies. Mutta ole onnellinen itsellesi ja
halveksi noita kiittämättömiä!

_Timon_. En tarvitse teitä. Älkää häiritkö mua! Kuokkani on minulle
riittävä rikkaus. Muuten olen tyytyväisin, jos ei kukaan minua lähene.

_Hermes_. Niinkö epäystävällisesti puhut, ystäväni? "Onko mun vietävä
siis sana jäykkä ja röyhkeä Zeulle"?[61] Ymmärrettävää kyllä on että
olet ihmisvihaaja, sinä kun olet heiltä niin paljo pahaa kärsinyt;
mutta ei suinkaan se, että olet jumalainvihaaja, jumalat kun pitävät
sinusta niin hellää huolta.

_Timon_. Sinulle, Hermes, ja Zeulle olen hyvin kiitollinen teidän
huolenpidostanne, mutta tuosta Plutos veijarista en huoli.

_Hermes_. Ja mikset?

36. _Timon_. Siksi että hän ennen muinoin saattoi minulle niin paljo
pahaa.[62] Hänpä minut heitti norkkojen ja liehakkojen valtaan, toi
luokseni vilpillisiä ystäviä, herätti vastaani vihaa ja kateutta,
turmeli minua hekumalla ja vihdoin -- yht'äkkiä hylkäsi minut kurjan
petturin tavoin.[63] Vaan aivan toisin jalo Penia minua kohteli.
Miehekkäällä työllä ja voimain harjoituksella hän sai terveyteni
entiselleen. Seurustellessaan kanssani, noudatti hän totuutta ja
vilpitöntä suoruutta. Työtä tekemälläni hankki hän minulle
välttämättömät tarpeeni ja opetti minua halveksimaan noita rikasten
monia tekotarpeita; hän antoi elämäni toiveet riippua minusta itsestäni
ja näytti minulle mikä on minun todellinen ja oma tavarani, jota ei
mikään imartelias kärkkyvieras, ei uhitteleva panettelija, ei
raivostunut rahvas, ei mikään äänestävä kansanpuhuja, ei vaaniva
tiranni[64] voi minulta ryöstää. 37. Siis työstä voimistuneena ja
tyytyväisenä viljelen tätä peltotilkkua, näkemättä kaupungissa olevaa
paljoa pahaa, ja saan riittävän ja turvallisen elantoni kuokallani.
Palaja siis, Hermes, saman tien kuin tulitkin ja vie mukanasi Plutos
Zeulle takaisin! Minä soisin, että hän veisi kaikki ihmiset suoraa
päätä -- hiiteen!

_Hermes_. Eihän toki, velikultani! Ei kaikki ole niinkään hiiteen
meneviä. Mutta jätä nyt jo kerran nuo äkäiset ja keltanokkamaiset
puheesi, ja laske Plutos luoksesi.

"Ei Jumalain sulosuuria lahjoja hyljätä saa näin".[65]

_Plutos_. Sallitko, Timon, minun puolustaida vai etkö ilkee edes kuulla
sanojani?

_Timon_. Puhu aikaa, kunhan vaan et puhu pitkältä etkä alota
esipuheilla, niinkuin nuo reetori lurjukset! Hermeksen mieliksi
kärsinen sinulta sanan tai pari.

38. _Plutos_.[66] Oikeastaan minun pitäisi puhua pitkältä, kun olet
niin monta asiaa minun syykseni pannut. Ajatteleppas nyt kuitenkin
itsekin, olenko minä, niinkuin väität, sinulle vääryyttä tehnyt, minä
joka juuri olen sinulle tuottanut kaikkia suloisimpia etuja: arvot,
etusijat, kunniaa, kunniapalkintoja ja muuta hauskuutta ja mukavuutta,
minun toimestani sinä olit arvossa pidetty ja mainio ja jokainen hääri
ympärilläsi. Jos norkkovierailta sait pahaa kärsiä, niin siihen minä
olen viaton. Pikemmin on minulla syytä sinua moittia, kun niin
halveksivasti viskelit minua kehnojen ihmisten haaskattavaksi, jotka
kiitoksillaan lumoilivat sinua, kaikin tavoin vain vaanien minua. Mitä
viimeiseksi sanoit, että minä muka hylkäsin sinut, voisin minä
päinvastoin syyttää sinua minut hyljänneeksi, sinä kun kaikin mokomin
ajoit minua karkuun, jopa nurin niskoin viskoit minut huoneestasi
ulos.[67] Siitä hyvästä onkin tuo sinun ylistetty Peniasi hienon
herraspukusi asemesta pukenut yllesi tuon vuohennahkanutun. -- Muuten
voi Hermeskin tässä todistaa, kuinka rukoilin Zeuta ettei mun enää
tarvitsisi mennä sinun luoksesi, joka niin pahoin pitelit minua.

39. _Hermes_. Vaan näethän nyt, Plutos, että hän jo on tapansa
parantanut.[68] Voit siis jo pelkäämättä hänen seurassaan liikkua.
Siis, mitäs niistä pitkistä jutuista! Sinä, Timon, kaiva päälle! -- Ja
Plutos, toimita sinä Thesauros kuokan alle! Kyllä se kuulee, jos
hyvästi huutaa huikahutat.

_Timon_. Täytyy kai sitte totella, Hermes, ja uudelleen rikastua.
Minkäs siihen voi, kun jumalat itse väkisin pakottavat! Aattele
kuitenkin, mihin oloihin syökset minut mies paran, joka vastikään elin
niin onnellista elämää köyhyydessäni, ja nyt yht'äkkiä, vaikk'en mitään
pahaa ole tehnyt, täytyy ottaa vastaan semmoinen kasa kultaa ja sen
mukana niin paljo huolia!

40. _Hermes_. Kärsi tuo nyt kumminkin minun tähteni, Timon, jos kohta
se tuntuisikin sinusta vastenmieliseltä; kärsii senkin vuoksi että nuo
entiset norkot ja nolvehtijat kateuteensa ja harmiinsa halkeisivat! Nyt
minä lennän Aetnan ylitse taivaasen. Hyvästi! (poistuu).

_Plutos_. Hän lähti pois, luulenma, päättäen siipien suihkinasta. Jää
sinä, Timon, tänne! Minä menen nyt tästä ja toimitan tänne Thesauron
sinulle. Taikka oikeammin, kuoki se itse ilmi! -- Ja sinä,
kulta-Thesauro, tottele tätä Timonia ja tarjoudu hänen saatavilleen!
Kuoki, Timon! Luo maata syvempää! Minä väistyn nyt teidän tieltänne!

41. _Timon_. Noh, kuokkaseni,[69] paneppa nyt parastas äläkä väsy
käskemästä Aarretta maanpovesta näköisälle[70] tulemaan -- Voi sinä
ihmetten tekijä Zeus, Korybantti-ystävät ja sinä voitonantaja Hermes!
mistä tämä kullan paljous? Onko tää vaan unta? Ei, mutta kyllä tämä
vaan on oikeaa myntättyä kultaa, ruskeaa, täysipainoista, näöltään mitä
ihaninta...

"Oi kulta, kuolevaisten aarre armahin"![71] "Niinkuin leimuva lieska
loistelet sä öin ja päivin yhtenään"![72] Tervetultuasi armahin
ja suloisin! Nyt voin uskoa, että Zeuskin kerran muuttihen
kultasateeksi.[73] Kuka neito ei olisi avoimin sylin helmaansa ottanut
vastaan näin kaunista, katon läpi pisaroivaa rakastajaa? 42. Oi
Midas,[74] oi Kroisos, oi Delfi-templin aarre, kuinka vähäpätöisiä te
olette Timonin ja hänen rikkautensa rinnalla, joille ei vertoja vedä
Persian kuningaskaan! Oi kuokka ja sinä rakas vuohennahkani! Teidät mun
sopii uhrilahjana pyhittää Panille täällä. Sitte ostan minä koko tämän
takaliston, rakennutan siihen tornin aarteeni päälle, ainoastaan niin
suuren että yksin mahdun siihen asumaan: se olkoon minun asuntoni, se
myös kuoltuani hautani. Vaan jälellä olevaa elämääni varten olkoon tämä
laki säädettynä ja päätettynä:[75] etten seurustele kenenkään ihmisen
kanssa, etten tunne ketään, että halveksin heitä kaikkia! "Sanat
ystävä, vieras, toveri, sääliväisyyden alttari" olkoot täällä tyhjää
lorua; itkevää armahtaminen ja tarvitsevaa auttaminen pidettäköön
lakien rikkomisena ja tapojen turmelemisena! Yksikseen elettäköön
niinkuin sudet ja ainoa ystävä olkoon Timon! 43. Kaikki muut olkoot
vihollisia ja kavaltajia; seurustelu jonkun kanssa heistä on
saastutusta. Pahan-enteinen on se päivä, jolloin näenkin vaan jonkun
ihmisen. En tahdo heistä välittää enempää kuin kivi- tai
vaskipatsaista. En tahdo heiltä ottaa vastaan lähettiä enkä ruveta
heidän kanssaan sopimuksiin. Erämaa olkoon rajana minun ja heidän
välillä! Heimolaisia, sääty- ja seurakuntalaisia, kansalaisia,
isänmaata ei minulla ole; ne ovat tyhjiä joutavia nimiä, joita
ainoastaan järjettömät houkat kunnioittavat. Timon olkoon vaan
itsekseen rikkaana, halveksikoon muita; yksikseen hän herkutelkoon ja
irstailkoon, torjuen kauas luotansa kärkkyvien norkkojen imartelut ja
kiitokset! Yksinään hän myös jumalille uhratkoon ja uhriateriaa
syököön, hänellä kun ei ole muuta rajalaista ja naapuria kuin hän itse,
ja kaikki muut ovat kaukana! Kun hän kerran kuolee, pankoon itse
kuolinseppeleen päähänsä! 44. Ihana nimeni olkoon tästälähin
_Ihmisvihaaja_, luonteeni tunnusmerkit jörömäisyys, karkeus, tuimuus,
äkäisyys, epäinhimillisyys. Jos näen jonkun olevan tuleen
kuolemaisillaan ja hän rukoilee minua sammuttamaan, tahdon sammuttaa --
tervalla ja öljyllä; ja jos virta tempaa jonkun pyörteesensä ja hän
korottain käsiänsä rukoilee minua pelastamaan, lyön minä häntä päähän
ja työnnän vielä syvemmälle, ettei hän enää kohoisi veden päälle.[76]
Sillä ainoastaan siten voivat he ansaitun osansa saada. "Tämän
lakiehdotuksen esitti Timon Echekratideen poika Kollyttalainen; sama
Timon esitti sen myös kansan äänestettäväksi ja kansa (= Timon) sääsi
sen laiksi".[77] No niin! Päätetty asia ja pysykäämme lujasti
päätöksessä!

45. Olispa muuten varsin hauskaa minulle, jos ne kaikki saisivat
kuulla, että minä taas olen upporikkaaksi päässyt. Kyllä varmaan
harmista halkeisivat. Mutta... mitä kummia näen! No, kas sitä vauhtia!
Kaikkialtahan niitä juoksee tännepäin henkitoreissaan, niin että pöly
tuoksuu![78] Mistähän ovat jo kullastani vihiä saaneet? Kiipeänköhän
tuonne kukkulalle ja alan korkealta asemalta kivisodalla heitä
karkoittaa? Vai poikkeanko sen verran laistani, että vielä kerran
puhuttelen heitä, että häpeällinen kohtelu heitä vielä kipeämmin
pahoittaisi? Taitaa se olla parasta. Jään siis tähän ja otan heitä
vastaan. Kukas tuo ensimäinen tulija onkaan? Gnathonides kärkkyvieras,
joka, kun häneltä tuonain pientä apua rukoilin, ojensi minulle
nuoranpätkän, vaikka tuo lurjus ennen oli luonani oksennellut
tynnyrittäin viiniä. Hyvä vaan että hän tuli ensinnä; hän saakoon ennen
muita selkäänsä!

46. _Gnathonides_.[79] Enkös aina sanonut että jumalat eivät hylkää
semmoista kelpo miestä kuin Timonia? No, hyvää päivää kerrankin taas,
pulska potra poikani! Timo kultaseni! Kuinkas jaksat, vanha
juomaveikko?

_Timon_. Päivää sinäkin, Gnathonides, sinä nälkäisin nälkähaukka ja
ilkipintaisin ihmisistä?

_Gnathonides_. Hahahaa! Oletpa aina vielä sama hullunpuhuja! Vaan
missäs sulla täällä on kemupöytä? Ei pikku ryyppykään pahaa tekisi.
Tuonpa tässä sulle ihkasen uuden laulun oikein komean dityrambin.

_Timon_. Tules tänne, niin saat kuokaltani oppia laulamaan myös uutta
elegiaa, jopa hyvinkin korkeanäänistä! (antaa G:lle selkään).

_Gnathonides_. Mitä? mitä? Lyötkö sinä minua Timon? Peeveli vieköön
sun! Minä huudan vieraita miehiä! Ai! ai! Minä haastan sun Areiopagiin
haavanlyömästä.

_Timon_. Jos hiukan varrot, saa kohta samalla haastaa mun murhasta.

_Gnathonides_. Eipä sentään! Mutta kuules, kyllä haavani paranee,
jos levität siihen kultaa laastariksi päälle. Se on oivallista
verenasetus-lääkettä.

_Timon_. Etkö sinä vieläkään luitas korjaa? (lyö taas).

_Gnathonides_, Minä menen. Mutta hullusti sun vielä käy, kun kelpo
miehestä olet moiseksi julmuriksi muuttunut. (Menee.)

47. _Timon_. Vaan kukas tuolta tulee... kaljupää? Jo tunnen...
Filiades, tuo inhottavin kaikista nolvehtijoista. Hän sai minulta
kokonaisen vainion ja kaksi talenttia[80] tyttärensä myötäjäisiksi,
palkaksi siitä, että hän kerran yksinään ylisti lauluani kaikkien
muiden vaiti ollessa, ja vannoi minun laulavan joutseniakin ihanammin;
vaan kun äskettäin sairaana tulin häneltä pientä apua anomaan, antoi
tuo jalo mies minua jopa selkäänkin.

46. _Filiades_. Hyi sitä hävyyttömyyttä! Nytkö vasta taas tunnette
Timonin? Nytkö Gnathonides taas tarjoutuu hänelle ystäväksi ja
juomaveikoksi? Hän sai mokoma kiittämätön ansaitun palkkansa. Vaan me,
vaikka olemmekin Timonin vanhat tuttavat, nuoruuden-ystävät ja
heimolaiset, pysymme kohtuuden rajoissa emmekä tahdo hänen päällensä
tungeta. Terve, herramme ja isäntämme! Mutta varo noita pahuksen
norkkoja, jotka ovat ystäviä niinkauan kuin herkut kestävät, mutta
muuten ovat raatelevia petoja. Nykyään ei ole kehenkään luottamista. Ne
ovat kaikki kiittämättömiä lurjuksia. -- Mun piti juuri tulla tuomaan
sinulle talentin rahoja käytettäväksi kipeimpiin tarpeihin, kun
matkalla aivan likellä täältä kuulin että sinä taaskin olet saanut
äärettömän rikkauden. Enpä siis enää voi sinua auttaa muulla kuin
hyvillä neuvoillani. Vaan mitäpä sinä meikäläisen neuvoja kaipaat, sinä
joka hätätilassa voisitpa jopa Nestoriakin neuvoa ja opettaa.

_Timon_. Mitäs siitä, Filiades? Astu lähemmäs, niin minä saan
sinullekin lausua kiitollisuuteni tällä -- kuokalla (iskee häntä vasten
naamaa).

_Filiades_. Ihmiset, avuksi! Tuo kiittämätöin on pääkalloni halki
lyönyt, sentähden että annoin hänelle hyvän neuvon. (Pakenee).

49. _Timon_. Kas tuolla tulee vielä kolmas, puhuja Demeas, paperi
kädessä. Kaiketi hän nyt halusta olisi minun sukulaiseni. Hän oli
kerran valtionkassaan velkaa kuusitoista talenttia, ja kun hän ei
kyennyt maksamaan, tuomittiin hän vankiuteen. Minun tuli häntä säälini
ja lunastin hänet vankilasta velan maksamalla. Kun hän hiljattain arvan
kautta oli saanut toimekseen jaella teaterirahaa Erechtidein heimolle
ja minäkin tulin häneltä osaani saamaan, kehtasi hän äyskäistä minulle:
"en ole tiennytkään, että sinäkin olet kansalainen!"

50. _Demeas_. Terve, Timon, sinä sukusi suuri suoja, sinä Athenalaisten
turva, sinä Kreikan varusmuuri! Kokoontunut kansa ja molemmat
neuvoskunnat odottavat sinua jo kauan. Mutta kuuleppas ensiksi
lakiehdotusta, jonka sinua varten olen kyhännyt: "Sittekun Timon
Echekratideen poika Kollyttolainen, aimo mies, kunnollinen ja
rehellinen jopa viisaskin siinä määrin kuin ei kukaan muu koko
Hellaassa, kaiken aikaa on tehnyt ja yhä vaan tekee pelkkää hyvää
isänmaallensa, sekä nyt viimeiksi on voittopalkinnon saanut
nyrkkitaistelussa, painissa ja kilpajuoksussa, jopa nelivaljakon ja
kaksivaljakon kilpa-ajossa, kaikki yhtenä päivänä Olympiassa --"

_Timon_. Vaan enhän minä koskaan ole Olympian juhlissa käynytkään!

_Demeas_. Mitä siitä! Käythän vasta. Mitä enemmin tämmöisiä lisätään,
sitä parempi -- "sekä viime vuonna mainioitti itseään taistellen
isänmaan eteen Acharnain luona, hakaten maahan kaksi komppaniaa
Peloponnesolaisia -- --"

51. _Timon_. Kuinka se olisi ollut mahdollista? Enhän, aseitten
puutteeltani, ollut edes aseellisten luetteloon kirjoitettuna.

_Demeas_. Kainoudesta et ole omia ansioitasi tietävinäsi, vaan me
olisimme kiittämättömiä, jos ne unohtaisimme -- "ja vielä lisäksi
lakiehdotuksilla, neuvoilla ja sotapäällikön toimilla on suuresti
valtiota hyödyttänyt; tähän kaikkeen nähden päättäköön ja suostukoon
neuvoskunta, kansa ja Heliastit heimoittain ja kunnittain, kaikki
yhteisesti ja kukin erikseen pystyttää Timonille kultaisen kuvapatsaan
Athenan viereen linnanmäelle, ukkosnalkki kädessä ja seitsemän sädettä
pään ympärillä, sekä seppelöidä häntä kultaseppelin, ja tämä kunnia
julistettakoon Dionysia-juhlassa, joka hänen kunniakseen tulee tänään
uusilla murhenäytelmillä vietettäväksi. Tämän päätöksen ehdotti Demeas
puhuja, Timonin läheisin sukulainen ja oppilas. Sillä Timon on paras
puhujakin ja kaikkia mitä hän vaan tahtoo." -- 52. Näin kuuluu
päätösehdotelmani. Muutoin tuumasin esitellä sinulle poikanikin, jolle
sinun mukaan olen antanut nimen Timon.

_Timon_. Ohoh! Mun tietääkseni et ole edes naimisissakaan.

_Demeas_. Vaan ensi vuonna, jos jumala suo, nain ja rupeen lapsia
siittämään, ja kun ensi sikiöni varmaan on poika, saa hän nimen Timon
-- ja se tapahtukoon nyt jo!

_Timon_ (lyödessään häntä). Saas nähdä, tuleeko naimisistas mitään, kun
saat multa tämmöisiä kolhauksia.

_Demeas_. Oi voih! Mitä tuo on? Rupeetko sinä täällä hirmuvaltiaaksi,
Timon, ja piekset vapaita miehiä, sinä jonka vapaasyntyisyys ja
kansalaisoikeus on sangen epätietoinen! Vaan kyllä tästä pian toinen
juttu syntyy sulle, joka paitsi muita ansioitas myös pistit tulta
kaupunginlinnaan.

_Timon_. Mutta eihän kaupunginlinna ole palanutkaan, sinä sen vietävä
panettelija!

_Demeas_. Vaan sitte sinä olet rikkautes ryövännyt murtamalla auki
aarreaitan!

_Timon_. Ei se ole auki murrettu. Sillä valheella et pitkällekään
päässyt.

_Demeas_. Vaan se murretaan; ja koko aarteisto on jo sinun takanas.

_Timon_ (lyöden uudelleen). Siitä valheesta tarvitset yhden lisää.

_Demeas_. Voi selkääni!

_Timon_. Ole rääkkymättä... taikka saat vielä kolmannen.
Hullunkuristahan olisikin, jos aseetonna olen maahan mätännyt kaksi
komppaniaa Lakedaimonilaisia enkä saa yhtä ainoaa viheliäistä
mieslurjusta masennetuksi. Suottahan sitte olisin Olympiassakin
voittoja saanut. (Demeas poistuu).

54. Vaan mitäs nyt? Eikös tuo ole Thrasykles filosofi? Juuri hän eikä
kukaan muu! Kas kuinka hän astuu itsekseen ylvästellen, parta
hajallaan, kulmakarvat korollaan, katseensa titanimaisen tuimana, tukka
pörröllään otsan päällä -- tosiaan ilmielävä Boreas tai Tritoni;
jommoisia Zeuksis maalasi! Tuo mies osaa yhtenä päivänä esiintyä
kahdessa ihan vastakkaisessa roolissa. Aamulla aikaisin hänen koko
ulkoihmisensä ja ryhtinsä, hänen astuntansa ja pukupartensa ilmaisee
pelkkää siveellisyyttä, itsensähillintöä, puhdastapaisuutta,
säädyllisyyttä. Silloin hän puhuu satoja sanoja hyveestä, moittii
ankarasti hempeitä ja hekumallisia, ylistää sitä joka vähällä tulee
toimeen. Mutta annappas illan tulla! Tuskin on hän kylvystä saapunut
vieraskemuihin ja pikentti on hänelle antanut ison viinimaljan --
sellainen hänellä näet aina pitää olla, ja mitä tulisempaa viini on,
sitä parempi -- niin mies on kerrassaan muuttunut. Ikäänkuin Letheen
(Unholan) vettä juotuaan hän ei ollenkaan enää muista kaunista
aamusaarnaansa, vaan tekee ihan juuri päinvastoin sitä. Niinkuin
kanahaukka, iskee hän kyntensä ruokiin, tuuppii kyynäspäillään
vieruskumppaliansa tieltään, kurkottaa vateihin ikäänkuin hän niistä
toivoisi löytävänsä "ylintä hyvää" ja syödä hotkii ruokaa koiramaisella
nälkäisyydellä, niin että liemi valuu pitkin hänen leukaansa, ja
pyyhkäisee tarkoin nuolusormellaan suuhunsa mitä mahdollisesti vielä on
jäänyt kastia lautasen pohjalle. Aina vieläkin hän morkkaa osansa
vähyyttä, toivoen että hän yksinään saisi syödä piirakan tai
porsaanpaistin tai jonkun muun makupalan, joka tyydyttäisi hänen
herkkusuisuuttansa ja nälkäisyyttänsä.

55. Sitte hän juo ja ryyppii, eikä pysähdy siihen määrään, jolloin
haluttaa laulaa ja hypellä, vaan menee niin pitkälle että rupee
hävyttömäksi ja haastaa riitaa. Edelleen hän maljan ääressä laskettelee
pitkiä puheita, ja silloin jos koskaan, kohtuullisuudesta ja
säädyllisyydestä, vaikka mies jo liiasta nautinnosta hoipertelee ja
kieli surkeasti sopertelee, kunnes puheen päätteeksi tulee -- oksennus.
Leikin loppu on se, että pari miestä tarttuu häneen, hän käy molemmin
käsin kiinni huilunsoittajanaiseen, mutta he laahaavat hänet väkisin
ulos salista. Vaan eipä hän selväpäisenäkään luovuta kellekään etusijaa
valheesen, hävyttömyyteen ja rahanahnauteen nähden. Imartelija on hän
verraton, valapattoon aina valmis; viekastelu ja ulkokultaisuus käy
hänen edellään, hävyttömyys hänen vieressään: hän on kerrassaan
konstinsa oppinut, kaikinpuolin täydellinen -- konna! Tules lähemmäs
kelpo mies -- niin sinäkin saat palkkasi! (Thrasykleelle, joka sillä
välin on saapunut.) Voi toki! Myöhäänpä Thrasykles veikkomme tuleekin!

56. _Thrasykles_ (deklamoiden). Oi Timon! En ole minä saapunut samaa
varten kuin nuo monet muut, jotka, toivoen saavansa sulta kultaa,
hopeaa ja herkkupöytiä, joukossa juoksevat tänne aarteitasi ihailemaan
ja imartelukeinoillaan koettelemaan sinua niin hyvänluontoista ja
antelijasta miestä. Tiedäthän että ohraleipä on minulle riittävä
ateria, sipulit ja krassit ovat parainta särvintäni ja, jos joskus
herkuttelen, hiukan suoloja päälle. Juomani antaa mulle kaupunginkaivon
yhdeksän suihkua, ja tämä ikäkulu vaippa on minulle purppurapukua
kalliimpi. Kultarahat eivät silmissäni ole enemmän arvoisia kuin
kivoset tuolla merenrannalla. Vaan sinun itsesi vuoksi minä tänne
riensin, ettei sinua turmelisi tuo pahin ja vaarallisin tavara,
rikkaus, tuo joka niin useille ja niin usein on tuottanut
parantumattomia vammoja. Rikkautta ei kelpo mies ensinkään tarvitse,
olletikin jos hän on oppinut näkemään filosofian rikkautta. Jos siis
noudatat minun neuvoani, olisi sinun viisainta viskata koko rikkautesi
järveen -- ei kuitenkaan aivan syvälle, veikkoseni. Mene vaan niin
kauas, että vesi ulettuu reiden juureen; sinne upota rahasi hiukan
aikaa ennen mainingin tuloa, ainoastaan minun läsnäollessani. 57. Vaan
ellet siihen suostu, on toinen vielä parempi keino: vie rikkautesi ulos
majastasi, jättämättä itsellesi penniäkään. Jakele se kaikille
köyhille, antaen mille viisi drachmaa, mille sata, mille
puolentalentin. Filosofi on kai oikeutettu saamaan kaksi, kolme vertaa
enemmin kuin muut. Minä puolestani en pyydä itseäni varten, vaan
voidakseni jaella köyhille ystävilleni, ja olenkin siis aivan
tyytyväinen, jos täytät tämän matkareppuni, joka ei vedä täyteen kahta
Aiginan medimnoa (karpiota). Näetsen: filosofin on oltava vähään
tyytyvä, kohtuullinen eikä surra reppunsa ylitse.

_Timon_. Minä kiitän jalouttasi, Thrasykles. Mutta ennenkuin reppusi
täytän, salli mun ensin kuokallani mitata sinulle kaupanpäälliseksi
muutamaa mukulaa päälaelle (lyö häntä).

_Thrasykles_. Voi vapaus, kansanvalta ja lait! Tuo roisto julkee lyödä
minua -- vapaassa valtiossa!

_Timon_. Mitäs kiivastut, veliseni? Olenko sua peijannut? Onko mittasi
vajaa? No pannaanpa sitte päälle kaupan vielä neljä karpiota! (pieksee
T:tä joka lähtee pakoon).

58. Vaan mitäs tuossa näen? Siinäkös joukkoa on! Blepsias hyvänen,
Laches ja Gnifon ja, koko komppaniia niitä, joiden selkänahkaa syhyy.
-- Parasta lienee että nyt annan kuokkani levähtää vaivoistaan ja
kiipeän tuonne kallion huipulle. Sinne kokoon koko kasan nakkuukiviä
ja, kun lähenevät, annan niitä rakeina sadella päälle. (Hän tekee
niin.)

_Blepsias_. Älä heitä Timon! Lähdemmehän pois.

_Timon_, (yhä nakellen). Vaan ettepä ainakaan pääse täältä verettömin
päin ja haavattomina!



Selityksiä:


[1] = missä on nyt valtasi ja voimasi? Aateperäisen asian asemasta
pannaan sen aistiperäiset ilmaukset. --

[2] Tässä samoin concreta pro abstractis: sinun valtasi on ollutta ja
mennyttä.

[3] Koomillinen parodia.

[4] Salmoneus matki huvikseen Zeuta, jyristellen vaskilevyillä ja
salamoiden tulisoihtuja heiluttamalla, kunnes Zeus ukonnuolellaan teki
leikistä lopun, syöksi miehen manalaan.

[5] Nuorena ollessaan Zeus mitä pontevimmin osotti valtaansa. --
Ponteva on myös tään voiman kuvaus: koskena pauhaa puhe eteenpäin,
lause lauseelta voimistuen. (Congeries; distributio, omnia sensui
subjecta).

[6] Elävillä eri tapauksilla kuvataan ja pilkataan Zeun laiskuutta ja
kurjuutta. Ivaa viljalti.

[7] Zeun voimattomuus ylimmillään. Jumalankuvain tukka ja parta
tehtiin usein kullasta.

[8] Lyhyt viittaus tunnettuihin taruihin. Faesthonin ja Deukalionin
tapaisia miehiä s.o. mailmanpaloja ja vedenpaisumuksia.

[9] Amplif. per conger.

[10] Noin 50 penniä.

[11] Hänen kerrottiin luolassa nukkuneen 57 vuotta yhtä puhkua.

[12] Muutamilla piirteillä on Timonin ulkoasu kuvattu, samalla kuin
silloiset filosofit saavat siimauksen.

[13] Asian kaikenpuolinen valaisu (congeries), jota varten vielä tulee
vertuukuva (metaphora).

[14] Edell. vertuukuva vaihtuu toiseen.

[15] Distributio rei, genus per species. Zeus saa tässä hyvän aiheen
pilkata senaikuisia ihmisiä yleensä ja erittäin viisastelijoita --
kaikki kuvia täynnä todellisuuden eloa.

[16] Anaxagoras ja Platon filosofit saavat kolhauksen.

[17] Zeuksen majesteetti vedetään jokapäiväisyyden alhaiseen ilmaan ja
näyttää miltei omalta irvikuvaltaan tai parodialtaan. Vaan tämän
tietysti vaatii kappaleen naljallinen henki.

[18] Uskottomuutensa tähden Anaxagoras karkoitettiin Athenasta, ja
tiesi kuinka hänen olisi käynyt, jollei Perikles pelastanut häntä
kansan raivolta.

[19] Plutos (Rikkaus) on allegorillinen henkilö, allegoriaa on siis
myös hänen puheensa pitkin matkaa tarkoittaen tuhlausta, rahan
haaskuuta, ahneutta, saituruutta y.m.s.

[20] Metaphora.

[21] Allegoriaa yhä edelleen: tuhlausta, ahneutta.

[22] Sattuva luonteenkuvaus.

[23] Akrisios Argoon kuningas salpasi, niin taru kertoo, vaskityrmään
tyttärensä Danaeen, estääkseen miehiltä pääsön hänen luokseen, kunnes
Zeus kultasatuna pääsi sisään valumaan.

[24] s.o. rahakirstussa; allegoriaa ja vertausta.

[25] Allegoriaa yhä ja vertuita (ahneutta, kitsautta).

[26] Amplific. per conger. synonym.

[27] Jo viittaamalla käytetyn allegorian aihe luopi vielä kaksi
vastakkaista vertauskuvaa.

[28] Congeries l. incrementum.

[29] = tuhlaus.

[30] Saiturin hulluus.

[31] Tunnetuilla taruilla asiaa vielä valaistaan.

[32], [33] Incrementum & antithesis.

[34] Kilparadan alkupäähän pingotettu köysi; kun se laskettiin maahan,
alkoi kilpajuoksu -- hyperbole.

[35] Köyhyys ja rikkaus elävissä ilmikuvissa.

[36] s.o. testamenttiin.

[37] Vainaja unhotetaan, rahoista riidellään -- tuo ajatus esiintyy
pontevasti elävissä tosi-ilmiöissään.

[38] Orjannimiä.

[89] Vapaasukuisten nimiä.

[40] Conger. synonym.

[41] Kuinka elävästi nuo seikat kuvaavat äskeistä orjan-eloa ja vielä
pysyvää orjanmieltä!

[42] Kreikkalaisten kauniin mies Troijan sodassa. II. 2:673. -- Nää
mainitut miehet ovat kukin alallaan etevimmät.

[43] Nää olivat uppo-rikkaita, mutta elivät pahasti. Ks. Aristofan.
"Sammakot" 431, "Linnut" 284.

[44] Odottamatonta rikastumista, rahalöytöjä y.s. sanottiin Hermeksen
lahjaksi.

[45] Eräs tarumainen sankari, tarkasta silmästään mainio, -- hyperbole.

[46] Tarkoittaa kai erästä Theogniin epigrammaa v. 175.

[47] Rhea-Kybeleen pappien huimaa tanssia tarkoitetaan.

[48] Metaphora.

[49] Allegoria cum metaphoris.

[50] Congeries synonymorum cum comparatione, ad rem illustrandam.

[51] Res contraria item congestis synonymis illustrata.

[52] = köyhyys.

[53] Personificatio.

[54] Dialogiin yhtyy draamallista ainesta, toimintaa. Jutellessaan
rikkauden luonnosta ja laadusta ovat Hermes ja Plutos samall' aikaa
lentäneet Attikaan. Niinikään sokea haltio pitää Hermeen vaipasta,
osatakseen Timonin majalle, ja heidän puheesta kuulemme mitä Timon
paraikaa tekee.

[55] Kaksi kuuluisaa rahvaanjohtajaa, joiden monenlaista vilpillisyyttä
ja ryöstelijäisyyttä vanha Attikan komedia usein ilveilee.

[56] Koko joukko ominaisuuksia personoituina, siis taaski runsaita
allegorian aiheita. -- Penialla on samoin kuin Plutoksella (cap: 28)
myös aseenkantatajansa.

[57] Ajatus pysyy saman kuvan (sodan) tolalla.

[58] Kaksi vastakkaista ajatusjonoa kehittyy yhtä rinnan, samaan tapaan
(paromoeosis).

[59] Distributio rei: utilitas et bona paupertatis.

[60] Timonin puheista näemme mitä on tapahtumaisillaan. Näemme hänen
äkäisen-naamaisena maasta koperoivan kiviä heittääkseen vastatulleita,
ja Pluton säikähtyneenä, pyrkivän pakoon pötkimään, kun Timon häntä
kuokallaan uhkaa. -- Kohta uhkuu draamallista eloa.

[61] II. 15:202. Tällä Homerin säkeellä Hermes "riisuu aseet"
vihaiselta, samoin kuin selityksellään ihmisvihasta ja jumalainvihasta.
Kumpikin on yhtä sopiva paikallaan.

[62] Distributio rei per partes singulas, sensui subjectas. Yleinen
asia esitellään mainitsemalla sen ulko-ilmiöitä ja osia: rikkauden
moninaisia haittoja. Samoin heti jälkeen vastineeksi luetellaan
köyhyyden ansiot, pro genere species.

[64] Siis yleensä: ei mikään vihollinen (distributio).

[65] Hom. II. 3:65

[66] Plutos puhuu ikäänkuin oikeuston edessä, ja väittelyn temput hän
tietää. Ei siinä kyllä, että hän väittää syytöksen perättömäksi: hänpä
vielä vierittää syyn ja syytöksen vastustajansa niskoille. --
Tämmöisistä näkyy että Lukianos ei suotta ollut sofistain koulua
käynyt.

[67] Klimax l. incrementum.

[68] Tästä kuten siitä mikä seuraa, näkyy että Timonin mieli jo
lauhtuu.

[69] Apostrophe.

[70] Ihmissydäntä kuvaa sattuvasti se että Timon yhtäkkiä taas ihastuu
kultaan ja rikkauteen, jota hän vastikään vihasi. -- Ihastus ilmestyy
hänen puheessaan, joka kohoaa korkeampaan lentoon, runolliseen tyyliin.
Hän huudahtelee, anoo jumalia, pelkää kaiken olevan unta; hän lausuu
tunteitaan runoilijain sanoilla, hän puhuttelee lempeästi rakasta
"kultaansa" (apostrophe); nyt vasta hän ymmärtää Danaeen tarun
syvemmälti, hän valaisee tilaansa rohkeilla vertauksilla, hän haaveksii
omasta mielestään onnellista tulevaisuutta.

[71] Joku Euripideen runosäe.

[72] Pindaron Olymp. I. 1.

[73] Viittailee Danaeen taruun.

[74] Frygian kuningas, jonka käsissä kaikki muuttui kullaksi.

[75] Vastaisen menettelynsä, ihmisvihansa, esittää Timon varsinaisen
lakisäädöksen muodossa. Siinä Timon kuvaa ihmisvihaansa perin
pontevilla, yhä yltyvillä mielikuvilla ja sanoilla. Ilmaisu uhkuu
aistillista tarmoa ja lisäksi tulee lauselmain paljous, jotka
valaisevat asiaa joka puolelta. Yleinen viha esiintyy elävissä
erikoisilmiöissään (distributio incrementum; congeries).

[76] Ihmisviha yltyy ylimmilleen, inhottaviin asti.

[77] Timon yhdistää omaan itseensä koko yhteiskunnan!!

[78] Timonin toivomus täyttyykin äkkiarvaamatta. Kohtaus on hyvin
elävä, draamallinen ja ihmisluonteita kuvaava, kun norkot tuossa tulla
tuhrittavat ja Timon miettii miten kohdella heitä. Norkot esiintyvät
kukin luonteensa mukaisena. Tuo hävytön ahmatti ehdottelee heti
juominkia, tarjoo uusia runoja (hän saakin kohta laulaa -- mutta
surkeaa valitusvirttä) ja on valmis antamaan selkänahkansa rahasta; tuo
hienompi herkuttelija koettaa sukkelammin luikerrella Timonin suosioon,
ollen muka hyvinkin ymmärtävinään Timonin pessimismiä; tuo kansanpuhuja
ehdottaa kultaista kunniamerkkiä Timonille ylistyspuheessa, joka
vilisee valheita. Selkäsauna ja kostonhimo saa häntä kuitenkin toista
virttä vetämään, ja nyt näkyy, että imartelu oli vain keino, itsekäs
nautinto syy ja tarkoitus. Kiitoslausetten sijaan seuraa hävyttömiä,
valheellisia parjauksia. Oivasti, sattuvalla ivalla filosofi kuvattu.
Sellainen on ihminen, Jumala paratkoon!

[79] Suomeksi melkein "Ahmaleuka, Nälkäkurki".

[80] Noin 6 à 7000 markkaa.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Huone; Timon" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.