Title: Sotilaskertomuksia
Author: Kipling, Rudyard
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Sotilaskertomuksia" ***


SOTILASKERTOMUKSIA

Kirj.

Rudyard Kipling


Suomennos



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1911.



SISÄLLYS:

 Kadoksissa.
 Kaksi rumpalipoikaa.
 Hänen oma aviovaimonsa.
 Wee Willie Winkie.



Kadoksissa.


Onhan venäläinen varsin hauska ja miellyttävä, niin kauan kuin hän
pysyy alallaan. Itämaalaiseksi hän onkin vallan erinomainen. Ainoastaan
silloin kun hän rupeaa vaatimaan, että häntä kohdeltaisiin itäisimpänä
länsimaisista kansoista, sen sijaan että hän on läntisin itämaisista,
tuntuu hänessä rotuomituisuus, jota on kovin vaikea hallita. Hänen
isäntänsä ei koskaan tiedä, mikä puoli hänen luonteestaan milloinkin
puhkeaa ilmi.

Dirkovitsh oli venäläinen -- oikea täysi venäläinen sanoi olevansa --
joka näkyi ansainneen leipänsä palvelemalla upseerina jossain tsaarin
kasakkarykmentissä ja toimimalla erään venäläisen sanomalehden
kirjeenvaihtajana -- lehden, jolla ei milloinkaan kahta kertaa ollut
samaa nimeä. Hän oli komea, nuori itämaalainen, joka halusi kierrellä
tuntemattomia seutuja, ja hänen tulonsa Intiaan ei ilmaissut
minkäänlaista erityistä lähtöpaikkaa. Ei ainakaan yksikään elävä olento
voinut väittää, että hän tuli Balkhin, Budukshanin, Chitralin,
Belutshistanin tahi Nepaulin puolelta tahi mistään muualtakaan. Intian
hallitus, ollen tavattoman hyvällä tuulella, määräsi, että häntä piti
kohdella hyvin ja näyttää hänelle kaikki nähtävät paikat; niin hän
sitten maleksi, puhuen huonosti englantia ja vielä huonommin ranskaa,
paikasta toiseen, kunnes yhytti Hänen Majesteettinsa Valko-husaarit
Peshanurin kaupungissa, joka on vuoristossa erään ahtaan, Khyber
nimisen vuorisolan suulla. Epäilemättäkin hän oli upseeri, hänen
rintaansa koristivat venäläiseen tapaan pienet emalji-ristit, ja
puhelias hän oli, ja (vaikka eihän tämä oikeastaan kuulu hänen
ansioihinsa) hänet oli julistettu voittamattomaksi Mustien Tyronien
kilpajuojaksi, jotka kukin puolestaan ja yksissä tuumin olivat
koettaneet kaikin voiminsa lämpimän whiskyn ja hunajan, konjakin
ja jos jonkinmoisten alkoholisekoitusten avulla kaikessa
vieraanvaraisuudessaan juoda hänet pöydän alle. Ja kun Mustat Tyronit,
jotka ovat pelkkiä irlantilaisia, eivät saa vieraan päätä sekaisin,
niin on tuo vieras varmaan ihmeen kestävä mies. Näin tuumivat Mustat
Tyronit, mutta he olivatkin aina hurjapäistä ja itsepintaista
joukkoa, ja he määräsivät nuorempia alipäälliköitä nelivuotisesta
palvelusväestä valitsemaan viininsä. Väkevät olivat aina everstien ja
majuri-valiokunnan hankittavat. Sellaista joukkoa saattoi kunnioittaa,
mutta ei kiittää.

Valko-husaarit olivat yhtä tunnollisia juomiensa valinnassa kuin
vihollista ahdistaessaan. Konjakin oli eräs kokenut eversti tarkastanut
muutama vuosi Waterloon tappelun jälkeen. Siitä saakka se oli saanut
seistä, ja se oli ostaessa ihmeellistä konjakkia. Tätä nestettä
muistellessa Ylä-Burman teak-metsissä ja Irrawaddyn matalikoilla
kuolevien miesten silmiin kihosi vesikarpalot. Ja erinomaista
portviiniä heillä oli, ja samppanjaa, jonka merkistä ei ollut tietoa,
sillä se kannettiin pöytään ilman leimaa, koska Valko-husaarit eivät
suvainneet, että kukaan tiesi mistä tavara hankittiin. Upseeri, jonka
toimena samppanjan valikoiminen oli, ei saanut tupakoida kuuteen
viikkoon ennen valitsemista.

Tämä yksityisseikkain tarkka luetteleminen on tarpeellinen kuvattaessa
tapausta, jolloin mainitut nesteet, samppanja, portviini ja ennen
kaikkea konjakki -- vihreätä ja valkoista ja keltaista likööriä
lukuunottamatta -- asetettiin Dirkovitshin yksin käytettäväksi, ja
hänellä oli äärettömän hauska -- hauskempi vielä kuin Mustien Tyronien
parissa.

Mutta hän pysyi aina yhtä kiusallisen eurooppalaisena. Valko-husaarit
olivat -- "kalliit ystäväni", "kunnon sotatoverit". Tuntimäärät hän
saattoi jutella siitä loistavasta tulevaisuudesta, mikä oli koittava
Englannin ja Venäjän aseiden avulla, kun heidän tunteensa ja alueensa
kulkevat rinnatusten, jolloin Aasian suuri sivistämistyö oli alkava.
Tämä ei tyydyttänyt, sillä Aasiaa ei sivistytetä länsimaisen metodin
mukaan. Aasia on liian suuri ja liian vanha. Naista, jolla on monta
rakastajaa, et houkuttele toiselle toalle, ja Aasia on kaikkina aikoina
ollut kiemailussaan pohjaton kuin papin säkki. Se ei koskaan käy
pyhäkoulua eikä opi äänestämään muuten kuin miekka äänestyslippunaan.

Dirkovitsh tiesi sen kyllä niin hyvin kuin kuka tahansa, mutta häntä
huvitti puhua erikoiskirjeenvaihtajana ja tekeytyä niin älykkääksi kuin
suinkin. Väliin hän tahtoi viittaillen huomauttaa, hiukan vain,
kasakka-sotnjastaan, joka nähtävästi oli jäänyt johonkin perukkaan oman
onnensa nojaan. Hän oli saanut raataa kovasti Keski-Aasiassa ja ollut
useammassa kahakassa ja ottelussa kuin tuskin kukaan hänen ikäisistään.
Hän vältti oman etevämmyytensä esiintuomista, mutta oli hyvin valmis
aina tilaisuuden tullen kehumaan Hänen Majesteettinsa Valko-husaarien
ryhtiä, temppuja, univormua ja järjestystä. Ja kyllä siinä olikin
ihailtava rykmentti. Kun rouva Durgan, Sir John Durgan vainaan leski,
tuli heidän olopaikalleen ja vähän ajan kuluttua jok'ainoa messin mies
oli kosinut häntä, ilmaisi hän yleisen mielipiteen hyvin sattuvasti,
lausuessaan, että he kaikki olivat niin somia, että koska hän ei voinut
ottaa heitä kaikkia, eversti ja majurit, jotka jo olivat naimisissa,
siihen luettuina, ei hän tahtonut tyytyä yhteen ainoaankaan heistä.
Siksipä hänet, ristiriitainen kun oli luonteeltaan, vihittiinkin
eräälle jalkaväkeen kuuluvalle pienelle miehelle. Ja Valko-husaarit
aikoivat panna suruharson hihaansa, mutta suostuivat kuitenkin menemään
vihkiäisiin oikein miehissä ja täyttämään kirkon koko toisen sivustan,
äänettömät nuhteet huulillaan. Hän oli petkuttanut heitä kaikkia,
vanhimmasta komppanianpäälliköstä, Basset Holmerista, nuorimpaan
upseeriin, Pikku Mildrediin saakka, joka olisi voinut antaa hänelle
neljätuhatta vuodessa ja arvonimen. Hän oli "_vicomte_", ja hänen
sotilaaksi tullessaan oli messi kehottanut häntä kernaammin menemään
kaartiin, sillä husaarit olivat kaikki suurien maustekauppiasten ja
vaatetehtailijoiden poikia, mutta Mildred pyysi hartaasti saada jäädä,
ja hän käyttäytyi niin siivosti, että hänen pyyntöönsä suostuttiin, ja
hänestä tuli mies, joka oli paljon tärkeämpi kuin minkäänlainen
"vicomte" koskaan voi olla.

Ainoat, jotka eivät kannattaneet yleistä mielipidettä husaarien
suhteen, olivat muutamat tuhannet henkilöt toiselta puolen rajaa,
juutalaisia sukuperältään, joita nimitettiin pataaneiksi. He olivat
kerran virallisesti yhtyneet rykmenttiin, tuskin pariksi kymmeneksi
minuutiksi, mutta yhtyminen, jonka kestäessä alituiseen sattui
onnettomuuksia, herätti heissä ennakkoluuloja. Sanoivatpa he
Valko-husaareja "paholaisen pojiksi" ynnä semmoisten henkilöjen
pojiksi, joiden kanssa oli aivan mahdoton olla ihmisten seurassa.
Kuitenkaan he eivät olleet niin paljon toisia ylempänä, että olisivat
antaneet vastenmielisyytensä estää heitä täyttämästä rahapussinsa
rykmentin kustannuksella. Rykmentillä oli karbiinipyssyjä -- mainioita
Martiini-karbiineja, jotka lennättivät kuulan tuhannen yardin päähän
vihollisen leiriin ja olivat muutenkin mukavammat liikutella kuin
pitkäpiippuiset pyssyt. Sentähden niitä haluttiinkin pitkin rajaa, ja
koska kysyntä aina synnyttää tuotantoa, hankittiin niitä hengen uhalla
ja maksuksi annettiin niitten paino lyötyä hopeaa -- seitsemän ja puoli
naulaa rupiita tahi kuusitoista puntaa ja jokunen shillinki, rupii
alpari-kurssin mukaan. Öillä niitä veivät varkaat, jotka notkeina kuin
käärmeet matelivat vatsallaan aivan vahtimiehen nenän alla; niitä
katosi ihmeellisellä tavalla asetelineiltä, ja kuuman aikaan, kun
kaikki ovet ja ikkunat olivat auki, hävisi niitä kuin tuhkaa tuuleen.
Raja-asukkaat halusivat niitä omia perhekostojaan sekä sattuvia
tapahtumia varten. Mutta pitkinä Pohjois-Intian kylminä talviöinä
tapahtui varkauksia laajemmalti. Murhaajaliike vuoristossa on siihen
aikaan vilkkaimmillaan, ja hinnat ovat korkealla. Rykmentin vahdit
lisättiin ensin kaksin-, sitten kolminkertaisiksi. Husaari ei ole
paljon milläänkään, jos ase katookin -- hallitus saa antaa uuden --
mutta se häntä harmittaa, että uni tulee häirityksi. Rykmentti oli
hyvin suutuksissaan, ja eräskin varas, jonka onnistui lynkätä tiehensä,
kantaa vielä tänäkin päivänä selviä jälkiä heidän vihastaan. Tämä
tapaus lakkautti varkaudet vähäksi aikaa. Vahteja voitiin vähentää, ja
rykmentti vietti aikansa poolo-urheilussa vallan odottamattomalla
tuloksella, voittaen kaksi kertaa kolmesta koetuksesta lushkarien
peljättävän Light Horse poolorykmentin, vaikka näillä oli neljä hevosta
mieheen lyhyen ajan kilpailussa ja eräskin hindu-upseeri kiiti kuin
salama yli tantereen.

Voiton kunniaksi he laittoivat päivälliset. Lushkarit saapuivat ja
Dirkovitsh saapui mitä täydellisimmässä kasakkaupseerin univormussa,
joka on väljä kuin yönuttu, ja esitettiin lushkareille. Dirkovitsh
katseli heitä oikein täydellä silmällä. He olivat heikompia kuin
husaarit, ja heidän käytöksensä ilmaisi reippautta ja sulavuutta, joka
on Punjabin rajaväelle ja kepeälle hevosväelle ominaista. Se on
opittava sekin, kuten virkaseikat ainakin; mutta päinvastoin kuin monet
muut seikat ei se koskaan unohdu, vaan jää miehen ryhtiin kuolinpäivään
saakka.

Valko-husaarien suuri hirsikattoinen messisali oli kerrassaan mielestä
unohtumaton. Kaikki messin hopeakalut oli pantu pitkälle pöydälle,
jolla -- siitä on jo kauan -- viiden taistelussa kaatuneen upseerin
ruumiit olivat levänneet; likaiset, repaleiset liput riippuivat oven
päällä, talviruusukimppuja oli sirotettu hopeakynttilänjalkojen väliin,
etevien upseeri-vainaiden valokuvat katselivat jälkeläisiään, ollen
ripustetut sambhur-, nilghai-, maikhor-eläinten ja, koko messin
ylpeyden, kahden irvistävän lumileopardin väliin, jotka olivat
tuottaneet Basset Holmerille nelikuukautisen loman, joka hänen olisi
pitänyt viettää Englannissa eikä matkalla Tibetiin, missä hän oli
alituisessa hengenvaarassa vuorten reunamilla, iljanteilla ja
lasikirkkailla ruohoisilla ylänteillä.

Valkoiseen musliiniin puetut palvelijat, rykmentin töyhtö turbaanin
reunassa, odottivat käskyjä isäntiensä takana, toiset punaiseen ja
kultaan puettujen Valkohusaarien, toiset keltaiseen ja hopeaan
puettujen Light Horse lushkarien takana. Dirkovitshin tummanvihreä
univormu oli ainoa tumma pilkku pöydän ääressä, mutta hänen suuret
onyksin-väriset silmänsä sätelivät sitä enemmin. Hän purki tunteitaan,
veljitellen lushkariryhmän kapteenia, joka tuumaili, kuinkahan monta
Dirkovitshin kasakkaa hänen pitkät, hoikat maanmiehensä ottaisivat
pitääkseen lämpiminä oikein kunnon ottelussa. Mutta tämmöisiä asioita
ei sovi tuoda julkisuuteen.

Keskustelu vilkastui äänekkäämmäksi, ja rykmentin soittokunta soitteli
eri ruokalajien välillä, kuten tapana on ollut ammoisista ajoista,
kunnes kaikkien kielet seisahtuivat hetkeksi, kun päivällisastiat
korjattiin ja eversti nousi seisaalleen ensimäistä välttämättömyyden
maljaa esittääkseen ja lausui: "Kuningattaren malja", ja Pikku Mildred
vastasi kaukaa pöydän päästä: "Jumala varjelkoon kuningatarta!" ja isot
kannukset kilahtelivat, kun suuret miehet nousivat pystyyn juodakseen
kuningattaren maljan, jonka oli väärin luultu saavan maksaa heidän
messilaskunsa. Tämä messin sakramentti ei koskaan vanhetu eikä voi olla
liikuttamatta kuulijaa, oltakoonpa sitten maalla tahi merellä.
Dirkovitshkin nousi "oivallisten veljiensä" kanssa, ymmärtämättä
kuitenkaan minkätähden. Ei kukaan muu kuin brittiläinen upseeri ymmärrä
oikein maljan tarkoitusta; ja useimmilla on tunne enemmän vallalla kuin
järki. Seremoniaa seuraavan lyhyen äänettömyyden kestäessä astui sisään
hindu-upseeri, joka oli pelannut pooloa lushkarien kanssa, mutta tuli
sisään koko kuuden jalan pituudessaan vasta jälkiruualle, sinihopeainen
turbaani päässä ja suuret pitkävartiset jalassa. Messi nousi ylös
meluten, kun hän uskollisuuden merkiksi tarjosi miekkansa kahvaa
everstin kosketettavaksi ja istuutui vapaalle tuolille huudettaissa:
"Rung ho, Hira Singh!" (käännettynä se merkitsee: "Käyös voittoon!").
"Kosketinko minä teitä polveen, ukko paha?" "Ressaidar sahib, mikä
hitto teidät pani ajamaan sillä potkurilla ne viimeiset kymmenen
minuuttia?" "Shabask, Ressaidar sahib!" Sitten eversti ärjäisi:
"Ressaidar Hira Singhin malja!"

Kun eläköönhuudot olivat vaienneet, nousi Hira Singh vastaamaan, sillä
hän oli kuninkaallisesta suvusta lähtenyt upseeri, kuninkaan
pojanpoika, ja tiesi tehtävänsä tällaisissa tilaisuuksissa. Näin hän
puhui omalla kielellään:

"Eversti sahib ja täkäläisen rykmentin upseerit, suurta kunniaa olette
minulle osoittaneet. Tätä tulen muistamaan. Olemme tulleet kaukaa
teidän kanssanne kilpailemaan; mutta meidät on voitettu. ['Ei suinkaan
teidän vikanne, Ressaidar Hira Singh! Kilpailimmehan omalla maallamme.
Teidän hevosenne olivat väsyneet rautatiematkan tähden. Ei mitään
kursailua.'] Sentähden tulemme kenties uudestaan, jos niin sattuu.
['Kuulkaa! Kuulkaapas! Todellakin! Hyvä! Hst!'] Sitten kilpailemme
uudestaan kanssanne ['Hauska tavata!'], niin etteivät hevosenne enää
kestä jaloillaan. Tämä riittäköön kilpailusta." Hänen toinen kätensä
sattui miekan kahvaan, kun hänen katseensa kääntyi Dirkovitshiin, joka
venyttelihe tuolillaan. "Mutta jos Jumalan tahdosta sattuisi muutakin
kilpailua kuin pooloa, niin olkaa vakuutetut, eversti sahib ja
upseerit, sen me suoritamme rinnatusten, vaikka heillä" -- taas hänen
katseensa kääntyi Dirkovitshiin -- "vaikka heillä, sanon, olisi
viisikymmentä ratsua yhtä meikäläistä vastaan!" Ja huudettuaan Rung ho!
joka kajahti kuin pyssyn perä kallion reunaan, hän istuutui toisten
riemuitessa.

Dirkovitsh, joka oli uutterasti maistellut konjakkia -- tuota
edellämainittua hirvittävää konjakkia -- ei ymmärtänyt mitään, eikä
laimennettu käännöskään näyttänyt ilmaisseen hänelle puheen
purevaisuutta. Ehdottomasti oli Hira Singhin puhe sen illan tärkein, ja
melua olisi jatkunut huomeneen, ellei ulkoa kuuluva pamaus olisi sitä
keskeyttänyt, jolloin joka miehen käsi kosketti aseetonta vasenta
sivua. Sitten kuului jyskettä ja hätähuutoa.

"Taas karbiini varastettu!" sanoi ajutantti istuutuen rauhallisesti
paikoilleen. "Sitä se tekee kun vahteja vähennetään. Lienevät kai
vahdit tappaneet hänet."

Verannan kivilattia kajahteli aseellisten raskaasti astuessa, ja kuului
kuin sitä pitkin olisi laahattu jotain.

"Miks! häntä ei panna koppiin huomiseksi?" sanoi eversti äissään.
"Katsokaa, kersantti, onko häntä haavoitettu."

Messikersantti kiiruhti ulos pimeään ja palasi kahden husaarin ja
korpraalin kanssa; kaikki he olivat hyvin hämmästyneet.

"Saimme kiinni karbiinivarkaan, sir", sanoi korpraali. "Ainakin hän oli
hiipimässä kasarmiin päin, kulki suurta tietä myöten vahtien ohi; ja
vahti sanoo, sir..."

Kurja rääsyläinen, jota kolme soturia vartioi, voivotteli. Tuskin
milloinkaan lie nähty niin neuvotonta ja viheliäistä afgaania. Hän oli
ilman turbaania ja kenkiä, liassa ryvetetty ja pahoinpitelystä melkein
tiedotonna. Hira Singh säpsähti äkkiä kuullessaan hänen vaikerruksensa.
Dirkovitsh otti uuden lasin konjakkia.

"Mitäs vahti sanoo?" sanoi eversti.

"Sanoo miehen puhuvan englantia, sir", vastasi korpraali.

"Ja te tuotte hänet messiin, sen sijaan kuin teidän olisi pitänyt
jättää hänet kersantille! Vaikka hän puhuisi kaikkia helluntaijuhlan
kieliä, ei teillä ole mitään asiaa..."

Taas rääsyläinen vaikeroi ja jupisi jotain itsekseen. Pikku Mildred oli
noussut paikoiltaan ja tullut katsomaan. Hän hypähti taapäin, ikäänkuin
häntä olisi ammuttu.

"Ehken olisi paras lähettää miehet takaisin, sir", sanoi hän
everstille, sillä hän oli saanut erityisiä vapauksia, vaikka olikin
alempi upseeri. Puhuessaan hän löi kätensä tuon rääsyläisraukan kaulaan
ja pani hänet istumaan. Tokko lie tullut mainituksi, että Mildredin
pienuus oli siinä, että hän oli kuuden jalan neljän tuuman pituinen ja
suhteellisesti roteva. Korpraali, huomattuaan että upseeri tahtoi pitää
huolta vangista ja että everstin silmät alkoivat säkenöidä, lähti heti
miehineen liikkeelle. Karbiinivaras, joka oli jäänyt yksin messin
joukkoon, nojasi päänsä pöytään ja itki katkerasti, toivottomana ja
lohduttomana, kuten lapset itkevät.

Hira Singh kiiruhti hänen luokseen ja kirosi pitkän omakielisen pirun.
"Eversti sahib", hän sanoi, "tämä ei ole afgaani, sillä he itkevät 'ai!
ai!' Eikä hän ole hindukaan, sillä he itkevät 'oh! ho!' Hänhän itkee
aivan kuin valkoihoinen, 'uu! uu!'"

"Mistä helkkarista te olette tuon saanut tietää, Hira Singh?" sanoi
lushkarikapteeni.

"Kuulkaa häntä!" sanoi Hira Singh ainoastaan, osoittaen kumarassa
olevaa olentoa, joka itki ikäänkuin ei ottaisi heretäkseenkään.

"Hän sanoi: 'Hyvä Jumala!'" sanoi Pikku Mildred. "Kuulin hänen niin
sanovan."

Eversti ja koko messi katselivat miestä äänetönnä. On vallan kauheaa
kuulla miehen itkevän. Nainen voi nyyhkyttää suulaestaan tahi
huuliltaan, tahi mistä se tulleekaan, mutta miehen täytyy itkeä pallean
avulla, ja se aivan särkee hänet.

"Pojan perhana!" sanoi eversti rykäisten tärisyttävästi. "Pitäisi
lähettää hänet sairashuoneeseen. Näkyvät pidelleen häntä
kovakouraisesti."

Mutta ajutantti oli tavattomasti kiintynyt pyssyihinsä. Ne olivat
hänelle kuin lapsen lapsen lapsia -- miehistö kuitenkin ensi sijassa.
Hän murahti äkeissään: "Kyllä saatan käsittää afgaanin varastavan, kun
hän kerran on siihen luotu. Mutta en käsitä hänen ulvomistaan. Se vain
pahentaa asiaa."

Konjakki lienee liiemmälti vaikuttanut Dirkovitshiin, sillä hän virui
tuolissaan ja tuijotti kattoon. Katossa ei ollut mitään erinomaista
katsottavaa, paitsi varjoa, joka oli kuin suuri musta ruumisarkku.
Perustuen johonkin messisalin omituiseen rakennustapaan syntyi
tuollainen varjo aina kattoon, kun vain kynttilät olivat sytytetyt.
Milloinkaan ei se häirinnyt Valko-husaarien ruuansulatusta. Päinvastoin
he siitä melkein ylpeilivät.

"Aikooko hän ulvoa koko yön", sanoi eversti, "tai pitääkö meidän tässä
pitää Pikku Mildredin vieraalle seuraa, kunnes hän alkaa voida
paremmin?"

Tuolissa istunut mies nosti päätään ja tuijotti messiin.

"Oi Jumalani!" sanoi hän, ja jok'ainoa messissä olija säpsähti.
Sitten lushkarikapteeni teki jotain, josta hänen olisi pitänyt saada
Victoria-risti -- osoittaen uljuutta taistelussa ääretöntä
uteliaisuutta vastaan. Hän antoi silmillään merkin tovereilleen, että
he nousisivat paikoiltaan, aivan kuten emäntä tekee rouvilleen jonakin
tärkeänä hetkenä, ja, pysähtyen everstin tuolin luokse sanoakseen vain:
"tämä asia kai ei koske meitä, sir", vei toverinsa verannalle ja
puutarhaan. Hira Singh jäi viimeiseksi, ja lähtiessään hän
katsahti Dirkovitshiin. Mutta Dirkovitsh oli vallan syventynyt
konjakkiparatiisiinsa. Hänen huulensa liikkuivat äänettöminä hänen
tarkastellessaan katossa olevaa arkkua.

"Valkoihoinen kiireestä kantapäähän", sanoi ajutantti Basset Holmer.
"Mikä liekään hunningolla oleva kulkija! Mistähän tuokin mahtaa olla
kotoisin?"

Eversti pudisteli miestä hiljaa käsivarresta ja kysyi: "Kuka olet?"

Ei vastausta. Mies tähysteli ympäri messiä ja naurahti everstille
vasten naamaa. Pikku Mildred, joka aina oli enemmän naista kuin miestä,
kunnes huudettiin "ratsaille", toisti kysymyksen semmoisella äänellä,
että petokin siihen olisi vastannut. Mies vain hymyili. Dirkovitsh,
joka istui kaukana pöydän toisessa päässä, alkoi hiljalleen solua
tuoliltaan lattialle. Ei kukaan Aatamin pojista tässä matoisessa
maailmassa voi sekoittaa husaarien samppanjaa ja konjakkia, viittä ja
kahdeksaa lasia kumpaakin, vajoamatta siihen kuiluun, josta hän ensin
oli tuntenut liitelevänsä ylös. Musiikki soitti kappaletta, jolla
Valko-husaarit, alkuajoistaan saakka, olivat alkaneet kaikki
toimituksensa. He luopuisivat kernaammin soittokunnastaan kuin tuosta
sävelmästä. Se on osa heidän jäsenistöstään. Mies oikaisihe tuolissaan
ja naputteli pöytää sormillaan.

"En ymmärrä, mikä pakko meidän on olla hullujen seurassa", sanoi
eversti. "Kutsukaa vahti ja laittakaa hänet koppiin. Tarkastamme asian
huomenna. Mutta antakaa hänelle kuitenkin lasi viiniä ensin."

Pikku Mildred täytti sherry-lasin konjakilla ja ojensi sen miehelle.
Tämä kallisti lasin, sävel kasvoi voimakkaammaksi, ja mies oikaisihe
yhä suoremmaksi. Sitten hän kurkotti pitkäkyntiset kätensä vastapäätä
olevaan pöytäkoristeeseen ja kosketteli sitä hellävaroen sormillaan.
Siihen oli yhdistetty pieni salaisuus pontimessa, joka teki
seitsenhaaraisesta kynttilänjalasta, kolme haaraa molemmin puolin ja
yksi keskellä, jonkinlaisen pyöränkaltaisen kandelaaberin. Hän löysi
pontimen, painoi sitä ja nauroi hiljaa. Noustuaan tuoliltaan hän rupesi
tarkastelemaan erästä seinällä olevaa taulua, kulki sitten toisen
taulun luo, ja messi katseli häntä hiiskumatta. Tultuaan lieden ääreen
pudisti hän päätään synkän näköisenä. Hänen katseensa kiintyi erääseen
hopeakoristeeseen, joka kuvasi täysiaseista husaaria hevosen selässä.
Hän viittasi siihen ja sitten uuninreunaan kysyvän näköisenä.

"Mikä se on -- niin, mikäs se on?" sanoi Pikku Mildred. Sitten,
ikäänkuin äiti sopertaisi lapselleen: "Se on hevonen -- niin, hevonen."

Hyvin hiljaa kuului vastaus paksulla, hillityllä kurkkuäänellä: "Niin,
olen -- nähnyt. Mutta missäs on _se_ hevonen?"

Olisi saattanut kuulla messin sydänten lyövän, kun miehet vetäytyivät
syrjään antaakseen vieraalle tilaa hänen vaeltaessaan. Ei ollut enää
kysymystäkään vahdin kutsumisesta.

Taas hän puhui, hyvin hiljaa: "Missä _meidän_ hevosemme on?"

Mitä sen jälkeen liekään tapahtunut. Valko-husaarit sanovat omakseen
ainoastaan yhtä hevosta, ja sen kuva riippuu oven yläpuolella
ulkopuolella upseerimessiä. Se oli täplikäs rumpalin hevonen,
rykmentin-soittokunnan kuningas, joka oli palvellut rykmenttiä
kolmekymmentäseitsemän vuotta ja vihdoin vanhuutensa tähden tullut
ammutuksi. Puoli messiä juoksi vetämään kuvan alas paikoiltaan ja
ojensi sen miehelle käteen. Hän asetti sen uuninreunalle; se kolahti
särmää vasten, kun hän laski sen vapisevista käsistään, ja hän horjahti
pöydän päähän ja putosi Mildredin tuoliin. Soittokunta alotti "River of
Years" valssin, ja puutarhasta kuului naurua tupakansavun täyttämään
messisaliin. Mutta ei kenenkään, ei nuorimmankaan, huomio kiintynyt
valssiin. Kaikki he puhelivat toisilleen jotain tähän tapaan: "Rumpalin
hevonen ei ole ollut uuninreunalla sitte vuoden --67." "Mistä hän
tietää?" "Mildred, meneppä taas haastattamaan häntä." "Eversti, mitä
aiotte tehdä?" "No älkää nyt, ja antakaa tuon saakelin tointua!" "Se ei
ole kuitenkaan mahdollista. Mies on mielenviassa."

Pikku Mildred seisoi everstin vieressä supattaen hänen korvaansa.
"Saisinko vaivata herroja istumaan paikoilleen, tehkää niin hyvin!" hän
sanoi, ja messi istuutui tuoleilleen.

Ainoastaan Dirkovitshin paikka, lähinnä Pikku Mildredin paikkaa, oli
tyhjä, ja Pikku Mildred puolestaan oli joutunut Hira Singhin paikalle.
Ällistynyt messikersantti täytti lasit syvän hiljaisuuden vallitessa.
Vielä kerran eversti nousi seisomaan, mutta hänen kätensä vapisi ja
portviini läikkyi pöydälle, kun hän tähysteli miestä, joka istui Pikku
Mildredin tuolilla, ja lausui käheällä äänellä: "Hyvät herrat!
Kuningattaren malja." Oli hetkisen äänettömyys, mutta sitten mies
hypähti pystyyn ja vastasi epäröimättä: "Jumala varjelkoon
kuningatarta!" ja tyhjennettyään maljan pohjaan hän mursi sormillaan
lasista kannan poikki.

Kauan aikaa sitten, kun Intian keisarinna vielä oli nuori neito eikä
maassa vielä ollut olemassa minkäänlaisia paheksuttavia ihanteita, oli
eräissä upseerimesseissä ollut tapana juoda kuningattaren malja
särkemällä lasit, messihankkijain yhteiseksi mielihyväksi. Sitä tapaa
ei enää käytetä, koska ei ole minkäänlaista särkemisen aihetta,
lukuunottamatta silloin tällöin hallitukselta tullutta sanomaa, jota
kyllä aina sattuu.

"Asia selviää", sanoi eversti, syvään huokaisten. "Hän ei ole
kersantti. Mutta mikä ihme hän mahtaa olla?"

Koko messi kertasi samat sanat, ja kysymysten tulva olisi voinut
saattaa kenen tahansa pyörälle. Ihmekös sitten, jos tuo rääsyinen,
likainen tunkeilija vain hymähteli pudistaen päätään.

Pöydän alta nousi tyynenä ja kohteliaasti hymyillen Dirkovitsh, joka
oli herännyt virkistävästä unestaan, tunnettuaan jonkun jalat päänsä
päällä. Hän kömpi ylös aivan tuntemattoman miehen vierestä, ja
parkaisten vaipui tämä hänen jalkoihinsa. Tämä oli kerrassaan kauhea
näky, heti tuon juhla- ja kunniamaljan jälkeen, joka oli kiinnittänyt
hajaantuneet mielet yhtäänne.

Dirkovitsh ei yrittänytkään nostaa häntä pystyyn. Pikku Mildred samassa
koetti saada häntä seisaalleen. Oli sopimatonta, että mies, joka osaa
vastata kuningattaren maljaan, sai maata kasakka-upseerin jaloissa.

Äkkiliike repäisi viheliäisen vaatteet melkein vyötäisiä myöten, ja
hänen ruumiissaan näkyi mustia arpia. On olemassa vain yksi ase
maailmassa, joka leikkaa yhdensuuntaisiin viiruihin, ei se ole rottinki
eikä köysi. Dirkovitsh äkkäsi jäljet, ja hänen silmäteränsä laajenivat
ja muuttuivat. Hän puhui jotain, joka kuului kuin "shto vij taketj", ja
mies orjistellen vastasi "tshetirje".

"Mitä tämä on?" sanoivat kaikki toisilleen.

"Hänen numeronsa. Nähkääs hän on numero neljä." Dirkovitsh puhui hyvin
sotkuisesti.

"Mitä tekee kuningattaren upseeri erityisellä numerolla?" sanoi
eversti, ja ympäri pöytää kuului paheksivaa murinaa.

"Kuinka minä voisin sen sanoa?" vastasi tuo mielistelevä itämaalainen
imelästi hymyillen. "Hän on -- kuinka sanoisinkaan -- pakolainen --
karkuri tuolta kaukaa." Hän nyykäytti päätään ulos yön pimeään päin.

"Puhutelkaa häntä, jos hän vastaisi teille, mutta puhutelkaa
ystävällisesti", sanoi Pikku Mildred pannen miehen istumaan tuolille.
Kaikkiin läsnäolijoihin vaikutti erittäin vastenmielisesti Dirkovitshin
käytös, kun hän imeksi konjakkia puhuessaan suhisevaa, syljeksivää
venättään tuolle olennolle, joka vastaeli hyvin pelonalaisesti. Mutta
sitten kun he näkivät Dirkovitshin ymmärtävän, ei kukaan virkkanut
sanaakaan. He hengittivät raskaasti eteenpäin nojallaan, keskustelun
aina katketessa. Kun Valko-husaarit kerran vielä saavat vapautta, niin
he aikovat lähteä Pietariin venättä oppiakseen.

"Hän ei oikein tiedä, kuinka monta vuotta siitä on kulunut", sanoi
Dirkovitsh kääntyen isäntiinsä, "mutta hän sanoo, että se tapahtui
hyvin kauan sitten jossakin sodassa. Luulen, että hänelle sattui
joitakin ikävyyksiä. Hän sanoo kuuluneensa tähän kunniakkaaseen ja
kuuluisaan rykmenttiin sodan aikana."

"Rullat! Rullat! Holmer, tuokaa rullat!" sanoi Pikku Mildred, ja
ajutantti hyökkäsi avopäin ortelihuoneeseen, jossa rykmentin rullat
säilytettiin. Hän tuli juuri paraiksi, kun Dirkovitsh lausui:
"Sentähden minusta on kovin ikävää sanoa, että sattui tuo tapaus, joka
olisi ollut korjattavissa, jos hän olisi kääntynyt anteeksipyynnöllä
everstimme puoleen, jota hän oli loukannut."

Uudelleen murinaa, jota eversti koetti saada hillityksi. Messi ei juuri
ollut silloin halukas ottamaan punnitakseen loukkauksia venäläistä
everstiä kohtaan.

"Hän ei oikein muista, mutta minä arvaan, että se oli oikein ikävä
juttu, ja siksi häntä ei vaihdettu takaisin muiden vankien mukana, vaan
lähetettiin toiseen paikkaan -- kuinka te nyt sanottekaan? -- seutuun.
Sitten hän sanoo tulleensa tänne. Eikä hän tiedä miten hän saapui
tänne. Hä? Hän on ollut Chepanyssa" -- mies nyykäytti päätään myöntäen
ja vavahtaen -- "Zhiganskissa ja Irkutskissa. En voi ymmärtää, kuinka
hän on päässyt karkaamaan. Hän sanoo myös viettäneensä monta vuotta
metsissä, mutta kuinka kauan, sitä hän ei muista -- sitä, enemmän kuin
monta muuta seikkaa. Oli tapahtunut onnettomuus, eikä hän pyytänyt
anteeksi everstiltämme. Ah!"

Sen sijaan, että olisivat yhtyneet Dirkovitshin valitukseen,
Valko-husaarit -- ikävä sanoa -- osoittivat epäkristillistä mieltymystä
ja liikutusta, jota vieraanvaraisuuden tunne tällä kertaa ei voinut
tukahduttaa. Holmer heitti rykmentin repaleiset ja kellastuneet rullat
pöydälle, ja miehet hyökkäsivät niiden kimppuun.

"Siivommin! Viisikymmentäkuusi -- viisikymmentäviisi --
viisikymmentäneljä", luki Holmer. "Kas tässä. Luutnantti Austin
Limmason -- hävinnyt. Se tapahtui ennen Sevastopolia. Mikä tavaton
hävyttömyys! Loukannut erästä heidän everstiään ja heti lähetetty
ihmisten ilmoilta. Kolmekymmentä vuotta hänen elämästään joutunut
hukkaan."

"Mutta hän ei kertaakaan pyytänyt anteeksi. Sanoi lähettävänsä hänet
helvettiin ensin", säesti messi.

"Perhanan poika! Luulenpa ettei hän koskaan saanut siihen tilaisuutta.
Mutta kuinka hän tuli tänne?" kysyi eversti.

Rääsyläinen ei saanut tuolillaan sanaakaan suustaan.

"Tiedättekö kuka olette?"

Hän hymähti hieman.

"Tiedättekö olevanne Limmason -- luutnantti Limmason, Valko-husaari?"

Nopeasti kuin nuoli tuli vastaus hiukan hämmästyneen tavoin: "Tiedän
kyllä, olen Limmason." Hänen katseensa himmeni taas, ja hän vaipui
entiselleen, tarkastellen kauhulla jokaista Dirkovitshin liikettä. Pako
Siperiasta saattaa juohduttaa mieleen joitakuita yksityisiä tapauksia,
johtamatta kuitenkaan minkäänlaiseen ajatusten yhtenäisyyteen. Mies ei
osannut selittää, kuinka hän, palaavan kyyhkysen tavoin, jälleen oli
joutunut entiseen messiinsä. Kaikesta, mitä hän oli nähnyt ja kärsinyt,
ei hän tiennyt mitään. Hän nöyristeli Dirkovitshin edessä yhtä
vaistomaisesti, kuin hän äsken oli painanut haaraisen kynttilänjalan
ponninta, kysellyt rumpalin hevosen kuvaa ja vastannut kuningattaren
maljaan. Kaikki muu oli yhtä aukkoa, jota tuo kauhistuttava
venäjänkieli ainoastaan osaksi voi täyttää. Hänen päänsä vaipui
rinnalle, ja hän nauraa hihitti ja nyyhkytti vuorotellen.

Konjakkipiru houkutteli Dirkovitshia tänä erittäin sopimattomana
hetkenä puheen pitoon. Hän nousi seisoalleen, vähän horjahtaen, tarttui
pöydän reunaan, silmät kiiluen kuin opaalit, ja alkoi:

"Kunnon sotatoverit -- kalliit veljet ja isäntäni. Se oli ikävä sattuma
-- mitä ikävin." Tässä hän hymyili imelästi jokaiselle yltympäri.
"Mutta ajatelkaapas tätä pientä, pikkuista asiaa. Hyvin pientä, eikö
totta? Tsaaria! Thuh! Minä lyön sormellani -- näpsäytän sormiani
hänelle. Luottaisinko minä häneen? En! Mutta slaavilaiseen, joka ei ole
mitään toimittanut, häneen minä luotan. Seitsemänkymmentä -- kuinka
monta -- miljoonaa, jotka eivät ole toimittaneet mitään -- ei niin
mitään. Napoleon oli vain episodi." Hän iski nyrkillä pöytään.
"Kuulkaa, miehet, me emme ole tehneet maailmassa mitään -- minkä
täällä. Kaikki meidän tehtävämme on toimittamatta: ja se on
toimitettava, miehet. Menkää!" Hän ojensi kätensä käskevästi ja osoitti
vieraaseen. "Te näette hänet. Hän ei ole kovin hauskan näköinen. Hän
oli juuri tuollainen pikkuinen -- sattuma, jota ei kukaan muistanut.
Nyt hän on _tuo_. Semmoisiksi tekin tulette, sotatoverit, niin
urhoollisiksi -- semmoisiksi tekin tulette. Mutta te ette koskaan
palaja. Te joudutte kaikki sinne, minne hänkin, tahi" -- hän viittasi
katossa näkyvään arkun varjoon ja jupisten "seitsemänkymmentä miljoonaa
-- tehkää, miehet", retkahti pöydän alle ja vaipui uneen.

"Kauniisti ja sattuvasti sanottu", sanoi Pikku Mildred. "Maksaisiko
vaivan suuttua? Auttakaamme tätä raukkaa kernaammin."

Mutta Valko-husaarien täytyi pian ja äkkiä luopua hyväntahtoisesta
aikeestaan. Luutnantti oli vain tullut pistäymään palatakseen takaisin
kolmen päivän perästä, jolloin surumarssin sävelet ja ratsuväen
jyskytys ilmoittivat ihmettelevälle ympäristölle, joka ei ollut
huomannut yhtään paikkaa pöydän ääressä tyhjänä, että joku rykmentin
upseereista oli eronnut saadusta virastaan.

Ja Dirkovitsh hymyillen, kumarrellen ja miellyttävänä kuten aina --
myöskin matkusti pois eräässä yöjunassa. Pikku Mildred ja muuan toinen
upseeri olivat häntä saattamassa, sillä olihan hän messin vieras, ja
vaikkapa hän olisi läimäyttänyt kämmenellään everstiä korvalle, niin ei
messin laki olisi suvainnut sittenkään vierasvaraisuuden vähentämistä.

"Hyvästi, Dirkovitsh, hauskaa matkaa", sanoi Pikku Mildred.

"Näkemään asti, kalliit veljet", sanoi venäläinen.

"Todellakin! Me luulimme teidän palaavan kotiin?"

"Niin, niin, mutta minä tulen takaisin. Ystävät, onko tuo ovi
suljettu?" Hän osoitti pohjantähteen päin, Khyber-solaa kohden.

"Hyvänen aika! Olin unhottaa. Tietysti. Veli on tervetullut koska
tahansa. Onko mukananne kaikki -- tupakkaa, jäätä, makuuvaatteita?
Kaikki kunnossa. No, näkemään asti, Dirkovitsh."

"Hän", sanoi toinen mies, kun junan lamppujen liekit alkoivat hävitä.
"Kaikista -- juukelin -- näköisistä..."

Pikku Mildred ei vastannut mitään, katsellen vain pohjantähteä hän
hyräili erästä vasta kuulemaansa rallia, johon Valko-husaarit olivat
kovin ihastuneet. Näin se kuului:

    Surku oli herraa Siniparta parkaa,
    kenpä hälle pahaa tehdä halajaa;
    mut siitä se vasta toinen ilo alkaa,
    jos hän vielä kerran tänne palajaa.



Kaksi rumpalipoikaa.


    "Ja lapsi on heitä johdattava."

Armeijan luetteloissa heidät yhä mainitaan kuuluviksi _The Fore and Fit
Princess Hohenzollern-Sigmaringen-Auspach's Merther Tydfilshire Own
Royal Loyal Light Infantry, Regimental District 329 A_ osastoon, mutta
armeijan kaikissa kasarmeissa ja anniskeluissa heidät tunnetaan "Fore
and Aft" nimellä. Aikaa voittaen he vielä saattavat tehdä jotain, joka
on tekevä heidän uuden nimensä kunniakkaaksi, mutta tätä nykyä he ovat
siitä hyvin häpeissään, ja jos joku mainitsee heitä "Fore and Aft"
(eteen ja taapäin) nimityksellä, panee hän sillä alttiiksi päänsä, jota
kantaa hartioittensa välissä.

Jos kuiskaa parisen sanaa erään ratsuväkirykmentin tallin ovelta, niin
saa miehet hyökkäämään ulos kadulle vöineen, luutineen ja kirouksineen,
mutta kuiskaapas: "Fore and Aft", niin koko rykmentti syöksyy ulos
pyssyt kädessä.

Ainoana puolustuksenaan voi pitää, että he taas koettivat lopettaa
kunnolla ilveilyn. Mutta kaikkihan jo tiesivät, että heidät oli
tarkkaan lyöty, kylvetetty, rökitetty ja säikäytetty pahanpäiväisesti.
Miehistö tiesi sen -- heidän päällikkönsä tiesivät sen, hevoskaarti
tiesi sen, ja kun uusi sota alkaa, niin vihollinenkin saa sen tietää.
On pari kolme linjarykmenttiä, jotka kantavat mustaa tahraa, jonka he
silloin tahtovat saada poispyyhityksi, ja onnettomat ne joukot, jotka
joutuvat heidän välikappaleikseen.

Englantilaisen sotilaan rohkeutta pidetään ylimalkaan epäilemättömänä,
ja säännönmukaisesti onkin niin. Poikkeukset pujahtavat aina taitavasti
pois näkyvistä, silloin tällöin vain tullen esiin, kun vapaampi
sanatulva valtaa messipöydän ääressä istujat puoliyön tienoissa.
Silloin saa kuulla kummallisia ja kauheita juttuja sotilaista,
jotka eivät tahdo totella päälliköitään, ja käskyistä, joita
asiaankuulumattomat ovat jaelleet, ja onnettomuuksista, jotka olisivat
tuottaneet täydellisen tappion, ellei brittiläisellä armeijalla aina
olisi menestystä. Nämä ovat hyvin ikäviä juttuja kuunnella, ja
messeissä niitä jutellaankin aivan kuiskaamalla, kun istutaan suuren
takkavalkean ääressä, ja nuori upseeri pää kumarassa ajattelee
yksinään, että Jumala auttakoon hänen miehiänsä koskaan käyttäymästä
niin epäarvokkaasti.

Englantilaista sotilasta ei kuitenkaan pidä moittia tilapäisistä
virheistä; mutta ansioistaan hän älköön saako tietää. Tavallinen älykäs
kenraali tarvitsee kuusi kuukautta harjaantuakseen taitavaksi jotakin
käytävää sotaa varten, everstillä voi olla aivan väärä käsitys
rykmenttinsä kelpaavaisuudesta vielä kolme kuukautta liikkeellelähdön
jälkeen; ja komppanianpäällikkökin saattaa erehtyä ja pettyä oman
joukkonsa luonteen suhteen: siksipä sotamiestä, ja varsinkaan nykyistä
sotamiestä, ei pitäisi moittia, jos hän peräytyy. Hänet ammuttakoon
tahi hirtettäköön jälkeenpäin -- muiden rohkaisemiseksi -- mutta älköön
halvennettako sanomalehdissä, sillä se on arvotonta ja ajanhukkaa.

Hän on ollut, sanokaamme, kuningattaren palveluksessa ehkä neljäkin
vuotta. Vielä kaksi vuotta, ennenkuin hän on vapaa. Hän ei ole saanut
ollenkaan moraalista kasvatusta, ja neljä vuotta ei riittävästi
vahvista hänen lihaksiansa tahi opeta häntä tuntemaan, kuinka pyhänä
hänen tulee pitää rykmenttiään. Hän juo mielellään, huvittelee
mielellään -- Intiassa hän haluaa koota rahaa -- eikä hän mitenkään
tahtoisi antautua alttiiksi vaaralle. Hän on saanut juuri niin paljon
kasvatusta, että osapuilleen ymmärtää komennon tarkoituksen ja osaa
selittää pisto-, lyönti- ja murtohaavan eri laadut. Jos häntä
niinmuodoin käsketään leventämään rintama, hyökkäykseen valmistavan
tulen kestäessä, niin hän tietää, että hänellä on vaara tarjolla tulla
ammutuksi, ja epäilee, että hänen henkensä pannaan alttiiksi vain
sentähden, että voitettaisiin kymmenisen minuuttia enemmän aikaa. Ja
joko hän tekee sen epätoivoisen hurjapäisyydellä tahi vitkastellen tahi
rivakasti, aina sen mukaan, minkälaiseen järjestykseen hän on tottunut
neljän vuoden aikana.

Epätäydellisillä tiedoilla varustettuna, kehittymättömän
kuvitusvoimansa rasittamana, alempien luokkien suuren itsekkäisyyden
jäykistämänä, kaikista rykmentin yhdistyksistä poissuljettuna
asetetaan nuori mies vihollisen eteen, joka itämailla aina on ruma,
tavallisesti pitkä ja pörrötukkainen ja useimmiten meluava. Jos
hän näkee vasemmalla ja oikealla puolellaan vanhoja sotureja --
kaksitoista vuotta palvelleita, joiden hän tietää ymmärtävän mitä on
tehtävä -- hyökkäämässä, valloittamassa tahi empimättä ryhtymässä
mielenosoituksiin, niin hän rauhoittuu ja painaa kiväärin perää
olkapäähänsä uljain mielin. Hän tyyntyy yhä, jos hän kuulee jonkun
vanhemman sotilaan, joka hänelle on opettanut sotatemput ja silloin
tällöin kopauttanut häntä päähän, kuiskaavan: -- "Ne ampuvat ja
pitävät tuota peliään viisi minuuttia. Sitten ne hyökkäävät, ja
silloin me pääsemme niiden tukkaan käsiksi!"

Mutta jos hän taas näkee ainoastaan samanikäisiään, jotka kalpeina
kopeloivat pyssynsä liipasinta sanoen: "mikä helvetti nyt on?" kun
komppanianpäälliköt hikoillen ja juosten saavat huutaa: "Eturivi,
pistimet kiinni. Lujaan siellä -- lujaan! Tähtäin kolmelle sadalle --
ei kun viidelle! Pitkälleen, kaikki! Eturivi, polvilleen!" ja niin
edespäin, niin hän hätääntyy; ja hän tulee aivan onnettomaksi, kun
kuulee toverin kaatuvan räminällä, joka on kuin hiilikoukkua löisi
uuninpeltiin, ja mölähtäen kuin päähän lyöty härkä. Jos hän vähän
pääsee liikkumaan ja saa nähdä, mitä hänen oma tulensa on aikaansaanut
vihollisen puolella, niin hän tuntee itsensä hilpeämmäksi ja saattaa
innostua siihen määrään, että tuntee hurjaa halua päästä käsiksi, joka,
vastoin yleistä luuloa, on kylmän pirun vaikutusta ja pudistelee miestä
kuin horkka. Jos hänen tulee pysyä paikoillaan ja hän alkaa tuntea
väristyksiä vatsansa pohjalta ja, ollen silloin pahoin pidelty, kuulee
käskyjä, joita ei ole annettu, niin hän murtaa rivin ja tekee vahinkoa;
eikä taivaan kannen alla ole mitään niin hirmuista kuin särjetty
englantilainen rykmentti. Kun sattuu niin onnettomasti, että
sekasorto on aivan täydellinen, täytyy antaa miesten mennä, ja
komppanianpäälliköiden on silloin paras pelastautua vihollisen puolelle
ja jäädä sinne varmuuden vuoksi. Mutta jos miehet saadaan kääntymään
takaisin, niin silloin heitä ei ole hauska kohdata, sillä he eivät
pakene kahta kertaa.

Noin kolmekymmentä vuotta eteenpäin, kunhan olemme saaneet kaikki,
jotka housuissa käyvät, puolisivistyneiksi ihmisiksi, on meidän
armeijastamme tuleva kehno kone. Se tietää silloin liian paljon ja saa
aikaan liian vähän. Vähän myöhemmin, kun joka mies on samalla
älyasteella kuin nykyajan upseeri, se valtaa koko maailman. Selvään
sanoen, tulee käyttää joko jätkiä tahi herroja tahi, ennen kaikkea,
herrojen komentamia jätkiä, jos meinaa tehdä lahtarin työtä
todenteolla. Ihanteellinen sotilas tietysti ajattelisi itsekseen:
"Käsikirja niin käskee." Kaikeksi onnettomuudeksi täytyy hänen,
päästäkseen tälle kannalle, läpikäydä omaa itseänsä ajattelemisen aste,
ja se taipumus johtaa harhaan. Jätkä ei taida juuri mietiskellä
itsekseen, mutta tappamaan hän on kärkäs, ja hiukkanen kuri opettaa
häntä suojelemaan nahkaansa sekä lävistämään toista. Hurskas
ylänköläisrykmentti, jota jäykät presbyteerit johtavat, on ehkä
vieläkin hirvittävämpi sotatanterella kuin nuo tuhannet villityt,
raatelevat irlantilaisryövärit, mitä sopimattomimpien päälliköittensä
ja jumalankieltäjien johtamina. Mutta nämä seikat vain todistavat sitä
sääntöä, ettei keskitietäkään kulkevaan yksin voi luottaa. Heillä on
jonkinmoinen käsitys elämän arvosta ja kehittämisestä, joka ei ole
opettanut heitä pyrkimään eteenpäin ja kestämään mahdollisia
seurauksia. He ovat tykkänään ilman turvaa tovereilta, jotka ovat
olleet mukana, ja ennenkuin tuo avunanto taas on saatu vireille, jota
muuten suuri osa rykmentin päälliköistä haluaisi, niin he ovat
taipuvaisia halventamaan mainettaan suuremmassa määrässä kuin
valtakunnan mahtavuudelle ja armeijan arvolle on sopivaa. Heidän
upseerinsa ovat niin taitavia kuin mahdollista, sillä heidän
harjoituksensa alkaa varhain, ja Jumala on laittanut niin, että
tervekasvuinen nuorukainen brittiläisestä keskisäädystä voiman, mielen
ja ymmärryksen suhteen voittaa kaikki muut nuorukaiset. Siksipä
kahdeksantoistavuotias lapsi seisoo horjumatta peltinen miekka kädessä
ja hilpein mielin, kunnes hän kaatuu. Jos hän kuolee, niin hän kuolee
sankarina. Jos hän jää eloon, niin hän kirjoittaa kotiinsa, että häntä
on "kolautettu", "mukiloitu", "raapaistu" tahi "leikelty", ja sitten
hän ahdistaa hallitusta haavapalkkio-anomuksillaan siksi, kunnes uusi
pikku kahakka alkaa, jolloin hän lääkärikomiteassa tekee väärän valan,
petkuttaa everstiään, virittää ylistysuhreja ajutantilleen ja pääsee
taas rajalle.

Tämä epistola johtaa kertomukseni pariin viikariin, joita pahempia
koiranhampaita tuskin milloinkaan lie nähty rummunlyöjinä ja
pillipiipareina englantilaisen rykmentin soittokunnassa. He lopettivat
syntisen uransa julkisella ja hävyttömällä kapinalla ja ammuttiin
sitten siitä syystä. He olivat nimeltään Jakin ja Lew, Piggy Lew,
rohkeita, turmeltuneita rumpaleja, ja kumpikin heistä sai myötäänsä
selkään "Fore and Aft'in" päärumpalilta.

Jakin oli kyyryniskainen poika, neljäntoistavuotias, ja Lew jokseenkin
samanikäinen. Kun silmä vain vältti, niin he tupakoivat ja joivat. He
noituivat kuten kasarmissakin oli tapana, kylmäkiskoisesti ja hammasta
purren, ja kerran viikkoon he säännöllisesti tappelivat. Jakin oli
kotoisin jostain Lontoon kujilta, mahdollisesti tohtori Barnardon
käsistä päässyt tullessaan rumpalipojan virkaan. Lew ei muistanut
varhemmista vuosistaan mitään muuta kuin rykmentin ja kuinka hauska oli
ollut kuulla soittokunnan soittavan. Hänen likaisessa sielussaan piili
synnynnäinen ihastus soitantoon. Varmaankin hän oli erehdyksestä saanut
kerubin pään, niin että kauniit naiset, ollessaan katselemassa
rykmenttiä kirkossa, puhuivat hänestä ja nimittivät häntä "kultuksi".
He eivät koskaan kuulleet hänen ilkeitä arvostelujaan heidän tavoistaan
ja siveellisyydestään, kun hän palasi soittokunnan kanssa kasarmiin ja
etsi uusia aiheita päästä Jakinin kimppuun.

Toiset rumpalipojat vihasivat näitä molempia heidän järjettömän
käytöksensä tähden. Joko Jakin jyskytti Lewia tahi Lew hieroi Jakinin
päätä liassa, mutta tulla vaan syrjäisen sekaantumaan leikkiin, niin
häntä vastassa oli Lewin ja Jakinin yhdistetyt voimat; ja seuraukset
olivat ikävät. Pojat olivat miehistön ismaelilaiset, mutta varakkaita
ismaelilaisia, sillä he tappelivat maksusta vuoroviikoin kasarmin
sporttimiesten huviksi, milloin heitä ei ärsytetty toisia poikia
vastaan; ja se tuotti rahaa.

Eräänä päivänä oli leirissä riitaa. Heidät oli juuri tavattu
tupakoimassa, joka pienille pojille ei ole hyvä, varsinkaan niille,
jotka käyttävät purutupakkaa, ja Lew väitti, että Jakin "oli haissut
niin hävittämän pahalle, kun oli pitänyt piippua taskussa" ja että hän
yksin oli syypää selkäsaunaan, joka vihavoitti heitä molempia.

"Minäpä panin piipun rakennuksen taakse", sanoi Jakin rauhallisesti.

"Saakelin valehtelija", sanoi Lew kiihottumatta.

"Saakelin äpärä", sanoi Jakin rohkeasti, tietäessään että oma
syntyperänsä oli tuntematon.

Nyt on kasarmin laajassa haukkumasanavarastossa olemassa sana, joka ei
pääse pujahtamaan ilman huomautusta. Voit nimittää sotilasta varkaaksi
ilman muuta. Voit sanoa häntä raukaksi saamatta siitä muuta kuin
saappaan heitetyksi korvasi vieritse, mutta älä sano miestä äpäräksi,
ellet voi sitä heti todistaa hänen kuultensa.

"Tuon olisit voinut säästää siksi, kunnes en ole näin pahalla päällä",
sanoi Lew synkkänä syrjittäin lähennellen Jakinia.

"Minä annan sinulle pahaa päätä", sanoi Jakin yllyttäen ja pyyhkäisi
Lewin alabasteri-otsaa. Kaikki olisi käynyt hyvin, ja tämä kertomus,
kuten kirjoissa sanotaan, olisi jäänyt kirjoittamatta, ellei itse pahus
olisi suunnannut basaari-poliisin poikaa, pitkää, viratonta,
viisikolmattavuotiasta miestä tulemaan paikalle ensi kohtauksen
jälkeen. Hän oli alituisessa rahantarpeessa ja tiesi pojilla olevan
kolikoita.

"Taas tappelemassa", sanoi hän. "Minä ilmoitan teidät isälleni, ja hän
ilmoittaa teidät lipunkantajalle."

"Mitä se sinuun kuuluu?" sanoi Jakin sieraimet hyvin levällään.

"Ei suinkaan _minuun_. Te joudutte kiinni ja olette jo liian usein
olleet keskustelun alaisina voidaksenne tästä selvitä."

"Mistä helvetistä sinä tiedät, mitä olemme tehneet?"
kysäisi Lew-serafi. "_Sinä_ et kuulu armeijaan, senkin täi,
siviili-kerjäläinen."

Hän tyrkkäsi miestä vasempaan kylkeen.

"Kun missä näet kahden herrasmiehen sovittavan asioitaan nyrkkinsä
avulla, niin sinä pistät ilkeän naamasi minne sinua ei tarvita. Juokse
kotiasi puolirotuisen äitikumppanisi luo -- tahi kyllä me näytämme",
sanoi Jakin.

Ahdistettu mies puolustihe nakuttamalla poikien päitä yhteen. Aie olisi
onnistunutkin, ellei Jakin olisi iskenyt häntä vatsaan tahi Lew
potkaissut häntä jalkaan. He tappelivat yhdessä, verissään ja
läähättäen noin puolen tunnin ajan, kunnes he kovien tärskyjen perästä
kaatoivat vastustajansa maahan, kuten metsäkoirat kaatavat sakaalin.

"Nyt", ärjäisi Jakin, "minä sinulle näytän". Hän alkoi mukiloida miestä
kasvoihin, Lewin pehmittäessä hänen ruumiinrakennuksensa ulkonevimpia
osia. Ritarillisuus ei juuri ole tavallisen rumpalipojan vahvimpia
luonteenominaisuuksia. Hän tappelee nimen puolesta, kuten häntä
paremmatkin tekevät.

Kauhea oli kärsineen tappio ja hirmuinen basaaripoliisin
viha. Pelottava oli myös kohtaus ortelihuoneessa, kun molemmat
rikoksentekijät kutsuttiin vastaamaan siviilimiehen
pahoinpitelemisestä. Basaaripoliisi toivoi rikosjuttua, ja hänen
poikansa valehteli. Pojat seisoivat hiljaa-asennossa, kun todisteita
keräytyi kuin synkkiä pilviä taivaalle.

"Te saakelin pojat teette tyhmyyksiä enemmän kuin koko rykmentti
yhteensä", sanoi eversti suutuksissaan. "Voisi yhtä hyvin nuhdella
piikkiäisiä kuin teitä, enkä minä tahtoisi panna teitä arestiinkaan
lukon taakse. Teitä täytyy taas kurittaa."

"Pyydän anteeksi, sir. Emmekö saisi puhua vähän puolustukseksemme,
sir?" huusi Jakin kimakasti.

"Mitä? Rupeatteko tässä neuvottelemaan kanssani?" sanoi eversti.

"Emme, sir", sanoi Lew. "Mutta jos teidän luoksenne, sir, tulee mies,
joka sanoo menevänsä ilmoittamaan teidät, sir, siitä, että ystävänne
kanssa on teillä, sir, ollut tappelemista, ja luulee saavansa rahaa
teiltä, sir..."

Koko ortelihuone purskahti kovaan nauruun.

"No?" sanoi eversti.

"Niin juuri tuo näppynaama pelkuri tuossa tahtoi, sir, ja niin olisi
_käynytkin_, ellemme olisi ajoissa sitä ehkäisseet. Emme me häntä
paljoa lyöneet, sir. Eikä hänellä ole minkäänlaista oikeutta sekaantua
meidän asioihimme, sir. En ole millänikään, sir, vaikka saisinkin
selkääni päärumpalilta tahi jos korpraali minut ilmoittaakin, mutta
minua -- mutta minusta on sopimatonta, sir, että siviilimies tulee
valittamaan armeijaan kuuluvan miehen päälle."

Toinen naurunpurskahdus kaikui ortelihuoneesta, mutta eversti oli
totinen.

"Minkätapaisia nämä pojat ovat?" hän kysyi rykmentin
kersanttivanhimmalta.

"Soittokunnan johtajan sanojen mukaan, sir", virkkoi tämä arvoisa
virkamies -- ainoa henkilö rykmentissä, jota pojat pelkäsivät, -- "ovat
he valmiit kaikkeen paitsi valheeseen, sir?"

"Luuletteko meidän käyvän tuon miehen kimppuun pilan vuoksi, sir?"
sanoi Lew, kääntyen valittajaan päin.

"No niin, antakaa varoitus -- kunnollinen!" sanoi eversti äkäisesti, ja
kun pojat olivat menneet, piti hän basaari-poliisin pojalle
syntisaarnan sopimattomasta sekaantumisesta ja käski soittokunnan
johtajaa pitämään rumpaleita paremmassa kurissa.

"Jos kumpikaan teistä näyttäytyy vielä kerran naarmuisena hävittömine
naamoineen", ärjäisi soittokunnan johtaja, "saa päärumpali piestä
teidät nahattomiksi. Tietäkää se, senkin vietävät."

Sitten hän katui sanojaan paikalla, kun Lew-serafi nälkäisenä,
punaisissa nauhakoristeissaan, istuutui erään sairaalassa olevan
torvensoittajan paikalle ja soitteli hyökkäysmarssia. Lew oli
epäilemättä soittoniekka, ja innostuksen hetkinään hän oli usein
lausunut haluavansa oppia käyttämään kaikkia soittokunnan soittimia.

"Eihän mikään estä sinusta kerran tulemasta soittokunnan johtajaa,
Lew", sanoi soittokunnanjohtaja, joka itse oli kirjoittanut valsseja ja
yöt päivät tehnyt työtä soittokunnan hyväksi.

"Mitä hän sanoi?" kysyi Jakin harjoituksen loputtua.

"Sanoi minusta voivan tulla mainion johtajan, niin, ja silloin minut
kutsutaan juomaan lasi sherryä messi-iltoina."

"Hä! Sanoi sinusta voivan tulla mainion kuhnuksen, niin hän sanoi! Sen
hän sai sanoakin. Kun minulta loppuu oppilaan palvelus -- tavattoman
hävytöntä, ettei siitä lasketa eläkettä -- rupean minä sotamieheksi.
Sitten vuoden perästä olen korpraali -- kun kerran tietää jo, niinkuin
minä, kaikki asiat tarkkaan. Kolmessa vuodessa olen oiva kersantti. En
tahdo silloin mennä naimisiin, en! Tahdon jatkaa ja opetella upseerin
temppuja ja pyytää muuttoa johonkin rykmenttiin, jossa minua ei niin
hyvin tunneta. Sitten minusta tehdään kunnon upseeri. Ja silloin minä
pyydän sinut, herra Lew, juomaan lasin sherryä, ja sinä saat kuin
saatkin odottaa etuhuoneessa, kunnes messikersantti tuo sen sinun
likaisiin näppiisi."

"Luuletko minun rupeavan soittokunnanjohtajaksi? En toki. Minä rupean
myös upseeriksi. Ei mikään ole niin hyvä kuin lopettaa alkamansa työ,
sanoo koulumestari. Rykmentti palaa takaisin vasta seitsemän vuoden
päästä. Silloin minä olen miltei korpraali."

Näin pojat keskustelivat tulevaisuudestaan ja käyttäytyivät
mallikelpoisen tarkkaavaisesti viikon ajan. Se tietää, Lew alkoi
hakkailla lipunkantajan kolmentoistavuotiasta tytärtä -- "ei", kuten
hän sanoi Jakinille, "aikoakseni mennä naimisiin, vaan päästäkseni
alkuun". Ja mustakutrista Cris Delighania miellytti tämä hakkailu
enemmän kuin entiset, ja toiset rumpalipojat olivat kaikki raivoissaan,
ja Jakin saarnasi heille, miten vaarallista oli "takertua hienohelmojen
pauloihin".

Mutta ei rakkaus eikä hyvät aikeet olisi voineet pysyttää Lewiä kauan
hyveiden tiellä, ellei olisi kuulunut huhua, että rykmentti tulee
lähetettäväksi vakituiseen palvelukseen, ottaakseen osaa sotaan, jota
lyhykäisyyden vuoksi nimitämme "kadonneiden heimojen sodaksi".

Kasarmissa levisi huhu melkein pikemmin kuin messipuolella, ja
kasarmissa olevista yhdeksästäsadasta oli tuskin kymmenkunta semmoisia,
jotka olivat nähneet tahi kuulleet sodan jyskettä. Eversti oli
parikymmentä vuotta sitten ottanut osaa erääseen rajasotaan, yksi
majureista oli ollut mukana Kapmaalla, ja eräs maailmanlopun
karkulainen oli kerran ollut asettamassa katumeteliä Irlannissa, siinä
kaikki. Rykmentti oli monta vuotta ollut aivan syrjäytetyssä tilassa.
Useimmat sen riveissä seisovista olivat palvelleet kolme, neljä vuotta;
alemmat upseerit olivat alle kolmenkymmenen, ja miehistö sekä kersantit
olivat unohtaneet kertoa niistä tapauksista, joista lyhyesti oli
kirjoitettu lippuihin -- uusiin lippuihin, jotka Englannin arkkipiispa
oli juhlallisesti siunannut, ennenkuin rykmentti lähti matkalle.

He tahtoivat lähteä rajalle -- he tahtoivat kaikin mokomin päästä --
mutta heillä ei ollut aavistustakaan sodasta, eikä kukaan tiennyt
heille siitä kertoa. Heidän rykmenttinsä oli saanut kasvatusta,
koulunkäyneiden luku riveissä oli suuri, ja useimmat osasivat muutakin
kuin lukea ja kirjoittaa. Heidät oli koottu tarkasti silmällä pitäen
piirikunta-aatetta, vaikka heiliä itsellään ei ollut siitä
minkäänlaista käsitystä. Heidät valittiin väkirikkaimpien
tehdaskutsuntapiirien sotapalvelukseen-otetuista. Järjestelmä oli
kartuttanut lihaa ja jäntereitä heidän heikoille luilleen, mutta se ei
voinut luoda uljuutta sellaisten ihmisten lapsiin, jotka sukupolvittain
olivat saaneet tehdä liiallista työtä polkuhintaan, hikoilla
kuivatushuoneissa, koukistua kangaspuissa, rykiä lyijyvalkoisen ääressä
ja väristä kalkkilotjissa. Miehistö oli saanut armeijassa ruokaa ja
lepoa, ja nyt he olivat menossa tappeluun "niggerien" kanssa, jotka
pötkivät pakoon, vaikkei heitä hätistäisikään muulla kuin kepillä.
Sentähden he kovasti hurrasivat, kun huhu saapui, ja valppaat
aliupseerit toivoivat voivansa saada eläkkeen ja säästävänsä palkkansa.
Pääpaikoissa sanottiin: "Fore and Fit ei vielä kertaakaan viime
ikäluokan aikaan ole ollut tulessa. Antakaamme niille siis oppia
asettamalla niitä vartioimaan kulkuväylää." Ja tämä olisi
tapahtunutkin, jollei brittiläisrykmenttejä olisi kaivattu --
kipeästi kaivattu -- rajoille, ja kun kyllä oli vähemmän varmoja
alkuasukasrykmenttejä täyttämään pienempiä tehtäviä. "Tehkää niistä ja
kahdesta tottuneesta rykmentistä prikaati", käskettiin pääpaikasta.
"Niitä kai ensin vähän rökitetään, mutta ennen pitkää ne kyllä oppivat
tietämään tehtävänsä. Ei mikään ole niin terveellistä kuin hälyytys ja
vitkastelijoiden ravistaminen rykmentin kenttäkuntoiseksi
saattamisessa. Odottakaas, kunnes puoli tusinaa vahteja on päättänyt
päivänsä."

Eversti kirjoitti ilomielin, että hänen miehensä olivat erinomaisella
tuulella, että rykmentti oli mitä paraimmassa kunnossa ja terve kuin
puteli. Majurit kulkivat hymyhuulin, ja alemmat upseerit panivat
tanssiksi messissä päivällisen jälkeen ja olivat vähällä ampua toisensa
revolveriharjoituksissa. Mutta Jakin ja Lew olivat synkällä mielellä.
Mihin rumpalipojat sitten joutuvat? Lähtikö soittokuntakin rajalle?
Montako rumpalia pääsi rykmentin mukaan?

He aprikoivat yhdessä, istuen puussa ja poltellen.

"Olisi se helkkarinmoinen täräys, jos ne heittävät meidät kotiin
varastohuoneelle vaimoväen kanssa. Sinusta se kaiketi olisi lystiä",
sanoi Jakin pistävän ivallisesti.

"Cris'in vuoksiko tarkoitat? Yksi nainen tai vaikka koko varastohuone
naisia, mitä se on kenttäpalvelukseen verraten? Tiedäthän, että olen
yhtä kärkäs lähtemään kuin sinäkin", sanoi Lew.

"Jospa olisin edes kova torvensoittaja", sanoi Jakin alakuloisena. "Tom
Kiddinkin ne aikovat ottaa mukaan, jolla minä voisin rasvata seinän,
mutta meikäläisiä ne vaan eivät huoli."

"Mennäänpäs ja hankitaan Tom Kiddille oikein aika kouristuksia, niin
ettei hän enää saata puhaltaa. Sinä pidät käsistä ja minä kopistelen",
sanoi Lew väännellen itseään oksalla.

"Ei sekään auta asiaa. Ei meidän maineeseemmekaan ole paljon
luottamista, se on huono. Jos ne pitävät soittokunnan varastolla, niin
me emme lähde, silloin se on selvä, jos ne vievät soittokunnan, saattaa
lääkäri julistaa meidät sotaan kelpaamattomiksi. Oletko sinä
sotakelpoinen, Piggy?" sanoi Jakin iskien Lewiä kylkeen.

"Olen", sanoi Lew ja kirosi. "Lääkäri sanoo sinun sydämesi olevan
viallisen, kun poltat tupakkaa tyhjällä vatsalla. Pullistappas rintasi,
niin minä tutkin sinua."

Jakin pullisti rintansa, ja Lew lyödä läimäytti siihen minkä jaksoi.
Jakin tuli aivan kalpeaksi, hönki, yski ja väänteli silmiään sanoen:
"Ja se kelpaa."

"Kyllä", sanoi Lew. "Olen kuullut, että on ollut miehiä, jotka ovat
kuolleet, kun heitä on oikein täräytetty kylkiluille."

"Emme sittenkään pääse sen etemmäksi", sanoi Jakin. "Tiedätkö minne
meidät lähetetään?"

"Piru tietää, mutta ei sano. Jonnekin rajalle tappamaan pataaneja --
pitkätukkaisia, suuria konnia, jotka kääntävät sinut nurin, jos saavat
käsiinsä, -- sanotaan siellä olevan kauniita naisiakin."

"Entä saalista?" kysyi turmeltunut Jakin.

"Ei, saakeli vie, annaakaan [anna: intialainen raha], sanotaan, ellet
käännä maata ylösalaisin ja katso, mihin niggerit ovat kätkeneet. Se
siellä on pahinta."

Jakin kiipesi pystyyn oksalle ja tähysteli kenttää.

"Lew", sanoi hän, "tuolta tulee eversti. Eversti on kunnon pojanrassi.
Mennäänpäs häntä puhuttelemaan."

Lew oli vähällä pudota puusta äkillisen esityksen vaikutuksesta. Kuten
Jakin, ei hänkään peljännyt Jumalaa eikä hävennyt ihmisiä, mutta
rumpalipojankin röyhkeydellä on rajansa, ja puhutella everstiä oli...

Mutta Jakin oli jo liukunut puunrunkoa myöten alas ja kiiruhtanut
everstiä vastaan. Upseeri kulki ajatuksissaan, haaveksien C.B:tä --
niin, miksi ei K.C.B:tä [Bath-ritarikunnan arvomerkkejä], siliä
komentihan hän yhtä linjan paraimmista rykmenteistä -- Fore and Fit. Ja
hän huomasi kahden pojan suuntaavan kulkunsa häneen päin. Hiljakkoin
oli hänelle juhlallisesti ilmoitettu, että rumpalipojat olivat nousseet
kapinaan Jakin ja Lew joukon johtajina. Tämä näytti vallan
järjestetyltä salaliitolta.

Pojat pysähtyivät parinkymmenen askeleen päähän, astuivat säännön
määräämät neljä askelta ja tekivät kunniaa, molemmat suorina kuin
laastukki ja tuskin sitä pitempinä.

Eversti oli hyvin sydämellisellä tuulella; pojat näyttivät
hämmästyneiltä ja turvattomilta avaralla kentällä, ja toinen heistä oli
miellyttävä.

"No!" sanoi eversti tuntiessaan heidät. "Aiotteko hyökätä kimppuuni
avoimella kentällä? En totta tosiaan halua joutua kanssanne tekemisiin,
vaikkapa..." hän nuuski epäilevän näköisenä -- "olette tupakoineet".

Paras oli takoa niin kauan kuin rauta oli kuuma. Heidän sydämensä
tykkivät ankarasti.

"Pyydän anteeksi, sir", alkoi Jakin. "Rykmentti on komennettu
vakinaiseen palvelukseen, sir?"

"Niinpä luulen", sanoi eversti hyväntahtoisesti.

"Lähteekö soittokunta, sir?" kysyivät molemmat yhdessä. Sitten,
yhtämittaa: "Pääsemmehän mekin, sir, pääsemmekö?"

"Te!" sanoi eversti astuen askeleen taapäin, paremmin nähdäkseen noita
kahta pikkuolentoa. "Tekö? Te jäisitte jo ensi marssilla."

"Emme jäisi, sir. Me voimme kulkea rykmentin mukana vaikka minne --
paraateissa tahi missä hyvänsä", sanoi Jakin.

"Jos Tom Kidd lähtee, niin hän kiepsahtaa kokoon kuin linkkuveitsi",
sanoi Lew, "Tomin säärissä on hyvin ahtaat suonet, sir."

"Mitä niin?"

"Hyvin ahtaat suonet, sir. Sentähden ne aina turpoavatkin pitkistä
paraateista, sir. Jos hän voi lähteä, niin voimme mekin, sir."

Taaskin tutkisteli eversti heitä kauan ja tarkasti.

"Soittokunta kyllä lähtee", sanoi hän yhtä toimessaan kuin olisi
puhutellut virkaveljiään. "Onko kummallakaan teistä sukulaisia?"

"Ei, sir," kuului Lewin ja Jakinin ihastunut vastaus. "Olemme kumpikin
orpoja, sir. Meidän puolestamme ei siinä suhteessa tarvitse välittää
kestään, sir."

"Ja te, pikku päästäiset, todellakin haluatte päästä rykmentin kanssa
rajalle, niinkö? Mitä?"

"Kaksi vuotta olen kantanut kuningattaren univormua", sanoi Jakin. "On
hyvin kovaa, sir, ettei mies, joka on täyttänyt velvollisuutensa, saa
minkäänlaista palkintoa, sir."

"Ja -- ja ellen minä pääse, sir", keskeytti Lew, "tekee soittokunnan
johtaja minusta saak... oivallisen soittoniekan, sir. Ennenkuin olen
nähnytkään vakinaista palvelusta, sir."

Eversti ei vastannut pitkään aikaan mitään. Sitten hän sanoi tyynesti:
"Jos lääkäri hyväksyy teidät, niin minusta nähden voitte lähteä. Mutta
teidän sijassanne minä en tupakoisi."

Pojat tekivät kunniaa ja poistuivat. Eversti meni kotiin ja kertoi
jutun vaimolleen, ja tämä oli vähällä ruveta itkemään. Eversti oli
hyvillään. Jos tämä oli lasten mielentila, niin millainen mahtoikaan
olla miesten?

Jakin ja Lew astuivat kasarmin poikainhuoneeseen hyvin miehekkäinä
eivätkä ryhtyneet puheisiin toveriensa kanssa ainakaan kymmeneen
minuuttiin. Sitten Jakin kopeana alkoi, puhuen vitkaan: "Olen
puhutellut everstiä. Vanha, kunnon poika tuo eversti. Sanoin hänelle:
'eversti', sanoin, 'annatteko minun lähteä rykmentin mukana rajalle?'
'Rajalle sinun on lähdettävä', sanoi hän, 'toivoisinpa, että olisi
useampia sinun kaltaisia noiden likaisten pikku pirujen joukossa, jotka
pärisyttävät sitä saakelin rumpua'. Kuule, Kidd, laita sinä vaan minua
saappaalla, kun minä omaksi hyödykseni puhuin tässä totta, niin varmaan
turpoavat taas jalkasi."

Tästä huolimatta oli kahakka valmis kasarmissa, sillä pojat olivat
pakahtua vihasta ja kateudesta, eikä Jakin enemmän kuin Lewkään
käyttäytynyt sovinnollisella tavalla.

"Lähden sanomaan hyvästiä tytölleni", sanoi Lew jännittääkseen jousen
kireimmilleen. "Malttakaa olla koskematta pukuani, sillä se tarvitaan
vakinaiseen palvelukseen, jonne eversti on minua erityisesti pyytänyt."

Hän lähti ulos ja alkoi viheltää "naineiden asuntojen" takana olevassa
puistossa, kunnes Cris tuli hänen luokseen, ja kun tuliaissuudelmat
olivat otetut ja annetut, alkoi Lew selittää asian laatua.

"Minä lähden rykmentin mukana rajalle", sanoi hän innoissaan.

"Sinä olet semmoinen veijari, Piggy", sanoi Cris, aavistaen kuitenkin
pahaa, sillä Lewin tapa ei ollut valehdella.

"Ole itse, Cris", sanoi Lew kietoen käsivartensa hänen vyötäisilleen.
"Minä lähden. Kun rykmentti marssii pois, niin saat nähdä minutkin
mukana, iloisia ja uljaita kaikki tyyni. Suukko sen päälle, Cris."

"Olisitpa jäänyt varastohuoneelle vain -- jonne sinun olisi pitänyt
jäädä -- niin olisit saanut niin monta -- niin paljon kuin vaan
tahtoisit", valitti Cris ojentaen huulensa.

"Onhan se vaikeaa, Cris. Minä vakuutan, että se on vaikeaa. Mutta minkä
sille mahtaa. Jos minä jäisin varastolle, niin et sinä paljon minua
kunnioittaisi."

"Se olisi yhdentekevää, mutta olisitpahan luonani, Piggy. Ja kaikki
maailman ajatukset eivät ole mitään suudelmaan verraten."

"Ja kaikki maailman suudelmat eivät ole mitään, kun saa kantaa
kunniamerkkiä nutun rinnassa."

"Et sinä saa kunniamerkkiä."

"Saanpa kyllä. Minä ja Jakin olemme ainoat rumpalipojista, jotka
pääsevät mukaan. Toiset kaikki ovat täysikasvuisia miehiä, ja me saamme
kunniamerkkiimme yhtaikaa kuin hekin."

"Olisivat saaneet ottaa jonkun toisen sinun sijaasi, Piggy. Sinut vain
tappavat -- sinä olet niin huimapäinen. Jää tänne, Piggy kulta, tänne
varastolle, ja minä rakastan sinua iäti uskollisesti."

"Etkös nyt aio, Cris? Sanoithan rakastavasi."

"Tietysti rakastan, mutta tuo toinen olisi paljon hauskempaa. Odota,
kunnes tulet vähän isommaksi, Piggy. Ethän vielä ole pitempi kuin
minäkään."

"Kaksi vuotta olen ollut armeijassa, ja nyt en tahdo jättää käyttämättä
tilaisuutta saada olla mukana vakinaisessa palveluksessa, äläkä koeta
houkutella minua sitä tekemään. Minä tulen takaisin, Cris, ja kun
kohoan miehen lailla, niin otan sinut -- otan, sitten kun olen
korpraali."

"Lupaatko, Piggy?"

Lew ajatteli tulevaisuuttaan, jota he vähän aikaisemmin Jakinin kanssa
olivat suunnitelleet, mutta Crisin huulet olivat hyvin lähellä hänen
omiaan.

"Sen lupaan, jumal'auta!" sanoi hän.

Cris kietoi käsivartensa hänen kaulaansa.

"En tahdo pidättää sinua enää, Piggy. Mene hankkimaan kunniamerkkiäsi,
ja minä teen sinulle uuden nappipussin, niin sievän kuin suinkin
osaan", hän kuiskasi.

"Pane siihen joku kiharoistasi, Cris, niin minä säilytän sitä
taskussani niin kauan kuin elän."

Sitten Cris alkoi uudestaan itkeä, ja tarina loppui.

Yleinen mielentila rumpalipoikain puolella kohosi huippuunsa
kuumeentapaisesti, ja Jakinin ja Lewin asema oli vähimmin sanoen
kadehdittava. Ei siinä kyllin, että heidät oli sallittu ottaa rulliin
kaksi vuotta ennenkuin sääntöjen määräämä ikä olisi oikeuttanut --
neljäntoista vanhana -- vaan, nuoremmuutensa nojassa, kuten ainakin
näytti, sallittiin heidän vielä päästä rajalle -- jota ei ollut
miesmuistiin sallittu rumpalipojille. Soittokunta, jonka tuli seurata
rykmenttiä, oli vähennetty sääntöjen mukaan kahdeksikymmeneksi
mieheksi, jäännös sai palata riviin. Jakin ja Lew otettiin
soittokuntaan ylimääräisiksi, vaikka he paljon mieluummin olisivat
ruvenneet komppanian-soittajiksi.

"Älä ole milläsikään", sanoi Jakin lääkärintarkastuksen jälkeen.
"Ollaan kiitolliset, että ollenkaan pääsimme mukaan. Lääkäri sanoi,
että kun kerran olemme kestäneet mitä saimme basaari-poliisin pojalta,
niin hyvin kestämme minkä tahansa."

"Sen me teemmekin", sanoi Lew, katsellen hellästi Crisin antamaa,
karkeasti ja kömpelösti tehtyä pussia, jonka päälle hän oli hiuksistaan
laittanut epävarman L-kirjaimen.

"Parasta mitä taisin", nyyhkytteli hän. "En tahtonut antaa äidin enkä
kersanttiräätälin auttaa itseäni. Säilytä se aina, Piggy, ja muista,
että rakastan sinua uskollisesti."

He marssivat rautatieasemalle, yhdeksänsadan kuudenkymmenen väkisenä,
ja jok'ikinen sikäläinen oli tullut heidän lähtöänsä katsomaan.
Rumpalipojat purivat hammasta Jakinille ja Lewille, nähdessään heidät
marssimassa soittokunnan joukossa, naineiden vaimot itkivät
asemasillalla, ja rykmentti hurrasi omalle itselleen, naama
mustansinisenä.

"Aika soma, tasainen joukko", sanoi eversti lähimmälle miehelleen
päällikkyydessä, heidän katsellessaan neljän ensimäisen komppanian
vaunuun-sullomista.

"Luotu jotakin aikaansaamaan", sanoi tämä innostuneena. "Mutta minusta
ne ovat vähän liian nuoria ja hentoja tulevaan tehtävään. On kova
pakkanen siellä rajalla tähän aikaan."

"He ovat kyllä kestäviä", sanoi eversti. "Täytyyhän olla varattu
taudinkohtauksienkin suhteen."

Niin he lähtivät pohjoiseen, aina vain pohjoiseen, kamelilaumojen,
kuormastoarmeijain ja kuormitettujen muulilegionain ohi; ahdinko kasvoi
päivä päivältä, kunnes juna vihdoin pyörähti eräälle toivottoman
näköiselle, täyteen ahdetulle yhdistys-asemalle, jonne kuudet
kiskolinjat johtivat yhtaikaa kuusi neljänkymmenen-vaunuista junaa;
jossa junat viheltivät, babus'it hikoilivat ja komisariaatti-upseerit
kiroilivat aamusta myöhään yöhön, tuulen kuljettaessa silppua
rehukuvoista ja tuhansien härkien mölistessä.

"Kiiruhtakaa -- teitä jo kaivataan kovasti rajalla", oli sanoma, jolla
"Fore and Aft" otettiin vastaan, ja Punaisen ristin vaunuissa olijat
lausuivat samat terveiset.

"Ei tuo saakelin tappeleminen mitään olisi", vakuutti eräs
husaaripotilas, pää siteissä, ihmettelevälle "Fore and Aft" joukkiolle.
"Ei tuo saakelin tappeleminen olisi mitään, vaikka sitäkin saa
yllinkyllin. Vaan se saakelin ruoka ja se saakelin ilmanala. Hallaa
joka yö, paitsi silloin kun tulee rakeita, ja pistelevä paahde joka
päivä, ja vesi löyhkää niin että on läkähtyä. Pääni särkivät kuin munan
kuoren; sain keuhkokuumeenkin, ja sisukseni ovat aivan sekaisin. Ei,
saakeli, siellä käy huvimatkalla, sen sanon."

"Minkänäköisiä niggerit ovat?" kysyi joku.

"Tuolla kauempana junassa on muutamia vankina. Menkää niitä katsomaan.
Ne ovat maansa ylimyksiä. Alempi kansa on koko joukon rumempaa. Jos
tahdotte tietää millä he sotivat, niin katsokaa istuimeni alle ja
ottakaa esiin pitkä puukko, joka siellä on."

He kaivoivat esiin sen, pitäen ensi kertaa kädessään hirvittävää,
luupäistä, kolmikulmaista afgaanien puukkoa. Se oli ainakin yhtä pitkä
kuin Lew.

"Tätä asetta te saatte kokea", sanoi husaari heikolla äänellä. "Sillä
leikkaa miehen käsivarren hartioita myöden aivan kuin voita vain. Minä
halkaisin konnan, joka tuota käytti, mutta on niitä siellä vieläkin.
Pistoja he eivät osaa, mutta viiltämään he ovat perhanoita."

Sotamiehet lähtivät kulkemaan kiskoja myöten nähdäkseen afgaanilaisia
vankeja. He olivat aivan erinäköisiä kuin mitkään muut, joiden kanssa
"Fore and Aft" oli ollut tekemisissä -- nuo kookkaat, mustatukkaiset
Beni-Israelin ärtyiset pojat. Kun sotamiehet katselivat heitä,
syljeksivät afgaanit heille ja mutisivat toisilleen silmät maahan päin.

"Voi taivas! Tuommoisia hävyttömän näköisiä sikoja", sanoi Jakin, ollen
saaton jälkijoukossa. "Sanoppas, poikaseni, kuinka ne sinut
sieppasivat, ha? Miksi eivät ole sinua hirttäneet, kun olet noin ruma,
mitä?"

Pisin vangeista käänsihe, samassa helistäen jalkarautojaan, ja katseli
poikaa. "Katsokaas!" huusi hän pushton kielellä tovereilleen. "Ne
lähettävät lapsia meitä vastaan. Voi, mitä väkeä, mitä hulluja!"

"Hyvä", sanoi Jakin, nyökäyttäen ilkkuen päätään. "Nyt käytte alas
mäkeä. Rahaa saatte, ravintoa saatte -- elätte kuin saakelin rajah'it
_ke Marfik_. Parempi kestitys se on kuin saada pistin vatsaansa. Terve,
vekkuli! Hoida hyvin kaunista naamaasi ja koeta olla iloisen näköinen."

Sotilaat nauroivat ja alkoivat lähteä ensimäiselle marssille, jolloin
he saivat tuntea, ettei sotilaan elämä ollutkaan voita ja vehnästä.
Heitä pelotti kovasti niggerien suuruus ja villi raakuus, joita
niggereitä he nyt olivat oppineet nimittämään pataaneiksi, ja vieläkin
enemmän kaikki ne vaikeudet, jotka heitä ympäröivät. Parikymmentä
vanhaa sotilasta olisi voinut neuvoa heille, kuinka oli mahdollista
saada jotakuinkin mukavaa yöksi, mutta heissä ei ollut yhtään vanhaa
sotilasta, ja marssilinjan husaarien kertomusten mukaan "he elivät kuin
siat". He saivat kokea kaiken mieltämasentavan kurjuuden, minkä
sotakeittiöt, kamelit, huonot teltat ja poikkiselkäiset muulit
matkaansaattavat. He tutkivat eläinkuntaa vettä käyttäessään, josta oli
seurauksena jokunen punataudin kohtaus.

Kolmen marssin jälkeen hämmästytti heitä hiukan odottamattomaan aikaan
leiriin pudonnut taottu rautamöhkäle, joka oli ammuttu jostain
varustetusta paikasta seitsemänsadan jalan matkalta ja musersi erään
nuotiolla istuvan sotilaan pään. Tämä tapaus riisti heiltä yörauhan ja
oli alkuna tarkoin suunniteltuun pommitukseen samalta taholta. Päivällä
he eivät nähneet muuta kun savupilven, joka silloin tällöin kohosi
kukkuloilta, jota suuntaa marssi kulki. Öillä näkyi kaukaa
tulenliekkejä, ja väliin sattui onnettomuuksia, jotka saattoivat koko
leirin tulen valtaan pilkkopimeässä tai ainakin jonkun teltan. He
kiroilivat minkä jaksoivat ja päättivät yksimielisesti, että tämä oli
suurenmoista, mutta ei sotaa.

Sitä se todellakaan ei ollut. Rykmentti ei saattanut pysähtyä eikä
ryhtyä kahakkaan maan sissiväen kanssa. Sen tehtävänä oli marssia ja
yhtyä skottilaisiin ja gurkhi-joukkoihin, joiden kanssa se muodosti
prikaatin. Afgaanit tiesivät sen, ja tiesivät myöskin, ensimäiset
koelaukaukset ammuttuaan, että olivat tottumattoman rykmentin kanssa
tekemisissä. Sitten he koettivat ahdistaa "Fore and Aft'ia" minkä
jaksoivat. Eivät he mitenkään olisi ottaneet samanlaisia vapauksia kuin
jokin tottunut rykmentti -- kuten esimerkiksi sukkelat, pienikasvuiset
gurkhit, joista oli hupaisinta saada maata avonaisella kentällä pimeänä
yönä ja tähystellä lymyäviä vihollisiaan -- tahi kuten eräät
hirvittävät, suuritekoiset, naisten pukuihin puetut ihmiset, joiden
saattoi kuulla rukoilevan jumalaansa yövahdin aikana, ja joiden
mielenrauhaa ei mikään odottamaton hyökkäys voinut järkyttää, -- tahi
villit sikhit, jotka marssivat niin hämmästyttävällä huolettomuudella,
jaellen mitä hirmuisimpia palkkioita kaikille, jotka koettivat käyttää
hyväkseen tätä heidän huolettomuuden-näköisyyttään. Tämä valkorykmentti
oli erilainen -- aivan erilainen. Se nukkui kuin porsas, ja kuin porsas
kohahti se pystyyn, rynnäten joka suunnalle, kun sitä häirittiin. Sen
vahdit kulkivat kopinalla, jonka saattoi kuulla neljännespeninkulman
päähän, ja ampuivat kaikkea, mikä vain liikahti -- aasejansakin -- ja
minkä he olivat ampuneet, se otettiin kiinni ja asetettiin nousevaan
aurinkoon päin muille pelvoksi ja varoitukseksi. Ja missä näkyi
kuljeskelevia seuraajia, ne lyötiin maahan ilman muuta. Heidän huutonsa
tärisytti valkoihoisia, ja heidän palveluksensa kadottaminen
matkaansaattoi paljon vaikeutta ja ikävyyttä.

Siten tuli piiloutunut vihollinen marssi marssilta yhä rohkeammaksi, ja
rykmentti kääntelihe ja vääntelihe hyökkäysten tähden, joita se ei
voinut kostaa. Huippuunsa nousi ahdistus äkillisen öisen hyökkäyksen
jälkeen, joka päättyi usean telttanuoran katkomiseen: telttavaatteet
putosivat kokoon ja niiden alla potkivia miehiä pistettiin kuoliaaksi.
Se oli suurenmoinen teko, hyvin suunniteltu, ja se turmeli jo ennestään
murretut "Fore and Aft'in" hermot. Koko rohkeus, jonka kehittämistä
heiltä tähän asti oli vaadittu, oli "kello kahden aamurohkeus"; ja he
olivat tähän saakka vain oppineet ampumaan toverejaan ja kadottamaan
yörauhansa.

Synkkinä, tyytymättöminä, paleltuneina, vihoissaan, sairaina ja
harmaantuneissa ja likaisissa univormuissaan pääsivät he vihdoin
yhtymään prikaatiinsa.

"Olen kuullut, että teidän oli vaikea tulla", sanoi kenraali. Mutta kun
hän sai nähdä sairasvaunut, muuttuivat hänen kasvonsa.

"Tämä on ikävää", sanoi hän itsekseen. "He ovat niin huonoja kuin
lampaat." Sitten ääneen everstille: "Pelkään, ettemme nyt tule toimeen
ilman teitä. Tarvitsemme kaiken mikä meillä on, muuten olisitte saaneet
kymmenen päivää tointuaksenne."

Eversti punoi viiksiään. "Vakuutan teille, sir", sanoi hän, "ettei
meitä mitenkään tarvitse säästää. Miehiäni on raastettu ja runneltu
heidän saamatta oikein puolustautua. He haluaisivat päästä näkemään,
mitä heidän on tehtävä."

"En saata sanoa toivovani paljon Fore and Fit rykmentistä", uskoi
kenraali prikaati-majurilleen. "He ovat kadottaneet kaiken ryhtinsä ja
kaikesta päättäen näyttävät, kuin olisivat marssineet maan toisilta
ääriltä. Enpä ole vielä nähnyt surkeamman näköisiä miehiä."

"Kyllä he siitä kohenevat, kunhan pääsevät vauhtiin. Paraatikiilto on
heistä vähän lähtenyt, mutta sen sijaan on heissä ennen pitkää
kenttäloistoa", sanoi prikaati-majuri. "Heitä on runneltu eivätkä he
sitä vielä ollenkaan tajua."

Eivät kyllä. Kaikki vastoinkäymiset olivat tulleet yhtaikaa, ja julman
kovat vastoinkäymiset ja muut sivuseikat olivat tuottaneet tauteja. Sen
lisäksi liikkui vielä kova tauti, joka kaatoi terveimmänkin miehen ja
vei hänet huutaen hautaan. Pahin kaikesta oli, etteivät heidän
upseerinsa tunteneet paremmin seutuja kuin hekään, ja näyttivät sen
selvään. "Fore and Aft" oli kokonaan epätyydyttävässä kunnossa, mutta
he luottivat siihen, että kaikki kävi hyvin, kun he vain kerran
pääsisivät vihollisen kimppuun. Umpimähkään laaksoon päin tähdätyt
laukaukset eivät toimittaneet mitään, eikä heillä ollut pistimen
käyttöön ollenkaan tilaisuutta. Ehkä se olisi ollut yhdentekevää,
sillä pitkäjäseninen afgaani yletti puukolla kahdeksan jalkaa,
ja olisi voinut tehdä hyvin helposti kolme englantilaista sotaan
kelpaamattomiksi. Rykmentti olisi tahtonut harjoittaa pilkkaan
ampumista viholliseen päin -- kaikista seitsemästäsadasta pyssystä
yhtaikaa. Tämä toivomus osoitti miesten mielentilaa.

Gurkhit kävivät heidän luonaan leirissä ja koettivat murteellisella
kasarmi-englannilla sinutella heitä, tarjosivat heille tupakkapiippua
ja kestitsivät heitä ravintolassa. Mutta "Fore and Aft'it", jotka eivät
oikein tunteneet gurkhien luonnetta, kohtelivat heitä niinkuin he
olisivat olleet niggereitä, ja pienikasvuiset kääntyivät takaisin
varmojen ystäviensä, ylänköläisten luo ja kertoivat heille ilkkuen:
"Valkorykmentti ei kelpaa mihinkään. Äreitä -- uh! Likaisia-- uh! Hya,
ryyppy Johnnylle?" Silloin ylänköläiset olivat lyövinään gurkheja
korvalle, kieltäen heitä parjaamasta brittiläistä rykmenttiä; gurkhit
vain irvistelivät, sillä ylänköläiset olivat heidän vanhempia veljiään
ja saivat pidättää itselleen ystävyyden etuoikeuksia. Jos tavallinen
sotamies koskettaakaan gurkhia, saattaa hänen päänsä tulla
muserretuksi.

Kolmen päivän perästä toimitti kenraali taistelun kaikkien
sotasääntöjen mukaan, ottaen huomioon afgaanien luonnolliset
omituisuudet. Vihollinen oli keräytynyt vahvalla joukolla kukkuloille,
ja useiden viheriäin lippujen liehunta ilmoitti heille, että heimot
olivat liikkeellä tullakseen auttamaan afgaanien säännöllistä joukkoa.
Puolitoista eskadroonaa Bengal Lancereja edusti käytettävänä olevaa
hevosväkeä, ja kaksi rihlakanuunaa, jotka olivat lainatut eräästä
rivistöstä neljänkymmenen peninkulman päästä, saivat täyttää tykistön
tehtävää kenraalin käskyn alaisina.

"Jos ne kestävät, jota minä pahoin pelkään he tulevat tekemään,
luulenpa saavamme nähdä jalkaväen tappelua, jota sopii katsella", sanoi
kenraali.

"Teemme sen oikeaan tyyliin. Joka rykmentti on saatettava leikkiin
soittokuntansa puhaltaessa, ja me pidämme hevosväen reservissä."

"Siinäkö koko reservi?" kysyi joku.

"Koko reservi, sillä me aiomme lyödä ne kerrassaan", sanoi kenraali,
joka oli hyvin omituinen kenraali eikä uskonut reservistä olevan
mitään hyötyä, kun taisteltiin aasialaisia vastaan. Ja todellakin, kun
asiaa ajattelee, jos brittiläinen armeija aina olisi odottanut
reservijoukkoja kaikenlaisia pikkuseikkoja alkaessaan, olisivat
keisarikuntamme rajat seisahtuneet Brightonin äyräille.

Taistelusta piti tulla suurenmoinen.

Kolmen rykmentin tuli hyökätä esiin kolmesta vuorisolasta, kun
yläpuolella olevat kukkulat oli saatu hyvin miehitetyiksi, ja yhtyä
keskeltä, vasemmalta ja oikealta niinsanottua afgaanilaisarmeijaa
vastaan, joka silloin majaili tasapohjaisen laakson alemmassa päässä.
Niinmuodoin oli siis kolme laakson sivua englantilaisten hallussa,
joten neljäs kuului afgaaneille, jos afgaanit saatiin lyödyiksi, voivat
he paeta kallioisille vuorille, joilla majailevien guerilla-heimojen
tulet auttoivat heidän pakoaan. Jos he taas voittivat, niin samat
heimot tulivat ryntäämään alas auttaakseen puolestaan brittiläisen
hävittämistä.

Rihlakanuunain tehtävä oli pommittaa jokaista afgaanilaista
pääryntäystä, mikä tehtiin suljetuilla riveillä, ja ratsuväen, jota
pidettiin reservinä oikeanpuoleisessa solassa, oli täydentäminen sitä
sekasortoa, joka oli seuraava yhdistetyin voimin tehtyä hyökkäystä.
Kenraali, istuen kalliolla laakson yläpuolella, katselisi alhaalla
käypää taistelua. "Fore and Aft" saisi marssia esiin keskimäisestä
solasta, gurkhit vasemmalta ja ylänköläiset oikealta, koska luultiin
vihollisen vasemman sivustan vaativan kovinta ahdistusta. Joka päivä ei
sattunut, että afgaanilaisvoima kesti paikoillaan avonaisella kentällä,
ja kenraali oli päättänyt tehdä sen suhteen paraimpansa.

"Jospa meillä olisi enemmän väkeä", sanoi hän valitellen, "voisimme
saartaa nuo luontokappaleet ja hävittää heidät kokonaan. Näin ollen
luulen voivamme käydä heidän kimppuunsa vasta pakoon ajaessa. On se
vahinko."

"Fore and Aft" oli saanut pitää häiritsemätöntä lepoa viisi vuorokautta
ja alkanut punataudista huolimatta vähitellen toipua. Mutta he eivät
kuitenkaan olleet hyvillään, sillä he eivät tunteneet tulevaa
tehtäväänsä, ja jos olisivat saaneet kuulla, eivät he olisi osanneet
sitä toimittaa, ja nuo viisi vuorokautta, joiden aikana vanhat sotilaat
olisivat voineet osoittaa heille pelin säännöt, kuluivat jutellessa
menneistä vastoinkäymisistä -- kuinka se ja se oli vielä aamulla terve
ja ennen iltaa kuollut, ja kuinka eräs oli afgaanin puukon iskusta
huutaen ja voivotellen heittänyt henkensä. Kuolema oli jotain uutta ja
kammottavaa konetyömiesten pojille, joiden isät olivat tavallisesti
kuolleet kunniallisesti johonkin tarttuvaan tautiin; ja heidän
alituinen keskustelunsa kasarmeissa ei ollut vaikuttanut kauhun
vähenemiseen ollenkaan.

Aikaisin aamun koittaessa alkoi torven toitotus, ja "Fore and Aft",
täynnä mitä epäedullisinta innostusta, ei malttanut lähtiessään odottaa
edes kahvikuppia ja korppua ja palkkioksi tästä sai seistä aseissa
kylmässä ilmassa, sillaikaa kun toiset rykmentit hiljalleen
valmistautuivat taisteluun. Kaikkihan tietävät, kuinka vaikeaa
on vetää housut ylänköläisen jalasta. Mutta vielä vaikeampi on koettaa
saada häntä joutumaan, ellei ole saanut hänen päähänsä kiireen
välttämättömyyttä.

"Fore and Aft" odotti, kuten sanottu, ja sotamiehet nojasivat
kiväärejään vastaan, kuunnellen tyhjistä vatsoista tulevia kieltoja.
Eversti koetti saada autetuksi erehdyksen, niin pian kuin hän oli
päässyt selville, että asia ei vielä aivan kohta alkanut, ja onnistui
niin hyvin, että kahvi olikin valmista samassa kuin -- miehet lähtivät
liikkeelle soittokuntansa johtamina. Tälläkin aikaa oli erehdytty ajan
suhteen, ja "Fore and Aft" tuli ulos laaksoon kymmenen minuuttia ennen
oikeaa aikaa. Niiden soittokunta kääntyi oikealle heti, kun oli päästy
aukealle, ja painautui erään kallionkielekkeen juurelle yhä soitellen,
rykmentin marssiessa eteenpäin.

Ei ollut hauska näky, mikä aukeni heidän tottumattomien katseittensa
eteen, sillä alemman laakson pään täytti taisteluun valmis armeija --
oikeita, järjestettyjä, punavormuisia rykmenttejä -- siitä ei ollut
epäilemistäkään -- ampuen Martini-Henri-kuulilla, jotka repivät maata
noin sadan jalan päässä etumaisimmasta komppaniasta. Yli tuon
röykkelöisen maan tuli rykmentin marssia, ja se alotti tanssiaiset
yleisellä ja syvällä kunnianosoituksella vinkuvia lähettejä kohtaan:
kumartaen kaikki samalla kertaa, kuin olisivat olleet nuorassa. Ollen
ainoastaan puoleksi kykeneviä itsenäiseen ajattelemiseen laukaisivat he
patruunan sillä yksinkertaisella tavalla, että panivat kiväärin
olkapäätä vasten ja painoivat liipasinta. Kuulat voivat sattua vuorilta
katsojiin, mutta varmaankaan ne eivät vahingoittaneet vihollisjoukkoa
heidän edessään, pyssyjen rätistessä siihen määrään, että meluun hävisi
mahdollisesti annetut komennotkin.

"Hyvä Jumala", sanoi kenraali istuen vuorella muitten yläpuolella. "Tuo
rykmentti on tärvellyt kaikki tyyni. Kiirehtikää toisia ja antakaa
kanuunain paukkua."

Mutta rihlakanuunat olivat vuoristossa kierrellessään sattumalta
yhyttäneet maakyhmyiltä näyttävän ampiaispesän, jota ne lakkaamatta
pommittivat kahdeksansadan askeleen päästä, suureksi ikävyydeksi sen
asujamille, jotka eivät olleet tottuneet niin hemmetin tarkkoihin
aseisiin.

"Fore and Aft" jatkoi matkaansa eteenpäin, mutta lyhyemmin askelin.
Missä toiset rykmentit viipyivät, ja miksi nämä niggerit käyttivät
Martineja? He asettuivat vaistomaisesti ketjuun, laskeusivat vatsalleen
ja laukaisivat kerran umpimähkään, juoksivat muutaman askeleen ja
tekivät samoin kuin äsken, kaikki säännönmukaisesti. Ollen tässä
järjestyksessä tunsi jokainen olevansa sanomattoman yksin ja läheni
toveriaan varmuuden vuoksi.

Sitten naapurin pyssyn pamaus aivan korvan juuressa kiiruhti häntä
laukaisemaan niin nopeaan kuin suinkin -- taaskin äänen herättämän
varmuuden tunteen vuoksi. Seuraukset olivat pikaiset. Viisi
yhteislaukausta verhosi rivit paksuun, läpinäkymättömään savuun, ja
kuulat alkoivat sattua maahan jo kolmen-, neljänkymmenen askeleen
päässä ampujistaan, sillä pistimet painoivat alaspäin piippua ja
oikeat käsivarret alkoivat raueta Martinin kovasta potkaisusta.
Komppanianpäälliköt tirkistelivät savun vallassa, hermostuneimmat
koettivat häätää sitä kypärillään.

"Ylemmäksi ja vasemmalle", huusi eräs komppanianpäällikkö, kunnes ääni
vain kähisi enää. "Ei niin! Heretkää ampumasta, ja antaa selvitä
hiukan."

Kolme neljä kertaa puhalsivat soittajat komennon, ja kun sitä sitten
toteltiin, toivoi "Fore and Aft" näkevänsä vihollisjoukon makaavan
luokona edessään. Hiljainen tuuli hajoitti savun näyttäen vihollisen
seisovan paikoillaan melkein entisellään. Noin neljänneksen tonnin
verran lyijyä oli kaivettu kahdensadan kyynärän päähän heidän eteensä,
kuten möyhennetty maanpinta selvään todisti.

Tämä ei suinkaan ollut vihollisista masentavaa. He odottivat tämän
hillittömän sekasorron asettumista ja ammuskelivat rauhallisesti
paksuinta savupilveä kohti. Eräs "Fore and Aft'ilainen" säikäytti
komppaniaansa parkuen kuolintuskissaan, toinen potki ja väänteli
maassa, ja kolmas, jolta hammasteltu kuula oli särkenyt alaruumiin,
huusi toverejaan lopettamaan hänen tuskansa. Tämmöisiä onnettomuuksia
tapahtui, jotka eivät suinkaan huvittaneet katsojaa ja kuulijaa. Savu
hälveni hämäräksi autereeksi.

Sitten vihollinen päästi kovan huudon, ja musta osasto erkani
pääryhmästä vyöryen yli kentän kauhealla nopeudella. Siinä oli
kaikkiaan noin kolmesataa miestä, joiden tuli huutaa, ampua ja lyödä,
siinä tapauksessa, että heidän kuolemaan määrätyt toverinsa pääsivät
perille. Nämä viisikymmentä ghazia olivat puoleksi sekaisin väkevistä
höysteistä ja aivan villejä uskonkiihkosta. Heidän hyökätessään lakkasi
brittiläisten tuli, ja siitä syntyneen äänettömyyden kestäessä
käskettiin sulkea rivit ja odottaa heitä pistimet ojossa.

Jokainen asianymmärtävä olisi voinut sanoa "Fore and Aft'ille", että
ainoa keino torjua ghazia on yhteislaukaus pitkältä matkalta; sillä
ihminen, joka aikoo kuolla, joka haluaa kuolla, saavuttaakseen taivaan
autuuden kuolemallaan, tappaa, joutuessaan käsikähmään, yhdeksän kertaa
kymmenestä toisen, jolla on sanomaton halu saada jäädä elämään. Milloin
olisi pitänyt sulkeutua ja marssia eteenpäin, silloin "Fore and Aft"
hajosi ja ampua raksutteli, ja milloin piti hajota ja ampua, silloin
seistiin rivit suljettuina.

Kun ihminen ajetaan vuoteeltaan puolinukuksissa saamatta ruokaa, on hän
aina huonossa mielentilassa. Eikä hänen rohkeutensa lisäänny siitä,
että hän näkee kolmesataa kuuden jalan pituista miestä silmät nurin
päässä, parta vaahdossa, huulilla kiroukset ja käsissä heiluttaen
kolmen jalan pituista puukkoa.

"Fore and Aft" kuuli gurkhien toitottavan liikkeellelähtömarssia, ja
vasemmalla piipattivat ylänköläisten pillit. He koettivat pysyä
alallaan, vaikka pistimet heiluivat ylös ja alas pitkin linjaa,
ikäänkuin heiluvan veneen airot. Silloin he tunsivat, rinta rintaa
vastaan ollen, vihollisen hämmästyttävän ruumiinvoiman: kauhealla
hätähuudolla päättyi ryntäys, ja puukoniskut tekivät jälkeä, jota on
mahdoton kuvata. Miehet turvautuivat toisiinsa ja huitoivat sinne tänne
-- yhtä usein omaa toveria kuin vihollistakin. Rintama ruhjoutui kuin
paperi, ja ne viisikymmentä ghazia tunkeutuivat edelleen, seuralaisten
tapellessa menestyksen huumaamina yhtä vimmatusti kuin hekin.

Sitten komennettiin takarivitkin liikkeelle, ja upseerit syöksyivät
melskeeseen -- yksin. Sillä takarivit olivat kuulleet eturivien huudon,
tuskan parkunan ja ulvonnan, ja olivat nähneet mustaa jähmettynyttä
verta ja alkaneet pelätä. He eivät tahtoneet seistä vastaan. Taaskin
rynnättiin leiriin. Joutukoot upseerit vaikka helvettiin, jos haluavat,
mutta itse he tahtoivat päästä puukkojen tieltä.

"Eteenpäin!" kirkuivat upseerit, mutta sotamiehet, kiroillen heitä,
vetäytyivät takaisin. Jokainen varasihe naapuriinsa tehden
ympärikäännöksen.

Charteris ja Devlin, viimeisen komppanian upseereja, syöksyivät
kuolemaan aivan yksin, luullen miesten tulevan perässä.

"Tapoitte minut, sen vietävät", karjaisi Devlin ja kaatui maahan,
haavoitettuna hartioilta rintalastaan saakka, ja eräs uusi osasto hänen
miehistöään paeten, aina vain paeten, polki hänet jalkoihinsa rientäen
samaa vuorisolaa kohti, josta olivat tulleetkin.

    "Suukon mä annoin keittiössä ja toisen porstuassa.
                   Poikaset, poikaset, joutukaa!
    Muille jos suikkaat kuin kyökkärille, niin oletpa vain hukassa,
                   Halle ja, halle ja, halleluja!"

Gurkhit syöksyivät vasemmanpuoleisesta solasta kukkuloiden yli
rykmentin hyökkäysmarssin soidessa. Mustat vuorenrinteet olivat täynnä
viheriäisiä hämähäkkejä, kun soittajat virittivät riemuiten:

    "Aamusella! Puhtehella päivän kirkkahan!
    Kun Gabriel torveansa soittaa puhtehella!"

Gurkhien ensimäinen komppania kompasteli irtonaisissa kivissä. Eturivit
seisahtuivat hetkeksi tarkastellakseen laaksoa ja sitoakseen tiukempaan
kengännauhojaan. Heidän huuliltaan lähti vieno tyytyväisyyden huoahdus
pitkin rivistöä, ja oli kuin maisema olisi hymyillyt, sillä tuolla
alhaalla oli vihollinen, ja sitä kohdatakseen olivat gurkhit
kiirehtineet. Siellä oli paljon vihollisia. Siellä saattoi olla hauska.
Pienikasvuiset miehet tarttuivat kovemmin _kukriis'iin_ ja vakoilivat
odottavaisina upseerejaan, kuten metsäkoira vahtii ja odottaa, kunnes
kivi heitetään sen haettavaksi. Gurkhien alue vietti vähitellen
laaksoon päin, ja heillä oli oivallinen näköala kaiken ylitse mitä
tapahtui. He istuutuivat kiville odottamaan, sillä heidän upseerinsa
eivät aikoneet kuluttaa voimia mennäkseen torjumaan ghazien hyökkäystä
viidensadan askeleen päähän. Antaa valkoisten hoitaa itsensä.

"Hi! Yi!" huudahti subadar-majuri hikoillen äärettömästi. "Saakelin
hassuja nuo, kun seisovat rivit suljettuina. Nyt ei ole aika sulkea
rivejä, nyt on yhteislaukausten vuoro. Äh!"

Hämmästyksissään, mielenkiinnolla ja halveksien katselivat gurkhit
"Fore and Aft'in" peräytymistä, jaellen heille runsaassa määrässä
kirouksia ja neuvoja.

"Ne juoksevat! Valkoihoiset juoksevat! Eversti sahib, emmekö mekin
saisi vähän pöhäistä?" murahti Runbir Thappa, senior-jemadaari.

Mutta eversti ei ollut kuulevinaankaan. "Antaa juukelien saada hiukan",
sanoi hän äkeissään. "Se on niille kohtuullista. Hetken kuluttua ne kai
saadaan kääntymään takaisin." Hän katseli kenttää kiikarillaan ja
huomasi upseerin miekan kimaltelevan.

"Nehän lyövät miekkansa lappeella -- saakelin arvannostajat! Miten
ghazit niitä kurittavat!" sanoi hän.

"Fore and Aft" veti paetessaan upseerit mukaansa. Vuorisolan ahtauden
vuoksi täytyi joukkion yhtyä suljetuiksi riveiksi, ja takarivit
ampuivat jonkunlaisen epävarman yhteislaukauksen. Ghazit vetäytyivät
takaisin, sillä he eivät olleet varmoja, ettei vuorisolassa ollut
reservijoukkoja kätkössä. Sitäpaitsi ei ollut koskaan viisasta ajaa
valkoihoisia kovin kauan. He kääntyivät takaisin kuin sudet
piilopaikkoihinsa, tyytyväisinä teurastukseensa ja pysähtyen ainoastaan
viimeistääkseen haavoitettuja.

Neljännespeninkulman oli "Fore and Aft" peräytynyt ja nyt, vuorisolaan
sullottuna, vapisi vammoistaan, raadeltuna ja pelon masentamana, kun
upseerit, raivoissaan sotamiesten uppiniskaisuudesta, pieksivät heitä
miekkansa päällä ja terällä.

"Takaisin! Takaisin, sen konnat -- senkin akat! Oikealle -- komppanian
rivistöön, pian -- koirat!" kirkui eversti, ja alemmat upseerit
kiroilivat ääneen. Mutta rykmentti halusi päästä -- päästä vaikka mihin
noiden armottomien puukkojen tienoilta. Se horjui milloin sinne,
milloin tänne, huutaen ja parkuen, mutta gurkhit oikealta sivustalta
ampuivat laukauksen toisensa jälkeen kaukana oleviin ghazeihin päin,
jotka palasivat omien joukkojensa luo.

Vaikka "Fore and Aft'in" soittokuntaa varjeli tulelta kallionkieleke,
jonka juurelle se oli asettunut, lähti se kuitenkin ensi hyökkäyksen
aikana pakoon. Jakin ja Lew olisivat myös paenneet, mutta heidän lyhyet
säärensä jättivät heidät viisikymmentä kyynärää jäljemmäksi muita, ja
samaan aikaan, kun soittokunta sekaantui rykmenttiin, he huomasivat
kauhukseen, että heidän piti yksin puolustautua paraimpansa mukaan.

"Mennään takaisin tuonne kalliolle", huusi Jakin. "Sieltä eivät näe
meitä."

Ja he saapuivat jälleen paikalle, jossa soittokunnan soittokoneet
olivat sikin sokin; heidän sydämensä löi pakahtuakseen.

"Tämä vasta on meiltä kaunista", sanoi Jakin, heittäytyen pitkäkseen
maahan. "Saakelin kaunista brittiläiseltä jalkaväeltä! Nuo saatanat! Ne
jättivät meidät kahden! Mitäs nyt?"

Lew sai käsiinsä jäljelle jätetyn vesipullon, joka tietysti oli täynnä
ravintolan rommia, ja joi, että oli läkähtyä.

"Juo", sanoi hän lyhyesti. "Parin kolmen minuutin päästä ne palaavat,
saat nähdä."

Jakin joi, mutta rykmenttiä ei näkynyt eikä kuulunut. He saattoivat
kuulla epäselvää melua pakopuolelta laaksoa, nähden kuinka miehet
kääntyivät takaisin ja kiirehtivät askeleitaan, gurkhien heitä
ampuessa.

"Me ainoat olemme jäljellä koko soittokunnasta, ja meidät ne lopettavat
niin varmaan kuin tässä makaan", sanoi Jakin.

"Minä tahdon kuolla sankarina", sanoi Lew leveällä äänellä, koettaen
pientä rumpalimiekkaansa. Rommi oli noussut hänen päähänsä kuten
Jakininkin.

"Seis! Minä tiedän jotain parempaa kuin tappeleminen", sanoi Jakin,
jonka päähän pisti viisas ja nopea ajatus, rommin vaikutuksesta.
"Puhalletaan noille saakelin huonoille takaisinpaluusoitto. Pataanin
vietävät ovat jo kaukana. Tule, Lew! Ei se tee mitään. Ota sinä huilu
ja anna minulle rumpu. Vanha marssi, ja minkä keuhkosi kestävät! Tuolla
näkyy muutamia meikäläisiä palaavan takaisin! Nouse ylös, juopunut
kuhnus. Oikealle -- mars!"

Hän pani rumpalihihnan olkapäilleen, pisti huilun Lewin käteen, ja
molemmat pojat marssivat kallioisesta piilopaikastaan aukealle
kentälle, virittäen tavattoman epäpuhtaasti "Brittiläisten
krenatöörien" ensi sävelet.

Lewin sanojen mukaan oli muutamia "Fore and Aft'eja" verkalleen ja
häpeissään kääntynyt takaisin lyöntien ja haukkumisten pakottamina;
heidän punaiset nuttunsa loistivat kaukaa laakson toisesta päästä, ja
heidän takanaan aaltoilivat pistimet. Mutta näiden runneltujen rivien
ja vihollisen rivien välillä, jotka afgaanien epäilevään tapaan
pelkäsivät äkillisen peräytymisen merkitsevän viekkautta ja sentähden
jättivät etenemättä, oli puolen peninkulman laajuinen aukea, jota
kaatuneet vain kirjailivat.

Sävel nousi täyteen vauhtiin, pojat liikkuivat rinnatusten, ja Jakin
löi rumpua minkä jaksoi. Yksi ainoa huilu kuului kovin ohuelta ja
säälittävän kimakalta, mutta ääni kantoi kauas, aina gurkheille saakka.

"Tulkaapas vain, sen koirat", mutisi Jakin itsekseen. "Pitääkö meidän
tässä iankaiken soittaa?"

Lew tähysteli suoraan eteensä ja kulki jäykempänä kuin koskaan ennen
paraatissakaan.

Ja pahasti pilkaten kaukana olevaa joukkiota piipatti ja rämisi vanha
rintamajoukon nuotti:

    "Toisist' on Alexander,
      toisista Herkules,
    ja Hektor ja Lysander
      suuressa mainehess'!"

Kaukaa kuului gurkhien kättenpaukutus, ja loitolla huusivat
vuoristolaiset, mutta ei laukaustakaan ammuttu brittiläisten eikä
afgaanien puolelta. Nuo pienet punaiset pilkut liikkuvat eteenpäin
aivan yhdensuuntaisesti vihollisen rintaman kanssa.

    "Mut' nimelle ei vertaa
      ole maissa mainehen
    tuon tur-rum-rum-pum-tur-rum
      krenatöörin brittien!"

"Fore and Aft'in" miehiä alkoi kokoontua yhä tiheämpään kentälle
johtavan aukon edustalle. Vuorella ollut kenraali oli vallan sanatonna
pelkästä raivosta. Vihollinen vaan ei liikahtanut. Päivä paistoi
korkealla katsellen poikasia.

    "Luoteja eivät nähneet
      nuo vanhat urohot,
    ei tieneet ruudin voimaa,"

"Nyt ne tulevat!" sanoi Jakin. "Jatka, jatka, Lew!"

      "mi kaataa kontiot!"

"Fore and Aft" hyökkäsi ulos solasta. Mitä upseerit silloin olivat
sanoneet miehilleen saadessaan heidät häpeämään ja nöyrtymään, ei
koskaan ole tullut ilmi; sillä upseerit enemmän kuin sotamiehetkään
eivät siitä puhuneet.

"Ne tulevat uudestaan!" huusi eräs afgaanien pappi. "Älkää tappako
poikia! Ottakaa heidät elävinä, niin käännytämme heidät omaan
uskoomme."

Mutta ensi laukaus oli ammuttu, ja Lew kaatui kasvoilleen. Jakin seisoi
vielä hetkisen, pyörähti ympäri ja vaipui maahan, kun "Fore and Aft"
marssi esille upseerien kiroillessa häpeän ja nöyryytyksen tunne
sydämessään.

Ainakin puolet miehistä olivat nähneet poikien kaatuvan, mutta eivät
räpäyttäneet silmääkään. Eivätkä he virkkaneet niin sanaa. He
kiirehtivät suoraan yli avoimen kentän ampumatta ollenkaan.

"Tämä", sanoi gurkhien eversti hiljaa, "on oikeaa hyökkäystä, noin se
onkin tehtävä. Joutukaa, poikani."

"Ulu-lu-lu-lu!" huusivat gurkhit ja ryntäsivät alas kukriis-aseitten --
noiden hirvittävien gurkhilaispuukkojen iloisesti kalahdellessa.

Oikealta puolelta ei tehty hyökkäystä. Ylänköläiset, hurskaasti antaen
sielunsa Jumalan haltuun (sillä kuolleelle ihmiselle on yhdentekevää,
onko hän ammuttu rajasodassa vai Waterloossa), hajaantuivat ketjuun ja
ampuivat tapansa mukaan, se on ilman seisausta ja ilman kiihkoa, sillä
aikaa kuin rihlakanuunat, jotka vihdoinkin olivat lakanneet ampumasta
ylempänä mainittua kaiveluttavaa röykkiötä, kiidättivät kuulan toisensa
jälkeen vuorella häilyvän lipun ympärille kokoontuneeseen parveen.

"Lähteä ryntäämään on onneton välttämättömyys", tuumaili ylänköläisten
oikeanpuoleisen komppanian lipunkantaja.

"Se panee aina miehet kiroilemaan, mutta luulen, että täytyy rynnätä,
jos nuo mustat saatanat vielä jäävät paikoilleen. Stewart, mies,
ammuthan aurinkoa vasten naamaa, se ei suinkaan ole milläänkään
hallituksen ampumavaroista. Ainakin jalkaa alemmaksi ja paljon
verkempään! Mitä englantilaiset hommaavat? Kovin hiljaista näkyy
keskustassa olevan. Pakenevatko ne taaskin?"

Englantilaiset eivät paenneet. He hakkasivat ja pistelivät ja
tappelivat, sillä vaikka valkoihoinen harvoin on lammasturkkiin tahi
paksuun nuttuun puetun afgaanin veroinen mitä kestävyyteen tulee,
kykenee hän kuitenkin saamaan paljon aikaan molemmista pyssyn päistä,
kun monta valkoihoista tunkee takaapäin ja sydämessä on erityinen
kostoninto. "Fore and Aft" jätti ampumisen siksi, kunnes kuula saattoi
tunkea viiden tahi kuuden miehen läpi, ja afgaanien eturivit alkoivat
horjua yhteislaukauksista. Sitten he valitsivat miehensä ja masensivat
ne kokonaan huutaen, kallistellen, nahkavöitten naristessa jännitettyä
ruumista vastaan, ja saivat ensi kerran nähdä, ettei ahdistettu afgaani
ole likimainkaan niin pelottava kuin päällekarkaava. Sen asian vanhat
sotilaat kyllä olisivat tienneet heille kertoa.

Mutta vanhoja sotilaita ei heidän riveissään ollut.

Gurkhien teräs piti leikissä pahinta ääntä -- oli kuin olisi hakannut
lihaa pölkyn päässä -- heidän oli käsketty ottaa kukriis mukaansa, jota
he käyttivät kernaammin kuin pistintä; ja he tiesivät hyvin, kuinka
afgaanit vihasivat puolikuun muotoista puukon terää.

Kun afgaanit horjuivat, alkoivat viheriät liput vuorilla liikkua,
rohkaistakseen heitä viimeiseen yritykseen. Mutta se ei ollut viisaasti
tehty. Oikeanpuoliseen solaan sijoitetut keihäsmiehet olivat käyneet
levottomiksi ja lähettäneet kolmeen kertaan ainoan upseerinsa
tiedustelemaan asiain kehittymistä. Kolmannella kerralla hän palasi
kuulan haava polvessa, kiroillen tavattomasti hindustaniksi, ja
selitti, että kaikki on hyvin. Silloin eskadroona kiersi ylänköläisten
oikeanpuolitse, keihäslippujen ilkeästi tuulessa vinkuessa, ja hyökkäsi
jäännöksen kimppuun juuri silloin, kun sen sotasääntöjen mukaan olisi
pitänyt odottaa, kunnes vihollinen näyttäisi vielä varmempia horjumisen
merkkejä.

Mutta se oli oivallinen ja hyvin toimitettu hyökkäys, ja se päättyi
siten, että ratsuväki havaitsi joutuneensa sen solan suulle, josta
afgaani oli aikonut peräytyä; ja aukon kautta, jonka keihäät olivat
aikaansaaneet, hyökkäsi nyt kaksi ylänköläis-komppaniaa, jota kenraali
ei ollut ajatellutkaan. Uusi käänne oli erinomainen. Se leikkasi
vihollisen asemaltaan, aivan kuin sieni irroitetaan kalliosta, ja
saarti hänet tulen keskeen tuolle armottomalle kentälle. Ja kuten
kylpijä kuljettaa pesusientä kylpyammeessa, samoin ajettiin afgaaneja,
kunnes he jakautuivat pieniin osastoihin, joita oli paljon vaikeampi
pidellä kuin suurta joukkoa.

"Kas vain!" virkkoi kenraali. "Kaikki on käynyt suunnitelmani mukaan.
Nyt olemme irroittaneet ne asemiltaan ja nyt lyömme ne pirstaleiksi."

Kenraali ei ollut uskaltanut toivoakaan muuta kuin suoranaista
iskemistä, nojautuen käytettävänä olevan voiman suuruuteen; mutta
miehille, jotka kestävät tahi kaatuvat samoine erehdyksineen kuin
vastustajansa, on annettava anteeksi, jos he voivat muuttaa sattuman
tarkoitukseksi. Lahtaaminen kävi edelleen oivallisesti. Afgaanit
alkoivat paeta -- paeta kuin ahdistetut sudet, jotka murahtaen
puraisevat yli olkansa. Punaiset keihäät laskeutuivat aina kaksittain
ja kolmittain, ja keihään varsi kirposi huudolla ilmaan, kuten masto
katkee myrskyisellä merellä, sotamiesten ratsastaessa eteenpäin ja
vetäessä kärjet luokseen. Keihäsmiehet pysyttelivät saaliinsa ja
jyrkkien kallioiden välissä, sillä jokainen joka saattoi koetti päästä
tästä kuoleman laaksosta. Ylänköläiset antoivat pakolaisten juosta
kaksisataa kyynärää ja löivät heidät sitten kokonaan huutaen ja mylvien
ennenkuin he olivat päässeet vuorien suojaan. Gurkhit seurasivat samaa
esimerkkiä; mutta "Fore and Aft" tappoi omalla tavallaan, sillä he
olivat ahdistaneet suuren joukon pistimiensä ja kallionseinämän väliin,
ja pyssyjen tuli poltti paksut nutut.

"Me emme saa kiinni heitä kaikkia, kapteeni sahib", läähätti eräs
keihäsväestön ressaidar. "Koettakaamme karbiineilla. Keihäs menettelee
kyllä, mutta se vie aikaa."

He koettivat karbiineilla, ja vihollinen alkoi hävitä -- pakeni
sadoittain vuorille, kun oli enää parisenkymmentä kuulaa, millä heitä
pidättää. Vuorilla olevat rihlakanuunat heittivät ampumisen --
ampumavarat olivat lopussa -- ja kenraali noitui, sillä pyssyjen tuli
ei saanut pakenemista ehkäistyksi. Jo hyvän aikaa ennen viimeisten
yhteislaukausten lakkaamista näkyi kantajia hoivaamassa haavoittuneita.
Taistelu oli päättynyt, ja jos uusia voimia olisi ollut, ei afgaaneista
olisi ollut ainoatakaan maan päällä. Näin ollen oli afgaaneja kaatunut
sadoittain, eikä missään ollut ruumiita niin paljon kuin "Fore and
Aft'in" liikkumilla.

Mutta rykmentti ei yhtynyt ylänköläisten hurraahuutoihin eikä se
ryhtynyt gurkhien omituiseen tanssiin ruumiiden ympärillä. Katselivat
vain alta kulmien everstiinsä, nojaten pyssyänsä vasten ja läähättäen.

"Menkää takaisin leiriin! Ettekö ole jo yhdeksi päiväksi kyllin
häväisseet itseänne! Menkää hoitamaan haavoitettuja. Siinä on teille
kylliksi", sanoi eversti. Kuitenkin oli "Fore and Aft" viimeisen tunnin
kuluessa tehnyt minkä kuolevainen päällikkö saattoi vaatia. He olivat
kärsineet suuria vaurioita, sillä he eivät tietäneet kuinka heidän
oikein tuli menetellä, mutta he olivat käyttäytyneet mainiosti, ja
siinä heidän palkintonsa.

Muuan nuori ja virkeä lipunkantaja, joka oli alkanut kuvitella olevansa
sankari, ojensi vesileilinsä eräälle ylänköläiselle, jonka kieli oli
aivan mustana janosta. "Minä en juo konnien kanssa yhdestä", vastasi
nuorukainen käheästi ja kääntyen erään gurkhin puoleen kysyi: "Hyvä
Johnny! Juomavettä onko?" Gurkhi myhähti ja ojensi pullonsa. "Fore and
Aft" ei hiiskunut sanaakaan.

He palasivat leiriin, kun taistelukenttä oli hiukan puhdistettu ja
siivottu, ja kenraali, joka hengessä näki olevansa kolmen kuukauden
päästä aateloitu, oli ainoa olento, joka heitä kiitteli. Eversti oli
vallan masentunut ja upseerit vihoissaan ja synkällä mielellä.

"No mutta", sanoi kenraali, "nehän ovat vasta-alkavia, eikä ollut niin
kummallista, että ne joutuivat hiukan epäjärjestykseen ja vetäytyivät
takaisin".

"Voi sun pyhä Pirketta!" virkahti eräs nuorempi upseeri. "Vetäytyä
takaisin epäjärjestyksessä! Sehän oli kiireintä pakenemista."

"Mutta nehän tulivat takaisin, kuten tiedämme", hyvitteli kenraali,
everstin tuhkanharmaat kasvot vastassaan, "ja tekivät sen minkä koskaan
saattoi toivoa. Käyttäytyivät erittäin kauniisti. Minä katselin niitä.
Ei siitä maksa pahoitella, eversti. Niinkuin eräs saksalainen kenraali
lausui miehistään, heitä piti ensin vähän karaista, siinä kaikki."
Itsekseen hän ajatteli: "Nyt ne ovat verissään, voin antaa heille
tärkeämpääkin tointa. On hyväkin, että ovat saaneet hiukan mitä saivat.
Se opettaa heitä enemmän kuin puolen tusinaa pyssykahakoita, oppivat --
myöhemmin -- olemaan yksin ja puremaan. Eversti parkaa vain käy
sääliksi."

Koko iltapäivän tuikki ja loisti heliografi kalliolla, lähettääkseen
hyvän sanoman eräälle vuorelle neljänkymmenen peninkulman päähän. Ja
illalla saapui tomuinen, hiostunut, helläjalkainen ja eksynyt
sanomalehden kirjeenvaihtaja, joka oli ollut mukana erään kylärähjän
polttamisessa ja lukenut sanoman jo kaukana, noituen kohtaloaan.

"Antakaa nyt kuitenkin yksityisseikat -- niin tarkoin kuin suinkin,
olkaa hyvä. Ensi kertaa tulen näin myöhään tämän retken aikana", sanoi
kirjeenvaihtaja kenraalille; ja kenraali mitä kernaimmin kertoi, kuinka
ahdistettu armeija oli lyöty ja hävitetty, josta oli kiittäminen
kenraalin urhoollisuutta, sotataitoa, viisautta ja neuvokkuutta.

Mutta jotkut kertovat, ja niiden joukossa gurkhit, jotka olivat
katselleet vuorilta, että voitto saatiin Jakinin ja Lewin ansiosta,
joiden ruumiit kannettiin juuri paraiksi, kun piti täyttää kahta aukkoa
kaatuneille kaivetun yhteisen haudan toisessa päässä, Jagai-vuoren
juurella.



Hänen oma aviovaimonsa.


Shakespeare kertoo jotain toukista (vai oliko se jättiläisistä taikka
kovakuoriaisista), että ne nousevat sitä vastaan, joka niiden päälle
tallaa liian raskaasti. Varminta on, ettei rupea ollenkaan polkemaan
toukkia -- ei edes viimeksi kotimaasta tullutta nuorinta luutnanttia,
jonka napit tuskin vielä ovat silkkipaperista päästetyt ja jolla on
mehevän englantilaisen lihan puna poskilla. Tässä kertomuksessa
puhutaan toukasta, joka rupesi kiemurtelemaan. Lyhyyden vuoksi
nimitämme Henry Augustus Ramsay Faizannea "Toukaksi", vaikka hän
oikeastaan oli erittäin sievä poika, jolla ei ollut haiventakaan
kasvoissa ja joka vyötäisiltään oli hoikka kuin tyttönen, kun hän tuli
toiseen shikarrien jääkärirykmenttiin. Shikarrien rykmentti on ylpeätä
väkeä, ja täytyy olla taitava kaikenmoisissa asioissa -- pitää osata
soittaa banjoa, taikka ratsastaa tavallista paremmin, taikka laulaa,
taikka näytellä -- ollakseen heille mieliksi.

Toukka ei tehnyt muuta kuin pudota keikahteli hevosensa selästä ja
työnsi lastuja irti portinpatsaista kärryillään. Tämäkin kävi
yksitoikkoiseksi ajan pitkään. Hän ei tahtonut pelata vistiä, hän repi
rikki biljardikankaan, oleskeli paljon yksikseen ja kirjoitti
mammalleen ja sisarelleen kotimaahan. Neljä näistä viidestä seikasta
oli paheita, joita shikarrit eivät hyväksyneet ja jotka he päättivät
poistaa. Jokainen tietää, kuinka vanhemmat luutnantit kasvattavat
nuorempia eivätkä salli niiden koskaan kiivastua. Se on terveellistä
eikä vahingoita ollenkaan, ellei vaan kärsivällisyys lopu; silloin se
on harmillista. Oli kerran mies -- mutta tämä kuuluu toiseen juttuun.

Shikarris-jääkärit kiusasivat Toukkaa kovin paljon, ja hän kärsi kaikki
valittamatta. Hän oli niin hyvä ja niin harras oppimaan, ja hän
punastui niin sievästi, että hänen kasvatuksensa loppui hyvin lyhyeen
ja jokainen jätti hänet rauhaan, paitsi vanhin luutnantti, joka yhä
edelleen koetti tehdä Toukan elämän karvaaksi. Vanhin luutnantti ei
tarkoittanut pahaa, mutta hänen leikkinsä oli karkeata ja hän ei oikein
ymmärtänyt, missä piti lopettaa. Hän oli liian kauan saanut odottaa
omaa komppaniaa, ja tuommoinen seikka saattaa aina miehen katkeraksi.
Paitsi sitä hän oli rakastunut, ja se teki asian vielä pahemmaksi.

Eräänä päivänä, kun hän oli lainannut Toukan rattaat naiselle, jota ei
ollut olemassakaan, ja oli itse ajellut niillä koko iltapäivän, ja oli
tuon saman olemattoman naisen nimessä kirjoittanut Toukalle kirjeen ja
nyt kertoi upseeriklubissa koko jutun, niin Toukka nousi paikaltaan ja
sanoi tyynellä naisellisella äänellään: -- "Se oli aika hyvä kuje;
mutta minä lyön vetoa kuukauden palkasta kuukauden palkkaa vastaan
sittenkuin sinä olet nimitetty, että minä teen sulle kepposen, jonka
sinä muistat koko elämäsi ajan ja jonka rykmentti muistaa vielä sitten,
kun sinä olet kuolleena ja haudattuna." Toukka ei ollut ollenkaan
suutuksissaan, ja koko upseeristo nauroi ääneensä. Sitten vanhin
luutnantti katseli Toukkaa kiireestä kantapäähän ja päinvastaiseen
suuntaan ja sanoi: "Asia on sovittu, lapsukainen." Toukka pyysi
upseereja todistamaan, että veto oli lyöty, ja jatkoi sitten lempeästi
hymyillen erään kirjan lukemista.

Kaksi kuukautta kului, ja vanhin luutnantti yhä kasvatti Toukkaa, joka
rupesi hiukan kiemurtelemaan, kun kuuma aika oli lähestymässä. Minä jo
mainitsin, että vanhin luutnantti oli rakastunut. Hulluinta tässä
asiassa oli se, että tyttö myöskin oli rakastunut vanhimpaan
luutnanttiin. Ja vaikka eversti lausui rumia sanoja ja majuri tirskui
ja naineet kapteenit näyttivät äärettömän viisailta ja nuoremmat
upseerit hymyilivät ylenkatseellisesti, niin nämä kaksi rakastavaista
kuitenkin menivät kihloihin.

Vanhin luutnantti oli niin ihastuksissaan, kun samaan aikaan sai sekä
oman komppanian että tytön, että unohti kiusata Toukkaa. Morsian oli
sievä tytön tyllykkä ja olipa hänellä vähän rahaakin. Hänestä ei
muutoin kerrota ollenkaan mitään tässä kertomuksessa.

Eräänä iltana, juuri kun kuuma aika oli alkanut, koko upseeristo,
paitsi Toukkaa, oli kokoontunut klubihuoneen edustalle. Musiikki oli
lakannut soittamasta, mutta ei kenenkään tehnyt mieli mennä sisään. Ja
kapteenien rouvat olivat myöskin siellä. Kihlatun miehen hupsuus on
vallan rajatonta laatua. Vanhin luutnantti oli selittänyt kihlattunsa
erinomaisia ominaisuuksia, ja rouvat olivat hymähdelleet suostumuksensa
miestensä haukotellessa, kun samassa kuului hameiden kahinaa pimeässä
ja väsynyt, heikko ääni lausui:

"Missä minun mieheni on?"

Minä en ollenkaan tahdo saattaa shikarris-rykmentin moraalia epäluulon
alaiseksi, mutta se on tosiasia, että neljä miestä samassa hypähti ylös
ikäänkuin heitä olisi ammuttu. Kolme heistä oli naimisissa. Ehkä he
pelkäsivät, että heidän vaimonsa olivat tulleet kotimaasta
äkkiarvaamatta. Neljäs sanoi hypähtäneensä ylös hetken vaikutuksesta.
Hän selitti sen jälestäpäin.

Sitten ääni huudahti: -- "Oi Lionell!" Lionell oli vanhimman luutnantin
nimi. Nainen tuli pikku pöydillä palavien kynttilöiden valopiiriin ja
ojensi nyyhkyttäen kätensä pimeää nurkkaa kohti, jossa vanhin
luutnantti istui. Me nousimme pystyyn tuntien sydämessämme, että nyt
oli pahinta odotettavissa. Tässä matoisessa maailmassa me niin vähän
tiedämme lähimmäisemme elämästä -- joka muutoin ei muita koskekaan --
ettemme ollenkaan hämmästy, kun ratkaiseva isku kohtaa. Saattaa se isku
jonakin päivänä tavata meitä itseämmekin. Vanhin luutnantti oli ehkä
luiskahtanut väärälle polulle nuoruudessaan. Miehille useinkin käy niin
hullusti. Me emme tietäneet; me tahdoimme kuulla; ja kapteenien rouvat
tahtoivat myöskin kuulla. Jos hän oli horjahtanut, niin se oli anteeksi
annettavaa, sillä tuo tuntematon nainen pölyisissä kengissään ja harmaa
matkapuku yllään oli kerrassaan suloinen, hiukset mustat ja silmät
suuret, kyyneleiset. Hän oli pitkä ja kaunisvartaloinen, ja hänen
äänensä oli niin surullisen nyyhkyttävä, että oikein kävi sääliksi.
Heti kun vanhin luutnantti oli noussut seisaalleen, heittäytyi nainen
hänen kaulaansa sanoen häntä "omaksi kullaksi" ja selittäen, että hän
ei jaksanut odottaa kauemmin yksinään Englannissa ja että kullan
kirjeet olivat käyneet niin lyhyiksi ja kylmiksi ja hän oli oman
kultansa oma aina maailman loppuun asti ja antaisiko kulta hänelle
milloinkaan anteeksi? Tämä ei ollut oikein naisten tapaan sanottu. Se
oli liian suoraan menemistä asiaan.

Asema näytti tosiaankin synkältä, ja kapteenien rouvat vilkuilivat
silmäkulmiensa alta vanhimpaan luutnanttiin, ja everstin naama
harmaiden partaharjaksien ympäröimänä oli synkkä kuin tuomiopäivä, eikä
kukaan virkkanut sanaakaan.

Sitten eversti sanoi lyhyesti: "No hyvä, herra?" ja nainen nyyhkytti
uudelleen. Vanhin luutnantti oli puoleksi tukehtunut syleilystä, mutta
hän änkytti kuitenkin: -- "Se on helvetin vale! Minulla ei eläissäni
ole ollut vaimoa!" -- "Älä kiroo", sanoi eversti. "Tule
klubihuoneeseen. Meidän täytyy saada tämä selville." Ja hän huokasi
itsekseen, sillä hän oli tottunut luottamaan shikarreihinsa.

Me menimme etuhuoneeseen, joka oli täysin valaistu, ja siellä me
näimme, kuinka ihana tuo nainen oli. Hän seisoi meidän keskellämme,
väliin itkuun tyrskähtäen, väliin jäykkänä ja ylpeänä, ja sitten taas
ojentaen kätensä vanhinta luutnanttia kohti. Se oli vallan kuin neljäs
näytös murhenäytelmässä. Hän kertoi meille, kuinka vanhin luutnantti
oli nainut hänet käydessään kotimaassa loma-ajallaan kahdeksantoista
kuukautta sitten; ja hän tuntui tietävän kaikki mitä mekin tiesimme ja
hiukan enemmänkin vanhimman luutnantin entisyydestä. Luutnantti vaaleni
ja kävi tuhkanharmaaksi koettaen joskus hiukan keskeyttää tuota
sanatulvaa; ja me, jotka näimme kuinka suloinen tuo nainen oli ja
kuinka syylliseltä luutnantti näytti, pidimme viimeksimainittua mitä
pahimpana petona. Me säälimme häntä samalla kumminkin.

Minä en koskaan unohda, mistä kaikesta tämä nainen syytti vanhinta
luutnanttia. Eikä hänkään sitä unohda. Kaikki tämä tapahtui niin
äkkiarvaamatta ja aavistamatta, häiriten meidän yksitoikkoista
elämätämme. Kapteenien rouvat seisoivat taampana, mutta heillä oli
silmät auki, ja me näimme, että he jo olivat lausuneet tuomionsa
vanhimmasta luutnantista. Eversti näytti viittä vuotta vanhemmalta.
Yksi majureista varjosti silmiään kädellään ja tarkasteli siten naista.
Toinen siveli viiksiään ja hymyili tyynesti ikäänkuin olisi katsellut
näytelmää. Peremmällä vistipöydän jaloissa vanhimman luutnantin koira
ajeli kirppuja. Minä muistan kaiken tämän niin selvään kuin minulla
olisi valokuva kädessäni. Minä muistan tuon kauhun katseen vanhimman
luutnantin kasvoissa. Se oli vallan kuin olisimme nähneet miestä
hirtettävän, mutta vielä paljon hauskempaa. Viimein nainen sanoi, että
vanhimman luutnantin vasempaan olkapäähän oli piirretty kirjaimet F.M.
Me tiesimme kaikki sen todeksi ja viattomuudessamme arvelimme, että
nythän asia oli vallan selvä. Mutta eräs poikamies-majureista sanoi
hyvin kohteliaasti: -- "Minä otaksun, että teidän vihkimätodistuksenne
olisi kumminkin enemmän vakuuttava."

Tämä saattoi naisen raivostumaan. Hänen kasvojensa ilmeestä näkyi, että
hän piti vanhinta luutnanttia mitä suurimpana koirana ja paitsi sitä
ylenkatsoi majuria ja everstiä ja meitä muita. Sitten hän purskahti
itkuun ja veti povestaan erään paperin sanoen majesteetillisella
äänellä: -- "Ottakaa tämä! Ja antakaa minun mieheni -- minun
laillisesti vihityn mieheni -- lukea se ääneensä -- jos hän uskaltaa!"

Katsojien keskuudessa syntyi suhinaa ja miehet vilkaisivat toisiinsa,
kun vanhin luutnantti hämmästyneenä ja hoiperrellen astui esiin ja otti
paperin. Me katsoa tuijotimme häneen arvellen, että jokohan nyt oli
tulossa jotakin meitäkin koskevaa. Vanhimman luutnantin kurkku oli
kuiva, mutta kun hänen katseensa olivat kiitäneet paperin yli, pääsi
häneltä helpotuksen huokaus ja hän huusi naiselle: -- "Sinä peijakkaan
veitikka!" Mutta nainen oli juossut pois toisesta ovesta, ja paperiin
oli kirjoitettu: -- "Tämä on todistuksena siitä, että minä, Toukka,
olen täydellisesti maksanut velkani vanhimmalla luutnantille ja että
vanhin luutnantti nyt on minulle velkaa, suostumuksen nojalla helmikuun
23:nnelta p:ltä, jolloin upseeriklubi oli todistajana, yhden kuukauden
kapteenin palkan Intian keisarikunnan rahassa."

Sitten pantiin lähetystö heti Toukan huoneeseen ja se löysi hänet
istumasta sängyn laidalla, jossa hän verkalleen riisui hattunsa,
irtotukkansa, silkkihameensa j.n.e. Hän tuli heti klubiin, ja shikarrit
pitivät semmoista melua, että tykkiväen upseeristo lähetti kysymään
eivätkö hekin saisi ottaa osaa iloon. Minä luulen melkein, että me
muut, paitsi everstiä ja vanhinta luutnanttia, olimme hiukan
noloissamme, kun ei skandaalista tullutkaan mitään. Mutta semmoinenhan
se on ihmisluonto. Toukan näyttelijäkyvystä ei ollut kuin yksi ajatus.
Se oli niin lähellä surkeata surunäytelmää, kuin ikinä pila voi olla.
Kun useat luutnantit viskoivat häntä sohvatyynyillä saadakseen
selville, miksei hän ennen ollut kertonut näyttelijänerostaan, sanoi
hän tyynesti: "Eihän sitä kukaan minulta ole kysynytkään. Minulla oli
kotona tapana näytellä sisareni kanssa." Mutta ei mikään tyttöjen
kanssa näytteleminen selvittänyt kylliksi Toukan onnistumista sinä
iltana. Muutoin minusta se ei ollut oikein sopivaa pilaa. Sillä se
olisi voinut käydä vaaralliseksi. Yleensä ei ole hyödyllistä leikkiä
tulen kanssa, ei pilallakaan.

Shikarrit nimittivät Toukan rykmentin teatteriseuran johtajaksi, ja kun
vanhin luutnantti maksoi velkansa, jonka hän tekikin heti, lahjoitti
Toukka rahat kulissien ja pukujen ostamiseksi. Hän oli hyvä Toukka,
shikarrit olivat ylpeitä hänestä. Ainoa harmi tästä oli, että hänet
ristittiin "vanhimman luutnantin rouvaksi", ja nyt on asemalla kaksi
"vanhimman luutnantin rouvaa", ja se voi väliin panna matkustavaisten
päät pyörälle.



Wee Willie Winkie.


Hänen nimensä oli oikeastaan Percival William Williams, mutta hän löysi
kerran tuon toisen nimen eräästä lastenkirjasta ja se oli hänen oikean
ristimänimensä loppu. Hänen äitinsä _ayah_ (naispalvelija) sanoi häntä
Willie-_Babaksi_, mutta koska Willie ei milloinkaan välittänyt
hitustakaan siitä, mitä tämä _ayah_ sanoi, niin _ayahin_ viisaus ei
muuttanut asiata.

Hänen isänsä oli eversti 195:nnessä rykmentissä, ja heti kun Wee Willie
Winkie oli ennättänyt kyllin vanhaksi ymmärtääkseen sotilaskomentoa,
niin eversti Williams asetti hänet sellaisen komennon alaiseksi. Tätä
poikaa ei voitu millään muulla lailla hallita. Kun hän oli ollut
siivosti koko viikon, hän sai palkinnon hyvästä käytöksestä; ja kun hän
oli paha poika, otettiin hyväkäytösmerkki häneltä pois. Tavallisesti
hän oli pahana poikana, sillä Intiassa on pienille kuusivuotiaille niin
kovin paljon tilaisuuksia vallattomuuksiin.

Lapset eivät tavallisesti suvaitse tuttavallisuuksia vierailta, ja Wee
Willie Winkie oli hyvin tarkka lapsi siinä suhteessa. Kerran hän
suostui tekemään tuttavuutta ja suvaitsi armollisesti jättää kaikki
ujostelemiset. Hän mieltyi ensi näkemältä luutnantti Brandikseen
195:nnestä rykmentistä. Wee Willie Winkie astui varmana sisään kantaen
hyväkäytösmerkkiä, jonka hän oli saanut, kun malttoi olla ajamatta
kanoja ympäri pihaa. Hän katseli vakavasti Brandista ainakin kymmenen
minuuttia ja lausui sitten mielipiteensä hänestä.

"Minä pidän sinusta", sanoi hän hitaasti vetäen tuolinsa lähemmäksi
Brandista. "Minä pidän sinusta. Minä annan sinulle nimeksi Liinakko
sinun tukkasi tähden. Ethän sinä pahastu, kun minä aion sanoa sinua
Liinakoksi? Se on näetkös sinun tukkasi tähden, ymmälläthän."

Tämä oli juuri omituisimpia Wee Willie Winkien omituisuuksia. Hänellä
oli tapana katsella vierasta vähän aikaa ja sitten hän aivan
odottamatta ja selittämättä antoi hänelle nimen. Ja se nimi pysyi. Ei
mikään sotilaskuri saanut Wee Willie Winkietä luopumaan tästä
tavastaan. Hän kadotti hyväkäytösmerkkinsä, kun hän sanoi komisaarion
rouvaa Pobsiksi; mutta eivät mitkään everstin ponnistukset saaneet
asemalaisia jättämään tätä liikanimeä ja Mrs Collen sai olla Mrs "Pobs"
koko ajan kun hän asui asemalla. Ja niin Brandis sai nimekseen
"Liinakko", ja rykmentin kunnioitus kohosi siitä syystä häntä kohtaan.

Jos Wee Willie Winkie erityisesti suosi jotakuta henkilöä, niin tuota
onnellista silloin kadehtivat sekä upseeristo että sotamiehet. Ja
heidän kadehtimiseensa ei ollut syynä mikään ulkonainen omanvoiton
pyynti. "Everstin poikaa" ihailtiin kokonaan hänen omien hyvien
ominaisuuksiensa tähden. Ja Wee Willie Winkie ei kuitenkaan ollut
ollenkaan viehättävä. Hänen kasvonsa olivat aina pisamissa, jalat aina
naarmuja täynnä, ja vaikka hänen äitinsä melkein kyynelsilmin sitä
koetti vastustaa, oli hän kärttänyt kunnes sai pitkät keltaiset
kiharansa leikatuiksi lyhyeksi sotilastapaan. "Minä tahdon tukkani
samanlaiseksi kuin kelsantti Tummilinkin", sanoi Wee Willie Winkie, ja
kun kerran isä suostui, niin tämä uhri toimitettiin.

Kolme viikkoa sen jälkeen kuin hänen nuori sydämensä oli ihastunut
luutnantti Brandikseen -- jota tästälähin sanomme lyhyyden vuoksi
Liinakoksi -- Wee Willie Winkie tuli tietämään kummallisia asioita,
jotka olivat vallan ulkopuolella hänen käsityspiiriänsä.

Liinakko palkitsi hänen suosionsa vastarakkaudella. Liinakko oli
antanut hänen viisi hurmaavan ihanaa minuuttia kantaa hänen omaa
raskasta miekkaansa, joka oli juuri yhtä pitkä kuin Wee Willie Winkie.
Liinakko oli luvannut hänelle koiranpenikan ja Liinakko oli sallinut
hänen katsella tuota ihmeellistä komentoa, kun Liinakon partaa
ajettiin. Ja tämän kaiken lisäksi Liinakko oli sanonut, että hänkin,
Wee Willie Winkie, kerran kohoaisi tuonlaisen kiiltävän veitsilaatikon,
hopeaisen saippuarasian ja hopeapäisen "sylkiharjan" (kuten Wee Willie
Winkie sitä nimitti) omistajaksi. Paitsi hänen isäänsä, jolla oli valta
antaa ja ottaa hyväkäytösmerkki aivan mielensä mukaan, ei varmaan ollut
ainoatakaan miestä puoleksikaan niin viisasta, väkevää ja urhoollista
kuin Liinakko, jonka rinnassa Afganistanin ja Egyptin mitalit
kiilsivät. Minkätähden sitten Liinakko oli niin miehuuttoman pehmeä,
että meni suutelemaan -- oikein hurjasti suutelemaan -- "suurta
tyttöä", Miss Allardyceä? Aamulla ratsastaessaan Wee Willie Winkie oli
nähnyt Liinakon tekevän niin, ja ollen näet gentlemanni oli hän heti
kääntynyt ympäri ja ratsastanut tallirengin luo, ettei tallirengin
pitänyt nähdä.

Tavallisissa olosuhteissa olisi hän heti kertonut koko jutun isälleen,
mutta hän tunsi vaistomaisesti, että tämä oli semmoinen seikka, josta
ensin oli puhuttava Liinakon kanssa.

"Liinakko", kirkui Wee Willie Winkie ratsastaen luutnantin asunnolle
aikaisin eräänä aamuna -- "minun täytyy tavata sinut, Liinakko!"

"Tule sisään, nuori herra", vastasi Liinakko, joka oli juuri syömässä
aamiaista koirineen. "Mitähän pahaa sinä taas olet tehnyt?"

Wee Willie Winkie ei ollut tehnyt mitään huomattavampaa pahaa kolmen
päivän kuluessa ja tunsi siis seisovansa vallan siveyden kukkulalla.

"Minä en ole tehnyt mitään pahaa", sanoi hän heittäytyen nojatuoliin ja
koettaen niin paljon kuin suinkin matkia everstin väsyneitä liikkeitä
kuuman paraadin jälkeen.

Hän työnsi pisamaisen pikku nenänsä teekuppiin, ja silmät vilkkuivat
kupin laidan yläpuolella, kun hän kysyi: -- "Minä sen sanon, Liinakko,
onko se sopivata se, että menee suutelemaan isoja tyttöjä?"

"No helkkari! Kylläpä sinä alat aikaisin. Ketä sinä tahtoisit
suudella?"

"En ketään. Minun äitini aina suutelee minua, ellen minä estä häntä.
Jollei se ole sopivata, niin minkätähden sinä sitten suutelit majuli
Allaldycen isoa tyttöä eilisaamuna kanavan luona?"

Liinakon sydän sykähteli. Hän ja Miss Allardyce olivat ponnistaneet
kaikki voimansa pitääkseen kihlaustaan salassa vielä pari viikkoa. Oli
olemassa tärkeitä ja välttämättömiä syitä, minkätähden majuri
Allardycen ei pitäisi saada tietää, kuinka asiat olivat, ainakaan
ennenkuin ensi kuussa, ja nyt tuo pieni peijakas tiesi vallan liian
paljon.

"Minä näin sinut", sanoi Wee Willie Winkie tyynesti. "Mutta tallilenki
ei nähnyt. Minä huusin hänelle, Hut ja o."

"No, että sinulla nyt sentään oli sen verran järkeä, sinä pikku elävä",
huusi Liinakko raukka puoleksi hyvillään, puoleksi harmissaan. "Ja
kuinkahan monelle jo olet kertonut siitä?"

"En kellekään. Ethän sinäkään keltonut, kun minä koetin latsastaa
puhvelilla ja kun minun latsuhevoseni lampaantui; ja minä ajattelin,
että sinä et tahtoisi että minä keltoisin."

"Winkie", huudahti Liinakko innokkaasti, pudistaen pikku kättä, "sinä
olet paras poika maailmassa. Kuuleppas nyt, sinä et voi ymmärtää
kaikkia näitä asioita. Jonakin päivänä -- kuinka kummassa minä selitän
tämän sinulle! -- minä aion naida Miss Allardycen, ja sitten hänestä
tulee Mrs Liinakko, kuten sinä sanoisit. Jos sinun nuoren järkesi
kannalta tuntuu niin sopimattomalta suudella isoja tyttöjä, niin mene
vaan ja kerro siitä isällesi."

"Kuinka sinun silloin käy?" kysyi Wee Willie Winkie, joka oli varmasti
vakuutettu siitä, että isänsä oli kaikkivaltias.

"Minulle tulee siitä harmia", sanoi Liinakko koettaen viimeisenä
keinonaan luoda rukoilevan katseen olosuhteiden määrääjään.

"No sitten minä en kello", sanoi Wee Willie Winkie urhoollisesti.
"Mutta minun isäni sanoo, että on miehuutonta aina suudella, ja minä en
luullut, että sinä tekisit niin, Liinakko?"

"En minä suutelekaan aina, sinä veitikka. Silloin tällöin vain, ja kun
sinä kasvat suureksi, niin teet samalla lailla. Sinun isäsi tarkoitti
vain, ettei se sovellu pikku pojille."

"Ahaa!" sanoi Wee Willie Winkie, jolle asia nyt kävi vallan selväksi.
"Se on samalla lailla kuin sylkihaljankin laita?"

"Aivan", vastasi Liinakko vakavasti.

"Mutta minä luulen, etten minä milloinkaan viitsi suudella isoja
tyttöjä enkä ketään, paitsi äitiä. Ja häntä minun täytyy suudella,
ymmälläthän."

Nyt seurasi pitkä hiljaisuus, jonka Wee Willie Winkie vihdoinkin
lopetti.

"Pidätkö sinä paljon siitä isosta tytöstä, Liinakko?"

"Hyvin paljon", sanoi Liinakko.

"Enemmän kuin Bellistä taikka Butcha-koilasta taikka minusta?"

"Vallan eri tavalla", sanoi Liinakko. "Jonkun ajan perästä Miss
Allardyce on oleva minun omani, mutta sinä kasvat suureksi ja tulet
komentamaan rykmenttiä ja -- kaikenmoisia asioita. Se on vallan eri
asia, näetkös."

"Hyvä", sanoi Wee Willie Winkie nousten ylös. "Koska sinä pidät siitä
isosta tytöstä, niin minä en kello siitä kenellekään. Minun täytyy nyt
mennä."

Liinakko nousi ja saattoi pikku vierastaan ovelle lausuen vielä: --
"Sinä olet kaikkein paras pikku poika, Winkie. Minäpä kerron sinulle
jotain. Kolmenkymmenen päivän perästä tästä lukien saat siitä kertoa,
jos tahdot -- ja kenelle vain tahdot."

Siten Brandiksen ja Miss Allardycen kihlauksen salassapysyminen riippui
pienen lapsen lupauksesta. Liinakko, joka tunsi Wee Willie Winkien
mielipiteet totuudesta, oli vallan levollinen, sillä hän tiesi, ettei
poika riko lupaustaan. Wee Willie Winkie rupesi osoittamaan erityistä
ja tavatonta huomiota Miss Allardyceä kohtaan ja hänellä oli tapana
verkalleen ja miettivänä kiertää tuon hämmästyneen nuoren neidin
ympäri, vakavasti tarkastaen häntä vilkuttamatta silmiään. Hän koetti
saada selville, mistä syystä Liinakko oli suudellut häntä. Eihän hän
ollut läheskään niin sievä kuin Willien äiti. Mutta toiselta kannalta
nähden hän oli Liinakon omaisuus ja tuli kohta olemaan vallan hänen
omansa. Siitä syystä Willie piti kohtuullisena, että hän kohteli tyttöä
yhtä suurella kunnioituksella kuin itse Liinakon isoa miekkaa taikka
kiiltävää pistolia.

Tieto siitä, että hänellä ja Liinakolla oli yhteinen suuri salaisuus,
teki Wee Willie Winkien tavattoman mallikelpoiseksi kolmen viikon
ajalla. Mutta sitten vanha aatami puhkesi esiin ja hän laati
"leirivalkean" -- kuten hän itse sitä nimitti -- puutarhan pohjukkaan.
Kuinka hän saattoi aavistaa, että kipinät lentäisivät everstin
heinäsuovaan ja polttaisivat viikon ravinnon hevosilta? Äkkiarvaamaton
ja nopea oli rangaistus -- hyväkäytösmerkki otettiin pois ja sen surun
lisäksi vielä annettiin kolme päivää kotiarestia -- ei saanut liikkua
muualla kuin rakennuksessa ja verannalla -- ja vielä päälle päätteeksi
isäkään ei läsnäolollaan häntä ilahduttanut tällä ajalla.

Hän kesti tuomionsa kuin mies, joksi hän toivoi kerran kasvavansa,
ojentihe suoraksi, vaikka alahuuli hiukan vavahteli, tervehti
sotilastapaan ja päästyänsä sisään juoksi katkerasti itkemään
lastenkamariin, jota hän sanoi omaksi kortteerikseen. Liinakko tuli
iltapäivällä sinne ja koetti lohduttaa pikku syyllistä.

"Minä olen alestissa", sanoi Wee Willie Winkie surkeasti, "ja minä en
saa puhua sinulle".

Hyvin aikaisin seuraavana aamuna hän kiipesi rakennuksen katolle -- se
ei ollut kielletty -- ja huomasi Miss Allardycen juuri ratsastavan ohi.

"Minnekä sinä menet?" huusi Wee Willie Winkie.

"Joen poikki", vastasi Miss Allardyce ja ratsasti edelleen.

Tätä maakuntaa, johon 195:s rykmentti oli sijoitettu, rajoitti
pohjoisessa virta, joka talvisaikaan kuivui. Jo aikaisimpina
ikävuosinaan Wee Willie Winkietä oli kielletty menemästä joen poikki,
ja hän oli saanut selville, että Liinakkokaan -- tuo melkein
kaikkivaltias Liinakko -- ei milloinkaan ollut käynyt joen toisella
puolella. Wee Willie Winkielle oli kerran luettu suuresta
sinikantisesta kirjasta kertomus kuninkaan tyttärestä ja peikoista --
hyvin ihmeellinen kertomus, jossa peikot aina kävivät sotaa ihmisiä
vastaan, kunnes eräs Tuhkimo niminen henkilö ne voitti. Siitä
saakka hän oli otaksunut, että joen takana noilla mustilla ja
purppuranhohtavilla vuorilla asui peikkoja, ja totta oli, että jokainen
sanoi siellä olevan pahoja ihmisiä. Hänen omassa kodissaankin
peitettiin ikkunoiden alaosat vihreällä paperilla, sillä jos nuo pahat
ihmiset saisivat vapaasti katsella sisään, niin ne ampuisivat
rauhallisiin asuinhuoneisiin ja mukaviin makuukammioihin. Varmaan
virran takana, johon koko maailma päättyi, oli pahoja ihmisiä. Ja
heidän alueelleen oli majuri Allardycen iso tyttö, Liinakon omaisuus,
menemäisillään. Mitä Liinakko sanoisi, jos jotain tapahtuisi hänelle?
Jos peikot ryöstäisivät hänet kuten ennen Tuhkimon kuninkaantyttären?
Hän oli vaikka millä keinolla palautettava takaisin.

Talossa oli hiljaista. Wee Willie Winkie ajatteli hetken isänsä ankaraa
suuttumista ja sitten -- karkasi arestistaan. Tämä oli vallan tavaton
rikos. Matalalla oleva aurinko loi hänen varjonsa pitkänä ja mustana
puutarhan polulle hänen mennessään talliin ratsuansa pyytämään. Hänestä
tuntui aamuhämärän hiljaisuudessa niinkuin koko suuri maailma olisi
seissyt hiljaa ja katsellut Wee Willie Winkien tottelemattomuutta.
Uninen tallirenki auttoi hänet satulaan, ja koska tämä yksi suuri rikos
oli tehnyt kaikki pienemmät viat vähäpätöisiksi, sanoi Wee Willie
Winkie ratsastavansa Liinakko sahibin luo ja käänsi hevosen kapealle
polulle, jossa se tuontuostakin polki kukkalavojen pehmeätä multaa.

Hevosen askelten tuottama hävitys oli viimeinen paha teko, joka erotti
hänet ihmiskunnan suosiosta. Hän kääntyi ajotielle, kumartui eteenpäin
ja ratsasti, niin kovaa kuin hevonen suinkin pääsi, virtaa kohti.

Mutta virkuinkaan poniratsu ei vedä vertoja pitkäaskeleiselle
juoksijalle. Miss Allardyce oli jo kaukana, oli kulkenut laihopeltojen
halki, päässyt poliisivartioiden ohi näiden vielä nukkuessa, ja hänen
ratsunsa jo potki kiviä virtaäyräillä, kun Wee Willie Winkie jätti
kanttoonan ja Brittiläisen Intian taaksensa. Eteenpäin kumartuneena ja
yhä vielä piiskaten hevostaan Wee Willie Winkie hyökkäsi afgaanien
alueelle. Hän näki paraiksi Miss Allardycen mustana pilkkuna kiitävän
pitkin kivistä tasankoa. Syy tytön lähtöön oli vallan yksinkertainen.
Liinakko oli toissa iltana liian aikaisella isännyydellä kieltänyt
häntä milloinkaan ratsastamasta virralle. Ja nyt hän oli lähtenyt sinne
näyttääkseen omaa tahtoaan ja opettaakseen hiukan Liinakkoa.

Wee Willie Winkie oli tuskin ennättänyt noille vieraille vuorille, kun
hän huomasi tytön ratsun astuvan harhaan ja kompastuvan pahasti. Miss
Allardyce pääsi irti siitä, mutta hänen nilkkansa nyrjähti pahoin, niin
ettei hän voinut seistä. Kun hän nyt näin oli näyttänyt uskallustaan,
rupesi hän itkemään katkerasti ja hämmästyi samassa nähdessään
valkoisen, avosilmäisen lapsen khaki-takissa melkein läkähtyneellä
poniratsulla.

"Oletko sinä kovin pahasti loukkaantunut?" kirkui Wee Willie Winkie
heti, päästyään pyssynkantaman päähän. "Sinun ei pitäisi olla täällä."

"En tiedä", sanoi Miss Allardyce surkeasti, eikä ollut huomaavinaan
moitetta. "Hyvä Jumala, lapsi, mitä sinä täällä teet?"

"Sinä sanoit meneväsi villan poikki", läähätti Wee Willie Winkie
hypäten alas poninsa selästä. "Eikä kukaan -- ei Liinakkokaan -- saa
mennä villan yli, ja minä latsastin sinun pelässäsi niin kovasti, mutta
sinä et seisahtunut ja nyt sinä olet loukannut itsesi ja Liinakko
suuttuu minuun ja -- minä olen kalannut alestistani! Minä olen kalannut
alestistani!"

Tuleva 195:nnen rykmentin eversti istui maahan ja itkeä nyyhkytti.
Huolimatta tuskasta nilkassaan oli tyttö liikutettu.

"Oletko sinä ratsastanut koko matkan kanttoonasta saakka, pikku mies?
Minkätähden?"

"Sinähän olet Liinakon omaisuutta. Liinakko sanoi sen minulle!"
valitti Wee Willie Winkie onnettomana. "Minä näin hänen suutelevan
sinua; ja hän sanoi pitävänsä sinusta enemmän kuin Bellistä taikka
Butcha-koilasta taikka minusta. Ja siitä syystä minä tulin. Sinun
täytyy nyt nousta ylös ja tulla takaisin. Sinun ei olisi pitänyt tulla
tänne. Tämä on paha paikka, ja minä olen kalannut alestistani."

"Minä en voi liikahtaa, Winkie", sanoi Miss Allardyce valittaen. "Minä
olen loukannut jalkani. Mitä minun pitää tehdä?"

Hän oli purskahtamaisillaan itkuun, ja tuo rohkaisi Wee Willie
Winkietä, jota oli kasvatettu pitämään kyyneleitä mitä suurimpana
miehuuttomuuden merkkinä. Vaikka voihan sentään sallia miehenkin
masentuvan, jos hän sattuu olemaan niin suuri syyllinen kuin Wee Willie
Winkie.

"Winkie", sanoi Miss Allardyce, "kun sinä olet hiukan levähtänyt, niin
ratsasta takaisin ja käske heitä lähettämään joku tänne minua
noutamaan. Minuun koskee niin hirveästi."

Lapsi istui hiljaa hetkisen, ja Miss Allardyce sulki silmänsä; hän oli
melkein pyörtyä tuskasta. Hän havahtui äkkiä siitä, että Wee Willie
Winkie heitti ohjakset poninsa niskalle ja päästi sen irralleen, lyödä
huimaisten sitä piiskallaan. Pieni eläin nelisti kanttoonaan päin.

"Voi Winkie! Mitä sinä teet?"

"Hst!" sanoi Wee Willie Winkie. "Tuolla tulee mies -- se on noita
pahoja miehiä. Minun täytyy jäädä sinun luoksesi. Isä sanoo, että
miehen aina täytyy suojella tyttöjä. Jack juoksee nyt kotiin, ja sitten
he tulevat tänne meitä hakemaan. Siitä syystä minä päästin sen
menemään."

Ei ainoastaan yksi, vaan pari kolme miestä ilmestyi kallion särmän
takaa, ja Wee Willie Winkien sydän alkoi sykähdellä, sillä juuri
samalla lailla peikot olivat tulleet ryöstämään ja kiusaamaan Tuhkimon
sielua. Tuolla lailla ne olivat leikkineet Tuhkimon puutarhassa, Wee
Willie Winkie oli nähnyt kuvan siitä, ja tuolla lailla ne olivat
peljästyttäneet kuninkaantyttären imettäjää. Hän kuuli, kuinka he
puhelivat keskenään, ja ilokseen hän tunsi sekasikiö koiran Pushton,
joka oli ollut eräällä nykyjään palveluksesta erotetulla tallirengillä
hänen kotonaan. Miehet, jotka tuolla lailla puhuvat, eivät voi olla
pahoja peikkoja. Ne ovat luultavasti vain alkuasukkaita.

Ne tulivat sen pyöreän kiven kohdalle, jossa Miss Allardycen ratsu oli
kompastunut.

Silloin nousi kalliolta Wee Willie Winkie, ylhäisrotuinen lapsi kuuden
ja kolmen neljänneksen vuoden vanha, ja huusi urhoollisesti ja
pontevasti "Jao!" Poni oli jo virran toisella puolen.

Miehet purskahtivat nauruun, mutta alkuasukasten naurua Wee Willie
Winkie ei voinut sietää. Hän kysyi heiltä, mitä he tahtoivat ja miksi
he eivät menneet pois. Toisia ilkeänaamaisia ja käyräperäisillä
pyssyillä varustettuja miehiä ryömi esiin vuoren siimeksestä, kunnes
Wee Willie Winkie näki niitä parikymmentä kappaletta. Miss Allardyce
kirkaisi.

"Kuka sinä olet?" kysyi yksi miehistä.

"Minä olen evelsti sahibin poika, ja minun käskyni on, että te heti
menette matkoihinne. Te mustat miehet pelotatte neiti sahibia. Jonkun
teistä täytyy juosta kanttoonaan keltomaan, että neiti sahib on
loukannut itsensä ja että evelstin poika on täällä hänen luonaan."

"Ettäkö pistäisimme jalkamme ansaan?" kuului naurava vastaus.
"Kuulkaappa mitä poikanen puhuu!"

"Sanokaa, että minä lähetin teidät -- minä evelstin poika. He antavat
teille lahaa."

"Mitä me nyt tässä lörpöttelemme. Tuokaa tänne lapsi ja tyttö, niin
voimme ainakin vaatia lunnaita. Me olemme ylänkökylien herroja", sanoi
ääni takaa.

Nämä olivat peikkoja -- pahempia kuin jättiläiset -- Wee Willie Winkie
sai panna kaikki voimansa liikkeelle, ettei purskahtaisi itkuun. Mutta
hän tunsi, että itkeminen alkuasukasten nähden, lukuunottamatta hänen
äitinsä ayahia, oli paljoa häpeällisempää kuin mikä uppiniskaisuus
tahansa. Paitsi sitä hänellä, tulevalla 195:nnen rykmentin everstillä,
oli peljättävä rykmentti takanaan.

"Aiotteko viedä meidät pois?" sanoi Wee Willie Winkie hyvin kalpeana ja
levottomana.

"Aiomme kyllä, pikku sahib Bahadur", sanoi pisin miehistä, "ja sitten
syömme teidät myöhemmin".

"Se on lapsen puhetta", sanoi Wee Willie Winkie. "Miehet eivät syö
toisia miehiä."

Naurun hohotus keskeytti hänet, mutta hän jatkoi päättävästi: -- "Ja
jos te viette meidät pois, niin minä sen sanon teille, että koko minun
lykmenttini tulee tänne samana päivänä ja tappaa teidät joka miehen.
Kuka tahtoo viedä minun sanani evelsti sahibille?"

Alkuasukasten kieltä -- Wee Willie Winkie osasi kolmeakin -- tuo poika
helposti puhui, vaikkei hän vielä osannut ärrääkään lausua.

Toinen mies liittyi keskusteluun, huutaen: -- "Voi teitä, hullut
miehet! Se on totta, mitä tuo poika sanoo. Hän on koko tuon valkoisen
sotajoukon sydän. Rauhan tähden antakaa heidän molempien mennä, sillä
jos me otamme pojan, niin rykmentti tulee tänne ja hävittää koko
laakson. Meidän kylät ovat laaksossa, ja me emme pääse pakoon. Tuo
rykmentti on täynnä piruja. He potkaisivat Khoda Yarin kylkiluut
poikki, kun hän koetti ottaa pyssyjä; ja jos me kosketamme tuota lasta,
niin he polttavat ja rosvoavat ja ryöstävät kuukausmääriä, kunnes ei
mitään ole jäljellä. Parempi on lähettää mies viemään sanaa ja saamaan
palkinnon. Minä sen sanon, että tuo lapsi on heidän jumalansa, ja he
eivät säästä ketään meistä eikä vaimojamme, jos me teemme hänelle
pahaa."

Se oli Din Mahommed, virasta erotettu everstin tallirenki, joka täten
mielet käänsi, ja nyt seurasi kiivas ja vihainen keskustelu. Wee Willie
Winkie seisoi ylempänä kuin Miss Allardyce ja odotti päätöstä. Varmaan
hänen oma "lykmenttinsä" ei häntä hylkäisi, jos se vain tietäisi hänen
pulastaan.

       *       *       *       *       *

Yksinäinen ratsu toi sanoman 195:nteen rykmenttiin, vaikka kyllä
everstin talossa jo oli ollut aika hämmästys tuntia ennen. Pikku
hevonen laukkasi valtatietä pääparakkien eteen, jossa miehiä istui
pelaillen huvikseen. Devlin, E-komppanian lipunkantaja, katsahti
tyhjään satulaan ja juoksi kaikkiin parakkihuoneisiin ajaen ylös
jokaisen huonekorpraalin, jonka vain tapasi. "Ylös, pojat! Jotain on
tapahtunut everstin pojalle", huusi hän.

"Hän ei ole voinut pudota satulasta! Ei hiidessäkään, ei ole voinut",
jupisi rummunlyöjä-poika. "Menkää virran poikki hakemaan. Jos hän on
jossakin, niin siellä hän juuri on, ja ehkä pataanit jo ovat ottaneet
hänet. Älkää hiidessä hakeko häntä virran uomasta! Menkää virran
toiselle rannalle."

"Mott puhuu kerran järkevästikin", sanoi Devlin. "E-komppania! joutuun
virran yli!"

Sitten E-komppania, useimmat paitahihasillaan, kiiruhti pelastamaan
kallista henkeä, jälkijoukon kärttäessä hikoilevaa kersanttia
kiirehtimään vielä enemmän. Kanttoonassa syntyi aika elämä, kun
195:nnen rykmentin miehiä oli hakemassa Wee Willie Winkietä, ja vihdoin
eversti, niin väsyneenä ettei jaksanut kirotakaan, saavutti
komppaniansa, joka juuri pyrki eteenpäin virran rantakivillä.

Vuorella, jonka juurella Wee Willie Winkien peikot keskustelivat
olisiko viisasta viedä poika ja tyttö pois, vartia ampui kaksi
laukausta.

"Mitäs minä sanoin?" kiljui Din Mahommed. "Se oli varoitus! Sotamiehet
ovat jo ulkona ja tulevat tuolla tasangon poikki! Mennään pois! He
eivät saa nähdä meitä pojan luona!"

Miehet odottivat hetkisen ja sitten, kun vielä kerran kuului pyssyn
laukaus, vetäytyivät vuoristoon hiljaa, kuten olivat tulleetkin.

"Lykmentti tulee", sanoi Wee Willie Winkie salaisesti Miss
Allardycelle, "ja kaikki on nyt hyvin. Älä itke!"

Hän tarvitsi itse saman neuvon, sillä kymmenen minuuttia myöhemmin, kun
hänen isänsä saapui paikalle, hän itki katkerasti, kätkien päänsä Miss
Allardycen helmaan.

195:nnen rykmentin miehet saattoivat hänet kotiin riemuhuudoilla, ja
Liinakko, joka oli ratsastanut hevosensa vaahtoon, tuli häntä vastaan
ja hänen suureksi harmikseen suuteli häntä julkisesti miesten nähden.

Mutta hänen harminsa tuli lievitetyksi. Paitsi sitä, että hänen isänsä
antoi hänelle anteeksi arestistakarkaamisen, luvattiin hänelle
hyväkäytösmerkki niin pian kuin vain äiti ennättäisi ommella sen hänen
takkinsa hihaan. Miss Allardyce oli kertonut everstille jotakin, joka
sai hänet ylpeilemään pojastaan.

"Hän oli sinun omaisuutesi, Liinakko", sanoi Wee Willie Winkie,
osoittaen Miss Allardyceä likaisella etusormellaan. "Minä tiesin, että
hänellä ei ollut lupaa mennä villan yli, ja minä tiesin, että lykmentti
tulisi minua hakemaan, kun minä lähetin Jackin kotiin."

"Sinä olet sankari, Winkie", sanoi Liinakko -- "kerrassaan sankari!"

"Minä en ymmällä mitä sinä talkoitat", sanoi Wee Willie Winkie, "mutta
sinä et saa sanoa minua Winkieksi enää. Minä olen Percival Will'am
Will'ams."

Sillä tavalla Wee Willie Winkiestä kasvoi mies.



RUDYARD KIPLING


Rudyard Kipling, suuri englantilainen runoilija ja maailman
huomattavimpia nykyaikaisia kirjailijoita, syntyi Bombayssa, Intian
keisarikunnan pääkaupungissa, joulukuun 30 p:nä 1865. Sekä isän että
äidin puolelta on hän perinyt taiteellisia taipumuksia. Isä oli
tunnettu maalari J. Lockwood, joka m.m. julkaisi "Intian eläimiä ja
ihmisiä" nimisen kuvateoksen, ja eno oli kuuluisa taiteilija
Burne-Jones.

Seitsentoistavuotiaana Kipling tuli sanomalehtimieheksi ja sai
tilaisuuden matkustella laajalti Bengalissa, Kiinassa, Jaapanissa, ja
Pohjois-Amerikassa.

V. 1890 hän siirtyi Englantiin ja julkaisi siellä "Hindostanilaiset
ylänkökuvauksensa", jotka yhdellä iskulla tekivät hänen nimensä
kuuluisaksi. Tullessaan oli hän tuonut matkalaukun täyden
käsikirjoituksia ja hämmästytti pian maailmaa lähettämällä julkisuuteen
teoksen toisensa perästä. Ne olivat kuvauksia Intiasta, sen seura- ja
sotilaselämästä, sen luonnosta ja eläinkunnasta, ja kaikille niille oli
ominaista harvinainen huomiokyky ja rehevä yksityiskohtien rikkaus,
mikä antaa kuvauksille persoonallisen näkemyksen ja kokemuksen
vakuuttavan leiman. Tekijällä on sitäpaitsi ihmeellinen mielikuvitus,
joka tenhoo lukijan alkuperäisyydellään ja valtavalla rikkaudellaan.

Kipling nauttii harvinaisen suurta suosiota ei ainoastaan
englantilaisella kielialueella, vaan kautta koko sivistyneen maailman.
Kun hän v. 1899 oli sairaana Amerikassa, julkaisi sikäläinen
sanomalehdistö jokapäiväisiä tiedonantoja hänen tilastaan ja keisari
Wilhelm lähetti hänen puolisollensa myötätuntoisen sähkösanoman.

Kiplingin kunniaksi on erityisesti mainittava, ettei hänen teostensa
suurenmoinen menestys ole koskaan houkutellut häntä julkaisemaan mitään
ala-arvoista.

V. 1907 Kipling sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon.

Suomeksi ovat hänen teoksistaan ilmestyneet m.m. nuo mainehikkaat,
ihmeelliset "viidakkokirjat" ("The jungle book" ja "The second jungle
book") nimellä "Indian viidakoista".





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Sotilaskertomuksia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.