Title: Daimoni - Itämainen tarina
Author: Lermontov, M. J.
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Daimoni - Itämainen tarina" ***


DAIMONI

Itämainen tarina


Kirj.

M. J. LERMONTOV


Suom. Martti Wuori



Kirjallisia pikkuhelmiä XXXXI.



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto,
1911.

O.-Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.



MIHAIL JURJEVITSH LERMONTOV.


Venäjän suurimman runoilijan A.S. Pushkinin rinnalla mainitaan aina
ensimäisenä Mihail Jurjevitsh Lermontovin nimi. Onpa niitä, jotka eivät
ole epäilleet antaa jälkimäiselle etusiaakin, ja ehkä syystäkin,
ainakin mitä tuntemusten syvällisyyteen ja runolliseen voimaan tulee.
Molemmat nämä runoilijat saivat vaikutuksensa siitä mahtavasta
hyökyaallosta, joka viime vuosisadan alkupuoliskolla kulki koko Europan
läpi, siitä päävirtauksesta, jonka suurin edustaja oli Lord Byron,
mutta erotus heidän välillänsä oli etupäässä siinä, että Pushkin ehti,
vaan Lermontov ei ehtinyt vapautua tuon raskaan "Weltschmerz'in"
(maailmantuskan) tarttumataudista. Pushkin osasi sopia ihmisten kanssa
ja mukautua oloihin, joita vastaan hän alussa niin innokkaasti ja
vihasta leppymättömänä oli sotaan lähtenyt, Lermontov sitä vastoin ei
voinut eikä tahtonut koskaan sopia, sillä tuo sovinto ei olisi koskaan
ollut täydellinen, ja puolinaista ei hän voinut sietää. Pushkin oli
etupäässä taiteilija ja rajoitettuaan itselleen rauhallisen sopukan,
jossa tyynesti sai elää taiteensa parissa, ei hän enää ollut niin
ankara kaikkea muuta vastaan. Mutta Lermontoville olivat taide ja elämä
eriämättömät ja hän ei kyennyt koskaan erottamaan taiteilijaa
ihmisestä. Pushkin saavutti täydellisen itsenäisen, kansallisen
runoilija-asteen; Lermontov liikkui itsenäisenä omalla kansallisella
alalla, vaikka aina kantaen byronismin leiman.

Niiden tuntomerkkien lisäksi, näet, jotka byronismilla oli, tuli vielä
toisia, niin pian kuin se oli ehtinyt Venäjän kirjallisuuteen levitä.
Lermontovin runouden kautta se ikäänkuin kehittyi, tietysti toisien
olojen vaikutuksesta, ja siinä juuri Lermontovin itsenäisyys onkin.
Hänessä tuo runouden daimonillinen aines tuntuu luonnollisemmalta, kuin
Byronilla. Suuren englantilaisen runoilijan oli vain taisteltava sitä
valhetta, sitä tekopyhyyttä vastaan, jota kaikkien aikojen ja maiden
viisaat profeetat itkivät. Hän saattoi korottaa äänensä korkealle,
taistella hurjasti, repiä pois ulkokultaisuuden naamarin ja lannistaa
valheen totuuden terävällä miekalla. Mutta Lermontov, varustettuna
synnynnäisellä taipumuksella kauneeseen, joka ilman hyvettä ja
totuudetta ei voi olla olemassa, oli ypö yksin hänelle aivan vieraassa
maailmassa. Häntä ympäröivät ihmiset eivät ymmärtäneet tahi eivät
tohtineet ymmärtää häntä ja niin uhkasi häntä alituinen vaara erehtyä
oman itsensä ja ihmiskunnan suhteen.

Lermontovin, niinkuin ylipäänsä jokaisen runoilijan teoksiin
tutustuessa, ei saa jättää huomioon ottamatta myöskään hänen elämäänsä
ja niitä oloja, joissa hänen elämänsä kului. Niiden kautta selviää ja
puhdistautuu paljon. Mainitsemme siitä siis, vaikka lyhykäisestikin,
pääkohdat.

Mihail Jurjevitsh Lermontov syntyi Moskovassa 2 p. Lokakuuta v 1814
(muutamissa lähteissä sanotaan, vaikka varmaan väärin, 3 p. Lokakuuta
v. 1815). Hänen äitinsä kuoltua kolmea vuotta myöhemmin, otti hänen
isoäitinsä E.A. Arsenjeva pojan kasvatettavakseen. Lermontovin isä,
joka virasta eronneena kapteenina asuskeli Tuulan kuvermentissä, sai
aniharvoin nähdä poikaansa, sillä sopu hänen ja hänen anoppinsa välillä
ei ollut hyvä. Mutta tästä huolimatta, näkyy Lermontov kovin
rakastaneen isäänsä, eikä syyttä ole huomautettu, että tämä
perheellinen epäsopu oli jättänyt lähtemättömiä jälkiä runoilijan
luonteeseen.

Kymmenen vuoden vanhana pääsi Lermontov isoäitinsä seurassa
Kaukaasiaan, jonka jylhä luonto jo silloin vaikutti hänen
mielikuvitukseensa ja herätti hänen runoilijataipumuksensa. Sitä paitsi
rakastui hän siellä erääseen samanikäiseen tyttöön, eikä vaan leikillä,
lapsen tavoin, vaan niin, että hän koko ikänsä sai tuntea tuota "kipua
vanhan haavan": seikka, joka todistaa hänen sielunsa herkkyyttä
tuntemuksia vastaanottamaan. Kolmentoista vanhana pantiin poika
Moskovassa kasvatuslaitokseen, joka valmisteli oppilaita yliopistoon.
Jo koulussa, viidentoista ijällä, oli Lermontov tavattomasti kehittynyt
ja hänen mielikuvituksensa erittäin toimiva. Hän kirjoitteli sujuvia,
sointuvia runoja, vaikka alussa mukaellen Pushkinia ja Byronia, jota
viimeksi mainittua hän ihaeli eniten aikansa runoilijoista ja jonka
teoksia hän alkukielellä saattoi lukea, sillä kodissaan, ennenkuin
kouluun tulikaan, oli hän jo oppinut Englannin kielen oivallisesti.
Byronin vaikutuksesta syntyi häneltä jo tähän aikaan koko joukko runoja
ja näytelmiä. Ja näissä ensimäisissä kokeissa jo ilmestyi voimakas
luonne, syvälliset tunteet, hieno runollinen vaisto ja elämän
tunteminen, joka ei ollut lainkaan lapsellinen; heräsivät samat
kysymykset, jotka sitte koko hänen ikänsä antoivat hänelle aihetta
runoilemiseen. Tältä ajalta on tuo lyhyt, mutta kaunis runo, nimeltä
"Enkeli" ja silloin jo syntyi hänen mielikuvituksessaan tuo daimonin,
kaikkia hävittävän voiman kuva, jonka hän on esittänyt samannimisessä
runoelmassa ja joka kuvastaa monista muistakin hänen teostensa
luonteista.

Lermontovin tultua yliopistoon v. 1831 kasvoi hänen runoilijatoimensa
kasvamistaan ja niiden kahden vuoden kuluessa, jotka hän Moskovan
yliopistossa vietti, kirjoitti hän vihkoihinsa koko joukon runoja,
jotka sittemmin korjaeltuina kuuluvat hänen parhaimpien tuotteidensa
joukkoon. Valitettavasti ei hän kuitenkaan saanut lopettaa opintojansa
yliopistossa. Toiset sanovat hänen tulleen erotetuksi osanotosta erään
huonon professorin pilkkaamiseen, toiset taas sanovat hänen itsensä
eronneen, siirtyäksensä Pietarin yliopistoon. Mutta koska häntä
muutamien muodollisuuksien tähden ei otettu vastaan tähän yliopistoon,
päätti hän ruveta sotilaaksi ja meni ratsuväen junkkarikouluun. Oltuaan
junkkarina kaksi vuotta, päästettiin hän syksyllä v. 1834 koulusta
kornettina kaartin husaarirykmenttiin.

Ensimäisen upseerivuotensa oleskeli Lermontov Pietarissa, ikävöiden
seuraelämän tyhjyydestä ja tietämättä, minne suunnata neronsa voimaa.
Tällä ajalla hän sai kuitenkin tuttavia sen ajan kirjailijoiden
joukossa ja tuli yksityisissä piireissä tunnetuksi erinomaisena
runoilijana. V. 1835 ilmestyi sitte hänen nimensä ensi kerran
painettuna ja se tapahtui "Hadshi-Abrek" nimisen runoelman alla, joka
herätti yleisössä suurta huomiota ja suuria toiveita. Vilkkaan
esitystapansa ja sointuvain säkeittensä kautta oli sillä paljon
yhtäläisyyttä Pushkinin runojen kanssa.

V. 1837 kaatui Pushkin kaksintaistelussa. Suurimmassa osassa yleisöä ja
varsinkin nuorissa herätti tämä ennenaikainen kuolema kaipuuta sekä
vihaa inhottavaa murhaajaa vastaan. Mutta olipa ylhäisiä henkilöitä,
jotka olivat kylmiä Pushkinia kohtaan ja syyttivät häntä itseään
kaikesta, puolustaen hänen vastustajaansa. Tämä herätti syvää harmia
Lermontovissa ja jo ennen kirjoittamaansa ja yleisöön liekin nopeudella
levinneeseen runoonsa Pushkinin kuoleman johdosta kirjoitti hän 16
loppusäettä, joissa hänen harminsa mitä mahtavimmalla runollisella
voimalla ilmeni. Nämä säkeet levisivät yleisöön samalla vauhdilla ja
joutuivatpa niiden henkilöiden korviin, joita vastaan ne olivat
suunnatut. Asia ilmoitettiin keisarille ja Lermontov ajettiin
maanpakoon Kaukaasiaan.

Tämä maanpakoon-ajo herätti suurta huomiota ja samalla korotti se
Lermontovin runoilijamainettakin. Hänen Kaukaasiassa kirjoittamiansa
runoja luettiin suurella innolla. Tältä vuodelta mainittakoon runo
"Borodino", jolla on hyvin paljon yhtäläisyyttä Runebergin Vänrikki
Stoolin tarinoiden kanssa, ja tuo tositaiteellinen "Laulu tsaari Ivan
Vasiljevitshista", jossa tämä muuten subjektiivinen runoilija,
käyttääkseni vanhoja esteetillisiä lausumatapoja, esiintyy täysin
objektiivisena. Hän on tässä runoelmassa aivan kansallinen runoilija;
tapain kuvaukset ovat siinä pienempiin yksityiskohtiin saakka perin
venäläisiä ja onpa itse runoelma mainiosti kirjoitettu vanhain
venäläisten byliinien runomitalla. Saksalainen runoilija Bodenstedt
sanoo, että tässä runoelmassa on "aivan Homeeron tapaista
todenmukaisuutta, voimaa ja yksinkertaisuutta".

Lermontovin nimi oli kuitenkin hänen maapakonsa jälkeen joutunut
sellaiseen epäsuosioon asianomaisten luona, että hänen mainio
"Laulunsa" ainoastaan runoilija Shukovskin välityksestä ja silloisen
sisäasiain ministerin Uvarovin vastuulla tuli painetuksi, ja silloinkin
vain varustettuna hänen nimensä alkukirjaimilla.

Muutoin oli Lermontov jo ennenkin ollut tekemisissä sensuurin ja tuon
kuuluisan "III osaston" kanssa. Hän oli v. 1836 kirjoittanut
"Naamiaiset"-nimisen runomittaisen näytelmän, jossa hän, jäljitellen
Gribojedovin merkillistä "Viisaan vastukset"-nimistä näytelmää,
ankarasti ruoski aikansa tapoja ja oloja. Lermontov tahtoi
nähdä teoksensa näyttämöllä, mutta huolimatta kaikista hänen
ponnistuksistaan, ei mainitun osaston päällikkö hänelle siihen
suostumustaan antanut.

Runoilijan ensimäinen maanpaossaolo ei kuitenkaan kestänyt varsin
kauan. Iso-äitinsä toimesta siirrettiin Lermontov jo alussa vuotta 1839
takaisin entiseen rykmenttiinsä. Palattuaan Kaukaasiasta aikoi hän
vakaasti erota sotilasvirasta, koska hän ei ollenkaan ollut
päällikkyytensä suosiossa, mutta hänen omaisensa saivat hänet siitä
pidätetyksi. Elämä, jota hän nyt vietti, oli hyvin säännötön ja hurja,
mutta hänen runoilemisensa ei kuitenkaan tälläkään aikaa levännyt.
Paitsi hänen vakavaa, voimakasta ja syvämietteistä runoansa,
joka alkaa sanoilla: "Surumielin katselen mä sukupolveamme",
pidetään viimeksimainittuna vuonna valmistuneena myöskin hänen
"Daimoni"-runoelmansa, jonka hän jo v. 1829 oli alkanut. Syytä on
kuitenkin olettaa, että runoilija kuolemaansa saakka paranteli ja
viimeisteli sitä, sillä on olemassa käsikirjoitus, joka todistaa hänen
sitä tehneen ainakin vuonna 1840.

Perusaatteena tässä runoelmassa on taistelu hyvän ja pahan, valon ja
pimeyden välillä, jotka rakkauden muodossa ovat edustettuina
Tamarassa ja Daimonissa. Samalla kuvastuvat siinä runoilijan omat
toteuttamattomat haaveet lemmestä ja onnesta, hänen intohimoinen
kauneen ihailemisensa, joka varsinkin Kaukaasian jylhän luonnon
kuvailemisessa puhkeaa mitä kauniimpaan runomuotoon, sekä kopea oman
voimansa tajuaminen ja ympäröiväin olojen halveksiminen. Ja juuri tämä
alttius taistelemaan yhteiskunnan puutteita ja paheita vastaan,
mikä ilmestyy muutamissa muissakin, niinkuin "Profeetta"- ja
"Purje"-nimisissä kauniissa runoissa, erottaa Lermontovin sankarit
Pushkinin apaatillisesta Onjeginista. Siitä samoin kuin runoilijan
luonteesta ja elämän oloista johtuu se katkera satiiri, joka on
vastakohtana Pushkinin leikilliselle ironialle.

Eräs puoli byronismia, joka osaksi jo "Daimonissa" ilmenee, nimittäin
rakkaus luontoon, näkyy täydellisemmin Lermontovin "Mtsiri"
(Alolokas)-nimisessä runoelmassa, joka on vuodelta 1839. Mutta
runoilijaa ei huvita luonto sinänsä, vaan sen suhde ihmiseen; sen
keskellä kuluu ihmisen elämä vapaasti ja voi hän käyttää voimansa
itsenäisesti, rohkeasti, sitä vastoin kuin ne ihmisten parissa aina
murtuvat esteitä vastaan. Siis taaskin sama himo taisteluun vapauden
puolesta ja ylipäänsä pyrkimys toimintaan tyhjyydestä ja ikävästä.
Tämän runoelman kauneuksista mainittakoon erittäinkin Mtsirin taistelu
pantterin kanssa, joka tappelun kanssa "Ismail-Bei"-nimisessä
runoelmassa (v. 1832) ja nyrkkitaistelun kanssa "Laulussa" on paraimpia
kohtia Lermontovin runoudessa. -- Paitsi osia "Aikamme Uros"-romanista,
jota runoilija tänä samana vuonna kirjoitteli, ei saa jäädä
mainitsematta runo "Kolme palmua", jossa lausutaan ajatus, että kaikki
kaune hukkuu, niin pian kuin se joutuu kosketukseen maailman kanssa.

Helmikuussa v. 1840 tapahtui kaksintaistelu Lermontovin ja Barante'n,
tunnetun ranskalaisen historioitsijan ja silloisen Pietarissa olevan
lähettilään pojan kanssa. Vaadintansa kaksintaisteluun teki Barante
tanssijaisissa kreivitär Lavallen luona Lermontovin häntä vastaan muka
lausumista alentavista sanoista. Taistelussa sai Lermontov pienen
naarmun, vaan itse ampui hän ilmaan. Asia, joka sitte joutui
sota-oikeuden käsiteltäväksi, päättyi siten, että runoilija
toistamiseen siirrettiin Kaukaasiaan.

Tultuaan määräpaikkaansa, lähti Lermontov sotaan vuorelaisia vastaan.
Samallaisissa kahakoissa oli hän jo ollut ensimäisenkin maanpakonsa
aikana. Nyt otti hän osaa Valerikin tappeluun, josta sitte sai aiheen
samannimiseen runoelmaan.

Lermontovin ollessa Kaukaasiassa ilmestyi Pietarissa hänen kuuluisa
romaaninsa "Aikamme Uros". Sen tarkoituksena on asettaa vastakkain
elämän kaksi puolta, teeskentelemätön luonnonelämä ja n.k. sivistynyt
ihmisluokka. Romaanin pääsankarissa Petshorinissa, jossa runoilija
jotenkin räikeillä väreillä on kuvannut oman itsensä, ilmestyy
tyytymättömyys elämään ja vastalause sitä henkistä tyhjyyttä vastaan,
joka yhteiskunnallisessa elämässä on olemassa. Teoksen muista
henkilöistä ovat parhaiten onnistuneet Bela ja Maksim Maksimitsh, nuo
molemmat rakastavat, suoraluontoiset olennot, jotka herättävät
ehdottomasti lukijan myötätuntoisuuden, edellinen -- intoisan, kaikkea
uhraavan rakkautensa, jälkimäinen -- synnynnäisen hyvänsävyisyytensä ja
helläsydämisyytensä kautta. Vastakohtana näille ovat romaanin muut
henkilöt. Grushnitski on tyhjä lavertelija, sentimentaalinen teennäisen
byronismin edustaja, ruhtinatar Mary ja hänen äitinsä edustavat suuren
maailman sisällyksettömyyttä ja kerskaavaisuutta, Vera -- niitä
naisolentoja, joissa sydän ja tunteellisuus voittavat kaiken muun.
Teoksen parhaimpia puolia tätä paitsi ovat Asamatin ja Kasbitshin sekä
salakuljettajan luonteen kuvaukset ja kuvaukset vuorelaisten elämästä,
mutta varsinkin Kaukaasian luonnosta. Ja niin hyvin suorasanaisessa,
kuin runokielessä seisoo Lermontov luonnonkuvauksiensa suhteen taiteen
korkeimmalla kukkulalla ja on luettava maailman kirjallisuuden
ensimäisten joukkoon. Sanoopa jo ennen mainittu Bodenstedt, että
Lermontovin teoksista saa paljoa paremman käsityksen Kaukaasian
luonnosta, kuin mistä hyvänsä sitä koskevasta maantieteellisestä tahi
muusta teoksesta.

Lopulla vuotta 1840 sai Lermontov luvan palata muutamaksi kuukaudeksi
Pietariin, josta hän taas huhtikuussa v. 1841 lähti viimeiselle
matkalleen Kaukaasiaan. Sinne tultuaan otti hän sairauden takia
virkavapauden ja asettui asumaan Pjätigorskin kylpypaikkaan. Täällä
tutustui hän erääseen Martinov-nimiseen upseeriin kenraalin rouva
Versilinin perheessä, joka oli siellä kolmen tyttärensä kanssa
kylpemässä. Mainitussa perheessä kokoontui usein iso joukko nuorisoa.
Lermontov, joka jokaisessa tilaisuudessa oli valmis lausumaan
sukkeluuksia, ja melkein aina hyvin pisteliäitä ja loukkaaviakin, oli
eräässä iltamassa naisten läsnä ollessa suunnannut sellaisen Martinovia
vastaan, ja niinkuin toiset tietävät kertoa, mustasukkaisuudesta tätä
kohtaan. Martinovin sanotaan jo usein ennenkin varoitelleen Lermontovia
ilmoittamalla, että hänen sukkeluutensa olivat hänelle vastenmieliset.
Ja nytkin, iltamasta kotia palatessaan, oli hän jälleen toistanut,
ettei hän niitä rakasta. Tähän muistutukseen sanotaan Lermontovin
vastanneen: "jos ette rakasta, niin vaatikaa minulta hyvitystä". Ja
molemmat erosivat, mutta Martinov lupasi lähettää sekundanttinsa
Lermontovin luo.

Kaikki kokeet saada vihamiehet leppymään jäivät turhiksi ja
kaksintaistelu määrättiin tapahtuvaksi 15 p. heinäkuuta klo 1/2 6
illalla. Rajojen väli mitattiin 15 askeleeksi ja niistä kummallekin
puolen vielä kymmenen askelta. Martinov ja Lermontov asettuivat
äärimmäisiin päihin. Sopimuksen mukaan oli kumpaisellakin oikeus ampua
koska tahtoi ja joko paikaltaan tahi astumalla rajojen luo. Kun
sekundantit antoivat merkin, jäi Lermontov paikalleen ja, jännitettyään
hanan, suuntasi pistoolin suun ilmaan. Martinov sitä vastoin astui
rajan luo ja tähtäsi niin kauan, että sekundantit jo huusivat hänelle:
"ampukaa tahikka me erotamme teidät". Martinov laukasi ja Lermontov
kaatui kuolleena maahan.

Kummallista on, että tämä kaksintaistelu, jossa Lermontov kaatui, oli
monessa pienessä yksityiskohdassakin aivan sen kaksintaistelun
kaltainen, jonka hän on kuvannut "Aikamme Uros"-nimisessä romaanissaan.
Kaikesta kuitenkin näkyy, että Lermontov vakaumuksiltaan vihasi
kaksintaistelua, mutta kerran siihen pakotettuna, ei hän sitä enää
pitänyt leikin asiana, vaan tahtoi, että toinen tahi toinen oli kaatuva
paikalle. Tällaisia kummallisuuksia ja ristiriitaisuuksia oli
Lermontovin elämässä paljon, mutta ne ovat selitettävät syntyneen
niistä vastakkaisista luonteenominaisuuksista, jotka hänessä itsessään
olivat olemassa. Toinen oli se ihanteellinen hyvä, jonka puolesta hän
taisteli, toinen se yhteiskunnallinen pahe, jota vastaan hän taisteli,
mutta jota vastaan taistellessa juuri hän kukistuikin sen tähden, että
sitä oli niin paljon hänessä itsessäänkin. Hän oli liian heikko
jaksaakseen voittaa sen, mutta liian ylpeä salliakseen sen päästä
hänestä voitolle. Ja nämä ristiriitaisuudet veivätkin hänen
ennenaikaiseen hautaan.

_Martti Wuori_.



Ensimäinen osa.


    I

    Daimoni, hornanhenki liiti
    Suruisna yli syntismaan
    Ja ajat auvoisemmat kiiti
    Parveillen hänen muistissaan, --
    Kun valon kotimaassa vielä
    Hän puhtoinen ol' enkeli
    Ja lentotähti häntä siellä,
    Hymyjä vaihtain ilomiellä,
    Kuin ystävätä, tervehti;
    Kun kautta usmain ikuisien,
    Himoiten aina tietoa,
    Hän seuras tähtein laumoja,
    Aavassa taivaan harhaa vien;
    Kun esikoisna luomisen
    Hän uskoi, lempi, miekkonen,
    Ei tiennyt vihaa, epäilystä
    Eik' uhmaellut ymmärrystä
    Onnea jona vuosien...
    Ja monta, monta muuta kohtaa,
    Joit' ei hän voinut mieleen johtaa.


    II

    Jo ammoin avaruutta näin
    Hyljätty samos' suojaa vailla,
    Yks'toikkoisesti jäljettäin
    Vuos'sadat seuras hetkein lailla,
    Maan mitättömän herrana
    Hän kylvi aina pahetta,
    Mut tuntematta nauttimusta;
    Ja missäkään kun taiteelleen
    Ei kohdannut hän vastustusta,
    Niin kyllästyi hän paheeseen.


    III

    Ja paratiisin pakolainen
    Kaukaasian näk' allaan maan.
    Kuin hohtokivi loistavainen
    Kasbék kiils' ikilumissaan,
    Ja häämöittäin, kuin onkalossa,
    Syvällä kyiden asunnossa,
    Darjàl kiers' siellä mutkiaan,
    Siell' ärjyi Terek vaahtoharja,
    Kuin jalopeura pelmuten,
    Ja vuorten kaikki villi karja,
    Siinnossa kotka kaartaen
    Sen juoksun jutteluja kuuli
    Ja sitä kultahattarat,
    Joit' etelästä kantoi tuuli,
    Pohjoista kohti saattoivat;
    Ja salamielin uinaellen,
    Seisoivat vuoret ryhmittäin
    Sen yli kumartunein päin,
    Vuon vilinätä tarkastellen;
    Ja kallioilla katsoivat
    Lilp' usman linnat tornipäiset,
    Kaukaasian portin vartiat,
    Nuo hlrvittävät jättiläiset.
    Ja jylhä, mutta ihana
    Ylt'ympäri oli maailma.
    Vaan ylenkatsein Luojan työtä
    Silmäili henki korska vain
    Eik' korkeell' otsellansa myötä
    Ilmettä tunteen ollut lain.


    IV

    Ja kuva hänen eessään puhkee
    Eloisa toisen maiseman:
    Tuoll' leviää kuin matto muhkee,
    Etäällä laaksot Grusian, --
    Maan onnellisen, upean!
    Patsaina seisoo raunioita
    Ja kirjokivi-uomissaan
    Solisten juoksee puroloita
    Ja ruusuiss' sulotarten maan
    Soi satakielet, jotk' ei voita
    Heit' edes lemmenlauluillaan;
    Muratin kiertäminä tarjoo
    Plataanit tuuheet katvehen
    Ja luolat arat hirvet varjoo
    Säteiltä päivän paahteisen;
    Siell' loistoa on, elämätä
    Ja lehtipuiden lipinätä,
    Tuhansin äänin tarinaa,
    Satojen kukkain tuoksuntaa,
    Puol'päivän helteet hekumaiset,
    Yö, kasteest' aina vilpoinen
    Ja tähdet kirkkaat, loistavaiset,
    Kuin silmät Grusinittaren.
    Mut paitsi kylmää kateutta
    Ei saanut luonnon loistokaan
    Tään rintaan ruumihittomaan,
    Ei tunnetta, ei voimaa uutta --
    Ja mitä näki edessään,
    Vain halveksi tai vihas hän.


    V

    Gudal on, -- vanhus, -- tehnyt hovin
    Tilavan, korkeen kartanon...
    Työt', tuskaa maksanut se kovin
    Orjille kuuliaille on.
    Sen seinäin varjot aamuin kohtaa
    Läheisten vuorten kupehet.
    On kalliossa astimet,
    Ne kulmatornist' alas johtaa;
    Ja sieltä juosta vilahtain
    Tamara ruhtinatar terho,
    Kasvoillaan valkohuntu verho,
    Käy Aagvasta vettä ain.


    VI

    On vuorelt' aina synkeänä
    Tää talo laaksoon silmäillyt,
    Vaan isot pidot siell' on tänään,
    Soi soitto, vuotaa viini nyt:
    Gudal, näät, naittaa tyttärensä;
    Kaikk' kutsui häihin omaisensa.
    Parissa istuu ystäväin
    Katolla, mattoin peittämällä,
    Nuor morsian ja aika näin
    Kuluvi lauluin, leikein hällä.
    Etäisten vuorten taa jo on
    Kadonnut kehä auringon.
    Käsiä lyöden määrän perään
    Siell' laulavat ja morsio
    Tuoss' ottaa tamburiinin jo; --
    Kas nyt hän, sitä moneen erään
    Pääns' yli kiertäen kuin kerään,
    Laill' linnun liitämähän saa,
    Nyt taukoaa -- ja katsahtaa,
    Ja silmäin kastekilo palaa
    Kateiden ripsein alla salaa;
    Nyt notkistaa hän ruumistaan
    Ja mustaa kulmaa kohouttaa,
    Nyt jumalaista jalkoaan,
    Lipuen, liehuin, soljahuttaa;
    Kuin lapsukainen iloitsee
    Ja herttaisesti hymyilee.
    Valoa kuun, min välkkymähän
    Saa pinta vellovaisen veen,
    Ei verrata voi hymyyn tähän,
    Kuin elo, nuoruus, vilkkaaseen.


    VII

    Ma vannon kautta täht'yön valon,
    Kautt' iltaruskon, päivänsalon:
    Ei rikkaan Persian valtias
    Eik' ykskään mailman kuningas
    Suudellut silmää moisen jalon;
    Ei suihkulähteet haaremin
    Helteessä päivän yhtään kertaa
    Sironneet kastehelmihin
    Vartt', tälle joka vetäis vertaa;
    Ei mainen käsi konsanaan
    Otsalta armaan semmoisia
    Oo silitellyt suortuvia;
    Kun katos' Eeden päältä maan,
    Siit' asti kaunotarta moista
    Etelän päiv' ei nähnyt toista.
    -- -- -- -- --
    -- -- -- -- --


    VIII

    Tää immen viime karkelo...
    Huomenna vartoo häntä jo,
    Gudalin ainoata lasta,
    Vapaata aina, riehakasta,
    Naisorjan kurja kohtalo,
    Kot' uusi alla vieraan katon
    Ja heimo, hälle tuntematon.
    Ja usein salaepäilys
    Synkisti hänen silmiänsä;
    Mut niin ol' ylvä viehätys,
    Sulavuus suuri, hempeys
    Jok' ainoalla liikkeellänsä,
    Ett' oispa Daimon' nähnyt vain
    Nyt hänet, ohi lentäessään,
    Niin, veljesmuistot sydämessään,
    Pois kääntynyt ois huo'ahtain.


    IX

    Ja Daimon' näki... Hetkiseksi
    Povessaan kumman kuohun keksi
    Äkisti hän ja sydämen,
    Tuon aution ja mykän, täytti
    Ihana sävel, auvoinen;
    Pyhyyden käsittävän näytti
    Hän lemmen, hyveen, kauneen taas...
    Ja kauan suloisuutta kuvan
    Hän ihaeli; -- haaveen maass'
    Siin' onnen aikain uudistuvan
    Näk' edessänsä, syttyen
    Kuin tähti tähden vierehen.
    Salainen voima hänen kiehtoi,
    Sai uuden surun syntymään,
    Äkisti jälleen luonnon liehtoi
    Tutulla entis äänellään.
    Ennekö uuden syntymyksen?
    Sanoja viekkaan viettelyksen
    Ei järki pysty löytämään.
    Unohtaa? -- Sit' ei suotu yksin,
    Eik' olis huolinutkaan hän.


    X

    Väsyksiin ajaa ratsuns' oivan,
    Pitoihin, laskuun päivän sen,
    Ehättäin, ylkä hätäinen.
    Aragvan kirkkaan, vihannoivan
    On rannan saavuttanut hän.
    Häälahjain taakat selässään,
    Töin tuskin tietä astuskellen,
    Jonossa pitkäss' seuraa ain'
    Kamelit häntä; kilahdellein
    Soi niiden tiu'ut ajoittan
    Rikasta matkuetta johtaa
    Hän, Sinodàlin valtija.
    On vyössä varsi solakka;
    Tikarin, miekan hela hohtaa
    Välähtäin paisteess' auringon;
    Selässä uljas pyssy on;
    Tuul' leikkii hänen nyt tshuhànsa [irtonaishihainen päällysvaate]
    Hihoilla, kultapäärmeisen,
    Ja kirjosilkin koreillen
    On tehty hänen satulansa,
    Ja tupsut riippuu suitsissansa;
    Vaahdossa virma ratsu on,
    Tuo kultakarva verraton.
    Se korviansa luimistaapi,
    Pelästyneenä korskuen,
    Kun äyrähältä nähdä saapi
    Tyrskettä kosken kuohujen.
    Tie vaarallinen on ja kaita:
    Täänpuolen seinät vuorien.
    Tuonpuolen kuilun jyrkkä laita.
    On myöhä. Huippuin ruskoraita
    Jo sammuu. Usva kohoaa...
    Kiireemmin joukko askeltaa.


    Xl

    Rukoushuone tuoss' on tiellä...
    Ja muuan ruhtinas on siellä, --
    Näät, koston uhri, pyhä nyt, --
    Jo Herrass' ammoin levännyt.
    Pitoihin, taistoon, siitä asti
    Jos minne kulki matkamies,
    Niin rukoella hartahasti
    Sen haudan kohdall' aina ties;
    Se teko suojas' matkaavaisen
    Aseilta muhamettilaisen.
    Mut tavan esi-isien
    Halveksi nuori sulhanen --
    Hänelle viekkaan haaveen ansan
    Kavala Daimon' viritti:
    Yön pimeässä, unissansa
    Hän morsiantaan suuteli...
    Vilahti eessä joku musta,
    Jo toinen... Pari pamausta...
    Jalustimille pian taas
    Nous' vaiti uljas ruhtinas,
    Papàhan painoi syvään ensin, [Kaukaasialainen päähine]
    Välähti ase kädessään,
    Navahti piiska, -- kiitämään
    Kuin kotka sai hän... Kuulat lensi,
    Ja hurja huuto, voihkaus,
    Kajahti syväll' laaksoloissa...
    Vaan pitk' ei ollut tappelus:
    Grusiinit arat oli poissa!


    XII

    Ja vait' on kaikki... Allapäin
    Ruumiita ratsastajiensa
    Kamelit katsoi. Hetkittäin
    Helähti heidän kulkusensa.
    On ryöstön saalis matkue
    Ja kuollehitten ylitse
    Yölintu kehää kiertäin, liitää.
    Ei haudan rauhaan koskaan niitä
    Saa sieltä luostarkalmisto,
    Miss' isäin tomu lepää jo;
    Ei tule huntuun verhottuina
    Sisaret, äidit itkusuina
    Mailt' etäisiltä suremaan,
    Rukoillen, heidän haudoillaan!
    Vaan käden hartaan pystyttämän
    Tien viereen, suojaan vuoren tämän,
    He muistoks' saavat ristin vain,
    Min verkollansa vehreällä
    Kietoopi, helläst' armastain,
    Muratti vehmas kevähällä;
    Ja tiellä tukalalla tällä
    Väsähtyneiden matkaajain
    Se siimessuojana on ain.


    XIII

    Kuin sarvas virma ratsu lentää
    Ja korskuen, kuin sotaan, entää,
    Äkisti milloin seisattuu
    Ja, kuolaa pärskyvänä suu,
    Tuult' tunnustelee sieraimilla;
    Äkisti iskee rautaisilla
    Hokilla maahan helähtäin
    Ja, harjaa puistain pörröisätä,
    Taas kiitää hurjast' eteenpäin.
    Mies vaiti ajaa hevost' tätä,
    Tuon tuosta ponnistellen ain,
    Pään kaulalle sen painaltain,
    Eik' ohjaa enää marhaimilla,
    Vaan jalan hervon kannuksilla
    Ja veri vuotaa virtanaan,
    Valuen hänen loimellaan...
    Veit, ratsu uljas, taistelusta,
    Kuin nuoli, kyllä herrasi,
    Mut hänen, yö vaikk' oli musta,
    Katala kuula yllätti!


    XIV

    Häätalo itkee, voihkaa; pihan
    Kaikk' kansa täyttää: kenen tuo
    On ratsu, pakahtunut ihan,
    Mi kaatui maahan portin luo?
    Ken hengetön tuo ajajansa?
    Nuo rypyt tummall' otsallansa
    Sen tietää tuimat taistelut.
    Veressä ovat ase, vaate;
    Kuin viime hurjan otteen aate,
    On käsi harjaan turtunut.
    Ei kauan nuorta ylkää vuottaa
    Tarvinnut katseen morsion;
    Hän ruhtinas ei ollut suotta:
    Kuin lupas, häihin tullut on.
    Mut, voi, sen tietää toden pelkän,
    Ei käy hän koskaan ratsun selkään!...


    XV

    Suruttomahan perheeseen,
    Kuin ukkonen, löi viha taivaan!
    Tamara raukka vuoteelleen
    On itkuun vaipununna aivan;
    Ajavi kyynel kyyneltä
    Ja rinta nousee raskahasti...
    Kas, on kuin äänen hurmaavasti
    Hän kuulis soivan yllänsä:
    "Äl' itke, laps', äl' itke syyttä!
    Ei kyynelkaste elävyyttää
    Voi hengetöntä ruumista;
    Se himmentää vain katsees kilon,
    Sun polttaa vienon poskes silon!
    Ei kuule hän, on kaukana,
    Ei tunne tuota surua;
    Suloinen taivahan on valo,
    Min näkee kuolleen silmä jalo;
    Ja enkel'laulu hälle soi...
    Mit' unet mitättömät olon,
    Valitus, itku tyttöpolon
    Vieraalle taivaan olla voi?
    Ei maksa arpa kuolevaisen,
    Mua usko, enkel' elon maisen,
    Ees silmänräpäystäkään
    Surusi kalleutta tään!
        Yläilmain ulapalla
        Ilman purjeit', ohjaajaa
        Hiljaa huuruiss' soutamalla
        Soihdut sorjat tuikahtaa.
        Taivaan lakeutta laajaa
        Jäljetönnä vaeltaa
        Tapaamattomana taajaa
        Pilvilaumain hahtuvaa.
        Niille lähdön, tulon häivä
        Huolt' ei, riemua ei tuo,
        Sääliä ei mennyt päivä,
        Toivoa ei uusi luo.
        Tuskan tuokio kun painaa,
        Niitä vain sä muistele,
        Maallist' ylenkatso aina,
        Ole huoleton, kuin ne!
    Kun yötär hiljaa hunnullansa
    Kaukaasian vuoret varjostaa,
    Kun taikasanan kautta kansa
    Lumottu uneen raukeaa;
    Kun kalliolla rapisuttaa
    Tuul' lehteä, jo kuihtunutta,
    Ja pimennossa piilostaan
    Pyrähtää lintu nopeaan;
    Ja viiniköynnöksien alla,
    Kastetta taivaan ahmimalla,
    Kun puhkeaa yökukkanen;
    Kuu kulta takaa vuorien
    Kun hiljaa taivahalle palaa
    Ja sua silmäilevi salaa, --
    Niin silloin luokses lentelen,
    Jään vieraaksesi aamuun asti,
    Kult'-unelmilla ihanasti
    Sun silkkiripses sulkien..."


    XVI

    Ja sanat vaikenivat... Loittoon
    Ään' äänen jälkeen häipyi ain'...
    Tamara katsoo, kavahtain,
    Ja vaipuu kummaan sielun soittoon;
    Ei kaiho, pelko, riemastus
    Povensa ole ilmaus;
    Kaikk' ovat tunteet päässeet voittoon.
    Kahleensa sielu katkasi,
    Valahti veriin tuli pyhä
    Ja hälle korviin kaikui yhä
    Tuo ääni outo ihmeesti.
    Haluttu uni aamusella
    Väsyneet luomet ummisti;
    Mut mielen kiehtoi Daimoni
    Näin oudoll' ennushaavehella:
    Sanaton vieras, utuinen,
    Ihanuutt' ylhää loistaen,
    Kumartui hänen päätään kohti
    Ja silmistä sen katse hohti
    Niin leppeä, niin suruinen,
    Kuin syvän säälin tuntien.
    Mut enkel' ei hän taivahainen,
    Ei suojelija jumalainen,
    Ei sateenkaaren säteitä
    Sen kiharoilla kimmellä;
    Ei oo hän rietas manan henki,
    Min pahaan kiusata on työ, --
    Kuin kirkas ilta, muoto senki:
    Ei valo, pimeys, päiv', ei yö!...



Toinen osa.



    I

    "Oi, isä, isä, uhkas heitä,
    Tamaraas älä nuhtele!
    Mä itken. Näätkö kyyneleitä?
    Ei ensimäiset ole ne...
    Suott' aivan tänne kosijoita
    Noin joukoin tulvii muualta...
    En ota miestä konsaan ma;
    On kylliks maassa morsioita.
    Oi, isä, älä toru näin!
    Olethan nähnyt; päivittäin
    Ma riudun, myrkyn kalvamana!
    On riettahana kiusaajana
    Ain' aatos pääsemätön tuo;
    Menehdyn -- mulle säälis suo!
    Pois luostarihin täältä aja
    Sun tyttäresi mieletön!
    Siell' lientää huolein Vapahtaja,
    Sisällä turvaa pyhäkön.
    Huvia maailmass' ei mulla...
    Levolla luostar' siunatulla
    Siis minut kolkkoon kammioon,
    Kuin hautaan, nyt jo ottakoon!"


    II

    Ja luostarihin yksinäiseen
    Vei immen nuoren vanhemmat
    Ja katumusta tekeväisen
    He halpaan viittaan pukivat.
    Vaan niinkuin koruvaatteen oman,
    Viel' alla nunnan kaavun hän
    Tuns' sydämessään elävän,
    Kuin ennen, haaveen luvattoman.
    Valaistun loisteess' alttarin,
    Kun kaikui juhlalaulu pyhä,
    Tuon tutun äänen kuuli yhä
    Hän kesken rukoustakin.
    Hämystä holvin katseen kiinsi
    Taas kuva tuttu hetkisen,
    Jäljiltä jälleen häipyen;
    Kuin tähti hiljaa loistain siinsi
    Se savuss' suitsun keveän
    Ja kiehtoi, kutsui... minnehän?...


    III

    Katveessa vuorten vilpoisien
    Lepäsi luostar piilossaan.
    Se plataanien, poppelien
    Ol' ympäröimä. Ajallaan,
    Kun verhos' yö jo rotkot vuoren,
    Läp' puiden lamppu nunnan nuoren
    Käv' akkunasta tuikkimaan.
    Ylt'ympär' alla mantel'puiden,
    Miss' synkät ristit jonotti,
    Nuo mykät vahdit kalman luiden,
    Vireät linnut visersi;
    Ja lähteet raikkaat lorinalla
    Ylitse kiiti kivien,
    Kuin ystävykset yhtyen
    Taas vuoren äkkijyrkän alla,
    Lomitse kuuraa kiiltäväin
    Kukkasten entäin eteenpäin.


    IV

    Näkyivät vuoret Pohjaa kohti.
    Kun idäss' aamurusko hohti
    Ja savu helmast' alhojen
    Sinervä nousi kiemurruksin
    Ja muetsiinit,[1] kääntyen
    Päin itään, kutsui rukouksiin;
    Kun aamuhetkin rauhaisin
    Herätti väen luostarin
    Kumahtain kello kaikuvainen;
    Kun kukkea Grusininainen
    Vuort' astui jyrkkää ruukkuineen
    Joesta vettä noutaakseen, --
    Niin lumihuiput kuvastuivat
    Sinisin seinin taivaallen,
    Mut ruusuharsoin pukeuivat
    Taas päivän mennen maillehen.
    Ja siellä, pilvet puhkaistessaan,
    Kohoten muita kauemmas
    Heloitti juhlapukimessaan
    Kasbék, Kaukaasian valtias.

[1] Henkilö, joka muhamettilaisten moskeeojen minareeteista
(kirkontorneista) ilmoittaa rukoushetket.


    V

    Täynn' aivoitust' on rikollista
    Tamaran sydän; puhtahista
    Iloist' ei tiedä. Hänestä
    On synkkä muoto mailman kaiken;
    Syy kaikki siin' on tuskan vaikeen
    Yönmusta, päivyt päilyvä.
    Ja syleillyt kun luomakunnan
    Yön viileys on unisen,
    Jumalankuvan eteen nunna
    Jo vaipuu hurjast' itkien.
    Ja itku haikee pitkän ajan
    Yön hiljaisuudess' eessä majan
    Pidättää tiellä matkustajan,
    Mi miettii: "vuoren peikko näin
    Kahleissaan itkee tyrskähyttää!"
    Ja, herkkää korvaa jännittäin,
    Hevostaan ajaa väsynyttä...


    VI

    Vavisten, surren mietteissään
    Tamara usein yksinään
    Luon' akkunansa istuskelee
    Ja katse kauas tuijottelee;
    Öin päivin, huokain, oottaa vain...
    "Hän tulee!" -- joku kuiskaa ain.
    Ei turhaan haave hellitellyt,
    Ei turhaan hälle näyttäynyt,
    Suruisin silmin silmäellyt
    Ja puhein lempein vietellyt.
    Näin, itse syytä tietämättä,
    Hän päivittäin vain heikkenee;
    Kun taivaan puoleen nostaa kättä,
    Niin sydän toista rukoilee;
    Kun väsyneenä taistelusta
    Käy vuoteellensa nukkumaan,
    Niin pielus polttaa, ahdistusta,
    Kavahtain, tuntee rinnassaan;
    Sykähtää sydän, povi palaa,
    Tukehtuu, silmät -- sumeat,
    Syleillä ahnahasti halaa,
    Huulillen sulaa suudelmat...


    VII

    Utuinen illan harso peittyi
    Jo yli Grusian vuorien.
    Miel'tavoillensa Daimon' heittyi
    Ja luostariin tul' lentäen.
    Mut, häiritä ei rohjeten
    Pyhyyttä tämän rauhan majan,
    Hän vartoi pitkän, pitkän ajan --
    Ja näytti kuin jo jättämään
    Ois' ollut valmis aikeen julman:
    Edessä korkeen muurin kulman
    Käy miettein; hänen käynnistään
    Värisee lehti ilman tuulta.
    Kas, katseen akkunaan hän luo:
    Tamaran lamppu sieltä kuultaa;
    Erästä ammoin vartoo tuo.
    Ja nyt, kun uinui elo mainen,
    Tshingàran soitto sointuvainen [kitaran tapainen soittokone]
    Ja laulun sävel kajahti;
    Se sävel juosta helmeili,
    Kuin kyynelvirta valuu, valuu,
    Ja niin ol' laulu suloinen,
    Ikäänkuin taivas tehnyt sen
    Hyväksi oisi ihmisten.
    Ehk' enkelin se oli paluu,
    Salassa sinne lentämän,
    Luo unhotetun ystävän?
    Kai mennehistä lauloi hän
    Sen vaimentaakseen kärsimyksen?...
    Ja lemmen tuskan, viehätyksen
    Tuns' ensi kertaa Daimon' nyt...
    Pelossaan pois ois lähtenyt, --
    Hän yrittää, ei liiku siipi!
    Ja silmään, jok' ei kyyneillyt, --
    Mik' ihme! -- kyynel raskas hiipi...
    Tuon nytkin eessä kammion
    Läp' poltettuna kivi on --
    Ei ihmislapsen kyyneleellä,
    Vaan kuumalla, kuin tuli, ve'ellä!...


    VIII

    Käy sisään; lemmest' avuton
    Sy'än voitti sielun hyveen pelon;
    Hän uskoo, että uuden elon
    Haluttu aika tullut on,
    Vavistus outo odotuksen
    Ja kammo epävarmuuden,
    Kuin ajall' ensi kohtauksen,
    Kopean valtas' sydämen;
    Se huono enne sallimuksen...
    Hän astui sisään, katsahti:
    Siin' airut taivaan, keruubi,
    Hymyillen tiellä paholaisen,
    Jo seisoi sädekehässään
    Edessä kauniin syntisnaisen,
    Suojellen häntä siivillään...
    Ja säde taivaan äkkipian
    Häikäisi katseen saastaisen
    Ja hellän tervehdyksen sijaan
    Kajahti nuhde tulinen:
    "Levoton henki, pahe työnä,
    Ken kutsui sinut sydänyönä?
    Ei täällä sulla palvojaa,
    Et synnin valtaa täältä löydä!
    Luo lempein, pyhäkkööni käydä
    Rikoksen polkua et saa!
    Ken kutsui sun?"

                     Mut muhahtaa
    Vain rietas viekkahasti hällen;
    Kateesta katse hehkumaan,
    Ja vanhan vihan myrkky jälleen
    Sävähti hänen povessaan.
    "Hän mun on!" -- sanoi äänin vihan, --
    "Sä jätä hänet! Hän on mun!
    Sä tulit turvaks myöhään ihan,
    Mua, hänt' ei tuomittava sun.
    Löin leiman' ylpeyden tenää
    Palavan päälle sydämen;
    Tääll' ei oo pyhäkköäs enää,
    Tääll' lemmin mä ja vallitsen!"

    Suruisin silmin uhriin hentoon
    Keruubi silloin katsahti,
    Lehahti hiljallensa lentoon
    Ja taivaan siintoon upposi...
    ... ... ... ... ...


    X

    Tamara:
    Ken olet? Puheellas mun surmaat!
    Sun toiko horna, taivasko?
    Mitä tahdot?

    Daimoni:
                 Olet kaunis, hurmaat!

    Tamara:
    Mut ken, ken olet?... Vastaa jo!

    Daimoni:
    Se olen, jota odotteli
    Yön hiljaisuudess' sydämes,
    Jonk' aatos sieluus kuiskaeli
    Ja suru tunnossas jo eli,
    Jok' oli kuva unies;
    Se olen, jonka katse hukkaa
    Jokaisen toiveen idussaan;
    Se olen, jot' ei lemmi kukaan,
    Mut kiroo kaikki päällä maan;
    Rajoiss' en aikain, äärten häärää;
    Oon ruoska maisten orjain mun,
    Oon tiedon valta, vapaan määrä,
    Oon taivaan viha, mailman väärä,
    Ja näät -- sun etees polvistun!
    Sinulle kannan katumuksen
    Ja lempein nöyrän rukouksen,
    Poveni ensi ahdistuksen
    Ja ensi kyyneltulvan tään.
    Oi, kuule mua, säälihän!
    Hyveelle minut, taivahalle
    Yks' sanas palauttaa vois
    Ja pyhän lempes suojaamalle
    Uudelle enkelille ois
    Sijalle pääsy loistavalle.
    Rukoilen, mua kuulehan,
    Oon orjas, sua rakastan!
    Kun vain sun näin mä, äkist' ihan
    Ma kuolemattomuuden vihan
    Ja vallan kammon tunteen sain.
    Iloa maan ma vaillinaista
    Kadehdin vasten tahtoain;
    Elämää elää toisellaista,
    Kuin sinä, oisi katkeraa,
    Erossa elää -- kauheaa.
    Tuns' sydän oudon polton saavan,
    Veretön suli taas sen hyy
    Ja kipu alla vanhan haavan
    Elohon virkosi, kuin kyy.
    Sinutt' en tunne ikuisuutta,
    En valtojeni rajattuutta;
    Ne helysanoja on vain,
    Jumalitt' templi jumalain!

    Tamara:
    Pois luovu luotain, henki rietas!
    Vait! Min' en usko kiusaajaa!
    Oi, Luoja!... Rukoust' en saa
    Ma huuliltani... myrkky kietas'
    Tuhoisa järkein jäytyneen.
    Sa, kuule, turmaan minut temmit;
    Puhees' on poltto hornanve'en...
    Miks', sano, minua sa lemmit!

    Daimoni:
    Miks', sulotar? Oi, tiedä en.
    Elämän tuntein uudenlaisen,
    Pois riistin päästäin rikosten
    Ma kruunun orjantappuraisen,
    Mit' oli, -- kaikk' oon hyljännyt;
    Elon' on, kuoloin katsees nyt!
    Sua lemmin toisellaisin innoin,
    Kuin sinä pystyt lempimään:
    Palavin rinnoin, kaikin hinnoin
    Ikuisen aatteen, haaveen tään.
    Ajoista aikain, maailmojen
    On kuvas' ollut sy'ämessäin
    Ja eessäin kulkevan sen näin
    Teill' iki-ilmain aavikkojen.
    Ahdistain ammoin aatostain,
    Suloinen kaikui nimes' ain;
    Ja onness' autuaitten mailla
    Sua yksin vain ma olin vailla.
    Oi, jospa voisit ymmärtää
    Tään tuskan katkeran ja haikeen:
    Vuos'sadoittain ain', i'änkaiken
    Kun kärsii, nauttii elämää,
    Pahasta kiitoksetta jää,
    Hyvästä ilman palkinnoitta,
    Itselleen elää, kaihoten,
    Ja, i'ät' aina taistellen,
    Ei kukistu, ei taida voittaa,
    Kun säälii ain', ei toivo lain,
    Kaikk' kokee, tuntee, näkee, tietää
    Ja tahtomattaan vihaa, sietää,
    Kaikk' ylenkatsoo aina vain!...

    Niin kohta kuin mun oli yli
    Jumalan kirot täytetyt,
    Minulle luonnon lämmin syli
    Ol' ainiaaksi kylmennyt...
    Edessäin äärettömyys siinsi,
    Hääkorut katseheni kiinsi
    Jo ammoin tuttuin tähtien...
    Ne kultakruunut päässään kulki,
    Mut joka ainut silmäns' sulki,
    Kun kohtas veljen entisen!
    Hylyjä, minun kaltaisia,
    Nyt toivotonna etsin, -- mut
    Sanoja, katseit', uhmaavia
    En ilmeit' itse tuntenut.
    Pelossain lentoon pois mä läksin,
    Vaan minne, miks, -- en tiedä lain.
    Jäin ystäväini hylkäämäksi
    Mä entisten ja mailma ain'
    Oli mulle mykkä, kuuro vain.
    Vuon ajelehtii vuolaan mukaan
    Näin vuodon saanut pursikin,
    Min poiss' on purjeet, peräsin
    Ja tietä jonk' ei tiedä kukaan;
    Näin kiitää aamull' aikaisin
    Myös ukkospilven lonkakin,
    Uhaten, yksin siintehissä,
    Ei tohdi seisattua missään,
    Määrättä rientäin, jäljittä,
    Ties Luoja, mistä, minnekä!

    Ei kauan ihmisiä johtaa
    Mun tarvinnut, -- sain syntiin kohta!
    Ma kaiken jalon häpäisin
    Ja moitin kaiken kaunihin.
    Sammuksiin helpost' i'äks' aivan
    Heiss' uskon puhtaan tulen sain...
    Ja tokko maksoivatkaan lain
    Nuo hölmöt, tekopyhät vaivan?
    Lymysin vuorten rotkoihin;
    Ja sydänyöllä harhailin,
    Kuin ilmanraana tulipäinen...
    Kas, ratsumies kulk' yksinäinen
    Läheisen tulen maanima;
    Kadoten kuiluun, apua
    Hän turhaan huutaa -- valahtuvi
    Jälk' äyrääseen vain hurmeinen...
    Mut kauan vihan kolkko huvi
    Ei mulle ollut mielehen.
    Ja myrskyn kanssa raivokkahon
    Sain usein otteluhun mä,
    Pukeutuin sumuun, salamahan,
    Jylisten kiidin pilvissä;
    Parissa tahdoin luonnon raivon
    Sydämen tyyntää nurinaa,
    Erota ikiaatteest' aivan,
    Unheettomankin unhottaa!
    Mi taru olentojen maisten,
    Nykyisten polvein, tulevaisten,
    Suruista, puutteist', tuskist' on
    Edessä yhden tuokion
    Salaisten vaivain tämänlaisten?!
    Mit' elo, työ on ihmisen?
    Se tulee, menee haihtuen!
    On taivaan päätös -- toivo sen;
    Se langettaa, mut anteeks' antaa!
    Vaan loppua mun surullen',
    Kuin mulle, ei, -- ei rauhan rantaa,
    Ei unta ees suo haudan hyy!
    Se ajoin kiemuroi, kuin kyy,
    Ja ajoin tulen tavat lainaa
    Ja mieltä taas kuin kivi painaa,
    Mi turhain toivoin, himojen
    On patsaaks pantu haudallen!

    Tamara:
    Jo luovu mulle nurkumasta!
    Miks' surus tietää tarvitsen?
    Sa rikoit...

    Daimoni:
                 Sinuako vastaan?

    Tamara:
    Voi joku kuulla meitä...

    Daimoni:
                             Ken?

    Tamara:
    Jumala.

    Daimoni:
            Huolensa on taivaat,
    Ei maa! Hän meit' ei huomaa lain.

    Tamara:
    Mut rangaistus? Ja manan vaivat?

    Daimoni:
    Kah, oothan siellä seurassain!

    Tamara:
    Ken outo ystäväni lienet,
    Vaikk' i'äks' multa rauhan vienet,
    Niin, tuntein riemun salaisen,
    Sua, kurja, sentään kuuntelen.
    Mut jos on puhees viekas vainen,
    Jos petos siinä piilevi...
    Oi, sääli!... Minkä voitat maineen!...
    Mitä on sulle sieluni?
    Taivaalle oonko kallihimpi
    Ma muita, joit' et huomaa sa?
    Oi, onhan moni kaunis impi,
    Jonk' koskenut ei vuodetta,
    Kuin täällä, mies oo konsana!...
    Ei! Vannothan sa lujan valan?...
    Sä nääthän minun mielialan',
    Näät kaikki naisen haavehet!
    Ja sentään sielun pelon siedät...
    Nyt kaikki käsität ja tiedät,
    Sä mua toki säälinet!
    Siis vanno, että harrastukset
    Kaikk' olet inhat heittänyt;
    Vai eikö valat, lupaukset
    Oo olemassa enää nyt?...

    Daimoni:
    Ma vannon luomispäivän kautta,
    Ja kautta päivän viimeisen,
    Häpeän, saadun synnin tautta,
    Ja riemun ikitotuuden;
    Kautt' tuiman tuskan lankeemuksen
    Ja voiton haaveen haihtuisan,
    Kautt' tämän ensi kohtauksen
    Ja eron, pian uhkaavan,
    Ma kautta henkiparven vannon
    Ja veljein, jotka vallassan' on,
    Kautt' enkelien puhtaitten,
    Mun vihollistein valppaiden;
    Mä vannon kautta pyhän kaiken,
    Sun kautta, -- taivaan, helvetin,
    Ja viimeisen sun katsees haikeen
    Ja ensi kyyneleesikin,
    Sun sulohuultes henkäyksen,
    Sun silkkikutris' aaltojen;
    Kautt' autuuden ja kärsimyksen,
    Ma vannon kautta rakkauten' --
    Ett' olen korskat aivoituksen',
    Ainaisen koston heittänyt
    Eik' enää myrkky imarruksen
    Ketäkään häiritä saa nyt;
    Sopia tahdon kanssa taivaan,
    Hyveesen tahdon luottaa aivan,
    Rakastaa tahdon, rukoilla.
    Sun arvoiseltas otsalta
    Katuen, itkein jäljen liedon
    Pois taivaan liekin pyyhin ma;
    Minutta rauhass' epätiedon
    Nyt kukoistakoon maailma!
    Oi, usko mua: minä yksin
    Sun arvos tunsin, ymmärsin,
    Valittu mun oot pyhimyksen',
    Nyt sulle valtan' alistin.
    Sun lempes vastalahjaks' anon,
    Saat ikuisuuden -- hetkestä;
    En horju, suur' oon -- julki sanon --
    Kuin vihassain, myös lemmessä.
    Vien tuonne tähtitarhain taakse
    Ma, vapaa ilman lapsi, sun;
    Teen sinut mailman valtiaaksi,
    Ja ensi lemmityksein mun;
    Ja säälimättä, kaipaamatta
    Sielt' tulet maahan katsomaan,
    Miss' onnea ei oikeata,
    Ei kauneus kestä kauankaan,
    Miss' intohimot ainoasti,
    Rikokset, kosto asustaa,
    Miss' ihmisparka vapahasti
    Vihata, rakastaa ei saa.
    Vai etkö tunne hetkellistä
    Sa rakkautta ihmisten? --
    Vain nuoren veren hyökymistä! --
    Mut aika kuluu, -- hyytää sen.
    Ken uuden kauneen viehätystä
    Voi vastustaa, ken eroa,
    Ken ikävää ja väsymystä,
    Sydämen mielitekoja?
    Ei, armahani, kuule mua,
    Sun anna täällä sallima,
    Kuin mykän orjan, lakastua
    Kateessa, raa'ass' seurassa
    Tekoystäväin ja vihollisten,
    Katalain, kylmäin, typeräin,
    Ja pelon, turhain toivomusten,
    Raskaiden vaivain, ikäväin!
    Ei kolkko, korkee luostarmuuri,
    Min suojass' ihmisist' oot juuri
    Niin kaukana, kuin Luojastas,
    Saa sammuttaa sun halujas'.
    Ei! Kaunokainen, sulle luotu
    Muu elämän on kohtalo,
    Muu kärsimys on sulle suotu
    Ja muitten riemuin nautinto!
    Sä jätä vanhat toivees omat
    Ja kohtaloonsa kurja maa,
    Niin ylhän tiedon pohjattomat
    Syvänteet sielus sijaan saa.
    Mun henkijoukkoin kuuliaiset
    Ma lasken jalkais juurehen,
    Kätyrit köykeet, hurmaavaiset
    Sinulle annan, kaunoinen;
    Kointähden otan kulmilt' ylvään
    Sinulle kultaseppeleen
    Ja sille kukkasien kylvän
    Mä öisen kastekimalteen;
    Ja iltaruskon purppuralla
    Mä vyötän sinun vartalos,
    Hienoimman tuoksun huo'unnalla
    Utuisen täytän asuntos.
    Ma soitoill' ihmeen hurmaavilla
    Sua herkeemättä huvitan;
    Kivillä, helmill' ehoimmilla
    Koristan kotis uhkean;
    Mä syöksyn alas meren pohjaan,
    Taa pilvien mä tieni ohjaan,
    Saat kaikki, kaikki päällä maan --
    Mua lemmi!...


    XI

                 -- Ja hän huulillaan
    Hipaisten koski hehkuvilla
    Tamaran huuliin värjyviin;
    Ja puheillansa viekkahilla
    Hän vastas' immen rukouksiin.
    Katseellaan katsoi valtavalla
    Hän häntä silmiin polttamalla,
    Ja väistämättä välähti
    Yöss' siinä hän, kuin tikari.
    Oi, rietas henki riemuitsi!
    Nuo suudelmat, kuin myrkky surman
    Toi oiti, sielun täyttäin, turman...
    Parahdus haikee, hirmuinen
    Yön rauhan rikkoi hiljaisen...
    Kaikk' kaikui siitä: tuska, lempi
    Ja soima viime pyyntöineen
    Ja ero toivoton, kun hempi,
    Nuor' elo eroo i'äkseen...
    ... ... ... ... ...


    XII

    Yövahti silloin yksiksensä
    Edessä jyrkän muurin sen
    Käveli hiljaa, määrällensä,
    Kädessään levy rautainen;
    Kohdalla nuoren immen majan
    Hitaammin astui hetken ajan
    Ja, hämmentyen, lyömästä
    Pidätti käden levyä;
    Kaikk' uinui luonto ja hän kuuli:
    Sopuisin suli huuleen huuli, --
    Pikaisen kotvan huudahdus
    Ja heikko, vieno valitus...
    Ja inhottava epäluulo
    Sydämen valtas vanhuksen...
    Ja kului vielä hetkinen --
    Kaikk' oli vaiti; kaukaa kuulo
    Erottaa vain voi tuulosen
    Kuiskaaman lehtein napistuksen
    Ja vuorivirran vaikerruksen
    Pimeille rannan äyräillen.
    Pelossaan pyhäin rukouksen
    Kiireesti käy hän lukemaan,
    Näin riettaan hengen houkutuksen
    Pois karkoittaakseen sielustaan;
    Vavisten siunas ristinmerkin
    Rintansa, riehun täyttämän,
    Ja vaiti, rientäin jaloin herkin,
    Taas jatkaa kulkuansa hän.
    ... ... ... ... ...


    XIII

    Kuin uinuu taivaan enkel' hempi, --
    Tamara lepää arkussaan;
    On kääreliinaa valkoisempi
    Hipiä hänen otsallaan.
    I'äksi sulki silmä luomen...
    Mut, taivas! ken ei uskois, ken,
    Ett' eho katse alla sen
    Uneksii, että suudellen
    Sen herättää viel' uusi huomen?
    Mut turhaan siihen aamunkoi
    Säteitä kultaisia loi;
    Ja, vaiti surren, heimo hukkaan
    Rakasta suuta suutelee...
    Ei, -- kalman ikityötä kukaan
    Ei koskaan tyhjäks' enää tee!


    XIV

    Ei juhlapuku oo Tamaran
    Ees ilopäiväin konsana
    Näin ollut kaunis, upea:
    Koristain kukat kotivaaran
    (Niin vaatii vanha tapa maan)
    Hänt' ympäröivät tuoksullaan
    Ja, hyväellen kylmää kättä,
    Kuin hyvästi ne mailman jättää.
    Ei mistään hänen kasvoillaan
    Voi nähdä, ett' on kuolemaan
    Haluinsa hurmoksessa käynnä, --
    Niin kaikki niiden piirteet on,
    Kuin aina marmor' eloton,
    Vain sitä kauneutta täynnä,
    Mi vaill' on ilmett' tunteiden, --
    Kuin kuolo, salaperäinen.
    Mut hänen huulillensa outo
    On hymy kesken hyytynyt
    Ja kertoa, min kärsi kouto,
    Se tarkkaavalle tiesi nyt.
    Siin' ilmen' ylenkatse jäinen
    Sydämen, mi löi syvästi,
    Ajatus viime näkyväinen,
    Elolle kuiske: hyvästi!
    Olemust' turhaan kuvastellen,
    Näin kuolleemp' oli vielä nyt,
    Ja toivottomamp' omaisellen,
    Kuin silmä i'äks pimennyt.
    Niin, tullen ehtoon juhlahetken,
    Kun päivyt, päätettyään retken,
    Sulanut kultamereen on,
    Kaukaasian huiput purppurassa
    Seisovat hetken hohtavassa,
    Kohoten tummaan siintohon;
    Vaan tämä puolikuollut valo
    Ei toista enää luontoon luo
    Ja tielle valaistusta palo
    Jäähuippuin kellekään ei suo...


    XV

    On valmis lähtöön surusaatto, --
    Omaiset, joukoin naapurit.
    Rintaansa ääneti lyö taatto,
    Kiharat repii kaunihit,
    Kun selkään nousee viime kerran
    Ratsunsa liinaharjaisen.
    Niin alkoi matka saattuen.
    Se kestää kolmen päivän verran.
    Povessa sukukalmiston
    Saa impi lepokammion.
    Gudalin kantaisä eräs
    Mi teiltä ryöstöin saaliit keräs',
    Kun tauti hänet kahlehti
    Ja tunnonvaivat valtasi,
    Syntinsä oli sovittaakseen
    Luvannut kirkon rakentaa
    Huipulle vuoren, pilvein taa,
    Min tuul' on tehnyt laulumaakseen,
    Käymältä haukka nähdä saa.
    Ja kirkko yksinäinen väleen
    Kasbékin kohos lumihin
    Ja rauhaan, lepäämähän jälleen
    Pääs' sinne ruumis julmurin;
    Näin kalmistoksi tullut tuoll' on
    Tuo vuori, pilvein suosima:
    Ikäänkuin liki taivasta
    Asunto kodikkaamp' ois' kuolon,
    Ei häiriytyisi uni tää
    Viimeinen etääll' ihmisistä...
    Vaan turhaa! Kuollut mennehistä
    Suruist' ei, riemuist' unta nää.


    XVI

    Sinisen seesteen lakeuksilla
    Siivillä kultaa hohtavilla
    Lens' enkel pyhä, kantaen
    Sylissään sielun syntisen;
    Suloisin sanoin, toivein yksin
    Epäilyt haihdutti hän sen,
    Rikoksen jäljet, kärsimyksen
    Pois kyynelillä huuhtoen;
    Etäältä kuulivat he taivaan
    Jo soittoa, kun äkist' aivan,
    Pidättäin heidän lentonsa,
    Ryöpsähti rietas hornasta...
    Oli valtava, kuin pyörre huima,
    Salaman loiste välkkyvän,
    Ja ääni, mielettömän tuima,
    Huus' ylpeästi: "mun on hän!"

    Keruubin painui rintaa vastaan,
    Rukoillen kauhun tyyntäen,
    Tamaran sielu syntinen.
    Tuoss' arpa hänen tulevastaan:
    Taas seisoi henki siinä, mut
    Ken oiskaan hänet tuntenut?!
    On katse julma, täynnä ihan
    Hän myrkkyä on tuhoisaa
    Rajoitta raivoovan vihan
    Ja haudan viimaa kamalaa
    Vain jäykät kasvot puhaltaa.

    "Katoa kolkko henki manan!"
    Näin vastas' airut taivahan:
    "Oot kylliks' ollut voittajana,
    Nyt tullut hetk' on tuomar'sanan,
    Vanhurskas päätös Jumalan.
    Koetusaik' on ohi nyt;
    Maantomun kanss' on jättänyt
    Hän paheen kahleet. Kotihimme
    Jo ammoin häntä odotimme.
    Niit' oli tämä olento,
    Joitten on elo tuokio
    Vain ääretöntä kärsimystä,
    Ain' uhkuvata viehätystä;
    On heille kirkastuksestaan
    Sydämen säikeet Luoja suonut,
    Ei mailmaa varten heitä luonut,
    Ei mailmaa heitä vartenkaan!
    Hän kallihilla hinnall' aivan
    Sovitti kaikki epäilyt...
    Hän kärsi, lempi -- ovi taivaan
    On rakkaudelle auki nyt!"

    Ja viettelijään ankarasti
    Katsahti enkel viimekseen
    Ja, viuhtoin siivin riemuisasti,
    Hän häipyi taivaan kirkkauteen.
    Mut voitettuna Daimon' tälleen
    Hulluudet kiros' unelmain,
    Vihaisna jäi hän elämälleen,
    Kuin ennen, mailmaan yksin jälleen
    Lemmettä, toivehitta ain!...

           *   *   *

    Liepeillä laakson Koishaurin,
    Kupeella jylhän kallion
    Nyt vieläi nähtävinä muurin
    Muinaisen raunioita on.
    Niist' yhä kulkee tarinoita,
    Kauheita kuulla lapsien...
    Tekoja taika-ajan noita
    Todistaa, puihin lymyten,
    Kuin aave, muistomerkki kolkko.
    Alhaalla kylä kirjavoi;
    Maa kukoistaa ja vihannoi,
    Huminaan häipyy äänten solkko,
    Ja karavaanit, helisten,
    Kulkevat kulkuansa kaukaa.
    Läp' usmain syöksyin, kuohuen,
    Kimaltain, vuorivirta laukkaa.
    Parissa kevään, auringon,
    Suloisen elon, ikinuoren,
    Iloiten leikkii luonto vuoren,
    Kuin lapsukainen huoleton.

    Vain linna synkk' on yksinänsä,
    Aikansa kerran elänyt,
    Kuin jäänyt jälkeen ystävänsä,
    Omaisten vanhus raukka nyt.
    Kuun nousua siell' oottaa illoin
    Asukkaat näkymättömät:
    Vapauden juhla niill' on silloin, --
    Huristen vain ne kiitävät.
    Eräkäs uusi, harmaa lukki,
    Kutovi seitit, seinät tukkii;
    Iloiten leikkii katolla
    Perheineen ruohonpäinen lisko
    Ja pimeästä ra'osta
    Kyy arka kiemuroitaan viskoo
    Luo vanhan portaan paateron:
    Se ajoin kierryksissä on
    Ja ajoin pitkäksensä oikoo
    Ja läikehtien siinä loikoo,
    Kuin kalpa urhon tarpeeton,
    Kentälle jäänyt taistelon.
    -- Mi jylhyys! Elost' entisestä
    Ei jälkiä: on tarkkaan pestä
    Käs' uuras ajan ehtinyt;
    Gudalin kuulumainehesta
    Ja tyttärestä suloisesta
    Ei mikään muistut' enää nyt!
    Vain kirkko harjanteella siellä,
    Tuo pyhän voiman suojaama,
    Mi peittää heidän tomunsa,
    Lomitse pilvein näkyy vielä;
    Sen portin eessä seisovat
    Kiviset mustat vartiat
    Luminietoksien kattamina;
    Povellaan heillä pantsarina
    Jäät hohtaa sulamattomat.
    On yltä jyrkänteiden posket
    Synkästi riippuin peittäneet,
    Kuin äkkijäätynehet kosket,
    Uniset jättivyörykkeet.
    Puhuri siellä käyttää kaulaa,
    Tomussa seinäin harmajain
    Välistä pitkään laulun laulaa,
    Välistä huutaa ulvahtain.
    Ja ihmekirkosta kun siitä
    Saa kaukomaille viestit ain',
    Idästä pilvet joukottain
    Pyhissä käymään sinne kiitää;
    Muu kenkään ei nyt itkekään
    Kivillä kalman majan tään;
    Kasbék vain, synkkä, povessansa
    Kuin saitur kätkee saalistansa.
    Siell' ikinurina ei maan
    Ikirauhaa häiri konsanaan.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Daimoni - Itämainen tarina" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.