Title: Inferno - Novelleja
Author: Lehtimäki, Konrad
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Inferno - Novelleja" ***


INFERNO

Novelleja


Kirj.

KONRAD LEHTIMÄKI



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Ahjo
1919.



SISÄLLYS:

 Pettymys.
 Kapina.
 Tykkihevonen.
 Sodan ääni.
 Lentävä hirvi.
 Kostaja.



PETTYMYS


I.

-- Yksi tunti enää... viimeinen tunti... Nuori upseeri lausui nuo sanat
kuin itsekseen, tuskin kuuluvasti. Mutta vastapäätä istuva nainen
hätkähti kuin syytetty kuullessaan kuolemantuomionsa; hänen nuorilla
kasvoillaan kuvastui hätä ja kauhu, kun hän vapisevin huulin kuiskasi:

-- Jumalani... jumalani...

-- Mitä, armaani...?

-- Se on sittenkin totta -- sinä menet.

-- Tiedäthän... täytyy...

-- En ymmärrä... tuntuu kuin kaikki olisi unta -- kamalaa unta.
Sellainen onni ja sitten yhtäkkiä...

Värisevä ääni tukehtui kyyneliin. Mies kohotti hänen kasvojaan, suuteli
liikutettuna hänen valkeata otsaansa puhuen hellästi ja pakotetun
reippaasti:

-- Älä sure... rakas. Pianhan minä sieltä palajan, ehkä everstiksi
korotettuna... Yrjönritarina... Ja ajattele jos se... mitä eilen
puhuin... Marcella...

Hänen kasvoillaan säteili onni ja hellyys; se näytti aivan kuin
sähköaalto sattuvan naiseen: hän nousi, puristi miehen päätä rintaansa
vastaan, ja hänen äänensä värähti vienona ja hellänä:

-- Ah niin, rakas... Minä hoitaisin, kasvattaisin häntä. Yhdessä
odottaisimme sinua... tuloasi...

-- Ja ellen enää palaisikaan... olisin sittenkin luonasi --
_hänessä_...

Mies vaikeni kuin ihanasta unesta havahtuen ja kuiskasi katkonaisesti,
epävarmasti:

-- Mutta ellei... ellei olisikaan niin...?

-- Oi, sen _täytyy_ olla niin, -- huudahti hänen nuori vaimonsa
tulisesti. -- Me odotamme sinua... ajattelemme sitä ihanaa päivää,
jolloin tulet kotiin. Oi, Arnold -- ajattele sitä päivää...

Mies unohti kaiken. Kirkkaana, lämmittävänä auringonpaisteena tulvahti
hänen sieluunsa ihana kuva kotiin paluusta. Samalla tunsi hän
rakastettunsa kiihkeän suudelman, kuuli hänen sopertavan jotain
omituista, hellää, joka vaikutti häneen kuin väkevä viini, valtasi
hänen koko olemuksensa suloisella huumauksella. Hän tunsi vain, että
olento hänen sylissään oli kallein maailmassa, jonka puolesta hän olisi
mielellään uhrannut elämänsä... Kuin unessa hän hiljaa kuiskasi:

-- Niin, armaani... Sen _täytyy_ olla niin.

He eivät milloinkaan ennen olleet tunteneet sellaista pyhää, puhdasta
hehkua ja liikutusta kuin silloin. Miehen mieleen lennähti outo
aavistus, että se onkin heidän viimeinen syleilynsä... Mutta mitä siitä
-- hän eläisi sittenkin pojassaan. Kyyneleet nousivat hänen silmiinsä
onnesta -- hän eläisi aina heidän _molempien_ rakastavassa muistossa...
Vaimo suuteli hänen silmiään sopertaen hiljaa:

-- Älä rakas... Arnold... Nyt tiedän... tunnen, että se on totta...

Tuo varmuus vaikutti mieheen kuin ehdoton tosiasia. Lähtökin tuntui nyt
helpommalta -- olihan edes yksi valopilkku kaipauksen ja murheen
pimeydessä.

Hän lähti yksin asemalle...


II.

Jo monta päivää oli hyökkäysarmeija pitkänä jonona edennyt
vihollisalueelle suokannaksia myöten, työntäen edellään pientä
puolustusjoukkoa. Ylipäällikkö oli päiväkäskyssään kehoittanut kaikkia
äärimmäisiin ponnistuksiin, jotta ehdittäisiin suoalueen yli ennenkuin
vihollinen ehtisi eteen, sulkisi pääsyn...

Ja nyt olivat huomattavat etujoukot päässeet yli kohtaamatta suurempaa
vastarintaa. Parhaillaan kiirehtivät jalkaväkirykmentit pikamarssissa
ylitse.

Arnold hämmästyi suuresti kun kenttätelefoonilla ilmoitettiin tuo
onnellinen uutinen -- se tuntui uskomattomalta. Ja kun hiukan myöhemmin
vihollisen lentokone kaukaa kiiti heidän ohitseen, tunsi Arnold entistä
suurempaa levottomuutta.

Noin tunnin kuluttua tuli tiedusteluosastolta ilmoitus, että 10 km
suoalueelta on vihollinen hävittänyt sillan, tukkinut virran -- ja
meidän hallussamme oleva alue on kokonaan järvien ympäröimä -- mutta
samassa alkoi kamala näytelmä...

Ensin kuului jostakin kaukaa tykinjyrähdys ja ankara pommiräjähdys noin
kilometrin päässä edessäpäin. Toinen -- kolmas, neljäs... Sitten
jyrähti kaukana takanapäin... taas edessä -- jyrähdykset tihenevät...
Ja kaikki pommit putosivat saarelle... Arnold tarttui päähänsä kuin
huumaavan iskun satuttamana ja änkytti käheästi.

-- Nyt käsitän kaikki... Vihollinen asetti ansan... ja ylipäällikkö vei
meidät siihen...

-- Mitä tarkoitat...?

-- Ne tiesivät, että tässä täytyy ehdottomasti olla tykistöä suojana
viimeisen suon yli mentäessä... Mutta kun miltei koko armeijan tykistö
on täällä... niin...

Hän vaikeni ja etsi vapisevin käsin kartan taskustaan ja sitten jatkoi
änkyttäen tukehtuneesti:

-- Sehän on kamalaa... pirullisen nerokasta... Ajatelkaa: tie
luotisuoraa 14 km; sivulla rämeitä, ryteikköä, louhikkoja --
puhumattakaan tuosta pohjattomasta suosta... Ja pommien putoilusta
näette, että ne ampuvat aivan tien suuntaa myöten, joukkojemme yli...
Jos vain koetammekin ampua meidän tykeillämme, putoo jokainen laukaus
tielle -- omiin joukkoihin... He voivat siis rauhallisesti
piiritystykeillään murskata 400 tykkiämme... Meidän joukkomme ovat
silloin täysin vaarattomia ja avuttomia -- joihin ei kannata tuhlata
edes ampumavaroja.

Samassa saapui käsky valmistautua ampumaan. Tykistön päällikkö viittasi
Arnoldille ja he lähtivät kiireesti ylipäällikön luokse...

Ampumiskäskyä ei voitukaan toteuttaa, pommit putoilivat yhä tiheämmin
-- ja kun taivaanrannalle vielä ilmestyi kaksi lentokonetta
tarkastamaan pommituksen tuloksia, näytti levottomuus kiihtyvän
kauhuksi.

Kaiken lisäksi alettiin heitä pommittaa myöskin sivultapäin, mutta se
vaikuttikin päinvastoin -- kaikki muuttuivat, näyttivät elpyvän... Ja
hetken kuluttua suunnattiin hurja tykkituli viimeisiä häiritsijöitä
kohden.

Mutta nyt kiihtyi vihollisen pommitus suorastaan hirvittäväksi. Saaren
eteläpäässä oli mahdoton vastata, kokonaiset patterit paiskautuivat
palasiksi; kaikki murskaantui ja sotilaat juoksivat suohon -- ja monet
etumaiset olivat hukkua vetelään liejuun...

Kumma kyllä ei saaren pohjoiskärkeen ollut vielä pudonnut ainoatakaan
pommia... Sinne pelastettiin satakunta tykkiä ja jatkettiin rivakasti
ammuntaa. Pohjoisimpaan niemeen oli sijoitettu sairasosastot -- ja
sinnepäin kannettiin taukoamatta haavoitettuja.

Arnold tarkasti parhaillaan tähtäintä, kun ilmaa viilsi jokin
kammottava ulvahdus, maa vavahti kuin ruoskaniskun satuttama eläin ja
huumaavasti jyrähtäen paiskautui korkea kuusikko kaameana,
mustanpunaisena leimahduksena ylös ilmaan. Ja sitten tuntui kaikki
kiirivän jonnekin jylisevänä vyörynä...

-- Siinä se nyt oli... mörssäri... kuiskasi Arnold käheästi. Kukaan ei
sitä kuullut; mutta ehkä kaikki tylsästi tunsivat jotain sellaista.
Sitten tuntui taas koko maailma räjähtävän, leiskahtavan ilmituleen ja
hän paiskautui jonnekin sysimustaan pimeyteen...

Vähitellen alkoi Arnold hämärästi käsittää, että hän makasi
ambulanssiteltan lattialla, matala laatikko päänalusena ja jalkaa
poltti kuin tulessa... Hän ei kykene ensin ajattelemaan; hän tuntee
vain, että joku kiristelee hampaitansa, ja heiluttaa päätään kahtaalle;
jännittäen kaiken ajatuskykynsä huomaa hän vihdoin, että hän itse tekee
niin -- ja päättää olla hiljaa.

Lattia on täynnä vaikeasti haavoitettuja, joita koetetaan sitoa edes
tilapäisesti, etteivät menehtyisi verenvuotoon. Lääkäri ja kaksi
sisarta työskentelee kuumeisella kiireellä kahden sairashoitosotilaan
avustamana -- mutta paljoko he ehtivät. Yhtämittaa tuodaan uusia
haavoitettuja, kaikkialta tuijottaa rukoilevia, hädän ja kauhun
laajentamia silmiä. Arnoldin vierellä ojentaa eräs nuorukainen
pomminsirpaleen raatelemaa rannettaan kuin rukoillen ja puristaa kaikin
voimin käsivarttaan estääkseen verenvuotoa; mutta hän väsyy, valtimosta
purskahtaa punainen suihku, hän lysähtää maahan, käsi heltiää kokonaan
ja sitten hän vain toivottomasti tuijottaa miten hänen elonnesteensä
leviää tummanpunaisen loan peittämälle lattialle... Muutamat koettavat
rääsyillä tukkia ammottavia haavojaan, mutta toiset ovat jo tylsästi
ummistaneet silmänsä ja näyttävät loppuun nääntyneiltä. Jotkut
havahtuvat välillä, aukaisevat silmänsä kuin koettaen tointua raskaasta
unesta; eräskin nousee hammasta purren istualleen ikäänkuin siten
johtaakseen pois kuoleman huomion... Mutta useimpien ponnistukset ovat
turhia, silmät ummistuvat uudelleen, hengitys harvenee, ja hetken
kuluttua heidät kannetaan kiireesti ulos -- he eivät enää tarvitse
apua... Arnold näkee myös kamalasti silvottuja, ammottavine haavoineen,
suonenvedontapaisesti kouristelevine käsineen; raadellut jäsenet
vavahtelevat, värisevät, tuskan vääristämät suut näyttävät huutavan,
vaikeroivan...

Mutta mitään ei kuulu. Koko maailma on täynnä pauhua, jyrinää, joka
tuntuu yhä kiihtyvän. Sen voimasta värisevät taukoamatta kangasseinät,
koko teltta vapisee kuin kuoliniskua odottava jättiläiseläin. Ja
niinkuin tuollainen eläin kuoliniskun sattuessa lysähtää kokoon,
hytkähti yhtäkkiä teltta kokoon...

Mörssäri... kuiskaa hän vapisevin huulin ja alkaa kauhusta väristen
odottaa seuraavaa...

Kolme kertaa oli jo räjähtänyt, Arnold tunsi jalkansa kummallisesti
kylmenevän, ja taas hehkuvan polton -- lopulta hän tunsi
tylsistyvänsä...

Joku tarkasti hänen reittänsä, ja hän kuuli käheytyneen naisäänen
huutavan:

-- Täällä on kiire -- ei kestä...

Enempää ei kuulunut, vereen tahrautunut lääkäri viittasi jotain, häntä
nostettiin, ja sitten musteni kaikki...

Verenmyrkytys... ellei niitä kaikkia poisteta! kuuli Arnold tohtorin
huutavan korvaansa. -- Ja narkoosiaineet räjähtivät äsken... Ei siis
auta...

-- Ryhtykää vaan toimeen... herra tohtori! -- keskeytti Arnold ja
hoitajattareen kääntyen lisäsi:

-- Antakaa... kirje... vasen sisätasku...

Hän sai kirjeensä, ja puristi sen nyrkkiinsä ja tuo kosketus tuntui
ikäänkuin kädenpuristukselta -- olihan _hän_ sitä pidellyt...

Tulkoot tuskat -- en valita... -- ajattelee Arnold -- paranen... sitten
kotiin... Tahdon ajatella vain sitä...

Arnold tuntee, että hehkuva rauta työnnetään syvälle hänen
ruumiiseensa, mutta hän puree vain hammasta... Se tuntuu polttavan
kaikkialla, tuskanhiki kihahtaa ruumiista, hän unohtaa mitä pitäisi
ajatella... Silmissä pimenee, mutta yhä polttaa... Sydämestä
kouraisevat aivankuin pitkät raatelevat pedonkynnet, ja koko maailma
alkaa pyöriä -- mutta vaiti hän on... viime hetkeen asti hän ikäänkuin
matkii mielessään, ettei hänen suustaan saa kuulua yhtään voihkausta.

Arnold herää kuin unesta ja miltei jähmettyy kauhusta: hänet on
kahlehdittu palavaan autoon, joka kiitää pyörryttävää vauhtia yli
mäkien, vuorien... Hän koettaa hypätä pois -- turhaan; liekit tarttuvat
häneen, nuoleskelevat tulikielillään hänen ruumistansa, polttaen,
tukehduttaen -- ja yhä vain eteenpäin hurjasti hyppelehtien... Vihdoin
näkyy edessä sysimusta leveä kuilu, auto lähenee, sitten heilahtaa ja
hän odottaa kiduttavan kauhun vallassa milloin saapuu pohjaan ja kaikki
murskautuu siruiksi...

Kun Arnold vihdoin tuli tajuihinsa, oli hän eräässä vihollismaan
rajakaupungissa, jonne hänet oli tuotu sairasautolla. Ja monien
kyselyiden jälkeen ilmoitti hoitajatar, että koko hyökkäysarmeija oli
otettu vangiksi.

Vasta kolmen päivän kuluttua muisti Arnold kirjeen. Se oli ainoa
vaimolta saapunut kirje...

Hänen mielensä täytti kauhu -- ei muistanut siitä mitään, ja hän oli
osannut joka sanan ulkoa. Vapisevin äänin kysyi hän sitä
hoitajattarelta ja kun tämä toi sen hetken kuluttua, tarttui hän
kirjeeseen kuin nälkäinen leivänpalaan ja luki seuraavaa:

    Rakas!

    Voi miten kaipaan sinua ja toivon, että olisit täällä! -- Kaikki
    on niin pelottavaa ja kauheata. Vihollinen lähenee nopeasti ja
    kaikkien täytyy poistua kaupungista vuorokauden kuluessa. En
    vielä tiedä miten pääsen, autoja ja hevosia ei enää saa. Voi
    miksi turhan vuoksi pelotan sinua, rakkaani -- pääsenhän minä
    jalkaisin, koska olen nuori ja terve! Kyllä kaikki käy hyvin
    -- älä ole huolissasi. Eräs tuttu upseeri toimittaa kaikissa
    tapauksissa tämän naapurikaupungin postiin... Kirjoitan
    sinulle muutaman päivän kuluttua.

    Armaani! Ajattelen vain sinua -- päivät ja yöt. Ja minä olen
    varma, että se _asia_ on siten kuin me niin palavasti
    toivoimme... Oi muistatko ne hetket, armas...? Minä en voi
    niitä koskaan unhoittaa! Sinua suutelee...

                                          Oma Marcellasi.

Ja taas muisti Arnold senkin, että tuo kaupunki joutui heti sen jälkeen
pommituksen alaiseksi. Hän peitti kasvonsa käsillään ja änkytti
tuskallisesti:

-- Missä... missä hän on...?

Ajatellessaan, että Marcella olisi ruhjoutunut raajarikoksi
pommituksessa tai joutunut joidenkin ihmispetojen kynsiin, pelkäsi
Arnold tukehtuvansa -- tuo tuska tuntui tuhat kertaa kiduttavammalta
nyt, kun hän itse oli heikko...

Ei ei -- ehkä kaikki on hyvin... Pääasiahan on sentään, että hän
rakastaa minua. Ja pian tuo epätietoisuus selviää, kun hän pääsee
kotiin...

Äkkiä tunsi hän ruumiinsa kylmenevän... Ikäänkuin jääkylmänä salamana
iski aivoihin kamala totuus: _sotavankeus_... Sali alkoi suuren
karusellin tavoin pyöriä... vauhti kiihtyi kiihtymistään... sitten
pimeni...


III.

Vitkaan, vitkaan parani Arnold. Vaikka puoli vuotta oli kulunut, ei hän
vieläkään voinut olla jalkeilla kuin vähän kerrallaan. Siihen oli
vaikuttanut eniten hänen sisäiset kärsimyksensä -- _ei vieläkään
tietoa_.

Sairaalasta vietiin hänet vankileiriin, jossa joutui kitumaan toisen
puoli vuotta. Taistelukentän kauhut ja sairaalan kärsimykset oli hän
kestänyt -- mutta vankileirissä oli hän pelännyt menehtyvänsä; hän
olisi ehdottomasti surmannut itsensä, mutta silloin oli hän taas
ikäänkuin kuulevinaan matalan kuiskauksen: ehkä _huomenna_...?
Loppuaikoina alkoi hän jok'ainoana aamuna postiajan lähetessä vavista
kuin vilutautinen. Laitoksen lääkäri oli alkanut pitää tuosta
surumielisestä miehestä ja kun pelkäsi Arnoldin menettävän järkensä,
toimitti hän hänet maanviljelystöiden johtajaksi erääseen kartanoon,
jonka omistaja oli sodassa upseerina.

Mutta kulunut vuosi tuntui Arnoldin mielestä iankaikkisuudelta -- ja
vankileirissä hänen tukkansakin hiukan harmaantui.

Onko hän kuollut? -- Vai elääkö hän jossakin pakolaisena kurjuudessa,
nälässä...? Ehkä vielä heidän pienokaisensa, ooh, ei...

Nuo ajatukset kalvoivat herkeämättä hänen epätoivoista sieluansa, hän
oli kuin elinkautinen vanki, jonka veristyneitä jäseniä aina painavat
ja kalvavat raskaat raudat -- aina muistuttavat olemassaolostaan
kaamealla kolinallaan...

Kului pari kuukautta ennenkuin Arnold puhui emäntänsä kanssa muista
kuin talon asioista. Mutta silloin kutsui rouva hänet eräänä iltana
teelle ja puhui hiukan sodassa olevasta miehestäänkin, jota hän näytti
kovasti kaipaavan. Senjälkeen tapahtui se usein ja vähitellen sai
Arnold tietää yhä enemmän nuoren emäntänsä suruista ja huolista. Hän
koetti myös lohduttaa tätä parhaansa mukaan, ja lopulta hän miltei
huomaamattaan alkoi kertoa omistaankin. Siitä lähtien muuttui hän
huomaamattaan aivan toisellaiseksi. Hän parani lyhyessä ajassa täysin
terveeksi, ja hänen mielessään oli herännyt uusi toivo.

Vasta jälkeenpäin huomasi Arnold, että se oli hänen nuoren emäntänsä
ansiota, tämä osasi haihduttaa hänen synkkyytensä, hänellä oli aina
varalla kokonainen joukko lohduttavia tosiseikkoja. Hän huomautti,
etteivät kirjeet saavu sota-aikana perille oikeallakaan osoitteella,
miten olisivat Arnoldin kirjeet voineet saapua perille, kun ei niissä
ollut oikeata osoitettakaan? Sama oli hänen vaimolleen menevien
kirjeiden laita. Eihän tämä enää siellä voinut olla.

-- Luuletteko tällaisina aikoina etsittävän jotain yksityistä
kirjeensaajaa? -- kysyi hän lopuksi. -- Mutta sensijaan on pidätetty
paljon kirjeitä! Mahdollisesti on vaimonne muuttanut toisaalle ja
lopulta, kun ei ole saanut teiltä yhteenkään kirjeeseen vastausta,
luullut teidät kuolleeksi. Mutta kaikkihan tulee taas hyväksi kun
pääsette täältä, jos hän vain teitä rakastaa...

Siitähän Arnold oli niin varma, niin ehdottoman varma! Hän tunsi yhä
suurempaa toivoa ja iloa ajatellessaan sitä päivää, jolloin taas tapaa
hänet -- silloin Marcella raukan kärsimykset muuttuvat riemuksi...

       *       *       *       *       *

Jo monta päivää oli nuori rouva näyttänyt tavattoman rauhattomalta.
Päivät hän käveli eräällä lehmuskujalla puutarhassa, öisin huoneessaan
edestakaisin, edestakaisin -- kuin rauhaton henki, joka ei saa koskaan
lepoa. Jo kaksi yötä oli Arnoldin yläpuolella yhtämittaa kuulunut
kaukainen askelten ääni. Nyt oli se vain muuttunut omituisen
epätasaiseksi -- niinkuin kävelijä olisi nääntymäisillään.

Arnold tunsi syvää sääliä naisraukkaa kohtaan. Hän ei myöskään voinut
nukkua -- kuunteli vain noita askeleita -- jotka tuntuivat muuttuvan
yhä väsyneemmiksi.

Hän oli miltei nukahtamaisillaan, kun askeleet taukosivat omituiseen
kolahdukseen. Hän hätkähti ja alkoi henkeä pidättäen kuunnella -- ei
mitään!

Mitään ajattelematta lähti hän huoneestaan, nousi toiseen kerrokseen --
ja hetken kuluttua huomasi hän kuuntelevansa erään oven takana. Sieltä
oli kuuluvinaan kuin tukehtunutta itkua. Sitten koputti -- ei
vastausta; hän koputti toisen, kolmannen kerran, ja kun ei vieläkään
saanut vastausta, astui vihdoin varovasti sisään.

Sydäntäsärkevästi itkien virui nuori vaimo lattialla aivankuin
tainnoksissa. Arnold nosti hänet vuoteelle, kostutti hänen kasvojaan
vedellä ja lopulta hän näytti toipuvan...

Arnold pyysi anteeksi menettelyään ja pyysi puhua muutaman sanan, mutta
lupasi poistua hetikin, jos rouva tahtoo. Tämä pyysi Arnoldin jäämään,
sitten ojensi kätensä kuin rukoillen ja parahti sydäntäsärkevästi:

-- Hän on kuollut... kuollut! Vähitellen sai Arnold tietää, ettei rouva
ollut saanut kirjettä koko kuukauden aikana ja pelkäsi pahinta... Hän
ei tahtonut kuulla mitään, itki vain. Vihdoin Arnold käski hänen
vaieta, ja kun rouva hämmästyen katsahti häneen, ilmoitti Arnold
tyyneesti, ettei hänen miehensä ole ollut kolmeen viikkoon edes
taistelurintamassa.

-- Mitä... mitä te sanotte, toisteli nainen käsittämättä mitään.

-- Minä sanon teille, että se armeija, johon miehenne kuuluu, sai kolme
viikkoa sitten käskyn siirtyä toiselle rintamalle ja tiedättehän, ettei
silloin saa kirjoittaa. Kaikki on siis hyvin.

-- Jumalani... se on totta! -- kuiskasi nainen kuin huumaantuneena.
Miten voisin teitä kiittää -- hän _elää!_

-- Älkää minua kiittäkö, hyvä... rakas ystävä. Olen ollut levoton
teidän tähtenne. Olisin tahtonut puhua kanssanne, kysyä jotain, mutta
kun te ette...

-- Niin, antakaa anteeksi... Nyt tiedän, että teille voin puhua
kaikesta -- pienimmistäkin...

-- Oi tehkää niin...

Siitä lähtien hän tekikin niin ja Arnold tunsi iloa voidessaan
lohduttaa tuota naista, joka oli lohduttanut häntä niin paljo. Hän
tunsi, että nainen oli hänen ystävänsä -- tunsi, että he tukivat
toisiansa, kuni veli ja sisar...

Mutta sittenkin sattui hetkiä, jolloin Arnold tunsi ympärillään vain
musertavaa masennusta, hapuili epätoivon pimeydessä, joka oli
pelottavampi kuin myrskyinen syys-yö eksyneelle vaeltajalle.

Oli satanut koko päivän tihkusadetta, ja Arnoldilla oli taas tuollainen
synkkä hetki. He istuivat ruokasalissa teetä juomassa ja Arnold
tuijotti äänettömänä ulos syysillan pimeyteen. Suuret pisareet vierivät
alas mustia ruutuja niinkuin kyyneleet itkevän ihmisen poskia myöten ja
silloin tällöin valitti tuuli puiston alastomissa puissa niin
surullisesti -- niinkuin siellä ulkona olisi itkenyt yksinäinen,
hyljätty olento.

Arnold oli ääneti, mutta hänen ajatuksensa kiiti kaukana, kaukana...
Hän oli lukenut suunnattomista nälkäisistä pakolaislaumoista,
joiden kulkua osoittamaan jää hangelle tiepuoleen joukottain
vanhuksia, lapsia, äitejä pienokaiset sylissään, menehtyen nälkään
ja viluun. Entä jos hän viruu siellä jossakin, juuri tällä
hetkellä ja koettaa itkien suojella viime rääsyillä pienokaistaan,
heidän pienokaistaan... Tuo ajatus poltti aivoja kuin tulinen
rauta, se ahdisti, tukehutti, se kohosi hänen kurkkuunsa rajuna
nyyhkytyksenä... Hammasta purren jännitti hän kaiken tahdonvoimansa
ja onnistui tukahuttamaan pienimmänkin äänen, mutta hänen hartiansa
hytkivät suonenvedontapaisesti, hänen koko ruumiinsa tuntui olevan
pakahtumaisillaan...

Silloin tarttuivat pienet kädet hänen päähänsä, painaen sen pehmeätä
naisrintaa vastaan -- ja Arnold tunsi poskellaan sykkivän sydämen;
sitten kuului värisevä, kuiskaava ääni:

-- Oi älkää... lakatkaa! Me olemme molemmat onnettomia -- emmekö ole
myöskin ystäviä... Ettekö tekin voisi puhua minulle kaikesta niinkuin
minäkin olen puhunut, ehkä teillekin olisi helpompi...

-- Minä pidän teitä ystävänä, olen teille niin paljosta kiitollinen...

-- Oi älkää puhuko -- Kun ajattelen, miten te olette täällä kaukana
vieraassa maassa, niin minua ikäänkuin kuristaa. -- Lupaatteko, ettette
enää näin yksin sure, että puhutte, että...

Arnold hillitsi nyyhkytyksen, tarttui naisen käsiin ja puhui värisevin
äänin:

-- Minä lupaan, ja minua hävettää, etten nytkään tehnyt niin. Sillä
minun pitäisi olla kiitollinen kohtalolle, että olen saanut sellaisen
ystävän... Tästälähin minä tahdon olla niinkuin te tahdotte.

Nuo sanat ja se, että oli onnistunut rauhoittamaan Arnoldin,
vaikuttivat voimakkaasti naisen tunneherkkään mieleen. Hän puristautui
kiihkeästi Arnoldin rintaa vastaan tuntematta, muistamatta muuta kuin
että Arnold oli hänelle läheinen, rakas. Tuo surunsekainen tunne
valtasi yhä väkevämpänä hänen mielensä ja se toi muassaan erään toisen
tunteen, joka huumasi jollakin selittämättömällä tavalla -- niin ettei
tahtonutkaan ajatella mitä se oli. Hänen äänensäkin oli muuttunut
omituisen helläksi ja hiljaiseksi, se oli kuuluvinaan jostain etäältä.

-- Minäkin tahdon kaikessa olla... niinkuin te tahdotte... Jos te vain
luotatte minuun, ellette ole surullinen, silloin saatatte minut
onnelliseksi -- niin onnelliseksi...

Arnold kuuli tuon vienon äänen värisevän, tunsi syleilevien käsivarsien
vapisevan, ja hän tunsi oudon tunteen tarttuvan itseensä -- tunteen,
jota ei ollut ennen tuntenut ystävänsä läheisyydessä. Hän tunsi tämän
suutelevan itseänsä -- toisin kuin silloin kerran...

Mutta juuri silloin hän muisti Marcellan... Entäpä, jos joku toinen
mies puristaisi Marcellaa rintaansa vastaan -- niinkuin hän nyt tekee.
Tuo ajatus syöksyi sydämeen, kuni kylmä terävä veitsi... Mutta samassa
sen sysäsi tieltään toinen tunne: varmuus, ettei hän koskaan olisi näin
kenenkään toisen miehen kanssa... Kuinka hän itse siis voisi olla --
miten hän sitten voisi katsoa Marcellaa silmiin?

Nainen tunsi, miten miehen puristus hölleni, tulinen katse kääntyi
jonnekin kauas... Veri syöksyi hänen kasvoihinsa ikäänkuin hän olisi
herännyt alastomana vieraan ihmisjoukon keskellä. Hän hellitti
Arnoldista ja sopersi katkonaisesti, vapisevin äänin.

-- Mitä minä... mitä nyt... tein...? Nyt voitte käsittää minut vallan
väärin... minä...

-- Rauhoittukaa, rakas ystävä, lausui Arnold sydämellisesti, tarttuen
hänen käsiinsä. -- Minä en käsitä väärin...

-- Mutta kun minä noin...

-- Älkää vaan syyttäkö itseänne, minä tiedän, ettette tahtonut pettää
miestänne, vaan...

-- Oi te tiedätte, ymmärrätte sen, -- huudahti nainen kiitollisena ja
hänen silmissään kiilsivät kyyneleet... Jospa vain käsittäisitte, miltä
naisesta tuntuu kun yht'äkkiä joutuu vastuunalaiseksi kaikesta, johon
ei kykene, lopulta tuntee itsensä niin sanomattoman heikoksi ja
avuttomaksi -- ja sitten yhtämittaa odottaa kauhu sydämessä, milloin
kaikki on lopussa... Tahtoisi edes hetkeksi turvautua johonkin
voimakkaaseen, sellaiseen kuin te -- olla heikko...

-- Niin, rakas ystävä... minä ymmärrän...

-- Mutta itse en sittenkään ymmärrä itseäni, -- sopersi nainen
tuskaisen hämmästyneenä. Enhän olisi voinut elää -- nähdä häntä, jos
olisi jotain tapahtunut. Te yksin pelastitte minut enkä minä vieläkään
käsitä...

-- Minä sanon teille vielä toisen syyn -- puhui Arnold hiljaa...
Nähkääs meitä on painanut samanlainen tuska ja epävarmuus, se on
lähentänyt meitä -- opettanut turvautumaan toisiimme. Ja vielä: me
olemme nuoria.

Nainen katsoi häntä hetken ja hänen ilmehikkäillä kasvoillaan vaihteli
tuska, hellyys ja suru. Vihdoin hän sammalsi katkonaisesti, epäröiden.

-- On vielä yksi syy, suurin, jonka nyt vasta huomaan.

Ja Arnoldin uudistettujen pyyntöjen jälkeen hän vihdoin kuiskasi
hiljaa, värähtäen:

-- Että... minä rakastan teitä...

Arnoldin kasvoille leimahti tuskallinen neuvottomuus; sitten hän näytti
kiihkeästi ajattelevan, ja katsoen naista sanoi hän pitkän
äänettömyyden jälkeen hiljaa, kiinteästi:

-- Sehän olisi onnettomuus... Mutta rakas ystävä... eihän se voi olla
mahdollista. Kyllä te huomaatte sen kun oikein ajattelette.

Nainen pudisti tuskin huomattavasti kumartunutta päätään ja Arnold näki
muutamia kyyneleitä putoavan lattiaan.

Taas tuli pitkä äänettömyys ja sitten kysyi Arnold teennäisen
karmeasti:

-- No, te toivotte siis, että hän jäisi sinne, kuolisi jonnekin
sudenkuoppaan...?

-- Mitä... mitä te puhutte...? -- huudahti nainen kalveten. -- Kuinka
te voitte puhua noin kamalia...? Tuollaisesta asiasta...?

-- Mutta sittenhän saisitte nopeammin hänestä eron... Kun ette enää
häntä rakasta...?

-- Tietysti rakastan, -- huudahti nainen punastuen.

-- Siinäpä se on -- rakas, rehellinen ystäväni. Miten hyvä totuus
onkaan -- nyt olette itsekin varma siitä, että vain miestänne
rakastatte... Jos joku onneton vieras on herättänyt teissä sääliä, niin
mikä hän on teille miehenne rinnalla? Ajatelkaa, että hän haavoittuu,
ja kutsuu teidät luokseen hoitamaan, lieventämään tuskiaan -- jäättekö
silloin sen vieraan luokse, vai menettekö hänen luoksensa?

-- Kyliä minun täytyisi mennä, -- kuiskasi nainen tuskallisen
hämmästyneenä, katsettaan kohottamatta.

-- Aivan niin. Te ette vähääkään silloin ajattelisi tuota vierasta...
Se oli siis vain luulottelua, koska te rakastatte vain miestänne -- ja
se on hyvä...

-- Te siis toivotte minut mahdollisimman kauas, -- puhui nainen hiljaa,
lievästi moittien.

-- Se on toinen asia, mitä minä... Minä olen ajatellut asiaa vain
teidän kannaltanne... Tahtoisin, että olisitte onnellinen.

-- Oi minkälainen olettekaan. Teidän menettelynne... on... -- Hän
vaikeni hetkiseksi ja sitten lisäsi värähtävällä äänellä:

-- Minä en koskaan voi korvata kiitollisuusvelkaani teille.

Mies puristi hänen kättään. Tuon tapauksen jälkeen he ymmärsivät
toisiaan entistä paremmin...



VI.


Arnoldista tuntui kaikki ihanalta unelta -- olivatko he todella
matkalla kotiin...?

Se oli totta -- vihdoinkin. Ja siksi kaikki katseet loistivat toivosta,
odotuksesta, kukaan ei huomannut huonoa ilmaa, ahtautta, likaisuutta --
koko vaunu tuntui olevan täynnä toivoa.

Eräällä asemalla päätti Arnold mennä katsomaan invaliidivaunuihin,
jotka olivat junan jälkipäässä. Siellä oli kamalasti silvottuja,
raajarikkoisia, kädettömiä, jalattomia, jotka eivät kyenneet liikkumaan
paikaltaan -- mutta heidänkin silmissään kuvastui jotain epämääräistä
toivoa...

Mutta kun Arnold astui viimeiseen vaunuun ja näki yhtäkkiä vastassaan
hämärässä nurkassa tyhjänä ammottavat silmäkuopat, pysähtyi hän ovelle
kauhusta vavahtaen; hänestä tuntui ikäänkuin nuo mustat aukot, tuo
tumma tyhjyys tuijottaisi haudantakaisesta, pimeästä tyhjyydestä. Joka
puolella näkyi silvottuja kasvoja, nenättömiä, huulettomia, silmäpuolia
ja kaksi muuta silmätöntä. Arnold tunsi puistatuksen, ne olivat
kamalimpia, mitä hän oli nähnyt, sillä heissä ei ilmennyt toivoa eikä
toivottomuutta, liikkumattomina ja elottomina möhkäleinä muistuttivat
he haudasta karanneita vainajia. -- Arnold ei saanut moneen päivään
silmistään tuota näkyä.

Päivän toisensa jälkeen kiiti juna eteenpäin. Kuni jättiläs-suuret
taulut, vilisivät silmissä tuhannet vieraat näköalat, loppumattomasti
vieraita ihmisiä, vieraita kieliä...

Ja sitten vihdoin tuttuja, kaivattuja maisemia, tutunnäköisiä
ihmisiä... Hän katselee kaikkea yhtä ahnaasti aivankuin janoon
nääntynyt ihminen sammuttaa janonsa, löytäessään viime hetkellä
lähteen... Kaikki tuntuu rakkaalta, omituiselta...

Arnold oli pääkaupungista saanut tietää, että hänen tätinsä asui
eräässä maaseutukaupungissa. Ja nyt läheni juna sitä, nyt vihelsi.
Arnold tuntee ruumiinsa värisevän, kun juna pysähtyy. Arnold hypähtää
vaunusta, rientää asemasalin lävitse ulos -- ei ajuria. No telefooni.

Vanhan neidin ääni alkaa ankarasti vavista. Arnoldin täytyy kolmasti
kysyä ennenkuin täti änkyttäen ilmoitti Marcellan asuvan "Onnela"
nimisessä kartanossa, jonne on 10 kilometriä...

Väkevän liikutuksen valtaamana asettaa Arnold kuulotorven paikoilleen,
edes kiittämättä, vaikka vanhan naisen vapiseva ääni vielä kuuluu...

Jospa ilmoittaisin puhelimella...? Ei -- minä yllätän hänet. Hän
tarkasti vielä varmuudeksi ettei "Onnelaan" ollutkaan puhelinta.

Saatuaan tietää, että kaupungissa majaili rakuunarykmentti, riensi hän
sinne ja sai eräältä upseerilta aivan erinomaisen ratsuhevosen ja
sitten matkaan.

-- Vhiu -- vhiuu... -- suhajaa Arnoldin korvissa rotujuoksijan
jouduttavan laukan tahtiin, kun hän kiitää keväisen metsän halki. Sen
heleä vehreys ympäröi hänet, sen suloinen tuoksu tuntuu huumaavan hänet
kuin hieno viini ja silloin tällöin kuuluu suhinan seasta lyhyt
katkelma lintujen laulusta... Hän tuntee jännityksen ja huumaavan
riemun täyttävän sielunsa.

-- Virta... punainen silta -- suora kuusikuja oikealle -- toistelee
Arnold poliisikamarista saamaansa matkaohjetta... Ja hevonen kiitää
kuin lentäen, ikäänkuin sekin tuntisi samaa jännitystä.

Jo näkyy silta, kuja... Oh, mitä hän mahtaa ensin sanoa, tehdä -- pikku
Marcella raukka... Nyt lähenee sinua onni -- kärsimysten jälkeen...

Arnold hypähti alas satulasta ja sitoi huohottavan ratsunsa pylvääseen,
pyyhkäsi hikisiä kasvojaan -- ja sitten sisään.

Eteisessä taapersi häntä vastaan pieni poika... Arnoldin sydän alkaa
hurjasti lyödä -- Marcellan silmät... suu... Hänen silmänsä sumenevat
kyynelistä, kun hän väkevän liikutuksen ja riemun vallassa ottaa pojan
syliinsä ja suutelee tätä sopertaen käheästi:

-- Pienokaiseni... poikani...

Poika alkaa hurjasti huutaa... ovi aukenee ja kynnyksellä seisoo
Marcelia... Hänen kasvonsa valahtavat kuolon kalpeiksi, hän tarttuu
vapisevin käsin sohvanselkään ja lysähtää istumaan kuin jalkansa
olisivat äkkiä halpautuneet. Poika juoksee itkien äidin syliin...

Arnold aikoi rientää syleilemään vaimoansa, mutta pysähtyi tyrmistyen
ja tuijotti häntä kasvot kauhusta vääristyen -- ikäänkuin olisi nähnyt
pöyristyttävän aaveen... Vihdoin kysyi hän katkonaisesti,
tolkuttomasti:

-- Mitä... mitä, Marcella...?

-- Mitä tämä on... Marcella...? -- kuului taas kuin kaiku. Ja sitten
kuuli hän tuntemattoman, tukehtuneen äänen:

-- Sinä elät...

-- Niin, minä elän...

Äänettömyys...

-- Niin, minä elän, -- kajahtaa äkkiä kuin tuomarin ääni -- eikä
syyllisyys voi koskaan kuvastua selvemmin kuin nyt naisen kasvoilla...
Mutta Arnold ei voi, _ei tahdo_ uskoa. Hän katsahtaa poispäin ja sitten
kuuluu hiljaa, tuskallisesti, miltei vaikeroiden:

-- Ei, ei... Eihän voi...?

Mutta nainen ei vastaa -- hän ei kiellä eikä myönnä... Arnoldin
aivoissa pyörii kaikki sekavana kaaoksena. Hän katsahtaa taas naiseen
ja hänestä tuntuu, että jotakin hirmuista heti putoaa hänen päällensä,
tukehuttaa, murskaa... Ja aivankuin kaukaa kuuli hän kolean,
tukehtuneen äänensä.

-- Ei... minun... poikani...

Kuin jähmettyneenä seisoo hän yhä tuijottaen kalpeata naista. Tämän
huulet liikkuvat, mutta hän ei voi puhua. Huohottaa vain raskaasti ja
katsahtaa välillä mieheen kuin tuomiota odottaen. Vihdoin parahtaa hän
tuskallisesti:

-- Voi Arnold... armoa... armoa...

Kun mies ei vastannut, lisäsi hän entistä tukehtuneemmin: --
ilmoitettiin -- sinä kuollut... Ja Kaarlo... oli niin hyvä... ystävä...
auttoi minua ja...

Mies ojensi kätensä ikäänkuin torjuakseen luotaan jotain saastaista.
Marcella vaikeni pelästyen ja sitten vaipui sohvalle voihkien kuni
inkvisiittorien kidutuspenkkiin sidottu uhri:

-- Voi minua... voi, voi... Minä kuolen... kuolen...

Arnold tuskin kuuli hänen sanojaan, hänen mieleensä muistuivat nuo
ijäisyyttä pitemmät kärsimysten vuodet, lukemattomat, kiduttavat yöt...
-- ja miten hän oli kaikki kestänyt kuvitellessaan tätä päivää,
tulevaisuutta, ja nyt se oli tullut... Hänen hampaansa kirskahtivat
yhteen kuni toisiinsa sopimattomat hammasrattaat...

Marcella parkasi vihlovasti kaatuen lattialle, ja pienokainen puristi
pienillä käsillään äidin kaulaa, sydäntäsärkevästi itkien. Arnold tunsi
sääliä pienokaista kohtaan... Hän astui pari askelta nostaakseen
Marcellan ylös. Mutta hän pysähtyikin äkkiä. Kuin jähmettyneenä hän
näki että Marcelia oli vähän kehittyneessä raskaudentilassa.

Tuo pieni yksityisseikka vaikutti häneen järisyttävällä voimalla.
Ikäänkuin suunnaton kivilohkare olisi vyörähtänyt hänen ylitseen,
murskannut hänet. Hän tunsi voimansa pettävän, outo, inhoittava tuska
kuristi häntä kuin näkymätön jättiläismatelijan syleily...
Tukehtuneesti voihkaisten syöksyi hän ulos niinkuin takaa ajettu...

-- Armoa... armoa... Tuo ääni muistutti kuolettavasti haavoitetun
eläimen parkaisua, eläimen, joka näkee metsästäjän lähenevän. Vielä
pihallekin kuuluivat käheät, hätäiset parahdukset...

Mutta Arnold kulki kuin unessakävijä -- vasta puiston ulkoreunalla hän
pysähtyi pienen kirkasvetisen virran rannalle...

Hän kohotti vaistomaisesti päätään -- aivan läheltä kuului satakielen
laulu ja sitä säestivät sadat toiset linnut yhtenä helkkyvänä kuorona.
Hän unohti hetkeksi kaiken -- katsahti ympärilleen kuin lumottuna,
nähdessään taas kotimaansa ihanan kevään, tuoksuvana, värikylläisenä...
Pensaat ja puut näyttivät kilpailevan kukkapuvuissaan, koko puisto
loisti hänen edessään kuin jättiläis-suuri hurmaava taulu. Taustalla
seisoi yksin suunnattomana heleänkeltaisena kukkavihkona
jättiläispihlaja ja etäämpänä näkyi rivittäin nuoria lumivalkoisia
omenapuita -- muistuttaen valkopukuisia naisia... -- Naisia... Oooh --
taas syöksyi tuo tuska raivokkaan pedon lailla hänen kimppuunsa, ja
luonnon puhdas ihanuus tuntui hänestä hirmuiselta ivalta... Koko
maailma tuntui niin saastaiselta, etteivät valtameren aallot voisi sitä
puhtaaksi pestä. Siis pois, pois...

Arnold oli aina kovina hetkinä pakottanut itsensä tarkkaan ajattelemaan
asemaansa, ennenkuin päätti mitään, ja selviytynyt silloinkin, kun
kaikki näytti ihan mahdottomalta. Mutta nyt hän ei kyennyt -- tuntui
aivankuin hänessä olisi kaikki särkynyt ja ajatukset pyörivät sekavana,
kohisevana kaaoksena kuin vesi väkevän kosken pyörteessä, pääsemättä
mihinkään. Arnold muisti entisen vaimonsa ja yhtäkkiä hän hammasta
purren päätti, että hänen täytyy käsittää kaikki, hänen täytyy pystyä.
Sitten istahti hän puron reunalle, kostutti koneellisesti kuumaa
otsaansa. Hän ponnisti kaiken ajatuskykynsä, mutta kaikki tuntui niin
sekavalta ja kauhealta -- sen hän käsitti, että oli tullut petetyksi,
ja kärsi siitä, kärsi...

Hän ei tietänyt miten kauan oli siinä istunut, kun yhtäkkiä hänelle
selveni totuus aivankuin öisessä vankikopissa olisi sytytetty kirkas
sähkölamppu.

Niin -- hänen elämänonnensa oli isketty sirpaleiksi, koko elämän
sisältö murskattu, sillä ei enää ollut tarkoitusta, eikä päämäärää
enempää kuin myrskyssä ajelehtivalla laivahylyllä. Helppo silloin oli
kestää, kun tiesi kärsivänsä hänen puolestaan heidän yhteisen tulevan
onnensa toivossa. Ja nyt oli tämä olento riistänyt häneltä kaikki,
vielä viimeisen toivonkin. Miten hän voisi uskoa rehellisyyteen, kenen
rakkauteen hän voisi luottaa, ketä voisi hän rakastaa, kun se ainoa,
jota hän jumaloi puhtauden, rehellisyyden esikuvana, jota jumaloi yli
kaiken -- kun tämä oli unohtanut, pettänyt hänet heti kun kuuli
kuolleeksi.

Arnold koetti löytää lieventäviä, puolustavia seikkoja: hänen
turvattomuutensa, yksinäisyytensä; tuo toinen oli ehkä pelastanut hänet
jostakin kamalasta, hän uskoi minun kuolleen j.n.e. Mutta yhdelle ei
löytynyt puolustusta, sitä ei voinut toiseksi kuvitella: _niin pian_.
Tuo _kävelevä pienokainen_ oli niin murhaava todistus kuin olisi tämä
sopertaen selittänyt: äiti otti minut vähän jälkeenpäin kuin setä oli
lähtenyt sotaan. Arnold muisti heidän viimeisen syleilynsä. Marcellan
sanat, katseet -- ja sitten heti jälkeenpäin toisen, vieraan, vieraan
kanssa, sellaisten hetkien jälkeen... Hän ähkyy tuskasta, hänen
mieleensä tulvahtaa inhoittavia, kiduttavan selviä yksityiskohtia, ne
kokoontuvat, kiertyvät kylmänä käärmeenä hänen ympärilleen, sen myrkky
tunkeutuu jokaiseen soluun polttaen kuin helvetin tuli.

Hän kumartui käsiensä varaan ja hänen hartiansa nytkähtelivät muutaman
kerran, aivankuin leikkausveitsen lihaan työntyessä, mutta pienintäkään
valitusta ei kuulunut, yksikään kyynel ei lieventänyt hänen tuskansa
polttoa. Ja vihdoin pitkän äänettömyyden jälkeen kuului kuiskaava ääni,
jossa värisi sanomaton suru, hellyys ja epätoivo:

-- Marcella... miten voit olla toisen kanssa, heti... samoin...? Etkö
tuntenut, miten poljit minut lokaan... hylkäsit...

Hän nousi ja hänen katseensa kiiti kuin hyvästellen yli peltojen,
metsien ja valkoisena kukkivien puistikkojen -- ja hän huokasi
raskaasti. Maailma näytti ihanammalta kuin koskaan -- nyt kun se täytyi
jättää.

Arnold tarttui voihkaisten rintaansa, vavahtaen kuin kuolettavan kuulan
sattuessa; hän huomasi ensikerran sen pääasian: miten ihanaa nyt
saattaisi olla, jos Marcella olisi häntä odottanut... Mitä
merkitsisivät kauheimmatkaan kärsimykset sen rinnalla, kun olisi
tuntenut hänet ilosta itkevänä rinnallaan? Ooh -- entä jos vielä
kolmas? Nyt he ehkä olisivat jo täällä... Marcella tahtoisi näyttää
puroa... he kävelisivät hiljaa tännepäin, taluttaen taapertavaa
pienokaista keskellään... Marcella kumartuisi, kuiskaisi hellästi:

-- Sano nyt, ketä äiti ja pikku soko ovat aina odottaneet?

-- Itää... itää... -- jokeltaa pienoinen epäselvästi vienolla
äänellään. Mutta Arnold ei vaihtaisi tuota hetkeä koko maailman
kultaan.

Ja häntä ei kukaan odottanutkaan -- häntä ei kukaan kaipaa. Hän, jonka
vuoksi hän oli kärsinyt, oli vieraan kanssa, hoiteli sen lasta, ja.
toinen on jo...

-- Ooh. Marcella!

Tuo tukehtunut ääni värähti vihlovan tuskallisena ja syyttävänä kuin
hukkuvan, joka vajotessaan näkee toverinsa kylmästi nauraen katselevan
hänen kuolemaansa...

Hän istahti puron reunalle, paljasti päänsä ja aukaisi
pistoolikotelonsa... Mutta vielä kerran hän katsahti taloa kohden ja
hänen huulensa sopersivat äänettömästi:

-- Marcella... olen niin yksin...



KAPINA


-- Isä tulee! Isä tulee!

Pikkutytön laihat ja kalpeat kasvot suurine sinisilmineen loistivat
ilosta, kun hän juoksi ympäri huonetta, toistellen taukoamatta noita
ihania sanoja.

Niitä huudahtelivat toisetkin lapset kuni salaperäisiä taikasanoja;
silmät loistivat, jalat liikkuivat -- he olisivat tahtoneet juosta
ympäri huonetta, huutaa kaikin voimin, mutta äiti oli kieltänyt...
Vaikeata oli nyt pysyä hiljaa, -- sillä isähän tulee!

Nyt muutti pikkutyttö nuo kaksi sanaa lauluksi -- ottaen nuotin eräästä
kansanlaulusta ja alkoi käsillään tahtia lyöden ja laulaen reippaasti
marssia ympäri huonetta.

Aina välillä katsoi äiti iloisesti hymyillen pikku laulajatarta. Tuo
heleä ääni kuului toisinaan liiaksikin, sillä naapurin ja heidän
huoneensa eroitti vain ohut lautaseinä, mutta hän ei hennonnut kieltää
-- hän olisi itsekin tahtonut laulaa ja hyppiä ilosta niinkuin tuo
viisivuotias lapsi!

Lapset olivat viime päivinä laihtuneet tavattomasti, kun hän oli
sairaana, eikä ollut ruokaa. -- Mutta noin he nyt iloitsevat! Hänkin
tunsi itsensä terveeksi! Sillä _hän_ tulee kuitenkin vielä kotiin!

Puolen vuoden aikana ei hän ollut saanut mitään tietoa mieheltään, ja
he kaikki olivat olleet varmoja, että isä oli kaatunut... Voi, miten
paljon lapsetkin olivat itkeneet -- hän oli kärsinyt niin kauheasti,
että luuli kuolevansa... Mutta mitäpä niistä enää! Toissapäivänä oli
tullut häneltä kirje, että saapuu kotiin! Nyt muuttuu taas kaikki
hyväksi! Nyt saavat lapset taas riittävästi ruokaa, heidän poskilleen
nousee taas puna ja he saavat lämpimät vaatteet ylleen! Ja nyt iltasin
istutaan yhdessä, isä kertoo kokemuksiaan sodasta ja he muistelevat
näitä kauheita kärsimysten vuosia kuin pahaa unta. Oi jumala, jumala!
Onko se mahdollista? Saavatko he todella vielä olla yhdessä? Jospa se
onkin vain ihanaa unta?

Ei -- piirongillahan näkyi häneltä toissapäivänä tullut kirje. Ja
vanhin poika oli parhaillaan asemalla vastassa -- he saattavat saapua
jo piankin...

-- Tuleeko isä jo pian? -- kysyi kymmenvuotias poika malttamattomasti.

Äiti katsahti kelloa ja vastasi iloisesti:

-- Heti, heti! Odotetaan vielä pieni aika!

-- Mutta jos isä olisikin haavoittunut? -- kysyi vanhimmasta toinen,
14-vuotias laiha ja nälkiintyneennäköinen poika.

-- Ei -- kyllä isä olisi kirjoittanut, jos niin olisi, -- vastasi äiti
huolettomasti. -- Hän on vain joutunut vangiksi eikä ole vankileiristä
saanut kirjeitä perille!

Hänkin nousi kävelemään. Hän näytti nuortuneen, silmänsä loistivat ja
kalpeille poskille oli kohonnut hiukan punaa.

Eteisestä kuului kolinaa, askeleita...

-- Isä tulee! -- kuului pienokaisen suusta -- ja nyt hänenkin äänensä
vapisi ilosta.

Kaikki tuijottivat henkeä pidättäen oveen -- ja äiti koskettaa
vaistomaisesti kädellään rintaansa... hänen sydämensä lyö niin, että
miltei koskee. Pienin tyttö pitää äidin hameesta kiinni, hän on ehkä
tyynin -- mutta hänkin pistää hennon kätensä äidin kouraan.

Ovi aukenee...

Kuolemanhiljaisuus.

-- Mitä, mitä...? sopertaa äiti vapisevin huulin ja tarttuu rintaansa.
Hänen silmänsä suurenevat kauhusta ja puna katoaa hänen kasvoiltaan
nopeasti kuin pilven varjo kedolta tuulisena kesäpäivänä.

Vanhin poika seisahtuu hetkeksi kalpeana ovensuuhun, niinkuin ei
jaksaisi peremmälle... Hän kantaa jotain.

Äidin kasvot ovat liidun valkeat ja jokin kylmä koura puristaa hänen
sydäntään kauhealla voimalla -- tai näkeekö hän väärin...? Ei --
lastenkin suurenneet silmät seuraavat tuijottavina, pelästyneinä, kun
vanhin veli lähtee vuodetta kohden, kantaen sylissään jotain lyhyttä,
epämääräistä...

Oin! Jumala, Jumala! -- huone hämärtyy, pimenee, hän on
kaatumaisillaan; viime hetkellä hän saa tuolista kiinni, lysähtäen
hervottomasti istumaan; ikäänkuin hyvin kaukaa kuuluu vanhimman tytön
pidätetty nyyhkytys ja sitten tuntee hän nuorimman hennon, vapisevan
kätösen omassaan...

Hän alkaa taas nähdä.

Hänen miehensä oli vielä sotaan lähtiessäänkin uljas ja voimakas. Tukka
oli hieno ja sysimusta, -- hän oli aina pitänyt siitä niin paljon... Ja
nyt.

Epäselvästi kuin harmaan harson lävitse eroitti hän vuoteella jotain
surkean avutonta ja muodotonta: jalattoman ruumiin; hän näki oudot,
harmaankalpeat kasvot, joita ympäröi harmaa tukka ja parta; syvällä
luisista kuopista tuijottivat himmeät silmät kuin pääkallon
silmäaukoista.

-- Jumalani, jumalani...

-- Oih! Se on sittenkin hän. -- Ja minä...!

Hänen hengityksensä muuttuu joka hengenvedolla yhä raskaammaksi --
niinkuin kurkku pienenisi nopeasti. Hän tarttuu kaksin käsin rintaansa
-- ja hänen kasvoillaan näkyy kamala epätoivo. Sitten hän äkkiä syöksyy
aivankuin mielettömänä vuoteen viereen, syleilee vapisevin käsin
miestään. Ja koettaa sanoa jotain, mutta ei voi, -- huulet vain
vavahtelevat... Vihdoin hän purskahtaa itkuun ja lapset seuraavat
esimerkkiä.

Vanhin poika kääntyy seinää kohden peittäen kasvonsa ja puree
hammastaan. Mutta vain hetken hän jaksaa taistella vastaan... Hänen
hartiansa alkavat nytkähdellä, hän vaipuu polvilleen, kaikki itkevät...

Paitsi raajarikko. Hän tuijottaa kattoon himmeillä, suurenneilla
silmillään, niinkuin ei lainkaan huomaisi, mitä hänen ympärillään
tapahtuu.

       *       *       *       *       *

Monta päivää oli hän maannut vuoteellaan puhumatta, nauramatta, hiukan
hän vain söi ja vastasi myöntäen tai kieltäen kysymyksiin, joita
hänelle tehtiin. Hän näytti loppuun menehtyneeltä, kuolevalta, jolle
kaikki on yhdentekevää.

Mutta vähitellen alkoi hän hiukan toipua, katseli toisinaan
ympärilleen, kysyikin jotain ja alkoi syödä vähän enemmän.

Vanhin poika oli malttamattomasti odottanut milloin hän voisi kysellä
sodasta, eri hyökkäyksistä ja muista seikoista.

Kahdeksan päivää oli kulunut. Oli ilta. Isä oli ollut hiukan virkeämpi
tänään, ja poika päätti kysyä, koska oli sopiva tilaisuus; lapset
nukkuivat ja äiti oli päivällä viety sairaalaan -- hän oli uudestaan
tullut sairaammaksi. Isä istui vuoteella rikkinäisten tyynyjen varassa
poltellen paperossia, kun poika rykäsi ja kysyi arasti, missä
taistelussa isä oli jalkansa menettänyt...

Raajarikko vavahti -- pelästyi kuni pahantekijä, jota muistutetaan
rikoksestaan. Hänen laihoilla kasvoillaan kuvastui sekaisin kauhu ja
hurja voimaton viha, kalpeat huulet vääntyivät johonkin katkeraan,
hymyntapaiseen, kun hän hetken kuluttua käheästi sanoi:

-- Jaha... että missä taistelussa...? Vai niin. Tahtoisitko sinä sen
tietää?

-- Minä pyydän sitä, isä, -- lausui poika kunnioittavasti, mutta hänen
kasvoilleen lennähti jotain levotonta.

Ja raajarikko alkoi kertoa.

-- Meidän joukkomme hyökkäsivät parhaillaan työntäen vihollista
hitaasti taaksepäin. Ja kun lentäjämme oli saanut selville, että heikko
vihollisjoukko piti pientä kannasta hallussaan eräällä suoalueella,
lähetettiin meidän pataljoonamme ottamaan se haltuunsa, sillä sen
kautta olisi vihollinen saattanut tehdä kiertoliikkeen vasemman
sivustan joukkojen selkäpuolelle.

Syyssateet olivat äskettäin olleet pahimmillaan ja meidän täytyi tehdä
50 km kierros soiden ja rämeiden ympäri. Eversti määräsi kuormaston
menemään lyhintä tietä sille puolelle missä pieni vihollisjoukko nyt
vielä oli ja käski ottaa ruokaa vain yhdeksi päiväksi, koska seuraavana
päivänä tapaamme heti kuormaston, karkoitettuamme vihollisjoukon.

No niin! Puoliyön aikana lähdimme liikkeelle huonoa metsätietä myöten.
Aamulla se loppui -- ja sitten saimme marssia koko päivän metsiä ja
uppoavia rämeitä myöten. Syyspäivän hämärtyessä pääsimme vihdoin
perille märkinä ja ihan loppuunväsyneinä; kaikki eväät oli syöty viime
levähdyspaikassa ja nälkäkin alkoi jo tuntua.

Mutta eversti määräsi meidät hyökkäämään, ja me tietysti tottelimme.
Mutta viholliset olivat ehtineet kaivaa hyvät juoksuhaudat,
kuularuiskut alkoivat soida, ja ainoa tulos oli että joukkomme hupeni
puoleen.

Eversti kiroili kauheasti ja määräsi, että vielä ensi yön aikana on
kaivettava juoksuhaudat ja huomenna karkoitettava viholliset vaikka
miten!

Minäkin olin niin väsynyt, etten tahtonut pystyssä pysyä, saappaamme
olivat täynnä reikiä ja päivällä oli kulettu suuren suoalueen halki,
eikä sitten illalla saatu tehdä tulta, niin arvaat kai minkälaisessa
tilassa olimme sinä yönä.

Sitä seuraavana aamuna meillä tosin oli jonkunlaiset juoksuhaudat,
mutta niiden pohjalla oli vettä nilkkoihin asti. Ja nälkä oli kiihtynyt
moninkertaiseksi. Sitten saimme levähtää vuorotellen -- ja illaksi
määrättiin taas hyökkäys.

Ilta tuli, me hyökkäsimme -- ja taas lakaisi vihollisen kuularuiskutuli
armottomasti rivejämme. Eikä meidän kuularuiskumme voineet mitään
piilossa oleville vihollisille. En tiedä miten se yö kului, se tuntui
loppumattomalta kidutukselta -- koko yön värisimme vilusta niin että
hampaat suussa kalisivat. Mutta loppui se sentään vihdoin.

Nyt olimme olleet lähes kolme vuorokautta syömättä sellaisissa
olosuhteissa. Nälkä oli vähitellen kiihtynyt aivan sietämättömäksi.
Sentähden esitimme sävyisästi, että eversti lähettäisi miehiä hakemaan
edes hiukan ruokaa jostakin. Mutta eversti ärjäsi raivokkaasti, ettei
sellainen tule kysymykseenkään! Ruokaa saadaan miten paljon tahansa,
heti kun nuo muutamat miehet on karkoitettu, koska kuormasto jo odottaa
edessäpäin. Illalla sen täytyy tapahtua. Lopuksi viskasi hän
ajateltavaksemme muutamia voimakkaita sanoja pelkureista ja
velvollisuudentuntoa vailla olevista lurjuksista.

Miltei koko aamupäivän tihkui taivaalta jääkylmää sadetta. Ja meidän
repaleemme olivat niin märät kuin vedestä saattaa tulla ja vihollinen
piti tarkkaa vahtia, ettei yksikään pää saanut kohota juoksuhaudan
reunaa ylemmäksi. Meidän täytyi siis seistä nilkkoja myöten hyytävän
kylmässä vedessä. Niin me vietimme koko päivän väristen kuin
vilutautiset ja nälkä tuntui kalvavan sisälmyksiä aivankuin tuhannet
kiukkuiset madot. -- Ja kaiken lisäksi painoi meitä raskaana taakkana
se, että vieläkin pitäisi lähteä suoraan kuolemaan -- tällaisessa
tilassa. Ja sellaisessa tilassa meidät komennettiin hyökkäämään.

Silloin me kieltäydyimme yksimielisesti. Useat huomauttivat, etteivät
he voi edes liikkua kylmyyden ja nälän tähden -- ensin täytyy saada
jotain syötävää!

Eversti alkoi vavista vihasta, mutta hän koetti hillitä itseään,
selittäen minkälainen häpeä se olisi, jos me pysähdymme tähän, jätämme
raukkamaisesti täyttämättä päällikkömme käskyn -- kun isänmaan etu
vaatii! Nyt on sumua, ja sen suojassa on hyökättävä.

Ilmassa leijaili tosin jääkylmää, hienon sateen tapaista sumua, mutta
se ei peittänyt mitään viholliselta. Miehet pyysivät sävyisästi, että
päällikkö suvaitsisi odottaa, kunnes saadaan vähän ruokaa.

-- Vai niin. Te kieltäydytte tottelemasta. Te kapinoitte! -- karjui
eversti pahaenteisesti ja poistui. Hetken kuluttua kutsuttiin upseerit
neuvotteluun.

Me emme kuulleet mitä neuvottelussa puhuttiin, mutta kauan se kesti ja
me kyyristelimme juoksuhaudoissa väristen vilusta ja levottomuudesta.
Kun upseerit vihdoin astuivat ulos everstin teltasta, hajaantuivat he
rauhallisen näköisinä -- puhumatta mitään.

Eräs nuori luutnantti yksin lähti kävelemään hiljaa leirin taakse
metsään ja hetken kuluttua kajahti sieltä lyhyt, terävä
pistoolinlaukaus.

Ja aivankuin ennen tehdystä sopimuksesta lähti kaksi upseeria
astelemaan sinnepäin, mistä laukaus oli kuulunut -- ja heidän jälessään
kaksi sotilasta toisella kainalossa kangaspaarit. Kun he palasivat,
lepäsi luutnantti paareilla. Hänen ohimossaan oli pieni pyöreä reikä,
josta alkoi kapea veriviiru valuen lopulta alas niskaan.

Me emme saaneet mitään tietoa koko iltana -- ja meidän levottomuutemme
lisääntyi yhä.

-- Mitähän ne oikein aikoivat? Miksi hän oli ampunut itsensä?

Ja koko illan puhalsi hyytävän kylmä tuuli aavikon tapaiselta suolta ja
tähdet välkkyivät niin kummallisen kirkkaina ikäänkuin olisivat
värisseet vilusta... Ja meidän vaatteemme jäätyivät yhdeksi tynkäksi,
niin että oli vaikea liikkua.

Oi sitä yötä. Me olimme olleet kuusikin vuorokautta syömättä, kärsineet
vilua, mutta ne yöt olivat olleet lapsenleikkiä tähän verraten;
toisinaan tuli niin tuskallinen heikkous, että olisi tahtonut kuolla
miten tahansa, vaikka hirsipuuhun, -- kun vaan olisi päässyt siitä
kauheasta. Jos olisi päivä, olisin varmasti kömpinyt juoksuhaudan
reunalle ja antanut kuulien lävistää ruumiini.

Kaikkialla vallitsi vielä pimeänharmaa hiljaisuus ja salaperäisenä
hyytävänä huntuna peitti sakea sumu kaiken näköalan. -- Monet
miesraukat eivät enää edes värisseet; viruivat vain jäätyneessä
juoksuhaudassa kokoonkyyristyneinä kuni kuoliaaksi paleltuneet koirat.
Kuin kloroforiunen lävitse kuulin joitakin kuiskauksia ja varovaisia
eteneviä askeleita. Ne menivät ohi ja hetken kuluttua palasi vain yksi.
Se pysähtyi meidän läheisyyteemme. Rykäsi ja sitten kuului äkkiä
everstin uhkaava karjaisu:

-- Ylös ja paikalla! Olkaa valmiit hyökkäykseen viiden minuutin
kuluttua! Ymmärrättekö?

Kukaan ei vastannut, kuului vain raskasta hengitystä, muutamia
rykäisyjä; läheisestä metsästä kuului aamutuulen humina. Minä katsahdin
ylös ja sumuharson lävitse näkyi muutamia kirkkaita tähtiä. -- Ja minun
rintaani painoi ikäänkuin kauhean raskas, suuri kivilohkare...

-- Koirat, te aloitte eilen illalla kapinan ja nyt minä käsken
viimeisen kerran: nouskaa hyökkäykseen! Ellette nyt nouse, niin olen
minä pakoitettu käyttämään toisia keinoja. Minä olen tämän joukon
päällikkö ja teidän täytyy totella.

Kuului käheätä ähkynää, rykäisyjä, yskähdyksiä ja pimeässä
juoksuhaudassa näkyi jotain liikettä, niinkuin kuolleet olisivat
alkaneet virota ja liikahdella pitkän peittämättömän haudan pohjalla;
kuului epäselvää mutinaa, josta eroitti muutamia sammaltavia sanoja:

-- Teidän ylhäisyytenne... emme voi...

-- Olemme paleltuneet...

-- Emme jaksa...

-- Koko ruumis on jäykkä...

-- Jalkani jäätyneet...

-- Vaiti! ärjäsi eversti pahanenteisellä äänellä. -- Te kapinoitte
vieläkin. Hyvä on!

Kuului kimeä, viiltävä vihellyspillin kiljaisu, joka vaikutti
kammottavalta hiljaisessa aamuilmassa. Me ponnistimme kaikki voimamme
noustaksemme ylös ja samassa huomasimme, että juoksuhaudan jokaisessa
polvekkeessa odotti upseeri kuularuiskun ääressä -- valmiina
lakaisemaan puhtaaksi oman osansa!

Me tunsimme vaistomaisesti, että olimme heidän vallassaan. Heistä oli
kaatunut vain kaksi, heillä oli lämpimät vaatteet, ja vielä tänään
olimme nähneet heidän syövän...

Mitä sen jälkeen tapahtui, en varmaan tiedä -- kaikki oli epäselvää,
kamalaa kuin painajaisunessa. Hämärästi muistan, että kaaduin monta
kertaa ja nousin uudestaan hammasta purren -- ja toiset tekivät
samoin... tukehtuneesti ähkyen ja hampaitaan kiristellen.

Hitaasti ja vaivaloisesti lähdimme me kapuamaan juoksuhaudan reunaa --
aivankuin pakkasen jäykistämät kärpäset, jotka syyspäivänä koettavat
kiivetä ylös ikkunaruutua -- ja niinkuin ne putoavat kerran toisensa
jälkeen, samoin putoilimme mekin. Mutta terävinä kuin piiskan iskut,
kuului yhtämittaa: Ylös! Mars!

Meistä oli suurin osa jo päässyt juoksuhaudan reunalle, mutta
vierustoverini ei ollut vielä liikahtanut paikaltaan, nojautui vain
juoksuhaudan seinää vastaan. Ja kun eversti komensi häntä nousemaan,
vastasi hän änkyttävällä kähisevällä äänellä:

-- Jalkani ovat aivan jäykät -- ne eivät liiku. Ampukaa päälle vaan!

Eversti veti pistoolinsa vireeseen ja kähisi raivosta kiehuen:

-- Kirottu laiskuri! Kuulitko mitä sanoin? Ylös! Mars! Yks!

Kankeasti käänsi kapinoitsija sinertävät, vihan vääristämät kasvonsa
everstiä kohden, ja huusi hirveällä äänellä:

-- Kirottu murhaaja! Ammu pian! Kai sinun _kunniasi_ sen vaatii!
Vaikkei se vaadi hyökkäykseen _vihollista_ vastaan!

Sitten hän sulki silmänsä kuni vanha hevonen, joka suuren kuorman
edessä on nääntyneenä kaatunut tielle -- ja odottaa kuoliniskua...

-- Kaks! -- kärähti everstin kummallinen ääni.

Helvetissäkään ei koskaan voi olla niin hirmuista hetkeä; me muistimme
kaikki hänen kahdeksan alaikäistä lastansa, joista hän aina puhui, hän
rakasti pienokaisiaan yli kaiken... Ja nyt tähtäsi häntä oma päällikkö.
Tunsin vihaavani noita kirotuita upseereita tuhat kertaa enemmän kuin
vihollista! Jokaisen kasvoilla kuvastui hurja, voimaton viha,
kurkuistamme kohosi synkkä, kumea murina -- niinkuin nälkäinen
koiraparvi olisi murissut... Mutta kuularuiskuja käännettiin hiukan --
ja murinamme taukosi...

-- Kolme! -- kiljasi eversti korkealla, pingotetulla äänellä, ja sitten
kajahti mauserpistoolin terävä laukaus...

Naapuriraukan pää putosi hervottomasti rinnalle, lakki putosi, ja
pörröinen pää paljastui -- niinkuin kuoleva olisi kumartanut
paljastetuin päin noutajalleen... Ja minä muistin hänen kalpeat,
odottavat pienokaisensa...

-- Nyt eteenpäin! Mars! -- huusi eversti kaikin voimin, kohottaen
uudestaan pistoolinsa meitä kohden.

Viholliset olivat luultavasti kuulleet ja ymmärtäneet mitä meille
tapahtui. Me olimme jo puolimatkassa, heidän juoksuhautansa
edessä oleva multavalli häämöitti jo hämärän lävitse mustana
jättiläiskäärmeenä. Eivätkä he ampuneet vieläkään, kun me hiljaa
horjuillen lähenimme heidän piikkilanka-varustettaan.

-- Nopeammin! -- kuului takaapäin everstin terävä ääni, mutta vauhtimme
ei parantunut vähääkään. Minäkin tunsin jalkojeni horjuvan kuin
juopuneen.

Heitin mielessäni hyvästit kaikille, odotin vain, milloin kuolema
tulisi antamaan viimeisen vapahduksen...

Vihollinen antoi meidän tulla okalankoihin asti ampumatta
laukaustakaan.

Katselin tylsästi, miten sapööriosastoon kuuluvat meikäläiset lähenivät
saksineen aitoja, minä tunsin mielessäni haikean surun ja ajattelin,
joudutteko tekin kärsimään elämässä yhtäpaljon kuin isänne...

Silloin ensimmäisen miehen käsistä kirposi sakset ja hän kaatui
vihlovasti kiljahtaen maahan.

Kukaan ei ollut aavistanut, että viholliset täällä saisivat sähkövirtaa
okalankoihin; me odotimme laukauksia, olimme varustautuneet siihen,
mutta tuota kiljaisua eivät hermomme kestäneet. Ja kun vihollisen
kuularuiskut alkoivat yhtäkkiä kauheasti säristä ja tovereita vaipui
maahan ympärillämme, vaikutti se hirvittävällä voimalla. Monet
parahtivat, alkoivat tolkuttomasti huutaa, ja kymmenkunta miestä lähti
kädet kohotettuna juoksemaan omia juoksuhautoja kohden... Ja minä
kuulin viereltäni muutamia hätäisiä huutoja:

-- Älkää juosko, ne ampuvat...!

-- Älkää ampuko! Älkää juosko.

-- Olemme omia miehiä... -- Omia, omia.

Silloin tapahtui se kauhea, joka pysyy mielessä ikuisesti kuin
inhoittava polttoarpi kasvoissa: omat kuularuiskut alkoivat toimia.

Pakeneva joukko kaatui miltei yhtaikaa -- niinkuin suuri viikate olisi
hirveällä sivalluksella iskenyt heidän säärensä poikki... Se sattui
minunkin nilkkaani -- kaaduin...

Kaikki tuntui kamalan sekavalta. Mitään ymmärtämättä nousin viimeisin
voimin seisomaan ja kohotin käsivarteni huutaen kuin mielipuoli;
silloin kuula lävisti käsivarteni lähellä olkapäätä, minä kaaduin
uudestaan; nostin vieläkin tuota lyijynraskasta kättä -- useat kuulat
miltei murskasivat sen...

Vihollinen lakkautti tulensa heti, kun meidän puolella alkoi.
Päättelivät kai, että kyllä ne itsekin ampuvat miehensä...

Koko päivän viruin siellä -- en tiedä miten se päivä kului. Mutta
illalla tulivat vihollisen sairashoitosotilaat ja kantoivat minut ja
toiset haavoittuneet sinne omalle puolelleen. Ja minä olin iloinen,
ettei tarvinnut nähdä omia upseereita... Tuntui siltä kuin kuolisin
vihasta...



TYKKIHEVONEN


Kapean niittykaistaleen yli laukkasi viisi hevosparia, vetäen jälessään
tykkiä. Se heilahteli pelottavasti puolelta toiselle, kun pyörät
pehmeissä kohdissa upposivat akselia myöten. Hevoset olivat märkiä kuin
uitetut, vaahto tippui verisiltä kyljiltä ja niiden velttoina riippuvat
korvat heiluivat laukan tahtiin. Ammottavista suista kuului koriseva
huohotus ja värisevät, voimattomat askeleet osoittivat, että useimmat
pian kaatuisivat maahan.

Mutta siitä eivät välittäneet ratsastavat miehet: he iskivät
lyijynuppisilla ruoskilla voimainsa takaa ja repelivät käheästi kiroten
kannuksillaan hevosten raadeltuja kylkiä. Sillä ilmassa ulvoivat
yhtämittaa pommit räjähdellen joka puolelta -- äsken oli takana
räjähtänyt niin lähellä, että kaksi tykkimiestä oli saanut surmansa. Ja
sivultapäin saattoi syöksyä koska tahansa vihollisen ratsujoukko.
Heidän täytyi päästä eteenpäin nopeammin, nopeammin... Hiki valui
virtana miesten likaisilta kauhistuneilta kasvoilta, he iskivät ja
kannustivat horjuvia, väriseviä hevosraukkoja, tuskin tietäen mitä
tekivät. Kun vain pääsisi eteenpäin, pian pian...

Ensimmäisenä oikealla oleva hevonen erosi huomattavasti toisista
ulkonäkönsä ja värinsä vuoksi. Se oli rautias muuten, paitsi häntä ja
harja valkeat, ja tuo kiiltävä harja hulmui tuulessa aivankuin hieno,
hiukan kellertävänvalkoinen silkkilippu...

Muuta kaunista siinä ei enää ollutkaan -- se näytti loppuun
kulutetulta. Lyhyt kaula oli laihtunut rumaksi, ohueksi, pää riippui
voimattomana ja silmät olivat himmenneet -- ja kylkiluut törröttivät
korkeina kuin paksut puuvanteet. Se näyttää ponnistelevan kuin henkensä
edestä -- ikäänkuin petoparvea pakeneva ihminen, se värisee, horjuu...

Mutta satulassa istuva sotilas ei taukoa hetkeksikään lyömästä -- ja
joka iskulla kuuluu terävä paukahdus, kun piiskansiiman raskaat
lyijypalaset sattuvat luiseen kylkeen. Miehen silmät tuijottavat
lasimaisina kuin unissakävijän; tylsillä kasvoilla, joihin hiki on
uurtanut vaaleita viiruja, ei näy muuta kuin jähmettynyt kauhu. Mutta
ikäänkuin koneellisesti iskee hän terävät kannuksensa luiseen kylkeen,
kaivellen raadeltua kohtaa ja veri valuu yhä vuolaammin... Hevosraukan
ruumis vavahtaa joka kerralla, sen suusta tunkeutuu aivankuin valittava
ääni, se ponnistaa viimeisetkin voimansa... Mutta se on jo monta kertaa
lysähtänyt polvilleen kuten toisetkin; taas se on vähällä vaipua
maahan, taas tempaistaan rajusti, revityt suupielet kirvelevät -- ja
terävä kannus tunkeutuu kylkeen kuin tulinen rauta, syvälle, syvälle...

Mutta selkä -- selässä polttaa yhä kamalammin: niinkuin satula olisi
tulta, kurkusta kohoaa jotakin tulisen polttavaa, tukehduttavaa, on
niin vaikea hengittää. -- Ja kurkusta kuuluu joka henkäyksellä
äänekästä korinaa. Auringonpaiste on muuttuvinaan himmeän punertavaksi,
ja taas ovat vapisevat jalat pettämäisillään. Valkoharjainen hevonen ei
saa ajatella, se tuntee vain tuskaa ja jotain hämärää, ikäänkuin
ihmettelyä siitä, että nyt aina lyödään -- ennen ei lyöty koskaan...
Sen hän muistaa, että sellainen aika joskus on ollut. Tämä on niin
erilaista ja tuskallista.

Liinaharjainen hevonen ei käsitä kauanko he olivat laukanneet, mutta
kerran oli pysähdytty ja vierustoveri oli jäänyt sinne makaamaan.

Vihdoin tullaan eräälle pellolle, jossa on niin kauheata. Räiske,
huudot ja jyrinä täyttää vapisevan maailman, ilmassa lentää jotain
kaameasti ulvoen ja sokaisevat jyrähdykset iskevät kovemmin kuin
mikään, pakottaen vavahtamaan tuskasta ja pelosta. Taas jyrähtää,
kaikki peittyy pahanhajuiseen savuun, se salpaa hengityksen, kirveltää
ja sitten on kuin kaikki lakkaisi olemasta, iskutkaan eivät tuota
tuskaa, paukahdukset vain kuuluvat aivankuin jostain etäältä...

Liinaharjainen hevonen havahtuu tuosta tunnottomuuden tilasta
salaperäiseen kauhuun, rangaistuksen pelkoon: hän oli polkenut
_ihmistä_. Se oli kiemurrellut, huutanut... Mitä nyt tulee...? Ja taas
ohjattiin suoraan maassa makaavien ihmisten päälle. Valkoharja koettaa
väistää, mutta tuntee taas kuinka kannukset tunkeutuvat tulisen
polttavina syvälle kylkiin: _täytyy_ eteenpäin. Ja maa on miltei täynnä
makaavia ihmisiä! Mitä tämä on? Ne ovat aina olleet korkeimpia,
salaperäisiä, voittamattomia ja nyt ne huutavat, uikuttavat,
kiemurtelevat matojen lailla, kun raudoitetut kaviot polkevat heidän
ruumiitaan. Toisinaan kuuluu kummallinen rusahdus kun luut
musertuvat... Mutta ruoskaniskut satelevat taukoamatta.

Kavuttiin erästä mäkeä ylöspäin, kun valkoharja horjahti ja vaipui
maahan. Veriset polvet ja turpa iskeytyivät terävään kiveen, maailma
musteni... Mutta se tunsi vaistomaisesti, että kaatuminen on samaa kuin
kuolema, ponnisti viimeiset voimansa ja pääsi vielä kerran seisaalleen.
Ja sitten taas eteenpäin surkeasti ontuen. Mutta maailma on uudelleen
kuuma kuin palamaisillaan, ja nagaikan lyönnit polttavat kuin tulinen
rauta ja niiden kauheat laukaukset johtavat hänen mieleensä hämärän
muiston hetkestä, jolloin koko maailma hohti sinertävänvalkoisena,
himmeässä kuunvalossa, ja silloin tällöin kuului jostakin terävä
paukahdus...

Vihdoin päästiin kukkulalle, ja heti hurjaa vauhtia alas jyrkkää
rinnettä. Silloin tuntui yhtäkkiä kuin maa olisi hypähtänyt, jyrähtäen
auennut, syössyt sisästään tulisen, tukehduttavan pilven, joka peitti
kaikki sisäänsä ja jokin kauhean terävä viiltää ruumista, ja samassa
repäisi niin tuskallisesti kuin olisi jättisuuri, teräväpiikkinen
kannus viiltänyt vatsan halki; jalat hervahtavat, mies putoo satulasta,
verinen kylki laahaantuu maata vastaan, jokin hihna kuristaa, häntä
poljetaan... -- Sitten rusahdus, kirousta, vetohihnoja katkotaan, tykki
alkaa jyristen ja hyppelehtien vieriä alas jyrkkää mäkeä -- ja hän jää
makaamaan siihen...

Maa tuntuu pyörivän, aurinko on himmeän punainen, mutta sittenkin
valtaa haavoittuneen hevosen pelko, yksinäisyyden kauhu. Se tahtoo
nousta, lähteä jälkeen, valkoharjainen pää nousee vaivaloisesti: siellä
ne menevät ainoat auttajat... Se käsittää vaistomaisesti, että nyt
juuri tapahtuu jotain outoa, kamalaa: hänet jätetään...

Kuuluu käheä, hätäinen hirnunta ja se ponnistaa taas kaikki voimansa
päästäkseen ylös... Turhaa, sisältä viiltää, ruumis retkahtaa velttona
maahan, pää kolahtaa kiveen. Himmeä katse kääntyy toisten jälkeen kuin
rukoillen, mutta siellä kaukana näkyy vain tumma möhkäle, joka hyppii
kuin jättiläissuuri sammakko, ja sitten se yhtäkkiä katoaa harmaaseen
usvaan...

Sitten alkaa ankara kipu raadella ruumista niin oudosti, tuskallisesti
kuin ei koskaan ennen, eikä tiedä mitä se oikein on ja mistä johtuu.
Pää heilahtelee koneellisesti ja hevonen näkee vatsansa olevan auki ja
sieltä on tullut jotain pitkää, veristä, laahautuen hiekassa. Ja se
käsittää hämärästi, että ihmiset tulevat auttamaan, pelastamaan...
Musta hämärä peittää kaiken, ja oudon kohinan ja tykkien jyrinän
lävitse kuuluu polttavasta kurkusta koriseva, raskas huohotus...

Mitään apua ei tule. Kaikki on niin epäselvää ja tuskallista, tuntuu
kuin kuluisi kuukausia -- eikä vaan apua...

Liinaharja koettaa ponnistautua ylös, mutta vain pää kohoutuu hiukan ja
toinen etujalka liikahtaa hervottomasti -- ei muuta. Aivankuin hämärän
lävitse häämöittää hänen vierellään punainen lätäkkö ja sieramissa
tuntuu kirpeä haju... Hän makaa kauan ummistetuin silmin ja odottaa.
Kaikki sekaantuu niin kamalaksi ja tuskalliseksi, että täytyy liikkua
-- ja silloin kaikki häipyy. Mutta se tulee uudestaan ja tuskatkin
palaavat kauheampina. Kurkku, rinta, koko ruumis tuntuu palavan
tulessa, jokainen hengenveto vihlasee niinkuin repäistäisiin ruumis
kahtia... Eikä yksikään ihminen tule... Kun vain tulisi _ihminen_ --
silloin olisi hyvin...

Liinaharja makaa taas kauan liikahtamatta ja odottaa. Silmät ovat
sulkeutuneet, polttava suu on ammollaan ja kieli lepää likaisella
hiekalla hervottomana -- ei ole voimaa eikä tahtoa vetää sitä suuhun.
Sieraimissa tuntuu inhoittava löyhkä, punainen lätäkkö on suurentunut,
peittyen kärpäsparveen; ne ympäröivät kuolevan hevosen sakeana pilvenä,
mutta se ei jaksa edes häntäänsä huiskuttaa. Odottaa vain, kauan,
kauan... Mutta kukaan ei tule. Tuo kamala jyske ja hälinä kuuluu
etenevän -- ja nyt sekin saisi tulla lähemmäksi, merkitseehän se
ihmisten läsnäoloa.

Vielä kerran ponnistaa kuoleva hevonen sammuvat voimansa, pää kohoutuu
vaivoin ja ammottavasta suusta tunkeutuu hirnunta -- ei hirnunta, vaan
huuto, sydäntäsärkevä hätähuuto... Valkea harja häilähtää viimeisen
kerran -- ja pää putoaa hervottomasti, kolahtaen kiviin.

Aurinko lähenee jo taivaanrantaa ja näännyttävä helle haihtuu
vähitellen. Taistelukin on tauonnut, jostain kaukaa vain kuuluu matala
jymy, ikäänkuin maan uumenista...

Mutta apua ei tule...

Haavoitettu hevonen odottaa vieläkin. Ja hetket kuluvat vitkaan -- niin
vitkaan.

Silloin kuuluu aivan läheltä omituinen ääni, viserrys, joka tuntuu
selittämättömän tutulta ja samalla kaukaiselta. Kuoleva hevonen makaa
käsittämättä mitään, mutta kun tuo viserrys yhä jatkuu, aukaisee
vihdoin vaivaloisesti silmänsä ja näkee muutamia vihreitä puita, ja
niiden takana loistaa hehkuva punainen taivas...

Mitä -- missä tämä on ollut ennen...? Ei -- ei voi muistaa mitään...

Taas kuuluu tuo omituisen salaperäinen tuttu laulu. Se tuo mieleen
joitakin epäselviä hajanaisia kuvia; vihreä haka, jonka lävitse virtaa
kirkas, soliseva puro... _Hän_ tulee, suitset kainalossa... Leipäpala
kädessä... Niin, aina hän antoi makean leipäpalan, otti harjan länkien
välistä, silitteli, puhui jotain ja hänen äänensä oli suloisempi kuin
mikään maailmassa...

Kyllä hän nytkin tulee auttamaan.

Aurinko on painunut metsään, toisinaan kuuluu iltatuulen vieno suhina
lehtipuista ja laulurastas laulaa...

Liinaharjaisen tykkihevosen revittyä ruumista ei enää tuska raatele,
selkää ei enää polta, eikä jano kurista kurkkua... Hän juo parhaillaan
kotihaan kirkkaasta purosta, -- juo niin ahnaasti, ettei jouda
hengittämään kuin silloin tällöin. Laihtunut, raadeltu kylki kohoilee
niin tavattoman harvaan, harvempaan kuin koskaan ennen...



SODAN ÄÄNI


Hän kohotti hiukan harmaata, pörröistä päätään ja tuijotti eteensä
verestävin silmin -- niinkuin kuolemansairas eläin...

Hän katsoi katsomistaan, mutta ei käsittänyt mitään, koko maailma
tuntui olevan täynnä tulta ja pauhua, joka jyskytti ruumista
taukoamatta, takoi korvissa kovana ja terävän tuskallisena... Kaikki
oli liian kamalaa ollakseen totta -- hänen täytyi siis uneksia...

Niinpä todellakin. Vanha mies tunsi päänsä vaipuvan lyijynraskaana
maata vasten ja hänen mieleensä lennähti muinoinen lapsuusajan uni:
kaukana idässä leiskahtaa korkeuteen häikäisevä liekkipatsas, se leviää
hirmuisena leimahduksena yli taivaanrannan -- aivankuin tulinen
jättiläissuuri lintu levittäsi suunnattomat siipensä. Se lähenee,
lähenee täyttäen koko maailman sokaisevana, kohisevana tulimerenä...
Sitten hän yhtäkkiä huomaa hengästyneenä juoksevansa äidin kanssa yli
aavan, jäätyneen suon. Hän on uuvuksissaan, mutta äiti vetää kädestä
kehoittaen tulemaan nopeammin, sillä heti alkaa viimeinen tuomio.

Vanha mies oli kauan omituisessa horrostilassa, kaikki on niin sekavaa.
Onko hän vielä lapsi ja uneksii nyt vasta sen unen -- vai onko todella
tullut maailman loppu?

Hän vilkaisi ympärilleen ja huomasi toverinsa, joka makasi maassa kädet
levällään, ruumis liikahdellen raskaitten hengenvetojen mukaan. Oliko
tämä sittenkin totta? Harmaapäinen mies ponnisti epätoivoisesti
tylsistynyttä ajatustaan, ja muisti silloin tällöin, että he olivat
juopotelleet koko viikon, ja viime päivät makailleet tällä kukkulalla,
mistä oli niin mukava katsella kaupungin hyörinää... Vihdoin muisti
toverin maininneen jotain sodanjulistuksestakin, mutta hän oli pitänyt
sitä tyhjänä huhuna... Niin, ja toverikin oli nauraen sanonut, etteivät
viholliset ainakaan tähän puistoon pääse, kyllä miljonäärin
portinvartija siitä pitää huolen -- eivätkä ne löydä sitä aukkoa josta
he tulivat...

Ja olisiko nyt sota?

Hänen sisällään alkoi niin ankara poltto, että silmissä musteni ja hän
luuli kuolevansa siihen paikkaan. Hän alkoi hätäisesti herättää
toveriansa, mutta ei onnistunut: tämä oli aivankuin tainnoksissa,
kasvot sinertävät ja pöhöttyneet... Silloin hän muisti mitä he olivat
viimeksi juoneet ja ymmärsi, mikseivät he mistään tietäneet: he olivat
maanneet tajuttomina myrkytyksestä...

       *       *       *       *       *

Monen tunnin kuluttua hänen oli onnistunut saada toveri hereille. Ja
nyt lojuivat he suullaan ja tylsästi tuijottelivat alas palavaan
kaupunkiin.

Pohjoispuolisiin linnakkeihin satoi satamalla pommeja, mutta yhtämittaa
niitä lenteli myöskin ylitse, putoillen pohjoisosaan kaameasti leiskuen
ja räjähdellen... Rakennukset luhistuivat jymisten raunioiksi,
leimahtivat tuleen -- joka puolella syttyi yhä useampia tulipaloja, ne
levenivät mahtaviksi tulijärviksi, jotka pohjoistuulen ajamina
vyöryivät vastustamattomasti etelää kohden. Suunnaton savupilvi peitti
näkymättömiin koko eteläpuolen kaupunkia, se näytti täyttävän puolen
maailmaa. Kaikki itäänpäin johtavat kadut ja tiet olivat mustanaan
pakenevia ihmisiä... Ja silloin tällöin häämöitti savupilven lävitse
aurinko suurena, mustanpunaisena -- niinkuin jättiläissuuri, hyytyneen
veren peittämä silmä olisi sieltä katsellut näytelmää, ja välillä
väsyneesti ummistunut...

Puoliyön hetki läheni, mutta kukkulalla oli kirkkaampaa kuin päivällä,
ja tulen hehku paahtoi vanhain miesten kasvoja polttavana kuin tulisen
jättiläisuunin hehku. Koko illan olivat pommit ja tuli tehneet
hävitystä. Mutta vieläkin vapisi ilma tykkien ja leiskuvien
pommiräjähdysten kaameasta jylinästä ja tulen riehunta näytti vielä
kauheammalta: Tuuli oli kiihtynyt myrskyksi, vastustamattomana,
tuhoavana tulvana vyöryi se yhä kauemmaksi etelään, niitä kaupunginosia
kohden, jotka vielä olivat säästyneet... Suurin osa kaupunkia roihusi
jo suunnattomana roviona, sen sakea savu peitti toisen puolen maailmaa
läpinäkymättömänä, veripunaisena verhona, raskaat, matalalla kiitävät
pilvet näyttivät sekaantuvan siihen ja tulisessa kajastuksessa näytti
taivaskin palavan riehuvana, aaltoilevana tulimerenä... Kaukana
itäisellä taivaanrannalla vain vallitsi pimeys, synkkä ja
läpitunkematon -- niinkuin salaperäinen, sysimusta esirippu peittäisi
koko taivaanrannan...

Vanhat miehet olivat kauan katselleet palavaa kaupunkia kuin kauhusta
jähmettyneinä -- niinkuin kaikki olisi kamalaa painajaisunta. Mutta
äkkiä he havahtuivat hätkähtäen, katsahtivat pelokkaasti ympärilleen,
kuuntelivat... Oli tapahtunut jokin suuri muutos -- mutta mikä, sitä he
eivät voineet heti ymmärtää... Vasta hetken kuluttua käsittivät he
sekavilla aivoillaan, että -- _pommitus oli tauonnut_...

He kuuntelivat kauan ja tuo muutos vaikutti heihin omituisen
tuskallisesti. Pommitus oli ikäänkuin turruttanut, huumannut heidät,
tukehuttanut muut äänet -- mutta nyt kuului niin kauhean paljon.
Tulimeren kohina, ryske ja rätinä sekaantui kammottavaksi hirmumyrskyn
pauhuksi; silloin tällöin kuului sen seasta lukemattomien
kirkonkellojen kumajava hätähuuto, häipyäkseen taas luhistuvan
kivirakennuksen ukkosentapaiseen jylinään tahi tulen kiihtyvään
kohinaan -- niinkuin hukkuvien hätähuudot häipyvät valtameren myrskyn
pauhuun...

Suunnattomat pakolaisparvet olivat koko illan tulvehtineet kaupungista,
peittäneet läheiset kentät ja pellot niinkuin lukemattomat
jättiläissuuret heinäsirkat... Kukkulan alapuolella oleva töyräs
muistutti kuhisevaa muurahaispesää -- ja nyt kuului sieltä epäselvästi
eksyneiden lasten epätoivoisia huutoja, äitien vaikeroivaa itkua ja
loukkaantuneiden valituksia ja tuskanhuutoja... Pari kertaa kuului myös
jotain heikkoa pauketta: pakolaiset yrittivät nähtävästi särkeä lujaa
lankkuaitaa päästäkseen puistoon -- mutta he eivät onnistuneet...

Vanha mies tuijotti jäykin katsein alas pakolaisten parveen... ja hänen
sydäntään viilsi veitsen tavoin kumma tuska, kuullessaan tulen pauhusta
lasten sydäntäsärkeviä, nääntyneitä ääniä... Vihdoin hänen kasvoilleen
ilmestyi haikea kaipaus ja suru. Nuo äänet kuiskailivat hänelle taas
niistä, joita hän ei ollut vuosikausin muistanut -- jotka hän tahtoi
kokonaan unohtaa...

... Hän seisoo nuoren tytön vieressä, vihittävänä... He rakastavat
toisiaan... Kuluu muutamia onnellisia vuosia -- heiliä on kaksi
pienokaistakin. Mutta sitten tulee köyhyyttä, sairautta, kuolema
vierailee kahdesti, kolmasti -- ja hän on yksin... Siitä on kulunut
niin monta vuotta, iäisyyttä pitempiä vuosia, mutta kaikki on hänelle
samantekevää...

-- Kuule, kellot... vaikenevat, -- kuiskasi toinen pitkän äänettömyyden
jälkeen.

Hänkin oli kuullut parin lähimmän kirkon kellojen äänen vaikenevan
lyhyen ajan kuluessa, mutta ei pannut siihen mitään huomiota. Nyt näki
hän taasen erään lähellä olevan kirkon jäävän tulivyöryn alle,
syttyvän -- kellojen soivan liekkien keskelläkin, niinkuin jokin
liikkumattomaksi kahlehdittu jättiläisolento olisi jäänyt tulimereen,
ja nyt huutaisi tuskasta palaessaan. Mutta kun vielä viidennet kellot
vaikenivat, katsahti hän hätäisesti ympärilleen -- tuntui ikäänkuin ne
olisivat hukkuvien hätähuutoja, jotka vaikenevat yksi toisensa jälkeen
vaipuessaan syvyyteen.

Yhtäkkiä he hätkähtäen kääntyivät ja alkoivat kauhusta jähmettyneinä
tuijottaa taakseen...

Kaukaa itäpuolelta kuului kaamea, pitkäveteinen ääni, jollaista he
eivät olleet koskaan kuulleet; siinä oli jotain niin pöyristyttävää,
ettei sitä voinut käsittää: eniten se muistutti sanomattoman
surullista, toivotonta itkua -- mutta se ei ollut ihmisolentojen
itkua...

Tuskallisen jännityksen vallassa he kuuntelivat ja tuijottivat pimeätä
taivaanrantaa -- niinkuin erämaahan eksyneet vaeltajat tuijottavat
pimeyteen kuullessaan lähenevien petojen askeleita... Tuo moniääninen
ulina hukkui tavantakaa tulen kohinaan, jatkuakseen hetken kuluttua
entistä tuskallisempana, kaameampana...

-- Mitä... mitä tuo oikein on? -- kuiskasi toinen vihdoin.

-- Olisivatko ne susia...?

-- Ei ei -- ei täällä enää susia ole...

Hetken vaitiolon jälkeen lisäsi hän kauhusta käheällä, vapisevalla
äänellä...

-- Vain paholaisen laulu voisi ehkä olla noin kamalaa. Ehkä niiden
kuoro on tullut laulamaan tähän helvetin riemujuhlaan...?

Taas he kuuntelivat... Pitkän äänettömyyden jälkeen löi toinen otsaansa
ja huudahti hämmästyneenä:

-- Oo -- ahaa. Ne ovat koiria.

-- Eihän koirat ulvo... Jospa ne sittenkin ovat joitakin vainajain
henkiä... Kuuntele nyt, siinä on jotain kamalaa, salaperäistä...

-- Ei henkiä -- vaan eläviä koiria... Se on kyllä kamalaa ja
salaperäistäkin, että koirat, tavalliset koirat itkevät ihmisten
tuhotöiden tähden... Mutta itkevätköhän ne, jotka ovat tuon hävityksen
toimeenpanneet...?

-- Kyllä ne ennemmin hykertelevät käsiään mielihyvästä; ovathan ne
voittajia.

Hän tuijotti tulimerta tylsästä tuskasta jähmettynein katsein ja lisäsi
hetken kuluttua itsekseen.

-- Ei, -- kyllä ihmiset ovat samanlaisia kuin perkeleetkin. Kun katsoo
tuota näkyä, tuntuu mahdottomalta, että ihmiset olisivat sen
toimeenpanneet.

-- Kaikki on mahdollista nykyajan sodassa. Tämä on nyt _sotaa_ ja tuo
on _sodan ääni_. Minä huomaan nyt, että...

Hän vaikeni tyrmistyen: eräs punaisen hehkuva marmoripalatsi, johon
illalla oli sattunut mörssärinpommi, liikahti omituisesti ja samassa se
näytti horjahtavan, putoavan, vajoavan maan sisään... Sitten kuului
ukkosentapainen jylinä ja kamalasti ulvahtaen syöksähti ilmaan valtava
liekkipatsas ja punainen, rätisevä kipinäpilvi -- aivankuin puhkeavan
tulivuoren kidasta... Ja samassa leyhähti heidän kasvoilleen ikäänkuin
jonkun tuntemattoman hirviön tulinen henkäys.

He peittivät kasvonsa käsillään kumartuen nopeasti maata vasten -- ja
niin he ovat kauan liikahtamatta kuin kauhun lamauttamat lapset tai
metsäneläimet, jotka metsästäjän lähetessä painautuvat maahan...

Mutta yhtäkkiä kohoaa harmaa pää, vanhat kuihtuneet kasvot vääristyvät,
hän katsahtaa taakseen, kuuntelee hetken hengittämättä -- ja tukkii
korvansa... Siitä huolimatta on hän kuulevinaan tuon mielettömän,
pöyristyttävän ulinan, se tunkeutuu hänen sydämeensä hyytävänä
jääpuikkona... Hänestä tuntuu ikäänkuin sotien lukemattomat mielipuolet
olisi sulettu tuon kauhean, sysimustan esiripun taakse -- ja he itkevät
siellä ikuisessa pimeydessä.



LENTÄVÄ HIRVI.


Kello oli vasta viisi ja syysaamun synkkä pimeys näytti ympäröivän
mustana muurina tuota pientä kaupunkia, jonka asemalla August
vihdoinkin astui kotimaan kamaralle -- pitkän tuskallisen sotavankeuden
jälkeen. Kolmen tunnin kuluttua lähtisi juna kotikaupunkiin -- hän
saapuu _tänään kotiin_.

Mutta hän oli niin uupunut matkasta, ettei tuntenut mitään erikoista
iloa. Hän sytytti koneellisesti paperossin ja katseli kuin unessa miten
poistuvan junan punainen valo eteni yhä kauemmaksi, jyrinä heikkeni ja
vihdoin ne häipyivät kokonaan etäisyyteen. Asema muuttui taas pimeäksi
ja hiljaiseksi kuin autio talo, ja äänetöntä, nukkuvaa, kaupunkia
ympäröi joka puolella pimeys, läpitunkemattomana, mustana kuin kuoleman
syleily... Syysaamun kostea tuuli vain vinkui niin valittavasti
alastomissa puissa -- niinkuin olisi syleillyt niitä surullisesti
itkien... Sen kylmä henkäys tunkeutui vaatteiden lävitse, saattaen
hänet värisemään vilusta, ja hän astui puolihämärään odotussaliin.

August ajatteli ensin paneutua pitkäkseen penkille, mutta odotushuone
oli kylmä kuin kellari. Sentähden hän päätti lähteä kävelemään
kaupungille.

Hänen täytyi astella yhä nopeammin pysyäkseen lämpimänä, mutta hänen
mielensä oli yhä tuon omituisen tylsyyden vallassa, toisinaan hän kulki
pitkät matkat ajattelematta mitään...

Vihdoin hän havahtui kuullessaan edestäpäin mahtavaa jyrinää ja pauhua,
jonka ylitse kajahteli kumea säännöllinen jyske -- aivankuin tulipalon
kajastus... Nyt hän muisti, että täällä oli eräs maan suurin
metallisulatto ja valssilaitos.

Saapuessaan portille pysähtyi hän hämmästyneenä: vastapäätä oleva
valimo leiskahti sokaisevan kirkkaaksi, valkohehkuinen metallimassa
syöksyi koskena kohisten jättiläismuotteihin, valtavat höyrypilvet ja
miljoonien kipunoiden räiskyvä tulisade peitti nuo mustat, häärivät
olennot näkymättömiin.

August tunsi sääliä, nähdessään kirkkaasti valaistulla portilla
työttömien suuren lauman. Tietysti he olivat jo monta tuntia
jännityksellä odottaneet täällä sitä hetkeä, jolloin mestari tulee
valitsemaan uusia niiden tilalle, jotka yövuorolla ovat sairastuneet,
loukkautuneet koneissa tai ruhjoutuneet kuoliaaksi. Ja hän näki jo
mielikuvituksessaan miten levottomasti miesjoukko liikahti, kun joku
mestareista saapui, nuorukaiset koettivat esiintyä mahdollisimman
miehekkäinä, vanhukset suoristivat köyryjä vartalojaan ja laihat,
kalmankalpeat miehet koettivat muuttaa toivottoman katseensa
huolettomaksi, näyttää reippailta ja voimakkailta. Ja jokainen toivoi
palavasti, että mestari ottaisi juuri hänet -- sillä kotona odottavat
pienet nälkäiset suut...

Äkkiä alkoi tehtaan höyrypilli kamalasti ulvoa, suuret kaksoisovet
aukenivat ja aivankuin jättiläissuuresta tiilimyllystä vyöryi sullottu
nokinen miesjoukko mustana massana porttia kohden; Ja siitä kuului
kummaa kalinaa -- aivankuin lukemattomien jalkarautojen kalsketta.

Kulkueen alkupuoli oli jo ehtinyt ulos portista, kun ilmaa viilsi
yhtäkkiä kammottava, eläimellinen ääni ja sitä seurasi rautojen helske,
ikäänkuin vaarasta varottaen. Joukko pysähtyi, rautojen helinä ja
raivoisat huudot yhtyivät, sekaantuivat kiihtyen sanoin kuvaamattomaksi
pauhuksi, ja vihdoin eroitti siitä muutamia yksityisiä käheitä huutoja.

-- Mitä te teette täällä?

-- Konnat! Te vaanitte leipäämme.

-- Lyökää niitä kirottuja!

-- Kuolema lurjuksille!

-- Odota kun pistän sormeni silmääsi...

Yksityiset äänet hukkuivat taas korvia särkevään meteliin... -- Mustat
joukot vyöryivät sinne tänne sekavana kaaoksena, temmaten hänet
mukanaan ja niitä tulvi tehtaasta lakkaamatta... Ja yhtäkkiä huomaa
August olevansa työttömien seurassa -- ja heitä ympäröi musta,
kamalasti ulvova joukko... Se alkaa puristaa heitä joka puolelta
suunnattoman, hirveän renkaan tavoin...

August alkoi vavista kuin kammottavan painajaisunen vallassa; joka
puolella näkyy aavemaisia kasvoja silvottuine nenineen, puhkottuine
silmineen -- ja aivankuin kuoleman ja sodan sinipunaiset kukkaset
loistavat heidän arpensa kaarilamppujen kelmeässä valossa...
Hampaattomat ammottavat suut kirkuvat raivoisasti; ne, jotka eivät
voineet huutaa, kalistivat yhteen rautaisia raajojaan. August näki
niiden uhkaavasti heiluvan piiritettyjen päiden yläpuolella, heitä
kohti kurotettiin kiiltäviä piikkejä, jotka muistuttivat tuntemattomien
petojen kynsiä.

Raivokas joukko painoi joka puolelta peloittavalla voimalla, mutta
työttömät olivat tarrautuneet kiinni lähimpiin hyökkääjiin pidellen
heitä kilpenä edessään, eivätkä hyökkääjät ensin voineet mitään...
Mutta raivo kiihtyi, työttömiä iskettiin päähän rautakourilla, August
näki erään työntävän kaksihaaraisen piikkinsä pitelijän käsivarteen...
Ja lyöjä oli niin kamalan näköinen, että August alkoi yhä ankarammin
vavista -- hänellä ei ollut huulia ja hirvittävä suu paljaine
hammasrivineen näytti jäykistyneen ikuiseen irvistykseen...

Jo murtui puolustusketju, ja rähinä kiihtyi yhä kamalammaksi.
Puolustajien ja hyökkääjäin huudosta hän vihdoin alkoi ymmärtää, että
tässä nyt oli tehdas, johon oli rakennettu erityinen osasto vain
raajarikkoja varten. Amerikasta oli tilattu erityiset koneet, joita
yksikätiset, sormettomat, vieläpä jalattomat voivat hoitaa. Nyt, kun
vallitsi ankara työttömyys, tunkivat tuhannet työttömät terveet miehet
heidän työpaikkaansa raajarikkojen palkalla, ja kun muutamia oli jo
otettu, pelkäsivät onnettomat, että he saavat jäädä kuolemaan
nälkään... Sentähden heidän huudossaan kuvastui hurja raivo ja
epätoivo.

-- Kuolema pettureille!

-- Leivän varkaat!

-- Raajarikkojen leivän varastatte!

-- Tappakaa ne roistot!

August huomasi joka puolella työttömiä iskettävän maahan. Ja sitten hän
näki niin hirvittävän näyn, ettei sodassakaan ollut nähnyt sellaista...
Eräs laiha harmaapartainen mies oli isketty maahan ja kuusi, seitsemän
aaveentapaista olentoa syöksyi hänen kimppuunsa hurjalla vimmalla.
August näkee jonkun puujalan potkaisevan noita vanhoja kasvoja, häntä
poljetaan ja harmaa parta tahrautuu vereen ja lopuksi hyökkää huuleton
nälkäisen suden lailla hänen päälleen... Ei, ei...

August ei tietänyt mitä teki: hän näki vain veren pursuavan vanhuksen
suusta... Hän hyökkäsi esiin, repi pois muutamia olentoja... Mutta ne
koettivat pistää uhria piikeillään, ne takertuivat vanhaan mieheen kuni
hämähäkit kärpäsen kimppuun. August raivostuu... iskee säälimättä ja
jokaisesta iskusta kaatuu joku; sitten hän nosti kiireesti ylös vanhan
miehen, aikoen viedä hänet mukanaan pois.

Nousi hirmuinen meteli, hänet ympäröitiin, hän kuuli viereltään
möläjävän eläimellisen äänen, ja tunsi samassa pistävää kipua
käsivarressaan -- Sama irvistävä painajainen oli pistänyt häntä
piikillään... ja samassa joku löi häntä päähän niin, että silmissä
pimeni kaikki, hän oli kaatumaisillaan.

Viimeisin voimin hän tarttuu pistäjänsä rautaraajaan ja työntää hänet
esiin joka kerta kun häntä itseään aijotaan iskeä. Tuo kamalan näköinen
olento pyristelee kuin paholaisen poika päästäkseen irti hänen
otteestaan... Ja saatuaan pari Augustille aijottua iskua, alkaa hän
sylkeä, sähisee kuin kiukkuinen kissa. Mutta August näkee äskeisen
turvattinsa, joka nyt oli koettanut auttaa häntä, horjuvan iskuista,
kaatuvan...

August hellittää ja iskee taas vanhan miehen vainoojat maahan, auttaa
hänet ylös, mutta samassa hän saakin rautakäden iskun päähänsä, kaatuu
uudelleen, häntä lyödään...

August katsahtaa ympärilleen ja huomaa, ettei enää voi auttaa vanhaa
miestä; hän nousee, ryntää epätoivoisella vimmalla -- turhaan. Iskuja
satelee tuhkatiheään, mutta kipua ei hän tunne, silmissä vain pimenee,
säkenöi, sumenee. Mutta viime hetkellä hänen onnistuu riistää terävä
rautapiikki eräältä hyökkääjältä, hän peräytyy taaksepäin ja kyyristyy
kuin hyökkäävä peto. Hänen kasvonsa vaalenevat kuolemankalpeiksi ja
hänen silmissään kiiluu niin pahaenteinen tuli, että hyökkääjätkin
peräytyvät hänen ympärillään.

Sitten saa hän muutaman hetken hengähdysajan, ja tuona lyhyenä hetkenä
hän käsittää yht'äkkiä, että nyt tulee kuolema, loppu...

Näinkö loppui elämäni? välähtää hänen aivoissaan ja hän katsahtaa
ympärilleen kuin varmistuakseen siitä. -- Niin, niin, minä tulen heti
ponnistamaan viimeiset voimani elämäni puolesta, leimahdan viimeisen
kerran, niinkuin lamppu öljyn loputtua vielä kerran kirkkaasti
leimahtaa ennen sammumista. Ja se tapahtuu juuri tässä, tällä
likaisella pihalla minun ajatukseni sammuu ja ruumiini kylmenee. Ja hän
käsittää hämärästi, että raivoisa joukko lähenee taas eläimellisesti
karjuen ja ulvoen, se murisee ja ärisee kuin suunnaton susiparvi.

-- Ooh -- konna, mitä haet?

-- Lyökää hänet kuoliaaksi.

-- Se on työttömien kätyri.

-- Tappakaa se!

Vain vaivoin eroitti August melusta nuo uhkaavat huudot ja hänen
sydämensä täyttyi ennen tuntemattomasta katkeruudesta ja vihasta.
Siksikö hän oli kärsinyt ja kestänyt kaikki sodan ja vankeuden vaivat
ja kärsimykset, että hänet tapetaan täällä kuin elukka ja vielä
solvataan... Hän tunsi koko olemuksensa jännittyvän hurjasta raivosta,
hän hyökkäsi hammasta purren eteenpäin...

Silloin ilmestyi hänen eteensä entistäkin kauheampi olento, hän
suuntaa tätä kohden valtaavan nyrkiniskun, mutta se sattuukin sen
rautanyrkkiin, ja se ojennetaan hänen eteensä tottuneen nyrkkeilijän
puolustusasennossa. August kohotti katseensa ja hänen täytyi uudestaan
purra hammastaan: tuon nenän alla ammotti kauhea aukko; ei hampaita, ei
huulia, ei kieltä... Ja tuo olento ojensi kätensä kuin tervehdykseen ja
katsahti Augustiin suurin, surullisin silmin. August hätkähti ja hänen
sydämensä alkoi kiivaasti sykkiä. Mitä... kuka...? Onko se mahdollista?

Viime sanat hän kuiskasi ääneen, mutta toinen ei vastannut, nyökäytti
vain päätään -- ja katsahti taas tuolla omituisella katseellaan. Sitten
tarttui Augustin käteen ja lähti porttia kohden...

Irvistävä olento ja muutamat muut lähenivät villisti ulvoen ja
salaperäinen suojelija kohotti rautakouransa lyöntiin ja katsahti
ympärilleen. Eikä kukaan estänyt.

Tuosta uhkaavasta katseesta hän lopultakin huomasi, että siinä oli
hänen paras lapsuuden toverinsa -- "Lentävä hirvi."

Nopeasti astelivat he porttia kohden, olivat jo saapumaisillaan
kadulle, kun äkkiä ilmassa kajahti pahaenteinen komentava huuto.
He katsahtivat taakseen -- pihan perälle oli ilmestynyt rivi
santarmeja koteloihin kiinnitetyt mauserpistoolit tähtäysasennossa.
Raajarikkoisten joukosta kuului hurjia kirouksia, vihan ja tuskan
huutoja, kohosi heristäviä kauheita kummitusraajoja.

Joukko alkoi hajaantua ja tuossa punertavassa kajastuksessa näytti se
entistä hirveämmältä. August näki joukottain olentoja, joiden
teräsraajat eivät vähääkään muistuttaneet ihmisjäseniä, sillä ne oli
valmistettu yksityiskohtia myöten vain eri työaloja varten. Nuo jäsenet
olivat tehtaan omaisuutta...

Äkkiä viilsi ilmaa läpitunkeva, kimakka kiljaisu, sitä säesti
kauhistuttava vihan huuto ja nuo surkeat olennot alkoivat hyppien,
horjuillen ja kaatuillen paeta porttia kohden. Monet tulivat
poljetuiksi, mutta he yrittivät eteenpäin, ryömivät hitaasti kuin
suuret kankeat koppakuoriaiset. Siten räjähti läpitunkeva
mauserpistoolien yhteislaukaus, toinen, kolmas, ja välillä kuului
käheitä hätähuutoja...

Ystävykset lähtivät kiireesti poispäin. August kuuli laukaukset ja
huudot kuin sekavassa unessa, hänen mieleensä muistui heidän entiset
retkensä siltä ajalta, jolloin tuo toinen vielä oli "Lentävä hirvi."

Kolme kadunväliä kulettuaan pysähtyi onneton toveri, katsahtaen
Augustia ja tarttui hänen käteensä hyvästelläkseen.

-- Veli... veli, älä mene vielä, odota.

Tämä pudisti päätään ja tuossa tuijottavassa katseessa kuvastui niin
suuri suru ja tuska, että se tunkeutui puukkona Augustin sydämeen. Hän
ei voinut sanoa mitään ja toveri kääntyi lähteäkseen.

-- Meidän pitäisi puhua jotain... Veliraukka... älä mene vielä --
änkytti August käheästi ja tarttui onnettoman terveeseen käteen. Ja hän
painoi päänsä toverinsa huohottavaa rintaa vastaan, jossa kylkiluut
tuntuivat terävinä ja korkeina ja kuiskasi tukehtuneesti:

-- Rakas... onneton... veliraukka...

Hänen sormensa ylettyivät kuihtuneen käsivarren ympäri, kolme vuotta
takaperin oli hän kotiseudun paras painija ja urheilija. Niin reipas ja
iloinen, että jokaisen täytyi pitää hänestä... Mutta eniten kuitenkin
hänen morsiamensa -- he olivat aikoneet juuri naimisiin, kun syttyi
sota...

-- Miten voi vaimosi... kai te jo naimisissa olette?

Onneton kourasi koneellisesti päätään vapisevalla kuihtuneella
kädellään ja August näki, että hänen tukkansa oli aivan harmaa. Hän
tunsi toverinsa tuskan tarttuvan itseensä, alkoi aavistaa jotain rumaa
ja kauheata ja kysyi hetken kuluttua hiljaa jännittyneenä:

-- Onko hän kuollut?

Kieltävä päänpudistus.

-- Naimisissa...?

Onnettoman harmaa pää vaipui rinnalle niinkuin näkymättömän musertavan
painon alle ja pitkän äänettömyyden jälkeen alkoivat suuret kyyneleet
vieriä kuolemankalpeita kasvoja myöten.

Augustin hampaat kirskahtivat raivosta, hänen nähdessään nuo kyyneleet:
Hän, tuo nainen oli teeskennellyt tulista rakkautta niinkauan kuin
toinen oli uljas ja voimakas, mutta kun tämä palasi silvottuna,
onnettomana, oli siis säälimättä jättänyt hänet. Hän tunsi sillä
hetkellä vihaavansa kaikkia naisia...

August muisti taas, miten äärettömästi toveri oli rakastanut
morsiantaan ja huomasi yhtäkkiä, että sen kamalampaa ihmiskohtaloa ei
voi olla -- aivankuin olisi kohotettu esirippu elämän pöyristyttävimmän
murhenäytelmän edestä... Hän oli ollut voimakas, iloinen ja rakastettu.
Silloin viedään väkisin sotaan, silvotaan muodottomaksi, ja sitten se
ainoa, joka vielä antaisi elämälle arvoa, hylkää kylmästi, juoksee
toisen syliin. Ennen kaikki naiset ihailivat häntä -- nyt ei kukaan
tietysti edes katsahda häneen. Hän ei koskaan tule tuntemaan rakkauden
onnea, kuulemaan pienokaistensa jokellusta -- hän tietää vain, että
rakkaimpansa nauraen telmii toisen vuoteessa... Ja kaikki täytyy kestää
äänettömänä, ei koskaan saa edes puhua kenenkään kanssa... Sentähden
tuosta jähmettyneestä katseesta kuvastuu ikäänkuin tuhansien tuska ja
epätoivo...

Hän näki onnettoman toverinsa värisevän vilusta ja pyysi tämän
lähtemään mukaansa jonnekin kahvilaan ja sitten lähtemään hänen
kanssaan kotikaupunkiin, mutta tämä pudisti vain hitaasti päätään.
August tahtoi tietää hänen osoitteensa, palatakseen hänen luokseen --
sama äänetön vastaus. Sitten hän tarttui vapisevalla kädellään Augustin
käteen, katsahti häntä surullisesti ja lähti kiireisin askelin pimeälle
sivukadulle...

August lähti jälkeen, pyysi häntä odottamaan, ilmoittamaan edes
osoitteensa, turhaan. Ja kun August kiirehti askeleitaan, lähti tämä
puolijuoksua -- aivankuin takaa-ajettu pahantekijä.

Yhtäkkiä hän hiljensi kävelyään. Hänelle selvisi yhtäkkiä miksei toveri
ollut ilmoittanut mitään itsestään, eikä tahtonut vastaisuudessakaan
tavata häntä eikä ketään... Tietysti hän, joka kerran _oli elänyt_,
tunsi katkerasti, että kurja olotila _ei ollut elämää_, että hän oli
ikäänkuin elävältä kuollut... Sentähden on hän piiloutunut tänne, kuni
sairas kulkukoira, joka laahautuu johonkin loukkoon tuntiessaan
kuoleman lähestyvän... Juuri niin hän nyt menee tuolla...

Hän pysähtyi tuijottamaan tuskallisesti tuota tummaa, etenevää olentoa.
Ja kun se mustana haamuna häipyi harmaaseen hämärään ja sumuun, tunsi
hän, että se oli viimeinen näky onnettomasta lapsuuden toverista, joka
häipyi samalla hänen elämästään. Suru ja tuska kuristi hänen kurkkuaan
hänen ajatellessaan, mitä hänen onneton toverinsa nyt tunsi, kun tämä
hänetkin oli vapaaehtoisesti jättänyt ja laahusti hyljättynä ja
yksinäisenä johonkin pimeään loukkoon -- odottamaan sitä viimeistä...
Niin, hän ei enää näkisi "Lentävää hirveä" -- ei elävänä eikä
kuolleena...

       *       *       *       *       *

August seisoi siinä kadunkulmauksessa kuin jähmettyneenä. Hän huomasi
entistä selvemmin, että oli tänään ensikerran nähnyt elämän
kauhistuttavimman onkalon.

Laukaukset olivat lakanneet ja pääkadulla kuului hurjia huutoja,
muutama laukaus. Luultavasti vietiin siellä vangittuja ja haavoitettuja
raajarikkoja, niitä tuli yhtämittaa tänne sivukadulle, ne kompuroivat
hänen ohitseen huohottaen raskaasti ja nääntyneesti, he näyttivät niin
heikoilta kuin vaipuisivat heti maahan ja heidän laihoissa kalpeissa
kasvoissaan näkyi vieläkin hirveitten kärsimysten jälkiä. Monet
vilkasivat sivumennen Augustiin, mutta yksikään ei katsahtanut ilman
katkeruutta tai vihaa -- voimatonta, mutta sammumatonta vihaa...

Augustia alkoi värisyttää, ajatellessaan, että jokainen heistä kerran
on ollut terve, nuori, voimakas -- hekin ovat silmät onnesta ja ilosta
loistaen vieneet tyttönsä tuliseen tanssiin, hekin ovat eläneet,
rakastaneet... Mutta nyt eivät he enää tunne elävänsä; he ovat elävältä
kuolleet... Niillä kurjilla jätteillä, jotka vielä on jälellä elämästä,
ei heille itselleen ole mitään merkitystä.



KOSTAJA


I.

Syvällä suuren kivirakennuksen alapuolella olevassa maanalaisessa
huoneessa istui kaksikymmentä terroristia pitkän pöydän ympärillä
kokousta pitäen. Huoneessa oli kylmänkosteaa ja ummehtunutta
kuin haudassa, ja suurta hautaholvia se kahden vahakynttilän
keltaisenhimmeässä valossa muistuttikin -- ja istujain jättiläissuuret,
mustat varjot värähtelivät ja hyppivät harmailla, kosteankiiltävillä
sementtiseinillä, kuin kadotuksen tuskissa kituvat henget.

Eräs nuori hienopiirteinen mies puhui parhaillaan jostakin
käskykirjeestä, jonka byrokraattihallitus oli eilen julaissut. Puhuja
oli liikutuksesta kalpea ja hänen äänensä värisi katkeruudesta, hänen
lopettaessaan seuraavasti:

Tehän tiedätte jokainen, miten mielivalta ja sorto on nykyisen
sotatilan aikana painanut kansaa niinkuin raskaat kahleet, tehnyt
elämän sietämättömäksi. Mutta tuon uuden ukaasin nojalla voidaan koko
maa muuttaa helvetiksi. Me olemme kaiken kärsineet, kaiken kestäneet,
mutta tämä on liikaa! Nyt emme enää kärsi -- emme _voi_ kärsiä! Nyt
täytyy tehdä jotakin! Parempi on heti kuolla kuin elää sellaista
elämää.

-- Niin, meidän täytyy tehdä jotakin! -- huusi käsiään huitoen eräs
toinen, miltei nuorukainen, jolla oli pitkä, vaalea tukka ja suuret
siniset silmät. Minä en tahdo puhua paljon, ilmoitan vain olevani sitä
mieltä, että ministeri M------, viimeisen hirmu julistuksen isä, on
poistettava. Ja minä tarjoudun panemaan sen toimeen...

-- Mitä se hyödyttäisi, -- lausui eräs rauhallisella äänellä.

-- Hyödyttäisi, hyödyttäisi -- kiivastui nuorukainen. -- Yksi kaikkein
pahimpia sortajia olisi poissa, se peloittaisi toisia ja lamauttaisi
niiden sortohalua... Toiseksi se olisi vastalause meidän puoleltamme.
Tahi pitääkö meidän hyväksyä se äänettömyydellä...?

-- Ei, ei, ei! -- huusivat monet kiihkeästi.

-- Kyllä minun täytyy toistaa vieläkin kysymykseni, kuului äskeisen
kysyjän rauhallinen ääni -- Minusta pitäisi meidän joka asiassa
ensimmäiseksi kysyä: Mitä se hyödyttäisi -- olisiko siitä hyötyä
sorretulle kansalle? Me emme saa tehdä mitään hyödytöntä. Ja
yksityismurhat ovat sellaisia. Tai voitteko mainita, missä jokin korkea
virkapaikka on jäänyt täyttämättä kun edellinen on tapettu? Tai onko
joku sortoherra jättänyt virkaansa edes murhayrityksen tähden? Mitä se
silloin toisiin vaikuttaisi?

-- Hyvä! hyvä!

-- Oikein puhuttu?

-- Kyllä se vaikuttaa toisiin! -- lisäsi toinen ja nousi seisomaan. --
Se ärsyttää -- ei muuta! Mutta minulla on tehokkaampi keino.

-- Anna kuulua!

-- Selitä!

-- Kuten tiedätte, on meillä noin 20 miljoonaa varoja toveri
Karjagin'in testamentin johdosta. Jos nyt ostaisimme ministeri M:n
palatsin läheisyydestä talon, kaivaisimme siellä uusimpien koneiden
avulla pienen tunnelin ministerin palatsiin asti ja juoksuttaisimme sen
alle putkea myöten esimerkiksi 500 kiloa pyroniittia... Kun sitten
palatsissa parhaillaan on joku loistava juhla, kun koko taantumusvalta
on koolla -- silloin me sähkönappulan avulla sytytämme... Ja kaikki
lentää atoomeiksi.

Eräs lihava, lempeännäköinen mies keskeytti tämänkin puheen.

-- Mutta sinä et ehdi pitkälle tunnelinesi, kun sinut siepataan sieltä
kuin myyrä kolostaan ja viedään kidutuspenkin kautta hirsipuuhun! Ei
niin suuria valmistuksia voi keskellä kaupunkia suorittaa... Sitäpaitsi
hukkuisi tuollaisessa paljon naisia, ehkä lapsiakin -- emmekä me saa
surmata viattomia. Sitäpaitsi...

Silloin kuului äkkiä matala, katkera ivanauru. Kaikki katseet
suuntautuivat nurkkaa kohden, ja sitten kuului suuttuneita, kysyviä
ääniä:

-- Mitä sinä naurat?

-- Mitä tämä on?

-- Mitä, Maksim? Pilkkaatko sinä meitä?

-- Selitä...

Pitkä, kalpeakasvoinen mies, jonka sysimusta tukka oli ohimoilla
muuttunut sinisen harmaaksi, koputti pitkällä sormellaan pöytää. Hänen
mustat, kuopalla olevat silmänsä hehkuivat ja kolean hillityssä äänessä
kuvastui katkeruus ja harmi:

-- Voiko teitä pilkata enempää kuin itse pilkkaatte itseänne?

-- Minä en salli! -- huudahti joku syöksähtäen seisaalleen. Ja
sinisilmäisen nuorukaisen kasvot kalpenivat, hän sieppasi pistoolin
taskustaan sammaltaen käheästi:

-- Mitä tämä on...? Hän taitaa olla provokaattori...

Tuo sana iski joukkoon salaman tavoin. Useat hypähtivät neuvottomina
istuimiltaan ja katsahtivat toisiinsa kalpeina, kauhistuneina, mutta
Maksim hymyili yhä, kylmästi ja ylimielisesti.

-- Pistooli pois!

Maksim sanoi sen hiljaa, tuskin kuuluvasti, mutta kun hän samalla
kohdisti pistävän katseensa nuorukaiseen, totteli tämä aivankuin
hypnotisoituna.

-- Mitä sinä nauroit...? Mitä sinä tarkoitat...? -- kysyi tukehtuneella
äänellä lihava mies.

-- Te tiedätte, etten ole paljon puhunut enkä myöskään moittinut
ketään. Olen vain kuunnellut kun Aleksei on esitellyt pieniä
murhayritys-suunnitelmiaan ja kun toiset ovat säälin ja oikeuden
nimessä rukoilleet häntä luopumaan moisista julmuuksista... mutta nyt
on liian vakava aika tuollaiseen. -- Sitten hän lyhyesti osoitti
esitettyjen suunnitelmien kehnouden ja kysyi lopuksi, miksi he olivat
ehdotuksensa tehneet.

-- Miksi? Tietysti siksi, että siten voittaisimme. Kun tapahtuisi yhä
useammin tuollaisia uljaita tekoja, lamauttaisi se lopulta
vallassaolijat, diktaattorit joutuisivat sellaisen kauhun valtaan,
etteivät enää uskaltaisi jatkaa sortotoimiaan. Esimerkit vaikuttaisivat
yhä useampiin ja...

Hän vaikeni hämmentyneenä huomatessaan Maksimin tutkivan katseen.
Hetken äänettömyyden jälkeen lausui tämä harvakseen karmivalla ivalla:

-- On väitetty, ettei enää olisi uskovaisia, mutta näyttää maailmassa
olevan yksi! Ken vielä nykyaikana uskoo yksityisillä murhilla ja
pikkuräjähdyksillä lamauttavansa diktaattorit, hän on uskovaisiakin
uskovampi -- marttyyrinkin usko kukistuu näkymättömäksi varjoksi tuon
suurenmoisen, tunturinlujan uskon rinnalla.

Kuului hermostunutta, pilkallista naurua; se näytti koskevan ehdotuksen
tekijään kuin sarja vinkuvia piiskaniskuja, herättäen hänessä uudelleen
uhman, ja hänen katseessaan välähti voimaton viha ja pilkka.

-- Eipä taida olla sinullakaan.

-- Ei Maksim ole koskaan kerskunutkaan "rohkeista teoista", --
huomautti eräs ivallisesti. -- Kyllä se on eräs _toinen_, joka on
niistä aina _puhunut!_

-- No, ei siis ole kenelläkään mitään _varmaa_...

-- Kyllä minulla on, -- lausui Maksim tyynesti ja katsoi omituisella,
tutkivalla katseellaan viimeiseen puhujaan.

Tämä näytti aivankuin pökertyneeltä, mutta nähdessään ivallisia
silmäyksiä, tunsi hän taas epämääräistä, voimatonta raivoa ja lausui
purevasti:

-- Sepä hauskaa... että edes yhdellä on, -- ja kai se keino kuitenkin
on _varma_ -- et kai sinä suunnitelmissakaan tyydy jonkun palatsin
hajoittamiseen...?

-- En!

Tuo yksinäinen sana singahti sydämiin terävänä nuolena. Ja kun hän
kalveten nousi koko pituuteensa ja katsahti säihkyvin silmin
tovereitaan, näytti hän ikäänkuin yliluonnolliselta; sitten hän lisäsi:

-- En! Sillä jos tahdon, voin kymmenen toverin avulla tunnin kuluessa
hävittää tämän kaupungin maan tasalle...

Kukaan ei lausunut sanaakaan. Hänen äänessään ja mustissa silmissään
oli jotakin salaperäistä, kauhistuttavaa, joka lumosi heidät, niinkuin
leijonan katseen sanotaan lumoavan...

-- Miten, onko se totta, mahdollista? -- kysyi vihdoin joku kuiskaten.

-- On -- minulla on siihen keino... Toistakymmentä vuotta olen
sentähden taukoamatta tehnyt työtä, mutta nyt se on vihdoinkin
valmis...

Hän otti povitaskustaan mustan kotelon, aukaisi -- ja siinä
samettitäytteen syvennyksessä näkyi pitkulainen, kellertävä pallo. Hän
otti sen varovasti pitkien sormiensa väliin ja, hymyillen salaperäistä
hymyä, jatkoi entistä hillitymmin:

-- Tämä pallo on näin pieni, mutta jos pudotan sen tuohon
sementtilattiaan -- ei meitä muutaman sekunnin kuluttua enää ole, ei
tätä kuusikerroksista rakennusta -- eikä lähitaloja...

Tuli painostava hiljaisuus -- niinkuin huoneeseen olisi tuotu kuollut
ihminen... Kuului vain lyhyttä hengitystä, joku pyyhkäsi otsaansa ja
äskeisen pilkkaajan kasvoissa kuvastui epämääräinen tuska ja häpeä.

Taas kuului käheä, liikutuksesta värisevä ääni:

-- Onko se todellakin mahdollista...? Tuo pallo...

-- Niin, tuo pallo on ollut tavallaan elämäni päämäärä, sentähden
menetin kätenikin siinä. Mutta minä olen myöskin varma, että
räjähdysainekysymys on siinä kehitetty huippuunsa. Tämän pallon
sanokaamme murskaava voima on suunnilleen sama kuin 46 cm mörssärin
pommilla.

Maksimin kasvoissa välähti jotain kovaa ja armotonta, kun hän hiljaa
lisäsi:

-- Mutta sen tehokkaisuus, vaikutus on moninkertainen sentähden, että
se räjähtää tulena, suunnattomana liekkipatsaana, joka samalla sytyttää
kaiken ympärillään.

Sama painostava äänettömyys.

-- Minkälainen on suunnitelmasi? -- kuului vihdoin omituisen kiihkeä,
soinnuton ääni.

-- Tahtovatko kaikki sen kuulla?

-- Tahdomme! Tahdomme!

-- Onko se tarpeen...? -- kysyi joku epäröiden.

-- Niin, ensin tahdon sanoa, etten epäile ketään teistä
provokaattoriksi. Minä _tiedän_, ettei kenestäkään teistä koskaan tule
petturia... Te ihmettelette ehkä sanojani, sentähden selitän mistä sen
tiedän...

Maksim vaikeni hetkiseksi ja kaikki tuijottivat häntä hämmästyksestä
mykkinä ikäänkuin näkisivät ensikerran.

-- Maailmassa on vain yksi voima, yksi tunne, joka voi
eroittamattomasti sitoa ihmiset. Lukemattomat narrit ovat huutaneet,
että se olisi rakkaus -- suuri valhe. Rakkaus voi yhdistää vain kaksi
ihmistä -- epävarmasti. Sillä eräänä päivänä sammuu rakkaus, ja silloin
on vierellä vihamielinen petturi... Mutta viha, samasta syystä syntynyt
viha -- se yksin yhdistää kuolemaan asti. Ja minä tunnen teidät
jokaisen, kaikesta olen ottanut selvän...

-- Mitä sinä sillä tarkoitat? -- kuului pöydän alapäästä kysyvä,
tukehtunut ääni.

Maksim siirsi katseensa miehestä toiseen ja osoittaen kutakin
sormellaan lausui hitaasti ja läpitunkevasti muutamia sanoja, jotka
näyttivät sattuvan asianomaiseen kuin näkymättömät piiskaniskut:

-- Missä onkaan sinun isäsi? Eikö hänet ammuttu viime vuonna? Eikö
niin? Ja sinun veljesi, Nikolai...? Kai vielä muistat, että hänet
hirtettiin. Entä sinä Andrei, joka niin lämpimästi puolustit
ministerien rouvia ja tyttäriä, oletko unohtanut nuoren siskosi, joka
paleltui kuoliaaksi kaukaisessa karkoituspaikassa? Ja sinä pikku Sasha,
joka minulle äsken näytit revolveria -- voitko löytää äitisi haudan...?

Hän vaikeni katsoen erästä nuorukaista omituisen surullisesti ja sitten
lausui entistä hitaammin:

-- Volodja, muisteletko vielä usein Katariinaa, joka vankilassa...

Viimeksimainittu syöksyi seisoalleen, tarttui käheästi voihkaisten
päähänsä ja hänen kasvonsa muuttuivat kuolonkalpeiksi; toisten silmissä
välähti uhkaavasti, kaikki muistivat mitä tuon nuorukaisen morsiamelle
oli tehty. Ja se, jota oli Sashaksi sanottu, kumartui käsiensä varaan
ja alkoi rajusti nyyhkyttää.

Mutta Maksim jatkoi yhä, ja keneen noiden mustien silmien läpitunkeva
katse osui, hän hätkähti ikäänkuin häneen olisi sattunut terävä
puukonkärki; sillä nuo muutamat sanat loihtivat hänen eteensä jonkun
hirvittävän näyn, jonka hän satoja kertoja oli nähnyt, kokonaisen
tuskallisen historian. Toiset tuijottivat puhujaan kauhistuneina --
niinkuin näkisivät jumalan tai perkeleen, joka tietää kaikki, jonka
kädessä on kaikki... Kädet puristuivat nyrkkiin, kuului raskasta
hengitystä, ja muutamat kiristelivät hampaitaan kuni haavoittuneet
tuskallisen leikkauksen aikana. Sillä nuo muistot viilsivät ja
raatelivat niin tuskallisesti kuin olisi suuret, puoliparantuneet
haavat raa'asti revitty auki. Pitkän äänettömyyden jälkeen jatkoi
Maksim matalalla, sointuvalla äänellä:

-- Niin toverit. Tässä komiteassa ei ole ainoatakaan, ken ei olisi
saanut jotain parantumatonta haavaa noilta... Samoin alakomiteoissa.
Ymmärrättekö nyt? Kuka teistä voisi pettää minut tai jonkun toisen
meistä tuon hirmuvallan hyväksi, joka on teiltä kaikki ryöstänyt.
Kukaan meistä ei kykene tekemään tovereilleen tuhatta osaa siitä
pahasta. Te ette voi vihata ketään enempää, ettekä siis myöskään pettää
-- varsinkaan onnettomuustovereitanne, jotka tahtovat yhdessä kostaa
yhteiselle vihollisellemme. Mitä se siis merkitsee vaikka välillä
riitelemmekin? Sinäkin Aleksei loukkasit viime kokouksessa minua ja
useita muita sangen rajusti, -- syytit pelkuriksi. Mutta et sinä
sentään koskaan petä tovereitasi? Enkö puhunut totta, Aleksei...?

Viimeisen lausui Maksim hiljaisella, miltei hellällä äänellä -- ja
sitten tapahtui jotain tavatonta...

Aleksei tuli nopeasti Maksimin luokse, tarttui hänen käteensä ja
sammalsi vapisevin äänin:

-- Anna minulle anteeksi... Vaikka minä olen niin pahoin tehnyt...

Hän ei voinut sanoa enempää, hänen äänensä muuttui niin käheäksi ja
tukehtuneeksi kuin olisi näkymätön käsi kuristanut hänen kurkkuaan.

Maksim hymyili omituisesti puristaen hänen kättään ja hänen äänensä
värähti lämpimänä ja veljellisenä:

-- Veljeni. Minä olen jo kaikki unohtanut. Sinä olit silloin kiihtynyt
-- ja sinähän olet onneton.

Sinisilmäinen nuorukainen kumartui pöytää vasten, peittäen kasvonsa, ja
kuiskasi katkonaisesti:

-- Kuinka minäkään enää voin... silmiäni näyttää... kun olen ollut
niin...

-- Veliparka, värähti vastaan Maksimin ääni. Minulla oli samanlainen
veli, mutta hän menehtyi juuri sinun iälläsi pyövelien kynsiin...
Sasha, tästälähtien olet sinä minun veljeni -- minun kadonnut veljeni,
jonka jälleen olen löytänyt...

Nuorukainen nousi, poistui paikaltaan ja istahti kaukaisimpaan nurkkaan
kumartuen käsiinsä niinkuin pieni orpopoika, joka vieraassa paikassa
poistuu yksinäisyyteen itkemään äskettäin kadotettua äitiään...

-- Veljeni! Minä lupaan kaikessa tehdä niinkuin sinä tahdot! --
huudahti Aleksei tulisesti. Ja kaikkialta kuului innokkaita,
vakuuttavia ääniä.

-- Veljet! Jokainen teemme niinkuin yhdessä päätämme! Ja nyt kerron
miten minä olen ajatellut...

Kaikki katseet kääntyivät Maksimiin ja hän jatkoi hetken äänettömyyden
jälkeen:

-- Te tiedätte, että sadat aivot työskentelevät kuumeentapaisesti,
keksiäkseen tehokkaan aseen lentokoneita vastaan, jotka nyt ovat
ilmassa täysin varmoja ja voivat ottaa mukaansa verrattain paljo
räjähdysaineita. Mutta vielä se on keksimättä -- tätä murroskautta
voimme me käyttää hyväksemme.

-- Miten...? kuului käheä kuiskaus.

-- Minä olen ajatellut ja suunnitellut tätä vuosikausia; minun
toimestani on eräs toverimme naapurimaassa lentokone-tehtaan johtajana.
Hän on järjestänyt niin että voimme ostaa tuon tehtaan koska vain
tahdomme -- ja samalla kolmekymmentä kaikkein suurinta ja nopeinta
lentokonetta, jotka ovat vain kokoonpanoa vailla. Kun meillä on nämä
pommit, niin me olemme toistaiseksi miltei vastustamattomia.

Kuului joitakin hillittyjä, hämmästyneitä ääniä, ja sitten Aleksei
äkkiä huudahti kuin pelästyen:

-- Mutta meillähän on se uusi lentokonetykki! Yksi sen tuhannesta
räjähdyskuulasta, jotka sen pommista singahtavat, riittää
räjähdyttämään koko tuon kauhean voiman ja...

Hän vaikeni niinkuin ei uskaltaisi ilmaista kauheaa ajatusta, ja
maanalaisessa huoneessa vallitsi kuolemanhiljaisuus. Maksim yksin
näytti rauhalliselta ja vastasi varmasti:

-- Eivät ne osaa ampua...

Kaikkialta kuului kiihkeitä kysyviä huudahduksia:

-- Mitä sanot?

-- Selitä, millä sen estää...

-- Onko se totta?

-- Ensiksikin nousevat nuo uudet lentokoneet korkeammalle kuin mitkään
nykyiset, ne ovat nopeampia kuin mitkään entisistä malleista ja kun
ottaa huomioon pimeyden, sumun y.m. on osumismahdollisuus jo sinänsä
pieni. Mutta sen lisäksi on tuo lentokoneen johtajana toimiva toveri
tehnyt keksinnön, jolla lentokoneen saa pimeässä näkymättömäksi -- heti
hämärän tultua.

Hän vaikeni hetkiseksi, selosti muutamin sanoin miten näkymättömyys
saadaan aikaan ja ilmoitti, että ne uudet koneet ovat juuri sellaisia.
Lopuksi hän selitti lyhyesti ja seikkaperäisesti hävityssuunnitelmansa
pääkohdat.

-- Mutta mistä saadaan ilmailijoita? -- kuului taas levoton ääni.

Maksim vastasi tyynesti:

-- Samassa maassa on kouluutettu kaksikymmentä nuorta ilmailijaa, jotka
minä olen toimittanut sinne. He eivät kylläkään tiedä tästä
suunnitelmasta, mutta heitä yhdistää tuo sama side -- he ovat valmiit
kaikkeen.

Kaikki tuijottivat häntä kuin kauhistuneina. Pitkän äänettömyyden
jälkeen kysyi Andrei käheästi:

-- Mutta... onko se mahdollista? -- Tuleeko se todella tapahtumaan...?

-- Jos te vain tahdotte?

Maksim lausui sen niin kylmällä, salaperäisellä varmuudella ettei sitä
voinut epäillä -- se oli siis totta.

Nämä miehet olivat tottuneet vaaroihin, yllätyksiin, pelanneet
uhkapeliä elämästä ja kuolemasta -- mutta useimmille tämä yö oli heidän
elämänsä omituisin. Ensin oli kaikki näyttänyt olevan hukassa, ja
sitten muuttuu kaikki: suurenmoisia keksintöjä, mullistavia
suunnitelmia, ja yhtäkkiä oli heidän hallussaan noin suunnaton voima.
Se tuntui unelta, se täytti heidän mielensä ennen tuntemattomalla
innostuksella ja voimalla -- se liikutti ja huumasi kuin väkevä
viini...

Ja Maksim -- oliko Maksim todella toimittanut noin äärettömän paljon?
-- kuvastui toverien katseissa. -- Oliko tuo lainkaan heidän toverinsa:
kärsinyt, vähäpuheinen Maksim? Vai onko hän kuollut ja lähettänyt
Manalasta jonkun salaperäisen olennon, joka tietää kaikki, jolle ei
mikään ole mahdotonta...? Mutta kaikki tunsivat sokeata luottamusta,
ihailua; jokainen käsitti, ettei enää tarvitse turhaan kuolla -- ja se
on hänen ansionsa...

Silloin kuului Andrein arka, pidätetystä kauhusta väräjävä ääni:

-- Mutta Maksim, sellaisessa hukkuisi paljon viattomia... naisia,
lapsia, vanhuksia. Kyllä se olisi sentään kamalaa... Meidän täytyy
ajatella kaikkea inhimilliseltä kannalta ja sääliä viattomia...

Andrei vaikeni nähdessään Maksimin pistävän pilkallisen katseen ja
hänen sanansa näyttivät koskevan Andreihin kuin kirvelevät
ruoskaniskut.

-- Kyllähän meidän ohjeeksemme tietysti parhaiten sopisi juuri sääli.
-- Minähän juuri viittasin miten rajattomasti hirmuhallitus on meitä
ja omaisiamme säälinyt... Sinunkin nuori siskosi säälittiin kuoliaaksi
-- ennenkuin ehtisi turmeltua! Ja säälin valtaamana se on ammuttanut
kaduille joukottain nälkäisiä vanhuksia, naisia ja lapsia -- jotta
niiden ei tarvitsisi kitua ja kuolla nälkään... Ja pikkupojat on
ammuttu alas puista, niinkuin pienet linnut...

-- Vaiti, vaikene... mitä sinä...? Minä vain... minun on vain kamala
ajatella, että työläisetkin, joiden asiaa me olemme myös koettaneet
ajaa... että hekin...

-- Veljet -- keskeytti Maksim hillityllä kiihkolla -- Meidän täytyy
heti päättää, harjoitammeko sääliä, vai pelotammeko? Molempia emme voi.
Mitä tulee työläisiin, niin heille voidaan ilmoittaa vähän ennen, että
jättävät kaupungin, ja lisäksi voidaan säästää esikaupungit... Mutta
uskokaa, veljet: jos he tietäisivät tämän suunnitelman, olisivat
tuhannet valmiit hautautumaan raunioihin vaimoineen ja lapsineen --
niin suuri on siellä kurjuus ja epätoivo. Ja sitäpaitsi heidätkin
yhdistää meihin sama side.

Hän jatkoi edelleen:

-- Te tiedätte, että meidänkin hirmuhallituksemme ainoa pyrkimys on
saada tuleva sota mahdollisimman veriseksi ja kauheaksi: sitä varten on
armotta ryöstetty kansan varat ja voimat. Heidän ihanteensa on siis:
hävitys, kurjuus ja kuolema, ja toimintaohjeena: kidutus, kauhu ja
kuolema. Menettelytapa on siis täysin sopusointuinen ihanteelle... Kun
me näitä vastaan alkaisimme suurenmoisen taistelun puhtaan säälin
aseilla, niin saavuttaisimme tosin sangen pian kirkkaan
marttyyrikruunun -- mutta älkäämme silloin sekoittako siihen
väkivaltaa.

Tai jos otamme vallassaolijain ihanteen, niin älkäämme sekoittako
siihen sääliä. Toinen tai toinen. Ja minä ehdotan, että otamme saman
kuin sortajatkin. Kohottakaamme kuolema kunniaan, kuolema
valtaistuimelle. Sitähän he juuri tahtovat.

Tuo kolea, pilkasta ja vihasta värisevä ääni valtasi jokaisen, tempasi
mukaansa kuin lumivyöry. Kaikkialla näkyi raivosta säihkyviä silmiä,
puristettuja nyrkkejä, kuului hammasten kiristystä...

-- Minä hyväksyn kaikki! -- huudahti Aleksei -- mitä siitä, vaikka
hukkuisikin viattomia, sillä meidän iskustamme kukistuu vanha, väärä
yhteiskuntajärjestys ja tilalle nousee uusi onnellisempi,
inhimillisempi...

-- Ei! -- keskeytti Maksim jyrkästi. -- Ei tällä tavalla mitään
yhteiskuntaa muuteta. Yhden asian me saavutamme: me kostamme tuhansien
viattoman veren -- ja me pelotamme. Ja jos seuraavana päivänä ilmestyy
lyhyt julistus, jossa käsketään päästää kaikki valtiolliset vangit
vapaaksi -- niin he tottelevat. Sillä koko maailman hirmuvaltiaat
tulevat vapisemaan kauhusta.

-- Toverit! Veljet! -- huudahti aivankuin huumautuneena eräs
synkännäköinen sotilaslääkäri. -- Maksim on antanut meille koston.
Mutta hän on antanut vielä jotain muuta, jolla ei ole varsinaista nimeä
-- mutta se on kalliimpi kuin elämä. Tehän tiedätte, ettei
helvetissäkään voi olla niin hirmuisia tuskia kuin meillä, kun on
täytynyt voimattomana katsella omaistensa ja tuhansien viattomien
teurastusta kaduilla ja vankiluolissa. Kyllä minäkin kärsin, kun vanha
isäraukkani virui lumisella kadulla toisten joukossa, ruumis
tuskallisesti koukistuneena, kuulien lävistämänä -- minä olen kuitenkin
mies! Mitä tuntevat vanhukset -- lesket ja orvot...? Ja nyt tuollainen
voidaan estää Maksimin keksinnön avulla! Se on niin suunnaton asia,
ettei sitä voi heti käsittää! Kymmenettuhannet, jotka tälläkin hetkellä
viruvat pimeissä komeroissa, kuiskaisivat sinun nimesi -- jos
tietäisivät... Ja jos olisi mahdollista, niin lukemattomat teloitetut,
kuoliaaksi kidutetut marttyyrit kurottaisivat kiittäen kätensä sinua
kohden tuntemattomista haudoistaan...

-- Ei veli -- älä minua kiitä! -- keskeytti Maksim värähtävin äänin
Mutta nähdessään toverien liikutetut kasvot, tulvahti ennen tuntematon
salaperäinen onni ja riemu hänen sydämeensä -- hän tunsi että tämä oli
hänen elämänsä _suurin hetki_, jota varten hän oli elänyt elämänsä
viimeiset vuodet. Kuin unessa kuuli hän oman muuttuneen äänensä:

-- Niin, älä minua kiitä. Itseäni minä vain alussa ajattelin...
Nähkääs, jokin poltti rinnassani kuin sammumaton tuli -- en olisi
voinut elää, ellen olisi ajatellut kostoa. Vähitellen huomasin
tuhansien kärsivän samoja tuskia, aloin ajatella heitäkin ja lopulta
huomasin, että minäkin voin kostaa perinpohjaisemmin heidän, kaikkien
vääryyttä kärsivien kanssa. Nyt olen esittänyt yhteisen kostomme,
meidän onnettomien koston... Eikä minua enää säälitä -- se tuli on
kauan sitten polttanut poroksi sellaiset tunteet... Ja veljet, se
polttaa _vieläkin_...

Viimeinen kuiskaus kuului niin tukehtuneelta, kuin olisi voimakas koura
tarttunut hänen kurkkuunsa; kaukaiset muistot syöksyivät hänen
kimppuunsa kuin nälkäinen susilauma... Kukaan ei ollut kuullut Maksimin
puhuvan mitään itsestään ja kärsimyksistään ja siksi hänen sanansa
vaikuttivat tovereihin tärisyttävästi. He näkivät hänen harmahtavan
päänsä painuvan voimattomasti rinnalle aivankuin raskaan väsymyksen
valtaamana.

Kukaan ei puhu mitään. Nuo nuoret raudanlujat miehet ovat äkkiä
muuttuneet niin synkiksi ja alakuloisiksi. Muutamat tuijottavat
jonnekin kauas, huomaamatta tovereitaan, näkemättä hämärää,
haudantapaista huonetta, niinkuin he siellä kaukana etäisyydessä
näkisivät jonkun kauhean ja surullisen näyn. Eräs on peittänyt kasvonsa
aivankuin päästäkseen näkemästä...

Ei muista Maksimkaan missä on, ei näe tovereitaan. Hänen katseensa
tuijottaa sysimustaan, pohjatonta aukkoa muistuttavaan ullakkoon.
Siellä on hän näkevinään erään vanhan, kiduttavan näyn: hän on
kyyristynyt pensaan taakse ja tuijottaa erään aukean toiselle puolelle.
Siellä heiluu jotakin puunoksalla... Vaatteitako? Ei, vaan hänen
nuorempi veljensä... Ja yläpuolella leijailee laiskasti kylläinen
korppiparvi.

Syysaamun kuolemanharmaa hämärä peitti maan, kun Maksim laitakaupungin
lävitse asteli asuntoansa kohden. Suuret rautatehtaat sijaitsivat siinä
kaupunginosassa -- ja se virkosi parhaillaan eloon salaperäisellä,
miltei kauhealla tavalla.

Ensin kuului tyynessä aamuilmassa yhden tehtaan herätyspuhallus ja
hetken kuluttua tuntui siltä kuin olisi kokonainen jättiläisten
hirviöiden parvi nälkäisesti ja raivokkaasti ulvonut -- vaatien
tavalliset, jokapäiväiset uhrinsa. Ja ikäänkuin niiden ahnasta ulvontaa
totellen työnsivät pienet, likaiset talot porteistaan viluisia,
rääsyisiä ihmisiä -- ja pimeässä ne todellakin näyttivät uhriraukoilta,
jotka vapisevina lähtevät kohtaloansa kohden.

Yhä useamman tehtaan torvet ulvoivat vaativasti, hämärä hälveni
vähitellen ja miesjoukot lisääntyivät yhä lukuisammiksi. Nokisina ja
unisina, laihoilla kasvoillaan kärsimyksen ja vihan ilme astelivat he
nopeasti ja konemaisesti eteenpäin työpaikkojansa kohden. Heitä meni
tuhansittain, mutta Maksim ei kuullut ainoatakaan sanaa -- kuului vaan
puukenkien ja raudoitettujen saappaiden pauke kuni kaukainen
konetykkien jyrinä ja keskikatua marssivat suuret sotilaspatrullit,
kiväärit täysissä panoksissa. Sotamiehet vilkuilivat epäluuloisesti ja
pelokkaasti äänettömiin, uhkaaviin työmiesjoukkoihin.


II.

Kun Maksim saapui asuntoonsa, oli hän kummallisessa mielentilassa.
Koneellisesti, mitään ajattelematta laski hän rullauutimet alas, vaikka
ulkona oli jo päivä, sytytti tulet ja pyysi asuntonsa emännän
keittämään teetä.

Sitten aukasi hän erään laatikon ja otti sieltä käärön valokuvia, joita
hän ei ollut kolmeen vuoteen katsonut. Yhdessä oli kaksi nuorta
ylioppilasta, -- hän ja hänen nuorempi veljensä. Siinä oli hänen isänsä
ja äitinsä yhteinen kuva. Isä oli karkoitettu Siperiaan poikiensa
tähden... hänen kerrottiin nääntyneen siellä nälkään, ja äiti oli
kuollut surusta...

Maksim asetti ne takaisin laatikkoon. Vain yhden kabinettikortin asetti
hän eteensä kirjoituspöydälle.

Kuva esitti nuorta erikoisen kaunista tyttöä. Vartalo oli hento, kasvot
kalpeat ja hienopiirteiset, tukka tuuhea ja sysimusta -- ja mustain
silmäin kuvassakin surullinen katse seurasi Maksimia niin omituisen
elävänä niinkuin muinoin.

Hänen asuntonsa emäntä, erään vallankumouksellisen työmiehen vaimo,
näytti ensin hämmästyvän, nähdessään valot sytytettyinä. Mutta hän oli
tottunut vuokralaisensa omituisuuksiin eikä puhunut mitään, ja
huomattuaan esille otetut valokuvat, arveli hän, että Maksimilla oli
joku muistopäivä. Ja muistopäivä se olikin... Hän kaatoi teetä lasiin,
maisteli sitä hitaasti. Koko ajan katseli hän vaieten kuvaa -- ja
muisteli... Nykyisyys haihtui pois epämääräisenä -- hän aivankuin eli
uudelleen tuon illan, jolloin ensikerran tapasi hänet -- eikö siitä
ollut iankaikkisuus?

Se oli hienossa perhejuhlassa. Hän oli saapunut hiukan myöhemmin ja
istui yksin katsellen toisten ilonpitoa. Silloin hänen huomionsa
kiintyi siihen, että emäntä talutti erään nuoren kauniin tytön
flyygelin ääreen.

Hän hämmästyi tavattomasti kuullessaan alkuakordit, se oli jotain
tavatonta, kapinallista. -- Chopinin surumarssi, iloisessa
perhejuhlassa!

Hän oli monasti kuullut tuon kappaleen, mutta sillä tavalla kuin tuo
omituinen tyttö sen soitti, ei hän ollut koskaan kuullut, siinä
kuvastui selittämättömän suuri suru -- niin kuin sadattuhannet ihmiset
olisivat seisseet äänettöminä, liikkumattomina, jokaisen kasvoilla
jähmettynyt tuska...

Maksim seurasi hänen soittoaan koko olemuksellaan aivankuin lumottuna.
Ei hän keikaillut kuten konsertin antajat, sivulla istuessaan näki hän
muutaman kyyneleen vierivän hienoa kalvennutta poskea myöten. Ja kun
hän lopetti, olivat kaikki tavattoman ihastuneita hänen soittoonsa, --
ei kukaan enää muistanut, minkä sopimattoman teon tyttö oli tehnyt.

Eräältä tuttavalta sai hän tietää, että tyttö oli erään kenraalin
tytär, joka oli karkoitettu kotoaan vallankumouksellisten
mielipiteittensä tähden. -- Tuttava esitti hänet tytölle -- ja he
keskustelivat koko illan.

Maksim ei muistanut miten silloin tuli kotiin, sen hän muisti, että hän
rakasti -- ettei hän koskaan voisi unohtaa noita silmiä...

Oi, se oli tuskallista ja riemukasta aikaa. Hän oli jo aikoja ennen
luopunut kaikista onnen ja rakkauden haaveista, kovettanut sydämensä
kivikovaksi -- Ja kuinka hän, kädetön, vainottu vallankumouksellinen
voisi toivoakaan, että tuo nuori kaunotar rakastaisi häntä.

Ja kuitenkin hän toivoi.

Niin eli hän tuskassa, toivossa, ja epätietoisuudessa useita kuukausia.
Toisinaan hän luuli toiveittensa täyttyneen -- ja taas hän epäili...

Mutta eräänä iltana ei hän voinut enää pidättää itseään, hän ei voinut
enää kestää epätietoisuutta. He olivat kahden -- ja äkkiä hän kuuli
oman äänensä puhuvan jotain sellaisesta röyhkeydestä että hän,
tuollainen raajarikko, rohkeni toivoa.

Mutta tyttö keskeytti hänet, tarttuen juuri siihen katkenneesen käteen,
painoi sen lujasti neitseellistä poveansa vastaan ja hänen silmissään
oli ihmeellinen loiste, kun hän hiljaa kuiskasi:

-- Minä tiedän, missä sinä olet sen menettänyt... Minä rakastan
sinua...

Sekavan, epämääräisen riemun ja liikutuksen valtaamana puristi hän
tyttöä rintaansa vastaan ja suuteli häntä kuin huumaantuneena. Se oli
heidän ensimmäinen suutelonsa.

-- Minä olen jo kauan sinua rakastanut -- kuiskasi taas tyttö.

Maksim oli liian onnellinen puhuakseen... Oi miten onnellisia he
olivatkaan sinä iltana...

Mutta se olikin viimeinen ilta -- viimeinen onnellinen ilta hänen
elämässään. Marie tuli saattamaan häntä kadulle asti ja siinä
katulyhdyn kalpeassa valossa hän suuteli vielä kerran rakastettuaan. Ja
se oli heidän viimeinen suutelonsa...

Hän ei enää milloinkaan nähnyt rakastettuansa. Sillä hänet vangittiin
seuraavana yönä.

Miten tuskallisen pitkiä olivatkaan ne päivät ja yöt vankilassa, kun
hän ei uskaltanut antaa tietoa itsestään, peläten, että myöskin Marie
vangittaisiin.

Siellä virui hän monta kuukautta. Ja sitten hänet karkoitettiin
Siperiaan pakkotyöhön.

Ja vasta sieltä karattuaan, kahden loppumattoman pitkän vuoden kuluttua
sai hän tietää, mitä Marielle oli tapahtunut...

Maksim syöksyi kalman kalpeana seisaalleen ja alkoi kävellä kiivaasti
edestakaisin -- sillä kauheat muistot ja mielikuvat syöksyivät hänen
kimppuunsa kuni suuret, kiukkuiset käärmeet. Hän tahtoisi upottaa ne
hornan syvyyteen -- mutta ei voi. Aivankuin jonkun tuntemattoman
käärmeen myrkkynä valuvat ne hänen aivoihinsa kirvellen ja polttaen.
Armottomalla järkähtämättömyydellä tulevat nuo satoja kertoja nähdyt
näyt taas hänen silmiensä eteen.

       *       *       *       *       *

Marie viruu yksinäisessä kopissa vankilassa...

On yö. Koppi on pimeä kuin hauta... Ja kammottavan hiljaista -- joskus
vain kuuluu yksinäinen kahleiden kalahdus, ja kerran on jostakin kaukaa
kuuluvinaan tukehtunut itku...

Hän näkee niin kiduttavan selvästi, aivankuin inhottavana
kinematografin rikosdraamana niin pöyristyttävän paljon, paljon... Hän
näkee rakastettunsa, kuulee hänen pyöveliensä uhkaukset, ellei hän
tunnusta... Näkee, miten häntä kidutetaan loppumattoman pitkillä
kuulusteluilla... Näkee, miten eräs roisto hiipii keskiyöllä hänen
rakastettunsa koppiin, mutta tulee viime hetkellä häirityksi
inhottavassa aikeessaan...

Oi, mitä mahtoikaan Marie kärsiä... ajatellessaan tulevaa yötä...
Päivällä hän pyytää tavata johtajaa, kertoo väkivallasta, rukoilee apua
-- turhaan... Johtaja ei ole edes ymmärtävinään, mutta kuulustelun
jälkeen raahataan hänet armotta maanalaiseen, pimeään koppiin, josta ei
kuulu vihlovinkaan hätähuuto... ei mikään...

Tulee iltapäivä, -- tulee ilta, -- tulee yö. Ja hänen hento,
hienosieluinen rakastettunsa odottaa yksin, hiilimustassa kolkossa
kopissa. Hän kuuntelee, hän itkee, hänen ruumiinsa värisee ja
vavahtelee, hän huutaa apua -- turhaan... Sokean lailla käsillään
hapuillen hän välillä astelee hätäisin askelin ovelle, satuttaa kätensä
sen kylmään rautapäällykseen, hän huokaa raskaasti, kääntyy... avuton
kuin vangittu lintu häkissä... Ja taas hän istuu vuoteellaan,
tuijottaen pimeyteen ja kuuntelee välillä henkeä pidättäen... Ja
tuollaista kestää niin kauan, kauan...

Maksim ei muista missä on. Suuret hikikarpalot pusertuvat hänen
otsaltaan ja ruumis värisee kuin vilutautisen. Hän näkee suurikokoisen
miehen hiipivän koppiin... kuulee oven narinan, hiipivät askeleet... ja
rakastettunsa läähättävän hengityksen. Paljastuu salalyhty ja sen
valossa näkyy lumivalkeat kasvonsa, kauhusta mielettömät silmät... Hän
kirkasee -- ja niinkuin inhottava hämähäkki hyökkää verkkoon
takertuneen perhosen kimppuun, samoin hypähtää tuo huohottava hirviö
Marien kimppuun... ja paksut, partaiset huulet tukehuttavat värisevän
hätähuudon...

Maksim hypähtää seisaalleen karjaisten kuni kuolettavasti haavoitettu
villipeto. Hän tuntee kauhean tuskan raatelevan sieluaan. Armottomana
kuin kuolema kulettaa mielikuvitus häntä yhä kauemmaksi pimeyteen,
aivankuin näkymättömät, kauheat peikot syöksyvät hänen kimppuunsa
muinaiset muistot, jokainoa iskee häntä sydämeen jollain kylmällä,
terävällä... Maksim kärsii kaikki kadotuksen kauhut, hän voihkii
käheästi, hän koettaa ajatella muuta -- turhaan. Hirvittävän elävänä
näkee hän inhoittavan näytelmän pimeässä kopissa, näkee hänen hennon
värisevän vartalonsa vääntelehtivän tuon ihmispedon kynsissä; hänen
ajatuksensa kiitää sinne tänne hätääntyneenä, kuni huoneeseen eksynyt
lintu, ja kidutettu mielikuvitus löytää yhä uusia, entistä kauheampia
yksityisseikkoja, jotka ovat hyytää veren suonissa... Hän näkee
jumaloimansa olennon istuvan värisevänä vuoteellaan hiilimustassa
pimeydessä ja odottavan kauhu sydämessä, tuleeko taas. Hän näkee tämän
kiemurtelevan lattialla tuskissaan, kun huomaa saaneensa kauhean
taudin... Hän toivoo, rukoilee itkien kuolemaa -- turhaan... Ja illalla
hän taas tuijottaa pimeyteen... ja odottaa...

Mitä kauhukuvia hän näkikään tuossa pimeydessä ennenkuin menetti
järkensä... Miltä hän näytti viruessaan hulluinhuoneen vuoteella
pakkopaita päällä... Muistiko hän enää entisestä elämästä mitään...
heidän onnestaan... Se olisi ollut hirmuista... parempi, että hänen
muistonsa olisi kokonaan sammunut... Ja taas muisti Maksim tuon
ajatuksen, joka lukemattomia kertoja oli häntä kiduttanut: palasiko
hänen järkensä kuolinhetkellä? Niinhän useasti tapahtuu... Ehkä
hänkin...

Mitä hän mahtoi ajatella viimeiseksi -- ennenkuin sammui iäksi hänen
silmäinsä loiste... Mitä kuiskasivat viimeiseksi hänen jäykät,
kylmenevät huulensa -- nuo huulet, joita hän muinoin oli suudellut.

Marie... -- luulee Maksim kuiskaavansa, mutta mitään sanoja ei kuulu --
vain käheä tuskallinen voihkaisu, niinkuin hän tukehtuisi... Ja sitä
säestää viiltävän terävä hammasten kiristys... Hän kumartuu painaen
kasvot käsiinsä ja kärsii... kärsii...

Ulkona on kirkas auringonpaiste, mutta hän ei sitä huomaa, hänen
huoneessaan ovat sähkövalot sytytetyt ja ikkunat peitetyt kuin yöllä --
sillä hänen sielunsa on kylmä ja pimeä kuin yö... Hän oli katsahtanut
entisyyteen ja nähnyt liian paljon...

Tuntuu niin hirvittävän tyhjältä... Nyt hänen suunnitelmansa toteutuu,
hän voi vihdoinkin kostaa -- mutta Marie on poissa, hän ei palaja.
Maksim muistaa vieläkin hänen viime katseensa -- tuon loistavan
katseen... joka lupasi niin paljon...

Mutta nuo mustat silmät ovat kauan sitten sammuneet ainiaaksi...

Äkkiä hän säpsähtää kuin salamurhaajan laukauksesta: ulkopuolella
kuului leikkivien lasten heleätä naurua... Hän tarttuu rintaansa
niinkuin häneen todella olisi sattunut kuula... Hän tuijottaa hetken
kuin jähmettynyt... Sitten painaa kasvot käsiinsä -- hän tahtoisi
itkeä...

Mutta hän ei voi itkeä -- ei koskaan.

Ulkona on taas hiljaista, hänen huoneessaan on kuin yöllä -- ja hänen
sielussaan on yö...


III.

Suuren miljoonakaupungin yllä lepää yö...

Mutta se ei ole hiljainen, rauhan ja levon hetki, jolloin pimeys
peittää kaiken ja ihmiset nukkuvat.

Ei.

Se on suurkaupungin kuumeinen, hehkuva yö... huvien, hekkuman ja
hurjuuksien hetki... Loistava ilotulitus erään juhlapäivän johdosta on
juuri päättynyt, mutta koko keskikaupunki loistaa vielä yhtenä
valomerenä... Ravintolat, varieteet, bordellit -- kaikki huvi- ja
juhlapaikat ovat täynnä väkeä. Kaikkialla virtaa viini, huudot ja
lasien kilinä kaikuu yhtenä loppumattomana pauhuna -- ja senkin ylitse
kuuluu silloin tällöin naisten kimakka nauru...

Mutta he eivät tiedä...

Sivukaupungeissa vain on hiljaista. Sadattuhannet työläiset nukkuvat
siellä kuolemankaltaisessa unessaan, kunnes tehtaantorvien ulvovain
äänten pitäisi heidät herättää...

Hekään eivät tiedä...

       *       *       *       *       *

Pääministerin juhla voittaa kaikki muut juhlat. Suuri sali
peiliseinineen on valaistu lukemattomilla erivärisillä sähkölampuilla
-- se muistuttaa satumaista valomerta. Utuisena, epämääräisenä pilvenä
leviää yli salin naisten valkeat harsopuvut, alastomat olkapäät ja
käsivarret; valkorinnoilla ja kauloilla säkenöivät hohtokivet kuin
lukemattomat salaperäiset tulet -- ja kaiken ylitse leviää hajuvesien
ja kukkien tuoksu...

Juhlassa on vain valittuja vieraita. Ylhäisiä, jalosukuisia.
Loistavapukuiset upseerit hymyilevät kohteliaasti, ja sirosti
kumartaessaan helähtävät heidän rinnoillaan kirkkaat kunniamerkit;
frakkipukuisilla välkähtelee vain pari kolme kaikkein arvokkainta
ritarimerkkiä. Ruusunvärisessä valossa näyttävät naiset ihanilta kuni
keijukaiset... Samppanjan vaikutuksesta hohtavat heidän poskensa -- ja
kaikkialla näkyy kiehtovia, arkoja ja tulisia katseita, jotka sanovat
enemmän kuin sadat sanat. Ja valitun jouhiorkesterin sävelten seasta
kuuluu silloin tällöin heidän heläjävä naurunsa... He iloitsevat...

Sillä he eivät tiedä.

Mutta pimeydestä, joka ympäröi kaupunkia kuni sysimusta seinä, ilmestyy
kaupungin kohdalle kokonainen jono lentokoneita -- ja osa siirtyy
läheisen linnoituksen yläpuolelle... Aivankuin kauheat petolinnut,
jotka tietävät, ettei uhri enää voi paeta, järjestyvät ne suunnattomaan
ympyrään kaupungin ympärille. Jossakin kääntelehtii laiskasti
valonheittäjä, mutta kukaan ei huomaa, ei näe mitään -- sillä
lentokoneet ovat kolmen kilometrin korkeudella.

Jos oikein tarkkaan kuuntelisi, saattaisi ehkä kuulla omituisen, tuskin
kuuluvan surinan -- mutta keliäpä olisi aikaa kuunnella sellaisia.

Kaupunki iloitsee...

Pääministerin palatsissa on orkesteri juuri virittänyt ensimmäisen
valssin ja nuoret luutnantit nousevat lähteäkseen naisten luokse...

Mutta äkkiä tapahtuu jotain uskomatonta, yliluonnollista: salin täyttää
kammottava, sokaisevan sinikirkas leimahdus, himmentäen sadat
sähkölamput näkymättömiin, hirvittävä räjähdys vavahduttaa palatsia
perustuksia myöten -- kaikki ikkunat lentävät siruina sisään...

Joka taholta alkaa kuulua samanlaisia räjähdyksiä ja sanomaton kauhu
valtaa ihmiset; he eivät tiedä mistä nuo räjähdykset syntyvät -- tuntuu
kuin joka puolelta aukeaisi maa... Juopuneet selviävät humalastaan,
bordellien asukkaat lemmenhuumauksestaan, alastomat tanssijattaret
taukoavat tanssista ja jäävät kalpeina paikoilleen... Sitten sammuvat
äkkiä koko kaupungin sähkövalot -- sähkölaitos on räjähtänyt
ilmaan... Jostakin, luultavasti linnoituksesta kajahtaa muutamia
tykinjyrähdyksiä, mutta ne tukehtuvat heti räjähdysten pauhuun.

Pääministerin juhlasali näyttää kamalalta ammottavine akkunoineen,
lasisirujen ja pirstojen peittämänä, mutta vielä surkeammilta näyttävät
ihmiset välähdyksen sokaisemina, kauhusta jäykistynein kasvoin
koettavat he tarrautua johonkin. Mutta yhtämittaa leiskahtelee,
taukoamatta iskevät räjähdykset kuin näkymättömät nyrkit... Ja
aivankuin raivostuneen rääkkääjän edessä, ovat useimmat kyyristyneet
lattialle koettaen peittää päätään; naiset tarrautuvat miehiinsä ja
rakastajiinsa hukkuvien suonenvedontapaisella voimalla; monet ovat
pyörtyneet, toiset vapisevat kauhusta, piilottaen päänsä toistensa
vaatteihin niinkuin jäniksenpojat vaaran uhatessa... Ja eräs tavattoman
hieno nainen ryömii pöydän alle kuni loistavahöyheninen, haavoitettu
lintu, joka viimeisin voimin tunkeutuu pensastoon kuolemaan...

Kaupunki heidän ympärillään näyttää olevan yhtenä tulimerenä -- ja tuli
lähenee lähenemistään, pusertuu kokoon joka puolelta hirveänä
kuolemanrenkaana. Uljaat palatsit lennähtävät yksi toisensa jälkeen
sekavana, tulisena massana ylös korkeuteen ja toisinaan räjähdysten
lomassa kuuluu tulen ahnas kohina ja vihlova moniääninen kauhunhuuto --
ikäänkuin kadotettujen hätähuuto helvetin syvimmästä onkalosta... Ja
taas, taas leimahtaa... yhä lähempänä... lähempänä...

Vielä oli kaupungin suurkirkko säilynyt -- punertavankeltaista
tulimerta vastaan sen mahtava kupooli kuroittautui vielä ylpeänä
taivasta kohden... Silloin järähtää maa, kauhistavalla leimahduksella
lennähtää korkeuteen jotakin muodotonta, mustanpunaista... Ja kun
heidän silmänsä taas siellä alkavat nähdä, on kirkko kadonnut... Sen
paikalla suitsuaa savuava tulivuori.

Sattuu jonkun sekunnin väliaika ja salissa kajahtaa kammottavana
kuorona itku, rukoukset ja hätähuudot -- ylinnä yksinäinen kaamea
nauru, joka keskeytyy kauhealla tavalla...

Jokin terävän-sininen sokaisee heidän silmänsä, palatsi vavahtaa,
seinät horjuvat ja ikkunista syöksähtää sisään jotain muodotonta
paiskaten heidät kumoon; he ovat tukehtua tuliseen katkuun, tomuun...
Kaikki tuntuu sekaantuvan, särkyvän, eikä kuulu mitään -- vain muutamat
sekavasti käsittävät että vastapäätä oleva yöravintola on räjähtänyt...
Taas vavahtaa lattia ja seinät huojuvat kuin maanjäristyksessä, ja
savun seasta häämöttää hulluuden, kauhun ja tuskan jäykistämiä kasvoja
-- ja lattialla tiilenpätkien ja soran seassa viruu vavahteleva,
alaston naisruumis...

Mutta sitten tapahtuu sellaista, jota ei kukaan enää käsitä eikä tunne:
kaikki loppuu. Ihmiset silpoutuvat kappaleiksi ja raajat, kukat,
viinipullot, tuolit -- kaikki katoaa silmänräpäyksessä sinertävään
liekkiin -- joka lennättää kauhistavalla voimalla kaikki taivasta
kohden...

       *       *       *       *       *

Mutta ylhäällä, huimaavan korkealla kaupungin yläpuolella kiitävät
koneissaan tuon hävityksen toimeenpanijat. Monet olivat huutaneet
hurjaa kostonriemua nähdessään ensimmäiset hirveät leimahdukset, mutta
se oli kauan sitten kadonnut. He olivat kummallisessa huumaustilassa,
kaikki tuntui kauhealta painajaiselta, jotkut luulivat menettäneensä
järkensä -- luulivat että he katselevat hullun harhanäkyä.

Sillä siinä missä äsken oli komea, remuava ja huoleton miljoonakaupunki
-- siinä riehui nyt ääretön savu- ja tulimeri... Ja minkälainen
tulimeri. Rooman palo mahtoi olla lapsenleikkiä tuohon leimuavaan,
aaltoilevaan ja hyppivään helvettiin verraten... Ja vieläkin siellä
räjähtelee -- vieläkin leiskuvat jättiläissalamat ja joka kerta
kalpenee tulimerikin kaameansinertäväksi massaksi. Silloin räjähti
heidän yläpuolellaan kirkas tulipunainen raketti. Monet hätkähtivät
kuin unesta herätessä ja sulkivat pudotuslaitteen. Leimahdukset
taukosivat alhaalla ja lentokoneet lähtivät kiitämään kuin paeten
merta kohden. Kuin varovaiset linnut liitelivät ne hetken erään
merkkivalon kohdalla ja laskeutuivat lopulta jäälle.

Siellä odotti joukko miehiä, jotka ottivat haltuunsa lentokoneet.
Ilmailijat astuivat jäänreunalla odottaviin veneisiin.

Kun ilmailijat vihdoin saapuivat laivan kannelle, näyttivät he loppuun
menehtyneiltä... Laivan laitaan nojautuen alkoivat he äänettöminä
tuijottaa tulimerta...

Tuosta äärettömästä tulimerestä kohoilevat liekit kuin myrskyisen
meren aallot; niiden matala kohina ja ulvahdukset ja sortuvien
kivirakennusten ukkosentapainen jylinä -- kaikki sekaantuu kaameaksi
pauhuksi, joka muistuttaa kaukaisen valtameren myrskyn pauhua.
Miljoonat kipinät sinkoilevat avaruudessa suunnattomina, säihkyvinä
pilvinä, koko toinen puoli maailmaa näyttää palavan ja taivas on
hehkuvan, veripunaisen kajastuksen peitossa. He unhottavat kaiken, he
vaan tuijottavat... tuijottavat...

Pitkän äänettömyyden jälkeen kuiskaa joku matalalla, käheällä äänellä:

-- Missä viipyy Maksim? Ja toinen toistaa kuin kaiku:

-- Niin, missä viipyy Maksim?

Niinkuin mahtava, jättiläissuuri kotka kiertelee tuleen hukkuvan
kaupungin kohdalla yksinäinen lentokone. Sinne ei enää kuulu ainoakaan
ihmisääni, ei tulen kohina eikä ampumatarvevarastojen räjähdykset --
siellä on vain jääkylmä, äänetön ja ääretön avaruus, jonka kelmeätä
hämäryyttä ei tulimerikään kykene valaisemaan.

Maksim oli kauan ollut kokonaan yhden pyrkimyksen vallassa: Ylöspäin.
Nyt hänen mittariin tuijottava katseensa havaitsi, ettei viisari enää
noussut vähääkään ja että hän oli paljon korkeammalla kuin koskaan
ennen. Se herätti hänet kuin unesta ja nyt vasta hän tunsi, että
ruumiinsa oli ihan jäykistynyt kylmyydestä. Äärimmäisellä
ponnistuksella taivutti hän ruumistaan nähdäkseen alas.

Kylmä värähdys syöksyi hänen ruumiinsa lävitse: näky oli niin
kammottavan suuremmoinen.

Hiukan alempana liiteli muutamia pilven lonkareita jotka tulen
kajastuksessa muistuttivat jättiläissuuria vereen tahrautuneita
ilmalaivoja ja niiden alapuolella hehkui hirvittävässä syvyydessä
palava kaupunki kuin jättiläissuuri tulivuorenaukko. Siitä nouseva
mustanpunainen savu peitti hehkuvan laavan lailla koko eteläpuolen,
häipyen mustana jättiläisvirtana kaukaiseen pimeyteen. Mutta
pohjoispuolella oli niin valoisaa kuin päivällä, sieltä korkeudesta
näyttivät naapurikaupungit olevan uskomattoman lähellä, niiden sivulla
olevat vuoret hehkuivat heleän punaisina ja suuret lumiset metsät
muistuttivat kukkivia ruusukenttiä.

Hän on kylmästä miltei jäykistynyt, ja aivoissa pyörii kaikki kuumeisen
sekavana.

Koneellisesti muuttaa hän uuden happisäiliön, mutta ei auta. Hämärästi
hän vihdoin käsittää mitä on tapahtunut -- hän on siis murhannut
miljoonia -- hän on siis maailman suurin murhaaja. Käheä voihkaus
tunkeutuu hänen kurkustaan ja hän tuijottaa sinne alas kuin mieletön.

Äkkiä vääristyvät hänen kasvonsa kauhusta -- hän kumartuu, kuuntelee
henkeä pidättäen...

-- Mitä, mitä? Ne huutavat...

Sieltä palavasta syvyydestä kuuluu huuto, ikäänkuin lukemattomien
hukkuvien huuto. Mutta se kasvaa, kiihtyy, muuttuu uhkaavaksi. Maksim
vavahtaa kuin työnnettäisiin pistin hänen ruumiinsa lävitse: hän kuulee
miten hennot lastenäänet vaikeroivat sydäntäsärkevästi...

-- Äiti, äiti, äiti...

Maksim tarttuu suonenvedontapaisesti ohjauspyörään, kiihdyttää vauhtia
äärimmilleen ja ohjaa ylöspäin -- ei nouse vähääkään. Hän hätkähtää
kuuntelee, katsoo alas ja silloin hän jäykistyy liikkumattomaksi,
tuntee veren hyytyvän suonissaan. Tuo suunnaton tulipätsi kohoaa
ylöspäin, sen vauhti kiihtyy kiihtymistään -- eikä kone nouse enää
vähääkään. Hän ei voi paeta minnekään, hän on tukehtumaisillaan, tuo
hirvittävä huuto lähenee lähenemistään, hän parahtaa kuin kuolettavasti
haavoitettu eläin. Tulimeri lähenee hirmumyrskyn pauhinalla, suureten
peloittavan nopeasti, ja sen lävistävä kirkkaus sokaisee hänen
silmänsä. Sieltä kuroittautuu häntä kohden lukemattomia käsiä, äitien
tuskasta ja vihasta vääntyneitä kasvoja, satojen tuhansien pienokaisten
kyyneleisiä, syyttäviä silmiä. Hän peittää kasvonsa, mutta samassa
värähtää koko maailman avaruus; miljoonista kurkuista kajahtaa
kammottava, pitkäveteinen huuto:

-- Murhaaja! Murhaaja!

Se ei taukoa, se kiihtyy yhä kauheammaksi... Ja Maksimin aivoissa
pyörii kaikki sekavana kaaoksena, pimenee sysimustaksi. Kamalan hädän
valtaamana etsii hän jotain hapuilevin sormin kuni sokea. Löytäessään
vihdoin istuimensa vierestä sytytysnastan alkaa hänen rintansa
omituisesti hytkiä, ja kurkusta kuuluu omituista ääntä -- hän ei tiedä
onko se itkua vai naurua... Hän tuntee vain heittäytyvänsä taaksepäin
ja kuulee kummallisen käheän honotuksen -- se muistuttaa taivaanvuohen
kaameata hörkätystä pimeänä syysyönä...

       *       *       *       *       *

Kuolemankalpeina seisovat terroristit laivan kannella ja tuijottavat
tulimerta... Sitten kuuluu hermostunut, tuskallinen kuiskaus:

-- Missä se Maksim nyt viipyy?

Äänettömyys.

Äkkiä tuntui kuin olisi taivas auennut -- koko avaruus leiskahtanut
tuleen yhtenä suunnattomana jättiläissalamana... Avara näköpiiri,
luminen meren jää, kaukaiset rannat, koko maailma näytti muuttuvan
aavemaisen, sinisen kirkkaaksi -- tulimerikin kalpeni. Ja pitkän
tuskallisen hiljaisuuden jälkeen tapahtui vihdoin räjähdys...

Laiva heilahti kuni suuren projektiilin sattumasta, musta vesi värähti
niinkuin merenpohja olisi järkähtänyt -- ja laivan kannella odottavat
miehet olivat kaatumaisillaan kaukaisen räjähdyksen iskusta...

Pitkän äänettömyyden jälkeen kuiskasi joku oudolla, tukehtuneella
äänellä:

-- Siellä hän oli...

Ja toinen lisäsi hiljaa:

-- Nyt minä tiedän, mitä se suuri alumiinilaatikko hänen koneessaan
sisälsi.

Ja pienen ajan kuluttua hiljaisia, värähteleviä kuiskauksia:

-- Näin hän siis kuoli...?

-- Mutta ajatelkaa, veljet, sehän oli kunniallinen kuolema. Yksikään
ihminen ei ole koskaan näin kuollut.

Hetken äänettömyyden jälkeen eräs nuori ilmailija katsahti arasti
ympärilleen ja änkytti käheällä, vapisevalla äänellä:

-- Sehän on kammottavaa... Oliko hän ihminen?

-- Mitä sinä sanot! -- huudahti Aleksei kiivaasti. Hän oli suurempi
ihminen kuin kukaan meistä ja hän oli mies. Mutta häntä kohdeltiin kuin
orjaa -- ja sentähden tuli hänestä kostaja. Hänen kostonsa oli suurin
maailmassa ja samoin hänen kuolemansa -- hän oli suuri loppuun asti.

Kukaan ei puhunut sanaakaan, he eivät kyenneet ajattelemaankaan --
kaikki oli niin sekavaa ja kauheata. Taas luuli moni näkevänsä
mieletöntä unta.

Mutta he eivät heränneet, näky ei poistunut -- se näytti entistä
kauheammalta...

Silloin välähti Sashan aivoissa tuskallinen totuus: nyt häviää iäksi
heidän kotikaupunkinsa --.

-- Onko se mahdollista...? Koti, koulu, yliopisto, bulevardit...?
Häviääkö todella kaikki...? Ja katsoessaan tuhaksi häviävää
kotikaupunkiaan kuvastui noilla nuorilla kalmankalpeilla kasvoilla
kauhea hätä ja epätoivo. Hänestä tuntui niinkuin olisi hän iskenyt
kuolettavan haavan viimeisen omaisen rintaan ja nyt katselisi kun veri
valuu hänen kylmenevästä ruumiistaan. Hän ojensi kätensä kuin
rukoillen, mutta samassa tunsi, ettei enää voi mitään. Hänen hartiansa
lysähtivät, painuivat kuin musertavan taakan alla ja hänen äänessään
värähti väsymys, masentava murhe ja kaipaus:

-- Ei meillä enää mitään ole... kaikki...

Hänen äänensä katkesi rajuun nyyhkytykseen ja hän vaipui laivan
kaidepuita vastaan kuin loppuun nääntyneenä.

Kukaan ei puhunut mitään, mutta jokainen tunsi tuon asian niin
tuskallisen selvänä. Heitä ei oltu hellitty tuossa kaupungissa: siellä
olivat heidän omaisensa kituneet ruoskijain kynsissä, menehtyneet
kuoliaaksi vankiluolissa ja kaatuneet kuulien lävistäminä -- siellä
olivat he itse kärsineet rääkkäystä, vainoa, nälkää... Mutta sitä he
eivät nyt muistaneet. He muistivat vain lapsuudenkodin, koulun
urheilukenttineen, siellä olisi moni heistä elämänsä elänyt, kuoleman
uhallakin sen asian puolesta toiminut, jota olivat pitäneet oikeana --
siellä olivat useat löytäneet elämänsä ensimmäisen lemmityn ja
kadottaneet sen. Siellä olivat heidän kalleimmat muistonsa, kaikki,
kaikki... Ja nyt katoo kaikki. Kyyneleet sumentavat heidän silmänsä ja
jokin karvas ja tukehuttava nousee kurkkuun; he eivät häpeä että he
itkevät.

Mereltä oli alkanut puhaltaa jääkylmä tuuli saattaen heidät vapisemaan.
Mutta sitä he eivät huomanneet -- he tuijottavat vain palavaa
kotikaupunkia -- jota he eivät enää koskaan näe.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Inferno - Novelleja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.