Title: Nälkä
Author: Hamsun, Knut
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Nälkä" ***


NÄLKÄ

Kirj.

Knut Hamsun


Suomentanut Viki Kärkkäinen



Tampereella,
Kustannus Oy Kirja,
1919.



ENSIMMÄINEN OSA


Se oli siihen aikaan kun kuljeskelin nälkäisenä Kristianiassa, tuossa
ihmeellisessä kaupungissa, josta kukaan ei lähde saamatta merkkejä
siitä...

Makaan valveilla ullakkokamarissani ja kuulen kellon alapuolellani
lyövän kuutta; oli jo hyvin valoisaa, ja ihmiset alkoivat liikuskella
portaissa. Alhaalla oven vieressä, missä huoneeni seinä oli paperoitu
vanhoilla "Morgenbladetin" numeroilla, oli -- sen saatoin aivan
selvästi nähdä -- majakanjohtajan julistus ja siitä hiukan vasemmalla
leipuri Fabian Olsenin lihavin kirjaimin painettu mahtava ilmoitus
vastaleivotusta leivästä.

Heti saatuani silmäni auki aloin vanhan tapani mukaan ajatella,
olisiko minulla tänään ilon aihetta. Elämäni oli ollut hiukan
tukalaa viime aikoina, tavaroistani oli yksi toisensa jälkeen
joutunut "sedälle", olin tullut hermostuneeksi ja kärsimättömäksi,
pari kertaa olin vuorokauden ajan levännyt vuoteessakin tuntiessani
ankaraa huimausta. Välistä kun onni sattui suosimaan, saatoin ansaita
joltakin lehdeltä viisi kruunua alakertajutusta.

Aamu valkeni valkenemistaan, ja ryhdyin taas lukemaan oven pielessä
olevia ilmoituksia, saatoin erottaa nuo laihat, irvistelevät
kirjaimet: "Käärinliinoja neiti Andersenilla, portista oikealle".
Se askarrutti aivojani pitkän aikaa, kuulin alakerran kellon lyövän
kahdeksaa, ennen kuin nousin ja pukeuduin.

Avasin ikkunan ja katsoin ulos. Siitä missä seisoin näin pyykkinuoran
ja aution pellon; kauempana oli palaneen pajan ahjon rauniot,
missä muutamia työmiehiä oli raivaustöissä. Nojauduin kyynärvaraan
ikkunassa ja tuijotin ilmaan. Enteili kirkasta päivää, syksy oli
saapunut, tuo hieno, viileä vuodenaika, jolloin kaikki muuttaa
väriään ja kuihtuu. Hälyä oli jo alkanut kuulua kaduilta ja se
houkutteli minua ulos; tämä tyhjä huone, jonka lattia keinui joka
askelella, oli kuin ravistunut, hirvittävä ruumisarkku; ovessa ei
ollut kunnon lukkoa eikä huoneessa minkäänlaista uunia; minun oli
tapana öisin nukkua sukkieni päällä saadakseni ne hiukan kuivamaan
aamuksi. Ainoa, mikä minulle tuotti hauskuutta, oli pieni, punainen
keinutuoli, jossa istua nuhjottelin iltaisin ajatellen milloin
mitäkin. Kun tuuli kovasti ja alakerran ovet olivat auki, kuului
ihmeellisiä vinkuvia ääniä lattian rakosista ja seinistä, ja ovensuun
"Morgenbladetiin" ilmestyi vaaksanpituisia halkeamia.

Nousin ja menin tutkimaan, olisiko vuodekomeroni nurkkauksessa jotain
aamiaiseksi kelpaavaa, mutta en löytänyt mitään ja palasin takaisin
ikkunan luo.

Herra tietää, ajattelin, hyödyttikö minun enää hakea paikkaa! Nuo
monet hylkäävät lausunnot, nuo puolittaiset lupaukset, nuo suorat
eväävät vastaukset, heränneet ja pettyneet toiveet, uudet yritykset,
jotka aina menivät myttyyn, olivat lannistaneet rohkeuteni. Olin
lopulta hakenut laskuttajan paikkaa, mutta saapunut liian myöhään,
sitä paitsi en voinut hankkia viidenkymmenen kruunun takuuta.
Aina oli jokin esteenä. Ilmoittauduin jopa palokuntaan. Meitä oli
puolisensataa miestä eteishuoneessa ja me pullistimme rintaamme
näyttääksemme väkeviltä ja urhokkailta. Muuan virkailija kävi
tarkastamassa näitä pyrkijöitä, tunnusteli heidän käsivarsiaan ja
kyseli heiltä yhtä ja toista, mutta minun ohitseni hän meni pudistaen
vain päätään ja sanoi, että minut oli hylätty silmälasieni vuoksi.
Yritin uudelleen, ilman silmälaseja, seisoin siellä kulmat kurtussa
ja katse tuimana, ja mies meni jälleen ohitseni, hymyillen, -- hän
oli tuntenut minut. Pahinta kaikesta oli, että pukuni oli käynyt
niin nukkavieruksi, etten voinut enää esiintyä paikanhaussa kunnon
ihmisenä.

Miten tasaisesti ja säännöllisesti olinkaan luisunut alaspäin koko
ajan! Olin lopulta niin merkillisesti typö tyhjä, ettei minulla
ollut enää kampaakaan eikä kirjaa, jota olisin voinut aikani
kuluksi lueskella. Koko kesän olin liikuskellut hautausmailla tai
linnanpuistossa ja kirjoitellut eriaiheisia artikkeleita lehtiin,
palstan toisensa jälkeen levottomien aivojeni kummallisia keksintöjä,
oikkuja ja päähänpistoja. Epätoivoissani olin usein valinnut mitä
etäisimpiä aiheita, jotka olivat aiheuttaneet minulle pitkäaikaisia
ponnistuksia mutta joita ei koskaan julkaistu. Kun olin saanut
yhden työn valmiiksi, ryhdyin uuteen ja harvoin minua toimittajain
epäävät vastaukset lannistivat; vakuutin itselleni, että kerran vielä
onnistuisin. Ja tosiaankin välistä, kun onni oli suotuisa ja sain
jotakin hyvää syntymään, saatoin ansaita viisi kruunua iltapäivän
työstä.

Nousin jälleen ikkunasta, menin pesutelineen luo ja kostutin hiukan
vedellä kiiltäviä housuni polvia tummentaakseni niitä ja saadakseni
ne näyttämään uudemmilta. Tämän tehtyäni pistin tapani mukaan paperia
ja lyijykynän taskuuni ja läksin ulos. Hiivin hyvin hiljaa portaita
alas, jotten olisi herättänyt emäntäni huomiota; oli kulunut pari
päivää siitä, jolloin vuokrani olisi ollut maksettava, eikä minulla
ollut, millä olisin maksanut.

Kello oli yhdeksän. Rattaiden räminä ja ihmisäänet halkoivat ilmaa,
mahtava aamukuoro, johon sekaantuivat jalankulkijain askelet ja
ajurien piiskanläimäykset. Tämä kaikkialle ulottuva häly virkisti
minua heti, ja aloin tuntea itseni yhä tyytyväisemmäksi. Mikään ei
ollut kauempana ajatuksistani kuin pelkkä aamukävely raikkaassa
ilmassa. Mitä ilmalla on minun keuhkojeni kanssa tekemistä? Olin
väkevä kuin jättiläinen ja saatoin pysäyttää vaunun hartioillani.
Hieno, harvinainen tunnelma, kirkas, keveä iloisuus oli vallannut
minut. Ryhdyin tarkastelemaan ihmisiä, jotka tulivat vastaani ja
kulkivat ohi, luin julistuksia seiniltä, vastaanotin vaikutelman
katseesta, joka heitettiin minuun ohikiitävästä raitiovaunusta,
annoin jokaisen pikkuseikan vaikuttaa itseeni, kaikkien pikku
sattumain, jotka joutuivat tielleni ja katosivat.

Saisipa vain hiukan ruokaa tällaisena kirkkaana päivänä! Iloisen
aamun tunnelma valtasi minut, tulin hillittömän tyytyväiseksi ja
aloin hyvillä mielin, suotta aikojani hyräillä. Erään teurastajan
myymälän luona seisoi muuan eukko kori käsivarrella, tuumimassa
makkarainostoa päivälliseksi; kulkiessani hänen ohitsensa hän
katsahti minuun. Hänellä oli vain yksi etuhammas. Kun viime päivinä
olin tullut ylen herkäksi ja vaikutteille alttiiksi, tekivät eukon
kasvot minuun heti vastenmielisen vaikutuksen; tuo pitkä keltainen
hammas oli kuin pieni sormi, joka töksötti alaleuasta ylös, ja hänen
katseensa oli vielä täynnä makkaraa, kun hän suuntasi sen minuun.
Menetin heti ruokahaluni ja tunsin kuvotusta. Tultuani myymäläin luo
menin suihkukaivon ääreen ja join hiukan vettä, katsahdin ylös --
Vapahtajamme kirkon tornin kello oli kymmenen.

Astelin edelleen katuja, kuljeskelin huolehtimatta mistään, pysähdyin
aiheetta kulmauksissa, pujahdin asiatta sivukadulle, annoin
kaiken mennä menoaan, harhailin tässä iloisessa aamussa, liikuin
huolettomana edestakaisin toisten onnellisten ihmisten joukossa: ilma
oli kuulakka ja kirkas, eikä mielessäni ollut varjon häivääkään.

Kymmenisen minuuttia oli edessäni kulkenut vanha ontuva mies. Hänellä
oli käärö kainalossaan ja hän asteli koko ruumiillaan, uurasteli
kaikin voimin lisätäkseen vauhtia. Kuulin, miten hän läähätti
ponnistuksesta, ja mieleeni juolahti, että minä voisin kantaa hänen
kääröään; en kuitenkaan yrittänyt tavoittaa häntä. Kaupungin rajalla
tapasin Hans Paulin, joka tervehti ja kiiruhti ohi. Miksikähän
hänellä oli sellainen kiire? En ollut lainkaan aikonut pyytää
häneltä yhtä kruunua, halusin samoin ensi tilassa palauttaa hänelle
peiton, jonka olin lainannut häneltä muutamia viikkoja sitten. Heti
kun olisin päässyt hiukan varoihini, en haluaisi olla kenellekään
peiton velassa; ehkäpä alkaisin jo tänään kirjoittaa artikkelia
tulevaisuuden rikoksista tai tahdon vapaudesta, mistä tahansa, kunhan
se vain olisi luettavaksi kelpaavaa, josta saisin vähintään kymmenen
kruunua... Ja ajatellessani tätä artikkelia tunsin itseni äkkiä
halukkaaksi aloittamaan heti ja tyhjentämään täysinäisiä aivojani;
hakisin sopivan paikan linnanpuistosta enkä lepäisi ennen kuin olisin
saanut sen valmiiksi.

Mutta tuo ukonkänttyrä pingersi yhä edelläni kadulla. Lopulta alkoi
minua kiusata se, että tuo raihnainen mies aina oli edessäni. Hänen
matkansa ei näyttänyt loppuvan koskaan, ehkäpä hän oli päättänyt
mennä juuri samaan paikkaan kuin minäkin, joten hän siis olisi koko
matkan silmieni edessä. Kiihdyksissäni kun olin minusta tuntui kuin
hän olisi jokaisella poikkikadulla hiljentänyt hiukan kulkuaan ja
ikään kuin odottanut, minkä suunnan minä valitsisin, minkä jälkeen
hän jälleen kohautti kääröään ja asteli kaikin voimin pysyäkseen
edellä. Kävelen ja katselen tuota ponnistelevaa olentoa ja kiukustun
häneen yhä enemmän, tunnen, että hän vähitellen hävitti valoisaa
tunnelmaani vetäen samalla tämän puhtaan, kauniin aamun mukanaan
rumuuteen. Hän näytti suurelta, ontuvalta hyönteiseltä, joka
väkivalloin halusi asettua johonkin paikkaan maailmassa ja pidättää
etuoikeuden yksistään itselleen. Tultuamme mäen päälle halusin
tehdä lopun tästä, käännyin päin erästä kaupan ikkunaa ja pysähdyin
antaakseni hänen mennä menoaan. Kun muutaman minuutin kuluttua
jälleen läksin kulkemaan, oli mies taas edessäni, hänkin oli seisonut
hiljaa. Astuin sen enempää ajattelematta, kiiruhtaen kolme neljä
askelta eteenpäin, tavoitin hänet ja löin miestä olalle.

Hän pysähtyi äkkiä. Jouduimme molemmat tuijottamaan toisiimme.

"Pieni lantti maidon ostoon!" sanoi hän vihdoin kallistaen päätään.

Kas niin, nytpä olinkin pulassa! Tunnustelin taskujani ja sanoin:

"Maitoon, niin. Hm. Rahat ovat vähissä näinä aikoina, enkä tiedä,
miten suuressa puutteessa olette."

"En ole syönyt kuin eilen Drammenissa", sanoi mies; "minulla ei ole
niin äyriä, enkä ole vielä saanut työtä."

"Oletteko käsityöläinen?"

"Kyllä, olen saumaaja."

"Mikä?"

"Saumaaja. Osaan muuten tehdä kenkiäkin."

"Se muuttaa asian", sanoin. "Odottakaa täällä muutama minuutti, niin
menen hakemaan teille hiukan rahaa, muutamia äyrejä."

Kiiruhdin alas Pilestraedelle, missä tiesin erään panttilainaajan
olevan kolmannessa kerroksessa; en ollut muuten koskaan ennen käynyt
hänen luonaan. Päästyäni porttikäytävään riisuin nopeasti liivit
yltäni, käärin ne kokoon ja pistin kainalooni; nousin sitten portaita
ylös ja koputin liikkeen ovelle. Kumarsin ja heitin liivit tiskille.

"Puolitoista kruunua", sanoi mies. "No, sama se, kiitos", vastasin.
"Jolleivät ne olisi alkaneet käydä hiukan liian pieniksi minulle, en
olisi tietystikään niistä luopunut."

Sain rahat ja panttilipun ja läksin takaisin. Itse asiassa tämä
liivijuttu oli erinomainen keksintö; rahaa riittäisi runsasta
aamiaistakin varten, ja ennen iltaa olisi tulevaisuuden rikoksia
käsittelevä artikkelini valmis. Aloin heti katsella elämää suopeammin
ja kiiruhdin takaisin miehen luo päästäkseni hänestä vapaaksi.

"Olkaa hyvä!" sanoin. "Minua ilahuttaa, että käännyitte ensimmäiseksi
minun puoleeni."

Mies otti rahat ja alkoi silmäillä minua. Mitä hän siinä katsoa
töllötteli? Sain sen vaikutelman, että hän tarkasteli varsinkin
housujeni polvia, ja minua harmitti hänen hävyttömyytensä. Luuliko
tuo lurjus, että minä todella olin niin köyhä kuin miltä näytin? Enkö
ollut ryhtymäisilläni kirjoittamaan kymmenen kruunun artikkelia? En
ylipäänsä pelännyt tulevaisuutta, minulla oli monta rautaa tulessa.
Mitä se liikutti tuiki vierasta miestä, jos minä annoin juomarahaa
tällaisena kirkkaana päivänä. Miehen katse ärsytti minua ja päätin
läksyttää häntä ennen eroamistamme. Kohautin olkapäitäni ja sanoin:

"Hyvä mies, teillä on paha tapa katsoa töllöttää miehen polviin, kun
hän antaa teille kruunun verran rahaa."

Hän keikautti päänsä taaksepäin seinää vasten ja katseli suu auki.
Aivot askartelivat jotain tuon kerjäläisotsan takana, aivan varmaan
hän ajatteli, että tarkoitukseni oli narrata häntä, ja hän ojensi
minulle rahat takaisin.

Jalkaa polkien ja kiroten sanoin, että hänen oli ne pidettävä.
Kuvitteliko hän, että minä turhan takia näin tällaista vaivaa? Ehkäpä
lopultakin olin velkaa hänelle tuon kruunun, se oli minulla vanhaa
velkaa varten; hän oli nyt oikeudenmukaisen ihmisen edessä, joka oli
rehellinen sormenpäitään myöten. Lyhyesti, rahat olivat hänen... Ooh,
ei mitään kiittämistä, se oli tuottanut minulle iloa. Hyvästi.

Läksin. Olin kuitenkin päässyt tuosta leininruntelemasta
kiusanhengestä ja saatoin olla rauhassa. Astelin jälleen Pilestraedeä
ja pysähdyin talouskaupan edustalle. Siellä oli ikkuna täynnä ruokaa,
ja päätin mennä sisälle saadakseni hiukan evästä matkaan.

"Pala juustoa ja ranskanleipää!" sanoin ja heitin puolen kruunua
tiskille.

"Juustoa ja leipää koko rahalla?" kysyi eukko ivallisesti katsomatta
minuun.

"Koko viidelläkymmenellä äyrillä, niin", vastasin rauhallisesti.

Sain tavarani, sanoin hyvin kohteliaasti hyvää huomenta tuolle
vanhalle, lihavalle eukolle ja aloin kiivetä linnanmäkeä ylös
puistoon. Löysin sopivan penkin ja rupesin ahneesti syödä hotkimaan.
Se teki hyvää; en ollut isoon aikaan saanut niin runsasta ateriaa, ja
vähitellen minut valtasi samanlainen kylläinen rauhallisuus jommoista
ihminen tuntee pitkän itkun jälkeen. Rohkeuteni kasvoi rajusti;
mielestäni ei ollut enää kyllin siinä että laatisin kirjoitelman niin
yksinkertaisesta asiasta kuin tulevaisuuden rikoksista, joita sitä
paitsi kuka hyvänsä voisi kuvitella, melkeinpä lukea historiasta;
tunsin kykeneväni suurempaan ponnistukseen, voittamaan vastukset,
ja päätin ryhtyä kirjoittamaan kolmiosaista filosofista tutkielmaa
mielteestä. Tietysti tahtoisin nujertaa perusteellisesti muutamia
Kantin sofismeista... Aikoessani ottaa kirjoitusneuvoni esiin
huomasin, ettei minulla enää ollutkaan lyijykynää; olin unohtanut sen
panttilainaajan liikkeeseen, lyijykynäni oli liivintaskussa.

Herrajumala miten kaikki minun asiani pyrkivät menemään päin mäntyä!
Kirosin muutamia kertoja, nousin penkiltä ja astelin edestakaisin
käytävillä. Oli hyvin hiljaista kaikkialla; kaukana, kuningattaren
huvimajan luona työnneskeli pari lapsenpiikaa vaunujaan, muuten
ei näkynyt ainoatakaan ihmistä missään. Olin hyvin harmistunut ja
astelin kuin raivohullu penkkini edustalla. Merkillisen hullusti
menivätkin nyt kaikki asiat! Kolmiosaisen artikkelin pitäisi jäädä
syntymättä tuon mitättömän seikan vuoksi, ettei minulla ollut
kymmenen äyriä maksavan lyijykynän pätkää taskussani! Jospa menisin
Pilestraedelle noutamaan lyijykynäni? Jäisihän vielä sittenkin
aikaa, ennen kuin kävelijöitä alkaisi tulla puistoon. Paljonhan
riippuikin tuosta filosofisesta mielletutkielmasta, ehkäpä monien
ihmisten onni, kukapa sen tietää. Sanoin itsekseni, että siitä tulisi
olemaan suurta apua monille nuorille ihmisille. Oikein ajatellen
en tahtoisi hyökätäkään Kantin kimppuun; voisinhan välttää sen,
minun tarvitsisi tehdä vain aivan huomaamaton kaarros joutuessani
kysymykseen ajasta ja paikasta; mutta Renania en puolustaisi, tuota
vanhaa pitäjän pappia... Joka tapauksessa oli kysymys niin ja niin
monta palstaa pitkästä artikkelista; maksamaton vuokra, emännän pitkä
katse aamusella, kun tapasin hänet portaissa, vaivasi minua koko
päivän ja ilmestyi esiin iloisina hetkinänikin, kun minulla muuten ei
ollut synkkiä ajatuksia. Tästä täytyi tehdä loppu. Poistuin nopeasti
puistosta hakemaan lyijykynääni panttilainaajalta.

Tullessani linnanmäkeä alas saavutin kaksi naista, joiden ohi menin.
Kulkiessani heidän sivuitsensa satuin koskettamaan toisen hihaa,
katsahdin häneen, hänellä oli täyteläiset, hiukan kalpeat kasvot.
Äkkiä hän punastuu ja tulee ihmeellisen kauniiksi, en tiedä miksi,
ehkä jostakin ohimennen kuulemastaan sanasta, ehkä vain hiljaisesta
omasta ajatuksestaan. Vai kenties siksi, että minä kosketin hänen
hihaansa? Korkea povi aaltoilee kiivaasti muutamia kertoja, ja hän
puristaa kädellään lujasti päivänvarjon kädensijaa. Mikä hänelle tuli?

Pysähdyin ja annoin hänen jälleen joutua edelleni, en voinut
sillä hetkellä kulkea eteenpäin, tämä kaikki tuntui minusta niin
merkilliseltä. Olin ärtyisellä tuulella, kiukuissani lyijykynäjutun
vuoksi ja hyvin kiihtynyt ruoasta, jonka olin nauttinut tyhjään
vatsaan. Äkkiä saavat ajatukseni oikullisen päähänpiston vuoksi
merkillisen suunnan, tunnen kummallista halua pelottaa tuota naista,
seurata häntä ja tehdä hänelle kiusaa tavalla tai toisella. Saavutan
hänet jälleen ja menen hänen ohitsensa, käännyn äkkiä ympäri ja
katson häntä suoraan kasvoihin tarkastellakseni häntä. Seison
siinä katsellen häntä silmiin ja keksin samalla nimen, jota en
koskaan ollut kuullut, nimen, jolla on sointuva, hermostunut kaiku:
Ylajali. Kun hän on tullut aivan lähelleni, suoristaudun ja sanon
tungettelevasta:

"Pudotatte kirjanne, neiti."

Saatoin kuulla, miten sydämeni jyskytti kuuluvasti tätä sanoessani.

"Kirjani?" kysyy hän seuralaiseltaan. Ja hän astelee edelleen.

Ilkeyteni kasvoi, ja minä kuljin naisen jäljestä. Olin tällä hetkellä
täysin selvillä, että tein hullutuksia voimatta sille mitään,
kiihtynyt tilani jatkui herättäen minussa mitä mielettömimpiä
päähänpistoja, joita noudatin jatkuvasti. Ei auttanut, vaikka kuinka
olisin sanonut itselleni, että käyttäydyin moukkamaisesti, vääntelin
naamaani mitä typerimpiin irvistyksiin naisen selän takana, ja
rykäisin raivokkaasti muutamia kertoja kulkiessani hänen ohitsensa.
Astelin sitten aivan hiljaa eteenpäin, aina muutamia askelia edellä,
tunsin hänen katseensa selässäni ja vaistomaisesti kumarruin
häpeästä, että olin kiusannut häntä. Vähitellen minussa syntyi
kummallinen ajatus, että olin kaukana, toisilla seuduilla, minulla
oli puoliksi epämääräinen tunne, että siinä kiveyksellä kulkija en
ollutkaan minä.

Muutaman minuutin kuluttua nainen on saapunut kirjakaupan luo, minä
olen jo pysähtynyt ensimmäisen ikkunan eteen, ja kun hän kulkee
ohitseni, astun esiin ja toistan:

"Pudotatte kirjanne, neiti."

"Minkä kirjan?" sanoo hän hädissään. "Voitko käsittää, mistä kirjasta
hän puhuu?"

Ja hän pysähtyy. Hänen hämilleen joutumisensa tuottaa minulle julmaa
huvia, tuo neuvottomuus hänen silmissään ihastuttaa minua. Hänen
ajatuksensa ei jaksa käsittää pientä kiihtynyttä puhutteluani,
hänellä ei ole lainkaan kirjaa mukana, ei lehteäkään mistään
kirjasta, ja kuitenkin hän hakee taskuistaan, katselee katua
takanaan, rasittaa pieniä herkkiä aivojaan äärimmilleen, päästäkseen
selville, mistä kirjasta minä oikeastaan puhun. Hänen kasvojensa
väri vaihtelee, milloin niissä on mikin ilme, ja hän hengittää aivan
kuuluvasti, yksinpä hänen takkinsa napitkin näyttävät tuijottavan
minuun kuin rivi säikähtyneitä silmiä.

"Älä välitä hänestä", sanoo hänen seuralaisensa ja vetää häntä
käsivarresta, "hänhän on humalassa, etkö näe, että mies on humalassa!"

Niin vieras kuin tällä hetkellä olinkin itselleni, niin täydellisesti
merkillisten, näkymättömien vaikutusten uhrina, ei minulta kuitenkaan
mikään ympärilläni päässyt huomaamatta. Suuri ruskea koira juoksi
yli kadun Studenterlundia kohti ja alas Tivoliin, sillä oli hyvin
kapea uushopeinen kaulanauha. Ylempänä kadun varrella avattiin jokin
kolmannen kerroksen ikkuna, ja palvelustyttö kurkottautui hihat
ylöskäärittyinä puhdistamaan ruutuja ulkopuolelta. Mikään ei jäänyt
minulta huomaamatta, järkeni oli kirkas ja tarkkaavainen, kaikki
asiat virtasivat minuun loistavan selvinä, ikään kuin voimakas
valo olisi äkkiä ympäröinyt minut. Edessäni kulkevilla naisilla
oli molemmilla siniset linnunsiivet hatussa ja skotlantilainen
silkkinauha kaulassa. Minussa heräsi ajatus, että he olivat
sisaruksia.

He läksivät kävelemään ja pysähtyivät Cislerin musiikkikaupan luona
jutellen keskenään. Minä pysähdyin myös. Sitten he tulivat molemmat
takaisin, kulkivat samaa tietä kuin olivat tulleetkin, sivuuttivat
minut jälleen, kääntyivät Universitet-kadun kulmasta menemään St.
Olavin toria kohti. Kuljin koko ajan heidän jäljessään niin lähellä
kuin uskalsin. He kääntyivät kerran ja loivat minuun puoliksi
pelokkaan, puoliksi uteliaan katseen, eivätkä heidän kasvonsa
kielineet närkästymisestä. Tuo kärsivällisyys, millä he suhtautuivat
kiusantekooni, teki minut hyvin häveliääksi, ja minä loin silmäni
alas. En tahtonut enää kauemmin kiusata heitä, halusin vain sulasta
kiitollisuudesta seurata heitä katseellani siksi kunnes he menisivät
sisälle jonnekin ja jäisivät sinne.

Numero 2:n, suuren viisikerroksisen talon edustalla he kääntyivät
vielä kerran, minkä jälkeen he menivät sisälle. Nojasin suihkukaivon
luona olevaan kaasulyhtyyn ja kuuntelin heidän askeliaan portaissa,
ne häipyivät kolmanteen kerrokseen. -- Astun esille lyhdyn luota ja
katson ylös taloon. Silloin tapahtuu jotakin merkillistä. Uutimet
siellä ylhäällä liikkuvat, hetkisen kuluttua avataan ikkuna, pää
pistää sieltä ulos, ja kaksi tutkivaa silmää on suunnattuina minua
kohti. Ylajali! lausuin puoliääneen ja tunsin punastuvani. Miksikä
hän ei huutanut apua? Miksei hän viskannut kukka-astiaa päähäni tai
lähettänyt jotakuta alas ajamaan minua pois? Seisomme liikkumattomina
katsellen toisiamme silmiin, sitä kestää minuutin ajan, ajatuksia
sinkoilee ikkunan ja kadun välillä, eikä sanaakaan lausuta. Hän
kääntyy, se hätkäyttää minua, antaa sielulleni hienon sysäyksen, näen
olkapään, joka kääntyy, selän, joka häviää sisälle. Tuo verkkaisa
poistuminen ikkunasta, sävy tuossa olkapään liikkeessä oli kuin
nyökkäys minulle, vereni tajusi tuon hienon tervehdyksen, ja samalla
tunsin itseni merkillisen iloiseksi. Sitten läksin astelemaan katua
alas.

En uskaltanut katsoa taakseni enkä tietänyt, oliko hän jälleen tullut
ikkunaan; mitä enemmän tätä kysymystä harkitsin, sitä levottomammaksi
ja hermostuneemmaksi tulin. Varmaankin hän tällä hetkellä seurasi
kaikkia liikkeitäni, eikä ollut suinkaan mieluista tietää, että sillä
tavoin takaapäin tarkasteltiin. Suoristausin niin hyvin kuin voin ja
astelin eteenpäin, jalkani alkoivat nytkähdellä, käyntini muuttui
epävarmaksi koettaessani sitä tahallani kaunistaa. Näyttääkseni
rauhalliselta ja välinpitämättömältä heiluttelin turhanpäiväisesti
käsivarsiani, syljeskelin kadulle ja nostin nenäni pystyyn,
mutta mikään ei auttanut. Tunsin alituisesti takaa-ajavat silmät
niskassani, ja kylmiä väreitä kulki ruumiissani. Vihdoin pelastauduin
eräälle sivukadulle, mistä suuntasin kulkuni Pilestraedelle hakemaan
lyijykynääni.

Sen takaisin saaminen sujui vaivattomasti. Mies toi itse minulle
liivit ja pyysi samalla tarkastamaan kaikki taskut; löysin pari
lainauslippuakin, jotka otin itselleni ja kiitin tuota ystävällistä
miestä hänen suopeudestaan. Minua miellytti tuo mies yhä enemmän,
samalla kun ponnistelin tehdäkseni häneen miellyttävän vaikutuksen.
Astuin askelen ovea kohti ja palasin jälleen tiskin luo, kuin olisin
unohtanut jotakin, tarkoituksenani oli antaa hänelle selitys, ja minä
aloin hyräillä herättääkseni hänen huomiotaan. Sitten otin lyijykynän
käteeni ja pidin sitä korkealla.

Minun ei juolahtaisi mieleenikään, sanoin, lähteä juoksemaan
minkälaisen lyijykynän takia tahansa, mutta tämän suhteen oli
asianlaita toisin, sillä oli oma syynsä. Sanalla sanoen oli tämä
lyijykynän pätkä, niin vähäiseltä kuin se näyttikin, tehnyt minusta
sen, mikä olin, niin sanoakseni asettanut minut paikalleni elämässä...

Enempää en sanonut. Mies tuli aivan tiskin luo.

"Vai niin?" virkkoi hän ja katseli minua uteliaasti.

Tällä lyijykynällä, jatkoin kylmäverisesti, olin kirjoittanut
kolmiosaisen filosofisen tutkielman mielteestä. Eikö hän ollut
kuullut siitä puhuttavan?

Ja miehestä tuntui siltä kuin hän olisi kuullut nimen.

Niin, vakuutin, se oli juuri minun kirjoittamani! Joten hänen ei
pitäisi lainkaan ihmetellä, että halusin tuon pienen lyijykynän
pätkän takaisin, se oli kovin arvokas minulle, se oli melkein
kuin pieni ihminen. Muuten olin hänelle syvästi kiitollinen hänen
hyväntahtoisuudestaan, ja olin muistava häntä sen johdosta, minä
pysyisin sanoissani, sellainen mies minä olin, ja hän ansaitsi sen.
Hyvästi.

Menin ovea kohti niin ryhdikkäänä kuin voisin hankkia miehelle
korkean aseman palolaitoksessa. Tuo kelpo panttilainaaja kumarsi
minulle kaksi kertaa pois mennessäni, ja minä käännyin vielä kerran
ympäri ja sanoin hyvästi.

Portaissa tapasin vaimon, jolla oli kapsäkki kädessä. Hän siirtyi
pelokkaasti syrjään, antaakseen minulle tietä, ja minä pistin
vaistomaisesti käteni taskuun antaakseni hänelle jotakin. Kun en
löytänyt mitään, tulin noloksi ja menin allapäin hänen ohitsensa.
Hetkisen kuluttua kuulin hänenkin kolkuttavan panttilaitoksen ovelle,
siellä oli teräslankaristikko ovessa, ja minä tunsin heti sen
kilisevän äänen, kun ihmisen sormet sitä koskettivat.

Aurinko oli etelässä, kello oli kahdentoista tienoilla. Kaupunki
alkoi päästä jalkeille, kävelyaika lähestyi, ja tervehtiviä ja
hymyileviä ihmisiä liikuskeli Karl Johanin kadulla. Puristin
kyynärpäät kuvettani vasten, tekeydyin pieneksi ja pääsin huomaamatta
muutamien tuttavien ohi, jotka olivat vallanneet erään kulmauksen
yliopiston luona katsellakseen ohikulkevia. Astelin linnanmäkeä ylös
ja vaivuin ajatuksiini.

Miten keveästi ja hauskasti nuo tapaamani ihmiset keinuttelivatkaan
vaaleata päätään ja kieppuivat läpi elämän kuin olisivat olleet
tanssisalissa! Surua en nähnyt ainoassakaan silmässä, en taakkaa
kenenkään hartioilla, en pilvettynyttä ajatusta, en salaista
vaivaa noissa iloisissa mielissä. Ja minä astelin aivan noiden
ihmisten rinnalla, nuorena ja vasta miehistyneenä, ja minä olin
jo unohtanut, millaiselta onni näytti! Haudoin itsekseni tuota
ajatusta ja havaitsin, että minulle oli tapahtunut julma vääryys.
Minkä vuoksi olivat nämä viimeiset kuukaudet olleet niin merkillisen
ankarat minulle? Valoisa mielialani oli kaikonnut ja minulla oli
mitä kummallisimpia kärsimyksiä joka taholla. En voinut istahtaa
penkille yksikseni tai liikuttaa jalkaani minnekään päin ilman,
että kimppuuni hyökkäsi pieniä ja merkityksettömiä sattumia,
kiusallisia mitättömyyksiä, jotka tunkeutuivat kuvitteluihini ja
hajottivat voimani kaikkiin ilmansuuntiin. Koira, joka juoksi
ohitseni, keltainen ruusu jonkun herran napinlävessä saattoi
panna ajatukseni väräjämään ja pitää minua vallassaan kauan
aikaa. Mitä minulta puuttui? Oliko Herran sormi osoittanut minua?
Mutta miksi juuri minua? Miksi ei yhtä hyvin jotakin miestä
Etelä-Amerikassa, samasta syystä? Harkitessani tätä asiaa minusta
tuntui yhä käsittämättömämmältä, miksi juuri minut oli asetettu
Jumalan armollisen mielivallan kohteeksi. Outoa menettelyä lähteä
juoksemaan ympäri koko maailmaa hakemaan minua, kun esimerkiksi
antikvaarikirjakauppias Pascha ja höyrylaivaekspeditööri Hennechen
olivat olemassa.

Astelin tätä asiaa mietiskellen enkä voinut vapautua siitä, keksin
mitä painavimpia väitteitä tuota Herran valintaa vastaan, että hän
antoi minun kärsiä kaikkien puolesta. Vieläpä löydettyäni itselleni
penkin ja istuuduttuani sille tämä kysymys yhä askarrutti aivojani
ja esti minua ajattelemasta muita asioita. Siitä toukokuun päivästä
lähtien, jolloin vastoinkäymiseni olivat alkaneet, saatoin selvästi
havaita väsymykseni vähitellen kasvavan, olin tullut ikään kuin liian
voimattomaksi ohjaamaan ja johtamaan itseäni sinne minne halusin,
parvi pieniä tuhoeläimiä oli tunkeutunut sisääni ja nakertanut minut
ontoksi. Entäpä jos Jumalalla olikin tarkoituksena tuhota minut
kokonaan? Nousin ylös ja astelin edestakaisin penkin edustalla.

Koko olemukseni oli tällä hetkellä äärimmäisen kärsimyksen vallassa,
minulla oli käsivarsissanikin tuskia ja tuskin saatoin pitää niitä
tavalliseen tapaan. Runsas viime aterianikin aiheutti minulle ilkeän
olon, olin ylen kylläinen ja kiihtynyt ja astelin edestakaisin
ylös katsomatta, ympärilläni liikkuvat ihmiset kulkivat ohitseni
kuin varjot. Vihdoin anasti penkkini pari herraa, jotka sytyttivät
sikarinsa ja juttelivat äänekkäästi, minä kiukustuin ja halusin
puhutella heitä, mutta käännyin poispäin ja menin kokonaan toiselle
puolelle puistoa, mistä löysin uuden penkin. Istahdin sille.

Jumala-ajatus alkoi jälleen vaivata minua. Mielestäni hän menetteli
hyvin kelvottomasti asettumalla väliin joka kerta kun hain paikkaa,
ja tuhoamalla kaiken, pyysinhän vain jokapäiväistä ruokaa. Olin
selvästi huomannut, että aina kun näin nälkää hiukan kauemmin
yhteen menoon, oli kuin aivoni olisivat vuotaneet hiljaa ulos
päästä ja tehneet minut tyhjäksi. Pääni tuli keveäksi ja ikään
kuin olemattomaksi, minä en tuntenut enää sen painoa hartioillani,
ja minulla oli sellainen tunne kuin olisivat silmäni olleet liian
avoinna katsellessani jotakin.

Istuin siinä penkillä tällaisia mietiskellen ja tulin yhä
katkerammaksi Jumalaa kohtaan, kun hän näin jatkuvasti piinasi minua.
Jos hänen tarkoituksensa oli vetää minua lähemmäksi itseään ja tehdä
minut paremmaksi piinaamalla minua ja asettamalla vastoinkäymisen
toisensa jälkeen eteeni, niin erehtyi hän hiukan, sen voin hänelle
vakuuttaa. Ja minä katsoin ylös korkeuteen melkein itkien uhmasta ja
sanoin hänelle tämän hiljaisessa mielessäni.

Lapsuusaikana oppimiani asioita johtui mieleeni, rytmikkäitä
raamatunlauseita soi korvissani, ja minä puhelin aivan hiljaa
itsekseni ja kallistin katkerasti päätäni. Miksi kantaisinkaan
murhetta siitä mitä söisin, mitä joisin ja millä täyttäisin
viheliäisen matosäkin, jota maalliseksi ruumiikseni nimitettiin!
Eikö minun taivaallinen isäni ollut pitänyt minusta huolta kuten
taivaan varpusista ja ollut minulle armollinen osoittamalla vähäistä
palvelijaansa! Jumala oli pistänyt sormensa hermoverkkooni ja
sopivasti, aivan helposti saattanut langat hiukan epäjärjestykseen.
Ja Jumala oli vetänyt sormensa pois ja minun hermosäikeistäni oli
jäänyt sormeen katkenneita osia ja hienoja juuria. Ja hänen sormensa,
joka oli Jumalan sormi, oli jättänyt jälkeensä avonaisen kolon,
ja hänen sormensa oli haavoittanut aivojani. Mutta kun Jumala oli
koskettanut minua kätensä sormella, antoi hän minun olla, eikä
koskettanut minua enää eikä antanut minulle mitään pahaa tapahtua.
Mutta hän antoi minun kulkea rauhassa, ja hän antoi minun vaeltaa
tuota ammottavaa aukkoa pitäen. Eikä minulle mitään pahaa aiheuttaisi
Jumala, joka on Herra iankaikkisesta iankaikkiseen...

Tuuli tuo soiton katkelmia Studenterlundista kuuluviini, kello
oli siis yli kahden. Otin paperini esille yrittääkseni kirjoittaa
jotakin, samassa putosi taskusta parturilomakekirjani. Avasin sen
ja laskin lehdet, niitä oli vielä kuusi. Jumalan kiitos! sanoin
vaistomaisesti; voin vielä saada partani ajetuksi muutamien viikkojen
aikana ja pysytellä sikäli siistin näköisenä! Ja minä tulin heti
paremmalle tuulelle keksittyäni tämän pikku omaisuuden, suoristin
liput huolellisesti ja kätkin kirjan taskuuni.

Mutta kirjoittaa en voinut. Parin rivin jälkeen en saanut enempää
syntymään; ajatukseni olivat muualla enkä voinut pakottautua
määrätietoiseen ponnistukseen. Kaikki asiat vaikuttivat minuun
saattaen minut hajamieliseksi, kaikki mitä näin antoi minulle uusia
vaikutelmia. Kärpäsiä ja pieniä hyttysiä laskeutui paperilleni
häiriten minua; puhalsin niitä kohti ajaakseni ne pois, puhalsin yhä
kovemmin mutta tuloksetta. Nuo pikku otukset asettuivat takaperin,
tekeytyivät painaviksi ja taistelivat vastaan niin että niiden hoikat
jalat taipuivat. Niitä on mahdoton saada siirtymään paikaltaan. Ne
löytävät jonkin, mihin tarrautuvat kiinni, painavat kantanivelensä
jotakin pilkkua tai paperissa olevaa rosoa vasten ja seisovat
järkkymättömän hiljaa niin kauan kunnes itse katsovat hyväksi lähteä
tiehensä.

Nuo pikku hirviöt pitivät kauan aikaa mielenkiintoani vireillä,
panin jalkani ristiin ja tarkastelin niitä hyvän aikaa. Äkkiä kuulin
pari kaikuvaa klarinetin säveltä Studenterlundista ja ne antoivat
ajatuksilleni uuden sysäyksen. Harmistuneena, etten voinut saada
artikkeliani kokoon, pistin paperit taskuun ja nojauduin taapäin
penkillä. Sillä hetkellä oli pääni niin selkeä, että voin ajatella
mitä hienoimpia ajatuksia, väsymättä. Levätessäni tässä asennossa ja
silmäillessäni rintaani ja jalkojani kiintyy huomioni nytkähtävään
liikkeeseen, jonka jalkani tekee joka kerta, kun suoni tykähtää.
Kohottaudun puoliksi ja katselen jalkojani ja sillä hetkellä koen
haaveellisen ja oudon tunnelman, jollaista en koskaan ennen ollut
tuntenut; se antoi hienon, kummallisen nykäyksen hermoilleni,
kuin olisivat kylmät valoliekit kulkeneet niiden läpi. Luodessani
silmäyksen kenkiini minusta tuntui kuin olisin tavannut hyvän
tuttavan tai saanut itsestäni irtireväistyn osan takaisin; tuo tunne
värähdyttää minua sisintäni myöten, kyynelet tulevat silmiini, ja
kenkäni tekevät saman vaikutuksen kuin vastaani saapuva hiljainen,
suhiseva sävel. Heikkoutta! lausun ääneen itsekseni, ja minä puristin
käteni nyrkiksi ja sanoin: heikkoutta! Pilkkasin itseäni noiden
naurettavien tunnelmien takia nauttien samalla täysin tietoisesti;
juttelin hyvin ankarasti ja järkevästi ja puristin silmäni rajusti
kiinni saadakseni pois kyynelet. Ikään kuin en olisi nähnyt kenkiäni
koskaan ennen minä ryhdyin tutkimaan niiden ulkonäköä, niiden ilmeitä
liikuttaessani jalkaani, niiden muotoa ja kulunutta yläosaa, ja minä
huomaan, että niiden rypyt ja valkoiset ompelukset antavat niille
ilmettä, ulkomuotoa. Noihin kenkiin oli siirtynyt jotain omasta
olemuksestani, ne vaikuttivat minuun kuin henki, kuin henkivä osa
itsestäni...

Istuin kuvitelmiin vaipuneena pitkän aikaa, ehkäpä kokonaisen
tunnin. Pieni, vanha mies tuli ja anasti toisen pään penkistäni;
istahtaessaan hän huokasi syvään ja lausui:

Jaa-haa!

Niin pian kuin kuulin hänen äänensä, tuntui kuin tuuli olisi
puhaltanut läpi pääni, annoin kengän pysyä kenkänä ja sain sellaisen
ajatuksen, että se sekava mieliala, missä juuri olin elänyt, olikin
kaukaiselta menneeltä ajalta, ehkäpä vuoden tai parin takaa, ja oli
juuri häipymäisillään. Rupesin katselemaan vanhusta.

Mitä hän minua liikutti, tuo pieni mies? Ei mitään, ei kerrassaan
mitään! Vain, että hän piti sanomalehteä kädessään, vanhaa numeroa,
ilmoitussivu ulospäin, jokin esine näytti olevan siihen kääritty.
Tulin uteliaaksi enkä voinut saada katsettani pois tuosta lehdestä;
minussa heräsi hullu ajatus, että se saattoi olla aivan merkillinen
sanomalehti, ainoa laatuaan; uteliaisuuteni kasvoi ja aloin
liikahdella penkillä. Siinähän saattoi olla asiakirjoja, vaarallisia
papereita, jostakin arkistosta varastettuja. Ja mielessäni välähti
ajatus jostakin salaperäisestä sopimuksesta, salaliitosta.

Mies istui hiljaa ja mietiskeli. Miksi hän ei pitänyt lehteään kuten
kaikki muut ihmiset, nimi ulospäin? Mitä kavaluutta sekin oli? Näytti
siltä, ettei hän halunnut luovuttaa pakettia kädestään, ei mistään
hinnasta, ehkäpä hän ei uskaltanut pistää sitä omaan taskuunsakaan.
Kautta henkeni, tuossa paketissa piili jotakin salaista.

Loin katseeni taivaalle. Juuri se, että oli niin mahdotonta tunkeutua
tuon salaperäisen asian perille, teki minut hermostuneen uteliaaksi.
Haeskelin taskuistani antaakseni jotakin miehelle, päästäkseni
keskusteluun hänen kanssaan, ja löysin parturikirjani, mutta kätkin
sen jälleen. Äkkiä sain halun olla hyvin julkea, taputin tyhjää
rintataskuani ja sanoin:

"Rohkenenko tarjota teille savukkeen?"

Kiitos, mies ei polttanut, hänen oli täytynyt lakata säästääkseen
silmiään, hän oli melkein sokea. Kiitoksia muuten paljon!

Oliko siitä jo kauankin kun hänen silmänsä olivat vioittuneet? Ehkä
hän ei siis voisi lukeakaan? Ei edes sanomalehtiä?

Ei edes sanomalehtiä, ikävä kyllä!

Mies katsoi minuun. Kummassakin sairaassa silmässä oli kalvo, joka
antoi niille lasimaisen ulkonäön, hänen katseensa oli valkoinen ja
teki vastenmielisen vaikutuksen.

"Olette muukalainen täällä?" sanoi hän.

Niin. -- Eikö hän edes voinut lukea sen lehden nimeä, mikä hänellä
oli kädessään?

Tuskin. -- Hän oli muuten heti kuullut, että olin muukalainen; minun
äänensävyssäni oli jotakin, joka ilmaisi sen hänelle. Hän tarvitsi
vain vähän sen huomatakseen, hän kuuli niin hyvin; yöllä, kun kaikki
nukkuivat, saattoi hän kuulla ihmisten hengityksen viereisestä
huoneesta... Mitä minun pitikään sanoa, missä te asutte?

Minulla oli heti valhe valmiina päässäni. Valehtelin vasten tahtoani,
ilman mitään tarkoitusta tai taka-ajatusta, minä vastasin:

"St. Olavin torin varrella numero 2:ssa."

Todellakin? Mies tunsi joka kiven St. Olavin torilla. Siellä oli
suihkukaivo, muutamia kaasulyhtyjä, pari puuta, hän muisti kaikki...
Missä numerossa te asuttekaan?

Tahdoin tehdä lopun tästä ja nousin seisomaan, tuon sanomalehtijutun
äärimmilleen kiihottamana. Salaisuus olisi saatava selville, maksoi
mitä maksoi.

"Kun ette voi lukea tuota lehteä, niin miksi..."

"Numero 2:ssa, luulen teidän sanoneen?" jatkoi mies huomaamatta
levottomuuttani. "Tunsin aikoinani kaikki ihmiset numero 2:ssa. Mikä
on teidän isäntänne nimi?"

Keksin tuota pikaa nimen päästäkseni hänestä vapaaksi, muodostin
nimen siinä silmänräpäyksessä ja sinkautin sen huuliltani,
tukkiakseni suun kiusanhengeltäni.

"Happolati", sanoin.

"Happolati, niin", nyökkäsi mies, eikä hän kadottanut ainoatakaan
tavua tuosta vaikeasta nimestä.

Katsoin hämmästyneenä häneen. Hän istui hyvin vakavana ja hänen
kasvoillaan oli mietiskelevä ilme. Tuskin olin lausunut tämän
mieleeni juolahtaneen tyhmän nimen, kun mies jo sopeutui siihen ja
näytti siltä kuin olisi kuullut sen ennen. Sillä välin hän asetti
pakettinsa penkille, ja minä tunsin koko uteliaisuuteni tärisyttävän
hermojani. Huomasin, että lehdessä oli pari rasvatahraa.

"Eikös hän ole merimies, teidän isäntänne?" kysyi mies, eikä hänen
äänessään ollut vähintäkään pilkallista sävyä. "Luulen muistavani,
että hän oli merimies?"

"Merimies? Anteeksi, te ehkä tunnette veljen; tämä on nimittäin J. A.
Happolati, asioitsija."

Luulin, että tämä hänet hölmistäisi; mutta mies myöntyi kaikkeen;
jos olisin keksinyt nimeksi vaikka Barabas Rosenknop, ei se olisi
herättänyt hänessä epäilystä. "Hän on, tietääkseni, toimekas mies?"
sanoi hän lähennellen.

"Ooh, hyvin neuvokas mies", vastasin minä, "kelpo liikemies, välittää
kaikkia mahdollisia tavaroita, kiinalaisia puolukoita, venäläisiä
höyheniä ja untuvia, nahkoja, puumassaa, kirjoitusmustetta..."

"He-he, peijakas vieköön!" keskeytti ukko hyvin riemuissaan.

Tämä alkoi käydä mielenkiintoiseksi. Mukauduin tilanteeseen,
valhe toisensa jälkeen syntyi päässäni. Istahdin jälleen, unohdin
sanomalehden, nuo merkilliset asiakirjat, innostuin ja syvennyin
tuon miehen jutteluun. Tuon ukkopahan herkkäuskoisuus teki minut
tyhmänrohkeaksi, tahdoin ajaa hänet valheita täyteen, kukistaa hänet
suurenmoisesti ja saattaa hänet hämmästyksestä mykäksi.

Oliko hän kuullut sähkökirjoituksesta, jonka Happolati oli keksinyt?

Mitä, sähkö...

Sähkökirjaimilla varustetusta, jotka saattoivat loistaa pimeässä!
Aivan suurenmoinen yritys, miljoonia kruunuja liikkeessä, valimona
ja kirjapainoja työssä, suuret joukot vakinaisella palkalla olevia
konetyöläisiä toiminnassa, olin kuullut puhuttavan seitsemästä
sadasta miehestä.

"Niin, eikös olekin, kuten sanoin!" lausui mies hiljaa. Enempää
hän ei virkkanut; hän uskoi kaikki mitä kerroin, eikä kuitenkaan
hämmästynyt. Tämä kummastutti minua hiukan, olin odottanut hänen
hölmistyvän päähänpistoistani.

Keksin vielä pari hurjaa valhetta, kehitin ne uhkayritykseen
saakka, mainitsin, että Happolati oli ollut yhdeksän vuotta
ministerinä Persiassa. Teillä ei kai ole aavistusta, mitä merkitsee
ministerinäolo Persiassa? kysyin. Se oli enemmän kuin kuningas
täällä tai melkein kuin sulttaani, jos hän tiesi, mikä se oli. Mutta
Happolati oli selviytynyt kaikesta eikä koskaan joutunut kiikkiin.
Ja niinä kerroin Ylajalista, hänen tyttärestään, hengettärestä,
prinsessasta, joka omisti kolme sataa orjatarta ja lepäsi keltaisista
ruusuista valmistetulla vuoteella; hän oli kaunein olento, minkä olin
nähnyt, kautta Jumalan, minä en ollut koskaan nähnyt moista näkyä
elämässäni!

"Vai oli hän niin kaunis?" virkkoi vanhus hajamielisen näköisenä ja
katseli alas maahan.

Kaunisko? Hän oli ihana, hän oli hekumallisen suloinen? Silmät kuin
silkkiä, käsivarret kuin merenkultaa! Yksistään hänen katseensa oli
viettelevä kuin suudelma, ja kun hän kutsui minua, virtasi hänen
äänensä kuin viinisuihku minun sieluni fosforiin. Miksipä hän ei
olisi sitten niin ihana? Pitikö ukko häntä laskuttajana tai jonakin
palolaitoksen toimihenkilönä? Hän oli yksinkertaisesti taivaallinen
ihanuus, sanoin ukolle, kokonainen satu.

"Niin, niin!" sanoi mies hiukan ällistyneenä.

Hänen rauhallisuutensa ärsytti minua; oma ääneni oli kiihdyttänyt
minua ja minä puhuin täysin vakavasti. Varastetut arkistopaperit,
sopimus jonkun vieraan vallan kanssa eivät enää juolahtaneet
mieleeni! Tuo pieni, ohut paketti oli penkillä välillämme, eikä
minulla ollut enää vähintäkään halua tutkia sitä ja katsoa, mitä
se sisälsi. Olin kokonaan omien juttujeni vallassa, jotka toivat
kummallisia näkyjä silmieni eteen, veri nousi päähäni, ja minä
valehtelin täyttä kurkkua.

Tällä hetkellä mies näytti olevan halukas lähtemään. Hän kohentausi
ja kysyi, jotta ei poistuisi liian äkkiä:

"Hänellä mahtaa olla suuret omaisuudet, tuolla Happolatilla?"

Kuinka saattoi tuo sokea, vastenmielinen ukko käsitellä tuota
keksimääni outoa nimeä kuin olisi se ollut hyvin yleinen nimi ja
nähtävissä kaupungin jokaisen kamasaksan kyltissä? Hän ei koskaan
nielaissut yhtään kirjainta eikä unohtanut yhtään tavua, tuo nimi oli
asettunut hänen aivoihinsa ja juurtunut samassa. Tulin kiukkuiseksi,
sisäinen katkeruus alkoi herätä tuota ihmistä kohtaan, jota mikään ei
saattanut pulaan eikä mikään tehnyt epäileväksi.

"Sitä en tiedä", sanoin senvuoksi suoraan; "en ollenkaan tiedä
sitä. Sallikaa minun muuten sanoa teille kerta kaikkiaan, että
päättäen hänen omista etukirjaimistaan hänen nimensä on Johan Arendt
Happolati."

"Johan Arendt Happolati", toisti mies hiukan ihmeissään kiivauteni
johdosta. Sitten hän vaikeni.

"Olisittepa nähnyt hänen puolisonsa", virkoin raivoissani; "paksumpaa
ihmistä... Niin, te ette kai usko, että hän oli paksu?"

Kyllä, miksei hän uskonut että sellaisella miehellä oli varmaankin
lihavahko vaimo.

Ukko vastasi sävyisästi jokaiseen hyökkäykseeni ja haki sanoja kuin
olisi pelännyt menettelevänsä pahoin ja saattavansa minut vihastumaan.

"Helvetti sentään, luuletteko, mies, että minä ajan teidät valheita
täyteen?" huudahdin hillittömästi: "Ettekö ehkä uskokaan, että on
olemassa Happolati-niminen mies? Enpä ole koskaan nähnyt moista
uhmaa ja ilkeyttä vanhassa miehessä! Mitä hittoa te ajattelette?
Olette kenties kaiken lisäksi arvellut itseksenne, että minä olen
hyvin köyhä mies, joka istun tässä parhaassa asussani, ilman
savukelaatikkoa taskussa? Sellaiseen kohteluun kuin teidän en ole
tottunut, sanon sen teille, enkä kautta henkeni salli sitä teidän
enkä kenenkään muunkaan taholta, että sen tiedätte!"

Mies oli noussut penkiltä. Hän seisoa töllötti suu auki kuunnellen,
kunnes mielenpurkaukseni oli lopussa, sitten hän tempasi nopeasti
pakettinsa penkiltä ja läksi, melkein juosta köpittäen käytävää
pitkin pienin vanhuksen askelin.

Jäin istumaan ja katselemaan hänen selkäänsä, joka eteni yhä
kauemmaksi ja näytti yhä enemmän kutistuvan kokoon; en tiedä mistä
sen vaikutelman sain, mutta minusta tuntui kuin en olisi koskaan
nähnyt vilpillisempää, inhottavampaa selkää, enkä minä katunut, että
olin haukkunut miehen ennen kuin hän lähti luotani...

Päivä alkoi kallistua iltaan, aurinko laskeutui alemmaksi, ympärillä
olevat puut rupesivat hiukan suhisemaan, ja lapsentytöt, jotka
istuivat ryhmissä hyppylaudan luona, ryhtyivät työntämään vaunujaan
kotiin. Olin rauhallinen ja hyvällä tuulella. Kiihtymys, jonka
vallassa juuri olin ollut, laimeni vähitellen, ruumiini velttoni,
tulin raukeaksi ja aloin tuntea itseni uniseksi, suuri määrä leipää,
minkä olin syönyt, ei enää tuottanut minulle erikoista vaivaa.
Mitä parhaimman tunnelman vallassa nojauduin taaksepäin penkillä,
suljin silmäni ja tulin yhä uneliaammaksi, torkahdin ja olin
juuri vaipumaisillani syvään uneen, kun puistovahti pani kätensä
olkapäälleni ja sanoi:

"Te ette saa istua täällä nukkumassa."

"Ei", sanoin minä ja nousin heti. Ja samalla oli surullinen tilani
jälleen ilmielävänä silmieni edessä. Minun täytyi tehdä jotakin,
keksiä yhtä tai toista! Paikan hakemisesta ei ollut hyötyä,
suositukset, joita näyttelin, olivat hiukan vanhentuneet ja liian
tuntemattomilta henkilöiltä voidakseen vaikuttaa tehokkaasti,
sitä paitsi olivat nuo alituiset hylkäämiset tehneet minut hiukan
alakuloiseksi. No -- joka tapauksessa oli vuokrani langennut
maksettavaksi, ja minun täytyi keksiä joku keino sitä varten. Joten
kaikki muu sai nyt jäädä toistaiseksi.

Aivan vaistomaisesti olin jälleen saanut lyijykynän ja paperia
käteeni, ja istuin kirjoitellen koneellisesti vuosilukua 1848
kaikkiin kulmiin. Jospa nyt vain yksi kuohuva ajatus valtaisi
minut rajusti ja toisi sanat suuhuni. Olihan tapahtunut ennen, oli
todellakin tapahtunut, että minulle oli tullut hetkiä, jolloin voin
vaivatta kirjoittaa pitkälti ja saada vielä siunatun hyvää aikaan.

Istun siinä penkillä ja kirjoitan parisenkymmentä kertaa 1848,
kirjoitan tätä vuosilukua pitkin ja poikin kaikilla mahdollisilla
tavoilla, ja odotan, että käyttökelpoinen ajatus juolahtaisi
mieleeni. Kokonainen parvi irtonaisia ajatuksia pyörii päässäni,
iltaan kallistuvan päivän tunnelma tekee minut haikeaksi ja
alakuloiseksi. Syksy on tullut ja alkanut vaivuttaa luonnon
horrostilaan, kärpäset ja pikku eläimet ovat saaneet ensimmäisen
muistutuksen, ylhäältä puista ja alhaalta maasta kuuluu taistelevan
elämän ääniä, puuhailevan, levottomasti suhisevan elämän, joka
taistelee häviötään vastaan. Kaikki matelijamaailman poljetut
olennot liikkuvat vielä kerran, pistävät keltaisen päänsä
heinikosta esiin, nostavat jalkaansa, tunnustelevat eteensä
pitkillä tuntosarvillaan ja lysähtävät äkkiä kokoon, kiepsahtavat
ympäri ja kääntävät vatsapuolensa taivasta kohti. Jokainen kasvi
on saanut erikoisleimansa, ensimmäisen yökylmän hienon henkäyksen,
korret kurottuvat kalpeina aurinkoa kohti ja pudonneet lehdet
kahisevat maassa kuin eteenpäin ryömivä silkkikäärme. Nyt on
syksyn aika, ollaan keskellä hävityksen karnevaalia, ruusut ovat
saaneet tulehduksen punerrukseensa, hivuttavan, kummallisen hehkun
veripunaiseen väriinsä.

Tunsin itsekin olevani kuin tuhoutumistilassa oleva mato, hävityksen
kynsissä keskellä tätä horroksiin vaipuvaa maailmaa. Nousin penkiltä
merkillisten pelontunteiden vallassa ja astelin rajusti muutamia
askelia käytävällä. Ei! huudahdin ja puristin molemmat käteni
nyrkkiin, tästä täytyy tulla loppu! Ja minä istuuduin jälleen,
otin taas kynän käteeni ja halusin todella ryhtyä artikkelia
kirjoittamaan. Ei saanut lannistua silloin, kun vuokra oli juuri
maksettava.

Verkalleen, hyvin verkalleen alkoivat ajatukseni keskittyä. Otin
hetkestä vaarin ja kirjoitin tyynesti ja hyvin harkitusti pari
sivua johdannoksi johonkin, se voi olla alkuna mihin tahansa,
matkakuvaukseen, valtiolliseen artikkeliin, minkä itse hyväksi
näkisin. Se oli aivan erinomainen alku vaikka mihin.

Sitten ryhdyin haeskelemaan määrättyä kysymystä, jota voisin
käsitellä, miestä, asiaa, jonka kimppuun saattaisin käydä, enkä
voinut löytää mitään. Tämän tuloksettoman ponnistelun aikana alkavat
ajatukseni jälleen joutua epäjärjestykseen, minä tunsin, miten aivoni
suoraan sanoen iskivät harhaan, pääni tyhjeni tyhjenemistään, ja
lopulta se lepäsi keveänä ja sisällyksettömänä hartioillani. Tunsin
tämän ammottavan tyhjyyden päässäni koko ruumiillani, mielestäni olin
tullut ontoksi ylhäältä alas saakka. "Herra minun Jumalani ja isäni!"
huudahdin tuskissani, ja minä toistin tätä huudahdusta monta kertaa
perätysten, sanomatta sen enempää.

Tuuli kahisutti lehtiä, se oli kiihtymäisillään myrskyksi. Istuin
vielä hetkisen ja tuijotin masentuneena papereihini, panin ne sitten
kokoon ja työnsin verkalleen taskuuni. Ilma muuttui viileäksi eikä
minulla ollut enää liivejä, napitin takkini aivan kaulaan saakka ja
pistin kädet taskuun. Sitten nousin ja läksin.

Jospa minua onnistaisi tämän kerran, tämän ainoan kerran! Pari kertaa
oli emäntäni silmillään kysynyt minulta maksua, ja minun oli täytynyt
alla päin pujahtaa hänen ohitsensa neuvottomasti tervehtien. En
voinut tehdä sitä enää, kun seuraavan kerran kohtaisin ne silmät,
ilmoittaisin muuttavani pois ja esiintyisin rehellisesti, eihän se
ajan pitkään voisi jatkua tällä tavalla.

Tultuani puiston laitaan näin jälleen saman ukkorahjuksen, jonka
raivoissani olin ajanut pakosalle. Se salaperäinen sanomalehtipaketti
oli avattuna hänen vieressään penkillä, täynnä erilaista ruokaa, jota
hän pureskeli. Halusin mennä suoraa päätä hänen luokseen ja pyytää
häneltä anteeksi käytöstäni, mutta hänen ruokansa vieroitti minua;
vanhat sormet, jotka olivat kuin kymmenen ryppyistä linnunvarvasta,
pitelivät inhottavasti rasvaisia voileipiä; se teki ilkeän
vaikutuksen ja minä menin hänen ohitseen puhuttelematta häntä. Hän
ei tuntenut minua, hänen silmänsä tuijottivat minuun kuivina kuin
sarvet, eivätkä hänen kasvonsa ilmaisseet mitään.

Ja minä jatkoin matkaani.

Tapani mukaan pysähdyin jokaisen tielleni sattuvan näkösällä olevan
sanomalehden kohdalla tarkastellakseni työpaikkailmoituksia,
ja kaikeksi onneksi löysin yhden, joka sopi minulle: muuan
Grönlandslerin varrella asuva kauppias haki miestä, joka voisi joka
ilta parin tunnin ajan hoitaa hänen kirjanpitoaan; palkka sopimuksen
mukaan. Merkitsin miehen osoitteen muistiin ja hiljaisessa mielessäni
rukoilin Jumalalta tätä paikkaa; vaatisin palkkaa vähemmän kuin
kukaan muu; viisikymmentä äyriä olisi runsas korvaus, tai ehkä
neljäkymmentä äyriä, asia saisi mennä aivan omaa menoaan.

Kun tulin kotiin, oli pöydälläni kirjelappu emännältäni, missä hän
pyysi minun maksamaan vuokrani etukäteen tai muuttamaan pois niin
pian kuin voisin. Minun ei pitänyt tästä närkästyä, tämä oli vain
tarpeen vaatima pyyntö. Ystävällisesti matami Gundersen.

Kirjoitin hakemuksen kauppias Christielle, Grönlandsler numero 31,
panin sen kuoreen ja vein kulmassa olevaan kirjelaatikkoon. Sitten
menin jälleen huoneeseeni ja istahdin keinutuoliin mietiskelemään,
illan yhä pimetessä. Alkoi käydä vaikeaksi pysyä valveilla.

Aamulla heräsin hyvin aikaisin. Oli vielä aivan pimeä, kun avasin
silmäni, ja vasta kauan sen jälkeen kuulin kellon alapuolellani
olevassa asunnossa lyövän viisi. Halusin vielä nukkua, mutta
en saanut enää unta, virkistyin yhä enemmän ja ajattelin siinä
levätessäni tuhansia asioita.

Äkkiä johtuu mieleeni pari hyvää tarinan aihetta, alakertajutuiksi,
hienoja kielellisiä täysosumia, jollaisia en ennen koskaan ollut
keksinyt. Levätessäni toistan noita sanoja itsekseni ja huomaan
niiden olevan erinomaisia. Vähitellen niitä putkahtaa useampia,
herään äkkiä täysin valveille, nousen ja sieppaan lyijykynän ja
paperia sänkyni takana olevalta pöydältä. Tuntui kuin lähde olisi
pulpahtanut olemukseni pohjalta, sanat tulevat toinen toisensa
jälkeen, järjestyvät kokonaisuudeksi, muodostavat tilanteita,
kohtauksia kasaantuu, tapahtumat ja vuorosanat kumpuavat aivoissani,
ja ihmeellinen tyytyväisyys valtaa minut. Kirjoitan kuin hurjimus ja
täytän sivun toisensa jälkeen hetkeksikään taukoamatta. Ajatukset
syntyvät niin äkkiä ja virtaavat edelleen niin vuolaasti, että
menetän joukon hienoja sivuasioita, joita en kylliksi nopeasti
voi kirjoittaa paperille, vaikka työskentelen kaikin voimin. Tämä
kumpuaminen jatkuu, olen täynnä aihettani, ja joka sana, minkä
kirjoitan, tulee itsestään esille.

Kestää, kestää siunatun kauan, ennen kuin tämä ihmeellinen hetki
taukoaa, minulla on viisitoista, kaksikymmentä kirjoitettua sivua
polvieni päällä, kun vihdoin lakkaan ja panen kynän syrjään. Jospa
tosiaankin noilla papereilla oli jotakin arvoa, niin pelastuisin!
Hypähdän vuoteestani ja pukeudun. Aamu valkenee valkenemistaan, voin
jo puolittain erottaa majakanjohtajan julistuksen, alhaalla oven
suussa ja ikkunan ääressä on jo niin valoisaa, että näen kirjoittaa.
Ja niin ryhdyn heti kirjoittamaan puhtaaksi papereitani.

Ihmeellinen valo- ja värihehku kumpuaa noista kuvitteluistani,
riemastun hämmästyneesti hyvästä asiasta toisensa jälkeen ja sanon
itsekseni, että se oli parasta, mitä koskaan olin lukenut. Innostun
hyvästä mielestä, ilo virkistää minua ja tunnen itseni suurenmoisen
mahtavaksi, punnitsen kirjoitusta kädessäni ja arvioin sen hinnaksi
viisi kruunua. Eihän kenenkään mieleen juolahtaisi tinkiä viidestä
kruunusta, päinvastoin olisi kymmenen kruunua pilkkahinta, jos
otettiin huomioon sisällyksen laatu. Tarkoitukseni ei ollut tehdä
niin erikoislaatuista työtä ilmaiseksi; mikäli tiesin, ei sentapaisia
romaaneja ollut joka paikassa. Päätin vaatia kymmenen kruunua.

Huoneessa tuli yhä valoisampaa, loin katseeni alhaalle oven luo ja
saatoin vaivattomasti erottaa nuo hienot, luurankomaiset kirjaimet
neiti Andersenin käärinliinoista oikealla portista, oli jo kulunutkin
hyvä aika siitä kun kello löi seitsemän.

Nousin tuoliltani ja jäin seisomaan keskelle lattiaa Kun oikein
perin pohjin ajattelin, matami Gundersenin irtisanominen tuli
jokseenkin sopivaan aikaan. Eihän tämä oikeastaan ollutkaan mikään
huone minulle, täällähän oli vain tavalliset, yksinkertaiset vihreät
uutimet ikkunoissa, eikä täällä ollut kovin monta naulaakaan
seinässä, mihin olisi vaatteensa ripustanut. Keinutuoli parka
nurkassa oli oikeastaan vain keinutuolin pilakuva, jolle voi nauraa
katketakseen. Se oli liian matala aikamiehelle, sitä paitsi se
oli niin ahdas, että täytyi niin sanoakseni käyttää saapaspihtiä,
päästäkseen siitä jälleen ylös. Lyhyesti sanottuna, tämä huone ei
ollut tarkoitettu henkisiä harrastuksia varten, enkä minä aikonut
pitää sitä kauemmin. En millään muotoa tahtonut sitä pitää! Olin
liian kauan ollut vaiti ja kärsinyt ja pysynyt tässä vajassa.

Toivon ja tyytyväisyyden pöyhistämänä, yhä merkillisen kirjoitukseni
vallassa, jonka vähän väliä otin taskustani lukeakseni, minä halusin
heti tehdä siitä totta ja ryhdyin muuttohommiin. Otin esille
nyyttini, punaisen nenäliinan, jonka sisällä oli pari puhdasta
kaulusta ja hiukan rypistynyttä sanomalehtipaperia, jossa olin tuonut
leipää kotiin, käärin sängynpeittoni kokoon ja pistin taskuuni
jäljelläolevat valkoiset kirjoituspaperini. Sitten tutkin varmuuden
vuoksi kaikki nurkat tullakseni vakuuttuneeksi, että en ollut
unohtanut mitään, ja kun en mitään löytänyt menin ikkunan luo ja
katsoin ulos. Aamu oli hämärä ja kostea, palaneen pajan raunioilla ei
ollut ketään, ja pyykkinuora alhaalla pihalla oli jäykkänä seinästä
seinään, kutistuneena kosteudesta. Tiesin kaikki entiseltään,
poistuin senvuoksi ikkunan luota, otin peiton kainalooni,
kumarsin majakanjohtajan julistukselle, kumarsin neiti Andersenin
käärinliinoille ja avasin oven.

Samalla muistin emäntäni, hänelle pitäisi kuitenkin ilmoittaa
muutostani, jotta hän voisi nähdä, että hän oli ollut tekemisissä
kunnon ihmisen kanssa. Tahdoin myöskin kiittää häntä kirjallisesti
niistä parista päivästä, joina olin käyttänyt huonetta yli ajan.
Varmuus siitä, että olin pelastettu pitkäksi ajaksi, tunkeutui
minuun niin voimakkaasti, että lupasin antaa emännälleni vielä viisi
kruunua, kun tulisin jonakin päivänä, halusin ylenmäärin näyttää
hänelle, millainen kelpo ihminen hänellä oli ollut vuokralaisena.

Kirjelipun jätin pöydälle.

Vielä kerran pysähdyin ovella ja käännyin takaisin. Tämä hehkuva
tunne, että nyt pääsisin jalkeille, riemastutti minua ja teki minut
kiitolliseksi Jumalaa ja koko maailmaa kohtaan, ja minä polvistuin
sängyn viereen ja kiitin korkealla äänellä Jumalaa hänen suuresta
hyvyydestään minua kohtaan tänä aamuna. Minä tiesin sen, oi minä
tiesin, että se innoituksen puuska, jonka juuri olin kokenut ja
purkanut paperille, oli ihmeellinen taivaan työ sielussani, vastaus
eiliseen hätähuutooni. Jumala on olemassa! Jumala on olemassa!
huudahdin itsekseni, ja minä itkin innostuksesta omien sanojeni
johdosta, välistä täytyi minun vaieta ja kuunnella hetkisen, tulisiko
joku portaissa. Vihdoin nousin ja läksin, hiivin äänettömästi alas ja
pääsin huomaamattomasti portille.

Kadut välkkyivät kosteina, oli satanut aamuhetkellä, taivas lepäsi
kosteana ja matalalla kaupungin yllä, eikä niin auringonpilkahdusta
näkynyt missään. Mitenkähän pitkällä päivä mahtoi olla? Menin tapani
mukaan raatihuoneelle päin ja näin, että kello oli yhdeksän. Minulla
oli siis pari tuntia kävelyaikaa, lehteen ei hyödyttänyt mennä ennen
kymmentä, ehkä yhtätoista, saisin harhailla niin kauan ja mietiskellä
keinoa, miten saisin hiukan aamiaista. En muuten ollenkaan pelännyt,
että minun tarvitsisi mennä nälkäisenä sänkyyn tänään, ne ajat
olivat, jumalankiitos, ohi! Se oli voitettu kausi, ilkeä uni, tästä
lähtien noustiin ylöspäin.

Vihreä sängynpeitto tuotti minulle hankaluuksia, enhän voisi
sellaista kapistusta kantaa kainalossani kaikkien nähden. Mitähän
minusta mahdettiin ajatella? Astelin mietiskellen, missä oli
sellainen paikka, johon voisin panna sen säilöön toistaiseksi.
Silloin juolahti mieleeni, että voisinhan mennä Sembille, missä
se käärittäisiin paperiin, se näyttäisi heti paremmalta, eikä sen
kantaminen olisi miksikään häpeäksi. Astuin liikkeeseen ja esitin
asiani eräälle apulaiselle.

Hän katsahti ensin peittoon, sitten minuun, minusta näytti, että hän
hiljaisessa mielessään kohautti hiukan halveksivasti olkapäitään
ottaessaan vastaan paketin.

"Kuolema ja kirous! Olkaa hiukan varovaisempi!" huudahdin minä.
"Siinä on kaksi kallisarvoista lasimaljakkoa, paketti on menemässä
Smyrnaan."

Se auttoi vallan suurenmoisesti. Mies pyysi jokaisella tekemällään
liikkeellä anteeksi, ettei ollut heti aavistanut paketin sisältävän
tärkeitä esineitä. Kun hän oli saanut paketin valmiiksi, kiitin häntä
avusta kuin mies, joka aikaisemmin oli lähettänyt kallisarvoisia
kapineita Smyrnaan, hän avasi minulle oven ja kumarsi kaksi kertaa
mennessäni.

Läksin liikuskelemaan ihmisten joukossa Suurtorilla ja pysyttelin
mieluummin niiden muijien lähettyvillä, joilla oli myytävänä
ruukkukasveja. Raskaat, punaiset ruusut, joiden terälehdet hohtivat
verenkarvaisina kosteassa aamussa, saattoivat minut himoamaan,
kiihottivat minua synnillisesti näpistämään yhden niistä, ja minä
kysyin yhden hintaa, vain päästäkseni niin lähelle sitä kuin
mahdollista. Jos minulta jäisi rahaa, ostaisin sen, käyköön miten
tahansa, voisinhan säästää hiukan elintavoissani, päästäkseni jälleen
tasapainoon.

Kello tuli kymmenen, ja minä menin lehden toimitukseen. Saksimies
nuuskii muutamia vanhoja lehtiä, päätoimittaja ei ole vielä saapunut.
Pyynnöstä jätän suuren käsikirjoitukseni, annan miehen aavistaa, että
se on tavallista tärkeämpi ja muistutan häntä pontevasti, että hän
antaisi sen päätoimittajan omaan käteen, kun tämä saapuisi. Halusin
itse käydä tiedustamassa myöhemmin päivällä.

"Hyvä!" sanoi saksimies ja alkoi jälleen tutkia lehtiään.

Mielestäni hän otti asian hiukan liian rauhallisesti, mutta en
sanonut mitään, nyökkäsin vain hiukan välinpitämättömästi hänelle ja
läksin.

Nyt minulla oli aikaa itseäni varten. Kunpa vain sää kirkastuisi! Oli
kerrassaan kurja ilma, vailla tuulta ja virkeyttä, naiset käyttivät
varmuuden vuoksi sateenvarjoa, ja herrojen huopahatut näyttivät
noloilta ja surkeilta. Kuljin jälleen torin kautta ja katselin
vihanneksia ja ruusuja. Silloin tunnen käden laskeutuvan olalleni ja
käännähdän. "Mamsseli" sanoo hyvää huomenta.

"Huomenta?" vastaan hiukan kysyvästi, saadakseni heti tietää, mitä
hänellä oli asiaa. En juuri pitänyt "Mamsselista".

Mies silmäilee uteliaasti suurta uudenuutukaista pakettia
kainalossani ja kysyy:

"Mitä teillä tuossa on?"

"Olen ollut Sembillä ja ostanut pukukankaan", vastaan
välinpitämättömällä äänellä, "en halunnut enää kulkea niin kehnoissa
pukimissa, ihminen voi olla liian kitsas ruumistaankin kohtaan."

Hän katselee minua hämmästyneesti.

"Mitä muuten kuuluu?" kysyy hän verkalleen.

"No, yli odotusten."

"Oletteko sitten saanut työtä?"

"Työtä?" vastaan hyvin kummastuneena, "minähän olen kirjanpitäjänä
Christien tukkuliikkeessä."

"Vai niin!" sanoo hän ja hätkähtää hiukan. "Jumala teitä varjelkoon,
miten kadehdinkaan teitä! Kunpahan teiltä ei vain kerjättäisi niitä
rahoja, joita ansaitsette. Näkemiin."

Hetkisen kuluttua hän kääntyy ja palaa uudelleen, hän viittaa
kepillään pakettiini ja sanoo:

"Suosittelen teille hoviräätäliäni. Parempaa räätäliä kuin Isaksen
ette saa. Sanokaa vain, että minä lähetin teidät, niin."

Tämä oli minusta hiukan liikaa. Mitä hänen tarvitsi pistää nokkaansa
minun asioihini? Mitä se häntä liikutti, minkä räätälin ottaisin?
Kiukustuin, tuon tyhjän, komeilevan ihmisen näkeminen harmitti minua,
muistutin häntä jokseenkin röyhkeästi kymmenestä kruunusta, jotka
hän oli lainannut minulta. Ennen kuin hän ehti vastata, kaduin, että
olin karhunnut häntä, tulin noloksi enkä katsonut häntä silmiin.
Kun samassa muuan nainen kulki ohi, vetäydyin nopeasti taaksepäin
päästääkseni hänet sivuitse, ja käytin tilaisuutta hyväkseni
mennäkseni matkoihini.

Missähän nyt maleksisin odotellessani? Kahvilaan en voinut
mennä tyhjin taskuin, enkä tietänyt ketään tuttavaakaan, jonka
luokse olisin voinut mennä tähän aikaan päivästä. Vaistomaisesti
suuntasin kulkuni ylemmäs kaupunkiin, kulutin osan aikaani torin ja
kaupunginrajan välisellä tiellä, luin "Aftenpostenia", joka äsken oli
ilmestynyt taululle, poikkesin Karl Johanin kadulle, käännyin sitten
ympäri ja menin suoraan Vapahtajamme hautausmaalle, missä löysin
rauhallisen paikan mäellä kappelin vieressä.

Istuin siellä kaikessa rauhassa, nuhjotellen kosteassa ilmassa,
mietiskelin, torkuin ja värisin. Ja aika kului. Olikohan sittenkään
varmaa, että se alakertajuttu oli pieni isnpiroidun taiteen
mestariteos? Jumala tietää, eikö siinäkin ollut vikoja siellä
täällä. Oikein ajatellen sitä ei tarvitsisi hyväksyäkään, niin, ei
hyväksyäkään, suoraan sanoen! Se saattoikin olla keskinkertainen,
ehkä suorastaan huono, mitä takeita minulla oli, että se ei ollut jo
joutunut paperikoriin?... Itseluottamukseni oli järkkynyt, hyppäsin
pystyyn ja riensin pois hautausmaalta.

Alhaalla Aker-kadulla kurkistin erään kaupan ikkunaan ja näin,
että kello oli vain hiukan yli kahdentoista. Tämä teki minut vielä
epätoivoisemmaksi, olin niin varmasti luullut, että se oli jo paljon
yli keskipäivän, ja ennen neljää ei maksanut vaivaa yrittää tavoittaa
päätoimittajaa. Alakertajuttuni kohtalo täytti minut synkillä
aavistuksilla, kuta enemmän ajattelin sitä, sitä mahdottomammalta
minusta tuntui, että olisin kirjoittanut käyttökelpoista niin
nopeasti, melkein unessa, aivan kuin kuumehoureessa. Olin
tahallisesti pettänyt itseäni ja syyttä suotta ollut iloinen koko
aamun. Luonnollisesti!... Astelin kiivaasti Ullevoldin tietä
ylös, ohi St. Hanshaugen, jouduin aukeille tienoille, ahtaille,
merkillisille kaduille sahojen luona, menin yli tonttien ja peltojen
ja huomasin lopulta olevani maantiellä, jonka päätä en voinut nähdä.

Täällä pysähdyin ja päätin kääntyä takaisin. Olin kävellyt itseni
lämpimäksi ja paluumatkalla astelin hiljaa ja hyvin alakuloisena.
Kohtasin kaksi heinäkuormaa, ajajat loikoivat heinien päällä ja
lauloivat, molemmat paljain päin, molemmat pyörein, huolettomin
kasvoin. Ajattelin kulkiessani, että he halusivat puhutella minua,
sinkauttaa minulle jonkin huomautuksen tai tehdä kepposen, ja kun
olin tullut kylliksi lähelle heitä, huusi toinen minulle ja kysyi,
mikä minulla oli kainalossa.

"Sängynpeitto", vastasin.

"Paljonko kello on?" kysyi hän.

"Enpä oikein tiedä, noin kolme luullakseni."

Silloin nauroivat molemmat ja ajoivat ohi. Samalla sipaisi
köydenpätkä korvallistani, hattuni putosi, nuorukaiset eivät antaneet
minun päästä ohi tekemättä minulle pientä kepposta. Kynsäisin hiukan
nolona päätäni, nostin hattuni ojan reunalta ja jatkoin matkaani.
Alhaalla St. Hanshaugella tapasin miehen, joka kertoi, että kello oli
yli neljän.

Yli neljän! Kello oli jo yli neljän! Riensin melkein juoksujalkaa
kaupunkiin ja poikkesin lehden toimitukseen. Päätoimittaja oli
ehkä jo aikoja sitten ollut siellä ja lähtenyt! Astelin ja juoksin
vuorotellen, kompastuin, töytäsin vaunuja vasten, jätin kaikki
jalankulkijat taakseni, olin esteenä hevosten kululle, riehuin kuin
hullu ehtiäkseni ajoissa. Pujahdin portista sisälle, harppasin
portaat muutamalla askelella ja koputin ovelle.

Ei kukaan vastaa.

Hän on lähtenyt! Hän on lähtenyt! ajattelen. Koetan ovea, se on auki,
koputan vielä kerran ja astun sisään. Päätoimittaja istuu pöytänsä
ääressä, kasvot ikkunaan päin, kynä kädessä, valmiina kirjoittamaan.
Kuullessaan hengästyneen tervehdykseni hän kääntyy puolittain, katsoo
hiukan minuun, pudistaa päätään ja virkkaa:

"Niin, minulla ei ole ollut vielä aikaa lukea teidän kirjoitustanne."

Olen iloissani, ettei hän sitä kuitenkaan vielä ollut hylännyt, ja
vastaan:

"Niin, senhän kyllä käsitän. Eihän sillä olekaan kiirettä. Parin
päivän kuluttua ehkä, tai..."

"Niin, saa nähdä. Minullahan on muuten teidän osoitteenne."

Ja minä unohdin mainita, ettei minulla ollut enää mitään osoitetta.

Tapaaminen oli päättynyt, vetäydyn kumarrellen takaisin ja lähden.
Toivo hehkuu jälleen minussa, vielä ei ollut kaikki menetetty,
päinvastoin, minähän saatoin voittaa vielä kaikki, sen puolesta. Ja
aivoni alkoivat kuvitella suurta taivaallista neuvoskuntaa, joka
juuri oli päättänyt antaa minun voittaa, voittaa kymmenen kruunun
omaisuuden alakertatarinalla...

Kunpa minulla nyt vain olisi paikka, jonne voisin vetäytyä yöksi!
Mietiskelen, minne parhaiten voisin pujahtaa ja tämä kysymys
askarruttaa minua niin ankarasti, että pysähdyn seisomaan keskelle
katua. Unohdan, missä olen, seison kuin yksinäinen meriviitta
keskellä merta, aaltojen vyöryessä ja pauhatessa sen ympärillä.
Sanomalehtipoika ojentaa minulle "Vikingeniä": Se on niin hauska,
että! Nostan katseeni ja hätkähdän -- olen jälleen Sembin edustalla.

Käännyn nopeasti, pidän pakettia piilossa etupuolellani ja riennän
alas Kirkkokatua nolona ja peloissani, että minut mahdollisesti oli
nähty ikkunasta. Kuljen ohi Ingebretin, suuntaan portista kulkuni
meren rannalle linnoituksen luo. Jälleen löydän penkin ja alan
uudelleen mietiskellä.

Mistähän tosiaankin saisin yösijan? Olikohan missään sellaista
soppea, minne voisin pujahtaa ja missä voisin piileksiä aamuun
saakka? Ylpeyteni kielsi minua palaamasta takaisin huoneeseeni,
päähäni ei pälkähtäisikään perua sanojani, työnsin harmistuneesti
mokoman ajatuksen syrjään ja hymyilin hiljaisessa mielessäni
ylimielisesti sille pienelle, punaiselle keinutuolille.
Mielleyhtymissäni jouduin äkkiä suureen kaksiosaiseen huoneeseen,
jossa kerran olin asunut Haegdehaugella, näin tarjottimen pöydällä
täynnä suuria voileipiä, se muutti ulkonäköään, vaihtui pihviksi,
houkuttelevaksi pihviksi, lumivalkoiseksi lautasliinaksi, suureksi
leipäkasaksi ja hopeahaarukaksi. Ja ovi aukeni: emäntäni tuli ja
tarjosi minulle teetä...

Näkyjä ja tyhmiä unelmia! Sanoin itselleni, että jos nyt saisin
ruokaa, kiihtyisin jälleen, saisin samanlaisen kuumeen aivoihini ja
monia hulluja päähänpistoja, joiden kanssa joutuisin kamppailemaan.
En kärsinyt ruokaa, en ollut sillä päällä, se oli minun
erikoisuuksiani, merkillisiä ominaisuuksiani.

Ehkäpä keksitään keino yösijan saamiseksi, kun ilta alkaisi lähestyä.
Eihän sillä ollut kiirettä, pahimmassa tapauksessa voisin mennä
jonnekin metsään, olihan koko kaupungin ympäristö käytettävissäni,
eikä ilmassa ollut pakkasasteita.

Ja meri keinui tuolla ulkona raskaan rauhallisesti, laivat ja
kömpelöt, leveäkeulaiset proomut kyntivät sen lyijynkarvaista
pintaa, saattoivat väreitä oikealle ja vasemmalle ja kulkivat
eteenpäin, savupiippujen pöllyttäessä savua kuin tyynyjä ilmaan ja
koneiden jyskeen kuuluessa heikosti nihkeässä ilmassa. Ei ollut
auringonpaistetta eikä tuulta, puut takanani olivat melkein märät,
penkki, millä istuin, oli kylmänkostea. Aika kului, istua nuhjotin,
väsyin ja selässäni tuntui hiukan kylmää väristystä, hetkisen
kuluttua tunsin, että silmäni alkoivat painua umpeen. Ja minä annoin
niiden painua...

Kun heräsin, oli ympärilläni pimeää, hyppäsin pystyyn pökerryksissäni
ja kylmästä väristen otin pakettini ja läksin astelemaan. Astelin
yhä nopeammin ja nopeammin tullakseni lämpimäksi, pieksin itseäni
käsilläni, hieroin sääriäni, jotka olivat miltei tunnottomat, ja
saavuin paloaseman luo. Kello oli yhdeksän, olin nukkunut monta
tuntia.

Minnekähän minä oikeastaan hommautuisin? Jossakinhan minun täytyisi
olla. Seison siinä ja töllistelen paloasemalle ja tarkastelen,
saattaisiko päästä johonkin käytävään, varron hetkeä, jolloin
vahtimies kääntäisi selkänsä. Astelen portaita ylös ja aion ruveta
juttelemaan miehen kanssa, hän kohottaa heti kirveensä kunniantekoon
ja odottaa, mitä minulla olisi sanottavaa. Tuo kohotettu kirves,
jonka terä on käännetty minua kohti, vaikuttaa kuin kylmä isku
hermoihini, joudun äänettömäksi pelosta tuon aseellisen miehen edessä
ja vetäydyn vaistomaisesti takaisin. En virka mitään, väistyn vain
kauemmas hänestä, pelastaakseni nokkani nostan käden otsalleni ikään
käin olisin unohtanut jotakin ja luikin pois. Kun jälleen seisoin
katukäytävällä, tunsin kuin pelastuneeni suuresta vaarasta. Ja minä
kiiruhdin tieheni.

Viluisena ja nälkäisenä, yhä enemmän ja enemmän masentuneena astelin
Karl Johanin katua ylöspäin, aloin kiroilla sangen äänekkäästi
enkä välittänyt, jos joku sattui kuulemaankin. Suurkäräjätalon
luona, juuri ensimmäisen leijonan kohdalla muistan äkillisestä
mielleyhtymästä erään tuntemani maalarin, nuoren miehen, jonka olin
pelastanut saamasta korvapuustia Tivolissa ja jonka luona kerran
myöhemmin olin käynyt. Napsautan sormiani ja lähden Tordenskjoldin
kadulle, löydän oven, jonka ulkopuolella oli kortissa nimi C.
Zacharias, ja koputan.

Hän tuli itse ulos, hän tuoksui oluelle ja tupakalle niin että pahaa
teki.

"Iltaa!" sanoin.

"Iltaa! Tekö se olette? No, mutta mitä hittoa te näin myöhään
tulette? Se ei tee edullista vaikutusta lampunvalossa. Olen lisännyt
siihen heinähaasian sitten viime näkemän ja tehnyt pari muutosta.
Teidän täytyy nähdä se päivällä, nyt ei maksa vaivaa yrittääkään."

"Anna minun nähdä se kuitenkin", sanoin, en muuten muistanut, mitä
kuvaa hän tarkoitti.

"Aivan mahdotonta!" vastasi hän. "Se näyttää kokonaan keltaiselta! Ja
sitten vielä" -- hän lähestyi minua ja lausui kuiskaten -- "minulla
on pieni tyttö luonani tänä iltana, joten se ei mitenkään sovi."

"No, niin ollen ei siitä voi olla puhettakaan."

Vetäydyin takaisin, sanoin hyvää yötä ja läksin.

Ei siis sittenkään ollut muuta keinoa kuin mennä jonnekin metsään.
Kunpa vain maa ei olisi ollut niin kostea! Taputtelin peittoani ja
tunsin yhä enemmän ja enemmän mukautuvani ajatukseen, että minun
pitäisi nukkua ulkona. Olin niin kauan kiusannut itseäni hakemalla
yösijaa kaupungista, että olin vallan väsynyt ja ikävystynyt
koko hommaan, oli miellyttävä nautinto rauhoittua ja heittäytyä
vetelehtimään kaduilla, ajattelematta niin mitään. Menin katsomaan
yliopiston kelloa ja näin, että se oli kymmenen, sieltä läksin
astelemaan läpi kaupungin. Eräässä paikassa Haegdehaugella seisoin
hiljaa erään talouskaupan edustalla, jonka ikkunassa oli näytteillä
ruokatavaroita. Kissa nukkui pyöreän ranskanleivän vieressä, sen
takana oli pölyinen kannu ja useita laseja täynnä ryynejä. Seisoin
siinä hetkisen katsellen noita ruokatavaroita, mutta kun minulla
ei ollut varoja ostaa mitään, käännyin äkkiä poispäin ja jatkoin
kulkuani. Astelin hyvin hiljaa, kuljin ohi Majurinmajan, astelin
edelleen, yhä edelleen, tuntikausia, ja tulin vihdoin pyökkimetsään.

Täällä poikkesin tiepuoleen ja istahdin lepäämään. Sitten ryhdyin
etsimään itselleni sopivaa paikkaa, aloin keräillä hiukan kanervia
ja katajia ja laitoin vuoteen eräälle mäentöyräälle, missä oli
jokseenkin kuivaa, avasin pakettini ja otin peiton esille.
Olin väsynyt pitkästä kävelymatkasta ja kävin heti pitkäkseni.
Kääntelehdin ja vääntelehdin monta kertaa, ennen kuin sain mukavan
asennon, korvaani särki, se oli hiukan turvonnut köydeniskun jälkeen,
enkä voinut levätä sillä puolen. Riisuin kengät jaloistani ja panin
ne pään alle ja niiden päälle Sembiltä saamani paperin.

Ja pimeän suuri tunnelma lepäsi ympärilläni, kaikki oli hiljaista,
kaikkityynni. Mutta ylhäällä korkeudessa suhisi ikuinen laulu,
ilman sävel, tuo kaukainen, yksitoikkoinen suhina, joka ei koskaan
vaikene. Kuuntelin niin kauan tuota loputonta, sairasta suhinaa, että
pääni alkoi mennä pyörälle, se oli varmaankin pyörivien maailmojen
sinfoniaa, tähtien, jotka ryhtyivät laulamaan...

"Mitä vielä!" sanoin ja nauroin ääneen virkistyäkseni, "nehän ovat
huuhkajia, jotka huhuilevat Kaanaassa!"

Ja minä nousin ja heittäydyin pitkäkseni jälleen, panin kengät
jalkaani, kuljeskelin pimeässä ja rupesin pitkäkseni uudelleen,
kamppailin ja taistelin vihan ja pelon kanssa aivan aamutunneille
saakka, jolloin vihdoin uinahdin uneen.

Oli kirkas päivä, kun avasin silmäni, ja minulla oli sellainen tunne,
että päivä oli melkein puolessa. Panin kengät jalkaani, laitoin
peiton jälleen pakettiin ja läksin takaisin kaupunkiin. Aurinkoa
ei näkynyt tänäänkään, ja olin viluinen kuin koira, jalkani olivat
puutuneet, ja silmäni alkoivat vuotaa kuin ne eivät olisi sietäneet
päivänvaloa.

Kello oli kolme. Nälkäni alkoi käydä aika ankaraksi, olin väsynyt
ja oksentelin hiukan siellä täällä piilopaikoissa. Pistäydyin
höyrykeittiöön, luin taulun ja kohautin huomiota herättävästi
olkapäitäni, ikään kuin puolisuolainen liha ja läski ei kelpaisi
minulle; sieltä tulin rautatietorille.

Tunsin äkkiä merkillistä sekavuutta päässäni, astelin edelleen enkä
aikonut siitä välittää, mutta se tuli yhä pahemmaksi ja viimein
minun täytyi istahtaa eräälle portaalle. Koko sielussani tapahtui
muutos, ikään kuin jokin siirtyisi syrjään sisimmässäni, tai jokin
esirippu, jokin kudos aivoissani menisi rikki. Huokasin pari kertaa
ja jäin ihmetellen istumaan. En ollut tiedoton, tunsin selvästi,
miten korvaani hiukan särki, ja kun muuan tuttava kulki ohi, nousin
seisomaan ja tervehdin.

Mikä oli se uusi, kiusallinen tunne, joka nyt liittyi entisiin?
Johtuiko se siitä, että olin nukkunut raa'an mullan päällä?
Vai aiheutuiko se siitä, että en ollut vielä saanut aamiaista?
Oikeastaan tällaisessa elintavassa ei ollut hivenenkään järkeä,
kautta Kristuksen pyhän kärsimyksen en myöskään käsittänyt, minkä
vuoksi minä ansaitsin tällaista vainoamista! Ja äkkiä juolahti
mieleeni, että yhtä hyvin voisin tekeytyä kulkuriksi heti ja mennä
sängynpeittoineni "sedän" kellariin. Voisin pantata sen yhdestä
kruunusta ja saada sitten kolme soveliasta ateriaa, pysyttelisin
valveilla, kunnes saisin jonkin toisen, Hans Paulille tekisin
tepposet. Olin jo matkalla kellariin, mutta pysähdyin oven edessä,
ravistin päätäni ja käännyin ympäri.

Sitä mukaa kuin astelin kauemmaksi, tulin yhä iloisemmaksi, että
olin voittanut tämän ankaran kiusauksen. Tietoisuus siitä, että
olin vielä puhdas ja rehellinen, nousi minulle päähän, täytti minut
ihanalla tunteella siitä, että olin luja luonne, valkoinen majakka
keskellä sameaa ihmismerta, missä hylkyjä uiskenteli. Pantata toisen
omaisuutta yhdestä ruoka-ateriasta, syödä ja juoda itsellensä tuomio,
tahrata sielunsa ensimmäisellä pikku kolttosella, painaa ensimmäinen
musta merkki kunniallisuuteensa, nimittää itseään kulkuriksi omien
kasvojensa edessä ja hävetä itseään -- ei koskaan! Ei koskaan.
Vakavasti se ei ollut aivoissani liikkunut, eipä se oikeastaan
ollut juolahtanutkaan mieleeni, irtonaisista, harhailevista
ajatuksenpätkistä ei tosiaankaan tarvinnut olla edesvastuussa,
varsinkaan, kun oli hirvittävä päänsärky ja oli melkein kuoliaaksi
väsynyt kantaessaan sängynpeittoa, joka oli toisen miehen omaisuutta.

Aivan varmasti ilmaantuisi jokin keino ajan pitkään! Olihan tuo
Grönlandslerin kauppias, olinko minä ahdistellut häntä joka tunti
päivässä sen jälkeen kun olin lähettänyt hänelle hakemukseni, olinko
soittanut myöhään ja aikaisin ja oliko minut käännytetty ovelta
takaisin? Tuskinpa olin oikeastaan ilmoittautunutkaan hänelle ja
saanut vastausta. Sen ei tarvinnut olla aivan turha yritys, minulla
oli kai ollut onni matkassa tällä kertaa, onnella oli useasti niin
merkillisen mutkalliset tiet. Ja minä menin Grönlandslerille.

Viimeinen täristys, joka oli kulkenut pääni läpi, oli tehnyt minut
hiukan heikoksi, astelin hyvin verkalleen ja mietiskelin, mitä
sanoisin kauppiaalle. Hän oli ehkä hyvä ihminen, jos hänen päähänsä
pälkähtäisi, antaisi hän mielellään minulle työstäni kruunun
etukäteen pyytämättäni, sellaisilla ihmisillä saattoi olla välistä
vallan erinomaisia päähänpistoja.

Pujahdin erääseen porttikäytävään ja tummensin housunpolviani
syljellä, näyttääkseni hiukan siistimmältä, jätin peittoni erään
laatikon taakse pimeään nurkkaan, harppasin yli kadun ja astuin
tuohon pieneen kauppaan.

Siellä seisoo mies liimaamassa pusseja vanhoista sanomalehdistä.

"Haluaisin mielelläni tavata herra Christietä", sanoin.

"Minä olen", vastasi mies.

No! minun nimeni oli se ja se, olin lähettänyt hänelle
paikanhakemuksen, enkä tietänyt, oliko se minua hyödyttänyt.

Hän toisti nimeni pari kertaa ja alkoi hymyillä.

"Nyt saatte nähdä!" sanoi hän ja otti paperin rintataskustaan.
"Haluatteko katsoa, miten käsittelette lukuja, hyvä herra. Olette
päivännyt kirjeenne vuonna 1848." Ja mies nauroi täyttä kurkkua.

Niin, se oli hiukan hullusti, sanoin nolona, se oli
ajattelemattomuutta, hajamielisyyttä, minä myönnän sen.

"Nähkääs, minun täytyy saada mies, joka yleensä ei tee virheitä
luvuissa", virkkoi hän. "Valitan; teidän kirjoituksenne on niin
selvää, pidän muuten teidän kirjeestänne, mutta..."

Odotin hetkisen; oli mahdotonta, että tämä olisi miehen viimeinen
sana. Hän ryhtyi jälleen laittelemaan pussejaan.

Niin, se oli ikävää, lausuin sitten, aivan hirvittävän ikävää; mutta
eihän se tietysti enää toistuisi, eikä tuo pieni erehdys saattanut
tehdä minua kokonaan sopimattomaksi kirjanpitoon yleensä?

"Ei, sitä minä en sano", vastasi hän, "mutta kuitenkin se vaikutti
minuun niin paljon, että päätin samassa ottaa toisen miehen."

"Paikka on siis täytetty?" kysyin.

"Niin."

"No, herrajumala, sittenhän sen suhteen ei ole mitään tehtävissä!"

"Ei. Valitan; mutta..."

"Hyvästi!" sanoin.

Nyt kiehahti viha minussa, hehkuvana ja rajuna. Hain pakettini, purin
hampaani yhteen ja törmäsin katukäytävällä rauhallisiin ihmisiin
pyytämättä anteeksi. Kun muuan herra pysähtyi ja nuhteli minua
käyttäytymiseni johdosta, käännyin ympäri ja ärjäisin mielettömän
sanan hänelle korvaan, puin nyrkkiäni aivan hänen nenänsä edessä
ja läksin menemään edelleen, paatuneena sokeasta raivosta, jota en
voinut hillitä. Hän kutsui poliisikonstaapelin, enkä mitään sen
mieluummin halunnut kuin saada konstaapelin käsiini hetkiseksi,
hiljensin tarkoituksellisesti kulkuani antaakseni hänelle tilaisuuden
saavuttaa minut, mutta hän ei tullut. Oliko siinäkään mitään järkeä,
että ihmisen kaikkien hartaimpien ja uutterimpien yritysten piti
epäonnistua? Miksi olin siis kirjoittanut 1848? Mitä tuo kirottu
vuosiluku minua liikutti? Nyt kuljeskelin täällä nälissäni, niin että
suoleni kerääntyivät kiehkuraan kuin käärmeet, eikä missään paikassa
ollut kirjoitettu, että päivän pitkään jäisi hiukan ruokaa tähteeksi.
Ja sitä mukaa kuin aika kului tulin henkisesti ja ruumiillisesti yhä
tyhjemmäksi ja alennuin päivä päivältä kunniattomampiin tekoihin.
Valehtelin punastumatta, riistin köyhiltä ihmisiltä huoneen vuokran,
kamppailin mitä kehnoimpien ajatusten kanssa anastaakseni toisten
sängynpeittoja, tein kaikkea tätä tuntematta katumusta, ilman
pahaa omaatuntoa. Sisimpääni alkoi ilmestyä mätäpilkkuja, mustia
sieniä, jotka levisivät leviämistään. Ja ylhäällä taivaassa istui
Jumala pitäen valvovan silmänsä suunnattuna minua kohti ja katsoen,
että sortumiseni tapahtui taiteen kaikkien sääntöjen mukaisesti,
tasaisesti ja verkalleen, keskeytymättä. Mutta helvetin kuilussa
kulkivat perkeleet harjakset pystyssä kiukuissaan siitä, että kesti
niin kauan, ennen kuin tein oikein suursynnin, anteeksiantamattoman
synnin, jonka takia Jumalan vanhurskaudessaan täytyisi syöstä minut
alas.

Joudutin askeliani, tein äkkiä käännöksen vasemmalle ja tulin
kiihtyneenä ja kiukkuisena valaistuun, koristettuun porraskäytävään.
En pysähtynyt hetkeksikään, mutta porraskäytävän koko omituinen
ulkoasu tunkeutui silmänräpäyksessä tietoisuuteeni, jokainen pikku
seikka ovissa, koristeet, kiveys ilmestyi selvästi tajuntaani
juostessani portaita ylös. Soitin kiivaasti kolmannen kerroksen
ovikelloa. Miksi minun piti pysähtyä juuri tässä kerroksessa? Ja
miksi minun piti tarttua juuri tuohon kellonnuoraan, joka oli
kauimpana portaista?

Nuori nainen yllään harmaa, mustalla koristettu puku tuli avaamaan;
hän katseli hetkisen minua hämmästyneesti, pudisti sitten päätään ja
sanoi:

"Ei, meillä ei ole mitään tänään." Ja hän näytti aikovan sulkea oven.

Minkä vuoksi olinkaan häirinnyt tuota ihmistä? Hän luuli minua
epäilemättä kerjäläiseksi, ja minä tulin äkkiä kylmäksi ja
rauhalliseksi. Otin hatun päästäni ja kumarsin kunnioittavasti
ja ikään kuin en olisi kuullut hänen sanojaan ja lausuin hyvin
kohteliaasti:

"Pyydän anteeksi, neiti, että soitin niin rajusti, en tuntenut
kelloa. Täällähän pitäisi olla sairas herra, joka on ilmoittanut
ottavansa miehen työntämään itseään vaunuissa?"

Hän seisoi hetkisen harkiten tuota valheellista keksintöä ja näytti
tulevan epätietoiseksi minusta.

"Ei", sanoi hän lopulta, "ei täällä ole ketään sairasta herraa."

"Eikö? Vanhahkoa herraa, kahden tunnin ajelu päivässä, neljäkymmentä
äyriä tunnilta?"

"Ei."

"Sitten pyydän jälleen anteeksi", sanoin, "hän on kenties
ensimmäisessä kerroksessa. Olisin vain suositellut erästä miestä,
jonka tunnen ja jota kohtaan tunnen mielenkiintoa. Nimeni on
Wedel-Jarlsberg." Ja minä kumarsin jälleen ja vetäydyin takaisin.
Nuori nainen sävähti tulipunaiseksi, hämillään kun oli hän ei osannut
liikahtaa paikaltaan, vaan seisoi tuijottaen jälkeeni, kun astelin
portaita alas.

Rauhallisuuteni oli palannut, ja pääni oli selvä. Naisen sanat,
ettei hänellä ollut minulle mitään annettavaa tänään, vaikutti kuin
kylmä suihku. Niin pitkällä siis oltiin, että kuka hyvänsä saattoi
ajatuksissaan osoittaa minua ja sanoa itsekseen: tuossa kulkee
kerjäläinen, yksi niistä, joille viskataan ruokaa ihmisten ovilta!

Möllerin kadulla pysähdyin erään ruokalan edustalle ja vedin
sieraimiini sisällä paistettavan lihan raikasta tuoksua; minulla oli
jo käsi rivassa ja halusin mennä sisälle ilman asiaa, mutta peruutin
ajoissa aikeeni ja menin pois paikalta. Tullessani Suurtorille ja
etsiessäni paikkaa, missä voisin levätä hetkisen, havaitsin, että
kaikki penkit olivat täynnä ihmisiä, ja minä hain turhaan hiljaista
paikkaa, minne voisin istahtaa. Tietysti! sanoin synkästi itsekseni,
tietysti, tietysti! Ja niin läksin jälleen kävelemään. Poikkesin
basaarikulmauksessa olevan vesisuihkun luo ja join kulauksen vettä,
astelin uudelleen, liikuin eteenpäin askel askelelta, viivyttelin
kauan jokaisen kaupanikkunan ääressä, pysähdyin seuraamaan
katseellani jokaista ohikulkevaa vaunua. Tunsin päässäni hehkuvaa
kuumuutta, ja ohimoillani jyskytti hiukan kummallisesti; vesi, minkä
olin juonut, teki hyvin pahan vaikutuksen, kävellessäni oksentelin
kadulle vähän sinne, vähän tänne, jotta sitä ei olisi huomattu.
Niinpä tulin sitten Kristuksen kirkon hautausmaalle. Laskeuduin
istumaan kyynärpäät polviin nojaten ja pää käsien varassa; näin
kyyrysilläni minun oli hyvä olla enkä enää tuntenut pientä kaivavaa
tunnetta rinnan alla.

Muuan kivenhakkaaja oli vatsallaan erään suuren graniittilevyn päällä
ja hakkasi nimikirjaimia; hänellä oli siniset silmälasit ja hän
muistutti erästä tuttavaani, jonka melkein olin unohtanut, erästä
pankkimiestä, jonka joitakin aikoja sitten olin tavannut Oplandin
kahvilassa.

Jospa vain voisin purra hävyltä hännän ja kääntyä hänen puoleensa,
kertoa hänelle suoraan totuuden, että aloin olla jokseenkin vähissä
varoissa ja että minun oli vaikea pysytellä hengissä! Voisin antaa
hänelle parturikirjani... Hitto soikoon, parturikirjani! Lippuja
melkein kruunun edestä! Haeskelen hermostuneesti tätä kallisarvoista
aarretta. Kun en löydä sitä tarpeeksi joutuin, hypähdän pystyyn,
etsin otsa hiessä, löydän sen vihdoin rintataskun pohjalta, toisten
puhtaiden ja kirjoitettujen, arvottomien paperien joukosta.
Lasken nuo kuusi lippua moneen kertaan, edestä ja takaa, minä en
niitä paljon tarvinnut, saattoihan olla oikku, päähänpisto, etten
viitsinyt enää ajauttaa partaani. Olisin autettu puolella kruunulla,
valkoisella puolen kruunun rahalla! Pankki suljettiin kello kuusi,
voisinhan vartoa miestä Oplandin ulkopuolella siinä seitsemän --
kahdeksan tienoissa.

Istuin kauan aikaa iloiten tästä ajatuksesta. Aika kului, tuuli
heilutteli ankarasti ympärilläni olevia kastanjoita, ja päivä alkoi
kallistua iltaan. Eiköhän sentään ollut hiukan pikkumaista tarjota
kuutta parturilippua nuorelle herralle, joka oli pankissa? Hänellä
oli ehkä pari täysinäistä parturikirjaa taskussaan, ehkäpä hienompia
ja puhtaampia lippuja kuin minun, kenpä sen tiesi. Ja minä haeskelin
kaikista taskuistani useampia esineitä, joita voisin antaa mukaan,
mutta en löytänyt mitään. Avasin kaulukseni, suuren etumuksen,
joka peitti puolet rintaani, puhdistin sen huolellisesti ja käärin
valkoiseen kirjoituspaperiin, parturikirjan panin mukaan. Sitten
läksin hautausmaalta ja menin Oplandin kahvilan edustalle.

Raatihuoneen kello oli seitsemän. Liikuskelin kahvilan läheisyydessä,
kuljin edestakaisin rauta-aitauksen sivustaa ja pidin tarkasti
silmällä kaikkia ovessa kulkevia. Vihdoin kahdeksan tienoissa näin
sen nuoren miehen, reippaana ja sirona astelevan mäkeä ylös ja
suuntaavan kulkunsa kahvilan ovea kohti. Sydämeni lepatti kuin pikku
lintu rinnassani, kun huomasin hänet, ja minä hyökkäsin hänen eteensä
tervehtimättä.

"Puoli kruunua, vanha ystävä!" sanoin rohkeasti, "tässä -- kai tässä
on korvaukseksi", ja minä pistin sen pikku paketin hänen käteensä.

"Ei ole!" sanoi hän, "ei kautta Jumalan, minulla ei ole!" ja hän
avasi rahakukkaronsa aivan silmieni edessä. "Olin ulkona eilen
illalla ja jouduin rahattomaksi! uskokaa minua, minulla ei ole."

"Niin, niin, rakas ystävä, niinhän se on!" vastasin ja uskoin
hänen sanojaan; eihän hänellä ollut syytä valehdella niin pienessä
asiassa; minusta näytti myös kuin olisivat hänen siniset silmänsä
olleet melkein kosteat kun hän tutki taskujaan eikä löytänyt mitään.
Vetäydyin takaisin. "Anteeksi sitten!" sanoin, "olin vain pikku
pulassa."

Olin jo hyvän matkan päässä kadulla, kun hän huusi jälkeeni, että
olin unohtanut paketin.

"Pitäkää se, pitäkää se!" vastasin, "sen te kyllä ansaitsette! Siinä
on vain pari pikku esinettä, mitättömyyksiä -- melkein kaikki,
mitä omistan." Ja minä tulin liikuttuneeksi omista sanoistani, ne
kuulostivat niin lohduttomilta tässä hämärtyvässä illassa, ja minä
ratkesin itkuun...

Tuuli raikastui, pilvet kulkivat kiivasta vauhtia taivaalla, ja
ilma tuli yhä kylmemmäksi sitä mukaa kuin pimeni. Astelin itkien
koko kadun loppuun saakka, surkuttelin yhä enemmän itseäni ja
toistin kerran toisensa jälkeen paria sanaa, huudahdusta, joka
jälleen kohotti kyynelet esiin, kun ne olivat jo alkaneet lakata.
Herrajumala, miten kärsin! Herrajumala, miten kärsin!

Kului tunti, kului verkalleen ja hitaasti. Pysyttelin kauan aikaa
Torikadulla, istuin portailla, pujahdin porraskäytäviin, kun joku
kulki ohi, seisoin tuijottaen mitään ajattelematta valaistuihin
kauppoihin, missä ihmiset liikkuivat tavarain ja rahojen keskellä,
lopulta löysin rauhallisen paikan lantakasan takaa kirkon ja
basaarien väliltä.

Ei, minä en voinut mennä metsään tänä iltana, käyköön miten tahansa,
minulla ei ollut siihen voimia, ja matka oli liian pitkä. Tahdoin
antaa yön kulua miten tahansa, ja jäädä tänne, missä olin; jos tulisi
kovin kylmä, voisin kävellä kirkon luona, en aikonut sen enempiin
puuhiin ryhtyä. Ja minä nojauduin taaksepäin ja torkuin.

Häly ympärilläni laimeni, kaupat suljettiin, jalankulkijani askelia
kuului yhä harvemmin, ja vähitellen kaikki ikkunat pimenivät...

Avasin silmäni ja huomasin olennon edessäni. Kiiltävät napit, jotka
loistivat vastaani, saattoivat minut aavistamaan, että se oli
konstaapeli, miehen kasvoja en voinut nähdä.

"Hyvää iltaa!" sanoi hän.

"Hyvää iltaa!" vastasin ja tulin pelokkaaksi. Nousin hämilläni. Hän
seisoi hetkisen liikkumattomana.

"Missä te asutte?" kysyi hän.

Mainitsin tottumuksesta ja sen enempää ajattelematta vanhan
osoitteeni, sen pienen ullakkohuoneen, josta olin lähtenyt.

Hän seisoi jälleen hetkisen.

"Olenko tehnyt jotakin hullua?" kysyin peloissani.

"Eipä suinkaan!" vastasi hän. "Mutta teidän pitäisi nyt mennä kotiin,
on kylmä levätä täällä."

"Niin, se on totta, tuntuu hiukan kylmältä."

Ja minä sanoin hyvää yötä ja suuntasin vaistomaisesti kulkuni vanhaa
asuntoani kohti. Jos vain menettelisin varovasti, voisin kyllä
päästä sinne kenenkään kuulematta; siellä oli kaikkiaan kahdeksan
porrassarjaa, ja vain kaksi ylintä narisi askelten alla.

Riisuin kenkäni alhaalla portaissa ja astelin ylös. Oli hiljaista
kaikkialla; toisesta kerroksesta kuului kellon verkkaisaa tikitystä
ja hiukan lapsen itkua, sitten en kuullut mitään. Löysin oveni,
nostin sitä hiukan saranoissa ja avasin sen ilman avainta totuttuun
tapaani, menin huoneeseen ja vedin oven jälleen äänettömästi kiinni.

Kaikki oli samassa kunnossa kuin sieltä lähtiessäni, uutimet
ikkunoissa oli työnnetty syrjään ja sänky oli tyhjänä; pöydällä
häämötti paperia, se oli ehkä kirjeeni emännälle; hän ei siis ollut
käynytkään täällä sen jälkeen kun olin lähtenyt. Hapuilin kädelläni
tuota valkoista paikkaa ja tunsin ihmeekseni, että se oli kirje.
Kirje? Vien sen ikkunan luo, tutkin niinkuin siinä pimeässä oli
mahdollista noita epäselviä kirjaimia ja löydän siitä vihdoin oman
nimeni! Ajattelin: vastaus emännältä, kielto astua enää huoneeseen,
jos haluaisin yrittää takaisin!

Ja verkalleen, hyvin verkalleen poistun jälleen huoneesta, kannan
kenkiä toisessa kädessä, toisessa kirjettä ja peittoa kainalossa.
Kiristän ja puren hampaitani narisevilla portailla, pääsen
onnellisesti ja hyvin alas noista kaikista portaista ja olen jälleen
ulko-oven luona.

Panen taas kengät jalkaani, käytän paljon aikaa nauhojen
kiinnittämiseen, istunpa hetkisen hiljaa saatuani ne kiinni, tuijotan
mitään ajattelematta eteeni ja pidän kirjettä kädessäni.

Sitten nousen ja lähden.

Kadulla jonkin matkan päässä hehkuu kaasulyhty, menen aivan valon
alle, nostan pakettini lyhtytolppaa vasten ja avaan kirjeen. Kaiken
tämän teen hyvin verkalleen.

Tuntuu kuin valovirta syöksähtäisi rintaani, ja minä kuulen
päästäväni pienen huudahduksen, mielettömän iloäänen: kirje oli
päätoimittajalta, alakertajuttuni oli hyväksytty, oli juuri
mennyt latomoon! "Muutamia pieniä muistutuksia... korjannut pari
oikeinkirjoitusvirhettä... kyvykkäästi tehty... painetaan huomenna,
kymmenen kruunua."

Minä nauroin ja itkin, läksin juosta riehkaisemaan katua pitkin,
pysähdyin ja satutin polveni, kiroilin ja pauhasin ankarasti
tyhjänpäiväisille. Ja aika kului.

Koko yön, aivan valoisaan aamuun saakka, keljuilin kadulla, tyhmänä
ilosta, ja toistin: Kyvykkäästi tehty, siis pieni mestariteos, neron
tuote. Ja kymmenen kruunua.



TOINEN OSA


Pari viikkoa myöhemmin olin eräänä iltana ulkona.

Olin jälleen istunut hautausmaalla ja kirjoitellut artikkelia lehteä
varten; sitä hommaillessani kello tuli kymmenen, ilta hämärtyi ja
portin sulkemisaika oli käsissä. Olin nälissäni, hyvin nälissäni;
ne kymmenen kruunua olivat, ikävä kyllä, riittäneet vain lyhyen
ajan; nyt oli kulunut kaksi, melkein kolme vuorokautta siitä kun
olin syönyt, ja tunsin itseni hiukan väsyneeksi, rasittuneeksi
kynän käyttämisestä. Minulla oli taskussani kynäveitsen puolikas ja
avainkimppu, mutta ei äyrin äyriä.

Kun hautausmaan portti suljettiin, olisi minun pitänyt mennä suoraan
kotiin, mutta vaistomaisesti inhoten huonettani, missä kaikki oli
pimeää ja tyhjää, hylättyä läkkisepän työhuonetta, jossa vihdoin
olin saanut luvan oleskella toistaiseksi, minä lorvailin edelleen,
harhailin umpimähkään raatihuoneen ohi, aivan rantaan saakka,
rautatiesillalla olevalle penkille, johon istahdin.

Sillä hetkellä ei mieleeni juolahtanut yhtään surullista ajatusta,
unohdin tukalan tilani ja tunsin mieleni rauhoittuvan katsellessani
satamaa, joka lepäsi tyynenä ja kauniina hämyssä. Vanhaan tapaan
halusin ilahduttaa itseäni lukemalla läpi kirjoituksen, jonka juuri
olin valmistanut ja joka kärsivistä aivoistani tuntui parhaalta,
mitä olin tehnyt. Otin käsikirjoitukseni taskusta, pidin sitä aivan
silmieni edessä, nähdäkseni, ja luin sivun toisensa jälkeen. Vihdoin
väsähdin ja pistin paperit taskuun. Oli hiljaista kaikkialla; meri
lepäsi kuin sininen helmiäinen edessäni, ja pikkulintuja lenteli
äänettöminä ohitseni paikasta paikkaan. Muuan poliisikonstaapeli
kävelee jonkin matkan päässä, muuten ei näy ainoatakaan ihmistä, ja
koko satama lepää hiljaa.

Lasken jälleen rahani: kynäveitsen puolikas, avainkimppu, mutta ei
äyriäkään. Äkkiä työnnän käteni taskuuni ja vedän paperit esille.
Haen valkoisen, kirjoittamattoman lehden, ja -- jumala ties, mistä
sain sen ajatuksen -- laitoin paperitötterön, suljin sen varovasti,
niin että se näytti täysinäiseltä, ja viskasin sen kauas alas
katukiveykselle; tuuli kuljetti sen vielä kauemmas, sitten se
pysähtyi lepäämään.

Nyt oli nälkä alkanut ahdistaa minua. Istuin katsellen tuota
valkoista paperitötteröä, joka oli ikään kuin pullollaan
hopearahoista, ja kiihotin itseni uskomaan, että se todella sisälsi
jotakin. Koetin arvailla summan suuruutta -- jos arvaisin oikein,
olisi se minun! Kuvittelin, että pienet, ihanat kymmenen äyrin
rahat olisivat pohjalla ja lihavat, uurteiset kruunut päälläpäin --
kokonainen paperitötterö täynnä rahaa! Katselin sitä himokkain silmin
ja olin lähtemäisilläni itse sitä varastamaan.

Sitten kuulen konstaapelin yskäisevän -- ja miksikä minun päähäni
pälkähti tehdä samoin? Nousen ylös penkiltä ja yskäisen, ja
toistan sen kolmasti, jotta hän sen kuulisi. Miten halukkaasti
hän hyökkäisikään paperitötteröön käsiksi, kun hän saapuisi! Minä
riemuitsin tästä kepposesta, hykertelin iloissani käsiäni ja
päästelin suurenmoisia kirosanoja suustani. Kylläpä hän saisi pitkän
nenän, se koira! Ehkäpä hän vajoaisi helvetin kuumimpaan kattilaan ja
kidutukseen sen tepposen takia! Olin humaltunut nälästä, syömättömyys
oli päihdyttänyt minut.

Parin minuutin kuluttua saapuu konstaapeli, helskyttäen
rautakorkojaan katukiviin, tähyillen kaikille suunnille. Hän
aikailee, hänellä on koko yö edessään, hän ei näe paperitötteröä --
ei ennen kuin on aivan lähellä sitä. Silloin hän pysähtyy ja katselee
sitä. Se näyttää niin valkoiselta ja arvokkaalta siinä maassa, ehkäpä
pieni summa, mitä? Pieni summa hopearahaa?... Ja hän ottaa sen ylös.
Hm! se on kevyt, hyvin kevyt. Ehkäpä joku kallisarvoinen höyhen,
hatun koriste... Ja hän avaa sen varovasti suurilla käsillään ja
tirkistää sisälle. Minä nauroin, nauroin ja iskin nyrkillä polveeni,
nauroin kuin raivokas mies. Eikä niin ääntä tullut kurkustani,
nauruni oli äänetöntä ja perinpohjaista, se oli harrasta kuin itku...

Sitten kuuluu jälleen kopinaa katukiveyksellä, ja konstaapeli
astelee sillan yli. Istuin siellä kyynelet silmissä ja pidätin
henkeäni, aivan hajamielisenä kuumeisesta riemusta. Aloin puhella
ääneen, kerroin itselleni paperitötteröstä, matkin konstaapeliparan
liikkeitä, tirkistin tyhjään käteeni, ja toistin toistamistani
itsekseni: hän yskäisi viskatessaan sen pois! Hän yskäisi
viskatessaan! Näihin sanoihin liitin uusia, ärsyttäviä lisiä, muutin
koko lauseen ja kärjistin sen tällaiseksi: hän yskäisi kerran --
khöhöm!

Ryhdyin muuntelemaan ja vääntelemään noita sanoja, ja ilta kului
myöhäiseksi, ennen kuin hauskuuteni lakkasi. Uuvuttava rauha
valtasi sitten minut, miellyttävä väsymys, jota en vastustellut.
Hämärä oli käynyt pimeämmäksi, pieni vihuri kynti vakoja meren
helmiäiseen; laivat, joiden mastot näin taivasta vasten, näyttivät
mustine runkoineen äänettömiltä hirviltä, jotka lepäsivät harjakset
pystyssä odotellen minua. En tuntenut mitään tuskaa, nälkäni oli
sen poistanut, sen sijaan tunsin itseni miellyttävän tyhjäksi, koko
ympäristöstä piittaamattomaksi ja iloiseksi siitä, ettei kukaan
minua nähnyt. Nostin jalkani penkille ja nojasin taaksepäin, sillä
tavoin saatoin parhaiten tuntea eristäytymisen koko nautinnon. Ei
ollut niin pilveä mielessäni, ei yhtään epämiellyttävää tunnetta,
eikä minulla ollut ainoatakaan täyttymätöntä halua tai kaipausta
niin laajalti kuin ajatukseni saattoivat ulottua. Lepäsin silmät
avoinna hajamielisyyden tilassa, tunsin sieluni liitelevän ihanassa
kaukaisuudessa.

Edelleen ei mikään ääni häirinnyt minua; lempeä pimeys oli kätkenyt
koko maailman katseeltani ja haudannut minut pelkkään rauhaan --
ainoastaan hiljaisuuden yksitoikkoinen äänettömyys kuului korvissani.
Ja nuo tummat hirviöt tuolla tahtoivat vetää minua luokseen, kun yö
saapui, ja ne tahtoivat kuljettaa minut kauas yli meren ja kautta
vieraiden maiden, missä ihmisiä ei asu. Ja ne tahtoivat viedä
minut prinsessa Ylajalin linnaan, missä aavistamaton ihanuus minua
odottaa, suurempi kuin kenelläkään ihmisellä on. Ja hän itse istuisi
loistavassa salissa, missä kaikki on ametistista, keltaruusuista
valmistetulla valtaistuimella, ja ojentaisi kätensä minua kohti, kun
astuisin sisään, tervehtisi ja huutaisi tervetuloa, kun lähestyisin
ja polvistuisin: tervetuloa, ritari, luokseni ja maahani! Olen sinua
odottanut kaksikymmentä kesää ja kutsunut sinua kaikkina valoisina
öinä, ja kun sinä olet surrut, olen minä itkenyt täällä sisällä, ja
kun sinä olet nukkunut, olen minä hengittänyt sinuun kauniita unia...
Ja kaunotar ottaa minua kädestä ja seuraa minua, ohjaa minua kautta
pitkien käytävien, missä suuret ihmisjoukot huutavat hurraata, kautta
valoisien puutarhojen, missä kolme sataa nuorta tyttöä leikkii ja
hymyilee, kolmanteen kerrokseen, missä kaikki on loistavaa smaragdia.
Päivä paistaa tänne sisälle, parvekkeilta ja käytäviltä kaikuvat
musiikin sävelet, vastaani leyhyy tuoksuja. Pidän hänen kättään
omassani, ja minä tunnen vereeni virtaavan tenhoisuuden hurjaa suloa,
kiedon käsivarteni hänen vyötäisilleen, ja hän kuiskaa: ei täällä,
tule vielä edemmäksi! Ja me astumme punaiseen saliin, missä kaikki
on rubiinista, uhkeaan ihanuuteen, missä lyyhistyn alas. Silloin
tunnen hänen käsivartensa ympärilläni, hän hengittää kasvojeni yllä,
kuiskaa: tervetuloa, rakkaani! Suutele minua! Enemmän... enemmän...

Näen penkiltäni tähtiä silmieni edessä, ja ajatukseni tempautuu
valojen hirmumyrskyyn...

Olin vaipunut uneen siinä levätessäni, ja minut herätti konstaapeli.
Siinä istuin, armottomasti kutsuttuna takaisin elämään ja kurjuuteen.
Ensi tunteeni oli hämmästys sen johdosta, että huomasin olevani
ulkona taivasalla, mutta pian se vaihtui katkeraksi alakuloisuudeksi;
olin itkemäisilläni surusta, että olin vielä hengissä. Oli satanut
sillä aikaa kun nukuin, vaatteeni olivat aivan läpimärät, ja tunsin
jäsenissäni raakaa vilua. Pimeys oli käynyt yhä synkemmäksi, vaivoin
saatoin erottaa konstaapelin kasvonpiirteet edessäni.

"Soh", sanoi hän, "nouskaahan nyt ylös!"

Nousin heti; jos hän olisi käskenyt minua lepäämään vielä, olisin
totellut. Olin hyvin masentunut ja aivan voimaton, lisäksi aloin
melkein samassa silmänräpäyksessä jälleen tuntea nälkää.

"Odottakaas!" huusi konstaapeli jälkeeni. "Tehän jätätte hattunne,
hassu! Sooh, menkää nyt!"

"Minustakin tuntui, että jotain minä aivan kuin -- aivan kuin olisin
unohtanut", sammalsin hajamielisenä. "Kiitos. Hyvää yötä."

Ja minä läksin tallustelemaan poispäin.

Olisipa nyt hiukan leipää! Sellainen kaunis, pieni ruisleipä,
jota voisi pureskella katuja kulkiessaan. Ja minä ajattelin juuri
sellaista erikoislaatuista ruisleipää, jota olisi niin sanomattoman
hyvä nakerrella. Tunsin katkeraa nälkää, toivoin olevani kuollut ja
kaukana, tulin kaihomieliseksi ja itkin. Kurjuudestani ei koskaan
tullut loppua! Sitten äkkiä pysähdyin kadulla, poljin jalkaani
kiveykseen ja kiroilin äänekkäästi. Miksikä hän olikaan minua
nimittänyt? Hassuksi? Minä vielä näytän sille konstaapelille,
mitä merkitsee sanoa minua hassuksi! Samalla käännyin ympäri
ja läksin juoksemaan takaisin. Tunsin vereni kiehuvan vihasta.
Alempana kadulla kompastuin ja kaaduin, mutta en välittänyt siitä,
nousin ylös ja juoksin edelleen. Asematorilla olin kuitenkin niin
väsyksissä, että en tuntenut jaksavani sillalle saakka; vihani oli
sitä paitsi jo lauhtunut. Vihdoin pysähdyin levähtämään. Eiköhän
ollutkin samantekevää, mitä sellainen konstaapeli oli sanonut! --
Totisesti! keskeytin vihani; mutta hän ei tietänyt parempaa! Ja tämän
anteeksiannon huomasin tyydyttäväksi; toistin kaksi kertaa itsekseni:
hän ei tietänyt parempaa! Sitten käännyin jälleen ympäri.

Jumala, mitä sinä voitkaan keksiä! ajattelin harmissani; juosta kuin
hullu tällaisilla kosteilla kaduilla pimeänä yönä! Nälkä kalvoi
minua sietämättömästi eikä antanut minulle rauhaa. Nieleskelin
sylkeä tyynnyttääkseni sillä tavoin nälkääni, ja minusta tuntui kuin
se olisi auttanut. Olin saanut liian vähän ruokaa monien viikkojen
aikana ennen tätä, ja voimani olivat viime aikoina huomattavasti
riutuneet. Kun jollakin tavalla olin onnistunut saamaan hankituksi
viisi kruunua, eivät nämä rahat oikein ottaneet riittääkseen niin
kauan, että olisin kokonaan palautunut entiselleni ennen kuin uusi
nälkäkausi alkoi minulle ja heikensi minua. Pahimmin se iski selkään
ja hartioihin; vähäisen kaivamisen rinnassa saatoin vaimentaa
hetkiseksi, kun yskäisin oikein ankarasti tai kun astelin hyvin
etukumarassa; mutta selkää ja hartioita en voinut hallita. Minkä
vuoksi elämäni ei oikeastaan ottanut kirkastuakseen? Enkö ehkä ollut
yhtä oikeutettu elämään kuin kuka muu hyvänsä, kuin esimerkiksi
antikvaarikirjakauppias Pascha ja höyrylaivain ekspeditööri
Hennechen? Vaikka minulla ehkä ei ollutkaan jättiläisen hartioita ja
kahta lujaa kättä työskennelläkseni ja vaikka kenties en ollutkaan
hakenut halonhakkaajan paikkaa Möllerin kadun varrella, ansaitakseni
jokapäiväisen leipäni? Olinko laiska? Enkö ollut hakenut paikkoja
ja kuunnellut luentoja ja kirjoittanut artikkeleita ja lukenut ja
työskennellyt yöt päivät, kuin hullu mies? Ja enkö ollut elänyt kuin
saituri, syönyt leipää ja juonut maitoa, kun minulla oli paljon,
leipää, kun minulla oli vähän, ja nähnyt nälkää, kun ei ollut mitään?
Asuinko hotellissa, oliko minulla sarja huoneita ensimmäisessä
kerroksessa? Ulkohuonerakennuksessa minä asuin, läkkisepän
työpajassa, jonka Jumala ja ihmiset olivat hylänneet viime talvena,
kun sinne oli tuiskunnut lunta sisälle. Joten en siis saattanut
lainkaan käsittää koko juttua!

Kaikkea tätä minä kävellessäni ajattelin, eikä mielessäni ollut
hiventäkään ilkeyttä tai kateutta tai katkeruutta.

Erään värikaupan edessä pysähdyin ja katsoin sisään ikkunasta; koetin
lukea nimiä parin ilmaapitävän purkin kupeesta, mutta oli liian
pimeä. Kiukkuisena itselleni tämän uuden päähänpiston johdosta, ja
kiivaana, melkein vihaisena siitä, etten voinut päästä selville, mitä
nuo purkit sisälsivät, iskin nyrkilläni kerran ikkunaan ja läksin
astelemaan edelleen. Kadulla näin poliisin, kiiruhdin askeliani,
menin aivan hänen luokseen ja sanoin ilman vähintäkään syytä:

"Kello on kymmenen."

"Ei, se on kaksi", vastasi hän kummastuneena.

"Ei, se on kymmenen", sanoin minä, "kello on kymmenen." Ja vihasta
puhkuen astuin vielä pari askelta lähemmäksi, puin nyrkkiäni ja
virkoin. "Kuulkaa, tietäkää se -- kello on kymmenen!"

Hän seisoi mietiskellen hetkisen, tarkasteli minua, tuijotti
hämmästellen. Vihdoin hän lausui aivan hiljaa:

"Joka tapauksessa teidän on jo aika mennä kotiin. Haluatteko, että
saatan teitä?"

Tämä ystävällisyys riisti minulta aseet; tunsin kyynelien nousevan
silmiini, ja kiiruhdin vastaamaan:

"Kiitos, ei! -- Olen vain ollut hiukan myöhään ulkona...
ravintolassa... Kiitän teitä hyvin paljon."

Hän nosti kätensä kypärälle, kun läksin. Hänen ystävällisyytensä
oli kokonaan masentanut minut, ja minä itkin, kun minulla ei ollut
antaa hänelle viisikruunusta. Pysähdyin katselemaan häntä, kun hän
verkalleen asteli tietänsä, iskin nyrkillä otsaani ja itkin yhä
hurjemmin sitä mukaa kuin hän eteni. Haukuin itseäni köyhyyteni
takia, annoin itselleni pilkkanimiä, keksin sydäntyneitä nimityksiä,
mainioita, raakoja haukkumanimiä, joilla pommitin itseäni. Näin
jatkoin, kunnes olin melkein asuntoni luona. Tultuani portille
huomasin, että olin kadottanut avaimeni.

Niin, tietysti! sanoin katkerasti itsekseni, miksipä en olisi
kadottanut avaimiani? Asun täällä rakennuksessa, missä on talli
alapuolella ja läkkisepän työpaja yläpuolella; portti on lukossa
yöllä, eikä kukaan, ei kukaan voi sitä avata -- miksipä en siis
kadottaisi avaimiani? Olen märkä kuin uitettu koira, hiukan
nälissäni, aivan hiukan vain nälissäni, ja hiukan naurettavan väsynyt
polvista -- miksipä en siis kadottaisi niitä? Miksi oikeastaan ei
koko talo ollut siirtynyt Akeriin, kun tulin yrittämään sisälle?...
Ja minä nauroin itsekseni, karaistuneena nälästä ja riutumuksesta.

Kuulin hevosten jyskivän tallissa ja saatoin nähdä yläpuolella
olevan ikkunani; mutta porttia en voinut avata enkä päästä sisälle.
Väsyneenä ja katkeroituneena päätin senvuoksi palata takaisin
sillalle etsimään avaimiani!

Oli jälleen ruvennut satamaan, ja tunsin jo veden tunkeutuvan läpi
pukuni hartioille. Raatihuoneen luona sain äkkiä loistavan ajatuksen:
aioin kehottaa poliisia avaamaan portin. Käännyin heti erään
konstaapelin puoleen ja pyysin hartaasti häntä seuraamaan mukana ja
päästämään sisälle, jos hän voisi.

Hjaa, jospa hän voisi, niin! Mutta hän ei voinut, hänellä ei ollut
avaimia. Poliisin avaimet eivät olleet täällä, ne olivat etsivässä
osastossa.

Mitä minun sitten oli tehtävä?

Hjaa, mentävä hotelliin nukkumaan.

Mutta minä en todellakaan voinut mennä hotelliin nukkumaan; minulla
ei ollut yhtään rahaa. Olin ollut ulkona... ravintolassa... hänhän
käsitti kyllä...

Seisoimme siinä hetkisen raatihuoneen portailla. Hän harkitsi ja
mietti ja tarkasteli olemustani. Sade virtasi ulkopuolellamme.

"No sitten saatte mennä sisälle päivystäjän luo ja ilmoittautua
asunnottomaksi", sanoi hän.

Asunnottomaksi? Sitä en ollut ajatellut. Niin, kuolema ja kirous, se
oli hyvä ajatus! Ja minä kiitin heti konstaapelia tästä mainiosta
keksinnöstä. Voisinko siis yksinkertaisesti mennä vain sisälle ja
sanoa, että olin vailla asuntoa?

Yksinkertaisesti!...

"Nimi?" kysyi päivystäjä.

"Tangen -- Andreas Tangen."

En tiedä, miksi valehtelin. Ajatukseni liihotteli ja antoi minulle
päähänpistoja enemmän kuin jaksoin hallita; keksin tämän oudon nimen
siinä silmänräpäyksessä ja sinkautin sen huuliltani, vähääkään
harkitsematta. Valehtelin ilman, että se oli välttämätöntä.

"Toimi?"

Mutta tämäpä olikin kysymys. Hm. Toimi! Mikä _oli_ minun toimeni?
Ajattelin ensin tekeytyä läkkisepäksi, mutta en uskaltanut; olin
antanut itselleni nimen, jota ei jokaisella läkkisepällä ole, sitä
paitsi minulla oli silmälasit nenällä. Silloin johtui mieleeni
olla tyhmänrohkea, astuin askelta lähemmäksi ja sanoin lujasti ja
päättävästi:

"Sanomalehtimies."

Päivystäjä hätkähti, ennen kuin rupesi kirjoittamaan, ja minä
seisoin mahtavana kuin valtioneuvos aitauksen edessä. Se ei
herättänyt epäilyksiä, päivystäjä saattoi kylläkin käsittää, miksi
olin viivyttänyt vastaustani. Sanomalehtimies raatihuoneella,
asunnottomana!

"Missä lehdessä -- herra Tangen?"

"Morgenbladetissa", sanoin minä. "Ikävä kyllä, olen ollut hiukan
myöhään ulkona..."

"Niin, no siitä emme puhu!" keskeytti hän ja lisäsi hymyillen: "kun
nuoriso on ulkona... me kyllä käsitämme..." Kääntyen konstaapelin
puoleen hän sanoi, samalla nousten seisomaan ja kumartaen
kohteliaasti minulle: "Saattakaa tämä herra varattuun osastoon. Hyvää
yötä!"

Tunsin kylmiä väreitä selässäni oman rohkeuteni johdosta, ja puristin
käteni nyrkkiin terästääkseni itseäni. Kunpa en olisi sekoittanut
"Morgenbladetia" asiaan. Tiesin Frielen voivan purra hampaitaan, ja
kun avain narahti lukossa, muistutti ääni siitä.

"Kaasu palaa kymmenen minuuttia", sanoi konstaapeli vielä ovella.

"Ja sitten se sammuu?"

"Sitten se sammuu."

Istahdin sängyn laidalle ja kuulin, miten avainta kierrettiin
lukossa. Valoisa koppi näytti ystävälliseltä, tunsin viihtyväni
talossa ja kuuntelin mielihyvää tuntien sateen ropinaa. En haluaisi
mitään sen parempaa kuin tämä mukava koppi oli. Tyytyväisyyteni
kasvoi; istuen sängyn laidalla hattu kädessä ja katse suunnattuna
seinällä olevaan kaasuliekkiin ryhdyin ajattelemaan ensimmäistä
tuttavuuttani poliisilaitoksen kanssa. Tämä oli ensimmäinen, ja
miten olinkaan niitä narrannut. Journalisti Tangen, mitä vielä? Ja
sitten "Morgenbladet"! Miten olinkaan satuttanut miestä sydämeen
"Morgenbladetilla"! Siitä emme puhu, mitä? Istunut pääministerin
palatsissa juhlapuvussa kello kahteen, unohtanut portin avaimen ja
muutamia tuhansia kruunuja sisältävän lompakon kotiin! Saattakaa tämä
herra varattuun osastoon...

Sitten sammuu äkkiä kaasuliekki, niin ihmeellisen äkkiä,
pienenemättä, kutistumatta; istun pilkkopimeässä, en voi nähdä
kättäni, en valkoisia seiniä ympärilläni, en mitään. Ei ollut muuta
tehtävänä kuin mennä makuulle. Ja minä riisuuduin.

Mutta en ollut uninen enkä voinut nukkua. Jäin loikomaan joksikin
aikaa katsellen pimeään, tuohon pilkkoisen pimeään, jolla ei ollut
mitään pohjaa ja jota en voinut ymmärtää. Ajatukseni ei jaksanut sitä
käsittää. Pimeys oli minusta tavallista synkempi, ja minä tunsin sen
painostavan itseäni. Suljin silmäni, aloin hyräillä ja heittelehdin
lavitsalla rauhoittuakseni, mutta tuloksetta. Pimeys oli vallannut
ajatukseni eikä jättänyt minua hetkeksikään rauhaan. Entä jos minä
itse olisin hajonnut pimeyteen, sulautunut sen kanssa yhteen? Nousen
istumaan vuoteellani ja oikaisen käsivarteni.

Hermostus oli saanut minut valtaansa, eikä auttanut, vaikka kuinka
olisin koettanut sitä vastaan taistella. Siinä minä istuin, mitä
merkillisimpien mielikuvien uhrina, komennellen itseäni olemaan
hiljaa, hyräillen kehtolauluja, hikisenä yrittäessäni hankkia
itselleni lepoa. Tuijotin pimeään, enkä ollut koskaan elämässäni
nähnyt sellaista pimeyttä. Ei ollut epäilystäkään siitä, että olin
aivan erikoislaatuisen pimeyden edessä, raivokkaan elementin, jota
ei kukaan aikaisemmin ollut pannut merkille. Mitä naurettavimmat
ajatukset askarruttivat minua, ja kaikki asiat pelästyttivät.
Pieni kolo seinässä sänkyni vieressä antaa minulle paljon
ajattelun aihetta, muurissa oleva naulan jälki. Tunnustelen sitä,
puhallan siihen ja koetan arvailla sen syvyyttä. Se ei ollutkaan
turhanpäiväinen kolo, ei ollenkaan, se oli oikein kavala ja
salaperäinen kolo, jota minun täytyi varoa! Ja tuon kolo-ajatuksen
vallassa, kokonaan suunniltani uteliaisuudesta ja pelosta minun
täytyi lopulta nousta sängystä ja etsiä käsiini kynäveitseni puolikas
mitatakseni sen syvyyden ja vakuuttautuakseni, ettei se ulottunut
aivan viereiseen koppiin saakka.

Laskeuduin takaisin vuoteelle yrittääkseni jälleen nukkumista, mutta
itse asiassa kamppaillakseni taaskin pimeän kanssa. Sade oli tauonnut
ulkona, enkä kuullut ääntäkään. Jonkin aikaa kuuntelin, kuuluisiko
askelia kadulta, enkä suonut itselleni rauhaa, ennen kuin olin
kuullut jonkun astelevan ohi, äänestä päättäen se oli konstaapeli.
Äkkiä napsautan sormiani useita kertoja ja hymyilen. Sepä vasta
peijakkaanmoista! Haa! -- Minä kuvittelin keksineeni uuden sanan.
Nousen istualleni sängyssä ja sanon: sitä ei ole kielessä, minä olen
sen keksinyt, _kuboaa_. Siinä on kirjaimia kuin sanassa, suloisin
jumala, mies, sinä olet keksinyt sanan... _Kuboaa_... jolla on suuri
kieliopillinen merkitys.

Istuin silmät auki, hämmästyneenä keksinnöstäni ja hymyillen ilosta.
Sitten alan kuiskailla; minua voidaan vakoilla; ja minä aioin
pitää keksintöni salassa. Olin päässyt nälän iloiseen hulluuteen;
olin tyhjä ja tuskista vapaa, ja ajatukseni kulkivat ohjattomina.
Mietiskelen hiljaisuudessa itsekseni. Mitä merkillisimmillä
ajatushyppäyksillä koetan tutkia uuden sanani merkitystä. Sen ei
tarvinnut merkitä Jumalaa eikä Tivolia, ja kuka oli sanonut, että
se merkitsisi eläinnäyttelyä? Puin kiivaasti nyrkkiäni ja toistan
vielä: kuka on sanonut, että se merkitsisi eläinnäyttelyä? Kun oikein
ajattelin, eihän ollut ensinkään välttämätöntä, että se merkitsisi
munalukkoa tai auringonnousua. Tällaiselle sanalle ei ollut vaikeaa
löytää merkitystä. Jäisin odottelemaan. Sillä välin voisin kuitenkin
nukkua.

Lepään lavitsalla ja hymyilen, mutta en sano mitään, en yhtään
mitään. Kuluu muutama minuutti, ja minä hermostun, tuo uusi sana
kiusaa minua lakkaamatta, palaa aina takaisin, valtaa koko ajatukseni
ja tekee minut vakavaksi. Olin päässyt selvyyteen siitä, mitä se ei
merkinnyt, mutta en siitä, mitä se merkitsisi. Sehän on sivuasiat
sanoin ääneen itsekseni, puristan käsivarttani ja toistan, että
se oli sivuasia. Sana oli, jumalankiitos, löydetty, ja sehän oli
pääasia. Mutta ajatus kiusaa minua lakkaamatta ja estää minua
vaipumasta uneen; mikään ei ollut minusta tarpeeksi hyvä tuolle
tavattoman harvinaiselle sanalle. Vihdoin nousen jälleen vuoteellani
istumaan, tartun molemmin käsin päähäni ja sanon: Ei, onhan aivan
mahdotonta antaa sen merkitä siirtolaisuutta tai tupakkatehdasta!
Jos se olisi merkinnyt jotain sellaista, olisin jo aikoja sitten
hyväksynyt sen ja vetänyt johtopäätöksiä. Ei, oikeastaan oli sana
omiaan merkitsemään jotain _sielullista_, tunnetta, sieluntilaa
-- enkö sitä saattanut käsittää? Ja minä haeskelen muististani,
löytääkseni jotakin sielullista. Silloin minusta tuntuu, kuin joku
puhuisi, sekaantuisi jaaritteluuni, ja minä vastaan vihaisesti! Mitä
vielä? Ei, sinunlaistasi idioottia ei ole toista! Ompelulankaa? Ooh,
mene helvettiin! Nyt minun täytyy ihan nauraa! Ja minun täytyi kysyä:
Miksi minä olisin velvollinen antamaan sen merkitä ompelulankaa,
kun erikoisesti olin sitä merkitystä vastustavalla kannalla? Olin
itse keksinyt sanan, ja minulla oli täysi oikeus antaa sen merkitä
mitä tahansa, sen puolesta. Mikäli tiesin, en ollut vielä lausunut
mielipidettäni...

Mutta ajatukseni joutuivat yhä enemmän epäjärjestykseen. Vihdoin
hyppäsin pois sängystä etsimään vesijohtoa. En ollut janoissani,
mutta pääni oli kuuma, ja tunsin vaistomaista vedenkaipuuta. Juotuani
menin jälleen vuoteelle ja päätin väkisinkin koettaa nukkua. Suljin
silmäni ja pakottauduin olemaan rauhallinen. Sillä tavoin lepäsin
muutaman minuutin vähääkään liikahtamatta, hiostuin ja tunsin veren
kiivaasti virtaavan suonissani. Hei, olipa se kovin huvittavaa, että
hän saattoi hakea rahoja siitä paperitötteröstä. Hän yskäisikin vain
kerran. Kulkeekohan hän siellä vielä? Istuu minun penkilläni?... Se
sininen helmiäinen... laivat...

Avasin silmäni. Kuinka saatoinkaan pitää niitä suljettuina, kun en
voinut nukkua? Ja ympärilläni lepäsi sama pimeys, sama selvittämätön
musta iankaikkisuus, jota ajatukseni ei voinut käsittää. Mihin
saattaisinkaan sitä verrata? Tein mitä epätoivoisimpia ponnistuksia
löytääkseni sanan, joka olisi kylliksi musta merkitsemään tätä
pimeyttä, sanan, joka olisi niin hirvittävän musta, että se mustaisi
suuni, kun mainitsisin sen. Herrajumala, miten pimeä täällä oli! Ja
jälleen tulen ajatelleeksi satamaa, laivoja, niitä mustia hirviöitä,
jotka siellä odottelivat minua. Ne imisivät minut luokseen ja
pitäisivät minut kiinni ja purjehtisivat kanssani yli maiden ja
merien, kautta pimeiden valtakuntien, joita kukaan ei ole nähnyt.
Tunnen olevani laivalla, joutuvani merelle, leijailevani pilvissä,
laskeutuvani, laskeutuvani... Minulta pääsee käheä tuskanhuuto ja
tarraudun kiinni sänkyyn; olin ollut vaarallisella retkellä, pudonnut
alas kuin kivi läpi ilman. Miten tunsinkaan itseni vapautuneeksi, kun
iskin käteni kovaa lavitsaa vasten! Sellaista on kuolema, lausuin
itsekseni, nyt sinä kuolet! Ja minä lepäsin hetkisen ajatellen, että
nyt minä kuolisin. Sitten hypähdin istumaan vuoteellani ja kysyin
ankarasti: kuka sanoi, että minun pitäisi kuolla? Jos olen itse
keksinyt sanan, niin olen täysin oikeutettu itse määräämään, mitä
sen tulee merkitä... Kuulin itse, että kuvittelin, kuulin sen vielä
puhuessani. Hulluuteni oli heikkouden ja väsymyksen deliriumia, mutta
tajuton en ollut. Ja yhtäkkiä välähti aivoissani ajatus, että olin
tullut hulluksi. Kauhun vallassa nousen sängystä. Hapuilen ovelle,
jota yritän avata, heittäydyn pari kertaa sitä vasten särkeäkseni
sen, nojaan pääni seinää vasten, vaikeroin ääneen, puren sormiani,
itken ja kiroilen...

Kaikkialla oli rauhallista; ainoastaan oma ääneni kajahti takaisin
seinistä. Olin kaatunut lattialle, jaksamatta enää mekastaa kopissa.
Silloin näen seinässä himmottavan harmaan neliön, vivahduksen
vaaleasta, aavistuksen -- se oli valoa. Tunsin sen olevan valoa,
tunsin ruumiini joka solulla. Ooh, miten ihanasti hengähdin!
Heittäydyin pitkin pituuttani lattialle ja itkin ilosta tuon
siunatun valohäivän johdosta, nyyhkytin kiitollisuudesta, suutelin
ikkunaa kohti ja käyttäydyin kuin hullu. Ja tälläkin hetkellä minä
olin täysin tietoinen siitä, mitä tein. Kaikki murhe oli yhtäkkiä
poistunut, kaikki epätoivo ja tuska laannut, eikä minulla ollut
yhtään täyttymätöntä toivoa, niin etäälle kuin ajatukseni saattoi
entää. Rupesin istumaan lattialle, panin käteni ristiin ja odotin
kärsivällisesti päivän nousua.

Millainen yö tämä olikaan ollut! Ettei melua sentään ollut
kuultu, ajattelin ihmeissäni. Mutta minähän olinkin varatussa
osastossa, korkealla kaikkien vankien yläpuolella. Asunnoton
valtioneuvos, jos niin voisin sanoa. Yhäti mitä parhaimmalla
tuulella, katse suunnattuna yhä vaalenevaa ruutua kohti huvitin
itseäni kuvittelemalla olevani valtioneuvos, nimitin itseäni von
Tangeniksi ja sovitin puheeni hallitustyyliin. Kuvitteluni eivät
olleet lakanneet, olin ainoastaan vähemmän hermostunut. Kun vain
en olisi tehnyt tuota valitettavaa ajattelemattomuutta, että olin
jättänyt lompakkoni kotiin. Kaiketi minulla oli kunnia saattaa herra
valtioneuvos vuoteelle? Ja mitä ankarimman vakavuuden vallassa, monin
tempuin menin lavitsan luo ja laskeuduin vuoteelle.

Oli tullut jo niin valoisa, että saatoin jotenkuten erottaa kopin
suuruuden, ja hiukkasta myöhemmin voin nähdä tukevan ovenrivan. Tämä
rauhoitti minua, yksitoikkoinen pimeys, niin kiusoittavan paksu, että
se esti minua näkemästä itseäni, oli voitettu, vereni rauhoittui ja
kohta tunsin silmieni painuvan umpeen.

Minut herätti pari iskua ovelleni. Kiiruimman kaupalla hypähdin ylös
ja pukeuduin nopeasti, vaatteeni olivat vielä eilisestä likomärät.

"Ilmoittautukaa alhaalla päivystäjälle", sanoi konstaapeli.

Oliko siis jälleen muodollisuuksia kestettävänä! ajattelin peloissani.

Jouduin suureen huoneeseen, missä istui kolme-, neljäkymmentä
ihmistä, kaikki asunnottomia. Ja heidän nimensä huudettiin yksi
toisensa jälkeen pöytäkirjan mukaan, kukin sai lipun, jolla voi saada
ruokaa. Päivystäjä sanoi aina vieressään olevalle konstaapelille:

"Saiko hän lipun? Niin, älkää unohtako antaa heille lippua. Ne
näyttävät olevan aterian tarpeessa."

Ja minä seisoin katsellen noita lippuja ja toivoin myös saavani
sellaisen.

"Andreas Tangen, sanomalehtimies!"

Astuin esiin ja kumarsin.

"No kuinka te olette tänne joutunut?"

Selitin asian kokonaisuudessaan, kerroin saman jutun kuin eilen
illallakin, valehtelin avosilmin ja värähtämättä, valehtelin
rehellisesti: Ollut hiukan liian myöhään ulkona, ikävä kyllä...
ravintolassa... hävittänyt portin avaimen...

"Niin", sanoi hän hymyillen, "sellaista se on! Oletteko nukkunut
hyvin?"

"Kuin valtioneuvos!" vastasin. "Kuin valtioneuvos!"

"Se ilahuttaa minua!" sanoi hän ja nousi seisomaan. "Hyvästi!"

Ja minä läksin.

Lippu, lippu minullekin! En ole syönyt kolmeen päivään ja yöhön.
Leipää! Mutta kukaan ei siellä tarjonnut minulle lippua, enkä
uskaltanut sellaista pyytää. Se olisi heti herättänyt epäilyksiä.
Alettaisiin penkoa yksityisasioitani ja tutkia, kuka minä oikeastaan
olin; minut vangittaisiin väärien tietojen antamisesta. -- Pää
pystyssä, ryhti kuin miljoonikon ja kädet takkini liepeessä astun
ulos raatihuoneelta.

Aurinko paistoi jo lämpimästi, kello oli kymmenen ja hyörinä
Youngin torilla oli täydessä käynnissä. Minnekähän minä menisin?
Koetan taskuani ja tunnustelen käsikirjoitustani; kun kello tulisi
yksitoista, voisin yrittää tavata toimittajaa. Seison hetkisen
kaiteen vieressä ja tarkastelen alapuolella vilisevää elämää, sillä
välin olivat vaatteeni alkaneet höyrytä. Nälkä palasi jälleen,
kaiveli rintaani milloin mistäkin paikasta, tuikkasi kipeästi. Eikö
minulla tosiaankaan ollut ystävää, tuttavaa, jonka puoleen voisin
kääntyä? Haeskelen muististani löytääkseni miehen, jolla olisi
kymmenen äyriä, enkä löydä. Oli sentään kaunis päivä, ympärilläni oli
runsaasti päivänpaistetta ja runsaasti valoa; taivas väreili kuin
hieno meri kunnaiden yllä...

Tietämättäni jouduin matkalle asuntoani kohti.

Nälkäni oli ankara, ja minä löysin kadulta lastun pureskellakseni. Se
auttoi. Kas, kun en ollut ennen ajatellut sitä!

Portti oli auki, tallimies sanoi tavalliseen tapaan hyvää huomenta.

"Kaunis ilma!" sanoi hän.

"Niin", vastasin minä. Siinä kaikki mitä keksin sanoa. Voisinkohan
pyytää häneltä lainaksi yhtä kruunua? Hän antaisi kyllä mielellään,
jos voisi. Olin sitä paitsi kerran auttanut häntä kirjeen
kirjoittamisessa.

Hän seisoi harkiten jotain, minkä halusi ilmaista.

"Kaunis ilma, niin. Hm. Minun olisi maksettava emännälle tänään,
etteköhän voisi olla niin hyvä ja lainata minulle viisi kruunua,
mitä? Vain muutamaksi päiväksi. Olette tehnyt mulle palveluksen
ennenkin."

"En, Jens Olaj, en tosiaankaan voi", vastasin. "En nyt. Kenties
myöhemmin, ehkä iltapäivällä." Ja minä astelin portaita ylös
huoneeseeni.

Heittäysin sänkyyn ja nauroin. Miten mainiota, että hän ehti ennen
minua! Kunniani oli pelastettu. Viisi kruunua -- Jumala sinua
varjelkoon, mies! Olisit yhtä hyvin voinut kysyä minulta viittä
höyrykeittiön osaketta tai jotain Akerin herraskartanoa.

Ja kun ajattelin noita viittä kruunua, rupesi minua naurattamaan
yhä enemmän. Enkös ollutkin koko mahtava mies, mitä? Viisi kruunua!
Kyllä tässä oli sellainen mies! Hilpeyteni kasvoi ja minä antauduin
sen valtaan: hyi hittoa, mikä ruoan katku täällä on! Oikein tuore
pihvipaistin haju, päivällisen jälkeen, hyi! Ja minä avaan ikkunan,
tuulettaakseni pois tuon inhottavan hajun. Tarjoilija, puoli pihviä!
Kääntyen pöytään päin, tuohon kehnoon pöytään, jota minun täytyi
kirjoittaessani tukea polvillani, minä kumarsin syvään ja kysyin:
saanko luvan kysyä, haluatteko juoda lasillisen viiniä? Eikö? Olen
Tangen, valtioneuvos Tangen. Ikävä kyllä, olen ollut hiukan myöhään
ulkona... Portin avain...

Ja ohjattomina liihottelivat ajatukseni jälleen hurjia ratojaan.
Olin yhä tietoinen siitä, että puhuin puuta heinää, enkä lausunut
sanaakaan kuulematta ja käsittämättä sitä. Sanoin itselleni: nyt
puhelet taas hölynpölyä! Enkä kuitenkaan mahtanut sille mitään. Se
oli kuin hereillä lepäämistä ja unissa puhumista. Pääni oli keveä,
tuskaton ja painostusta vailla, ja mieleni pilvetön. Lähdin vastaan
hangoittelematta purjehtimaan.

Tule sisään! Niin, tule vain sisään! Kuten näet, kaikki on
rubiinista. Ylajali, Ylajali! Punainen, hohtava silkkidivaani! Miten
kiivaasti hän hengittää! Suutele rakkaani, vielä, vielä! Käsivartesi
ovat valkoiset kuin valaanrasva, huulesi hehkuvat... Tarjoilija,
pyysin pihviä...

Aurinko paistoi ikkunastani sisään, alapuolellani kuulin hevosen
syödä rouskuttavan kauroja. Istuin pureskellen lastuani,
innostuneena, iloisena kuin lapsi. Vaistomaisesti olin kädelläni
tunnustellut käsikirjoitustani, se ei ollut ajatuksissani, mutta
vaisto sanoi minulle, että se oli olemassa, vereni muistutti minulle
siitä. Ja minä vedin sen esille.

Se oli kastunut ja minä levitin sen auringonpaisteeseen kuivamaan.
Ryhdyin sitten astelemaan edestakaisin huoneessani. Miten
masentavalta siellä näyttikään! Lattialla pieniä tallattuja
läkkipellin palasia, mutta ei yhtään tuolia, mihin voisi istua, ei
edes naulaa tyhjillä seinillä. Kaikki oli viety "sedän" kellariin
ja syöty. Pöydällä pari arkkia paperia paksun pölyn peitossa, siinä
kaikki omaisuuteni, vanhan vihreän sängynpeiton oli Hans Pauli
lainannut minulle muutamia kuukausia sitten... Hans Pauli! Napsautan
sormiani. Hans Pauli Petersen on auttava minua! Yritän palauttaa
mieleeni hänen osoitteensa. Kuinka saatoinkaan unohtaa Hans Paulin!
Hän varmasti suuttuisi kovin kun en ollut heti kääntynyt hänen
puoleensa. Tempaan nopeasti hatun päähäni, kokoan käsikirjoitukseni,
pistän sen taskuuni ja kiiruhdan portaita alas.

"Kuulehan Jens Olaj", huusin talliin, "uskon aivan varmasti voivani
auttaa sinua iltapäivällä!"

Tultuani raatihuoneen luo huomaan, että kello on jo yli yhdentoista,
ja päätän samassa lähteä toimitukseen. Konttorin oven ulkopuolella
pyörähdin tarkastaakseni, olivatko liuskat järjestyksessä, suoristin
ne huolellisesti, panin jälleen taskuuni ja koputin ovelle. Sydämeni
jyskytti kuuluvasti, kun astuin sisään.

Saksija istuu tapansa mukaan paikallaan. Kysyn arasti toimittajaa. Ei
mitään vastausta. Mies istuu leikellen pikku uutisia maaseutulehdistä.

Uudistan kysymykseni ja astun lähemmäksi.

Toimittaja ei ollut saapunut, ilmoitti vihdoin saksija, nostamatta
katsettaan.

Ja milloin hän saapuisi?

Ei voinut sanoa, ei ollenkaan voinut sanoa.

Kauanko toimitus oli avoinna?

Tähän en saanut mitään vastausta, ja minun täytyi lähteä. Saksija
ei ollut vilkaissutkaan minuun koko aikana, hän oli kuullut ääneni
ja tuntenut siitä minut. Niin huonossa huudossa olet täällä,
ajattelin, ei viitsitä edes vastata sinulle. Onkohan se toimittajan
määräys. Olin tosin, aina siitä saakka kun kiitetty kymmenen kruunun
alakertani oli otettu lehteen, pommittanut häntä tuotteillani,
rynnännyt hänen luokseen tuoden käyttökelvottomia töitä, jotka hänen
oli täytynyt lukea läpi ja palauttaa minulle. Hän ehkä tahtoi tehdä
tästä lopun, ryhtyä varovaisuustoimenpiteisiin... Läksin astelemaan
Homandsbytä kohti.

Hans Pauli Petersen oli talonpoikaisylioppilas ja asui
viisikerroksisen talon ullakkokamarissa, Hans Pauli Petersen oli siis
köyhä mies. Mutta jos hänellä olisi yksikin kruunu, ei hän välittäisi
sitä säästää. Saisin sen yhtä varmasti kuin se jo olisi kädessäni. Ja
minä astelin iloiten tästä kruunusta koko matkan ja tunsin olevani
varma sen saamisesta. Kun tulin ulko-ovelle, oli se suljettu, ja
minun täytyi soittaa.

"Haluan puhutella ylioppilas Peterseniä", sanoin ja aioin mennä
sisälle, "tiedän hänen huoneensa."

"Ylioppilas Peterseniä?" toistaa palvelijatar. Häntäkö, joka asui
ullakolla? Hän oli muuttanut. Niin, palvelijatar ei tosin tietänyt
minne, mutta hän oli pyytänyt lähettämään kirjeensä Hennansenille
Toldbokadun varrella ja palvelijatar mainitsi numeron.

Täynnä uskoa ja toivoa lähden Toldbokadulle tiedustamaan Hans
Paulin osoitetta. Tämä oli minun viimeinen keinoni ja minun täytyi
käyttää sitä. Matkalla kuljin vasta rakennetun talon ohi, missä pari
puuseppää oli ulkopuolella höyläämässä. Otin kasasta pari puhdasta
lastua, pistin toisen suuhuni ja kätkin toisen taskuuni myöhemmäksi.
Ja jatkoin matkaani. Läähätin nälästä. Erään leipuriliikkeen
ikkunassa olin nähnyt tavattoman suuren kymmenen äyrin leivän,
suurimman leivän, mitä sillä hinnalla voi saada...

"Tulen tiedustamaan ylioppilas Petersenin osoitetta."

"Bernt Ankerin katu, numero 10, ullakko." -- Olinko sinne menossa?
No, sitten olisin ehkä hyvä ja ottaisin mukaani pari kirjettä, jotka
olivat saapuneet?

Menen jälleen kaupunkiin, samaa tietä kuin olin tullutkin, kuljen
taas puuseppien ohi, jotka nyt istuivat läkkikannu polvien välissä
syöden hyvää, lämmintä höyrykeittiön päivällistä, astelen ohi
leipuriliikkeen, missä leipä on yhä paikallaan, ja saavun vihdoin
Bernt Ankerin kadulle, puolikuolleena väsymyksestä. Ovi oli auki
ja minä nousen vaivalloisia portaita ylös ullakolle. Otan kirjeet
taskustani saattaakseni Hans Paulin yhdellä iskulla hyvälle tuulelle,
kun astuisin sisään. Hän ei varmaankaan kieltäisi minulta tätä apua,
kun selittäisin hänelle olosuhteet, ei tosiaankaan. Hans Paulilla oi
suuri sydän, sen olin aina sanonut hänestä...

Ovella näin hänen nimikorttinsa: "H. P. Petersen, jumaluusopin
yliopp. -- matkustanut kotiin."

Lysähdin istumaan, istumaan paljaalle lattialle, lopen väsyneenä,
yllätyksen masentamana. Toistan koneellisesti pari kertaa:
Matkustanut kotiin! Matkustanut kotiin! Sitten mykistyn äänettömäksi.
Silmissäni ei ollut niin kyyneltä, en ajatellut mitään, en tuntenut
mitään. Kului kymmenen minuuttia, ehkä kaksikymmentä tai enemmän,
istuin yhä samalla paikalla enkä liikauttanut sormeanikaan. Tämä
raskas horros oli melkein kuin uinahdus. Kuulen sitten jonkun tulevan
portaissa, nousen seisomaan ja sanon:

"Haluaisin tavata ylioppilas Peterseniä -- minulla on pari kirjettä
hänelle."

"Hän on matkustanut kotiin", vastaa vaimo. "Mutta hän tulee takaisin
loman jälkeen. Kirjeet voin kyllä ottaa, jos haluatte."

"Kyllä kiitos, sepä oli oikein hyvä", sanoin, "sittenpähän hän ne
saa, kun tulee. Niissä saattaa olla tärkeitä asioita. Hyvästi!"

Ulos päästyäni pysähdyin keskellä katua ja lausuin ääneen nyrkkiä
puiden: Minä sanon sinulle, rakas herra Jumala: sinä olet ynseä!
Ja minä nyökkään raivoissani, hammasta purren pilviä kohti: hitto
vieköön, sinä olet ynseä!

Kuljin muutaman askelen ja pysähdyin jälleen. Äkkiä muuttaen
sävyä hypistelen käsiäni, panen pääni vinoon ja kysyn suloisella,
hurskaalla äänellä: oletko kääntynyt hänenkin puoleensa, lapseni?

Se ei kuulostanut oikein vakuuttavalta.

Isolla H:lla, sanon, isolla kuin tuomiokirkko! Uudelleen siis: oletko
huutanut Häntä avuksesi, lapseni? ja minä taivutan pääni alas, teen
ääneni surkeaksi ja vastaan: En!

Sekään ei kuulostanut oikein vakuuttavalta.

Ethän voi teeskennellä, senkin narri! Kyllä, on sinun sanottava,
kyllä, minä olen huutanut Isää Jumalaa avukseni! ja sinun tulee saada
ääneesi surkein sävy, mitä milloinkaan olet kuullut. No, uudelleen
siis! Se kuulosti paremmalta. Mutta sinun täytyy huoata, huoata kuin
kouristustautinen hevonen. Noin!

Siinä minä astelen opettaen itselleni teeskentelyä, poljen
kärsimättömänä jalkaani, kun en onnistu, ja haukun itseäni
pölkkypääksi, kun hämmästyneet ohikulkijat kääntyvät minua katsomaan.

Pureskelin lakkaamatta lastuani ja hoippuilin niin nopeasti kuin
voin katuja pitkin. Saavuin kohta rautatietorille. Vapahtajamme
kirkon tornikello osoitti puolta kahta. Seisoin hetkisen aprikoiden.
Väsymyksen hiki nousi kasvoilleni ja valui silmiini. Saatapa minua
sillalle! sanoin itselleni. Tarkoitan, jos sinulla on aikaa. Ja minä
kumarsin itselleni ja menin rautatiesillalle.

Laivoja satamassa, meri aaltoilevana auringonpaisteessa. Kaikkialla
vilkasta liikettä, höyrypillien vihellyksiä, kantajia taakka
hartioilla, reippaita nostolauluja, jotka kajahtelevat aluksista.
Pullamuija istuu lähettyvilläni nuokottaen ruskeaa nenäänsä
tavarainsa yli, pieni pöytä hänen edessään on viekoittelevan täynnä
herkkuja, ja vastenmielisyyttä tuntien käännyn toisaanne päin. Hän
täyttää koko sataman ruoanhajullaan, hyi sentään, ikkunat auki!
Käännyn erään herran puoleen, joka istuu vierelläni ja esitän hänelle
vakuuttavasti, millainen epäkohta on, että pullamuijia on siellä
täällä... Eikö? Niin, mutta täytyisihän hänen kuitenkin myöntää,
että... Mutta tuo kelpo mies aavisti pahaa eikä antanut minun edes
puhua loppuun, kun hän jo nousi ja läksi. Minä nousin myös ja
seurasin häntä lujasti päättäen vakuuttaa miehelle, että hän oli
väärässä.

"Ottamalla sentään huomioon terveydelliset olosuhteet", sanoin minä
ja taputin häntä olalle...

"Anteeksi, olen täällä muukalainen enkä tunne terveydellisiä
olosuhteita", sanoi hän tuijottaen minuun peloissaan.

No, se muutti asian, kun hän oli muukalainen... Enkö voisi tehdä
hänelle jotain palvelusta? Opastaa kaupungilla? Eikö? Sillä se
tuottaisi minulle huvia, eikä se maksaisi hänelle mitään...

Mutta mies tahtoi ehdottomasti päästä minusta ja harppasi kiiruusti
kadun yli toiselle käytävälle.

Menin takaisin istumaan penkilleni. Olin hyvin levoton, ja suuri
liirasoitin, jota oli alettu soittaa vähän kauempana, vaikutti minuun
vielä pahemmin. Lujaa, metallista soittoa, pätkä Weberiä, minkä
ohella pieni tyttö laulaa surullista laulua. Liiran huilumainen,
intohimoinen sävel tunkeutuu vereeni saakka, hermoni alkavat väristä
ikään kuin samassa äänilajissa ja hetkisen kuluttua alan penkilläni
hyräillä mukana. Mitä kaikkea päähän juolahtaakaan, kun on nälkäinen!
Tunnen joutuvani noiden sävelien valtaan, haihtuvani säveleksi, minä
lähden virtaamaan, ja tunnen aivan selvästi, miten minä virtaan,
leijailen korkealla vuorten yllä, tanssien valoisiin avaruuksiin...

"Yksi äyri!" sanoo pikku liiratyttö ja ojentaa läkkilautastaan, "vain
yksi äyri!"

"Kyllä", vastaan vaistomaisesti, ja hyökkään pystyyn tutkien
taskujani. Mutta lapsi uskoo, että minä tahdon vain pilailla hänen
kanssaan, ja poistuu heti, sanaakaan virkkamatta. Tämä äänetön
kärsivällisyys oli minusta liian suuri; jos hän olisi haukkunut
minua, olisi se sopinut paremmin, tuska repi minua ja minä huusin
hänet takaisin. Minulla ei ole äyriäkään, sanoin, mutta olen muistava
sinua myöhemmin, kenties huomenna... Mikä sinun nimesi? Niin, se oli
sievä nimi, en tulisi sitä unohtamaan. Siis huomenna...

Käsitin hyvin, ettei hän uskonut minua, vaikka hän ei sanonut
sanaakaan, ja minä itkin epätoivoissani, että tuo pikku katutyttö
ei tahtonut uskoa minua. Vielä kerran huusin hänet takaisin, avasin
nopeasti nuttuni ja tahdoin antaa hänelle liivini. Annan sinulle
palkkion, sanoin, odotahan vain hetkinen...

Eikä minulla ollutkaan liivejä.

Kuinka olinkaan saattanut hakea niitä! Oli kulunut viikkoja siitä
kun olin sellaiset omistanut. Mitä minä teinkään? Hämmästynyt tyttö
ei odottanut enää, vaan poistui nopeasti. Ja minun täytyi antaa
hänen mennä. Väkeä kerääntyi ympärilleni ja nauroi ääneen, poliisi
tunkeutuu luokseni ja haluaa tietää, mitä on tekeillä.

"Ei mitään", vastaan minä, "ei yhtään mitään! Tahdoin vain antaa
tuolle pikku tytölle liivini... hänen isälleen... sille teidän ei
tarvitse nauraa. Voisin vain mennä kotiin ja ottaa toiset ylleni!"

"Ei mitään katurähinää!" sanoo konstaapeli. "Kas niin, mars!" Ja hän
tuuppaa minua lähtemään. "Ovatko nämä teidän papereitanne?" huutaa
hän jälkeeni.

Kyllä, hitto vieköön, sanomalehtiartikkelini, monta tärkeää
kirjoitelmaa! Kuinka saatoinkaan olla niin varomaton...

Saan käsikirjoituksen käteeni, vakuuttaudun, että se on
järjestyksessä ja lähden, hetkeksikään pysähtymättä tai ympärilleni
vilkaisematta, lehden toimitukseen. Vapahtajamme kirkon kello oli nyt
neljä.

Toimitus on suljettu. Hiivin hiljaa portaita alas, arkana kuin varas,
ja pysähdyn neuvottomana ulko-oven eteen. Mitä minä nyt tekisin?
Nojaudun muuria vasten, tuijotan kiveykseen ja mietiskelen. Jalkojeni
edessä loistaa nuppineula, ja minä kumarrun ottamaan sen ylös.
Mitähän, jos irrottaisin napit nutustani, mitähän minä niistä saisin?
Se ei ehkä hyödyttäisi, napit olivat nappeja, mutta minä tarkastelin
niitä kaikilta puolilta ja huomasin, että ne olivat melkein kuin
uudet. Se oli mainio ajatus sittenkin, minä voisin leikata ne irti
kynäveitselläni ja viedä ne kellariin. Toivo siitä, että voisin
myydä viisi nappia, virkisti minua heti, ja minä sanoin: Kas, kas,
rupeaa luonnistamaan! Ilo sai minut valtoihinsa ja minä ryhdyin
heti irrottamaan nappeja, yhden toisensa jälkeen. Sillä aikaa minä
juttelin hiljaa itsekseni näin:

Niin, nähkääs, on tultu hiukan köyhäksi, satunnainen pula...
Kuluneita, sanotte? Älkää puhuko pötyä. Tahdonpa nähdä sen, joka
kuluttaa vähemmän nappeja kuin minä. Kuljen aina nuttu auki, sanon
teille, se on tullut minulle tavaksi, omituisuudeksi... Ei, ei,
kun ette tahdo, niin! Mutta minä tahdon niistä kymmenen äyriä
vähintään... Ei, herrajumala, kuka on sanonut, että ne sitä olisivat?
Voitte pitää suunne kiinni ja antaa minun olla rauhassa... Niin,
niin, voittehan sitten hakea poliisin. Minä odotan täällä, kun te
olette poliisia hakemassa. Enkä minä varasta teiltä mitään... No
päivää, päivää! Nimeni on siis Tangen, olen ollut hiukan liian
myöhään ulkona...

Sitten tulee joku portaissa. Olen silmänräpäyksessä jälleen
todellisuudessa, tunnen saksijan ja pistän napit kiiruusti taskuuni.
Hän tahtoo mennä ohi, ei edes vastaa tervehdykseeni, saa äkkiä
kiirettä tarkastella kynsiään. Pysäytän hänet ja kysyn toimittajaa.

"Ei ole saapuvilla."

"Te valehtelette!" sanoin minä. Ja julkeudella, joka ihmetytti
itseänikin, jatkoin: "Minun täytyy puhutella häntä, on tärkeä asia --
tietoja pääministerin palatsista."

"No, ettekö voi sanoa sitä sitten minulle?"

"Teille?" sanoin minä ja mittailin saksijaa katseellani.

Se auttoi. Hän seurasi heti mukana ja avasi oven. Nyt oli minulla
sydän kurkussa. Purin hampaita lujasti vastakkain, rohkaistakseni
itseäni, koputin, ja astuin toimittajan yksityishuoneeseen.

"Päivää! Tekö se olette?" sanoi hän ystävällisesti. "Istukaa."

Jos hän olisi näyttänyt minulle ovea, olisi se ollut tervetulleempaa,
tunsin itkun kuristavan kurkkuani ja sanoin:

"Pyydän teiltä anteeksi..."

"Istukaa", toisti hän.

Ja minä istuin ja selitin, että minulla jälleen oli artikkeli, jota
halusin hänen lehteensä. Olin paljon ahertanut sen kimpussa, sen
valmistaminen oli kysynyt paljon voimia.

"Minä luen sen", sanoi hän ja otti sen. "Vaivaa kysyy teiltä tosin
kaikki, mitä kirjoitatte, mutta te olette liian kiihkeä. Kun vain
voisitte olla hiukan järkevämpi! Olette kovin kuumeinen. Kuitenkin
minä luen sen läpi." Ja hän kääntyi jälleen pöytäänsä päin.

Siinä minä istuin. Uskaltaisinkohan pyytää yhtä kruunua? Selittää
hänelle, miksi olin niin kuumeinen? Silloin hän aivan varmasti
auttaisi minua, eihän se ollut ensimmäistä kertaa.

Nousin seisomaan. Hm. Mutta viimeksi kun olin ollut hänen luonaan,
oli hän valittanut rahanniukkuutta, kuitenkin hän oli lähettänyt
laskujen karhuajan keräämään minulle. Ehkäpä nyt tulisi sama juttu.
Ei, se ei saisi tapahtua. Enkö nähnyt, että hän oli uppoutunut
töihinsä?

"Oliko mitään muuta asiaa?" kysyi hän.

"Ei!" sanoin tehden ääneni lujaksi. "Koskahan saisin jälleen
tiedustaa?"

"Oo, milloin vain satutte ohi kulkemaan", vastasi hän, "parin päivän
kuluttua tai niin pois päin."

En voinut saada pyyntöäni huuliltani. Tuon miehen ystävällisyys
näytti rajattomalta, ja minä kyllä osaisin ottaa sen huomioon.
Mieluummin nälkiintyä kuoliaaksi. Ja minä läksin.

En sittenkään kun seisoin ulkona, kadulla ja tunsin jälleen nälän
kalvavan, katunut sitä, että olin lähtenyt toimituksesta pyytämättä
tuota kruunua. Otin toisen lastun taskustani ja pistin sen suuhuni.
Se auttoi jälleen. Miksi en ollut tehnyt sitä ennemmin? Häpeä toki!
sanoin ääneen, kuinka voi pälkähtääkään päähäsi pyytää tuolta
mieheltä kruunua ja jättää hänet jälleen pulaan? Ja minä tulin
oikein röyhkeäksi itseäni kohtaan sen julkeuden johdosta, joka oli
juolahtanut mieleeni. Se on, kautta Jumalan, typerintä mitä vielä
koskaan olen kuullut! sanoin, hyökätä miehen kimppuun ja melkein
kiskoa silmät päästä häneltä, vain sen vuoksi, että tarvitset yhden
kruunun, senkin kurja koira! No, mars matkaan! Nopeammin! Nopeammin,
senkin pölkkypää! Kyllä minä sinulle opetan!

Aloin juosta, rangaistakseni itseäni, juosta hölkkäsin kadun toisensa
jälkeen, ajoin itseäni eteenpäin nieleskellen huudahduksia ja
sadattelin hiljaa ja raivokkaasti itselleni, kun halusin pysähtyä.
Tällä välin olin joutunut ylhäälle Pilestraedelle. Kun vihdoinkin
pysähdyin, melkein itkemäisilläni vihasta, etten voinut juosta
kauemmaksi, vapisi koko ruumiini ja minä heittäydyin eräälle
porraskivelle istumaan. Ei, seis! sanoin. Ja oikein kiduttaakseni
itseäni nousin jälleen ylös ja pakottauduin seisomaan, ja minä
nauroin itselleni ja nautin omasta hölmistyksestäni. Vihdoin monen
minuutin kuluttua annoin nyökkäyksellä itselleni luvan istuutua,
kuitenkin valitsin epämukavimman paikan portaalla.

Herrajumala, oli ihanaa levätä! Kuivasin hien kasvoiltani ja vedin
syvään raikasta ilmaa keuhkoihini. Miten olinkaan juossut! Mutta
en sitä katunut, olin sen hyvin ansainnut. Miksi olinkaan halunnut
pyytää sitä kruunua? Nyt näin seuraukset. Ja minä aloin jutella
lempeästi itselleni, antaa neuvoja kuin äiti. Jouduin yhä enemmän
liikutuksen valtaan, ja väsyneenä ja voimattomana aloin itkeä.
Hiljaista ja sydämellistä itkua, sisäistä, kyyneletöntä nyyhkytystä.

Neljännestunnin tai enemmänkin istuin samalla paikalla. Ihmisiä tuli
ja meni, eikä kukaan minua loukannut. Pikku lapsia leikki siellä
täällä ympärillä, pieni lintu lauloi puussa kadun toisella puolen.

Poliisikonstaapeli astelee minua kohti.

"Minkä vuoksi siinä istutte?" sanoi hän.

"Minkäkö vuoksi istun tässä?" kysyin minä. "Huvikseni."

"Olen tarkannut teitä puolisen tuntia", sanoi hän. "Olette istunut
tässä puoli tuntia?"

"No, jokseenkin", vastasin. "Oliko vielä muutakin asiaa?" Nousin
kiukkuisena ja läksin.

Torille tultuani pysähdyin ja katselin alas kadulle päin. Huvikseni!
Oliko sekin vastaus? Väsymyksestä! olisit sanonut ja muuttanut
äänesi surkeaksi -- olet nauta, sinä et koskaan opi teeskentelemään!
Uupumuksesta! ja olisit huoannut kuin hevonen.

Tultuani palolaitoksen luo pysähdyin jälleen, uuden päähänpiston
johdosta. Napsautin sormiani, päästin röhönaurun, joka hämmästytti
ohikulkijoita, ja sanoin: Ei, nyt sinun täytyy tosiaankin mennä pappi
Levionin luo. Se sinun täytyy, hitto soikoon, tehdä. Niin, ainoastaan
yrittääksesi. Miksipä et sitä keinoa käyttäisi? Onhan niin kaunis
ilmakin.

Menin Paschan kirjakauppaan, löysin osoitekalenterista pastori
Levionin asunnon ja läksin astelemaan sinne päin. Nyt on tosi
kysymyksessä! sanoin, älä nyt epäröi! Omatunto, sanot. Älä
lörpöttele, olet liian köyhä omataksesi omaatuntoa. Olet nälkäinen,
sitä sinä olet, tullut tärkeälle asialle. Mutta sinun on pantava
pää kallelleen ja saatava sointua sanoihisi. Sitä et tahdo, mitä?
Silloin en mene askeltakaan etemmäksi, ettäs sen tiedät. Siis: olet
sangen tukalassa asemassa, kamppailet pimeyden valtojen ja suurten,
äänettömien kummitusten kanssa öisin, niin että vallan hirvittää,
näet nälkää ja janoat viiniä ja maitoa etkä sitä saa. Niin pitkälle
olet joutunut. Nyt olet täällä etkä omista kerrassaan mitään. Mutta
sinä uskot armoon, et ole siis sentään uskoasi kadottanut! Ja silloin
on sinun lyötävä kätesi yhteen ja oltava sen näköinen kuin olisit
itse saatana uskomaan armoon. Mitä mammonaan tulee, niin vihaat
mammonaa kaikissa muodoissa, toinen on asia virsikirjan suhteen,
parin kruunun arvoisen muiston... Papin ovella pysähdyin ja luin:
"Konttoriaika kello 12-4."

Edelleen, ei turhaa lörpötystä, nyt tehdään totta asioista! Siis, pää
kallelleen, vielä hiukan... ja minä soitin ovikelloa.

"Haen pastoria", sanoin palvelustytölle, mutta minun oli mahdoton
saada Jumalan nimeä mainituksi.

"Hän on mennyt ulos", vastasi palvelustyttö.

Mennyt ulos! Mennyt ulos! Se luhisti koko suunnitelmani, hämmensi
täydellisesti kaikki, mitä olin ajatellut sanoa. Mitä hyötyä minulla
oli siis tästä pitkästä matkasta? Siinä minä nyt olin.

"Oliko jotakin erikoista?" kysyi palvelustyttö. "Ei lainkaan!"
vastasin, "ei ollenkaan! Oli vain tällainen kaunis Jumalan ilma,
sitten halusin tulla tänne häntä tervehtimään."

Siinä nyt seisoin ja siinä seisoi tyttö. Röyhistin tahallani rintaani
antaakseni hänen huomata nuppineulan, joka piti nuttuani kiinni,
pyysin silmilläni häntä katsomaan, mille asialle olin tullut, mutta
se raukka ei ymmärtänyt mitään.

Kaunis Jumalan ilma, niin. Eikö rouvakaan ollut kotona?

Kyllä, mutta hänellä oli reumatismi, lepäsi sohvalla kykenemättä
liikkumaan... Halusinko jättää jonkin pyynnön vai mitä?

Ei, ei ollenkaan. Tein vain tällaisia kävelymatkoja silloin tällöin,
sain hiukan liikuntaa. Se teki niin hyvää päivällisen jälkeen. --

Läksin paluumatkalle. Mitä hyödytti puhella enää itsensä kanssa? Sitä
paitsi olin alkanut tuntea huimausta, toden totta, olin tosiaankin
luhistumaisillani. Konttoriaika oli 12-4, minä olin kolkuttanut
tuntia liian myöhään, armon aika oli päättynyt!

Suurtorilla istahdin eräälle penkille kirkon luona. Herrajumala,
miten synkältä kaikki alkoi näyttää! En itkenyt, olin liiaksi
väsynyt, äärimmilleen kiusaantuneena istuin siinä yrittämättä
mitään, istuin liikkumattomana ja kärsin nälkää. Rintaa vaivasi
eniten, siellä sisällä viilteli aivan merkillisen kipeästi. Ei olisi
ollut apua enää lastunkaan pureksimisesta, leukani olivat väsyneet
hyödyttömästä työstä, ja minä annoin niiden levätä. Antauduin
olemisen nojaan. Lisäksi oli ruskea appelsiinin kuori, jonka olin
löytänyt kadulta ja jota heti olin ryhtynyt kaluamaan, tuottanut
minulle tuskaa. Olin sairas. Suonet pullottivat sinisinä ranteissani.

Mitä minä oikeastaan olin hommaillut? Juossut koko päivän etsimässä
yhtä kruunua, joka pitäisi minut hengissä muutamia tunteja kauemmin.
Eikö itse asiassa ollut samantekevää, tapahtuiko se välttämätön
päivää aikaisemmin tai päivää myöhemmin. Jos olisin käyttäytynyt
kuten kunnon ihmiset, olisin heittäytynyt kuoleman valtaan.
Ajatukseni oli tällä hetkellä kirkas. Nyt minä kuolisin, oli syksyn
aika, kaikki oli horrostilassa. Olin koettanut kaikkia keinoja,
käyttänyt kaikki apulähteet mitä tiesin. Haudoin kaihomielisesti tätä
ajatusta, ja joka kerta, kun vielä toivoin mahdollista pelastusta,
kuiskasin torjuvasti: Narri, olethan jo alkanut kuolla! Minun pitäisi
kirjoittaa pari kirjettä, laittaa kaikki valmiiksi, kuolemaa varten.
Minä peseytyisin huolellisesti ja laittaisin vuoteeni siistiksi,
pääni minä laskisin parille valkoiselle kirjoituspaperiarkille,
puhtaimmalle kapineelle, mikä minulla oli, ja vihreän peiton minä
voisin...

Vihreä peitto! Yhtäkkiä hätkähdin aivan hereille, veri kohosi
päähäni ja sain ankaran sydämentykytyksen. Nousen penkiltä ja alan
kävellä, elämä liikkuu jälleen kaikissa säikeissäni ja minä toistan
toistamistani noita yksinäisiä sanoja: Vihreä peitto! Vihreä peitto!
Astelen yhä nopeammin kuin olisi mentävä jotakin hakemaan, ja olen
hetkisen kuluttua jälleen kotona läkkisepän työhuoneessa.

Pysähtymättä hetkeksikään tai horjumatta päätöksessäni menen sängyn
luo ja käärin Hans Paulin peiton kokoon. Olisipa ihmeellistä,
jollei hyvä päähänpistoni pelastaisi minua! Tyhmät empimiset, jotka
syntyivät minussa, puolittaiset sisäiset huudot jonkinlaisesta
häpeätahrasta, ensimmäisestä mustasta merkistä kunniallisuudessani,
minä sysäsin syrjään, annoin palttua koko asialle. En ollut mikään
pyhimys, en mikään hyveidiootti, minulla oli järki tallella...

Ja minä otin peiton kainalooni ja läksin Stenerkadulle, n:o 5:een.

Koputin ovelle ja astuin suureen vieraaseen saliin, ensi kertaa,
kello ovessa kilisi hätäisesti pääni yläpuolella. Mies tulee sisään
viereisestä huoneesta, pureskellen, suu täynnä ruokaa ja astuu tiskin
taakse.

"Ooh, lainatkaa minulle puoli kruunua näitä silmälasejani vastaan!"
sanoin minä, "minä lunastan ne parin päivän kuluttua, varmasti."

"Mitä? Ehei, niissähän on terässangat?"

"Niin."

"Ei, en voi."

"No ei, ettehän te voi. Oikeastaan se olikin leikkiä. Ei, minulla
on mukana peitto, jota en oikeastaan enää tarvitse, ja minun pisti
päähäni, että te voisitte ehkä päästää minut siitä."

"Minulla on, ikävä kyllä, kokonainen varasto sänkyvaatteita", vastasi
hän ja kun minä olin saanut sen levitetyksi auki, heitti hän vain
silmäyksen siihen ja huudahti:

"Ei, anteeksi, sitä en tarvitse!"

"Minä halusin näyttää teille ensiksi huonomman puolen", sanoin, "se
on paljon parempi toiselta puolelta."

"Niin, niin, mutta se ei auta, minä en halua sitä, ettekä te saa
siitä kymmentä äyriä missään paikassa."

"No, onpa surullista, ettei se ole minkään arvoinen", sanoin, "mutta
ajattelin, että se voisi mennä jonkun toisen vanhan peiton ohella
huutokaupassa."

"Niin, ei, se ei auta."

"Viisikolmatta äyriä?" lausuin.

"Ei, minä en halua sitä ollenkaan, en huoli sitä."

Niinpä otin peiton kainalooni ja menin kotiin.

Olin olevinani niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, levitin peiton
jälleen sängyn päälle, suoristin sen hyvin tapani mukaan ja koetin
poistaa kaikki jäljet viime teostani. Oli mahdotonta, että minä
olisin voinut olla täydessä järjessä sillä hetkellä, jolloin
päätin tehdä tämän kepposen; kuta enemmän sitä ajattelin, sitä
mahdottomammalta se minusta tuntui. Minut mahtoi yllättää jokin
heikkouden puuska, jokin sisäinen väsähtämys. Enpäs ollut joutunut
tuohon ansaan, minussa oli aavistus, että asiat menisivät hulluun
suuntaan, ja olin tarkoituksellisesti yrittänyt ensin pantata
silmälasejani. Ja minä iloitsin suuresti, etten ollut saanut
tilaisuutta panna täytäntöön tuota rikosta, joka olisi tahrannut
kunniani viime hetkeeni saakka.

Läksin jälleen kaupungille.

Istahdin penkille Vapahtajamme kirkon luona, hervahdin nuhjottamaan,
pää rinnalla, kiihtymyksestä väsyneenä, sairaana ja nälän
raukaisemana. Ja aika kului.

Sain istua tämän hetken rauhassa, ulkona oli hiukan valoisampaa kuin
sisällä, minusta tuntui sitä paitsi kuin ei rintavaiva olisi ollut
niin ankaraa ulkoilmassa, voisinhan vielä ajoissa ehtiä kotiin.

Ja minä nuhjotin ja ajattelin ja kärsin kovasti. Olin löytänyt pienen
kiven, jonka puhdistin takkini hihalla ja pistin suuhuni saadakseni
jotain mukellettavaa, muuten en liikahtanut enkä edes katsettani
siirtänyt. Ihmisiä tuli ja meni, rattaiden räminä, kavioiden kopina
ja ihmisten juttelut täyttivät ilman.

Mutta voisinhan yrittää tarjota nappeja? Siitä ei tietysti olisi
mitään hyötyä, ja sitä paitsi olin jokseenkin sairas. Mutta kun
oikein ajattelin, niin eiköhän minun olisi kuljettava sieltä "sedän"
liikkeen kautta -- varsinaisen "setäni" -- kun menisin kotiin?

Vihdoin nousin penkiltä ja läksin laahustamaan katuja pitkin.
Silmäkulmiani alkoi polttaa, kuume oli nousemassa ja minä kiiruhdin
minkä voin. Jälleen kuljin ohi leipuriliikkeen, missä oli se leipä.
No, nyt pysähdymme tässä! sanoin teeskennellyn päättävästi. Mutta
jospa nyt menisin sisälle ja pyytäisin palasen leipää? Se oli
harha-ajatus, päähänpälkähdys, se todellakin johtui mieleeni. Hyi!
kuiskasin ja pudistin päätäni. Ja astelin edelleen.

Rebslager-kujalla oli pari rakastavaista kuiskailemassa eräässä
porttikäytävässä, vähän kauempana pisti tyttö päänsä ulos ikkunasta.
Astelin niin hiljaa ja mietteissäni, kuin olisin pohtinut kaikkea
mahdollista -- ja tyttö tuli ulos kadulle.

"Mikä sinun on, vanha tuttu? Mitä, oletko sairas? Ai, jumala
paratkoon, mitkä kasvot!" Ja tyttö kiepsahti kiireesti takaisin.

Pysähdyin samassa. Mikä minun kasvojani vaivasi? Olinko jo tosiaankin
alkanut kuolla? Tunnustelin käsilläni poskiani: laiha, tietysti olin
laiha, posket olivat kuin kaksi maljaa, pohja sisäänpäin, mutta
herrajumala... ja läksin jälleen laahustamaan eteenpäin.

Mutta pysähdyin taaskin. Mahdoin olla aivan hirvittävän laiha.
Ja silmät olivat vajoamaisillaan pään sisään. Minkähän näköinen
minä oikeastaan olin? Olipa sekin pirullista, että täytyi rumentua
yksistään nälästä! Tunsin raivon vielä kerran riehahtavan, sen
viimeisen leimahduksen, jänteeni kouristuvan. Minkälaiset kasvot,
mitä? Tässä astelin omaten pään, jonkalaista ei ollut koko
maassa, pari nyrkkiä, jotka voisivat jauhaa kaupunginpalvelijan
sihtijauhoiksi, ja nälkiinnyin rumaksi keskellä Kristianian
kaupunkia! Mitä järkeä ja järjestystä siinä oli. Minä olin Saelissä
ahertanut yöt päivät kuin hevonen, joka raahaa pappia, olin lukenut
melkein silmät päästäni opinhalusta ja nähnyt nälkää niin että järki
oli tahtonut aivoista lähteä -- mitä hittoa minä sitä jälleen hankin
itselleni? Yksin katutytötkin kaikkosivat minut nähtyään. Mutta nyt
siitä olisi tehtävä loppu -- ymmärrätkö! -- _loppu_, piruvieköön,
siitä olisi tuleva!... Yhä yltyvällä raivolla, hampaita purren ja
väsymystä tuntien, itkien ja kiroillen, minä riehakoin ohikulkijoista
välittämättä. Aloin taas kiduttaa itseäni, juoksin ehdoin tahdoin
otsani vasten lyhtytolppia, iskin kynteni syvälle kämmeniini, purin
mielettömästi kieltäni, kun se ei puhunut selvästi, ja nauroin
raivokkaasti joka kerta kun se koski ankarasti.

Niin, mutta mitä minun olisi tehtävä? kysyin lopulta itseltäni. Ja
minä poljen jalkaani katuun monta kertaa ja toistan: mitä minun on
tehtävä? -- Muuan herra kulkee juuri ohi ja huomauttaa hymyillen:

"Teidän täytyy mennä pyytämään, että teidät pidätettäisiin."

Katsoin häneen. Hän oli yksi tunnettuja naistenlääkäreitämme,
"Herttuaksi" nimitetty. Ei edes hänkään käsittänyt tilaani, mies,
jonka tunsin ja jonka kättä olin puristanut. Jäin seisomaan.
Pidätettäisiin? Niin, minä olin hullu, hän oli oikeassa. Tunsin
hulluutta veressäni, tunsin sen riehuvan aivoissani. Niin minun siis
kävisi? Niin, niin! Ja minä aloitin jälleen verkkaisen, surullisen
kulkuni. Siihen minä siis joutuisin.

Yhtäkkiä pysähdyn taaskin. Mutta ei pidätetyksi! sanon, ei sitä! Ja
minä olin melkein käheä tuskaisesta pelosta. Rukoilin itsekseni,
päästelin pyyntöjä, ettei minua pidätettäisi. Silloin joutuisin
jälleen raatihuoneelle, minut suljettaisiin pimeään koppiin, missä
ei ollut niin valon kipinää. Ei sellaista! Oli vielä muitakin
keinoja käytettävissä, joita en ollut koettanut. Ja minä tahdoin
koettaa niitä, tahdoin olla hyvin ahkera, ottaa sitä varten hyvää
aikaa ja kulkea masentumatta talosta taloon. Olihan esimerkiksi
musiikkikauppias Cisler, jonka luona en lainkaan ollut käynyt.
Kyllähän keinoja keksittäisiin... Sillä tavoin astelin ja juttelin,
kunnes sain itseni melkein itkemään mielenliikutuksesta. Ei vain
joutua pidätetyksi!

Cisler? Olikohan se ehkä kohtalon johdatusta? Hänen nimensä oli
johtunut mieleeni aiheettomasti, ja hän asui kovin kaukana, mutta
minä menisin kuitenkin hänen luokseen, kulkisin hiljaa ja lepäisin
välillä. Tunsin paikan, olin ollut siellä usein, ostanut paljon
nuotteja niinä entisinä hyvinä aikoina. Pyytäisinkö puoli kruunua? Se
ehkä oudoksuttaisi häntä, minä pyytäisin kokonaisen.

Menin kauppaan ja kysyin johtajaa; minut ohjattiin hänen
konttoriinsa. Siellä istui mies, kauniina, kuosikkaasti pukeutuneena,
tarkastelemassa laskuja.

Sammalsin anteeksipyynnön ja esitin asiani. Pakotettuna kääntymään
hänen puoleensa... ei kestäisi kauan kun maksaisin sen takaisin...
kun saisin palkkion sanomalehtiartikkelistani... Hän tekisi minulle
suuren hyväntyön...

Vielä minun puhuessani hän kääntyi pöytäänsä päin ja jatkoi työtään.
Kun olin lopettanut, vilkaisi hän minuun, pudisti kaunista päätään ja
sanoi: "Ei!" Ainoastaan: ei. Ei mitään selityksiä. Ei sanaakaan muuta.

Polveni tutisivat ankarasti, ja minä nojasin pientä kiilloitettua
aidaketta vasten. Päätin yrittää vielä kerran. Miksi piti juuri
hänen nimensä juolahtaa mieleeni, kun olin kaukana Vaterlandissa
[kaupunginosa Kristianiassa. Suom. huomautus]. Tunsin muutamia
pistoksia vasemmassa kupeessani ja aloin hiestyä. Hm! Olin tosiaankin
hyvin huonossa tilassa, sanoin, jokseenkin sairas, ikävä kyllä;
varmasti ei kuluisi kuin pari päivää kun jo maksaisin sen takaisin.
Jos hän tahtoisi olla niin suopea?

"Hyvä mies, miksi te tulette minun luokseni?" sanoi hän. "Olette
minulle aivan tuntematon, kadulta tullut. Menkää lehteen, missä
teidät tunnetaan."

"Mutta vain täksi illaksi!" sanoin minä. "Toimitus on jo suljettu, ja
minä olen nyt hyvin nälissäni."

Hän pudisti yhä päätään ja jatkoi sen pudistamista vielä sittenkin,
kun olin jo tarttunut ovenripaan.

"Hyvästi!" sanoin.

Se ei ollutkaan kohtalon johdatusta, ajattelin ja hymyilin
katkerasti; niin korkealta voisin minäkin viitata, jos niikseen
tuli. Laahustin eteenpäin kautta korttelin toisensa jälkeen, välistä
lepäsin jollakin portaalla. Kunpa vain en joutuisi pidätetyksi!
Koppikauhu vaivasi minua koko ajan, ei jättänyt minua lainkaan
rauhaan! Joka kerta, kun näin konstaapelin matkallani, pujahdin
sivukadulle, välttääkseni tulemasta häntä vastaan. Nyt laskemme
sata askelta, sanoin, ja koetamme jälleen onneamme! Kerrankin neuvo
keksitään...

Oli pienenlainen lankakauppa, paikka missä en koskaan aikaisemmin
ollut käynyt. Mies tiskin takana, sisempänä konttori posliinisine
ovikyltteineen, pakkoja täynnä olevia hyllyjä ja pöytiä pitkä rivi.
Odotin, kunnes viimeinen ostaja oli lähtenyt kaupasta, nuori nainen
hymykuoppineen. Miten onnelliselta hän näytti! En hennonut yrittää
kiinnittää hänen huomiotaan nutussani olevaan nuppineulaan; käännyin
poispäin, ja rintani nyyhkytti.

"Haluatteko jotakin?" kysyi apulainen.

"Onko johtaja tavattavissa?" sanoin.

"Hän on tunturimatkalla Jotunheimissä", vastasi hän. "Olisiko jotakin
erikoista asiaa, mitä?"

"Olisin pyytänyt muutamia äyrejä ruokaa varten", sanoin ja koetin
hymyillä; "olen nälissäni eikä minulla ole yhtään äyriä."

"Olette siis yhtä rikas kuin minäkin", sanoi hän ja ryhtyi
järjestelemään lankapakkojaan.

"Oi, älkää ajako minua pois -- ei nyt!" sanoin tuntien samalla kylmiä
väristyksiä koko ruumiissani. "Olen todellakin melkein kuollut
nälästä, on kulunut jo monta päivää siitä kun nautin jotakin."

Äärimmäisen vakavana, sanomatta mitään, hän ryhtyi kääntelemään
taskujaan nurin, yhden toisensa jälkeen. Enkö voinut uskoa hänen
sanojaan, mitä?

"Vain viisi äyriä?" sanoin. "Niin, saatte kymmenen takaisin parin
päivän kuluttua."

"Hyvä mies, tahdotteko, että varastaisin laatikosta?" kysyi hän
kärsimättömästi.

"Niin", sanoin, "ottakaa viisi äyriä laatikosta."

"Sitä en tee", virkkoi hän, ja lisäsi: "Ja sallikaa minun sanoa
teille samalla, että nyt tämä voi jo riittää."

Läksin ulos, sairaana nälästä ja kuumana häpeästä. Olin tekeytynyt
koiraksi, joka halusi viheliäisintä luuta, enkä ollut saanut sitä.
Ei, nyt tästä täytyi tulla loppu! Olin tosiaankin joutunut liian
pitkälle. Olin pysytellyt hengissä niin monta vuotta, seisonut
suorana niin kovina hetkinä, ja nyt olin äkkiä vajonnut röyhkeään
kerjäläisyyteen. Tämä yksi päivä oli raaistanut koko ajatuskykyni,
täyttänyt mieleni häpeämättömyydellä. Olin alentunut tekeytymään
surkuteltavaksi ja seisonut ja itkenyt pienimpien rihkamakauppiaiden
edessä. Ja mitä se oli hyödyttänyt? Enkö edelleenkin ollut ilman
suuhunpantavaa. Olin saavuttanut sen, että olin kyllästynyt itseeni.
Niin, niin, nyt tästä täytyi tulla loppui Juuri nyt suljettaisiin
kotiportti, ja minun täytyi kiiruhtaa, jollen haluaisi levätä jälleen
raatihuoneella...

Tämä antoi minulle voimia; raatihuoneella en tahtonut levätä. Ruumis
kumarassa, kädelläni painaen vasenta kylkeäni vaimentaakseni hiukan
pistoksia, mennä kuukertelin eteenpäin, pidin katseeni suunnattuna
katukäytävään, etten pakottaisi mahdollisia tuttavia tervehtimään, ja
kiiruhdin paloasemaa kohti. Jumalan kiitos, kello oli vain seitsemän
Vapahtajamme kirkon tornissa, minulla oli vielä kolme tuntia, ennen
kuin portti suljettaisiin. Miten olinkin ollut peloissani!

Sitten ei jäisi yhtään keinoa yrittämättä, olisin tehnyt kaiken
voitavani. Että tosiaankaan ei saattanut kertaakaan onnistua koko
päivänä! ajattelin. Jos kertoisin sen jollekin, niin kukaan ei sitä
uskoisi, ja jos sen kirjoittaisin paperille, sanottaisiin, että se
oli tehtyä. Ei ainoassakaan paikassa! Niin, niin, sitä ei tarvinnut
harmitella; ennen kaikkea en saisi olla enää surkuteltava. Hyi, se
oli iljettävää, vakuutan sinulle, sinä tympäiset minua! Kun kaikki
toivo oli mennyttä, niin se oli mennyttä. Enkö muuten voisi varastaa
kourallista kauroja tallista? Se oli vain valon pilkahdus -- minä
tiesin, että talli oli suljettu.

Otin asian tyynesti ja astuskelin kotiin päin. Tunsin janoa,
ilokseni ensi kerran koko päivänä, ja minä etsiskelin paikkaa,
mistä voisin juoda. Olin tullut liian kauas myymälöiden luota enkä
yksityisasuntoon halunnut mennä; voisin ehkä odottaa siksi kunnes
tulisin kotiin; siihen menisi neljännestunnin aika. Ei ollut lainkaan
sanottu, että voisin pitää sisälläni vettäkään; vatsani ei sietänyt
enää mitään; tunsin, että minua vaivasi sylkikin, jota nieleskelin.

Mutta napit? En ollut vielä ollenkaan yrittänyt nappeja tarjota.
Silloin pysähdyin ja rupesin hymyilemään. Ehkäpä siinä sittenkin
olisi keino! En ollut vielä aivan tuomittu! Minä saisin aivan
varmasti niillä kymmenen äyriä, huomenna jostakin toiset kymmenen, ja
torstaina saisin maksun sanomalehtiartikkelistani. Saisinpa nähdä,
se luonnistaisi! Että tosiaankin saatoin unohtaa napit! Otin ne
taskustani ja katselin niitä kulkiessani; silmäni himmenivät ilosta,
en nähnyt katua jolla astelin.

Miten hyvin tunsinkaan sen suuren kellarin, paikan, minne olin
pujahtanut pimeinä iltoina, verenimijä-ystäväni luo. Toinen toisensa
jälkeen olivat kapistukseni hävinneet sinne, pikku esineet, viimeinen
kirjani. Huutokauppapäivänä menin mielelläni sinne katsomaan, ja
minä riemuitsin joka kerta, kun huomasin kirjani joutuvan hyviin
käsiin. Näyttelijä Magelsenilla oli kelloni, ja siitä minä olin
melkein ylpeä; erään vuosikalenterin, missä olivat ensimmäiset pienet
runokokeeni, oli muuan tuttava ostanut, ja palttooni oli joutunut
eräälle valokuvaajalle lainattavaksi ateljeessa. Joten mistään ei
ollut pahaa sanottavaa.

Pidin napit valmiina kädessäni ja astuin sisään. "Setä" istuu
pöytänsä ääressä kirjoittamassa.

"Minulla ei ole mitään kiirettä", sanon, peläten häiritseväni häntä
ja saattavani hänet kärsimättömäksi esittämällä asiani. Ääneni
kuulosti kummallisen oudolta, tuskin tunsin sitä enää omakseni, ja
sydämeni paukutti kuin vasara.

Hän tuli hymyillen vastaani, tapansa mukaan, pani molemmat kätensä
tiskille ja katsoi minua silmiin, sanaakaan virkkamatta.

Niin, minulla oli jotakin mukana, josta halusin kysyä, voisiko hän
sitä tarvita... jotakin, joka oli vain tiellä kotona, vakuutan
teille, aivan vaivana... muutamia nappeja.

No, mitä, minkälaisia nappeja? Ja hän suuntaa katseensa käteeni.

Eikö hän voisi antaa minulle niistä muutamia äyrejä?... Niin monta
kuin hän itse katsoisi sopivaksi... Aivan hänen oman mielensä
mukaan...

Noista napeista? Ja "setä" tuijottaa ihmeissään minuun. _Noista_
napeista?

Vain yhtä sikaria varten, tai mitä hän itse haluaisi. Satuin
kulkemaan ohi ja tahdoin kuulostaa.

Silloin nauroi tuo vanha panttilainaaja ja kääntyi takaisin pöytänsä
ääreen, sanaakaan sanomatta. En oikeastaan ollut toivonut niin
paljon, ja kuitenkin olin ajatellut mahdollisuutta, että tulisin
autetuksi. Tuo nauru oli kuolintuomioni. Ei kai hyödyttäisi nytkään
tarjota silmälaseja?

Minä antaisin luonnollisesti silmälasit mennä mukana, sehän on selvä,
sanoin sitten ja otin ne käteeni. Vain kymmenen äyriä, tai, jos hän
tahtoisi, viisi äyriä?

"Tiedättehän, etten voi lainata silmälasejanne vastaan", sanoi
"setä"; "olen sanonut sen teille jo ennen."

"Mutta minä tarvitsen postimerkin", lausuin; en voinut edes saada
lähetetyksi kirjeitä, joita minun piti kirjoittaa. "Kymmenen tai
viiden äyrin postimerkki, aivan, miten itse haluatte."

"Jumala teitä siunatkoon ja menkää tiehenne!" vastasi hän ja viittasi
kädellään minua poistumaan.

Niin, niin, saa sitten olla! virkoin itsekseni. Koneellisesti asetin
silmälasit jälleen nenälleni, otin napit käteeni ja läksin; sanoin
hyvää yötä ja suljin oven jälkeeni, kuten tavallista. Kas niin,
mitään ei ollut enää tehtävissä! Ulko-ovella pysähdyin ja katselin
vielä nappeja. Että hän ei lainkaan niitä halunnut! sanoin; ne ovat
kuitenkin melkein uusia nappeja; en voi sitä käsittää!

Seisoessani siinä näissä mietteissäni totesin erään miehen pyrkivän
ohitseni kellariin. Mennessään hän hiukan töytäisi minua; pyysimme
kumpikin anteeksi, ja minä käännyin katsomaan häntä.

"Hei, sinäkö se oletkin?" sanoi hän äkkiä alhaalla portailla. Hän
tuli ylös, ja minä tunsin hänet. "Herra siunatkoon, minkä näköinen
sinä olet!" sanoi hän. "Mitä sinä täällä olet tehnyt?"

"Ooh -- ollut asioilla. Aiot sinne alas, näen mä?"

"Niin. Mitä sinä olet sinne tarjonnut?"

Polveni tutisivat, nojasin seinää vasten ja ojensin käteni, jossa
olivat napit.

"Mitä hittoa?" huudahti hän. "Ei, nyt se menee liian pitkälle!"

"Hyvää yötä!" sanoin ja halusin mennä, tunsin itkun pyrkivän ulos
rinnastani.

"Ei, odotas hetkinen!" sanoi hän. Mitäpä minä odottaisin? Hänhän
oli itse matkalla "sedän" luo, vei ehkä kihlasormustaan, oli nähnyt
nälkää useita päiviä, oli velkaa emännälleen. "Kyllä", vastasin, "jos
palaat pian..."

"Tietysti", sanoi hän ja tarttui käsivarteeni, "mutta minä sanon
sinulle, minä en usko sinua, olet idiootti, parasta, että seuraat
mukana."

Käsitin, mitä hän tahtoi, minussa välähti äkkiä kipinä kunniantuntoa
ja vastasin:

"En voi! Olen luvannut olla Bernt Ankerin kadulla puoli kahdeksan,
ja..."

"Puoli kahdeksan, aivan niin! Mutta nyt on kello kahdeksan. Tässä
minä seison kello kädessä, menen juuri tarjoamaan. Kas niin, sisään,
sinä nälkäinen synninkyörä! Saan vähintään viisi kruunua sinulle."

Ja hän tuuppasi minut sisälle.



KOLMAS OSA


Viikon verran elelin ilossa ja ihanuudessa.

Olin voittanut pahimman tälläkin kertaa, minulla oli ruokaa joka
päivä, elämänrohkeuteni kasvoi, ja minä pistin raudan toisensa
jälkeen tuleen. Minulla oli työn alaisena kolme, neljä artikkelia,
jotka riistivät köyhistä aivoistani jokaisen kipinän, jokaisen
ajatuksen, mikä niissä syntyi, ja minusta se näytti sujuvan paremmin
kuin ennen. Viime artikkelini, josta olin nähnyt niin paljon vaivaa
ja johon olin kiinnittänyt niin paljon toiveita, oli toimittaja
jo palauttanut, ja minä olin hävittänyt sen heti, äkäpäissäni,
loukkautuneena, lukematta sitä läpi uudelleen. Ajan oloon aioin
yrittää tarjota töitäni toiseen lehteen, avatakseni itselleni uusia
tulolähteitä. Pahimmassa tapauksessa, jollei sekään auttaisi, voisin
pyrkiä laivoihin; "Nunna" oli lähtövalmiina laiturissa, ja minä
voisin ehkä saada siinä työtä Arkangeliin saakka, vai minne sen
tarkoitus oli lähteä. Joten minulla oli mahdollisuuksia monilla
tahoilla.

Viimeinen ankara aika oli pidellyt minua hiukan pahasti; tukkani
alkoi lähteä, päänsärky oli myös hyvin kiusallista, varsinkin
aamuisin, eikä hermostuneisuus ottanut hävitäkseen. Istuin päivällä
kirjoitellen kädet riepuihin käärittyinä, yksistään senvuoksi, etten
sietänyt omaa hengitystäni niihin. Kun Jens Olaj alapuolellani iski
tallin oven lujasti kiinni tai koira alkoi takapihalla haukkua, kulki
kylmän väristys kautta luiden ja ydinten. Olin jokseenkin huonossa
kunnossa.

Päivät päästään ahersin työssäni, tuskin sain itselleni aikaa ruoan
hotaisemiseen, ennen kuin jälleen istahdin kirjoittamaan. Tällöin
oli sekä sänkyni että pieni, ontuva pöytäni täynnä luonnoksia ja
kirjoitettuja liuskoja, joita vuorotellen valmistelin, liitin
uusia seikkoja, jotka päivän pitkään saattoivat juolahtaa mieleen,
korjailin, virkistin kuolleita kohtia lisäämällä sinne tänne
värikkään sanan, uurastin eteenpäin lause lauseelta nähden mitä
suurinta vaivaa. Eräänä iltapäivänä oli vihdoin yksi artikkeleistani
valmis, onnellisena ja iloisena pistin sen taskuuni ja läksin
"komendöörin" luo. Olikin jo aika ryhtyä hommailemaan rahaa, minulla
ei ollutkaan enää monta äyriä jäljellä.

"Komendööri" pyysi minua istumaan hetkiseksi, niin voisi hän heti...
ja hän jatkoi kirjoittamistaan.

Tarkastelin tätä pientä toimitushuonetta: rintakuvia, painokuvia,
sanomalehtileikelmiä, tavattoman iso paperikori, joka näytti voivan
niellä miehen karvoineen päivineen. Tunsin itseni surulliseksi
nähdessäni tuon hirvittävän suun, tuon lohikäärmeen kidan, joka aina
oli avoinna, aina valmiina vastaanottamaan uusia hylättyjä töitä --
uusia murskattuja toiveita.

"Monesko päivä nyt on?" kysyy "komendööri" äkkiä pöytänsä ääreltä.

"28:s", vastaan iloisena voidessani olla hänelle avuksi.

"28:s." Ja hän kirjoittaa edelleen. Vihdoin hän sulkee pari kirjettä
kuoreen, viskaa muutamia papereita paperikoriin ja laskee kynän
kädestään. Sitten hän käännähtää tuolillaan ja katsoo minuun.
Nähdessään minun vielä seisovan ovella hän tekee puoliksi vakavan,
puoliksi leikillisen viittauksen kädellään ja osoittaa tuolia.

Käännyn syrjittäin, jotta hän ei näkisi, ettei minulla ole lainkaan
liivejä, kun avaan nuttuni ja otan käsikirjoituksen taskustani.

"Tässä olisi vain pieni luonnekuvaus Correggiosta", sanon, "mutta se
ei kai ole kirjoitettu sillä tavoin, ikävä kyllä, että..."

Hän ottaa paperit kädestäni ja alkaa niitä selailla. Kasvonsa hän
kääntää minuun päin.

Tuollaiselta hän siis näytti läheltä, tuo mies, jonka nimen olin
kuullut jo varhaisimmassa nuoruudessani ja jonka lehti oli kautta
vuosien eniten minuun vaikuttanut. Hänen tukkansa on kihara ja
kauniit, ruskeat silmänsä hiukan levottomat; hänellä on tapana
sivellä nenäänsä tuon tuostakin. Skotlantilainen pappi saattoi tuskin
näyttää lempeämmältä kuin tuo vaarallinen kynämies, jonka sanat
aina olivat iskeneet verisiä haavoja, minne vain olivat sattuneet.
Omituinen pelon ja ihailun tunne valtaa minut tuon ihmisen edessä,
olen melkein saamaisillani kyyneliä silmiini, ja vaistomaisesti
astahdan askelen eteenpäin sanoakseni hänelle, miten sydämellisesti
pidin hänestä kaiken sen takia, mitä hän oli minulle opettanut, ja
pyytääkseni, ettei hän kiusaisi minua; minä olin vain köyhä poloinen,
jonka asiat ennestäänkin olivat huonosti...

Hän nosti katseensa ja pani käsikirjoitukseni verkalleen kokoon,
siinä istuessaan ja mietiskellessään. Jotta hän voisi helpommin antaa
minulle hylkäävän vastauksen, minä ojennan hiukan kättäni eteenpäin
ja sanon:

"Ah, niin, sitä ei tietysti voida käyttää?" Ja minä hymyilen, jotta
näyttäisi siltä kuin ottaisin asian kevyesti.

"Kaiken, mitä voimme käyttää, täytyy olla kansantajuista", vastaa
hän; "tiedätte, minkälainen yleisö meillä on. Mutta ettekö voi tehdä
sitä hiukan yksinkertaisemmaksi? Tai keksiä jotain muuta, jota kansa
ymmärtää paremmin?"

Hänen suopeutensa ihmetyttää minua. Käsitän, että artikkelini on
hylätty, ja kuitenkaan en olisi voinut saada kauniimpaa kieltoa.
Jotta en häiritsisi häntä kauemmin, vastaan:

"Kyllä, sen kyllä voin tehdä."

Menen ovelle. Hm. Hän suokoon anteeksi, että olin kuluttanut hänen
aikaansa... Minä kumarran ja tartun ovenripaan.

"Jos haluatte", sanoo hän, "voitte kernaasti saada hiukan
ennakkomaksua. Voittehan kirjoittaa sen edestä."

Nythän hän oli nähnyt, etten osannut kirjoittaa, hänen tarjouksensa
nöyryytti minua hiukan, ja minä vastasin:

"Ei, kiitos, minä kyllä selviydyn asioistani jonkin aikaa. Kiitoksia
muuten hyvin paljon. Hyvästi!"

"Hyvästi!" vastaa "komendööri" ja kääntyy samassa kirjoituspöytäänsä
päin. Hän oli sittenkin kohdellut minua ansaitsemattoman
hyväntahtoisesti, ja minä olin hänelle siitä kiitollinen; tietäisin
myöskin sen korvata. En aikonut mennä hänen luokseen ennen kuin
minulla olisi mukanani työ, johon olisin aivan tyytyväinen, joka
voisi hämmästyttää "komendööriä" hiukan ja saada hänet heti empimättä
määräämään minulle kymmenen kruunua. Ja minä menin jälleen kotiin ja
ryhdyin uudelleen kirjoitustyöhöni.

Seuraavina iltoina, kun kello tuli noin kahdeksan korville ja kaasu
oli jo sytytetty, tapahtui minulle säännöllisesti seuraavaa:

Tullessani ulos asunnostani lähteäkseni päivän vaivojen ja vastuksien
jälkeen kävelemään kaduille, seisoo mustapukuinen nainen kaasulyhdyn
luona aivan portin ulkopuolella ja kääntää kasvonsa minuun päin,
seuraa minua silmillään, kun kuljen hänen ohitsensa. Panen merkille,
että hänellä on aina sama puku yllään, sama tiheä harso, joka peittää
hänen kasvonsa ja laskeutuu hänen rinnalleen, ja kädessä pieni
päivänvarjo, jonka kädensijana on norsunluinen rengas.

Oli jo kolmas ilta kun olin nähnyt hänet siinä, aina samalla
paikalla; heti kun olin päässyt hänen ohitsensa, hän kääntyy
verkalleen ja lähtee astelemaan katua alas, minusta poispäin.

Hermostuneet aivoni kasvattivat tuntosarvia, ja sain mielettömän
ajatuksen, että hänen käyntinsä tarkoitti minua. Olin lopulta
melkein valmis puhuttelemaan häntä -- kysymään häneltä, hakiko hän
jotakuta, tarvitsisiko hän minun apuani johonkin, saisinko saattaa
häntä kotiin, vaikka olinkin niin huonossa kunnossa, suojella häntä
pimeillä kaduilla -- mutta mieleni pohjalla kyti epämääräinen pelko,
että se ehkä saattaisi maksaa jotakin, lasin viiniä tai ajelumatkan,
eikä minulla ollut enää lainkaan rahoja; lohduttoman tyhjät taskuni
vaikuttivat liiankin masentavasti minuun, eikä minulla ollut
edes rohkeutta katsoa hiukan terävästi häneen, mennessäni hänen
ohitsensa. Nälkä oli jälleen alkanut vaivata minua, ruokaa en ollut
saanut kuin eilen illalla, -- se ei ollut mikään pitkä aika, olin
monesti saattanut kestää useita päiviä -- mutta minä olin alkanut
arveluttavasti kuihtua, en voinut sietää nälkää yhtä hyvin kuin
ennen, yksi ainoa päivä saattoi nyt tehdä minut melkein sekapäiseksi,
ja minä oksentelin aina juotuani vettä. Lisäksi minua värisytti
yöllä, makasin täysissä pukimissa, jotka olivat päivälläkin ylläni,
ja värisin kylmästä, tunsin puistatuksia iltaisin ja jäykistyin
yöksi. Vanha peitto ei voinut estää vetoa, ja minä heräsin aamulla
siihen, että ulkoa tuleva raaka viima oli saattanut nenäni tukkoon.
Astelin katuja mietiskellen, mitä tekisin pysyäkseni pystyssä, kunnes
saisin seuraavan artikkelini valmiiksi. Ollapa minulla kynttilä, niin
voisin jatkaa yöllä; veisi pari tuntia, ennen kuin pääsisin oikein
kirjoitustuulelle; huomenna saattaisin sitten kääntyä "komendöörin"
puoleen.

Menen suoraa päätä Oplandin kahvilaan ja haeskelen nuorta
pankkituttavaani hankkiakseni itselleni kymmenen äyriä kynttilän
ostoon. Minun sallittiin vapaasti kulkea läpi kaikkien huoneiden;
sivuutin toistakymmentä pöytää, missä loruilevat vieraat istuivat
syömässä ja juomassa, tunkeuduin aivan kahvilan sisimpään, Punaiseen
huoneeseen, tapaamatta etsimääni miestä. Nolona ja harmissani palasin
jälleen kadulle ja läksin astelemaan linnalle päin.

Eikö ollutkin hitonmoisen pirullista, että vastoinkäymiseni
eivät lainkaan ottaneet loppuakseen! Pitkin, raivokkain askelin,
nutunkaulus röyhkeästi nostettuna ylös niskaan ja kädet nyrkissä
housuntaskuissa minä astelin ja haukuin kohtalontähteäni koko matkan.
Ei kunnon huoletonta hetkeä seitsemään, kahdeksaan kuukauteen, ei
välttämättömintä ruokaa lyhyeksi viikoksi ennen kuin hätä jälleen
iski kimppuuni. Kaiken lisäksi minä olin kulkenut ja ollut rehellinen
keskellä kurjuutta, he-he, rehellinen pohjia myöten! Jumala
varjelkoon miten narrimainen olinkaan ollut! Ja minä aloin kertoilla
itselleni, miten minulla sittenkin oli ollut paha omatunto, koska
kerran olin vienyt Hans Paulin peiton panttilainaajalle. Nauroin
pilkallisesti herkälle oikeudentunnolleni, sylkäisin halveksivasti
katuun enkä löytänyt kylliksi voimakkaita sanoja ivatakseni
tyhmyyttäni. Olipa se nyt sattunut! Jos olisin tällä hetkellä
löytänyt koulutytön säästörahat kadulta, köyhän lesken ainoan äyrin,
olisin poiminut sen heti ja pistänyt taskuuni, varastanut sen
tietäen, tahtoen, ja nukkunut rauhallisesti kuin tukki seuraavana
yönä. En sentään ollut turhanpäiten kärsinyt niin sanomattoman
paljon, kärsivällisyyteni oli lopussa, olin valmis mihin tahansa.

Kiersin linnan kolme, neljä kertaa, päätin sitten mennä kotiin,
pistäydyin vielä puistossa ja läksin vihdoin takaisin Karl
Johaninkadulle.

Kello oli yhdentoista korvilla. Katu oli melkein pimeä, ja ihmisiä
liikuskeli kaikkialla, hiljaisia pareja ja häliseviä joukkoja samassa
mylläkässä. Suuri hetki oli saapunut, paritteluaika, jolloin salainen
kuljeskelu tapahtuu ja iloinen seikkailu alkaa. Kahisevia tyttöjen
hameita, joitakin lyhyitä, aistillisia naurahduksia, aaltoilevia
rintoja, kiivaita, huohottavia hengityksiä; alhaalla Grandin luona
ääni, joka huudahtaa: "Emma!" Koko katu oli liejukko, josta nousi
kuumia höyryjä.

Vaistomaisesti haeskelen taskuistani paria kruunua. Himo, joka
väräjää jokaisen ohikulkijan liikkeessä, yksinpä kaasulyhtyjen
himmeä valo, tämä hiljainen, siittävä yö, kaikkityynni oli alkanut
hyökätä kimppuuni, tämä ilma, joka on täynnä kuiskauksia, syleilyjä,
väriseviä tunnustuksia, puoliksi lausuttuja sanoja, pientä suhinaa;
pari kissaa armastelee kimakasti ja valittavasti naukuen Blomqvistin
porttikäytävässä. Eikä minulla ollut kahta kruunua. Oli kirotun
kurjaa tällainen köyhyys! Mikä nöyryytys, mikä häpeä! Ja jälleen
tulin ajatelleeksi köyhän lesken viimeistä ropoa, jonka olin
tahtonut varastaa, koulupojan lakkia tai nenäliinaa, kerjäläisen
ruokapussia, jotka empimättä olisin vienyt lumppukauppiaalle. Niistä
saadut rahat olisin käyttänyt hummailuun. Lohduttaakseni itseäni ja
pysyäkseni ulkopuolisena aloin keksiä kaikkia mahdollisia vikoja
noissa iloisissa ihmisissä, jotka riensivät ohitseni, kohauttelin
äkäisesti olkapäitäni ja katselin heitä halveksivasti, sitä mukaa
kuin he kulkivat, pari parilta. Nuo tyytyväiset sokerileivoksia
syövät ylioppilaat, jotka arvelivat esiintyvänsä eurooppalaisesti,
kun saivat taputtaa ompelijatarta vatsalle. Nuo nuoret herrat,
pankkimiehet, tukkukauppiaat, bulevardileijonat, jotka eivät edes
ajautuneet karille merimiesten vaimojen kanssa, paksujen karjatorin
kanojen, jotka olutseidelin vuoksi saattoivat langeta ensimmäisessä
sopivassa porttikäytävässä! Mokomia merenneitoja! Paikka heidän
vierellään oli vielä lämpimänä viimeöisen palosotilaan tai
tallimiehen jälkeen; valtaistuin oli aina yhtä vapaa, yhtä avoin, ole
hyvä, astu siihen!... Sylkäisin kauas katukäytävälle, välittämättä
sattuiko se johonkin, olin äkeissäni, täynnä inhoa noita ihmisiä
kohtaan, jotka kihnasivat toisiaan vastatusten ja parittelivat
silmieni edessä. Nostin päätäni ja tunsin itseni siunatuksi
voidessani pitää tieni puhtaana.

Suurkäräjätorin varrella kohtasin tytön, joka tuijotti hyvin
terävästi minuun tullessani hänen kohdalleen.

"Iltaa!" sanoin.

"Iltaa!" Hän pysähtyi.

Hm. Oliko hän ulkona näin myöhään kävelyllä? Eiköhän nuoren naisen
ollut hiukan vaarallista kulkea tähän aikaan vuorokaudesta Karl
Johanilla? Eikö? Niin, mutta eikö häntä koskaan puhuteltu, loukattu,
tarkoitan, suoraan sanoen, eikö häntä pyydetty mukaan kotiin?

Hän tuijotti ihmeissään minuun, tarkasteli kasvojani, päästäkseen
selville, mitä minä tällä oikein tarkoitin. Sitten hän äkkiä pisti
kätensä kyynärkoukkuuni ja virkkoi:

"No, mennään sitten!"

Minä seurasin mukana. Kuljettuamme muutamia askelia ohi ajurien minä
pysähdyin, tempasin käsivarteni vapaaksi ja sanoin:

"Kuulkaas, ystäväni, minulla ei ole äyriäkään." Ja minä laittausin
lähtemään matkaani.

Aluksi hän ei ollut uskoa minua, mutta kun hän oli saanut tunnustella
kaikki taskuni eikä löytänyt mitään, hän suuttui, keikautti päätään
ja sanoi minua kapakalaksi.

"Hyvää yötä!" sanoin.

"Odottakaas hiukan!" huudahti hän, "kultasankaiset silmälasitko
teillä on?"

"Ei."

"No, menkää hiiteen sitten!"

Ja minä läksin.

Hetkisen kuluttua hän juoksi jäljestäni ja huusi minulle uudelleen.

"Voitte olla kanssani siitä huolimatta", sanoi hän.

Tällainen poloisen katutytön tarjous loukkasi minua, ja minä
kieltäydyin. Oli sitä paitsi myöhäinen yönhetki ja minun piti
mennä erääseen paikkaan; eihän hänellä ollut varaakaan sellaisiin
uhrauksiin.

"Niin, mutta minä _tahdon_ teidät mukaani."

"Mutta minä en lähde mukaan sillä tavalla."

"Te menette tietysti toisen luo", sanoi hän.

"En", vastasin.

Mutta minä tunsin olevani tukalassa asemassa tyttöliehakon edessä ja
päätin pelastaa nahkani.

"Mikä teidän nimenne on?" kysyin. "Maiju? No! Kuulkaas nyt, Maiju!"
Ja minä ryhdyin selittämään käytöstäni. Tyttö kävi yhä enemmän
kummastuneeksi. Oliko hän siis luullut, että minäkin olisin yksi
niitä, jotka kulkivat iltaisin kaduilla kaappailemassa pikku
tyttöjä? Oliko hän tosiaankin uskonut niin pahaa minusta? Olinko
minä ehkä alusta saakka sanonut hänelle jotakin epäkohteliasta?
Käyttäydyttiinkö sillä tavoin, kun oli jotain pahaa mielessä?
Lyhyesti sanottuna, minä olin puhutellut häntä ja saattanut pari
askelta nähdäkseni, miten pitkälle hän haluaisi asian johtaa.
Muuten oli nimeni se ja se, pastori se ja se. Hyvää yötä! Menkää
matkoihinne, älkääkä tehkö syntiä enää!

Sen sanottuani minä läksin.

Hykertelin käsiäni ihastuksissani keksintöni johdosta ja puhelin
ääneen itsekseni. Miten riemukasta olikaan kulkea ympäri tekemässä
hyviä töitä. Ehkäpä olin antanut tuolle langenneelle olennolle
sysäyksen parannukseen koko elämän ajaksi! Vapahtanut hänet kerta
kaikkiaan kadotuksesta! Ja hän tunnustaisi sen tultuaan sen
käsittämään, vieläpä sydän täynnä kiitollisuutta tunnustaisi sen
kuolinhetkelläänkin. Ooh, kannatti sittenkin olla kunniallinen,
kunniallinen ja oikeudenmukainen!

Olin aivan loistavalla tuulella, tunsin itseni terveeksi ja rohkeaksi
tekemään mitä tahansa. Kunpa minulla vain olisi ollut kynttilä, niin
ehkä olisin saanut artikkelini valmiiksi! Astelin heilutellen uutta
portinavainta kädessäni, hyräilin ja mietiskelin keinoa, millä voisin
saada kynttilän itselleni. Mitään muuta keinoa ei ollut kuin ottaa
kirjoitusvehkeet ulos kadulle, kaasulyhdyn alle. Ja minä avasin
portin ja menin hakemaan papereitani.

Palattuani lukitsin portin ulkoapäin ja asetuin lyhdyn valoon. Oli
hiljaista kaikkialla, kuulin vain konstaapelin raskaat, kilahtelevat
askelet alempana olevalta poikkikadulta ja koiran haukuntaa St.
Hanshaugenista päin. Mikään ei minua häirinnyt, nutunkauluksen vedin
korviin ja ryhdyin ajattelemaan kaikin voimin. Minulle olisi suureksi
avuksi, jos voisin saada tämän pienen artikkelin loppuun. Olin juuri
melko tukalassa kohdassa, tulisi aivan huomaamaton siirtyminen
johonkin uuteen, sitten vaimennettu, liukuva loppuosa, pitkä murina,
joka vihdoin päättyisi ponteen, niin jyrkkään, niin liikuttavaan kuin
laukaus tai kuin vuoren repeämä. Piste.

Mutta sanat eivät tahtoneet tulla mieleeni. Luin koko kirjoituksen
läpi alusta saakka, luin ääneen joka lauseen, enkä voinut ollenkaan
koota ajatuksiani tuohon paukahtavaan loppuponteen. Seisoessani siinä
mietiskellen tätä saapui kaiken lisäksi konstaapeli ja pysähtyi
keskelle katua vähän matkan päähän minusta ja pyyhkäisi pois
koko tunnelmani. Mitä se häntä liikutti, jos minä tällä hetkellä
seisoin kirjoittamassa erinomaista loppuosaa artikkeliin, joka
oli tarkoitettu annettavaksi "komendöörille"? Herrajumala, miten
kerrassaan mahdotonta minun oli pysytellä veden pinnalla, mitä
hyvänsä yritinkään! Seisoin siinä tunnin ajan, konstaapeli meni
matkoihinsa, alkoi tuntua liian kylmältä seisoa siinä tunnin ajan
hiljaa. Masentuneena uudesta turhasta yrityksestäni avasin vihdoin
portin ja menin huoneeseeni.

Siellä ylhäällä oli kylmä, ja tuskin erotin ikkunaani synkässä
pimeydessä. Hapuilin sänkyni luo, riisuin kengät jaloistani ja
istahdin lämmittelemään jalkojani käsieni välissä. Sitten heittäysin
vuoteelle, samoin kuin olin tehnyt pitkät ajat, täysissä pukimissa.

       *       *       *       *       *

Seuraavana aamuna nousin istumaan vuoteellani heti kun oli tullut
valoisa ja kävin jälleen käsiksi artikkeliini. Istuin siinä
asennossa puolipäivään saakka, jolloin olin saanut kokoon kymmenen,
parikymmentä riviä. Enkä sittenkään ollut päässyt loppuosaan.

Nousin ylös, vedin kengät jalkaani ja ryhdyin astelemaan edestakaisin
lattialla tullakseni lämpimäksi. Ikkunat olivat huurteessa, katsoin
ulos, siellä satoi lunta, alhaalla takapihalla oli paksu kerros lunta
kiveyksellä ja kaivolla.

Hääräilin huoneessani, liikuin tahdottomasti edestakaisin,
raaputtelin kynsilläni seiniä, asetin otsani varovasti ovea vasten,
aivan tarkoituksettomasti, ikään kuin minulla olisi hyvinkin tärkeää
hommaa. Ja sillä välin virkoin ääneen kerran toisensa jälkeen, niin
että kuulin sen itse: mutta hyväjumala, tämähän on hulluutta! Ja minä
jatkoin samaa hullutusta. Puuhattuani pitkän aikaa, ehkä pari tuntia,
terästäydyin ankarasti, purin huultani ja koetin reipastua parhaani
mukaan. Tästä täytyi tulla loppu! Löysin tikun pureskellakseni ja
istahdin päättävästi jälleen kirjoittamaan.

Pari lyhyttä lausetta sain aikaan suurella vaivalla, parisenkymmentä
köyhää sanaa, jotka kiusasin esille voimalla ja väellä, päästäkseni
kuitenkin eteenpäin. Sitten taukosin, pääni oli tyhjä, en jaksanut
enempää. Ja kun en mitenkään voinut päästä pitemmälle, istuin
tuijottamaan silmät selällään noihin viimeisiin sanoihin, tuohon
epätäydelliseen arkkiin, katsoa töllötin noihin merkillisiin,
väräjäviin kirjaimiin, jotka ponnistelivat ylös papereita kuin
pienet, karvaiset eläimet, enkä lopulta ymmärtänyt mitään koko
jutusta, en ajatellut yhtään mitään.

Aika kului. Kuulin liikettä kadulta, rattaiden räminää ja kavioiden
kapsetta; Jens Olajn ääni kaikui tallista, kun hän huuteli hevosille.
Olin aivan tylsä, istuin ja maiskuttelin suutani, mutta muuten en
tehnyt mitään. Rintani oli surullisessa tilassa.

Alkoi hämärtää, lyyhistyin yhä enemmän kokoon, väsyin ja heittäydyin
jälleen sänkyyn. Lämmittääkseni hiukan käsiäni sivelin tukkaani
edestakaisin, ristiin ja rastiin; mukana irtausi pieniä hiustupsuja,
joita jäi sormien väliin ja putoili tyynylle. En välittänyt
siitä juuri sen enempää, tuntui kuin ei se olisi minua lainkaan
liikuttanut, olihan minulla kylliksi tukkaa jäljellä. Yritin jälleen
heristäytyä vapaaksi tästä kummallisesta horrostilasta, joka tuntui
kaikissa jäsenissäni, nousin pystyyn, iskin kämmenilläni polviini,
yskin niin ankarasti kuin rintani salli, -- ja retkahdin jälleen
vuoteelle. Mikään ei auttanut, minä kuolisin auttamattomasti avoimin
silmin, tuijottaen suoraan laipioon. Vihdoin pistin etusormeni
suuhuni ja aloin imeskellä sitä. Jokin alkoi liikkua aivoissani,
ajatus, joka rupesi siellä orastamaan, pähkähullu keksintö: mitähän,
jos purisin? Ja vähääkään ajattelematta ummistin silmäni ja iskin
hampaani yhteen.

Hypähdin pystyyn. Vihdoinkin olin herännyt. Sormesta tihkui hiukan
verta ja minä nuolin sitä pois. Se ei koskenut, haavakaan ei ollut
suuri, mutta minä olin yhtäkkiä tullut järkiini; pudistin päätäni
ja menin ikkunan luo, mistä löysin rievun, jonka käärin haavan
ympärille. Siinä puuhaillessani tulivat silmäni täyteen kyyneliä,
minä itkin hiljaa itsekseni. Tuo laiha, purtu sormi näytti niin
surulliselta. Taivaan Jumala, miten pitkälle olinkaan joutunut.

Ilta pimeni yhä. Ehkäpä ei ollut mahdotonta, että voisin kirjoittaa
loppuosan iltasella, jos minulla vain olisi kynttilä. Pääni oli
jälleen selkeä, ajatukset tulivat ja menivät, kuten tavallisesti,
enkä tuntenut erikoista kärsimystäkään, nälkäkään ei vaivannut niin
pahasti kuin muutamia tunteja sitten, kestäisin kyllä seuraavaan
päivään. Ehkäpä saisin kynttilän velaksikin, jos kääntyisin
talouskaupan puoleen ja selittäisin asemani. Olinhan siellä hyvin
tunnettu, hyvinä aikoina, jolloin minulla vielä oli siihen varaa,
olin ostanut siitä kaupasta monta leipää. Ei ollut epäilystäkään,
etten saisi kynttilää kunniallisella nimelläni. Ja ensi kertaa
pitkiin aikoihin ryhdyin harjaamaan hiukan vaatteitani, poistinpa
irtohiuksetkin nuttuni kaulukselta, mikäli se oli mahdollista
pimeässä, sitten hapuilin alas portaita.

Kadulle tultuani välähti mieleeni, että minun ehkä ennemminkin
olisi pyydettävä yksi leipä. Jouduin kahden vaiheille, pysähdyin ja
jäin ajattelemaan. Ei millään muotoa! vastasin vihdoin itselleni.
Ikävä kyllä, en ollut sellaisessa tilassa, että olisin voinut
sietää ruokaa, uudistuisivathan vain samat jutut näkyineen ja
aistimuksilleen ja hulluine päähänpistoilleen, artikkelini ei tulisi
koskaan valmiiksi, ja nyt oli kysymyksessä meno "komendöörin" luo,
ennen kuin hän unohtaisi minut jälleen. Ei millään muotoa! Ja minä
päätin pyytää kynttilää. Sitten astuin kauppaan.

Tiskin ääressä seisoo nainen ostoksia tekemässä, hänen vieressään on
useita erilaisiin papereihin käärittyjä paketteja. Myyjä, joka tuntee
minut ja tietää, mitä minä tavallisesti ostan, jättää naisen ja panee
pakettiin ilman muuta leivän sekä ojentaa sen minulle.

"Ei -- oikeastaan tarvitsisin tänä iltana kynttilää." Sanon sen hyvin
hiljaa ja nöyrästi, jotta en suututtaisi häntä ja kadottaisi toivoani
saada kynttilän.

Vastaukseni oudoksuttaa häntä, hän tulee happamen näköiseksi
kuultuaan odottamattomat sanani; ensi kertaa olin pyytänyt häneltä
jotakin muuta kuin leipää.

"No, siinä tapauksessa saatte odottaa hiukan", sanoo hän vihdoin
ja ryhtyy jälleen kauppoihin naisen kanssa. Nainen saa ostoksensa,
maksaa, antaa viisi kruunua, josta saa takaisin, ja poistuu. Nyt
olemme myyjän kanssa kahden. Hän sanoo:

"Jaha, kynttilä siis." Ja hän avaa erään kynttiläpaketin ja ottaa
sieltä yhden minulle.

Hän katsoo minuun, ja minä häneen, enkä minä voi saada pyyntöä
huuliltani.

"Niin, sehän on totta, tehän maksoitte jo", sanoo hän äkkiä. Hän
sanoo tosiaankin, että minä olin maksanut; kuulin joka sanan. Ja
hän alkaa laskea hopearahoja laatikosta, kruunun toisensa jälkeen,
kirkkaita, lihavia rahoja, -- hän antaa jälleen takaisin viidestä
kruunusta. "Olkaa hyvä", sanoo hän.

Seison siinä ja katselen noita rahoja sekunnin ajan. Käsitän, että
jotakin on hullusti, en kuitenkaan harkitse enkä ajattele yhtään
mitään, olen vain hölmistynyt kaikesta tästä rikkaudesta, joka
loistaa siinä silmieni edessä. Ja koneellisesti kerään rahat käteeni.

Seison siinä tiskin ulkopuolella, tyhmänä kummastuksesta, lyötynä,
masentuneena, astun askelen ovea kohti ja pysähdyn jälleen. Suuntaan
katseeni määrättyyn kohtaan seinällä; siellä riippuu pieni kulkunen
nahkaisessa kaulanauhassa, ja sen alapuolella nuoranippu. Seison
tuijottaen noihin esineisiin.

Myyjä, joka arvelee minun haluavan jutella, koska siinä niin
aikailen, sanoo järjestellessään käärepapereita tiskillä:

"Näyttää siltä kuin saisimme nyt talven."

"Hm, Niin", vastaan, "näyttää siltä kuin saisimme talven. Näyttää
siltä." Ja hetkisen kuluttua lisään: "No, eipähän se ole liian
aikaisin."

Kuulin itseni puhuvan, mutta käsitin kuin olisi joka sana lähtenyt
toisen henkilön suusta; puhelin aivan tiedottomasti, vaistomaisesti,
itse sitä tajuamatta.

"Niinkö tosiaankin arvelette?" sanoo myyjä.

Pistin rahat taskuuni, tartuin ovenripaan ja poistuin, kuulin
sanoneeni hyvää yötä ja myyjän vastanneen.

Olin kulkenut pari askelta portailta, kun kaupan ovi tempaistiin
auki ja myyjä huusi minua. Käännyin, kummastelematta, tuntematta
vähintäkään pelkoa, kokosin vain rahat käteeni ja valmistauduin
antamaan ne takaisin.

"Olkaa hyvä, olette unohtanut kynttilänne", sanoo myyjä.

"Oi, kiitosi" vastaan rauhallisesti. "Kiitos! Kiitos!"

Ja minä läksin jälleen astelemaan katua pitkin pitäen kynttilää
kädessäni.

Ensimmäinen järkevä ajatukseni koski rahoja. Menin lyhdyn luo ja
laskin ne uudelleen, punnitsin niitä kädessäni ja hymyilin. Niinpä
olin siis sittenkin tullut ihanasti autetuksi, suurenmoisesti,
kerrassaan ihmeellisesti autetuksi pitkiksi, pitkiksi ajoiksi! Ja
minä pistin jälleen rahat taskuuni ja läksin.

Erään ravintolan luona Suurkadun varrella pysähdyin ja harkitsin
kylmästi ja rauhallisesti, uskaltaisinko mennä nauttimaan pienen
illallisen ja heti. Kuulin sisältä lautasten ja veitsien kilinää ja
lihan hakkaamista, tämä oli liian suuri viettelys ja minä astuin
sisään.

"Pihvi!" sanon.

"Pihvi!" huutaa neiti eräästä luukusta.

Istahdin pienen pöydän ääreen yksikseni aivan oven viereen ja kävin
odottamaan. Oli hiukan hämärää siinä missä istuin, tunsin olevani
tarpeeksi varjossa ja ryhdyin mietiskelemään. Välistä loi neiti
hiukan uteliaan silmäyksen minuun.

Ensimmäinen varsinainen epärehellinen tekoni oli suoritettu,
ensimmäinen varkauteni, jonka rinnalla kaikki aikaisemmat kepposeni
eivät olleet mitään, ensimmäinen suuri lankeemukseni... No hyvä!
Eipähän; siinä ollut mitään tehtävää. Olihan minulla muuten vapaus,
voisinhan järjestää asian myyjän kanssa sitten myöhemmin, kun
saisin siihen paremman tilaisuuden. Eihän sen tarvinnut sen enempää
vaikuttaa, sitä paitsi en ollut ottanut elääkseni rehellisemmin kuin
muutkaan ihmiset, en ollut tehnyt sopimuksia... "Luuletteko, että
pihvi tulee pian?"

"Kyllä, aivan heti!" Neiti avaa luukun ja katsoo keittiöön.

Mutta jos asia tulisi ilmi jonakin päivänä? Jos myyjä joutuisi
epäilemään, alkaisi ajatella leipäjuttua, niitä viittä kruunua,
joista nainen sai takaisin? Ei ollut mahdotonta, että hän palaisi
asiaan jonakin päivänä, ehkäpä seuraavalla kerralla, kun menisin
sinne. No jaa, herrajumala!... Kohautin olkapäitäni.

"Olkaa hyvä!" sanoo neiti ystävällisesti ja panee pihvin pöydälle.
"Mutta ettekö mieluummin halua tulla toiseen huoneeseen?"

"Ei, kiitos, antakaa minun vain olla täällä", vastaan Hänen
ystävällisyytensä suorastaan liikuttaa minua, minä maksan pihvin
heti, annan hänelle umpimähkään, mitä saan käsiini taskustani ja
suljen ne hänen käteensä Hän hymyilee, ja minä sanon leikillä
kyynelet silmissä "Jäljellä olevilla saatte ostaa itsellenne talon...
Ooh, pitäkää hyvänänne!"...

Aloin syödä, tulin yhä ahneemmaksi, nielin purematta suuria paloja,
nautin eläimellisesti joka suupalasta. Raastoin lihaa kuin ihmissyöjä.

Neiti tuli jälleen luokseni.

"Ettekö halua jotakin juotavaa?" sanoo hän. Ja hän nojautuu hiukan
minua vasten.

Katsoin häneen: hän puhui hyvin hiljaisella äänellä, melkein kainosti
ja loi silmänsä alas.

"Tarkoitan puolikasta olutta, tai mitä haluatte minulta... ruoan
jälkeen... jos tahdotte..."

"Ei, paljon kiitoksia!" vastasin. "Ei nyt. Minä tulen toisen kerran."

Hän vetäytyi takaisin ja istahti tiskin taakse; näin vain hänen
päänsä. Miten merkillinen ihminen!

Syötyäni ateriani loppuun menin suoraa päätä ovelle, tunsin jo
ahdistusta. Neiti nousi seisomaan. Pelkäsin tulla valoon, varoin
näyttäytyä liiaksi tuolle nuorelle tytölle, joka ei aavistanut
kurjuuttani, ja sanoin senvuoksi nopeasti hyvää yötä, kumarsin ja
läksin.

Ruoka alkoi vaikuttaa, kärsin siitä kovin enkä saanut sitä pitää
kauan sisälläni. Tyhjentelin suutani jokaiseen pimeään loukkoon,
jonka ohi menin, koetin vaimentaa tuota vaivaa, joka kalvoi minua
jälleen, puin nyrkkiä ja tekeydyin topakaksi, poljin katua ja nielin
raivoissani takaisin mikä pyrki ylös, -- turhaani Juoksin viimein
erääseen porttikäytävään, kumarassa, pää edellä, sokeana vedestä,
joka kiurui silmissäni, ja tyhjentäysin jälleen.

Tulin katkeraksi, menin kadulle ja itkin, kiroilin niitä julmia
voimia, olivatpa ne sitten mitä tahansa, jotka vainosivat minua,
kirosin ne helvetin kadotukseen ja ikuiseen vaivaan niiden kehnouden
takia. Vähän oli kohtalolla ritarillisuutta, se täytyi sanoa!...
Menin erään miehen luo, joka seisoi katsoa töllöttäen erääseen kaupan
ikkunaan, ja kysyin häneltä kaikessa kiireessä, mitä hänen mielestään
olisi tarjottava miehelle, joka oli nähnyt nälkää kauan aikaa. Elämä
oli kysymyksessä, sanoin, hän ei sietänyt pihviä.

"Olen kuullut kerrottavan, että maito pitäisi olla hyvää, keitetty
maito", vastaa mies hyvin ihmeissään. "Kenen puolesta te muuten
kysytte?"

"Kiitos! Kiitos!" sanon. "Saattaa olla, että se on kylläkin hyvää,
keitetty maito..."

Ja minä menen.

Ensimmäiseen kahvilaan, minkä tapasin, menin sisälle ja pyysin
keitettyä maitoa. Sain maidon, join sen niin kuumana kuin se
oli, nielin ahneesti joka pisaran, maksoin ja poistuin. Läksin
kotimatkalle.

Nyt tapahtui jotakin ihmeellistä. Porttini ulkopuolella, kaasulyhtyyn
nojaten ja sen valossa seisoo ihminen, jonka erotan jo kaukaa, -- se
on jälleen se mustapukuinen nainen. Sama mustapukuinen nainen kuin
aikaisempinakin iltoina. En voinut erehtyä, hän oli saapunut samalle
paikalle neljännen kerran. Hän seisoo aivan liikkumattomana.

Pidän tätä niin merkillisenä, että vaistomaisesti hiljennän kulkuani;
tällä hetkellä ovat ajatukseni hyvässä järjestyksessä, mutta olen
hyvin kiihtynyt, hermoni ovat ärtyneet viime ateriasta. Menen
tapani mukaan aivan hänen ohitsensa, tulen melkein portille ja
olen astumaisillani sisäpuolelle. Silloin pysähdyn. Yhtäkkiä saan
päähänpiston. Ajattelematta sen enempää käännyn ympäri ja menen
naisen luo, katson häntä silmiin ja tervehdin:

"Iltaa, neiti!"

"Iltaa!" vastaa hän.

Anteeksi, etsikö hän jotakin, olin huomannut hänet ennenkin;
voisinkohan jollakin tavoin häntä auttaa? Pyydän muuten hyvin
suuresti anteeksi.

Niin, ei hän tietänyt oikein...

Tämän portin takana ei asunut ketään, paitsi kolmea neljää hevosta
ja minua; siellä oli muuten talli ja läkkisepän työhuone... Hän oli
varmasti harhateillä, ikävä kyllä, jos hän haki jotakuta täältä.

Silloin hän kääntää kasvonsa poispäin ja sanoo:

"En hae ketään, seison vain tässä, juolahti mieleeni..."

Hän vaikeni.

Vai niin, hän vain seisoi siinä, seisoi näin ilta toisensa jälkeen,
vain siksi, että se oli juolahtanut mieleen. Se oli hiukan
merkillistä; mietiskelin sitä ja jouduin yhä enemmän ymmälle naisen
suhteen. Sitten päätin olla rohkea. Kilistelin hiukan rahoja
taskussani ja pyysin häntä ilman muuta mukaani juomaan lasin viiniä
jossakin... ottaen huomioon, että talvi oli tullut, he-he... Ei
kauaksi aikaa... Mutta sitä hän ei kai halunnut?

Oi, ei, kiitos, se ei käynyt laatuun. Ei, sitä hän ei voinut tehdä.
Mutta jos tahtoisin olla kiltti ja saattaa häntä hiukan, niin... Oli
pimeääkin kotimatkalla, ja häntä hävetti kulkea yksin Karl Johania,
kun oli tullut jo näin myöhäkin.

Läksimme kulkemaan, hän asteli oikealla puolellani. Omituinen, kaunis
tunnelma valtasi minut, tietoisuus siitä, että sain olla nuoren
tytön läheisyydessä. Kulkiessamme katselin häntä koko matkan. Hänen
tukkansa hieno haju, lämpö, joka säteili hänen ruumiistaan, tuo
naisen tuoksu, joka häntä seurasi, suloinen henkäys joka kerta, kun
hän käänsi kasvonsa minuun päin, -- kaikki tyynni virtasi minuun,
tunkeutui itsepintaisesti kaikkiin aistimiini. Välistä saatoin
nähdä täyteläiset, hiukan kalpeat kasvot harson takaa, ja korkean
poven, joka kaartui viitan alla. Ajatus kaikesta tuosta salatusta
ihanuudesta, jonka aavistin olevan viitan alla ja harson takana,
hämmensi ajatuksiani, teki minut idioottimaisen onnelliseksi, ilman
mitään varsinaista syytä; en kestänyt sitä enää kauemmin, kosketin
häntä kädelläni, hyväilin hänen olkapäätään ja hymyilin autuaasti.
Kuulin sydämeni jyskytyksen.

"Miten ihmeellinen te olette!" sanoin.

Kuinka niin, oikeastaan?

Niin, ensiksikin hänellä oli melkein tapana seisoa hiljaa talliportin
ulkopuolella useina iltoina, ilman mitään tarkoitusta, ainoastaan,
että se oli juolahtanut mieleen...

No, hänellähän saattoi olla syynsä siihen; hän oli sitä paitsi
mielellään myöhään jalkeilla, hän oli aina pitänyt siitä. Haluttiko
minua mennä nukkumaan ennen kello kahtatoista?

Minua? Jos minä jotakin maailmassa vihasin, niin juuri nukkumaan
menoa ennen kahtatoista yöllä.

Niin, siinäpä sen näitte! Senpä vuoksi hänkin teki tämän kävelymatkan
iltaisin, kun hän ei mitään laiminlyönyt sen takia; hän asui P.
Olavin torin varrella...

"Ylajali!" huudahdin.

"Mitä sanoitte?"

"Sanoin vain: Ylajali... No niin, jatkakaa!"

Hän asui P. Olavin torin varrella, melkein yksin, äitinsä kanssa,
jonka kanssa ei voinut keskustella, sillä hän oli kuuro. Oliko siinä
sitten niin ihmeellistä, että hän mielellään oli hiukan ulkona?

Ei, ei ollenkaan! vastasin.

No niin, entä sitten? Kuulin hänen äänestään, että hän hymyili.

Eikö hänellä ollut sisarkin?

Kyllä, vanhempi sisar -- mistä minä muuten sen tiesin? -- Mutta hän
oli matkustanut Hampuriin.

Äskettäin?

Niin, viisi viikkoa sitten. Mistä tiesin, että hänellä oli sisar?

En sitä ollenkaan tiennyt, kysyin vain.

Vaikenimme. Ohitsemme kulkee mies kantaen kenkäparia kainalossaan,
muuten on katu tyhjä niin kauan kuin näemme. Tivolissa loistaa pitkä
rivi värillisiä lamppuja. Lunta ei enää satanut, taivas oli kirkas.

"Herrajumala, eikö teitä palele ilman palttoota?" sanoi nainen äkkiä
ja katsoo minuun.

Kertoisinko hänelle, minkä vuoksi minulla ei ollut palttoota?
Ilmaisten asemani heti ja säikäyttäen hänet pois yhtä hyvin
nyt aikaisemmin kuin sitten myöhemminkin? Oli kuitenkin ihanaa
kävellä tässä hänen rinnallaan ja pitää hänet vielä hetkisen
tietämättömyydessä; valehtelin ja vastasin:

"Ei, ei ollenkaan." Ja siirtyäkseni johonkin toiseen asiaan kysyin:
"Oletteko nähnyt Tivolin eläinnäyttelyä?"

"En", vastasi hän. "Onko siellä jotakin nähtävää?"

Jos häntä nyt sattuisi haluttamaan mennä sinne? Kaikkeen siihen
valoon, niin monien ihmisten joukkooni Hän tulisi silloin kovin
noloksi, minä karkottaisin hänet huonolla puvullani, laihoilla
kasvoillani, joita en edes ollut pessyt pariin päivään, ehkäpä hän
vielä huomaisi, ettei minulla ollut liivejä...

"Ooh, ei", vastasin siis, "eihän siellä ole mitään nähtävää." Ja
mieleeni juolahti muutamia onnellisia asioita, joita heti ryhdyin
käyttämään, pari mitätöntä sanaa, jätteitä tyhjentyneistä aivoistani:
mitäpä sellaiselta pieneltä eläinnäyttelyitä saattoi odottaakaan?
Muuten minusta ei ollut mielenkiintoista katsella häkkiin teljettyjä
eläimiä. Nuo eläimet tietävät, että niitä katsellaan, ne tuntevat
nuo sadat uteliaat silmät ja joutuvat niiden vaikutuksen alaisiksi.
Ei, jospa saisin erästää eläimiä, jotka eivät tietäisi, että niitä
katsellaan, arkoja olentoja, jotka puuhailevat piilopaikoissaan,
lepäilevät uinuvin, vihrein silmin, nuoleskelevat kynsiään ja
ajattelevat. Mitä?

Niin, siinä olin tosiaankin oikeassa.

Ainoastaan eläimellä, joka eleli kaikessa merkillisessä
hirvittävyydessään, oli jotakin arvoa. Äänettömät, hiipivät askelet
yön hiljaisuudessa ja pimeässä, metsän salaperäiset kauhut,
ohi lentävän linnun huudot, tuuli, veren haju, jyrinä ylhäällä
avaruudessa, lyhyesti sanottuna villieläinmaailman henki villieläimen
yllä... tietämättömyyden runsaus...

Mutta minä pelkäsin tämän väsyttävän häntä, ja tietoisuus suuresta
kurjuudestani valtasi minut jälleen ja masensi minut. Jos minä
olisin ollut noin kutakuinkin hyvässä kunnossa, olisin ilahduttanut
häntä tuolla Tivolissa-käynnillä! En käsittänyt tuota ihmistä,
joka saattoi löytää hupia siinä, että häntä saattoi Karl Johanilla
puolialaston kerjäläinen. Mitä herrannimessä hän ajatteli? Ja miksi
minä astelin tässä ja tekeydyin joksikin ja hymyilin idioottimaisesti
tyhjänpäiväiselle? Oliko minulla oikeastaan mitään syytä antaa tuon
hienon silkkilinnun kiusata itseäni tuolle pitkälle kävelymatkalle?
Eikö siitä ollut minulle vaivaa? Enkö tuntenut kuoleman kylmyyttä
aivan sydämeeni saakka pienimmästäkin tuulenpuuskasta, joka puhalsi
vastaamme? Ja eikö jo hulluus mekastanut aivoissani, yksistään
kuukausien nälän takia? Hän esti minua kuitenkin menemästä kotiin
ja saamasta hiukan maitoa kielelleni, lusikallisen maitoa, joka
ehkä pysyisi sisälläni. Miksi hän ei kääntänyt minulle selkäänsä
ja antanut minun mennä hiiteen?... Jouduin epätoivon valtaan;
toivottomuuteni saattoi minut äärimmäisyyteen saakka kiusaantuneeksi,
ja minä sanoin:

"Teidän ei oikeastaan pitäisi kulkea kanssani, neiti: minä häpäisen
teidät kaikkien silmissä yksistään puvullani. Niin, se on tosiaankin
totta, tarkoitan, mitä sanon."

Hän säpsähtää. Katsahtaa pikaisesti minuun ja on vaiti. Sitten hän
virkkaa:

"Herrajumala sentään!" Enempää hän ei sano.

"Mitä sillä tarkoitatte?" kysyn.

"Uh, ei, te teette minut häveliääksi... Nyt meillä ei olekaan enää
pitkä matka." Ja hän läksi astelemaan hiukan nopeammin.

Poikkesimme Universitet-kadulle ja näimme jo P. Olavin torin lyhtyjä.
Silloin hän jälleen rupesi astelemaan hitaammin.

"En tahdo olla tunkeileva", sanon, "mutta ettekö halua ilmaista
nimeänne, ennen kuin eroamme? Ja ettekö tahtoisi vain hetkiseksi
ottaa pois harson, jotta saisin nähdä teidät? Olisin niin
kiitollinen."

Äänettömyys. Minä kävelin ja odottelin.

"Olette nähnyt minut ennen", vastaa hän.

"Ylajali!" sanon jälleen.

"Mitä sanoitte? Olette seurannut minua puoli päivää aivan kotiin
saakka. Olitteko pöhnässä silloin?"

Kuulin taas hänen hymyilevän.

"Kyllä", sanoin, "kyllä, sen pahempi, minä olin pöhnässä silloin."

"Siinä teitte pahasti!"

Ja minä myönsin masentuneena, että olin tehnyt siinä pahasti.

Olimme saapuneet suihkukaivon luo, pysähdyimme siinä ja katselimme
numero 2:n monia valaistuja ikkunoita.

"Nyt teidän ei enää tarvitse minua saattaa", sanoo hän; "kiitos tästä
illasta!"

Minä kumarsin, en uskaltanut sanoa mitään. Otin hatun päästäni ja
seisoin paljain päin. Mahtaisikohan hän ojentaa minulle kätensä?

"Miksi ette pyydä minua lähtemään mukana pikkuisen matkaa?" sanoo hän
hiljaa ja katsoo kengänkärkeeni.

"Herrajumala", vastaan ylenmäärin riemastuneena, "herrajumala,
tahdotteko todellakin!"

"Kyllä, mutta vain pikkuisen matkaa."

Ja me käännyimme ympäri.

Olin hölmistynyt, en tietänyt lainkaan, miten kävellä tai seisoa!
Tuo ihminen käänsi koko ajatuksenjuoksuni täydellisesti ylösalaisin.
Olin hurmaantunut, suunnattoman iloinen; minusta tuntui kuin olisi
onni vienyt minut ihanasti perikatoon. Hän oli selvästi pyytänyt
päästä saattamaan, se ei ollut minun keksintöäni, se oli hänen oma
toivomuksensa. Kävelen häntä katsellen ja tulen yhä rohkeammaksi,
hän reipastuttaa minua, vetää puoleensa joka sanalla. Unohdan
hetkiseksi kurjuuteni, vähäpätöisyyteni, koko valitettavan tilani,
tunnen veren virtaavan lämpimästi läpi ruumiini, kuten entisaikoina,
ennen sortumistani, ja minä päätin tunnustella tilannetta pienellä
kepposella.

"Muuten en tarkoittanut teitä seuratessani silloin kerran teitä",
sanoin; "tarkoitin sisartanne."

"Sisartaniko?" sanoo hän ylenmäärin hämmästyneenä. Hän pysähtyy,
katsoo minuun, odottaa tosiaankin vastausta. Hän kysyi aivan
tosissaan.

"Niin", vastasin. "Hm. Siis nuorempaa niistä kahdesta naisesta, jotka
kulkivat edelläni."

"Nuorempaako? Niinkö? Ahaa!" Hän purskahti nauruun, äänekkääseen,
sydämelliseen kuin lapsi. "Mutta olettepa te viekas! Sanoitte sen
vain saadaksenne minut ottamaan pois harson. Eikö niin? Kyllä minä
käsitin. Mutta siitä saatte rangaistuksen."

Aloimme nauraa ja lörpötellä, juttelimme lakkaamatta koko ajan, en
tiennyt oikein mitä sanoin, olin niin iloinen. Hän kertoi nähneensä
minut kerran ennen, kauan sitten, teatterissa. Minulla oli ollut
kolme toveria mukana, ja minä olin käyttäytynyt kuin hullu; olin
varmaankin ollut pöhnässä silloinkin, ikävä kyllä!

Mistä hän niin päätteli?

Niin, minä olin nauranut niin kovin.

Vai niin. No niin, minä nauroin paljon niihin aikoihin.

Mutta ette enää?

Ooh, kyllä nytkin. Elämä on ihanaa!

Lähestyimme Karl Johania. Hän virkkoi: "Tämän kauemmaksi emme enää
mene!" Ja me läksimme kulkemaan jälleen Universitet-katua. Tultuamme
suihkukaivon kohdalle hiljensin hiukan kulkuani, tiesin, etten saisi
enää saattaa kauemmaksi.

"Niin, nyt teidän siis täytyy kääntyä takaisin", sanoi hän ja
pysähtyi.

"Niin kai täytyy", vastasin.

Mutta hetkisen kuluttua hän arveli, että minä kyllä voisin tulla
mukaan ulko-ovelle saakka. Herrajumala, eihän se ollut hullua. Vai
mitä?

"Ei", sanoin minä.

Mutta seisoessani ulko-ovella ryntäsi koko kurjuuteni jälleen
kimppuuni. Kuinka saatoinkaan pysyä tarmokkaana, kun olin niin perin
juurin sortunut? Tässä minä seisoin nuoren naisen edessä, likaisena,
raihnaisena, nälän runtelemana, pesemättömänä, vain puoliksi
pukeutuneena, -- siitä voi ihan vajota maahan. Tekeydyin pieneksi,
kumarsin vaistomaisesti ja virkoin:

"Mahtanenko enää tavata teitä?"

Tuskin toivoinkaan tapaavani häntä enää, toivoin melkein jyrkkää
kieltoa, joka teristäisi minua ja tekisi minut välinpitämättömäksi.

"Kyllä", sanoi hän hiljaa, melkein kuulumattomasti.

"Milloin?"

"En tiedä."

Äänettömyys.

"Ettekö tahdo olla niin kiltti ja ottaa harsoa pois vain
silmänräpäykseksi", sanoin, "jotta voisin nähdä, kenen kanssa olen
puhunut. Vain silmänräpäykseksi. Jotta saisin nähdä kenen kanssa olen
puhunut."

Äänettömyys.

"Voitte tavata minut täällä ulkopuolella tiistai-iltana"! sanoo hän.
"Haluatteko?"

"Kyllä, rakas, saanko luvan!"

"Kello kahdeksan."

"Hyvä."

Sivelin kädelläni hänen viittaansa, puistelin lumen siitä, vain
saadakseni tekosyyn koskettaa häntä; minulle oli nautintoa olla hänen
läheisyydessään.

"Sitten ette saa uskoa kovin hulluja minusta", sanoi hän. Hän hymyili
jälleen.

"En..."

Äkkiä hän teki päättävän liikkeen ja nosti harson otsalle; seisoimme
siinä katsellen toisiamme sekunnin ajan. Ylajali! sanoin. Hän
kurottausi, kietaisi kätensä kaulaani ja suuteli minua keskelle
suuta. Yhden ainoan kerran, nopeasti, päihdyttävän nopeasti, keskelle
suuta. Tunsin, miten hänen rintansa aaltoili, hän läähätti ankarasti.

Ja silmänräpäyksessä tempautui hän käsistäni, huusi hyvää yötä,
hätääntyneesti, kuiskaten, kääntyi ja läksi juoksemaan portaita ylös,
sanomatta sen enempää...

Ulko-ovi läiskähti kiinni.

Seuraavana päivänä satoi vielä enemmän lunta, raskasta, vedensekaista
lunta, suuria märkiä höytäleitä, jotka putosivat alas ja muuttuivat
sohjuksi. Ilma oli raaka ja jäätävä.

Olin herännyt jokseenkin myöhään, pää merkillisen pökertyneenä illan
mielenliikutusten jälkeen, sydän päihtyneenä kauniista kohtauksesta.
Hurmauksessani olin lepäillyt hetkisen valveilla ja ajatellut
Ylajalia rinnallani; levittänyt käsivarteni, syleillyt itseäni ja
saanut uudelleen kupillisen maitoa sekä heti sen jälkeen pihvin, enkä
enää ollut nälissäni; hermoni vain olivat jälleen kovin kiihtyneet.

Läksin pukumyymälöihin. Pälkähti päähäni, että ehkäpä saisin
käytetyt liivit halvalla hinnalla, jotkin, jotka voisin pitää nutun
alla, yhdentekevää minkälaiset. Nousin portaita ylös myymälään ja
sain käsiini liivit, joita aloin tarkastella. Siinä hommaillessani
kulki muuan tuttava ohi, hän nyökkäsi ja huusi minulle, minä jätin
liivit ja menin alas hänen luokseen. Hän oli teknikko ja oli menossa
konttoriin.

"Tulkaas mukaan ottamaan lasi olutta", sanoi hän. "Mutta tulkaa pian,
minulla ei ole paljon aikaa... Mikä se nainen oli, jonka kanssa
kävelitte eilen illalla?"

"Kuulkaahan", mustasukkaisena yksistään hänen ajatukselleen, "jospa
se olikin rakastettuni?"

"Peijakas sentään!" sanoi hän.

"Niin, se päätettiin eilen illalla."

Olinpa nolannut hänet, hän uskoi minua empimättä. Ajoin hänet
valheita täyteen, päästäkseni hänestä jälleen vapaaksi, me saimme
oluemme, joimme ja läksimme.

"Huomenta sitten!" "Kuulkaas", sanoi hän äkkiä, "olen teille velkaa
muutamia kruunuja, ja ikävää etten ole maksanut niitä takaisin aikoja
sitten. Mutta nyt saatte ne ensi tilassa."

"Kiitos vain", vastasin. Mutta minä tiesin, ettei hän koskaan
maksaisi minulle takaisin niitä kruunuja.

Olut nousi, ikävä kyllä, heti päähäni, tulin hyvin kuumaksi. Muisto
illan seikkailuista otti minut valtoihinsa, saattoi minut melkein
hämmennyksiin. Entäpä, jos hän ei tulisikaan tiistaina! Jospa
hän alkaisi mietiskellä asiaa tarkemmin, ryhtyisi epäilemään!...
Epäilemään mitä?... Ajatukseni vilkastuivat ja alkoivat askarrella
siinä rahajutussa. Pelästyin, ankara kauhu itseäni kohtaan valtasi
minut. Varkaus palautui mieleeni kaikkine! yksityiskohtineen, näin
pikku puodin, tiskin, laihan käteni rahoja ottaessani, ja minä
kuvittelin, miten poliisi menettelisi tullessaan minua vangitsemaan.
Raudat käsiin ja jalkoihin, ei, ainoastaan käsiin, ehkäpä vain yhteen
käteen, aitaus, päivystäjän pöytäkirja, hänen kynänsä rapina, ehkäpä
hän otti uuden kynän tämän asian johdosta, hänen katseensa, hänen
vaarallinen katseensa: No, herra Tangen? Koppi, ikuinen pimeys...

Hm. Puin ankarasti nyrkkiäni rohkaistakseni itseäni, astelin yhä
nopeammin ja tulin Suurtorille. Siellä istahdin.

Ei mitään lapsellisuuksia! Kuinka herrannimessä voitaisiin todistaa,
että olin varastanut? Sitä paitsi ei puotipoika uskaltaisi nostaa
melua, vaikkapa hän jonakin päivänä sattuisi muistamaan, miten kaikki
oli tapahtunut, olihan hänelle paikkansa kyllin rakas. Ei mitään
melua, ei mitään kohtauksia, jos saisi luvan pyytää!

Mutta nuo rahat painoivat kuitenkin synnillisesti taskussani eivätkä
suoneet minulle rauhaa. Ryhdyin tutkistelemaan itseäni ja pääsin
selville, että olin ollut onnellisempi ennen, silloin kun kuljin ja
kärsin aivan rehellisenä. Ja Ylajali! Enkö ollut painanut häntäkin
alas synnillisillä käsilläni! Herrajumala! Herra, minun Jumalani!
Ylajali!

Tunsin olevani aika pöhnässä, hypähdin äkkiä pystyyn ja menin suoraa
päätä elefanttiapteekin luona olevan pullamuijan luo. Voisin vielä
kohoutua huonosta maineesta, se ei olisi lainkaan myöhäistä, minä
näyttäisin maailmalle, että kykenisin sellaiseen! Matkalla sain rahat
valmiiksi, pidin jokaista äyriä kädessäni, kumarruin muijan pöydän
yli ikään kuin haluaisin ostaa jotakin ja iskin ilman muuta rahat
hänen käteensä. En sanonut sanaakaan, poistuin heti.

Miten ihanalta tuntuikaan olla kunniallinen ihminen jälleen!
Tyhjät taskuni eivät enää rasittaneet, minusta oli nautinto olla
jälleen rahattomana. Kun oikein ajattelin, olivat nuo rahat itse
asiassa tuottaneet minulle paljon salaista huolta, olin tosiaankin
vavistuksella ajatellut niitä kerran toisensa jälkeen, en ollut
mikään kivettynyt sielu, rehellinen luontoni oli noussut kapinaan
tuota alhaista tekoa vastaan. Jumalan kiitos, minä olin noussut
omassa tietoisuudessani. Tehkääpä kuten minä sanoin katsellessani
vilisevää toria. Tehkääpä vain kuten minä! Minä olin ilahduttanut
vanhaa, köyhää pullamuijaa, niin että kelpasi, hän oli aivan
tyrmistynyt. Tänä iltana hänen lapsensa eivät menisi nälkäisinä
sänkyyn... Minä reipastutin itseäni noilla ajatuksillani ja olin sitä
mieltä, että olin menetellyt erinomaisesti. Jumalan kiitos, rahat
olivat nyt poissa käsistäni.

Päihtyneenä ja hermostuneena astelin katua ja pöyhistelin. Ilo siitä,
että voisin mennä puhtaana ja kunniallisena Ylajalia vastaan, sai
minut kokonaan valtoihinsa, minulla ei ollut enää mitään tuskia,
pääni oli kirkas ja selkeä, tuntui kuin se olisi ollut pelkkää
valoa täynnä, tuo pää, joka lepäsi hartioillani. Sain halun tehdä
koirankujeita, suorittaa hämmästyttäviä asioita, panna kaupungin
ylösalaisin ja mekastaa. Koko Graendse-kadulla esiinnyin kuin
hullu mies, korvissani hiukan suhisi, ja aivoissani oli humala
täydessä vauhdissa. Rohkeuteni innostamana sain päähäni mennä
ilmoittamaan ikäni eräälle kaupunginpalvelijalle, joka muuten ei
ollut lausunut sanaakaan, ottaa häntä kädestä, katsoa tutkivasti
häntä silmiin ja jättää hänet jälleen, ilman mitään selityksiä.
Panin merkille vivahdukset ohikulkevien äänessä ja naurussa,
katselin muutamia pikkulintuja, jotka hyppelivät edessäni kadulla,
rupesin tarkastelemaan katukivien ilmeitä ja keksin kaikenlaisia
merkkejä ja kummallisia kuvioita niissä. Tällä välin olin tullut
Suurkäräjätorille.

Äkkiä pysähdyn tuijottamaan ajureihin. Ne astelevat jutellen
siinä vaunujensa ympärillä, hevoset nuokkuvat päin ilkeätä säätä.
Tulkaa! sanoin ja tuuppasin itseäni kyynärpäälläni. Menin nopeasti
ensimmäisen ajurin luo ja nousin vaunuihin. Ullevoldin tie 37!
huudahdin. Ja me läksimme ajamaan.

Matkalla alkoi ajuri vilkuilla taaksensa, kumartua ja tirkistää
vaunuun, missä istuin kuomun alla. Oliko hän alkanut epäillä? Kaiketi
minun kehno pukuni oli herättänyt hänen huomiotaan.

"Minun on tavattava eräs mies!" huudahdin hänelle ehtiäkseni ennen
häntä, ja selitin hänelle vakuuttavasti, että minun ehdottomasti piti
tavata tuo mies.

Pysähdymme n:o 37:n edustalla, minä hyppään alas vaunuista, juoksen
portaita ylös, aivan kolmanteen kerrokseen, tartun kellonnauhaan ja
tempaisen, kello kilahti kuusi, seitsemän kertaa sisäpuolella.

Palvelustyttö tulee avaamaan, panen merkille, että hänellä
on kultaiset korvarenkaat ja mustat lastinkinapit harmaassa
hameenvyötärössä. Hän katsoo kauhuissaan minuun.

Kysyn Kierulfia, Joakim Kierulfia, jos niin täytyi sanoa,
viljakauppiasta...

Palvelustyttö pudistaa päätään.

"Ei täällä asu ketään Kierulfia", sanoo hän.

Hän tuijottaa minuun, tarttuu oveen, valmiina vetämään sen kiinni.
Hän ei yrittänytkään hakea miestä, hän näytti tosiaankin tuntevan
henkilön, jota kysyin, kun hän vain haluaisi ajatella uudelleen, tuo
laiska otus. Minä suutuin, käänsin hänelle selkäni ja juoksin alas
portaita jälleen.

"Hän ei ollut siellä!" huusin ajurille.

"Eikö hän ollut siellä?"

"Ei. Ajakaa Tomte-kadulle numeroon 11."

Olin ankaran suuttumuksen vallassa ja ilmaisin sitä hiukan
ajurillekin, hän uskoi aivan varmasti, että elämä oli kysymyksessä,
ja hän läksi empimättä ajamaan. Hän iski lujasti hevosta selkään.

"Mikä miehen nimi on?" kysyi hän kääntyen pukillaan.

"Kierulf, viljakauppias Kierulf."

Ajuristakin tuntui, että sellainen mies oli olemassa. Eikö hänellä
ollut tapana kulkea vaaleassa takissa?

"Mitä?" huudahdin, "vaaleassa takissa? Oletteko hullu? Luuletteko
minun hakevan teekuppia?" Tuo vaalea takki tuli kuuluviin hyvin
sopimattomasti, turmeli koko miehen ajatuksissani, minkälaiseksi olin
hänet ajatellut.

"Minkä sanoittekaan hänen nimekseen? Kierulf?"

"Tietysti", vastasin, "onko siinä jotakin merkillistä! Nimi ei miestä
pilaa."

"Eikös hän ole punatukkainen?"

No saattoihan olla, että hänellä oli punainen tukka, ja kun ajuri
mainitsi sen, olin äkkiä päässyt varmuuteen, että hän oli oikeassa.
Tunsin kiitollisuutta tuota ajuriparkaa kohtaan ja sanoin hänelle,
että hän oli arvannut miehen aivan oikein, asianlaita oli tosiaankin
niin kuin hän sanoi, olisi suorastaan harvinaista, sanoin, nähdä
sellaista miestä ilman punaista tukkaa.

"Mahtaa olla sama, jota olen kyydinnyt pari kertaa", sanoi ajuri.
"Hänellä oli pahkakeppi?"

Tämä teki miehen ilmieläväksi minulle ja minä virkoin:

"He-hee, eipä vielä kukaan liene nähnyt sitä miestä ilman
pahkakeppiä, joten siis voitte olla varma, aivan varma."

Niin, oli selvää, että se oli sama mies, jota hän oli kyydinnyt. Hän
muisti hänet jälleen...

Ja me ajoimme niin että hevosenkengät säkenöivät.

Tässä kiihtyneessä tilassani en ollut hetkeksikään kadottanut
mielenmalttiani. Ajamme ohi erään poliisin, ja minä panen merkille,
että hänellä on numero 69. Tuo numero iskee tajuntaani hirvittävän
selvänä, 69, tarkalleen 69, en sitä unohda!

Nojauduin taaksepäin vaunuissa, mitä hulluimpien päähänpistojen
vallassa, vetäydyin piiloon kuomun alle, jotta kukaan ei näkisi minun
liikuttelevan huuliani, ja ryhdyin idioottimaisesti juttelemaan
itsekseni. Hulluus riehuu aivoissani, ja minä annan sen riehua, olen
täysin tietoinen, että olen vaikutelmien vallassa, joita en voi
hallita. Aloin nauraa, hiljaa, intohimoisesti, syyttä suotta, vielä
hilpeänä ja päihtyneenä niistä parista olutlasillisesta, jotka olin
juonut. Vähitellen raukenee kiihtymykseni, rauhallisuuteni rupeaa
palautumaan. Tunsin kylmyyttä haavoittuneessa sormessani, ja minä
pistin sen paidankauluksen alle, lämmittääkseni sitä hiukan. Ja niin
tulimme Tomte-kadulle. Ajuri pysäyttää.

Astun alas vaunuista, kiiruhtamatta, ajattelematta, veltosti,
pää raskaana. Menen sisään portista, tulen takapihalle, jonka
poikki kuljen, näen oven, josta menen sisälle ja saavun käytävään,
jonkinlaiseen etuhuoneeseen, jossa on kaksi ikkunaa. Siellä on kaksi
matka-arkkua päälletysten eräässä nurkassa ja pitkällä seinällä
vanha maalaamaton sohvapenkki, jolla on peitto. Oikealta seuraavasta
huoneesta kuulen ääniä ja lasten kirkunaa ja yläpuolelta, toisesta
kerroksesta, rautalevyn takomista. Kaiken tämän huomaan heti sisälle
tultuani.

Menen kiiruhtamaan läpi huoneen vastapäiselle ovelle kiiruhtamatta,
ajattelematta pakoa, avaan senkin ja tuleni Vognmand-kadulle. Luon
silmäyksen taloon, jonka kautta olen kulkenut: Täysihoitoa ja
huoneita matkustajille.

Päähäni pälkähtää yrittää mennä matkoihini, varastautua pois ajurin
luota, joka minua odottaa, kuljen! hyvin järkevästi Vognmand-katua,
pelkäämättä ja tietämättä menetteleväni millään tavoin hullusti.
Kierulf, tuo villakauppias, joka niin kauan oli kummitellut
aivoissani, tuo ihminen, jonka luulin olevan olemassa ja jota minun
väittämättä piti tavata, oli joutunut pois ajatuksistani, syrjäytynyt
muiden hullujen mielijohteiden ohella, jotka tulivat ja menivät
vuoronsa jälkeen, en muistanut häntä enää kuin aavistuksena, muistona
vain.

Pääni alkoi selvitä selviämistään sitä mukaa kuin astelin eteenpäin,
tunsin oloni raskaaksi ja väsyneeksi ja laahasin jalkojani. Lunta
satoi yhä suurin, raskain höytälein. Vihdoin saavuin Grönlandin
kaupunginosaan aivan kirkon luo, missä istahdin penkille levähtämään.
Kaikki ohikulkijat katsoivat minua hyvin ihmeissään. Vaivuin
mietteisiini.

Hyvä Jumala, miten huonosti nyt oli laitani! Olin niin perinpohjin
kyllästynyt ja väsynyt koko kurjaan elämääni, etten katsonut enää
maksavan vaivaa kamppailla sen ylläpitämiseksi. Vastoinkäyminen oli
ottanut ylivallan, se oli ollut liian ankara, olin niin merkillisen
sortunut, aivan kuin varjo siitä, mitä kerran olin ollut. Hartiani
olivat lysähtäneet alas, aivan toiselle puolelle, ja minulle oli
tullut tavaksi kulkea hyvin kumarassa, säästääkseni vointini mukaan
rintaani. Olin tarkastellut ruumistani pari päivää sitten, keskellä
päivää huoneessani, ja olin seisonut ja itkenyt koko ajan. Olin
kulkenut samassa paidassa monta viikkoa, se oli aivan jäykkänä
vanhasta hiestä ja hieronut napani rikki, haavasta tuli hiukan
veristä visvaa, mutta se ei tehnyt kovin kipeää, oli vain surullista
pitää tuota haavaa keskellä vatsaa. En mahtanut sille mitään,
eikä se tahtonut parantua itsestään, puhdistin sitä, kuivasin sen
huolellisesti ja vedin saman paidan jälleen ylleni. Eihän sille
voinut mitään...

Istun siinä penkillä ajatellen kaikkea tätä ja olen jokseenkin
alakuloinen. Olin kyllästynyt itseeni, jopa kätenikin tuntuivat
minusta vastenmielisiltä. Tuo veltto, paatunut ilme käden selässä
kiusaa minua, tuottaa minulle harmia, nähdessäni laihat sormeni
tunnen kiukkua, minä vihaan koko kuihtunutta ruumistani ja minua
kauhistaa pitää sitä, tuntea sen olemassaoloa. Herrajumala, kunpa
vain tästä tulisi loppui Halusin kuolla.

Kerrassaan masentuneena, tahrattuna ja alennettuna omassa
tietoisuudessani nousin koneellisesti ylös ja aloin astella kotiin
päin. Matkalla kuljin ohi erään porttikäytävän, missä oli luettavana:
"Käärinliinoja neiti Andersenilla, portista oikealle." -- Vanhoja
muistoja! lausuin, ja muistin entisen Hammersborgin-huoneeni,
pienen keinutuolin, sanomalehtitapetin alhaalla oven pielessä,
majakanjohtajan ilmoituksen ja leipuri Fabian Olsenin vastaleivotun
leivän. Niinpä niin, minulla oli paremmat olot silloin kuin nyt,
eräänä yönä olin kirjoittanut kymmenen kruunun alakertajutun, nyt en
voinut enää kirjoittaa mitään, en ollenkaan kyennyt kirjoittamaan
mitään, pääni tuli tyhjäksi heti kun yritin. Niin, aioin tehdä tästä
nyt lopun! Ja minä astelin astelemistani.

Kuta lähemmäksi talouskauppaa tulin, sitä selvemmäksi muuttui
puoliksi vaistomainen tunteeni, että lähestyin vaaraa, mutta minä
pysyin aikeessani, minä tahdoin ilmiantaa itseni. Menen rauhallisesti
portaita ylös, ovella kohtaan pienen tytön, joka kantaa kuppia
kädessään, ja minä pääsen hänen ohitsensa ja suljen oven. Puotipoika
ja minä seisomme toistamiseen vastatusten, kahden kesken.

"No", sanoo hän, "nyt on hirvittävä ilma."

Mitä varten tämä kiertotie? Miksi hän ei pidättänyt minua heti? Minä
vihastuin ja sanoin:

"Minä en nyt ollenkaan tullut lörpöttelemään ilmasta."

Tämä kiivauteni hämmästyttää häntä, hänen pienet kamasaksanaivonsa
tyrmistyvät, hänen päähänsä ei ollut lainkaan pälkähtänyt, että olin
pettänyt häntä viidellä kruunulla.

"Ettekö siis tiedä, että olen kähveltänyt teiltä?" lausun
kärsimättömänä ja läähätän ankarasti, vapisen, olen valmis käyttämään
väkivaltaa, jollei hän heti käy asiaan.

Mutta miesparka ei aavista mitään.

Taivas sentään, minkälaisten tyhmien ihmisten parissa täytyy elää!
Minä haukun häntä, selitän hänelle perinjuurisesti, miten kaikki
oli tapahtunut, näytän hänellä missä seisoin ja missä hän seisoi
tapahtuman aikana, missä rahat olivat olleet, miten olin koonnut ne
käteeni ja puristanut käteni kiinni -- ja hän käsittää kaiken! mutta
ei kuitenkaan tee minulle mitään. Hän kääntelehtii sinne tänne,
kuuntelee askelia sivuhuoneesta, pyytää minua puhumaan matalammalla
äänellä ja sanoa lopuksi:

"Kylläpä menettelittekin hullusti!"

"Älkäähän!" huudahdin halusta sanoa vastaan, ärsyttää häntä, se
ei ollutkaan niin alhainen ja halpamainen teko kuin hän kehnoissa
myyjänaivoissaan kuvitteli. Minä en tietystikään pitänyt rahoja, se
ei olisi koskaan juolahtanut päähänikään, minä puolestani en tahtonut
niillä hyötyä, nousihan perin rehellinen luontoni sellaista vastaan...

"Minnekä te sitten ne panitte?"

Minä annoin ne vanhalle, köyhälle mummolle, sellainen mies minä olin,
minä en unohtanut kokonaan köyhiäkään...

Hän seisoo mietiskellen hetkisen tätä, joutuu nähtävästi ymmälle,
olinko rehellinen mies vai en. Vihdoin hän virkkaa:

"Eikö teidän ennemmin olisi pitänyt luovuttaa rahat takaisin?"

"Ei, kuulkaapas", vastaan, "minä en tahtonut saattaa teitä
pulaan, tahdoin säästää teitä. Mutta siinä on kiitos, kun ollaan
jalomielisiä. Nyt olen täällä selittämässä teille koko juttua, ettekä
vähääkään häpeä, ette tee mitään lopettaaksenne riidan kanssani.
Siksipä pesenkin käteni. Muuten annan teille palttua. Hyvästi!"

Läksin ja iskin oven lujasti kiinni jälkeeni.

Mutta palattuani kotiin, huoneeseeni, tuohon surulliseen luolaan,
likomärkänä kosteasta lumesta, polvet vapisten päivän vaelluksista,
menetin heti paikalla kopeuteni ja masennuin uudelleen. Kaduin
hyökkäystäni myyjäparan kimppuun, itkin, tartuin kurkkuuni,
rangaistakseni itseäni kehnosta työstäni, ja teuhasin kamalasti. Hän
oli tietysti ollut hirvittävässä pelossa paikkansa menettämisestä,
ei ollut uskaltanut nostaa mitään melua noista viidestä kruunusta,
jotka liike oli menettänyt. Ja minä olin käyttänyt hänen pelkoaan
hyväkseni, olin kiusannut häntä äänekkäällä puheellani, iskenyt häntä
joka sanallani. Ja kaupanhoitaja itse oli kai istunut viereisessä
huoneessa valmiina lähtemään katsomaan, mitä meidän kesken tapahtui.
Ei, halpamaisille töilleni ei ollut enää mitään rajaa!

No, mutta miksi minua ei sitten pidätetty? Asia oli siis saatettu
loppuun. Olin melkein ojentanut käteni rautoja vastaanottamaan.
Mitään vastarintaa en olisi tehnyt, olisin päinvastoin ollut mukana
auttamassa. Taivaan ja maan herra, antaisin päivän elämästäni
saadakseni yhden onnellisen sekunnin! Koko elämäni yhdestä
hernerokasta! Kuule minua vain tämän kerran!...

Laskeuduin vuoteelle märissä pukimissani, minulla oli epäselvä
ajatus, että ehkäpä kuolisin yöllä, ja käytin viimeiset voimani
järjestääkseni hiukan vuodettani, jotta aamulla näyttäisi
siistimmältä ympärilläni. Panin käteni ristiin ja valitsin asentoni.

Sitten äkkiä muistan Ylajalin. Että olinkin unohtanut hänet koko
iltana. Ja sieluuni tunkeutuu jälleen aivan heikosti valoa, pieni
auringon säde, joka lämmittää minua suloisesti. Tuleepa enemmänkin
aurinkoa, lempeää, hienoa silkkivaloa, joka hivelee minua niin
huumaavan ihanasti. Ja aurinko tulee yhä voimakkaammaksi, polttaa
ohimoitani, kuumentaa raskaasti ja hohtavasti lopen laihtuneita
aivojani. Ja vihdoin leimahtaa silmieni edessä hullu säderovio, kuin
olisi tulessa taivas ja maa, tulta kaikki ihmiset ja eläimet, tulta
vuoret, tulta perkeleet, helvetti, erämaa, koko maailma tulessa,
suitsuava viimeinen päivä käsissä.

Sitten en nähnyt enkä kuullut enää mitään...

       *       *       *       *       *

Heräsin seuraavana päivänä kauttaaltaan hiessä, koko ruumis kosteana,
hyvin kosteana. Alussa minulla ei ollut selvää tietoisuutta,
mitä minulle oli tapahtunut, katselin! kummastellen ympärilleni,
keksin olentoni kokonaan muuttuneeksi, tuskin tunsin enää itseäni.
Tunnustelin! käsivarsiani ja jalkojani, hämmästelin, että ikkuna
oli sillä seinällä eikä vastakkaisella, ja hevosten askelet!
pihalta kuuluivat kuin minun yläpuoleltani. Oloni tuntui jokseenkin
painostavalta.

Tukkani hapsotti kosteana ja kylmänä otsallani, kohottausin
kyynärpäilleni ja katsahdin tyynylle: kosteita hiuksia oli siinäkin,
pieninä tupsuina. Jalkani olivat puutuneet kengissä yöllä, mutta
niihin ei koskenut, en vain voinut varpaita kovin paljon liikuttaa,
ne olivat niin jäykistyneet.

Päivän kallistuessa iltaan ja hiukan alettua hämärtää nousin
sängystä ja rupesin puuhailemaan huoneessani. Yrittelin eteenpäin
pienin, varovin askelin, koetin pysyä tasapainossa ja säästin niin
paljon kuin suinkin jalkojani. En tuntenut suuresti kärsimystä,
enkä itkenyt, ylipäänsä en ollut surullinen, päinvastoin olin hyvin
tyytyväinen, mieleeni ei edes juolahtanut, että asiat saattaisivat
olla toisinkin.

Sitten läksin ulos.

Ainoa, mikä minua hiukan vaivasi, oli kuitenkin nälkä, vaikka ruoka
tuottikin minulle tuskaa. Aloin tuntea hitonmoista ruokahalua,
sisäisesti kalvavaa ruoan himoa, joka tuli yhä pahemmaksi. Se kalvoi
säälimättä rintaani, se suoritti siellä hiljaista, kummallista työtä.
Siellä oli kuin parikymmentä pienenpientä, hienoa eläintä, jotka
panivat päänsä kallelleen ja nakersivat hiukan, olivat hetkisen
aivan hiljaa, alkoivat taas, kaivautuivat sisään ääntä pitämättä ja
kiiruhtamatta ja jättivät jälkeensä tyhjiä kanavia kaikkialla missä
liikkuivat...

En ollut sairas mutta voimaton ja aloin hikoilla. Aikomukseni oli
mennä Suurtorille hiukan levähtämään, mutta matka oli pitkä ja
rasittava, vihdoin viimein olin sentään melkein perillä, seisoin
torin ja Tornikadun kulmassa. Hiki valui silmiini, kostutti
silmälasini ja sokaisi näköni, ja olin juuri pysähtynyt kuivatakseni
itseäni hiukan. En huomannut, missä seisoin, en sitä ajatellut, melu
ympärilläni oli hirvittävä.

Äkkiä kajahtaa huuto, kylmä, terävä varoitus. Kuulen tämän huudon,
kuulen sen vallan hyvin ja heittäydyn hermostuneesti syrjään, astun
askelen niin nopeasti kuin huonoilta jaloiltani saatoin. Hirvittävän
suuret leipävankkurit kulkevat ohitseni ja pyörä sipaisee nuttuani;
jos olisin ollut hiukan pikaisempi, olisin päässyt vahingoittumatta.
Olisinhan ehkä voinut olla hiukan pikaisempi, vain hiukkasen
nopeampi, jos olisin ponnistautunut; sille ei mitään voinut, toiseen
jalkaani koski, pari varvastani oli murskaantunut, tuntui kuin ne
olisivat kiertyneet yhteen kengässä.

Leivänajaja pidättää hevosia kaikin voimin, käännähtää vankkureilla
ja kysyy kauhuissaan, miten kävi. Niin, olisi voinut käydä paljon
hullummin... ehkä se ei ollut niin vaarallista... en luule minkään
murskaantuneen... Oo, ei mitään...

Laahustin penkille niin nopeasti kuin voin, nuo monet ihmiset,
jotka pysähtyivät katsoa töllöttämään minuun, olivat tehneet
minut noloksi. Oikeastaan se ei ollut mikään kuolinisku, se oli
käynyt verrattain onnellisesti, kun nyt kerran onnettomuuden piti
tapahtua. Pahinta oli, että kenkäni oli painautunut rikki, pohja
oli irtautunut naulauksesta. Nostin jalkaani ja huomasin verta
repeämässä. No, tahallaan ei sitä ollut tehty kummallakaan puolella,
miehen tarkoituksena ei ollut pahentaa asiaani, hän näytti hyvin
murheelliselta. Ehkäpä, jos olisin pyytänyt häneltä pienen leivän
kuormasta, sen olisin myös saanut. Hän olisi varmaankin ilolla
antanut sen minulle. Jumala ilahuttakoon häntä vastalahjalla siellä,
missä on!...

Minulla oli kova nälkä, enkä tiennyt, miten olisin tyydyttänyt
hirvittävää ruokahaluani. Vääntelehdin sinne tänne penkillä
ja painoin rintani aivan polviani vasten, olin melkein poissa
suunniltani. Pimeän tultua laahustin raatihuoneen luo -- Jumala
tietää, miten sinne pääsin -- ja kävin istumaan pilariaidan reunalle.
Revin taskun irti nutustani ja ryhdyin sitä pureksimaan, muuten ilman
mitään tarkoitusta, synkkänä, silmät tuijottaen suoraan eteenpäin,
kuitenkaan näkemättä mitään. Kuulin muutamien pikkulasten leikkivän
ympärilläni ja tajusin vaistomaisesti, kun joku kävelijä kulki ohi,
muuta en huomannut.

Sitten yhtäkkiä pälkähtää päähäni lähteä johonkin alapuolella olevaan
myymälään saamaan palasen raakaa lihaa. Nousen ja menen aidan yli,
myymäläkaton toiseen päähän ja astun alas. Kun olin tullut melkein
lihamyymälään, huusin ylöspäin porrasaukkoa kohti ja kieltelin
tulemasta ikään kuin olisin puhunut koiralle, ja käännyin rohkeasti
ensimmäisen teurastajan puoleeni minkä tapasin.

"Ah, olkaa niin hyvä ja antakaa yksi luu koiralleni!" lausuin. "Vain
yksi luu, siinä ei tarvitse olla mitään lihaa, se vain tarvitsee
suuhunsa jotain kannettavaa."

Sain luun, mainion pikku luun, missä oli vielä hiukan lihaakin ja
pistin sen nuttuni sisälle. Kiitin miestä niin sydämellisesti, että
hän katsahti hämmästyneesti minuun.

"Kylläpä vaan", mumisin, "teitte sangen kiltisti."

Ja minä menin ulos. Sydämeni jyskytti ankarasti.

Pujahdin Smedgangelle, niin pitkälle kuin pääsin ja pysähdyin erään
ränstyneen takapihaportin eteen. Ei näkynyt valoa miltään suunnalta,
oli siunatun pimeää ympärilläni, ryhdyin jyrsimään luuta.

Se ei maistunut miltään, tuore veren haju lähti luusta, ja minun
täytyi aivan heti ryhtyä oksentamaan. Yritin uudelleen; jos vain
voisin pitää sen sisälläni, tekisi se kyllä vaikutuksensa, oli vain
saatava pysymään se sisällä. Mutta oksensin jälleen. Minä suutuin,
iskin hampaani kiivaasti lihaan, kiskoin irti pienen palan ja
nielin sen väkisin. Sekään ei auttanut, heti kun pienet lihapalat
olivat lämminneet vatsassa, ne tulivat ylös. Puin hurjistuneena
nyrkkiäni, purskahdin avuttomaan itkuun ja jyrsin kuin hullu, itkin
niin että luu kastui kyynelistä, itkin kuin sydän pakahtuisi ja
oksensin taas. Ja minä kirosin kovalla äänellä kaikki maailman
vallat helvettiin. Hiljaista. Ei ainoatakaan ihmistä lähellä, ei
valoa, ei melua. Olen mitä ankarimman mielenliikutuksen vallassa,
läähätän raskaasti ja äänekkäästi ja itken hammasta kiristäen aina
kun minun täytyy oksentaa ulos nuo lihapalat, jotka ehkä saattaisivat
tyynnyttää hiukan nälkääni. Kun se ei auta lainkaan, yritänpä
kuinka monta kertaa hyvänsä, sinkoan viimein luun vasten porttia,
mitä hurjimman vihan vallassa, raivostuksen yllyttämänä, huudan ja
uhkailen ankarasti taivasta kohti, ärjyn Jumalan nimeä käheästi
ja kouristan sormeni kuin kynsiksi... Sanon sinulle, sinä taivaan
pyhä Baali, ettet ole olemassa, mutta jos olisit, kiroaisin sinua
niin, että taivaasi vapisisi helvetin tulesta. Sanon sinulle, minä
olen tarjonnut sinulle palvelustani ja sinä olet sen evännyt, sanon
sinulle, olet työntänyt minut pois, ja minä käännän sinulle ainiaaksi
selkäni, koska et tuntenut etsikkoaikaasi. Sanon sinulle, tiedän
kuolevani, ja sittenkin sinua pilkkaan, sinä taivaan Jumala ja Apis,
aivan kuoleman kynnyksellä. Sinä olet käyttänyt väkivaltaa minua
vastaan etkä tiedä, että minä en koskaan taivu vastoinkäymisessä.
Eikö sinun olisi pitänyt tietää sitä? Eikö sydämeni ole paljastunut
sinulle unessa? Sanon sinulle, koko elämäni, jokainen veripisarani
riemuitsee saadessaan pilkata sinun armoasi. Tästä hetkestä lähtien
minä luovun kaikista sinun töistäsi ja koko sinun olemuksestasi, minä
kiroan ajatustanikin, jos se jälleen sinua ajattelee, ja raastan
huuleni irti, jos ne jälleen nimesi mainitsevat. Minä sanon sinulle,
jos olet olemassa, viimeisen sanani elämässä ja kuolemassa, sanon
sinulle hyvästi iäksi ja ainiaaksi ja vaikenen ja käännän sinulle
selkäni ja menen matkoihini...

Hiljaista.

Vapisen kiihtymyksestä ja väsymyksestä, seison siinä samalla
paikalla, vielä kuiskaillen kirouksia ja haukkumasanoja, nyyhkytellen
ankaran itkun perästä, kokoon lyyhistyneenä ja velttona mielettömän
vihanpurkauksen jälkeen. Seison siinä ehkä tunnin verran nyyhkien ja
kuiskaillen ja pitäen kiinni portista. Kuulen sitten ääniä, parin
miehen keskustelua, jotka astelevat Smedgangea pitkin. Poistun
portilta, kuljeskelen seinävieriä ja saavun jälleen valaistuille
kaduille. Hoippuessani Youngsbakkea alas alkavat aivoni äkkiä toimia
merkilliseen suuntaan. Pälkähtää päähäni, että kurjat hökkelit torin
alareunassa, rihkamamyymälät ja vanhojen vaatteiden myyntikojut
oikeastaan olivat koko tienoon häväistyksenä. Ne turmelivat koko
torin ulkonäön ja tahrasivat kaupunkia, hyi sentään, alas rottelot!
Ja siinä kulkiessani johduin ajattelemaan, mitä maanmittauslaitokseni
talon siirtäminen tänne tulisi maksamaan, tuon kauniin rakennuksen,
joka aina oli miellyttänyt minua niin paljon joka kerta kun olin
sen ohi kulkenut. Sellaista siirtämistä ei ehkä voitaisi ryhtyä
suorittamaan alle 70 000--72 000 kruunun -- sievä summa, täytyy
sanoa, kauniit taskurahat, he-he, aluksi, mitä? Ja minä nyökkäsin
tyhjällä päälläni ja myönsin, että se oli kaunis taskuraha, jolla
voisi alkaa. Koko ruumiini hytkähteli vielä ja silloin tällöin tuli
vielä syvä nyyhkytys itkun jälkeen.

Minulla oli sellainen tunne, että ruumiissani ei ollut enää paljon
eloa jäljellä, että minä oikeastaan lauloin viimeistä virttäni. Se
olikin minusta jokseenkin samantekevää, se ei liikuttanut minua
vähääkään, päinvastoin pyrin alemmas kaupungille, alas silloille,
yhä kauemmaksi asunnostani. Olisinpa kyllä hyvinkin voinut
laskeutua suorastaan kadulle kuolemaan. Kärsimykset tekivät minut
yhä tunteettomammaksi, murskaantuneessa jalassani jyskytti veri
ankarasti, minusta tuntui kuin olisi kipu kohonnut koko sääreen, eikä
sekään tehnyt erikoisen kipeää. Olin kestänyt pahempiakin tuskia.

Tulin sitten rautatiesillalle. Siellä ei ollut liikettä eikä hälinää,
vain siellä täällä joku ihminen, joku hamppari tai merimies, joka
käveli kädet housuntaskuissa. Huomioni kiintyi erääseen ontuvaan
mieheen, joka katsoa murjotti minuun, kun sivuutimme toisemme.
Pysäytin hänet vaistomaisesti, nostin hiukan lakkiani ja kysyin,
tiesikö hän, oliko "Nunna" jo matkustanut. Ja sitten en voinut olla
napsauttamatta yhden ainoan kerran sormiani aivan miehen nenän
edessä ja sanomatta: hittovieköön, Nunna, niin! Nunna, jonka olin jo
aivan unohtanut! Ajatus siitä oli kuitenkin uinunut tiedottomasti
mielessäni, olin sitä kantanut, itse siitä mitään tietämättä.

Niin, peijakas, Nunna oli matkustanut.

Eikö hän voinut sanoa, minne se oli lähtenyt?

Mies mietiskelee hiukan, seisoo pitemmällä jalallaan ja pitää lyhyttä
ilmassa, lyhyt vavahtelee hiukan.

"En", sanoo hän. "Tiedättekö, mitä se oli täällä lastaamassa?"

"En", vastasin minä.

Mutta nyt olin jo unohtanut Nunnan, ja kysyin mieheltä, miten
pitkältä mahtoi olla Holmestrandiin, laskettuna vanhoissa
maantieteellisissä peninkulmissa.

"Holmestrandiin? Luulenpa..."

"Tai Vaeblungnaesiin?"

"Kuinka minä nyt sanoisinkaan: luulen, että Holmestrandiin..."

"Ooh, kuulkaas, tulipa mieleeni", keskeytin hänet jälleen, "etteköhän
olisi niin hyvä ja antaisi minulle hiukan tupakkaa, vain pikkuruisen
palasen!"

Minä sain tupakkaa, kiitin miestä hyvin lämpimästi ja läksin
menemään. Tupakkaa en ryhtynyt lainkaan käyttämään, pistin sen heti
taskuuni. Mies katseli edelleen minuun, ehkäpä olin herättänyt
hänessä jonkinlaisia epäluuloja, siinä kulkiessani tuo epäilevä katse
seurasi minua ja minusta tuntui kuin olisi tuo ihminen ajanut minua
takaa. Käännyn ympäri ja menen jälleen hänen luokseen, katson häneen
ja sanon:

"Saumaaja."

Ainoastaan tuon sanan: saumaaja. En enempää. Katson hyvin tuimasti
häneen, sanoessani sitä, minusta tuntui, että tuijotin vallan
hirmuisesti häneen, kuin olisin katsonut häntä koko ruumiillani enkä
vain silmilläni. Ja minä seison siinä hetkisen, lausuttuani tuon
sanan. Sitten hoippuilen rautatietorille jälleen. Mies ei päästänyt
ainoatakaan ääntä, hän vain seurasi minua silmillään.

Saumaaja? Pysähdyin äkkiä. Niin, enkö minä tajunnutkin sitä jo heti:
olin tavannut ontujan ennenkin. Ylhäällä Graendse-kadulla, eräänä
kirkkaana aamuna, olin pantannut liivini. Minusta tuntui kuin olisi
iäisyys siitä kulunut.

Seisoessani sitä mietiskelemässä -- minä seison nojaten erääseen
talon seinään torin ja Havne-kadun kulmassa -- hätkähdän äkkiä ja
koetan laahustaa tieheni. Kun se ei onnistu, tuijotan teristyneenä
suoraan eteenpäin ja puren pään kaikelta hävyltä, mikään ei siinä
auttanut, -- minä seison "komendöörin" kanssa vastakkain.

Tulen huolimattoman julkeaksi, otanpa askelen syrjäänkin seinän
viereltä, kiinnittääkseni hänen huomiotaan. Enkä minä tee sitä
herättääkseni hänen sääliään vaan pilkatakseni itseäni, asettuakseni
häpeäpaaluun, olisin voinut heittäytyä kadulle pitkäkseni ja pyytää
"komendööriä" kulkemaan ylitseni, astumaan kasvoilleni. En sano edes
hyvää iltaa.

"Komendööri" aavisti kenties, että minun laitani oli jotenkin
hullusti, hän hiljensi hiukan kulkuaan, minä sanon, pysäyttääkseni
hänet:

"Minun olisi pitänyt tuoda teille jotakin, mutta siitä ei ole
kuitenkaan tullut mitään."

"Niinkö?" vastaa hän. "Teillä ei ole se valmiina?"

"Ei, en ole saanut sitä valmiiksi."

Mutta nyt saa "komendöörin" ystävällisyys vedet silmiini, ja minä
koetan yskiä vimmatusti, teristääkseni itseäni. "Komendööri" sipaisee
kerran nenäänsä, hän seisoo ja katselee minua.

"Eikö teillä sitten ole, millä elää?"

"Ei", vastasin minä, "eihän minulla sitäkään ole. En ole tänäänkään
syönyt, mutta..."

"Jumala varjelkoon, eihän se käy laatuun, että te saatte kuolla
nälkään, mies!" sanoo hän. Ja samassa hän pistää käden taskuunsa.

Nyt herää häpeäntunne minussa, minä vetäydyn jälleen seinän viereen
ja tartun siihen, minä seison siinä ja näen "komendöörin" kaivelevan
kukkaroaan, mutta minä en virka mitään. Ja hän ojentaa minulle
kymmenen kruunua. Hän ei siekaile sen enempää, hän antaa minulle
yksinkertaisesti kymmenen kruunua. Samalla hän toistaa, ettei käynyt
laatuun, että minä saisin kuolla nälkään.

Sammaltelin enkä ottanut seteliä heti: tämä oli häpeällistä minun
puoleltani... se oli myös liian paljon...

"Kiiruhtakaa nyt!" sanoo hän ja vilkaisee kelloonsa. "Olen odottanut
junaa, mutta tuollahan se tuleekin."

Otin rahat, olin aivan lamautunut ilosta enkä saanut enää sanaakaan
suustani, en edes kiittänyt.

"Eihän siitä kannata olla hämillään", sanoo "komendööri" vihdoin,
"tiedänhän, että voitte kirjoittaa sen edestä."

Sitten hän läksi.

Kun hän oli kulkenut muutaman askelen, muistankin äkkiä, että en
ollut kiittänyt "komendööriä" tästä avusta. Koetin saavuttaa hänet,
mutta en voinut päästä tarpeeksi nopeasti liikkeelle, jalkani
tekivät tenän, ja olin yhtä mittaa kompastua nenälleni. Hän eteni
yhä kauemmaksi. Luovuin yrityksestä, ajattelin huutaa häntä, mutta
en uskaltanut, ja kun vihdoin kuitenkin rohkaisin itseni ja huusin,
kerran, kahdesti, oli hän jo kaukana, ääneni oli tullut liian
heikoksi.

Jäin seisomaan siihen käytävälle ja katselemaan hänen jälkeensä, minä
itkin aivan hiljaa. Enpä ole koskaan moista nähnyt! sanoin itsekseni,
hän antoi minulle kymmenen kruunua. Menin takaisin ja asetuin siihen,
missä hän oli seisonut, ja toistin kaikki hänen liikkeensä. Ja minä
pidin seteliä kyyneleisten silmieni edessä, katselin sitä molemmilta
puolilta ja aloin sadatella -- sadatella tyhjään ilmaan, että se,
mitä pidin kädessäni, oli täysin oikea raha, se oli kymmenen kruunun
seteli.

Hetkistä myöhemmin -- ehkäpä hyvinkin pitkän ajan kuluttua, sillä
oli jo aivan hiljaista kaikkialla -- minä merkillistä kyllä seisoin
Tomte-kadun 11:n ulkopuolella. Kun olin siinä seisonut ja koonnut
hetkisen ajatuksiani ja kummastellut sitä, menin sisään portista
toisen kerran, suoraa päätä sinne, missä oli Täysihoitoa ja Huoneita
Matkustajille. Siellä pyysin yösijaa ja sain heti vuoteen.

       *       *       *       *       *

Tiistai.

Päivänpaiste ja tyyni, ihmeellisen kirkas päivä. Lumi oli poissa,
kaikkialla elämää ja iloa, hilpeitä kasvoja, hymyä ja naurua.
Suihkukaivoista nousivat vesisuihkut auringon kultaamina, siintävän
taivaan sinertäminä...

Puolenpäivän aikaan läksin asunnostani Tomte-kadun varrella, missä
edelleen asuin ja missä minulla oli hyvä olla, ja menin kaupungille.
Olin sangen iloisella mielellä ja kuljeskelin koko iltapäivän
vilkasliikkeisimpiä katuja ja katselin ihmisiä. Jo ennen kello
seitsemää iltasella poikkesin P. Olavin torille ja tarkastelin salaa
numero 2:n ikkunoita. Tunnin kuluttua näkisin hänet! Astelin tuntien
kevyttä, ihanaa pelkoa koko ajan. Mitähän tulisi tapahtumaan? Mitä
minä osaisin sanoa, kun hän saapuisi portaita alas? Hyvää iltaa,
neiti? Tai ainoastaan hymyilisin? Päätin lykätä hymyni myöhemmäksi.
Tietysti kumartaisin hänelle syvään.

Kiiruhdin pois, hiukan häpeissäni, että olin niin aikaisin
odottamassa, kävelin Karl Johania jonkin aikaa pidin silmällä
yliopiston kelloa. Kun kello tuli kahdeksan, läksin jälleen
Universitet-katua ylös. Matkalla juolahti mieleeni, että saapuisin
ehkä pari minuuttia liian myöhään, ja minä pinnistin kulkuani minkä
jaksoin. Jalkani oli hyvin kipeä, muuten minulta ei puuttunut mitään.

Ja minä pysähdyin suihkukaivon luo ja huoahdin, seisoin siinä hyvin
kauan ja katselin numero 2:n ikkunoihin, mutta hän ei tullut. No,
minä odottaisin kyllä, minulla ei ollut mitään kiirettä, hänellä oli
ehkä esteitä. Ja odotin jälleen. Enköhän vain ollut uneksinutkin koko
juttua? Oliko se ensimmäinen kohtaus tapahtunut kuvitteluissani sinä
yönä, jolloin olin kuumeessa? Neuvottomana aloin mietiskellä asiaa
enkä tuntenut olevani lainkaan varma asiastani.

"Hm!" sanottiin takanani.

Kuulin tuon yskäisyn, kuulin myös keveitä askelia läheltäni, mutta en
kääntynyt, tuijotin vain edessäni olevaan suureen ulko-oveen.

"Hyvää iltaa!" sanottiin sitten.

Unohdan hymyillä, en edes tartu hattuuni, kummastun niin kovin
nähdessäni hänen tulevan siltä suunnalta.

"Oletteko odottanut kauan?" sanoo hän, ja hän hengittää nopeasti
kävelyn jälkeen.

"En suinkaan, tulin juuri hetki sitten", vastasin. "Ja sitä paitsi,
mitäpä siitä, vaikka olisin odottanut kauankin? Ajattelin muuten
teidän tulevan toiselta suunnalta?"

"Olin saattamassa äitiä erään perheen luo, äiti on poissa kotoa tänä
iltana."

"Vai niin!" sanoin.

Nyt olimme vaistomaisesti alkaneet kävellä. Muuan poliisi seisoo
kadun kulmauksessa ja katselee meitä.

"Mutta minnekä me oikeastaan menemme?" sanoo hän ja pysähtyy.

"Sinne, minne tahdotte, vain sinne, minne tahdotte."

"Uh, niin, mutta on niin ikävä määrätä sitä itse."

Äänettömyys.

Lausun sitten, vain sanoakseni jotakin: "Huomaan, että teidän
ikkunanne ovat pimeät."

"Niin, kyllä!" vastaa hän vilkkaasti. "Palvelustyttö on saanut
vapaaillan. Joten olen siis aivan yksin kotona."

Seisomme siinä molemmat katsellen numero 2:n ikkunoihin, ikään kuin
kumpikaan meistä ei olisi nähnyt niitä ennen.

"Emmekö sitten voi mennä teille?" sanon. "Minä istun aivan oven luona
koko ajan, jos vain tahdotte..."

Mutta nyt minä värisin liikutuksesta ja kaduin, että olin ollut liian
julkea. Entä jos hän suuttuisi ja menisi pois luotani? Entä jos en
koskaan enää saisi häntä nähdä? Oh, miten kehnosti olin ajatellut!
Odotin epätoivoisena vastausta.

"Ei teidän ollenkaan tarvitse istua oven luona", sanoo hän. Hän
puhelee melkein hellästi ja sanoo juuri nuo sanat: ei teidän
ollenkaan tarvitse istua oven luona.

Läksimme ylös.

Käytävässä, missä oli pimeää, hän otti minua kädestä ja johti
eteenpäin. Minun ei ollenkaan tarvinnut olla niin hiljaa, sanoi
hän, voisin aivan hyvin puhua. Ja me tulimme sisälle. Kynttilää
sytyttäessään -- hän ei sytyttänyt lamppua, vaan kynttilän --
sytyttäessään tätä kynttilää hän lausui hiukan naurahtaen:

"Mutta nyt ette saa katsoa minuun. Uh, minua niin hävettää! Mutta
minä en koskaan tee sitä enää."

"Mitä ette tee enää koskaan?"

"Minä en koskaan... uh, ei, Jumala minua varjelkoon... minä en enää
koskaan suutele teitä."

"Ettekö tosiaan?" sanoin minä ja me nauroimme molemmat. Ojensin
käteni häntä kohden ja hän livahti syrjään, pujahti pois, pöydän
toiselle puolelle. Seisoimme katsellen toisiamme hetkisen, kynttilä
oli välillämme.

"Koettakaas saada minut kiinni!" sanoi hän.

Ja kovasti nauraen koetin saada hänet kiinni. Juostessaan ympäri
hän irrotti harson ja otti hatun päästään, hänen veitikkamaiset
silmänsä olivat edelleen minuun suunnattuina ja vartioivat kaikkia
liikkeitäni. Tein uuden hyökkäyksen, kompastuin mattoon ja kaaduin,
kipeä jalkani ei tahtonut enää pitää minua pystyssä. Nousin
jaloilleni hyvin nolona.

"Jumalani, miten punaiseksi te tulitte!" sanoi hän! "Niin, te
olittekin hirvittävän kömpelö."

"Niin olinkin!" vastasin.

Ja me aloimme uudelleen juosta ympäri.

"Näyttää kuin te ontuisitte?"

"Niin, minä onnun ehkä hiukan, vain hiukkasen muuten."

"Viime kerralla teillä oli kipeä sormi, nyt teillä on kipeä jalka,
kauheaa, miten paljon kipuja teillä on."

"Niinpä niin. -- Jouduin yliajetuksi jokin päivä sitten."

"Yliajetuksi? Pöhnässä jälleen? Mutta Jumala varjelkoon, miten
te elättekään, nuori mies!" Hän uhkasi etusormellaan ja tekeytyi
vakavaksi. "No istutaan sitten!" sanoi hän. "Ei, ei sinne oven luo,
te olette liian kaino, tänne peremmäs, te siinä ja minä tässä, kas
niin!... Uh, miten ikävää onkaan seurustella kainojen ihmisten
kanssa! Itse täytyy sanoa ja tehdä kaikki, mihinkään ei saa apua. Nyt
voisitte esimerkiksi kyllä pitää kätenne tuolini selkämyksellä, te
voisitte kyllä keksiä itsekin paljon. Sillä jos minä sanon jotakin
sellaista, niin olette tyrmistyneen näköinen, aivan kuin ette
oikein uskoisi, mitä sanottiin. Niin, se on tosiaankin totta, olen
nähnyt sen monta kertaa, samoin teette nytkin. Mutta älkää suinkaan
uskotelko minulle, että aina olette niin kaino. Olittepa rohkea
sinäkin päivänä, kun olitte pöhnässä ja seurasitte minua kotiin
saakka ja kiusasitte minua henkevyyksillänne... pudotatte kirjanne,
neiti, aivan varmasti pudotatte kirjanne, neiti! Ha-ha-haa! Hyi, te
menettelitte tosiaankin huonosti!"

Istuin masentuneena ja katselin häntä. Sydämeni jyskytti ankarasti,
veri syöksähteli lämpimänä suonissani. Mikä ihmeellinen nautinto!

"Miksi ette sano mitään?"

"Mutta olettepa te suloinen!" sanoin minä. "Minä istun vain tässä
ja ihastun teihin sydämestäni... sille en voi mitään... olette
merkillisin ihminen, mitä... Välistä säteilevät silmänne niin, etten
koskaan ole moista nähnyt, ne ovat kuin kukkaset... Mitä? Ei, ei,
ehkäpä ei sentään kuin kukkaset, vaan... Minä olen aivan rakastunut
teihin, ja se on niin turhaa... Herrajumala, tietysti siitä ei ole
minulle mitään hyötyä... Mikä teidän nimenne on? Nyt teidän täytyy
tosiaankin sanoa minulle, mikä teidän nimenne...

"Entäs, mikä teidän nimenne? Jumalani, nyt olin sen jälleen vähällä
unohtaa! Ajattelin koko eilisen päivän, että kysyisin teiltä. Niin
oikeastaan ei koko eilistä päivää, mutta..."

"Tiedättekö, miksi olen teitä nimittänyt? Olen nimittänyt teitä
Ylajaliksi. Mitä pidätte siitä? Sellainen sointuva ääni..."

"Ylajali?"

"Niin."

"Onko se vierasta kieltä?"

"Hm. Ei, ei se sitäkään ole."

"Niin, eihän se hullumpi ole..."

Pitkien neuvottelujen jälkeen sanoimme toisillemme nimemme. Hän
istahti aivan viereeni sohvalle ja työnsi tuolin pois jalallaan. Ja
aloimme jutella jälleen.

"Olette ajanut partannekin tänä iltana", sanoi hän.
"Kokonaisuudessanne olette hiukan siistimmän näköinen kuin viime
kerralla, mutta vain hiukkasen, älkää nyt vain luulko... Ei, viime
kerralla te olitte tosiaankin huolimattoman näköinen. Sormessanne oli
sitä paitsi ruma riepu. Ja sellaisena te tahdoitte välttämättä lähteä
jonnekin juomaan viiniä kanssani: ei, kiitoksia!"

"Te siis kurjan ulkonäköni takia ette halunnut lähteä mukaani
silloin?" sanoin minä.

"Ei", vastasi hän ja loi silmänsä alas. "Ei, Jumalan tähden, sitä se
ei ollut! En sitä silloin edes ajatellutkaan."

"Kuulkaas", sanoin minä, "te olette kai siinä luulossa, että minä
voin pukeutua ja elää aivan kuinka tahdon, mitä? Mutta sitäpä juuri
en voi, minä olen hyvin, hyvin köyhä."

Hän katsoi minuun.

"Oletteko todellakin?" sanoi hän.

"Olenpa niinkin, ikävä kyllä."

Äänettömyys.

"Niin, herrajumala, sitä minäkin olen", sanoi hän keikauttaen
reippaasti päätään.

Hänen jokainen sanansa huumasi minua, sattui sydämeeni kuin
viinipisarat. Hän hurmasi minua tavalla asettaa päänsä hiukan
kallelleen kuunnellessaan, kun sanoin jotakin. Ja minä tunsin hänen
hengityksensä aivan kasvoillani.

"Tiedättekös", sanoin minä, "että... mutta te ette saa nyt suuttua
minuun... kun menin vuoteelle eilen illalla, oikaisin minä tämän
käsivarteni teitä varten... kas näin... aivan kuin lepäisitte sen
päällä... ja siihen minä nukuin..."

"Vai niin? Se oli kaunista!" Äänettömyys. "Mutta sellaista te
voittekin vain välimatkan päässä; sillä muutoin..."

"Ettekö luule minun sitä muuten voivan tehdä?"

"En, sitä minä en usko."

"Kyllä, minulta voitte odottaa mitä hyvänsä", sanoin minä. Ja minä
panin käsivarteni hänen vyötäisilleen.

"Voinkos minä sitten?" sanoi hän ainoastaan.

Minua kiukutti, melkein loukkasi se, että hän piti minua niin kovin
siivona; minä pöyhistäydyin, röyhistin rintaani ja tartuin hänen
käteensä. Mutta hän veti sen aivan nokkelasti takaisin ja siirtyi
hiukan kauemmas minusta. Tämä taas lannisti minua, häpesin ja katsoin
ikkunaan. Olin sittenkin niin kovin kurja olento siinä, missä istuin,
minä en vain suinkaan saisi luulotella mitään. Asianlaita olisi ollut
toinen, jos olisin tavannut hänet silloin kun vielä näytin ihmiseltä,
mahtipäivinäni, jolloin minulla oli hiukan, millä voin somistautua.
Ja minä tunsin itseni hyvin masentuneeksi.

"Siinä sen näette!" sanoi hän, "nyt sen kyllä näette: teidät voi
säikäyttää vain pienellä otsarypyllä, nolostuttaa ainoastaan
siirtymällä vain hiukan kauemmaksi teistä..." Hän nauraa helisti,
veitikkamaisesti, silmät ummessa, kuin ei hänkään olisi sietänyt
katsomista.

"Mutta herrannimessä!" sanoa paukautin, "saattepas nähdä!" Ja
minä kiedoin käsivarteni kiivaasti hänen hartiainsa ympäri. Olin
melkein loukkautunut. Oliko tyttö järjiltään! Pitikö hän minua aivan
kokemattomana! Hehee, kylläpä minä... Kukaan ei saisi sanoa, että
olin takapajulla siinä suhteessa. Olipa hän koko saatana ihmisekseen!
Jos vain olisi kyseessä käynti suoraan asiaan, niin...

Hän istui aivan rauhallisena, ja hänen silmänsä olivat edelleen
ummessa; kumpikaan meistä ei virkkanut mitään. Puristin häntä lujasti
itseäni vasten, painoin kyyneltyvästi hänen ruumistaan rintaani
vasten, eikä hän sanonut sanaakaan. Kuulin sydämemme lyönnit, sekä
hänen että minun, ne kuuluivat kuin maanalaiset kavionkopseet.

Minä suutelin häntä.

En ollut enää oma herrani, sanoin jotain hölynpölyä, jolle hän
nauroi, kuiskasin hyväilynimiä hänen suuhunsa, taputin häntä
poskelle, suutelin häntä monta kertaa. Avasin parisen nappia hänen
liivistään ja sisäpuolelta häämöttivät hänen rintansa, valkoiset,
pyöreät rinnat, jotka kurkistivat paidan alta kuin kaksi suloista
ihmettä.

"Saanko nähdä!" sanon minä ja koetan avata useampia nappeja, tehdä
aukon suuremmaksi, mutta liikkeeni ovat liian rajuja, alimpia nappeja
en saa ollenkaan auki, siellä kun liivi on kireämmällä. "Saanko nähdä
vain vähäsen... hiukkasen..."

Hän kietoo käsivartensa kaulaani, aivan verkalleen, hellästi; hänen
hengityksensä leyhyy punaisista, väräjävistä sieraimista suoraan
kasvoillani, toisella kädellä hän alkaa itse avata nappeja, yhden
toisensa jälkeen. Hän hymyilee ujostellen ja katsahtaa monta kertaa
minuun, huomaanko minä, että hän on peloissaan. Hän aukaisee nauhat,
avaa korsettinsa, on hurmaantunut ja samalla levoton. Ja minä
käsittelen karkeilla käsilläni kaikkia noita nappeja ja nauhoja...

Johtaakseen huomioni pois siitä, mitä hän tekee, hän sivelee
vasemmalla kädellään olkapäätäni ja sanoo:

"Miten paljon irtohiuksia tuossa on!"

"Niin", vastaan minä ja tahdon lähentää suuni hänen rintaansa
kohti. Hän on tällä hetkellä aivan vaatteet auki. Äkkiä näyttää
siltä kuin hän tulisi järkiinsä, kuin hän olisi mielestään mennyt
liian pitkälle; hän kietaisee pukunsa kiinnemmäksi ja suoristautuu
hiukan. Ja peittääkseen hämillään oloaan avonaisen pukunsa johdosta
hän jälleen ryhtyy puhumaan lukuisista irtohiuksista, jotka olivat
olkapäälläni.

"Mistä se johtuu, että tukkanne varisee niin kovin?"

"En tiedä!"

"Ooh, te juotte tietysti liian paljon, ja ehkäpä... Hyi, minä en
sanokaan sitä! Hävetkää toki! Ei, sitä en olisi teistä uskonut! Että
teillä, joka olette nuori, lähtee jo tukka!... Nytpä saattekin,
olkaapa hyvä, kertoa minulle, miten te oikeastaan vietätte
elämäänne. Varmasti se on aivan hirvittävää! Mutta vain totuuksia,
ymmärrättekös, ei mitään kiertelyjä! Minä muuten kyllä huomaan
teistä, jos tahdotte salata jotakin. No, kertokaas nyt!"

"Niin, mutta antakaa minun ensin suudella rintojanne."

"Oletteko hullu? No, kertokaa nyt!"

"Ei, rakkaani, antakaa minulle ensin lupa siihen!"

"Hm. Ei, ei sitä ennen... Sitten ehkä... Tahdon kuulla, minkälainen
ihminen te olette... Ooh, varmasti se on aivan hirvittävää!"

Minua kiusasi sekin, että hän saattoi uskoa pahinta minusta, pelkäsin
työntäväni hänet kokonaan pois, enkä minä kestänyt sitä epäluuloa,
mikä hänellä oli minun elämästäni. Tahdoin puhdistautua hänen
silmissään, tekeytyä arvoa ansaitsevaksi, osoittaa hänelle, että hän
istui melkein enkelimäisen henkilön rinnalla. Herrajumala, minähän
saatoin sormillani laskea lankeemukseni tähän päivään saakka.

Minä kerroin, kerroin kaikki tyynni, ja kerroin yksinomaan
tosiasioita. En tehnyt mitään pahemmaksi kuin se oli, tarkoitukseni
ei ollut herättää sääliä hänessä: sanoin myöskin, että olin
varastanut viisi kruunua eräänä iltana.

Hän istui kuunnellen suu auki, kalpeana, pelokkaana, kirkkaat
silmät aivan levottomina. Tahdoin hyvittää asiat jälleen, karkottaa
surullisen vaikutuksen, minkä olin tehnyt ja teristäysin:

"Sehän on ohi nyt!" sanoin; "mistään sellaisesta ei enää voi olla
puhetta, nyt olen pelastettu..."

Mutta hän oli hyvin pidättyvä. "Jumala minua varjelkoon!" sanoi hän
ainoastaan ja vaikeni. Hän toisti sen uudelleen lyhyiden väliaikojen
kuluttua ja vaikeni joka kerta jälleen. "Jumala minua varjelkoon!"

Aloin leikitellä, kutittelin häntä kupeesta, nostin hänet syliini.
Hän oli napittanut hameensa jälleen kiinni: tämä kiukutti minua
niukan, suorastaan loukkasi! Minkä vuoksi hänen piti napittaa
hameensa? Olinko hänen silmissään arvottomampi nyt kuin jos
itse olisin aiheuttanut tukkani lähtemisen? Olisiko hän pitänyt
enemmän minusta, jos olisin tekeytynyt hummailijaksi?... Ei mitään
lörpötyksiä. Oli vain kysymyksessä käydä suoraan asiaan! Ja jos vain
tulisi käydä suoraan asiaan, niin kautta...

Laskin hänet alas, laskin hänet yksinkertaisesti alas sohvalle. Hän
taisteli vastaan, aivan vähäsen muuten, ja katseli hämmästyneesti:

"Ei... mutta mitä te tahdotte?" sanoi hän. "Mitäkö tahdon!?"

Hehee, hän kysyi, mitä minä tahdoin! Suoraan asiaan, tahdoin minä,
heti suoraan asiaan! Enpä suinkaan yksistään välimatkan päästä
halunnut ryhtyä siihen hommaan; sellainen ei kuulunut minunlaiseni
ihmisen tapoihin. Tahdoin olla miestä puolestani enkä antaa pelkän
otsarypyn nolostuttaa itseäni. Ei, ei, hitto vieköön, minä en vielä
koskaan ollut tällaisesta hommasta lähtenyt suorittamatta työtäni
loppuun saakka...

Ja minä kävin asiaan.

"Ei... ei, mutta...?"

Kyllä, sanoin, se oli tarkoitus!

"Ei, kuuletteko!" huudahti hän. Ja hän lisäsi nuo loukkaavat sanat:
"Enhän voi olla varma, että ette olisi mielenvikainen."

Vaistomaisesti keskeytin hiukan hommaani, ja sanoin:

"Sitä te ette tarkoita!"

"Kyllä, Jumalan tähden, te näytätte niin kummalliselta! Ja sinä
iltapäivänä, jolloin seurasitte minua -- te siis ette ollutkaan
humalassa?"

"En. Mutta silloin en ollut myöskään nälissäni, olin juuri syönyt..."

"Niin, no sitä pahempi."

"Olisitteko mieluummin tahtonut, että olisin ollut humalassa?"

"Kyllä... Huu, minä pelkään teitä! Herrajumala, ettekö nyt jo päästä
minua!"

Harkitsin hiukan. Ei, minä en voinut päästää. Ei mitään lörpötyksiä
sohvalla tällaisena iltana! Auki flanelli! Hee, minkälaisia
mutkailuja voitiin esittääkään tällaisella hetkellä! Ikään kuin en
olisi tiennyt, että se oli pelkkää häveliäisyyttä kaikki tyynni!
Olisinpa silloin tosiaankin kokematon. No, hiljaa nyt! Ei mitään
estelyjä! Eläköön kuningas ja isänmaa!...

Hän taisteli merkillisen voimakkaasti vastaan, liian voimakkaasti
taistellakseen pelkästä häveliäisyydestä. Jouduin ikään kuin
vahingossa kaatamaan kynttiläni niin että se sammui, hän teki
epätoivoista vastarintaa, päästipä pienen huudonkin.

"Ei, ei sitä, ei sitä! Jos tahdotte, niin saatte mieluummin suudella
minua rinnalle. Rakas, kiltti..."

Pysäytin hommani heti. Hänen sanansa kuuluivat niin kiukkuisilta,
avuttomilta, että herpaannuin. Hän aikoi tarjota minulle korvausta
antamalla luvan suudella: rintaansa! Miten kaunista se olikaan,
kaunista ja yksinkertaista! Olisin saattanut langeta polvilleni hänen
eteensä.

"Mutta, rakkaani!" sanoin aivan sekavana ajatuksiltani, "minä en
ymmärrä... minä en tosiaankaan käsitä, mitä peliä tämä on..."

Hän nousi pystyyn ja sytytti jälleen kynttilän vapisevin käsin; minä
jäin istumaan sohvalle enkä tehnyt mitään. Mitähän nyt tapahtuisi?
Olin itse asiassa hyvin huonolla tuulella.

Hän vilkaisi seinälle, kelloon, ja hätkähti.

"Uh, palvelustyttö tulee nyt kohta!" sanoi hän. Nämä olivat
ensimmäiset sanat, mitä hän lausui.

Ymmärsin tämän viittauksen ja nousin seisomaan. Hän tarttui
vaippaansa, ikään kuin ottaakseen sen ylleen, mutta mietti asiaa,
jätti sen ja meni kamiinan luo. Hän oli kalpea ja tuli yhä
levottomammaksi. Jotta ei näyttäisi siltä kuin osoittaisi hän minulle
ovea, sanoin minä:

"Sotilassäätyäkö teidän isänne oli?" ja samalla valmistauduin
lähtemään.

Niin, hän oli sotilas. Mistä minä sen tiesin?

Minä en sitä tiennyt, se vain juolahti mieleeni.

Se oli merkillistä!

Niinpä niin. Muutamissa paikoin minä sain sellaisia aavistuksia.
Hehe, se kuului tietysti mielenvikaisuuteen...

Hän vilkaisi nopeasti minuun, mutta ei vastannut. Tunsin läsnäoloni
kiusaavan häntä ja tahdoin tehdä lyhyen lopun asiasta. Menin ovelle.
Eikö hän tahtoisi suudella minua enää? Eikö edes kättänsä ojentaa?
Seisoin ja odottelin.

"Joko te nyt menette?" sanoi hän ja seisoi kuitenkin hiljaa kamiinan
luona.

En vastannut. Olin nöyryytetty ja tietämätön mitä tehdä ja katsoin
häneen virkkamatta mitään. Miksi hän ei sitten jättänyt minua
rauhaan, kun siitä ei kuitenkaan tullut mitään? Mitä hänen mielessään
liikkui tällä hetkellä? Häntä ei näyttänyt liikuttavan se, että
olin valmis poistumaan; olin äkkiä menettänyt hänet kokonaan ja
minä arvelin sanoa hänelle jotakin jäähyväisiksi, raskaat, syvät
sanat, jotka sattuisivat häneen ja tekisivät kenties voimakkaan
vaikutuksen. Ja vasten lujaa päätöstäni minä loukattuna, sen sijaan
että olisin ollut ylpeä ja kylmä, aloin levottomasti jutella
melkein mitättömyyksiä; sattuvaa sanaa ei tullut, menettelin hyvin
ajattelemattomasti.

Miksi ei hän voinut yhtä hyvin sanoa selvästi ja kirkkaasti, että
minun oli laputettava tieheni? kysyin häneltä. Niin juuri, miksi ei?
Ei ollut syytä kainostella. Sen sijaan, että muistutti palvelustytön
paluusta, hän olisi yksinkertaisesti voinut sanoa tähän tapaan:
Nyt teidän täytyy poistua, sillä nyt minä menen hakemaan äitiäni,
enkä minä halua teitä saattajaksi kadulla. Niin, eikö hän ollut
ajatellutkin sitä? Kyllä, sitä hän sittenkin oli ajatellut, sen minä
käsitin heti. Niin vähän tarvittiin, jotta minä pääsisin jäljille;
vain se tapa, millä hän oli tarttunut vaippaansa ja jälleen jättänyt
sen, oli saattanut minut vakuuttuneeksi. Kuten sanottu, minulla oli
sellaisia aavistuksia. Ja ehkäpä ei siinä itse asiassa ollutkaan niin
paljon mielenvikaisuutta...

"Mutta, herrajumala, antakaa minulle nyt anteeksi se sana! Se livahti
huuliltani!" huudahti hän. Mutta hän seisoi edelleen hiljaa eikä
tullut luokseni.

Minä olin taipumaton ja jatkoin. Seisoin siinä ja jaarittelin tuntien
kiusallisen hyvin, että ikävystytin häntä, että yksikään sanani ei
sattunut, enkä sittenkään lopettanut Oikeastaan saattoi ihminen
olla hyvin herkkä luonne, vaikka ei olisikaan hullu, arvelin minä;
oli luonteita, jotka ravitsivat itseään pikku asioilla ja kuolivat
yksistään kovasta sanasta. Ja minä annoin hänen ymmärtää, että
minulla oli sellainen luonne. Seikka oli sellainen, että köyhyyteni
oli siinä määrin herkistänyt muutamia kykyjä minussa, että se tuotti
minulle suorastaan ikävyyksiä, niin, minä vakuutan teille, suorastaan
ikävyyksiä, ikävä kyllä. Mutta sillä oli hyviäkin puolia, se auttoi
minua muutamissa tilanteissa. Henkevä köyhä oli paljon hienompi
havaintojen tekijä kuin henkevä rikas. Köyhä katselee ympärilleen
joka askelella, hän kuuntelee epäilevästi jokaista sanaa, minkä hän
kuulee tapaamiltaan ihmisiltä, jokainen askel, minkä hän astuu,
asettaa siis hänen ajatuksilleen ja tunteilleen tehtävän, työn.
Hän on herkkäkuuloinen ja tunteellinen, hän on kokenut mies, hänen
sielussaan on palohaavoja...

Ja minä puhuin hyvin kauan noista palohaavoista, jotka olivat
sielussani. Mutta kuta kauemmin puhuin, sitä levottomammaksi hän
tuli; vihdoin hän sanoi epätoivoisesti "herrajumala!" pari kertaa
ja väänteli käsiään. Näin kyllä, että kiusasin häntä, enkä tahtonut
häntä kiusata, mutta tein sen kuitenkin. Vihdoin luulin sanoneeni
hänelle suurin piirtein tärkeimmän, mitä minulla oli sanottavaa,
minua liikutti hänen epätoivoinen katseensa ja siksipä huudahdin:

"Nyt minä lähden! Nyt minä lähden! Ettekö näe, että minulla on käsi
rivalla? Hyvästi! Hyvästi, sanon minä! Voisitte sentään vastata
minulle, kun sanon kaksi kertaa hyvästi ja olen ihan valmiina
lähtemään. En edes pyydä saada tavata teitä jälleen, sillä se
kiusaisi teitä; mutta sanokaa minulle: miksi ette jättänyt minua
rauhaan? Mitä olen teille tehnyt? Enhän minä tullut teidän tiellenne;
mitä? Miksi käännytte äkkiä pois minusta kuin ette tuntisi minua
lainkaan? Nyt te olette riipinyt minut sisäisesti ihan tyhjäksi,
tehnyt minut vielä kurjemmaksi kuin koskaan olen ollut. Herrajumala,
mutta enhän minä ole hullu, sen te tiedätte vallan hyvin, kun
oikein ajattelette. Tulkaa siis ja ojentakaa minulle kätenne! Tai
sallikaa minun tulla luoksenne! Haluatteko? Minä en tee teille
mitään pahaa, haluan vain polvistua eteenne hetkiseksi, polvistua
lattialle tuohon eteenne, vain silmänräpäykseksi, saanko minä? Ei,
ei, siis minä en sitä tee, näen teidän hätääntyvän, minä en sitä
tee, en _tule_ sitä tekemään, kuuletteko. Herrajumala sentään, miksi
te niin kauhistutte? Minähän seison hiljaa, en liikahdakaan. Olisin
tahtonut polvistua matolle hetkiseksi, tuohon, missä tuo punainen
väri on juuri jalkainne juuressa. Mutta te hätäännyitte, voin sen
heti nähdä silmistänne, että te hätäännyitte, siksipä seisoin hiljaa.
Enhän ottanut askeltakaan, kun teiltä sitä pyysin, mitä!? Seisoin
yhtä liikkumattomana kuin nytkin, kun näytän teille tuota paikkaa,
missä olisin halunnut eteenne polvistua, tuohon matossa olevan
punaisen ruusun päälle. En edes osoita sormellani, en ollenkaan
osoita, jätän sen tekemättä, jotta en säikäyttäisi teitä, nyökkään
vain ja katson tuonne, kas näin! Ja te käsitätte vallan hyvin, mitä
ruusua minä tarkoitan, mutta te ette salli minun polvistua siihen.
Te pelkäätte minua ettekä uskalla lähestyä minua. En käsitä, että
sydämenne sallii teidän sanoa minua hulluksi. Eikö niin, te ette usko
sitä itsekään enää? Kerran viime kesänä, jo aikoja sitten, minä olin
hullu; työskentelin liian ankarasti ja unohdin mennä päivälliselle
oikeaan aikaan, kun minulla oli paljon ajateltavaa. Se tapahtui
monena päivänä perätysten; minun olisi pitänyt se muistaa, mutta
minä unohdin sen aina. Kautta Jumalan, se on totta. Älköön Jumala
päästäkö elävänä tältä paikalta, jos minä valehtelen! Siinä sen
näette, te teette minulle vääryyttä. Rahanpuutteesta en sitä tehnyt;
minulla on luottoa, suuri luotto Ingebret ja Gravesenilla; kuljin
silloin useasti rahakkaana, enkä kuitenkaan ostanut ruokaa, koska
sen unohdin. Kuuletteko! Te ette sano mitään, ette vastaa, ette
poistu lainkaan kamiinan luota, seisotte vain odotellen, että minä
poistuisin..."

Hän syöksähti minua kohti ja ojensi kätensä. Katsoin epäilevästi
häneen. Tekikö hän senkin keveällä sydämellä? Vai tekikö hän sen
vain päästäkseen minusta? Hän kietoi kätensä kaulaani, hänellä oli
kyyneliä silmissä. Seisoin vain katsellen häntä. Hän ojensi suunsa
lähemmäksi; minä en voinut uskoa häntä, varmasti se oli uhraus hänen
puoleltaan, keino tehdä loppu koko jutusta.

Hän sanoi jotakin, minusta tuntui kuin hän olisi sanonut: "Rakastan
teitä sittenkin!" Hän sanoi sen hyvin hiljaa ja epäselvästi, ehkäpä
en kuullutkaan hänen sanovan juuri noita sanoja, mutta hän heittäytyi
rajusti kaulaani, piti molemmat käsivartensa kaulani ympärillä
hetkisen, kurottuipa vielä varpailleenkin, yltääkseen hyvin ja seisoi
sillä tavoin kenties kokonaisen minuutin.

Pelkäsin hänen pakottautuvan osoittamaan tällaista hellyyttä, sanoin
ainoastaan:

"Miten ihana te nyt olettekaan!"

Enempää en sanonut. Syleilin häntä tulisesti, päästin hänet irti,
tuuppasin ovea ja poistuin takaperin. Ja hän jäi seisomaan sinne
sisälle.



NELJÄS OSA


Talvi on tullut, raaka ja kostea talvi, melkein lumeton, sumuinen
ja pimeä, pitkällinen yö, ilman ainoatakaan raikasta tuulahdusta
viikkomääriin. Kaasuvalo paloi kaduilla melkein kaiken päivää,
ja ihmiset törmäsivät sittenkin yhteen sumussa. Kaikki äänet,
kirkonkellojen kumahtelu, ajurihevosten kulkuset, ihmisten puhelut,
kavioiden kopse, kaikki kuuluivat niin särkyneinä ja kilahtelevina
tässä paksussa ilmassa, joka laskeutui kaikkialle ja vaimensi
kaikkea. Viikot kuluivat toisensa jälkeen ja ilma pysyi yhä
samanlaisena.

Ja minä asustelin edelleen Vaterlandin kaupunginosassa.

Jouduin yhä lujemmin kiinni tuohon täysihoitolaan, tuohon
matkailijakotiin, missä olin saanut asua, kehnosta asemastani
huolimatta. Rahani olivat jo aikoja sitten loppuneet, kuitenkin minä
yhäti tulin tuohon paikkaan, kuin olisi minulla ollut siihen oikeus
ja ikään kuin olisin siellä kotonani. Emäntä ei ollut vielä sanonut
mitään, mutta minua harmitti kuitenkin, etten voinut hänelle maksaa.
Näin kului kolme viikkoa.

Olin jo useita päiviä sitten ryhtynyt jälleen kirjoitustöihini,
mutta minun ei onnistunut enää saada kokoon mitään sellaista, johon
olisin ollut tyytyväinen; minua ei onnistanut enää lainkaan, vaikka
olin hyvin ahkera ja yritin sekä myöhään että varhain; yritinpä mitä
tahansa, kaikki oli hyödytöntä, onni oli poissa, ja minä ponnistelin
aina turhaan.

Näitä yrityksiäni minä tein eräässä toisen kerroksen huoneessa,
parhaimmassa vierashuoneessa. Olin saanut olla häiriintymättä siellä
ensi illasta saakka, jolloin minulla oli rahoja ja voin selvittää
asiani. Minulla oli myös koko ajan toivo, että vihdoin saisin kokoon
artikkelin jostakin aiheesta, jotta saisin huoneeni maksetuksi
ja mitä muuten olin velkaa; senvuoksi juuri työskentelin niin
uutterasti. Minulla oli alulla eräs juttu, josta odotin jotakin,
vertauskuva kirjakaupassa sattuvasta tulipalosta, syvämietteinen
aihe, jonka minä erittäin huolellisesti valmistelisin ja veisin
"komendöörille" maksuksi. "Komendööri" tulisi huomaamaan, että
hän sillä kertaa tosiaankin oli avustanut kykyä; uskoin varmasti
hänen huomaavan sen, oli vain odotettava, kunnes henki tulisi
päälleni. Ja miksikäs ei henki tulisi päälleni? Miksi se ei voisi
tulla päälleni aivan ensi tilassa? Mikään ei ollut enää esteenä,
minä sain emännältäni ruokaa hiukan joka päivä, muutamia voileipiä
aamuin ja illoin, ja hermostuneisuuteni oli melkein hävinnyt.
Kirjoittaessani en enää käyttänyt riepuja käsieni ympärillä, ja minä
saatoin tuijottaa kadulle toisen kerroksen ikkunoistani tuntematta
huimausta. Oloni oli käynyt kaikin tavoin paljon paremmaksi, ja minua
alkoi suorastaan ihmetyttää, etten ollut jo saanut vertauskuvaani
valmiiksi. En käsittänyt, mistä se johtui.

Eräänä päivänä minä vihdoinkin sain aavistuksen, miten heikoksi
oikeastaan olin tullut, miten tylsästi ja kelvottomasti aivoni
työskentelivät. Sinä päivänä toi näet emäntäni minulle laskun, jota
hän pyysi minun katsomaan; siinä laskussa mahtoi olla jokin virhe,
sanoi hän, se ei käynyt yhteen hänen oman kirjansa kanssa; mutta hän
ei ollut kuitenkaan voinut löytää virhettä.

Ryhdyin laskemaan, emäntäni istui vastapäätä ja katsoi minuun. Laskin
nuo parikymmentä rahaerää, ensin ylhäältä alas ja havaitsin summan
oikeaksi, sitten alhaalta ylös ja sain uudelleen saman tuloksen.
Katsoin vaimoon, hän istui aivan vastapäätä ja odotti vastaustani;
samalla panin merkille, että hän oli raskaana, se ei jäänyt minulta
huomaamatta, vaikka en mitenkään tutkivasti häntä silmäillyt.

"Summa on oikea", sanoin.

"Ei, mutta katsokaas nyt jokaista lukua erikseen", vastasi hän; "se
ei voi olla niin paljon, olen varma siitä."

Ja minä aloin tarkastaa jokaista erää: 2 leipää à 25, 1
lampunlasi 18, saippua 20, voita 32... Mitään erikoisen terävää
päätä ei tarvittaisi noiden lukujen läpikäymiseen, tuon pienen
laskupahasen, jossa ei ollut mitään mutkallisuuksia, ja minä koetin
perusteellisesti etsiä virhettä, josta muija puhui, mutta en sitä
löytänyt. Puuhailtuani noiden lukujen kanssa pari minuuttia huomasin
ikäväkseni, että kaikki alkoi pyöriä ympäri päässäni; en enää voinut
erottaa Debetiä ja Kreditiä, sekoitin kaikki yhteen. Vihdoin jouduin
aivan ymmälle seuraavan erän kohdalla: 3 5/16 naulaa juustoa à 16.
Aivoni töksähtivät täydellisesti, tuijotin tyhmänä juustoon enkä
päässyt minnekään.

"Onpa tosiaan kirottua, miten mutkikkaasti tämä on kirjoitettu!"
sanoin epätoivoissani. "Täällä on, Jumala paratkoon, viisi
kuudettatoista osaa juustoa. He-hee, onko mokomaa kuultu! Niin, siitä
voitte itsekin nähdä!"

"Niin", vastasi matami, "tavallisesti kirjoitetaan niin. Se on
pallojuustoa. Kyllä se on oikein! Viisi kuudettatoista osaa on siis
viisi luotia..."

"Niin, no sen minä käsitän!" keskeytin hänet, vaikka todellisuudessa
en käsittänyt enää mitään.

Yritin uudelleen selvittää tuota pientä laskutehtävää, jonka muutamia
kuukausia takaperin olisin laskenut yhdessä minuutissa; hikoilin
ankarasti ja ajattelin noita arvoituksellisia lukuja kaikin voimin,
ja minä räpäyttelin harkitsevasti silmiäni, kuin olisin tutkistellut
hyvinkin tarkkaan tätä asiaa; mutta minun täytyi luopua siitä. Nuo
viisi luotia juustoa sortivat minut kokonaan, tuntui kuin jokin olisi
revennyt aivokopassani.

Ollakseni edelleen puuhailevinani laskemistyössä minä liikuttelin
huuliani ja mainitsin silloin tällöin jonkin luvun ääneen, sitä mukaa
kuin pääsin alemmas laskussa, ikään kuin olisin aina mennyt eteenpäin
ja lähestynyt loppua. Matami istui ja odotti. Vihdoin sanoin:

"Niin, nyt minä olen käynyt sen läpi alusta loppuun saakka, eikä
siinä minun nähdäkseni ole mitään virhettä."

"Eikö tosiaankaan?" vastasi muija, "vai niin, eikö tosiaan?" Mutta
minä näin selvästi, ettei hän uskonut minua. Ja äkkiä hän näytti
saavan puheeseensa jonkinlaista väheksyvää, hiukan välinpitämätöntä
sävyä, jota en aikaisemmin ollut häneltä kuullut. Hän sanoi, että
en ehkä ollut tottunut laskemaan kuudestoista-osia; hän sanoi
myöskin, että hänen täytyisi kääntyä jonkun puoleen, joka ymmärtäisi
sellaista, saadakseen laskun kunnollisesti tarkastetuksi. Kaikkea
tätä hän ei sanonut mitenkään loukkaavasti, nolatakseen minua,
vaan ajattelevasti ja vakavasti. Mentyään ovelle ja ollessaan
poistumaisillaan hän sanoi minuun katsahtamatta:

"Anteeksi, että olen vaivannut teitä!"

Hän meni.

Hetkisen kuluttua avautui ovi uudelleen, ja emäntäni astui jälleen
sisään; hän oli tuskin mennyt käytävää pitemmälle, ennen kuin oli
kääntynyt takaisin.

"Se on totta!" sanoi hän. "Älkää ottako pahaksenne, mutta minullahan
on vielä teiltä hiukan saatavaa. Ettekös te saapunut kolme viikkoa
takaperin? Niin luulisin. On kovin tukala tulla toimeen niin suuren
perheen kanssa, joten en voi antaa kenenkään asua luotolla, ikävä
kyllä..."

Keskeytin hänet.

"Minä valmistelen erästä artikkelia, josta olen teille ennenkin
puhunut", sanoin, "ja heti kun se on valmis, saatte rahanne. Voitte
olla aivan rauhassa!"

"Niin, mutta saattekohan te sitä artikkelia koskaan valmiiksi?"

"Niinkö luulette? Henki tulee päälleni ehkä huomenna, tai kenties
jo ensi yönä; ei ole ollenkaan mahdotonta, että se tulee jo yöllä,
ja silloin tulee artikkelini valmiiksi enintään neljännestunnissa.
Nähkääs, minun työni ei ole sellaista kuin muiden ihmisten; minä
en voi istua työskentelemään ja saada valmiiksi määrättyä määrää
päivässä, minun täytyy vain odottaa hetkeä. Eikä kukaan voi sanoa
päivälleen ja tunnilleen milloin henki tulee päälle; sen täytyy mennä
omaa menoaan."

Emäntäni poistui. Mutta hänen luottamuksensa minuun oli varmaankin
hyvin vahvasti järkkynyt.

Hypähdin pystyyn ja raavin päätäni epätoivosta, heti kun olin
jäänyt yksin. Ei, minulle ei tullut sittenkään mitään pelastusta,
ei mitään, ei kerrassaan mitään pelastusta! Aivoni olivat tehneet
vararikon! Olinko siis tullut aivan idiootiksi, koska en enää osannut
laskea, miten paljon pieni pala pallojuustoa maksaa? Mutta enkö
ollut myöskin menettänyt järkeäni, kun tein itselleni tuollaisia
kysymyksiä? Enkö muuten ponnistellessani laskun kimpussa ollut tehnyt
sitä päivänselvää havaintoa, että emäntäni oli raskaana? Minulla
ei ollut mitään syytä tietää sitä, kukaan ei ollut siitä minulle
mitään kertonut, se ei myöskään välillisesti juolahtanut mieleeni,
minä näin sen omin silmin ja minä tajusin sen heti, vieläpä sillä
epätoivoisella hetkellä, jolloin istuin laskemassa kuudestoistaosia.
Kuinka se oli selitettävä?

Menin ikkunaan ja katsoin ulos; ikkunani oli Vognmand-kadulle.
Alhaalla näkyi muutamia lapsia leikkimässä, köyhästi puettuja lapsia
keskellä köyhää katua; he viskelivät tyhjää pulloa toisilleen
ja mekastivat äänekkäästi. Muuttokuorma kulki verkalleen heidän
ohitsensa, mahtoi olla jokin häädetty perhe, joka vaihtoi asuntoa,
vaikka ei ollut muuttoaikakaan. Tämä ajatus tuli heti mieleeni.
Rattailla oli sänkyvaatteita ja huonekaluja, toukan syömiä sänkyjä
ja pesutelineitä, punaisiksi maalattuja kolmijalkaisia tuoleja,
mattoja, rautaromua, läkkiastioita. Pieni tyttö, lapsi vielä, aivan
hirvittävän näköinen, punanenäinen kakara, istui ylhäällä kuorman
päällä ja piteli kiinni poloisilla sinertyneillä käsillään, jotta ei
putoaisi alas. Hän istui kostean patjan päällä, jonka päällä lapset
olivat nukkuneet, ja katseli pienokaisia, jotka heittelivät tyhjää
pulloa toisilleen...

Kaikkea tätä minä katselin, eikä minun tarvinnut vaivata päätäni
käsittääkseni, mitä tapahtui. Seisoessani siinä ikkunan ääressä ja
silmäillessäni tätä kuulin myöskin emäntäni palvelustytön laulavan
keittiössä, joka oli seinän takana; tunsin laulun, jota hän lauloi,
kuuntelin senvuoksi, laulaisiko hän väärin. Ja minä sanoin itselleni,
että kaikkea tätä ei idiootti olisi tehnyt; minä olin, jumalankiitos,
yhtä järkevä kuin kuka ihminen tahansa.

Äkkiä näin, että kaksi noista lapsista tuolla alhaalla kadulla alkoi
haukkua toisiaan, pari pikku poikaa; tunsin toisen, se oli emäntäni
poika. Avaan ikkunan kuullakseni, mitä he sanovat toisilleen, ja
heti kerääntyy joukko lapsia ikkunani alapuolelle katselemaan
odottavasti. Mitä he odottivat? Että heille viskattaisiin jotakin?
Kuivaneita kukkia, luunpalasia, sikarinpätkiä, joita he voisivat
pistää suuhunsa tai joilla voisivat huvitella? Kylmästä sinertynein
kasvoin, tavattoman odottavin silmin he katsoivat ikkunaani. Sillä
välin jatkavat nuo kaksi pientä vihamiestä toistensa haukkumista.
Sanoja kuin suuria, kömpelöitä hirviöitä purkautuu kuuluville!
noista lasten suista, hirvittäviä haukkumanimiä, porttojen kieltä,
matruusien kirouksia, joita he kenties olivat oppineet alhaalla
satamassa. Molemmat ovat niin taistelun vimmassa, etteivät lainkaan
huomaa emäntääni, joka juoksee heidän luokseen kuullakseen, mitä on
tekeillä.

"Niin", selittää hänen poikansa, "hän otti minua kurkusta; en voinut
pitkään aikaan hengittää!" Ja kääntyen pikku ilkimykseen päin, joka
seisoo irvistellen vahingoniloisesti hänelle, hän aivan raivostuu
ja huutaa: "Mene helvettiin, senkin kaldealainen körri! Mokomakin
täitukka tarttuu ihmisiä kurkkuuni Kyllä minä piru soikoon..."

Ja äiti, tuo raskauden tilassa oleva muija, joka vatsoineen on
hallitsevana ilmiönä koko tuolla alhaalla olevalla kadulla, vastaa
tuolle kymmenvuotiaalle lapselle, tarttuessaan hänen käsivarteensa ja
yrittäessään viedä häntä mukaansa:

"Sh! Kitas kiinni! Kylläpä sinä kiroiletkin! Käytät suutasi kuin
olisit ollut vuosikausia hampparien parissa! Nyt sinä tulet sisään!"

"Enpäs tule!"

"Mutta sinä tulet!"

"Enpäs tulekaan!"

Seison ikkunassa ja näen, miten äidin kiukku kasvaa; tuo inhottava
kohtaus kiihdyttää minua ankarasti, en voi sitä enää kestää, minä
huudan pojalle, että hänen täytyy tulla luokseni hetkiseksi. Huudan
pari kertaa, vain häiritäkseni heitä, saadakseni tuon kohtauksen
hajaantumaan; viimeisen kerran huudan hyvin kovalla äänellä ja äiti
kääntyy ällistyneenä ympäri ja katsoo minuun. Ja heti paikalla
hän saa malttinsa takaisin, katsoo julkeasti minuun, katsoo
oikein ylimielisesti ja vetäytyy sitten takaisin antaen soimaavan
huomautuksen pojalleen. Hän puhuu kovalla äänellä, niin että voin sen
kuulla, ja sanoo hänelle:

"Hyi sinuas, ettet häpeä antaessasi ihmisten nähdä, miten kehno sinä
olet!"

Kaikesta tästä, jota näin tarkastelin, ei mikään, ei edes yksikään
pieni sivuseikka jäänyt minulta huomaamatta. Huomiokykyni oli ylen
tarkka, minä otin vaarin jokaisen pikku seikan ja muodostelin
ajatuksia noista pikku seikoista sitä mukaa kuin ne tapahtuivat.
Joten siis oli mahdotonta, että minun järjessäni olisi voinut olla
jotakin vikaa. Mitäpä vikaa siinä olisi nyt voinut ollakaan.

Kuulepas, tiedätkös mitä, sanoin äkkiä; nyt sinä olet tarpeeksi kauan
huolehtinut järjestäsi ja ollut huolissasi sen suhteen; nyt saa
se narripeli loppua! Todistaako se hulluutta, että voi huomata ja
tajuta kaikki asiat niin perusteellisesti kuin sinä nyt? Saat minut
melkein nauramaan sinulle, sen vakuutan, eikä siitä puutu huumoria,
mikäli minä käsitän. Lyhyesti sanottuna, kaikille ihmisillehän sattuu
sellaista, että takerrutaan kerran kiinni ja juuri yksinkertaisimpiin
kysymyksiin. Se ei merkitse mitään, se on vain tilapäistä. Kuten
sanottu, olen ihan vähällä ruveta nauramaan sinulle. Mitä siihen
laskupahaseen tulee, noihin viiteen kuudettatoista osaan kurjaliston
juustoa, kuten sitä voin nimittää -- he-hee, juustoa, jossa on
neilikkaa ja pippuria, mitä tuohon naurettavaan juustoon tulee, niin
olisi parhaimmallekin voinut sattua sellaista, että olisi tyhmistynyt
sen edessä; jopa sen juuston hajukin saattoi lannistaa miehen...
Ja minä tein mitä pahinta pilkkaa kaikista pallojuustoista... Ei,
tuo minulle pöytään jotakin syötäväksi kelpaavaa! sanoin minä, tuo
minulle, jos haluat, viisi kuudettatoista osaa hyvää meijerivoita. Se
on jo toista.

Purskahtelin nauramaan omille päähänpistoilleni ja havaitsin ne
varsin huvittaviksi. Tosiaankaan minussa ei ollut mitään vikaa, olin
hyvin säilynyt. Olinpa niin sanoakseni erittäin hyvin säilynyt!
Minulla oli selvä pää, siinä ei ollut mitään vikaa, jumalankiitos!

Hilpeyteni yltyi sitä mukaa kuin astelin lattialla keskustellen
itseni kanssa; minä nauroin ääneen ja tunsin itseni railakkaan
iloiseksi. Näytti tosiaankin siltä kuin tarvitsisin vain tämän pienen
iloisen hetken, tämän oikean valoisan riemastuksen hetken saadakseni
pääni työkuntoon. Istahdin pöydän ääreen ja ryhdyin kirjoittamaan
vertauskuvallista esitystäni. Ja se sujui sangen hyvin, paremmin kuin
pitkiin aikoihin, nopeasti se ei sujunut, mutta mielestäni se vähä,
minkä sain kokoon, oli aivan erinomaista. Työskentelinkin tunnin ajan
tuntematta väsymystä.

Käsillä on juuri hyvin tärkeä kohta tässä vertauskuvallisessa
esityksessäni: tulipalo kirjakaupassa; se tuntui niin tärkeältä, että
kaikki muu, minkä olin kirjoittanut, ei ollut minkään arvoista tämän
kohdan rinnalla. Halusin juuri muodostaa oikein syvämietteiseksi
ajatuksen, että siinä eivät palaneet suinkaan kirjat, vaan aivot,
ihmisaivot, ja minä tahdoin valmistaa oikean Pärttylinyön noista
palavista aivoista, kun äkkiä avataan oveni hyvin rajusti ja emäntäni
purjehtii sisään. Hän tuli suoraan keskelle huonetta, hän ei edes
pysähtynyt kynnyksellä.

Päästin pienen käheän huudahduksen, tuntui tosiaankin kuin olisin
saanut iskun.

"Mitä?" sanoi hän. "Luulin kuulleeni teidän sanoneen jotakin? Me
olemme saaneet erään matkustajan, ja meidän täytyy antaa tämä huone
hänelle; te saatte nukkua alhaalla meidän luona ensi yön; niin, te
saatte oman sängyn sinnekin." Ja ennen kuin oli kuullut vastaukseni
hän alkoi muitta mutkitta kerätä papereitani pöydällä kokoon ja
saattaa ne kaikki epäjärjestykseen.

Iloinen tunnelmani oli pois puhallettu, olin vihainen ja epätoivoinen
ja nousin heti. Annoin hänen raastaa pöydälläni enkä sanonut mitään,
en virkkanut sanaakaan. Ja hän antoi kaikki paperit käteeni.

Muuta ei ollut tehtävissä, minun täytyi poistua huoneesta. Nyt oli
tämäkin kallis hetki menetetty! Kohtasin uuden matkustavaisen jo
portaissa, nuoren miehen, jolla oli suuret siniset ankkuripiirrokset
kädenselkämyksissä; hänen jäljessään tuli hamppari kantaen
laiva-arkkua hartioillaan. Vieras oli varmasti merimies, siis vain
tilapäinen matkustaja; hän ei kylläkään pitäisi huonettani hallussaan
kauan aikaa. Ehkäpä onni suosisi minua huomennakin, kun mies oli
lähtenyt, ja saisin jälleen suotuisan hetken; minulta puuttui
vain viisi minuuttia kestävä innoitus ja sitten olisi esitykseni
tulipalosta valmis. Sain siis mukautua kohtalooni...

Perheen asunnossa en ollut aikaisemmin käynyt, tuossa yhdessä
ainoassa huoneessa, missä kaikki oleskelivat yöt päivät, mies, vaimo,
vaimon isä ja neljä lasta. Palvelustyttö asui keittiössä, missä myös
nukkui yöllä. Lähestyin sangen vastenmielisesti ovea ja koputin;
kukaan ei vastannut, kuitenkin kuulin ääniä sisältä.

Mies ei virkkanut sanaakaan, kun astuin sisään, ei edes vastannut
tervehdykseeni, hän vilkaisi vain välinpitämättömästi minuun, kuin
en olisi vähääkään häntä liikuttanut. Hän muuten istui pelaamassa
korttia henkilön kanssa, jonka olin nähnyt satamassa, erään kantajan,
jota kutsuttiin "Lasiruuduksi". Pikku lapsi lepäsi leperrellen
itsekseen sängyssä ja vanha mies, emännän isä istui kokoon
kyyristyneenä lavitsalla pää käsien varassa, kuin olisi hänellä
ollut rinta- tai vatsakipuja. Hänellä oli melkein valkoinen tukka ja
hän näytti kyyryasennossaan jonkinlaiselta matelijalta, joka istui
höristäen korviaan jotakin kuullakseen.

"Tulen, ikävä kyllä, pyytämään täältä yösijaa ensi yöksi", sanoin
miehelle.

"Onko vaimoni sanonut sellaista?" kysyi hän.

"On. Sinne tuli uusi mies minun huoneeseeni."

Tähän ei mies vastannut mitään, hän syventyi jälleen korttipeliin.

Noin istui tuo mies päivät pääksytysten pelaten korttia kenen kanssa
tahansa, joka vain tuli hänen luokseen, pelasi pelatakseen, vain
aikaa tappaakseen ja pidelläkseen jotakin käsissään. Muuta hän
ei tehnyt mitään, tuskin liikkui niin paljon kuin hänen laiskat
jäsenensä sallivat, vaimon sillä välin häärätessä portaita ylös ja
alas, ollessa joka taholla ja huolehtiessa vieraiden hankkimisesta
taloon. Vaimo oli myös tehnyt sopimuksia satamahampparien ja
kantajien kanssa, joille hän maksoi määrätyn palkkion jokaisesta
uudesta vieraasta, jonka he toivat hänelle, ja hän antoi usein
yösijaa noille hamppareille. Nyt oli "Lasiruudun" vuoro, joka juuri
oli tuonut uuden matkustajan mukanaan.

Pari lapsista tuli sisään, kaksi pikku tyttöä, joilla oli laihat,
kesakkoiset kasvot; heillä oli hyvin viheliäiset pukimet. Hetkisen
kuluttua tuli myös emäntä. Kysyin häneltä, minne hän sijoittaisi
minut yöksi, ja hän vastasi lyhyesti, että minä saisin nukkua täällä
sisällä toisten: kanssa tai eteisessä sohvapenkillä, aivan niinkuin
itse hyväksi näkisin. Tätä vastausta antaessaan hän hääräili! ja
puuhaili huoneessa järjestellen monia kapineita eikä edes katsonut
minuun.

Lysähdin kokoon vastauksen kuultuani ja tekeydyin vähäiseksi, olin
kuitenkin olevinani tyytyväinen huoneen vaihtoon yhdeksi yöksi;
näytin tarkoituksellisesti ystävällistä naamaa, jotta en ärsyttäisi
häntä ja kenties joutuisi ulosajetuksi koko talosta. Sanoin: "No
niin, kylläpähän siitä selvitään!" ja vaikenin.

Hän hääräsi edelleen huoneessa.

"Muuten tahdon sanoa teille, että minulla ei ole lainkaan varoja
pitää ihmisiä täysihoidossa velaksi", sanoi hän. "Ja sen olen sanonut
teille jo ennenkin."

"Niin, mutta hyvä emäntä, onhan kysymys vain parista päivästä, kunnes
artikkelini valmistuu", vastasin minä, "ja silloin minä mielelläni
annan teille viisi kruunua etukäteen, ainakin sen."

Mutta nähtävästi hän ei lainkaan uskonut artikkelini valmistumiseen,
sen saatoin huomata. Enkä minä voinut ruveta ylpeäksi ja lähteä
talosta, vain pienen loukkauksen takia; tiesin, mikä minua odotti,
jos menisin tieheni.

       *       *       *       *       *

Kului pari päivää.

Oleilin edelleen perheen luona, kun eteinen, jossa ei ollut uunia,
oli liian kylmä; yöllä nukuin huoneen lattialla. Vieras merimies
asui yhä huoneessani eikä näyttänyt haluavan muuttaa niinkään pian.
Päivällisaikaan tuli myös emäntä sisään ja kertoi, että vieras oli
maksanut hänelle kokonaisen kuukauden etukäteen; hän muuten aikoi
ennen lähtöään suorittaa perämiehen tutkinnon, juuri senvuoksi hän
viipyikin kaupungissa. Seisoin ja kuuntelin tätä ja käsitin, että
olin menettänyt huoneeni ainiaaksi.

Menin eteiseen istumaan; jos minä onnistuisin saamaan kokoonkyhätyksi
jotakin, niin voisi se sittenkin tapahtua täällä, hiljaisuudessa.
Vertauskuvallinen esitykseni ei enää aivojani askarruttanut, olin
saanut uuden aiheen, aivan erinomaisen suunnitelman: halusin
kirjoittaa yksinäytöksisen näytelmän "Ristin merkki", aihe
keskiajalta. Erikoisesti olin ajatellut valmiiksi päähenkilön,
kiihkomielisen porton, joka oli tehnyt syntiä temppelissä, ei
heikkoudesta eikä himosta, vaan vihasta taivasta vastaan, tehnyt
syntiä aivan alttarin juurella, alttariliina päänsä alla, yksistään
ihanasta vihasta taivasta vastaan.

Tuo olento otti ajatukseni valtoihinsa yhä enemmän, sitä mukaa kuin
hetket kuluivat. Lopulta hän oli ilmi elävänä silmieni edessä ja
juuri sellaisena kuin tahdoin hänet esittää. Hänen ruumiinsa olisi
viallinen ja vastenmielinen, kookas, hyvin laiha ja hiukan tumma,
ja kulkiessa hänen pitkät jalkansa näkyisivät hänen hameensa läpi
joka askelella. Hänellä olisi myöskin suuret, ulkonevat korvat.
Lyhyesti sanottuna, hän ei olisi mitään silmän ruokaa, tuskinpa
olisi hän siedettävä nähdä. Mutta minua kiinnosti ennen kaikkea tuo
hänen ihmeellinen julkeutensa, tuo suorittamansa harkitun synnin
sydäntynyt kukkuramittaisuus. Hän askarrutti ajatuksiani tosiaankin
paljon, aivoni olivat melkein tyhjentyneet tuon erikoisen ihmisen
muodostamisessa. Ja minä kirjoitin näytelmääni pari tuntia yhtä
mittaa.

Saatuani kokoon kymmenisen, ehkäpä kaksitoista sivua, usein suurella
vaivalla, välistä pitkien väliaikojen kuluttua, jolloin kirjoitin
turhaan ja revin paperiarkkini palasiksi, olin väsynyt, aivan
kohmettunut kylmästä ja väsymyksestä, ja minä nousin ja läksin ulos
kadulle. Viimeisen puolen tunnin aikana olivat minua myös häirinneet
lasten huudot perheen asunnosta, niin että minä joka tapauksessa
en olisi silloin voinut enempää kirjoittaa. Kävelin senvuoksi
pitkät matkat Drammenin tietä ja olin poissa aivan iltaan saakka,
kulkiessani alati mietiskellen, miten edelleen jatkaisin näytelmääni.
Ennen kuin tulin kotiin sinä iltana, oli minulle tapahtunut seuraavaa:

Seisoin erään kenkäkaupan edessä Karl Johanilla, lähellä
rautatietoria. Jumala tietää miksi olin pysähtynyt juuri tämän
kenkäkaupan eteen! Katsoin siinä seisoessani ikkunasta sisään, mutta
en muuten lainkaan ajatellut, että olin juuri kenkien puutteessa;
ajatukseni liiteli kaukana muualla. Joukko juttelevia ihmisiä kulki
taitseni, enkä ollenkaan kuullut, mitä he sanoivat. Silloin tervehti
muuan ääni kuuluvasti:

"Hyvää iltaa!"

Se oli "Mamsseli", joka tervehti minua.

"Iltaa!" vastasin hajamielisenä. Katsoin myös "Mamsseliin" hetkisen,
ennen kuin tunsin hänet.

"No, mitäpäs kuuluu?" kysyi hän.

"Ka, vain hyvää... kuten tavallisesti!"

"Kuulkaas, te olette siis vielä Christien palveluksessa?" sanoi hän.

"Christien?"

"Luulen teidän sanoneen, että olette kirjanpitäjänä tukkukauppias
Christiellä?"

"Ahaa! Niin, se on ollutta ja mennyttä. Oli mahdotonta työskennellä
yhdessä sen miehen kanssa; siitä tuli loppu jokseenkin pian."

"Kuinka niin?"

"No, satuin tekemään kirjoitusvirheen eräänä päivänä, ja silloin..."

"Kavalluksen?"

"Kavalluksenko?" Siinä seisoi "Mamsseli" ja kysyi minulta
suoraan, olinko tehnyt kavalluksen. Hän kysyi nopeasti ja hyvin
suurella mielenkiinnolla. Katsoin häneen, tunsin itseni syvästi
loukkautuneeksi enkä vastannut.

"Niin, niin, herrajumala, voihan sitä sattua parhaimmallekin!" sanoi
hän lohduttaakseen minua. Hän uskoi edelleen, että olin tehnyt
kavalluksen.

"Mikä se on, joka, niin, niin herrajumala, voi sattua parhaimmalle?"
kysyin. "Kavallusko? Kuulkaas, mies, luuletteko tosiaankin, että minä
olisin voinut ryhtyä niin halpamaiseen tekoon? Minä?"

"Mutta, hyvä mies, minä luulin teidän selvästi sanoneen..."

"Ei, minä sanoin, että olin kerran tehnyt kirjoitusvirheen,
kirjoittanut vuosiluvun väärin, pikkuasia, jos sen tahdotte tietää,
väärän päiväyksen erääseen kirjeeseen, yhden kynänvedon hullusti --
siinä koko rikokseni. Ei, jumalankiitos, onhan olemassa ero oikean ja
väärän välillä! Mitenkä mahtaisi minun laitani sitten ollakaan, jos
minä kulkisin kunniaani tahraamassa? Yksistään kunniantuntoni minut
nykyisin pystyssä pitääkin. Mutta se onkin toivoakseni tarpeeksi
vahva; se on joka tapauksessa säilyttänyt minut tähän päivään saakka."

Keikautin päätäni, käännyin syrjin "Mamsseliin" ja katselin katua
pitkin. Katseeni osui punaiseen hameeseen, joka läheni meitä, naiseen
miehen rinnalla. Jos minulla ei olisi ollut juuri tätä keskustelua
"Mamsselin" kanssa, jollen olisi loukkautunut hänen törkeästä
epäilyksestään ja jollen olisi juuri sillä tavoin keikauttanut
päätäni sekä hiukan nyrpistyneenä kääntynyt poispäin, niin ehkäpä
tuo punainen hame olisi kulkenut ohi huomaamattani. Ja mitä se minua
oikeastaan liikutti? Mitä se minua liikutti, vaikka se olisi ollut
hovineiti Nagelin hame?

"Mamsseli" seisoi ja jutteli ja koetti parantaa erehdystään; minä
en kuullut lainkaan, mitä hän sanoi, minä tuijotin koko ajan tuohon
punaiseen hameeseen, joka lähestyi minua katua pitkin. Ja väristys
kulki läpi rintani, hieno pistos; kuiskasin ajatuksissani, kuiskasin
huuliani liikuttamatta:

"Ylajali!"

Nyt kääntyi "Mamsselikin" sinne päin, huomasi nuo molemmat, naisen
ja herran, tervehti heitä ja seurasi heitä silmillään. Minä en
tervehtinyt, tai ehkä tervehdin tietämättäni. Punainen hame liukui
eteenpäin pitkin Karl Johania ja katosi.

"Kukahan oli häntä saattamassa?" kysyi "Mamsseli".

"Herttua, ettekö sitä nähnyt? 'Herttuaksi' kutsuttu. Tunsitteko
naisen?"

"Kyllä, sikäli mikäli. Ettekö te häntä tuntenut?"

"En", vastasin minä.

"Nähdäkseni te tervehditte syvään?"

"Tervehdinkö minä?"

"Hee, ettekö sitten tervehtinyt?" sanoi "Mamsseli". "Sepä
merkillistä! Teihinhän hän katsoikin koko ajan."

"Mistä te hänet tunnette?" kysyin.

Hän ei oikeastaan naista tuntenutkaan. Hän oli tavannut tämän
ohimennen eräänä syysiltana. Oli myöhä, heitä oli ollut kolme
iloista sielua yhdessä, olivat juuri tulleet Grandista, tavanneet
tuon ihmisen kävelemässä yksinään Cammermeyrin luona ja olivat
puhutelleet häntä. Hän oli ensin ollut vierova; mutta yksi niistä
iloisista sieluista, muuan mies, joka ei kammonut tulta eikä vettä,
oli pyytänyt aivan hänen edessään tuota sivistyksen nautintoa:
saattaa hänet kotiin. Hän ei, kautta Jumalan, koskisi hiuskarvaakaan
hänen päässään, kuten kirjoitettu on, ainoastaan saattaisi hänet
ulko-ovelle, tullakseen vakuuttuneeksi, että hän varmasti pääsi
kotiini muuten hän ei saisi rauhaa koko yönä. Hän puhui lakkaamatta
heidän kulkiessaan, nimitti itseään Valdemari Atterdagiksi ja
ilmoitti itsensä valokuvaajaksi. Lopulta naisen oli täytynyt nauraa
tuolle iloiselle sielulle, jota hänen kylmyytensä ei ollut saattanut
ymmälle, ja asia päättyi niin, että mies pääsi häntä saattamaan.

"No niin, entä sitten?" kysyin minä jääden henkeäni pidättäen
odottamaan vastausta.

"Sittenkö? Ooh, älkää kysykö! Hänhän on nainen." Vaikenimme hetkisen
kumpikin, sekä "Mamsseli" että minä.

"Mutta, hitto soikoon, oliko se 'Herttua'! Onko hän sen näköinen!"
sanoi hän sitten miettiväisesti: "Mutta, kun nainen on sen miehen
parissa, niin en voi vastata naisen puolesta."

Olin yhä vaiti. Niin, tietysti tahtoi "Herttua" vetää hänet alas!
Hyvä! Mitä se minuun kuului? Minä annoin palttua neitoselle ja
kaikille hänen suloilleen, palttua minä annoin hänelle! Ja minä
koetin lohduttaa itseäni ajattelemalla mitä kehnoimpia asioita
hänestä, koetinpa suorastaan tuottaa itselleni iloa raastamalla
hänet ihan likaisimpaan lokaan. Minua vain harmitti, että olin
tuolle parille nostanut lakkiani, jos todella olin sen tehnyt. Minä
en välittänyt hänestä enää, en ollenkaan; hän ei ollut enää kaunis
vähimmässäkään määrässä, hän oli menettänyt kauneutensa, hyi sentään,
miten hän oli kuihtunut! Mahdollista kyllä, että hän oli katsellut
vain minua, se ei minua kummastuttanut, ehkäpä katumus alkoi häntä
kalvaa. Mutta senvuoksi minun ei tarvinnut kumartua maahan ja
tervehtiä kuin narri, varsinkaan kun hän oli niin arveluttavasti
kuihtunut viime aikoina. "Herttua" sai kyllä kernaasti pitää hänet,
onneksi olkoon! Saattoi tulla vielä päivä, jolloin pistäisi päähäni
kulkea ylpeästi hänen ohitsensa katsahtamatta edes sille suunnalle,
missä hän olisi. Saattoi tapahtua, että tekisin tämän, vaikka hän
katsoisi terävästi minuun ja lisäksi kulkisi veripunaisessa hameessa.
Se saattoi kylläkin tapahtua! Hehee, siitä tulisi riemuvoitto! Jos
tunsin itseni oikein, voisin näytelmäni valmistaa yön kuluessa, ja
viikon sisällä olisin silloin masentanut neidin. Kaikkine hänen
suloineen, he-hee, kaikkine hänen suloineen...

"Hyvästi!" sanoin lyhyesti.

Mutta "Mamsseli" pidätti minua. Hän kysyi:

"Mitä te nykyisin oikeastaan hommailette?"

"Hommailenko? Kirjoittelen, tietysti. Mitäpä muuta minä hommailisin?
Sillähän minä elän. Paraikaa valmistelen suurta näytelmää 'Ristin
merkki', aihe keskiajalta."

"Älkää hemmetissä!" sanoi "Mamsseli" suorasukaisesti. "Niin, jos sen
saatte valmiiksi, niin..."

"Mitään suurta huolta minulla ei sen suhteen ole!" vastasin. "Viikon
kuluttua, luullakseni, saatte kuulla minusta jotakin."

Sen sanottuani läksin.

Kotiin tultuani käännyin heti emäntäni puoleen pyytäen lamppua.
Minulle oli hyvin tärkeää saada tuo lamppu; en kävisi nukkumaan
tänä yönä, näytelmä riehui päässäni, ja uskoin varmasti voivani
kirjoittaa aamuun mennessä koko paljon. Esitin pyyntöni hyvin
nöyrästi matamille, huomattuani, että hän irvisti tyytymättömästi
minun jälleen ilmestyessä huoneeseen. Minulla oli melkein valmiina
merkillinen näytelmä, sanoin minä; puuttui vain pari kohtausta, ja
minä löin vetoa, että se esitettäisiin jossakin teatterissa, ennen
kuin minulla itselläni olisi aavistustakaan asiasta. Jos hän nyt
tahtoisi tehdä minulle tuon suuren palveluksen, niin...

Mutta matamilla ei ollut lamppua. Hän tuumiskeli, mutta ei muistanut
olevan lamppua missään. Jos tahtoisin odottaa, niin ehkä saisin
keittiön lampun kello kahdentoista jälkeen. Miksi en voinut ostaa
itselleni kynttilää?

En vastannut. Minulla ei ollut kymmentä äyriä kynttilää varten, ja
sen hän kyllä tiesi. Tietenkin aikeeni menisivät nytkin myttyyn! Nyt
istui palvelustyttö luonamme, hän istui samassa huoneessa eikä ollut
lainkaan keittiössä; lamppu ei siellä ollut siis sytytettykään. Ja
minä mietiskelin tätä, mutta en virkkanut enää mitään.

Äkkiä lausuu palvelustyttö minulle:

"Minusta näytti kuin olisitte vähän aikaa sitten tullut linnasta?
Oletteko ollut päivällisillä?" Ja hän nauroi ääneen tuolle lorulleen.

Kävin istumaan, otin paperini esille ja yritin tehdä jotakin sillä
aikaa siinä missä istuin. Pidin papereita polvillani ja tuijotin
lakkaamatta lattiaan, jotta mikään ei olisi häirinnyt minua; mutta se
ei hyödyttänyt, kaikki oli turhaa, en päässyt sen pitemmälle. Emännän
kaksi pikku tyttöä tuli sisään ja mekasti kissan kanssa, kummallisen,
sairaan kissan kanssa, jolla oli karvoja tuskin lainkaan; kun he
puhalsivat sen silmiin, vuoti niistä vettä, joka valui alas pitkin
nenää. Isäntä ja pari muuta miestä istui pöydän ääressä pelaamassa
sataa ja yhtä. Eukko yksistään oli ahkera, kuten aina ja istui
ompelemassa jotakin. Hän näki kyllä, etten voinut kirjoittaa
mitään tällaisessa melussa, mutta hän ei välittänyt minusta enää:
hän oli sentään hymyillyt, kun palvelustyttö kysyi, olinko ollut
päivällisillä. Koko talo oli muuttunut vihamieliseksi minua kohtaan;
tuntui kuin olisin minä vain tarvinnut tuon pilkanteon, että minun
täytyi jättää huoneeni toiselle tullakseni kohdelluksi kuin joku
syrjäinen, asiaankuulumaton. Vieläpä tuo palvelustyttö, pieni,
ruskeasilmäinen katutyttö, jolla oli otsatukka ja aivan lattea rinta,
pilkkasi minua iltasella, kun sain voileipäni. Hän kyseli ehtimiseen,
missä minun oli tapana syödä päivällistä, koska hän ei koskaan
nähnyt minun kävelevän hampaitani kaivellen Grandin ulkopuolella.
Oli selvää, että hän oli tietoinen kurjasta tilastani ja että hän
hauskuutti itseään osoittamalla minulle sitä.

Joudun äkkiä ajattelemaan kaikkea tätä, enkä kykene saamaan
ainoatakaan vuoropuhelua näytelmääni. Yritän kerran toisensa jälkeen,
aina turhaan; päässäni alkaa kummallisesti suhista, ja lopulta
heittäydyn kohtalon huomaan. Pistän paperit taskuuni ja katsahdan
ylös. Palvelustyttö istuu aivan vastapäätä minua, ja minä katselen
häntä, katselen tuota kapeaa selkää, pieniä hartioita, jotka
eivät vielä olleet oikein kehittyneetkään. Mitä hän nyt mahtaisi
sinkauttaa suustaan? Entä jos olisin tullutkin linnasta, mitä sitten?
Mitä vahinkoa siitä hänelle olisi? Hän oli viime päivinä nauranut
julkeasti minulle, kun vahingossa kompastuin portaissa tai tartuin
naulaan, niin että sain nuttuuni repeämän. Olipa hän eilen kerännyt
kokoon konseptini, jotka olin heittänyt pois eteiseen, varastanut
nuo hylätyt näytelmäkatkelmani ja lukenut niitä sisällä huoneessa,
ilakoinut niillä kaikkien kuullen, vain pitääkseen hauskaa minun
kustannuksellani. En ollut koskaan solvannut häntä, enkä saattanut
muistaa, olinko milloinkaan pyytänyt häneltä palvelusta. Päinvastoin
minä itse laitoin vuoteeni kuntoon iltasella huoneen lattialle,
jotta en tuottaisi hänelle mitään vaivaa. Hän pilkkasi minua myös
sen johdosta, että tukkani lähti. Pesuveteen jäi aamusella hiuksia
uiskentelemaan ja sille hän ilkkui. Kenkäni olivat tulleet jokseenkin
huonoiksi, varsinkin toinen, jonka yli leipävankkurin pyörä oli
kulkenut, ja hän naureskeli niillekin. Jumala siunatkoon teitä ja
teidän kenkiänne! sanoi hän; katsokaas nyt, nehän ovat isot kuin
koirankopit! Ja hän oli oikeassa siinä, että kenkäni olivat kehnot;
mutta minä en nähkääs voinut tällä hetkellä hankkia toisia.

Minun tuumiskellessani kaikkea tätä ja kummastellessani tuota
palvelustytön päivänselvää ilkeyttä olivat pikkutytöt alkaneet
kiusata vanhusta lavitsalla; ne hyppivät kumpikin hänen ympärillään
ja olivat kovin innostuneita tässä työssään. Ne olivat kumpikin
löytäneet oljenkorren, jolla pistelivät vanhusta korviin. Katselin
tätä hetkisen enkä sekaantunut asiaan. Vanhus ei liikauttanut
sormeaankaan puolustautuakseen; hän loi vain kiusanhenkiinsä
raivokkaan silmäyksen joka kerta kun ne pistivät häntä, ja pudisti
päätään vapautuakseen, kun oljet jo olivat hänen korvissaan.

Tätä katsellessani minä kiihdyin yhä enemmän ja enemmän enkä voinut
saada silmiäni pois siitä. Isä katsahti ylös korteistaan ja nauroi
pienokaisille; hän huomautti pelitovereilleenkin, mitä siellä
tapahtui. Miksi tuo vanhus ei liikahtanut? Miksi hän ei huitaissut
lapsia pois kädellään? Astuin askelen lähemmäksi lavitsaa.

"Antakaa niiden olla! Antakaa niiden olla! Hän on halvaantunut",
huudahti isäntä.

Ja pelosta joutua ajetuksi ulos yöksi, yksinkertaisesti peläten
herättäväni miehessä suuttumusta sekaantumalla tuohon kohtaukseen
minä vetäydyin äänettömänä takaisin entiselle paikalleni ja
pysyttelin levollisena. Miksikä asettaisin vaaranalaiseksi menettää
yösijani ja voileipäni pistämällä nenäni perheen asioihin? Ei mitään
temppuiluja puolikuolleen äijäparan takia! Ja minä tunsin itseni
kovaksi kuin piikivi.

Nuo pienet tytönvintiöt eivät lakanneet kiusanteoistaan. Heitä
yllytti vielä se, että vanhus ei tahtonut pitää päätänsä hiljaa, ja
he pistelivät häntä myös silmiin ja sieraimiin. Hän tuijotti heihin
kaukaisin katsein, ei sanonut mitään eikä voinut liikuttaa käsiään.
Äkkiä hän nosti yläruumistaan ja sylkäisi toista pikku tyttöä
kasvoihin; sitten hän kohottausi uudelleen ja sylkäisi myöskin toista
kohti, mutta ei osunut häneen.

Näin, miten isäntä viskasi kortit eteensä pöydälle ja juoksi lavitsan
luo. Hän oli aivan punaisena kiukusta ja huusi:

"Syljetkö sinä ihmisiä kasvoihin, senkin vanha rahjus!"

"Mutta, herrajumala, hänhän ei saanut rauhaa niiltä!" huudahdin
minä poissa suunniltani. Mutta minä olin koko ajan peloissani tulla
ulosajetuksi, enkä minä huudahtanut erikoisen ankarasti; minun koko
ruumiini vain vapisi suuttumuksesta.

Isäntä kääntyi minuun päin.

"Mutta kuulkaas mokomaa! Mitä se teihin kuuluu? Pitäkää vain
leipäläpenne tyyten kiinni ja tehkää kuten minä sanon; se on parasta
teille."

Mutta nyt kuului myöskin matamin ääni ja talo alkoi räiskyä
haukkumasanoista.

"Nähdäkseni, jumala-varjelkoon, te olette hulluja ja villittyjä
kaikki tyynni!" ärjyi hän. "Jos tahdotte olla täällä sisällä,
niin pysykää hiljaa molemmat, sen minä teille sanon! Hee, eipä
siinä kylliksi, että saa pitää asuntoa ja ruokaa ryökäleille, vaan
täytyy vielä olla tuomionpäivä ja rähinä ja saatananvalta sisällä
huoneissakin. Mutta sitä minä en enää siedä, se on ajatukseni! Sh!
Tukkikaa kitanne, kakarat, ja pyyhkikää nenänne myöskin, jollette,
niin tulen minä sen tekemään. Enpä mokomia ihmisiä ole nähnyt! Tänne
ne tulevat kadulta, vailla äyrejä edes täisalvaa varten, ja alkavat
pitää rähinää keskellä yötä ja reiskua talon ihmisten kanssa. Minä
en salli sitä, ymmärrättekö, ja saatte mennä tiehenne kaikki tyynni,
jotka ette tänne kuulu. Minä tahdon rauhan omassa asunnossani, se on
ajatukseni!"

En virkkanut mitään, en edes suutani avannut, vaan istuin oven
vieressä jälleen ja kuuntelin mekastusta. Kaikki rähisivät yhtaikaa,
vieläpä lapsetkin ja palvelustyttö, joka tahtoi selittää, miten koko
riita oli alkanut. Kun vain pysyisin vaiti, niin se menisi kyllä
ohi; se ei kehittyisi huippuunsa, kun vain en virkkaisi sanaakaan.
Ja mitä minulla olisi sanottavaa? Eikö ollut talvi ulkona ja eikö yö
ollut käsissä? Oliko silloin aika lyödä nyrkkinsä pöytään ja olla
miestä puolestaan? Ei mitään narrinpeliä! Ja minä istuin hiljaa
enkä lähtenyt talosta, en välittänyt nousta paikaltani, en edes
hävennyt sen takia, vaikka minut melkein oli käsketty ulos. Tuijotin
itsepintaisesti seinälle, missä Kristus riippui öljypainoksena, ja
vastasin vaitiololla kaikkiin emännän hyökkäyksiin.

"Niin, jos te minusta, matami, tahdotte päästä, niin ei siihen minun
puoleltani ole mitään estettä", sanoi toinen korttipelureista.

Hän nousi seisomaan. Toinen peluri nousi myöskin.

"Ei, sinua minä en tarkoittanut. Enkä sinuakaan", vastasi emäntä
noille kahdelle. "Jos tarvis on, niin kyllä minä näytän, ketä
tarkoitan. Jos tarvis on. Niin juuri! Kyllä näkyy, ketä minä..."

Hän puhua papatti lakkaamatta, antoi minulle vähän väliä noita
iskuja ja oikein venytti niitä, tehdäkseen yhä selvemmäksi ja
selvemmäksi minulle, että hän tarkoitti minua. Vaiti! sanoin
itselleni. Pysy vain vaiti! Hän ei ollut käskenyt minua pois,
ei selvästi eikä suorin sanoin. Ei vain mitään kopeutta minun
puoleltani, ei mitään ennenaikaista ylpeyttä! Korvat kuuroiksi!...
Sentään, miten merkillisen vihreä tukka tuolla Kristuksella tuossa
öljyväripainoksessa. Se muistutti suuressa määrin vihreää ruohoa,
tai täsmällisemmin sanottuna: paksua niittyruohoa. Hee, aivan
oikea huomautus, suhteellisen paksua niittyruohoa... Sarja nopeita
ajatusyhtymiä kulki tällä hetkellä läpi pääni: vihreästä ruohosta
erääseen Raamatun paikkaan, missä sanottiin, että jokainen elämä oli
kuin ruoho, joka sytytettiin, siitä tuomiopäivään, jolloin kaikki
tulisi palamaan, sitten pieni poikkeus Lissabonin maanjäristykseen,
minkä jälkeen mieleeni juolahti espanjalainen messinkinen
kynänvarsi, jollaisen olin nähnyt Ylajalin luona. Ah, niin,
kaikki oli katoavaista! Aivan kuin ruoho joka palaa! Siitä johtui
ajatukseni neljään lautaan ja käärinliinoihin -- Käärinliinoja neiti
Andersenilla, portista oikealle...

Ja kaikki tämä vilahti päässäni tuona epätoivoisena hetkenä, jolloin
emäntäni oli ajamaisillaan minut ulos.

"Hän ei ole kuulevinaan!" huusi emäntä. "Minä sanon, että teidän on
lähdettävä talosta, nyt sen tiedätte! Luulenpa, jumala-paratkoon,
että mies on hullu! Nyt te lähdette heti paikalla, ja sitten ei siitä
sen enempää."

Katsahdin oveen, en lähteäkseni, en ollenkaan lähteäkseni; minussa
heräsi julkea ajatus: jos ovessa olisi ollut avain, olisin kääntänyt
sen lukkoon, sulkeutunut huoneeseen toisten kanssa, päästäkseni
lähtemästä. Minulla oli aivan hysteerinen kauhu joutua ulos kadulle
jälleen. Mutta ovessa ei ollut avainta, ja minä nousin seisomaan;
mitään toivoa ei enää ollut.

Silloin sekaantuu äkkiä isännän ääni vaimon pauhaamiseen. Jäin
hämmästyneenä seisomaan. Sama mies, joka äsken oli uhannut minua,
asettuu, merkillistä kyllä, puolelleni. Hän sanoo:

"Ei, ei käy laatuun ajaa ihmisiä yön selkään, tiedätkös. Siitä
rangaistaan."

En tiennyt, että siitä voitiin rangaista, en voinut sitä sanoa,
mutta ehkäpä se oli niin, ja eukko talttui aivan heti, rauhoittui
eikä puhunut enää minulle. Asettipa hän vielä pari voileipääkin
eteeni illalliseksi, mutta minä en ottanut niitä vastaan, vain
kiitollisuudesta miestä kohtaan en ottanut niitä vastaan, sanoin
saaneeni hiukan ruokaa kaupungilla.

Kun vihdoinkin läksin eteiseen mennäkseni nukkumaan, tuli matami
jäljestäni, pysähtyi kynnykselle ja sanoi kovalla äänellä, hänen
suuren raskauden tilassa olevan vatsansa pompottaessa minua kohti:

"Mutta se on viimeinen yö, jonka nukutte täällä, että sen tiedätte."

"Niinpä kyllä!" vastasin.

Ehkäpä keino ilmaantuisi yösijan saamiseksi huomenna, jos oikein
puuhaisin sen takia. Jokin olinpaikka minun kuitenkin täytyi löytää.
Toistaiseksi olin iloissani, ettei tarvinnut nyt mennä yöksi ulos.

       *       *       *       *       *

Nukuin viiden kuuden tienoille aamulla. Ei ollut vielä valoisaa,
kun heräsin, mutta nousin kuitenkin samassa, olin nukkunut täysissä
pukimissani kylmän takia eikä minulla ollut siis sen enempää
pukeutumista. Juotuani hiukan vettä ja kaikessa hiljaisuudessa
saatuani oven auki läksin heti ulos peläten tapaavani emäntäni
uudelleen.

Muutamat poliisit, jotka olivat valvoneet koko yön, olivat ainoat
elävät olennot, jotka näin kadulla; vähän ajan kuluttua alkoi
myöskin pari miestä sammutella kaasulyhtyjä ympärilläni. Kuljeksin
ilman päämäärää, saavuin Kirkkokadulle ja suuntasin kulkuni alas
linnoitukselle päin. Kylmissäni ja vielä unisena, polvet ja selkä
pitkästä kävelymatkasta väsyneinä ja hyvin nälkäisenä minä istahdin
eräälle penkille ja nuhjotin siinä kauan aikaa. Kolme viikkoa minä
olin elänyt yksistään niillä voileivillä, jotka emäntäni oli minulle
antanut aamuin ja illoin; nyt oli juuri vuorokausi kulunut siitä
kun olin saanut viimeisen ateriani, ilkeä kalvaminen alkoi jälleen
ja minun täytyi keksiä jokin keino aivan heti. Sitä ajatellen minä
jälleen nukahdin penkille.

Heräsin siihen, että ihmiset juttelivat lähelläni, ja kun minä olin
hiukan päässyt selville tilanteesta, näin, että oli kirkas päivä ja
kaikki ihmiset jo jalkeilla. Nousin ja läksin astelemaan poispäin.
Aurinko yleni kunnaiden takaa, taivas oli valkoinen ja hieno, ja
iloitessani kauniista aamusta monien pimeiden viikkojen jälkeen
minä unohdin kaikki surut ja arvelin, että monesti olin ollut
pahemmassakin asemassa. Taputin rintaani ja pistin pieneksi lauluksi.
Ääneni oli kehno, se särähti ja minä hellyin kyyneliin asti. Tämä
komea päivä, tuo valkoinen, valohohtoinen taivas vaikuttivat myöskin
liian voimakkaasti minuun ja purskahdin äänekkääseen itkuun.

"Mikä teillä on hätänä?" kysyi muuan mies.

En vastannut, kiiruhdin vain pois, kätkien kasvoni kaikilta ihmisiltä.

Menin alas satamaan. Suuri, venäläisellä lipulla varustettu
parkkilaiva purki hiiliä; luin sen nimen, "Copegoro", kupeesta.
Minua huvitti kauan aikaa katsella, mitä tuolla vieraalla laivalla
tapahtui. Sen lasti mahtoi olla melkein purettu, IX jalka oli jo
näkyvissä, pohjalastista huolimatta, ja kun hiilihampparit astelivat
kannella, kumahteli koko laiva ontosti.

Aurinko, valo, suolainen merenhenki, koko hääräävä ja iloinen elämä
virkisti minua ja sai vereni sykkimään elävästi. Yhtäkkiä pisti
päähäni, että täällä istuessani voisin ehkä valmistaa pari kohtausta
näytelmästäni. Ja minä otin paperit esille taskustani.

Koetin muodostaa vuorolausetta erään munkin suuhun, vuorolausetta,
joka uhkuisi voimaa ja suvaitsemattomuutta, mutta en siinä
onnistunut. Silloin sivuutin munkin ja halusin valmistaa puheen,
tuomarin puheen temppelin häpäisijälle, ja minä kirjoitin puoli
sivua tuota puhetta, minkä jälkeen lopetin. Sanoihini ei ottanut
tullakseen oikeaa sävyä. Häärinä ympärilläni, nostolaulut, vorokkien
melu ja lakkaamaton rautaketjujen räminä sopivat niin huonosti siihen
rehevään keskiajan ilmaan, joka verhoaisi kuin sumu näytelmääni.
Panin paperit kokoon ja nousin pystyyn.

Nyt olin kuitenkin päässyt siunatun hyvään alkuun ja minä tunsin
selvästi, että voisin nyt jotakin suorittaa, jos kaikki kävisi
hyvin. Kunpa vain olisi rauhallinen paikka, mihin voisi pujahtaa!
Ajattelin sitä, pysähdyin keskellä katua ja ajattelin, mutta en
tiennyt ainoatakaan rauhallista paikkaa koko kaupungissa, missä
voisin hetkisen olla. Ei ollut muuta keinoa, minun oli mentävä
takaisin entiseen asuntopaikkaani Vaterlandiin. Tarrauduin siihen,
ja minä sanoin koko ajan itselleni, ettei se käynyt laatuun, mutta
minä kuljin kuitenkin ja lähenin yhä tuota kiellettyä paikkaa. Tosin
se oli noloa, myönsin itselleni, niin, se oli halpamaista, oikein
halpamaista olikin, mutta mitäpä siitä. En ollut vähintäkään kopea,
rohkenin sanoa sellaistakin, että olin nöyrimpiä olentoja, mitä tähän
päivään saakka oli maailmassa ollut. Ja minä menin.

Pysähdyin portilla ja harkitsin vielä kerran. No, käyköön miten
tahansa, minun täytyi se uskaltaa! Mikä pikku asia tässä olikaan
kysymyksessä? Ensiksikin tarvitsin vain muutamia tunteja, toiseksi,
jumalaparatkoon, minä en koskaan myöhemmin tulisi siihen taloon enää.
Menin pihalle. Vielä astellessani noilla pihamaan epätasaisilla
kivillä minä olin epävarma ja olin vähällä kääntyä ovelta takaisin.
Purin hampaani yhteen. Ei, ei mitään ennenaikaista ylpeyttä!
Pahimmassa tapauksessa voisin puhdistautua sillä, että olin tullut
sanomaan jäähyväisiä, jättämään kunnon jäähyväiset ja tekemään
sopimusta velastani taloon. Avasin oven eteiseen.

Jäin seisomaan aivan hiljaa sisäpuolella. Aivan edessäni, vain
parin askelen päässä oli isäntä itse, ilman hattua ja päällystakkia
ja kurkisti avaimen reiästä perheen omaan huoneeseen. Hän teki
äänettömän liikkeen kädellään, saadakseen minut olemaan hiljaa ja
kurkisti jälleen sisälle avaimenreiästä. Hän seisoi siinä ja nauroi.

"Tulkaas tänne!" sanoi hän kuiskaten.

Lähestyin varpaisillani.

"Katsokaas tuonne!" sanoi hän ja nauraa hihitteli. "Kurkistakaas
sisälle! Hihii! Siellä ne rötköttävät! Katsokaas! Katsokaas ukkoa!
Näettekö ukkoa?"

Sängyssä, aivan öljyväripainoksessa olevan Kristuksen alapuolella,
näin kaksi olentoa, emännän ja vieraan perämiehen; emännän jalat
loistivat valkoisina tummaa patjaa vasten. Ja lavitsalla toisella
seinällä istui emännän isä, halvaantunut ukko ja katseli toimitusta,
käsiinsä nojaten, kyyryssä kuin tavallisesti, voimatta liikkua...
Käännyin isäntääni päin. Hänen oli hyvin vaikea pidättyä nauramasta
ääneen.

"Näettekös ukkoa?" kuiskasi hän. "Oi jumalani, näettekös ukkoa? Hän
istuu ja katselee toimitusta!" Ja hän kumartui jälleen tirkistämään
avaimenreiästä.

Menin ikkunan luo istumaan. Tuo näky oli auttamattomasti saattanut
epäjärjestykseen kaikki ajatukseni ja myllertänyt ylösalaisin koko
hyvän tunnelmani. No, mutta mitä se minuun kuului? Kun mies-itse
mukautui siihen, vieläpä löysi suurta hupiakin siitä, niin ei minulla
ollut mitään syytä pahastua sen johdosta. Ja mitä ukkoon tulee, niin
ukko oli ukko. Ehkäpä hän ei sitä nähnytkään, ehkäpä hän istui ja
nukkui; Jumala tietää, vaikka hän olisi ollut kuollutkin; minua ei
ihmetyttäisi, jos hän olisi kuollut. Enkä minä antanut sen vaivata
omaatuntoani sen enempää.

Otin jälleen paperini esille ja tahdoin sysätä kaikki
asiaankuulumattomat vaikutteet syrjään. Olin pysähtynyt keskelle
lausetta tuomarin puheessa: "Niin käske minua Jumala ja laki, niin
käskee minua viisaiden miesteni neuvosto, niin käskee minua myös
omatuntoni... Katsoin ulos ikkunasta ajatellakseni, mitä hänen oma
tuntonsa käskisi. Pientä kupsetta kuului sisältä huoneesta. No, se
ei minua liikuttanut, ei vähääkään; ukko oli sitä paitsi kuollut,
kuollut ehkä aamulla kello neljän aikaan; minusta tuo kupse oli ihan
kerrassaan saman tekevää, mitä hittoa minä siis sitä ajattelemaani
Rauhallinen vain!

"Niin käskee minua myös omatuntoni..."

Mutta kaikki oli vannoutunut minua vastaan. Mies ei seisonut
lainkaan hiljaa avaimenreiän luona, kuulin silloin tällöin hänen
pidätettyä nauruaan ja näin että hän värisi; ulkona kadulla
tapahtui myös jotakin, joka häiritsi minua. Pieni poika puuhaili
itsekseen vastapäisellä katukäytävällä auringonpaisteessa, hän
oleili kaikessa rauhassa eikä aavistanut vaaraa, sitoi vain muutamia
paperiliuskaleita yhteen eikä tehnyt mitään pahaa. Äkkiä hypähtää
hän ylös ja kirkaisee; hän ryntää takaperin kadulle ja näkee miehen,
täysikasvuisen miehen jolla oli punainen parta ja joka kurkottaen
eräästä toisen kerroksen ikkunasta oli sylkäissyt hänen päähänsä.
Pienokainen itki vihasta ja kiroili voimattomana ikkunaa kohti, ja
mies nauroi hänelle vasten kasvoja; kului ehkä viisi minuuttia sillä
tavoin. Käännyin poispäin ollakseni näkemättä pojan itkua.

"Niin käskee minua myös omatuntoni..."

Minun oli mahdotonta päästä sen edemmäksi. Vihdoin alkoi kaikki
mennä hunningolle; minusta näytti kuin olisi sekin, minkä olin
kirjoittanut, kelvotonta, niin koko ajatus oli vaarallista
lörpötystä. Eihän voinut olla edes puhettakaan omastatunnosta
keskiajalla, omantunnon keksi vasta tanssinopettaja Shakespeare, koko
puheeni oli siis väärä. Eikö siis ollut mitään hyvää noilla arkeilla?
Selailin ne läpi uudelleen ja kumosin heti epäilykseni; löysin
suurenmoisia kohtia, oikein pitkiä vallan erinomaisia kohtia. Ja
rintaani syöksähti jälleen kaipuu ryhtyä työhön ja saada näytelmäni
valmiiksi.

Nousin ja menin ovelle ottamatta ollenkaan huomioon isännän
raivokkaita viittauksia että oli kuljettava hiljaa. Poistuin varmasti
ja päättävästi eteisestä, nousin portaita toiseen kerrokseen ja
astuin entiseen huoneeseeni. Perämieshän ei ollut siellä, ja
mikäpä estäisi minua siis istumasta täällä hetkisen? Minä en
koskisi mihinkään hänen kapineisiinsa, minä en käyttäisi edes hänen
pöytäänsä, vaan istahtaisin tuolille oven suuhun ja olisin iloinen.
Sieppaan nopeasti paperit esille polvilleni.

Nyt kului useita minuutteja aivan erinomaisesti. Vuorosanat toisensa
jälkeen syntyivät valmiina päässäni ja minä kirjoitin lakkaamatta.
Täytän sivuja yhtä mittaa, kuljen eteenpäin yli kantojen ja kivien,
hyräilen hiljaa ihastuksissani hyvästä tunnelmastani ja tuskin olen
tietoinen omasta itsestäni. Ainoa ääni, minkä kuulen tällä hetkellä,
on oma iloinen hyräilyni. Mieleeni juolahti myös onnekas ajatus
eräästä kirkonkellosta, joka paukahtaisi soimaan määrätyllä kohdalla
näytelmässäni. Kaikki sujui mainiosti.

Silloin kuulen akselia portaissa. Vapisen ja olen melkein poissa
suunniltani, istuin melkein kuin valmiina hyppäykseen, arkana,
hermot pingottuneina, peläten kaikkia asioita ja nälän kiihottamana;
kuuntelen hermostuneesti, pidän kynää hiljaa kädessäni ja kuuntelen
enkä voi kirjoittaa sanaakaan enää. Ovi avautuu, alhaalla huoneessa
ollut pari astuu sisään.

Jo ennen kuin olin saanut aikaa pyytääkseni anteeksi tekoani, huutaa
emäntä aivan kauhistuneena:

"Mutta, herrannimessä, istuuko hän täällä taaskin!"

"Anteeksi!" sanoin minä ja olisin sanonut enemmänkin, mutta en
ehtinyt sen pitemmälle.

Emäntä avasi oven selkosen selälleen ja ärjyi: "Jollette heti lähde
ulos, niin, piru vieköön, minä haen poliisin!"

Minä nousin.

"Minä tahdoin vain sanoa teille jäähyväiset", mumisin minä, "ja
sitten minun täytyi odottaa teitä. En ole koskenut mihinkään, istuin
tässä tuolilla..."

"Niin, ei se mitään", sanoi perämies. "Mitäs se teki? Antakaa miehen
olla!"

Tultuani porraskäytävään minä äkkiä raivostuin tuohon paksuun
pullistuneeseen eukkoon, joka seurasi minun kintereilläni saadakseen
minut nopeasti poistumaan, ja minä seisoin hetkisen hiljaa, suu
täynnä mitä pahimpia haukkumanimiä, jotka tahdoin syytää häntä kohti.
Mutta minä maltoin mieleni ajoissa ja olin vaiti, vaiti yksistään
kiitollisuudesta tuota vierasta miestä kohtaan, joka kulki emännän
takana ja olisi saattanut kuulla. Emäntä tulla humppasi jäljestäni ja
haukkui lakkaamatta, samalla myös vihani yltyi joka askelella.

Tulimme pihalle, minä kuljin hyvin verkalleen, vielä harkiten,
olisiko minun annettava viimeinen isku emännälle. Olin tällä hetkellä
aivan sokeana raivosta, ja minä mietin mitä pahinta verenvuodatusta,
iskua, joka kellistäisi hänet kuoliaaksi paikalla, potkua vatsaan.

Kaupunginpalvelija kulkee ohitseni portilla, hän tervehtii, enkä minä
vastaa; hän kääntyy matamin puoleen takanani, ja minä kuulen hänen
kysyvän minua, mutta minä en käänny takaisin.

Pari askelta portin ulkopuolella saavuttaa kaupunginpalvelija minut,
tervehtii uudelleen ja pysäyttää minut. Hän antaa minulle kirjeen.
Kiivaasti ja vastahakoisesti revin sen auki, kymmenen kruunun seteli
putoaa ulos kuoresta, mutta ei mitään kirjettä, ei sanaakaan.

Katson mieheen ja kysyn:

"Mitä narrinpeliä tämä on? Keneltä tämä kirje on?"

"Niin, sitä en tiedä", vastaa hän, "mutta eräs nainen sen minulle
antoi."

Seisoin hiljaa. Kaupunginpalvelija poistui. Sitten minä pistän
setelin jälleen kuoreen, käärin sen hyvin kokoon, käännyn ympäri
ja menen emännän luo, joka vielä väijyy minua portilla ja viskaan
setelin vasten hänen kasvojaan. En lausunut sanaakaan, en tavuakaan
päästänyt huuliltani, näin vain hänen tutkivan kokoonpuristettua
paperia, ennen kuin poistuin...

Hee, sellaista voitiin sanoa kunnialliseksi esiintymiseksi! Ei sanoa
mitään, ei puhutella roskaväkeä, vaan aivan rauhallisesti kääriä
kokoon suuri seteli ja viskata se vainoojien silmille. Sitä voitiin
sanoa arvokkaaksi esiintymiseksi! Sellaista niiden piti saada, senkin
elukat!...

Tultuani Tomte-kadun ja Rautatietorin kulmaan alkoi katu äkkiä
pyöriä silmissäni, päässäni suhisi ja minä kaaduin seinää vasten. En
voinut ollenkaan mennä sen edemmäksi, en edes voinut suoristautua
tukalasta asemastani; jäin siihen samaan asentoon ja tunsin, että
aloin menettää tajuntani. Hullu vihani vain yltyi tästä väsymyksen
puuskasta ja minä nostin jalkaani ja polkaisin sillä käytävään.
Tein myöskin monia muita asioita päästäkseni voimiini, purin
hampaani yhteen, rypistin otsaani, vääntelin epätoivoisesti silmiäni
ja se rupesi auttamaan. Ajatukseni selkeni, käsitin, että olin
menehtymäisilläni. Ojensin käteni ja tuuppasin itseni irti seinästä;
katu tanssi edelleen ympärilläni. Aloin nikotella raivosta, ja minä
taistelin oikein sydämen vimmalla kurjuuteni kanssa, pidin vallan
urhoollisesti puoliani, etten olisi kaatunut kumoon, minä tahdoin
kuolla seisoalleni.

Työrattaat kulkevat ohitseni ja minä näen, että niissä on perunoita,
mutta raivosta, itsepäisyydestä minä keksin sanoa, että ne eivät
olleet perunoita, vaan kaalinkupuja. Kuulin hyvin, mitä itse sanoin,
ja minä vannoin tietoisesti kerran toisensa jälkeen tuon valheen,
vain saadakseni sairaalloisen tyydytyksen, että tein jäykän väärän
valan. Päihdytin itseäni tuolla verrattomalla synnillä, ojensin kolme
sormeani ilmaan ja vannoin väräjävin huulin isän, pojan ja pyhän
hengen nimeen, että ne olivat kaalinkupuja.

Aika kului. Minä laskeuduin istumaan vieressäni olevalle portaalle ja
kuivasin hikeä otsaltani ja kaulaltani, vedin ilmaa keuhkoihini ja
pakottauduin olemaan rauhallinen. Aurinko painui alas, päivä alkoi
kallistua iltapuoleen. Aloin jälleen mietiskellä asemaani; nälkä kävi
ankaraksi minua kohtaan ja muutaman tunnin kuluttua olisi jälleen yö;
oli keksittävä keino vielä kun oli aikaa. Ajatukseni alkoivat jälleen
risteillä asunnon ympärillä, josta minut oli ajettu pois; minä en
lainkaan halunnut palata sinne takaisin, mutta en voinut kuitenkaan
olla ajattelematta sitä. Oikeastaan emännällä oli ollut täysi oikeus
ajaa minut ulos. Kuinka minä saatoin ajatellakaan asua jonkun
luona, kun en voinut maksaa puolestani? Hän oli päälle päätteeksi
antanut minulle ruokaa silloin tällöin; vieläpä eilen illalla, kun
olin suututtanut hänet, hän oli tarjonnut minulle pari voileipää,
hyvyydestä hän ne oli minulle tarjonnut, koska hän tiesi, että minä
niitä kaipasin. Joten minulla ei ollut siis mitään valitettavaa,
ja minä ryhdyin siinä portaalla istuessani pyytämään hiljaisessa
mielessäni anteeksi häneltä käytöstäni. Varsinkin kaduin katkerasti,
että olin viime hetkellä osoittanut hänelle kiittämättömyyttä ja
viskannut hänelle kymmenen kruunua vasten kasvoja...

Kymmenen kruunua! Maiskautin kerran suutani. Kirje, jonka
kaupunginpalvelija oli tuonut, mistä se saapui? Vasta tällä
hetkellä minä ajattelin selkeästi tätä ja aavistin samalla, miten
koko asia oli. Tulin sairaaksi tuskasta ja häpeästä, kuiskasin:
Ylajali! muutamia kertoja käheällä äänellä ja pudistin päätäni.
Enkö minä juuri vielä niin myöhään kuin eilen illalla ollut
päättänyt kulkea ylpeänä hänen ohitsensa, kun kohtaisin hänet,
ja osoittaa hänelle mitä suurinta välinpitämättömyyttä? Ja sen
sijaan minä olin herättänyt hänessä sääliä ja saattanut hänet
lähettämään armeliaisuusrovon. Ei, ei, ei koskaan tulisi loppua
minun alennustilastani! En edes häntä kohtaan ollut voinut esiintyä
kunnollisesti; minä vajosin, vajosin kaikilla tahoilla, minne
vain käännyin, vajosin alas, sorruin kunnottomuuteen enkä koskaan
päässyt enää ylös, en koskaan. Se oli kaiken huippu! Ottaa kymmenen
kruunua almuna, voimatta singota sitä takaisin vasten salaperäistä
antajaa, kerätä äyrejä kokoon molemmin käsin, missä vain niitä
tarjottiin, ja pitää ne, käyttää ne asuinrahoiksi, omasta sisäisestä
vastenmielisyydestä huolimatta...

Enkö voinut mitenkään saada takaisin noita kymmentä kruunua, tavalla
tai toisella? Ei kylläkään hyödyttänyt mennä takaisin emännän luokse
ja saada hänet antamaan setelin takaisin, täytyi olla toinenkin
keino, kun oikein ajattelin, kun vain oikein ponnistin itseäni ja
ajattelin juurta jaksain. Tässä, jumala-paratkoon, ei auttanut
ajatella vain tavallisella tavalla; minä sain ajatella niin että koko
ihmisolentoani kirveli, löytääkseni keinon noiden kymmenen kruunun
hankkimiseksi! Ja minä istuin ajattelemaan.

Kello saattoi olla noin neljän korvilla, parin tunnin kuluttua
minä ehkä tapaisin teatterin johtajan, jos minulla vain olisi
näytelmäni valmiina. Otan käsikirjoituksen esille siinä istuessani
ja tahdon väkivoimalla saada kokoon kolme, neljä viimeistä
kohtausta; minä ajattelen ja hikoilen ja luen läpi alusta saakka,
mutta en pääse minnekään. Ei mitään metkuja! sanon minä, ei mitään
jäykkäniskaisuutta täällä! Ja minä alan kiireesti kirjoittaa
näytelmääni, kirjoitan, mitä mieleen johtuu, vain päästäkseni
nopeasti loppuun. Olin uskottelevinani itselleni, että minulla
oli jälleen suuri hetki, syötin valheita itselleni, petin itseäni
päivänselvästi ja kirjoitin kuin ei minun tarvitsisi ollenkaan hakea
sanoja. Se on hyvä! se on tosiaankin mainio keksintö! kuiskailin
välistä; kirjoita vain niin!

Vihdoin alkavat kuitenkin viimeiset vuoropuheluni tuntua minusta
epäilyttäviltä; ne olivat sävyltään niin erilaisia kuin ensimmäisten
kohtausten vuoropuhelut, sitä paitsi ei munkin sanoissa ollut mitään
keskiaikaan viittaavaa. Katkaisen kynän hampaissani, hypähdän ylös,
revin käsikirjoituksen palasiksi, revin joka arkin palasiksi, viskaan
hattuni kadulle ja poljen jaloillani sitä. Olen mennyttä miestä,
kuiskaan itsekseni, hyvät naiset ja herrat, olen mennyttä miestä! En
sano muuta kuin nuo sanat seisoessani ja polkiessani hattuani.

Muuan poliisi seisoo jonkun askelen päässä ja katselee minua; hän
seisoo keskellä katua eikä näe mitään muuta kuin minut. Nostaessani
päätäni yhtyvät katseemme; hän oli ehkä seisonut siinä kauan aikaa ja
vain katsellut minua. Otan hattuni maasta, panen sen päähäni ja menen
poliisin luo.

"Tiedättekö, paljonko kello on?" sanon minä.

Hän odottaa hetkisen, ennen kuin ottaa kellonsa esille, eikä sillä
välin luo silmiään minusta.

"Neljä", vastaa hän.

"Oikein!" sanon minä; "neljä, aivan oikein! Te osaatte asianne,
kuulen minä, ja muistan teidät vastakin."

Sen sanottuani jätin hänet. Hämmästytin häntä ylenmäärin, hän jäi
suu auki seisomaan ja katselemaan minua ja pitämään kelloa vielä
kädessään. Tultuani Royalin ulkopuolelle käännyin katsomaan taakseni:
hän seisoi vielä samassa asennossa ja seurasi minua silmillään.

He-hee, sillä tavoin piti elukoita kohdella! Harkitun
häpeämättömästi! Se vaikutti eläimiin, herätti pelkoa eläimissä...

Olin kerrassaan tyytyväinen itseeni ja pistin jälleen pieneksi
lauluksi. Kiihtymyksen jännittämänä, tuntematta enää mitään tuskaa,
tietämättä minkäänlaisista tuskista, kuljin kevyesti kuin höyhen
yli torin, käännyin ylös myymäläin kohdalla ja istahdin penkille
Vapahtajamme kirkon luona.

Eiköhän sentään ollut jokseenkin samantekevää, lähetinkö sen kymmenen
kruunua takaisin vai ei? Kun olin sen saanut, niin se oli minun, ja
varmaankaan ei ollut hätää siellä, mistä se saapui. Täytyihän minun
kuitenkin ottaa se vastaan, kun se ilmeisesti lähetettiin minulle;
oli tarkoituksetonta jättää se kaupunginpalvelijalle. Myöskään ei
käynyt laatuun lähettää takaisin toista kymmenen kruunun seteliä kuin
sitä, minkä olin saanut Joten koko asialle ei voinut mitään.

Rupesin katselemaan toriliikennettä ja askarruttamaan aivojani
mitättömillä asioilla, mutta siinä en onnistunut, ja mietiskelin yhä
sitä kymmentä kruunua. Lopulta puristin käteni nyrkiksi ja suutuin.
Se loukkaisi häntä, sanoin, jos lähettäisin sen takaisin, miksikä
siis lähettäisin? Ikuisesti kulkisin pitäen itseäni liian hyvänä
kaikkeen mahdolliseen, pudistellen päätäni ja sanoen: ei kiitos. Nyt
näin, mihin se johti; olin jälleen taivasalla. Silloinkin, kun oli
edellytyksiä, en pysynyt hyvässä, lämpimässä asunnossani; olin ylpeä,
hypähdin pystyyn ensimmäisestä sanasta ja olin miestä puolestani,
maksoin kymmeniä kruunuja oikealle ja vasemmalle ja menin tieheni...
Tuomitsin ankarasti itseäni siitä, että olin jättänyt asuntoni ja
jälleen saattanut itseni pulaan.

Muuten annoin palttua kaikelle! Minä en ollut pyytänyt sitä kymmentä
kruunua, enkä sitä oikeastaan ollut pitänyt käsissänikään, vaan
antanut sen heti pois, maksanut sen ventovieraille ihmisille, joita
en koskaan enää haluaisi nähdä. Sellainen mies minä olin, maksoin
aina kaikki viimeistä äyriä myöten. Jos tunsin Ylajalin oikein, niin
ei hän myöskään katunut rahojen lähettämistä minulle; mitä minä siis
mutkittelemaan? Oli suorastaan vähintä minkä hän saattoi tehdä,
lähettää kymmenen kruunua. Olihan tyttö-parka rakastunut minuun,
he-hee, sittenkin aivan tulisesti rakastunut minuun... Ja minä istuin
ja pöyhistelin kelpolailla sitä ajatellessani. Ei epäilystäkään, että
hän oli rakastunut minuun, tuo tyttöparka!...

Kello tuli viisi. Lysähdin jälleen hervottomaksi pitkällisen,
hermostuneen kiihtymyksen jälkeen ja aloin uudelleen tuntea tyhjää
suhinaa päässäni. Tuijotin suoraan eteeni, pidin silmäni jäykkinä ja
katsoin vastapäätä olevaa Elefantti-apteekkia kohti. Nälkä raivosi
ankarasti sisälläni ja minä kärsin kovin. Istuessani siinä ja
katsellessani eteenpäin tajuan, että vähitellen jäykkään katseeseeni
ilmestyy olento, jonka lopulta näen aivan selvästi ja tunnen: se on
pullamuija. Elefantti-apteekin luona.

Hätkähdän, suoristaudun penkillä ja alan mietiskellä. Kyllä, aivan
oikein, se oli sama muija saman pöydän ääressä samalla paikalla!
Maiskautan pari kertaa suutani ja napsautan sormiani, nousen
penkiltä ja alan astella apteekkia kohti. Ei mitään kieräilyjä! Mitä
siitä, olivatpa ne syntirahoja tai hyviä norjalaisia kaupparahoja
Kongsbergistä! En halunnut olla naurettava, liiallisesta ylpeydestä
saattoi kuolla...

Menen kulmaukseen, suuntaan kulkuni muijaa kohti ja asetun hänen
eteensä. Hymyilen, nyökkään tuttavallisesti ja sovitan sanani kuin
olisi ollut päivän selvää, että tulisin kerran takaisin.

"Päivää!" sanon minä. "Ette ehkä tunne minua enää?"

"En", vastaa hän vitkalleen ja katsoo minuun.

Hymyilen vielä enemmän, kuin olisi se vain leikkiä, ettei hän
tuntenut minua ja sanon:

"Ettekö muista, että annoin teille kerran muutamia kruunuja? En
sanonut silloin mitään, mikäli muistan, en sanonut; se ei ole
tapananikaan. Kun on rehellisten ihmisten kanssa tekemisissä, niin on
tarpeetonta tehdä sopimusta ja niin sanoakseni valmistaa kontrahtia
jokaisesta pikkuasiasta. He-hee! Niin, minä se olin, joka annoin
teille ne rahat."

"Jaha, vai niin, vai te se olitte! Niin, nyt teidät tunnenkin, kun
oikein ajattelen..."

Oletin hänen rupeavan kiittämään rahoista, ja sano sen vuoksi
nopeasti samalla tarkastellen pöydällä olevia ruokatavaroita:

"Niin, nyt minä tulin vehnäsiä hakemaan."

Sitä hän ei ymmärrä.

"Vehnäsiä", toistan minä, "nyt minä tulin niitä noutamaan. Ainakin
osan. Kaikkia minä en tarvitse tänä päivänä."

"Tulitteko niitä noutamaan?" kysyi hän.

"Niin kyllä, tulin niitä noutamaan!" vastaan ja nauran ääneen
ikään kuin olisi jo heti pitänyt olla päivänselvä asia, että minä
tulin niitä noutamaan. Otan pöydältä yhden vehnäsen, jonkinlaisen
ranskanleivän, jota alan syödä.

Kun muija näkee tämän, hän hypähtää pystyyn, tekee vaistomaisen
liikkeen suojellakseen tavaroitaan, ja hän antaa minun ymmärtää,
ettei hän ollut odottanut minua takaisin niitä häneltä riistämään.

Eikö, sanon. Vai eikö tosiaan? Olipa hän minusta todellakin mainio
muija! Oliko hän koskaan kokenut sellaista, että joku olisi antanut
hänelle säilytettäväksi joukon kruunuja, ilman että asianomainen
olisi vaatinut niitä takaisin? Katsokaas mokomaa! Luuliko hän ehkä
että ne olivat varastettuja rahoja, kun minä olin ne viskannut
hänelle sillä tavoin? No, sitä hän ei uskonut; se oli sentään
hyvä, tosiaankin hyvä! Se oli, melkein voisi sanoa kiltisti hänen
puoleltaan, että hän kuitenkin piti minua rehellisenä miehenä.
Ha-haa. Niin, hän oli tosiaankin hyvä!

Mutta miksi sitten annoin hänelle rahat? Muija tuli katkeraksi ja
huusi sen kovalla äänellä.

Selitin, miksi olin antanut hänelle rahat, selitin sen sävyisästi ja
painokkaasti: Minulla oli tapana menetellä sillä tavoin, koska uskoin
kaikista ihmisistä hyvää. Aina, kun joku pyysi minulta kontrahtia,
todistetta, pudistin minä päätäni ja sanoin: ei kiitoksia! Jumala
tiesi, että niin tein.

Mutta muija ei ymmärtänyt sittenkään.

Tartuin toisiin keinoihin, puhuin terävästi enkä enää lörpötellyt.
Oliko koskaan tapahtunut, että joku olisi maksanut hänelle etukäteen
sillä tavoin? kysyin minä. Tarkoitin tietysti ihmisiä, jotka olivat
hyvissä varoissa, esimerkiksi joku konsuli? Eikö koskaan? Niin, minä
en voinut sille mitään, että menettely oli hänestä outoa. Sellainen
oli tapa ulkomailla. Hän ei ehkä ollut koskaan käynyt maan rajojen
ulkopuolella? Ei, siinä sen näette! Hän ei siis voisi puhuakaan tässä
asiassa... Ja minä otin useampia vehnäsiä pöydältä.

Hän murisi vihaisesti, kieltäytyi itsepintaisesti antamasta mitään
siitä, mitä hänellä oli pöydällä, tempasipa vielä yhden vehnäsen
kädestäni ja pani sen jälleen paikalleen. Suutuin, iskin nyrkilläni
pöytään ja uhkasin poliisilla. Olisin hänelle armollinen, sanoin.
Jos ottaisin kaikki, mikä minun oli, niin puhdistaisin koko hänen
kauppansa, sillä minä olin aikoinani antanut hänelle hirvittävän
summan rahaa. Mutta en tahtonut ottaa niin paljoa, todellisuudessa
halusin vain puolet. Enkä päällepäätteeksi tulisi enää uudelleen.
Siitä minua Jumala varjelkoon, koska hän oli sellainen ihminen...

Vihdoin hän otti esille joukon vehnäsiä, neljä, viisi kappaletta,
joille hän määräsi korkeimman hinnan, mitä saattoi keksiä, ja pyysi
minua ottamaan ne ja menemään matkoihini. Minä leukailin edelleen
hänen kanssaan, väitin, että hän kähvelsi vähintään yhden kruunun
rahoistani ja sitä paitsi nylki minua huimaavilla hinnoillaan.
Tiedättekö, että sellaisista kähvellyksistä rangaistaan? sanoin minä.
Jumala varjelkoon, te voisitte päästä pakkotyöhön elinajaksenne,
mokomakin muija! Hän heitti minulle vielä yhden vehnäsen ja pyysi
melkein hammasta kiristäen minua menemään.

Ja minä menin.

Hee, oliko mokomaa pullamuijaa ennen nähty! Koko ajan toria
kulkiessani ja vehnäsiä syödessäni puhelin ääneen muijasta ja hänen
julkeudestaan, toistin itselleni, mitä kumpikin olimme sanoneet
toisillemme, ja minusta näytti, että olin ollut häntä koko lailla
etevämpi. Söin vehnäsiä kaikkien ihmisten nähden ja juttelin tästä.

Ja vehnäset hävisivät yksi toisensa jälkeen; ei tuntunut, söinpä
miten paljon tahansa, olin yhtä pohjattoman nälkäinen. Herrajumala
sentään, ettei se jo alkanut pohjata! Olin niin nälkäinen, että
olin melkein jo tarttua viimeiseen vehnäseen, jonka alusta pitäen
olin päättänyt säästää, säilyttää Vognmand-kadun pikku pojalle,
sille, joka oli leikkinyt paperiliuskaleilla. Muistelin häntä yhä,
en voinut unohtaa hänen ilmettään, kun hän hypähti pystyyn ja
kirosi. Hän oli kääntynyt ikkunaani päin, kun mies sylkäisi hänen
päälleen, ja hän oli katsonut, nauraisinko minäkin hänelle. Jumala
tietää, tapaisinko hänet nyt, jos menisin sinne! Ponnistin ankarasti
päästäkseni nopeasti Vognmand-kadulle, kuljin sen paikan ohi, missä
olin repinyt näytelmäni palasiksi ja missä vielä joukko papereita
oli jäljellä, sivuutin poliisin, jota äsken olin niin hämmästyttänyt
esiintymiselläni, ja seisoin vihdoin portaiden ääressä, missä poika
oli leikkinyt.

Hän ei ollut siellä. Katu oli melkein tyhjä. Alkoi hämärtää, enkä
voinut jäädä poikaa odottamaan, hän oli ehkä mennyt sisälle. Laskin
vehnäsen varovasti alas maahan, nostin sen pystyyn ovea vasten,
koputin ankarasti ovelle ja juoksin samalla tieheni. Hän löytää sen
kyllä! sanoin itselleni; hän löytää sen ensimmäiseksi tullessaan
ulos! Ja minun silmäni kyyneltyivät ilosta tietäessäni, että pikku
poika löytäisi vehnäsen.

Tulin jälleen rautatiesatamaan.

Nyt en enää ollut nälissäni, päinvastoin makea ruoka, jonka olin
nauttinut, alkoi tehdä minulle pahaa. Päässäni mellastivat myös
uudelleen mitä hurjimmat ajatukset: Mitähän, jos minä salaa
katkaisisin jonkin laivan köydet? Mitähän, jos minä äkkiä alkaisin
huutaa tulipaloa? Menen edemmäksi satamaan, löydän istumapaikan,
panen käteni ristiin ja tunnen pääni menevän yhä enemmän sekaisin. En
liikahdakaan, en tee yhtään mitään pysyäkseni pystyssä.

Istun siinä ja tuijotan "Copegoroon", parkkiin, jolla oli venäläinen
lippu. Huomaan miehen kaiteen takana; punainen sivulyhty valaisee
hänen päänsä ja nousen puhuttelemaan häntä. Tarkoitukseni ei ollut
lainkaan puhua niinkuin puhuin, en edes odottanut saavani mitään
vastausta. Sanoin:

"Lähdettekö purjehtimaan tänä iltana, kapteeni?"

"Kyllä, hetkisen kuluttua", vastaa mies. Hän puhui ruotsia.

"Hm. Ettekö olisi miehen puutteessa?" Olin tällä hetkellä yhtä
iloinen, sainko hylkäävän vai myöntävän vastauksen, minulle oli
samantekevää, minkä vastauksen mies minulle antaisi. Seisoin ja
odotin, mitä hän virkkaisi.

"No eipä", vastasi hän. "Sen pitäisi olla jungmanni." Jungmanni! Minä
suoristausin, pistin silmälasini taskuun, astuin käytävälle ja nousin
laivaan.

"En ole ennen ollut merillä", sanoin, "mutta voin tehdä sitä, mitä
annatte tehtäväksi. Minne on matka?"

"Olemme lähdössä Leedsiin hakemaan hiiliä Cadixiin."

"Hyvä!" sanoin ja tunkeuduin lähemmäksi miestä.

"Minusta on samantekevää, minne mennään. Minä kyllä teen työni."

Hän seisoi hetkisen katsellen minua ja tuumiskellen.

"Ette ole purjehtinut ennen?" kysyi hän.

"En. Mutta kuten sanoin, pankaa minut työhön ja minä teen sen. Olen
tottunut kaikenlaiseen hommaan."

Hän tuumiskeli jälleen. Minä olin jo saanut päähäni ajatuksen,
että halusin lähteä mukaan, ja minua alkoi pelottaa, että minut
ajettaisiin maihin jälleen.

"Mitä arvelette asiasta, kapteeni?" kysyin vihdoin. "Minä voin
tosiaankin tehdä, olipa se sitten mitä tahansa. Mitäpä sanoinkaan!
Olisin kehno mies, jollen tekisi enempää kuin juuri sen, mikä on
annettu tehtäväkseni. Voin ottaa kaksi vahtivuoroa perätysten, jos
tarvitaan. Se tekee minulle hyvää ja minä kyllä kestän sen."

"No niin, saahan tuota koettaa", sanoi hän. "Jollei se suju, niin
voimmehan erota Englannissa."

"Tietysti!" vastasin iloissani. Ja minä toistin vielä kerran, että
voimme erota Englannissa, jollei se sujuisi. Sitten hän pani minut
työhön.

Ulkona vuonolla suoristausin kerran seisomaan, märkänä kuumeesta
ja voipumuksesta, katselin maata kohti ja sanoin tällä kertaa
jäähyväiset kaupungille, Kristianialle, missä tulet loistivat
kirkkaina joka kodista.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Nälkä" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.