Title: Kun ruusu puhkeaa
Author: Alcott, Louisa May
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kun ruusu puhkeaa" ***


KUN RUUSU PUHKEAA

Kirj.

Louisa M. Alcott


Suomentanut Aili Wiherheimo


Jatkoa kertomukseen Kahdeksan serkusta.



WSOY, Porvoo, 1919.



SISÄLLYS:

  1. Kotiinpaluu
  2. Vanhoja ystäviä
  3. Neiti Campbell
  4. Okaita ruusuissa
  S. Prinssi Lumoava
  6. Macia hiotaan
  7. Febe
  8. Kuohujen edessä
  9. Uuden vuoden vierailuja
 10. Ikävä muisto
 11. Pieniä kiusauksia
 12. Kittyn tanssiaiset
 13. Molemmin puolin
 14. Clara-tädin suunnitelma
 15. Onneton Charlie
 16. Hyviä töitä
 17. Heinäsuovien keskellä
 18. Aamuhämärää
 19. Suihkukaivon takana
 20. Mitä Mac teki
 21. Feben velka
 22. Kun ruusu puhkeaa



KOTIINPALUU


Kirkkaana lokakuun päivänä seisoi kolme nuorta miestä
satamalaiturilla odottamassa valtamerilaivaa. Malttamattomuuttaan
purkaakseen he telmivät pienen pojanveijarin kanssa, joka puikkelehti
laiturilla kuin virvatuli ja tuotti suurta huvia muille rantaan
kerääntyneille.

-- Nuo ovat Campbellin poikia. He odottavat serkkuaan, joka on
ollut pari vuotta ulkomailla lääkärisetänsä kanssa, kuiskasi muuan
rouva toiselle, kun komein nuorista miehistä nosti hänelle hattua
kiskoen perässään poikaa, jonka oli tavoittanut tutkimusretkellä
tavarapinojen välistä.

-- Kuka tuo oli? kysyi vieras rouva.

-- Häntä sanotaan Charlie-prinssiksi. Etevä poika, koko seitsikon
lupaavin, mutta vähän hurja kuulemma, vastasi toinen rouvista päätään
pudistaen.

-- Ovatko nuo toiset hänen veljiään?

-- Eivät, vaan serkkuja. Vanhin on Archie, kerrassaan mallikelpoinen
nuori mies. Hän on nyt mukana kauppiassetänsä liikkeessä ja näyttää
tuottavan suvulle kunniaa. Tuo silmälasiniekka, jolla ei ole
hansikkaita, on Mac. Muuten vähän omalaatuinen jörökki.

-- Entäs pikkupoika?

-- Hän on Jamie, Archien nuorin veli ja koko suvun lemmikki.
Varjelkoon, poika putoaa, jolleivät he ota hänestä kiinni!

Naisten juttelu katkesi siihen, sillä juuri kun Jamie oli saatu
ongituksi ilmoille isosta tynnyristä, laivakin ilmestyi näkyviin ja
kaikki muu unohtui. Kun se hitaasti kääntyi satama-altaaseen, huusi
pojanääni:

-- Tuolla hän on! Minä näen hänet ja sedän ja Feben! Eläköön Rose!

Ja paalun nenään kiivennyt Jamie huusi innoissaan kolmesti 'eläköön'.
Hänen kätensä huitoivat kuin tuulimyllyn siivet veljen pidellessä
häntä kiinni takinliepeistä.

Niin, siinä he olivat: Alec-setä poikamaisesti hattuaan heiluttaen,
hänen toisella puolellaan hymyilevä Febe ja toisella Rose, joka
heitteli ihastuneena lentosuukkoja erottaessaan tutut kasvot ja
kuullessaan tuttujen äänten toivottavan hänet tervetulleeksi kotiin.

-- Taivas nähköön, hän on entistä sievempi! Hänhän on kuin madonna
-- katsokaa tuota sinistä viittaa ja hänen vaaleita hiuksiaan, jotka
liehuvat tuulessa! intoili Charlie heidän tähystellessään kannella
näkyvää ryhmää.

-- Eivät madonnat pidä tuollaisia hattuja. Rose ei ole paljonkaan
muuttunut, mutta Febe on. Hänestähän on tullut oikea kaunotar!
vastasi Archie tuijottaen tummasilmäistä heleäihoista tyttöä, jonka
kiiltävät mustat palmikot loistivat auringossa.

-- Entä vanha kunnon setä! Eikö olekin hauskaa, että hän on taas
kotona? huomautti Mac yksikantaan. Mutta hän ei suinkaan katsonut
'vanhaa kunnon setää', vaan solakkaa, vaaleata tyttöä ja ojensi
kätensä kuin unohtaen välissä kuohuvan vihreän veden.

Rannalla vallitsi hetken hämminki, kun laivaa kiinnitettiin
laituriin. Rose katseli kannen korkeuksista serkkujensa ylöspäin
kääntyneitä kasvoja ja näytti lukevan niistä sellaista, mikä sekä
ilahdutti että suretti häntä. Jo lyhyt vilkaisu sai hänen silmänsä
vettymään, mutta ilonkyynelten läpi hän oli huomaavinaan, että
Archie oli jokseenkin entisellään, että Mac oli miehistynyt ja että
Charliessa oli jotakin outoa. Ei ollut kuitenkaan aikaa jatkaa
havaintoja, sillä hetkessä alkoi ryntäys laiturille, ja ennen kuin
hän ehti tarttua matkalaukkuunsa, Jamie tarrautui häneen kuin
riemastunut karhunpentu. Päästyään jotenkuten irti pojan käsistä
hän joutui vanhempien serkkujen hillitympään syleilyyn; yleisessä
hälinässä he käyttivät tilaisuutta hyväkseen tervehtiäkseen molempia
tyttöjä yhtä sydämellisesti. Sitten matkustajat vietiin riemusaatossa
maihin Jamien hyppiessä haltioissaan heidän edellään.

Archie jäi setänsä avuksi matkatavaroiden tullitarkastukseen, ja
toiset lähtivät saattamaan Rosea ja Febeä kotiin. Mutta matkalla
nuoret tunsivat olonsa oudon väkinäiseksi; kaikki huomasivat äkkiä,
että entiset leikkitoverit olivat nyt varttuneet aikuisiksi. Onneksi
Jamieta ei kankeus vaivannut. Tunkeuduttuaan istumaan tyttöjen väliin
hän tutki estoitta heitä ja heidän tavaroitaan.

-- No, nuori mies, mitäs sinä arvelet meistä? kysyi Rose
lopettaakseen kiusallisen hiljaisuuden.

-- Teistä on tullut niin sieviä, etten tiedä kummasta pidän enemmän.
Febe on pitempi ja komeampi, ja minä olen aina pitänyt Febestä, mutta
sinä olet niin mahdottoman mukava, että minun täytyy kyllä halata
sinua uudestaan. Ja Jamie rutisti Rosea myrskyisästi.

-- Jos vain pidät minusta, en yhtään välitä, vaikka Febe on
mielestäsi kauniimpi, sillä tottakai hän onkin. Vai mitä, pojat,
kysyi Rose katsellen ilkikurisesti vastapäätä istuvia nuoria herroja,
joiden kasvoilla karehtiva kunnioittava ihailu huvitti häntä kovin.

-- Tämä äkillinen kauneus ja loisto on saanut minut niin ymmälle,
etteivät sanat riitä ilmaisemaan tunteitani, vastasi Charlie
kohteliaasti väistäen vaarallisen kysymyksen.

-- Minä en tiedä vielä, sillä en ole ehtinyt silmätä kumpaakaan.
Mutta nytpä minä katson, ellei teillä ole mitään sitä vastaan.
Ja toisten huviksi Mac korjasi vakavana silmälasejaan ja piti
tarkastuksen.

-- No? hymyili Febe ja punastui tuntiessaan Macin rehellisen
katseen. Se ei kuitenkaan harmittanut häntä kuten Charlien ylhäinen
hyväksyminen, joka sai hänen mustat silmänsä välähtämään vastaukseksi
toisen sinisten silmien rohkeaan tuijotukseen.

-- Jos olisit sisareni, olisin sinusta hyvin ylpeä, Febe, sillä
kasvoissasi on jotakin, jota ihailen enemmän kuin kauneutta -- niissä
on uskollisuutta ja rohkeutta, Mac vastasi hiukan kumartaen ja niin
vilpittömän kunnioittavasti, että hämmästys ja mielihyvä saivat
tytön hehkuvat silmät äkkiä kostumaan ja tyynnyttivät hänen arkaa
ylpeyttään.

Rose taputti käsiään niin kuin aina ilostuessaan ja hymyili
hyväksyvästi Macille sanoessaan:

-- Tuosta arvostelusta voi olla iloinen. Monet kiitokset. Olin varma,
että ihailet Febeä kun tutustut häneen lähemmin; mutta en uskonut
sinua niin viisaaksi, että tajuat heti millainen hän on. Sinä kohosit
silmissäni monta astetta.

-- Minähän olen aina harrastanut mineralogiaa, kuten muistat, ja
viime aikoina olen oppinut aika paljon lisää, niin että erotan jalot
metallit ensi näkemältä, vastasi Mac ovelasti hymyillen.

-- Sekö on sinun uusin kärpäsesi? Kirjeesi olivat mahdottoman
hauskoja, sillä joka kerta sinulla oli meneillään jokin uusi teoria
tai kokeilu, ja senhetkinen oli mielestäsi aina paras. Pelkäsin
sedän kuolevan nauruun kasvisravintovimmasi takia; oli hullunkurista
kuvitella sinun elävän leivällä ja maidolla, paistetuilla omenilla ja
takassa valmistamillasi perunahaudikkailla, jatkoi Rose vaihtaen taas
puheenaihetta.

-- Mac-parka oli koko luokan pilan kohteena. Häntä sanottiin Don
Quijoteksi, ja sieti tosiaan nähdä, kun hän kävi milloin minkin
tuulimyllyn kimppuun. Charlie oli ilmeisesti sitä mieltä, että Macia
jo hemmoteltiin enemmän kuin hänelle oli hyväksi.

-- Mutta niinpä hän läpäisikin koulunsa kunnialla! Kyllä minä olin
ylpeä, kun Jane-täti kirjoitti siitä, ja entäs täti itse, hän se
vasta oli onnellinen, kun hänen poikansa oli luokan paras ja sai
palkinnon! huomautti Rose ravistaen Macin käsiä tavalla, joka sai
Charlien toivomaan, että 'Mac-parka' olisi jätetty Alec-sedän avuksi.

-- Älä nyt, se on vain äidin hupsuttelua. Minähän aloin opiskella
tavallista aikaisemmin ja pidin lukemisesta enemmän kuin toiset,
niin etten ollenkaan ansaitse kehumista. Prinssi on ihan oikeassa,
käyttäydyin kuin mikäkin aasi, mutta loppujen lopuksi olisin voinut
hurjastella pahemmallakin tavalla. Minun hullutukseni eivät ole
ainakaan tulleet kalliiksi eivätkä pilanneet minua, Mac vastasi
sävyisästi.

-- Minäpä tiedän, mitä hurjastelu on! Kuulin Mac-sedän toruvan
Charlieta siitä, ja kysyin äidiltä ja hän selitti. Ja minä tiedän,
että hänet eristettiin tai erotettiin, en nyt muista mitä se oli,
mutta pahaa joka tapauksessa, ja Clara-täti itki, julisti Jamie
yhteen hengenvetoon.

-- Haluatko taas mennä kuskinpukille? kysyi Prinssi kulmat rypyssä.

-- En.

-- Suu kiinni sitten!

-- Ei Macin tarvitse potkia minua, enhän minä kuin..., intti pieni
syntipukki yrittäen viattomasti korjata rikettään.

-- Jo riittää, keskeytti Charlie ankarasti, ja masentuneena Jamie
etsi lohtua Rosen uudesta kellosta kärsittyään vääryyttä 'äijien'
taholta, kuten hän kostonhaluisesti nimitti komentajiaan.

Mac ja Charlie alkoivat kiireesti jaaritella kaikenlaista ja
keksivätkin niin menestyksekkäästi hauskoja aiheita, että
naurunpuuskat saivat ohikulkijat ystävällisesti hymyillen katselemaan
iloista matkuetta.

Rose sai kotiin päästyään ympärilleen kokonaisen vyöryn tätejä, ja
lopun päivää vanha talo surisi kuin mehiläispesä. Illan tullen koko
suku kokoontui saleihin; puuttui vain Peace-täti, jonka paikka nyt
oli tyhjä.

Vanhempi väki asettui tietysti piankin omaan ryhmäänsä, ja nuoret
kerääntyivät tyttöjen ympärille. Toisen huoneen päähenkilönä oli
Alec-tohtori, toisen Rose; sillä suvun hellimä pikkutyttö oli ehtinyt
neitoikään, ja kahden vuoden ero oli saanut aikaan merkillisen
muutoksen varsinkin kolmen vanhimman serkun suhteessa häneen. Heidän
ilmeessään oli poikamaisen kiintymyksen lisäksi miehekkään ihailun
sävyä, joka tuntui tytöstä oudon miellyttävältä.

Rosen olemuksessa oli suloutta ja pirteyttä, joka viehätti poikia
ja kiihotti samalla heidän uteliaisuuttaan. Sillä hän ei ollut
muiden tyttöjen kaltainen, vaan saattoi joskus hätkähdyttää heitä
omintakeisilla puheillaan; silloin he salaa katsahtivat toisiinsa
kuin muistaen, että Rosehan olikin 'sedän tyttö'.

-- Hauskaa että tyttökulta on taas onnellisesti kotona, terveenä
ja iloisena ja yhtä suloisena kuin ennenkin! sanoi Plenty-täti
vanhempien puolella ristien kätensä kuin suuresta onnesta kiittäen.

-- Muista minun sanoneen, että olet tuonut tulikekäleen sukuun, Alec.
Oikeastaan kaksikin, sillä Febe on hieno tyttö, ja pojatkin ovat sen
jo huomanneet, ellen pahasti erehdy, lisäsi Mac-setä nyökäten toiseen
huoneeseen päin.

Kaikkien silmät seurasivat hänen katsettaan, ja näkymä herätti
monenlaisia ajatuksia takahuoneeseen kokoontuneiden isien ja äitien
mielessä.

Rose ja Febe, jotka istuivat rinnakkain sohvalla, olivat nähtävästi
heti tulleet seuran keskipisteiksi. Febe oli jo kauan sitten lakannut
olemasta palvelustyttö ja muuttunut ystävättäreksi, ja Rose alkoi
alusta lähtien vakiinnuttaa tämän suhteen.

Jamie oli vallannut takkamaton, jolla Will ja Geordie seisoivat
huolettomasti, jotta heidän koulupukunsa esiintyisivät parhaiten
edukseen. He olivat näet nyt lukiossa ja riemuitsivat suuresti sen
sotilaallisesta järjestyksestä. Steve istui sirosti nojatuolissa,
jonka selustan yli Mac nojautui, ja Archie nojasi kyynärpäällään
matalan takan reunukseen katsellen Febeä, joka kuunteli hänen
jutteluaan huulet hymyssä ja posket melkein yhtä punaisina kuin
neilikat hänen vyössään.

Mutta Charlie esiintyi erityisesti edukseen, vaikka istuikin
pianotuolilla, ja se on koettelemuksen paikka jokaiselle miehelle,
jolla ei ole synnyinlahjanaan taitoa pitää jalkojaan kauniisti.
Onneksi Prinssillä oli tuo taito; hän istui mukavasti käsi sohvan
selkänojalla, kaunis pää hiukan taipuneena. Hän oli anastanut Rosen
kokonaan itselleen, ympäröi tytön huomaavaisuudellaan ja näytti
erittäin tyytyväiseltä.

Clara-täti hymyili hyvillä mielin, Jessie-täti oli
mietteissään, Jane-tädin terävä katse siirtyi levottomana
Steve-keikarista leveäharteiseen Maciin, Myra-rouva mutisi jotain
"Caroline-vainajasta" ja Plenty-täti sanoi lämpimästi:

-- Siunatkoon! Kuka hyvänsä olisi ylpeä noin kauniista lapsiparvesta.

-- Minä olen kyllä valmis esiliinaksi heti kun tahdot, Alec, sillä
varmasti Rose haluaa nyt heti mukaan seuraelämään, kun ei ennättänyt
ennen matkaanne. Vaikka minun suojelustani tuskin tarvitaan kauan,
sillä noilla edellytyksillä hänet kihlataan jo ensimmäisenä
huvikautena, arveli Clara-rouva nyökyttäen ja hymyillen merkitsevästi.

-- Noista asioista saat sopia Rosen itsensä kanssa. Enhän minä ole
enää kapteeni, ensimmäinen perämies vain, vastasi Alec-tohtori
lisäten vakavana puolittain itsekseen, puolittain veljelleen:
-- Kummallista miten kiire ihmisillä on esitellä tyttärensä
seurapiireissä. Minusta on aina liikuttavaa nähdä nuoren tytön
seisovan maailman kynnyksellä viattomana ja toiveikkaana, tietämättä
mikä häntä odottaa ja tavallisesti perin valmistumattomana kohtaamaan
elämän myötä- ja vastoinkäymisiä. Poikien kohdalla me täytämme
velvollisuutemme paremmin, mutta tyttörukat lähetetään matkaan
jokseenkin vailla aseita, ja kuitenkin he tarvitsevat niitä ennemmin
tai myöhemmin, sillä jokaisen on taisteltava oma taistelunsa, ja vain
voimakas ja rohkea voi voittaa.

-- Sinun ei ainakaan tarvitse moittia itseäsi laiminlyönneistä. Enkä
voi olla kadehtimatta sinulta sitä iloa, jota tunnet tyttärestäsi,
sillä tytärhän Rose sinulle on, vastasi vanha Mac paljastaen
odottamatta sen puolen isänhellyydestään, jolle miehet harvoin saavat
vastakaikua pojiltaan.

-- Olen kyllä yrittänyt parhaani, mutta huolet tuntuvat vuosi
vuodelta vain lisääntyvän. Olen koettanut valmistaa Rosea
tulevaisuuden varalta niin pitkälle kuin sitä voi edeltäkäsin
aavistaa, mutta tästä lähtien hänen on selviydyttävä yksin, eikä
minun huolenpitoni pysty varjelemaan häntä suruilta tai erehdyksiltä
tai pettymyksiltä, joita hän joutuu kokemaan. Minä voin vain seistä
hänen rinnallaan ja katsoa millaiseksi hän muovaa elämänsä.

-- No mutta Alec, mitä kumman aikeita lapsella on, kun sinä rupeat
noin juhlalliseksi? kysyi Clara-rouva, joka näytti jo suhtautuvan
Roseen eräänlaisella omistusoikeudella.

-- Kuuntele, niin hän kertoo sinulle, vastasi tohtori, kun Rosen ääni
kuului vakavana:

-- Nyt te kaikki olette kertoneet tulevaisuudensuunnitelmani ne,
mutta kukaan ei kysy Feben ja minun aikeita.

-- Kyllä me tiedämme, että kauniilla tytöllä on vain yksi tehtävä!
Särkeä tusinan verran sydämiä ennen kuin löytää 'sen oikean' ja
purjehtia sitten avioliiton satamaan, vastasi Charlie ikään kuin se
olisi ollut ainoa mahdollinen vastaus.

-- Tuo voi pitää paikkansa moneen muuhun nähden mutta ei meihin,
sillä Febe ja minä olemme sitä mieltä, että naisilla on aivan
yhtä suuri oikeus ja velvollisuus tehdä elämästään jotakin kuin
miehilläkin, emmekä aio tyytyä siihen tyhjänpäiväiseen osaan, jota
te meille tarjoatte! Rose sanoi silmät säihkyen. -- Tarkoitan mitä
sanon, ettekä te voi nujertaa minua nauramalla. Tyytyisitkö sinä
siihen, että sinun käskettäisiin huvitella jonkin aikaa, mennä sitten
naimisiin ja viettää lopun elämääsi tyhjäntoimittajana? hän lisäsi
katsoen Archieta.

-- En tietenkään, tuohan on vain pieni osa miehen elämästä! tämä
vastasi epäröimättä.

-- Hyvin arvokas ja kaunis osa, mutta ei koko elämä, Rose jatkoi.
-- Naisen laita on aivan samoin. Meille ei ole annettu vain sydäntä
vaan myös järkeä ja mieltä, ei vain kauneutta ja taitoja vaan myös
kunnianhimoa ja kykyjä; me haluamme elää ja oppia emmekä vain
rakastaa ja saada vastarakkautta. Olen kyllästynyt aina ja aina
kuulemaan, että se on ainoa tehtävä, joka sopii naiselle. En halua
kuulla sanaakaan rakkaudesta ennen kuin olen osoittanut, että pystyn
muuhunkin kuin hoitamaan taloutta ja lapsia.

-- Taivas meitä varjelkoon, siinähän tuli naisasiaa kuin turkin
hihasta! puuskahti Charlie muka kauhuissaan toisten siunaillessa
Rosea puolittain hämmästyneinä puolittain huvittuneina, ilmeisesti
pitäen hänen sanojaan vain tyttömäisenä mielenpurkauksena.

-- Ei teidän tarvitse olla olevinanne noin kauhistuneita. Pian saatte
olla tosissanne, sillä tämä on vasta alkua, jatkoi Rose lannistumatta
serkkujen hymystä, jossa oli hyväntahtoista epäilyä ja ivaa. -- Olen
päättänyt, etten anna puijata itseltäni elämän todellisuutta, joka
tekee ihmisestä hyvän ja onnellisen; ja vaikka satun olemaan rikas,
en aio monien muiden tavoin jäädä kädet ristissä ajelehtimaan. En
ole turhaan elänyt Feben kanssa näitä vuosia, tiedän mitä rohkeus ja
itseluottamus voivat saada aikaan, ja toisinaan toivon ettei minulla
olisi penniäkään, jotta voisin lähteä hänen kanssaan ansaitsemaan
leipääni ja olla yhtä urhea ja riippumaton kuin hän.

Epäilemättä Rose oli nyt tosissaan, sillä puhuessaan hän kääntyi
katsomaan Febeä niin kunnioittavasti ja hellästi, että hänen ilmeensä
ilmaisi selvemmin kuin mitkään sanat, miten sydämestään hän arvosti
ystäväänsä.

Tyttöjen vaihtama katse tehosi poikiin heidän ennakkoluuloistaan
huolimatta, ja vakavasti Archie sanoi:

-- Jos työtä haluat, niin varmasti saat sitä pian kätesi täyteen,
sillä rikkaus on varmasti aika vaivalloista, jos on köyhyyskin.

-- Tiedän sen ja aion yrittää täyttää paikkani hyvin. Minulla on
mainioita suunnitelmia ja olen jo alkanut tutkia työsarkaani, vastasi
Rose pontevasti.

-- Saisiko kysyä, mikä se on? lausahti Charlie tyrmistyneenä.

-- Arvaa! ja Rose vilkaisi häneen puolittain vakavana, puolittain
kujeillen.

-- Minun mielestäni sopisit parhaiten kauneuskuningattareksi, mutta
koska se ei ilmeisesti ole makuusi, niin kaiketi ryhdyt opiskelemaan
lääketiedettä. Potilaillesi tulee taivaalliset oltavat. On varmasti
helppo kuolla enkelin myrkyttämänä!

-- Tuo on halpamaista, Charlie! Tiedäthän sinä, miten hyvin naiset
ovat menestyneet lääkäreinä ja miten erinomaisesti tohtori Mary
Kirk hoiti rakasta Peace-tätiä. Aioin todella ryhtyä opiskelemaan
lääketiedettä, mutta sedän mielestä sukuun tulisi turhan monta
lääkäriä, koska Mackin aikoo sille alalle. Sitä paitsi minulle on
tarjolla muuta työtä, johon sovinkin paremmin.

-- Sinä sovit kaikkeen, mikä on arvokasta ja hyvää, ja minä olen
sinun puolellasi, valitsitpa minkä ammatin tahansa, huudahti Mac
lämpimästi, sillä tällainen puhe nuoren tytön suusta oli peräti uutta
ja kovasti hänen mieleensä.

-- Ihmisten auttaminen on arvokas ja hyvä kutsumus, ja olen valinnut
sen työsarakseni, koska minulla on paljon antamista. Minähän olen
vain isän jättämän omaisuuden hoitaja ja uskon, että jos käytän
sitä viisaasti muiden onneksi, siitä on enemmän siunausta kuin jos
pitäisin sen vain omina hyvinäni.

Rose lausui tämän suloisesti ja eleettömänä, mutta oli hämmästyttävää
nähdä, kuinka eri tavoin kuulijat hänen sanoihinsa suhtautuivat.

Charlie vilkaisi äitiinsä, joka huudahti kuin vasten tahtoaan:

-- Mutta Alec, et kai aio antaa tytön haaskata sievoista omaisuutta
kaiken maailman hullutuksiin.

-- "Joka vaivaista armahtaa, se lainaa Herralle", ja käytännön
kristillisyys on Hänelle otollisinta, tyytyi Alec-tohtori vastaamaan,
mutta se vaiensi tätien vastaväitteet ja sai jopa järkevän Mac-sedän
äkisti tyytyväisenä muistamaan tiettyjä salaisia sijoituksia, jotka
eivät tuottaneet hänelle korkoja mutta sen sijaan muutamien ihmisten
kiitollisuuden.

Archie ja Mac lupasivat auttaa Rosea parhaansa mukaan. Steve pudisti
päätään mutta ei sanonut mitään, ja takkamatolla seisovat pojat
ehdottivat oitis, että perustettaisiin hoitopaikka sairaita koiria ja
hevosia, valkoisia hiiriä ja haavoittuneita sankareita varten.

-- Mitä mieltä sinä olet, Charlie? Eikö ole parempi käyttää elämänsä
sellaiseen kuin tanssiaisiin, pukeutumiseen ja miehenmetsästykseen?
kysyi Rose huomaten toisen vaitiolon.

-- Varsin sievää jonkin aikaa ja sangen vaikuttavaakin, sillä mikään
ei ole viehättävämpää kuin suloinen tyttö yksinkertainen hilkka
päässään kirkastamassa köyhien koteja kauneuden ja hyvän sydämensä
hohteella. Onneksi nuo enkelit kyllästyvät nopeasti puuhaansa, mutta
se on heistä taivaallista niin kauan kuin sitä kestää.

Charlie hymyili ylimielisesti aivan kuin olisi mainiosti ymmärtänyt
naissuvun viattomat itsepetokset ja teennäiset metkut ja pitänyt
niitä aivan asiaankuuluvina. Se oudostutti ja suretti Rosea, sillä
tuo ei ollut sen Charlien tapaista, josta hän oli eronnut kaksi
vuotta sitten. Mutta katsoen serkkuaan moittivasti ja heilauttaen
ylpeästi päätään kuin lopettaakseen epäarvokkaan keskustelun hän
tyytyi vain sanomaan:

-- Ikävää että sinun käsityksesi naisista on noin alhainen, ennen
vanhaan uskoit heihin vilpittömästi.

-- Ja uskon vieläkin, kunniasanallani! Koko maailmassa ei ole
hartaampaa naisten ihailijaa ja orjaa kuin minä. Koeta vain, niin
saat nähdä, sanoi Charlie ja lähetti ritarillisesti lentosuukon koko
naissuvulle. Mutta Rose ei leppynyt, vaan kohautti olkapäitään ja
vastasi silmissään katse, josta hänen ylhäisyytensä ei pitänyt:

-- Kiitoksia paljon, en tarvitse ihailijoita enkä orjia, tarvitsen
ystäviä ja auttajia. Olen elänyt niin kauan viisaan ja hyvän miehen
lähettyvillä, että minua on ehkä vaikea miellyttää, mutta en aio
tinkiä ihanteestani, ja siksi sen, joka haluaa minun kunnioitukseni,
täytyy ainakin koettaa saavuttaa se.

-- Ohoo, sinäpä olet kiukkuinen kyyhky! Tule sinä, Mac, suorimaan
hänen höyhenensä. Minä häivyn hyvän sään aikana. Ja Charlie asteli
toiseen huoneeseen pahoitellen itsekseen, että Alec-setä oli
kasvatuksella pilannut hyvän tytön.

Viiden minuutin perästä hänen teki jo mieli takaisin, sillä Mac
oli sanonut jotain, joka synnytti naurunpuuskan, ja vilkaistessaan
olkansa yli hän näki 'kiukkuisen kyyhkyn' kujertavan niin leppoisasti
ja herttaisesti, että hän olisi mielellään mennyt ottamaan osaa
iloon. Mutta Charlie oli hemmoteltu, ja hänen oli vaikea tunnustaa
olleensa väärässä. Hän oli aina lopulta saanut mitä oli halunnut,
ja koska hän oli jo aikoja sitten päättänyt saada omakseen Rosen
ja tämän omaisuuden, hän oli salaa harmissaan noista uusista
suunnitelmista ja mielipiteistä. Mutta hän lohduttautui sillä, että
ne haihtuisivat pian, kun tytölle selviäisi, miten epämuodikkaita ja
hankalia ne olivat.

Ihanaa tulevaisuuttaan suunnitellen hän asettui mukavasti sohvan
nurkkaan äitinsä viereen, kunnes kestitys sai ryhmät sulautumaan
toisiinsa. Plenty-tädin mielestä tärkeintä oli syöminen ja juominen,
vähäisinkin juhlimisen aihe ilahdutti hänen vieraanvaraista mieltään,
ja tällä kertaa hän oli ylittänyt entisetkin saavutuksensa.

Epävirallisen juhla-aterian aikana Rose kulki sukulaisen luota
toisen luo ja tapasi viimein etäisestä nurkasta kolme pojanvesaa
äänettömässä tappelussa.

-- Tulkaa sieltä vähän näytteille, hän houkutteli, sillä hän pelkäsi
räjähdystä, ellei rauha pian palautuisi.

Siistien kiireesti itseään nuoret herrat tottelivat imarreltuina ja
tarjosivat tarkastajan nähtäväksi kolme hehkuvan iloista naamaa.

-- Hyvänen aika, kuinka pitkiä teistä on tullut! Mokomat
hongankolistajat, kehtaattekin tuolla lailla sivuuttaa minut! hän
sanoi nousten varpailleen ja taputtaen Willin ja Geordien kiharaisia
päitä, sillä pojat olivat työntäneet mittaa kuin pajunvesat ja
virnistelivät nyt iloisesti hänelle korkeuksistaan, kun hän mittaili
heitä hullunkurisen hämmästyneenä.

-- Campbellit ovat pitkiä, komeita miehiä, ja me aiomme olla parhaat
joukosta. Ei ihme vaikka pääsisimme lähelle kahta metriä kuten vaari,
huomautti Will ylpeänä, mutta hän muistutti pitkine koipineen ja
pienine päineen niin elävästi kiinalaista kukkoa, että Rosen oli
vaikea pysyä totisena.

-- Kyllä me vankistumme, kunhan pääsemme ensin täyteen mittaan.
Olemme jo kumpikin puolta päätä pitempiä kuin Steve, jatkoi Geordie
nenä pystyssä.

Rose kääntyi katsomaan Steveä, sitten hän hymyili ja viittasi tälle.
Steve pudotti lautasliinansa ja ryntäsi noudattamaan kutsua.

-- Käske koko joukko tänne. Olen päättänyt asettaa teidät riviin
ja pitää katselmuksen, niin kuin te teitte minulle sinä kauheana
päivänä, kun olitte säikäyttää minut hengiltä, hän sanoi nauraen
vanhoille muistoille.

Pojat tulivat huoneeseen ja muodostivat rinta rinnan seistessään niin
muhkean joukon, että nuori komentaja melkein häkeltyi. Mutta hän oli
viime aikoina nähnyt niin paljon maailmaa, että säilytti malttinsa,
ja tyttömäinen halu panna heidät kokeeseen antoi hänelle rohkeutta
seistä arvokkaana hymyilevän serkusrivin edessä.

-- Nyt minä aion töllistellä teitä niin kuin te aikoinanne minua.
Se on minun kostoni teille seitsemälle häijylle pojalle siitä, että
otitte kiinni pienen tyttöraukan ja nautitte hänen pelästyksestään.
Nyt minä en pelkää teitä hitustakaan. Mutta te saatte pelätä ja
vavista!

Puhuessaan Rose katsoi Archieta silmiin ja nyökkäsi hyväksyvästi.
Vakavat silmät kohtasivat värähtämättä hänen katseensa ja niiden ilme
pehmeni. Muutos puki Archieta, sillä tavallisesti hänen katseensa oli
pikemmin tuima kuin ystävällinen.

-- Oikea Campbell, kunnon poika! Rose sanoi ja puristi sydämellisesti
pojan kättä siirtyessään eteenpäin.

Charlie oli seuraava, eikä Rose tuntenut oloaan enää yhtä varmaksi.
Hän näki Charlien silmissä uhkamielisen välähdyksen; se vaihtui äkkiä
toiseksi, joka sai tytön vetäytymään vähän taaksepäin ja sanomaan
kiireesti:

-- En löydä enää entistä Charlieta, mutta Prinssi näkyy vielä elävän.

Hän kääntyi helpottuneena Macin puoleen, otti varovasti pois
'silmälaput', kuten Jamie sanoi, ja katseli suoraan rehellisiin
sinisilmiin, jotka olivat niin vilpittömät ja ystävälliset, että
Rosen sydän lämpeni, kun hän antoi takaisin silmälasit ja sanoi:

-- Sinä et ole muuttunut, Mac-kulta, ja siitä minä olen iloinen!

-- Sano nyt jotain oikein herttaista minulle, sillä minä olen suvun
kukkanen, sanoi Steve kierrellen vaaleita viiksiään.

Rose huomasi heti, että Keikari oli entistä enemmän nimensä veroinen,
ja lannisti heti hänen turhamaisuutensa nauraen kiusoittavasti:

-- Suvun kukkasen nimi onkin sitten Kukonharja.

-- Älä, siinäpä sait, ivasi Will.

-- Ole kiltti ja päästä meidät vähällä! kuiskasi Geordie, kun heidän
vuoronsa tuli.

-- Senkin humalasalot! Minä olen ylpeä teistä. Mutta älkää tyystin
kasvako näköpiiristä älkääkä koskaan hävetkö katsoa naista silmiin,
vastasi Rose taputtaen lempeästi kumpaakin ujoa nuorta jättiläistä
poskelle, sillä molemmat olivat tulipunaiset, vaikka heidän
pojansilmänsä olivat yhtä tyynet ja kirkkaat kuin kesäinen järvi.

-- Sitten minä! Ja Jamie koetti näyttää niin miehekkäältä kuin
taisi, sillä hän tunsi, ettei esiintynyt oikein edukseen kookkaitten
sukulaisten rinnalla. Mutta kaikkien mielestä hän sai parhaan
arvosanan, kun Rose kietoi kätensä hänen ympärilleen ja suudellen
häntä sanoi:

-- Sinun pitää olla nyt minun poikani, sillä toiset ovat jo liian
suuria, ja minä tarvitsen uskollisen pikku hovipojan toimittelemaan
asioitani.

-- Minä olen, minä olen ja minä menen naimisiinkin sinun kanssasi,
jos vain odotat kunnes kasvan isoksi! huusi Jamie lumoutuneena
kunniasta, joka oli tullut hänen osakseen.

-- Voi tuota lasta, nauroi Rose katsoen pikku ritariaan, kun tämä
halasi häntä kiitollisena.

-- Minä kuulin tätien sanovan, että sinun olisi parasta ottaa joku
meistä, jotta omaisuus pysyisi suvussa, ja minä päätin kosia heti,
koska sinä rakastat minua ja minä pidän kauheasti kiharoista.

Voi Jamie-parka! Tuskin nämä hirveät sanat olivat päässeet hänen
viattomilta huuliltaan, kun Will ja Geordie pyyhkäisivät myrskytuulen
tavoin hänet pois huoneesta, ja poikaraiskan ulvonta kuului
kouluhuoneesta, missä luurankokaappiin sulkeminen oli lievimpiä
rangaistuksia, joita hänelle käytettiin.

Toiset seisoivat kauhun jähmettäminä, mutta hämminki päättyi
nopeasti, sillä ventovieras ilme kasvoillaan Rose päästi heidät
menemään komentaen lyhyesti:

-- Hajaantukaa, tarkastus on päättynyt! ja lähti itse Feben luo.

-- Pahuksen poika! Hänet pitäisi panna lukkojen taakse tai pistää
kapula suuhun, äkäili Charlie.

-- Häntä pidetään kyllä silmällä, vastasi Archie-parka, jonka
yritykset kasvattaa pikku kavaltajaa olivat olleet yhtä
menestyksekkäitä kuin vanhempien ja holhoojien yleensäkin.

-- Koko toimitus oli riivatun epämiellyttävä, murisi Steve tuntien,
ettei ollut erityisesti kunnostautunut.

-- Totuus on yleensä epämiellyttävä, huomautti Mac lyhyesti ja asteli
tiehensä merkillinen hymynsä huulillaan.

Tuntien palaneen käryä Alec-setä ehdotti siirtymistä musiikkiin, ja
nuorista se oli hyvä keksintö.

-- Teidän pitää kuulla lintujeni laulavan, he ovat kumpikin
edistyneet tavattomasti ja minä olen oikein ylpeä heistä, sanoi
tohtori pyörittäen pianotuolia ja vetäen esille vanhoja nuottivihkoja.

-- Minun taitaa olla parasta laulaa ensin, sillä kuunneltuanne
satakieltä te tuskin välitätte varpusesta, lisäsi Rose auttaakseen
Febeä, joka istui joukossa ujona ja hiljaisena muistellen niitä
päiviä, jolloin hänen paikkansa oli keittiössä.

-- Minä laulan jonkin niistä vanhoista tutuista lauluista, joista
te aikoinaan piditte. Tämä oli muistaakseni kaikkien lempilaulu.
Istuutuen pianon ääreen Rose lauloi ensimmäiseksi mieleen
juolahtaneen tutun sävelmän.

Se sattui olemaan "Aberfeldyn koivikossa", ja laulu toi elävästi
Rosen mieleen ajan, jolloin hän oli hoitanut sairasta Macia. Muisto
oli mieluinen, ja tahtomattaan Rose etsi serkkua silmillään. Tämä ei
ollut kaukana, vaan istui juuri niin kuin silloin, kun Rose koetti
lohduttaa häntä syvimmän epätoivon hetkinä -- hajareisin tuolin
reunalla pää käsien varassa, ikään kuin laulu olisi palauttanut
mieleen tuon asennon. Näky sai Rosen liikuttumaan, ja hän oli varma,
ettei ainakaan Macilla ollut itsekkäitä pyyteitä hänen kiusallisiin
rahoihinsa nähden.

Charlie näytti mietteliäältä ja katseli Rosea silmissään hellän
ihaileva ilme, mikä nauratti tyttöä, vaikka hän yritti olla sitä
näkemättä. Rosea sekä huvitti että harmitti toisen ilmeinen
halu palauttaa mieleen hempeitä kohtauksia heidän tyttö- ja
poikavuosiltaan ja muuttaa romanttiseksi todellisuudeksi se, mitä hän
oli pitänyt lapsellisena leikkinä.

Niinpä Charlien teatterieleet jäivät vaille huomiota, ja Feben
alkaessa laulaa hän oli jo raivon partaalla. Mutta pian hän unohti
ajatuksensa, Feben laulu oli kaikille yllätys, sillä kaksivuotinen
opiskelu ulkomailla oli saanut aikaan ihmeitä, ja tuo kaunis ääni,
joka ennen liverteli iloisesti patojen ja kattiloiden ääressä, kaikui
nyt sointuvana ja täyteläisenä. Rose hehkui ylpeydestä säestäessään
ystäväänsä, sillä nyt Febe oli omassa valtakunnassaan, missä häntä
eivät häirinneet vaivaistalon tai keittiön, osattomuuden tai orpouden
ahdistavat muistot -- onnellisessa maailmassa, missä hän saattoi olla
oma itsensä ja hallita muita laulullaan.

Niin, Febe oli nyt oma itsensä ja se näkyi siitä muutoksestakin,
joka hänessä tapahtui ensimmäisten sävelten soidessa. Hän ei ollut
enää ujo ja hiljainen, ei pelkästään kaunispiirteinen tyttö, vaan
kukoistava nainen, eloisa ja taiteensa sytyttämä, kun hän liitti
sulavasti kätensä yhteen, suuntasi katseensa valoon ja viritti
laulunsa vapaasti ja riemukkaasti kuin leivo liidellessään kohti
aurinkoa.

-- Totisesti, Alec, tuollainen ääni valloittaa jokaisen sydämen,
huudahti Mac-setä pyyhkien silmiään haikean vanhan balladin jälkeen.

-- Niin sen pitääkin, vastasi tohtori iloisena.

-- Ja niin se on tehnytkin, lisäsi Archie itsekseen. Hän tiesi
sen olevan totta, sillä juuri sillä hetkellä hän rakastui Febeen.
Niin tosiaan kävi, ja hän saattoi määrittää ajankin melkein
tarkkaan, sillä neljännestä yli yhdeksän hän piti Febeä vain hyvin
miellyttävänä tyttönä, kahtakymmentä yli tämä oli kaunein nainen,
jonka hän milloinkaan oli tavannut, viittä minuuttia myöhemmin
Febe oli enkeli, joka laulullaan tempasi hänet pois maankamaralta,
ja puoli kymmeneltä Archie oli mennyttä miestä ja ajelehti onnen
aaltojen kannattamana siihen maiseen välisatamaan, minne rakastuneet
yleensä päätyvät haltioituneen alkusukelluksensa jälkeen.

Järkevä asiallinen Archie havaitsi äkkiä tähän asti helppohoitoisen
sydämensä olevan niin täynnä haaveita, että hän itsekin kummastui.
Hän ei alussa ollut oikein selvillä, mitä oli tapahtunut; hän istui
vain kuin huumautuneena, näkemättä, kuulematta, tajuamatta muuta kuin
Feben. Ottaessaan vaatimattomana vastaan toisten lämpimiä kiitoksia
Febe puolestaan tunsi kaipaavansa jotakin, sillä Archie ei sanonut
sanaakaan.

Tämä oli toinen tärkeä seikka, joka sattui sinä iltana, toinen
oli se, että Mac lausui Roselle kohteliaisuuden, mikä oli niin
ennenkuulumatonta, että herätti suurta huomiota, vaikka sen kuulikin
yksi ainoa ihminen.

Kaikki muut olivat menneet paitsi Mac ja hänen isänsä, jolla oli
asioita tohtorin kanssa. Plenty-täti laski teelusikoita ruokasalissa
ja Febe auttoi häntä niin kuin ennen vanhaan. Mac ja Rose olivat
kahden. Mac näytti vajonneen mietteisiin nojatessaan takan
reunustaan, ja Rose istui tuolin uumenissa katsellen ajatuksissaan
tulta. Hän oli väsynyt ja rauha tuntui suloiselta, siksi hän oli
hiljaa. Mutta äkkiä Rose huomasi Macin tuijottavan häntä niin
kiinteästi kuin silmiltään ja laseiltaan saattoi, ja liikahtamatta
mukavasta asennostaan Rose sanoi hymyillen:

-- Herra näyttää viisaalta kuin pöllö, mitähän miettinee.

-- Ajattelen sinua, serkku.

-- Toivottavasti ajattelet jotakin hyvää.

-- Ajattelin että on aikamoinen totuus lauseessa: "Tyttö on suloisin
Jumalan luomista olennoista."

-- No mutta Mac! Rose ponnahti hämmästyneenä pystyyn, sillä huomautus
oli Mac-filosofin lausumaksi peräti odottamaton.

Kiinnostuneena uudesta keksinnöstään Mac jatkoi tyynesti:

-- Katso, en ole ilmeisesti aikaisemmin nähnyt tyttöjä tai ollenkaan
aavistanut, miten herttaisia olentoja he saattavat olla. Sinä
taidatkin kyllä olla erinomainen näytekappale.

-- En suinkaan. Minä olen vain terve ja iloinen, ja kun olen taas
onnellisesti kotona, näytän ehkä kauniimmalta kuin muuten, mutta en
ole mikään kaunotar kenenkään muun kuin sedän mielestä.

-- Terve ja iloinen, siinäpä se kai on, toisti Mac harkiten ongelmaa
vakavasti. -- Olen ollut huomaavinani, että useimmat tytöt ovat
sairaalloisia tai typeriä, ja ehkä sinä juuri siksi herätit huomioni.

-- Sinä se vasta olet kummallinen poika! Tarkoitatko tosiaan, ettet
yleensä huomaa tyttöjä tai ettet välitä heistä? kysyi Rose, jota
syvämietteisen serkun uusin merkillinen piirre kovasti huvitti.

-- No -- tiedän vain, että heitä on kahta lajia, meluavia ja
hiljaisia. Jälkimmäisistä pidän enemmän, mutta ylimalkaan en juuri
huomaa heitä sen kummemmin kuin kärpäsiä, elleivät he käy vaivaksi;
silloin tahtoisin hätistää heidät pois, mutta milloin se ei käy
päinsä, menen piiloon.

Rose nojautui taaksepäin ja nauroi niin, että vedet tulivat
silmiin. Oli perin hullunkurista kuulla Macin alentavan ääntään
viimeisiä sanoja sanoessaan ja nähdä, miten hän hymyili pahanilkisen
tyytyväisenä muistellessaan kiusankappaleita, joilta oli päässyt
pakoon.

-- Ei sinun tarvitse nauraa; olen aivan tosissani. Charlie pitää
naisväestä, ja se pilaa hänet, Steve tietenkin seuraa esimerkkiä,
Archie taas on kunnioittava orja, kun ei muu auta. Minä en useimmiten
päästä tyttöjä lähellenikään, ja jos joudun kiinni, puhun tieteistä
ja kuolleista kielistä, kunnes he juoksevat henki kurkussa tiehensä.
Joskus tapaa älykkäänkin tytön ja sellaisen kanssa tulee mainiosti
toimeen.

-- Synkkä tulevaisuus Febelle ja minulle, huokasi Rose koettaen pysyä
totisena.

-- Febe kuuluu ilmeisesti hiljaisiin. Älykäskin hän on, muuten sinä
et pitäisi hänestä. Hän on myös hauskan näköinen, niin että minäkin
varmaan alan pitää hänestä. Mitä taas sinuun tulee, minä olen ollut
mukana sinua kasvattamassa ja olen aika innokas näkemään mitä sinusta
kehittyy. Pelkäsin että suuren maailman silaus pilaisi sinut, mutta
niin ei ole tainnut käydä. Oikeastaan sinä olet minun mielestäni
toistaiseksi ihan tyydyttävä, jos saan niin sanoa. Mikä sinussa
sitten mahtaa niin viehättää? Ilmeisesti herttainen luonteesi, kun
kerran itse sanot, ettet ole kaunis.

Mac tarkasteli häntä ovela hymy huulillaan, mutta lasien takaa tuikki
niin ystävällinen katse, että sekä sanat että tarkastelu miellyttivät
Rosea, ja hän vastasi iloisena:

-- Hauskaa että hyväksyt minut, ja olen hyvin kiitollinen, että
olet ollut huolehtimassa kasvatuksestani. Toivon tuottavani sinulle
kunniaa ja luotan siihen, että edelleenkin pidät minut kurissa, sillä
te hemmottelette kuitenkin yksissä tuumin minut pilalle.

-- Lupaan pitää sinua silmällä, mutta vain yhdellä ehdolla, vastasi
nuori kasvattaja.

-- Mikä se on?

-- Jos aiot pitää ihailijalaumaa ympärilläsi, minä pesen käteni.
Ellet, niin minä olen puolellasi.

-- Sinun pitää olla paimenkoirana ja auttaa minua pitämään tuota
laumaa loitolla, sillä en tahdo ihailijoita vielä aikoihin; ja meidän
kesken sanottuna, tuskin heitä ilmestyykään, kun tulee tiedoksi että
minulla on omia mielipiteitä. Sitä useimmat kavahtavat kuin ruttoa,
sanoi Rose.

-- Hm, sitä minä hiukan epäilen, mutisi Mac tyttöä katsellessaan.

-- Saammepa nähdä, vastasi Rose ja kuullessaan setänsä äänen
eteishallista ojensi kätensä Macille lisäten herttaisesti:

-- Vanhat ajat ovat palanneet, niin että pistäydy taas kertomassa
minulle asioitasi ja auttamassa minua kuten ennenkin.

-- Tarkoitatko totta? Mac näytti olevan hyvin mielissään.

-- Tarkoitan. Sinä et ole paljonkaan muuttunut, vain kasvanut
kovasti. Sinua en yhtään vierasta ja haluaisin jatkaa siitä, mihin
jäimme.

-- Sehän hienoa. Hyvää yötä! Ja Rosen ällistykseksi Mac antoi hänelle
lämpimän suukon.

-- Mutta tuo nyt ei ole kuin ennen vanhaan! huudahti Rose astuen
taaksepäin iloisen hämmentyneenä. Mac oli kummastuvinaan ja kysyi
viattomasti:

-- Emmekö ole aina toivottaneet hyvää yötä tällä tavoin? Minä ihan
muistan niin, ja meidänhän piti jatkaa siitä mihin jäimme.

-- Varmasti emme; mikään mahti maailmassa ei olisi saanut sinua
suutelemaan, sen sinä hyvin tiedät. Olkoon menneeksi näin
ensimmäisenä iltana, mutta me olemme kyllä liian vanhoja sellaiseen.

-- Muistan kyllä toiste. Se kävi kai vanhasta tottumuksesta;
olen varmasti tehnyt niin aikaisemminkin, kun se tuntui niin
luonnolliselta. Minä tulen, isä! Mac poistui ilmeisen vakuuttuneena
siitä, että oli oikeassa.

-- Kelpo kunnon veikko. Hän on sama poika kuin ennenkin, ja se
on lohdullista, sillä jotkut taas ovat aikuistuneet kovin äkkiä,
ajatteli Rose mielessään Charlien tunteilu ja Archien autuas ilme
Feben laulaessa.



2

VANHOJA YSTÄVIÄ


-- Tuntuupa mukavalta olla taas kotona! Miksi ihmeessä me oikein
lähdimmekään täältä? huudahti Rose, kun hän seuraavana aamuna
vaelteli ympäri vanhaa taloa.

-- Siksi, että voisimme nauttia kotiintulosta, vastasi Febe
kävellessään hallin poikki Rosen rinnalla yhtä onnellisena kuin
tämäkin.

-- Kaikki on ihan kuin lähtiessämme -- ruusunlehdetkin joita
työnsimme tänne, jatkoi nuorempi tytöistä kurkistaen toiseen
korkeista intialaisista maljakoista, jotka koristivat eteistä.

-- Muistatko miten Jamie ja Pampula leikkivät Ali Babaa ja rosvoja
ja hävisivät niihin. Tai kuinka sinä kerran yritit ryömiä tuohon
siniseen ja juutuit kiinni, ja toiset löysivät meidät ennen kuin minä
ehdin kiskoa sinut ulos? kysyi Febe nauraen.

-- Niin, tosiaan! Ja siinä paha missä mainitaan, lisäsi Rose
kuullessaan puistotieltä kimeän vihellyksen, jota kavioiden kapse
säesti.

-- Sirkusseurue tulee! huusi Febe iloisesti ja molempien mieleen
tulivat punaiset rattaat ja koko skotlantilaispukuinen joukko.

Vain yksi poika tuli nyt, mutta hän piti kyllä ääntä puolen
tusinan edestä, ja ennen kuin Rose ennätti ovelle, Jamie ryntäsi
sisään loistavalla aamutuulellaan, maila olalla, punavalkoinen
ratsastuslakki päässä, suuri pallo pullottaen toisessa taskussa,
toinen piparkakkuja pursuten ja suussaan omena, jonka hän koetti
tulisella kiireellä saada syödyksi.

-- Huomenta! Minä vain poikkesin kurkistamaan, että te tosiaan olette
tulleet, hän huomautti tervehtien mailalla ja tempaisten kirjavan
lakin päästään.

-- Hyvää huomenta. Kyllä me tosiaan olemme täällä ja koetamme päästä
tolallemme niin pian kuin mahdollista. Mutta oletpa sinä hieno. Mihin
sinä kuulut -- palokuntaan vai ratsastusseuraan? kysyi Rose katsellen
pojan ruskettuneita kasvoja, joiden pyöreys oli alkanut hävitä.

-- Ei, hyvä neiti! Mutta ethän sinä voi kaikkea tietää. Minä olen
baseball-joukkue "Tähden" kapteeni. Katsos tätä! Ja kuin kysymyksessä
olisi ollut kansalliskunnia, Jamie leväytti takkinsa auki ja paljasti
puseronsa rintamuksessa komeilevan sydämenmuotoisen punaflanellisen
merkin, jota koristi valkeasta pumpulikankaasta tehty teevadin
kokoinen tähti.

-- Suurenmoista! Minä olen ollut poissa niin kauan, etten muistanut
sellaista peliä olevankaan. Ja sinäkö olet kapteeni? huudahti Rose
ihastuneena kunniasta, jonka serkku oli saavuttanut.

-- Niin olen, ja saat uskoa ettei se olekaan leikkiä, sillä me
iskemme hampaita suusta ja silmiä mustiksi ja katkomme sormia melkein
yhtä hyvin kuin isotkin pojat. Tule kentälle yhden ja kahden välillä
katsomaan peliä, niin ymmärrät, miten kovaa hommaa se on. Jos tulet
tuonne nurmikolle nyt, opetan sinua lyömään palloa, lisäsi Jamie
innokkaana näyttämään taitoaan.

-- Ei, kiitoksia vain, kapteeni. Ruoho on märkää, ja sinä myöhästyt
pian koulusta.

-- Siitä viis! Tytöistä ei yleensä ole mihinkään, mutta et sinä ennen
paljon kastumista pelännyt ja pelasit krikettiä kuin mikäkin. Ettekö
te enää koskaan voi tehdä sellaista? kysyi poika katsoen säälivästi
naisparkoja, joilta miehisen urheilun riemut ja vaarat oli riistetty.

-- Voin minä juosta vielä ja ehdin portille ennen sinua, koetetaan
vain! Ja mielijohdettaan seuraten Rose syöksyi alas portaita, ennen
kuin Jamie ennätti hämmästyksissään nousta hevosensa selkään ja
lähteä perään.

Samassa poikakin oli menossa, mutta Rose oli jo edellä, ja vaikka
vanha Sheltie pani parastaan, niin tyttö pääsi maaliin hiukan ennen
ja seisoi siellä nauraen ja huohottaen, posket punaisina kirpeästä
lokakuun ilmasta. Se oli iloista nähtävää muutamille herroille, jotka
juuri ajoivat ohi.

-- Hyvin juostu, Rose, sanoi Archie ja hyppäsi ajoneuvoista
kättelemään. Will ja Geordie nostivat hattua ja Mac-setä nauroi
Jamielle, jonka mielipide tytöistä oli selvästi jonkin verran
kohentunut.

-- Olipa hyvä, että juuri te sieltä tulitte, sillä te ette vähästä
kauhistu. On niin hauskaa olla taas kotona, että vallan unohdin
ikäni, sanoi Atalanta silitellen liehuvia hiuksiaan.

-- Sinä muistutat kovasti entistä Rosea, kun sinulla on kiharat
olkapäillä niin kuin vuosia sitten. Niitähän minä eilen kaipasin,
vaikken huomannut mitä se oli. Mitä sedälle ja Febelle kuuluu? kysyi
Archie tähyillen Rosen pään yli pihalle, mistä erottui naishahmo
punertavien kuusamien välistä.

-- Kiitos, pelkkää hyvää. Ettekö tule sisälle?

-- Emme mitenkään voi. Liikeasioita, näes. Tämä nuori mies on minun
oikea käteni, en voi hetkeksikään luopua hänestä. Tule, Archie,
meidän täytyy lähteä tai pojat myöhästyvät junasta, vastasi Mac-setä
vetäen kellonsa esiin.

Vilkaisten vielä kerran portilla seisovasta vaaleatukkaisesta
olennosta viiniköynnösten lomassa näkyvään tummatukkaiseen hahmoon
Archie ajoi pois, ja Jamie ratsasti perässä etsien uudesta omenasta
lohtua tappioonsa.

Rose viivytteli hetken, hän olisi mielellään jatkanut juoksuaan ja
piipahtanut kaikkien tätien luona vuoron perään, mutta muistaessaan
olevansa paljain päin hän oli jo kääntymässä kotiin, kun iloinen
"heipä hei" sai hänet katsomaan taakseen. Mac sieltä tuli pitkin
askelin heilutellen hattuaan.

-- Tänä aamuna ihan sataa Campbelleja ja toinen toistaan iloisempia,
sanoi Rose juostessaan häntä vastaan. -- Sinä olet kuin kiltti poika
kouluun menossa, kertaat tunnollisesti läksyjäsi vielä matkalla,
hän lisäsi nähdessään Macin vetävän sormensa kirjan välistä, jota
nähtävästi oli lukenut, ja pistävän kirjan kainaloonsa vanhaan
tuttuun tapaan.

-- Minä olenkin koulupoika ja matkalla kaikkein hauskimpaan kouluun,
Mac vastasi heilutellen kädessään olevaa tuuheata asterinoksaa.

-- Tosiaan, en saanut paljonkaan kuulla sinun aikeistasi eilen
illalla, toiset pojat kun puhuivat kaikki yhtaikaa ja sinä sait
sanotuksi vain sanan silloin tällöin. Miksi sinä olet päättänyt
ruveta, Mac? kysyi Rose kun he kulkivat rinnakkain pitkin
puistokäytävää.

-- Ensin mieheksi, kunnon mieheksi jos mahdollista, ja sen jälkeen --
minkä Jumala hyväksi näkee.

Äänensävyssä ja sanoissa oli jotakin, joka sai Rosen äkkiä katsomaan
Macia silmiin. Tämän kasvoilla oli uusi ilme. Rose ei osannut tulkita
sitä, mutta hänestä tuntui samalta kuin silloin, kun näkee sumun
yhtäkkiä hälvenevän ja sen takaa väläykseltä vuorenhuipun, joka
rauhallisena kohoaa korkeuteen.

-- Sinusta tulee varmasti jotain erinomaista. Nytkin näytät aivan
kirkastuneelta kulkiessasi keltaisen lehtiholvin alla auringonpaiste
kasvoillasi, huudahti Rose äkillisen ihastuksen vallassa.

-- En minä siitä tiedä, mutta unelmia ja tavoitteita minulla on ja
muutamat niistä aikamoisia. Päämäärä korkealle, näetkös, ja saatkin
kiivetä koko ajan, jos aiot saavuttaa sen, Mac sanoi katsellen
astereitaan ja hymyillen itsekseen kuin hänellä ja niillä olisi ollut
yhteinen salaisuus.

-- Sinä tulet aina merkillisemmäksi. Mutta minä pidän
kunnianhimostasi ja toivon sinun menestyvän. Muuten, eikö sinun kohta
pidä ryhtyä johonkin? Luulin sinun alkavan opiskella lääketiedettä
sedän johdolla, sehän oli meidän suunnitelmamme.

-- Niinhän minä alankin, ainakin toistaiseksi, sillä olen kanssasi
yhtä mieltä. Ihmisellä pitää olla jokin ankkuri eikä saa lähteä
ajelehtimaan kuvitelmiensa maailmoihin ilman kunnollista pohjalastia.
Setä ja minä keskustelimme siitä eilisiltana, ja minä alan
työskennellä niin pian kuin suinkin, sillä olen laiskotellut jo
kylliksi, ja ravistaen itseään Mac heitti pois kauniin kukanoksan ja
lisäsi puoliääneen:

    -- En, ahkerat, soimaa siedä,
    vaikka kukkia kannan vain:
    voi asterit aatteita viedä
    kotikonnulle kuormittain.

Rose kuuli sanat ja hymyili ajatellen: Vai sitäkö se olikin; hän
on alkanut tunteilla ja Jane-täti on läksyttänyt häntä. Kylläpä me
tosiaan vartumme!

-- Sellainen tulevaisuus ei näytä sinua oikein miellyttävän,
sanoi Rose ääneen, sillä Mac oli tunkenut runokirjan taskuunsa ja
kirkastunut ilme oli tyystin hävinnyt hänen kasvoiltaan.

-- Kyllä se minua miellyttää, minusta lääkärintyö on aina ollut
suurenmoista, ja mistäpä löytäisin paremman opettajan kuin setä? Olen
päässyt laiskistumaan viime aikoina ja on jo aika ryhtyä johonkin
hyödylliseen, joten nyt minä menen. Ja Mac hävisi äkkiä kirjastoon
Rosen mennessä Feben luo Plenty-tädin huoneeseen.

Vanha neiti oli juuri pitkän ja vakavan keskustelun jälkeen
päättänyt, mitä hänen kuudesta suosikkivanukkaastaan tänään
tarjottaisiin, joten häneltä riitti pieni hetki tunteiluun. Niinpä
hän Rosen tullessa ojensi kätensä ja sanoi:

-- Istupas syliini hetkeksi, että todella tunnen saaneeni tyttöni
taas kotiin. Ei, et sinä ole yhtään liian painava, reumatismi alkaa
vaivata yleensä vasta marraskuussa. Istu nyt vain, kultaseni, ja pane
kädet kaulalleni.

Rose totteli, eikä kumpikaan puhunut hetkeen mitään. Mutta sitten
Plenty-täti ojensi kätensä ja tarttui Febeen, joka koetti huomaamatta
hiipiä huoneesta.

-- Älä mene. Rakkaudessani on tilaa molemmille, vaikkei sylissäni
olekaan. Olen niin kiitollinen, kun olen saanut kumpaisenkin
tyttöni taas turvallisesti kotiin, etten tiedä mitä tekisin, sanoi
Plenty-täti syleillen Febeä niin sydämellisesti, ettei tämä voinut
tuntea itseään osattomaksi.

-- No, nyt olen saanut rutistaa, niin että tuntuu jo oikein hyvältä.
Rose, korjaisitko sinä tuota myssyä, menin nukkumaan sellaisella
hopulla, että nauhat lähtivät ja jätin koko komeuden silleen. Febe
kulta, pyyhi sinä hiukan pölyjä niin kuin ennenkin; kukaan ei ole
tällä välin osannut siistiä minun mieleni mukaan, ja tekee oikein
hyvää nähdä miten näppärästi sinä järjestelet kaikki pikkuesineeni,
sanoi vanha neiti virkistynyt ilme ruusuisilla kasvoillaan.

-- Pyyhinkö pölyt täältäkin? kysyi Febe katsahtaen takahuoneeseen,
josta hän ennen piti huolta.

-- Ei, kultaseni, teen sen mieluummin itse. Mene sisään jos haluat,
mitään ei ole muutettu. Minun täytyy nyt mennä huolehtimaan
vanukkaasta. Ja Plenty-täti lyllersi äkkiä pois ääni liikutuksesta
väristen, niin että viimeiset sanatkin kuulostivat surullisilta.

Tytöt pysähtyivät kuin pyhäkön kynnykselle ja katselivat huonetta
liikuttuneina. Tuntui kuin sen lempeä asukas olisi yhä ollut läsnä.
Aurinko paistoi ikkunalaudan vanhoille pelargonioille, nojatuoli
oli tavallisella paikallaan valkoinen huivi heitettynä selkänojalle
ja haalistuneet tohvelit valmiina vieressä. Kirjat ja käsityökori,
neuletyö ja silmälasit olivat kaikki siinä, mihin hän oli ne
jättänyt, ja vallitsi sama suloinen rauha, joka aina oli täyttänyt
huoneen, niin että katselijat kääntyivät vaistomaisesti kohti
vuodetta, josta Peace-täti oli aina heitä hymyillen tervehtinyt.

Kulunut jakkara oli vuoteen vieressä ja tyhjän vuoteen valkoisessa
pieluspinossa näkyi pieni syvennys; siinä oli iltaisin levännyt
Peace-tädin harmaa pää, kun hän luki iltarukouksensa, jonka hänen
äitinsä oli opettanut seitsemänkymmentä vuotta sitten. Sanaakaan
sanomatta tytöt sulkivat oven.

       *       *       *       *       *

-- Voi rakas kultaseni, kuinka hauskaa saada sinut takaisin! Tiedän,
että tulen hävyttömän aikaisin, mutta en voinut pysyä poissa enää
hetkeäkään. Anna minun auttaa; minä ihan kuolen uteliaisuudesta,
tahtoisin nähdä sinun hienot tavarasi, sillä näin matka-arkkuja
tuotavan, ja sinulla on varmasti kasoittain aarteita, kimitti Annabel
Bliss yhteen hengenvetoon, kun hän tuntia myöhemmin syleili Rosea ja
katseli huonetta, jossa tavarat olivat vielä hujan hajan.

-- Sinäpä näytät pirteältä! Käy istumaan, niin saat nähdä valokuvia.
Setä valitsi parhaat minulle, ja niitä katselee ilokseen, vastasi
Rose pannen käärön pöydälle ja ruveten etsimään lisää.

-- Voi kiitoksia, mutta en ehdi nyt, niiden katselemiseen menee
tuntikausia. Näytä minulle sen sijaan pariisilaispukusi, niin olet
kiltti, minä ihan palan halusta nähdä uusimmat mallit, sanoi Annabel
ahnehtien katseellaan isoja arkkuja, jotka näyttivät sisältävän
ranskalaisia hienouksia.

-- Ei minulla ole ainoatakaan, sanoi Rose.

-- Rose Campbell! Tarkoitatko tosiaan, ettet hankkinut ainoatakaan
pukua Pariisista, huudahti Annabel tyrmistyneenä.

-- En itselleni; Clara-täti tilasi muutamia, ja hän näyttää ne
varmasti mielellään sinulle, kunhan laatikot saapuvat.

-- Sellainen tilaisuus! Ihminen on Pariisissa ja rahaa vaikka kuinka
paljon! Kuinka voit enää rakastaa setääsi, kun hän on noin julma?
huokasi Annabel osaaottavasti.

Rose hämmentyi hetkeksi, mutta nauroi sitten ja sanoi avatessaan
muuatta pitsilaatikkoa:

-- Ei setä minua kieltänyt ostamasta, ja rahaa minulla kyllä oli,
mutta en halunnut kuluttaa sitä vaatteisiin.

-- Olisit saanut etkä tahtonut! Sitä minä en voi uskoa! Ja Annabel
vajosi tuoliin ihan typertyneenä.

-- Alussa minun teki mieleni, ja kävin katselemassakin muutamia
ihmeellisiä pukuja. Mutta ne olivat kovin kalliita, liian
koristeltuja eivätkä ollenkaan minun tyyliäni. Siksi minä
luovuin niistä ja säilytin sen, jota pidän arvokkaampana kuin
pariisilaispukuja.

-- Mitä niin? kysyi Annabel ihmeissään.

-- Sedän arvonannon, vastasi Rose katsellen miettivästi erään
laatikon pohjalla olevaa maalausta. Se toisi aina hänen mieleensä
voiton, jonka hän oli kerran saanut tyttömäisestä turhamaisuudestaan.

-- Oh, tosiaanko! Annabel rupesi ällistyneenä tarkastelemaan
Plenty-tädin pitsejä; Rose kaiveli sillä aikaa hymyillen toista
arkkua.

-- Sedän mielestä ei ole oikein tuhlata rahoja joutavaan, mutta hän
on hyvin antelias ja jakaa mielellään hyödyllisiä tai erikoisia
lahjoja. Katsohan, nämä sievät koristeet on kaikki aiottu lahjoiksi,
ja sinä saat ensimmäisenä valita.

-- Hän on oikea kullanmuru! huudahti Annabel hekumoiden eteensä
levitettyjen kristalli-, filigraani-, koralli- ja mosaiikkikorujen
loistossa; Rose lisäsi vielä hänen ihastustaan panemalla joukkoon
muutamia suoraan Pariisista tuotuja aistikkaita pikkuesineitä.

-- No, entä milloin aiot pitää kutsut seuraelämään astumisesi
kunniaksi? Kysyn vain siksi, että tarvitsen paljon aikaa, kun
pukuasiani eivät ole vielä kunnossa; siitä tuleekin varmaan kauden
tapaus, puheli Annabel pari minuuttia myöhemmin ollessaan kahden
vaiheilla valitsisiko punaisen korallikorun vai taivaansinisen
laavakoristeen.

-- Oikeastaan minä astuin seuraelämään silloin kun matkustimme
Eurooppaan, mutta Plenty-täti haluaa kyllä pitää jonkinlaiset
kekkerit meidän paluumme kunniaksi. Aion aloittaa niin kuin aion
jatkaakin, järjestän vaatimattomat juhlat ja kutsun kaikki joista
pidän. Valmistaudu järkytykseen, sillä kutsun kaikkiin juhliini yhtä
hyvin vanhat kuin nuoret ja köyhät kuin rikkaatkin.

-- Voi taivas! Sinusta on todella tulossa eriskummallinen, niin
kuin äiti jo ennusti! huokasi Annabel ristien toivottomana kätensä
ja punniten kesken päivittelynsä kolmen rannerenkaan vaikutusta
pullealla ranteellaan.

-- Aion menetellä kodissani oman mieleni mukaan, ja jos ihmiset
pitävät minua kummallisena, en mahda sille mitään. Koetan olla
tekemättä mitään hirveätä, mutta olen kai perinyt sedältä halun
kokeiluihin ja aion yrittää yhtä ja toista. Suunnitelmat voivat mennä
myttyyn ja minulle ehkä nauretaan, mutta aion sittenkin koettaa,
joten sinun olisi parasta pitää ajoissa varasi, sanoi Rose niin
päättävästi, että se oli melkein hälyttävää.

-- Mitä sinä panet päällesi tuohon uudenlaiseen juhlaasi? kysyi
Annabel väistäen viisaasti kaikki arkaluontoiset ja vaaralliset
kysymykset.

-- Tuon valkoisen puvun. Se on uusi ja sievä, ja Febellä on
samanlainen.

-- Febellä! Et kai tarkoita, että aiot tehdä hänestä hienon naisen!
läähätti Annabel nojaten selkänojaan niin raskaasti, että pieni tuoli
ritisi pahasti.

-- Hän on jo hieno nainen, ja se joka halveksii häntä, halveksii
minuakin, sillä hän on paras ja herttaisin tyttö jonka tunnen,
huudahti Rose lämpimästi.

-- Niin -- tietysti, minä vain hämmästyin. Olet ihan oikeassa,
hänestähän voi tulla jotakin, ja silloin saat olla iloinen, että olet
huolehtinut hänestä! sanoi Annabel pyörtäen sanansa heti kun huomasi,
mistä tuuli puhalsi.

Ennen kuin Rose ennätti vastata, kuului hallista iloinen ääni:

-- Emäntäinen, missä sinä olet!

-- Täällä omassa huoneessani. Ja sisään astui tyttö, josta Rose
'aikoi tehdä hienon naisen', tosiaan niin hienon ja viehättävän
näköisenä, että Annabel avasi vaaleansiniset silmänsä selko selälleen
ja hymyili tahtomattaan, kun Febe piloillaan entiseen tapaan niiasi
hänelle ja kysyi rauhallisesti:

-- Mitä kuuluu, neiti Bliss?

-- Hauska nähdä teidät taas kotona, neiti Moore, vastasi Annabel
ravistaen Feben kättä lämpimästi, sillä tuolla pyylevällä tytöllä oli
hyvä sydän, vaikkei kovin terävä järki.

Hän ei voinut olla hiukan tuijottamatta, kun näki ystävysten
puuhailevan yhdessä ja kuuli heidän juttelevan iloisesti jokaisesta
uudesta aarteesta, jonka saivat päivänvaloon; katseet ja sanat
ilmaisivat selvästi, että vuosikausien toveruus oli saanut heidät
kiintymään toisiinsa. Oli somaa nähdä, miten Rose tahtoi itse tehdä
vaikeimmat työt, vielä somempaa, miten Febe ehätti ennen, ja sominta
kaikesta oli kuulla hänen äidillisesti sanovan Roselle, kun pani
tämän istumaan nojatuoliin:

-- Nyt sinä istut lepäämään, sillä vieraita käy varmasti koko päivän,
enkä anna sinun väsyttää itseäsi näin aikaisin.

-- Et sinäkään silti saa uuvuttaa itseäsi. Kutsu Jane avuksi
tai nousen heti paikalla, vastasi Rose koettaen turhaan näyttää
emäntämäiseltä.

-- Tuo on hyvin sievää ja hauskan näköistä, mutta mitä kummaa ihmiset
sanovat, kun hän tulee kutsuihin meidän muiden kanssa. Toivottavasti
Rose ei rupea kovin merkilliseksi, tuumi Annabel lähtiessään
levittämään sitä masentavaa uutista, ettei komeita tanssiaisia
ollutkaan odotettavissa.

-- Nyt olen nähnyt kaikki muut pojat tai ainakin kuullut heistä,
mutta entä Charlie, hänellä on kai kovin kiire. Mitähän hän puuhaa?
mietti Rose palatessaan eteishallin ovelta, minne oli kohteliaasti
saattanut vierastaan.

Hänen toiveensa täyttyi hetkistä myöhemmin, sillä mennessään
vierashuoneeseen valitsemaan paikkaa parille taululle hän näki sohvan
toisessa päässä kenkäparin ja toisessa ruskeankeltaiset hiukset ja
havaitsi, että Charliella oli kiire laiskotella.

-- Blissin autuas ääni raikui yli tienoon ja siksi minä piilouduin,
kunnes hän tuli yläkertaan. Pidin tässä pientä siestaa odotellessani
vuoroani, sanoi Charlie hypähtäen pystyyn ja tehden kauneimman
kumarruksensa.

-- Kas, kas, laiskajaakkoa! Vieläkö Annabel huokailee sinun tähtesi?
kysyi Rose.

-- Ei puhettakaan sellaisesta. Fun on lyönyt minut laudalta ja ellen
pahasti erehdy, ihana Annabel on rouva Tokio ennen kuin talvi on
takana.

-- Mitä, pikkuinen Fun See? Tuntuu hullunkuriselta, että hän on jo
täysikasvuinen. Ei Annabel puhunut hänestä halaistua sanaa, mutta nyt
ymmärrän, miksi hän ihaili sieviä kiinalaisia tavaroitani ja oli niin
kiinnostunut Kantonista.

-- Pikku Fun on tätä nykyä aikamoinen keikari ja kovasti rakastunut
paksuun ystäväämme, joka on valmis syömään puikoilla, kun vain Fun
sanankin sanoo. Minun ei tarvitse kysyäkään, kuinka sinä voit, sillä
aamuruskokin kalpenee sinun rusotuksesi rinnalla. Olisin tullut jo
aikaisemmin, mutta arvelin että tahtoisit nukkua kunnolla matkan
jälkeen.

-- Minä juoksin kilpaa Jamien kanssa jo ennen yhdeksää. Mitä sinä
toimittelit, hyvä herra?

    "Sun unten mailla, mä, armahin, näin",

aloitti Charlie, mutta Rose keskeytti hänet sanoen niin moittivasti
kuin taisi, kun syntipukki seisoi kasvot tyytyväisyyttä säteillen:

-- Sinun olisi pitänyt olla jalkeilla ja työssä niin kuin toisetkin
pojat. Minä tunsin itseni kuhnuriksi mehiläispesässä, kun näin heidän
kaikkien kiirehtivän tehtäviinsä.

-- Mutta rakas ystävä, minulla ei ole mitään tointa. Pohdin tässä
kaiken aikaa miksi rupeaisin ja olen suvun kaunistuksena, kunnes
saan asian päätetyksi. Perheessä pitäisi aina olla yksi herrasmies,
ja se osa näyttää hyvin sopivan minulle, vastasi Charlie asettuen
teeskennellyn raukeaan ja siroon asentoon, joka olisi ollut hyvinkin
vaikuttava, elleivät vilkkuvat silmät olisi sitä pilanneet.

-- Toivottavasti suvussa ei muita olekaan kuin herrasmiehiä, vastasi
Rose ylpeästi.

-- Minun olisi pitänyt sanoa vapaita herrasmiehiä. Katsos, minun
periaatteitteni mukaista ei ole raataa orjan tavoin kuin Archie. Mitä
se hyödyttäisi? Minulla on kylliksi rahaa, miksi en sitten nauttisi
siitä ja pitäisi hauskaa niin kauan kuin voin? Iloiset ihmiset ovat
varmasti tämän murheenlaakson yleisiä hyväntekijöitä.

Ei ollut helppo vastustaa tällaista väitettä, varsinkin kun sen
esitti hauskan näköinen nuori mies, joka istuen sohvan käsinojalla
hymyili serkulleen hilpeästi. Rose tiesi varsin hyvin, että Charlien
kanssa oli vaikea väitellä, sillä hän väisti aina vakavat kysymykset
ja oli niin tartuttavan iloinen, ettei tuota päivänpaistetta suinkaan
tehnyt mieli sumentaa.

-- Sinä osaat asettaa sanasi niin taitavasti, etten tiedä miten
kumoaisin ne, vaikka yhä uskon olevani oikeassa, Rose sanoi
vakavasti. -- Mac pitää vapaudesta yhtä paljon kuin sinäkin, mutta
laiskana hän ei tahdo olla, sillä hän tietää, ettei ole hyväksi
tuhlata aikaansa. Hän aikoo opiskella, vaikka eläisi paljon
mieluummin rakkaiden kirjojensa parissa tai antautuisi kaikessa
rauhassa harrastuksilleen.

-- Hänelle se sopiikin, hänhän ei välitä seuraelämästä ja voi yhtä
hyvin opiskella lääketiedettä kuin kulkea haaveksien pitkin metsiä
taskut täynnä homehtuneita filosofeja ja vanhanaikaisia runoilijoita,
vastasi Charlie, ja harteiden kohautus osoitti selvästi, mitä hän
ajatteli Macista.

-- Ties vaikka homehtuneet filosofit, sellaiset kuin Sokrates ja
Aristoteles, ja vanhanaikaiset runoilijat kuten Shakespeare ja Milton
olisivat hänelle terveellisempää seuraa kuin sinulle eräät ystäväsi,
sanoi Rose muistaen Jamien viittailut hurjisteluun.

Mutta Charlie vaihtoi taitavasti puheenaihetta huudahtamalla
kauhistuneen näköisenä:

-- Sinusta tulee varmasti ihan samanlainen kuin Jane-täti, tuolla
tavoin hänkin aina käy minun kimppuuni, kun vain saa tilaisuuden.
Älä ota häntä esikuvaksesi; hän on kyllä hyvä nainen, mutta hirveän
epämiellyttävä.

Ovela nuorukainen tiesi, että epämiellyttävyys on oikea mörkö
jokaisen tytön mielestä, ja Rose joutui heti satimeen, sillä
Jane-täti ei suinkaan ollut hänen esikuvansa, vaikka hänen täytyikin
kunnioittaa tämän ansioita.

-- Oletko lakannut maalaamasta? hän kysyi äkkiä kääntyen katselemaan
kullattua Fra Angelicon enkeliä, joka oli asetettu nojalleen sohvan
nurkkaan.

-- Suloisimmat kasvot mitä koskaan olen nähnyt, ja silmät aivan kuin
sinulla, eikö totta? huomautti Charlie.

-- Minä pyydän vastausta enkä kohteliaisuuksia. Rose koetti näyttää
ankaralta pannessaan pois kuvan nopeammin kuin oli sen ottanut.

-- Lakannutko maalaamasta? En toki! Töhertelen hiukan öljyväreillä,
joskus tuhrin vesiväreillä, piirtelen silloin tällöin ja laiskottelen
ateljeissa, kun satun sille tuulelle.

-- Entäs musiikki?

-- Se kukoistaa. En harjoittele paljon, mutta laulan aika usein
seurassa. Viime kesänä rupesin soittamaan kitaraa ja kuljeskelin
hienosti trubaduurina. Tytöt pitävät siitä ja mukavaa se on
poikajoukossakin.

-- Opiskeletko mitään?

-- Tuota -- on minulla muutamia lakiteoksia pöydälläni, oikein
paksuja, hyviä, viisaan näköisiä kirjoja, ja joskus sattumalta
selailen niitä, kun kyllästyn huvittelemaan tai vanhemmat toruvat.
Mutta en taida oppia tänä vuonna muuta kuin mitä 'alibi' merkitsee.
Ja viekas pilkahdus Charlien silmissä näytti osoittavan, että hän
toisinaan käytti hyväkseen tätä lainopin tuntemustaan.

-- Mitä sinä sitten teet?

-- Sinä suloinen saarnaaja, minä huvittelen. Pienten piirien
teatterinäytännöt ovat viime aikoina olleet muodissa, ja minä
olen niittänyt niin paljon laakereita, että olen miettinyt oikein
vakavasti antautua teatterialalle.

-- Ihan tottako? huudahti Rose säikähtyneenä.

-- Niin, miksikäs en! Jos minun todella täytyy ruveta työhön, eikö se
ole yhtä hyvä toimi kuin kaikki muutkin?

-- Ei, jollei ole enemmän lahjoja kuin arvelen sinulla olevan. Jos
todella on kykyjä, voi tehdä mitä tahansa, mutta ellei niitä ole, on
paras pysyä poissa näyttämöltä.

-- Macilla ei ole hitustakaan taipumusta mihinkään, ja kuitenkin sinä
ihailet hänen aikomustaan tulla lääkäriksi, huudahti Charlie hiukan
ärtyneenä.

-- Se on joka tapauksessa kunnioitettavaa, ja ennemmin minä olisin
keskinkertainen lääkäri kuin keskinkertainen näyttelijä. Mutta tiedän
ihan hyvin, ettet sinä sellaista aiokaan, puhut vain minun kiusakseni.

-- Juuri niin. Lyön tuon valtin pöytään heti kun joku rupeaa
läksyttämään minua, ja se saa ihmeitä aikaan. Mac-setä kalpenee
ja tädit kohottavat kätensä pyhän kauhun vallassa. Sitten minä
jalomielisesti lupaan olla häpäisemättä sukua, ja ensimmäisessä
kiitollisuuden puuskassa nuo kunnon sielut suostuvat kaikkeen mitä
tahdon. Niin palaa rauha maahan ja minä jatkan ilonpitoa.

-- Ihan samalla tavalla uhkailit ennen karata merille, kun äitisi
vastusti oikkujasi. Siinä suhteessa et ole muuttunut, vaikka muuten
oletkin. Sinulla oli suuria suunnitelmia aikoinasi, mutta nyt näytät
tyytyvän tyhjäntoimittajan osaan.

-- Poikamaisia haaveita! Kun vanhenee niin viisastuu, enkä käsitä
miksi minun pitäisi kahlehtia itseni yhteen ainoaan tehtävään ja
raataa siinä vuodet läpeensä. Ihmiset joilla on vain yksi ajatus,
tulevat niin riivatun ahdasmielisiksi ja kesyiksi, etten voi sietää
sellaisia. Pitää saada yleissivistystä. Kun liikkuu lavealti, sitä
saa helpoimmin.

Tämän selityksen jälkeen Charlien otsa silisi; hän risti kätensä
päänsä päälle ja nojautuen taaksepäin hyräili hiljaa muuatta
ylioppilaslaulua, ikään kuin se ilmaisisi hänen käsityksensä elämästä
paremmin kuin hän itse osasi:

    "Ruusut kun hehkuvat kevättään
    kulmilla nuoren ja polttavan pään,
    silloin, ah, aika on juhlien;
    maljojen ääressä vietämme sen."

-- Muutamilla näistä pyhimyksistä oli vain yksi johtava ajatus,
ja vaikka heillä ei ollutkaan elämässään paljon menestystä, niin
kuoltuaan heidän osakseen tuli kaikkien rakkaus ja pyhimyksen
arvo, sanoi Rose selaillen pöydällä olevaa kuvakasaa, josta löysi
suosikkinsa Franciscus Assisilaisen.

-- Tämä on paremmin minun makuuni. Nuo luurankomaiset haamut saavat
minut synkkämieliseksi, mutta tämä on oikea herrasmies-pyhimys, joka
ottaa asiat kepeältä kannalta eikä ulise omia syntejään tai pahoita
muiden mieltä moittimalla heidän pahuuttaan. Ja Charlie asetti
ruskeakaapuisen munkin viereen kauniin Pyhän Martin.

Rose katseli molempia ja käsitti kyllä, miksi serkku piti enemmän
sotilaasta kuin munkista ja hänen ristiinnaulitun kuvastaan. Toinen
ratsasti maailman halki pukeutuneena purppuraan ja hienoon pellavaan,
jäljessään koirat ja aseenkantajat; toinen rukoili sairashuoneessa
kuolleiden ja kuolevien puolesta. Vastakohta oli räikeä, ja tytön
silmät viipyivät kauemmin ritarissa, vaikka hän sanoi miettivästi:

-- Sinun pyhimyksesi on tietenkin miellyttävämpi, mutta en muista
kuulleeni hänen koskaan tehneen muuta hyvää tekoa kuin jakaneen
viittansa kerjäläisen kanssa. Minun Franciscukseni sen sijaan
antautui laupeudentyöhön juuri kun elämä oli houkuttelevimmillaan
ja oli vuosikausia Jumalan työssä palkkaa saamatta. Hän on vanha ja
köyhä ja eli kurjassa ympäristössä, mutta minä en luovu hänestä. Sinä
saat iloisen Martin jos tahdot.

-- Kiitoksia vain, pyhimykset eivät ole minun miehiäni, mutta tuon
kultatukkaisen sinipukuisen enkelin otan mielelläni, jos annat.
Olkoon hän minun madonnani, minä palvon häntä kuin hyvä katolilainen,
vastasi Charlie kääntyen katsomaan hentoa, tummasilmäistä olentoa,
joka piteli liljoja kädessään.

-- Mielelläni minä sen annan ja muitakin, jos vain haluat. Valitse
muutamia äidillesi ja vie tuliaisiksi minulta.

Charlie istui siinä pitkän aikaa Rosen kanssa jutellen ja kuvia
katsellen. Mutta jos joku heidän mentyään lounaalle olisi pannut
merkille vähäisen mutta merkitsevän pikkuseikan, hän olisi nähnyt
kelpo Franciscuksen makaavan kasvot lattiaa vasten sohvan takana, kun
taas Pyhä Martti komeili takanreunustalla.



3

NEITI CAMPBELL


Sillä aikaa kun matkalta palanneet purkavat arkkujaan, me voimme
ohimennen nostaa tarinamme kudelman pudonneet silmukat.

Neljä vuotta oli kulunut siitä toukokuun päivästä, jolloin Rose teki
valintansa. Hänen elämänsä oli näinä vuosina ollut toimekasta mutta
hiljaista.

Kun Rose täytti seitsemäntoista, Alec-setä oli aikonut toteuttaa
suunnitelmansa ja viedä hänet matkalle maailman ympäri, sillä hän
uskoi tytön tällaisella matkalla oppivan enemmän kuin parhaassakaan
koulussa. Mutta juuri silloin Peace-täti alkoi heiketä ja siirtyi
pian pois kohdatakseen rakastettunsa, jota oli niin kauan odottanut.

Kun hautajaiset olivat ohi, Plenty-tädin elämä näytti niin autiolta,
ettei Alec-tohtori hennonut jättää häntä yksin. Mutta vanha neiti,
joka oli koko ikänsä elänyt muiden hyväksi, rupesi pian kapinoimaan
uhrautumista vastaan. Hän löysi voimaa ja lohtua vilpittömästä
uskostaan, iloisesta puuhailusta ja Myra-tädin hoitelemisesta. Tämä
olikin vallan erinomainen potilas, sillä hän ei ottanut kuollakseen
eikä parantuakseen.

Tuli vihdoin hetki, jolloin matkailijat kevein mielin saattoivat
lähteä, ja kahdeksantenatoista syntymäpäivänään Rose purjehti
Alec-tohtorin ja uskollisen Febensä seurassa näkemään ja tutkimaan
suurta maailmaa.

Febe ryhtyi opiskelemaan musiikkia, ja sillä välin kun hän kehitti
kaunista ääntään, Rose teki setänsä kanssa matkan maailman ympäri,
kunnes kaksi vuotta oli kulunut kuin uni ja kotiväki alkoi vaatia
heitä palaamaan.

Kotiin he tulivatkin, ja perijättären oli valmistauduttava ottamaan
vastaan tuleva paikkansa, sillä yksikolmattavuotiaana hänestä
tulisi suuren omaisuuden haltija. Hän hautoi mielessään monia
suunnitelmia, sillä vaikka hän oli yhtä antelias kuin ennenkin, aika
oli tuonut mukanaan viisautta ja hän huomannut, että järkevintä
hyväntekeväisyyttä on auttaa ihmisiä tulemaan toimeen omin neuvoin.

Alec-tohtorin oli hiukan vaikea hillitä nuoren ihmisystävän intoa,
kun tämä heti paikalla tahtoi perustaa sairaaloita, rakentaa koteja,
ottaa hoiviinsa turvattomia lapsia ja auttaa koko ihmiskuntaa.

-- Katsele vähän aikaa ympärillesi, sillä tähänastinen maailmasi
on ollut paljon mutkattomampi ja luotettavampi kuin se, johon nyt
joudut. Kokeile hiukan itse nähdäksesi ovatko vanhat keinot sittenkin
parhaat. Sinä olet jo kyllin vanha ratkaisemaan itse asiasi, hän
sanoi valmistautuen päästämään linnun koettelemaan omia siipiään.

-- Voi, setä, minä pelkään että petyt vielä minun suhteeni, vastasi
Rose epäilevästi. -- Sinä haluat, että olen aina rehellinen, ja
olen tottunut kertomaan sinulle kaikki hupsutkin ajatukseni. Puhun
siis suoraan, mutta jos toivomukseni on sinun mielestäsi tyhmä ja
mieletön, sano pois, sillä vaikka olenkin täysikasvuinen, en tahtoisi
jäädä aivan oman onneni nojaan. Sinä neuvot minua odottamaan,
tutkiskelemaan itseäni ja koettelemaan vanhoja hyviä keinoja. Niin
tahtoisinkin tehdä. Eikö se käy parhaiten päinsä, jos elän vähän
aikaa aivan samalla tavalla kuin muutkin tytöt, huvittelen ja pidän
hauskaa, hän lisäsi, kun sedän kasvot kävivät vakaviksi.

Setä oli pettynyt, mutta hän tajusi heti, että kokeesta saattaisi
olla hyötyäkin. Sittenkin hän pelkäsi sitä, sillä hän oli aikonut
huolellisesti valita Rosen seurapiirin ja halusi muiden kasvattajien
ja holhoojien tavoin varjella tyttöä niin kauan kuin suinkin.

-- Hyvä on, kultaseni, tee niin kuin tahdot, mutta pidä huolta
terveydestäsi; ole kohtuullinen ja koeta mieluummin hyötyä kuin
hävitä, hän lisäsi puoliääneen koettaen puhua iloisesti ja peittää
levottomuuttaan.

-- Se on ihan typerää, mutta tahtoisin olla vähän aikaa oikea
perhonen ja koettaa, miltä se tuntuu. Minähän näin aika paljon
hienoston elämää ulkomailla, vaikkemme me ottaneetkaan siihen osaa,
ja täällä tytöt kertovat kaikenlaista hauskoista tilaisuuksista,
joita tulee talven mittaan. Niin että jollet kovasti halveksi minua,
tahtoisin koettaa.

-- Kuinka kauan sinä kokeilet?

-- Olisiko kolme kuukautta liikaa? Uusi vuosi on sopiva aika uusille
päätöksille. Kaikki toivottavat minut tervetulleeksi, ja siksi
minun täytyy olla iloinen, muuten vaikutan hirveän kiittämättömältä
ja nyrpeältä, sanoi Rose mielissään, kun keksi niin mainion syyn
kokeiluihinsa.

-- Ehkä pidätkin siitä niin paljon, että kuukausista tulee vuosia.
Nuorena huvittelu on suloista.

-- Luuletko että huumaannun siitä?

-- Saamme nähdä, tyttöseni.

-- Saammepa kyllä! Ja Rose asteli pois, sen näköisenä kuin olisi
antanut lupauksen ja päättänyt pitää sen.

Kaikki tunsivat suurta helpotusta, kun saatiin kuulla, että neiti
Campbell vihdoinkin astuisi seuraelämään, ja kutsu Plenty-tädin
juhliin otettiin halukkaasti vastaan. Clara-täti oli hyvin pettynyt,
sillä hän oli suunnitellut suuria tanssiaisia. Mutta Rose piti
päänsä, ja Plenty-täti teki hänen mielensä mukaan joka asiassa.

Niinpä ystävät kokoontuivat toivottamaan kotiin palanneet
tervetulleiksi. Pidettiin oikeat vanhanajan sydämelliset ja
koruttomat tuliaiskestit. Feben suhteen oltiin aika uteliaita, ja
paljon tuona iltana viuhkojen suojassa puhuttiinkin, sillä oli vaikea
yhdistää vuosien takaista pienen sisäkön kuvaa tuohon kauniiseen
nuoreen naiseen, joka esiintyi tyynen arvokkaasti ja hurmasi kaikki
kauniilla äänellään. Rose nautti tavattomasti tästä hämmästyksestä,
sillä hän oli saanut taistella aika lailla Febensä puolesta siitä
pitäen, kun tyttö tuli heidän luokseen.

Neiti Campbell itse oli kaikkien huomion kohteena ja hääri niin
miellyttävästi emäntänä, että neiti Blisskin antoi anteeksi
pariisilaismuodin halveksimisen, vaikka pudistelikin päätään
nähdessään ystävättärillä aivan samanlaiset valkoiset puvut, Febellä
vain oli punaiset ja Rosella siniset koristeet.

Tytöt parveilivat innoissaan vastapalanneen ystävänsä ympärillä,
sillä Rose oli ennen matkaansa ollut kaikkien suosikki. Nuoret
miehet arvioivat keskenään Feben kauniimmaksi -- mutta eihän hänellä
ollut sukua eikä rahoja, joten häntä ei kannattanut ottaa huomioon.
Siksi Febeä ihailtiin kuin taloon kuuluvaa koriste-esinettä ja hänet
jätettiin kunnioittavasti yksin.

Mutta suloinen Rose oli 'niin kuin pitää', kuten nuorukaiset
tuumivat. Vaaleakiharaista päätä seurattiin tarkkaan, kun se
lennähteli huoneissa, se oli kuin vaikeasti voitettava Kultainen
talja, jota uljaat sukulaiset suojelivat ja tädit vartioivat.

Ei ihme, että tytön mielestä tämä uusi maailma oli viehättävä ja
että ensimmäinen ilonsiemaus kihahti hänelle päähän, sillä jokainen
toivotti hänet tervetulleeksi, hymyili hänelle, ja imarteli häntä.
Hänen korvaani kuiskutettiin ennustuksia, ja monet kohteliaisuudet
saivat Rosen tuntemaan, että hän oli muuttunut äkkiä vallan
ihmeolennoksi.

-- Tämä on ihanaa, setä, enkä ole varma, vaikka pyytäisin vielä kolme
kuukautta lisää, kun nämä ovat kuluneet, Rose kuiskasi tohtorille
tämän katsellessa tanssia, jota Rose Charlien kanssa johti suuressa
salissa illallisen jälkeen.

-- Maltahan, tyttöseni, malta; muista ettet ole oikea perhonen, vaan
ihmislapsi, jonka päätä huomenna kivistää, setä vastasi katsellen
edessään hehkuvia hymyileviä kasvoja.

-- Toivoisinpa melkein, ettei huomista tulisikaan, vaan että
tätä iltaa jatkuisi aina. On niin hauskaa ja kaikki ovat niin
ystävällisiä, Rose sanoi onnesta huokaisten kootessaan hulmuavaa
hamettaan kuin valkoinen lintu, joka sukii höyheniä valmistautuessaan
lentoon.

-- Odotas, kysyn kahden aikaan aamulla miltä tuntuu, sanoi setä
varoittavasti nyökäten.

-- Vastaan rehellisesti. Muuta Rose ei ehtinyt sanoa, sillä Charlie
vei hänet tanssijoiden värikkääseen pilveen.

-- Siinä sitä ollaan, Alec. Kasvattipa tyttöä kuinka viisaasti
tahansa, aikanaan hän kuitenkin riistäytyy irti ja heittäytyy suin
päin huvituksiin, sillä luonto se tikanpojan puuhun vetää, arveli
Alec-setä lyöden tahtia sen näköisenä kuin olisi itsekin mielellään
pyörähdellyt mukana.

-- Maistakoon ja koettakoon Rose vain, mutta taidanpa erehtyä, ellei
hän saa jo vähästä tarpeekseen, vastasi tohtori toiveikas hymy
huulillaan, mutta silmissään levoton katse.

-- Kyllä hänestä hyvä tulee, anna hänen vain nauttia nuoruuden
iloista ja huvitella, kunnes on aika tasaantua. Olisivatpa kaikkien
nuoruudenhaihattelut yhtä viattomia ja vaarattomia kuin hänen, jatkoi
Mac-setä pudistaen päätään, kun katseli muutamia nuorukaisia tanssin
pyörteessä.

-- Eihän sinun pojissasi ole valittamista.

-- Ei, Luojan kiitos! Tähän asti heistä ei ole ollut paljon huolta,
vaikka Mac onkin hiukan omalaatuinen ja Steve aikamoinen keikari. En
minä moiti, pohjimmaltaan he ovat hyviä poikia, se on heidän äitinsä
ansiota. Mutta Claran poika on vaarassa, Clara hemmottelee Charlien
pilalle, ellei isä puutu asiaan.

-- Kerroin Stephen-veljelle Charliesta ollessani Kalkuttassa viime
vuonna ja hän kirjoitti pojalle, mutta Claralla on pää täynnä jos
minkälaisia tuumia ja hän tahtoi välttämättä pitää Charlien vielä
vuoden, vaikka isä kutsui pojan Intiaan, vastasi tohtori heidän
mennessään pois.

-- On myöhäistä enää käskeä, Charlie on jo mies ja Stephen huomaa
vielä pitäneensä ohjakset liian höllällä näinä vuosina. Miesparka,
vaikeata hänen on ollut ja yhä vaikeammaksi taitaa käydä, ellei hän
palaa kotiin ja rupea panemaan asioita kohdalleen.

-- Ei hän palaa ellei ole pakko, sillä hän on menettänyt Intian
ilmanalassa kaiken tarmonsa, ja työlästä olisi koettaa saada
turhamaista naista ja itsepäistä poikaa oikealle tolalle.

-- Parasta olisi toimittaa poika naimisiin ja saada hänet
vakiintumaan niin pian kuin suinkin.

-- Hyvä veli, hänhän on vasta kolmenkolmatta, aloitti tohtori,
jonka mielestä ajatus oli nurinkurinen; sitten hänen ilmeensä äkkiä
muuttui, kun hän lisäsi surumielisesti hymyillen: -- Olen melkein
unohtanut miten paljon voi toivoa ja kärsiä jo kolmenkolmatta
ikäisenä.

-- Se tekee vain hyvää, jos sen rohkeasti kestää, sanoi Mac-setä käsi
veljensä olalla ja mitä vilpittömin kunnioitus äänessään. Sitten hän
käänsi puheen ystävällisesti takaisin nuorisoon ja kysyi: -- Et kai
kannata Claran aikeita?

-- Ehdottomasti en. Tahdon tytölleni kaikkein parhaan, ja Claran
kasvatus pilaisi enkelinkin, vastasi tohtori nopeasti.

-- Mutta olisi ankeata päästää pikku Rosea pois suvusta. Miten Archie
sopisi? Hän on erinomainen poika.

Veljekset olivat vetäytyneet kirjastoon ja olivat nyt kahden.

-- Tiedät etten pidä serkusten välisistä avioliitoista, ja siksi olen
pahassa pulassa, sillä en tahtoisi luovuttaa tyttöä kenellekään,
ellen täysin tunne miestä ja voi ehdottomasti luottaa häneen. Meidän
on turha suunnitella, sillä Rose ratkaisee itse asiansa, mutta toivon
tosiaan, että voisimme pitää hänet suvussa.

-- Niin, älä sinä takerru periaatteisiisi. Kukaan pojistamme ei ole
vielä ankkuroitunut mihinkään suuntaan, ja vaikka he ovat vielä
nuoria, ei koskaan tiedä, milloin hetki tulee. Totta totisesti,
nuoren väen parissa on nykyään kuin ruutitehtaassa. Kaikki näyttää
ihan tyyneltä, mutta äkkiä kipinä saa aikaan räjähdyksen, ja taivas
tietää, mistä sen jälkeen itsensä löytää.

Ja Mac-setä istuutui mukavasti harkitsemaan Rosen tulevaisuutta,
mutta tohtori mitteli huonetta nykien partaansa ja rypistäen
otsaansa, ikään kuin hänen olisi ollut vaikea selvittää mikä oli
parasta.

-- Niin, onhan Archie kelpo veikko, hän sanoi vastaten kysymykseen,
jota ei äsken ollut kuulevinaan. -- Suora, lujaluonteinen ja
älykäs poika. Hänestä tulee erinomainen perheenisä, jos hän joskus
vain keksii, että hänelläkin on sydän. Olen kai vanha höperö,
mutta sittenkin tahtoisin, että nuoressa miehessä olisi hiukan
enemmän romantiikkaa kuin hänessä näyttää olevan, hiukan lämpöä
ja elämänintoa, tarkoitan. On siinä mies! Hän voisi olla vaikka
nelikymmenvuotias, niin järkevä, tyyni ja viileä hän on. Minäkin
voisin kulkea kosiskelemassa kuin Romeo, jos minulla vain olisi
rakkautta tarjottavana jollekin naiselle.

Tohtori näytti hieman nololta puhuessaan ja hänen veljensä puhkesi
nauramaan.

-- Ei, kuule, Alec, on vahinko että sinun romantiikkasi jää ihan
käyttämättä; näytä sinä nuorille miehille esimerkkiä ja lähde itse
kosimaan. Jessie on ihmetellyt, kuinka olet voinut olla rakastumatta
Febeen tänä aikana, ja Clara on ihan varma, että olet vain odottanut,
kunnes tyttö pääsee Plenty-tädin siipien suojaan, ja kosit sitten
vanhaan hyvään tapaan.

-- Minäkö? Tohtori ällistyi moista ajatustakin, sitten hän huoahti
alistuvasti. -- Jospa nuo kunnon naiset jättäisivät minut rauhaan.
Taivaan tähden, Mac, saata heidät järkiinsä, tai tyttöraukka
paiskataan minulle ja hänen rauhansa rikotaan. Hän on erinomainen
tyttö ja ansaitsee paremman kohtalon kuin tulla sidotuksi tällaiseen
ukkorähjään, jonka ainoa ansio on uskollisuus.

-- Kuten haluat, minä vain laskin leikkiä, Mac-setä vaihtoi
puheenaihetta tuntien salaista helpotusta, sillä rouvien viittailut
olivat saaneet hänet ihan huolestuneeksi. Hetken vaitiolon jälkeen
hän palasi entiseen keskustelunaiheeseen.

-- Sinä et ole täysin oikeudenmukainen Archieta kohtaan. Sinä et
tunne häntä yhtä hyvin kuin minä, mutta tulet kyllä huomaamaan, että
hänellä viileästä levollisuudestaan huolimatta on sydän paikallaan.
Minä olen ruvennut pitämään hänestä kovin. Olisi viisainta Roseakin
kohtaan antaa tyttö Archielle.

-- Jos hän suostuu, sanoi tohtori hymyillen veljensä
liikemiesmäiselle tavalle järjestää nuorten asioita.

-- Sinun mieliksesi hän tekee vaikka mitä, sanoi Mac-veli
vilpittömästi, sillä varsin arkipäiväisen vaimon seura oli
viidenkolmatta vuoden aikana hävittänyt hänestä melkein tyystin
romantiikan.

-- Minä en aio puuttua asiaan kuin enintään neuvonantajana, mutta
jos minun pitäisi valita joku pojista, valitsisin ehkä mieluimmin
kummipoikani, vastasi tohtori vakavasti.

-- Mitä ihmettä, minun ruman ankanpoikaseni! huudahti Mac-setä
ihmeissään.

-- Rumasta ankanpoikasesta tuli joutsen, etkö muista? Olen aina
pitänyt Macista. Hän on vielä kypsymätön kuin omenanraakile, mutta
ydin on terve ja hän tarvitsee vain aikaa kypsyäkseen.

-- Paljon kiitoksia, Alec; mutta se ei toki käy päinsä. Mac on hyvä
poika ja saamme ehkä vielä olla ylpeitä hänestä, mutta hän ei sovi
kumppaniksi Roselle. Tyttö tarvitsee jonkun, joka voi hoitaa hänen
omaisuuttaan sitten kun me olemme poissa, ja Archie on juuri omiaan
siihen, luota vain minuun.

-- Peijakkaan omaisuus! huusi tohtori äkäisesti. -- Minä tahdon, että
Rose tulee onnelliseksi; vähät siitä, kuinka pian hän pääsee eroon
rahoistaan, jos niistä uhkaa tulla myllynkivi hänen kaulaansa. Luojan
kiitos, ettei minulla ole useampia tyttäriä huolenani!

-- No, no, älähän nyt hermostu; ota Archie, niin kaikki käy mainion
rauhallisesti. Se on minun neuvoni, ja saatpa nähdä, että siinä
on järkeä, vastasi vanhempi salaliittolainen kuin puhuen omasta
kokemuksestaan.

-- Minä mietin asiaa, mutta muistakin, Mac, ei sanaakaan naisväelle
tästä. Me olemme vanhoja houkkia, kun heti rupeamme naittamishommiin,
mutta minä huomaan mitä on tulossa ja helpottaa, kun saa purkaa
mieltään jollekin.

-- Niinhän se on. Luota minuun, en hiiskahda edes Janelle, vastasi
Mac-setä puristaen sydämellisesti kättä ja taputtaen toista
myötätuntoisesti olalle.

-- Mitäs hirveitä ja pimeitä salaisuuksia täällä punotaan? Onko
täällä vapaamuurarikunta ja nuo niitä salaperäisiä merkkejä?
ihmetteli iloinen ääni ovelta ja sieltä tuli hymyilevä Rose katsellen
setiään, jotka seisoivat salaperäisesti kuiskaillen ja nyökyttäen.

He hätkähtivät kuin koulupojat pahanteosta tavattuina ja olivat niin
syyllisen näköisiä, että Rosen tuli heitä sääli, sillä hän luuli,
että hauska tilaisuus oli saanut veljekset hiukan tunteellisiksi.
Siksi hän lisäsi nopeasti viitaten kädellään kynnyksen takaa:

-- Naisilta pääsy kielletty tietysti, mutta teitä molempia tarvitaan
juuri nyt. Plenty-täti pyytää, että tanssisimme vanhanaikaista
menuettia ja minun pitäisi johtaa Mac-sedän kanssa. Minä valitsin
sinut siksi, että sinä osaat niin hienosti 'kyyhkynsiivet' ja kaiken.
Tule nyt, ole kiltti; ja Febe odottaa sinua, Alec-setä. On hauskaa,
jos pidät hänestä vähän huolta.

-- Kiitoksia, kiitoksia! huudahtivat molemmat herrat hilpeinä.
Aavistamatta mitään veljesten äskeisestä neuvonpidosta Rose nautti
menuetista täysin rinnoin, sillä 'kyyhkynsiivet' menivät mainiosti ja
hänen parinsa johdatteli häntä erehtymättä läpi tanssin kierteiden
kulkien keskustan poikki ryhti komeampana kuin koskaan. Kun he olivat
päässeet onnellisesti loppuun, Rose antoi toverinsa hiukan hengähtää,
lihava Mac-setä oli nimittäin päättänyt tanssia osansa vaikka henki
menköön ja olisi valittamatta tanssinut kengänpohjansa puhki, jos
Rose olisi sitä pyytänyt.

Mac nuorempi, joka oli kunnioittavasti hämmästellen katsellut isänsä
pyörähtelyä, seisoi seinään nojaten, hiukset silmillä ja kiusaantunut
ilme kasvoillaan.

-- Tule tanssiin, poika. Rose on virkeä kuin peipponen, mutta me
vanhat saamme pian tarpeeksemme. Saat minun paikkani, sanoi isä
pyyhkien kasvojaan, jotka paistoivat kuin korea pioni.

-- Ei kiitoksia, tuollaista minä en voi kestää. Pyöritän mielelläni
sinua pitkin kuistia, mutta tällainen pätsi on liikaa minulle,
vastasi Mac epäkohteliaasti peräytyen avoimen ikkunan luo ja oli
tyytyväinen, kun keksi hyvän syyn puikkia tiehensä.

-- Voi poikaparka, älä odota minua. Minä en voi jättää vieraitani
ja juoksennella kuutamossa, vaikka vielä uskaltaisinkin tällaisella
pakkasella ohuessa puvussa, vastasi Rose närkästymättä Macin
kieltäytymisestä, sillä hän tunsi serkun tavat.

-- Ei se olisi läheskään niin hirveätä kuin tämä tomu, katku, kuumuus
ja hälinä. Mitä luulet sen tekevän keuhkoille? kysyi Mac tuossa
paikassa valmiina keskusteluun.

-- Olen kuullut kyllä, mutta en muista enää. On ollut niin paljon
muuta tekemistä, että olen laiminlyönyt nuo viiden kuuden vuoden
takaiset harrastukseni, vastasi Rose nauraen.

-- Ne vasta olivat ihania aikoja! Aiotko kauan harrastaa tällaista,
Rose, kysyi Mac silmäillen paheksuvasti tanssijoita.

-- Kai kolmisen kuukautta.

-- Hyvästi sitten uuteenvuoteen saakka. Ja Mac hävisi oviverhojen
taakse.

-- Rose kulta, kyllä sinun pitää ottaa tuo poika hoivaasi ennen kuin
hänestä tulee ihan metsäläinen. Siitä asti kun sinä lähdit, hän on
elänyt nenä kirjassa kiinni ja edistynyt niin hyvin, että olemme
antaneet hänen olla rauhassa, vaikka Jane-täti huokaileekin hänen
käytöstään. Hio hiukan häntä, hänen on tosiaan aika muuttaa tapansa,
puheli Mac-setä kauhistuneena poikansa töykeydestä.

-- Minä tunnen katajapensaani niin hyvin, etten välitä vaikka
pisteleekin. Mutta kyllä minä otan hänet hoiviini ja teen parhaani,
että hän vielä olisi kunniaksi suvulle, vastasi Rose auliisti.

-- Ota Archie esikuvaksi, hänen vertaistaan ei löydä kuin yhden
tuhannesta, ja se tyttö, joka hänet saa, voittaa totisesti päävoiton,
jatkoi Mac-setä antaen keskustelun päätökseksi vihjeen, joka hänen
mielestään sopi oikein hyvin.

-- Voi kuinka väsynyt minä olen! huudahti Rose heittäytyen tuoliin
puoli kahden maissa yöllä, kun viimeiset ajoneuvot lähtivät.

-- Mitä mieltä nyt olette, neiti Campbell? kysyi tohtori, puhutellen
tyttöä ensi kerran nimellä, joka tuona iltana oli mainittu kovin
usein.

-- Minusta neiti Campbell viettää hauskaa elämää, jos hän jatkaa
tähän tapaan, ja toistaiseksi se on hänelle mieleen, vastasi tyttö
hymyillen saatuaan hänkin maistaa sitä mitä maailma sanoo iloksi.



4

OKAITA RUUSUISSA


Jonkin aikaa kaikki kului tasaisesti ja Rose oli onnellinen. Maailma
tuntui ihanalta ja ystävälliseltä; päivästä toiseen se näytti
täyttävän kaikki hänen unelmansa. Mutta tällainen pilvilinnaelämä
ei tietysti voinut jatkua pitkään, ja Rosen ystävät odottivat
levottomina pettymyksen hetkeä.

Tähän asti Rose oli ollut niin syventynyt opintoihin, matkoihin ja
kotiaskareisiin, ettei hän tiennyt paljon seuraelämän vaaroista ja
kiusauksista. Mutta Rosen asemassa oleva tyttö ei voinut ajan mittaan
välttyä niiltä. Tohtori tiesi sen, mutta koska kokemus oli hänen
mielestään paras opettaja, hän jätti viisaasti tytön yksin oppimaan
tätä kuten monta muutakin asiaa ja toivoi vain hartaasti, ettei läksy
olisi kovin vaikea.

Lokakuu ja marraskuu kuluivat nopeasti ja joulu iloisine
salaisuuksineen, kotikesteineen ja tervehdyksineen oli ovella.

Rose istui omassa pikku kammiossaan salin takana valmistellen lahjoja
ystävilleen. Hänen lipastonsa avoimista laatikoista pilkisteli sieviä
pikkuesineitä, joita hän kääri pakettiin ja solmi värillisin nauhoin.

Nuoren tytön kasvot ovat tuollaisena hetkenä tavallisesti iloiset,
mutta Rose oli työssään totinen ja heitti silloin tällöin käärön
laatikkoon niin välinpitämättömästi, kuin lahjaan ei olisi liittynyt
vähääkään tunteita. Tytön ilme oli niin vieras, että se kummastutti
tohtoria hänen tullessaan huoneeseen.

-- Voitko uhrata muutaman minuutin pistääksesi pari pistoa
hansikkaaseeni? hän kysyi lähestyen pöytää, jolla oli nauhoja,
pitsejä ja kirjavia papereita.

-- Voin toki enemmänkin.

Päivänpaiste kirkasti äkkiä Rosen kasvot, molemmat kädet ojentuivat
nukkavierua ratsastushansikasta kohti ja äänessä oli auliutta, joka
saa pienenkin palveluksen tuntumaan mieluisalta.

-- Neiti Antelias näkyy olevan kovassa työssä. Voinko auttaa jollakin
tavoin? setä kysyi katsellen edessään olevia tavaroita.

-- Kiitos, et oikeastaan, paitsi jos saat lietsotuksi työhöni entistä
intoa ja iloa. Eikö sinustakin ole hirveän ikävää valmistaa lahjoja
muille kuin niille, joita rakastaa ja joilta myös saa rakkautta?
Rosen ääni värähti hiukan viimeisten sanojen kohdalla.

-- En yleensä annakaan lahjoja sellaisille, joista en välitä. Jos
kaikki nämä pikkuesineet ovat ystäviäsi varten, niin onpa sinulla
heitä aika runsaasti.

-- Luulin heitä ystävikseni, mutta nyt tiedän, etteivät he olekaan.

-- Kerropas minulle kaikki, kultaseni, ja heitä pois tuo vanha
hansikas, sanoi setä myötätuntoisesti ja istuutui Rosen viereen.

Mutta Rose piti kiinni hansikkaasta ja sanoi innokkaasti: -- Ei,
ei, korjaan tämän mielelläni! Ja minusta tuntuu, etten voisi katsoa
sinua silmiin, kun kerron miten paha ja epäluuloinen olen, hän lisäsi
katsoen tiukasti työhönsä.

-- Hyvä on, minä olen valmis kuulemaan millaisia tunnustuksia
tahansa. Olen viime aikoina ollut näkevinäni pilven tyttöseni
silmissä. Oletko saanut katkeran pisaran maljaasi, joka ensin tuntui
niin makealta, Rose?

-- Olen, setä. Koetin ajatella, ettei se olisi totta, mutta se on,
enkä pidä siitä.

Hän oli hetken hiljaa ja ompeli nopeasti. Sitten hänen huolensa
purkautui tyttömäisen surun ja murheen ryöppynä.

-- Useimmat niistä ihmisistä, jotka ovat minulle ystävällisiä, eivät
välitä hitustakaan minusta, he välittävät vain siitä mitä voin
antaa heille. Ja minä olen onneton, sillä iloitsin ja olin ylpeä,
kun minusta pidettiin. Jos minulla ei olisi penniäkään omaisuutta,
silloin näkisin, ketkä todella ovat ystäviäni.

-- Tyttörukka, alat huomata, ettei kaikki ole kultaa mikä kiiltää, ja
pilvilinnat alkavat hälvetä, sanoi tohtori kuin itsekseen ja lisäsi
ääneen: -- Ja nyt et voi iloita lahjoistasi, ja koko joulu on pilalla?

-- Ei toki. On entistäkin hauskempaa tehdä lahjoja niille muutamille,
jotka ovat todellisia ystäviäni. Tiedän että olivatpa lahjani kuinka
vaatimattomia tahansa, ne ovat tervetulleita sinulle, Plenty-tädille,
Jessie-tädille, Febelle ja pojille.

Rose avasi laatikon ja veti esiin joukon sieviä lahjoja, jotka oli
itse valmistanut, kosketti niitä hymyillen ja silitti erään pullean
käärön päällä olevaa sinistä merimiessolmua. -- Mutta nämä ovat
ostettuja ja annan ne vain siksi, että niitä odotetaan, hän sanoi
vetäen auki toisen laatikon ja pöyhi sen kirjavaa sisällystä. -- Nuo
ihmiset odottavat vain kallisarvoisia lahjoja, antajasta he eivät
välitä hiukkaakaan, panettelevat häntä vain selän takana, jos hän ei
ole niin antelias kuin he toivovat. Kuinka voisin nauttia sellaisesta?

-- Et voikaan, mutta teet ehkä toisille vääryyttä. Oletko varma,
ettei kukaan noista tytöistä välitä sinusta? setä kysyi lukien sieltä
täältä kääröissä olevia nimiä.

-- No, ainakin melkein varma. Kuulin vahingossa eräänä iltana
muutamien tyttöjen juttelevan keskenään Annabelin luona. Melkein
kaikki arvailivat mitä antaisin heille ja toivoivat saavansa
jotain oikein hienoa. "Minä olen viikkokausia ihan palvonut häntä,
toivottavasti hän ei unohda sitä", sanoi eräs. "Hän on ilkeä, ellei
anna minulle hansikasparia. Hänellä on niitä kasoittain, ja minä
koetin piloillani yhtä paria näyttääkseni kuinka hyvin ne sopivat,
niin että hänellä oli tilaisuus ottaa onkeensa", sanoi toinen.
Ja minä otin onkeeni, näetkös. Rose avasi laatikon, jossa oli
muutama pari hänen parhaita hansikkaitaan, niin moninappisia, että
vaativimmankin piti olla tyytyväinen.

-- Siinä käärössä on hopeapaperia ja hajuvettä, mutta ei juuri
rakkautta. Tohtori ei voinut olla hymyilemättä nähdessään
kiusaantuneen liikkeen, jolla Rose työnsi laatikon syrjään.

-- Ei hitustakaan, eikä näissä muissakaan. Minusta on hirveätä
ajatella, että kaikki se hyväntahtoisuus ja ystävyys, josta olen
iloinnut, onkin ollut teeskentelyä ja laskelmointia.

-- Sen kyllä uskon. Mutta koeta löytää jyvät akanoiden joukosta,
sillä niitäkin on, kunhan osaat etsiä. Ovatko kaikki huolesi siinä?

-- Ei setä, se oli vasta alkua. Pettymykseni tyttöjen suhteen menee
pian ohi ja minä koetan neuvosi mukaan antaa heille sen arvon, joka
heille kuuluu, mutta kokemani pettymys saa minut epäluuloiseksi
muitakin kohtaan, ja se on inhottavaa. Ellen voi luottaa ihmisiin,
on parempi, että pysyttelen yksin. Minä vihaan temppuilemista ja
salajuonia ja laskelmointia!

Rose puhui tuimasti ja kiersi silkkilankaa kunnes se katkesi; hänen
mielipahansa tuntui vaihtuvan suuttumukseen.

-- Taitaa olla toinenkin piikki pistämässä. Vedetään se pois, ihan
niin kuin ennen kun kiskoin tikkuja sormistasi, joita nyt niin
armottomasti pistelet, sanoi tohtori.

Rose nauroi, mutta puna hänen poskillaan tummeni, kun hän vastasi
tyttömäisen ujosti, mutta luontevan suoraan.

-- Clara-täti varoittaa aivan tuskastuttavasti minua melkein
jokaisesta tapaamastani nuoresta miehestä ja vakuuttaa, että he
tahtovat vain rahojani. Se on kauheata enkä tahdo kuulla semmoista,
mutta en voi toisinaan olla ajattelematta sitä; he ovat kovin
ystävällisiä minulle, enkä ole niin turhamainen, että luulisin heidän
ihailevan kauneuttani. Tietysti olen hupsu, mutta minusta on hauska
ajatella, että olen muutakin kuin perijätär.

Rosen ääni värisi taas hiukan, ja tohtori huokasi katsellessaan tytön
maahan luotuja kasvoja. Hän oli odottanut tätä ja tiesi, että sen,
mikä Roselle nyt alkoi valjeta, olivat kokeneemmat jo kauan sitten
tienneet. Useimmat tytön tapaamat nuoret miehet, kunnollisetkin,
tunsivat vetovoimaa vain perijätärtä kohtaan. Heidät oli kasvatettu
siihen käsitykseen, että tytöt joilla on kauneutta tai rahoja,
tuodaan markkinoille vain myytäviksi tai ostettaviksi.

Roselle ei ollut opetettu, että naisen elämän ainoa tarkoitus ja
päämäärä oli joutua hyviin naimisiin, ja hän sai hämmästyksekseen
huomata, että omaisuus oli hänen tärkein viehätysvoimansa. Hänen oli
mahdotonta olla näkemättä, kuulematta ja arvaamatta sitä milloin
merkitsevästä katseesta, milloin jostakin ohimenevästä sanasta tai
kevyestä viittauksesta; ja hän vaistosi -- vaikkei vielä ymmärtänyt
-- tuon itsekkyyden, joka viilensi useat ystävyyssuhteet heti
alkuunsa. Monet seikat saivat hänet ymmälle, ja joskus epäillessään
kaikkea, mihin siihen asti oli uskonut ja luottanut, hän tunsi
olevansa kuin merellä ilman kompassia, sillä uusi maailma oli aivan
erilainen kuin se, jossa hän siihen asti oli elänyt.

Tohtori ymmärsi tytön mielentilan ja koetti olla pahoittamatta
liiaksi hänen mieltään.

-- Sinä oletkin muuta kuin perijätär niille, jotka tuntevat sinut ja
rakastavat sinua. Ole vain rohkea, tyttöseni, ja kavahda kaikkea,
mikä ei mielestäsi tunnu oikealta. Minä uskon, että omatunto, vaisto
ja kokemus varjelevat sinua pahoista erehdyksistä.

Hetken vaitiolon jälkeen Rose vastasi hymy suupielissään, samalla kun
iso hansikas kohosi peittämään hänen punastuvia poskiaan:

-- Setä, jos minulla pitää olla kosijoita, niin toivoisin hartaasti,
että he olisivat vähän hauskempia. Kuinka voisin pitää miehistä tai
kunnioittaa heitä, kun he käyttäytyvät niin kuin muutamat näistä
sankareista? Heidän mielestään naisen on pidettävä suurena kunniana,
kun he tarjoavat hänelle kätensä; sydänhän on poissa muodista, niin
että siitä ei kannata puhuakaan.

-- Siinäkö se huoli olikin! Nyt tullaan varsin arkaluontoisiin
ikävyyksiin, sanoi tohtori helpottuneena uudesta puheenaiheesta.

Rose laski kädestään hansikkaan ja katsoi setäänsä hullunkurisesti,
mielissään ja samalla nyrpeästi. -- Se on ihan typerää! Olisin
tahtonut kertoa sinulle jo aikaisemmin, mutta minua nolotti, sillä
nuo jutut ovat niin päättömiä, ettei niistä oikein kannata puhuakaan.
Mutta tietysti minun on pidettävä sinut ajan tasalla, sillä jos sinä
määräät minut hyviin naimisiin, minun on kai toteltava, Rose lisäsi
koettaen näyttää alistuvalta.

-- Kerro kaikin mokomin. Olenhan minä aina antanut sinulle hyviä
neuvoja niin kuin mallikelpoisen holhoojan sopiikin. Sinä tarvitset
uskottua, ja mistäpä saisit paremman, setä kysyi lyöden rohkaisevasti
rintaansa.

-- En mistään ja siksi kerron kaikki paitsi nimet. Tiedäthän, että
meillä on vanhanaikaiset käsitykset; siksi en odottanut miesten
kosivan joka hetki ja joka paikassa ilman sen kummempia valmisteluja
kuin pari hymyä ja muutama hellä sana. Eräs mieletön poika kosi, kun
olimme tavanneet tuskin viisi kuusi kertaa. Mutta hän oli hirveästi
velkaantunut, niin että se kai selittää asian. Rose pyyhki sormiaan
kuin olisi tahrinut ne.

-- Tunnen kyllä hänet ja tiesin hänen kosivan, huomautti tohtori
olkapäitään kohauttaen.

-- Sinä näet ja tiedät kaiken, tuskin minun tarvitseekaan jatkaa.

-- Jatka pois vaan! Keitä muita? En yritäkään arvata.

-- No niin, eräs heittäytyi polvilleen rouva Vanin kasvihuoneessa ja
vuodatti uljaasti ilmoille intohimoisen rakkautensa, vaikka muhkea
kaktus pisti häntä koko ajan. Kitty yllätti hänet polvillaan, ja oli
mahdotonta pysyä totisena; miespoloinen onkin vihannut minua siitä
pitäen.

Tohtori nauroi sydämensä pohjasta, ja Rose yhtyi iloon, näihin
juttuihin oli mahdotonta suhtautua vakavasti.

-- Eräs lähetti minulle kasoittain runoja ja rupesi niin
byronmaiseksi, että ihan hirvitti. Poltin kaikki runot, ja poika
parka koettaa nyt saada lohdutusta Emmalta. Mutta pahin kaikista oli
se, joka kosi kesken tanssin. Tanssin harvoin useampia kertoja muiden
kuin meidän poikien kanssa, mutta sinä iltana tanssin, kun tytöt
kiusoittelivat minua tekokainoudesta. Sanokoot tästä lähtien mitä
tahansa, minä huomasin olleeni oikeassa ja ansaitsin kohtaloni.

-- Siinäkö kaikki? kysyi setä 'julmistuneena', kuten Rose oli
arvannutkin, suutuksissaan siitä, että hänen tyttönsä oli ollut pakko
kuunnella rakkaudentunnustuksia tanssin pyörteessä kosijan käsi
vyötäisillään.

-- Sitten on vielä yksi, mutta hänestä en kerro, sillä tiedän että
hän oli tosissaan ja todella kärsi, vaikka koetin olla niin lempeä
kuin suinkin. Olen vielä nuori tällaisiin asioihin, ja minun tuli
sääli häntä.

Rosen ääni aleni melkein kuiskaukseksi lopussa, ja tohtori kumartui,
kuin huomaamattaan tervehtien kohtalotoveria. Sitten hän nousi,
katseli tarkasti Rosen kasvoja tarttuessaan tyttöä leuasta.

-- Tahdotko vielä toiset kolme kuukautta?

-- Uudenvuodenpäivänä sanon.

-- Hyvä on, pysy oikeassa suunnassa, pikku kapteeni, ja jos rajuilma
näyttää olevan tulossa, kutsu perämies avuksi.

-- Kutsun kyllä, painan mieleeni sen.



5

PRINSSI LUMOAVA


Vanha hansikas virui unohdettuna lattialla, ja Rose istui
mietteissään, kunnes eteishallista kuului nopeita askelia ja lähestyi
laulunhyräily:

    "Ja poika se katuja kaupungin
    niin reimasti kulki kun
    näki ikkunasta hän neitosen,
    joka rinnan sai hehkuhun."

Kun laulu taukosi ja ovelta kuului naputusta, lauloi Rose:

    "Niin nopsasti nousi hän portaita
    ja kolkutti ovea hän.
    Ah, tarvis ei kahdesti kolkuttaa:
    pääs luokse hän ystävän."

-- Hyvää huomenta, Rosamunda. Tässä ovat kirjeesi ja tässä nöyrin
palvelijasi valmiina mihin ikinä tarvitset, tervehti Charlie
astuessaan sisään hyväntuulisena kuten tavallisesti.

-- Kiitoksia, mutta minulla ei ole mitään toimitettavaa, paitsi jos
pistät vastaukset postiin, mikäli niin tarvitaan. Saanhan lukea nämä
heti? Rose ryhtyikin avaamaan kirjeitä, joita Prinssi heitti hänen
syliinsä kouran täyden.

-- Haa, mi näky silmissäni kirveltää? huudahti Charlie osoittaen
hansikasta; kuten useat taitavat harrastelijanäyttelijät hänkin
sirotteli kernaasti dramaattisia kohtauksia jokapäiväiseen
elämänmenoonsa.

-- Setä jätti sen tänne.

-- Hyv' on; jo luulin kilpailijan täällä käyneen. Charlie nosti
hansikkaan lattialta ja pisti sen huvikseen uunin reunustaa
koristavan Psykhe-patsaan päähän hyräillen jatkoa äskeiseen lauluun:

    "Ja neidon hän istutti polvelleen
    tuo reima ja rohkea mies:
    miten tyttöjä tapa on miellyttää,
    hyvin seikan sen hän ties."

Rose luki kirjeitään, mutta ajatteli koko ajan sedän kanssa käymäänsä
keskustelua ja muutakin, jonka vastatullut toi hänen mieleensä.

Näinä kolmena kuukautena kotiintulon jälkeen oli tämä serkku enemmän
kuin muut ollut hänen lähettyvillään, sillä hän näytti olevan
ainoa, jolla oli aikaa 'leikkiä Rosen kanssa', kuten ennen vanhaan
sanottiin. Muut pojat olivat kaikki töissään, jopa pikku Jamiekin;
suuri osa hänen leikkihetkistään kului nyt urhokkaissa taisteluissa
latinan kieliopin kanssa, joka oli hänen nuoren elämänsä kiusanhenki.
Tohtorilla oli paljon asioita huolehdittavanaan pitkän poissaolon
jälkeen; Febe ahersi musiikin maailmoissa ja Plenty-täti johti
pontevasti taloudenhoitoa. Siksi lankesi vallan luonnostaan, että
Charlie toi Rosen kirjeet, toimitti hänen asioitaan, kertoili pikku
uutisia ja tarinoi hänen kanssaan. Charlie opetti Rosea piirustamaan,
ratsasti ja lauloi hänen kanssaan ja vei hänet kutsuihin kuin se
olisi ollut luonnostaan lankeavaa. Clara-täti oli joka paikassa
'esiliinana'.

Jonkin aikaa se oli oikein hauskaa, mutta vähitellen Rose alkoi
toivoa, että Charlie ryhtyisi vakavasti johonkin eikä pitäisi
elämäntehtävänään vetelehtimistä hänen seurassaan. Suku oli tottunut
Charlien tapoihin ja pojatkin elivät sen herttaisen harhaluulon
vallassa, että Prinssillä oli oikeus aina saada paras osa kaikesta;
heille hän oli yhä Prinssi, serkussarjan kukka, joka kerran tuottaisi
perheen nimelle kunniaa. Ei kukaan tiennyt oikein millä tavoin,
sillä vaikka hän oli hyvin lahjakas, ei hänellä ollut mitään
erikoistaipumuksia.

Rose oivalsi sen ja hänellä oli palava halu innostaa etevää
serkkua johonkin mielekkääseen puuhaan, jolla tämä saavuttaisi
sekä kunnioitusta että ihailua. Mutta Rose sai todeta sen peräti
vaikeaksi, sillä vaikka Charlie kuunteli moitteita hyväntuulisesti ja
tunnusti laiminlyöntinsä ihailtavan vilpittömästi, hänellä oli aina
valmiina jokin vastaväite, syy tai puolustelu, jolla hän viidessä
minuutissa kumosi Rosen puheet.

Viime aikoina Rose oli huomannut, että Charlie oli alkanut pitää
hänen aikaansa ja ajatuksiaan yksityisomaisuutenaan. Tämä kiusasi
tyttöä, ja hänen mieleensä johtui, että Charlie kenties käsitti
väärin hänen mielenkiintonsa. Ehkä Clara-tätikin esitti asiat
väärässä valossa ja laskelmoi sen varaan, että oli pyytänyt Rosea
käyttämään vaikutusvaltaansa Charliehen. Rosea huoletti tämä,
hän tunsi olevansa kuin satimessa, sillä vaikka hän itselleen
tunnustikin, että Charlie oli miellyttävin serkuista, hän ei toki
halunnut tällä tavoin alistua toisen hallittavaksi.

Tällaiset ajatukset häilyivät hänen mielessään, kun hän luki
kirjeitä, ja hänen tahtomattaan ne sävyttivät heidän keskusteluaan.

-- Nämä ovat vain kutsukirjeitä enkä voi nyt ruveta vastaamaan
niihin, muuten en saa tätä työtä ikinä valmiiksi, hän sanoi jatkaen
joululahjojen paketoimista.

-- Anna minun auttaa. Sinä teet paketit ja minä kirjoitan osoitteet.
Käytä sihteeriä, niin näet miten paljon apua siitä on, ehdotteli
Charlie.

-- Tämän teen kyllä itse, mutta voit vastata kirjeisiin jos haluat.
Kohtelias kielto kaikille paitsi parille kolmelle. Lue nimet ääneen,
niin sanon kenelle.

-- Sinun sanasi on minun lakini. Kuka voisi nyt sanoa minua
joutavaksi tyhjäntoimittajaksi? Charlie istui ilomielin
kirjoituspöydän ääreen. -- Järjestys on ilo silmälle, mutta en näe
missään kirjepaperia, hän lisäsi avaten pöydän kannen ja tarkasteli
sen sisällystä kiinnostuneena.

-- Oikeanpuoleisessa laatikossa on; tavallisiin kirjeisiin
sinipunertavaa, jossa on nimikirjaimet, ja liikekirjeisiin tavallista
paperia, vastasi Rose koettaen ratkaista antaisiko pitsinenäliinan
Emmalle vai Annabelille.

-- Sinä luottavainen sielu! Entä jos avaan väärän laatikon ja tutkin
nuoren sydämesi salaisuudet? jatkoi uusi sihteeri penkoen hienoa
kirjepaperia miesten tavoin vähääkään välittämättä järjestyksestä.

-- Ei minulla niitä olekaan, vastasi Rose vakavasti.

-- Mitä kummaa, etteikö mitään epätoivon töherryksiä, ei yhtään
rakasta kuvaa, ei kuihtunutta kukkasta tai muuta sellaista. Sitä en
voi uskoa, serkkuseni, ja Charlie ravisti epäillen päätään.

-- Jos olisikin, en ainakaan näyttäisi niitä sinulle, senkin nenäkäs
poika! Joitakin pieniä muistoja on tuon pöydän laatikossa, mutta ei
mitään kovin tunteellista tai mielenkiintoista.

-- Katselisinpa niitä mielelläni! Mutta enhän uskalla edes pyytää,
sanoi Charlie tirkistellen puoliavoimen kannen takaa kovin
suostutellen.

-- Saat toki jos tahdot, mutta koet pettymyksen, herra Pitkänokka.
Vedä auki vasen alalaatikko, jossa on avain suulla.

-- "Oi suuri hetki, sua väristen ma kaihoon." Ja lausuen muuatta
näytelmää Charlie avasi lukon ja veti laatikon auki suurellisin elein.

-- Seitsemän hiuskiharaa laatikossa, kaikki vaaleita, tässä
oljenkarvainen, tässä ruskeanpunertava, tässä kullankellervä ja tässä
ihana keltainen, ihan kuin Shakespearen näytelmissä. Ne ovat hyvin
tutunnäköisiä ja luulenpa tuntevani päätkin, joita ne ovat kattaneet.

-- Niin, te annoitte kukin kiharan hiuksistanne kun lähdin matkalle,
ja minä kuljetin niitä ympäri maailmaa juuri tuossa rasiassa.

-- Olisit ottanut päätkin mukaan! Tässä on reipas merenvahainen
jumalankuva, jolla on kultainen rengas selässään ja sulotuoksuinen
hengitys, jatkoi Charlie vetäen syvään henkeään hajuvesipullo nenän
edessä.

-- Setä toi sen minulle kauan sitten, ja minä pidän siitä kovasti.

-- Tämä vasta on epäilyttävän näköinen: miehen sormus, jonka kiveen
on hiottu lootuskukka, ja kirje vieressä. Minua vapisuttaa kysyä:
kuka, milloin ja missä?

-- Muuan herrasmies syntymäpäivänäni Kalkuttassa.

-- Uskallan taas hengittää, hän oli taattoni.

-- Älä ole noin mieletön! Tietenkin hän. Stephen-setä piristi
parhaansa mukaan vierailuani. Sinun pitäisi mennä kuuliaisena poikana
tervehtimään häntä eikä laiskotella täällä.

-- Tuota samaa Mac-setä aina jauhaa minulle, mutta minäpäs en aio
antaa torumisella pelotella itseäni orjantyöhön, ennen kuin olen
ensin nauttinut vapaudestani, mutisi Charlie uhmaavasti.

-- Sinä saatat mennä vapaudessa niin pitkälle, ettet osaa enää
takaisin, vastasi Rose vakavasti.

-- Ei hätää mitään, kun sinä huolehdit minusta, niin kuin näyt
luvanneen tehdä tässä kirjeessä saamistasi kiitoksista päätellen.
Isäntäparka! Olisi tosiaan hauska tavata häntä, siitä on jo neljä
vuotta kun hän viimeksi kävi kotona, ja hän on tainnut rikastua aika
lailla.

Jo aikoja sitten Rose oli huomannut, että vaimon kiintymys
seuraelämään teki kodin Stephen-sedälle niin vastenmieliseksi, että
hän mieluummin pysytteli maanpaossa perustellen jatkuvaa poissaoloaan
liikeasioilla. Tyttö ajatteli tätä katsellessaan Charlieta, kun tämä
käänteli sormusta kasvoillaan vakava ilme, joka sopi hänelle, ja
pitäen hetkeä soveliaana Rose virkkoi:

-- Kyllä hän on menestynyt hyvin. Charlie, ajattele tässä asiassa
enemmän velvollisuuksiasi kuin huviasi, sitä et koskaan kadu.

-- Tahdotko sinä että lähden? Prinssi kysyi nopeasti.

-- Minun mielestäni sinun pitäisi mennä.

-- Ja minun mielestäni sinä olisit vielä paljon viehättävämpi, ellet
aina hätäilisi siitä, mikä on oikein ja mikä väärin! Alec-setä on
syöttänyt sinut täyteen noita merkillisiä käsityksiään.

-- Ja siitä olen iloinen! huudahti Rose lämpimästi; mutta sitten hän
hillitsi itsensä ja sanoi alistuvasti huoaten: -- Tiedäthän: nainen
toivoo aina, että mies josta hän pitää olisi kunnollinen. Siksi
naiset tahtomattaankin koettavat kasvattaa miehiä.

-- Niin, ja meidän pitäisi olla oikeata enkelijoukkoa. Mutta varmasti
nuo rakkaat sielut eivät pitäisi meistä muutoksen jälkeen läheskään
yhtä paljon, vai mitä arvelet? kysyi Charlie kiusoittavasti hymyillen.

-- Ehkäpä eivät. Mutta sinä et pysy asiassa. Etkö aio matkustaa?
ahdisti Rose taitamattomasti.

-- En, en aio.

Se oli kyllin selvä vastaus, ja sitä seurasi kiusallinen vaitiolo,
jonka aikana Rose veti solmun turhan kireälle ja Charlie penkoi
pöytälaatikkoa turhan pontevasti.

-- Kas, täällä on vanha esine, jonka annoin sinulle aikoja sitten!
hän huudahti mielissään näyttäen haalistuneessa nauhassa riippuvaa
pientä akaattisydäntä. -- Annatko takaisin tämän kivisen sydämen,
niin annan sinulle elävän? hän kysyi puoliksi tosissaan, puoliksi
piloillaan; tuo pieni koriste herätti liikuttavia muistoja.

-- En huoli, vastasi Rose töykeästi suuttuneena kysymyksen
loukkaavasta ja julkeasta sävystä.

Charlie nolostui hetkeksi, mutta hänen oli helppo saattaa
luontaisella hilpeydellään toiset ja itsensä hyvälle tuulelle.

-- Nyt olemme kuitit; jätetään se asia ja puhutaan muusta, hän
sanoi vastustamattoman sävyisästi, pistäen tyynesti pienen sydämen
taskuunsa ja aikoen sulkea laatikon. Mutta jokin pisti hänen
silmäänsä ja hän huudahti: -- Mikäs tämä on? siepaten valokuvan, joka
pisti esiin ulkomaalaisin postimerkein varustetun kirjepinon alta.

-- Voi, en muistanut, että se oli siellä, sanoi Rose hätäisesti.

-- Kuka tämä mies on? tiukkasi Charlie silmäillen otsa rypyssä
kuvankauniita kasvoja.

-- Se on lordi Gilbert Murry, joka matkusti pitkin Niiliä meidän
kanssamme; hän oli mainio metsästäjä ja ampui krokotiileja ja muita
pieniä eläimiä, kuten kerroin kirjeissäni, vastasi Rose hilpeästi,
vaikka kuvan löytyminen sillä hetkellä olikin kiusallista, sillä tämä
oli juuri niitä töin tuskin vältettyjä.

-- Eivätkä ne vielä ole syöneet häntä, ainakaan tuosta kirjepinosta
päätellen, tuumi Charlie kateellisesti.

-- Toivottavasti eivät. Hänen sisarensa ei ainakaan maininnut
sellaista viime kirjeessään.

-- Ahaa, hänkö sinulle kirjoittaa? Sisaret ovat joskus hyvin
vaarallisia. Ja Charlie silmäili kirjepinoa epäluuloisesti.

-- Tämä on ainakin hyvin mukava, sillä hän kertoo niin tarkkaan
veljensä häistä, ettei kukaan muu viitsisi nähdä moista vaivaa.

-- Vai niin, jos tuo mies on naimisissa, veisaan viis hänestä.
Luulin jo keksineeni, miksi sinä olet niin kovasydäminen. Mutta
ellei sinulla olekaan ketään salaista epäjumalaa, olen taas yhtä
ymmällä. Ja Charlie työnsi takaisin laatikkoon kuvan, joka ei enää
kiinnostanut häntä.

-- Minä olen kovasydäminen siksi, että olen vaativainen, enkä ole
toistaiseksi löytänyt ketään mieleistäni.

-- Etkö ainoatakaan?

-- En ainoatakaan. Rose lisäsi totuudenmukaisesti: -- Minun sankarini
ovat vanhanaikaisia, näetkös.

-- Tekopyhiä miehiä -- tiedän kyllä tyypin, josta te kiltit tytöt
pidätte, ivaili Charlie.

-- Sitten minä en olekaan kiltti tyttö, sillä minä en pidä
tekopyhistä miehistä. Minä tahdon todellisen herrasmiehen sanan
parhaassa merkityksessä, ja voin kyllä odottaa, sillä olen nähnyt
yhden sellaisen ja tiedän että muitakin on.

-- Älä hiidessä! Tunnenko minä hänet? kysyi Charlie.

-- Taidatpa tuntea, vastasi Rose pahankurinen pilkahdus silmissään.

-- Lyönpä vetoa, että se on Pem. Hän on hienoin mies, jonka tunnen.

-- Kaikkea vielä! Paljon parempi kuin herra Pemberton ja monta vuotta
vanhempi! sanoi Rose niin kunnioittavasti, että Charlie oli yhtä
ällistynyt kuin levoton.

-- Varmaan joku hengenmies. Te hurskaat ihmiset ihailette aina
mielellänne pappeja. Mutta kaikki tutut ovat naimisissa.

-- Hän ei ole.

-- Sano toki hänen nimensä! Minä kärsin odotuksen tuskia!

-- Alexander Campbell.

-- Setäkö? Voi himskatti, se oli suuri helpotus. Jos siis löydät
hänenlaisensa nuoren pyhimyksen, niin aiot ottaa hänet? tiukkasi
Charlie huvittuneena.

-- Jos löydän miehen, joka on puoleksikaan niin rehti ja hyvä kuin
setä, menen ylpeänä naimisiin hänen kanssaan, jos hän vain kosii,
vastasi Rose varmasti.

-- Naisilla on käsittämättömiä mielipiteitä! Ja Charlie nojasi
hetkisen leukaa kättään vasten harkitakseen naisväen sokeutta.

Rose sitoi sillä välin ahkerasti kääröjään toivoen, ettei olisi ollut
liian ankara, sillä oli vaikea läksyttää Charlieta, vaikka tämä
näytti toisinaan pitävän siitä ja tuli vapaaehtoisesti ripitettäväksi
tietäen hyvin, että naiset antavat ilomielin anteeksi, kun syntiset
ovat hänen kaltaisiaan.

-- Tulee postiaika, ennen kuin joudut valmiiksi, sanoi Rose hetken
päästä, sillä hiljaisuus oli ikävämpää kuin Charlien rupattelu.

Charlie ymmärsi viittauksen ja kirjoitti nopeasti muutamia kirjeitä
parhaan taitonsa mukaan. Tultuaan liikekirjeeseen hän silmäili sitä
hämmästyneenä:

-- Mitä tämä merkitsee? Lasku korjauksista ynnä muusta
Buffum-nimiseltä mieheltä?

-- Älä siitä välitä, hoidan sen kyllä itse.

-- Kaikki sinun asiasi kiinnostavat minua, ja vaikka luulet minun
olevan täysi pölkkypää liikeasioissa, saat nähdä että ymmärrän niitä,
jos panet minut kokeeseen.

-- Lasku koskee vain vanhoja kaupunkitalojani. Niitä korjataan
sellaisiksi, että huoneet voi vuokrata yksitellen.

-- Aiot siis tehdä niistä vuokrakasarmeja? Ei hullumpaa, sellaiset
ovat kai hyvin kannattavia.

-- Sitä juuri en aio tehdä. Vaikka saisin miljoona dollaria, en
tahtoisi omalletunnolleni mitään nykyajan vuokrakasarmin kaltaista,
vastasi Rose päättävästi.

-- Mitä sinä niistä tiedät muuta kuin että niissä asuu köyhiä ihmisiä
ja omistajat rikastuvat vuokrilla?

-- Tiedänpä yhtä ja toista, sillä olen nähnyt paljonkin niitä sekä
täällä että ulkomailla. Meidän matkamme ei ollut pelkkää huvittelua.
Setä oli kiinnostunut sairaaloista ja vankiloista, ja toisinaan
minä olin niissäkin hänen mukanaan. Mutta ennen kaikkea katselin
lastentarhoja, orpokoteja ja sentapaisia laitoksia ja kävin monissa
työläiskodeissa. Et arvaa, kuinka tehokas vaikutus sellaisilla
käynneillä on, ja miten iloinen olen siitä, että minulla on varoja
lievittää hiukan maailman kurjuutta.

-- Mutta tyttökulta, ei sinun pidä heittää järveen koko omaisuuttasi
koettamalla ruokkia ja hoitaa ja vaatettaa jokaista viheliäistä
olentoa, jonka näet. Tietysti annat avustusta, jokaisenhan tulisi
tehdä niin, mutta älä herran tähden rupea hosumaan niin kuin
muutamat naiset. Älä ihmeessä heittäydy niin vietävän vakavaksi
ja käytännölliseksi ja armeliaaksi, ettei kukaan saa olla sinulta
rauhassa, vastusti Charlie kauhistuen moista tulevaisuudenkuvaa.

-- Sinä voit tehdä niin kuin haluat. Minä aion auttaa ihmisiä
niin paljon kuin voin ja ottaa oppia kaikkein vakavimmilta,
käytännöllisimmiltä ja armeliaimmilta ihmisiltä, joita tunnen; ellet
sinä hyväksy sitä, voit sanoa irti tuttavuutemme, vastasi Rose
painottaen noita Charlien halveksimia sanoja päättäväisenä kuten aina
puolustaessaan mielipiteitään.

-- Sinulle nauretaan.

-- Siihen olen tottunut.

-- Ihmiset arvostelevat ja karttavat sinua.

-- Eivät ne, joiden mielipiteille annan arvoa.

-- Naisten ei pitäisi pistää nokkaansa sellaisiin paikkoihin.

-- Minulle on opetettu, että heidän pitää.

-- Niin, ja saat vielä jonkin kauhean taudin ja menetät kauneutesi,
mihinkäs silloin joudut? jatkoi Charlie arvellen taltuttavansa sillä
nuoren ihmisystävän.

Mutta se ei auttanut, sillä Rose vastasi silmät kirkastuen, kun hän
muisti keskustelunsa Alec-sedän kanssa:

-- Ei se hauskaa olisi, mutta olisi siitäkin yksi ilo. Kun olisin
kadottanut kauneuteni ja antanut pois rahani, tietäisin ketkä ovat
todellisia ystäviäni.

Charlie pureskeli hetkisen vaiti kynänvartta ja kysyi sitten nöyrästi:

-- Saisinko kunnioittavasti tiedustella, mistä uudistuksista oikein
on kysymys vanhoissa taloissa, joita niiden hyväntahtoinen omistaja
korjauttaa?

-- Aion vain järjestää niihin kodikkaita asuntoja köyhille,
yksinäisille naisille. Hehän eivät voi maksaa paljon, mutta kärsivät
joutuessaan asumaan meluisissa, likaisissa ja täyteen ahdetuissa
vuokrakasarmeissa. Minä voin auttaa ainakin muutamia ja aion koettaa.

-- Sallitaanko minun nöyrimmin kysyä, saavatko nämä köyhät
kunnialliset naiset vuokratta nauttia palatsin suojaa?

-- Niin ensiksi ajattelin, mutta setä arveli, että olisi viisaampaa
antaa heidän maksaa pientä vuokraa, niin he tuntevat itsensä
riippumattomiksi. Vuokrarahan käytän talojen kunnossapitoon tai autan
sillä muita samanlaisessa asemassa olevia naisia, sanoi Rose eikä
ollut kuulevinaan serkkunsa ivaa.

-- Älä toivokaan kiitollisuutta, sillä sitä et saa etkä muutenkaan
paljon iloa koko tuosta naisjoukosta, jonka otat niskoillesi; ja
saatpas nähdä, että kun on jo myöhäistä, kyllästyt kaikkeen ja
toivot, että olisit tehnyt kuten muutkin ihmiset.

-- Kiitoksia ilahduttavista ennustuksista, mutta aion uskaltaa. Rose
näytti niin lannistumattomalta, että Charlieta ärsytti ja hän ampui
varsin huolettomasti viimeisen laukauksensa:

-- No, yhden asian ainakin tiedän: ikinä et pääse naimisiin, jos aiot
jatkaa tuollaisia hullutuksia, ja totisesti, sinä tarvitset kyllä
jonkun pitämään itseäsi aisoissa ja omaisuuttasi koossa!

Rosella oli kiivas luonne, vaikka hän harvoin antoi sille valtaa.
Mutta nyt se leimahti hetkeksi ilmi. Varsinkin viimeiset sanat olivat
onnettomat, sillä Clara-täti oli useammin kuin kerran käyttänyt niitä
puhuessaan pennittömistä kosijoista. Rose oli pettynyt serkkunsa
suhteen, häntä suututti, että hänen suunnitelmilleen naurettiin, ja
viimeiset sanat ärsyttivät häntä.

-- En tahdokaan mennä naimisiin, jos minun sen vuoksi täytyy luopua
vapaudestani tehdä niin kuin minusta on oikein, ja menen ennen vaikka
vaivaistaloon kuin pidän 'omaisuuttani koossa' niin itsekkäästi kuin
sinä tarkoitat.

Siinä kaikki, mutta Charlie huomasi menneensä liian pitkälle ja
kiirehti sovittamaan asiaa. Niinpä hän kääntyen takanaan olevan
pianon ääreen lauloi parastaan pannen sievän vanhan laulun

    "Jos joudut myrskyn valtoihin",

painottaen erityisen hartaasti hellää vakuutusta

    "sua, sorja, suojelen",

ja lopetti juhlallisesti:

    "Sä timantti mun kruunussain,
    jos vain oot, kuningatar."

Charlie ei tosiaan ollut turhaan kulkenut trubaduurina.
Anteeksipyyntö otettiin suopeasti hymyillen vastaan ja Rose sanoi
suoraan:

-- Suo anteeksi että kiivastuin, mutta sinä olet aina valmis
härnäämään, ja minä olen tänään hiukan huonolla tuulella. Valvominen
ei tee minulle hyvää.

-- Sitten voit tuskin tulla rouva Hopen kutsuihin huomisiltana, sanoi
Charlie tarttuen viimeiseen kirjeeseen ilmeisesti pahoilla mielin,
mikä oli hyvin imartelevaa.

-- Minun täytyy, sillä kutsut on järjestetty minun takiani, mutta
voin tulla aikaisin kotiin ja korvata entiset valvomiset. Minä kärsin
omasta ärtyisyydestäni. Ja Rose hieroi otsaansa, sillä hänen päätään
oli alkanut särkeä.

-- Mutta kotiljonki, jota minun pitää johtaa, alkaa myöhään, ja minä
luotan sinuun. Viivy nyt tämä kerta minun mielikseni, pyyteli Charlie.

-- En voi, lupasin sedälle olla kohtuullinen huvitteluissani ja minun
täytyy pitää sanani. Olen nyt oikein hyvässä kunnossa, ja olisi
mieletöntä tulla ehdoin tahdoin sairaaksi -- puhumattakaan valvomisen
vaikutuksesta kauneuteen, josta sinä hyväntahtoisesti huolehdit.

-- Mutta hauskuus alkaa vasta illallisen jälkeen. Siellä on varmasti
ihastuttavaa ja pidämme oikein hauskaa niin kuin viime viikollakin
Emman luona.

-- Sellaisesta en ainakaan välitä, ihan hävettää, kun muistan
millaista meteliä siellä pidettiin ja miten totisen näköinen setä
oli, kun hän avasi minulle oven kolmen tienoissa aamulla. Olin ihan
uupunut, puku repaleina, päätä särki ja jalkoja väsytti niin että
saatoin tuskin seistä, eikä viiden tunnin hyörinästä ollut muuta
tulosta kuin muutama taskuntäysi makeisia, joitakin tekokukkia ja
silkkipaperisia narrinmyssyjä. Setä käski minun pistää sellaisen
päähäni ja mennä nukkumaan, sillä olin sen näköinen kuin olisin
ollut naamiaisissa. En tahdo enää ikinä kuulla hänen puhuvan niin
enkä halua näyttäytyä aamun sarastaessa yhtä kurjassa kunnossa kuin
silloin.

-- Eihän sinulla mitään hätää ollut, ei äitikään mitään puhunut, ja
minä toin teidät molemmat kotiin ennen päivänkoittoa. Älä välitä
sedästä, hän on aika pikkumainen tuollaisissa asioissa; meillähän oli
oikein hauskaa eikä siitä ollut mitään hankalia seurauksia.

-- Olipahan joka ainoalla! Clara-täti ei ole vieläkään päässyt
kylmettymisestään, minä nukuin koko seuraavan päivän, ja sinä olit
kuin haamu oltuasi kai viikkokausia joka ainoa ilta huvittelemassa.

-- Oh pötyä, niinhän kaikki ovat huvikauden aikana, pian sinäkin
siihen menoon totut.

-- Niin, mutta minä en haluakaan tottua, sillä se tulee lopulta liian
kalliiksi. En tahdo tottua siihen, että miehet jotka ovat juoneet
liiaksi viiniä, pyörittelevät minua kuumassa huoneessa, että päivä
muutetaan yöksi, tuhlataan aikaa, jonka voisi käyttää paremminkin,
enkä halua tulla naiseksi, joka ei voi enää elää ilman kiihdykettä.
Kieltämättä siinä on paljon hauskaakin, mutta älä koeta saada minua
kiintymään liikaa huvitteluun. Auta minua vastustamaan sitä, minkä
tiedän vahingolliseksi, äläkä viitsi nauraa niille hyville tavoille,
joita setä hartaasti on koettanut opettaa minulle.

Rosen vetoomus oli vilpitön, ja Charlie tiesi, että tyttö oli
oikeassa, mutta hänen oli aina vaikea luopua sellaisesta, minkä oli
ottanut sydämelleen, olipa asia kuinka vähäpätöinen tahansa. Niinpä
kun Rose katsahti Charliehen toivoen vilpittömästi voivansa pelastaa
sekä tämän että itsensä vaarallisesta pyörteestä, Charlie kohautti
olkapäitään ja vastasi lyhyesti:

-- Kuten tahdot. Saatan sinut kotiin niin aikaisin kuin haluat, ja
Effie Waring voi tulla sijaasi kotiljonkiin. Millaisia kukkia lähetän
sinulle?

Charlie puhui ovelasti, sillä neiti Waring oli seurapiirin
suosituimpia neitosia ja ihaili julkisesti Prinssi Lumoavaa. Rose ei
pitänyt tytöstä, ja oli vakuuttunut siitä, että tällä oli Charliehen
huono vaikutus. Kuullessaan Effien nimen Rose epäröi ja olisi
antautunut, ellei olisi muistanut 'perämiehen' viimeisiä sanoja. Hän
tahtoi pitää suunnan selvänä ja sanoi vakavasti pistäen Annabelille
osoitettuun kääröön kookkaat tohvelit, jotka oli tarkoitettu
Mac-sedälle:

-- Älä huolehdi minusta. Voin mennä sedän kanssa ja pujahtaa pois
häiritsemättä ketään.

-- Mahdatko hennoa lähteä, epäili Charlie sulkiessaan viimeisen
kirjeen.

-- Saammepa nähdä.

-- Niin saammekin, mutta minä toivon viimeiseen asti. Ja heittäen
lentosuukkosen hyvästiksi Prinssi lähti viemään kirjeitä postiin
siinä varmassa uskossa, ettei neiti Waring olisi johtamassa
kotiljonkia.

Näytti tosiaan hetkisen siltä kuin neiti Campbell pyörtäisi sanansa,
sillä hän juoksi ovelle huulillaan sanat: "Minä tulen." Mutta hän
ei avannut ovea ennen kuin oli minuutin verran tuijottanut Psykhen
päässä olevaa vanhaa hansikasta, sitten hän nyökkäsi vakavasti ja
lähti hitaasti huoneesta.



6

MACIA HIOTAAN


-- Anteeksi, saisinko sanoa pari sanaa, kuului jo kolmannen kerran,
ennen kuin pörröinen pää kohosi kirjavuoren uumenista.

-- Sanoiko joku jotakin? Mac kysyi räpyttäen silmiään
päivänpaisteessa, joka tulvi sisään Rosen mukana.

-- Sanoi jo kolme kertaa! Älä häiriinny, tahtoisin vain puhua
muutaman sanan, vastasi Rose.

-- Olin juuri syventynyt pahoihin luunmurtumiin enkä kuullut. Kuinka
voin palvella, serkku? kysyi Mac raivaten pinkan kirjoja likeiseltä
tuolilta ja heilautti sitten niin vieraanvaraisesti kättään, että
paperit lentelivät mikä minnekin.

Rose istuutui, mutta hänen sanottavansa ei tuntunut helpolta, sillä
hän punoi nenäliinaa sormissaan vaiti ja hämillään, kunnes Mac pani
silmälasit nenälleen ja tyttöä tarkkaavasti katsellen kysyi totisena:

-- Onko kyseessä ruhjevamma, haava vai syöpä?

-- Ei mikään niistä, heitä tuo väsyttävä lääketiede hetkeksi ja ole
kiltti serkku, vastasi Rose.

-- En voi luvata umpimähkään, tuumi nuori mies varovasti.

-- Minä pyytäisin sinulta ystävyydenosoitusta, oikein aikamoista,
enkä voi pyytää sitä toisilta pojilta.

Mac näytti tyytyväiseltä ja hän kumartui eteenpäin sanoen leppeämmin:

-- Sano pois, varmasti teen sen, jos pystyn.

-- Lähde huomisiltana minun kanssani rouva Hopen kutsuihin.

-- Mitä! Mac kavahti kuin Rose olisi ojentanut pistoolin kohti hänen
otsaansa.

-- Minä olen jättänyt sinut rauhaan pitkäksi aikaa, mutta nyt on
sinun vuorosi, täytä velvollisuutesi kuin mies ja serkku.

-- Mutta enhän minä koskaan käy kutsuissa! huudahti onneton uhri
kauhuissaan.

-- On jo aika ruveta käymään, hyvä herra.

-- Mutta minun tanssiani ei kukaan viitsi katsella.

-- Minä opetan sinua.

-- Eikä minulla ole säädyllistä hännystakkiakaan.

-- Archie lainaa kyllä, hän ei aio tulla.

-- Minulla taitaa olla luento, jota en saisi laiminlyödä.

-- Ei ole, minä kysyin sedältä.

-- Minä olen aina kovin väsynyt ja tyhmä iltaisin.

-- Sinä tarvitset juuri tällaista rentoutumista ja virkistystä.

Mac ähkäisi ja vaipui voitettuna tuoliinsa, oli ilmeisesti mahdotonta
päästä pakoon.

-- Mistä sinä sait päähäsi noin järjettömän ajatuksen? hän kysyi
varsin töykeästi, sillä tähän asti hänet todella oli jätetty rauhaan.

-- Välttämättömyyden pakosta, mutta ei sinun tarvitse, jos se on noin
hirvittävää. Minun täytyy vielä käydä muutamissa kutsuissa, koska
ne pidetään minun takiani, mutta sitten kieltäydyn, eikä kenenkään
tarvitse enää vaivautua minun tähteni.

Rosen äänensävy sai Macin vastaamaan katuvasti, vaikka hän vielä
rypistikin kulmiaan tyrmistyneenä:

-- En tarkoittanut olla epäkohtelias. Tietysti minä tulen mihin
tahansa, missä minua todella tarvitaan. Mutta en käsitä, mikä pakko
siihen nyt on tullut, kun sinulla on kolme muuta käskyläistä, kaikki
parempia tanssijoita ja kavaljeereja kuin minä.

-- En tahdo heitä, tahdon sinut. Minulla ei ole sydäntä laahata setää
enää mukaani, enkä koskaan lähtisi muiden kuin sukulaisten kanssa.

-- Kuule, Rose, jos Steve on jollain tavoin kiusannut sinua, niin
sano vain, minä kyllä huolehdin lopusta, puuskahti Mac, joka viimein
älysi, että jotain oli hullusti, ja arveli Keikarilla olevan osuutta
asiaan, hän kun oli viimeksi ollut Rosen seuralaisena.

-- Ei, Steve on ollut oikein kiltti, mutta tietysti hän olisi
mieluummin Kitty Vanin kanssa, ja siksi minä tunnen olevani
seuranhäiritsijä, vaikka Steve ei hiisku siitä sanaakaan.

-- Se poika on tomppeli! Mutta onhan sinulla Archie, hän on vakaa
kuin tuomiokirkko, eikä hänellä ole sydänkäpyä häiritsemässä, jatkoi
Mac jo puolittain aavistaen mistä oli kysymys.

-- Archie ei välitä enää tanssista, ja kun hän joutuu olemaan menossa
päiväkaudet, luulen että hän iltaisin mielellään lepää ja lueskelee.
Rose olisi voinut lisätä: "ja kuuntelee Feben laulua", sillä
Jessie-täti tuli usein illalla istumaan Plenty-tädin luo, ja Archie
oli nykyään hänen uskollinen seuralaisensa.

-- Mitäs vikaa Charliessa on? Luulin että hän on kaikkien
kavaljeerien kruunu. Annabelin mielestä hän tanssii kuin enkeli,
ja tiedän ettei tusina äitejä saisi Charlieta pysymään kotona
ainoatakaan iltaa. Oletko riidellyt Adoniksen kanssa ja ryntäät nyt
sen takia minun poloisen kimppuun? kysyi Mac.

-- Olen, ja siksi en aio mennä hänen kanssaan lähiaikoina. Hänen
tapansa eivät miellytä minua eivätkä minun tapani häntä. Siksi minä
en halua olla hänen varassaan, ja sinä voit auttaa minua jos tahdot,
sanoi Rose pyörittäen hermostuneesti isoa pallokarttaa.

Mac vihelsi hiljaa ja näytti äkkiä valpastuneen. Pyyhkäisten kuin
hämähäkinseitin kasvoiltaan hän sanoi:

-- Kuulehan nyt, serkku, minä olen kehno selvittelemään salaisuuksia
ja teen pelkkiä hölmöntöitä, jos pistät minut sokkona johonkin
taitavasti punottuun juoneen. Sano reilusti mitä haluat, ja minä
suostun jos kykenen. Leikitään että minä olen setä ja sinä purat
huolesi. Anna tulla.

Hän puhui niin ystävällisesti ja rehelliset silmät olivat niin täynnä
hyväntahtoisuutta, että Rose tunsi voivansa uskoutua hänelle.

-- Olet oikeassa, Mac, voin puhua sinulle melkein yhtä vapaasti
kuin sedälle, koska sinä olet luotettava toveri etkä pidä minua
typeränä siksi, että koetan tehdä mielestäni oikein. Charlie pilkkaa
minua, ja siksi minun on vaikea pysyä päätöksissäni. Tahdon elää
säännöllisesti, tulla aikaisin kotiin, pukeutua yksinkertaisesti ja
käyttäytyä kunnollisesti, piittaamatta siitä mitä 'hienot ihmiset'
tekevät. Sinä olet varmasti samaa mieltä ja seisot rinnallani, vaikka
sataisi tulta ja tulikiveä.

-- Voit luottaa minuun. Ja alkajaisiksi ilmoitan, että olen nyt
täysin selvillä tilanteesta. Charlie on liian itsevaltainen, ja sinä
haluat jonkun avuksesi, että voit antaa hänelle pienen tärskyn. Eikö
niin?

-- Kylläpä sinä esität asian! Rose nauroi tahtomattaan ja lisäsi
helpottuneena: -- Siinäpä se. Minä tarvitsen jonkun, joka saa hänet
käsittämään, ettei minua noin vain isännöidä, niin kuin kuuluisin
hänelle enemmän kuin muulle suvulle. En pidä siitä, sillä ihmiset
rupeavat juoruamaan, eikä Charlie piittaa tippaakaan siitä, miten
kiusallista se on minulle.

-- Sano hänelle suorat sanat, neuvoi Mac mutkattomasti.

-- Olen sanonutkin, mutta hän vain nauraa ja lupaa olla siivolla,
ja sitten hän jatkaa entisiä tapojaan. En minä osaa sitä selittää;
se voi olla pelkkä katse tai sana tai muu pikkuasia, mutta en tahdo
sellaista, ja minusta on parasta, etten anna hänelle enää tilaisuutta
härnäämiseen.

-- Hän on kova hakkailemaan ja tahtoo varmaan opettaa sinullekin sitä
taitoa. Minä puhun hänelle jos tahdot, ja sanon ettet halua oppia.
Puhunko? kysyi Mac, jonka mielestä asia alkoi käydä kiinnostavaksi.

-- Ei kiitoksia, siitä tulisi vain sekamelskaa. Jos suostut
ystävällisesti tulemaan muutaman kerran seurakseni, niin Charlie
älyää ilman muuta minun olevan tosissani ja ihmiset lakkaavat
lörpöttelemästä, sanoi Rose. Ja hän lehahti tulipunaiseksi
muistaessaan, miten kuuli kerran erään pojan kuiskaavan toverilleen,
kun Charlie johdatti häntä läpi illallissalin tungoksen: -- Tuolla
kaverilla on tuuria. Hän vie varmasti perijättären ja me saamme jäädä
nuolemaan näppejämme.

-- Ei kai ole pelkoa, että ihmiset juoruaisivat meistä? Mac vilkaisi
Roseen kasvoillaan merkillinen ilme.

-- Ei tietenkään, sinähän olet vielä poika.

-- Olen yhdenkolmatta, arvoisa neiti, ja Prinssi on vain pari vuotta
minua vanhempi, huomautti Mac hiukan närkästyneenä.

-- Olet kyllä, mutta hän on niin kuin muutkin nuoret miehet, sinä
taas olet rakas kunnon kirjatoukka. Ei kukaan kiinnitä huomiota
siihen, mitä sinä teet; sinä voit hyvin tulla minun kanssani
kutsuihin vaikka joka ilta, eikä siitä puhuta sanaakaan. Ja jos
puhuttaisiinkin, en piittaisi siitä, kun vakinaiseni olisi 'vain
Mac', vastasi Rose käyttäen tuttua sanontaa.

-- Minä en siis ole mikään. Mac kohotti silmäkulmiaan, ihan kuin tuo
havainto olisi kummastuttanut ja ärsyttänyt häntä.

-- Et mikään seuraelämässä toistaiseksi, mutta yksityisesti minun
kaikkein paras serkkuni. Näethän sen siitäkin, että olen valinnut
juuri sinut uskotukseni ja ritarikseni, sanoi Rose kiirehtien
lepyttämään serkkuaan, jota hänen ajattelemattomat sanansa näyttivät
haavoittaneen.

-- Siitä kai minulla on paljon iloa, murisi Mac.

-- Senkin kiittämätön poika, kun viis veisaat kunniasta, jota sinulle
on osoitettu. Tiedän tusinan verran herroja, jotka olisivat siitä
ylpeitä, mutta sinä välität vain pahanlaatuisista luunmurtumista.
Siksi en viivytä sinua enää, kysyn vain, voinko luottaa siihen, että
saan seuralaisen huomisillaksi? sanoi Rose hiukan loukkaantuneena
toisen välinpitämättömyydestä.

-- Rohkenenko pyytää sitä kunniaa? Mac nousi ja kumarsi niin
charliemaisen sulavasti, että Rose huudahti ihastuneena ja
yllättyneenä:

-- Hyvänen aika, Mac, en tiennyt että osaisit olla noin hieno!

-- Mies voi tehdä melkein mitä tahtoo, jos vain koettaa, Mac vastasi
arvokkaasti seisten hyvin suorana ja näyttäen niin pitkältä ja
ryhdikkäältä, että Rose teki hämmästyneenä hoviniiauksen ja lähti
lausuen armollisesti:

-- Kiitän suosiollisuudestanne! Näkemiin, tohtori Alexander Mackenzie
Campbell.

Kun perjantai-ilta tuli ja Roselle tuotiin sana, että hänen
seuralaisensa oli saapunut, hän juoksi alakertaan toivoen hartaasti,
ettei tämä olisi tullut samettinutussa, saappaissa tai mustissa
hansikkaissa tai tehnyt muuta pikku erehdystä. Nuori herrasmies
seisoi korkean peilin edessä syventyneenä järjestelemään tukkaansa,
ja Rose pysähtyi äkkiä, kun hänen silmänsä kulkivat hienosta verasta
valkohansikkaisiin käsiin, jotka koettivat pakottaa vastahakoista
hiuskiehkuraa pysymään paikoillaan.

-- Oh, Charlie, minä luulin --, Rose aloitti hämmästyneenä, mutta
ei ehtinyt enempää, sillä vieras kääntyi ja Rose näki Macin
virheettömässä iltapuvussa, tukka siististi jakauksella, korea
kukkanen napinlävessä ja marttyyrin ilme kasvoilla.

-- Niin, toivot kai että minä olisin hän! Oma syysi, ettei hän ole
tässä. Onko kaikki nyt kunnossa? Keikari puki minut, ja hänen pitäisi
kyllä tietää, mitä asiaan kuuluu, sanoi Mac ristien kätensä ja
seisten jäykkänä kuin aidanseiväs.

-- Sinä olet niin loistava, etten tunne sinua.

-- En minäkään.

-- En voinut aavistaa, että sinä olisit tuollainen herrasmies, lisäsi
Rose tarkastellen toista hyväksyvästi.

-- Enkä minä, että voisin tuntea itseni näin narrimaiseksi.

-- Poika raasu! Näytät todella surkealta. Miten voisin ilahduttaa
sinua korvaukseksi uhrauksestasi?

-- Lakkaa sanomasta minua pojaksi. Se lievittäisi kärsimyksiäni ja
antaisi minulle rohkeutta esiintyä avorintaisessa takissa ja kihara
otsalla.

Mac puhui niin murheellisella äänellä ja tarkasteli mainittua kiharaa
niin synkeästi, että Rose nauroi hänelle vasten kasvoja ja ojensi
hänelle kaiken kukkuraksi iltaviittansa. Mac silmäili sitä totisena
hetkisen, auttoi sen sitten huolellisesti nurinpäin hänen ylleen ja
veti joutsenenuntuvaisen hupun niin rajusti yli pään, että kiharat
sen sisällä joutuivat surkeaan sekasortoon.

Rose heitti pois viitan ja pyysi häntä opettelemaan tuon eleen
kunnollisesti, minkä toinen nöyrästi teki, ja johdatti hänet läpi
eteishallin astuen vain pari kolme kertaa hänen hameensa liepeille.
Mutta ovella Rose huomasi unohtaneensa päällyskenkänsä ja pyysi Macia
tuomaan ne.

-- Älä huoli, ei nyt ole märkää, tämä sanoi vetäen hatun otsalleen ja
takin yllensä vähääkään huolehtimatta onnettomista hienouksista.

-- Mutta enhän minä voi kävellä kylmillä kivillä ohuissa
tanssikengissä, sanoi Rose näyttäen pientä valkoista jalkaansa.

-- Ei sinun tarvitsekaan -- kas näin, neitiseni. Kursailematta Mac
nosti tytön syliinsä ja lennätti hänet vaunuihin, ennen kuin hän ehti
sanoa sanaakaan.

-- Olet sinäkin saattaja! huudahti Rose hullunkurisen kauhistunut
ilme kasvoillaan ja pelasti ohuen pukunsa peitteeltä, johon Mac aikoi
kääriä hänet kuin kapaloon.

-- Machan tässä vain on, älä välitä, poika sanoi ja heittäytyi
vastapäiseen nurkkaan näyttäen mieheltä, joka oli koonnut kaikki
voimansa täyttääkseen tuskaisat velvollisuutensa ja jonka oli määrä
kestää tai kuolla.

-- Mutta herrasmies ei sieppaa naista kuin jauhosäkkiä ja paiskaa
häntä vaunuihin tällä tavoin. Sinä näyt tarvitsevan kasvatusta, ja
minun on tosiaan aika ruveta huolehtimaan sinun seuratavoistasi.
Koeta nyt muistaa missä olemme äläkä saata itseäsi tai minua pulaan,
jos se vain on vältettävissä, pyyteli Rose peläten joutuneensa ojasta
allikkoon.

-- Minä käyttäydyn kuin tanssimestari, saatpa nähdä.

Macin käsitys tanssimestarin käyttäytymistavoista näytti olevan
hiukan kummallinen, sillä tanssittuaan kerran serkkunsa kanssa
hän jätti tämän oman onnensa nojaan ja unohti pian hänet kokonaan
tavattuaan professori Stumphin, kuuluisan geologin. Rose ei
pitänyt väliä, sillä yksi tanssi jo ilmaisi, että se puoli Macin
kasvatuksesta oli surkeasti laiminlyöty, ja hän liiteli hyvillä
mielin Steven kanssa. Rosella oli yllin kyllin tanssittajia ja aivan
tarpeeksi myös suojelijoita, sillä kaikkien nuorten miesten äidit
hymyilivät hänelle suopeutta säteillen.

Charlie ei ollut lainkaan läsnä, sillä havaittuaan Rosen valinneen
Macin saattajakseen hän oli lähtenyt haihduttamaan mielikarvauttaan
vaarallisemmilla ajanvietteillä. Rose oli siitä huolissaan, ja
ilonpidon keskelläkin levottomuus välillä valtasi hänet. Hän tunsi
voimansa ja tahtoi käyttää sitä järkevästi, mutta ei tiennyt miten
olla ystävällinen Charlielle olematta samalla uskoton itselleen tai
antamatta aihetta turhiin toiveisiin.

-- Olisimmepa taas kaikki lapsia, ei mitään hämmentäviä tunteita eikä
suuria kiusauksia, hän ajatteli istuessaan rauhallisessa sopessa
sillä aikaa kun Steve meni hakemaan hänelle lasin vettä. Kesken
mietteidensä hän kuuli tutun vakavan äänen takaansa:

-- Ja allofiitti on uusi, vesipitoinen aluminium- ja
magnesiumsilikaatti, joka muistuttaa kovin Webskyn Schlesiasta
löytämää pseudofiittia.

-- Mistä kummasta Mac puhuu? hän tuumi, ja tirkistäessään ison
kukkivan atsalean takaa hän näki serkkunsa keskustelevan hartaasti
professori Stumphin kanssa ja ilmeisesti nauttivan tavattomasti,
sillä murheellinen ilme hänen kasvoiltaan oli kadonnut ja ne olivat
nyt eloisat ja vilkkaat. Vanhempi herra näytti kuuntelevan niin
tarkkaavasti, että huomautukset olivat varmaan sekä älykkäitä että
hauskoja.

-- Mikä nyt on? kysyi Steve palatessaan vesilaseineen ja nähdessään
Rosen hymyilevän merkitsevästi.

Rose viittasi atsalean taakse, ja Steve irvisti kurkistaessaan sinne,
mutta muuttui sitten totiseksi ja sanoi epätoivoissaan:

-- Tietäisitpä miten paljon vaivaa minä näin tuosta veikosta, kuinka
kärsivällisesti harjasin hänen peruukkiansa ja kuinka pitkään sain
puhua, että hän suostui vetämään tanssikengät jalkaansa, millä
tappelulla sain tuon takin hänen ylleen, silloin käsittäisit, miltä
minusta nyt tuntuu!

-- No, mikä hänessä nyt on vikana? kysyi Rose.

-- Kurkista hiukkasen niin näet. Olisi parasta lähettää hänet
paikalla kotiin, hänhän on ihan kuin tappelusta tullut.

Steven ääni oli niin onneton, että Rose kurkisti uudestaan. Macin
hienous oli todella mennyttä. Rusetti oli toisella sivulla, kukkanen
roikkui nurinpäin napinlävessä, hansikkaat oli rutistettu palloksi,
jota hän puhuessaan hajamielisesti läimäytteli, ja tukka näytti
myrskytuulen myllertämältä, sillä hän haroi sitä vähän väliä kaksin
käsin, kuten hänen oli tapana lukiessaan tai puhellessaan vakavasti.
Mutta pörröisyydestään huolimatta hän näytti niin onnelliselta ja
innostuneelta, että Rose nyökkäsi suopeasti ja sanoi viuhkansa takaa:

-- Häntä on tosiaan surkea katsella, Steve, mutta kaiken kaikkiaan
luulen, että nuo merkilliset tavat sopivat hänelle parhaiten. Uskon
että me vielä saamme olla ylpeitä hänestä, sillä hän tietää enemmän
kuin me kaikki muut yhteensä. Kuulepas nyt tuotakin!

Ja Rose vaikeni, jotta he saattoivat kuunnella tietävää ja vuolasta
purkausta Macin huulilta:

-- Tiedättehän Frenzelin osoittaneen, että bismuttisilikaatin
pallomaiset muodot, joita on löydetty Schneeburgin ja
Johanngeorgenstadtin luota, eivät ole isometrisiä vaan monoklinisiä
kidemuodoltaan. Siksi hän erottaa ne vanhasta eulytiitistä ja antaa
niille uuden agrikoliitti-nimen.

-- Eikö tuo ole kamalaa? Lähdetään kiireesti pois ennen kuin
saamme uuden vyöryn niskaamme, ja silloin meistä tulee pallomaisia
silikaatteja ja isometrisiä kiteitä väkisinkin, kuiskasi Steve
kauhun vallassa, ja he pakenivat jättäen Macin huvittelemaan omalla
tavallaan.

Mutta kun Rose oli lähdössä kotiin ja etsiskeli saattajaansa, ei
tätä löytynyt mistään, sillä professori oli jo lähtenyt ja Mac
hänen kanssaan niin syventyneenä uuteen puheenaiheeseen, että
unohti tyystin seuralaisensa ja meni levollisesti kotiin miettien
geologian ongelmia. Saattaa kuvitella, miltä Rosesta tuntui, kun tämä
tosiseikka valkeni hänelle. Häntä sekä suututti että nauratti; Mac
pysyi aina omana hajamielisenä itsenään. Rose ei sentään joutunut
pulaan, sillä vaikka Steve oli jo lähtenyt Kittynsä kanssa ennen kuin
karkuretki huomattiin, rouva Bliss otti mielellään hylätyn neidin
siipiensä suojaan ja saattoi hänet turvallisesti kotiin.

Rose lämmitteli juuri jalkojaan ja maisteli kaakaota, jota Febe aina
piti hänelle valmiina, kun hätäistä naputusta kuului lasiovelta ja
Mac pyysi hiljaisella äänellä:

-- Päästä minut sisään vain yhdeksi minuutiksi.

Rose käski Feben avata, ja syntipukki astui sisään hengästyneenä,
levottomana ja ulkoasultaan entistäkin ränstyneempänä, sillä hän oli
unohtanut päällystakkinsa, rusetti oli nyt niskassa ja tukka niin
pystyssä kuin kaikki taivaan tuulet olisivat vapaasti temmeltäneet
siinä. Ne olivatkin temmeltäneet, sillä hän oli viimeisen tunnin
ajan laukannut avopäin sinne tänne koettaen saada tekemänsä virheen
tekemättömäksi.

-- Älä kiinnitä huomiota minuun, en ansaitse sitä; tulin vain
katsomaan, että olet turvassa, ja painun sitten hirteen, kuten Steve
neuvoi, Mac sanoi omantunnon tuskissa, jotka olisivat olleet hyvin
järkyttäviä, ellei hänen olisi silloin tällöin täytynyt vetää henkeä
hullunkurisesti huohottaen.

-- En ikinä olisi luullut, että sinä saattaisit hylätä minut, sanoi
Rose moittivasti; hänestä oli viisainta olla lauhtumatta heti, vaikka
mieli tekikin, kun näki kuinka vilpittömän pahoillaan Mac oli.

-- Se oli tuon kirotun miehen syytä! Hän oli ihan kuin elävä
tietosanakirja, ja kun huomasin saavani häneltä paljon tietoja,
rupesin heti kaivamaan esiin tärkeimpiä, sillä aikaa oli vähän.
Tiedäthän että unohdan kaiken muun, kun saan sellaisen miehen
kynsiini.

-- Siltä näyttää. Kumma että ylipäänsä muistit minut, vastasi Rose
pidätellen nauruaan.

-- En muistanutkaan ennen kuin Steve jotenkin muistutti; silloin
jysähti mieleeni, että olin lähtenyt ja jättänyt sinut, ja olin
hervoton kuin lankavyyhti, Mac sanoi rehellisesti.

-- Mitä sinä silloin teit?

-- Mitäkö? Lähdin kuin ammuttu enkä pysähtynyt ennen kuin Hopella --

-- Ethän toki kävellyt niin pitkää matkaa? huudahti Rose.

-- En, herra nähköön, juoksin. Mutta sinä olit lähtenyt rouva Blissin
kanssa, ja siksi laukkasin taas takaisin nähdäkseni omin silmin, että
olet onnellisesti kotona, vastasi Mac pyyhkien hikistä otsaansa ja
helpotuksesta huokaisten.

-- Mutta matkaahan on melkein viisi kilometriä yhteen suuntaan, ja
keskellä yötä, kylmässä ja pimeässä! Voi Mac, kuinka sinä saatoit,
huudahti Rose tajuten yhtäkkiä mitä Mac oli tehnyt, kun hän kuuli
tämän läähättävän ja näki missä kunnossa hänen kenkänsä olivat.

-- Enhän voinut muutakaan, sanoi Mac nojautuen ovea vasten ja
koettaen olla huohottamatta.

-- Eihän sinun olisi tarvinnut juosta itseäsi puolikuoliaaksi moisen
pikkuasian vuoksi. Pitihän sinun tietää, että voin hyvin huolehtia
itsestäni, varsinkin kun siellä oli niin paljon tuttavia. Istu toki
hetkeksi. Febe kiltti, tuo toinen kuppi, tätä poikaa ei päästetä
kotiin ennen kuin hän on levännyt ja virkistynyt juoksunsa jälkeen,
komensi Rose.

-- Älä ole minulle kiltti, minä joisin mieluummin koiruhoa kuin
kaakaota, jos sinulla sattuisi olemaan valmiina, vastasi Mac
surkeasti huokaisten painuessaan sohvalle ja ottaessaan Feben
tarjoaman juoman.

-- Jos sinulla olisi heikko sydän, olisi tuollainen ravi tappanut
sinut. Älä tee sitä toista kertaa, varoitti Rose tarjoten hänelle
viuhkansa, jotta Mac saattoi viilentää kuumaa otsaansa.

-- Ei minulla sydäntä olekaan.

-- Onpahan, se takoo kuin höyryvasara, ja se on minun syyni. Minun
olisi pitänyt poiketa teille sanomaan, että olen turvassa.

-- Ei juoksu mitään, mutta tällainen häpeä! Juoksen tuon matkan usein
liikuntaa saadakseni, eikä se mitään tee, mutta tänä iltana olin kuin
vimmattu ja löin varmasti ennätyksen. "Älä nyt huolehdi, vaan ole
ihan rauhassa ja maistele teejuomaasi", kuten romaaneissa sanotaan.

-- Mitä sinä tiedät sellaisesta? kysyi Rose ällistyneenä.

-- Vaikka kuinka paljon! Luuletko etten minä lue romaaneja?

-- Luulin ettet sinä lue muuta kuin kreikkaa ja latinaa ja joskus
sattumalta silmäilet Webskyn pseudofiitteja ja Johanngeorgenstadtin
monokliineja.

Macin silmät revähtivät selko selälleen, mutta sitten hän huomasi
pilan ja yhtyi nauruun niin sydämestään, että yläkerrasta kuului
Plenty-tädin ääni, joka kysyi unisena ja hätäisenä:

-- Onko tuli irti?

-- Ei, täti hyvä, kaikki on kunnossa, minä vain sanon hyvää yötä,
vastasi Mac haeskellen lakkiaan.

-- Lähde nyt sitten heti, että tyttö pääsee nukkumaan, jatkoi vanha
neiti palaten vuoteeseensa.

Rose kipaisi eteiseen ja sieppasi setänsä turkin, kun Mac astui
kirjastosta etsien hajamielisesti omaa päällystakkiaan.

-- Eihän sinulla takkia ollutkaan, senkin yöjuoksija! Ota tämä ja
pidä ensi kerralla järki tallella, tai et pääse yhtä vähällä, hän
sanoi tarjoten painavaa turkkia ja tirkistellen sen takaa serkkuaan
nauravin silmin.

-- Ensi kerralla! Annatko siis anteeksi? Saanko vielä näyttää, etten
ole vallan tomppeli? huudahti Mac liikuttuneena ja halasi suurta
turkkia.

-- Minäkö pitäisin sinua tomppelina! Päinvastoin sinun oppineisuutesi
ihan hätkähdytti minua tänä iltana. Sanoinkin Stevelle, että meidän
pitäisi olla ylpeät filosofistamme.

-- Oppineisuus hiiteen! Minä näytän sinulle, että olen mies siinä
missä muutkin, ole sitten minusta ylpeä tai älä! huudahti Mac
nyökäten niin, että lasit tipahtivat hänen nenältään, kun hän
sieppasi lakkinsa ja lähti.

Pari päivää myöhemmin Rose lähti tervehtimään Jane-tätiä kuten
hänellä oli tapana kerran pari viikossa. Kiivetessään yläkertaan hän
kuuli merkillistä ääntä salista ja pysähtyi tahtomattaan kuuntelemaan.

-- Yks, kaks, kolme, vedä! Yks, kaks, kolme, käänny! No, jatka nyt!
kuului kärsimättömästi.

-- Kai sinun on helppo sanoa jatka nyt, mutta mitä peijakasta minä
teen vasemmalla jalallani silloin kun liu'un ja käännyn oikealla?
tiedusteli toinen ääni hengästyneenä ja alakuloisesti.

Sitten viheltäminen ja tömistely jatkui entistä pontevammin.
Tuntiessaan äänet Rose tirkisti puoliavoimesta ovesta ja alkoi
ihan hytkyä pidätetystä naurusta. Steve nojasi punainen pöytäliina
vyötäisille sidottuna raukeasti Macin olkapäähän ja tanssi
vihellyksensä tahdissa. Keikari näet oli täysinoppinut tässä
kaunotaiteessa ja ylpeili taidostaan. Mac piteli kasvot punaisina
ja maailma silmissä pyörien veljeään vyötäisiltä ja yritti turhaan
johdatella häntä läpi pitkän salin kompastumatta pöytäliinaan,
polkematta neitoaan varpaille tai törmäämättä päin huonekaluja. Rose
nautti näytelmästä, kunnes Mac yrittäessään epätoivoisesti pyörittää
naistaan paiskautui seinää vasten ja kaatoi Steven lattialle.

Silloin Rosen oli mahdotonta enää hillitä nauruaan, hän tuli
serkkujensa luo ja sanoi hilpeästi:

-- Se oli suurenmoista! Koettakaa uudestaan, niin minä soitan!

Steve loikkasi pystyyn ja kiskaisi hermostuneesti pois pöytäliinan.
Mutta Mac heittäytyi tuoliin hieroen vielä päätänsä ja koetti olla
tyyni ja iloinen kysyessään:

-- Mitä kuuluu, serkku? Koska sinä tulit? Johnin olisi pitänyt kertoa
meille.

-- Hyvä oli ettei kertonut, sillä silloin olisin jäänyt vaille
tätä liikuttavaa kuvaelmaa veljesrakkaudesta. Näyt valmistautuvan
seuraaviin kutsuihin.

-- Niin valmistaudunkin, mutta on niin paljon muistettavaa yhtä
aikaa, täytyy pysyä tahdissa, ohjata suoraan, väistää hameita ja
hoidella noita pahuksen sääriäni. Vaikeata se on aluksi, tunnusti Mac
pyyhkien otsaansa ja huoaten nääntyneenä.

-- Näin kovaa työtä en ole ikinä tehnyt, ja koska en ole mikään
muurinsärkijä, en tahdo enää olla paiskeltavana pitkin seiniä, murisi
Steve pyyhkien polviaan ja katsellen murheellisena jalkojaan, joita
oli poljettu niin että kirveli.

-- Kiitoksia vain tästäkin, olit oikein kiltti. Taisinkin oppia
tahdin, ja voin harjoitella vaikka tuolin kanssa, sanoi Mac niin
alistuvaisena, että Rose purskahti taas vastustamattomaan nauruun,
johon serkutkin yhtyivät.

-- Koska sinä olet ruvennut marttyyriksi minun tähteni, on oikein ja
kohtuullista, että autan sinua. Soita sinä meille, Steve, niin minä
annan oppitunnin Macille, ellei hän mieluummin tanssi tuolin kanssa.
Ja Rose riisui hattunsa ja viittansa.

-- Tuhannet kiitokset, kunhan en vain satuttaisi sinuakin, aloitti
Mac hyvillään, mutta muistaen äskeiset kommellukset.

-- Ole huoletta! Steve ei hoidellut laahustaan kunnolla, sillä hyvät
tanssijat kiinnittävät sen aina silmukasta käsivarrelleen. Minulla
ei laahusta olekaan, niin että se huoli on poissa, ja soiton mukaan
on paljon helpompaa pysyä tahdissa. Tee ihan niin kuin minäkin, niin
parin kierroksen jälkeen se menee mainiosti.

-- Koetetaan, koetetaan. Alahan pimputtaa, Steve! Nyt, Rose! Ja
pyyhkäisten tarmokkaasti tukan silmiltään Mac tarttui Roseen ja alkoi
taas ponnistella päättäen onnistua vaikka henki menisi.

Toinen yritys luonnistui, sillä Steve korosti tahtia lujasti
paukuttelemalla pianoa, Mac totteli ohjeita kuin henkensä kaupalla,
ja muutamien jännittävän vaarallisten hetkien jälkeen Rose sai
ilokseen kulkea vakaasti läpi huoneen ja saapui komean pyörähdyksen
jälkeen perille. Steve taputti käsiään, ja Mac huudahti vilpittömästi:

-- Olen aina vihannut tanssia, mutta tiedätkö, nyt ihan pidän siitä.

-- Tiesin sen. Mutta et saa seistä näin käsi parisi vyötäisillä, kun
olet lopettanut. Pitää istua ja leyhytellä häntä viuhkalla, jos hän
haluaa, neuvoi Rose oppilastaan.

-- Tosiaan, tiedän kyllä miten se tehdään, ja irrottaen otteensa
Mac nostatti pienen tuulenpyörteen serkkunsa ympärille leyhytellen
huimasti sanomalehteä.

-- Hyvä, hyvä, veikkoseni! Tuohan on lupaavaa, tilaankin sinulle
paikalla hännystakin, koska aiot ruveta elämään ihmisiksi, sanoi
Steve pianotuolilta. -- Harjoitelkaa vähän salonkikeskusteluakin,
ettei hän joutuisi naurunalaiseksi kuten viime kerralla, lisäsi
Steve. -- En tarkoita tuota geologista lörpötystä, kamalaa sekin oli,
mutta keskustelu Emma Curtisin kanssa oli vielä hullumpaa. Kerropas,
Mac, niin Rose saa kuulla.

-- Mitä siinä nyt oli, minähän koetin vain keskustella järkevästi,
sanoi Mac vastahakoisesti, sillä serkut, joille Steve oli ilmiantanut
asian, olivat armottomasti kiusanneet häntä.

-- Mitä sinä sitten puhuit? Koetan pysyä vakavana jos vain voin,
sanoi Rose uteliaana, sillä Steven silmät vilkkuivat pahankurisesti.

-- No, minä tiesin, että hän pitää teatterista ja yritin sitä ensin,
se menikin mukiin, kunnes aloin kertoa millaisia teatterit olivat
Kreikassa. Varsin mielenkiintoinen aihe, eikö totta?

-- Niin onkin. Siteerasitko hänelle jonkin kuoro-osan tai pätkän
Agamemnonista, niin kuin silloin kun kerroit niistä minulle? kysyi
Rose ja saattoi vaivoin hillitä naurunhalunsa.

-- En tietenkään, kehotin häntä vain lukemaan Prometheuksen, mutta
hän haukotteli viuhkansa suojassa ja alkoi puhua Febestä. Kuinka
'suloinen olento' hän oli, miten hän 'tunsi asemansa', 'pukeutui
säätynsä mukaan' ja muuta lörpötystä. Taisin olla aika epäkohtelias,
mutta kun hän keskeytti minut tuolla tavoin, menin vähän sekaisin
ja sanoin mitä sylki suuhun toi, nimittäin että Febe minusta oli
hienoimmin puettu nainen koko salissa, sillä hän ei ollut pelkkiä
hepeneitä ja höyheniä kuten muut tytöt.

-- Voi Mac parka! Emmalla kun on elämäntehtävänään pysyä muodin
tasalla, ja tuona iltana hän oli aivan erityisen loistava. Mitä hän
sanoi? kauhisteli Rose säälien molempia asianomaisia.

-- Hän nakkeli niskojaan ja katsoi minuun myrkyllisesti.

-- Ja mitä sinä teit?

-- Puraisin kieltäni ja jouduin ojasta allikkoon. Seurasin
hänen esimerkkiään ja vaihdoin puheenaihetta: puhelin orpojen
hyväksi pidettävästä konsertista, ja kun hän heltyi noista pikku
kullanmuruista, neuvoin häntä ottamaan yhden hoidokikseen ja lausuin
ihmettelyni siitä, etteivät nuoret naiset tee niin, vaan suosivat
kissoja ja sylikoiria.

-- Sinä kovaonninen! Hän jumaloi mopsiansa, mutta pikkulapsia hän ei
voi kärsiä, tiesi Rose.

-- Sitä hupsumpi hän on! No, joka tapauksessa hän sai tietää minun
mielipiteeni asiasta ja pitäköön sen hyvänään, sillä minä sanoin
vielä, että se olisi myös mainiota harjoitusta sitä aikaa varten,
jolloin heillä on omia pikku kullanmuruja. Moni lapsiraukka kuolee
äitinsä taitamattomuuden tähden, sehän on tunnettua, lisäsi Mac niin
vakavasti, ettei Rose uskaltanut enää hymyillä.

-- Kuvittele nyt Emmaa sipsuttelemassa tuollainen orpolapsi
käsivarsillaan rakkaan Toton sijasta! nauroi Steve riemastuneena
pyörähtäen pianotuolilla.

-- Näyttikö hän pitävän neuvostanne, herra Suorasuu? kysyi Rose, joka
olisi tahtonut olla läsnä.

-- Ei, hän kiljaisi hiukan ja sanoi: "Varjelkoon, miten merkillinen
te olette, herra Campbell! Olkaa hyvä ja viekää minut äidin luo",
ja minä vein hänet kiitollisena. Varonpa toiste koskemasta hänen
mopsinsa koipiin, lopetti Mac jurosti päätään ravistaen.

-- Älä välitä! Sinulla oli huono onni sillä kertaa. Älä luule, että
kaikki tytöt ovat yhtä hupsuja. Voin näyttää sinulle tusinan järkeviä
tyttöjä, jotka voivat keskustella kanssasi muodin virtauksista tai
nauttia kreikkalaisesta murhenäytelmästä, jos esität heille kuoron
kuten minullekin, sanoi Rose lohduttaen, sillä Steve vain virnisteli.

-- Viitsitkö kirjoittaa minulle luettelon niistä tytöistä, niin
viljelen tuttavuutta heidän kanssaan. Täytyyhän saada jotakin
korvaukseksi siitä, että rupeaa hyrräksi.

-- Oikein mielelläni. Ja jos tanssit hyvin, sinulla on oikein hauskaa
heidän kanssaan.

-- Ei minusta ikinä tule sellaista 'muodin peiliä ja kuosin
kuvastinta' kuin tuo Keikari, mutta teen parhaani; kuitenkin jos
olisi vara valita, vaeltaisin paljon mieluummin pitkin katuja
posetiivi ja apina matkassani, vastasi Mac kiusaantuneena.

-- Kiitos kohteliaisuudesta! sanoi Rose syvään niiaten, mutta Steve
huudahti:

-- Joko sinä nyt taas! niin moittivasti, että syyllinen muisti liian
myöhään olevansa Rosen valittu ritari.

-- Pahus vieköön, unohdin! Ja heittäen hullunkurisen toivottomana
sanomalehden Mac asteli huoneesta lausuen traagisesti Kassandran
sanoja. -- "Voi tuskaa! Oi Maa! Oi Apollo! Minä tahdon kuolemaa!
Tahdon lähestyä tuonelan portteja ja rukoilla kuolettavaa iskua!"



7

FEBE


Sillä aikaa kun Rose keräsi kokemuksia, Febe teki samoin vaikka
hiljaisemmin, ja he vertailivat havaintojaan jutellessaan iltaisin
ennen nukkumaan menoa. Mutta oli asioita, joista ei koskaan puhuttu,
ja kummallakin oli oma pieni maailmansa, johon ystävänkään silmä ei
kurkistanut.

Rosen elämä oli nykyään iloisimmillaan, Feben taas onnellisimmillaan.
Molemmat osallistuivat aika paljon seuraelämään, sillä monet, jotka
olisivat muuten vastahakoisesti hyväksyneet Feben vieraakseen, olivat
suopeita laulajattarelle.

Muutamissa seikoissa Febe oli ylpeä, ja kun ne palvelukset, joita hän
ilomielin toimitti talossa, vuosi vuodelta vähenivät, tuli riippuvuus
hänelle taakaksi eikä lämpiminkään kiitollisuus voinut sitä keventää.
Tähän asti hän ja Rose olivat eläneet lapsina yhdessä, mutta kun he
nyt olivat tulleet naisiksi, heidän tiensä veivät vääjäämättä eri
suuntiin, ja molemmat tunsivat, että heidän oli ennen pitkää erottava.

Jo ennen ulkomaille lähtöä oli sovittu, että kotiin palattuaan Febe
pyrkisi omille jaloilleen ja koettaisi siipiään laulajattarena. Hän
oli opiskellut tunnollisesti, ja nyt hän oli valmis näyttämään, ettei
uhrauksia ollut tehty turhan takia. Häntä rohkaisi pienissä piireissä
saavutettu menestys ja innostuneiden ystävien kiittävä arvostelu;
hän tunsi jo voivansa uskaltautua kauemmas ja päätti aloittaa uransa
konserttilaulajana.

Juuri tähän aikaan oli yleisen mielenkiinnon kohteena tyttöjen
orpokoti, jota ei saatu kuntoon varojen puutteessa. Campbellit
olivat tehneet kaiken voitavansa ja työskentelivät edelleenkin
tuon tarpeellisen laitoksen hyväksi. Asiaa varten oli pidetty
useita myyjäisiä ja sarja konsertteja. Rose oli koko sydämestään
heittäytynyt tähän työhön ja ehdotti nyt, että Febe esiintyisi ensi
kerran konserttisarjan päättäjäisissä, johon orpojen lapsikuoro
tulisi myös laulamaan.

Muutamat sukulaiset arvelivat, ettei Febe haluaisi aloittaa niin
vaatimattomasti, mutta Rose tunsi hänet paremmin, ja kun hän ehdotti
asiaa, Febe vastasi oitis:

-- Sen sopivampaa aikaa ja paikkaa ensiesiintymiselleni ei voisi
ajatellakaan. Laulan ilomielin orpojen hyväksi, mutta tahdon olla
vain yksi heistä enkä halua esiintyä sen juhlallisemmin kuin hekään.

-- Saat järjestää asian ihan niin kuin haluat; minä pidän huolta
siitä, että kaikki sujuu mielesi mukaisesti, lupasi Rose.

Olikin hyvä, että Rose otti ohjakset käsiinsä, sillä suvussa syntyi
aika hälinä, kun kuultiin Feben ensiesiintymisestä. Clara-täti
oli epätoivoissaan, sillä Febe päätti pukeutua vaatimattomaan
viininpunaiseen villapukuun, jotta ei poikkeaisi liikaa muista
orvoista. Plenty-täti halusi pitää pienet illalliset tapauksen
kunniaksi, mutta Febe pyysi häntä tarjoamaan sen sijasta
joulupäivällisen lapsille. Pojat aikoivat heitellä saavikaupalla
kukkia, ja Charlie pyysi saada saattaa laulajattaren sisälle. Mutta
Febe torjui kaikki tarjoukset sanoen vakavasti:

-- Minun on parasta aloittaa niin kuin aion jatkaakin ja luottaa
kokonaan itseeni. Menisin mieluummin yksin sisään, sillä sinä,
Charlie, et todellakaan sovi meidän joukkoomme ja pilaisit vain
toivotun vaikutuksen. Ja hymy pilkahti Feben silmiin, kun hän katseli
edessään olevaa salonkileijonaa ja ajatteli orpojen ruskeita pukuja
ja isoja esiliinoja.

Pitkien keskustelujen jälkeen sovittiin viimein, että Febe saisi
kaikessa tehdä mielensä mukaan ja perhe tyytyisi paukuttamaan käsiään
ensi riveiltä.

-- Me hakkaamme kätemme rakoille ja tuomme sinut kotiin
nelivaljakolla, saatpa nähdä! uhkaili Steve, jota moinen
yksinkertaisuus ei lainkaan tyydyttänyt.

-- Kaksivaljakko kyllä kelpaa. Olen ihan rauhallinen esiintymiseeni
asti, mutta sitten voin olla hiukan poissa tolaltani, niin että
lähden mielelläni ennen kuin yleinen hälinä alkaa. En todellakaan
tahtoisi olla kiittämätön, mutta te olette kaikki niin kilttejä
minulle, että olen liikuttunut sitä ajatellessani, eikä se
sovi silloin kun pitäisi laulaa, sanoi Febe pudottaen kyynelen
pitsiröyhelölle, jota ompeli.

Archie olisi tahtonut ravistella Steveä, joka rohkeni taputtaa tummaa
päätä ja sanoa rohkaisevasti:

-- Hyvä on. Minä olen lähettyvillä ja pyyhkäisen sinut pois sillä
aikaa kun muut hakkaavat hansikkaitaan. Ei pelkoakaan siitä, että
hämmentyisit. Jos hiukankin tuntuu siltä, vilkaise vain minuun, minä
kyllä mulkoilen ja heristän nyrkkiäni, jos kiltteys kerran saa sinut
hämmentymään.

-- Se olisikin hyvä, sillä yksi balladeistani on hyvin liikuttava, ja
minua itkettää aina kun laulan sitä. Jos sinä koetat mulkoilla, minua
rupeaa naurattamaan ja pysyn koreasti alallani. Istu sinä vain ihan
edessä valmiina pujahtamaan ulos, kun poistun viimeisen kerran!

-- Luota minuun! Ja poika lähti mahtavana vaikutusvallasta, joka
hänellä oli pitkään, komeaan Febeen.

Jos hän olisi tiennyt mitä sanomalehden takana olevan nuoren miehen
mielessä liikkui, hän olisi vallan kummastunut, sillä vaikka
Archie näyttikin syventyneen liikeasioihin, hän oli nykyään korvia
myöten rakastunut. Hän oli koettanut puhua itselleen järkeä,
mutta huomattuaan yrityksen toivottomaksi lakannut yrittämästäkin
ja antautunut tunteittensa vietäväksi. Tieto siitä, ettei suku
hyväksyisi asiaa, näytti vain lujittavan hänen aikomuksiaan, sillä
hän suhtautui kaikkeen muuhunkin yhtä tarmokkaasti ja sitkeästi
kuin liikeasioihin, ja kun hän kerta kaikkiaan oli päättänyt mennä
naimisiin Feben kanssa, ei mikään voinut muuttaa tätä aietta.

Hän katseli ja odotti kolme kuukautta, ettei häntä voitaisi syyttää
malttamattomuudesta. Jos Mac-setä olisi tiennyt, mitä unelmia ja
haaveita hänen konttorikirjojensa yli kumartuneessa päässään liikkui
ja mitä tunteita hänen tyynen 'oikean kätensä' povessa kuohui, hän
olisi varmaan ollut aivan ymmällä. Poikien mielestä Archie oli
vakaantunut liian aikaisin. Hänen äitinsä arveli, ettei konttorin
ilma sopinut hänelle, ja Alec-tohtori erehtyi uskomaan, että poika
oli tosiaan alkanut ajatella Rosea. Archie tuli usein iltaisin, istui
kovin tyytyväisenä Rosen ompelupöydän ääressä ja leikkeli nauhoja tai
piirsi malleja heidän jutellessaan.

Kukaan ei huomannut, että vaikka Archie näillä käynneillään puheli
Roselle, hän katseli silti Febeä, joka hiljaisena mutta ahkerana
istui matalalla tuolilla heidän lähettyvillään. Puhelipa Archie mistä
tahansa, aina hän näki kiiltävät, mustat palmikot toisella puolen
pöytää, silkinhienon posken, joka kaartui valkoiseen lujaan kaulaan
päin, ja tummat ripset, jotka silloin tällöin kohosivat varjostaen
silmiä. Neulan suihkekin viehätti häntä, samoin pieni rintaneula,
joka kohosi ja laski tytön tyynen hengityksen tahdissa. Archie puhui
Febelle harvoin, ei milloinkaan kajonnut hänen ompelukoriinsa vaikka
mielin määrin myllersi Rosen koria tarvitessaan lankaa tai saksia,
ani harvoin hän uskalsi tuoda tytölle harvinaisen sievän esineen, kun
tuli laivoja Kiinasta. Hän vain istui ja ajatteli Febeä, kuvitteli
että tämä oli heidän olohuoneensa, tuo Feben ompelutyö, ja että he
istuivat siellä kahden kesken onnellisena avioparina.

Kun illan tapahtumat olivat kehittyneet tälle asteelle, Archien
valtasi tavallisesti niin voimakas halu todella tehdä jotakin, että
hän ehdotti musiikkituokiota. Toisinaan se kävi niin äkkiarvaamatta,
että Roselta jäi lause kesken ja hän näki ihmeekseen oudon kiihkeyden
noissa tavallisesti täysin viileissä harmaissa silmissä.

Silloin Febe käänsi työnsä kokoon ja meni pianon luo iloisena siitä,
että sai jollain tavoin vuodattaa ilmoille tunteensa, joita hän ei
näyttänyt voivan ilmaista muuten kuin laulussaan. Rose tuli häntä
säestämään, ja Archie siirtyi hämärään nurkkaan, josta saattoi
katsella Feben kasvoja tämän laulaessa.

Rose, jolla oli Pumpula toverinaan, huomasi pian asianlaidan. Aluksi
hän oli vähän hämmästynyt, sitten häntä huvitti ja huoletti ja
kaiken kaikkiaan asia kiinnosti häntä kovin. Hän toimi mielellään
välittäjänä, vaikka toisinaan ilmassa oli sähköä niin että häntä
värisytti. Hän ei puhunut mitään, vaan odotti Feben puhuvan, mutta
Febe oli hiljaa ja näytti epäilevän asiaa, kunnes oli mahdotonta
enää epäillä. Silloin hän pelästyi kuin pahanteosta tavattu ja keksi
kaikenlaisia verukkeita pysytelläkseen poissa tyttöjen sopesta, joksi
tuota mukavaa nurkkausta sanottiin.

Konserttipuuha tarjosi erinomaisia tilaisuuksia tähän; ilta illan
jälkeen hän pujahtikin yläkertaan harjoittelemaan laulujaan Archien
katsellessa kaivaten laiminlyötyä käsityökoria ja mykkää pianoa. Rose
sääli serkkuaan ja halusi lausua lohduttavan sanan, mutta arkaili,
kun Archie oli niin itseensä sulkeutunut. Niinpä Rose antoikin hänen
palvoa omalla tavallaan, sillä tuntui että taitekohta oli pian edessä.

Hän oli varma siitä istuessaan konsertti-iltana Archien vieressä. Kun
muu perhe nyökkäili ja hymyili, nauroi ja puheli vilkkaasti, Archie
istui mykkänä kuin muuri ja piti käsivarsiaan tiukasti puuskassa
ihan kuin hillitäkseen tunteitaan. Mutta Rose oli itsekin niin
jännittynyt, ettei hän ehtinyt paljonkaan tarkkailla Archieta. Toivo
ja pelko, ilo ja myötätunto Feben ja hänen menestyksensä puolesta
saivat hänet värisemään. Sali oli tulvillaan väkeä, kuulijakunta
kyllin sekalaista, jotta yleinen mielipide olisi puolueeton, ja
näyttämö täynnä kirkaskasvoisia pikku orpoja, jotka olivat omiaan
muistuttamaan keräyksen kohteesta.

"Olen kuullut tämän Febe Mooren laulavan, hänellä on todella hurmaava
ääni, vahinko vain, ettei hän aio oopperaan."

"Hän laulaa vain kolme kertaa tänä iltana; se on kovin vaatimatonta,
kun hän on kuitenkin tilaisuuden vetonaula."

"Orvot näyttävät laulavan ensiksi, tukkikaa korvanne jos haluatte,
mutta muistakaa taputtaa tai naiset eivät anna ikinä teille anteeksi."

Juttelu oli täydessä käynnissä, viuhkoja leyhyteltiin,
ohjelmalehtisiä kahisteltiin ja vahtimestarit juoksentelivat
edestakaisin, kunnes arvokkaan näköinen herrasmies ilmestyi
kumartamaan yleisölle, kiipesi johtajan paikalle ja sai tahtipuikkoa
heilauttamalla koko esiliinarivin nousemaan pystyyn; orpolapset
aloittivat laulaen kimeillä hennoilla äänillään, mutta pysyivät
kiitettävän hyvin tahdissa ja äänessä. Myötätunto lisäsi
suosionosoituksia, ja tyttöset istuutuivat paikoilleen kasvot
viatonta tyydytystä säteillen.

Seurasi soittoa, ja sitten nuori mies, jolla oli taiteellinen
pörröinen tukka, hypähti lavalle; pidellen nuotteja kireästi
hansikoiduin käsin hän alkoi hauraalla tenoriäänellä julistaa
yleisölle:

    "Oli orvokki niin suloinen..."

Oli mahdotonta saada selkoa, oliko laulussa sen kummemmin mieltä
tai tunnetta, sillä nuottien kolme sivua näyttivät sisältävän
vain muunnelmia tuosta samasta teemasta, ja laulu päättyi pitkään
loppusäveleen, joka sai nuorukaisen hengästymään.

-- Nyt hän tulee! Voi setä, sydämeni pomppii ihan kuin olisin itse
tuolla, kuiskasi Rose hiukan huoahtaen ja tarttui Alec-tohtoria
käsivarteen, kun piano siirrettiin esille ja kaikkien silmät
kääntyivät näyttämön ovelle päin.

Febe ei astunut lavalle esiintyjien huoneesta, vaan lapsiparvesta,
missä oli istunut piilossa urkujen takana; hän astui komeana
viininpunaisessa puvussaan ainoana koristeenaan rintaan kiinnitetty
valkoinen kukka. Kalpeana mutta tyynen näköisenä hän astui hitaasti
ylöspäin kääntyneiden kasvojen välistä kujaa painaen hiukan
hamettaan, ettei ohikulkiessaan pyyhkäisisi pieniä päitä. Hän astui
suoraan eteen, kumarsi nopeasti, viittasi säestäjälle ja odotti alkua
katsoen kiinteästi salin perällä olevaa isoa kullattua kelloa.

Koko laulun ajan silmät pysyivät kellossa, mutta laulun loputtua
ne hetkeksi pysähtyivät eturivistä erottuviin innokkaisiin
tytönkasvoihin; sitten Febe taas nopeasti kumarrettuaan palasi
lapsijoukkoon, joka taputti ja nyökytti Febelle hänen kulkiessaan ohi.

Kaikki seurasivat kohteliaasti heidän esimerkkiään, tosin erityisesti
innostumatta, selvästikään Febe ei ollut tehnyt edullista vaikutusta.

-- Hän ei ole elämässään laulanut noin huonosti, mutisi Charlie
äkeissään.

-- Tyttöparkaa pelotti. Malttakaahan, malttakaahan, sanoi Mac-setä
ystävällisesti.

-- Näin että häntä pelotti ja mulkoilin kuin meduusa, mutta hän ei
vilkaissutkaan minuun, lisäsi Steve oikoen hansikkaitaan.

-- Tämä ensimmäinen laulu oli vaikein, ja hän selvisi siitä paremmin
kuin osasin odottaakaan, puuttui puheeseen Alec-tohtori pettymystään
salaten.

-- Älkää huolehtiko! Febellä on kyllä rohkeutta, ja hän hämmästyttää
vielä teidät ennen kuin ilta on lopussa, ennusti Mac, sillä hän tiesi
jotakin, mitä muut eivät tienneet.

Rose ei puhunut mitään, puristi vain hartiavaippansa suojassa
myötätuntoisesti Archien kättä, sillä tämän käsivarret eivät enää
puristuneet puuskaan, vaan olivat rennot kuin jännityksen lauettua.

Ystävät sopertelivat siinä ympärillä kohteliaisuusvalheita muka
ihastuksissaan ja hämmästelivät neiti Mooren 'viehättävää esitystä',
'hienoa koruttomuutta' ja 'eittämätöntä lahjakkuutta'. Mutta vieraat
arvostelivat ankarasti, ja muutamat heidän huomautuksensa suututtivat
Rosea niin, ettei hän kyennyt ensinkään keskittymään siihen, mitä
lavalla tapahtui, vaikka orvot virittivät iloisen laulun, jonka
kertosäe ilahdutti kovin pikku kieliä, ne kun eivät olleet tottuneet
olemaan kauan aloillaan.

-- Olen usein kuullut sanottavan, että naisen kieli on keskeltä
kiinni ja liikkuu molemmista päistään, mutta nyt tiedänkin sen,
kuiskasi Charlie viitaten noihin liki kahdeksaankymmeneen avoimeen
suuhun, joissa tuo pikkuinen, levoton elin hupaisen vilkkaasti
liikkui.

Rose nauroi, mutta katseli vieläkin vihaisesti vasemmalla olevaa
tanakkaa miestä, joka oli uskaltanut kohauttaa olkapäitään nähdessään
Feben seuraavan laulun nimen ja sanoa:

-- Tämän kappaleen laulaminen on tuolle nuorelle naiselle yhtä
mahdotonta kuin lentäminen, hänen ei pitäisi antaa yrittääkään.

Mutta Febe yritti, ja hän sai tuon tanakan miehen mielipiteet äkkiä
muuttumaan laulamalla laulunsa suurenmoisesti, sillä ensimmäinen
epäonnistuminen loukkasi hänen ylpeyttään ja kannusti häntä
koettamaan parastaan. Hän katsoi värähtämättä Rosea tai tämän
vieressä olevia hehkuvia, tarkkaavaisia kasvoja ja pannen lauluun
koko sielunsa hän antoi äänensä soida kuin hopeatorvi, täyttää suuren
salin ja värähdyttää kuulijoiden sydäntä.

Se ratkaisi Feben kohtalon laulajattarena, sillä suosionosoitukset
olivat nyt aidot ja välittömät ja puhkesivat ilmoille yhä uudelleen
kuin sovittaakseen äskeisen. Mutta hän ei tullut esille, isojen
urkujen varjo näytti nielleen hänet, kenenkään silmät eivät voineet
keksiä häntä eikä suosion myrsky saanut häntä palaamaan.

-- Nyt voin kuolla tyytyväisenä, sanoi Rose säteillen mielihyvää,
mutta Archie tuijotti ohjelmalehtistä koettaen hillitä ilmeitään, ja
muu perhe istui niin voitonriemuisen näköisenä kuin kukaan heistä ei
olisi alun pitäen epäillytkään.

-- Todella mainiota, sanoi tanakka mies hyväksyvästi nyökäten. --
Aloittelijaksi hyvinkin lupaava. Ajan oloon hänestä voi tulla suuri
laulajatar.

-- Nyt kai annat hänelle anteeksi? kuiskasi Charlie serkkunsa korvaan.

-- Annan, ja tahtoisin taputtaa häntä päälaelle. Mutta muistakoon,
ettei vasta tuomitse ensivaikutelman perusteella, vastasi Rose
suopeana koko ihmiskunnalle.

Feben viimeiseksikin lauluksi oli merkitty balladi. Siksi olikin
yllätys, ettei hän laulanutkaan sankari Robinista, vaan istahti
pianon ääreen ja vilkaisten hymyillen sivullaan olevaa lapsiparvea
heläytti ilmoille linnunlaulun, johon Rose oli ensimmäisenä
ihastunut. Visertely, lirittely ja kujertelu olivat ihastuttavan
kolmisäkeistöisen laulun kertosäkeinä ja laulu oli tulvillaan kevään
suloa ja heräävää elämää. Lasten iloinen naurunpurskahdus ensimmäisen
säkeistön jälkeen tuntui kuin vastaukselta niihin ääniin, jotka
kutsuivat heitä keväisiin metsiin.

Se oli hyvin kaunista ja siinä oli uutuudenviehätystä. Livertelystä,
joka ensin oli helissyt keittiön lieden ääressä, tuli nyt täyden
konserttisalin mielilaulu. Febe oli taas täysin oma itsensä,
hänen poskensa rusottivat, huulet lauloivat yhtä raikkaasti kuin
lattiaharjan liikkeitä säestäessään.

Tämä laulu näytti tarkoitetun lapsille, ja he iloitsivatkin kovin
siitä, että heitä muistettiin, sillä kun Febe palasi lasten joukkoon,
he taputtivat ihastuksissaan, huiskuttivat esiliinojaan ja muutamat
tarttuivat hänen hameisiinsa pyytäen puoliääneen: -- Vielä kerran,
vielä kerran.

Mutta Febe pudisti päätään ja katosi, sillä ilta alkoi jo käydä
myöhäiseksi pikkuväelle, muutamat näkyivät jo nukkuvan viattoman
unta, kunnes heräsivät hälinään. Mutta aikuisia ei voinut hillitä, he
taputtivat yhä käsiään, varsinkin Plenty-täti, joka lainasi Mac-sedän
kepin ja kolisteli sillä ankarasti lattiaa.

-- Älä siinä korjaile käsineitäsi, Steve, taputa vain kunnes hän
tulee, huudahti Charlie, joka iloitsi kuin vallaton poika; ja Jamie
oli aivan suunniltaan ihastuksesta, seisomaan nousten hän huusi: --
Febe! Febe! vaikka hänen äitinsä koetti kaikin voimin hillitä poikaa.

Tanakka herrakin taputti käsiään, ja Rose saattoi vain nauraa
mielihyvästä katsoessaan Archieta, joka viimeinkin näytti päästäneen
itsensä vapaaksi ja tömisteli jalkojaan niin itsepäisen pontevasti,
että ihan huvitti.

Niinpä Feben täytyi tulla; hän kumarteli vaatimattomasti iloisena
ja kiitollisena, kunnes äkkiä tuli hiljaisuus; silloin hän katseli
pelkäämättä edessään olevaa ystävien joukkoa ja viritti laulun, joka
ei koskaan vanhene: "Koti, koti kultainen".

Tällainen suora vetoomus saa ihmeitä aikaan; nytkin rupesivat raskaat
kukkarot painamaan taskuissa, jotka muuten vastahakoisesti avattiin,
kyynelet kohosivat silmiin, jotka harvoin itkivät, ja ruskeapukuisten
tyttöjen parvi näytti hyvin hellyttävältä isistä ja äideistä, jotka
olivat jättäneet omat pikku tyttärensä kotiin rauhaiseen uneen.
Se ilmeni hiljaisuudesta, jota kesti hetken sen jälkeen kun Febe
oli lopettanut, ja ennen kuin ihmiset selvisivät nenäliinoistaan,
Febe olisi jo hävinnyt, ellei häntä olisi pidättänyt pienokainen,
joka isossa esiliinassaan kapusi portaita lavalle kantaen mahtavaa
kukkakimppua kaksin käsin.

Pienokainen lähestyi suorittaakseen tehtävän, johon hänet oli
lahjottu makeisin, ja tepastaen rohkeasti pitkin lavaa hän tarjosi
kaunista kukkavihkoa ja sanoa sopersi: -- Tämä on sinulle, mutta
suosionosoitusten myrsky säikähdytti häntä, niin että hän kätki
nyyhkyttäen kasvonsa Feben hameenpoimuihin.

Se oli vaikea hetki Febe-rukalle, mutta hän oli yllättävän
maltillinen; ja ihmisten mieliin jäi kaunis kuva vanhimmasta
ja nuorimmasta orvosta, kun Febe kiiruhti portaita alas lapsi
käsivarrellaan ja hymyili kukkakimppunsa takaa.

Kukaan ei välittänyt ohjelman lopusta; ihmiset alkoivat lähteä,
unisia lapsia kannettiin ja kuiskailu paisui puheensorinaksi. Yleisen
hälinän aikana Rose vilkaisi, oliko Steve muistanut lupauksensa
mukaisesti viedä Feben pois ennen kuin kaikki rupesivat lähtemään.
Mutta ei, tuolla hän auttoi takkia Kittynsä ylle unohtaen muut
velvollisuutensa, ja aikoessaan pyytää Archieta kiirehtimään Rose
huomasi tämän jo kadonneen ja jättäneen hansikkaansa tuolille.

-- Oletko kadottanut jotain? kysyi Alec-tohtori nähdessään Rosen
ilmeen.

-- En, setä, minä olen löytänyt jotain, hän kuiskasi antaen sedälle
hansikkaat ja viuhkansa ja teatterikiikarinsa taskuun pistettäviksi.
Kun konsertti loppui, hän jatkoi kiireesti:

-- Setä kiltti, sano etteivät kaikki tulisi nyt meille. Febe on ollut
niin kovassa jännityksessä, että hänen pitää saada levätä.

Niinpä suvulle annettiin tiedoksi, ettei onnitteluja haluttu
ennen kuin huomenna, ja tohtori joukkoineen lähti niin pian kuin
suinkin. Mutta koko kotimatkan, kun Alec-setä ja Plenty-täti
ennustelivat laulajattarelle loistavaa tulevaisuutta, Rose riemuitsi
mielessään. Hän oli varma, että Archie oli puhunut, ja kuvitteli
iloiten kohtausta -- kuinka Archie hellästi oli tehnyt ratkaisevan
kysymyksen, kuinka kauniisti Febe oli antanut toivotun vastauksen
ja kuinka molemmat nyt nauttisivat siitä onnenhetkestä, joka Rosen
käsityksen mukaan tuli vain kerran ihmiselämässä. Hänestä on sääli
lyhentää sitä, siksi hän pyysi että ajettaisiin kotiin pisintä tietä;
ilta oli kaunis ja Rose tunsi tarvitsevansa illan jännityksen jälkeen
kipeästi raikasta ilmaa.

-- Ja minä kun luulin, että olisit tahtonut hyökätä syleilemään
Febeä heti kun hän lopetti, sanoi Plenty-täti viattomana ihmetellen
tyttöjen oikkuja.

-- Niin olisinkin omasta puolestani, mutta koska Febe toivoi saavansa
olla yksin, tahdon noudattaa hänen mieltään, vastasi Rose parhaana
verukkeenaan.

-- Vähän kiihottunut, arveli tohtori.

Kun vanhan neidin reumatismi ei kuitenkaan sallinut heidän ajella
puoliyöhön saakka, tultiin Rosen mielestä kotiin aivan liian pian ja
hän juoksi ensimmäisenä sisälle varoittaakseen rakastuneita. Mutta
kirjasto, vierashuone ja arkihuone olivat tyhjiä, ja tuodessaan
kakkua ja viiniä Jane ilmoitti Febe-neidin menneen suoraan yläkertaan
ja pyytäneen anteeksi, sillä hän oli ollut hyvin väsynyt.

-- Tuo ei ole Feben tapaista, ei kai hän vain ole sairas, sanoi
Plenty-täti istuutuen lämmittämään jalkojaan.

-- Ehkä hän on vähän hermostunut; hänhän peittelee aina tunteitaan
niin paljon kuin voi. Minä käyn ylhäällä katsomassa, tarvitseeko hän
jotain rauhoittavaa, puheli tohtori päällystakkiaan riisuen.

-- Ei, ei, hän on vain väsynyt. Minä kipaisen hänen luokseen, minusta
hän ei välitä. Tulen sitten kertomaan, jos jotain on hullusti.

Ja Rose pyrähti pois. Mutta Feben ovi oli kiinni, valoa ei näkynyt
sen raoista eikä kuulunutkaan mitään. Hän koputti, mutta kun ei
saanut vastausta, meni omaan huoneeseensa miettien:

-- Rakkaus kuuluu tekevän ihmiset kummallisiksi; he kai järjestivät
koko asian jo vaunuissa ja Febe kulta on juossut miettimään onneaan.
Antaa hänen olla rauhassa. Hyvänen aika, Febe! hän huudahti
hämmästyen, sillä hänen astuessaan omaan huoneeseensa laulajatar oli
siellä toimittamassa ilta-askareitaan ihan tavalliseen tapaan.

-- Minä olen odottanut sinua. Missä te niin kauan viivyitte? kysyi
Febe kohentaen tulta kuin saadakseen hiukan väriä kalpeisiin
poskiinsa.

Rose huomasi heti hänen äänestään, ettei kaikki ollut tolallaan,
ja pelkkä silmäys Feben kasvoihin varmisti asian. Kylmä vesisuihku
sammutti Rosen onnelliset haaveet; mutta hienotunteisena hän
kunnioitti Feben tunteita eikä kysellyt mitään, vaan antoi ystävänsä
puhua tai olla vaiti mielensä mukaan.

-- Olin niin kiihdyksissä, että tahdoin tehdä pienen kierroksen
kuutamossa tyynnyttääkseni hermojani. Oi Febe kulta, kyllä olen
iloinen ja ylpeä! Minä ihailen niin sinun rohkeuttasi ja taitoasi ja
hienoa käytöstäsi, etten pysty sanomaankaan, kuinka paljon sinusta
pidän ja kuinka paljon sinua kunnioitan, hän huudahti antaen niin
hellän suukon kalpeille poskille, että ne alkoivat punertaa.

-- Kaikki on sinun ansiotasi, ilman sinua pesisin vieläkin lattioita
enkä uskaltaisi uneksiakaan tällaisesta, Febe sanoi, mutta äänessä
oli muutakin kuin kiitollisuutta.

Rose katsahti Febeen ja sanoi mietteliäästi:

-- Ilta taisi olla sinusta yhtä hauska kuin meistä muistakin?

-- Se oli elämäni onnellisin ja samalla vaikein, vastasi Febe
lyhyesti katsoen poispäin.

-- Olisit antanut meidän olla lähelläsi ja auttaa. Sinä taidat olla
aika ylpeä, satakieleni.

-- Minun täytyy, sillä joskus tuntuu kuin vain se pitäisi minut
pystyssä. Febe lopetti äkkiä peläten, että hänen äänensä pettäisi,
jos hän jatkaisi. Hetken päästä hän kysyi melkein tylysti:

-- Sinun mielestäsi lauloin siis hyvin tänään?

-- Kaikkien mielestä. Koko joukko halusi tulla kertomaan sitä
sinulle, mutta minä lähetin heidät kotiin; tiesin että olet lopen
väsynyt. Ehkei minun olisi pitänyt?

-- Se oli ystävällisin teko, minkä koskaan olet tehnyt.

Febe näytti aivan järkyttyneeltä katsoessaan Rosea, eikä tämä voinut
enää tekeytyä tietämättömäksi.

-- Älä sitten työnnä minua pois, jos sinulla on huolia. Anna minun
jakaa ne kanssasi, niin kuin minäkin jaan sinun kanssasi.

-- Hyvä on. Rose, minun täytyy lähteä pois aikaisemmin kuin olemme
suunnitelleet.

-- Miksi?

-- Siksi että -- Archie rakastaa minua.

-- Mutta juuri siksihän sinun pitää jäädä ja tehdä hänet onnelliseksi.

-- En voi, jos se tuo perheeseen ristiriitoja, ja sinähän tiedät että
niin käy.

Rose avasi suunsa kumotakseen tuon kiihkeästi, mutta hän hillitsi
itsensä ja vastasi rehellisesti:

-- Setä ja minä iloitsemme sydämestämme, ja olen varma, ettei
Jessie-tätikään vastusta, jos sinä rakastat Archieta yhtä paljon kuin
hän sinua.

-- Hän toivoo toisenlaista miniää, ja tämä olisi hänelle suuri
pettymys. Hän on oikeassa ja kaikki muutkin, minussa yksin on syy.
Minun olisi pitänyt lähteä jo aikoja sitten, tiesin sen kyllä, mutta
en hennonut.

-- Minä olen pidättänyt sinua, ja minussa on syy jos kenessäkään.
Mutta Febe kulta, en käsitä miksi sinun tarvitsisi välittää siitä,
vaikka Myra-täti ennustelee turmiota ja Clara-täti päivittelee ja
Jane-täti tekee epämiellyttäviä huomautuksia. Ole sinä onnellinen
äläkä välitä heistä, huudahti Rose niin innoissaan, että oli
ystävänsä tähden valmis uhmaamaan vaikka koko sukua.

Mutta Febe ravisti päätään surullisesti hymyillen ja vastasi taas
äänessään tuo tyly sävy, jolla hän tukahdutti tunteet nähdäkseen
selvästi velvollisuutensa:

-- Sinä voisit tehdä niin, minä en voi. Vastaa minulle, Rose, ja
vastaa rehellisesti jos rakastat minua. Jos joku olisi ottanut sinut
kotiinsa orpona, pennittömänä, hylättynä tyttönä ja jos sinulle olisi
vuosikausia annettu opetusta ja rakkautta, olisiko sinusta oikein
varastaa jotain, jota nämä ihmiset pitävät hyvin kalliina? Voisitko
antaa heidän tuntea, että olet ollut kiittämätön, pettänyt heitä ja
aikonutkin vain tunkeutua arvokkaaseen asemaan, joka ei sovi sinulle?
Voisitko silloin sanoa kuten nyt: "Ole sinä onnellinen äläkä välitä
heistä?"

Febe oli tarttunut Rosea olkapäihin ja katseli häntä kasvoihin niin
tutkivasti, että toinen hiukan perääntyi. Ei tarvittu juuri sanoja
vastaukseksi noihin vaativiin kysymyksiin, sillä siinä samassa
Rose asettui Feben asemaan, ja hänen oma ylpeytensä pakotti hänet
vastaamaan rehellisesti:

-- En, en voisi.

-- Tiesin että sanoisit niin ja auttaisit minua täyttämään
velvollisuuteni. Feben olemuksesta suli kaikki kylmyys, hän syleili
kiihkeästi ystäväänsä tuntien Rosen lohduttavan myötätunnon, vaikka
tämän sanat olivatkin suorasukaiset.

-- Auttaisinkin, jos vain tietäisin kuinka. Kerro nyt minulle
kaikki. Istuutuen isoon nojatuoliin, jossa he usein olivat yhdessä
kyyhöttäneet, Rose ojensi Febelle kätensä valmiina auttamaan
parhaansa mukaan.

Mutta Febe ei tahtonut istua tutulle paikalleen, vaan polvistui
matolle ja kertoi tuolin käsinojaan nojaten vaatimattomasti tarinansa:

-- En aavistanutkaan ennen kuin vähän aikaa sitten, että hän
välittäisi minusta. Luulin että hän kävi täällä sinun takiasi. Mutta
hänen silmänsä paljastivat totuuden; silloin huomasin mitä olin
tehnyt ja pelästyin. Hän ei puhunut. Siksi uskoin, kuten asian laita
onkin, ettei hän pitänyt minua soveliaana vaimokseen eikä koskaan
pyytäisikään minua. Se oli oikein, hyväksyin sen, mutta olin samalla
puolestani ylpeä. Tahdoin saada hänet ymmärtämään, että kunnioitan
itseäni ja muistan velvollisuuteni. Pysyttelin poissa, aioin lähteä
niin pian kuin suinkin ja päätin, että tässä konsertissa esiintyisin
niin hyvin, ettei hänen tarvitse hävetä Febeä ja Feben ainoata taitoa.

-- Sen takia sinä siis olit niin kummallinen, tahdoit mennä yksin ja
kielsit meiltä kaikki pienetkin palvelukset, totesi Rose tuntien jo
olevansa varma Feben sydämen tilasta.

-- Niin, tahdoin tehdä kaiken yksin, ja jos menestyisin, en halunnut
olla siitä velkaa edes rakkaimmalle ystävälleni. Tein siinä väärin
ja turhamaisesti, ja rangaistukseksi siitä ensimmäinen lauluni
epäonnistui. Minua pelotti, Rose! Henkeni oli salpautua, maailma
pyöri silmissä ja tuo ihmismeri näytti olevan niin likellä, etten
uskaltanut edes katsoa. Ellei kelloa olisi ollut, en tiedä miten
olisin läpäissyt, ja kun vihdoin lopetin vähääkään aavistamatta
kuinka olin laulanut, näin heti sinun murheellisista kasvoistasi,
että olin epäonnistunut.

-- Mutta minähän hymyilin, Febe -- ihan varmasti, sillä tiesin että
se johtui pelosta, vastusti Rose innokkaasti.

-- Niin hymyilitkin, mutta se oli sääliä, ei ylpeyttä niin kuin
toivoin, ja minä syöksyin pimeään soppeen urkujen taakse valmiina
vaikka tappamaan itseni, niin vihainen ja onneton minä olin. Purin
hammasta, vääntelin käsiäni ja vannoin, että onnistuisin seuraavalla
kerralla tai en laulaisi enää koskaan ainoatakaan säveltä. Olin ihan
epätoivoinen kun vuoroni tuli, sillä muistin että hän oli siellä. En
oikein tiedä miten se kävi, mutta minusta tuntui kuin olisin ollut
pelkkää ääntä; rupesin laulamaan, koetin unohtaa kaiken muun, paitsi
että kaksi ihmistä ei saanut kokea pettymystä, vaikka laulettuani
kuolisin.

-- Oi Febe, se oli suurenmoista! Minä melkein itkin.

-- Entä Archie? kysyi Febe, kasvot puoliksi tuolin käsinojan takana.

-- Hän ei sanonut sanaakaan, mutta näin kuinka hänen silmänsä
loistivat.

Febe ei vastannut vähään aikaan; hän näytti unohtaneen
vähäarvoisemman menestyksensä sen suuren rinnalla, joka seurasi, ja
hän näytti lohduttavan kipeätä sydäntään sillä tiedolla, että Rose
oli oikeassa.

-- Hän lähetti kukat, hän tuli saattamaan minua ja kotimatkalla sain
huomata, kuinka väärin oli, että olin hetkeäkään epäillyt häntä. Älä
pyydä minua kertomaan siitä, mutta voit uskoa, että olin silloin
maailman onnellisin ihminen.

Rose silitteli ääneti kumartunutta päätä miettien, mikä mahtoi olla
se salaperäinen tunne, joka liikutti ja kirkasti jokaista, jolle se
oli suotu.

Kello löi takanreunustalla yksitoista ja katkaisi hiljaisuuden
muistuttaen samalla Febelle, ettei hän saanut antautua unelmiinsa.
Hän hypähti pystyyn, pyyhki kyynelensä ja sanoi päättävästi:

-- Riittää jo täksi illaksi. Nuku nyt makeasti ja jätä huolet
huomiseen.

-- Mutta Febe, täytyyhän minun tietää mitä sinä vastasit, huudahti
Rose kuin lapsi, jonka iltasatu on jäämäisillään kesken.

-- Kieltävästi.

-- No, vielä sinä myönnytkin, se on ihan varma. Menekin nyt näkemään
unia hänestä. Campbellit ovat kyllä ylpeitä siitä, että polveutuvat
Robert Brucesta; mutta heillä on tervettä järkeä ja he rakastavat
sinua sydämestään, saatpa nähdä huomenna.

-- Ehkä. Hyvänyönsuukon annettuaan Febe-rukka lähti huoneeseensa ja
makasi valveilla päivänkoittoon asti.



8

KUOHUJEN EDESSÄ


Rose halusi tasoittaa Feben tietä, siksi hän nousi varhain ja pujahti
Plenty-tädin huoneeseen, ennen kuin vanha neiti oli ehtinyt saada
myssyn päähänsä.

-- Täti kulta, minä kerron sinulle jotain hauskaa, ja sillä aikaa kun
kuuntelet, minä harjaan tukkasi ihan niin kuin haluat, hän aloitti
tietäen mainiosti, että harjaaminen jos mikä tyynnytti tätiä. --
Hyvä on, tyttöseni, asettele se vain nopeasti, sillä nousin vähän
myöhään ja minulla on jo kiire alas, Jane ei osaa muuten asetella
kaikkea kohdalleen. Minua niin kiusaa, jollei suola ole tasaisesti
astioissa, jos teesiivilä on unohtunut tai jollei sedän sanomalehti
ole paikallaan, vastasi Plenty-neiti nopeasti avaten molemmat harmaat
kiehkurat, joita hän käytti kierrettyinä ohimoilleen.

Harjatessaan ohutta tukkaa päälaelta Rose johdatteli taitavasti
puheen asiaansa kuvaillen, kuinka Archie lähetti Febelle kukkia,
kuinka Steve unohti tehtävänsä ja huolehtivainen Archie astui tämän
sijaan. Niin pitkälle hän pääsi onnellisesti, ja Plenty-täti oli
kiinnostunut, myötätuntoinen ja hyväksyi kaiken, mutta kun Rose
lisäsi kuin aivan luonnollisena asiana: -- Sitten kotimatkalla Archie
tunnusti rakastavansa Febeä, irtosivat harmaat hiukset nykäisten
hänen käsistään. Vanha neiti kääntyi kiharat hapsottaen ja huudahti
kauhistustaan peittelemättä:

-- Ei kai sentään vakavissaan, Rose?

-- Kyllä, täti, ihan vakavissaan. Archie ei laske leikkiä sellaisista
asioista.

-- Taivas varjelkoon! Mitä meidän pitää tehdä?

-- Ei mitään! Olemme vain niin iloisia kuin pitääkin ja onnittelemme
Archieta heti, kun hän saa myöntävän vastauksen.

-- Tarkoitatko ettei Febe heti suostunut?

-- Ei hän suostu ollenkaan, ellemme me toivota häntä yhtä
sydämellisesti tervetulleeksi kuin kaikkein hienoimman suvun tytärtä
-- enkä minä ollenkaan moiti häntä siitä.

-- Olen iloinen, että tytöllä on sen verran järkeä. Tietenkään
emme voi tehdä niin, ja minua ihmetyttää, että Archie saattaa noin
oikopäätä unohtaa, mitä on suvulleen velkaa. Anna minulle myssyni,
minun täytyy heti puhua Alecin kanssa. Ja Plenty-täti kietaisi
tarmokkaasti tukkansa pieneksi nupuksi päälaelle.

-- Puhukin, täti, ja muista, että Febe ei ole aavistanutkaan asiaa
kuin vasta ihan hiljattain, ja hän rupesi heti valmistelemaan
poislähtöä, pyyteli Rose.

-- Hänen olisi pitänyt lähteä jo ajat sitten. Sanoin jo Myralle, kun
näin miten kaunis hänestä oli tullut, että saamme vielä ikävyyksiä.
Tässä sitä nyt ollaan, pahemmin ei olisi voinut käydä. Voivoi
sentään, miksei nuorilla ole vähääkään järkeä!

-- Ei kai kenenkään tarvitse asettua vastarintaan, jos Jem-setä ja
Jessie-täti vain suostuvat, ja minusta on tosiaan väärin moittia
Febeä siitä, että hän on sivistynyt, hyvä ja kaunis, kun juuri me
parhaamme mukaan olemme häntä sellaiseksi halunneet.

-- Rose, sinä et vielä käsitä tällaisia asioita, mutta pitäisi sinun
toki tajuta velvollisuutesi sukua kohtaan ja tehdä omasta puolestasi
voitavasi, että nimemme pysyisi samalla tavoin kunniassa kuin se
aina on ollut. Mitä siunattu esiäitimme kreivitär Margret mahtaisi
sanoakaan, jos suvun vanhin vesa ottaisi vaimon köyhäintalosta?

Puhuessaan Plenty-neiti katsahti melkein apua anoen seinällä olevaan
vanhaan muotokuvaan kuin pyytääkseen anteeksi tuolta ankaranenäiseltä
rouvalta, joka tuijotti häneen sinistä kulhonkantta muistuttavan
päähineensä alta.

-- Kreivitär Margret kuoli parisataa vuotta sitten, enkä piittaa
hitustakaan siitä, mitä hän sanoisi, varsinkin kun hän näyttää
kovin ahdasmieliseltä ja pöyhkeältä naiselta. Mutta sen sijaan
välitän paljonkin siitä, mitä neiti Plenty Campbell sanoo; sillä
hän on järkevä, lämminsydäminen, hienotunteinen ja suloinen vanha
neiti, joka ei tekisi pahaa kärpäsellekään, saati sitten kiltille
ja kuuliaiselle tytölle, joka on ollut minulle kuin sisar. Eihän?
pyyteli Rose hartaasti, tietäen hyvin, että vanhin tädeistä enemmän
tai vähemmän johti kaikkia muita.

Mutta Plenty-neiti sai nyt myssyn päähänsä ja tunsi sen vuoksi
itsensä kahta vertaa vahvemmaksi; niinpä hän asetti sen korkealle
kuin sotakypärän, ravisti päättävästi päätään, oikoi valkoista
tärkättyä esiliinaansa ja seisoi kuin taisteluun lähdössä.

-- Minä teen velvollisuuteni, Rose, ja odotan samaa muilta. Älä puhu
enää asiasta; minun täytyy tutkistella sitä mielessäni. Koko juttu
tuli niin arvaamatta ja se vaatii vakavaa harkintaa.

Tämän epätavallisen juhlavan lausunnon jälkeen hän otti avaimensa
ja asteli tiehensä jättäen veljentyttärensä levottomana pohtimaan,
oliko hänen toimenpiteensä hyödyttänyt vai vahingoittanut asiaa, joka
hänellä oli sydämellään.

Rosea ilahdutti kovin Feben ääni, jonka hän kuuli kirjastohuoneesta;
sillä tyttö oli varma, että kaikki kävisi hyvin, jos vain Alec-setä
oli heidän puolellaan. Mutta pilvet synkkenivät taas, kun kaikki
kokoontuivat aamiaiselle, sillä Feben itkettyneet silmät ja kalpeat
posket eivät näyttäneet rohkaisevilta, ja tohtori istui totisena kuin
tuomari ja vilkaisi silloin tällöin tutkivasti Roseen kuin udellen
kuinka tämä suhtautui uutiseen.

Ateria oli ikävä, vaikka kaikki koettivat keskustella edellisen
illan tapahtumista mahdollisimman innokkaasti. Plenty-täti oli
'tutkistellessaan asiaa mielessään' näköjään päättänyt kaataa kaiken
mihin kosketti ja sai aikaan murheellisen kumouksen teetarjottimella,
Alec-tohtori luki seurasta välittämättä lehteään, Rose pani
kaurapuuroonsa sokerin sijasta suolaa ja söi sitä hajamielisesti
tuntien, että kaikesta oli makeus kadonnut, ja Febe nieleskeltyään
kupillisen teetä ja murenneltuaan vehnäleivän poistui anteeksi
pyytäen ja lujasti päättäen, ettei rupeaisi loukkauskiveksi tälle
rakkaalle perheelle.

Heti kun ovi oli sulkeutunut, Rose työnsi lautasensa syrjään ja
meni tohtorin luo. Hän kurkisti setäänsä sanomalehden takaa niin
huolestuneen näköisenä, että tohtori pani lehden heti pois.

-- Setä, tämä on vakava asia, ja meidän täytyy heti määrätä kantamme,
sillä sinä olet Feben holhooja ja minä hänen sisarensa, aloitti Rose
juhlallisesti. -- Sinä olet saanut useinkin pettyä minun suhteeni,
hän jatkoi, mutta minun ei varmasti koskaan tarvitse pettyä sinun
suhteesi, sillä sinä olet niin viisas ja hyvä, ettet anna ylpeyden
tai järkeilyn häiritä ystävyyttäsi Archieta ja Febeä kohtaan. Ethän
sinä petä heitä?

-- En koskaan! vastasi tohtori ilahduttavan ponnekkaasti.

-- Kiitos, sanoi Rose. -- Jos täti ja sinä olette minun puolellani,
en pelkää ketään.

-- Maltahan, tyttöseni. En aio pettää noita rakastavia, mutta aion
kyllä neuvoa heitä vakavasti harkitsemaan mitä tekevät. Myönnän että
olen pettynyt, sillä Archie on vielä nuori ratkaisemaan tällaisia
asioita, ja Feben elämänura näytti järjestyvän toisella tavoin.
Vanhat ihmiset eivät pidä siitä että heidän suunnitelmansa menevät
kumoon, hän lisäsi kepeämmin, sillä Rosen kasvot synkkenivät setää
kuunnellessa.

-- Vanhojen ihmisten ei tarvitse niin tarkkaan suunnitella nuorten
elämää. Olemme tietysti kiitollisiakin siitä, mutta ei meitä aina
voida sijoittaa kaikkein viisaimmalla ja järkevimmällä tavalla; älkää
pitäkö niin lujasti kiinni pikku järjestelyistänne. Ja Rose näytti
merkillisen miettivältä, hän ei voinut olla epäilemättä, että sedällä
oli suunnitelmia myös hänen suhteensa.

-- Olet ihan oikeassa, ei meidän pitäisi, mutta emme osaa olla
ilmankaan, tunnusti Alec-tohtori syyllisen näköisenä; sitten hän taas
asiaan palaten lisäsi ystävällisesti:

-- Minä olin hyvilläni, että Febe tuli mutkittelematta luokseni
tänä aamuna ja kertoi koko asian, ikään kuin todella olisin hänen
holhoojansa. Hän ei sanonut sitä, mutta kävi selvästi ilmi, että
hän rakastaa Archieta kaikesta sydämestään. Silti hän ehdottaa
järkevästi ja urhoollisesti, että lähtisi heti pois ja lopettaisi
sillä koko asian -- ikään kuin se muka olisi mahdollista, lapsiparka!
Helläsydäminen setä huokasi niin myötätuntoisesti, että se lohdutti
Rosea ja hillitsi hänen kasvavaa harmistumistaan.

-- Et kai sinä ole sitä mieltä, että hänen pitää lähteä?

-- Hän varmaan tahtoo.

-- Me emme saa päästää häntä.

-- Ei meillä ole oikeutta pidättää häntä.

-- Setä kulta, totta kai meillä on! Hänhän on meidän ja me kaikki
rakastamme häntä sydämestämme.

-- Sinä unohdat, että hän on täysikasvuinen, eikä meillä ole mitään
oikeutta häneen. Juuri se, että olemme olleet vuosikausia hänelle
ystävällisiä, velvoittaa meitä. Hänelle on annettava vapaus, ja jos
hän sitten valitsee vapauden Archien sijaan, meidän täytyy päästää
hänet Herran haltuun.

Ennen kuin Rose ehti vastata, puhui Plenty-täti kuin vallanhaltija
konsanaan, sillä vanhanaikaiset tavat olivat hänelle rakkaat.

-- Sukulaisten pitää keskustella asiasta ja ratkaista, mikä nuorille
on parasta. Tietysti he kuuntelevat neuvoa eivätkä tee mitään
ajattelematonta. Minä puolestani olen vain ymmälläni tästä uutisesta
enkä tahdo sitoutua mihinkään, ennen kuin olen tavannut Jessien ja
pojan. Jane, korjaa pöytä ja tuo minulle kuumavesikannu.

Siihen päättyi neuvonpito, ja Rose jätti vanhan neidin tyynnyttämään
mieltään kiillotettavien lusikoitten ja huuhdeltavien kuppien pariin,
itse hän lähti etsimään Febeä, ja tohtori vetäytyi huoneisiinsa
nauraakseen Mac-veljen naittamissuunnitelmien romahtamista.

Campbellit eivät lörpötelleet asioistaan julkisesti, mutta suku
oli hyvin yhtenäinen. Heillä oli jo kauan ollut tapana keskustella
yhdessä kaikesta merkittävästä mitä suvun jäsenille sattui, ja
jokainen lausui mielipiteensä, neuvonsa tai moitteensa tavattoman
suorasukaisesti. Siksi ensimmäinen kosinta herätti suurta huomiota
varsinkin tätien piirissä; he olivat levottomia kuin parvi
lintuemoja, joiden poikaset alkavat lähteä pesästä. Nuo kelpo naiset
istuivat loputtomiin yhdessä nyökytellen ihmeissään myssyjään ja
harkiten asiaa ja sen kantavuutta joka puolelta päätymättä koskaan
yksimieliseen ratkaisuun.

Pojat suhtautuivat asiaan paljon tyynemmin. Mac oli ainoa, joka
asettui lujasti Archien puolelle, Charlien mielestä Päälliköltä olisi
odottanut viisaampaa menettelyä ja hän nimitti Febeä seireeniksi,
joka oli lumonnut viisaan nuorukaisen. Steve oli kauhistunut ja piti
pitkiä esitelmiä velvollisuuksista yhteiskuntaa kohtaan, vanhan nimen
kunnioittamisesta ja erisäätyisten avioliittojen vahingollisuudesta,
vaikka hän koko ajan salaa tunsi myötätuntoa Archieta kohtaan,
koska oli itse varsin ihastunut Kitty Vaniin. Will ja Geordie,
joilla pahaksi onneksi oli juuri lomaa, pitivät asiaa 'vitsikkäänä
kepposena', ja pikku Jamie oli saattaa vanhimman veljensä
sekapäiseksi utelemalla tarkkaan 'mimmoiselta silloin tuntuu, kun
ihminen rakastuu'.

Mac-sedän kauhistus oli niin hullunkurinen, että se piti
Alec-tohtoria hyvällä tuulella, sillä vain hän tiesi kuinka miesparka
murehti pienen salajuonensa epäonnistumista.

-- En ikinä enää puutu tällaisiin asioihin, ja nuo pojanveijarit
saavat naida kenen tahtovat. Olen valmis mihin tahansa; jos Steve
tuo miniäksi pesumatamin tyttären ja Mac karkaa sievän sisäkkömme
kanssa, toivotan vain siunausta lapsikullille ja alistun, sillä totta
tosiaan, muuta tehtäväähän nykyajan vanhemmilla ei enää ole.

Tämän purkauksen jälkeen poloinen Mac-setä pesi kätensä koko jutusta
ja hautautui konttoriinsa siksi aikaa kun myrsky raivosi.

Tähän aikaan Archie olisi kai mielellään toistanut Rosen lapsellisen
toivomuksen, ettei hänellä olisi ihan niin monta tätiä, sillä
sukulaisten kielet pitelivät pahoin hänen lemmentarinaansa. Archie
toivoi olevansa autiolla saarella, missä hän rauhassa saisi kosia
ja voittaa lemmittynsä. Mutta Feben lähtöpäätös oli vankkumaton, ja
Rosen oli pakko myöntää, ettei hän pystynyt noin vain taivuttamaan
toisia omalle kannalleen.

Archien äiti, joka oli toivonut Rosea tyttärekseen -- ei toki rahojen
vuoksi, vaan siksi että rakasti tyttöä hellästi -- kätki tosin
pettymyksensä ja lausui Feben niin lämpimästi tervetulleeksi kuin
suinkin taisi. Mutta tyttö tajusi vaistollaan asian todellisen laidan
ja pysyi päätöksessään yhä itsepintaisemmin.

Jane-täti nimitti koko juttua haaveelliseksi hullutukseksi ja neuvoi
ankaria toimenpiteitä -- "ystävällisesti, mutta lujasti, Jessie".
Clara-tätiä hirvitti, mitä ihmiset sanoisivat, jos yksi 'meidän
pojistamme' naisi 'ei kenenkään tyttären'. Myra-täti säesti tällaisia
käsityksiä maalailemalla Feben tuntemattomat sukulaiset sysimustiksi
ja lausumalla lisäksi pöyristyttäviä ennustuksia, että näitä
huonomaineisia ihmisiä ilmestyisi näkyviin parvittain sinä hetkenä,
jona tyttö pääsisi hyviin naimisiin.

Kuvitelmat vaikuttivat niin voimakkaasti Plenty-tätiinkin, että hän
kävi kuuroksi kaikille suopeille tunteilleen ja peräytyen siunatun
esiäitinsä, kreivitär Margretin, suojiin kieltäytyi antamasta
siunaustaan millekään kihlaukselle, jos se vain tuottaisi häpeää
tahrattomalle nimelle, joka oli hänen ylpeytensä.

Asiassa ei siis päästy sen pitemmälle. Archie kieltäytyi lujasti
kuuntelemasta ketään muuta kuin Febeä, ja yhtä lujasti Febe toisti
kieltonsa lohtunaan puoleksi tiedostamaton toive, että ajan
mittaan, hänen hankittuaan nimeä itselleen, kohtalo ehkä kääntyisi
suopeammaksi.

Niinpä Febe joulun jälkeen pakkasi matka-arkkunsa. Taskut täynnä
suosituskirjeitä, jotka saattaisivat auttaa eteenpäin, hän lähti
koettamaan siipiään rohkean näköisenä, mutta raskain mielin.

-- Kirjoita usein ja kerro mitä sinulle tapahtuu. Muista että minä
en ole tyytyväinen ennen kuin tulet taas takaisin, kuiskasi Rose
riippuen Febessä kiinni viimeiseen asti.

-- Kyllä hän tuleekin; vuoden päästä tuon hänet kotiin jos Jumala
suo, sanoi Archie lujasti.

Alec-tohtorin käsipuolessa Febe meni portaita alas.

-- Muista että olet aina tervetullut joukkoomme niin kauan kuin
minä olen täällä. Jumala siunatkoon sinua, tyttöseni, tohtori sanoi
suudellen isällisesti lähtijää.

-- Minä muistan sen, vastasi Febe lämpimästi. Eikä hän koskaan sitä
unohtanutkaan.



9

UUDENVUODENVIERAILUJA


-- Nyt käännän uuden lehden niin kuin lupasin. Mitähän seuraavalla
sivulla mahtaa olla, sanoi Rose tullessaan yläkerrasta
uudenvuodenaamuna vakavan näköisenä paksu kirje kädessään.

-- Joko perhosen elämä alkaa kyllästyttää? kysyi setä. Hän lakkasi
kävelemästä edestakaisin eteishallissa ja vilkaisi Roseen nopeasti.

-- Ei, ja se on murheellista, mutta olen päättänyt lakata nyt, kun
vielä voin, sillä huvittelu ei varmaan ole minulle hyväksi. Olen
viime aikoina mietiskellyt oikein järkevästi, sillä Feben lähdön
jälkeen en ole voinut oikein iloita mistään. Siksi nyt on sopiva aika
lopettaa tämä vaihe ja aloittaa uusi, vastasi Rose. Hän pisti kätensä
sedän kainaloon ja alkoi kävellä hänen rinnallaan.

-- No, miten aiot täyttää kivistävän tyhjän tilan? setä kysyi.

-- Koetan olla yhtä epäitsekäs ja rohkea ja hyvä kuin Febe. Koetan
elää vakavasti niin kuin hänkin, vaikka se on varmaan vaikeampaa
minulle kuin hänelle, sillä hän on yksin elämässä ja hänellä on jo
viitoitettu elämäntehtävä. Minä olen vain tavallinen tyttö, minun on
neuvoteltava lukemattomien sukulaisten kanssa ennen kuin uskallan
silmääni räpäyttää, ja kaulassani roikkuva omaisuus painaa alas kuin
kauhea myllynkivi, jos yritän lentää. Se on aika vaikeata, ja minä
masennun heti kun ajattelenkin sitä, huokasi Rose.

-- Kovan onnen tyttö! Kuinka voisin huojentaa taakkaasi? Alec-tohtori
laski leikkiä, mutta hänen ilmeensä oli myötätuntoinen, kun hän
taputti käsivarrellaan lepäävää kättä.

-- Älä viitsi nauraa, sillä minä tosiaan yritän tulla hyväksi. Auta
ensiksikin minua pääsemään irti turhuuksista ja neuvo, kuinka voisin
käyttää aikani ja ajatukseni niin, että niistä olisi jotain hyötyä.

-- No, aloitetaan heti! Lähde jo tänä aamuna minun kanssani
kaupunkiin, mennään katsomaan talojasi. Ne ovat kunnossa ja rouva
Gardenerilla on viisi kuusi ihmisparkaa, jotka muuttavat sinne
heti, kun sinä vain annat luvan, vastasi tohtori nopeasti iloisena
saadessaan tyttönsä takaisin.

-- Minä annankin sen tänään, silloin voin tuottaa edes noille
poloisille onnellisen uudenvuoden. Olen pahoillani, etten voi lähteä
mukaasi, mutta tiedäthän, että minun täytyy olla Plenty-tädin kanssa
ottamassa vastaan vieraita. Viimeisestä yhteisestä uudestavuodestamme
on niin pitkä aika, että täti tahtoo välttämättä pitää nyt oikein
suuren vastaanoton. Koetan olla hänelle oikein erityisesti mieliksi,
sillä en ole viime aikoina suinkaan ollut niin kiltti kuin olisi
pitänyt. Mutta en millään voinut antaa anteeksi hänen suhtautumistaan
Febeen.

-- Hän luuli tekevänsä oikein, emmekä voi moittia häntä. Minä saan
nimiluettelon rouva Gardenerilta ja vien noille naisraukoille neiti
Campbellin terveiset, että heidän uusi kotinsa on valmis. Sopiiko?

-- Mainiosti, setä. Mutta kiitos kaikesta kuuluu sinulle, sillä minun
mieleenikään ei olisi juolahtanut tuollainen asia, ellet sinä olisi
ehdottanut.

-- Minä olen vain asiamiehesi ja teen silloin tällöin ehdotuksia.
Minulla ei ole muuta tarjottavana kuin neuvoja, siksi tuhlailen niitä
joka tilaisuudessa.

-- Niin, koska olet jakanut varojasi yhtä anteliaasti kuin neuvojasi.
Mutta mitäpä siitä, sinulta ei kyllä puutu mitään niin kauan kuin
minä elän. Panen säästöön sen verran, että siitä riittää meille
kahdelle, vaikka aionkin heittää omaisuuteni taivaan tuuliin.

Alec-tohtori nauroi päänkeikausta, jolla Rose säesti matkimiaan
Charlien ivasanoja, sitten hän sanoi kelloonsa vilkaisten:

-- Ennätän hyvin viedä tuon kirjeesi aamupostiin. Piipahdan
mielelläni ennen aamiaista.

Mutta Rose piti kirjettä kädessään, ja hymy välähti hänen
kasvoillaan, kun hän iloisena ja samalla ujona sanoi:

-- Ei, setä, kiitoksia vain. Archie tekee sen mielellään ja kyselee
aina mitä kirjoitan. Palkaksi hän saa vilkaista Feben kirjeitä, ja
niin saan hänet vähän piristymään.

-- Montako kirjettä viidessä päivässä?

-- Neljä minulle. Febe ei kirjoita Archielle.

-- Toistaiseksi. No, sinä näytät hänen kirjeensä, sehän käy
mainiosti; te olette kaikki tunteellisia otuksia. Ja tohtori lähti
pois selvästikin ihan yhtä tunteellisena.

Vanha neiti Campbell oli lähes yhtä suosittu kuin nuorikin neiti,
siksi mustia takkeja ja valkeita hansikkaita vaelsi virtanaan sisään
ja ulos talosta pitkin päivää. Sukulaiset olivat miehissä liikkeellä
ja tulivat yksi kerrallaan toivottamaan onnellista uutta vuotta
Plenty-tädille ja Roselle.

Ensin ilmestyi Archie surullisena mutta tyynenä ja lähti pois Feben
kirje vasemmassa povitaskussaan.

Sitten marssivat sisään Will ja Geordie sangen komeina harmaissa
univormuissaan, joissa oli paljon tulipunaisia reunuksia, ja
oikein tärkeinä, sillä tämä oli heidän ensimmäinen kosketuksensa
uudenvuodenvierailuihin. He viipyivätkin vain hetken, koska aikoivat
käydä tervehtimässä kaikkia ystäviään. Rose ei voinut olla nauramatta
nähdessään, kuinka he miehistä arvokkuutta ja samalla poikamaista
iloa uhoten lähtivät vaunuissaan, molemmat suorina kuin kynttilät,
kädet puuskassa ja lakit juuri saman verran kallellaan vaaleilla
kutreilla.

-- Kas, siinä toinen pari -- Steve kaikessa koreudessaan iso
kukkavihko Kittyä varten kainalossaan ja Mac-parka herrasmiehen
näköisenä, mutta varmasti marttyyrin tuskissa, mietti Rose
katsellessaan, miten uudet ajoneuvot saapuivat toisten karauttaessa
ulos isosta portista, jonka yli riippui rautatammen, muratin ja
ikivihreän oksia.

-- Tässä Mac on, olen saanut hänet hinattavakseni täksi päivää.
Ilahduttaisit nyt häntä kiitoksella, sillä hän lähti vastaan
hangoittelematta, vaikka aikookin telkeytyä jonnekin sedän kanssa,
kuulutti Steve ja toimitti esille veljeään, joka oli juhla-asussaan
hämmästyttävän komean näköinen. Hiomisen tulokset alkoivat tuntua.

-- Onnellista uutta vuotta, täti, ja samaa sinulle, Rose, ja vielä
monen monta onnen vuotta, sanoi Mac piittaamatta Stevestä enempää
kuin kärpäsestä. Hän suuteli sydämellisesti vanhaa neitiä ja ojensi
Roselle sievän orvokkikimpun.

-- Hyvänmielen kukkia? Luuletko että tarvitsen sitä? Rose kysyi äkkiä
vakavasti.

-- Hyvää mieltä me tarvitsemme kaikki. Voisinko antaa sinulle mitään
parempaa tällaisena päivänä?

-- Et voisi, kiitos. Ja Rosen silmät kostuivat, sillä niin kömpelö
kuin Mac usein puheissaan olikin, hänen kiintymyksenosoituksensa
liikuttivat mieltä. Hän näytti aina tajuavan toisen mielialat.

-- Onko Archie ollut täällä? Hän uhkasi jättää kaikki muut käynnit
sikseen, mutta toivottavasti saitte ajetuksi mokoman hupsutuksen
hänen päästään, sanoi Steve korjaten peilin edessä solmiotaan.

-- Kyllä hän kävi, mutta oli niin allapäin, että sain oikein
omantunnonvaivoja. Rose piristi häntä vähän, mutta tuskin häntä
huvittaa käydä missään, ja hyvä vain, sillä koko juttu näkyy hänen
kasvoistaan enemmän kuin selvästi, vastasi Plenty-täti kallistellen
runsaan pitopöydän luona parasta mustaa silkkipukuaan, joka pursui
aitoja pitsejä.

-- Kyllä hän siitä selviää parissa kuukaudessa, ja Febe löytää pian
uuden sulhasen, niin että älä turhia huolehdi, täti, vakuutti Steve
kuin paraskin asiantuntija.

-- Jos Archie unohtaa Feben, niin minä halveksin häntä, eikä
Febe ikinä huoli ketään toista, vaikka kai niitä tarjolla olisi
sellaiselle tytölle! suutahti Rose, joka otettuaan rakastavaiset
suojelukseensa puolusti heitä urhoollisesti.

-- Sinun mielestäsi Archien pitäisi siis toivoa kaikesta huolimatta
eikä antaa periksi? tiukkasi Mac ja pani silmälasit nenälleen
tarkastellakseen tanssikenkiään, joita hän aivan erityisesti inhosi.

-- Totta kai! Eihän se muuten olisi rakkauttakaan.

-- Ihan niin. Ja heidän pitäisi odottaa ja tehdä työtä ja rakastaa
toisiaan, kunnes ihmiset taipuvat tai yksinkertaisesti huomaavat,
että vastustus on turhaa.

-- Jos he eivät lannistu, niin varmasti ihmiset ajan mittaan taipuvat.

-- Tuo pitää kertoa Pembertonille! Hän näytti totisesti maailman
murjomalta, ja pieni toivon säde tekee hänelle hyvää; eri asia on,
jaksaako hän sitten odottaa kymmenen vuotta, pisti väliin Steve, joka
mielellään härnäili Rosea tämän ihailijoista.

-- En ikinä anna sinulle anteeksi, jos hisahdat yhdellekään
ihmiselle. Tuo Mac vain kyselee niin kummia, minun ei tietenkään
pitäisi vastata hänelle. Sinä kyllä puhut mitä sattuu, eikä sinulle
mitään mahda, mutta minusta tuollainen ei ole hauskaa, sanoi Rose
harmissaan.

-- Pikku Penelope-parka! Ei saa kiusata häntä kosijoilla, annetaan
hänen olla, kunnes hänen oma Odysseuksensa tulee, sanoi Mac istuutuen
lukemaan runovärssyjä pöydällä olevista kirjavista konvehdeista.

-- Tämä Archien aiheuttama hälinä on pilannut meidät kaikki. Itse
huuhkajakin on herännyt eikä ole vielä rauhoittunut, kuten näet.
Kaverirukka on kokematon eikä tiedä kuinka pitää käyttäytyä,
huomautti Steve tarkastellen hartaasti kukkavihkoaan.

-- Se on totta. Minä kyselinkin siksi, että haluan perehtyä asiaan,
sillä minäkin voin rakastua jonain päivänä, ja silloin tästä voi olla
hyötyä.

-- Sinäkö rakastuisit! Steve ei voinut olla nauramatta kuvitellessaan
kirjatoukkaa lemmenpauloissa.

Vähääkään pahastumatta Mac nojasi leukaa käsiinsä ja katseli heitä
miettivästi.

-- Miksi en? Aion tutkia rakkautta samoin kuin lääketiedettäkin,
sillä se on kaikkein salaperäisimpiä ja merkillisimpiä tauteja, jotka
ihmistä väijyvät. Paras keino päästä siitä selville on kai sairastua
siihen itse. Ties milloin se iskee minuun, silloin on hyvä tietää,
kuinka sitä on käsiteltävä.

-- Jos se iskee sinuun yhtä ankarasti kuin tuhkarokko ja hinkuyskä
aikoinaan, niin siitä on leikki kaukana, ukkopaha, huomautti Steve
sangen huvittuneena tuosta mielikuvasta.

-- Niin pitääkin. Mitään suurta kokemusta ei saa helpolla, ja tämä on
varmaan kaikkein suurin lukuun ottamatta kuolemaa.

Jokin Macin tyynessä äänessä ja miettivissä silmissä sai Rosen
katsahtamaan häneen ihmeissään; sävy oli aivan uusi. Stevekin
ällistyi hetkeksi ja tuijotti veljeään, mutta sanoi sitten
puoliääneen muka levottomana:

-- Hän on varmasti saanut tartunnan sairaalassa, ehkä lavantaudin, ja
alkaa hourailla. Minä vien hänet hiljaa pois ennen kuin hän sekoaa
kokonaan. Tule nyt, hölmöläinen, lähdetään!

-- Älähän hätäile. Olen kyllä ihan terve. Kiitoksia vain neuvoistasi,
sillä minä uskon rakastuvani rajusti, kun kerran rakastun. Ei kai se
teistä ole mahdotonta, vai mitä? kysyi Mac niin totisena, että kaikki
hymyilivät.

-- Eihän toki, sinä olet varmasti oikea Romeo, hellä ja uskollinen,
vastasi Rose tuumien, minkä eriskummallisen kysymyksen Mac tämän
jälkeen tekisi.

-- Kiitos. Minä olen viime aikoina ottanut niin läheltä osaa Archien
huoliin, että olen kiinnostunut asiasta ja haluan tietysti tutkia
sen perin pohjin niin kuin jokaisen järkevän ihmisen täytyy ennemmin
tai myöhemmin, siinä kaikki. No niin, Steve, nyt olen valmis. Ja Mac
nousi kuin luento olisi päättynyt.

-- Tuo poika on joko hupsu tai nero, ja tahtoisinpa tosiaan tietää
kumpi, sanoi Plenty-täti ja ravisti mietteissään parasta myssyään.

-- Aika sen näyttää, mutta minä puolestani uskon, ettei hän ainakaan
hupsu ole, vastasi Rose vaihtaen rintaansa kiinnitetyn valkoisen
ruusukimpun orvokkeihin, vaikkeivät ne sopineet läheskään yhtä hyvin
hänen siniseen pukuunsa.

Seuraavana saapui Charlie oikein loistotuulella. Hän toi Roselle
sievän rannerenkaan ja sai panna sen tytön ranteeseen, sillä välin
kun tämä lempeästi nuhteli häntä moisesta ylellisyydestä.

-- Minähän vain seuraan sinun esimerkkiäsi. Tiedäthän: "ei mikään
ole liian hyvää rakkaillemme, ja antaminen on ihmisen suurin onni",
Charlie heitti huolettomasti lainaten Rosen sanoja.

-- Seuraisitpa minun esimerkkiäni muutamissa muissa asioissa yhtä
uskollisesti, sanoi Rose vakavasti, kun Plenty-täti kutsui Prinssin
maistamaan, oliko punssi sellaista kuin piti.

-- Minä olen sopeutuvainen yksilö. Tädin sydän murtuisi, ellei hänen
maljaansa juotaisi vanhaan hyvään tapaan. Mutta älä huolehdi, onneksi
minä olen kova poika kestämään, sillä päätä tässä kysytään ennen
kuin on selvitty tästä päivästä, nauroi Charlie vilauttaen pitkää
nimiluetteloa lähtiessään ilahduttamaan vanhaa neitiä hilpeillä ja
herttaisilla kohteliaisuuksillaan lasien kilahdellessa.

Mutta Rose oli huolissaan, sillä Charlie tarvitsi todella lujaa
päätä, jos hän aikoi juoda kaikkien noiden lueteltujen maljan. Tällä
hetkellä oli vaikea puhua asiasta, ettei loukkaisi Plenty-tätiä,
mutta silti Rosesta tuntui, että hänen oli varoitettava serkkuaan;
hän itse koetti olla pojille hyvänä esikuvana eikä sen vuoksi
milloinkaan maistanut viiniä. Rose pyöritteli yhä mietteissään
turkoosilemmikkien koristamaa rannerengasta, kun sen antaja palasi
hänen luokseen.

-- Sinä, pikku pyhimys, olet sen näköinen kuin tahtoisit pirstoa
kaikki kaupungin punssimaljat ja säästää meiltä iloisilta veikoilta
huomisen päänsäryn.

-- Niin tahtoisinkin, sillä pelkään että päänsärky joskus päättyy
sydämensärkyyn. Charlie rakas, älä suutu, tiedät itse paremmin
kuin minä, kuinka vaarallinen tällainen päivä on sinunlaisellesi.
Koeta olla varovainen minun tähteni, hän lisäsi vetoavasti, sillä
katsellessaan kaunista serkkuaan hän ei voinut olla naisellisesti
toivomatta, että saisi hänet aina pysymään yhtä raikkaan hilpeänä
kuin nyt.

Charlie huomasi tytön silmissä uutta lämpöä, tulkitsi sen mielessään
väärin, ja äänessään äkillistä intoa hän vastasi nopeasti:

-- Rakkaani, minä koetan!

Hänen poskiensa puna heijastui myös Rosen kasvoilla, sillä tuolla
hetkellä tytöstä tuntui, että hän voisi rakastaa tätä serkkua,
joka alttiisti antautui hänen johdettavakseen ja tarvitsi kipeästi
auttajaa ja opastajaa. Ajatus tuli ja meni kuin valonvälähdys,
mutta hänen sydämensä rupesi takomaan, aivan kuin lapsuudenaikainen
kiintymys olisi vaihtumassa lämpimämpään tunteeseen, joka asetti
hänet ennen kokemattomaan vastuuseen. Mielijohteensa vallassa hän
sanoi vakavan leikkisästi:

-- Jos minä pidän tätä rannerengasta muistaakseni sinua, niin sinun
on puolestasi pidettävä tätä, jotta muistaisit lupauksesi.

-- Ja sinut, sanoi Charlie matalalla äänellä, kun Rose pisti
valkoisen ruusun hänen napinläpeensä.

Samassa he huomasivat uuden vieraan saapuneen etuhuoneeseen, jonne
Plenty-täti oli hienotunteisesti vetäytynyt. Rose oli kiitollinen
keskeytyksestä, sillä hän pelkästi ajautuvansa hetken tunnelmassa
liian pitkälle. Mutta Charlie katseli tulijaa kaikkea muuta kuin
suopein ilmein ja kuiskasi:

-- Hyvästi, Rose, poikkean illalla katsomaan miten voit päivän
rasitusten jälkeen.

Ja hän lähti nyökäten niin kylmästi Fun See -raukalle, että tuo
sävyisä idän poika luuli verisesti loukanneensa häntä.

Vieraita kävi ehtimiseen, ja sekä Plenty-täti että häntä avustamaan
tullut Jessie-täti seisoivat urheasti tehtävissään iltamyöhään
asti. Sitten Jessie-rouva lähti kotiin matkassaan uninen Jamie, ja
Plenty-täti meni uupuneena levolle. Tohtori oli palannut kaupungista
jo aikoja sitten, mutta Myra-täti oli tulisella kiireellä lähettänyt
hakemaan häntä sairaskäynnille. Alec-setä oli oikeastaan jo melkoisen
tottunut Myra-rouvan äkillisiin kutsuihin, sillä kokeiltuaan useilla
vaarallisilla taudeilla tämä oli lopulta valinnut sydänvian, koska se
sopivasti piti hänen ystäviään ainaisessa levottomuudessa. Nykyään
hän lähetti vähän väliä hälyttäviä viestejä. Siksi tohtori ei yleensä
pelästynyt kuullessaan hänen olevan kuolemaisillaan, mutta lähti
silti aina katsomaan häntä ja määräsi suopeasti jotain vaaratonta
lääkettä.

Rose oli väsynyt mutta ei uninen, ja hän tahtoi miettiä monia
asioita. Siksi hän ei mennytkään vuoteeseen, vaan istuutui kirjastoon
takkatulen ääreen odottamaan setäänsä ja ehkä Charlieta, vaikkei
uskonutkaan tämän enää näin myöhään tulevan.

Myra-tädin kohtaus tuntui olevan tällä kertaa erityisen hankala,
sillä kello löi kaksitoista eikä tohtoria näkynyt. Rose oli jo
lähtemässä vuoteeseen, kun hän kuuli jonkun hapuilevan eteisen
ovella; hän huusi: -- Sinäkö siellä olet, setä? ja juoksi ovelle,
sillä Jane oli hidas ja kirkas talviyö purevan kylmä.

Kun ovi avautui, sisälle asteli -- ei Alec-setä, vaan Charlie. Hän
mätkähti eteisen tuolille lakki päässä, hieroi paljaita käsiään,
siristeli silmiään kuin niitä olisi häikäissyt ja puhui omituisen
nopeasti ja katkonaisesti:

-- Minä lupasin tulla -- kaverit jäivät pitämään hauskaa --
viettämään vanhan vuoden loppua, katsos. Mutta minä lupasin -- en
koskaan syö sanaani -- tässä minä nyt olen, sininen enkeli.

-- Hyss, palvelijat ovat vielä valveilla, tule kirjastoon
lämmittelemään, sinähän olet ihan jäässä, sanoi Rose ja meni edeltä
siirtääkseen nojatuolin takan ääreen.

-- En ollenkaan -- ihan lämmin -- mukavan näköistä sentään. Missä
setä on? Charlie kysyi ja tuli perässä vieläkin lakki päässään, kädet
taskuissa ja katsoi silmä kovana edessä kulkijan vaaleata päätä.

-- Myra-täti lähetti hakemaan häntä, ja minä jäin odottamaan
kuullakseni kuinka täti voi, vastasi Rose kohentaen tulta.

Charlie nauroi ja istuutui kirjaston pöydän kulmalle. -- Voi
mummorukkaa! Surkeata ettei hän kuole ennen kuin vallan nääntyy.
Sopisi antaa joskus hiukan runsaammin eetteriä, niin hän saisi
tuskattoman lähdön, vai mitä?

-- Älä puhu tuolla tavoin. Setä sanoo, että kuvitellut tuskat ovat
usein yhtä vaikeita kuin todellisetkin, sanoi Rose pahastuneena ja
kääntyi selin.

Rose ei ollut aikaisemmin katsonut suoraan Charliehen, sillä
aamulliset muistot tekivät hänet araksi. Mutta vilkaistuaan nyt
serkkuaan hän oli yhtä tyrmistynyt tämän ulkonäöstä kuin äskeisistä
sanoista. Charliekin näytti huomaavan, kuinka Rosen ilme äkkiä
muuttui; hän nousi seisomaan, sieppasi nopeasti hatun päästään,
tuijotti tyttöä omituisen kiinteästi mutta samalla poissaolevana ja
puhui äskeiseen katkonaisen vuolaaseen tapaan, aivan kuin hänen olisi
alkuun päästyään ollut vaikea lopettaa:

-- Suo anteeksi -- vain leikilläni -- aivan mautonta, tiedän sen,
en puhu niin enää. Tämä lämpö panee pääni vähän sekaisin, taisin
vilustua lähtiessäni ulos. Siellä on hirvittävän kylmä -- olen ihan
jäässä, uskotko -- vaikka ajoin kuin itse piru.

-- Et kai vain sillä vauhkolla hevosellasi? Sehän on vaarallista,
näin myöhään ja vielä yksin, sanoi Rose peräytyen suuren nojatuolin
taa, kun Charlie astui takan ääreen väistäen huolellisesti tiellään
olevaa jakkaraa.

-- Vaara on jännittävää -- siksi pidän siitä. Minua ei ole koskaan
sanottu pelkuriksi -- koettakootpas vain. En ikinä anna periksi --
eikä tuo hevonen saa voittaa minua. Taitan siltä niskat nurin, jos se
yrittää. Ei, ei -- en tarkoita sitä -- älä välitä -- ei se mitään, ja
Charlie nauroi niin ilottomasti, että Rosea huolestutti.

-- Onko sinulla ollut hauska päivä? kysyi Rose katsoen Charliehen
lujasti, kun hän seisoi punniten käsissään sikaria ja tulitikkuja
kuin epäröiden kummalla raapaista, kumpaa polttaa.

-- Tänään? Yliveto. Pari tuhatta vierailua ja pieni mukava illallinen
klubissa. Randal ei osaa laulaa sen kummemmin kuin vanha varis, mutta
minun lähtiessäni hän jäi seisomaan samppanjalasi alassuin kädessään
ja yritti laulaa minun vanhaa mieliveisuani "Pois itku! Naura, laula
vain".

Charlie puhkesi kovaäänisesti laulamaan tuota juomalaulua heilutellen
tulitikkutelinettä päänsä päällä kuten Randal ylösalaisin olevaa
viinilasiaan.

-- Hiljaa! Sinähän herätät tädin, huudahti Rose niin käskevästi, että
Charlie lopetti kesken kertosäettä ja tuijotti tyhmänä häneen sanoen
vihdoin anteeksipyytävästi:

-- Minä vain näytin kuinka sen pitää käydä. Älä suutu, rakas --
katso minuun niin kuin aamullakin, niin vannon etten ikinä enää
laula yhtään säveltä, jollet tahdo. Minä olen vain vähän iloisella
päällä -- me joimme kauniisti sinun maljasi, ja kaikki onnittelivat
minua. Sanoin ettei sitä ole vielä julkaistu. Ei -- mutta enhän minä
aikonut sanoa sitä. No mitäs siitä -- ainahan minä joudun kiikkiin,
mutta sinä annat aina yhtä suloisesti anteeksi. Anna nytkin äläkä ole
vihainen, kultaseni. Ja pudottaen maljakon Charlie tuli Rosea kohti
niin kiihtyneenä, että Rose hätkähti tuolin takana.

Rose ei ollut vihainen, mutta kauhistunut ja säikähdyksissään. Hän
oli jo ajat sitten huomannut asian oikean laidan ja kalvennut niin,
että Charliekin älysi sen ja pyysi anteeksi jo ennen kuin Rose sai
suustaan moitteen sanaa.

-- Puhutaan siitä huomenna, nyt on jo myöhäistä. Ole kiltti ja
lähde kotiin ennen kuin setä tulee, Rose pyysi. Hän koetti puhua
luontevasti, mutta värisevä ääni ja levoton ilme osoittivat, miten
pahoillaan ja hämmentynyt hän oli.

-- Kyllä, kyllä minä menen -- sinä olet väsynyt -- hyvitän kaiken
kyllä huomenna.

Aivan kuin sedän nimi olisi antanut hetkeksi ryhtiä, Charlie kääntyi
mennäkseen, mutta hänen askelensa olivat niin epävarmat, että ne
olisivat paljastaneet häpeällisen totuuden, ellei se jo aikaisemmin
olisi tullut ilmi. Ennen kuin hän pääsi ovelle, pyörien ratina
pysäytti hänet; hän kuunteli seinään nojautuen, kauhun ja naurun
väreet vaihtelivat hänen kasvoillaan.

-- Brutus on karannut -- nyt minä olen kiikissä. En voi kävellä
kotiin näin sekapäisenä. Se on pakkasen syytä, Rose, ei muuta, usko
pois, ja -- ja vilustumisen -- niin vilustumisen. Kuule, jos joku
palvelijoista tulisi minua taluttamaan -- ei kannata lähteä hakemaan
tuota petoa. Kyllä äiti mahtaa pelästyä, kun se tulee kotiin. Nauraen
taas tuota onttoa naurua hän hapuili ovenripaa.

-- Ei, ei -- et saa antaa heidän nähdä! Kukaan ei saa tietää! Ole
täällä siksi kun setä tulee, hän kyllä pitää sinusta huolen. Voi
Charlie, kuinka sinä saatoit, kuinka sinä saatoit, vaikka lupasit!
Ja Rose juoksi ovelle unohtaen pelkonsa, kun häpeä ja suru äkkiä
valahtivat hänen ylitseen; hän sysäsi Charlien käden pois oven
rivasta ja väänsi avainta. Hänestä tuntui, ettei hän voinut enää
katsella tuota poikaa, joka seisoi hänen edessään tyhjä hymy
huulillaan, ja hän heittäytyi tuoliin ja kätki kasvot käsiinsä.

Hänen huudahduksensa, liikkeensä ja ennen kaikkea painunut päänsä
olisivat selvittäneet Charlien, ellei olisi ollut jo kovin myöhä. Hän
tuijotteli pitkin huonetta tyhjin, toivottomin katsein kuin koettaen
tavoittaa järkeään, mutta lämpö ja pakkanen, kiihtyminen ja hurja
maljojen kallistelu olivat tehneet tehtävänsä perusteellisesti.
Syvään huokaisten hän tunnusti tappionsa, kääntyi pois ja heittäytyi
kasvoilleen sohvalle.

Istuessaan kädet kasvoilla Rose tunsi, että jotain hyvin kallista
oli ainiaaksi kuollut. Rosesta oli juuri alkanut tuntua siltä, että
Charliesta kenties voisi kaikesta huolimatta tulla se sankari, jolta
tämä näytti, ja oli tuntunut suloiselta ajatella, että hän voisi olla
Charlien hyvänä hengettärenä. Mutta unelma oli ollut kovin lyhyt ja
herätys kovakourainen.

Raskaasti hengittäen Charlie makasi unessa, johon oli äkkiä vaipunut,
posket hehkuen, tukka epäjärjestyksessä ja jaloissaan pieni ruusu,
jonka tuoreus oli mennyttä; hän oli kerrassaan säälittävä vastakohta
sille reippaalle, hilpeälle nuorukaiselle, joka aamulla iloisena
lähti liikkeelle.

Sedän askelten kaiku sai Rosen hypähtämään pystyyn ja avaamaan oven,
mutta hän oli kasvoiltaan niin muuttunut, että setä pysähtyi ja kysyi
pelästyneenä:

-- Hyvä Jumala, tyttö, mitä on tapahtunut? Kun Rose surullisena ja
ääneti viittasi sohvaan päin, hän lisäsi: -- Onko hän loukkaantunut?
-- sairas? -- kuollut?

-- Ei, hän on --. Rose ei saanutkaan suustaan tuota epämiellyttävää
sanaa vaan kuiskasi nyyhkyttäen: -- Ole hyvä hänelle, ja pakeni omaan
huoneeseensa. Hänestä tuntui kuin taloa olisi kohdannut suuri häpeä.



10

IKÄVÄ MUISTO

-- Miltähän hän näyttää? Mitä hän sanoo? Voimmeko ikinä unohtaa
tätä ja olla enää onnellisia? mietiskeli Rose herättyään lyhyestä
unesta pitkän valvomisen jälkeen. Hänestä tuntui, että koko maailma
oli eilisillan jälkeen muuttunut toiseksi. Kummallista, että päivä
saattoi olla niin kirkas ja että linnut lauloivat iloisesti. Hän
ei sitonut nauhaa tukkaansa, ja tuijottaessaan peilistä uupuneita
kasvojaan hän sanoi:

-- Hupsuparka, kuvittelit uuden sivun tuovan mukanaan jotain
miellyttävää. Tähän asti tarina on ollut herttainen ja hauska, nyt
tulee sen surullinen ja vakava osa.

Ovelta kuuluva naputus muistutti hänelle, että kaikesta huolimatta
aamiainen oli syötävä. Äkkiä hänen mieleensä juolahti, että Charlie
saattoi olla vielä talossa, ja löytäessään oven takaa Alec-sedän Rose
veti hänet sisään ja kuiskasi levottomana kuin lähellä olisi ollut
vaarallisesti sairas:

-- Onko hän jo parempi, setä? Kerro minulle kaikki, nyt voin kestää
sen.

Tohtorin kasvot kävivät vakavaksi, vaikka ääni oli iloinen, kun hän
vastasi:

-- Hän voi mainiosti. Uni on paras lääke. Vein hänet kotiin yöllä,
eikä kukaan muu kuin sinä ja minä tiedä hänen käynnistään.

-- Ei kukaan saakaan tietää. Kuinka sinä selvisit?

-- Pujahdin ulos kirjaston lasiovesta ja vein hänet näppärästi pois,
sillä kylmän suihkun jälkeen raitis ilma ja liikunto selvittivät
häntä, ja hän oli hyvillään kun pääsi kunnolla kotiin. Hän nukkuu
alakerrassa kuten tiedät, siksi emme häirinneet ketään, ja hän jäi
nukkumaan makeasti.

-- Kiitoksia oikein paljon, huokasi Rose. -- Entä Brutus, eivätkö he
pelästyneet, kun se tuli yksin kotiin?

-- Eivät ollenkaan. Tuo viisas eläin painui suoraan tallille, eikä
uninen tallimies ruvennut kyselemään, sillä Charlie lähettää usein
hevosen yöllä yksikseen kotiin. Ole huoletta, Rose, yksikään ei meitä
lukuun ottamatta nähnyt poikaparan tuloa tai lähtöä, ja me taas
annamme hänelle anteeksi.

-- Niin, mutta emme unohda sitä. Minä en ainakaan voi unohtaa, eikä
hän enää koskaan ole minulle sama Charlie, josta aina olen ollut
ylpeä. Voi, setä, kuinka surkeata!

-- Älä anna sen murtaa sydäntäsi, sillä Jumalan kiitos, se ei ole
parantumaton tauti. En suinkaan mitätöi sitä, mutta hän varmasti
vapautuu siitä, jos häntä tuetaan oikealla tavalla, sillä hän on
tunteikas poika. Eikä Charlieta oikeastaan voi soimata siitä, mitä
hänestä on tullut; syypää on hänen äitinsä. Suoraan sanoen tahtoisin
toisinaan ravistella tuota naista ja huutaa jylistä, että hän
johdattaa perikatoon kuolemattoman sielun, josta hänen on kerran
vastattava.

-- Puhukin hänelle, niin pelastat Charlien ennen kuin on myöhäistä,
huudahti Rose katsellen setäänsä, kun tämä kiihtyneenä käveli
huoneessa kädet nyrkissä ja ukkospilvi otsalla.

-- Tahdotko sinä auttaa? setä kysyi pysähtyen äkkiä ja katsoi tyttöön.

-- Tahdon, vastasi Rose vakavasti.

-- Älä sitten rakasta häntä -- vielä.

Rose hämmästyi, mutta hän kysyi rauhallisesti:

-- Miksi?

-- Ensiksikin: kenenkään naisen ei pitäisi uskoa onneaan sellaisen
miehen huostaan, jolla ei ole lujia periaatteita. Toiseksi, pyrkimys
tulla sinun arvoiseksesi auttaa häntä enemmän kuin mitkään rukoukset
tai saarnat. Ja kolmanneksi: tarvitaan kaikki meidän viisautemme
ja kärsivällisyytemme, ennen kuin lähes neljänkolmatta vuoden
turmiollinen vaikutus on hävitetty. Ymmärrätkö mitä tarkoitan?

-- Ymmärrän.

-- Voitko vastata "ei", kun hän kysyy sinulta?

-- Voin.

-- Ja tahdotko?

-- Tahdon.

-- Hyvä, nyt olen tyytyväinen.

He olivat seisseet eri puolella huonetta, Alec-tohtori kuin päällikkö
käskynjaolla ja Rose kuin hyvin harjoitettu sotilas kuuntelemassa
määräyksiä. Viimeisiä sanoja sanoessaan tohtori meni Rosen luo,
työnsi tukan syrjään ja suuteli tyttöä otsalle hellästi mutta
vakavasti. He eivät puhuneet enempää, sillä Plenty-täti kutsui
alakertaan ja oli tartuttava päivän toimiin.

Rosella oli sinä päivänä runsaasti aikaa rauhalliseen mietiskelyyn,
sillä kaikki lepäilivät eilisten juhlien jälkeen. Hän istui omassa
huoneessaan suunnitellen uutta vuottaan ja rakentaen pilvilinnoja.
Unelmat kevensivät pitkiä odotuksen hetkiä; toisaalta hän paloi
halusta saada tietää, milloin Charlie tulisi, toisaalta tapaaminen
pelotti häntä. Hän uskoi Charlien tulevan häpeissään ja katuvaisena,
ja hänen mielessään taistelivat sääli ja paheksuminen. Hän päätti
käyttää hyväkseen herkkää hetkeä, olla lempeä mutta vilpitön,
nuhdella mutta samalla lohduttaa.

Tämä hempeä ajatus suorastaan kiehtoi, ja hän oli sen lumoissa
katsellessaan auringon laskua länteen avautuvasta ikkunastaan. Mutta
oven läimäys sai hänet äkkiä kohentamaan ryhtiään nojatuolissa, ja
hän pidätti henkeään.

-- Nyt hän tulee. Minun täytyy muistaa mitä lupasin sedälle ja pysyä
lujana.

Tavallisesti Charlien tulon kyllä kuuli. Tällä kertaa hän ei
viheltänyt, hyräillyt eikä laulanut, vaan tuli niin hiljaa, että
Rose uskoi hänenkin pelkäävän kohtaamista eikä nostanut katsettaan
askelten lähestyessä. Hän kuvitteli, että Charlie ehkä heittäytyisi
hänen eteensä niin kuin ennen poikamaisten vallattomuuksien jälkeen,
mutta ajatus tuntui hänestä vastenmieliseltä. Levottomana hän odotti,
mitä tuleman piti.

Yllätys oli täydellinen. Suuri kukkavihko putosi hänen syliinsä, ja
tavanomaisen rohkea ja pirteä ääni sanoi huolettomasti:

-- Täällähän hän istuu, yhtä suloisena ja mietteliäänä kuin aina.
Onko maailma ontto ja nukke täynnä sahanpuruja? Mennäänkö luostariin,
serkku?

Rose oli niin tyrmistynyt tästä piittaamattomuudesta, ettei edes
huomannut kukkasia, ja kun hän katsoi serkkuaan, hänen silmänsä
olivat niin hämmästyneet ja moittivat, ettei tarkoituksesta voinut
erehtyä. Charlie punastui, ja hänen katseensa painui, kun hän sanoi
nopeasti, mutta yhtä huolettomasti kuin äsken:

-- Pyydän nöyrästi anteeksi, että tulin niin myöhään illalla. Älä ole
minulle kovin ankara; tiedäthän että Amerikka odottaa joka miehen
täyttävän velvollisuutensa uudenvuoden aattona.

-- Minä olen väsynyt antamaan anteeksi. Sinä sirottelet lupauksia
ja rikot ne yhtä kepeästi kuin ennenkin, enkä minä ikinä enää
pyydä sinulta mitään, vastasi Rose työntäen pois kukkavihon, sillä
anteeksipyyntö ei tyydyttänyt häntä eikä hän aikonut antaa lahjoa
itseään.

-- Mutta Rose kulta, sinä olet niin turhantarkka ja vihainen
pikkuasioistakin, että sinulle ei voi olla mieliksi, vaikka
ihmisraasu kuinka koettaisi, aloitti Charlie.

-- En minä ole vihainen, olen surullinen ja pettynyt, sillä odotan,
että mies pitää sanansa, niin kuin minä itsekin koetan pitää. Jos se
on turhantarkkuutta, pyydän anteeksi enkä toiste enää vaivaa sinua
vanhanaikaisilla käsityksilläni.

-- Hyvät ihmiset, kuinka paljon melua tyhjästä! Tunnustan että
unohdin. Ja tiedän käyttäytyneeni houkkamaisesti ja pyydän anteeksi.
Mitä minä vielä voin tehdä?

-- Käyttäydy kuin mies, ettei minun koskaan tarvitse hävetä sinun
tähtesi niin hirvittävästi kuin viime yönä. Rosea puistatti vieläkin,
kun hän ajatteli sitä.

Tuo vaistomainen liike satutti Charlieta enemmän kuin sanat, ja
nyt häntä hävetti, sillä hän muisti edellisen illan tapaukset
varsin hämärästi ja pelko suurensi niitä. Hän kääntyi äkkiä
poispäin ja asettui seisomaan takan eteen miettien ymmällä, kuinka
saisi rakennetuksi rauhan, kun Rose oli noin poissa suunniltaan.
Tavallisesti riitti pieni pyyntö ja tyttö näytti iloisesti unohtavan
hänen rikkeensä, mutta nyt tällä kertaa Rose oli tyyneydestään
huolimatta masentavan jyrkkä.

Seisoessaan siinä sormeillen levottomasti takanreunustan koristeita
Charlie löysi äkkiä erään esineen. Ilahtuneena hän otti reunustalta
eilisen uudenvuodenlahjansa, meni hitaasti Rosen luo ja sanoi nöyrän
vakavasti:

-- Minä haluan käyttäytyä kuin mies, eikä sinun tarvitse enää hävetä.
Ole nyt kiltti minulle, anna minun panna tämä rannerengas käteesi ja
luvata uudelleen. Vannon että tällä kertaa pidän lupaukseni. Etkö
luota minuun, Rose?

Oli vaikea vastustaa Charlien pyyntöä ja katsetta. Tuo nöyryys oli
vaarallista, ja ellei Alec-setää olisi ollut, Rose olisi vastannut
myöntävästi. Mutta siniset lemmikit muistuttivat häntä hänen omasta
lupauksestaan, ja hän työnsi korun lempeästi pois.

-- Ei, Charlie, en voi pitää sitä vielä. Minulla täytyy olla vapaat
kädet, muuten en pysty auttamaan sinua niin kuin minun pitäisi.
Haluan luottaa sinuun, mutta älä vanno mitään; koeta vain vastustaa
kiusausta, niin me kaikki tuemme sinua.

Tämä ei ollut Charlien mieleen, ja hän sanoi rajusti:

-- En halua muita auttajia kuin sinut, mutta minun täytyy saada
varmuus, ettet jätä minua. Muuten vielä käy niin, että kun minä
rääkkään ruumistani ja sieluani sinun mieliksesi, joku ventovieras
tulee ja sieppaa sinut minulta. Sitä en voisi kestää, ja siksi
varoitan sinua. Jos niin käy, minä rikon sopimuksen ja painun suoraa
päätä helvettiin.

Viimeinen lause pilasi kaiken. Rose piti vapauttaan suuremmassa
arvossa kuin kenenkään tarjoamaa rakkautta, ja Charlien uhkaileva
sävy nosti hänet täyteen kapinaan. Hän ponnahti kiihtyneenä seisomaan.

-- Sydämeni on minun ja sen antaminen on omassa vallassani. Älä
sulje itseäsi pois vaatimalla liikoja, sillä sinulla on vain serkun
oikeudet minuun, etkä ikinä muuta saakaan ellet sitä ansaitse. Muista
se, äläkä uhkaile.

Vähän aikaa näytti siltä kuin Charlie vastaisi leimahdukseen samalla
mitalla, mutta seuraavassa hetkessä hän heittäytyi maahan Rosen
jalkojen juureen niin kuin oli usein piloillaan tehnyt. Tällä kertaa
hän oli vakavissaan ja hänen äänestään kuulsi totinen tunne, kun hän
sanoi:

-- Ei, älä aja minua pois! En totisesti ole kyllin hyvä sinulle,
mutta sinä voit muokata minut millaiseksi tahdot. Tarvitsen vain
kannustusta tehdäkseni itsestäni miehen, eikä sen voimakkaampaa
kannustinta olekaan kuin sinun rakkautesi säilyttäminen.

-- Ei se ole vielä sinun, aloitti Rose liikuttuneena, vaikka koko
ajan tunsi olevansa kuin näyttämöllä, sillä Charlie teki elämän niin
teatterimaiseksi, että hänen oli vaikea olla luonteva silloinkaan,
kun oli täysin vilpitön.

-- Anna minun sitten ansaita se. Neuvo vain kuinka, ja minä teen mitä
tahansa. Jos sinä sysäät minut pois, on yhdentekevää milloin elämäni
loppuu, sanoi Charlie.

Parrasvalojen takaa kohtaus olisi voinut olla vaikuttavakin, mutta
jostain syystä se ei tehonnut ainoaan katselijaan, vaikkei tämä
tiennyt syytä siihen. Sanat eivät kuulostaneet täysin vilpittömiltä,
ja vaikka Charlien asento oli viehättävä, Rose olisi mieluummin
nähnyt hänen seisaallaan. Rose ojensi kätensä, mutta sanoi niin
tyynesti, että äänensävy ihmetytti häntä itseään vielä enemmän kuin
Charlieta:

-- Ole hyvä ja jätä tuo. En voi luvata vielä mitään, sillä minun
täytyy kunnioittaa sitä miestä, jota rakastan.

Se sai Charlien nousemaan. Muisto siitä hetkestä, jolloin Rose antoi
hänelle ruusun, tytön katse, hänen punastumisensa ja sanansa "minun
tähteni" tulivat äkkiä elävästi Charlien mieleen; kun hän katsoi
noita poispäin kääntyneitä kasvoja, tuntui kuin eilinen olisi jäänyt
tavoittamattomiin. Vasta nyt Charlie lopullisesti tajusi mitä oli
menettänyt.

Tämä tietoisuus vei värin hänen kasvoistaan, sillä hänen rakkautensa
oli syvempi kuin Rose aavistikaan. Ja yksinkertaisen vilpittömästi
Charlie sanoi:

-- Sinä kunnioitat vielä minua, jos se vain on minun vallassani. En
anna mitään lupauksia enkä pyydä niitä, mutta luota minuun, Rose, ja
muista, ettet voi koskaan olla kenellekään yhtä rakas kuin minulle.

Charlie lähti. Rose jäi järjestelemään hyljeksittyjä kukkia veteen
tarpeettoman huolellisesti ja pani pois rannerenkaan miettien:

-- En käytä sitä ennen kuin tunteeni ovat samat kuin ennen.
Silloin hän saa kiinnittää sen ranteeseeni ja minä vastaan hänelle
myöntävästi.



11

PIENIÄ KIUSAUKSIA


-- Voi Rose, minulla on jännittävää kertomista, sanoi Kitty Van
Tassel hypähtäessään seuraavana aamuna vaunuihin, kun Rose tuli
hakemaan häntä ostoksille.

Kittyllä oli aina 'ihan satumaisia' uutisia, ja Rose oli oppinut
suhtautumaan niihin tyynesti; mutta tämänkertainen mielenilmaus
oli aivan uutta, sillä huolimatta ulkona olevista uteliaista
katselijoista ja välittämättä hiukkaakaan hattujen rutistumisesta
Kitty kiersi kätensä Rosen kaulaan ja kuiskasi haltioissaan:

-- Kulta pieni, minä olen kihloissa!

-- Sehän hauskaa! Steven kanssa tietysti?

-- Poika kulta, hän kosi oikein kauniisti eilisiltana, ja äiti
on ihan suunniltaan ilosta. Kuule, millaisen morsiuspuvun minä
hankkisin? pohti Kitty huolestuneen näköisenä.

-- Kuinka sinä voit ruveta heti miettimään noin epäromanttisia
asioita? Sulhastasihan sinun pitäisi toki ajatella eikä vaatteita,
sanoi Rose nauraen, mutta kauhistellen moista tunteettomuutta.

-- Tottakai ajattelenkin sulhastani, mutta hän ei halua olla kauan
kihloissa, ja siksi minun on ratkaistava heti nämä tärkeät asiat.

-- Steve tahtoo olla varma sinusta, kun sinä olet niin liukas olento.
Hän pelkää että kohtelet häntä samalla tavalla kuin Jackson-poloista
ja muita, keskeytti Rose heristäen sormea tulevalle serkulleen, joka
melkein ylpeili kahdesta aikaisemmasta kihlauksestaan.

-- Älä yhtään toru, sillä tiedän olevani oikeassa. Kunhan olet
ottanut osaa seuraelämään yhtä kauan kuin minä, huomaat kyllä, että
ainoa keino oppia tuntemaan mies on mennä kihloihin hänen kanssaan.
Liehitellessään he jumaloivat rajattomasti, mutta kun he luulevat
saaneensa toisen satimeen, silloin näkee millaisia lurjuksia he ovat,
vastasi Kitty maailmaa kokeneen näköisenä.

-- Surkea tulevaisuus Steve-raukalle, ellen minä vihjaa, että varoisi
käytöstään.

-- Voi lapsikulta, Stevestä minä olen varma. Kokemusteni jälkeen
olen tarkkanäköinen ja tiedän että osaan vaivatta käsitellä häntä.
Me olemme tunteneet toisemme vuosikymmeniä (Steve oli kahdenkymmenen
ja Kitty kahdeksantoista) ja olleet koko ajan parhaita ystäviä.
Sitä paitsi hän on miesihanteeni; en voisi sietää isoja käsiä ja
jalkoja. Hän on paras tanssija jonka tunnen ja pukeutuu tyylikkäästi.
Taisinkin ensimmäiseksi rakastua hänen nenäliinoihinsa, ne olivat
ihan vastustamattomia pistäessään esiin hänen rintataskustaan, nauroi
Kitty vetäen ison nenäliinan taskustaan ja hautasi pienen nenänsä sen
poimuihin, joista levisi ilmoille ihana tuoksu.

-- No, tuo kuulostaa lupaavalta, ja alan uskoa, että sinulla
kuitenkin on hiukan tunteita, sanoi Rose hyvillään, sillä iloiset
ruskeat silmät olivat äkkiä pehmenneet. Heleä puna lehahti Kittyn
poskille, kun hän vastasi kasvot vieläkin puoliksi rakkaan nenäliinan
peitossa:

-- Tietysti minulla on ja paljonkin, mutta en yleensä kehtaa
paljastaa niitä, kun nykyään on tapana suhtautua kaikkeen kovin
yliolkaisesti. Voi Rose, sinun mielestäsi olin kai romanttinen hanhi
eilisiltana, kun Steve kosi minua olohuoneessa, sillä minä ihan
itkin. Hän tuli kauhean vakavaksi kun sanoin, etten muka välitä
hänestä, mutta oli sitten kauhean kultainen, kun tunnustin totuuden.
En tiennyt että hän aikoikaan kosia, mutta se kävi niin ihanasti
eikä hän piitannut vähääkään, vaikka tiputtelin kyyneliä hänen
paidanrintamukselleen. Eikö hän ollutkin kiltti, tavallisestihan
Steve pahastuu kovin vaatteittensa tuhrautumisesta.

-- Hän on oikea Campbell, ja hänellä on lämmin sydän. Jane-täti
ei suinkaan suosi tunteilua, ja siksi Stevekin on saanut oppia
peittämään tunteensa, mutta kyllä hänellä niitä on ja sinun pitää
houkutella ne esiin, ei hupsusti, vaan niin että hän miehistyy ja
vakavoituu.

-- Minä koetan. En tunnustaisi tätä kaikille, mutta pidän hänestä
juuri sen takia, ja me sovimme mainiosti yhteen. Muista ettet hiisku
sanaakaan, jos tapaamme jonkun, sillä haluan pitää asian salassa
ainakin viikon, lisäsi Kitty pujauttaen nenäliinan näkyvistä, kun
vaunut pysähtyivät myymälän eteen, jossa he aikoivat käydä.

Rose lupasi mutta hymyili, sillä Kittyn omat kasvot paljastivat
uutisen sanoittakin.

-- Käydään ihan vain vilkaisemassa silkkejä. Kysele sinä minulta
neuvoa valkoisten suhteen, ja minä katselen värillisiä. Äiti tahtoisi
atlassilkkiä, mutta se on jo vanhanaikaista, ja minä olen päättänyt
hankkia kaikkein paksuinta kohokuvioista mitä löydän, kuiskasi Kitty,
kun he kulkivat pitkien myymäläpöytien ohi.

-- Eikö tuo opaalinvärinen ole viehättävää! Minä olen varmaan liian
tumma käyttämään sitä, mutta sinulle se sopisi erinomaisesti,
lisäsi Kitty merkitsevästi syrjästä, kun Rose seisoi valkoisten
silkkikankaiden keskellä ja hän puolestaan oli olevinaan kiinnostunut
värillisistä.

-- Mutta en minä oikeastaan tarvitse nyt uutta pukua.

-- Mitä siitä, osta pois vaan, muuten kangas loppuu. Sinä olet
pitänyt jokaista pukuasi jo niin monta kertaa, että sinun on pakosta
hankittava uusi. Oi taivas, jos minulla olisi niin paljon taskurahaa
kuin sinulla, hankkisin uuden puvun jok'ikisiin kutsuihin, Kitty
vastasi katsellen kateellisena sateenkaaren väreissä välkkyviä
kangaspakkoja.

Terävä-älyinen myyjä huomasi, että suunnitteilla oli häät, sillä
kun kaksi nuorta tyttöä kuiskailee, hymyilee ja punastuu kaupassa
ollessaan, myyjät vainuavat heti morsiusostoksia. Kooten silkit
tottunein käsin myyjä piteli niitä nähtävinä ja huomasi ensi
silmäyksellä kumpi oli morsian, kumpi ystävätär; Kitty nimittäin
syventyi tutkimaan valkoisen silkin poimuilemista niin hartaana,
ettei siitä saattanut erehtyä, Rose taas silmäili opaalinväristä kuin
olisi tuskin kuullut mitä imelä ääni puheli:

-- Todella hieno kangas, vasta saapunut, Pariisin viimeistä muotia;
erittäin harvinainen väri, sangen arka, kuten neiti sanoo, mutta
hurmaava vaaleaveriselle.

Kangas oli todella kaunista, ja äkkiä Rose oli näkevinään sen pukuna
yllään. Vaalea silkki kimmeltäisi hennon pitsin läpi kuin jääkukkien
takaa; puvussa olisi antiikkisaiheiset koristeet, ja kaikki asusteet
olisivat niin täydelliset kuin vain aikaa, hyvää makua ja rahaa
säästelemättä voi hankkia.

Rose katseli kaunista silkkiä ja koetti arvailla, mitä Charlie
sanoisi, jos hän ilmestyisi tämän eteen yllään tuo unelmapuku;
opaalinväri toi mieleen aamuruskon, johon Charlie usein häntä
leikillään vertasi. Rosella oli jo paha olla eilisen kohtauksen
takia. Hän ei voinut peruuttaa sanojaan, sillä hän tarkoitti niillä
täyttä totta, mutta hän tahtoi olla ystävällinen Charlielle ja
osoittaa, ettei ollut tyystin menettänyt luottamustaan häneen.
Charlieta ilahduttaisi, jos hän pyytäisi tätä saattajakseen Kittyn
tanssiaisiin. Ne tulisivat olemaan Rosen huvittelukauden viimeiset,
siksi Rose halusi nauttia niistä, ja hän tiesi, että hyvät välit
Charlien kanssa lisäisivät hauskuutta. Hän tarttui välkkyvään
kankaaseen, jota esiteltiin kovin houkuttelevasti, ja oli jo aikeissa
ottaa sitä, kun kuuli takanaan kysyttävän irlantilaisittain:

-- Anteeksi, missä päin pumpulikankaita myydään? Katsahtaessaan
taakseen hän näki pienen nöyrän naisen, joka näytti olevan aivan
ymmällään jouduttuaan tällaisten ylellisyystavaroiden keskelle.

-- Alakerrassa, vasemmanpuoleinen osasto, vastasi myyjä
kärsimättömästi viitaten samalla niin epämääräisesti kädellään, että
kysyjä joutui entistä enemmän ymmälle.

Rose huomasi naisen neuvottomuuden ja sanoi ystävällisesti:

-- Minä tulen näyttämään teille.

-- Suokaa anteeksi, neiti, että vaivaan teitä; mutta olen ihan outo
täällä eikä minun olisi pitänyt tullakaan. Mutta sanoivat että täältä
saisi kangaspalan huokeammalla kuin pikkupuodeista, selitti nainen
vaatimattomasti.

Rose vilkaisi uudelleen naista ja näki huolekkaat väsyneet kasvot
villahuivin suojassa, näki paljaat, punoittavat kädet, jotka
pitelivät ohutta käsilaukkua ja kirjavaa flanellitilkkua, jollaisesta
tehdään pikkulasten vaatteita -- ja tuo näky liikutti hänen
sydäntään. Hän oli aikonut vain näyttää tietä, mutta mielijohdettaan
seuraten hän kulkikin yhä edemmäs kuunnellen vaimoraukan huolia.
Niinpä he laskeutuivat yhdessä pimeämpään alakertaan, minne elämän
välttämättömät tarvikkeet pakenevat yläilmojen valoisilta paikoilta.

Hienon neidin seurassa rouva Sullivanin kaupanteko olikin varsin
helppoa; hänen pieni flanellipalansa kasvoi moniksi metreiksi
erivärisiä kankaita, eikä nuhjaantunut rahakukkaro ollut entisestään
ohentunut. Pyyhkien silmiään nainen lähti, eivätkä vähäistä kohtausta
huomanneet muut kuin kivikasvoinen myyjä, joka ei kielinyt.

Mutta Rosen palatessa yläkertaan kauniit tavarat olivat ihan yhtä
houkuttelevia kuin ennenkin, ja hän halusi nyt entistä kiihkeämmin
tuota opaalinväristä silkkiä. Ehkä Rose olisikin ostanut sitä, ellei
hänen luokseen olisi ratkaisevalla hetkellä saapunut hyvä enkeli. Hän
tuli vanhan pyylevän rouvan hahmossa, ystävällisiä kasvoja ympäröivät
hopeanharmaat kiharat ja sangen vaatimaton päähine.

-- Odotin teitä hetkisen, sillä minulla on kiireitä ja säästäisin
itseltäni mielelläni matkan tai kirjoittamisen vaivan, aloitti
tulija hiljaa, kun Rose puristi hänen kättään kunnioittavasti. --
Tiedättehän, että suuri laatikkotehdas paloi pari päivää sitten ja
toistasataa tyttöä joutui työttömäksi. Muutamat loukkaantuivat ja
joutuivat sairaalaan, useilla ei ole kotia mihin mennä, ja melkein
kaikki tarvitsevat tilapäisavustusta. Meiltä on pyydetty niin paljon
apua tänä talvena, etten enää tiedä kenen puoleen kääntyisin,
sillä puute on kova, ja olen verottanut jo niin monia kukkaroita,
että tuskin kehtaan enää pyytää. Vähäinenkin avustus -- oh, paljon
kiitoksia, tiesinhän ettette kieltäytyisi. Ja rouva Gardener puristi
lämpimästi kättä, joka oli nopeasti pujahtanut kukkaroon.

-- Senkin tuhlari, kuinka sinä saatoit antaa niin paljon? kuiskasi
Kitty nähtyään uteliain silmin kolme numeroa setelissä, joka niin
äkkiä vaihtoi omistajaa.

-- Antaisin vaikka pääni, jos rouva Gardener vain pyytäisi, vastasi
Rose kevyesti ja lisäsi kääntyen silkkikankaisiin päin: -- Mitä sinä
olet valinnut, keltaista, valkoista vai sinistä, kohokuvioista vai
raidallista?

-- En ole vielä päättänyt mitään, paitsi että sinä otat
ruusunpunaista ja panet sen yllesi minun -- hm -- tanssiaisiini,
sanoi Kitty, joka oli kyllä tehnyt valintansa, mutta ei voinut sopia
asiasta neuvottelematta ensin äitinsä kanssa.

-- En voi nyt vielä hankkia sitä. En koskaan ylitä määrärahojani, ja
nyt minun pitäisi jos ostaisin lisää hienouksia. Tule jo, ei tuhlata
enää aikaa täällä, jos sinulla kerran on kaikki näytetilkut. Ja Rose
lähti nopeasti vilkuilematta enää näytepöydille.

       *       *       *       *       *

-- Nuori mies, mikä sinut sai ulos tällaisessa myrskyssä? kysyi Rose,
kun Jamie illalla tuli sisään jalkojaan tömistellen.

-- Äiti lähetti sinulle uuden kirjan, vähät minä myrskystä! vastasi
poika kiemurrellen esiin päällystakistaan posket pyöreinä ja
hehkuvanpunaisina kuin hyvinkiillotettu omena.

-- Kiitoksia, minä kaipasinkin jotain ajanvietettä, sanoi Rose, kun
Jamie ryhtyi viivytystaisteluun kumisaappaitten kanssa.

-- Tuossa se on, heh -- mutta ei -- kyllä -- voi sentään, olen
varmasti sittenkin unohtanut sen, huudahti Jamie koetellen
kämmenillään taskua toisensa jälkeen ja kauhistuen yhä enemmän.

-- Älä välitä, minä koetan metsästää jotain muuta. Annahan kun
autan, sinun kätesi ovat ihan kontassa. Rose kiskoi hyväntahtoisesti
saappaita Jamien tarrauduttua kaidepuuhun.

-- Minä menen kyllä takaisin, jos tahdot. Anna anteeksi! Minä
unohdin sen, kun piti panna nämä kamalat kapineet jalkaan. Äiti
pakotti, vaikka minä tiesin, että ne tarttuvat kiinni -- ihan kuin
siirappinekut, hän lisäsi muistaen masentavia, synkeitä hetkiä,
jolloin mainittu herkku oli sulanut hänen taskuunsa.

-- No mitäs me nyt teemme? kysyi Rose, kun poika lopulta oli päässyt
kiusankappaleistaan. -- Koska en saanut sitä kirjaa, voin yhtä hyvin
leikkiä.

-- Minä opetan sinua heittämään palloa. Sinä otat koppia aika
hyvin tytöksi, mutta et osaa heittää pennin edestä, vastasi Jamie
tallustellen tohveleissa pitkin eteishallia ja veti esiin pallon
jostakin säilytyspaikasta.

Tietenkin Rose suostui ja leikki innokkaasti, kunnes hänen nuori
kumppaninsa huomautti kohteliaasti, ettei ollut ollenkaan hauska
heittää, kun piti koko ajan varoa ikkunoita ja maljakoita, ja että
oikeastaan hän lukisi mieluummin sitä kirjaa kapteeni Nemosta ja
"Nautiluksesta".

Saatuaan toiveensa täytetyksi Jamie oikaisi pitkäkseen sohvalle ja
syöksyi sanaakaan sanomatta "Sukelluslaivalla maapallon ympäri",
missä hän viipyi kaksi pitkää tuntia sukulaistensa suureksi
mielihyväksi.

Kun Rose näin oli jäänyt vaille sekä leikkitoveriaan että kirjaansa,
hän meni olohuoneeseen ja löysi sieltä ranskalaisen romaanin, jonka
Kitty oli unohtanut vaunuihin pakettien joukkoon. Asettuen mukavasti
mieluisimpaan nojatuoliin Rose luki yhtä hartaasti kuin Jamie tuulen
vinkuessa ja lumen tuiskuttaessa ulkona.

Kokonaiseen tuntiin kukaan ei häirinnyt talon kodikasta rauhaa,
Plenty-täti oli päivällisunilla yläkerrassa ja Alec-tohtori
kammiossaan uurastamassa, niin ainakin Rose luuli, kunnes sedän
askelet saivat hänet pudottamaan kirjan ihan saman näköisenä kuin
lapsena pahanteosta tavattaessa.

-- Pelästytinkö sinut? Vedä toki varjostin eteen, sinähän poltat
kasvosi moisessa kuumuudessa. Ja tohtori veti varjostimen takan eteen.

-- Kiitos, setä, en huomannutkaan kuumuutta. Puna näytti vain
tummenevan varjostimesta huolimatta, ja silmät katselivat levottomina
sylissä olevaa kirjaa.

-- Onko sinulla "Kirjallinen aikakauslehti"? Tahtoisin vilkaista
erästä kirjoitusta, jos lainaisit sitä hetkeksi, sanoi setä kumartuen
hänen puoleensa tutkivasti.

-- Ei, setä, tämä on... Ja sanomatta kirjan nimeä Rose antoi sen
hänen käteensä. Heti kirjan nimen nähdessään setä ymmärsi Rosen
ilmeen ja älysi missä 'pahanteossa' tämä oli ollut. Hän rypisti
otsaansa, mutta ei voinut olla sitten hymyilemättä; Rose oli niin
syyllisen näköinen.

-- Mitä pidät siitä? Onko se mielenkiintoinen?

-- On kovasti! Olin kuin toisissa maailmoissa ja unohdin kaiken muun.

-- No, kovin hyvä ei se maailma taida olla, kun noin pelästyt ja
häpeät, kun sinut löydetään sieltä. Mistä tämä on kotoisin? kysyi
tohtori silmäillen kirjaa paheksuvasti.

Rose kertoi ja lisäsi sitten hitaasti:

-- En lue sitä sitten loppuun. Mutta minä en kyllä ymmärrä miksen
saisi, lisäsi Rose miettivästi, sillä hän oli päässyt juuri juoneen
käsiksi.

-- Ehkä et ymmärrä, mutta tunnet varmasti, sanoi tohtori vakaasti.

Rose istui käsi hehkuvalla poskella ja mietti hetken, sitten hän
katsahti setäänsä ja sanoi vilpittömästi:

-- Niin tunnenkin, mutta en osaa selittää, tiedän vain, että jotain
väärää siinä täytyy olla, koska punastuin ja hätkähdin kun sinä tulit
huoneeseen.

-- Juuri niin, tohtori nyökkäsi vakavasti, ikään kuin oireet olisivat
olleet hänelle mieleen.

Mutta Rosen teki tosiaan mieli lukea kirja loppuun. Siksi hän jatkoi:

-- Olen ennenkin lukenut ranskalaisia romaaneja, sinä niitä minulle
vielä annoitkin. Luulisin tietäväni mikä on hyvää, enkä välittäisi
tästä, jos se on vahingoksi.

Vastaukseksi setä avasi kirjan ja selaili sitä hetken, sitten hän
pani kirjan Rosen käteen sanoen rauhallisesti:

-- Lue ääneen pari sivua ja käännä samalla. Ennen sinä pidit
sellaisesta, koetahan taas.

Rose totteli ja luki sivun verran kääntäen sujuvasti ajatuksen
puhtaalle englannin kielelle. Äkkiä hän alkoi hidastella, jätti
väliin lauseen sieltä toisen täältä ja pysähtyi lopulta kokonaan,
kasvot taas kuin tulen paahtamina.

-- No, mikä nyt? kysyi setä, joka oli tarkkaavasti seurannut häntä.

-- Muutamia lauseita on mahdoton kääntää, ne turmeltuvat kokonaan,
jos yrittää. Ranskaksi niissä ei ole mitään sopimatonta, mutta
kankeassa englanninkielisessä asussa ne kuulostavat karkeilta
ja tökeröiltä, hän sanoi hiukan närkästyneenä, kun ei kyennyt
todistamaan asiaansa oikeaksi.

-- Niin, ystäväiseni, jos nuo hienot lauseet eivät sovellu
käännettäviksi rehelliselle englannin kielelle, eivät niiden
ajatukset liioin sovellu istutettaviksi sinun mieleesi. Tuo luku
on tavallaan koko kirjan avain, ja jos sinut olisi taidokkaasti ja
taiteellisesti johdettu niin pitkälle -- niin alas, tahtoisin sanoa
-- olisit voinut lukea kirjan huomaamatta sen rumuutta.

Hän pysähtyi ja lisäsi sitten vilkaisten levottomana Roseen, joka yhä
oli kumartuneena kirjan yli:

-- Lue vain se loppuun jos haluat, mutta muista, tyttöseni, että
koskaan emme voi kyllin huolellisesti valikoida millä ravitsemme
mielikuvitustamme, tuota kallisarvoista, mutta arkaa aarretta.

Hän otti aikakauslehden ja meni tutkistelemaan tieteellistä
kirjoitelmaa, vaikka se kiinnostikin hänen mieltään paljon vähemmän
kuin nuoren sielun askartelu viereisessä huoneessa.

Seurasi taas pitkä hiljaisuus, vain silloin tällöin Jamien ihastuneet
huudahdukset keskeyttivät sen, kun seuranhaluinen mustekala katseli
sisään ikkunoista tai "Nautilus" upotti matkallaan laivan tai kaksi.
Ovikello soi, ja tohtori pisti päänsä esiin nähdäkseen, tarvittiinko
häntä. Mutta ovella oli vain sanantuoja Plenty-tädille, ja tohtori
aikoi juuri vetäytyä takaisin, kun huomasikin neliskulmaisen paketin
pöydällä.

-- Mikä tämä on? hän kysyi ottaen sen käteensä.

-- Rose pyysi minua viemään sen kotimatkalla Kitty Vanille. Unohdin
tuoda äidin kirjan ja käynkin heti hakemassa sen, kun pääsen loppuun,
vastasi Jamie pesästään.

Koska pojan käsissä oleva kirja oli aika paksu eikä siitä ollut vielä
luettuna kolmatta osaakaan, tuntuivat Rosen toiveet tohtorin mielestä
varsin vähäisiltä, hän pistikin paketin taskuunsa ja lähti itse ulos
sanoen tyytyväisen näköisenä:

-- Hyve ei aina saa palkkaansa, mutta tällä kertaa kylläkin, mikäli
minusta riippuu.



12

KITTYN TANSSIAISET


Rosella ei ollut uutta pukua tähän juhlalliseen tilaisuuteen, ja hän
huokasi hiukan kaihoisasti pukeutuessaan vaaleansiniseensä, jota
oli piristetty utuisilla harsoilla. Mutta hän hymyili säteillen ja
suloisesti kiinnittäessään rintaansa lemmikkikimppua, jonka Charlie
oli taikonut vanhan saksalaisen kukkakauppiaan välityksellä. Toisen
puolen suunnitelmistaan Rose oli näet toteuttanut; Prinssi oli
suureksi ilokseen saanut kutsun hänet saattajakseen.

Clara-täti ei voinut lähteä, sillä uudet kauneusvoiteet olivat
saaneet aikaan ilkeän ihottuman. Tätiraukalla ei ollut synkeässä
surussaan muuta lohdutusta kuin upea samettileninkinsä, joka
alakuloisena loikoi vuoteella.

Niinpä Jessie-täti oli Rosen suureksi iloksi 'esiliinana', ja hän
olikin 'raikas kuin neilikka', kuten Archie totesi. Archie oli ylpeä
äidistään ja huomaavainen kuin sulhasmies, 'pysyäkseen kunnossa Feben
tuloa varten,' nauroi äiti, kun poika toi hänelle kimpun punaisia
ruusuja helmenharmaan puvun piristykseksi.

Jessie-rouva istui kälynsä Janen rinnalla ja katseli kolmea isoa
poikaansa miltei ihmetellen. Archie oli kaunis nuorukainen, vakava ja
hiukan arvokkaan näköinen, mutta hänen esiintymisensä oli luontevaa,
kunnioittavan kohteliasta. 'Kadetit', niin kuin Will ja Geordie
itseään nimittivät, olivat myös läsnä kaikessa komeudessaan; yksikään
kynä ei kykene kuvailemaan sitä piinaa, jota he kärsivät ahtaitten
kenkiensä ja kankeitten kaulustensa tähden. Mutta he uskoivat
kärsimyksensä vain toisilleen, kun joskus levähtäessään saattoivat
seistä yhdellä jalalla ja vetää mukavasti päänsä raatelevien
kaulusten sisään. Mutta nuo hetket olivat lyhyitä, ja pojat jatkoivat
tanssimista hymyillen urhokkaasti kuin spartalaiset ilmaisematta
tuskia, jotka vaanivat heitä 'sekä keulassa että perässä', kuten Will
asiaa kuvasi.

Jane-rouvan pojat olivat kummallisesti toistensa vastakohdat,
itse ankara kasvattajakaan ei voinut olla hymyilemättä heitä
katsellessaan. Steve oli moitteeton, hän olisi siinä paikassa voinut
mennä vaikka vihille, niin hieno oli hänen verkapukunsa, niin
täydellinen hänen hansikkaitensa kuosi. Hän pyörähteli yhtä mittaa
lattialla Kittyn kanssa, sillä tanssi oli hänen varaventtiilinsä tänä
onnellisena iltana. Kitty puolestaan pursui iloa; hänen tukkansa oli
käherretty lyhyille kiehkuroille, hänen tummaa kauneuttaan korosti
huomiotaherättävä, tulipunaisesta ja kellervänvalkoisesta ommeltu
puku. Nuoruus oli hänen vahvin puolensa, ja hän nautti tavattomasti
siitä tosiasiasta, että oli ennen yhdeksättätoista syntymäpäiväänsä
ollut jo kolmesti kihloissa.

Mac katseli lasit nenällä veljensä 'kevytkenkäisyyttä' muistuttaen
hyväntahtoista newfoundlandinkoiraa. Hän seisoskeli mietteissään
peukalot liivintaskuissa, silmäili iloista parvea ja hymyili usein
itsekseen kummallisille mielijohteilleen, rypisti otsaansa, milloin
ilkeä juoru kantautui hänen korviinsa, ja ihaili peittelemättä, kun
hänen silmiinsä osuivat kauniit kasvot tai sulava vartalo.

-- Toivottavasti tuo tyttö ymmärtää, millaisen aarteen on saanut.
Mutta mahtaako hän osata antaa sille tarpeeksi arvoa, sanoi
Jane-rouva suunnaten lornjettinsa Kittyyn, joka ilmavine hameineen
hulmahti ohi kuin tuulenpyörre.

-- Kyllä hän varmaan ainakin oppii antamaan; Steve on saanut
niin hyvän kasvatuksen, että Kitty pakostakin näkee ja tuntee ja
antaa arvoa sille, ja noin nuorena hän voi vielä paljon oppiakin,
vastasi Jessie-rouva lempeästi ajatellen niitä aikoja, jolloin hän
vastakihlautuneena tanssi Jeminsä kanssa.

-- Olen täyttänyt velvollisuuteni molempiin poikiin nähden ja
tehnytkin sen perusteellisesti, muuten heidän isänsä olisi pilannut
heidät, sillä hän ei ymmärrä kurinpidosta enempää kuin lapsi.
Jane-täti läpsäytti viuhkallaan kämmentään ja korosti eritoten sanaa
'perusteellisesti'.

-- Olen usein toivonut, että olisin yhtä luja kuin sinä Jane, mutta
taidan sittenkin pitää enemmän omasta kasvatustavastani. Paljon
rakkautta ja paljon kärsivällisyyttä, se näkyy vaikuttaneen hyvin.
Jessie-täti kohotti kukkavihon helmastaan.

-- Kieltämättä sinä olet onnistunut hyvin, Jessie, mutta sinä
oletkin saanut toimia omin päin, eikä kukaan ole estellyt sinua
tai sekaantunut asioihin. Jos Mac olisi lähtenyt merille kuten
sinun Jemisi, en olisi ollut lähestulkoonkaan yhtä ankara kuin nyt.
Miehet ovat niin vastahakoisia ja lyhytnäköisiä, he eivät piittaa
tulevaisuudesta, kunhan vain asiat nyt ovat hyvin ja mukavasti,
jatkoi Jane-rouva unohtaen kokonaan, että suvun lyhytnäköisin jäsen
oli hän itse, ainakin mitä silmiin tulee.

-- No niin! Me äidit suunnittelemme ja ennustelemme lastemme
elämänjuoksua jo ennen heidän syntymäänsä ja olemme melkein
pettyneitä ellei se luonnukaan meidän ajatustemme mukaisesti. Kaikki
mitä me voimme tehdä, on antaa pojillemme hyvät periaatteet ja
jättää heidät sitten itse jatkamaan omaa työtämme. Jessie-rouvan
silmät seurasivat Archieta, kun tämä tanssi Rosen kanssa vähääkään
aavistamatta, mikä kaunis pilvilinna luhistui, kun hän rakastui
Febeen.

-- Niin, niin, siinä suhteessa olemme täysin yhtä mieltä. Yhdeksän
kertaa olen antanut Stevelle vitsaa valehtelemisesta, ja kerran
toisensa jälkeen Mac sai olla ilman päivällistä, kun ei pessyt
käsiään. Mutta vitsalla ja nälällä sain heidät molemmat tottelemaan,
ja nyt olen saanut palkkani, lopetti ankara äiti leyhytellen ylpeästi
viuhkaansa, joka oli niin iso ja kova ja taipumaton kuin patukka
konsanaan.

Jessie-rouva myönteli hiljaa, mutta ei voinut olla hymyillen
ajattelematta, että pojat olivat synneissään päätyneet
ristiriitaisiin tuloksiin, sillä valehteleva Steve oli nyt siisteyden
perikuva ja huolimaton Mac todenpuhuja. Mutta tuollaisia pikku
oikkujahan sattuu parhaissakin perheissä.

-- Kunhan eivät tanssittaisi tyttöpoloista kuoliaaksi. Jokainen
näyttää vaativan vuoronsa, yksinpä vakava Mackin, sanoi Jessie-rouva
hetkistä myöhemmin nähdessään Archien luovuttavan Rosen serkulleen,
joka voitonriemuisena vei hänet monien muiden tavoittelijoiden nenän
edestä.

-- Rose on hyvä Macille, ja hänen vaikutuksensa on erinomainen, sillä
tuossa iässä nuoren naisen mielipide tehoaa paremmin kuin vanhan.
Mutta hän on niitä miehiä, jotka menevät naimisiin myöhään jos
lainkaan, ja hän pitää kirjoista ja rauhallisesta elämästä, vastasi
Jane-rouva muistaen kuinka usein poika oli lausunut mielipiteenään,
että filosofin ei pitäisi mennä naimisiin ja vedonnut Platoniin
sen selkeän viisauden edustajana, jonka vain yksinäinen mies voi
saavuttaa; isä taas piti Sokrateen puolta, jota kohtaan hän salaa
tunsi syvää myötätuntoa.

-- No, eipä tiedä! Olen valmis kuulemaan mitä tahansa tuon Archien
jutun jälkeen, ja parasta sinunkin on valmistautua yllätyksiin. Enpä
kummastelisi, jos Mac siinä mielessä tekisi jotain erikoista, vaikka
hänessä ei vielä nyt näy mitään oireita, vastasi Jessie-rouva nauraen.

-- Ei ainakaan tuohon suuntaan, sillä tytön kohtalo on jo määrätty.
Voivoi sentään, on surullista nähdä erinomaisen tytön heittäytyvän
hänen laillaan korealle huimapäälle. En mainitse nimiä, mutta kyllä
sinä ymmärrät. Jane-rouva ravisti päätään kuin hyvin tietäen eräänkin
erinomaisen tytön, joka oli heittäytynyt arvottomalle ja nyt älysi
mielettömyytensä.

-- Olen siitä hyvin huolissani ja samoin Alec, mutta kuka tietää,
vaikka onni olisi molemminpuolinen, sillä jotkut naiset antavat
ilolla enemmän kuin saavat, sanoi Jessie-rouva ihmetellen mielessään
ainakin tuhannetta kertaa, miksi Mac-veli olikaan nainut oppineen
neiti Humphiesin.

-- Saatpa nähdä, ettei siitä hyvää seuraa. Rosella on kyllä kädet
täynnä työtä, jos hän koettaa korjata kaikki Claran erehdykset,
vastasi Jane-täti äreästi ja alkoi sitten pontevasti leyhyttää
viuhkaansa, sillä heidän emäntänsä lähestyi saadakseen hetkisen
rupatella 'noista rakkaista lapsista'.

Rose oli hilpeällä tuulella tuona iltana ja onneksi Mac oli valmis
yhtymään iloon kuullessaan Rosen uutisen.

-- Annabel on juuri uskonut minulle salaisuuden: hän on kihloissa Fun
Seen kanssa! Ajatteles, että hän joskus pitää taloutta Kantonissa ja
määrää päivälliseksi pääskysenpesälientä, kuiskasi Rose.

-- Kautta Konfutsen! Onpa se ihana tulevaisuus! puhkesi Mac
nauramaan. -- Tämähän on ihan hälyttävää. Tauti näyttää tarttuvan ja
on varmaan jotain uudenlaista tulirokkoa, ainakin Annabelin poskista
ja Kittyn puvusta päätellen, hän lisäsi katsellen kyseisiä nuoria
naisia veitikka silmäkulmassa.

-- Älä ole epäkohtelias, vaan mene sinäkin kihloihin, sillä se on
nyt muotia. Kuulin rouva Vanin sanovan vanhalle rouva Joylle, että
tästä tulee oikea avioliittovuosi. Kyllä se tauti sinuunkin varmasti
tarttuu, vastasi Rose siirtäen laahustaan, sillä Macin oli yhä
vaikeata estää pitkiä koipiaan sotkeutumasta tuohon satimeen.

-- Tauti ei näytä tuskalliselta, mutta minun täytyy olla varovainen,
sillä minulla ei ole nyt aikaa sairastella. Mitkä ovat oireet? kysyi
Mac.

-- Jos vielä pääset tanssiin mukaan, niin kerron, nauroi Rose, kun
hänen parinsa tanssi väärään nurkkaan, törmäsi toiseen herrasmieheen
ja palasi tyynenä kuin olisi juuri suorittanut oikean vuoron.

-- No, kerrohan nyt miten ei pidä menetellä, sanoi Mac, kun Rose
vuorollaan oli liidellyt edestakaisin.

-- Sinä näet nuoren tytön, ja hän on mielestäsi erityisen hurmaava
-- samantekevää onko hän todellisuudessa sellainen vai ei. Sinä
rupeat kovasti ajattelemaan häntä, tahdot nähdä häntä usein ja tulet
ylimalkaan tunteelliseksi ja hupsuksi, aloitti Rose.

-- Minusta tuo ei kuulosta houkuttelevalta. Eikö tautiin ole mitään
rokotetta, sillä jos sitä on tänä vuonna liikkeellä, tietysti se
tarttuu minuunkin, ja siinä voi käydä hullusti, sanoi Mac pirteästi.
Hän halusi huvittaa Rosea, sillä hän oli Alec-sedän viittauksista
päätellyt, että tytöllä oli ollut vähän huolia.

-- Toivottavasti se tarttuu, sillä sinä mahdat olla kerrassaan
huvittava potilas.

-- Hoidatko sinä sitten minua niin kuin ennenkin?

-- Voinhan minä koettaa. Sairastu vain lievästi ensimmäiselle
kerralla, niin et tarvitse paljon hoitoa.

-- Hyvä on. Miten minä aloitan?

-- Liiku toisten seurassa ja katsele ihmisiä, koeta olla miellyttävä
äläkä istu nurkassa arvostelemassa muita ihmisiä kuin he olisivat
nukkeja, jotka tanssivat sinun huviksesi.

-- Pahus vieköön. Parannuskeino on pahempi kuin tauti itse. Minähän
voin olla vaarassa tässä siunaamassa silmänräpäyksessä enkä pääse
luikkimaan pakoon vaikka henki menisi, sanoi Mac tarttuen lempeästi
Rosea vyötäisiltä viedäkseen hänet valssiin.

-- Älä nyt hätäile, vaan harkitse askeleitasi, sillä Charlie katselee
meitä, ja sinun on kunnostauduttava. Juuri noin, pyöräytä nyt; minä
rakastan valssia ja pääsen harvoin kunnolla pyörähtelemään paitsi
teidän poikien kanssa, sanoi Rose hymyillen hyväksyvästi Macille, kun
tämän jalat pysyivät erehtymättä tahdissa.

-- Tämä on sentään suuri edistys tuolikarkeloihini verrattuna,
minähän antauduin niihin sellaisella tarmolla, että katkaisin selän
kahdelta tanssitettavaltani, ja vanhan keinutuolin käsivarsikin
meni sijoiltaan. Pyörähtelin joskus sen kanssa siltä varalta, että
sattuisin saamaan lihavia naisia tanssitettavikseni. Ja Mac nyökkäsi
iloisesti Annabellille, jota herra Tokio pyöräytteli keltaiset kasvot
loistaen.

Rose ei voinut olla nauramatta kuvitellessaan Macia ja vanhaa
keinutuolia, mutta kesken ilakointinsa hän sanoi moittivasti:

-- Fun saattaa sinut häpeään, sillä hän ei kysellyt tyhmiä, vaan
kosi kuin järkevä mies, ja minä uskon, että Annabel tulee hyvin
onnelliseksi.

-- Valitse sinä minulle sopiva jumalatar, niin koetan ruveta
palvomaan häntä, vastasi Mac saattaen parinsa onnellisesti paikalleen
ja alkoi leyhyttää viuhkaa saamiensa ohjeitten mukaan.

-- Miten Emma sopisi? kysyi Rose kiusoitellen.

-- Ei ikinä! Nytkin minua vihloo, kun näen hänet. Tuo puku on
tietysti viimeistä muotia, mutta totta totisesti hän muistuttaa
kirjavaa karamellia.

-- Sinä kai aiot pukea vaimosi kuin spartalaiset naiset Lykurgoksen
aikana, sanoi Rose huvittuneena.

-- Kunhan nyt ensin löydän hänet. Mutta yhdestä seikasta olen varma
-- hän ei saa pukeutua kuin kreikkalainen tanssijatar Perikleen
aikoina, vastasi Mac katsellen paheksuvasti muuatta ohikulkevaa
nuorta naista.

-- Sitten ei kannata ehdottaa tuota klassillista kaunotarta, ja
koska sinä hylkäät heti ensimmäisen yritykseni, en välitä jatkaa.
Mutta vakavasti puhuen, sinulle tekisi hyvää huvitella vähän enemmän
ja opiskella vähän vähemmän. Sinä vanhenet ennen aikojasi, jos
eristäydyt kaikesta ja istut vain nenä kiinni kirjassa.

-- Koko huoneessa on tuskin miestä, joka tuntisi itsensä nuoremmaksi
tai hyväntuulisemmaksi kuin minä, vaikken käyttäydykään kuin tanssiva
dervissi. Mutta saatat tosiaan olla oikeassa, kohtuuttomuutta on
monenlaista, ja kirjasto on minulle yhtä vastustamaton kuin kapakka
ryyppymiehelle. Minun täytyy kai tehdä raittiuslupaus.

-- Noudata ohjeitani ja lähde liikkeelle kuin Diogenes, ei etsimään
rehellistä miestä vaan täydellistä naista. Toivon että onnistut.

-- En odota löytäväni täydellisyyttä. Mutta jos sinä taas etsit
rehellistä miestä, toivotan minä puolestani sinulle menestystä. Mac
luovutti Roselle viuhkan katsoen häneen niin myötätuntoisesti, että
tytön kasvoille lehahti puna hänen vastatessaan:

-- Jos rehellisyys olisi ainoa vaatimukseni, olisin tosiaan löytänyt
sen sinussa.

Sitten hän lähti Charlien kanssa, joka odotteli vuoroaan, ja Mac
vaelteli sinne tänne mietiskellen mahtoiko hänen tuleva vaimonsa olla
tuossa joukossa -- hän katseli kasvoja toisensa jälkeen, mutta niiden
vaihteleva viehätys ei tehonnut häneen lainkaan.

Ennen illallista nuoret naiset kerääntyivät pukuhuoneeseen
siistiytymään ja joukossa kävi vilkas puheensorina näppäräsormisen
Phyllisin oikoessa kiharoita, ommellessa repeytyneitä nahkareunustoja
tai pistellessä nuppineuloja tungoksesta vaurioituneisiin
vaatekappaleihin.

-- Sivumennen sanoen, nuori Randal ihan palaa halusta tutustua
sinuun. Saanko esitellä hänet illallisen jälkeen? kuiskasi Kitty
Roselle, kun tämä koetti auttaa häntä selvittelemään tanssin
tuivertamia kiharoitaan.

-- Kiitoksia vain, et, vastasi Rose päättävästi.

-- Miksi ihmeessä? penäsi Kitty nyrpeän näköisenä.

-- Kyllä sinä sen tiedät, muuten olisit esitellyt hänet heti kun hän
pyysi. Sinä et usein pysähdy ajattelemaan sopivaisuutta. Miksi nyt
sitten?

-- En tahtonut tehdä sitä ennen kuin olin... sinä olet niin tarkka...
arvasin että kieltäisit, mutta enhän voinut sanoa sitä hänelle,
sopersi Kitty ja hänestä tuntui, että olisi ollut paras pitää koko
asia omana tietonaan.

-- En tahtoisi olla epäkohtelias, mutta minun täytyy todella
kieltäytyä, sillä en tahdo lukea tuttavapiiriini sellaisia
henkilöitä, vaikka tapaankin heidät täällä, sanoi Rose paaduttaen
sydämensä tuota miestä kohtaan, jonka hän serkkujen puheiden
perusteella tiesi olleen Charlien pahanahenkenä.

-- Minä en voinut mitään sille, että hänet kutsuttiin. Vanha herra
Randal ja isä ovat hyviä ystäviä, eikä veljeni Alf liioin tahtonut
jättää poikaa kutsumatta, vaikka ehdotin sitä, selitti Kitty
innokkaasti.

-- Kuitenkin Alf kielsi sinua ajelemasta tai luistelemasta hänen
kanssaan, sillä hän tietää paremmin kuin me, kuinka huonosti Randal
sopii meidän seuraamme.

-- En välittäisi tuntea koko miestä, ellei olisi pakko, mutta minun
täytyy olla kohtelias omassa kodissani. Hän tuli äitinsä kanssa eikä
hän täällä uskalla käyttäytyä niin kuin miesseurassa.

-- Tiedän ettei se kuulu minuun, mutta ihmisten ei tosiaankaan
pitäisi olla niin epäjohdonmukaisia, että antavat poikiensa mennä
hunningolle, mutta odottavat kuitenkin, että me tytöt kohtelisimme
heitä kuin kunnon ihmisiä, Rose puhui kuiskaten, mutta niin kovaa,
että Annabel kuuli ja kääntyi puuteri tupsu kädessään heihin päin
huudahtaen:

-- Taivaan tähden, Rose! Mitä sinä puhut?

-- Hän vain esittää periaatteitaan, enkä minä voi tällä kertaa
oikeastaan moittia häntä. Mutta se saattaa minut hirveään pulaan,
sanoi Kitty.

-- Minä vetoan teihin, kun kerran kuulitte puheeni. Onko nuori
Randal teidän mielestänne sopiva tuttava? Rose kääntyi huolestuneena
Annabeliin ja Emmaan päin, sillä hänen ei ollut helppo pysyä
periaatteissaan, jos hän loukkasi niillä ystäviään.

-- Ei tosiaan, hänhän on ihan kamala! Isä sanoo, että Randal
ja Gorham pilaavat koko toverijoukkonsa. Olen oikein iloinen,
ettei minulla ole veljiä, vastasi Annabel puuteroiden punertavia
käsivarsiaan piittaamatta vähääkään niistä valkoisista viiruista,
joita oli jättänyt moniin takinhihoihin.

-- Minusta tuollainen turhantarkkuus on tahditonta, jos suot
anteeksi, Rose. Eihän meidän oleteta tietävän mitään hurjasteluista,
niin ettemme voi sen vuoksi ruveta syrjimään toisia. Se olisi
pikkumaista ja tekopyhää. Emma järjesteli kirjavia liehukkeitaan
maailmannaisen elein.

-- Niin, mutta kuitenkin me tiedämme. Ei tytön minunkaan mielestäni
välttämättä tarvitse torua eikä saarnata, mutta hän voi kieltäytyä
kehnon miehen tuttavuudesta. Alec-setä varoitti minua Randalista,
ja aion pysyä hänestä kaukana. Rose puhui epätavallisen innokkaasti
unohtaen, ettei voinut mainita todellista syytä vastenmielisyyteensä.

-- Olkoon miten tahansa, minä tunnen hänet ja minusta hän on oikein
hauska. Hän tanssii ihan yhtä hyvin kuin sinun serkkusi Charlie,
ja monen mielestä hän on yhtä viehättäväkin, lennätti Emma nakaten
ylpeästi päätään.

Kesken kiistan Rose muisti Macin äskeisen vertauksen eikä voinut olla
hymyilemättä, sillä suuttumus oli saanut Emman kasvot hehkumaan,
niin että karamellissa oli nyt suklaanruskean, sinipunervan ja
räikeänvihreän lisäksi mansikanpunaistakin väriä.

-- Jokaisen on päätettävä itse. Minä seuraan Jessie-tädin neuvoa ja
koetan pitää hengittämäni ilman niin raikkaana kuin suinkin. Enkä
luule olevani pikkumainen tai tekopyhä, sillä en ikinä kieltäytyisi
tutustumasta kehenkään kunnialliseen mieheen, jonka joku haluaa
esittää, olipa hän kuinka köyhä, ruma tai vähäpätöinen tahansa.

Tähän Rose lopetti keskustelun, ja kaikki neljä tyttöä laskeutuivat
alakertaan kuin liikkuva sateenkaari. Mutta Kitty jäi miettimään
hänen sanojaan, Annabel ylpeili siitä, että oli asettunut Rosen
puolelle, ja Emma tunnusti mielessään, ettei ollut koettanutkaan
pitää raikkaana hengittämäänsä ilmaa.

Koko illallisen ajan Charlie pysytteli Rosen lähellä ja esiintyi
varsin moitteettomasti. Mielihyväkseen Rose näki hänen vain
ravistavan päätään, kun nuori Van viittasi häntä etuhuoneeseen, josta
koko illan oli kuulunut yhä tihenevää korkkien poksahtelua.

Poikaressu, hän koettaa tosissaan, ajatteli Rose ja olisi mielellään
ilmaissut Charlielle kuinka hyvillään oli tämän käytöksestä, mutta
kun tädit lähtivät aikaisin kotiin ja Rose heidän matkassaan, hän sai
vain sanotuksi:

-- Ellen olisi luvannut sedälle tulla kotiin heti puolenyön jälkeen,
olisin jäänyt tanssimaan valssia kanssasi.

-- Tuhannet kiitokset, mutta aion lähteä yhtä matkaa, vastasi Charlie
ymmärtäen katseen ja sanat.

-- Tosiaanko? sanoi Rose ilahtuneena.

-- Lähden. Olen eteisessä kun te tulette.

Mutta kun Rose pukeuduttuaan palasi alakertaan, ei Charlieta
näkynytkään eteisessä, ja pienen odottelun jälkeen Mac tarjoutui
etsimään hänet käsiinsä, sillä Jane-täti haeskeli vielä yläkerrasta
kadonnutta kalossiaan.

-- Sano että minä olen valmiina, mutta että hänen ei tarvitse
tulla ellei hän tahdo, pyysi Rose, jottei olisi liian ankara
katumuksentekijälle.

-- Jos hän on mennyt tuohon kapakkahuoneeseen, tuon hänet ulos,
vaikka siellä olisi keitä! mutisi Mac itsekseen puikkelehtiessaan
siihen takahuoneeseen, jossa miesväki kävi nauttimassa virvokkeita.

Ovi oli raollaan, ja Charlie oli ilmeisesti juuri astunut sisään,
sillä Mac kuuli tutun äänen huutavan:

-- Terve, Prinssi! Tulit juuri sopivaan aikaan juomaan kanssamme
Steven maljan.

-- Tulin vain sanomaan hyvästi, Van, ja kiitos hauskasta illasta.
Minua odotetaan, niin että lähden heti.

-- Ei mitään verukkeita! Ota nyt edes pieni tilkka ja tule takaisin
sitten kun olet selviytynyt naisista, vastasi nuori isäntä kaivaen
jäistä esiin uutta pulloa.

-- Charlie yrittää ruveta munkiksi, eikä se osa erityisesti pue
häntä, naureskeli nuori mies, joka lepuutti jalkojaan tuolilla.

-- Esiliinan nauhat taitavat olla tulossa muotiin, mitä sinisemmät,
sitä parempi, vai mitä? lisäsi toinen yrittäen olla sukkela.

-- Sinunkin olisi viisainta lähteä ajoissa kotiin, Barrow, tai
ainakin pitää suusi pienempänä, vastasi Charlie, mutta jäi
napittamaan hermostuneesti käsineitään siksi aikaa kun laseja
täytettiin.

-- No, lankomies, käy kiinni. Tuossa on sinulle, Prinssi! Ja
Steve ojensi serkulleen lasin pöydän yli. Onnellinen sulhanen oli
tänä iltana niin poissa laidoiltaan, että tuskin huomasi mitä oli
tekemässä; tavallisesti hän -- niin kuin muutkin serkut -- yritti
suojella Charlieta tämän heikkoudelta.

Mutta ennen kuin Charlie ehti tarttua lasiin, Mac astui nopeasti
sisään ja toi viestinsä lyhyessä ja varsin käskevässä muodossa:

-- Rose odottaa sinua. Joudu!

-- Selvä on, hyvää yötä, pojat! Ja Charlie oli poissa, aivan kuin
pelkän nimen mahti olisi pysäyttänyt hänet juuri kun hän oli
rikkomaisillaan päätöksensä.

-- Hei, Solon, tule ottamaan pisara ja lausu meille jokin hääruno
koreimmalla kreikan kielelläsi. Terve! Steve kohotti lasiaan, mutta
Mac sieppasi sen hänen kädestään silmät niin vihaisina, että veli jäi
katsomaan häntä suu auki. Hänen typertynyt ilmeensä näytti ärsyttävän
Macia yhä enemmän, ja kääntyen isäntäänsä päin hän sanoi hillityllä
äänellä:

-- Anteeksi vain, Van, että häiritsen, mutta en voi katsella
syrjästä, kun oma veljeni on houkuttelemassa toista suoraan
laidan yli ja käyttäytyy itse älyttömästi. Minun on pakko puhua
suuni puhtaaksi, sillä yksikään teistä ei kai tahallaan tahtoisi
vahingoittaa Charlieta, mutta poika on pahassa liemessä, ellette te
jätä häntä rauhaan.

-- Miksi sinä hyökkäät minun kimppuuni? En minä mitään ole tehnyt.
Täytyyhän miehen olla kohtelias omassa kodissaan, vai kuinka? kysyi
Van kääntyen ympäri korkkiruuvi kädessään.

-- Täytyy, mutta ei ole kohteliasta saattaa piloillaankaan vieras
tekemään sellaista, josta hänelle koituu pelkkää pahaa. Teille tuo on
vain viinilasi, mutta Charlielle se merkitsee onnettomuutta, ja jos
Steve olisi tiennyt mitä oli tekemässä, hän olisi mieluummin hakannut
kätensä kuin tarjonnut tuota lasia.

-- Tarkoitatko että minä olen juovuksissa? kysyi Steve röyhistäytyen
kuin tappelukukko.

-- Kiihtymyksestä, et samppanjasta, ainakin toivon niin, vastasi
Mac. -- Kuulkaahan, pojat, hän jatkoi tyynemmin, minun ei tietenkään
pitäisi pauhata näin, mutta menetin totta totisesti malttini,
kun kuulin mitä te sanoitte ja näin mitä Steve teki. Kun kerran
aloitin, voin puhua loppuun asti ja sanoa teille suoraan, että
Prinssi ei kestä tällaista menoa. Hän koettaa välttää alkoholia,
ja on suorastaan roistomaista houkutella hänet sen ääreen, sillä
itsekunnioituksen menettäminen on kyllin paha juttu, vaikka ei muuta
menettäisikään. Älkää kertoko hänelle mitä olen sanonut, mutta
auttakaa häntä mikäli voitte.

Oli onneksi Macin ensiesiintymiselle, että hänen kuulijansa
olivat herrasmiehiä ja selviä; niinpä hänen saarnansa ei hukkunut
naurunremakkaan ja kompasanoihin, vaan kuulijoiden kasvot olivat
vakavat ja pahoittelevat. Kun Mac lopetti, Van löi korkin pullon
suulle ja ojensi sydämellisesti Macille kätensä.

-- Sinä olet kunnon kaveri! Minä ainakin koetan pönkittää Charlieta,
sillä hän on hieno poika, enkä toivoisi hänelle Randal-paran kohtaloa.

Toiset mutisivat hyväksyvästi. Kiitollisena Mac ravisti Vanin kättä
ja peräytyi ovelle.

-- Luota minuun, jos joskus tarvitset vastapalvelusta, Van. Anteeksi,
että olen tällainen seuranhäiritsijä, mutta tehän voitte korvata
vahingon nauramalla minulle takanapäin. Minä olen pelannut pelini, ja
Steve voi jatkaa.

Ja Mac lähti yhtä äkkiä kuin oli tullutkin. Hän tiesi aiheuttaneensa
häiriötä, mutta lohduttautui sillä, että oli ehkä hankkinut apua
Charlielle omalla kustannuksellaan, ja palatessaan hullunkurisesti
hymyillen äitinsä luo hän ajatteli:

-- Minun romanssini alkaa sillä, että paimennan tyttöjen
mielitiettyjä. Mutta tätä en voi sanoa Roselle, muuten hän nauraa
minulle.



13

MOLEMMIN PUOLIN


Steven kihlaus herätti suvun kesken paljon hälinää, tällä kertaa
mieluista, sillä kukaan ei asettunut vastustamaan liittoa. Nuoren
parin taival näytti alkavan hyvissä merkeissä, ja he lupasivat
poistaa ainoan esteen avioliittonsa tieltä vanhenemalla ja
viisastumalla niin pian kuin suinkin.

Ellei Steve olisi ollut niin vilpittömän onnellinen, hänen
käytöksensä olisi ollut sietämätöntä, sillä hän kohteli valtavalla
ylemmyydellä koko ihmiskuntaa ja eritoten veljiään ja vanhempia
serkkujaan.

-- Katsos, näin sitä pitää menetellä, hän selitti seisten kädet
selän takana takkavalkean edessä Clara-tädin biljardihuoneessa pari
päivää tanssiaisten jälkeen. -- Ei tyhmyyksiä, ei viivyttelyjä, ei
perhekohtauksia eikä traagista eroa. Teet valintasi osoittaen hyvää
makua ja arvostelukykyä, olet sitten miellyttävä hintaan mihin
hyvänsä, ja kun käy päivänselväksi, että rakastettu suutelisi vaikka
maata jalkaisi alla, silloin esität kysymyksesi kuin mies, ja -- asia
on selvä.

-- Varsin helppoa tehdä noin, kun tyttö on Kittyn kaltainen, ei
kaikennäköisiä riivattuja mielipiteitä eikä jalkakamppia heti
paikalla, jos kaikki ei suju ihan nuottien mukaan, mutisi Charlie
napsautellen palloja sinne tänne mielensä kevennykseksi. Hän oli tänä
iltana oikein pahalla tuulella, sillä aika tuntui kuluvan matelemalla
nykyään, kun hän oli luopunut entisestä seurastaan.

-- Sinun pitäisi mukautua noihin mielipiteisiin, sillä niitä on
kaikilla naisilla, ja siinä tarvitaan luovimistaitoa. Kittylläkin on,
mutta minä kohtelen hänen oikkujaan kunnioittavasti, pidän oman pääni
milloin voin, ja kun en voi, myönnän mukisematta, ja me sovimme kuin
kaksi...

--... aasia, pisti Charlie myrkyllisesti, mutta Steve täydensi
lauseensa tyynen arvokkaasti "järkevää olentoa" ja voitti pelin.

-- Sinä, Steve, olet aina ollut onnenpoika. En minä kadehdi
hiukkaakaan sinun onneasi, mutta kohtalo ei ole aina oikein
tasapuolinen, sanoi Archie tukahduttaen kateellisen huokauksen;
vaikka hän harvoin valitti, hänen oli vaikeaa tyynin mielin verrata
toisiinsa omia ja serkkunsa tulevaisuudenkuvia.

    "Sen miehen mieli kirkas on, mi aina
    vain luottaa, toivoo; raukka masentuu",

lainaili Mac Euripidesta loikoessaan sohvalla ankaran päivätyön
jälkeen.

-- Taisi olla antiikinaikaisia suosikkejasi? Hän oli viisas
miekkonen, mutta yhtä hyviä neuvoja voisi saada likempääkin,
huomautti Steve, joka sillä hetkellä olisi voinut vaikka taputtaa
Platonia olalle, niin häntä pöyhistytti se, että oli mennyt kihloihin
ensimmäisenä koko joukosta.

-- Älähän nuolaise, ennen kuin tipahtaa, Keikari. Kitty on jo
pettänyt kaksi miestä ja voi kai hyvin pettää kolmannenkin, heitti
Charlie kyynisesti.

-- Älä pelkää, Steve, hoida vain oma osasi kunnolla. Kittyssä on
ainesta hyväksi pikku naiseksi ja hän on todistanut sen valitsemalla
sinut eikä niitä muita. Et sinä mikään Salomo ole, mutta et vielä
turmeltunutkaan, ja Kitty oli kyllin järkevä oivaltamaan sen, sanoi
Mac rohkaisevasti nurkastaan, sillä hän oli veljensä kanssa Van
Tasselin kohtauksen jälkeen paremmissa väleissä kuin koskaan.

-- Aivan niin, yhtyi Steve ja oli kuin ilmetty kukonpoika seisoessaan
takkamatolla kädet takinliepeitten alla keinutellen itseään päkiöiden
varassa.

-- No, nyt sinä olet jo taputtanut kumpaakin päälaelle, etkö tuhlaa
vähän myötätuntoa minullekin. Minä tarvitsen rohkaisua, sillä jos
ikinä on miesparka syntynyt onnettomien tähtien alla, niin ainakin
minä, mutisi Charlie nojaten tyytymättömän näköisenä leukaansa
biljardikeppiin.

-- Tosiaan! Kyllä minä voin tehdä mieliksesi, ja kuin Charlien
sanojen johdattamana Mac esitti yhä selällään maaten mielikohtiaan
Beaumontin ja Fletcherin runoudesta.

    "On kukin seppä omansa; ja voi
    mies, jota kunto kruunaa, aateloi
    uhmata ain valtaa kohtalon,
    ja hälle kaikki onnistuva on.
    Meitä työmme enkeleinä seuraavat
    kuin varjot, tummat tahi valkeat."

-- Riivatun pahoja enkeleitä ovatkin, jupisi Charlie synkästi. Hänen
serkkunsa eivät tienneet mitä uudenvuodenyönä oli tapahtunut, mutta
he epäilivät, että jotain oli hullusti, sillä Charlie murjotti eikä
Rose ihmetellyt hänen pitkää poissaoloaan, vaikka oli muuten yhtä
herttainen kuin ennenkin. Nyt Steve, joka oli utelias kuin harakka,
päätti käyttää otollista tilaisuutta hyväkseen ja kysyi Charlielta:

-- Mikä sinua oikein vaivaa, Prinssi? Sinä olet niin harvoin pahalla
tuulella, että se on meistä vallan outoa. Pientä kinaa Rosen kanssa,
vai?

-- Älä kysele turhia, poikaseni, mutta paina mieleesi: mitä parempia
naiset ovat, sitä vähemmän heillä on järkeä päässään. Heidän
mielestään meidän pitäisi olla, jollei vallan samanlaisia pyhimyksiä
kuin he itse, niin ainakin miehiä, joita 'kunto kruunaa ja aateloi',
ja se on kohtuuton vaatimus tässä syntisessä maailmassa, sanoi
Charlie hyvillään myötätunnosta.

-- Ei se ole kohtuuton, sanoi Mac varmasti.

-- Mitä sinä siitä tietäisit? aloitti Charlie vastaväitteestä
närkästyneenä.

-- No hiukan sentään, lisäsi Mac nousten istualleen tukka julmasti
harillaan. -- Mehän tässä järjettömiä olemme, jos vaadimme naisia
elämään pyhimysten tavoin ja pitämään sitten suurena kunniana, kun
tarjoamme heille törkyisen sydämemme. Jollei rakkaus sokaisisi heitä,
he huomaisivat ilman muuta, miten kierolla tavalla me käytämme heitä
hyväksemme, eivätkä ollenkaan suostuisi mokomiin kauppoihin.

-- Voi himskatti, filosofiahan käy vallan pontevaksi. Pian hän rupeaa
saarnaamaan meille naisten oikeuksista, saattepa nähdä, huudahti
Steve ihan ällistyneenä.

-- Olen jo ruvennut kuten näet, ja hyvää se teille tekee! sanoi Mac
tyynesti heittäytyen jälleen pitkäkseen.

-- Mutta katsohan, ukkoseni, sinä väittelet väärällä puolella,
keskeytti Archie, joka oli samaa mieltä, mutta tunsi että oli
seistävä sanojensa takana hinnalla millä hyvänsä.

-- Puolella ei ole väliä, mutta koeta pysyä oikealla milloin vain
voit. Älä tuijota, Steve, minähän sanoin että aion tutkia tätä
asiaa, ja minä olen jo tutkinut. Te luulette, että olen hautautunut
kirjoihin, mutta minä katselen mitä ympärilläni tapahtuu tarkemmin
kuin arvaattekaan, ja voin sanoa edistyneeni tällä alalla aivan niin
nopeasti kuin on tarpeenkin.

-- Täydellisyyden tielläkö? kysyi Charlie sekä huvittuneena että
kiinnostuneena, sillä hän kunnioitti Macia enemmän kuin tahtoi
itselleenkään tunnustaa.

-- Niin juuri.

-- Mistä aiot aloittaa?

-- Koetan tehdä kaikessa parhaani, oleskella hyvässä seurassa,
pitäytyä kaikkeen hyvään ja kehittää itseäni niin viisaasti kuin
osaan.

Macin viimeisten, tyynen tarmokkaiden sanojen jälkeen syntyi hetken
hiljaisuus. Charlie tutkisteli miettiväisenä mattoa; Archie oli
hajamielisenä kohennellut tulta, ja nyt hän vilkaisi Maciin kuin
kiittäen, ja Steve alkoi tuumia, voisiko hänkin hiukan kehittää
itseään Kittyn tähden. Mutta hiljaisuutta kesti vain minuutin verran,
sitten Charlie kysyi kuin ohimennen, biljardikeppiään pyöritellen.

-- Aiotko ihan täydellisyyden huipulle, ennen kuin puhuttelet ihanaa
pyhimystä vai pyydätkö häntä ojentamaan kätensä, vaikka huipulle
vielä olisikin matkaa?

-- Koska suunnitelmani toteuttaminen vaatii koko ihmisiän, joudun
luultavasti pyytämään kädenojennusta jo ennen huipulle pääsyäni.
Mutta en odota pyhimystä, sillä sellaiseksi ei minusta itsestänikään
ole, vaan ihmistä, joka on valmis auttamaan minua niin kuin minäkin
häntä, niin että me voimme yhdessä edistyä ja saavuttaa päämäärämme
tulevassa elämässä ellemme ehdi sitä täällä.

Pari päivää tämän biljardihuoneessa sattuneen keskustelun jälkeen
Kitty tuli käymään Rosen luona.

-- Tahtoisin puhella vakavasti kanssasi eräästä asiasta, johon ensi
kertaa elämässäni kiinnitän huomiota, Kitty aloitti juhlallisesti ja
riisui hansikkaansa kuin tarttuakseen asiaan lujin käsin.

-- Puhu pois, äläkä pane pahaksesi, vaikka jätkänkin työtäni,
tahtoisin saada tämän puuhan tänään selväksi, vastasi Rose pitkä
pensseli kädessään ja isot sakset vieressään.

-- Sinä se olet aina ahkera! Mitä tästä tulee? Anna minun auttaa,
puhunkin vikkelämmin kun teen jotakin. Se kyllä tuntui mahdottomalta,
sillä Kittyn kieli papatti aina kuin papupata.

-- Kuvakirjoja pikkulapsille sairaalaan. Mukavaa työtä,
eikö sinustakin? Leikkaa sinä kuvat, minä liimaan ne näihin
iloisenvärisiin kangaspalasiin. Sidotaan sitten muutamia lehtiä
nauhalla yhteen, ja kirja on valmis.

-- Sehän on hienoa! Kuinka ihmeessä saat ajan riittämään kaikkeen?
kysyi Kitty ja leikkasi touhuissaan isosta arkista liikuttavaa kuvaa,
jossa punapäinen sinipyrstöinen lintuemo tarjosi matoa poikaselleen.

-- Minulla on nykyään runsaasti aikaa, kun en käy enää niin
paljon vieraisilla. Kutsuihinhan menee aina kaksi päivää, toinen
valmisteluihin ja toinen lepäämiseen!

-- Ihmisistä on kummallista, kun sinä niin yhtäkkiä luovuit
seuraelämästä. Sanovat että sinä olet tullut jumaliseksi ja että se
johtuu omituisesta kasvatuksestasi. Minä pidän aina sinun puoliasi ja
sanon, että on vahinko, kun muut eivät saa yhtä järkevää kasvatusta,
sillä minä en tunne ketään, joka olisi yhtä mallikelpoinen kuin sinä.

-- Kiitoksia! Voit samalla sanoa ihmisille, että jätin huvittelun,
koska terveys on minusta arvokkaampi. Mutta en ole luopunut kaikesta,
Kit. Käyn konserteissa ja iltapäivätilaisuuksissa ja pidän hauskaa
kotona, kuten tiedät. Katsos, täytyy kehittyä ja valmistua ottamaan
vastaan elämän vakavakin puoli, koskaan ei tiedä milloin se tulee,
sanoi Rose miettivästi ja liimasi oravan ylösalaisin punaiseen
kangaspalaan.

-- Ajattele, juuri samaa Stevekin sanoo. Sinä vai Mac, kumpi sen on
saanut aikaan? kysyi Kitty liikutellen ahkerasti saksiaan.

-- En ainakaan minä, sillä olen viime aikoina lakannut läksyttämästä
poikia. He ovat jo niin isoja etteivät pidä siitä. Minä taisinkin
olla aika väsyttävä.

-- No, sitten Stevekin on 'tullut jumaliseksi'. Ja merkillisintä on,
että minä pidän siitä. Et saa nauraa, se on ihan totta, ja minäkin
tahtoisin valmistautua elämän vakavaan puoleen, kuten sinä sanot.
Kuvittele, Steve sanoo, ettei hän ole läheskään kyllin hyvä minulle.

Kitty oli niin hämmästyneen ja tyytyväisen ja ylpeän näköinen,
ettei Rosen suinkaan tehnyt mieli nauraa hänen äkilliselle
vakavuudenpuuskalleen, vaan hän sanoi lämpimästi:

-- Sitä on hauska kuulla; se osoittaa, että hän rakastaa sinua
oikealla tavalla.

-- Onko sinun mielestäsi muitakin kuin yksi tapa?

-- On varmaan, koska jotkut ihmiset tulevat rakastuttuaan paljon
paremmiksi, toiset taas eivät. Etkö ole huomannut sitä?

-- Ei, en ole koskaan huomannut. Tietysti tiedän, että toisten
avioliitto on onnellinen ja toisten ei, mutta en ole ajatellut sitä
sen enempää.

-- Minäpä olen. Olen viime aikoina ollut oikein kiinnostunut tästä
asiasta, ja olen jutellut siitä Jessie-tädin ja sedän kanssa.

-- Varjelkoon! Puhutko sinä heidän kanssaan semmoisista?

-- Totta kai, miksi en? Heiltä saan aina kunnollisen vastauksen.

-- Se on varmaan mukavaa, mutta minulla ei ole keneltä kysyisin.
Isällä on aina kiire, ja äiti sanoo vain: "Älä vaivaa päätäsi
sellaisilla." Kuinka avioliitto sitten onnistuu? Se on minusta
mielenkiintoista, sillä tahtoisin, että omastani tulisi kaikin puolin
täydellinen.

-- Olen pohtinut kovasti asiaa ja tullut siihen tulokseen, että
setä on oikeassa. Ei ole aina hyvä mennä naimisiin vain siksi, että
rakastaa toista, aloitti Rose koettaen valaista asiaa Kittylle
paljastamatta omaa salaisuuttaan.

-- Ei tietenkään, jos toinen on ihan varaton tai sitten kehno
ihminen. Mutta toisaalta en käsitä mitä muuta siinä tarvitaan, kysyi
Kitty kummissaan.

-- Täytyy pysähtyä harkitsemaan, onko rakkaus viisasta, onko se
hyödyksi molemmille ja onko se kestävää, sillä tiedäthän, että
sen pitäisi jatkua halki elämän, ja on tosiaan surullista, jos se
loppuukin kesken.

-- Voi, minua ihan karmii ajatella sellaisia, sillä suunnitelmani
eivät juuri ulotu hääpäivää pitemmälle. Mutta kun menin ensimmäisen
kerran kihloihin -- sinä et tunne häntä, se tapahtui heti lähtösi
jälkeen ja minä olin vasta kuudentoista -- joku sanoi ilkeästi, että
minulla oli 'kiire naimisiin ja paljon aikaa katua'. Silloin koetin
kuvitella, millaista olisi elää vuodesta toiseen Gustavin kanssa,
hänellä oli sivumennen sanoen hirveän kiivas luonne, ja lopulta purin
kihlauksen. Perästäpäin olen kiittänyt onneani.

-- Se oli viisasta. Toivon että teet niin uudestaankin, jos ajan
mittaan huomaat, että Steve ja sinä ette luota toisiinne ja kunnioita
toisianne.

-- Älä rupea juhlalliseksi, Rose. Minua pyörryttää, kun ajattelen
elinikää ja kunnioittamista ja kaikkea tuollaista. Se on niin outoa,
en osaa ajatella semmoista.

-- Mutta sinun täytyy. Älä ota ratkaisevaa askelta selvittämättä
itsellesi, oletko valmis siihen.

-- Mietitkö sinä kaikkea tuollaista? kysyi Kitty ravistaen
hartioitaan aivan kuin velvollisuus ei oikein sopisi niille.

-- Toisinaan täytyy, näetkös. Onko sinulla muita huolia? kysyi Rose
haluten kääntää keskustelun pois itsestään.

-- On. Minä haluaisin ruveta kehittämään itseäni niin kuin Stevekin.
Miten pääsisin alkuun? Eikö minun pitäisi lukea jotain arvokasta? Ja
Kitty katseli täysinäistä kirjahyllyä kuin arvioiden, olisiko siellä
mitään kyllin laveata ja kuivaa ollakseen 'arvokasta'.

-- Sehän on mainio tuuma, etsitään sinulle luettavaa. Mitä sinä
tunnet eniten tarvitsevasi?

-- Kai vähän joka lajia, sillä minun päässäni ei todella tunnu olevan
kuin pätkiä sieltä täältä. Valitse sinä minulle muutamia kirjoja.
Minun pitäisi saada 'vakavia katsantotapoja' ja 'lujia periaatteita'.
Niistä Steve puhui.

Rosen oli vaikea olla nauramatta. Kitty oli niin hauskasti tosissaan
ja kuitenkin niin tuiki tietämätön siitä, mistä aloittaisi kipeästi
kaipaamansa itsekasvatuksen.

-- Jessie-täti voi auttaa niissä asioissa sinua paremmin kuin minä.
Tai Jane-täti, hänellä on lujia mielipiteitä, usko pois, sanoi Rose
koettaen hillitä naurunhaluaan.

-- Taivaan vallat! En ikinä uskaltaisi hiiskua sanaakaan semmoisesta
Mac-sedän rouvalle. Minä pelkään häntä hirveästi. En käsitä kuinka
tulen toimeen sitten kun hänestä tulee anoppini! huudahti Kitty
kauhistuneena.

-- Ei hän ole läheskään niin ankara kuin miltä näyttää, ja jos menet
rohkeasti hänen luokseen, saat nähdä, kuinka järkevä ja avulias hän
on.

-- Hän on varmasti suorasukaisin nainen jonka koskaan olen nähnyt,
ja täsmällisin. En ikinä unohda, kuinka hytisin, kun Steve vei minut
ensimmäisen kerran hänen luokseen. Minä pukeuduin yksinkertaisimpiin
vaatteisiini, kiersin tukkani nöyrään nuppuun ja koetin esiintyä
vakavana ja hillittynä. Mutta Steve nauroi minulle ja sanoi, että
olin kuin sievä nunna, ja siksi en osannut pysyä niin vakavana kuin
toivoin. Steven äiti oli tietysti hyvin ystävällinen, mutta hänellä
on niin terävät silmät, että hän tuntui katsovan lävitseni ja
näkevän, että hattunauhani oli nuppineulalla kiinni, että kengästäni
oli nappi poissa ja etten harjaa tukkaani kymmentä minuuttia joka
ilta, sanoi Kitty pelokkaan kunnioituksen vallassa.

-- Mutta hän pitää sinusta, ja setä myös. Älä sinä huoli Jane-tädin
silmistä, katso suoraan häneen, niin näet miten kilteiksi ne voivat
tulla.

-- Yritän tosissani, ja kiitoksia kun et tee minusta pilaa. Minä
tiedän olevani aikamoinen hanhi, mutta viime aikoina olen alkanut
tuntea, että minusta voi tulla jotain, jos saan oikeata apua. Menen
huomenna tervehtimään Jessie-tätiä, häntä en pelkää hiukkaakaan. Älä
viitsi kertoa kenellekään; ihmiset pitäisivät tällaista kummallisena,
enkä voi sietää, että minulle nauretaan.

Rose lupasi, ja molemmat jatkoivat hetken ääneti työtään; sitten
Kitty kysyi arasti:

-- Koetatteko sinä ja Charlie myös tätä tapaa? Sen jälkeen kun sinä
lakkasit käymästä kutsuissa, hänkin on pysytellyt poissa, emmekä
ymmärrä mitä se merkitsee.

-- Hänellä on ollut viime aikoina omien sanojensa mukaan 'innoitus',
hän on pannut pystyyn ateljeen ja tekee värikynäluonnoksia meistä
kaikista. Jos hän vain viimeistelisi työnsä, ne olisivat oikein
hyviä, mutta hän tahtoo kokeilla monenlaista yhtä haavaa. Vien sinut
joskus sinne, hän piirtää ehkä muotokuvan sinusta Stevelle. Hän tapaa
ihmeellisen hyvin näköisyyden.

-- Ihmiset sanovat, että te olette kihloissa, mutta minä olen
väittänyt vastaan. Kai minä sen tietäisin jos te olisitte.

-- Emme me ole.

-- Olen iloinen siitä, sillä pelkään tosiaan, ettei Charliella ole
lujat periaatteet, vaikka hän on hurmaava poika eikä häntä voi torua.
Ethän pahastu, vaikka puhunkin näin, lisäsi Kitty, kun Rose ei heti
vastannut.

-- En tietenkään, sinähän olet nyt yksi meistä, ja voin puhua sinulle
suoraan. Eräässä suhteessa voit varmaan olla Stevelle suureksi
avuksi. Olit aivan oikeassa siinä, mitä sanoit Charliesta, hänen
periaatteistaan ja viehätyksestään. Steve ihailee häntä tavattomasti
ja on pikkupojasta asti aina mielellään matkinut hänen käytöstään.
Tuo jäljittely ei ole aivan vaaratonta. Näytä sinä Stevelle
luottavasi siihen, että hän pysyy kunnollisena, ja auta häntä.

-- Tietenkin. Ja kun hänestä on tullut täydellinen, Charlie matkii
ehkä häntä. Minulla tuntuukin olevan paljon tehtävää.

-- Meillä kaikilla on paljon tehtävää. Sinä ehkä luulet, ettei Febe
nyt tee mitään Archien hyväksi. Mutta kyllä hän tekee, hän kirjoittaa
kerrassaan loistavia kirjeitä, ne kannustavat Archieta ja saavat
meidät kaikki rakastamaan ja ihailemaan Febeä entistä enemmän.

-- Miten hän menestyy? kysyi Kitty, sillä vaikka nimittikin itseään
hanheksi, hän oli kyllin hienotunteinen huomatakseen, ettei Rose
välittänyt puhua Charliesta.

-- Mainiosti. Muistathan että hän lauloi täällä kirkkokuorossa, ja
se oli hänelle hyvä suositus. Hän sai erinomaisen paikan L:n uudessa
kirkossa ja saa sieltä hyvän palkan; hänellä on jo säästöjäkin. Ei
pelkoakaan, ettei Febe menestyisi, hän on niin taitava ja tarmokas.
Toisinaan toivon, että voisin karata hänen luokseen ja ryhtyä työhön
minäkin.

-- Niin, Rose. Meillä rikkailla tytöillä on omat vaikeutemme niin
kuin köyhilläkin, meitä ei vain kukaan sääli, huokasi Kitty. --
Kukaan ei tiedä, kuinka paljon joskus kärsin asioista, joita en voi
muille kertoa. Eikä kukaan välitä osoittaa myötätuntoa tytölle, jolla
on hyvät vaatteet ja paljon kosijoita. Annabel sanoi aina ennen, että
hän kadehti minua enemmän kuin ketään muuta koko maailmassa, mutta
ei hän enää kadehdi, kun ihastui pieneen kiinalaiseensa. Voitko sinä
käsittää, kuinka hän saattoi rakastua Funiin.

Ja tytöt alkoivat lörpötellä. Vakava keskustelu jäi sillä kertaa
siihen, mutta kun Kitty viimein lähti, hänellä oli pieni hyödyllinen
kirja muhvissaan, päättäväinen ilme kasvoillaan ja niin mainioita
itsekasvatussuunnitelmia pikku päässään, että näytti siltä kuin
hänestä ja Stevestä tulisi aikakautensa ihannepariskunta.



14

CLARA-TÄDIN SUUNNITELMA


Pyrkiessään uuteen suuntaan Charlie oli monen muun intoilijan
tavoin mennyt äärimmäisyydestä toiseen: koettaessaan väistää
kiusausta hän kielsi itseltään monta viatontakin huvia. Taiteen
harrastus oli hyvä puolustus yksinololle, jota hän luuli parhaaksi
katumusharjoitukseksi. Niinpä hän istui tunnista toiseen pyöritellen
haluttomasti kynää tai pensseliä ja keskeytti työnsä vain tehdäkseen
kerran päivässä hurjan ratsastusretken Brutuksellaan.

Ihmiset olivat tottuneet hänen oikkuihinsa ja laskivat leikkiä
tästä uudesta päähänpistosta. Mutta kun sitä kesti viikosta toiseen
ja kaikki houkuttelut olivat turhia, entiset toverit lakkasivat
ahdistamasta häntä ja sukulaiset alkoivat uskoa, että poika oli
vihdoin vakiintumassa.

Onneksi Clara-rouva jätti Charlien rauhaan, sillä Alec-tohtori oli
pitänyt hänelle puhuttelun, ja suututtuaan ensin hirveästi nuhdeltava
oli käynyt levottomaksi ja lopulta ihan nöyräksi; sillä Rosea
koskevasta suunnitelmasta oli tullut hänelle päähänpinttymä, ja hän
olisi pukenut Charlien vaikka säkkiin ja tuhkaan, jos päämäärä olisi
ollut siten saavutettavissa. Hän väheksyi Rosen mielipahan syytä
ja piti tyttöä ahdasmielisenä; niinpä hän kohteli Charlieta kuin
syyttömästi kärsivää, mikä ei suinkaan ollut omiaan innostamaan eikä
tukemaan poikaa.

Rose halusi olla ystävällinen ja koetti monin tavoin auttaa serkkuaan
varmana siitä, että onnistuisi -- kuten niin monet toiveikkaat
naiset, jotka eivät aavistakaan, kuinka paljon voimakkaampi on
hillitsemätön tahto kuin uskollisinkaan rakkaus. Mutta vaikeata se
oli, sillä jos antoi hiukankin tunnustusta tai kiitosta, Charlie
näytti niin toiveikkaalta, että Rose pelkäsi luvanneensa liikoja.
Siksi elämä ei ollut kummallekaan kovin mukavaa. Sillä aikaa kun
Charlie 'rääkkäsi sieluaan ja ruumistaan' Rosea miellyttääkseen, tämä
puolestaan koetti oppia, kuinka voisi eniten hyödyttää Charlieta.

Tällä kannalla olivat asiat, kun Rose eräänä päivänä sai kirjeen
Clara-rouvalta:

    "_Rakas tyttöseni!_ Sääli toki Charlie-parkaa ja pistäydy
    täällä hänen ilokseen. Hän on niin surullinen, että sydäntä
    vihloo. Hänellä on suuri suunnitelma ja minusta se on vallan
    loistava, kunhan sinä vain suostut siihen. Lähde hänen kanssaan
    iltapäiväajelulle, niin saatte keskustella asiasta. Hän olisi
    siitä kovin iloinen, samoin tätisi

                                                Clara."

Rose luki kirjeen kahteen kertaan ja harkitsi hetkisen asiaa
tuijottaen hajamielisesti pienelle lahdenpoukamalle, joka näkyi hänen
ikkunastaan. Nähdessään tummien hahmojen liikkuvan reippaasti sinne
tänne lahden jäällä hän keksi, kuinka voisi välttää ajeluretken,
sillä hän pelkäsi sitä monestakin syystä. -- Tuo on turvallisempaa
ja hauskempaa, hän ajatteli ja meni pöytänsä ääreen kirjoittamaan
vastauksen:

    "_Täti kulta!_ Minä pelkään Brutusta, mutta olisi hauskaa jos
    Charlie lähtisi luistelemaan kanssani; se tekisi varmaan hyvää
    meille molemmille. Voin kaikessa rauhassa kuunnella siellä hänen
    suunnitelmiaan; ole hyvä ja kerro terveisiä, että odotan häntä
    kolmelta. Sydämellisin terveisin

                                                  Rose."

Täsmälleen kolmelta Charlie ilmestyi luistimiaan riiputtaen ja
tyytyväisen näköisenä. Hän ihastui ikihyväksi, kun Rose tuli
yläkerrasta päällään hylkeennahkaturkki ja tulipunainen hame, joka
muistutti niin elävästi entisiä aikoja, että Charlie tahtomattaan
huudahti ottaessaan Rosen luistimet:

-- Sinä olet niin pikku Rosen näköinen, etten ollut tuntea, ja tämä
on ihan kuin ennen vanhaan; olen kuin kuusitoistavuotias.

-- Niin pitääkin tällaisena päivänä. Lähdetään heti, niin ehditään
hiukan pyörähtää, ennen kuin tulee muita. Nyt siellä on vain vähän
lapsia, mutta tänään on lauantai, ja pian kaikki lähtevät ulos,
vastasi Rose vetäen kintaita käteensä.

Niin he lähtivät ja olivat pian yhtä iloisia ja kuumissaan kuin
lapset heidän ympärillään, sillä jää oli hyvässä kunnossa, helmikuun
aurinko paistoi kirkkaasti ja pureva tuuli nosti terveen hehkun
heidän poskilleen.

-- Kerrohan nyt siitä suunnitelmasta, josta äitisi puhui, aloitti
Rose heidän kiitäessään pitkin aukeaa jääkenttää, sillä Charlie
näytti unohtaneen kaiken muun siinä riemussa, että sai Rosen hetkeksi
haltuunsa.

-- Suunnitelmasta? Niin, ei muuta kuin että aion lähteä isän luo ensi
kuussa.

-- Ihanko totta? Rose oli hämmästyneen näköinen.

-- Ihan totta. Äiti aikoo lähteä mukaan. Isältä tuli kirje, ja hän
sanoo, että ellei äiti voi erota isosta pojastaan, lähteköön mukaan,
niin olemme kaikki yhdessä. Mitä sinä arvelet? hän kysyi tarkkaillen
Rosea; he olivat silmäkkäin, sillä Rose luisteli takaperin, ja
Charlie piteli häntä käsistä ohjaten ja tukien.

-- Minusta se on oikein hauskaa. Tuntuu vain yllättävältä, että täti
lähtee mukaan. Hänhän ei ole tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä
aikaisemmin.

-- Ei hän nytkään tästä oikein pidä ja suostuukin lähtemään vain
yhdellä ehdolla.

-- Millä sitten? kysyi Rose koettaen irrottaa kätensä, sillä Charlien
kasvoista hän aavisti mitä oli tulossa.

-- Että sinä lähdet meidän mukaamme. Ja pidellen Rosea lujemmin
käsistä Charlie lisäsi nopeasti: -- Anna minun puhua loppuun saakka.
En tarkoita, että mikään muuttuisi ennen kuin sinä haluat, mutta jos
tulet, olen valmis jättämään kaiken ja elämään missä tahansa niin
kauan kuin tahdot. Tulisit meille vuodeksi tai pariksi. Isä olisi
iloinen, äiti tyytyväinen ja minä maailman onnellisin mies.

-- Kuka tämän tuuman keksi? kysyi Rose toinnuttuaan hiukan
ällistyksestään.

-- Äiti sitä ehdotti. Minä olin jo päättänyt lähteä yksin, ja kun
kerroin siitä, hän joutui ihan epätoivon valtaan, kunnes tämä mainio
ajatus juolahti hänen mieleensä. Sen jälkeen minun on tietenkin
varsin helppo pysyä päätöksessäni.

-- Miksi sinä päätit lähteä? Rose kysyi katsoen Charlieta silmiin.

Charlie vilkaisi muualle, sitten taas rehellisesti häntä silmiin,
mutta niin nöyrästi, että Rose puolestaan loi katseensa maahan, kun
Charlie vastasi hiljaa:

-- En uskalla jäädä tänne.

-- Onko se niin vaikeata? kysyi Rose säälien.

-- Totisesti vaikeata. En jaksa kestää ivailua, ja tuntuu
raukkamaiselta pysytellä piilossa vain siksi, että pelkää rikkovansa
päätöksensä. Minä tahdon pitää sen tällä kertaa, vaikka minun olisi
lähdettävä maailman ääriin.

-- Ei ole yhtään raukkamaista paeta kiusausta, eikä kukaan, jonka
mielipiteelle kannattaa antaa arvoa, ivaile ihmistä, kun tämä
rohkeasti koettaa voittaa itsensä. Älä välitä sellaisesta, vaan pysy
lujana. Olen varma että onnistut.

-- Sinä et tiedä millaista se on, enkä minä pysty kertomaan. En
aavistanutkaan kuinka lujasti se on iskenyt kyntensä minuun. Luulin
sitä vain tavaksi, jonka karistaisin milloin haluaisin, mutta se on
minua voimakkaampi, ja toisinaan tuntuu, että minussa on paholainen,
joka voittaa minut vaikka kuinka koettaisin vastustaa.

Charlie päästi äkkiä Rosen kädet kuin peläten puhuneensa liikaa ja
kiiti hetkeksi täyttä vauhtia pois. Näytti siltä, että hän todella
menisi 'maailman ääriin' paetakseen itsessään asuvaa vihollista.

Rose seisoi paikoillaan tyrmistyneenä tajutessaan, että onnettomuus
oli paljon vakavampi kuin hän oli aavistanutkaan. Mitä hänen
piti tehdä? Lähteäkö serkkunsa kanssa? Silloin hän sitoutuisi
Charlien kumppaniksi myös pitemmälle matkalle. Sekä sydän että
omatunto vastustivat ajatusta niin voimakkaasti, että hän jätti sen
mielestään. Mutta miten hän saattaisi olla rehellinen sekä itseään
että Charlieta kohtaan?

Ennen kuin Rose ehti selvittää ajatuksensa Charlie luisteli takaisin
ja näytti unohtaneen kaikki huolensa. Mutta nähdessään tytön
seisovan yksin paikoillaan, kasvot maahan luotuina, Charlie puhkesi
itsesyytöksiin. Hän meni Rosen luo ja veti tämän toisen käden
kainaloonsa.

-- Sinun täytyy liikkua. Unohda minun ongelmani ja vastaa
kysymykseeni. Lähdetkö meidän kanssamme?

-- En voi. Sinä pyydät liikaa, enkä minä lupaa mitään, sillä en
voi tehdä sitä rehellisesti, Rose vastasi niin päättäväisenä, että
Charlie huomasi suostuttelun turhaksi.

-- Pitääkö minun sitten lähteä yksin ja jättää kaikki mitä rakastan?

-- Ei, lähde äitisi kanssa ja koeta parhaasi mukaan saada vanhempasi
sovintoon. Parempaan tehtävään et voisi ryhtyä.

-- Ei hän lähde ilman sinua.

-- Eiköhän hän lähde, jos sinä vain pysyt päätöksessäsi.
Toivottavasti et luovu siitä.

-- En luovu. Jonnekin minun täytyy lähteä, sillä tänne en voi jäädä,
sanoi Charlie jurosti.

-- Isäsi ilahtuu tulostasi enemmän kuin luuletkaan. Kerro hänelle
koko totuus, niin näet kuinka mielellään hän auttaa sinua ja pitää
arvossa päätöstäsi.

-- Jos sinä hyväksyt minut, en paljon piittaa muiden mielipiteistä,
penäsi Charlie.

-- Minä hyväksyn, jos lähdet rohkeasti täyttämään velvollisuuttasi.

-- Ja kun olen täyttänyt sen, voinko palata saamaan palkkaani?
Charlie kysyi tarttuen kainalossaan olevaan käteen kuin se olisi jo
luvattu hänelle.

-- Kunpa voisin vastata niin kuin sinä tahdot. Mutta en voi luvata,
kun en ole varma. En rakasta sinua niin kuin minun pitäisi, enkä ehkä
koskaan tule rakastamaankaan. Ole jalomielinen äläkä pyydä minua
sitoutumaan, rukoili Rose.

-- Minä luulin että sinä rakastat minua. Kuukausi sitten näytti ihan
siltä, ellei se ollut keimailua, mutta sitäkään en uskoisi, Charlie
sanoi katkerasti.

-- Olinkin jo rakastumassa, mutta sitten sinä säikäytit minut,
änkytti Rose pahoillaan.

-- Kirottua. Mitä mies voi sanoa, kun emäntä pyytää häntä juomaan
kanssaan lasin viiniä?

-- Hän voi sanoa 'ei'.

-- Minä en voi.

-- Siinä koko pulma onkin! Sinä et ole ikinä oppinut sanomaan sitä
itsellesikään, ja nyt tahdot minut avuksesi.

-- Etkä sinä tahdo auttaa.

-- Tahdonpas, minä näytän että voin sinun tähtesi sanoa 'ei'
itselleni.

Tällä hetkellä Steve ja Kitty ilmestyivät heidän eteensä, ja huolet
olivat äkkiä tipotiessään. Rose ja Charliekin liittyivät ilonpitoon,
joka pian muutti yksinäisen lahdelman tanssisaliksi, ja nauttivat
talvisesta auringonlaskusta unohtaen eronhetken ja Kalkuttan.



15

ONNETON CHARLIE


Ankarasta sisäisestä kapinasta huolimatta Charlie pysyi
päätöksessään, ja havaittuaan kaikki taivuttelut turhiksi
Clara-tätikin myöntyi ja valmistautui lähtemään mukaan, vaikka
purkikin yhtä mittaa ilmoille suuttumustaan koko maailmaan ja
eritoten Roseen. Tyttöparan olo oli sangen vaikeata, ja ilman setää
se olisi ollut vielä surkeampaa. Setä oli kuin kilpi, joka kokosi
itseensä kaikki Clara-rouvan ruikuttelut, soimaukset ja raivostuneet
katseet, niin etteivät ne päässeet haavoittamaan sitä sydäntä, jota
kohti ne oli tähdätty.

Päivät kuluivat nyt nopeasti, sillä kaikki toivoivat, että eronhetki
olisi pian ohitse, ja kiireitä riitti. Valmisteltiin suuren talon
sulkemista ainakin vuodeksi ja tehtiin jäähyväisvierailuja.
Charliekaan ei voinut enää jatkaa erakon elämäänsä, ja hän kävi niin
rauhattomaksi, että Rose odotti jo hartaasti laivan lähtöä. Hän
tiesi, että lähtiäisjuhlat olivat Charlielle vaarallisia.

-- Puoli kuukautta on kulunut onnellisesti. Kunhan selvitään vielä
parista viikosta, raskas taakka vierähtää hartioiltani, ajatteli
Rose, kun hän eräänä tuulisena ja sateisena helmikuun aamuna
laskeutui alakertaan.

Hän avasi kirjaston oven sanoakseen hyvää huomenta sedälle, mutta
huudahtikin: -- Sinäkö, Archie! Ja hän pysähtyi säikähtyneenä
kynnykselle, sillä serkun kalpeilta kasvoilta näki selvästi, että oli
tapahtunut jokin vakava onnettomuus.

-- Ssh, älä pelästy! Tule tänne, niin kerron, Archie kuiskasi pannen
pois pullon, jonka oli juuri ottanut tohtorin lääkekaapista.

Rose ymmärsi ja totteli, sillä Plenty-tätiä vaivasi reumatismi ja
hänen piti saada rauhassa torkkua aamu-unensa.

-- Mitä on tapahtunut? Rose kysyi väristen ja katseli pitkin huonetta
kuin odottaisi uudenvuodenyön toistuvan. Mutta Archie vastasi
koettaen pysyä tyynenä ja levollisena:

-- Charlie on loukkaantunut! Setä tarvitsee lisää eetteriä ja leveitä
siteitä jostain laatikosta. Hän neuvoi kyllä, mutta en muista mistä.
Sinähän tiedät, etsi ne minulle.

Mutta Rose oli jo laatikon luona ja käänteli siteitä vapisevin käsin.

-- Kaikki kapeita! Minä laitan muutamia. Voitko odottaa? Hän otti
palan puhdasta kulunutta kangasta, repi sen leveiksi kaistoiksi ja
alkoi kiertää niitä rullalle jatkaen nopeasti: -- Kerro nyt.

-- En aikonut antaa kenenkään tietää, kaikkein vähimmin sinun,
aloitti Archie oikoen pöydällä olevia kangaskaistoja ja selvästikin
ihaillen tytön maltillisuutta ja neuvokkuutta.

-- Kyllä minä kestän, anna tulla! Onko hän pahasti loukkaantunut?

-- Pelkään että on. Setä on kovin totinen, ja Charliella on niin
hirveät tuskat, etten voinut jäädä sinne, vastasi Archie, ja hänen
huulensa kävivät ihan valkoisiksi. -- Hän näet lähti eilisiltana
kaupunkiin tapaamaan sitä miestä, jonka on määrä ostaa Brutus...

-- Ja Brutus sen teki? Tiesin sen! huudahti Rose, ja työ putosi hänen
kädestään.

-- Niin, ja jollei sitä olisi jo ammuttu, minä ampuisin sen itse,
sillä se on tosiaan tehnyt kaikkensa tappaakseen Charlien, mutisi
Archie hammasta purren. Sitten hän huokasi syvään ja kääntyi poispäin
lisäten:

-- Lapsellista syyttää hevosta, eihän se sen syy ollut, se tarvitsee
vain lujia ohjia, ja... hän vaikeni, mutta Rose sanoi nopeasti:

-- Jatka! Minun täytyy saada tietää.

-- Charlie tapasi ihan sattumalta joitakin vanhoja tovereitaan.
Jossain oli päivälliskutsut, ja he taivuttivat hänetkin lähtemään,
jäähyväisille tietenkin. Hän tahtoi välttämättä lähteä myrskyssä
yksin kotiin, vaikka he koettivat pidättää häntä, kun hän ei ollut
siinä kunnossa. Hän tuli sillan luo, tiedäthän sen korkean penkereen,
tuuli oli sammuttanut lyhdyn, hän ei muistanut tai Brutus pelästyi
jotakin, ja he suistuivat alas kaikkineen.

Archie puhui nopeasti ja katkonaisesti, mutta Rose ymmärsi, ja
viimeiset sanat kuullessaan hän kätki kasvonsa hiljaa voihkaisten
ihan kuin olisi nähnyt koko tapauksen.

-- Juo tämä äläkä välitä lopusta, sanoi Archie pujahtaen viereiseen
huoneeseen ja palasi vesilasi kädessään.

Rose joi, mutta piteli lujasti serkkuaan käsivarresta kun tämä aikoi
lähteä ja sanoi niin käskevästi, ettei Archien auttanut kuin totella:

-- Älä salaa mitään, kerro pahin heti.

-- Me emme tienneet mitään, Archie jatkoi kuuliaisesti. Clara-täti
luuli hänen olevan minun luonani, eikä häntä löydetty ennen kuin
aamulla. Eräs työmies tunsi hänet, ja hänet tuotiin kotiin,
kuolleena, kuten luultiin. Minä tulin tunti sitten hakemaan setää.
Charlie on nyt tajuissaan, mutta hirveästi ruhjoutunut, ja minä
pelkään että... Voi, ajattele! Ruhjoutuneena ja avuttomana, yksin
sateessa koko yön, enkä minä tiennyt!

Ja Archie-parka murtui kokonaan, hän heittäytyi tuolille, painoi
päänsä pöytään ja nyyhkytti.

-- Febe on poissa, ja jos Charlie nyt otetaan pois, en käsitä kuinka
voin kestää sitä!

-- Febe tulee takaisin, ja toivottavasti Charliekin läpäisee tämän.
Piristäydy nyt ja toivotaan parasta, sanoi Rose yrittäen hakea
lohdutuksen sanoja.

Vähitellen Archie kohentautui. Hän pyyhki pois kyynelensä, nousi,
ravisti hiukan itseään, veti syvään henkeä kuin olisi noussut veden
alta ja sanoi:

-- Kiitoksia vain, olen taas kunnossa. En voinut sille mitään, oli
aikamoinen järkytys herätä kesken unien näkemään hyvä ystävänsä niin
kurjassa tilassa. Minun täytyy mennä, joko siteet ovat valmiit?

-- Silmänräpäyksessä. Käske sedän lähettää hakemaan minua, jos voin
olla avuksi. Voi Clara-täti raukkaa! Kuinka hän kestää tämän?

-- Hän on melkein suunniltaan. Toin äidin hänen luokseen, ja hän
tekee mitä ihminen voi. Jumala yksin tietää, mitä täti tekee jos...

-- Ja Jumala yksin voi auttaa häntä, lisäsi Rose niiden sanojen
tilalle, joita Archie ei saanut lausutuksi. -- Ota nyt siteet ja
lähetä minulle tietoja.

-- Teen kyllä parhaani. Ja Archie lähti sateeseen.

Seurasi pitkä, synkkä päivä, jonka surullisen odotuksen keskeyttivät
vain sairaan luota tulevat viestit. Rose ilmoitti varovasti asian
Plenty-tädille ja otti tehtäväkseen pitää yllä tämän rohkeutta, sillä
kun täti ei päässyt itse auttamaan, hän luuli kaiken käyvän hullusti.
Hämärän tullen hän nukahti, ja Rose meni alakertaan pyytämään, että
olohuoneessa pantaisiin tuli uuniin ja että teetä pidettäisiin
valmiina, hän oli näet varma, että joku pojista tulisi käymään.

Mac tulikin aivan pian ja sanoi heti huoneeseen astuessaan:

-- Parempaan päin, serkku!

-- Jumalan kiitos! huudahti Rose. Nähdessään miten uupunut, märkä
ja rasittunut Mac oli, hän lisäsi niin sydämellisesti, että pelkkä
äänikin jo virkisti: -- Poika parka, kyllä sinä olet väsyksissä! Tule
istumaan.

-- Aioin mennä kotiin virkistäytymään, sillä minun täytyy palata
tunnin päästä. Äiti jäi minun paikalleni, niin että pääsin lähtemään
ja tulin heti, kun setä ei tahtonut liikahtaakaan.

-- Älä mene kotiin, kun tätikään ei ole siellä. Käy sedän huoneessa
peseytymässä, sitten saat teetä. Anna minun tarjota! En voi auttaa
millään muulla tavoin, ja minun täytyy saada tehdä jotain. Tämä
odottaminen on hirveätä.

Mac suostui hyvillään. Kun hän palasi virkistyneenä yläkerrasta,
takan edessä seisoi teepöytä, ja Rose meni häntä vastaan ja suihkutti
heikosti hymyillen hänen päälleen kölninvettä.

-- En voi sietää eetterinhajua. Siitä tulee hirveitä ajatuksia.

-- Te naiset olette merkillisiä! Archie kertoi sinun ottaneen aamulla
tiedon vastaan kuin sankari, ja nyt sinä kalpenet, kun saat hiukan
pahaa hajua nenääsi. En voi käsittää tällaista, tuumi Mac alistuen
nöyrästi tuoksuvaan suihkuun.

-- En minäkään voi, mutta olen kuvitellut kauheita asioita koko
päivän. Ei puhuta siitä. Tule nyt juomaan teetä.

-- Siinä toinen merkillisyys! Tee on teidän yleislääkkeenne kaikkiin
koettelemuksiin ja vaivoihin, vaikkei siinä ole hitustakaan ravintoa.
Ottaisin paljon mieluummin lasin maitoa, sanoi Mac istuutuen
nojatuoliin ja oikaisten jalkansa tulta kohti.

Rose toi maitoa ja sai hänet syömään vähän, ja kun Mac sulki
väsyneenä silmänsä, Rose meni pianon luo. Hän ei voinut laulaa, mutta
hän soitti hiljaa, kunnes Mac näytti nukkuvan. Kellon lyödessä kuutta
Mac kavahti pystyyn ja oli taas valmis lähtemään.

-- Charlie antoi minulle tämän, ota se mukaasi ja pirskota hänen
tukkaansa; hän pitää siitä, sanoi Rose pistäen kölninvesipullon Macin
taskuun niin haikeana, ettei Macin juolahtanut mieleenkään nauraa
tälle naiselliselle pyynnölle.

-- Voinko tehdä vielä muuta sinun puolestasi? hän kysyi.

-- Voit. Jos sattuu äkillinen muutos, lupaa lähettää hakemaan minua,
olipa kello mitä tahansa. Minun täytyy sanoa hänelle jäähyväiset.

-- Tulen itse hakemaan sinua. Mutta olen varma, että voit tämän yön
nukkua rauhassa. Toivottavasti saat aamulla hyviä uutisia.

-- Kiitos. Tulekin varhain ja päästäkää minut pian katsomaan häntä.
Olen oikein hiljaa, eikä se varmaan vahingoita häntä.

-- Siitä ei ole pelkoa. Hänen ensimmäiset sanansa olivat:
"Ilmoittakaa varovasti Roselle", ja kun lähdin sieltä, hän arvasi
minne olin tulossa ja koetti heittää lentosuukon kuten aina ennenkin,
muistathan.

Mac luuli Rosen ilahtuvan kuullessaan Charlien muistaneen häntä,
mutta se ajatus, ettei hän ehkä enää koskaan saisi nähdä tuota tuttua
pikku liikettä, sai Rosen sydämen vuotamaan yli äyräitten, ja Mac
näki aamullisen 'sankarin' lysähtävän eteensä lohduttomasti itkien.
Mac vei hänet sohvalle ja koetti rauhoittaa häntä, mutta heti kun
katkera nyyhkytys hiljeni, Rose katsoi häneen ja sanoi:

-- Anna minun itkeä, se helpottaa vähitellen. Mene nyt Charlien luo
ja sano, että toivotan hänelle sydämestäni hyvää yötä.

-- Kyllä sanon! Ja Mac tallusteli pois kummastellen vuorostaan
naisten ihmeellistä heikkouden ja voiman sekoitusta.

Rose ei ikinä ollut viettänyt niin pitkää yötä, mutta varhain aamulla
tuli ilahduttava tieto: Charlie voi paremmin. Rose saisi tulla hänen
luokseen jonkin ajan perästä.

Plenty-täti unohti lonkkasärkynsä ja nousi; Myra-täti, joka oli
tullut voivottelemaan tätä surkeutta, otti päästään mustan myssyn
kuin se olisi ollut sillä hetkellä tarpeeton, ja Rose valmistautui
lausumaan: "Tervetuloa takaisin."

Odotus tuntui kovin pitkältä, sillä ketään ei kuulunut ennen kuin
iltapäivällä. Silloin setä tuli, ja heti nähtyään hänen kasvonsa Rose
alkoi vapista.

-- Tulin itse hakemaan sinua, meidän täytyy palata heti, setä sanoi,
kun Rose kiiruhti hattu kädessä häntä vastaan.

-- Minä olen valmis. Mutta Rosen kädet vapisivat, kun hän koetti
sitoa hattunsa nauhoja, ja hän katsoi hellittämättä setää, jonka
kasvot olivat säälivät ja hellät.

Setä vei hänet nopeasti vaunuihin, ja he ajoivat pois. Sitten setä
puhui tyynesti ja suoraan, ja se lievitti jännitystä paremmin kuin
myötätunnon osoitukset.

-- Charlie on käynyt heikommaksi. Pelkäsin sitä jo aamulla, kun
tuskat taukosivat niin äkkiä. Sisäiset vammat ovat aina pahimmat,
eikä niistä voi tarkkaan tietää. Hän väittää itse voivansa paremmin,
mutta pelkään että hän pian käy heikoksi, menettää sitten tajuntansa
ja siirtyy pois tuntematta enää tuskia. Juuri nyt sinun on aika mennä
hänen luokseen, hän toivoo sitä hartaasti, eikä se voi vahingoittaa
häntä. Rose kulta, tämä on raskasta, mutta meidän täytyy auttaa
toisiamme kestämään.

Rose koetti sanoa urhoollisesti: -- Niin, setä, mutta sanoista ei
tahtonut tulla mitään, ja hän saattoi vain äänettömästi alistuen
pistää kätensä sedän käteen. Tohtori painoi Rosen pään olkaansa
vasten ja puhui niin rauhallisesti, että ellei olisi nähnyt miten
rasittuneilta ja laihoilta hänen kasvonsa näyttivät kahden valvotun
päivän ja yön jälkeen, häntä olisi voinut luulla tunteettomaksi.

-- Jessie meni kotiin lepäämään, ja Jane on Claran luona, joka
vihdoinkin sai unenpäästä kiinni. Lähetin hakemaan Steveä ja toisia
poikia. Heidän aikansa tulee myöhemmin, mutta minusta on parasta,
että sinä käyt nyt hänen luonaan, sillä luultavasti tätä selkeätä
hetkeä ei kestä kauan. Olen kertonut hänelle kuinka asiat ovat, mutta
hän ei usko. Jos hän kysyy sinulta, niin vastaa rehellisesti ja koeta
hiukan valmistaa häntä.

-- Kuinka pian, setä?

-- Muutaman tunnin kuluttua, luultavasti. Sinä saat tämän rauhallisen
hetken, käytä se hyvin. Sitten kun emme enää voi tehdä mitään hänen
hyväkseen, voimme lohduttaa toinen toisiamme.

Mac tuli hallissa heitä vastaan, mutta Rose tuskin näki häntä, hän
tajusi vain tehtävänsä, ja kun setä vei hänet ovelle, hän sano
tyynesti:

-- Anna minun mennä yksin sisälle.

Archie joka istui vuoteen ääressä, pujahti toiseen huoneeseen Rosen
tullessa, ja Charlie odotti niin hilpeän näköisenä, että tytön oli
vaikeata uskoa kuulemaansa. Hän tarttui ojennettuun käteen ja sanoi
miltei iloisesti:

-- Charlie rakas, olin iloinen kun kutsuit minua. Mieleni teki tänne
jo aikaisemmin, mutta odotin sinun tulevan paremmaksi. Olethan sinä
jo terveempi? hän lisäsi, kunnes hänelle tarkemmin katsoen paljastui
se kuvaamaton muutos, mikä noissa kasvoissa oli tapahtunut, vaikka
hän ensi silmäyksellä luuli näkevänsä niissä eloa ja väriä.

-- Setä sanoo etten ole, mutta hän varmaan erehtyy, sillä tuskat ovat
ihan laanneet enkä tunne itsessäni mitään vikaa paitsi omituista
raukeutta silloin tällöin, Charlie vastasi heikosti, mutta äänessä
vielä entistä hilpeyttä.

-- Sinä tuskin voit nyt lähteä "Radzha"-laivassa matkalle, mutta ethän
pane pahaksesi, vaikka saisit odottaakin, mehän hoidamme sinua. Rose
koetti puhua rauhallisesti, vaikka sydän kävi yhä raskaammaksi.

-- Minä lähden, vaikka minut pitäisi kantaa sinne! Minä pysyn
päätöksessäni, vaikka henki menisi! Voi Rose, tiedätkö sinä, onko
sinulle kerrottu? Ja muistaen äkkiä, mikä tähän oli johtanut, Charlie
kätki kasvonsa päänaluseen.

-- Et sinä ole rikkonut lupaustasi, minähän en antanut sinun
luvatakaan, muistathan. Älä ajattele nyt sellaisia, puhutaan muusta.

Charlie painoi Rosen kättä kuumeista poskeaan vasten; sitten hän
katsahti Roseen ja sanoi niin nöyrän masentuneella äänellä, että
Rosen silmät kostuivat:

-- Koetin pysyä poissa, koetin kieltäytyä, mutta olin niin kurjan
heikko, etten voinut. Sinun täytyy halveksia minua. Mutta älä hylkää
minua kokonaan. Jos jään eloon, teen parannuksen; menen isän luo ja
aloitan alusta.

Rose koetti hillitä itkuaan, mutta ei mahtanut mitään esiin
tulviville kyynelille. Hänen itkunsa näytti lopulta ilmaisevan sen,
mitä hän ei saanut sanoiksi; Charlien ilme muuttui äkkiä, hän tarttui
lujemmin Rosen käteen ja sanoi terävästi kuiskaten: -- Täytyykö minun
todella kuolla?

Vastaukseksi Rose vain polvistui ja kietoi käsivartensa hänen
ympärilleen kuin pidättääkseen häntä hiukan kauemmin. Silloin Charlie
tyyntyi ja makasi niin hiljaa, että Rose hetken päästä katsoi häneen
peläten -- tietämättä itsekään mitä.

Mutta Charlien katse oli varma, se ikään kuin koetti tunkeutua
näkymättömään maailmaan, jonne hänen oli lähdettävä. Huulet
puristuivat yhteen, ettei valituksen sanakaan tärvelisi mitä hän nyt
tahtoi näyttää: että hän osasi kuolla, vaikka ei ollut osannut elää.
Rose näki mielessään väläyksenä, millainen mies Charliesta olisi
voinut tulla, jos hän olisi lapsena oppinut hillitsemään itsensä.

Charlien seuraavat sanat, jotka hän lausui syvään huoaten ja katsoen
taas Roseen, ilmaisivat kuinka hän tunsi elämänsä epäonnistuneen:

-- Ehkä näin on parempi, parasta että menen pois, ennen kuin tuotan
vielä enemmän surua teille ja häpeää itselleni. Eläisin mielelläni
vielä, mutta ellen voi, niin älä sure. Minua ei kukaan ikävöi, ja on
jo varmaan myöhäistä korjata menneitä.

-- Voi, älä sano noin! Kukaan ei täytä sinun paikkaasi täällä. Emme
voi koskaan unohtaa kuinka paljon rakastamme sinua, ja sinun pitää
uskoa, että annamme kaiken anteeksi, ihan niin kuin itsekin pyydämme
anteeksiantoa. Rose kävi vakavaksi nähdessään Charlien kasvoilla
epätoivoa, kun tämä lausui katkerasti:

-- "Anna meille meidän syntimme anteeksi." Niin, tahtoisin sanoa sen.
Minä en ole valmis, tämä tulee niin äkkiä. Mitä minun on tehtävä?
hän kuiskasi pitäen kiinni Rosesta ikään kuin hänellä ei olisi muuta
ankkuria kuin tyttö, jota hän rakasti.

-- Setä neuvoo sinua, minä en pysty siihen, voin vain rukoilla
puolestasi. Rose liikahti kuin noutaakseen apua jota tarvittiin.

-- Ei, ei, älä mene vielä! Ole täällä, rakkaani, lue jotain, vaikka
tuosta isoisän vanhasta kirjasta, lue jokin rukous. Se auttaa minua
enemmän kuin mitkään papit.

Rose otti kallisarvoisen kirjan, se oli annettu Charlielle, koska hän
oli saanut tuon kunnioitetun vanhuksen nimen. Ja Rose etsi "Kuolevan
rukouksen", luki sen katkonaisesti, ja hänen vierestään kuului
silloin tällöin joitakin sanoja kuin kaikuna.

Oli hetken hiljaista, sitten Rose kysyi nähdessään, kuinka heikolta
Charlie näytti:

-- Kutsunko nyt sedän?

-- Jos tahdot, rakas, mutta ensin -- älä hymyile lapsellisuudelleni
-- tahdon saada pikku sydämeni. He ottivat sen pois, anna se minulle
ja antakaa minun pitää se ikuisesti, hän vastasi ihan yhtä hellästi
kuin ennenkin, vaikka saattoi nyt osoittaa sen vain pitelemällä
tuota lapsekasta koristetta, jonka Rose löysi ja antoi hänelle --
haalistuneessa nauhassa riippuvan vanhan agaattisydämen. -- Pane
se kaulaani äläkä anna ottaa sitä pois, sanoi Charlie, ja kun Rose
kysyi, voisiko hän vielä tehdä jotain, Charlie koetti ojentaa kätensä
ja hänen katseensa pyysi vielä muutakin.

Rose suuteli hellästi Charlieta, hän koetti sanoa "hyvästi", mutta
ei voinut puhua ja horjui ovelle. Kun Rose kääntyi viimeisen kerran
katsomaan, Charlien mieli näytti vielä piristyvän, Charlie halusi
kuin tehdä eron iloisemmaksi, hän koetti vielä kuten ennen hymyillä
herttaisesti ja lähettää lentosuukon hyvästiksi. -- Huomiseen, Rose.

Charlie-parka! Hänen huomispäivänsä ei koskaan tullut. Kun Rose
seuraavan kerran näki Charlien, tämä lepäsi niin rauhallisena ja
kirkastuneena, että hän silloin varmaan oli onnellinen. Tuskat
olivat tauonneet, kiusaukset päättyneet, epäilys tai pelko, toivo
tai rakkaus ei voinut enää häiritä hänen vaiennutta sydäntään. Oli
juhlallisen totta, että hän oli mennyt Isänsä luo ja saanut aloittaa
uuden elämän.



16

HYVIÄ TÖITÄ


"Radzha"-laivan matka viivästyi, mutta kun se lähti, Clara-rouva oli
mukana. Sukulaisten mielestä hänen oli parasta mennä lohduttamaan
miestään, ja Charlien kuoleman jälkeen häntä ei mikään pidättänyt
täällä. Niinpä hän lähti omaisten toivottaessa onnellista matkaa;
hänen mielensä oli raskas, mutta ei aivan lohduton, sillä surupuku
sopi hänelle harvinaisen hyvin ja hän uskoi, ettei hän Stepheninsä
mielestä ollut muuttunut koettelemuksien aikana läheskään niin paljon
kuin olisi luullut.

Kun aika oli tyynnyttänyt pahimman järkytyksen, Rose huomasi
ihmeekseen, että Charlien virheiden ja hairahdusten muisto himmeni
kuin lempeä käsi olisi pyyhkinyt ne pois, ja hän sai Charlien
takaisin sinä rohkeana, kauniina poikana, jota hän oli rakastanut
-- ei tuona oikullisena nuorukaisena, joka oli rakastanut häntä.
Charlien muistossa ei ollut mitään ahdistavaa eikä mitään katkeraa;
toisinaan Rosesta tuntui jopa siltä, kuin taakka olisi otettu hänen
hartioiltaan, kun Charlien tulevaisuus ei ollut enää hänen käsissään.

Asiain näin ollen oli kovin ikävää, että häntä kohdeltiin kuin
surevaa ja sääliteltiin nuoren sulhasen kuoleman johdosta. Hän ei
voinut selittää asiaa koko maailmalle, vaan antoi sen olla sillään
ja suuntasi harrastuksensa toisaalle. Valittuaan varsinaiseksi
toimialakseen ihmisten auttamisen hän tunsi, että oli todella aika
ryhtyä kauan laiminlyötynä olleeseen tehtävään.

Hänen suunnitelmansa olivat erinomaiset, mutta eivät menestyneet
niin ripeästi kuin hän toivoi, sillä kun hankkeet koskivat ihmisiä
eivätkä esineitä, nousi odottamatta aina esteitä. "Rappiolle
joutuneiden naisten koti", joksi pojat ilkikurisesti sanoivat hänen
kahta vastakorjattua taloaan, avattiin komeasti. Teki hyvää nähdä nuo
kodikkaat huoneet ja niiden uudet onnelliset asukkaat.

Mutta pian Rose sai kummakseen huomata, että nuo kunnon ihmiset
odottivat häneltä sellaistakin huolenpitoa, jota hän ei ollut
luvannut. Buffum, isännöitsijä, toi alituiseen tietoja valituksista
ja uusista toivomuksista. Talon hoito lyötiin laimin, vesijohdot
halkeilivat ja jäätyivät, viemärit joutuivat epäkuntoon, pihat
kävivät siivottomiksi ja vuokrat jätettiin maksamatta. Pahinta
kaikesta oli, että ulkopuoliset vain nauroivat ja tuhahtivat: "Johan
me sanoimme." Se olisi vienyt rohkeuden kokeneemmaltakin yrittäjältä
kuin Rose.

Mutta Alec-setä pysyi uskollisesti hänen rinnallaan, auttoi hänet
monesta pulasta antaen hyviä neuvoja tai tehden odottamatta
tarkastusmatkoja, jotka tehostivat asukkaille sitä tosiseikkaa, että
jos he eivät täyttäisi velvollisuuttaan, heidän vuokrakautensa jäisi
varsin lyhyeksi.

-- En toivonutkaan ansaitsevani mitään, mutta odotin että he olisivat
edes kiitollisia, sanoi Rose kerran, kun oli tullut useita valituksia
yhtä aikaa ja Buffum ilmoitti, että oli vaikea saada kootuksi halpoja
vuokria.

-- Jos ryhdyit tähän työhön kiitollisuuden toivossa, olet todella
epäonnistunut, mutta jos teet sen rakkaudesta tai auttaaksesi, olet
onnistunut; sillä valitteluistaan huolimatta jokainen noista naisista
tuntee mitä etuoikeuksia hän nauttii ja pitää niitä todella arvossa,
sanoi tohtori heidän palatessaan taas tällaiselta käynniltä.

-- Voisivat he sentään edes kiittää. Olen tainnut ajatella
kiitollisuutta enemmän kuin työtä itseään, mutta jos en saa
kiitollisuutta, opin kyllä olemaan ilmankin, vastasi Rose tuntien
kuin jääneensä vaille palkkaa.

-- Lahjat usein erottavat, sen sijaan että lähentäisivät ihmisiä
toisiinsa. Olen nähnyt usein ystävyysliittoja, jotka ovat tuhoutuneet
sen takia, että kiitollisuudenvelka on yksipuolista. En osaa selittää
sitä, mutta niin asia on, ja ilmeisesti ihmisen on yhtä vaikeata
oppia oikeassa hengessä antamaan kuin ottamaan. Otapas selvä siitä,
tyttöseni, kun opettelet tekemään hyvää.

-- Mutta minä tunnen ihmisiä, jotka ovat tosiaan kiitollisia, ja
aion omistaa huolenpitoni heille. Heidän auttamisestaan saan pelkkää
iloa enkä mitään huolta. Jos menee sairaalaan katsomaan pikkulapsia
tai Turvakotiin viemään appelsiineja Feben orpotytöille, niin he
eivät valittele eivätkä kiusaa toista kuoliaaksi -- nuo herttaiset
lapsukaiset, sanoi Rose.

Siitä pitäen hän jätti "Rauhalan" Buffumin hoitoon ja omisti kaiken
intonsa pikkuväelle, joka otti iloisena vastaan pienimmänkin lahjan
ja palkitsi antajan vilpittömillä kiitoksilla. Täältä hän löysi yllin
kyllin tehtävää, ja hänen kauniit nukkensa ja hauskat kuvakirjansa
ilahduttivat monen pienokaisen mieltä.

Kun kevät tuli, uusia suunnitelmia versoi kuin kevätvuokkoja.
Lasten mieli paloi maalle, ja koska vihreät niityt eivät voineet
tulla heidän luokseen, Rose vei heidät vihreille niityille. Jonkin
matkan päässä oli vanha maatila, jota Campbellien suku usein käytti
kesäisenä virkistyspaikkanaan. Tänä keväänä se pantiin kuntoon
tavallista aikaisemmin, sinne palkattiin naisia taloudenhoitajiksi,
keittäjiksi ja lastenhoitajiksi, ja kun toukokuun päivät kävivät
kirkkaiksi ja lämpimiksi, sinne tulvahti parvi kalpeita lapsia
telmimään ruohossa, hyppimään kallioilla ja leikkimään rannan
hienolla hietikolla. Sitä kelpasi katsoa ja se palkitsi kyllä
ajatuksen alullepanijan.

Kaikki osoittivat suurta mielenkiintoa "Ruusutarhaa" kohtaan, joksi
Mac sen risti. Naiset ajoivat vähän väliä sinne mukanaan yhtä
ja toista 'pikku raukoille'. Plenty-täti ihan kylvi ympärilleen
piparkakkuja, Jessie-täti ompeli tusinakaupalla esiliinoja, Jane-täti
piti silmällä hoitajattaria ja Myra-täti toimitti siirtolaan niin
runsaasti lääkeaineita, että kuolleisuus olisi ollut hirvittävä ellei
Alec-tohtori olisi ottanut niitä haltuunsa. Hänestä tämä oli maailman
viehättävin kolkka, ja syystäpä kylläkin; hän oli keksinyt tuuman
mutta antoi Roselle kaiken kunnian siitä. Hän kävi siellä usein, ja
hänen tuloaan tervehdittiin aina riemuhuudoin. Lapset kokoontuivat
hänen luokseen kaikkialta, ryömien, juosten, kainalosauvoilla
kolkaten tai hoitajattaren käsivarsilla.

Alec-tohtori näytti yhtä nuorelta kuin leikkitoverinsakin, vaikka
kiharatukkainen pää alkoi jo harmaantua. Ja telmiminen, jonka hänen
tulonsa sai aikaan, oli parempaa kuin mikään lääke lapsukaisille,
jotka eivät olleet oppineet leikkimään. Mac-setä saattoi Jane-tädin
vallan pyörälle päästään ehdottamalla alituisesti, että he ottaisivat
kasvateikseen vallattomimmat pojat ja sievimmät tytöt, niin että hän
itse saisi heistä huvia ja Jane-täti puuhaa.

Kerran täti hädin tuskin välttyi tältä. Koska syyllinen oli hänen
poikansa eikä hänen miehensä, hän kevensi mieltään pitämällä
aikamoisen nuhdesaarnan, ja se tuottikin erinomaisia tuloksia.

Rose tuli kotiin maatilalta kirkkaana kesäkuun päivänä sievän ruskean
poninsa selässä ratsastaen ja näki miehen istuvan pää painuksissa
kaatuneella puunrungolla tien vieressä. Kun hän tuli lähemmäksi, mies
käänsi päänsä ja Rose pysäytti ratsunsa huudahtaen hämmästyneenä:

-- Mutta Mac! Mitä ihmettä sinä täällä teet?

-- Koetan ratkaista erästä probleemaa, vastasi Mac ja oli niin
hullunkurisen hämillään ja hyväntuulinen, että Rosea nauratti. Mutta
samassa Macin sanat saivat hänet vakavaksi.

-- Olen karannut erään nuoren naisen kanssa enkä tiedä minne hänet
panisin. Vein hänet tietysti ensin kotiin, mutta äiti käännytti hänet
talosta, ja nyt olen pahemmassa kuin pulassa.

-- Ovatko nuo hänen matkatavaransa? kysyi Rose osoittaen
ratsupiiskallaan Macin sylissä olevaa isoa kääröä, ja hänen mieleensä
välähti ajatus, että Mac oli tosiaan saattanut tehdä moisen
äkkipikaisen teon.

-- Ei, tämä on se nuori nainen itse.

Avaten ruskean huivin nurkkaa hän näytti noin kolmivuotiaan lapsen,
joka oli niin kalpea, laiha ja kuihtunut, että tarttuessaan pienellä
kädellään Macin takinnappiin ja kääntäessään suuret säikähtyneet
silmänsä poispäin valosta se oli kuin pieni pelästynyt lintu, joka on
pudonnut pesästään.

-- Lapsiparka! Mistä se on tullut? huudahti Rose ja kumartui
katsomaan.

-- Kerron sinulle sen tarinan, ja sitten saat neuvoa mitä minun on
tehtävä. Meillä oli sairaalassa naisparka, joka oli loukkaantunut ja
kuoli pari päivää sitten. Minulla ei ollut mitään tekemistä hänen
kanssaan, vein vain pari kertaa hiukan hedelmiä hänelle. Hänen
silmänsä vetosivat jotenkin minuun. Sinä päivänä, jolloin hän kuoli,
jäin hetkeksi hänen luokseen; hoitaja oli näet sanonut, että nainen
olisi halunnut puhua kanssani, mutta ei uskaltanut. Sen takia kysyin,
voisinko jotenkin auttaa häntä, ja vaikka hän oli kuolemaisillaan
ja saattoi tuskiltaan vaivoin hengittää, hän rukoili minua pitämään
huolta tyttärestään. Sain selville missä lapsi oli ja lupasin
huolehtia siitä, sillä tuo naisparka ei näyttänyt saavan rauhaa,
ennen kuin asia oli järjestyksessä. En ikinä unohda hänen katsettaan,
kun tartuin häntä käteen ja sanoin: "Pienokaisesta pidetään huolta."
Hän koetti kiittää minua ja kuoli pian aivan rauhallisesti. No niin,
tänään lähdin etsimään lapsiparkaa. Löysin sen kurjasta paikasta,
vanhan noita-akan luota, joka oli sulkenut sen pieneen koppiin,
jottei se olisi tiellä. Siellä tämä raasu oli nurkassa kyyryssä ja
itki äitiä, niin että se olisi liikuttanut kivisydäntäkin. Haukuin
naisen pahanpäiväiseksi ja otin lapsen heti pois. Hän oli lyönyt
sitä, katso vaikka.

Mac kohotti pientä laihaa käsivartta, jossa näkyi mustelmia. Rose
pudotti ohjaksensa ja ojensi molemmat kätensä sanoen heltyneenä:

-- Kuinka hän saattoi! Anna minulle se raukka!

Mac nosti käärön Rosen syliin. Lapsi taisi heti huomata, että asiat
olivat kääntymässä parempaan päin, kun lämpimät huulet koskettivat
sen poskea, pehmeä käsi silitteli takkuista tukkaa ja lempeät
kasvot kumartuivat sen yli hyssytellen ja kuhertaen kuten äiti
ainakin. Säikähtyneet silmät katsoivat herttaisia kasvoja, ja lapsi
jäi rauhoittuneena katsomaan niitä, pikkuinen käsi kiertyi tytön
kaulaan, pieni raukka painautui Rosea vasten huoaten ja sopertaen
valittavasti: "Äiti, äiti."

-- No niin, jatka. Ei, Rosa, en minä sinua tarkoittanut, sanoi uusi
hoitajatar, kun viisas poni katsoi sivulleen oliko kaikki kunnossa,
ennen kuin se lähtisi liikkeelle.

-- Vein tytön äidin luo, kun en muutakaan keksinyt, mutta hän
ei huolinut sitä millään ehdolla, ei edes yhdeksi ainoaksi
yöksi. Tiedäthän ettei hän pidä lapsista, ja isä on hössötellyt
"Ruusutarhan" asukkaiden takia niin usein, että äiti on suunniltaan
pelkästä ajatuksesta, että saisi lapsen taloonsa. Hän käski minun
viedä sen "Ruusutarhaan". Minä sanoin, että se on ääriään myöten
täynnä, tilaa ei ole edes tällaiselle pikku itikalle. "Vie se sitten
sairaalaan", hän sanoi. "Eihän tyttö ole sairas", vastasin. "Entäs
orpokotiin", hän sanoi. "Eikä tyttö ole orpokaan, sillä on isä,
vaikkei tämä voi pitää huolta lapsestaan", minä sanoin. "Vie se
sitten Löytölasten huoltolaan tai rouva Gardenerille tai jollekin,
jonka asiana on huolehtia tuommoisista. Minä en ota lasta tänne, se
on sairas, likainen ja meluava. Vie se pois ja kysy Roselta, mitä
teet sille." Ja julma äitini heitti meidät pellolle, mutta leppyi
hiukan, kun nostin lapsen käsivarrelleni. Hän antoi suuren huivin
sen lämmikkeeksi, jotain pöperöä ruuaksi ja rahaa, millä maksaisin
sen hoidon jossain kunnon paikassa. Ei äiti niin paha ole kuin hänen
puheensa, senhän tiedät.

-- Ja sinä koetit keksiä sen 'kunnollisen paikan' tuossa istuessasi?
jatkoi Rose katsellen hyväksyvästi, kun hän taputteli Rosan kiiltävää
kaulaa.

-- Niin. En tahtonut vaivata sinua, kun talosi on jo täynnä. Mutta
en todellakaan keksinyt ketään, joka ottaisi tämän vastuksikseen.
Tyttöparalla ei ole mitään suosituksia kuten näet, -- ruma, heikko ja
arka kuin hiiri; huolenpitoa se vaatii, ilman sitä sen elämä on vain
hiuskarvan varassa, mikäli minä asioita ymmärrän.

Rose avasi vaistomaisesti suunsa, mutta sulki sen sanomatta sanaakaan
ja istui hetkisen katsellen suoraan Rosan korvien välitse, kuin
miettien kahteen kertaan, ennen kuin puhui. Mac katseli häneen
syrjäsilmin ja sanoi käärien huivin pienten jalkojen ympärille:

-- Tällaisesta hyväntekeväisyydestä kukaan ei näytä välittävän.
Ja minusta tuntuu, että kuolevalle äidille antamani lupaus
velvoittaa minua enempään kuin vain jättämään lapsen jollekin
kiireiselle johtajattarelle tai huolimattomalle hoitajalle noihin
ylikansoitettuihin laitoksiin. Se on niin heikko, ettei siitä ehkä
ole kauan huolta kenelläkään, ja toivoisin, että se saisi maistaa
edes hiukan kodikkuutta ellei rakkautta, ennen kuin löytää taas
äitinsä.

-- Taluta sinä Rosaa, minä vien tytön kotiin, ja jos setä suostuu,
otan sen kasvatikseni, sanoi Rose posket hehkuen. Ja asettaen lapsen
paremmin syliinsä hän lähti.

Taluttaessaan verkkaan astelevaa hevosta hiljaisella tiellä Mac ei
voinut olla ajattelematta, että he muistuttivat pakomatkalla olevaa
pyhää perhettä. Hienotunteisena nuorukaisena hän ei kuitenkaan
sanonut sitä ääneen -- katsahti vain silloin tällöin takanaan
olevaa ryhmää. Rose oli ottanut hatun päästään ja varjosti sillä
lapsen silmiä, ja päivänpaiste kultasi hänen vaalean tukkansa, kun
hän katseli sylissään olevaa lasta hellän miettivästi kuin jokin
Correggion nuori madonna.

-- Mikä hänen nimensä on? keskeytti Rose äkkiä lyhyen vaitiolon, jota
säesti vain kavioiden kopse, vihreitten oksien kahina ja lintujen
vieno viserrys.

-- En minä ainakaan tiedä, vastasi Mac huomaten joutuneensa ojasta
allikkoon.

-- Etkö kysynyt?

-- En, äiti sanoi sitä vauvaksi ja eukkoparka kakaraksi, mutta en
tiedä etunimestä, sukunimi on Kennedy. Sinä voit ristiä sen miksi
haluat.

-- Minä ristin sen Dulcineaksi, koska sinä olet hänen ritarinsa, ja
lyhennän sen Dulceksi, suloiseksi. Se on herttainen lempinimi, eikö
olekin? Rose nauroi ihastuneena keksinnöstään.

Don Quijote näytti olevan mielissään ja vannoi urheasti puolustavansa
pikku linnanneitoaan: hän aloitti palveluksensa poimimalla lapsen
kädet täyteen voikukkia ja sai niillä houkutelluksi ensimmäisen
hymyn, mikä pienen olennon kasvoilla oli viikkokausiin väreillyt.

Kun he tulivat kotiin, Plenty-täti otti tulokkaan vastaan
tavanomaisen vieraanvaraisesi ja kuultuaan koko tarinan hän osoitti
niin lämmintä mielenkiintoa, kuin innostunut Rose suinkin saattoi
toivoa.

Tuskin puolta tuntia sen jälkeen kun lapsi vietiin yläkertaan, se
palasi sieltä Rosen käsivarrella puhtaaksi pestynä ja kammattuna,
puettuna vaaleanpunaiseen liian avaraan mekkoon ja valkoiseen
pikkuriikkiseen esiliinaan; jalassa sillä oli puhtaat sukat mutta ei
kenkiä, loukkaantunut käsivarsi oli sievästi siteessä ja toisessa
kädessä oli leluna nuoraan pujotettuja rihmarullia. Lapsen kasvoilla
oli alistuva ilme, mutta säikähtyneissä silmissä oli enää vain
ujoutta, ja pieni hylätty sydän tuntui jo saaneen lohdutusta.

-- No niin, mitäs pidät nyt Dulcestasi? kysyi Rose ylpeästi näyttäen
Macille kättensä työtä.

Mac polvistui, tarttui pieneen vastahakoiseen käteen, suuteli sitä
jumaloivasti kuin herttuattaren kättä ja sanoi naurusuin:

-- Ylhäinen valtiattareni, olen palvelijasi kuolemaan saakka.
Mutta lapsi ei halunnut leikkiä, vaan veti pois kätensä ja osoitti
vellivatia huomauttaen paljon puhuvalla tavalla:

-- Totta, totta!

Niinpä Rose istuutui ruokkimaan herttuatarta ritarin seistessä
vieressä ja katsellessa tyytyväisenä kestitystä.

-- Tyttö on oikein sievä! Ovatko kengät sinusta epäterveelliset? hän
kysyi katsellen kiinnostuneena sukkia.

-- Eivät, mutta kengät ovat kuivumassa. Sinä kai annoit tytön kävellä
kurassa.

-- Laskin hänet vain hetkeksi maahan, kun hän huusi, ja tyttö pyrki
heti rapakkoon kuin ankanpoikanen. Minä ostan kyllä uudet -- ja
vaatteita myös. Mistä niitä saa ja mitä minä pyydän ja kuinka paljon
ostan? Mac kysyi kaivellen lompakkoaan innostuneena, mutta surkean
tietämättömänä.

-- Minä kyllä huolehdin niistä. Meillä on aina varalla vaatteita
"Ruusutarhan" väelle, niistä saa pian kokoon Dulcen vaatevaraston.
Sen sijaan voisit tiedustella tytön isää; toivottavasti lasta ei
tulla vaatimaan pois juuri kun olen oppinut pitämään siitä. Tiedätkö
hänestä mitään?

-- En muuta kuin että hänet on tuomittu vankeuteen yhdeksikolmatta
vuodeksi; hän tuskin tulee sinua häiritsemään.

-- Sehän on kauheata! Febe taisi tosiaan olla onnellisempi, kun ei
tiennyt isästään mitään. Rupean heti työhön ja koetan kasvattaa
vangin pikku tyttärestä kunnon naisen, niin että hänellä olisi
itsellään kunniallinen nimi, koska isä ei voi antaa hänelle muuta
kuin häpeää.

-- Setä voi neuvoa sinua siinä, jos tarvitset apua. Hänen ensimmäinen
yrityksensä onnistui niin hyvin, ettet paljon apua kaipaakaan, sanoi
Mac poimien kuudennen kerran lankarullat lattialta.

-- Kyllä minä tarvitsen, sillä pienestä ihmisestä on suuri vastuu,
enkä aio suhtautua asiaan kevyesti, sanoi Rose totisena, vaikka
monimerkityksinen kohteliaisuus miellyttikin häntä kovin.

-- Febehän on onnistunut loistavasti, ja sinä aloit jo varhain
kasvattaa häntä.

-- Niin teinkin, ja se rohkaisee minua! Voi sitä tyttöä! Kyllä hän
oli ällistynyt, kun ehdotin, että hän tulisi sisarekseni! Muistan
sen ihan selvästi; setä oli juuri palannut matkalta, ja minä olin
riemusta pakahtua saatuani laatikollisen lahjoja. En aavistanut, että
lapsellinen tarjoukseni johtaisi niin hyviin tuloksiin! ja Rose jäi
onnellisesti hymyillen muistelemaan entisiä aikoja sillä aikaa kun
Dulce pisteli pienillä sormillaan lopun ruuan suuhunsa.

    -- Kas tässä siunaus sen poloisen,
    jonka onni itse johti ovelles.

Anna minun auttaa parhaani mukaan. Hyvästi, Dulcineani. Silittäen
hyvästiksi pehmeätä tukkaa Mac lähti kertomaan menestyksestään
äidilleen, joka näennäisestä kylmäkiskoisuudestaan huolimatta jo
mietti mielessään, kuinka voisi helliä tätä hankalaa lasta.



17

HEINÄSUOVIEN KESKELLÄ


Alec-setä ei vastustanut, vaan saatuaan selville ettei kenelläkään
ollut oikeuksia lapseen, salli Rosen ainakin toistaiseksi pitää sen.
Niinpä pikku Dulce, uudessa asussa aina nimeä myöten, sai paikkansa
perheessä ja alkoi hitaasti edistyä. Mutta sievää hänestä ei tullut
eikä vilkasta, viehättävää lasta, sillä hän näytti syntyneen surussa
ja kasvaneen kurjuudessa. Hän oli kalpea, alakuloinen pikku olento,
joka aina ryömi nurkkaan ja katseli pelokkaasti kuin pyytäen lupaa
elää, ja kun hänelle tarjosi leikkikaluja, hän otti ne vastaan
nöyrästi hämmästyen, niin että antaja aivan liikuttui.

Rose voitti pian hänen sydämensä, ja toisinaan hän melkein
pahoitteli sitä, sillä lapsi oli kiintymyksessään ihan hankala ja
heti eroon jouduttuaan ruikutti "Jose-tätiä" entisen "äiti"-itkunsa
sijasta. Pienen orvon vaaliminen tuotti kuitenkin runsain mitoin
tyydytystä, sillä Rose oppi itse enemmän kuin pystyi opettamaan, ja
velvollisuudentunto oli oivallista painolastia hänen innostuvalle
luonteelleen.

Kitty Van, joka piti kaikessa Rosea esikuvanaan, innostui perheensä
suureksi huviksi ja harmiksi tekemään samoin. Hän valitsi turvakodin
sievimmän ja vallattomimman lapsen ja vei sen kotiinsa viikoksi
koetteelle. "Oikea enkeli", oli hänen mielipiteensä lapsesta
ensimmäisenä päivänä mutta "kauhea lapsi" ennen kuin viikko oli
kulunut, sillä nuori urho mellasti päivät, ulvoi yöt, myllersi talon
ullakolta kellariin asti ja piti huimilla tempuillaan holhoojiaan
jatkuvasti kauhun vallassa. Niinpä nääntynyt Kitty-parka palautti
enkelin varhain lauantai-aamuna ja päätti odottaa, kunnes hänen
kasvatustaitonsa olisi kehittynyt pitemmälle.

Kun tuli lämmin aika, Rose julisti, että Dulce tarvitsi
vuoristoilmaa, sillä hän muisti miten itse oli aikoinaan virkistynyt
Alppimajassa. Jessie-täti ja Jamie lähtivät mukaan, ja rouva Atkinson
otti heidät yhtä sydämellisesti vastaan kuin ennenkin. Sievät
tyttäret olivat kaikki naimisissa ja poissa kotoa ja heidän tilallaan
oli pyylevä palvelija, mutta muuten mikään ei näyttänyt muuttuneen.
Vain vanhusten päät olivat harmaammat ja nuorten koko joukon
korkeammalla kuin kuusi vuotta sitten.

Jamie ystävystyi heti naapuriston poikien kanssa ja antautui
kalastukseen sellaisella innolla, että olisi ansainnut toki
paremmankin saaliin. Ja Jessie-täti nautti lukemisesta, sillä kotona
siihen ei riittänyt aikaa; hän makasi onnellisena riippumatossa, kun
ei ollut sukkia parsittavana, nappeja ommeltavana tai taloushuolia
mieltä rasittamassa.

Rose kulki Dulcen kanssa kuin kanaemo heikkoa poikastaan vaalien.
Hän toivoi tämän hoitotavan tuottavan hyviä tuloksia ja vaali pikku
potilastaan päivä päivältä tyytyväisempänä. Alec-tohtori tuli käymään
muutamaksi kesäpäiväksi ja arveli, että lapsi oli voimistumaan päin.
Mutta suurin tapaus oli Feben odottamaton saapuminen.

Kaksi hänen oppilastaan oli kutsunut hänet mukaan huvimatkalle
vuoristoon, ja hän karkasi suuresta hotellista yllättääkseen
ystävänsä. Febe oli niin terveen ja onnellisen näköinen, että kaikki
huolet, joita Rosella oli hänestä ollut, haihtuivat kuin tuhka
tuuleen.

He viettivät kolme ihanaa päivää yhdessä, vaeltelivat ympäriinsä,
puhuivat niin kuin vain tytöt voivat pitkän eron jälkeen ja nauttivat
toistensa seurasta. Jotta kaikki olisi ollut täydellistä, tapahtui
omituinen yhteensattuma: Archie pistäytyi Alppimajalle sunnuntaiksi.
Jessie-täti ja lennätin säilyttivät salaisuutensa niin visusti,
että kukaan ei aavistanutkaan, mitkä vehkeilyt saivat aikaan tämän
onnellisen sattuman.

Eräänä helakan kauniina päivänä Rose istui talon takana rinteessä
vanhan omenapuun alla, missä he ennen usein leikkivät. Edessä
aukeni laaja laakso, ja heinäväen uurastus siellä viehätti silmää.
Vasemmalla virtasi vuolas joki, jota reunustivat uhkeat vihreät
jalavat, oikealla kohosivat punertavat vuoret rauhallisina ja
majesteettisina, ja yllä hehkui sydänsuven taivas kirkastaen kaiken.

Pikku Dulce nukkui leikistä väsyneenä makeasti pesässä, jonka oli
kaivanut lähellä olevaan heinäsuovaan, ja Rose nojasi rosoista
puunrunkoa vastaan rakennellen tuulentupia käsityö jalkojensa
juuressa. Unelmat näyttivät olevan kiehtovia ja onnellisia, sillä
hänen kasvonsa olivat kauniin levolliset, eikä hän huomannut junaa,
joka kiiti laakson halki jättäen jälkeensä valkoisen pilven. Sen
jyrinä vaimensi lähestyvien askelten äänen ja Rose katsoi kohti
etäisiä kukkuloita, kunnes huomasi äkkiä edessään päivettyneen,
hymyilevän nuoren miehen ja hypähti pystyyn riemuissaan:

-- Mac! Mistä sinä siihen tipahdit?

-- Washingtonin vuoren huipulta. Miten sinä voit?

-- En ole koskaan voinut paremmin. Lähdetäänkö sisään? Olet kai
väsynyt sellaisen putouksen jälkeen.

-- Kiitoksia, en lainkaan. Olin emännän puheilla. Hän kertoi, että
Jessie-täti ja Jamie ovat lähteneet kaupunkiin ja sinä istuskelet
vanhassa paikassasi; siksi tulin suoraan tänne. Aionkin levätä
tässä jos sallit, vastasi Mac heittäen repun selästään ja istahti
heinäkasaan kuin tuolille.

Rose istahti äskeiseen paikkaan, silmäili tyytyväisenä serkkuaan ja
sanoi:

-- Tämä on kolmas yllätys sen jälkeen kun tulin tänne. Ensin tulla
tupsahti setä, sitten Febe ja nyt sinä. Onko retkesi ollut hauska?
Setä kertoi sinun olleen jalkamatkalla.

-- Totisesti! Olen ollut kuin taivaassa tai ainakin lähellä sitä
melkein kaksi viikkoa, ja ajattelin, että äkkiputousta lievittäisi,
jos poikkeaisin kotimatkalla tänne.

-- Taivas näyttää sopivan sinulle hyvin. Olet ruskea kuin papu ja
niin reippaan ja pirteän näköinen, että on vaikea kuvitella sinun
pudonneen vuorelta, sanoi Rose miettien, kuinka hauskan näköinen
Mac olikin sinisestä flanellipuvustaan ja pölyisistä kengistään
huolimatta. Hänessä oli kukkuloilta saatua tyyntä jäntevyyttä, ja
hänen katseensa oli selkeä ja kirkas, koska hän oli saanut silmätä
vuorten huipuilta uusiin maailmoihin.

-- Patikointi on omiaan minulle. Uida pulahdin joessa tullessani, Mac
sanoi ravistaen kosteita hiuksiaan ja kohensi punaista marjaterttua,
jonka oli pistänyt napinläpeensä.

-- Olet ihan sen näköinen kuin olisit tavannut vedenneidon kotoa,
sanoi Rose.

-- Löysin hänet täältä, sanoi Mac kumartaen.

-- Kiitos kohteliaisuudesta. Saat toisen vastalahjaksi. Sinä tulet
päivä päivältä enemmän Alec-sedän näköiseksi, taidan ruveta sanomaan
sinua Alec nuoremmaksi.

-- Itse Aleksanteri Suurikaan ei olisi siitä kiitollinen, eikä Mac
tosiaan ollut niin tyytyväisen näköinen kuin Rose oli otaksunut.

-- Mutta sinä olet sedän näköinen, otsa vain on erilainen. Hänen
otsansa on leveä ja hyväntahtoinen, sinun korkea ja kaareva. Jos
sinulla ei olisi partaa ja jos tukkasi olisi pitkä, olisit ihan
Miltonin näköinen, lisäsi Rose varmana siitä, että tämä olisi Macille
mieleen.

Se todella huvitti häntä, sillä hän heittäytyi selälleen heiniin ja
nauroi niin sydämellisesti, että pelästytti oravan aidalta ja herätti
Dulcen.

-- Sinä kiittämätön lurjus! Eikö sinulle mikään kelpaa? Kun sanon,
että sinä olet maailman parhaimman miehen näköinen, sinä vain
kohautat olkapäitäsi, ja kun vertaan sinua suureen runoilijaan,
naurat täyttä kurkkua. Sinä taidat olla aika itserakas. Rosekin
nauroi Macin riemun tartuttamana.

-- Sinun syytäsi jos minä olen. Minusta ei missään suhteessa
voi tulla Miltonia, paitsi jos tulen joskus sokeaksi, Mac sanoi
vakavoituen.

-- Sanoit kerran, että jos mies yrittää lujasti, hän voi tulla miksi
tahtoo. Miksei sinusta voisi tulla runoilijaa? kysyi Rose.

-- Eikös minusta pitänyt tulla lääketieteen tohtori?

-- Voithan olla kumpikin. Onhan maailmassa ennenkin ollut
runoilija-lääkäreitä.

-- Tahtoisitko sinä, että minusta tulisi runoilija? kysyi Mac niin
vakavana kuin aikoisi todella yrittää.

-- En; mieluummin jompikumpi. Ei sillä ole väliä kumpi, mutta
sinun täytyy tulla kuuluisaksi. Olen hyvin kunnianhimoinen sinun
puolestasi; sillä olen vakaasti sitä mieltä, että sinussa piilee
nero. Se taitaa jo alkaa liikehtiä, ja olen oikein utelias näkemään
mitä siitä kehkeytyy.

Ennen kuin Mac ehti vastata, kuului vienosti: -- Jose-täti! ja
kääntyessään Mac huomasi Dulcen nousseen istumaan pesässään. Tämä
ihmetteli silmät pyöreinä leveätä sinistä selkää.

-- Tunnetko ritarisi? Mac kysyi tarjoten kohteliaasti kätensä, sillä
Dulce näytti hieman epäröivän, oliko tuo tuttu vai vieras.

-- Sehän on Mac, sanoi Rose, ja tuttu nimi rauhoitti lapsen heti;
tyttö kumartui eteenpäin ja suuteli Macia.

-- Minä poimin matkan varrella leikkikaluja ja sinä saatkin ne heti.
En odottanutkaan hiirulaiseltani noin suopeata vastaanottoa, sanoi
Mac mielissään, sillä Dulce ei tuhlaillut hyväilyjä.

-- Hän tunsi sinut, sillä minulla on valokuvat täällä mukana, ja
sinun kuvasi löydettyään hän aina suutelee sitä. En tahdo, että
hän unohtaa ensimmäisen ystävänsä, selitti Rose tyytyväisenä
oppilaaseensa.

-- Niin, minä olen ensimmäinen mutta en paras, vastasi Mac kaivellen
repustaan luvattuja leikkikaluja, jotka hän asetti heinille
ihastuneen Dulcen eteen.

Sieltä ei tullut kuvakirjoja eikä makeisia, vaan pitkiin
ruohonkorsiin pujotettuja marjoja, tammenterhoja ja sieviä käpyjä,
kissankullan välkkeisiä kiviä, muutama sinirinnan sulka ja sammalista
tehty linnunpesä, jossa oli valkoisia kiviä munina.

Luontoäiti tietää, mistä lapset pitävät, ja sillä on rajattomasti
leikkikaluja, kun vain osaa etsiä niitä. Tyttö otti tavarat iloiten
vastaan; Mac antoi hänen hiljaa itsekseen nauttia niistä ja alkoi
itse puolestaan ahtaa tavaroita takaisin reppuunsa. Pari kirjaa
oli Rosen lähellä, ja hän otti maasta toisen. Se aukeni tiuhaan
kirjoitetun paperin kohdalta.

-- Keatsin runot? En luullut sinun vaivautuvan lukemaan näin
uudenaikaista kirjallisuutta, hän sanoi ja siirsi paperia lukeakseen
sen alta.

Mac vilkaisi Rosea, sieppasi kirjan hänen kädestään ja pudisti sen
välistä muitakin paperilappusia, antoi sen sitten takaisin omituisen
nolon näköisenä ja sanoi pistäen paperit taskuunsa:

-- Suo anteeksi, se oli täynnä roskaa. Kyllä minä pidän Keatsista;
kai sinäkin tunnet hänet?

-- Luin Keatsia aika paljon, mutta kerran setä huomasi, että itkin
lukiessani "Basilin ruukkua", ja neuvoi minua jättämään toistaiseksi
runot vähemmälle, ettei minusta tulisi kovin hempeämielistä, vastasi
Rose käännellen kirjan sivuja, mutta katsomatta niihin. Hänen
päähänsä oli juuri pälkähtänyt uusi oivallus.

-- "Pyhän Agneksen ilta" on minusta maailman kaunein rakkaustarina,
sanoi Mac innostuneesti.

-- Lue se minulle. Haluaisin juuri nyt kuunnella runoja, ja sinä
lausut hyvin, kun kerran pidät siitä, sanoi Rose ja antoi viattoman
näköisenä kirjan takaisin.

-- Oikein mielelläni, mutta se on kylläkin pitkä.

-- Minä keskeytän sinut jos alan väsyä. Dulce ei häiritse, hän
viihtyy noitten tavaroittensa kanssa.

Hyvillään tehtävästään Mac asettui mukavasti ruohikolle, ja nojaten
päänsä käsiin hän luki tuon kauniin tarinan. Rose katseli häntä
tarkkaavasti ja näki hänen silmissään muutakin kuin ihailua, kun hän
silloin tällöin vilkaisi kuin kysyäkseen, nauttiko Rose yhtä paljon
kuin hän itse.

Rose ei voinut olla nauttimatta. Mutta kuunnellessaan Rose ei
ajatellut Keatsia vaan Macia. Oliko Mackin runoilija? Hän saattoi
olla; käytyään läpi kömpelön toukka-asteen ja sulkeutuneen kotelon
kehityksen ihana perhonen lehahtaisi esiin kaikkien ihmeeksi. Tämä
mielijohde sai hänet niin valtoihinsa, ettei hän edes kiittänyt,
kun tarina loppui, vaan kumartui eteenpäin, ja kysyi sellaisella
äänensävyllä, että Mac ihan hätkähti ja näytti kuin pilvistä
pudonneelta:

-- Mac, kirjoitatko sinä koskaan runoja?

-- En.

-- Miksi sitten sanot sitä laulua, jonka Febe lauloi ja jossa oli
lintujen kuoro?

-- Ei se ollut mitään ennen kuin Febe sävelsi sen. Mutta hän lupasi
olla kertomatta.

-- Ei hän mitään puhunutkaan, minä vain arvasin ja nyt tiedän sen,
nauroi Rose mielissään, kun sai toisen kiinni.

Mac paiskasi nolostuneena Keats-paran pois ja koetti kyynärpäihinsä
nojaten kätkeä punastuneet kasvonsa.

-- Ei sinun tarvitse olla noin syyllisen näköinen; eihän runojen
kirjoittaminen ole mikään synti, sanoi Rose huvittuneena Macin
hämmennyksestä.

-- On synti sanoa tuollaista roskaa runoudeksi, mutisi Mac.

-- Suurempi synti on väittää, ettet koskaan kirjoita niitä.

-- Jokainen kai töhertelee jotain joutessaan tai kun on rakastunut,
selitti Mac syyllisen näköisenä.

Rose ei oikein voinut ymmärtää Macissa tapahtunutta muutosta, mutta
viimeinen sana toi hänen mieleensä seikan, jonka hän kokemuksesta
tiesi innoittavan nuorukaisia runontekoon. Kumartuen taas Macin
puoleen hän kysyi juhlallisesti, veitikka silmäkulmassa:

-- Mac, oletko sinä rakastunut?

-- Näytänkö minä muka siltä? Mac nousi istumaan niin loukkaantuneen
näköisenä, että Rose heti pyysi anteeksi sanojaan. Mac ei tosiaan
ollut sulhasmiehen näköinen heinänsiemeniä tukassaan, sirkkojen
loikkiessa pitkin selkää ja pitkien säärien ulottuessa omenapuusta
heinäsuovaan asti.

-- Ei, et ole; pyydän nöyrimmästi anteeksi. Ajattelin vain, että
mielesi olisi piristynyt siitä, kun et kerran runoilekaan.

-- Olen piristynyt siitä, että minulla on ollut hyvää seuraa. Ei voi
olla viikkoa Thoreaun seurassa tulematta itsekin paremmaksi. Hauskaa
että se näkyy minusta, sanoi Mac ottaen taskustaan hyvin kuluneen
kirjan kuin esitellen rakkaan ja arvossapidetyn ystävän.

-- Olen lukenut joitakin kappaleita ja pidin niistä; ne ovat
hyvin omintakeisia, raikkaita ja joskus huvittavia, sanoi Rose ja
katseli hymyillen niitä aitoja jälkiä, joita luonto oli jättänyt
kirjan lehdille; yhdelle aukeamalle oli ilmeisesti satanut,
musertunut marja oli punannut toisen, ja kannet olivat haalistuneet
auringonpaisteesta, jota näytti tihkuneen kansien sisäänkin.

Mac silmäili kirjaa ja luki pätkän sieltä toisen täältä.

"Emme opi paljon tieteellisistä kirjoista, vaan koruttomista
inhimillisistä kirjoista; suorista, avomielisistä elämäkerroista."

"Lukekaamme edes terveitä kirjoja. Olkoon runoilija yhtä
elinvoimainen kuin sokerivaahtera, jossa on elinnestettä niin paljon,
että puu pysyy vihreänä vaikka sitä vuodatetaankin ruukkuihin,
eikä kuin viiniköynnös, joka tultuaan keväällä leikatuksi ei kanna
hedelmää, vaan vuodattaa verensä kuiviin itseään lääkitessään."

-- Se sopii sinuun, sanoi Rose pysyen yhä epäilyksessään, joka
viehätti juuri epätodennäköisyytensä vuoksi.

Mac vilkaisi Roseen ja sanoi hiljaa, vaikka hänen silmänsä loistivat
ja hymy väikkyi suupielissä: -- Saammepa nähdä. Hän sulki kirjan ja
jatkoi hetken kuluttua:

-- No, nyt kun sinä olet kuulustellut minua tarpeeksi, on minun
vuoroni kysyä. Mikä sinua sitten on noin piristänyt, kuten sanoit.
Mitä sinä olet tehnyt, kun olet entistä enemmän nimesi kaltainen?
kysyi Mac äkkiä siirtäen sodankäynnin vihollisen alueelle.

-- Olen vain nauttinut elämästä. Istun todella täällä päivästä
toiseen yhtä onnellisena ja vähään tyytyväisenä kuin Dulce enkä tunne
olevani paljon vanhempi häntä, vastasi tyttö.

-- 'Kuin ruusu sorja umpuks' saisi uudestaan', sanoi Mac hiljaa
siteeraten ystäväänsä Keatsia.

-- Enhän minä voi! Minun täytyy puhjeta kukkaan, tahdoinpa tai en,
ja ainoa huoleni on, etten tiedä minkä terälehden kulloinkin olisi
auettava, sanoi Rose.

-- Miten pitkälle olet päässyt? kysyi Mac jatkaen kuulustelua.

-- Annahan kun mietin. Sen jälkeen kun vuosi sitten palasin kotiin,
olin ensin iloinen, sitten alakuloinen, sitten ahkera ja nyt olen
vain onnellinen. En tiedä miksi; mutta tuntuu kuin odottaisin mitä
seuraavaksi tapahtuu, sanoi Rose.

Mac katseli häntä miettivästi hetken. Hän tunsi kummallista halua
auttaa jollain tavoin eikä tiennyt parempaa neuvoa kuin tarjota
sitä, mikä hänelle itselleen oli ollut suurimmaksi avuksi. Hän otti
maasta toisen kirjan, avasi sen merkkinä olevan tammenlehden kohdalta
ja ojensi Roselle kuin tarjoten lahjaksi jotain ihmeellistä ja
kallisarvoista:

-- Jos tahdot oppia ottamaan rohkeasti vastaan mitä sitten tuleekin,
niin lue tästä ja sieltä, mistä lehti on taitettu.

Rose otti kirjan, näki sanan "Itseluottamus" ja lehtiä käännellen
luki sieltä täältä viivattuja kohtia:

-- "Ole oma itsesi; älä koskaan jäljittele muita. Vain Luoja voi
osoittaa meille, missä voimme parhaamme antaa."

-- "Tee mikä sinulle on uskottu, silloin et havittele etkä uskalla
liikaa."

Tultuaan taitetun lehden kohdalle, jonka otsikkona oli "Sankaruus",
hän luki, ja hänen kasvonsa kirkastuivat:

"Nuori nainen kulkekoon tietään mieli selkeänä ja pystyssä päin,
tallettakoon aarteenaan jokaisen uuden kokemuksen, tutkikoon kaiken
mihin hänen silmänsä sattuu, jotta oppisi tuntemaan oman vasta
heränneen olemuksensa voiman ja tenhon."

"Ystäväni, älä milloinkaan laske pelosta purjeitasi! Tule uljaana
satamaan tai viiletä aavoja vesiä Luojasi turvin!"

-- Sinähän ymmärrät tuon? kysyi Mac, kun Rose vilkaisi häneen kuin
olisi löytänyt juuri omiin tarpeisiinsa soveltuvan kohdan.

-- Ymmärrän minä, mutta en ole uskaltanut koskaan lukea näitä sillä
luulin että ne ovat minulle ihan liian vaikeatajuisia.

-- En pyydäkään, että lukisit tai ymmärtäisit koko kirjan -- en
itsekään pysty siihen, mutta suosittelen noita kahta merkitsemääni
ja sitten lukuja "Rakkaus" ja "Ystävyys". Lue ne ja kerro mitä pidät
niistä. Jätän kirjan sinulle.

-- Kiitoksia. Kaipasinkin juuri jotain hienoa luettavaa ja tämä
taitaa todella olla sopivaa. Jessie-täti saattaa kyllä tuumia, että
minä ylpeilen, kun koetan lukea Emersonia.

Silloin kuului "Hei, hei!" ja katsoessaan ympärilleen he
näkivät Jamien tutkivan heitä arvostelevasti; pojalla oli käärö
siirappinekkuja toisessa kädessä, kimppu uusia ongenkoukkuja
huolellisesti toisessa ja hattu kenotti takaraivolla.

-- Mitäs kuuluu, poikaseni? kysyi Mac nyökäten.

-- Hienoa. Hauskaa että tulit! Luulin jo Archien taas ilmestyneen
tänne, eikä hänestä ole iloa. Mistä sinä tulit? Ja mitä varten?
Kuinka kauan aiot viipyä? Tahdotko yhden? Ne ovat hurjan hyviä?

Kysymyksen toisensa perään pudotellen Jamie lähestyi, puristi
reippaasti kättä, istui pitkän serkkunsa viereen ja tarjosi
vieraanvaraisesti kaikille nekkujaan.

-- Tuliko kirjeitä? kysyi Rose ottamatta tahmeita makeisia.

-- Koko pinkka, mutta äiti ei muistanut antaa niitä, ja minulle tuli
hoppu, kun rouva Atkinson sanoi, että oli tullut vieraita, enkä minä
ehtinyt odottaa, selitti Jamie suu täynnä.

-- Minä pistäydyn hakemassa. Täti on varmaan väsynyt, ja olisi hauska
lukea uutiset yhdessä.

-- Mukava tyttö, huomautti Jamie, kun Rose lähti ajatellen, että Mac
ehkä haluaisi tukevampia virvokkeita kuin makeiset.

-- Kyllä kai, kun juoksutat häntä asioillasi, senkin laiskuri,
vastasi Mac katsoen pitkään Rosen jälkeen.

-- Oh, tuota -- hän tekee sen mielellään. Rose pitää minusta, ja
minä olen oikein kiltti hänelle aina kun ennätän, selitti Jamie
tyynesti. -- Kerran kun ongenkoukku oli tarttunut sääreeni, annoin
hänen leikata sen terävällä kynäveitsellä irti, ja usko pois, että se
teki kipeätä, mutta minä en edes yhtään kiemurrellut, ja hän sanoi,
että olen reipas poika. Ja sitten kerran jäin autiolle saarelleni
-- tuolla lammella, tiedäthän -- vene ajelehti pois, ja siellä sain
olla melkein tunnin ennen kuin kukaan kuuli. Mutta Rose arvasi minun
olevan siellä ja käski minun uida rannalle. Matka ei ollut pitkä,
mutta vesi oli kamalan kylmää, eikä se ollut ollenkaan hauskaa. Minä
lähdin kuitenkin ja pääsin ihan hyvin puoli matkaa, mutta sitten sain
suonenvedon tai jotain semmoista ja rupesin huutamaan, ja hän tuli
päätäpahkaa veteen ja kiskoi minut rantaan. Enkö ollut kiltti, kun
tottelin ja läksin uimaan?

-- Hänhän se kiltti oli kun onki kuiville mokoman rasavillin. Taidat
koko ajan kiusata häntä, onkin ehkä parasta, että vien sinut kotiin
huomenaamulla, ehdotti Mac pyöräyttäen pojan nurin niskoin, niin että
Dulce taputti käsiään pesässään.

Kun Rose palasi tuoden kylmää maitoa, piparkakkuja ja kirjeet,
hän näki Emersonin lukijan puussa pommittamassa omenanraakileilla
Jamieta, joka turhaan koetti osua takaisin.

Varhain seuraavana aamuna Mac oli lähdössä, ja Rose saattoi häntä
vanhalle kirkolle asti.

-- Aiotko kävellä koko matkan? hän kysyi, kun he astelivat vierekkäin
kasteisena raikkaana kesäaamuna.

-- Vain kolmisenkymmentä kilometriä, sitten astun junaan ja huristan
takaisin työhöni, vastasi Mac taittaen siron saniaisen Roselle.

-- Etkö koskaan kaipaa seuraa?

-- En; minulla on parhaat ystäväni mukanani, kuten tiedät, ja hän
taputti taskuaan, josta pilkisti Thoreaun teos.

-- Taisit jättää tänne parhaan, sanoi Rose tarkoittaen lainaamaansa
kirjaa.

-- Lue ja koeta sulattaa se hyvin. Kirjoita sitten minulle ja
kerro mitä ajattelet siitä. Kirjoitathan? hän kysyi kun he tulivat
tienristeykseen.

-- Jos sinä vastaat. Mahdatko ehtiä? Runoileminen, anteeksi,
lääketiede vie paljon aikaa, vastasi Rose kiusoitellen, sillä
kun Mac seisoi siinä paljain päin ja lehtien varjot leikkivät
hänen otsallaan, Rosen mieleen palasi heinäsuovien keskellä käyty
keskustelu, eikä Mac totisesti näyttänyt lääketieteen tohtorilta.

-- Minä järjestän aikaa.

-- Hyvästi, Milton.

-- Hyvästi, Sabrina.



18

AAMUHÄMÄRÄÄ


Macin vierailusta alkoi kirjeenvaihto, jota jatkui koko kesän. Rose
nautti siitä ja pahoitteli sen loppumista palatessaan syyskuussa
kotiin, sillä Mac kirjoitti paremmin kuin puhui.

Kun Rose näki Macin ensimmäisen kerran kotiintulonsa jälkeen, tämä
oli aivan muuttunut. Hän oli saanut päähänsä ajattaa tukkansa ja
partansa, ja tullessaan käymään hän oli niin oudon näköinen, että
Rose tuskin tunsi häntä; pörröinen tukka oli nyt sievästi leikattu
ja harjattu ja hellästi vaalittu ruskea parta hävinnyt jäljettömiin,
mikä antoi koko kasvoille uuden ilmeen.

-- Koetatko olla Keatsin näköinen? kysyi Rose arvostelevasti
silmäillen, mutta ei päässyt selville oliko muutos eduksi vai ei.

-- Koetan olla olematta sedän näköinen, Mac vastasi tyynesti.

-- Mitä varten? kysyi Rose kummissaan.

-- Tahdon olla itseni näköinen enkä kenenkään toisen, olipa tuo
toinen sitten kuinka kuuluisa tai hyvä tahansa.

-- Mutta etpäs onnistunut, sillä nyt sinä olet ihan saman näköinen
kuin keisari Augustus nuorena, vastasi Rose ja olikin varsin
mielissään, kun huomasi kuinka kaunismuotoinen pää karkean pörrön
alta oli ilmestynyt.

-- Tosiaan, nainen keksii vertauskohtia kaikkeen auringon alla!
nauroi Mac, jota huomautus ei lainkaan imarrellut. -- Mitä arvelet
minusta ylimalkaan? hän kysyi hetkistä myöhemmin, kun huomasi Rosen
yhä mietteissään tarkastelevan häntä.

-- En tiedä vielä. Muutos on niin suuri, etten tunne sinua, meidät
kai pitäisi esitellä toisillemme. Sinä olet tietenkin paljon
siistimmän näköinen, ja taidanpa kyllä pitää siitä, kunhan totun
näkemään hienon näköisen herrasmiehen liikkuvan talossa vanhan
metsäläisystäväni sijasta, vastasi Rose pää kallellaan nähdäkseen
Macin sivulta.

-- Älä kerro sedälle syytä muutokseen: hän luulee, että tein sen
vilpoisuuden takia. Kaikki toiset ovat jo tottuneet minuun, sanoi Mac
kuljeskellen huoneessa kuin hiukan häpeillen päähänpistoaan.

-- Enhän toki, mutta älä välitä, ellen vähään aikaan ole yhtä
tuttavallinen kuin ennen, sillä sinä tosiaan tunnut vieraalta. Siinä
saat rangaistuksen erikoisuuden tavoittelusta.

-- Kuten haluat. En aiokaan häiritä sinua usein, sillä minusta tulee
ahkera. Menen ehkä L:iin tänä talvena, jos setä pitää sitä edullisena.

-- Et sentään lähtisi. Olen juuri oppinut tuntemaan sinut ja
nauttimaan sinun seurastasi ja ajattelin, että luemme yhdessä
tänä talvena. Täytyykö sinun mennä? Rose näytti unohtaneen kaiken
vierastelun ja piteli kiinni Macin takinnapista.

-- Kyllä minun on lähdettävä, niin on suunniteltu, ja minä olen
hartaasti toivonut tätä matkaa, vastasi Mac, ja hän näytti niin
innokkaalta, että Rose päästi hänet irti ja sanoi alakuloisesti:

-- Taitaa kuulua asiaan, että te kaikki tulette noin levottomiksi
ja lennätte pois, mutta on ikävä päästää teidät toinen toisensa
jälkeen ja jäädä tänne yksin. Charlie on poissa, Archie ja Steve
ajattelevat vain tyttöjään, nuoremmat pojat ovat koulussa, Jamie on
enää 'leikkimässä Rosen kanssa'.

-- Mutta minähän tulen takaisin, ja olet varmaan iloinen lähdöstäni,
kun tuon sinulle..., aloitti Mac äkkiä innostuen ja puraisi sitten
huultaan kuin olisi ollut puhumaisillaan sivu suunsa.

-- Mitä tuot? kysyi Rose uteliaana, sillä sanat ja liikkeet eivät
olleet Macille ominaiset.

-- En muistanut kuinka kauan kestää, ennen kuin saa diplomin, Mac
sanoi kävellen poispäin.

-- Yksi hyöty sinun lähdöstäsi on. Tapaat Feben ja voit kertoa
minulle hänen asioistaan, sillä hän on niin vaatimaton, ettei itse
kerro puoliakaan. Tahdon tietää kuinka hän menestyy. Lupaathan
kirjoittaa.

-- Lupaan toki, Mac nauroi hiljaa itsekseen kumartuessaan katsomaan
takan reunustalla olevaa Psykheä. -- Onpa tämä sievä, hän lisäsi
totisena ja otti sen käteensä.

-- Ole varovainen. Setä antoi sen minulle uudenvuodenlahjaksi, ja
minä pidän siitä kovasti. Psykhe nostaa juuri lamppuaan nähdäkseen
miltä Eros näyttää, koska ei ole vielä nähnyt häntä, sanoi Rose
järjestellen ompelupöytäänsä.

-- Sinun pitäisi hankkia tänne Eros katseltavaksi. Psykhe on
odottanut melkein vuoden ja saanut katsella pelkkää pronssista
sisiliskoa, sanoi Mac katsoen hiukan ujosti ja samalla rohkeasti, ja
se oli outoa ja nolostuttavaa.

-- Eros pakeni tiehensä heti kun Psykhe herätti hänet, ja nyt
tyttöparan on ikävä.

-- Tiedätkö, hän on ihan sinun näköisesi? Hiukset solmulla ja kasvot
henkevät. Etkö itse huomaa sitä? kysyi Mac kääntäen siroa kuvaa Rosea
kohti.

-- En hiukkaakaan. Saas nähdä, kenen näköinen olen ensi kerralla!
Minua on verrattu Fra Angelicon enkeliin, Pyhään Agnekseen ja nyt
"Syykeen" kuten Annabel sitä nimitti.

-- Käsittäisit kyllä mitä tarkoitan, jos voisit joskus nähdä itsesi
sellaisena kuin olet kuunnellessasi musiikkia, puhellessasi vakavasti
tai ollessasi oikein liikuttunut. Koko sielusi kuvastuu silloin
silmistäsi.

-- Huomauta minulle ensi kerralla kun näet minut sielukkaana, katson
sitten peilistä pukeeko se minua, sanoi Rose ilkamoiden ja järjesteli
kirjavia villalankojaan.

    -- Niin kuin tuuli illansuussa
    yli leijut sä nurmien;
    ja kuin unet huhtikuussa
    ohi häivyt sä valkoinen,

lausui Mac hiljaa ajatellen valkopukuista olentoa, joka kesäpäivänä
kulki vihreätä rinnettä; sitten hän kuin häveten hempeämielisyyttään
asetti pienoisveistoksen varovasti paikalleen ja alkoi puhua muusta.

Rose ei tavannut Macia muutamaan viikkoon, sillä tämä ilmeisesti
halusi korjata mitä oli loma-ajalla laiminlyönyt ja oli entistäkin
merkillisempi ja hajamielisempi milloin tuli näkyviin. Sitä mukaa
kuin Rose tottui Macin muuttuneeseen ulkomuotoon, hän huomasi Macin
muuttuvan muutenkin; Rose seurasi hyvin kiinnostuneena tuon 'hienon
näköisen herrasmiehen' kehitystä ja tuumi nähdessään hänessä vuoroin
uudenlaista arvokkuutta, vuoroin omituista rauhattomuutta ja joskus
hitusen tunteikkuutta: Nerous alkaa liikehtiä, ihan niin kuin
ennustin.

Kun suvulla oli surua, ei Rosen yhdentenäkolmatta syntymäpäivänä
pidetty juhlia, vaikka pojat olivat suunnitelleet kaikenlaista
hauskaa. Kaikki tunsivat sinä päivänä aivan erityistä hellyyttä Rosea
kohtaan, ja hän oli hukkua lahjoihin.

Eräs lahja miellytti häntä aivan erityisesti, vaikkei hän voinut olla
hymyilemättä sen antajalle. Mac näet lähetti hänelle Eroksen -- ei
tuollaista pulleata häijynilkisesti nauravaa poikaa, vaan solakan,
siivekkään nuorukaisen, joka nojasi jännittämättömään jouseensa,
katkennut nuoli jalkojensa juuressa. Sen mukana tuli runo "Psykhelle".

Rose luki säkeet yhä uudelleen istuessaan kullankeltaisten ja
helakanpunaisten lehtien koristamassa huoneessaan ja löysi niistä
kerta kerralta uutta kauneutta. Lahja oli hänelle mieleen; hän oli
kyllästynyt kallisarvoisiin esineisiin ja antoi arvoa serkkunsa
lahjakkuudelle.

Kaikki pistäytyivät päivän mittaa onnittelemassa, ja kaikkein
viimeisenä tuli Mac. Rose sattui olemaan kahden kesken Dulcen kanssa.
Hän ihaili loistavaa auringonlaskua länteen antavasta ikkunastaan;
lokakuu toivotti lapselleen kauniisti hyvää yötä.

Macin astuessa huoneeseen Rose laski tytön sylistään ja meni
serkkuaan vastaan.

-- Mac kulta, se oli ihana! En tiedä kuinka sinua kiittäisin, kas
tässä. Ja vetäen Macin luokseen hän antoi syntymäpäiväsuudelman,
jonka kaikki muutkin olivat saaneet.

Mutta tällä kertaa sillä oli kummallinen vaikutus: Mac lehahti
tulipunaiseksi. Rose lisäsi leikkisästi:

-- Et saa koskaan enää sanoa, ettet kirjoita runoja, etkä saa
nimittää säkeitäsi roskaksi; minä tiesin että sinä olet nero, ja nyt
olen siitä varma.

Silloin Mac keskeytti kuin vasten tahtoaan:

-- Ei, älä. Ei se ole neroutta. Ja kun Rose hämmästyi hänen kiihkeää
sävyään, hän lisäsi koettaen hillitä ääntään:

-- En aikonut vielä puhua, mutta en voi antaa sinun pettää itseäsi
tuolla tavoin. Minun täytyy sanoa totuus. En halua että suutelet
minua serkkunasi, kun minä puolestani rakastan sinua.

-- Voi, Mac, älä laske leikkiä! huudahti Rose hämillään.

-- Puhun totisinta totta, Mac vastasi. -- Voit suuttua jos tahdot.
Olen varautunut siihen, sillä tiedän, että minun on liian aikaista
puhua. Minun pitäisi odottaa kenties vuosia, mutta sinä olit niin
onnellisen näköinen, että rohkenin toivoa sinun unohtaneen.

-- Unohtaneen mitä? kysyi Rose terävästi.

-- Charlien.

-- Voi, te kaikki uskotte itsepintaisesti, että minä rakastin häntä,
Rose huudahti kärsimättömästi, sillä suvun harhakäsitys oli tosiaan
kovin rasittava.

-- Mitä muutakaan voisimme, kun hänessä oli kaikkea mitä naiset
ihailevat, sanoi Mac.

-- Minä en ihaile heikkoutta; en voi rakastaa, ellen voi samalla
tuntea luottamusta ja kunnioitusta. Tee minulle oikeutta ja usko se,
olen väsynyt selittelyyn.

Rose puhui melkein kiihkeästi; Macin hillitty kiintymys tehosi häneen
syvemmin kuin Charlien liikuttavimmatkaan kohtaukset, vaikkei hän
itsekään tiennyt syytä siihen.

-- Mutta hän rakasti sinua, aloitti Mac.

-- Se juuri olikin vaikeinta! Sen takia minäkin koetin rakastaa
häntä -- ja toivoin, että hän voisi pysyä lujana minun tähteni ellei
itsensä vuoksi. Sen takia olikin toisinaan raskasta, sillä halveksin
tahtomattanikin sellaista heikkoutta. En tiedä millaisia toisten
tunteet ovat, mutta minulle rakkaus ei merkitse kaikkea. Minun täytyy
saada katsoa ylös eikä alas, tahdon luottaa ja kunnioittaa. Olen
voinut tehdä niin tähän asti, enkä osaisi elää ilman.

-- Sinun ihanteesi on korkea. Toivotko löytäväsi sen, Rose? kysyi Mac.

-- Toivon, vastasi Rose. -- Toivon todella löytäväni, sillä en vaadi
kohtuuttomia enkä odota täydellisyyttä. Hymyile pois jos tahdot,
mutta en minä vielä luovu sankaristani. Rose koetti lyödä asian
leikiksi johtaakseen puheen pois vielä vaarallisemmista aiheista.

-- Pelkään että saat odottaa kauan, ja hehku sammui Macin kasvoilta,
sillä hän ymmärsi Rosen tarkoituksen ja tiesi saaneensa vastauksen.

-- Setä on minun tukenani. Kuinka voisin olla uskomatta hyvyyteen,
kun koko ajan näen mitä se voi olla ja saada aikaan?

-- Ei kannata puhua enempää, sillä minulla on hyvin vähän
tarjottavana. En saa sanojani takaisin; mutta toivotan sinulle onnea,
sillä sinä tosiaan ansaitset kaikkein parhaan.

Mac liikahti kuin lähtisi pitemmittä puheitta alistuen
välttämättömyyteen niin miehekkäästi kuin suinkin.

-- Kiitos, Mac. Tunnen olevani kovin kiittämätön ja epäystävällinen.
Kunpa voisin vastata sinulle niin kuin toivot, minähän pidän sinusta!
Rose katsoi serkkuaan niin avomielisen herttaisesti, että Macin
kasvot kirkastuivat äkkiä.

-- Etkö voisi kokeeksi ottaa minua siksi aikaa, kun odotat sitä
oikeata? Kestää ehkä vuosikausia, ennen kuin löydät hänet. Voisit
oppia yhtä ja toista, mistä olisi sitten hyötyä.

-- Voi, Mac mitä minun pitää tehdä sinulle? huokasi Rose perin
hämmentyneenä merkillisestä kosinnasta ja tietämättä itkeäkö vai
nauraa.

-- Pidä minusta edelleenkin ja anna minun rakastaa sinua omalla
tavallani. Koetan tyytyä siihen.

-- Se ei olisi oikein. Ja jos minun sankarini ilmestyisi, mitä
sinusta silloin tulisi?

-- Olisin Alec-sedän kaltainen ainakin yhdessä suhteessa --
uskollisuudessa.

Tämä vetosi Rosen sydämeen ja hänen mieleensä tuli ajatus: --
Täytyykö hänenkin olla yksinäinen koko elämänsä? Minä en rakasta
ketään toistakaan, miksen voisi tehdä Macia onnelliseksi ja unohtaa
itseni?

Se ei olisi vaikeata, hän myönsi sen, vaikka muistutti itselleen,
ettei myötätunto ole samaa kuin rakkaus. Hän olisi tahtonut
antaa kaiken mitä saattoi ja pidättää itselleen niin paljon
Macin kiintymystä kuin rehellisesti voi, sillä se näytti yhä
kallisarvoisemmalta, kun hän oli aikeissa hylätä sen.

-- Toivottavasti olet sedän kaltainen toisella ja paremmalla tavalla.
Sinullakin pitää olla arvokas ihanne, mutta sinun on myös löydettävä
hänet ja tultava onnelliseksi, sanoi Rose päättäen olla horjahtamatta
hetken mielijohteeseen.

-- Minä olen löytänyt hänet, mutta onnesta ei ole tietoa, vai mitä?
kysyi Mac haikeasti.

-- Minä en voi antaa sinulle rakkautta jota toivot, mutta luotan
sinuun ja kunnioitan sinua koko sydämestäni -- vaikka en tiedä onko
siitä juuri lohtua, sanoi Rose.

Mutta nuo viimeiset sanat saivat Macissa aikaan muutoksen.

Päästäen Rosen kädet hän ryhdistäytyi kuin olisi saanut uutta tarmoa,
ja hänen ilmeensä kirkastui.

-- Siitä on paljon lohtua, hän sanoi, ja hänen äänessään oli niin
kiitollinen sävy, ettei Rose voinut olla liikuttumatta. -- Sanoit
että rakkautesi täytyy perustua kunnioitukseen, ja siihen asti olet
jo päässyt. Kai minä voin ansaita loputkin! Minä en ole vielä mitään,
mutta kaikki on mahdollista, jos ihminen rakastaa koko sydämestään ja
sielustaan ja voimastaan. Rose, minusta tulee sinun ihanteesi, vaikka
saisin tehdä työtä vuosikausia. Minä saan sinut vielä rakastamaan
itseäni. Älä säikähdä, en ole menettänyt järkeäni, olen juuri
löytänyt sen. En pyydä mitään, en koskaan puhu toiveestani, mutta
minua ei voi estää. Minä tahdon onnistua!

Ja Mac lähti äkkiä huoneesta kuin olisi kiirehtinyt heti toteuttamaan
suunnitelmaansa.

Rose oli niin hämmästynyt tästä kaikesta, että lysähti tuolille
hiukan väristen. Hän tunsi, että jokin uusi väkevä voima oli
tarttunut hänen elämäänsä. Aivan kuin sen Macin tilalle, jonka
hän oli ennen tuntenut, olisi tullut toinen, hellittämättömämpi,
määrätietoisempi. Jos toivo sai hetkeksi aikaan näin merkillisen
muutoksen, eikö onni saisi sitä aikaan koko eliniäksi?

Rose koetti arvailla, mitä Mac aikoi tehdä ja kuinka tämä
käyttäytyisi seuraavan kerran tavattaessa, ja hän oli melkein
vihainen itselleen, kun ei osannut ratkaista, miten itse menettelisi.
Mitä enemmän hän ajatteli, sitä sekavammaksi kaikki kävi. Ja koska
oli mahdotonta aavistaa, mitä oli tulossa, hän lakkasi viimein
pohtimasta asiaa ja väsyneenä turhaan mietiskelyynsä vei Dulcen
nukkumaan. Hän toivoi että olisi voinut panna huolensa pois yhtä
helposti ja rauhallisesti kuin unisen pikku kasvattinsa.

Mutta Mac tuotti Roselle uuden yllätyksen pitämällä tunnollisesti
lupauksensa. Hän ei pyytänyt mitään, ei puhunut toiveistaan, oli
ystävällinen ja hiljainen entiseen tapaan, aivan niin kuin mitään ei
olisi tapahtunut. Ei, ei sentään aivan, sillä silloin tällöin kun
Rose vähimmän odotti, hän näki taas Macin kasvoilla selittämättömän
ilmeen, katseen josta aivan kuin virtasi päivänpaistetta hänen
ympärilleen. Oli mahdotonta unohtaa, että tuon tyyneyden alla oli
väkevä ja tulinen maailma, joka aukenisi pelkästä kosketuksesta,
yhdestä ainoasta sanasta.

Charlie oli väsyttänyt Rosen vaatimalla liian paljon tai tarjoamalla
enemmän kuin Rose voi ottaa vastaan. Mac ei tehnyt kumpaakaan, hän
vain rakasti ääneti, kärsivällisenä ja toiveikkaana, ja tällainen
uskollisuus tehosi juuri Rosen kaltaiseen tyttöön. Hän ei voinut
kieltää eikä soimata, koska mitään ei pyydetty eikä vaadittu; hänen
ei tarvinnut sääliä, sillä Mac ei valittanut. Oli vain oltava yhtä
rehellinen ja aito kuin hänkin ja yhtä luottavaisesti odotettava
tämän vaiheen päättymistä, oli sitten tullakseen mitä tahansa.

Tämä tilanne toi Rosen elämään jonkinlaista jännitystä, joka ei ollut
epämiellyttävää. Silti hän ei suinkaan millään tavoin rohkaissut
Macia, sillä hän ajatteli, että jos hän ei ravitsisi tämän rakkautta,
se nääntyisi pian nälkään. Mutta se näytti elävän pelkästä ilmasta,
ja pian Rosesta alkoi tuntua, että voimakas tahto vaikutti häneen
hitaasti mutta varmasti. Ellei Mac olisi sanonut, että hän aikoi
saada Rosen rakastumaan, Rose olisi ehkä vaistomaisesti taipunut,
mutta nyt hän erehtyi luulemaan sääliksi voimaa, joka kehotti häntä
myöntymään, ja hän ponnisteli kaikin voimin vastaan ymmärtämättä
syytä siihen levottomuuteen, joka usein valtasi hänet.

Hän oli ailahteleva kuin huhtikuun päivä ja olisi kummastuttanut
Alec-tohtoria oikuillaan, jos tämä olisi tiennyt ne kaikki. Setä
huomasi kuitenkin kylliksi oivaltaakseen mistä oli kysymys, mutta hän
ei ollut huomaavinaan mitään, koska tiesi, että kuumeen on tehtävä
tehtävänsä.

Mac oli sanonut lähtevänsä marraskuussa, ja Rose alkoi jo toivoa että
hän lähtisi. Hän huomasi, että tuo äänetön ihailu ei ollut hänelle
lainkaan hyväksi, sillä se esti häntä toteuttamasta täksi talveksi
tekemäänsä työsuunnitelmaa. Yrittipä hän mitä tahansa, ajatukset
varastautuivat alinomaa harhateille. Tässä vaiheessa Dulcen seura oli
rauhoittavaa, sillä hiljainen lapsi soi Roselle aikaa mietiskelyyn.
Seuraelämä ei houkutellut, mieluummin Rose piti huolta Plenty-tädin
punaisista flanellikääreistä, kamfertista ja reumatismivoiteesta.
Vain pitkillä ratsastusretkillään hän vapautui hetkeksi ajatusten
sekasorrosta.

Viimein hän teki päätöksensä ja lähti teroittamaton kynä aseenaan
kirjastoon neuvottelemaan Alec-sedän kanssa sellaiseen aikaan,
jolloin Mac ei tavallisesti ollut siellä.

-- Vuolisitko tämän kynän, setä? hän kysyi kurkistaen, oliko setä
yksin.

-- Kyllä, kultaseni, vastattiin niin tohtorin äänellä, että Rose
astui epäröimättä sisään.

Mutta astuttuaan pari askelta hän pysähtyi harmistuneena, sillä
pää, joka kohosi korkean kirjoituspöydän takaa, ei ollut harmaa ja
pörröinen, vaan ruskea ja kammattu: Mac siellä kirjoitteli eikä
Alec-setä.

-- Jatka vain työtäsi, en tahdo häiritä eikä minulla ole kiirettä,
änkytti Rose harkiten, olisiko järkevämpää jäädä vai paeta.

Mac selvitti tilanteen ottamalla kynän hänen kädestään ja alkoi
tyynesti vuolla sitä. Hymyillen hän kysyi:

-- Teräväksi vai tylpäksi?

-- Mieluummin teräväksi, vastasi Rose samaan tapaan. Hauska että teet
tuota, hän lisäsi rohkaistuen Macin tyyneydestä.

-- Teen sen hyvin mielelläni.

-- En tarkoittanut kynän vuolemista, vaan romaania, ja hän kosketti
edessään olevaa tiheään kirjoitettua lehteä kuin olisi halunnut lukea
sen.

-- Se on yhteenveto eräästä luennosta, joka koski verenkiertoa,
vastasi Mac ystävällisesti kääntäen lehden niin, että Rose voi lukea
sitä. -- En kirjoita romaania, minä elän sitä parastaikaa, ja hän
vilkaisi Roseen kasvoillaan tuo toiveikas ilme, jolla hän tuntui
kokoavan hiiliä toisen pään päälle.

-- Älä viitsi katsoa minuun tuolla tavoin, se saattaa minut
hämilleni, sanoi Rose hiukan nyrpeästi, sillä hän oli ollut
ratsastamassa ja tiesi, että kirpeä ilma oli punannut nenän ja posket.

-- Koetan muistaa. Se käy aivan huomaamattani. Ehkä tämä parantaa
asian.

Hän otti vakavana esiin siniset silmälasit, joita piti tuulisella
säällä, ja asetti ne nenälleen.

Rose ei voinut olla nauramatta, mutta tuo kuuliaisuus harmitti häntä,
sillä silmälasien piilosta oli entistä helpompaa tarkastella häntä.

-- Ei se auta. Ne rumentavat sinua, enkä minä tahdo näyttää
siniseltä, sanoi Rose.

-- Et sinä minusta näytä siniseltä, sillä kaikki on nyt
ruusunpunaista. Ja Mac pisti lasit taskuun nurisematta vähääkään
toisen epäjohdonmukaisuutta.

-- Ihan totta, Mac, olen väsynyt tähän hullutteluun, se kiusaa minua
ja vie sinun aikaasi.

-- En ikinä ole tehnyt kovemmin työtä. Mutta kiusaako sinua tosiaan,
kun tiedät minun rakastavan sinua? kysyi Mac huolissaan.

-- Etkö näe miten pahantuuliseksi se saa minut? sanoi Rose tuntien,
ettei mikään sujunut sinnepäinkään kuin hän oli tarkoittanut.

-- Vähät okaista, kunhan saan ruusun lopulta! Ja minä toivon vieläkin
saavani sen, vaikka siihen kuluisi kymmenen vuotta.

-- Minusta on hankalaa; että minua rakastetaan tahdoinpa tai en,
huomautti Rose.

-- Mutta sinä et voi sille mitään enkä minäkään; siksi minun täytyy
rakastaa, kunnes sinä menet naimisiin. Sitten -- sitten rupean
ehkä sen sijaan vihaamaan jotakuta. Kynä katkesi, kun Macin veitsi
luiskahti vahingossa liian syvään.

-- Et saa, Mac!

-- Mitä en saa? Rakastaako vai vihata?

-- Et kumpaakaan. Rakastu johonkin toiseen. On paljon herttaisia
tyttöjä, jotka ilomielin tekisivät sinut onnelliseksi, sanoi Rose
koettaen jollain tavoin päästä rauhattomuudestaan.

-- Se on liian helppoa. Minusta on hauskaa tehdä työtä onneni
hyväksi, mitä kovemmin minun täytyy työskennellä, sitä arvokkaampi
onni on sitten kun sen saan.

-- Entä jos minä rupeaisinkin myöntyväiseksi? Lakkaisitko silloin
pitämästä minusta? kysyi Rose.

-- Koeta niin näet! Mutta Macin silmissä oli petollinen välke, joka
selvästi ilmaisi moisen yrityksen hedelmättömyyden.

-- Enkä koeta, vaan hankin jotain niin kiinnostavaa työtä, että
unohdan sinut kokonaan.

-- Älä ajattele minua, jos se sinua kiusaa, Mac sanoi hellästi.

-- En voi olla ajattelematta. Rose koetti saada sanansa takaisin,
mutta se oli jo myöhäistä, ja hän lisäsi kiireesti: -- Minä
tarkoitan, ajattelen -- että sinun pitäisi unohtaa minut. Olen
pettynyt sinun suhteesi, odotin sinusta niin suuria.

-- Niin, sinä olit varma, että runous on rakkautta, ja nyt vaadit
runoutta, kun minulla on tarjolla vain rakkautta. Oletko tyytyväinen,
jos saat molemmat?

-- Koeta niin näet!

-- Koetan parhaani. Vieläkö muuta?

-- Sanopas eräs asia. Olen usein halunnut tietää, välititkö sinä
minusta jo viime kesänä, silloin kun luit Keatsia?

-- En.

-- Milloin ihmeessä sitten aloit? kysyi Rose hymyillen tahtomattaan
toisen suorasukaisuudelle.

-- Kuinka voisin sen sanoa? Ehkä se sentään alkoi siellä, sillä sen
jälkeenhän me rupesimme kirjoittamaan toisillemme, ja kirjeistä
paljastui sinun sielusi. Sitä minä rakastin ensiksi. Se tajuaa niin
helposti kaiken hyvän, käyttää sen kasvaakseen ja jakaa sen toisille
yhtä tiedottomasti kuin kukka tuoksunsa. Kaipasin sinua kotiin,
tahdoin näyttää, että olin jossain suhteessa edistynyt kuten sinäkin.
Ja kun tulit, huomasin heti, miksi olin ikävöinyt sinua -- saadakseni
rakastaa sinua ja kertoa sen sinulle. Siinä kaikki, Rose.

Tarina oli lyhyt, mutta se riitti; ääni joka avomielisesti kertoi
sen, valoi sanoihin sellaista lämpöä, että Rose tunsi väkevää halua
jatkaa tarinaa niin kuin Mac toivoi. Mutta hän tuijotti lattiaan
kun Mac puhui, sillä hän tiesi, että Macin silmät katsoivat häneen
ja että niissä paloi sama hillitty tunne, joka sai Macin hiljaisen
äänenkin hehkumaan.

Juuri kun Rose aikoi katsoa ylös, hänen silmänsä osuivat vanhaan
kuluneeseen jakkaraan. Se toi äkkiä elävästi hänen mieleensä Charlien
ja tuon surkean uudenvuodenyön; kuin kipinä se sytytti muistojen
sarjan, ja Rosen mieleen tuli ajatus.

-- Kuvittelin rakastavani häntä ja annoin hänen huomata sen, mutta
petinkin itseäni, ja hän soimasi minua yhdestä ainoasta katseesta,
joka lupasi liian paljon. Tämä tunne on aivan erilainen, mutta
se on niin uusi ja äkillinen, etten voi vielä luottaa siihen.
Katseeni tai sanani eivät saa paljastaa minua, ennen kuin olen
aivan varma itsestäni, sillä Macin rakkaus on paljon syvempi kuin
Charlie-poloisen, ja minun on oltava rehellinen.

Hetken hiljaisuus seurasi Macin kertomusta, ja Rose seisoi silmät
maahan luotuina pusertaen käsiään. Sitten Rose katsoi Maciin
päättäväisenä.

-- Tulin tänne pyytämään, että setä kehottaisi sinua lähtemään
pian. Sinä olet kärsivällinen ja maltillinen, ja se liikuttaa minua
syvemmin kuin voin sanoakaan. Mutta sinun ei ole hyvä sillä tavoin
perustaa onneasi kenenkään varaan, enkä minäkään saisi tuntea, että
omistan sellaisen vallan johonkuhun. Lähde pois, Mac, niin huomaat,
onko tämä kaikki vain erehdystä. Älä anna rakastumisesi muuttaa
tai viivästyttää työtäsi, rakkaus voi päättyä yhtä nopeasti kuin
alkoikin, ja silloin soimaisimme itseämme ja toisiamme. Tee minulle
mieliksi! Minä kunnioitan sinua ja pidän sinusta niin paljon, etten
voi onnellisena ottaa vastaan kaikkea antamatta itse mitään. Minä
koetan, mutta en ole varma -- tahdon miettiä -- on liian aikaista
tietää vielä --

Rose aloitti urheasti, mutta lopetti änkyttäen ja peräytyi ovelle
päin, sillä Macin kasvot, jotka ensin kävivät surullisiksi,
kirkastuivat sitä mukaa kun Rose puhui, ja viimeiset sanat
kuullessaan hän ihan nauroi hiljaa itsekseen, niin kuin olisi ollut
mielissään karkotustuomiosta.

-- Et saa sanoa ettet anna mitään, kun juuri osoitat minun päässeen
eteenpäin. Minä lähden, lähden heti paikalla, sitten saamme nähdä,
eikö ero auta sinua miettimään niin kuin auttoi minuakin. Toivon että
voisin tehdä hyväksesi jotain muutakin, mutta kun en kerran voi, niin
hyvästi sitten.

-- Aiotko lähteä heti? Rose lakkasi perääntymästä ja katsoi
ällistyneenä Macia, kun tämä ojensi hänelle huonosti vuollun kynän ja
avasi oven niin kuin Alec-setäkin aina teki.

-- En vielä, mutta sinä näytät lähtevän.

Rose lehahti tulipunaiseksi, hän sieppasi kynän, lensi yläkertaan
ja moitti itseään ankarasti, kun uurastaessaan pilasi kaikki
Plenty-tädin uudet nenäliinat merkkaamalla niihin "A.M.C.".

Kolme päivää myöhemmin Mac todella heitti hyvästit. Kukaan ei
ihmetellyt, sillä tällainen äkillinen lähtö kuului hänen tapoihinsa,
ja uskottavana syynä oli erään kuuluisan lääkärin L:ssa pitämä
luentosarja. Alec-setä karkasi häpeällisesti viime hetkessä ja jätti
sanan, että tulisi asemalle lähtijää saattamaan. Plenty-täti oli yhä
huoneessaan, ja kun Mac laskeutui yläkerrasta sanottuaan tädille
hyvästi, Rose oli eteishallissa häntä vastassa kuin jouduttaakseen
lähtöä. Hän pelkäsi hiukan tätä kahden kesken oloa kun viimeksi oli
käynyt niin nolosti; hän olikin omaksunut tyynen sukulaisilmeen ja
uskoi sen selvästi ilmaisevan millaisessa sävyssä eron tuli tapahtua.

Mac nähtävästi ymmärsi ja jopa voitti Rosen reippaudessa; hän puristi
tytön kättä sanoen vain:

-- Hyvästi serkku, kirjoita kun satut sille tuulelle.

Ja sitten hän lähti niin tyynesti kuin edessä olisi ollut vain päivän
eikä kolmen kuukauden ero. Rose tunsi saaneensa kuin kylmää vettä
niskaansa ja oli menossa yläkertaan hiukkasen vähätellen: -- Ei se
sittenkään ole rakkautta, neron oikutteluja vain. Mutta samassa kylmä
ilmanhenki sai hänet kääntymään ja hän joutui suuren matkaturkin
syleilyyn, se likisti häntä hetken ja katosi yhtä äkkiä kuin tulikin.
Eikä Rose osannut muuta kuin kätkeytyä omaan huoneeseensa ja uskoa
hengästyneenä Psykhen korvaan:

-- Ei, ei se neroutta ole; kyllä tuo varmasti oli rakkautta!



19

SUIHKUKAIVON TAKANA


Pari päivää joulun jälkeen nähtiin vakavan nuoren miehen menevän
erääseen L:n kirkkoon. Saatuaan paikan hän seurasi jumalanpalvelusta
kiitettävän hartaasti, varsinkin musiikkia. Hän kuunteli sitä niin
tyytyväisenä, että muuan lähellä istuva herrasmies halusi puhutella
huomaavaista vierasta kirkonmenojen jälkeen.

-- Hyvä saarna! Oletteko ennen kuullut meidän pastoriamme? hän
aloitti, kun he yhdessä kulkivat pitkin keskilattiaa, sillä nuori
mies oli viivytellyt kuin ihaillakseen kunnianarvoisaa rakennusta.

-- Ei, en ole ennen kuullut hänen saarnaavan. Olen usein toivonut
näkeväni tämän vanhan kirkon. Teidän kuoronnekin on harvinaisen hyvä,
vastasi vieras katsahtaen lehterille, jonka puoliksi esiinvedettyjen
verhojen takaa näkyi joitakin naisten päähineitä.

-- Paras koko kaupungissa. Me hankimme aina parasta. Monet
tulevat tänne vain kuuntelemaan sitä. Ja vanha herra näytti niin
tyytyväiseltä kuin keruubien ja seraafien kuoro aina laulaisi heidän
urkuparvellaan.

-- Kuka lauloi kontra-alttoa? Hänen soolonsa oli erinomaisen kaunis,
huomautti nuori mies pysähtyen lukemaan seinällä olevaa muistotaulua.

-- Hän on neiti Moore. Hän on ollut täällä vasta vuoden päivät.
Erinomainen nuori nainen; emme tulisi toimeen ilman häntä. Laulaa
loistavasti oratorioissa. Oletteko kuullut häntä?

-- En. Hän on kai kotoisin X:stä, muistan kuulleeni.

-- Niin onkin. Hän on saanut kasvatuksensa eräässä seudun
arvokkaimmassa perheessä, Campbell on heidän nimensä. Jos tulette
X:stä, tunnette varmaan heidät.

-- Olen tavannut heidät.

Ja kumartaen toisilleen hyvästiksi herrat erosivat, sillä nuori
mies huomasi pitkän naisen laskeutuvan kirkonportaita harras ilme
kauniissa silmissään ja virsikirja kädessään.

Vakava nuori mies kiirehti naisen perään, ja juuri kun tämä oli
kääntymässä sivukadulle, hän sanoi:

-- Febe!

Vain yksi sana, mutta se sai aikaan ihmeellisen muutoksen, sillä
harras ilme katosi kuin pyyhkäisten ja tyynet kasvot saivat äkkiä
väriä ja lämpöä, kun nuori nainen kääntyi ja huudahti:

-- Archie!

-- Tänään on vuosi kulunut umpeen. Lupasin tulla silloin. Olitko
unohtanut sen?

-- En. Tiesin että sinä tulet.

-- Ja olet iloinen?

-- Kuinka voisin muutakaan?

-- Älä koetakaan. Mennään tuonne pieneen puistoon, niin saadaan
puhella rauhassa.

Archie veti Feben käden kainaloonsa ja vei hänet kolkkaan, joka
muiden mielestä oli ruma puistikko; keskellä oli laudoilla peitetty
suihkukaivo, joitakin likomärkiä nurmitilkkuja ja kuihtuneita lehtiä,
jotka tanssivat talvituulessa. Mutta heidän mielestään se oli suvinen
paratiisi, ja he kävelivät edestakaisin kalpeassa auringonpaisteessa
aavistamatta lainkaan, että olivat mielenkiintoista nähtävää monille
rouville ja herroille, jotka odottivat kärsimättömästi päivällistään
tai haukottelivat ikävien kirjojensa ääressä sunnuntaitaan viettäen.

-- Joko nyt tulet kotiin, Febe? kysyi Archie hellästi katsoen
tytön maahanluotuja kasvoja ja miettien, miksi kaikki naiset eivät
käyttäneet pientä, mustasta sametista tehtyä päähinettä, jossa oli
tummanpunainen ruusu.

-- En. En ole vielä tehnyt tarpeeksi, aloitti Febe ja huomasi, että
oli vaikea pysyä vuosi sitten tekemässään päätöksessä.

-- Olet jo näyttänyt, että voit hankkia itsellesi toimeentulon ja
ystäviä ja kuuluisan nimen jos tahdot. Sitä ei kukaan voi kieltää, ja
me olemme kaikki ylpeitä sinusta. Mitä vielä pyydät?

-- En oikein tiedä, mutta olen hyvin kunnianhimoinen. Tahdon tulla
kuuluisaksi, tehdä jotain teidän kaikkien hyväksi, uhrata jotain
Rosen puolesta, ja jos voin, myös luopua jostakin teidän tähtenne.
Anna minun vielä odottaa ja tehdä työtä, vastasi Febe niin vakavasti,
että Archie tiesi taivuttelun olevan turhaa.

-- Sinä olet ylpeä! Mutta rakastan sinua vain enemmän sen vuoksi ja
ymmärrän tunteesi. Rose selitti minulle sinun asemasi, enkä ollenkaan
ihmettele, ettet voi unohtaa rakkaitten tätieni epäystävällistä
käyttäytymistä, vaikka he eivät mitään sanoneetkaan. Koetan olla
kärsivällinen, mutta vain yhdellä ehdolla, Febe.

-- Mikä se on?

-- Että saan tulla joskus käymään ja että pidät tätä sormessasi,
sanoi Archie ottaen sormuksen taskustaan ja vetäen Feben lämpimän
käden esiin muhvista.

-- Ei nyt -- ei täällä, penäsi Febe ja katsoi ympärilleen kuin
huomaten äkkiä, etteivät he olleetkaan yksin.

-- Ei meitä kukaan näe, ajattelin kyllä sitä. Ja Archie pysähtyi
juuri suihkukaivon taakse niin, että se peitti heidät kaikkien
näkyvistä, sillä rakennuksia oli vain yhdellä puolen.

Sileä kultasormus solahti paikoilleen. Sitten Febe työnsi toisen
kätensä takaisin muhviin ja toisen entiselle paikalleen Archien
käsivarrelle.

-- Nyt olen varma sinusta, sanoi Archie, kun he taas lähtivät
kävelemään kenenkään aavistamatta, mitä ruman lautahökkelin takana
oli tapahtunut. -- Mac kirjoitti, että kirkossakävijät ihailevat
sinua kovin ja että muutamilla varakkailla vanhoillapojilla näyttää
olevan suunnitelmia vaatimattoman neiti Mooren varalle. Olin hirveän
mustasukkainen. Febe hymyili ja vastasi lyhyesti:

-- Ei sinulla ollut mitään vaaraa. Kuninkaatkaan eivät saisi
käännytetyksi minun mieltäni, tulitpa sinä tai et. Mutta Macin ei
olisi pitänyt kieliä sinulle.

-- Saat hyvitystä siitä. Koska hän kertoi sinun salaisuutesi, minä
kerron hänen. Mac rakastaa Rosea! Archie luuli ällistyttävänsä Feben
uutisellaan.

-- Minä tiedän sen. Febeä nauratti Archien ilmeen nopea muuttuminen,
kun tämä nopeasti kysäisi:

-- Kertoiko Rose sinulle?

-- Ei sanaakaan. Arvasin sen hänen kirjeistään. Aikaisemmin hän puhui
yhtä mittaa Macista, mutta viime aikoina hän ei ole maininnut edes
Macin nimeä. Olen aavistanut mitä vaitiolo merkitsee, enkä kysellyt
mitään.

-- Ovela tyttö! Ja sinäkö uskot, että Rose välittää hänestä?

-- Totta kai välittää. Eikö Mac sanonut sitä?

-- Ei, hän sanoi vain lähtiessään: "Pidä sinä huolta minun Rosestani,
niin minä pidän huolta sinun Febestäsi." Muuta en saanut hänestä
irti, vaikka kuinka koetin.

-- Pieni emäntä! Näyttääkö hän rakastuneelta? kysyi Febe, joka janosi
uutisia, mutta oli liian hienotunteinen kysyäkseen kirjeessä suoraan
asianomaiselta.

-- Herttaisen ujolta. Sitä paitsi hän on juonikas, kuten te tytöt
sanotte. Kun vien hänelle Macin kirjeen, hän koettaa olla muina
miehinä, niin että minun tekee mieleni nauraa ja sanoa, että tiedän
koko asian. Mutta olen totinen ja tyhmän näköinen kuin pöllö
päivällä, ja hän nauttii rauhassa kirjeestään ja luulee, etten huomaa
mitään.

-- Mutta miksi Mac tuli tänne? Hän sanoo tulleensa kuuntelemaan
luentoja ja käykin niillä, mutta varmasti hänellä on muutakin
mielessään. En näe häntä kovin usein, mutta aina tavatessa tuumin,
ettei hän ole sama Mac, josta vuosi sitten erosin. Febe johti Archien
pois puistikosta ja lähti kävelemään kotiovelleen päin, sillä
iltajumalanpalvelus alkoi tunnin päästä.

-- Tiedäthän sinä Macin. En minäkään vielä ymmärrä tätä juttua,
mutta arvaan, että hänellä on päässään jokin tuuma, jota kukaan ei
aavistakaan -- ellei ehkä Alec-setä. Minusta tuntuu, että Don aikoo
kunnostautua jollain yllättävällä tavalla.

Keskustelu kääntyi Macista henkilökohtaisempiin asioihin, ja Archie
oli niin uppoutunut rakentamaan pilvilinnoja, että he kävelivät Feben
asunnon ohi kummankaan huomaamatta.

-- Tuletko sisään? kysyi Febe, kun erehdys oli korjattu ja hän
seisoi kotiportaillaan katsellen saattajaansa, joka tahdikkaasti
oli päästänyt hänen kätensä ennen kuin veti kellonnuorasta, jolloin
viiteen ikkunaan ilmestyi utelias katsoja.

-- En, kiitoksia vain. Tulen iltapäivällä kirkkoon ja illalla
oratorioesitykseen. Minun täytyy lähteä varhain aamulla. Saatan sinut
illalla kotiin niin kuin kerran ennenkin, vastasi Archie.

Sinä iltapäivänä neiti Moore lauloi erinomaisen hyvin, ja
illalla se loisteliaisuus ja voima, jolla hän tulkitsi oratorion
"Inflammatuksen", yllätti hänen parhaat ystävänsäkin.

-- Ellei tuo ole lahjakkuutta, tahtoisin tietää mitä se on? sanoi
nuori mies toiselle, kun he lähtivät pois juuri ennen yleistä
loppuryntäystä.

-- Siinä on lahjakkuutta ja rakkautta, vastasi toinen nuori mies
tietävän näköisenä.

-- Taidat olla oikeassa. En voi viipyä nyt, Febe odottaa. Älä valvo
myöhäiseen, Mac.

Ja serkukset erosivat, toinen kirjoittaakseen puoleen yöhön, toinen
sanomaan jäähyväisiä Febelleen aavistamatta, miten odottamatta
ja menestyksellisesti tämä tulisi ansaitsemaan sukulaistensa
tervetuliaistoivotukset.



20

MITÄ MAC TEKI


Uudenvuodenpäivänä Rose sai Macilta lahjan, joka yllätti hänet
kokonaan. Se oli pieni, yksinkertaisiin kansiin sidottu kirja,
jolla oli vaatimaton nimi "Lauluja ja sonetteja". Luettuaan sen yhä
kasvavalla ihmetyksellä ja ilolla Rose ei enää epäillyt tekijän
runoilijan lahjoja, sillä vaikkei hän ollut varsinainen tuntija, hän
oli lukenut paljon ja osasi erottaa hyvän huonosta.

Rosea viisaammat arvostelijat käsittelivät teosta, ja kun pari
kirjallisen maailman Jupiteria oli hyväksyvästi nyökäyttänyt päätään,
huomasi Mac tulleensa, ellei aivan kuuluisaksi, niin ainakin
melkoiseksi puheenaiheeksi. Toiset arvostelijat kiittivät, toiset
moittivat, ja jotkut löylyttivät pikku kirjaa varsin kovakouraisesti.
Se oli liian omaperäinen, jotta sen olisi voinut jättää huomiotta,
ja liian elinvoimainen kuoliaaksi kolhittavaksi, ja niin se selvisi
kahakasta entistä ehompana.

Mutta tähän meni aikaa, eikä Rose voinut kuin istua kotona ja lukea
kaikki arvostelut mitä käsiinsä sai. Mac kirjoitti harvoin eikä
sanaakaan itsestään, ja siksi Febe onki taitavasti häneltä tietoja ja
lähetti ne uskollisesti eteenpäin.

Oli hiukan merkillistä, että tyttöjen kirjeet sisälsivät pääasiassa
tietoja toistensa sulhasista, vaikka kumpikaan ei kysellyt mitään.
Febe kirjoitti Macista, Rose kertoi yksityiskohtaisesti Archiesta, ja
molemmat lisäsivät kuin ohimennen uutisia omista asioistaan, aivan
kuin niillä ei olisi ollut suurtakaan merkitystä.

Kirjeenvaihdosta oli enemmän iloa Febelle, sillä pian kirjan
ilmestymisen jälkeen Rose alkoi ikävöidä Macia kotiin ja ajatteli
mustasukkaisena noita uusia velvollisuuksia ja iloja, jotka
pidättivät tätä kaupungissa. Hän oli ylpeä runoilijastaan ja
riemuitsi ennustustensa täyttymisestä, sillä itse Plenty-tätikin
tunnusti katuen, että 'poika ei ole vallan tyhmä'. Koko suku oli
kuohuksissaan ruman ankanpoikasen odottamattoman onnistuneesta
ensilennosta.

Varsinkin Jane-täti oli hupainen jouduttuaan vastakuoriutuneen
runoilijan äidin asemaan. Hän oli kuin ylpeä mutta säikähtynyt kana,
jonka hautoma poikanen oli karannut veteen. Hän istui nenä kiinni
runoissa koettaen nauttia niistä, mutta epäonnistui täysin, sillä
elämä oli hänelle paljasta proosaa, ja hän vaivasi vain päätään
mietiskelemällä, mistä Mac oli mahtanut saada runoilijanlahjansa.
Hän käsitteli Macin tavaroita erittäin kunnioittavasti, säilytti
huolellisesti paperiliuskat, ettei yksikään kuolematon säe suinkaan
joutuisi hukkaan, ja silitti kulunutta samettitakkia hellästi, kun
kukaan ei ollut hymyilemässä äidinylpeydelle.

Mac-setä saattoi tuskin peitellä tyytyväisyyttään puhuessaan
pojastaan, ja hänestä alkoi tuntua, että Mac toisi loistoa koko
Campbellien suvulle. Steve riemuitsi hillittömästi ja kulki
ympäriinsä lausuen runo-otteita, kunnes kaikki kyllästyivät häneen.

Archie suhtautui asiaan viileämmin, hän jopa rohkeni huomauttaa,
että oli turhan aikaista riemuita. Macin ensimmäinen purkaus saattoi
olla hänen viimeisensäkin, sillä koskaan ei voinut aavistaa, mihin
hän seuraavaksi ryhtyi. Tädeillä oli tietysti oma näkemyksensä, ja
monta kupillista teetä juotiin myssyjen nyökytellessä tulevaisuuden
toiveille. Nuorempien poikien mielestä asia oli 'hyvin metka'. He
toivoivat, että Don jatkaisi ja saavuttaisi kunniaa niin pian kuin
mahdollista.

Alec-setä oli oikea nähtävyys, niin läpeensä tyytyväinen hän oli.
Ei kukaan muu kuin ehkä Rose saattanut aavistaa, kuinka ylpeä ja
mielissään setä oli kummipoikansa ensimmäisestä menestyksestä.
Hän kuljeskeli ympäriinsä taskussaan pieni kirja, hyräili uusia
laulunsäkeitä ja lainasi hartaana sonetteja, joita hän piti aivan
yhtä hyvinä ellei suorastaan parempina kuin Shakespeare konsanaan oli
kirjoittanut. Rose teki juuri samoin, siksi he usein lukivat yhdessä,
ja keskustellessaan Macin runoudesta, täysin vaarattomasta aiheesta,
he pääsivät molemmat selville, mitä Macin kotiin tultua tapahtuisi.

Mutta Mac ei näyttänyt pitävän kiirettä, vaan hämmästytti kotiväkeään
ottamalla osaa seuraelämään ja kunnostautumalla siinäkin. Hän kulki
katsellen ja arvioiden kaikenlaisia ihmisiä tarkkaavaisin silmin,
jotka likinäköisyydestään huolimatta näkivät sangen paljon. Kukaan ei
tiennyt millä tavoin hän aikoi hyötyä näistä havainnoistaan, sillä
hänen kirjeensä olivat lyhyitä, ja kysyttäessä hän vastasi tyynen
rauhallisesti:

-- Odottakaa kunnes selviän tästä; sitten tulen kotiin ja puhun
kaikesta.

Niinpä kaikki odottivat runoilijaa, kunnes suku alkoi kuohua enemmän
kuin jos kaikki pojat yhtaikaa olisivat ryhtyneet riimittelemään.

Alec-tohtori kävi kärsimättömäksi ja ilmoitti äkkiä lähtevänsä
L:iin katsomaan nuoria; Febekin näet niitti parhaillaan suurta
suosiota vanhoilla balladeilla, jotka olivat aina olleet hänen
mieliohjelmistoaan.

-- Lähdetkö mukaan, Rose, yllättämään tuon kunnianhimoisen parin? He
hankkivat kuuluisuutta sellaisella kiireellä, että unohtavat pian
kotoiset ystävänsä, ellemme välistä muistuta heitä, hän sanoi koleana
maaliskuun aamuna.

-- Ei, en lähde, kiitoksia vain. Minä jään tädin luo. Olisin vain
tiellä noiden hienojen ihmisten joukossa, vastasi Rose nyppien
kirjaston ikkunalla kukkivia kasveja.

-- Luuletko etteivät Febe ja Mac välittäisi nähdä sinua? setä kysyi
pannen pois kirjeen. Mac selosti siinä loistavasti erästä konserttia,
jossa Febe oli melkein ylittänyt itsensä.

-- En, mutta heillä on tietysti kovin kiirettä, aloitti Rose toivoen,
että olisi pitänyt kielensä kurissa.

-- No, miksi sitten? intti tohtori.

Rose oli hetken vaiti ja läpsäytti saksillaan poikki kaksi
kaunista kurjenpolvea kuin purkaakseen jollain tavoin patoutunutta
harmistumistaan. Se purkautui sanoiksikin, sillä aivan tahtomattaan
hän huudahti kiihkeästi:

-- Suoraan sanoen, kadehdin heitä molempia!

-- Varjelkoon! Mikäs nyt on? kummasteli tohtori. Rose pani pois
kastelukannun ja sakset ja seisoi hänen edessään hermostuneesti
sormiaan väännellen, kuten ennen lapsena tunnustaessaan jotain
pahantekoa, ja sanoi:

-- Setä, minun täytyy kertoa sinulle: minusta on viime aikoina tullut
oikein kateellinen, tyytymätön ja häijy. Ei, älä ole minulle kiltti,
vaan toru minua aika tavalla, että huomaisin kuinka ilkeä olen.

-- Heti kun tiedän mistä sinua pitää torua. Pura huolesi, että saan
nähdä. Jos heti alkajaisiksi olet kateellinen Febelle ja Macille,
voin odottaa mitä tahansa, sanoi Alec-tohtori ja oli taaksepäin
nojautuessaan sen näköinen, kuin mikään ei voisi enää hämmästyttää
häntä.

-- En minä sillä tavoin ole kateellinen. Tarkoitan vain, että
minäkin tahtoisin tehdä jotain maineikasta niin kuin hekin. En osaa
kirjoittaa runoja enkä laulaa kuin satakieli, mutta minäkin haluaisin
olla jakamassa kunniaa jollain tavoin. Ajattelin että osaisin ehkä
maalata ja kokeilinkin, mutta osaan vain jäljentää, koska minulla
ei ole luovaa kykyä, ja olen ihan masentunut, sillä se on ainoa
taitoni. Mahtaisiko minulla olla mitään lahjoja, joiden kehittäminen
maksaisi vaivan? hän kysyi niin alakuloisesti, että setä tunsi
hetken kantavansa kaunaa kumminlahjoja tuoville haltijattarille,
kun he olivat olleet niin kitsaita hänen tyttöään kohtaan. Mutta
vilkaisu Rosen avomielisiin kasvoihin muistutti hänelle heti, että
haltijattaret olivat olleet hyvinkin anteliaita, ja hän vastasi
iloisesti:

-- Eiköhän sinulla ole, sillä olet saanut jaloimmat ja parhaimmat
lahjat mitä nainen voi saada. Musiikki ja runous ovat hienoja
asioita, enkä yhtään ihmettele, että kadehdit niiden tuottamaa
mainetta. Olen itse tuntenut joskus ihan samaa.

-- Tiedän että minun pitäisi olla tyytyväinen, mutta en sittenkään
ole. Elämäni on hyvin mukavaa, mutta se on niin hiljaista ja
yksitoikkoista, että kyllästyn siihen ja tahtoisin lentää ulos niin
kuin muutkin ja tehdä jotain tai edes yrittää. Tahtoisin tietää mitä
lahjoja minulla on, sanoi Rose jo reipastuneena.

-- Sinulla on taito elää muiden hyväksi niin kärsivällisesti, että me
nautimme siitä kuin päivänpaisteesta.

-- Olet kiltti kun sanot noin, mutta sittenkin minä toivoisin saavani
hiukan hauskuutta ja mainettakin.

-- Se on selvä, ystäväiseni, mutta hauskuus ja maine eivät kestä.
Auliin auttajan muisto sen sijaan säilyy kauan. Etkö voi uskoa sitä
ja olla onnellinen?

-- Mutta minä teen niin vähän eikä kukaan välitä siitä, enkä minä
todella tunnekaan olevani hyödyksi, huokasi Rose ajatellen pitkää,
ikävää talvea; sen monet ponnistelut näyttivät aivan hedelmättömiltä.

-- Istuhan tähän ja katsotaan, teetkö sinä niin perin vähän ja eikö
kukaan siitä välitä, sanoi tohtori vetäen Rosen polvelleen ja rupesi
luettelemaan hyviä tekoja jokaisen kohdalla taivuttaen yhden sormen
tytön kädestä.

-- Ensiksi raihnainen vanha täti on varsin onnellinen tämän
hyödyttömän veljentyttärensä huolellisessa, iloisessa hoidossa.
Toiseksi: oikutteleva setä, jolle hän lukee ja toimittelee asioita
ja ompelee kovin mielellään, ei voi tulla toimeen ilman häntä.
Kolmanneksi: useat sukulaiset saavat monenlaista apua. Neljänneksi:
unohtumaton rakas ystävä ja muuan tietty serkku iloitsevat hänen
kiitoksestaan, joka on heille arvokkaampaa kuin räikyvin ääni
maineen pasuunasta. Viidenneksi: monet nuoret tytöt pitävät häntä
hyvien tekojen ja tapojen esikuvana. Kuudenneksi: äiditön tyttönen
saa yhtä hellän hoidon kuin pikku sisko. Seitsemänneksi: puoli
tusinaa köyhiä naisia saa mukavat asunnot, ja viimeksi: muutamat
eteenpäin pyrkivät taiteellisesti lahjakkaat pojat ja tytöt saavat
ahertaa miellyttävässä ympäristössä, jossa on maalaustelineitä,
värilaatikoita, siveltimiä ja muita hyödyllisiä kapineita,
puhumattakaan ilmaisista oppitunneista, joita antaa sama hyödytön
tyttö, joka nyt istuu polvellani ja myöntää, että hänellä sittenkin
on joitakin ansioita.

-- Todellakin! En aavistanutkaan, että olin tehnyt noin paljon
sellaista, josta sinä pidät, tai että kukaan arvaisi miten hartaasti
koetan olla hyödyksi.

-- Minä uskon että hiljaisella elämällä usein on syvempi vaikutus
kuin sellaisella, jonka maailma näkee ja jota se arvostaa. Sinunkin
elämäsi voi olla sillä tavoin siunaukseksi jos tahdot, eikä sen
onnistumisesta ole kukaan ylpeämpi kuin minä, ellei ehkä -- Mac.

Pilvet olivat nyt tiessään, ja Rose katsoi suoraan setäänsä silmiin
jo paljon onnellisemman näköisenä. Viimeinen sana lehautti hänen
poskilleen punan ja hän kääntyi poispäin. Sitten hän katsoi taas
päättäväisenä setäänsä ja sanoi:

-- Sen palkinnon toivossa minä työskentelen. Ja Rose liikahti
lähteäkseen.

Mutta setä piti häntä vielä kiinni ja kysyi totisena, vaikka nauravin
silmin:

-- Kerronko sen hänelle?

-- Ei, älä kerro! Kun hän kyllästyy muiden ylistyksiin, hän tulee
kotiin, ja sitten -- saamme nähdä mitä minä voin tehdä hänen
hyväkseen, Rose vastasi ja nousi jatkaakseen työtään.

-- Hän on niin perinpohjainen mies, ettei koskaan kiirehdi asiasta
toiseen. Mainio tapa sinänsä, mutta hiukan väsyttävä minunlaiselleni
kärsimättömälle ihmiselle, sanoi tohtori siepaten lattialta Dulcen,
joka leikki takkamatolla nukkensa kanssa, ja tyynnytellen tunteitaan
keinuttamalla tyttöä, kunnes tämä kirkui ilosta.

Rose yhtyi sydämestään viimeiseen huomautukseen, mutta ei sanonut
mitään, auttoi vain innokkaana setäänsä matkavalmisteluissa, ja kun
oli saanut hänet matkaan, alkoi laskea päiviä paluuseen.

Setä kirjoitti usein, kertoi hauskasti 'suurista hengistä', niin
kuin Steve nimitti Febeä ja Macia, ja näytti löytävän niin paljon
kaikennäköistä tehtävää, että kului melkein pari viikkoa, ennen kuin
hän ilmoitti tulopäivänsä.

Rosesta tuntui, että silloin tapahtuisi jotain ihmeellistä, ja hän
järjesti työnsä niin, että olisi valmis, kun hetki koittaisi. Hän
oli päässyt itsestään selville ja oli nyt aivan varma; hän torjui
epäilyksen ja pelon toivottaakseen tervetulleeksi serkkunsa, jonka
setä varmaan toisi mukanaan. Hän ajatteli tätä eräänä päivänä, kun
kaivoi esille paperia kirjoittaakseen Clara-tädille, sillä hän tiesi
tätiraukan kituvan uutisten puutteessa.

Istuessaan kirjoituspöytänsä ääressä Rose muisti Charlien. Hän
avasi pienen rasian ja otti esille sinikivisen rannerenkaan.
Hän oli pitänyt korua mustan hihansa alla piilossa pitkän aikaa
Charlien kuoleman jälkeen. Mutta hänen käsivartensa oli pyöristynyt,
rannerengas ei pysynyt enää piilossa, lemmikit olivat vähitellen
karisseet, lukko oli särkynyt, ja syksyllä hän oli pannut korun
rasiaan, sillä hän tunsi kasvaneensa ohi tuon muiston.

Hän katseli sitä hetkisen ääneti, pisti sen sitten pois, sulki rasian
ja otti käteensä pienen harmaan kirjan. Hän vertasi ajatuksissaan
noita kahta miestä ja heidän vaikutustaan hänen omaan elämäänsä --
toisen oli synkkä ja hämmentävä, toisen valoisa ja innostava.

-- Rose, Rose! kutsui kimakka ääni katkaisten äkkiä mietteet.
Hätkähtäen Rose sulki laatikon ja huudahti ovelle juosten:

-- He tulevat, he tulevat!



21

FEBEN VELKA


Alec-tohtori ei tullut, mutta tuli ikäviä uutisia; Rose arvasi sen
heti, kun näki Plenty-tädin nilkuttavan alakertaan myssy vinossa,
kasvot kalpeina heiluttaen kirjettä kädessään ja hokien levottomana:

-- Voi poikani, poikani! Sairaana, enkä minä ole siellä hoitamassa
häntä! Kuumetaudissa ja niin kaukana! Mitä nuo lapset osaavat tehdä?
Miksi päästin Alecin lähtemään?

Rose sai hänet olohuoneeseen ja luki vanhan neidin vaikeroidessa
kirjeen, jonka Febe oli lähettänyt tädille, jotta tämä ilmoittaisi
varovasti Roselle.

    "_Rakas Plenty-neiti!_ Lukekaa ensin itseksenne tämä kirje ja
    kertokaa sitten pikku emännälleni niin kuin parhaaksi näette.
    Tohtori on hyvin sairaana, mutta minä olen hänen luonaan enkä
    jätä häntä hetkeksikään, ennen kuin hän on ihan terve. Luottakaa
    minuun älkääkä hätäilkö, sillä teemme kaikkemme. Tohtori ei
    antanut ilmoittaa teille aikaisemmin, sillä hän pelkäsi, että
    koettaisitte lähteä tänne terveytennekin uhalla. Se on todella
    turhaa, sillä tarvitaan vain yksi hoitajatar, ja minä tulin
    ensiksi, älkää sen vuoksi antako Rosen tai kenenkään muunkaan
    riistää minulta oikeuttani.

    Tohtorin sairaus on koleran tapaista kuumetautia. Kukaties
    mistä hän on saanut tartunnan, ehkä siirtolaisraukoista, jotka
    hän tapasi vieraaseen kaupunkiin eksyneinä ja toimitti oikeaan
    paikkaan. Tauti puhkesi aivan äkkiä, ja ennen kuin todettiin mitä
    se oli, minä tulin hänen luokseen. Sen jälkeen oli myöhäistä
    lähettää minut pois.

    Kertokaa Roselle, että ennen kuin menetti tajuntansa tohtori
    muisteli häntä. "Älkää antako Rosen tulla tänne. Varokaa
    lemmikkini terveyttä." Totelkaa tohtoria ja pysykää kotona
    turvassa, Jumalan avulla minä tuon Alec-sedän aikanaan terveenä
    sinne. Mac auttaa kaikessa missä voi, ja hän on ilmoittanut
    asiasta isälleen. Meillä on parhaat lääkärit, ja kaikki sujuu
    niin hyvin kuin toivoa sopii, kunnes kuume on käännekohdassaan.

    Rakas Plenty-täti, rukoilkaa tohtorin puolesta ja myös minun
    puolestani, että suoriutuisin onnellisesti tästä tehtävästä.

                          _Uskollinen ja rakastava Febenne_."

Kun Rose laski kirjeen käsistään lamaantuneena, hän huomasi, että
vanha neiti oli jo lopettanut vaikerruksen ja rukoili sydämensä
pohjasta. Rose painoi kasvonsa ristittyihin käsiin hänen helmaansa,
eikä kumpikaan puhunut eikä itkenyt muutamaan hetkeen. Sitten
tytöltä pääsi tukahdutettu nyyhkytys, ja Plenty-täti veti Rosen pään
rinnalleen.

-- Koeta kestää, karitsaiseni, koetetaan kestää. Jumala ei ota häntä
meiltä, olen siitä varma.

-- Mutta minä tahdon auttaa. Minun täytyy mennä, täti, minun täytyy
vaarasta huolimatta, huusi Rose kadehtien Febeä, joka sai ensiksi
asettua vaaralle alttiiksi miehen puolesta, joka oli ollut heille
kummallekin kuin isä.

-- Sinä et voi lähteä, kultaseni, siitä ei ole mitään hyötyä, ja
Febe on oikeassa, kun pyytää meitä pysymään poissa. Minä tunnen nuo
tropiikkitaudit, ne tarttuvat usein hoitajattareen hyvinkin ankarina.
Febe on hyvä tyttö, hän seisoo paikallaan rohkeana ja järkevänä eikä
päästä Macia liian lähelle. Parempaa hoitajaa Alec ei voisi saada,
sanoi Plenty-neiti kiihtyneenä.

-- Nyt sinäkin alat tuntea hänet ja antaa hänelle oikean arvon. Mutta
onko hänen sairastuttava ja kuoltava, ennen kuin me opimme tekemään
oikeutta hänelle! vaikeroi Rose.

-- Jos hän tuo Alecin kotiin, en enää ikinä sano poikkipuolista
sanaa. Hän saa mennä naimisiin vaikka jok'ainoan veljenpoikani kanssa
jos vain tahtoo! huudahti Plenty-täti tuntien, ettei mikään palkka
olisi Feben vaivojen arvoinen.

Rose oli vähällä taputtaa käsiään, mutta rupesikin vääntelemään
niitä muistaessaan, ettei taistelu ollut vielä ohi ja että oli liian
aikaista jakaa palkintoja.

Ennen kuin hän ehti puhua, Mac-setä ja Jane-täti kiiruhtivat
huoneeseen, sillä Macin kirje oli tullut yhtaikaa Feben kirjeen
kanssa, ja koko suku joutui synkän surun valtaan ajatellessaan, että
Alec-setä oli vaarassa. Hänen veljensä päätti heti matkustaa hänen
luokseen, ja Jane-täti vaati päästä mukaan, vaikka kaikki olivat
yhtä mieltä siitä, ettei nyt voinut kuin odottaa ja antaa Feben
seistä paikallaan niin kauan kuin hän kesti, sillä oli myöhäistä enää
suojella häntä tartunnalta.

Perheessä vallitsi kova kiire ja sekasorto, kunnes apuunlähtijät
saatiin matkaan. Plenty-tädin sydän oli murtua kun hän ei voinut
lähteä mukaan, mutta hän tunsi olevansa liian raihnainen ollakseen
hyödyksi. Rose ei ollut yhtä alistuvainen, vaan hautoi ensin hurjia
suunnitelmia lähteä yksin ja tunkeutua väkisin paikkaan, joka
oli hänen ajatustensa keskipisteenä. Mutta ennen kuin hän ehti
ryhtyä mihinkään, alkoivat taas Myra-tädin sydämentykytykset niin
huolestuttavasti, että niistä kerrankin oli jotain hyötyä. Rose sai
yllin kyllin työtä noudattaessaan hänen viimeisiä määräyksiään ja
lievittäessään hänen kuolinvuoteensa tuskia, sillä jokainen kohtaus
oli hengenvaarallinen, kunnes potilas vaati teetä ja paahtoleipää;
silloin toivo oli taas sallittua ja toipuminen alkoi.

Kului muutamia levottomia viikkoja toivon ja pelon tuskastuttavasti
vaihdellessa. Elämä ja kuolema taistelivat saaliista, ja useammin
kuin kerran kuolema näytti päässeen voitolle. Mutta Febe seisoi
paikallaan uhmaten vaaraa.

Vihdoin oli pitkän valvomisen palkkana onnellinen aamunkoitto.
Alec-tohtori sanoi myöhemmin, että Febe piti häntä elossa
tahdonvoimallaan ja että noina pitkinä hetkinä, jolloin hän näytti
makaavan tiedottomana, hän tunsi voimakkaan lämpimän käden vetävän
häntä pois vinhan virran pyörteestä. Feben elämän onnellisin hetki
oli se, jolloin setä tunsi hänet, katsoi häneen hymyn varjo syvälle
painuneissa silmissään ja koetti sanoa entiseen reippaaseen tapaansa:

-- Kerro Roselle, että olen voiton puolella, kiitos siitä sinun
ponnisteluillesi, lapseni.

Febe vastasi hyvin hiljaa, kohensi tyynyä ja näki hänen vaipuvan
taas uneen. Silloin hän pujahti toiseen huoneeseen aikoen kirjoittaa
hyviä uutisia, mutta hän ei voinutkaan muuta kuin heittäytyä tuolille
ja purkaa helpotuksensa kyyneliin. Mac löysi hänet siitä ja hoivasi
niin, että hän taas saattoi asettua paikalleen ja sillä aikaa Mac
juoksi lähettämään kotiin sähkösanoman, joka sai pikku Jamien
ehdottamaan riemunpuuskassaan, että soitettaisiin kaikkia kaupungin
kelloja ja ammuttaisiin kanuunalla kunnialaukauksia.

-- Pelastettu, kiitos Jumalan ja Feben.

Siinä kaikki. Koko suku olisi halunnut rynnätä paikalle
vakuuttuakseen asiasta, ja vain Macin kauheat uhkaukset, lääkärin
ankara kielto ja Feben hartaat pyynnöt saivat Plenty-neidin, Rosen
ja Jessie-tädin pysymään kotona -- muuten Feben vaivannäkö ja koko
eristäytyminen olisivat menneet hukkaan.

Keventääkseen mieltään ja kestääkseen odotuksen Plenty-täti ja Rose
panivat toimeen perusteellisen kevätsiivouksen. Vaikka talo olisi
ollut isonrokon saastuttama, ei sitä olisi voitu perinpohjaisemmin
pestä, tuulettaa ja puhdistaa. Niin aikaista kuin vielä olikin,
kaikki matot kiskottiin irti, ikkunaverhot otettiin alas, tyynyt
paukutettiin puhtaiksi ja joka sopukka käännettiin nurin, kunnes
missään ei enää näkynyt tomunhiventä, vetelehtivää roskaa tai
kärpästä kesän jäljiltä. Sitten he taas istuutuivat lepäämään
talossa, joka nyt oli niin siisti, että siellä tuskin uskalsi
liikkua, ettei loistava järjestys vain rikkuisi.

Oli huhtikuun loppupuoli, ennen kuin kaikki oli valmiina ja
poissaolijoiden tarpeellinen eristysaika päättynyt. Näytti
tulevan aikainen kevät, niin että Alec-setä saattoi vaaratta
palata matkaltaan, josta oli ollut tulla hänen viimeisensä. Oli
tuiki mahdotonta estää perheen jäseniä tulemasta tuohon tärkeään
tilaisuuteen. Heitä tuli joka ilmansuunnalta, vaikka kuinka oli
kielletty, potilas näet oli vielä hyvin heikko eikä sietänyt
mitään kiihdyttävää. Kuin tuuli olisi kuljettanut iloisen uutisen:
Jem-setä saapui satamaan edellisenä iltana. Will ja Geordie ottivat
lomaa omalla vastuullaan, Steve olisi tarpeen tullen uhmannut
koko yliopistoa, ja Mac-setä ja Archie päättivät antaa palttua
liikeasioille.

Tädit olivat tietysti kaikki paikalla, he varoittelivat toisiaan
pysymään levollisina ja puhua papattivat innoissaan ja jännittyneinä.
Mutta täysimmillään oli Rosen sydän; hän järjesteli kevätkukkia
huoneisiin hyvin hiljaisena mutta niin onnea säteillen, että tädit
katselivat häntä ja kuiskailivat toisilleen:

-- Voisiko taivaan enkeli olla suloisempi?

Jos enkeleillä koskaan on vaalean vihreä puku ja lumikelloja tukassa,
kasvoissa seesteistä iloa ja silmissä tähtien hohdetta, silloin
Rose todella oli kuin enkeli. Tänä valoisana päivänä elämä tuntui
hänestä rikkaalta: setä, ystävä ja rakastettu palasivat yhdessä hänen
luokseen.

Eteishallin muotokuvien joukossa oli tohtorin kuva, jonka Charlie on
tehnyt eräänä innoituksen hetkenään kohta tohtorin ulkomaanmatkan
jälkeen. Se oli vain värikynäpiirros, mutta ihmeen eloisa ja
huolellisesti viimeistelty. Se oli nyt kunniapaikalla vihreiden
köynnösten ympäröimänä, ja suuressa intialaisessa maljakossa sen alla
hehkui kimppu Kittyn lähettämiä ansarikukkia. Rose järjesteli vielä
niitä vieressään Duke, kun pyörien ratina lennätti hänet ovelle. Rose
oli aikonut lausua ensimmäiset tervetuliaissanat ja saada ensimmäisen
syleilyn, mutta kun hän näki vaunuissa sedän muuttuneet kasvot ja
näki miten voimaton tämä oli poikien kantaessa häntä ylös portaita,
Rose pysähtyikin paikoilleen, kunnes Febe sulki hänet syliinsä
kuiskaten itkun ja ilon sekaisella äänellä:

-- Tein sen sinun tähtesi, kultaseni!

-- Febe, älä koskaan enää sano, että olisit minulle mitään velkaa!
En ikinä voi palkita sinua tästä, sai Rose vain sanotuksi, kun he
seisoivat hetken poski poskea vasten.

Plenty-tätikin oli kuullut pyörien äänen, ja kun kaikki
ryntäsivät pystyyn, hän sanoi niin pontevasti kuin äärimmäiseltä
mielenliikutukseltaan saattoi asettaen silmälasinsa nurinpäin
nenälleen ja ottaen pitsiröyhelön nenäliinan sijasta käteensä:

-- Seis! Te kaikki jäätte tänne ja minä otan Alecin vastaan.
Muistakaa että hän on heikko, ja olkaakin rauhallisia, ihan yhtä
rauhallisia kuin minäkin.

-- Hyvä on, täti, tietysti, kuului myöntyväistä mutinaa, mutta
oli yhtä mahdotonta totella käskyä kuin saada höyhenet pysymään
paikoillaan tuulessa, ja vastustamaton voima veti koko joukon
eteishalliin, missä Plenty-täti toteutti rauhallisuusmääräystään
liehuttamalla hurjasti röyhelöä ja syöksymällä Alecin syliin nauraen
ja itkien niin hillittömästi, ettei Myra-tätikään olisi saanut
parempaa aikaan.

Mutta kyynelehtivä ilojuhla oli pian ohitse, eikä mitään vahinkoa
näyttänyt tapahtuneen. Heti saatuaan kätensä vapaiksi Alec-setä
veti Feben esiin ja sanoi Pienty-tädille vakavasti, isällinen hohde
laihoilla kasvoillaan:

-- Ilman tätä kelpo tyttöä en olisi koskaan päässyt teidän
tervetuliaisjuhlaanne. Rakasta häntä minun tähteni.

Silloin vanha neiti esiintyi suurenmoisesti. Hän kääntyi Febeen päin,
kumarsi harmaata päätään, tarjosi hänelle kätensä ja sanoi ääni
katumusta ja hellyyttä värähdellen:

-- Minä olen ylpeä, kun voin rakastaa häntä hänen itsensä tähden.
Pyydän sinulta anteeksi tyhmiä ennakkoluulojani ja todistan
vilpittömyyteni sillä, että -- missä se poika nyt on?

Läsnä oli kuusi poikaa, mutta oikea osui juuri oikealle paikalle
oikealla hetkellä, ja Plenty-täti pani Feben käden Archien käteen
koettaen lausua jotain sopivan juhlallista, mutta ei voinut, siksi
hän vain syleili molempia ja nyyhkytti:

-- Jos minulla olisi tusina veljenpoikia, antaisin ne kaikki sinulle,
ja tanssisin häissä, vaikka minulla olisi reumatismi jokaisessa
jäsenessäni.

Se olikin parempaa kuin juhlapuhe, sillä kaikki purskahtivat nauruun,
ja Alec-tohtori ajelehti sohvalle hilpeän ilon laineilla. Hänen
sinne päästyään Mac otti johdon käsiinsä ja lääkäri näytti hänessä
tukahduttaneen runoilijan, kun hän määräsi huoneesta pois kaikki
paitsi Rosen ja Plenty-tädin.

-- Talossa täytyy olla hiljaista, ja sedän on päästävä levolle matkan
jälkeen. Niin että hyvästelkää nyt vain ja tulkaa huomenna uudelleen,
hän sanoi katsellen huolestuneena sohvan nurkassa kyyhöttävää setää,
kun neljä naista riisui tältä päällysvaatteita, kolme poikaa kilpaili
päällyskengistä, kaksi veljeä puristi vähän väliä kättä ja Myra-täti
pisti hajusuolapullon sedän nenän eteen milloin vain sai tilaisuuden.

Vaivoin saatiin talo hiukan tyhjennetyksi ja Plenty-tädin jäädessä
vartioimaan poikaansa Rose pujahti katsomaan, oliko Mac lähtenyt
muiden mukana. Iloisessa hälinässä he eivät vielä olleet puhuneet
mitään keskenään.



22

KUN RUUSU PUHKEAA


Eteishallissa Rose tapasi Steven ja Kittyn. Steven mielestä
Kittylläkin oli oikeus olla läsnä, koska tämä oli pitänyt näinä
tuskan viikkoina uskollisesti hänenkin rohkeuttaan vireillä.
Heillä näytti olevan niin hauskaa kuherrellessaan korean maljakon
varjossa, että Rose olisi hiipinyt hiljaa tiehensä, elleivät he olisi
huomanneet ja kutsuneet häntä.

-- Ei hän vielä mennyt; löydät varmaan hänet olohuoneesta, sanoi
Steve arvaten rakastuneen vaistolla, mitä se nopea katse merkitsi,
jonka Rose heitti hattuhyllylle sulkiessaan kirjaston oven takanaan.

-- Hyvänen aika, eihän toki! Siellä ovat Archie ja Febe. Tottahan
hänellä oli järkeä pujahtaa sinun huoneeseesi odottamaan, vai
lähdenkö minä hakemaan häntä? lisäsi Kitty silittäen Rosen
pörrööntynyttä tukkaa.

-- Kiitos, älä vaivaudu. Menen hänen luokseen, kun olen ensin nähnyt
Feben. Ei Febe pane pahakseen vaikka häiritsenkin, vastasi Rose
lähtien olohuoneeseen päin.

-- Kuulehan, huusi Steve, käske heidän kiirehtiä, niin pidetään
häät yhtaikaa. Meillä oli kaikki valmiina kun setä sairastui, mutta
nyt me emme enää voi odottaa hetkeäkään pitemmälle kuin toukokuun
ensimmäiseen päivään.

-- Varsin lyhyt kuulutusaika, nauroi Rose katsoen taakseen käsi
ovenrivalla.

-- Me luovumme kaikesta komeudesta ja järjestämme häät niin
yksinkertaisesti kuin suinkin, jos sinä tulet mukaan. Ajattele
sentään, kolmoishäät! Riennä nyt ja järjestä asiat, niin olet kiltti!
rukoili Kitty.

-- Kuinka minä voisin, kun ei minulla ole sulhastakaan, aloitti Rose,
mutta kielivä puna nousi hänen poskilleen.

-- Sinä viekastelija! Tiedät hyvin, ettei sinun tarvitse kuin sanoa
sana, niin saat kuuluisan miehen. Laulajatar ja hänen leijonansa
eivät ole mitään sen rinnalla, huudahti Steve haluten kiirehtiä
veljensä puuhia, sillä ne olivat hänestä liian verkkaisia ja
eriskummallisia.

-- Hän ei pitänyt kiirettä kotiintulolla, enkä minä puolestani
kiirehdi lähtöäni täältä. Älkää minua jääkö odottamaan; kestää
ainakin vuoden, ennen kuin teen päätökseni. Te voitte aloittaa
niin komeasti kuin tahdotte; minä käytän sitten hyväkseni teidän
kokemuksianne.

Ja Rose hävisi olohuoneeseen jättäen Steven huokailemaan arvokkaiden
naisten itsepäisyyttä ja Kittyn lohduttamaan häntä sillä, että lupasi
viettää vapunpäivänä häitä 'ihan yksin hänen kanssaan'.

Varsin toisenlainen pari oli olohuoneessa, mutta vielä onnellisempi,
sillä he olivat tunteneet eron tuskan ja iloitsivat nyt tapaamisesta,
jota oli jatkuva halki elämän. Febe istui nojatuolissa leväten
vaivoistaan, kalpeana ja laihtuneena, mutta Archien silmissä
ihanampana kuin koskaan.

-- Häiritsenkö jos kuljen huoneen läpi? kysyi Rose varovasti.

-- Et jos viivyt hetken ja onnittelet minua, sillä vihdoinkin Febe
myöntyy, huudahti Archie.

-- Tiesin että sinun kärsivällisyytesi palkitaan ja että Febe luopuu
ylpeydestään, kunhan molemmat ovat kestäneet tulikokeensa, sanoi Rose
syleillen Febeä.

-- Voinko enää muuta, kun kaikki ovat niin hyviä minulle? Kenen
tahansa ylpeys sulaisi tästä kiitosten ja onnentoivotusten määrästä.
Kaikki ovat toivottaneet minut tervetulleeksi ja pyytäneet minua
liittymään perheeseen. Minua ei tarvinnut paljon pyydellä, mutta kun
Archien isä ja äiti sanoivat minua tyttärekseen, olisin luvannut
vaikka mitä osoittaakseni rakkauteni heitä kohtaan.

-- Ja Archieta kohtaan, lisäsi Rose, mutta Archie sanoi yhtä ylpeänä
kuin Febe ennen:

-- Ajattele mistä hän luopuu minun takiani, maineesta ja rikkaudesta
ja monen minua paremman miehen ihailusta.

-- Tiedäthän että linnut laulavat suloisimmin omassa pesässään, sanoi
Febe, ja molemmat näyttivät unohtavan, etteivät olleet kahden.

Pian he taas olivatkin, sillä Rose hiipi nopeasti oman huoneensa
ovelle.

Sieltä tulvahti vastaan päivänpaiste ja keväinen tuoksu. Täällä
hänen mielikuvituksensa oli saanut vapaasti toimia: jokaisella
köynnöksellä, lehvällä ja kukkasella oli oma merkityksensä. Mac
näytti lukeneen tuota kukkien kieltä ja arvanneen miksi Charlien
kuvan ympärillä oli valkoisia ruusuja, miksi orvokkeja hänen oman
kuvansa vierellä, miksi Psykhe melkein piiloutui untuvanhienoihin
'neidonhiuksiin' ja miksi purppurainen leimukukka oli Eroksen
jalkojen juuressa. Se näytti miellyttävän häntä, hän hymyili sille ja
lyhentääkseen odotusaikaansa hyräili laulua, jota Rose ennen usein
lauloi:

    -- Tyttö kulta, lähdetkös, lähdetkös,
    Aberfeldin koivikkoihin?

-- Lähden, Mac, lähden minne tahansa!

Mac ei ollut kuullut Rosen tuloa, mutta nyt hän pyörähti ympäri,
katsoi tyttöön kasvot loistaen ja sanoi syvään hengähtäen:

-- Vihdoinkin! Sinulla oli sedän luona niin paljon puuhaa, etten
saanut sanotuksi sanaakaan. Mutta voin odottaa, olen tottunut siihen.

Rose seisoi aivan hiljaa, ja hän näytti niin juhlalliselta, että Mac
nauroi.

-- Et muista, ettet ole enää sama Mac, joka täältä lähti. Serkkuani
vastaan olisin juossut, mutta en rohkene olla tuttavallinen kaikkien
kunnioittamaa runoilijaa kohtaan.

-- Sinä pidät siis molemmista yhdessä? Muistathan että lupasin
sinulle sekä rakkautta että runoutta!

-- Pidänkö siitä? Olen niin iloinen, niin ylpeä, etten löydä
lähestulkoonkaan kyllin voimakkaita ja kauniita sanoja ilmaisemaan
ihmettelyäni ja ihailuani. Ja Rose oli yhtenä hymynä, hän taputti
käsiään ja näytti melkein haluavan tanssia ilosta Macin menestyksen
vuoksi.

-- Se tuli itsestään, ylhäällä vuoristossa, täällä sinun luonasi tai
kun olin yksin merellä. Voisin kirjoittaa taivaallisen runon tällä
hetkellä. Rose, olenko päässyt yhtään eteenpäin? Joko sinun sydämesi
alkaa taipua?

Hän ei astunut lähemmäksi, mutta Rose ojensi molemmat kätensä ja
sanoi yksinkertaisesti:

-- Minun sydämeni ei ole noin kovan ponnistelun arvoinen, mutta jos
vielä pyydät sitä, niin -- se on sinun.

-- Oletko varma, Rose -- ihan varma? Älä anna hetken ihailun sokaista
itseäsi, en ole vielä runoilija, ja parhaat heistäkin ovat vain
kuolevaisia.

-- Ei se ole ihailua.

-- Eikä kiitollisuutta.

-- Ei kiitollisuuttakaan.

-- Etkä sääli, kun olen ollut niin kärsivällinen? Olen tehnyt vasta
kovin vähän, enkä läheskään vielä kelpaa sankariksesi. Voin tehdä
työtä ja odottaa vielä jos et ole varma, sillä tahdon saada kaiken
tai ei mitään.

-- Voi, Mac! Miksi sinä epäilet? Sanoit herättäväsi minussa
rakkauden, ja niin on käynyt. Uskotko minua nyt? Ja kuin
epätoivoissaan Rose heittäytyi Macin syliin sanomatta sanaakaan, kun
Mac puristi häntä itseään vasten tuntien, ettei Rose enää ollut pikku
tyttö, vaan rakastava nainen.

-- Nyt olen tyytyväinen! hän sanoi heti, kun Rose nosti kasvonsa
häpeillen äkillistä kiihkeyttään, joka oli saanut hänet hetkeksi
unohtamaan itsensä. -- Ei, älä pujahda vielä pois, anna minun
kunnolla tuntea, että olen löytänyt Psykheni.

Mac nauroi onnellista naurua; sitten hän sanoi äkkiä vakavasti:

-- Rakkaani! Nosta lamppusi ja katso ympärillesi, ennen kuin on liian
myöhäistä. En ole jumala, erehtyväinen ihminen vain.

-- Rakas Mac, minä olen jo nostanut. Pelkään vain sinun lentävän niin
korkealle, etten minä siipiä vailla voi seurata sinua.

-- Sinä elät runoutta, minä kirjoitan sitä, siten minun vähäinen
taitoni ylistää sinun ihanaa lahjaasi.

-- Me teemme yhdessä työtä ja koetamme parantaa maailmaa sillä
soitolla ja rakkaudella, joka jää tänne meidän jälkeemme.

-- Suokoon Jumala sen meille! vastasi Mac hartaana. Katsellessaan
Rosea kevätauringon hohteessa, kun tämän poskilla karehti onnen,
suurten toiveiden ja vakaiden pyrkimysten hehku kaiken sen hohde,
mikä kirkastaa ja pyhittää ihmiselämän, Mac tunsi, että viimeinenkin
terälehti oli kääntynyt, kultainen sydän auennut valoon ja hänen oma
ruusunsa puhjennut kukkaan.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kun ruusu puhkeaa" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.