Title: Japanilaisia satuja
Author: Anonymous
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Japanilaisia satuja" ***


JAPANILAISIA SATUJA


Suomentanut

V--d H--n [Valfrid Hedman]



WSOY, Porvoo, 1918.



SISÄLLYS:

   I. Shippettaro.
  II. Ihmeellinen teekeittiö.
 III. Kalastajanpoika Urashima.



SHIPPEITARO.


Kauan, kauan sitten, vanhaan hyvään aikaan, jolloin vielä oli
keijukaisia ja jättiläisiä, peikkoja ja lohikäärmeitä, urhoollisia
ritareja ja hätään joutuneita neitosia, eräs urhea nuori soturi läksi
maailmaan seikkailuja etsimään.

Jonkun aikaa hän samoili kohtaamatta mitään erikoisempaa, mutta vihdoin
hän eräänä iltana, kuljettuaan tiheän metsän läpi, joutui aution ja
yksinäisen vuoren kupeelle. Ei kylää, ei mökkiä ollut näkyvissä, eipä
edes hiilenpolttajan majaa, vaikka niitä niin usein tapaa metsän
liepeillä. Hän oli seurannut heikkoa ja hyvin ruohoittunutta polkua,
mutta vihdoin hän kadotti senkin näkyvistään. Hämärä läheni ja turhaan
hän ponnisteli löytääkseen kadotetun tien. Joka yrityksellä hän näytti
yhä toivottomammin takertuvan orjantappurapensaisiin ja pitkään
ruohoon, jota kasvoi tiheästi joka puolella. Heikkona ja väsyneenä hän
hapuili eteenpäin yhä yltyvässä pimeydessä, kunnes hän äkkiä saapui
pienelle autiolle ja puoliksi raunioittuneelle temppelille. Kuitenkin
se vielä sisälsi pyhätön. Täällä oli toki suojaa kylmältä kasteelta, ja
niin hän päätti viettää yönsä temppelissä. Ruokaa hänellä ei ollut;
kietoutuen viittaansa ja asettaen oivallisen miekkansa viereensä hän
laskeutui levolle ja vaipui pian sikeään uneen.

Puoliyön lähetessä hän heräsi hirvittävään meluun. Ensiksi hän luuli
nähneensä unta, mutta melu jatkui, ja koko rakennus kaikui mitä
kauheimmista huudoista ja ulvonnasta. Nuori soturi kohottausi varovasti
ja tarttuen miekkaansa katsahti ulos rappeutuneessa seinässä olevasta
reiästä. Hän näki omituisen ja kaamean näyn. Joukko inhoittavia kissoja
pyöri hurjaa ja hirvittävää tanssia, ja niiden kiljunta kaikui
hiljaiseen yöhön. Niiden kamalan parkunan seasta saattoi nuori soturi
selvästi erottaa seuraavat sanat:

    "Älköön siitä Shippeitaro
        kuulko hiiskuvammekaan!
    Älköön kuulko Shippeitaro!"

Kaunis täysikuu valaisi säteillään tätä kamalaa näytelmää, jota nuori
soturi katseli kummastuksella ja kauhulla. Kun puoliyön aika oli
ohitse, hävisivät aavekissat ja kaikki oli hiljaista jälleen.

Loppu yötä kului häiritsemättä, ja nuori mies nukkui sikeästi aamuun
asti. Hänen herätessään oli aurinko jo korkealla taivaalla, ja hän
kiirehti lähtemään yöllisen seikkailunsa näyttämöltä. Aamun kirkkaassa
valossa hän pian keksi jälkiä polusta, joka edellisenä iltana oli ollut
näkymätönnä. Tätä seuratessaan huomasi hän suureksi ilokseen, että se
ei, kuten hän oli pelännyt, vienytkään takaisin siihen metsään, jonka
läpi hän eilen kulki, vaan päinvastaiseen suuntaan avonaista kenttää
kohti. Siellä hän näki pari kolme mökkiä erillään toisistaan, ja vähän
kauempaa hän erotti kylän. Nälän ahdistamana hän kiirehti minkä jaksoi
kylää kohti, mutta silloin hän kuuli naisen kovalla äänellä valittavan
ja rukoilevan apua. Tuskin olivat nämä hätähuudot kaikuneet soturin
korviin, kun hän jo unohti nälkänsä ja kiirehti lähimpään mökkiin asiaa
tiedustelemaan ja, jos mahdollista, tarjoamaan apuaan.

Ihmiset kuuntelivat hänen kysymyksiään, mutta pudistaen surumielisesti
päätään he vakuuttivat, että kaikki apu oli turhaa. "Joka vuosi",
sanoivat he, "vuorenhenki vaatii uhrin. Aika on nyt tullut, ja juuri
tänä yönä se nielaisee ihanimman neitosemme. Tämä on itkumme ja
valituksemme syynä."

Ja kun nuori soturi kummissaan kyseli enemmän, kertoivat he hänelle,
että auringon laskiessa uhri asetettaisiin jonkinlaiseen laatikkoon ja
vietäisiin samaan raunioittuneeseen temppeliin, missä hän oli viettänyt
yönsä, ja sinne se jätettäisiin yksinään. Aamulla olisi tyttö hävinnyt.
Niin oli käynyt monena vuonna, ja niin kävisi nytkin: sitä ei voinut
auttaa. Nuoren soturin kuunnellessa tätä puhetta täytti hänet palava
halu pelastaa neitonen. Raunioittuneen temppelin mainitseminen oli
tuonut hänen mieleensä hänen eilisiltaisen seikkailunsa, ja siksi hän
kysyi väeltä, olivatko he koskaan kuulleet Shippeitaron nimeä ja
tiesivätkö he, ketä tai mitä sillä tarkoitettiin. "Shippeitaro on
voimakas ja kaunis koira", kuului vastaus. "Sen omistaa ruhtinaamme
lähin mies, joka asuu vain vähän matkan päässä täältä. Usein näemme sen
seuraavan isäntäänsä, ja komea ja reipas eläinpä se onkin."

Nuori ritari ei jäänyt tekemään enempiä kysymyksiä, vaan kiirehti
Shippeitaron isännän luo pyytämään tätä lainaamaan hänelle koiransa
yhdeksi yöksi. Omistaja ensiksi vastusteli, mutta vihdoin suostui
luovuttamaan Shippeitaron ehdolla, että se tuotaisiin takaisin
seuraavana päivänä. Riemuissaan menestyksestään nuori soturi vei koiran
mukanaan.

Sitten hän riensi tapaamaan onnettoman neitosen vanhempia, pyytäen
heitä pitämään tyttärensä sisällä huoneissa ja vartioimaan häntä
huolellisesti, kunnes hän palaisi. Asetettuaan Shippeitaron neitosta
varten valmistettuun laatikkoon ja kuljetettuaan sen muutamien kylän
nuorten miesten avulla raunioittuneen temppelin edustalle, hän laski
laatikon sinne. Nuoret miehet kieltäytyivät viipymästä hetkeäkään
kummituspaikalla, vaan kiirehtivät alas vuorelta kuin kokonainen joukko
peikkoja olisi ollut heidän kintereillään. Ilman muuta toveria kuin
koira jäi nuori soturi odottamaan, mitä tapahtuisi.

Puoliyön aikaan, kun kuu oli kohonnut korkealle taivaalle valaen
hohdettaan vuorelle, saapuivat aavekissat jälleen. Tällä kertaa oli
niillä keskellään suuri musta kolli, kaikkia muita hurjempi ja
hirvittävämpi, ja tämän nuori soturi helposti tunsi itse hirvittäväksi
vuorenhiideksi. Tuskin se oli huomannut laatikon, kun se alkoi tanssia
ja hyppiä sen ympäri, ulvoen toveriensa säestämänä voitonriemusta ja
kamalasta ilosta. Kylliksi kauan ivattuaan ja ärsytettyään uhriaan se
tempasi laatikon kannen auki.

Mutta tällä kertaa kohtasi se vertaisensa. Urhea Shippeitaro syöksähti
kollin kimppuun, iski siihen hampaansa ja piti sitä kiinni, kunnes
nuori soturi yhdellä ainoalla oivallisen miekkansa iskulla kaatoi sen
kuoliaaksi jalkojensa juureen. Muut kissat taasen ällistyivät niin,
etteivät voineet paetakaan, vaan jäivät tuijottamaan johtajansa
ruumista, saaden nopeasti surmansa ritarin säilästä tai Shippeitaron
terävistä hampaista.

Tuhansin kiitoksin vei soturi koiran takaisin sen isännälle, kävi
kertomassa tytön isälle ja äidille, että heidän tyttärensä oli
pelastettu, ja ilmoitti kylänväelle, että hiisi oli vaatinut viimeisen
uhrinsa, eikä sen koommin heitä häiritsisi. "Tästä kaikesta saatte
kiittää urhoollista Shippeitaroa", sanoi hän jättäessään heidät
hyvästi, ja jatkoi matkaansa etsiäkseen uusia seikkailuja.



IHMEELLINEN TEEKEITTIÖ.


Kauan, kauan sitten asui Morindjin temppelissä Kotsuken maakunnassa
vanha pappi.

Tämä pappi oli hyvin ihastunut teen keittämiseen ja juomiseen; se homma
oli tosiaan hänen elämänsä suurin harrastus ja ilo.

Eräänä päivänä hän sattui löytämään muinaisesineiden kaupasta hyvin
somannäköisen vanhan teepannun, jonka hän osti ja vei kotiinsa perin
ihastuneena sen muotoon ja taiteelliseen tekotapaan.

Seuraavana päivänä hän otti esille uuden ostoksensa ja istui pitkän
aikaa käännellen sitä käsissään ja tarkastellen puolelta ja toiselta.

"Oletpa sinä oikein soma, olet tosiaankin", sanoi hän ihastuksissaan.
"Minä kutsun kaikki ystäväni teejuhlaan, ja miten ne mahtavatkaan
kummastua nähdessään tällaisen erinomaisen teekeittimen!"

Hän asetti aarteensa laatikolle, jossa voisi sen siroutta mielin määrin
ihailla, ja istahti suunnittelemaan teekutsujaan. Hetkisen perästä hän
kävi uniseksi, alkaen torkkua, ja vihdoin tuupertui pää pöytää vasten;
hän vaipui sikeään uneen.

Silloin tapahtui kummallinen muutos. Teepannu alkoi liikkua. Sen
torvesta pisti esille karvainen pää, toiselta puolen tuli näkyviin
tuuhea häntä, sitten ilmaantui neljä jalkaa, ja hieno turkki näkyi
vähitellen peittävän koko astian pinnan. Vihdoin se hypähtäen
laatikolta alkoi tepastella lattialla aivan mäyrän näköisenä.

Kolme nuorta opiskelijaa, jotka istuivat kirjojensa ääressä viereisessä
huoneessa, kuulivat melun, ja kun yksi heistä työntäen paperioven
sivulle kurkisti sisään, niin kummastuipa hän suuresti nähdessään
teekeittiön tanssivan neljällä jalalla edestakaisin huoneessa.

Hän huudahti: "Oi, miten hirveätä! Teepannu on muuttunut mäyräksi!"

"Mitä!" virkkoi toinen opiskelija. "Tahdotko väittää, että teepannu on
muuttunut mäyräksi? Mitä loruja!" Näin sanoen työkkäsi hän toverinsa
syrjään ja kurkisti huoneeseen, mutta hänkin pelästyi näkemästään ja
parkaisi.

"Se on peikko. Se tulee päällemme -- rientäkäämme pakoon!"

Kolmas opiskelija ei pelästynyt niin helposti.

"Tulkaa, tämähän on hauskaa", rohkaisi hän. "Miten tuo olento
hyppääkään! Minä herätän sen isännän, jotta hänkin saa nähdä."

Sitten hän astui huoneeseen ja ravisti pappia sanoen: "Herätkää, herra,
herätkää! Jotakin ihmeellistä on tapahtunut."

"Mikä on hätänä!" vastasi vanhus, unisena hieroen silmiään. "Mikä
meluava veitikka!"

"Ken tahansa meluaisi, kun tällaisia ihmeellisiä asioita tapahtuu."

"Katsokaahan vain, mestari! Teidän teepannunne on saanut jalat ja
juoksentelee ympärinsä!"

"Mitä, mitä, mitä! Mitä sinä sanot?" kysyi pappi taas -- "pannu on
saanut jalat! Mitä se merkitsee? Annahan kun katson!"

Mutta sitten kun vanhus oli ehtinyt täydelleen havahtua, oli teekeitin
palannut alkuperäiseen muotoonsa ja seisoi rauhallisena laatikollaan.

"Miten hupsuja nuorukaisia te olette!" lausui pappi. "Tuollahan pannu
on laatikon päällä -- eipä siinä tosiaan ole mitään kovin kummallista!
Ei, ei; olenhan kuullut taikinakaulaimelle kasvaneen parin siipiä,
joilla se lensi tiehensä, mutta vaikka olenkin kauan elänyt, en ole
koskaan kuullut omin jaloin liikkuvasta teepannusta! Ette koskaan saa
minua sellaista uskomaan!"

Mutta siitä huolimatta jäi pappi hiukan levottomaksi mielessään ja
ajatteli tapausta kaiken päivää. Kun hän illan tullen oli yksin
huoneessaan, otti hän keittimen esille ja asetti sen palaville hiilille
kiehumaan, aikoen valmistaa teetä.

Mutta heti kun vesi alkoi kiehua, huusi kattila: "Kuumaa! kuumaa!" ja
hyppäsi alas tulelta.

"Apua! apua!" parkaisi pappi joutuen pelästyksestä suunniltaan.

Mutta kun opiskelijat riensivät häntä auttamaan, otti teekeitin heti
luonnollisen muotonsa jälleen. Senpä vuoksi yksi heistä sieppasi kepin
ja huudahti:

"Kylläpä pian otamme selville, onko siinä henki vai ei!" Ja hän alkoi
piestä sitä voimainsa takaa. Kapineessa ei nähtävästi ollut mitään
eloa, sillä vain kilahtava metallin ääni vastasi hänen tarmokkaisiin
iskuihinsa.

Silloin vanha pappi sydämestään katui, että oli ostanut kujeilevan
teekeittimen. Mutta kun hän juuri hautoi päässään, miten pääsisi siitä
erilleen, astui parahiksi kattilanpaikkaaja sisään.

"Tuossa on oikea mies", ajatteli pappi. Kaupat tehtiin pian, mies
maksoi pannusta muutamia vaskikolikoita ja vei sen kotiinsa hyvin
tyytyväisenä ostokseensa.

Ennen levolle menoa hän katseli sitä vielä kerran ja se oli hänestä
parempi kuin hän ensin oli luullutkaan, jonka vuoksi hän nukahti mitä
parhaalla tuulella.

Kesken hauskaa unelmaansa kattilanpaikkaaja äkkiä havahti, luullen
kuulleensa jonkun liikkuvan huoneessa; mutta avatessaan silmänsä ja
katsahtaessaan ympärilleen hän ei ketään nähnyt.

"Näin kai vain unta", sanoi hän itsekseen, kääntäen kylkeään ja
nukahtaen uudelleen.

Mutta hän häiriytyi taaskin kuullessaan jonkun huutavan:
"Kattilanpaikkaaja, kattilanpaikkaaja! Nouse ylös, nouse ylös!"

Tällä kertaa hän hypähti ylös täysin valveutuneena, ja kas kummaa!
siinä tepsutteli teekeitin edestakaisin lattialla, ja sillä oli mäyrän
pää, häntä ja turkki.

"Peikko, peikko!" kirkaisi kattilanpaikkaaja. Mutta teekeitin lausui
nauraen:

"Älä pelkää, hyvä kattilanpaikkaaja. Minä en ole peikko, vaan
ihmeellinen teekeittiö. Nimeni on Bumbuku-Tshagama, ja minä tuon onnea
jokaiselle, ken kohtelee minua hyvin; mutta tietysti minä en pidä
siitä, että minut asetetaan tulelle tai saan kepin iskuja, kuten
tapahtui temppelissä eilen."

"Miten sitten voin olla sinulle mieliksi?" kysyi kattilanpaikkaaja.
"Säilytänkö sinua laatikossa?"

"Ei, ei suinkaan!" vastasi teekeitin. "Minä pidän herkullisista ruuista
ja toisinaan haluan vähän viiniä juodakseni, juuri niin kuin sinä itse.
Tahdotko pitää minua talossasi ja ruokkia minua? Ja kun en tahtoisi
olla sinulle taakkana, teen mielelläni sinulle työtä, mitä vain
haluat."

Tähän kattilanpaikkaaja suostui.

Seuraavana aamuna hän laittoi oivalliset pidot Bumbukulle, ja sitten
tämä puhui näin:

"Minä olen todellakin ihmeellinen ja täysoppinut teekeittiö, ja neuvon
sinua kuljettamaan minua näytteillä pitkin maata laulun ja soiton
säestyksellä."

Kattilanpaikkaaja piti neuvoa hyvänä ja toimeenpani heti näyttelyn,
jota hän kutsui Bumbuku-Tshagamaksi. Onnellinen teekeitin laittoi
liikkeen nopeasti menestymään; sillä se ei ainoastaan kävellyt nelin
jaloin, vaan tanssipa pingoitetulla köydelläkin ja teki kaikenlaisia
voimistelutemppuja, lopettaen esityksen kumartamalla syvään
katselijoille ja pyytäen heidän vastaistakin suosiotaan.

Näiden esitysten maine levisi pian laajalle, ja näyttely täyttyi joka
päivä tungokseen asti, kunnes vihdoin maan ruhtinaatkin tilasivat
kattilanpaikkaajan teekeittimineen luokseen; ja esitykset saavuttivat
riemastuneitten prinsessojen ja hovinaisten suurta suosiota.

Vihdoin kattilanpaikkaaja tuli niin rikkaaksi, että hän lopetti
liikkeen, ja haluten suoda uskolliselle teepannulleenkin lepoa, vei hän
sen suuren rahasumman kera takaisin Morindjin temppeliin, jossa sitä
säilytettiin arvokkaana aarteena, ja sanovatpa jotkut sitä
pyhimyksenäkin palvellun.



KALASTAJAPOIKA URASHIMA


Kauan, kauan sitten eli Japanin meren rannalla nuori kalastaja nimeltä
Urashima, hyvänlaatuinen nuorukainen ja varsin taitava ongenvapaansa ja
siimaansa käyttämään.

Eräänä päivänä hän taasen läksi veneessään ulapalle kalastamaan. Mutta
kalojen asemesta hän sai jotakin muuta. Arvaatteko mitä? Niin, hän sai
suuren kovakuorisen kilpikonnan, jolla oli omituiset, ruttuiset,
vanhannäköiset kasvot ja hento häntä. Nyt on minun kerrottava teille
jotakin, mitä varmaankaan ette tiedä. Kilpikonnat, näetkös, elävät
kokonaista tuhannen vuotta -- ainakin japanilaiset kilpikonnat. Niinpä
ajatteli Urashima itsekseen: "Kala kelpaisi päivälliseksi aivan yhtä
hyvin kuin tämä kilpikonna -- vieläpä paremminkin. Miksikä surmaisin
eläinraukan ja estäisin sitä nauttimasta elämästään vielä
yhdeksänsataayhdeksänkymmentäyhdeksän vuotta. Ei, ei! Minä en tahdo
olla niin julma. Varmaankaan ei äitini pitäisi siitä, että olisin niin
paha." Ja näin sanoen hän viskasi kilpikonnan takaisin mereen.

Pian sen jälkeen uinahti Urashima veneeseensä. Oli näet sellainen kuuma
kesäpäivä, jolloin jokainen mielellään nukahtaa päivällisen jälkeen. Ja
nukkuessaan hän näki aalloista nousevan kauniin tytön, joka astui
veneeseen lausuen:

"Minä olen meren jumalan tytär, joka asun isäni kanssa
lohikäärmelinnassa aaltojen alla. Se ei ollut kilpikonna, jonka juuri
äsken sait onkeesi ja niin ystävällisesti viskasit takaisin mereen. Se
olin minä. Isäni, merenjumala, oli lähettänyt minut katsomaan, olitko
hyvä vai paha.

"Me tiedämme nyt, että olet hyvä, kiltti poika, joka vältät julmia
tekoja; ja siksi minä olen tullut sinua noutamaan. Sinä otat minut
vaimoksesi, jos tahdot, ja me elämme onnellisina yhdessä tuhat vuotta
lohikäärmelinnassa syvän sinisen meren tuolla puolla."

Urashima tarttui siis toiseen airoon ja merenjumalan tytär toiseen, ja
he soutivat, soutivat soutamistaan, kunnes vihdoin saapuivat
lohikäärmelinnaan, missä merenjumala eli ja hallitsi kuninkaana kaikkia
lohikäärmeitä, kilpikonnia ja kaloja.

Hyvänen aika, miten ihanaa siellä oli! Palatsin seinät olivat
korallista, puissa oli smaragdeja lehtinä ja rubiineja marjoina,
kaloilla oli hopeasuomukset ja lohikäärmeitten pyrstöt olivat
täysipitoista kultaa. Kuvitelkaa mielessänne kauneinta ja kiiltävintä,
mitä koskaan olette nähneet, ja asettakaa se kaikki yhteen, niin
silloin saatte käsityksen, millaiselta tämä palatsi näytti. Ja kaikki
tämä kuului Urashimalle; sillä olihan hän merenjumalan vävy, ihanan
lohikäärmeprinsessan puoliso.

Näin he elivät onnellisina kolme vuotta, kävellen joka päivä noiden
uhkeitten smaragdilehväisten ja rubiinimarjaisten puiden alla.

Mutta eräänä aamuna Urashima sanoi vaimolleen:

"Olen hyvin onnellinen täällä. Mutta kuitenkin tahtoisin käydä kotona
tervehtimässä isääni ja äitiäni, veljiäni ja sisariani. Päästähän minut
lyhyeksi aikaa. Kyllä minä pian palaan."

"Mielelläni minä en laskisi sinua menemään", sanoi merenneito; "minä
pelkään pahoin, että jotakin hirveätä tapahtuu. Mutta jos tahdot mennä,
niin mitäs sille voi. Mutta sinun pitää ottaa mukaasi tämä lipas ja
tarkoin varoa sitä avaamasta. Jos sen avaat, et enää koskaan kykene
tulemaan takaisin tänne."

Urashima lupasi siis pitää hyvän huolen lippaasta ja millään muotoa
olla sitä avaamatta. Sitten hän astui veneeseensä, soutaen pois, ja
saapui vihdoin oman maansa rannoille.

Mutta mitä oli hänen poissaollessaan tapahtunut? Mihin oli hänen isänsä
mökki joutunut? Missä oli kylä, jossa hän ennen oli asunut? Vuoret
olivat kyllä entisillä paikoillaan, mutta puut niiltä oli kaadettu.
Pieni puronen, joka oli lirissyt hänen isänsä mökin lähellä, juoksi yhä
vielä, mutta sen partaalla ei enää ollut naisia vaatteita pesemässä.
Näytti hyvin omituiselta, että kaikki oli niin muuttunut kolmessa
lyhyessä vuodessa.

Kun kaksi miestä sattui kävelemään rannikolla, kääntyi Urashima siis
heidän puoleensa kysyen:

"Tahtoisitteko olla niin hyvät ja ilmoittaa minulle, mihin on joutunut
Urashiman mökki, joka ennen oli täällä?"

"Urashiman?" huudahtivat he -- "mitä? hänhän jo neljäsataa vuotta
sitten hukkui kalastusretkellä! Hänen vanhempansa, hänen sisaruksensa
ja heidän lapsenlapsensa ovat jo ammoin kuolleet. Se on vanha, vanha
juttu. Miten voit olla niin hupsu, että kyselet hänen mökkiään? Se
luhistui maahan satoja vuosia sitten."

Silloin välähti äkkiä Urashiman mieleen, että merenjumalan palatsi
aaltojen alla koralliseinineen, rubiinihedelmineen ja komeine
kultapyrstöisine lohikäärmeineen epäilemättä kuului keijukaisten
maahan, jossa yksi päivä luultavasti oli yhtä pitkä kuin kokonainen
vuosi täällä yläilmoissa, joten ne kolme vuotta, mitkä hän oli
viettänyt merenjumalan palatsissa, todellisuudessa olivat olleet
vuosisatoja.

Tietystikään ei hyödyttänyt viipyä kotona nyt, kun kaikki hänen
ystävänsä olivat kuolleet ja haudatut, vieläpä kyläkin hävinnyt. Sen
vuoksi Urashimalla oli kova kiire päästä takaisin vaimonsa
lohikäärmeprinsessan luo meren tuolle puolen. Mutta missä oli tie? Hän
ei voinut sitä löytää, kun ei ollut ketään sitä hänelle näyttämässä.
"Ehkä saan apua tien etsinnässä", ajatteli hän, "jos avaan lippaan,
minkä hän minulle antoi." Ja niin tuo hupsu poika oli tottelematon, tai
ehkä hän unohti vaimonsa kiellon. Hän avasi kuin avasikin lippaan. Ja
mitä luulette sen sisältä tulleen?

Sieltä kohosi vain valkoinen pilvi, joka usvan tavoin leijaili meren
yli. Huutaen pilvelle, että se pysähtyisi, hyökkäsi Urashima sinne
tänne ja parkui surusta. Sillä nyt hän muisti vaimonsa sanoneen, että
lippaan avattuaan hän ei enää koskaan voisi palata merenjumalan
palatsiin. Mutta pianpa hän ei enää kyennyt juoksemaan eikä
huutamaankaan.

Äkkiä hänen tukkansa kävi lumivalkeaksi, hänen kasvonsa tulivat
ruttuisiksi ja selkä käyräksi kuin vanhan ukon. Sitten hänen
hengityksensä taukosi ja hän kaatui kuolleena rannalle.

Urashima-raukka! Hän kuoli siksi, että oli ollut hupsu ja tottelematon.
Jos hän vain olisi tehnyt niinkuin häntä käskettiin, olisi hän
saattanut elää vielä tuhat vuotta.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Japanilaisia satuja" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.