Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Lucrezia Borgia - Murhenäytelmä
Author: Hugo, Victor
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Lucrezia Borgia - Murhenäytelmä" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



LUCREZIA BORGIA

Murhenäytelmä

Kirj.

VICTOR HUGO

Suomentanut Juhani Aho

Elämäkerrallisen kokeen kirjoittanut Jalmari Hahl



WSOY, Porvoo, 1907.



VICTOR HUGO.

LUONNOS HÄNEN ELÄMÄSTÄÄN, LUOMISTAAN JA ARVOSTELIJOISTAAN.


Joseph Léopold Sigisbert Hugo oli napoleonilainen upseeri. Hänen
poikansa Victor Marie Hugo syntyi helmikuun 26 päivä 1802 Besançonissa.
Victor Hugon kehitys romantikkona alkoi jo varsin varhain. Jo lapsena
hän vanhempainsa mukana oleskeli Italiassa ja Espanjassa, ja näiden
maiden luonto ja olot painoivat syvän leimansa pojan rikkaaseen
mielikuvitukseen ja sielunelämään. Madridissa Hugon perhe asui vanhassa
palatsissa, jonka rakennustyyli ja seinäkuvat vaivuttivat
kahdeksanvuotiaan Victorin syvään haaveiluun ja mietiskelyyn. Kun
Napoleonin veljen, Josephin, asiat Espanjassa kävivät huonosti, palasi
nuori Victor äitinsä seurassa Parisiin, missä asetuttiin asumaan
vanhaan avaran puutarhan ympäröimään taloon, joka sijaitsi yksinäisessä
Val-de-Grâcen kaupunginosassa. Poika jäi nyt pitkiksi ajoiksi äidin
hoitoon, mikä ainakin pojan kirjallisiin opintoihin nähden oli sangen
vapaata ja järjestämätöntä. Nuori Hugo luki valitsematta kaikkia
kirjoja, jotka vaan sai käsiinsä, kuten Tacitusta, Vergiliusta,
Lucretiusta, Voltairea, Rousseauta, ritari Faublasia y.m. Avarassa
puutarhassa hän kuunteli luonnon salaperäistä kuisketta, havaitsi
värivivahduksia, valon ja varjon vaihtelua, ja näin yhtyivät
luonnonvaikutelmat kirjojen tarjoamiin kuvauksiin ja hänen
mielikuvituksensa muuntelemiin henkilöhahmoihin.

Kun hänen isänsä oli palannut kotia, otti hän lastensa kasvatuksen
ohjat käsiinsä. Hän tahtoi valmistaa poikansa Victorin polyteknilliseen
kouluun, mutta Victor aavisti jo silloin tulevaa kutsumustansa ja
harrasti etupäässä kirjallisuutta. Hän kirjoitti joukon runoja, jopa
näytelmiäkin ja täytti kouluvihkonsa kirjallisilla harjoitelmilla.
Vuodelta 1816 on säilynyt hänen muistiinpano-vihkonsa, johon hän on
kirjoittanut sanat: "Je veux être Chateaubriand ou rien." [Tahdon olla
Chateaubriand taikka en mitään.] Chateaubriand, Ranskan romantismin
kantaisä, ja Lamartine olivat tähän aikaan hänen ihanteitaan.
Heidän teoksensa olivat hänen esikuvinaan ja heidän veroistaan
runoilijamainetta hän uneksi. Pian hänessä heräsi halu saattaa
julkisuuteen nuoren runottarensa antimet. Jo vuonna 1817 hän otti osaa
Ranskan Akatemian toimeenpanemaan kirjalliseen kilpailuun ja seuraavina
vuosina Toulousen kukkaisjuhlien yhteydessä oleviin kirjallisiin
kilpailuihin, joista sai kunnianimen "maître des arts".

Hugo hylkäsi nyt matematiikan ja päätti kokonaan antautua
kirjallisuuden alalle. Tähän aikaan rupesi Ranskan nuorissa mielissä
heräämään voimakkaita taideuudistuspuuhia. Virkeät henget olivat
kyllästyneet klassisismin jähmettyneisiin esteettisiin kaavoihin, ja
Napoleonin ajan ankara sotilasvalta ja sensuuri oli tukahuttanut kaikki
vapaammat ja tuoreemmat kirjalliset vesat. Hugon aikalainen Théophile
Gautier antaa tämän ajan nuoresta taideinnostuksesta seuraavan
kuvauksen: "Nykyiset sukupolvet saattanevat vaivoin kuvitella sitä
kuohahtavaa innostusta, joka täytti mielet tällä ajalla; oli vireillä
samanlainen liike kuin renessanssin aikana. Uusi elämänmehu tulvaili
voimakkaana. Kaikki iti, joka vesa oli nupuilla, joka silmikko aukeni.
Hurmaavat tuoksut levisivät kukista; ilma oli huumaava, ihmiset olivat
juopuneet lyyrillisyydestä ja taiteesta. Tuntui siltä, kuin oltaisiin
löydetty suuri menetetty salaisuus, ja niin olikin laita, oltiinhan
jälleen löydetty runous." (Histoire du Romantisme).

Victor Hugo liittyi joukkoon nuoria miehiä, joiden pääpyyteenä oli
kirjallisuuden uudistaminen. Tämän literäärisen seuran nimenä oli "Le
petit Cénacle", ja Hugosta tuli sen johtaja. Gautier kertoo tästä
ryhmästä mainitussa teoksessaan seuraavasti: "Pieneen huoneeseen, jossa
ei ollut kaikille istumasijoja, kokoontui nuoria miehiä, todella nuoria
ja erilaisia kuin nykyajan nuoret, jotka kaikki ovat siinä
viidenkymmenen vaiheilla. Se riippumatto, jossa huoneen isäntä otti
päivällisleponsa ja kapea vuoteenpahainen, jossa aamunkoitto usein
yllätti hänet lukemassa runoteoksen viimeistä sivua, saivat kutakuinkin
korvata kokoushuoneen puutteellista mukavuutta. Kahta paremmin
puhuttiinkin seisaalta, puhujan tai lausujan ilmeet ja kädenliikkeet
siten vaan tulivat kahta mahtavammin esille."

Vuonna 1822 Hugo julkaisi ensimäisen runoteoksensa "Odes", jonka
nojalla Ludvig XVIII antoi hänelle kahden tuhannen franc'in suuruisen
eläkkeen. Viimemainittuna vuonna Hugo meni naimisiin, siis ainoastaan
kaksikymmentävuotiaana. Tästä lähin alkaa nyt hänen kirjallinen
jättiläistuotantonsa. Oodeihin liittyi pari vuotta myöhemmin Ballaadit.
Hänen ensimäiset romaaninsa _Han d'Islande_ ja _Bug-Jargal_
ilmestyivät, edellinen 1823, jälkimäinen 1825. Hugon ensimäinen
kirjallinen merkkiteos on näytelmä _Cromwell_ (1827), jota ei sen
ilmestyttyä esitetty, mutta jolla romantismin historiassa on suuri
merkityksensä esipuheensa takia, tämä kun sisältää romantismin
katkismuksen. Se oli samalla sotamerkki romantikkojen ja klassikkojen
väliseen taisteluun. Victor Hugosta tuli nyt varsinaisen n.s. Senakelin
johtaja ja hänen ympärilleen kokoontui sellaisia kuuluja miehiä kuin
Alfred de Vigny, Sainte-Beuve, nuori Alfred de Musset, Théophile
Gautier, Prosper Mérimée, y.m.

Seuraava Hugon näytelmistä oli _Marion De Lorme_, joka ilmestyi 1828,
mutta jonka esittämisen ehkäisi sensuurin kielto; tämä raukesi vuoden
1830:n vallankumouksen jälkeen, jolloin Marion de Lorme suurella
menestyksellä esitettiin Porte Saint-Martin teatterissa. Edellinen
vuosi oli tuottanut väririkkaan runokokoelman _Les Orientales_ ja yhden
Hugon etevimmistä proosateoksista _Dernier jour d'un condamné_, jossa
hän järkyttävästi analyseeraa kuolemaan tuomitun tunteita. Tämän
teoksen tarkoitus oli vaikuttaa kuolemanrangaistuksen poistamista.

Helmikuun 25 päivä 1830 on tärkeä rajapyykki sekä Hugon runollisessa
tuotannossa että Ranskan romantismin historiassa. Silloin oli _Hernani_
näytelmän myrskyinen ensi-ilta. Sensuuri oli sallinut sen näyttelemisen
siinä luulossa, että klassikkojen vastustus sen murhaisi. Mutta tästä
ensi-illasta koitui päinvastoin suuri voitto sekä tekijälle, että hänen
koululleen. Théophile Gautier, A. Royer (Histoire du théâtre
contemporain), y.m. ovat antaneet tästä merkillisestä teatteri-illasta
vilkasvärisiä kuvauksia.

Hugo on vallan väsymätön tuotannossaan. Suitsuavan tulivuoren tavoin
hänen mielikuvituksensa lakkaamatta purkaa ilmoille hehkuvaa
sisällystään. Heti Hernani näytelmän jälkeen hän julkaisee tunnetun
suuren romaaninsa _Notre-Dame de Paris_ ja runoelman _Feuilles
d'automne_.

Kokonaista neljä draamaa kirjoittaa Hugo vuosien 1832-1836 sisällä,
nimittäin _Le roi s'amuse, Lucrèce Borgia, Marie Tudor ja Angelo_.
Kaikki nämä draamat ovat suorasanaisia. Lisäksi hän tänä rikkaana
draamallisen tuotannon aikana vielä kirjoitti ivakuvauksen, nimeltä
_Claude Gueux_, erään kriitillisen teoksen sekä runokokoelman _Chants
du Crépuscule_. Ajalla kesästä 1837 kevääseen 1840 hänen ahkera kynänsä
tuottaa runomittaisen näytelmän _Ruy Blas_ ja lyyrilliset runosarjat
_Les Voix Intérieures ja Les Rayons et les Ombres_. Kesäkuun 2 päivänä
hän piti vastaanottajaispuheensa Ranskan Akatemiassa, jonka jäseneksi
hän astui kolmasti jäätyään huomioonottamatta.

Nyt oli Hugo saavuttanut vakaantuneen kirjailijamaineen ja lisäksi
saanut osakseen suurimman kunnian ja tunnustuksen, mitä ranskalainen
kirjailija uneksi, sijan noiden neljänkymmenen "kuolemattoman"
joukossa. Tuntui siltä kuin tämä voimakas ja uusia uria uurtava mies
olisi murtanut kaikki menestymisensä esteet. Mutta nyt juuri kohtasi
häntä vastoinkäymisiä, jotka pitkiksi ajoiksi syvästi lannistivat hänen
taipumattoman henkensä. Vuonna 1843 esitettiin Théâtre Français'n
näyttämöllä hänen draamansa _Les Burgraves_, jota kohtasi mitä
täydellisin epäonnistuminen. Tämä ensimäinen vastoinkäyminen ja Hugon
äsken naimisiin menneen tyttären tapaturmainen kuolema nostivat
runoilijassa niin masentuneen ja katkeran mielentilan, että hän
ajatteli kirjallisen uran hylkäämistä. Hieman tyynnyttyään hän päätti
haihduttaa mielensä haikeutta antautumalla poliittisiin harrastuksiin.

Hugo, joka vuoden 1830:n jälkeen oli ollut perustuslaillisen monarkian
puolustaja, muuttui vuoden 1849 vaiheilla tasavaltalaiseksi, jona hän
senjälkeen aina pysyi. Kun Napoléon III vuonna 1851 vangitutti
tasavaltalaisia, yhtyi Hugo tulevan keisarin vastustajiin, ja hänen oli
pakko lähteä maanpakoon. Haettuaan turvaa ensin Belgiasta, missä sitä
ei rohjettu hänelle myöntää, hän siirtyi Jerseyhen, ja sieltä
anglo-normandilaiselle Guerneseyn saarelle. Täällä hän rakennutti
itselleen linnan, jonka suojamuuria valtameren aallot huuhtelivat.
Täällä hän eli, huolimatta armahduksesta, aina vuoteen 1870, jolloin
keisarivalta raukesi. Täällä hän ihaili merta, ja sai sen
tyhjentymättömistä tunnelmista mitä monipuolisinta inspiratsionia
luomilleen.

Jerseyssä syntyivät hänen _Châtiments_ runonsa (1853), jotka
sinkoilivat satiirin nuolia keisarikunnan miehiä vastaan, ja
Guerneseyssä kolme vuotta myöhemmin runokokoelma _Contemplations_,
jonka runoista moni jo oli paljoa aikaisemmin syntynyt. Taas kuluu
kolme vuotta kunnes hänen historiallis-symbolistinen runosarjansa
_Légende des Siècles_ ilmestyy. (Sen toinen osa julkaistiin 1877 ja
kolmas osa 1883.) Niinikään kolmivuotisen työn jälkeen ilmestyy
jättiläisromaani _Les Misérables_, vuonna 1865 runot _Les chansons des
rues et des bois_ ja seuraavana vuonna romaani _Les Travailleurs de la
mer_.

Kolmannen tasavallan aikana palasi Hugo Pariisiin, näki piirityksen
vuonna 1870, ja seuraavana vuonna puhjenneen kansalaissodan, jonka
räikeät tapahtumat antoivat hänelle aiheen runosarjaan _L'année
terrible_. Hugon viimeiset huomattavat teokset ovat suuri runokokoelma
_L'art d'être Grand-Père_ (1877), joka sisältää useita Hugon runouden
helmiä, ja jylhä näytelmä _Torquemada_ (1882). Siinä huomattavimmat
Hugon teoksista. Muutamia hänen teoksistaan on julkaistu hänen
kuolemansa jälkeen, ja julkaisua jatkunee yhä vielä.

Victor Hugo kuoli 83:n vuoden ikäisenä toukokuun 23 päivä 1885. Oman
ennustuksensa mukaan, hän meni pois "ruusujen vuodenaikana". Hänen
maalliset jäännöksensä kätkettiin Panthéonin holviin, minne koko kansa
häntä surren saattoi. Hänestä oli tullut kansansa runoruhtinas, ja
tuskin koskaan maallisen ruhtinaan hautajaiset ovat olleet
suuremmoisemmat.

Luonteena ei Hugo suinkaan ollut eheä ja ihailtava persoonallisuus. Hän
oli rajattomasti itserakas, pikkumainen ja ärtyisä vastustajilleen ja
siihen määrään omasta arvostaan ja mielipiteistään kiinnipitävä, että
hän huomaamattaan saattoi itsensä naurunalaiseksi. Hänessä oli jotakin
pikkuporvarimaista, ja häneltä puuttui tuota hienoa käyttäymis-älyä,
jolle ranskalainen antaa nimen "le tact". Mutta vastapainona näille
epäedullisille puolille on mainittava hänen intonsa puolustamaan
kaikkia sorretuita ja hänen kaunis ja hellä suhteensa omaan
perheeseensä.

       *       *       *       *       *

Tämän luonnoksen ahtaat puitteet eivät salli tarkempaa selontekoa Hugon
tavattoman runsaslukuisista runoluomista. Koetamme siis vaan tähän
kiinnittää niistä muutaman yleispiirteen.

On kirjoitettu laveita teoksia Hugon aatteista, hänen filosofiastaan,
j.n.e. Kun häntä tarkkaavammin lukee, huomaa kuitenkin, etteivät hänen
aatteensa ole omintakeisia eivätkä aina edes syviä, ja että hän
filosofina on sangen heikko. Turhaa onkin koettaa etsiä hänen
merkitystään ja ansioitaan tältä puolelta. Mieltäkiinnittävänä puolena
Hugossa ovat hänen suuret ominaisuutensa taiteilijana, hänen
harvinainen taitonsa _nähdä_ ja piirtää selvä, taiteellisesti
vaikuttava ja vakuuttava kuva näkemästään, hänen virtuosimainen
kompositsionitaitonsa ja hämmästyttävä rytmillinen kätevyytensä. Nämä
seikat, jos niihin olisi liittynyt luontainen syvyys ja psykologinen
katse, olisivat kohottaneet hänet maailmankirjallisuuden harvojen
suurmestareiden pariin. Mutta ilman näitäkin suuren kirjailijan
ominaisuuksia, on hän erittäin mieltäkiinnittävä aito-ranskalainen
kirjailija, joka ei ainoastaan painanut erikoisleimaansa omiin
teoksiinsa, vaan myös siihen kirjallisuussuuntaan, jonka tyypillisin
edustaja ja johtaja hän oli.

Harvinaisen omintakeinen individualisuus ja titaaninen voima, siinä
tunnusmerkkejä, jotka kauttaaltaan heijastuvat esiin Hugon etevimmistä
luomista.

Hugon päävahvuus on hänen lyyrillisyytensä. Sitä tapaamme ei ainoastaan
hänen lyyrillisissä runoissaan, vaan myös hänen eepillisissä ja
draamallisissa tuotteissaan. Ja siitä huomaamme aina, että hän
huolimatta paljosta poleemisuudesta, keinotekoisuudesta ja
politikoimisesta, joka pohjalastina painaa hänen mahtavapurjeista
runopurttaan, on oikea runoilija.

Esipuheessa lyyrilliseen runokokoelmaan _Les voix intérieures_ lausuu
Hugo seuraavaa: Shakespearen Porcia puhuu jossakin kohdassa tuosta
_musiikista, joka kaikuu jokaisen ihmisen sisällä_. -- Onneton se,
sanoo hän, joka ei sitä kuule! -- Tämä musiikki, se kaikuu luonnonkin
povessa. Jos tämä kirja on jonkun arvoinen, on se kaiku, joskin himmeä
ja heikennyt, mutta luullakseni uskollinen kaiku siitä laulusta, joka
soiden meidän povessamme vastaa siihen lauluun, jota kuulemme
ulkopuolelta itseämme. Sattuvammin tuskin voinee kuvata Hugon lyriikan
luonnetta. Hän näet alati kuuli tuota suurta, moniäänistä,
monivivahduksista luonnon soittoa, täyteläisenä se pani hänen sielunsa
kielet väräjämään, ja ihmeellisesti hän lyyrallaan osasi muille tulkita
tätä sisällään helisevää musiikkia. Luonnonkuvaukset Hugolla ovat
vastustamattomat, luotu kuva syöpyy mielikuvitukseemme ja täyttää sen
runoilijan esiinloihtimalla visionilla. Varsinkin merta Hugo on
kuvannut niinkuin en tiedä toisen tehneen. Pitkän maanpakonsa aikana
hän oppi merta tuntemaan ja rakastamaan, hän tutustui jokaiseen sen
värivivahdukseen, sen jokaiseen riemu- ja valitushuutoon, sen
vihanärjyntään, ja hän kokosi kaikki sen rikkaat sävelet
kuolemattomiksi symfonioiksi. Merikuvauksiensa yhteydessä hän lausui
syvällisimmät ja kauneimmat ajatuksensa. Toinen mieleenpainuva piirre
Hugon lyriikassa on se todellinen tunne, joka väräjää niissä runoissa,
mitkä tulkitsevat hänen suhdettaan omaisiinsa.

Hugon eepillistä ja draamallista tuotantoa hallitsee laki, joka ei
missään hellitä herruuttaan, nimittäin antiteesin eli vastakohtaisuuden
laki. "Cromwell" näytelmän esipuheessa hän tekee selkoa tämän lain
merkityksestä. Hugon käsityksen mukaan kristinuskon aika eli uusi aika
on draaman aika -- vastakohtana alkuajoille, jotka ovat lyyrillisyyden
aikoja ja antiikille, jonka perusluonne on eepillinen. Puhuessaan
kristinuskon synnyttämästä runouden luonteesta, Hugo määrittelee
vastakohtaisuuden lakia seuraavasti: "Kristinusko johtaa runouden
totuuteen. Kuten se, näkee uudenajan runotar olevaisuutta korkeammalta
ja laajemmalta näkökannalla. Se älyää, ettei kaikki luomakunnassa ole
inhimillisesti _kaunista_, vaan että rumuus siinä esiintyy kauneuden
rinnalla, muodottomuus kaunismuotoisuuden rinnalla, epattomaisuus
ylevyyden rinnalla, paha hyvän yhteydessä, varjo valon vieressä."

Epattomaisuus -- groteskisuus, joka käsite sisältää suunnattomuutta,
häijyyttä, muodottomuutta, rumuutta, yleensä tavattomuutta pahaan
suuntaan -- siinä esteettinen käsite, joka moninaisella tavalla
esiintyy toteutettuna Hugon kuvauksissa ja henkilöluomissa.
Luonnollisesti tämä tiheä vastakohtaisuuden tavoitteleminen osaksi
johtuu Hugon poleemisista pyrkimyksistä ja hänen klassisismin
vastustelemisestaan. Mutta suuri erehdys olisi johtaa tätä
antiteesin-lakia kokonaan mainitusta seikasta. Jyrkkien vastakohtien
esittäminen on Hugolla myöskin luontainen sommittelulaki. Hän piti
symmetriasta, teoksiensa plastillisesta suunnittelusta, ja vastakohdat
tuntuivat tarjoavan hänelle sommittelun selvyyttä ja luonteenerittelyn
terävyyttä. Cromwellin esipuhe on kirjoitettu v. 1827. Vastakohtien
teoria eli kuitenkin Hugon tietoisuudessa paljoa aikaisemmin. Saatamme
huomata sitä jo hänen aikaisimmissa runokokoelmissaan. Selvimpänä se
esiintyy hänen romaaneissaan ja etenkin hänen draamoissaan. Niissä
eivät ainoastaan eri henkilöt ole toistensa jyrkkiä kontrasteja,
vaan saattaapa usein samassakin henkilössä olla kaksi jyrkkää
vastakohtaisuutta -- groteskinen ja subliiminen puoli, puhuakseni Hugon
tavoin -- kuten esim. Lucrezia Borgiassa suunnaton rikollisuus ja
ääretön äidinrakkaus. Lisäksi muodostavat eri kohtaukset toistensa
vastakohtia, kuten esim. näytelmässä Cromwell salaliittolaisten
kohtaus, jonka kontrastina on vakoilijoiden kohtaus.

Tämä alituinen vastakohtien tavoittelu ynnä odottamattomat yllätykset,
jotka tuontuostakin esiintyvät, antavat Hugon draamoille keinotekoisen,
paikoittain onton leiman. Vaivoin ne myös peittävät psykologisen
syvyyden puutetta. Mutta kieltämätöntä on, että Hugon draamojen
poikkeushenkilöt, vastakohtaisuudet ja ja yllätykset ovat nerollisesti
keksityt ja mieltäkiinnittävästi esitetyt, ja sentähden hänen
näytelmänsä yhä vielä voivat hyvin esitettyinä vaikuttaa. Mutta me
seuraamme niitä ainoastaan sentähden, että Hugon nero ne on luonut,
että ne ovat puhtaasti Hugomaisia. Hugota ei voi jäljitellä.
Englantilaisen Swinburnen Hugoimitatsionit ovat siitä selvänä
esimerkkinä.

Hugon draamat ovat erinomaisen tarkasti suunnitellut, tekotapa on selvä
ja varma, ja Hugon draamallisella teknikalla on ollut suuri vaikutus
koko uudenaikaisen Ranskan draaman tekniikkaan. Sardou, ja hänen
jälkeensä monet nuoremmat, ovat omaksuneet Hugon teknillisen
taituruuden ja kehittäneet sitä edelleen virtuosimaisuudeksi.

       *       *       *       *       *

Victor Hugon huomattavista arvostelijoista Edmond Biré on julkaissut
laajimman tutkimuksen, nimittäin kolme nidosta: _Victor Hugo avant
1830, Victor Hugo après 1830 ja Victor Hugo après 1852_. Nämä teokset
tarjoavat monipuolisen kirjallishistoriallisen valaistuksen, m.m.
oikaisten useita biografillisia erehdyksiä ja anekdotteja, jotka
aikojen kuluessa ovat syntyneet Hugosta samoin kuin useista muista
suurista kirjailijoista. Biré ei peittele Hugon heikkouksia ja luonteen
epäedullisia puolia. Hän tuo niitä esiin, milloin tilaisuus siihen
suinkin tarjoutuu. Hän osottaa siinä suurta vahingoniloa, joten hänen
muuten arvokkaan teoksensa luotettavuus ja objektiivisuus lukijan
silmissä heikkenee.

Täydellinen vastakohta Birén teoksille on Ernest Dupuyn tutkimus:
Victor Hugo, l'homme et le poète. Dupuy taas ihailee Hugota
rajattomasti. Joskin hänen kirjansa tämän vuoksi menettää hieman
ankaraa kriitillisyyttään, esittää se sen sijaan Hugon luonteen ja
runouden miellyttäviä puolia, joita esim. Biré on suuressa määrin
laiminlyönyt.

Etevimmät Hugota käsittelevät tutkimukset ovat mielestäni _Émile
Faguet'n_ koelma sarjassa "Dix"-neuvième Siècle; _Ferdinand
Brunetièren_ tutkielmat teoksessa "L'Evolution de la poésie lyrique en
France au dix-neuvième siècle" (2 nidosta) ja Guyaun kaunis tutkimus
teoksessa: L'art au point de vue sociologique. Niitä leimaa
tasapuolisuus, valistuneen arvostelijan laajanäköisyys ja
mieltäkiinnittävä esitys. Hugon filosofisia aatteita esittää _Ch.
Renouvier_ kirjassaan Victor Hugo philosophe. Empimättä hyväksyn sen
Renouvier'n esiintuoman mielipiteen, että runoilija yhtä hyvin voi olla
filosofi kuin varsinainen n.s. filosofi. Onhan esim. Guyau
vakuuttavasti osottanut, että syvän tieteellisen ajattelijan ja
voimakkaan runoilijan luova inspiratsioni oleellisesti ovat varsin
läheistä sukua. Mutta mitä Hugohon tulee, täytyy Faguet'n kanssa
myöntää, että hänen filosofiset aatteensa ovat hyvin sporaadisia, usein
pelkkiä sanoja ja "loci communes". Milloin hän on mitä synkin ja
ehdottomin pessimisti, milloin taas mitä valoisin optimisti, uskoen
vahvasti ihmiskunnan hyvään päin tapahtuvaan edistymiseen. Ajattelijana
on Hugo, kuten Guyau sanoo, suuri uneksija; "tällainen syvä
uneksiminen" -- lausuu Guyau teoksessaan 'L'Art au point de vue
Sociologique' -- "on luontainen useimmille neroille, joita heidän
ajatuksensa hallitsevat enemmän kuin mitä he itse voivat ajatuksiaan
hallita." _Théophile Gautier'n_ nimellä _Histoire du Romantisme_
kootuissa kirjoituksissa on useita mieltäkiinnittäviä ja hienoja
huomautuksia Victor Hugosta. Niihin liittyy aikalaisen ja silminnäkijän
kertoman tuoreus. Samassa suhteessa mieltäkiinnittävä on teos _Victor
Hugo raconté par nu témoin de sa vie_. Se tuntuu olevan suuressa määrin
Hugon itsensä inspireeraama, on toisten väittämän mukaan hänen vaimonsa
kirjoittama ja sille sopisi paremmin nimeksi Goethen käyttämä
avomielinen nimi "Wahrheit und Dichtung", jos nimittäin panemme
merkille, että jälkimäinen, eli kuviteltu, on melkoisesti
voittopuolella. _Gustave Lansonin_ Hugo-tutkimus sisältyy hänen
Ranskan kirjallishistoriaansa. Se perustuu kriitillisesti koko
Hugo-kirjallisuuteen ja on siinä suhteessa valaiseva. Mutta sitä
haittaa kompendion niukkuus ja joltinen kuivuus. Hugon draamoista
antavat hyviä arvosteluja _A. Royer_ teoksessa: _Histoire du Théâtre
contemporain_ ja _Pierre Nebout_ tutkimuksessa: _Le drame romantique_.

_Jalmari Hahl_.



HENKILÖT:

 DON ALPHONSO d'ESTE
 DONA LUCREZIA
 GENNARO
 GUBETTA
 DON APOSTOLO GAZELLA
 MAFFIO ORSINI
 ASCANIO PETRUCCI
 RUSTIGHELLO
 OLOFERNO VITELLOZZO
 JEPPO LIVERELTO
 MUNKKEJA
 VANGINVARTIJA



ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


Terassi Barbarigon palatsissa Venetsiassa. Yöllinen juhla.
Naamioitettuja kulkee tuon tuostakin näyttämön yli. Molemmin puolin
terassia komeasti valaistu palatsi, josta kuuluu soittoa. Terassi on
varjossa ja vihreiden köynnösten peitossa. Perällä terassin alla on
ajateltu virtaavan Zueccan kanava, jonka pinnalla nähdään silloin
tällöin hämärässä liukuvia gondoloita, puoleksi valaistuja, täynnä
naamioita ja soittajia. Kukin gondola kulkee näyttämön peräitse,
milloin suloisen milloin surullisen soiton kaikuessa, joka poistuessaan
vähitellen häipyy. Perällä Venetsia kuun valossa.


1:NEN KOHTAUS.

    Joukko nuoria herroja, loistavissa puvuissa, naamiot kädessä,
    puhelevat terassilla. Gubetta, Gennaro, puettu kapteeniksi,
    Don Apostolo Gazella, Maffio Orsini, Ascanio Petrucci,
    Oloferno Vitellozzo, Jeppo Liveretto.

OLOFERNO. Elämme ajassa, jolloin ihmiset tekevät niin paljon kauheita
tekoja, ettei niistä enää puhutakaan, mutta tapahtumaa niin surullista,
niin salaperäistä ei liene koskaan kuultu.

ASCANIO. Pimeä asia pimeyden miesten tekemä.

JEPPO. Minä tiedän, kuinka se tapahtui. Olen kuullut sen serkultani,
hänen ylhäisyydeltään kardinaali Carrialelta, jonka tiedot ovat
tarkemmat kuin kenenkään muun. -- Te tiedätte, kardinaali Carriale,
jolla kardinaali Riarion kanssa oli tuo mainio väittely sodasta Ranskan
Kaarle VII:ttä vastaan?

GENNARO haukotellen. Ah! nyt alkaa Jeppo taas kertoa juttujaan. Minä
ainakaan en viitsi kuunnella. Olen jo ilmankin tarpeeksi väsynyt.

MAFFIO. Nämä asiat eivät sinua huvita, Gennaro, ja onhan se
ymmärrettävää. Sinä olet urhoollinen seikkailija-kapteeni. Sinä kannat
tekaistua nimeä. Et tunne isääsi, et äitiäsi. Ei kukaan epäile, ett'et
olisi aatelismies; sen näkee siitä tavasta, millä käytät miekkaasi;
mutta ainoa, joka osoittaa ylhäistä sukuperääsi, on, että taistelet
kuni leijona. Henkeni kautta, olemme asetoverit, enkä sano minä tätä
sinua loukatakseni. Pelastit henkeni Riminissä, minä pelastin sinun
henkesi Vicenzan sillalla. Olemme vannoneet auttavamme toisiamme niin
vaarassa kuin rakkaudessakin, kostaa loistemme puolesta milloin tarve
vaatii, luvanneet, ett'ei minulla ole muita vihollisia kuin sinun eikä
sinulla muita kuin minun. Tähtien tutkija ennusti, että tulemme
kuolemaan samana päivänä, ja me annoimme hänelle siitä ennustuksesta
kymmenen kultasekiiniä. Emme ole ystäviä, olemme veljiä. Mutta
miekkoista sinua, joka muitta mutkitta kutsut itseäsi vaan Gennaroksi,
jonka ei tarvitse kuulua kehenkään, ei olla riippuvainen noista usein
perityistä ikävistä välttämättömyyksistä, jotka takertuvat
historiallisiin nimiin. Onnellinen sinä! Et tarvitse välittää mitään
siitä, mitä tapahtuu ja on tapahtunut, kunhan vaan on olemassa miehiä
taistellaksesi ja naisia huvitellaksesi. Mitä sinua liikuttavat
perheiden ja kaupunkien historiat, sinua miekan miestä, jolla ei ole
kaupunkia eikä perhettä? Meidän on toista. Meidän täytyy ja me tahdomme
ottaa osaa aikamme tapahtumiin. Isämme ja äitimme ovat olleet
osallisina noissa murhenäytelmissä, ja melkein kaikki meidän perheemme
vuotavat vielä verta. -- Kerro meille, mitä tiedät, Jeppo.

GENNARO heitäkse nojatuoliin semmoisen asentoon, joka tahtoo nukkua.
Herättäkää minut, kun Jeppo on lopettanut.

JEPPO. No niin. -- Se tapahtui vuonna neljätoistasataa
yhdeksänkymmentä...

GUBETTA näyttämön nurkasta. Yhdeksänkymmentä seitsemän.

JEPPO. Aivan oikein. Yhdeksänkymmentä seitsemän. Eräänä keskiviikon ja
torstain välisenä yönä...

GUBETTA. Ei. Tiistain ja keskiviikon.

JEPPO. Olette oikeassa. -- Sinä yönä siis näki eräs Tiberin venhemies,
joka oli pannut maata venheeseensä virran rannalle vartioidakseen
tavaroitaan, näki jotakin kerrassaan kauheata. Se oli vähän alapuolella
Pyhän Hieronymon kirkkoa. Saattoi olla noin viisi tuntia jälkeen
puoliyön. Kirkon vasemmalla puolella olevaa tietä myöten näki venhemies
yön hämärässä kaksi miestä tulevan, he tulivat jalkaisin toinen
toisaalta, he näyttivät levottomilta; sitten ilmaantui taas kaksi
miestä ja lopulta kolme; kaikkiaan seitsemän. Yksi ainoa tuli ratsain.
Yö oli jotenkin pimeä. Tiberin puoleisissa taloissa oli yksi ainoa
huone valaistu. Nuo seitsemän miestä lähestyivät rantaa. Se, joka oli
tullut ratsain, käänsi hevosensa ja peruutti sen Tiberiin ja silloin
näki venhemies selvästi, että hevosen lautasen toiselta puolelta
riippuivat jalat ja toiselta puolelta kädet ja pää -- sanalla sanoen
miehen ruumis. Toisten väijyessä katujen kulmissa, tarttui kaksi miestä
kuolleen ruumiiseen, heilauttivat sitä voimakkaasti pari kolme kertaa
ja heittivät sen keskelle Tiberiä. Juuri silloin kun ruumis putosi
veteen, kysyi ratsumies jotakin ja nuo kaksi miestä vastasivat: Niin,
monsignore. Silloin kääntyi ratsumies jokeen päin ja näki jotain mustaa
kelluvan veden pinnalla. Hän kysyi, mitä se oli. Hänelle vastattiin:
Monsignore, se on monsignorevainajan vaippa. Ja joku joukosta heitti
kiviä vaipan päälle, niin että se upposi. Sen tehtyään he menivät
kaikki yhdessä pois Santo Jacopoon päin. Kas siinä, mitä venhemies
näki.

MAFFIO. Kamala tapahtuma. Oliko se joku huomattava henkilö, jonka nuo
miehet tuolla tavalla heittivät veteen? Tuo hevonen tekee minuun
kummallisen vaikutuksen; murhaaja satulassa, kuollut lautasella.

GUBETTA. Hevosen selässä oli kaksi veljestä.

JEPPO. Juuri niin, signore de Belverana. Ruumis oli Giovanni Borgia,
ratsumies oli Cesare Borgia.

MAFFIO. Paholaisperhe tuo Borgian perhe. Mutta sanokaa, Jeppo, miksi
tappoi veli veljen?

JEPPO. Sitä en voi sanoa. Murhan syy on jotain niin kauheaa, että
varmaankin on kuoleman synti sitä edes mainitakaan.

GUBETTA. Minä kerron sen teille. Cesare, Valensian kardinaali, tappoi
Giovannin, Gandian herttuan, siksi että veljet rakastivat samaa naista.

MAFFIO. Ja kuka oli tuo nainen?

GUBETTA yhä näyttämön perällä. Heidän sisarensa.

JEPPO. Riittää, signore de Belverana. Elkää mainitko meidän kuullemme
tuon hirveän naisen nimeä. Ei ole perheistämme ainoatakaan, johon hän
ei olisi iskenyt syvää haavaa.

MAFFIO. Eikös siihen juttuun ollut sekotettu lapsikin?

JEPPO. Oli, lapsi, josta en tahdo sanoa muuta kuin että hänen isänsä
oli Giovanni Borgia.

MAFFIO. Tuon lapsen pitäisi nyt olla mies.

OLOFERNO. Hän katosi.

JEPPO. Oliko se Cesare Borgia, jonka onnistui riistää lapsi äidin
käsistä? Vai oliko se äiti, jonka onnistui riistää hänet Cesare Borgian
käsistä? Sitä ei tiedetä.

DON ASCANIO. Jos äidin onnistui salata poikansa, niin oli se taitavasti
tehty. Sen jälkeen kun Cesare Borgia, Valensian kardinaali, pääsi
Valensialaisten herttuaksi, on hän murhauttanut, niinkuin tiedätte,
paitse veljensä Giovannin, kaksi veljensä poikaa, Guifri Borgian,
Squillaccin ruhtinaan pojat, ja serkkunsa, Francesco Borgian. Tuolla
miehellä on oikea raivo surmata sukulaisiaan.

JEPPO. Kautta jumalani! Hän tahtoo olla ainoa Borgia ja saada
haltuunsa kaikki paavin rikkaudet.

ASCANIO. Sisar, jonka nimeä ette tahdo mainita, Jeppo, eikö hän tehnyt
samaan aikaan salaista retkeä Pyhän Sixtuksen luostariin, ei kukaan
tiedä mistä syystä?

JEPPO. Luulenpa niin. Päästäkseen eroon signore Giovanni Sforzasta,
toisesta miehestään.

MAFFIO. Ja mikä oli tuon venhemiehen nimi, joka oli kaiken sen nähnyt?

JEPPO. En tiedä.

GUBETTA. Hänen nimensä oli Giorgio Schiavone, ja hänen työnään oli
kulettaa puita Tiberiä myöten Ripettaan.

MAFFIO hiljaa Ascaniolle. Siinä on espanjalainen, joka tietää meidän
asioistamme enemmän kuin me roomalaiset.

ASCANIO hiljaa. Minäkin epäilen tuota herra de Belveranaa. Mutta
elkäämme nyt syventykö tähän seikkaan. Siinä voi ehkä piillä joku
vaara.

JEPPO. Ah, hyvät herrat! mitä aikaa elämmekään! Ja tunnetteko yhtä
ainoata ihmistä, joka voi olla varma saavansa elää huomiseen tässä
onnettomassa maassa, täällä raivoavine sotineen, ruttotauteineen ja
Borgioineen?

DON APOSTOLO. Kuulkaa, hyvät herrat, minä luulen, että me kaikki saamme
ottaa osaa lähetystöön, jonka Venetsian tasavalta lähettää Ferraran
ruhtinaan luo onnittelemaan häntä siitä, että hän on valloittanut
Riminin Malatestalta. Milloin matkustamme me Ferraraan?

OLOFERNO. Varmaan jo ylihuomenna. Te tiedätte, että molemmat
lähettiläät jo ovat nimitetyt. Ne ovat senaattori Tiopolo ja
kaleerilaivain päällikkö, kenraali Grimani.

DON APOSTOLO. Onko kapteeni Gennaro seuraava meitä?

MAFFIO. Epäilemättä. Gennaro ja minä emme koskaan eroa toisistamme.

ASCANIO. Minulla on tehtävänä teille, hyvät herrat, hyvin tärkeä
huomautus, se, että tuolla juodaan Espanjan viiniä ilman meitä.

MAFFIO. Palatkaamme palatsiin. -- Hoi, Gennaro! (Jepolle) -- Mies on
kuin onkin nukkunut teidän puhuessanne.

JEPPO. Antaa hänen nukkua.

    Kaikki poistuvat paitsi Gubetta.


2:NEN KOHTAUS.

    Gubetta, sitten Dona Lucrezia, Gennaro, nukkuu.

GUBETTA yksin. Niin, minä tiedän enemmän kuin he; he sanoivat sen
hiljaa. Minä tiedän siitä enemmän kuin he, mutta dona Lucrezia tietää
siitä vielä enemmän kuin minä, Valensialaisten herra tietää siitä
enemmän kuin dona Lucrezia, piru tietää enemmän kuin Valensialaisten
herra, ja paavi Aleksanteri kuudes tietää enemmän kuin piru. (Katsellen
Gennaroa) -- Kuinka ne nukkuvat hyvin, nuo nuoret.

    Dona Lucrezia tulee sisään, naamioituna. Hän huomaa nukkuvan
    Gennaron ja katselee häntä ihastuksella ja kunnioituksella.

DONA LUCREZIA itsekseen. Hän nukkuu. -- Tämä juhla on varmaankin häntä
väsyttänyt. -- Kuinka hän on kaunis! (Kääntyen) -- Gubetta.

GUBETTA. Puhukaa hiljemmin, rouva. -- Minun nimeni ei täällä ole
Gubetta, vaan kreivi de Belverana, kastilialainen aatelismies, ja te,
te olette markiisitar de Ponteqvadrato, napolitar. Me emme saa näyttää
tuntevamme toisiamme. Eikö teidän ylhäisyytenne ole itse niin
määrännyt? Te ette ole täällä kotonanne; olette Venetsiassa.

DONA LUCREZIA. Oikein, Gubetta. Mutta täällä terassilla ei ole ketään
muuta kuin tuo nuori mies ja hän nukkuu. Voimme puhella hetkisen.

GUBETTA. Niinkuin teidän ylhäisyytenne suvaitsee. Mutta minulla olisi
annettavana vielä yksi neuvo, se, ett'ette riisuisi naamiotanne. Teidät
voitaisiin tuntea.

DONA LUCREZIA. Mitä minä siitä! Jos he eivät tiedä, kuka minä olen, ei
minulla ole mitään pelättävää. Jos taas tietävät, kuka olen, niin on
heidän asiansa pelätä.

GUBETTA. Olemme Venetsiassa, signora. Teillä on täällä paljon
vihamiehiä ja vapaita vihamiehiä. Venetsian tasavalta ei tietysti
salli, että teidän ylhäisyydellenne tehdään mitään pahaa, mutta teitä
voitaisiin kuitenkin häväistä.

DONA LUCREZIA. Ah, olet oikeassa. Todellakin, nimeni herättää kauhua.

GUBETTA. Täällä on muitakin kuin venetsialaisia. On roomalaisia,
napolilaisia, romagnalaisia, lombardialaisia, italialaisia koko
Italiasta.

DONA LUCREZIA. Ja koko Italia minua vihaa! Olet oikeassa. Mutta on
aika, että kaikessa tuossa tapahtuu muutos. En syntynyt tekemään pahaa,
tunnen sen tällä hetkellä selvemmin kuin koskaan ennen. Se on perheeni
esimerkki, joka on minua siihen vienyt. -- Gubetta!

GUBETTA. Signora?

DONA LUCREZIA. Lähetä heti viemään meidän hallinto-alueellemme
Spoletoon määräyksiä, joita nyt sinulle annamme.

GUBETTA. Määrätkää, signora, minulla on aina neljä muulia satuloituna
ja neljä sanansaattajaa valmiina lähtemään.

DONA LUCREZIA. Miten on menetelty Galeas Accaiolin kanssa?

GUBETTA. Hän on yhä vankilassa, odottamassa, että teidän ylhäisyytenne
hirtättää hänet.

DONA LUCREZIA. Entä Guifri Buondelmonte?

GUBETTA. Tyrmässä. Ette ole vielä käskenyt kuristaa häntä.

DONA LUCREZIA. Entä Manfredi de Curzola?

GUBETTA. Kuristamatta vielä hänkin.

DONA LUCREZIA. Entä Spadacappa?

GUBETTA. Teidän antamanne määräyksen mukaan ei hänelle ole annettava
myrkkyä ennen kuin pääsiäisenä, ehtoollisessa. Pääsiäinen on kuuden
viikon päästä. Nyt on meillä karnevaali.

DONA LUCREZIA. Entä Pietro Capra?

GUBETTA. Tällä hetkellä on hän vielä Pesaron piispa ja
kansliapäällikkö. -- Mutta kuukauden kuluttua ei hänestä ole oleva kuin
vähän pölyä jälellä. Sillä meidän pyhä isämme on vangituttanut hänet
teidän valituksenne johdosta ja pitää häntä hyvässä turvassa Vatikaanin
maanalaisissa kammioissa.

DONA LUCREZIA. Gubetta, kirjoita heti pyhälle isälle, että minä pyydän
häneltä armoa Pietro Capralle. Gubetta, laskettakoon Accaioli
vapauteen. Vapauteen myöskin Manfredi de Curzola! Vapauteen
Buondelmonte! Vapauteen Spadacappa!

GUBETTA. Odottakaa, rouva, odottakaa, antakaa minun hiukan hengähtää.
Mitä kaikkia määräyksiä te annattekaan? Oh, hyvä jumala! armoa sataa
satamalla! laupeutta ropisee kuin rakeita! minä hukun, minä hukun! minä
en pääse koskaan kuiville tästä hyvien töiden vedenpaisumuksesta.

DONA LUCREZIA. Hyvien tai pahojen, mitä se sinua liikuttaa, kun saat
niistä maksun?

GUBETTA. Minä tarkoitan vaan, että hyvä teko on aina vaikeampi tehdä
kuin paha. -- Mies parkaa minua! Mihinkä minä joudunkaan, jos tekin nyt
aijotte ruveta laupeutta harjoittamaan?

DONA LUCREZIA. Kuule, Gubetta, sinä olet minun vanhin ja uskollisin
uskottuni.

GUBETTA. Minulla on todellakin jo viisitoista vuotta ollut kunnia olla
teidän työtoverinne.

DONA LUCREZIA. No niin! sano, Gubetta, vanha ystäväni, vanha
rikostoverini, etkö sinäkin jo ala tuntea tarvetta ruveta muuttamaan
tätä elintapaa? etkö sinäkin jo ala kaivata siunausta, sinä niinkuin
minäkin, jotka olemme niin kauvan kirousta kantaneet? eikö sinullekin
rikoksia riitä?

GUBETTA. Näen, että teistä on tulemassa kaikkein sivein ylhäisyys.

DONA LUCREZIA. Eikö meidän yhteinen maineemme, meidän kauhea maineemme,
myrkyttäjäin ja murhaajain, jo ala sinua painaa, Gubetta?

GUBETTA. Ei vähääkään. Kulkiessani Spoleton katuja kuulen kyllä joskus
pahanilkisten murahtelevan takanani: Hum! siinä menee Gubetta,
myrkky-Gubetta, tikari-Gubetta, hirttäjä-Gubetta! sillä he ovat
liittäneet nimeeni loistavan tupsun kaikellaisia liikanimiä. Tuommoista
sanotaan takanani ja kun ei suu sano, niin puhuvat silmät. Mutta mitä
se tekee? Olen tottunut huonoon maineeseeni, niinkuin paavin sotamies
on tottunut tekemään palvelusta messun aikana.

DONA LUCREZIA. Mutta etkö sinä pelkää, että kaikki nuo vihan nimet,
joita sinun päällesi syydetään, ja joita syydetään myöskin minun
päälleni, voivat herättää vihaa ja ylenkatsetta jossain sydämmessä,
jonka toivoisit sinua rakastavan? Et siis rakasta ketään ihmistä
maailmassa?

GUBETTA. Tahtoisin kernaasti tietää, ketä te rakastatte, Signora?

DONA LUCREZIA. Mitä sinä siitä tiedät? Tahdon puhua kanssasi suoraan
enkä tule puhumaan en isästäni, en veljestäni, en miehestäni, en
rakastajistani.

GUBETTA. Minulle on käsittämätöntä, ketä muuta siis voisitte rakastaa.

DONA LUCREZIA. Onpa vielä muutakin, Gubetta.

GUBETTA. Vai niin! rupeatteko siveäksi rakkaudesta jumalaan?

DONA LUCREZIA. Gubetta! Gubetta! Jos tähän aikaan olisi Italiassa,
tässä onnettomassa ja rikoksellisessa Italiassa, jalo ja puhdas sydän,
sydän täynnä yleviä ja miehekkäitä hyveitä, enkelin sydän sotilaan
panssarin alla; jos ei minua elähyttäisi, minua vihattua, halveksittua,
kammottua, miesten kiroamaa, taivaan tuomitsemaa, kurjaa
kaikkivaltiasta naisparkaa; jos ei minua tässä äärettömässä
surkeudessani, jossa sieluni painiskelee kuoleman kanssa, elähyttäisi
ja ylläpitäisi kuin yksi ainoa ajatus, yksi ainoa toivo, yksi ainoa
mahdollisuus: ansaita ja ennen kuolematani saavuttaa pienen pieni
paikka, hiukkanenkaan hellyyttä ja kunnioitusta tuossa niin jalossa ja
puhtaassa sydämmessä; jos ei minulla olisi muuta ajatusta kuin ylpeys
tuntea sen kerran sykkivän omaa sydäntäni vastaan, -- ymmärrätkö nyt,
Gubetta, miksi minulla on kiire pyhkimään pois menneisyyteni,
puhdistamaan maineeni, pesemään ne tahrapilkut, joita minulla on joka
paikassa ruumiissani, ja muuttaa koko Italian vihaama ja kammoama
nimeni kunniallisen, katuvaisen ja siveellisen ihmisen kunniakkaaksi
nimeksi?

GUBETTA. Hyvä jumala, minkä erakkopyhimyksen kanssa olettekaan mahtanut
törmätä yhteen?

DONA LUCREZIA. Elä naura. Olen jo kauvan näitä ajatuksia hautonut,
vaikk'en ole niistä sinulle puhunut. Kun on joutunut rikosten myrskyn
vietäväksi, ei ole helppo pysähtyä niin pian kun tahtoisi. Kaksi
enkeliä on taistellut minussa, hyvä ja paha, mutta minä uskon, että
hyvä on vihdoin vievä voiton.

GUBETTA. No niin, _te Deum laudamus, magnificat anima mea Dominum_. --
Tiedättekö, signora, ett'en minä enää ymmärrä teitä ollenkaan, ja että
te jo jonkun aikaa sitten olette ollut minulle suorastaan selittämätön.
Kuukausi sitten teidän ylhäisyytenne ilmoittaa matkustavansa Spoletoon,
heittää hyvästinsä puolisolleen monsignore don Alphonse d'Estelle,
jolla sivumennen sanoen on se heikkous, että hän rakastaa teitä kuin
kuhertajakyyhkynen ja on mustasukkainen kuin tiikeri, niin, teidän
ylhäisyytenne jättää siis Ferraran, ja lähtee salaa Venetsiaan, melkein
ilman seuruetta, kätkeytyneenä napolilaisen valhenimen taa, ja minä
espanjalaisen valhenimen taa. Tultuaan Venetsiaan teidän ylhäisyytenne
eroo minusta ja määrää, ett'en saa olla teitä tuntevinani. Ja sitten te
alatte juosta juhlissa, soittajaisissa, käytätte hyväksenne karnevaalia
liikkuaksenne kaikkialla naamioituna, piilossa kaikilta, valepuvussa,
puhuttelematta minua muulloin kuin iltasin suurimmassa kiireessä, ja
nyt päättyy tämä maskeradi saarnaan. Saarnaan, jonka te pidätte
minulle! Eikö tämä ole kerrassaan kummallista ja käsittämätöntä? Olette
muuttanut nimenne, pukunne, nyt muutatte luonteennekin. Kunniani
kautta, karnevalia jatkuu jo liian pitkälle. Olen aivan sekaisin. Missä
on syy tähän käytökseenne?

DONA LUCREZIA tarttuen kiivaasti hänen käteensä ja vieden hänet
nukkuvan Gennaron luo. Näetkö tuon nuoren miehen?

GUBETTA. Tunnen hänet hyvinkin ja tiedän myöskin, että juuri hänen
jälessänsä te naamionne suojassa olette juossut kaiken aikaa senjälkeen
kun tulitte Venetsiaan.

DONA LUCREZIA. Mitä sanot hänestä?

GUBETTA. Sanon, että hän on nuori mies, joka nukkuu penkillä, ja olisi
nukkunut seisoalleenkin ja suu auki, jos olisi saanut kuulla
kolmannenkaan osan teidän sivistyttävästä ja opettavasta
keskustelustanne minun kanssani.

DONA LUCREZIA. Eikö hän sinusta ole kovin kaunis?

GUBETTA. Hän olisi vieläkin kauniimpi, jos eivät hänen silmänsä olisi
kiinni. Kasvot ilman silmiä ovat kuin palatsi ilman ikkunoita.

DONA LUCREZIA. Jos tietäisit, kuinka minä häntä rakastan!

GUBETTA. Olkoon se teidän kuninkaallisen puolisonne, don Alphonson
asia. Minun tulee kuitenkin ilmoittaa teidän ylhäisyydellenne, että
vaivanne ovat turhat. Olen kuullut kerrottavan, että tuo nuori mies
rakastaa erästä nuorta, kaunista naista, nimeltä Fiammetta.

DONA LUCREZIA. Ja rakastaako tuo nuori nainen häntä?

GUBETTA. Niin kerrotaan.

DONA LUCREZIA. Sitä parempi. Tahtoisin niin mielelläni, että hän olisi
onnellinen.

GUBETTA. Sepä vasta merkillistä, eikä ollenkaan teidän tapaistanne.
Luulin teitä mustasukkaisemmaksi.

DONA LUCREZIA katsellen Gennaroa. Mitkä jalot piirteet.

GUBETTA. Minusta on hän jonkun näköinen...

DONA LUCREZIA kiivaasti. Elä sano minulle, kenen näköinen hän on. Jätä
minut.

    Gubetta poistuu. Dona Lucrezia katselee hetken aikaa kuin
    autuaasti huumautuneena Gennaroa, eikä huomaa kahta miestä,
    jotka ovat ilmaantuneet näyttämön perälle ja tarkastelevat
    häntä.

DONA LUCREZIA luullen olevansa yksin. Se on siis hän! minun on siis
sallittu hetken aikaa katsella häntä ilman vaaraa. En, minä en ollut
uneksunut häntä kauniimmaksi! Oi, jumalani! säästä minulta sen pelon
tuska, että hän minua koskaan vihaisi ja halveksuisi. Tiedäthän, että
hän on ainoa, jota tässä maailmassa rakastan. -- En uskalla riisua
naamiotani, mutta täytyyhän minun kuitenkin pyhkiä kyyneleeni.

    Hän riisuu naamionsa kuivataksensa kyyneleensä. -- Naamioidut
    miehet puhelevat matalalla äänellä, sill'aikaa kun hän vaipuu
    katselemaan Gennaroa.

ENSIMMÄINEN NAAMIOITU MIES. Riittää. Voin palata Ferraraan. Olin tullut
Venetsiaan, saadakseni varmuutta hänen uskottomuudestaan; olen nähnyt
tarpeeksi. En voi olla kauvempaa poissa Ferrarasta. Tuo nuori mies on
hänen rakastajansa. Mikä on hänen nimensä, Rustighello?

TOINEN NAAMIOITU MIES. Gennaro. Se on eräs seikkailijakapteeni,
urhoollinen mies, isätön ja äiditön, mies, jonka tarkoituksia ei
tunneta. Hän on tällä haavaa Venetsian tasavallan palveluksessa.

ENSIMMÄINEN MIES. Toimita niin, että hän tulee Ferraraan.

TOINEN MIES. Se käy itsestään, monsignore. Hän matkustaa huomenna
Ferraraan useiden ystäväinsä kanssa, jotka ottavat osaa senaattorien
Tiopolon ja Grimanin lähetystöön.

ENSIMMÄINEN MIES. Hyvä. Saamani tiedot olivat oikeat. Olen nähnyt
tarpeeksi, voimme palata takaisin.

    He poistuvat.

DONA LUCREZIA pannen kätensä ristiin, ja melkein polvillaan Gennaron
edessä. Oi, jumalani, olkoon hänellä onnea maailmassa yhtä paljon kuin
minulla on ollut onnettomuutta.

    Hän painaa suudelman Gennaron otsalle, joka
    samassa herää ja hypähtää ylös.

GENNARO (tarttuen Lucrezian molempiin käsiin. Lucrezia on
menehtymäisillään). Suudelma! nainen! Kunniani kautta, signora, jos te
olisitte kuningatar ja minä runoniekka, niin olisi tässä syntymässä
sama seikkailu, mihin joutui messire Alain Chartier, ranskalainen
laulaja. -- Mutta minä en tiedä, kuka te olette ja minä olen vaan
tavallinen sotilas.

DONA LUCREZIA. Päästäkää minut, signore Gennaro!

GENNARO. Ei toki, signora.

DONA LUCREZIA. Joku tulee.

    Hän pakenee ja Gennaro seuraa häntä.


3:S KOHTAUS.

    Jeppo, sitten Maffio.

JEPPO tullen päinvastaiselta puolelta. Kenen olivat nuo kasvot? Se on
kuin onkin hän. Tuo nainen Venetsiassa! -- Maffio, kuule!

MAFFIO tulee sisään. Mikä hätänä?

JEPPO. Kuulumaton sattuma!

    Puhuu Maffion korvaan.

MAFFIO. Oletko varma?

JEPPO. Yhtä varma kuin että olemme täällä Barbarigon palatsissa emmekä
Labbian palatsissa.

MAFFIO. Hän keskusteli keikaillen Gennaron kanssa?

JEPPO. Niin, Gennaron kanssa.

MAFFIO. Veljeni Gennaro on pelastettava tuosta hämähäkin verkosta.

JEPPO. Tule, mennään ilmoittamaan ystäville.

    He poistuvat. -- Näyttämö on hetken aikaa tyhjänä; aina vähän
    päästä nähdään gondoloita kulkevan näyttämön perällä, soiton
    soidessa. -- Gennaro ja dona Lucrezia tulevat, Lucrezia
    naamioituna.


4:S KOHTAUS.

    Gennaro, Dona Lucrezia.

DONA LUCREZIA. Tämä terassi on hämärä ja autio; voin poistaa naamioni
täällä. Minä tahtoisin, että te näkisitte minun kasvoni, Gennaro.

    Hän riisuu naamionsa.

GENNARO. Te olette kovin kaunis!

DONA LUCREZIA. Katsele minua, Gennaro, ja sano minulle, ett'en herätä
sinussa kauhua.

GENNARO. Tekö herättäisitte minussa kauhua! ja miksi? Päin vastoin,
minä tunnen sydämmeni pohjassa jotain, joka vetää minua teihin.

DONA LUCREZIA. Sinä siis luulet, että voisit minua rakastaa, Gennaro?

GENNARO. Miksi en voisi? On kuitenkin, tahdon olla suora, on kuitenkin
nainen, jota aina tulen rakastamaan enemmän kuin teitä.

DONA LUCREZIA hymyillen. Minä tiedän. Pikku Fiammetta.

GENNARO. Ei.

DONA LUCREZIA. Kuka sitten?

GENNARO. Äitini.

DONA LUCREZIA. Äitisi? äitisi, oo, Gennaro! Sinä rakastat paljon
äitiäsi, eikö totta?

GENNARO. Enkä minä kuitenkaan koskaan ole häntä nähnyt. Se on
varmaankin teistä hyvin kummallista, eikö niin? Kuulkaa, en tiedä
miksi, mutta minun tekee mieleni uskoa teille jotain; tekee mieleni
ilmaista teille salaisuus, jota en vielä ole ilmaissut kenellekään, en
edes aseveljelleni, en edes Maffio Orsinille. On omituista paljastaa
itsensä näin, kenelle tahansa, mutta minusta tuntuu kuin ette olisikaan
minulle kuka tahansa. -- Olen sotilas, joka ei tunne perhettään. Minä
kasvoin Kalabriassa erään kalastajan luona, jota luulin isäkseni.
Täyttäessäni kuusitoista vuotta tuo kalastaja ilmoitti minulle, ett'ei
hän ollutkaan isäni. Vähän aikaa sen jälkeen tuli muuan herra, ja
asesti minut ritariksi ja meni pois avaamatta kypäriään. Taas vähän
aikaa sen jälkeen tuli mustiin puettu mies ja antoi minulle kirjeen.
Avasin sen. Äitini minulle kirjoitti, äitini, jota en tuntenut, äitini,
jota haaveilin hyväksi, helläksi, suloiseksi, kauniiksi niinkuin te,
äitini, jota ihailin ja jumaloin koko sielustani ja sydämmestäni. Tuo
kirje ilmaisi minulle, yhtäkään nimeä mainitsematta, että olin
aatelinen ja suurta sukua, ja äitini oli kovin onneton. Äiti parka!

DONA LUCREZIA. Sinä hyvä Gennaro!

GENNARO. Siitä päivästä alkaen rupesin minä seikkailijaksi; koska jo
olin jotakin syntymäni kautta, niin tahdoin tulla joksikin myöskin
miekkani kautta. Olen harhaillut halki Italian. Mutta kunkin kuukauden
ensimmäisenä päivänä, missä silloin ollenkin, saapuu luokseni sama
lähetti. Hän antaa minulle kirjeen äidiltäni, saa vastaukseni ja menee,
eikä hän sano minulle mitään enkä minä sano hänelle mitään, sillä hän
on kuuro ja mykkä.

DONA LUCREZIA. Et siis tiedä mitään perheestäsi?

GENNARO. Tiedän, että minulla on äiti, että hän on onneton, ja että
minä antaisin elämäni tässä maailmassa saadakseni nähdä hänen itkevän
ja elämäni toisessa maailmassa saadakseni nähdä hänen hymyilevän. Siinä
kaikki, mitä tiedän.

DONA LUCREZIA. Mitä teet noilla kirjeillä?

GENNARO. Ne ovat minulla kaikki täällä sydämmelläni. Me sotilaat, me
panemme rintamme usein alttiiksi vihollisen miekan iskuille. Äidin
kirjeet ovat hyvä haarniska.

DONA LUCREZIA. Sinä jalo nuori mies!

GENNARO. Odottakaa, tahdotteko nähdä hänen käsialansa? Kas tässä yksi
hänen kirjeistään. (Hän ottaa poveltaan paperin, jota suutelee ja antaa
sen sitten Dona Lucrezialle.) Lukekaa se.

DONA LUCREZIA lukien: "... Elä koeta päästä minua tuntemaan, rakas
Gennaroni, ennenkun on tullut se päivä, jonka minä olen määräävä. Minä
olen kovin surkuteltava olento. Säälimättömät sukulaiset ympäröivät
minua ja he tappaisivat sinut, niinkuin he tappoivat sinun isäsi. Ei
kukaan muu kuin minä saa tietää sinun syntymäsi salaisuutta. Se on niin
surullinen salaisuus ja se on niin suuri salaisuus, että jos sinä sen
saisit tietää, et malttaisi siitä vaieta; nuoret ovat luottavaisia,
sinä et tunne niin hyvin kuin minä niitä vaaroja, jotka sinua
ympäröivät; kuka tietää? sinä tahtoisit ehkä uhmata niitä nuoren miehen
turhamaisuudesta, sinä puhuisit, sinä ehkä antaisit aavistaa jotakin
itsestäsi, etkä sinä sen jälkeen saisi elää kahta päivää. Ei, ei! tyydy
tietämään, että sinulla on äiti, joka sinua jumaloi, ja joka yöt ja
päivät valvoo henkeäsi. Gennaroni, poikani, en rakasta tässä maailmassa
mitään muuta kuin sinua. Sydämmeni sulaa, kun sinua ajattelen..."

    Keskeyttää, pidättäen kyyneliään.

GENNARO. Kuinka hellästi te luette. Voisi sanoa, ett'ette lue, vaan
puhutte. -- Ah, te itkette. -- Te olette hyvä, minua miellyttää nähdä
teidän itkevän lukiessanne, mitä äitini minulle kirjoittaa... (Hän
ottaa kirjeen, suutelee sitä uudelleen ja pistää sen povelleen.) --
Niin, te näette nyt, että kehtoni ympärillä on tapahtunut paljon
rikoksia. -- Äiti parkani! -- Ymmärrättekö nyt, miksi minä en välitä
lemmen seikkailuista ja semmoisista, kun ei minulla ole kuin yksi ainoa
ajatus sydämmessäni, äitini! Oi, jos voisin vapauttaa äitini! palvella
häntä! kostaa hänen kärsimyksensä, lohduttaa häntä, mikä onni! Vasta
sitten on aika ajatella rakkautta. Kaikki mitä teen, sen teen ollakseni
äitini arvoinen. On paljon seikkailijoita, jotka eivät välitä mistään,
jotka taisteleisivat paholaisen puolesta, taisteltuaan juurikään pyhän
Mikaelin puolesta; minä, minä en palvele kuin oikeita asioita. Tahdon
kerran laskea äitini jalkain juureen miekan niin puhtaan, niin
uskollisen kuin on jonkun keisarin miekka. -- Minulle tarjottiin
suuripalkkainen paikka tuon inhoittavan Lucrezia Borgian palveluksessa.
Minä hylkäsin tarjouksen.

DONA LUCREZIA. Gennaro! -- Gennaro! säälikää pahojakin. Ettehän tiedä,
mitä heidänkin sydämmissään liikkuu.

GENNARO. Minä en sääli niitä, jotka eivät muita sääli. Mutta elkäämme
siitä enää puhuko. Ja nyt kun minä olen sanonut teille, kuka olen, niin
tehkää te samoin ja sanokaa vuorostanne minulle, kuka te olette?

DONA LUCREZIA. Olen nainen, joka teitä rakastaa, Gennaro.

GENNARO. Mutta nimenne?...

DONA LUCREZIA. Elkää sitä minulta enää kysykö.

    Soihtuja. Sisään tulevat melulla Maffio ja Jeppo.
    Dona Lucrezia panee kiireesti naamion silmilleen.


5:S KOHTAUS.

    Samat, Maffio Orsini, Jeppo Liveretto, Ascanio Petrucci,
    Oloferno Vitellozzo, Don Apostolo Gazella. Herroja, naisia,
    palvelijoita, jotka kantavat soihtuja.

MAFFIO soihtu kädessä. Gennaro, tahdotko tietää, kuka on tuo nainen,
jonka kanssa kuhertelet?

DONA LUCREZIA syrjään, naamionsa takaa. Armollinen taivas!

GENNARO. Olette ystäviäni, mutta minä vannon kautta jumalan, että se,
joka koskee tämän naisen naamioon, on rohkea mies. Naisen naamio on
pyhä niinkuin miehen kasvot.

MAFFIO. Mutta silloin täytyy naisen ensin olla naisen, Gennaro! Mutta
me emme tahdo häväistä tuota, me tahdomme vaan sanoa hänelle nimemme.
(Astuen askeleen Lucreziaa kohden.) -- Signora, minä olen Maffio
Orsini, sen Gravinan herttuan veli, jonka teidän kätyrinne kuristivat
kuoliaaksi yöllä hänen nukkuessaan.

JEPPO. Signora, minä olen Jeppo Liveretto, sen Liveretto Vitellin
veljen poika, jonka te pistätitte kuoliaaksi Vatikanin kellarissa.

ASCANIO. Signora, minä olen Ascanio Petrucci, Pandolfo Petruccin
orpana, Sienan herran, jonka te salamurhautitte anastaaksenne sitä
helpommin hänen kaupunkinsa.

OLOFERNO. Minun nimeni on Oloferno Vitellozzo, sen Jago Appianin veljen
poika, jonka te annoitte myrkyttää eräässä juhlassa, sittenkun ensin
olitte petollisesti saanut haltuunne hänen kauniin linnansa Piombinon.

DON APOSTOLO. Signora, olette mestauttanut don Francesco Gazellan,
kolmannen miehenne don Alphonso d'Aragonin enon, jonka isketitte
kuoliaaksi Pyhän Pietarin kirkon portailla. Olen Apostolo Gazella,
toisen serkku ja toisen poika.

DONA LUCREZIA. Jumalani.

GENNARO. Kuka on tuo nainen?

MAFFIO. Ja nyt kun me olemme sanoneet teille nimemme, sallitteko, että
sanomme teille teidänkin nimenne?

DONA LUCREZIA. Ei, ei, säälikää minua. Ei hänen kuullensa.

MAFFIO riistäen hänen naamionsa. Riisukaa naamionne, signora, että
saamme nähdä, voitteko vielä punastua.

DON APOSTOLO. Gennaro, tuo nainen, jolle puhuit rakkautta, on
myrkyttäjä ja aviorikkoja.

JEPPO. Sukurutsa kaikissa asteissa, sukurutsa molempain veljiensä
kanssa, jotka ovat tappaneet toisensa rakkaudesta häneen.

DONA LUCREZIA. Armoa!

ASCANIO. Sukurutsa isänsä kanssa, joka on paavi.

DONA LUCREZIA. Sääliä!

OLOFERNO. Sukurutsa lastensa kanssa, jos hänellä olisi lapsia; mutta
taivas ei anna lapsia hirviöille.

DONA LUCREZIA. Riittää, riittää!

MAFFIO. Tahdotko tietää hänen nimensä, Gennaro?

DONA LUCREZIA. Armoa, armoa!

MAFFIO. Gennaro, tahdotko tietää hänen nimensä?

DONA LUCREZIA laahautuen Gennaron polviin. Elä kuule heitä, Gennaro!

MAFFIO levittäen kätensä. Hän on Lucrezia Borgia.

GENNARO sysäten hänet luotaan. Oo!

KAIKKI. Lucrezia Borgia!

    Dona Lucrezia kaatuu pyörtyneenä Gennaron jalkain juureen.



TOINEN NÄYTÖS.


Tori Ferrarassa. Oikealla palatsi ja sen parveke, joka on uutimilla
verhottu, ja matala ovi. Parvekkeen alla suuri kivinen vaakunakilpi,
johon on suurilla kiiltävillä pronssikirjaimilla kirjoitettu: BORGIA.
Vasemmalla pieni rakennus, jonka ovi antaa kadulle. Perällä huoneita ja
kellotorneja.


1:NEN KOHTAUS.

    Dona Lucrezia, Gubetta.

DONA LUCREZIA. Onko kaikki valmiina täksi illaksi, Gubetta?

GUBETTA. On.

DONA LUCREZIA. Ovatko ne siellä kaikki viisi?

GUBETTA. Ovat, kaikki viisi.

DONA LUCREZIA. He häpäisivät minua kauheasti, Gubetta.

GUBETTA. En ollut siellä.

DONA LUCREZIA. He olivat säälimättömiä?

GUBETTA. He sanoivat teille nimenne noin vaan ilman muuta.

DONA LUCREZIA. He eivät vain sanoneet minulle nimeäni, Gubetta, vaan he
sylkivät minua silmille.

GUBETTA. Keskellä tanssiaisia.

DONA LUCREZIA. Gennaron edessä.

GUBETTA. Ovat nekin hurjapäitä, jätetäänpäs Venetsia ja tullaanpas
Ferraraan. Totta kyllä, että he eivät voineet tehdä juuri toisinkaan,
senaatti kun oli valinnut heidät ottamaan osaa lähetystöön, joka saapui
viime viikolla.

DONA LUCREZIA. Oo, hän vihaa ja halveksii minua nyt, ja se on heidän
syynsä! -- Ah, Gubetta, minä kostan heille!

GUBETTA. Kas, se on taas oikeata puhetta. Laupeutenne unelmat ovat
haihtuneet, jumalan kiitos. Minun on paljoa parempi olla teidän
ylhäisyytenne kanssa, kun olette luonnollinen niinkuin nyt. Olen ollut
kuin eksyksissä. Nähkääs, hyvä rouva, järvi on saaren vastakohta, torni
on kaivon vastakohta, vesijohto on sillan vastakohta, ja minulla on
kunnia olla siveellisen ihmisen vastakohta.

DONA LUCREZIA. Gennaro on heidän kanssansa, pidä vaari, ett'ei hänelle
tapahdu mitään pahaa.

GUBETTA. Jos meistä tulisi, teistä hyvä nainen ja minusta hyvä mies,
olisi se luonnotonta.

DONA LUCREZIA. Pidä huolta siitä, ett'ei Gennarolle tapahdu mitään
pahaa, sanon minä!

GUBETTA. Olkaa huoletta.

DONA LUCREZIA. Tahtoisin kuitenkin nähdä hänet vielä kerran.

GUBETTA. Mutta teidän ylhäisyytennehän näkee hänet joka päivä. Olette
voittanut hänen palvelijansa ja se on saanut isäntänsä asumaan tuossa
hökkelissä, vastapäätä teidän parvekettanne, ja onhan teitä kohdannut
selittämätön onni nähdä joka päivä ikkunastanne, kuinka tuo
useinmainittu aatelismies tulee sisään ja menee ulos.

DONA LUCREZIA. Minä sanon, että tahtoisin puhutella häntä, Gubetta.

GUBETTA. Ei mikään ole helpompaa. Lähettäkää vaippanne kantaja Alphonso
sanomaan hänelle, että teidän ylhäisyytenne odottaa häntä tänään sillä
ja sillä tunnilla palatsissa.

DONA LUCREZIA. Minä teen sen, Gubetta. Mutta tuleeko hän?

GUBETTA. Menkää sisään, signora, minä luulen, että hän on hetipaikalla
kulkeva tästä ohitse noiden kukkopoikien kanssa.

DONA LUCREZIA. Luulevatko ne sinua yhäkin kreivi de Belveranaksi?

GUBETTA. He luulevat minua espanjalaiseksi kiireestä kantapäähän. Olen
heidän paras ystävänsä. Lainaan heille rahaa.

DONA LUCREZIA. Rahaa! ja mitä varten?

GUBETTA. Sitä varten tietysti, että heillä sitä olisi. Muuten, ei
mikään ole niin espanjalaista kuin näyttää hyvin pyrstökkäältä ja vetää
pirua pyrstöstä.

DONA LUCREZIA syrjään. Oi, jumalani, ett'ei minun Gennarolleni
tapahtuisi mitään onnettomuutta!

GUBETTA. Tuosta johtuu mieleeni jotakin.

DONA LUCREZIA. Mitä?

GUBETTA. Johtuu mieleeni, että pirun pyrstön pitää olla paikkaansa
hyvin istutettu ja väännetty ja kiinni juotettu, että se pysyisi
juhlallisesti pystyssä eikä jäisi niiden lukemattomien ihmisten käsiin,
jotka tahtovat sitä yhtämittaa irti kiskoa.

DONA LUCREZIA. Sinä naurat kaikelle, Gubetta.

GUBETTA. Se tapa voi olla yhtä hyvä kuin toinenkin.

DONA LUCREZIA. Minä luulen, että he tulevat. -- Pidä huoli kaikesta.

    Hän menee palatsiin parvekkeen alla olevasta pienestä ovesta.


2:NEN KOHTAUS.

    Gubetta.

GUBETTA yksin. Kuka on tuo Gennaro? ja mitä hittoa tahtoo herttuatar
hänestä? En tiedä kaikkia hänen salaisuuksiaan, eikä ole tarviskaan,
mutta tämä kiihoittaa uteliaisuuttani. Tällä kertaa ei hänellä ole
ollut luottamusta minuun elköönkä hän luulko, että minä aion palvella
häntä tässä asiassa; selvitköön hän seikkailustaan Gennaron kanssa niin
hyvin kuin taitaa. Mutta mikä omituinen tapa rakastaa nuorta miestä,
kun on Roderigo Borgian ja Vanozzan tytär, kun on nainen, jonka
suonissa virtaa ilotytön ja paavin veri. Signora Lucrezia käy
platoniseksi. En ihmettelisi enää mitään, en sitäkään, vaikka minulle
tultaisiin sanomaan, että paavi Aleksanteri kuudes uskoo Jumalaan.

    Katselee lähimmälle kadulle päin.

Kas niin, siellä tulevat nuoret hurjapäät tuttavani Venetsian
karnevaalista. Jättää puolueeton ja vapaa maa ja tulla Ferraraan, kun
on ensin sillä tavoin loukannut Ferraran herttuatarta! Heidän sijassaan
minä olisin ollut ottamatta osaa Venetsian lähetystöön. Mutta nuoret
ovat aina semmoisia. Suden kita on kaikista paikoista tässä maailmassa
se, johon he mieluimmin syöksyvät.

    Nuoret herrat tulevat sisään, huomaamatta Gubettaa, joka asettuu
    heitä tarkastelemaan parveketta kannattavan pilarin suojaan. He
    puhelevat matalalla äänellä ja ovat levottoman näköisiä.


3:S KOHTAUS.

    Gubetta, Gennaro, Maffio, Jeppo, Ascanio, Don Apostolo, Oloferno.

MAFFIO hiljaa. Sanokaa mitä tahdotte, hyvät herrat, mutta minun
mielestäni olisi voinut olla tulematta Ferraraan, kun on kuolettavasti
loukannut Lucrezia Borgiaa.

DON APOSTOLO. Mitä olisimme voineet tehdä? Senaatti lähetti meidät
tänne. Onko mahdollista olla tottelematta Venetsian mahtavan senaatin
käskyä? Olet määrätty lähtemään ja täytyy lähteäksesi. En kuitenkaan
tahdo kieltää, Maffio, että Lucrezia Borgia on arveluttava vihollinen.
Ja hän hallitsee täällä.

JEPPO. Mitä luulet hänen voivan meille tehdä, Apostolo? Emmekö ole
Venetsian tasavallan palveluksessa? Emmekö ole sen lähetystön jäseniä?
Yhden ainoan hiuksen nyhtäseminen meidän päästämme olisi sodan
julistamista dooshille, mutta Ferrara ei tahdo kernaasti hieroa riitaa
Venetsian kanssa.

GENNARO haaveillen, näyttämön kolkassa, ottamatta osaa keskusteluun. Oi
äitini, äitini! Kuka voi sanoa minulle, mitä voisin tehdä äitiparkani
hyväksi?

MAFFIO. Sinut voidaan laskea pitkin pituuttasi hautaan, Jeppo,
nyhtäsemättä hiustakaan päästäsi. On myrkkyjä, jotka ajavat Borgiain
asioita, näkymättä, kuulumatta, ja paljoa paremmin kuin kirves ja
tikari. Muistatko, kuinka Aleksanteri kuudes antoi poistaa maailmasta
sulttaani Zizimin, Bajazetin veljen.

OLOFERNO. Ja monta muuta.

DON APOSTOLO. Mitä Bajazetin veljeen tulee, niin on hänen kohtalonsa
merkillinen ja yksi kaikkein surullisimpia. Paavi uskotteli häntä, että
Ranskan Kaarle oli hänet myrkyttänyt sinä päivänä, kun he aterioivat
yhdessä, Zizimi uskoi ja vastaanotti Lucrezia Borgian kauniista käsistä
niin kutsutun vastamyrkyn, joka kahdessa tunnissa vapautti Bajazetin
hänen veljestään Zizimistä.

JEPPO. Näyttää siltä kuin ei tuo urhoollinen turkkilainen olisi
ymmärtänyt mitään politiikasta.

MAFFIO. Niin, noilla Borgioilla on myrkkyjä, jotka tappavat yhdessä
ainoassa päivässä, mutta joiden vaikutus voi kestää vuodenkin ajan,
kuinka he vaan tahtovat. Ne ovat pirullisia myrkkyjä, ne kun antavat
viinille paremman maun ja saavat teidät tyhjentämään pullonne
suuremmalla nautinnolla kuin muuten. Luulette päihtyneenne ja olettekin
kuollut. Tai että mies yht'äkkiä kaatuu väsyneenä maahan, hänen ihonsa
halkeilee, hänen silmänsä kuopistuvat, hänen hiuksensa vaalenevat,
hänen hampaansa murtuvat niinkuin lasi kovaan leipään, hän ei enää
kävele, hän laahaa jalkojansa perässään, hän ei enää hengitä, vaan
hänen kurkkunsa korisee, hän ei naura, ei saa unta, hän värisee
auringon paisteessa keskellä päivää, nuori mies muuttuu vanhuksen
näköiseksi, hän taistelee niin hetken aikaa kuoleman kanssa ja sitten
hän kuolee. Hän kuolee, ja sitten muistetaan, että hän kuusi kuukautta
sitten tai vuosi sitten oli juonut lasillisen Kypron viiniä jonkun
Borgian luona.

    Käännähtäen.

Katsokaa, hyvät herrat, tuoss' on juuri Montefeltro, jonka ehkä
tunnette, hän on tästä kaupungista ja hänelle tapahtuu tuo asia juuri
parhaallaan. Hän kulkee tuolla torin perällä. Katsokaa häntä.

    Näyttämön perällä nähdään kulkevan valkotukkainen,
    laiha, horjuva, ontuva mies, hänellä on keppi kädessä
    ja hän on kääritty vaippaan

ASCANIO. Mies parka!

DON APOSTOLO. Kuinka vanha hän on?

MAFFIO. Niin vanha kuin minä. Kaksikymmentä yhdeksän vuotta.

OLOFERNO. Näin hänet viime vuonna yhtä punakkana ja terveenä kuin
tekin.

MAFFIO. Kolme kuukautta sitten hän söi illallista pyhän isämme paavin
luona hänen viinitarhassaan Belvederessä.

ASCANIO. Sehän on kauheata!

MAFFIO. Oh, noista Borgiain illallisista kerrotaan merkillisiä
juttuja. --

ASCANIO. Ne ovat hillittömiä mässäyksiä ja juominkeja, joissa nautitaan
mitä hienoimpia myrkkyjä.

MAFFIO. Näettekö, kuinka tämä tori on autio. Kansa ei uskalla niinkuin
me tulla näin lähelle herttuallista palatsia. Se pelkää, että ne
myrkyt, joita siellä yötä ja päivää keitetään, tihkuvat läpi
muurienkin.

ASCANIO. Hyvät herrat, lähettiläät olivat eilen herttuan puheilla.
Meidän tehtävämme täällä on melkein päättynyt. Lähetystön seurueeseen
kuuluu viisikymmentä miestä. Siinä joukossa ei kukaan huomaisi meidän
katoamistamme. Ja minä luulen, että tekisimme viisaimmin, jos
lähtisimme Ferrarasta.

MAFFIO. Lähdemme jo tänään!

JEPPO. Hyvät herrat, ehdimme vielä huomennakin. Olen kutsuttu tänään
illalliselle ruhtinatar Negronin luo, johon olen aivan hurjasti
rakastunut, enkä tahtoisi antaa aihetta luuloon, että tahdon paeta
Ferraran ihaninta naista.

OLOFERNO. Oletko kutsuttu tänään illalliselle ruhtinatar Negronin luo?

JEPPO. Olen.

OLOFERNO. Ja minä myös.

ASCANIO. Ja minä myös.

DON APOSTOLO. Ja minä myös.

MAFFIO. Ja minä myös.

GUBETTA astuen esiin pilarin suojasta. Ja minä myös, hyvät herrat.

JEPPO. Kas, siinä hän on tuo signore de Belverana. Hyvä, me menemme
kaikki. Siitä on tuleva iloinen ilta. Hyvää päivää, signore de
Belverana.

GUBETTA. Jumala antakoon teille pitkän ijän, signore Jeppo!

MAFFIO hiljaa, Jepolle. Olen yhä vieläkin epäilevällä kannalla, Jeppo.
Jos uskoisitte minua, niin me emme menisi noille illallisille. Negronin
palatsi on aivan herttuan palatsin vieressä eikä minulla ole suurtakaan
luottamusta tuon signore de Belveranan ystävällisiin hymyilyihin.

JEPPO hiljaa. Olette hullu, Maffio. Ruhtinatar Negroni on ihastuttava
nainen ja minä sanon teille, että olen häneen rakastunut, ja Belverana
on kunnon mies. Olen hankkinut tietoja hänestä ja hänen perheestään.
Isäni otti hänen isänsä kanssa osaa Granadan piiritykseen vuonna
neljätoistasataa kahdeksankymmentä.

MAFFIO. Se ei vielä todista, että tämä on sen isän poika, jonka kanssa
teidän isänne oli.

JEPPO. Voittehan olla tulematta illallisille, Maffio.

MAFFIO. Minä menen, jos tekin menette, Jeppo.

JEPPO. Eläköön Jupiter siis! -- Ja sinä, Gennaro, kai sinäkin tulet
kanssamme tänä iltana?

ASCANIO. Eikö ruhtinatar Negroni ole sinua kutsunut?

GENNARO. Ei. Olen kai hänen mielestään kovin keskinkertainen
aatelismies.

MAFFIO hymyillen. Sinä siis, veljeni, menet omalle tahollesi, johonkin
rakkauden kohtaukseen, eikö totta?

JEPPO. Niin, kerrohan meille jotain siitä, mitä sanoi sinulle signora
Lucrezia tuonoisna iltana. Näyttää siltä kuin olisi hän aivan hurjasti
rakastunut sinuun. Hän kai puhui kanssasi sekä kauniisti että kauvan.
Olihan hänellä siihen tanssiaisissa hyvä tilaisuus. Naiset peittävät
ruumiinsa riisuaksensa eteemme sitä rohkeammin sielunsa. Kasvot
peitetyt, sydän alaston.

    Lucrezia on ilmestynyt parvekkeelle, avannut uutimen ja kuuntelee.

MAFFIO. Ka, sinähän olet asettunut asumaan aivan hänen parvekettaan
vastapäätä. Gennaro! Gennaro!

DON APOSTOLO. Mikä voi olla sangen vaarallista, rakas toverini, sillä
sanotaanhan, että tuo arvoisa Ferraran herttua on kovin mustasukkainen
vaimostaan.

OLOFERNO. Kas niin, Gennaro, kerro nyt vaan, kuinka pitkälle olet
joutunut lemmensuhteessasi Lucrezia Borgiaan.

GENNARO. Hyvät herrat, jos sanotte minulle vielä sanankaan tuosta
kauheasta naisesta, niin miekat välähtävät.

DONA LUCREZIA parvekkeelta. Ah.

MAFFIO. Tämähän on vaan leikkiä, Gennaro. Mutta minusta näyttää kuin
sinulle pitäisi voida puhua tuosta naisesta, koska kannat hänen
värejänsäkin.

GENNARO. Mitä tarkoitat?

MAFFIO osoittaen hänelle nauhaa, jota hän kantaa. Entä tämä nauha?

JEPPO. Nämä ovat todellakin Lucrezia Borgian värit.

GENNARO. Se on Fiammetta, joka on tämän minulle lähettänyt.

MAFFIO. Usko sitä! Lucrezia on antanut niin sanoa. Se on Lucrezia, joka
on kirjaillut sinulle nauhan omin käsineen.

GENNARO. Oletko varma siitä, Maffio? Keneltä olet sen kuullut?

MAFFIO. Omalta palvelijaltasi, joka on jättänyt sen sinulle ja jonka
Lucrezia on lahjonut.

GENNARO. Kirousten kirous.

    Riistää pois nauhan, repii sen ja polkee jalkoihinsa.

DONA LUCREZIA. Ah!

    Sulkee uutimen ja vetäytyy pois.

MAFFIO. Tuo nainen on sentään kaunis.

JEPPO. On, mutta hänen kauneudessaan on jotain kamalata.

MAFFIO. Se on kultaraha, jossa on saatanan kuva.

GENNARO. Oh, kirottu olkoon tuo Lucrezia Borgia! Te sanotte, että hän
rakastaa minua tuo nainen. Hyvä, olkoon se siis hänen rangaistuksensa!
hän kauhistuttaa minua! Niin, hän kauhistuttaa minua! Sinä tiedät,
Maffio, se on aina niin. Emme voi olla välinpitämättömiä naisesta, joka
meitä rakastaa. Häntä täytyy joko rakastaa tai vihata. Mutta kuinka
rakastaa tuota naista? Tapahtuu myöskin, että kuta enemmän tuon
tapaiset naiset meitä rakkaudellaan rasittavat, sitä enemmän heitä
vihaamme. Tämä minua ajaa takaa, vaanii, piirittää. Kuinka olen voinut
ansaita Lucrezia Borgian rakkauden? Eikö se ole häpeä ja onnettomuus?
Ette voi uskoa, missä määrin jo tuon rikollisen naisen ajatteleminenkin
on minulle vastenmielistä sen yön jälkeen, jona te sanoitte minulle
hänen nimensä niin vaikuttavalla tavalla. Ennen en nähnyt Lucrezia
Borgiaa kuin kaukaa, tuhansien välimatkain takaa; hän oli minulle kuin
koko Italian yli kohoava kauhea aave, niinkuin koko maailman aave. Nyt
tuo aave on minunkin aaveeni, hän tulee ja istuu pääni pohjiin, hän
rakastaa minua tuo aave ja tahtoo maata vuoteessani. Äitini kautta, se
on kauheata! Ah, Maffio, hän on tappanut signore de Gravinan, hän on
tappanut sinun veljesi. Hyvä, tahdon olla sinulle veli veljesi sijassa
ja kostaa! -- Tuossa on hänen inhoittava palatsinsa, palatsi, jossa
harjoitetaan haureutta ja petosta, jossa salamurhataan, jossa tehdään
aviorikoksia, harjoitetaan sukurutsausta, se on kaikkien rikosten
palatsi, se on Lucrezia Borgian palatsi. Oo, sinä häpeän leima, en voi
sinua iskeä tuon naisen otsaan, mutta palatsinsa otsikkoon voin sinut
kuitenkin panna.

    Hän nousee kivipenkille, joka on parvekkeen alla ja pudottaa
    tikarillaan alas ensimäisen kirjaimen muuriin piirretystä
    sanasta BORGIA, niin että jää vaan sana: ORGIA.

MAFFIO. Mitä ihmettä hän tekee?

JEPPO. Kirjain vähempi hänen nimessään, pää vähempi harteillasi,
Gennaro.

GUBETTA. Signore Gennaro, tuosta sukkeluudesta tulee huomenna puoli
kaupunkia vaadittavaksi tilille.

GENNARO. Jos syyllistä etsitään, niin minä ilmaisen itseni.

GUBETTA itsekseen. Soisin, että niin tapahtuisi, se ehkä vähän
jäähdyttäisi signora Lucreziaa.

    Kaksi mustapukuista miestä on jo hetken aikaa
    käyskennellyt torilla.

MAFFIO. Tuolla on pahansuovan näköisiä miehiä, jotka tarkastelevat
meitä hiukan uteliaasti. Luulen, että olisi viisainta hajaantua. -- Elä
tee uusia hullutuksia, veli Gennaro.

GENNARO. Ole huoletta, Maffio. Kätesi. -- Hyvät herrat, paljon
hauskuutta tänä yönä.

    Menee asuntoonsa. Muut hajaantuvat.


4:S KOHTAUS.

    Kaksi mustapukuista miestä.

ENSIMMÄINEN MIES. Mitä ihmettä sinä teet täällä, Rustighello?

TOINEN MIES. Minä odotan, että menisit tiehesi, Astolfo.

ENSIMMÄINEN MIES. Todellakin?

TOINEN MIES. Ja sinä, mitä teet sinä täällä, Astolfo?

ENSIMMÄINEN MIES. Odotan, että sinä menisit tiehesi, Rustighello.

TOINEN MIES. Ketä koskee määräyksesi, Astolfo?

ENSIMMÄINEN MIES. Tuota miestä, joka juuri meni sisään. Ja sinä, ketä
sinä etsit?

TOINEN MIES. Samaa.

ENSIMMÄINEN MIES. No, hitto vieköön!

TOINEN MIES. Mitä aiot hänelle tehdä?

ENSIMMÄINEN MIES. Viedä hänet herttuattaren luo. -- Entä sinä?

TOINEN MIES. Viedä hänet herttuan luo!

ENSIMMÄINEN MIES. Hitto vieköön!

TOINEN MIES. Ja mikä odottaa häntä herttuattaren luona?

ENSIMMÄINEN MIES. Rakkaus varmaankin. -- Entä herttuan luona?

TOINEN MIES. Arvattavasti hirsipuu.

ENSIMMÄINEN MIES. Mitä tehdä? Ei hän voi olla samaan aikaan herttuan ja
herttuattaren luona, onnellinen rakastaja ja hirtetty.

TOINEN MIES. Tässä on dukatti. Pelatkaamme ristiä ja kruunua siitä,
kuka meistä saa miehen.

ENSIMMÄINEN MIES. Olkoon menneeksi!

TOINEN MIES. Jos minä kadotan, niin sanon minä herttualle, että lintu
oli lentänyt pois pesästään. Mitä minua liikuttavat herttuan asiat.

    Heittää rahan ilmaan.

ENSIMMÄINEN MIES. Kruunu.

TOINEN MIES katsoen maahan. Risti.

ENSIMMÄINEN MIES. Mies on hirtettävä. Ota hänet! Hyvästi.

TOINEN MIES. Hyvästi.

    Kun toinen on kadonnut, avaa hän parvekkeen alla olevan matalan
    oven, astuu sisään, ja tulee hetken kuluttua takaisin neljän
    aseellisen miehen seurassa, ja kolkuttaa sen huoneen ovelle,
    jonne Gennaro oli mennyt.

Esirippu laskee.



KOLMAS NÄYTÖS.


Sali Ferraran ruhtinaallisessa palatsissa. Kulta-arabeskeilla
koristettuja nahkaisia seinäverhoja. Loistava kalustus viidennentoista
vuosisadan lopun italialaiseen tyyliin. -- Herttuan tuoli punaisesta
sametista kirjaeltu Esten huoneen vaakunakilvillä. Perällä suuri ovi.
-- Oikealla pieni ovi. Vasemmalla toinen pieni salaovi. -- Pienen
salaoven takana näkyy kierreportaiden alku, joita valaisee pitkä
rautaristikko-ikkuna.


1:NEN KOHTAUS.

    Don Alphonso d'Este, omissa väreissään komeassa puvussa.
    Rustighello, samoissa väreissä, mutta vaate yksinkertaisempaa.

RUSTIGHELLO. Teidän herttuallinen korkeutenne, ensimmäiset käskynne
ovat täytetyt. Odotan uusia.

DON ALPHONSO. Ota tämä avain. Mene Numan galleriaan. Lue kaikki
seinäneliöt, alkaen siitä suuresta maalatusta taulusta, joka on lähellä
ovea ja joka esittää Herkulesta Jupiterin poikaa, yhtä esi-isistäni.
Tultuasi kolmannelle kolmatta neliölle, näet sinä pienen piilossa
olevan aukeaman kullatun leijonan suussa, joka on Milanon leijona. Se
on Ludvig Maurilainen, joka on antanut tehdä sen taulun. Pistä avain
siihen aukkoon. Taulu pyörähtää silloin saranoillaan niinkuin ovi. Sen
peittämässä salaisessa laatikossa olet näkevä kristallisella
tarjottimella kultaisen pullon ja hopeaisen pullon ja kaksi
emaljimaljaa. Hopeaisessa pullossa on puhdasta vettä. Kultasessa
pullossa on sekotettua viiniä. Sinä tuot tarjottimen siinä mitään
muuttelematta tämän huoneen viereiseen huoneeseen, ja jos koskaan olet
kuullut ihmisten pelosta kalisevin hampain puhuvan tuosta kuuluisasta
Borgiain myrkystä, joka hienonnettuna on valkeaa ja säkenöivää kuin
Carraran marmorin tomu, ja joka sekoitettuna viiniin muuttaa
Ramorantinin viinin Syracusan viiniksi, niin varo koskemasta kultaiseen
pulloon.

RUSTIGHELLO. Onko muuta käskettävää, monsignore?

DON APHONSO. Ei. Ota paras miekkasi ja jää seisomaan kabinettiin, oven
taa, niin että kuulet kaikki mitä täällä tapahtuu ja että voit tulla
sisään heti kun soipi tämä kello, jonka äänen tunnet. (Hän näyttää
soittokelloa pöydällä.) Jos minä kutsun näin vaan: -- Rustighello!
tulet sinä sisään tarjottimen kanssa. Jos minä soitan kelloa, tulet
sinä sisään miekkoinesi.

RUSTIGHELLO. Ymmärrän, monsignore.

DON ALPHONSO. Sinä pidät miekkasi paljastettuna kädessäsi, ettei sinun
tarvitse sitä vetää.

RUSTIGHELLO. Hyvä.

DON ALPHONSO. Rustighello, ota kaksi miekkaa. Toinen voisi murtua. --
Mene!

    Rustighello menee pienestä ovesta.

OVENVARTIJA tulee peräovesta. Herttuatar pyytää saada puhutella
herttuata.

DON ALPHONSO. Antakaa herttuattaren tulla.


2:NEN KOHTAUS.

    Don Alphonso, Dona Lucrezia.

DONA LUCREZIA tullen sisään vimmoissaan. Herra hyvä, tämä on
häpeällistä, tämä on katalaa. Joku teidän kansastanne -- tiedättekö
sen, don Alphonso, -- on silponut teidän puolisonne nimen, joka oli
pantu minun perhevaakunani alle teidän oman palatsinne otsikossa. Sen
on tehnyt keskellä päivää julkisesti joku, kuka? en tiedä, mutta se on
solvaavaa, uhkarohkeaa. Minun nimestäni on tehty häpeän sana, ja teidän
ferraralainen roistoväkenne, joka on hävyttömintä väkeä koko Italiassa,
seisoo siellä ja nauraa tirskuu minun vaakunakilpeni ympärillä niinkuin
häpeäpaalun ympärillä. -- Luuletteko todellakin, don Alphonso, että
minä siedän tämmöistä ja ett'en minä ennemmin kuole yhtä kertaa tikarin
iskusta kuin tuhat kertaa ivan ja sanasutkausten myrkyllisistä
pistoista? Kautta jumalan, hyvä herra, minua kohdellaan kummallisesti
täällä teidän herttuakunnassanne Ferrarassa. Tämä alkaa minua jo
kyllästyttää ja minusta te alatte jo näyttää liiaksi herttaiselta ja
rauhalliselta nähdessänne, kuinka teidän vaimonne nimeä ryvetetään
katujenne liassa, kuinka häväistys ja panettelu häntä ahnain hampain
järsivät. Tahdon loistavaa hyvitystä kaikesta tästä, arvoisa herra
herttua. Valmistaukaa antamaan minulle oikeutta! Se on totinen asia,
joka on tuolla tapahtunut, kuuletteko? Luuletteko ehkä, ett'en minä
välitä, mitä maailma minusta sanoo ja että minun puolisoni voi
kieltäytyä olemasta minun ritarini? Ei, ei, hyvä herra, joka ottaa
puolison, osaa myöskin häntä puolustaa, joka tarjoo kätensä, tarjoo
myöskin käsivartensa. Minä vaadin sitä. Joka päivä joku uusi häväistys,
enkä minä koskaan näe teidän mielenne kuohahtavan. -- Eikö se lika,
jota minun päälleni heitetään, pärsky teidänkin päällenne, don
Alphonso? Kuohahtakaahan toki hiukan, hyvä herra, että minä kerrankin
elämässäni näkisin teidän suuttuvan minunkin tähteni. Sanotte joskus
minua rakastavanne? Rakastakaa hiukan minun kunniaanikin. Olette
mustasukkainen? Olkaahan mustasukkainen minun maineestanikin. Jos olen
myötäjäisteni kautta lisännyt teidän perintömaanne kaksi kertaa
suuremmiksi, jos olen naimiseni kautta kanssanne hankkinut teille en
ainoastaan kultavaakunaanne, vaan myöskin pyhän isän siunauksen, ja
lisäksi semmoista, millä tässä maailmassa on enemmän arvoa: Sienan,
Riminin, Cesenan, Spoleton ja Piombinon, ja enemmän kaupunkeja kuin
teillä oli linnoja ja enemmän herttuakuntia kuin teillä oli
paroonikuntia, jos minä olen teistä tehnyt Italian mahtavimman
aatelismiehen, niin eihän se kaikki oikeuttane siihen, hyvä herra, että
annatte kansanne minua pilkata, ivata ja häväistä, että annatte
Ferraranne koko Euroopan edessä osoittaa sormella, että vaimonne on
enemmän halveksittu ja vähäpätöisempi kuin tallirenkinne rengin piika;
se ei oikeuta, sanon minä, että alamaisenne minun ohi kulkiessani eivät
voi olla sanomatta: Ha, siinä hän menee tuo nainen... -- Niin, minä
ilmoitan teille, hyvä herra, että nyt tapahtunut rikos on tutkittava ja
julkisesti rangaistava tai minä valitan paaville tai minä valitan
veljelleni Valensian herttualle, joka on Forlissa viidentoista tuhannen
sotamiehen kanssa, niin että te ehkä nyt näette, onko asia sen
arvoinen, että teidän kannattaa nousta tuolistanne.

DON ALPHONSO. Signora, rikos, josta valitatte, on minulle tunnettu.

DONA LUCREZIA. Kuinka, hyvä herra, rikos on teille tunnettu eikä
rikollista kuitenkaan ole saatu ilmi!

DON ALPHONSO. Rikoksellinen on saatu ilmi.

DONA LUCREZIA. Jumalan kiitos! Vaan jos hän on saatu ilmi, kuinka ei
häntä vielä ole vangittu?

DON ALPHONSO. Hän on vangittu, signora.

DONA LUCREZIA. Kautta henkeni, jos hän on vangittu, mistä syystä ei
häntä vielä ole rangaistu?

DON ALPHONSO. Hänet tullaan rankaisemaan. Tahdoin vaan sitä ennen
kuulla teidän mielipidettänne rangaistuksen laadusta.

DONA LUCREZIA. Siinä teitte oikein! Missä hän on?

DON ALPHONSO. Hän on täällä.

DONA LUCREZIA. Ah, täällä. -- Tässä tarvitaan varoittava esimerkki.
Tämä on majesteettirikos. Sellaisista rikoksista putoaa aina se pää,
joka on niitä suunnitellut ja katkeaa aina se käsi, joka on ne tehnyt.
-- Ah, hän on täällä! Minä tahdon nähdä hänet.

DON ALPHONSO. Se voi helposti käydä päinsä. (Kutsuen) -- Bautista!

    Ovenvartija tulee.

DONA LUCREZIA. Vielä sananen, hyvä herra, ennenkun rikollinen tuodaan
sisään. -- Ken liekin tuo mies, olkoon vaikka teidän kaupungistanne,
vaikka teidän perheestänne, don Alphonso, antakaa minulle herttuallinen
kunniasananne, ett'ei hän ole pääsevä täältä elävänä ulos.

DON ALPHONSO. Minä annan sen. -- Minä annan sen teille, kuuletteko,
signora!

DONA LUCREZIA. Hyvä. Niin, minä kuulen. Tuokaa hänet tänne. Tahdon
itse häntä tutkia. Hyvä jumala, mitä olen minä tehnyt näille
Ferraralaisille, että he minua näin vainoavat?

DON ALPHONSO ovenvartijalle. Tuokaa sisään vangittu.

    Perällä oleva ovi avautuu. Sen läpi näkyy Gennaro kahden vartijan
    välissä. Samassa näkyy Rustighello laskeuvan rappuja pienessä
    salaoven takana olevassa eteisessä. Hänellä on kädessään tarjotin,
    jonka päällä on kultapullo ja hopeapullo ja kaksi maljaa. Hän
    laskee tarjottimen ikkunan laudalle, vetää miekkansa ja asettuu
    oven taa.


3:S KOHTAUS.

    Samat, Gennaro.

DONA LUCREZIA syrjään. Gennaro!

DON ALPHONSO lähestyen häntä, kuiskaten, hymyillen. Tunnetteko tuon
miehen?

DONA LUCREZIA syrjään. Se on Gennaro. Mikä onnettomuus, jumalani!

    Katselee häntä pelästyneenä. Gennaro kääntää pois kasvonsa.

GENNARO. Teidän herttuallinen ylhäisyytenne, olen vaan tavallinen
kapteeni ja tahdon puhua teille sillä kunnioituksella, jolla minun
tulee. Olette otattanut minut kiinni asunnossani tänä aamuna. Mitä
minulle aijotte?

DON ALPHONSO. Herra kapteeni, vastapäätä sitä taloa, jossa asutte, on
tänä aamuna tehty majesteettirikos. Hellästi rakastetun puolisomme ja
serkkumme dona Lucrezia Borgian nimeä on häpeämättömästi loukattu
herttuallisen palatsimme otsikossa. Etsimme rikoksen tekijää.

DONA LUCREZIA. Se ei ole hän! tässä on väärinkäsitys, don Alphonso! Se
ei ole tämä nuori mies.

DON ALPHONSO. Mistä te sen tiedätte?

DONA LUCREZIA. Olen siitä varma. Tämä nuori mies on Venetsiasta eikä
Ferrarasta. Siis...

DON ALPHONSO. Mitä se todistaa?

DONA LUCREZIA. Se tapahtui tänä aamuna ja minä tiedän, että hän oli
koko aamupäivän yhdessä erään tytön kanssa, jonka nimi on Fiammetta.

GENNARO. Ei, arvoisa rouva.

DON ALPHONSO. Teidän ylhäisyytenne saamat tiedot ovat nähtävästi
epätarkat. Sallikaa minun tutkia. Kapteeni Gennaro, oletteko te tuon
rikoksen tekijä?

DONA LUCREZIA suunniltaan. Täällähän tukehtuu! Enempi ilmaa! Minun
täytyy saada hengittää! (Hän rientää ikkunan luo, kulkien Gennaron ohi
ja sanoen hänelle hiljaa ja nopeasti.) -- Sano, ett'et sinä sitä
tehnyt.

DON ALPHONSO syrjään. Hän kuiskasi hänelle jotain.

GENNARO. Herttua Alphonso, Kalabrian kalastajat, jotka minut
kasvattivat ja jotka uittelivat minua jo nuorena meressä tehdäkseen
minusta voimakkaan ja rohkean miehen, antoivat minulle elämän ohjeen,
joka usein saattaa vaaraan hengen, mutta ei koskaan kunniaa: tee mitä
sanot, sano mitä teet. -- Herttua Alphonso, olen se mies, jota etsitte.

DON ALPHONSO kääntyen dona Lucrezian puoleen. Olette saanut
herttuallisen sanani, arvoisa rouva.

DONA LUCREZIA. Tahtoisin puhua pari sanaa kanssanne, monsignore.

    Herttua antaa vartijoille ja ovenvartijalle merkin
    poistua vangin kanssa viereiseen huoneeseen.


4:S KOHTAUS.

    Dona Lucrezia, Don Alphonso.

DON ALPHONSO. Mitä tahdotte, rouva?

DONA LUCREZIA. Tahdon, don Alphonso, tahdon, ett'ei tämä nuorukainen
kuole.

DON ALPHONSO. Mutta hetki sitten te syöksyitte tänne sisään
kuin myrskytuuli hermostuneena ja itkien, vaikeroitte minulle
häväistyksestä, joka teille oli tapahtunut, vaaditte huutaen ja minua
häväisten, rikollisen päätä, pyysitte minulta herttuallista
kunniasanaani, ett'ei hän saisi astua ulos täältä elävänä; minä
suostuin velvollisuuteni mukaisesti pyyntöönne ja nyt te tahdotte,
ett'ei hän enää kuolisi. Kautta kaikkivallan, tämä on hiukan
kummallista, hiukan omituista.

DONA LUCREZIA. Minä en tahdo, että tämä nuori mies kuolee.

DON ALPHONSO. Arvoisa signora, aatelismiehillä niin vanhoilla kuin minä
ei ole tapana jättää lupauksiansa täyttämättä. Olette saanut
kunniasanani ja nyt pitäisi minun se peruuttaa. Olen vannonut, että
rikollisen on kuoleminen. Hän on kuoleva. Sieluni kautta, saatte
määrätä, millä tavoin hän on kuoleva.

DONA LUCREZIA hymyillen ja hellästi. Don Alphonso, don Alphonso,
todellakin, me puhumme tyhmyyksiä, te ja minä. Katsokaa, se on totta,
minä olen kauhean oikullinen ihminen. Isäni hemmoitteli minua, nähkääs.
Pienestä pitäen tottelivat kaikki minun pienimpiäkin oikkujani. En
tahdo enää sitä, mitä tahdoin neljännestunti sitten; tehän tiedätte,
don Alphonso, että olen aina ollut semmoinen. Kuulkaahan, istukaa
tähän, minun viereeni, puhukaamme vähän, hellästi, sydämmellisesti,
niinkuin mies ja vaimo, niinkuin hyvät ystävykset.

DON ALPHONSO tekeytyen kohteliaaksi. Dona Lucrezia, olette sydämmeni
valittu ja minä olen kovin onnellinen, jos teitä miellyttää nähdä minut
hetkinen jalkainne juuressa.

    Istuutuu hänen viereensä.

DONA LUCREZIA. Kuinka tuntuu hyvältä olla yhtä mieltä. Tiedättekö, don
Alphonso, että minä rakastan teitä yhä vieläkin niinkuin avioliittomme
ensi päivänä, tuona päivänä, jona te niin loistavalla tavalla tulitte
Roomaan veljeni Valensian herttuan ja veljenne kardinaali Hippolyte
d'Esten välissä. Minä olin Pyhän Pietarin kirkon rappujen parvekkeella.
Muistan vieläkin teidän komean valkean hevosenne jalokivikoristeineen
ja teidän uljaan kuninkaallisen käytöksenne.

DON ALPHONSO. Te olitte komea tekin, arvoisa signora, ja teitte
loistavan vaikutuksen hopealla kirjaellun kunniataivaanne alla.

DONA LUCREZIA. Oo, elkää puhuko minusta, kun minä puhun teistä. On
varma, että kaikki Euroopan ruhtinattaret kadehtivat minua siitä, että
sain puolisokseni kristikunnan parhaan ritarin. Ja minä, minä rakastan
teitä todella niinkuin olisin kahdeksantoista vuotias. Te tiedätte,
että minä teitä rakastan, eikö totta, don Alphonso? Ette kai sitä
epäille? Olenhan välistä kylmä ja hajamielinen, se tulee luonteestani,
ei sydämmestäni. Kuulkaa, Alphonso, jos teidän ylhäisyytenne minua
siitä hellästi toruisi, minä kyllä parantaisin itseni pian. Kuinka
ihanaa on rakastaa toisiaan niinkuin me! Antakaa minulle kätenne, --
suudelkaa minua, don Alphonso! -- On todella, kun sitä nyt ajattelen,
naurettavaa, että ruhtinas ja ruhtinatar, niinkuin me, jotka istuvat
maailman kauneimmalla ruhtinaallisella valtaistuimella ja jotka
toisiansa rakastavat niinkuin me, olimme vähällä joutua riitaan
tuommoisen vähäpätöisen venetsialaisen seikkailijakapteenin tähden.
Täytyy karkoittaa, täytyy ajaa tiehensä tuo mies eikä hänestä enää sen
enempää puhua. Menköön mihin haluaa, eikö totta, Alphonso? Leijonat
eivät vihastu kärpäsiin. -- Tiedättekö, että jos herttuallinen kruunu
olisi kilpailussa annettava Ferraran kauneimmalle ritarille, te
vieläkin sen voittaisitte. -- Odottakaa, minä menen sanomaan
Bautistalle teidän puolestanne, että hän saa heti kohta karkoittaa
Ferrarasta tuon Gennaron.

DON ALPHONSO. Ei ole kiirettä.

DONA LUCREZIA hilpeän näköisenä. En tahtoisi sitä enää ajatella. --
Kuulkaa, antakaa minun päättää tämä asia mieleni mukaan.

DON ALPHONSO. Minä tahdon, että se päättyy minun mieleni mukaan.

DONA LUCREZIA. Mutta eihän teillä ole mitään syytä tahtoa tuon miehen
kuolemaa.

DON ALPHONSO. Entä teille antamani kunniasana? Kuninkaan vala on pyhä.

DONA LUCREZIA. Se nyt on hyvä kaikki kansaa varten semmoinen. Mutta
teidän ja minun välillä, tiedämmehän mitä se on. Pyhä isä oli luvannut
Ranskan Kaarle kahdeksannelle säilyttää Zizimin hengen, ja siitä
huolimatta antoi hänen ylhäisyytensä tappaa Zizimin. Te itse lupasitte
Petrucceille luovuttaa heille takaisin Sienan. Te ette tehnyt sitä ja
teitte oikein. Kansain historia on täynnä semmoista. Eivät kuninkaat
eivätkä kansat voisi elää päivääkään, jos vannotuista valoista
pidettäisiin ankarasti kiinni. Meidän kesken, Alphonso, vannottu vala
ei ole peruuttamaton muulloin kuin silloin, kun ei ole muuta neuvoa.

DON ALPHONSO. Mutta sittenkin, dona Lucrezia, vannottu vala...

DONA LUCREZIA. Elkää syöttäkö minulle semmoisia syitä. Enhän minä ole
tyhmä. Sanokaa minulle ennemminkin, rakas Alphonso, onko teillä mitään
todellista syytä tahtoa pahaa tuolle Gennarolle. Ei? No hyvä, antakaa
hänen henkensä minun haltuuni. Mitä se teihin kuuluu, jos minua
haluttaisi antaa hänelle anteeksi? Minuahan hän on loukannut.

DON ALPHONSO. Mutta juuri sentähden, että hän on teitä loukannut,
rakkaani, minä en tahdo antaa hänelle armoa.

DONA LUCREZIA. Jos rakastatte minua, Alphonso, ette tätä minulta
kiellä. Entä jos minunkin tekisi mieleni koettaa olla laupias? Se on
yksi keino koettaa saavuttaa teidän kansanne rakkautta. Minä tahdon,
että teidän kansanne minua rakastaa. Laupeushan se tekee kuninkaan
Kristuksen kaltaiseksi. Olkaamme armeliaita ruhtinaita. Täällä
kurjassa Italiassa on jo tarpeeksi tiranneja ilman meitä, alkaen paavin
sijaisesta paroonista aina jumalan sijaiseen paaviin. Tulkoon nyt loppu
kaikesta tästä, rakas Alphonso. Päästäkää irti tuo Gennaro. Se on
oikku, minä myönnän sen, mutta on jotain pyhää ja suurta naisen
oikussa, kun se pelastaa ihmisen hengen.

DON ALPHONSO. Minä en voi, rakas Lucrezia.

DONA LUCREZIA. Ette voi? Mutta miks'ette sitten voi myöntää minulle
jotain niin vähäpätöistä kuin tuon kapteenin hengen?

DON ALPHONSO. Te kysytte minulta, miksi?

DONA LUCREZIA. Niin, miksi?

DON ALPHONSO. Siksi, että tuo kapteeni on teidän rakastajanne.

DONA LUCREZIA. Taivas!

DON ALPHONSO. Siksi, että te olette ollut hakemassa häntä Venetsiassa.
Siksi, että te hakisitte hänet vaikka helvetistä. Siksi, että minä
seurasin teitä, kun te seurasitte häntä; siksi, että minä näin teidät
naamioituna ja hengästyneenä juoksevan hänen jälessään kuin susi
saaliinsa jälessä. Siksi, että te juuri ikään loitte häneen silmäyksen
täynnä kyyneliä ja täynnä tulta. Siksi, että ei ole olemassa
vähintäkään epäilystä siitä, että olette hänelle antautunut. Siksi,
että kaikki tämä häpeä ja häväistys ja uskottomuus jo riittää. Siksi,
että on jo aika minun kostaa häväisty kunniani ja kaivaa verihauta
vuoteeni ympärille. Ymmärrättekö, signora?

DONA LUCREZIA. Don Alphonso...

DON ALPHONSO. Vaijetkaa! -- Vartioikaa vast'edes paremmin
rakastajianne, Lucrezia. Pankaa mikä vartija tahansa ovelle, josta
mennään makuuhuoneeseenne; ovelle, jonka kautta sieltä tullaan, panen
minä oman vartijani -- pyövelin.

DONA LUCREZIA. Minä vannon...

DON ALPHONSO. Elkää vannoko. Valat ovat hyvät kaikki vain kansaa
varten. Elkää syöttäkö minulle semmoisia syitä.

DONA LUCREZIA. Jos tietäisitte...

DON ALPHONSO. Kuulkaa, signora, minä vihaan teidän inhoittavaa
perhettänne, minä vihaan kaikkia Borgioita, ja ennen muita vihaan minä
teitä, jota olen niin hullusti rakastanut. Minun täytyy se teille
vihdoinkin sanoa, on häpeällinen, kuulumaton asia, että meissä kahdessa
yhtyy Esten perhe, joka on arvokkaampi ja kunniakkaampi kuin sekä
Valois'n että Tudorin perhe, Esten perhe, sanon minä, ja Borgian perhe,
joka ei edes ole Borgia, vaan mikä lienee Lenzuoli tai Lenzolio. Minä
inhoan veljeänne Cesaria, jolla on kasvoissaan verisiä syntymämerkkejä!
tuota veljeänne Cesaria, joka on murhannut veljenne Giovannin! Minä
inhoan äitiänne Rosa Vanozzaa, tuota entistä espanjalaista ilotyttöä,
joka herättää häpeän hälinää Roomassa nyt niinkuin ennen Valenziassa.
Ja mitä tulee niin kutsuttuihin veljenpoikiinne Sermoneton ja Nepin
herttuoihin, niin ovat ne koko kauniita herttuoita, eilisen päivän
herttuoita! herttuoita, jotka ovat varastaneet herttuakuntansa. Antakaa
minun lopettaa. Minä inhoan isäänne, joka on paavi ja jolla on naisela
niinkuin turkkilaisten sulttanilla Bajazetilla, tuota isäänne, joka on
antikristus, joka täyttää vankilat mainioilla miehillä ja pyhän
kollegion pahantekijöillä, niin että nähdessään heidät kaikki punaiseen
puettuina, sekä kaleeriorjat että kardinaalit, ei enää tiedä, ovatko
kaleeriorjat kardinaaleja vaiko kardinaalit kaleeriorjia. -- Saatte
mennä!

DONA LUCREZIA. Herrani, herrani, minä rukoilen teitä polvillani ja
puristetuin käsin, nimessä Jeesuksen ja Marian, isänne nimessä, ja
äitinne nimessä, minä rukoilen teitä säästämään tuon kapteenin hengen.

DON ALPHONSO. Onpa siinä rakkautta. -- Te voitte tehdä hänen
ruumiillansa mitä haluatte, ja minä vakuutan, ett'ei teidän tarvitse
odottaa tuntia kauvempaa.

DONA LUCREZIA. Armoa Gennarolle!

DON ALPHONSO. Jos voisitte lukea sielustani sen varman peruuttamattoman
päätöksen, jonka olen tehnyt, ette puhuisi hänestä enää niinkuin
elävästä.

DONA LUCREZIA nousten. Ah, varokaa itseänne, Ferraran don Alphonso,
neljäs mieheni!

DON ALPHONSO. Oh, elkää uhatko, signora! Kautta sieluni, minä en pelkää
teitä! Minä tunnen temppunne. Minä en anna myrkyttää itseäni, niinkuin
ensimmäinen miehenne, tuo espanjalainen aatelismies parka, jonka nimeä
en enää muistakkaan, yhtä vähän kuin tekään. Minä en anna ajaa itseäni
tieheni, niinkuin toinen miehenne, Giovanni Sforza, Pesaron herra, se
pöllö! Minä en anna pistää itseäni kuoliaaksi niinkuin kolmas miehenne
don Alphonso d'Aragonia, se heikko lapsi, jonka veri oli niin ohutta,
ett'ei se tahrannut kivilattiaa enempi kuin vesi. Siivosti. Minä olen
mies, signora. Herkuleen nimi on ollut monella minun perheessäni.
Kautta taivahan! minulla on kaupunkini ja linnani täynnä sotamiehiä, ja
minä olen minä itse enkä minä ole vielä myynyt, niinkuin Napolin
kuningas, hyviä kanuunoitani paaville, teidän pyhälle isällenne!

DONA LUCREZIA. Te kadutte vielä noita sanojanne, hyvä herra. Te
unohdatte, kuka minä olen.

DON ALPHONSO. Minä tiedän aivan hyvin, kuka te olette, mutta minä
tiedän myöskin, missä te olette. Te olette paavin tytär, mutta te ette
ole Roomassa, te olette Spoleton hallitsija, mutta te ette ole
Spoletossa, te olette Alphonson Ferraran herttuan vaimo, hänen
alamaisensa ja palvelijattarensa ja te olette Ferrarassa.

    Dona Lucrezia, aivan kalpeana vihasta ja pelosta, tuijottaa
    herttuaan ja peräytyy hitaasti hänen edessään nojatuoliin
    saakka, johon hän putoaa kuin murtuneena.

Ah, tämä teitä kummastuttaa, te pelkäätte minua! tähän saakka olen minä
saanut peljätä teitä. Tästä lähin tuleekin olemaan näin päin, ja aluksi
on tuo ensimmäinen rakastajistanne, jonka päälle minä lasken käteni, ja
hän on kuoleva.

DONA LUCREZIA heikolla äänellä. Tulkaamme järkiimme, don Alphonso. Jos
tuo mies on se, joka on tehnyt minua kohtaan majesteettirikoksen, niin
ei hän samalla voi olla minun rakastajani.

DON ALPHONSO. Miksikä ei? Ylenkatseen, vihan, mustasukkaisuuden
kohtauksessa! Sillä hän voi olla mustasukkainen, hän myös. Ja mitä minä
muuta tiedän, minä? Minä tahdon, että tuo mies kuolee. Se on
päähänpisto. Tämä palatsi on täynnä sotamiehiä, jotka ovat minulle
uskollisia ja jotka eivät tunne muita kuin minut. Hän ei voi päästä
pakoon. Te ette voi häntä mitenkään auttaa. Olen antanut teidän
ylhäisyydellenne vallan valita, millä tavalla hänen on kuoleminen,
päättäkää siis.

DONA LUCREZIA väännellen käsiään. Oi jumalani, oi jumalani, oi
jumalani!

DON ALPHONSO. Te ette vastaa? Minä annan surmata hänet etuhuoneessa
miekan iskulla.

    Lähtee mennäkseen, Lucrezia tarttuu hänen käteensä.

DONA LUCREZIA. Elkää menkö!

DON ALPHONSO. Tahdotteko mieluummin itse ojentaa hänelle lasin
Syrakusan viiniä?

DONA LUCREZIA. Gennaro!

DON ALPHONSO. Hänen on kuoleminen.

DONA LUCREZIA. Ei miekan iskusta.

DON ALPHONSO. Tapa on minulle yhdentekevä. -- Kummanko valitsette?

DONA LUCREZIA. Sen toisen.

DON ALPHONSO. Pitäkää huolta siitä, ett'ette erehdy, ja että kaadatte
hänelle juoman kultaisesta pullosta, te tiedätte. Olen sitäpaitse itse
läsnä. Elkää luulkokaan, että jätän teidät.

DONA LUCREZIA. Teen mitä tahdotte.

DON ALPHONSO. Bautista! (Vartija tulee.) Tuokaa tänne vanki.

DONA LUCREZIA. Te olette iljettävä ihminen.


5:S KOHTAUS.

    Samat, Gennaro, vartijat.

DON ALPHONSO. Mitä olenkaan kuullut sanottavan, signore Gennaro!
Että se, mitä olette tehnyt tänä aamuna, sen olette tehnyt
ajattelemattomuudesta ja uhmailun halusta, ilman pahempaa tarkoitusta,
jonka herttuatar antaa teille anteeksi ja että muuten olette
urhoollinen mies. Äitini kautta, jos niin on, voitte palata terveenä ja
vahingoittumatonna Venetsiaan. Jumala ei tahdo, että minä riistän
kuuluisalta Venetsian tasavallalta hyvän palvelijan ja kristikunnalta
uskollisen käsivarren, joka kantaa uskollista miekkaa, kun Kypron ja
Kandian vedet vielä vilisevät pakanoita ja saraseeneja.

GENNARO. Todellakin, monsignore! Tunnustaakseni en odottanut tätä
käännettä. Mutta minä kiitän teidän kuninkaallista korkeuttanne.
Laupeus on kuninkaallisten avuja, ja jumala antaa armoa tuolla ylhäällä
sille, joka on antanut armoa täällä alhaalla.

DON ALPHONSO. Teillä on kai hyvä palkka tasavallan palveluksessa?
kuinka paljon ansaitsette, hyvinä vuosina niinkuin huonoinakin?

GENNARO. Minulla on komppania viisikymmentä jousimiestä, jotka palkkaan
ja vaatetan. Paitse satunnaisia tuloja saan minä tasavallalta tuhat
kultasekiiniä vuodessa.

DON ALPHONSO. Ja jos minä tarjoisin teille neljätuhatta, rupeaisitteko
minun palvelukseeni?

GENNARO. Minä en voisi. On vielä oltavani viisi vuotta tasavallan
palveluksessa. Olen sidottu.

DON ALPHONSO. Kuinka? sidottu?

GENNARO. Valan kautta.

DON ALPHONSO hiljaa dona Lucrezialle. Nuo tuommoiset näkyvät pitävän
valansa. (Ääneen.) Elkäämme siis puhuko siitä sen enempää, signore
Gennaro.

GENNARO. En ole tehnyt mitään alhaista pelastaakseni henkeäni, mutta
koska teidän ylhäisyytenne sen minulle antaa takaisin, niin voin sanoa
jotakin. Teidän ylhäisyytenne muistaa Faenzan piirityksen kaksi vuotta
sitten. Herttua Herkules Este, teidän isänne, oli siellä suuressa
hengenvaarassa kahden Valensian herttuan sotamiehen häntä ahdistaessa.
Eräs palkkasoturi hänet pelasti.

DON ALPHONSO. Niin kyllä, ja tuota soturia ei ole koskaan tavattu.

GENNARO. Minä olen se sotilas.

DON ALPHONSO. Kautta kaikkivallan, kapteeni, sellainen teko on
palkittava. -- Ettekö tahtoisi ottaa vastaan tätä kukkarota? Se on
täynnä kultasekiinejä.

GENNARO. Tasavallan palvelukseen ruvetessamme me vannomme valan,
ett'emme ota mitään vierailta hallitsijoilta. Kuitenkin, jos teidän
ylhäisyytenne sallii, otan minä tämän kukkaron ja jaan omassa nimessäni
sen sisällön näille urhoollisille sotilaille.

    Osoittaa vartijoita.

DON ALPHONSO. Tehkää niin. (Gennaro ottaa kukkaron.) Mutta sitten te
juotte kanssani, niinkuin on esi-isiemme vanha tapa, nyt kun olemme
hyvät ystävät, lasin minun hyvää Syrakuusan viiniäni.

GENNARO. Mielelläni, monsignore.

DON ALPHONSO. Kunnioittaakseni teitä, niinkuin tulee kunnioittaa sitä,
joka on pelastanut isäni hengen, tahdon minä, että herttuatar itse
ojentaa teille maljan.

    Gennaro kumartaa ja kääntyy jakamaan rahoja sotamiehille
    näyttämön perällä. Herttua kutsuu:

Rustighello! (Rustighello tulee tarjottimen kanssa.) Pane tarjotin
tuonne tuolle pöydälle. -- Hyvä. (Tarttuen dona Lucreziaa käteen.)
Kuulkaa, mitä minä sanon tuolle miehelle. Rustighello, mene takaisin
paikallesi tämän oven taa, paljas miekka kädessäsi; jos kuulet tämän
kellon soivan, niin tule sisään. Mene.

    Rustighello menee, ja hänen nähdään asettuvan takaisin
    entiselle sijalleen oven taa.

Signora, te kaadatte itse viinin tämän nuoren miehen juoda, ja te
teette hyvin ja kaadatte tästä kultaisesta pullosta.

DONA LUCREZIA kalpeana ja heikolla äänellä. Ymmärrän. -- Jos te
tietäisitte, mitä tällä hetkellä teette, ja kuinka se on kauheaa, te
vapisisitte itsekin, niin luonnoton kuin olettekin.

DON ALPHONSO. Varokaa erehtymästä pulloista. -- Herra kapteeni.

    Gennaro, joka on jakanut rahat, astuu etualalle. Herttua
    kaataa itselleen viiniä emaljimaljaan hopeapullosta,
    ja nostaa maljan huulilleen.

GENNARO. Olen hämilläni näin paljosta hyvyydestä.

DON ALPHONSO. Herttuatar, kaatakaa juotavaa signore Gennarolle. --
Kuinka vanha olette, herra kapteeni?

GENNARO ottaen toisen maljan ja ojentaen sen herttuattaren
täytettäväksi. Kahdenkymmenen vuoden.

DON ALPHONSO hiljaa herttuattarelle, joka koettaa ottaa hopeaisen
pullon. Kultapullosta. (Lucrezia ottaa vavisten kultapullon.) Kai
olette rakastunutkin?

GENNARO. Kukapa ei olisi hiukan rakastunutkin, monsignore.

DON ALPHONSO. Tiedättekö, herttuatar, että olisi ollut julmaa riistää
elämä tältä nuorelta mieheltä, elämä, rakkaus, Italian ihana aurinko,
riistää häneltä hänen kaksikymmenvuotinen kauneutensa, hänen loistava
sotilasammattinsa, olisi todellakin ollut julmaa riistää häneltä
juhlat, naamiohuvit, iloiset Venetsian karnevaalit, joissa niin monta
aviomiestä petetään, ja kauniit naiset, joita tämä nuori mies voi
rakastaa ja jotka mahtavat häntä rakastaa, eikö totta, signora? --
Kaatakaahan toki viiniä kapteenille. (Hiljaa.) Jos viivyttelette, niin
kutsun Rustighellon.

    Lucrezia kaataa Gennaron maljaan sanaakaan sanomatta.

GENNARO. Kiitän teitä monsignore, että sallitte minun elää äitiparkaani
varten.

DONA LUCREZIA hiljaa. Oh! Kauheata!

DON ALPHONSO juoden. Maljanne, terveydeksenne, kapteeni Gennaro,
toivotan teille pitkää ikää.

GENNARO. Antakoon jumala samaa teillekin, monsignore.

    Juo

DONA LUCREZIA hiljaa. Taivas!

DON ALPHONSO hiljaa. Se on tehty. (Ääneen.) Jätän teidät, herra
kapteeni. Olette vapaa lähtemään Venetsiaan milloin haluatte.
(Lucrezialle.) Kiittäkää minua, että jätän teidät kahden kesken hänen
kanssansa. Tahdotte kai sanoa hänelle jäähyväiset. Eläkää hänen
kanssaan miten parhaiten tahdotte hänen viimeinen neljännestuntinsa.

    Menee, vartijat seuraavat häntä.


6:S KOHTAUS.

    Dona Lucrezia, Gennaro. Koko ajan näkyy Rustighello
    pikku huoneessa liikkumatonna lasioven takana.

DONA LUCREZIA. Gennaro, te olette myrkytetty.

GENNARO. Myrkytetty?

DONA LUCREZIA. Myrkytetty.

GENNARO. Minun olisi pitänyt arvata se, olihan viini teidän
kaatamaanne.

DONA LUCREZIA. Oh, elkää musertako minua, Gennaro. Elkää ottako minulta
sitä vähää voimaa, mikä minulla vielä on jälellä ja jonka tarvitsen
vielä muutamia hetkiä. Kuulkaa minua. Herttua on mustasukkainen teidän
tähtenne, hän luulee että olette minun rakastajani. Hän ei jättänyt
minulle muuta valittavaa kuin joko nähdä Rustighellon pistävän teidät
kuoliaaksi tai että minä itse tarjoisin teille myrkkypikarin. Se on
kauheata myrkkyä, Gennaro, myrkkyä, jonka paljas ajatteleminenkin saa
kalpenemaan jokaisen italialaisen, joka tuntee viimeisten
kahdenkymmenen vuoden historian.

GENNARO. Niin, Borgiain myrkkyä.

DONA LUCREZIA. Te olette sitä juonut. Ei kukaan koko maailmassa tunne
tämän kauhean sekoituksen vastamyrkkyä, ei kukaan paitse paavi,
Valensian herttua ja minä. Katsokaa, tässä näette tämän pullon, joka
minulla on aina povellani. Tässä pullossa on elämä, on terveys, on
pelastus. Yksi ainoa pisara huulillenne ja te olette pelastettu.

    Lucrezia aikoo panna pullon Gennaron huulille, mutta tämä peräytyy.

GENNARO katsellen häntä terävästi. Herttuatar, mistä voin minä tietää,
ett'ei tämä ole myrkkyä?

DONA LUCREZIA kaatuen musertuneena nojatuoliin. Oi jumalani, oi
jumalani!

GENNARO. Eikö teidän nimenne ole Lucrezia Borgia? Luuletteko, ett'en
minä muista Bajazetin veljeä? Niin, minä taidan hiukan historiaakin.
Hänelle uskoteltiin, hänelle myös, että Kaarle kahdeksas oli hänet
myrkyttänyt, ja hänelle annettiin vastamyrkkyä, josta hän kuoli. Käsi,
joka tarjosi hänelle tuon vastamyrkyn, pitää tuota pulloa. Ja suu, joka
kehoitti häntä juomaan, se kehoittaa nyt siihen minuakin.

DONA LUCREZIA. Kurjaa minua!

GENNARO. Kuulkaa, signora, minä en anna teeskennellyn rakkautenne
pettää itseäni. Teillä on joitain hämäriä tarkoituksia minun suhteeni.
Se on aivan ilmeistä. Te varmaan tiedätte, kuka minä olen. Niin juuri,
se näkyy teidän kasvoistanne, ja on helppo nähdä, että teillä on joku
voittamaton syy, joka estää teitä sitä minulle koskaan sanomasta.
Teidän perheenne mahtanee tuntea minun perheeni, ja tällä hetkellä te,
minua myrkyttäessänne, ette luultavasti tahdo kostaa minulle, vaan --
kuka ties -- ehkä äidilleni.

DONA LUCREZIA. Teidän äitinne, Gennaro, te ehkä näette hänet
toisellaisena kuin hän on. Mitä sanoisitte, jos hän ei olisi kuin
rikollinen nainen niinkuin minäkin?

GENNARO. Elkää panetelko äitiäni! Oh, ei! minun äitini ei ole sellainen
nainen kuin te, signora Lucrezia. Oh, minä tunnen hänet sydämmessäni ja
minä haaveilen häntä mielessäni sellaiseksi kuin hän on; minulla on
hänen kuvansa täällä sydämessäni, en rakastaisi häntä niinkuin
rakastan, ell'ei hän olisi minun arvoiseni; pojan sydän ei erehdy
äidistään. Minä vihaisin häntä, jos hän olisi teidän kaltaisenne. Ei,
ei! Minussa on jotain, joka sanoo minulle kuuluvalla äänellä,
että äitini ei ole noita sukurutsauksen, epäsiveellisyyden ja
myrkyttämishimon hirviöitä, joita te olette, te nykyajan kaunottaret.
Oh! jumalani, minä olen varma siitä, että jos taivaan alla on viaton
nainen, siveellinen nainen, pyhä nainen, se nainen on äitini. Oh, hän
on sellainen eikä muullainen. Te hänet varmaankin tunnette, ja te ette
voi väittää vääräksi, mitä olen sanonut.

DONA LUCREZIA. En, minä en tunne tällaista naista, tällaista äitiä.

GENNARO. Mutta kenelle minä puhun näin? Mitäpä teitä, Lucrezia Borgia,
liikuttavat äidin ilot tai surut? Teillä ei ole koskaan ollut lapsia,
niin ainakin kerrotaan, ja kiittäkää te siitä onneanne. Sillä jos
teillä olisi lapsia, niin he teidät kieltäisivät. Ei onnettomin
taivahan hylkykään haluaisi itselleen teidän kaltaistanne äitiä. Olla
Lucrezia Borgian poika! sanoa Lucrezia Borgialle: äitini. Oh...

DONA LUCREZIA. Gennaro, te olette myrkytetty, herttua, joka luulee
teidän kuolleen, voi tulla millä hetkellä hyvänsä, minun ei pitäisi
ajatella muuta kuin teidän pelastustanne ja pakoanne, mutta te sanotte
minulle niin hirmuisia asioita, ett'en minä voi muuta kuin jäädä
kauhusta kivettyneenä teitä kuuntelemaan.

GENNARO. Herttuatar...

DONA LUCREZIA. Kas niin, tästä täytyy tulla loppu. Musertakaa minut
ylenkatseenne alle; mutta te olette myrkytetty, tyhjentäkää heti tämä!

GENNARO. Mitä on minun uskominen? Herttua on kunnian mies, ja minä olen
pelastanut hänen isänsä hengen. Teitä, teitä olen minä loukannut.
Teillä on syytä kostaa minulle.

DONA LUCREZIA. Kostaa sinulle, Gennaro! -- Minä, joka voisin antaa
sinulle koko elämäni lisätäkseni yhden ainoan hetken sinun elämääsi,
joka voisin vuodattaa vereni kuiviin estääkseni sinua vuodattamasta
yhtä ainoata kyyneltäkään, minä, joka voisin istua häpeäpaaluun
asettaakseni sinut valta-istuimelle, joka voisin helvetin kidutuksella
maksaa sinun pienimmän ilosi, en epäileisi, en valittaisi, vaan olisin
onnellinen, suuteleisin jalkojasi, Gennaro. Oh, sinä et koskaan saa
tietää mitään muuta minun sydänparastani, et muuta kuin että hän on
sinua täysi. Gennaro, aika rientää, myrkky vaikuttaa, sinä tunnet sen
hetipaikalla! kuuletko? vielä hetkinen ja kaikki on myöhäistä. Elämä
avaa sinulle tällä hetkellä kaksi pimeyttä, mutta yhdellä on vähemmän
minuutteja kuin toisella vuosia. Sinun täytyy valita jompikumpi.
Valinta on kauhea! Anna minun johtaa itseäsi. Sääli itseäsi ja minua,
Gennaro! Juo pian, juo taivahan nimessä!

GENNARO. Hyvä. Jos tässä tapahtuu rikos, niin tulkoon syy siitä teidän
päällenne. Sitäpaitse, puhuittepa totta tai valetta, ei maksa vaivaa
elämästäni enempää melua pitää. Antakaa tänne.

    Ottaa pullon ja juo.

DONA LUCREZIA. Pelastettu! -- Nyt, palaa takaisin Venetsiaan niin pian
kun ratsusi pääsee. Onko sinulla rahaa?

GENNARO. On.

DONA LUCREZIA. Herttua luulee sinut kuolleeksi. On helppo salata
häneltä sinun pakosi. Odota! Ota tämä pullo ja pidä se aina kanssasi.
Tätä nykyä on joka ateriassa myrkkyä. Sinä, varsinkin sinä olet aina
vaarassa. Ja nyt, lähde pian. (Näyttäen hänelle salaoven, jota
raottaa.) Astu alas näitä rappuja. Se vie erääseen pihaan Negronin
palatsissa. Sitä tietä on sinun helppo pujahtaa tiehesi. Elä odota
huomiseen aamuun, elä odota auringon laskuun, elä viivy yhtä ainoata
tuntia, elä odota puoltakaan tuntia! Jätä Ferrara heti paikalla,
niinkuin olisi se Sodoma, joka palaa, eläkä katsahda taaksesi! Hyvästi!
-- Odota vielä hetkinen. Minulla on vielä viimeinen sana sinulle
sanottavana, oma rakas Gennaro.

GENNARO. Puhukaa, herttuatar!

DONA LUCREZIA. Sanon sinulle tällä hetkellä ikuiset jäähyväiset,
Gennaro. En saa sinua enää koskaan nähdä, en saa toivoa sinua enää edes
sattumalta tapaavani. Se oli ainoa onni, joka minulla vielä oli
maailmassa jälellä. Mutta se voisi saattaa sinun henkesi vaaraan,
Gennaro. Olemme siis ijäksi päiväksi tässä maailmassa erotetut, niin,
ja minä olen liiankin varma siitä, että tulemme olemaan erotetut
tulevassakin. Gennaro, etkö tahtoisi sanoa minulle jotain hellää sanaa,
ennenkun me näin eroamme ikuiseksi?

GENNARO luoden alas silmänsä. Herttuatar...

DONA LUCREZIA. Olen pelastanut sinun henkesi, olenhan.

GENNARO. Te sanotte niin. Kaikki tämä on niin hämärää. En tiedä, mitä
ajatella. Kuulkaa, herttuatar, minä voin antaa teille anteeksi kaikki,
yhtä vain en voi.

DONA LUCREZIA. Mitä?

GENNARO. Vannokaa kaiken sen kautta, mikä on teille rakasta, minun
pääni kautta, koska minua rakastatte, minun sieluni ikuisen pelastuksen
kautta, vannokaa minulle, ett'ei teidän rikoksillanne ole mitään osaa
minun äitini onnettomuuksiin!

DONA LUCREZIA. En voi valehdella teille, Gennaro. En voi sitä vannoa.

GENNARO. Oi äitini, äitini! kas tuossa siis se kauhea nainen, joka on
syynä sinun onnettomuuteesi!

DONA LUCREZIA. Gennaro!

GENNARO. Olette tunnustanut syyllisyytenne! Hyvästi! Olkaa kirottu!

DONA LUCREZIA. Ja sinä, Gennaro, ole siunattu!

    Gennaro poistuu. -- Lucrezia kaatuu pyörtyneenä nojatuoliin.


7:S KOHTAUS.

    Näyttämö sama kuin toisessa näytöksessä. Ferraran tori,
    herttuallinen palatsi toisella ja Gennaron asunto
    toisella puolella. Yö.

    Don Alphonso, Rustighello, vaippoihin kiedottuina.

RUSTIGHELLO. Niin, monsignore, niin se tapahtui. Tiesi minkä sotkun
avulla herttuattaren lienee onnistunut pelastaa hänen henkensä, ja
päästää hänet pakoon Negronin palatsin pihan kautta.

DON ALPHONSO. Ja sinä sallit sen tapahtua?

RUSTIGHELLO. Kuinka olisin voinut sitä estää? Herttuatar oli salvannut
oven. Olin telkitty sisään.

DON ALPHONSO. Olisi pitänyt murtaa ovi.

RUSTIGHELLO. Tammiovi, rautasalpa. Helppo tehtävä.

DON ALPHONSO. Kuinka tahansa! olisi pitänyt särkeä salpa, sanon minä.
Olisi pitänyt syöstä sisään ja tappaa hänet.

RUSTIGHELLO. Ensiksikin, otaksuttuna, että minun olisi onnistunut
särkeä ovi, niin herttuatar olisi rientänyt häntä suojelemaan. Minun
olisi ollut tapettava myöskin herttuatar.

DON ALPHONSO. No niin, ja entä sitten?

RUSTIGHELLO. Minulla ei ollut siihen määräystä.

DON ALPHONSO. Rustighello, hyvät palvelijat ymmärtävät isäntäinsä
tarkoitukset sanomattakin.

RUSTIGHELLO. Sitten pelkäsin niinä saattaa teidän ylhäisyytenne riitaan
paavin kanssa.

DON ALPHONSO. Pöllö!

RUSTIGHELLO. Se oli sentään kovin vaikeata. Tappaa pyhän isän tytär.

DON ALPHONSO. Vaan vaikka nyt et olisi tappanutkaan häntä, olisit
voinut huutaa, kutsua, ilmoittaa minulle, estää rakastaja pääsemästä
pakoon.

RUSTIGHELLO. Niin, ja seuraavana päivänä olisi teidän ylhäisyytenne
sopinut herttuattaren kanssa ja ylihuomenna olisi herttuatar
hirtättänyt minut.

DON ALPHONSO. Riittää. Sanoit, ett'ei kaikki vielä ole hukassa.

RUSTIGHELLO. Ei. Näette valoa tuossa ikkunassa. Gennaro ei ole vielä
lähtenyt. Hänen palvelijansa, jonka herttuatar oli lahjonut, olen nyt
minä lahjonut, ja hän on sanonut minulle kaikki. Juuri nyt odottaa hän
herraansa linnan takana kahden satuloidun hevosen kanssa. Gennaro
lähtee kohta ulos yhtyäkseen häneen.

DON ALPHONSO. Siinä tapauksessa piilottautukaamme hänen huoneensa
kulman taa. Yö on pimeä. Me surmaamme hänet, kun hän menee ohi.

RUSTIGHELLO. Niinkuin suvaitsette.

DON ALPHONSO. Miekkasi on hyvä?

RUSTIGHELLO. On.

DON ALPHONSO. Onko sinulla tikari?

RUSTIGHELLO. On kaksi asiaa, jota ei ole helppo tässä maailmassa
tavata, italialaista miestä ilman tikaria ja italialaista naista ilman
rakastajaa.

DON ALPHONSO. Hyvä. -- Sinä isket molemmin käsin.

RUSTIGHELLO. Herttua, miks'ette muitta mutkitta anna vangita ja
hirtättää häntä?

DON ALPHONSO. Hän on Venetsian alamainen ja se olisi sama kuin
sodanjulistus tasavallalle. Ei. Tikarin pisto voi tulla mistä päin
tahansa eikä ilmaise ketään. Myrkyttäminen olisi ollut vielä parempi,
mutta kun se nyt ei onnistunut.

RUSTIGHELLO. Tahdotteko siis, että menen hakemaan neljä salamurhaajaa
jouduttaakseni asiaa ilman teidän siihen sekaantumatta?

DON ALPHONSO. Ystäväni Machiavelli on minulle usein sanonut, että
tällaisissa tapauksissa on parasta että ruhtinaat ajavat itse asiansa.

RUSTIGHELLO. Kuulen jonkun tulevan.

DON ALPHONSO. Painukaamme tähän muurin suojaan.

    He piilottautuvat varjoon, parvekkeen alle. -- Maffio
    ilmaantuu juhlapuvussa, kulkee haparoiden ja kolkuttaa
    Gennaron ovelle.


8:S KOHTAUS.

    Don Alphonso ja Rustighello, kätkeytyneinä. Maffio, Gennaro.

MAFFIO. Gennaro!

    Ovi avautuu, Gennaro ilmestyy.

GENNARO. Onko se Maffio? Tuletko sisään?

MAFFIO. En. Minulla ei ole kuin pari sanaa sanottavana. Etkö
todellakaan tule meidän kanssamme illallisille ruhtinatar Negronin luo?

GENNARO. Eihän minua ole kutsuttu.

MAFFIO. Minä esittelen sinut.

GENNARO. On myöskin toinen syy. Voin sanoa sen sinulle. Minä lähden.

MAFFIO. Kuinka! lähdet?

GENNARO. Neljännestunnin kuluttua.

MAFFIO. Miksi?

GENNARO. Sanon sen sinulle Venetsiassa.

MAFFIO. Rakkausjuttu?

GENNARO. Niin, rakkausjuttu.

MAFFIO. Sinä teet väärin minua kohtaan, Gennaro. Olemme vannoneet,
ett'emme koskaan jättäisi toisiamme, että olisimme eroittamattomat,
olisimme veljet, ja nyt sinä lähdet ilman minua.

GENNARO. Tule kanssani!

MAFFIO. Tule sinä ennemmin minun kanssani. -- On paljoa hauskempaa
viettää yönsä pidoissa kauniiden naisten ja iloisten toverien seurassa
kuin maantiellä rosvojen ja väijytysten keskessä.

GENNARO. Et ollut tänä aamuna oikein varma tuosta ruhtinatar
Negronistasi.

MAFFIO. Olen hankkinut hänestä tietoja. Jeppo oli oikeassa. Hän on
hurmaava nainen, aina iloinen, ja rakastaa runoutta ja soittoa. Ei sen
vaarallisempi. Kas niin, tule kanssani.

GENNARO. En voi.

MAFFIO. Lähteä nyt yön selkään ja joutua salamurhaajain saaliiksi!

GENNARO. Ole huoletta! Hyvästi. Paljon hauskuutta.

MAFFIO. Veli Gennaro, minulla on pahat aavistukset matkastasi.

GENNARO. Veli Maffio, minulla on pahat aavistukset pidoistasi.

MAFFIO. Jos sinulle tapahtuisi joku onnettomuus enkä minä olisi
luonasi.

GENNARO. Kuka tietää, jos minä ehkä huomenna saan katua, että jätin
sinut tänä iltana.

MAFFIO. Elkäämme siis erotko. Tehkäämme kumpainenkin puolestamme
myönnytys. Sinä tulet tänä iltana kanssani ruhtinatar Negronin luo, ja
huomenna auringon noustessa me lähdemme yhdessä. Sanottu?

GENNARO. Minun täytyy sinulle kertoa vaikuttimet yhtäkkiseen lähtööni.
Saat itse päättää, olenko oikeassa.

    Vie Maffion syrjään ja puhuu hänen korvaansa.

RUSTIGHELLO parvekkeen alla, hiljaa don Alphonsolle. Käymmekö heidän
kimppuunsa?

DON ALPHONSO hiljaa. Katsokaamme ensin, miten tämä päättyy.

MAFFIO purskahtaen nauramaan, kuunneltuaan Gennaron puhetta. Salli
minun sanoa sinulle, Gennaro, että sinua ovat pitäneet narrinaan. Koko
tässä jutussa ei ole myrkkyä eikä vastamyrkkyä. Se on pelkkää ilveilyä
kaikki. Tuo Lucrezia on hullusti rakastunut sinuun ja hän tahtoo
uskotella sinulle pelastaneensa henkesi, toivoen että kiitollisuutesi
vähitellen on vaihtuva rakkaudeksi. Herttua on hyvä mies, kykenemätön
ketään myrkyttämään tai murhauttamaan. Olet sitäpaitse pelastanut hänen
isänsä hengen ja hän tietää sen. Herttuatar haluaa että lähdet, ja se
on helppo ymmärtää. Hänen rakkausjuttunsa on helpommin hoidettavissa
Venetsiassa kuin Ferrarassa. Mies häntä tietysti hiukan häiritsee.
Illanvietto ruhtinatar Negronin luona tulee olemaan ihana. Tule sinä
vaan sinne. Mitä saakelia, olehan nyt toki hiukan järkevä eläkä
liioittele. Tiedäthän, että olen varovainen mies ja että neuvoni ovat
aina hyvät. Jos nyt on kuultu puhuttavankin parista kolmesta
kuuluisasta ateriasta, joissa Borgiat ovat myrkyttäneet muutamia
parhaista ystävistään hyvällä viinillä, niin eihän nyt sentään ole
syytä heretä syömättömäksi ja juomattomaksi. Eihän nyt sentään ole
syytä epäillä, että Syrakuusan viini aina on myrkytettyä ja että kaikki
Italian kauniit naiset ovat salaliitossa Lucrezia Borgian kanssa.
Aaveita ja hullutusta kaikki tyyni! Jos niin olisi, niin eiväthän muut
kuin rintalapset voisi olla varmat siitä mitä he juovat ja syövät.
Kautta Herkuleen, Gennaro! Ole joko lapsi tai ole mies. Mene etsimään
itsellesi imettäjää tai tule kanssani illallisille.

GENNARO. Onhan kyllä hiukan omituista pötkiä pakoon keskellä yötä. Se
näyttäisi siltä kuin pelkäisin. Sitäpaitse, jos on vaarallista jäädä,
en saa jättää sinua yksin. Tulkoon mitä tulee. Toinen on onnen kauppa
niinkuin toinenkin. Olkoon menneeksi. Saat esitellä minut ruhtinatar
Negronille. Minä tulen kanssasi.

MAFFIO tarttuen hänen käteensä. Jumal' aut'! Siinä oikea ystävä.

    Poistuvat. Heidän nähdään menevän torin perälle.
    Don Alphonso ja Rustighello tulevat piilostaan.

RUSTIGHELLO miekka paljaana. Mitä odotatte, herttua? Heitä on vaan
kaksi. Pitäkää te huolta toisesta, minä pidän toisesta.

DON ALPHONSO. Ei, Rustighello. He menevät illallisille ruhtinatar
Negronin luo. Jos olen saanut oikeita tietoja... (Keskeyttää ja näyttää
miettivän hetken aikaa. Purskahtaa nauramaan.) Kautta taivahan! käy yhä
paremmin ja paremmin, ja tästä tulee hauska juttu. Odottakaamme
huomiseen.

    Menevät palatsiin



NELJÄS NÄYTÖS.


Komea loistava sali Negronin palatsissa. Oikealla pieni ovi. Perällä
suuri ja leveä kaksipuoleinen ovi. Keskellä ylellisesti katettu pöytä
kuudennentoista sataluvun tapaan. Pieniä mustiin ja kullalla
kirjaeltuihin vaatteihin puettuja palvelijoita kiertelee ympäri.
Esiripun noustessa on neljätoista henkeä pöydässä. Jeppo, Maffio,
Ascanio, Oloferno, Apostolo, Gennaro ja Gubetta, ja seitsemän nuorta
naista, kaunista ja keveästi puettua. Kaikki syövät ja juovat ja
nauravat naapuriensa kanssa, paitse Gennaro, joka näyttää
miettiväiseltä ja äänettömältä.


1:NEN KOHTAUS.

    Jeppo, Maffio, Ascanio, Oloferno, Don Apostolo,
    Gubetta, Gennaro, naisia, palvelijoita.

OLOFERNO lasi kädessä. Eläköön Xeres-viini. Xeres de la Frontera on
paratiisimainen kaupunki.

MAFFIO lasi kädessä. Viini, jota me juomme, on parempaa kuin teidän
juttunne, Jeppo.

ASCANIO. Jeppo ei voi olla kertomatta juttujaan, kun on vähänkään
juonut.

DON APOSTOLO. Tuonnoisena päivänä saimme kuulla niitä Venetsiassa
kaikkein loistavimman dooshi Barbarigon luona, tänään taas täällä
Ferrarassa jumalallisen ruhtinatar Negronin luona.

JEPPO. Silloin kerrottiin julmia juttuja, nyt kerrotaan vaan hauskoja.

MAFFIO. Hauskoja juttuja! Kuinka tapahtui niin, että don Siliceo,
kaunis kolmekymmenvuotias ritari, joka oli menettänyt perintönsä
pelissä, nai upporikkaan markiisitar Culpurnian, joka oli täyttänyt
neljäkymmentäkahdeksan vuotta. Kautta Bachon, onko se teistä hauska
juttu?

GUBETTA. Se on surullinen ja ravallinen juttu. Rappiolle joutunut mies
ottaa rappeutuneen naisen. Semmoista tapahtuu joka päivä.

    Ryhtyy syömään. Tuon tuostakin nousevat jotkut pöydästä ja
    tulevat etualalle puhelemaan, sill'aikaa kun pidot jatkuvat.

RUHTINATAR NEGRONI Maffiolle, osoittaen Gennaroa. Kreivi Orsini, teillä
on tuossa ystävä, joka näyttää kovin surulliselta.

MAFFIO. Hän on aina sellainen. Teidän täytyy antaa minulle anteeksi,
että toin hänet tänne, vaikk'ette ollut häntä kutsunut. Hän on minun
aseveljeni. Hän pelasti henkeni Riminiä valloitettaessa. Minä sain
Vicenzan piirityksessä iskun, joka oli aijottu hänelle. Me emme koskaan
eroa toisistamme. Elämme aina yhdessä. Eräs mustalainen ennusti meille,
että kuolisimmekin samana päivänä.

RUHTINATAR NEGRONI nauraen. Sanoiko hän teille, tulisiko se tapahtumaan
illalla vai aamulla?

MAFFIO. Aamulla.

RUHTINATAR NEGRONI nauraen vielä kovemmin. Teidän mustalaisenne ei
näkynyt tietävän, mitä sanoi. -- Ja te rakastatte tuota nuorta miestä.

MAFFIO. Niin paljon kuin mies voi miestä rakastaa.

RUHTINATAR NEGRONI. No niin, teillä on siis tarpeeksi toisistanne.
Olette onnellisia!

MAFFIO. Ystävyys ei riitä täyttämään koko sydäntä, arvoisa rouva.

RUHTINATAR NEGRONI. Mikä se sitten on, joka täyttää koko sydämmen?

MAFFIO. Rakkaus.

RUHTINATAR NEGRONI. Teillä on aina rakkaus huulillanne.

MAFFIO. Ja teillä silmissänne.

RUHTINATAR NEGRONI. Olette omituinen.

MAFFIO. Olette kaunis.

    Kietoo kätensä hänen vartalonsa ympärille.

RUHTINATAR NEGRONI. Päästäkää minut, herra kreivi Orsini!

MAFFIO. Suudelma kädellenne?

RUHTINATAR NEGRONI. Ei.

    Juoksee pois.

GUBETTA lähestyen Maffiota. Teidän asianne ovat hyvällä kannalla
ruhtinattaren suhteen.

MAFFIO. Hän sanoo minulle aina Ei.

GUBETTA. Naisen suussa on Ei aina Jaa'n vanhempi veli.

JEPPO tullen yhtäkkiä, Maffiolle. Mitä pidät ruhtinatar Negronista?

MAFFIO. Hän on ihastuttava. Meidän kesken, hän alkaa kovin kauheasti
repiä sydäntäni.

JEPPO. Entä hänen illallisensa?

MAFFIO. Täydellinen orgia.

JEPPO. Ruhtinatar on leski.

MAFFIO. Sen huomaa helposti hänen iloisuudestaan.

JEPPO. Toivon, ett'et enää epäile hänen illallisiaan?

MAFFIO. Minä? Kuinka? Olin hullu.

JEPPO Gubetalle. Herra de Belverana, voitteko ajatella, että Maffio
pelkäsi tulla illallisille ruhtinattaren luo?

GUBETTA. Pelkäsi? Minkätähden?

JEPPO. Sentähden, että Negronin palatsi on niin lähellä Borgian
palatsia.

GUBETTA. Hiiteen Borgiat! -- ja juokaamme!

JEPPO hiljaa Maffiolle. Minä rakastan tuossa Belveranassa sitä, ett'ei
hän rakasta Borgioita.

MAFFIO hiljaa. Todellakin, hän ei jätä ainoatakaan tilaisuutta
käyttämättä lähettääkseen heidät hiiteen aivan erityisellä taidolla. Ja
kuitenkin, Jeppo...

JEPPO. Mitä nyt?

MAFFIO. Olen aterian alusta alkaen tarkastanut tuota niin sanottua
espanjalaista. Hän ei ole vielä juonut mitään muuta kuin vettä.

JEPPO. Joko alat taas epäillä? Olet kovin yksitoikkoinen.

MAFFIO. Ehkä olet oikeassa. Olen hullu.

GUBETTA tullen takaisin ja katsellen Maffiota kiireestä
kantapäähän. Tiedättekö, herra Maffio, että olette rakennettu
elämään yhdeksänkymmentä vuotta ja olette erään isoisäni näköinen,
joka eli tuohon ikään ja jonka nimi niinkuin minunkin oli
Gil-Blasio-Fernan-Ireneo-Felipe-Frasco-Frasquito Belveranan kreivi.

JEPPO hiljaa Maffiolle. Toivon, ett'et enää epäile hänen
espanjalaisuuttaan. Hänellä on ainakin kaksikymmentä ristimänimeä. --
Mikä litania! herra de Belverana.

GUBETTA. Valitettavasti on vanhemmillamme tapana antaa meille enemmän
nimiä kasteessamme kuin rahoja naisessamme. -- Mutta mitä ne tuolla
nauravat? (Itsekseen.) Täytyy saada naisille joku tekosyy
poistuaksensa. Mitä tehdä?

    Istuutuu pöytään.

OLOFERNO juoden. Kautta Herkuleen, hyvät herrat, en ole ikinä viettänyt
iltaa näin hauskaa. Hyvät naiset, nauttikaa tätä viiniä. Se on
makeampaa kuin Lacryma Christi, ja tulisempaa kuin Kypron viini. Se on
Syrakuusan viiniä, hyvät herrat.

GUBETTA syöden. Oloferno on juovuksissa, niinkuin näyttää.

OLOFERNO. Hyvät naiset, sallikaa minun lukea teille muutamia säkeitä,
jotka olen sepittänyt. Tahtoisin olla parempi runoilija kuin olen
ylistääkseni näin mainiota juhlaa.

GUBETTA. Ja minä tahtoisin olla paljoa rikkaampi mies kuin minulla on
kunnia olla voidakseni toimittaa ystävilleni tälläisiä juhlia.

OLOFERNO. Ei mikään ole niin ihanaa kuin laululla ylistää kaunista
naista ja hyvää ateriaa.

GUBETTA. Ell'ei ole vielä ihanampaa syleillä toista ja toista syödä.

OLOFERNO. Niin, minä tahtoisin olla runoilija. Tahtoisin voida
taivaaseen kohota. Tahtoisin, että minulla olisi kaksi siipeä...

GUBETTA. Niinkuin tällä minun fasaanillani tässä.

OLOFERNO. Minä lausun sittenkin teille sonettini.

GUBETTA. Herra markiisi Oloferno Vitellozzo! minä vapautan teidät
lausumasta sonettinne. Antakaa meidän juoda!

OLOFERNO. Te vapautatte minut lausumasta sonettini?

GUBETTA. Niinkuin vapautan koirat minua puremasta, paavin minua
siunaamasta, ja ohikulkijat heittämästä minua kivillä.

OLOFERNO. Kautta kaikkivallan! luulen että tahdotte loukata minua,
pikku espanjalainen.

GUBETTA. Minä en loukkaa teitä, italialainen jättiläinen. Minä vaan
kieltäyn kiinnittämästä huomiotani teidän sonettiinne. Ei muuta mitään.
Minun kitalakeni kaipaa enemmän Kypron viiniä kuin korvani runoutta.

OLOFERNO. Teidän korvanne, herra keritty kastilialainen, minä voin
sitoa kiinni jalkapohjiinne.

GUBETTA. Te olette jonnijoutava pässinpää! Hyi! Onko koskaan nähty
mokomaa? mies on juonut Syrakusan viiniä ja päihtyy niinkuin olisi
olutta särpinyt.

OLOFERNO. Tiedättekö, että minä voin hakata teidät neljäksi palaseksi!

GUBETTA leikatessaan fasaania. Minä en voisi sanoa samaa. Minä en
leikkele niin suuria kukkoja kuin te. -- Arvoisat naiset, saanko
tarjota teille tätä fasaania?

OLOFERNO tarttuen tikariinsa. Kautta jumalan, minä puhkasen vatsan
tuolta tyhmyriltä, olkoon hän vaikka vielä enemmän aatelinen kuin itse
keisari!

NAISET nousten pöydästä. Herra jumala, he aikovat tapella!

MIEHET. Siivolla, Oloferno!

    Ottavat pois aseen Olofernolta, joka aikoo hyökätä Gubettan
    päälle. Temmellyksen kestäessä naiset katoavat sivuoven kautta.

OLOFERNO koettaen riistäytyä irti. Kautta jumalan!

GUBETTA. Te runoilitte niin reippaasti jumalan nimeen, rakas
runoilijani, että naisten täytyi lähteä teitä pakoon. Olette tekin koko
kömpelö!

JEPPO. Se on totta se. Mihin hittoon joutuivat naiset?

MAFFIO. He pelästyivät. Miekka loistaa, naiset poistaa.

ASCANIO. Kyllä he palaavat takaisin.

OLOFERNO uhaten Gubettaa. Kyllä minä sinut huomenna tavotan, pikku
Belverana perkele!

GUBETTA. Huomenna saat tavottaa kuinka paljon tahansa.

    Oloferno istuutuu, heilutellen ylenkatseellisesti
    ruumistaan. Gubetta purskahtaa nauramaan.

Tuo pöllö! Pelotappas pois Ferraran kauneimmat naiset sonettiin
pistetyllä tikarilla. Suutuppas runon tähden! Minä luulen todellakin,
että sillä on siivet. Ei hän ole mikään mies, hän on hanhen poika. Hän
nukkuu yöpuulla, toisella jalallaan, tuo Oloferno.

JEPPO. Kas niin, tehkää sovinto, hyvät herrat. Huomenna voitte
katkaista toisiltanne kaulan kaikella kohteliaisuudella. Kautta
Jupiterin, te tappelette niinkuin aatelismiehet, mittelette miekkojanne
ettekä tikareja.

ASCANIO. Mutta todellakin, mihinkä ovatkaan miekkamme joutuneet?

DON APOSTOLO. Te unohdatte, että meidät saatiin jättämään ne etehiseen.

GUBETTA. Se varovaisuus oli hyvin paikallaan, sillä muuten olisimme me
tapelleet naisten läsnä ollessa; seikka, josta yksin Flanderin
piippuhampaat flaamilaisetkin olisivat punastuneet.

GENNARO. Se varovaisuus oli todella hyvin paikallaan.

MAFFIO. Kas Gennaroa, sinä avasit suusi vasta ensi kerran tänä iltana,
etkähän sinä juokaan! Ajatteletko vaan Lucrezia Borgiaa? Gennaro, sinä
olet varmaankin joissain lemmensuhteissa hänen kanssaan! Elä
kielläkkään.

GENNARO. Kaada minulle viiniä, Maffio! En hylkää ystäviäni enemmän
pöydän ääressä kuin taistelussakaan.

MUSTA PALVELIJA kaksi pulloa kädessä. Saako olla Kypron viiniä vaiko
Syrakusan viiniä?

MAFFIO. Syrakusan viiniä. Se on parempaa.

    Musta palvelija täyttää kaikki lasit.

JEPPO. Rutto ruumiiseesi, Oloferno! Eivätkö naiset tulekkaan takaisin?
(Menee vuorotellen kummallekin ovelle.) Molemmat ovet ovat suljetut
ulkoapäin, hyvät herrat!

MAFFIO. Ettekö te nyt vuorostanne ala pelätä, Jeppo! He eivät tahdo,
että me heitä ajaisimme takaa. Siinä koko juttu.

GENNARO. Juokaamme, hyvät herrat.

    He kilistävät.

MAFFIO. Terveydeksesi, Gennaro! ja että pian saisit tavata äitisi!

GENNARO. Suokoon jumala, että toivosi toteutuisi.

    Kaikki juovat paitse Gubetta, joka heittää viininsä olkapäänsä yli.

MAFFIO hiljaa Jepolle. Ihan varmaan, minä näin sen.

JEPPO hiljaa. Mitä?

MAFFIO. Espanjalainen ei juonut.

JEPPO. Entä sitten?

MAFFIO. Hän heitti viininsä olkapäänsä yli.

JEPPO. Hän on päissään, ja sinä myös.

MAFFIO. Se on mahdollista.

GUBETTA. Juomalaulu, hyvät herrat! Minä laulan teille juomalaulun, joka
on parempi kuin markiisi Olofernon sonetti. Minä vannon isäni vanhan
kallon kautta, että laulu ei ole minun tekemäni, koska en ole runoilija
ja koska älyni ei ole tarpeeksi hieno osatakseni napauttaa loppusoinnun
aatteen päähän. Tässä lauluni. Se on osoitettu pyhälle Pietarille,
paratiisin kuuluisalle ovenvartijalle, ja sen aiheena on tuo hieno
arkaluontoinen ajatus, että Jumalan taivas on juomarienkin taivas.

JEPPO hiljaa Maffiolle. Hän on aivan päissään.

KAIKKI paitse Gennaro. Laulakaa, laulakaa!

GUBETTA laulaen

        Avaa pyhä Pietari,
        Koska saapuu juomari,
        laaja kurkku laulavi:
        Gloria Domino!

KAIKKI yhteen ääneen, paitse Gennaro. Gloria Domino!

GUBETTA.

        Helppo tuonne tulla ois,
        jos ei vatsa tiellä ois,
        enkelit ei ilkamois:
        mieskö vaiko tynnyri?

KAIKKI. Gloria Domino.

    Kilistävät lasejaan, nauraen täyttä kurkkua. Yht'äkkiä kuuluu
    kaukaisia ääniä, jotka laulavat kaamealla äänellä.

ÄÄNIÄ ulkoa. _Sanctum et terribile nomen ejus. Initium sapientiae
timor Domini_.

JEPPO nauraen, täyttä kurkkua. Kuulkaa, hyvät herrat! -- Kautta Baccon!
Kun me laulamme juomalauluja, vastaa kaiku vesperillä.

KAIKKI. Olkaa vaiti, kuunnelkaamme!

ÄÄNIÄ ulkoa, vähän lähempänä. _Ni si Dominus custodierit civitatem,
frustra vigilat qui custodit eam_.

    Kaikki purskahtavat nauramaan.

JEPPO. Se on kirkkoveisua.

MAFFIO. Joku saattue, joka kulkee ohi.

GENNARO. Keskiyöllä! Se on hiukan liika myöhään.

JEPPO. Olkoon mitä tahansa, jatkakaa, herra de Belverana.

ÄÄNIÄ ulkona, lähestyvät lähestymistään. _Oculos habent et non
videbunt. Nares habent, et non odorabunt. Aures habent et non audient_.

    Kaikki nauravat yhä kovemmin.

JEPPO. Osaavat ne ammua nuo munkit!

MAFFIO. Katsohan, Gennaro. Lamput sammuvat täällä. Olemme kohta
pimeässä.

    Lamput heikkenevät todellakin, niinkuin öljy loppuisi.

ÄÄNIÄ ulkoa yhä lähempää. _Manus habent et non palpabunt, pedes habent
et non ambulant, non clamabunt in gutture suo_.

GENNARO. Minusta tuntuu kuin äänet lähenisivät.

JEPPO. Minusta on kuin saattue olisi tällä hetkellä ikkunaimme alla.

MAFFIO. Ne ovat rukouksia kuolleen puolesta.

ASCANIO. Se on joku hautajaissaatto.

JEPPO. Juokaamme terveydeksi sen, jota hautahan viedään.

GUBETTA. Mistä tiedätte, ett'ei niitä ole useampia?

JEPPO. Juomme sitten heidän kaikkien terveydeksi!

DON APOSTOLO Gubetalle. Hyvä! -- ja jatkakaamme me puolestamme
lauluamme pyhälle Pietarille.

GUBETTA. Puhukaahan toki kohteliaammin. On sanottava: Pyhälle herra
Pietarille, paratiisin arvoisalle portinvartijalle ja oven avaajalle.

    Laulaa:

        Pyhimysten täysikuu
        juomarille punertuu,
        taivahass' ei työnä muu:
        juoda vaan ja loilottaa.

KAIKKI. Juoda vaan ja loilottaa.

GUBETTA.

        Laiskan siell' on laaja maa,
        Spanskan viinit virtoaa,
        autuas, ken uida saa,
        ahvenena taivahan!

KAIKKI kilistäen lasejaan ja nauraen.

        Ahvenena taivahan!

    Perällä oleva suuri ovi avautuu äänettömästi selkoselälleen.
    Sen läpi näkyy suuri mustaan verhottu sali, muutamien soihtujen
    valaisema, perällä suuri hopeainen risti. Pitkä jono munkkeja,
    mustaan ja valkoseen puetuita, joista ei näy muuta kuin silmät
    vaipoissa olevien reikien läpi, tulee sisään suuresta ovesta
    laulaen surullisen juhlallisella äänellä:

        _De profundis clamavi ad te. Domine_.

    Järjestyvät äänettöminä molemmin puolin salia, ja jäävät
    seisomaan liikkumattomina kuin patsaat, sill'aikaa kun
    nuoret aatelismiehet heitä hämmästyneinä katselevat.

MAFFIO. Mitä tämä tietää?

JEPPO koettaen pakoittaa itseään nauramaan. Se on kujetta. Panen
hevoseni vetoon porsasta vastaan, ja nimeni Liveretton Borgian nimeä
vastaan, että ne ovat meidän viehättävät kreivittäremme, jotka ovat
naamioineet itsensä tällä tavoin meitä koettaakseen, ja että jos me
nostamme yhden noista päähineistä, löydämme alta ihanan naisen
nuorekkaat ja veitikkamaiset kasvot. -- Katsokaahan!

    Nostaa nauraen yhden päähineistä, ja jää kivettyneenä seisomaan
    nähdessään päähineen alla liikkumattoman munkin harmaat kasvot;
    munkki seisoo soihtu kädessä silmät maahan luotuina. Jeppo
    pudottaa alas päähineen ja peräytyy.

Tämä alkaa näyttää oudolta!

MAFFIO. En tiedä, miksi veri jähmettyy suonissani.

MUNKIT laulaen terävällä äänellä. _Conquassabit capita in terra
multorum_.

JEPPO. Mikä katala ansa! Miekkamme tänne! miekkamme tänne! Ah, herrat,
kas niin, olemme joutuneet saatanan satimeen.


2:NEN KOHTAUS.

    Samat, Dona Lucrezia.

DONA LUCREZIA ilmestyen yht'äkkiä, mustaan puettuna, oven kynnykselle.
Olette joutuneet minun satimeeni!

KAIKKI paitse Gennaro, joka tarkastaa kaikkea mitä tapahtuu, näyttämön
kulmasta, mistä dona Lucrezia ei häntä näe. Lucrezia Borgia!

DONA LUCREZIA. Muutamia päiviä sitten te kaikki, samat, jotka nyt
olette täällä, lausuitte tuon nimen riemulla. Nyt sanotte te sen
kauhulla. Niin, katselkaa vaan minua pelosta tuijottavin silmin. Minä
olen Lucrezia Borgia, hyvät herrat! Minä tulen teille kertomaan
uutisen, sen, että olette kaikki myrkytetyt, hyvät herrat, ja ettei
teistä ainoakaan tule elämään tuntia kauvemmin. Elkää liikahtako
paikoiltanne. Viereinen sali tuolla on täynnä peitsimiehiä. Nyt on
minun vuoroni. Nyt on minun vuoroni puhua kovaa ja musertaa päänne
kantapäälläni. -- Jeppo Liveretto, mene etsimään enoasi Vitelliä, jonka
minä pistätin kuoliaaksi Vatikaanin kellarissa! Ascanio Petrucci, käy
hakemaan serkkuasi Pandolfoa, jonka minä salamurhautin anastaakseni
hänen kaupunkinsa. Oloferno Vitellozzo, enosi odottaa sinua, sinä
tiedät, Jago d'Appiani, jonka minä eräässä juhlassa myrkytin. Maffio
Orsini, mene puhumaan minusta toisessa maailmassa veljellesi de
Gravinalle, jonka minä kuristutin kuoliaaksi hänen nukkuessaan.
Apostolo Gazella, minä hakkautin pään isältäsi Franzesco Gazellalta,
minä leikkautin kaulan serkultasi Alphonso d'Aragonilta, mene heitä
hakemaan. Kautta henkeni, te piditte minulle tanssiaiset Venetsiassa,
minä tarjoan teille vuorostani illalliset Ferrarassa! Juhla juhlasta,
hyvät herrat!

JEPPO. Heräsimme hirmuisesti, Maffio!

MAFFIO. Ajatelkaamme jumalaamme!

DONA LUCREZIA. Ah, te nuoret karnevaaliystäväni, te ette arvanneet
odottaa tätä? Kautta jumalan, minusta näyttää, että koston hetki on
lyönyt. Mitä sanotte siitä, hyvät herrat? Kuka se on, joka nyt kostaa?
Ei ole hullummin, luulen ma. Hä? mitä ajattelette? kelpaako naisen
kostoksi? (Munkeille.) Isät, saattakaa nämä aatelismiehet viereiseen
saliin, vastaanottakaa heidän synnintunnustuksensa ja tehkää voitavanne
pelastaaksenne heistä se, mikä vielä voi olla pelastettavissa. -- Hyvät
herrat, jokainen teistä, joilla on sielu, voi siitä tehdä ilmoituksen.
Olkaa huoletta, ne ovat hyvissä käsissä. Nämä kunnon isät ovat oikeita
Pyhän Sikstuksen munkkeja, joille pyhä isä paavi on antanut luvan
auttaa minua tällaisissa tilaisuuksissa. Ja samoin kuin olen pitänyt
huolta sieluistanne, olen minä myöskin pitänyt huolta ruumiistanne.
Katsokaa! (Munkeille, jotka seisovat peräoven edessä.) Siirtykää vähän,
tehkää hyvin, että nämä herrat voivat nähdä.

    Munkit hajaantuvat oven edessä vähän ja näkyviin tulee viisi
    mustalla veralla peitettyä kirstua.

Niitä on täysi määrä. Niitä on viisi. -- Ah, hyvät herrat, te revitte
sisälmykset onnettomalta naiselta ettekä luulleet hänen kostavan. Siinä
on sinun kirstusi, Jeppo, Maffio, siinä sinun, Oloferno, Apostolo,
Ascanio, siinä teidän.

GENNARO astuu askeleen eteenpäin. Tarvittaisiin vielä kuudeskin,
arvoisa rouva.

DONA LUCREZIA. Taivas, Gennaro!

GENNARO. Hän itse.

DONA LUCREZIA. Poistukoot kaikki täältä. -- Jätettäköön meidät yksin.
-- Gubetta, mitä tapahtuneekin, mitä kuuluneekin ulos siitä, mitä
täällä tulee tapahtumaan, elköön kukaan tulko sisään.

GUBETTA. Hyvä on.

    Munkit astuvat ulos saattueeseen järjestyen, vieden
    mukanaan nuo viisi herraa, jotka horjuvat.


3:S KOHTAUS.

    Gennaro, Dona Lucrezia.

    Huoneessa on enää vaan muutamia tuikkavia lamppuja. Ovet ovat
    kiinni. Jäätyään kahden kesken katselevat Dona Lucrezia ja Gennaro
    toisiaan äänettöminä hetken aikaa, niinkuin eivät tietäisi, mistä
    alkaisivat.

DONA LUCREZIA itsekseen. Se on Gennaro!

MUNKKIEN LAULU ulkoa. _Nisi Dominus aedificavevit domum, in vanum
laborant qui aedificant eam_.

DONA LUCREZIA. Te vielä kerran, Gennaro! Aina te vastaanottamassa minun
iskujani. Taivahan jumala! kuinka olette joutunut tänne?

GENNARO. Aavistin mitä tulisi tapahtumaan.

DONA LUCREZIA. Te olette myrkytetty vielä kerran. Te tulette kuolemaan!

GENNARO. Jos tahdon. Onhan minulla vastamyrkky.

DONA LUCREZIA. Ah, niin, jumalan kiitos!

GENNARO. Sallikaa minun kysyä, arvoisa rouva. Olette asiantuntija.
Sanokaa, onko tässä pullossa tarpeeksi nestettä niiden aatelismiesten
pelastamiseksi, joita nuo munkit laahasivat tuohon hautaan.

DONA LUCREZIA tutkien pulloa. Siinä on tuskin riittämään asti
teillekään, Gennaro.

GENNARO. Te ette voi hetipaikalla hankkia lisää?

DONA LUCREZIA. Annoin teille kaikki mitä minulla oli.

GENNARO. Hyvä on.

DONA LUCREZIA. Mitä teette, Gennaro? Joutukaahan toki. Elkää laskeko
leikkiä niin kauheista asioista. Ei voi koskaan tarpeeksi pian ottaa
vastamyrkkyä. Juokaa taivahan nimessä! Jumalani! kuinka varomaton
olitte! Pelastautukaa! Minä päästän teidät ulos salaoven kautta, jonka
tunnen. Kaikki on vielä korjattavissa. Onhan yö. Hevoset ovat pian
satuloidut. Huomen aamuna olette te jo kaukana Ferrarasta. Eikö totta,
täällä tapahtuu asioita, jotka kauhistuttavat teitä? Juokaa ja
lähtekäämme. Täytyyhän elää, täytyyhän pelastautua!

GENNARO ottaen veitsen pöydältä. Teidän on kuoleminen, herttuatar.

DONA LUCREZIA. Mitä? mitä te tarkoitatte?

GENNARO. Olette katalalla tavalla myrkyttänyt viisi aatelismiestä,
jotka ovat minun ystäviäni, parhaita ystäviäni, kautta taivahan! Ja
heidän joukossaan Maffio Orsinin, aseveljeni, joka pelasti henkeni
Vicenzassa; häväistys ja kosto ovat meille yhteiset. Minä sanon, että
se on inhoittava teko, jonka te olette tehnyt ja että minun täytyy
kostaa hänen puolestaan ja muiden puolesta ja että teidän tulee kuolla.

DONA LUCREZIA. Maa ja taivas!

GENNARO. Toimittakaa rukouksenne ja toimittakaa se nopeaan. Olen
myrkytetty. Minulla ei ole aikaa odottaa.

DONA LUCREZIA. Se ei voi tapahtua. Ah, se ei voi! Gennaroko surmaisi
minut? Onko se mahdollista?

GENNARO. Se on totisinta totta, ja teidän sijassanne minä kävisin kohta
rukoilemaan, kädet ristissä ja langeten molemmille polvilleni. -- Tässä
on tuoli, joka sopii siihen tarkoitukseen.

DONA LUCREZIA. Ei. Minä sanon teille, että se on mahdotonta. Ei,
kuvaellessani kaikkein kauheintakin en ole kuitenkaan voinut tätä
kuvailla. -- Ei, ei! Te nostatte veitsenne. Odottakaa! Gennaro! minulla
on teille jotain sanottavaa.

GENNARO. Sanokaa pian.

DONA LUCREZIA. Heitä pois veitsesi, onneton. Heitä se, sanon minä! Jos
tietäisit... -- Gennaro! Tiedätkö, kuka sinä olet? Tiedätkö, kuka minä
olen? Sinä et tiedä, kuinka läheinen minä olen sinulle! Pitääkö minun
sanoa hänelle kaikki? Meidän suonissamme virtaa sama veri, Gennaro!
Sinun isäsi oli Giovanni Borgia, Gandian herttua!

GENNARO. Teidän veljenne. Ah, te olette tätini! Ah!

DONA LUCREZIA itsekseen. Hänen tätinsä!

GENNARO. Ah, minä olen teidän veljenpoikanne. Ah, hän on äitini, tuo
onneton Gandian ruhtinatar, jota kaikki Borgiat ovat vainonneet. Äitini
puhuu teistä kirjeissään. Te olette yksi niitä hänen luonnottomia
sukulaisiaan, joista hän puhuu niin suurella kauhulla ja jotka ovat
surmanneet isäni ja jotka ovat hukuttaneet äitini elämän kyyneliin ja
vereen. Ah, minulla on siis vielä isäni kostettavana, äitini
pelastettavana teidän käsistänne! Ah, te olette tätini! Minä olen
Borgia. Oo, se saattaa minut hulluksi! -- Kuulkaa minua, dona Lucrezia
Borgia, olette elänyt kauvan, ja te olette tahrautunut rikoksiin siihen
määrin, että teidän täytynee tuntua itsellennekin vihattavalta ja
inhoittavalta. Olette kyllästynyt elämään, eikö niin? Hyvä! tulkoon
siis loppunne. Perheissä semmoisissa kuin meidän, joissa rikos on
perinnöllinen ja siirtyy isästä poikaan niinkuin nimi, tapahtuu aina,
että tämä onneton tila päättyy murhaan, joka tavallisesti on perhemurha
viimeinen rikos, joka puhdistaa kaikki muut. Aatelismiestä ei ole
koskaan moitittu siitä, että hän on leikannut pois mädän oksan sukunsa
puusta. Espanjalainen Mudarra tappoi enonsa Rodrigo de Laran vähemmästä
kuin mitä te olette tehnyt. Tätä espanjalaista ovat kaikki kiittäneet
siitä, että hän tappoi enonsa, kuuletteko, tätini? -- Kas niin,
tarpeeksi siitä. Antakaa sielunne jumalan haltuun, jos uskotte että
jumalaa on ja että teillä on sielu.

DONA LUCREZIA. Gennaro, sääli itseäsi! Sinä olet vielä viaton. Elä tee
tätä rikosta!

GENNARO. Rikosta? Oh, päätäni huimaa, ajatukseni menevät harhaan. Onko
se rikos? Hyvä! minäkin teen siis rikoksen. Kautta jumalan, olenhan
minä Borgia, minä! Polvillenne, sanon minä, polvillenne, tätini!

DONA LUCREZIA. Sanotko todellakin, mitä ajattelet, Gennaro? Näinkö sinä
palkitset rakkauteni sinua kohtaan?

GENNARO. Rakkauden!...

DONA LUCREZIA. Se on mahdotonta. Minä tahdon pelastaa sinut sinun
itsesi käsistä. Minä kutsun, minä huudan.

GENNARO. Te ette avaa tätä ovea. Te ette astu askeltakaan. Huutamalla
ette voi itseänne pelastaa. Ettekö itse juur'ikään antanut määräystä,
ett'ei kukaan saa tulla sisään mitä kuuluneekin ulos siitä, mitä täällä
tulee tapahtumaan?

DONA LUCREZIA. Mutta onhan kurjaa, onhan raukkamaista se, mitä aiotte
tehdä, Gennaro. Tappaa nainen, nainen, joka ei voi puolustaa itseään.
Oh, teidän tunteenne eivät voi olla niin epäjalot. Kuule minua, tapa
minut sitten, jos tahdot, minä en välitä elää, mutta onhan
ymmärrettävää, että tunteeni tulvivat yli äyräittensä, rintani on
täynnä murhetta siitä, miten olet minua tähän saakka kohdellut. Olet
nuori, olet lapsi, nuoret ovat aina liika ankaria. Oo, jos minun täytyy
kuolla, niin en kuitenkaan tahdo kuolla sinun kätesi kautta. Ei ole
mahdollista, kuuletko, että kuolen sinun kätesi kautta. Et tiedä
itsekään, kuinka kauheaa se olisi. Sitäpaitse, Gennaro, minun aikani ei
ole vielä tullut. Totta on, minä olen tehnyt paljon pahaa, minä olen
suuri rikoksentekijä, mutta juuri sentähden, että minä olen suuri
rikoksentekijä, pitää minun saada aikaa katuakseni. Minun täytyy saada
aikaa katuakseni syntejäni, kuuletko, Gennaro?

GENNARO. Olette tätini. Olette isäni sisar. Mitä olette tehnyt
äidistäni, Lucrezia Borgia?

DONA LUCREZIA. Odota, odota! Jumalani, enhän voi kaikkea sanoa. Ja jos
sanoisin sinulle kaikki, niin eihän kauhusi minua kohtaan muuta kuin
kasvaisi! eihän ylenkatseesi muuta kuin lisääntyisi! Kuule minua vielä
hetkinen. Oo, minä tahtoisin, että vastaanottaisit minut katuvaisena
jalkaisi juuressa. Säästä armosta henkeni, säästäthän. Tahdotko, että
menen luostariin, sano? Katso, jos sinulle sanottaisiin: tuo onneton
nainen on ajattanut päänsä paljaaksi, hän makaa tuhkassa, hän kaivaa
hautaansa omilla käsillään, hän rukoilee jumalaa yötä ja päivää, ei
itsensä vuoksi, vaikka hän sitä kyllä tarvitseisi, vaan sinun tähtesi,
joka et sitä kaipaa; hän tekee kaiken sen tuo nainen, tekee sen vaan
sitä varten, että sinä jonain päivänä loisit häneen säälivän katseen,
että sinä vuodattaisit kyynelen hänen sydämmensä ja hänen sielunsa
haavoihin, ett'et sanoisi hänelle enää niinkuin äsken sanoit tuolla
äänellä, ankarammalla kuin viimeisen tuomion ääni: te olette Lucrezia
Borgia! Jos sinulle tämä sanottaisiin, Gennaro, olisiko sinulla sydäntä
olla sitä kuulematta? Oi, armoa, elä tapa minua, oma rakas Gennaroni!
Jääkäämme eloon molemmat, sinä antaaksesi minulle anteeksi, minä
katuakseni. Sääli minua! Eihän hyödytä mitään kohdella ilman laupeutta
onnetonta naisparkaa, joka ei pyydä muuta kuin vähän sääliä. Vähän
sääliä! -- Armahda, säästä henkeni! -- Ja kuule, minä sanon sen sinun
tähtesi, olisihan todellakin raukkamaista minkä aiot tehdä, se olisi
kauhea rikos, salamurha. Mies surmaa naisen, mies, joka on väkevämpi.
Oh, sinä et tahdo, sinä et tahdo!

GENNARO epäröiden. Dona

DONA LUCREZIA. Ah! Minä näen, että sinä armahdat minua. Minä luen sen
silmistäsi. Oo, anna minun itkeä jalkaisi juuressa!

ÄÄNI ulkoa. Gennaro.

GENNARO. Kuka minua kutsuu?

ÄÄNI. Veljeni Gennaro.

GENNARO. Se on Maffio.

ÄÄNI. Gennaro! Minä kuolen! Kosta minun puolestani!

GENNARO nostaen uudelleen veitsensä. Se on sanottu. En tahdo kuulla
enempää. Te kuulitte, signora, teidän täytyy kuolla.

DONA LUCREZIA puolustaen itseään ja pidellen hänen käsivarsiaan. Armoa!
armoa! Vielä sananen!

GENNARO. Ei!

DONA LUCREZIA. Anteeksi! Kuule minua!

GENNARO. En!

DONA LUCREZIA. Taivaan nimessä!

GENNARO. Ei!

    Iskee.

DONA LUCREZIA. Ah... sinä surmasit minut! -- Gennaro, minä olen äitisi.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Lucrezia Borgia - Murhenäytelmä" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home