Home
  By Author [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Title [ A  B  C  D  E  F  G  H  I  J  K  L  M  N  O  P  Q  R  S  T  U  V  W  X  Y  Z |  Other Symbols ]
  By Language
all Classics books content using ISYS

Download this book: [ ASCII | HTML | PDF ]

Look for this book on Amazon


We have new books nearly every day.
If you would like a news letter once a week or once a month
fill out this form and we will give you a summary of the books for that week or month by email.

Title: Näin puhui Zarathustra - Kirja kaikille eikä kenellekään
Author: Nietzsche, Friedrich Wilhelm
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.
Copyright Status: Not copyrighted in the United States. If you live elsewhere check the laws of your country before downloading this ebook. See comments about copyright issues at end of book.

*** Start of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Näin puhui Zarathustra - Kirja kaikille eikä kenellekään" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.



NÄIN PUHUI ZARATHUSTRA

Kirja kaikille eikä kenellekään


Kirj.

FRIEDRICH NIETZSCHE


Suomentanut Aarni Kouta

Suomennoksen tarkastanut Otto Manninen



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava
1907.



SISÄLLYS:

Ensimäinen osa.

Zarathustran esipuhe.
 Yli-ihmisestä ja viimeisestä ihmisestä.

Zarathustran puheet.

 Kolmesta muutoksesta.
 Hyveen opetusistuimista.
 Tuonpuoleisten odottajista.
 Ruumiin halveksijoista.
 Riemuista ja intohimoista.
 Kalpeasta rikoksellisesta.
 Lukemisesta ja kirjoittamisesta.
 Vuorella kasvavasta puusta.
 Kuoleman saarnaajista.
 Sodasta ja sotaväestä.
 Uudesta epäjumalasta.
 Torin kärpäsistä.
 Siveydestä.
 Ystävästä.
 Tuhannesta ja yhdestä päämaalista.
 Lähimmäisenrakkaudesta.
 Luovan teistä.
 Vanhoista ja nuorista naisista.
 Käärmeenpuremasta.
 Lapsesta ja avioliitosta.
 Vapaasta kuolemasta.
 Lahjoittavasta hyveestä.

Toinen osa.

 Lapsi ja kuvastin.
 Autuailla saarilla.
 Sääliväisistä.
 Papeista.
 Siveellisistä.
 Roskaväestä.
 Tarantteleista.
 Ylistetyistä viisaista.
 Yölaulu.
 Tanssilaulu.
 Hautalaulu.
 Itsensävoittamisesta.
 Ylhäisistä.
 Sivistyksen maasta.
 Tahrattomasta tiedosta.
 Oppineista.
 Runoilijoista.
 Suurista tapauksista.
 Tietäjä.
 Lunastuksesta.
 Ihmisviisaudesta.
 Hiljaisin hetki.

Kolmas osa.

 Vaeltaja.
 Näystä ja arvoituksesta.
 Autuudesta, jonka saa vastoin tahtoansa.
 Ennen auringonnousua.
 Pienentävästä hyveestä.
 Öljymäellä.
 Ohitsekäymisestä.
 Luopioista.
 Kotiintulo.
 Kolmesta pahasta.
 Raskauden hengestä.
 Vanhoista ja uusista tauluista.
 Elpyvä.
 Suuresta kaipuusta.
 Toinen tanssilaulu.
 Seitsemän sinettiä. (Eli: On- ja Aamen-laulu).

Neljäs ja viimeinen osa.

 Hunajauhri.
 Hätähuuto.
 Puhelu kuninkaitten kanssa.
 Veri-iili.
 Loihtija.
 Virkajättönä.
 Rumin ihminen.
 Vapaaehtoinen kerjäläinen.
 Varjo.
 Keskipäivällä.
 Tervehdys.
 Ehtoollinen.
 Korkeammasta ihmisestä.
 Alakuloisuuden laulu.
 Tieteestä.
 Erämaan tyttärien joukossa.
 Herätys.
 Aasijuhla.
 Juopunut laulu.
 Merkki.

 Kuinka syntyi teos "Näin puhui Zarathustra".



NÄIN PUHUI ZARATHUSTRA



ENSIMÄINEN OSA



Zarathustran esipuhe.


1.

Kun Zarathustra oli kolmikymmenvuotias, jätti hän kotiseutunsa ja
kotiseutunsa järven ja läksi vuorille. Täällä hän nautti hengestään
ja yksinäisyydestään eikä väsynyt kymmeneen vuoteen siihen. Mutta
viimein hänen sydämensä muuttui, -- ja eräänä aamuna hän nousi
aamuruskon aikaan, astui auringon eteen ja puhui sille näin:

"Sinä suuri tähti! Mitä onnea sinulla olisi, jos ei olisi niitä,
joille loistat!

"Kymmenen vuotta tulit sinä ylös tänne luolaani: sinä olisit
valoosi ja tähän tiehen kyllästynyt ilman minua, minun kotkaani ja
käärmettäni.

"Mutta joka aamu me sinua varroimme, otimme sinulta pois liian ja
siunasimme sinua siitä.

"Katso! Minun viisauteni on yltäkylläinen kuin mehiläinen, joka on
liiaksi koonnut hunajaa, minä tarvitsen kurkottavia käsiä.

"Tahtoisin lahjoittaa ja jakaa, kunnes ihmisten viisaat kerran taas
hulluudestaan ja köyhät kerran taas rikkaudestaan riemuitsevat.

"Sitävarten minun täytyy astua syvyyteen, niinkuin sinäkin iltaisin
teet meren taa mennessäsi ja vielä Tuonelalle valoa tarjoot, sinä
yltäkylläinen tähti!

"Sinun laillasi minun täytyy laskeutua, kuten ihmiset sanovat, joiden
luo lähteä tahdon!

"Siunaa siis minua, sinä levollinen silmä, joka kadehtimatta voit
katsoa liikaakin onnea!

"Siunaa sitä maljaa, joka tahtoo yli laitojensa kuohua, jotta vesi
siitä kultaisena valuisi ja kaikkialle kantaisi sinun onnesi
kuvastelun!

"Katso! Tämä malja tahtoo jälleen tyhjentyä, ja Zarathustra tahtoo
jälleen tulla ihmiseksi."

-- Näin alkoi Zarathustran laskeutuminen.


2.

Zarathustra astui yksin alas vuorta eikä kukaan kohdannut häntä.
Mutta kun hän saapui metsiin, seisoi äkkiä hänen edessään vanhus,
joka oli jättänyt pyhän majansa, etsiäkseen juuria metsästä. Ja näin
puhui vanhus Zarathustralle:

"Ei ole outo minulle tämä vaeltaja: monta vuotta sitten kulki hän
tästä ohi. Zarathustra oli hänen nimensä; mutta hän on muuttunut.

"Sillä kertaa sinä kannoit tuhkasi vuorille: tahdotko tänään kantaa
tulesi alas laaksoihin? Etkö pelkää murhapolttajan rangaistusta?

"Niin, minä tunnen Zarathustran. Kirkas on hänen silmänsä, eikä hänen
suunsa kätke yhtään saastaa. Eikö hän kulje tietänsä kuin tanssiva?

"Muuttunut on Zarathustra, lapseksi on Zarathustra tullut, herännyt on
Zarathustra: mitä tekemistä sinulla nyt on nukkuvien joukossa?

"Kuten meressä elit sinä yksinäisyydessä, ja meri kantoi sinua. Voi,
sinä tahdot maihin astua? Voi, sinä tahdot jälleen itse laahata
ruumistasi?"

Zarathustra vastasi: "Minä rakastan ihmisiä."

"Miksi, sanoi pyhä mies, läksin minä sitten metsään ja erämaahan?
Enkö senvuoksi, että rakastin ihmisiä ylen paljon?

"Nyt rakastan jumalaa: ihmisiä minä en rakasta. Ihminen on minulle
liian epätäydellinen asia. Rakkaus ihmiseen tekisi minusta lopun."

Zarathustra vastasi: "Mitä puhuin minä rakkaudesta! Minä annan
ihmisille lahjan."

"Älä anna heille mitään", sanoi pyhä mies. "Ota heiltä mieluummin
jotakin pois ja kanna sitä heidän kanssaan -- se on heille parasta:
jos se vaan sinulle on hyvä!

"Ja jos tahdot heille antaa, niin älä anna enempää kuin almu: ja anna
heidän vielä sitäkin kerjätä!"

"En, vastasi Zarathustra, minä en anna almua. En ole kyllin köyhä
tehdäkseni sitä."

Pyhä mies nauroi Zarathustralle ja puhui näin: "Pidä sitten huoli
siitä, että he ottavat vastaan aarteesi! He ovat epäluuloisia
erakoita kohtaan eivätkä usko, että me tulemme mitään lahjoittamaan.

"Meidän askelemme kaikuvat heistä liian yksinäisiltä heidän
kaduillaan. Ja kun he yöllä vuoteissaan kuulevat jonkun miehen käyvän
varhain ennen auringon nousua, niin he miettivät: minne varas aikoo?

"Älä mene ihmisten luo, jää metsään! Mene mieluummin eläinten luo!
Miksi et tahdo olla kuten minä karhu karhujen joukossa, lintu
lintujen joukossa?"

"Ja mitä tekee pyhä mies metsässä?" kysyi Zarathustra.

Pyhä mies vastasi: "Minä teen lauluja ja laulan niitä, ja kun teen
lauluja, niin minä nauran, itken ja mörisen: niin ylistän minä
jumalaa.

"Laululla, itkulla, naurulla ja mörinällä minä ylistän sitä jumalaa,
joka on minun jumalani. Mutta minkä lahjan annat sinä meille?"

Kun Zarathustra oli kuullut nämä sanat, tervehti hän pyhää miestä
ja sanoi: "Mitä olisi minulla, teille annettavaa! Mutta päästäkää
minut pian täältä, etten ottaisi mitään teiltä pois!" -- Ja sitten he
erosivat toisistaan, vanhus ja mies, nauraen kuin kaksi poikaa.

Mutta kun Zarathustra oli yksin, puhui hän sydämelleen näin: "Olisiko
se mahdollista! Tämä pyhä vanhus ei ole metsässään kuullut vielä
mitään siitä, että jumala on kuollut!" --


3.

Kun Zarathustra tuli lähimpään kaupunkiin, joka on metsien laidassa,
näki hän paljon kansaa torille kokoontuneena; sillä kuulutettu oli,
että siellä esiintyy nuorallatanssija. Ja Zarathustra puhui kansalle
näin:

Minä julistan teille yli-ihmisen. Ihminen on jotakin, joka täytyy
tulla voitetuksi. Mitä olette te tehneet voittaaksenne hänet?

Kaikki olennot tähän asti loivat jotakin itseään ylempää: ja te
tahdotte olla tämän suuren nousuveden luode ja mieluummin vielä
palata takaisin eläimeen kuin voittaa ihmisen?

Mikä on apina ihmiselle? Iva tai katkera häpeä. Ja sellainen on juuri
ihminen oleva yli-ihmiselle: iva tai katkera häpeä.

Te olette kulkeneet tien madosta ihmiseen, ja paljon teissä vielä on
matoa. Kerran te olitte apinoita, ja vielä nytkin on ihminen suurempi
apina kuin yksikään apina.

Mutta se, joka teistä viisain on, sekin on eripura ja epäsikiö
kasvista ja kummituksesta. Mutta käskenkö minä teitä kummituksiksi
tai kasveiksi tulemaan?

Katsokaa, minä julistan teille yli-ihmisen.

Yli-ihminen on maan tarkoitus. Teidän tahtonne sanokoon: yli-ihminen
olkoon maan tarkoitus!

Minä vannotan teitä, veljeni, olkaa maalle uskolliset ja älkää
uskoko niitä, jotka teille ylimaailmallisista toiveista puhuvat.
Myrkynsekoittajia he ovat, jos sen tietävät taikka eivät.

Elämän halveksijoita he ovat, kuolevia ja itse myrkytettyjä, joihin
maa on kyllästynyt: siis menkööt he matkoihinsa!

Kerran oli rikos jumalaa vastaan suurin rikos, mutta jumala kuoli ja
samalla kuolivat myös nämä rikolliset. Rikkoa maata vastaan on nyt
hirveintä, ja palvella enemmän tutkimattoman sisälmyksiä kuin maan
tarkoitusta!

Kerran katseli sielu halveksien ruumista: ja sillä kertaa oli tämä
halveksiminen korkeinta: -- se tahtoi sitä laihaksi, rumaksi,
nälkääntyneeksi. Näin ajatteli se pääsevänsä ruumiista ja maasta.

Oi, tuo sielu oli vielä itse laiha, ruma ja nälkääntynyt: ja julmuus
oli sen sielun hekuma.

Mutta tekin, veljeni, sanokaa minulle: mitä julistaa teidän
ruumiinne sielustanne? Eikö teidän sielunne ole köyhyys ja saasta ja
viheliäinen tyytyväisyys?

Totisesti, saastainen virta on ihminen. Merta vaaditaan siihen, että
voi ottaa helmaansa saastaisen virran itse siitä tahraantumatta.

Katsokaa, minä julistan teille yli-ihmisen: hän on se meri, hänessä
voi teidän suuri ylenkatseenne hukkua.

Mikä on suurinta, minkä voitte elää? Se on suuren ylenkatseen hetki.
Hetki, jolloin onnennekin innoittaa teitä sekä myös järkenne ja
hyveenne.

Hetki, jolloin te sanotte: "Mitä on minun onnestani! Se on köyhyys
ja saasta ja viheliäinen tyytyväisyys. Mutta minun onneni oli
vanhurskauttava itse olemassaolon!"

Hetki, jolloin te sanotte: "Mitä on minun järjestäni! Halaako
se tietoa kuin jalopeura ravintoaan? Se on köyhyys ja saasta ja
viheliäinen tyytyväisyys!"

Hetki, jolloin te sanotte: "Mitä on minun hyveestäni! Vielä ei se
ole saanut minua raivoamaan. Kuinka minä olen väsynyt minun hyvääni
ja minun pahaani! Kaikki se on köyhyys ja saasta ja viheliäinen
tyytyväisyys!"

Hetki, jolloin te sanotte: "Mitä on minun vanhurskaudestani! Minä
en näe, että olisin hehkua ja hiiltä. Mutta vanhurskas on hehkua ja
hiiltä!"

Hetki, jolloin te sanotte: "Mitä on minun säälistäni! Eikö sääli ole
risti, mihin se naulitaan, joka ihmisiä rakastaa? Mutta minun säälini
ei ole ristiinnaulitsemista."

Joko olette puhuneet näin? Joko olette huutaneet näin? Oi, että jo
olisin kuullut teidän näin huutavan!

Ei teidän syntinne -- vaan teidän tyytyväisyytenne huutaa taivasta
kohti, teidän itaruutenne itse synnissännekin huutaa taivasta kohti!

Missä onkaan salama, joka teitä kielellään viileskelisi? Missä on se
hulluus, joka teihin tulisi istuttaa?

Katsokaa, minä julistan teille yli-ihmisen: hän on se salama, hän on
se hulluus! --

Kun Zarathustra oli näin puhunut, huusi muuan kansan joukosta:
"Me olemme nyt kuulleet kylliksi nuorallatanssijasta; käykäämme
myös häntä näkemään!" Ja kaikki kansa nauroi Zarathustralle. Mutta
nuorallatanssija, joka luuli sanojen koskeneen häntä, ryhtyi työhönsä.


4.

Mutta Zarathustra katseli kansaa ja ihmetteli. Sitten hän puhui näin:

Ihminen on nuora, solmittu eläimen ja yli-ihmisen väliin, -- nuora
pohjattomuuden yli.

Vaarallinen ylimeno, vaarallinen matkallaolo, vaarallinen
taakse-katsonta, vaarallinen kauhistuminen ja seisomaanjäänti.

Mikä ihmisessä on suurta, on se että hän on silta eikä mikään
päämaali: mitä ihmisessä voi rakastaa, on se että hän on ylimeno ja
meno perikatoon.

Minä rakastan niitä, jotka eivät ymmärrä elää, muutoin kuin
sortuvina, sillä he ovat ylimeneviä.

Minä rakastan suuria halveksivaisia, koska he suuret kunnioittajat
ovat ja kaipuun nuolet toiselle rannalle.

Minä rakastan niitä, jotka eivät vasta tähtien takaa etsi syytä
käydäkseen perikatoon ja ollakseen uhreja: vaan uhraavat itsensä
maalle, jotta maa kerran olisi yli-ihmisen.

Minä rakastan sitä, joka elää tullakseen tietoon, ja joka tahtoo
tulla tietoon senvuoksi, että yli-ihminen kerran eläisi. Ja niin hän
tahtoo perikatoaan.

Minä rakastan sitä, joka työtä tekee ja keksii, jotta hän
yli-ihmiselle huoneen rakentaisi ja hänelle maan, eläimet ja kasvit
valmistaisi: sillä niin hän tahtoo perikatoaan.

Minä rakastan sitä, joka hyvettään rakastaa: sillä hyve on tahto
perikatoon ja kaipuun nuoli.

Minä rakastan sitä, joka ei pidätä pisaraakaan henkeä itselleen, vaan
kokonaan tahtoo olla hyveensä henki: niin hän käy henkenä yli sillan.

Minä rakastan sitä, joka hyveestään tekee halunsa ja kohtalonsa: niin
hän tahtoo hyveensä takia vielä elää eikä enää elää.

Minä rakastan sitä, joka ei tahdo omistaa liian paljon hyveitä.
Yhdessä hyveessä on enemmän hyvettä kuin kahdessa, koska siinä on
enemmän solmua, johon kohtalo kiintyy.

Minä rakastan sitä, jonka sielu tuhlaa itseään, joka ei tahdo saada
kiitosta eikä anna takaisin: sillä hän lahjoittaa alati eikä tahdo
säilyttää itseään.

Minä rakastan sitä, joka häpeää, kun arpa lankee hänen onnelleen, ja
joka silloin kysyy: olenko ehkä väärinpelaaja? -- sillä hän tahtoo
käydä perikatoon.

Minä rakastan sitä, joka viskaa kultaisia sanoja tekojensa edellä ja
aina pitää enemmän kuin on luvannut: sillä hän tahtoo perikatoaan.

Minä rakastan sitä, joka vanhurskauttaa tulevaiset ja lunastaa
menneet: sillä hän tahtoo käydä perikatoon nykyisten kautta.

Minä rakastan sitä, joka jumalaansa kurittaa, koska hän jumalaansa
rakastaa: sillä hänen täytyy käydä perikatoon jumalansa vihan kautta.

Minä rakastan sitä, jonka sielu on syvä haavoittumaankin, ja joka voi
mennä perikatoon vähäpätöisessä elämänkosketuksessa, niin hän käy
mielellään yli sillan.

Minä rakastan sitä, jonka sielu on yli äärtensä täynnä, niin että
hän itsensä unhoittaa ja kaikki kappaleet ovat hänessä: niin tulevat
kaikki kappaleet hänen perikadokseen.

Minä rakastan sitä, joka on vapaa hengeltään ja vapaa sydämeltään:
niin on hänen päänsä ainoastaan hänen sydämensä sisus, mutta hänen
sydämensä vie hänet perikatoon.

Minä rakastan kaikkia niitä, jotka ovat kuin yksitellen putoavia
raskaita pisaroita siitä synkästä pilvestä, joka ihmisten yllä
riippuu: he julistivat, että salama on leimahtava, ja julistajina
käyvät perikatoon.

Katso, minä olen salaman julistaja ja raskas pisara pilvestä: mutta
tämän salaman nimi on yli-ihminen. --


5.

Kun Zarathustra oli puhunut nämä sanat, katseli hän jälleen kansaa ja
vaikeni. "Tuossa he seisovat, puhui hän sydämelleen, he nauravat: he
eivät ymmärrä minua, minä en ole suu näitä korvia varten.

"Täytyykö heiltä ensin särkeä korvat, jotta he oppisivat silmillä
kuulemaan? Täytyykö rämistä kuin vaskirummut ja katumussaarnaajat?
Vai uskovatko he ainoastaan änkyttäjää?

"Heillä on jotakin, josta he ylpeilevät. Miten nimittävät he sitten
sitä, joka tekee heidät ylpeiksi? Sivistykseksi he sitä nimittävät,
se asettaa heidät vuohipaimenista edelle.

"Siksi he eivät kuule mielellään itsestään sanaa 'ylenkatse'. Niinpä
tahdon puhua heidän ylpeydelleen.

"Niinpä tahdon puhua heille halveksittavimmasta: mutta se on
_viimeinen ihminen_."

Ja näin puhui Zarathustra kansalle:

Jo on aika, että ihminen asettaa itselleen päämaalinsa. Jo on aika,
että ihminen istuttaa korkeimman toiveensa idun.

Vielä on hänen maansa kylliksi rikas siihen. Mutta tämä maa on kerran
oleva karu ja taltutettu, eikä yksikään korkea puu voi enää siitä
kasvaa.

Voi! Aika tulee, jolloin ihminen ei enää linkoa kaipuunsa nuolta
ihmistä ylemmä, ja jolloin hänen jousenjänteensä on vieroittunut
viuhinastaan!

Minä sanon teille: kaaosta täytyy sillä vielä olla itsessään, joka
tahtoo voida tanssivan tähden synnyttää. Minä sanon teille: teissä on
vielä kaaosta.

Voi! Aika tulee, jolloin ihminen ei enää ole synnyttävä yhtään
tanssivaa tähteä. Voi! Halveksittavimman ihmisen aika tulee, ihmisen,
joka ei enää osaa itseään halveksia.

Katso! Minä näytän teille viimeisen ihmisen.

"Mikä on rakkaus? Mikä on luominen? Mikä on kaipuu? Mikä on tähti?"
-- niin kysyy viimeinen ihminen ja vilkuttaa silmiänsä.

Maa on silloin käynyt pieneksi ja sen päällä hyppii viimeinen
ihminen, joka tekee kaiken pieneksi. Hänen sukunsa on häviämätön
kuten maakirppu: viimeinen ihminen elää kauimmin.

"Me olemme löytäneet onnen" -- sanovat viimeiset ihmiset ja
vilkuttavat silmiänsä.

He ovat jättäneet seudut, missä oli vaikeata elää: sillä lämpöä
tarvitaan. Naapuria rakastetaan vielä ja hangataan kylkeä häneen:
sillä lämpöä tarvitaan.

Tulla-sairaaksi ja olla-epäluuloinen on heistä syntistä; he
astuskelevat varovasti. Hullu se, joka vielä kiviin tai ihmisiin
kompastuu!

Hiukan myrkkyä silloin tällöin: se antaa suloisia unia. Ja viimein
paljon myrkkyä suloiseksi kuolemaksi.

Työtä tehdään vielä, sillä työ on huvitusta. Mutta pidetään huoli,
ettei huvitus rasita.

Ei köyhdytä eikä rikastuta enää: kumpikin on liian vaivaloista.
Kuka tahtoo vielä hallita? Kuka vielä totella? Kumpikin on liian
vaivaloista.

Ei yhtään paimenta ja yksi lauma! Kaikki tahtovat samaa, kaikki
ovat yhtäläisiä: joka toisin tuntee, menee vapaaehtoisesti
hulluinhuoneeseen.

"Ennen muinoin oli koko maailma hullu" -- sanovat ovelimmat ja
vilkuttavat silmiänsä.

Ollaan viisaita ja tiedetään kaikki, mitä on tapahtunut: siksi ei
ole pilkalla mitään rajaa. Riidellään vielä, mutta sovitaan pian --
muuten turmelee se vatsan.

Päivällä on pieni huvinsa ja yöllä on pieni huvinsa: mutta terveyttä
kunnioitetaan.

"Me olemme löytäneet onnen" -- sanovat viimeiset ihmiset ja
vilkuttavat silmiänsä. --

Ja tähän loppui Zarathustran ensimäinen puhe, jota myöskin
"esipuheeksi" kutsutaan: sillä tässä kohden keskeytti hänet
väkijoukon kirkuminen ja kiihko. "Anna meille tämä viimeinen ihminen,
oi Zarathustra, -- niin huusivat he -- tee meidät näiksi viimeisiksi
ihmisiksi. Niin me lahjoitamme sinulle yli-ihmisen!" Ja kaikki kansa
riemuitsi ja maiskutti kieltään. Mutta Zarathustra kävi surulliseksi
ja sanoi sydämelleen:

"He eivät ymmärrä minua, minä en ole suu näitä korvia varten.

"Liian kauan kaiketi minä elin vuorilla, liiaksi kuuntelin minä puroja
ja puita: nyt puhun heille kuin vuohipaimenille.

"Koskematon on sieluni ja kirkas kuin vuori aamupäivän paisteessa.
Mutta he luulevat, että minä olen kylmä ja pilkkaaja hirvittävin
pilanlaskuin.

"Ja nyt he katsovat minua ja nauravat: ja nauraessaan he vielä
vihaavat minua. Jäätä on heidän naurussaan."


6.

Mutta silloin tapahtui jotakin, joka teki jokaisen suun mykäksi ja
jokaisen silmän jäykäksi. Sillävälin oli nimittäin nuorallatanssija
alkanut työnsä: hän oli astunut ulos pienestä ovestaan ja kulki
yli nuoran, joka oli pingoitettu kahden tornin väliin siten, että
se riippui yli turun ja kansan. Juuri kun hän oli ennättänyt
puolitiehen, aukeni pieni ovi uudelleen, ja kirjava veitikka, joka
oli silmänkääntäjän näköinen, juoksi ulos ja seurasi nopein askelin
ensimäistä. "Eteenpäin, rampa, huusi hän hirvittävällä äänellä,
eteenpäin laiskuri, salakaupustelija, kalpeanaama! Muutoin kutittelen
sinua kantapäilläni! Mitä tekemistä sinulla on täällä tornien
välissä? Tornissa on sinun paikkasi, telkien taa tulisi sinut sulkea;
itseäsi paremmalta suljet sinä tien!" -- Ja sana sanalta hän läheni
yhä enemmän häntä: mutta kun hän oli ainoastaan askeleen päässä
hänestä, silloin tapahtui tuo hirvittävä, joka teki jokaisen suun
mykäksi ja jokaisen silmän jäykäksi: -- hän kirkaisi kuin perkele
ja hyppäsi sen yli, joka oli hänen tiellään. Mutta kun tämä näki
kilpailijansa näin voittavan, kadotti hän sekä tajun että nuoran;
hän viskasi pois tankonsa ja syöksyi pikemmin kuin se, ikäänkuin
yhtenä ryöppynä käsiä ja jalkoja, alas syvyyteen. Tori ja väkijoukko
oli kuin meri myrskyn myllertäissä: kaikki pakenivat toisistaan ja
toistensa yli, ja eniten siellä, mihin ruumis oli putoova alas.

Mutta Zarathustra pysyi paikoillaan, ja aivan hänen viereensä
putosi ruumis, pahasti ruhjoutuneena ja runneltuna, mutta ei vielä
kuolleena. Hetkisen kuluttua tuli murskaantunut jälleen tajuunsa, ja
hän näki Zarathustran polvistuneena vieressään. "Mitä teet siinä?
sanoi hän viimein, olen kauan tiennyt, että perkele kamppaisi minua
jalallaan. Nyt hän laahaa minut helvettiin: tahdotko kieltää sen
häneltä?"

"Kunniani kautta, ystävä, vastasi Zarathustra, tuota kaikkea ei ole
olemassakaan, josta puhut: ei ole perkelettä eikä helvettiä. Sielusi
on kuoleva vielä pikemmin kuin ruumiisi: älä pelkää nyt mitään enää!"

Mies kohotti epäillen katseensa. "Jos puhut totta, sanoi hän sitten,
niin en menetä mitään, kun menetän elämän. En ole paljon enempää kuin
eläin, joka on opetettu tanssimaan iskuilla ja niukalla ravinnolla."

"Ei niin, vastasi Zarathustra; sinä olet tehnyt vaaran ammatiksesi,
siinä ei ole mitään halveksittavaa. Nyt tuhoaa ammattisi sinut:
senvuoksi tahdon omilla käsilläni haudata sinut."

Kun Zarathustra oli tämän sanonut, ei kuoleva vastannut enää; mutta
hän liikutti kättään, ikäänkuin olisi etsinyt Zarathustran kättä
kiitokseksi. --


7.

Sillävälin tuli ilta, ja tori kätkeytyi pimeyteen: silloin hajaantui
kansa, sillä uteliaisuus ja kauhukin väsyvät. Mutta Zarathustra
istui maassa kuolleen vieressä ja oli ajatuksiin vaipuneena: siten
hän unhoitti ajan. Mutta viimein joutui yö, ja kylmä tuuli puhalsi
yksinäiseen. Silloin Zarathustra nousi ja sanoi sydämelleen:

Totisesti: kauniin kalansaaliin sai Zarathustra tänään! Yhtään
ihmistä hän ei saanut, mutta sai toki ruumiin.

Kamala on inhimillinen olemus ja yhä vielä vailla tarkoitusta:
silmänkääntäjä voi tulla sille turmakohtaloksi.

Minä tahdon opettaa ihmisille heidän olemuksensa tarkoituksen: joka
on yli-ihminen, salama synkästä pilvestä: ihmisestä.

Mutta vielä olen heistä kaukana ja minun aistini ei puhu heidän
aisteilleen. Puolimatka olen vielä ihmisille narrin ja ruumiin
välillä.

Pimeä on yö, pimeitä ovat Zarathustran tiet. Tule, kylmä ja
kangistunut toveri! Minä kannan sinut sinne, kussa sinut käsilläni
hautaan.


8.

Kun Zarathustra oli tämän sanonut sydämelleen, nosti hän ruumiin
selkäänsä ja läksi tielle. Eikä hän ollut vielä sataa askelta
astunut, kun eräs ihminen hiipi hänen luoksensa ja kuiskasi hänen
korvaansa -- ja katso! se, joka puhui, oli silmänkääntäjä tornista.
"Mene pois tästä kaupungista, oi Zarathustra, puhui hän; liian
monet vihaavat sinua täällä. Sinua vihaavat hyvät ja vanhurskaat,
ja he kutsuvat sinua vihollisekseen ja halveksijakseen; sinua
vihaavat oikeauskoiset, ja he kutsuvat sinua joukon vaaraksi. Sinun
onnesi oli, että sinulle naurettiin: ja totisesti, sinä puhuit kuin
silmänkääntäjä. Sinun onnesi oli, että liityit tuon kuolleen koiran
kumppaniksi; alentuessasi niin, olet pelastanut itsesi täksi päivää.
Mutta mene pois tästä kaupungista -- tai juoksen huomenna ylitsesi,
elävä kuolleen ylitse." Ja sanottuaan tämän, katosi mies; mutta
Zarathustra vaelsi eteenpäin halki pimeiden katujen.

Kaupungin portilla kohtasivat haudankaivajat hänet: he valaisivat
soihdulla hänen kasvonsa, tunsivat Zarathustran ja pilkkasivat
häntä kovin. "Zarathustra kantaa pois tuon kuolleen koiran: hyvä,
että Zarathustra rupesi haudankaivajaksi! Sillä meidän kätemme ovat
liian puhtaat tarttumaan tuohon paistiin. Tahtooko Zarathustra ehkä
varastaa perkeleeltä hänen palansa? No hyvä! Ja maistuvata ateriaa!
Kunhan ei vain perkele olisi parempi varas kuin Zarathustra, -- hän
varastaa heidät molemmat, hän syö heidät molemmat!" Ja he nauroivat
keskenään ja iskivät päänsä yhteen.

Zarathustra ei vastannut sanakaan, vaan jatkoi matkaansa. Kun hän oli
kulkenut kaksi tuntia, ohi metsien ja rämeikköjen, silloin hän oli
liiaksi kuullut susien nälkäistä ulvontaa, ja hänelle itselleen tuli
nälkä. Senvuoksi hän pysähtyi erään yksinäisen talon luo, jossa paloi
kynttilä.

"Nälkä yllättää minut kuin ryöväri, sanoi Zarathustra. Metsissä ja
rämeiköissä yllättää nälkäni minut, ja yön synkeydessä.

"Kummallisia oikkuja on nälälläni. Usein se tulee vasta aterian
jälkeen; ja tänään se ei tullut koko päivänä: missä se sitten viipyi?"

Ja näin sanoen Zarathustra kolkutti talon porttia. Vanha mies
ilmestyi; hänellä oli kynttilä kädessään ja hän kysyi: "kuka tulee
minun ja minun huonon uneni tykö?"

"Elävä ja kuollut", sanoi Zarathustra. "Anna minun syödäkseni
ja juodakseni, unhoitin sen päivällä. Se, joka isoovia ruokkii,
virvoittaa omaa sieluaan: niin puhuu viisaus."

Vanhus meni pois, mutta palasi pian takaisin ja tarjosi
Zarathustralle leipää ja viiniä. "Paha seutu on tämä nälkäisille,
sanoi hän; siksi asun minä täällä. Eläimet ja ihmiset tulevat minun,
erakon, luokse. Mutta käske myöskin toverisi syömään ja juomaan, hän
on väsyneempi kuin sinä." Zarathustra vastasi: "Kuollut on toverini,
minä tuskin saan hänet tekemään sitä." "Se ei koske minuun, sanoi
vanhus äreästi; joka taloni ovelle kolkuttaa, hänen täytyy myös ottaa
vastaan, mitä tarjoan. Syökää ja nauttikaa hyväksenne!" --

Senjälkeen Zarathustra vaelsi jälleen kaksi tuntia ja turvautui
tiehen ja tähtien valoon: sillä hän oli tottunut yökulkija ja katseli
mielellään kaikkea nukkuvaa kasvoihin. Mutta aamun sarastaessa oli
Zarathustra synkässä metsässä eikä yhtään tietä näkynyt enää. Silloin
hän asetti kuolleen onttoon puuhun päänsä pohjiin -- sillä hän tahtoi
suojella häntä susilta -- ja itsensä maahan ja sammalille. Ja hän
nukkui heti, ruumiiltaan väsyneenä, mutta koskemattomana sielultaan.


9.

Kauan nukkui Zarathustra, eikä ainoastaan aamurusko kulkenut yli
hänen kasvojensa, vaan myös aamupäivä. Mutta viimein aukenivat
hänen silmänsä: ihmetellen katseli Zarathustra metsän siimekseen ja
hiljaisuuteen, ihmetellen katseli hän sisimpäänsä. Sitten hän nousi
nopeasti, kuten merenkulkija, joka äkkiä näkee maata, ja riemuitsi:
sillä hän näki uuden totuuden. Ja näin hän puhui silloin sydämelleen:

Valo syttyi sielussani: tovereita minä tarvitsen, ja eläviä, -- en
kuolleita tovereita ja ruumiita, joita kannan myötäni, mihin tahdon.

Vaan eläviä tovereita minä tarvitsen, jotka seuraavat minua, koska
tahtovat itseään seurata -- ja sinne, mihin minä tahdon.

Valo syttyi sielussani: kansalle älköön puhuko Zarathustra, vaan
tovereille! Ei sovi Zarathustran tulla lauman paimeneksi ja koiraksi!

Houkutellakseni monia pois laumasta -- sitävarten minä tulin.
Suuttuva on minuun kansa ja lauma: ryöväri tahtoo Zarathustra olla
paimenille.

Paimenet sanon minä, mutta he kutsuvat itseään hyviksi ja
vanhurskaiksi. Paimenet sanon minä: mutta he kutsuvat itseään oikean
uskon uskojiksi.

Katso noita hyviä ja vanhurskaita! Ketä he enimmän vihaavat? Sitä,
joka rikkimurtaa heidän arvotaulunsa, rikkojaa, rikollista: -- mutta
se on se joka luo.

Katsokaa jokaisen uskon uskojia! Ketä he enimmän vihaavat? Sitä, joka
rikkimurtaa heidän arvotaulunsa, rikkojaa, rikollista: -- mutta se on
se joka luo.

Tovereita etsii luova eikä ruumiita, ei myöskään laumoja ja
uskovaisia. Kanssaluojia etsii luova, niitä, jotka uusia arvoja
uusille tauluille kirjoittavat.

Tovereita etsii luova, ja elonkorjuuveljiä: sillä kaikki hänessä
on kypsänä leikattavaksi. Mutta häneltä puuttuu sadat viikatteet:
senvuoksi hän poimii tähkäpäitä ja on ärryksissään.

Tovereita etsii luova, ja sellaisia, jotka ymmärtävät viikatteensa
hioa. Hävittäjiksi heitä kutsutaan ja hyvän ja pahan halveksijoiksi.
Mutta elonleikkaajia ja juhlijoita he ovat.

Kanssaluojia etsii Zarathustra, elonleikkuu-veljiä ja
yhdessä-juhlijoita etsii Zarathustra: mitä tekemistä hänellä on
laumojen, paimenien ja ruumiiden kanssa!

Ja sinä, ensimäinen toverini, voi hyvin! Hyvin hautasin sinut onttoon
puuhusi, hyvin kätkin sinut susilta.

Mutta minä eroan sinusta, aika on ohi. Kahden aamuruskon välillä
saapui minulle uusi totuus.

Paimen ei minun tule olla, eikä haudankaivaja. En tahdo edes puhua
enää kansan kanssa; viimeisen kerran puhuin minä kuolleelle.

Luoviin, elonleikkaajiin, juhliviin tahdon minä liittyä: sateenkaaren
tahdon heille näyttää ja yli-ihmisen kaikki portaat.

Yksineläjille laulan minä lauluni ja kaksineläjille; ja kenellä
vielä korvat on ennenkuulumattomalle, hänen sydämensä tahdon tehdä
onnestani raskaaksi.

Päämaaliini minä tahdon, minä kulkuani kuljen, yli vitkastelevain
ja hitaiden minä juoksen esiin. Siten olkoon minun kulkuni heidän
perikatonsa!


10.

Tämän oli Zarathustra sydämelleen puhunut, kun aurinko oli
puolipäivässä: silloin hän loi katseensa kysyvästi korkeuteen --
sillä hän kuuli yllään linnun terävän huudon. Ja katso! Kotka
leijaili avaria kehiä tehden ilmassa, ja hänessä riippui kiinni
käärme, ei kuten saalis, vaan kuin ystävä: sillä hän oli kiemurassa
kotkan kaulan ympärillä.

"Ne ovat minun eläimeni!" sanoi Zarathustra ja iloitsi sydämestään.

"Ylpein eläin auringon alla ja älykkäin eläin auringon alla -- he
ovat lähteneet tiedustelulle.

"He tahtovat saada tietää, elääkö Zarathustra vielä? Totisesti, elänkö
minä vielä?

"Vaarallisempaa huomasin olevan ihmisten joukossa kuin eläinten
joukossa, vaarallisia teitä kulkee Zarathustra. Johtakoot eläimeni
minua!"

Kun Zarathustra oli tämän lausunut, muisti hän mitä pyhä mies
metsässä oli sanonut, huokasi ja puhui näin sydämelleen:

"Kunpa tulisin viisaammaksi! Kunpa tulisin viisaaksi perinpohjin,
kuten käärmeeni!

"Mutta mahdotonta pyydän minä tässä: niinpä pyydän minä sitten
ylpeyttäni, että hän aina kulkisi yhdessä viisauteni kanssa.

"Ja kun viisauteni minut kerran jättää: -- oi, hän lentää mielellään
pois! -- lentäköön ylpeyteni vielä silloin yhdessä hulluuteni
kanssa!" --

-- Näin alkoi Zarathustran laskeutuminen.



Zarathustran puheet.



Kolmesta muutoksesta.


Kolme hengen muutosta minä mainitsen teille: miten hengestä tulee
kameli, ja kamelista jalopeura, ja jalopeurasta viimein lapsi.

Paljon raskasta on hengelle, väkevälle, kantavaiselle hengelle, jossa
kunnioitus asuu: raskasta ja raskainta hänen väkevyytensä halaa.

Mikä on raskasta? niin kysyy kantavainen henki, niin polvistuu hän,
kamelin lailla, ja tahtoo tulla hyvin kuormitetuksi.

Mikä on raskainta, te sankarit? niin kysyy kantavainen henki, jotta
sälyttäisin sen selkääni ja iloitsisin väkevyydestäni.

Eikö se ole tämä: alentaa itsensä, tehdäkseen ylpeydelleen kipeää?
Antaa hulluutensa paistaa, häväistäkseen viisauttaan?

Vai onko se tämä: erota asiastamme, kun se viettää voittoaan? Kohota
korkeille vuorille kiusatakseen kiusaajaa?

Vai onko se tämä: ravita itseään tiedon terhoista ja ruohosta ja
totuuden tähden antaa sielunsa nähdä nälkää?

Vai onko se tämä: olla sairaana ja lähettää pois lohduttajat ja
rakentaa ystävyyttä kuurojen kanssa, jotka eivät milloinkaan kuule,
mitä tahdot?

Vai onko se tämä: astua likaiseen veteen, jos se on totuuden vettä,
eikä ajaa luotaan kylmiä sammakoita ja kuumia konnia?

Vai onko se tämä: rakastaa niitä, jotka meitä halveksivat, ja ojentaa
kummitukselle kätensä, kun se tahtoo saada meidät pelkäämään?

Kaiken tämän raskaimman sälyttää kantavainen henki selkäänsä:
kamelin lailla, joka kuormitettuna kiitää erämaahan, näin kiitää hän
erämaahansa.

Mutta yksinäisimmässä erämaassa tapahtuu toinen muutos: jalopeuraksi
tulee nyt henki, vapauden tahtoo hän itselleen anastaa ja olla
herrana omassa erämaassaan.

Viimeistä herraansa etsii hän itselleen täältä: hänen vihollisekseen
hän tahtoo tulla ja viimeisen jumalansa, voitosta hän tahtoo
taistella suuren lohikäärmeen kanssa.

Mikä on se suuri lohikäärme, jota henki ei enää tahdo kutsua herraksi
ja jumalaksi? "Sinun-täytyy" on sen suuren lohikäärmeen nimi. Mutta
jalopeuran henki sanoo "minä tahdon!"

"Sinun-täytyy" on hänen tiellään, kultakipenöivänä, suomueläin, ja
jokaisessa suomussa loistaa kultaisena "sinun täytyy!"

Tuhatvuotiset arvot loistavat näissä suomuissa, ja näin puhuu
mahtavin kaikista lohikäärmeistä: "olioiden kaikki arvo -- se loistaa
minussa."

"Kaikki arvot ovat jo luodut, ja kaikki luotu arvo olen minä.
Totisesti, ei pidä enää oleman yhtään 'minä tahdon!'" Näin puhuu
lohikäärme.

Veljeni, miksi tarvitaan jalopeuraa hengessä? Miksei kuormaeläimessä
ole kylliksi, joka kieltäytyy ja on kuuliainen?

Luoda uusia arvoja -- sitä ei voi jalopeurakaan: mutta luoda
itselleen vapauden uuteen luomiseen -- sen voi jalopeuran voima.

Luoda itselleen vapaus ja pyhä ei velvollisuudenkin eteen: siihen,
veljeni, tarvitaan jalopeuraa.

Ottaa itselleen oikeus uusiin arvoihin -- se on hirvittävin ottaminen
kantavaiselle ja kuuliaiselle hengelle. Totisesti, ryöstämistä se on
hänelle ja ryöstävän eläimen asia.

Pyhimpänään hän rakasti kerran tuota "Sinun-täytyy": nyt tulee hänen
nähdä harhaa ja mielivaltaa pyhimmässäkin, jotta hän ryöstäisi
itselleen vapauden rakkaudestaan: jalopeuraa tarvitaan tähän ryöstöön.

Mutta sanokaa, veljeni, mitä voi vielä lapsi, jota ei jalopeurakaan
voinut? Miksi pitää ryöstävästä jalopeurasta vielä tulla lapsi?

Viattomuus on lapsi ja unhoitus, uudestaan-alkaminen, leikki,
itsestään pyörivä pyörä, ensimäinen liikunto, pyhä myöntäminen.

Niin, luomisen leikkiin, veljeni, tarvitaan pyhää myöntämistä:
oman tahtonsa tahtoo nyt henki, oman maailmansa voittaa itselleen
maailmalta kadonnut.

Kolme hengen muutosta minä mainitsin teille: miten hengestä tulee
kameli, ja kamelista jalopeura, ja jalopeurasta viimein lapsi. --

Näin puhui Zarathustra. Ja silloin oleskeli hän kaupungissa, jota
kutsutaan Kirjavaksi lehmäksi.



Hyveen opetusistuimista.


Zarathustralle ylistettiin erästä viisasta, jonka sanottiin osaavan
puhua hyvin unesta ja hyveestä: suuresti häntä kunnioitettiin
ja kiitettiin senvuoksi, ja kaikki nuorukaiset istuivat hänen
opetusistuimensa edessä. Hänen luokseen meni Zarathustra ja kaikkien
nuorukaisten kera hän istui hänen opetusistuimensa edessä. Ja näin
puhui viisas:

Kunnioitusta ja häveliäisyyttä unta kohtaan! Se on ensimäinen ehto!
Ja karttaa kaikkia, jotka nukkuvat huonosti ja valvovat öisin!

Häveliäs on itse varaskin unta kohtaan: alati kulkee hän varkain
hiljaa halki yön. Mutta hävytön on yön vartia, hävyttömänä kantaa hän
torveaan.

Ei ole mikään vähäpätöinen taito nukkua: se vaatii jo ainakin
valvomaan koko päivän sen jälkeen.

Kymmenen kertaa päivässä tulee sinun voittaa itsesi: se tuottaa hyvää
väsymystä ja on sielun unikukka.

Kymmenen kertaa tulee sinun jälleen sopia itsesi kanssa; sillä voitto
on katkeruutta, ja huonosti nukkuu se, joka ei ole saanut sovitusta.

Kymmenen totuutta päivässä tulee sinun löytää: muutoin sinä etsit
vielä yöllä totuutta ja sielusi pysyy nälkäisenä.

Kymmenen kertaa tulee sinun nauraa päivässä ja olla iloinen: muutoin
häiritsee sinua vatsa yöllä, tuo murheen isä.

Harvat tietävät tämän: mutta nukkuakseen hyvin täytyy omistaa kaikki
hyveet. Aionko sanoa väärää todistusta? Aionko tehdä huorin?

Aionko himoita lähimmäiseni piikaa? Tämä kaikki sopisi huonosti
yhteen hyvän unen kanssa.

Ja vaikkapa sinulla olisi kaikki hyveetkin, tulee sinun vielä
ymmärtää yksi asia: lähettää itse hyveetkin oikeaan aikaan nukkumaan.

Etteivät ne joutuisi keskenään kiistaan, nuo somat naikkoset! Ja
sinusta, sinä kovaonninen!

Rauhaa jumalan ja naapurin kanssa, sitä tahtoo hyvä uni. Ja rauhaa
vielä naapurin perkeleenkin kanssa! Muutoin kummittelee hän öisin
luonasi.

Kunnioitusta esivaltaa kohtaan ja kuuliaisuutta, vieläpä vaaraakin
esivaltaa kohtaan! Sitä tahtoo hyvä uni. Mitä minä sille mahdan, että
valta kernaasti kulkee väärin säärin?

Se on minusta aina paras paimen, joka vie lampaansa vehreimmälle
nurmelle: se sopii yhteen hyvän unen kanssa.

Paljon kunniaa en tahdo, enkä suuria aarteita: se sytyttää pernan
tuleen. Mutta huonosti nukkuu ilman hyvää nimeä ja pientä aarretta.

Pieni seura on minulle tervetulleempi kuin paha seura: kuitenkin
täytyy heidän mennä ja tulla oikeaan aikaan. Se sopii yhteen hyvän
unen kanssa.

Suuresti miellyttävät minua myös henkisesti vaivaiset: he edistävät
unta. Autuaita ovat he, etenkin jos heille aina myönnetään, että he
ovat oikeassa.

Näin kuluu siveältä päivä. Kun sitten yö saapuu, kavahdan minä
visusti itseni huutamasta unta tyköni! Ei hän tahdo tulla kutsutuksi,
uni, hyveiden herra!

Vaan mietiskelen, mitä olen päivällä tehnyt ja ajatellut. Märehtien
kysyn itseltäni, kärsivällisenä kuin lehmä: mitkä olivatkaan sinun
kymmenen voittoasi?

Ja mitkä olivat nuo kymmenen sovitusta ja kymmenen totuutta ja
kymmenen naurua, joista sydämeni sai tyydytyksensä?

Näitä mietiskellen ja neljänkymmenen ajatuksen tuudittamana yltää
minut yhtäkkiä uni, tuo kutsumaton, hyveiden herra.

Uni kolkuttaa silmälleni: silloin se käy raskaaksi. Uni koskettaa
suutani: silloin se jää auki.

Totisesti, pehmoisin anturoin hän tulee luokseni, rakkain kaikista
varkaista, ja varastaa minulta ajatukseni: tuhmana seison minä siinä
kuten tämä opetusistuin.

Mutta kauan en minä pysy seisoallani silloin: siinä minä jo makaan. --

Kun Zarathustra kuuli viisaan näin puhuvan, nauroi hän itsekseen
sydämessään: sillä valo oli silloin syttynyt hänen sielussaan. Ja
näin puhui hän sydämelleen:

Narri on minusta tämä viisas neljinekymmenine ajatuksineen: mutta
minä uskon, että hän osaa hyvin nukkua.

Onnellinen jo se, joka asuu tämän viisaan läheisyydessä. Sellainen
uni tarttuu, paksun seinänkin läpi se tarttuu.

Itse hänen opetusistuimessaankin asuu taikavoima. Eivätkä nuorukaiset
turhaan ole istuneet hyveen saarnaajan edessä.

Hänen viisautensa kuuluu: valvoa nukkuakseen hyvin. Ja totisesti,
ellei elämällä olisi mitään tarkoitusta ja minun täytyisi valita
mielettömyys, niin olisi tämä minulle valittavaksi arvokkain
mielettömyys.

Nyt ymmärrän selvästi, mitä kerran etsittiin ennen kaikkea, kun
etsittiin hyveen opettajia. Hyvää unta etsittiin itselleen ja
unikkokukkaisia hyveitä sen lisäksi!

Kaikille näille ylistetyille viisaille, jotka opetusistuimilla
istuivat, oli viisaus unta ilman unennäköjä: he eivät tunteneet
mitään parempaa elämän tarkoitusta.

Onpa vielä tänäkin päivänä muutamia sellaisia kuin tämä hyveen
saarnaaja, eikä aina niin rehellisiä: mutta heidän aikansa on ohi.
Eivätkä he enää kauankaan seiso: siinä he jo makaavat.

Autuaat ovat nämä uneliaat: sillä kohta he torkahtavat uneen. --

Näin puhui Zarathustra.



Tuonpuoleisten odottajista.


Kerran heitti Zarathustrakin uskonsa tuolle puolen ihmistä, kuten
kaikki tuonpuoleisten odottajat. Kärsivän ja kidutetun jumalan työltä
näytti minusta silloin maailma.

Unelta näytti minusta silloin maailma, ja jumalan runoelmalta;
värilliseltä savulta jumalallisesti tyytymättömän silmissä.

Hyvä ja paha ja halu ja kärsimys ja Minä ja Sinä värilliseltä savulta
näytti se minusta luovissa silmissä. Kääntää katseensa itsestään
tahtoi luoja -- silloin loi hän maailman.

Juopunut ilo on kärsivälle kääntää katseensa kärsimyksestään ja
kadottaa itsensä. Juopuneelta ilolta ja itsensä-kadottamiselta tuntui
minusta kerran maailma.

Tämä maailma, ikuisesti epätäydellinen, ikuisen ristiriidan kuva ja
epätäydellinen kuva -- juopunut ilo epätäydelliselle luojalleen: --
sellaiselta tuntui minusta kerran maailma.

Senvuoksi heitin minäkin kerran uskoni tuollepuolen ihmistä, kuten
kaikki tuonpuoleisten odottajat. Tuollepuolen ihmistäkö todellakin?

Oi, veljet, tuo jumala, jonka minä loin, oli ihmistyötä ja
-hulluutta, kuten kaikki jumalat!

Ihminen hän oli, ja ainoastaan vaivainen osa ihmistä ja Minua: omasta
tuhkastani ja hehkustani nousi se eteeni, tuo kummitus. Ja totisesti!
ei se tullut luokseni tuonpuolisuudesta!

Mitä tapahtui, veljeni? Minä voitin itseni, kärsivän itseni, kannoin
oman tuhkani vuorille, kirkkaan liekin löysin minä itselleni. Ja
katso! Silloin pakeni kummitus luotani!

Kärsimys olisi minulle nyt ja tuska terveeksitulleelle uskoa
sellaisia kummituksia: kärsimys olisi se minulle nyt ja alennus. Näin
puhun minä tuonpuoleisten odottajille.

Kärsimys se oli ja kykenemättömyys -- ne loivat kaikki tuonpuoleiset
maailmat; ja tuo onnen lyhyt mielettömyys, jota ainoastaan enimmän
kärsivä tuntee.

Väsymys, joka yhdellä hyppäyksellä tahtoo loppuun,
kuolonhyppäyksellä, poloinen, taitamaton väsymys, joka ei edes tahdo
enää tahtoa: se loi kaikki jumalat ja tuonpuoleiset maailmat.

Uskokaa minua, veljeni! Ruumis se oli, joka ruumiista oli
epätoivoissaan, -- hullautuneen hengen sormilla se haparoi
perimmäisiä seiniä.

Uskokaa minua, veljeni! Ruumis se oli, joka maasta oli
epätoivoissaan, -- se kuuli olemassaolon vatsan puhuvan itselleen.

Ja silloin se tahtoi iskeä päänsä perimmäisten seinäin läpi, eikä
ainoastaan päätään, -- ja yli "tuohon maailmaan".

Mutta "tuo maailma" on hyvin kätketty ihmiseltä, tuo ihmisetön,
epäinhimillinen maailma, joka on taivaallinen ei-mikään; ja
olemassaolon vatsa ei puhu lainkaan ihmiselle, muutoin kuin ihmisenä.

Totisesti, vaikeata todistaa on kaikki oleminen ja vaikeata saada
puhumaan. Sanokaa minulle, veljet, eikö ihmeellisin kaikista olioista
ole yhä vielä parhaiten todistettu?

Niin, tuo Minä ja Minän ristiriita ja sekasorto puhuu vielä
rehellisimmin olemisestaan, tuo luova, tahtova, arvioiva Minä, joka
on olioiden mitta ja arvo.

Ja tuo rehellisin oleminen, Minä -- se puhuu ruumiista, ja se
tahtoo vielä ruumista, silloinkin kun se runoilee ja haaveksii ja
liihoittelee murtunein siivin.

Yhä rehellisemmin se oppii puhumaan, tuo Minä: ja mitä enemmän se
oppii, sitä enemmän se löytää sanoja ja kunniaa ruumiille ja maalle.

Uuden ylpeyden opetti minulle Minäni, sen opetan minä ihmisille: ei
enää pistää päätään taivaallisten asiain hietaan, vaan kantaa sitä
vapaana, maallista päätä, joka luo maan tarkoituksen!

Uuden tahdon opetan minä ihmisille: tahtoa sitä tietä, jota ihminen
on umpimähkään kulkenut, ja kutsua sitä hyväksi eikä enää hiipiä
siltä pois, kuten sairaat ja kuolevat!

Sairaita ja kuolevia ne olivat, jotka halveksivat ruumista ja maata
ja keksivät taivaallisen maansa ja lunastavat verenpisarat: mutta
vielä nämäkin suloiset ja synkät myrkyt he ottivat ruumiista ja
maasta!

Kurjuuttaan he tahtoivat paeta, ja tähdet olivat heille liian
kaukana. Silloin huokasivat he: "Oi jospa olisi taivaallisia teitä,
joita myöten saattaisi hiipiä toiseen olemiseen ja onneen!" --
silloin keksivät he itselleen salatiensä ja veriset juomansa!

Ruumiistaan ja tästä maasta luulivat he nyt päässeensä irti, nuo
kiittämättömät. Kuitenkin, ketä heidän oli kiittäminen irtipääsynsä
kouristuksesta ja riemusta? Ruumistaan ja tätä maata.

Lempeä on Zarathustra sairaille. Totisesti, hän ei suutu heidän
tapaansa lohduttaa itseään ja olla kiittämättömiä. Kunpa he tulisivat
terveiksi ja voittavaisiksi ja loisivat itselleen korkeamman ruumiin!

Ei suutu Zarathustra myöskään terveeksitulleelle, jos hän katselee
hellästi uskoaan ja sydänyöllä hiipien kiertää jumalansa hautaa:
mutta sairaudeksi ja sairaaksi ruumiiksi jäävät minulle hänen
kyyneleensäkin vielä.

Paljon sairaloisia oli aina niiden joukossa, jotka runoilevat ja ovat
jumalisia; raivoisasti he vihaavat tietäväistä ja tuota hyveistä
nuorinta, jonka nimi on: rehellisyys.

Taakse he katsovat alati kohti pimeitä aikoja: silloin tosiaan
oli harhaluulo ja usko toista; raivo järkeä vastaan oli
jumalankaltaisuutta, ja epäily syntiä.

Liian hyvin minä tunnen nämä jumalankaltaiset: he tahtovat, että
heihin uskottaisiin ja että epäily olisi synti. Liian hyvin tiedän
myöskin, mihin he itse parhaiten uskovat.

Totisesti, eivät tuonpuoleisiin maailmoihin ja lunastaviin
verenpisaroihin: vaan ruumiiseen uskovat hekin parhaiten ja heidän
oma ruumiinsa on heille "olio itsessään".

Mutta sairaloinen olio on se heille: ja mielellään he ryömisivät
nahkastaan. Senvuoksi kuuntelevat he kuoleman saarnaajia ja
saarnaavat itse tuonpuoleisista maailmoista.

Kuunnelkaa mieluummin, veljeni, terveen ruumiin ääntä: rehellisempi
ja puhtaampi ääni se on.

Rehellisemmin puhuu ja puhtaammin terve ruumis, täydellinen ja
oikeinmuodostunut: ja se puhuu maan tarkoituksesta. --

Näin puhui Zarathustra.



Ruumiin halveksijoista.


Ruumiin halveksijoille tahdon sanani sanoa. En tahdo, että he
oppisivat uudelleen ja opettaisivat uudelleen toisille, vaan että
sanoisivat jäähyväiset omalle ruumiilleen ja niin vaikenisivat.

"Ruumista olen minä ja sielua" -- niin puhuu lapsi. Ja miksi ei
puhuttaisi kuten lapset puhuvat?

Mutta herännyt, tietävä sanoo: Ruumista olen minä kokonaan enkä
mitään muuta; ja sielu on vain nimitys jollekin, mitä on ruumiissa.

Ruumis on suuri järki, moninaisuus, jolla on yksi aisti, sota ja
rauha, lauma ja paimen.

Ruumiisi työkalu on pieni järkesikin, veljeni, jota sinä "hengeksi"
kutsut, suuren järkesi pieni työ- ja leikkikalu.

"Minä", sanot sinä ja olet ylpeä tästä sanasta. Mutta suurempi on --
johon et tahdo uskoa -- ruumiisi ja sen suuri järki: se ei sano Minä,
vaan tekee Minän.

Mitä aisti havaitsee, mistä henki pääsee tietoon, sillä ei ole
loppuaan milloinkaan itsessänsä. Mutta aisti ja henki tahtoisivat
saada sinut uskomaan, että he ovat kaikkien olioiden loppu: niin
turhamaisia ne ovat.

Työ- ja leikkikaluja ovat aisti ja henki: niiden takana on vielä
Itse. Aistien silmillä etsii myöskin Itse, hengen korvilla sekin
kuuntelee.

Alati kuuntelee Itse ja hakee: se vertailee, pakottaa, valloittaa,
hävittää. Se hallitsee ja on Minänkin hallitsija.

Ajatustesi ja tunteittesi takana, veljeni, on mahtava valtias,
tuntematon viisas -- hänen nimensä on Itse. Ruumiissasi hän asuu,
ruumiisi hän on.

Enemmän on järkeä ruumiissasi kuin parhaimmassa viisaudessasi.
Ja kuka oikeastaan tietää, mihin ruumiisi tarvitsee parhaimman
viisautesi?

Sinun Itsesi nauraa Minällesi ja sen ylpeille hypyille. "Mitä ovat
nämä ajatuksen hypyt ja lentelyt olevinaan?" sanoo se itselleen.
Kiertotie minun päämaaliini. Minä olen Minän talutusnuora ja hänen
käsite-kupliensa puhaltaja.

Itse sanoo Minälle: "tunne tuskaa tässä!" Ja silloin se kärsii ja
ajattelee, miten se pääsisi kärsimästä -- ja juuri sitävarten sen
tulee ajatella.

Itse sanoo Minälle: "tässä tunne iloa!" Silloin se iloitsee ja
ajattelee, miten se usein iloitsisi uudelleen ja juuri sitävarten sen
tulee ajatella.

Ruumiin halveksijoille tahdon sanan sanoa. Että he halveksivat, se
on heidän kunnioituksensa. Mikä on se, joka loi kunnioituksen ja
halveksimisen ja arvon ja tahdon?

Luova Itse loi itselleen kunnioituksen ja halveksimisen, se loi
itselleen ilon ja kärsimyksen. Luova ruumis loi itselleen hengen
tahtonsa kädeksi.

Vielä hulluudessanne ja halveksimisessanne, te ruumiin halveksijat,
palvelette te Itseänne. Minä sanon teille: teidän Itsenne itse tahtoo
kuolla ja kääntyy poispäin elämästä.

Ei se enää jaksa sitä, mitä se ennen kaikkea tahtoo: luoda itseänsä
ylempää. Sitä tahtoo se ennen kaikkea, se on sen koko kaipuu.

Mutta liian myöhäksi on sille käynyt nyt luoda: senvuoksi tahtoo
teidän Itsenne käydä perikatoon, te ruumiin halveksijat.

Perikatoon tahtoo käydä teidän Itsenne, ja senvuoksi teistä tuli
ruumiin halveksijoita! Sillä ette te enää kykene luomaan itseänne
ylempää.

Ja senvuoksi te suututte nyt elämään ja maahan. Itsetiedoton kateus
on teidän halveksimisenne kierossa katseessa.

Minä en kulje teidän tietänne, te ruumiin halveksijat! Te ette ole
siltoja yli-ihmiseen! --

Näin puhui Zarathustra.



Riemuista ja intohimoista.


Veljeni, jos sinulla on hyve, ja se on sinun hyveesi, niin ei se ole
sinulla yhteisenä kenenkään kanssa.

Tosin, sinä tahdot antaa sille nimen ja sitä hyväellä; tahdot
nipistää sitä korvasta ja kujeilla hänen kanssaan ratoksesi.

Ja katso! Nyt sen nimi on yhteisenä sinulle ja kansalle ja sinä
olet hyveinesi tullut kansaksi ja laumaksi! Paremmin sinä tekisit
sanoessasi: "sanomaton on ja nimetön se, mikä tekee sieluni tuskan ja
suloisuuden ja on vielä sisälmysteni nälkäkin."

Olkoon hyveesi liian korkea nimien tuttavallisuuteen: ja jos sinun
täytyy puhua siitä, niin älä häpeä änkyttää siitä.

Siis puhu ja änkytä näin: tämä on minun hyväni, sitä minä rakastan,
näin miellyttää se minua täydellisesti, ainoastaan näin tahdon minä
hyvää.

En tahdo sitä jumalan-lakina, en tahdo sitä ihmiskäskynä enkä
-tarpeena: ei sen tule olla minulle tienviittana ylimaailmoihin ja
paratiiseihin.

Maallinen hyve on se, mitä rakastan: vähän on siinä viisautta, ja
kaikkein vähimmän kaikkien järkeä.

Mutta tämä lintu rakensi minun tyköni pesänsä: senvuoksi rakastan
ja hellin minä sitä, -- nyt se istuu minun tykönäni kultaisilla
munillaan.

Näin tulee sinun änkyttää ja hyvettäsi ylistää.

Kerran sinulla oli intohimoja ja sinä kutsuit niitä pahoiksi. Mutta
nyt sinulla on vain hyveesi jäljellä: ne kasvoivat intohimoistasi.

Korkeimman päämaalisi panit näiden intohimojen sydämelle: silloin
tulivat ne hyveiksesi ja riemuiksesi.

Ja olitpa sitten vaikka äkkipikaisten sukua tai hekumallisten tai
uskonkiihkoisten tai kostonhimoisten:

Lopulta tulivat kaikki intohimosi hyveiksi ja perkeleesi enkeleiksi.

Kerran oli sinulla villejä koiria kellarissasi: mutta lopulta
muuttuivat ne linnuiksi ja suloisiksi laulajiksi.

Myrkyistäsi keitit sinä palsamisi; lehmääsi Murhetta sinä lypsit --
nyt juot hänen utareensa makeata maitoa.

Eikä mitään pahaa kasva sinusta tämänkoommin, ei edes sitä pahaa,
joka kasvaa hyveittesi taistelusta.

Veljeni, jos sinulla on onni, niin on sinulla yksi ainoa hyve eikä
enempää: niin käyt sinä helpommin yli sillan.

Kunniakasta on omistaa monta hyvettä, mutta vaikea osa se on; ja moni
läksi erämaahan ja surmasi itsensä, koska hän väsyi olemaan hyveiden
taisteluna ja taistelutantereena.

Veljeni, onko sota ja taistelu pahaa? Mutta välttämätöntä on tämä
paha, välttämätöntä on kateus ja epäluulo ja solvaaminen hyveittesi
kesken.

Katso, miten jokainen hyveistäsi himoitsee korkeinta: se tahtoo
omakseen koko henkesi, jotta se olisi sen oma airut, se tahtoo
omakseen koko voimasi suuttumuksessa, vihassa ja rakkaudessa.

Kateellinen on jokainen hyve toiselleen, ja kauhea asia on kateus.
Hyveetkin voivat kateudesta joutua perikatoon.

Ketä kateuden lieskat ympäröivät, hän kääntää viimein, kuten
skorpiooni, itseään vastaan myrkytetyn vaapsen.

Oi, veljeni, etkö ole vielä milloinkaan nähnyt hyveen herjaavan
itseään ja pistävän itsensä kuoliaaksi?

Ihminen on jotakin, joka täytyy tulla voitetuksi: ja sentähden tulee
sinun rakastaa hyveitäsi --: sillä sinä joudut perikatoon niiden
kautta. --

Näin puhui Zarathustra.



Kalpeasta rikoksellisesta.


Te ette tahdo surmata, te tuomarit ja uhraajat, ennenkuin eläin
on nyökännyt? Katsokaa, kalpea rikoksellinen on nyökännyt: hänen
silmistään puhuu suuri ylenkatse.

"Minun Minäni on jotakin, joka täytyy tulla voitetuksi: Minäni on
minulle suuri ylenkatse ihmistä kohtaan": niin puhuu tämä silmä.

Että hän tuomitsi itsensä, se oli hänen korkein hetkensä: älkää
laskeko kohonnutta takaisin hänen alennukseensa!

Ei ole mitään lunastusta sille, joka itsestään niin kärsii, ei mitään
muuta kuin äkillinen kuolema.

Teidän surmatyönne, te tuomarit, tulee olla sääliä eikä mitään
kostoa. Ja kun te surmaatte, niin katsokaa, että te itse myös
vanhurskautatte elämän!

Siinä ei ole kylliksi, että te teette sovinnon sen kanssa jonka
surmaatte. Teidän murheenne olkoon rakkautta yli-ihmiseen: siten
vanhurskautatte te oman vielä-elämisenne! "Vihollinen" tulee teidän
sanoa, mutta ei "konna"; "sairas" tulee teidän sanoa, mutta ei
"roisto"; "hullu" tulee teidän sanoa, mutta ei "syntinen".

Ja sinä, punainen tuomari, jos tahtoisit sanoa ääneen, mitä kaikkea
jo ajatuksissa olet tehnyt: niin jokainen huutaisi: "Viekää pois tuo
saastainen, pois tuo myrkkymatelija!"

Mutta toista on ajatus, toista teko, toista teon kuva. Syyn pyörä ei
pyöri niiden välissä.

Eräs kuva teki tämän kalpean ihmisen kalpeaksi. Kykenevä hän oli
tekoonsa, kun hän sen teki: mutta sen kuvaa hän ei kestänyt,
silloinkun se oli tehty.

Alati näki hän nyt itsensä yhden teon tekijänä. Hulluudeksi kutsun
minä tätä: poikkeus muuttui hänelle olennaisuudeksi.

Viiva lumoaa kanan; teko, jonka hän teki, lumosi hänen poloisen
järkensä -- hulluudeksi teon _jälkeen_ kutsun minä tätä.

Kuulkaa, tuomarit! Vielä toinenkin hulluus on olemassa: ja se on
hulluus _ennen_ tekoa. Oi, ette te tunkeutuneet kylliksi syvälle
tähän sieluun!

Näin puhuu punainen tuomari: "Minkätähden murhasi tämä pahantekijä?
Hän tahtoi ryöstää." Mutta minä sanon teille: hänen sielunsa tahtoi
verta, ei ryöstöä: hän janosi veitsen onnea!

Mutta hänen poloinen järkensä ei ymmärtänyt tätä hulluutta ja sai
hänet houkutelluksi. "Mitä verestä! puhui se; etkö tahdo käyttää
tilaisuutta ainakin ryöstääksesi? Kostaaksesi?"

Ja hän kuunteli poloista järkeään: lyijynä lepäsi sen puhe hänen
päällään, -- senvuoksi ryösti hän murhatessaan. Hän ei tahtonut
hulluuttaan hävetä.

Ja nyt jälleen lepää hänen tekonsa lyijy hänen päällään, ja jälleen
on hänen poloinen järkensä niin jäykkä, niin hervaistu, niin raskas.

Jos hän voisi edes pudistaa päätään, niin taakkansa vierisi alas:
mutta kuka pudistaa tätä päätä?

Mitä on tämä ihminen? Joukko sairauksia, jotka hengen kautta leviävät
maailmaan: siellä he tahtoivat etsiä saalista.

Mitä on tämä ihminen? Kimppu kesyttömiä käärmeitä, jotka harvoin ovat
levossa keskenään, -- silloin he lähtevät pois kukin erikseen ja
etsivät saalista maailmasta.

Katsokaa tätä viheliäistä ruumista! Mitä hän kärsi ja kaipasi, sen
selitti tämä poloinen sielu itselleen -- hän selitti sen murhalliseksi
haluksi ja ahneudeksi veitsen onneen.

Se, joka nyt tulee sairaaksi, hänet yltää paha, joka nyt on pahaa:
pahaa hän tahtoo tehdä sillä, mikä tekee hänelle pahaa. Mutta toisia
aikoja on ollut ja toinen paha ja hyvä.

Kerran oli epäily pahaa ja tahto Itseen. Silloin tuli sairaasta
kerettiläinen ja noita: kerettiläisenä ja noitana hän kärsi ja tahtoi
tuottaa kärsimystä.

Mutta tätä ette tahdo ottaa korviinne: se vahingoittaa teidän
hyväänne, sanotte te minulle. Mutta mitä koskee minuun teidän hyvänne!

Paljon on hyvässänne sellaista, mikä minua iljettää, ja totisesti ei
sen paha. Miten toivoisinkaan, että sillä olisi hulluus, jonka kautta
se joutuisi perikatoon, kuten tämä kalpea rikoksellinen!

Totisesti, minä tahtoisin, että sen hulluuden nimi olisi totuus tai
uskollisuus tai vanhurskaus: mutta sillä on hyveensä elääkseen kauan
ja viheliäisessä tyytyväisyydessä.

Minä olen kaidepuu virran partaalla: tarttukoon minuun, ken minuun
tarttua voi! Mutta kainalosauvanne en minä ole. --

Näin puhui Zarathustra.



Lukemisesta ja kirjoittamisesta.


Kaikesta mitä kirjoitettu on, rakastan ainoastaan sitä, minkä joku
verellään kirjoittaa. Kirjoita verellä: ja sinä olet havaitseva, että
veri on henkeä.

Ei ole helppoa ymmärtää vierasta verta: minä vihaan lukevia
laiskureita.

Ken lukijan tuntee, hän ei tee enää mitään lukijan tähden. Vielä
vuosisata lukijoita -- ja itse henki on löyhkäävä.

Että jokainen saa oppia lukemaan, se ei turmele ajanmittaan yksin
kirjoittamista, vaan myöskin ajattelemisen.

Kerran oli henki jumala, sitten se tuli ihmiseksi ja nyt se tulee
vielä roskaväeksikin.

Ken verin kirjoittaa ja mietelausein, hän ei tahdo tulla luetuksi,
vaan opituksi ulkoa.

Lähin tie vuorilla käy huipulta huipulle, mutta sitävarten tulee
sinulla olla pitkät sääret. Mietelauseet olkoot huippuja: ja ne,
joille puhutaan, suuria ja korkeakasvuisia.

Ilma ohut ja puhdas, vaara lähellä ja henki täynnä iloista häijyyttä:
se sopii hyvin yhteen.

Minä tahdon pitää vuorenpeikkoja ympärilläni, sillä minä olen rohkea.
Rohkeus, joka peloittaa kummitukset pois, luo itselleen peikkoja, --
rohkeus tahtoo nauraa.

Ei ole minulla enää samoja tunteita kuin teillä: nuo pilvet, jotka
allani näen, nuo mustat ja raskaat, joille nauran, -- ne juuri ovat
teidän ukkospilviänne.

Te katselette ylös, kun kaipaatte korotusta. Ja minä katselen alas,
koska olen korotettu.

Kuka teistä voi yht'aikaa nauraa ja olla korotettu?

Ken korkeimmille vuorille nousee, hän nauraa kaikelle
murhe-näyttelemiselle ja murhetotisuudelle.

Suruttomiksi, ilkkuviksi, väkivaltaisiksi -- sellaisiksi tahtoo
meidät viisaus: hän on nainen ja rakastaa aina vain sotilasta.

Te sanotte minulle: "elämä on raskasta kantaa." Mutta mitävarten
teillä sitten on ylpeytenne aamupäivällä ja illalla nöyryytenne?

Elämä on raskasta kantaa: mutta älkää ottako sitä sitten niin
hentomielisesti. Me olemme kaikki tyyni kelpo kuorma-aaseja ja
aasittaria.

Mitä on meillä yhteistä ruusunterän kanssa, joka värisee siitä, että
kastepisara lepää sen ruumiilla?

Totta on: me rakastamme elämää, emme senvuoksi että olemme elämään,
vaan senvuoksi että olemme rakastamaan tottuneet.

Rakkaudessa on aina jotakin mieletöntä. Mutta mielettömyydessä on
aina myöskin jotakin järkeä.

Ja minustakin, joka olen elämälle suopea, tuntuu että perhoset ja
saippuakuplat ja heidänlaisensa ihmiset ovat niitä, jotka enimmän
tietävät onnesta.

Näiden keveiden mielettömien sirojen liikkuvien sielujen liihoittelu
-- se näky houkuttelee Zarathustran kyyneliin ja lauluihin.

Minä uskoisin ainoastaan sellaiseen jumalaan, joka taitaisi tanssia.

Ja kun näin perkeleeni, niin huomasin hänet vakavaksi,
mietiskeleväksi, syväksi, juhlalliseksi: se oli raskauden henki, --
hänen kauttaan sortuu kaikki kappaleet.

Ei vihalla, vaan naurulla surmataan. Ylös, surmatkaamme raskauden
henki!

Minä olen oppinut kävelemään: nyt lasken minä itseni valloilleen.
Minä olen oppinut lentämään: nyt en tahdo ensin saada sysäystä
päästäkseni paikoiltani.

Nyt minä olen kevyt, nyt minä lennän, nyt näen itseni allani, nyt
tanssii jumala minun kauttani. --

Näin puhui Zarathustra.



Vuorella kasvavasta puusta.


Zarathustran silmä oli nähnyt, että eräs nuorukainen karttoi häntä.
Ja kun hän eräänä iltana vaelsi yksin halki vuorien, jotka ympäröivät
sitä kaupunkia, jota kutsutaan "Kirjavaksi lehmäksi": katso,
silloin huomasi hän kulkiessaan tämän nuorukaisen istuvan puuta
vasten nojautuneena ja väsynein katsein silmäilevän alas laaksoon.
Zarathustra tarttui puuhun, jonka luona nuorukainen istui ja puhui
näin:

"Jos tahtoisin ravistaa tätä puuta käsilläni, niin en sitä voisi.

"Mutta tuuli, jota emme näe, hän kiduttaa ja taivuttaa sitä minne
tahtoo. Näkymättömät kädet meitä pahimmin taivuttavat ja kiduttavat."

Silloin nuorukainen nousi hämmästyneenä ja sanoi: "minä kuulen
Zarathustran äänen ja juuri ikään ajattelin häntä." Zarathustra
vastasi:

"Miksi sitä säikähdät? -- Mutta samoin on ihmisen laita kuin puunkin.

"Mitä ylemmäksi hän tahtoo korkeuteen ja kirkkauteen, sitä
voimakkaammin hänen juurensa pyrkivät maan sisään, alaspäin,
pimeyteen, syvyyteen, -- pahaan."

"Niin, pahaan! huusi nuorukainen. Miten on mahdollista, että löysit
sieluni?"

Zarathustra hymyili ja vastasi: "Useita sieluja ei löydä milloinkaan
-- muutoin, ellei niitä ensin keksi."

"Niin, pahaan!" huusi nuorukainen vielä kerran.

"Sinä sanoit totuuden, Zarathustra. En luota enää itseeni, senjälkeen
kuin olen alkanut tahtoa korkeuteen, eikä kukaan luota minuun enää,
-- mistä se johtuu?

"Minä muutun liian nopeasti: tämäpäiväni kumoo eiliseni. Noustessani
hyppään usein yli porrasvälien, sitä ei yksikään porras anna minulle
anteeksi.

"Jos olen ylhäällä, niin tunnen aina olevani yksin. Yksikään ei puhu
kanssani, yksinäisyyden kylmyys värisyttää minua. Mitä tekemistä
minulla sitten on korkeudessa?

"Ylenkatseeni ja kaipuuni kasvavat yhdessä; mitä korkeammalle kohoon,
sitä enemmän halveksin tuota kohoavaa. Mitä tekemistä hänellä sitten
on korkeudessa?

"Miten minä häpeän nousemistani ja hoipertelemistani! Miten pilkkaan
kiivasta huohotustani! Miten vihaan niitä, jotka lentävät! Miten
väsynyt olen korkeudessa!"

Tässä nuorukainen vaikeni. Ja Zarathustra silmäili puuta, jonka luona
he seisoivat, ja puhui näin:

"Tämä puu seisoo yksin täällä vuorella; se on kasvanut korkealle yli
ihmisten ja eläimien.

"Ja jos se tahtoisi puhua, niin ei sillä olisi ketään, joka sitä
ymmärtäisi: niin korkeaksi se on kasvanut.

"Nyt se odottamistaan odottaa, -- mitä se sitten odottaa? Se asuu
liian lähellä pilvien istuinta: se varmaan vartoo ensimäistä salamaa?"

Kun Zarathustra oli tämän sanonut, huusi nuorukainen tehden kiivaita
liikkeitä: "Niin, Zarathustra, totta puhut. Perikatoani minä halasin,
kun tahdoin korkeuteen, ja sinä olet se salama, jota minä varroin!
Katso, mitä olen minä enää, sittenkuin sinä meille ilmestyit?
_Kateus_ sinua kohtaan on se, joka on minut tuhonnut!" -- Niin puhui
nuorukainen ja itki katkerasti. Mutta Zarathustra kiersi käsivartensa
hänen ympärilleen ja vei hänet mukanaan pois.

Ja kun he olivat hetken kulkeneet yhdessä, alkoi Zarathustra puhua
näin sanoen:

Sydäntäni se viiltää. Paremmin kuin sanasi sanoo silmäsi minulle
vaarasi suuruuden.

Vielä et sinä ole vapaa, sinä _etsit_ vielä vapautta. Yli öitten
valvojaksi teki sinut etsimisesi ja liian valveutuneeksi.

Ylös vapaaseen korkeuteen sinä tahdot, tähtiä janoo sielusi. Mutta
sinun huonotkin viettisi janoovat vapautta. Villit koirasi tahtovat
vapauteen; himoiten ne haukkuvat kellarissaan, kun henkesi koettaa
murtaa kaikki vankeudet.

Vielä sinä olet mielestäni vanki, joka vapauttansa kuvailee: oi,
viisaaksi käy sellaisten vankien sielu, mutta myös kavalaksi ja
matalaksi.

Puhdistaa itsensä täytyy vielä hengeltäänkin vapautetun. Paljon
vankeutta ja hometta on vielä hänessä jäljellä: puhtaaksi täytyy
hänen silmänsäkin tulla.

Niin, minä tunnen vaarasi. Mutta rakkauteni ja toiveeni kautta minä
vannotan sinua: älä heitä rakkauttasi ja toivettasi!

Jaloksi tunnet vielä itsesi, ja jaloksi tuntevat sinut vielä nuo
toisetkin, jotka ovat sinulle nurjia ja luovat pahoja katseita.
Tiedä, että jalo on kaikkien tiellä.

Hyvienkin tiellä on jalo: ja vaikka he kutsuvatkin häntä hyväksi,
niin tahtovat he sillä vaan työntää hänet syrjään.

Uutta tahtoo jalo luoda ja uuden hyveen. Vanhaa tahtoo hyvä ja vanhan
säilymistä.

Mutta ei se ole jalon vaara, että hänestä saattaisi tulla hyvä, vaan
julkea, pilkkaaja, tyhjäksitekijä.

Oi, minä tunsin jaloja, jotka kadottivat korkeimman toiveensa. Ja
sitten pilkkasivat he kaikkia korkeita toiveita.

Sitten elivät he julkeasti hetken riemuissa ja tuolle puolen
päiväänsä he tuskin asettivat mitään päämaalia enää.

"Henki on myöskin hekumaa" -- niin he sanoivat. Silloin murtui heidän
henkensä siivet: nyt ryömii se ympäri ja kalvaa ja tahrii.

Kerran aikoivat he tulla sankareiksi: hekumoitsijoita he ovat nyt.
Mielikarvaudeksi ja kauhuksi on heille sankari.

Mutta rakkauteni ja toiveeni kautta minä vannotan sinua: älä heitä
sankaria sielustasi! Pidä korkein toiveesi pyhänä!

Näin puhui Zarathustra.



Kuoleman saarnaajista.


Kuoleman saarnaajia on olemassa: ja maa on täynnä sellaisia, joille
eroa elämästä on saarnattava.

Täynnä on maa tarpeettomia, turmelleet ovat elämän nuo
aivan-liian-monet. Kunpa heidät "iankaikkisella elämällä"
houkuteltaisiin pois tästä elämästä!

"Keltaisia": niin kutsutaan kuoleman saarnaajia tai: "mustia". Mutta
minä tahdon näyttää teille vielä toisenkin värisiä.

Tuolla ovat nuo hirvittävät, jotka käyvät petoeläin sisässään ja
joilla ei ole muuta valintaa kuin himot tai itsekidutus. Ja vielä
heidän himonsakin ovat itsekidutusta.

He eivät ole vielä tulleet edes ihmisiksi, nuo hirvittävät:
saarnatkoot he eroa elämästä ja lähtekööt itse matkoihinsa!

Tuolla ovat nuo sielultaan kalvetustautiset: tuskin he ovat
syntyneet, niin alkavat he jo kuolla ja halaavat väsymyksen ja
kieltäymyksen oppeja.

He tahtoisivat mielellään olla kuolleita, ja meidän tulisi kutsua
heidän tahtoansa hyväksi! Varokaamme, ettemme herätä näitä kuolleita
emmekä aukaise noita eläviä ruumisarkkuja!

Kohtaapa heidät sairas, tai vanhus tai ruumis; ja heti he sanovat:
"elämä on valheeksi osotettu!"

Mutta he ainoastaan ovat valhetta ja heidän silmänsä, joka näkee vain
nämä yhdet olemassaolon kasvot.

Raskaan alakuloisuuden sumussa ja himoiten pieniä sattumia, jotka
tuottaisivat kuoleman: näin odottavat he ja purevat hampaansa yhteen.

Tai myöskin: he hyökkäävät makeisten kimppuun ja pilkkaavat samalla
tätä lapsellisuuttaan: he takistauvat oljenkortiseensa elämää ja
pilkkaavat sitä, että vielä ovat oljenkorren varassa.

Heidän viisautensa kuuluu: "hullu se, joka jää elämään edelleen,
mutta niin hulluja me olemme! Ja se juuri onkin hulluinta elämässä!"
--

"Elämä on ainoastaan kärsimystä" -- niin sanovat toiset eivätkä
valhettele: niinpä pitäkää huoli sitten, että pääsette siitä! Pitäkää
sitten huoli siitä, että tuo elämä taukoo, joka on vain kärsimystä!

Ja näin kuulukoon siveytenne oppi: "sinun pitää itse kuolettaa
itsesi! Sinun pitää itse varastaa itsesi täältä pois!" "Hekuma on
syntiä -- sanovat yhdet, jotka kuolemaa saarnaavat --, vetäytykäämme
syrjään ja älkäämme siittäkö lapsia!"

"Synnyttäminen on vaivaloista -- sanovat toiset --, miksi enää
synnyttää? Synnytetään vain onnettomia!" Ja hekin ovat kuoleman
saarnaajia.

"Tarvitaan sääliä, -- sanovat kolmannet. Ottakaa pois, mitä minulla
on! Ottakaa pois, mitä minä olen! Sitä vähemmän minua elämä sitoo!"

Jos he olisivat sääliväisiä perinpohjin, niin he tekisivät
lähimmäiselleen elämän vastenmieliseksi. Olla pahoja -- se olisi
heidän oikea hyvyytensä.

Mutta he tahtovat päästä irti elämästä: mitä liikuttaa heitä, että he
kahleillaan ja lahjoillaan sitovat toisia vielä lujemmin! --

Ja tekin, joille elämä on ankaraa työtä ja levottomuutta: ettekö
ole hyvin väsyneitä elämään? Ettekö ole täysin kypsyneitä kuoleman
saarnalle?

Te kaikki, joille ankara työ on rakasta ja nopea, uusi, outo, --
te suoriudutte huonosti, teidän ahkeruutenne on pakoa ja tahtoa
unhoittaa itsensä.

Jos te enemmän uskoisitte elämään, niin antautuisitte vähemmin
hetkelle. Mutta teissä ei ole tarpeeksi sisällystä odottaaksenne --
eikä edes antautuaksenne laiskuuteen!

Kaikkialla kaikuu niiden ääni, jotka kuolemaa saarnaavat: ja maa on
täynnä sellaisia, joille kuolemaa on saarnattava.

Tai "iankaikkista elämää": se on minulle samantekevää, -- kun he vain
nopeasti lähtevät matkoihinsa! --

Näin puhui Zarathustra.



Sodasta ja sotaväestä.


Parhaimmilta vihollisiltamme me emme tahdo tulla säästetyiksi, emmekä
myös niiltä, joita perinpohjin rakastamme. Niinpä antakaa minun sanoa
teille totuus!

Veljeni sodassa! Minä rakastan teitä perinpohjin, minä olen ja olin
teidän vertaisenne, ja minä olen myös paras vihollisenne. Niinpä
antakaa minun sanoa teille totuus!

Minä tiedän sydämenne vihan ja kateuden. Te ette ole kyllin suuria
ollaksenne tuntematta vihaa ja kateutta. Niinpä olkaa sitten kyllin
suuria ollaksenne häpeämättä itseänne!

Ja ellette voi olla tiedon pyhimyksiä, niin olkaa ainakin sen
sotureita. He ovat sellaisen pyhyyden tovereita ja edelläkävijöitä.

Minä näen paljon sotamiehiä, kunpa näkisin paljon sotureita!
Yhtä-kaavaa on se puku, jota he kantavat: kunpa se ei olisi
yhdenkaavaista, minkä he sillä peittävät!

Teidän tulee olla sellaisia, joiden silmä etsii alati vihollista --
teidän vihollistanne. Ja muutamilla teistä on vihaa ensi silmäykseltä.

Omaa vihollistanne tulee teidän etsiä, omaa sotaanne tulee teidän
käydä ja omien aatteittenne puolesta! Ja jos aatteenne kärsii
tappion, tulee teidän rehellisyytenne siitäkin vielä huutaa voiton
riemua!

Teidän tulee rakastaa rauhaa välikappaleena uuteen sotaan. Ja lyhyttä
rauhaa enemmän kuin pitkää.

Teitä en neuvo työhön, vaan taisteluun. Teitä en neuvo rauhaan, vaan
voittoon. Olkoon työnne taistelua, rauhanne voittoa!

Vaieta voi ja istua hiljaa ainoastaan silloin, kun hallussa on nuoli
ja jousi: muutoin laverrellaan ja riidellään. Olkoon rauhanne voittoa!

Te sanotte, hyvä asia olkoon se, joka pyhittää itse sodankin? Minä
sanon teille: hyvä sota on se, joka jokaisen asian pyhittää.

Sota ja rohkeus ovat saaneet aikaan suurempia asioita kuin
lähimmäisrakkaus. Ei säälinne, vaan urhoollisuutenne on tähän saakka
pelastanut kovaonniset.

"Mikä on hyvää?" kysytte te. Olla urhoollinen on hyvää. Antakaa
pikkutyttöjen puhua: "hyvää on, mikä samalla on kaunista ja
liikuttavaa."

Teitä nimitetään sydämettömiksi: mutta teidän sydämenne on oikea, ja
minä rakastan sydämellisyytenne kainoutta. Te häpeätte vuokseanne ja
toiset häpeävät luodevettään.

Te olette rumia? Olkoon menneeksi, veljeni! Niinpä kietokaa
ympärillenne ylevyys, ruman vaippa!

Ja kun sielunne tulee suureksi, tulee se ylpeäksi ja ylevyydessänne
on pahuutta. Minä tunnen teidät.

Pahuudessa kohtaavat toisensa ylpeä ja heikko. Mutta he ymmärtävät
toisensa väärin. Minä tunnen teidät.

Teillä saa olla ainoastaan vihollisia, jotka herättävät vihaa, muttei
vihollisia, jotka herättävät halveksimista. Teidän tulee olla ylpeitä
vihollisestanne: silloin ovat vihollisenne menestykset teidänkin
menestyksiänne.

Kapinaannousu -- se on orjan ylhäisyyttä. Teidän ylhäisyytenne olkoon
kuuliaisuus! Itse teidän käskemisenne olkoon kuuliaisuutta!

Hyvästä soturista kaikuu "sinun täytyy" mieluisemmalta kuin "minä
tahdon". Ja kaiken, mikä teille on rakasta, tulee teidän vielä ensin
antaa käskeä itseänne.

Olkoon rakkautenne elämään rakkautta korkeimpaan toiveeseenne: ja
korkein toiveenne olkoon elämän korkein aate!

Mutta korkein aatteenne teidän tulee antaa minun käskeä itsellenne --
ja se kuuluu: ihminen on jotakin, joka täytyy tulla voitetuksi.

Niin eläkää kuuliaisuuden ja sodan elämäänne! Mitä on
kauan-elämisestä! Kuka sotilas tahtoo tulla säästetyksi!

Minä en säästä teitä, minä rakastan teitä perinpohjin, veljeni
sodassa! --

Näin puhui Zarathustra.



Uudesta epäjumalasta.


Paikka paikoin on vielä kansoja ja laumoja, ei kuitenkaan meillä,
veljeni: täällä on valtioita.

Valtio? Mikä se on? Hyvä! Nyt auki korvat, sillä nyt sanon teille
sanani kansojen kuolemasta.

Valtio on kylmimmän nimi kaikista kylmistä hirviöistä. Kylmästi se
valhetteleekin; ja tämä valhe matelee sen suusta: "Minä, valtio, olen
kansa".

Valhetta se on! Luovia ne olivat, jotka loivat kansat ja ripustivat
uskon ja rakkauden heidän ylleen: näin he palvelivat elämää.

Hävittäjiä ne olivat, jotka virittivät ansoja monille ja kutsuvat
niitä valtioksi: he ripustavat miekan ja sata himoa heidän ylleen.

Missä vielä on kansaa, siellä se ei ymmärrä valtiota, vaan vihataan
sitä kuin pahaa silmää ja syntiä tapoja ja oikeutta vastaan.

Tämän merkin annan minä teille: jokainen kansa puhuu omaa kieltään
hyvästä ja pahasta: sitä ei naapuri ymmärrä. Kielensä se keksi
itselleen tavoissa ja oikeudessa.

Mutta valtio valhettelee kaikilla kielillä hyvästä ja pahasta; ja
mitä ikänä se puhuu, sen se valhettelee -- mitä ikänä sillä on,
varastanut on se sen.

Väärää on kaikki valtiossa; varastetuin hampain se puree, tuo
purevainen. Väärät ovat yksin sen sisälmyksetkin.

Kieltensekoitus hyvästä ja pahasta: tämän merkin annan teille
merkiksi valtiosta. Totisesti, tahtoa kuolemaan merkitsee tämä
merkki! Totisesti, se kehottaa kuoleman saarnaajia!

Aivan liian monta syntyy: tarpeettomille keksittiin valtio!

Katsokaahan, miten se houkuttelee niitä luokseen, noita
aivan-liian-monia! Miten se niitä nielee ja pureskelee ja märehtii!

"Maan päällä ei ole mitään suurempaa kuin minä: jumalan järjestävä
sormi olen minä" -- näin mylvii hirviö. Eivätkä ainoastaan
pitkäkorvaiset ja lyhytnäköiset vaivu polvilleen!

Oi, vielä teihinkin, te suuret sielut, henkää se synkeitä valheitaan!
Oi, se vainuaa ilmi rikkaat sydämet, jotka mielellään tuhlaavat
itseään!

Niin, teidätkin se vainuaa ilmi, te vanhan jumalan voittajat!
Taistelussa te väsyitte, ja nyt palvelee väsymyksenne sittenkin uutta
epäjumalaa!

Sankareita ja ritareja se tahtoisi asettaa ympärilleen, tuo uusi
epäjumala! Mielellään paahtaa hän itseään hyvien omientuntojen
auringonpaisteessa, -- tuo kylmä hirviö!

Kaikki tahtoo se teille antaa, jos palvelette sitä, tuo uusi
epäjumala: näin ostaa se itselleen hyveenne loisteen ja ylväitten
silmienne katseen.

Houkutella se tahtoo teiltä noita aivan-liian-monia. Niin,
helvetillinen juoni täällä keksittiin, kuoleman hevonen, joka
jumalaisen kunnian koruissa kalisee!

Niin, kuolema monille keksittiin täällä, joka ylistää itseään
elämäksi: totisesti, ystävänteko kaikille kuoleman saarnaajille!

Valtioksi minä kutsun sitä, missä kaikki ovat myrkynjuojia, hyvät ja
huonot: valtioksi, missä kaikki kadottavat itsensä, hyvät ja huonot:
valtioksi, missä kaikkien pitkällisen itsemurhan nimi on -- "elämä".

Katsokaahan noita tarpeettomia! He varastavat itselleen keksijäin
työt ja viisaiden aarteet: sivistykseksi kutsuvat he varkauttaan ja
kaikki käy heille sairaudeksi ja rasitukseksi!

Katsokaahan noita tarpeettomia! Sairaita he ovat alati, he antavat
ylen sappeaan ja kutsuvat sitä sanomalehdeksi. He nielevät toinen
toisensa eivätkä voi edes sulattaa toisiaan.

Katsokaahan noita tarpeettomia! Rikkauksia he voittavat ja tulevat
siitä köyhemmiksi. Valtaa he tahtovat ja ensin vallan vääntöraudan,
paljon rahaa, -- nuo vähävaraiset!

Katsokaa, ne kapuavat, nuo notkeat apinat! He kapuavat toistensa yli
ja siten painavat toisensa alas liejuun ja syvyyteen.

Valtaistuimen luo tahtovat he kaikki: heidän mielettömyytensä
on se, -- ikäänkuin onni olisi valtaistuimella! Usein on liejua
valtaistuimella -- ja usein myös valtaistuin liejulla!

Mielettömiä he ovat minusta kaikki ja kapuavia apinoita ja liian
kuumia. Pahalle haisee heidän epäjumalansa, tuo kylmä hirviö: pahalle
haisevat he kaikki, nuo epäjumalanpalvelijat.

Veljeni, tahdotteko siis tukehtua heidän kitojensa ja halujensa
höyryihin? Ennemmin särkekää ikkunat ja hypätkää ulos!

Väistykää toki tuon pahan hajun tieltä! Vetäytykää toki pois noiden
tarpeettomien epäjumalanpalveluksesta!

Väistykää toki tuon pahan hajun tieltä! Vetäytykää pois noiden
ihmisuhrien savusta!

Vapaana on maa vielä nytkin suurille sieluille. Tyhjänä on vielä moni
istuin yksineläjille ja kaksineläjille, ja hiljaisten merien tuoksu
leyhyy niiden ympärillä.

Vapaana on vielä suurille sieluille vapaa elämä. Totisesti, ken vähän
omistaa, hän on sitä vähemmän omistettu: ylistetty olkoon pieni
köyhyys!

Siellä, missä valtio lakkaa, siellä vasta alkaa ihminen, joka ei ole
tarpeeton: siellä alkaa välttämättömän laulu, vain kerran soipa ja
korvaamaton sävel.

Siellä, missä valtio _lakkaa_, -- katsokaa toki sinne, veljeni!
Ettekö näe sateenkaarta ja yli-ihmisen siltoja? --

Näin puhui Zarathustra.



Torin kärpäsistä.


Pakene, ystäväni, yksinäisyyteesi! Minä näen sinut suurten miesten
melun huumaamana ja pienten lävistelemänä vaapsillaan.

Arvokkaasti metsä ja kallio osaavat kanssasi vaieta. Ole jälleen
sen puun kaltainen, jota rakastat, tuon leveäoksaisen: hiljaa ja
kuunnellen se meren yllä riippuu.

Missä yksinäisyys taukoo, siellä alkaa tori; ja missä tori alkaa,
siellä alkaa myös suurten näyttelijäin melu ja myrkyllisten kärpästen
surina.

Maailmassa eivät parhaimmat asiat kelpaa vielä mihinkään ilman että
joku ne ensin esittää: suuriksi miehiksi kansa kutsuu näitä esittäjiä.

Vähän ymmärtää kansa suurta, se on: luovaa. Mutta kaikkia suurten
asiain esittäjiä ja näyttelijöitä se tajuaa.

Uusien arvojen keksijäin ympäri pyörii maailma: näkymättömästi se
pyörii. Mutta näyttelijäin ympäri pyörii kansa ja maine: sellainen on
"maailman meno."

Henkeä on näyttelijällä, vähän kuitenkin hengen omaatuntoa. Alati hän
uskoo siihen, jolla hän vahvimmin saa toiset uskomaan, -- uskomaan
_itseensä_!

Huomenna hänellä on uusi usko ja ylihuomenna uudempi. Kerkeät aistit
hänellä on, kuten kansalla, ja vaihtelevat säät.

Heittää kumoon -- se on hänestä: todistaa. Tehdä hulluksi -- se on
hänestä: vakuuttaa. Ja veri on hänestä kaikkein paras syy.

Totuutta, joka vain herkkiin korviin hiipii, kutsuu hän valheeksi
ja ei-miksikään. Totisesti, hän uskoo vain jumaliin, jotka pitävät
suurta melua maailmassa!

Täynnä meluavia ilvehtijöitä on tori -- ja kansa kerskuu suurista
miehistään: he ovat heille hetken herroja.

Mutta hetki ahdistaa heitä: niin he ahdistavat sinua. Ja sinultakin
he tahtovat myöntöä tai kieltoa. Voi, sinä tahdot istuimesi
puolesta- ja vastaanolemisen välille asettaa.

Älä ole kateellinen noille ehdottomille ja tungettelevaisille, sinä
totuuden rakastaja! Ei totuus tarttunut vielä milloinkaan ehdottoman
käsivarteen.

Näiden äkillisten tähden käy takaisin varmuuteesi: ainoastaan torilla
käydään kimppuun myöntöä tai kieltoa kysymällä.

Hitaita ovat kaikkien syvien kaivojen elämykset: kauan täytyy heidän
odottaa ennenkuin tietävät, mitä heidän syvyyteensä putosi.

Toria ja mainetta pakenee kaikki suuri: kaukana turulta ja maineesta
asuivat ammoisista ajoista uusien arvojen keksijät.

Pakene, ystäväni, yksinäisyyteesi: minä näen sinut myrkyllisten
kärpästen pistämänä. Pakene sinne, missä raaka, väkevä tuuli puhaltaa!

Pakene yksinäisyyteesi! Sinä elit liian lähellä pieniä ja
viheliäisiä. Pakene heidän näkymätöntä kostoaan! Sinua kohtaan he
eivät ole mitään muuta kuin kostoa.

Älä kohota enää kättä heitä vastaan! Lukemattomat he ovat, eikä sinun
tehtäväsi ole olla kärpäsläpsänä.

Lukemattomat nuo pienet ja viheliäiset ovat; ja monen ylvään
rakennuksen veivät pelkät sadepisarat ja rikkaruohot perikatoon.

Sinä et ole mikään kivi, mutta monet pisarat ovat tehneet sinut jo
ontoksi. Halkeava sinä olet kerran ja rapeutuva monista pisaroista.

Myrkyllisten kärpästen uuvuttamana minä näen sinut, verille
raavittuna näen sinut sadasta kohden; ja sinun ylpeytesi ei tahdo
edes suuttua.

Verta tahtoivat he sinusta kaikessa viattomuudessa, verta himoitsevat
heidän verettömät sielunsa -- ja he pistävät senvuoksi kaikessa
viattomuudessa.

Mutta sinä syvä, sinä kärsit liian syvästi pienistäkin haavoista; ja
ennenkuin vielä olit parantunut, matoivat jo samat myrkkymatelijat
jälleen kätesi yli.

Liian ylpeä sinä olet surmaamaan näitä herkuttelijoita. Mutta ole
varuillasi, ettei kohtaloksesi tule kantaa kaikkea niiden myrkyllistä
vääryyttä!

Ylistykselläänkin he surisevat ympärilläsi: tungettelevaisuutta on
heidän ylistyksensä. He tahtovat ihosi ja veresi läheisyyttä.

He imartelevat sinua kuin jumalaa tai perkelettä; he vinkuvat
edessäsi kuten jumalan tai perkeleen edessä. Mitä siitä?
Imartelijoita he ovat ja vinkujia, eivätkä sen enempää.

Usein tekeytyvät he myös sinulle rakastettaviksi. Mutta se oli alati
pelkurien viisautta. Niin, pelkurit ovat viisaita!

He mietiskelevät sinusta paljon ahtaalla sielullaan, arveluttava
sinä olet heille alati. Kaikki, josta paljon mietiskellään, käy
arveluttavaksi.

He rankaisevat sinua kaikista hyveistäsi. Perinpohjin he antavat
sinulle anteeksi vain -- hairahduksesi.

Koska olet lempeä ja mieleltäsi hurskas, niin sinä sanot: "viattomia
he ovat pieneen olemassaoloonsa." Mutta heidän ahdas sielunsa
ajattelee: "Rikosta on kaikki suuri olemassaolo."

Silloinkin kun olet heille lempeä, tuntevat he, että heitä halveksit;
ja he palkitsevat sinulle hyväntyösi tekemällä sinulle salassa pahaa.

Sinun sanaton ylpeytesi on heille aina vastenmielistä; he
riemuitsevat, jos sinä kerran olet kyllin vaatimaton ollaksesi
turhamainen.

Sen, mistä ihmisessä pääsemme tietoon, sen viritämme hänessä myös
tuleen. Niinpä kavahda itseäsi pienistä!

Sinun edessäsi he tuntevat itsensä pieniksi, ja heidän alhaisuutensa
kiiluu ja hehkuu sinua vastaan näkymättömässä kostossa.

Etkö huomannut, miten usein he kävivät äänettömiksi, kun astuit
heidän joukkoonsa, ja miten heidän voimansa jätti heidät kuin savu
sammuvan tulen?

Niin, ystäväni, lähimmäistesi paha omatunto sinä olet: sillä he eivät
ole sinun arvoisiasi. Siksi he vihaavat sinua ja imisivät mielellään
sinun vertasi.

Sinun lähimmäisesi tulevat aina olemaan myrkyllisiä kärpäsiä;
sen, mikä suurta on sinussa, -- sen juuri täytyy tehdä heidät
myrkyllisemmiksi ja yhä kärpäsmäisemmiksi.

Pakene, ystäväni, yksinäisyyteesi ja sinne, missä raaka, väkevä tuuli
puhaltaa! Ei ole sinun tehtäväsi olla kärpäsläpsänä. --

Näin puhui Zarathustra.



Siveydestä.


Minä rakastan metsää. Kaupungeissa on inhoittavaa elää: siellä on
liian paljon kiimaisia.

Eikö ole parempi joutua murhamiehen käsiin kuin kiimaisen naisen
uniin?

Mutta katsokaa toki noita miehiä: heidän silmänsä sen sanoo -- he
eivät tiedä mitään parempaa maan päällä kuin maata naisen vieressä.

Liejua on heidän sielunsa pohjassa; ja voi, jos heidän liejullaan on
vielä henkikin!

Kunpa edes olisitte täydellisiä kuin eläimet! Mutta eläimeen kuuluu
viattomuus.

Neuvonko minä teitä kuolettamaan aistejanne? Minä neuvon teitä
aistien viattomuuteen.

Neuvonko minä teitä siveyteen? Siveys on muutamilla hyve, mutta
monilla miltei pahe.

Nämä tosin pidättäytyvät: mutta narttu aistillisuus vilkuu
kateellisesta kaikesta, mitä he tekevät.

Vielä heidän hyveittensä huipullekin ja aina lämmöttömään henkeenkin
saakka seuraa heitä tämä eläin ja sen rauhattomuus.

Ja miten nöyrästi narttu aistillisuus osaa kerjätä itselleen
hiukkasen henkeä, kun lihapala siltä kielletään.

Te rakastatte murhenäytelmiä ja kaikkea, mikä sydäntä järkyttää?
Mutta minä olen epäluuloinen narttuanne kohtaan.

Teillä on liian julmat silmät ja himokkaasti te etsitte katseillanne
kärsiviä. Eikö ole vain teidän hekumanne pukeutunut valhepukuun
nimittäen itsensä sääliksi?

Ja tämän vertauksen annan myös teille: useat, jotka tahtoivat ajaa
ulos perkeleensä, menivät silloin itse sikoihin.

Kenestä siveys tuntuu raskaalta, häntä on neuvottava jättämään
se: ettei se tulisi tieksi helvettiin -- se on sielun liejuksi ja
kiimaksi.

Puhunko likaisista asioista? Se ei ole minulle pahinta.

Ei astu tietäväinen vastenmielisesti totuuden veteen jos se on
likaista, vaan jos se on matalaa.

Totisesti, sellaisia on, jotka ovat siveellisiä perinpohjin: he ovat
sydämeltään lempeämpiä, he nauravat mieluummin ja useammin kuin te.

He nauravat siveydellekin ja kysyvät: "mitä on siveys!

"Eikö siveys ole hulluutta? Mutta tämä hulluus tuli luoksemme emmekä
me hänen luokseen.

"Me tarjosimme tälle vieraalle majan ja sydämen: nyt hän asuu
luonamme, -- viipyköön hän niin kauan kuin häntä haluttaa!"

Näin puhui Zarathustra.



Ystävästä.


"Alati on luonani yksi liikaa" -- näin ajattelee erakko. "Alati yksi
kertaa yksi -- se tekee ajanmittaan kaksi!"

Minä ja Minuni ovat alati liian kiihkeässä keskustelussa: miten
kestää sitä, ellei olisi ystävää?

Alati on erakolle ystävä kolmas: kolmas on koho, joka estää
keskustelun noiden kahden välillä vajoamasta syvyyteen.

Oi, liian paljon syvyyksiä on kaikille erakoille. Siksi he niin
kaipaavat ystävää ja hänen korkeuttaan.

Meidän uskomme toisiin ilmaisee, missä mielellämme uskoisimme
itseemme. Meidän kaipuumme ystävään on ilmiantajamme.

Ja usein tahdotaan rakkaudella vain sivuuttaa kateus. Ja usein
hyökätään kimppuun ja hankitaan vihollinen, jotta oma alttius
hyökkäyksille pysyisi salassa.

"Ole ainakin viholliseni!" -- niin puhuu todellinen kunnioitus, se,
joka ei uskalla pyytää ystävyyttä.

Jos tahdotaan omistaa ystävä, niin täytyy myöskin tahtoa käydä
sotaa hänen puolestaan: ja käydäkseen sotaa, täytyy myös osata olla
vihollinen.

Ystävässään tulee myöskin vihollista kunnioittaa. Voitko lähestyä
ystävääsi häneen liittymättä?

Ystävässään tulee omistaa parhain vihollisensa. Sinun tulee olla
sydämelläsi häntä lähinnä, kun häntä vastustat.

Sinä et tahdo ystäväsi edessä kantaa mitään pukua? Ystäväsi kunnia se
on oleva, että annat itsesi hänelle sellaisena kuin olet? Mutta hän
toivottaa sinut senvuoksi hiiteen!

Ken ei tee itsestään mitään salaisuutta, hän nostaa pahaa verta: niin
suuresti teillä on syytä pelätä alastomuutta! Niin, jos te olisitte
jumalia, silloin te saisitte hävetä vaatteitanne!

Sinä et voi kyllin kauniiksi itseäsi ystävällesi koristaa: sillä
sinun tulee olla hänelle nuoli ja kaipuu yli-ihmiseen.

Joko olet nähnyt ystäväsi nukkuvan, -- niin että olisit huomannut,
minkä näköinen hän on? Millaiset toki muutoin ovat ystäväsi kasvot?
Omat kasvosi ne ovat karkeassa ja puutteellisessa kuvastimessa.

Joko olet nähnyt ystäväsi nukkuvan? Eikö sinua kauhistuttanut, että
ystäväsi on sen näköinen? Oi, ystäväni, ihminen on jotakin, joka
täytyy tulla voitetuksi.

Ymmärtämisessä ja vaikenemisessa on ystävä oleva mestari: et sinä
kaikkea saa tahtoa nähdä. Sinun unesi on ilmaiseva, mitä ystäväsi
valveillaan tekee.

Ymmärtäminen olkoon säälisi: jotta ensin saisit tietää, tahtooko
ystäväsi sääliä. Ehkä hän rakastaa sinussa murtumatonta silmää ja
iäisyyskatsetta.

Sääli ystävää kohtaan kätkeytyköön kovaan kuoreen, hampaan olet
katkaiseva sitä purressasi. Niin on sillä oleva hienoutensa ja
sulonsa.

Oletko puhdas ilma ja yksinäisyys ja leipä ja lääke ystävällesi?
Moni ei saata katkoa omia kahleitaan ja kuitenkin hän on ystävälleen
vapauttaja.

Oletko sinä orja? Silloin et voi olla ystävä. Oletko tyranni? Silloin
sinulla ei voi olla ystäviä.

Liian kauan on naisessa ollut orja ja tyranni kätkeytyneenä.
Sentähden nainen ei ole vielä ystävyyteen mahdollinen: hän tuntee
ainoastaan rakkauden.

Naisen rakkaudessa on vääryyttä ja sokeutta kaikkea sitä kohtaan,
mitä hän ei rakasta. Ja naisen ymmärtäväisessäkin rakkaudessa on yhä
vielä hyökkäystä ja salamaa ja yötä valon rinnalla.

Vielä ei nainen ole ystävyyteen mahdollinen: kissoja ovat naiset yhä
vielä ja lintuja. Tai, parhaimmassa tapauksessa, lehmiä.

Vielä ei nainen ole ystävyyteen mahdollinen. Mutta sanokaa minulle,
miehet, kuka sitten teistä on ystävyyteen mahdollinen?

Voi teidän viheliäisyyttänne, te miehet, ja teidän sielunne
itaruutta! Niin paljon kuin te annatte ystävälle, sen tahdon minä
antaa viholliselleni, enkä ole siitä tuleva köyhemmäksi.

Toveruutta on olemassa: kunpa olisi olemassa ystävyyttä! --

Näin puhui Zarathustra.



Tuhannesta ja yhdestä päämaalista.


Monta maata näki Zarathustra ja monta kansaa: niin hän löysi monen
kansan hyvän ja pahan. Mitään suurempaa valtaa ei Zarathustra
löytänyt maan päällä kuin hyvän ja pahan.

Elää ei voisi yksikään kansa, joka ei ensin arvoja arvioisi; mutta
jos se tahtoo itseään säilyttää, niin se ei saa arvioida kuten
naapuri arvioi.

Paljon on sellaista, jota toinen kansa kutsui hyväksi ja toinen
häväistykseksi ja pilkaksi: niin minä havaitsin sen olevan. Paljon
on sellaista, jota havaitsin täällä kutsuttavan pahaksi ja tuolla
kunnian purppuralla koristettavan.

Milloinkaan ei naapuri ymmärtänyt naapuriaan: alati hänen sielunsa
ihmetteli naapurin harhaluuloja ja pahuutta.

Hyvyyksien taulu riippuu jokaisen kansan yllä. Katso, se on sen
voittojen taulu; katso, se on ääni sen tahdosta valtaan.

Ylistettävää on, mitä se pitää vaikeana; mikä välttämätöntä on ja
vaikeata, se on hyvää; ja mikä korkeimmasta hädästä vielä vapauttaa,
tuo harvinainen, vaikein, -- sitä se ylistää pyhäksi.

Mikä aiheuttaa sen, että se hallitsee ja voittaa ja loistaa,
naapurinsa peloksi ja kateudeksi: sitä se pitää korkeana,
ensimäisenä, määräävänä, kaikkien asiain ajatuksena.

Totisesti, veljeni, jos sinä ensin olet oppinut tuntemaan jonkun
kansan hädän ja maan ja taivaan ja naapurin: niin sinä arvaat kaiketi
sen voittojen lain, ja miksi se näitä portaita myöten toiveeseensa
kohoaa.

"Alati tulee sinun olla ensimäinen ja kaikkia muita etevämpi: ketään
ei tule sinun kateellisen sielusi rakastaa, paitsi ystävää" --
tämä sai kreikkalaisen sielun värisemään: niin hän kulki polkuaan
suuruuteen.

"Puhua totta ja taitavasti käyttää jousta ja nuolta" -- niin ajatteli
se kansa suloisesti ja samalla raskaasti, mistä nimeni johtuu --
nimi, joka on minulle suloinen ja samalla raskas.

"Kunnioittaa isää ja äitiä ja aina sielun syvimmästä saakka noutaa
heidän mieltään": tämän voiton taulun ripusti eräs toinen kansa
ylitsensä ja tuli mahtavaksi ja ikuiseksi senkautta.

"Osottaa uskollisuutta ja uskollisuuden tähden panna alttiiksi kunnia
ja veri pahoissa ja arveluttavissakin asioissa": tällä opilla voitti
eräs toinen kansa itsensä, ja näin itsensä voittaen se tuli korkeista
toiveista raskaaksi.

Totisesti ihmiset ovat antaneet itselleen kaiken hyvänsä ja pahansa.
Totisesti, he eivät sitä ottaneet, he eivät sitä löytäneet, ei se
pudonnut heille alas äänenä taivaasta.

Arvon asetti ihminen ensin asioihin säilyttääkseen itsensä, -- hän
loi ensin asian tarkoituksen, ihmistarkoituksen! Senvuoksi hän on
antanut itselleen nimen "ihminen", se on: arvioiva.

Arvioiminen on luomista: kuulkaa se, te luovat! Arvioiminen itse on
kaikkien arvioitujen asiain aarre ja koru.

Vasta arvioimisen kautta on olemassa arvoa: ja ilman arvioimista
olisi olemassaolon pähkinä ontto. Kuulkaa se, te luovat!

Arvojen muutos, -- se on luovien muutosta. Alati se hävittää, jonka
täytyy olla luova.

Luovia olivat ensin kansat ja vasta myöhään yksityiset; totisesti,
yksityinen itse on vielä nuorin luominen.

Kerran kansat ripustivat taulun hyvästä ylitsensä. Rakkaus, joka
tahtoo hallita, ja rakkaus, joka tahtoo totella, loivat itselleen
yhdessä sellaisia tauluja.

Vanhempi on halu laumaan kuin halu Minään; ja niin kauan kuin hyvän
omantunnon nimi on lauma, sanoo ainoastaan paha omatunto: Minä.

Totisesti, viekas Minä, tuo lemmetön, joka tahtoo hyötyään monen
hyödyssä: se ei ole lauman alkuperä, vaan sen perikato.

Rakastavaisia ne olivat alati ja luovia, ne loivat hyvän ja pahan.
Rakkauden tuli hehkuu kaikkien hyveiden nimessä ja vihan tuli.

Monta maata näki Zarathustra ja monta kansaa: mitään suurempaa valtaa
ei Zarathustra löytänyt maan päällä kuin rakastavaisten teot: "hyvä"
ja "paha" on niiden nimi.

Totisesti, hirviö on tämän ylistämisen ja moittimisen valta. Sanokaa
minulle, veljet, kuka sen lannistaa? Sanokaa, kuka heittää kahleen
tämän eläimen tuhannelle niskalle?

Tuhannen päämaalia oli tähän saakka olemassa, sillä olemassa oli
tuhannen kansaa. Vain kahle noilta tuhannelta niskalta puuttuu
vielä, se ainoa päämaali puuttuu. Vielä ei ihmiskunnalla ole mitään
päämaalia.

Mutta sanokaa minulle veljeni: jos päämaali vielä puuttuu
ihmiskunnalta, eikö silloin puutu myös -- vielä itse ihmiskuntaa? --

Näin puhui Zarathustra.



Lähimmäisenrakkaudesta.


Te tungeskelette lähimmäisen ympärillä ja teillä on kauniita sanoja
siitä. Mutta minä sanon teille: teidän lähimmäisenrakkautenne on
teidän viheliäinen rakkautenne omaan itseenne.

Te pakenette itseänne lähimmäisen luo ja tahtoisitte tehdä siitä
itsellenne hyveen: mutta minä ymmärrän teidän "epäitsekkäisyytenne".

Sinä on vanhempi kuin Minä; Sinä on julistettu pyhäksi, mutta ei
vielä Minä: niin tungeskelee ihminen lähimmäisen luo.

Neuvonko minä teitä lähimmäisenrakkauteen? Pikemmin neuvon teitä
pakenemaan lähimmäistä ja rakastamaan kaukaisinta.

Korkeampaa kuin rakkaus lähimmäiseen on rakkaus kaukaisimpaan ja
tulevaiseen; korkeampaa vielä kuin rakkaus ihmiseen on minusta
rakkaus asioihin ja haamuihin.

Tuo haamu, joka edessäsi kiitää, veljeni, on sinua kauniimpi; miksi
et anna sille lihaasi ja luitasi? Mutta sinä pelkäät ja juokset
lähimmäisesi luo.

Te ette siedä omaa itseänne ettekä rakasta kyllin itseänne: nyt te
tahdotte vietellä lähimmäistä rakkauteen ja kullata itseänne hänen
erhetyksellään.

Minä tahtoisin, että te olisitte väsyneitä kaikenlaisiin lähimmäisiin
ja lähimmäisten naapureihin; niin täytyisi teidän itsestänne luoda
ystävänne ja hänen tulviva sydämensä.

Te kutsutte todistajan, kun tahdotte puhua hyvää itsestänne; ja kun
te olette houkutelleet hänet uskomaan hyvää itsestänne; niin te itse
ajattelette hyvää itsestänne. Ei ainoastaan se valhettele, joka puhuu
vasten tietoaan, vaan se vasta oikein valhettelee, joka puhuu vasten
tietämättömyyttään. Ja niin te puhutte itsestänne seurustelussa ja
petätte valheellanne naapuria.

Näin puhuu narri: "seurustelu ihmisten kanssa pilaa luonteen,
vallankin ellei sitä ole."

Toinen menee naapurin luo, koska hän etsii itseään, ja toinen, koska
hän tahtoo kadottaa itsensä. Teidän kehno rakkautenne omaan itseenne
tekee teille yksinäisyydestä vankilan.

Kaukaisemmat ne ovat, jotka rakkautenne lähimmäiseen maksavat; ja
kussa vain teitä viisi kokoontuu, siellä kuudennen aina täytyy kuolla.

Minä en rakasta myöskään teidän juhlianne: liian monta näyttelijää
minä havaitsin niissä, ja katselijatkin käyttäytyivät usein kuin
näyttelijät.

Minä en julista teille lähimmäistä, vaan ystävän. Ystävä olkoon
teille maan juhla ja aavistus yli-ihmisestä.

Minä julistan teille ystävän ja hänen tulvivan sydämensä. Mutta
täytyy ymmärtää olla sieni, jos tahtoo saada omakseen tulvivien
sydänten rakkauden.

Minä julistan teille ystävän, jossa maailma on valmiina, hyvän malja,
-- luovan ystävän, jolla alati on valmis maailma antaa lahjaksi.

Ja kuten maailma häneltä vyöryi kappaleiksi, vyöryy se hänelle
jälleen kehiä tehden kokonaiseksi, kuten hyvän synty pahasta, kuten
tarkoituksen synty sattumasta.

Tulevaisuus ja kaukaisin olkoon syysi nykyisyyteesi: ystävässäsi
tulee sinun yli-ihmistä syynäsi rakastaa.

Veljeni, lähimmäistä minä en neuvo teitä rakastamaan: minä neuvon
teitä rakastamaan kaukaisinta. --

Näin puhui Zarathustra.



Luovan teistä.


Tahdotko, veljeni, käydä yksinäisyyteen? Tahdotko etsiä tien itseesi?
Viivy vielä hetkinen ja kuuntele minua.

"Ken etsii, hän joutuu helposti itse hukkaan. Kaikki yksinäisyys on
rikosta": näin puhuu lauma. Ja sinä kuuluit kauan laumaan.

Lauman ääni on sinussakin vielä kaikuva. Ja kun sanot: "minulla ei ole
enää yhteistä omaatuntoa teidän kanssanne", niin se on oleva valitus
ja tuska.

Katso, itse tämän tuskan synnytti tuo yhteinen omatunto, ja tuon
omantunnon viimeinen kimallus hehkuu vielä murheessasi.

Mutta sinä tahdot kulkea murheesi tietä, joka on tie itseesi? Niinpä
näytä minulle oikeutesi ja voimasi siihen!

Oletko sinä uusi voima ja uusi oikeus? Ensimäinen liikunto? Itsestään
pyörivä pyörä? Voitko pakottaa tähdetkin itseäsi kiertämään?

Oi, niin paljon on olemassa himoa korkeuteen! Kunnianhimoisten
kouristuksia on niin monessa! Näytä minulle, ettet ole yksi noista
himokkaista ja kunnianjanoisista!

Oi, niin monta suurta ajatusta on olemassa, jotka eivät saa muuta
aikaan kuin palkeet: ne paisuttavat ja tekevät tyhjemmiksi.

Vapaaksi sinä kutsut itseäsi? Sinun hallitsevan ajatuksesi minä
tahdon kuulla, enkä sitä, että olet pelastunut ikeestä.

Oletko sellainen, jolla _oli oikeus_ pelastua ikeestä? On olemassa
monia, jotka viskasivat pois viimeisen arvonsa, viskatessaan pois
orjuutensa.

Vapaa mistä? Mitä koskee se Zarathustraan? Mutta selvästi tulee sinun
silmäsi julistaa: vapaa _mihinkä_?

Voitko sinä antaa itsellesi pahasi ja hyväsi ja ripustaa tahtosi
laiksi ylitsesi? Voitko olla oma tuomarisi ja lakisi toimeenpanija?

Peljättävää on olla kahdenkesken oman lakinsa tuomarin ja
toimeenpanijan kanssa. Näin singotaan tähti ulos autioon avaruuteen
ja yksinäisyyden jäiseen henkäilyyn.

Tänään sinä kärsit vielä monista, sinä yksinäinen: tänään on sinulla
vielä rohkeutesi kokonaan ja toiveesi.

Mutta kerran on yksinäisyytesi tekevä sinut väsyneeksi, kerran on
ylpeytesi taipuva ja rohkeutesi lannistuva. Huutava olet sinä kerran:
"minä olen yksin!"

Kerran et ole enää näkevä korkeatasi ja matalasi olet näkevä liian
läheltä; ylhäinenkin itsessäsi on sinua peloittava kuin kummitus.
Huutava sinä olet kerran: "Kaikki on petosta!"

On olemassa tunteita, jotka tahtovat surmata yksinäisen; ellei se
heille onnistu, no niin, silloin heidän itsensä täytyy kuolla! Mutta
voitko sinä olla murhaaja?

Tunnetko, veljeni, jo sanan "ylenkatse"? Ja tuskan oikeudentunnossasi
olla oikeamielinen niitä kohtaan, jotka sinua ylenkatsovat?

Sinä pakotat monet oppimaan itsesi uudestaan; siitä he syyttävät
sinua ankarasti. Sinä tulit lähelle heitä ja kävit kuitenkin ohi:
sitä he eivät anna sinulle milloinkaan anteeksi.

Sinä nouset yläpuolelle heitä: mutta mitä korkeammalle kohoat, sitä
pienemmäksi sinä käyt kateuden silmässä. Mutta lentävää vihataan
eniten.

Mitenkä te olisitte oikeamielisiä minua kohtaan! -- tulee sinun sanoa
-- minä valitsen itselleni teidän vääryytenne minulle omistettuna
osana.

Vääryyttä ja saastaa he viskaavat yksinäisen perästä: mutta, veljeni,
jos tahdot olla tähti, niin sinä et saa loistaa heille vähemmän
senvuoksi!

Ja kavahda itseäsi hyvistä ja vanhurskaista! He ristiinnaulitsevat
mielellään ne, jotka löytävät itselleen oman hyveensä, -- he vihaavat
yksinäistä.

Kavahda itseäsi myöskin pyhästä yksinkertaisuudesta! Kaikki on sille
epäpyhää, mikä ei ole yksinkertaista; se leikkii myös kernaasti
tulella -- polttorovioiden tulella.

Ja kavahda itseäsi myöskin rakkautesi hyökkäyksistä! Liian pian
ojentaa yksinäinen kätensä vastaantulevalle.

Usealle ihmiselle sinun ei tule antaa kättä, vaan ainoastaan käpälä:
ja minä tahdon, että käpälässäsi olisi myös kynnet.

Mutta pahin vihollisesi, jonka voit kohdata, olet sinä aina oleva
itse itsellesi; luolissa ja metsissä sinä itse vaanit itseäsi.

Yksinäinen, sinä kuljet tietä, joka johtaa itseesi! Ja itsesi ohi vie
sinut tiesi ja ohi seitsemän perkeleesi!

Kerettiläinen sinä olet oleva itsellesi ja noita ja tietäjä ja narri
ja epäilijä ja pyhänrikkoinen ja konna.

Polttaa sinun täytyy tahtoa itsesi omassa liekissäsi: mitenkä sinä
mielisit tulla uudeksi, ellet ensin ole tullut tuhkaksi!

Yksinäinen, sinä kuljet luovan tietä: jumalan sinä tahdot luoda
itsellesi seitsemästä perkeleestäsi!

Yksinänen, sinä kuljet rakastavan tietä: itseäsi sinä rakastat
ja senvuoksi sinä halveksit itseäsi, kuten ainoastaan rakastavat
halveksivat.

Luoda tahtoo rakastava, koska hän halveksii! Mitä se tietää
rakkaudesta, jonka ei täytynyt halveksia juuri sitä, mitä hän rakasti!

Käy rakkautesi kanssa yksinäistymiseesi ja luomisesi kanssa, veljeni;
ja vasta myöhään on oikeus ontuen seuraava sinua.

Käy kyynelineni yksinäistymiseesi, veljeni. Minä rakastan sitä, joka
tahtoo luoda itseään ylempää ja käy niin perikatoon. --

Näin puhui Zarathustra.



Vanhoista ja nuorista naisista.


Miksi hiivit niin arkana hämyssä, Zarathustra? Ja mitä pidät niin
varovasti kätkössä viittasi alla?

"Onko se aarre, jonka olet saanut lahjaksi? vai lapsi, joka on
sinulle syntynyt? Vai käytkö nyt itse varkaitten teillä, sinä pahojen
ystävä?" --

Totisesti, veljeni! puhui Zarathustra, se on aarre, jonka olen saanut
lahjaksi: pieni totuus se on, jota minä kannan.

Mutta se on vallaton kuin pieni lapsi, ja ellen tuki sen suuta, niin
se huutaa ylen äänekkäästi.

Kun minä kuljin tänään yksin tietäni auringon laskun aikaan, niin
tuli vastaani vanha nainen ja puhui näin sielulleni:

"Paljon on Zarathustra puhunut meille naisillekin, mutta milloinkaan
hän ei puhunut meille naisesta."

Ja minä vastasin hänelle: "naisesta tulee puhua ainoastaan miehille."

"Puhu minullekin naisesta, hän sanoi; olen kyllin vanha unhoittamaan
sen heti jälleen."

Ja minä noudatin tuon vanhan naisen mieltä ja puhuin näin hänelle:

Naisessa on kaikki arvoitusta, ja kaikella, mitä naisessa on, on yksi
ainoa selitys: sen nimi on raskaus.

Mies on naiselle välikappale: päämaali on aina lapsi. Mutta mitä on
nainen miehelle?

Kahta tahtoo oikea mies: vaaraa ja leikkiä. Siksi hän tahtoo naista,
vaarallisinta leikkikalua.

Mies on kasvatettava sotaan ja nainen soturin virvoitukseksi: kaikki
muu on hulluutta.

Liian makeita hedelmiä -- niistä ei soturi pidä. Senvuoksi hän pitää
naisesta; karvas on suloisinkin nainen.

Paremmin kuin yksikään mies ymmärtää nainen lapsia, mutta mies on
lapsellisempi kuin nainen.

Oikeassa miehessä piilee lapsi. Ylös naiset, niinpä löytäkää lapsi
miehessä!

Leikkikalu olkoon nainen, puhdas ja hieno, jalokiven kaltainen, sen
maailman hyveitten kirkastama, jota ei vielä ole.

Tähden säde loistakoon rakkaudessanne! Toiveenne olkoon: "kunpa
synnyttäisin yli-ihmisen!"

Olkoon rakkaudessanne urhoollisuutta! Käykää rakkaudellanne sen
kimppuun, mikä teitä peloittaa.

Olkoon rakkaudessanne teidän kunnianne! Vähän ymmärtää nainen muutoin
kunniasta. Mutta tämä olkoon teidän kunnianne: rakastaa alati enemmän
kuin teitä rakastetaan, eikä milloinkaan olla toisena.

Mies peljätköön naista silloinkuin tämä rakastaa: silloin hän panee
kaikki alttiiksi, ja kaikki muu on hänelle arvotonta.

Mies peljätköön naista silloinkuin tämä vihaa: sillä mies on sielunsa
pohjasta ainoastaan paha, mutta nainen alhainen.

Ketä nainen vihaa eniten? -- Näin puhui rauta magnetille: "minä
vihaan sinua eniten, koska sinä vedät, mutta et ole kyllin vahva
vetämään luoksesi."

Miehen onni on: minä tahdon. Naisen onni on: hän tahtoo.

"Katso, juuri nyt tuli maailma täydelliseksi!" -- näin ajattelee
jokainen nainen, kun hän tottelee täydestä rakkaudesta.

Ja totella täytyy naisen ja löytää syvyys pintaansa. Pintaa on naisen
mieli, liikkuva ja rauhaton kalvo matalan veden yllä.

Mutta miehen mieli on syvä, sen virta kohisee maanalaisissa
kuiluissa: nainen aavistaa hänen voimansa, mutta ei ymmärrä sitä. --

Silloin vanha nainen vastasi minulle: "Paljon kaunista on Zarathustra
puhunut ja vallankin niille, jotka sellaiseen ovat kyllin nuoria.

"Kummallista on, vähän tuntee Zarathustra naisia, ja kuitenkin hän on
oikeassa puhuessaan heistä! Johtuuko se siitä, ettei naisessa ole
mikään mahdotonta?

"Ja nyt ota kiitokseksi pieni totuus! Minä toki olen kyllin vanha
sanoakseni sen!

"Kääri se ja tuki sen suu: muutoin se huutaa liian äänekkäästi, tuo
pieni totuus."

"Anna minulle, nainen, pieni totuutesi!" sanoin minä. Ja näin puhui
vanha nainen:

"Sinä menet naisten luo? Älä unhoita ruoskaa!" --

Näin puhui Zarathustra.



Käärmeenpuremasta.


Eräänä päivänä oli Zarathustra nukkunut viikunapuun alle, sillä ilma
oli helteinen, ja käsivartensa hän oli laskenut kasvoilleen. Silloin
tuli kyykäärme ja puri häntä kaulaan, niin että Zarathustra kirkaisi
tuskasta. Kun hän oli ottanut käsivarren kasvoiltaan, loi hän
silmänsä käärmeeseen: silloin tämä tunsi Zarathustran silmät, kääntyi
kömpelösti ja tahtoi madella pois. "Odotahan, puhui Zarathustra;
vielä et ole ottanut vastaan kiitostani! Sinä herätit minut oikeaan
aikaan, tieni on vielä pitkä." "Lyhyt on nyt tiesi, sanoi kyykäärme
surullisesti; minun myrkkyni surmaa." Zarathustra hymyili. "Milloinka
on lohikäärme kuollut kyyn myrkkyyn? -- sanoi hän. Mutta ota takaisin
myrkkysi! Sinä et ole kyllin rikas lahjoittaaksesi sitä minulle."
Silloin käärme lankesi uudelleen hänen kaulaansa ja nuoli hänen
haavansa.

Kun Zarathustra kerran kertoi tämän oppilailleen, kysyivät he: "Ja
mikä, oi Zarathustra, on kertomuksesi moraali?" Siihen Zarathustra
vastasi näin:

Moraalin hävittäjäksi kutsuvat minua hyvät ja vanhurskaat:
kertomukseni on epämoraalinen.

Mutta jos teillä on vihollinen, niin älkää palkitko hänelle pahaa
hyvällä: sillä se olisi nöyryyttämistä. Vaan näyttäkää, että hän on
tehnyt teille jotakin hyvää.

Ja mieluummin suuttukaa vielä kuin nöyryyttäkää! Ja jos teitä
sadatellaan, niin minua ei miellytä, että te tahdotte sitten siunata.
Mieluummin sadatelkaa hiukan mukaan!

Ja jos teitä kohtaan on tapahtunut suuri vääryys, niin tehkää
nopeasti viisi pientä sen lisäksi! Kamalaa on sellaista katsella,
jota vääryys yksin painaa.

Oletteko te tätä kuulleet ennen? Jaettu vääryys on puoli oikeutta. Ja
sen tulee ottaa vääryys päälleen, joka saattaa sen kantaa!

Inhimillisempää on hiukan kostaa kuin ei lainkaan kostaa. Ja ellei
rangaistus ole myöskin oikeus ja kunnia ylitsekäyväiselle, niin minua
ei miellytä teidän rangaistuksennekaan.

Ylhäisempää on myöntää olevansa väärässä kuin pidättää itselleen
oikeus, varsinkin jos on oikeassa. Siihen tulee olla vain kyllin
rikas.

Enkä minä pidä teidän kylmästä oikeudentunnostanne; ja teidän
tuomarienne silmästä katsoo alati pyöveli ja hänen kylmä rautansa.

Sanokaa, missä on oikeudentunto, joka on rakkautta näkevin silmin?

Niinpä löytäkää se rakkaus, joka ei ainoastaan kanna kaikkia
rangaistuksia, vaan myös kaiken syyn!

Niinpä löytäkää se oikeudentunto, joka vapauttaa kaikki, paitsi sen
joka tuomitsee!

Tahdotteko kuulla tämänkin? Sille, joka tahtoo olla perinpohjin
oikeamielinen, käy itse valhekin ihmisystävällisyydeksi.

Mutta miten minä tahtoisin olla perinpohjin oikeamielinen! Miten minä
voin antaa kullekin omansa! Tämä olkoon kylliksi: minä annan kullekin
omani.

Lopuksi, veljeni, kavahtakaa itseänne tekemästä erakoille vääryyttä!
Miten erakko voisi unhoittaa! Miten hän voisi kostaa!

Syvän kaivon kaltainen on erakko. Helppo on sinne viskata kivi; mutta
jos se vaipui aina pohjaan saakka, sanokaa, kuka tahtoo jälleen tuoda
sen ylös?

Kavahtakaa itseänne erakkoa herjaamasta! Mutta jos sen olette
tehneet, no niin, surmatkaa hänet silloin myös! --

Näin puhui Zarathustra.



Lapsesta ja avioliitosta.


Minulla on kysymys sinulle yksin, veljeni: kuten laskinluodin heitän
minä tämän kysymyksen sieluusi, jotta saisin tietää, miten syvä se on.

Sinä olet nuori ja halajat lasta ja avioliittoa. Mutta minä kysyn
sinulta: oletko sinä sellainen ihminen, joka saa halata itselleen
lasta?

Oletko sinä voitollinen, itsesivoittaja, aistien hallitsija,
hyveittesi herra? Näin minä kysyn sinulta.

Vai puhuuko toiveestasi eläin ja tarve? Vai yksinäisyys? Vai
eripuraisuus itsesi kanssa?

Minä tahdon, että sinun voittosi ja vapautesi kaipaisi lasta. Eläviä
muistomerkkejä sinun tulee rakentaa voitollesi ja vapautuksellesi.

Itseäsi ylempi sinun tulee rakentaa. Mutta ensin minä tahdon, että
sinun itsesi täytyy olla hyvinrakennettu, oikeinmuodostunut ruumiilta
ja sielulta.

Ei sinun tule ainoastaan lisääntyä, vaan kohota! Siihen sinua
avioliiton yrttitarha auttakoon!

Korkeampi ruumis sinun tulee luoda, ensimäinen liikunto, itsestään
pyörivä pyörä, -- luova sinun tulee luoda.

Avioliitto: niin kutsun minä kahden tahtoa luoda yksi, joka enemmän
on kuin ne, jotka sen loivat. Kunnioitukseksi toinen toistaan kohtaan
sellaisen tahdon tahtojina kutsun minä avioliittoa.

Tämä olkoon avioliittosi tarkoitus ja totuus. Mutta se, jota nuo
aivan-liian-monet kutsuvat avioliitoksi, nuo tarpeettomat, -- oi,
minkä nimen minä antaisin sille?

Oi tuota kahdenkeskistä sielun viheliäisyyttä! Oi tuota
kahdenkeskistä sielun saastaa! Oi tuota kahdenkeskistä katalaa
huvitusta!

Avioliitoksi he kutsuvat kaikkea tätä; ja he sanovat, että heidän
avioliittonsa on säädetty taivaassa.

No, minua se ei miellytä, tuo tarpeettomien taivas! Ei, minua ei
miellytä nuo taivaalliseen verkkoon takertuneet eläimet!

Kaukana pysyköön minusta myöskin se jumala, joka ontuen saapuu
siunaamaan sitä, mitä hän ei yhdistänyt! Älkää naurako tuollaisille
avioliitoille! Kenellä lapsella ei olisi syytä itkeä vanhempiensa
takia?

Kelvolliselta näytti minusta tämä mies ja kypsältä maan
tarkoitukseen: mutta kun näin hänen vaimonsa, tuntui minusta maa
hullujenhuoneelta.

Niin, minä tahtoisin, että maa vapisisi kouristuksessa, kun pyhimys
ja hanhi parittelevat keskenään.

Tämä pyrki kuin sankari totuuksiin, ja lopulta hän sai saaliikseen
pienen somistetun valheen. Avioliitokseen hän sitä kutsuu.

Tuo oli seurustelussa kylmä ja valitsi kuin tuntija. Mutta yhdellä
kertaa hän turmeli ainiaaksi seuransa: avioliitokseen hän sitä kutsuu.

Tuo etsi piikaista, jolla olisi enkelin hyveet. Mutta yhdellä erää
hänestä tuli erään naisen piika, ja nyt tarvittaisiin, että hänestä
tulisi vielä enkelikin.

Tarkoiksi minä huomasin kaikki ostajat, ja kaikilla on viekkaat
silmät. Mutta vaimonsa ostaa ovelinkin vielä säkissä.

Monta lyhyttä hulluutta -- se on teillä rakkautta. Ja teidän
avioliittonne lopettaa monet lyhyet hulluudet pitkänä tuhmuutena.

Teidän rakkautenne naiseen ja naisen rakkaus mieheen: oi, kunpa
se olisi sääliä kärsiviä ja kätketyitä jumalia kohtaan. Mutta
enimmäkseen paljastaa kaksi eläintä toisensa.

Mutta teidän parhainkin rakkautenne on vain vääristelty vertaus ja
tuskallinen hehku. Tulisoihtu se on, jonka tulee valaista teitä
korkeammille teille.

Itseänne ylemmäksi tulee teidän kerran rakastaa! Niinpä oppikaa ensin
rakastamaan! Ja senvuoksi teidän täytyy juoda rakkautenne karvas
kalkki.

Karvautta on parhaimmankin rakkauden kalkissa: niin herättää se
kaipuun yli-ihmiseen, niin herättää se janon sinuun, luovaan!

Jano luovalle, nuoli ja kaipuu yli-ihmiseen: puhu,veljeni, onko se
tahtosi avioliittoon?

Pyhä on minulle sellainen tahto ja sellainen avioliitto. --

Näin puhui Zarathustra.



Vapaasta kuolemasta.


Monet kuolevat liian myöhään, ja muutamat kuolevat liian varhain.
Outona kaikuu vielä oppi: "kuole oikeaan aikaan!" Kuole oikeaan
aikaan: näin opettaa Zarathustra. Totta on, ken ei milloinkaan elä
oikeaan aikaan, kuinka hän voisi koskaan kuolla oikeaan aikaan?
Kunpa hän ei olisi milloinkaan syntynyt! -- Tämän neuvon minä annan
tarpeettomille.

Mutta nuo tarpeettomatkin tekevät vielä kuolemastaan tärkeän asian,
ja tyhjinkin pähkinä tahtoo vielä tulla särjetyksi.

Tärkeältä kannalta ottavat kaikki eron elämästä: mutta vielä ei
kuolema ole mikään juhla. Vielä eivät ihmiset ole oppineet, miten
ihanimpia juhlia vietetään.

Täydelliseksi tekevän kuoleman minä näytän teille, kuoleman, joka
tulee odaksi ja lupaukseksi eläville.

Kuolemansa kuolee täydelliseksitekijä voitollisena, toivovien ja
lupaavien ympäröimänä.

Näin tulisi oppia kuolemaan, eikä olisi oleva yhtään juhlaa, missä ei
sellainen kuoleva pyhittäisi elävien vannomisia.

Sellainen kuolema on paras; mutta toinen on: kuolla taistelussa ja
tuhlata suuri sielu.

Mutta taisteleva vihaa yhtä paljon kuin voittaja teidän irvistävää
kuolemaanne, joka hiipii esiin kuin varas -- ja saapuu kuitenkin
herrana.

Omaa kuolemaani minä ylistän teille, vapaata kuolemaa, joka saapuu
koska minä tahdon.

Ja milloinka minun tulee tahtoa? -- Kenellä on päämaali ja
perillinen, hän tahtoo kuolemaa oikeaan aikaan päämaalin ja
perillisen vuoksi.

Ja kunnioituksesta päämaalia ja perillistä kohtaan ei hän tule
koskaan enää ripustamaan kuihtuneita seppeleitä elämän pyhäkköön.

Totisesti, minä en tahdo olla köydenpunojain kaltainen: he punovat
säikeitään pitkälle ja kulkevat silloin itse aina takaperin.

Moni tulee myös liian vanhaksi totuuksilleen ja voitoilleen;
hampaattomalla suulla ei ole enää oikeutta jokaiseen totuuteen.

Ja jokainen, joka tahtoo saada mainetta, sanokoon ajoissa jäähyväiset
kunnialle ja harjoittakoon vaikeata taitoa -- lähteä oikeaan aikaan.

Täytyy lakata antamasta syödä itseään, silloinkuin parhaimmalta
maistuu: sen tietävät ne, jotka tahtovat, että heitä kauan
rakastetaan.

Happamia omenia on tosin olemassa, joiden kohtalo tahtoo, että ne
odottavat syksyn viimeiseen päivään: ja samassa ne tulevat kypsiksi,
keltaisiksi ja kurttuisiksi.

Toisilla vanhenee ensin sydän ja toisilla henki. Ja muutamat ovat
vanhuksia nuoruudessa: mutta myöhään nuori pysyy kauan nuorena.

Monelle elämä epäonnistuu: myrkkymato kalvaa hänen sydäntään. Niinpä
hän katsokoon, että kuolema onnistuu hänelle sitä paremmin.

Moni ei tule milloinkaan suloiseksi, hän käy rumaksi jo kesällä.
Pelkuruus se on, joka pitää häntä kiinni oksassaan.

Aivan liian monet ovat ne, jotka elävät, ja liian kauan ne riippuvat
oksissaan. Kunpa tulisi myrsky, joka ravistaisi kaiken tuon mädän ja
madonsyömän puusta!

Kunpa saapuisi _äkillisen_ kuoleman saarnaajia! Ne olisivat oikeita
myrskyjä ja ravistajia elämänpuissa! Mutta minä kuulen saarnattavan
vitkallista kuolemaa ja kärsivällisyyttä kaikkea "maallista" kohtaan.

Oi, te saarnaatte kärsivällisyyttä maallista kohtaan? Tämä maallinen
se on, joka on liian kärsivällinen teitä kohtaan, te herjaajat!

Totisesti, liian varhain kuoli tuo heprealainen, jota vitkallisen
kuoleman saarnaajat kunnioittavat: ja monen turmioksi sitten tuli se,
että hän kuoli liian varhain.

Hän tunsi vasta ainoastaan heprealaisen kyyneleet ja alakuloisuuden,
sekä hyvien ja vanhurskaiden vihan, heprealainen Jesus: silloin hänet
valtasi kuolemankaipuu. Kunpa hän olisi jäänyt korpeen, kauaksi
hyvistä ja vanhurskaista! Ehkä hän olisi oppinut elämään ja oppinut
rakastamaan maata -- ja nauruakin!

Uskokaa minua, veljeni! Hän kuoli liian varhain; hän olisi itse
peruuttanut oppinsa, jos hän olisi tullut minun ikääni! Kyllin jalo
hän oli peruuttamaan!

Mutta kypsymätön hän oli vielä. Kypsymättömästi nuorukainen rakastaa
ja kypsymättömästi hän myös vihaa ihmistä ja maata. Sidotut ja
raskaat ovat hänelle vielä luontonsa laatu ja hengensiivet.

Mutta miehessä on enemmän lasta kuin nuorukaisessa, ja vähemmin
alakuloisuutta: paremmin hän ymmärtää kuolemaa ja elämää.

Vapaa kuolemaan ja vapaa kuolemassa, pyhä kieltäjä, kun ei ole enää
aikaa myöntämiseen: näin hän ymmärtää kuolemaa ja elämää.

Että teidän kuolemanne ei olisi ihmisen ja maan solvaamista,
ystäväni: sitä minä rukoilen itselleni teidän sielujenne hunajasta.

Teidän kuollessanne on teidän henkenne ja hyveenne hehkuva vielä kuin
iltarusko yli maan: muutoin on teidän kuolemanne onnistunut teille
huonosti.

Näin minä tahdon itse kuolla, jotta te, ystävät, minun takiani
rakastaisitte enemmän maata; ja maaksi tahdon minä jälleen tulla,
jotta minulla olisi rauha siinä, joka minut synnytti.

Totisesti, päämaali oli Zarathustralla, hän viskasi pallonsa: nyt
olette te, ystävät, minun päämaalini perillisiä, teille minä viskaan
kultaisen pallon.

Kaikista mieluimmin näen teidän, ystäväni, viskaavan tätä kultaista
palloa! Senvuoksi minä viivyn vielä hetkisen maailmassa: suokaa se
minulle anteeksi! --

Näin puhui Zarathustra.



Lahjoittavasta hyveestä.


1.

Kun Zarathustra oli sanonut jäähyväiset sille kaupungille, johon
hänen sydämensä oli kiintynyt ja jonka nimi on "Kirjava lehmä" --
seurasivat häntä monet, jotka kutsuivat itseään hänen oppilaiksensa,
ja saattoivat häntä. Näin he joutuivat tienhaaraan: silloin
Zarathustra sanoi heille, että hän tahtoi nyt kulkea yksin, sillä
hän oli yksinkulkemisen ystävä. Mutta hänen oppilaansa ojensivat
hänelle jäähyväisiksi sauvan, jonka kultaisessa kädensijassa käärme
oli kiemurassa auringon ympärillä. Zarathustra iloitsi sauvasta ja
nojautui sitä vasten; sitten hän puhui oppilailleen näin:

Sanokaa minulle: miten tuli kulta korkeimpaan arvoon? Senvuoksi, että
se on harvinainen ja hyödytön ja hohtava ja lempeäloistoinen; se
lahjoittaa alati itsensä.

Ainoastaan korkeimman hyveen kuvana tuli kulta korkeimpaan arvoon.
Kuten kulta säteilee lahjoittavan katse. Kullan-loisto solmii rauhan
kuun ja auringon välille.

Harvinainen on korkein hyve ja hyödytön, hohtava se on ja
lempeäloistoinen. Lahjoittava hyve on korkein hyve.

Totisesti, minä ymmärrän teidät hyvin, oppilaani: te pyritte, kuten
minäkin, lahjoittavaan hyveeseen. Mitä teillä olisi yhteistä kissojen
ja susien kanssa?

Tämä on teidän janonne, tulla itse uhreiksi ja lahjoiksi: ja siksi te
janootte koota kaikki rikkaudet sieluunne.

Kyllästymättömänä teidän sielunne halaa aarteita ja koruja, koska
teidän hyveenne on kyllästymätön lahjoittamishalussa.

Te pakotatte kaikki kappaleet luoksenne ja itseenne, jotta ne
virtaisivat teidän kaivostanne takaisin rakkautenne lahjoina.

Totisesti, kaikkien arvojen ryöstäjäksi täytyy sellaisen lahjoittavan
rakkauden tulla; mutta eheäksi ja pyhäksi minä kutsun tätä
itsekkäisyyttä. --

Toinen itsekkäisyys on olemassa, liian köyhä, nälkäinen, joka alati
tahtoo varastaa, sairaitten itsekkäisyys, sairas itsekkäisyys.

Varkaan silmällä se katsoo kaikkea loistavaa; nälän himolla se
mittelee sitä, jolla on runsaasti syötävää; ja alati se hiipien
kiertää lahjoittavan pöytää.

Sairaus puhuu tuollaisesta himosta ja näkymätön rappeutuminen;
sairaasta ruumiista puhuu tämän itsekkäisyyden varkaallinen himo.

Sanokaa minulle, veljeni: mikä on meille huonoa ja huonointa? Eikö se
ole rappeutuminen? Ja rappeutumista me kohtaamme aina siellä, missä
lahjoittavaa sielua puuttuu.

Ylöspäin käy meidän tiemme, lajista sen ylitse ylilajiin. Mutta
kauhistus on meille tuo rappeuttava tarkoitusperä, joka puhuu:
"kaikki minun hyväkseni."

Ylöspäin lentää meidän tarkoitusperämme: niin se on vertaus meidän
ruumiistamme, vertaus korotuksesta. Tuollaisten korotusten vertauksia
ovat hyveitten nimet.

Näin käy ruumis kautta aikakirjojen, tuo syntyväinen ja
taistelevainen. Ja henki -- mikä se on sille? sen taistelujen ja
voittojen airut, toveri ja vastakaiku.

Vertauksia ovat hyvän ja pahan kaikki nimet: ne eivät puhu, ne
viittaavat vain. Hullu se, joka tahtoo niiltä tietoa.

Ottakaa vaari, veljeni, joka hetkestä, jolloin teidän henkenne tahtoo
puhua vertauksissa: siinä on teidän hyveenne synty.

Korotettu on silloin teidän ruumiinne ja ylösnoussut; riemullaan se
haltioi hengen, jotta siitä tulee luova ja arvioiva ja rakastava ja
kaikkien kappaleiden hyväntekijä.

Kun teidän sydämenne aaltoo leveänä ja täysinäisenä, virran lailla,
siunauksena ja vaarana lähellä asuville: siinä on teidän hyveenne
synty.

Kun te olette korotetut yläpuolelle ylistyksen ja moitteen, ja teidän
tahtonne tahtoo käskeä kaikkia kappaleita rakastavan tahtona: siinä
on teidän hyveenne synty.

Kun te halveksitte mukavuutta ja pehmeätä vuodetta, ettekä voi
valmistaa vuodettanne kyllin kauaksi veltoista: siinä on teidän
hyveenne synty.

Kun te olette yhden ainoan tahdon tahtojia ja kutsutte tätä kaiken
hädän kääntymistä välttämättömyydeksenne: siinä on teidän hyveenne
synty.

Totisesti, uusi hyvä ja paha se on! Totisesti, uusi, syvä kohina ja
uuden lähteen ääni!

Valta se on, tuo uusi hyve; hallitseva ajatus se on, ja sen ympärillä
viisas sielu: kultainen aurinko, ja sen ympärillä tiedon käärme.


2.

Tässä Zarathustra vaikeni hetkisen ja katseli rakkaudella
oppilaitaan. Sitten hän jatkoi puhettaan näin: -- ja hänen äänensä
oli muuttunut.

Olkaa maalle uskolliset, veljeni, hyveenne voimalla! Teidän
lahjoittava rakkautenne ja teidän tietonne palvelkoon maan
tarkoitusta! Näin minä pyydän ja vannotan teitä.

Älkää antako sen lentää pois maallisesta ja siivillä piestä
iankaikkisia seiniä! Oi, alati oli olemassa niin paljon tiehensä
lentänyttä hyvettä!

Tuokaa, kuten minä, karannut hyve takaisin maahan -- niin, takaisin
ruumiiseen ja elämään: jotta se antaisi maalle sen tarkoituksen,
ihmistarkoituksen!

Satoja kertoja tähänsaakka pakeni ja hairahti niin henki kuin
hyvekin. Oi, meidän ruumiissamme asuu vielä kaikki tämä harha ja
erhetys: ruumiiksi ja tahdoksi se on tullut siellä.

Satoja kertoja koetti ja erhettyi tähänsaakka niin henki kuin
hyvekin. Niin, koe oli ihminen. Oi, paljon tietämättömyyttä ja
erhetystä on tullut meissä ruumiiksi!

Ei ainoastaan vuosituhansien järki -- vaan niiden hulluuskin puhkee
meissä. Vaarallista on olla perillisenä.

Vielä me taistelemme askel askeleelta jättiläisen sattuman
kanssa, ja koko ihmiskuntaa hallitsi tähänsaakka mielettömyys,
tarkoituksettomuus.

Teidän henkenne ja teidän hyveenne palvelkoon maan tarkoitusta,
veljeni; ja kaikkien kappaleiden arvo tulee teidän uudelleen asettaa!
Senvuoksi teidän tulee olla taistelevia! Senvuoksi teidän tulee olla
luovia!

Tietäen puhdistaa ruumis itsensä; tietämisellä koettaen se korottaa
itsensä; tietäväiselle käy kaikki vietit pyhiksi; korotettu sielu
tulee iloiseksi.

Lääkäri, auta itseäsi: niin sinä autat vielä sairaitasikin. Tämä
olkoon hänen paras apunsa, että hän silmillä katselee sitä, joka itse
parantaa itsensä.

Tuhannen polkua on olemassa, joilla ei vielä milloinkaan ole
kuljettu, tuhannen terveyttä ja elämän kätkettyä saarta.
Tyhjentämätön ja salassa oleva on yhä vielä ihminen ja ihmisten-maa.

Valvokaa ja kuunnelkaa, te yksinäiset! Tulevaisuudesta tulee tuulia
salaisin siivenlyönnein; ja herkkiin korviin saapuu hyviä sanomia.

Te, jotka tänään olette yksinäiset, te muista eroavaiset, teistä on
kerran tuleva kansa: teistä, jotka itsenne valitsitte, on valittu
kansa kasvava: -- ja siitä yli-ihminen.

Totisesti, elpymisen paikaksi on maa kerran tuleva. Ja nyt jo lepää
uusi, terveellinen tuoksu sen ympärillä, ja uusi toive!


3.

Kun Zarathustra oli sanonut nämä sanat, vaikeni hän kuten se, joka ei
ole sanonut viimeistä sanaansa; kauan hän punnitsi sauvaa epäillen
kädessään. Viimein hän puhui näin: -- ja hänen äänensä oli muuttunut.

Yksin minä lähden nyt, oppilaani! Lähtekää tekin nyt pois ja yksin!
Niin minä tahdon.

Totisesti, minä neuvon teitä: lähtekää minun luotani ja varjelkaa
itseänne Zarathustralta! Ja paremmin vielä: hävetkää hänen takiaan!
Kenties hän petti teitä.

Tiedon ihmisen ei täydy ainoastaan osata rakastaa vihollisiaan, vaan
myöskin osata vihata ystäviään.

Huonosti palkitaan opettaja, jos alati ollaan vain oppilaita. Ja
miksi te ette tahdo riipoa minun seppelettäni?

Te kunnioitatte minua; mutta entä, jos teidän kunnioituksenne jonakin
päivänä kaatuisi. Kavahtakaa, ettei kuvapatsas lyö teitä kuoliaaksi!

Te sanotte, että te uskotte Zarathustraan? Mutta mitä Zarathustrasta!
Te olette minun uskovaisiani: mutta mitä kaikista uskovaisista!

Te ette olleet vielä etsineet itseänne: silloin te löysitte minut.
Niin tekevät kaikki uskovaiset; senvuoksi ei mistään uskosta ole
mihinkään.

Nyt käsken minä teidän kadottamaan minut ja löytämään itsenne; ja
vasta sitten, kun te kaikki olette kieltäneet minut, tahdon minä
palata luoksenne.

Totisesti, toisin silmin, veljeni, minä olen sitten etsivä
kadonneitani; toisella rakkaudella minä olen teitä rakastava.

Ja kun teistä kerran vielä on tullut minun ystäviäni ja saman toiveen
lapsia: silloin minä tahdon olla kolmannen kerran luonanne, jotta
minä juhlisin kanssanne suurta keskipäivää.

Ja tämä on se suuri keskipäivä, kun ihminen seisoo puolimatkassa
rataansa eläimen ja yli-ihmisen välillä ja juhlii tietänsä iltaan
korkeimpana toiveenaan: sillä se on tie uuteen aamuun.

Silloin sortuva on siunaava itseään, senvuoksi, että hän on
ylimenevä; ja hänen tietonsa aurinko on oleva hänelle puolipäivässä.

_"Kuolleet ovat kaikki jumalat, nyt me tahdomme, että yli-ihminen
eläisi"_ -- tämä olkoon kerran suurena keskipäivänä meidän viimeinen
tahtomme! --

Näin puhui Zarathustra.



NÄIN PUHUI ZARATHUSTRA

TOINEN OSA


    "-- ja vasta sitten, kun te kaikki olette kieltäneet minut,
    tahdon minä palata luoksenne.

    Totisesti, toisin silmin, veljeni, minä olen sitten etsivä
    kadonneitani; toisella rakkaudella minä olen teitä rakastava."

                   Zarathustra, lahjoittavasta hyveestä (I, 80).



Lapsi ja kuvastin.


Tämän jälkeen läksi Zarathustra jälleen takaisin vuorille ja luolansa
yksinäisyyteen ja vetäytyi pois ihmisten parista: odottaen kuten
kylväjä, joka on siemenensä siroittanut. Mutta hänen sielunsa alkoi
kärsimättömästi halata niitä, joita hän rakasti: sillä hänellä
oli vielä paljon heille annettavaa. Vaikeinta nimittäin on tämä:
rakkaudesta sulkea avoin kätensä ja lahjoittajana säilyttää kainous.

Siten kului yksinäiseltä kuukausia ja vuosia; mutta hänen viisautensa
kasvoi ja tuotti hänelle tuskaa runsautensa takia.

Mutta eräänä aamuna hän heräsi jo ennen aamuruskoa, mietiskeli kauan
vuoteellaan ja puhui viimein sydämelleen:

"Mistä pelästyinkään niin unessani, että havahduin? Eikö luokseni
astunut lapsi, jolla oli kuvastin kädessään?

"'Oi Zarathustra -- puhui lapsi minulle -- katsele itseäsi
kuvastimessa!'

"Mutta kun minä katsahdin kuvastimeen, huudahdin minä ja sydämeni
vavahti: sillä itseäni en siinä nähnyt, vaan saatanan irvinaaman ja
ivanaurun.

"Totisesti, aivan liian hyvin minä ymmärrän unen merkin ja
kehoituksen: minun _oppini_ on vaarassa, rikkaruoho tahtoo käydä
nisusta.

"Minun viholliseni ovat tulleet mahtaviksi ja ovat vääristelleet
oppini kuvan siten, että rakkaimpieni täytyy hävetä niitä lahjoja,
joita heille annoin.

"Ystäväni ovat minulta kadonneet; hetki on saapunut, jolloin minun
tulee kadonneitani etsiä!" --

Näin sanoen ponnahti Zarathustra ylös, mutta ei kuten huolestunut,
joka etsii ilmaa, vaan pikemmin kuin haltioitunut tietäjä ja laulaja.
Kummastuneina katselivat häntä hänen kotkansa ja käärmeensä: sillä
aamuruskon lailla kajastui tuleva onni hänen kasvoillaan.

Mitä minulle on tapahtunut, eläimeni? -- sanoi Zarathustra. Enkö minä
ole muuttunut? Eikö autuus yltänyt minua kuin myrskytuuli?

Mieletön on minun onneni, ja mielettömästi se on puhuva: liian nuori
on se vielä -- olkaa siis sille kärsivällisiä!

Haavoittanut on minut onneni: kaikki kärsiväiset olkoot lääkäreitäni!

Ystävieni luo saan jälleen astua alas sekä myös vihollisieni!
Zarathustra saa jälleen puhua ja lahjoittaa ja tehdä rakkainta
rakkaille!

Minun kärsimätön rakkauteni ylitsevuotaa virtoina, alas, kohti nousua
ja laskua. Vaikenevasta vuoristosta ja tuskan rajuilmoista kuohuu
sieluni alas laaksoihin.

Liian kauan minä kaipasin ja katselin etäisyyteen. Liian kauan olin
yksinäisyyden oma: niin unhoitin minä vaikenemisen.

Suuksi olen minä kokonaan tullut ja puron kohinaksi, joka korkeilta
kallioilta lähtee: alas laaksoihin minä tahdon puheeni syöstä.

Ja syöksyköön minun rakkauteni virta raivaamattomille urille! Miksi
ei virta lopulta löytäisi tietä mereen!

Tosin on järvi minussa, erakkoinen, itseensä tyytyväinen, mutta minun
rakkauteni virta tempaa sen mukanaan alas -- mereen!

Uusia teitä minä kuljen, ja uudet sanat syttyvät minussa; väsynyt
olen minä, kuten kaikki luovat, vanhoihin puheenparsiin. Ei minun
henkeni tahdo kauemmin vaeltaa rikkipoljetuilla anturoilla.

Liian hidasta on kaikki puhe minulle: -- ylös vaunuihisi, myrsky,
minä hyppään! Ja sinuakin minä tahdon vielä pahuudellani ruoskia!

Kuten kirkaisu ja ilohuuto minä tahdon yli aavojen merien kulkea,
kunnes saavun autuaille saarille, missä ystäväni viipyvät: --

Ja viholliseni heidän joukossaan. Miten rakastan minä nyt jokaista,
jolle vaan saan puhua! Vihollisenikin ovat osana autuudestani!

Ja jos tahdon nousta hurjimman heponi selkään, niin auttaa peitseni
minut aina parhaiten ylös: se on jalkani alati valmis palvelija: --

Peitsi, jonka minä singahutan vihollisiani vastaan. Miten kiitän minä
vihollisiani, että vihdoinkin saan sen singauttaa.

Liian suureksi kävi pilveni jännitys: salamain naurussa minä tahdon
rakeita viskata alas syvyyteen.

Valtavana paisuu silloin rintani, valtavana puhaltaa se myrskynsä yli
vuorien: siten saa se kevennyksen.

Totisesti, myrskyn lailla entää onneni ja vapauteni. Mutta
viholliseni luulevat että paha riehuu heidän päittensä päällä.

Niin, tekin ystäväni, pelästytte kesytöntä viisauttani, ja pakenette
ehkä vihollisieni kera.

Oi, että ymmärtäisin paimenhuiluina houkutella teitä takaisin! Oi,
että jalopeurani viisauteni oppisi lempeästi karjumaan! Ja paljon me
olemme jo yhdessä oppineet!

Minun kesytön viisauteni tuli raskaaksi yksinäisillä vuorilla;
kovilla kivillä se synnytti sikiönsä, nuorimpansa.

Nyt se juoksee kuin narri halki karujen erämaiden ja etsimistään
etsii pehmyttä nurmea -- vanha kesytön viisauteni!

Teidän sydäntenne pehmeälle nurmelle, ystäväni! teidän rakkauteenne
se tahtoisi rakkaimmalleen vuoteen valmistaa! --

Näin puhui Zarathustra.



Autuailla saarilla.


Viikunat putoovat puista, ne ovat hyviä ja makeita; ja kun ne
putoovat, repee niiden punainen iho. Pohjatuuli minä olen kypsille
viikunoille.

Siten, viikunain lailla lankee teille nämä opit, ystäväni: nyt juokaa
niiden mehu ja niiden makea sisus! Ympärillä on syys ja taivas on
selkeä ja päivä illassa.

Katsokaa, miten täyteläistä on ympärillämme! Ja keskeltä runsauden on
ihanaa katsella etäisille merille.

Kerran sanottiin jumala, kun katseltiin etäisille merille; mutta nyt
opetin minä teidät sanomaan: yli-ihminen.

Jumala on otaksuma; mutta minä tahdon, ettei teidän otaksumanne ulotu
pitemmälle kuin luova tahtonne.

Voisitteko _luoda_ jumalan? -- Niinpä vaietkaa kaikista jumalista!
Mutta yli-ihmisen te kyllä voisitte luoda. Ehkä ette itse, veljeni!
Mutta yli-ihmisen isiksi ja esi-isiksi te voisitte itsenne
uudestiluoda: ja tämä olkoon teidän paras luomisenne! --

Jumala on otaksuma: mutta minä tahdon, että teidän otaksumanne
rajoittuu ajateltavissa olevaan.

Voisitteko _ajatella_ jumalan? -- Mutta tämä merkitköön teille
tahtoa totuuteen, että kaikki muuttuisi ihmis-ajateltavaksi,
ihmis-nähtäväksi, ihmis-tunnettavaksi! Oma mielenne tulee teidän
loppuun ajatella!

Ja mitä te maailmaksi kutsuitte, se teidän tulee ensin luoda:
järkenne, kuvanne, tahtonne, rakkautenne täytyy siksi tulla! Ja
totisesti, teidän autuudeksenne, te tietäväiset!

Ja miten tahdotte te elämän kestää ilman tätä toivoa, te tietäväiset?
Te ette liene syntyneet käsittämättömään ettekä järjettömään.

Mutta että teille, ystävät, kokonaan sydämeni ilmaisisin: jos jumalia
olisi, miten voisin sietää sitä, etten ole jumala? _Siis_ ei ole
mitään jumalia.

Tosin johdin minä päätelmäni, mutta nyt se johtaa minut. --

Jumala on otaksuma: mutta kuka joisi kuolematta kaiken sen tuskan,
jonka tämä otaksuma on synnyttynyt? Onko luovalta ryöstettävä hänen
uskonsa ja kotkalta sen leijailu kotkan-avaruuksissa?

Jumala on ajatus, joka tekee kaiken suoran käyräksi ja kaiken
kiinteän kieppuvaksi. Miten? Aika olisi poissa, ja kaikki katoavainen
vain valhetta?

Ajatella tätä on pyörrytys ja huimaus ihmisluille, ja vielä vatsalle
kuvotus: totisesti, pyörätaudiksi kutsun minä sellaisia otaksumia.

Pahaksi kutsun minä sitä ja ihmisviholliseksi: kaikkea tuota
opetusta yhdestä ja täydestä ja liikkumattomasta ja kylläisestä ja
katoamattomasta!

Kaikki katoamaton -- on vain vertausta! Ja runoilijat valhettelevat
liian paljon. --

Mutta ajasta ja tulemisesta tulee parhaiden vertausten puhua: kaiken
katoavan ylistystä ja vanhurskauttamista tulee niiden olla!

Luoda -- se on suurta lunastusta kärsimyksestä ja elämän kevyeksi
käymistä. Mutta jotta luova voisi olla olemassa, juuri senvuoksi
tarvitaan kärsimystä ja paljon muutosta.

Niin, paljon katkeraa kuolemista tulee teidän elämässänne olla,
te luovat! Siten olette te kaiken katoavaisen puoltajia ja
vanhurskauttajia.

Siksi että luovan itsensä pitää olla lapsi, joka uudelleen syntyy,
täytyy hänen myös tahtoa olla synnyttäjä ja synnyttäjän tuska.

Totisesti, kautta satojen sielujen minä tietäni kuljin ja kautta
satojen kehtojen ja synnytyskipujen. Monet jäähyväiset minä jo
lausuin, minä tunnen sydäntä särkevät viimeiset hetket.

Mutta niin tahtoo luova tahtoni, kohtaloni. Tai, jotta sen teille
rehellisemmin sanoisin: juuri sellaista kohtaloa -- tahtoo minun
tahtoni.

Kaikki tunteva kärsii minussa ja on vangittuna: mutta tahtoni tulee
alati luokseni vapauttajana ja ilontuojana.

Tahtominen vapauttaa: tämä on oikea oppi tahdosta ja vapaudesta --
siten julistaa Zarathustra sen teille.

Ei-enää-tahtoa ja ei-enää-arvostella ja ei-enää-luoda! oi, että tuo
suuri väsymys aina pysyisi kaukana minusta!

Tietämisessäni tunnen minä ainoastaan tahtoni synnytys- ja
syntymishalun; ja jos tietämisessäni on viattomuutta, riippuu se
siitä, että siinä on tahto synnyttämään.

Pois jumalasta ja jumalista houkutteli minut tämä tahto, mitä olisi
silloin luotavaa, jos jumalia -- olisi!

Mutta ihmiseen pakottaa se minua yhä uudelleen, palava luomistahtoni:
niin on vasaralla pakko kiven kimppuun.

Oi, te ihmiset, kivessä nukkuu eräs kuva, kuvieni kuva! Oi, että sen
täytyy kovimmassa, rumimmassa kivessä nukkua!

Nyt raivoaa vasarani julmasti hänen vankilaansa vastaan. Kivestä
lentelee sirpaleita: mitä koskee se minuun?

Päättää tahdon minä sen: sillä eräs varjo tuli luokseni -- hiljaisin
ja kevyin kaikista olennoista tuli kerran luokseni!

Yli-ihmisen ihanuus tuli varjona luokseni. Oi, veljeni! Mitä kuuluvat
minulle nyt -- jumalat! --

Näin puhui Zarathustra.



Sääliväisistä.


Ystäväni, herjapuhe saapui ystävänne tykö: "katsokaa Zarathustraa!
Eikö hän kulje joukossamme kuin eläimien joukossa?"

Mutta paremmin puhuttu on näin: "tietäväinen kulkee ihmisten joukossa
kuten eläinten joukossa."

Mutta ihmisen itsensä nimi on tietäväiselle: eläin, jolla on punaiset
posket.

Mistä se johtuu? Eikö siitä, että hän on saanut liian usein hävetä?

Oi ystäväni! Näin puhuu tietäväinen: häpeää, häpeää, häpeää -- siinä
ihmisen aikakirja!

Ja senvuoksi jalo käskee itsensä olemaan nöyryyttämättä: hän käskee
itsensä hävetä kaikkia kärsiviä.

Totisesti, minä en suvaitse noita armeliaita, jotka säälissään ovat
autuaita: liian vähän heillä on häpeäntuntoa.

Jos minun täytyy olla sääliväinen, niin en tahdo kuitenkaan sitä
nimeä kantaa; ja jos olen, niin mielelläni silloin etäältä.

Mielelläni myös peitän pääni ja pakenen sieltä, ennenkun tulen
tunnetuksi: ja niin käsken teitäkin tekemään, ystäväni!

Tuokoon kohtaloni aina tielleni suruttomia, kuten te olette, ja
sellaisia, joiden kera yhteisenä _saan_ pitää toiveen, aterian ja
hunajan!

Totisesti, yhtä ja toista kyllä tein kärsiville: mutta parempaa
mielestäni olen alati tehnyt, kun olen oppinut paremmin iloitsemaan.

Siitä saakka kun ihmisiä on ollut, on ihminen liian vähän iloinnut:
se yksin, veljeni, on perisyntimme!

Ja kun opimme paremmin iloitsemaan, niin samalla unhoitamme parhaiten
tehdä muille pahaa ja miettiä pahaa.

Siksi pesen käteni, joka kärsivää auttoi, sentähden myös sieluni
puhtaaksi huuhdon.

Sillä että minä kärsivän näin kärsivän, häpeän minä hänen häpeänsä
takia; ja kun häntä autoin, niin loukkasin raskaasti hänen ylpeyttään.

Suuret kiitollisuudenvelat eivät tee kiitollisiksi, vaan
kostonhimoisiksi; ja ellei pientä hyvää työtä unhoiteta, niin tulee
siitä vielä kalvava mato.

"Olkaa ynseitä vastaanottaessanne! Kunnioittakaa sillä, että otatte
vastaan!" -- niin neuvon niitä, joilla ei ole mitään poisannettavaa.

Mutta minä olen lahjoittaja: mielelläni lahjoitan minä ystävänä
ystäville. Mutta muukalaiset ja köyhät poimikoot itse hedelmät
puustani: niin nöyryyttää se vähemmän.

Mutta kerjäläiset olisivat kokonaan poistettavat! Totisesti, jos
heille antaa, niin suuttuu itselleen, ja ellei anna, niin suuttuu
itselleen.

Ja samoin syntiset ja pahat omattunnot! Uskokaa minua, ystäväni:
omantunnon pistokset kasvattavat purijoita.

Mutta huonointa ovat pienet ajatukset. Totisesti, mieluummin vielä
tehdä pahaa kuin ajatella pienesti!

Tosin te sanotte: "halu pieniin ilkeyksiin säästää meidät monesta
suuresta pahasta työstä." Mutta tässä ei pitäisi tahtoa mitään
säästää.

Ikäänkuin paise on paha työ: se pistää ja syyhyy ja puhkee, -- se
puhuu rehellisesti.

"Katso, minä olen sairaus" -- niin puhuu paha työ; se on sen
rehellisyys.

Mutta sienen kaltainen on pieni ajatus: se ryömii ja köyristyy eikä
tahdo missään olla -- kunnes koko ruumis on laho ja lakastunut
pienistä sienistä.

Mutta sille, joka on perkeleen riivaama, kuiskaan minä tämän sanan:
"parempi että kasvatat perkeleesi suureksi! Sinullekin vielä on
olemassa tie suuruuteen!" --

Oi veljeni! Jokaisesta tiedetään jotakin liikaa! Ja moni käy
meille läpikuultavaksi, mutta silti emme vielä läheskään voi olla
läpikotaisin perillä hänestä.

Vaikeata on elää ihmisten kanssa, siksi että vaikeneminen on niin
vaikeata.

Emmekä me ole kohtuuttomimpia sitä kohtaan, joka meitä inhoittaa,
vaan sitä kohtaan, joka ei meihin lainkaan koske.

Mutta jos sinulla on kärsivä ystävä, niin ole leposija hänen
kärsimykselleen, kuitenkin kuin kova vuode, sotavuode: siten hyödytät
häntä parhaiten.

Ja jos joku ystäväsi tekee sinulle pahaa, niin sano: "minä annan
sinulle anteeksi sen, mitä minulle teit; mutta että sen _itsellesi_
teit, -- miten voisin minä sitä antaa anteeksi!"

Näin puhuu kaikki suuri rakkaus: se voittaa vielä anteeksiannon ja
säälinkin.

Sydäntään täytyy pidättää; sillä jos sen laskee menemään, miten pian
karkaa silloin pääkin!

Oi, missä on milloinkaan tapahtunut suurempia hulluuksia kuin
sääliväisten joukossa? Ja mikä synnytti enemmän pahaa maailmaan kuin
sääliväisten hulluudet?

Voi kaikkia rakastavia, joilla ei ole kukkulaa, joka on yläpuolella
heidän sääliään!

Näin puhui perkele kerran minulle: "jumalallakin on helvettinsä: se
on hänen rakkautensa ihmisiin."

Ja äsken kuulin hänen sanovan tämän sanan: "jumala on kuollut;
säälistään ihmisiin on jumala kuollut." --

Sentähden varokaa sääliväisiä: _heistä_ nousee jälleen raskas pilvi
ihmisen yli. Totisesti, minä ymmärrän rajuilman merkkejä!

Mutta pankaa tähdelle myös tämä sana: kaikki suuri rakkaus on
yläpuolella sääliänsä: sillä se tahtoo rakastetun vielä -- luoda!

"Itseni minä uhraan rakkaudelleni, ja _lähimmäiseni niinkuin itseni_"
-- niin puhuvat kaikki luovat.

Mutta kaikki luovat ovat kovia. --

Näin puhui Zarathustra.



Papeista.


Ja kerran antoi Zarathustra merkin oppilailleen ja puhui heille nämä
sanat:

"Tässä on pappeja: ja vaikka he ovat vihollisiani, niin käykää hiljaa
heidän ohitsensa ja nukkuvin miekoin!

"Heidänkin joukossaan on sankareita; useat heistä kärsivät liian
paljon --: senvuoksi he tahtovat saada toisia kärsimään.

"Pahoja vihollisia he ovat: ei mikään ole kostonhaluisempaa kuin
heidän nöyryytensä. Ja helposti tahraantuu se, joka heihin rupee.

"Mutta minun vereni on sukua heidän verelleen; ja minä tahdon tietää
vereni vielä heidän veressään kunnioitetuksi." --

Ja kun he olivat menneet ohi, valtasi tuska Zarathustran; ja kauan
hän ei ollut tuskansa kanssa taistellut, kun hän korotti äänensä näin:

Minua säälittää nuo papit. He ovat myös minulle vastenmielisiä; mutta
se on minulle vähäpätöisintä, senjälkeen kuin tulin ihmisten joukkoon.

Mutta minä kärsin ja kärsein heidän kanssaan: vankeja he ovat minusta
ja merkittyjä. Se, jota he vapahtajaksi kutsuvat, pani heidät
kahleisiin: --

Väärien arvojen ja harhasanojen kahleisiin! Oi, että joku vielä
vapahtaisi heidät heidän vapahtajastaan!

Saarelle luulivat he kerran laskevansa maihin aavaa merta
ajelehtiessaan, mutta katso, se oli nukkuva hirviö!

Väärät arvot ja harhasanat: ne ovat pahimpia hirviöitä kuolevaisille,
-- kauan nukkuu ja odottaa niissä kova onni.

Mutta viimein se saapuu ja herää ja ruhjoo ja nielee sen, mikä sen
varaan majojansa rakensi.

Oi katsokaa toki niitä majoja, joita nuo papit ovat itselleen
rakentaneet! Kirkoiksi kutsuvat he suloisesti tuoksuvia luoliaan.

Oi tuota väärennettyä valoa, tuota ummehtunutta ilmaa! Täällä, missä
sielu -- ei saa lentää ylös korkeuteensa!

Vaan täten käskee heidän uskonsa: "polvillanne portaita ylös, te
syntiset!"

Totisesti, mieluummin katson minä hävyttömiäkin kuin näiden häpeän ja
hartauden kieroja silmiä!

Kuka loi itselleen tällaisia luolia ja katumusportaita? Eivätkö ne
olleet niitä, jotka tahtoivat kätkeä itsensä ja häpesivät puhdasta
taivasta?

Ja vasta sitten, kun puhdas taivas jälleen pilkistää murtuneiden
kattojen lomitse, ja alas ruoholle ja punaisille unikoille, jotka
murtuneilla muureilla kasvavat -- sitten vasta tahdon minä sydämen
jälleen kääntää tämän jumalan asuntoihin.

He kutsuivat jumalaksi sitä, joka seisoi heitä vastaan ja tuotti
heille tuskaa: ja totisesti, paljon sankarillista oli heidän
jumaloimisessaan!

Eivätkä he toisin ymmärtäneet rakastaa jumalaansa kuin siten, että
naulitsivat ihmisen ristiin!

Ruumiina he aikoivat elää, mustan asun he antoivat ruumiilleen;
heidän puheestaankin minä tunnen hautakammioiden pahan hajun.

Ja joka elää heidän läheisyydessään, hän elää lähellä mustia lampia,
joista korpisammakko laulaa lauluaan suloisen syvämielisesti.

Parempia lauluja heidän täytyy minulle laulaa, jotta oppisin uskomaan
heidän vapahtajaansa: vapahdetummille tulee hänen oppilaansa näyttää!

Alastomina tahtoisin heidät nähdä: sillä kauneuden yksin tulisi
saarnata parannusta. Mutta kenenkä saa vakuutetuksi tämä naamioitu
alakuloisuus!

Totisesti, heidän vapahtajansa itse eivät tulleet vapaudesta ja
vapauden seitsemännestä taivaasta! Totisesti, eivät he vaeltaneet
edes milloinkaan tiedon tanterilla!

Aukkoja oli näiden vapahtajain henki; mutta jokaiseen aukkoon olivat
he asettaneet harhaluulonsa, aukontäytteensä, jota he jumalaksi
kutsuivat.

Heidän sääliinsä oli heidän henkensä hukkunut, ja kun he paisuivat ja
tulvivat yli partaiden säälistä, ui aina pinnalla suuri hulluus.

Innokkaasti he ajoivat, ja huutaen, laumansa portaansa yli: ikäänkuin
tulevaisuuteen olisi ainoastaan yksi porras! Totisesti, nämä paimenet
kuuluivat itse vielä lampaisiin!

Pienet henget ja tilavat sielut oli näillä paimenilla: mutta,
veljeni, miten pieniä maita olivat tähän saakka laajimmatkin sielut!

Verimerkkejä he piirsivät sille tielle, jota kulkivat, ja heidän
hulluutensa opetti, että verellä todistetaan totuus.

Mutta veri on huonoin todistus totuudesta. Veri myrkyttää
puhtaimmankin opin sydämen harhaluuloksi ja vihaksi.

Ja jos joku käy tulen läpi oppinsa vuoksi -- mitä se todistaa!
Enemmän on totisesti, että omasta palosta oma oppi syntyy!

Kuuma sydän ja kylmä pää: missä nämä sattuvat yhteen, siellä nousee
myrskytuuli, "vapahtaja."

Suurempia totisesti on ollut ja korkeampisyntyisiä kuin ne, joita
kansa kutsuu vapahtajiksi, nuo mukaansa tempaavat myrskytuulet!

Ja vielä suurempien kuin kaikki vapahtajat ovat olleet, täytyy
teidät, veljeni, vapauttaa, jos tahdotte löytää tien vapauteen!

Milloinkaan vielä ei ole ollut yli-ihmistä. Alastomina näin molemmat,
suurimman ja pienimmän ihmisen: --

Liiaksi he ovat vielä toistensa kaltaiset. Totisesti, suurimmankin
minä huomasin -- liian-inhimilliseksi! --

Näin puhui Zarathustra.



Siveellisistä.


Jyrinällä ja taivaallisilla ilotulituksilla täytyy puhua veltoille ja
uinuville aisteille.

Mutta kauneuden ääni puhuu hiljaa: se hiipii vain herätetyimpiin
sieluihin.

Hiljaa vapisi ja nauroi kilpeni tänään: se on kauneuden pyhää naurua
ja vavistusta.

Teitä, te siveelliset, nauroi minun kauneuteni tänään. Ja näin
haastoi sen ääni minulle: "he tahtovat vielä saada maksun!"

Te tahdotte vielä saada maksun, te siveelliset! Tahdotte saada palkan
hyveestä, taivaan maan asemasta ja iankaikkisuuden tämänpäivänne
asemasta?

Ja nyt te suututte minuun, koska minä opetan, ettei ole olemassa
yhtään palkkio- ja maksumestaria? Ja totisesti, minä en opeta edes,
että hyve on oma palkkansa. Oi, tämä on minun murheeni: olioiden
perusteeseen on valheteltu palkka ja rangaistus -- ja nyt vielä
teidän sielujenne pohjaankin, te siveelliset.

Mutta niinkuin metsäsian kärsä on minun sanani repivä rikki teidän
sielujenne pohjan; aurankärki minä tahdon olla teidän joukossanne.

Teidän perusteenne kaikki salaisuudet täytyy tulla ilmi; ja kun
te makaatte tongittuina ja murtuneina päivänpaisteessa, silloin
erotetaan myös teidän valheenne teidän totuudestanne.

Sillä tämä on teidän totuutenne: te olette liian puhtaita näiden
sanojen saastaan: kosto, rangaistus, palkka, maksu.

Te rakastatte hyvettänne kuin äiti lastaan; mutta milloinka kuultiin,
että äiti tahtoi maksua rakkaudestaan?

Teidän hyveenne on teidän rakkain Itsenne. Sormuksen jano on teissä:
saavuttaa jälleen itsensä, senvuoksi kiertää ja vääntelee jokainen
sormus itseään.

Ja sammuvan tähden kaltainen on hyveenne jokainen teko: alati sen
valo on vielä matkalla ja vaeltaa -- ja milloinka se ei enää ole
oleva matkalla?

Näin on teidän hyveenne valo vielä matkalla, vaikka teko on tehty.
Olkoon teko nyt unhoitettu ja kuollut: sen valon säde elää vielä ja
vaeltaa.

Olkoon teidän hyveenne teidän Itsenne, eikä mikään vieras, mikään
nahka, mikään kaunisteleminen: tämä on totuus teidän sielunne
pohjasta, te siveelliset! --

Mutta tosin on olemassa niitä, joille hyve on kouristusta ruoskan
alla: ja te olette liiaksi kuulleet heidän huutoaan!

Ja toisia on olemassa, jotka kutsuvat hyveeksi paheittensa
laiskistumista: ja kun heidän vihansa ja kateutensa kerran venyttelee
jäseniä, käy heidän "vanhurskautensa" hilpeäksi ja hieroo uneliaita
silmiään.

Ja toisia on olemassa, joita vedetään alaspäin: heidän perkeleensä
vetävät heitä. Mutta mitä enemmän he vaipuvat, sitä hehkuvammin
loistaa heidän silmänsä ja kaipuu heissä heidän jumalaansa.

Oi, niidenkin huuto tunkeutui teidän korviinne, te siveelliset: "mitä
minä en ole, sitä on minulle jumala ja hyve!"

Ja toisia on olemassa, jotka saapuvat raskaasti ja rämisten,
kuten vaunut, jotka vyöryvät kivistä tietä: he puhuvat paljon
arvokkaisuudesta ja hyveestä, -- jarruaan he kutsuvat hyveeksi!

Ja toisia on olemassa, jotka ovat vedettyjen arkikellojen kaltaisia;
he käydä tikittävät ja tahtovat, että tikitystä -- kutsuttaisiin
hyveeksi.

Totisesti, näistä minulla on huvia: missä sellaisia kelloja näen,
vedän minä ne pilkallani vireeseen; ja niiden täytyy siinä vielä
minulle surista!

Ja toiset ovat ylpeitä kourallisestaan vanhurskautta ja rikkovat
senvuoksi kaikkea olevaista vastaan: niin että maailma hukkuu heidän
vääryyteensä.

Oi, miten ilkeästi sana "hyve" tulee heidän suustaan! Ja kun he
sanovat: "minä olen vanhurskas", niin se kaikuu alati kuin: "kosto on
suloinen!"

Hyveellään he tahtovat repiä silmät vihollistensa päästä; ja he
korottavat itsensä ainoastaan alentaakseen toisia.

Ja taas on sellaisia olemassa, jotka istuvat allikossaan ja puhuvat
näin kaislojen seasta: "hyve -- se on hiljaa istumista allikossa.

"Me emme pure ketään ja väistämme sitä, joka tahtoo purra; ja kaikessa
meillä on se mielipide, mikä meille annetaan."

Ja taas on sellaisia olemassa, jotka rakastavat eleitä ja
ajattelevat: hyve on jonkunlaista elettä.

Heidän polvensa rukoilevat alati, ja heidän kätensä ovat hyveen
ylistystä, mutta heidän sydämensä ei tiedä siitä mitään.

Ja taas on sellaisia olemassa, jotka pitävät hyveenä sanoa: "hyve on
välttämätön"; mutta he uskovat oikeastaan vain siihen, että poliisi
on välttämätön.

Ja moni, joka ei voi nähdä korkeata ihmisissä, kutsuu sitä hyveeksi,
että hän näkee matalan heissä liian läheltä: näin hän kutsuu pahaa
silmäänsä hyveeksi.

Ja muutamat tahtovat tulla ylennetyiksi ja pystyyn autetuiksi ja
kutsuvat sitä hyveeksi; ja toiset tahtovat tulla viskatuiksi kumoon
-- ja kutsuvat sitä myös hyveeksi.

Ja täten uskovat melkein kaikki olevansa osallisia hyveestä; ja
jokainen tahtoo ainakin olla "hyvän" ja "pahan" tuntija.

Mutta ei Zarathustra tullut senvuoksi, että hän sanoisi kaikille
näille valhettelijoille ja narreille: "mitä te tiedätte hyveestä!
Mitä te _voisitte_ tietää hyveestä!" --

Vaan että te, ystäväni, väsyisitte niihin vanhoihin sanoihin, jotka
te olette oppineet narreilta ja valhettelijoilta:

Väsyisitte sanoihin "palkka", "maksu", "rangaistus", "kosto
vanhurskaudessa" --

Väsyisitte sanomaan: "että joku teko on hyvä, se merkitsee, että se
on epäitsekäs."

Oi, ystäväni! _Teidän_ Itsenne tulee olla teossa, kuten äiti on
lapsessaan: tämä olkoon _teidän_ sananne hyveestä!

Totisesti, minä tosin riistin teiltä sata sanaa ja teidän hyveenne
rakkaimmat leikkikalut; ja nyt te vihastutte minuun, kuten lapset
vihastuvat.

He leikkivät meren rannalla, -- silloin tuli aalto ja tempasi heiltä
heidän leikkikalunsa syvyyteen: nyt he itkevät.

Mutta sama aalto on tuova heille uusia leikkikaluja ja siroittava
uusia kirjavia näkinkenkiä heidän eteensä.

Niin saavat he lohdutuksen; ja heidän laillaan, ystäväni, saatte
tekin lohdutuksenne -- ja uusia kirjavia näkinkenkiä! --

Näin puhui Zarathustra.



Roskaväestä.


Elämä on riemun kaivo; mutta missä roskaväki juo mukana, siellä ovat
kaikki kaivot myrkytettyjä.

Kaikelle puhtaalle minä olen suopea; mutta minä en tahdo nähdä
irvisteleviä kitoja enkä tahraisten janoa.

He loivat silmänsä alas kaivoon: nyt hohtaa heidän inhoittava hymynsä
kaivosta ylös.

Pyhän veden he ovat myrkyttäneet himollaan; ja kun he kutsuivat
saastaisia uniaan riemuksi, myrkyttivät he vielä sanatkin.

Vastahakoiseksi käy liekki, kun he asettavat kosteat sydämensä tulen
ääreen, itse henki porisee ja höyryää, missä roskaväki astuu tulen
luo.

Imeläksi ja liian mureaksi käy heidän kädessään hedelmä:
tuulenruntelemaksi ja kuivalatvaiseksi tekee heidän katseensa
hedelmäpuun.

Ja moni, joka kääntyi pois elämästä, kääntyi ainoastaan pois
roskaväestä: hän ei tahtonut jakaa kaivoa ja liekkiä ja hedelmää
roskaväen kanssa.

Ja moni, joka läksi erämaahan ja kärsi janoa petoeläinten seassa,
tahtoi ainoastaan päästä istumasta likaisten kamelinajajain kanssa
vesisäiliön ympärillä.

Ja moni, joka saapui kuin hävittäjä ja kuin raesade yli kaikkien
hedelmäkenttien, tahtoi vain asettaa jalkansa roskaväen kitaan ja
näin tukkia sen kurkun.

Eikä tämä ole se palanen, joka minulle oli vaikein niellä, että
tiedän elämän itsensä tarvitsevan vihollisuutta ja kuolemaa ja
kidutusristiä: --

Vaan minä kysyin kerran ja tukehduin melkein kysymykseeni: miten?
_tarvitseeko_ elämä myöskin roskaväkeä?

Ovatko myrkytetyt kaivot välttämättömiä ja löyhkäävä tuli ja
saastutetut unet ja madot elämänleivässä?

Ei minun vihani, vaan minun inhoni jäyti nälkäisenä elämääni! Oi,
henkeen minä kyllästyin usein, kun huomasin roskaväenkin henkeväksi.

Ja hallitseville minä käänsin selkäni, kun näin, mitä he nyt kutsuvat
hallitsemiseksi: kaupustella ja hieroa kauppaa vallalla -- roskaväen
kanssa!

Muukalaisena minä elin kansojen keskuudessa ja ummessa korvin:
jotta heidän kaupustelunsa kieli jäisi minulle vieraaksi ja heidän
kaupanhierontansa vallasta.

Ja nenääni pidellen minä kuljin ärtyneenä kaiken eilisen ja
tämänpäiväisen läpi: totisesti, pahalle haisee kirjoittavan roskaväen
kaikki eilinen ja tämänpäiväinen.

Raajarikon lailla, joka tuli kuuroksi ja sokeaksi ja mykäksi:
näin minä elin kauan, jotta minun ei olisi tarvinnut elää yhdessä
vallitsevan ja kirjoittavan ja himoitsevan roskaväen kanssa.

Vaivaloisesti nousi henkeni ylös portaita ja varovasti; riemun almut
olivat sen virvoituksena; sauvaan nojaten hiipi elämä sokean luo.

Mitä minulle tapahtuikaan? Miten minä vapautin itseni inhosta? Ken
nuorensi minun silmäni? Miten lensin minä ylös siihen korkeuteen,
missä ei roskaväki istu enää kaivon ääressä?

Loiko minun inhoni itse minulle siivet ja lähdettä aavistavat voimat?
Totisesti, ylös korkeimpaan minun täytyi lentää löytääkseni jälleen
riemun kaivon!

Oi, minä löysin sen, veljeni! Täällä ylhäällä korkeimmassa kuohuu
riemun lähde. Ja yksi elämä on olemassa, josta ei mikään roskaväki
juo mukana!

Melkein liian kiihkeästi sinä tulvit minulle, sinä riemun lähde! Ja
usein sinä tyhjennät jälleen maljan, siksi että tahdot sen täyttää!

Ja vielä minun täytyy oppia lähestymään sinua kainommin: liian
kiihkeästi minun sydämeni tulvii vielä sinua vastaan: --

Minun sydämeni, jota kesäni polttaa, tuo lyhyt, kuuma, alakuloinen,
ylenautuas: miten minun kesä-sydämeni kaipaa sinun viileyttäsi!

Ohi on minun kevääni empivä murhe! Ohitse lumihiuteitteni häijyys
kesäkuussa! Kesäksi minä tulin kokonaan ja kesäiseksi keskipäiväksi!

Kesä ylhäällä korkeimmassa kylmine lähteineen ja autuaassa
hiljaisuudessa: oi tulkaa, ystäväni, jotta hiljaisuus kävisi vieläkin
autuaammaksi!

Sillä tämä on _meidän_ korkeutemme ja meidän kotiseutumme: liian
korkealla ja jyrkällä me täällä asumme kaikilta saastaisilta ja
heidän janoltaan.

Luokaa vain puhtaat silmänne minun riemuni kaivoon, ystävät! Miten se
voisi käydä sekaiseksi siitä! Naurua säteilevä se on teitä vastaan
puhtaudellaan.

Tulevaisuuden puuhun me rakennamme pesämme; kotkat tuovat nokallaan
meille yksinäisille ravintoa!

Totisesti, ei sellaista ravintoa, josta saastaisetkin saavat syödä!
Tulta he luulisivat syövänsä ja polttavansa suunsa!

Totisesti, me emme pidä täällä olinpaikkoja valmiina saastaisille!
Jääluola olisi heidän ruumiilleen meidän onnemme, ja heidän
hengilleen!

Ja väkevien tuulten lailla me tahdomme elää heidän yllään, kotkien
naapureina, lumen naapureina, auringon naapureina: näin elää väkevät
tuulet.

Ja tuulen lailla minä tahdon kerran vielä puhaltaa heidän joukkoonsa
ja ottaa hengelläni hengityksen heidän hengeltään: näin tahtoo minun
tulevaisuuteni.

Totisesti, väkevä tuuli on Zarathustra kaikille alangoille; ja
tällaisen neuvon hän antaa vihollisilleen ja kaikelle, mikä sylkee ja
purskuttaa: "kavahtakaa itseänne sylkemästä vasten tuulta!" --

Näin puhui Zarathustra.



Tarantteleista.


Katso, tämä on taranttelin luola! Tahdotko nähdä itse eläimen? Täällä
riippuu sen verkko: kosketa sitä, niin että se vavahtaa.

Tuolla se tulee kernaasti: tervetuloa, tarantteli! Mustana lepää
selässäsi kolmikulmasi ja tunnusmerkkisi; ja minä tiedän myös, mitä
sinun sielussasi lepää.

Kosto lepää sinun sielussasi: mihin sinä puret, siihen kasvaa musta
rupi; kostolla tekee sinun myrkkysi sielun pöyräpääksi!

Näin puhun minä teille vertauskuvan kautta, teille, jotka teette
sielut pyöräpäiksi, te _yhdenvertaisuuden_ saarnaajat! Tarantteleita
te olette minulle ja kätkettyä kostonhimoa!

Mutta minä kyllä olen saattava ilmi teidän kätkönne: senvuoksi minä
nauran korkeuden nauruni teille vasten kasvoja.

Senvuoksi minä tempaisen teidän verkkoanne, jotta teidän raivonne
houkuttelisi teidät ulos valheluolastanne ja kostonne hypähtäisi
esiin teidän sananne "oikeuden" takaa.

Sillä _että ihminen tulisi lunastetuksi kostosta:_ se on minulle
silta korkeimpaan toiveeseen ja sateenkaari pitkien rajuilmain
jälkeen.

Mutta toisin tahtovat varmaan taranttelit. "Se juuri olkoon meidän
oikeutemme, että maailma täyttyisi kostomme rajuilmasta", -- näin he
puhuvat keskenään.

"Kostoa me tahdomme harjoittaa ja häväistystä kaikkia kohtaan,
jotka eivät ole meidän kaltaisiamme", -- niin lupaavat itselleen
taranttelisydämet.

"Ja 'tahto yhdenvertaisuuteen' -- se juuri on tästälähin oleva hyveen
nimi; ja kaikkea vastaan, jolla on valtaa, me tahdomme korottaa
huutomme!"

Te yhdenvertaisuuden saarnaajat, heikkouden tyrannihulluus huutaa
teistä näin "yhdenvertaisuutta": teidän salaisimmat tyrannihalunne
pukeutuvat näin hyvesanojen valhepukuun!

Harmistunut itserakkaus, pidätetty kateus, ehkä teidän isienne
itserakkaus ja kateus: teistä se puhkee koston liekkinä ja hulluutena.

Mistä isä vaikeni, se tulee pojassa puheeksi; ja usein huomasin pojan
isän paljastetuksi salaisuudeksi.

Haltioituneitten kaltaisia he ovat: mutta se ei ole sydän, joka
heidät haltioi, -- vaan kosto. Ja jos he käyvät hienoiksi ja
kylmiksi, niin se ei ole henki, vaan kateus, joka tekee heidät
hienoiksi ja kylmiksi.

Heidän kateutensa vie heidät ajattelijainkin polulle; ja tämä on
heidän kateutensa merkki -- alati he menevät liian pitkälle: niin
että heidän väsymyksensä lopulta täytyy laskeutua lumelle nukkumaan.

Heidän jokaisesta valituksestaan kaikuu kosto, heidän jokaisessa
ylistyksessään on oka; ja olla-tuomarina on heille autuus.

Mutta näin minä neuvon teitä, ystäväni: epäilkää kaikkia, joissa
rankaisemishalu on voimakas!

Se on huonolajista ja -syntyistä kansaa; heidän kasvoistaan katsoo
pyöveli ja urkkija.

Epäilkää kaikkia, jotka puhuvat paljon oikeamielisyydestään!
Totisesti, heidän sieluiltaan ei puutu ainoastaan hunajaa.

Ja jos he itse kutsuvat itseään "hyviksi ja vanhurskaiksi", niin
älkää unhoittako, että heiltä ei puutu farisealaisiksi tullakseen
muuta kuin -- valta!

Ystäväni, minä en tahdo tulla sekoitetuksi ja sotketuksi toisiin.

On olemassa sellaisia, jotka saarnaavat minun oppiani elämästä: ja
samalla he ovat yhdenvertaisuuden saarnaajia ja tarantteleita.

Että he puhuvat elämälle mieliksi, vaikkakin istuvat luolassaan, nuo
myrkkyhämähäkit, ja kääntyvät pois elämästä: se johtuu siitä, että he
tahtovat tehdä sillä pahaa.

Niille he tahtovat tehdä sillä pahaa, joilla nyt on valta: sillä
niiden luona viihtyy kuoleman saarna vielä parhaiten.

Jos toisin olisi, niin taranttelit opettaisivat toisin: ja he juuri
olivat muinoin parhaat maailmanherjaajat ja kerettiläisten polttajat.

Näihin yhdenvertaisuuden saarnaajiin minä en tahdo tulla sekoitetuksi
ja sotketuksi. Sillä näin puhuu oikeus minulle: "ihmiset eivät ole
yhdenvertaisia."

Ja sellaisia ei heistä ole tulevakaan! Mitä sitten olisi minun
rakkauteni yli-ihmiseen, jos minä toisin puhuisin?

Tuhansia siltoja ja portaita myöten heidän tulee tunkeutua
tulevaisuuteen, ja yhä enemmän sotaa ja erilaisuutta on heidän
välilleen asetettava: niin antaa suuri rakkauteni minun puhua!

Kuvien ja kummitusten keksijöitä on heistä tuleva keskinäisissä
vihollisuuksissaan, ja kuvillaan ja kummituksillaan he tulevat vielä
taistelemaan korkeimman taistelun toisiaan vastaan!

Hyvä ja paha, ja rikas ja köyhä, ja korkea ja matala, ja arvojen
kaikki nimet: aseita ne ovat olevat ja kalskuvia merkkejä siitä, että
elämän alati täytyy voittaa jälleen itsensä!

Pilareineen ja portaineen se tahtoo rakentaa itsensä korkeuteen,
elämä itse: avaraan kaukaisuuteen se tahtoo silmäillä ja etsiä
autuaita kauneuksia, -- _siksi_ se tarvitsee korkeutta!

Ja koska se tarvitsee korkeutta, niin se tarvitsee portaita ja
portaiden ristiriitaa sekä kohoavien! Kohota tahtoo elämä ja kohoten
voittaa itsensä.

Katsokaa toki, ystävät! Täällä, missä taranttelin luola on, kohoaa
vanhan temppelin rauniot, -- katsokaa toki kirkastetuin silmin tänne!

Totisesti, ken täällä kerran kivessä pinosi korkealle ajatuksensa,
viisaimman lailla hänellä oli tunto kaiken elämän salaisuudesta!

Että taistelua ja erilaisuutta on vielä kauneudessakin, ja sotaa
vallasta ja ylivallasta: sen hän opettaa meille tässä selvimmän
vertauskuvan kautta.

Kuten tässä holvit ja kaaret painiskelussa jumalallisesti murtuvat:
kuten ne valolla ja varjolla vastustavat toisiaan, nuo jumalallisesti
pyrkiväiset --

Näin olkaamme mekin varmasti ja ihanasti vihollisia, ystäväni!
Jumalallisesti me tahdomme ponnistaa toisiamme vastaan! --

Voi! Nyt puri minua tarantteli itse, minun vanha viholliseni!
Jumalallisen varmasti ja ihanasti se puri minua sormeen!

"Rangaistusta täytyy olla ja oikeutta -- niin se ajattelee: maksutta
hän ei ole laulava täällä lauluja vihollisuuden kunniaksi!"

Niin, hän on kostanut! Ja voi! Nyt hän on tekevä kostolla minunkin
sieluni pyöräpääksi!

Mutta jotta minä en hourailisi, ystäväni, sitokaa minut kiinni
tähän pylvääseen! Mieluummin minä tahdon olla pylväspyhimys kuin
kostonhalun pyörre!

Totisesti, Zarathustra ei ole mikään kierto- ja pyörretuuli; ja jos
hän on tanssija, niin ei toki milloinkaan taranttelitanssija! --

Näin puhui Zarathustra.



Ylistetyistä viisaista.


Kansaa te olette palvelleet ja kansan taikauskoa, te kaikki ylistetyt
viisaat! -- ettekä totuutta! Ja juuri senvuoksi on teille osotettu
kunniaa.

Ja senvuoksi siedettiin teidän epäuskoannekin, koska se
oli kokkapuhetta ja kiertotie kansaan. Näin antaa herra
orjiensa menetellä mielensä mukaan ja on vielä huvitettu
heidän uhkamielisyydestään.

Mutta se, jota kansa vihaa kuten koirat vihaavat sutta: se on vapaa
henki, kahleitten vihollinen, ei-rukoilija, metsissä asuva.

Ajaa hänet ulos luolastaan -- se oli kansalle alati "halua oikeaan":
häntä vastaan se usuttaa yhä vielä terävähampaisimmat koiransa.

"Sillä totuus on täällä: onko toki kansa täällä! Voi, voi
etsiväisiä!" -- näin on huuto käynyt ammoisista ajoin.

Kansallenne te tahdoitte hankkia oikeuden sen kunnioittamisessa: sitä
te kutsutte "tahdoksi totuuteen", te ylistetyt viisaat!

Ja teidän sydämenne puhui alati itselleen: "kansasta minä tulin;
sieltä tuli minulle myös jumalan äänikin."

Uppiniskaisia ja viisaita, aasin kaltaisia, te olitte alati kansan
puoltajina.

Ja moni mahtava, joka tahtoi ajaa hyvin kansalla, valjasti hevosiensa
eteen vielä -- pienen aasin, ylistetyn viisaan.

Ja nyt minä tahtoisin, te ylistetyt viisaat, että te vihdoinviimein
heittäisitte jalopeuran nahkan kokonaan luotanne!

Petoeläimen nahkan, tuon kirjavatäpläisen, ja tutkivaisen,
etsiväisen, valloittavaisen tupsut!

Oi, jotta minä oppisin uskomaan teidän "totisuuteenne", sitä varten
teidän täytyisi ensin rikkimurtaa kunnioittava tahtonne.

Totinen -- niin kutsun minä sitä, joka lähtee jumalattomiin erämaihin
ja joka on rikkimurtanut kunnioittavan sydämensä.

Keltaisessa hiekassa ja auringon polttamana hän varmaan tähyeli alta
kulmain lähteistä rikkaita saaria, missä elämä lepää tummien puitten
alla.

Mutta hänen janonsa ei saa häntä houkutelluksi tulemaan noiden
mukavuutta rakastavien kaltaiseksi: sillä missä kosteikkoja on,
siellä on myös epäjumalien kuvia.

Nälkäiseksi, väkivaltaiseksi, yksinäiseksi, jumalattomaksi:
sellaiseksi tahtoo jalopeuratahto itsensä.

Olla vapaana orjien onnesta, lunastettuna jumalista ja
rukoilemisesta, pelotonna ja peljättävänä, suurena ja yksinäisenä: se
on totisen tahto.

Erämaassa asuivat ammoisista ajoista sotiset, vapaat henget, erämaan
herroina; mutta kaupungeissa asuivat hyvinsyötetyt, ylistetyt
viisaat, -- vetojuhdat.

Sillä alati he vetävät aaseina, -- _kansan_ rattaita!

Ei siksi, että minä heille siitä suuttuisin: mutta palvelevaisia he
ovat minusta ja valjastettuja, vaikka he loistavat kultaisissakin
valjaissa.

Ja usein he olivat hyviä palvelijoita ja kiitosta ansaitsevia. Sillä
niin puhuu hyve: "jos sinun täytyy olla palvelija, niin etsi sitä,
jota palveluksesi parhaiten hyödyttää!

"Sinun herrasi henki ja hyve on kasvava senkautta, että sinä olet
hänen palvelijansa: niin sinä kasvat itse hänen henkensä ja hyveensä
mukana!"

Ja totisesti, te ylistetyt viisaat, te kansan palvelijat! Te itse
kasvatte kansan hengen ja hyveen mukana -- ja kansa teidän kauttanne!
Teidän kunniaksenne minä sanon sen!

Mutta kansaksi te jäätte vielä hyveissännekin, heikkosilmäiseksi
kansaksi, -- kansaksi, joka ei tiedä, mitä _henki_ on!

Henki on se elämä, joka itse uurtaa elämää: omasta tuskastaan se
lisää omaa tietämistään, -- tiesittekö tätä ennen?

Ja tämä on hengen onni: olla voideltu ja kyynelillä vihitty
uhrieläimeksi, -- tiesittekö tätä ennen?

Ja sokean sokeus ja hänen etsimisensä ja haparoimisensa on vielä
todistava sen auringon voimaa, johon hän katseli, -- tiesittekö tätä
ennen?

Ja vuorilla tulee tietäväisen oppia _rakentamaan_! Vähän se on, että
henki siirtää vuoria -- tiesittekö tätä ennen?

Te tunnette ainoastaan hengen kipinät: mutta te ette näe sitä
alasinta, mikä henki on, ettekä sen vasaran julmuutta!

Totisesti, te ette tunne hengen ylpeyttä! Mutta vielä vähemmin te
kestäisitte hengen vaatimattomuutta, jos se kerran tahtoisi puhua!

Ettekä te tohtineet vielä milloinkaan heittää henkeänne lumihautaan:
te ette ole kyllin kuumia tehdäksenne sitä. Siksi te ette tunne
myöskään pakkasen ihastuksia.

Mutta kaikessa te asetutte liian tuttavalliselle kannalle hengen
kanssa; ja viisaudesta te teitte usein vaivais- ja sairashuoneen
huonoille runoilijoille.

Te ette ole kotkia: siksi te ette tunne hengen onnea kauhussa. Ja ken
ei ole lintu, hän älköön ottako asuntoaan pohjattomuuksien yllä.

Te olette haaleita: mutta kylmänä virtaa jokainen syvä tieto.
Jääkylmiä ovat hengen sisimmät kaivot: virvoitus kuumille käsille ja
toimivaisille.

Arvokkaina te seisotte ja kankeina ja selkä suorana, te ylistetyt
viisaat! -- teitä ei kiihoita mikään väkevä tuuli eikä tahto.

Ettekö nähneet milloinkaan purjeen kulkevan yli meren, pullistuneena
ja paisuvana ja vapisevana tuulen kiivaudesta?

Purjeen lailla, hengen kiivaudesta vavisten, kulkee minun viisauteni
yli meren -- minun kesytön viisauteni!

Mutta te kansan palvelijat, te ylistetyt viisaat, -- miten te
_voisitte_ kulkea minun kanssani! --

Näin puhui Zarathustra.



Yölaulu.


Yö on: nyt puhuvat äänekkäämmin kaikki suihkuvat kaivot. Ja minunkin
sieluni on suihkuva kaivo.

Yö on: nyt vasta valveutuu kaikki rakastavaisten laulut. Ja minunkin
sieluni on rakastavaisen laulu.

Tyydytyksetöntä, tyydyttämätöntä on minussa; se tahtoo äänensä
korottaa. Halu rakkauteen on minussa, se puhuu myöskin rakkauden
kieltä.

Valo minä olen, oi, että minä yö olisin! Mutta tämä on minun
yksinäisyyteni, että minä valon vyöttämä olen.

Oi, että minä pimeä ja öinen olisin! Miten minä tahtoisin valon
rintoja imeä!

Ja myöskin teitä minä tahtoisin siunata, te pienet kipenöivät
tähdet ja kiiltomadot tuolla ylhäällä! -- ja autuas olla teidän
valolahjoistanne.

Mutta minä elän omassa valossani, takaisin minä juon itseeni ne
liekit, jotka minusta leimahtavat.

Minä en tunne ottavaisen onnea, ja usein minä uneksin siitä, että
varastamisen täytyisi olla vielä suloisempaa kuin ottaminen.

Se on minun köyhyyteni, ettei minun käteni milloinkaan
lahjoittamisesta lepää; se on minun kateuteni, että minä odottavia
silmiä näen ja kaipuun kirkastettuja öitä.

Oi kaikkien lahjoittavaisten onnettomuutta! Oi aurinkoni pimennystä!
Oi himoa himoitsemiseen! Oi kylläisyyden polttavaa nälkää!

He ottavat minulta: mutta koskenko minä vielä heidän sieluaan! Kuilu
on antamisen ja ottamisen välillä; ja pienin kuilu saa viimeiseksi
portaansa.

Nälkä kasvaa minun kauneudestani: pahaa tahtoisin minä tehdä niille,
joille loistin, ryöstää minä tahtoisin ne, joille lahjoitin: -- näin
minä isoon pahuutta.

Vetäen käden takaisin, kun käsi sitä vastaan jo ojentuu; viipyen,
vesiputouksen lailla, joka vielä putouksessa viipyy: -- näin minä
isoon pahuutta.

Sellaista kostoa miettii minun runsauteni: sellaisia juonia kumpuaa
minun yksinäisyydestäni.

Minun onneni lahjoittamisessa kuoli lahjoittamiseen, minun hyveeni
väsyi itseensä yltäkylläisyydessään.

Ken alati lahjoittaa, hänen vaaransa on, että hän kadottaa kainouden;
ken alati jakaa, hänen kätensä ja sydämensä saavat käsniä pelkästä
jakamisesta.

Minun silmäni ei enää tulvi pyytäväisten kainouden edessä, minun
käteni on käynyt liian kovaksi tuntemaan täytettyjen käsien
vapisemista.

Minne joutui kyynel silmästäni ja hellyys sydämestäni? Oi kaikkien
lahjoittavaisten yksinäisyyttä! Oi kaikkien loistavaisten
äänettömyyttä!

Monia aurinkoja kiertää autiossa avaruudessa: kaikelle, mikä pimeää
on, ne valollaan puhuvat, -- minulle ne vaikenevat.

Oi, tämä on valon vihollisuutta loistavaista kohtaan:
armahtamattomana se ratojaan vaeltaa.

Nurjana loistavaista kohtaan sydämensä syvyydessä, kylmänä aurinkoja
kohtaan, -- näin vaeltaa jokainen aurinko.

Myrskyn lailla auringot ratojaan lentävät: se on niiden vaellusta.
Järkähtymätöntä tahtoaan ne noutavat: se on niiden kylmyys.

Oi, te vasta olette niitä, te pimeät, te öiset, jotka lämpöä
loistavaisesta luotte! Oi, te vasta juotte maitoa ja lievitystä valon
utareista!

Oi, jäätä on minun ympärilläni, jäähän minä poltan käteni! Oi, jano
on minussa, se riutuen janoaa teidän janoanne!

Yö on: oi, että minun täytyy valo olla! Ja jano öiseen! Ja
yksinäisyyteen!

Yö on: nyt puhkeaa kuin suihkukaivo minusta minun kaipuuni, -- puhua
minä kaipaan.

Yö on: nyt puhuvat äänekkäämmin kaikki suihkuvat kaivot. Ja minunkin
sieluni on suihkuva kaivo.

Yö on: nyt valveutuu kaikki rakastavaisten laulut. Ja minunkin
sieluni on rakastavaisen laulu. --

Näin lauloi Zarathustra.



Tanssilaulu.


Eräänä iltana kulki Zarathustra oppilaineen metsän halki; ja kun hän
etsi kaivoa, katso, silloin hän joutui vihreälle niitylle, jota puut
ja pensaat ympäröivät: niityllä tanssi tyttöjä keskenään. Niin pian
kuin tytöt tunsivat Zarathustran, taukosivat he tanssimasta; mutta
Zarathustra astui ystävällisin liikkein heidän luokseen ja puhui nämä
sanat:

"Älkää tauotko tanssimasta, te suloiset tytöt! Ei tullut
pahakatseinen leikinturmelija teidän luoksenne, ei mikään tyttöjen
vihollinen.

"Jumalan puoltaja minä olen perkeleen edessä: mutta tämä on
raskauden henki. Miten olisin minä, te kevytjalkaiset, vihamielinen
jumalallisia tansseja kohtaan? Tai kaunisnilkkaisia tyttöjalkoja
kohtaan?

"Tosin minä olen metsä ja tummien puitten yö: mutta ken tummuuttani ei
pelkää, hän löytää ruusupensaitakin sypressieni alta.

"Ja sen pienen jumalankin hän kai löytää, joka on tytöille rakkain:
lähteen reunalla hän lepää, hiljaa, suljetuin silmin.

"Totisesti, selkeällä päivällä hän nukahti minulta, tuo päivävaras!
Ajeliko hän ehkä liiaksi perhosia?

"Älkää suuttuko minuun, te ihanat tanssijattaret, jos minä hiukan
kuritan tuota pientä jumalaa! Huutava hän on varmaan ja itkevä, --
mutta naurettava hän on vielä itkussaankin!

"Ja kyynelsilmin hän on pyytävä teitä tanssimaan; ja minä itse olen
laulava laulun hänen tanssiinsa:

"Tanssi- ja pilkkalaulun raskauden hengestä, kaikkeinkorkeimmasta,
suurvaltaisimmasta perkeleestäni, josta he sanovat, että hän on
'maailman herra'." --

Ja tämä on se laulu, jonka Zarathustra lauloi, kun Cupido ja tytöt
tanssivat yhdessä:

Sinun silmääsi katselin äsken, oi elämä! Ja minusta tuntui, että
vaivuin tutkimattomaan silloin.

Mutta sinä vedit minut kultaisella koukulla ylös; ilkkuen sinä
nauroit, kun sinua tutkimattomaksi kutsuin.

"Niin haastavat kaikki kalat, sanoit sinä; mitä he eivät saa
selville, se on tutkimatonta.

"Mutta vaihtelevainen minä olen vain ja kesytön ja kaikessa nainen,
enkä mikään siveellinen:

"Vaikkakin te miehet kutsutte minua 'syväksi' tai 'uskolliseksi',
'ikuiseksi', salaperäiseksi'."

"Kuitenkin te miehet lahjoitatte meille alati omat hyveenne -- oi, te
siveelliset!"

Näin hän nauroi, tuo uskomaton, mutta minä en usko häneen milloinkaan
enkä hänen nauruunsa, silloinkuin hän puhuu pahaa itsestään.

Ja kun minä puhuin kahdenkesken kesyttömän viisauteni kanssa, sanoi
se kiivastuneena: "sinä tahdot, sinä himoitset, sinä rakastat,
senvuoksi yksin sinä _ylistät_ elämää!"

Vähällä olin silloin kiivaasti vastata ja sanoa totuuden tuolle
kiivastuneelle; ja kiivaammin ei viisaudelleen voi vastata kuin
sanomalla "totuuden".

Tällainen nimittäin on meidän kolmen suhde. Perinpohjin minä rakastan
vain elämää -- ja, totisesti, enimmin silloin, kun sitä vihaan!

Mutta että viisaus on minulle rakas, ja usein liian rakas: se riippuu
siitä, että se muistuttaa sangen paljon elämää!

Sillä on sen silmä, sen nauru ja vieläpä sen kultainen ongenvapakin:
mitä mahdan minä sille, että ne molemmat ovat niin toisensa näköiset?

Ja kerran kun elämä kysyi: "Kuka sitten on tuo viisaus?" -- niin minä
sanoin kiihkoisesti: "Oi niin! viisaus!

"Sitä janotaan, eikä tulla kylläisiksi, katsotaan huntujen läpi,
ahdistetaan ja takerrutaan verkkoon.

"Onko se kaunis? Mistä minä tiedän! Mutta sillä saa vanhimmatkin
toutaimet houkutelluksi.

"Vaihtelevainen se on ja uhkamielinen; usein minä näin sen purevan
huultaan ja kuljettavan kampaa vasten hiustensa suuntaa.

"Ehkä se on paha ja viekas ja kaikessa nainen; mutta puhuessaan pahaa
itsestään, silloin se juuri on vietteleväisin."

"Kun minä sanoin tämän elämälle, silloin se nauroi pahanilkisesti ja
sulki silmänsä. 'Kenestä sinä sitten puhut?' sanoi se, luultavasti
minusta?

"Ja jos sinä olisit oikeassa, -- niin sanotaanko se minulle niin
vasten kasvoja! Mutta puhu nyt viisaudestasikin!"

Oi, ja nyt sinä jälleen avasit silmäsi, rakas elämä! Ja minusta
tuntui, että vaivuin tutkimattomaan jälleen. --

Näin lauloi Zarathustra. Mutta kun tanssi oli tauonnut ja tytöt
olivat lähteneet pois, kävi hän surulliseksi.

"Aurinko on jo kauan sitten laskenut, sanoi hän viimein; niitty on
kostea, metsät huokuvat kylmyyttä.

"Tuntematon on luonani ja katselee miettiväisesti. Mitä? Sinä elät
vielä, Zarathustra?

"Miksi? Mitävarten? Millä? Mihin? Missä? Miten? Eikö ole hulluutta
elää vielä? --

"Oi, ystäväni, ilta se on, joka minusta niin kysyy. Suokaa minulle
anteeksi minun surumielisyyteni.

"Ilta on joutunut: suokaa minulle anteeksi, että ilta on joutunut!"

Näin puhui Zarathustra.



Hautalaulu.


"Tuolla kohoo hautasaari, tuo äänetön; tuolla ovat minunkin
nuoruuteni haudat. Sinne minä tahdon elämän ikivihannan seppeleen
viedä."

Näin sydämessäni päättäen minä purjehdin yli meren. --

Oi te, minun nuoruuteni näyt ja ilmestykset! Oi, te rakkauden
silmäykset kaikki, te jumalaiset hetket! Miten nopeasti te minulta
sammuitte! Vainajinani teitä tänään muistelen.

Teistä, te rakkaimmat vainajani, aaltoilee ihana tuoksu, tuoksu, joka
sydämet ja kyynelet kirvoittaa. Totisesti, se värisyttää ja hellyttää
yksin purjehtivaisen sydäntä.

Vielä nytkin minä olen rikkain ja kadehdittavin minä kaikista
yksinäisin! Sillä tehän _olitte_ kuitenkin minun, ja minä olen
vieläkin teidän: sanokaa, kenelle muulle kuin minulle sellaisia
ruusuomenia puusta putosi?

Yhä vieläkin olen teidän rakkautenne perillinen ja maa-ala, teidän
muistoksenne vielä minussa kukkivat kirjavat, kesyttömät hyveet, oi,
te korkeasti rakastetut!

Oi, me olimme luodut jäämään lähelle toisiamme, te ihanat, oudot
ihmeet; ettekä te tulleet arkojen lintujen lailla minun ja minun
pyyteitteni luo -- ette, vaan kuin uskolliset uskollisen luo!

Niin, uskollisuuteen luodut, kuten minä, ja hentoihin
iankaikkisuuksiin: täytyykö minun nyt nimittää teitä uskottomuutenne
mukaan, te jumalalliset silmäykset ja silmänräpäykset: muita nimiä
minä en ole vielä oppinut.

Totisesti, liian nopeasti te kuolitte minulta, te pakolaiset. Ette
kuitenkaan te paenneet minua, enkä minäkään teitä: viattomia me
olemme toisiamme kohtaan uskottomuudessamme.

Surmatakseen minut he kuristivat teidät, te toiveitteni laululinnut!
Niin, teitä kohti, te rakkaimmat, ampui ilkeys aina nuolensa --
osuakseen minun sydämeeni!

Ja se osui! Sillä ettekö te olleet alati lähinnä minun sydäntäni,
minun omaisuuteni ja maaperäni: _senvuoksi_ teidän täytyi kuolla
nuorina ja ylen varhain!

Kohti ihmeellisintä, minkä minä omistin, ammuttiin nuoli: teitä
kohti, joiden iho on untuvan kaltainen ja vielä enemmän hymyn, joka
katseesta saa kuolon!

Mutta tämän sanan minä tahdon vihollisilleni puhua: mitä on kaikki
ihmismurha sen verroilla, minkä te minulle teitte!

Pahempaa te minulle teitte kuin ihmismurha ikinä on;
takaisin-saavuttamattoman te otitte minulta: -- näin puhun minä
teille, viholliseni!

Te murhasitte minun nuoruuteni näyt ja rakkaimmat ihmeet!
Leikkitoverini te riistitte minulta, nuo autuaat henget! Heidän
muistokseen minä lasken tämän seppeleen ja tämän kirouksen.

Tämän kirouksen teitä kohtaan, viholliseni! Te teitte minun
ikuisuuteni lyhyeksi kuin sävelen, joka särkyy kylmässä yössä. Tuskin
se saapui luokseni jumalallisten silmien välähdyksenä vain, --
silmänräpäyksenä!

Näin puhui eräänä hyvänä hetkenä minun puhtauteni: "jumalaisia olkoot
kaikki olennot minulle."

Silloin te kävitte kimppuuni likaisilla kummituksilla; oi, minne
lensi nyt tuo hyvä hetki!

"Kaikki päivät olkoot minulle pyhiä" -- niin puhui kerran minun
nuoruuteni viisaus: totisesti iloisen viisauden puhetta!

Mutta! silloin te varastitte, viholliset, minulta minun yöni ja
möitte ne unettomaan tuskaan: oi, minne pakeni nyt tuo iloinen
viisaus!

Kerran minä toivoin onnellisia lintuenteitä: silloin te toitte
iljettävän huuhkainhirviön tielleni. Oi, minne pakeni silloin minun
hento kaipuuni?

Kaikkea saastaa minä kerran lupasin karttaa: silloin te muutitte
minun läheiseni ja lähimpäni mätäpaiseiksi. Oi, minne lensi silloin
minun jaloin lupaukseni?

Sokeana minä kuljin kerran autuaita teitä: silloin te heititte lokaa
sokean tielle: ja nyt häntä inhoittaa vanha sokkopolku.

Ja kun minä vaikeimpani tein ja vietin voittojeni juhlaa: silloin te
saitte aikaan että ne, jotka minua rakastivat, huusivat että tein
pahinta heille.

Totisesti, tämä oli alati tekonne: te teitte karvaaksi parhaimmat
hunajani ja parhaimpien mehiläisteni ahkeruuden.

Armeliaisuuteni luo te lähetitte aina julkeimmat kerjäläiset; säälini
ympärille te tungitte alati parantumattomat hävyttömät. Niin te
haavoititte minun hyveitäni heidän uskossaan.

Ja jos vielä asetin esille pyhimpäni uhriksi: heti asetti heidän
"hurskautensa" sinne lihavammat lahjansa: niin, että minun pyhimpäni
tukehtui teidän rasvanne höyryyn.

Ja kerran minä tahdoin tanssia kuten en milloinkaan vielä ollut
tanssinut: yli kaikkien taivaiden minä tahdoin tanssia. Silloin te
viekottelitte minun parhaimman laulajani.

Ja nyt hän viritti hirvittävän ja kumean laulun; oi, hän toitotti
korvaani kuin kolkko torvi!

Murhaavainen laulaja, ilkeyden välikappale, kaikista syyttömin!
Valmiina minä olin jo parhaimpaan tanssiin: silloin sinä murhasit
sävelilläsi minun ihastukseni!

Tanssissa vain minä ymmärrän lausua korkeinten kappaleiden
vertauskuvan: -- ja nyt jäi jäsenissäni korkein vertauskuvani
lausumatta!

Sanomattomaksi ja lunastamattomaksi jäi minun korkein toiveeni! Ja
nuoruuteni kaikki näyt ja lohdutukset kuolivat minulta!

Miten minä kestin sen sitten? Miten kärsin ja voitin minä sellaiset
haavat? Miten minun sieluni nousi jälleen näistä haudoista?

Niin, haavoittumaton, hautaamaton on minussa, kallioitasärkevä: se on
minun tahtoni. Äänettömänä se käy ja muuttumattomana halki vuosien.

Kulkunsa se tahtoo kulkea minun jaloillani, minun vanha tahtoni;
kovasydäminen on sen mieli ja haavoittumaton.

Haavoittumaton minä olen ainoastaan kantapäästäni. Yhä vielä sinä
elät ja olet itsesi kaltainen, sinä kärsivällisin! Aina tähän saakka
sinä olet murtanut itsesi kaikkien hautojen läpi!

Sinussa elää myöskin vielä tuo lunastamaton nuoruuteni ajoilta; ja
elämänä ja nuoruutena sinä istut täällä toiverikkaana keltaisilla
hautaraunioilla.

Niin, vielä sinä olet minulle kaikkien hautojen pirstaleiksi lyöjä:
Terve, tahtoni! Ja missä vain on hautoja, siellä on ylösnousemuksia.
--

Näin lauloi Zarathustra.



Itsensävoittamisesta.


"Tahdoksi totuuteen" kutsutte te, viisaimmat, sitä, mikä kiihoittaa
ja innostaa teitä?

Tahto kaiken olemisen ajateltavuuteen: näin minä kutsun teidän
tahtoanne!

Kaiken olemisen te tahdotte _tehdä_ ensin ajateltavaksi: sillä te
epäilette hyvällä epäluulolla, vaikka se jo on ajateltavaa.

Mutta sen tulee olla teidän mielenne mukainen ja taipua teidän
edessänne! Niin tahtoo teidän tahtonne. Sileäksi sen tulee tulla ja
hengelle alamaiseksi, kuten sen kuvastin ja vastakuva.

Tämä on teidän koko tahtonne, te viisaimmat, tahtona valtaan; ja
silloinkin kun te puhutte hyvästä ja pahasta ja arvioimisista.

Luoda te tahdotte vielä sen maailman, jonka edessä te voitte
polvistua: se on teidän viimeinen toiveenne ja juopumuksenne.

Mutta typerät, kansa, -- ne ovat virran kaltaisia, jonka pinnalla
venhe ui: ja venheessä istuvat, juhlallisina ja huntuihin
peitettyinä, arvioimiset.

Tahtonne ja arvonne te asetatte tulemisen virralle; vanha tahto
valtaan ilmeni minulle siinä, mitä kansa uskoo hyväksi ja pahaksi.

Te ne olitte, te viisaimmat, jotka asetitte tuollaisia vieraita tähän
venheeseen ja annoitte sille loistoa ja ylväitä nimiä, -- te ja
teidän hallitseva tahtonne!

Eteenpäin kantaa virta teidän venhettänne nyt: sen _täytyy_ kantaa
sitä. Vähät siitä, jos murtunut aalto kuohuu ja raivoisasti kiistää
taikaa vastaan!

Ei ole virta teidän vaaranne ja teidän hyvänne ja pahanne loppu, te
viisaimmat; vaan tuo tahto itse, tahto valtaan, -- tyhjentymätön
synnyttävä elämäntahto.

Mutta jotta te ymmärtäisitte minun sanani hyvästä ja pahasta:
senvuoksi tahdon sanoa teille vielä sanani elämästä ja kaiken
eläväisen laadusta.

Eläväistä minä seurasin, suurimpia ja pienimpiä teitä minä kuljin,
jotta pääsisin tietoon sen laadusta.

Satakertaisella kuvastimella tavoitin vielä sen katseen, kun sen suu
oli suljettuna: jotta sen silmä puhuisi minulle. Ja sen silmä puhui
minulle.

Mutta missä vain elävän löysin, siellä kuulin myös puheen
kuuliaisuudesta. Kaikki elävä on kuuliaisuutta.

Ja tämä on toinen: se joutuu käskynalaiseksi, joka ei osaa itseään
totella. Niin on eläväisen laatu.

Mutta tämä on kolmas, minkä minä kuulin: käskeminen on vaikeampaa
kuin totteleminen. Eikä siksi vain, että käskevä kantaa kaikkien
kuuliaisten taakan, ja että tämä taakka hänet helposti musertaa: --

Koetta ja uhkayritystä näin minä kaikessa käskemisessä; ja alati, kun
se käskee, uskaltaa eläväinen oman itsensä siihen alttiiksi.

Niin, vielä kun se käskee itseään: silloinkin sen täytyy kärsiä
käskemisestään. Oman lakinsa tuomariksi ja toimeenpanijaksi ja
uhriksi sen täytyy tulla.

Kuinka se sitten tapahtuu! niin minä kysyin itseltäni. Mikä saa
elävän taipumaan, jotta se tottelee ja käskee ja käskien vielä
harjoittaa kuuliaisuutta?

Kuulkaa nyt minun sanani, te viisaimmat! Tutkikaa vakaasti, olenko
minä ryöminyt itse elämän sydämeen, ja aina sen sydämen juuriin
saakka!

Missä eläviä löysin, siellä löysin tahtoa valtaan; ja vielä
palvelevan tahdossa minä havaitsin tahdon olla herrana.

Että heikompi palvelee väkevämpää, siihen sen taivuttaa oma tahto,
joka tahtoo olla vielä heikomman herra: vain tätä halua vailla se ei
voi tulla toimeen.

Ja kuten pienempi antautuu suuremmalle, jotta sillä olisi halu ja
valta pienimmässä: näin antaa suurinkin vielä itsensä pois ja panee
vallan takia alttiiksi -- hengen.

Tämä on suurimman antautumista, että se on uhkayritystä ja vaaraa ja
arvanheittoa kuolemasta.

Ja missä uhrausta ja palveluksia ja rakkaudensilmäyksiä on: sielläkin
on tahtoa olla herrana. Salateitä hiipii siellä heikompi linnaan ja
aina mahtavamman sydämeen saakka -- ja varastaa siellä valtaa.

Ja tämän salaisuuden puhui elämä itse minulle: "Katso, sanoi se, minä
olen se, _jonka alati täytyy voittaa itsensä_."

Tosin, te kutsutte sitä tahdoksi siittämiseen tai haluksi päämaaliin,
korkeampaan, kaukaisempaan, moninaisempaan: mutta kaikki tämä on yhtä
ja yksi ainoa salaisuus.

Mieluummin minä käyn perikatoonkin kuin luovun tästä yhdestä; ja
totisesti, missä perikatoa on ja lehtien varisemista, siellä elämä
uhraa itsensä -- vallan tähden!

Että minun täytyy olla taistelu ja tuleminen ja tarkoitusperä
ja tarkoitusperien ristiriita: oi, ken tahtoni arvaa, hän arvaa
luultavasti myöskin millaisia _käyriä_ teitä sen täytyy kulkea!

Mitä tuonenkin, ja miten rakastanenkin -- pian minun täytyy olla sen
vastustaja ja rakkauteni vastustaja: niin tahtoo minun tahtoni.

Ja sinäkin, tietäväinen, olet vain minun tahtoni polku ja jälki:
totisesti, minun tahtoni valtaan kulkee sinunkin tahtosi jaloilla
totuuteen!

Totisesti se ei osannut totuuteen, ken laukaisi sen jälkeen sanan
"tahdosta olemassaoloon": tätä tahtoa -- ei ole!

Sillä: mikä ei ole olemassa, se ei voi tahtoa; mutta mikä on
olemassaolossa, miten se voisi vielä tahtoa olemassaoloon!

Vain, missä on elämää, siellä myös on tahtoa: mutta ei tahtoa
elämään, vaan -- niin minä opetan sinulle tahtoa valtaan!

On paljon, mitä eläväinen arvostelee itse elämää korkeammaksi; mutta
itse arvioimisestakin puhuu -- "tahto valtaan!" --

Näin opetti minulle kerran elämä: ja sillä minä ratkaisen teille, te
viisaimmat, vielä teidän sydämenne arvoituksen.

Totisesti, minä sanon teille: hyvää ja pahaa, joka olisi
katoamatonta, -- sitä ei ole! Itsestään täytyy sen alati jälleen
voittaa itsensä.

Arvoillanne ja sanoillanne hyvästä ja pahasta te käytätte väkivaltaa,
te arvioijat: ja tämä on teidän kätketty rakkautenne ja teidän
sielujenne loisto, vapiseminen ja tulvinta.

Mutta voimakkaampi väkivalta kasvaa teidän arvoistanne ja uusi
voitto: sitä vastaan murskaantuu muna ja munankuoret.

Ja kenen täytyy luoja olla hyvässä ja pahassa: totisesti, hänen
täytyy ensin olla tyhjäksitekijä ja rikkimurtaa arvot.

Näin kuuluu korkein paha korkeimpaan hyvään: mutta tämä on luova. --

Puhukaamme vain tästä, te viisaimmat, vaikkakin se on pahaa.
Vaikeneminen on pahempaa; kaikki vaitiolevat totuudet käyvät
myrkyllisiksi.

Ja murtukoon kaikki, mikä totuuksienne kautta murtua -- voi! Monta
huonetta on vielä rakennettava! --

Näin puhui Zarathustra.



Ylhäisistä.


Äänetön on minun mereni pohja: kukapa arvaisi, että se kätkee
leikillisiä hirviöitä!

Järkähtämätön on minun syvyyteni: mutta se välkkyy uivista
arvoituksista ja nauruista.

Ylhäisen minä näin tänään, juhlallisen, hengen parannuksentekijän:
oi, miten minun sieluni nauroi hänen rumuudelleen!

Rinta kohollaan ja niiden kaltaisena, jotka vetävät henkeä: niin hän
seisoi siellä, tuo ylhäinen, ja äänettömänä:

Rumat totuudet, hänen metsänriistansa, riippumassa olkapäillä, ja
rikkaana risaisista vaatteista; monta okaakin oli tarttunut häneen,
-- mutta vielä en nähnyt yhtään ruusua.

Vielä hän ei oppinut naurua eikä kauneutta. Alakuloisena palasi tämä
metsästäjä takaisin tiedon metsästä.

Kotia hän kääntyi taistelusta villien eläinten kanssa: mutta hänen
totisuudestaan katsoo vielä villi eläin -- voittamaton!

Yhä vielä hän seisoo tuolla kuin tiikeri, joka tahtoo hypätä; mutta
minä en suvaitse näitä pingoitettuja sieluja, nurja on makuni näitä
erikseen vetäytyneitä kohtaan.

Ja te sanotte minulle, ystävät, ettei tule kiistellä mausta ja
maistamisesta? Mutta kaikki elämä on kiistaa mausta ja maistamisesta!

Maku: se on yhtaikaa paino ja vaakakuppi ja punnitsija; ja voi
kaikkea elävää, joka käymättä taistelua painosta ja vaakakupista ja
punnitsijasta tahtoi elää!

Kunpa hän väsyisi korkeuteensa, tuo ylhäinen: silloin vasta hänen
kauneutensa alkaisi, -- ja silloin vasta minä tahdon maistaa häntä ja
pitää häntä maukkaana.

Ja vasta kun hän kääntyy pois itsestään, on hän juokseva oman
varjonsa yli -- ja, totisesti! _aurinkonsa_ helmaan.

Liian kauan hän istui varjossa, hengen parannuksentekijän posket
kalpenivat; vähää vaille, ettei hän nääntynyt odotuksissaan nälkään.

Ylenkatsetta on vielä hänen silmässään; ja hänen suunsa kätkee
saastaa. Tosin hän lepää nyt, mutta hänen leponsa ei ole vielä
asettunut aurinkoon.

Härän lailla hänen tulisi tehdä; ja hänen onnensa tulisi haista
maalle, eikä ylenkatseelle maata kohtaan.

Valkoisena härkänä tahtoisin hänet nähdä, kun hän puuskuen ja mylvien
käy auran edessä: ja hänen mylvintänsä ylistäisi vielä kaikkea
maallista!

Pimeät ovat vielä hänen kasvonsa; käden varjo liehuu niillä. Varjojen
peitossa on hänen silmänsä tarkoitus vielä.

Hänen tekonsa itse lepää vielä varjona hänen yllään: käsi pimentää
toimivan. Vielä hän ei ole voittanut tekoaan.

Tosin rakastan hänessä härän niskaa: mutta nyt minä tahdon nähdä myös
enkelin silmän.

Vielä sankaritahtonsakin hänen täytyy oppia unhoittamaan: korotettu
hänen tulee olla eikä ainoastaan kohonnut: -- itse eetterin tulisi
nostaa hänet, tuon tahdottoman!

Hän lannisti petoja, hän ratkaisi arvoituksia: mutta lunastaakin
hänen tulisi vielä petonsa ja arvoituksensa, taivaallisiksi lapsiksi
hänen tulisi ne vielä muuttaa.

Vielä hänen tietonsa ei ole oppinut hymyilemään ja olemaan ilman
kateutta; vielä ei hänen tulviva intohimonsa ole viihtynyt
kauneudessa.

Totisesti, ei hänen kaipuunsa tule kylläisyyteen vaieta ja vaipua,
vaan kauneuteen! Sulous kuuluu ylevämielisen ylevämielisyyteen.

Käsivarsi asetettuna pään yli: niin tulisi sankarin levätä, niin
tulisi hänen voittaa lepäämisensäkin.

Mutta juuri sankarille on _kaunis_ kaikkein vaikeinta. Saavuttamaton
on kaunis kaikelle kiihkeälle tahdolle.

Hiukan enemmän, hiukan vähemmän: se juuri on täällä paljon, se on
täällä enin.

Seisoa lihakset velttoina ja tahto valjaista riisuttuna: se on
vaikeinta teille kaikille, te ylhäiset!

Kun valta käy armolliseksi ja tulee alas näkyviin: kauneudeksi minä
kutsun sellaista alastuloa.

Enkä minä pyydä keneltäkään niinkuin sinulta juuri kauneutta, sinä
voimakas: sinun hyvyytesi olkoon sinun viimeinen itsesi-valtaaminen.

Kaikkea pahaa minä uskon sinusta: senvuoksi minä tahdon sinulta hyvää.

Totisesti, minä nauroin usein noille heikoille raukoille, jotka
luulevat itseään hyviksi, siksi että heillä on hervottomat käpälät!

Pilarin hyveeseen sinun tulee pyrkiä: kauniimmaksi se käy alati ja
sirommaksi, mutta sisällisesti kovemmaksi ja kantavammaksi, mitä
korkeammalle se nousee.

Niin, sinä ylhäinen, kerran sinä olet vielä oleva kaunis ja pitävä
kuvastinta oman kauneutesi edessä.

Silloin sinun sielusi on värisevä jumalallisista pyyteistä; ja
rukoilemista tulee olemaan vielä sinun turhamielisyydessäsikin!

Tämä nimittäin on sielun salaisuus: vasta kun sankari on hyljännyt
sen, lähenee sitä, unessa, -- yli-sankari. --

Näin puhui Zarathustra.



Sivistyksen maasta.


Liian kauaksi minä lensin tulevaisuuteen: kauhu valtasi minut.

Ja kun minä katselin ympärilleni, katso! silloin oli aika ainoa
aikalaiseni.

Silloin minä pakenin takaisin, kotiapäin -- ja yhä nopeammin: niin
minä tulin teidän luoksenne, te nykyaikaiset, ja sivistyksen maahan.

Ensi kerran minulla oli silmää teitä kohtaan ja hyvää mieltymystä:
totisesti, kaipuu sydämessä minä tulin.

Mutta mitä minulle tapahtui? Niin tuskissani kuin olinkin, --
minun täytyi nauraa! Milloinkaan ei silmäni nähnyt mitään niin
kirjavatäpläistä!

Nauramistani minä nauroin, jalkani vielä vavistessa ja sydämenikin:
"täällähän on kaikkien värikuppien kotimaa!" -- sanoin minä.

Viisikymmentä väripilkkua kasvoihin ja jäseniin maalattuna: niin te
istuitte siellä minun kummastuksekseni, te nykyaikaiset!

Ja viisikymmentä kuvastinta ympärillänne, jotka imartelivat ja
jäljittelivät teidän värivälkettänne!

Totisesti, ei voisi teillä olla parempaa naamiota, te nykyaikaiset,
kuin omat kasvonne ovat! Kuka voisi teitä -- _tuntea_!

Kirjoitettuina täyteen menneisyyden merkkejä ja nämäkin merkit
uusilla merkeillä tuhrittuina: näin te olette kätkeneet itsenne hyvin
kaikilta merkkeinselittäjiltä!

Ja jos on munaskuittenkin tutkija: kukapa vielä uskoo, että
teillä on munaskuut! Väreistä te näytätte olevan leivotuita ja
yhteenliimatuista liuskoista.

Kaikki ajat ja kansat katsovat kirjavina teidän hunnuistanne; kaikki
tavat ja uskot puhuvat kirjavina teidän liikkeistänne.

Ken riisuisi yltänne hunnut ja verhot ja värit ja liikkeet: kyllin
paljon hänellä olisi jäljellä peloittaakseen sillä linnut.

Totisesti, minä itse olen peljästynyt lintu, joka kerran näki teidät
alastomina ja ilman väriä; ja minä lensin pois, kun luuranko tarjosi
minulle rakkautta.

Ennemmin minä toki olisin vaikka päiväläisenä Manalassa ja
menneisyyden varjojen luona! -- Uhkeampia ja täyteläisempiähän ovat
itse manalaisetkin kuin te!

Tämä, niin tämä on minun sisälmysteni kirvely, etten voi sietää teitä
alastomina enkä vaatetettuina, te nykyaikaiset!

Tulevaisuuden kaikki kauhu ja kaikki, mikä milloinkaan sai paenneet
linnut värisemään, on totisesti mieluisampaa ja vähemmän vierasta
kuin teidän "todellisuutenne".

Sillä näin te puhutte: "Todellisia me olemme kokonaan, ja ilman
uskoa ja harhauskoa": näin te röyhistelette rintaanne -- oi, vielä
rinnattominakin!

Niin, miten te _voisitte_ uskoa, te kirjavatäpläiset! jotka olette
kuvia kaikesta, mitä maailmassa on uskottu!

Itse uskon vaeltavia kumoamisia te olette, ja kaikkien ajatusten
niveliltä nyrjähtämistä. _Epäuskottavia:_ näin kutsun minä teitä, te
todelliset!

Kaikki ajat kinastelevat toisiansa vastaan teidän hengissänne; ja
kaikkien aikojen unet ja kinastelut olivat todellisempia kuin teidän
valveillaolonne!

Hedelmättömiä te olette: _siksi_ teiltä puuttuu uskoa. Mutta kenen
täytyi luoda, hänellä oli alati myöskin tosiunensa ja tähtienteensä
-- ja hän uskoi uskoon! --

Puoliavoimia portteja te olette, joilla haudankaivajat odottavat. Ja
tämä on teidän todellisuutenne: "hävitä vain kaikki ansaitsee."

Oi millaisina te siinä seisotte, te hedelmättömät, miten laihoina
kylkiluilta! Ja moni teistä varmaan itsekin tiesi sen.

Ja hän puhui: täällä on varmaan käynyt jumala minun nukkuessani
ja salaa ottanut minulta jotakin? Totisesti, kylliksi tehdäkseen
itselleen siitä vaimon!

"Ihmeellinen on kylkiluitteni köyhyys!" -- näin puhui jo moni
nykyaikainen.

Niin, nauruksi te olette minulle, te nykyaikaiset! Ja vallankin kun
te ihmettelette itseänne!

Ja voi minua, ellen voisi nauraa teidän ihmettelyllenne, vaan
täytyisi minun niellä kaikki inhoittava, mitä maljoissanne on!

Mutta siksi minä tahdon ottaa teidät keveämmin, kun minulla on
_raskasta_ kannettavana; ja mitä se tekee vaikka kovakuoriaisia ja
lentäviä itikoita vielä asettuu taakalleni!

Totisesti, se ei käy minulle siitä raskaammaksi! Eikä teistä, te
nykyaikaiset, ole suuri väsymys minuun tuleva. --

Oi, mihin minä nyt olen kaipuuni kera nouseva! Kaikilta vuorilta minä
etsien katselen isän- ja äidinmaita.

Mutta kotiseutua minä en löytänyt mistään: epävakainen minä olen
kaikissa kaupungeissa ja matkallelähtö kaikilla porteilla.

Vieraita ovat minulle ja ilvettä kaikki nykyaikaiset, joiden luo
sydän minut äsken ajoi; ja karkoitettu minä olen kaikista isän- ja
äidinmaista.

Niin minä rakastan nyt ainoastaan _lasteni_ maata, tuota
löytämätöntä, kaukaisimmassa meressä: sitä minä käsken purjeeni
etsimään ja etsimään.

Lapsissani minä tahdon sovittaa, että olen isieni lapsi ja kaikessa
tulevaisuudessa -- tämän nykyisyyden!

Näin puhui Zarathustra.



Tahrattomasta tiedosta.


Kun eilen kuu nousi, luulin minä, että se aikoi synnyttää auringon:
niin leveänä ja raskaana se lepäsi taivaanrannalla.

Mutta valhettelija se oli raskauksineen; ja mieluummin minä tahdon
uskoa mieheen kuussa kuin naiseen.

Tosin, vähän on miestä hänessäkin, tuossa kainossa öitsijässä.
Totisesti, pahalla omallatunnolla se vaeltaa yli kattojen.

Sillä se on himokas ja kateellinen, munkki kuussa, maata se himoitsee
ja rakastavaisten kaikkia riemuja.

Ei, minä en pidä tuosta kissasta katoilla! Inhoittavia ovat minulle
kaikki, jotka hiipien kiertävät puoleksi suljetulta ikkunoita.

Hurskaana ja äänettömänä se vaeltaa tähtitantereilla: mutta minä en
suvaitse hiljaaliikkuvia miesjalkoja, joissa ei edes kannus kilise.

Jokaisen rehellisen askel puhuu; mutta kissa kulkee varkain yli maan.
Katso, kissan kaltaisena tulee kuu esiin ja epärehellisenä. --

Tämän vertauksen minä annan teille, te herkkätunteiset
teeskentelijät, teille, te "puhtaasti-tietäväiset"! Teitä minä kutsun
-- himokkaiksi!

Tekin rakastatte maata ja maallista: minä ymmärrän teidät hyvin! --
mutta häveliäisyyttä on teidän rakkaudessanne ja pahaa omaatuntoa, --
kuun kaltaisia te olette!

Ylenkatseeksi maallista kohtaan on teidän henkenne houkuteltu, mutta
ei teidän sisälmyksiänne: mutta ne ovat väkevimmät teissä!

Ja nyt häpeää teidän henkenne, että se noutaa sisälmystenne mieltä,
ja kulkee oman häpeänsä takia piilo- ja valheteitä.

"Tämä olisi minulle korkeinta, -- näin puhuu itselleen teidän
valheellinen henkenne -- katsella elämää ilman himoa eikä, koiran
tavoin, kieli suusta riippuen.

"Olla onnellinen katselemisessa, tahto kuolleena, vailla
itsekkäisyyden sieppaamista ja himoa -- koko ruumis kylmänä ja
tuhkanharmaana, mutta silmä juopuneena kuusilmänä!

"Tämä olisi minulle rakkainta, -- näin viettelee itseään tuo vietelty
-- rakastaa maata niinkuin kuu sitä rakastaa, ja ainoastaan silmällä
koskettaa sen kauneutta.

"Ja tämä olkoon minulle _tahratonta_ tietoa kaikista kappaleista, että
minä en kappaleilta mitään tahdo, paitsi että saan olla niiden edessä
kuin satasilmäinen kuvastin." --

Oi, te herkkätunteiset teeskentelijät, te himokkaat! Teiltä puuttuu
pyyteen viattomuutta: ja nyt te solvaatte senvuoksi pyytämistä!

Totisesti, te ette luovina, synnyttävinä, syntymishaluisina rakasta
maata!

Missä on viattomuutta? Siellä missä on tahtoa synnyttämiseen. Ja ken
tahtoo itseään ylempää luoda, hänellä on puhtain tahto.

Missä on kauneutta? Siellä missä minun _täytyy tahtoa_ kaikella
tahdolla; missä minä tahdon rakastaa ja käydä perikatoon, jotta kuva
ei jäisi ainoastaan kuvaksi.

Rakastaa ja käydä perikatoon: ne ovat hamasta iankaikkisuuksista
sointuneet yhteen. Tahto rakkauteen: se on olla valmis kuolemaankin.
Näin puhun minä teille, te pelkurit!

Mutta nyt teidän epämiehuullinen kieroonkatsomisenne tahtoo saada
nimen "mietiskeleväisyys"! Ja mikä arkojen silmien antaa koskettaa
itseään, on ristittävä "kauniiksi"! Oi te jalojen nimien tahraajat!

Mutta tämä on oleva: teidän kirouksenne, te tahrattomat, te
puhtaasti-tietäväiset, että te ette tule milloinkaan synnyttämään:
vaikkakin te lepäätte leveinä ja raskaina taivaanrannalla!

Totisesti, te ahdatte suunne täyteen jaloja sanoja: ja meidän tulee
uskoa, että teidän sydämenne tulvii yli äänensä, -- te valhettelijat?

Mutta _minun_ sanani ovat halpoja, halveksittuja, käyriä sanoja:
kernaasti minä poimin ylös, mitä teidän aterioillanne pöydän alle
putoo.

Aina minä niillä voin -- sanoa teeskentelijöille totuuden! Niin,
minun ruotoni, näkinkenkäni ja piikkiset lehteni tulevat --
kutittelemaan teeskentelijäin neniä!

Huono ilma on alati teidän ympärillänne ja teidän aterioittenne:
teidän himokkaat ajatuksenne, teidän valheenne ja salaisuutennehan
ovat ilmassa!

Uskaltakaa toki ensin uskoa itseänne -- teitä ja teidän
sisälmyksiänne! Ken itseään ei usko, hän valhettelee alati.

Jumalan naamion te ripustitte eteenne, te "puhtaat": jumalan naamioon
kätkeytyi teidän inhoittava rengasmatonne.

Totisesti, te petätte, te "mietiskeleväiset"! Kerran oli
Zarathustrakin teidän jumalallisten nahkojenne narri; ei hän
oivaltanut sitä käärmeenkiemuraa, jolla ne olivat täytetyt.

Jumalan sielun minä luulin kerran näkeväni teidän juonissanne, te
puhtaasti-tietäväiset! Parempaa taitoa minä en kerran aavistanut kuin
teidän taitonne!

Käärmesaastaa ja pahaa hajua minä en nähnyt kaukaisuudestani: ja että
sisiliskon kavaluus täällä hiiviskeli ympäri.

Mutta minä tulin teidän _lähellenne:_ silloin minulle valkeni päivä
-- ja nyt se valkenee teille, -- loppunut on lemmenliitto kuun kanssa!

Katsokaa toki tuonne! Kiinnisaatuna ja kalvaana se on tuolla --
aamuruskon edessä!

Sillä se tulee jo, tuo hehkuva, -- sen rakkaus maahan tulee!
Viattomuutta ja luomishalua on kaikki auringonrakkaus!

Katsokaa toki tuonne, miten se kärsimättömänä tulee yli meren! Ettekö
tunne sen rakkauden janoa ja kuumaa hengitystä?

Merta se tahtoo imeä ja juoda sen syvyyden luoksensa korkeuteen:
silloin kohoaa meren himo tuhansin rinnoin.

Auringon janon suutelemaksi ja imemäksi se _tahtoo_ tulla; ilmaksi se
_tahtoo_ tulla ja korkeudeksi ja valon uraksi ja itse valoksi!

Totisesti, auringon lailla minä rakastan elämää ja kaikkia syviä
meriä.

Ja tämä on _minulle_ tietoa: kaiken syvän tulee nousta ylös -- minun
korkeuteeni! --

Näin puhui Zarathustra.



Oppineista.


Kun minä lepäsin unessa, silloin söi lammas murattiseppelettä, joka
oli päässäni -- söi ja virkkoi: "Zarathustra ei ole enää oppinut."

Puhui ja läksi lyllertäen pois ja ylväänä. Eräs lapsi kertoi sen
minulle.

Kernaasti minä lepään täällä, missä lapset leikkivät, murtuneen
muurin luona, ohdakkeitten ja punaisien unikkojen alla.

Oppinut minä olen vielä lapsille ja ohdakkeillekin ja punaisille
unikoille. Viattomia ne ovat, vieläpä häijyydessäänkin.

Mutta lampaalle minä en ole enää oppinut: niin tahtoo minun osani --
siunattu olkoon se!

Sillä tämä on totuus: ulos minä olen lähtenyt oppineitten huoneesta,
ja oven olen vielä viskannut jälkeeni kiinni.

Liian kauan minun sieluni istui nälkäisenä heidän pöytänsä
ääressä; en minä ole heidän laillaan totutettu tietämiseen kuin
pähkinänsärkemiseen.

Vapautta minä rakastan ja ilmaa terveen maan yllä; mieluumin minä
vielä tahdon nukkua häränvuodilla kuin heidän arvosijoillaan ja
kunniallisuuksillaan.

Minä olen liian kuuma ja palanut omista ajatuksistani: usein tahtoo
se tukauttaa hengitykseni. Silloin minun täytyy päästä ulos ja pois
kaikista pölyisistä tuvista.

Mutta he istuvat kylminä kylmässä varjossa: he tahtovat kaikessa olla
vain katselijoita ja ovat varuillaan, etteivät istu siellä, missä
aurinko paahtaa portaille.

Kuten sellaiset, jotka seisovat kadulla ja töllistelevät
ohikulkijoita: näin odottavat hekin ja töllistelevät ajatuksia, joita
toiset ovat ajatelleet.

Jos heihin käsineen tarttuu, niin he pölyävät kuin jauhosäkit,
ja vastoin tahtoaan: mutta kenpä arvaisi, että heidän pölynsä on
syntynyt jyvistä ja suvisten kenttien keltaisesta riemusta?

Jos he ovat olevinaan viisaita, niin minua hiukan vituttaa heidän
pienet mietelauseensa ja totuutensa: usein on heidän viisaudessaan
sellainen haju kuin se nousisi lätäköstä: ja totisesti, minä olenkin
jo kuullut sammakon kurnuttavan siitä!

Taitavia he ovat, heillä on älykkäät sormet: mitä on minun
yksinkertaisuuteni heidän moninaisuutensa rinnalla! Kaiken
langanpujottamisen ja solmimisen ja kutomisen heidän sormensa
ymmärtävät: näin he kutovat hengen sukkia!

Hyviä kellolaitoksia he ovat, kun vain pidetään huoli siitä, että ne
vedetään oikein vireeseen! Sitten ne näyttävät petoksetta tunnin ja
pitävät pientä melua senohella.

Myllylaitoksen tavoin he tekevät työtä ja jyskyttävät: heille tulee
vain heittää hedelmäjyvänsä! -- he kyllä ymmärtävät jauhaa jyvän
pieneksi ja tehdä siitä valkeata pölyä.

He tähystelevät tarkasti toisiaan eivätkä luota suuresti toisiinsa.
Kekseliäinä pienissä viekkauksissa he odottavat sellaisia, joiden
tietäminen kulkee veltoin jaloin, -- hämähäkkien lailla he odottavat.

Minä näin heidän alati valmistavan varovasti myrkkyä; ja aina he
vetivät silloin lasiset hansikkaat sormiinsa.

Väärillä arvoillakin he osaavat pelata; ja niin innokkaasti näin
heidän pelaavan, että he siinä hikoilivat.

Me olemme toisillemme vieraita, ja heidän hyveensä ovat minulle
vieläkin vastenmielisempiä kuin heidän vääryytensä ja väärät arpansa.

Ja kun minä asuin heidän luonaan, silloin minä asuin yläpuolella
heitä. Siksi he suuttuivat minuun.

He eivät tahdo kuulla siitä mitään, että joku vaeltaa heidän
päittensä päällä; ja niin he asettivat puuta ja maata ja rikkoja
minun ja päittensä väliin.

Näin he vaimensivat minun askeleitteni kaiun: ja huonoimmin ovat
minua tähän saakka oppineimmat kuulleet.

Kaikkien ihmisten malat ja raiskat he asettivat itsensä ja minun
väliini: -- "malkaorreksi" he kutsuvat sitä huoneissaan.

Mutta siitä huolimatta minä vaellan ajatuksineni heidän päittensä
_päällä_; ja vaikka tahtoisin vaeltaa omilla vioillanikin, niin
olisin kuitenkin yläpuolella heitä ja heidän päitään.

Sillä ihmiset _eivät_ ole yhdenvertaisia: näin puhuu oikeus. Ja mitä
minä tahdon, sitä he eivät saaneet tahtoa!

Näin puhui Zarathustra.



Runoilijoista.


"Sittenkuin paremmin opin tuntemaan ruumiin, -- sanoi Zarathustra
eräälle oppilaalleen -- on minulle henki ainoastaan kuin kummitus; ja
kaikki 'katoamaton' -- sekin on vain vertausta."

"Niin minä kuulin sinun jo kerran sanovan, vastasi oppilas; ja sillä
kertaa sinä lisäsit: 'mutta runoilijat valhettelevat liian paljon'.
Miksi sinä sanoit silloin, että runoilijat valhettelevat liian
paljon?"

"Miksi? sanoi Zarathustra. Sinä kysyt miksi? Minä en kuulu niihin,
joilta saa kysyä heidän syitään.

"Onko minun kokemukseni sitten eilispäivän lapsi? Siitä on kauan kuin
minä elin mielipiteitteni syyt.

"Eikö minun täytyisi olla muiston malja, jos tahtoisin pitää vielä
syynikin luonani?

"Liian paljon on minulle jo siinä, että säilytän itse mielipiteet; ja
moni lintu lentää minun luotani.

"Ja joskus minä löydän kyyhkyslakastanikin sinnelentäneen eläimen,
joka on minulle outo, ja joka vapisee, kun lasken käteni sen päälle.

"Kuitenkin, mitä Zarathustra sanoi sinulle kerran? Että runoilijat
valhettelevat liian paljon? -- Mutta Zarathustrakin on runoilija.

"Uskotko sinä nyt, että hän lausui tässä totuuden? Miksi uskot niin?"

Oppilas vastasi: "minä uskon Zarathustraan." Mutta Zarathustra
pudisti päätään ja hymyili.

Usko ei tee minua autuaaksi, sanoi hän, vallankaan ei usko minuun.

Mutta siinä tapauksessa, että joku täydellä todella sanoisi, että
runoilijat valhettelevat liian paljon: niin hän on oikeassa, -- me
valhettelemme liian paljon.

Me tiedämmekin liian vähän ja olemme huonoja opettajia:, siksi meidän
jo täytyy valhetella.

Ja ken meistä runoilijoista ei olisi viiniänsä väärentänyt?
Moni myrkyllinen sekoitus tehtiin meidän kellareissamme, paljon
sanomatonta siellä tapahtui.

Ja koska me tiedämme vähän, niin me rakastamme sydämestämme
hengellisesti vaivaisia, vallankin jos ne ovat nuoria naisia!

Ja vieläpä me himoitsemme niitäkin asioita, joita vanhat
naiset kertovat toisilleen iltaisin. Sitä me itse kutsumme
iäti-naiselliseksi itsessämme.

Ja ikäänkuin olisi olemassa erityinen salainen tie tietoon, joka
_menee umpeen_ niiltä, jotka jotakin oppivat: niin me uskomme kansaan
ja sen "viisauteen".

Mutta tämän uskovat kaikki runoilijat: että se, ken nurmella maaten
tai yksinäisellä mäenrinteellä heristää korviaan, saa tietää jotakin
niistä kappaleista, jotka ovat taivaan ja maan välillä.

Ja jos heissä syntyy hentoja liikutuksia, niin runoilijat luulevat
alati, että itse luonto on heihin rakastunut:

Ja se hiipii heidän korvaansa kuiskatakseen sinne salaisuuksia ja
lemmekkäitä hyväilysanoja: siksi he ylpeilevät ja ylvästelevät
kaikkien kuolevaisten edessä!

Oi, taivaan ja maan välillä on olemassa niin paljon kappaleita,
joista vain runoilijat ovat antautuneet jotakin uneksimaan!

Ja vallankin _yläpuolella_ taivasta: sillä kaikki jumalat ovat
runoilija-vertausta, runoilija-veijausta!

Totisesti, alati se vetää meitä sinne -- nimittäin pilvien
valtakuntaan: niille me asetamme kirjavat haamumme ja kutsumme niitä
sitten jumaliksi ja yli-ihmisiksi: --

Ja eivätkö ne sitten ole kyllin kevyitä sellaisille istuimille! --
kaikki nuo jumalat ja yli-ihmiset.

Oi, miten väsynyt minä olen kaikkeen tuohon riittämättömään, jonka
välttämättä tulee olla tapahtumus! Oi, miten väsynyt minä olen
runoilijoihin! --

Kun Zarathustra puhui näin, suuttui hänen oppilaansa häneen,
mutta hän vaikeni. Ja Zarathustrakin vaikeni; ja hänen silmänsä
oli kääntynyt sisäänpäin, ikäänkuin se olisi katsellut kaukaisiin
etäisyyksiin. Viimein hän huokasi ja veti henkeään.

Minä olen tämänpäivän ja menneisyyden lapsi, sanoi hän sitten;
mutta jotakin on minussa, joka on huomisesta ja ylihuomisesta ja
tulevaisesta.

Minä olen väsynyt runoilijoihin, vanhoihin ja uusiin; pintapuolisia
he ovat minulle kaikki ja matalia meriä.

He eivät ajatelleet kyllin syvästi: siksi heidän tunteensa ei
vajonnut alas pohjiin saakka.

Hiukan hekumaa ja hiukan ikävää: se on heidän parhain ajattelunsa
ollut.

Aavehenkäystä ja -liihoittelua on minulle kaikki heidän
harpunhelinänsä: mitä he tiesivät tähänsaakka sävelten palavuudesta!
--

He eivät ole minulle myöskään kyllin puhtaita: he sekoittavat kaikki
vetensä, jotta se näyttäisi syvältä.

Ja kernaasti he tahtovat käydä sovittajista siten: mutta välittäjiä
ja sekoittajia he ovat minulle, ja puolittaisia ja saastaisia! --

Oi, minä viskasin kyllä verkkoni heidän mereensä ja tahdoin pyydystää
hyviä kaloja; mutta alati minä vedin ylös jonkun vanhan jumalan pään.

Niin antoi meri nälkäiselle kiven, ja he itse lienevät merestä
syntyisin.

Epäilemättä, heistä löytää helmiä: sitä enemmän he ovat itse kovien
kuoriaiseläinten kaltaisia. Ja sielun asemasta minä löysin usein
suolaista limaa heissä.

Mereltä he oppivat vielä turhamaisuutensakin: eikö meri ole
riikinkukkojen riikinkukko?

Kaikkein rumimmallekin puhvelille se levittää pyrstönsä, milloinkaan
se ei väsy hopeisiin ja silkkisiin koristuksiinsa.

Jurona puhveli katselee sitä, hieta lähellä sen sielua, vielä
lähempänä metsäntiheikkö, mutta lähinnä lieju.

Mitä on sille kauneus ja meri ja riikinkukonkoru! Tämän vertauksen
minä sanon runoilijoille.

Totisesti, heidän henkensä itse on riikinkukkojen riikinkukko ja
turhamaisuuden meri!

Katselijoita tahtoo runoilijan henki: vaikkapa olisivat puhveleita! --

Mutta tähän henkeen minä olen väsynyt: ja minä näen sen päivän
tulevan, jolloin se väsyy itseensä.

Muuttuneina minä näin jo runoilijat, ja heidän katseensa heitä
itseään kohti suunnattuna.

Hengen parannuksentekijöitä minä näin tulevan: ne kasvoivat heistä. --

Näin puhui Zarathustra.



Suurista tapauksista.


Meressä on saari -- lähellä Zarathustran autuaita saaria --,
jolla tulivuori alati suitsuaa; siitä kansa kertoo, ja etenkin
vanhat naiset kansan keskuudessa sanovat, että se on asetettu kuin
kallionlohkare Manalan portin edustalle: mutta itse tulivuoren läpi
kulkee kaita tie alaspäin, joka vie tuolle Manalan portille.

Siihen aikaan, kun Zarathustra oleskeli autuailla saarilla, tapahtui,
että eräs laiva laski ankkurin sen saaren luona, jolla tuo suitsuava
vuori on; ja sen miehistö nousi maihin kaniineja ampumaan. Mutta
puolenpäivän tienoissa, kun kapteeni ja hänen väkensä olivat jälleen
yhdessä, näkivät he äkkiä miehen tulevan halki ilman heitä kohti,
ja ääni sanoi selvästi: "on aika! On tärkin aika!" Ja kun olento
oli lähimpänä heitä mutta se lensi nopeasti kuin varjo siihen
suuntaan, missä tulivuori oli --, silloin he tunsivat suurimmaksi
hämmästykseksi, että se oli Zarathustra; sillä he olivat jo kaikki
nähneet hänet, lukuunottamatta itse kapteenia, ja he rakastivat häntä
kuten kansa rakastaa: niin että rakkautta ja arkuutta on yhtä paljon
yhdessä.

"Katsokaahan toki! sanoi vanha perämies, tuolla menee Zarathustra
helvettiin!" --

Samaan aikaan, kun nämä merimiehet laskivat maihin tulisaaren luona,
oli huhu liikkeellä, että Zarathustra oli kadoksissa; ja kun hänen
ystäviltään kysyttiin, kertoivat he, että hän yönaikaan oli astunut
laivaan sanomatta, minne hän aikoi matkustaa.

Näin syntyi levottomuus; mutta kolmen päivän päästä tuli tämän
levottomuuden lisäksi laivaväen kertomus ja nyt sanoi kaikki kansa,
että perkele on ottanut Zarathustran. Hänen oppilaansa nauroivat
kyllä tälle puheelle; ja vieläpä eräs heistä sanoi: "ennemmin minä
uskon, että Zarathustra on ottanut perkeleen." Mutta sielunsa
pohjasta he kaikki olivat huolestuneita ja täynnänsä kaipuuta:
niin oli heidän riemunsa suuri, kun Zarathustra viidentenä päivänä
ilmestyi heidän keskellensä.

Ja tämä on kertomus Zarathustran puhelusta tulikoiran kanssa:

"Maalla, sanoi hän, on iho; ja tässä ihossa on sairauksia. Yksi
näistä sairauksista esimerkiksi on nimeltään 'ihminen'.

"Ja eräs toinen näistä sairauksista on nimeltään 'tulikoira': _siitä_
ovat ihmiset kuvitelleet ja antaneet itselleen kuvitella paljon.

"Saadakseni selville tämän salaisuuden minä menin yli meren: ja minä
olen nähnyt totuuden alastomana, totisesti! paljainjaloin aina
kaulaan asti.

"Mikä tulikoirassa piilee, sen minä tiedän nyt; ja samoin kaikissa
niissä ulostus- ja mullistusperkeleissä, joita eivät ainoastaan
vanhat naiset pelkää.

"Ulos, tulikoira, syvyydestäsi! huusin minä, ja tunnusta, miten syvä
tuo syvyys on! Mistä se tulee, jota sinä puuskutat ylös?

"Sinä juot runsaasti merestä: sen ilmaisee sinun rutisuolainen
kaunopuheisuutesi! Tosiaan, ollaksesi syvyyden koira, otat sinä
ravintosi liian pinnalta!

"Korkeintaan maan vatsastapuhujana minä pidän sinua: ja alati,
kun olen kuullut mullistus- ja ulostusperkeleitten puhuvan, olen
havainnut ne sinun kaltaisiksesi: suolaisiksi, valhetteleviksi ja
löyhiksi.

"Te ymmärrätte mylviä ja tuhkalla pimentää! Te olette parhaita
suunpieksäjiä ja olette tarpeeksi oppineet taidon keittää liejun
kuumaksi.

"Missä te olette, siellä täytyy alati olla liejua läheisyydessä, ja
paljon sienimaista, onttoa, pakotettua: se tahtoo vapauteen.

"'Vapaus' mylvitte te kaikki kernaimmin: mutta minä olen kadottanut
uskon 'suuriin tapauksiin', niinpiankuin paljon mylvintää ja savua on
niiden ympärillä.

"Ja usko vain minua, ystävä Helvetinmelu! Suurimmat tapaukset, -- ne
eivät ole meidän äänekkäimpiä, vaan hiljaisimpia hetkiämme.

"Ei uuden melun keksijäin ympäri: uusien arvojen keksijäin ympäri
pyörii maailma: _kuulumattomasti_ se pyörii.

"Ja myönnä se vain! Vähän oli vain aina tapahtunut, kun sinun melusi
ja savusi hälveni pois. Mitä siitä, että jostakin kaupungista tuli
muumio ja että jokin kuvapatsas makaa liejussa!

"Ja tämän sanan minä sanon vielä kuvapatsaiden kukistajille. Suurin
hulluus on varmaan viskata suolaa mereen ja kuvapatsaita liejuun.

"Teidän ylenkatseenne liejussa makasi kuvapatsas: mutta se juuri on
teidän lakinne, että teille ylenkatseesta kasvaa jälleen elämä ja
elävä kauneus!

"Piirteet jumalallisempina se nousee nyt ylös ja
kärsivän-vietteleväisenä; ja totisesti! se on teitä vielä kiittävä
siitä, että te kukistitte sen, te kukistajat!

"Mutta tämän neuvon minä annan kuninkaille ja kirkoille ja kaikelle,
mikä vanhuudenheikkoa ja heikkohyveistä on, -- antakaa vain kukistaa
itsenne! Jotta te jälleen palaisitte elämään, ja teidän luoksenne --
hyve! --"

Näin minä puhuin tulikoiran edessä: silloin se keskeytti minut
muristen ja kysyi: "Kirkko? Mikä se sitten on?"

"Kirkko? vastasin minä, se on jonkunlainen valtio, vieläpä
valheellisin. Mutta vaikene, sinä teeskentelijäkoira! Sinä tunnet jo
kai parhaiten oman lajisi!

"Kuten sinä itse, on valtio teeskentelijäkoira; sinun laillasi se
puhuu mielellään savulla ja melulla, -- jotta se saisi sinun laillasi
uskotelluksi, että se puhuu olioiden vatsasta.

"Sillä se tahtoo ehdottomasti olla tärkein eläin maan päällä, tuo
valtio; ja niin siitä uskotaankin." --

Kun minä olin sanonut tämän, käyttäytyi tulikoira ikäänkuin se olisi
ollut mieletön kateudesta. "Mitä? huusi se, tärkein eläin maan
päällä? Ja niinkö uskotaankin? Ja niin paljon savua ja hirvittäviä
ääniä tuli sen kidasta, että minä uskoin sen tukehtuvan mieliharmista
ja kateudesta.

"Viimein se kävi levollisemmaksi ja sen puuskunta taukosi; mutta
niinpiankuin se vaikeni, sanoin minä nauraen:

"Sinä harmistut, tulikoira: siis olen sinun suhteesi oikeassa!

"Ja jotta nyt vielä jäisin olemaankin oikeassa, niin kuuntele eräästä
toisesta tulikoirasta: se todellakin puhuu maan sydämestä.

"Kultaa huokuu sen hengitys ja kultaista sadetta: niin tahtoo sen
sydän. Mitä on tuhka ja savu ja kuuma lieju sille!

"Nauru leijailee siitä kuin kirjava pilvi; nurja se on sinun korinaasi
ja puuskuttamistasi ja sisälmystesi raivoa kohtaan!

"Mutta kullan ja naurun -- sen se ottaa maan sydämestä: sillä, jotta
sen nyt tietäisit, -- _maan sydän on kullasta._"

Kun tulikoira kuuli tämän, ei se saattanut enää kauemmin kuunnella
minua. Häpeissään se pisti hännän koipiensä väliin, sanoi nolona vou!
vou! ja ryömi alas luolaansa. --

Näin kertoi Zarathustra. Mutta hänen oppilaansa kuuntelivat
häntä tuskin: niin suuri oli heidän halunsa saada kertoa hänelle
laivaväestä, kaniineista ja lentävästä miehestä. "Mitä minun tulee
ajatella siitä! sanoi Zarathustra. Olenko minä sitten kummitus?

"Mutta se on varmaan ollut minun varjoni. Te olette varmaan kuulleet
jo jotakin vaeltajasta ja hänen varjostaan?

"Mutta tämä on varmaa: minun täytyy pitää se lyhyempänä, -- muutoin se
turmelee minun maineeni."

Ja vielä kerran pudisti Zarathustra päätään ja ihmetteli. "Mitä minun
tulee ajatella siitä!" sanoi hän vielä kerran.

"Miksi sitten kummitus huusi: 'on aika! On tärkin aika!'

"_Mihin_ sitten on -- tärkin aika?" --

Näin puhui Zarathustra.



Tietäjä.


"-- ja minä näin suuren alakuloisuuden ihmiset valtaavan. Parhaimmat
väsyivät töihinsä.

"Levisi oppi, kulki usko sen rinnalla: 'kaikki on tyhjää, kaikki on
yhtäläistä, kaikki on ollutta!'

"Ja kaikilta kummuilta kaikui vastaan: 'kaikki on tyhjää, kaikki on
yhtäläistä, kaikki on ollutta!'

"Elon me kyllä korjasimme: mutta miksi meiltä kaikki hedelmät kävivät
mädiksi ja ruskeiksi? Mitä putosi viime yönä alas häijystä kuusta?

"Turhaa oli kaikki työ, myrkyksi muuttui meidän viinimme, paha katse
paahtoi meidän vainiomme ja sydämemme keltaisiksi.

"Kuiviksi me kävimme kaikki; ja jos tuli meihin tarttuu, niin me
pölyämme kuin tuhka: -- niin, itse tulenkin me olemme väsyttäneet.

"Kaikki kaivot meiltä kuivivat, merikin väistyi takaisin partailtaan.
Kaikki perustus tahtoo revetä, mutta syvyys ei tahdo niellä!

"'Oi, missä on enää meri, johon voisi hukkua': niin kaikuu meidän
valituksemme -- yli matalien lätäköiden.

"Totisesti, liian väsyneiksi me kävimme kuollaksemme; nyt me valvomme
vielä ja elämme yhä -- hautakammioissa!" --

Näin kuuli Zarathustra erään tietäjän puhuvan; ja hänen ennustuksensa
hiipi hänen sydämeensä ja muutti hänet. Murheellisena hän kulki
ympäri ja väsyneenä; ja hän tuli niiden kaltaiseksi, joista tietäjä
oli puhunut.

"Totisesti, niin hän sanoi oppilailleen, kauan ei kestä, ennenkuin
tuo pitkä hämäryys saapuu. Oi, miten minä olen pelastava tuleni sen
yli!

"Ettei se minulta tukahtuisi tässä alakuloisuudessa! Kaukaisempien
maailmojen valohan se on oleva ja vielä kaukaisintenkin öiden!"

Näin sydämessään huolestuneena kulki Zarathustra ympäri; ja kolmeen
päivään hän ei maistanut juomaa eikä ruokaa, ei saanut lepoa ja
kadotti puhelahjan. Viimein tapahtui, että hän vaipui syvään uneen.
Mutta hänen oppilaansa istuivat hänen ympärillään pitkät yöhetket ja
odottivat huolissaan, että hän heräisi ja jälleen puhuisi ja elpyisi
alakuloisuudestaan.

Mutta tämä on se puhe, jonka Zarathustra piti, kun hän heräsi; mutta
hänen äänensä kaikui hänen oppilailleen kuin kaukaisesta etäisyydestä:

"Kuulkaa, minkä unen minä näin, ystävät, ja auttakaa minua
selittämään sen tarkoitus!

"Arvoitus se on minulle vielä, tuo uni; sen tarkoitus on kätkettynä
siihen ja vangittuna eikä lennä vielä sen yli vapain siivin.

"Kaikesta elämästä minä olin luopunut, niin minä uneksin. Yö- ja
haudanvartiaksi minä olin tullut, tuolla kuoleman yksinäisessä
vuorilinnassa.

"Tuolla ylhäällä minä vartioin hänen arkkujaan: täynnä olivat kumeat
holvit sellaisia voitonmerkkejä. Lasisista arkuista katseli minua
voitettu elämä.

"Tomuisten iankaikkisuuksien hajua minä hengitin: helteisenä ja
tomuisena oli minun sieluni. Ja kenpä siellä olisi voinut sieluaan
tuulettaa!

"Sydänyön kirkkaus ympäröi alati minua, yksinäisyys oli kyyryssä sen
vieressä; ja, kolmanneksi, korahteleva kuolonhiljaisuus, ystävistäni
huonoin.

"Avaimia minulla oli, kaikkein ruosteisimpia avaimia; ja niillä minä
osasin avata kaikkein narisevimman portin.

"Kuten ankaran vihainen vaakkuminen lensi ääni läpi pitkien käytävien,
kun portinpuoliskot liikahtivat: tyytymättömänä kirkui tuo lintu,
vastahakoisesti se tahtoi tulla herätetyksi.

"Mutta vieläkin hirvittävämpää ja sydäntäahdistavampaa oli se, kun se
jälleen vaikeni ja ylt'ympäri oli hiljaista, ja minä istuin yksin
tuossa kavalassa äänettömyydessä.

"Niin kului aika ja hiipi pois luotani, jos enää aikaa oli: mitä minä
siitä tiedän! Mutta viimein tapahtui se, mikä minut herätti.

"Kolme kertaa kumahti isku porttia vasten kuin ukkonen, kolme kertaa
kaikuivat ja ulvoivat holvit vastaan: silloin minä läksin portille.

"Alpa! huusin minä, ken kantaa tuhkansa vuorille? Alpa! Alpa! Ken
kantaa tuhkansa vuorille?

"Ja minä kiersin avainta ja työnsin porttia ja ponnistin voimiani.
Mutta se ei auennut sormenleveyttäkään:

"Silloin kohiseva tuulenpuuska tempasi portinpuoliskot erilleen:
viheltäen, jyristen ja vihloen se viskasi minulle mustan arkun:

"Ja kohisten ja viheltäen ja jyristen halkesi arkku ja syöksi ulos
monta tuhatta naurua.

"Ja tuhannessa lasten, enkelien, pöllöjen, narrien ja lastenkokoisten
perhosten haamussa se nauroi ja ilkkui ja kohisi minua vastaan.

"Hirveästi minä peljästyin siitä: se viskasi minut maahan. Ja minä
huusin kauhusta, kuten en milloinkaan ole huutanut.

"Mutta minun oma huutoni herätti minut: -- ja minä tulin
tuntoihini." --

Näin kertoi Zarathustra unensa ja vaikeni sitten: sillä hän ei
tiennyt vielä selitystä uneensa. Mutta se oppilas, joka oli hänelle
rakkain, nousi nopeasti, tarttui Zarathustran käteen ja puhui:

"Sinun oma elämäsi selittää meille tämän unen, oi Zarathustra!

"Etkö sinä itse ole se kimakasti viheltävä tuuli, joka tempaa kuoleman
linnan portit auki?

"Etkö sinä itse ole arkku, joka on täynnä kirjavia häijyyksiä ja
elämän enkeli-irvinaamoja?

"Totisesti, kuten tuhatkertainen lapsennauru saapuu Zarathustra
kaikkiin kuolinkammioihin, nauraen noille yö- ja haudanvartioille ja
sille, ken vain kolkkoja avaimia kalistelee.

"Kauhistuttava ja kumoonviskaava sinä olet heidät naurullasi;
voimattomuus ja herääminen on todistava sinun valtaasi heidän
ylitsensä.

"Ja silloinkin, kun tuo pitkä hämäryys saapuu ja kuolonväsymys, et
sinä ole astuva alas meidän taivaaltamme, sinä elämän puoltaja!

"Uusia tähtiä sinä näytit meille ja uusia yöihanuuksia; totisesti,
itse naurun sinä levitit meidän yllemme kuin kirjavan teltan.

"Nyt on lapsennauru alati kumpuava ruumisarkuista; nyt on väkevä tuuli
alati puhaltava yli kuolonväsymyksen: siitä sinä olet itse meille
takuuna ja tietäjänä!

"Totisesti, _itse niinä sinä olet uneksinut olevasi,_ vihollisinasi:
se oli sinun pahin unesi!

"Mutta kuten sinä heräsit heidän luotaan ja tulit tuntoihisi, niin
he itse tulevat heräämään pois omasta itsestään -- ja tulevat sinun
luoksesi!" --

Niin puhui oppilas; ja kaikki toiset tungeskelivat nyt Zarathustran
ympärillä ja tarttuivat hänen käsiinsä ja tahtoivat saada hänet
jättämään vuoteen ja alakuloisuuden ja palaamaan heidän luokseen.
Mutta Zarathustra istui suorana vuoteellaan, ja katse outona.
Kuten se, joka palaa kotiin pitkän poissaolon jälkeen, katseli hän
oppilaitaan ja tutki heidän kasvojaan; eikä hän vielä tuntenut heitä.
Mutta kun he nostivat hänet ylös ja asettivat hänet jaloilleen,
katso, silloin hänen silmänsä muuttui yht'äkkiä; hän ymmärsi kaiken,
mitä oli tapahtunut, siveli partaansa ja sanoi voimakkaalla äänellä:

"No niin! Sillä on nyt aikansa; mutta pitäkää huoli siitä, oppilaani,
että me saamme hyvän aterian, ja pian. Näin minä aion tehdä
parannusta huonoista unista!

"Mutta tietäjän tulee syödä ja juoda minun rinnallani: ja totisesti,
minä tahdon vielä näyttää hänelle merenkin, johon hän voi hukkua!" --

Näin puhui Zarathustra. Mutta sitten hän katseli kauan sitä oppilasta
kasvoihin, joka oli selittänyt unen, ja pudisti samalla päätänsä. --



Lunastuksesta.


Kun Zarathustra kulki eräänä päivänä yli suuren sillan, ympäröivät
raajarikot ja kerjäläiset hänet, ja eräs kyttyräselkäinen puhui
hänelle näin:

"Katso, Zarathustra! Kansakin oppii sinulta ja rupeaa uskomaan sinun
oppiisi: mutta jotta se kokonaan sinua uskoisi, siihen tarvitaan
vielä yhtä -- sinun täytyy saada meidät raajarikotkin uskomaan! Tässä
sinulla on nyt ihana valikoima ja totisesti, tilaisuus käydä enempään
kuin yhteen hiuspalmikkoon! Sokeat sinä osaat parantaa ja rammat
tehdä käyviksi; ja siltä, jolla on liian paljon takapuolellaan,
voisit kai ottaa hiukan pois: -- se olisi, tarkoitan minä, oikea tapa
saada raajarikot uskomaan Zarathustraan!"

Mutta Zarathustra vastasi näin sille, joka oli puhunut: "Jos
kyttyräselkäiseltä ottaa pois hänen kyttyränsä, niin ottaa häneltä
pois hänen henkensä, -- näin opettaa kansa. Ja jos sokealle antaa
hänen silmänsä, niin hän näkee liian monta kurjaa asiaa maan päällä:
niin että hän kiroaa sitä, joka hänet paransi. Mutta ken ramman tekee
käyväksi, hän tekee hänelle suurimman vahingon: sillä tuskin hän osaa
kävellä, ennenkuin hänen paheensa kiidättävät hänet mukanaan -- näin
opettaa kansa raajarikoista. Ja miksi ei Zarathustra ottaisi oppia
kansalta, kun kansa oppii Zarathustralta?

"Mutta tämä on vähäpätöisintä, sittenkuin tulin ihmisten joukkoon,
että minä näen: tältä puuttuu silmä ja tuolta korva ja kolmannelta
jalka, ja toisia on olemassa, jotka ovat kadottaneet kielen tai nenän
tai pään.

"Minä näen ja näin kehnompaa ja paljon niin innoittavaa, etten
tahtoisi kaikesta puhua, enkä muutamista edes vaieta: nimittäin
ihmisiä, joilta puuttui kaikkea, paitsi että heillä yhtä on liian
paljon, -- ihmisiä, jotka eivät ole mitään muuta kuin suuri silmä tai
suuri suuri suu tai suuri vatsa tai joku muu suuri -- päinvastaisiksi
raajarikoiksi minä kutsun niitä.

"Ja kun minä tulin yksinäisyydestäni ja kuljin ensi kerran tämän
sillan yli: silloin minä en uskonut silmiäni ja katsoin, katsoin
vielä kerran, ja sanoin viimein: 'se on korva! Korva niin suuri kuin
ihminen!' Ja minä katselin vielä paremmin: ja tosiaan, korvan alla
liikkui vielä jotakin, joka oli viheliäisen pieni ja köyhä ja hoikka.
Ja totisesti, tuo suunnaton korva oli kiinni ohuessa varressa, --
mutta tuo varsi oli ihminen! Kenellä oli silmänsä edessä lasi,
saattoi huomata vielä pienet kateelliset kasvot; vieläpä senkin, että
pieni pöyhkeä sielu heilui varressa. Mutta kansa sanoi minulle, että
tuo suuri korva ei ollut ainoastaan ihminen, vaan suuri ihminen,
nero. Mutta minä en ole milloinkaan uskonut kansaa, kun se on puhunut
suurista ihmisistä, -- ja pysyin uskossani, että se oli päinvastainen
raajarikko, jolla oli kaikkea liian vähän ja yhtä liian paljon."

Kun Zarathustra oli puhunut kyttyräselkäiselle näin ja niille, joiden
puhetorvi ja puoltaja tämä oli, kääntyi hän syvällä mielipahalla
oppilaittensa puoleen ja sanoi:

"Totisesti, ystäväni, minä kuljen ihmisten joukossa kuin
ihmissirpaleitten ja raajojen joukossa!

"Tämä on minun silmälleni hirveätä, että minä näen ihmiset
pirstaleiksi lyötyinä ja hajoitettuna kuin taisto- ja
teurastustantereella.

"Ja jos minun silmäni pakenee nykyisyydestä menneisyyteen: niin se
näkee alati samaa: sirpaleita ja raajoja ja kauhistuttavia sattumia
-- mutta ei yhtään ihmisiä!

"Nykyisyys ja menneisyys maan päällä -- oi, ystäväni -- se on minulle
sietämättömintä; enkä minä voisi elää, ellen minä vielä olisi senkin
tietäjä, mitä täytyy tulla.

"Tietäjä, tahtoja, luova, tulevaisuus itse ja silta tulevaisuuteen --
ja oi, itsekin vielä kuin raajarikko tällä sillalla: kaikkea tätä on
Zarathustra.

"Ja tekin olette usein kysyneet itseltänne: 'kuka on Zarathustra
meille? Mikä hänen nimensä on meille oleva?' ja kuten minä itse
vastasitte te kysymyksillä itsellenne.

"Onko hän lupaavainen? Vai täyttäjä? Valloittavainen? Vai perijä?
Syksy? Vai aurankärki? Lääkäri? Vai terveeksitullut?

"Onko hän runoilija? Vai totuuttarakastavainen? Vapauttaja? Vai
kesyttäjä? Hyvä? Vai paha?

"Minä vaellan ihmisten joukossa kuin tulevaisuuden sirpaleitten
joukossa: sen tulevaisuuden, jonka minä näen!

"Ja tämä on koko minun haluni ja harrastukseni, että minä yhdeksi
runoilisin ja yhdistäisin, mikä on sirpaletta ja arvoitusta ja
kauhistuttavaa sattumaa.

"Ja miten minä sietäisin sen, että olen ihminen, ellei ihminen olisi
myös runoilija ja arvoitusten arvaaja ja lunastaja sattumasta!

"Lunastaa menneet ja luoda kaikki 'Oli' uudeksi. 'Niin minä tahtoisin
sen olemaan!' -- se vasta on minulle lunastusta!

"Tahto -- se on vapauttajan ja ilontuojan nimi: niin minä olen
opettanut teille, ystäväni! Mutta oppikaa nyt tämä lisäksi: tahto
itse on vielä vanki.

"Tahtominen vapauttaa: mutta mikä on sen nimi, joka pitää vielä
vapauttajankin kahleissa?

"'Oli': se on tahdon hammastenkiristyksen ja yksinäisimmän murheen
nimi. Voimattomana sitä vastaan, mikä on tehty, -- on se kaiken
menneisyyden häijy katselija.

"Takaisin ei tahto voi tahtoa; että se ei voi murtaa aikaa ja ajan
himoa, -- se on tahdon yksinäisin murhe.

"Tahtominen vapauttaa: mitä miettii itse tahto itselleen, jotta se
pääsisi vapaaksi murheestaan ja pilkkaisi vankilaansa?

"Oi, narriksi tulee jokainen vanki! Narrimaisesti lunastaa itsensä
vangittu tahtokin.

"Että aika ei kulje taaksepäin, se on sen mielikarvaus; 'mikä on
ollut' -- se on sen kiven nimi, jota se ei voi vierittää.

"Ja niin se vierittää kiviä mielikarvaudesta ja alakuloisuudesta
ja harjoittaa kostoa sitä kohtaan, joka ei tunne suuttumusta ja
alakuloisuutta kuten se.

"Näin on tahdosta, vapauttajasta, tullut ilkityöntekijä: ja kaikelle,
mikä voi kärsiä, kostaa se senvuoksi, ettei se voi kulkea taaksepäin.

"Tämä, niin tämä yksin on juuri _kostoa_: tahdon vastenmielisyys aikaa
ja sen menneisyyttä kohtaan.

"Totisesti, suuri narrimaisuus on meidän tahdossamme; ja kiroukseksi
kaikelle inhimilliselle se tuli, että tämä narrimaisuus oppi hengen!

"_Koston henki:_ ystäväni, se oli tähän saakka ihmisten parhain
ajatteleminen; ja missä kärsimystä oli, siellä oli aina oleva
rangaistusta.

"Sillä 'rangaistukseksi' kutsuu kosto itse itseään: valhesanalla se
teeskentelee itselleen hyvän omantunnon.

"Ja koska itse tahtomisessa on kärsimystä, siksi että se ei voi
tahtoa takaisin, -- siis olisi tahtominen itse ja kaikki elämä --
rangaistusta!

"Ja nyt vyöryi pilvi toisensa jälkeen hengen yli: kunnes hulluus
viimein saarnasi: 'Kaikki hukkuu, siksi kaikki ansaitsee vain hukkua!'

"'Ja tämä on oikeamielisyyttä, tämä ajan laki, että sen täytyy syödä
omat lapsensa': näin saarnasi hulluus.

"'Siveellisesti ovat oliot järjestetyt oikeuden ja rangaistuksen
mukaan. Oi, missä on lunastus olioiden virrasta ja rangaistuksen
olemassaolosta?' Näin saarnasi hulluus.

"'Voiko olla olemassa lunastusta, jos on olemassa iankaikkinen oikeus?
Oi, vierittämätön on kivi 'Oli': iankaikkisia täytyy myöskin kaikkien
rangaistusten olla!' Näin saarnasi hulluus.

"Mitään tekoa ei voi tehdä tekemättömäksi: miten se voitaisiin
rangaistuksen kautta tehdä tekemättömäksi! Tämä, tämä on iankaikkista
rangaistuksen 'olemassaolossa', että olemassaolon täytyy
iankaikkisesti jälleen olla teko ja syyllisyys!

"Paitsi sitten jos tahto vihdoin lunastaisi itsensä ja tahtominen
muuttuisi ei-tahtomiseksi --: mutta te tunnette, veljeni, tuon
hulluuden tarulaulun!

"Pois minä vein teidät näistä tarulauluista, kun minä opetin teille:
'tahto on luova.'

"Kaikki 'Oli' on sirpaletta, arvoitusta, kauhistuttavaa sattumaa --
kunnes luova tahto sanoo siihen: 'mutta niin minä tahtoisin!'
-- kunnes luova tahto sanoo siihen: 'mutta niin minä tahdon! Niin
minä olen tahtova!'

"Mutta puhuiko se jo niin? Ja milloinka se tapahtuu? Onko tahto
riisuttu jo oman hulluutensa valjaista?

"Onko tahto tullut jo itselleen lunastajaksi ja ilontuojaksi? Onko se
unhoittanut koston hengen ja kaiken hammastenkiristyksen?

"Ja ken opetti sille sovituksen ajan kanssa, ja korkeamman kuin kaikki
sovitus on?

"Korkeampaa kuin kaikki sovitus täytyy sen tahdon tahtoa, joka on
tahto valtaan --: mutta miten tämä on tapahtuva? ken opettaa sille
vielä takaisintahtomisenkin?"

-- Mutta tässä kohdassa puhetta tapahtui, että Zarathustra äkkiä
keskeytti ja oli aivan sellaisen näköinen, joka äärimmilleen
kauhistuu. Silmä kauhistuneena hän katseli oppilaitaan;
hänen silmänsä lävisti kuin nuolilla heidän ajatuksensa ja
sala-ajatuksensa. Mutta hetkisen kuluttua hän nauroi jo jälleen ja
sanoi sävyisästi:

"Vaikeata on elää ihmisten joukossa, siksi että vaikeneminen on niin
vaikeata. Etenkin puheliaalle." --

Näin puhui Zarathustra. Mutta kyttyräselkäinen oli kuunnellut hänen
puheensa ja peittänyt sen kestäessä kasvonsa; mutta kun hän kuuli
Zarathustran nauravan, nosti hän uteliaasti katseensa ja sanoi
hitaasti:

"Mutta miksi Zarathustra puhuu toisin meille kuin oppilailleen?"

Zarathustra vastasi: "Mitä ihmettelemistä siinä on! Kyttyräselkäisten
kanssa tulee puhua kyttyräselkäisesti!"

"Hyvä, sanoi kyttyräselkäinen; ja koulupoikien kanssa tulee
jaaritella koulusta.

"Mutta miksi Zarathustra puhuu toisin koulupojilleen -- kuin
itselleen?" --



Ihmisviisaudesta.


Ei korkeus: jyrkänne on hirvittävä!

Jyrkänne, missä katse syöksyy alas ja käsi tavoittaa ylös. Siellä
sydäntä pyörryttää kaksinkertaisen tahtonsa takia.

Oi, ystävät, oletteko tekin arvanneet minun sydämeni kaksinkertaisen
tahdon?

Se, se on minun jyrkänteeni ja vaarani, että minun katseeni syöksyy
korkeuteen, ja että minun käteni nojautuu ja nojaa -- syvyyteen!

Ihmisiin takertuu minun tahtoni, kahleilla minä sidon itseni
ihmisiin, koska se tempaa minut ylös yli-ihmiseen: sillä sinne tahtoo
minun toinen tahtoni.

Ja _siksi_ minä elän sokeana ihmisten joukossa, ikäänkuin en tuntisi
heitä: jotta minun käteni ei kokonaan kadottaisi uskoansa tukeen.

Minä en tunne teitä, ihmiset! tämä pimeys ja lohdutus on usein
ympärilleni levitettynä.

Minä istun portilla jokaisen veijarin varalla ja kysyn: kuka tahtoo
pettää minut?

Tämä on minun ensimäinen ihmisviisauteni, että minä annan pettää
itseäni, jotta minun ei tarvitsisi kavahtaa itseäni pettäjistä.

Oi, jos minä kavahtaisin itseäni ihmisistä: miten ihminen voisi olla
minun palloni ankkurina! Liian helposti se tempaisi minut ylös ja
pois!

Tämä kaitselmus on minun kohtaloni yllä, että minun täytyy olla ilman
varovaisuutta.

Ja ken ihmisten keskuudessa ei tahdo nääntyä janoon, hänen täytyy
oppia juomaan kaikista laseista; ja ken ihmisten joukossa tahtoo
pysyä puhtaana, hänen täytyy ymmärtää pestä itsensä likaisellakin
vedellä.

Ja näin minä puhuin usein itselleni lohdutukseksi: "No niin! Hyvä!
Vanha sydän! Onnettomuus epäonnistui sinulta: nauti sitä -- onnenasi!"

Mutta tämä on minun toinen ihmisviisauteni: minä säästän
_turhamielisiä_ enemmän kuin ylpeitä.

Eikö loukattu turhamaisuus ole kaikkien murhenäytelmien äiti? Mutta
missä ylpeyttä loukataan, siellä kasvaa varmaan jotakin vielä
parempaa kuin ylpeys on.

Jotta elämä olisi hyvää katsella, täytyy sen näytelmä tulla hyvin
näytellyksi: mutta siihen tarvitaan hyviä näyttelijöitä.

Hyviksi näyttelijöiksi minä huomasin kaikki turhamieliset: he
näyttelevät ja tahtovat, että heitä kernaasti katsellaan, -- koko
heidän henkensä on tässä tahdossa.

He näyttelevät itseään, he sepittävät itseään; heidän läheisyydessään
minä rakastan katsella elämää, -- se parantaa alakuloisuudesta.

Siksi minä säästän turhamielisiä, koska he ovat minun alakuloisuuteni
lääkäreitä ja pitävät minua kiinni ihmisessä kuin näytelmässä.

Ja sitten: ken mittaa turhamielisessä hänen kainoutensa koko
syvyyden! Minä olen hänelle suopea ja säälin häntä hänen kainoutensa
takia.

Teiltä hän tahtoo oppia uskonsa itseensä; hän ravitsee itsensä teidän
katseistanne, hän syö ylistyksen teidän käsistänne.

Teidän valheennekin hän uskoo, kun te valhettelette hänestä hyvää;
sillä syvimmästään hänen sydämensä huokaa: "mitä minä olen!"

Ja jos oikea hyve on se, joka ei tiedä itsestään: no niin,
turhamielinen ei tiedä kainoudestaan! --

Mutta tämä on minun kolmas ihmisviisauteni, että minä en anna teidän
pelkonne turmella minulta pahan näköä.

Minä olen onnellinen katsellessani niitä ihmeitä, jotka kuuma aurinko
on synnyttänyt: tiikereitä ja palmuja ja kalkkarokäärmeitä.

Ihmistenkin joukossa on kuuman auringon ihania sikiöitä ja paljon
pahuuden ihmettä.

Totta on, kuten teidän viisaimpanne eivät näyttäneet minusta erittäin
viisailta: samoin minä huomasin ettei ihmisten pahuus ollut maineensa
veroinen.

Ja usein minä kysyin päätäni pudistaen: Miksi vielä kalista, te
kalkkarokäärmeet?

Totisesti, pahallekin on vielä olemassa tulevaisuus! Ja kuuminta
etelää ei ole vielä löydetty ihmisille.

Miten monta kutsutaan nyt hirveimmäksi pahaksi, joka on kuitenkin
vain kaksitoista jalkaa leveä ja kolme kuuta pitkä. Mutta kerran on
maailmaan tuleva suurempia lohikäärmeitä.

Sillä jotta yli-ihmiseltä ei puuttuisi lohikäärmettään,
ylilohikäärmettä, joka on hänen arvoisensa: siksi tulee monen kuuman
auringon vielä paahtaa kosteille aarniometsille!

Teidän villikissoistanne täytyy ensin tulla tiikereitä ja teidän
myrkkykonnistanne krokotiilejä: sillä hyvällä metsästäjällä tulee
olla hyvää metsänriistaa!

Ja totisesti, te hyvät ja vanhurskaat! Teissä on paljon naurettavaa
ja etenkin teidän pelkonne sitä kohtaan, jonka nimi tähän saakka oli
"Perkele"!

Niin kaukana te olette sieluinenne suuresta, että yli-ihminen olisi
teille _hirvittävä_ hyvyydessään!

Ja te viisaat ja tietävät, te pakenisitte sitä viisauden
auringonpaahdetta, jossa yli-ihminen riemulla alastomuuttansa kylpee!

Te korkeimmat ihmiset, jotka silmäni kohtasi! Tämä on minun epäilyni
teitä kohtaan ja minun salainen nauruni: minä arvaan, että te
kutsuisitte minun yli-ihmistäni -- perkeleeksi!

Oi, minä väsyin näihin korkeimpiin ja parhaimpiin: heidän
"korkeudestaan" minä kaipasin ylös, ulos, pois yli-ihmiseen!

Kauhu valtasi minut, kun minä näin nämä parhaimmat alastomina:
silloin minulle kasvoi siivet liitääkseni pois kaukaisiin
tulevaisuuksiin.

Kaukaisempiin tulevaisuuksiin, eteläisempään etelään kuin yksikään
kuvienluoja on uneksinut: sinne, missä jumalat häpeävät kaikkia
vaatteita!

Mutta valhepuvussa minä tahdon nähdä teidät, te lähimmäiset
ja kanssaihmiset, ja hyvin koristeltuina ja turhamielisinä ja
arvokkaina, "hyvinä ja vanhurskaina".

Ja valhepuvussa minä tahdon itse istua teidän joukossanne, -- että
minä _en tuntisi_ teitä enkä itseäni: tämä nimittäin on minun
viimeinen ihmisviisauteni. --

Näin puhui Zarathustra.



Hiljaisin hetki.


Mitä minulle tapahtui, ystäväni? Te näette minut huolestuneena,
karkoitettuna, vastahakoisen-kuuliaisena, valmiina lähtemään -- oi,
lähtemään teidän luotanne!

Niin, vielä kerran Zarathustran täytyy yksinäisyyteensä: mutta
haluttomana menee karhu tällä kertaa luolaansa!

Mitä minulle tapahtui? Kuka tämän käski? -- Oi, minun suuttunut
valtiattareni tahtoo niin, se puhui minulle; enkö minä ole jo kerran
sanonut teille sen nimeä?

Eilen iltapuolella puhui minulle minun _hiljaisin hetkeni:_ se on
minun hirvittävän valtiattareni nimi.

Ja sitten se tapahtui, -- sillä minun täytyy sanoa teille kaikki,
jotta teidän sydämenne ei kovenisi minua kohtaan, kun minä äkkiä
lähden pois!

Tunnetteko te uneenvaipuneen kauhua? --

Aina varpaisiin saakka hän kauhistuu siitä, että maa väistyy hänen
altaan ja uni alkaa.

Tämän minä sanon teille vertaukseksi. Eilen, hiljaisimpana hetkenä,
väistyi maa minun altani: uni alkoi.

Viisari liikahti, minun elämäni kello veti henkeä, milloinkaan en ole
kuullut sellaista hiljaisuutta ympärilläni: niin että minun sydämeni
kauhistui.

Silloin se puhui ilman ääntä minulle: _"Sinä tiedät sen,
Zarathustra?"_ --

Ja minä huusin kauhusta, kun kuulin tämän kuiskauksen, ja veri pakeni
minun kasvoiltani; mutta minä vaikenin.

Silloin se puhui uudelleen ilman ääntä minulle: "Sinä tiedät sen,
Zarathustra, mutta sinä et sano sitä!"

Ja minä vastasin viimein uhkamielisen lailla: "Niin, minä tiedän sen,
mutta minä en tahdo sanoa sitä!"

Silloin se puhui uudelleen ilman ääntä minulle: "Sinä et tahdo,
Zarathustra? Onko tämä myös totta? Älä kätke itseäsi uhmaasi!" --

Ja minä itkin ja vapisin kuin lapsi ja sanoin: "Oi, minä tahtoisin
kyllä, mutta miten minä voin! Säästä minut vain tästä! Se käy yli
minun voimani!"

Silloin se puhui jälleen ilman ääntä minulle: "Mitä sinusta,
Zarathustra! Puhu sanasi ja murru!" --

Ja minä vastasin: "Oi, onko se minun sanani? Kuka minä olen? Minä
odotan arvokkaampaa; minä en ole edes sen arvoinen, että murrun hänen
takiansa."

Silloin se puhui jälleen ilman ääntä minulle: "Mitä sinusta? Sinä et
ole minulle vielä kyllin nöyrä. Nöyryydellä on kovin nahka." --

Ja minä vastasin: "Mitä minun nöyryyteni nahka on jo kärsinyt!
Korkeuteni juurella minä asun: miten korkeita minun huippuni ovat?
Kukaan ei ole sanonut minulle sitä. Mutta hyvin minä tunnen laaksoni."

Silloin se puhui jälleen ilman ääntä minulle: "Oi, Zarathustra,
kenellä on vuoria siirrettävänään, hän siirtää laaksoja ja
alankojakin." --

Ja minä vastasin: "Vielä ei minun sanani siirtänyt vuoria, ja mitä
minä puhuin, se ei saavuttanut ihmisiä. Minä kyllä menin ihmisten
luo, mutta vielä minä en ole saapunut heidän luoksensa."

Silloin se puhui jälleen ilman ääntä minulle: "Mitä sinä tiedät
_siitä_? Kaste lankeaa nurmelle, kun yö on äänettömimmillään." --

Ja minä vastasin: "He pilkkasivat minua, kun minä löysin oman tieni
ja kuljin sitä; ja totuudesta minun jalkani vapisivat silloin."

Ja näin he puhuivat minulle: "sinä unhoitit tien, nyt sinä unhoitit
käymisenkin!"

Silloin se puhui jälleen ilman ääntä minulle: "Mitä heidän
pilkastaan. Sinä olet sellainen, joka on unhoittanut tottelemisen:
nyt sinun tulee käskeä!

"Etkö sinä tiedä, ken on enimmin tarpeen kaikille? Se joka suuresti
käskee.

"Saada aikaan suurta on vaikeata: mutta vaikeampaa on suuresti käskeä.

"Tämä on anteeksiantamattominta sinussa: sinulla on valta, etkä tahdo
hallita." --

Ja minä vastasin: "Minulta puuttuu jalopeuran ääni käskemiseen."

Silloin se puhui jälleen kuin kuiskaus minulle: "Hiljaisimmat
sanat ne ovat, jotka synnyttävät myrskyn. Ajatukset, jotka tulevat
kyyhkysjaloin, ohjaavat maailman.

"Oi Zarathustra, sinun tulee kulkea kuin sen varjona, jonka tulla
täytyy: niin sinä olet käskevä ja käskien edelläkäyvä." --

Ja minä vastasin: "Minä häpeän." Silloin se puhui jälleen ilman ääntä
minulle: "Sinun täytyy vielä tulla lapseksi ja vaille häpeää.

"Nuoruuden ylpeys on sinussa vielä, myöhään sinä olet tullut nuoreksi:
mutta ken lapseksi tahtoo tulla, hänen täytyy voittaa vielä
nuoruutensakin." --

Ja minä ajattelin kauan ja vapisin. Mutta viimein minä sanoin, kuten
ensin sanoin: "Minä en tahdo."

Silloin alkoi nauru kaikua minun ympärilläni. Voi, miten se nauru
raateli minun sisälmyksiäni ja viilsi auki sydämeni!

Ja viimeiseksi se puhui minulle: "Oi Zarathustra, sinun hedelmäsi
ovat kypsiä, mutta sinä et ole kypsä hedelmillesi!

"Niin sinun täytyy jälleen yksinäisyyteen: sillä sinun tulee tulla
vielä mureaksi." --

Ja jälleen se nauroi ja pakeni: silloin kävi ympärilläni hiljaiseksi
ikäänkuin hiljaisuus olisi ollut kaksinkertainen. Mutta minä makasin
maassa, ja hiki virtasi minun jäsenistäni.

-- Nyt te kuulitte kaikki, ja miksi minun täytyy takaisin
yksinäisyyteeni. Mistään minä en ole teiltä vaiennut, ystäväni.

Mutta tämänkin te kuulitte minusta, ken yhä vielä on kaikkein
äänettömin ihminen -- ja tahtoo olla se!

Oi ystäväni! Minulla olisi teille vielä jotakin sanottavaa, minulla
olisi teille vielä jotakin annettavaa! Miksi en sitä anna? Olenko
minä itara? --

Mutta kun Zarathustra oli puhunut nämä sanat, valtasi hänet tuskan
väkivaltaisuus ja jäähyväisten läheisyys ystävistään, niin että hän
itki ääneen; eikä yksikään ymmärtänyt lohduttaa häntä. Mutta yöllä
hän lähti yksin pois ja jätti ystävänsä.



NÄIN PUHUI ZARATHUSTRA

KOLMAS OSA


    "Te katselette ylös, kun kaipaatte korotusta. Ja minä
    katselen alas, koska olen korotettu.

    Kuka teistä voi yht'aikaa nauraa ja olla korotettu?

    Ken korkeimmille vuorille nousee, hän nauraa kaikelle
    murhenäyttelemiselle ja murhetotisuudelle."

                                Zarathustra,
                 lukemisesta ja kirjoittamisesta (I, 38).



Vaeltaja.


Sydänyön aikaan Zarathustra lähti kulkemaan yli saaren harjanteen
vievää tietä, jotta hän aikaisin aamulla tulisi toiselle rannalle:
sillä siellä hän tahtoi nousta laivaan. Siellä oli nimittäin hyvä
ulkosatama, jossa vieraatkin laivat kernaasti laskivat ankkuriin;
ne ottivat myötänsä monta, jotka autuailta saarilta tahtoivat yli
meren. Kun nyt Zarathustra nousi näin vuorta ylös, ajatteli hän tietä
astuessaan monia yksinäisiä vaelluksia nuoruudesta saakka, ja miten
monelle vuorelle ja harjanteelle ja huipulle hän jo oli noussut.

Minä olen vaeltaja ja vuorillenousija, sanoi hän sydämelleen, minä en
rakasta tasankoja ja näyttää siltä, kuin en voisi istua kauan hiljaa.

Ja mikä ikänä minua kohtalona ja elettävänä kohdanneekin, --
vaeltamista siinä on ja vuorillenousua: lopulta elää kuitenkin vain
oman itsensä.

Se aika on kulunut, jolloin sattumat vielä saivat kohdata minua; ja
mitä voisi sattua vielä minun osakseni, joka ei olisi jo minun omaani.

Se kääntyy vain takaisin, se saapuu viimein kotia minun luokseni
-- minun oma Itseni, ja mikä siitä kauan oli vieraalla maalla ja
napitettuna kaikkien kappaleiden ja sattumien joukkoon.

Ja yhden minä vielä tiedän: minä seison nyt viimeisen huippuni edessä
ja sen, mikä minulta kauimmin oli säästynyt. Oi, kovinta tietäni
minun täytyy ylös! Oi, minä aloin yksinäisimmän vaellukseni.

Mutta ken minun kaltaiseni on, hän ei vältä sellaista hetkeä: hetkeä,
joka hänelle puhuu: "Nyt vasta sinä kuljet suuruutesi tietä! Huippu
ja kuilu -- ne ovat nyt yhdistyneet yhdeksi.

"Sinä kuljet suuruutesi tietä: nyt sinun viimeiseksi turvapaikaksesi
on tullut se, mikä tähän saakka oli nimeltään sinun viimeinen vaarasi!

"Sinä kuljet suuruutesi tietä: tämän täytyy nyt olla sinun parhain
rohkeutesi, että takanasi ei ole enää mitään tietä!

"Sinä kuljet suuruutesi tietä: täällä ei ole kenkään hiipivä
jäljessäsi! Sinun jalkasi itse hävitti tien takanasi, ja sen ylle on
kirjoitettu: Mahdottomuus.

"Ja jos sinulta nyt puuttuu kaikki tikapuut, niin sinun täytyy
ymmärtää nousta oman pääsi päälle: miten sinä muutoin tahtoisit
nousta ylöspäin?

"Ylös oman pääsi päälle ja yli oman sydämesi! Nyt täytyy lempeimmän
sinussa tulla kovimmaksi.

"Ken alati on säästänyt itseään paljon, hän sairastuu viimein paljosta
säästämisestään. Ylistetty olkoon se, mikä kovaksi tekee! Minä en
ylistä sitä maata, missä rieskaa ja hunajaa -- vuotaa!

"Oppia _katsomaan pois_ itsestään on välttämätöntä nähdäkseen
_paljon_: -- tämä kovuus on välttämätön jokaiselle
vuorille-nousevaiselle.

"Mutta ken tietäväisenä katsoo tungettelevaisin silmin, miten hän
näkisi kaikista olioista enemmän kuin niiden ulommat perustat!

"Mutta sinä, oi Zarathustra, tahtoisit nähdä kaikkien olioiden
perustan ja perijuuren: niin sinun täytyy ensin nousta yläpuolelle
itseäsi, -- ulos, ylös, kunnes sinun tähtesikin ovat vielä _allasi_!

"Niin! Katsella alas itseeni ja tähtiinikin: sitä minä vasta kutsun
_huipukseni_, se on minulla vielä jäljellä _viimeisenä_ huippunani!" --

Näin puhui Zarathustra noustessaan itselleen, lohduttaen sydäntään
kovilla lauselmilla: sillä hänen sydämensä oli tuskaisempi kuin
milloinkaan ennen, ja kun hän tuli vuorenharjanteen kukkulalle,
katso, silloin lepäsi toinen meri levitettynä hänen edessään: ja
hän seisoi hiljaa ja oli kauan ääneti. Mutta yö oli kylmä tällä
kukkulalla ja kirkas ja tähtiheloittava.

Minä tunnen osani, virkkoi hän viimein surullisesti. Hyvä! Minä olen
valmis. Juuri nyt alkoi minun viimeinen yksinäisyyteni.

Oi, tuota mustaa surullista merta minun allani! Oi, tuota raskasta
öistä vastahakoisuutta! Oi, kohtalo ja meri! Teidän luoksenne minun
täytyy nyt astua _alas_!

Korkeimman vuoreni edessä minä seison ja pisimmän vaellukseni: siksi
minun täytyy ensin syvemmälle alas, kuin milloinkaan olen astunut:

-- syvemmälle alas tuskaan, kuin milloinkaan olen astunut, aina sen
mustimpaan aaltoon saakka! Niin minun kohtaloni tahtoo: Hyvä! Minä
olen valmis.

Mistä tulevat korkeimmat vuoret? niin minä kysyin kerran. Silloin
minä opin, että ne tulevat merestä.

Tämä todistus on kirjoitettu niiden kiveen ja niiden huippujen
seiniin. Syvimmästä täytyy korkeimman tulla korkeuteensa. --

Näin puhui Zarathustra vuoren huipulla, missä oli kylmä; mutta kun
hän tuli meren läheisyyteen ja viimein seisoi yksin kallioiden
keskellä, silloin hän oli tiellä väsynyt ja käynyt vielä
kaipaavammaksi kuin milloinkaan ennen.

Vielä nukkuu kaikki, sanoi hän; merikin nukkuu. Unisena ja outona sen
silmä katselee minua.

Mutta se henkii lämpimästi, sen minä tunnen. Ja minä tunnen myös,
että se uneksii. Se vääntelee uneksien kovilla patjoilla.

Kuule! Kuule! Miten se nyyhkii pahoista muistoista! Tai pahoista
odotuksista?

Oi, minä olen kanssasi surullinen, sinä pimeä hirviö, ja ärryksissäni
itsellenikin sinun takiasi.

Oi, että minun kädessäni ei ole kylliksi voimaa! Kernaasti,
totisesti, minä tahtoisin lunastaa sinut pahoista unista! --

Ja niin puhuessaan Zarathustra nauroi alakuloisesti ja katkerasti
itselleen. Kuinka! Zarathustra! sanoi hän tahdotko sinä laulaa lohtua
merellekin?

Oi, sinä rakastavainen narri Zarathustra, sinä luottamuksesta
ylenautuas! Mutta sellainen sinä olit alati: alati sinä tulit
luottavaisena kaiken hirvittävän luo.

Jokaista hirviötä sinä tahdoit hyväillä. Tuulahdus lämmintä
hengitystä, hiukan pehmyttä karvaa käpälissä --: ja heti sinä olit
valmis rakastamaan ja houkuttelemaan sitä.

_Rakkaus_ on yksinäisimmän vaara, rakkaus kaikkea kohtaan, _mikä
vain elää!_ Naurettavaa on totisesti minun narrimaisuuteni ja minun
kainouteni rakkaudessa! --

Näin puhui Zarathustra ja nauroi samalla toisen kerran: mutta silloin
hän ajatteli hyljättyjä ystäviään -, ja ikäänkuin hän ajatuksillaan
olisi rikkonut heitä vastaan, suuttui hän itselleen ajatustensa
takia. Ja kohta tapahtui, että naurava itki: -- suuttumuksesta ja
kaipuusta Zarathustra itki katkerasti.



Näystä ja arvoituksesta.


l.

Kun huhu levisi laivaväen keskuudessa, että Zarathustra oli laivassa
-- sillä yht'aikaa kuin hän, oli alukseen astunut muuan mies, joka
tuli autuailta saarilta --, silloin syntyi suuri uteliaisuus ja
odotus. Mutta Zarathustra vaikeni kaksi päivää ja oli surusta kylmä
ja kuuro, niin, että hän ei vastannut katseisiin eikä kysymyksiin.
Mutta toisen päivän iltana hän aukaisi jälleen korvansa, vaikka hän
oli vielä ääneti: sillä paljon kummallista ja vaarallista kuuli
tällä laivalla, joka tuli kaukaa ja aikoi vielä kauemmaksi. Mutta
Zarathustra oli kaikkien niiden ystävä, jotka tekevät pitkiä matkoja
eivätkä voi elää ilman vaaraa. Ja katso! viimein pääsi kuunnellessa
hänen oma kielensä valloilleen, ja hänen sydämensä jää murtui: --
silloin hän alkoi puhua näin:

Teille, te rohkeat etsijät, koettelijat, ja ken vain viekkain purjein
peljättävillä merillä purjehti,

-- teille, te arvoituksista juopuneet, hämystä riemuitsevat, joiden
sielu jokaiseen harhakuiluun huiluilla houkutellaan:

-- sillä ette te tahdo aralla kädellä lankaa hapuilla; ja missä te
voitte _arvata_, siellä te vihaatte _selvitystä_ --

teille yksin minä kerron sen arvoituksen, jonka minä _näin_, --
yksinäisimmän näkemän näyn. --

Synkkänä minä kuljin äsken halki kalmankarvaisen hämärän -- synkkänä
ja kovana, huulet yhteenpuristettuina. Ei vain yksi ainoa aurinko
ollut minulta laskenut.

Polku, joka uhmaavana nousi louhikon yli, häijy, yksinäinen, jolle ei
yrtti, ei pensas enää puhunut: vuoripolku kirskui minun jalkani uhman
alla.

Ääneti astuen yli piikivien ilkkuvan kilinän, polkien rikki sen
kiven, joka sai sen luiskahtamaan: näin pakottihe minun jalkani
ylöspäin.

Ylöspäin: -- uhmaten sitä henkeä, joka veti sitä alaspäin, kuilua
päin, raskauden henkeä, minun perkelettäni ja perivihollistani.

Ylöspäin: -- vaikkakin se istui hartioillani, puoleksi kääpiönä,
puoleksi myyränä; rampana; rampeuttavana; tiputtaen lyijyä korvani
läpi, lyijypisara-ajatuksia aivoihini.

'Oi Zarathustra, kuiskutti se ilkkuen pitkäveteisellä äänellä, sinä
viisauden kivi! Sinä viskasit itsesi korkealle, mutta jokaisen
viskatun kiven täytyy -- pudota!

'Oi Zarathustra, sinä viisauden kivi, sinä linkokivi, sinä tähtien
pirstaleiksilyöjä! Itsesi sinä viskasit niin korkealle, -- mutta
jokaisen viskatun kiven -- täytyy pudota!

'Tuomittuna itseesi ja itsesi kivitettäväksi: oi Zarathustra, kauaksi
sinä kyllä viskasit kiven, -- mutta sinun päällesi se on putoava
takaisin!'

Sitten kääpiö vaikeni; ja sitä kesti kauan. Mutta sen äänettömyys
painosti minua; ja olla siten kahdenkesken on totisesti yksinäisempää
kuin yksinolo!

Minä nousin nousemistani, minä uneksin, minä ajattelin, -- mutta
kaikki painosti minua. Sairaan kaltainen minä olin, joka väsyy
ankarista tuskistaan, ja jonka vielä ankarampi unennäkö herättää
unenhorroksesta. --

Mutta minussa on jotakin, jota minä kutsun rohkeudeksi: se löi
minulta tähän saakka kuoliaaksi jokaisen alakuloisuuden. Tämä rohkeus
käski minun viimein pysähtymään ja puhumaan: 'Kääpiö! Sinä! Tai
minä!' --

Rohkeus on nimittäin parhain kuoliaaksilyöjä -- rohkeus, joka _ryntää
kimppuun_: sillä jokaisessa rynnäkössä on helisevää soittoa.

Mutta ihminen on rohkein eläin: siten hän voitti jokaisen eläimen.
Helisevällä soitolla hän voitti jokaisen tuskan; mutta ihmistuska on
syvin tuska.

Rohkeus lyö kuoliaaksi pyörrytyksenkin pohjattomuuksien partaalla:
ja missä ei ihminen seisoisi pohjattomuuksien partaalla. Eikö itse
katseleminen ole -- pohjattomuuksien näkemistä?

Rohkeus on parhain kuoliaaksilyöjä: rohkeus lyö kuoliaaksi säälinkin.
Mutta sääli on syvin pohjattomuus: niin syvälle kuin ihminen katsoo
elämään, niin syvälle hän katsoo kärsimykseenkin.

Mutta rohkeus on parhain kuoliaaksilyöjä, -- rohkeus, joka ryntää
kimppuun: se lyö kuoliaaksi kuolemankin, sillä se puhuu: 'Oliko tämä
elämä? Hyvä on! Vielä kerran!'

Mutta tällaisessa lauseessa on paljon helisevää soittoa. Kenellä
korvat on, hän kuulkoon! --


2.

"Seis! Kääpiö! sanoin minä. Minä! Tai sinä! Mutta minä olen väkevämpi
meistä kummastakin --: sinä et tunne minun pohjattomuus-ajatustani!
Sitä sinä et voisi kantaa!" --

Silloin tapahtui se, mikä kevensi minua: sillä kääpiö hyppäsi minun
hartioiltani, tuo utelias! Ja se kyyristyi kivelle minun eteeni.
Mutta juuri siinä oli portti, mihin me pysähdyimme.

"Katso tuota porttia! Kääpiö! jatkoin minä puhettani: sillä on kahdet
kasvot. Kaksi tietä yhtyy tässä: niitä ei ole vielä yksikään kulkenut
loppuun.

"Tämä pitkä rata taaksepäin: se kestää iankaikkisuuden. Ja tuo pitkä
rata ulospäin -- se on toinen iankaikkisuus. Ne sotivat toisiaan
vastaan, nämä tiet; ne aivan puskevat päänsä yhteen: -- ja tässä,
tällä portilla, on se paikka, missä ne yhtyvät. Portin nimi on
kirjoitettuna yläpuolella: 'Silmänräpäys'.

"Mutta ken kulkisi eteenpäin yhtä niistä -- ja yhä eteenpäin ja yhä
etemmäksi: uskotko sinä, kääpiö, että nämä tiet iankaikkisesti
sotisivat toisiaan vastaan?" --

"Kaikki suora valhettelee, mutisi kääpiö ylenkatseellisesti. Kaikki
totuus on käyrää, aika itse on ympyrä."

"Sinä raskauden henki! puhuin minä vihastuen, älä tee sitä liian
kevyeksi itsellesi! Tai minä jätän sinut istua kyyköttämään siihen,
missä istut, rampa, -- ja minä kannoin sinut _korkealle_!

"Katso, jatkoin minä puhettani, tätä silmänräpäystä! Tästä portista:
'Silmänräpäyksestä' kulkee pitkä iankaikkinen rata _taaksepäin_:
meidän takanamme on iankaikkisuus.

"Eikö sen, mikä kaikista olioista kulkea voi, ole jo kerran täytynyt
kulkea tämä rata? Eikö sen, mikä kaikista olioista tapahtua voi, ole
jo kerran täytynyt tapahtua, tulla tehdyksi, kulkea tästä ohi?

"Ja jos kaikki on jo ollut olemassa: mitä sinä arvelet, kääpiö, tästä
silmänräpäyksestä? Eikö tämänkin portin ole täytynyt jo -- olla
olemassa?

"Ja eivätkö kaikki oliot ole täten lujasti yhteensolmitut, että tämä
silmänräpäys vetää kaikki tulevat oliot perässään? _Siis_ -- --
itsensäkin?

"Sillä, mikä kaikista olioista kulkea voi: tätäkin pitkää rataa
_ulospäin_ -- sen täytyy kulkea se vielä kerran! --

"Ja tuo hidas hämähäkki, joka ryömii kuutamossa, ja itse kuutamo,
ja minä ja sinä portilla, keskenämme kuiskutellen, iankaikkisista
asioista kuiskutellen -- eikö meidän kaikkien ole täytynyt jo olla
olemassa?

"-- ja tulla takaisin ja kulkea tuota toista rataa ulospäin, joka on
meidän edessämme, tätä pitkää kamalaa rataa -- eikö meidän täydy
iankaikkisesti tulla takaisin? --"

Näin minä puhuin, ja yhä hiljemmin: sillä minä pelkäsin omia
ajatuksiani ja sala-ajatuksiani. Silloin, yht'äkkiä, minä kuulin
koiran _ulvovan_ lähellä.

Kuulinko minä koiran milloinkaan ulvovan niin? Minun ajatukseni kulki
taaksepäin. Kuulin! Lapsena ollessani, kaukaisimmassa lapsuudessa:

-- silloin minä kuulin koiran ulvovan niin. Ja näinkin sen, karvat
pystyssä, pää ylöspäin käännettynä, vavisten, hiljaisimmassa
sydänyössä, jolloin koiratkin uskovat aaveisiin:

-- niin että minä säälin sitä. Sillä täysikuu kulki juuri,
kuolonhiljaisena, talon yli, seisoi juuri hiljaa, pyöreä hiillos, --
hiljaa tasaisella katolla ikäänkuin vierailla tiluksilla: --

siitä koira kauhistui silloin: sillä koirat uskovat varkaisiin ja
aaveisiin. Ja kun minä jälleen kuulin sellaisen ulvonnan, säälitti
minua uudelleen.

Missä kääpiö oli nyt? Ja portti? Ja hämähäkki? Ja kaikki kuiskutus?
Näinkö minä sitten unta? Heräsinkö minä? Kesyttömien kallioiden
keskellä minä äkkiä seisoin, yksin, autionyksinäisenä, autioimmassa
kuutamossa.

_Mutta siellä makasi ihminen!_ Ja tuolla! Koira, hyppien, karvat
pystyssä, vinkuen, -- nyt se näki minun tulevan -- silloin se ulvoi
jälleen. Silloin se _huusi_: kuulinko minä milloinkaan koiran niin
huutavan apua?

Ja, totisesti, mitä minä näin, sellaista en milloinkaan nähnyt.
Nuoren paimenen minä näin, joka vääntelihe ollen tukehtumaisillaan,
vavahdellen, kasvot vääristyneinä, ja hänen suustaan riippui musta
raskas käärme.

Näinkö minä milloinkaan niin paljon inhoa ja kalpeata kauhua ihmisen
kasvoilla? Hän oli kai nukkunut? Silloin käärme mateli hänen
kurkkuunsa -- ja pureutui sinne kiinni.

Minun käteni veti, tempoeli käärmettä: -- turhaan! se ei temmannut
käärmettä kurkusta. Silloin ääni huusi minusta: "Pure! Pure!

"Pää poikki! Pure!" -- niin huusi ääni minusta, minun kauhuni, minun
vihani, minun inhoni, minun säälini, minun kaikki hyväni ja pahani
huusi yhtenä ainoana huutona minusta. --

Te rohkeat minun ympärilläni! Te etsijät, koettelijat, ja ken teistä
viekkain purjein tutkimattomilla merillä purjehti! Te arvoituksista
riemuitsevat!

Niinpä arvatkaa se arvoitus, jonka minä silloin näin, niinpä
selittäkää minulle yksinäisimmän näkemä näky!

Sillä näky se oli ja aavistus: -- mitä näin minä silloin vertauksena?
ja _ken_ on se, jonka täytyy kerran tulla?

_Ken_ on paimen, jonka kurkkuun käärme näin mateli? Ken on se
ihminen, jonka kurkkuun kaikki raskain, mustin on mateleva?

-- Mutta paimen puri, kuten minun huutoni häntä neuvoi; hän puri
hyvin hampain! Kauaksi hän sylki käärmeen pään --: ja hyppäsi ylös. --

Ei enää paimenena, ei enää ihmisenä -- muuttuneena, kirkastuneena,
joka _nauroi_! Ei nauranut ihminen vielä milloinkaan maan päällä
niin, _kuin hän nauroi_!

Oi veljeni, minä kuulin naurun, joka ei ollut ihmisen naurua, -- ja
nyt riuduttaa minua jano, kaipuu, joka ei saa milloinkaan lepoa.

Minun kaipuuni tähän nauruun riuduttaa minua: oi, miten minä jaksan
vielä elää! Ja miten minä jaksaisin kuolla nyt! --

Näin puhui Zarathustra.



Autuudesta, jonka saa vastoin tahtoaan.


Sydämessään sellaiset arvoitukset ja katkeruudet kulki Zarathustra
yli meren. Mutta kun hän oli neljän päivämatkan päässä autuailta
saarilta ja ystävistään, silloin hän oli voittanut kaiken tuskansa
--: voitokkaana ja horjumattomin jaloin hän seisoi jälleen
kohtalonsa päällä. Ja silloin Zarathustra puhui näin riemuitsevalle
omalletunnolleen:

Yksin minä olen jälleen ja tahdon ollakin, yksin puhtaan taivaan ja
vapaan meren kanssa; ja jälleen on ehtoopäivä minun ympärilläni.

Ehtoopäivällä minä kerran löysin ystäväni ensi kerran, ehtoopäivällä
toisenkin kerran: -- hetkellä, jolloin kaikki valo käy hiljaisemmaksi.

Sillä mitä onnesta vielä on matkalla taivaan ja maan välillä, se
etsii nyt majakseen valoisan sielun: _onnesta_ on kaikki valo käynyt
nyt hiljaisemmaksi.

Oi elämäni ehtoopäivä! Kerran astui minunkin onneni laaksoon,
etsiäkseen itsellensä majaa: silloin se löysi nämä avoimet
vieraanvaraiset sielut.

Oi elämäni ehtoopäivä! Mitä minä en antaisi siitä, jotta minulla
olisi yksi: tämä ajatusteni elävä istutus ja tämä korkeimman toiveeni
huomenvalo!

Tovereita etsi kerran luova ja toiveensa lapsia: ja katso, tapahtui
niin, ettei hän voinut löytää niitä, muutoin kuin että hän itse loi
ne ensin.

Näin minä olen keskellä työtäni, menossa lasteni luo ja tulossa
heidän luotansa: lastensa vuoksi Zarathustran täytyy tehdä itsensä
täydelliseksi.

Sillä perinpohjin rakastetaan vain lastaan ja työtään; ja missä
suurta rakkautta omaan itseensä on, siellä se on tunnusmerkkinä
raskaudesta: niin minä havaitsin olevan.

Vielä viheriöivät minun lapseni ensimäisessä keväässään, seisoen
lähellä toisiansa ja yhdessä tuulien ravistamina, minun yrttitarhani
ja parhaimman maani puut.

Ja totisesti! Missä sellaisia puita yhdessä seisoo, siellä ovat
autuaat saaret!

Mutta kerran minä tahdon nostaa ne ylös ja asettaa jokaisen erikseen
yksin: jotta se oppisi yksinäisyyttä ja uhmaa ja varovaisuutta.

Rosoisena ja koukistuneena ja taipuvalla kovuudella on se sitten
seisova meren rannalla, voittamattoman elämän elävänä majakkana.

Siellä, missä myrskyt syöksyvät alas mereen, ja vuoren kärsä juo
vettä, siellä on jokaisella kerran oleva päivä- ja yövartionsa,
itsensä koetukseksi ja tuntemiseksi.

Tunnetuksi ja koetelluksi hän on siinä tuleva onko hän minun lajiani
ja syntyäni, -- onko hän pitkän tahdon tahtoja, vaitelias, silloinkin
kun hän puhuu, ja myötenantavainen niin, että hän antaessaan _ottaa_:
--

-- jotta hänestä tulisi kerran minun toverini ja kanssaluoja ja
juhlatoveri Zarathustralle --: sellainen, joka kirjoittaa minun
tahtoni minun tauluilleni: kaikkien olioiden täydellisemmäksi
täydellistymiseksi.

Ja hänen takiansa ja hänen kaltaistensa täytyy minun itse tehdä
itseni täydelliseksi: siksi minä kartan nyt onneani ja tarjoan
itseni kaikelle onnettomuudelle -- itseni viimeiseksi koetukseksi ja
tuntemiseksi.

Ja totisesti, aika oli minun lähteä; ja vaeltajan varjo ja pisin
hetki ja hiljaisin hetki -- kaikki sanoivat minulle: "on tärkin aika!"

Tuuli puhalsi minun avaimenreikäni läpi ja sanoi: "Tule!" Ovi
lennähti minun edessäni viekkaasti auki ja sanoi: "Mene!"

Mutta minun rakkauteni lapsiini piti minua kahlehdittuna itseensä:
pyyde asetti minun eteeni tämän ansan, pyyde rakkauteen, että minä
tulisin lasteni saaliiksi ja kadottaisin itseni heissä.

Pyytää -- se on jo minulle: että olen kadottanut itseni. _Te olette
minun, lapseni!_ Tässä omistamisessa on kaikki oleva varmaa eikä
mitään pyytämistä.

Mutta hautoen lepäsi minun rakkauteni aurinko minun ylläni, omassa
mehussaan Zarathustra kiehui, silloin varjo ja epäilys lensivät minun
ylitseni pois.

Pakkasta ja talvea minä himoitsin jo: "oi, että pakkanen ja talvi
saisivat minut jälleen natisemaan ja narskumaan!" huokasin minä: --
silloin jäiset usvat nousivat minusta ylös.

Minun menneisyyteni murti hautansa, moni elävänä haudattu tuska
heräsi --: nukkunut se oli vain, käärinliinoihin kätkettynä.

Näin huusi minulle kaikki merkissä: "on aika!" Mutta minä -- en
kuullut: kunnes minun pohjattomuuteni viimein liikahti ja minun
ajatukseni puri minua.

Oi, pohjattomuus-ajatus, sinä joka olet minun ajatukseni! Milloinka
minä saan sen voiman, että vapisematta voin kuulla sinun kaivavan?

Aina kurkkuun saakka sykkii minun sydämeni, kun kuulen sinun
kaivavan! Sinun äänettömyytesikin tahtoo tukahuttaa minut, sinä
pohjattoman vaikeneva!

Vielä milloinkaan minä en uskaltanut huutaa sinua ylös: kylliksi jo,
että sinua mukanani -- kannoin! Vielä minä en ollut kyllin voimakas
viimeiseen jalopeuraylpeyteen ja -ylimielisyyteen.

Kyllin hirvittävää oli minulle alati jo sinun raskautesi: mutta
kerran minä olen löytävä sen väkevyyden ja jalopeuraäänen, joka
huutaa sinut ylös!

Kun minä ensin tässä olen voittanut itseni, silloin minä tahdon
vielä voittaa itseni suuremmassakin; ja _voitto_ on oleva minun
täydellisyyteni vahvistus! --

Sillä aikaa minä ajelehdin tuntemattomilla merillä; sattuma hyväilee
minua, tuo liukaskielinen; eteenpäin ja taaksepäin minä katselen --,
vielä minä en näe mitään loppua.

Vielä ei ole tullut minun viimeisen taisteluni hetki, vai tuleeko se
juuri nyt? Totisesti, kavalalla kauneudella meri ja elämä katselevat
minua ylt'ympäri!

Oi elämäni ehtoopäivää! Oi onnea ennen iltaa! Oi satamaa aukealla
merellä! Oi rauhaa epävarmuudessa! Miten minä epäilen teitä kaikkia!

Totisesti, epäluuloinen minä olen teidän kavalaa kauneuttanne
kohtaan! Rakastavaisen kaltainen minä olen, joka epäilee liian
samettihienoja hymyjä.

Kuten hän työntää rakkaimman luotaan, hellänä vielä kovuudessaan, tuo
mustasukkainen --, niin minä työnnän tämän autuaan hetken luotani.

Pois, sinä autuas hetki! Sinun mukanasi minä sain autuuden vastoin
tahtoani! Valmiina syvimpään tuskaani minä seison tässä: --
sopimattomaan aikaan sinä tulit!

Pois, sinä autuas hetki! Asetu mieluummin tuonne -- minun lasteni
luokse! Kiiruhda! Ja siunaa heitä vielä ennen iltaa minun onnellani.

Tuolla lähenee jo ilta: aurinko laskee. Sinne pois minun onneni! --

Näin puhui Zarathustra. Ja hän odotti onnettomuuttaan koko yön: mutta
hän odotti turhaan. Yö pysyi kirkkaana ja hiljaisena, ja itse onni
läheni lähenemistään häntä. Mutta aamupuolella Zarathustra nauroi
sydämelleen ja sanoi pilkallisesti: "onni juoksee minun jäljessäni.
Se johtuu siitä, että minä en juokse naisten jäljessä. Mutta onni on
nainen."



Ennen auringonnousua.


Oi taivas minun ylläni, sinä puhdas! Syvä! Sinä valopohjattomuus!
Sinua katsellen minä värisen jumalallisista pyyteistä.

Viskata itseni sinun korkeuteesi -- se on _minun_ syvyyteni! Kätkeä
itseni sinun puhtauteesi -- se on _minun_ viattomuuteni!

Jumalan kätkee hänen kauneutensa: _niin_ sinä kätket tähtesi. Sinä et
puhu: _niin_ sinä ilmoitat viisautesi minulle.

Mykkänä yli kuohuvan meren sinä olet tänään minulle valjennut, sinun
rakkautesi ja sinun kainoutesi puhuvat ilmestystä minun kuohuvalle
sielulleni.

Että sinä tulit minun luokseni kauniina, kauneuteesi kätkettynä, että
sinä mykkänä puhut minulle, selkeänä viisaudessasi:

Oi miten hyvin minä arvaan kaiken häveliään sinun sielussasi! Ennen
aurinkoa sinä tulit minun luokseni, minun, yksinäisimmän.

Me olemme ystäviä alusta saakka: meillä on mielikarvaus ja kauhu ja
pohja yhteisenä; vielä aurinkokin on meillä yhteisenä.

Me emme puhu toisillemme, koska me tiedämme liian paljon --: me
vaikenemme toisillemme, me hymyilemme tietomme toisillemme.

Etkö sinä ole minun tuleni valo? Etkö sinä ole minun tietoni
sisarsielu?

Yhdessä me opimme kaikki; yhdessä me opimme nousemaan itsemme yli
itseemme ja pilvettömästi hymyilemään: --

-- pilvettömästi hymyilemään alas kirkkain silmin ja peninkulmaisesta
kaukaisuudesta, kun allamme pakko ja tarkoitus ja syyllisyys sateena
savuavat.

Ja jos minä yksin vaelsin: mitä minun sieluni isosi öisin ja
harhapoluilla? Ja jos minä vuorille nousin, _ketä_ minä vuorilta
alati etsin, ellen sinua?

Ja kaikki minun vaellukseni ja vuorillenousuni: hätää se oli vain ja
avuttoman hätäapua: -- _lentää_ tahtoo minun koko tahtoni, lentää
sinuun!

Ja ketä minä vihasin enemmän kuin vaeltavia pilviä ja kaikkea, mikä
sinua tahraa. Ja omaa vihaani minä vihasin vielä, koska se tahrasi
sinua!

Vaeltavia pilviä minä vihaan, noita hiiviskeleviä petokissoja:
ne ottavat sinulta ja minulta, mitä meillä on yhteistä, -- tuon
suunnattoman rajattoman myöntämisen, on ja aamen-sanomisen.

Noita välittäjiä ja sekoittajia me vihaamme, noita vaeltavia pilviä:
noita puolittaisia, jotka eivät oppineet siunaamaan eivätkä sydämestä
saakka kiroamaan.

Mieluummin minä tahdon istua tynnyrissä suljetun taivaan alla,
mieluummin istua ilman taivasta pohjattomuudessa, kuin nähdä sinut,
valotaivas, vaeltavien pilvien tahraamana!

Ja usein minua halutti sitoa ne kiinni monihaaraisilla
salamakultalangoilla, jotta minä ukkosen lailla voisin lyödä rumpua
niiden kattilavatsoilla: --

-- suuttunut rummunlyöjä, koska ne ryöstävät minulta sinun
myöntämisesi! ja aamenesi! sinä taivas minun ylläni, sinä puhdas!
Valoisa! Sinä valopohjattomuus! -- Koska ne ryöstävät sinulta _minun_
myöntämiseni! ja aameneni!

Sillä mieluummin minä tahdon melua ja jyrinää ja salamakirouksia kuin
tuota varovaista epäileväistä kissarauhaa; ja ihmistenkin joukossa
minä vihaan parhaiten kaikkia varovaisia ja puolittaisia ja epäileviä
ja hitaita vaeltavia pilviä.

Ja "ken ei voi siunata, hänen tulee _oppia_ kiroamaan!" -- tämä
kirkas oppi putosi minulle kirkkaasta taivaasta, tämä tähti on vielä
mustinakin öinä minun taivaallani.

Mutta minä olen siunaaja ja myöntäväinen, kun sinä vain olet minun
ympärilläni, sinä puhdas! Valoisa! Sinä valopohjattomuus! -- alas
kaikkiin pohjattomuuksiin minä vielä kannan siunaavan myöntämiseni.

Siunaajaksi minä olen tullut ja myöntäväiseksi: ja senvuoksi minä
taistelin kauan ja olin taistelija, jotta minä kerran saisin käteni
siunaamiseen vapaiksi.

Mutta tämä on minun siunaamiseni: seisoa jokaisen kappaleen yllä sen
omana taivaana, sen pyöreänä kattona, sen taivaansini-kellona ja
iankaikkisena varmuutena: ja autuas on, ken näin siunaa!

Sillä kappaleet ovat kastetut iankaikkisuuden kaivossa ja
tuollapuolen hyvää ja pahaa; mutta itse hyvä ja paha ovat vain
haihtuvia varjoja ja kosteita alakuloisuuksia ja vaeltavia pilviä.

Totisesti, siunaamista se on eikä herjaamista, kun minä opetan:
"kaikkien kappaleiden yllä on sattuman taivas, viattomuuden taivas,
umpimähkäisyyden taivas, ylpeyden taivas."

"Umpimähkäisyys" -- se on maailman vanhin aateli, sen minä annoin
takaisin kaikille kappaleille, minä lunastin ne tarkoituksen
orjuudesta.

Tämän vapauden ja taivaanilon minä asetin kuin taivaansini-kellon
kaikkien kappaleiden ylle opettaessani, ettei mikään "iankaikkinen
tahto" -- lepää heidän yllään eikä tahdo heidän kauttaan.

Tämän ylpeyden ja tämän narriuden minä asetin tuon tahdon sijaan
opettaessani: "kaikessa on _yksi_ mahdotonta -- järkevyys!"

_Hiukan_ järkeä tosin, viisaudensiemen, siroitettu tähdestä tähteen,
-- tämä hapatus on sekoitettu kaikkiin kappaleisiin; narriuden takia
on viisautta sekoitettu kaikkiin kappaleisiin!

Hiukkanen viisautta on kyllä mahdollinen; mutta tämän autuaan
varmuuden minä havaitsin kaikissa kappaleissa: että ne vielä
mieluummin -- _tanssivat_ sattuman jaloilla.

Oi taivas minun ylläni, sinä puhdas! Korkea! Tämä on nyt minulle
sinun puhtautesi: että ei ole olemassa mitään iankaikkisia
järkihämähäkkejä ja -hämähäkinverkkoja: --

-- että sinä olet minulle jumalallisten sattumien tanssipaikka, että
sinä olet minulle jumalpöytä jumalaisia arpoja ja arvanpelaajia
varten! --

Mutta sinä punastut? Puhuinko minä sanomatonta? Herjasinko minä, kun
tahdoin siunata sinua?

Vai onko se kainous olla kahdenkesken, joka sai sinut punehtumaan?
-- Käsketkö sinä minun menemään ja vaikenemaan, koska nyt -- _päivä_
tulee?

Maailma on syvä --: ja syvempi kuin päivä milloinkaan on ajatellut.
Ei kaikella tarvitse olla päivälle sanoja. Mutta päivä tulee: niinpä
erotkaamme nyt!

Oi taivas minun ylläni, sinä häveliäs! Hehkuva! Oi sinä minun onneni
ennen auringonnousua! Päivä tulee: niinpä erotkaamme nyt! --

Näin puhui Zarathustra.



Pienentävästä hyveestä.


1.

Kun Zarathustra oli jälleen mantereella, ei hän mennyt suoraan ylös
vuorellensa ja luolaansa, vaan teki useita kierroksia ja kysymyksiä
ja tiedusteli yhtä ja toista, niin, että hän leikkiä laskien sanoi
itsestään: "katso virtaa, joka monia polvekkeita tehden juoksee
takaisin lähteeseen!" Sillä hän tahtoi saada tietää, mitä _ihmiselle_
oli sillä aikaa tapahtunut: oliko hän tullut suuremmaksi vai
pienemmäksi. Ja kerran hän näki rivin uusia taloja; silloin hän
ihmetteli ja sanoi:

"Mitä nämä talot merkitsevät? Totisesti, mikään suuri sielu ei
asettanut niitä vertauskuvaksi itsestään!

"Ottiko ujo lapsi ne leikkikalulaatikostaan? Kunpa sitten toinen lapsi
panisi ne takaisin laatikkoonsa!

"Ja nuo tuvat ja kamarit: voivatko _miehet_ mennä niihin sisälle ja
astua niistä ulos? Silkkinukille ne näyttävät minusta tehdyiltä; tai
herkuttelijakissoille, jotka kai antavat vuorostaan myöskin luonaan
herkutella."

Ja Zarathustra jäi seisomaan ja mietiskeli. Viimein hän sanoi
surullisena: "_kaikki_ on käynyt pienemmäksi!

"Kaikkialla minä näen matalampia portteja: ken minun lajiani on, hän
käy tosin vielä niiden läpi, mutta hänen täytyy kumartaa!

"Oi, milloinka minä pääsen jälleen kotiseutuuni, missä minun ei enää
tarvitse kumartaa -- ei enää tarvitse kumartaa _pienille_!" -- ja
Zarathustra huokasi ja katseli kaukaisuuteen. --

Mutta sinä samana päivänä hän puhui puheensa pienentävästä hyveestä.


2.

Minä kuljen tämän kansan keskitse ja pidän silmäni auki: he eivät
anna minulle anteeksi, että minä en kadehdi heidän hyveitään.

He tavoittelevat purra minua, koska minä sanon heille: pienille
ihmisille ovat pienet hyveet välttämättömiä, -- ja koska minun on
vaikeata saada mieleeni, että pienet ihmiset ovat _välttämättömiä_!

Vielä minä olen täällä kukon kaltainen vieraalla kartanolla, jota
kanatkin tahtovat purra; kuitenkaan minä en ole senvuoksi näille
kanoille paha.

Minä olen kohtelias niitä kohtaan kuten jokaista pientä kiusaa
kohtaan; olla piikikäs kaikkea pientä vastaan näyttää minusta siilin
viisaudelta.

He kaikki puhuvat minusta, kun istuvat iltaisin tulen ääressä, -- he
puhuvat minusta, mutta kukaan ei ajattele -- minua!

Tämä on uusi hiljaisuus, jonka minä opin: heidän melunsa minun
ympärilläni levittää vaipan minun ajatusteni yli.

He meluavat keskenään: "mitä tuo synkeä pilvi tahtoo meistä?
pitäkäämme huoli, että se ei tuo meille ruttoa!"

Ja äsken eräs nainen tempasi lapsensa luokseen, joka tahtoi minun
luokseni: "ottakaa pois lapset! huusi hän, tuollaiset silmät
polttavat lasten sielut."

He yskivät, kun minä puhun: he arvelevat, että yskiminen olisi väite
väkeviä tuulia vastaan, -- he eivät aavista mitään minun onneni
kuohusta!

"Meillä ei ole vielä aikaa Zarathustraa varten" -- niin he väittävät
vastaan; mutta mitä ajasta, jolla "ei ole aikaa" Zarathustraa varten?

Ja jos he ylistävätkin minua: miten minä voisin nukahtaa _heidän_
ylistykselleen? Okainen vyö on heidän ylistyksensä minulle: se raapii
minua vielä, kun riisun sen yltäni.

Ja tämänkin minä opin heidän joukossaan: ylistäväinen teeskentelee,
ikäänkuin hän antaisi takaisin, mutta todellisuudessa hän tahtoo
saada enemmän lahjoja!

Kysykää minun jalaltani, miellyttääkö sitä heidän ylistys- ja
houkuttelulaulunsa! Totisesti, sellaisen tahdin ja tikityksen mukaan
se ei tahdo tanssia eikä seisoa hiljaa.

Pieneen hyveeseen he tahtoisivat houkutella ja ylistää minut; pienen
onnen tikitykseen he tahtoisivat viekoitella minun jalkani.

Minä kuljen tämän kansan läpi ja pidän silmäni auki: he ovat käyneet
pienemmiksi ja käyvät yhä pienemmiksi: -- _mutta sen aiheuttaa heidän
oppinsa onnesta ja hyveestä._

He ovat näet säveitä hyveessäkin -- sillä he tahtovat mukavuutta.
Mutta mukavuuden kanssa sopii yhteen vain säveä hyve.

Tosin hekin oppivat omalla tavallaan etenemisen ja edistymisen: sitä
minä kutsun heidän _hoipertelemisekseen._ Täten he käyvät vastukseksi
jokaiselle, jolla on kiire.

Ja moni heistä käy eteenpäin ja katsoo samalla taakse niska jäykkänä:
niitä vastaan minä kernaasti törmään.

Jalan ja silmien ei tule valhetella, eikä saada toisiaan kiinni
valheesta. Mutta paljon valhetta on pienissä ihmisissä.

Muutamat heistä tahtovat, mutta useimmat tulevat vain tahdotuiksi.
Muutamat heistä ovat oikeita, mutta useimmat ovat huonoja
näyttelijöitä.

Heidän joukossaan on olemassa näyttelijöitä vastoin tietoaan ja
näyttelijöitä vastoin tahtoaan --, oikeat ovat alati harvinaisia,
vallankin oikeat näyttelijät.

Miestä täällä on vähän: siksi heidän naisensa miehistyvät. Sillä
se vain, kenessä on kyllin miestä, tulee naisessa _naisen --
lunastamaan._

Ja tämän ulkokultaisuuden minä huomasin olevan heidän keskuudessaan
pahimman: että nekin, jotka käskevät, teeskentelevät palvelevaisten
hyveitä.

"Minä palvelen, sinä palvelet, me palvelemme" -- niin rukoilee täällä
hallitsevienkin ulkokultaisuus, -- ja voi, jos ensimäinen herra on
_vain_ ensimäinen palvelija!

Oi, heidänkin ulkokultaisuuksiinsa lensi minun silmäni uteliaisuus;
ja hyvin minä arvasin kaiken heidän kärpäsonnensa ja heidän surinansa
aurinkoisilla ikkunanruuduilla.

Miten paljon hyvyyttä, niin paljon heikkoutta minä näen. Miten paljon
oikeamielisyyttä ja sääliä, niin paljon heikkoutta.

Pyöreitä, vilpittömiä ja hyviä he ovat keskenään, kuten hiekkajyväset
ovat pyöreitä, vilpittömiä ja hyviä keskenään.

Kainosti syleillä pientä onnea -- sitä he kutsuvat "alistumiseksi"!
ja samalla he jo vilkuilevat kainosti uutta pientä onnea päin.

He tahtovat oikeastaan yksinkertaisesti yhtä eniten: että kukaan ei
tekisi heille pahaa. Niin he ennättävät jokaisen edelle ja tekevät
hänelle hyvää.

Mutta tämä on _pelkuruutta:_ vaikkakin sitä kutsutaan "hyveeksi". --

Ja jos he puhuvat kerran karkeasti, nämä pienet ihmiset: minä kuulen
siinä ainoastaan heidän käheytensä, -- jokainen tuulahdus tekee
nimittäin heidät käheiksi.

Viisaita he ovat, heidän hyveillään on älykkäät sormet. Mutta heiltä
puuttuu nyrkit, heidän sormensa eivät älyä lymytä nyrkkien taakse.

Hyvettä on heille se, mikä tekee nöyräksi ja kesyksi: sillä tekivät
he suden koiraksi ja ihmisen itsensä parhaaksi kotieläimeksi.

"Me asetamme istuimemme _keskelle_ -- sen sanoo minulle heidän
hymyilynsä -- ja yhtä kauaksi kuolevista taistelijoista kuin
tyytyväisistä emäsioista."

Mutta tämä on -- _keskinkertaisuutta:_ vaikka sitä kutsutaan
kohtuudeksi. --


3.

Minä kuljen tämän kansan keskitse ja annan monen sanan langeta: mutta
he eivät ymmärrä ottaa eivätkä säilyttää.

He ihmettelevät, että minä en tullut herjaamaan hekumia ja paheita;
ja totisesti minä en tullutkaan varoittamaan taskuvarkaista.

He ihmettelevät, että minä en ole valmis vielä hiomaan järkeä ja
kärkeä heidän viisaudelleen: ikäänkuin heillä ei olisi kylliksi
älyniekkoja ennestään, joiden ääni kirskuu minulle kivirihvelien
lailla!

Ja kun minä huudan: "Kirotkaa kaikkia pelkureja perkeleitä
itsessänne, jotka kernaasti tahtovat vinkua ja panna kädet ristiin ja
rukoilla": niin he huutavat: "Zarathustra on jumalaton."

Ja vallankin heidän alistumisen opettajansa huutavat sitä --; mutta
juuri heidän korvaansa minä mielelläni kirkaisen: Niin! Minä olen
Zarathustra, jumalaton.

Noita alistumisen opettajia! Kaikkialle, missä on pientä ja sairasta
ja rupista, ne ryömivät, täiden lailla; ja minun inhoni vain estää
minun nitistämästä niitä.

Hyvä! Tämä on minun saarnani heidän korvilleen: minä olen
Zarathustra, jumalaton, joka puhun "ken on jumalattomampi kuin minä,
että minä hänen opetuksestaan riemuitsisin?"

Minä olen Zarathustra, jumalaton, mistä minä löydän itseni kaltaisen?
Ja kaikki ne ovat minun kaltaisiani, jotka itse antavat itselleen
tahtonsa ja heittävät luotaan kaiken alistumisen.

Minä olen Zarathustra, jumalaton: minä keitän itselleni jokaisen
sattuman _omassa_ padassani. Ja vasta sitten, kun se on siinä
keitetty, lausun minä sen tervetulleeksi, _minun_ ravintonani.

Ja totisesti, moni sattuma tuli valtiaallisena minun luokseni: mutta
vielä valtiaallisemmin puhui minun _tahtoni_ sille, -- tuossa se jo
oli rukoellen polvillaan --

-- rukoellen, että se saisi majan ja sydämen minun luonani, ja
mairitellen puhuen: "katsohan, oi Zarathustra, miten ystävä tulee
ystävän luo!" --

Kuitenkin, miksi minä puhun, kun yhdelläkään ei ole _minun_ korviani.
Ja niin minä tahdon huutaa sen kaikkiin tuuliin:

_Te_ käytte yhä pienemmiksi, te pienet ihmiset! _Te_ murenette pois,
mukavuutta rakastavaiset! _Te_ käytte vielä perikatoon --

-- monien pienten hyveittenne takia, monien pienten laiminlyömistenne
takia,monien pienten alistumistenne takia!

Liian paljon säästäen, liian paljon myöntyen: niin on teidän
maanvaltakuntanne! Mutta jotta puu tulisi _suureksi,_ sen vuoksi se
tahtoo kovien kallioiden ympäri levittää kovat juuret!

Mitä te laiminlyötte, sekin kutoo kaiken ihmistulevaisuuden kudosta;
teidän "ei-mikään" on sekin hämähäkinverkko ja hämähäkki, joka elää
tulevaisuuden verestä.

Ja kun te otatte, niin se on ikäänkuin varastamista, te pienet
siveelliset; mutta konnienkin joukossa puhuu _kunnia:_ "tulee
ainoastaan varastaa, missä ei voi ryöstää."

"Onni kyllä antaa" -- sekin on yksi alistumisen opeista. Mutta minä
sanon teille, te mukavuutta rakastavaiset: se ottaa ja on yhä enemmän
ottava teiltä!

"Oi, että te heittäisitte luotanne kaiken _puoleksi_ tahtomisen ja
tulisitte päättäytyneiksi hitauteen kuten tekoonkin!

"Oi, että te ymmärtäisitte minun sanani: 'tehkää vain alati, mitä
tahdotte', -- mutta olkaa ensin sellaisia, jotka _voivat tahtoa_!

"Rakastakaa vain alati lähimmäistänne niinkuin itseänne, mutta olkaa
ensin sellaisia, jotka _itseänsä rakastavat_ --

"-- rakastavat suurella rakkaudella, rakastavat suurella
ylenkatseella!" Näin puhuu Zarathustra, jumalaton. --

"Kuitenkin, miksi minä puhun, kun yhdelläkään ei ole _minun_ korviani!
Täällä on vielä yhden hetken liian varhaista minulle.

"Oma edeltäkävijäni minä olen tämän kansan keskuudessa, oma
kukonlauluni pimeillä kaduilla.

"Mutta _heidän_ hetkensä tulee! Ja minunkin hetkeni! Hetki hetkeltä he
käyvät pienemmiksi, viheliäisemmiksi, hedelmättömämmiksi, -- poloinen
ruoho, poloinen maanvaltakunta!

"Ja _kohta_ he lepäävät tuossa kuin kuiva nurmi ja aro, ja totisesti!
itseensä väsyneinä -- ja enemmän kuin vettä janoten _tulta_!

"Oi salaman siunattu hetki! Oi salaisuus ennen keskipäivää! --
Kulovalkeita minä tahdon heistä vielä kerran tehdä ja liekkikielisiä
julistajia: --

"julistamaan he tulevat vielä kerran liekkikielin: Se tulee, se on
lähellä, _suuri keskipäivä_!" --

Näin puhui Zarathustra.



Öljymäellä.


Talvi, huono vieras, istuu minun luonani kotona; siniset ovat minun
käteni hänen ystävyytensä kädenpuristuksesta.

Minä kunnioitan häntä, tuota huonoa vierasta, mutta annan hänen
kernaasti istua yksin. Kernaasti minä juoksen hänen luotansa; ja jos
_hyvin_ juoksee, niin pääsee häntä pakoon!

Lämpimin jaloin ja lämpimin ajatuksin minä juoksen sinne, missä tuuli
tyventyy, -- minun öljymäkeni aurinkosoppeen.

Siellä minä nauran ankaralle vieraalleni ja olen hänelle vielä
kiitollinen, koska hän kotona pyydystää pois kärpäset minulta ja
vaimentaa monen pienen melun.

Hän ei näet kärsi, jos hyttynen tahtoo laulaa, tai pari; kadunkin hän
tekee yksinäiseksi, niin että kuutamo säikkyy siellä öisin.

Kova vieras hän on, -- mutta minä kunnioitan häntä, enkä minä
rukoile, velttojen lailla, paksuvatsaista tuli-epäjumalaa.

Mieluummin hiukan kalistaa hampaita kuin rukoilla epäjumalia! -- niin
on minun tapani. Ja vallankin minä vihaan kaikkia kiimaisia höyryäviä
ummehtuneita tuliepäjumalia.

Ketä minä rakastan, sitä minä rakastan talvella paremmin kuin
kesällä; paremmin minä pilkkaan nyt vihollistani ja sydämellisemmin,
kun talvi istuu kotona minun huoneessani.

Sydämellisesti tosiaan, silloinkin vielä kun minä ryömin vuoteeseen
--: silloin nauraa ja ylpeilee vielä minun kyyristynyt onneni;
silloin nauraa minun valheunenikin.

Minäkö -- ryömijä? En elämässäni ryöminyt minä mahtavien edessä; ja
jos joskus valhettelin, niin minä valhettelin rakkaudesta. Senvuoksi
minä olen iloinen talvivuoteessakin.

Köyhä vuode lämmittää minua enemmän kuin rikas, sillä minä olen
mustasukkainen köyhyydelleni. Ja talvella se on minulle uskollisin.

Häijyydellä minä alan jokaisen päivän, minä pilkkaan talvea kylmällä
kylvyllä: senvuoksi minun ankara kotiystäväni murisee.

Kernaasti minä kutittelen häntä myöskin pienellä vahakynttilällä:
jotta hän vihdoin päästäisi taivaan tuhkanharmaasta hämystä.

Erittäin häijy minä olen näet aamuisin: varhaisella hetkellä, kun
ämpäri kaivolla kalisee ja hevoset lämpiminä hirnuvat harmailla
kaduilla: --

Kärsimättömänä minä odotan silloin, että selkeä taivas viimein tulisi
näkyviin, hyyrrepartainen talvitaivas, vanhus ja valkopää, --

-- talvitaivas, tuo äänetön, joka usein salaa aurinkonsakin!

Siltäkö minä ehkä opin pitkän valoisan vaikenemisen? Vai oppiko se
sen minulta? Vai onko kumpikin meistä sen itse keksinyt?

Kaikkien hyvien olioiden synty on tuhatkertainen, kaikki hyvät
ylimieliset oliot kumpuavat riemusta olemassaoloon: miten ne
tekisivät sen aina -- vain yhden kerran!

Hyvä ylimielinen olio on pitkä vaikeneminenkin ja talvitaivaan lailla
luoda katseensa kirkkaista pyöreäsilmäisistä kasvoista: --

-- sen lailla salata aurinkonsa ja taipumaton aurinkotahtonsa:
totisesti, tämän taidon ja talviylimielisyyden minä opin _hyvin_!

Minun rakkain häijyyteni ja taitoni on se, että minun vaikenemiseni
oppi, ettei se vaikenemisella ilmaise itseään.

Sanoilla ja arvoilla kalisten minä petän juhlalliset Vartiat: minun
tahtoni ja päämaalini on välttävä kaikki nuo vakaat vaarinpitäjät.

Jotta yksikään ei katselisi alas minun pohjaani ja viimeiseen
tahtooni, -- senvuoksi minä keksin itselleni pitkän valoisan
vaikenemisen.

Niin monen viisaan minä havaitsin: joka verhosi kasvonsa ja sekoitti
vetensä, jotta yksikään ei näkisi hänen lävitsensä ja allensa.

Mutta juuri hänen luoksensa tulivat viisaammat epäilijät ja
pähkinänsärkijät: hänestä juuri pyydystettiin hänen salatuin kalansa!

Vaan kirkkaat, puhtaat, läpikuultavat -- ne ovat minusta viisaimmat
vaikenevaiset: ne joiden pohja on _niin syvä,_ että kirkkainkaan vesi
ei -- anna sitä ilmi. --

Sinä hyyrrepartainen vaikenevainen talvitaivas, sinä pyöreäsilmäinen
valkopää minun ylläni! Oi sinä sieluni ja sen ylimielisyyden
taivaallinen vertauskuva!

Ja eikö minun täydy kätkeä itseni kuten se, joka kultaa on niellyt,
-- jotta minun sieluani ei halkiviillettäisi?

Eikö minun täydy käyttää puujalkoja, jotta _eivät huomaisi_ minun
pitkiä sääriäni, -- kaikki nuo kadesisuiset ja kiusankituiset, jotka
ovat minun ympärilläni?

Nuo savustuneet, tupalämpimät, kuluneet, kuihtuneet, ärtyneet sielut
-- kuinka niiden kateus _voisi_ sietää minun onneni!

Niin minä näytän heille vain jään ja talven huipuillani -- _enkä,_
että minun vuoreni vielä kaikki aurinkovyöt ympärilleen kietoo!

He kuulevat vain minun talvimyrskyjeni ulvovan: _eivätkä,_ että minä
yli lämpimienkin merien kuljen kaipaavaisten, raskaiden, kuumien
etelätuulten lailla!

He surkuttelevat vielä minun vastoinkäymisiäni ja sattumiani: --
mutta minun sanani kuuluu: "sallikaa sattuman tulla minun tyköni:
viaton se on kuin lapsonen!"

Kuinka he _voisivat_ sietää minun onneani, ellen minä asettaisi
vastoinkäymisiä ja talvikärsimyksiä ja jääkarhulakkeja ja
lumitaivaspeitteitä onneni ympärille!

-- ellen minä armahtaisi itse heidän _sääliäänkin:_ noiden
kadesisuisten ja kiusankituisten sääliä!

-- ellen minä itse huokaisi ja värjyisi vilusta heidän edessään, ja
kärsivällisenä _antaisi_ kapaloida itseäni heidän sääliinsä!

Tämä on minun sieluni viisas ylimielisyys ja mielisuosio, että
se _ei kätke_ talveaan ja pakkasmyrskyjään; se ei kätke myöskään
kylmänkyhmyjään.

Toisen yksinäisyys on sairaan poispakenemista; toisen yksinäisyys
pakenemista sairaitten _luota._

_Kuulkoot_ he minun kalisevan ja huokaavan talvikylmästä kaikki nuo
viheliäiset, karsaat konnat ympärilläni! Sellaisesta huokauksesta ja
kalinasta huolimatta minä pakenen heidän lämmitetyistä tuvistaan.

Surkutelkoot he minua ja huokailkoot minun kylmänkyhmyjäni
säälitellen: "tiedon jäähän hän vielä _kuoliaaksi paleltuu!"_ -- niin
he valittavat!

Sillä aikaa minä juoksen lämpimin jaloin ristiin rastiin
öljymäelläni: öljymäkeni aurinkosopessa minä laulan ja nauran
kaikelle säälille. --

Näin lauloi Zarathustra.



Ohitsekäymisestä.


Näin, hitaasti vaeltaen monen kansan ja kaupungin läpi, kulki
Zarathustra kiertoteitä takaisin vuorelleen ja luolaansa. Ja katso,
vaeltaessaan hän tuli äkkiarvaamatta _suuren kaupungin_ portille:
mutta täällä juoksi vaahtosuinen narri kädet levitettyinä häntä
vastaan ja asettui hänen tielleen. Mutta tämä oli sama narri, jota
kansa kutsui "Zarathustran apinaksi": sillä hän oli omistanut
itselleen jotakin hänen puheensa lausetavasta ja sävystä ja lainasi
kai kernaasti myös hänen viisautensa aarteista. Mutta näin puhui
narri Zarathustralle:

"Oi Zarathustra, tässä on tuo suuri kaupunki: täällä sinulla ei ole
mitään haettavissa ja kaikki kadotettavissa.

"Miksi sinä tahdot kahlata tässä liejussa? Sääli toki jalkaasi! Sylje
mieluummin kaupunginportille ja -- käänny takaisin!

"Täällä on helvetti erakkoajatuksille: täällä tulevat suuret
ajatukset elävinä kiehutetuiksi ja hiljaisella tulella keitetyiksi.

"Täällä mätänevät kaikki suuret tunteet: täällä saavat vain kalisevan
kuivat pienet tunteet kalista!

"Etkö sinä tunne jo hengen teurastus- ja keittohuoneiden hajua? Eikö
tämä kaupunki höyryä teurastetun, hengen huurusta?

"Etkö sinä näe sielujen roikkuvan retkuvien likaisten ryysyjen tavoin?
-- Ja he tekevät vielä sanomalehtiäkin näistä ryysyistä!

"Etkö sinä kuule, miten henki on tullut täällä sanaleikiksi?
Inhoittavaa sanasolkkua se antaa ylen! -- Ja he tekevät vielä
sanomalehtiäkin tuosta sanasolkusta.

"He kiihoittavat toisiaan eivätkä tiedä mihin. He tulistuttavat
toisiaan eivätkä tiedä miksi. He rämpyttävät läkkikiskojaan, he
kilistävät kultaansa.

"He ovat kylmiä ja etsivät itselleen lämpöä poltetuista nesteistä; he
ovat tulistuneita ja etsivät viileyttä paleltuneista hengistä; he
ovat kaikki sairaita ja kiihkoisia yleisistä mielipiteistä.

"Kaikki hekumat ja viat asustavat täällä, mutta täällä on olemassa
siveellisiäkin, on olemassa paljon käyttökelpoista käytettyä
hyvettä: --

"Paljon käyttökelpoista hyvettä, jolla on kirjoitussormet ja kovat
istuma- ja odotus-pakarat, siunattu pienillä rintatähdillä ja
täytetyillä takapuolettomilla tyttärillä.

"Täällä on myös paljon hurskautta ja paljon uskovaista
syljennuoleskelua ja mairittelua sotajoukkojen jumalan edessä.

"'Ylhäältähän' tippuu tähti ja armollinen sylki; ylöspäin kaipaa
jokainen tähdetön rinta.

"Kuulla on hovinsa ja hovilla on kuuvasikkansa: mutta kaikkea, mikä
hovista lähtee, rukoilee kerjäläisväki ja kaikki käyttökelpoinen
kerjäläishyve.

"'Minä palvelen, sinä palvelet, me palvelemme' -- niin rukoilee
kaikki käyttökelpoinen hyve ruhtinasta: jotta ansaittu tähti viimein
tarttuisi kapeaan rintaan!

"Mutta kuu pyörii kaiken maallisen ympäri: niin pyörii ruhtinaskin
kaikkein-maallisimman ympäri --: mutta se on kaupustelijain kulta.

"Sotajoukkojen jumala ei ole mikään kultaharkkojen jumala; ruhtinas
päättää, mutta kaupustelija -- säätää!

"Kautta kaiken, mikä kirkasta ja väkevää ja hyvää on sinussa, oi
Zarathustra! Sylje tätä kaupustelijain kaupunkia ja käänny takaisin!

"Täällä virtaa kaikki veri mätänä ja laimeana ja kuohaisena läpi
kaikkien suonien: sylje tätä suurta kaupunkia, joka on suuri
perkeenheittopaikka, missä kaikki hylkyroska vaahtoaa yhteen!

"Sylje tätä kutistuneitten sielujen ja kapeitten rintojen, pistävien
silmien, limaisten sormien kaupunkia --

"-- tungettelevaisten, hävyttömien, kirjoittavien ja kirkuvien,
ylenkuumasti kunnianhimoisten kaupunkia: --

"missä kaikki paheneva, pahamaineinen, himokas, synkeä, ylenmurea,
mätähaavainen, kapinallinen ajautuu paiseeksi: --

"-- sylje tätä suurta kaupunkia ja käänny takaisin!" -- --

Mutta tässä Zarathustra keskeytti vaahtosuisen narrin ja tukki hänen
suunsa.

"Lopeta viimeinkin! huusi Zarathustra, sinun puheesi ja käytöksesi on
jo kauan inhoittanut minua!

"Miksi sinä asuit niin kauan lähellä lätäkköä, että sinun itsesi
täytyi tulla sammakoksi ja konnaksi?

"Eikö sinun suoniesi läpi virtaa nyt mätä ja kuoriainen lätäkköveri,
kun olet oppinut näin kurnuttamaan ja herjaamaan.

"Miksi sinä et lähtenyt metsään? Tai kyntänyt maata? Eikö meri ole
täynnä viheriöitä saaria?

"Minä halveksin sinun ylenkatsettasi; ja jos sinä varoitat minua, --
miksi et varoittanut itseäsi?

"Rakkaudesta yksin on minun ylenkatseeni ja varoittava lintuni
lentävä: mutta ei lätäköstä! --

"Sinua kutsutaan minun apinakseni, sinä vaahtosuinen narri: mutta minä
kutsun sinua röhkiväksi siakseni, röhkimisellä sinä turmelet minulta
vielä narriuden ylistykseni.

"Mikä se sitten oli, joka sai sinut ensiksi röhkimään? Että kukaan ei
ole _imarrellut_ sinua kylliksi: -- senvuoksi sinun päähäsi pisti se
hulluus, että sinulla oli syytä röhkiä paljon, --

"-- että sinulla oli syytä paljoon _kostoon_! Kostoa nimittäin, sinä
turhamainen narri, on kaikki sinun vaahtoava raivosi, minä olen hyvin
käsittänyt sinut!

"Mutta sinun narrinsanasi vahingoittaa minua, silloinkin kun sinä olet
oikeassa! Ja vaikka Zarathustran sana _olisi_ sata kertaa oikeassa:
sinä tulisit sanallasi alati -- _tekemään_ vääryyttä!"

Näin puhui Zarathustra; ja hän loi silmänsä suureen kaupunkiin,
huokasi ja oli kauan ääneti. Viimein hän puhui näin:

Minua inhoittaa tämä suuri kaupunkikin, eikä vain tämä narri. Tässä
ja siellä ei ole mitään parannettavissa, ei mitään pahennettavissa.

Voi tuota suurta kaupunkia! Minä tahtoisin, että näkisin jo sen
tulenpatsaan, missä se on palava!

Sillä sellaisten tulenpatsaiden täytyy käydä ennen suurta
keskipäivää. Kuitenkin, sillä on aikansa ja oma kohtalonsa. --

Mutta tämän opetuksen minä annan sinulle, narri, jäähyväisiksi: missä
enää ei voi rakastaa, siellä on -- _ohitsekäytävä!_ --

Näin puhui Zarathustra ja kävi narrin ja suuren kaupungin ohitse.



Luopioista.


l.

Oi, lepääkö kaikki jo kuihtuneena ja harmaana, mikä äsken vielä
viheriänä ja kirjavana kukoisti tällä niityllä! Ja miten paljon
toivon hunajaa minä kannoin täältä mehiläispesiini!

Nämä nuoret sydämet ovat kaikki jo käyneet vanhoiksi, -- eikä vain
vanhoiksi! ainoastaan väsyneiksi, arkipäiväisiksi, mukaviksi: -- he
kutsuvat sitä "me olemme jälleen tulleet hurskaiksi."

Vielä äsken minä näin heidän varhain juoksevan ulos urhoollisin
jaloin: mutta heidän tietonsa jalat väsyivät, ja nyt he solvaavat
omaa aamu-urhoollisuuttaankin!

Totisesti, moni heistä kohotti kerran jalkansa kuin tanssija, häntä
viittoi nauru minun viisaudessani: -- silloin hän malttoi mielensä.
Äsken näin hänen kumarana -- ryömivän ristin luo.

Valon ja vapauden ympärillä he kerran liehuivat hyttysten ja nuorten
runoilijain lailla. Hiukan vanhempia, hiukan kylmempiä: ja nyt he
ovat hämäränmiehiä ja salakähmyreitä ja uunilla-kykkijöitä.

Pettikö heidän rohkeutensa ehkä siksi, että yksinäisyys
nielaisi minut kuin valaskala? Kuunteliko heidän korvansa
ehkä kauan-kaipaavaisesti _turhaan_ minua ja minun torvi- ja
airuthuutojani?

-- Oi! alati on vain harvoja sellaisia, joiden sydämellä on pitkä
rohkeus ja ylpeys; ja sellaisten henkikin pysyy kärsivällisenä. Mutta
muut ovat _pelkureja._

Muut: niitä ovat aina nuo kaikkein useimmat, arkipäiväisyys,
liikanaiset, nuo aivan-liian-monet -- kaikki nämä ovat pelkureja! --

Ken minun lajiani on, hänen tiensä yli tulevat myös minun lajini
elämänkokemukset juoksemaan: niin, että hänellä täytyy olla
ensimäisinä tovereina ruumiita ja silmänkääntäjiä.

Mutta hänen seuraavat toverinsa -- he tulevat kutsumaan itseään
hänen _uskovaisikseen:_ eläväinen parvi, paljon rakkautta, paljon
hulluutta, paljon parratonta kunnioitusta.

Näihin uskovaisiin ei sen tule sitoa sydäntään, ken minun lajiani
ihmisten joukossa on; näihin keväisiin ja kirjaviin niittyihin ei sen
tule uskoa, ken pakenevan aran ihmisten laadun tuntee!

Jos he toisin _voisivat_, niin he toisin _tahtoisivatkin._
Puolittaiset turmelevat kaiken kokonaisen. Että lehdet lakastuvat, --
mitä valittamista siinä on!

Anna niiden mennä ja pudota, oi Zarathustra, äläkä valita! Ennemmin
puhalla vielä kahisevin tuulin niiden joukkoon, --

-- puhalla näiden lehtien joukkoon, oi Zarathustra: jotta kaikki
kuihtunut nopeammin sinun luotasi pakenisi! --


2.

"Me olemme jälleen tulleet hurskaiksi" -- niin tunnustavat nämä
luopiot; ja vieläpä heistä monet ovat liian arkoja näin tunnustamaan.

Heidän silmäänsä minä katson, -- heille minä sanon vasten kasvoja
ja heidän poskiensa punaa: te olette sellaisia, jotka jälleen
_rukoilette_!

Mutta rukoilla on häpeää! Ei kaikille, mutta sinulle ja minulle ja
sille, kenellä on omatuntonsa myöskin päässään. _Sinulle_ on häpeää
rukoilla!

Sinä tiedät sen hyvin: sinun pelkuri perkeleesi sinussa, joka
kernaasti tahtoisi ristiä kädet ja laskea kädet helmaan ja elää
mukavammin: -- tämä pelkuri perkele puhuu sinulle "_on olemassa_
jumala!"

Mutta _täten_ sinä kuulut valonarkaan lajiin, jolle valo ei suo
milloinkaan lepoa; nyt sinun täytyy joka päivä pistää pääsi
syvemmälle yöhön ja sumuun!

Ja totisesti, sinä valitsit hetken hyvin: sillä juuri nyt lentävät
yölinnut jälleen ulos. Hetki tuli kaikelle valonaralle kansalle,
ilta- ja lepohetki, jolloin se ei -- "lepää". Minä kuulen ja tunnen
hajusta sen: heidän metsästys- ja saarroshetkensä tuli, ei tosin
hurjan metsästyksen, vaan kesyn ramman nuuskivan salaripinäisen ja
rukoussipinäisen metsästyksen, --

-- sielukkaiden teeskentelijöiden hiirestämishetki: kaikki
sydän-hiirensatimet ovat nyt jälleen viritetyt! Ja missä minä
esiripun nostan, siellä syöksyy yöperhonen ulos.

Istuiko se ehkä siellä yhdessä jonkun toisen yöperhosen kanssa? Sillä
kaikkialla minä tunnen hajun pienistä kyyristyneistä seurakunnista;
ja missä pieniä kamareita on, siellä on sisällä uusia rukousveljiä
ja rukousveljien höyryä. He istuvat iltakaudet toistensa luona ja
puhuvat: "tulkaamme jälleen lasten kaltaisiksi ja sanokaamme 'hyvä
jumala'!" -- suu ja vatsa hurskaitten sokurileipurien pilaamana.

Tai tuijottavat he iltakaudet viekasta väijyvää ristihämähäkkiä, joka
saarnaa viisautta yksin hämähäkeillekin ja opettaa näin: "ristien
seassa on ihanaa kehrätä!"

Tai istuvat he koko päivän ongenvapa kädessä lätäkköjen luona ja
uskovat itseään täten _syviksi_; mutta ken siinä kalastaa, missä
kaloja ei ole, häntä minä en kutsu edes pintapuoliseksi!

Tai oppivat he hurskaan-iloisina soittamaan harppua jonkun
laulunsepittäjän luona, joka kernaasti tahtoisi harpullaan soittaa
nuoria naisia sydämeensä: -- sillä hän on väsynyt vanhoihin naisiin
ja heidän ylistämiseensä.

Tai oppivat he värisemään jonkun korkeastioppineen puolihullun luona,
joka pimeissä huoneissa odottaa, että henget tulisivat hänen luokseen
-- ja henki pakenee kokonaan sieltä!

Tai kuuntelevat he jotakin vanhaa vaeltavaa kitinä- ja
vitinäpiipottajaa, joka alakuloisilta tuulilta on oppinut sävelten
alakuloisuuden: nyt hän piipottaa tuulen mukaan ja saarnaa
alakuloisella äänellä alakuloisuutta.

Ja muutamat heistä ovat tulleet yövartioiksikin: he osaavat nyt
puhaltaa torviin ja käydä öiseen aikaan ympäri ja herättää vanhoja
asioita, jotka ovat vaipuneet jo kauan sitten uneen.

Viisi sanaa vanhoista asioista minä kuulin viimeyönä puutarhamuurin
luona: tuollaiset vanhat alakuloiset kuivat yövartiat lausuivat ne.

"Ollakseen isä ei hän pidä kylliksi huolta lapsistaan: ihmisisät
tekevät sen paremmin!" --

"Hän on liian vanha! Hän ei pidä enää lainkaan huolta lapsistaan" --
näin vastasi toinen yövartia.

"Onko hänellä sitten lapsia? Kukaan ei voi todistaa sitä, ellei hän
itse sitä todista! Minä olen kauan toivonut, että hän todistaisi sen
perinpohjin."

"Todistaisi? Ikäänkuin hän olisi milloinkaan todistanut mitään!
Todistaminen käy hänelle vaikeaksi; hän panee suuren arvon siihen,
että häntä _uskotaan_."

"Niin! Niin! Usko tekee hänet autuaaksi, usko häneen. Niin on
vanhojen tapa! Niin käy meidänkin!" --

-- Näin puhuivat toisilleen nuo kaksi vanhaa yövartiaa ja valonarkaa,
ja toitottivat senjälkeen alakuloisesti torviinsa: niin tapahtui
viime yönä puutarhamuurin luona.

Mutta minun sydämeni vääntelihe naurusta ja oli pakahtua eikä tiennyt
minne mennä, ja vaipui välijänterettä vasten.

Totisesti, se tulee vielä minun kuolemakseni, että minä tukahdun
nauruun, kun näen aasit humalassa ja kuulen yövartian näin epäilevän
jumalaa.

Eivätkö kaikki tuollaiset epäilytkin ole jo _aikoja sitten_ ohi? Kuka
saa vielä herättää tuollaisia vanhoja uneenvaipuneita valonarkoja
asioita!

Vanhat jumalathan ovat jo aikoja sitten olleet ja menneet: -- ja
totisesti, hyvä iloinen jumal-loppu heillä oli!

He eivät "hämärtyneet" kuoliaaksi, -- se kaiketi on valheteltu.
Pikemmin: he ovat kerran itsensä kuoliaaksi -- _nauraneet_!

Se tapahtui silloin, kun eräs jumala itse lausui jumalattomimman
sanan, -- sanan: "On olemassa yksi ainoa jumala! Ei sinun pidä muita
jumalia pitämän minun edessäni!" --

-- vanha äkäparta jumalaksi, kateellinen, hairahtui näin: --

Ja kaikki jumalat nauroivat silloin ja vaappuivat istuimillaan ja
huusivat: "Eikö tämä juuri ole jumalallisuutta, että on olemassa
jumalia, mutta ei yhtään jumalaa?"

Kenellä korvat on, hän kuulkoon! --

Näin puhui Zarathustra siinä kaupungissa, jota hän rakasti ja jota
kutsutaan "Kirjavaksi lehmäksi". Täältä hänellä oli nimittäin
vain kaksi päivää kuljettavaa, kunnes hän jälleen pääsi luolaansa
ja eläintensä luo; mutta hänen sielunsa riemuitsi alati hänen
lähestyvästä kotiintulostaan. --



Kotiintulo.


Oi yksinäisyys! Sinä _kotini_ yksinäisyys! Liian kauan minä elin
kesyttömänä ventovieraassa maassa, jotta en kyynelet silmissä
kääntyisi luoksesi kotia!

Nyt uhkaa minua vain sormella, kuten äidit uhkaavat, nyt hymyile
minulle, kuten äidit hymyilevät, nyt lausu vain: 'Ja ken oli se, joka
kerran myrskytuulen tavoin minun luotani myrskysi pois?' --

-- joka erotessaan huusi: 'liian kauan minä istuin yksinäisyyden
luona, silloin minä unhoitin vaikenemisen!' Sen -- sinä olet kai
oppinut nyt? Oi Zarathustra, minä tiedän kaikki: ja että sinä monien
joukossa olit _hyljätympi_, sinä ainoa, kuin milloinkaan minun
luonani!

Toista on olla hyljättynä, toista yksinäisyys: sen sinä olet oppinut
nyt! Ja että sinä tulet alati olemaan ihmisten joukossa kesytön ja
vieras:

-- kesytön ja vieras vielä silloinkin, kun he rakastavat sinua: sillä
ennen kaikkea he tahtovat tulla _säästetyiksi_!

Mutta täällä sinä olet kotonasi; täällä sinä voit lausua kaikki
ja tyhjentää kaikki perusteet, mikään ei häpeä täällä salatuita,
paatuneita tunteita.

Täällä tulevat kaikki kappaleet herttaisina sinun puheesi luokse
ja hyväilevät sinua: sillä ne tahtovat ratsastaa sinun seljässäsi.
Jokaisella vertauksella sinä ratsastat täällä jokaiseen totuuteen.

Suorana ja vilpittömänä sinä saat täällä puhua jokaiselle
kappaleelle: ja totisesti, kuin ylistys kaikuu se heidän korviinsa,
että yksi kaikkien kappalten kanssa -- puhuu suoraan!

Mutta toista on olla hyljättynä. Sillä, tiedätkö sinä sen, oi
Zarathustra? Sillä kertaa kuin sinun lintusi huusi sinun pääsi
päällä, silloinkuin sinä seisoit metsässä, epätietoisena minne mennä,
eksyneenä, lähellä ruumista: --

-- silloinkuin sinä sanoit: 'johtakoot eläimeni minua! Vaarallisempaa
minä huomasin olevan olla ihmisten kuin eläinten joukossa': -- se oli
hyljättynä oloa!

Ja tiedätkö sinä tämän, oi Zarathustra? Silloinkuin sinä istuit
saarellasi, viinikaivo tyhjien ämpärien joukossa, antaen ja
kuluttaen, janoovaisten joukossa lahjoittaen ja ammentaen:

-- kunnes sinä viimein istuit yksin janoovaisena juopuneitten
joukossa ja öisenä valitit: 'eikö ottaminen ole autuaampaa kuin
antaminen? Ja varastaminen vielä autuaampaa kuin ottaminen?' -- se
oli hyljättynä oloa!

Ja tiedätkö sinä tämän, oi Zarathustra? Kun sinun hiljaisin hetkesi
tuli ja ajoi sinut pois itsesi luota, kun se häijysti kuiskaten
sanoi: 'Puhu ja murru!' --

-- kun se teki sinulle kaiken odotuksesi ja vaikenemisesi tuskaksi ja
masensi sinun nöyrän rohkeutesi: se oli hyljättynä oloa! --

Oi yksinäisyys! Sinä kotini yksinäisyys! Miten autuaasti ja hellästi
sinun äänesi minulle puhuu!

Me emme kysy toisiltamme, me emme valittaen kiusaa toisiamme, me
käymme avoimesti yhdessä läpi avoimien ovien.

Sillä avonaista on sinun luonasi ja valoisaa; ja hetketkin juoksevat
täällä kevyemmin jaloin. Pimeässä näet on aika raskaampaa kantaa kuin
valossa.

Täällä aukenevat minulle kaiken olemisen sanat ja sanalippaat: kaikki
oleminen tahtoo täällä tulla sanaksi, kaikki tuleminen tahtoo täällä
oppia puhumaan minulta. Mutta tuolla alhaalla -- siellä on kaikki
puhe turhaa! Siellä on unhoitus ja ohitsekäyminen parhain viisaus:
_sen_ -- minä olen oppinut nyt!

Ken kaiken tahtoisi käsittää ihmisten tykönä, hänen täytyisi käydä
kaikkeen käsiksi. Mutta siihen minulla on liian puhtaat kädet.

Minä en voi edes hengittää heidän hengitystään; oi, että minä elin
niin kauan heidän melunsa ja huonon hengityksensä seassa!

Oi autuasta hiljaisuutta minun ympärilläni! Oi puhtaita tuoksuja
minun ympärilläni! Oi, miten tämä hiljaisuus vetää puhdasta henkeä
syvästä rinnasta! Oi, miten se kuuntelee, tämä autuas hiljaisuus!

Mutta tuolla alhaalla -- siellä puhuu kaikki, siellä jää kaikki
kuulematta. Kuuluttakoon viisauttansa kelloilla korviin:
kaupustelijat turulla kilisyttävät pennejään yli niiden äänen. Kaikki
puhuu heidän tykönään, kukaan ei osaa enää ymmärtää. Kaikki putoo
veteen, mitään ei putoo enää syviin kaivoihin.

Kaikki puhuu heidän tykönään, mikään ei tule enää kypsäksi eikä
pääse loppuun. Kaikki kaakottaa, mutta ken tahtoo vielä istua hiljaa
pesässä ja hautoa munia?

Kaikki puhuu heidän tykönään, kaikki tulee rikkipuhutuksi. Ja mikä
vielä eilen oli liian kovaa itse ajalle ja sen hampaalle: tänään se
roikkuu rikkikaluttuna ja rikkijyrsittynä tämänpäiväisten kidasta.

Kaikki puhuu heidän tykönään, kaikki tulee ilmi. Ja mikä kerran
oli salaista ja syvien sielujen salaisuutta, tänään se on
katutoitottajien ja muiden perhosten omaa.

Oi ihmisolemus, sinä kummallinen! Sinä melu pimeillä kaduilla. Nyt
sinä olet jälleen takanani: -- minun suurin vaarani on takanani!

Säästämisessä ja säälissä on alati minun suurin vaarani; ja kaikki
ihmisolemus tahtoo tulla säästetyksi ja siedetyksi.

Pidätetyin totuuksin, narrinkäsin ja narrautunein sydämin ja rikkaana
säälin pienistä valheista: -- näin minä elin aina ihmisten joukossa.

Valhepuvussa minä istuin heidän joukossaan, valmiina tuomitsemaan
väärin _itseäni_ sietääkseni _heitä_, ja kernaasti puhuen itselleni:
"sinä narri, sinä et tunne ihmisiä!"

Kadottaa käsityksen ihmisistä, jos elää ihmisten joukossa: kaikissa
ihmisissä on liian paljon etualaa -- mitä tekisivät kauaksinäkevät,
kaukaaetsivät silmät _siellä_!

Ja kun he tuomitsivat minut väärin: minä narri säästin heitä
senvuoksi enemmän kuin itseäni: tottuneena kovuuteen itseäni kohtaan
ja usein vielä kostaen itselleni tämän säästämisen.

Myrkyllisten kärpästen pistelemänä ja kovertuneena kuin kivi monesta
pisarasta häijyyttä, niin minä istuin heidän joukossaan ja toistin
yhä itselleni: "viaton on kaikki pieni pienuuteensa!"

Vallankin heidät, jotka kutsuvat itseään "hyviksi", minä huomasin
myrkyllisimmiksi kärpäsiksi: he pistävät kaikessa viattomuudessa, he
valhettelevat kaikessa viattomuudessa; miten he _saattaisivat_ olla
minua kohtaan -- oikeamielisiä!

Ken hyvien joukossa elää, hänet opettaa sääli valhettelemaan. Sääli
tekee ilman ummehtuneeksi kaikille vapaille sieluille. Hyvien tuhmuus
on nimittäin pohjaton.

Kätkemään itseni ja rikkauteni -- sen minä opin tuolla alhaalla:
sillä jokaisen minä havaitsin vielä hengeltä köyhäksi. Se oli minun
säälini valhe, että minä huomasin jokaisessa,

-- että minä näin ja haistoin jokaisessa, mikä hänelle oli _kylliksi_
ja mikä hänelle oli _liiaksi_ henkeä!

Heidän jäykät viisaansa: minä kutsuin heitä viisaiksi, enkä jäykiksi,
-- niin minä opin sanoja nielemään. Heidän haudankaivajansa: minä
kutsuin heitä tutkijoiksi ja koettelijoiksi, -- niin minä opin sanoja
vaihtamaan.

Haudankaivajat kaivoivat itselleen sairauksia. Vanhan perkeen alla
lepää ilkeitä höyryjä. Ei tule koskea liejuun. Tulee elää vuorilla.

Autuain sieraimin minä hengitän jälleen vuorivapautta! Lunastettu on
viimein minun nenäni kaiken ihmisolemuksen hajusta!

Väkevän ilman kuin kuohuvan viinin kutittamana _aivastaa_ minun
sieluni, -- aivastaa ja riemuitsee itselleen: terveydeksi! --

Näin puhui Zarathustra.



Kolmesta pahasta.


l.

Unessa, viimeisessä aamu-unessa minä seisoin tänään
kallionkielekkeellä, -- tuollapuolen maailmaa, pitelin vaakaa ja
_punnitsin_ maailmaa.

Oi, että aamurusko tuli liian varhain minun luokseni: hehkullaan se
minut herätti, tuo mustasukkainen! Mustasukkainen se on aina minun
aamu-unihehkulleni.

Mahdollinen mitata sen, jolla on aikaa, mahdollinen punnita hyvän
punnitsijan, mahdollinen saavuttaa väkevien siipien, mahdollinen
arvata jumalallisten pähkinänsärkijäin: sellaiseksi minun uneni
havaitsi maailman: --

Minun uneni, rohkea purjehtija, puoleksi laiva, puoleksi pyörretuuli,
perhosten lailla vaitelias, kärsimätön kuin nuolihaukka: miten sillä
oli maailmanpunnitsemiseen tänään kärsivällisyyttä ja aikaa!

Kehoittiko sitä ehkä salaisesti minun viisauteni, minun naurava
valvova päiväviisauteni, joka pilkkaa kaikkia "katoamattomia
maailmoita?" Sillä se puhuu: "missä voimaa on, siellä tulee myöskin
luku mestariksi: sillä on enemmän voimaa."

Miten varmana minun uneni katseli tätä äärellistä maailmaa, ei uutta,
ei vanhaa utelevana, ei peljäten, ei rukoillen: --

-- ikäänkuin pyöreä omena tarjoisi itsensä minun kädelleni, kypsä
kultaomena, jolla on viileän-suloinen sametti-iho: -- niin tarjosi
maailma minulle itsensä: --

-- ikäänkuin puu minulle viittoisi, leveäoksainen, väkevätahtoinen,
joka on kaaristunut matkasta-uupuneen istuinsijaksi ja astinlaudaksi:
niin oli maailma minun kallionkielekkeelläni: --

-- ikäänkuin sirot kädet kantaisivat minua kohti lipasta, -- lipasta,
joka on avoin kainosti kunnioittavien silmien ihastukselle: näin
ojensi maailma itsensä tänään minulle: --

-- ei kyllin arvoitusta peloittaakseen ihmisrakkauden luotaan, ei
kyllin selitystä nukuttaakseen ihmisviisauden: -- inhimillinen hyvä
olio oli minulle tänään se maailma, josta puhutaan niin pahaa!

Miten minä kiitän aamu-untani, että minä sain tänään varhain näin
punnita maailman! Inhimillisenä hyvänä oliona se tuli minun luokseni,
tuo uni ja sydämenlohduttaja!

Ja jotta minä päivällä tekisin niinkuin se ja oppisin siltä mitä
sillä on parhainta: niin minä tahdon asettaa nyt kolme pahinta asiaa
vaa'alle ja inhimillisen hyvin punnita ne. --

Ken siunaamaan opetti, hän opetti myös kiroamaan: mitkä ovat nuo
kolme parhaimmin kirottua asiaa maailmassa? Nämä minä tahdon asettaa
vaa'alle.

_Hekuma, vallanhimo, itsekkäisyys:_ nämä kolme tulivat tähän saakka
parhaimmin kirotuiksi ja pahimmin kielletyiksi ja valhetelluiksi, --
nämä kolme minä tahdon inhimillisen hyvin punnita.

Hyvä! Tässä on minun kallionkielekkeeni, ja tuolla meri: se vyöryy
minua kohti, pörhöisenä, hyväilevänä, tuo uskollinen vanha satapäinen
koirahirviö, jota minä rakastan.

Hyvä! Täällä minä tahdon pitää vaakaa vyöryvän meren yllä: ja yhden
todistajankin minä valitsen katselemaan, -- sinut, sinä erakkopuu,
sinä väkevätuoksuinen, laajasti-kaareutuva, jota minä rakastan! --

Mitä siltaa myöten nykyisyys käy tulevaisuuteen? Minkä pakon mukaan
korkea pakottaa itsensä alhaisempaan? Ja mikä käskee korkeimman --
kasvamaan vielä korkeammaksi? --

Nyt on vaaka tasapainossa ja paikoillaan: kolme raskasta kysymystä
minä heitin siihen, kolme raskasta vastausta on toisessa vaakakupissa.


2.

Hekuma: kaikille katumuspaitaisille ruumiin-halveksijoille tutkain ja
paalu, ja kaikkien tuonpuoleisten odottajien "maailmaksi" kiroama:
sillä se pilkkaa ja pettää kaikkia houre- ja harhaopettajia.

Hekuma: roskaväelle hiljainen tuli, missä se poltetaan; kaikelle
madonsyömälle puulle, kaikille löyhkääville ryysyille valmistettu
poltto- ja kiehutusuuni.

Hekuma: vapaille sydämille viaton ja vapaa, maan yrttitarha-onni,
kaiken tulevaisuuden kiitollisuuden-ylenpalttisuus siirrettynä
nykyisyyteen.

Hekuma: vain kuihtuneille suloinen myrkky, mutta
jalopeura-tahtoisille suuri sydämenvahvistus, ja kunnioittaen
säästetty viinien viini.

Hekuma: korkeamman onnen ja korkeimman toiveen suuri onnenvertaus.
Monelle on nimittäin avioliitto luvattu ja enemmän kuin avioliitto, --

-- monelle, joka on itselleen vieraampi kuin mies ja nainen
toisilleen: ja ken käsitti täysin, miten _vieraat_ mies ja nainen
ovat toisilleen!

Hekuma: -- mutta minä tahdon aitoja ajatusteni ja vielä sanojenikin
ympärille: jotta siat ja haaveksijat eivät murtaudu minun
yrttitarhoihini! --

Vallanhimo: kovimpien sydänkovien tuliruoska; julmimmat tuskat, jotka
julmimmat itselleen säästävät; elävän tulirovion synkeä lieska.

Vallanhimo: häijy paarma, joka kiinnitetään turhamaisimpiin
kansoihin; kaiken epäileväisen hyveen pilkkaaja: se joka ratsastaa
jokaisella hevosella ja jokaisella ylpeydellä.

Vallanhimo: maanjäristys, joka murtaa ja aukimurtaa kaiken lahon ja
onton; valkeiksi sivuttujen hautojen vyöryvä jyrisevä rankaiseva
rikkimurtaja; salamoiva kysymysmerkki ennenaikaisten vastausten
jälkeen.

Vallanhimo: jonka katseen edessä ihminen ryömii ja kyyristyy ja
orjailee ja tulee matalammaksi kuin käärme ja sika: -- kunnes vihdoin
suuri ylenkatse huutaa hänestä --.

Vallanhimo: suuren ylenkatseen hirvittävä opettaja, joka saarnaa
kaupungeille ja valtakunnille vasten kasvoja "katoa!" -- kunnes ne
vihdoin itse huutavat itselleen "katoa!"

Vallanhimo: joka taas houkutellen nousee puhtaittenkin ja yksinäisten
tykö ja ylös itseensä tyytyväisille kukkuloille, hehkuen kuin
rakkaus, joka houkutellen maalaa purppura-autuuksia maiselle
taivaalle.

Vallanhimo: mutta ken kutsuu sitä _himoksi_, jos korkea halaa alas
saadakseen valtaa! Totisesti, mitään sairasta ja himokasta ei ole
sellaisessa halussa ja alasastumisessa!

Jotta yksinäinen kukkula ei iäksi yksinäisyyteen sulkeutuisi ja
itseensä tyytyisi; jotta vuori tulisi laaksoon, ja korkeuden tuulet
alankoihin: --

Oi, ken löytäisi oikean ristimä- ja hyvenimen sellaiselle kaipuulle!
"Lahjoittava hyve" -- niin nimitti Zarathustra kerran tuota
nimittämätöntä.

Ja silloin tapahtui myös -- ja totisesti, tapahtui ensikerran! --,
että hänen sanansa ylisti _itsekkäisyyttä_ autuaaksi, eheää, tervettä
itsekkäisyyttä, joka kumpuaa mahtavasta sielusta: --

-- mahtavasta sielusta, johon korkea ruumis kuuluu, tuo ihana,
voittavainen, terve, jonka ympärillä jokainen kappale käy
kuvastimeksi:

-- tuo notkea vakuuttava ruumis, tanssija, jonka vertauskuva ja
ydinmehu itse-iloinen sielu on. Sellaisten ruumiiden ja sielujen
itse-ilo kutsuu itseään: "hyveeksi".

Sanoillaan hyvästä ja huonosta suojelee sellainen itseilo itseään
kuin pyhillä lehdoilla; onnensa nimillä se karkoittaa luotansa kaiken
halveksittavan.

Luotansa se karkoittaa kaiken aran; se puhuu: huono -- se on arkaa!
Halveksittavalta näyttää siitä tuo alati sureva, huokaava, valittava
ja se, joka poimii ylös pienimmänkin edun.

Se halveksii myöskin kaikkea voivottavaa viisautta: sillä totisesti,
on olemassa myöskin viisautta, joka kukkii pimeässä, yövarjoviisaus:
joka alati huokaa "kaikki on turhaa!"

Arkaa epäluuloa se halveksii, ja jokaista, joka tahtoo vannomisia
katseiden ja käsien asemesta: myöskin kaikkea liian epäluuloista
viisautta, -- sillä sellainen on arkojen sielujen laji.

Vielä enemmän se halveksii pian-mukautuvaa, tuota koiramaista, joka
heti makaa seljällään, tuo nöyrä; ja viisauttakin on olemassa, joka
on nöyrää ja koiramaista ja hurskasta ja pian-mukautuvaa.

Vihaksi aivan on sille ja inhoksi se, ken ei milloinkaan tahdo
puoltaa itseään, ken nielee myrkyllisen syljen ja pahat katseet,
tuo liian-kärsivällinen, kaiken-sietäjä, kaikkeentyytyväinen: se
nimittäin on orjien tapa.

Jos joku orjailee jumalien ja jumalallisten askelten edessä, jos
ihmisten ja heikkojen ihmisajatusten edessä: _kaikkea_ orjien tapaa
se pilkkaa, tuo autuas itsekkäisyys!

Huono: niin se kutsuu kaikkea, mikä on masennettua,
itaran-orjamaista, epävapaita vilkutussilmiä, ahdistettuja sydämiä,
ja tuota petollista taipuvaa lajia, joka levein aroin huulin suutelee.

Ja rikkiviisaus: niin se kutsuu kaikkea, mitä orjat ja vanhukset ja
väsyneet kokkaelevat; ja varsinkin koko tuota katalaa hourupäistä,
ylen ovelapäistä pappishulluutta.

Mutta rikkiviisaat, kaikki nuo papit, maailmaan väsyneet ja ne,
joiden sielu on nais- ja orjasukua, -- oi, miten ilkeästi ne ovat
ammoisista ajoista vehkeilleet itsekkäisyyden kanssa!

Ja se juuri muka olisi oleva hyvettä ja kutsuttava hyveeksi, että
vehkeiltäisiin ilkeästi itsekkäisyyden kanssa! Ja "epäitsekkäiksi" --
niin tahtoivat itseään hyvällä syyllä kaikki nuo maailmaan väsyneet
pelkurit ja ristihämähäkit.

Mutta niille kaikille tulee nyt päivä, muutos, teloitusmiekka, _suuri
keskipäivä:_ silloin on paljon tuleva ilmi!

Ja ken sanoo Minää eheäksi ja pyhäksi ja itsekkäisyyttä autuaaksi,
totisesti, hän sanoo myöskin, mitä hän tietää, tietäjä: _"Katso, se
tulee, se on lähellä, suuri keskipäivä!"_ --

Näin puhui Zarathustra.



Raskauden hengestä.


l.

Minun puheenparteni -- on kansan: liian karkea ja sydämensuora se on
silkkijäniksille. Ja vielä vieraammalta kaikuu minun sanani kaikille
mustekaloille ja kynäketuille.

Minun käteni -- on narrinkäsi: voi kaikkia pöytiä ja seiniä, joissa
vielä on tilaa narrikoruille ja narritöherryksille!

Minun jalkani -- on hevosenjalka: sillä minä kapsutan, nelistän yli
kantojen ja kivien, ristiin rastiin yli kenttien, ja olen pirullisen
iloinen kaikesta nopeasta juoksusta.

Minun vatsani -- on kai kotkan vatsa? Sillä se rakastaa enimmän
lampaanlihaa. Mutta varmasti se on ainakin linnun vatsa.

Viattomista asioista ravittu ja vähästä, valmis ja kärsimätön
lentämään, lentämään pois -- se on nyt minun laatuni: kuinka ei
jotakin siinä olisi linnun lajia!

Ja varsinkin, että minä olen raskauden hengen vihollinen, se
on linnun lajia: ja totisesti, verivihollinen, perivihollinen,
ikivihollinen! Oi, minnekä minun vihollisuuteni ei ole jo lentänyt ja
tiehensä lentänyt!

Siitä minä voisin laulaa laulun -- -- ja _tahdon_ laulaa sen:
vaikkakin olen yksin tyhjässä huoneessa ja vaikka minun täytyy laulaa
se omille korvilleni.

Toisia laulajia on tosin, joiden kaulan vasta täysi huone saa
pehmeäksi, käden puheliaaksi, silmän eläväksi, sydämen valvovaksi: --
niiden kaltainen minä en ole. --


2.

Ken ihmiset kerran opettaa lentämään, hän on temmannut pois kaikki
rajakivet; kaikki rajakivet itse tulevat lentämään häneltä ilmaan,
maan hän tulee uudesti kastamaan -- "kevyeksi".

Lintu kamelikurki juoksee nopeammin kuin nopein hevonen, mutta sekin
vielä pitää raskaasti päänsä raskaassa maassa: näin ihminenkin, joka
ei vielä osaa lentää.

Raskas on hänelle maa ja elämä; ja niin _tahtoo_ raskauden henki!
Mutta ken tahtoo kevyeksi tulla ja linnuksi, hänen täytyy rakastaa
itseään: -- näin minä opetan.

Ei tosin sairaitten ja kiihkoisten rakkaudella: sillä heissä löyhkää
myöskin itserakkaus!

Täytyy oppia rakastamaan itseään -- näin minä opetan -- eheällä ja
terveellä rakkaudella: jotta sietäisi itseään eikä harhailisi ympäri.

Sellainen ympäriharhaileminen ristii itsensä
"lähimmäisenrakkaudeksi": tällä sanalla on tähän saakka valheteltu
ja teeskennelty parhaiten, ja varsinkin sen ovat tehneet sellaiset,
jotka ovat käyneet kaikelle maailmalle taakaksi.

Ja totisesti, ei ole mikään käsky tätäpäivää ja huomista varten,
_oppia_ rakastamaan itseään. Pikemmin on tämä kaikista taidoista
hienoin, viekkain, viimeisin ja kärsivällisin.

Omistajilleen on nimittäin kaikki oma hyvin kätketty; ja kaikista
aarrekaivoksista kaivetaan oma viimeiseksi esiin, -- näin toimittaa
raskauden henki.

Miltei jo kehdossa annetaan meille raskaita sanoja ja arvoja
myötäjäisiksi: "hyvä" ja "paha" -- niin on tämän myötäjäislahjan
nimi. Niiden tähden annetaan meille anteeksi, että elämme.

Ja senvuoksi sallitaan pienten lasten tulla tykö, jotta he ajoissa
varjeltaisiin rakastamasta itseään: näin toimittaa raskauden henki.

Ja me -- me laahaamme uskollisesti, mitä meille myötäjäisiksi
annetaan, kovilla hartioilla ja yli karujen vuorien! Ja jos me
hikoilemme, niin meille sanotaan: "Niin, elämä on raskasta kantaa!"

Mutta vain ihminen on itselleen raskas kantaa! Se johtuu siitä, että
hän laahaa liian paljon vierasta hartioillaan. Kamelin lailla hän
polvistuu ja antaa itsensä hyvin kuormittaa.

Varsinkin väkevä, kantavainen ihminen, jossa kunnioitus asuu: liian
monta _vierasta_ raskasta sanaa ja arvoa hän sälyttää yllensä, -- nyt
hänestä tuntuu elämä erämaalta!

Ja totisesti! Moni _omakin_ on raskasta kantaa! Ja paljon sisällistä
ihmisessä on simpukan kaltaista, nimittäin iljettävää ja niljaista ja
tavoittaa vaikeata --,

-- niin että jalon kuoren jaloine koruineen täytyy sen puolesta
rukoilla. Mutta tämäkin taito täytyy oppia: _omistaa_ kuori ja ihana
muoto ja viisas sokeus!

Ja jälleen pettyy paljosta ihmisessä senvuoksi, että moni kuori on
halpa ja surullinen ja liiaksi kuorta. Paljon kätkettyä hyvyyttä ja
voimaa ei tule milloinkaan ilmi; oivallisimmat herkkupalat eivät saa
yhtään maistajaa.

Naiset tietävät sen, nuo oivallisimmat: vähän lihavampi, vähän
laihempi -- oi, miten paljon kohtaloa on niin vähässä!

Vaikea on ihminen löytää ja vaikein itselleen; usein henki puhuu
valheita sielusta. Näin toimittaa raskauden henki.

Mutta se on löytänyt itsensä, joka puhuu: tämä on _minun_ hyväni
ja pahani: täten hän on tehnyt mykäksi sen myyrän ja kääpiön, joka
puhuu: "kaikille hyvä, kaikille paha."

Totisesti, minä en suvaitse myöskään sellaisia, joille kaikki
on hyvää ja vieläpä tämä maailma parhain. Sellaisia minä kutsun
kaikkeentyytyväisiksi.

Kaikkeentyytyminen, joka osaa maistaa kaikkea: se ei ole parhain
maku! Minä kunnioitan vastahakoisia nirsoja kieliä ja vatsoja, jotka
ovat oppineet sanomaan "Minä" ja "jaa" ja "ei".

Mutta pureksia ja sulattaa kaikki -- se on oikea sikojen tapa. Alati
sanoa J-A-A -- sen oppi yksin aasi, ja ken sen henkeä on! --

Syvä keltainen ja kuuma punainen: niin tahtoo minun lajini, -- se
sekoittaa verta kaikkiin väreihin. Mutta ken huoneensa valkeaksi
sivuaa, hän ilmaisee minulle valkeaksi sivutun sielun.

Muumioihin rakastuvat toiset, toiset kummituksiin; ja molemmat
ovat yhtä vihamielisiä kaikkea lihaa ja verta kohtaan -- oi, miten
molemmat ovat minulle vastenmielisiä! Sillä minä rakastan verta.

Ja siellä minä en tahdo asua ja oleskella, missä jokainen sylkee
ja purskuttaa: se nyt on minun makuni, -- mieluummin minä eläisin
varkaiden ja valapattojen joukossa. Kenelläkään ei ole kultaa suussa.

Mutta vielä iljettävämpiä ovat minulle kaikki syljennuolijat;
ja iljettävimmän ihmis-elukan, minkä löysin, sen minä kastoin
kärkkyilijäksi: se ei tahtonut rakastaa ja tahtoi kuitenkin elää
rakkaudesta.

Poloisiksi minä kutsun kaikkia, joilla on vain yksi valinta: tulla
pahoiksi eläimiksi tai pahoiksi eläintenkesyttäjiksi: sellaisten luo
minä en rakentaisi itselleni majaa.

Poloisiksi minä kutsun niitäkin, joiden alati täytyy _odottaa_ -- he
ovat minulle vastenmielisiä: kaikki tullimiehet ja kaupustelijat ja
kuninkaat ja muut maan- ja laatikonvartiat.

Totisesti, minä opin myös odottamisen ja perinpohjin, -- mutta
ainoastaan itseni odottamisen. Ja ennen kaikkea minä opin seisomaan
ja käymään ja juoksemaan ja hyppimään ja kapuamaan ja tanssimaan.

Mutta tämä on minun oppini: ken tahtoo kerran oppia lentämään, hänen
täytyy ensin oppia seisomaan ja käymään ja juoksemaan ja kapuamaan ja
tanssimaan: -- lentämistä ei saavuta lentämällä!

Köysiportailla minä opin kapuamaan ylös moneen ikkunaan, reippain
jaloin minä kiipesin korkeisiin mastoihin: istua tiedon korkeilla
mastoilla ei tuntunut minusta miltään halpa-arvoiselta autuudelta, --

-- liehua pienten liekkien lailla korkeilla mastoilla: pieni tuli
tosin, mutta kuitenkin suuri lohtu tuuliajoisille merimiehille ja
haaksirikkoisille! --

Moninaisilla teillä ja tavoilla minä tulin totuuteeni: en minä yhtä
ainoata porrasta myöten noussut siihen korkeuteen, missä minun
silmäni liitää etäisyyteeni.

Ja alati minä kysyin vain vastenmielisesti teitä, -- se oli aina
minulle vastenmielistä! Mieluummin minä kysyin ja koettelin itse
teitä.

Koettelemista ja kysymistä oli minun kaikki kulkuni: -- ja totisesti,
myöskin vastaamaan täytyy _oppia_ sellaisiin kysymyksiin! Mutta se --
on minun makuni:

-- ei hyvä, ei huono, mutta _minun_ makuni, jota minä en enää häpeä
enkä pidä salassa.

Se -- on nyt _minun_ tieni, -- missä on teidän? niin minä vastasin
niille, jotka kysyivät minulta 'tietä'. _Tietä_ nimittäin --
ei ole! --

Näin puhui Zarathustra.



Vanhoista ja uusista tauluista.


l.

Täällä minä istun ja odotan, vanhoja rikottuja tauluja ympärilläni ja
myöskin uusia puoleksi kirjoitettuja. Milloin tulee minun hetkeni?

-- minun alasastumiseni, laskeutumiseni hetki: sillä vielä kerran
minä tahdon ihmisten luo mennä.

Sitä minä odotan nyt: sillä ensin täytyy merkkien tulla, että _minun_
hetkeni on läsnä, -- nimittäin naurava jalopeura kyyhkysparven
keralla.

Sillä aikaa minä puhun itselleni kuten se, jolla on aikaa. Kukaan ei
kerro minulle uutta: niin minä kerron itselleni oman itseni.


2.

Kun minä tulin ihmisten luo, silloin minä huomasin heidän istuvan
vanhassa luulossa: kaikki luulivat jo kauan sitten tietävänsä, mikä
ihmiselle oli hyvää ja pahaa.

Vanhalta väsyneeltä asialta heistä tuntui kaikki puhe hyveestä; ja
ken tahtoi nukkua hyvin, hän puhui vielä ennen maatamenoaan "hyvästä"
ja "pahasta".

Tämän uneliaisuuden minä ravistin hereille opettaessani: mikä hyvää
ja pahaa on, _sitä ei tiedä vielä kukaan:_ -- paitsi ehkä luova!

-- Mutta hän on se, joka luo ihmisen päämaalin ja antaa maalle sen
tarkoituksen ja tulevaisuuden: hän vasta _luo_ sen, _että_ jokin on
hyvää ja pahaa.

Ja minä käskin heidän heittämään kumoon vanhat opetusistuimensa ja
missä vain tuo vanha luulo oli istunut; minä käskin heidän nauramaan
suurille hyvemestareilleen ja pyhille miehilleen ja runoilijoilleen
ja maailmanlunastajilleen.

Heidän synkille viisailleen minä käskin heidän nauramaan ja
jokaiselle, joka mustana linnunpelättimenä varoittaen oli istunut
elämän puussa.

Heidän suurelle hautakadulleen minä asetuin ja itse haaskojen ja
korppikotkien luo -- ja minä nauroin heidän kaikelle menneisyydelleen
ja sen laholle ja häviävälle ihanuudelle.

Totisesti, katumussaarnaajien ja narrien lailla minä huusin vihaa ja
kirousta kaiken heidän suurensa ja pienensä ylitse, -- että heidän
parhaansa on niin ylen pieni! Että heidän pahimpansa on niin ylen
pieni! -- näin minä nauroin.

Minun viisas kaipuuni huusi ja nauroi näin minusta, se joka on
vuorilla syntynyt, kesytön viisaus totisesti! -- minun suuri
kohisevasiipinen kaipuuni.

Ja usein se tempasi minut pois ja ylös ja eteenpäin ja keskellä
naurua: silloin minä lensin tosin vapisten, nuolena, halki
aurinkojuopuneen hurmauksen:

-- ulos kaukaisiin tulevaisuuksiin, joita yksikään uni ei vielä
nähnyt, kuumempaan etelään, kuin kuvienluojat milloinkaan uneksivat:
sinne, missä jumalat tanssien häpeävät kaikkia vaatteita: --

-- jotta nimittäin puhuisin vertauksilla ja ontuisin ja änkyttäisin
kuten runoilijat: ja totisesti, minä häpeän, että minun täytyy vielä
olla runoilija! --

Missä kaikki syntyminen tuntui minusta jumal-tanssilta ja
jumal-ylimielisyydeltä, ja maailma irti- ja uloslasketulta ja
pakenevalta takaisin itseensä: --

-- niinkuin monien jumalien iankaikkinen itsensä-pakeneminen
ja itsensä-jälleen-etsiminen, niinkuin monien jumalien autuas
itsensä-vastustaminen, itsensä-jälleen-kuuleminen,
itselleen-jälleen-kuuluminen: --

Missä kaikki aika tuntui minusta autuaasti pilkkaavan silmänräpäystä,
missä välttämättömyys oli itse vapaus, joka autuaasti leikki vapauden
tutkaimella: --

Missä minä myös löysin jälleen vanhan perkeleeni ja periviholliseni,
raskauden hengen ja kaiken, mitähän loi: pakon, määräämisen, hädän ja
seurauksen ja tarkoituksen ja tahdon ja hyvän ja pahan: --

Sillä eikö täydy olla olemassa sitä, minkä yli tanssitaan, tanssitaan
pois? Eikö keveiden, keveinten takia täydy olla olemassa myyriä ja
raskaita kääpiöitä? -- --


3.

Siellä minä poimin myöskin tieltä sanan "yli-ihminen", ja että
ihminen on jotakin, joka täytyy tulla voitetuksi,

-- että ihminen on silta eikä mikään päämaali: ylistäen itseään
autuaaksi keskipäivänsä ja iltansa takia, tienä uusiin aamuruskoihin:

-- Zarathustra-sanan suuresta keskipäivästä, ja mitä minä muutoin
ihmisten ylitse ripustin purppuraisten toisien iltaruskojen lailla.

Totisesti, uusia tahtiakin minä annoin heidän nähdä sekä uusia öitä;
ja yli pilvien ja päivän ja yön minä levitin vielä naurun kuin
kirjavan teltan. Minä opetin heille kaiken haluni ja harrastukseni:
runoilla yhdeksi ja kantaa yhteen, mikä pirstaletta on ihmisessä ja
arvoitusta ja hirvittävää sattumaa, --

-- runoilijana, arvoituksenratkaisijana ja lunastajana sattumasta
opetin minä heidän luomaan tulevaisuutta ja -- luoden lunastamaan
kaiken, mikä oli.

Lunastamaan menneisyyden ihmisessä ja uudestiluomaan kaiken! "Oli",
kunnes tahto sanoo: "Mutta niin minä tahdoin sen! niin minä olen sen
tahtova" --

-- tätä minä kutsuin heille lunastukseksi, tätä yksin minä opetin
heidän kutsumaan lunastukseksi. -- --

Nyt minä odotan omaa lunastustani --, jotta minä viimeisen kerran
menisin heidän luoksensa.

Sillä vielä kerran minä tahdon ihmisten luo mennä: heidän
_joukossaan_ minä tahdon käydä perikatoon, kuollen minä tahdon antaa
heille rikkaimman lahjani!

Auringolta minä opin sen, silloinkuin se laskee, tuo yltäkylläinen:
kultaa valaa se silloin mereen tyhjentymättömästä rikkaudestaan, --

-- niin, että köyhinkin kalastaja _kultaisin_ airoin soutaa! Tämän
minä näin nimittäin kerran, enkä lakannut kyynelehtimästä sitä
katsellessani. -- --

Auringon lailla tahtoo Zarathustrakin laskeutua: nyt hän istuu täällä
ja odottaa, vanhoja rikottuja tauluja ympärillään ja myös uusia
tauluja, -- puoleksi kirjoitettuja.


4.

Katso, tässä on uusi taulu: mutta missä ovat minun veljeni, jotka
kantavat sen minun kanssani laaksoon ja lihassa sykkiviin sydämiin? --

Näin vaatii minun suuri rakkauteni kaukaisimpaan: _älä säästä
lähimmäistäsi!_ Ihminen on jotakin, joka täytyy tulla voitetuksi.

On olemassa monenlaisia teitä ja tapoja voittaa: niistä itse valitse!
Mutta vain silmänkääntäjä ajattelee: "ihmisen voi myöskin _hypätä_
yli."

Voita itsesi vielä lähimmäisessäsikin: ja oikeutta, jonka voit
ryöstää itsellesi, ei sinun tule sallia itsellesi annettavan!

Mitä sinä teet, sitä ei kukaan voi tehdä sinulle takaisin. Katso, ei
ole olemassa mitään töitten maksoa.

Ken itseään ei osaa käskeä, hänen tulee totella. Ja moni osaa käskeä
itseään, mutta paljon puuttuu vielä, että hän myös tottelisi itseään!


5.

Näin tahtoo jalojen sielujen laatu: he eivät tahdo mitään
_ilmaiseksi_, kaikkein vähimmän elämää.

Ken on roskaväestä, hän tahtoo elää ilmaiseksi; mutta me muut, joille
elämä antoi itsensä, -- me ajattelemme alati, mitä me parhaiten
antaisimme _vastalahjaksi_!

Ja totisesti, ylhäistä puhetta on se, joka sanoo: "mitä elämä meille
lupaa, sen me tahdomme -- elämälle täyttää!"

Ei tule tahtoa nauttia, missä ei anna nautittavaa. Ja -- ei tule
_tahtoa_ nauttia!

Nautinto ja viattomuus ovat nimittäin häveliäintä mitä on: kummatkaan
eivät tahdo tulla haetuiksi. Tulee _omistaa_ ne --, mutta pikemmin
tulee _etsiä_ syytä ja tuskaa! --


6.

Oi veljeni, ken esikoinen on, hän aina uhrataan. Mutta nyt me olemme
esikoisia.

Me kaikki vuodamme verta salaisilla uhripöydillä, me palamme ja
paistumme kaikki vanhojen epäjumalankuvien kunniaksi.

Meidän parhaimpamme on vielä nuori: se ärsyttää vanhojen kitalakien
himoa. Meidän lihamme on hento, meidän ihomme on vain karitsanvuotaa:
-- mitenkä me emme ärsyttäisi vanhoja epäjumalanpappeja!

_Meissä itsessämme_ hän asuu vielä, tuo vanha epäjumalanpappi, joka
paistaa meidän parhaimpamme herkukseen. Oi, veljeni, kuinka esikoiset
eivät olisi uhreja!

Mutta niin tahtoo meidän lajimme; ja minä rakastan niitä, jotka eivät
tahdo säilyttää itseään. Sortuvia minä rakastan koko rakkaudellani:
sillä he käyvät ylitse. --


7.

Olla tosi -- sitä eivät monet voi! Ja ken voi, hän ei vielä tahdo
sitä! Mutta vähimmän voivat sitä hyvät.

Oi noita hyviä! -- _Hyvät ihmiset eivät puhu milloinkaan totta;_
hengelle on sellainen hyvänä oleminen sairautta.

He myöntyvät, nuo hyvät, he alistautuvat, heidän sydämensä myöntyy,
heidän perustansa kuuntelee: mutta ken kuuntelee, _hän ei kuule omaa
itseään!_

Kaiken, mitä hyvät kutsuvat pahaksi, täytyy kokoontua yhteen, jotta
yksi ainoa totuus syntyisi: oi veljeni, oletteko te myös kyllin
pahoja _tähän_ totuuteen?

Uskalias uskaltaminen, pitkä epäluulo, julma "ei", kyllästyminen,
leikkaus elävään elämään -- miten harvoin se kokoontuu yhteen! Mutta
sellaisesta siemenestä kasvaa -- totuus!

Pahan omantunnon _ohessa_ kaikki tietäminen kasvoi tähän saakka!
Rikkokaa, rikki murtakaa, te tietäväiset, vanhat taulut!


8.

Kun vedellä on paalut, kun portaat ja kaidepuut kulkevat virran yli,
totisesti, silloin ei ketään uskota, joka puhuu: "kaikki on virrassa."

Vaan itse tolvanatkin puhuvat häntä vastaan. "Miten? sanovat
tolvanat, olisiko kaikki virrassa? Paalut ja kaidepuut ovat toki
virran _päällä_!"

Virran päällä on kaikki järkähtämätöntä, olioiden kaikki arvot,
sillat, käsitteet, kaikki "hyvä" ja "paha": kaikki tämä on
_järkähtämätöntä_! --

Tulee sitten ankara talvi, tuo virta-eläimenkesyttäjä: silloin
sukkelimmatkin oppivat epäilyn; ja, totisesti, eivät ainoastaan
tolvanat puhu silloin: "Eikö kaikki olisi _paikoillaan_?"

"Oikeastaan on kaikki paikoillaan" --, se on oikea talvioppi, hyvä
asia hedelmättömälle ajalle, hyvä lohdutus talvinukkujille ja
uunilla-kykkijöille.

"Oikeastaan on kaikki paikoillaan" --: mutta tätä _vastaan_ saarnaa
suvituuli!

Suvituuli, härkä, joka ei ole mikään kyntöhärkä, raivoava härkä,
hävittäjä, joka vihastunein sarvin murtaa jäätä! Mutta jää -- --
_murtaa porraspuut!_

Oi veljeni, eikö nyt ole kaikki _virrassa_? Eivätkö kaikki kaidepuut
ja portaat ole pudonneet veteen? Ken pysyttelisi vielä "hyvässä" ja
"pahassa"?

"Voi meitä! Terve meille! Suvituuli puhaltaa!" Näin saarnatkaa, oi
veljeni, kaikilla kaduilla!


9.

On olemassa vanha houre, jonka nimi on hyvä ja paha. Tietäjien ja
tähteinselittäjien ympäri pyöri tähänsaakka tämän houreen pyörä.

Kerran _uskottiin_ tietäjiin ja tähteinselittäjiin: ja _siksi_
uskottiin "kaikki on kohtaloa: sinun tulee, sillä sinun täytyy!"

Mutta sitten epäiltiin kaikkia tietäjiä ja tähteinselittäjiä: ja
_siksi_ uskottiin "_kaikki_ on vapautta: sinä voit, sillä sinä
tahdot!"

Oi veljeni, tähdistä ja tulevaisuudesta on tähän saakka ollut vain
luuloja, ei tietoa! ja _siksi_ on tähän saakka hyvästä ja pahasta
ollut vain luuloja, ei tietoa!


10.

"Ei sinun pidä ryöstämän! Ei sinun pidä tappaman!" -- tuollaisia
sanoja kutsuttiin kerran pyhiksi; niiden edessä polvistuttiin ja
kumarruttiin ja riisuttiin kengät.

Mutta minä kysyn teiltä: missä oli parempia ryöväreitä ja murhaajia
ikimaailmassa kuin tuollaiset pyhät sanat?

Eikö kaikessa elämässä ole -- ryöstöä ja murhaa? Ja kutsua tuollaisia
sanoja pyhiksi, eikö siten lyöty -- itse _totuutta_ kuoliaaksi?

Vai oliko se kuoleman saarnaa, että se oli pyhää, mikä vastusti ja
kielsi kaiken elämän?

-- Oi veljeni, rikkokaa, rikkimurtakaa vanhat taulut!


11.

Tämä minua säälittää kaikessa menneisyydessä, että minä näen: se on
alttiiksiannettu, --

-- alttiiksiannettu jokaisen tulevan suvun armolle, hengelle ja
hulluudelle, ja kaikki mikä oli, sille sillaksi selitetty!

Suuri väkivallantekijä voisi saapua, viekas ilkimys, joka armollaan
ja epäsuosiollaan pakottaisi ja polkisi kaiken menneisyyden: kunnes
se tulisi hänelle sillaksi ja enteeksi ja airueksi ja kukonlauluksi.

Mutta tämä on toinen vaara ja minun toinen säälini: -- ken
roskaväestä on, hänen muistonsa ulottuu taaksepäin aina isoisään
saakka, -- mutta isoisään loppuu aika.

Näin on kaikki menneisyys alttiiksiannettu: sillä kerran saattaisi
tapahtua, että roskaväki tulisi herroiksi ja upottaisi kaiken ajan
mataliin vesiin.

Senvuoksi, oi veljet, tarvitaan _uusi aateli_, joka on kaiken
roskaväen ja kaiken väkivalta-valtuuden vastustaja ja uusille
tauluille uudestaan kirjoittaa sanan "jalo".

Sillä monia jaloja tarvitaan ja monenlaisia jaloja, _jotta olisi
olemassa aatelia_! Eli, niinkuin minä kerran vertauksessa puhuin:
"Se juuri on jumalallista, että on olemassa jumalia, mutta ei yhtään
jumalaa!"


12.

Oi veljeni, minä vihin ja osotan teidät uuteen aateliin: teistä on
tuleva siittäjiä ja kasvattajia ja tulevaisuuden kylvömiehiä, --

-- totisesti, en siihen aateliin, jonka te voitte ostaa kuin
kaupustelijat ja kaupustelijakullalla: sillä vähän arvoa on kaikella,
jolla on hintansa.

Ei se, mistä te tulette, vaan minne te menette, se olkoon tästälähin
teidän kunnianne! Teidän tahtonne ja teidän jalkanne, joka tahtoo
teitä itseänne ylemmäksi, se olkoon teidän uusi kunnianne!

Totisesti, ei että te olette palvelleet ruhtinasta -- mitä enää
ruhtinaista! -- tai että te tulitte etuvarustukseksi olevaiselle,
jotta se pysyisi vakavammin pystyssä!

Ei, että teidän sukunne tuli hoveissa liehiväksi, ja että te opitte
kirjavina, flamingon lailla, seisomaan pitkät hetket matalissa
lammikoissa:

-- sillä _osata_-seisoa on ansio hovimiehille; ja kaikki hovimiehet
uskovat, että autuuteen kuoleman jälkeen kuuluu -- _saada_-istua! --

Ei myöskään, että henki, jota he kutsuvat pyhäksi, johti teidän
esi-isänne luvattuihin maihin, joita minä en ylistä: sillä missä
huonoin kaikista puista kasvoi, risti, siinä maassa ei ole mitään
ylistettävää! --

-- ja totisesti, minne vain tämä "pyhä henki" ritareitaan johti,
alati juoksi tällaisilla retkillä -- vuohia ja hanhia ja risti- ja
rastipäitä _edellä_! --

Oi veljeni, ei taakse tule teidän aatelinne katsoa, vaan ulos!
Karkoitettuja teidän tulee olla kaikista isien- ja esi-isienmaista!

Teidän _lastenne maata_ teidän tulee rakastaa: tämä olkoon teidän
uusi aatelinne, -- tuota löytämätöntä kaukaisimmassa meressä! Sitä
minä käsken teidän purjeenne etsimään ja etsimään!

Lapsissanne teidän tulee _sovittaa_, että te olette isienne lapsia:
kaikki menneisyys teidän tulee _niin_ lunastaa! Tämän uuden taulun
minä ripustan teidän ylitsenne!


13.

"Miksi elää? Kaikki on turhaa! Elämä -- se on puida olkia; elämä --
se on polttaa itseänsä eikä tulla kuitenkaan lämpimäksi." --

Sellainen vanhanaikainen loru käy yhä vielä "viisaudesta"; mutta että
se on vanha ja haisee ummehtuneelle, _senvuoksi_ kunnioitetaan sitä
paremmin. Myöskin home aateloi.

Lapset voivat puhua niin: he _pelkäävät_ tulta, koska se poltti
heitä! Paljon lapsellisuutta on viisauden vanhoissa kirjoissa.

Ja ken yhä "pui olkia", miten hän saisi puhua pahaa puimisesta!
Sellaiselta narrilta täytyy tukkia suu!

Sellaiset istuutuvat pöytään eivätkä tuo mitään mukanaan, eivät edes
hyvää nälkää: -- ja nyt he herjaavat "kaikki on turhaa!"

Mutta syödä ja juoda hyvin, oi veljeni, ei ole totisesti mikään turha
taito! Rikkokaa, rikkimurtakaa noiden ainiaan-ilotonten taulut!


14.

"Puhtaalle on kaikki puhdasta" -- niin puhuu kansa. Mutta minä sanon
teille: sioille tulee kaikki siaksi!

Siksi saarnaavat haaveksijat ja synkkämieliset, joiden sydänkin on
synkeä: "maailma itse on likainen hirviö."

Sillä nämä kaikki ovat hengeltään saastaisia; mutta varsinkin
ne, joilla ei ole lepoa eikä rauhaa, elleivät katsele maailmaa
_takapuolelta_, tuonpuoleisten odottajat!

_Niille_ minä sanon vasten kasvoja, vaikkakaan se ei mieluisalta
kuulu: maailma on siinä ihmisen kaltainen, että sillä on takapuoli,
-- _niin paljon_ on totta!

Maailmassa on paljon likaa: _niin paljon_ on totta. Mutta senvuoksi
ei maailma itse ole mikään likainen hirviö!

Siinä on viisautta, että maailmassa on paljon sellaista, mikä löyhkää
pahalle: inho itse luo siivet ja lähdettä-aavistavat voimat!

Parhaimmassakin on vielä jotakin inhoittavaa, ja parhain on vielä
jotakin, joka täytyy tulla voitetuksi! --

Oi veljeni, siinä on paljon viisautta, että maailmassa on paljon
likaa! --


15.

Tällaisia lauseita minä kuulin hurskaitten tuonpuoleisten-odottajain
puhuvan omalletunnolleen, ja totisesti, ilman ilkeyttä ja vilppiä, --
vaikkakaan ei ole mitään vilpillisempää maailmassa eikä ilkeämpää.

"Anna toki maailman olla maailmana! Älä nosta sormeakaan sitä
vastaan!"

"Anna sen, joka tahtoo, kuristaa ja pistää ja nylkeä ja raapia
ihmisiä: älä nosta sormeakaan sitä vastaan! Siitä he oppivat vielä
kääntymään pois maailmasta."

"Ja sinun oma järkesi -- se sinun itse täytyy tukauttaa ja kuristaa;
sillä se on tämän maailman järkeä, siitä sinä itse opit hylkäämään
tämän maailman," --

-- Rikkokaa, rikkokaaikkokaa, oi veljeni, nämä hurskaitten vanhat taulut!
Rikkokaa maailmansoimaajain lauseet!


16.

"Ken paljon oppii, hän unhoittaa kaiken kiihkeän pyyteen" -- sitä
kuiskivat tänään ihmiset itselleen kaikilla pimeillä kaduilla.

"Viisaus väsyttää, ei kannata, sinun ei tule pyytää!" -- tämän uuden
taulun minä näin riippuvan avonaisten turkujenkin yllä.

Rikkokaa, oi veljeni, rikkokaa myöskin tämä _uusi_ taulu!
Maailmaanväsyneet ripustivat sen ylös ja kuoleman saarnaajatpa myös
vanginvartiat: sillä katso, sekin on saarna orjuuteen! --

Että he oppivat huonosti eivätkä oppineet parhainta, ja kaiken liian
varhain ja kaiken liian nopeasti: että he huonosti _söivät_, siitä he
saivat pilaantuneen vatsansa, --:

-- pilaantunut vatsa on nimittäin heidän henkensä se neuvoo
kuolemaan! Sillä totisesti, veljeni, henki on vatsa!

Elämä on riemun kaivo: mutta kenestä pilaantunut vatsa puhuu, tuo
murheen isä, hänelle ovat kaikki lähteet myrkytettyjä.

Tulla tietoon: se on _riemu_ jalopeuratahtoiselle! Mutta ken väsyi,
hän tulee itse vain "tahdotuksi", hänellä leikkivät kaikki aallot.

Ja niin on alati heikkojen ihmisten laji: he kadottavat itsensä
teillään. Ja viimein kysyy heidän väsymyksensä: "miksi me kuljimme
milloinkaan teitä! Kaikki on yhtäläistä!"

_Heidän_ korviinsa kaikuu suloiselta, että saarnataan: "Ei kannata!
Teidän ei tule tahtoa!" Mutta tämä on saarna orjuuteen.

Oi veljeni, niinkuin raikas myrskytuuli yltää Zarathustra kaikki
matkasta väsyneet; monta nenää hän on vielä saava aivastamaan!

Muurienkin läpi puhaltaa minun vapaa hengitykseni ja sisään
vankiloihin ja vangittuihin henkiin!

Tahtominen vapauttaa: sillä tahtominen on luomista: niin minä opetan.
Ja _ainoastaan_ luomiseen tulee teidän oppia!

Ja oppiminenkin teidän tulee oppia minulta, hyvinoppiminen! --
Kenellä korvat on, hän kuulkoon!


17.

Tuolla on venhe, -- tuonne yli se kulkee ehkä suureen tyhjyyteen.
Mutta ken tahtoo astua tähän venheeseen "Ehkä"?

Yksikään teistä ei tahdo astua kuolemanvenheeseen! Mitenkä te sitten
tahdotte olla _maailmaanväsyneitä_!

Maailmaanväsyneet! Ja vielä te ette ole edes tulleet poistemmatuiksi
maasta. Himoitsevan minä huomasin teidän yhä vielä maata,
rakastuneiksi minä huomasin teidät vielä omaan maahan-väsymiseenne!

Eikä turhaan teidän huulenne ole lerpassa: -- pieni maanmieliteko on
siinä vielä! Ja silmässä -- eikö siinä ui pieni pilvi unhoittumatonta
maa-riemua?

Maan päällä on olemassa monia hyviä keksintöjä, toiset hyödyllisiä,
toiset suloisia: niiden takia ansaitsee maa tulla rakastetuksi.

Ja paljon on olemassa siellä niin hyvin keksittyä, että se on kuin
naisen povi: hyödyllinen ja samalla suloinen.

Mutta te maailmaanväsyneet! Te maa-laiskat! Teitä on raipoilla
ruoskittava! Raipaniskuilla on teille jälleen saatava ketterät jalat.

Sillä: ellette te ole sairaita ja ikäloppuja raukkoja, joihin
maa on väsynyt, niin te olette viekkaita laiskiaisia tai persoja
kyyristyneitä huvikissoja. Ja ellette te jälleen tahdo _juosta_
hupaisesti, niin -- menkää matkoihinne!

Parantumattomille ei tule tahtoa olla lääkäri: näin opettaa
Zarathustra: -- siis menkää matkoihinne!

Mutta lopun tekemiseen vaaditaan enemmän _rohkeutta_ kuin uuden runon
tekemiseen: sen tietävät kaikki lääkärit ja runoilijat.


18.

Oi veljeni, on olemassa tauluja, joita väsymys, ja tauluja, joita
laiskuus loi, nuo mädät: vaikkakin ne puhuvat samoin, niin ne
tahtovat kuitenkin tulla toisin kuulluiksi. --

Katsokaa tässä tätä nääntyvää! Yksi askel hänellä oli vain enää
päämaaliinsa, mutta väsymyksestä hän on uhmaten asettunut pölyyn
makaamaan: tämä urhoollinen!

Väsymyksestä hän haukoittelee tielle ja maalle ja päämaalille
ja itselleen: yhtään askelta hän ei tahdo enää astua, -- tämä
urhoollinen!

Nyt paahtaa aurinko häneen, ja koirat tavoittelevat nuolla hänen
hikeään: mutta hän makaa siinä uhmassaan ja tahtoo mieluummin
nääntyä: --

-- vaaksan päässä päämaalistaan nääntyä! Totisesti, te saatte vetää
hänet vielä tukasta hänen taivaaseensa, tämän sankarin!

Parempi, kun annatte hänen maata siinä, mihin hän on paneutunut
makaamaan, jotta uni tulisi hänen luokseen, tuo lohduttaja,
vilvoittavalla rankkasateella:

Antakaa hänen maata, kunnes hän itsestään herää, kunnes hän itsestään
peruuttaa kaiken väsymyksen ja mitä väsymys hänestä julisti!

Karkoittakaa, veljeni, ainoastaan koirat hänen luotaan, nuo laiskat
liehijät, ja kaikki nuo kihisevät syöpäläiset: --

-- kaikki nuo "sivistyneitten" kihisevät syöpäläiset, jotka jokaisen
sankarin hiessä -- herkuttelevat! --


19.

Minä suljen kehiä ympärilleni ja pyhiä rajoja; yhä harvemmat nousevat
kanssani yhä korkeammille vuorille: minä rakennan vuoriston yhä
pyhemmistä vuorista. --

Mutta mihin ikinä te nousette minun kanssani, oi veljeni: pitäkää
huoli, ettei yhtään _kärkkyilijää_ nouse teidän kanssanne!

Kärkkyilijä: se on mato, mateleva, kiemurtelevainen, joka tahtoo
tulla lihavaksi teidän sairaissa haavoittuneissa sopissanne.

Ja se on hänen taitonsa, että hän arvaa nousevaiset sielut,
silloinkuin ne ovat väsyneitä: teidän huoleenne ja alakuloisuuteenne,
teidän arkaan häveliäisyyteenne hän rakentaa iljettävän pesänsä.

Missä väkevä on heikko, jalo liian lempeä, -- siihen hän rakentaa
iljettävän pesänsä: kärkkyilijä asuu siinä, missä suurella on pieniä
haavoittuneita soppia.

Mikä on kaiken olevaisen korkein laji ja mikä alhaisin? Kärkkyilijä
on alhaisin laji; mutta ken korkeimmasta lajista on, hän elättää
useimmat kärkkyilijät.

Sillä se sielu, jolla on pisimmät portaat ja joka voi astua
syvimmälle alas: kuinka eivät useimmat kärkkyilijät istuisi hänen
kimpussaan? --

-- tilavin sielu, joka laajimmin voi itsessään juosta ja harhailla ja
leijailla; tuo välttämättömin, joka riemusta sattumaan syöksyy: --

-- olevainen sielu, joka syntymiseen sukeltaa; omistavainen, joka
_tahtoo_ tahtomiseen ja pyytämiseen: --

-- tuo itseänsä pakeneva, joka avarimmassa kehässä saavuttaa itsensä;
viisain sielu, jota narrius suloisimmin kehoittaa: --

-- tuo itseään enimmän rakastava, jossa kaikella on virtauksensa ja
vastavirtauksensa ja vuoksensa ja luodevetensä: -- oi, kuinka ei
_korkeimmalla sielulla_ olisi pahimmat kärkkyilijät?


20.

Oi veljeni, olenko minä sitten julma? Mutta minä sanon: mikä suistuu,
sitä pitää vielä sysättämänkin!

Kaikki tämänpäiväinen -- se suistuu, se sortuu: ken tahtoisi sitä
pidättää! Mutta minä -- minä _tahdon_ sitä sysätä menemään!

Tunnetteko hekuman, joka vyöryttää kiviä jyrkkiin syvyyksiin? --
Nämä tämänpäivän ihmiset: katsokaa toki, miten ne vyöryvät minun
syvyyksiini!

Parempien soittajien alkusoitto minä olen, oi veljeni! Esimerkki!
_Seuratkaa_ minun esimerkkiäni!

Ja ketä te ette opeta lentämään, opettakaa hänet _nopeammin
suistumaan_! --


21.

Minä rakastan urhoollisia: mutta siinä ei ole kyllin, että on
päälle-hakkaaja, -- täytyy myöskin osata katsoa, ketä iskee.

Ja usein on siinä enemmän urhoollisuutta, että joku hillitsee itsensä
ja käy ohitse: _jotta_ hän säästäisi itsensä arvokkaamman vihollisen
varalle!

Teillä tulee olla ainoastaan vihollisia, jotka herättävät vihaa,
muttei vihollisia, jotka herättävät halveksimista: teidän tulee olla
ylpeitä vihollisistanne: näin minä opetin jo kerran.

Arvokkaamman vihollisen varalle, oi veljeni, tulee teidän säilyttää
itsenne: senvuoksi teidän tulee käydä paljosta ohi, --

-- varsinkin paljosta roskaväestä, joka meluaa teidän korviinne
kansasta ja kansoista.

Pitäkää silmänne puhtaana heidän puolesta- ja vastaanolemisestaan.
Siellä on paljon oikeaa, paljon väärää: ken siellä katselee, hän
suuttuu.

Katsoa ja iskeä -- se on siellä yhtä: senvuoksi lähtekää metsiin ja
asettakaa miekkanne nukkumaan!

Kulkekaa omia teitänne! Ja antakaa kansan ja kansojen kulkee omiaan!
-- pimeitä teitä totisesti, joilla ei yksikään toive enää salamoi!

Hallitkoot kaupustelijat siellä, missä kaikki, mikä vielä loistaa --
on kaupustelijakultaa! Ei ole enää kuninkaitten aika: mikä tänään
kutsuu itseään kansaksi, se ei ansaitse kuninkaita.

Katsokaa toki, miten nämä kansat nyt itse tekevät kaupustelijani
lailla: he poimivat itselleen pienimpään asti edut jokaisesta
rikkaläjästäkin!

He pettävät toisiaan, he pettävät jotakin toisiltaan, sitä he
kutsuvat 'hyväksi naapuruudeksi'. Oi autuasta etäistä aikaa, jolloin
eräs kansa sanoi itselleen: 'minä tahdon olla kansojen -- _herra_!'

Sillä, veljeni: parhain on hallitseva, parhain _tahtoo_ myös hallita!
Ja missä oppi toisin on, sieltä -- _puuttuu_ parhainta.


22.

Jos heillä -- olisi leipä ilmaiseksi, voi! Mitä he sitten
kirkuisivat! Heidän elatuksensa -- se on heidän oikea huvituksensa;
ja heillä on oleva tukalaa.

Petoeläimiä he ovat: "työssään" -- siinäkin on vielä ryöstöä, heidän
"ansaitsemisessaan" -- siinäkin on vielä toisen pettämistä! Siksi
heillä on oleva tukalaa!

Parempia petoeläimiä on heistä näin tuleva; hienompia, viisaampia,
_ihmisenkaltaisempia_: ihminen nimittäin on parhain petoeläin.

Kaikilta eläimiltä on ihminen jo ryöstänyt niiden hyveet: se on,
kaikista eläimistä on ihmisellä ollut tukalinta.

Linnut vain ovat vielä yläpuolella häntä. Ja jos ihminen oppisi vielä
lentämään, voi! _minne saakka_ -- hänen ryöstönhalunsa lentäisi ylös!


23.

Niin minä tahdon miehen ja naisen: toisen vahvaksi sotimaan, toisen
vahvaksi synnyttämään, mutta molemmat päällä ja jaloilla vahvoiksi
tanssimaan.

Ja menetetty olkoon meille se päivä, jolloin ei ainakin kerran
tanssittu! Ja väärä olkoon meille jokainen totuus, jonka ohella ei
ainakin yhtä naurua syntynyt!


24.

Teidän avioliittonne: pitäkää huoli, ettei siitä tule huonoa liittoa!
Te liityitte yhteen liian varhain: _niin_ siitä _seuraa_ -- avion
rikkoutuminen.

Ja mieluummin vielä avion rikkoutuminen kuin aviotaakka ja aviovalhe!
-- Näin puhui minulle eräs nainen: "tosin minä rikoin avioliiton,
mutta ensin rikkoi avioliitto -- minut!"

Huonosti pariutuneitten minä huomasin alati olevan pahimmin
kostonhaluisia: he antavat koko maailman kärsiä siitä, että he eivät
enää kuulu itselleen.

Siksi minä tahdon, että rehelliset sanovat toisilleen: "me rakastamme
toisiamme: _pitäkäämme huoli_, että me pidämme toisemme rakkaina! Vai
onko meidän lupauksemme oleva erhetys?"

-- "Antakaamme toisillemme odotusaika ja pieni avioliitto, jotta
näkisimme, olemmeko kelvollisia suureen avioliittoon! Suuri asia on
alati olla kahden!"

Näin minä neuvon kaikkia rehellisiä; ja mitä olisikaan minun
rakkauteni yli-ihmiseen ja kaikkeen, mitä tuleva on, jos minä toisin
neuvoisin ja puhuisin!

Ei teidän tule ainoastaan lisääntyä, vaan kohota --, siihen, oi
veljeni, teitä avioliiton yrttitarha auttakoon!


25.

Ken vanhoista alkuperistä tuli tietoon, katso, hän tulee viimein
etsimään tulevaisuuden lähteitä ja uusia alkuperiä. --

Oi veljeni, kauan ei kestä, ennenkuin _uusia kansoja_ on syntyvä ja
uusia lähteitä kohiseva alas uusiin syvyyksiin.

Maanjäristys nimittäin -- se täyttää monta kaivoa, se luo paljon
nääntymistä: se nostaa myöskin sisällisiä voimia ja salaisuuksia
valoon.

Maanjäristys saattaa ilmi uusia lähteitä. Vanhojen kansojen
maanjäristyksessä puhkee uusia lähteitä.

Ja ken silloin huutaa: "Katso, täällä on kaivo monelle janoovaiselle,
sydän monelle kaipaavaiselle, tahto monelle työaseelle": -- hänen
ympärilleen kerääntyy _kansa_, se on: monia koettelevaisia.

Ken käskeä osaa, kenen totella täytyy -- _se tulee siellä
koetelluksi!_ Oi, millä pitkällä etsimisellä ja löytämisellä ja
epäonnistumisella ja oppimisella ja uudestaan koettelemisella.

Ihmis-yhteiskunta: se on koe, niin minä opetan, pitkä etsintä: mutta
se etsii käskijää! --

-- koe, oi veljeni! Eikä mikään "sopimus"! Rikkokaa, rikkokaa
tuollaiset helläsydämisten ja puolittaisten sanat!


26.

Oi veljeni! Keissä kuitenkin on kaiken ihmistulevaisuuden suurin
vaara? Eikö se ole hyvissä ja vanhurskaissa? --

-- niissä, jotka puhuvat ja sydämessä tuntevat: "me tiedämme jo, mikä
hyvää on ja oikeaa, meillä on se myös; voi niitä, jotka täällä vielä
etsivät!"

Ja mitä vahinkoa pahat tehnevätkin: hyvien vahinko on vahingollisin
vahinko!

Ja mitä vahinkoa maailman-soimaajat tehnevätkin: hyvien vahinko on
vahingollisin vahinko.

Oi veljeni, hyvien ja vanhurskaitten sydämeen näki kerran eräs, joka
silloin sanoi: "he ovat farisealaisia." Mutta häntä ei ymmärretty.

Hyvät ja vanhurskaat itse eivät voineet ymmärtää häntä heidän
henkensä on vangittuna heidän hyvään omantuntoonsa. Hyvien tyhmyys on
pohjattoman viisas.

Mutta tämä on totuus: hyvien _täytyy_ olla farisealaisia, -- heillä
ei ole mitään valintaa!

Hyvien _täytyy_ ristiinnaulita se, ken itselleen oman hyveensä
löytää. Tämä on totuus!

Mutta toinen, ken löysi heidän maansa, hyvien ja vanhurskaitten maan,
sydämen ja maan-valtakunnan: se oli se, joka kysyi: "ketä he enimmän
vihaavat?"

_Luovaa_ he vihaavat enimmän: sitä, joka rikkoo tauluja ja vanhoja
arvoja, rikkojaa, -- häntä he kutsuvat rikolliseksi.

Hyvät nimittäin -- he eivät _osaa_ luoda: he ovat alati lopun alkua:
--

-- he ristiinnaulitsevat sen, joka uusia arvoja uusille tauluille
kirjoittaa, he uhraavat _itselleen_ tulevaisuuden, -- he
ristiinnaulitsevat kaiken ihmistulevaisuuden!

Hyvät -- he olivat alati lopun alkua. --


27.

Oi veljeni, ymmärsittekö te myös tämän sanan? Ja mitä minä kerran
sanoin viimeisestä ihmisestä? -- --

Keissä on kaiken ihmistulevaisuuden suurin vaara? Eikö se ole hyvissä
ja vanhurskaissa?

_Rikkokaa, rikkokaa hyvät ja vanhurskaat!_ -- Oi veljeni,
ymmärsittekö te tämänkin sanan?


28.

Te pakenette minun luotani? Te kauhistutte? Te vapisette tätä sanaa!

Oi veljeni, kun minä käskin teidän rikkomaan hyvät ja hyvien taulut:
silloin vasta minä vein ihmisen hänen aukealle merelleen.

Ja nyt vasta tulee hänen suuri kauhunsa, tuo suuri
ympärille-katseleminen, suuri sairaus, suuri inho, suuri merisairaus.

Vääriä rannikkoja ja vääriä ankkuripohjia opettivat teille hyvät;
hyvien valheissa te synnyitte ja saitte turvan. Hyvät ovat
valhetelleet ja vääntäneet kaiken aina pohjia myöten.

Mutta ken löysi maan "ihminen", hän löysi myöskin maan
"ihmistulevaisuus". Nyt teidän tulee olla merenkulkijoita,
urhoollisia, kärsivällisiä!

Suorina kulkekaa ajoissa, oi veljeni, oppikaa suorina kulkemaan! Meri
myrskyää: monet tahtovat nousta pystyyn teidän varassanne.

Meri myrskyää: kaikki on meressä. No niin! Hyvä! Te vanhat
merimiessydämet!

Mitä isänmaasta! _Sinne_ tahtoo meidän peräsimemme, missä meidän
_lastemme_ maa on! Sinne, myrskyisempänä kuin meri, myrskyää meidän
suuri kaipuumme! --


29.

"Miksi niin kova? -- puhui kerran uunihiili timantille; emmekö me
sitten ole läheistä sukua?" --

Miksi niin pehmeitä? Oi veljeni, näin minä kysyn teiltä: ettekö te
sitten ole -- minun veljiäni?

Miksi niin pehmeitä, niin peräytyviä ja myöntyväisiä? Miksi on niin
paljon kieltoa, kieltämistä teidän sydämessänne? Niin vähän kohtaloa
teidän katseessanne?

Ja jollette te tahdo olla kohtaloita ja heltymättömiä: mitenkä te
voisitte minun kanssani -- voittaa?

Ja jollei teidän kovuutenne tahdo salamoida ja viiltää ja
rikkileikata: mitenkä te voisitte kerran minun kanssani -- luoda?

Sillä kaikki luovat ovat kovia. Ja autuudelta teistä täytyy tuntua
painaa kätenne vuosituhansille kuin vahaan, --

-- autuudelta, kirjoittaa vuosituhansien tahdolle kuin metalliin, --
kovempina kuin metalli, jalompina kuin metalli. Täydellisesti kova on
yksin jaloin.

Tämän uuden taulun, oi veljeni, minä asetan teidän yllenne: _tulkaa
koviksi!_ --


30.

Oi sinä minun tahtoni! Sinä kaiken hädän kääntyminen, sinä
välttämättömyyteni! Varjele minut kaikista pienistä voitoista!

Sinä sieluni sallimus, jota minä kohtaloksi kutsun! Sinä minussa,
minun ylläni oleva! Varjele ja säästä minut yhteen ainoaan suureen
kohtaloon!

Ja sinun viimeinen suuruutesi, minun tahtoni, säästä se viimeisesi
varalle -- jotta sinä olet järkähtämätön voitossasi! Oi, ken ei
voittoonsa kukistunut!

Oi, kenen silmä ei pimentynyt tässä juopuneessa hämäryydessä! Oi,
kenen jalka ei horjunut ja unhoittanut voitossa -- seisoa! --

-- Jotta minä kerran olisin valmis ja kypsynyt suurena keskipäivänä:
valmis ja kypsä kuin hehkuva metalli, salamoista raskas pilvi ja
paisuva maitoutare: --

-- valmis itseeni ja kätketyimpään tahtooni: jousi, palaen kaipuusta
nuoleensa, nuoli, palaen kaipuusta tähteensä: --

-- tähti, valmis ja kypsä keskipäivässään, hehkuva, lävistetty,
autuas hävittävistä auringonnuolista: --

-- aurinko itse ja järkähtämätön auringontahto, valmis hävitykseen
voitossa!

Oi tahto, kaiken hädän kääntyminen, sinä minun välttämättömyyteni!
Säästä minut yhteen ainoaan suureen voittoon! -- --

Näin puhui Zarathustra.



Elpyvä.


l.

Eräänä aamuna, ei kauan sen jälkeen kuin Zarathustra oli palannut
takaisin luolaan, ponnahti hän ylös vuoteeltaan kuin mieletön, huusi
hirvittävällä äänellä ja käyttäytyi ikäänkuin vuoteella olisi maannut
vielä joku, joka ei tahtonut nousta siitä ylös; ja niin kaikui
Zarathustran ääni, että hänen eläimensä saapuivat peljästyneinä
paikalle, ja että kaikista luolista ja lymypaikoista, jotka olivat
lähellä Zarathustran luolaa, kaikki eläimet pakenivat, -- lentäen,
räpytellen, madellen, hyppien, kukin jalkansa ja siipensä laadun
mukaan, jonka he saaneet olivat. Mutta Zarathustra puhui nämä sanat:

Ylös, pohjattomuus-ajatus, minun syvyydestäni! Minä olen sinun
kukkosi ja aamunsarastuksesi, unikeko: ylös! ylös! Minun ääneni on
kyllä kiekuva sinut valveille!

Irroita korvasi kahleet: kuuntele. Sillä minä tahdon kuulla sinua!
Ylös! Ylös! Täällä on kylliksi jyrinää, jotta haudatkin oppivat
kuuntelemaan!

Ja hiero uni ja kaikki heikkonäköisyys, sokeus silmistäsi!
Kuule minua myöskin silmilläsi: minun ääneni on lääke sokeina
syntyneillekin.

Ja jos kerran olet valveillasi, niin sinä olet alati jäävä valveille.
Ei minun tapani ole herättää isoäidin-äitejä unesta, saadakseni
käskeä heitä -- nukahtamaan jälleen!

Sinä liikahdat, ojennat itseäsi, kuorsaat? Ylös! Ylös! Ei kuorsata --
puhua sinun tulee! Zarathustra, jumalaton, huutaa sinua!

Minä, Zarathustra, elämän puoltaja, kärsimyksen puoltaja, ympyrän
puoltaja, -- sinua minä huudan, pohjattominta ajatustani!

Terve minulle! Sinä tulet, -- minä kuulen sinut! Minun
pohjattomuuteni puhuu, viimeisimmän syvyyteni minä olen valoon
suistanut!

Terve minulle! Tännepäin! Anna kätesi -- -- haa! päästä! Hahaa! -- --
Iljetys, iljetys, iljetys -- -- -- voi minua!


2.

Mutta tuskin Zarathustra oli puhunut nämä sanat, silloin hän syöksyi
maahan kuin kuollut ja jäi kauan kuolleen lailla makaamaan. Mutta kun
hän jälleen tuli tuntoihinsa, silloin hän oli kalpea ja vapisi ja jäi
makaamaan eikä tahtonut pitkään aikaan syödä eikä juoda. Sellaista
tilaa kesti seitsemän päivää; mutta hänen eläimensä eivät hyljänneet
häntä päivällä eivätkä yöllä, paitsi että kotka lensi ulos ravintoa
etsimään. Ja mitä se toi ja ryösti kokoon, sen se asetti Zarathustran
vuoteelle: niin että Zarathustra lepäsi viimein keltaisien ja
punaisien marjojen, rypäleiden, ruusuomenien, hyvänhajuisten yrttien
ja pinjankäpyjen alla. Mutta hänen jalkojensa juureen oli levitetty
kaksi lammasta, jotka kotka oli vaivalla ryöstänyt niiden paimenilta.

Viimein, seitsemän päivän päästä, kohensihe Zarathustra istumaan
vuoteelleen, otti ruusuomenan käteensä, haistoi sitä ja huomasi sen
hajun suloiseksi. Silloin hänen eläimensä uskoivat, että aika oli
tullut puhua hänen kanssaan.

"Oi Zarathustra, sanoivat he, nyt sinä olet jo seitsemän päivää
maannut noin, silmät raskaina: etkö sinä tahdo viimein nousta jälleen
jaloillesi?

"Astu ulos luolastasi: maailma odottaa sinua kuin yrttitarha. Tuuli
leikkii raskailla sulotuoksuilla, jotka tahtovat sinun luoksesi; ja
kaikki purot tahtoisivat juosta sinun jäljessäsi.

"Kaikki kappaleet kaipaavat sinua, koska sinä nyt seitsemän päivää
olet ollut yksin, -- astu ulos luolastasi! Kaikki kappaleet tahtovat
olla sinun lääkäreitäsi!

"Tuliko ehkä uusi tieto sinun tykösi, hapan, raskas lieto? Hapatetun
taikinan lailla sinä lepäsit, sinun sielusi nousi ja paisui yli
kaikkien laitojensa. --"

Oi eläimeni, vastasi Zarathustra, jatkakaa haasteluanne ja antakaa
minun kuunnella! Minua virvoittaa niin, kun te haastelette: missä
haastellaan, siellä on maailma minulle jo kuin yrttitarha.

Miten ihanaa se on, että on olemassa sanoja ja säveliä: eivätkö sanat
ja sävelet ole sateenkaaria ja kangastussiltoja ikuisesti-eroitetun
välillä?

Jokaisella sielulla on toinen maailma omanaan; jokaiselle sielulle on
jokainen toinen sielu tuonpuoleinen maailma.

Juuri samankaltaisimpien välillä näkö valhettelee ihanimmin; sillä
pienimmän kuilun yli on vaikeinta rakentaa silta.

Minulle -- miten voisi minulle olla olemassa mitään
ulkopuolella-olevaista? Ei ole olemassa mitään ulkopuolella! Mutta
sen me kaikkien sävelien soidessa unhoitamme; miten ihanaa on, että
me unhoitamme!

Eivätkö nimet ja sävelet ole kappaleille lahjoitetut siksi, että
ihminen saisi virvoitusta kappaleista? Ihanaa ilvettä on puhuminen:
sillä tanssii ihminen yli kaikkien kappaleiden.

Miten ihanaa on kaikki puhuminen ja sävelien kaikki valheet! Sävelin
meidän rakkautemme tanssii kirjavilla sateenkaarilla. --

-- "Oi Zarathustra, sanoivat eläimet nyt, sellaisille, jotka
ajattelevat niinkuin me, tanssivat kaikki kappaleet itsestään: saapuu
ja sulkee käden käteen ja nauraa ja pakenee -- ja tulee takaisin.

"Kaikki menee, kaikki tulee takaisin; iankaikkisesti pyörii olemisen
pyörä. Kaikki kuolee, kaikki jälleen kukkii; iankaikkisesti kulkee
olemisen vuosi.

"Kaikki murtuu, kaikki liittyy jälleen; iankaikkisesti itseänsä
rakentaa sama olemisen huone. Kaikki eroo, kaikki kohtaa jälleen;
iankaikkisesti uskollinen itselleen on olemisen sormus.

"Jokainen 'nyt' on olemisen alku; jokainen 'täällä' sitä pallona
kiertää 'siellä'. Keskus on kaikkialla. Käyrä on iankaikkisuuden
polku." --

-- Oi te ilvehtijät ja vääntöurut! vastasi Zarathustra ja hymyili
jälleen, kuinka hyvin te tiedätte, minkä seitsemässä päivässä täytyi
käydä toteen: --

-- ja kuinka tuo peto mateli minun kurkkuuni ja tukahutti minut!
Mutta minä purin siltä pään poikki ja syljin sen kauaksi luotani.

Ja te -- te teitte jo laulun siitä? Mutta nyt minä makaan tuossa,
väsyneenä vielä tästä puremisesta ja sylkemisestä, sairaana vielä
omasta lunastuksesta.

Ja _te olitte kaiken tämän katsojina?_ Oi eläimeni, oletteko tekin
julmia? Oletteko te tahtoneet katsoa minun suurta tuskaani, niinkuin
ihmiset tekevät? Sillä ihminen on julmin eläin.

Murhenäytelmät, härkätaistelut ja ristiinnaulitsemiset ovat häntä
tähän saakka parhaiten miellyttäneet maan päällä; ja kun hän keksi
itselleen helvetin, katso, silloin se oli hänen taivaansa maan päällä.

Kun suuri ihminen huutaa --: heti paikalla juoksee pieni sinne;
ja himosta riippuu kieli hänen kurkustaan. Mutta hän kutsuu sitä
"säälikseen".

Pieni ihminen, varsinkin runoilija -- kuinka innokkaasti hän syyttää
sanoissa elämää! Kuulkaa häntä, mutta älkää ummistako korvianne siltä
himolta, mikä on kaikessa syytöksessä!

Tuollaiset elämän syyttäjät: ne elämä voittaa yhdellä silmäniskulla.
"Sinä rakastat minua? sanoo tuo julkea; odota vielä hiukan, vielä
minulla ei ole sinua varten aikaa."

Ihminen on itseänsä kohtaan julmin eläin; ja kaikessa, mikä kutsuu
itseään "syntiseksi" ja "ristinkantajaksi" ja "parannuksentekijäksi",
älkää ummistako korvianne siltä hekumalta, mikä on tässä
valittamisessa ja syyttämisessä!

Ja minä itse -- tahdonko minä sillä olla ihmisen syyttäjä? Oi,
eläimeni, tämän yksin minä opin tähän saakka, että ihmiselle on hänen
pahimpansa välttämätön saavuttaakseen parhaimpansa, --

-- että kaikki pahin on hänen parhain _voimansa_ ja kovin kivi
korkeimmalle luovalle, ja että ihmisen täytyy tulla paremmaksi ja
pahemmaksi:

Ei minua ole _tähän_ kidutuspuuhun naulittu, että minä tiedän ihmisen
olevan pahan, -- vaan minä huusin, niinkuin yksikään ei ole vielä
huutanut:

Oi, että hänen pahimpansa on niin ylen pieni! Oi, että hänen
parhaimpansa on niin ylen pieni!

Suuri kyllästys ihmiseen -- se tukahutti minut ja oli madellut
minun kurkkuuni: ja mitä tietäjä ennusti: "kaikki on yhtäläistä, ei
kannata, tietäminen tukahuttaa."

Pitkä hämäryys ontui minun edessäni, kuolonväsynyt, kuolonjuopunut
surullisuus, joka puhui haukoittelevalla suulla.

"Iankaikkisesti hän palaa takaisin, ihminen, johon sinä olet väsynyt,
pieni ihminen" -- niin haukoitteli minun surullisuuteni ja laahasi
jalkojaan eikä voinut vaipua uneen.

Luolaksi muuttui minulle ihmistenmaa, sen rinta painui sisään, kaikki
elävä tuli minulle ihmismullaksi ja luuksi ja lahoksi menneisyydeksi.

Minun huokaukseni istui kaikilla ihmishaudoilla eikä voinut enää
nousta ylös; minun huokaukseni ja kysymiseni vaikeroi ja tukahutti ja
kalvoi ja valitti päivin ja öin:

-- "oi, ihminen palaa iankaikkisesti takaisin! Pieni ihminen palaa
iankaikkisesti takaisin!" --

Alastomina olin kerran nähnyt molemmat, suurimman ihmisen
ja pienimmän ihmisen: liiaksi toistensa kaltaisina, --
liian-inhimillisenä suurimmankin!

Liian pieni suurin! -- se oli minun kyllästymiseni ihmiseen! Ja
pienimmänkin iankaikkinen takaisintulo! se oli minun kyllästymiseni
kaikkeen olemassaoloon!

Oi, iljetys! lljetys! lljetys! -- -- Näin puhui Zarathustra ja
huokasi ja vapisi; sillä hän muisti sairautensa. Mutta silloin hänen
eläimensä eivät antaneet hänen puhua kauemmin.

"Älä puhu enää, sinä elpyvä! -- niin vastasivat hänelle hänen
eläimensä, vaan käy ulos sinne, missä maailma odottaa sinua
yrttitarhan lailla.

"Käy ruusujen ja mehiläisten ja kyyhkysparvien luo. Mutta varsinkin
laululintujen luo: jotta oppisit heiltä _laulamaan_!

"Laulaminen on näet elpyviä varten; terve puhukoon. Ja jos tervekin
tahtoo lauluja, niin hän tahtoo kuitenkin toisia lauluja kuin elpyvä."

-- "Oi te ilvehtijät ja vääntöurut, vaietkaa toki! vastasi
Zarathustra ja hymyili eläimilleen. Kuinka hyvin te tiedätte, minkä
lohdutuksen minä löysin itselleni seitsemässä päivässä!

"Että minun jälleen täytyy laulaa, -- sen lohdutuksen minä löysin
itselleni ja tämän elpymisen: tahdotteko te siitäkin heti tehdä
laulun?"

-- "Älä puhu enää, vastasivat hänen eläimensä hänelle uudelleen;
ennemmin, sinä elpyvä, valmista itsellesi ensin lyyry, uusi lyyry!

"Sillä katso, oi Zarathustra! Sinun uusiin lauluihisi tarvitaan uusia
lyyryjä.

"Laula ja kuohu yli ääriesi, oi Zarathustra, paranna uusilla lauluilla
sielusi: jotta sinä kantaisit suuren kohtalosi, jollaista ei
yhdelläkään ihmisellä vielä ollut!

"Sillä sinun eläimesi tietävät hyvin, oi Zarathustra, ken sinä olet
ja keneksi sinun täytyy tulla: katso, _sinä olet iankaikkisen
takaisintulon julistaja_ --, se nyt on _sinun_ kohtalosi!

"Että sinun täytyy ensimäisenä julistaa tämä oppi, kuinka ei tämä
suuri kohtalo olisi sinun suurin vaarasi ja sairautesikin!

"Katso, me tiedämme, mitä sinä julistat: että kaikki oliot palaavat
iankaikkisesti takaisin ja mekin itse, ja että me jo olemme olleet
iankaikkisia kertoja olemassa ja kaikki oliot meidän kanssamme.

"Sinä julistat, että on olemassa syntymisen suuri vuosi, suurvuoden
hirviö: sen täytyy jälleen, tiimalasin lailla, kääntyä alati
uudelleen, jotta se uudelleen juoksisi pois ja ulos: --

"-- niin että kaikki nämä vuodet ovat itsensä kaltaisia, suurimmassa
ja pienimmässäkin, -- niin että me itse jokaisena suurena vuotena
olemme itsemme kaltaisia, suurimmassa ja pienimmässäkin.

"Ja jos sinä nyt tahtoisit kuolla, oi Zarathustra: katso, me tiedämme
myöskin, miten sinä silloin puhuisit itsellesi: -- mutta sinun
eläimesi pyytävät, että sinä et vielä kuolisi!

"Sinä puhuisit, ja vapisematta, pikemmin hengittäen kevyemmin
autuudesta: sillä suuri taakka ja helle olisi otettu sinun
hartioiltasi, sinä kärsivällisin! --

"Nyt minä kuolen ja katoan, sanoisit sinä, ja nyt minä olen
'ei-mikään'. Sielut ovat yhtä kuolevaisia kuin ruumiitkin.

"Mutta se syiden solmu palaa takaisin, johon minä olen takertunut, --
se luo minut uudelleen! Minä itse kuulun iankaikkisen takaisintulon
syihin.

"Minä tulen takaisin, tämän auringon kanssa, tämän maan kanssa,
tämän kotkan kanssa, tämän käärmeen kanssa -- en uuteen elämään tai
parempaan elämään tai tämän kaltaiseen elämään:

"-- minä tulen iankaikkisesti takaisin tähän yhtäläiseen ja samaan
elämään, suurimmassa ja pienimmässäkin, jotta minä jälleen
julistaisin kaikkien olioiden iankaikkisen takaisintulon, --

"-- jotta minä jälleen puhuisin sanan suuresta maan- ja
ihmisen-keskipäivästä, jotta minä jälleen julistaisin ihmisille
yli-ihmisen.

"Minä puhuin sanani, minä murrun sanaani: niin tahtoo minun
iankaikkinen osani --, julistajana minä käyn perikatoon!

"Hetki tuli nyt, että sortuva siunaa itseänsä. Näin päättyy
Zarathustran käyminen perikatoon." -- --

Kun eläimet olivat puhuneet nämä sanat, vaikenivat ne ja odottivat,
että Zarathustra sanoisi niille jotakin: mutta Zarathustra ei
kuullut, että ne vaikenivat. Hän makasi hiljaa, silmät suljettuina,
nukkuvan lailla, vaikka hän ei nukkunut: sillä hän puhui juuri
sielunsa kanssa. Mutta kun käärme ja kotka huomasivat hänet sillä
lailla vaiteliaaksi, kunnioittivat he suurta hiljaisuutta hänen
ympärillään ja läksivät varovaisesti sieltä pois.



Suuresta kaipuusta.


Oi sieluni, minä opetin sinut sanomaan "tänään" niinkuin "kerran"
ja "muinoin" ja tanssimaan piiritanssisi yli kaiken, jonka nimi on
"täällä" ja "silloin" ja "tuolla".

Oi sieluni, minä lunastin sinut kaikista sopista, minä lakaisin sinut
puhtaaksi pölystä, hämähäkeistä ja hämärästä.

Oi sieluni, minä pesin sinusta pois pienen häpeän ja soppi-hyveen ja
sain sinut alasti seisomaan auringon silmien edessä.

Myrskyllä, jonka nimi on "henki", puhalsin minä aaltoilevan meresi
yli; kaikki pilvet minä puhalsin sieltä pois, minä kuristin sen
kuristajankin, jonka nimi on "Synti".

Oi sieluni, minä annoin sinulle oikeuden sanoa "ei" kuten myrsky,
annoin oikeuden sanoa "on", kuten selkeä taivas sanoo: hiljaa kuten
valo sinä seisot ja käyt nyt läpi kieltävien myrskyjen.

Oi sieluni, minä annoin sinulle takaisin vapauden luodun ja
luomattoman ylitse: ja ken tuntee, niinkuin sinä sen tunnet,
tulevaisien hekuman?

Oi sieluni, minä opetin sinulle sen halveksimisen, joka ei tule kuin
madonpisto, suuren, rakastavaisen halveksimisen, joka eniten rakastaa
siinä, missä se eniten halveksii.

Oi sieluni, minä opetin sinut niin houkuttelemaan, että sinä
houkuttelet itse perustat puolellesi: auringon lailla, joka
houkuttelee itse merenkin ylös korkeuteensa.

Oi sieluni, minä otin sinulta pois kaiken kuuliaisuuden,
polvistumisen ja herraksi sanomisen; minä annoin sinulle itsellesi
nimen "hädän kääntyminen" ja "kohtalo".

Oi sieluni, minä annoin sinulle uusia nimiä ja kirjavia leikkikaluja,
minä kutsuin sinua "kohtaloksi" ja "piirien piiriksi" ja "ajan
napanuoraksi" ja "taivaansini-kelloksi".

Oi sieluni, sinun maanvaltakuntasi minä annoin juoda kaiken
viisauden, viisauden kaikkia uusia viinejä ja kaikkia sen ikivanhoja
väkeviä viinejäkin.

Oi sieluni, kaiken auringon minä vuodatin sinun yllesi ja kaiken yön
ja kaiken äänettömyyden ja kaiken kaipuun: -- silloin sinä kasvoit
minulle kuin viiniköynnös.

Oi sieluni, yltäkylläisenä ja raskaana sinä seisot nyt
tuossa, viiniköynnös paisuvin utarein ja sullotuin ruskein
kulta-viinirypälein: --

-- onnesi sullomin ja pusertamin, runsaudesta odottaen ja häveliäänä
vielä odotuksestasi.

Oi sieluni, nyt ei ole olemassa missään sielua, joka olisi
rakastavaisempi ja laajempi ja avarampi? Missä olisi tulevaisuus ja
menneisyys lähempänä toisiaan kuin sinussa?

Oi sieluni, minä annoin sinulle kaikki, ja käteni kaikki ovat sinuun
tyhjentyneet: -- ja nyt! Nyt sinä sanot hymyillen ja alakuloisesti:
"Kenen meistä tulee kiittää? --

"-- eikö antajan tule kiittää siitä, että ottaja otti? Eikö
lahjoittaminen ole tarvetta? Eikö ottaminen ole -- armahtamista?" --

Oi sieluni, minä ymmärrän sinun alakuloisuutesi hymyilyn: sinun
yltäkylläisyytesi itse ojentaa nyt kaivaten kätensä!

Sinun täyteläisyytesi katselee yli kuohuvien merien ja etsii ja
odottaa; yltäkylläisyyden kaipuu katselee sinun hymyilevästä
silmien-taivaastasi.

Ja totisesti, oi sieluni! Ken näkisi sinun hymysi kyyneliin
heltymättä? Enkelit itse heltyvät kyyneliin sinun hymysi
kukkuraisesta hyvyydestä.

Sinun hyvyytesi ja hyvyyden-kukkurasi on se, mikä ei tahdo valittaa
ja itkeä: ja kuitenkin halajaa, oi sieluni, sinun hymysi kyyneleitä
ja sinun vapiseva suusi nyyhkytyksiä.

"Eikö kaikki itku ole valitusta? Ja kaikki valitus syytöstä?" Näin
sinä puhut itsellesi, ja siksi sinä tahdot, oi sieluni, mieluummin
hymyillä kuin tyhjentää kärsimyksesi.

-- katkeriin kyyneliin tyhjentää kaiken kärsimyksesi täyteläisyytesi
takia ja viiniköynnöksen kaiken himon viinitarhuriin ja hänen
veitseensä!

Mutta ellet sinä tahdo itkeä, et itkeä purppuraista alakuloisuuttasi
tyhjiin, niin sinun on pakko laulaa, oi sieluni! -- katso, minä
hymyilen itse, minä joka sinulle tätä ennustan:

-- laulaa kuohuvin lauluin, kunnes kaikki meret vaikenevat,
kuunnellakseen sinun kaipuutasi, --

-- kunnes yli hiljaisten kaipaavien merien venhe leijailee, kultainen
ihme, jonka kullan ympärillä kaikki hyvät häijyt kummalliset oliot
hyppivät: --

-- myöskin monet suuret ja pienet eläimet ja kaikki, jolla on kevyet
ihmeelliset jalat, jotta se voi sinipunervia polkuja juosta, --

-- tuon kultaisen ihmeen luo, vapaatahtoisen venheen luo ja hänen
herransa: mutta se on viinitarhuri, joka vartoo timanttinen
viinitarhaveitsi kädessään, --

-- sinun suuri päästäjäsi, oi sieluni, tuo nimetön -- jolle
tulevaiset laulut vasta keksivät nimen! Ja totisesti nyt jo tuoksuu
sinun hengityksesi tulevaisille lauluille, --

-- nyt jo sinä hehkut ja uneksit, nyt jo sinä juot kaikista syvistä
helisevistä lohdutuskaivoista, nyt jo lepää sinun alakuloisuutesi
tulevaisten laulujen autuudessa! -- --

Oi sieluni, nyt minä annoin sinulle kaiken ja myöskin viimeiseni,
ja käteni kaikki ovat sinuun tyhjentyneet: _että minä käskin sinun
laulamaan_, katso, se oli minun viimeiseni!

Että minä käskin sinun laulamaan, puhu nyt, puhu: kenen meistä nyt
tulee -- kiittää? -- Mutta vielä paremmin: laula minulle, laula, oi
sieluni! Ja minun anna kiittää! --

Näin puhui Zarathustra.



Toinen tanssilaulu.


l.

"Sinun silmääsi katselin äsken, oi Elämä: kultaa näin sinun
yösilmässäsi kimmeltävän, -- minun sydämeni seisattui tästä hekumasta:

"-- kultaisen venheen näin välkkyvän öisillä vesillä, vaipuvan,
haipuvan, tanssiin taipuvan venehen kultaisen!

"Minun jalkaani, tanssivimmaiseen, sa katsehen heitit, nauravan,
kysyvän, sulavan keinu-katsehen:

"Kaks kertaa vain pienoisin käsin sa kosketit kalistimiisi -- silloin
jalkani keinui tanssivimmasta jo. --

"Mun kantani nousivat, varpaani kuuntelivat sua uteliaina: näet
tanssijan korva se varpaan kärjess' on aina!

"Sua kohti ma juoksin: sa karkkosit silloin, säikkyvämieli; löi
vastaani liitävän, liehuvan tukkas kiemura-kieli!

"Sua väistyin, sun tukkaas, mi käärmehtiväisenä taipuu; sa silloin jo
seisoit, puoleksi kääntyin, silmässä kutsuva kaipuu.

"Sun katsettas tutkin -- neuvoo käyriä teitä se käyrä; käyrillä teillä
mun oppii jalkani -- käymähän mutkin!

"Sua lähelläni pelkään, sua etäältä ma lemmin; mua pakenet -- sa
hurmani, mua hakenet -- sa turmani: ma kärsin, vaan sun tähtes mitä
kärsiä ma emmin!

"Sun kylmäs tulta liehtoo, sun vihas viekoittaa, sun pakos pauloin
kiehtoo, sun pilkkas -- liikuttaa:

"-- ken ei sua vihais, suuri kutojatar paulan, kietojatar kaulan,
sa kiusaavainen, etsiväinen, saavuttavainen! Ken ei sua lempis, sa
viaton, maltiton, tuulinopsa, lapsensilmä syntinen nainen!

"Kunne viet mua nyt, sa ylin, sa yltiö, kunne? Ja jätät mun jälleen,
et, sulo ilkimys, kiitosta tunne!

"Sua tanssien seuraan, vaikka sun jälkesi heikotkin ois! Miss' olet
sa? Suo kätes mulle! Tai sormikin riittää vois!

"Täällä luolia, viitoja on: me joudumme pian harhaan! Seis! Etkö
huomaa, ett' tulimme pöllöjen, yökköjen tarhaan?

"Sa pöllö! Sa yökkö! Minut ansaanko viet? Miss' oomme? Sa koirista
haukkuvan ulvontas oppinut liet.

"Sa armaasti irvistät mulle nyt hammasten valkean sarjan, mua sinkoo
päin pahat silmäsi alta kutrisen harjan!

"Yli kantojen, kivien tanssi käy jo; minä metsämies, -- sinä tahdotko
koirani olla -- vai kaurisko?

"Nyt rinnallein! Ja nopsasti, sa laukkaaja ilkeäsisu! Nyt ylös ja yli!
-- Voi! Minut itseni kaatoi juoksussa risu!

"Oi katso, ylväs, ma tässä makaan ja anon armoa! Sun kanssasi kulkisin
kernaasti -- ihanampia polkuja!

"-- polkuja lemmen. Ne halki hiljaisten viitojen johtaa. Tai pitkin
järven kalvoa: siell' leikki kultaisten kalojen hohtaa!

"Jo uuvut! Tuoll' lampaita käy ja on ruskoa ehtoon: sulo soidessa
paimenhuilun on uinahtaa unen kehtoon.

"Jo uuvut niin kovin? Sinut kannan ma pois, mun auki on syli! Ja jos
lie jano sun, -- mulla jotain kyll' ois, mut ei mene se huultesi
yli! --

"-- Oi kirottu notkea käärme ja noita, mi vilkut! Miss' olet? Mut
poskiini sun kätes jättänyt on punapilkut!

"Sun paimenes lammasmainen en tahdo olla ma! Sa noita, jos sulle
lauloin, sa koht' olet -- kirkuva!

"Sa tanssiva, kirkuva olet mun ruoskani iskuista! En unhoittanut kai
ruoskaa? -- Nyt kavahda!" --


2.

Silloin Elämä vastasi minulle näin ja peitti käsillään sirot korvansa:

"Oi Zarathustra! Älä läiskytä niin hirvittävästi ruoskaasi! Sinähän
tiedät: melu surmaa ajatuksia, -- ja juuri nyt minä saan tuollaisia
hentoja ajatuksia.

"Kummastakaan meistä ei ole hyvään eikä pahaan. Tuollapuolen hyvän ja
pahan me löysimme saaremme ja viheriän niittymme -- me kaksi vain!
Siksi meidän täytyy pitää toisistamme!

"Ja ellemme me rakasta toisiamme perinpohjin, -- täytyykö sitten olla
nurja toisiaan kohtaan, ellei rakasta toisiaan perinpohjin?

"Ja että minä pidän sinusta ja usein liian paljon, sen sinä tiedät:
ja syynä siihen on se, että minä olen mustasukkainen sinun
viisaudellesi. Oi, tuota mieletöntä vanhaa hupsua, viisautta!

"Jos sinun viisautesi kerran juoksisi luotasi pois, oi! silloin
juoksisi pian minunkin rakkauteni sinun luotasi." --

Sitten katseli Elämä miettiväisesti taaksensa ja ympärillensä
ja sanoi hiljaa: "Oi Zarathustra, sinä et ole minulle kylliksi
uskollinen!

"Sinä et rakasta minua läheskään niin paljon, kuin sanot rakastavasi;
minä tiedän, sinä ajattelet, että kohta tahdot hyljätä minut.

"On olemassa vanha raskas raskas mörisevä kello: sen mörinä kuuluu
öisin aina ylös luolaasi saakka: --

"-- kun sinä kuulet tämän kellon sydänyöllä lyövän tunteja, niin sinä
ajattelet yhden ja kahdentoista lyönnin välillä sitä --

"-- sinä ajattelet sitä, oi Zarathustra, minä tiedän sen, että tahdot
hyljätä minut pian!" --

"Niin, vastasin minä viivytellen, mutta sinä tiedät myöskin --"
Ja minä sanoin hänen korvaansa jotakin, keskelle hänen sekaisia
keltaisia hulluja hiuskähäröitään.

"Sinä tiedät sen, oi Zarathustra? Sitä ei yksikään tiedä. -- --"

Ja me katselimme toisiamme ja loimme silmämme vihreälle niitylle,
jonka yli viileä ilta juuri juoksi. -- Mutta sillä kertaa oli Elämä
minulle rakkaampi kuin viisauteni kaikki milloinkaan oli ollut. --

Näin puhui Zarathustra.



3.


                    _Yksi!_
    Inehmo, oi!
                    _Kaksi!_
    Yön kellot mitä sulle soi?
                    _Kolme!_
    "Unt' untelon
                    _Neljä!_
    "ma nukuin --, väistyi uni pois: --
                    _Viisi!_
    "Syv' elo on,
                    _Kuusi!_
    "mitata päivän miel' ei vois.
                    _Seitsemän!_
    "Syv' itku sen --,
                    _Kahdeksan!_
    "syvempi vielä ilon-syys:
                    _Yhdeksän!_
    "Huol' itkee: kestä en!
                    _Kymmenen!_
    "Vaan ilon miel' on iäisyys --,
                    _Yksitoista!_
    "-- on syvä, syvä iäisyys!"
                    _Kaksitoista!_



Seitsemän sinettiä.

(Eli: On- ja Aamen-laulu.)


1.

Jos minä tietäjä olen ja täynnä tietäjähenkeä, joka vaeltaa korkealla
harjanteella kahden meren välissä, -- vaeltaa menneen ja tulevaisen
välissä kuin raskas pilvi, -- helteisille alangoille vihamielisenä ja
kaikelle, mikä väsynyttä on eikä osaa kuolla eikä elää:

Salamaksi valmistuneena pimeässä helmassa ja lunastavaksi
valonsäteeksi, raskaana salamoista, jotka sanovat: on! nauravat:
on! ennustaviksi salamansäteiksi valmistuneena: mutta autuas on
näin kohtua-kantavainen! Ja totisesti, kauan täytyy sen raskaana
ukkosilmana vuorella riippua, ken kerran on sytyttävä tulevaisuuden
valon! --

Oi miten palava kaipuu minulla täytyykään olla iäisyyteen ja
sormuksien hääsormukseen, -- takaisintulon sormukseen!

En ikinä vielä tavannut naista, jolta olisin lapsia halannut, -- se
olisi sitten oleva se nainen, jota minä rakastan: sillä sua rakastan,
oi iäisyys!

_Sua rakastan, oi iäisyys!_


2.

Jos minun suuttumukseni koskaan murti hautoja, tempasi pois rajakiviä
ja vyörytti vanhoja rikottuja tauluja jyrkkiin syvyyksiin:

jos minun pilkkani koskaan puhalsi tomuksi lahoja sanoja ja minä
saavuin kuin luuta yli ristihämähäkkien ja puhdistavana tuulena
vanhoihin ummehtuneisiin hautakammioihin:

jos minä koskaan istuin riemuiten siellä, missä vanhoja jumalia
lepää haudattuina, maailmaa siunaten, maailmaa rakastaen vanhojen
maailmansoimaajain muistomerkkien vieressä: --

-- sillä kirkkoja ja jumalanhautojakin minä rakastan, jos vain
taivas puhtain silmin pilkistää niiden murtuneiden kattojen lomitse;
kernaasti minä istun ruohon ja punaisen unikon lailla sortuneiden
kirkkojen päällä --

oi miten palava kaipuu minulla täytyykään olla iäisyyteen ja
sormuksien hääsormukseen, -- takaisintulon sormukseen!

En ikinä vielä tavannut naista, jolta olisin lapsia halannut, -- se
olisi sitten oleva se nainen, jota minä rakastan: sillä sua rakastan,
oi iäisyys!

_Sua rakastan, oi iäisyys!_


3.

Jos koskaan henkäys tuli minun tyköni luovasta henkäyksestä ja siitä
taivaallisesta välttämättömyydestä, joka pakoittaa sattumatkin
tanssimaan tähtitansseja:

jos minä koskaan nauroin luovan salaman naurua, jota teon pitkä
jyrinä nurkuen, mutta kuuliaisena seuraa:

jos minä koskaan maan jumal-pöydän ääressä heitin arpaa jumalien
kanssa, jotta maa vapisi ja repesi ja purskutti tulivirtoja: --

-- sillä jumal-pöytä on maa, ja vapiseva luovista uusista sanoista ja
jumal-heitoista: --

oi miten palava kaipuu minulla täytyykään olla iäisyyteen ja
sormuksien hääsormukseen, -- takaisintulon sormukseen!

En ikinä vielä tavannut naista, jolta olisin lapsia halannut, -- se
olisi sitten oleva se nainen, jota minä rakastan: sillä sua rakastan,
oi iäisyys!

_Sua rakastan, oi iäisyys!_


4.

Jos minä joskus täysin siemauksin join siitä kuohuvasta höyste- ja
sekoitusmaljasta, jossa kaikki oliot ovat hyvin sekoitettuina:

jos minun käteni joskus valoi kaukaisimman lähimmäksi, ja tulen
hengeksi ja riemun kärsimyksesi ja pahimman parhaimmaksi:

jos minä itse olen rae siitä lunastavasta suolasta, joka saa aikaan
sen, että kaikki oliot sekoittuvat hyvin sekoitusmaljassa: --

sillä on olemassa suola, joka sitoo hyvän pahaan; ja pahinkin on
höystämisen ja viimeisen ylitsekuohumisen arvoinen: --

oi miten palava kaipuu minulla täytyykään olla iäisyyteen ja
sormuksien hääsormukseen, -- takaisintulon sormukseen!

En ikinä vielä tavannut naista, jolta olisin lapsia halannut, -- se
olisi sitten oleva se nainen, jota minä rakastan: sillä sua rakastan,
oi iäisyys!

_Sua rakastan, oi iäisyys!_


5.

Jos minä olen merelle lempeä ja kaikelle, mikä meren lajia on, ja
lempein silloin, kun se raivoisasti kiistää minua vastaan:

jos tuo etsiväinen riemu on minussa, joka ajaa purjeet löytämättömän
perään, jos merelläkulkemisriemu on minussa:

jos minun riemuni koskaan huusi: "rannikko katosi, nyt kirposi
viimeinen kahle minulta --

"-- ääretön pauhaa minun ympärilläni, aavoina välkkyvät minulle
avaruus ja aika, no niin! hyvä! vanha sydän!" --

oi miten palava kaipuu minulla täytyykään olla iäisyyteen ja
sormuksien hääsormukseen, -- takaisintulon sormukseen!

En ikinä vielä tavannut naista, jolta olisin lapsia halannut, -- se
olisi sitten oleva se nainen, jota minä rakastan: sillä sua rakastan,
oi iäisyys!

_Sua rakastan, oi iäisyys!_


6.

Jos minun hyveeni on tanssijan hyve, ja minä usein hyppäsin
tasajalkaa kulta-smaragdisessa hurmauksessa:

jos minun häijyyteni on naurava häijyys, joka viihtyy
ruusukiehkurojen ja liljapensaiden seassa:

-- naurussa näet sattuu kaikki paha yhteen, mutta pyhitettynä ja
vapautettuna oman autuutensa kautta: --

ja jos tämä on minun A-ni ja O-ni, että kaikki raskas tulisi
kevyeksi, ruumis kaikki tanssijaksi, henki kaikki linnuksi: ja
totisesti, tämä on minun A-ni ja O-ni! --

oi miten palava kaipuu minulla täytyykään olla iäisyyteen ja
sormuksien hääsormukseen, -- takaisintulon sormukseen!

En ikinä vielä tavannut naista, jolta olisin lapsia halannut, -- se
olisi sitten oleva se nainen, jota minä rakastan: sillä sua rakastan,
oi iäisyys!

_Sua rakastan, oi iäisyys!_


7.

Jos minä koskaan levitin hiljaisen taivaan ylitseni ja omilla
siivillä omaan taivaaseen lensin:

jos minä leikkien uin syvissä valo-etäisyyksissä ja minun vapauteni
tykö tuli linnun-viisaus: --

mutta niin puhuu linnun-viisaus: "katso, ei ole olemassa mitään
yläpuolta, ei mitään alapuolta! Viskaa itsesi ylt'ympäri, ulospäin,
taaksepäin, sinä kevyt! Laula! älä puhu enää!

"-- eivätkö kaikki sanat ole tehdyt raskaita varten? Eivätkö kaikki
sanat valhettele kevyelle? Laula, älä puhu enää!" --

oi miten palava kaipuu minulla täytyykään olla iäisyyteen ja
sormuksien hääsormukseen, -- takaisintulon sormukseen!

En ikinä vielä tavannut naista, jolta olisin lapsia halannut, -- se
olisi sitten oleva se nainen, jota minä rakastan: sillä sua rakastan,
oi iäisyys!

_Sua rakastan, oi iäisyys!_



NÄIN PUHUI ZARATHUSTRA

NELJÄS JA VIIMEINEN OSA


    Oi, missä on milloinkaan tapahtunut suurempia hulluuksia kuin
    sääliväisten joukossa? Ja mikä synnytti enemmän pahaa maailmaan
    kuin sääliväisten hulluudet?

    Voi kaikkia rakastavia, joilla ei ole kukkulaa, joka on
    yläpuolella heidän sääliään!

    Näin puhui perkele kerran minulle: "jumalallakin on helvettinsä:
    se on hänen rakkautensa ihmisiin."

    Ja äsken kuulin hänen sanovan tämän sanan: "jumala on kuollut;
    säälistään ihmisiin on jumala kuollut."

                     Näin puhui Zarathustra II, siv. 93 ja 94.



Hunajauhri.


-- Ja jälleen kulki kuita ja vuosia yli Zarathustran sielun, eikä hän
pitänyt siitä lukua; mutta hänen hiuksensa kävivät valkeiksi. Eräänä
päivänä, kun hän istui kivellä luolansa edustalla ja hiljaa katseli
ulos -- sieltä näkyy nimittäin ulos merelle ja yli kiemurtelevien
kuilujen --, silloin hänen eläimensä kulkivat mietiskeleväisinä hänen
ympärillään ja asettuivat viimein hänen eteensä.

"Oi Zarathustra, sanoivat ne, tähystätkö sinä ehkä onneasi?" --
"Mitä onnesta! vastasi hän, siitä on kauan kuin minä pyrin onneen,
minä pyrin työhöni." -- "Oi Zarathustra, sanoivat eläimet jälleen,
sen sinä sanot niinkuin se, jolla on yltäkyllin hyvää. Etkö sinä
lepää onnen taivaansinisessä meressä?" -- "Te ilvehtijät, vastasi
Zarathustra ja hymyili, kuinka hyvin te valitsitte tämän vertauksen!
Mutta te tiedätte myöskin, että minun onneni on raskas, eikä niinkuin
valuva aalto: se ahdistaa minua eikä tahdo minusta erota ja on kuin
sulanut piki." --

Silloin hänen eläimensä kulkivat jälleen mietiskeleväisinä hänen
ympärillään ja asettuivat sitten uudelleen hänen eteensä. "Oi
Zarathustra, sanoivat ne, _siitä_ se siis johtuu, että sinä itse
käyt yhä keltaisemmaksi ja tummemmaksi, vaikka sinun tukkasi
tahtoo näyttää valkealta ja pellavan kaltaiselta? Katsohan vaan,
sinä olet takertunut pikeesi!" -- "Mitä te sanotte, eläimeni,
virkkoi Zarathustra ja nauroi, totisesti, minä herjasin, kun puhuin
piestä. Niinkuin minulle tapahtuu, niin käy kaikille hedelmille,
jotka kypsyvät. _Hunaja_ minun suonissani on se, joka tekee vereni
paksummaksi ja sieluni hiljaisemmaksi." -- "Niin tulee olemaan, oi
Zarathustra, vastasivat eläimet ja tunkeutuivat hänen luoksensa;
mutta etkö tahdo tänään nousta korkealle vuorelle? Ilma on puhdas ja
tänään näkee maailmaa enemmän kuin milloinkaan." -- "Niin, eläimeni,
vastasi hän, te neuvotte oivallisesti ja minun mieleni mukaan: minä
tahdon tänään nousta korkealle vuorelle! Mutta pitäkää huoli, että
minulla on hunajaa siellä tarjolla, keltaista, valkeaa, hyvää,
jäänraikasta kaakkukultahunajaa. Sillä tietäkää, minä tahdon uhrata
tuolla ylhäällä hunajauhrin." --

Mutta kun Zarathustra oli ylhäällä korkeudessa, lähetti hän eläimet
kotia, jotka olivat seuranneet häntä, ja huomasi, että oli nyt yksin:
-- silloin hän nauroi sydämensä pohjasta, katseli ympärillensä ja
puhui näin:

Että minä puhuin uhrista ja hunajauhrista, puheeni viekkaus se oli
vain ja, totisesti, hyödyllinen hulluus! Täällä ylhäällä minä voin
puhua vapaammin kuin erakkoluolan ja erakko-kotieläinten edessä.

Miksi uhrata! Minä tuhlaan sen, mitä minulle lahjoitetaan, minä
tuhatkätinen tuhlaaja: kuinka minä uskaltaisin kutsua sitä -- uhriksi!

Ja kun minä halasin hunajaa, halasin minä vain syöttiä ja suloista
mettä ja limaa, jota mörykarhutkin ja kummalliset äreät häijyt linnut
kielellään tavoittelevat:

-- parhainta syöttiä, sellaista mitä metsästäjät ja kalastajat
tarvitsevat. Sillä jos maailma on kuin pimeä eläinmetsä ja kaikkien
kesyttömien metsästäjien huvipuisto, niin se näyttää minusta vielä
enemmän ja pikemmin pohjattomalta ja rikkaalta mereltä,

-- mereltä, joka on täynnä kirjavia kaloja ja äyriäisiä, joita
jumalatkin saattaisivat himoita, niin että tulisivat kalastajiksi ja
verkonvirittäjiksi tällä merellä: niin rikas on maailma ihmeistä,
suurista ja pienistä!

Varsinkin ihmismaailma, ihmismeri: -- _sitä_ kohti minä heitän nyt
kultaisen ongenvapani ja puhun: aukene, ihmissyvänne!

Aukene ja viskaa minulle kalasi ja välkkyvät äyriäisesi! Parhaimmalla
syötilläni minä houkuttelen tänään itselleni kummallisimmat
ihmiskalat!

-- vieläpä onnenikin minä heitän ulos kaikkiin avaruuksiin ja
etäisyyksiin, aamunkoiton, keskipäivän ja sen mailleenmenon välissä,
jotta monet ihmiskalat oppisivat tempomaan ja pyristelemään minun
onnessani,

kunnes heidän täytyy, purren minun terävää kätkettyä koukkuani,
nousta ylös _minun_ korkeuteeni, nuo kirjavimmat kuilukalat kaikkein
pahanilkisimmän ihmistenkalastajan tykö.

_Tämä_ minä näet olen alkujen alusta saakka, vetäväinen,
puoleensavetäväinen, ylösvetäväinen, vetäjä, kasvattaja ja kurittaja,
joka kerran ei puhunut turhaan itselleen: "_Tule_ siksi, mikä olet!"

Siis tulkoot ihmiset tästälähin _ylös_ minun luokseni: sillä minä
odotan vielä merkkejä, että minun alasastumiseni aika on läsnä, vielä
minä en itse laskeudu, kuten minun täytyy ihmisten joukossa.

Siksi minä odotan täällä, viekkaana ja ilkkuvana korkeilla vuorilla,
en kärsimättömänä, en kärsivällisenä, vaan pikemmin sellaisena, joka
on unhoittanut kärsivällisyydenkin, -- koska hän ei enää "kärsi".

Minun kohtaloni näet antaa minulle aikaa: se kai unhoitti minut! Vai
istuuko se varjossa suuren kiven takana ja pyydystää kärpäsiä?

Ja totisesti, minä pidän siitä, iankaikkisesta kohtalostani, siksi
että se ei kiihoita ja ahdista minua, vaan antaa minulle aikaa
kujeisiin ja häijyyksiin: niin että minä tänään nousin kalanpyyntiin
tälle korkealle vuorelle.

Pyydystikö yksikään ihminen ikinä kaloja korkealla vuorella? Ja jos
se onkin hulluutta, mitä täällä ylhäällä tahdon ja toimitan: parempi
täällä kuin että tuolla alhaalla kävisin odotuksesta juhlalliseksi ja
vihreäksi ja keltaiseksi --

-- pöyhkeileväksi äkäparraksi odotuksesta, pyhäksi ulvovaksi
myrskyksi vuorilta, kärsimättömäksi, joka huutaa alas laaksoihin
"kuulkaa, tai minä vitson teitä jumalan ruoskalla!"

Ei siksi, että minä olisin nurja tuollaisia suuttuneita kohtaan: he
ovat kyllin hyviä minun nauraakseni heille! Kärsimättömiä heidän
täytyy jo ollakin, näiden suurien hätärumpujen, jotka tänään taikka
eivät milloinkaan saa suunvuoroa!

Mutta minä ja kohtaloni -- me emme puhu tätäpäivää varten, me
emme puhu myöskään "ei-milloista" varten: meillä on puhumiseen
kärsivällisyyttä ja aikaa ja yliaikaa. Sillä kerran sen täytyy
kuitenkin tulla eikä saa käydä ohitse.

Kenen täytyy kerran tulla eikä saa käydä ohitse? Meidän suuren
Hazaramme: se on meidän suuren etäisen ihmisvaltakuntamme,
tuhatvuotisen Zarathustravaltakunnan -- --

Kuinka etäällä tuollainen "etäinen" on? mitä se koskee minuun! Mutta
senvuoksi se ei ole minulle vähemmän varma, -- molemmin jaloin minä
seison varmana tällä pohjalla,

-- ikuisella pohjalla, kovalla alkuvuorella, tällä korkeimmalla
kovimmalla alkuvuorella, jonka luo kaikki tuulet tulevat kuin
säänjakajan luo, kysyen Missä? ja Mistä? ja Minnepäin?

Täällä naura, naura, kirkas terve häijyyteni! Korkeilta vuorilta
viskaa alas välkkyvä pilkkanaurusi! Houkuttele välkkeelläsi minulle
ihanimmat ihmiskalat!

Ja mikä kaikissa merissä on minun omaani, mikä kaikissa olioissa
on minua varten -- kalasta se minulle ylös: sitä minä odotan,
pahanilkisin kaikista kalastajista.

Ulos, ulos, koukkuni! Sisään, alas, onneni syötti! Vihmo suloisin
kasteesi, minun sydämen-hunajani! Pure, koukkuni, kaiken mustan
murheen vatsaan!

Ulos, ulos, silmäni! Oi kuinka monet meret minun ympärilläni, mitkä
sarastavat ihmistulevaisuudet! Ja ylläni -- mikä ruusunpunainen
hiljaisuus! Mikä pilvetön äänettömyys!



Hätähuuto.


Seuraavana päivänä Zarathustra istui jälleen kivellään luolan
edustalla, sillä aikaa kuin hänen eläimensä kuljeksivat ympäri
maailmalla hankkiakseen kotia uutta ravintoa, myöskin uutta hunajaa:
sillä Zarathustra oli käyttänyt ja tuhlannut vanhan hunajan aina
viimeiseen jyväseen saakka. Mutta kun hän siinä näin istui,
kädessään keppi, ja piirusti vartalonsa varjoa maahan, mietiskellen,
ja totisesti! ei itseänsä eikä varjoaan -- silloin hän pelästyi
yht'äkkiä ja hykistyi kokoon: sillä hän näki varjonsa vieressä toisen
varjon. Ja kun hän nopeasti katseli ympärilleen ja nousi pystyyn,
katso, silloin hänen vieressään seisoi tietäjä, sama joka kerran oli
syönyt ja juonut hänen pöytänsä ääressä, suuren väsymyksen julistaja,
joka opetti: "kaikki on yhtäläistä, ei kannata, maailma on vailla
tarkoitusta, tietäminen tukahuttaa." Mutta hänen kasvonsa olivat
sillä välin muuttuneet; ja kun Zarathustra katseli häntä silmiin,
kauhistui hänen sydämensä uudelleen: niin monta huonoa julistusta ja
tuhkanharmaata salamaa kulki hänen kasvojensa yli.

Tietäjä, joka oli havainnut, mitä Zarathustran sielussa tapahtui,
pyyhki kädellään kasvojansa, ikäänkuin olisi tahtonut pyyhkiä pois
sen; samoin teki Zarathustrakin. Ja kun molemmat olivat täten vaieten
koonneet ja vahvistaneet mielensä, ojensivat he toisilleen kätensä
merkiksi siitä, että tahtoivat jälleen tuntea toisensa.

"Ole tervetullut, sanoi Zarathustra, sinä suuren väsymyksen tietäjä,
turhaan et ole kerran ollut minun ateria- ja kestiystäväni. Syö ja
juo tänäänkin luonani ja suo anteeksi, että tyytyväinen vanha mies
istuutuu kanssasi pöytään!" -- "Tyytyväinen vanha mies? vastasi
tietäjä pudistaen päätään: mutta ken olletkin tai tahdot olla, oi
Zarathustra, sinä olet ollut täällä ylhäällä niin kauan kuin saat
olla -- sinun venheesi ei ole enää kauan oleva kuivalla maalla!" --
"Olenko minä sitten kuivalla maalla?" kysyi Zarathustra nauraen. --
"Aallot vuoresi ympärillä, vastasi tietäjä, nousevat nousemistaan,
suuren hädän ja murheen aallot: ne tulevat pian nostamaan sinunkin
venheesi ja kantamaan sinut pois." -- Zarathustra vaikeni tämän
jälkeen ja ihmetteli. -- "Etkö kuule vielä mitään? jatkoi tietäjä:
eikö syvyydestä kuulu kohinaa ja kuohua ylös?" -- Zarathustra vaikeni
uudelleen ja kuunteli: silloin hän kuuli pitkän, pitkän huudon, jonka
kuilut viskasivat toisilleen ja antoivat jälleen takaisin, sillä
yksikään ei tahtonut pitää sitä omanaan: niin pahalta se kaikui.

"Sinä huono julistaja, sanoi Zarathustra viimein, se on hätähuuto
ja ihmisen huuto, se mahtaa nousta jostakin mustasta merestä. Mutta
mitä koskee minuun ihmishätä! Minun viimeinen syntini, joka minulle
säästettiin, -- tiedätkö sinä, mikä sen nimi on?"

-- "_Sääli!_ vastasi tietäjä ylitulvivasta sydämestä ja kohotti
molemmat kädet ylös -- oi Zarathustra, minä olen tullut viettelemään
sinua viimeiseen syntiisi!" --

Ja tuskin nämä sanat olivat sanotut, silloin kajahti huuto uudelleen,
ja kauemmin ja ahdistuneemmin kuin ennen, myöskin paljon lähempänä.
"Kuuletko? Kuuletko, oi Zarathustra? huusi tietäjä, sinua koskee
huuto, sinua se kutsuu: tule, tule, tule, on aika, on tärkin aika!" --

Zarathustra vaikeni tämän jälkeen, hämmennyksissään ja järkytettynä;
viimein hän kysyi niinkuin se, joka viipyy ajatuksissaan: "Ja ken on
se, joka huutaa minua tuolla?"

"Mutta sinähän tiedät sen, vastasi tietäjä kiivaasti, miksi sinä
kätket itsesi? _Korkeampi ihminen_ on se joka huutaa sinua!"

"Korkeampi ihminen? huusi Zarathustra kauhuissaan: mitä hän tahtoo?
Mitä hän tahtoo? Korkeampi ihminen! Mitä hän täältä tahtoo?" -- ja
hänen ihonsa peittyi hiestä.

Mutta tietäjä ei vastannut Zarathustran tuskaan, vaan kuunteli ja
kuunteli kohti syvyyttä. Mutta kun siinä oli kauan äänetöntä, käänsi
hän katseensa takaisin ja näki Zarathustran seisovan ja vapisevan.

"Oi Zarathustra, alkoi hän surullisella äänellä, sinä et seiso
siinä kuten sellainen, jonka onni tekee pyöräpääksi: sinun on pakko
tanssia, jotta et kaatuisi kumoon!

"Mutta jos sinä tahtoisit tanssiakin minun edessäni ja hyppiä kaikki
syrjähyppysi: kenkään ei ole uskaltava sanoa minulle: 'Katso, täällä
tanssii viimeinen iloinen ihminen!'

"Turhaan tulisi ylös tähän korkeuteen se, joka etsisi häntä
täältä: luolia hän löytäisi kyllä ja takaluolia, piilopaikkoja
piiloutuneille, mutta ei onnenkuiluja ja aarreaittoja ja uusia
kultasuonia.

"Onni -- kuinka voisi löytää onnea tuollaisten hautautuneitten ja
erakoitten luota! Täytyykö minun etsiä viimeistä onnea autuailta
saarilta ja etäältä unhoitettujen merien keskeltä?

"Mutta kaikki on yhtäläistä, ei kannata, mikään etsiminen ei auta,
autuaita saariakaan ei ole enää olemassa!" --

Näin huokasi tietäjä; mutta hänen viimeisen huokauksensa aikana
tuli Zarathustra jälleen kirkkaaksi ja varmaksi, ikäänkuin se, joka
syvästä kuilusta saapuu ylös valoon. "Ei! Ei! Kolmasti ei! huusi hän
voimakkaalla äänellä ja siveli partaansa -- sen tiedän minä paremmin!
Autuaita saaria on vielä olemassa! Vaiti _siitä_, sinä huokaileva
surusäkki!

"Ole lorisematta _siitä_, sinä sadepilvi aamupäivällä! Enkö minä seiso
tässä jo märkänä sinun murheestasi ja valeltuna kuin koira?

"Nyt minä ravistelen itseäni ja juoksen tieheni, jotta tulisin jälleen
kuivaksi: sitä sinun ei tarvitse ihmetellä! Näytänkö minä sinusta
epäkohteliaalta? Mutta täällä on _minun_ hovini.

"Mutta mitä sinun korkeampaan ihmiseesi tulee: hyvä! minä etsin hänet
heti noista metsistä: _sieltä_ kuului hänen huutonsa. Ehkä häntä
ahdistaa petoeläin siellä.

"Hän on minun alueellani: täällä ei ole mitään pahaa tapahtuva
hänelle! Ja totisesti, minun luonani on monia petoeläimiä." --

Lausuen nämä sanat kääntyi Zarathustra lähteäkseen. Silloin puhui
tietäjä: "Oi Zarathustra, sinä olet veijari!

"Minä tiedän sen jo: sinä tahdot päästä minusta! Mieluummin sinä
juokset metsissä ja väijyt petoeläimiä!

"Mutta mitä apua sinulla on siitä? Illalla sinä tulet kuitenkin
saamaan minut jälleen; sinun omassa luolassasi minä tulen istumaan,
kärsivällisenä ja raskaana kuin pölkky -- ja odottamaan sinua!"

"Niin tapahtukoon! huusi Zarathustra taaksensa kulkiessaan pois: ja
mitä luolassani on minun omaani, se on sinunkin, kestiystäväni!

"Mutta jos sinä löytäisit hunajaakin sieltä, hyvä! niin nuole se vain,
sinä mörykarhu, ja sulostuta sielusi! Illalla me näet tahdomme olla
molemmat hyvällä tuulella,

"-- hyvällä tuulella ja iloisina siitä, että tämä päivä kului
umpeen! Ja sinä itse olet tanssiva minun laulujeni mukaan minun
tanssikarhunani.

"Sinä et usko sitä? Sinä pudistat päätäsi? No niin! Hyvä! Vanha karhu!
Mutta minäkin -- olen tietäjä."

Näin puhui Zarathustra.



Puhelu kuninkaitten kanssa.


l.

Zarathustra ei ollut vaeltanut vielä tuntiakaan vuorillaan ja
metsissään, silloin hän näki yht'äkkiä eriskummallisen juhlakulkueen.
Juuri sitä tietä, jota hän aikoi alas, tuli kaksi kuningasta
käyden, kruunuin ja purppuravöin koristeltuina ja kirjavina kuin
flamingo-linnut: he ajoivat kuormitettua aasia edellään. "Mitä
nämä kuninkaat tahtovat minun valtakunnassani?" puhui Zarathustra
hämmästyen sydämelleen ja piiloutui kiireesti pensaan taakse. Mutta
kun kuninkaat ennättivät siihen paikkaan, missä hän oli, sanoi hän
puoliääneen, ikäänkuin se, joka puhuu itsekseen: "Kummallista!
Kummallista! Kuinka se sopii yhteen? Kaksi kuningasta minä näen --
mutta ainoastaan yhden aasin!"

Silloin molemmat kuninkaat seisattuivat, hymyilivät, katselivat
sitä paikkaa kohti, josta ääni kuului, ja katsoivat sitten toisiaan
kasvoihin. "Sellaista ajatellaan kyllä meidänkin joukossamme, sanoi
oikeanpuolinen kuningas, mutta sitä ei lausuta julki."

Mutta vasemmanpuolinen kuningas kohautti olkapäitään ja vastasi: "Se
on ehkä joku vuohipaimen. Tai erakko, joka on elänyt liian kauan
kallioiden ja puiden keskellä. Ei lainkaan seuraa, se näet turmelee
myöskin hyvät tavat."

"Hyvät tavat? vastasi toinen kuningas mielipahoillaan ja katkerana:
mitä me sitten lähdimme pakoon? Emmekö 'hyviä tapoja'? 'Hyvää
seuraamme'?

"Mieluisempaa, totisesti, on elää erakkojen ja vuohipaimenien joukossa
kuin yhdessä kullatun väärän maaliposkisen roskaväkemme kanssa, --
vaikka sen nimi on hyvä seura',

"-- vaikka sen nimi on 'aateli'. Mutta sen keskuudessa on kaikki
väärää ja mätää, etupäässä veri, kiitos vanhojen pahojen tautien ja
vielä huonompien lääkitystaiturien.

"Parhain ja mieluisin on minulle tänään terve talonpoika, karkea,
viekas, itsepintainen, kestäväinen: se on tänään ylhäisin laji.

"Talonpoika on tänään parhain; ja talonpoikaislajin tulisi olla herra!
Mutta nyt on roskaväen valtakunta, minä en anna kuvitella enää
itselleni mitään. Mutta roskaväki, se on: sekasotku.

"Roskaväki-sekasotku: siinä on kaikkea sikin sokin, pyhimyksiä ja
lurjuksia, junkkareita ja juutalaisia ja jok'ainoa eläin Nooan
arkista.

"Hyvät tavat! Kaikki on meidän keskuudessamme väärää ja mätää.
Kukaan ei osaa enää kunnioittaa: heidän kunnianosotuksiaan me juuri
pakenemme. He ovat maireita tungettelevaisia koiria, he kultaavat
palmunlehdet.

"Tämä inho tukahuttaa minut, että me kuninkaat itse kävimme vääriksi,
peitetyiksi ja valhepukuun puetuiksi vanhalla kellastuneella
isoisän-loistolla, muistorahoiksi tyhmimmille ja viekkaimmille ja
kaikille, jotka tänään kaupustelevat vallalla!

"Me emme ole ensimäisiä -- ja meidän täytyy kuitenkin merkitä sitä:
tähän petokseen me olemme viimein kyllästyneet ja ruvenneet inhoamaan
sitä.

"Roskaväen tieltä me väistyimme, kaikkien noiden kirkujien ja
kirjoitus-likakärpästen, kaupustelijalöyhkän, kunnianhimonpyristelyn,
huonon hengityksen --: hyi, elää roskaväen joukossa,

"-- hyi, merkitä ensimäistä roskaväen joukossa! Oi iljetys! iljetys!
iljetys! Mitä enää meistä kuninkaista!" --

"Sinun vanha sairautesi kohtaa sinua jälleen, sanoi nyt
vasemmanpuolinen kuningas, iljetys kohtaa sinua jälleen, poloinen
veljeni. Mutta sinähän tiedät, että meillä on kuuntelija."

Heti nousi Zarathustra, joka oli avannut suun ja silmät selki
seljälleen tämän puheen aikana, piilopaikastaan, astui kuningasten
eteen ja aloitti:

"Ken teitä kuuntelee, ken teitä kernaasti kuuntelee, te kuninkaat,
hänen nimensä on Zarathustra.

"Minä olen Zarathustra, joka kerran puhuin: 'mitä enää kuninkaista!'
Suokaa minulle anteeksi, minä iloitsin, kun te sanoitte toisillenne:
'mitä enää meistä kuninkaista!'

"Mutta täällä on minun valtakuntani ja minun herruuteni: mitä te
saattanette etsiä minun valtakunnastani? Mutta ehkä te _löysitte_
matkalla sen, mitä minä etsin: nimittäin korkeamman ihmisen."

Kun kuninkaat kuulivat tämän, löivät he rintojaan ja huusivat yhdestä
suusta: "meidät on tunnettu!

"Tämän sanan miekalla sinä isket rikki meidän sydämemme sankimman
pimeyden. Sinä huomasit meidän hätämme, sillä katso! Me olemme
matkalla siksi, että löytäisimme korkeamman ihmisen --

"-- ihmisen, joka on korkeampi kuin me: vaikka me olemme kuninkaita.
Hänelle me viemme tämän aasin. Korkein ihminen on näet oleva maan
päällä myöskin korkein herra.

"Ei ole olemassa mitään kovempaa onnettomuutta kaikessa
ihmiskohtalossa, kuin jos maan mahtavat eivät ole myöskin ensimäisiä
ihmisiä. Silloin käy kaikki vääräksi ja nurinkuriseksi ja
luonnottomaksi.

"Ja jos he ovat perin viimeisiä ja enemmän eläimiä kuin ihmisiä:
silloin roskaväen arvo nousee nousemistaan, ja vieläpä roskaväki-hyve
puhuu viimein: 'katso, minä yksin olen hyve!' --

"Mitä minä kuulinkaan? vastasi Zarathustra, mikä viisaus kuninkailla!
Minä olen ihastuksissani, ja, totisesti, minua haluttaa tehdä runo
siitä: --

"-- tulkoon siitä myös runo, joka ei ole jokaisen korville
kelvollinen. Minä olen jo kauan sitten unhoittanut kursailemisen
pitkille korville. No niin! Hyvä!"

(Mutta tässä tapahtui, että aasikin puhkesi puhumaan: mutta se sanoi
selvästi ja pahansisuisesti J-A-A.)

    Kerran -- armon vuonna ensimäisenä kai --
    Sibylla, viinittä juopuin, sanoiksi sai:
    "Nyt käy nurin päin!
    Ei matalassa viel' ollut maailma näin!
    Voi, Rooma suur' on nyt naurava porttolan nainen,
    ja Caesar elukka, jumala -- juutalainen!"


2.

Tästä Zarathustran runosta kuninkaat iloitsivat; mutta oikeanpuolinen
kuningas puhui: "oi Zarathustra, kuinka hyvin me teimme, kun läksimme
sinua katselemaan!

"Sinun vihollisesi näyttivät nimittäin meille kuvasi omassa
kuvastimessaan: siitä sinä silmäilit perkeleen irvinaamalla ja
pilkallisesti nauraen: niin että me pelkäsimme sinua.

"Mutta mitä apua siitä! Yhä uudelleen sinä pistit lauseillasi meitä
korvaan ja sydämeen. Silloin me puhuimme viimein: mitä siitä, minkä
näköinen hän on!

"Meidän täytyy saada _kuulla_ häntä, häntä joka opettaa: 'teidän tulee
rakastaa rauhaa välikappaleena uuteen sotaan. Ja lyhyttä rauhaa
enemmän kuin pitkää!'

"Kukaan ei puhunut milloinkaan niin sotaisia sanoja: 'Mikä on hyvää?
Olla urhoollinen on hyvää. Hyvä sota on se, joka jokaisen asian
pyhittää!'

"Oi Zarathustra, meidän isiemme veri liikahti ruumiissamme kun
kuulimme nämä sanat: se oli kuin kevään puhetta vanhoille
viinitynnyreille.

"Kun miekat juoksivat sikin sokin kuin punatäpläiset käärmeet, silloin
meidän isämme mielistyivät elämään; kaiken rauhan aurinko tuntui
heistä voimattomalta ja laimealta, mutta pitkä rauha tuotti häpeää.

"Kuinka he huokasivat, meidän isämme, kun he näkivät seinällä
salamankirkkaita kuivuneita miekkoja! Niiden lailla he janosivat
sotaa. Miekka näet tahtoo juoda verta ja säihkyy himosta." -- --

-- Kun kuninkaat sellaisella innolla puhuivat ja lavertelivat isiensä
onnesta, valtasi Zarathustran sangen suuri halu pilkata heidän
intoaan: sillä nähtävästi ne olivat hyvin rauhallisia kuninkaita,
jotka hän näki edessään, tuollaisia, joilla oli vanhat ja hienot
kasvot. Mutta hän voitti itsensä. "Hyvä! puhui hän, tuonne ylös käy
tie, siellä on Zarathustran luola; ja tällä päivällä on oleva pitkä
ilta! Mutta nyt kutsuu eräs hätähuuto minua kiireellisesti teidän
tyköänne.

"Minun luolalleni on kunniaksi, jos kuninkaat tahtovat istua siinä ja
odottaa: mutta epäilemättä, te saatte kauan odottaa!

"No niin! Mitä siitä! Missä oppii tänään paremmin odottamaan kuin
hoveissa? Ja kaikki hyve, mikä on jäänyt kuninkaille tähteeksi, --
eikö sen nimi ole tänään: _osata_-odottaa?" --

Näin puhui Zarathustra.



Veri-iili.


Ja Zarathustra kulki mietiskellen etemmäksi ja syvemmälle, läpi
metsien ja ohi rämeisten maiden; mutta niinkuin jokaiselle tapahtuu,
joka miettii vaikeita asioita, niin hän polkaisi äkkiarvaamatta
erästä ihmistä. Ja katso, silloin sähähti vasten hänen kasvojaan
yhdellä erää tuskanhuuto ja kaksi kirousta ja parikymmentä ilkeätä
herjasanaa: niin että hän peljästyksissään kohotti sauvan ja iski
vielä tuota tallattua kohti. Mutta heti senjälkeen malttoi hän
mielensä; ja hänen sydämensä nauroi hulluudelle, jonka hän juuri oli
tehnyt.

"Suo anteeksi, sanoi hän tallatulle, joka kiukkuisena oli noussut
pystyyn ja istuutunut, suo anteeksi ja salli ennen kaikkea yksi
vertaus.

"Niinkuin vaeltaja, joka uneksii etäisistä asioista, äkkiarvaamatta
survaisee tyhjällä kadulla nukkuvaa koiraa, joka makaa
auringonpaahteessa:

"-- niinkuin silloin molemmat hypähtävät pystyyn, karkaavat
kohti toisiaan, verivihollisten lailla, nuo kaksi kuolemakseen
peljästynyttä: näin tapahtuu meille.

"Ja kuitenkin! Ja kuitenkin -- miten vähän puuttui, että he olisivat
hyväilleet toisiansa, tuo koira ja tuo yksinäinen! Sillä molemmathan
he ovat -- yksinäisiä!"

-- "Ken sinä lienetkin, sanoi tallattu yhä vielä vihoissaan, sinä
loukkaat vertauksellasikin minua, etkä ainoastaan jalallasi,
katso vain, olenko minä mikään koira?" -- ja näin sanoen istuva nousi
ja veti paljaan käsivartensa lammikosta. Ensin hän oli näet maannut
pitkänään maassa, kätkettynä ja mahdottomana tuntea niinkuin ne,
jotka väijyvät lammikko-otuksia.

"Mutta mitä sinä teetkään!" huusi Zarathustra peljästyneenä, sillä
hän näki, että paljaasta käsivarresta vuoti paljon verta, -- "mitä
sinulle on tapahtunut? Puriko sinua, poloinen, joku ilkeä eläin?"

Vertavuotava nauroi, yhä vielä suutuksissaan: "Mitä se sinuun koskee!
sanoi hän ja tahtoi poistua. Täällä minä olen kotona ja omassa
valtakunnassani. Kysyköön minulta, ken kysyä tahtoo: mutta tolvanalle
minä tuskin vastaan."

"Sinä erhetyt, sanoi Zarathustra sääliväisesti ja pidätti hänet, sinä
erhetyt: täällä sinä et ole kotonasi, vaan minun valtakunnassani, ja
täällä sinulle ei ole mitään pahaa tapahtuva.

"Mutta kutsu minua vain miksi tahdot -- minä olen se, mikä minun
täytyy olla. Minä itse kutsun itseäni Zarathustraksi.

"No niin! Tuonne ylös käy tie Zarathustran luolaan: se ei ole kaukana,
-- etkö tahdo luonani hoitaa haavojasi?

"Sinun on käynyt huonosti, poloinen, tässä elämässä: ensin sinua puri
eläin, ja sitten -- tallasi sinua ihminen!" -- --

Mutta kun tallattu kuuli Zarathustran nimen, muuttui hän. "Mitä
minulle tapahtuukaan! huudahti hän, _kenestä_ muusta minä tässä
elämässä välitän enää kuin tästä yhdestä ihmisestä, nimittäin
Zarathustrasta, ja tästä yhdestä eläimestä, joka verestä elää,
veri-iilistä?

"Veri-iilin tähden minä makasin tämän lammikon ääressä kuin kalastaja,
ja jo oli sattunut minun ojennettuun käteeni kymmenen puremaa,
silloin juuri purihe vielä ihanampi veri-iili minun vereeni,
Zarathustra itse!

"Oi onnea! Oi ihmettä! Ylistetty olkoon tämä päivä, joka houkutteli
minut tämän lammikon luo! Ylistetty olkoon parhain elävin kuppasarvi,
joka tänään elää, ylistetty olkoon suuri omantunnon veri-iili
Zarathustra!" --

Näin puhui tallattu; ja Zarathustra iloitsi hänen sanoistaan ja
niiden hienosta kunnioittavasta laadusta. "Ken sinä olet? kysyi hän
ja ojensi hänelle käden, meidän keskemme on paljon selitettävää ja
rohkaistavaa: mutta minusta näyttää, että jo tulee puhdas kirkas
päivä."

"Minä olen _hengeltä tunnollinen_, vastasi kysytty, ja hengen
asioita ei yksikään ota ankarammin, ahtaammin ja kovemmin kuin minä,
lukuunottamatta Zarathustraa itseään, jolta olen sen oppinut.

"Mieluummin olla mitään tietämättä, kuin tietää paljon puoliksi!
Mieluummin olla ominpäinsä narri, kuin viisas vieraan mieltä myöten!
Minä -- tunkeudun pohjaan:

"-- mitä siitä, onko se suuri tai pieni? Onko sen nimi helvetti tai
taivas. Kämmenen levyinen pohja on minulle kylliksi: kunhan se vain
on todella pohjaa ja perustaa!

"-- kämmenen leveys pohjaa: sen päällä voi seisoa! Todellisessa
tieto-tieteessä ei ole olemassa mitään suurta eikä mitään pientä!"

"Niinpä sinä ehkä olet veri-iilin tuntija? kysyi Zarathustra; ja
sinä tutkit veri-iiliä aina viimeisiin perustoihin saakka, sinä
tunnollinen?"

"Oi Zarathustra, vastasi tallattu, se olisi liian suunnatonta, kuinka
minä uskaltaisin ryhtyä siihen!

"Mutta se ala, minkä mestari ja tutkija minä olen, on veri-iilin
_aivot_: -- se on minun maailmani!

"Ja se myöskin on maailma! Mutta suo anteeksi, että minun ylpeyteni
puuttuu tässä puheeseen, sillä tässä minulla ei ole vertaista.
Senvuoksi minä sanoin: 'täällä minä olen kotona!'

"Kuinka kauan minä jo olenkaan tutkinut tätä yhtä ainoata, veri-iilin
aivoja, jotta tuo liukas totuus ei pääsisi käsistäni! Täällä on minun
valtakuntani!

"-- Siksi minä heitin pois kaiken muun, siksi minulle kävi kaikki muu
yhdentekeväksi; ja aivan minun tietoni vieressä lepää minun musta
tietämättömyyteni.

"Minun henkeni omatunto vaati, että minä tiedän yhden enkä muutoin
tiedä mitään: minua inhoittaa kaikki hengeltä puolinaiset, kaikki
sumuiset, haihattelevaiset, haaveksivaiset.

"Missä minun rehellisyyteni taukoo, siinä minä olen sokea ja tahdon
ollakin sokea. Mutta missä minä tahdon tietää, siinä tahdon olla myös
rehellinen, nimittäin kova, ankara, ahdas, julma, heltymätön.

"Että sinä kerran puhuit, oi Zarathustra: 'Henki on se elämä, joka
itse uurtaa elämää', se vei ja vietteli minut sinun oppiisi. Ja
totisesti, omalla verelläni minä lisäsin omaa tietämistäni!"

-- Kuten omin silmin näemme, keskeytti Zarathustra; sillä yhä vielä
vuoti tunnollisen paljaasta käsivarresta verta. Siihen näet oli
pureutunut kiinni kymmenen veri-iiliä.

"Oi sinä kummallinen toveri, kuinka paljon tämä näky opettaa minulle,
nimittäin sinä itse! Ja ehkä en haluaisi vuodattaa kaikkea sinun
ankariin korviisi!

"No niin! Niinpä erotkaamme tässä! Kuitenkin tahtoisin kernaasti
tavata sinua jälleen. Tuonne ylös käy tie minun luolaani: tänä yönä
sinä olet oleva siellä minun rakas vieraani!

"Kernaasti minä tahtoisin myöskin hyvittää ruumiillesi, että
Zarathustra tallasi sinua: mietin tätä asiaa. Mutta nyt minua kutsuu
eräs hätähuuto kiireesti sinun luotasi." --

Näin puhui Zarathustra.



Loihtija.


l.

Mutta kun Zarathustra kiersi erään kallion kulmitse, silloin hän
näki, ei kaukana allansa, samalla tiellä, ihmisen, joka viskoi
jäseniään kuin raivotautinen ja syöksyi viimein suin päin maahan.
"Seis! puhui Zarathustra silloin sydämelleen, tuon tuolla täytynee
olla korkeampi ihminen, häneltä lähti tuo ilkeä hätähuuto, -- minä
tahdon katsoa onko tässä apu mahdollinen!" Mutta kun hän juoksi sille
paikalle, missä ihminen makasi maassa, löysi hän vapisevan vanhan
miehen, jolla oli tuijottavat silmät; ja miten paljon Zarathustra
ponnistelikaan saadakseen hänet pystyyn ja asetetuksi jälleen
jalkeille, oli se turhaa. Myöskään ei onneton näyttänyt huomaavan,
että kukaan oli hänen tykönään; pikemmin hän silmäili ympärilleen
tehden liikuttavia eleitä, ikäänkuin olisi ollut kaikkien hylkäämä
ja yksinäistynyt. Mutta viimein, monen vavahduksen, nytkähdyksen ja
kokoonkyyristymisen jälkeen, alkoi hän vaikeroida näin:

    Viel' lämpöä, lempeä ken mulle suo?
    Kädet tänne kuumat!
    Tänne sydän-hiillosmaljat!
    Suorana maassa, värjyin
    kuin puolikuollut, jonka jalkoja lämmitetään,
    ja puistamana, oi! kuumetten outoin,
    vilun jääota-nuolista väriseväisnä,
    sun ajo-riistanas, aatos!
    sa sanomaton, sa peitetty, peljättäväinen!
    Sa metsämies pilvien takainen!
    Sun maahan-vasamoitsemanas,
    Sa ilkku-silmä, mua mi pimeydestä vaanit:
    -- niin minä makaan,
    kiemurtelen, kierielen kiduttamana
    iankaikkisten tuskien kaikkein,
    sun osumanas,
    sa metsämiesten julmin,
    sa tuntematon -- jumala!

    Osu syvempään!
    Osu vielä kerran!
    Sydän lävistä, särje tää!
    Miksi kidutat näin
    väkätylsin nuolin?
    Miksi katsot jälleen,
    sa ikiahne inehmotuskan,
    pahansuovin jumal-salama-silmin?
    Et tappaa tahdo,
    vain kiduttaa, kiduttaa?
    Mitä -- _minusta_ kidutat,
    sa pahansuopa tuntematon jumala? --

    Hahaa! Sa hiivit luo?
    Tulet keskellä sydänyön,
    mitä tahdot? Puhu!
    Mua ahdistat, painat --
    Haa! lähell' olet jo liian!
    Pois! Pois!

    Mun kuulet hengittävän,
    mun sydäntäni kuuntelet,
    sa kade, lemmenkade --
    mille sitten?
    Pois! Pois! Miks sulla portaat?
    Vai mielitkö mennä
    mun sydämeeni,
    mun salaisimpiin aatoksiini
    niill' astua, niinkö?
    Hävytön! Tuntematon -- varas!
    Mitä mielit varastaa?
    Mitä mielit urkkia?,
    Mitä ilmi kiduttaa,
    sa kiduttaja!
    sa -- jumal-teloittaja!
    Vai tuleeko mun koirana maassa
    ryömiä sulle?
    Pois suunnilta innoittuneena,
    lempeä -- liehiä sulle?

    Työ turha! Pistä vain,
    sa tutkain julmin! Ei,
    en ole koira, -- sun riistasi vain,
    sa julmin metsämies!
    Sun vankisi ylpein,
    sa ryöväri pilvien takainen!
    Jo puhu viimein!
    Mitä _minulta_ tahdot, sa väijyjä teitten?
    Sa salama-vaippainen! Tuntematon! Sano,
    mitä _tahdot_, tuntematon -- jumala? -- --

    Vai lunnahia?
    Mitä lunnaiksi tahdot?
    Vaadi paljon -- niin ylpeyteni neuvoo!
    Lyhyt tili -- niin neuvoo mun toinen ylpeytein!

    Hahaa!
    Sa -- _minut_ tahdot?
    Minut -- kokonaan?...
    Hahaa!
    Ja kidutat minua, narri,
    kidutat kuoliaaksi ylpeyteni?
    Suo lempeä -- ken mua lämmittää vielä?
    Ken lempii? -- kädet kuumat anna,
    anna sydän-hiillosmaljat
    minulle, yksinäisimmälle,
    jonka jää, jää seitsenkertainen
    opetti janoamaan
    vihamiehiäkin,
    suo mulle, suo,
    vihamies sa julmin,
    suo mulle -- _itses!_ -- --

    Tiessään!
    Siinä hän pakeni, hänkin,
    mun seurani ainoa, viimeinen,
    mun vihamieheni suuri,
    mun tuntemattomani,
    mun jumal-teloittajani!

    -- Ei! Saavu taas,
    tuo kidutuksesi kaikki!
    Luo yksinäisimmän
    oi saavu taas!
    Sua kohti kyynelvirtani
    nyt kaikki juoksee!
    Sydänliekkini viimeinen,
    se sinulle liekkii.
    Oi saavu taas,
    mun tuntematon jumalani! mun tuskani!
    mun -- onneni viimeinen!


2.

-- Mutta tässä ei Zarathustra voinut pidättää kauemmin itseään,
vaan otti sauvansa ja alkoi hutkia kaikin voimin tuota vaikeroivaa.
"Lakkaa! huusi hän hänelle vihaisesti nauraen, lakkaa, näyttelijä!
Vääristelijä! Perinpohjainen valhettelija! Minä tunnen sinut hyvin!

"Minä olen kohta lämmittävä sinun jalkasi, katala loihtija, minä osaan
hyvin -- lämmittää sellaisia kuin sinä olet!"

-- "Lopeta, sanoi vanha mies ja hyppäsi ylös maasta, älä lyö enää, oi
Zarathustra! Minä tein niin vain leikilläni!

"Sellainen kuuluu minun taitooni; sinua itseäsi minä tahdoin koetella,
kun esitin sinulle tämän kokeen! Ja, totisesti, sinä olet hyvin
arvannut minun ajatukseni!

"Mutta vähäpätöistä koetta et myöskään sinä minulle pannut: sinä olet
kova, sinä viisas Zarathustra! Kovasti sinä isket 'totuuksillasi',
sinun ryhmysauvasi pakottaa minun lausumaan -- tämän totuuden!"

-- "Älä imartele, vastasi Zarathustra, yhä vielä kiihtyneenä ja katse
synkkänä, sinä perinpohjainen näyttelijä! Sinä olet väärä: mitä sinä
puhut totuudesta!

"Sinä riikinkukkojen riikinkukko, sinä turhamaisuuden meri, mitä
näyttelit minulle, katala loihtija, keneksi minun olisi pitänyt
luulla sitä, joka vaikeroi tuossa hahmossa?"

"_Hengen parannuksentekijäksi,_ sanoi vanha mies sitä -- minä
näyttelin: sinä itse olet kerran keksinyt tämän sanan --

"-- runoilijaa ja loihtijaa, joka kääntää viimein itseänsä vastaan
oman henkensä, muuttunutta, joka paleltuu kuoliaaksi pahaan tietoonsa
ja omaantuntoonsa.

"Ja myönnä vain: kesti kauan, oi Zarathustra, ennenkuin sinä pääsit
perille minun taidostani ja valheestani! Sinä _uskoit_ minun hätääni,
kun pitelit päätäni molemmin käsin --

"-- minä kuulin sinun vaikeroivan: 'häntä on liian vähän rakastettu,
liian vähän rakastettu!' Että minä petin sinua siihen määrin, siitä
riemuitsi sisällisesti minun häijyyteni."

"Sinä olet tainnut pettää minua hienompia, sanoi Zarathustra
kovasti. Minä en kavahda itseäni pettäjistä, minun täytyy olla ilman
varovaisuutta: niin tahtoo minun arpani.

"Mutta sinun -- _täytyy_ pettää: siihen määrin minä tunnen sinut!
Sinun täytyy alati olla kaksi-kolmi-neliviisimielinen! Myöskään se,
minkä nyt tunnustit, ei ollut minulle läheskään totta eikä kylliksi
valhetta!

"Sinä kehno vääristelijä, kuinka sinä muuta voisit! Sairautesi
sinä vielä ihomaalilla maalaisit, jos näyttäytyisit alastomana
lääkärillesi.

"Niin sinä maalasit äsken valheesi minulle, kun sanoit: 'minä tein
niin vain leikilläni!' Siinä oli myöskin _totta_, sinussa on jotakin
hengen parannuksentekijää!

"Minä oivallan sinut hyvin: sinusta tuli kaikkien lumooja, mutta
itseäsi kohtaan sinulla ei ole jäljellä enää yhtään valhetta ja
viekkautta, -- oman itsesi lumouksesta sinä olet irti!

"Sinä korjasit inhon ainoana totuutenasi. Sinun yksikään sanasi ei ole
enää oikea, ainoastaan sinun suusi: nimittäin inho, joka takertuu
kiinni sinun suuhusi." -- --

-- "Ken sinä sitten olet! huusi vanha loihtija uhkamielisellä äänellä,
ken uskaltaa puhua _minulle_ sellaista, suurimmalle, joka tänään
elää?" -- ja vihreä salama sinkosi hänen silmästään Zarathustraa
kohti. Mutta heti senjälkeen hän muuttui ja sanoi surullisesti:

"Oi Zarathustra, minä olen väsynyt tähän, minun taitoni inhoittavat
minua, minä en ole _suuri_, miksi minä teeskentelen! Mutta, sinähän
tiedät sen -- minä olen etsinyt suuruutta!

"Suurta ihmistä minä tahdoin esittää ja sain monet uskomaan: mutta
tämä valhe kävi yli voimani. Siihen minä murrun.

"Oi Zarathustra, kaikki on valhetta minussa; mutta että minä murrun --
tämä minun murtumiseni on _oikeata_!"

"Se on sinulle kunniaksi, puhui Zarathustra synkkänä ja katseli
syrjään, se on sinulle kunniaksi, että sinä olet etsinyt suuruutta,
mutta se ilmaisee sinut myöskin. Sinä et ole suuri.

"Sinä katala vanha loihtija, tämä on sinun parhaimpasi ja
rehellisimpäsi, jota minä kunnioitan sinussa, että sinä väsyit
itseesi ja lausuit tämän: 'minä en ole suuri!'

"Siinä minä kunnioitan sinua hengen parannuksentekijänä; vaikkapa
sitä oli vain silmänräpäys. Sen ainoan silmänräpäyksen sinä olit --
oikeata.

"Mutta puhu, mitä sinä haet täältä _minun_ metsistäni ja kallioiltani?
Ja jos sinä asetuit _minun_ tielleni, niin mitä koetta sinä tahdoit
minulta? --

"-- miksi sinä koettelit minua?" --

Näin puhui Zarathustra ja hänen silmänsä säihkyivät. Vanha loihtija
oli hetken vaiti, sitten hän sanoi: "Koettelinko minä sinua? Minä --
etsin vain.

"Oi Zarathustra, minä etsin oikeata, rehellistä, puhdasta,
yksinkertaista, yhdellä tavoin selitettävää, ihmistä, jossa on kaikki
rehellisyys, viisauden maljaa, tiedon pyhimystä, suurta ihmistä!

"Etkö sinä sitten tiedä sitä, oi Zarathustra? _Minä etsin
Zarathustraa._"

-- Ja tässä syntyi pitkä äänettömyys molempien kesken; mutta
Zarathustra vaipui syvälle itseensä, niin että hän sulki silmänsä.
Mutta sitten, käännyttyään jälleen vastamiehensä puoleen, tarttui hän
loihtijan käteen ja puhui, täynnä kohteliaisuutta ja häijyyttä:

"No niin! Tuonne ylös käy tie, siellä on Zarathustran luola. Sieltä
voit etsiä sitä, jonka toivoit löytäväsi.

"Ja kysy neuvoa minun eläimiltäni, minun kotkaltani ja minun
käärmeeltäni: he auttavat sinua etsinnässä. Mutta minun luolani on
suuri.

"Minä itse tosin -- minä en nähnyt vielä yhtään suurta ihmistä. Mikä
suurta on, sille on hienoimmankin silmä tänään karkea. On roskaväen
valtakunta.

"Niin monen minä huomasin jo, joka oikoi itseään ja pullistelihe,
ja kansa huusi: Katsokaas suurta ihmistä! Mutta mitä apua kaikista
palkeista! Lopulta lähtee tuuli ulos.

"Lopulta halkeaa sammakko, joka paisutti liian kauan itseään: silloin
lähtee tuuli ulos. Pistää paisunutta vatsaan, sitä minä kutsun kelpo
ajankulukkeeksi. Kuulkaa se, pojat!

"Tämä tämänpäinen on roskaväen: ken täällä _tietää_ vielä, mikä on
suurta, mikä on pientä! Ken etsisi täällä menestyksellä suuruutta!
Ainoastaan narri: narreilla on onnea.

"Sinä etsit suuria ihmisiä, sinä kummallinen narri? Ken _opetti_
sinulle sen? Onko tänään aikaa siihen? Oi sinä huono etsijä, miksi --
sinä koettelet minua?" -- --

Näin puhui Zarathustra, sydän lohdutettuna, ja läksi nauraen tietänsä
eteenpäin.



Virkajättönä.


Mutta ei kauan senjälkeen kuin Zarathustra oli eronnut loihtijasta,
näki hän jälleen jonkun istuvan tien ohessa, jota hän kulki: mustan
pitkän miehen, jolla oli laihat kelmeät kasvot: tämä näky suututti
häntä suuresti. "Voi, puhui hän sydämelleen, tuolla istuu naamioitu
alakuloisuus, minusta näyttää, että hän kuuluu pappien lajiin: mitä
he tahtovat minun valtakunnassani?

"Kuinka! Tuskin olen päässyt loihtijaa pakoon, niin täytyy heti toisen
velhon juosta minun tieni ylitse --

"-- velhon kättenpäällepanemisineen, pimeän ihmeittentekijän jumalan
armosta, voidellun maailmansoimaajan, jonka perkele periköön!

"Mutta perkele ei ole milloinkaan läsnä paikalla, missä hän olisi
paikallansa: aina hän tulee liian myöhään, tuo kirottu kääpiö ja
kämpäjalka!" --

Näin kirosi Zarathustra kärsimättömänä sydämessään ja ajatteli kuinka
hän voisi hiipiä katse poispäin käännettynä tuon mustan miehen
ohitse: mutta katso, toisin tapahtui. Samassa silmänräpäyksessä
näet oli istuva jo huomannut hänet ja senkaltaisena, jota kohtaa
odottamaton onni, hyppäsi hän ylös ja kulki suoraan Zarathustraa
kohti.

"Ken lienetkin, vaeltaja, puhui hän, auta eksynyttä, etsiväistä
vanhusta, jonka täällä helposti voi käydä pahoin. Tämä maailma on
minulle vieras ja kaukainen, petoeläintenkin minä kuulin ulvovan; ja
sitä, ken minua olisi voinut suojella, häntä itseään ei enää ole.

"Minä etsin viimeistä hurskasta ihmistä, pyhää miestä ja erakkoa, joka
yksin metsässään ei ollut vielä kuullut mitään siitä, minkä kaikki
maailma tänään tietää."

"Mitä tietää kaikki maailma tänään? kysyi Zarathustra. Ehkä tämän,
että vanha jumala ei elä enää, johon kaikki maailma on kerran
uskonut?"

"Sinäpä sen sanot, vastasi vanhus murheellisena. Ja minä palvelin
tätä vanhaa jumalaa aina hänen viimeiseen hetkeensä saakka.

"Mutta nyt minä olen virkajättönä, vailla herraa, enkä kuitenkaan
vapaana, ei ole minulla myöskään yhtään iloista hetkeä enää, muutoin
kuin muistoissa.

"Senvuoksi minä nousin näille vuorille, jotta voisin viimeinkin
valmistaa itselleni jälleen juhlan, niinkuin vanhalle paaville ja
kirkkoisälle sopii: sillä tiedä, minä olen viimeinen paavi! --
hurskaiden muistojen ja jumalanpalveluksien juhlan.

"Mutta nyt hän on itse kuollut, hurskain ihminen, pyhä mies metsässä,
joka alati ylisti jumalaansa laululla ja mörinällä.

"Häntä itseään minä en enää löytänyt, löytäessäni hänen majansa, --
mutta näin siellä kaksi sutta, jotka ulvoivat hänen kuolemaansa --
sillä kaikki eläimet rakastivat häntä. Silloin minä riensin sieltä
pois.

"Olinko minä siis turhaan tullut näihin metsiin ja näille vuorille?
Silloin minun sydämeni päätti, että etsisin toista, hurskainta
kaikista niistä, jotka eivät usko jumalaan, että etsisin
Zarathustraa!"

Näin puhui vanhus ja katseli terävästi sitä, joka seisoi hänen
edessään; mutta Zarathustra tarttui vanhan paavin käteen ja katseli
sitä kauan ihaillen.

"Katso, sinä kunnianarvoinen, mikä ihana ja pitkä käsi. Se käsi on
sellaisen, joka alati on jakanut siunauksia. Mutta nyt se pitelee
sitä, jota sinä etsit, minua, Zarathustraa.

"Minä olen se, jumalaton Zarathustra, joka puhuu: ken on
jumalattomampi kuin minä, että minä hänen opetuksestaan
riemuitsisin?" --

Näin puhui Zarathustra ja lävisti katseillaan vanhan paavin ajatukset
ja sala-ajatukset. Viimein alkoi tämä:

"Ken häntä enimmän rakasti ja kenen oma hän enimmän oli, hän on nyt
myös hänet enimmän kadottanut --:

"-- katso, minä itse kaiketi olen meistä molemmista nyt jumalattomin?
Mutta ken voisi siitä riemuita?" --

-- "Sinä palvelit häntä viimeiseen saakka? kysyi Zarathustra
miettien, syvän vaitiolon jälkeen, sinä tiedät, _kuinka_ hän kuoli?
Onko se totta, mitä puhutaan, että sääli kuristi hänet kuoliaaksi,

"-- että hän näki, kuinka _ihminen_ riippui ristillä, eikä kestänyt
sitä, että rakkaus ihmiseen tuli hänen helvetikseen ja viimein hänen
kuolemakseen?" -- --

Mutta vanha paavi ei vastannut, vaan katseli sivulle arasti ja
kasvoillaan tuskallinen ja synkkä ilme.

"Anna hänen mennä, sanoi Zarathustra kauan mietittyään, ja katseli
yhä edelleen vanhusta suoraan silmään.

"Anna hänen mennä, hän on poissa. Ja vaikkakin se tuottaa sinulle
kunniaa, että puhut tästä vainajasta vain hyvää, niin sinä tiedät
yhtä hyvin kuin minä, kuka hän oli; ja että hän kulki kummallisia
teitä."

"Kolmen silmän kesken puhuen, sanoi vanha paavi ilostuneena (hänen
toinen silmänsä oli näet sokea), jumalan asioissa minä olen
valaistumpi kuin Zarathustra itse -- ja saan ollakin.

"Minun rakkauteni palveli häntä monet vuodet, minun tahtoni taipui
kaiken hänen tahtonsa alle. Mutta hyvä palvelija tietää kaikki, ja
myöskin paljon, mitä hänen herransa salaa itseltään.

"Hän oli umpimielinen jumala, täynnä salaisuuksia. Totisesti, ei hän
saanut edes poikaa muutoin kuin salajuonilla. Hänen uskonsa ovella on
aviorikos.

"Ken häntä ylistää rakkauden jumalaksi, hän ei ajattele kyllin
korkeasti itse rakkaudesta. Eikö tämä jumala tahtonut myöskin olla
tuomari? Mutta rakastavainen on rakkaudessaan tuollapuolen palkkaa ja
töitten maksoa.

"Kun hän oli nuori, tämä jumala itäisiltä mailta, silloin hän oli
kova ja kostonhimoinen ja rakensi itselleen helvetin lemmikkiensä
huvitukseksi.

"Mutta viimein hänestä tuli vanha ja pehmeä ja murea ja sääliväinen,
enemmän isoisän kaltainen kuin isän, mutta enimmän horjuvan vanhan
isoäidin kaltainen.

"Siinä hän istui, kuihtuneena, uuninloukossaan, harmitteli huonoja
jalkojaan, maailmaanväsyneenä, tahtoonväsyneenä, ja tukahtui eräänä
päivänä liian suureen sääliinsä" -- --

"Sinä vanha paavi, puuttui Zarathustra tässä puheeseen, oletko sinä
silmin nähnyt _tämän_? Näin on saattanut tapahtua: näin, ja myöskin
toisin. Kun jumalat kuolevat, niin he kuolevat aina monenlaisen
kuoleman.

"Mutta olkoon! Niin tai näin, hän on poissa. Hän oli minun korvilleni
ja silmilleni vastenmielinen, huonompaa jälkimuistoa minä en tahdo
hänelle antaa.

"Minä rakastan kaikkea, mikä kirkkaasti katselee ja rehellisesti
puhuu. Mutta hän -- sinähän tiedät sen, vanha pappi, hänessä oli
jotakin sinun lajiasi, pappislajia -- hän oli monella tavoin
selitettävä.

"Hän oli myöskin epäselvä. Kuinka hän on suuttunut meihin, tuo
vihanpurskuja, siitä että me ymmärsimme häntä huonosti! Mutta miksi
hän ei puhunut selvemmin?

"Ja jos vika oli meidän korvissamme, miksi hän antoi meille korvat,
jotka kuulivat häntä huonosti? Jos oli liejua korvissamme, no niin!
Ken sen sinne pani?

"Liian paljon epäonnistui hänelle, tälle savenvalajalle, joka ei
ollut päättänyt oppivuosiaan! Mutta että kosti hän ruukuilleen ja
luontokappaleilleen, siksi että ne onnistuivat huonosti, -- se oli
synti _hyvää makua_ vastaan.

"Myöskin hurskaudessa on olemassa hyvä maku: se puhui viimein: pois
_tuollainen_ jumala! Mieluummin ei mitään jumalaa, mieluummin omin
päin säätää kohtaloa, mieluummin olla narri, mieluummin itse olla
jumala!'"

-- "Mitä minä kuulen! puuttui vanha paavi tässä puheeseen heristäen
korviaan; oi Zarathustra, sinä olet hurskaampi kuin luulet,
tuollaista epäuskoa kantaen! Joku jumala sinussa käänsi sinut
jumalattomuuteesi!

"Eikö se ole juuri sinun hurskautesi, joka ei enää anna sinun uskoa
jumalaan? Ja sinun ylensuuri rehellisyytesi tulee viemään sinut vielä
tuollepuolen hyvää ja pahaa!

"Katso vain, mitä sinulle on säästynyt. Sinulla on silmät ja käsi ja
suu, ne ovat hamasta iankaikkisuudesta säädetyt siunaamaan. Ei yksin
kädellä siunata.

"Sinun läheisyydessäsi, vaikkakin sinä tahdot olla jumalattomin, minä
tunnen pitkien siunauksien salaisen pyhänsavun ja sulotuoksun: riemua
ja tuskaa minä tunnen tässä.

"Salli minun olla vieraanasi, oi Zarathustra, yksi ainoa yö. Missään
koko maan päällä en viihdy nyt paremmin kuin sinun luonasi!" --

"Aamen! Niin tapahtukoon! puhui Zarathustra suuresti ihmetellen,
tuonne ylös käy tie, siellä on Zarathustran luola.

"Mielelläni, totisesti, saattaisin sinut itse sinne, sinä
kunnianarvoinen, sillä minä rakastan kaikkia hurskaita ihmisiä. Mutta
nyt minua kutsuu hätähuuto kiireesti sinun luotasi.

"Minun valtakunnassani ei sinulle ole mitään pahaa tapahtuva; minun
luolani on hyvä satama. Ja mieluimmin minä tahtoisin asettaa jokaisen
murheellisen jälleen vakaalle maalle ja vakaille jaloille.

"Mutta ken voisi nostaa _sinun_ alakuloisuutesi hartioiltasi? Siihen
minä olen liian heikko. Kauan, totisesti, me saamme odottaa,
ennenkuin joku herättää sinulle jälleen jumalasi.

"Tämä vanha jumala ei näet elä enää: hän on perinpohjin kuollut." --

Näin puhui Zarathustra.



Rumin ihminen.


-- Ja jälleen Zarathustran jalat juoksivat halki vuorien ja
metsien, ja hänen silmänsä etsivät ja etsivät, mutta missään ei
näkynyt sitä, jonka ne tahtoivat nähdä, tuota suurta hätääkärsivää
ja hätäänhuutavaa. Mutta kaiken matkaa hän riemuitsi sydämessään
ja oli kiitollinen. "Mitä hyviä lahjoja, puhui hän, soikaan tämä
päivä minulle korvaukseksi siitä, että se alkoi huonosti! Kuinka
kummallisia puhekumppaneita olen kohdannut!

"-- Heidän sanojaan minä tahdon nyt pureksia kauan ikäänkuin hyviä
siemeniä; pieniksi on minun hampaani jauhava ja pureksiva ne, kunnes
ne valuvat kuin maito minun sieluuni!" --

Mutta kun tie jälleen kääntyi erään kallion ympäri, muuttui maisema
yhdellä erää, ja Zarathustra vaelsi kuoleman valtakunnassa. Täällä
kohosi jyrkkiä, mustia ja punaisia kallioita: ei ruohoa, ei puuta,
ei linnunääntä. Se oli nimittäin laakso, jota kaikki eläimet
karttoivat, petoeläimetkin; ainoana poikkeuksena oli eräs laji
rumia, paksuja, viheriäisiä käärmeitä, jotka vanhoiksi tultuaan
saapuivat tänne kuolemaan. Senvuoksi paimenet kutsuivat tätä laaksoa:
Käärmeen-kuolemaksi.

Mutta Zarathustra vaipui synkkään muisteloon, sillä hänestä tuntui
niinkuin hän olisi jo kerran ennen ollut tässä laaksossa. Ja paljon
raskasta kasaantui hänen mieleensä: niin että hän kulki hitaasti ja
yhä hitaammin ja seisattui viimein. Mutta kun hän aukaisi silmänsä,
silloin hän näki jotakin, joka istui tien ohessa, muodoltaan kuin
ihminen ja tuskin kuin ihminen, jotakin sanomatonta. Ja yht'äkkiä
valtasi Zarathustran suuri häpeä siitä, että hänen silmänsä olivat
nähneet sellaista: punehtuen ylös aina valkeaan tukkaansa saakka
hän käänsi katseensa pois ja kohotti jalkansa poistuakseen tuosta
ilkeästä paikasta. Mutta silloin tuo kuollut autius sai äänen: maasta
kumpusi näet ääni solisten ja koristen, niinkuin vesi yöllä solisee
ja korisee tukkeutuneiden vesiputkien läpi; ja viimein se kävi
ihmisääneksi ja ihmispuheeksi: -- se kuului näin:

"Zarathustra! Zarathustra! Arvaa minun arvoitukseni! Puhu, puhu! Mikä
on _kosto todistajalle_?

"Minä houkuttelen sinut takaisin, täällä on liukasta jäätä! Kavahda,
kavahda, että sinun ylpeytesi ei taita täällä jalkojaan!

"Sinä pidät itseäsi viisaana, ylpeä Zarathustra! Niinpä arvaa arvoitus,
sinä kova pähkinänsärkijä, -- arvoitus, joka minä olen! Sano siis:
kuka _minä olen_!"

-- Mutta kun Zarathustra oli kuullut nämä sanat mitä te luulette,
että hänen sielulleen tapahtui? _Sääli valtasi hänet;_ ja hän vaipui
yhdellä kertaa maahan, niinkuin tammi, joka kauan on vastustanut
monia puunhakkaajia, -- raskaasti, äkkiä, niidenkin kauhuksi, jotka
sen tahtoivat kaataa. Mutta hän nousi heti jälleen ylös maasta, ja
hänen kasvonsa muuttuivat koviksi.

"Minä tunnen sinut kyllä, puhui hän metallisella äänellä: sinä olet
_jumalan murhaaja_! Anna minun mennä.

"Sinä et _kestänyt_ sitä, joka näki sinut, -- joka näki sinut alati ja
läpikotaisin, sinä rumin ihminen! Sinä kostit tälle todistajalle!"

Näin puhui Zarathustra ja tahtoi poistua, mutta tuo sanomaton tarttui
hänen vaatteensa helmaan ja alkoi uudelleen korista ja tapailla
sanoja. "Jää!" sanoi hän viimein. --

"-- Jää! Älä käy ohitse! Minä arvaan, mikä kirves löi sinut maahan:
Terve sinulle, oi Zarathustra, että seisot jälleen!

"Sinä arvasit, minä tiedän sen hyvin, millä mielellä se on, joka on
surmannut hänet -- jumalan murhaaja. Jää! Istuudu tänne luokseni,
sitä et tee turhaan.

"Kenen luokse minä tahdoin, ellen sinun luoksesi? Jää! istuudu! Mutta
älä katsele minua! Kunnioita siten minun rumuuttani!

"He vainoavat minua: nyt sinä olet minun viimeinen turvapaikkani.
_Eivät_ vihallaan, _eivät_ takaa-ajajillaan: oi, sellaista
vainoamista minä pilkkaisin ja olisin ylpeä ja iloinen siitä!

"Eikö kaikki menestys ollut tähän saakka hyvin-vainotuilla. Ja ken
hyvin vainoaa, oppii helposti _seuraamaan_: -- hänhän on jo --
jälempänä! Mutta se on heidän _säälinsä_. --

"-- heidän säälinsä on se, jota minä pakenen ja pakenen sinun
turviisi. Oi Zarathustra, suojele minua, sinä viimeinen
turvapaikkani, sinä ainoa, joka minut arvasit:

"-- sinä arvasit, millä mielellä se on, joka hänet surmasi. Jää! Ja
jos tahdot lähteä, sinä kärsimätön: älä kulje sitä tietä, jota minä
tulin. Se tie on huono.

"Suutuitko sinä minuun, että olen liian kauan mongerrellut sanojani.
Että neuvon sinua. Mutta tiedä, että se olen minä, rumin ihminen,

"-- jolla on myöskin suurimmat, raskaimmat jalat. Missä minä kuljin,
siinä on tie huonoa. Minä poljen kaikki tiet kuoliaaksi ja raiskiolle.

"Mutta että sinä kuljit minun ohitseni, vaieten, että sinä punehduit,
minä näin sen hyvin: siitä minä tunsin sinut Zarathustraksi.

"Jokainen toinen olisi heittänyt minulle almunsa, säälinsä, katsein ja
sanoin. Mutta siihen -- minä en ole kylliksi kerjäläinen, sen sinä
arvasit --

"-- siihen minä olen liiaksi rikas, rikas suuresta, peljättävästä,
rumimmasta, sanomattomimmasta! Sinun häpeämisesi, oi Zarathustra,
_kunnioitti_ minua!

"Vaivalla minä pääsin ulos sääliväisten tungoksesta, jotta löytäisin
sen ainoan, joka tänään opettaa, sääli on tunkeilevaista -- sinut, oi
Zarathustra!

"-- olkoon se jumalan, olkoon se ihmisten sääliä: sääli sotii
häveliäisyyttä vastaan. Ja että ei tahdo auttaa, se voi olla
ylhäisempää kuin tuo hyve, joka rientää luokse.

"Mutta sääli, juuri se on tänään kaikkien pienten ihmisten hyve:
-- heillä ei ole mitään kunnioitusta suurta onnettomuutta, suurta
rumuutta, suurta epäonnistumista kohtaan.

"Näiden kaikkien yli minä katselen kuin koira katselee vilisevän
lammaslauman selkien ylitse. Ne ovat pieniä hyvänahkaisia,
hyväntahtoisia harmaita ihmisiä.

"Niinkuin haikara katselee halveksien yli matalien lampien, pää
takakenossa: niin minä katselen yli harmaiden pienten aaltojen ja
tahtojen ja sielujen vilinän.

"Liian kauan on myönnetty oikeus näiden pienten ihmisten puolelle:
_niin_ annettiin heille viimein myöskin valta -- nyt he opettavat:
hyvää on ainoastaan se, mitä pienet ihmiset kutsuvat hyväksi!

"Ja 'totuus' on tänään se, mitä saarnaaja puhui, joka itse oli heistä
syntyisin, tuo pienten ihmisten kummallinen pyhimys ja puoltaja, joka
todisti itsestään: 'minä olen totuus.'

"Tämä julkea on nyt kauan saanut noiden pienten ihmisten harjat
pöyhistymään -- hän, joka ei opettanut mitään pientä harhaluuloa
opettaessaan: 'minä -- olen totuus.'

"Onko julkea milloinkaan saanut kohteliaampaa vastausta? -- Mutta
sinä, oi Zarathustra, kävit hänen ohitsensa ja sanoit: 'Ei. Ei!
Kolmasti ei'!

"Sinä varoitit hänen eksytyksestään, sinä varoitit ensimäisenä
säälistä -- et kaikkia, et ei-ketään, vaan itseäsi ja omaa lajiasi.

"Sinä häpeät suuren kärsiväisen häpeää! ja totisesti, kun sinä
puhut:,säälistä nousee suuri pilvi, kavahtakaa, ihmiset!'

"-- kun sinä opetat: 'kaikki luovat ovat kovia, kaikki suuri rakkaus
on säälinsä yläpuolella': oi Zarathustra, kuinka sinä näytät minusta
hyvin perehtyneeltä säänmerkkejä selittämään!

"Mutta sinä itse -- varoita myöskin itseäsi _omasta_ säälistäsi! Sillä
monet ovat matkalla sinun luoksesi, monet kärsiväiset, epäileväiset,
epätoivoiset, hukkuvaiset, palelevaiset --

"Minä varoitan sinua myöskin itsestäni! Sinä olet arvannut minun
parhaimman, pahimman arvoitukseni, minut itseni ja mitä minä tein.
Minä tunnen kirveen, joka kaataa minut.

"Mutta hänen -- _täytyi_ kuolla: hän katsoi silmin, jotka näkivät
_kaikki_, -- hän näki ihmisen syvyydet ja pohjat, hänen kaiken
kätketyn häpeänsä ja rumuutensa.

"Hänen säälinsä ei tuntenut mitään häpeää: hän ryömi minun
likaisimpiin soppiini. Tämän uteliaimman, ylentungettelevaisen,
ylensääliväisen täytyi kuolla.

"Hän näki alati minut: tällaiselle todistajalle minä tahdoin kostaa --
tai lakata itse elämästä.

"Sen jumalan, joka näki kaiken, _myöskin ihmisen_: tämän jumalan
täytyi kuolla! Ihminen ei kestä sitä, että sellainen todistaja elää."

Näin puhui rumin ihminen. Mutta Zarathustra nousi ja hankkiutui
lähtemään: sillä häntä vilutti vähän aina ytimiin saakka.

"Sinä sanomaton, sanoi hän, sinä varoitit minua tiestäsi. Kiitokseksi
siitä minä ylistän omaani. Katso, tuolla ylhäällä on Zarathustran
luola.

"Minun luolani on suuri ja syvä ja siinä on monia soppia; siellä
löytää piileväisinkin piilopaikan. Ja aivan sen vieressä on sata
loukkoa ja salatietä mateleville, räpytteleville ja hyppiville
eläimille.

"Sinä hylyksi heitetty, joka itse olet itsesi hylyksi heittänyt,
sinä et tahdo asua ihmisten ja ihmissäälin seassa? Niinpä siis tee
niinkuin minä! Niin sinä opit myöskin minusta; vain tekevä oppii.

"Ja puhu etenkin minun eläinteni kanssa! Ylpein eläin ja viisain
eläin -- niiden pitäisi kai olla meille molemmille oikeat
neuvonantajat!" -- --

Näin puhui Zarathustra ja kulki tietänsä, miettiväisemmin ja
hitaammin kuin ennen: sillä hän kysyi itseltään paljoa eikä tiennyt
helposti vastata itselleen.

"Kuinka poloinen ihminen kuitenkin on! ajatteli hän sydämessään,
kuinka ruma, kuinka koriseva, kuinka täynnä kätkettyä häpeää!

"Minulle sanotaan, että ihminen rakastaa itseänsä: oi, kuinka suuri
tämän itsensä rakastamisen tulee olla! Kuinka paljon halveksimista
sillä on vastassaan!

"Myöskin tämä ihminen rakasti itseään niinkuin hän itseään halveksi --
suuri rakastavainen hän on minusta ja suuri halveksivainen.

"Ketään en löytänyt vielä, joka oli syvemmin halveksinut itseään:
sekin on korkeutta. Voi, oliko hän ehkä se korkeampi ihminen, jonka
huudon minä kuulin?

"Minä rakastan suuria halveksivaisia. Mutta ihminen on jotakin, joka
täytyy tulla voitetuksi." -- --



Vapaaehtoinen kerjäläinen.


Kun Zarathustra oli jättänyt rumimman ihmisen, vilutti häntä ja hän
tunsi itsensä yksinäiseksi: hänen mielensä läpi kulki näet paljon
kylmää ja yksinäistä, niin että hänen jäsenensäkin kävivät siitä
kylmemmiksi. Mutta kulkiessaan yhä etemmäksi ja etemmäksi, ylöspäin,
alaspäin, vuoroin ohi viheriäisten laitumien, mutta myöskin yli
karujen kivilouhujen, joiden vuoteelle ehkä muinoin joku kärsimätön
puro oli laskeutunut levolle: silloin hänen mielensä kävi yhdellä
kertaa jälleen lämpöisemmäksi ja sydämellisemmäksi.

"Mitä minulle onkaan tapahtunut? kysyi hän itseltään, jokin lämmin ja
eläväinen virvoittaa minua, sen täytyy olla minun läheisyydessäni.

"Minä olen jo vähemmin yksin; tuntemattomia tovereita ja veljiä liehuu
minun ympärilläni, heidän lämmin hengityksensä koskettaa minun
sieluani."

Mutta kun hän katseli ympärilleen ja etsi yksinäisyytensä
lohduttajia: katso, silloin ne olivat lehmiä, jotka seisoivat toinen
toisensa vieressä lähikummulla; niiden läheisyys ja haju olivat
lämmittäneet hänen sydäntään. Mutta nämä lehmät näyttivät innokkaasti
kuuntelevan erästä puhuvaa eivätkä havainneet sitä, joka lähestyi.
Mutta kun Zarathustra oli ihan lähellä niitä, kuuli hän selvästi,
että ihmisääni puhui niiden keskeltä ja nähtävästi olivat kaikki
tyynni kääntäneet päänsä puhuvaa kohti.

Silloin Zarathustra juoksi nopeasti esiin ja työnsi eläimet
erilleen toisistaan, sillä hän pelkäsi, että täällä oli tapahtunut
jollekin pahaa, jota lehmien sääli tuskin saattoi auttaa. Mutta
siinä hän oli pettynyt; sillä katso, siinä istui ihminen maassa ja
näytti kehoittavan eläimiä, että ne eivät lainkaan pelkäisi häntä,
rauhallista ihmistä ja vuorisaarnaajaa, jonka silmistä itse hyvyys
saarnasi. "Mitä sinä etsit täältä?" huusi Zarathustra kummastuneena.

"Mitäkö minä täältä etsin? vastasi hän, samaa kuin sinä etsit,
rauhanrikkoja! nimittäin onnea maan päällä.

"Mutta sitä varten minä tahdoin oppia näiltä lehmiltä. Sillä,
tiedätkö, puolen aamua minä olen jo puhunut niille, ja juuri nyt ne
olivat antamaisillaan minulle vastauksen. Miksi sinä häiritsit niitä?

"Jollemme me käänny ja tule lehmien kaltaisiksi, niin emme me tule
sisälle taivaanvaltakuntaan. Meidän on nimittäin opittava niiltä
yksi: märehtiminen.

"Ja totisesti, vaikka ihminen koko maailman voittaisi eikä oppisi
tätä yhtä, märehtimistä: mitä se auttaisi! Hän ei pääsisi vapaaksi
murheestaan.

"-- suuresta murheestaan: mutta sen nimi on tänään _iljetys_. Kenen
sydän, suu ja silmät eivät ole tänään täynnä iljetystä! Myöskin
minun! Myöskin sinun! Mutta katso näitä lehmiä!" --

Näin puhui vuorisaarnaaja ja käänsi senjälkeen oman katseensa
Zarathustraa kohti, -- sillä siihen saakka se oli rakkaudella
levännyt lehmissä --: mutta silloin hän muuttui. "Ken on se, jonka
kanssa minä puhun? huusi hän peljästyneenä ja hyppäsi ylös maasta.

"Se on ihminen, vailla iljetystä, se on Zarathustra itse, suuren
iljetyksen voittaja, tämä on Zarathustran oma silmä, hänen oma
suunsa, hänen oma sydämensä."

Ja puhuessaan näin suuteli hän sen käsiä, jolle puhui, silmät
tulvillaan, ja käyttäytyi aivan kuin se, jolle kallisarvoinen lahja
ja koru putoo taivaasta. Mutta lehmät katselivat kaikkea tätä ja
ihmettelivät.

"Älä puhu minusta, sinä kummallinen, herttainen! sanoi Zarathustra ja
suojeli itseään hänen hellyydeltään, puhu ensin minulle itsestäsi!
Etkö sinä ole se vapaaehtoinen kerjäläinen, joka kerran viskasi
luotansa suuren rikkauden,

"-- joka häpesi rikkauttaan ja rikkaita ja pakeni köyhimpien tykö,
lahjoittaakseen heille runsautensa ja sydämensä? Mutta he eivät
ottaneet vastaan häntä."

"Mutta he eivät ottaneet minua vastaan, sanoi vapaaehtoinen
kerjäläinen, sinähän tiedät sen. Niin minä menin viimein eläinten
tykö ja näiden lehmien tykö."

"Silloin sinä opit, keskeytti Zarathustra puhuvan, kuinka antaa
oikeus on vaikeampaa kuin ottaa oikeus ja että lahjoittaa hyvin on
_taito_ ja hyvyyden viimeinen viekkain mestaritaito."

"Varsinkin meidän päivinämme, vastasi vapaaehtoinen kerjäläinen:
tänään nimittäin, jolloin kaikki alhainen on käynyt kapinalliseksi ja
araksi ja omalla tavallaan ylpeäksi: nimittäin roskaväen-tavalla.

"Sillä sinähän tiedät sen, suuren ilkeän pitkän vitkallisen
roskaväki- ja orjankapinanhetki tuli: se kasvaa kasvamistaan.

"Nyt saattaa kaikki hyvänteko ja pieni lahjoittaminen alhaiset
kapinoimaan; ja ylenrikkaat kavahtakoot!

"Ken tänään isovatsaisten pullojen lailla pisaroi liian ahtaista
kauloista: -- sellaisilta pulloilta katkaistaan tänään kernaasti
kaula.

"Himokas ahneus, sappimainen kateus, mielikarvas kostonhimo,
roskaväen-ylpeys: tämä kaikki kuohahti vasten kasvojani. Ei ole enää
totta, että köyhät ovat autuaita. Mutta taivaanvaltakunta on lehmien
tykönä."

"Ja miksi ei rikkaitten?" kysyi Zarathustra koetellen, torjuessaan
lehmiä, jotka arkailematta nuuskivat rauhallista. "Miksi koettelet
minua? vastasi tämä. Sinä itse tiedät sen vielä paremmin kuin minä.
Mikä sitten ajoi minut köyhimpien luo, oi Zarathustra? Eikö se ollut
iljetys meidän rikkaimpiamme kohtaan?

"-- rikkauden rangaistusvankeja kohtaan, jotka poimivat itselleen
etunsa jokaisesta rikkaläjästä, kylmin silmin, kiimaisin ajatuksin,
tuota roskaväkeä kohtaan, joka löyhkää taivasta kohti,

"-- tuota kullattua, väärennettyä roskaväkeä kohtaan, jonka isät
olivat pitkäkyntisiä tai haaskalintuja tai lumppureita, naisten
joukossa myöntyväisiä, himokkaita, unohtavaisia: -- kaikilla heillä
näet ei ole pitkältä porttoon. --

"Roskaväkeä ylhäällä, roskaväkeä alhaalla! Mikä on tänään vielä
'köyhää' ja 'rikasta'! En osannut enää eroittaa heitä toisistaan --
silloin minä pakenin sieltä, kauemmaksi, yhä kauemmaksi, kunnes tulin
näiden lehmien tykö."

Näin puhui rauhallinen ja puuskui itse ja hikoili sanoistaan: niin
että lehmät ihmettelivät uudelleen. Mutta Zarathustra katseli häntä
yhä hymyillen kasvoihin, kun hän puhui niin kovasti, ja pudisti
lisäksi vaieten päätänsä.

"Sinä teet väkivaltaa itsellesi, vuorisaarnaaja, kun käytät
tuollaisia kovia sanoja. Sellaista kovuutta varten ei sinun suusi ole
kasvanut, eikä silmäsi.

"Ei myöskään, niinkuin minusta näyttää, vatsasi: kaikki tuollainen
raivoaminen ja vihaaminen, ja vaahtoaminen on sille vastenmielistä.
Sinun vatsasi tahtoo lempeämpiä asioita: sinä et ole lihansyöjä.

"Pikemmin sinä näytät minusta kasvinsyöjältä ja juurienkerääjältä.
Sinä ehkä jyrsit jyviä. Mutta varmasti sinä olet nurja lihallisia
riemuja kohtaan ja rakastat hunajaa."

"Sinä arvasit minut oikein, vastasi vapaaehtoinen kerjäläinen
keventynein sydämin. Minä rakastan hunajaa, minä jyrsin myöskin
jyviä, sillä minä etsin sitä, mikä on suulle suloista ja tekee
hengityksen puhtaaksi:

"-- myöskin sitä, mikä tarvitsee pitkän ajan, päivä- ja suutyötä
leppeille laiskureille ja päivävarkaille.

"Pisimmäksi ovat varmaan nämä lehmät sen vieneet: ne keksivät
itselleen märehtimisen ja päivänpaisteessa makaamisen. Myöskin ne
pidättäytyvät kaikista raskaista ajatuksista, jotka paisuttavat
sydämen."

-- "Niinpä! sanoi Zarathustra, sinun tulisi nähdä myöskin minun
eläimeni, minun kotkani ja minun käärmeeni, -- niiden kaltaisia ei
ole tänään olemassa maan päällä.

"Katso, tuonne ylös käy tie minun luolaani: ole tänä yönä sen vieras.
Ja puhu minun eläinteni kanssa eläinten onnesta, --

"-- kunnes minä itse tulen kotia. Sillä nyt minua kutsuu eräs
hätähuuto kiireesti sinun luotasi. Uutta hunajaa sinä löydät myös
minun tyköäni, jääraikasta kaakkukultahunajaa: syö sitä!

"Mutta nyt heitä pikaiset hyvästit lehmillesi, sinä kummallinen!
herttainen! vaikkakin se tuntuu sinusta raskaalle. Sillä ne ovat
sinun lämpimimmät ystäväsi ja opettajasi!" --

"-- Lukuunottamatta yhtä, joka on minulle vielä rakkaampi, vastasi
vapaaehtoinen kerjäläinen. Sinä itse olet hyvä ja vielä parempi kuin
lehmä, oi Zarathustra!"

"Pois, pois minusta! sinä ilkeä imartelija! huusi Zarathustra
suuttuneena, miksi sinä turmelet minut tuollaisella ylistyksellä ja
imartelu-hunajalla?"

"Pois, pois minusta!" huusi hän vielä kerran ja heilutti sauvaansa
tuon mielistelevän kerjäläisen jälkeen: mutta tämä juoksi nopeasti
pois.



Varjo.


Mutta tuskin oli vapaaehtoinen kerjäläinen juossut tiehensä ja
Zarathustra taas yksin, kun hän kuuli takanaan uuden äänen,
joka huusi: "Seis! Zarathustra, odota toki! Minähän se olen, oi
Zarathustra, minä, sinun varjosi!" Mutta Zarathustra ei odottanut,
sillä äkillinen suuttumus valtasi hänet tuon suuren väentulvan ja
tungoksen vuoksi hänen vuorillaan. "Missä on minun yksinäisyyteni?
puhui hän.

"Tämä on minulle totisesti jo liikaa; tämä vuoristo kuhisee, minun
valtakuntani ei ole enää _tästä_ maailmasta, minä tarvitsen uusia
vuoria. Minun varjoni huutaa minua? Mitä varjostani! Juoskoon se
minun perässäni! minä -- juoksen hänestä tieheni."

Näin puhui Zarathustra sydämelleen ja juoksi sieltä pois. Mutta se,
joka oli hänen takanaan, seurasi häntä: niin että kolme juoksevaa
oli kohta toistensa jäljessä, nimittäin edellä vapaaehtoinen
kerjäläinen, sitten Zarathustra ja kolmantena ja jäljimmäisenä hänen
varjonsa. Kauan he eivät juosseet näin, ennenkuin Zarathustra huomasi
hulluutensa ja ravisti yhdellä tempauksella kaiken suuttumuksen ja
närkästyksen itsestään.

"Kuinka! puhui hän, eivätkö naurettavimmat asiat ammoisista ajoista
saakka ole tapahtuneet vanhojen erakkojen ja pyhimysten tykönä?

"Totisesti, minun hulluuteni kasvoi korkeaksi vuorilla! Nyt minä
kuulen kuusi vanhaa narrin-jalkaa kolisevan perätysten!

"Mutta saako Zarathustra sitten peljätä varjoa? Myös näyttää minusta
hyväksi lopuksi, että sillä on pitemmät sääret kuin minulla."

Näin puhui Zarathustra, nauru silmässä ja sisälmyksissä, seisattui
ja kääntyi nopeasti ympäri -- ja katso, siinä hän oli viskata
seuraajansa ja varjonsa maahan: niin lähellä tämä jo oli kantapäillä,
ja niin heikko hän oli myös. Kun Zarathustra näet mitteli sitä
silmillään, peljästyi hän sitä kuin äkillistä kummitusta: niin
ohuelta, mustalta, ontolta ja ikälopulta näytti tämä seuraaja.

"Kuka sinä olet? kysyi Zarathustra kiivaasti, mitä sinä toimitat
täällä? Ja miksi sinä kutsut itseäsi minun varjokseni? Sinä et
miellytä minua."

"Suo anteeksi, vastasi varjo, että minä olen se; ja ellen minä
miellytä sinua, no niin, oi Zarathustra! siinä minä kiitän sinua ja
sinun hyvää makuasi.

"Vaeltaja minä olen, joka jo kauan sitten kuljin sinun kintereilläsi:
alati matkalla, mutta vailla päämaalia, myöskin vailla kotia: niin
ettei totisesti paljoa puutu siitä, että olisin ikuinen juutalainen,
paitsi että en ole ikuinen enkä myöskään juutalainen.

"Kuinka? Täytyykö minun olla ainiaan matkalla? Jokaisen tuulen
kieputtamana, asuinsijattomana, karkoitettuna? Oi maa, sinä kävit
minulle liian pyöreäksi!

"Jokaisella pinnalla minä istuin jo, väsyneen tomun lailla minä
nukahdin kuvastimille ja ikkunanruuduille: kaikki ottaa minulta,
ei kenkään anna, minä käyn ohueksi, -- minä olen melkein varjon
kaltainen.

"Mutta sinun perässäsi, oi Zarathustra, minä olen kauimmin lentänyt ja
entänyt, ja, jos kätkinkin itseni sinulta, niin olin kuitenkin sinun
parhain varjosi: missä vain olet istunut, siellä minäkin istuin.

"Sinun kanssasi minä olen kulkenut ympäri kaukaisimmissa, kylmimmissä
maailmoissa, kummituksen kaltaisena joka juoksee vapaaehtoisesti yli
talvikattojen ja lumen.

"Sinun kanssasi minä pyrin kaikkeen kiellettyyn, huonoon,
kaukaisimpaan: ja jos jokin on hyvettä minussa, niin se on se, että
minä en ole peljännyt mitään kieltoa.

"Sinun kanssasi minä rikoin, mitä sydämeni kerran kunnioitti, kaikki
rajakivet ja kuvat minä viskasin kumoon, vaarallisimpien toiveiden
perässä minä juoksin, -- totisesti, jokaisen rikoksen yli minä olen
kerran juossut.

"Sinun kanssasi minä unhoitin uskon sanoihin ja arvoihin ja suuriin
nimiin. Kun perkele luo nahkansa, eikö hänen nimensä putoo silloin
myös? Sekin on näet nahka. Perkele itse on kenties -- nahka.

"'Mikään ei ole totta, kaikki on luvallista': niin minä sanoin
itselleni. Kylmimpiin vesiin minä syöksyin, päin ja sydämin. Oi,
kuinka usein minä seisoin senvuoksi alasti niinkuin punainen
äyriäinen!

"Oi, kunne minulta joutui kaikki hyvä ja kaikki häpeä ja kaikki usko
hyviin! Oi, missä on tuo valheellinen viattomuus, joka minulla oli
kerran, hyvien viattomuus ja heidän jalot valheensa!

"Liian usein, totisesti, minä seurasin totuutta aivan sen
kintereillä: silloin se veti minua nenästä. Monta kertaa minä luulin
valhettelevani, ja katso, silloin vasta minä osuin -- totuuteen.

"Liian paljon selkeni minulle: mikään ei koske minuun enää. Mitään ei
elä enää, jota minä rakastan, -- kuinka minä voisin vielä rakastaa
itseäni?

"'Elää, niinkuin minua haluttaa, taikka ei elää lainkaan': niin minä
tahdon, niin tahtoo myöskin pyhin. Mutta, voi! kuinka minä vielä
voisin saada -- halua?

"-- Onko minulla -- vielä päämaalia? Satamaa, jota kohti _minun_
purjeeni juoksee?

"Hyvää tuulta? Oi, vain se, joka tietää, _kunne_ hän kulkee, tietää
myöskin, mikä tuuli on hyvä ja hänen matkatuulensa.

"Mitä jäi minulle tähteeksi? Väsynyt ja julkea sydän; epävakainen
tahto; räpytyssiivet; murtunut selkäranka.

"Tämä _minun_ kotini etsintä: oi Zarathustra, tiedät sinä, tämä
etsiminen oli minun etsiskelemykseni, se syö minut.

"'Missä on -- _minun_ kotini?' Sitä minä kyselen ja etsin ja
etsein enkä löytänyt. Oi iankaikkinen kaikkialla, oi iankaikkinen
ei-missään, oi iankaikkinen -- turhaan!"

Näin puhui varjo, ja Zarathustran kasvot kävivät pitemmiksi hänen
sanoistaan. "Sinä olet minun varjoni! sanoi hän viimein surullisesti.

"Sinun vaarasi ei ole pieni vaara, sinä vapaa henki ja vaeltaja!
Sinulla on ollut paha päivä: kavahda, että et saa vielä pahempaa
iltaa!

"Sellaisista asuinsijattomista, kuin sinä olet, näyttää viimein
vankilakin antuaalta. Oletko milloinkaan nähnyt, kuinka vangitut
rikokselliset nukkuvat? He nukkuvat rauhallisesti, he nauttivat
uudesta turvallisuudestaan.

"Kavahda, että ahdas usko ei lopulta kerran vangitse sinua, kova,
ankara houre! Sillä sinua viettelee ja kiusaa täst'edes kaikki, mikä
on ahdasta ja lujaa.

"Sinä olet kadottanut päämaalin: voi, kuinka sinä voit lieventää ja
lyödä leikiksi tämän tuskallisen menettämisen? Siten -- sinä olet
kadottanut myöskin tien!

"Sinä poloinen häilyvä, haaveksiva, sinä väsynyt perhonen! tahdotko
sinä tänä iltana levätä kotilieden ääressä? Niinpä mene silloin ylös
minun luolaani!

"Tuolla käy tie minun luolaani. Ja nyt minä tahdon nopeasti juosta
sinun luotasi. Jo lepää ikäänkuin varjo minun päälläni.

"Minä tahdon yksin juosta, jotta jälleen kävisi valoisaksi minun
ympärilläni. Senvuoksi minun täytyy olla vielä kauan iloisesti
jalkeilla. Mutta tänä iltana minun luonani -- tanssitaan!" -- --

Näin puhui Zarathustra.



Keskipäivällä.


-- Ja Zarathustra juoksi ja juoksi eikä löytänyt enää ketään ja
oli yksin ja löysi yhä uudelleen itsensä ja nautti ja hekumoi
yksinäisyydestään ja ajatteli hyviä asioita, tuntikausia. Mutta
keskipäivän hetkellä, kun aurinko oli ihan Zarathustran pään päällä,
kulki hän vanhan käyrän ryhmyisen puun ohi, jonka viiniköynnöksen
rikas rakkaus kietoi syleilyynsä ja kätki siltä itseltään: siitä
riippui keltaisien rypäleiden runsaus vaeltajaa vastaan. Silloin
häntä halutti sammuttaa pieni janonsa ja taittaa yksi rypäle; mutta
kun hän jo ojensi käsivartensa sitä kohti, silloin häntä alkoi
haluttaa vielä enemmin jokin toinen: nimittäin laskeutua pitkälleen
puun juurelle täyden keskipäivän hetkellä ja nukkua.

Zarathustra teki niin; ja heti kun hän laskeutui maahan, kirjavan
ruohon hiljaisuuteen ja salaperäisyyteen, unhoitti hän pienen janonsa
ja vaipui uneen. Sillä, niinkuin Zarathustran sananparsi kuuluu: Yksi
on välttämättömämpi kuin toinen. Hänen silmänsä vain jäivät auki: --
ne eivät nimittäin kyllästyneet katselemaan ja ylistämään puuta ja
viiniköynnöksen rakkautta. Mutta uneen vaipuessaan puhui Zarathustra
näin sydämelleen:

"Hiljaa! Hiljaa! Eikö maailma juuri ikään täydellistynyt? Mitä
minulle tapahtuukaan?

"Niinkuin siro tuuli näkymättömänä tanssii pöydänsileällä merellä,
kevyenä, höyhenkevyenä: niin -- tanssii uni minun päälläni.

"Minun silmääni ei se paina umpeen, sieluni se jättää valveille. Kevyt
se on, totisesti! höyhenkevyt.

"Se houkuttelee minut, en tiedä kuinka? se taputtaa minua sisällisesti
hyväilevin käsin, se ottaa minut valtoihinsa. Niin, se ottaa minut
valtoihinsa, jotta sieluni ojentaa itsensä: --

"-- kuinka pitkältä ja väsyneeltä se tuntuu minusta, kummallinen
sieluni! Tuliko sille seitsemännen päivän ilta jo keskipäivällä?
Vaelsiko se jo liian kauan autuaana hyvien ja kypsien olioiden
keskellä?

"Se ojentaa pitkäksi itsensä, pitkäksi, -- pitemmäksi! se lepää
hiljaa, kummallinen sieluni. Liian paljon hyvää se on jo maistanut,
tämä kultainen surumielisyys painostaa sitä, sen suu vääristyy.

"-- Niinkuin alus, joka juoksee hiljaisimpaan poukamaansa: -- nyt se
nojautuu maata vasten, pitkästä matkasta väsyneenä ja epävarmoista
meristä. Eikö maa ole uskollisempi?

"Niinkuin sellainen alus laskee, hiipii maihin: -- silloin on
kylliksi, että hämähäkki maalta kehrää lankansa yli sen tykö.
Vahvempaa touvia ei tarvita.

"Niinkuin tuollainen väsynyt alus hiljaisimmassa poukamassa: niin
minäkin lepään nyt lähellä maata, uskollisena, luottavaisena,
odottaen, sidottuna siihen utuisimmilla langoilla.

"Oi onni! Oi onni! Tahdotko sinä laulaa, oi sieluni? Sinä lepäät
ruohossa. Mutta tämä on se salaperäinen juhlallinen hetki, jolloin
yksikään paimen ei puhalla huiluaan.

"Kavahda! Kuuma keskipäivä nukkuu kedoilla. Älä laula! Hiljaa! Maailma
on täydellistynyt.

"Älä laula, sinä nurmen siipisirkka, oi sieluni! Älä edes kuiskaa!
katso -- hiljaa! vanha keskipäivä nukkuu, se liikuttaa suutaan: eikö
se juo juuri onnen pisaraa --

"-- vanhaa ruskeaa pisaraa kultaista onnea, kultaista viiniä?
Tuulahdus käy sen ylitse, sen onni nauraa. Niin -- nauraa jumala.
Hiljaa! --

"-- 'Onneen, kuinka vähän tarvitaan onneen!' Niin minä puhuin kerran,
ja pidin itseäni viisaana. Mutta se oli herjausta: sen minä opin nyt.
Viisaat narrit puhuvat paremmin.

"Vähin juuri, hiljaisin, kevyin, sisiliskon kahina, tuulahdus,
henkäys, silmänräpäys -- _vähä_ aikaan saa onnen _parhaimman_ laadun.
Hiljaa!

"-- Mitä minulle tapahtui: kuule! Onko aika lentänyt matkoihinsa? Enkö
minä pudonnut -- kuule! iäisyyden kaivoon?

"Mitä minulle tapahtuu? Hiljaa! Minua pistää -- voi sydämeen?
sydämeen! Oi murru, murru, sydän, tällaisen onnen, tällaisen piston
jälkeen!

"-- Kuinka? Eikö maailma juuri ikään tullut täydelliseksi? Pyöreäksi
ja kypsäksi? Oi tuota kultaista pyöreätä sormusta -- minne se lentää?
Juoksenko sen perästä! Hei!

"Hiljaa -- --" (ja tässä Zarathustra ojensihe ja tunsi nukkuvansa.)

"Ylös, puhui hän itselleen, sinä nukkuja; sinä keskipäivännukkuja! No
niin, pystyyn jo, te vanhat sääret! On aika, on yli ajan, monta hyvää
taivalta on teillä vielä jäljellä --

"Nyt te jo nukutte liiaksi, kuinka kauan toki? Puoli iäisyyttä! No
niin, hereille nyt, vanha sydämeni! kuinka kauan sinä saatat --
valvoa tällaisen unen jälkeen?"

(Mutta silloin hän nukkui jo uudelleen, ja hänen sielunsa kiisti
häntä vastaan ja puolusti itseään ja laskeutui jälleen levolle) --
"Laske minut! Hiljaa! Eikö maailma juuri ikään tullut täydelliseksi?
Oi tuota kultaista pyöreätä palloa!" --

"Nouse ylös, sanoi Zarathustra, sinä pieni varas, päivävaras! Kuinka!
Yhä vielä ojennella itseään, haukoitella, huoata, pudota alas syviin
kaivoihin?

"Ken sinä oikein olet! Oi sieluni!" (ja tässä hän pelästyi, sillä
auringonsäde putosi taivaasta alas hänen kasvoilleen).

"Oi taivas minun pääni päällä, puhui hän huoaten ja nousi istualleen;
sinä katselet minua? Sinä kuuntelet minun kummallista sieluani?

"Milloinka sinä juot tämän kastepisaran, joka putosi alas kaikille
maan-kappaleille, -- milloinka sinä juot tämän kummallisen sielun --

"-- milloinka, iäisyyden kaivo! sinä hiilakka hirvittävä
keskipäivän-kuilu! milloinka sinä juot minun sieluni takaisin
itseesi?"

Näin puhui Zarathustra ja nousi vuoteeltaan puun juurelta niinkuin
oudosta juopumuksesta: ja katso, silloin oli aurinko yhä vielä ihan
hänen päänsä päällä. Mutta tästä saattaisi syyllä päätellä, että
Zarathustra ei ollut nukkunut kauan sillä kertaa.



Tervehdys.


Vasta myöhään iltapäivällä, pitkän turhan etsinnän ja kuljeskelemisen
jälkeen, palasi Zarathustra takaisin luolaansa. Mutta kun hän seisoi
sen edustalla, ei enää kahdenkaankymmenen askeleen päässä siitä,
silloin tapahtui se, mitä hän vähimmin vartosi nyt: hän kuuli
uudelleen tuon suuren _hätähuudon_. Ja, kummallista! tällä kertaa se
kuului hänen omasta luolastaan. Mutta se oli pitkä, moninkertainen,
outo huuto, ja Zarathustra erotti selvästi, että se oli yhdistetty
monesta äänestä: vaikkapa se olisi, etäältä kuultuna, kaikunut kuin
huuto yhdestä ainoasta suusta.

Silloin Zarathustra juoksi luolalleen; ja katso! mikä näytelmä häntä
odotti tämän kuuleman jälkeen! Sillä siellä he istuivat kaikki
yhdessä, joiden ohitse hän oli päivällä käynyt: oikeanpuolinen
kuningas ja vasemmanpuolinen kuningas, vanha loihtija, paavi,
vapaaehtoinen keräjäläinen, varjo, hengeltä tunnollinen, surumielinen
tietäjä ja aasi; mutta rumin ihminen oli pannut päähänsä kruunun ja
kietonut ympärilleen kaksi purppuravyötä, -- sillä kaikkien rumien
tavoin hän mielellään puki itsensä valhepukuun ja näytteli kaunista.
Mutta keskellä tätä murheellista seuraa seisoi Zarathustran kotka,
pörhöisenä ja levottomana, sillä sen oli vastattava liian paljoon,
johon sen ylpeydellä ei ollut mitään vastausta; mutta viisas käärme
riippui sen kaulan ympärillä.

Kaikkea tätä katseli Zarathustra suurella kummastuksella;
mutta sitten hän tarkasti jokaista vierastaan ystävällisellä
uteliaisuudella, luki heidän sielunsa ja ihmetteli uudelleen.
Sillä välin olivat kokoontuneet nousseet istualtaan ja odottivat
kunnioituksella, että Zarathustra puhuisi. Mutta Zarathustra puhui
näin:

"Te epätoivoiset! Te kummalliset! Minä kuulin siis teidän
hätähuutonne? Ja nyt minä tiedän myöskin, mistä hän on etsittävä,
jota minä etsin tänään turhaan: _korkeampi ihminen_ --:

"-- minun omassa luolassani hän istuu, korkeampi ihminen! Mutta
mitä minä ihmettelen! Enkö ole häntä itse houkutellut luokseni,
hunajauhrin ja onneni viekkaitten houkutushuutojen kautta?

"Kuitenkin minusta tuntuu, että te sovitte huonosti toisillenne
seuraksi, te herätätte nurjuutta toistenne sydämissä, te
hätäähuutavat, istuessanne yhdessä täällä. Ensin täytyy tulla jonkun,

"-- jonkun, joka saa teidät jälleen nauramaan, hyvän ja iloisen
ilveilijän, tanssijan ja tuulen ja huimapään, vanhan narrin: -- mitä
arvelette?

"Suokaa anteeksi, te epätoivoiset, että minä teidän edessänne puhun
tällaisia pieniä sanoja, totisesti, sopimattomia sellaisille
vieraille! Mutta te ette aavista, mikä minun sydämeni tekee
ylimieliseksi: --

"-- te itse sen teette ja teidän näkönne, suokaa minulle anteeksi!
Sillä jokainen käy urhoolliseksi, joka katselee epätoivoista.
Puhutella epätoivoista -- siihen luulee jokainen itsensä kyllin
väkeväksi.

"Minulle itselleni te annoitte tämän voiman -- hyvän lahjan, korkeat
vieraani! Rehellisen vieraslahjan! Niinpä siis älkää suuttuko, että
minä tarjoan teille omani.

"Tämä on minun valtakuntani ja herrauteni: mutta mikä minun on, se on
tämän illan ja tämän yön oleva teidän.

"Minun eläimeni palvelevat teitä: minun luolani olkoon teidän
leposijanne.

"Minun kotonani ja majassani ei kenkään ole oleva epätoivossa,
piirissäni minä varjelen jokaisen villipetoeläimistään. Ja tämä on
ensimäinen, minkä minä tarjoon teille: turvallisuus!

"Mutta toinen on: pikkusormeni. Ja jos teillä on se ensin, niin
ottakaa vain koko käsi, niin! ja sydän lisäksi! Tervetuloa tänne,
tervetuloa, kestiystäväni!"

Näin puhui Zarathustra ja nauroi rakkaudesta ja pahuudesta. Tämän
tervehdyksen jälkeen hänen vieraansa kumarsivat uudelleen ja
vaikenivat kunnioittavaisesti; mutta oikeanpuolinen kuningas vastasi
heidän puolestaan.

"Siitä tavasta, oi Zarathustra, jolla sinä tarjosit meille käden ja
tervehdyksen, me tunnemme sinut Zarathustraksi. Sinä alennuit meidän
edessämme; sinä loukkasit melkein meidän kunnioitustamme --:

"-- mutta ken voisi sinun laillasi alentaa itsensä sellaisella
ylpeydellä? Se nostaa meidät itsemme pystyyn, virvoitus se on meidän
silmillemme ja sydämillemme.

"Nähdäksemme vain tämän me nousisimme vielä korkeammille vuorille,
kuin tämä vuori on. Katselemishaluisina me tulimme, me tahdoimme
nähdä, mikä synkät silmät tekee kirkkaiksi.

"Ja katso, jo on kaikki meidän hätähuutomme ohitse. Jo on meidän
mielemme ja sydämemme avoin ja on ihastuksissaan. Paljoa ei puutu,
että rohkeutemme ei käy ylimieliseksi.

"Ei mitään ilahduttavampaa, oi Zarathustra, kasva maan päällä kuin
korkea väkevä tahto: se on sen ihanin kasvi. Kokonainen maisema saa
virvoituksen yhdestä sellaisesta puusta.

"Pinjaa minä ajattelen, joka kasvaa sinun laillasi, oi Zarathustra:
pitkäksi, vaiteliaaksi, kovaksi, yksinäiseksi, jonka puu on parhainta
ja taipuvinta, ihanaksi, --

"-- mutta viimein väkevin vihrein oksin _omaa_ valtaansa tavoittaen,
väkeviä kysymyksiä kysyen tuulilta ja säiltä ja mikä ikinä on
kukkuloilla kotoista,

"-- väkevämmin vastaten, käskeväinen, voitollinen: oi ken ei tahtoisi
nousta korkeille vuorille nähdäkseen sellaisia puita?

"Sinun puustasi täällä, oi Zarathustra, saa synkkä, nurjaonninen
virvoituksen, sinun katseestasi käy epävakainenkin varmaksi ja
parantaa sydämensä.

"Ja totisesti, kohti sinun vuortasi ja puutasi kääntyy tänään moni
silmä; suuri kaipuu on aukaissut ne, ja moni oppi kysymään: ken on
Zarathustra?

"Ja kenen korvaan sinä kerran vuodatit laulusi ja hunajasi: kaikkien
kätkeytyneitten, yksineläjien, kaksineläjien, kaikki ne puhuivat
yhdellä erää sydämelleen:

"'Elääkö Zarathustra vielä? Ei kannata enää elää, kaikki on
yhtäläistä, kaikki on turhaa: tai -- meidän täytyy elää Zarathustran
kanssa!'

"'Miksi ei hän tule, joka niin kauan on julistanut tuloansa? Näin
kysyivät monet; nielaisiko yksinäisyys hänet! Vai menemmekö me hänen
tykönsä?

"Nyt tapahtuu, että yksinäisyys itse käy mureaksi ja murtuu, haudan
lailla, joka murtuu eikä voi kauemmin pitää enää kuolleitaan.
Kaikkialla näkee ylösnousseita.

"Nyt aallot nousevat ja nousevat vuoresi ympärillä, oi Zarathustra. Ja
kuinka korkea korkeutesi onkaan, monien täytyy sinun luoksesi ylös;
sinun venheesi ei ole enää kauan oleva kuivalla maalla.

"Ja että me epätoivoiset tulimme nyt sinun luolaasi emme enää ole
epätoivossa: tunnus- ja ennusmerkki se on vain siitä, että parempia
on matkalla sinun tykösi, --

"-- sillä hän itse on matkalla sinun tykösi, jumalan viimeinen jäännös
ihmisten joukossa, se on: kaikki suuren kaipuun, suuren iljetyksen,
suuren kyllästyksen ihmiset,

"-- kaikki, jotka eivät tahdo elää, elleivät jälleen opi _toivomaan_
-- elleivät opi sinulta, oi Zarathustra, _suurta_ toivetta!"

Näin puhui oikeanpuolinen kuningas ja tarttui Zarathustran
käteen, suudellakseen sitä; mutta Zarathustra ehkäisi hänen
kunnianosotuksensa ja peräytyi kauhuissaan, vaieten ja äkkiä
ikäänkuin paeten kaukaisiin etäisyyksiin. Mutta hetkisen kuluttua hän
jo oli jälleen vieraittensa luona, katseli heitä kirkkain, tutkivin
silmin ja puhui:

"Minun vieraani, te korkeammat ihmiset, minä tahdon puhua teidän
kanssanne selvää saksaa. _Teitä_ minä en odottanut näillä vuorilla."

("Selvää saksaa! Jumala armahtakoon!" virkkoi tässä vasemmanpuolinen
kuningas syrjään; "huomaa että hän ei tunne hyviä saksalaisia, tämä
viisas itäisiltä mailta!")

("Mutta hän tarkoittaa 'suoraa saksaa' -- no niin! Se ei ole tänään
huonoin maku!")

"Te lienette varmaankin kaikki korkeampia ihmisiä, jatkoi
Zarathustra: mutta minulle -- te ette ole kyllin korkeita ja väkeviä.

"Minulle, se on: heltymättömälle, joka vaikenee minussa, mutta ei tule
alati vaikemaan. Ja jos te kuulutte minulle, niin ette kuitenkaan
oikeana kätenäni.

"Ken näet itse seisoo sairailla ja heikoilla jaloilla, teidän
laillanne, hän tahtoo ennen kaikkea, tietäköönpä hän sen sitten tai
kätkeköön sen itseltään: tulla _säästetyksi_.

"Mutta käsiäni ja jalkojani minä en säästä, _minä en säästä
sotilaitani_: kuinka te sitten kelpaisitte _minun_ sotaani?

"Teidän kanssanne minä turmelisin jokaisen voiton itseltäni. Ja moni
teistä kaatuisi, jos hän vain kuulisi minun rumpujeni kaikuvan äänen.

"Ette te ole myöskään kyllin kauniita ja jalosyntyisiä minulle.
Minä tarvitsen puhtaita sileitä kuvastimia oppejani varten; teidän
pinnallanne tulee minun oma kuvani vääristellyksi.

"Teidän hartioitanne painaa moni taakka, moni muisto; moni ilkeä
kääpiö istuu kyyristyneenä teidän loukoissanne. Teissäkin on olemassa
kätkettyä roskaväkeä.

"Ja vaikkapa te olette korkeata ja korkeampaa lajia: paljon teissä
on käyrää ja epämuodostunutta. Ei ole sitä seppää maailmassa, joka
teidät takoisi oikeiksi ja suoriksi.

"Te olette vain siltoja: kulkekoot ne, jotka ovat korkeampia, teidän
ylitsenne! Te olette portaita: niinpä älkää vihastuko häneen, joka
astuu teidän ylitsenne _omaan_ korkeuteensa.

"Teidän siemenestänne voi myös kerran oikea poika ja täysi perillinen
kasvaa: mutta se on kaukana. Te itse ette ole niitä, joilla on oikeus
minun perintööni ja nimeeni.

"Teitä en minä odota näillä vuorilla, teidän kanssanne minä en astu
alas viimeistä kertaa. Te tulitte vain enteinä siitä, että korkeampia
on jo matkalla minun tyköni, --

"-- ei suuren kaipuun, suuren iljetyksen, suuren kyllästymisen ihmisiä
eikä niitä, joita te kutsutte jumalan jäännöksiksi,

"-- ei! Ei! Kolmasti ei! _Toisia_ minä odotan näillä vuorilla ja ilman
heitä minä en tahdo jalkaani siirtää täältä,

"-- korkeampia, väkevämpiä, voitollisempia, iloisempia, sellaisia,
jotka ovat oikeinmuodostuneita ruumiilta ja sielulta: _nauravien
jalopeurojen_ täytyy tulla!

"Oi kestiystäväni, te kummalliset, -- ettekö te kuulleet puhuttavan
vielä mitään minun lapsistani? Ja että ne ovat matkalla minun tyköni?

"Puhukaa minulle toki yrttitarhoistani, autuaista saaristani, minun
uudesta ihanasta lajistani, -- miksi ette puhu minulle mitään siitä?

"Tämän vieraslahjan minä pyydän itselleni teidän rakkaudeltanne, että
te puhutte minulle lapsistani. Tähän saakka minä olen ollut rikas,
tähän saakka olen ollut köyhä: mitä en minä lahjoittanut pois,

"-- mitä en minä lahjoittaisi pois, jotta minulla olisi yksi: nämä
lapset, tämä elävä istutus, nämä minun tahtoni ja korkeimman toiveeni
elämänpuut!"

Näin puhui Zarathustra ja keskeytti äkkiä puheensa: sillä hänen
kaipuunsa valtasi hänet, ja hän sulki silmänsä ja suunsa sydämensä
liikutuksesta. Ja myöskin kaikki hänen vieraansa vaikenivat ja
seisoivat hiljaa ja hämmästyneinä: paitsi että vanha tietäjä käsin ja
elein teki merkkejä.



Ehtoollinen.


Tässä kohdassa näet tietäjä keskeytti Zarathustran ja hänen
vieraittensa tervehdyksen: hän tunkeutui esiin niinkuin se, jolla ei
ole hukata yhtään aikaa, tarttui Zarathustran käteen ja huusi: "Mutta
Zarathustra!

"Yksi on välttämättömämpi kuin toinen, niin sinä puhut itse: niinpä
yksi on minulle nyt välttämättömämpi kuin mikään muu.

"Yksi sana ajallaan: etkö sinä ole kutsunut minua _aterialle_? Ja
täällä on monta, jotka ovat tulleet pitkiä matkoja. Ethän toki tahdo
ravita meitä sanoilla?

"Minun mielestäni te olette myös ajatelleet kaikki liian paljon
kuoliaaksipaleltumista, hukkumista, tukehtumista ja muita
hengenvaarallisia asioita: mutta kukaan ei ole ajatellut sitä, mikä
minua uhkaa, nimittäin nälkäännääntyminen." --

(Näin puhui tietäjä; mutta kun Zarathustran eläimet kuulivat nämä
sanat, juoksivat ne kauhusta tiehensä. Sillä ne näkivät, että minkä
olivat tuoneetkin kotia päivällä, ei se riittäisi täyttämään tätä
yhtä ainoaa tietäjää.)

"-- Sekä janoonnääntyminen, jatkoi tietäjä. Ja vaikkakin minä kuulen
veden loiskivan täällä, viisauden puheen lailla, nimittäin rikkaasti
ja väsymättä: minä -- tahdon _viiniä_!

"Ei jokainen ole syntynyt Zarathustran lailla vedenjuojaksi. Vesi
ei kelpaa myöskään väsyneille ja kuihtuneille: _meille_ on viini
soveliasta, -- se vasta antaa äkillisen elpymisen ja terveyden
silmänräpäyksessä."

Tässä tilaisuudessa, kun tietäjä pyysi viiniä, tapahtui, että
vasemmanpuolinen kuningaskin, tuo vaitelias, puhkesi kerran
puhumaan. "Viinistä, puhui hän, pidimme me huolen, minä ja veljeni,
oikeanpuolinen kuningas: meillä on viiniä kylliksi, -- kokonainen
aasi täynnä. Niin ei puutu muuta kuin leipää."

"Leipää? vastasi Zarathustra ja nauroi. Juuri leipää vain ei
erakoilla ole. Mutta ihminen ei elä yksin leivästä, vaan myöskin
hyvien lampaiden lihasta, joita minulla on kaksi:

"-- ne ovat kiireellisesti teurastettavat ja höystettävät
salvia-yrtillä, valmistettavat, niin minä tahdon. Ei myöskään puutu
juuria ja hedelmiä, kyllin hyviä itse herkuttelijoille ja nirsoille;
ei myöskään pähkinöitä ja muita arvoituksia särjettäväksi.

"Näin me tahdomme nopeasti valmistaa hyvän aterian. Mutta ken tahtoo
yhtyä aterialle, hänen täytyy myös ryhtyä työhön, kuninkaittenkin.
Zarathustran tykönä voi kuningaskin olla kokki."

Tähän ehdotukseen olivat kaikki tyytyväisiä: paitsi että
vapaaehtoinen kerjäläinen vastusti lihaa ja viiniä ja höysteitä.

"Katsokaa tuota mässääjää Zarathustraa! sanoi hän leikillisesti:
lähdetäänkö luoliin ja korkeille vuorille sitä varten, että
valmistetaan tällaisia aterioita?

"Nyt minä tosiaan ymmärrän, mitä hän kerran opetti meille: 'Ylistetty
olkoon pieni köyhyys!' ja miksi hän tahtoo poistaa kerjäläiset."

"Ole hyvällä mielellä, vastasi Zarathustra hänelle, niinkuin minäkin
olen. Pysy tavoissasi, sinä verraton, jyrsi jyviäsi, juo vettäsi,
ylistä ruokiasi: kunhan se vain tekee sinut iloiseksi!

"Minä olen laki vain omilleni, minä en ole laki kaikille. Mutta ken
minulle kuuluu, hän olkoon vahva luiltaan, myöskin kevyt jaloiltaan --
iloinen sekä sodassa että juhlassa, ei mikään synkkänaama, ei
haave-hanno, valmis vaikeimpaan kuin juhlaan, terve ja eheä.

"Parhain kuuluu minun omilleni ja minulle; ja jollei meille sitä
anneta, niin me otamme sen: -- parhaimman ravinnon, puhtaamman
taivaan, väkevimmät ajatukset, kauneimmat naiset!" --

Näin puhui Zarathustra; mutta oikeanpuolinen kuningas vastasi:
"Kummallista! Onko milloinkaan ennen kuultu niin älykkäitä sanoja
viisaan suusta?

"Ja totisesti, kummallisinta viisaassa on se, jos hän kaikkeen
muuhunkin on vielä älykäs eikä mikään aasi."

Näin puhui oikeanpuolinen kuningas ja ihmetteli; mutta aasi sanoi
hänen puheeseensa pahansisuisesti J-A-A. Mutta tämä oli sen pitkän
aterian alku, jota aikakirjoissa "Ehtoolliseksi" kutsutaan. Sen
kestäessä ei puhuttu mistään muusta kuin _korkeammasta ihmisestä._



Korkeammasta ihmisestä.


1.

Kun minä ensikerran tulin ihmisten tykö, silloin minä tein
erakko-hulluuden, tuon suuren hulluuden: minä asetuin turulle.

Ja kun minä puhuin kaikille, niin en puhunut kenellekään. Mutta
ehtoolla oli nuorallatanssija ja ruumis minun tovereitani; ja minä
itse melkein ruumis.

Mutta uuden aamun mukana tuli uusi totuus minulle: silloin minä opin
puhumaan: "Mitä kuuluvat minuun turku ja roskaväki ja roskaväen-melu
ja pitkät roskaväenkorvat!"

Te korkeammat ihmiset, oppikaa tämä minulta: turulla ei kukaan usko
korkeampiin ihmisiin. Ja jos tahdotte puhua siellä, no niin! Mutta
roskaväki vilkuttaa silmiään: "me olemme kaikki yhtäläisiä."

"Te korkeammat ihmiset, -- niin vilkuttaa roskaväki silmiään ei ole
olemassa mitään korkeampia ihmisiä, me olemme kaikki yhtäläisiä,
ihminen kuin ihminen, jumalan edessä -- me kaikki olemme yhtäläisiä!"

Jumalan edessä! -- Mutta nyt tämä jumala on kuollut. Mutta roskaväen
edessä me emme tahdo olla yhtäläisiä. Te korkeammat ihmiset, menkää
pois turulta!


2.

Jumalan edessä! -- Mutta nyt tämä jumala on kuollut! Te korkeammat
ihmiset, tämä jumala oli teidän suurin vaaranne.

Vasta sitten kuin hän vaipui hautaan olette te jälleen ylösnousseet.
Nyt vasta tulee suuri keskipäivä, nyt vasta tulee korkeampi ihminen
-- herraksi!

Ymmärsittekö te tämän sanan, oi veljeni? Te peljästytte: pyörryttääkö
teidän sydäntänne? Ammoittaako tässä pohjattomuus teitä vastaan?
Haukkuuko helvetinkoira teille täällä?

No niin! Hyvä! Te korkeammat ihmiset. Nyt vasta makaa
ihmistulevaisuuden vuori synnytystuskissaan. Jumala kuoli: nyt _me_
tahdomme, -- että yli-ihminen eläisi.


3.

Surullisimmat kysyvät tänään: "kuinka on ihminen säilyvä?" Mutta
Zarathustra kysyy ainoana ja ensimäisenä: "kuinka on ihminen
_voitettava_?"

Yli-ihminen on minun sydämelläni, hän on minun ensimäiseni ja ainoani
-- _eikä_ ihminen: ei lähimmäinen, ei köyhin, ei enimmän kärsivä, ei
parhain. --

Oi veljeni, mitä minä ihmisessä voin rakastaa, on se että hän on
ylimeno ja meno perikatoon. Ja myöskin teissä on paljon, mikä saa
minut rakastamaan ja toivomaan.

Että te halveksuitte, te korkeammat ihmiset, se saa minut toivomaan.
Suuret halveksivaiset näet ovat suuria kunnioittajia.

Että te olitte epätoivoissanne, siinä on paljon kunnioitettavaa.
Sillä te ette oppineet alistumaan, te ette oppineet pieniä viisauksia.

Tänään näet tulivat pienet ihmiset herroiksi: he saarnaavat kaikki
alistumista ja häveliäisyyttä ja viisautta ja ahkeruutta ja
lukuunottamista ja pienien hyveiden pitkää körököröä.

Mikä naistenlajia on, mikä orjienlajista polveutuu ja varsinkin
roskaväki-sotku: se tahtoo nyt tulla kaiken ihmistulevaisuuden
herraksi -- oi iljetys! iljetys! iljetys!

_Se_ kysyy ja kysyy eikä väsy: "kuinka on ihminen säilyttävä itsensä,
parhaiten, kauimmin, mukavimmin?" Siten -- he ovat tämänpäivän
herroja.

Nämä tämänpäivän herrat voittakaa, oi veljeni, -- nämä pienet
ihmiset: _he_ ovat yli-ihmisen suurin vaara!

Voittakaa, te korkeammat ihmiset, pienet hyveet, pienet viisaudet,
hiekkajyvä-lukuunottamiset, muurahaisrikkarihkama, viheliäinen
tyytyväisyys, "useimpien onni" --!

Ja ennemmin tulkaa epätoivoon kuin alistutte. Ja, totisesti, minä
rakastan teitä senvuoksi, että te ette ymmärrä elää tänään, te
korkeammat ihmiset! Sillä niin _te_ elätte parhaimmin!


4.

Onko teillä rohkeutta, oi veljeni? Oletteko te uskaliaita? Ei
rohkeutta katselijain edessä, vaan erakko- ja kotkarohkeutta, jota
näkemässä ei enää ole edes jumalatakaan!

Kylmiä sieluja, muuleja, sokeita, juopuneita, niitä minä en kutsu
uskaliaiksi. Uskallusta on sillä, ken tuntee pelon, mutta myös
masentaa pelon: ken kuilun näkee, mutta _ylpeydellä._

Ken kuilun näkee, mutta kotkan-silmin, -- ken kotkankynsin _koppoo_
kuilun: hänellä on rohkeutta. -- --


5.

"Ihminen on paha" -- niin puhuivat kaikki viisaimmat minulle
lohdutukseksi. Ah, kunhan se vain vielä tänäänkin on totta! Sillä
paha on ihmisen parhain voima.

"Ihmisen täytyy tulla paremmaksi ja pahemmaksi" -- niin minä opetan.
Pahin on välttämätön yli-ihmisen parhaimpaan.

Saattoi olla hyvä tuolle pienten ihmisten saarnaajalle, että hän
kärsi ja kantoi ihmisen synnin. Mutta minä iloitsen suuresta synnistä
suurena _lohdutuksenani._

Mutta tällainen ei ole sanottu pitkiä korvia varten. Jokainen sana ei
kuulu myöskään jokaisen suuhun. Ne ovat hienoja kaukaisia asioita:
niitä älkööt lampaankynnet tavoittako!


6.

Te korkeammat ihmiset, luuletteko, että minä olen tullut hyvittämään
sen, minkä te teitte huonosti?

Tai että minä täst'edes olen valmistava mukavamman vuoteen teille,
kärsiväisille? Tai näytän teille, te epävakaiset, harhaankiivenneet
uusia helpompia polkuja?

Ei! Ei! Kolmasti ei! Yhä enemmän, yhä parempia teidän lajistanne
on käyvä perikatoon, -- sillä teidän on kokeminen yhä pahempaa ja
kovempaa. Niin vain --

-- niin vain kasvaa ihminen siihen korkeuteen, missä salama osuu
häneen ja murtaa hänet: kyllin korkeiksi salamaa varten.

Vähään, pitkään, kaukaisimpaan, tähtää minun mieleni ja minun
kaipuuni: mitä minuun koskisi teidän pieni, nuori, lyhyt kurjuutenne!

Te ette kärsi kylliksi vielä! Sillä te kärsitte itsestänne, te ette
kärsineet vielä _ihmisestä._ Te valhettelisitte, jos sanoisitte
toisin! Te kaikki, te ette ole kärsineet, mitä minä kärsin. -- --


7.

Minulle ei ole kylliksi, että salama ei enää vahingoita. Pois minä
en tahdo johdattaa sitä: sen on oppiminen -- tekemään työtä _minun_
hyväkseni. --

Minun viisauteni on kokoontunut jo kauan kuin pilvi, se käy
hiljaisemmaksi ja pimeämmäksi. Niin tekee jokainen viisaus, joka
kerran on synnyttävä _salamoita_. --

Näille tämänpäivän ihmisille minä en tahdo olla _valo_, en heidän
valoksi kutsumansa. _Heidät_ -- minä tahdon sokaista: viisauteni
salama! puhkaise heidän silmänsä!


8.

Älkää tahtoko mitään yli kykynne: on olemassa katala vääryys niissä,
jotka tahtovat yli kykynsä.

Varsinkin, jos he tahtovat suuria asioita! Sillä he herättävät
epäluuloa suuria asioita kohtaan, nämä hienot väärentäjät ja
näyttelijät! --

-- kunnes viimein tulevat vääriksi itselleen, kierosilmäisiksi,
maalipeittoisiksi madonreijiksi, verhotuiksi väkevien sanojen,
näytekilpi-hyveitten, loistavien valhekiiltotekojen kaapuun.

Kavahtakaa tässä visusti, te korkeammat ihmiset! Sillä tänään
ei minulle ole mikään kallisarvoisempaa ja harvinaisempaa kuin
rehellisyys.

Eikö tämä tämäpäivä ole roskaväen. Mutta roskaväki ei tiedä itse,
mikä on suurta ja pientä, mikä suoraa ja rehellistä: se on viattoman
kiero, se valhettelee alati.


9.

Epäilkää tänään hyvällä epäluulolla, te korkeammat ihmiset, te
uskaliaat! Te avosydämiset! Ja pitäkää perusteenne salaisina! Tämä
tänään on näet roskaväen.

Mitä roskaväki ilman perusteita kerran oppi uskomaan, ken voisi sen
perusteilla siltä -- kukistaa kumoon?

Turulla saadaan uskomaan eleillä. Mutta perusteet tekevät roskaväen
epäileväksi.

Ja jos kerran jokin totuus pääsisi voittoon, niin kysykää itseltänne
hyvällä epäluulolla: "mikä väkevä eksytys on taistellut sen puolesta?"

Kavahtakaa itsenne myöskin oppineista! He vihaavat teitä: sillä
he ovat hedelmättömiä! Heillä on kylmät kuivuneet silmät, heidän
edessään on jokainen lintu höyhennetty.

Sellaiset pöyhkeilevät sillä, että eivät valhettele: mutta
kykenemättömyys valheeseen ei ole vielä läheskään rakkautta
totuuteen. Kavahtakaa!

Vapaus kuumeesta ei ole vielä läheskään tietoa! Paleltuneita henkiä
minä en usko. Ken ei osaa valhetella, hän ei tiedä, mitä totuus on.


10.

Jos te tahdotte korkealle, niin käyttäkää omia jalkojanne! Älkää
antako _kantaa_ itseänne ylös, älkää istuko vieraille selille ja
vieraille päille!

Mutta sinä nouset hevosen selkään? Sinä ratsastat nyt ripeästi ylös
päämaaliisi! Mutta sinun rampa jalkasi istuu myös mukana hevosen
selässä!

Kun sinä olet päämaalissasi, kun sinä hyppäät hevosesi selästä:
_kukkulallasi_ juuri, korkeampi ihminen, olet sinä kompastuva!


11.

Te luovat, te korkeammat ihmiset! Raskas on vain omasta lapsestaan.

Älkää antako itsellenne mitään sanella, vakuuttaa! Ken sitten on
_teidän_ lähimmäisenne? Ja jos te toimittekin "lähimmäisen hyväksi",
-- niin te ette kuitenkaan luo hänen hyväkseen!

Jättäkää pois tuo "hyväksi", te luovat: teidän hyveenne juuri tahtoo,
että te ette tee mitään "hyväksi" ja "tähden" ja "koska". Näiltä
vääriltä pieniltä sanoilta on teidän tukittava korvanne.

"Lähimmäisen hyväksi" on vain pienten ihmisten hyvettä: siellä
sanotaan "yksi yhtä hyvä kuin toinen" ja "käsi toisensa pesee": --
heillä ei ole oikeutta eikä voimaa _teidän_ omanvoitonpyyntiinne!

Teidän omanvoitonpyynnissänne, te luovat, on kohtuakantavaisen
varovaisuutta ja huolenpitoa! Mitä yksikään ei vielä silmin
nähnyt, hedelmää: sitä varjelee ja säästää ja ravitsee teidän koko
rakkautenne.

Missä teidän koko rakkautenne on, teidän lapsessanne, siellä on
myöskin teidän koko hyveenne! Teidän työnne, teidän tahtonne on
_teidän_ "lähimmäisenne": älkää antako uskotella itsellenne mitään
vääriä arvoja!


12.

Te luovat, te korkeammat ihmiset! Kenen synnyttää täytyy, hän on
sairas; mutta ken on synnyttänyt, hän on saastainen.

Kysykää naisilta: ei synnytetä siksi, että se on huvitusta. Tuska saa
kanat ja runoilijat kaakottamaan.

Te luovat, teissä on paljon saastaista. Se johtuu siitä, että teidän
täytyi olla äitejä.

Uusi lapsi: oi kuinka paljon uutta likaa tuli myöskin maailmaan!
Käykää syrjään! Ja ken on synnyttänyt, hänen tulee huuhtoa sielunsa
puhtaaksi!


13.

Älkää olko siveellisiä yli voimienne! Ja älkää tahtoko itseltänne
mitään vastoin todennäköisyyttä!

Kulkekaa niitä jälkiä, joita teidän isienne hyve jo kulki! Kuinka te
tahtoisitte nousta korkealle, ellei teidän isienne tahto nouse teidän
kanssanne?

Mutta ken tahtoo olla esikoinen, hän katsokoon että hänestä ei tule
myöskin viimeinen! Ja missä teidän isienne paheet ovat, siinä teidän
ei tule tahtoa merkitä pyhimystä!

Kenen isät rakastivat naisia ja väkeviä viinejä ja villisikoja: mitä
se olisi, jos hän tahtoisi itseltään siveyttä?

Narriutta se olisi! Paljolta, totisesti, se tuntuu minusta moiselle,
jos hän on yhden tai kahden tai kolmen vaimon mies.

Ja jos hän perustaisi luostareita ja kirjoittaisi oven yläpuolelle:
"tie pyhimykseen", -- minä sanoisin kuitenkin: mihin! se on uusi
narrius!

Hän perusti itselleen pakko- ja pakohuoneen: olkoon onneksi! Mutta
minä en usko siihen.

Yksinäisyydessä kasvaa se, minkä siihen vie mukanaan, myöskin
sisäinen elukka. Senvuoksi yksinäisyys vieroittaa monta.

Oliko olemassa tähän saakka mitään likaisempaa maan päällä kuin
erämaan-pyhimys? Heidän vaiheillansa ei ollut ainoastaan perkele
valloillaan -- vaan myöskin sika.


14.

Arkoja, häveliäitä, kömpelöjä, tiikerin kaltaisia, jolta hyppy
epäonnistui: niin, te korkeammat ihmiset, minä näin teidän usein
hiipivän syrjään. Yksi _heitto_ epäonnistui teiltä.

Mutta, te arvanpelaajat, mitä siitä! Te ette oppineet pelaamaan ja
pilkkaamaan, niinkuin täytyy pelata ja pilkata! Emmekö me istu suuren
pilkka- ja pelipöydän ääressä?

Ja jos teiltä jotakin suurta epäonnistui, niin oletteko itse
senvuoksi epäonnistuneita? Ja jos itse epäonnistuitte, epäonnistuiko
senvuoksi -- ihminen? Mutta jos ihminen epäonnistui: -- hyvä! Niinpä
ylös!


15.

Mitä korkeampi lajiltaan, sitä harvemmin asia onnistuu. Te korkeammat
ihmiset täällä, ettekö te kaikki ole epäonnistuneita?

Olkaa hyvässä turvassa, mitä siitä! Kuinka paljon vielä on
mahdollista! Oppikaa nauramaan omaa itseänne, niinkuin nauraa täytyy!

Mitä ihmettelemistä onkaan, että te epäonnistuitte ja onnistuitte
puoliksi, te puoliksi-murtuneet! Eikö teissä ahdista ja paina --
ihmisen _tulevaisuus_?

Ihmisen kaukaisin, syvin, tähtikorkein, hänen suunnaton voimansa:
eikö tämä kaikki kuohu sekaisin teidän maljassanne?

Mitä ihmettelemistä, että moni malja murtuu! Oppikaa nauramaan
itseänne, niinkuin nauraa täytyy! Te korkeammat ihmiset, oi kuinka
paljon on vielä mahdollista!

Ja totisesti, kuinka paljon jo on onnistunut! Kuinka rikas tämä maa
on pienistä hyvistä täydellisistä olioista, hyvin onnistuneista!

Asettakaa pieniä hyviä täydellisiä olioita ympärillenne, te
korkeammat ihmiset! Niiden kultainen kypsyys parantaa sydämen.
Täydellinen opettaa toivoa.


16.

Mikä oli tähän saakka suurin synti maanpäällä? Eikö se ollut sen
sana, joka sanoi: "Voi niitä, jotka täällä nauravat!"

Eikö hän itse löytänyt mitään syytä nauruun maan päällä? Niinpä hän
etsi vain huonoa. Lapsi löytää täällä vielä syitä.

Hän -- ei rakastanut kylliksi: muutoin hän olisi rakastanut myöskin
meitä, nauravia! Mutta hän vihasi ja pilkkasi meitä, ulvomisen ja
hammastenkiristyksen hän lupasi meille.

Täytyykö sitten heti kirota, missä ei rakasta? Se tuntuu minusta
huonolta maulta. Mutta niin teki hän, tämä ehdoton. Hän tuli
roskaväestä.

Ja itse hän vain ei rakastanut kylliksi: muutoin hän olisi vähemmin
suuttunut siitä, että häntä ei rakastettu. Kaikki suuri rakkaus ei
_tahdo_ rakkautta: -- se tahtoo enemmän.

Karttakaa kaikkia tuollaisia ehdottomia! Se on viheliäistä sairasta
lajia, roskaväen-lajia: he katsovat karsaasti tätä elämää, heillä on
paha katse tätä maata kohtaan.

Karttakaa kaikkia tuollaisia ehdottomia! Heillä on raskaat jalat ja
helteiset sydämet: -- he eivät osaa tanssia. Kuinka voisi maa olla
sellaisille kevyt!


17.

Käyrinä tulevat kaikki hyvät oliot lähelle päämaaliaan. Kissojen
lailla ne köyristeleivät, ne kehräävät sisällisesti läheisestä
onnestaan, -- kaikki hyvät oliot nauravat.

Käynti ilmaisee, ken kulkee jo _omaa_ rataansa: katsokaa minun
käyntiäni! Mutta ken tulee lähelle päämaaliansa, hän tanssii.

Ja, totisesti, kuvapatsaaksi minä en tullut, vielä minä en seiso
tuolla, jäykkänä, tylsänä, kivettyneenä, pilarina; minä rakastan
nopeata juoksua.

Ja jos maan päällä on vielä rämettä ja sankkaa murhetta: kenellä
kevyet jalat on, hän juoksee yli liejunkin ja tanssii kuin
puhdistetulla jäällä.

Ylentäkää sydämenne, veljeni, korkealle! korkeammalle! Älkää myöskään
unhoittako jalkoja! Ylentäkää myöskin jalkanne, te hyvät tanssijat,
ja vielä paremmin: seisokaa myöskin päälaellanne!


18.

Nauravaisen kruunu, tämä ruususeppel-kruunu: minä kruunasin itse
itseni tällä kruunulla, minä itse julistin pyhäksi nauruni. Ketään
muuta minä en huomannut tänään kyllin vahvaksi siihen.

Zarathustra tanssija, Zarathustra kevyt, joka siivin viittoo,
lentoonvalmis, kaikkia lintuja luokseviittova, altis ja valmis,
autuaan-kevytmielinen.

Zarathustra tottapuhuvainen, Zarathustra tottanauravainen, ei mikään
maltiton, ei mikään ehdoton, sellainen, joka rakastaa hyppyjä ja
syrjähyppyjä; minä itse kruunasin itseni tällä kruunulla!


19.

Ylentäkää sydämenne, veljeni, korkealle! korkeammalle! Älkää
unhoittako myöskään jalkoja! Ylentäkää myöskin jalkanne, te hyvät
tanssijat, ja vielä paremmin: seisokaa myöskin päälaellanne!

Myöskin onnessa on raskaita eläimiä, on kämpäjalkoja alun alusta
saakka. Kummallisesti ne ahkeroivat, elefantin lailla, joka koettaa
seisoa päälaellaan.

Mutta parempi on olla narrimainen onnesta kuin narrimainen
onnettomuudesta, parempi tanssia kömpelösti kuin käydä rammasti.
Niinpä oppikaa minusta minun viisauteni: huonoimmallakin oliolla on
kaksi hyvää nurjaapuolta, --

-- huonoimmallakin olioilla on hyvät tanssijalat; niinpä oppikaa, te
korkeammat ihmiset, asettamaan itsenne oikeille jaloille!

Niinpä unhoittakaa murhe-huohottaminen ja kaikki
roskaväkisurumielisyys! Oi kuinka surullisilta minusta tuntuvat
tänään roskaväen ilveilijätkin! Mutta tämä tänään on roskaväen.


20.

Tehkää niinkuin tuuli, kun se syöksyy vuoriluolistaan: oman pillinsä
mukaan se tahtoo tanssia, meret vapisevat ja hyppivät sen askelten
alla.

Ken aaseille antaa siivet, ken naarasjalopeuroja lypsää, ylistetty
olkoon tämä hyvä kahlehtimaton henki, joka käy kuin myrskytuuli yli
kaiken tämänpäiväisen ja kaiken roskaväen, --

-- joka on vihamielinen orjantappura- ja takkiaispäitä ja kaikkia
kuihtuneita lehtiä ja rikkaruohoja kohtaan: ylistetty olkoon tämä
kesytön hyvä vapaa myrskyhenki, joka tanssii rämeiden ja murheiden
päällä kuin nurminiityillä!

Joka vihaa roskaväki-kalvetuskoiria ja kaikkia epäonnistuneita
synkkiä sikiöitä: ylistetty olkoon tämä kaikkien vapaiden henkien
henki, naurava myrsky, joka puhaltaa pölyä kaikkien mustastinäkevien,
paiseellisten silmille!

Te korkeammat ihmiset, teidän huonoimpanne on: kaikki te ette
oppineet tanssimaan, niinkuin tanssia täytyy, -- tanssia itsenne
ylitse! Mitä siitä, että te epäonnistuitte!

Kuinka paljon on vielä mahdollista! Niinpä _oppikaa_ nauramaan
itsenne ylitse! Ylentäkää sydämenne, te hyvät tanssijat, korkealle!
korkeammalle! Älkää unhoittako myöskään hyvää naurua!

Nauravaisen kruunun, tämän ruususeppelkruunun: teille, veljeni, minä
viskaan tämän kruunun! Naurun minä julistin pyhäksi; te korkeammat
ihmiset, _oppikaa_ -- nauramaan!



Alakuloisuuden laulu.


l.

Kun Zarathustra piti nämä puheet, seisoi hän lähellä luolansa
sisäänkäytävää; mutta heti kun hän oli sanonut viimeiset sanat,
pujahti hän vieraittensa luota ja pakeni lyhyeksi hetkeksi ulkoilmaan.

"Oi puhtaita tuoksuja minun ympärilläni, huudahti hän, oi autuasta
hiljaisuutta minun ympärilläni! Mutta missä ovat minun eläimeni?
Esille, esille, minun kotkani ja minun käärmeeni!

"Sanokaa minulle, eläimeni: nämä korkeammat ihmiset -- eivätkö ne ehkä
_haise_ hyvältä? Oi puhdas tuoksu minun ympärilläni! Nyt vasta minä
tiedän ja tunnen, kuinka minä rakastan teitä, eläimeni."

-- Ja Zarathustra virkkoi vielä kerran: "minä rakastan teitä,
eläimeni!" Mutta kotka ja käärme tunkeutuivat hänen luoksensa, kun
hän puhui nämä sanat, ja katselivat ylös häneen. Täten he olivat
kolmen kesken hiljaa yhdessä ja nauttivat ja ahmivat toistensa
seurassa hyvää ilmaa. Sillä ilma oli täällä ulkona parempi kuin
korkeampien ihmisten luona.


2.

Mutta tuskin Zarathustra oli jättänyt luolansa, niin vanha loihtija
nousi, katseli viekkaana ympärilleen ja puhui: "Hän on ulkona!

"Ja jo, te korkeammat ihmiset -- jotta kutittaisin teitä tällä
ylistys- ja hyväilynimellä, niinkuin hän itse -- jo käy minun
kimppuuni ilkeä pettäjä- ja loihtimishenkeni, minun alakuloinen
perkeleeni,

"-- joka on tämän Zarathustran vastustaja ytimiä myöten: suokaa se
hänelle anteeksi! Nyt hän _tahtoo_ loihtia teille, että _hänen_
hetkensä on juuri; turhaan minä taistelen tätä pahaa henkeä vastaan.

"Teille kaikille, minkä kunnianimityksen te antanettekin itsellenne,
joko te nimitätte itseänne 'vapaiksi hengiksi' tai 'totisiksi' tai
'hengen parannuksentekijöiksi' tai 'vapautetuiksi' tai 'suuriksi
kaipaavaisiksi',

"-- teille kaikille, jotka minun laillani kärsitte _suuresta
iljetyksestä_, joille vanha jumala on kuollut eikä vielä yksikään
uusi jumala makaa kehdossa ja kapaloissa, -- teille kaikille on minun
paha henkeni ja loihtimisperkeleeni lempeä.

"Minä tunnen teidät, te korkeammat ihmiset, minä tunnen hänet -- minä
tunnen myöskin tuon häijyhengen, jota minä rakastan vastoin tahtoani,
tuon Zarathustran: hän itse tuntuu minusta hyvin usein ihanalta
pyhimysnaamiolta,

"-- uudelta kummalliselta valheverholta, joka miellyttää minun
pahaa henkeäni, tuota alakuloista perkelettä: -- minä rakastan
Zarathustraa, niin minusta usein tuntuu, pahan henkeni takia. --

"Mutta nyt se käy minun kimppuuni ja voittaa minut, tämä
alakuloisuuden henki, tämä iltahämärä-perkele: ja, totisesti, te
korkeammat ihmiset, häntä haluttaa --

"-- aukaiskaa vain silmänne! -- häntä haluttaa tulla _alastomana_,
miehenäkö vai naisena, sitä minä en vielä tiedä: mutta hän tulee, hän
voittaa minut, voi! aukaiskaa mielenne!

"Päivä soinnahtaa pois, kaikelle tulee nyt ilta, parhaimmallekin;
kuulkaa nyt ja nähkää, te korkeammat ihmiset, mikä perkele, olipa
mies tai nainen, tämä ilta-alakuloisuuden henki on!"

Näin puhui vanha loihtija, katsoi viekkaana ympärilleen ja tarttui
sitten harppuunsa.


3.

    Ilmassa seljenneessä,
    kun kasteen lohdutus jo
    alas maahan kumpuaa,
    näkymättä ja kuulumatta --
    näet pehmeä-anturainen
    on lohduntuoja kaste kuin lohdutus-lempeät kaikki --:
    sydän kuuma, sa muistatko silloin,
    miten janosit kerran,
    pisarkylpyä kyynelten taivahisten,
    palaneena ja pakahtuneena,
    kulonurmi-poluilla kun
    pahat iltaisen auringon-katseet
    sua kiersivät lomitse mustien puitten,
    tulihehkuvat, ilkkuvat häikäisy-katseet?

    Sinä? -- _totuuden_ vapaa mieskö? -- ne ilkkui --
    Ei! Runoniekka vain!
    vain eläin, viekas, ryöstävä, hiipivä,
    jonk' on valhetella pakko,
    pakko valhetella tieten ja taiten:
    peto saaliin-ahne,
    kirjo-naamioinen,
    oma naamionsa,
    oma saalihinsa --
    _sekö_ -- totuuden vapaa mies?
    Ei! Narri vain! Runoniekka vain!
    Vain kirjavia puhuva,
    vain narrin-naamiosta kirjavia kirkuva,
    sanasiltoja valheen kiipeileväinen,
    kirjokaaria käyden,
    välisiltoja vaappuen
    valetaivasten, valemaitten,
    ympäri liidellen, ympäri laadellen, --
    _vain narri, vain runoniekka!_

    _Sekö_ -- totuuden vapaa mies?
    Ei tyyni, jäykkä, sileä, kylmä,
    kuvapatsaaksi tullut ei,
    jumal-pylvähäksi
    ei temppelin eteen pantu,
    ovenvartiaksi jumalan jonkun:
    Ei! vihankarsas totuuden-patsaille noille,
    koteutuneempi korpeen kuin temppelitarhaan,
    sydän kissan-kiihkoja täynnä,
    joka ikkunasta hypähtävä,
    suin päin joka sattumaan,
    joka aarniometsän vaaniva,
    himomielin vaaniva, juosta
    jott' aarniometsissä saisit
    kera petojen kirjavatäpläisten
    sa syntisen-terveenä, kauniina, kirjavana,
    himon-polttavin huulin,
    peto autuaan-ilkkuva, autuaan-pirullinen, autuaan-verenahne
    rosvoten, hiipien, valhetellen: --

    Tai kotkan lailla, mi kauan, kauan kuiluihin tuijottaa,
    kuiluihin _omihinsa_: -- --
    oi kuinka ne suikertelevat
    alas, alle, sisälle maan
    yhä syvempiin syvyyksiin! --
    silloin,
    yht'äkkiä, päistikkaa,
    kuin salama syöstä
    alas _karitsoihin_
    nälänvimmassa, himoiten
    karitsa-riistaa,
    kato kaikkien karitsa-sieluin,
    kato kiukkuinen kaiken, mi katselee
    karitsansilmäisesti, käkkärävillaisesti,
    harmaasti, hurskaan lammas-laakeasti!

    Näin:
    kotkamainen, pantterimainen
    on runoniekan kaipuu,
    on _sun_ kaipuusi tuhannen naamion alla,
    sa narri! sa runoniekka!

    Sa, joka ihmisen näit
    niin jumalana kuin lampaanakin --:
    _repiä_ jumala ihmisessä
    kuin lammaskin ihmisessä,
    ja repien _nauraa_ --

    _se, se_ on sun autuutesi
    kotkan ja pantterin autuus!
    runoniekan ja narrin autuus! -- --

    Ilmassa seljenneessä,
    kun kuun sirppi jo hiipii
    välitse purppuraruskoin
    vihertäin kateudesta:
    -- vihamielisnä päivälle,
    salaa jok' askeleella
    vitaisten ruusu-uutimiin,
    kunnes ne vaipuvat,
    yöhön vaipuvat vaalentuin: --

    niin vaivuin ma itse kerran
    totuuden-vimmastani,
    päivän-kaipiostani,
    mies väsynyt päivään, valosta sairas,
    -- alas vaivuin, iltahan, varjoon:
    totuuden yhden
    tulessa janoten:
    -- sydän kuuma, sa muistatko vielä,
    miten janosit silloin?
    _Maanpaossa luota
    totuuden kaiken,
    vain narri!
    Vain runoniekka!_



Tieteestä.


Näin lauloi loihtija; ja kaikki, jotka olivat yhdessä, menivät
lintujen lailla huomaamatta hänen viekkaan ja alakuloisen hekumansa
paulaan. Ainoastaan hengeltä tunnollinen ei ollut antanut vangita
itseään: hän otti äkkiä harpun loihtijalta ja huusi: "Ilmaa! Laskekaa
hyvää ilmaa sisään! Laskekaa Zarathustra sisään! Sinä teet tämän
luolan helteiseksi ja myrkylliseksi, sinä ilkeä vanha loihtija!

"Sinä viettelet, sinä väärä, hieno, tuntemattomiin himoihin ja
erämaihin. Ja voi, jos sellaiset kuin sinä, rupeavat puhumaan ja
meluamaan _totuudesta_!

"Voi kaikkia vapaita henkiä, jotka eivät kavahda _tuollaisia_
loihtijoita. Mennnyttä on heidän vapautensa: sinä opetat ja
houkuttelet takaisin vankiloihin --

"-- sinä vanha alakuloinen perkele, sinun valituksestasi kaikuu
houkutuspilli, sinä olet niiden kaltainen, jotka siveyden
ylistyksellään salaisesti kutsuvat hekumoihin!"

Näin puhui tunnollinen; mutta vanha loihti ja katseli ympärilleen,
nautti voitostaan ja nieli senvuoksi sen harmin, jonka tunnollinen
valmisti hänelle. "Vaikene! sanoi hän häveliäällä äänellä, hyvät
laulut tahtovat hyvän vastakaiun; hyvien laulujen jälkeen on kauan
vaiettava.

"Niin he tekevät kaikki, nämä korkeammat ihmiset. Mutta sinä olet
varmaan vähän ymmärtänyt minun laulustani? Sinussa on vähän
loihtimishenkeä."

"Sinä ylistät minua, vastasi tunnollinen, kun eroitat minut
itsestäsi, no niin! Mutta te toiset, mitä minä näen? Te kaikki
istutte vielä siinä silmät himokkaina --:

"Te vapaat sielut, missä on teidän vapautenne! Minusta melkein tuntuu,
kuin olisitte niiden kaltaisia, jotka ovat katselleet kauan huonoja
tanssivia alastomia tyttöjä: teidän sielunne tanssivat itse!

"Teissä, te korkeammat ihmiset, mahtanee olla enemmän sitä, mitä
loihtija kutsuu pahaksi loihtimis- ja petoshengekseen: -- meidän
täytynee kai olla erilaisia.

"Ja totisesti, me puhuimme ja ajattelimme kylliksi yhdessä, ennenkuin
Zarathustra tuli kotia luolaansa, jotta tiedänkin: me _olemme_
erilaisia.

"Me etsimme erilaista myöskin täällä ylhäällä, te ja minä. Minä näet
etsin _enemmän varmuutta_, senvuoksi minä tulin Zarathustran tykö.
Hän näet on vieläkin lujin torni ja tahto --

"-- tänään, jolloin kaikki vaappuu, jolloin kaikki maa vapisee. Mutta
te, kun näen teidän silmienne ilmeen, niin minusta melkein tuntuu,
että te etsitte enemmän _epävarmuutta_,

"-- enemmän kauhua, enemmän vaaraa, enemmän maanjäristystä. Te
himoitsette, niin minusta melkein tuntuu, suokaa minulle anteeksi
kuvitteluni, te korkeammat ihmiset, --

"-- te himoitsette huonointa, vaarallisinta elämää, joka _minua_
enimmän peljättää, villipetojen, metsien, luolien, jyrkkien vuorien
ja harhakuilujen elämää.

"Eivätkä ne, jotka johtavat _pois_ vaarasta, miellytä teitä
parhaimmin, vaan ne, jotka vievät teidät pois kaikilta teiltä,
viettelijät. Mutta, jos sellainen himo on teissä _todellinen_, niin
tuntuu se minusta sittenkin _mahdottomalta_.

"Pelko näet -- se on ihmisen peri- ja perustunne, pelko selittää
kaiken, perisynnin ja perihyveen. Pelosta kasvoi _minunkin_ hyveeni,
sen nimi on: tiede.

"Sillä pelko villiä eläimiä kohtaan -- sitä ihminen kauimmin kasvatti,
lukuunottaen eläimen, jonka hän kätkee itseensä ja jota hän pelkää:
Zarathustra kutsuu sitä 'sisälliseksi elukaksi'.

"Sellainen pitkä vanha pelko, joka on käynyt viimein hienoksi,
hengelliseksi, henkiseksi -- minusta sen nimenä on tänään:
_tiede_." --

Näin puhui tunnollinen; mutta Zarathustra, joka juuri tuli takaisin
luolaansa ja oli kuullut ja ymmärtänyt hänen puheensa, viskasi
kourallisen ruusuja tunnolliselle ja nauroi hänen "totuuksilleen".
"Kuinka! huusi hän, mitä minä kuulin juuri? Totisesti, sinä olet
narri, tai olen minä itse se: ja sinun 'totuutesi' minä asetan tuota
pikaa päälaelleen.

"_Pelko_ näet -- on poikkeuksena meissä. Mutta rohkeus ja seikkailu ja
halu epätietoiseen, vielä ennen uskaltamattomaan -- _rohkeus_ näyttää
minusta olevan ihmisen koko esihistoria.

"Kesyttömimpiä rohkeimpia eläimiä hän on kadehtinut ja ryöstänyt
niiltä niiden kaikki hyveet: niin hänestä tuli vasta -- ihminen.

"_Tämä_ rohkeus, joka on käynyt viimein hienoksi, hengelliseksi,
henkiseksi, tämä ihmis-rohkeus, jolla on kotkan siivet ja
käärmeenviisaus: se näyttää minusta kantavan tänään nimeä --"

"_Zarathustra_!" huusivat kaikki, jotka istuivat yhdessä, ikäänkuin
yhdestä suusta ja puhkesivat senjälkeen suureen nauruun; mutta heistä
kohosi niinkuin raskas pilvi. Myöskin loihtija nauroi ja puhui nämä
viisaat sanat: "No niin! Hän on poissa, minun paha henkeni!

"Ja enkö minä itse ole varoittanut teitä hänestä, kun sanoin, että hän
on pettäjä, valhe- ja petoshenki?

"Varsinkin kun hän ilmestyy alastomana. Mutta mitä minä mahdan hänen
petokselleen! Olenko minä luonut hänet ja maailman?

"Niinpä siis! Olkaamme jälleen hyviä ja hyvällä tuulella! Ja vaikkakin
Zarathustra on vihaisen näköinen katsokaahan häntä! hän on vihoissaan
minulle --:

"-- ennenkuin yö saapuu, oppii hän jälleen rakastamaan ja ylistämään
minua, hän ei voi kauan elää tekemättä sellaisia hulluuksia.

"Hän rakastaa vihollisiaan: tämän taidon hän ymmärtää parhaimmin
kaikista, joita olen nähnyt. Mutta hän kostaa sen -- ystävilleen!"

Näin puhui vanha loihtija, ja korkeammat ihmiset osottivat hänelle
suosiota: niin että Zarathustra kulki ympäri ja pudisti pahuudella
ja rakkaudella ystäviensä käsiä, sen kaltaisena, jolla on kaikille
jotakin hyvitettävää ja kaikilta anteeksipyydettävää. Mutta kun hän
tuli silloin luolansa ovelle, katso, silloin häntä halutti jo jälleen
päästä hyvään ilmaan tuonne ulos ja eläintensä luo, -- ja hän aikoi
hiipiä ulos.



Erämaan tyttärien joukossa.


1.

"Älä mene pois! sanoi silloin se vaeltaja, joka kutsui itseään
Zarathustran varjoksi, jää meidän luoksemme muutoin saattaisi tuo
vanha kolkko murhe jälleen karata kimppuumme.

"Tuo vanha loihtija antoi jo huonoimpansa meille parhaaksi, ja katso
vain, vanhalla hurskaalla paavilla tuolla on kyyneleet silmissä ja
hän on jälleen kokonaan laskenut laivansa alakuloisuuden merelle.

"Nämä kuninkaat voivat tosin vielä näyttää hyvää naamaa meidän
edessämme: sen he oppivat näet parhaiten meistä kaikista tänään!
Mutta jos heillä ei olisi yhtään todistajaa, niin minä lyön vetoa,
että tuo ilkeä leikki valtaisi jälleen heidätkin --

"-- vaeltavien pilvien, kostean alakuloisuuden, peitettyjen taivasten,
varastettujen aurinkojen, ulvovien syystuulien ilkeä leikki,

"-- meidän ulvontamme ja hätähuutomme ilkeä leikki: jää meidän
luoksemme, oi Zarathustra! Täällä on paljon kätkettyä kurjuutta, joka
tahtoo puhua, paljon iltaa, paljon pilveä, paljon helteistä ilmaa!

"Sinä ravitsit meitä vahvalla miehenruualla ja voimakkailla lauseilla:
älä salli, että jälkiruuan aikana mietomieliset naiselliset henget
karkaavat jälleen kimppuumme!

"Sinä yksin teet ilman ympärilläsi voimakkaaksi ja kirkkaaksi.
Löysinkö minä milloinkaan maan päällä niin hyvää ilmaa kuin sinun
tykönäsi luolassasi?

"Monta maata minä olen nähnyt, minun nenäni on oppinut koettelemaan
ja arvostelemaan monenlaista ilmaa: mutta sinun tykönäsi minun
sieraimeni maistavat suurimman nautintonsa!

"Ellei ehkä, -- ellei ehkä sitten --, oi suo anteeksi vanha muisto!
Suo anteeksi vanha jälkiruokalaulu, jonka minä sepitin kerran erämaan
tyttärien joukossa: --

"-- heidän tykönään oli näet yhtä hyvä kirkas itämainen ilma; siellä
minä olin kauimpana poissa kosteasta alakuloisesta Vanhasta-Europasta!

"Siihen aikaan minä rakastin näitä Itämaan-tyttöjä ja toista sinistä
taivaanvaltakuntaa, jonka ylitse ei yhtään pilveä eikä ajatusta riipu.

"Te ette usko, kuinka somina he istuivat siinä, kun eivät tanssineet,
syvinä, mutta vailla ajatuksia, niinkuin pienet salaisuudet, niinkuin
suljetut arvoitukset, niinkuin jälkiruoka-pähkinät --

"-- kirjavina ja vieraina tietysti, mutta pilvettöminä: arvoituksina,
jotka antavat ratkaista itsensä: näiden tyttöjen huviksi minä mietin
silloin jälkiruoka-virren."

Näin puhui vaeltaja ja varjo; ja ennenkuin yksikään vastasi hänelle,
oli hän jo tarttunut vanhan loihtijan harppuun, pannut jalkansa
ristiin ja katseli hiljaisesti ja viisaasti ympärilleen: -- mutta
sieraimilla hän imi sisäänsä hitaasti ja kysyvästi ilmaa, ikäänkuin
se, joka on maistanut uusissa maissa uutta ilmaa. Sitten hän alkoi
jonkinlaisella mylvinnällä laulaa.


2.

_Erämaa kasvaa: voi sitä, ken erämaita kätkee!_

    -- Haa! Juhlallista!
    Toden totta juhlallista!
    Arvokas alku!
    Afrikalaisen juhlallista!
    Jalopeuran arvoista
    tai moraalisen möly-apinan --
    -- mutt' teille ei mitään,
    te ystävättäret armahimmat,
    joiden jalkojen juureen
    mun ensi kerran,
    mun europalaisen palmujen alle,
    on istua suotu. Sela.

    Toden tottakin kummallista!
    Täss' istun nyt,
    lähell' erämaata, ja kohta
    niin kaukana taas erämaasta,
    myös mistään viel' erämaatumatta:
    nimittäin nielemänä
    tämän pienimmän keitaan --:
    -- juurikaan se haukoitellen
    avas armahan suunsa,
    sulotuoksuisimman kaikista suista.
    Ma silloin suljahdin siihen,
    alas, lävitse -- keskeenne teidän,
    ystävättäret armahimmat! Sela.

    Terve, terve valaskalalle tuolle,
    jos näin piti vierahansa
    se hyvänä! -- kai käsitätte
    tämän oppineen vihjauksen?
    Sen vatsalle terve,
    jos oli se näin,
    näin herttainen keidas-vatsa
    kuin tää: mitä kuitenkin epäilen,
    -- näet tulenhan Europasta,
    jok' on epäileväisempi kuin
    kaikk' aviovaimot vanhahtavaiset.
    Sen jumala paratkohon!
    Aamen!

    Täss' istun ma nyt,
    tässä keitaassa pienimmässä,
    kuin taateli ikään,
    läpipehmeä, ruskea, kultasyinen,
    himoiten pyöreää tytön suuta,
    mut enemmän vielä tyttömäisiä
    jääkylmiä valkeita viiltäviä
    puru-hampaita: niit' ikävöitsee näät
    sydän jokaisen taatelin kuuman. Sela.

    Etelän hedelmäin näitten
    nyt kaltaisena, ylenkaltaisena
    makaan ma tässä ja mun
    ylt'ympäröitsevät pienet
    siipikuoriaiset
    iloparvineen, imusarvineen,
    kuin myöskin pienemmät vielä,
    houkkiommat, syntisemmät
    sydäntoiveet ja oikut, --
    mun ympärisaarratte te,
    te mykät, te aavistavaiset
    tyttö-kissat,
    Dudu ja Suleika,
    -- mun _ympäri-sfinksitätte_, jott' yhtehen sanaan
    monet sulloisin tunteet:
    (jumal' anteeksi suokoon
    tämän kielisynnin!)
    -- täss' istun, imien puhtainta ilmaa,
    paratiisin-ilmaa ilmettyistä,
    kulta-juovaista, valoista, kevyttä ilmaa,
    niin hyvää, kuin joskus vain
    alas putosi kuusta --
    joko sattuma syynä
    lie ollut tai ylimielisyys,
    kuten kertovat laulajat vanhat.
    Sit' epäilen kuitenkin
    ma epäilijä, sill' enhän ma suotta
    tule Europasta,
    jok' on epäileväisempi kuin
    kaikk' aviovaimot vanhahtavaiset.
    Sen jumala paratkohon!
    Aamen!

    Ihaninta särpien ilmaa,
    auki sieramet kuin kupu maljan,
    vailla vastaisuutta, vailla muisteloita,
    niin istun ma tässä,
    ystävättäret armahimmat,
    ja katselen palmua, kuinka,
    kuin tanssijatar,
    se keijuu ja leijuu ja lanteilta keinuu,
    -- niin tekee sen myötä, jos kauemmin katsoo!
    kuin tanssijatar, -- niin minusta tuntuu --
    joka liian kauan jo, vaarallisen kauan
    yhä, yhä vain yhdellä jalalla seisoi?
    -- hän unhoitti siinä, -- niin minusta tuntuu --
    pois jalkansa toisen?
    Ma ainakin turhaan
    kadonnutta etsin
    kaksois-kalleutta
    -- eli tuota toista jalkaa --
    pyhästä läheisyydestä
    hänen kaikkein armaimman, kaikkeinsiroimman
    poimu- ja hulmu- ja hely-hamosensa.
    Niin, jos, ystävättäret ihanaiset,
    mua tahdotte uskoa oikein:
    hän on hukannut sen!
    se on poissa!
    ikipäiviksi poissa!
    tuo toinen jalka!
    Oi vahinko armasta toista jalkaa!
    Miss' -- ollevi nyt ja surrevi orpouttaan!
    tuo yksinäinen jalka?
    Ehkä pelkää se julmaa
    kellerväkiharaista
    jalopeura-hirviötä? Vai ehk' on
    jo kaluttuna, nakerreltuna --
    voi, surkeasti nakerreltuna! Sela.

    Oi älkää itkekö,
    sydämet herkät!
    Oi älkää itkekö,
    taatelisydämet! Maito-rinnat!
    Te lakerijuuri-sydän-
    sykkeröiset!
    Älä itke enää,
    kalpea Dudu!
    Ole mies, Suleika! Rohkeutta!
    -- Vai oisko täss' ehkä
    joku vahvistus-, sydämenvahvistus-tippa
    nyt paikallaan?
    joku palsami-lause?
    joku juhlallinen manaus! --

    Haa! Ylös, arvokkuus!
    Hyve-arvo! Europalais-arvo!
    Puhkukaa, puhkukaa jälleen
    hyve-palkeet!
    Haa!
    Viel' yksi mylväys!
    moraalinen mylväys!
    moraalisen jalopeuran
    mylväys erämaan tyttärille!
    -- Näet hyve-ulvonta,
    te tyttöset armahimmat,
    on enemmän kuin kaikki
    europalais-himo, europalais-ikinälkä!
    Ja tässä minä seison
    jo europalaisena,
    enkä muuta taida, mua jumala auttakoon!
    Aamen!

_Erämaa kasvaa: voi sitä, ken erämaita kätkee!_



Herätys.


1.

Vaeltajan ja varjon laulun jälkeen täyttyi luola yhdellä erää
melusta ja naurusta; ja kun kokoontuneet vieraat puhuivat kaikki
yht'aikaa, eikä edes aasi pysynyt enää hiljaa sellaisen rohkaisun
jälkeen, valtasi Zarathustran pieni vastenmielisyys ja halu pilkata
vieraitaan: vaikkakin heidän iloisuutensa ilahutti häntä. Sillä se
tuntui hänestä heidän elpymisensä merkiltä. Niin hän hiipi ulkoilmaan
ja puhui eläintensä kanssa.

"Missä on heidän hätänsä nyt? puhui hän, ja tunsi jo itse
vapautuvansa pienestä suuttumuksestaan -- minun tykönäni he
unhoittivat, tuntuu minusta, hätähuutonsa!

"-- vaikkakaan eivät vielä, valitettavasti, huutamista." ja
Zarathustra sulki korvansa, sillä nyt sekoittui aasin J-A-A
kummallisesti näiden korkeampien ihmisten riemumeluun.

"He ovat iloisia, alkoi hän uudelleen, ja ken tietää? ehkä isäntänsä
kustannuksella; ja jos he oppivat minusta nauramaan, niin se ei ole
kuitenkaan _minun_ nauruani, jonka he oppivat.

"Mutta mitä siitä! He ovat vanhoja ihmisiä: he elpyvät omalla
tavallaan, he nauravat omalla tavallaan; minun korvani ovat kestäneet
pahempia asioita äreiksi tulematta.

"Tämä päivä on voitto: hän väistyy jo, hän pakenee, _raskauden henki_,
minun vanha veriviholliseni! Kuinka hyvin mieliikään tämä päivä
päättyä, joka alkoi niin huonosti ja raskaasti.

"Ja päättyä se _mielii_. Ilta tulee jo: yli meren se ratsastaa, tuo
hyvä ratsastaja! Kuinka se keinuu, tuo autuas, kotiapalaavainen,
purppurasatulassaan!

"Taivas katsoo kirkkaana sitä, maailma lepää syvänä: oi te kaikki
kummalliset, jotka tulitte minun tyköni, minun tykönäni kannattaa
elää!"

Näin puhui Zarathustra, ja jälleen kuului korkeampien ihmisten huuto
ja nauru luolasta: silloin hän alkoi uudelleen.

"He käyvät onkeen, minun syöttini vaikuttaa, myöskin heidän
vihollisensa väistyy, raskauden henki. He ovat oppineet nauramaan jo
itseänsä: kuulenko minä oikein?

"Minun miehenruokani vaikuttaa, minun mehu- ja voimakieleni: ja
totisesti, minä en ravinnut heitä vihanneksilla! Vaan sotilasruualla,
valloittajaruualla: uusia pyyteitä minä herätin.

"Uusia toiveita on heidän käsivarsissaan ja jaloissaan, heidän
sydämensä laajentuu. He löytävät uusia sanoja, kohta on heidän
henkensä hengittävä ylimielisyyttä.

"Tällainen ruoka ei tosin liene lapsia varten, ei myöskään kaipaavia
vanhoja ja nuoria naisia varten. Heidän sisälmyksiänsä houkutellaan
toisin; heidän lääkärinsä ja opettajansa minä en ole.

"_Iljetys_ väistyy näistä korkeammista ihmisistä: hyvä! se on minun
voittoni. Minun valtakunnassani he käyvät varmoiksi, kaikki tyhmä
häveliäisyys juoksee tiehensä, he tyhjentävät itsensä.

"He tyhjentävät sydämensä, hyvät hetket palaavat takaisin heidän
luoksensa, he juhlivat ja märehtivät, -- he käyvät _kiitollisiksi_.

"Sitä minä pidän parhaana merkkinä: he käyvät kiitollisiksi. Ei
aikaakaan, niin he ajattelevat itselleen juhlia ja pystyttävät
muistopatsaita vanhoille ystävilleen.

"He ovat _elpyviä_!" Näin puhui Zarathustra iloisena sydämelleen ja
katseli ulos; mutta hänen eläimensä tunkeutuivat hänen tykönsä ja
kunnioittivat hänen onneaan ja äänettömyyttään.


2.

Mutta äkkiä Zarathustran korva peljästyi: luola näet, joka oli
kaikunut tähän saakka melusta ja naurusta, kävi yhdellä erää
haudanhiljaiseksi; -- mutta hänen nenänsä tunsi hyvälletuoksuvan
höyryn ja suitsutuksen, joka lähti ikäänkuin palavista pinjankävyistä.

"Mitä on tekeillä? Mitä he toimittavat?" kysyi hän itseltään ja hiipi
sisäänkäytävälle, voidakseen nähdä vieraansa kenenkään huomaamatta.
Mutta, ihmeitten ihme! mitä täytyi hänen silloin omin silmin nähdä!

"He ovat kaikki jälleen tulleet _hurskaiksi, he rukoilevat_, he
ovat hulluja!" -- puhui hän ja ihmetteli kovin. Ja, totisesti!
kaikki nuo korkeammat ihmiset, nuo kaksi kuningasta, virkajättö
paavi, kehno loihtija, vapaaehtoinen kerjäläinen, vaeltaja ja varjo,
vanha tietäjä, hengeltä tunnollinen ja rumin ihminen: he makasivat
kaikki lasten ja uskovaisten vanhojen naisten lailla polvillaan
ja rukoilivat aasia. Ja juuri nyt alkoi rumin ihminen korista ja
puuskua, ikäänkuin jotakin sanomatonta olisi pyrkinyt hänestä ulos;
mutta kun hän todellakin oli saanut sen sanoiksi, katso, silloin se
oli hurskas kummallinen litania tuon jumaloidun ja suitsutetun aasin
ylistykseksi. Mutta tämä litania kuului näin:

Aamen! Ja ylistys ja kunnia ja viisaus ja kiitos ja korkeus ja voima
olkoon jumalallemme iankaikkisesta iankaikkiseen!

-- Mutta aasi kiljaisi siihen J-A-A.

Hän kantaa meidän kuormamme, hän otti orjan muodon päällensä, hän on
sydämeltään kärsiväinen eikä sano koskaan "ei"; ja ken jumalaansa
rakastaa, hän kurittaa häntä.

-- Mutta aasi kiljaisi siihen J-A-A.

Hän ei puhu: paitsi että hän maailmalle, jonka hän loi, sanoo aina
"jaa": näin hän ylistää maailmaansa. Hänen oveluutensa on se, että
hän ei puhu: niin hän on harvoin väärässä.

-- Mutta aasi kiljaisi siihen J-A-A.

Halvannäköisenä hän kulkee läpi maailman. Harmaa on se mieliväri,
johon hän hyveensä peittää. Jos hänellä on henkeä, niin hän kätkee
sen; mutta jokainen uskoo hänen pitkiin korviinsa.

-- Mutta aasi kiljaisi siihen J-A-A.

Mikä kätketty viisaus se onkaan, että hän kantaa pitkiä korvia ja
sanoo vain "jaa" eikä koskaan "ei"! Eikö hän ole luonut maailmaa oman
kuvansa jälkeen, nimittäin niin tyhmäksi kuin mahdollista?

-- Mutta aasi kiljaisi siihen J-A-A.

Sinä käyt suoria ja käyriä teitä; sinä välität siitä vähän, mikä
meistä ihmisistä näyttää suoralta tai käyrältä. Tuollapuolen hyvää ja
pahaa on sinun valtakuntasi. Sinun viattomuutesi on se, että sinä et
tiedä, mitä viattomuus on.

-- Mutta aasi kiljaisi siihen J-A-A.

Katso, kuinka sinä et ketään työnnä pois tyköäsi, et kerjäläisiä
etkä kuninkaita. Lapsosten sinä sallit tulla tykösi, ja jos häijyt
pojan-viikarit sinua houkuttelevat, niin sinä sanot yksinkertaisesti
J-A-A.

-- Mutta aasi kiljaisi siihen J-A-A.

Sinä rakastat aasintammoja ja tuoreita viikunoita, sinä et ole mikään
ruuanhalveksija. Ohdake kutittaa sinun sydäntäsi, kun sinä olet
nälissäsi. Siinä on jumalan viisautta.

-- Mutta aasi kiljaisi siihen J-A-A.



Aasijuhla.


1.

Mutta tässä kohdassa litaniaa ei Zarathustra voinut kauemmin hillitä
itseään, hän kiljaisi itse J-A-A, äänekkäämmin vielä kuin aasi, ja
syöksyi hullautuneitten vieraittensa keskelle. "Mutta mitä te teette,
ihmislapset? huusi hän temmaten rukoilevat ylös maasta. Voi, jos
teidät näkisi joku toinen kuin Zarathustra:

"Jokainen päättelisi, että te uudessa uskossanne olette käyneet
pahimmiksi jumalanpilkkaajiksi tai hulluimmiksi kaikista vanhoista
naisista!

"Ja sinä itse, vanha paavi, kuinka sinulle sopii, että tällä tavoin
palvelet aasia jumalana?" --

"Oi Zarathustra, vastasi paavi, suo minulle anteeksi, mutta jumalan
asioissa minä olen valaistumpi kuin sinä. Ja se on kohtuullista.

"Mieluummin palvelen jumalaa näin, tässä hahmossa, kuin ei missään
hahmossa! Ajattele tätä sanaa, korkea ystäväni: sinä huomaat kohta,
että sellaisessa sanassa on viisautta.

"Se joka puhui: 'jumala on henki' -- hän teki tähän saakka maan päällä
suurimman askeleen ja hypyn epäuskoon: sellainen sana ei ole maan
päällä helposti jälleen korjattava!

"Minun vanha sydämeni hyppelee kohoksi siitä, että maan päällä on
olemassa vielä jotakin palveltavaa. Suo se anteeksi, oi Zarathustra,
vanhalle hurskaalle paavinsydämelle! --"

-- "Ja sinä, sanoi Zarathustra vaeltajalle ja varjolle, sinä kutsut
ja luulet itseäsi vapaaksi hengeksi? Ja pidät täällä tuollaista
epäjumalan- ja papinpalvelusta?

"Huonompaa menoa, totisesti, sinä pidät täällä kuin huonojen ruskeiden
tyttöjesi tykönä, sinä huono uusi uskovainen!"

"Huonoa kyllä, vastasi vaeltaja ja varjo, sinä olet oikeassa: mutta
mitä minä sille mahdan! Vanha jumala elää jälleen, oi Zarathustra,
puhu mitä puhutkin.

"Rumin ihminen on syypää kaikkeen: hän on herättänyt hänet jälleen.
Ja jos hän sanoo, että hän on kerran surmannut hänet: _kuolema_
jumalista puhuttaessa on aina vain ennakkoluuloa."

-- "Ja sinä, puhui Zarathustra, sinä kehno vanha loihtija, mitä sinä
teit! Ken on, tässä vapaassa ajassa, tästä lähin uskova sinuun, jos
sinä uskot tuollaisiin jumal-aasimaisuuksiin?

"Sinä teit tyhmyyden; kuinka sinä, viisas, saatoit tehdä sellaisen
tyhmyyden!" --

"Oi Zarathustra, vastasi viisas loihtija, sinä olet oikeassa, se oli
tyhmyys, -- se on käynytkin minulle kyllin raskaaksi."

-- "Ja entä sinä, sanoi Zarathustra hengeltä tunnolliselle,
punnitsepas ja pane sormi nenällesi! Eikö tässä mikään sodi
omaatuntoasi vastaan? Eikö sinun henkesi ole liian puhdas tähän
rukoilemiseen ja näiden rukousveljien höyryyn?"

"Jotakin on tässä, vastasi tunnollinen ja pani sormen nenälleen,
jotakin on tässä näytelmässä, joka tekee hyvääkin minun
omalletunnolleni.

"Olkoonpa, että minun ei sovi uskoa jumalaan: mutta varmaa on, että
jumala tuntuu minusta kuitenkin tässä muodossa uskottavimmalta.

"Jumala lienee iäinen, hurskaimpien todistuksen mukaan: kenellä on
niin paljon aikaa, hän antaa itselleen aikaa. Niin vitkallisesti
ja tyhmästi kuin mahdollista: siten voi sellainen kuitenkin päästä
varsin pitkälle.

"Ja kenellä on henkeä liiaksi, hän voisi hyvin itse hassaantua
tyhmyyteen ja narriuteen. Ajattele omaa itseäsi, oi Zarathustra!

"Sinä itse -- totisesti! sinäkin saattaisit hyvin tulla aasiksi
yltäkylläisyydestäsi ja viisaudestasi.

"Eikö täydellinen viisas kulje kernaasti käyrimpiä teitä? Silminnäkö
opettaa meitä, oi Zarathustra, -- _sinun_ silminnäkijöitäsi!"

-- "Ja sinä itse viimeiseksi, puhui Zarathustra ja kääntyi rumimman
ihmisen puoleen, joka yhä vielä makasi maassa, käsi ojennettuna ylös
aasia kohti (hän juotti sille näet viiniä). Puhu, sinä sanomaton,
mitä olet tehnyt!

"Sinä näytät minusta muuttuneelta, sinun silmäsi hehkuu, ylhäisen
vaippa on sinun rumuutesi ympärillä: _mitä_ sinä teit?

"Onko se totta, mitä nuo sanovat, että sinä herätit hänet jälleen
kuolleista? Ja mitä varten? Eikö hän ollut syystä surmattu ja
toimitettu pois?

"Sinä itse näytät minusta herätetyltä: mitä sinä teit? miksi sinä
käännyit takaisin? Miksi sinä teit kääntymyksen? Puhu, sinä
sanomaton?"

"Oi Zarathustra, vastasi rumin ihminen, sinä olet veijari!

"Elääkö _hän_ vielä vai elääkö jälleen vai onko perinpohjin kuollut --
kumpi meistä molemmista tietää sen parhaiten? Minä kysyn sinulta.

"Mutta yhden minä tiedän -- sinulta itseltäsi minä opin yhden, oi
Zarathustra: ken perinpohjaisimmin tahtoo surmata, hän _nauraa_.

"Ei vihalla, vaan naurulla surmataan -- niin sinä puhuit kerran.
Oi Zarathustra, sinä kätketty, sinä hävittäjä ilman vihaa, sinä
vaarallinen pyhimys, -- sinä olet veijari!"


2.

Mutta silloin tapahtui, että Zarathustra, ihmetellen pelkkiä
tuollaisia veijari-vastauksia, hypähti takaisin luolansa ovelle ja
kääntyneenä kaikkia vieraitansa kohti, huusi voimakkaalla äänellä:

"Oi te veijarit kaikki, te ilveilijät! Miksi te teeskentelette ja
kätkette itsenne minun edessäni!

"Kuinka sykki teidän jokaisen sydämenne riemusta ja pahuudesta,
siksi että te viimeinkin kerran tulitte jälleen lasten kaltaisiksi,
nimittäin hurskaiksi --

"-- että viimeinkin jälleen teitte, niinkuin lapset tekevät, nimittäin
rukoilitte, panitte kädet ristiin ja sanoitte 'hyvä jumala'!

"Mutta nyt jättäkää tämä lastenkamari, minun oma luolani, missä kaikki
lapsellisuus on tänään majaillut. Jäähdyttäkää täällä ulkona kuuma
lapsen-ylimielisyytenne ja sydämen-melunne!

"Tosin: ellette te tule lasten kaltaisiksi, niin ette te tule sisälle
tuohon taivaanvaltakuntaan. (Ja Zarathustra osotti käsillään ylös.)

"Mutta me emme tahdokaan sisälle taivaanvaltakuntaan: Miehiksi me
olemme tulleet, -- _niin me tahdomme maan valtakunnan_."


3.

Ja vielä kerran Zarathustra korotti äänensä. "Oi minun uudet
ystäväni, puhui hän, -- te kummalliset, te korkeammat ihmiset, kuinka
te miellytätte minua nyt, --

"-- sittenkuin tulitte jälleen iloisiksi! Te olette totisesti kaikki
ruvenneet kukoistamaan: minusta tuntuu, että sellaiset kukat kuin te,
tarvitsette _uusia juhlia_,

"-- pientä urhoollista hulluutta, jumalanpalvelusta ja aasijuhlaa,
vanhaa iloista Zarathustra-narria, myrskytuulta, joka puhaltaa teidän
sielunne kirkkaiksi.

"Älkää unhoittako tätä yötä ja tätä aasijuhlaa, te korkeammat ihmiset!
Sen te keksitte minun tykönäni, sitä minä pidän hyvänä ennusmerkkinä,
-- sellaisia keksivät vain elpyvät!

"Ja jos te jälleen vietätte tätä aasijuhlaa, tehkää se itsenne vuoksi,
tehkää se myös minun vuokseni! Ja _minun_ muistokseni!" --

Näin puhui Zarathustra.



Juopunut laulu.


1.

Mutta sillä välin oli toinen toisensa jälkeen astunut ulkoilmaan
ja viileään mietiskelevään yöhön; mutta Zarathustra itse talutti
ruminta ihmistä kädestä, näyttääkseen hänelle yömaailmansa ja suuren
pyöreän kuun ja hopeaiset vesiputoukset luolansa tykönä. Siinä he
seisoivat viimein hiljaa toistensa vieressä, paljasta vanhaa väkeä,
mutta sydän lohdutettuna ja urhoollisena, ja ihmettelivät itsekseen,
että tunsivat itsensä niin onnellisiksi maan päällä; mutta yön
salaperäisyys hiipi yhä lähemmäksi ja lähemmäksi heidän sydäntään. Ja
uudelleen ajatteli Zarathustra itsekseen: "oi kuinka he miellyttävät
minua nyt, nämä korkeammat ihmiset!" -- mutta hän ei lausunut sitä
julki, sillä hän kunnioitti heidän onneansa ja äänettömyyttään. --

Mutta silloin tapahtui se, mikä tänä hämmästyttävänä pitkänä päivänä
oli kaikkein hämmästyttävintä: rumin ihminen alkoi vielä kerran ja
viimeisen kerran korista ja puuskua, ja kun hän viimein sai sanat
esille, katso, silloin lensi kysymys pyöreänä ja puhtaana hänen
suustaan, hyvä syvä kirkas kysymys, joka sai sydämen sykähtämään
jokaisen rinnassa, jotka kuuntelivat häntä.

"Ystäväni, kaikki yhteisesti, puhui rumin ihminen, kuinka teistä
tuntuu? Tämän päivän takia -- minä olen ensi kerran tyytyväinen, että
elin koko elämän.

"Eikä siinä vielä kyllin minulle, että minä näin paljon tunnustan.
Maan päällä kannattaa elää: päivä, juhla Zarathustran seurassa opetti
minut rakastamaan maata.

"'Oliko tämä -- elämä?' tahdon minä sanoa kuolemalle. 'Hyvä! Vielä
kerran!'

"Ystäväni, kuinka teistä tuntuu? Ettekö te tahdo sanoa minun laillani
kuolemalle: Oliko tämä -- elämä? Zarathustran vuoksi, hyvä! Vielä
kerran!" -- --

Näin puhui rumin ihminen; mutta sydänyöhön ei ollut pitkältä. Ja
mitä te luulette, että silloin tapahtui? Niin pian kuin korkeammat
ihmiset kuulivat hänen kysymyksensä, tulivat he yhdellä erää
tietoon muutoksestaan ja elpymisestään ja siitä, ken heille sen
oli saattanut: silloin he juoksivat Zarathustran tykö, kiittäen,
kunnioittaen, hyväillen, suudellen hänen käsiään, kukin omalla
tavallaan: niin että muutamat nauroivat, muutamat itkivät. Mutta
vanha tietäjä tanssi ilosta; ja vaikkakin hän, niinkuin monet
kertojat arvelevat, oli sillä kertaa täynnänsä makeata viinaa, niin
hän oli varmasti vielä enemmän täynnä makeata elämää ja oli luonut
pois kaiken väsymyksen päältään. Onpa niitäkin, jotka kertovat,
että aasi muka oli tanssinut sillä kertaa: sillä turhaan ei rumin
ihminen ollut sitä ennen juottanut sille viiniä. Olkoonpa tämän asian
laita kuinka tahansa: ja vaikkakaan ei aasi todellisuudessa olisi
tanssinut sinä iltana, niin tapahtui kuitenkin silloin suurempia ja
kummallisempia ihmeitä kuin mitä aasin tanssiminen olisi. Lyhyesti,
olisi niinkuin Zarathustran sananparsi kuuluu: "mitä siitä!"


2.

Mutta kun tämä tapahtui rumimmalle ihmiselle, seisoi Zarathustra
kuin juopunut: hänen katseensa sammui, hänen kielensä sopersi,
hänen jalkansa vaappuivat. Ja ken saattaisi arvata ne ajatukset,
jotka silloin juoksivat yli Zarathustran sielun? Mutta ilmeisesti
väistyi hänen henkensä takaisin ja pakeni edeltä ja oli kaukaisissa
etäisyyksissä ja ikäänkuin "korkealla harjanteella, niinkuin
kirjoitettu on, kahden meren välissä, -- vaeltaen menneen ja tulevaisen
välillä kuin raskas pilvi." Mutta vähitellen, korkeampien ihmisten
tukiessa häntä käsivarsista, tuli hän hiukan tuntoihinsa ja torjui
pois käsillään näiden kunnioittavain ja huolehtivaisten tunkeilua;
kuitenkaan hän ei puhunut mitään. Mutta yhdellä erää hän käänsi
nopeasti päänsä, sillä hän näytti kuulevan jotakin: silloin hän pani
sormen suulleen ja puhui: "_Tulkaa_!"

Ja heti kävi ympärillä hiljaiseksi ja salaperäiseksi; mutta
syvyydestä nousi hitaasti kellon kumina ylös. Zarathustra kuunteli
sitä, samoinkuin korkeammat ihmiset; mutta sitten hän pani toisen
kerran sormen suulleen ja puhui jälleen: _"Tulkaa! Tulkaa! Sydänyö
on tulossa!"_ -- ja hänen äänensä oli muuttunut. Mutta vieläkään hän
ei liikahtanut paikalta: silloin kävi hiljaisuus vielä syvemmäksi
ja salaperäisemmäksi, ja kaikki kuuntelivat, myöskin aasi, ja
Zarathustran kunniaeläimet, kotka ja käärme, samoinkuin Zarathustran
luola ja suuri viileä kuu ja itse yö. Mutta Zarathustra pani
kolmannen kerran käden suulleen ja puhui:

_"Tulkaa! Tulkaa! Tulkaa! Vaeltakaamme nyt! Hetki on saapunut:
vaeltakaamme yöhön!"_


3.

Te korkeammat ihmiset, sydänyö on tulossa: nyt minä tahdon sanoa
jotakin teidän korvaanne,niinkuin tämä vanha kello sanoo sen minun
korvaani, --

-- niin salaperäisesti, niin kammottavasti, niin sydämellisesti kuin
tämä sydänyön-kello puhuu sen minulle, joka enemmän on elänyt ja
nähnyt kuin yksikään ihminen:

-- joka jo teidän isienne sydämen-tuskan-lyönnit luki -- ah! ah!
kuinka se huokaa, kuinka se unessa nauraa! tuo vanha syvä syvä
sydänyö!

Hiljaa! Hiljaa! Nyt kuuluu paljon, mikä päivällä ei saanut ääntyä
ilmoille, mutta nyt, viileässä ilmassa, jolloin kaikki melu teidän
sydämissännekin vaikeni,

-- nyt se puhuu, nyt se kuuluu, nyt se hiipii öisiin ylen
valvettuneihin sieluihin: ah! ah! kuinka se huokaa, kuinka se unessa
nauraa!

-- etkö kuule, kuinka salaperäisesti, kammottavasti, sydämellisesti
se puhuu sinulle, tuo vanha syvä syvä sydänyö?

_Inehmo, oi!_


4.

Voi minua! Mihin on aika joutunut? Enkö minä vaipunut syviin
kaivoihin? Maailma nukkuu --

Ah! ah! Koira ulvoo, kuu paistaa. Mieluummin minä tahdon kuolla,
kuolla, kuin sanoa teille, mitä minun sydänyö-sydämeni nyt ajattelee.

Nyt minä kuolin jo. Se on ohi. Hämähäkki, miksi kehräät minun
ympärilläni? Tahdotko verta? Ah! ah! Kaste lankee, hetki tulee --

-- hetki, jolloin minua puistattaa ja paleltaa, hetki, joka kysyy ja
kysyy ja kysyy: "kenellä on kyllin uskallusta siihen?

"-- ken on oleva maan herra? Ken tahtoo sanoa: näin pitää teidän
juokseman, te suuret ja pienet virrat!"

-- hetki lähestyy: oi ihminen, sinä korkeampi ihminen, kavahda! Tämä
puhe on herkkiä korvia, sinun korviasi varten -- _yön kellot mitä
sulle soi?_


5.

Minä kantaudun pois, minun sieluni tanssii. Päivätyö! Päivätyö! Ken
on oleva maan herra?

Kuu on viileä, tuuli vaikenee. Ah! Ah! Joko te lensitte kyllin
korkealle? Te tanssitte: mutta sääri ei ole kuitenkaan siipi.

Te hyvät tanssijat, nyt on kaikki riemu ohitse: viini kävi sakaksi,
jokainen pikari kävi hauraaksi, haudat mumisevat.

Te ette lentäneet kyllin korkealle: nyt mumisevat haudat: "lunastakaa
toki kuolleet!" Miksi kestää yötä niin kauan? Eikö kuu tee meitä
juopuneiksi?

Te korkeammat ihmiset, lunastakaa toki haudat, herättäkää ruumiit!
Ah, miksi toukka kaivaa vielä? Lähenee, lähenee hetki --

-- kello mörisee, sydän surisee vielä, vielä kaivaa puutoukka,
sydämentoukka. Ah! Ah! _Syv' elo on!_


6.

Suloinen lyyry! Suloinen lyyry! Minä rakastan sinun ääntäsi, sinun
juopunutta sammakko-ääntäsi! -- miten kaukaa, mistä etäisyydestä
sinun äänesi tulee luokseni, kaukaa rakkauden lammikoista!

Sinä vanha kello, sinä suloinen lyyry! Jokainen tuska viilsi sinun
sydäntäsi, isäntuska, isientuska, esi-isientuska; sinun puheesi
kypsyi, --

kypsyi kuin kultainen syksy ja iltapäivä, kuin minun erakkosydämeni
-- nyt sinä puhut: maailma itse kypsyi, rypäle käy ruskeaksi,

-- nyt se tahtoo kuolla, onnesta kuolla. Te korkeammat ihmiset,
ettekö te tunne sitä? Salaisesti kumpuaa tuoksu,

-- iäisyyden tuoksu ja haju, vanhan onnen ruusunautuas ruskea
kulta-viini-tuoksu,

-- juopuneen sydänöisen kuolemanonnen, joka laulaa: _syv' elo on,
mitata päivän miel' ei vois!_


7.

Päästä minut! Päästä minut! Minä olen sinulle liian puhdas! Älä koske
minuun! Eikö minun maailmani juuri täydellistynyt?

Minun ihoni on liian puhdas sinun käsillesi. Päästä minut, sinä tyhmä
typerä tylsä päivä! Eikö sydänyö ole kirkkaampi?

Puhtaimmat ovat olevat maan herroja, tuntemattomimmat, väkevimmät,
sydänyö-sielut, jotka ovat kirkkaampia ja syvempiä kuin yksikään
päivä.

Oi päivä, sinä hapuilet minua! Sinä haparoit minun onneani? Minä olen
sinusta rikas, yksinäinen, aarrekaivos, kulta-aitta?

Oi maailma, sinä tahdot minut? Olenko minä maailmallinen? Olenko
hengellinen? Olenko jumalallinen? Mutta päivä ja maailma, te olette
liian kömpelöitä, --

-- olkoot kätenne viisaammat, tavoittakaa parempaa onnea, syvempää
onnettomuutta, tavoittakaa jotakin jumalaa, älkää tavoittako minua:

-- minun onnettomuuteni, onneni on syvä, sinä kummallinen
päivä, mutta sittenkään minä en ole mikään jumala, en mikään
jumalan-helvetti: _syv' itku sen._


8.

Jumalan tuska on syvempi, sinä kummallinen päivä! Tavoita jumalan
tuskaa, älä minua! Mikä minä olen! Juopunut suloinen lyyry, --

-- sydänyön-lyyry, kellosammakko, jota kenkään ei ymmärrä, mutta
jonka _täytyy_ puhua, kuuroille, te korkeammat ihmiset! Sillä ette te
ymmärrä minua!

Ohitse! Ohitse! Oi nuoruus! Oi keskipäivä! Oi ehtoopäivä! Nyt saapui
ilta ja yö ja sydänyö, -- koira ulvoo, tuuli:

-- eikö tuuli ole koira? Se vinkuu, se haukkuu, se ulvoo. Ah! Ah!
Kuinka se huokaa, kuinka se nauraa, kuinka se korisee ja huohottaa,
sydänyö!

Kuinka selvinneesti se puhuu nyt, tämä juopunut runoilijatar! se
joi kai pois humalansa? se kävi liian valvettuneeksi? se märehtii
uudelleen?

-- tuskaansa se märehtii uudelleen, unessa, tuo vanha syvä sydänyö,
ja vielä enemmän iloansa. Sillä tuska on syvä, mutta _syvempi vielä
ilon-syys_.


9.

Sinä viiniköynnös! Miksi ylistät minua? Minähän leikkasin sinua!
Minä olen julma, sinä vuodat verta --: miksi ylistät juopunutta
julmuuttani?

"Mikä täydelliseksi tuli, kaikki kypsä -- tahtoo kuolla!" niin puhut
sinä. Siunattu, siunattu olkoon viinitarhurinveitsi! Mutta kaikki
kypsymätön tahtoo elää: voi!

Huol' itkee: "Kestä en! Pois, huoli!" Mutta kaikki, mikä kärsii,
tahtoo elää, jotta se tulisi kypsäksi ja iloiseksi ja kaipaavaksi,

-- kaukaisempaa, korkeampaa, kirkkaampaa kaipaavaksi. "Minä tahdon
perillisiä, niin puhuu kaikki, mikä kärsii, minä tahdon lapsia, minä
en tahdo itseäni," --

mutta ilo ei tahdo perillisiä, ei lapsia, -- ilo tahtoo itsensä,
tahtoo iäisyyttä, tahtoo takaisintuloa, tahtoo kaiken iäti itsensä
kaltaiseksi.

Huol' itkee: "Murru, vuoda verta, sydän! Vaella, jalka! Siipi, lennä!
Esille! Ylös! Tuska!" No niin! Hyvä! Oi vanha sydämeni: _Huol' itkee:
"kestä en!"_


10.

Te korkeammat ihmiset, kuinka teistä tuntuu? Olenko minä tietäjä?
Uneksija? Juopunut? Unenselittäjä? Sydänyön-kello?

Kastepisara? Iäisyyden höyry ja tuoksu? Ettekö kuule sitä? Ettekö
tunne sitä tuoksua? Juuri nyt täydellistyi minun maailmani, sydänyö
on myöskin keskipäivä, --

tuska on myös iloa, kirous myöskin siunausta, yö on myöskin aurinkoa,
-- menkää pois tai te opitte: viisas on myöskin narri.

Myönsittekö te milloinkaan yhtään iloa? Oi, ystäväni, silloin te
myönsitte myös kaiken tuskan. Kaikki oliot ovat yhteenliitetyt,
yhteensolmitut, toisiinsa rakastuneet, --

-- tahdoitteko milloinkaan yhden kerran olemaan kaksi kertaa,
sanoitteko te milloinkaan: "sinä miellytät minua, onni! Kiiruhda,
silmänräpäys!" silloin te tahdoitte _kaikki_ takaisin!

-- kaikki uudelleen, kaikki iäisesti, kaikki yhteenliitetyksi,
yhteensolmituksi, toisiinsa rakastuneeksi, oi silloin te
_rakastaisitte_ maailmaa, --

-- te iankaikkiset, rakastakaa sitä iankaikkisesti ja aina: ja
tuskallekin puhukaa: katoa, mutta tule takaisin! Sillä _ilon miel' on
-- iäisyys_!


11.

Kaikki ilo tahtoo kaikkien olioiden iäisyyttä, tahtoo hunajaa,
tahtoo sakkaa, tahtoo juopunutta sydänyötä, tahtoo hautoja, tahtoo
hauta-kyynel-lohtua, tahtoo kullattua iltaruskoa --

-- mitä ei ilo tahdo! se on janoovaisempi, sydämellisempi,
nälkäisempi, hirvittävämpi, salaperäisempi kuin kaikki tuska, se
tahtoo itseään, se puree itseensä, sormuksen tahto taistelee siinä --

-- se tahtoo rakkautta, se tahtoo vihaa, se on yltäkylläinen, se
lahjoittaa, viskaa pois, kerjää että joku ottaisi hänet, kiittää
ottavaista, tahtoisi kernaasti olla vihattu, --

-- niin rikas on ilo, että se janoaa tuskaa, helvettiä, vihaa,
häväistystä, raajarikkoa, maailmaa, -- siliä tämä maailma, oi tehän
tunnette sen!

Te korkeammat ihmiset, teitä se ikävöitsee, ilo, tuo kahlehtimaton,
autuas, -- teidän tuskaanne, te epäonnistuneet! Epäonnistunutta
ikävöitsee kaikki iäinen ilo.

Sillä kaikki ilo tahtoo itseään, siksi se tahtoo myöskin sydäntuskaa!
Oi onni, oi tuska! Oi murru, sydän! Te korkeammat ihmiset, oppikaa
tämä, ilon mieli on iäisyys,

-- ilon mieli on kaikkien olioiden iäisyys, on _syvä, syvä iäisyys!_


12.

Oletteko te nyt oppineet minun lauluni? Oletteko arvanneet, mitä se
tahtoo? No niin! Hyvä! Te korkeammat ihmiset, niinpä laulakaa minulle
nyt minun piirilauluni!

Laulakaa minulle nyt itse se laulu, jonka nimi on "Vielä kerran",
jonka tarkoitus on "iankaikkisesta iankaikkiseen!" -- laulakaa, te
korkeammat ihmiset, Zarathustran piirilaulu!

    Inehmo, oi!
    Yön kellot mitä sulle soi?
    "Unt' untelon
    ma nukuin --, väistyi uni pois: --
    Syv' elo on,
    mitata päivän miel' ei vois.
    Syv' itku sen --,
    syvempi vielä ilon-syys:
    Huol' itkee: kestä en!
    Vaan ilon miel' on iäisyys --,
    -- on syvä, syvä iäisyys!"



Merkki.


Mutta aamulla tämän yön jälkeen ponnahti Zarathustra ylös
vuoteeltaan, vyötti kupeensa ja astui ulos luolastaan, hehkuvana ja
voimakkaana kuin aamuaurinko, joka pimeistä vuorista nousee.

"Sinä suuri tähti, puhui hän, niinkuin kerran oli puhunut, sinä syvä
onnen-silmä, mitä olisi kaikesta sinun onnestasi, jos ei sinulla
olisi niitä, joille loistat!

"Ja jos he jäisivät kammioihinsa silloin kuin sinä olet jo valveilla
ja tulet ja lahjoitat ja jakelet: kuinka sinun ylpeä häveliäisyytesi
suuttuisi siitä!

"No niin! he nukkuvat vielä, nämä korkeammat ihmiset, minun ollessani
valveilla: _he_ eivät ole minun oikeita tovereitani! Heitä minä en
odota täällä vuorillani.

"Työhöni minä tahdon, päivääni: mutta he eivät ymmärrä minun huomeneni
merkkejä, minun askeleni -- ei ole heille mikään herätyshuuto.

"He nukkuvat vielä minun luolassani, heidän unensa juo vielä minun
juopuneita laulujani. Korva, joka kuuntelee _minua_, -- _kuuliainen_
korva puuttuu heidän jäsenistään."

-- Tämän oli Zarathustra puhunut sydämelleen, kun aurinko nousi:
silloin hän loi katseensa kysyvästi korkeuteen, sillä hän kuuli
päänsä päällä kotkansa terävän huudon. "Hyvä! huusi hän ylös, niin
minulle kelpaa ja on soveliasta. Minun eläimeni ovat valveilla, sillä
minä olen valveilla.

"Minun kotkani on valveilla ja kunnioittaa minun laillani aurinkoa.
Kotkankynsin se tavoittaa uutta valoa. Te olette minun oikeat
eläimeni; minä rakastan teitä.

"Mutta vielä minulta puuttuu oikeat ihmiseni!" --

Näin puhui Zarathustra; mutta silloin tapahtui, että hän kuuli
ikäänkuin lukemattomien lintujen parveilevan ja liihoittelevan
ympärillään, -- mutta niin monien siipien suhina ja tungos hänen
päänsä ympärillä oli niin suuri, että hän sulki silmänsä. Ja
totisesti, pilven lailla se putosi hänen ylitsensä, nuolipilven
lailla, joka purkautuu uuden vihollisen ylitse. Mutta katso, tässä se
oli rakkauden pilvi, ja uuden ystävän ylitse.

"Mitä minulle tapahtuu?" ajatteli Zarathustra hämmästyneessä
sydämessään ja vaipui hitaasti suurelle kivelle, joka oli hänen
luolansa ovikäytävän ääressä. Mutta kun hän käsillään tavoitti
ympärilleen ja yläpuolelleen ja alapuolelleen ja suojeli itseään
noilta hempeiltä linnuilta, katso, silloin hänelle tapahtui jotakin
vielä kummallisempaa: hänen kätensä sattui näet silloin huomaamatta
tiheään lämpimään karvatakkeloon; mutta samalla kertaa kaikui hänen
edessään kiljunta, -- lempeä pitkä jalopeurankiljunta.

"_Merkki tulee_", puhui Zarathustra ja muuttui. Ja toden totta, kun
hänen edessään ilma selkeni, silloin hänen jalkojensa juuressa makasi
keltainen mahtava eläin ja hiveli päätänsä hänen polviansa vastaan
eikä tahtonut rakkaudesta lähteä hänen tyköään, vaan käyttäytyi kuin
koira, joka löytää jälleen vanhan isäntänsä. Mutta kyyhkyset eivät
olleet vähemmin innokkaita osottamaan rakkauttaan kuin jalopeura;
ja joka kerta kuin joku kyyhkynen lentää suhahti jalopeuran kuonon
ylitse, pudisti jalopeura päätään ja ihmetteli ja nauroi.

Kaikkeen tähän virkkoi Zarathustra vain yhden ainoan sanan: _"minun
lapseni ovat lähellä, minun lapseni"_ --, sitten hän vaikeni
äänettömäksi. Mutta hänen sydämensä oli sulanut, ja hänen silmistään
tippui kyyneleitä ja putosi hänen käsilleen. Eikä hän pitänyt
lukua mistään enää, vaan istui siinä liikkumatta ja suojelematta
itseään kauemmin eläimiltä. Siinä kyyhkyset lensivät edestakaisin ja
istuutuivat hänen olkapäilleen ja hyväilivät hänen valkeata tukkaansa
eivätkä väsyneet hellimästä ja riemuitsemasta. Mutta väkevä jalopeura
nuoli yhä pois kyyneleet, jotka putosivat Zarathustran käsille, ja
kiljui ja murisi arasti sen ohessa. Näin käyttäytyivät nämä
eläimet. --

Kaikkea tätä kesti pitkän ajan, tai lyhyen ajan: sillä, oikein
puhuen, ei tuollaisia asioita varten ole maan päällä mitään aikaa --.
Mutta sillä välin olivat korkeammat ihmiset Zarathustran luolassa
heränneet ja järjestäytyivät keskenään kulkueeksi mennäkseen
Zarathustraa vastaan ja lausuakseen hänelle huomentervehdyksen: sillä
herätessään he olivat huomanneet, että hän ei ollut enää heidän
keskuudessaan. Mutta kun he ennättivät luolan ovelle ja heidän
askeltensa kolina juoksi heidän edellään, silloin jalopeura hämmästyi
suuresti, kääntyi yhdellä erää Zarathustran luota ja hypähti, rajusti
kiljuen, suoraan luolaa kohti; mutta kun korkeammat ihmiset kuulivat
sen kiljuvan, päästivät he huudon kuin yhdestä suusta ja pakenivat
takaisin ja olivat siinä tuokiossa kadonneet.

Mutta Zarathustra itse nousi huumautuneena ja oudostellen istuiltaan,
katseli ympärilleen, seisoi hämmästyneenä, kysyi sydämeltään,
toinnutteli ajatuksiaan ja oli yksin. "Mitä minä kuulin? puhui hän
viimein hitaasti, mitä minulle tapahtui juuri nyt?"

Ja nyt palasi hänen muistonsa, ja hän käsitti yhdellä katseella
kaiken, mitä eilisen ja tämänpäivän välillä oli tapahtunut.
"Tässähän on kivi, puhui hän ja siveli partaansa, sillä minä istuin
eilenaamulla; ja tässä astui tietäjä minun luokseni, ja tässä minä
kuulin ensiksi sen huudon, jonka äsken kuulin, suuren hätähuudon.

"Oi te korkeammat ihmiset, teidän hädästännehän vanha tietäjä ennusti
minulle eilenaamulla, --

"-- teidän hätäänne hän tahtoi vietellä ja kiusata minua: oi
Zarathustra, puhui hän minulle, minä tulen viettelemään sinua
viimeiseen syntiisi.

"Minun viimeiseen syntiini? huusi Zarathustra ja nauroi suuttuneena
omia sanojansa: mikä minulle sitten säästettiin viimeiseksi
synnikseni?"

-- Ja vielä kerran Zarathustra vaipui ajatuksiinsa ja istuutui
jälleen suurelle kivelle ja mietiskeli. Äkkiä hän hypähti pystyyn --

"_Sääli! Sääli korkeampaa ihmistä kohtaan!_ huudahti hän, ja hänen
kasvonsa muuttuivat vaskisiksi. Hyvä! Sillä -- oli aikansa!

"Minun kärsimykseni ja minun säälini -- mitä niistä! Pyrinkö minä
sitten _onneen_? Minä pyrin _työhöni_!

"Hyvä! Jalopeura tuli, minun lapseni ovat lähellä, Zarathustra kypsyi,
minun hetkeni tuli: --

"Tämä on minun aamuni, minun päiväni alkaa: ylös _nyt, ylös, sinä
suuri keskipäivä!_" -- -- Näin puhui Zarathustra ja jätti luolansa,
hehkuvana ja voimakkaana kuin aamuaurinko, joka pimeistä vuorista
nousee.

Loppu.





*** End of this Doctrine Publishing Corporation Digital Book "Näin puhui Zarathustra - Kirja kaikille eikä kenellekään" ***

Doctrine Publishing Corporation provides digitized public domain materials.
Public domain books belong to the public and we are merely their custodians.
This effort is time consuming and expensive, so in order to keep providing
this resource, we have taken steps to prevent abuse by commercial parties,
including placing technical restrictions on automated querying.

We also ask that you:

+ Make non-commercial use of the files We designed Doctrine Publishing
Corporation's ISYS search for use by individuals, and we request that you
use these files for personal, non-commercial purposes.

+ Refrain from automated querying Do not send automated queries of any sort
to Doctrine Publishing's system: If you are conducting research on machine
translation, optical character recognition or other areas where access to a
large amount of text is helpful, please contact us. We encourage the use of
public domain materials for these purposes and may be able to help.

+ Keep it legal -  Whatever your use, remember that you are responsible for
ensuring that what you are doing is legal. Do not assume that just because
we believe a book is in the public domain for users in the United States,
that the work is also in the public domain for users in other countries.
Whether a book is still in copyright varies from country to country, and we
can't offer guidance on whether any specific use of any specific book is
allowed. Please do not assume that a book's appearance in Doctrine Publishing
ISYS search  means it can be used in any manner anywhere in the world.
Copyright infringement liability can be quite severe.

About ISYS® Search Software
Established in 1988, ISYS Search Software is a global supplier of enterprise
search solutions for business and government.  The company's award-winning
software suite offers a broad range of search, navigation and discovery
solutions for desktop search, intranet search, SharePoint search and embedded
search applications.  ISYS has been deployed by thousands of organizations
operating in a variety of industries, including government, legal, law
enforcement, financial services, healthcare and recruitment.



Home