Title: Konovalov
Author: Gorky, Maksim
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Konovalov" ***


KONOVALOV

Kirj.

Maksim Gorkij


Suomennos.



Helsingissä,
Työväen Sanomalehti-Osakeyhtiö,
1912.



Silmäillessäni kerran hajamielisenä sanomalehteä, huomasin nimen
Konovalov. Tämä nimi sai hereille uteliaisuuteni ja minä luin
seuraavaa:

"Toissa yönä hirttäytyi paikkakunnan vankilan kopissa n:o 1
uuninpellinnyöriin Muromin kaupungin pikkuporvari Aleksander Ivanovitsh
Konovalov, ijältään 40-vuotias. Itsenturhan tekijä oli vangittu
irtolaisuudesta Pskovin kuvernementissä sekä lähetetty vankikyydillä
kotiseudullensa. Vankilan päällystön ilmoitusten mukaan oli vainaja
ollut käytökseltään hiljainen, vaitelias ja mietteisiinsä vaipunut.
Vankilan lääkärin otaksuman mukaan oli syynä Konovalovin
itsemurhantekoon synkkämielisyys."

Luettuani tämän pienillä ktrjakkeilla painetun lyhyen uutisen
(tiedonannot köyhän kansan elämästä painetaan aina pienillä
kirjakkeilla) aloin ajatella, että minun ehkä onnistunee jonkun verran
paremmin valaista niitä syitä, jotka pakottivat tämän mietteisiinsä
vaipuneen ihmisen päättämään maallisen elämänsä. Sillä olihan hän tuttu
minulle, joskus maailmassa olimme eläneetkin yhdessä. Ja ehkä on
suorastaan velvollisuutenikin puhua enemmän hänestä, sillä sellaista
kelpo ihmistä kuin hän harvoin saattaa tavata elämän taipaleella.

Olin 18-vuotias tavatessani Konovalovin ensi kerran. Työskentelin
siihen aikaan kisällin apulaisena eräässä leipomossa. Kisälli --
entinen musiikkikomennuskuntaan kuuluva sotamies -- joi kauheasti
viinaa ja turmeli usein taikinan. Hän rakasti hyräillä juovuksissa
ollessaan kaiken maailman veisuja ja rummuttaa sormillaan milloin
mihinkin sattui. Kun leipomon isäntä nuhteli häntä pilatusta tahi
myöhästyneestä tavarasta, raivostui hän pahanpäiväisesti ja alkoi
armottomasti sadatella isäntää pyytäen samalla kertaa häntä muistamaan,
että hän ei ole mikään tavallinen ihminen; kaikilla ei ole sellaisia
musikaalisia lahjoja kuin hänellä.

"Minäkö muka olen antanut taikinan palaa pohjaan", -- huusi hän
väännellen paikoillensa pitkiä törröttäviä ruskeita viiksiänsä sekä
maiskutellen paksuilla, jostakin syystä ikuisesti kosteilla
huulillansa. "Korput ovat palaneet! Leipä on hapanta! Voi sinua, senkin
pirun vetävä vinosilmä variksen pelätin! Olenko minä syntynyt maailmaan
tällaista työtä tekemään? Piru sinut periköön homminesi -- minä olen
soittaja, minä! Ymmärrätkö? Sattui, että altto oli humalassa, ja minä
soitin alttoa; oboe istui arestissa -- minä puhalsin oboeta;
rumpupasuuna sattuu sairastumaan -- no kukas nyt hänen sijallensa?
Sutshkov! Täällä, herra vääpeli! Työ on iloni, Teidän ylhäisyytenne!
Tam-ta-ram-ta-raa! Ja sinä moukka, senkin haaska, uskallatkin! Tuo
tänne heti paikalla saatavani!"

Ja pikkuinen pulleahko isäntä naisekkaine kasvoineen, joissa kierot
silmät vallan upposivat paksuihin rasvakerroksiin, polki lyhkäisillä
paksuilla jaloillansa mielettömänä lattiaa niin, että hänen paksu
ihramahansa vallan tutisi sekä ulvoi vinkuvalla äänellä:

"Varas! Ryöväri! Kristuksen pettäjä Juudas! Voi hyvä Jumala, minkä
tähden olet minua rangaissut lähettämällä mokoman ihmisen niskoilleni?"
Hän levitti lyhyet sormensa hajalleen, kohotti kätensä ylös taivasta
kohti ja huudahti äkkiä korvia särkevällä äänellä: "Jospa minä
noudankin poliisin sinun kimppuusi, senkin räyhääjä!"

"Poliisi! Minunko, tsaarin ja isänmaan uskollisen palvelijan kimppuun
lähetetään poliisi?!" -- kiljui sotamies ja syöksyi nyrkkeineen isännän
niskaan. Tämä peräytyi heti läähättäen sekä yhä edelleen kiihkeästi
kiroillen ja siunaten, muuta hän tuskin saattoikaan tehdä, -- oli kesä
ja tähän vuodenaikaan oli Wolgan seuduilla vaikeata saada käsiin
kunnollista leipojaa.

Tämä näytös uudistui melkein joka päivä. Sotamies joi, pilasi taikinan
ja soitti kaikellaisia marsseja ja valsseja eli "numeroita", kuten hän
itse niitä nimitti; isäntä raivosi ja puri hampaitansa, mutta minun
osakseni tuli kaiken tämän johdosta kahden miehen työ.

Eipä sen vuoksi iloni suinkaan ollut pieni, kun eräänä päivänä sain
kuulla seuraavanlaisen vuoropuhelun isännän ja sotamiehen välillä:

"Nyt, sotamies", sanoi isäntä ilmestyttyään leipomoon tyytyväisenä
loistavanaamaisena ja vahingon ilosta säteilevin silmin -- "no nyt,
sotamies, nosta pilli huulillesi ja puhalla lähtömarssi!"

"Mitä vielä, lörpötyksiä?!" sanoi synkkänä sotamies, joka tapansa
mukaan lojui puolihumalaisena taikinoineen lavitsalla.

"Ole valmis lähtemään retkelle, korpraali", riemuitsi isäntä.

"Mihin retkelle?" kysyi sotamies laskien jalkansa alas lavitsalta pahaa
aavistaen.

"Mihin haluat..."

"Mistä on oikein kysymys!" huusi suutuksissaan sotamies.

"No, asia on yksinkertaisesti sellainen, että sinua minä en enää työhön
halua. Mene ylös, peri maksusi, ja sitten marssi matkalles, mihin ilman
suuntaan haluat!"

Tällainen isännän esiintyminen sai piristymään jonkun verran
sotamiehen, joka oli tottunut luottamaan voimiinsa tuntiessaan hyvin
isännän aseman toivottomuuden: nyt hän äkkiä muisti, kuinka vaikeata
hänen olisi löytää itsellensä työtä huonona ammattilaisena:

"No, sinä varmaankin lasket leikkiä vaan", sanoi hän levottomana
nousten seisalleen.

"Mene tiehesi, mene..."

"Pitääkö minun tosiaankin lähteä?"

"Ala vaan laputtaa."

"Tällaisen kiitoksenko minä siis saan rehellisestä työstäni. Senkin
verenimijä. Nyt kun voimani ovat lopussa, en tietysti enää kelpaa
työhön", ynisi katkerana päätänsä pudistaen sotamies. "Sukkelasti
tehty. Mokomakin hämähäkki!"

"Minäkö hämähäkki", sanoi mestari, jonka veri alkoi kuohua.

"Niin juuri, sinä olet verta imevä hämähäkki, sinä", vakuuttamalla
äänellä vastasi sotamies sekä läksi horjuen kulkemaan ovea kohti.

Isäntä nauroi vahingoniloisena hänen jälkeensä ja hänen pienet silmänsä
säteilivät riemusta.

"Mene vaan. Koetappas nyt pyrkiä jonkun palvelukseen. Koetahan! Minä
olen sinut, ukkokulta, joka paikassa maalannut sellaisin värein, että
ilmaiseksikaan eivät ota vastaan! Ei yhdessäkään paikassa... Olen
pitänyt hellää huolta sinusta, senkin märkäpää mullikka!"

"Oletteko jo saanut uuden leipojan", kysyin isännältä.

"Uuden? Uudeksi on hän vanha. Hän on ollut apurina luonani ennen.
Sellainen kelpo leipoja! Suorastaan kullan arvoinen! On vaan
onnettomuudeksi juoppo hänkin. Mutta hän juo ainoastaan aika-ajoittain.
Kun hän tulee työhön, niin ensiksi hän raataa kuin hevonen kolme --
neljä kuukautta. Unesta, levosta ei hän välitä eikä palkastakaan --
anna sen verran kuin haluat. Raataa ja laulaa! Ja, ystävä hyvä,
tietäisitpä mitenkä hän laulaa. -- Sydän käy raskaaksi häntä
kuunnellessa -- pois täytyy mennä. Laulaa, laulaa jonkun aikaa ja
sitten yltyy äkkiä uudelleen juomaan..."

Mestari huokasi syvään ja heilutti toivottomana kättänsä.

"Kun hän kerran alkaa juoda -- niin silloin et häntä millään enää
pidätä. Hän juo niin kauvan, kunnes sairastuu tahi on puolialaston
köyhyydestä. Silloin hän alkaa hävetä, tahi mitä se lienee, ja hän
katoaa äkkiä näkyvistä aivan kuin paha henki pyhän savun edestä. --
Tuolla hän jo tuleekin. No, jokos nyt olet kokonaan valmis, Sasha?"

"Kyllä", kuului kynnykseltä vastaus syvällä rintaäänellä.

Siellä seisoi ovenpieleen nojaten noin kolmenkymmenen vuoden ikäinen
kookas, leveäharteinen mies. Vaatteista päättäen oli hän täydellinen
kulkuri ja kasvoiltaan sekä ruumiinmuodoltaan täysiverinen slaavi. Yllä
oli hänellä punainen uskomattoman likainen ja rääsyinen pumpulipaita,
avarat liinahousut ja toisessa jalassa rippeitä entisestä
kummikalossista sekä toisessa saapas, jonka päällysnahka oli aivan
rikkirepeytynyt. Hänen vaaleanpunertavat hiuksensa olivat takkuiset ja
niistä pisti esiin lyhyitä oljenkorsia, papeririekaleita ja pieniä
puupalasia. Samassa kunnossa oli hänen muhkea punertava partansakin,
joka levitetyn viuhkan tavoin peitti hänen rintaansa. Pitkulaisia,
kalpeita ja kulutettuja kasvoja valaisivat suuret vaaleansiniset ja
miettiväiset silmät, jotka ystävällisesti hymyillen tarkastelivat
minua. Myöskin hänen kauniit, vaikka vähän kalpeat huulensa hymyilivät
ruskeiden viiksien alla. Niiden hymyily näytti sanovan:

"Tällainenhan minä olen... älkää minua tuomitko, veljet..."

"Astu sisään Sasha. Tässä on sinun apulaisesi", sanoi isäntä käsiänsä
hykertäen tarkastellessaan uuden leipojan tanakkaa muotoa. Tämä astui
äänettömänä lähemmäksi sekä ojensi minulle jättiläiskätensä; me
tervehdimme toisiamme. Hän istuutui penkille, ojensi jalkansa suoriksi
eteenpäin, tarkasteli niitä ja sanoi isännälle:

"Ostappas minulle, Nikola Nikititsh kaksi paitaa ja päällysnahkaa
jalkineita varten... Ja vähän kangasta lakiksi."

"Kaikki saat, älä hätäile! Lakkeja minulla on. Paidat ja nahat saat
illalla. Tee työtä vaan, niin kauvan kun työ sujuu sinulta. Tiedän
kyllä, mikä sinä olet miehiäsi. En moiti sinua... Konovalovia ei kukaan
loukkaa, sillä hän itsekään ei loukkaa ketään. Ei isäntäkään mikään
peto ole. Olen itse saanut raataa aikoinani ja tiedän, miltä tuntuu,
kun retikka panee veden vuotamaan silmästä... No niin, jääkää herran
huomaan, poikaseni, minun täytyy lähteä..."

Söimme kahden kesken.

Konovalov istui penkillä ja tarkasteli äänettömänä, hymyillen
ympärillensä. Leipomo sijaitsi kellarikerroksessa, sen kolme akkunaa
olivat kadunpinnan alapuolella. Valoa pääsi vähän sisälle ja vähän oli
myöskin ilmaa, mutta sen sijaan oli paljon kosteutta, likaa ja
jauhontomua. Seinien vierustalla sijaitsivat pitkät kaukalot: yhdessä
oli taikinaa, toisessa hapantaikinaa ja kolmas oli tyhjä. Kullekin
kaukalolle lankesi akkunasta himmeä valojuova. Suunnaton uuni valtasi
melkein kolmannen osan leipomosta; sen vieressä likaisella lattialla
oli jauhosäkkejä. Uunissa palavista pitkistä haloista läksi paahtavaa
kuumuutta ja liekki kuvastui leipomon harmaalle seinälle vapisevana ja
horjuvana, aivan kuin olisi se äänettömänä kertonut jotakin.

Kaareva, savun mustaama katto aivan tukahutti painollaan sisälläolevia
ja päivänvalosta, joka sulautui yhteen uuninliekin kanssa, muodostui
epämääräinen silmiä uuvuttava valaistus. Kadulta kuului akkunan lävitse
kumeata kolinaa ja pölyä lensi sisälle. Konovalov tarkasteli kaikkea
tätä, huokasi ja kysyi lopuksi minuun kääntyen ikävystyneellä äänellä:

"Oletko jo kauvankin tehnyt työtä täällä?"

Vastasin hänen kysymykseensä ja senjälkeen olimme vaiti katsellen vaan
silloin tällöin kulman alta toisiamme.

"Mokomakin vankila!" -- huokasi hän. "Mennään pois kadulle, siellä
voimme istua portin vieressä?"

Läksimme ulos portille ja istuuduimme penkille.

"Täällä voi ainakin hengittää. Sellaiseen minä en ainakaan kerralla
totu... en voi. Voin itse päättää, tulen suoraa päätä mereltä... tein
työtä Kaspian merellä, kalastamoissa... ja sellaisilta avaroilta
työmailta ... Bums... tähän luolaan!"

Surumielisesti hymyillen katsahti hän minuun ja vaikeni alkaen
tarkkaavaisesti silmäillä ohikulkijoita ja ohiajajia. Hänen
vaaleansiniset, kirkkaat silmänsä puhuivat elävästi jostakin suuresta
surusta... Ilta teki tuloansa; katu kolisi ja pölysi, ilma tuntui
tukahduttavalta ja synkät varjot lankesivat taloista tielle... Nojaten
selällään seinää vasten istui Konovalov käsivarret ristissä rinnalla ja
hypisteli sormillansa silkkimäisen partansa haivenia. Minä katselin
syrjästä hänen pitkulaisia, kalpeita kasvojansa ja ajattelin: mikähän
ihminen tämäkin lienee? Mutta en voinut saada itseäni puhuttelemaan
häntä; hän oli minun päällysmieheni ja sitä paitsi herätti hän minussa
jonkinlaista kummallista kunnioitusta.

Kolme ohukaista ryppyä uursi hänen otsaansa, aika ajoittain ne
silenivät pois, ja minua kovasti halutti saada tietää, mitä tämä
ihminen oikein ajatteli.

"Ehkä on aika lähteä jo. Täytyy järjestää kolmas taikina. Sinä saat
sekottaa toista sillä aikaa ja sitten alamme laittaa leipiä."

Kun olimme työntäneet leivät uuniin -- istuuduimme sen jälkeen juomaan
teetä. Silloin Konovalov pisti kätensä poveen ja kysyi minulta:

"Osaatko lukea? Kas tässä, lueppas tämä". Hän ojensi minulle likaisen
ja typistyneen paperiarkin.

"Rakas Sasha", aloin minä lukea, "tervehdän ja suutelen sinua tuhat
kertaa. Ikävä ja vaikea on minun elää. En jaksa odottaa sitä päivää,
jolloin saan matkustaa pois kanssasi tahi saan asettua elämään
kanssasi. Kovasti olen kyllästynyt tähän kirottuun elämään, en jaksa
enää, vaikka alussa miellyttikin. Sinä ymmärrät sen asian hyvin ja
minäkin aloin ymmärtää, kun tapasin sinut. Kirjoita minulle, ole niin
hyvä, pian. Niin kovasti ikävöin saada sinulta pikku kirjeen. Sanon
siis näkemiin asti, enkä hyvästi, rakas, parrakas sieluni ystävä. En
sinua mistään nuhtele, vaikka olenkin vähän katkeroittunut sinulle, kun
sinä -- senkin sika -- matkustit tiehesi jättämättä minulle hyvästi.
Kuitenkin sinun puoleltasi en minä ole saanut muuta kuin hyvää
osakseni. Sinä olit ensimäinen sellainen ihminen, ja sitä en minä
unohda. Etkö voisi, Sasha, hommata, että pääsisin pikemmin pois täältä.
Tyttöset täällä puhelivat sinulle, että muka pakenisin luotasi, jos
minut päästettäisiin vapaaksi. Se ei ole totta, se on hävytöntä juorua.
Jos sinä vaan säälit minua, niin saat nähdä, että vapaaksi pääsyni
jälkeen olen oleva uskollinen kuin koira sinulle. Sinun on helppo
vapauttaa minut, minulle se on mahdotonta. Kun olit luonani, itkin minä
sitä, että olen pakotettu tällä tavoin elämään, vaikka sinulle en siitä
mitään puhunut. Näkemiin asti. Oma Kapitolinasi."

Konovalov otti minulta kirjeen ja alkoi sitä miettivänä käännellä
kädessään sivellen samalla kertaa toisella kädellään partaansa.

"Osaatko sinä myöskin kirjoittaa?"

"Osaan."

"Onko sinulla mustetta?"

"On."

"Voitko Kristuksen nimessä, kirjoittaa hänelle kirjeen? Hän luulee
varmaankin minua suureksi lurjukseksi ja ajattelee, että olen unohtanut
hänet. Kirjoita!..."

"Mielelläni. Vaikka heti paikalla... Kuka hän on?"

"Ilotyttö. Voithan itsekin sen nähdä -- puhuuhan hän vapaaksi
päästämisestä. Kysymys on siitä, että minä antaisin poliisille
lupauksen mennä naimisiin hänen kanssansa. Silloin saa hän takaisin
passinsa, ammattikirja otetaan häneltä pois ja hän on vapaa. Ymmärrätkö
nyt?"

Puolen tunnin kuluttua oli liikuttava kirje hänelle valmis.

"No lueppas, mitä siitä tuli", pyysi kärsimättömänä Konovalov.

Kirje oli tällainen:

"Kapa! Sinä et saa luulla minua sellaiseksi, että olisin kokonaan
unohtanut sinut. Ei, minä en ole sinua unohtanut, vaan olen sattunut
juomaan itseni piloille. Nyt olen taasen uudessa paikassa työssä ja
huomenna otan isännältä etukäteen rahoja, lähetän ne Filipolle ja hän
vapauttaa sinut. Matkarahoja saat riittävästi. Tavataan siis kohta. Oma
Aleksanterisi."

"Hm...", sanoi Konovalov päätänsä raapiskellen, "et sinä oikein hyvin
kirjoita. Sinun kirjeessäsi ei ole tarpeeksi sääliä eikä kyyneliä. Ja
pyysinhän minä sinua panettelemaan minua kelpo tavalla, mutta kirjeessä
ei ole sellaista."

"Mutta minkä takia."

"Jotta hän näkisi, että häpeän hänen edessänsä ja ymmärrän, mitä olen
häntä vastaan rikkonut. Ja sinä! Sinä vaan karistelet herneitä --
sellainen on kirjoituksesi. Sinun pitää vuodattaa kyyneleitä!"

Minun täytyi siis vuodattaa kirjeessä kyyneleitä ja sen minä
onnistuinkin tekemään. Konovalov tuli tyytyväiseksi ja asettaen kätensä
olkapäälleni lausui hän sydämellisellä äänellä:

"Kas niin, nyt se on mainio! Kiitoksia! Sinä näyt olevan hyvä poika...
Kyllä me varmaankin tulemme viihtymään hyvin yhdessä."

Sitä en epäillyt ollenkaan ja minä pyysin häntä kertomaan enemmän
Kapitolinasta.

"Kapitolina? Ooh... se tyttönen on vielä täydellinen lapsi. Kauppiaan
tyttö hän oli Wjätkan läänistä... Joutui pois oikealta tolalta...
Vaipui yhä syvemmälle ja syvemmälle, ja lopuksi joutui hän sellaiseen
taloon, sinä ymmärrät kyllä millaiseen. Minä tulin sinne -- katselen,
vallanhan tämä on vielä lapsi! Hyvä Jumala, ajattelin, voiko näin olla?
Ja minä tutustuin häneen. Hän alkaa itkeä. Minä lohduttelen: Ei mitään,
koeta vaan vähän kärsiä vielä. Otan sinut täältä pois -- odotahan vaan!
Ja kaikki oli minulla jo valmiina, rahat ja kaikki. Silloin äkkiä
yllyin juomaan ja vasta Astrakanissa selkisin. Ja sitten jouduin tänne.
Joku oli antanut hänelle tietoja minusta ja hän kirjoitti minulle
Astrakaniin."

"No entäs sinä, aijotko mennä naimisiin hänen kanssansa?" kysyin
häneltä.

"Naimisiin! Mitenkä minä voisin mennä naimisiin! Voiko tällainen
juopporatti kelvata sulhaseksi. Ei, ei! Toisin olen tuuminut. Vapautan
hänet -- ja sen jälkeen saa hän mennä minne haluaa. Hankkii itselleen
paikan ja hänestä tulee ehkä vielä ihminen."

"Mutta hänhän kirjoittaa, että haluaa ruveta sinun kanssasi elämään."

"No, se on vaan hänen hullutuksiaan. Kaikki naisväki on samallaista.
Kyllä minä naiset hyvin tunnen. Olen yhtä ja toista kokenut heidän
kanssansa. Eräskin kauppiaan rouva... rikas! palvelin tallirenkinä
eräässä sirkuksessa ja hän huomasi minut. 'Tule', sanoi, 'kuskiksi
meille!' Minua sirkus siihen aikaan kyllästytti ja minä suostuinkin
lähtemään. No kuinka ollakaan. Hän alkaa mielistellä minua. Usein tuli
luokseni. Heillä oli muhkea talo, hevosia, palvelijoita -- kuin
aateliset elivät. Mies hänellä oli matalanpuoleinen ja lihava, saman
mallinen kuin meidän isäntä, mutta itse oli hän solakka, notkea kuin
kissa sekä tulinen. Kun hän syleili ja suuteli minun huuliani, niin
tuntui aivan kuin hehkuvia hiiliä olisi heitetty sydämeeni. Koko
ruumiini alkoi vavista, ja minua alkoi pelottaa. Hän suutelee, suutelee
minua ja itkee samalla kertaa... Olkapäät vapisevat suonenvedon
tapaisesti. Kysyn häneltä: 'Kuinka on laitasi Veeraseni?' Mutta hän
vastaa vaan: 'Sinä olet suuri lapsi, Sasha. Et ymmärrä mitään.' Mainio
nainen hän oli... Kyllä hän siinä oli oikeassa, että minä en ymmärrä
mitään, itse sen kovin tiedän, että hölmö minä olen. Mitä teen -- sitä
en ymmärrä. Miten elän -- sitä en ajattele!"

Hän vaikeni ja katsahti samalla minuun suuriksi avautunein silmin;
niistä kuvastui jotakin pelon, jotakin kysymyksen ja jotakin levottoman
tuskan tapaista, joka saattoi hänen kauniit kasvonsa entistä
alakuloisemmiksi ja entistä kauniimmiksi.

"No mitenkäs suhteesi kauppiaan rouvaan päättyi?" kysyin häneltä.

"Asia on näetkös sellainen, että minut valtaa aika-ajoittain tuska.
Sellainen tuska, sanon sen sinulle, hyvä veli, että aivan mahdotonta on
elää silloin. Tuntuu aivan kuin olisin ainoa ihminen koko maailmassa,
ei missään elävää olentoa, olen aivan yksin. Kaikki minusta silloin
tuntuu vastenmieliseltä -- kaikki, kaikki. Ja oma itseni käy minulle
taakaksi ja kaikki ihmiset; vaikka kuolisivat joka sorkka -- niin en
ääntäkään päästäisi, en liikuttaisi jäsentäkään! Sairautta se lienee
tällainen minussa. Sen takia minä olen oppinut juomaankin --
aikaisemmin en juonut. No niin, tuska valtasi minut nytkin ja minä
sanoin hänelle, kauppiaan rouvalle näet: 'Veera Mihailovna, päästä
minut menemään, en jaksa enää!' 'Mitä', vastasi hän, 'jokos kyllästyit
minuun.' Ja hän alkoi nauraa, ilkeästi nauraa.

"'Ei suinkaan', sanoin, 'en minä ole sinuun kyllästynyt, mutta
itse en enää käsitä itseäni'. Aluksi hän ei ymmärtänyt minua, alkoi
vaan huutaa ja sättiäkin... Mutta sitten hän ymmärsi. Hänen päänsä
vaipui alas ja hän sanoi: 'No mitäs sitten, mene!' -- ja alkoi itkeä.
Hänen silmänsä olivat niin mustat ja iho tumma; hiukset olivat myöskin
mustat ja kiharat. Hän ei ollut kauppiassukua, vaan hän oli
virkamiessäädystä... Totta tosiaan... Sääli minun oli häntä, ja minä
tunsin vastenmielisyyttä itseäni kohtaan silloin. Minkä tähden olin
antanut perään naiselle? -- En voi selittää, en ymmärrä itse sitä. No,
tietysti oli hänen ikävä mokoman ukkonsa kanssa, joka oli aivan kuin
jauhosäkki... Kauvan hän vaan itki, -- niin oli tottunut minuun.
Minä häntä niin hellästi hyväilin; nostin hänet tavallisesti
käsivarrelleni ja tuudittelin siinä. Hän nukkuu, mutta minä vaan istun
ja katselen häntä. Nukkuessaan ihminen näyttää niin kauniilta, niin
teeskentelemättömältä; hengittää vaan ja hymyilee, siinä kaikki.
Toisinaan taasen, -- silloin kun elettiin kesähuvilassa -- lähdettiin
yhdessä ajelemaan -- ja koko sielullaan hän rakasti. Saavumme jonnekin
metsän nurkkaan, sidomme hevosen kiinni ja itse käymme istumaan
vilpoiselle nurmelle. Hän käskee minun paneutumaan pitkälleen, asettaa
pääni syliinsä ja lukee minulle jotakin kirjaa. Minä kuuntelen,
kuuntelen ja lopuksi nukahdan. Hyviä juttuja hän luki, oikein hyviä. En
koskaan unohda erästä kertomusta kuurosta Gerasimista ja hänen
lempikoirastansa. Hän, mykkä ukko parka, oli kaikkien ahdistama olento,
eikä häntä kukaan muu kuin koiransa rakastanut. Nauravat vaan hänelle
ja hän vaan heti paikalla menee koiransa luo. Se oli niin säälittävä
kertomus, kovin säälittävä! Se oli tapahtunut orjuuden aikana... Rouva
sanookin äkkiä hänelle: 'Mykkä, mene ja hukuta koirasi, se haukkuu niin
kauheasti.' Ja mitäpäs muuta neuvoksi, mykkä teki niin. Otti venheen,
asetti sinne koiransa ja läksi. Kun tätä paikkaa luettiin, niin minä
aina vapisin kovasti. Hyvä Jumala! Tappavat elävältä ihmiseltä hänen
ainoan ilonsa maailmassa! Mitä järkeä, mitä oikeutta siinä on! Ah... Se
oli kummallinen juttu. Mutta ei sillä hyvä, -- juttu oli totta!
Sellaisia ihmisiä on olemassa, joilla koko maailma sisältyy johonkin
yhteen ainoaan seikkaan, -- vaikka nyt esim. koiraan. Miksi juuri
koiraan? Sen vuoksi, että ei ole enää ketään muuta, joka rakastaisi
sellaista ihmistä, mutta koira rakastaa häntä. Aivan rakkautta vailla
oleva ihminen ei voi elää, jotakin hänen täytyy rakastaa, -- sitä
varten hänelle on sielukin annettu... Paljon hän luki minulle
kaikellaisia kertomuksia. Hyvä nainen hän oli... Säälittää häntä nytkin
tällä hetkellä. Jos kohtalo et olisi toisin määrännyt, niin enpä olisi
lähtenyt pois hänen luotansa, ennen kuin hän itse olisi sitä tahtonut
tahi hänen miehensä olisi saanut selvää meidän suhteistamme. Hellä hän
oli... Hellä ennen kaikkea. En tarkoita sitä, että hän lahjoitti
minulle kaikellaisia, ei, hän oli koko sydämestään hellä. Suudelmia ja
kaikkea sellaista piti hänen saada, nainenhan on aina nainen, mutta
sitten valtasi hänet välistä sellainen syvä rauha ja hiljaisuus, että
oikein oli ihmeellistä kuinka hyvä ihminen hän silloin saattoi olla.
Suoraan sydämeen hän silloin katsoi ja hän osasi kertoa kuin äiti.
Sellaisina hetkinä minä olin hänen edessään kuin viisivuotias poika.
Ja kuitenkin jätin hänet. Tuska tuli -- en voinut muuta, jokin vetää
aina minua pois, pois, jonnekin. 'Hyvästi, Veera Mihailovna', sanoin,
'anna anteeksi minulle'. 'Hyvästi, Sasha', vastasi hän. Ja ihmeellinen
olento -- hän paljastaa käsivarteni kyynäspäätä myöten ja puree sitä.
Vähällä olin huutaa tuskasta. Kokonaisen lihapalasen hän sillä tavoin
irroitti. -- Kolme viikkoa sain hoitaa haavaa. Vieläkin on suuri arpi
jälellä."

Hän paljasti jättiläismäisen vankan, valkean käsivartensa ja näytti
minulle hyväntahtoisesti sekä surullisesti hymyillen arpea. Käsivarren
ihossa näkyi selvästi kaksi puolikaarta, joiden kärjet melkein
koskettivat toisiansa. Konovalov katseli niitä ja pudisti hymyillen
päätänsä.

"Ihmeellinen nainen", sanoi hän, "tämän puraisun hän antoi minulle
muistoksi."

Olin jo ennenkin kuullut tämänkaltaisia juttuja. Melkein jokaisella
maankiertäjällä on varastossaan kertomus "kauppiaan vaimosta" tahi
"jalosukuisesta rouvasta", kun he aikovat kertoa seikkailujaan
entisiltä ajoilta. Ja melkein jokaisella näyttää lopuksi tämä
"kauppiaan vaimo" ja "ylhäinen nainen" olevan täydellinen
mielikuvituksen laatima kuva; samoja kertomuksia kerrotaan nim.
loppumattomiin eri muunnoksilla, niin että kertomuksen esineessä
lopuksi yhtyvät yhdessä henkilössä mitä erilaatuisimmat ominaisuudet.
Jos hän esim. tänään on mustasilmäinen, ilkeä ja alakuloinen, niin
saattaa olla melkein varma, että viikon perästä hän on saman miehen
kertomuksen mukaan sinisilmäinen, rakastettava ja iloinen olento.
Kulkuri puhuu hänestä tavallisesti ivallisella ja epäluuloisella
äänenpainolla latelemalla koko joukon pikkupiirteitä, jotka alentavat
häntä miehen silmissä.

Mutta Konovalovin kertomuksessa tuntui olevan totuuden leimaa, siinä
oli minulle tuntemattomia puolia, kuten -- kirjan lukeminen ja "lapsen"
nimitys sellaiselle jättiläiselle kuin Konovalov oli.

Mielikuvituksessani olin näkevinäni solakan naisen, joka lepäsi hänen
käsivarsillaan nojaten päätään hänen leveätä rintaansa vastaan, -- kuva
näytti kauniilta ja minä aloin olla yhä enemmän vakuutettu hänen
kertomuksensa tosiperäisyydestä. Ja kaiken lopuksi oli se alakuloinen
ja pehmeä äänenpaino, jolla hän kertoi muistelmiaan "kauppiaan
rouvasta" -- aivan erikoinen laadultaan. Tosi kulkuri ei koskaan kerro
naisesta eikä mistään muustakaan sellaisella äänellä -- hän tahtoo aina
näyttää, että maan päällä ei ole sellaista asiaa, jota hän ei
uskaltaisi häväistä.

"Minkätähden sinä olet vaiti -- luuletko ehkä, että olen ladellut
valheita sinulle?" kysyi Konovalov ja hänen äänensä kuulosti jostakin
syystä levottomalta. Hän heittäytyi jauhosäkkien päälle makaamaan.
Toisessa kädessä oli hänellä teekuppi ja toisella kädellänsä siveli hän
hitaasti partaansa.

"Ei, kyllä sinun täytyy uskoa minua. Miksikäs minä valehtelisin? Totta
kyllä, hyvä veli, että meidän kaltaiset maankiertäjät ovat hyviä
mestareita kertomaan kaiken maailman juttuja. Ja eihän siinä mitään
ihmettä ole. Ihminen, jolle elämä ei tarjoa mitään hyvää, ei
vahingoittane ketään, jos hän punoo omaksi huviksensa jonkunlaisen
jutun ja alkaakin kertoa sitä tositapauksena. Kertoo ja uskoo itsekin,
että tosiaankin niin tapahtui, uskoo, ja hänen on hyvä olla. Monet
elävät sillä. Eikä sille mitään voi... Mutta minä olen puhunut sinulle
totta, sillä tavoin on tapahtunut, kuin olen kertonut. Oliko minun
kertomuksessani sitten mitään erikoista? Elää nainen ja hänellä on
ikävä olla, mutta ihmiset hänen ympärillänsä ovat kaikki mitättömiä.
Totta kyllä, että minä olin vaan halpa kuski, mutta naiselle se on
samantekevää, sillä kaikkihan, niin hyvin kuskit, herrat kuin
upseeritkin ovat -- miehiä... Hänen edessänsä ovat kaikki sikoja --
kaikki hakevat yhtä ja samaa. Jokainen koettaa saada paljon ja maksaa
vähän. Yksinkertainen ihminen on vielä jonkun verran parempi,
omantunnonmukaisempi. No minä olen kovin yksinkertainen... Naiset
oivaltavat helposti sen puolen minussa... näkevät, että en loukkaa
heitä, s.o. en... mitenkä sen sanoisin... en pilkkaa heitä. Nainen --
kun hän tekee syntiä, niin hän ei mitään niin pelkää kuin että hänelle
salaa nauretaan. He ovat ujoja miehiä kohtaan. Me otamme osamme ja
olemme valmiit vaikka torilla kertomaan urostyöstämme... kas tällä
tavoin, kerskumme: olen vetänyt erästä hölmöä nenästä. Naisilla, veli
hyvä, turmeltuneimmillakin on enemmän häpyä kuin meillä."

Kuuntelin häntä ja ajattelin: Onkohan mahdollista, että tämä mies on
uskollinen itsellensä kertoessaan kaikkea tällaista, joka niin vähän
sopii yhteen hänen ulkomuotonsa kanssa.

Mutta hän jatkoi vaan puhettansa suunnaten miettiväiset lapsellisen
kirkkaat silmänsä minuun ja minä hämmästyin yhä enemmän ja enemmän
häntä kuullessani.

Puut paloivat loppuun uunissa ja kirkkaan hehkuvasta hiilikasasta
lankesi leipomon seinälle rusottava hohde, joka vapisi hiljakseen.

Ikkunasta pilkisti sisälle palanen vaaleansinistä taivasta, jossa näkyi
kaksi tähteä. Toinen niistä, suuri -- loisti kuin jalokivi ja toista,
joka oli aivan edellisen läheisyydessä, tuskin saattoi nähdä.

       *       *       *       *       *

Kului viikko, Konovalov ja minä olimme hyvät ystävät keskenämme.

"Sinä olet myöskin suora poika! Se on hyvä", puheli hän minulle
hymyillen sekä taputtaen selkääni leveällä kädellänsä.

Hän teki työtänsä taiteilijan tavoin. Kannatti tosiaankin katsella,
kuinka hän käsitteli sadan kilon painoisia taikinamöhkäleitä, vieritti
kokoon niitä ja leipoi niitä taivuttaen ruumistansa taikinan ylitse
sekä upottaen jättiläismäiset käsivartensa kyynärpäätä myöten
kimmoavaan ainejoukkoon, joka aivan voihki hänen kynsissänsä.
Ensialussa nähdessäni kuinka nopeasti hän työnsi uuniin uudet leivät,
joita minä töintuskin ennätin syytää hänen lapiollensa, pelkäsin, että
hän asettaa niitä vahingossa päälletysten, vaan kun hän oli paistanut
kolme uunillista, eikä yksikään sadastakolmestakymmenestä muhkean
punertavasta ja korkeasta leivästä osoittunut vähimmässäkään määrässä
litistyneeksi, niin minä käsitin, että olin joutunut tekemisiin
mestarin kanssa, joka oli taiteilija alallansa. Hän rakasti työntekoa,
se huvitti häntä. Hän kävi surulliseksi, kun uuni paistoi huonosti tahi
kun taikina nousi hitaasti, suuttui ja haukkui isäntää, kun tämä osti
hapantuneita jauhoja, ja oli lapsellisen iloinen sekä tyytyväinen, kun
leivät tulivat ulos uunista samansuuruisina, korkeaksi kohonneina,
tarpeeksi punertavina sekä ohut-, narisevakuorisina. Usein otti hän
laipiolta käsiinsä paraiten onnistuneen leivän ja muutellen sitä
toisesta kädestä toiseen, jotta ei olisi polttanut näppiänsä, sanoi
iloisesti nauraen minulle:

"Katsoppas minkälaisen kaunottaren me olemme yhdessä tehneet..."

Ja minun oli suloista katsella tätä jättiläislasta, joka koko
sielullaan kiintyi työhönsä, niin kuin tuleekin tehdä jokaisen ihmisen
jokaisessa työssä.

Kerran kysyin häneltä:

"Kuuleppa Sasha, kerrotaan, että sinä laulat hyvin."

"Laulan kyllä... Mutta ainoastaan kun sellainen puuska sattuu tulemaan
päälleni -- aika-ajoittain. Kun tuska valtaa minut, niin silloin alan
myös laulaa. Ja jos alan laulaa -- niin tuska alkaa tulla. Parasta on
olla vaiti tästä asiasta. älä siitä puhu minulle, se ärsyttää vaan
minua. Laulatko sinä? Osaat. Voi sinua senkin veitikkaa. Olisit antanut
minun olla rauhassa. Älä vielä rupea laulamaan, odota, kunnes minäkin
alotan -- vihellä vaikka siksi. Sitten alamme yhdessä. Eikös niin?"

Minä tietysti suostuin ja vihelsin silloin, kun teki mieleni laulaa.
Mutta joskus unohdin itseni ja aloin hyräillä taikinaa sekottaessani ja
leipiä pyöriellessäni. Konovalov kuunteli minua, hänen huulensa
alkoivat epämääräisesti liikkua ja jonkun hetken kuluttua muistutti hän
minua lupauksestani. Joskus hän sensijaan äreästi huudahti minulle:

"Lakkaa siinä mölisemästä."

Kerran otin mukaani pienestä kirjavarastostani jonkun kirjasen, ja
asetuin lepohetkellä akkunan ääreen lukemaan.

Konovalov nukkui taikinalavitsalla, mutta kääntämieni kirjanlehtien
synnyttämä suhina hänen korvien juurella aiheutti, että hän aukaisi
silmänsä.

"Mitäs siinä kirjassa sanotaan?"

"Tämä on romaani 'Podliporotsit', jonka eräs Rjeshetnikov on
kirjoittanut."

"Voitko lukea ääneen minulle", pyysi hän.

Ja akkunalaudalla istuen aloin minä lukea. Konovalov nousi istualleen
lavitsalle ja kuunteli nojaten päätänsä polviani vastaan... Välistä
katsahdin häneen kirjan ylitse ja kohtasin hänen suuriksi avautuneet,
syvän jännityksen valtaamat silmänsä -- sitä näkyä en koskaan unohda.
Myöskin hänen suunsa oli puoliksi auki paljastain kaksi riviä tasaisia,
valkeita hampaita. Hänen ylöspäin vetäytyneet kulmakarvansa, syvät
rypyt korkealla otsalla ja kädet, joilla hän piteli polviansa, lyhyesti
sanoen koko hänen liikahtamaton, jännittynyt asentonsa oli omiansa
kiihottamaan minua panemaan parhaimman taitoni liikkeelle ja minä
koetinkin mahdollisimman selvästi ja elävästi lukea synkkää kertomusta
Gysoikasta ja Pilasta.

Lopuksi minä väsyin ja suljin kirjan.

"Onko se lopussa jo", kysyi minulta kuiskaten Konovalov.

"Enemmän kuin puolet on vielä jälellä."

"Luet kai kaikki ääneen."

"Mielelläni, jos se sinua huvittaa."

"Ah!" Hän tarttui käsillään päähänsä ja huojutteli sitä edestakaisin
istuen lavitsalla. Näkyi, että hän tahtoi jotakin sanoa, hän aukaisi
suunsa ja sulki sen taas uudelleen huokaisten kuin pajanpalkeet, ja
jostakin syystä hän sulki silmänsä. En ollut odottanut kirjan tekevän
näin suurta vaikutusta ja minun oli vaikeata ymmärtää hänen kummallista
käytöstänsä.

"Ah, kuinka sinä osaatkin lukea sitä juttua", kuiskasi hän minulle,
"niin erilaisella äänellä. Kaikki ovat aivan ilmieläviä: Aproska!
Pishitt! Pila!... sellaisia hölmöjä. Minun oli vaikea pidättää nauruani
kuunnellessani... Mutta kuinka sitten kävi? Mihinkä he läksivät.
Armollinen, hyvä Jumala, aivan tottahan se on kaikki! Aivanhan ne ovat
oikeita ihmisiä... todellisia talonpoikia! Ilmi elävää on kaikki ääni
ja kasvot... Kuulehan, Maksim! pistetään leivät uuniin ja sitten sinä
luet eteenpäin."

Me panimme leivät uuniin ja valmistimme toisen uunillisen ja minä luin
taasen tunnin ja 40 minuutin ajan kirjaa. Sitten pysähdyttiin -- leivät
täytyi ottaa pois uunista ja toiset panna sijaan. Valmistimme vielä
uuden taikinan -- kaikki tapahtui kuumeentapaisella kiireellä melkein
sanaakaan sanomatta.

Konovalov rypisti vaan kulmakarvojansa ja silloin tällöin antoi jonkun
lyhyen käskyn sekä kiiruhti, kiiruhti...

Aamun tullessa oli kirja lopussa ja minä tunsin kieleni kangistuneen.

Konovalov istui nojaten käsiänsä polvia vasten hajasäärin jauhosäkillä
ja katseli vaieten ihmeellisillä silmillään.

"No oliko kirja hyvä", kysyin häneltä.

Hän nyökytti päätänsä edestakaisin, sulki silmänsä hetkeksi ja lopuksi
alkoi taasen kuiskivalla äänellä puhua:

"Kuka sen oikein on kyhännyt kokoon?" Hänen silmissään oli sanomattoman
ihmettelyn leima ja hänen kasvonsa hehkuivat palavaa tunnetta.

Minä mainitsin uudelleen tekijän nimen.

"No kylläpä hän on ihmeellinen mies, hän. Mistä kummasta hän on
siepannutkaan kaiken tuon. Aivanhan se panee sydämen väräjämään --
sieluakin herkyttää -- niin elävä se on. Mitenkä hänen on käynyt, tuon
kirjoittajan, mitä hän sai työstänsä."

"Mitenkä niin, mitä tarkoitat?"

"No, antoivatko esim. vaikka palkinnon tahi jotakin muuta
senkaltaista?"

"Minkä tähden hänelle olisi pitänyt antaa palkinto?" kysyin häneltä.

"Vieläkö sitä kysyt? Kirja -- onhan se aivan kuin poliisin pöytäkirja.
Heti kun se luetaan... voidaan päättää, millaisia ihmisiä Pila ja
Gysoika ovat. Kaikkien tulee sääli heitä. Pimeätä, syytöntä kansaa he
ovat. Millaista elämää he saavat viettää. No, ja tietysti."

"Mitä sitten?"

Konovalov katsahti hämillään minuun ja sanoi ujosti: "Johonkin
toimenpiteisiin täytynee kaiketi ryhtyä. Ovathan he ihmisiä, täytyyhän
heitä auttaa hädässä."

Vastaukseksi kaikkeen tähän pidin hänelle pitkän luennon. Mutta sillä
ei ollut läheskään sellaista vaikutusta kuuntelijaani kuin olin
odottanut.

Konovalov vaipui mietteisiinsä, taivutti päänsä alas, koko hänen
ruumiinsa alkoi huojua edes takaisin ja lopuksi alkoi hän huokailla
ehkäisemättä sanallakaan puhettani. Minä väsyin lopuksi ja vaikenin.

Konovalov kohotti päätänsä ja katsahti synkkänä minuun. "Eikö hänelle
siis todellakaan annettu mitään?" kysyi hän.

"Kenelle?" tiedustelin unohdettuani kokonaan Rjeshetnikovin.

"Tarkoitan kirjan tekijää". -- Minua kyllästytti koko juttu. En
vastannut hänelle, sillä pelkäsin kiihdyksissäni rupeavani vielä
moittimaan ja halveksimaan kuuntelijakuntaani, joka ei näkynyt omaavan
kutsumusta ratkaista ihmiskunnan "korkeampia" kysymyksiä, vaan näkyi
paljon enemmän olevan huvitettu yhden ainoan ihmisen kohtalosta;
ihmiskunnasta sellaisenaan ei hän välittänyt.

Eikä Konovalov itsekään näkynyt odottavan vastausta, vaan hän otti
kirjan käsiinsä, käänteli sitä varovaisesti, aukaisi sen ja sulki
uudelleen sekä lopuksi pantuaan sen paikalleen huokasi syvään.

"Kuinka sanomattoman viisasta tämä kaikki on! Armollinen Jumala!" puhui
hän puoliääneensä. "Ihminen kirjoitti kirjan... siinä on vaan paperia
ja mustia merkkejä ... ei mitään sen enempää. Kirjoitti ja...kuoliko
hän myöskin?"

"Kuoli", vastasin hänelle.

"Niin, hän kuoli, mutta kirja jäi jälelle ja sitä luetaan. Ihminen
katselee sitä silmillä ja lausuu eri sanoja. Ja sinä kuuntelet,
ymmärrät, että maailmassa eli ihmisiä -- Pila -- Gysoika ja Aproska. Ja
sinua säälittävät ihmiset, vaikka et ole heitä koskaan nähnytkään ja he
eivät merkitse sinulle mitään! Kaduilla ehkä kulkee ohitsesi
kymmenittäin heidän kaltaisiansa aivan ilmielävinä, sinä näet heidät,
etkä kuitenkaan tiedä heistä mitään... et välitä heistä hituistakaan...
he vaan kulkevat ohitsesi, siinä kaikki. Mutta kirjassa heitä ei ole
ollenkaan, ja kuitenkin sinä säälit heitä niin kovasti, että sydäntäsi
oikein ahdistaa. Mitenkä tätä voi ymmärtää? Ja tekijäkin sai kuolla
ilman muuta, palkinnotta? Eikä hänellä ollut mitään?"

Minä suutuin ja aloin kertoa hänelle, millaisia palkintoja kirjailijat
tavallisesti saavat.

Konovalov kuunteli ja katseli pelästynein ilmein minua, hänen huulensa
vapisivat.

"Onpa sekin järjestystä", sanoi hän huohottavin rinnoin ja viiksiänsä
purren. Ja hänen päänsä vaipui synkkänä alas.

Silloin minä aloin kertoa, minkälainen turmiollinen merkitys kapakoilla
on venäläisten kirjailijoiden elämässä. Kerroin hänelle niistä monista
suurista, syvämietteisistä miehistä, joilta viina vei hengen, viina,
joka oli heidän ainoa lohduttajansa vaivaloisella elämän tiellä.

"Voivatko tosiaankin sellaisetkin ihmiset juoda?" kysyi hiljaa
kuiskaten minulta Konovalov. Hänen suuriksi avautuneissa silmissään
loisti epäilyä minua kohtaan, samalla kun hän näytti pelkäävän,
säälivän näitä ihmisiä. "Juovat! Mitenkä, senjälkeenkö he alkavat
juoda, kun ovat kirjoittaneet kirjansa?"

Tällainen kysymys ei mielestäni ollut oikein paikallaan tässä
yhteydessä, enkä siihen vastannut.

"Tietysti jälestäpäin", päätti Konovalov itse. "Ihmiset elävät ja
katselevat elämää, imevät itseensä toisten ihmisten elämäntuskaa.
Heillä täytyy olla aivan erikoiset silmät. Samoin sydän. Katselevat
tarpeeksensa elämää ja alkavat tuntea tuskaa. Ja valavat tuskansa
kirjaansa. Mutta eihän se vielä auta, sillä kun sydän kerran on saatu
liikutetuksi, niin et tulellakaan enää hävitä pois siitä tuskaa...
Ainoaksi keinoksi jää valella sitä viinalla. Ja niin he alkavat juoda.
Eikö asia ole sillä tavoin."

Minä myönsin, että niin on, ja tämä näytti ikään kuin rohkaisevan
häntä.

"No, oikeastaan pitäisi heitä kaikesta tästä palkita", jatkoi Konovalov
kuvaustaan kirjailijan sielunelämästä. "Eikö totta? Sen takia että he
ymmärtävät enemmän kuin toiset ja voivat osoittaa erilaisia
epäjärjestyksiä. Esimerkiksi mitä olen minä? Ryysymekko kulkuri...
juopporatti ja häviölle joutunut ihminen. Ei minulla ole minkäänlaista
syytä elää. Jos asiaa oikein ajattelee, niin miksi minä oikeastaan
elän, kenelle minä olen tarpeellinen. Ei minulla ole omaa kotinurkkaa,
ei vaimoa, ei lapsia... eikä minun tee mielikään omistaa kaikkea
sellaista. Elän vaan ja tuskailen. Minkä takia? En tiedä. Sisäistä
tienviittaajaa minulla ei ole... ymmärrätkö, mitä tarkoitan? Mitenkä
sen sinulle selittäisin. Tuollaista kipinää tahi... sanoisinko voimaa
ei ole sielussani. Eli lyhyesti sanoen, minulla ei ole sielussani yhtä
asiaa -- siinä koko juttu. Ymmärsitkö nyt? Ja nyt minä elän, haen
tuota, ja tuskailen sen takia, mutta mitä se on -- sitä minä en
tiedä..."

"Minkä takia sinä sillä tavoin puhut?" kysyin häneltä.

Pidellen päätänsä käsien varassa katseli hän minua ja hänen kasvonsa
olivat hyvin jännittyneet aivojen työskentelyn johdosta sanoja
hakiessa.

"Minkä takia? No... sen takia, että kaikki on niin nurinpäin
maailmassa. Se tahtoo sanoa... minä elän nyt esimerkiksi tässä, enkä
tiedä mitä tehdä... mihinkään en osaa ryhtyä... sellainen elämä on
nurinkurista."

"No entäs sitten?" -- kysyin häneltä koettaessani saada selville
minulle hämärää, hänen ja kirjailijan elämän välistä yhteyttä. --

"Sitten? En minä osaa sitä sinulle selvittää... Ajattelen näet tällä
tavoin: Jos joku kirjailija näkisi minut, niin voisikohan hän selittää
minulle elämäni, mitä luulet?"

Ajattelin, että itsekin voisin selittää hänelle hänen elämänsä ja
ryhdyin hetipaikalla tähän mielestäni niin helppoon ja selvään
tehtävään. Aloin puhua hänelle erilaisista olosuhteista, joissa ihminen
saattaa syntyä, eri piireistä, mihin hän voi joutua elämään, tasa-arvon
puutteesta, ihmisistä, jotka joutuvat elämän uhreiksi ja ihmisistä,
jotka hallitsevat elämää.

Konovalov kuunteli tarkkaavaisesti. Hän istui minun vastassani pää
käden varassa, ohuet pilvet himmensivät alinomaan hänen suuria,
syvämietteisiä vaaleansinisiä silmiänsä ja hän näytti olevan niin
suuressa jännityksessä minua kuunnellessaan, että tuskin uskalsi
hengittää.

Tämä kaikki oli hyvin imartelevaa minulle. Ja minä kuvasin suurella
lämmöllä hänelle elämäänsä ja osoitin, että syy siihen, että hän on
sellainen kuin on, ei ole hänessä itsessään. Hän on olosuhteiden
surkuteltava uhri, olento, joka luonnon kannalta katsoen on täysin
tasa-arvoinen muiden kanssa, mutta jonka kauvan jatkuneet
historialliset väärinkäytöt ovat alentaneet yhteiskunnallisen nollan
tasolle. Päätin puheeni sanomalla vielä kerran:

"Ei sinun tarvitse ollenkaan syyttää itseäsi. Sinulle on tehty
vääryyttä..."

Hän oli vaiti kääntämättä pois katsettansa minusta; minä näin, kuinka
hänen silmiinsä ilmestyi hyväntahtoinen, valoisa hymyily ja minä odotin
levottomana, mitä hän tulisi vastaamaan puheeseeni. Hymyily siirtyi
silmistä myös hänen huulillensa. Lopuksi alkoi hän herttaisesti nauraa
ja siirtyen pehmein naisellisin liikkein luokseni sekä asettaen kätensä
ololleni lausui hän:

"Kuinka helposti sinä, hyvä veli, kerrot kaikkea tuota. Mistä sinä vaan
olet oppinut tuntemaan kaikki nuo asiat? Kirjoistako kaikki olet
oppinut? Paljon olet varmaankin niitä lukenut, kuten näkyy. Ah, jospa
minäkin voisin lukea niin paljon kirjoja! Sinä puhut kaikesta niin
suurella myötätunnolla, liikuttavasti. Ensi kerran olen sellaista
kuullut. Ihmeellistä! Kaikki ihmiset syyttävät toisiansa
onnettomuudestansa, mutta sinä syytät koko elämää, koko järjestelmää.
Sinun mielestäsi ei ihminen itse ole syypää mihinkään, vaan on hän jo
syntymästään määrätty maankiertäjäksi -- ja sen vuoksi on hän
maankiertäjä. Ja ihmeellistä on se, mitä sinä puhut vangeista: he
varastavat sen takia, että ei ole työtä, mutta syödä täytyy... Kuinka
myötätuntoisesti sinä kaikki selität! Kun oikein ajattelen, niin on
sinulla hyvä, mutta heikko sydän..."

"Odotappas" -- sanoin -- "oletkos samaa mieltä kuin minäkin. Olenko
puhunut totta?"

"Itse sen parhaiten tiedät, tottako vain valetta... olethan
lukutaitoinen. Asia on, jos toisten mukaan päättää, sillä tavoin
oikein. Mutta sikäli kuin minä voin ajatella, niin..."

"Niin mitä?"

"No, minuun nähden on asia aivan toisellainen. Kuka siihen on syypää,
että minä juon? Pavelka, minun veljeni, ei juo -- ja hänellä on
Permissä oma leipomonsa. Ja vaikka minä en tee huonommin työtä kuin hän
-- niin kuitenkin olen kulkuri ja juoppo, parempaa nimeä ja osaa
minulla ei ole. Olemmehan kuitenkin saman äidin lapsia. Hän on vielä
minua nuorempi. Näkyy, että minussa itsessäni on jotakin epäkunnossa...
Minä en ole oikein syntynyt maailmaan sellaisena kuin ihmisen pitää
syntyä. Sinä puhut itse, että kaikki ihmiset ovat samallaisia:
syntyvät, elävät niin kauvan kun ikää riittää ja kuolevat! Mutta minä
olen toista maata... Enkä minä yksin -- on monta minun kaltaistani.
Kummallisia ihmisiä meistä tulee... emme sovellu mihinkään
järjestelmään, Meitä varten täytyy olla erikoiset mitat... erikoiset
lait... hyvin ankarat lait... jotta tulisimme poisjuurituiksi elämästä!
Sillä minkäänlaista hyötyä meistä ei ole, mutta paikkamme mekin täällä
otamme ja toisten tiellä seisomme. Kuka on syypää meidän elämäämme.
Itse me olemme syynä omaan elämäämme. Sen vuoksi ei meillä ole elämän
halua eikä meillä ole tunteita itseämme kohtaan..."

Tällainen aivan odottamaton todistelmieni kumoaminen aivan järkytti
minua. Hän -- tuo jättiläisolento lapsellisen kirkkaine silmineen
asetti itsensä aivan levollisesti elämän ulkopuolelle kuuluvaksi --
niiden tarpeettomien olentojen joukkoon, jotka pitää hävittää pois maan
päältä. Ja kaiken tämän sanoi hän hiljaa, surullisesti hymyillen, sekä
lempeällä yksinkertaisuudella, joka saattoi aivan pääni pyörälle: en
koskaan ennen ollut kuullut yhdenkään toisen kulkurin niin
vilpittömällä tavalla kieltävän omaa itseänsä -- hehän ovat
tavallisesti sellaista väkeä, joka irrottaessaan itsensä kaikista
yhteiskunnan asettamista siteistä samalla kertaa vihaa kaikkea, on aina
valmis ivalla ja epäluulolla kohtelemaan kaikkea. Olen tavannut
ihmisiä, jotta ovat syyttäneet kaikkia muita paitsi itseänsä, jotka
aina asettivat itsensä kaikesta väittelystä erilleen ja kumosivat
alinomaan painavimmatkin heitä vastaan lausutut todistelut sekä
syyttivät onnettomuuksistaan ikuisesti vaikenevaa kohtaloa ja ihmisten
ilkeyttä... Mutta Konovalov syytti vaan itseänsä elämänsä kurjuudesta
ja mitä enemmän minä koetin todistaa hänelle, että hän oli ainoastaan
"ympäristön" ja "olosuhteiden" muodostama uhri, sitä itsepäisemmin hän
vaan koetti saada minut vakuutetuksi siitä, että hän itse oli syypää
surulliseen kohtaloonsa. Tämä oli hyvin alkuperäistä, mutta se suututti
minua. Hän näytti vaan nauttivan siitä, että sai ruoskia itseänsä ja
hänen silmänsä oikein säteilivät tyytyväisyydestä, kun hän kaikuvalla
barytoni-äänellänsä huusi minulle:

"Jokainen ihminen on oman onnensa seppä, eikä kukaan ole syypää
siihen, että minä olen kelvoton nahjus!"

Jos joku sivistynyt ihminen olisi lausunut nämät sanat, niin minä en
olisi liikoja hämmästynyt, sillä sellaisen ihmisen monimutkaisessa ja
usein vähän sekottuneessa sielunjärjestelmässä saattaa aina olla
kaikellaisia kipuja ja haavoja. Mutta kuulta sellaista kulkurin
huulilta, -- niin sivistyneeltä kuin hän ehkä saattaa näyttääkin niiden
rappiolle joutuneiden, nälkäisten, katkeroittuneiden puoli-ihmisten
joukossa, jotka asustavat kaupunkien rikospesissä; kulkurin suun
lausumana nämä sanat tekivät ihmeellisen vaikutuksen. Täytyikö minun
siis todellakin päättää, että Konovalov oli aivan erikoista maata,
vaikka sitä en halunnut tehdä, koska se olisi ollut ristiriidassa minun
hyvien katsantokantojeni kanssa.

Päältäpäin katsoen oli Konovalov yksityiskohtia myöten täydellisen
kulkurin perikuva. Mutta mitä enemmän minä häntä tarkastelin, sitä
enemmän aloin tulla vakuutetuksi siitä, että olin joutunut tekemisiin
erikoisen muunnoksen kanssa, joka uhkasi panna ylösalaisin kaikki minun
tähänastiset käsitykseni ihmisistä. Niin, hän oli yksi sen suuren
sukukunnan jäsenistä, joka ansaitsee mitä suurinta huomiota sen vuoksi,
että siitä ei tähän saakka ole ollenkaan välitetty, vaikka se jo
muodostaa suuren ihmisjoukon, jossa on voimakkailla pyyteillä
varustettuja, janoavia, nälkää näkeviä, suuresti katkeroittuneita ja
usein sangen viisaita olentoja.

Meidän riitamme yltyi yltymistään. "Mutta odotahan", huusin minä,
"miten ihminen voi pysyä pystyssä, jos mustat voimat uhkaavat häntä
joka taholta?"

"Hänen pitää sitä lujemmin ponnistaa vastaan", lausui vastaväittäjäni
kiihtymyksestä säteilevin silmin.

"Mihinkä hän voisi nojautua ponnistaessaan?"

"Hänen täytyy löytää oma tukikohtansa ja ponnistaa."

"No miksi sinä et ponnista sitten?"

"No johan minä sen sinulle sanoin, senkin hölmö, että minä itse olen
syynä kohtalooni! Minä en ole löytänyt omaa tukikohtaani. Haen,
tuskailen -- en löydä!"

Aika oli huolehtia leivistä ja me ryhdyimme työhön kumpaisenkin yhä
edelleen koettaessa saada todistetuksi oma näkökantansa oikeaksi.
Tietysti ei kumpikaan antanut perään ja kumpikin asettui työn päätyttyä
kiihtyneenä levolle.

Konovalov heittäytyi leipomon lattialle ja nukahti pian. Minä makasin
jauhosäkkien päällä ja katselin sieltä hänen vankkaa parrakasta
lattialle asetetulla niinimatolla lepäävää vartaloansa. Huoneessa
vallitsi kuumien leipien, happamen taikinan ja hiilihapon haju... Alkoi
sarastaa, ja jauhotomun peittämän akkunalasin takaa alkoi häämöttää
harmaa taivas. Kuului ohiajavien kärryjen tärinää ja karjaansa kokoovan
paimenpojan soittoa.

Konovalov kuorsasi. Minä näin, kuinka hänen leveä rintansa nousi ja
laskeutui, ja minä mietin erilaisia keinoja, joilla saisin hänet
pikemmin kääntymään omaan uskooni, mutta en onnistunut löytämään
tepsiviä ja lopuksi nukahdin.

Aamulla nousimme yhdessä ylös, valmistimme hapantaikinan, peseydyimme
ja istuuduimme lavitsalle teetä juomaan.

"Onko sinulla muitakin kirjoja", kysyi Konovalov.

"On."

"Luetko minulle?"

"Miksikä ei."

"No hyvä on! Tiedätkö mitä? Kuukauden perästä, jos olen vielä täällä,
otan isännältä palkkani ja annan puolet sinulle!"

"Mitä varten?"

"Sinä ostat kirjoja. Ostat itsellesi sellaisia, jotka miellyttävät
sinua ja minulle ostat... vaikka kaksi kappaletta. Minulle ostat
sellaisia, joissa puhutaan talonpojista. Sellaisia kuin tuo kertomus
Pilasta ja Gysoikasta. Ja muista se, että ne pitää olla kirjotetut
myötätunnolla, ei naurun vuoksi. Löytyy sellaisia kirjoja, jotka ovat
paljasta lorua alusta loppuun. Pansilka ja Filatka esimerkiksi, jossa
on kuvakin etusivulla -- on typeryyttä. Toisissa on vaan satuja. Minä
en pidä sellaisista. Minä en ennen tietänyt, että on sellaisia kirjoja
kuin sinun kirjasi ovat."

"Tahdotko, että luen sinulle Stenjka Rasinista?"

"Stenjkasta. Onko se hyvä?"

"Oikein hyvä."

"Ota esille se sitten."

Aloin lukea N. Kostomarovin "Stenjka Rasinin kapinaa". Ensi alussa ei
tämä mainio elämäkerrallinen teos, joka on miltei eepillinen runoelma,
näyttänyt miellyttävän parrakasta kuuntelijaani.

"Minkä tähden siinä ei ole keskusteluja?", kysyi hän katsahtaen
kirjaan. Kun selitin hänelle, minkä takia, niin hän oikein haukotteli
koettaen peittää haukotustaan, mutta siinä hän ei onnistunut ja
hämillään sekä anteeksi pyytäen sanoi hän minulle:

"Lue vaan... ei se ollut mitään... sattumalta vaan."

Mutta aina sen mukaan kuin Kostomarovin mestarillinen esitys
pääsankarista edistyi ja kun "Wolgan vapauden ruhtinas" astui
ilmielävänä esille kirjan sivuilta, aina sen mukaan muuttui koko
Konovalovin olemus ja käytös. Alussa hän näytti hiukan kyllästyneeltä
ja välinpitämättömältä, mutta vähitellen, aivan huomaamatta, hänen
asentonsa kokonaan muuttui. Istuen lavitsalla kumarassa asennossa ja
pidellen käsillään polviansa, joita vasten hän nojasi leukaansa siten,
että parta peitti hänen jalkansa, katseli hän minua himokkailla,
kummallisesti loistavilla silmillä. Hänessä ei ollut nyt jälkeäkään
siitä lapsellisesta yksinkertaisuudesta, joka joka kerta aina
uudestaan herätti minussa ihmettelyä ja kaikki tuo hänen
entinen teeskentelemätön, melkein naisellinen pehmeytensä hänen
olemuksessansa, joka niin hyvin sopi yhteen hänen uneksivien, sinisten
-- mutta nyt palavain tummien silmiensä kanssa -- kaikki tämä oli kuin
pois pyyhkäisty. Jotakin leijonamaista, tulista oli nyt hänen
voimakkaasti jännittyneessä jättiläisvartalossansa. Minä aivan
mykistyin nähdessäni hänet ja pysähdyin lukemisessani.

"Lue", sanoi hän hiljaa, mutta pakottomasti.

"Entäs sinä; mitä sinä tarkoitat?"

"Lue", toisti hän suuttumuksen ja pyynnön sekaisella äänellä.

Minä jatkoin katsahtaen vähäväliä häneen ja huomaten, että hän kiihtyi
kiihtymistään. Hänestä virtasi jotakin, joka järkytti ja huumasi minua
-- jotakin kuuman sumun tapaista. Ja niin saavuin minä siihen paikkaan,
jossa kuvataan, kuinka Stenjka saatiin kiinni.

"Saivat kiinni", karjaisi Konovalov.

Ja kaikki se tuska, häväistys ja viha, joka oli odottamassa suurta
vapauden taistelijaa sen vapauden sijasta, jolle hän oli uhrannut koko
elämänsä, kuvastui tässä järkyttävän voimakkaassa huudahduksessa.

Hiki helmeili hänen otsallansa ja silmät laajenivat pelottavasti. Hän
hyppäsi ylös lavitsalta ja asettui minun eteeni kookkaana, mahtavana,
mielenliikutuksesta vapisevana, laski kätensä olkapäälleni ja aikoi
puhua nopeasti ja äänekkäästi: "Odota!... Älä lue enempää!... Sano,
mitä sitten tapahtui? Ei, odota! Älä sano mitään! Mestataanko hänet?
Ah. Lue enemmän, Maksim!"

Ehdottomasti tuli ajatelleeksi, että Konovalov olikin, eikä kuten
kertomuksessa Frolka, Rasinin synnynnäinen veli. Saattoi luulla, että
kulumattomat vuosisatoja lämpimänä pysyneet verisiteet olivat
yhdistämässä tätä kulkuria vapaudensankariin Stenjkaan ja että tämä
maankiertäjä tunsi vielä tänä päivänäkin koko valtaavan, voimakkaasti
vapisevan ruumiinsa voimalla sekä kaipaavaa "tukipistettä" hokevan
sielunsa täydellä hehkulla niitä tuskia ja sitä raivoa, jota kansan
sankari tunsi kolmesataa vuotta takaperin.

"Lue, Kristuksen nimessä, lue!"

Minä luin kiihtyneenä ja liikutettuna, tuntien kuinka sydämeni sykki
levottomasti ja minä elin yhdessä Konovalovin kanssa Stenjkan kärsimiä
suruja ja tuskia. Ja niin tulimme siihen kohtaan, jossa kuvataan,
kuinka vankia kidutettiin...

Konovalov puri naristen hampaitansa ja hänen silmänsä hehkuivat kuin
hiilet. Hän taivuttautui olkapääni ylitse ja tuijotti kirjaan, hänen
henkäyksensä suhisi korvissani puhaltaen hiukseni otsalta silmilleni.
Minä nytkähytin päätäni pudistaakseni ne syrjään. Konovalov huomasi sen
ja antoi kätensä raskaana levätä pääni päällä. Minä luin: "Ja nyt puri
Rasin niin voimakkaasti hampaitansa yhteen, että hän sylki ne verisinä
ulos maahan..."

"Riittää... Saatana!" huusi Konovalov ja sieppasi kirjan pois
kädestäni, heitti sen voimakkaasti lattialle ja lankesi itse raskaasti
sen päälle...

Hän itki. Hän näytti häpeävän sitä ja hän ulvoi hyvin kummallisella
tavalla estääkseen itkuansa. Hän painoi päänsä polviansa vastaan ja
kuivasi pois kyyneleensä likaisiin pumpulihousuihinsa.

Minä istuin lavitsalla hänen vieressänsä epätietoisena siitä, miten
voisin lohduttaa häntä.

"Maksim", sanoi Konovalov maaten yhä edelleen lattialla. "Sehän on
kauheata! Ensiksi Pila ja Gysoi... ja nyt Stenjka! Oh, sellainen
kohtalo!... Hän oikein sylki ulos hampaansa!... Oh!..."

Hän oli syvästi liikutettu, koko hänen ruumiinsa vapisi. Ulos syljetyt
hampaat näkyivät tehneen syvimmän vaikutuksen häneen, hän tuli aina yhä
uudelleen ja uudelleen takaisin siihen kohtaan ja mainitessaan siitä
kohotteli hän suonenvedontapaisesti hartioitansa. Muuten olimme me
molemmat aivan kuin juovuksissa niistä näyistä, joita olimme mananneet
esille kauheita kidutustuskia lukiessamme.

"Kuuleppas, lue minulle vielä kerran se kohta", pyyteli minua Konovalov
nostaessaan kirjan ylös lattialta ja ojentaessaan sen minulle. "Ja
näytäppäs, missä paikassa siinä on kirjoitettu hampaista?"

Minä näytin hänelle ja hän nielaisi silmillään ne rivit. "Ja sillä
tavoinko se oikein on kirjoitettu: 'sylkäisi ulos veriset hampaansa?'
Ja kirjaimet ovat kuitenkin samallaisia kuin kaikki muutkin. Hyvä
Jumala! Kuinka se mahtoikaan tehdä kipeätä hänelle! Oh... hampaat!
Mutta mitäs siellä loppupuolella vielä tulee? Mestausko? Ahaa! Jumalan
kiitos, että edes mestaavat ihmisen!" Hän lausui ilonsa tästä
mestauksesta sellaisella innolla, sellaisin tyydytyksen ilmein, että
minä tulin aivan liikutetuksi moisesta myötätuntoisuudesta, joka niin
palavasti toivotti kuolemaa kärsivälle Stenjkalle.

Koko tämän päivän vietimme me ihmeellisessä huumauksessa: me puhelimme
koko ajan Stenjkasta muistellen hänen elämäänsä, lauluja, joita hänestä
on tehty, ja hänen kidutustansa. Pari kertaa alkoi Konovalov kaikuvalla
barytoni-äänellä laulaa keskeyttäen kuitenkin äkkiä, parin säveleen
perästä laulunsa.

Siitä päivästä lähtien tunsimme olevamme entistä lähempänä toisiamme.

       *       *       *       *       *

Minun täytyi vielä pari kertaa lukea hänelle "Stenjka Rasinin kapinaa",
sen jälkeen luimme "Taras Buljbaa" ja "Köyhiä ihmisiä". Taras myöskin
miellytit kovasti kuuntelijaani, mutta se ei voinut kuitenkaan
himmentää sitä valtavaa vaikutusta, jonka Kostomarovin kirja oli häneen
tehnyt. Mutta "Köyhien ihmisten" -- kirjeitten muodossa kirjoitetun
romaanin päähenkilöitä ei Konovalov ollenkaan ymmärtänyt. Hänestä oli
kieli kirjeessä aivan naurettava ja hän oli hyvin epäluuloisella
kannalla Varjaan, kirjan sankarittareen nähden.

"Voiko kuvitella mielessään mokomaa ihmistä! -- Hän mielistelee vanhaa
ukkoa. Olipa sekin viekas naikkonen! Ja mies -- senkin variksen
pelätin... Heitä hiiteen, Maksim, mokomat tyhmyydet. Mitä hyvää siitä
lähtee. Kirjoittelevat toinen toisillensa. Paperia vaan pilaavat...
Parasta heittää sioille syötäväksi mokomat paperit. Ei niissä ole
liikuttavaa, ei naurettavaa: mitä varten ne ovat oikein kirjoitetut?"

Muistutin hänelle romaania "Podlipomisit", jossa kerrotaan melkein
samallaisista asioista. Mutta sitä hän ei tahtonut myöntää.

"Pila ja Gysoi, he ovat aivan toisellaista väkeä, he! He ovat eläviä
ihmisiä, he elävät ja taistelevat. Mutta nämä... he kirjoittavat vaan
kirjeitä! Sehän on kovin typerää! Eiväthän ne ole oikeita ihmisiä --
ainoastaan ajateltuja! Taras ja Stenjka -- kas, he ovat aivan jotakin
toista, huomaa se! Ajatteleppas, jos he olisivat tunteneet toisensa!
Mitä kaikkea he olisivatkaan voineet tehdä yhdessä!.. Silloin olisivat
kyllä Gysoi ja Pilakin tulleet iloisiksi -- eikö totta?"

Hänellä ei ollut minkäänlaista selvää käsitystä ajasta. Hänen
mielikuvituksessansa elivät kaikki hänen lempisankarinsa samaan aikaan
-- ainoastaan eri seuduilla. Minulla oli suuri vaiva saada hänet
ymmärtämään, että Gysoi ja Pila eivät sittenkään olisi tavanneet
Stenjkaa, vaikka he olisivat matkustaneet Karna-virtaa myöten alas
etelään, yhtä vähän kuin Stenjka olisi voinut tavata Taras Buljbaa,
vaikka hän olisi ratsastanut läpi koko kasakkojen ja vähävenäläisten
maan.

Kun hän lopuksikin käsitti tämän seikan, niin aiheutui siitä hänelle
suurta surua.

Minä koetin kertoa hänelle Pugatshovin kapinasta nähdäkseni, mitä hän
ajattelisi tästä vallantavottelijasta. Mutta häntä varten ei
Konovalovilla enää riittänyt tunteita ja hän sulki hänet muitta
mutkitta pois sankariensa joukosta.

"Mokomakin polttomerkillä varustettu konna! Karannut rikosvanki, ei
mitään muuta! Varastaa tsaarin nimen saadakseen levottomuutta aikaan
maassa. Kuinka moni ihminen menettikään henkensä mokoman koiran takia!
Stenjka -- kas hän oli aivan toisellainen ihminen. Mutta Pugatshov ei
ole mikään sankari -- häpeällinen pyöveli hän vaan on. Ei maksa vaivaa
lukea hänestä. Eikö sinulla ole muita sellaisia kirjoja kuin Stenjka?
Koeta hakea. Mutta anna noiden toisten olla, ne eivät huvita. Parempi
on, että luet vielä kerran, miten he kiduttivat Stenjkaa."

Pyhäpäivinä menimme yhdessä joen taakse niityille. Otimme mukaamme
hieman viinaa, leivän ja kirjan ja aikaisin aamulla läksimme "ulos
vapaaseen ilmaan", kuten Konovalov sanoi. Meitä kovasti miellytti
oleskella "lasitehtaassa". Täten nimitettiin jostakin tuntemattomasta
syystä rakennusta, joka sijaitsi kedolla jonkun matkan päässä
kaupungista. Se oli kolmikerroksinen kivinen talo, jonka katto oli
vaipunut sisään, akkunanpielet olivat särkyneet ja jonka kellari kesän
aikana oli täynnä pehmeätä pahanhajuista mutaa. Viheriän-harmaana,
puoleksi hajonneena ja kokoonluhistuneena tirkisteli se rikkinäisillä
akkunoillaan lähellä olevaa kaupunkia, muistuttaen vanhaa, kaupungista
karkotettua, kurjaa, yksinäisyydessä kuolemaan tuomittua raajarikkoa.

Joka vuosi uudistuvat tulvat kaivoivat alinomaan talon perustaa
saamatta sitä kuitenkaan sortumaan: siellä se seisoi yhä
järkähtämättömänä, ylhäältä alas saakka vihertävän homeen peittämänä,
ja kun se oli ympärillä sijaitsevien suurten vesilammikkojen kautta
kokonaan suojassa liiaksi usein toistuvalta poliisin nuuskinnalta, oli
se katottomanakin tervetullut suojapaikka visseille hämäräperäisille
kodittomille ihmisille.

Tällaisia ihmisiä oli aina suuri joukko rakennuksessa; repaleisia,
nälkäisiä, valonarkoja olentoja asui yökköjen tavoin näissä raunioissa
ja Konovalov sekä minä olimme aina tervetulleita vieraita heille sen
vuoksi, että me aina toimme mukanamme suuren nisuleivän leipomosta ja
ostimme tavallisesti matkan varrella paloviinaa ja suuren joukon
"valmistettua ruokaa" -- maksaa, keuhkomuhennosta, sydäntä ja makkaraa.
Sillä tavoin onnistuimme parilta ruplalla laittamaan suuremmoiset pidot
"lasiväelle", kuten Konovalov heitä nimitti. -- He palkitsivat
anteliaisuuttamme kertomuksilla, joissa mitä kauhistuttavin,
sydäntäsärkevin totuus oli punottu mielikuvitusrikkaalla tavalla yhteen
mitä lapsellisimpain valheiden kanssa. Jokainen kertomus oli ikäänkuin
palanen pitsikutomusta, jossa mitä kaameimman totuuden mustat langat
pistivät esille valheen räikeän kirjavista väreistä. Sellainen kudos
teki omituisen vaikutuksen sydämeen ja päähän. Se järkytti meitä
omintakeiselta, kiusottavan monenkarvaisella piirustuksellaan.
"Lasi-ihmiset" rakastivat omalla tavallaan meitä -- minä luin usein
heille kaikellaisia kirjoja ja melkein aina he tarkkaavaisina ja
miettiväisinä kuuntelivat lukemistani.

Näiden, elämän ulkopuolelle joutuneiden ihmisten elämäntuntemus
hämmästytti minua syvyydellään ja minä kuuntelin suurella hartaudella
heidän kertomuksiansa, mutta Konovalov kuunteli niitä vaan
väitelläkseen kertojan maailmankatsomusta vastaan ja saadakseen minut
riitelemään kanssansa. Kun hän oli kuunnellut loppuun erään
kummallisesti rääsyihin kääriytyneen, sangen vähän luottamusta
herättävän olennon kertomuksen elämästään ja lankeemuksestaan,
kertomuksen, joka kuten tavallisesti oli täydellinen puolustuspuhe
kertojan elämänkatsomukselle, Konovalov pudisti vakavan näköisenä
päätänsä ja hymyili miettiväisenä. Tämän huomasivat toiset heti, sillä
"lasiväki" oli hyvin herkkää väkeä, silloin kun oli kysymys
kuuntelijoiden suhtautumisesta heidän mielenpurkauksiinsa.

"Sinä et siis tahdo uskoa minua, Sasha?" huudahti kertoja.

"Ei, uskon kyllä. Kuinka voisi olla uskomatta, mitä ihminen sanoo!
Silloinkin kun näet, että hän valehtelee -- täytyy uskoa häntä, s.o.
kuuntele ja koeta ymmärtää minkä takia hän valehtelee. Välistä
valehteleminen ilmaisee paremmin ihmisen luonteen kuin totuus. Ja
minkälaista totuutta me sitten voisimmekaan lausua itsestämme?
Ainoastaan likaista... Mutta valehteleminen on helppo. Eikö niin?"

"Niin on", myönsi kertoja. "Mutta joka tapauksessa sano minulle, minkä
takia sinä pudistit päätäsi?"

"Minkä takia? Sen takia, että sinä teet vääriä johtopäätöksiä. Sinä
kerrot sillä tavoin, että saattaisi luulla jonkun peikon tahi
ohikulkevien ihmisten -- eikä sinun itsesi -- muodostaneen koko sinun
elämäsi. No -- missä sinä itse piileskelet sillä aikaa? Miksi et ole
käyttänyt omia voimiasi taisteluun kohtaloa vastaan? Ja edelleen --
sano minulle, mitenkä iki-maailmassa voi käsittää sen asian, että me
aina syytämme toisia ihmisiä, vaikka me itsekin olemme ihmisiä, joita
siis toiset vuorostaan voivat syyttää? Jos meitä estetään elämästä,
niin olemme kai mekin estäneet muita elämästä -- eikö niin? Kuinka voi
selittää tämän asian?"

"Täytyy järjestää elämä sellaiseksi, että kaikkien on hyvä olla, eikä
kenenkään tarvitse olla lähimäisensä tiellä..." vastattiin hänelle.

"Ja kuka sitten järjestäisi elämän sellaiseksi?" sanoi Konovalov
voitonriemuisena ja vastasi itse kysymykseensä, ettei kukaan ennättäisi
ennen häntä: "Itse! itse! Mutta kuinka me saatamme järjestää elämää,
jos me emme osaa sitä tehdä, jos meidän oma elämämmekään ei ole
onnistunut? Siten käy selville, rakkaat veljeni, että meidän ainoa
turvamme elämässä -- on meissä itsessämme! Ja mitä me itse olemme --
sen me hyvin tiedämme."

Häntä vastustettiin ja hänelle todistettiin, että toiset olivat
oikeassa, mutta hän piti vaan lujasti kiinni siitä mielipiteestään,
että meillä ei ole oikeutta moittia ketään, me olemme itse syynä
kaikkiin niihin onnettomuuksin, jotka kohtaavat meitä.

Oli hyvin vaikeata saada häntä luopumaan tästä katsantokannasta ja
vielä vaikeampaa oli omistaa itsellensä hänen mielipiteensä ihmisistä
ja elämästä: toiselta puolen esiintyivät hänen käsityksensä mukaan
ihmiset olentoina, joilla oli täysi kyky järjestää elämänsä vapaasti
oman tahtonsa mukaan, ja toiselta puolen taasen heikkoina, säälittävinä
olioina, jotka eivät kyenneet mihinkään muuhun kuin syyttämään toinen
toisiansa.

Tällaiset kinastelut kestivät usein keskipäivästä keskiyöhön saakka, ja
minä palasin Konovalovin kanssa takaisin kotiin "lasi"-ihmisten luota
pilkkosen pimeässä, välistä polvia myöten liassa kahlaten.

Kerran olimme vähällä hukkua erääseen suurenpuoleiseen kuoppaan, ja
erään toisen kerran yllätti meidät poliisivartiosto, ja me saimme
viettää yömme parinkymmenen "lasi"-toverimme kanssa poliisiasemalla.
Välistä ei meitä haluttanut ainoastaan puhella maailmankysymyksistä,
vaan me kuljimme kauvas niittyjen taakse joen toiselle puolelle, jossa
oli pieniä lampia täynnänsä tulvaveden aikana joesta siirtyneitä pieniä
kaloja. Yhden tällaisen lammen partaalle sytytimme me nuotion palamaan
ainoastaan enentääksemme oleskelupaikkamme kauneutta, ja sitten
lueskelimme tahi puhuimme elämästä. Joskus taasen ehdotti Konovalov
syvämietteisellä äänellä:

"Maksim! Ruvetaan katselemaan taivasta!" Ja me heittäysimme selällemme
ja tarkastelimme sinistä äärettömyyttä päämme päällä. Aluksi kuulimme
me lehtien kahinaa ympärillämme ja veden loisketta lammessa, tunsimme
maan allamme ja kaiken mitä ympärillämme oli... Sitten kietoi sininen
taivas, joka tuntui vetävän meitä puoleensa, tietoisuutemme keveän
sumun peittoon, me menetimme olemassaolon tunteen ja ikään kuin maasta
irtautuneina leijailimme kohti taivaan sinisiä avaruuksia, ollen
puoleksi uinuvassa, puoleksi mietiskelevässä mielentilassa, jota me
äänettöminä ja liikkumattomina koetimme kaikin voimin ylläpitää.

Sillä tavoin lojuimme muutamia tunteja yhtämittaa ja palasimme sitten
takaisin työhömme ruumiillisesti ja sielullisesti virkistyneinä
olostamme luonnon yhteydessä.

Konovalov rakasti luontoa syvällä, sanomattomalla rakkaudella --
ainoastaan hänen pehmeä säteilevä katseensa puhui siitä ja ulkona
kedolla tahi joen varrella ollessa joutui hän aina tavattoman
rauhalliseen ja herkkään mielentilaan, joten hänen puhdas lapsellinen
sielunsa tuli entistä kirkkaammin näkyviin. Välistä lausui hän syvästi
huoaten ja kääntäen katseensa kohti taivasta:

"Ah... Kuinka kaunista!" Ja tässä huudahduksessa oli aina paljoa
enemmän ajatusta ja tunnetta kuin monen runoilijan kaunopuheisissa
värssyissä, joiden haltioitunut tunnelma johtui enemmän halusta
ylläpitää omaa mainettansa herkkänä kauneudentuntijana, kuin
todellisesta luonnon kuvaamattoman suloisen kauneuden ihannoimisesta.

Runous menettää -- kuten kaikki muukin, pyhän yksinkertaisuutensa ja
välittömyytensä heti paikalla, kun se muodostuu ammatiksi.

       *       *       *       *       *

Pari kuukautta kului, joiden aikana Konovalov ja minä puhelimme ja
luimme paljon. "Stenjkan kapinaa" luin minä hänelle niin usein, että
hän saattoi jo vapaasti kertoa omin sanoin kirjan sisällyksen sivu
sivulta alusta loppuun.

Tämä kirja jäi merkitsemään hänelle yhtä paljon kuin hallitsijasadut
tunnonherkälle lapselle. Hän kutsui esineitä, joitten kanssa hän oli
tekemisissä, sankariensa nimillä, ja kun kerran leipäkuppi putosi alas
hyllyltä mennen sirpaleiksi, huusi hän suuttuneena:

"Voi sinua, senkin vojevodi!"

Epäonnistuneita leipiä hän nimitti Frolkaksi, Stenjkan petolliseksi
veljeksi, hiivaa hän kutsui "Stenjkan ajatuksiksi", Stenjkan nimellä
hän ilmaisi kaikkea mikä oli suurta, tavatonta ja onnetonta.

Kapitolinasta, jonka kirjeen minä olin lukenut ja jolle minä olin
kyhännyt vastauksen ensimäisenä tuttavuuteni päivänä Konovalovin
kanssa, et koko aikana sanaakaan mainittu.

Minä tiesin kyllä, että Konovalov oli lähettänyt rahoja jollekin
Filipolle pyytäen häntä toimittamaan ne poliisille tytön puolesta,
mutta sekä Filipolta että tytöltä ei kuulunut mitään vastausta.

Silloin äkkiä eräänä iltana, kun juuri asetimme yhdessä leipiä
leipälapiolle, leipomon ovi aukeni ja eteisen kosteasta kylmyydestä
kuului ujo, mutta samalla vaativa naisen ääni sanovan:

"Anteeksi..."

"Ketä te haette?" kysyin minä Konovalovin hämmentyneenä sormiessa
partaansa asetettuaan lapion jalkojensa varaan.

"Onko täällä työssä leipuri Konovalov?"

Hän seisoi jo kynnyksellä ja katossa riippuvasta lampusta lankesi valo
suoraan hänen valkealla villahuivilla verhottuun päähänsä. Huivin alta
näkyivät pyöreät lempeännäköiset, hieman pystynenäiset, punaposkiset
kasvot, joihin täyteläisten punaisten huulien hymyily muodosti pikku
kuoppia.

"On kyllä", vastasin minä hänelle.

"Täällä minä olen, täällä minä olen!", lausui äkkiä jotenkin
äänekkäästi Konovalov heittäen syrjään lapion ja astuen levein askelin
vieraan luoksi.

"Sasha-kultaseni!" virkkoi syvästi huoaten nainen hänelle vastaukseksi.

He syleilivät toisiansa Konovalovin kumartuessa syvään alas naisen
puoleen.

"No mitä kuuluu? Ah! Sinä olet siis vapaa! Joko kauvankin? Enkös minä
sitä sanonut sinulle? Nyt on taasen tie vapaa sinulle, mene rohkeasti
vaan eteenpäin..." lausui kiireisesti Konovalov naiselle seisoen yhä
kynnyksellä ja irroittamatta käsiään hänen vartaloltaan ja kaulaltaan.

"Maksim, koeta veli hyvä, leipoa yksinäsi tänään, minä aijon omistaa
lopun päivästä tälle vieraalleni... Missä sinä, Kapa, asustat?"

"Minä tulin suoraa päätä luoksesi tänne."

"Tä-ä-nne? Ei täällä voi olla... täällä leivotaan leipää... ei täällä
mitenkään sovi. Meillä on ylen ankara isäntä. Täytyy saada yösija
jostakin paikasta... vaikka hotellista. Lähdetään."

Ja he menivät. Minä jäin yksin puuhailemaan leipineni, enkä minä
odottanut ollenkaan Konovalovia takaisin tulevaksi ennen aamua.
Hämmästykseni ei siis suinkaan ollut vähäinen, kun hän jo vajaan kolmen
tunnin kuluttua ilmestyi uudelleen leipomoon. Ja hämmästykseni suureni
suurentumistaan, kun tarkastaessani hänen kasvojansa nähdäkseni, kuinka
iloiselta ja tyytyväiseltä hän näytti, huomasinkin niissä vaan
happamen, ikävän ja väsyneen ilmeen.

"Mistä on kysymys?", kysyin suuresti ihmetellen tälläistä ystäväni
mielentilaa, joka minusta niin vähän sopi yhteen iloisen tapahtuman
kanssa.

"Ei mistään", vastasi hän synkkänä ja sylkäisi sitten äkäisenä syrjään.

"Ei, jotakin on aivan varmasti tapahtunut", väitin minä vastaan.

"Mitä sitten?" lausui hän väsyneesti heittäytyen pitkin pituuttaan
makaamaan lavitsalle. "Nainen... nainen... Hän on myöskin nainen --
siinä koko juttu."

Sain ponnistaa aika lailla, ennen kun hän suostui antamaan minulle
jonkunlaista selitystä, ja lopuksi hän sen tekikin jotensakin
seuraavaan tapaan:

"Sanoinhan jo, että hän on nainen! Ja jos minä en olisi sellainen hölmö
kuin minä olen, niin mitään tällaista ei olisi tapahtunut. Ymmärrätkö?
No... Ja sinä sanot kuitenkin aina, että nainenkin on ihminen!
Tietysti, kulkeehan hänkin jaloilla, ei syö ruohoa, osaa puhua,
nauraa... siis ei ole eläin. Kuitenkaan ei hän ole meikäläistä varten
luotu, ei ollenkaan! Kuinka niin? Sitä en osaa sanoa! Tunnen, että ei
sovi meille, vaikka en ymmärrä miksi... Tämäkin Kapitolina... no...
mitä luulet hänen sanovan. Tahdon elää sinun -- se tahtoo sanoa minun
-- kanssani, sinun vaimonasi. Tahdon, sanoo hän, olla sinun pieni
lellikkisi... Aivan mieletöntä! No mutta kuulehan, armas tyttöseni,
sanoin hänelle, aivanhan sinä höpiset joutavia; ajattelehan itse, miten
on mahdollista elää minun kanssani? Ensinnäkin minä olen paha juomaan,
toiseksi minulla ei ole minkäänlaista kotia, kolmanneksi minä olen
maankiertäjä, en osaa asua yhdessä paikassa ja niin edespäin. Mutta
hän, hän välittää viis juopottelemisesta. Sanoo vaan, että kaikki
kisällit ovat kovia juoppoja ja kuitenkin on heillä melkein jokaisella
vaimo. Koti, sanoi hän, tulee kyllä järjestetyksi, kunhan vain on
vaimo, etkä sinä, sanoi hän, sen jälkeen enää mihinkään juokse...
Sanoin hänelle: Kapa, en millään ehdolla suostu menemään naimisiin,
sillä tiedän, että en osaa viettää sellaista elämää, enkä koskaan
opikaan. Hän vastaa: Siinä tapauksessa minä hyppään jokeen! Sanon
hänelle: 'Sinä olet kiihdyksissä, naisparka!' Silloinkos hän alkaa
kiroilla, että korvat soivat! Mokomakin pitkäsäärinen piru, petturi,
häpeämätön konna, sielunraastaja. Hän raivostui niin pahasti, että olin
vähällä juosta tieheni. Mutta sitten tuli itku. Itkee ja nuhtelee
minua: minkä takia, sanoo hän, viekottelit minut pois siitä paikasta,
jossa viimeksi olin, mihin minä nyt menen? Mokomakin punanaamainen
narri. Hyi... P----le!... No, mitä ihmettä minä nyt hänelle teen?"

"Niin, minkä takia sinä todellakin haalasit hänet sieltä pois?", kysyin
minä.

"Minkä takia? Onpa sekin kysymys! Tietysti sen takia, että kävi
sääliksi häntä! Jos ihminen on hukkumaisillaan ... eikö jokainen
ohikulkeva ole valmis auttamaan häntä. Mutta mennä naimisiin... ynnä
muuta sen kaltaista, ei, ei! Siihen en voi suostua. Mikä sulhanen minä
enää olen? Jos minulla olisi sellaisia ajatuksia, niin olisinhan minä
jo aikoja sitten sen voinut tehdä, tilaisuuksia ei ole puuttunut
rahojakin olisin saanut ja paljon muuta. Mutta kun minä kerran siihen
en kykene, niin asialle ei voi mitään. Hän itkee ja tietysti se ei ole
ensinkään hyvä asia... Mutta mitä tehdä? Minä en voi!"

Ja hän nyökäytti oikein päätänsä vahvistukseksi sanoillensa "en voi",
nousi ylös lavitsalta ja vanuttaen molemmin käsin tukkaansa sekä
partaansa alkoi kulkea pitkin leipomon lattiaa allapäin ja
syljeskellen.

"Maksim!" lausui hän äkkiä rukoilevalla, hämmentyneellä äänellä. "Jospa
sinä menisit hänen luoksensa ja jollakin tavoin selittäisit, minkä
takia minä... ah! Mene, veliseni!"

"Mitäpä minä osaan hänelle sanoa?"

"Sano koko totuus! Sano, että hän ei voi. Se ei sovi hänen
kaltaiselleen. Ja sitten sano vielä, muista se, että hänellä on paha
tauti!"

"Mutta eihän se ole totta?", saroin minä nauraen.

"Nii-in, eihän se ole totta. Mutta onhan se hy-yvä syy, vai mitä? Voi
sinun seitsemän saksan pippuria! Pitäisikö minun ruveta riippumaan
naisen hännässä. Piru heidät kaikki periköön! Mitä minä vaimolla teen?"

Hän heilautti niin hämmentyneenä ja kauhistuneena käsiänsä, jotta
jokaisen täytyi selvästi nähdä, että hän tosiaankaan ei tiedä, mitä hän
vaimolla tekisi. Mutta aseman vakavuus tukahutti minussa kaiken sen
iloisuuden, minkä hänen sekava mielenpurkauksensa aiheutti. Minun
täytyi ankarasti miettiä toverini ja hänen tyttönsä tilaa. Mutta hän
vaan kulki yhä edelleen pitkin lattiaa ja puheli itseksensä:

"Eikä hän ollenkaan miellyttänyt tällä kertaa minua, oikein
kauhistutti! Hän aivan imee minua luoksensa, vetää minua alas aivan
kuin pohjattomaan suohon... Mokomakin veitikka... Hän on valinnut
miehensä ja tämän täytyy välttämättömästi tulla hänen omaksensa, sen
takia, että hän on saanut sen päähänsä! Nerokasta se ei ole -- mutta
viekasta!"

Kulkurin vaisto oli herännyt ja alkoi nyt puhua hänessä, ikuinen
vapauden kaiho, jota vastaan oli tehty kaappausyritys, joutui
kiihdyksiin.

"Ei, minua ei sellaisella pienellä merralla pyydetä, minä olenkin suuri
kala!" huusi hän kerskaten... "Minä aivan yksinkertaisesti... Niin
miksikä ei!" Ja pysähtyen keskelle lattiaa hän hymyili ja alkoi
miettiä. Minä seurasin hänen kiihtyneitten kasvojensa ilmeitä ja koetin
arvata, mitä hän oli päättänyt tehdä.

"Maksim! Mennään pois Kaukasiaan?!"

Tätä en odottanut saavani kuulla. Minulla oli hänen suhteensa
jonkunlaisia kirjallis-opetuksellisia suunnitelmia: minä toivoin
saavani opettaa häntä lukemaan ja antaa hänen saada tietää kaiken sen,
mitä itse silloin tiesin. Olisi ollut niin hauskaa nähdä, mitä siitä
kaikesta olisi tullut. Hän oli antanut minulle lupauksensa pysyä
ainakin vuoden ajan paikallansa; ja se helpotti suuresti tehtävääni. Ja
nyt yht'äkkiä...

"Sinä lasket varmaankin leikkiä", sanoin hieman hämilläni hänelle.

"No mitä minä sitten teen!" huudahti hän. Minä aloin puhua hänelle,
että mahdollisesti Kapitolinan hyökkäys hänen persoonaansa vastaan ei
olekaan niin tavattoman vakavasti aijottu, kuin hän kuvittelee
mielessänsä, parasta on odottaa ja katsoa miten asiat alkavat kulkea.

Ja kohta selvisikin, että ei tarvinnut kauvankaan odottaa.

Me keskustelimme keskenämme istuen lattialla uunin ääressä selkä
akkunaa vasten. Oli melkein sydänyö, ja pari tuntia oli jo kulunut
siitä, kun Konovalov oli tullut takaisin. Äkkiä kuulut takanamme lasin
kilinää ja lattialle putosi kolisten nyrkin kokoinen kivi. Me
hyppäsimme molemmat peljästyneinä pystyyn ja syöksyimme akkunan ääreen.

"Ei sattunut", kuului vinkuva ääni kadulta. "Huonosti tähtäsit.
Vahinko."

"Tule", mörisi rämäkkä basso-ääni. "Mennään pois, kyllä minä häntä
vielä myöhemmin kestitsen."

Epätoivoinen, hermostunut korvia repivä juopuneen hoilotus kuului
akkunasta sisälle.

"Se on hän", sanoi Konovalov surullisena...

Minä näin ainoastaan pari säärtä, jotka riippuivat alaspäin kadulta
akkuna-aukon edessä. Ne riippuivat ja sätkyttelivät kauheasti lyöden
kengänkoroilla kiviseinään kuoppia ikäänkuin tukea saavuttaakseen.

"Mennään poo-ois!", melusi basso.

"Hellitä! Älä vedä minua. Anna minun hengittää vähäisen. Hyvästi Sasha.
Hyvästi --". Seurasi kiroiluja, joita ei voi tässä painattaa.

Astuttuani lähemmäksi akkunaa saatoin nähdä Kapitolinan. Hän nojasi
käsillään katukäytävän syrjään ja taivutti itsensä alaspäin niin syvään
kuin jaksoi voidakseen nähdä leipomon sisälle, ja hänen hajallaan oleva
tukkansa riippui sikin sokin olkapäillä ja pään ympärillä. Valkea huivi
oli valunut alas toiselle puolelle ja puseron etupuoli oli rikki
revitty. Hän oli kauheasti juovuksissa, horjui sinne tänne, --
nikottelihe, kiroili ja vinkui hysteerisesti. Koko hänen ruumiinsa
vapisi ja kyyneleitä vuoti runsaasti hänen kovasti punottavia
kasvojansa pitkin.

Pitkä miehenroikale seisoi hänen yläpuolellansa hänen ylitseen
nojautuneena pitäen toisella kädellänsä kiinni häntä olkapäästä ja
toisella talon seinästä sekä karjuen koko ajan: "Mennään poo-ois!"

"Sasha! Sinä olet turmellut minun elämäni, muista se! Ole ikuisesti
kirottu, senkin punanaamainen piru. Suokoon Jumala, ett'et tunnin
vertaakaan enää saisi nähdä päivän valoa. Minä toivoin niin hartaasti
saada parantaa elämääni... ja sinä vaan nauroit minulle, senkin
paholainen. No, hyvä on! Tilinpäiväkin vielä kerran koittaa... Ahaa!
Sinä piilottaudut! Sinä häpeät, kelvoton. Sasha... kyyhkyläiseni!"

"En minä piilottaudu", sanoi synkkänä Konovalov astuen akkunan luo.
"Minä en mene piiloon... ja turhanpäiten sinä.... Hyväähän minä sinulle
tarkoitin; hyvin käy -- ajattelin, ja sinä aloit vaatia aivan
mahdottomuuksia."

"Sasha! Tapa minut!"

"Minkä takia sinä joit itsesi juovuksiin, voitko sinä tietää
edeltäkäsin, mitä minä olisin päättänyt... huomenna ehkä."

"Sasha, Sasha! Hukuta minut!"

"Rii-iittää! Mennään po-i-is!"

"Senkin heittiö! Tekeytyy vielä hyväksi ihmiseksi."

"Mitä melua siellä on, häh! Ketä te olette?" Yövahdin vihellys
sekaantui tähän sananvaihtoon, tukahutti sen ja hävisi.

"Minkä takia minä sinua hittolaista uskoin!"... nyyhkytti tyttö akkunan
ääressä.

Sen jälkeen hänen jalkansa äkkiä värähtivät, kohosivat nopeasti ylös ja
hävisivät pimeyteen. Kuului tukahutettua ääntä ja jalkojen töminää.

"Minä en tahdo mennä poliisikamariin! Sasha!", voihki tyttö
tuskallisesti.

Jalkojen töminä katukäytävällä kävi yhä kovemmaksi; kuului uusi
vihellys, nyyhkytyksiä, melua...

"Sa-a-asha! Rakka-a-ani!..."

Saattoi kuulla, että jotakin armottomasti kuristettiin siellä
ulkopuolella. Melu eteni, heikkeni heikkenemistään ja hävisi lopuksi
kuin ilkeä uni...

Alakuloisina ja masentuneina tästä tapahtumasta, jonka kulku oli niin
nopea, Konovalov ja minä katselimme pimeälle kadulle ja saatoimme töin
tuskin toipua kaikesta siitä itkusta, ulvonnasta, sadattelusta ja
hätähuudosta, joka oli tunkeutunut korvistamme sisään. Minä kuulin yhä
katkonaisia ääniä, ja minun oli vaikeata uskoa, että kaikki tämä oli
ollut totta. Kauhistuttavan nopeasti oli tämä pieni, mutta painostava
murhenäytelmä kulkenut silmiemme ohitse.

"Nyt on kaikki lopussa", sanoi harvinaisen lempeästi Konovalov,
luotuaan vielä kerran silmäyksen äänettömään ja ankaran synkkään,
pilkkopimeään yöhön.

"Ah kuinka kovasti hän minua...!" jatkoi hän katkerana hetken kuluttua
asettuen tavalliseen asentoonsa lavitsalle. "He veivät hänen
poliisiasemalle... juopuneena... jonkun heittiön seurassa. Kuinka
nopeasti hän oli tehnyt päätöksensä." Hän huokasi syvään, kiipesi alas
lavitsalta, istuutui säkille, nojasi päätänsä käsiänsä vastaan
huojuttaen sitä edestakaisin ja sanoi hiljaisella äänellä minulle:

"Kerro sinä minulle, Maksim, miten tuo kaikki tapahtui? Minä tarkoitan,
selitä, mikä minun osuuteni on ollut kaikessa tässä?"

Minä kerroin. Sanoin hänelle, että ennen kun ryhtyy jotakin tekemään,
pitää ymmärtää ja tietää mitä tekee ja pitää ottaa myöskin seuraukset
huomioon. Hän ei ollut ymmärtänyt mitään, ei ajatellut seurauksia -- ja
sen vuoksi oli hän syypää kaikkeen. Minä olin vihoissani hänelle:
Kapitolinan huudot ja voihkina, juopuneen miehen "mennään pois" ja koko
tämän tapahtuman inhottava melu kaikui yhä korvissani ja minä en
liikoja säästänyt ystävääni.

Hän kuunteli minua pää kallellaan, mutta kun minä lopetin, kohotti hän
sen ylös ja minä saatoin huomata hänen kasvoillaan kauhua ja
hämmästystä.

"Siinä sitä ollaan!" huudahti hän. "Mainiota! No, entäs nyt! Häh? Mitä
minun pitää tehdä hänen hyväksensä. Pitääkö minun mennä naimisiin hänen
kanssansa?"

Hänen sanojensa äänenpainossa oli niin paljon puhtaasti lapsellista
vilpittömyyttä ja syyllisyyden tunnetta tyttöä kohtaan sekä niin paljon
avutonta ymmärtämättömyyttä, että minun kävi aivan sääliksi toveriani,
ja minä aloin miettiä, että olin ehkä liian ankarasti häntä tuominnut.

"Ja minkä takia minä hänet otin pois siitä talosta", sanoi katuvaisella
äänellä Konovalov. "Voi tosiaankin! kuinka hän minua vihaa. Tiedätkö
mitä? Minä menen sinne poliisilaitokseen, ja koetan järjestää... Saan
nähdä hänet... ja sen jälkeen... Sanon hänelle... niin, jotakin minun
pitää sanoa hänelle. Menenkö?"

Minä huomasin, että siitä kohtauksesta ei lähtisi suurtakaan hyötyä,
mitä hän sanoo hänelle? sitä paitsi on nainen juovuksissa ja varmaankin
nukkuu jo.

Mutta Konovalov varmistui yhä enemmän ajatuksistaan.

"Lähden, odota vähän. Joka tapauksessa minä tahdon hänen parastansa...
sano mitä sanot. Siellä on hän aivan vierasten ihmisten joukossa. Kyllä
minä menen. Ole sinä täällä sen aikaa. Kyllä minä pian käyn."

Hän otti hattunsa ja vetämättä edes saappaita jalkaansa kiiruhti
nopeasti ulos huoneesta.

Minä lopetin työn ja rupesin nukkumaan. Aamupuolella yötä
katsahdettuani siihen paikkaan, jossa Konovalov tavallisesti nukkui
huomasin sen olevan vielä tyhjän.

Vasta iltapuolella päivää hän tuli -- synkkänä ja velttona, syvät rypyt
otsassa sekä samentunein silmin. Katsomatta minuun, astui hän
taikinapyttyjen ääreen, katseli kuinka paljon olin saanut aikaan ja
asettui vaieten makaamaan lattialle.

"No kuinka kävi, näitkö sinä hänet?", kysyin minä.

"Sitä vartenhan sinne meninkin."

"No ja kuinka kävi?"

"Ei mitenkään."

Näkyi selvästi, että hän ei halunnut puhella. Otaksuin, että hän ei
kauvan tulisi olemaan sellaisessa mielentilassa, enkä ruvennut sen
vuoksi vaivaamaan häntä kysymyksilläni. Ja koko sen päivän oli hän
vaiti, lausuen ainoastaan silloin tällöin välttämättömyyden pakosta
jonkun katkonaisen työtä koskevan lauseen minulle. Enimmäkseen kulki
hän edestakaisin leipomon lattialla synkkänä ja samanlaisin samein
silmin kuin ennenkin. Jotakin näkyi sammuvan hänessä, hän teki työtänsä
hitaasti ja veltosti aivan kuin ajatustensa kiinnipitämänä. Yöllä kun
olimme jo panneet uuniin viimeiset leivät ja valvoimme peläten niiden
saavan liian kauvan paistua, sanoi hän minulle:

"No, lueppas vähän Stenjkasta."

Kun kuvaus kidutuksesta ja mestauksesta herkytti enimmän hänen
mieltänsä, aloin minä lukea hänelle juuri sitä paikkaa. Hän kuunteli
maaten selällään lattialla ja tuijottaen silmiään värähyttämättä
mustaan kattoon.

"Stenjka kuoli... Sellaisen ihmisen he saattoivat tappaa", alkoi
Konovalov hitaasti puhua. "Kuitenkin siihen aikaan kannatti elää.
Vapaana! Silloin oli tilaa... saattoi hengittää. Mutta nyt vallitsee
kaikkialla hiljaisuus, rauhallisuus... järjestys... Ja jos oikein
tarkastaa, niin on liian rauhalliseksi tullut elämä. Kirjoja, kouluja.
Ja kuitenkin elää ihminen turvattomana, eikä kukaan häntä ohjaa. Syntiä
häntä on kielletty tekemästä, mutta mahdotonta on elää aivan
synnittömänä. Sen takia on kaduilla järjestys, mutta sydämessä --
sekamelska. Eikä toinen ihminen ymmärrä toista ihmistä."

"Sasha! Mitenkä sinun kävi Kapitolinan kanssa?" kysyin minä.

"Mitä?" sanoi hän. "Kapkan kanssa. Lopussa... sillä hyvä." Ja hän
viittasi päättäväisesti kädellään.

"Lopetit siis?"

"Minäkö? Ei... hän itse lopetti."

"Millä tavoin?"

"Hyvin yksinkertaisesti. Piti kiinni entisistä vaatimuksistaan
tahtomatta ollenkaan kuulla mistään muusta. Kaikki on kuten ennen. Sen
verran vaan, että hän ei ennen juonut, mutta nyt alkoi juoda... Ota
ulos leivät, minä käyn nukkumaan."

Hiljaisuus valtasi leipomon. Lamppu savusi, uuninluukku narisi silloin
tällöin ja valmiiden leipien kuori rosahti haljetessaan. Kadulla
vastapäätä akkunaamme yövahdit puhelivat keskenään. Vielä jokin
eriskummallinen ääni aika ajoittain tuli kuuluviin kadulta, se oli
aivan kuin jossakin olisi puodin kyltti narissut tahi ihminen ähkinyt.

Minä otin leivät ulos uunista ja paneuduin levolle, mutta en saanut
unta ja kuunnellen yöstä lähteviä ääniä lojuin puoliavoimin silmin.
Äkkiä näen, miten Konovalov äänettömästi kohoaa ylös lattialta, menee
hyllyn luo, ottaa sieltä Kostomarovin kirjan, aukaisee sen ja kohottaa
silmiensä eteen. Saatoin selvästi erottaa hänen miettiväiset kasvonsa
ja minä seurasin hänen liikkeitänsä, näin kuinka hän kuljetti sormiansa
pitkin rivejä, pudisti päätänsä, käänsi uuden lehden ja katselee
uudestaan tarkkaavaisena sitä, mutta sitten kääntää silmänsä minuun.
Hänen miettiväisillä, paisuneilla kasvoillansa oli kummallisen
jännittynyt ja kysyväinen, minulle aivan outo ilme, joka kauvan pysyi
minuun suunnattuna. En voinut pidättää uteliaisuuttani, vaan kysyin
häneltä, mitä hän hommaa?

"Ah, minä luulin sinun nukkuvan", sanoi hän hämillään ja astui sitten
luokseni kirja kädessä, istuutui viereeni ja alkoi epäröiden puhua:
"Minä näet tahdon kysyä sinulta, onko sellaista kirjaa, jossa sanotaan,
miten pitää elää? Sellaista, josta saisi nähdä, mitkä teot ovat
vahingollisia ja mitkä itsessään vaarattomia. Minä, kuten tiedät, aina
sekaannun teoissani... Se mikä minusta alussa näyttää hyvältä...
päättyykin lopuksi huonosti. Niin kuin esimerkiksi Kapkan kanssa." Hän
hengitti välillä ja jatkoi rukoilevalla äänellä: "Niin, etsi, ole hyvä,
minulle sellainen erilaisia tekoja käsittelevä kirja ja lue se
minulle."

Seurasi hetken äänettömyys.

"Maksim!"

"Mitä?"

"Kuinka kovasti Kapitolina haukkui minua."

"No, sehän on jo lopussa... Riittää jo sinulle..."

"Tietysti, ei nyt enää mitään hätää ole... Mutta miten se on, sano
minulle, onko hän oikeassa?"

Se oli hyvin kiusallinen kysymys. Mutta ajateltuani hetkisen vastasin
myöntävästi.

"Sillä tavoin minäkin otaksun... Hän on oikeassa... niin", lausui
Konovalov, huokasi syvään ja vaikeni.

Hän vetelehti kauvan lattialle levitetyllä niinimatolla saamatta unta,
nousi ylös pari kertaa, poltti tupakkaa, istuutui akkunan ääreen ja
paneutui uudelleen levolle.

Minä nukahdin ja kun heräsin, ei hän enää ollut leipomossa; hän tuli
näkyviin vasta illalla. Hän oli aivan tomun peitossa ja hänen synkässä
katseessaan oli jotakin liikahtamatonta, kivettynyttä. Hän heitti
hattunsa hyllylle, huokasi ja istahti viereeni.

"Missä sinä olet ollut?"

"Kävin Kapkaa katsomassa."

"No, entäs sitten?"

"Kaikki on lopussa, veliseni. Olenhan jo kerran sanonut sen sinulle."

"Sellaista väkeä ei nähtävästi saa sinne eikä tänne", koetin minä saada
hänen ajatuksiaan suuntautumaan toisaalle ja aloin puhua tottumuksen
suuresta voimasta y.m.s., joka sopi tällaiseen tapaukseen. Konovalov
oli itsepäisesti vaiti katsellen lattiaan.

"Ei, mitä sinä puhu-ut! Ei siitä ole kysymys! Minä olen
yksinkertaisesti sanoen ruttotautinen ihminen. Minun kaltaisen ihmisen
ei pitäisi elää maailmassa. Minusta lähtee vaan onnetonta myrkyllistä
henkeä. Heti kun tulen jonkun ihmisen läheisyyteen, tarttuu se häneen.
Jokaiselle saatan minä tuottaa vaan tuskaa. Jos oikein ajattelee, niin
voi kysyä, kenelle minä olen elämässäni tuottanut mielihyvää? En
kenellekään. Ja kuitenkin olen ollut niin monen ihmisen kanssa
tekemisissä. Märkänevä ihminen minä olen."

"Lörpötystä."

"Ei, tarkoitan totta"... sanoi hän nyökäyttäen vakuuttavasti päätänsä.

Minä koetin kaikin voimin kitkeä pois hänestä tällaiset vaaralliset
ajatukset. Mutta kaikesta, mitä hänelle sanoin, löysi hän vaan
vahvistusta sille mielipiteelleen, että hän ei ole kelvollinen elämään.

Hän alkoi muutenkin nopeasti ja pelottavalla tavalla muuttua aina siitä
hetkestä alkaen, kun hän näki Kapitolan. Hän kävi miettiväiseksi,
menetti kaiken mielenkiintonsa kirjoihin, ei tehnyt enää työtä
entisellä innolla, tuli yhä vaiteliaammaksi ja umpimielisemmäksi.

Työstä vapaana ollessa hän lojui lattialla ja katseli lakkaamatta
kattoon. Hänen kasvonsa olivat entistä kalpeammat ja pöhöttyneet ja
hänen silmänsä olivat kadottaneet entisen lapsellisen kirkkaan
loisteensa.

"Sasha, mikä sinua vaivaa", kysyin häneltä.

"Ryyppytuuli alkaa tulla", vastasi hän aivan yksinkertaisesti. "Kohta
minä ratkean... s.o. alan latkia viinaa, poltto sisässäni on jo
alkanut... Minun aikani on taasen tullut... jos tuota Kapkan juttua ei
olisi tapahtunut, niin minä olisin vielä ehkä kestänyt jonkun aikaa.
Mutta siitä jutusta ei enää pääse... Kuinka minulle saattoikaan
sellaista tapahtua. Minä tahdoin tehdä ihmiselle hyvää -- ja äkkiä --
pelkkää mielettömyyttä! Totta tosiaan, veli hyvä, elämässä tarvitaan
kovasti järjestystä teoissa. Ja eikö tosiaankin voitaisi ajatella
sellaista lakia, joka pakottaisi kaikki ihmiset tekemään samalla
tavoin, aivan kuin yksi ihminen, pakottaisi ymmärtämään toinen
toisiansa? Sillä aivan mahdoton on elää tällä tavoin, erillään toinen
toisistaan! Eivätkö viisaat ihmiset todellakaan ymmärrä sitä, että
ensinnä on välttämätöntä saada järjestys aikaan maailmassa, ihmiset on
saatettava valkeuteen? Ah -- te viisaat!"

Ollen aivan näiden maailmanjärjestystä koskevien ajatuksiensa vallassa
ei hän halunnut kuunnella minun puheitani. Minä huomasin myöskin, että
hän alkoi vähitellen vieroa minua. Kerran kuultuaan sadannen kerran
minun maailman uudestaanmuodostamissuunnitelmani hän hieman suuttui
minuun ja sanoi: "Lakkaa jo! Kyllähän sinä osaat.... Olen jo tarpeeksi
kuullut sinun puheitasi. Eihän tässä ole kysymys elämästä, vaan
ihmisestä. Ymmärrätkö, että ennen kaikkea muuta on kysymys ihmisestä?
Niin, ja muusta ei olekaan kysymys. Sinun puheesi mukaan tulisi ihminen
yhä edelleen pysymään sellaisena kuin hän on nyt, senkin jälkeen kun
kaikki muu on muutettu ja järjestetty. Mitähän siitäkin on hyötyä...
En, ensiksi pitää ihminen muuttaa alusta loppuun saakka, hänelle pitää
näyttää tie oikeaan elämään. Pitää laittaa niin, että hänen elämänsä
käy valoisaksi ja vapaaksi -- kas sitä kaikkea on sinun puuhattava
ihmisen hyväksi. Opeta häntä kulkemaan omaa tietänsä..."

Minä vastustin häntä, mutta hän tuli vaan katkeraksi ja huudahti
ikävystyneenä: "Ah, anna minun olla rauhassa!"

Kerran hän jostakin syystä meni ulos illalla eikä tullut takaisin
työhön yöllä eikä seuraavana päivänäkään. Hänen asemastansa ilmestyi
isäntä leipomoon huolestuneen näköisenä ja ilmoitti:

"Sashamme on tullut villiksi. Hän istuu 'Tupalassa'. Täytyy hakea uusi
leipoja."

"Ehkä hän tulee takaisin."

"Silloin saat odottaa kauvan... Kyllä minä hänet tunnen."

Minä menin "Tupalaan". -- Kapakkaan, joka oli hyvin viekkaasti
järjestetty erääseen kivijalkaan. Sen erikoisena tunnusmerkkinä oli,
että siellä ei ollut akkunoita, Vaan valoa tuli sinne katossa olevasta
aukosta. Siellä sisällä oli aina vaan tupakan ja viinan tuoksua, ja se
oli melkein aina täynnä epämääräistä, vakinaista tointa vailla olevaa
väkeä. Pitkät päivät nämä ihmiset vetelehtivät kapakassa ja sen
ympäristössä etsien ryyppyretkelle antautuneita käsityöiäisiä
auttaakseen heitä toverillisesti juomaan viimeisen paitansakin
päältänsä.

Konovalov istui suuren pöydän ääressä keskellä kapakkaa kuuden häntä
kunnioituksella muka kuuntelevan, omituisiin rääsyisiin pukuihin puetun
naamaltaan Hoffmanin satujen sankareja muistuttavan herrasmiehen
ympäröimänä.

He joivat olutta ja viinaa sekaisin haukaten välipalaksi jotakin, joka
muistutti kuivia savipaloja.

"Juo-kaa, veljet juokaa niin paljon kuin kukin jaksaa! Minulla on sekä
rahoja että vaatteita. Ainakin kolmeksi päiväksi riittää, kaikki
juon... kaikki. Työtä en tahdo enää tehdä, enkä täällä tahdo enää
kauvemmin viipyä."

"Inhottava kaupunki tämä onkin", sanoi joku, joka suuresti muistutti
John Falstaffia.

"Työtä", sanoi eräs toinen luoden kysyvän katseensa kattoon sekä kysyen
vielä: "Työtä vartenko ihminen syntyy maailmaan?"

Ja nyt alkoivat kaikki yht'aikaa puhua ja todistaa Konovaloville, että
hänellä oli täysi oikeus, melkeinpä velvollisuus juoda kaikki -- ja
tietysti heidän seurassansa.

"Kas, Maksim! Pim-pam-pim!" tervehti Konovalov nähdessään minun astuvan
sisälle. "No, kirjanoppinut ja farisealainen -- kulahuta kulkkuusi! Nyt
olen viimeinkin jo vierähtänyt radaltani! Se on sanottu ja sillä hyvä!
Nyt tahdon juoda kaikki -- hiuksiin asti. Ja kun hiukset vaan ovat enää
jälellä, niin silloin lopetan. Tuletko mukaan -- vai mitä?"

Hän ei ollut vielä humalassa, mutta hänen siniset silmänsä loistivat
kamalasti epätoivoisesta kiihtymyksestä ja hänen partansa, joka
silkkisen viuhkan tavoin laskeusi hänen rinnallensa, tutisi alaleuvan
hermostuneen värähtämisen johdosta, paidan kaulus oli avoinna,
valkealla otsalla kimmelsi hikipisaroita ja käsi, jolla hän ojensi
minulle lasillisen olutta, vapisi.

"Heitä juominen, Sasha, ja mennään pois täältä", sanoin minä laskien
käteni hänen olkapäällensä.

"Heitäkö?" sanoi hän nauraen. "Jospa olisit kymmenen vuotta aikaisemmin
tullut sen sanomaan minulle... niin ehkä olisin heittänytkin. Mutta nyt
on parasta, että en heitä. Mitäpä minä voisin muutakaan tehdä? Mitä?
Tunnenhan kaikkea, jokaisen elämän liikkeen tunnen sisässäni, mutta
käsittää en voi -- en mitään ymmärrä enkä tiedä elämäni tietä. Minä
vaan tunnen -- ja juon, sillä muuta en osaa tehdä... Parempi on, että
sinäkin juot minun kanssani!"

Hänen seurapiirinsä katseli minua ilmeisellä tyytymättömyydellä,
kaksitoista silmää mittaili uhkaavasti minun olemustani.

Onnettomat pelkäsivät, että minä ryöstän pois heiltä Konovalovin,
hävitän heiltä pidot, joita he ehkä koko pitkän viikon ajan olivat
odottaneet.

"Ystävät! Tämä on minun toverini, korkeasti oppinut mies, piru vieköön!
Maksim, voisitko täällä lukea Stenjkasta? Ah, hyvät veljet, jos
tietäisitte, millaisia kirjoja maailmassa on! Pilasta! Muistatko
Maksim, mitä? Ystävät, eivät ne ole enää kirjoja, vaan verta ja
kyyneliä! No mutta -- Pila, sehän olen minä itse? Kuuletko Maksim! Ja
Gysoika -- olen minä. Vannon sen kautta Jumalan! Kas kun se vihdoinkin
minulle selvisi!"

Hän katseli silmät selällään pelästyneen näköisenä minua ja hänen
alahuulensa vapisi kovasti. Hänen seuralaisensa tekivät happamin mielin
sijaa minulle pöydän ääressä. Minä istuuduin Konovalovin viereen juuri
samalla hetkellä, kun hän kulahutti kulkkuunsa puoleksi viinalla
täytetyn olutlasin.

Hän tahtoi nähtävästi tällä sekotuksella mahdollisimman pian päihdyttää
itsensä. Kun hän oli lasinsa tyhjentänyt, otti hän lautaselta kappaleen
sitä ainetta, joka muistutti savea, mutta itse asiassa oli hillottua
lihaa, hän katseli sitä ja heitti sen olkansa ylitse kapakan seinään.

Hänen seurapiirinsä vongahti puoliääneen aivan kuin nälkäinen
koirajoukkue, jolle heitetään luu.

"Hukkaan joutunut ihminen minä olen... Miksi pitikään isän ja äidin
minut laittaa maailmaan? En ollenkaan ymmärrä. Ah kuinka minua
ahdistaa! Hyvästi, Maksim, jos et halua juoda kanssani. Leipomoon minä
en tule. Minulla on vielä saatavaa isännältä -- mene perimään ja tuo
minulle, minä juon ne. Ei! Pidä ne ja osta kirjoja itsellesi...
Tahdotko? Et tahdo? Ei ole tarvis?... Ota vaan? Sika sinä olet, jos
sillä tavoin... Mene tiehesi luotani. Me-e-ne!"

Hän oli juovuksissa ja hänen silmänsä loistivat eläimellisesti.

Hänen seuralaisensa näkyivät olevan valmiita käymään takkini kaulukseen
kiinni, mutta sitä minä en jäänyt odottamaan, vaan läksin pois.

Noin kolmen tunnin kuluttua pistäydyin uudestaan "Tupalaan".
Konovalovin seurue oli lisääntynyt vielä kahdella hengellä, kaikki
olivat humalassa, Konovalov kuitenkin vähemmän kuin toiset. Hän lauloi
nojaten kyynärpäillään pöytään ja katsellen taivasta katonaukon
lävitse. Juoppolallit hänen ympärillänsä kuuntelivat häntä erilaisissa
asennoissa ja muutamia heistä yökötti. Konovalov lauloi pehmeällä
barytoni-äänellä, joka -- kuten kaikilla laulavilla käsityöläisillä --
korkeammalla muuttui ihmeellisen kauniiksi falsetiksi. Pään
levätessä raskaana käsien varassa lauloi hän tunteellisesti vanhoja
surunvoittoisia kansanlauluja. Hänen vaaleat kasvonsa vapisivat
sisäisestä liikutuksesta, silmät olivat puoliavoimet ja kaula eteenpäin
kurotettu; ääni värisi, nyyhkytti, ähkyi... kyyneleet kihosivat silmiin
tätä kelpo ihmistä katsellessa ja hänen lauluksi purkautuvaa syvää
tuskaa kuunnellessa.

Tuntui aivan kuin elävänä haudattu olisi viettänyt surullista juhlaa
hautaholvissaan laulaen surunvoittoista hautalauluansa siniselle
taivaalle. Mitä syvin, toivottomin suru, epätoivo ja piinallinen
mielenraskaus kaikui onnettoman ystäväni laulusta.

"Onko Maksim täällä? Tahdotko olla minun sanansaattajani? Ystäväiseni,
mene!" -- sanoi hän katkaisten laulunsa ja ojentaen kätensä minulle.
"Minä, veliseni, olen aivon valmis. Olen koonnut ympärilleni koko
joukon rohkeita sotureja -- kas tuolla he ovat -- lisää tulee.
Löydämme! Se on helppo a-asia! Kutsumme Pilan ja Gysoikan... Syötämme
heille joka päivä puuroa ja vasikanlihaa... eikö niin? Lähdetkö? Otat
kirjat mukaan... luet Stenjkasta ja niistä toisista. Ystävä! Ah kuinka
minua ahdistaa, ahdistaa, ahdistaa!"

Hän löi nyrkillään kaikin voimin pöytään. Lasit ja pullot kilisivät ja
seurapiiri täytti, havaittuaan, hetipaikalla koko kapakan rähinällään.

"Juokaa, pojat!" huusi Konovalov. "Juokaa... keventäkää mieltänne...
sylkekää kaikelle...!"

Minä menin ulos huoneesta ja pysähdyin kadulle oven eteen, kuuntelin,
kuinka Konovalov paasasi kangertavalla kielellä, ja kun hän alkoi
uudestaan laulaa, palasin takaisin leipomoon. Mutta kauvan vielä kaikui
korvissani yön hiljaisuudessa ystäväni surunvoittoinen laulu.

Kahden päivän perästä Konovalov hävisi kaupungista.

Vielä kerran olin tapaava hänet.

       *       *       *       *       *

Täytyy olla syntynyt sivistyneessä yhteiskunnassa voidakseen omata
tarpeeksi kärsivällisyyttä viettää koko elämänsä sen keskuudessa
haluamatta kertaakaan päästä sen monien painostavien siteiden ja
tapojen pyhittämien pienien myrkyllisten valheitten piirin
ulkopuolelle, vapaaksi sairaloisesta itserakkaudesta, aatteellisesta
lahkolaisuudesta ja kaikenkarvaisesta epärehellisyydestä -- sanalla
sanoen kaikesta tunnetta jäähdyttävästä ja järkeä turmelevasta
turhamaisuudesta. Minä synnyin ja kasvoin tällaisen yhteiskunnan
ulkopuolella ja tästä minulle mieluisesta syystä en voi ottaa liiaksi
suuria annoksia sen kulttuuria, ilman että minussa jonkun ajan kuluttua
ei syntyisi huutava tarve astua sen puitteista ulos virkistääkseni
itseäni jonkun verran sen ylenmääräisestä valheellisuudesta ja
sairaloisesta hienostuneisuudesta.

Elämä maakylissä on melkein yhtä sietämättömän ahdistavaa ja
synkkää kuin elämä sivistyneiden parissa. Kaikkein parasta on mennä
kaupunkien syrjäkaduille. Siellä on tosin kaikki likaista, mutta
kuitenkin yksinkertaista ja vilpitöntä. Tahi on ehkä vieläkin parempi
mennä kävelemään pitkin kotimaan peltoja ja teitä, joka onkin
sangen miellyttävää, virkistää kovasti eikä vaadi mitään muita
matkavalmistuksia kuin hyvät ja kestävät jalat.

Viisi vuotta takaperin olin juuri tämänkaltaisella kävelyretkellä, ja
samoiltuani pitkin pyhää Venäjää ilman erikoista matkasuunnitelmaa
saavuin lopuksi Feodosiaan. Täällä oli juuri alettu rakentaa suurta
satamaa ja toivoen saavani ansaita jonkun verran rahaa matkan
jatkamiseksi menin sille kohdalle merenrantaa, jossa työt olivat
täydessä käynnissä.

Haluten kuitenkin nähdä ensiksi työntekoa sekä kaupungin näköalaa
kiipesin lähellä olevalle vuorelle ja istuin siellä katsellen
ääretöntä, mahtavaa merta jalkojeni juurella ja kääpiömäisiä ihmisiä,
jotka valmistivat sille kahleita.

Silmieni edessä oli laaja kuva ihmistyöstä -- lahden poukamaa ympäröivä
ranta oli aivan kokonaan pantu mullin mallin, kaikkialla oli kuoppia,
kivi- ja puuröykköjä, työntökärryjä, hirsiä, rautakiskoja, junttia ja
vielä jonkinlaisia muita hirsilaitteita ja kaiken tämän seassa ahersi
joka suunnalla sankkoja ihmisparvia. He räjähyttivät vuorta
dynamiitilla, lohkoivat kiviä rautataltoilla, puhdistivat maaperää
rautatierataa varten. Suunnattomiin säiliöihin he valoivat sementtiä,
muodostaen niistä melkein kuutiosylen suuruisia kiviä ja upottaen
niitä mereen sillä tavoin tehden sulkuja sen leppymättömille
jättiläisaalloille. He näyttivät matomaisen pieniltä tumman ruskeata
vuorta vastaan, jonka heidän kätensä olivat laittaneet muodottomaksi ja
matojen tavoin myllersivät he kiviröykkiöiden ja puupalasien seassa
kivitomun peittäminä etelän päivän kolmenkymmenen asteen helteessä.
Sekasorto heidän ympärillänsä ja paljas aukea taivas heidän päänsä
päällä aiheuttivat, että saattoi luulla heidän hyörintänsä
tarkoituksena olevan päästä kaivautumaan vuoren uumeniin paahdetta ja
ympäröivää synkän hävityksen kuvaa pakoon.

Tukehuttavan ahdistava ilma oli täynnänsä töminää ja hälinää, joka
aiheutui kuokkien iskuista kiviin, työntökärryjen pyörien surkeasta
vinkunasta ja juntan rautapainojen kumeasta putoamisesta tukeille,
hirsiä halkovien kirveiden kalskeesta ja mustanharmaiden hyörivien
ihmisolentojen äänekkäistä huudoista.

Eräässä paikassa osa näistä viimeksimainituista äänekkäästi hoilaten
hommaili suuren vuorenlohkareen kimpussa, koettaen saada sitä
siirtymään pois paikoiltaan, ja eräässä toisessa paikassa taasen
hinasivat he raskasta hirttä pystyyn ja huusivat sen luiskahtaessa
irti: "pitäkää kii-i-nni!" Ja halkeamia täynnä oleva vuori toisti:
"ii-i-nni!"

Mutkikasta linjaa pitkin, jonka sinne tänne paiskatut laudat
muodostivat, liikkui hidas ihmisjono kuljettaen selkäkumarassa kivillä
täytettyjä työntökärryjä ja heitä vastaan tuli toinen ihmisjono tyhjine
kärryineen venyttäen hitaalla kulullaan yhden minuutin lepohetkeä
kahden minuutin pituiseksi. Erään juntan juurella seisoi taaja ja
kirjava ihmisparvi, jonka seasta joku venyvän surunvoittoisella äänellä
veteli junttalaulua.

Voimakkaasti ponnisteli miesjoukko nuoria vetäessään ja rautapaino
lennettyään ylös pitkin juntan vartta putosi alas kumeasti jysähtäen
saaden koko juntan vavahtamaan.

Kaikkialla meren ja vuoren välisellä alanteella hääräili harmaita
ihmisiä, jotka täyttivät ilman huudoilla, tomulla ja ihmishien
tukahduttavalla hajulla. Päällysmiehet kuljeskelivat heidän keskellänsä
valkeat mekot yllä, joiden metalliset napit kiilsivät päivän paisteessa
aivan kuin jonkun ihmisen keltaiset, kylmät silmät.

Majesteetillisen levollisena levisi meri sumuisen näköpiirin toiselle
puolelle kirkkaiden laineiden hiljaan loiskuessa meluavaa rantaa
vastaan. Auringonvalossa loistaen näytti se hymyilevän Gulliverin
hyväntahtoista hymyilyä ajatellessaan, kuinka helposti se voisi yhdellä
ainoalla liikkeellä hävittää kaikki nuo tuhannet lilliputit ja heidän
laitoksensa.

Häikäisten silmiä loisteellaan makasi meri siinä suurena, mahtavana ja
hyvänä ja sen voimakas hengähdys lehahti rannalle virvoittaen uupuneita
ihmisiä, joiden työn tarkoituksena oli telkien laittaminen sen
vapaille, nyt niin jyrkästi ja äänekkäästi muodotonta rantaa
hyväileville aalloille. Meri näytti ikäänkuin säälivän heitä -- ne
monet vuosisadat, jotka se oli jo elänyt, olivat opettaneet sen
ymmärtämään, että näillä rakentajilla ei ollut mitään pahoja
tarkoituksia hänen suhteensa; jo kauvan on se tietänyt, että nämät ovat
vaan orjia, joiden tehtävänä on taistella luonnon voimia vastaan,
taistelu, joka on päättyvä lopuksi luonnonvoimien kostolla. Yhäti he
vaan rakentelevat, tekevät ikuisesti työtä ja heidän hikensä ja verensä
muodostuu heidän maanpäällisten varustustensa sementiksi; mutta mitään
hyvää ei heille kaikesta tästä lähde, he luovuttavat vaan voimansa
ikuiselle varustautumisen pyrkimykselle -- pyrkimykselle, joka on
aikaansaanut ihmeitä maan päällä hankkimatta kuitenkaan ihmiselle lisää
verta ja vielä vähemmän leipää. He ovat myöskin luonnon voimia -- nuo
ihmiset --, ja sen vuoksi juuri meri ei ole heille äksy, vaan katselee
hellästi heidän työtänsä, josta heillä ei ole mitään hyötyä. Nämä
pienet harmaat matoset, jotka niin kovasti ovat jäytäneet vuorta --
ovat aivan samaa maata kuin sen pisarat, jotka ensimäisinä ovat
kulkeneet pitkin luoksepääsemättömiä, kylmiä rantakallioita meren
ikuisen alueen laajentamispyrkimyksen pakotuksesta ja nämä ovat myös
ensimäisinä murskautuneet sen seinämiä vastaan. Myöskin suuremmissa
joukoissa ovat nämä pisarat sukua ihmisille, ja ne ovat silloin aivan
kuin meri yhtä voimakkaita ja yhtä taipuvaisia saamaan aikaan
hävitystä, heti kun vaan myrskyn hengähdyskään niitä koskettaa. Merelle
ovat myöskin jo vanhuudestaan tutut orjat, jotka rakensivat pyramiideja
erämaahan ja Xerxeen, tuon naurettavan ihmisen orjat, joka luuli
voivansa rangaista merta kolmella sadalla iskulla sen vuoksi, että se
oli rikkonut sen leikkikalumaiset sillat. Orjat pysyvät aina
samallaisina, he aina pitävät itseänsä syyllisinä, heitä aina ruokitaan
huonosti ja ikuisesti ovat he tehneet sitä, mikä on suurta ja
ihmeellistä, jumaloiden välistä niitä, jotka ovat pakottaneet heitä
työtä tekemään, useimmiten kiroten heitä ja silloin tällöin nousten
kapinaan näitä hallitsijoitansa vastaan. Ja hymyillen jättiläisen
levollista hymyilyä, jättiläisen, joka tuntee voimansa, leuhotteli meri
titanimaisella virvoittavalla hengähdyksellään henkisesti vielä sokeata
maata, joka sen sijaan, että se pyrkisi sukulaisensa taivaan yhteyteen,
on orjuuntunut ja surkuteltavasti hutiloipi. Hiljalleen rientävät
laineet rannalle, joka on täynnänsä kivisiä sulkuja sen ikuiselle
liikunnalle rakentavia ihmisiä, aallot rientävät ja laulavat
soinnukasta, viehkeätä lauluansa menneisyydestä, kaikesta siitä, mitä
ne vuosisatojen kuluessa olivat saaneet nähdä maan rantamilla...

Parhaillaan Venäjällä vallitseva nälänhätä oli koonnut tänne edustajia
kaikista niistä eri piireistä, joita nälänhätä oli kohdannut. Selvästi
saattoi erottaa työläisjoukoissa kansallisuuksittain jakaantuneita
osastoja ja ainoastaan kulkurit, jotka ovat enemmän yleismaailmallisia
olemukseltaan, pistivät siellä täällä erikseen esille huomattavan
vapaan ja itsenäisen esiintymisensä, kuluneiden pukujensa,
tyhjentymättömän mielikuvitusrikkauden ja kuvaavan puhetapansa kautta.
He erkanivat joka suhteessa kaikista muista, joissa vielä
kotiseututunne sekä omaisuus- ja sukulaisuussuhteet olivat
vaikuttamassa ja jotka ainoastaan hädän pakottamina olivat jättäneet
entiset kiinteät asuntonsa. Näitä vapaita maankiertäjiä saattoi huomata
kaikissa ryhmissä, he näkyivät olevan kaikkien -- vaaleiden,
raskasliikkeisten koillis-Venajän jättiläisten, Vähä-Venäjän
arvokkaasti uneksivien miesten -- kaikkien keskuudessa täysin
kotiutuneita. Suurin osa heistä oli kuitenkin kokoontunut sille
paikalle, missä maata paalutettiin, sen vuoksi, että tämä työ oli
enemmän järkiperäistä ja koko lailla mukavampaa kuin lapiolla ja
työntökärryillä raataminen.

Kun minä astuin heidän luoksensa olivat he päästäneet nuorat käsistään
ja seisoivat sekä odottivat päällysmiehen korjatessa jotakin juntan
väkipyörässä, joka varmaankin oli kuluttanut pilalle nuoran. Hän
kaiveli siellä ylhäällä puisen tornin huipussa huutaen yhtämittaa:
"Vetäkää!"

Nuoraa vedettiin laiskasti.

"Se-e-is! Vetäkää vielä. Antaa mennä!" Laulaja, puna-arpinen, parrakas
mies, jolla oli sotilaallinen ryhti, kohautti olkapäitänsä, vilkutteli
silmiänsä syrjään, yskähti ja alkoi vedellä:

"Ä-ämmä paalua maahan työntää..."

Seuraava säe, jota lievinkään sensori ei olisi voinut hyväksyä,
synnytti yksiäänistä naurunrähäkkää. Se näytti olevan vasta virkaansa
astuneen uuden laulajan omia nerontuotteita ja toveriensa nauraessa
väänteli tämä taiteilijamaisesti viiksiänsä ikäänkuin ollen tottunut
aikaansaamaan sellaista menestystä kuulijakunnassansa.

"Antaa me-ennä!" karjui raivoisana juntan yläpäästä päällysmies. "Älkää
viivytelkö!"

"Ole varuillasi, Mikko -- särjet!", varotti häntä eräs työmiehistä.

Ääni oli minulle tuttu ja minusta tuntui, että olin jo ennenkin nähnyt
tämän kookkaan, leveäharteisen olennon sekä samat pitkulaiset
sinisilmäiset kasvot. Eikö se ollut Konovalov? Mutta eihän
Konovalovilla ollut oikeasta ohimosta nenän juurelle ulettuvaa naarmua,
joka lävisti tämän miehen otsan, eikä Konovalovin hiukset olleet niin
kiharat; Konovalovilla oli harvinaisen kaunis parta, mutta tämän miehen
parta oli ajeltu ja hänellä oli ainoastaan viikset, joiden kärjet
olivat alastaivutetut kuten vähävenäläisillä... Mutta kuitenkin!...
Hänessä oli jotakin, joka oli minulle hyvin tuttua... Ja minä päätin
juuri häneltä kysyä, kenen puoleen on käännyttävä, jotta saisi työtä,
ja minä jäin odottamaan, siksi kunnes he saisivat alas sen tukin, jota
he juuri olivat alkaneet lyödä maahan.

"Aa-ah! Aa-ah!" huokasi voimakkaasti väkijoukko, kyyristyen kokoon ja
vetäen nuoria sekä nousten äkkiä uudelleen pystyyn ikäänkuin ollen
valmis irtautumaan maasta lentääkseen ilmaan. Juntta tointui ja tutisi,
väkijoukon päiden yläpuolelle kohosivat sen alastomat, päivettyneet ja
karvaiset käsivarret, ojentuen suoriksi yhdessä nuorien kanssa, niiden
lihakset pullistuivat ja lähes parin tonnin painoinen rautakimpale
alkoi lentää yhä hitaammin ylös ja sen iskut hirren päähän alkoivat
kajahtaa yhä heikommilta. Tätä työtä katsellessa saattoi ajatella, että
siinä oli epäjumalaa palveleva väkijoukko, joka milloin epätoivoisena,
milloin haltioituneena kohotteli käsiänsä kohti mykkää jumalaansa sekä
kumarteli sitä. Hien peittämät, likaiset ja jännittyneet kasvot,
joiden otsaa peittivät kiinniliimautuneet pörröiset hiustukut,
tummanpunertavat, olkapäiden ponnistuksesta vavahtelevat kaulat --
kaikki nämä ruumiit, joita kirjavaväriset, repaleiset paidat ja housut
töin tuskin peittivät, täyttivät ilman ympärillä kuumalla höyryllänsä
ja sulautuen yhdeksi ainoaksi raskaaksi lihasjoukkioksi liikkuivat
kömpelösti kosteassa ilmapiirissä, joka oli täynnä etelän hellettä ja
sankkaa hien tuoksua.

"Levätään!" huusi joku ilkeällä ja särkyneellä äänellä.

Kädet heltisivät nuorista, jotka jäivät riippumaan pitkin junttaa ja
työmiehet laskeutuivat alas horjuvina, hikeä kuivaten, raskaasti
hengittäen, selkäänsä suoristellen, olkapäitänsä hieroen ja täyttäen
ilman kolealla nurinallaan, joka muistutti suuren, ärsytetyn eläimen
karjuntaa.

"Maamies!" sanoin minä kääntyen valitsemani miehen puoleen.

Hän kääntyi laiskasti minun puoleeni ja silmäiltyään lyhyesti minua
rypisteli kulmakarvojansa sekä katsoi terävästi silmiini.

"Konovalov!"

"Odota vähän..." Hän laski toisen kätensä pääni päälle taivuttaen sitä
taaksepäin ikäänkuin kuristaakseen toisella kädellään kurkkuani. Mutta
äkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat ja hän hymyili lämpimästi sekä
iloisesti.

"Maksim! Sinäkö se olet, pikku ystäväni! Kukapa olisi uskonut sitä!
Oletko sinäkin nyt joutunut pois radaltasi! Lähtenyt maita maleksimaan?
Mainiota! Nyt on kaikki hyvin! Oletko jo kauvan ollut täällä? Mistä
sinä tulet? Nyt kuljetaan yhdessä koko maailman ympäri! Mitä elämää se
olikaan siellä? Ihminen tulee vaan raskasmieliseksi. Typeryyttä! Siellä
ei eletä, ihminen siellä vaan mätänee. Minä, veliseni, minä olen
kulkenut ympäri maailmaa aina siitä hetkestä alkaen kun läksin sieltä.
Missä kaikkialla minä olen ollutkaan! Minkälaista ilmaa olenkaan
hengittänyt!.. Kas kuinka hyvin sinä olet puettu! Vaatteista päättäen
luulisi sinua virasta pois potkituksi, kulkuri sotamieheksi, mutta jos
tuomitsee kasvojen mukaan -- ylioppilaaksi. No mitä pidät uudesta
elämästäsi? Toisesta paikasta toiseen... Minä ajattelen vielä usein
Stenjkaa. Taras Buljbaa myöskin, Pilaa, Gysoita, kaikkia!"

Hän antoi minulle ystävällisiä töytäyksiä rintaa vasten ja taputti
minua olkapäille, aivan kuin olisi hän aikonut hakata minut
pihvipaistiksi. Mahdotonta oli saada lausutuksi sanaakaan, minä
hymyilin vaan ja iloitsin hänen hyväntahtoisten, ilosta säteilevien
kasvojensa vuoksi. Minä olin myös hyvin iloinen siitä, että sain nähdä
hänet jälleen. Tämä kohtaus muistutti minulle elämäni alkua, joka
epäilemättä oli parempi kuin sen jatko.

Lopuksi sain kysytyksi vanhalta ystävältäni, miten hän oli saanut arven
otsaansa ja kiharat hiukset.

"Niin, katsoppas, silläkin on oma historiansa. Minä aijoin muutaman
toverin kera mennä Rumanian rajan ylitse; -- tahdoimme saada nähdä,
miltä maailma siellä päin näyttää, kuljimme siis Kagulista -- eräs
paikkakunta Bessarabiassa lähellä rajaa -- yöllä, hiljaa ja
varovaisesti rajalle -- emme oikein tietäneet oliko se luvallista.
Äkkiä huusi joku: seis, tulkaa tänne! Ne olivat tullivahteja. Olimme
joutuneet keskelle tullivartiopaikkaa. Me juoksimme nopeasti takaisin.
Tullisotamiehet läksivät ajamaan meitä takaa ja yksi heistä lyödä
komautti minua päähän. Eihän se niin kovin kipeätä tekevä isku ollut,
mutta lähes kuukauden sain kuitenkin lojua sairashuoneessa. Ja
ajatteleppas kuinka ihmeellistä! Ketä luulet kannettavan eräänä päivänä
sairaalaan? Niin, samaa sotamiestä, joka oli lyönyt minua! Tunsin heti
hänet. Eräs salakuljettaja oli pistänyt häntä veitseltä vatsaan. Hän
osottautuikin minun maamiehekseni -- hän oli myöskin Muromista
kotoisin. Kun hän sai nähdä minut, kysyi hän: 'Tuon iskun otsaasi olet
kai saanut minulta, vai kuinka?' 'Siltä se näyttää', sanoin minä. 'Me
luulimme teitä salakuljettajiksi, haimme silloin parhaillaan niitä.
Näethän että minäkin olen saanut osani nyt vuorostani. Ovat ratkoneet
vatsani auki. Ei sille mitään voi, ystäväni, elämä on leikkiä --
vakavaa leikkiä!' No -- meistä tuli hyvät ystävät. Hän oli kerrassaan
hyvä ihminen... Ja kiharat? Kiharat, veli hyvä, ne sain minä
sairastettuani lavantautia. Minulla on näet ollut lavantauti. Se on
kauheaa kuumetta, se. Kishinjovissa panivat minut istumaan vankilaan --
minun oli tovereineni vastattava oikeuden edessä siitä, että tahdoin
mennä yli rajan ilman passia. Siellä sain lavantaudin... hirveän kauvan
sain maata sängyssä tämän ulkomaalaisen taudin takia ja töin tuskin
saatoin siitä tointua! Luulen, etten olisi enää ollenkaan noussut
jaloilleni, ellei sairaanhoitajatar olisi niin paljon puuhannut minun
hyväkseni. Täytyi todellakin ihmetellä häntä. Uskotko veliseni, hän
hoiti minua aivan kuin omaa lastansa! Ja kuitenkaan minä en voinut
antaa mitään hänelle vaivoistansa... Sisko, sanoin hänelle, lopetahan
jo toki -- minua aivan hävettää! Mutta hän nauroi vaan. Se oli kiltti
tyttö se, eikö totta? Välistä luki hän jotakin minulle, jotakin
sellaista, joka oli hyvää sielun pelastukselle. Minä en oikein sitä
ymmärtänyt ja minä kysyin häneltä: 'Eikö teillä ole jotakin muuta?'
Silloin nouti hän erään kirjan englantilaisesta merimiehestä. Se oli
kerrassaan ihmeellinen kirja se: tämä merimies oli haaksirikkoutuneena
pelastunut eräälle asumattomalle saatelle ja oli siellä ominpäin
järjestänyt elämänsä. Hirveän jännittävää! Siitä kirjasta pidin paljon.
Se oli oikein hyvä kirja. Aivan teki mieleni mennä sen merimiehen
luokse asumaan. Voitko ymmärtää niin ihanaa elämää: meri, taivas ja
saaria -- olet oma herrasi, sinulla on kaikkea mitä tarvitset ja olet
täydellisesti vapaa! Hänellä oli myös villi ihminen luonansa. Hänet
olisin minä mieluimmin hukuttanut mereen -- sillä hittoako minä hänellä
olisin tehnyt? Ei minulla olisi ollut yksinänikään ikävä. Oletko sinä
lukenut sellaista kirjaa."

"Mutta asiaan! Mitenkä pääsit pois vankilasta?"

"Päästivät hyvin yksinkertaisesti. Tuomitsivat syyttömäksi ja päästivät
ulos... Mutta kuuleppas! Minä en tänään enää tee työtä, jätän piruille
koko hommat. Olen jo tarpeeksi kuluttanut käsiäni tänään. Rahaa minulla
on pari kolme ruplaa ja tämänpäiväisestä puolipäivästä tulee vielä 40
kopekkaa lisäksi. Niin paljon rahaa yhdellä kertaa! Menemme siis
luokseni... minä en asu työläisparakissa, vaan täällä lähellä
vuoressa... siellä on sellainen onkalo, oikein mukava ihmisasunnoksi.
Meitä asuu siinä kaksi henkeä; toverini on sairas -- häneen on
tarttunut kuume... No niin, istu hetkinen tässä, minä menen
työnjohtajan puheille... tulen pian takaisin."

Hän nousi äkkiä ylös ja läksi liikkeelle juuri samaan aikaan, kun
paaluttajat tarttuivat nuoriin alottaakseen uudelleen työnsä. Minä jäin
istumaan kivelle katselemaan ympärilläni vallitsemaa äänekästä hyörinää
sekä rauhallista sinisenvihertävää merta.

Konovalovin kookas vartalo pujahteli nopeasti ihmisten,
kiviröykkiöiden, hirsien ja työntökärryjen lomitse edeten
etääntymistään. Hän kulki käsiänsä heilutellen ja hänellä oli yllään
sininen kretonkimekko, joka oli hänelle lyhyt ja ahdas, sekä aivinaiset
housut ja raskaat jalkineet. Punertavat hiustöyhdöt liehuivat hänen
suuressa päässänsä. Välistä hän kääntyi taaksensa ja antoi minulle
käsillänsä jonkinlaisia merkkejä. Hän näytti olevan aivan uusi,
vilkastunut, levollisen vakaantunut, hyväntahtoinen ja voimakas
ihminen. Kaikkialla hänen ympärillänsä tehtiin työtä; puut halkeilivat,
kivet särkyivät, työntökärryjen pyörät vonkuivat surullisesti ja hiki
höyrysi pilvenä, jotakin putoili jymähtäen alas ja ihmiset lauloivat
ähkyvällä äänellä. Kaiken tämän äänten ja liikkeiden sekasorron
keskellä oli ystäväni kaunis vartalo, joka lujin askelin eteni jonnekin
luovaillen yhtämittaa sinne tänne ja tullen harvoin täydellisesti
näkyviin antaakseen vihjauksen siitä olennosta, jonka saattoi tuntea
Konovaloviksi.

Kaksi tuntia kohtaamisemme jälkeen istuimme molemmat vuoren onkalossa,
joka sopi hyvin asunnoksi. Luola oli tosiaankin mukava. Vuorta oli
joskus maailmassa räjähytetty ja siihen oli muodostunut neliskulmainen
aukeama, jonne mahtui hyvin neljä henkeä. Vahinko vaan, että luola oli
matala ja että sen suulla kiikkui uhkaavana suuri graniittimöhkäle.
Päästäkseen sisälle tähän mukavaan luolaan täytyt heittäytyä pitkälleen
maahan ja ryömiä graniittimöhkäleen alitse, joka näytti hyvin
petolliselta. Minä katsoinkin senvuoksi parhaaksi pitää pääni ja
yläruumiini luolan ulkopuolella päivänpaisteessa uskoen sille
ainoastaan alaosan ruumistani -- silloin ainakin olisi puoli ruumista
ollut pelastettu, jos möhkäle olisi pudonnut alas.

Konovalovin toveri, sairas kulkuri, makasi aivan kokonaan
päiväpaisteessa parin askeleen päässä meistä, joten me kuulimme
selvästi, kuinka hänen hampaansa kalisivat vilusta, ja näimme, kuinka
hän turhaan koetti peittää itseänsä paremmin hirveän rääsyisillä
vaatteillaan. Hän oli laihahko, pitkä vähävenäläinen "Poltavasta tahi
ehkämäs Kijevistä"... kuten hän miettiväisenä sanoi minulle.

"Maanpäällä asuu niin paljon ihmisiä, että ei ole ollenkaan tärkeätä,
jos hän unohtaa missä on syntynyt. Ja eikö se ole aivan samantekevää?
Kova onni on syntyä maailmaan, mutta missä... se ei tee asiaa sen
paremmaksi!"

Ja hänen pienet mustat silmänsä värähtelivät yhtämittaa ja näytti
siltä, kuin olisi hän hellittämättä tarkastellut jotakin.

Aurinko paahtoi kauheasti ja Konovalov asetti muutamien maahan
pistettyjen vaajojen nojaan minun sotilasviittani, joka oli
matkapuvustani loistonumero, suojatakseen meitä auringon säteiltä.
Mutta siitä huolimatta oli painostavan kuuma. Oikealla puolella
levenivät pitkin merenrantaa kaupungin valkeat talorivit ja vasemmalla
lepäsi ääretön meri.

Konovalov katsoi merelle päin, hymyili tyytyväisenä ja sanoi: "Heti kun
aurinko laskee, laitamme tulen ja kiehutamme teetä. Leipää ja lihaa
meillä on. Tahdotko syödä vesimelooneja sillä aikaa?"

Hän vieritti jalallaan luolan sisältä suuren vesimeloonin, aukaisi
kynäveitsen ja sanoi meloonia palotellessaan: "Joka kerta kun näen
meren, kysyn itseltäni, miksi ihmiset niin harvoin asuvat meren
rannalla? Siellä tuntisivat he itsensä paremmaksi, meri on niin hellä,
se herättää niin kauniita ajatuksia ihmisen mielessä. No puheleppas
nyt, mitä sinä itse olet kokenut näinä vuosina."

Minä aloin kertoa. Hän kuunteli tarkkaavaisena. Meri loisti jo
kauvempana kellertävän punaisen valon peittämänä ja sen helmasta kohosi
vaaleanpunertavia kevyitä pilviä aurinkoa kohti. Kivistä ja maan
epätasaisuuksista lankesi keveitä, kummallisen pitkiä varjoja, jotka
huomaamatta pitenivät ja näyttivät ryömivän meidän luoksemme.

"Se on vallan hullusti tehty, Maksim, että sinä enimmäkseen oleskelet
kaupungeissa", sanoi Konovalov vakaumuksella kuultuaan kertomukseni
loppuun. "Mikähän se mahtanee viekotella ja pidättää sinua siellä?
Elämä kaupungeissa on epäterveellistä ja painavaa. Ei siellä ole
ilmaa eikä vapautta tarpeeksi -- ei mitään siitä, mitä ihmiset
välttämättömästi tarvitsevat. Ihmiset? Mitä sinulla on tekemistä
ihmisten kanssa? Olethan järkevä, sivistynyt mies, mitä voivat ihmiset
sinulle opettaa, mitä heillä on tarjottavana sinulle, mitä sinä odotat
heiltä? Muuten ihmisiähän on kaikkialla -- myöskin kaupunkien
ulkopuolella..."

Hetken kuluttua hän jatkoi: "Etenkin sinulle tahdon antaa sen neuvon,
ettet eläisi kaupungeissa -- siellä on vaan epäterveellistä ja
luonnotonta. Kirjoja? Vai niin -- minä luulin, että olet jo lukenut
tarpeeksi niitä! Ethän sinä toki ole syntynyt maailmaan vain kirjoja
varten... Muuten ovat kirjatkin vaan... hulluutta. Tule mukaani
Turkestaniin, Tashkentiin tahi Samarkandiin. Vai mennäänkö jonnekin
muualle. Esim. Amurille! Mennäänkö sinne? Tahdotko? Minä, veliseni,
olen päättänyt vaeltaa läpi koko maailman; se on parasta mitä voi
tehdä! Ihminen kulkee, ja näkee alati uutta... Typerät ajatukset
häviävät -- olet aivan vapaa niistä! Tuuli puhaltaa iloisena vastaasi
ja tuntuu siltä, kuin liehuttaisi se pois kaiken tomun sielustasi.
Mieli on kevyt ja vapaa, ei mitään tuskaa ole rinnassa. Jos tulet
nälkäiseksi, niin raadat jossakin 50 kopekkaa itsellesi; jos et onnistu
löytämään työtä, niin pyydät hyviltä ihmisiltä palasen leipää ja he
antavat. Ja sillä tavalla saat sinä ainakin nähdä paljon maailmaa --
paljon kaunista... Lähdetäänkö?"

Aurinko oli jo hävinnyt näkyvistä. Pilvet meren yläpuolella kävivät
tummemmiksi, merikin synkkeni ja hieno virkistävä tuuli alkoi puhaltaa
sieltäpäin. Yksinäisiä tähtiä loisti siellä täällä. Meluava työ
satamassa oli päättynyt, joskus vaan kuului epäselvän huokauksen tavoin
yksinäisiä huutoja. Tuuli ehkäisi aika ajoittain aaltojen alakuloisen
loiskinnan kuulumasta rannalta.

Öinen pimeys kävi yhä tiheämmäksi, minä saatoin tuskin erottaa aivan
lähellä olevan vähävenäläisen vartaloa...

"Nyt olisi hauskaa sytyttää tuli", sanoi hän yskien.

"Heti paikalla", vastasi Konovalov.

Hän nouti -- mistä, sitä en voinut nähdä -- aimo sylillisen
höylänlastuja, jotka hän sytytti; kapeat tulen kielekkeet alkoivat
ahnaasti niellä tervaksista puuta ja pieniä savupilviä kohosi ylös
öiseen meren raikkaan tuoreuden kyllästyttämään ilmaan. Hiljaisuus
ympärillämme kävi yhä suuremmaksi. Elämä näytti jättäneen meidät, sen
viimeiset hengähdykset haihtuivat pois synkässä kaukaisuudessa. Pilvet
hävisivät ja tähdet alkoivat pilkottaa taivaalla, mutta merellä näkyi
muutamista kalastusvenheistä lähteviä valoja tähtien kuvastuessa sen
pintaan. Meidän tulemme hehkui ja lehahti punaisenkellertävänä
jättiläiskukkana ylös ilmaan. Konovalov asetti teepannun tulelle ja
tuijotti miettiväisenä eteensä. Sairas ryömi jättiläisliskon tavoin
lähemmäksi tulta asettuen sen ääreen makaamaan.

"Ihmiset rakentavat taloja ja kaupunkeja, asuvat suurin joukoin
yhdessä, likaavat maata, tukehtuvat, tallaavat toisiansa jalkoihinsa...
onpa sekin mukavaa elämää! Ei! tämä tässä, tämä on elämää!"

"Ohoh!" alkoi äkkiä vähävenäläinen pudistaen epäröiden päätänsä. "Kyllä
kai, jos me vaan voisimme hankkia itsellemme lämpöisiä vaatteita
talveksi ja lämpöisen mökin myöskin... Silloin olisi tämä kyllä hyvää
elämää... Melkein samallaista kuin herrasväenkin elämä..." Hän sulki
toisen silmänsä ja tirkisteli pilkallisena Konovalovia.

"No niin!", sanoi tämä hämillään, "talvi on... kirottua aikaa, talvella
ovat kaupungitkin hyviä olemassa... Mikä on totta, se on totta. Mutta
suuret kaupungit ovat kuitenkin tarpeettomia! Minkä takia sullotaan
ihmiset suurin joukoin yhteen, kun kuitenkaan kaksi tahi kolmekaan
ihmistä ei voi sopia elämään yhdessä?... Sen minä sanon. Mutta kun
asiaa oikein ajattelee, niin ehkä ihmisen koti ei ole maalla eikä
kaupungissakaan; hänellä ei ole missään leposijaa. Parasta on, ettei
ajattele ollenkaan ihmisiä eikä omaa elämäänsä... Selvää siitä ei
koskaan saa... mutta sielu kärsii ja kiusaa vaan itseänsä _pelkillä_
kysymyksillä ja kaipauksilla..."

Tähän saakka olin ajatellut, että Konovalov oli perin pohjin muuttunut
maata kierrellessään. Minä luulin, että kaikki ne raskasmielisyyden
puuskat, jotka häntä ahdistivat meidän ensimäisen tuttavuutemme aikana
olivat ohitse ja unohdetut, että ne näiden viimeisten vuosien vapaan
elämän vaikutuksesta olivat karisseet pois kuin kuori. Mutta
äänenpaino näissä hänen viimeisissä sanoissansa pani minut toista
ajattelemaan, ne palauttivat silmiini täydellisesti sen aikaisemman
kuvan ystävästäni, jonka mukaan hän oli ihminen, joka etsii, mutta ei
löydä "tukikohtaansa". Sama jäytävä epäilys, sama hyödyttömän
ajatustyön tuottama myrkky kalvoi yhä edelleen tätä hyvää sydäntä,
jolle onnettomuudeksi oli lahjoitettu tavattoman herkkä kyky
vastaanottaa vaikutuksia... Venäjällä on paljon tällaisia
mietiskelijöitä ja heidän sielunsa kärsimys on suuri ja syvä sen
vuoksi, että heidän sivistymättömän henkensä sokeus yhä suurentaa sitä.
Minä tarkastelin vanhaa ystävääni vilpittömällä säälillä ja hän
huudahti ikäänkuin vahvistaakseen täydellisesti ajatuksiani: "Minä
muistelen usein entistä elämäämme, Maksim... kaikkea mitä silloin
tapahtui. Niin paljon kuin minä olenkin sen jälkeen maailmaa nähnyt...
niin kuitenkaan ei mitään ole maanpäällä, joka tyydyttäisi minua,
sopisi minulle. Minä en ole löytänyt rauhanmajaani."

"Minkä takia sinut onkaan synnytetty sellaisin kauloin, mihin ei
mitkään länget sovi", kysyi välinpitämättömänä vähävenäläinen ja nosti
kiehuvan teepannun tulelta.

"Ei -- sano sinä minulle", kysyi Konovalov minuun kääntyen, "miksi minä
en saa rauhaa? Miksi voivat toiset ihmiset elää tyytyväisinä ja
levollisina? He hoitavat asioitansa, heillä on vaimo, lapsia ja paljon
muuta... Totta kyllä, että he aina valittavat, mutta he ovat kuitenkin
kärsivällisiä ja levollisia ja heillä on aina yhtä ja toista
hommattavana. Mutta minä en kykene sellaiseen... Minulla ei ole koskaan
mitään omaa puuhaa. Olen aina alakuloinen. Tuskastuttaa. Minkä takia
minua aina tuskastuttaa?"

"Sinä puhut roskaa", sanoi suuttuneena vähävenäläinen. "Luuletko sinä
voivasi paremmin puhumalla kaikkea tuollaista?"

"Siinä sinä, ikävä kyllä, olet oikeassa!" myönsi Konovalov surullisena.

"Minä en puhu paljon, mutta tiedän aina mitä tahdon", sanoi sairas
stoalainen suurella itsetietoisuudella jatkaen sitkeätä ja väsymätöntä
taisteluansa kuumetta vastaan.

"No heitetään sitten hiiteen tyhmyydet... Minä olen nyt kerran
sellainen kuin olen ja minun täytyy sellaisena elää, se on kohtaloni ja
parasta on pitää kitansa kiinni!" sanoi Konovalov surullisena ja
harmissaan.

Mutta vähävenäläinen katsoi vielä tarpeelliseksi lisätä: "Äläkä koskaan
pistä nenääsi asioihin, joita et ymmärrä. Kun sinun aikasi on täytetty,
niin tahdostasi ja kaikista ponnistuksistasi huolimatta olet sinä
joutuva sinne, mihin sinä kuulutkin, muutut mullaksi... Käy vaan
rauhassa levolle ja pidä suusi kiinni... Mitä meihin tulee, niin meitä
ei käsi eikä kieli voi pelastaa!..."

Tämän sanottuaan hän alkoi yskiä voimakkaasti sekä syljeskeli vihaisena
tuleen liikuttaen levottomana ruumistaan sinne tänne.

Ympärillämme oli aivan hiljaista, kaikki oli tiheän pimeän hunnun
peitossa. Kuu ei ollut vielä noussut ja taivaskin oli pimeä; me
pikemmin tunsimme kuin näimme lähellä olevaa merta... musta sumu näytti
laskeutuneen maan päälle kietoen sen vaippaansa. Tuli sammui...

"Käykäämme levolle", ehdotti vähävenäläinen. Kaikki vaikenivat.
Konovalov istui liikkumattomana; hän oli kivettyneenä vaipunut
mietteisiinsä. Vähävenäläinen piehtaroi sinne tänne kalisevin hampain.
Minä katselin kauvan tulta seuraten hiilien pitkäveteistä sammumista:
oltuaan ensiksi suuria ja loistavan punaisia kävivät ne yhä
pienemmiksi, peittyivät valkeaan tuhkakerrokseen yksi toisensa jälkeen
ja sammuivat hitaasti. Kohta oli tulesta vaan lämmin tuoksu jälellä ja
vasten tahtoani tulin ajatelleeksi: Sillä tavoin meidänkin kaikkien
käy... Miekkonen se, joka edes voi loistaa kirkkaasti, niin kauvan kun
vielä palaa!...

Kolme päivää myöhemmin jätin minä hyvästi Konovaloville. Minä vaelsin
Kaukasiaan -- hän ei halunnut seurata minua. Me erosimme kuitenkin
siinä varmassa vakaumuksessa, että vielä kerran kohtaamme toisemme.

Mutta toisin kävi.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Konovalov" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.