Title: Hunnutettu nainen
Author: Hoffmann, E. T. A. (Ernst Theodor Amadeus)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Hunnutettu nainen" ***


HUNNUTETTU NAINEN

Kirj.

E. T. A. Hoffmann

Saksankielestä ["Das Gelobte"] suomentanut Werner Anttila

Kariston 1 markan romaaneja 33



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1919.



I.


Mikonpäivänä, juuri kun karmeliittiluostarin iltasoitto julisti
rukoushetken alkavan, kiitivät komeat, neljän postihevosen vetämät
matkavaunut jyristen ja rämisten pitkin pienen puolalaisen
rajakaupungin L:n katuja ja pysähtyivät viimein vanhan saksalaisen
pormestarin talon edustalle. Uteliaina pistivät lapset päänsä ulos
ikkunasta. Talon emäntä nousi istumasta ja heittäen ompeluksensa
pöydälle huusi viereisestä huoneesta kiirehtivälle puolisolleen
kiivastuneena:

"Taas tulee vieraita, jotka luulevat hiljaista kotiamme majataloksi,
eikä siihen ole muuta syytä kuin talomme tunnusmerkki. Mitä varten
käskitkään uudestaan kullata sen kivikyyhkysen, joka on ulko-oven
yläpuolella?"

Vanha pormestari hymyili viekkaasti ja merkitsevästi, mutta ei
vastannut. Heti paikalla hän oli riisunut yltään yönutun ja pukeutunut
juhlatakkiinsa, joka tämänpäiväisen kirkossakäynnin jälkeen vielä
riippui hyvin harjattuna tuolin selkänojalla. Ja ennenkuin hämmästynyt
rouva ehti suutaankaan avata tehdäkseen kysymyksiä, seisoi pormestari,
samettilakki kainalossa, niin että hänen hopeanvalkoiset hapsensa
kimalsivat iltahämärässä, jo vaununoven edessä, jonka muuan palvelija
oli sillä välin aukaissut.

Vaunuista tuli esille vanhanpuoleinen nainen, harmaa matkaviitta yllä,
ja häntä seurasi kookas, nuorekas naishenkilö, jonka kasvot olivat
tiheästi verhotut. Jälkimäinen ei nähtävästi olisi jaksanut omin voimin
liikkua, vaan nojasi pormestarin käsivarteen ja astui horjuen sisälle.

Heti kun hunnutettu vieras oli päässyt huoneeseen, vaipui hän kuin
tainnoksissa nojatuoliin, jonka talon emäntä oli miehensä viittauksesta
kiireesti työntänyt hänen taakseen. Toinen tulijoista virkkoi hiljaa ja
hyvin alakuloisena pormestarille:

"Voi tuota lapsirukkaa! Minun täytyy arvatenkin jäädä vielä hetkeksi
tänne hänen luokseen."

Ja samalla hän rupesi riisumaan matkaviittaansa, jolloin pormestarin
vanhempi tytär riensi hänelle avuksi. Kohta tuli nyt näkyviin hänen
nunnapukunsa ja rinnassa säteilevä risti, josta kävi selville, että hän
oli erään cisterciläisen nunnaluostarin abbedissa.

Sillä välin oli hänen seuralaisensa vain hiljaisella, tuskin
kuultavalla voihkinalla ilmaissut olevansa vielä elossa ja vihdoin
pyytänyt talon emännältä lasillista vettä. Mutta tämä toi kaikenlaisia
vahvistavia tippoja ja hajuvesiä ja ylisti niiden taikavoimaa,
kehoittaen vierastansa vain riisumaan paksut, raskaat hunnut, jotka
tietysti estivät häntä vapaasti hengittämästä. Tähän esitykseen ei
sairas nainen kuitenkaan suostunut, vaan torjui kädenliikkeellä
pormestarin rouvan yritykset lähestyä, samalla vetäen päätään
taaksepäin ikäänkuin suorastaan kauhistuisi. Kun hän sitten viimein
mukaantui hengittämään sisäänsä vahvan hajuveden tuoksua ja ottamaan
siemauksen pyytämästään vedestä, johon huolestunut rouva oli
sekoittanut muutamia tippoja taattua "elämännestettä", suoritti hän
kaikki nämä temput huntujensa turvissa, joita ei vähääkään kohottanut.

"Tottahan olette, arvoisa herra", kääntyi nyt abbedissa pormestarin
puoleen, "kaikki valmistanut niiden toivomusten mukaan, jotka on teille
ilmoitettu?"

"Tietysti", vastasi vanha herra, "ja toivoakseni hänen ruhtinaallinen
korkeutensa tulee olemaan minuun tyytyväinen, samoin kuin tämä
vieraani, jonka hyväksi olen valmis tekemään kaikki, mihin suinkin
pystyn".

"Sallikaa minun siis", jatkoi abbedissa, "vielä vähäksi aikaa jäädä
kahdenkesken hoidokkiraukkani kanssa."

Perheen täytyi poistua huoneesta. Abbedissan kuultiin sitten puhuvan
hartaasti ja juhlallisesti seuralaiselleen, ja viimein alkoi tämäkin
puhua sellaisella äänensävyllä, joka koski syvälle sydämeen. Tahtomatta
oikeastaan kuunnella oli pormestarin rouva kuitenkin jäänyt oven
taakse. Mutta sisällä puhuttiinkin italiankieltä, ja tämä seikka oli
omansa vielä lisäämään koko kohtauksen salaperäisyyttä ja sitä
huolestusta, joka tukki hänen suunsa. Vanha herra sai puolisonsa ja
tyttärensä poistumaan käskien tuomaan viiniä ja muita virkistyksiä,
mutta meni itse jälleen vieraittensa luo.

Hunnutettu nainen, joka näytti saaneen lohdutusta ja tyyntyneen, seisoi
pää kumarassa ja kädet ristissä abbedissan edessä. Tämä ei kieltäytynyt
hiukan maistamasta niitä virvoitusaineita, joita talon emäntä tuli
hänelle tarjoamaan, ja sitten hän huudahti:

"Nyt on jo aika lähteä!"

Hänen seuralaisensa vaipui polvilleen. Abbedissa laski kätensä hänen
päänsä päälle ja luki hiljaa rukouksen. Sen jälkeen hän, kyynelten
vuolaina virratessa pitkin poskia, sulki nuoren naisen syliinsä ja
puristi häntä mielihaikeuden valtaamana kiihkeästi rintaansa vasten.
Sitten hän lausui pormestarin perheelle tyynesti ja arvokkaasti
siunauksensa ja riensi vanhan herran saattamana takaisin
matkavaunuihin, joiden edessä äsken valjastetut uudet postihevoset
innoissaan hirnuivat. Ja kohta lähtivät vaunut liikkeelle
kaupunginporttia kohti, postimiehen puhaltaessa torvestaan raikuvia
toitotuksia.

Kun talon emäntä nyt huomasi, että hunnutettu nainen, jonka varalle oli
vaunuista nostettu ja kannettu sisälle pari raskasta matka-arkkua,
jäisi tänne asumaan kenties pitkäksikin aikaa, kävi hän hyvin
levottomaksi tuskastuttavasta uteliaisuudesta ja huolesta. Hän astui
eteiseen ja tapasi siellä miehensä, joka juuri oli tulossa takaisin
abbedissaa saattamasta.

"Herran nimessä", kuiskasi rouva hiljaa ja hätääntyneenä, "minkä
merkillisen vieraan sinä nyt olet toimittanut tänne? Sillä varmaankin
sinä tunnet koko asian, mutta olet pitänyt sen minulta salassa."

"Kaikki, mitä tiedän, saat kyllä sinäkin kuulla", vastasi pormestari
aivan levollisesti.

"Voi, voi!" jatkoi vanha rouva vielä huolestuneempana, "sinä et
sittenkään näy tietävän kaikkea. Jospa olisit äsken ollut tuolla
sisällä! Heti kun rouva abbedissa oli mennyt, lienee tuo merkillinen
vieras sittenkin tuntenut, että niin monet paksut hunnut alkoivat
tukahuttaa. Hän riisui yltään sen pitkän, mustan silkkiharson, joka
ulottui hänellä polviin asti, ja silloin huomasin..."

"No mitä ihmettä huomasit?" puuttui puheeseen vanha herra, kun hänen
vaimonsa jätti kesken ja vavisten katseli ympärilleen ikäänkuin aaveita
peläten.

"Kasvojen piirteitä en tosin voinut ohuempien huntujen alta selvästi
erottaa", jatkoi pormestaritar, "mutta kalmanvärin näin, -- huu,
suorastaan kuoleman kaltaisen värin! Ja paneppa nyt merkille, ukkoseni,
mitä vielä näin: liiankin selvästi, ihan päivänselvästi olisi kuka
tahansa huomannut, että tuo nainen on siunatussa tilassa. Muutamien
viikkojen päästä hän joutuu lapsivuoteeseen."

"Sen kyllä tiedän muutenkin", vastasi vanhus nyrpeästi, "ja ettet ihan
menehtyisi uteliaisuudesta ja levottomuudesta, täytyy minun kai
selittää sinulle parilla sanalla koko juttu. Asian laita on näin:

"-- Meidän korkea suosijamme, ruhtinas Z. kirjoitti minulle joku viikko
sitten, että O:n kaupungin cisterciläis-luostarin abbedissa saapuu
tänne mukanaan eräs nainen, joka minun olisi otettava luokseni asumaan
kaikessa hiljaisuudessa, tarkoin välttäen minkäänlaisen huomion
herättämistä. Tämä nainen, joka ei salli itseään nimitettävän muuksi
kuin pelkästään Celestineksi, jää tänne meille odottamaan pian
tapahtuvaa synnytystään, ja sitten hänet ynnä se lapsi, joka hänelle
syntyy, noudetaan taas pois. Siihen voin vielä lisätä, että ruhtinas on
mitä hartaimmin pyytänyt minua pitämään tästä vieraastamme kaikkein
parasta huolta ja samalla lähettänyt ensi menojen ja vaivojemme
korvaukseksi koko paksun kukkarollisen tukaatteja, jotka voit ottaa
lipastostani esille, jos mielesi tekee niitä katsella. Ja kun kaiken
tämän nyt tiedät, jätät kai turhat pelkosi ja arvelusi sikseen."

"Tällä tapaa", huomautti vanha rouva, "joudumme varmaankin avustamaan
suurta syntiä, jollaista ylhäiset henkilöt harjoittavat."

Mutta ennenkuin pormestari ehti tähän mitään vastata, tuli myöskin
tytär eteiseen ja kutsui häntä vieraan naisen luo, joka tahtoi päästä
levolle ja siksi pyysi, että hänet saatettaisiin siihen huoneeseen,
joka oli hänen asunnokseen määrätty.

Pormestari oli pitänyt huolta siitä, että yläkerroksen molemmat pienet
kamarit oli sisustettu niin somiksi kuin suinkin kävi päinsä. Mentyään
nyt puhuttelemaan Celestineä hän sai hämmästyksekseen kuulla sen
kysymyksen, eikö hänellä näiden suojien lisäksi ollut jotakin
sellaista, jonka ikkunat olivat pihalle päin. Siihen hän antoi
kieltävän vastauksen lisäten vain sen, että tosin oli talossa muuan
pieni huone, jonka ainoa ikkuna oli puutarhan puolella, mutta että sitä
ei oikeastaan voisi sanoa asuinhuoneeksi, vaan mitättömäksi komeroksi,
siinä kun tuskin oli tilaa sen verran, että sinne mahtuisi vuode, pöytä
ja tuoli, -- siis kaikin puolin kurjan luostarikopin tapainen soppi!
Mutta Celestine halusi heti nähdä tätä komeroa ja selitti sinne
astuttuaan, että juuri tämä kamari paraiten vastasi hänen toiveitaan ja
tarpeitaan. Hän ei muka tahtonut muunlaisessa huoneessa asua eikä tätä
soppea vaihtaisi suurempaan suojaan muussa tapauksessa kuin että hänen
vointinsa ja tilansa nimenomaan vaatisi enemmän mukavuutta ja
sairaanhoitajattaren ottamista luokseen.

Kun pormestari jo aluksi oli verrannut tätä ahdasta komeroa
luostarikopiksi, oli se seuraavana päivänä todellakin siksi muuttunut.
Celestine oli ripustanut seinälle neitsyt Marian kuvan ja asettanut
ristiinnaulitun kuvan sen alla olevalle vanhalle puupöydälle. Vuoteena
oli olkisäkki ja villapeitto, eikä Celestine suvainnut siellä lisäksi
muita huonekaluja kuin pienen pöydän ja puisen jakkaran.

Pormestaritar oli leppynyt vieraaseensa nähdessään tämän kärsivän
syvälti jäytävää tuskaa, joka ilmeni hänen koko olemuksessaan, ja luuli
olevansa, yleisen tavan mukaan, velvollinen häntä viihdyttämään ja
ilahuttamaan. Mutta Celestine pyysi liikuttavin sanoin, ettei
häirittäisi sitä yksinäisyyttä, josta ainoasta hän sanoi saavansa
lohdutusta mielen ollessa kokonaan kiintyneenä Jumalan äitiin ja
pyhimyksiin.

Joka aamu, kohta kun päivä koitti, lähti Celestine
karmeliittiluostariin kuulemaan aamumessua; muun osan päivää hän näytti
käyttävän hartaudenharjoituksiin, sillä aina kun piti jonkin vuoksi
käydä hänen kamarissaan, tavattiin hänet joko rukoilemassa tai
hurskaita kirjoja lukemassa. Hän ei huolinut muusta ruuasta kuin
kasviksista, ja juomaksi kelpasi hänelle vain vesi. Vasta sitten, kun
vanha herra oli hänelle mitä hartaimmin esittänyt, että hänen
ruumiillinen tilansa, se olento, joka hänessä eli, kaipasi parempaa
ravintoa, saatiin hänet lopulta suostutetuksi maistamaan myös
lihakeittoa ja hiukan viiniä.

Tämä ankara, nunnamainen elintapa, vaikka kaikki talon asukkaat
pitivätkin sitä jonkin synnin sovituksena, herätti kuitenkin samalla
vilpitöntä sääliä ja syvää kunnioitusta. Siihen vaikutti osaltaan myös
hänen olentonsa ylevyys, hänen kaikkien liikkeittensä viehättävä sulo.
Mutta näihin tunteisiin outoa nunnaa kohtaan sekaantui myös jotakin
kammottavaa, mikä johtui siitä, ettei hän koskaan riisunut huntua eikä
kukaan saanut nähdä hänen kasvojaan. Hänen lähelleen ei päässyt muita
ihmisiä kuin vanha pormestari ja perheen naispuoliset jäsenet, eivätkä
nämä, jotka olivat koko ikänsä pysyneet tämän kaupungin alueella, olisi
millään ehdolla kyenneet paljastamaan hunnutetun naisen nimeä
tuntemalla hänet kasvoista joksikin henkilöksi, jota eivät olleet ennen
nähneet. Mitä varten hän siis tuolla tapaa salasi itsensä?

Naisten vilkas mielikuvitus keksi pian kaamean tarinan: Hirvittävä
tunnusmerkki, -- niin tiesi tämä tarina, -- paholaisen kynnenjälki oli
niin rumentanut tämän oudon naisen kasvot, että hänen täytyi käyttää
paksuja huntuja. Pormestarilla oli aika vaiva hillitä tuollaista
jaaritusta ja estää ainakaan kotinsa ulkopuolella puhumasta mitään
uskomatonta salaperäisestä vieraasta, jonka oleskelusta täällä muuten
oli jo levinnyt tietoja pitkin kaupunkia. Hänen tiheät käyntinsä
karmeliittiluostarissa eivät myöskään olleet jääneet huomaamatta, ja
pian alettiin häntä sanoa "Pormestarin mustaksi naiseksi", johon
nimitykseen melkein kuin itsestään liittyi ajatus jostakin
kummittelevasta ilmiöstä.

Eräänä päivänä, kun talon tytär vei vieraalle ruokaa hänen kamariinsa,
sattui ilmanveto kohottamaan huntua hänen kasvoiltaan. Salamannopeasti
kääntyi vieras poispäin, niin ettei toinen ehtinyt häntä katsella.
Mutta tyttö palasi alakertaan aivan kalpeana, ja hänen kaikki jäsenensä
vapisivat. Mitään merkillistä rumennusta hän ei ollut nähnyt, vaan
niinkuin hänen äitinsä oli pannut merkille kalmankalpeuden, samoin hän
oli vilaukselta nähnyt marmorivalkeat kasvot, joiden syvistä
silmäkuopista oli omituisesti säihkynyt.

Vanha herra saattoi hyvällä syyllä pitää tätä havaintoa suureksi osaksi
tytön kuvitteluna, mutta oikeastaan oli hänessäkin samanlainen tunnelma
kuin kaikissa muissa: hän halusi, että tuo häiritsevä olento,
huolimatta kaikesta osoittamastaan hurskaudesta, taas pian joutuisi
pois hänen kotoaan.

Pian sen jälkeen pormestari eräänä yönä herätti vaimonsa ja sanoi jo
muutaman minuutin ajan panneensa merkille hiljaista valitusta,
voihkinaa ja koputusta, joka tuntui tulevan Celestinen huoneesta. Rouva
aavisti heti, mitä tuo kaikki saattoi merkitä, ja riensi yläkertaan.
Siellä hän tapasi Celestinen makaamassa puolitainnoksissa vuoteellaan,
täysin puettuna ja huntuihinsa kietoutuneena, ja pääsi pian selville
siitä, että synnytys oli tulossa. Kiireesti ryhdyttiin jo ennen
varattuihin toimenpiteisiin, ja aamun tullessa syntyi terve ja reipas
poikalapsi.

Tämä tapaus, vaikka sitä oli osattu jo kauvan aavistaa, tuli ikäänkuin
odottamattomana ilmiönä, ja sen seurauksena oli myös, että perheen
jäseniä tukalasti rasittanut suhde heidän vieraaseensa menetti
omituisen kaameutensa. Pikku poika näytti kuin sovittavana välittäjänä
taas tuovan Celestinen lähemmäksi muita ihmisiä. Nuoren äidin tila ei
sallinut ankaria nunnamaisia kieltäymyksiä, ja kun hänen oli
avuttomuutensa vuoksi turvautuminen niihin henkilöihin, jotka hänelle
antoivat lempeän huolellista hoitoa, tottui hän yhä enemmän heidän
seurusteluunsa.

Pormestaritar, joka nyt sai vaalia sairasta ja itse keittää ja tarjota
hänelle vahvistavaa ruokaa, unhotti näissä talouspuuhissa kaiken sen
pahan, mitä muuten oli joutunut ajattelemaan tästä salaperäisestä
vieraasta. Nyt hänen mieleensä ei enää tullut, että hänen kunniallinen
kotinsa ehkä olisi jonkun häpeän lymypaikkana. Vanha herra oli
suorastaan riemuissaan ja hemmoitteli pikkulasta, ikäänkuin hänelle
itselleen olisi syntynyt tyttärenpoika, ja kaikkien muiden lailla oli
hänkin tottunut siihen, että Celestine pysyi hunnutettuna, vieläpä
synnytyksen aikana. Kätilön oli näet täytynyt vannoa Celestinelle, että
vaikka sattuisi tainnostilakin, huntuja ei kuitenkaan saisi kukaan muu
kohottaa kuin hän, kätilö, itse hengenvaaran uhatessa. Varmaan hän
olikin nähnyt Celestinen hunnuttomana, mutta siitä hän ei virkkanut
muuta kuin:

"Nuoren rouva-paran täytyy kaiketi niin kietoa itsensä huntuihin!"

Muutamaa päivää myöhemmin tuli sinne karmeliittimunkki, joka oli
kastanut vastasyntyneen pojan. Hänen keskustelunsa Celestinen kanssa,
jolloin ei kukaan muu saanut olla läsnä, kesti kolmatta tuntia. Munkin
kuultiin innokkaasti puhuvan ja rukoilevan. Hänen mentyään tavattiin
Celestine nojatuolissa istumassa, pitäen sylissään poikaansa, jonka
hartiat oli verhottu pienellä munkinviitalla ja jolla oli rinnassaan
jumalankaritsan kuva.

Sitten vieri viikkoja ja kuukausia, eikä Celestineä lapsineen tultu
noutamaan, vaikka pormestari oli luullut niin tapahtuvan ja ruhtinas Z.
oli siitä hänelle antanut lupauksen. Nuori äiti olisi voinut
täydellisesti liittyä perheen rauhalliseen piiriin, ellei olisi ollut
noita kovaonnisia huntuja, joiden takia viimeinen askel ystävälliseen
lähestymiseen aina jäi sikseen. Lopulta vanha herra uskalsi ottaa sen
suoraan puheeksi vieraansa kanssa, mutta tämä vastasi synkän
juhlallisella äänensävyllä:

"Vasta kuoltuani riisutaan nämä hunnut."

Silloin pormestarilla ei enää ollut mitään sanomista, ja hänessä heräsi
uudestaan se toivomus, että matkavaunut ja abbedissa ilmestyisivät
Celestineä hakemaan.

Oli tullut jo kevät, kun pormestarin perhe eräänä päivänä palasi kotiin
kävelymatkalta tuoden mukanaan kukkavihkoja, joista kauneimmat oli
varattu hurskaalle Celestinelle. Juuri kun he olivat portin edustalla,
nelisti paikalle muuan ratsastaja, joka kiivaasti kysyi pormestaria.
Vanha herra selitti itse olevansa pormestari ja aikovansa juuri astua
kotiinsa. Silloin ratsastaja hyppäsi maahan, sitoi hevosensa kiinni
portinpieleen ja syöksi sisälle ja portaita ylös huutaen kovaa:

"Hän on täällä, hän on täällä!"

Muuan ovi paukahti auki, ja samalla kuultiin Celestinen tuskanhuuto.
Pormestari kiirehti kauhun valtaamana perästä.

Ratsastaja, kuten nyt voi nähdä, ranskalaiseen jääkärikaartiin kuuluva
upseeri oli temmannut pikku pojan ja piteli häntä vasemmalla,
matkavaipan verhoamalla käsivarrellaan; oikeaan käteen oli tarttunut
Celestine koettaen kaikin voimin pidättää lapsensa ryöstäjää.
Mellakassa upseeri riuhtaisi hunnun alas, ja hänellä oli vastassaan
kuolemanjäykät, marmorivalkeat kasvot, jotka lennättivät häntä kohti
tulisia säteitä syvistä silmäkuopista, kimeiden valitushuutojen
pursuessa esille puoleksi avatuilta, liikkumattomilta huulilta.

Pormestari huomasi nyt, että Celestine piti valkoista, aivan ihoon
kiinni painettua naamiota.

"Hirveä nainen! Aiotko tartuttaa raivosi minuunkin?" huusi upseeri
riuhtaisten itsensä väkisin irti, niin että Celestine kaatui lattialle.

Mutta nyt tarttui onneton äiti hänen polviinsa rukoillen niin
kuvaamattoman tuskaisena, että sellaisen hädän näkeminen raateli
sydäntä:

"Jätä minulle lapseni! Anna minun pitää pikku poikani! Sinä et saa
riistää minulta ikuista autuutta! Kristuksen ja pyhän neitsyen nimessä
-- anna minun pitää lapseni!"

Ja näiden vaikerrusten kaikuessa ei kuolleissa kasvoissa näkynyt
värähdystäkään eivätkä huulet liikkuneet vähääkään, niin että
pormestarilla, hänen arvoisalla puolisollaan ja kaikilla, jotka olivat
kerääntyneet paikalle, veri oli kauhusta jähmettyä heidän suonissaan.

"Ei", karjaisi upseeri kuin vimmasta mieletönnä, "ei ikänä, kuuletko,
säälimätön, epäinhimillinen nainen! Sydämeni saatoit kyllä repiä
rinnastani, mutta et saa ilmihulluudessasi viedä turmioon sitä olentoa,
joka on omansa lohduttaen parantamaan vertavuotavaa haavaa!"

Ja samalla hän puristi lasta lujemmin rintaansa vasten, niin että se
alkoi surkeasti parkua. Siiloin Celestine ulisi kaameasti:

"Kostakoon taivas sinulle -- murhaajalle --"

"Vaiti, vaiti! Pois tieltä, helvetin kummitus!" rääkyi upseeri,
lennätti vimmastuneen miehen potkulla Celestinen kauvas luotaan ja
pyrki ovesta ulos.

Pormestari astui hänen tielleen, mutta hän veti kiireesti esille
taskupistoolin, ojensi sen suun häiritsijäänsä vastaan ja kiljaisi:

"Luoti sen kalloon, joka aikoo isältä riistää hänen lapsensa!"

Ennenkuin oli voitu häntä mitenkään estää, hyökkäsi hän ovesta ulos,
portaita alas, hyppäsi jälleen ratsunsa selkään, päästämättä lasta
sylistään, ja katosi täyttä laukkaa.

Pormestaritar ajatteli sydän täynnä tuskaa, kuinka Celestinen laita oli
tämän kohtauksen jälkeen ja mitä nyt olisi tehtävä. Hellässä
huolenpidossaan hän sai voitetuksi kauhunsa hirveätä kuolinnaamiota
vastaan ja kiirehti Celestinen avuksi. Mutta suuri oli hänen
hämmästyksensä, kun hän tapasi vieraansa seisomassa keskellä huonetta
äänettömänä, jäykkänä kuin kuvapatsas, kädet riipuksissa. Hän puhutteli
Celestineä: ei mitään vastausta! Voimatta kauvemmin sietää naamion
näkemistä hän korjasi hunnun lattialta ja peitti sillä jälleen
Celestinen kasvot: nytkään tämä ei hievahtanut eikä virkkanut mitään,
ikäänkuin olisi vaipunut tajuttomuuden tilaan. Siitä tuli vanhan rouvan
mieleen taas niin tuskallinen pelko, että hän hartaasti rukoili Jumalaa
pelastamaan hänen kotinsa tästä kaameasta vieraasta.

Hänen rukouksensa kuultiinkin viipymättä, sillä pian pysähtyivät portin
eteen samat vaunut, joissa Celestine oli tänne tuotu. Abbedissa palasi
nyt, ja hänen mukanaan oli ruhtinas Z., vanhan pormestarin ylhäinen
suosija. Kun tämä oli saanut tietää, mitä yläkerrassa äsken oli
tapahtunut, lausui hän hyvin tyynesti ja lempeästi:

"Myöhästyimme siis, mutta meidän ei auta muu kuin tyytyä Jumalan
säätämään kohtaloon."

Celestine tuotiin huoneestaan, ja hän antoi viedä itsensä, jäykkänä ja
mykkänä, ilman merkkiäkään omasta tahdosta, ulos portille, missä hänet
istutettiin vaunuihin, jotka lähtivät heti liikkeelle. Pormestarista ja
koko perheestä tuntui siltä, kuin vasta nyt heräisivät ilkeästä,
aaveiden täyttämästä unesta, joka oli heitä painajaisena rasittanut.



II.


Pian senjälkeen, kun tämä oli tapahtunut L:n pormestarin talossa,
haudattiin O:n cisterciläisessä nunnaluostarissa muuan nuori sisar
erinomaisen juhlallisesti. Hämärä huhu oli tietävinään, että tämä
vainaja oli Hermenegilda von C., jonka kerrottiin olleen tätinsä,
ruhtinatar Z:n seurassa matkoilla Italiassa.

Samoihin aikoihin ilmestyi kreivi Nepomuk von C., Hermenegildan isä,
Varsovaan ja luovutti ilman muita rajoituksia, kuin että pieni maatila
Ukrainassa jäi hänelle itselleen, kaikki laajat tiluksensa sisarensa
pojille, kahdelle nuorelle ruhtinaalle Z., vahvistaen tämän siirtonsa
oikeuden edessä. Kun häneltä kysyttiin, mitä hän antaisi tyttärelleen
myötäjäisiksi, kohotti hän kyyneltyneen katseensa taivasta kohti ja
vastasi synkällä äänellä:

"Hänellä on jo kaikki, eikä hän voi lisää käyttää."

Kreivi von C. ei myöskään väittänyt vastaan, kun puhuttiin siitä
huhusta, että Hermenegilda oli kuollut luostarissa; vieläpä hän
paljasti sen merkillisen sallimuksen, jonka vallassa Hermenegilda oli
ollut ja joka oli hänet kuin kärsivän marttyyrin vienyt ennenaikaiseen
hautaan.

Monet isänmaanystävät, jotka Puolan häviö oli toistaiseksi lannistanut,
mutta ei murtanut, aikoivat houkuttaa kreivin uudestaan salaisiin
seuroihin ja puuhiin, joiden päämääränä oli valtiollisen itsenäisyyden
palauttaminen. Mutta hänessä ei enää tavattu entistä, vapauden ja
isänmaan puolesta tulisen innokkaasti toimivaa miestä, joka ennen oli
järkkymättömän rohkeasti avustanut kaikkia uskaliaita yrityksiä, vaan
raihnainen, jäytävän murheen heikentämä ukko, joka kaikista
maailmallisista harrastuksista vieraantuneena oli aikeissa hautautua
täydelliseen yksinäisyyteen.

Takavuosina, niihin aikoihin, kun Puolan ensimäisen jaon jälkeen
valmisteltiin kapinaa, oli kreivi Nepomuk von C:n sukutila
isänmaanystävien salaisena kokouspaikkana. Siellä, juhla-atrioiden
ääressä, syttyivät miesten mielet taistelemaan sortuneen synnyinmaan
puolesta. Siellä ilmestyi, kuin taivaan lähettämänä enkelinä päätöstä
pyhittämään, kreivin tytär Hermenegilda nuorten urhojen keskuuteen.

Noudattaen kansakuntansa naisten tapaa otti Hermenegilda osaa kaikkeen,
jopa valtiollisiin keskusteluihinkin, ja lausui, asioita eri puolilta
tarkoin harkiten, tuskin vielä seitsemäntoista ikäisenä usein vastoin
kaikkien muiden mielipiteitä oman vakaumuksensa, jossa ilmeni
tavattoman tarkka äly ja mitä huolellisin varovaisuus, niin että asia
monesti ratkaistiin hänen mielensä mukaan.

Lähinnä häntä ei kukaan muu herättänyt nopealla yleissilmäyksellään,
käsityskyvyllään ja asioiden hyvin perustellulla esityksellä niin
suurta huomiota kuin kreivi Stanislaus von R., tulinen, erinomaisen
lahjakas nuori mies, joka ei vielä ollut kahtakymmentä vuotta vanhempi.
Niinpä sattui usein, että Hermenegilda ja Stanislaus joutuivat
vilkkaassa keskustelussa vastatusten pohtimaan eri ehdotuksia,
tarkastellen, hyväksyen tai hyläten ja taas uusia esittäen ja että
neuvottelussa läsnä olevien vanhainkin valtioviisaiden miesten täytyi
myöntää tulokset neidon ja nuorukaisen kahdenpuhelusta järkevimmiksi ja
parhaiksi, mitä yrityksen toimeenpanossa oli otettava huomioon.

Luonnollista siis oli, että alettiin ajatella liittoa näiden molempien
kesken, joiden huomattavissa kyvyissä isänmaan menestys näkyi niin
kauniisti orastavan. Sitäpaitsi oli näiden kahden perheen lähempi
liittyminen toisiinsa siihen aikaan jo senkin vuoksi poliittisesti
tärkeätä, että yleisesti uskottiin niillä olevan erisuuntaisia
harrastuksia, kuten Puolassa oli laita niin monessa muussa perheessä.

Hermenegilda, joka täydellisesti käsitti nämä mielipiteiden virtaukset,
piti hänelle määrättyä puolisoa isänmaan lahjana, ja niin päättyivät
valtiolliset neuvottelut hänen isänsä maakartanossa molempien nuorten
juhlalliseen kihlaukseen.

Kuten tunnettua, puolalaiset joutuivat tappiolle. Kun Kosziuskon
johtama armeija voitettiin, raukesi samalla se kansannousu, joka oli
liiaksi luottanut omiin voimiinsa ja ilman riittäviä perusteita
edellytettyyn uskollisuuteen aateliston taholta.

Kreivi Stanislaus, joka aikaisemman sotilasuransa, nuoruutensa ja
tarmonsa nojalla kuului armeijaan, oli taistellut sankarillisesti.
Hädintuskin pelastuttuaan joutumasta häpeälliseen vankeuteen hän palasi
pahasti haavoittuneena. Ainoastaan Hermenegilda kiinnitti häntä enää
elämään, ja morsiamensa sylissä hän uskoi jälleen saavansa lohdutusta
ja uutta toivoa.

Kohta kun hän oli vähänkin toipunut haavoistaan, riensi hän kreivi
Nepomukin sukutilalle, mutta täällä häneen iskettiin toisenlainen
haava, vieläpä kaikkein tuskallisin. Hermenegilda otti hänet vastaan
melkein herjaavan ylenkatseellisesti.

"Tuossa siis on se sankari, joka tahtoi mennä kuolemaan isänmaan
puolesta!"

Näin hän huudahti Stanislaukselle tervetuliaisiksi; näytti siltä, kuin
hän järjettömän oikkunsa vallassa olisi pitänyt sulhoaan sellaisena
tarumaisen ritarikauden edustajana, jonka pelkkä miekka pystyi
kokonaisia armeijoita tuhoamaan. Siinä ei ollut apua mistään
vakuutuksesta, ettei inhimillinen voima kyennyt vastustamaan valtavana
kohisevaa virtaa, joka kaikki ahmaisten ryöppyi isänmaan yli; turhia
olivat myös kiihkoisan rakkauden kaikki rukoukset. Ikäänkuin
Hermenegildan jääkylmä sydän olisi voinut lämmetä vain suurten
tapausten hurjassa temmellyksessä, pysyi hän jäykästi siinä
päätöksessä, että hänestä tulisi kreivi Stanislauksen puoliso vasta
sitten, kun vieraat tulokkaat oli maasta karkoitettu.

Kreiville selvisi nyt liian myöhään, ettei Hermenegilda ollut häntä
koskaan rakastanut, samoin kuin hänen oli pidettävä varmana, ettei
Hermenegildan panema ehto voisi koskaan tai ainakin vasta pitkän ajan
kuluttua täyttyä. Vannoen pysyvänsä kuolemaansa saakka uskollisena hän
jätti lemmittynsä ja rupesi upseeriksi ranskalaiseen armeijaan, jonka
mukana hän joutui Italiaan sotimaan.

Puolalaisista naisista on yleensä vallalla se käsitys, että heidän
luonteensa on omituisen oikullinen. Syvä tunne, keveästi antautuva
mieli, uljas itsensäkieltäminen, hehkuva intohimo, kaameanjäykkä
kylmyys, kaikki se, mitä heidän sielussaan on ristiriitaisen sekaista,
saa aikaan päältäpäin katsoen sen merkillisen epävakaisen hyörinän,
joka näyttää samantapaiselta leikiltä kuin yhä edelleen solisevien
laineiden ainainen vaihtelu uomansa pohjasta asti liikkeellä olevassa
virrassa.

Kylmäkiskoisena katseli Hermenegilda, kuinka hänen sulhonsa poistui
avaraan maailmaan, mutta tuskin oli kulunut montakaan päivää, kun hän
tunsi sielussaan sellaista sanomatonta kaipuuta, joka saa alkunsa vain
tulisimmasta rakkaudesta.

Sodan myrsky oli tauonnut, yleinen anteeksianto julistettiin, ja
vankeudesta päästettiin puolalaiset upseerit. Ja silloin saapui kreivin
kartanoon vähitellen useita Stanislauksen aseveljiä.

Syvä suru mielessä muisteltiin kovaonnisia päiviä, mutta samalla myös
innostuttiin puhumaan siitä uljuudesta, jota kaikki olivat ankarassa
kamppailussa osoittaneet eikä kukaan suuremmassa määrässä kuin
Stanislaus. Tämä oli johtanut uudestaan tuleen jo perääntyvät
pataljoonat, kun kaikki näytti olevan hukassa; hänen oli myös
onnistunut ratsujoukollaan murtaa vihollisrivit. Mutta sen päivän
kohtalo vaihteli, ja silloin häneen osui luoti. Huutaen: "Isänmaa --
Hermenegilda!" hän suistui verta vuotaen ratsunsa selästä maahan.

Tämän kertomuksen jokainen sana oli kuin tikarinpisto syvälle
Hermenegildan sydämeen.

"Voi minua, kun en tiennyt, että rakastin häntä niin suunnattomasti jo
ensi hetkestä saakka hänet nähtyäni! Mikä onneton silmänlume sai minut
hurjan niin sokaistuksi, että aioin elää ilman häntä, joka on ainoa
elämäni! Minä juuri olen hänet lähettänyt kuolemaan, hän ei milloinkaan
palaa!"

Näin purki nyt Hermenegilda rajuja valituksiaan, jotka koskivat
kipeästi läsnäolijain mieleen.

Unta saamatta, ainaisen tuskan kiduttamana, hän harhaili yölläkin
puistossa, ja ikäänkuin öinen tuuli voisi kantaa hänen sanansa
kaukaisen lemmityn kuuluville, huusi hän yläilmoihin päin kohotetuin
kasvoin:

"Stanislaus, Stanislaus, tule takaisin, -- minä se olen, Hermenegilda
sinua huutaa, -- etkö kuule, tule takaisin, muutoin minun täytyy
menehtyä tuskallisessa kaipuussani, lohduttomassa epätoivossani!"



III.


Hermenegildan ylenmäärin kiihtynyt tila näytti kehittyvän todelliseksi
mielipuolisuudeksi, joka ajoi häntä lukemattomiin hullutuksiin. Rakkaan
lapsensa vuoksi peloissaan ja huolissaan kreivi Nepomuk luuli, että
lääkäriltä voisi tähän saada edes jotakin apua. Hänen onnistuikin
tavata sellainen lääkäri, joka suostui jonkun aikaa oleskelemaan
kreivin maatilalla ja hoitamaan hermotautista neitoa.

Kuinka oikein suunniteltu hänen enemmän sielullinen kuin ruumiillinen
parannustapansa lieneekin ollut ja vaikkei voitukaan kokonaan kieltää
sen tehokkaisuutta, jäi kuitenkin epävarmaksi, voisiko koskaan olla
puhetta varsinaisesta paranemisesta, sillä kauvan aikaa kestäneen
levollisuuden jälkeen tuli taas mitä kummallisimpia hermopuuskauksia.

Muuan omituinen tapaus antoi tälle sairaudentilalle uuden käänteen.

Hermenegilda oli sommitellut itselleen pienen nuken, joka esitti
ulaania, ja tätä hänen oli tapana puristaa rintaansa vasten kuin
lemmittyä ja antaa sille mitä suloisimpia nimiä. Mutta kerran hän
vihastuneena heitti sen tuleen, kun se ei mitenkään suostunut laulamaan
erästä puolalaista kansanlaulua. Juuri kun hän oli tämän tempun
suoritettuaan palaamassa omaan kamariinsa ja astui vierashuoneen
poikki, kuuli hän takaansa jonkun askelia kannusten kilistessä. Hän
kääntyi katsomaan, näki upseerin, jolla oli ranskalaisen jääkärikaartin
puku, vasen käsi sidottuna, ja syöksi hurmaantuneena tämän syliin
huutaen kimeästi: "Stanislaus, Stanislaus!"

Hämmästyksen yllättämänä seisoi upseeri kuin kiinni naulattuna lattiaan
ja jaksoi töintuskin vain toisella käyttökelpoisella käsivarrellaan
pitää pystyssä tainnoksiin mennyttä Hermenegildaa, joka kookkaana ja
muhkeana ei ollutkaan aivan vähäinen taakka. Hän puristi tajutonta
neitoa yhä lujemmin itseään vasten, ja tuntiessaan Hermenegildan
sydämen tykyttävän povellaan hänen oli pakostakin myönnettävä
itselleen, että tämä oli viehättävimpiä seikkailuja, mihin hän oli
koskaan joutunut.

Niin kului sekunti toisensa jälkeen, ja upseeri, hehkuen lemmentulesta,
joka tuhansina sytyttävinä säkeninä uhkui hänen sylissään uinuvasta
viehkeästä olennosta, painoi kuumia suutelolta suloisille huulille.

Tässä asennossa tapasi heidät kreivi Nepomuk, joka saapui paikalle
huoneistaan. Hänkin huudahti riemastuneena: "Kreivi Stanislaus!" Sillä
hetkellä Hermenegilda heräsi tainnostilastaan ja syleili upseeria
kiihkeästi alkaen uudestaan aivan suunniltaan joutuneena huutaa:
"Stanislaus, lemmittyni, puolisoni!"

Hehkuvin kasvoin, vavisten ja melkein tajuntansa menettäneenä astui
upseeri askeleen taaksepäin ja irroitti itsensä lempeästi Hermenegildan
rajusta syleilystä.

"Tämä on elämäni suloisin hetki, mutta en tahdo ahmia sitä autuutta,
joka tulee osakseni vainu erehdyksen vuoksi. Enhän minä ole Stanislaus,
-- voi minua, minä olen ihan toinen." Näin puhui upseeri änkyttäen ja
epäröiden. Kauhistuneena ponnahti Hermenegilda taaksepäin ja päästyään
upseeria tarkemmin tähystäen varmuuteen siitä, että vieraan todella
merkillinen samannäköisyys Stanislaukseen verrattuna oli häntä
eksyttänyt, riensi hän pois hurjasti valittaen.

Kun upseeri nyt esitteli itsensä kreivi Stanislauksen nuoremmaksi
serkuksi, kreivi Xaver von R:ksi, oli kreivi Nepomukin aluksi vaikea
uskoa, että todellakin näin oli laita, sillä hänestä tuntui
ihmeelliseltä, että poika oli niin lyhyessä ajassa varttunut
täyskasvuiseksi nuorukaiseksi. Tosin vaikutti tähän osaltaan sekin,
että sodan rasitukset olivat antaneet kasvoille ja koko ryhdille
miehekkäämmän leiman kuin mitä muutoin olisi odottanut.

Kreivi Xaver oli näet yhdessä vanhemman serkkunsa Stanislauksen kanssa
jättänyt synnyinmaansa ruvetessaan Ranskan palvelukseen, jolloin hänkin
joutui Italian sotaretkelle. Silloin oli hänellä ikää tuskin
kahdeksantoista vuotta, mutta pian hän osoittautui niin taitavaksi ja
urhoolliseksi sotasankariksi, että armeijan päällikkö ylensi hänet
ajutantikseen, ja nyt hän oli kahdenkymmenen ikäisenä kohonnut jo
everstiksi.

Hänen saamansa haavat pakottivat hänet jonkun aikaa lepäämään. Hän
palasi isänmaahansa ja joutui Stanislauksen asioilla kreivi Nepomukin
sukutilalle, missä hänet otettiin vastaan sillä tapaa kuin hän olisi
tuo kaivattu lemmitty itse.

Kreivi Nepomuk ja lääkäri koettivat kaikin mahdollisin keinoin
tyynnyttää Hermenegildaa, joka oli aivan menehtynyt häpeästä ja
katkerasta tuskasta eikä suostunut tulemaan huoneestaan esille,
ennenkuin Xaver poistuisi talosta, mutta heidän ponnistuksensa olivat
turhia.

Xaver joutui aivan suunniltaan kuullessaan, ettei hän enää saisi
Hermenegildaa nähdä. Hän kirjoitti tälle saavansa syyttömästi liian
kovan rangaistuksen siitä, että kovaksi onneksi oli serkkunsa näköinen.
Mutta hän lisäsi samalla, ettei tuon kohtalokkaan hetken aikaansaama
onnettomuus koskenut vain häneen yksin, vaan sattui myöskin
Stanislaukseen, koska häneltä, suloisen lemmensanoman tuojalta, näin
riistettiin tilaisuus jättää Hermenegildan omaan käteen Stanislauksen
kirje, jota hänellä ei ollut, sen kirjoittajan käskyä noudattaen,
oikeutta muille luovuttaa, ja lisäksi kertoa suullisesti yhtä ja
toista, mitä Stanislaus ei kiireessä ehtinyt panna paperille.

Hermenegildan kamarineitsyt, jonka Xaver oli voittanut puolelleen, otti
toimittaakseen hänen kirjeensä suotuisalla hetkellä perille, ja mikä ei
ollut onnistunut isälle eikä lääkärille, sen sai nyt aikaan Xaver
kirjeellään. Hermenegilda päätti laskea hänet puheilleen.

Sanaakaan lausumatta, katse maahan luotuna, hän otti huoneessaan
vastaan Xaverin, joka läheni häntä horjuvin askelin ja istuutui hänen
sohvansa eteen. Mutta kumartuen tuoliltaan nuori kreivi vaipui melkein
polvilleen, ja siinä asennossa hän mitä liikuttavimmin sanoin,
sellaisella äänensävyllä, kuin pitäisi hänen syyttää itseään
tärkeimmästä rikoksesta, rukoilemalla rukoili Hermenegildalta, ettei
tämä sälyttäisi hänen niskaansa sen erehdyksen syytä, joka oli suonut
hänen tuntea rakastetun ystävän autuutta. Eihän Hermenegilda ollut
häntä, vaan itse Stanislausta syleillyt jälleennäkemisen hurmauksessa.
Hän jätti nyt kirjeen ja alkoi kertoa Stanislauksesta, kuinka tämä
aitoritarillisen uskollisena ajatteli lemmittyään verisen taistelunkin
tuoksinassa, kuinka vain hänen sydämensä hehkui vapauden ja isänmaan
puolesta, ja muuta semmoista.

Xaverin esitystavassa oli tulta ja lentoa, hän ihastutti Hermenegildaa,
joka pian vapautuneena kaikesta arastelusta kiinnitti häneen ihanien
silmiensä lumoavan katseen, niin että hän alkoi huumaavasta riemusta
väristä ja kertomuksen jatkaminen kävi vaikeaksi. Itsekään sitä
huomaamatta, kamppaillen sielussaan sitä intohimoa vastaan, joka pyrki
kirkkain liekein leimahtamaan, hän eksyi mitä laajimmin kuvailemaan
yksityisiä taisteluita. Hän puhui ratsuväen hyökkäyksistä, hajalle
lyödyistä joukoista, vallatuista pattereista. Viimein Hermenegilda
keskeytti hänet maltitonna huudahtaen:

"Pois nuo veriset kohtaukset helvetillisessä näytelmässänne, -- sano --
sano minulle vain, että hän lempii minua, että Stanislaus minua
rakastaa!"

Silloin Xaver, täysin rohkaistuneena, tarttui Hermenegildan käteen ja
painoi sitä rintaansa vasten.

"Kuule häntä itseään, Stanislaustasi!" huusi hän ja nyt tulvi hänen
huuliltaan sellaisia kaikkein hehkuvimman rakkauden vakuutuksia,
jollaiset ovat ominaisia vain jäytävimmän intohimon rajuille puuskille.

Hän oli vaipunut Hermenegildan jalkain juureen, ja tämä oli kietonut
molemmat kätensä hänen kaulalleen, mutta kun hän kiireesti ponnahti
seisaalle ja tahtoi puristaa neitoa rintaansa vasten, tunsi hän
työnnettävän itseään kiivaasti taaksepäin. Hermenegilda iski häneen
jäykän, oudon silmäyksen ja virkkoi kolealla äänellä:

"Turhamielinen nukke, jos saisitkin eloon virota povellani, et sinä
kuitenkaan ole Stanislaus eikä sinusta koskaan hänen vertaistaan tule!"

Samalla hän poistui huoneesta hiljaisin, hitain askelin.

Xaver älysi nyt malttamattomuutensa liian myöhään. Että hän oli
hulluuteen asti rakastunut Hermenegildaan, sukulaisystävänsä
morsiameen, sen hän tunsi liiankin elävästi, mutta myöskin sen, että
jos hänellä olisi mielessä millään tapaa toimia järjettömän intohimonsa
hyväksi, hän joutuisi syyttämään itseään kavalasta ystävyysliiton
rikkomisesta.

Lähteä kiireesti tiehensä, enää tapaamatta Hermenegildaa -- se oli
hänen sankarillinen päätöksensä, jota hän kohta panikin sen verran
toimeen, että käski laittaa tavaransa kuntoon ja valjastaa hevoset
matkavaunujensa eteen.

Kreivi Nepomuk hämmästyi aika lailla, kuu Xaver lausui hänelle
jäähyväiset. Hän koetti kaikin mokomin pidättää vierastaan, mutta
osoittaen jäykkyyttä, joka johtui oikeastaan enemmän jonkinlaisesta
kouristuksesta kuin todellisesta tahdonvoimasta, Xaver pysyi siinä
väitteessään, että erikoiset syyt pakottivat hänet lähtemään. Miekka
valmiina vyöllä, sotilaslakki kädessä hän seisoi keskellä salia,
palvelijan pidellessä matkaviittaa eteisessä, ja alhaalla portaiden
edessä hirnuivat hevoset maltittomina. Silloin aukeni ovi, Hermenegilda
astui sisään, lähestyi kreiviä kuvaamattoman viehättävästi ja sanoi
hempeästi hymyillen:

"Aiotteko lähteä, rakas Xaver? Ja minä kun luulin vielä saavani kuulla
niin paljon rakkaasta Stanislauksestani! Tokkopa oikein tiedättekään,
että kertomuksenne lohduttavat minua niin ihmeellisesti?"

Xaver loi punastuen katseensa maahan. Kaikki istuutuivat, ja kreivi
Nepomuk vakuutti kerta toisensa jälkeen, ettei Hermenegildaa oltu
moneen kuukauteen nähty näin hilpeällä, pirteällä mielellä.

Kun sitten heidän puhellessaan oli kulunut jonkun aikaa, katettiin
kreivi Nepomukin viittauksesta illallispöytä samassa huoneessa.
Laseissa helmeili mitä jaloin Unkarin viini, ja hehkuvin poskin
maisteli Hermenegildakin täytetystä pikarista lemmittynsä, vapauden ja
isänmaan kunniaksi.

-- Myöhemmin illalla lähden kuitenkin matkalle, -- tuumi Xaver. Ja kun
oli pöydästä noustu, kysyi hän todellakin palvelijaltaan, vieläkö
vaunut odottivat, mutta sai sen ilmoituksen, että kreivi Nepomukin
käskystä oli matkatavarat jo aikoja purettu, vaunut viety vajaan,
hevoset olivat tallissa ja ajaja kuorsasi olkimatrassillaan.

Xaver jätti asian sillensä. Hermenegildan odottamaton ilmestyminen oli
saanut hänet siihen uskoon, ettei ollut ainoastaan mahdollista, vaan
myös soveliasta ja mieluista jäädä tänne, ja tästä vakaumuksesta hän
joutui toiseen, että mäet tarvitsi vain voittaa itsensä, torjua
sisällisen intohimon purkaukset, jotka kiihoittaessaan Hermenegildan
sairaaloista sieluntilaa voisivat käydä hänelle itselleen joka
suhteessa turmiollisiksi. Kuinka asia sitten edelleen kehittyisikin --
tuumi Xaver mietelmiensä lopuksi --, niin ei luulisi itse
Hermenegildankaan, tointuessaan haaveistaan, pitävän synkkää
tulevaisuutta parempana kuin hauskaa nykyisyyttä, ja muuten saisi
kaikki riippua eri asianhaarain vaikutuksesta puoleen tai toiseen eikä
tässä ollut mitään aihetta pelätä uskottomuutta, ystävyyden liiton
rikkomista.

Kun Xaver seuraavana päivänä jälleen tapasi Hermenegildan, onnistui
hänen todellakin, huolellisesti karttaen kaikkea, mikä olisi vähänkään
voinut kuohuttaa hänen kovin kuumaa vertaan pitää intohimoaan kurissa.
Pysyen ankarimman säädyllisyyden rajoissa, vieläpä noudattaen kankeita
muodollisuuksia, hän antoi puhelulleen vain sellaisen mieluisen
kohteliaisuuden leiman, joka naisiin valaa makean sokerin mukana
turmiollista myrkkyä.

Vaikka Xaver oli vasta kahdenkymmenen ikäinen nuorukainen ja
varsinaisissa lemmenasioissa kokematon, saattoi hän kuitenkin esiintyä
niin taitavana kuin täysi mestari, kun häntä johti sisäisen kiihkon
varma viettelemisaisti. Hän puhui vain Stanislauksesta, tämän
sanomattomasta rakkaudesta ihanaan morsiameensa, mutta sen hehkuvan
kuvan lävitse, jonka hän tällöin loi, hän osasi antaa katsahtaa
omiinkin tunteisiinsa, niin ettei Hermenegilda itsekään hämminkinsä
vallassa lopulta tiennyt, kuinka voisi toisistaan erottaa poissaolevan
Stanislauksen ja läsnäolevan Xaverin kuvat.

Pian oli kiihtyneessä Hermenegildassa herännyt oikea tarve saada yhä
uudestaan tavata Xaveria, ja siitä seurasi, että heidät nähtiin melkein
aina yhdessä ja usein kuin sydämellisesti lemmenasioistaan puhumassa.
Tottumus pääsi yhä enemmän voitolle Hermenegildan arkuudesta, ja
samassa määrässä uskalsi Xaver astua jäykän muodollisuuden rajojen
poikki, joissa hän aluksi oli viisaasti harkiten pysynyt. Käsitysten he
kulkivat puistossa, ja huoletonna antoi Hermenegilda kätensä jäädä
Xaverin käteen, kun tämä istuen huoneessa hänen vieressään kertoi
onnellisesta Stanislauksesta.

Jollei ollut puhetta valtiollisista asioista, isänmaan kohtalosta, niin
ei kreivi Nepomukin katse ulottunut kovinkaan syvälle. Hän tyytyi vain
siihen, mitä kykeni pinnalla huomaamaan; hänen kaikesta muusta poispäin
kääntynyt mielensä saattoi vain hetkellisesti kuvastimen lailla
heijastaa elämän nopeasti liitäviä kuvia, jotka sitten häipyivät
jäljettömiin. Aavistamatta Hermenegildan sisäistä olemusta hän piti
hyvänä, että tytär vihdoinkin oli elävään nuorukaiseen vaihtanut ne
nuket, jotka oli järjettömän mielikuvituksen riehuessa ennen pantu
esittämään poissaolevaa lemmittyä, ja hän luuli myös voivansa ovelasti
jo ennakolta nähdä, että Xaver, joka oli hänelle vävyksi yhtä
mieluinen, voisi täydellisesti astua Stanislauksen sijalle.

Samaa uskoi myös Xaver, kun parin kuukauden kuluttua Hermenegilda, niin
täynnä kuin hänen koko olentonsa näyttikin olevan Stanislauksen
muistelemista, sittenkin ilmeisesti mukaantui siihen, että Xaver yhä
enemmän lähestyi häntä omalla kosimisellaan.

Eräänä aamuna sanottiin, että Hermenegilda oli kamarineitsyensä kera
sulkeutunut huoneisiinsa eikä tahtonut ketään tavata. Kreivi Nepomuk ei
osannut arvella muuta kuin että oli sattunut uusi hermopuuskaus, joka
pian lakkaisi, ja pyysi kreivi Xaveria nyt käyttämään Hermenegildan
parantamiseksi sitä vaikutusvoimaa, jonka hän ilmeisesti oli tässä
suhteessa saavuttanut.

Mutta vanha kreivi hämmästyi aika lailla kun Xaver ei ainoastaan
jyrkästi kieltäytynyt mitenkään lähestymästä Hermenegildaa, vaan myös
näkyi omituisesti muuttuneen koko olennoltaan. Ennen hän oli esiintynyt
melkein liiankin uljaasti, mutta nyt hän arkaili aivan kuin olisi
nähnyt aaveita, hänen äänensä sointu oli epävarma ja kasvojen ilme
raukea, sekava.

Xaver alkoi puhua siihen suuntaan, että hänen nyt oli välttämättä
matkustettava Varsovaan, ettei hän arvatenkaan enää koskaan saisi
Hermenegildaa nähdä, -- että tämän häiriintynyt mielentila oli viime
aikoina herättänyt hänessä pelkoa ja kauhua, -- että hän oli lakannut
toivomasta rakkauden onnea. Ja lisäksi hän valitti mitä syvimmin
häpeävänsä sitä, että oli ollut vähällä joutua syypääksi ystävänsä
kavaltamiseen, mikä hänelle oli vasta nyt oikein selvinnyt, kun oli
saanut katsella Hermenegildan ihan mielipuolisuutta lähentelevää
uskollisuutta. Kaikesta tästä ei hänellä muka ollut muuta pelastusta
kuin pikainen pako.

Kreivi Nepomuk ei käsittänyt hänen puheestaan mitään eikä voinut
kuvitella muuta kuin että Hermenegildan hullu haaveilu oli lopulta
tarttunut nuorukaiseen. Hän koetti tätä todistaa Kaverille
itselleenkin, mutta turhaan. Mitä hartaammin Nepomuk hänelle selitti,
että hänen pitäisi parantaa Hermenegilda kaikista mielettömistä
päähänpistoista ja siis jälleen seurustella neidon kanssa, sitä
kiivaampi oli Xaverin vastarinta. Ja pian päättyikin heidän kiistansa,
kun Xaver, ikäänkuin näkymättömän, ehdottoman vallan pakottamana,
juoksi alas portaita, hyppäsi vaunuihinsa ja kiiti pois.

Täynnä murhetta ja kiukkua Hermenegildan käytöksestä kreivi Nepomuk ei
välittänyt hänestä moneen päivään, jotka hänen tyttärensä siis sai
häiritsemättä viettää sulkeutuneena omiin huoneisiinsa, missä häntä ei
kukaan muu nähnyt kuin kamarineitsyt.



IV.


Syvissä ajatuksissa, mieli täynnä sen miehen urotöitä, jota puolalaiset
siihen aikaan ihailivat kuin epäjumalaa, istui Nepomuk eräänä päivänä
huoneessaan, kun ovi aukeni ja kynnykselle ilmestyi Hermenegilda
täydessä surupuvussa, pitkälle riippuvaan leskenhuntuun verhottuna.

Hitain, juhlallisin askelin hän lähestyi isäänsä, laskeutui sitten
polvilleen ja puhui väräjävällä äänellä:

"Voi isäni, -- kreivi Stanislaus, rakas puolisoni, on manalle mennyt,
hän kaatui sankarina verisessä taistelussa ja edessäsi seisoo nyt
polvillaan hänen surkuteltava leskensä!"

Kreivi Nepomukin täytyi pitää tätä uutena ilmauksena Hermenegildan
sekaantuneesta mielentilasta sitä suuremmalla syyllä, kun vielä päivää
aikaisemmin oli tullut viestejä kreivi Stanislauksen hyvinvoinnista.
Hän nosti Hermenegildan lempeästi seisaalle ja vastasi:

"Rauhoitu, rakas tytär, Stanislaus on terveenä, pian hän rientää
syliisi."

Silloin Hermenegilda henkäisi kuin tuskaisessa kuolonkamppauksessa ja
vaipui raatelevan murheen valtaamana kreivin viereen sohvalle. Hetkisen
kuluttua hän kuitenkin tointui ja puhui ihmeellisen tyynesti:

"Anna minun kertoa, rakas isä, kuinka kaikki tapahtui, sillä sinun
tulee se tietää, jotta ymmärtäisit minun olevan kreivi Stanislaus von
R:n lesken.

"-- Tiedä siis, että kuusi päivää takaperin olin iltahämärässä siinä
huvimajassa, joka on puistomme eteläreunalla. Kaikki ajatukseni, koko
olemukseni oli kiintynyt lemmittyyni, ja silloin tunsin silmäni
ehdottomasti sulkeutuvan, mutta ei uneen, ei, vaan minut valtasi
ihmeellinen tila jota en osaa muuksi sanoa kuin uinailuksi valveilla
ollessa.

"-- Mutta pian oli ympärilläni hälinä ja jyminä, kuulin hurjaa
temmellystä, ja ihan likelläni paukkui laukaus toisensa jälkeen.
Kavahdin pystyyn ja hämmästyin: yhtäkkiä olin joutunut kenttämajaan.
Edessäni oli polvillaan hän itse -- Stanislaukseni.

"-- Syleilin häntä ja puristin rintaani vasten 'Jumala olkoon
ylistetty', huusi hän, 'sinä elät, sinä olet minun omani!'

"-- Hän kertoi minulle, että minä olin heti vihkimisen jälkeen vaipunut
tainnoksiin, ja vasta nyt minä hupsu nainen muistin, että Cyprianus
munkki, jonka juuri silloin näin menevän kenttämajasta ulos, oli äsken
vihkinyt meidät likeisessä kappelissa tykkien jyristessä, hurjan
ottelun riehuessa ihan lähellämme. Sormessani kiilsi kultainen
vihkisormus.

"-- Kun nyt uudestaan avasin sylini puolisolleni, tunsin kuvaamatonta
autuutta. Onnellisen vaimon ennentuntematon, sanomaton hurmaus
värisytti koko olentoani -- tajuntani häipyi jälleen -- sitten minua
viilsi jäinen kylmyys. Aukaisin silmäni -- kauheata! Keskellä vimmatun
kamppailun tuoksinaa -- silmäini edessä palava kenttämaja, josta minut
arvatenkin oli pelastettu -- Stanislaus vihollisten ratsumiesten
ahdistamana -- ystäviä riensi paikalle häntä pelastamaan, mutta liian
myöhään -- takaapäin hakkasi hänet muuan ratsumies hevosen selästä
maahan."

Jälleen luhistui Hermenegilda, hirveän tuskansa valtaamana, ja menetti
tajuntansa. Nepomuk kiirehti noutamaan vahvistavia aineita, mutta niitä
ei tarvittu, sillä ihmeellisellä tarmollaan Hermenegilda taas voitti
tainnostilansa.

"Taivaan tahto on täytetty", lausui hän synkän juhlallisesti. "Minun ei
sovi valitella, mutta kuolemaani saakka uskollisena puolisolleni en
anna minkään maallisen liiton itseäni hänestä erottaa. Stanislausta
murehtia, hänen ja meidän puolestamme rukoilla -- se olkoon nyt
kohtaloni, eikä mikään saa minua siitä estää."

Kreivi Nepomukilla oli täysi syy uskoa, että Hermenegildan sielussa
kytenyt mielipuolisuus oli purkautunut tuollaiseksi harhanäyksi. Ja kun
Hermenegilda nyt alkaisi rauhallisesti, luostarimaisesti surra
puolisoaan, jolloin tulisi loppu hänen entisestä hurjastelevasta,
levottomasta hyörinästään, niin tuntui hänen isästään tämä uusi vaihe
huojennukselta, ja sitten olisi täysi parannus piankin mahdollinen, kun
kreivi Stanislaus saapuisi kotimaahan.

Kun kreivi Nepomuk joskus sattui lausumaan jonkun sanan haaveista ja
harhanäyistä, hymyili Hermenegilda surullisesti, painoi uutta
kultasormustaan huuliaan vasten ja kostutti sitä kuumilla kyynelillä.
Kreivi Nepomuk huomasi ihmeekseen, että tuo sormus todellakin oli
vieraalta taholta; hän ei ollut koskaan ennen nähnyt sitä tyttärensä
hallussa, mutta kun tietysti saattoi monella tapaa selittää, kuinka se
oli joutunut Hermenegildalle, ei hän katsonut edes olevan aihetta sen
alkuperää tutkia. Tärkeämpi hänestä oli se surettava viesti, että
kreivi Stanislaus oli joutunut vihollisen vangiksi.

Hermenegilda alkoi omituisella tavalla sairastella; usein hän valitti
tuntevansa merkillistä vaivaa, jota ei suorastaan osannut taudiksi
sanoa, mutta joka salaperäisesti värisytti koko hänen olentoaan.

Näihin aikoihin saapui ruhtinas Z. puolisonsa kera. Ruhtinatar oli,
Hermenegildan äidin varhain kuoltua, ollut hänen huoltajanaan, ja jo
tämänkin vuoksi otti Hermenegilda tätinsä vastaan niin hellästi kuin
olisi hänen oma lapsensa.

Hermenegilda aukaisi entiselle vaalijalleen koko sydämensä ja valitti
haikein mielin, että vaikka hänellä oli kaikkein vakuuttavimmat
todisteet niiden asianhaarain luotettavaisuudesta, jotka koskivat hänen
todella tapahtunutta vihkimistään Stanislauksen puolisoksi, häntä
kuitenkin moitittiin mielenvikaiseksi haaveilijaksi. Ruhtinatar oli
saanut kuulla kaikki, ja hänellä oli nyt itselläkin tilaisuus huomata
Hermenegildassa mielenhäiriön merkkejä, minkä vuoksi hän viisaasti
kyllä varoi väittämästä vastaan, tyytyen vain lohduttamaan nuorta
sukulaistaan sillä, että aikaa myöten kaikki selviäisi ja että oli
parasta hurskaassa nöyryydessä kokonaan alistua taivaan tahtoon.

Sensijaan kävi ruhtinatar tarkkaavammaksi, kun Hermenegilda puhui
hänelle ruumiillisesta voinnistaan ja kuvaili niitä omituisia puuskia,
jotka tuntuivat häiritsevän hänen sisällistä olemustaan. Ruhtinattaren
nähtiin pitävän Hermenegildaa tuskallisen huolellisesti silmällä, ja
hänen huolestuksensa näytti pahenevan sen mukaan kuin Hermenegilda
ilmeisesti alkoi sairaalloisesta tilastaan toipua. Kuolonkalpeat posket
ja huulet saivat jälleen punaisen värinsä, silmistä katosi kaamean
jylhä loiste, ja katse kävi lempeäksi ja levolliseksi; laihtumisen
sijaan tuli takaisin yhä huomattavampi muotojen pyöreys, -- sanalla
sanoen, Hermenegilda puhkesi kukoistukseen täydessä nuoruudessa ja
kauneudessa.

Mutta ruhtinatar näkyi pitävän häntä entistä sairaampana kysellen
häneltä: "Kuinka on laitasi, lapsi kulta, kuinka voit, miltä tuntuu?"
Ja jos Hermenegilda vain vähänkin huoahti tai joskus kalpeni, tuli
hänen tätinsä kasvoille syvän huolestuksen ilme.

Kreivi Nepomuk, ruhtinas ja ruhtinatar neuvottelivat, mitä tästä
oikeastaan lopulta tulisi, kun Hermenegilda oli saanut päähänsä sen
järkkymättömän uskon, että hän oli Stanislauksen leski.

"Minusta tuntuu, ikävä kyllä", virkkoi ruhtinas, "että hänen
hulluutensa pysyy parantumatta, sillä ruumiillisesti hän on kerrassaan
terve ja ravitsee mielipuolisuuden myrkyttämää sieluaan täysin voimin.
Niin", jatkoi hän, ruhtinattaren tuijottaessa eteensä tuskaisin
katsein, "hän on peräti terve, vaikka häntä ihan tarpeettomasti ja
hänen omaksi vahingokseen hoidetaan kuin sairasta, hemmoitellaan ja
kaikenlaisella huolenpidolla rasitetaan."

Ruhtinatar, johon nämä sanat koskivat, kiinnitti nyt silmänsä kreivi
Nepomukiin ja sanoi kiireesti ja päättävästi:

"Ei, Hermenegilda ei ole sairas, mutta jollei täytyisi muuten pitää
mahdottomana, että hän olisi voinut hairahtua, niin tahtoisin varmasti
väittää, että hän on siunatussa tilassa."

Sen sanottuaan hän nousi ja poistui huoneesta. Kuin salaman satuttamina
tuijottivat nyt kreivi Nepomuk ja ruhtinas toisiinsa. Jälkimäinen alkoi
ensiksi puhua ja arveli, että hänenkin vaimollaan saattoi toisinaan
olla mitä kummallisimpia harhanäkyjä. Mutta kreivi Nepomuk sanoi hyvin
vakavasti:

"Ruhtinatar on kyllä siinä kohden oikeassa, että sensuuntaista
hairahdusta Hermenegildan puolesta on kerrassaan mahdoton kuvitella.
Mutta kuuleppa, mitä sinulle nyt sanon. Kun Hermenegilda eilen meni
ohitseni, tuli minunkin mieleeni sama hullu ajatus: -- Katsoppas vain
tuota, nuori leski näkyy miehensä kuoleman jälkeen saavan pienokaisen.
-- Semmoinen päätön kuvitelma saattoi johtua vain siitä, että silmäilin
hänen pyöristynyttä vartaloaan, mutta kun se ajatus sittenkin lensi
mieleeni, niin voinet kai pitää luonnollisena, että ruhtinattaren
huomautus herätti minussa haikeata huolta, niin, suorastaan tuskallista
hämmästystä."

"Tässä ei siis auta muu", vastasi ruhtinas, "kuin jättää asia lääkärin
tai kätilön ratkaistavaksi, ja sillä tapaa saadaan joko vaimoni
malttamaton johtopäätös kumotuksi taikka sukumme häpeä todetuksi".

Monta päivää olivat molemmat epätietoisia, miten tässä oikeastaan
pitäisi menetellä. Kumpikin epäili yhä enemmän Hermenegildan tilaa.
Viimein he vaativat ruhtinatarta päättämään, mitä oli tehtävä. Tämä ei
hyväksynyt sitä, että sallittaisiin jonkin kenties suulaan lääkärin
sekaantua asiaan, ja arveli muuten, että vierasta apua tarvittaisiin
kaiketi vasta viiden kuukauden kuluttua.

"Mitä apua?" huudahti kreivi Nepomuk kauhistuneena.

"No ettekö ymmärrä -- eihän nyt enää ole mitään epätietoisuutta",
jatkoi ruhtinatar kovemmalla äänellä, "joko Hermenegilda on katalin
teeskentelijä, mitä koskaan on maan päällä ollut, taikka tässä piilee
jokin tutkimaton salaisuus -- pääasia on sittenkin, että hän on
raskaana!"

Ihan jäykistyneenä kauhusta kreivi Nepomuk ei saanut sanaakaan
suustaan. Kun hän sitten vihdoin oli työläästi malttanut mielensä,
pyysi hän hartaasti, että ruhtinatar koettaisi millä hinnalla tahansa
tiedustella Hermenegildalta itseltä, kuka onneton mies oli hänen
perheelleen tuottanut tämän haihtumattoman häväistyksen.

"Tällä hetkellä", vastasi ruhtinatar, "ei Hermenegilda vielä aavista,
että olen päässyt selville hänen tilastaan. Mutta kohta kun hänelle sen
suoraan sanon, luulen saavani kaikki kuulla. Hänen täytyy silloin niin
säikähtyä, että teeskentelijän naamio vasten tahtoakin ratkeaa, taikka
hänen viattomuutensa tulee jollakin ihmeellisellä tavalla ilmi, vaikken
nyt osaa kuvitellakaan, kuinka se olisi mahdollista."

Vielä samana iltana oli ruhtinatar kahdenkesken Hermenegildan kanssa,
jonka kehittyminen äidiksi näkyi joka hetki edistyvän. Silloin
ruhtinatar tarttui neito-raukan molempiin käsivarsiin, katsoi häntä
tiukasti silmiin ja sanoi purevalla äänellä:

"Kultaseni, sinä olet raskaana!"

Hermenegilda loi kuin taivaallisesta hurmauksesta kirkastuneen
katseensa korkeuteen ja huudahti kaikkein ihastuneimmalla äänensävyllä:
"Oi äiti, äiti, tiedänhän minä sen! Jo kauvan olen tuntenut, että
vaikka kallis puolisoni kaatui hurjien vihollisten murhalyönneistä,
minusta sittenkin tulisi niin sanomattoman onnellinen. Niin, tuo
maallisen autuuteni korkein hetki elää minussa edelleen, minä saan
hänet jälleen takaisin, rakkaan puolisoni, siinä kalliissa pantissa,
joka ihanasta liitostamme syntyy."

Ruhtinattaresta tuntui, kuin kaikki alkaisi pyöriä hänen silmissään,
kuin menisi häneltä kaikki tajunta sekaisin. Hermenegildan ilmeessä
hehkuva totuus, hänen ihastuksensa, hänen kasvojensa todellinen
kirkastus ei sallinut kuvitellakaan teeskentelyä, petollisuutta, mutta
toiselta puolen saattoi vain pähkähullu panna arvoa hänen merkilliseen
väitteeseensä. Tämä jälkimäinen johtopäätös sai ruhtinattaren niin
valtoihinsa, että hän työnsi Hermenegildan luotaan ja huusi kiivaasti:

"Mieletön! Onko siis jokin uni toimittanut sinut tähän tilaan, joka
tuottaa meille kaikille häpeää? Luuletko todellakin, että voit
typerillä saduilla minua pettää? Malta mieltäsi -- muistele uudestaan,
mitä sinulle on viime aikoina tapahtunut! Jos kadut ja tunnustat, voit
ehkä vielä sovittaa hairahduksesi."

Kyynelten virratessa, aivan nääntyneenä haikeasta tuskasta Hermenegilda
vaipui tätinsä eteen polvilleen ja vaikeroitsi:

"Siis sinäkin, joka olet minua vaalinut kuin oma äiti, soimaat minua
haaveksijaksi, sinäkään et usko, että kirkko on minut yhdistänyt
Stanislaukseen, että minä olen hänen vaimonsa? Mutta katsoppa tätä
sormusta sormessani! Ah, mitä sanoisinkaan -- tiedäthän missä tilassa
nyt olen, eikö sekään riitä sinulle todistamaan, etten ole pelkkää unta
nähnyt?"

Ruhtinatar sai suureksi kummakseen huomata, ettei Hermenegildan
mieleenkään tullut minkään siveellisen lankeemuksen ajatus, -- ettei
hän ollut sentapaista viittausta lainkaan käsittänyt.

Painaen ruhtinattaren käsiä rintaansa vasten Hermenegilda rukoili
hartaasti, että hän edes nyt, kun äidiksitulo ei suonut sijaa millekään
epäilykselle, uskoisi heidän avioliittonsa olleen todellisen, eikä
kokonaan hämmentynyt, suunniltaan joutunut rouva lopulta enää tiennyt
mitä olisi sanottava onnettomalle neidolle, millä tapaa hänen yleensä
oli koetettava päästä sen salaisuuden perille, joka tässä tietysti
piili.

Vasta muutaman päivän kuluttua hän selitti puolisolleen ja kreivi
Nepomukille, ettei Hermenegildalta, joka väitti olevansa miehestään
raskaana, voinut saada muita tietoja kuin minkä hän sielunsa sisimmässä
itse uskoi olevan totta. Vihastuneina soimasivat miehet Hermenegildaa
teeskentelijäksi, ja varsinkin vannoi kreivi Nepomuk, että elleivät
lievät keinot saisi hänen tytärtään luopumaan mielettömästä aiheestaan
tyrkyttää hänelle mokomaa hassua juttua, niin hän turvautuisi ankariin
toimenpiteisiin.

Ruhtinattaren mielestä sitävastoin olisi kaikki kovuus hyödytöntä
julmuutta. Hän oli näet siitä varma, kuten hän lausui, ettei
Hermenegilda vähääkään teeskennellyt, vaan kaikesta sielustaan uskoi
omia sanojaan. "Maailmassa on", jatkoi hän, "vielä monta salaisuutta,
joita emme kykene selvittämään. Entä jos ajatusten elävällä
yhteistoiminnalla voisi olla myös ruumiillista vaikutusta, -- jos
henkinen yhteys Stanislauksen ja Hermenegildan kesken olisi saattanut
hänet tähän tilaan, jota emme osaa selittää?"

Huolimatta kaikesta suuttumuksestaan, onnettoman hetken
tuskallisuudesta, eivät ruhtinas ja kreivi Nepomuk voineet olla ääneen
hohottamatta, kun ruhtinatar lausui tämän olettamuksen, jota he
nimittivät nerokkaimmaksi keksinnöksi, millä ihmisestä yritettiin luoda
taivaallinen olento. Ruhtinatar punastui ja sanoi suoraan, ettei
raakojen miesten aisti pystynyt semmoista käsittämään. Muuten koko se
suhde, johon tuo hänen nyt saamansa vakaumuksen mukaan aivan viaton
lapsiparka oli joutunut, oli hänen mielestään loukkaava ja inhottava,
eikä hän nähnyt ympäristön häijyyden ja pilkan välttämiseksi muuta
parempaa keinoa kuin että hän ja Hermenegilda yhdessä lähtisivät
matkalle, jota hän oli jo suunnitellut.

Kreivi Nepomuk hyväksyi tämän ehdotuksen mielellään, sillä kun
Hermenegilda itse ei lainkaan pyrkinyt salaamaan raskaudentilaansa,
niin täytyi hänet todellakin toimittaa pois tuttujen piiristä, jos
tahdottiin hänen mainettaan säästää. Ja kun oli päätetty näin
menetellä, tunsivat kaikki mielensä keventyvän.



V.


Kreivi Nepomuk ajatteli tuskin enää vähääkään sitä salaisuutta, joka
ensin oli häntä niin säikäyttänyt, nähdessään olevan mahdollista, että
se pysyisi salassa maailmalta, jonka pilkka hänestä tuntui
katkerimmalta. Ruhtinas Z. puolestaan oli järkevästi sitä mieltä, että
ottaen lukuun merkillisen asiain tilan ja Hermenegildan vilpittömän
mielenlaadun todellakaan ei ollut muuta neuvoa kuin jättää ihmeellisen
ongelman ratkaisu ajan haltuun.

Mutta juuri silloin, kun oltiin aikeissa ryhtyä päätetyn matkan
valmistuksiin, saattoi kreivi Xaver von R:n äkillinen ilmestyminen
kaikki uuteen pulaan, uuteen murheeseen.

Tuimasta ratsastuksesta kuumana, yltyleensä pölyisenä, niin hädissään
kuin hurjan intohimon riivaamana hän syöksi saliin ja huusi
tervehtimättä, kaiken säädyllisen laiminlyöden, kovalla äänellä:

"Hän on kuollut, kreivi Stanislaus! Ei hän joutunut vangiksi, ei, --
viholliset hakkasivat hänet maahan -- tässä ovat todistukset!"

Samalla hän pisti monta kiireesti esille ottamaansa kirjettä kreivi
Nepomukin käteen. Tämä alkoi säikähtäneenä lukea.

Ruhtinatar kurkisti myös papereihin, mutta oli tuskin lukenut muutaman
rivin, kun löi kätensä yhteen, kohotti katseensa taivasta kohti ja
huudahti tuskallisesti:

"Hermenegilda! Voi lapsiparkaa! Mikä tutkimaton salaisuus!"

Hän oli huomannut, että Stanislauksen kuolinpäivä oli juuri sama, jonka
Hermenegildakin oli maininnut, -- että kaikki oli niin tapahtunut, kuin
hän oli kohtalokkaana hetkenä ilmestyksessä nähnyt.

"Hän on kuollut", sanoi Xaver kiireesti ja tulisesti. "Hermenegilda on
vapaa, eikä nyt ole enää mitään vastassani, ei mikään estä minua, joka
rakastan häntä kuin elämääni! Minä pyydän häntä puolisokseni."

Kreivi Nepomuk ei kyennyt vastaamaan. Ruhtinas otti nyt suunvuoron ja
selitti, että eräiden asianhaarain vuoksi oli aivan mahdotonta nyt
suostua hänen kosintaansa, ettei hän tällä kertaa saisi edes nähdä
Hermenegildaa, ja että hänen siis olisi parasta jälleen poistua niin
kiireesti kuin oli tullutkin. Xaver vastasi hyvin tietävänsä
Hermenegildan häiriintyneen mielentilan, josta arvatenkin oli puhe,
mutta tätä hän tahtoi sitä vähemmän pitää minään esteenä, kun juuri
hänen liittonsa Hermenegildan kanssa tekisi tuosta sairaloisesta
tilasta lopun.

Ruhtinatar vakuutti hänelle, että Hermenegilda oli vannonut pysyvänsä
Stanislaukselleen uskollisena kuolemaansa asti, siis hylkäisi kaikki
muut kosijat eikä sitäpaitsi enää ollut kotona. Silloin Xaver nauroi ja
arveli, ettei hänelle ollut tarpeen muiden kuin isän suostumus;
Hermenegildan hellyttäminen piti muka jättää vain hänen omaksi
huolekseen.

Aivan julmistuneena nuorukaisen rajusta tunkeilevaisuudesta selitti
kreivi Nepomuk, että hänen oli kerrassaan turha toivoa suostumusta
esitykseensä ja että hänen pitäisi muitta mutkitta heti lähteä
tiehensä. Kreivi Xaver tuijotti häneen jäykästi, aukaisi oven eteiseen
ja huusi siellä, että palvelijan oli kohta tuotava matkalaukku sisään,
riisuttava hevoset valjaista ja vietävä ne talliin. Silloin hän astui
jälleen saliin, heittäytyi ikkunan viereiseen nojatuoliin ja ilmoitti
ihan levollisesti ja vakavasti, että ennenkuin hänen olisi annettu
tavata ja puhutella Hermenegildaa, voitaisiin hänet vain ilmeisellä
väkivallalla ajaa ulos.

Kreivi Nepomuk vastasi hänen siinä tapauksessa saavan valmistautua
hyvin pitkälliseen oleskeluun täällä ja muuten tyytyä siihen, että hän,
talon isäntä, poistui kotoaan. Kaikki, kreivi Nepomuk, ruhtinas ja
tämän puoliso, lähtivät nyt salista toimittaakseen Hermenegildan täältä
pois niin pian kuin mahdollista.

Mutta sattuma oli niin sovittanut, että Hermenegilda juuri sillä
hetkellä, vastoin tapaansa, oli mennyt puistoon. Xaver silmäili ulos
akkunasta, jonka likellä istui, ja näki hänen kaukana kävelevän. Kohta
hän hyökkäsi puistoon ja saavutti viimein Hermenegildan, joka oli
menossa puiston etelälaidassa olevaan kohtalokkaaseen huvimajaan. Missä
tilassa Hermenegilda nyt oli, sen saattoi melkein kenen tahansa silmä
havaita.

"Armias taivas", huudahti Xaver seistessään Hermenegildan edessä, mutta
syöksi sitten heti hänen jalkainsa juureen, vannoi hänelle hehkuvinta
rakkautta ja rukoili hellyttävimmällä äänellä, että Hermenegilda
suostuisi ottamaan hänet kaikkein onnellisimmaksi puolisokseen.

Aivan suunniltaan kauhusta ja yllätyksestä Hermenegilda vastasi
hänelle, että vain häijy sallimus oli voinut hänet toimittaa tänne
rauhan häiritsijäksi, ja vakuutti moneen kertaan olevansa rakastetulle
Stanislaukselle uskollinen viimeiseen hengähdykseen asti, niin ettei
koskaan rupeisi toisen miehen vaimoksi. Mutta kun Xaver ei sittenkään
lakannut pyytämästä ja lempeään tarjoomasta, -- kun hän vihdoin
riehuvan intohimonsa villitsemänä muistutti Hermenegildalle, että tämä
oli väärässä, koska kerran jo oli juuri hänelle suonut ihanimman
rakkautensa hetken, -- kun hän maasta ponnahtaen tahtoi sulkea neidon
syliinsä, silloin työnsi Hermenegilda kuin hengenhädässä hänet luotaan
kasvoilla kammon ja ylenkatseen ilme ja huusi:

"Kurja, itsekäs hölmö, yhtä vähän kuin vallassasi on tuhota sitä
suloista panttia, mikä minulla on liitostani Stanislauksen kanssa, yhtä
vähän voit minua vietellä rikollisesti luopumaan uskollisuudestani!
Pois näkyvistäni!"

Xaver heristi hänelle nyrkkiään, päästi pilkallisen hohotuksen ja
karjaisi:

"Mieletön, itsehän rikoit tuon typerän valasi. Se lapsi, jota nyt
rintasi alla kannat, minun lapseni se on, minun sinä annoit itseäsi
hyväillä juuri tuossa paikassa, minun rakastajattareni sinä olit ja
siksi jäätkin, ellen sinua puolisokseni korota."

Hermenegilda iski häneen sellaisen katseen, jossa paloi helvetin tuli,
sitten hän parkaisi hurjasti: "Hirviö!" ja luhistui kuin halvauksen
tapaamana maahan.

Ikäänkuin kaikkien raivotarten vainoamana karkasi Xaver nyt takaisin
kartanoon ja kohtasi ensiksi ruhtinattaren, jota hän tarttui käteen ja
veti mukanaan sisälle.

"Hän on inhoten hylännyt minut -- lapsensa isän!"

"Taivaitten nimessä! Sinäkö se olet, Xaver? Voi Jumalani! Sano, kuinka
se on mahdollista?" huusi ruhtinatar kauhusta väristen.

"Kirotkoon minua kuka tahansa", jatkoi Xaver maltillisemmin, "mutta jos
miehessä hehkuu veri niinkuin minussa, joutuu hän niinkuin minäkin
sellaisena hetkenä syntiä tekemään. Näin se tapahtui: Huvimajassa
tapasin Hermenegildan ihmeellisessä tilassa, jota en osaa kuvata. Hän
makasi kuin sikeästi nukkuen ja unia nähden leposohvalla. Tuskin olin
astunut ovesta sisään, kun hän nousi, tuli luokseni, tarttui käteeni ja
kulki kanssani juhlallisin askelin huvimajan takimmaiseen päähän.
Siellä hän polvistui, minä samoin, hän rukoili, ja pian huomasin, että
hän oli näkevinään edessään papin. Hän otti sormestaan sormuksen ja
ojensi sitä pappia kohti, minä otin sen ja pistin hänen sormeensa
toisen sormuksen, jonka vedin sormestani. Sitten hän vaipui kiihkeimmän
lemmen hurmiossa syliini -- -- Kun sieltä pakenin, lepäsi hän sikeässä,
tajuttomassa unessa."

"Kauhea mies! Suunnaton konnantyö!" huusi ruhtinatar malttinsa
menettäneenä.

Nyt tulivat myös kreivi Nepomuk ja ruhtinas saapuville, ja pian saivat
hekin kuulla Xaverin tunnustuksen. Kuinka syvästi loukkasikaan
ruhtinattaren herkkää tunnetta se havainto, että Kaverin ilkityö oli
miesten mielestä hyvinkin anteeksiannettava ja sai selityksensä hänen
läheisestä suhteestaan Hermenegildaan!

"Ei", sanoi ruhtinatar, "ei koskaan Hermenegilda suostu sen miehen
puolisoksi, joka on uskaltanut helvetin kavalan hengen tavalla
myrkyttää hänen elämänsä korkeimman hetken hirveimmällä rikoksella."

"Hänen tulee siihen pakko", vastasi Xaver kylmän halveksivasti, "jos
mielii maineensa pelastaa -- minä jään tänne, ja asia saadaan kyllä
järjestetyksi -- --"

Sillä hetkellä kuului eteisestä melua, -- sinne kannettiin
Hermenegildaa, jonka puutarhuri oli tavannut huvimajassa tainnoksissa.
Hänet tuotiin saliin ja laskettiin sohvalle. Ennenkuin ruhtinatar
kerkisi estämään, astui Xaver lähemmäksi ja tarttui Hermenegildan
käteen.

Mutta samassa ponnahti Hermenegilda seisaalle, päästi suustaan
kauhistuttavan huudon, joka ei ollut ihmisäänen kaltainen, ei, vaan
muistutti petoeläimen vihlaisevaa karjaisua, ja tuijotti kreiviin
salamoivilla silmillään kasvojen hirveästi vääristyessä.

Xaver horjahti kuin kuolettavan salamaniskun kohtaamana ja sopersi
tuskin ymmärrettävästi: "Valjastakaa!" Ruhtinattaren viittauksesta
hänet talutettiin portaita alas. "Viiniä, viiniä!" huusi hän, kulautti
kurkkuunsa muutaman lasillisen, hyppäsi sitten vahvistuneena ratsunsa
selkään ja nelisti tiehensä.



VI.


Hermenegildan mielentila, joka näytti piintyneestä haaveilusta
pahenevan hurjaksi raivoksi, vaikutti myös muutoksen kreivi Nepomukim
ja ruhtinaan arvosteluun. Nyt vasta heille selvisi, kuinka kauhea ja
sovittamaton Xaverin teko oli. He tahtoivat lähettää noutamaan
lääkäriä, mutta ruhtinatar hylkäsi kaiken lääkärinavun, kun hänen
mielestään sopi turvautua vain hengelliseen lohdutukseen.

Niinpä siis saapui karmeliittimunkki Cyprianus, perheen rippi-isä.
Ihmeellisesti hänen onnistui herättää Hermenegilda tuijottavan
hulluuden tajuttomuudesta. Vieläpä enemmän: pian tuli Hermenegilda
rauhalliseksi ja mielenmaltti palasi; hän puheli ihan järkevästi
ruhtinattaren kanssa, ilmaisten tälle halunsa saada synnytyksen jälkeen
viettää koko elämänsä O:n cistereiläisluostarissa ainaisessa
katumuksessa ja surussa. Hän oli surupukuunsa liittänyt huntuja jotka
täydellisesti verhosivat häneltä kasvot ja joita hän ei aikonut koskaan
riisua.

Cyprianus munkki lähti pois, mutta palasi muutaman päivän kuluttua.
Sillä välin oli ruhtinas Z. kirjoittanut L:n kaupungin pormestarille.
Tämän luona oli Hermenegildan määrä odottaa lapsensa syntymistä, ja
sinne hänet saattaisi cisterdläisluostarin abbedissa, joka oli perheen
sukulainen. Mutta ruhtinatar matkusti Italiaan, ja hänen luuloteltiin
ottaneen Hermenegildan mukaansa.

Oli sydänyö, kun portaiden eteen ilmestyivät vaunut, joissa
Hermenegilda piti vietämän kotoa pois.

Murheen koukistamana odotti kreivi Nepomuk ruhtinaan ja ruhtinattaren
kanssa kovaonnista lastaan sanoakseen hänelle jäähyväiset. Huntuihin
kiedottuna, munkin käsivarteen nojaten astui Hermenegilda
vahakynttiläin kirkkaasti valaisemaan huoneeseen. Cyprianus lausui
juhlallisella äänellä:

"Maallikkosisar Celestine lankesi suureen syntiin ollessaan vielä
maailmassa, sillä pahan hengen saasta tahrasi hänen puhdasta mieltään.
Mutta ainiaaksi annettu lupaus tuo hänelle lohdutusta, rauhaa ja
iankaikkista autuutta. Ei koskaan enää saa maailma nähdä niitä kasvoja,
jotka houkuttivat paholaista -- katsokaa! Näin alkaa ja päättää
Celestine katumuksensa!"

Ja samassa munkki kohotti Hermenegildan huntuja. Kaikkia läsnäolevia
värähdytti vihlova tuska, kun näkivät valkoisen kuolinnaamion, joka
iäksi kätki Hermenegildan ihanat kasvot.

Voimatta sanaakaan lausua hän erosi isästään, joka riuduttavan murheen
painamana ei enää luullut jaksavansa elää. Ruhtinas, muuten tyyni mies,
aivan kylpi kyynelissä. Ainoastaan ruhtinattaren onnistui, kaikin voimin
tukahuttaen tuon kaamean lupauksen herättämää kauhua, pysyä pystyssä
lempeän maltillisena.

       *       *       *       *       *

Selittämätöntä on, kuinka kreivi Xaver oli saanut tietää Hermenegildan
olinpaikan, vieläpä senkin seikan, että vastasyntynyt lapsi oli
päätetty pyhittää kirkolle. Mutta vähän hänellä oli hyötyä lapsen
ryöstämisestä, sillä hänen saavuttuaan P:hen ja aikoessaan jättää
lapsen erään tutun rouvan hoitoon kävi ilmi, ettei se, kuten hän luuli,
ollut kylmästä mennyt tainnoksiin, vaan kuollut.

Sitten kreivi Xaver katosi jäljettömiin, ja hänen arveltiin tehneen
itsestään lopun.

Monta vuotta senjälkeen joutui nuori ruhtinas Boleslaw von Z.
matkallaan Neapeliin Posilippon lähelle. Siellä on mitä
viehättävimmällä seudulla muuan kamulduli-luostari, jonne ruhtinas
poikkesi nauttimaan näköalasta, jota hänelle oli kuvattu kauneimmaksi
koko Neapelin alueelta.

Juuri kun hän oli astumassa puiston ulkonevalle kallionkielekkeelle,
joka kuuluu olevan katselijain mieluisin paikka, huomasi hän erään
munkin, joka oli ennen häntä istuutunut suurelle kivelle ja tähysteli
kaukaisuuteen, avattu rukouskirja polvillaan. Hänen kasvonsa,
pääpiirteiltään vielä nuorekkaat, olivat syvän murheen riuduttamat.

Ruhtinaan mieleen, kun hän lähemmin katseli munkkia, tuli hämärä
muisto. Hän hiipi vielä likemmäksi ja näki, että rukouskirja oli
puolankielinen. Sitten hän puhutteli munkkia puolaksi, tämä käännähti
häneen päin säikähtäneenä, peitti kasvonsa heti, kun oli ruhtinaan
nähnyt, ja pakeni kiireesti pensaikon läpi kuin pahan hengen
riivaamana.

Jälkeenpäin kertoessaan tästä kohtauksesta kreivi Nepomukille vakuutti
ruhtinas Boleslaw, ettei tuo munkki ollut kukaan muu kuin kreivi Xaver
von R.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Hunnutettu nainen" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.