Title: Kreikkalaisten ja Roomalaisten Mytologiia - eli Jumalaistarut ja Sankarisadut
Author: Forsman, Kaarlo
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kreikkalaisten ja Roomalaisten Mytologiia - eli Jumalaistarut ja Sankarisadut" ***

This book is indexed by ISYS Web Indexing system to allow the reader find any word or number within the document.

MYTOLOGIIA***


KREIKKALAISTEN JA ROOMALAISTEN MYTOLOGIIA

ELI

JUMALAISTARUT JA SANKARISADUT

Esittänyt

KAARLO FORSMAN



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1895.



SISÄLLYS:.

 Alkulause.

 Johdanto.
   Luonnonuskonto.
   Kreikkalainen mytologiia.
   Roomalainen mytologiia.
   Jumalisuudesta ja jumalien palveluksesta.

 A. Mailman ja jumalain synty.
      Ihmisen synty ja alkutila.

 B. Jumalat.
      I. Taivaan jumalat ja haltiat.
         Zevs. -- Juppiter.
         Hera. -- Juno.
         Pallas Athene. -- Minerva.
         Apollon.
         Artemis. -- Diana.
         Ares. -- Mars.
         Afrodite. -- Venus.
         Hermes. -- Mercurius.
         Hefaistos. -- Vulcanus.
         Hestia. -- Vesta.
         Janus. Quirinus. 75.

      1) Personoittuja luonnonesineitä ja -ilmiöitä:
           Helios. -- Sol.
           Eos. -- Aurora.
           Selene. -- Luna.
           Tähtiä, Tuulia.
           Iris.

      2) Personoittuja abstraktisia käsitteitä.
           Eros. -- Amor.
           Charites. -- Gratiae.
           Musae. -- Camenae.
           Themis. -- Horae.
           Nike. -- Victoria.
           Hebe. -- Juventas..

      3) Kohtalon voimat.
           Moirat. -- Parcae.
           Nemesis, Ate, Tyche, damoines; genius.

      4) Lääkejumalia.

     II. Veden jumalat ja haltiat.
           Okeanos, Tethys, Okeanidit.
           Poseidon. -- Neptunus.
           Nerevs; Doris, Nereidit.
           Triton ja Tritonit.
           Thaumas, Forkys, Keto.
           Harpyiat, gorgonit, graiat.
           Protevs, Glaukos, Ino.
           Seireenit.

    III. Maan ja manalan haltiat.
           Gaia. -- Tellus.
           Rheia. -- Kybele (Magna mater).
           Dionysos. -- Bacchus.
           Nymfat.
           Satyyrit.
           Sileenit.
           Metsänhaltioita: Pan, Silvanus, Faunus, Fauna.
           Priapos.
           Saturnus, Ops.
           Vertumnus, Pomona; Flora; Pales; Terminus.
           Demeter. -- Ceres.
           Persefone. -- Proserpina.
           Hades. -- Pluto.
           Erinykset. -- Furiat.
           Hekate.
           Uni ja Kuolo.

     IV. Eräitä roomalaisten koti- ja perhehaltioita.
           Penates, Lares, Manes, Larvae, Lemures.

 C. Sankarit.
      Thrakian satuja.
      Thessalian satuja.
      Aitolian satuja.
      Thebalainen satupiiri.
      Attikan satuja.
      Argivilaisia ja korinthilaisia satuja.
      Lakonian satuja.
      Satuja Kretan saarelta.
      Herakles.
      Argonauttain retki.
      Troian sota.
      Paluuretki.
      Rooman sankarisatu.



Alkulause.


Muinaisklassillista runoutta lukiessa kohtaa ehtimiseen mytologisia
viittauksia, joista tarvitsee olla selvillä, koska muuten kirjailijan
ajatus jää enemmän tai vähemmän hämäräksi. Kipeästi ovatkin suomalaiset
oppikoulumme jo kauan kaivanneet mytologista käsikirjaa, joista
oppilaat vähin vaivoin löytäisivät ne tiedot mitä kulloinkin
tarvitsevat. Tätä tarvetta kirjamme etusijassa pyytää tyydyttää. Koska
aineen laveus on vaatinut supistelemaan erikois-kohtain esitystä, on
usein viitattu klassillisiin teoksiin, joissa samat asiat jutellaan
laveammin ja elävämmin, tiedonlähteihin semmoisiin kuin nuo yleisesti
luetut Homeros, Virgiliuksen Aeneidi, Ovidiuksen Metamorfoosit,
Horatiuksen Carmina y.m. Näin saattanee ehkä ylioppilaillakin
alkuasteilla olla apua kirjastamme filologisissa opinnoissaan. --
Apukeinoina olen käytellyt useita uudempia ja vanhempia mytologisia
kirjailijoita -- varsinkin on O. Seemannia monasti mukailtu -- mutta
yleensä olen koettanut käsittää ja esittää asioita niin itsenäisesti
kuin suinkin. Etupäässä olen kertonut tarujen sisällyksen, niiden
syihin ja syntyihin syvemmälti kajoomatta. Jos sen ohessa kuitenkin
usein olen lisännyt selityksiä, mikäli tarujen tutkimus niitä on
keksiskellyt, en sillä suinkaan aina ole tarkoittanut, että nämä
selitykset myös ovat oikeita. Päinvastoin tiedän uudemman kritiikin
noita luonnon-symbolistisia mietteitä usein pahastikin pidelleen. Enpä
kuitenkaan arvannut astua tieteellisen myyttikritiikin huljuvalle
maalle, jolla viisaammatkin helposti kompastuvat; eikä pait' sitä
yleistajuisen oppikirjan suunnitelma sitä näyttänyt sallivankaan.
Minua kehotti työhöni vain halu opastella koulunuorisoamme ja
muuta yleissivistystä harrastavaa yleisöä eräälle tärkeälle
muinais-sivistyksen hengenalalle, jota tuntematta ei tyydyttävästi
voida tajuta m.m. veistotaiteen teoksia, eipä usein uudempiakaan
runoilijoita. Hyvän tarkoitukseni takia suotakoon anteeksi ne
erehdykset ja puutteet, joiden tiedän haittaavan tätä kirjallisuutemme
uutukaista.

_Tekijä_.



Johdanto.



Luonnonuskonto.


"Se mikä taidetaan Jumalasta tuta, on heille tiettävä; sillä Jumala
ilmoitti sen heille. Sillä hänen näkymättömät menonsa, nimittäin
iankaikkinen voimansa ja jumaluutensa nähdään hamasta mailman
luomisesta, jotka ymmärretään niistä kuin tehdyt ovat: etteivät he
taitaisi itsiänsä syyttömiksi sanoa. Että he tunsivat Jumalan ja eivät
ylistäneet häntä niinkuin Jumalaa, vaan vilpistelivät ajatuksissansa,
ja heidän järjetöin sydämmensä on pimennyt -- -- niin he ovat tyhmiksi
tulleet, ja ovat katoomattoman Jumalan kunnian muuttaneet katoovaisen
ihmisen, lintuin ja nelijalkaisten ja matelevaisten kuvan muotoiseksi.
-- Jotka Jumalan totuuden ovat valheeksi muuttaneet ja palvelleet
enemmän luontokappaletta kuin Luojaa" (Rom. 1, 19-25). Jumala ei
jättänyt luopunuttakaan ihmistä todistustansa vaille: hän jätti hänelle
todistuksen luontoon ja omaantuntoon, vaikka synti tosin senkin pilasi.
Mielen ja tahdon turmelus pimitti järjenkin. Ei oivallettu mailman
yläpuolella vallitsevaa pyhää iankaikkista jumalaa, vaan jumalan käsite
vedettiin alas ihmisen omalle tasalle, maan multaan matalalle. Tehtiin
itselleen jumala semmoinen joka sopi turmeltuneille. Luojan asemesta
palveltiin luotua mailmaa ja luontokappaleita; jumaloitiin luontoa
jonakin persoonattomana elonlähteenä tai luonnon ilmiöitä ja voimia
ihmismuotoisiksi käsitettyinä olentoina. Tämmöinen on pakanuus. Siinä
on uskontoa, mutta harhasuuntaan eksynyttä; se ei ole epäuskoa, vaan
harha- ja taikauskoa. Mutta vaikka alhaalle vajottiinkin, ei tieto
Jumalasta kuitenkaan peräti sammunut koskaan. Se löytyy raaimmissakin
villiheimoissa jonain hämäränä vaistona tai aavistuksena. Se on
iäisyyden kipinä, joka syttyy ihmisen sieluun samalla kuin hänessä
henki ja elämä viriää; perintö isänkodista, joka kohottaa häntä
korkealle yli eläinkunnan. Mikään kehitys ei ole vuosituhansienkaan
kuluessa sitä saattanut hänelle antaa. Uskonnonvaistoa vailla
ihminen ei olisi luonut itselleen minkäänlaisia, eipä vääriäkään
jumalankäsitteitä; pelkkänä luontokappaleena hän ei olisi kaivannut
yliluontoisia. Mutta toisaalta on myös totta, että uskonnon käsitteet
ovat ylempiä ja alempia, mikäli muu henkinen elämä on kehittynyt;
niiden kanta riippuu sivistysoloista. Villin uskonnosta on
jättiläisaskel sivistyneen helleenin uskoon, jolle jo oli selvä, että
korkeampi henkivoima hallitsee mailmaa, että ihmissielu on kuolematon,
että tuonpuolinen elämä muodostuu onnelliseksi tai onnettomaksi sen
mukaan kuin täällä on eletty oikein tai väärin. Edemmäs ihminen ei omaa
tietänsä käyden päässyt. Pelastaa eksyneitä ja viedä heitä takaisin
isänkotiin -- sen saattoi ainoastaan Kristuksessa ilmestynyt Jumala. --
Onpa siis pakanan uskossakin kehitys nähtävissä.

Alimmalla kannalla ihmisen yksinomaisena huolena on ruumiinsa
elättäminen, niin ettei hän ehdi eikä jaksa henkisiä asioita ajatella.
Sillä kannalla ovat vieläkin villit eli raakalaiset, ja heidän
kaltaisiaan lienevät myös etäisimmän ajan ihmiset olleet. He kävivät
kovaa taistelua olemisensa eteen nuivaa luontoa ja julmia petoja
vastaan. Vaikea olisi ihmisen ollut pitää puoliaan tässä taistelussa
usein väkevämpiä vihollisia vastaan, ellei hänellä ollut kelpo
liittolaisena järkensä, joka keksi keinoja ja juonia vähäisillä
varoilla pääsemään voitolle. Näin tuli hän kehitelleeksi älyänsä,
samalla kuin vähitellen pääsi parempiin aineellisiin oloihin, joissa ei
alati tarvinnut tapella henkensä ja ruokansa edestä, vaan sai jo lomaa
hengitellä. Nyt kääntyi huomio ihmisen omaan itseen, henki heräili
uinuksistaan ja samalla varmaan uskonnonvaistokin alkoi elonoireita
näyttää. Tällä kannalla ovat jo paimentolaiset. Mietiskelevä henki näki
ihmisessä ja hänen ulkopuolellaan hämäriä, käsittämättömiä salavoimia,
jotka häntä pitävät vallassaankin. Hän näki ihmisen ja eläimen olevan
merkillisten vaiheitten alaisena: syntyvän, kasvavan, sairastavan,
vanhenevan, kituvan, kuolevan; melkein samallaista huomasi hän
kasvikunnassa tapahtuvan. Ja muussa olokunnassa näki hän yhtä suuria
kummia, jotka peljättivät tai ihmetyttivät häntä. Kauniin päivän
perästä, jolloin olo auringon sulolämmössä tuntuu ihanalta, nousee
äkisti myrsky ja rajusää. Pauhaten lentää se maan yli, murtaen metsän
puita ja mylleröiden meren aaltoja, jotka äsken hymyilivät
ystävällisesti ja nyt kohisevat vihoissaan. Taivas peittyy pilviin,
niistä jyrisee uhkaavasti ja salamat sälähtävät sinne tänne, särkien
puita ja kallioita, tappaen ihmisiä ja eläimiä. Väliinpä maankin vankka
pohja horjuu, syvyydessä jylisee ja yhtäkkiä revähtää maa auki ja sen
kidasta syöksähtää ylös tulikieliä, viskellen syvyyden sisuksia
ilmoille. Mikä kauhea voima nuo muuten niin elottomat esineet liikutti?
Ja mikä käsi aamulla tuo taivaalle auringon luomaan valoa ja iloa
ihmisille ja mikä ehtoolla sen kätkee yön helmaan. Mistä suvi ja mistä
talvi, mistä lämpimä, kylmä, sade, lumi kotoisin? Näitä ja tämmöisiä
kyseltiin, eikä muuta voitu ymmärtää, kuin että olokappaleissa
vallitsee näkymättömiä salavoimia. Synnynnäinen uskonnonvaisto liitti
tähän tietonsa: siinä se suuri kaikkivaltias henki, jota sydämmesi
kaipaa. Näin syntyi varhaisin luonnonuskonto, tosin alussa vielä perin
vaillinainen. Ihminen ei vielä kyennyt kohoomaan oman itsensä ahtaasta
piiristä: kaikki on vain häntä varten olemassa, jopa jumalakin --
ajatteli hän. Jumalan täytyy tarkoittaa vain _hänen_ hyötyänsä tai
vahinkoansa. Yleensä katselee luonnonihminen jumaliansa pelolla ja
epäluulolla; ainoastaan milloin hän huomaa niiden tuottavan hänelle
apua ja olevan suopeita, osottaa hän niille kiitollisuutta. Mutta
epäsuopeutta hän palkitsee ynseydellä tai pelolla. Hänen
katsantotapansa on itsekkäinen.

Ja missä ihminen luuli jumaluuden asuvan? Hän ei käsitä luontoa
kokonaistoksi, elimistöksi, jota määrätyt lait hallitsevat, hän näkee
vain äärettömän joukon kappaleita ja esineitä, joissa ilmaantuu voimaa,
jota hän kokee edukseen tai vahingokseen. Aistinalaisissa
luontokappaleissa asuu jumaluus; kullakin on haltiansa, joita samoin
kuin kappaleita on epälukuisa joukko. Mutta aluksi nuo esineet itse,
nuo puut, kivet, vuoret, joet, lähteet j.n.e. jo semmoisinaan ovat
eläviä, haltioita, sisältäen tuota salaista voimaa, jonka määrä
vaihtelee riippuen _taiasta_. Taika on se syntysana, josta voima valuu;
ken taiat ja loitsut tietää, hän hallitsee voimat ja olokappaleet,
jumalat ja haltiat. Kuta taiallisempi esine, sitä jumalallisempi ja
pyhempi. Tällä asteella palvellaan siis taikakaluja eli lumotuita
esineitä, n.s. _fetishejä_. Fetishmin alkunaista yleisyyttä
varhaisimpina aikoina todistavat sen jäännökset, mitä niitä vieläkin
löytyy aivan eri osilla maapalloamme.

Fetishmi tekee koko luonnon eläväksi. Kivet ovat maaemon lapsia; vuoret
ovat jättiläisiä jotka synnyttävät pilviä ja myrskyjä; myrsky on raju,
nälkäinen peto, joki on mies, syrjäjoki hänen vaimonsa. Näillä ja
muilla on lisäksi omat taikavoimansa, varsinkin sisältää vesi tehokasta
tenhoa, johon perustuu vanha usko veden ja terveyslähdetten
lääkevoimaan. "Vesi vanhin voitehista". Tenhokas fetishi ja ihmisille
perin tärkeä oli valkea -- eikä ihmekään, jos muistamme, kuinka
vaivalloista entisaikana tulen sytytys oli, niin että siitä syystä
pidettiin muutamilla liesillä alatikin valkeaa (vieläpä Vestan
alttarilla Roomassa) ja siirtokunnat veivät mukanaan emämaasta valkeaa.
Salama on taivaan tuli ja semmoisena myös fetishi. Kasveissa ja puissa
on taikavoimansa ja haltiansa; jos se on hyvä, voi ihminen nauttia
yrttejä ja puunhedelmiä terveydekseen, jos paha (s.o. jos kasvi on
myrkyllinen), sairastuu ja kuolee hän siitä. Puita on paljo palveltu.
Niinpä Kreikassa oli pyhiä puita ja lehtoja, ja Dodonassa oli tammi,
jonka lehtien suhina puhui syvää salaviisautta. Pyhästä puusta oli se
taikkapalkki Argo laivassa joka osasi puhua; faiakilaisten laivoissa
eli myös ihmeellinen taikavoima, ne kun itsestään ilman johtoa osasivat
reittinsä. -- Pedoissa näki raakalainen sitä rajua rohkeutta, voimaa ja
suuruutta, jota hän ihaili; useissa myös ihmeellistä älyä tai
viekkautta. Häntä ihmetytti kotkan terävä silmä ja vinkeä lento,
niinikään kärmeen koko olento: tuo suikerteleva nopea liikunto ilman
jäseniä, tuo pieni ja kuitenkin niin vaarallinen elukka. Siitä nuo
jumalien "pyhät" eläimet, siitä eläinten yleinen palvelus, varsinkin
Itämailla; siitä se luulo että eläimet ovat kuolemattomat sielultaan.
Yleensä on eläin hyvin likellä luonnonihmistä, he ovat sukulaisia
ja voivat vaihdella ruumiin muotoja keskenään. Siitä nuo
eläinmetamorfoosit, joista tarut niin paljon kertovat; siitä nuo
ihmisen ja eläinten yhtymistä syntyneet sekasikiöt. Samalla perusteella
saivat myös linnut, erittäinkin eräät (pöllöhaukka, kotka, kyyhky) niin
tärkeän sijan Kreikan ja varsinkin Rooman kultissa, niiden ääni ja
lento ilmaisi tulevia asioita. -- Fetishmiin perustui myös uhrieläinten
sisusten tutkinto, kuten kaikki muukin ennustelu ulkonaisista merkeistä
ja ilmiöistä, jommoinen taikausko viljavasti rehotteli etenkin
Roomassa. Kellä oli tenhosa taikakalu hallussaan, hän itsekin
välillisesti sen kautta muuttui fetishiksi, koskapa hän osasi loihtia,
lumota ja taikoja tehdä. Semmoisia fetishi-ihmisiä ovat esm. indianein
"lääkemiehet", ja yleensä kaikki taikurit, noidat ja poppamiehet,
joiden luokkaan myös uhripapit ovat luettavat. Nämäthän tekivät
tuhansia taikoja jumalankuvillaan ja taikakaluillaan ja osasivat aina
hyväkseen käyttää suuren joukon herkkäuskoisuutta. -- Välittömiä
ihmisfetishejä, joissa salaisen taikavoiman luultiin asuvan ja antavan
heille pyhyyttä, ovat n.s. riivatut ja hullut, edelleen vielä kääpiöt
ja rujot, joille outo ulkomuoto loi jotain jumaluuden haikua.

Fetishiänsä pakana elättää ja ilahuttaa _uhreilla_ -- siinä uhrein
alkusyy -- niinkauan kun hänellä on siitä apua. Jos hän huomaa fetishin
pettävän -- sillä kuten hän itse, ovat hänen jumalansakin vilpillisiä,
itsepäisiä, tylyjä -- kurittaa hän sitä nälällä tai vitsoilla, tai, jos
vika on auttamaton, myy hän sen pois tai hukuttaa muuten. Papit
harjoittelivat hyvin tuotteliasta fetishikauppaa.

Raakaan fetishi-uskoon ei kehkiävä ihmishenki saattanut tyytyä.
Tultuaan edistyksen uralle hän ensinnäkin valitsi suurimmat,
mahtavimmat fetishit, ne luonnonalat ja esineet, jotka laajimmin ja
syvimmin vaikuttivat elämään ja oloihin, niinkuin auringon, taivaan
tähtineen, ukonilman, tuulen, valkean, meren ja virrat, maan
kasveineen, hartaimman palveluksensa ja mietiskelynsä alaisiksi. Niissä
vallitsevan elämän ja salavoimat (jotka hän jo ennestään vaistosi)
varusteli hän oman sielunsa ominaisuuksilla, mikäli hänen
mielikuvattinsa näki näihin vivahduksia ja vastineita ulkoluonnossa.
Taivas muistutti hänelle kirkkautta, puhtautta, ylevää viisautta,
ukkonen ankaraa voimaa ja väkevyyttä, myrsky sotaa ja hajanaisuutta,
aurinko lempeyttä ja tulista rakkautta, meri syvää salaviisautta tai
vihan pauhinaa, laineiden loiske lietoa huolettomuutta, tulenlieska
levotonta häilymistä tai rajua hävittävää intohimoa j.n.e.
Samanluontoisia olentoja hän nyt sijoitteli luonnonaloille. Näin
elementtivoimat muuttuivat haltioiksi, jotka eivät enää liiku
materiassa kuten sielu ruumissaan, vaan ovat itsenäisiä, itsetietoisia
henkiolentoja, jotka tosin aluksi vielä ovat ainealaansa sidotut, mutta
vähitellen irtautuvat siitä. Tämä muutos on tapahtunut luonnon
personoitsemisen kautta: ihminen on jumalilleen omistanut oman
elämänsä, henkensä ja ruumiinsa kaikkine kykyineen ja voimineen.
Jumalat ovat ihmisten kaltaisia, mutta kaikin puolin etevämpiä,
suurempia, mahtavampia, kauniimpia. Jumalat ovat ihanneihmisiä, ihmisen
perikuvia, jotka ovat saaneet parasta mitä heille tiedettiin antaa;
semmoisina he astuvat ihmistä lähemmäs kuin tuo entinen sokea
taikavoima, oivaltavat häntä ja hänen tarpeitaan paraiten. Semmoisina
he saakoot palvelusta ja hurskasta kunnioitusta -- ajateltiin.

Tämmöiseen täydelliseen anthropomorfismiin pääsivät oikeastaan vain
kreikkalaiset. Mutta edistysaskelen fetishmistä kauas samaan suuntaan
astuivat jo ennen heitä eräät rikaslahjaiset kansat, laatien itselleen
jo sangen syvämielisiä jumalanaatteita, osasta syvempiäkin kuin
kreikkalaiset, nim. indialaiset, persialaiset, foinikit, egyptiläiset.

Jumalan käsitteen kehjetessä selvenivät muutkin uskonnon peritotuudet.
Niinpä sielun kuolemattomuuskin, jota aina hämärästi aavistettiin.
Tässäkin yleinen kehitys ja hengenviljelys vaikutti edistävästi, sillä
niin kauan kuin aineellinen elämä on pääasiana, ei yliluontoisia
asioita ajatella. Vaan nytpä jo saattoi tämmöinenkin kysymys vaatia
vastausta: saattaakohan elämä semmoinen kuin tämä maan päällä, niin
täynnä vaivaa, vaaraa, kiusaa, kärsimystä, kuolemaa, niin iloton --
saattako se olla omana tarkoitusperänään? kannattaako tämä elämä
elämistä, ellei se tarkoita ja valmista toista parempaa elämää? Tähän
täytyi järjen kuten tunteenkin vastata kieltämällä.[1]



Kreikkalainen mytologiia.


Kreikkalaisten jumalat ovat siis alkuaan luonnonvoimain olennoimia ja
toimivat vaan sillä luonnonalalla, jonka ilmiöistä ovat syntynsä
saaneet. Kun nämä ilmiöt ajateltiin jumalien töiksi ja kärsimiksi; niin
luontui siitä jumalille oma historia, jumalaintaruja l. _myyttejä_,
joita mielikuvitus, kerran vauhtiin päästyään sommitteli yhä
laajemmiksi, kutoi yhä kirjavammiksi, noudatellen tavallisia
inhimillisiä aiheita, lähtökohtia enää muistamattakaan. Mikäli jumalat,
irtautuen luonnon-aloistaan, liikkuivat vapaasti taivaassa ja maan
päällä sekä erittäinkin ihmiselämän puuhissa, sikäli myyttien
alkunainen luonnonmerkitys hälveni tajunnasta, häämöttäen vihdoin vain
muutamista syrjäseikoista. Homerin runoissa, Hellaan hengen vanhimmassa
muistomerkissä, on tämä muutos jo suoriutunut.[2] Jumalat astuvat jo
ilmi-elävinä ihanne-ihmisinä esiin, päätoimenaan ihmis-elämän
hallinto, samalla kuin he myös vapaina vallitsevat asianomaisilla
luonnonaloillaan. Poseidon esm. yllyttää Troian edustalla achaialaisia
tappeluun, sen ohessa kun hän nostaa merellä myrskyjä niillä
vihatuitaan ihmisiä (esm. Odyssevsiä) vainotakseen. Mutta yleensä,
kuten tässäkin, on luonnontoimi siveellisen toimen palveluksessa;
vähinpä luonto tuntee kummallista jälkivaikutusta hengestä. Kun
merenjumala kiihkoissaan karkaa Hektoria vastaan, tyrskähtää samalla
merikin. -- Jälkiä alkuperäisestä luonnonmerkityksestä näkyy siinäkin,
että taruissa on paljo sellaista mikä meistä näyttää järjettömältä tai
epäsiveelliseltä, mutta joka osasta selviää luonnon symboliikan
kannalta katsellen. Siitä sekä mielikuvittelun rajattomasta elelystä on
myös jumalien tarinoihin tullut niin paljo sekavuutta ja
ristiriitaisuutta yksityiskohdissa. Näitä eivät kreikkalaiset
koettaneet sovitella ja selvitellä, sillä mitään säntilleen määrättyä
dogmatiikkaa eli uskonjärjestelmää he eivät koskaan laatineet
itselleen. Se oli senkin takia mahdotonta, että eri seuduilla
palveltiin eri jumalia,[3] toisen seudun jumalat olivat osaksi toiselle
outoja. Aikaa myöten otettiin myös yhä uusia jumalia palveltaviksi eikä
jumalain piiri ollut koskaan tarkalleen määrätty. Eri paikoilla
vaihtelivat myös myytit melkoisesti, muuntelivatpa muutenkin pitkien
aikojen kuluessa muotoaan; näin syntyi toisintoja ja niiden mukana
sekavuutta eri-kohdissa. Että myyteissä on senkin verran yhteyttä ja
sopua, on Homerin ansio, josta varhain tuli koko Hellaan kansan aarre,
sekä vähinsä myös kultin, joka vakavoitti uskonnon käsitelmiä. Hesiodon
theogonia on yrittänyt saada jumalat ja heidän välisuhteensa parempaan
järjestykseen, mutta tämä ei ole kansallishengen luoma, vaan oppineen
järjen spekulatsiooni.

Katselkaamme, mitä jumalien olennosta ja elämästä yleensä ajateltiin,
mikäli etenkin Homeros niistä puhuu.

Jumalilla on ruumis samannäköinen kuin ihmisillä, vaikka suurempi,
muhkeampi, kauniimpi. Eipä kuitenkaan ihminen saa heitä nähdä
semmoisina kuin he todella ovat, sillä sitä ei kestäisi heikko
kuolevainen. Tavallisesti ilmestyvät he ihmisille jonkun tutun ihmisen
muodossa, tai liikkuvat he linnun haamussa täällä tai verhoo heitä
pilvi eli valoutu (nimbus), taikka pysyvät näkymättöminä Mananlakin
peitossa. Vasta jälkeenpäin huomataan jumalan käynti ihmeellisistä
seurauksista. -- Ylen väkeviä jumalat ovat ja suuria töitä he voivat
tehdä. Kun Zevs ravistaa kiharapäätänsä, tärisee taivas. Poseidon
survaisee kerran hankonsa kallioon, ja meri myrskyää. Ihmeitä he eivät
säästä suosituitaan auttaessa. Heidän haavansa parantavat he tuota
pikaa, korjaavat heitä vaaroista, nostavat myrskyn ja yön vihollisia
hämmentämään. Achilleen pää verhoutuu liekkipilveen kun hän astuu
leirin portille vihollisia säikyttämään (Il. XVIII). Ruumiillisuus
sitoo jumalia sen verran paikkaan, etteivät ole yht'aikaa läsnä
kaikkialla, mutta salaman tai aatoksen nopeudella siirtyvät he paikasta
toiseen. Pallas heilahtaa maan päälle kuin säkenöivä tähti ja parissa
askelessa astaisee Poseidon Samoksesta Euboiaan. -- Tarkan tarkat on
heillä aistit. Kaikkialta kuulevat he ihmisten rukoukset ja äärettömiin
näkee heidän silmänsä. Olympin kukkulalta näkee Zevs kaikki mitä
mailmassa tapahtuu. Tämä miltei antaa kaikkialla-läsnäolon edut.

Ruumiillisuutta seuraa ruoan, juoman ja unen tarve. Tosin syövät ja
juovat he parempaa kuin ihmiset, nim. ambrosiaa (kuolottomuuden ruokaa)
ja nektaria. Käyttävätpä myös vaatteita. Kuten luontokin, jonka henkiä
he ovat, he eivät ole olleet ikiajoista asti, vaan heillä on syntynsä.
Mutta ihmeen nopeasti jumal-lapsi kasvaa. Aamulla synnyttyään soittaa
Hermes jo päivällä huilua ja varastaa karjaa, ja Apollon ambrosiaa
imettyään tarttuu heti sota-aseihin. Ja, mikä on verraton etu, he eivät
koskaan sairasta, eivät vanhene ja kuole, vaan säilyvät ikinuorina nuo
"kevyt-eloiset autuaat jumalat". Tästä ei sentään seuraa, etteivät
kipua tuntisi. Heitä voi miekka haavoittaa ja pistosana purra
sydämmeen.[4] He tuntevat samoja mielenliikutuksia ja tunteita kuin
ihmiset: iloa, surua, vihaa, rakkautta j.n.e., jopa väliin liiankin
inhimillisesti, kun itsekkäiset syyt mieltä liikuttavat. Tässä onkin
jumalien heikkoin puoli. He kyllä säännössä harrastavat sitä mikä on
oikeaa, totta, siveää, mutta käytännössä usein suosivat valhetta,
vääryyttä, haureutta, vihaavat, kadehtivat ja ovat puolueellisia.
Kuinka halvasti esm. Hera vainoo troialaisia! Kuinka Athene viettelee
heitä rikkomaan liittoa (Il. IV)! Mitä konnanjuonta hän käyttää
Hektorin surmaksi (XXII)! Vaan kuinka voisikaan pakana jumalalleen
luoda korkeampaa siveellisyyttä kuin mitä hänellä itsellään oli? Joku
määrä tuota jumalien heikkoa siveellisyyttä on sentään luettava
luonnonsymboolikan syyksi, jonka hämärää kuvakieltä myöhemmin
muodostuneet tarut eivät enää tajunneet. Siitot, syntymät, häviöt
siirrettyinä luonnonelämän alalta ihmiselämään muuttuivat helposti
moraalisiksi virheiksi ja rikoksiksi. Ja kohosipa myös toisaalta ihmeen
korkealle valistuneimpien pakanain käsitys jumalain pyhyydestä.
Muistakaamme vain Aischylosta ja Sofoklesta!

Ehdottoman pyhiä nuo jumalat eivät siis olleet. Eivätpä myöskään olleet
kaikkitietäviä, vaikka paljokin tiesivät ja heidän älynsä tunkeusi
syvälle salaisuuksiin. Erehtyä saattoivat kuitenkin. Eivät he
myöskään ole kaikkivaltiaita, vaikka ovatkin mahtavia varsinkin
luonnonaloillaan. Helposti he tosin toiveensa täyttävät, muuttavat
muotonsa, ryhtyvät mielin määrin mailman menoon ja siirtävät tapaukset
uusille urille -- mutta heitä ylempänä vallitsee sallimus, _kohtalo_,
jonka alle kaikkien täytyy taipua. Tuo näköjään sokea voima vallitsee
omien salaisten lakiensa mukaan, nostaa ja kaataa yhtenään ja sortaa
säälimättä ihmisonnen. Jumalat panevat vaan palvelijoina toimeen sen
tuomioita, jopa usein vastoin tahtoansa. Olkoonpa joku jumala kuinkakin
hellästi holhonut ihmistä -- jos kohtalo on sille surman säännyt, heti
hylkää hän kurjan oman onnen nojiin. Niin hylkäsi Apollon Hektorin.
Tämmöisen mailmanhallituksen edessä, joka ei tiedä armosta ja
rakkaudesta, jähmettyy sydän kauhusta; ja saatamme arvata, millä
janolla pakanat, saatuaan silmänsä avatuiksi, riensivät "hyvän sanoman"
lähteelle virvoitusta saamahan. -- Jonkinmoista kohtuutta tuo kohtalo
sentään noudattaa siinä, ettei yhdelle anneta kaikkea hyvää, esm.
pitkää ikää ja sotamainetta samalla, vaan jompaakumpaa. Achilleen
lyhyttä ikää palkitsi kuolematon kunnian loiste. Ja mikä ikimaine
säteilee Hektorin hurmeista ikäänkuin sovitteeksi Andromachen
kyynelille!

Ja millä autuaat aikansa viettävät? Elävät ilossa, huvitellen,
herkutellen. Zevs isän valoisaan juhlasaliin Olympon huipulle tullaan
koolle kemuilemaan; sitte kuunnellaan Apollonin soiton säveliä ja
Muusain lauluja tai pakinoidaan, jopa välisti ajan kuluksi kinataan ja
rettelöidäänkin. Mailman hallinto ja ihmisten asiat antavat heille
kuitenkin enimmin työtä ja puuhaa. Ihmisten taistelut jakavat heitä
helposti puolueihin, kun kullakin jumalalla on omat suosikkinsa, ja
Troian sodan vastakaiku kuuluu usein varsin räikeästi Olympon
valokunnailta, niin että tyynempäin jumalien mielestä ei enää
ruokarauhaakaan suoda. Zevs pysyy kuitenkin suhteellisen puolueetonna,
toimitellen vaan sallimuksen päätöksiä. Ei Apolloninkaan arvellen
kannata ihmisparkojen vuoksi niin suurta melua nostaa (Il. XXII).



Roomalainen mytologiia.


Italian kansa, ollen Kreikan kansan sukua, ajatteli samoin kuin tämäkin
jumalia luonnonvoimiksi. Mutta tätä perusastetta edemmäs ei päästy.
Helleenin elävä mehuisa mielikuvitus loi noista voimista haavemailman
ja sen asujamiksi ihanneolennoita, jotka uhkuvat elämää ja olivat hänen
omaa lihaansa ja vertansa; mutta tämmöiseen "lapsellisuuteen" ei
järkevällä realistisella roomalaisella ollut halua eikä kykyä. Hänen
jumalansa ovat luonnonvoimista harkitsemalla saatuja aateperäisiä
sielun ominaisuuksia, joiden hän arveli hallitsevan mailmaa. Minkä
muotoisia ja luontoisia nuo jumalat muuten olivat, sitä ajattelemalla
hän ei vaivannut päätänsä. Senpä takia nuo jumalat, yksilöiselon
viehäkettä vailla, ovat jäykät ja kaikki ikäänkuin samaan kaavaan
valetut. Ne edustavat vain jumaluuden yleis-käsitettä, ovat siis
totisia, arvokkaita, juhlallisia, ehkäpä pyhempiäkin kuin veljeskansan
lemminkäismieliset jumalat. Mutta elämää ja runollista kauneutta niissä
ei ole. Eipä siis puhettakaan taruista ja mytologiiasta; semmoisia
Italiassa ei luotu milloinkaan. Eipä heillä pitkiin aikoihin ollut
jumalistaan kuviakaan, ainoastaan niitä näitä yksinkertaisia
symbooleja, joku kivi, keihäs, (Vestan) valkea t.m.s. --
Valtionjumalain ohessa oli useita maaseutujumalia, jotka suojelivat
pää-elinkeinoja vainiolla, niityllä ja metsissä. Kodilla, joka
roomalaiselle oli arvokkaampi kuin kreikkalaiselle, oli haltionsa.
Lisäksi karttui heille epälukuinen liuma jumalaisia sen johdosta, että
melkein joka esineellä (fetishillä), joka tärkeämmällä toimella ja
asialla[5] heidän yksityisessä ja julkisessa elämässään, joka
ihmisellä, perheellä, yhdyskunnalla, seudulla j.n.e. oli omat
haltionsa. Vihdoin suuri joukko aateperäisiä käsitteitä ja
ominaisuuksia käsiteltiin henkilöiksi: Pietas, Fides, Honos, Spes,
Virtus, Libertas, Concordia, Pudicitia y.m. Jumalien luku eneni
enenemistään, kun vieraille kulteille suvaitsevasti suotiin sija
Roomassa.

Jumalien eloista ja oloista ei siis haaveksittu, mutta käytännöllisesti
ajateltiin miten jumalat vaikuttavat ihmisten oloihin ja miten on
meneteltävä, että heiltä saataisi apua, hyötyä ja siunausta. Monen
monilla uhreilla, rukouksilla ja mutkikkailla juhlatempuilla koetettiin
arkailevan tarkasti jumalia lepytellä, saattaa suosiollisiksi ja
armollisiksi. Roomalaiset olivat siis kyllä tavallaan hurskaampia, kuin
kreikkalaiset, mutta paljo taikauskoisempia.

Päästyään Kreikan tuttavuuteen[6] lainasivat he sieltä mytologiian,
kuten niin paljo muitakin sivistystarpeita. Tämä kävi helpommin kuin
olisi luullutkaan, sillä veljeskansoilla oli kuitenkin yhteisenä
uskonnollisena pohjana luonnon personoiminen ja sillä useat jumalat
molemmin puolin vastasivat toisiaan. Nämätpä siis mikäli mahdollista
sulatettiin yhteen. Oman taiderunouden synnyttyä, joka kaikessa
noudatti kreikkalaisia esikuvia, avautui Roomalle Kreikan
jumalaistarusto ja sankarisadut kaikkine aarteineen.



Jumalisuudesta, hyveistä ja jumalain palveluksesta.


"Kaikki ihmiset tarvitsevat jumalia" (Od. III, 48) -- sen helleenit ja
antiikki yleensä, elävästi tuntien jumaluuden voimaa ja läsnäoloa,
tunnusti; ihmiset ovat kurjia kuolevaisia, jotka menestyäkseen yhäti
tarvitsevat armiasten antiluojain apua ja varjelusta. Tätä hartaasti
pyydetään nöyrällä mielellä ja siinä ilmenee hurskaus eli jumalisuus.
Se katselee jumalia pelolla ja aralla kunnioituksella, niinkuin ainakin
kurja kuolevainen ikivaltoja, niinkuin alhainen ylhäistä, jonka vihaa
hänen tulee välttää, jonka mieltä suostutella, saadakseen häneltä, jos
mahdollista, jotain hyvää. Jumalan ja ihmisen suhde ei ole
persoonallista elonyhteyttä, jossa jumalan rakkaus pyhittävästi ja
ylentävästi vaikuttaa ihmiseen, herättäen hänessä vapaata
vastarakkautta (jos hämäriä aavistuksia sinnepäin nähtäneekin
joissakuissa syvemmissä hengissä), vaan se on orjan suhde isäntäänsä,
joka pyytää itsekkäitä ajallisia etuja. Tämmöisen itsekkään hurskauden
rinnalle mahtuu runsaasti ynseyttä ja pahansuontia muita ihmisiä
kohtaan. Nurjan jumalankäsitteen seurausta on vielä sekin, että
mateleva orjan mieli yltyy röyhkeäksi vaateliaisuudeksi isäntiänsä,
jumalia kohtaan. Kun näet ihminen on antanut jumalille uhrinsa, paraat
mitä hän voi, saattaa hän mielestään syystä vaatia että jumalat
palkaksi myös suovat hänelle lahjojansa, ylhäistä suopeuttansa ja
ajallista siunausta. Missä tätä näkyy puuttuvan, missä ihmistä vainoo
kova onni, on selvä että hän, tai hänen isänsä (perinnöllisyyden lain
mukaan) ovat jumalien mieltä rikkoneet kieltämällä heiltä heidän
saataviansa oikeuksia. Tämmöinen katsantotapa, joka asettaa jumalan ja
ihmisen välisuhteen suoran tavallisen lakioikeuden kannalle, on
tietysti oikeaa uskonnonhenkeä vailla. -- Puhtaasti henkinen autuus,
sielun sisällinen rauha ja ilo keskellä ulkonaista tuskaa ja elon
myrskyjä, taivaan kruunu jonka hohteessa maallinen risti katoo varjoon
-- se on antiikille outo oppi.

Yhtä ahdas ja pintapuolinen kuin antiikin hurskaus olivat myös siitä
syntyvät _hyveet_. Sen siveellisyys on enemmän yhteiskunnallinen kuin
eetillinen. Yhteiskunnan elimistö vaatii kutakin jäsentänsä, kutakin
yksityisihmistä noudattamaan sen järjestystä ja säädöksiä, ja koska
yhteiskuntalaitosta luultiin jumalien asettamaksi ja se semmoisena oli
pyhä, saattoi ihminen juuri yhteiskunnallisia velvollisuuksiaan
täyttämällä paraiten ja luonnollisimmin osoittaa hurskauttansa ja
harjoitella hyveitänsä. Tuo yleinen hyöty vaatii nyt etupäässä yksilöä
rajoittamaan aistiviettejänsä, halujansa, niin ettei hän niillä
vahingoita yhteiskunnan muita jäseniä; ei saa ajatella yksin omia
etujansa, vaan täytyy muistaa muitakin, niin että yhteiselämästä syntyy
sopusointuinen, kaunis kokonaisuus. Tämä suhdan, määrän, kohtuuden
noudattaminen on se siveellinen ajatus- ja elämistapa, se
"kalokagathia" ("somuus ja hyvyys", säädyllisyys), josta antiikin avut
ja hyveet kasvoivat. Nuo neljä kuuluisaa päähyvettä _mielenmaltti,
oikeus, viisaus, urhollisuus_, painoivat mikä enemmän mikä vähemmän
leimansa kaikkiin elonsuhteihin, kotiin, avioliittoon, vanhempain ja
lasten väliin, vainajain kunnioitukseen, ystävyyteen, toveruuteen,
julkisiin ja valtiollisiin toimiin; niihin kaikki kasvatus tähtäsi.
Niiden harjoitus on hurskautta, niiden laiminlyönti syntiä. Synti ei
ole jumalan ja ihmisen sisällisen sovun rikkomista, vaan se on
ylvästelyä (_hybris_), kun ihminen ei tunnusta luonto-asemaansa, ei
pysy rajoissaan, vaan ryntää niitä ulommas ja ylemmäs jumalien vallan
alalle, heidän majesteettiansa solvaisemaan. Sillä vetää hän päällensä
rankaisun, kunnes hänen itsekkyytensä on muserrettu, ja häiritty
mailmanjärjestys saatu entiselleen. Rankaisu ei tarkoita rikkojan
siveellistä parantumista, sillä eipä synnin syynä oikeastaan olekaan
ihmisen paha tahto, vaan hänen järkensä jonka joku jumala on sokaissut
(_ate_). Tämmöinen intellektualistinen, naturalistinen harhasuunta
haittaa antiikin, lähinnä helleenein siveysoppia.[7] Siveys ei pyri
ihmistä ylempänä olevan siveellisen ihanteen kaltaisuuteen, vaan se
sääntelee luonnollista elämää valtion tarkoituksen mukaan, ei pyri
voittamaan ja uudistamaan ihmissydäntä, vaan rajoittelee, siivoo ja
suhdittelee luonnonihmistä ulkoapäin. Rajan ulkopuolella vallitsee
itsekkäisyys ja synti vapaasti, puhumattakaan siitä, että ihmisyyttä
tuskin tunnustetaan kansallisuuden ulkopuolella, että muukalainen
luonnollisesti on vihollinen (vaikka tosia helleeninen humaniteetti jo
varhain paranteli muukalaisen turvatonta asemaa). Puhdas ihmisrakkaus
on yhtä tuntematonta kuin puhdas jumalan rakkaus. Oikeus on korkeinta
ja parasta, mitä tunnetaan. Oikeus ja totuus on elämän peruspohja, sen
uskoi antiikin mies ja antoi sentähden _valalle_ erinomaisen pyhyyden.
Tee jokaiselle oikeus, rakasta ystävää, vihaa vihollistasi -- se oli
hänen oppinsa. Puhdas, omaa etua katsomaton rakkaus oli harvinaista.
Poikkeuksena täytyy kuitenkin mainita monta kaunista urotyötä, missä
jalo sydämmen käsky vaati antamaan veren ja hengen isänmaan hyväksi,
muuta palkkaa pyytämättä kuin jälkimailman mainetta.

Hurskas helleeni ja roomalainen palveli siis jumalia, kun hän oli kelpo
kansalainen, hyvä isä, puoliso, lapsi, ystävä, isäntä. Suorastaan
osotti hän hurskauttaan jumalille uhraten, heitä rukoillen ja
palvellen, jonka ohessa hän täten paraiten takasi itselleen heidän
siunaustansa ja apuansa.

Jumalanpalvelussa käyteltiin vanhastaan perittyjä tapoja ja usein
eriskummaisia temppuja ja menoja, joiden hämäriä symbooleja ei enää
aina ymmärrettykään. Erittäin oli roomalaisten jumalanpalvelus
muotopuolinen ja tuskallisen tarkasti he sen monimutkaisia menoja
suorittelivat. Valtio piti huolenaan virallisen kultin hoitoa, ottipa
usein vieraitakin jumalia palveltaviksi. Tämän ohessa suvaittiin myös
yksityiskultteja. Palvelus tapahtui pyhäköissä sikäläisen jumalankuvan
luona joka oli hartautta herättämässä; mutta sivistymätön joukko luuli
useinkin jumaluuden kuvassa asuvan ja siitä suorastaan tenhotavalla
vaikuttavan (fetishmiä). Ainakin luultiin jumalan näkymätönnä asuvan
pyhäkössä rukouksia kuulemassa ja uhreja vastaanottamassa. Pyhäkkönä
oli alkuaan joku puisto tai puu, lähde juurellaan, joku vuori tai
luola. Sitten rakettiin jumalien majoiksi vasituisia, yhä komeampia
templejä, joiden pihoilla ja alttareilla uhrattiin, rukoiltiin ja
kiitettiin. Pyhiä toimituksia suorittivat papit, välittäjinä ihmisien
ja jumalain välillä.

Uhrit olivat joko verettömiä -- hedelmiä, leipää, viiniä, maitoa,
mettä, suitsukeita, kasveja -- tai verisiä -- härkiä, lampaita, vuohia,
sikoja y.m., joita tärkeissä tiloissa uhrattiin sadottain yht'aikaa
(hekatombi). Puhtain käsin, puhtain mielin piti uhrattaman. Teuraat
seppelöitiin, samoin ihmiset, soitto soi ja laulu, jumalia rukoiltiin
suopeasti ottamaan uhria vastaan ja teuras tapettiin monilla tempuilla.
Syötiin sitte juhla-atria, jossa jumalat saivat määräosansa teuraasta
(reisiluut käärittyinä rasvaan), alttarinliekissä poltettuina, ja
ihmiset söivät muut lihat. Tätä paitsi annettiin jumalille aina
esikoiset eli päällisteet pellon sadosta, metsän riistasta ja muusta
saaliista, syötäessä saivat he aina rippeensä ruoasta hekin ja tuskinpa
sitä tilaisuutta missä ei heitä jollain uhreilla muistettu. Ei siis
hurskautta puuttunut, mutta tuo hurskaus pyysi palkkaa, ja vaadittiinpa
usein jumalia täyttämään rukouksia ennen annettujenkin uhrien
perusteella, jos kyllä luvattiin uusiakin vasta.

Tarvis oli ihmisen tietää, millä mielellä oikulliset jumalat kulloinkin
olivat häntä kohtaan samoin kuin mitä heidän neuvostossaan oli.
päätetty maan päällä tapahtuvaksi. Näitä tietoja toimitteli _enteet_ ja
_ennustajat_, tai sai ihminen tietää salaperäisiä yliluonnollisia
asioita erinäisissä tiloissa, haltioissaan ollen y.m. Semmoinen tila on
uni: silloin saa hän väliin ylhäisiä ilmestyksiä tai käy hänen luonaan
vainajia niitä ilmoittamassa. Profeetallisia unia nähtiin templeissä ja
pyhäköissä (incubatio). Niin kävi esm. Dodonassa, jos joi sen pyhästä
lähteestä ja sitte nukkui sen tammen alle tai kuunteli tään lehtien
huminaa. Mutta nuo unelmat olivat hämäriä ja niinpä sepiteltiin
konstikkaita unenselityksiä ja unikirjoja jo silloin. Varsinaista
profeetan virkaa toimittivat _tietäjät_, ennustellen enteistä ja ollen
yhtenäisessä yhteydessä jumalien kanssa. Olipa erityisiä ennuspaikkoja
(ehresteria, oracula), joissa he haltioissaan ollen jakelivat
salaviisauden sanoja neuvoa kysyville. Ennustuslahja luultiin myös
olevan muillakin ihmisillä eri tiloissa, etenkin kuolinhetkellä, kun he
jo seisovat iankaikkisuuden kynnyksellä eikä ajan sumut pimennä
silmää. -- Lisäksi luultiin jumalien puhuvan ihmisille monenmoisilla
merkeillä ja ilmiöillä luonnossa ja elämässä. Tämmöisiä enteitä olivat
lintujen (haukkojen, kotkien y.m.) lento ja huuto, salamat, jyrinät,
pyrstötähdet, kuun pimennykset, virvaliekit y.m.s. Myöskin ennusteltiin
uhrielukkain sisuksista, uhriliekin palosta, sanoista jotka puhujan
tietämättä omituisen sopivasti sattuivat johonkin tilaisuuteen,
aivastuksesta j.n.e. Verivihma ennusti surmaa; jos joku näytti
verhoutuvan mustaan utuun, oli hän pian kuoleva (Od. XX, 351 ss.).
Näitä ja muita enteitä tietäjät selittivät.

Peloponneson sodan jälkeen alkoi uskonto Kreikasta rappeutua, kun
filosoofien epäilys tarttui suureen yleisöön, ja isien yksinkertainen
usko joutui viisastelun ja pilkan alaiseksi. Uskottomuuden mukana
rehotti taikausko, jota kaikellaiset itämaiset mysteeriahaaveilut
lisäsivät.

       *       *       *       *       *

Me 19:n vuosisadan lapset ajattelemme toisin kuin helleenit Jumalasta
ja mailmasta -- ja kuitenkin luemme vielä mielellämme noita vanhoja
"lapsellisia" jumalaisjuttuja ja sankarisatuja. Miksi? Helleenit loivat
suurenmoisen sivistyksen, ihmishengen merkillisimpiä tuotteita, joka
eli virkeänä enemmän kuin tuhannen vuotta ja vielä hyvin kauan
jälkeenpäin on syvälti vaikuttanut ihmiskunnan henkiseen elämään,
elvyttäen sen pyrintöjä valistukseen ja vapauteen. Heidän taiteensa ja
kirjallisuutensa kelpaa osittain vieläkin esikuvaksi ja oman
kulttuurimme sydänjuuret piilevät klassillisessa maassa. Hellaaseen ja
Roomaan on meidän vieläkin mentävä, jos tahdomme syvemmälti ymmärtää
sivistystämme ja sen kehitystä. Mutta klassillinen runous ja taide on
mitä lähimmässä yhteydessä antiikin uskonnon ja mytologiian kanssa,
niin että edellisistä ei saa oikeaa käsitystä jälkimmäisiä tuntematta.
Runoilijat käsittelevät yhtenään myyttejä luoden niille kauneuden
leiman ja nämä osaksi kommenteeravat heitä. Tästä syystä on mytologiia
meille tärkeä, emme ymmärrä runojen aatteita ja erikohtia tuntematta
taruja. Ja niinkuin tarujen taikamaasta runoudelle yleni ihania kukkia,
samoin tarut itsessäänkin sisältävät paljo kaunista ja merkillistä,
usein syviä aatteita seikkailujen kirjavassa verhossa, kohtauksia
ihmissydämmen vanhasta ja yhä uudesta historiasta, jotka eivät joudu
vanhanaikuisiksi.



A. Mailman ja jumalain synty.[8]


Aikojen aamukoissa syntyivät mailma ja jumalat yhdessä. Luomakunta ei
esiintynyt kohta valmiina. Sen soma järjestys on vasta vähitellen saatu
pitkissä kiivaissa taisteluissa epäjärjestyksen ja sekasorron valtoja
vastaan, joita kuvataan häjyjen kamalain hiisien haamuilla.

Olokappalten emä on (Okeanos virran) _vesi_[9] tai, Alkuaine, toisen
käsityksen mukaan, aava usmainen avaruus _Chaos_ (= ammottava kita),
jossa niiden siemenet sekasin kuohuivat. Tämän äidinkohdusta sukeusi
ensin _Maa_ (Gaia) sekä Maanalusta eli _Manala_ (Tartaros) joka on yhtä
syvällä maan alla kuin taivas sen päällä, ja luomishalu _Eros_ (lempi).
Maa synnytti sitten itsestään _Taivaan_ (Uranos), _Vuoret_ ja _Meren_
(Pontos). Maan ja Taivaan liitosta syntyi a) 12 _titaania: Okeanos,
Koios, Kreios, Hyperion_ (ylhäinen), _Iapetos_ (viskaaja), _Kronos_
(täydeltäjä); _Theia, Rheia, Themis, Mnemosyne, Foibe_ (valokki) ja
_Tethys_ (äiti), jotka kaiketi edustavat väkeviä luonnon alkuvoimia;
b) _kykloopit_ ("mulkosilmät") _Brontes_ (jyminä), _Steropes_ (salama),
_Arges_ (leimu), ukonilman voimia; c) satakätiöt (_hekatoncheirit_)
_Kottos, Briareos, Gyges_, nekin maantärinäin ja myrskyjen y.m.
myllertäväin voimain edustajia. Meren kanssa synnytti Maa muutamia
merenhaltioita _Nerevs, Thaumas, Forkys_ y.m.

Useat titaanit yhtyivät avioliittoihin; Okeanos ja Tethys, joista
sikesi okeaniidein (merenneitojen) lavea suku; Hyperion ja Theia,
joiden lapsia ovat _Helios_ (aurinko) ja _Selene_ (kuu), _Eos_
(koitar). Titaanittaria ovat myös _Leto_ (pimeä yö) ja _Asteria_
(tähtiyö).

Mailmaa hallitsi nyt Uranos. Peljäten nuorempain lastensa vielä
riistävän häneltä vallan, kätki hän heidät maan syvään piiloon. Sitä
paheksi Gaia emo ja yllytti titaanit kapinaan isää vastaan. Viekkain
heistä, Kronos, väijyi häntä ja silpaisi häneltä siitinvoiman sekä
anasti vallan. Mutta peljäten pojiltaan samaa mitä hän oli isälleen
tehnyt, nieli hän lapsensa sitä myöten kuin ne syntyivät. Hän oli jo
niellyt viisi, kun puolisonsa Rheia siitä suruissaan kepposella pelasti
nuorimman lapsensa, _Zevsin_, samasta kohtalosta. Hän kapaloitsi kiven
ja työnsi sen miehensä suuhun. Pelastunutta Zevsiä vaalivat Dikten
vuorettaret Kreetassa ja lapsi imi _Amaltheia_ vuohta. Luolan suulla
rämistelivät papit _kuritit_ aseillaan, jottei epäluuloinen Kronos
kuulisi pienokaisen porua. Isoksi tultuaan kapinoi Zevs isäänsä vastaan
ja pakotti häntä laskemaan ilmoille nielemänsä. Muutamat titaanit
taipuivat alttiisti vallan alle, mutta muut voitti hän vasta kykloopein
ja satakätisten avulla ankaran sodan (titanomachian) kautta, jossa
kykloopein takoma ja hälle antama salama oli aimo aseensa, ja syöksi
heidät manalaan vaskitelkien taa. Iapetoksen poika _Atlas_ tuomittiin
kantamaan taivaan kantta. Sitte jakoi Zevs mailmanvallan veljeinsä
kanssa niin, että itse piti taivaan, _Poseidon_ sai meren, _Hades_
manalan hallittavakseen. Maan jättivät he yhteiseksi omakseen.
Yhteis-asuntona on heillä vuori _Olympos_.[10]

Satu paransi sitte Kronoksen kohtalon. Pindaros runoilee hänen valtansa
menetettyään päässeen valtiaaksi "autuasten saarille" etäälle
valtameren äärille. Sen ohessa oli hän vainajain tuomari. Kreikkalaista
tarua muodosteli sitte roomalainen omalla tavallaan (kts. Saturnus).

Taidekuvissa on Kronos kaunis mies, vaikka vakavan ja melkein synkän
näköinen, pää puolittain verhottuna. Sirppi on hänellä kädessään
ilkityön takia jonka teki isälleen; mutta Saturnuksen sirppi leikkaa
pellon laihoa.

Ei ollut vieläkään järjestys turvattuna. Kostaakseen lastensa häviötä
pani Gaia uusia voimia liikkeellä. Hän loi _Tyfoevs_ hiiden, jolla oli
sata tultasuitsevaa kyynpäätä, ja ajoi sen sotaan, joka järkytti maan
ja taivaan. Salamoillaan rusensi Zevs vihdoin hirviön ja viskasi sen
manalaan, josta se vielä vimmoissaan tulivuorten (Aetnan) kidoista
oksentaa liekkiä taivasta päin. -- Vielä Uranoksen, maahan nokkuneista,
veripisaroista syntyneet _gigantit_[11] nousivat kapinaan. Rajusti
riehui tappelu (gigantomachia), kunnes Olympon jumalat voittivat ja
Zevs syöksi gigantitkin manalaan. Nyt vasta oli mailmanjärjestys
iki-ajoiksi turvattu. Ainoastaan harvoin jumalat sitte enää ase kädessä
keskenään ottelivat.[12]

Gigantit edustavat alkuajan luonnonmullistuksia jotka maanpintaa
myllersivät, etenkin maanalaista valkeaa, joka vilkkaasti toimii
Välimeren tienoilla. Sen jälkiä nähtiin myös pohjois-Kreikassa, jonne
taru näitä tapauksia sijoittaa.

Jumalien synnyn historia on samalla mailman, sillä nämä alkujumalat
olivat joko ne ainekset, mistä mailina luotiin, tai ne voimat, jotka
siinä olivat liikkeellä.

Gigantteja kuvataan tavallisesti käärmeiksi joilla on ihmisen pää ja
yläruumis. Suuri, etevä esitys, vaikka rikkiöimenä, on se
giganttitaistelu, jolla Attaliidit aikoinaan koristivat Zevsin alttaria
Pergamossa (nyk. osia Berlinissä).



Ihmisen synty ja alkutila.


Ihmiset ovat syntyneet _maa_ äidistä.[13] Sanottiinpa heitä jumalienkin
luomiksi ja heidän ensinnä, kulta-aikana, eläneen autuaina jumalien
yhteydessä, kunnes ylpeytensä kautta menettivät autuutensa. Sitten
vaipuivat he kurjaan raakuuteen, joka ei ollut elukkain oloa parempi.
Tästä auttoi heidät Iapetoksen armelias poika, titaani _Promethevs_[14]
ja ohjasi heidät sivistyksen tielle. Hän edustaa valoon ja vapauteen
pyrkivää ihmishenkeä, joka edistääkseen ihmiskunnan jalostusta ja onnea
ei kammoo jumalainkaan vihaa. Hän loi sivistyksen ensialkeet, jota
varten hän varasti taivaasta tulta[15] ja antoi ihmisille. Nämä panivat
sen liedelle ja laativat lieden suojaksi katon; näin syntyi ensimmäinen
ihmistalo, kun ennen majailtiin rotkoissa ja luolissa. Kuljeksiva elämä
pysähtyy vakinaisiin asuntoihin ja maanviljelys tarjoo vankan pohjan
sivistysriennoille. Mutta Zevs rankaisi kovasti titaania, joka rohkeni
tahrata taivaan tulta maan tomuun. Hän kytkettiin kahleilla jylhään
vuoreen maan äärillä (Skythiassa), ja kotka nokki yhäti hänen
maksaansa. Tästä tilasta vapahti hänet aikojen perästä Herakles,
uhraten Tuonelle sovinnoksi kentaurin.

Sivistyksen mukana on sitä tätä pahaakin tullut, joka on luonnon
tilassa outoa. Niinpä karkeat luonnonihmiset ovat terveempiä kuin
hienostuneet, velttomaiset kulttuuri-ihmiset. Tätä opettaa
Pandoran-myytti, joka on edellisen tarinan jatkoa. Kostoksi tulen
ryöstöstä antoi Zevs Hefaistoksen leipoa savesta ihanan naisen, jonka
nimi oli _Pandora_ (kaikkien-lahjallinen), koska kaikki antoivat sille
lahjansa, suloa, viehättävyyttä, kätevyyttä, sulavaa puhelahjaa ja mikä
mitäkin. Zevs antoi hänelle lippaan, joka kantensa alla kätki kaikkia
tauteja ja tuhoja, ja lähetti hänet Promethevsin typerän veljen
_Epimethevsin_ ("perästäpäin ajattelevan") luo. Kun tämä uteliasna
aukaisi kannen, lentää sujahti sieltä tautien parvi ulos kiusaksemme.
Ainoastaan toivo jäi lippaan pohjalle, kun Epimethevs riensi lyömään
kannen kiinni![16]

Näin tämän ensimmäisen naisen kautta tauti ja kuolema tuli mailmaan,
sittekun ihminen pyrki mahdottomiin ja sillä solvaisi taivaan pyhyyttä.
Rikoksestaan joutui hän kärsimään tuskia, joista vasta voiton sankari,
rohjeten ryhtyä taistoon tuonta vastaan, vapahti hänet sovittavalla
kuolemalla. Tässä syvämielisessä tarussa helähtelee ääniä, joista pyhä
raamattu puhuu paremmin ja selvemmin.

Toiseen tapaan käsittelee ihmisen alkuhistoriaa neljän aikakauden
taru.[17] Ensinnä oli _kultakausi_, jolloin ihmiset huolta, kipua ja
tuskaa tuntematta elivät onnellisina. Maa elätti heitä hedelmillään
ilman työtä. Sulo-unessa uinahti ihminen täältä toiseen elämään ja
muuttui ihmisten suojelushengeksi (enkeliksi -- sanoisit).
Huonompi oli jo _hopeakausi_: ihmiset olivat laiskoja ja ylpeitä
jumalanhalveksijoita. Vielä alemmas vaipui _vaskikausi_: hurjat ja
väkivaltaiset ihmiset tappelivat alati, kunnes hävisivät sukupuuttoon.
Mutta _rautakauden_ ihmissuku on jo niin langennut, ettei alemmas voi
langeta: ei ole sitä kurjuutta ja pahetta jota se ei harjottaisi.

Kun ihmiskunta näin turmeltumistaan turmeltui,[18] päätti Zevs hävittää
sen maan päältä. Hän lähetti suuren vesitulvan,[19] joka hukutti kaikki
ihmiset ja elävät. Ainoastaan _Deukalion_,[20] Promethevsin poika,
vältti vaimonsa Pyrrhan kera kuoleman. Isänsä neuvosta rakensi hän
arkun, jossa (kuten Noak) souteli vesillä, kunnes alus ajausi
Parnassos-vuorelle. Täällä uhrasi hän kiitosuhrin Zevsille. Tämä antoi
hänen uudistaa ihmissukua, käskien heidän hupussa päin nakella
taaksensa äitinsä luita. Kun he sen johdosta, ajatellen maata
äidikseen, heittivät kiviä, syntyi Deukalionin heittämistä kivistä
miehiä ja Pyrrhan heittämistä naisia. Deukalionin poika oli _Hellen_,
josta helleenit eli kreikkalaiset saivat nimensä. Hellenin pojat olivat
_Aiolos_ (Aeolus) ja _Doros_ sekä pojanpojat _Achaios_ (Achaeus) ja
_Ion_, joista Kreikan kansan pääheimot johtuvat: aiolit (eoolit),
doorilaiset, achailaiset (l. akeeit) ja ionilaiset.



B. Jumalat.[21]



I. Taivaan jumalat ja haltiat.



Zevs. -- Juppiter.


Ylhäisin ja mahtavin jumala on isä _Zevs_, taivaan, yläilmojen ja koko
mailman valtias.

Taivaan ilmiöt varhaimmin herättivät ihmisiä uskomaan korkeampia
henkiolennoita. Mikä onkaan mieltä valtaavampi kuin ääretön sinikorkeus
ihmeineen! Sieltä aurinko lempeillä säteillään valaisee ja lämmittää
maita, siellä säihkyy tuhannet tähdet, sieltä valua sade, joka lämpimän
liitossa luo kasvikunnan maata kaunistamaan, siellä salamat leimuvat ja
ukonpilvet ankarasti jylisevät, sieltä on syntyisin myrskyt ja
lumipyryt. Eipä kumma, jos noita suuria, osasta pelottaviakin ilmiöitä
nähtäissä luultiin ylhäisten olentojen niissä toimivan. Väkeväpä käsi
se sieltä varmaan ukonnuolia ampui maahan; mahtava isäntä se siellä
puhui pilvissä ilmain ääristä niin ääriin. Ken ei hänen vihaansa
pelkäisi ja suosiotansa pyytäisi! Tämmöinen "ilmojen isäntä, taatto
taivahinen, vallanpitäjä pilvissä" oli muinais-suomalaisilla Ukko
ylijumala. Helleenien "Ukko", joka monissa kohden anastaa saman aseman
uskonnossa ja palveluksessa, oli _Zevs_.[22]

Hän on lähinnä taivaan jumala, asuu ja vallitsee pilvien päällä,
yläilmoissa.[23] Kaikki liike ja elonilmeet tuolla ylhäällä lähtevät
hänestä, tai ovat hänen tahtonsa alaisina. Hän kerää pilvien synkät
sarjat,[24] joista ikäänkuin huvikseen singahuttaa salamia ja jyristää
hirveän mahtavasti;[25] hän nostaa vihurit meriä myllertämään, mutta
myöskin leyhkeät suvituulet merenkulkijain iloksi; hän lähettää lumet
ja rankat säät, mutta lempeät suvisateetkin,[26] joiden vihmoista
nääntyvä kasvikunta virkoo. Hänestä riippuu viljan kasvu ja siten
ihmisten ja eläinten elo ja menestys. Hän antaa kesän ja talven; on
kaiken elämän alkulähde maan päällä.

Mutta maata korkeampi on taivas, eikä Zevsin valta rajoitu vaan maan
eloja ja oloja säätelemään. Hän hallitsee koko mailmaa ikitahdollansa:
sen alaisina ovat jumalatkin.[27] Minkä muotoiseksi Zevsiä ajateltiin?
Ukonilman ihmeilmiöissä on vilkas mielikuvatti aina halusti toiminut ja
moni myytti on niistä alkunsa saanut. Niistä Zevsinkin kuvalle aiheet
otettiin. Hän on ylevä, usein ankarannäköinen jumalaishahmo, joka astuu
pilvien äärtä tai ajaa kolistaa nelivaljakossaan taivaan tanterilla,
viskellen vihoissaan särmäkkäitä salamia. Hän salamoi ja jyristää
heiluttamalla egiidiänsä,[28] joka -- myrskyisen ukkospilven kuvana --
on taivaansepän Hefaistoksen takoma kauhukilpi, sadan kyynpään
reunustama, kamalasti tuijottava Gorgon-pää keskellään. Tällä
tyrmistyttää Zevs vihollisensa ja ruhjaisee ne salamoillaan.

Luonnon alalta ulottaa Zevs valtansa hengen aloille ja kohoo siinäkin
yleväksi. Niinkuin hän sääntelee vuodenaikain vaihekulkua, niinkuin hän
luonnossa ja jumalien kesken valvoo järjestystä, estäen riitaisia
voimia yltymästä toisiaan vastaan ja säännellen kaikki sopuisaan
yhteistoimintaan korkeampia tarkoituksia varten, samoin johtaa ja
järjestelee hän ihmiselämää. Zevs oli helleenein silmissä laillisen
järjestyksen ilmetty perikuva, yhteiskunnan ja valtioaatteen edustaja,
valtiolaitoksen suojelija, kuningasvallan perustaja. Hänelle on
kuningasten tili tehtävä hallituksestaan. Älkööt siis antako valtansa
hurmata itsiään ylpeästi sortamaan alempiansa, sillä ei keltään, olipa
jos kuinkakin köyhä ja alhainen, saa ihmisoikeuksiansa riistää.
Kerjurit ja turvattomat muukalaisetkin ovat Zevsin[29] turvan alaisia.
Valtiota vaalien suopi hän suojansa myös kansan neuvottelu-kokouksille;
kaikkialla valvoo hän oikeutta ja totuutta ja rankaisee siveellisten
lakien rikkomista, joissa toimissa hänellä on Themis, Dike ja Nemesis
apulaisinaan, valvoopa myös valan ja liittojen pyhänä pitoa.[30] Näin
on hän inhimillisen yhteiskunnan tuki ja turva. Tarvittaissa astuu hän
sotatanterelle, niinkuin hän muinoin oli gigantit ja titaanit
taistelussa voittanut, ja jakelee kelle voittoa, kelle vauriota. Mutta
isänmaan puolesta sotivaa uljasta nuorisoa hän suosii ja suojelee, sekä
torjuu tämän tarmolla vainolaisten rynnäköt ja pelastaa maan.[31]

Valtion juuri on perhe, ja tämänkin terve elämä on Zevsin huolena. Hän
varjelee taloa pahasta, on kodon vartia, kotilieden suojelija.[32]
Siksipä jumalalla oli joka talossa alttarinsa, juuri kotiliedellä,
jolla perheenisäntä hänelle uhrasi. Tämän juurella saivat muukalaiset
ja maanpakolaiset turvaa, sillä Zevs oli itse säätänyt vieraanholhousta
pyhäksi velvollisuudeksi -- erittäin tärkeä asia aikana, jolloin vieras
ja vihollinen muuten olivat synonymisiä käsitteitä.

Zevsin käsissä on ihmisten kohtalo, mikäli ei Sallimuksen ikivalta ole
häntäkin ylempänä. Hänen aitassaan on kaksi ammetta, täynnä lahjoja,
toinen hyviä, toinen pahoja. Näitä jakelee hän kuolevaisille,
tavallisesti sekotellen jokaisen osaan kumpaakin lajia, kelle enemmän
hyvää, kelle enemmän pahaa. Kurja se ken saa osansa vaan pahasta
ammeesta: hän on vitsana itselleen ja muille (Il. XXIV, 527 ss.).
Etupäässä Zevs kuitenkin on armollinen ja lempeä, jumalain ja ihmisten
armias isä, joka suo hyvää lapsilleen. Häneltä saadaan onnen antimet,
häneltä terveys sekä jalo, kelpo, urhea mieli, häneltä apua hädässä.
Koko elämä suhteineen, perhe, yhteiskunta, valtio menestyy hänen
armonsa turvissa.

Tahtoansa luultiin ylijumalan ilmaisevan ja tulevaisia ennustavan
yläilmaisilla merkeillä, jyrinällä ja leimauksilla, lintujen lennolla,
mutta myös unennäöillä y.m..[33] Ennuspaikoissa eli orakeleissa näitä
hämäriä, yliluontoisia enteitä tutkittiin ja seliteltiin. Väliin Zevs
myös Apollonin suun kautta (Delfoissa) julisti tahtoansa.

Zevsiä palveltiin kaikkialla Kreikan kansan asumusaloilla, joka sekin
todistaa hänen palvelustansa ikivanhaksi. Häntä palvelivat jo pelasgit,
joilla ammoisista ajoista oli Epeiroksen _Dodonassa_, hänen pyhäkkönsä
ja ennuspaikkansa. Siellä kasvoi ikivanha pyhä tammi, jonka lehtien
suhinasta papit, _selloi_, ilmaisivat jumalan tahtoa uskoville.
Sittemmin pääsi muita mainiommaksi palveluspaikaksi _Olympia_
Elis-maassa Alfeios-joen rannalla. Sen templiä koristi Feidiaan tekemä
ihana Zevsinkuva, jota katselemaan matkustajia tulvi likeltä ja kaukaa,
samoin kuin nuo joka neljäntenä vuonna täällä Zevsin kunniaksi
vietettävät Olympian juhlakilvat, helleenien suuri kansallisjuhla,
tekivät tästä koko Hellaan kansan yleisen yhtymäpaikan.

Muuten taivaan jumalaa yleensä palveltiin, ja hänelle uhrattiin
kaikilla korkeilla vuorenhuipulla, joilla hänen luultiin oleskelevan.
Zevsin pyhiä vuoria olivat Troian Ida, Messenian Ithome, Attikan
Hymettos, Boiotian Kithairon, Fokiin Parnassos, Thessalian Pelion ja
Oita, Rhodos saaren vuori y.m. Lykaionilla Arkadiassa uhrattiin hänelle
ihmisiäkin vanhimpana aikana. Hänen mieluisin olinpaikkansa oli
Thessalian Olympos, jossa muutkin ylijumalat asuskelivat kirkkaassa
eeterinloistossa. Tuskinpa oli sitä maakuntaa tai valtiota, missä ei
Zevsin juhlia vietetty. Attikassa lepytettiin vihaista jumalaa
(maimáktes) talvimyrskyjen alkaessa uhrimenoilla ja niiden lopussa, kun
häntä luultiin jo lempeäksi (meilikhios), kunnioitettiin häntä toisilla
juhlilla. Kreetan saarella vietettiin hänen syntymäänsä, jopa
kuoloansakin, asettaen näin jumalaa keväällä elpyvän ja syksyllä
riutuvan luonnon kanssa yhteyteen. Vanhimmista ajoista perityissä
palvelusmenoissa pidettiin aina silmällä jumalan alkunaista
luontaismerkitystä ja palvelu jäi enemmin tai vähemmin luonnonuskon
kannalle. Kesähelteellä, kun lehti, nurmi ja oras oli kuivuuteen
nääntymäisillään, rukoiltiin ilmojen isäntää lempeillä sateilla
virvoittamaan janoista maata, ja monilla loihduilla ja taikatempuilla
koetettiin ikävöityä vettä pilvistä herutella. Kodin ja valtion
palvelusmenoissa ilmestyi enemmin uskonnon siveellis-henkistä puolta,
ja sivistyksen edistyessä tämä saikin etusijan. Koska tämä puoli Zevsin
olennossa oli hyvin rikas ja syvällinen, kuten ylempänä viittasimme,
saatamme arvata että kultti sen mukaan kehittyi syvämieliseksi ja
monipuoliseksi. Kuinka ulkonaiset palvelusmuodot lienevätkään
vaihdelleet, perusaatteena oli niissä aina Zevs kaiken hiisimäisen
sekasorron, raakuuden, julmuuden häätäjänä, pimeyden poistajana,
valistuksen, sivistyksen ja onnen tuottajana, jota tointa
prototyypisesti kuvaa hänen voittonsa giganttien taistelussa.
Inhimillisen sivistyksen alkuluojana harrastaa hän miehenkuntoa
(aretae, virtus) sen tärkeänä osana ja vaikuttimena, joka taas kysyy
ruumiin reippautta. Kun siis voimisteluharjotuksille annettiin pääsijä
suurissa Olympian kansanjuhlissa, oli aivan kreikkalaisen uskon
mukaista, että nämä asetettiin Zevsin ja Herakleen ylisuojan alaisiksi.

Zevs on puhdistaja.[34] Hänestä lähtee eeterinkirkkaus, hän poistaa
varjot hengenkin mailmasta. Kun ihminen, kuten luultiin, kohtalonsa
ajamana oli joutunut pahan tielle ja synti omituisella lumouksellaan
häneltä hämmentää järjen ja hurmaa häntä rikoksiin ja tuhotöihin,
silloin Zevs ryhtyy ilmoja puhdistamaan: rankaisee syyllistä, kostaa
veren viat, mutta on myös valmis, rikosta kaduttaissa, leppymään. Tämä
aate ilmestyy useammassa tarussa. Jos siis Zevs on tuomari ja kostaja,
on hän sen ohessa myös leppeä isä.

"Jumalain ja ihmisten isällä" oli koko joukko puolisoita ja perillisiä.
Eipä tästä kuitenkaan saa -- ilvenäytelmäin tekijöiden tapaan, jotka
laskivat pilaa Zevsin lempisuhteista sekä miten ne herättivät hänen
oikean puolisonsa Heran mustasukkaisuutta -- päättää, että
kreikkalainen olisi ajatellut ylijumalaansa irstaaksi ja halpaa
aistillista himoa suosivaksi. Ei suinkaan. Kun kaikki luonnonelämä
vaihtelevine muotoineen käsitettiin jumalallisten olentojen
elonilmiöiksi ja vaikuttamiksi, oli luonnollista, että tuon yhä
nuortuvan luonnon elonvaiheet helposti kuviteltiin samojen jumalien
sikiöiksi, että luonnon ja hengenkin eloa etupäässä käsiteltiin vaan
siitosten ja syntymisten muodossa. Vaan koska Zevs ylipäänsä on kaiken
sekä luonnon että hengen elämän juuri ja lähde, niin kellepä ellei
hänelle olisi annettu suurin joukko lapsia tässä merkityksessä? Lisäksi
palveltiin häntä niin monessa paikassa ja palvelustarut, kulttimuodot
kehittyivät eri paikoilla riippumatta toisistaan. Zevsin puoliso sai
siis eri paikoilla eri nimen, samoin kävi lasten. Näin tuli hän saamaan
monta vaimoa ja lasta, vaikka nuo monet eri nimet tarkoittivat usein
samoja henkilöitä ja osaksi aiheutuivat samoista luonnonsyistä. Dodonan
l. pelasgien Zevsin puoliso oli _Dione_, Afroditen äiti. Muuten hänen
vanhimmaksi aviovaimokseen mainittiin merenneito _Metis_ (äly), josta
hän sai tyttären Pallas Athenen. Toinen puolisonsa oli titaanintytär
_Themis_, josta hänelle syntyi horat (ajattaret) ja moirat
(onnettaret). Arkadian Zevsin puoliso on _Maja_ ja Hermes on heillä
poika. _Demeter_ (maaemo) synnyttää hänelle Persefonen (kasvullisuuden
jumalattaren), meretär _Eurynome_ kariitit (sulottaret), _Mnemosyne_
(muisto) muusat (runottaret), _Leto_ Apollonin ja Artemiin. Nuorin
jumalaissukuinen puoliso on _Hera_, joka lahjoitti hänelle Ares,
Hefaistos ja Hebe-lapset.

Oli Zevsillä vaimoja ihmistenkin tyttärissä. Näistä mainittavin on
_Semele_, Theban Kadmos kuninkaan tytär, josta syntyi hänelle Dionysos
l. Bakchos jumala; edelleen _Leda, Danaë, Alkmene, Europa ja Io_
nauttivat yläjumalan lempeä.

Veistokuvia oli Zevsistä muinoin ääretön joukko, kaikista kuuluisin
Feidiaan (500-432) tekemä; ken sen sai nähdä, se kreikkalaisten
mielestä oli onnellisin ihminen maan päällä. Korkealla istuimella
mahtaili yli 40 jlk. korkea jumalaishahmo, alastomat osat muovailtuina
norsunluusta, tukka, parta ja vaatteet valettuina kiiltävästä kullasta.
Hänen oikeassa kädessään liehui voiton hengetär, vasemmassa oli
valtikka jonka kärjessä kultakotka istui. Ylevää majesteettia säteili
kasvoilta. Siinä esiintyi samalla mahtava Olymponvaltias, jolle ei
kukaan vedä vertoja voimassa ja nerossa, sekä lempeä, armias jumalain
ja ihmisten isä, lahjain ja siunauksen suoja. Tarmokasta voimaa osotti
tuo kahdenpuolen päätä valtavissa laineissa valuva, leijonanharjan
näköinen tukka, samallainen pitkä parta, korkea otsa ja vankkavartinen
nenä, leveä ponteva rinta; vaan puolittain aukeevan suun ympärillä
eleli lempeä lohdutuksen mieli. Monta vuosisataa ilahutti ihana
taideteos vanhaa mailmaa, kunnes se vihdoin hävisi kansainvaellusten
myrskyissä. -- Sama käsitys on yleensä säilynyt kaikissa säilyneissä
taidemuistoksissa: se on mailman armias herra, joka tuntien voimansa
autuaana mahtailee Olympon ylängöllä. Hänen kuvansa lisä-esineitä on
tavallisesti: valtikka, ukonnuoli, kotka, mailmanpallo istuimen
juurella, Nike. Hänen suortuviaan kiertää seppele hänen pyhän puunsa
tammen lehdistä.

       *       *       *       *       *

Rooman _Juppiter_[35] taivaanvalon ja ilmakehän jumala, koko mailman
valtias, jumalain ja ihmisten isä ja kaikkivaltias kuningas, vastaa
kaikin puolin Kreikan Zevsiä. Sateen ja ukonilman isäntänä on hän
Juppiter _pluvius ja tonans_, paon pysäyttäjänä tappelussa J. _stator_
ja saaliinantajana J. _feretrius_.

Juppiter Latiaris oli latiolaisen liiton suojelia, jonka kunniaksi
Latiumin heimot joka vuosi viettivät Albanusvuorella _feriae
latinae_ juhlan. Vihdoin Juppiteriä palveltiin Rooman valtion
turvana, nimellä _Optimus maximus_ Capitoliumin komeassa templissä,
Capitolinus-vuorella, jota pidettiin ikäänkuin koko valtakunnan
sydämmenä. Hänen rinnallaan palveltiin siellä myös Junoa ja Minervaa.
Täällä konsulit virkaan astuessaan uhrasivat jumalalle ja sotaan
lähtiessään tekivät hänelle lupauksia, tänne voittojuhlain kulkueet
nousivat, tänne tulvi ääretön aarre uhrilahjoja, joita sotapäälliköt,
kansalaiset, ulkomaiset kuninkaat ja kansat pyhittivät ylijumalalle.
Sittekun vanhin, tasavallan ensi vuonna vihitty Juppiterin templi,
jossa hänen polttosavi-kuvansa seisoi salama kädessä, 400:n vuoden
perästä paloi ja uudestaan rakennettu templi, jossa jumalan kultakuva
mukaili Olympian Zevsiä, vähä väliä hävisi tulipalojen kautta, rakensi
Domitianus sinne Juppiterin templin joka pysyi pystyssä noin 8
vuosisataa.

Juppiterin kunniaksi vietettiin vuosittain _ludi romani l. magni_,
joihin kuului juhla-atria, juhlakulkue, kilpaurheiluja ja näytelmiä.
Juppiterin pappi oli _flamen dialis_.



Hera. -- Juno.


Zevsin laillinen puoliso oli _Hera_, Kronoksen ja Rheian vanhin tytär,
jonka nimi alkuaan lienee merkinnyt "keväätärtä".[36] Keväällä taivas
ja maa solmivat keskenään rakkausliiton, josta kasvikunta sikiää ja
versoo uuteen eloon. Tähän perustuu Zevsin ja Heran avioliitto. Toisen
selityksen mukaan Zevsin puoliso naispuolena edustaa samaa luonnonalaa,
taivasta ja yläilmoja, jonka miespuolinen edustaja Zevs on. Tämmöisenä
taivaan jumalattaren nimi oikeastaan oli _Dione_ (= Juno)[37] s.o.
"loistotar", kun Zevs on "loistaja". Päästyään aviopuolison asemaan
peri sitte keväätär Hera myös loistottaren arvon. Hän vallitsee Zevsin
rinnalla taivaan kuningattarena, halliten hänkin ilmojen ilmiöitä.
Herakin lähettää sumua ja myrskyä ja käyttää tarvittaissa salamia ja
jyrinää. Palvelusneitoinaan on hänellä horat (vuodenajattaret) ja Iris
(sateenkaaren haltia); häntäkin ihmiset palvelevat vuorilla, häneltäkin
hedelmöittävää sadetta anellaan. Etupäässä hän kuitenkin on, mitä
alkuaankin oli, Zevsin puoliso, ja semmoisena häntä tarut, taide ja
runous useimmiten kuvaavat. Niinpä jutellaan hänen häistään, miten
maaemo silloin hänen kunniakseen loi povestaan hesperiidein kultaomenia
kasvavan puun, ja häitten muistoa naiset sitte aina viettivät keväisin
kukilla seppelöiden jumalattaren alttaria -- kaikki kajahdelmia
keväänjumalattaren toimen aioilta.

Zevsin ja Heran avioelämää ei kuvata aivan kehuttavaksi. He elävät
epäsovussa. Aiheen tähän luuloon antoi jo naiivinen kansanuskonto. Kun
myrskyt metelöivät pilvissä, sanottiin taivaan isännän ja emännän
torelevan. Tätä uskoa kehittivät runoilijat edelleen uusilla aiheilla.
Kun näet juteltiin, miten Zevsillä oli monta lemmikkiä sekä taivaan
tyttärissä että ihmisten immissä, oli mielikuvituksen helppo tähän
luoda lisiänsä. Zevs on muka uskoton aviomies, jota Hera yhtä äkäisesti
toruu ja pistelee kuin hän vimmatusti vihaa ja vainoo noita suosituita,
jotka ovat häneltä varastaneet miehensä lemmen. Siitäpä sitte Zevskin
joskus suuttuu ja pitelee pahasti, kurittaapa tylystikin vaimoansa
(Il. XV, 18 ss.).[38] Näin autuaallisten sulorauhaa häiritsee moni
ikävä rettelö ja jupakka ja jumalattaren jaloa kuvaa rumentaa ilkeän
riitaisuuden ja lemmenkateuden varjo, kuitenkin vaan runoilijain
mielikuvitelmissa, sillä uskossa ja veistotaiteen luomissa ne olivat
hänelle vieraita. Jotenkin ihanteellinen on vielä Homeronkin hänestä
luoma kuva.

Heran luonnonmerkitys unohtui jo varhain (ainoastaan joku symboolinen
sivuseikka säilyi siitä). Hän on naissukupuolen lempeä, armias ja
uskollinen suojelija. Hän on avioliiton säätänyt ja ankarasti hän sen
pyhyyttä puolustaa. Hän on kerrassaan uskollisen ja uskollisuutta
vaativan aviovaimon perikuva. Tämmöiseksi taide häntä esitteli,
yhdistäen hänen kuvaansa vaimon päähyveet, miellyttäväisyyttä,
arvollisuutta ja lujuutta, joka tosin vähän vivahtaa kovuuteen. Hänen
kauneutensa on jalo, mutta hieman kylmä. -- Tunnusesineinään on hänellä
tavallisesti valtikka ja otsaripa, uhrimalja kädessä, granaattiomena
hedelmällisyyden kuvana, riikinkukko, hanhi tai keväänennustaja käki
lempilintuina.

Heraa palveltiin ensiltään vain Argoossa. Homerossa ovat Argos, Mykene
ja Sparta hänen lempikaupunkinsa. Mikäli hänestä varttui varsinainen
avioliitonjumalatar, leveni hänen palveluksensa laajemmalle.
Pääpyhäkkönsä oli hänellä Argoon ja Mykeneen välillä _Heraion_, jossa
seisoi hänen, Polykletoksen kullasta ja norsunluusta tekemä kaunis ja
uhkea pystykuvansa.

Roomalaisilla _Juno_ vastaa Heraa. Taivaan ruhtinattarena on hän
_regina_, avioliiton suojelijana _pronuba_, lastensynnytysten auttajana
_lucina_ (valoon saattaja). Hänen juhlaansa _matronalia_ (1 p.
maalisk.) viettivät naiset.



Pallas. Athene. -- Minerva.


Taivaan jumalia on myös _Athene eli Pallas (Pallas Athene)_, jonka
synnystä kerrotaan näin. Zevs nai Metis nimisen okeanottaren; mutta kun
pelkäsi tästä syntyvän pojan itseään väkevämmän, nielaisi hän
puolisonsa. Syntyipä siitä kuitenkin sikiö: Hefaistos kirveellään
halkaisi Zevsin pään ja esiin karkasi täysissä sotatamineissa, välkkyvä
keihäs kädessään, uljas jumalatar Pallas, meren kohistessa ja maan
järistessä.

Tämä syntymätaru näkyy allegorisesti kuvaavan ukonilmaa, jonka jyrinää
ja salamia täten olennoitiin. Mutta tuo luonnonvoimain purkaus
puhdistaa myös ilman ja virkistää luontoa, taivas loistaa sen perästä
kahta kirkkaampana, maa elpyy uudestaan, kun yläilma, eeteri,
luonnonaloista korkein, entistään viljavammin uhkuu valoa, iloa, elon
voimaa. Athene edustaa molempia: hän on leimuva salama ja salamain
puhdistama, elähyttävä eeteri. Tästä luonnonmerkinnön kaksinaisuudesta
aiheutuu hänelle sekä sotaisa että rauhaisa, lempeä puoli, ja varsinkin
jälkimmäinen kehittyy edelleen rikkaaksi ja moninaiseksi, käsittäen
luonnon ja hengen iloja.

Athene on siis ensinnäkin, kuten nimensä _Pallas_ s.o. "keihään
heiluttaja" osottaa, sodan jumalatar, joka innostaa urhoja tappeluun,
suoden sankareille voittoa ja saalista.[39] Riehuu kyllä raju Areskin
taistelun telmeessä, mutta hän harrastaa vain tappelua ja surmaa
semmoisenaan. Toisin Athene. Hän taistelee tarkoitusta varten, ei ylly
raivoon, vaan pysyy aina järkevänä. Niinpä hän suosii sankareita,
semmenkin älykkäitä (niink. Odyssevsiä), vie heitä voittoon ja suojelee
heidän linnojansa ja kaupungeitaan vainolaisilta.[40] Hän sotii rauhan
hyväksi ja rauhan siunatuita lahjoja hän runsain käsin jakelee.

Eeterin eloa antavana jumalattarena hän lähinnä antaa elämää ja
terveyttä sielulle ja ruumiille, torjuu tauteja, kasvattaa nuorison
reimaksi; hän edistää sopivilla säillä maan viljavuutta ja
kasvullisuutta, suojelee maanviljelystä ja karjanhoitoa. Hänen lempeän
suojansa alla laiho kypsyy vainioilla, hedelmät puissa. Hän on
ihmisille auran ja haravan antanut. Mutta maanviljelyksen perusteella
on inhimillinen yhteiskunta ja sivistys syntynyt. Niinpä sama jumalatar
välillisesti joutuu näitäkin holhomaan. Yhteiskuntajärjestyksen ehdot:
siveellisyys ja lakisäädökset, sen hedelmät: kansan onni ja menestys,
elinkeinot, jopa korkeinkin hengen viljelys, tieteet ja taiteet --
kaikki Athenen mahtavan egiidin turvissa viihtyvät ja on hän siis
tältäkin puolen "kaupunginsuojelija". Hän suojelee rauhaa ja
rauhallisia elinkeinoja, siis ennen mainittujen lisäksi
laivanrakennusta,[41] teollisuutta ja käsitöitä, etenkin naisten
kotiaskareita: kehruuta, kudontaa, ompelua y.m.[42] Näin jumalattaren
olento laajenee erittäin rikkaaksi ja ääretön ala aukenee hänen
toiminnalleen. Voipa sanoa että hänessä on Hellaan kansa esittänyt
syvimpiä elon-aatteitansa.

Kirkas, ylhäinen valo-ilma, joka ikäänkuin luo sillan näkyväisen ja
näkymättömän, aineen ja hengen mailmojen välillä, kuvailee
symboolisesti hengen valoa, viisautta, älyä, järkeä -- ja niinpä Athene
jo yksinkertaisen luonnonsymboliikankin tiellä sai henkisen
merkityksensä, tuli viisauden, opin ja älyn haltiaksi. Vaikka tämä
eetillinen puoli kehittymistään kehittyi ja pääsi käsityksessä ja
kultissa miltei etusijaan, eipä siltä luonnollinenkaan puoli joutunut
unohduksiin. Ne liittyivät kumpikin niin likitysten toisiinsa, että
eeterin lempeä valtias ja älyn ylhäinen jumalatar oli vain saman
jumalais-olennon eri ilmi-muotoja. Siinä on merkityksen syvyys, aatten
korkeus, toimialan avaruus, joissa kohden ainoastaan Zevs ja joinkin
määrin Apollon Athenelle[43] vertoja vetävät. Zevs, Apollon ja Athene
käsittävätkin yhteensä kaiken jumalallisen voiman kreikkalaisen
mielestä.

Näin tätä jumalatarta yleensä käsitettiin, kuvailtiin ja palveltiin
varsinkin siinä kaupungissa, joka oli Kreikan henkisen elämän keskus,
Atheenassa, jossa hänellä oli Akropoliin kalliokunnaalla kaksi komeaa
templiä Erechtheion ja Parthenon. Hän oli Attikan pääjumalatar ja taru
kertoo kuinka hän siksi tuli. Hän ja merenvaltias Poseidon kilpailivat
Attikan omistamisesta: kumpi paremman lahjan loisi maalle, hän sen
saisi -- niin sääsi Zevs. Poseidon loi hevosen korskean, mutta Athene
antoi öljypuun versoa maasta. Tämä nähtiin hyödyllisemmäksi ja niinpä
Athene voitti kilpansa. -- Oli hänellä muitakin palveluspaikkoja:
Argos, Korintho, sittemmin Sparta, Arkadia, Rhodos y.m. Pallaan
kunniaksi vietettiin joka viides vuosi suuri juhla, _panathenaia_,
jolloin komea juhlakulkue vei hänen templiinsä lahjoja, ja
urheilu- sekä soittokilpoja toimitettiin kaiken kansan nähden. Tämän
ohessa oli myös vähempiä juhlia.

Taide koetti Athenen kuvauksissa etupäässä esittää hänen edustamiaan
siveellis-älyllisiä aatteita, mutta ei siltä jättänyt sikseen
luontais-merkitystäkään. Niinpä viisauden jumalatar kuvataan
sotajumalattareksi, jommoisena hän jo syntymähetkestään asti ilmestyi,
kypäri päässä, keihäs kädessä, suomushaarniska rinnan suojana. Kilpenä
on hänellä alkuaan (Homerossa) egiidi (= salama), sittemmin tuijoittaa
panssarin keskeltä kamala meduusanpää l. "gorgoneion", joka sai
viholliset kauhusta kivettymään. Tämä muoto sopii Pallaalle taistelussa
ja linnansuojeliana (Pallas prómachos, P. poliás). Se oli hänellä jo
vanhimmissa esityksissään, n.s. _palladioissa_, jotka olivat kömpelöitä
puuveistoksia; taikausko luuli niiden pudonneen taivaasta ja niitä
käytettiin tehokkaina varjeluskeinoina sodanvaaroissa. Pääpiirteissään
sama muoto, milloin sotainen, milloin rauhainen puoli selvemmin
esiteltynä, periytyi sitten varsinaisille taideteoksillekin. Monet
mestarit kuvasivat Pallasta, mutta muita mainiommat olivat Feidiaan
Athenen kuvat. Hänen tekemänsä oli tuo suunnattomaan suuri, ehkä 70
jalan korkuinen, vaskesta valettu kolossikuva, joka kohoten Atheenan
linnanvuorelta näkyi kauas merelle. Jäljennöksistä päättäen lienee
jumalatar seisonut promachos-asemassa, kilpi vasemman käden varalla,
korkealle nostettu oikea nojaten keihoon valmiina idän barbaareja
torjumaan. Vielä kuuluisampi kauneudestaan ja kalleudestaan oli se
Pallaankuva, Athene Parthenos, jolla Feidias koristi jumalattaren
juhlatemplin samalla vuorella: 40:n jalan korkuinen kullasta ja
norsunluusta tehty. "Neitsyellinen jumalatar oli seisaalta kuvattu,
rauhallisena, suojaa suovana, voittoa antavana. Kultakypärä kattoi
kauniin vakavan pään, rinnan peitti panssari meduusanpäineen, koko
vartalon pitkä alasvaluva kultavaate; kilpi oli rauhallisesti maahan
laskettu, keihäs nojausi siihen; voitotar liihotti jumalattaren
kädellä, voitonseppeltä pidellen". Työ oli kaikittain aineen laadulta
ja suoritukseltaan mitä etevintä ja kallisarvoisinta. "Siinä oli
taiteilija ikiajoiksi määrännyt Athenen luonteen, tuon vakavan
viisaudenjumalattaren, Attikan lempeän suojelijan, ja jaloimmista
säilyneistä jälkikuvista tuntuu vieläkin tuon ylistetyn esikuvan
heikkoa jälkikaikua" (Lübke). Yhteisenä ominaismerkkinä Pallaankuvissa
on siveellinen vakavuus, ankaran puhdas neitsyellisyys. Tivissulkuiset
huulet ja esiintyvä leuka osottavat pontevaa mieltä ja tahdon tarmoa,
katse ja ryhti voimaa ja arvollisuutta. Neitsytjumalatar ei ole alasti,
vaan viljaviin vaatteihin verhottu.

Muutamia eläimiä esiintyy jumalattaren kuvissa, symboolisesti kuvaten
hänen luonteensa puolia, käärme älyä, pöllöhaukka miettiväisyyttä,
kukko valpasta sotamieltä.

Athenen vanha nimitys _Tritogeneia_, jonka mukaan hänen isänsä olisi
_Triton_ s.o. kohiseva virta, viittaa hänen syntymäänsä vedestä, s.o.
Okeanosta, josta Hesiodin mukaan kaikki jumalat ja koko mailma ovat
alkunsa saaneet; sentähden häntä palveltiin Triton nimisten lampien
luona, jommoisia oli useissa paikoin. Tämännimisenä hän ei kuitenkaan
suurempaa huomiota herättänyt.

       *       *       *       *       *

Italiassa kunnioitettiin vanhastaan _Minervaa_ älyä ja voimaa suovana
sekä salamoitsevana jumalattarena. Hän muistutti muodoltaan niin paljon
Pallas Athenea, että heitä ruvettiin pitämään ihan samana. Minervan
vahvin puoli oli kuitenkin äly ja kekseliäisyys, jonka tähden etenkin
taideniekat ja runoilijat, mutta alhaisetkin ammattimiehet häntä
ihailivat. Samoin luultiin hänen naisten värttinää ja kangaspuita
suosivan. Hänen juhlansa oli _quinquatrus_ (maaliskuussa); silloin
saivat koulut lomaa, jonkatähden opettajatkin olivat hänelle
kiitolliset. Niin yksinomattain edusti hän älyä ja hengen tointa, että
hänen nimellään niitä suorastaan merkittiin (vrt. "pinguis Minerva,
invita M."). Tieteen ja taiteen jumalaksi hän jäi vielä, vaikka
runoilijat kertoilivat hänestä samoja kuin ennen oli Athenesta
lauleltu. Kun Hadrianus perusti Roomaan tieteellisen opiston, antoi hän
sille nimen _Athenaeum_, jota vieläkin käytetään semmoisten laitosten
nimenä. -- Muuten oli Minervalla jo varhain palveluksensa Kapitoliossa
Jupiterin ja Junon rinnalla. Siellä sanottiin säilytettävän hänen pyhää
kuvaansa, palladiumia, jonka Diomedes muka Troiasta ryöstettyään sitte
oli lahjoittanut Aeneaalle -- tarina jota roomalainen kansallisylpeys
mielellään uskoi.



Apollon.


Zevsin jaloin poika on _Apollon_ eli _Foibos_,[44] jonka äiti oli Leto
(Latona) s.o. hiljainen yö. Taivaan eli Zevsin ja yön yhtymästä syntyy
päivänvalo, armas aurinko, jonka edustaja Apollo on luonnonalallaan.
Hän on valon jumala[45] kirkkain ja jaloin. Kauan hänen äitinsä
kateellisen Heran vainoomana etsi paikkaa luodakseen saalaansa, kunnes
löysi sen Delos saarella. Saari, siihen asti ajeltuaan meren ulapalla,
seisahtui kun Foibos syntyi.

Valonvaltias, syntyään vihaten pimeyttä, lähti jo nuorena sotaan sen
valtoja vastaan. Hän ampui kuoliaaksi _Tityos_ hiiden ja _Python_[46]
nimisen lohikärmeen ihmisiä ja eläviä ahdistamasta. Samallaista
taistelua hän jatkaa edelleen, kunnes kevät valkenee maille. Talveksi
lähtee hän hyperborealaisten ("pohjantakalaisten") ikivaloisaan maahan,
josta taas keväisin palajaa Hellaaseen. Tämmöiset tarut kuvaavat vain
sitä suurta muutosta joka keväällä tapahtuu luomakunnassa lämmön ja
valon vaikutuksesta. Apollonin nuolet ovat auringonsäteet, joiden
voimasta talven valta murtuu, lumet sulavat, usvat haihtuvat, eläin- ja
kasvikunta virkoo iloisesti elämään. Näinpä hän myös karjaa holhoo.
Mutta samat säteet kiihtyvät kesähelteellä, mätäkuulla, polttavan
kuumiksi, niin että kasvikunta surkastuu[47] ja taudit tappavat eläimiä
ja ihmisiä. Niinpä Apollon on kostaja, joka nuolillaan lennättää
äkkisurmaa. Hän on tuo "kaukaa ampuva kuuluisa hopeajousi-mies",[48]
jonka näkymätön nuoli tempaa ihmissielun tuonen tuville. Kun tuo käypi
kivutta ja äkisti, pidetään väliin, tilakohdista riippuen, tämmöistä
kuoloa armona eikä rankaisuna (Il. XIV 757 ss.). Jousimiehenä on jumala
kaikkien jousimiesten suojelija (Il. V, 105).

Apollonin luonne on kaksinainen: sotaisa ja rauhaisa, tuima ja lempeä.
Niinkuin hän tauteja lähettää, hän myös niitä suopeasti poistaa ja
parantaa, ollen siten tarmokas lääkejumala.[49] Hänen poikansa
_Asklepios_ (Aesculapius) onkin yksinomaan tälle uralle antaunut. Pahan
poistaja ja turmien torjuja[50] on Apollon laajimmassa merkityksessä
hengen alalla. Puhdas valonvaltias harrastaa henkistä kirkkautta,
siveellistä puhtautta ja yleensä kaikkien henkivoimain sopusointua
ihmiselämässä; siitä syystä hän ei siedä rikoksia, vaan rankaisee
röyhkeitä ylvästelijöitä -- mutta etupäässä hän armolla ja lempeydellä
enemmän kuin kostokeinoilla palauttaa hämmentyneen sopusoinnun. Hän on
sielun vammojen parantaja. Hän puhdistaa sielun syyllisyyden tahrasta,
luo mielen kirkkaaksi, keventää tunnon taakkaa sovinnon suloudella.
Kostotarten vaivaamille suopi hän turvaa (vrt. Oresteen tarinaa!) ja
yksin hän voi tylyn verikoston lain peruuttaa. Tätä jumalallista
sovinnollisuutta lausuttiin ilmi Apollonin palvelusmenoissa; näissä
käytetyt syyn sovitukset epäilemättä suuresti auttoivat lempeämpiä
oikeuskäsitteitä ja tapoja pääsemään valloille sivistyneen muinaisajan
ihmisissä. -- Rauhallista menoa suosiessaan A. myös on teiden ja
huoneiden suojelija.[51] Valtion suojaksi hän hoitaa ja vaalii
nuorisoa.

Rauhattomia mieliä viihdyttelee Apollon tehokkaasti myös sävelten
sulotenholla. Mestarillisesti hän kaiuttelee kitaraansa (forminx)
jumalain kemuissa, runotarten kauniisti laulaessa. Hän onkin heidän
johtajansa (musagetes), Orfevs, Linos y.m. taruajan virsiniekat ovat
hänen poikiaan. Näinpä Apollon muita enemmin on laulun ja runoustaiteen
jumala.

Vielä Apollo valollaan vähinsä väljentää sitä sumua joka peittää meiltä
tulevaisuuden. Hän on ennustaidon jumala ja semmoisena hänen
merkityksensä Hellaan kansanelämässä oli mitä tärkein ja syvällisin
myöhäisiin aikoihin asti. Apollon ei ilmaissut tulevaisuutta
ulkonaisilla merkeillä, mutta hän saattoi valituitansa hurmaustilaan,
jossa hän heidän suunsa kautta julistaa viisauttansa. Nuo, enimmältään
naisia, asuivat varsinaisissa ennuspaikoissa, tai yksikseen, n.s.
sibylloina. Apollonin orakeleita oli useita, esm. _Klaros_ (Kolofonin
luona), _didymaiolainen_ orakeli lähellä Miletoa, _ismeniläinen_
lähellä Thebaa, mutta muita mainiompi oli _Delfoin_ orakeli, joka lähes
tuhannen vuotta pysyi pyhänä ja sai horjumatonta kunnioitusta, etenkin
doorilaisheimolta, sitten koko antiikin mailmalta. Sen päätöksillä oli
ratkaiseva valta aina ja kaikissa asioissa niin Kreikassa kuin
Roomassa. Kun Pythia[52] pureksi pyhän laakerin lehtiä tai istui
kolmijalka-jakkaralleen templissä maanmalon päälle, josta maanalaisia
höyryjä huokui häneen, joutui hän haltioihin ja alkoi ennustella,
neuvon kysyjöille salaviisauden sanoja lausua, joiden ongelmia papit ja
viisaat selvittelivät. Vasta Konstantini Suuri toi Pythian istuimen
pääkaupunkiinsa ja teki lopun orakeleista.

Delfoissa oli Apollonin kultin pääpesä. Siellä kohosi komea templi,
jonne uskovaiset neuvonkysyjät antelivat lahjojaan, niin että niistä
aikaa myöten karttui runsaat aarteet (arviolta noin 10,000 talenttia =
lähes 55 milj. markkaa). Toinen kuulu palveluspaikka oli syntysaari
_Delos_, siellä Kynthos-vuoren juurella templi, jossa juhlittiin
määräaikoina. Moniaalla Kreikassa ja sen siirtokunnissa oli noita
pyhäköitä juhlineen. Atheenassa vietettiin Apollonin kevätjuhlaa,
_delfinia_, etenkin sentakia että tyyntynyt meri taas sopi
laivakululle. Mätäkuun paahteessa lepyteltiin häntä muilla
juhlamenoilla.

Pian roomalaisetkin huomasivat tarvitsevansa jumalaa, jolta saisivat
selvempiä tietäjänsanoja kuin lintu- ja suolienteitä selitteleviltä
papeiltaan, ja niinpä he lainasivat kreikkalaisilta Apollonin, jolle
eivät löytäneet omaa kansallista nimeä. Häntä palvelivat myös
taudinparantajana. Hänen ensimmäinen templinsä Roomassa rakettiin erään
ruttotaudin johdosta (429 e.Kr.). Erittäin harrasti Augustus keisari
A:n palvelusta, jonka ansioksi hän luki voittonsa Aktiumin luona, ja
rakensi hänelle uhkean juhlatemplin Palatinin kukkulalle.

Veistokuvissa on Apollon varteva, jalomuotoinen, ihana, parraton nuori
mies, jonka keltakutrit viljavina valuvat, kasvojen ilme ja katse
säteilee tyyntä ylevää iloisuutta. Tämmöisen perisävyn loivat
hänen kuvilleen etenkin Praxiteles ja Skopas (noin 390-330)
mestariteoksillaan. Säilyneissä teoksissa jumala esiintyy joko sotijana
ja kostajana, viini, jousi ja egiidi aseinaan, tai rauhaisana, kantelon
soittajana. Ensi laatua on kauneudestaan kuuluisa veistokuva Belvederen
Apollo. Jalo voittajan ylpeys loistaa ihmeen kauniista kasvoista ja
koko asennosta, kun hän vasemmalla kädellään ojentaa egiidiä tuhoksi
viholliselle, jota puunrunkoa kiipeävä käärme kuvallisesti merkitsee.
-- Naisellisen pehmeät ruumiinmuodot ja haaveksiva katse on niissä
kuvissa, jotka esittävät häntä kantelensoitajaksi (kitharodos). Pitkä
vaate valuu väljänä hänen yllänsä ja ihaillen näkyy hän kuuntelevan
sävelten sointua.

Apollonin attribuutit ovat: jousi, viini, nuolet, kithara,
laakeriseppele. Laakeri oli, niin tietää taru, alkuaan kaunis neito,
_Dafne_, joka, kun jumala tavoitteli häntä syleilläkseen, pakeni,
muuttui puuksi ja jäi Apollonille pyhitetyksi.



Artemis. -- Diana.


Etelämaissa, joissa suvi enemmältään on poutaa, kuumuus pian
kuihduttaisi kasvikunnan, ellei erittäin viljava yökaste sitä
virkistäisi. Kirkkaina kuutamoöinä nähtiin varsinkin viljalti
kastehelmiä ruohossa kimaltelevan. Siitäpä helposti luultiin tätä
elonnestettä tihkuvan alas kuusta, kuten kuun muutenkin arveltiin
salatenholla vaikuttavan maan hedelmällisyyteen. Tämmöisenä
hedelmöittäjänä kuun haltiaa, kuutarta palveltiin etenkin Arkadiassa
_Artemiin_ nimellä, ja kun sen vuorissa elelee paljo vuohikarjoja,
luultiin hänen varsinkin vuohia kaitsevan. Muuallakin Peloponneesossa
"keto-Artemis"[53] nauttii kunniaa; niinpä spartalaiset taisteluun
lähtiessä uhrasivat hänelle vuohen. Arkadilaiset, kun kauvan jäivät
verraten alhaiselle sivistyskannalle, ajattelivat Artemistaan tuimaksi
ja karkeaksi, luulivatpa hänen väliin ihmisuhriakin vaativan. Tapojen
lauhtuessa kansan mielikuvitus siirsi tuommoisen tylyn Artemiin kauas
pohjolaan, Taurien maahan. Tunnettuhan on, miten Agamemnonin tytär
Ifigeneia, laivaston viipyessä Auliin satamassa, vähällä oli joutua
_taurilaisen_ Artemiin uhriteuraaksi, kun isänsä luvattomalla
riistanajolla oli jumalattaren mielen vihoittanut. Myöskin Attikassa
näytään vanhimpana aikana uhratun ihmisiä _Brauronin_ Artemiille; tyly
tapa hyljättiin sitten, ja sen verran jäi vaan vanhaa jälkeä, että
neitojen naimisiin asti täytyi asua jumalattaren templissä.
Samanlaatuinen, vanhanaikuinen Artemis oli spartalaisten _Artemis
orthia_, s.o. "jäykkä" A., jonka alttarin edessä maan nuorukaiset
kerran vuoteensa ruoskittiin verisiksi, ollen tämäkin jälkeä entisestä
ihmisuhrista. Artemis oli kyllä pellonviljan armollinen antaja, mutta
kuinka hän ilmaiseksi näin kalliita lahjoja soisi! Luultiin hänen
vaativan kalliita vastalahjoja, ihmisverta. Ja kiivas hän olikin vihaan
ellei saataviansa saanut; sen koki m.m. _Oinevs_ (kts. sitä).

Artemis edusti siis ensinnä pellonviljavuutta. Mikäli tälle alalle
ilmaantui muita jumalia tointa ja kunniaa jakelemaan, varsinkin
Demeter, väistyi Artemis vainiolta saloihin, viljellyn luonnon alalta
vapaan, viljelemättömän helmaan. Hän on metsien, laaksojen, norojen,
lähdetten haltio, joka siellä pyhässä hiljaisuudessa toimii suuria.
Hänen hellän hoitonsa alla ruoho rehottaa, puu lehtii, marjat
punertavat, eläimet menestyvät. Koko elimillinen luonto nauttii hänen
vaalivaa hoitoansa, niinpä ihmistaimetkin hentokaiset. Siksi häntä
lapsensynnyttäjät avukseen huusivat.[54] Vesakot, lähdenotkot, joet,
järvet ovat Artemiille pyhiä. Kerrottiinpa Alfeios-virran haltian
syttyneen jumalatarta rakastamaan -- mutta joutiko tämä lemmestä
huolimaan! Hänellä on tärkeämpää tointa. Hänen on johdettavana
luonnonimpien joukko, salottaret, norottaret ja muut jotka sinisalon
sivulla, vuorten onkaloissa kehräilevät lankojaan, kutovat
ihmekankaitaan; hän neitosineen hoitaa koko sitä rikasta elämää joka
luonnon hiljaisessa helmassa taimii, versoo ja kukoistaa. Neitostensa
parvesta loistaa Artemis muita kauniimpana, ja äitinsä Leto sen
nähdessään tuntee sydämmensä ilosta värähtävän.

Näin salon jumalatar neitosineen iloissaan toimii ja luopi elämää.
Usein he huvikseen kisailevat ja karkelevat kukkaisnurmella[55] tai
uivat vilpoisissa puroissa ja lammissa tai uumoilevat saloja, urheasti
riistaa ajellen, niin että metsä kiljahtelee riemusta ja ilohuudoista.
Näin Artemis "nuolia sirotellen"[56] Taygeton tai Erymanthon rinteillä
ajelee metsäsikoja ja arkoja hirviä. Häneltä metsästäjä oppii tarkasti
ampumaan ja kiitollisna uhraa hän Artemiille eränsä esikoiset,
hirvenpään tai karjunsorkat. Hirvenajosta Artemis sai nimen
_clafébolos_, josta eräs kreikkalainen kuukausi nimitäiksen
_clafébolios_. Riistanajo kysyy rohkeutta: rohkea ja uljas onkin
jumalatar, samoin kuin amatsoonillinen seurueensa. Sanotaanpa joskus
noiden kuuluisain nais-soturien juuri olleen Artemiin seurana.

Amatsooni on Artemis itse, sillä hän ei siedä sulhoja eikä naimisia,
vaan tahtoo iäti neitona pysyä. Onneton se mies, joka hänen
neitotunteitaan loukkaa. _Aktaion_ sai metsästäessään salaa nähdä hänen
neitosineen kylpevän, mutta kosto tuli: Artemis muutti miehen hirveksi,
jonka omat koirat repivät kuoliaaksi. Pyhää impeyttä vaati hän myös
neitosiltaan ja naispapeiltansa. _Ifigeneia_ ei suostu _Thoas_
kuninkaan kosintaan; _Atalante_ (ehkäpä toisnimellä = Artemis) vaati
kosioitaan kilpajuoksuun ja tappoi häviölle joutuneet; ahdistavat
kentaurit hän ampui kuoliaiksi. -- Itse impenä Artemis suosii
ihmis-impiä sekä nuoria poikia, yleensä nuorisoa; tätä hän hoitaa ja
vaalii, luoden sille soreutta ja uljuutta. Hänen erityinen suosikkinsa
oli siveä _Hippolytos_.

Laajalti Artemista palveltiin hedelmöittävänä luonnonhaltiana.
Semmoisena oli hänellä templi esm. Efesossa, jossa hänen satanisäinen
kuvansa symboloitsi luonnon ikiuhkuvaa viljavuutta.

Melkeästi on siis Artemiin kasvoista alkuperäinen karmeus sulanut ja se
sulaa sulamistaan, mikäli hän muuntuu siksi, jona hän on paraiten
tunnettu, Apollonin sisareksi. Muunnos on jo Homerissa tapahtunut,
vaikka hän sen ohessa kyllä paikalliskulteissa säilytti alkuperäistäkin
merkitystään. He ovat Artemis ja Apollon saman isän ja äidin lapsia,
Deloksessa syntyneet kumpikin, ja toimivat sopuisasti. Trojan edustalla
sotivat he rinnakkain, Delfoissa palvellaan heitä kumpaakin. Artemis
haavoittaa ja parantaa samoin kuin Apollon. Artemis ampuu hänkin
jousestaan surman nuolia ja tempaa etenkin naisia äkkikuolemaan.
Helppoa, kivutonta kuoloa rukoili häneltä esim. Penelope. Kun Niobe
ylvästeli siitä että hänellä oli useampia lapsia kuin Letolla, niin
Artemis kostoksi äkkinuolillaan ampui häneltä tyttäret, samoin kuin
Apollon pojat.

Tätäkö tietä siis, kehityksen kautta, Artemiista tuli Apollonin sisar?
Eikö hän ollut sitä jo alummin? Eiköhän saloissa samoileva, nuolia
ampuva Artemis saanut aihettaan kuutamosta, jonka kuvat vilottelevat
puiden välitse, jonka säteet vasamain tavoin välähtävät pilvien
välitse? Eikö tämmöinen kuvitelma ollut yhtä likellä kuin se että
auringonsäteistä syntyi Apollonille vasamia? Onhan asiaa niinkin
selitelty: on sanottu, että Artemis jo kuuttarena metsästeli vuorilla,
ampui petoja ja ihmisiä, torjui veljensä rinnalla pimeyden valtoja ja
yleensä ilmaantui Apollonin sisarena, niinkuin kalpea kuu on kirkkaan
auringon sisar. Kuinka liekään ollut, kuitenkin alkuperäinen kuuttaren
merkitys aikasin jäi häneltä syrjään, kun _Selene, Helena, Io_ y.m.
tulivat varsinaisiksi kuuttariksi, ja ainoastaan muutamat seikat vielä
siitä hämärästi muistuttivat. Semmoisia oli soihtu hänen kuvissaan.
Edelleen _Artemis Munychia_ Atheenan satamassa oli oikea kuutar:
täysikuun aikana hänelle uhrattiin pieniä kakkuja, joihin pistetyt
kynttilät mukailivat kuunvaloa, ja kilpaa juostiin soihtujen valossa.
_Hekate_ (kts. sitä) oli myös osalta kuutar, ja semmoisena hän ja
Artemis usein merkitsivät samaa, sittekun Artemiille uudelleen
aljettiin antaa kuuttaren merkitystä. Semmoisena häntä ja Seleneä
sekoitellaan toisiinsa ja Artemis esitetään Endymionia (kts. sitä)
rakastavaksi.

       *       *       *       *       *

Italiassa palveltiin _Dianaa_[57] vesakkojen, norojen ja lähdetten
haltiana. Hänellä oli pyhiä lehtoja, m.m. Algidus vuorella, jonka
siimeksessä roomalaiset vilvottelivat paahtavalla kesähelteellä. Tästä
syystä sai hän lisänimen _nemorensis_. Uskottiinpa hänen väljemmällekin
vaikuttavan, suovan maalle viljavuutta, suojelevan metsää, sen eläimiä
ja karjoja, josta hyvästä hänelle uhrattiin lehmiä. Tätä Dianaa
palvelivat semminkin sabiinit, ja vielä sittenkin kun heistä Rooman
ikeen alla muodostui plebeijein säätyluokka, jäi Diana näiden
vasituiseksi jumalattareksi. Aventinus vuorella oli kansanmielisen
kuninkaan Servius Tulliuksen rakentama Dianan templi, jonka
perustajaisia plebeijit ja orjat yhdessä viettivät iloisesti. Karanneet
orjatkin nauttivat demokraatisen jumalattaren suojaa, jolloin heitä
kutsuttiin "servi cervi" s.o. "hirvi-orjat", kuvaten siten sitä hellää
hoivaa, jonka jumalatar soi heille, ikäänkuin salojen haltia
hirvillensä. Dianan ja erään _Virbius_ sankarin suhteista juteltiin
samanlaisia vähän kuin hänen ja Hippolytuksen seikoista.

Kun v. 399 e.Kr. Hellaan Apollon pääsi Rooman jumalain joukkoon,
seurasi mukana sisarensa Artemis, joka nyt kokonaan suli yhdeksi
entisen Dianan kanssa, perien tältä vaan kansallisen nimen. Uusi Diana
sai juhlatemplin Roomassa v. 179 e.Kr. ja hänestä kerrottiin nyt aivan
samoja kuin Artemiista. Koska siis esim. uutta vuosisataa aljettaissa
Apollonia kunnioitettiin komealla juhlalla ja Dianakin sai siitä
osansa, rukoili Horatius juhlarunossaan (carmen seculare), että Phoibon
kanssa Diana tuo "salojen suoja ja taivaan kirkas kaunistus varjelisi
valtakuntaa, kasvattaisi uuden uljaan sukupolven ja varsinkin vaalisi
äsken syntyneitä lapsia". Olihan pikkulapset Dianan suosituita,
niinkuin muutkin vesat metsässä ja nurmen nuori kukkaisväki.

Taiteessa on Artemis nuori, solakka, reipas neito, usein metsästäjän
asussa, viini ja joutsi aseinaan, helmat käärittyinä ylös, voidakseen
ketterämmin viidakossa liikkua. Kuuluisin säilynyt pystykuva on n.s.
Versaillesin Diana. Siinä suojelee hän turviinsa paennutta
naarashirveä, koppaa viinestä nuolen, uhkasilmin tähystäen vainoojata.
Toisissa kuvissa esiintyy hän siinä silmänräpäyksessä, kun nuolen juuri
ammuttuaan tähystää miten se lienee osunut saaliiseen. Eräässä kuvassa
katselee hän hellästi ainokaista lemmittyänsä Endymionia.

Artemiin tunnustimet ovat: joutsi, viini vasamoineen, keihäs, soihtu;
pyhät eläimensä hirvi, karhu, karju, koira.



Ares. -- Mars.


_Ares_ on kreikkalaisten sotajumala, Zevsin ja Heran poika. Hän tuli
enemmän äitiinsä kuin isäänsä, ollen yrmeä ja kiukkuinen riitapukari,
joka sopimattomalla käytöksellään usein suututti olympolaisia.[58]
Varsinkin Athene ja Ares aina olivat kahakassa keskenään. Hänen
kotimaakseen mainittiin Thrakiaa. Tuolla talvimyrskyjen maassa, missä
tuimat raakalaiskansat mellakoivat, Ares paraiten viihtyi ja siellä
hänelle suurinta kunniaa osotettiin. Vuolaat Hebros ja Strymon virrat
siellä kerskailivat olevansa hänen poikiaan. Onpa arveltukin, että Ares
alkuaan merkitsee myrskyjen myllertämää pilvitaivasta. Rajuksi hänen
ilmiötänsä ainakin Iliadissa kuvaillaan. Sota on hänen elämänsä; mutta
ei hän suunnittele taistelua järkiperäisesti, silmämäärää myöten, kuten
Athene, ei huoli siitä kumpi puoli voiton vie; sota sotana on hänelle
pääasia, miekan melske, tappelun pauhina, kamala surma on sotajumalan
riemuna. Hän on verenhimoinen: tappelussa kaatunut "juottaa verellään
Aresta". Ares on itse ilmetty taistelun telme, elävä sotahuuto
(_Enyalios_). Kiiltävässä vaski-asussaan, aseet käsissä, ajaa jyristää
hän rajusti veritannerta pitkin seurassaan poikansa Fobos ja Deimos
(pelko ja kauhu), sisarensa Eris (tora) ja sodatar Enyo (= Bellona), ja
murtaa allensa kaikki. Mutta hänen väkevyytensä on samalla hänen
heikkoutensa: hän on väkevä ja nopea, mutta huimuudessaan
lyhytmielinen; silmitön vimma sokaisee hänen järkensä, joten hän joutuu
alakynteen Athenea vastaan -- viittaus siihen että raaka, jos kuinkakin
tavaton voima ei auta ilman älyn ohjausta. Taistellessaan troialaisten
puolella ottelee hän usein Athenen ja tämän suojanalaisten sankarien
kanssa. Kun Diomedes kerran haavoitti häntä, karjui Ares tuskissaan
kuin kymmentuhatta miestä.[59] Toisella kertaa Athene heitti hänet
kumoon suurella paadella, jolloin hän ruumiillaan peitti tynnyrinaloja
maata. Voittipa hänet myös Herakles y.m.

Vaikka kaikki vihaavat ja kauhulla katselevat tuota häviön, taudin,
surman ja surkeuden tuojaa, on kuitenkin yksi joka häntä rakastaa --
lemmenjumalatar Afrodite, joka muuten esiintyy Hefaistoksen puolisona.
Tällä piirteellä on kaiketi tahdottu lieventää sotajumalan tuimaa
ilmiötä, tajuten tehoisaa vaikutusta joka syntyy vastakohtain, karkean
ja suloisen yhtymästä. Tästä lempiliitosta syntyi _Harmonia_ (Sopu),
joka peri äitinsä lempeyden, _Eros_ ja _Anteros_ sekä isäänsä tulleet
pojat _Fobos_ ja _Deimos_. Muitakin morsiamia oli Areella.

Aresta Kreikassa ei aivan yleisesti palveltu. Thebassa häntä rukoiltiin
rutonjumalana. Theban perustaja Kadmos nai Harmonian; olipa siis
thebalaisilla, joiden suonissa juoksi sotajumalan verta, syytä häntä
palvella. Atheenassa oli Ares, sikäläisen tarun mukaan surmattuaan
Poseidonin Halirrothios pojan ja saatuaan syynsä sovitetuksi, antanut
aihetta Areiopagin murhaoikeuston perustamiseen.

       *       *       *       *       *

Tärkeämpään arvoon ja asemaan pääsi roomalaisten sotajumala _Mars l.
Mavors_. Mutta alkuaan _Mars isä_ eli _Mamers_ ei ollenkaan näyttänyt
sotaisalta, vaan oli hyvänsävyisä keväänjumala, joka soi kauniita
säitä, suojeli suopeasti metsää (_Silvanus_), kasvikuntaa ja karjaa
laitumella, sekä varjeli ihmisiä vahingolta. Semmoisena häntä Italiassa
palveltiin niillä näillä maalaisjuhlilla. Näitä oli _ambarvalia_,
jolloin juhlakulussa kierrettiin peltoja kolmeen kertaan ja rukoiltiin
Marsia niitä siunaamaan. Näitä myös _mamitralia_ (alussa maaliskuuta),
jolloin paksuun pukuun tyrsystetty ukko _Mamurius Veturius_, s.o.
"vanhentunut Mars", lyönneillä ja iskuilla ajettiin pois ihmisten
ilmoilta, ja siten kuvattiin nuoren kevään, eloisan Marsin voittoa
talvesta ja vanhasta vuodesta.[60] Voittoa vietettiin juhlajuomingeilla
ja _saliot_ (salii = "hyppelijät") ilmaisivat ihmisten iloa kevään
tulosta hypellen ja juosten pitkin katuja, käsissään Marsin-kilpi,
ancile, jota lyödä rämistelivät. Näitä kilpiä oli 12, joista yksi
alkuperäinen. Se oli taivaasta pudonnut, kertoi hurskas taru, Numa
kuninkaan käsiin ja hän sai tiedon että sen säilymisestä riippuisi
valtakunnan onni. Estääkseen ancile'n varastamista teetti hän mestari
Mamurius Veturiuksella 11 muuta aivan yhdennäköistä kilpeä. Kilpien
luku osottanee, että ne oikeastaan tarkoittivat vuoden kuukausia ja
koko juhla oli varmaan vaan yksinkertainen kevään vietto, jossa
Marsilla ei ollut mitään valtiollis-sotaista merkitystä. Numa saattoi
kyllä sitten uudistaa juhlan ja antaa sille toisen mielen.

Rauhallinen jumala oli siis Mars alkuansa. Sotaisa taimi piili hänessä,
mikäli kevään jumala taistelee talvea vastaan, jota taistelua
juhlamenoissa kuvailtiin. Tämän toimen sitte sotaisa, vallanhimoinen
Rooman kansa kasvatti suureksi, niin että Marsista tuli yksinomaan
sodan julma jumala ja samalla valtakunnan ylin suojelija, Jupiterin
jälkeen arvoisin. Rooman perustaja Romulus oli hänen poikansa, kertoi
taru, ja siten Mars oli Rooman kansan kanta-isä, kansa oli syntyään
sotainen. Jo Numa kohotti sotajumalan palvelun entistään ylempään
arvoon, johon viittaa taru Marsin-kilvistä, hän myös sääsi sitä varten
erityisen pappisviran (flamen martialis). Aikaisin rakettiin Roomaan
Marsille templi; sinne meni sotaan lähdettäissä päällikkö ja jumalan
kuvapatsaan edessä rämisti keihästä ja pyhää kilpeä huutaen: "Mars
vigila!" (valvo Mars!) Ja Marsin uskottiin astuvan näkymätönnä
sotajoukon edessä, seurueinaan _Pavor, Pallor_ (kauhu, kalpeus) ja
_Bellona_ (vrt. Aresta) vieden sitä voittoon, josta hän sai nimen
_Gradivus_. Hänelle pyhä oli _Campus martius_, Mars-kenttä Roomassa,
jonne nuoriso kerääntyi urheilemaan ja sotakuntoinen väestö saapui
tarkastettavaksi. Tänne myös Augustus keisari, voitettuaan ottoisänsä
Julius Caesarin murhaajat, asian muistoksi rakensi templin mitä
muhkeimman "Marti ultori" (Mars kostajalle).

Kun Roomalaiset tutustuivat Kreikan jumaliin, muuttui heidän Marsinsa
yhä enemmän Areen kaltaiseksi. Silloin hänelle keksittiin Venus
puolisoksi ja lapsia Areen lasten vastavertaisia. Kun sitte aljettiin
uskotella Aeneaan äitiä Venusta Julion-suvun kanta-äidiksi, kostui
siitä Marsille uutta kunniaa. Hän tehtiin uuden keisarikunnan ja -suvun
taivaalliseksi holhojaksi ja varsinkin Augustus kunnioitti häntä
loistavasti.

Taiteessa Ares (ja Mars) kuvataan rotevaksi soturi-nuorukaiseksi; tukka
lyhyt, kähärä, silmät pienehköt, nenä vankka, sieraimet aukinaiset,
ilmaisten kiihkoa. Paraimpia säilyneitä veistokuvia on n.s. _Mars
Ludovisi_, jossa jumala näkyy levähtävän tappelusta ja tuumivan
suloisempia seikkoja, siitä päättäen että pikku Eros veitikka
leikittelee hänen jaloissaan.

Tunnusesineitä: hurtilla ja väinönkotkilla koristeltu kilpi ja keihäs.
Eläimiä: susi, hevonen, palokärki.



Afrodite. -- Venus.


Kauneuden ja lemmen jumalattaren _Afroditen_ synnystä on eri
kertomuksia. Homeros mainitsee hänen vanhemmikseen Zevsin ja _Dionen_;
mutta vanha on myös Hesiodon kertomus, että Afrodite syntyi Uranos
jumalan verellä hedelmöittyneestä merenvaahdosta,[61] yleni
aalloista[62] Kypron rannalle[63] tai, toisin muunnellun jutun mukaan,
ui näkinkengässä Kytheran saarelle.[64] Kaksi jälkimmäistä syntytarua
näyttää että tässä jumalattaressa on yhtynyt helleenisiä ja itämaisia
aineksia. Etäisistä ajoista oli useilla Välimeren saarilla, jopa
Kreikan rannikoillakin, siellä täällä foinikilaisia siirtokuntia, jotka
sinne olivat tuoneet itämaista uskontoa ja kulttia. Siirtokuntain
kreikkalaistuessa säilyi vielä uskonnollisia katsantotapoja ja
palvelusmenoja, joskin muuttuneilla nimillä. Nyt tiedetään että
Itämailla muinoin palveltiin erästä suurta naisjumalaa, joka, minkä
nimen missäkin lienee saanut -- Assyriassa Mylitta, Egyptissä Isis,
Frygiassa Kybele, Efesossa Artemis, Foinikiassa Astarte y.m. --
kuitenkin tarkoitti ja olennoitsi samaa luomiston mahtavasti
hedelmöitsevää elinvoimaa. Samaa taisi Kreikan Afroditekin alkuaan
edustaa. Kun siis mainituissa siirtoloissa huomattiin Afrodite ja
Astarte hengenheimolaisiksi, sulivat he vähitellen ihmisten
käsityksessä yhdeksi jumalattareksi, joka peri kreikkalaisen nimen
Afrodite. Hän oli lähinnä "taivaallinen" (Aphrodite ourania), sillä
taivaasta päin Astartekin hallitsi luomakuntaa. Näin Afroditea kauan
palveltiin varsinkin Kytheran saarella ja Kyprossa, jossa hänellä oli
kuuluisa templi Pafos-vuorella.[65] Saarilta merisyntyisen jumalattaren
palvelus levisi Kreikan manterelle, jopa kaukana Siciliassakin
oli hänellä -- ehkä jo foinikilaisten perustama -- pyhäkkönsä
Eryx-vuorella, josta roomalaiset tunsivat hänet nimellä Venus Erycina.

"Taivaallinen" Afrodite ilmaisi olennossaan taivaan rakkautta maata ja
sen asukkaita kohtaan, ja tämähän kaikkialla luo elämää ja kauneutta
muodoiltaan mitä vaihtelevinta. Tuskin oli Afrodite rannalle astunut,
kun maa hänen jalkainsa juuressa vihoittaa, kukkasia versoo, kevään
sulohenki puhaltelee, kaikki uhkuu eloa ja iloa. Ja missä ikänä hän
liikkuu, nähdään samat ilmiöt: horat (vuodenajattaret) pukevat ylleen
juhlavaatteensa, sulokit ja luonnottaret karkeloivat hänen ympärillään
nuorella nurmella, linnut helistelevät säveliään lehdikoissa. Afrodite
on siis suloinen suvetar, kevään henki joka nuorentaa luonnon.[66]
Mutta keväällä elpyy merikin vilkkaaksi. Siellä joutsenet joikuen
uivat, delfiinit telmivät, valkopurjeet viiltävät sinipintaa. Tästäpä
Afrodite joutui "merettäreksi",[67] ja merimiehet sekä merenkulkijat
rukoilivat häneltä onnea matkoilleen.

Mutta kevään iloa ei kestä kauan; luonto surkastuu taas ja kuolee, ja
siitä suru valtaa Afroditen sydämmen. Tähän tosiasiaan perustuu
runollinen _Adonis-tarina_.[68] Adonis on uljas, kaunis nuorukainen,
Afroditen lemmitty. Yhdessä he saloa käyvät, saalista ajavat,
ilakoivat, kun -- vihainen metsäkarju karkaa päälle ja tappaa
nuorukaisen. Jumalatar on murheeseen murtumaisillaan ja lähtee synkkään
manalaankin armastansa etsimään; silloin Zevs heltyy. Hän sallii sulhon
puolen vuotta, kevään ja kesän, viipyä morsiamensa luona, mutta
syys- ja talvikaudeksi on hänen palattava varjojen maille. Tarun mieli
on selvä: peto on kolkko talvi joka kuolettaa eläin- ja kasvikunnan,
Adonis on luonto joka vuoroin virkoo eloon ja kuihtuu kuoloon, Afrodite
on luonnon henki ja haltia.

Eloa uhkuva suvetar on samalla kaiken kauneuden ja lemmen jumalatar.
Lemmen suloisen ikeen alle taipuvat kaikki: puut, kukat, eläimet,
ihmiset, jumalatkin. Afroditen valta ulettuu kaikkialle maan ääristä
äärihin, hän on "kaikenkansainen" (Pandemos). Tämä nimitys tarkoittaa
siis alkuaan hyvässä mielessä melkein samaa kuin "urania", mikäli
ajatellaan jumalattaren avaraa valtaa. Semmoisena hän herättää
rakkautta, solmii kihlauksia ja avioliittoja[69] ja voipi perhe-elämän
onnella rakentaa yhteiskuntaa. Myöhemmin sana sai perin halvan
merkityksen, tarkoittaen sitä olentoa joka edustaa aistillista,
irstailevaa lemmiskelyä (= Venus vulgivaga).

Lemmen taikavoimaa ei voi kukaan vastustaa, semminkin kun se ilmestyy
kauneuden viehättävässä puvussa. Afrodite on ilmetty ihanuus ja sulous,
jota runoilijat eivät väsy ylistämästä. Hän on "kultainen", "sulosti
hymyilevä" ja hänellä on uumenillaan taikavyö joka kerrassaan hurmaa
katsojan. Sen hän väliin lainaa muillekin, etenkin naisille jotka
valittavat kultiansa kylmenneiksi. Hänellä on seurueena Eros, Pothos,
Himeros (lemmenlintu, sulokaipuu, lemmen halu) ja Hymen (hääilo,
"Kirki"). Kova kivihän sen täytyisi olla, jonka sydän ei sulaisi, joka
ei lemmen syliin vaipuisi! Niinpä lumoo hän julman pedonkin, että se on
kesy ja laupias kuin lammas. Mutta eipä jumalatar myöskään suvaitse
valtansa vastustelua. Sen todistavat Narkissos, Hippolytos ja muut
lemmen halveksijat.

Jos siis jumalatar ilokseen sytyttelee sydämmiä lempeen, on hän itsekin
herkkä syttymään. Olihan niitä useitakin, joille hän sydämmensä antoi:
Adonis, Paris, Anchises y.m. Ares on väliin esitetty hänen
puolisokseen, väliin vaan lemmityksi. Lapsia heillä oli useita (kts.
Ares). Ehkä tämä liitto on vain keksitty näytteeksi että lempi lumoo
julman soturinkin. Ei Afrodite muuten juuri mallisankareita
ihailtavaksensa etsinyt, hän kun rakasti Pariksenkin moista velttoa
teikaria. Mutta Paris olikin kauneuden kilpailussa julistanut hänet
voittajaksi. Siitä hän ihastui ikihyväksi, antaen suositulleen palkaksi
naisista ihanimman eikä ollut näkevinään hänen vikojansa. On
Afroditella laillinenkin puoliso ja juuri se jumala joka _ei_ ollut
kaunis -- ontuva, hoikkasääri, nokinaama Hefaistos. Mikä omituinen
huumori, asettaa moinen olento ihanimman jumalattaren viereen! Ehkäpä
osasi pajajumala vaimolleen sieviä koristeita taoskella. Heidän
liitostaan ei mainita perillisiä.

Muuten on lemmen jumalattarelle mieluisaa kaikki mikä on somaa, siroa,
suloista: kyyhkyset, jänes, kani, joutsen, varpunen, ruusu, myrtti,
omena y.m. -- Taistelun telmeessä hän ei tule toimeen. Jos hän sinne
joskus joutuu, yrittäessään suojella suositultaan, säikähtyy hän pian
ja pakenee. Pienestä naarmusta kirkui hän surkeasti.

Mutta Afroditen puuhat käyvät helposti ihmisille vahingoksi, kun
intohimo sokaisee järjen ja mielenmaltin. Pariin ja Helenan rikollinen
liitto siitti Troian sodan ja äärettömän sarjan surkeutta kansoille ja
perheille. Didon saattoi hurja lempi itsemurhaan. Anchises sai
salalempensä sovittaa halvatuilla jäsenillään. -- Säädyttömän lemmen
suojissa ei viihdy kodillinen onni, joka vaatii siveyden vankkaa
pohjaa.

       *       *       *       *       *

Astarten-luontoisen Afroditen tulivat roomalaiset tunteneiksi, kun he
(249 e.Kr.) ottivat haltuunsa Sicilian sekä siinä jumalattaren templin
Eryxin vuorella. Koska luulivat valtionsa siitä hyötyvän, siirsivät he
tämän _Venus_ Erycina'n, kuten häntä nimittivät, kotimaahansa
palveltavaksi. Tämä omaksuminen kävi helposti, kun Italiassa vanhastaan
palveltiin _Venus_ nimistä puistojen ja viinitarhojen haltiatarta,
keväätärtä, jolle huhtikuu, kukkasilmujen aukeamisaika (Ap[e]rilis) oli
pyhitetty. Olipa Roomassa 3:kin kotimaisen Venuksen pyhäkköä: yhdessä
sai palvelusta _Venus murcia_ l. myrtin (siveän aviorakkauden
symboolin) jumalatar, toisessa _V. cloacina_ muistoksi sabinitarten
ryöstöstä ja sitä seuranneesta sovinnosta, kolmannessa _V. libitina_
kalmanjumalattarena (kuolema ja elämä asuvat likitysten!). Ulkomaisen
lainan kautta Venuksen merkitys ja kultti melkeästi rikastui. Hänestä
luotiin, samoin kuin Hellaassa, lemmenjumalatar ja kreikkalaiseen
malliin hänelle annettiin puolisoksi Mars. Trasimenon kovan häviön
jälkeen, jumalien vihaa lepyteltäissä, sijoitettiin uhripöytien ääreen
Mars ja Venus vierekkäin samalle patjalle (lectisternium). Tämmöisessä
liitossa Venuksesta kehkesi valtakunnan suojelushenki. Vielä hartaammin
ruvettiin häntä kunnioittamaan, kun roomalaisille selkeni että Troian
sankari Aeneas, Venuksen poika, oli heidän kansakuntansa esi-isä ja
valtionsa perustaja ja runoojat kertoilivat, miten Aeneas
harharetkillään oli saapunut Siciliaan ja siellä Eryx-vuorelle
rakentanut äidilleen pyhän palvelusmajan. Nytpä Venuksen templejä
ilmaantui pääkaupunkiin yhä uusia ja komeampia. Niitä rakentelivat jo
tasavallan mahtimiehet, semmoiset kuin Sulla, Pompejus, Caesar.
Kussakin templissä Venuksella oli eri nimensä: _Venus felix, victrix,
genetrix_. Ennestään löytyi jo _V. verticordia'n_ templi. Kun Augustus
keisari rakensi komean templinsä Marsille, asetti hän tämän kuvan
viereen Venuksen kuvan templin cellaan. Vielä laati Hadrianus komean
kaksoistemplin _Venus_ ja _Rooma_ jumalattarille (Veneri et Romae).

Kuvaustaiteelle oli Afrodite erittäin haluttu aihe. Houkuttelevalta
tuntui tehtävä luoda ilmimuotoon samalla korkein naisellinen kauneus ja
lumoava lemmensulous. Lemmettären omituisilmeinä oli: sirot, solakat ja
samalla rehevät muodot, soikeat kasvot, pyöreän muheat posket ja leuka,
silmä kohtalaisen suuri, lausuen hehkuvaa, hiukeevaa lemmenhalua.
Säilyneistä veistokuvista verrattoman arvokkain on n.s. Melolainen
Venus (Parisin Louvressa), luonnollista suurempi marmoripatsas,
yläruumis alaston, kupeilta alas asti verhottu keveään vaippaan.
Ihmeteltävä on pään ylevä ilme, muotojen tuore vehmaus, jäsenten kaunis
sopusuhta. Kova-onni on särkenyt kuvalta käsivarret ja kädet, niin,
että on miltei mahdoton arvata, mitä hän lienee käsillään tehnyt, mitä
niissä pidellyt (omenaako vai Marsin kilpeäkö vai mitä?), eikä siis
sitä aatetta jota taiteilija on tahtonut ilmikuvata. Kasvojen ele
ilmaisee iloista, uljasta itsetuntoa. -- Mediciläinen Venus
(Florens'issa) on "anadyomene", esittää siis jumalattaren alastonna.
Siinä nähdään vallan nuori neitonen, muodot sillä erinomaisen
säännölliset ja somat, mutta äskenmainitun kuvan jumalallista ylevyyttä
ei jäljeksikään.



Hermes. -- Mercurius.


Zevsin ja Maian poika _Hermes_ on varsin monipuolinen olento, mutta
millainen hän oli alkuperäisesti? Siihen viittaavat muutamat tarut. Kun
Zevs lempi Io neittä, muutti kateellinen Hera neidon lehmäksi, jolle
pani satasilmäisen Argoon vartiaksi. Silloin Zevs lähetti Hermeksen
tappamaan tuon paimenen. Hermes suoritti toimensa siten että hän
soitolla uuvutti uneen Argoksen ja tappoi hänet.[70]

Argos on, niin arvellaan, joko aurinko tai tähtitaivas ja Io on maa,
jota väliin kuvaillaan kaikkia mehullaan elättäväksi lehmäksi (toisten
mukaan Io on = kuu); Hermes on pilvi, joka peittää näkyvistä taivaan,
pilvitaivas. Se taru taas, joka kertoo hänen ryöstäneen auringonjumalan
karjaa vetämällä sitä hännistä takaperin luolaansa, osottaisi pikemmin
että hän on ehkä ukkossäällä käyvä myrskytuuli joka vetää pilvet
puoleensa, niin että ne vastoin tavallisuutta näkyvät kulkevan
vastatuuleen.[71] Olkoon nyt pilvi tai tuuli Hermeen alkuperäinen
merkitys, eihän ne kaukana toisistaan ole. Pilvijumala virkistää maan
mantua hedelmöittävällä sateellaan, antaen siten karjan rehua, viljaa
ja välillisesti kaikenlaista hyvää. Hän on tosiaan "perin hyödyttävä"
(_épioúnios_). Lähinnä elättää ja kaitsee hän karjaa. Siinä toimessa
hän paraiten oleskelee saloissa ja niityillä, kisaten luonnonimpien
kanssa. Eksyneet karitsat kantaa hän lempeästi kotia. Tämmöisenä
palveltiin Hermestä erittäinkin Arkadian vuorimaassa, jonka asukkaat
parhaasta päästä elivät karjanhoidosta. Siellä sanottiin hänen
syntyneenkin Kyllenen vuorella. Kun paimenilla siellä oli toinenkin,
ehkä ala-arvoisempi, jumala, kauriinjalkainen _Pan_, tehtiin tämä
Hermeen pojaksi. Kellä oli paljo karjaa, hänpä rikas; karjan menestys
tuotti auvoa ja onnea. Niinpä Hermes välillisesti edisti kaikkia
elinkeinoja ja yrityksiä, erittäinkin kauppatoimia. Hänestä saatiin
elinkeinojen, kaupan ja kauppiasten jumala, ei sentään vielä Arkadian
yksinkertaisissa paimenkansan oloissa, joissa semmoista jumalaa ei
tarvittu, vaan vasta myöhemmin kun hänen palveluksensa muualle
levinneenä jo oli alkuperästään paljo muuttunut. Vaan ennenkuin
etenemme H:n muita puolia kehittelemään, kerrottakoon eräs hänen
lapsuutensa seikkailu, joka elävästi näyttää, minkä luontoiseksi
Hermestä ajateltiin. Sitä kertova runo on tosin verrattain myöhempi,
mutta sen mytolooginen perusta on vanha. Pikku Hermes ei ollut vielä
montakaan tuntia päivän valoa nähnyt, kun hän karkasi kehdostaan
Kyllenen luolassa; näki luolan suulla kilpikonnan ja teki sen kopasta
soittokoneen. Mutta kun poikaa kovin halutti syödä tuoretta lihaa,
hiipi hän iltahämyssä Apollon veikkonsa lehmikarjaan, varasti 50
härkää, ajoi ne syrjempään, josta niitä ei ollut helppo löytää, sitoipa
vielä hännänpäihin risuja, jotka lakaisivat sorkkain jäljet
näkymättömiin. Teurasti sitten, paistoi ja söi makeaan suuhunsa kaksi
härkää, jonka tehtyään palasi kotiin ja pani maata kehtoonsa olematta
näillänsäkään. Mutta Apollon kaipasi härkiänsä, ja aavistaen juonen
tuli Maian majalle. Pikku varas oli vaan nukkuvinaan viattoman unta,
kunnes Apollon -- vaikka nulikan viisastelu ja vehkeet jo
naurattivatkin häntä -- pakotti hänen tulemaan Zevsin käräjiin ja
tuomaan takasin varastamansa. Nyt tehtiin sula sovinto, Hermes
lahjoitti Apollonille kantelonsa, jonka sävel tätä niin ihastutti, että
hän antoi pojan pitää härät, vieläpä lahjoitti hänelle taikasauvan. --
Tässä jutussa ilmaantuu Hermeen ominaisuutena sukkeluus, viekkaus. Hän
edustaa jokapäiväistä käytöllistä elämänälyä, kuten Apollon korkeampaa,
aatteellisempaa hengen tointa.

Näillä lahjoilla on Hermes oikein omansa niihin tehtäviin, joita
hänelle kansanuskonto omaksui. Hän on siis ensinkin jumalain, etenkin
Zevsin airut ja asianajaja, eikä mikään tavallinen sanansaattaja, kuten
_Iris_, vaan tärkeitä, vaikeita toimia hänelle uskotaan. Niinpä hän
kävi varottamassa Aigisthosta tappamasta Agamemnonia ja naimasta tämän
puolisoa; hän taivutti Kalypson laskemaan Odyssevsin luotansa -- vaikea
tehtävä, joka kysyi sukkelaa päätä ja liukasta kieltä. Näiden lahjain
lisäksi on hän nopsa ja sukkela. Heti käskyn saatuaan hän sitaisee
jalkoihinsa taika-anturat tai (kuten myöhemmin sanottiin) siipikengät
ja tuulen vihuria[72] tai kalalokkia nopsemmin hän kiitää yli maiden ja
merten asioita ajamaan. Hän on siis paljo matkoilla, hän tietää
matkojen vaivat ja vaarat kuolevaisille, voipa niistä myös armiaasti
auttaa. Niinpä matkustajat pyysivät Hermeen apua ja suosiota. Tien
varsilla näki monin paikoin kivikasasta kohoavan pylvään ja sen päässä
Hermeenpään; nämät "hermai" seisoivat siinä muistuttamassa matkajumalan
läsnäoloa ja apua. Kiviröykkiöt olivat vähitellen kohonneet kummuiksi,
kun jokainen ohikulkija heitti kiven läjän lisäksi kunnioittaakseen
Hermestä.[73] Hermespylväitä seisoi myös katujen varsilla ja avoimilla
kaupunginkentillä.

Enimmin matkustelivat silloin kauppiaat, joita Kreikassa tavataan jo
vanhimpina aikoina, sillä Kreikan kansalla on aina ollut luontainen
taipumus kauppaan ja keinotteluun. Hermeessä ilmestyykin varsin selvinä
kauppiaan ominaisuudet, arvioimis-äly, sukkela pää, jopa, jos tarvitaan
viekkauskin. Olipa siis kauppiaalla kaksinkertainen syy turvata Hermeen
suosioon. Ja kun voitonhimo saattaa vietellä keinottelijaa peijaamaan
ja varastamaan, niin saatiin helposti kauppiasten jumalasta
varkaillekin jumala. Olihan Hermes itsekin jo paitaressuna tuossa
ammatissa näppäryyttänsä näyttänyt. -- Vielä nykypäivinäkin pidetään
Hermeensauvaa kauppiasten leimana. Se on kahden kärmeen kietoilema,
usein siipiparilla sirottu raippa.

Jumalain-airuella oli eräs varsin vakava tehtävä. Jos hän muutenkin
ihmisiä opasteli maallisilla matkoilla, tuli hänen vielä opastaa heitä
viimmeisellä ja vaarallisimmalla retkellä, tuonen tuville. Hän on
"sielujensaattaja" (psychopómpos). Kun tapettujen kosijain haamut
kuulivat Hermeen kutsun ja hän koski heitä sauvallaan, "jolla hän
sulkee silmät uneen ja herättää unesta", niin seurasivat ne häntä
hyristen kuten yölepakot vuorenkolossa, ja niin sitä kuljettiin
tiheässä parvessa usmatietä alaspäin (Od. XXIV). Kreikassa olikin
tapana pystyttää haudoille hermeenpylväitä, siinä toivossa että hän
lempeästi opastelisi vainaita. Mutta kuolo ja uni ovat veljeksiä.
Sentähden Hermes myös on unenantaja, nukuttaja. Makuulle mentäissä
iltasin rukoiltiin Hermeeltä hyvää unta ja hauskoja unelmia. Hänen
kunniaksi viimmeinen malja juotiin illallispöydässä -- iltarukous
sekin!

Tämmöiseksi Hermeen kuva vähitellen muuttui yleisessä käsityksessä,
ehkäpä runoilijainkin vaikutuksesta. Olipa kuvan ulkomuotokin
muuttunut. Vanhimman ajan Hermes oli partasuu jörö, -- nyt hänestä oli
sukeunut soma, siloposkinen, lempeä, vilkassilmäinen nuorukainen, jota
nuoriso ihaili ja asetti esikuvakseen. Ja kukas olisikaan ollut siksi
soveliaampi kuin taivaan norja, liukasjalkainen, sukkelasuinen
sananlennättäjä? Juostakoon kilpaa, heitettäköön kiekkoa, oltakoon
painisilla tai nyrkkisillä -- yhtä verraton oli hänen taitonsa
kaikessa. Ja älyllään keksi hän keinot ja sanat joka kohtaan,
selvisi joka pulasta. Hermeen suojan alla olivat siis palestrat l.
volmistelupaikat ja niitä koristettiin hänen kuvillaan. Mikäli nuorison
opetusta uusilla aineilla laajennettiin, luultiin hänen nämätkin
keksineen, niinkuin kirjoituksen, kielten tulkinnan, kaunopuheisuuden
(Hermes logios). Puheenkyky oli saatu häneltä, sentähden uhrattaissa
annettiin hänelle uhrielukan kieli. Henkikyvyt Hermeessä vievätkin
etusijan ruumiillisista, niinkuin sielun sukevuus on norjaa vartaloa
arvokkaampi. Häneltä saatiin sukkelat puheet ja sattuvat sanasutkat.
Jos joku seura äkkiä vaikeni, puheenjuoni katkesi, sanottiin: "Hermes
on huoneessa". Häneltä olivat myös arvaamattomat löydöt ja keksinnöt.

       *       *       *       *       *

Roomalaisten _Mercurius_ oli, kuten nimikin näyttää (mercari = tehdä
kauppaa), alkuaan vain kaupanjumala ja edusti siis pientä osaa Hermeen
alasta. Kauppiasten yhtiö kunnioitti häntä suojelijanansa, uhraten
hänelle sekä Maia äidilleen (Maia = äiti) toukokuun 13 p. (idibus
Majis). Sitten kun tulivat Hermeen tunteneiksi, siirsivät tälle kaikki
Mercuriuksen tavat ja toimet. Runoilijat ylistelivät siis Mercuriusta
ihmiskunnan sivistäjäksi, kielen luojaksi, laulun ja soittimen
keksijäksi, jopa lauloivat varkaaksikin.[74] Horatius kehuu olevansa
"Mercuriuksen miehiä" (mercurialis)[75] ja sanoo tämän turvissa
pelastuneensa elävänä Filippin tappelusta.

Hermeen plastillinen esitys kehittyi samassa määrin kuin itse jumalan
käsittämistapa. Vanhanaikuisista, usein kömpelöistä pylväs-Hermeksistä
lähtivät ensimmäiset taide-esitykset, joissa hän ilmestyi milloin
paimenena, milloin jumalain-airuena, mutta aina vankkana partaisena
miehenä. Sittemmin aljettiin kuvata Hermestä nuorukaiseksi: hän on
parraton, kiharapäinen, sorja, uljas; korvat, suu, silmät pienet, joten
jumalan ulkoilmiössä ihmeesti yhtyy voimaa ja miellyttävää somuutta.
Lisäksi huomattakoon suun ympärillä liehivä lempeä hymy ja hieman
eteenpäin kallistuvan pään älykäs, tutkiva katse -- ja siinä on Hermeen
pääsävyt kaikki. Tämmöisenä esittää hänet etevin säilyneistä teoksista,
eräs Herkulanosta löydetty luonnollisen suuri pronssikuva. Siinä on
jumalain airut istahtanut kalliolle levähtämään. -- Painiskelun
johtajaa esittää kaunis marmorikuva. Sen hienoilla kasvoilla viipyy
vieno surun varjut, ehkä siitä että hänen vielä täytyy tuota kukkeaa
nuorisoneloa manalle saatella. Erittäin kaunis, vaikka pahimmoiksi
särkynyt veistokuva löytyi Olympiasta kaivettaissa, arvokas siitäkin
että se luullaan Praxiteleen tekemäksi. Jumala pitää Bakchos-lasta
käsivarrellaan, kaunis pää haaveksivasti kallellaan poikaseen päin. --
Kaupan jumalana rahakukkaro kourassa esiintyy hän muutamissa siroissa
kuvissa.

Hermeen tunnusesineet ovat: siipipari jaloissa, päässä tai
matkahatussa, airuensauva (caduceus), uhrimalja, kukkaro.



Hefaistos. -- Vulcanus.


Tulen ja pajojen jumalaa _Hefaistosta_ ei kiitetä kauniiksi. Jos kasvot
olivat kuta kuinkin välttävät, oli muu ruumis, etenkin alaosa, rujo ja
epäsuhtainen, sääret hoikat, lyhyet, toinen lyhempi, joten käynti oli
ontuva. Kun hän lisäksi työnsä takia oli nokinen ja tavallisesti aina
hääri ja puuhasi ähisten, oli koko hänen ilmiönsä naurettava. Kun
jumalain perheessä väliin riidan rähinä hämmentää yhdyselämän
hauskuutta, ei tarvita paljo sovun palauttamiseksi: ukko Hefaistos
ryhtyy vain juomanlaskijan touhuun; ja kun hän siinä puuhaa ja
kiireesti astua nilkuttaa kunkin maljaa täyttelemään, säyseästi toruen
joutavia riitelijöitä, niin ennen pitkää koko olympinen seura nauruun
remahtaa. Sovittajaksi sopii hän sitä paremmin, kun itse on
hyvänsävyinen.

Taru tietää hänen syntyneen taivaassa, mutta väkivallan kautta
joutuneen maan päälle. Kun näet äitinsä Hera näki saaneensa noin
viallisen ja vaivaisen sikiön, heitti hän häpeissään sen alas mereen.
Mutta merenneito Thetis korjasi lapsi raukan ja hoiteli sitä hellästi
yhdeksän vuotta luolassa meren pohjalla Lemnos saaren alla, josta
hoidosta Hefaistos suureksi tultuaan palkaksi takoi hänelle paljo
kauniita koristeita. Toinen tarina kertoo taivaasta putoomisen näin.
Kun Hera ja Zevs kerran taaskin kiivaasti kinastelivat keskenään,
rupesi Hefaistos äitiänsä puolustelemaan; vaan silloinpa Zevs
julmistuen sieppasi pojan säärestä ja paiskasi hänet alas avaruuteen.
Koko päivän putosi hän putoomistaan, kunnes illalla tömähti maahan
Lemnokselle, jossa asukkaat, Sintit, hoitivat hänen ruhjovammojaan niin
että hän parani.[76]

Näiden tarujen hajapiirteistä näkyy se päätös johtuvan, että Hefaistos
alkuaan merkitsi tulen elementtiä. Tuli näytti olevan syntyisin
taivaasta; se on salama joka pilvistä putoo maahan tai mereen, vajoutuu
maan alle ja syöksähtää sieltä taas ylös tulivuorien kuiluista. Tätä
ilmiötä nähtiin monissa paikoin, esim. Kreikan saarilla, semminkin
Lemnoksella. Siellä maanalainen tuli usein puhkaisee kalliokattonsa
ja suitsevia lieskoja leimahtaa esiin, hehkuvia savuisia
Hefaiston-haamuja. Ja niinpä tosiaan tulenliekki leijaa levotonna,
horjahtelee jalatonna, niinkuin Hefaistos itse.

Tulivuorissa tai niiden tienoilla Hefaistos asui; erittäin Hefaistos.
viihtyi hän Lemnoksessa. Siellä on hänellä vuoren sisässä pajansa, ja
kipinät singahtavat ahjosta, kuona valuu vellinä, kun korkea seppä
vasaraansa paukuttaa ja pajarengit, _kabiriit_ -- Aetnassa
kykloopit[77] -- painelevat palkeita. Näin taru kuvaa maanjäristystä ja
tulivuoren purkausta yhdessä. Tulijumalan muoto muuntuu ja säysenee
siinä yhä enemmän siihen suuntaan, että hän edustaa tulta työn ja
sivistyksen palveluksessa, ahjon ja pajan tulta, joka sulattaa metallit
niin että niistä sepän taitavien käsien alla syntyy hyödyllisiä
tarvekaluja ja siroja taideteoksia. Hefaistos on seppien seppä, joka
keksii ja takoo taitehikkaita, kauniita metalliteoksia, kaikkien
maallisten seppien päämies ja suojelija. Näin hän toimialallaan lähenee
likelle Athenea. Atheenassa heitä molempia palveltiinkin yhdessä. --
Erittäin mainittiin Hefaistoksen pajasta lähteneiksi nämä teokset:
hänen oma talonsa Olympilla pajoineen sekä sikäläiset muidenkin
jumalain upeat majat; eräät pöydät jotka itsestään pyörähtivät jumalien
eteen, kun he istuivat atrialle; ne puhekykyiset, liikkuvaiset
kultatytöt, joihin H. kävellessään nojausi; Zevsin, Athenen ja
Apollonin aigis-kilvet; yläjumalan valtikka, merenjumalan
kolmihaarahanko, Heran kultasohva, Herakleen kilpi, Achilleen aseet,
semminkin kauniista, koko silloista elämää esittävistä kuvistaan
merkillinen kilpi,[78] Alkinooksen palatsi[79] y.m. Juonikas oli tuo
Heran istuin; niin mukavasti siihen vaipui, että oli vaikea enää päästä
ylös omin voimin. Kerrankin tarvittiin Hefaistosta auttamaan ylhäistä
rouvaa sohvasta ylös, mutta hän ei olisi viitsinyt tulla. Silloin
Dionysos viinimaljalla viekotteli häntä tulemaan perässään, sillä seppä
maisteli mielellään rypäleen mehua. Tällä hän osasi omaa ja muidenkin
huolia huojennella. Tuskinpa hän muuten olisikaan niin juomanlaskijan
virkaan mielistynyt, ellei tiennyt siitä omaankin suuhunsa pisaroivan.
Hyvissä väleissä hän ainakin on viininjumalan kanssa. Tämä seikka
viitannee siihen, että tulivuorten rinteillä viinirypäleet, maanalaisen
lämmön vaikutuksesta, hyvin menestyvät ja aikasin kypsyvät,
Lemnos-saarelta saivatkin kreikkalaiset Trojaa piirittäessään viininsä.

Tulen käytäntöön liittyy ihmissivistyksen ensi alkeet, sillä tulta
tarvitaan aina elämän tarpeihin, eikä löytyne niin raakaa ihmisheimoa,
joka ei osaisi tulta virittää. Valkean suuri hyöty ja merkitys saattoi
sille aikasin suurta kunnioitusta. Sen henkeä palveltiin jumalana jo
muutenkin loistavan, väkevän, tehoisan ja tuhoisankin luontonsa takia,
niin tietenkin tulivuori-seuduilla, esim. Hefaistoksen kotisaarella.
Yhä suurempaan valtaan pääsi tämä palvelus, kuta enempää merkitystä
tulen käyttö sai ihmisten oloissa, niin että m.m. opittiin metalleja
sulattamaan ja niistä valamaan tai takomaan kaluja ja aseita jos
jonkillaisia. Näin Hefaistoksesta vähitellen tuli arvoisa ja huomattu
jumala, etenkin siinä kaupungissa, joka oli metallitakeiden ja yleensä
teollisuuden pääpesä, Atheenassa. Siellä kunnioitettiin ihmiskunnan
hyväntekijöinä Athenea, Promethevsiä ja Hefaistosta, ja atheenalaiset
osottivat heille kiitollisuuttansa jokavuotisen tulisoihtujuhlan
vietolla, jolloin nuorukaiset, palavat soihdut käsissään, juoksivat
kilpaa ja se palkittiin, ken ensin ehti perille soihtunsa sammumatta.
Kaunis juhla muistutti alkunaista tulen ryöstöä ja samalla tuo elämän
arkitouhuissa alkunaisen pyhyytensä pilannut tuli jälleen ikäänkuin
kirkastettiin.

Kun valkea tuotti näin perin suurta hyötyä ihmislapsille, kehittyi
käsitys, että tämä kallis taivaanlahja oikeastaan oli luvattomasti
meille saatu. Tuli oli muka taivaasta varastettu ja varas oli kuuluisa
titaani Promethevs. Hänen ja Hefaistoksen välillä on olennossa ja
toimissa paljon yhtäläistä. He tarkoittanevatkin alkuaan samaa
tulenhaltiaa, jota eri heimot palvelivat eri nimellä. Vähitellen
Hefaistos sai valta-aseman, yleni jumalaksi ja Promethevs aleni
herokseksi, kun voitollinen heimokunta korotti omat jumalansa valtaan
ja voitettu jumalineen väistyi halvempaan asemaan.

       *       *       *       *       *

Oli roomalaisillakin alkuperäinen tulenhaltio _Volcanus_, sekä hyödyn
että tuhon tuottaja. Taajaan asuttua Roomaa raiskasi tulipalot usein
pahasti ja koetettiinpa sentähden kaikin tavoin lepyttää jumalaa,
varjella tavaraa ja taloja hänen vihaltansa. Hänelle pyhitettiin
patsaita, annettiin polttouhriksi kaloja ja sotasaalista. Mutta
muistettiin tulen tuottamaa hyötyäkin, tiedettiin ihmisten vasta sen
avulla kohonneen metsäläisten ja paimentolaisten alhaisesta tilasta
maanviljelijöiksi, jotka asuvat paikoillaan ja elävät paremmissa
oloissa. Se on Vulcanus jumalan ansio, joka kotiliedeltä loimottaa
auvojansa, hän on kodin, kaupungin, yhteiskunnan perustaja. Semmoisena
häntä palveltiin. Kun Servius Tullius lakisäännöillään järjesteli
Rooman yhteiskuntaa, kehuttiin häntä Vulcanuksen pojaksi ja hänen
hiuksillaan nähtiin välisti välähtävän isänsä lieskoja. Tulen jumalalla
oli pyhä paikka _Volcanal_, ikivanha uhriliesi Comitiumin
kokouspaikalla, jossa hänelle vietettiin volcanalia juhlaa.

Kun Roomalaiset tulivat tuntemaan Hefaistoksen, omittivat runoilijat
tämän toimia ja luonnetta Vulcanukselle. Tästä varttui m.m.
vaskikalujen, esm. torvien valaja _Mulciber_ ("vaskuri"), jolla muka
oli pajansa Aetnassa tai Liparein saarilla. Nyt hänelle annettiin
puolisoksi Venus, koska Hefaistos nai Afroditen.

Taideteoksissa on Hefaistoksen (Vulcanuksen) kuva tämä: partainen,
rotevarintainen, kovakätinen, ontuva mies; sukkelasti tirkistävä katse,
suu tiviisti sulkeissa; kädessä pihti ja vasara, työmiehen mekko
yllään.



Hestia. -- Vesta.


Tulen jumala tavallaan on myös _Hestia_, Kronoksen ja Rhean tytär, jota
luultavasti ei aivan aikasin yleensä palveltu, koska Homeros ei vielä
häntä mainitse. Nimi, samoin kuin latinainen vastine _Vesta_, merkitsee
takkaa l. liettä, ja kotilieden ja sillä palavan uhriliekin jumalatar
kumpikin oli. Kotiliedellä perheen ruoka valmistettiin; siellä myös
perheen-isä teki uhrit omaistensa onneksi, sillä kotilieden valkia on
muita tulia parempi, sen loisteessa liikkuu näkymättöminä kotihaltiain
haamut, joiden kuvilla lieden ympärystää koristeltiin. Tämä usko
pyhitti lieden perheen keskustaksi. Mutta vielä samainen liesi
kuvaannollisesti osotti kiintonaista asuntoa sekä siihen perustuvaa
järjestettyä yhteiskuntaa ja sivistystä. Hestialle ja Vestalle
uhrattaissa lausuttiin siis kiitollisuutta kodin sulosuojasta sekä
kiintonaisen asunnon eduista.

Tämä koskee kumpaaki klassillista kansaa, mutta varsinkin roomalaisia,
joiden käsitys perhe-elämästä oli puhtaampi ja jalompi kuin liiallista
yksilöis-vapautta suosivain helleenien. Roomassa oli isän valta kodissa
rajaton ja valtiossa ei yksilön mieliä kyselty yhteistä hyvää
ajateltaissa. Tämän mukaan Hestia oli vähäpätöisempi olento kuin
mahtava, ankaravaltainen Vesta.

Kodin suojelushenki varjelee myös valtiota, tuota laajempaa,
kansalaisten yhteiskotia. Tästä syystä oli Kreikan valtioissa
hallituksen sija, prytaneion, Hestialle pyhitetty ja hänelle paloi
siellä liedellä ainainen liekki. Tältä alttarilta siirtolaiset muille
maille lähtiessään ottivat mukaansa pyhää tulta virittääkseen sitä
uusilla liesillään, jolla tavalla kauniisti kuvattiin emämaan ja
siirtokuntain välillä pysyvää hengen yhteyttä. Vaikka Kreikka oli
hajautunut moniin pikkuvaltioihin ja heimokuntiin, vaistosivat nämä
kuitenkin kansallisen ja henkisen yhteisyytensä, tajusivat olevansa
saman kodin lapsia. Tälle tunteelle antoivat he ilmimuodon silläkin,
että heillä Delfoissa, joka muutenkin oli kansan keskus, oli Hestian
uhriliesi ihan sen orakelin ääressä, missä maan navan luultiin olevan.

Puhdas ja kirkas kuin valkean lieska on Hestian olento. Hän ei
suostunut menemään häntä kosineille Poseidonille ja Apollonille, vaan
pysyi pyhänä impenä. Immet hänen palvelustansa hoitavat.

       *       *       *       *       *

Italiassa ja Roomassa palveltiin kotilieden ja perhe-elämän valtiaana
_Vestaa_, ja häntä palveltaissa muistettiin myös uhreilla ja
rukouksilla noita hilpeitä, ystävällisiä kotihaltioita penaateja ja
lareja (kts. niistä).

Vielä tärkeämpi oli Vestan valtiollinen merkitys. Kun valtakuntaa
katsottiin yhdeksi suureksi taloksi, oli Vesta tämän talon vartia. Oman
templin rakensi hänelle Numa Pompilius Palatinon-mäelle. Se oli
ympyriäinen ja alkuaan aiottu vain katoksi sille tulisijalle, jolla
pidettiin vireillä "Vestan ikuista tulta". Tämä ei saanut koskaan
sammua, sillä siitäpä tuho tulisi valtakunnalle, koska Vestan-valkea
symboolisesti kuvasi valtion elonlieskaa. Tulta hoiteli kuusi ylimmän
papin (pontifex maximus'en) vartavasten valitsemaa neitoa. Noilta
"vestaaleilta", jotka jo lapsina otettiin virkaansa, kerittiin takka,
he verhottiin valkopukuun ja huntuun. Kolmekymmentä vuotta kesti
vestanneidon palvelus-aika. Hunnutonna ei vestaali saanut koskaan
näyttäytyä, sillä häneltä vaadittiin mitä ankarinta immellistä
puhtautta ja kainoutta, jota ei epäluulo saanut varjoksikaan himmentää.
Ankarasti rangaistiin rikkonutta vestaalia. Jos hän huolimattomuudessa
oli heittänyt liesitulen sammumaan ja siten keskeyttänyt jumalien ja
ihmisten välisen yhteyden, piestiin hän vitsoilla ja pantiin viralta;
mutta jos hän siveyden lupauksensa rikkoi, silloin ei vitsat eikä
teloituskirves riittäneet rangaistukseksi. Onneton raukka muurattiin
elävältä seinän sisään ja valtio koki jos joillakin keinoin sovitella
jumalattaren vihaa. Syyttömästi soimattua vestanneitoa auttoi itse
jumalatar. Todistaakseen viattomuuttansa kantoi _Tuccia_ seulalla vettä
Tiberistä templiin ja eräs toinen neito liehtoi huntunsa nipukalla
sammuneen tulen viriämään.

Jumalattaren taidekuvissa ilmaistaan immen kainoutta, ankaraa siveyttä,
arvokasta vakavuutta. Semmoinen on n.s. Giustinianin Vesta, jonka
vakavan lempeä katse ja ylöspäin viittaava käsi osottavat hänen
luonnettaan.



Janus. Quirinus.


_Janus_ on yksinomattain roomalainen, Kreikalle aivan outo jumala.
Mistä nimi johtuu, ei ole aivan varma. Ehkä se alkuaan on samaa kuin
Dianus (vrt. Diana, Jana, Juno), siis joku taivaallinen valon henki.
Kumminkin häntä näkyy palvellun aurinkona, joka ehtoolla laskiessaan
sulkee taivaan ja valon oven ja aamulla noustessaan taas aukaisee sen.
Janus on siis taivaan portinvartia. Sittekun luonnon merkitys unohtui,
tuli hänestä muidenkin porttien vartia, lähtökohtain vartia ajassa ja
paikassa, alotteen jumala töissä ja toimissa. Samalla kun hänen
silmänsä vielä katsahtaa taaksensa menemäisillään olevaan aikaan,
tähystää hän jo eteenpäin tulevaisuutta kohden. Tätä kaksipuolisuutta
kuvattiin antamalla Janukselle kaksoiskasvot (J. geminus, bifrons),
joilla myös alkuaan lienee merkitty auringon kaikkinäkevää silmää.

Taivaan ovenvartia tuopi joka aamu esiin uuden päivän, samoin
kuin hän ikuisuuden hämäristä taluttaa ajan radalle uuden vuoden
vierimään. Siksi ensi kuukausi, Januarius, sai nimensä hänestä, ja
uudenvuodenpäivä (Kalendae Januariae) oli jumalan juhlapäivä. Silloin
huoneet ja ovipielet seppelöittiin laakerilehvillä, joilla luultiin
voitavan puhdistaa syyt ja saastat, poistaa pahat, silloin ystävät,
kuten vieläkin on tapana, toivottelivat toisilleen onnea alkavalle
vuodelle ja antoivat toisilleen lahjoja ja makeisia. Janusta tietenkin
muistettiin myös makeilla uhriantimilla. Alku työn kaunistaa, hyvästä
alusta seuraa hyvä päätös. Näin ajateltiin ja sentähden aina
aljettaissa, tärkeämpiin toimiin ruvettaessa rukoiltiin Janusta. Niinpä
sotaan lähdettäissä uhrattiin hänelle, ja hänen templiinsä, Janus Numae
(Numan perustama), jätettiin ovet auki merkiksi että jumalakin oli
lähtenyt mukaan; vasta rauhan palattua templin ovet suljettiin.[80]
Mutta miltei alituista sotaa kestikin Rooman valtakunnalle koko sen
olemis-ajan. Ainoastaan kahdesti mainitaan Januksen templin olleen
suljettuna, toisen kerran silloin kun rauhan ruhtinas Jesus Kristus
syntyi mailmaan. Virkaan astuessaan virkamiehet anoivat Janukselta
siunausta, samaa tehtiin kansankokouksia alotettaissa; ja yksityisetkin
ihmiset, maanviljelijät, kauppiaat, merimiehet y.m. hakivat aina
toimiinsa ryhtyessä, retkilleen lähtiessä siunatuksi aluksi Januksen
suosiota rukouksilla ja lupauksilla.

Janus on myös paikallinen alottaja. Näimme hänen jo päivän kuljettajana
vartioivan taivaan ovia. Hän vartioitsee ihmistenkin ovia. Ovien
viereen ja porttikujiin roomalaiset panivat tuon kahtaalle katsovan
jumalan kuvan suopein silmin seuraamaan tuloa, menoa ja toimiin lähtöä.
-- Vielä panee hän liikkeelle virtojen lähteet, sanotaanpa kerran
tyrskähyttäneen maasta kuohuvan rikkilähteen vasten vihollisten silmiä
kun he Roomaa ahdistivat. Lähteenneitoja mainitaan hän ottaneen
vaimoiksi ja hänen poikiaan olivat _Fontus_ ("lähdemies") ja
_Tiberinus_.[81]

       *       *       *       *       *

_Quirinus_ on niinikään yksistään italialainen jumala, alkuaan
merkitykseltään sama kuin Mars, sodanjumala, jota sabinit tällä nimellä
kunnioittivat. _Quirinus_ merkitsee näet keihäänjumala. Luulivatpa
roomalaiset että heidän kansallissankarinsa Romulus oli Marsin poika ja
semmoisena kutsuivat häntä Quirinukseksi. Jupiter, Mars ja
Quirinus kolminaisliitossa varjelivat Roomaa. Q:n pyhäkkö oli
Quirinalis-kukkulalla. Häntä ja Romulusta ei sittemmin enää toisistaan
erotettu.

       *       *       *       *       *

Edellä mainittujen taivaanjumalien rinnalla on joukko heidän
laatuisiaan, vaan _arvoltaan alempia_ olentoja. He esittävät
täydentelevästi pääjumalain mikä minkin eri puolia ja ominaisuuksia,
ovat heidän palvelijoitaan tai seuralaisiaan. Ne ovat:



1) Personoittuja luonnonesineitä ja -ilmiöitä.


a) _Helios_, auringonjumala, titaani Hyperionin ("ylhäisen") ja Theian
("jumalallisen") poika, Selenen ja Eoksen veli, kuuluu Apollonin
piiriin. Hän lähtee joka aamu idän ääriltä Aithiopiasta ajamaan neljän
tulta-suitsevan, virman hevosen vetämää valjakkoa taivaanlaelle; tuli
säihkyy pyöristä ja valo ja lämpö leviää kautta avaruuden jumaloille ja
ihmisille. Ehtoolla riisuu hän varsat valjaista etäällä lännessä
kultalinnansa portilla, hesperiidein (lännetärten, illatarten) ihanain
puutarhojen vieressä. Yöllä palaa hän Hefaistoksen tekemässä
kultapurressa pohjolan ääritse itään lähtöpaikalleen. Kerran pyysi
hänen poikansa _Faethon_[82] saada ajaa isän vaunuja; mutta kun hän ei
osannut ohjata virmoja hevosia, jotka karkasivat oikealta tieltä, oli
koko mailma syttyä palamaan, kunnes Zevs salamallaan iski taitamattoman
ajajan kuoliaaksi. Toisia lapsia Helioksella oli okeanottaren Persen
avioliitosta _Aietes_ ja noita _Kirke_.[83] -- Helios näkee kaikki,
häneltä ei jää salaisetkaan rikokset huomaamatta. Sentähden häntä
pyydettiin todistajaksi valantekoihin ja vakuutuksiin. Hänelle
uhrattiin valkeita hevosia. Thrinakiassa oli hänellä Faetusa ja
Lampetie neitojen kaitavana kaunis karja, jota hän ilokseen katseli,
laumaa, kussakin 50 nautaa tai lammasta -- selvästi tarkoittaen
vuosikauden viikkoja päivineen.

Roomassa _Sol_ kaikin puolin vastaa Heliosta; saipa myös osakseen
runoilijain toimesta kaikki seikkailut mitä Helioksesta juteltiin.
Sittemmin Sol'in ja Apollonin asioita usein sekoiteltiin keskenään.
Sol'ia ja Lunaa huudettiin avuksi (Hor. Carm. sec. 9 ss. 35 ss.).

Heliosta kuvailtiin helosilmäksi, kultakutriseksi nuorukaiseksi, joka,
päässään kultakypäri tai 12-säteinen (kuukausien luvun mukaan) kruunu,
uljaana ajaa nelivaljakossa.

Rhodoksessa, jossa häntä palveltiin, seisoi satamassa hänen 70 kyynärän
korkuinen kuvapatsaansa, Chareksen tekemä. Tuo kuuluisa kolossikuva,
yksi mailman seitsemästä ihmeestä, sortui kuitenkin jo 66 vuoden
perästä maanjäristyksessä kumoon. Perätön on juttu, että se hajasäärin
seisoi satamasalmen suulla, niin että laivain täytyi kulkea sen
jalkojen välistä.

b) _Eos_, Koitar, aamuruskon hengetär. Rakastaen troialaista _Tithonos_
prinssiä, pyysi hän tälle Zevsiltä kuolemattomuutta ja saikin; mutta
kun unohti pyytää myös ikinuoruutta, vanheni lemmitty vanhenemistaan ja
kuihtui vihdoin heinäsirkaksi.[84] Ei ollut hänellä pojastaankaan iloa.
Tämä, Memnon, Aithiopein kuningas sai Troian sodassa kuoloniskun
Achilleeltä. Siitä alkain Eos alati suree poikaansa ja hänen kyynelensä
putoilevat maahan yökastepisaroina.

Runoissa ylistellään rusosormista, kaunokutrista aamutarta, joka
vilpasna kavahtaa vuoteeltaan ja, valjastettuaan virmat hevosensa,
kiitää valkeavaunuissa auringon jumalan edellä hänen tuloansa
ilmoittamaan, sirotellen ruusuja hänen tiellensä.

Eosta vastaa kaikin puolin roomalainen _Aurora_, niinkuin nimetkin ovat
samaa sukujuurta.[85] Aamutar toisella nimellä on _Mater matutina_.

c) _Selene_, kuutar. Häntä ei taittu palvella, mutta runoilijat kyllä
kiittelivät hänen valkoisia käsivarsiaan ja valkokutriansa, joiden
päältä sädekehä kiilteli. Iltasin nousee hän valtameren aalloista ja
suistaa valko-valjakkonsa taivaalle. Hän on lempeä ja kaino; ainoastaan
salavihkaa suutelee hän lemmittyänsä, kaunista _Endymionia_, yön ja
unen haltiaa, joka nukkuu Latmos vuoren vinkalossa. Häntä sekoiteltiin
paljon Artemiseen, Hekateen ja Persefoneen, samoin kuin hänen
latinalaista vastavertaansa, _Luna_ jumalatarta. Tämä sai Servius
Tulliukselta oman templinsä.

Taidekuvissa kuuttarella on puolikuu päälaella, huntu sidottu
takaraivolle, kädessä tulisoihtu.

d) Personoittuja tähtiä oli _Fosforos_ ja _Hesperos_, koin- l. aamu- ja
iltatähti, joita ei luultu samaksi, kaksi sorjaa soihtukätistä
nuorukaista; -- _Orion_,[86] hurja metsästäjä, myrskyjen nostaja, oli
Eoksen puoliso, kunnes hän, solvaistuaan Artemista, sai surmansa tämän
nuolesta ja siirrettiin tähdeksi taivaalle; -- hänen koiransa _Seirios_
(Sirius), jonka nousu tuo mätäkuun paahteiset päivät; -- _Hyudit_,
sateettaret, jotka ilmoittavat sateitten ja tuulten aikaa; --
_Pleiadit_, merenkululle otollisen ajan alkajat (toukokuulla).

e) Neljä päätuulta, _Boreas_ (pohjoinen), _Notos_ (etelä), _Euros_
(itä), _Zefyros_ (länsi), sanottiin Eoksen pojiksi, koska aamunkoitosta
tuuletkin tavallisesti heräävät henkiin. Tuulten luultiin asuvan
Aiolian tuulivuoren koloissa, jossa Aiolos kuningas niitä hallitsee ja
pitää kurissa.[87] Rajuja huimapäitä ne ovatkin, erittäinkin kalsea
Boreas; hän ryösti Erechthevs kuninkaan tyttären Oreithyian,[88] joka
synnytti hänelle Kleopatra tyttären sekä Kalais ja Zethes pojat.
Lempeänluontoinen Zefyros, kevään airut, horain puoliso, suosii
kasvikunnan menestystä, josta syystä hänen nimensä Roomassa myös oli
_Favonius_ (favere = suosia).

Atheenassa säilynyt 8-kulmainen rakennus, "tuulten torni", esittää
räystäslistassaan neljä pää- ja neljä välituulta omituisissa,
hauskoissa korkokuvauksissa.

f) _Iris_ on taivaankaari personoittuna. Kun tuo kirjava taikakaari
sillan tavoin liittää maan ja taivaan toisiinsa, aiheutui siitä taivaan
airut, joka nopeana kuin "pilvistä putoova lumi tai raesade kiitää
mailman ääristä ääriin taivahisten sanomia saattelemaan" (Homeros).
Etenkin Hera lennättelee häntä toimillaan.

Iris taiteessa: siivekäs neito, airuensauva (caduceus) kädessään.



2) Personoittuja abstraktisia käsitteitä.


a) _Eros_, latinaksi _Amor l. Cupido_, Lempi, Afroditen poika ja
seurakumppali, on lumoavan kaunis nuorukainen tai poika veitikka, joka
ilokseen ammuskelee sydämmiin suloisesti kirveleviä haavoja. Eipä
ylijumalakaan vältä hänen nuoliaan, sillä lemmen valtaavan voiman alle
taipuu kaikki mikä luotu on. Runoilijat keksivät Erokselle veljen
_Anteros_ (vastarakkaus). Hän luotiin leikkitoveriksi veljelleen, ja
hänen seurassaan tämä viihtyy hyvin, mutta jos toveri katoo näkyvistä,
on toinen suruissaan. Rakkaus sytyttää tavallisesti vastarakkauden,
kuten liekki liekin, mutta vastaamatta jääneenä on se onneton. -- Eros
ei ainoastaan ole sukupuolten lempeä, vaan tarkoittaa myös lämmintä
ystävyyttä nuorukaisten ja miesten välillä. Sen tähden seisoi
gymnasioissa (voimistelusuojamissa) E:n kuva Hermeksen ja Herakleen
kuvien rinnalla, ja taisteluun mennessään spartalaiset uhrasivat
hänelle, siten ilmaisten tahtovansa hädässä auttaa ystävä ystäväänsä.

Amorin ja Psychen (sielun) lempisuhteista tarinoivat runoilijat
kauniita juttuja.

Eroksen taidekuvista kuuluisin oli Praxiteleen Eros. Se on hävinnyt,
mutta muita on säilynyt useita. Niissä hän tavallisesti on näköjään
soma, siivekäs poikanen, aseinaan nuoli ja joutsi tai soihtu,
lemmentulen viritin. Väliin on hän ruusuin seppelöitty.

_Pothos, Himeros, Hymenaios_ kuuluivat myös Afroditen seuraan, mutta ne
olivat melkein vain allegorisia kuvitelmia joita ei ajateltu eläviksi
henkilöiksi.

b) _Chariitit_ (Charites), sulokit, Zevsin tyttäret _Aglaia, Eufrosyne,
Thalia_, ovat tavallisesti lemmenjumalattaren joukkiota, jota he
pukevat ja somistelevat; liikkuvatpa usein näissä touhuin muidenkin
jumalain ympärillä. Yleensä on sulokkien toimena luoda elämään suloutta
ja hauskuutta. Eipä jumaliakaan haluta istua kemuilemaan, elleivät
chariitit ole mukana, ja heidän esimerkkiään ihmiset mukailevat.
Juhlatiloissa kutsuivat he sulokit vieraikseen ja soivat heille ensi
maljan. Ei laulu laululle tuntunut eikä soitto soitannolle, ei puhe
somasti sujunut, ellei sulokit henkäyksellään niitä elähyttäneet.
Heiltä jalot hyveetkin saavat miellyttävän leiman. -- Näitä kaikin
puolin vastaa roomalaiset _Gratsiat_ (Gratiae). (Hor. I, 4, 6 s. 30, 6.
III, 21, 27).

Taiteessa sulokit ovat sorjia, viehkeitä, viattoman iloisia neitoja.
Kukiteltuina pitelevät he kädestä tai syleilevät toisiaan. Puku on
kevyt, ovatpa usein alastikin.

c) _Musat_ l. runottaret, Apollonin seuruetta. Voitettuaan titaanit
siitti Zevs _Mnemosynelle_ (muistolle) yhdeksän runotarta ikuistamaan
omia ja muiden jumalain suuria töitä. Sen tekevät he runon voimalla.
He laulavat entisiä, nykyisiä, tulevia asioita ja lauluillaan, joita
Apollon soitollaan säestää, ilahuttavat he taivaallisten mieliä Olympon
saleissa. Luultavasti olivat he alkuaan lähdeneitoja, joita palveltiin
vuoriseuduilla lähteitten luona, niinkuin Pieriassa Olympon
itärinteellä Pimpleia-lähteen luona, Helikonilla Aganippe ja Hippokrene
lähteillä, Parnassos-vuorella Kastalian vuolteella. Lähdetten
solina ja lorina vuorisalon siimeksessä kuului kuin soitolta ja niin
syntyi itsestään laulavain lähteettärien kuvitelma. Alkuaan muusat
kaikki 9 edustivat laulua yleensä, vasta myöhemmin, ehkäpä
aleksandrinilais-ajalla, runoilun ja tiedetten toimet jaettiin heidän
välillään ja he saivat kukin oman alansa. Niinpä nyt _Kalliope_ edustaa
kertoma- l. sankarirunoa (tunnuskaluna taulu tai käärö ja piirrin),
_Klio_ historiaa (t. käärö ja kynä, väliin kirjalipas), _Euterpe_
laulurunoa (kaksoishuilu), _Erato_ lemmenlaulua (kielisoitin),
_Terpsichore_ hyppyä (lyyra ja soittopuikko), _Melpomene_
murhenäytelmää (sankarinnaamari, miekka, nuija), _Thaleia_
ilvenäytelmää (ilvenaamari, murattiseppele, käyräsauva), _Polyhymnia_
uskonnollista virttä, _Urania_ tähtitiedettä (t. taivaanpallo). Muusain
palvelijoina runolaulajat hoveissa (Femios, Demodokos Odysseiassa)
ylistävät sankarien urotöitä. Korkean laululahjan ovat usein saaneet
maksaa sokeudella.

Roomalaiset kunnioittivat eräitä laulavia ja ennustelevia lähdeneitoja
_camenoja_ (camena), joista etevin _Egeria_ auttoi Numa kuningasta
neuvoillaan (Ov. Met. XV). Runoilijat eivät sitten tehneet erotusta
näiden ja muusain välillä (Hor. I, 12, 39. II, 16, 38).

d) _Themis ja Horat_ -- Horat, Zevsin ja Themiin tyttäret, _Dike_
(oikeus), _Eunomia_ (laillisuus), _Eirene_ (rauha), edustavat
vuodenaikoja ja niiden säännöllistä vaihekulkua, jopa juuri tuon
vaihekulun tarkkaa säännöllisyyttä, ja yleensä järjestystä. Samoin
heidän äitinsäkin Themis on ilmetty mailmanjärjestyksen ikilaki joka jo
oli mukana ilman pieltä pistettäissä. Hän on vanhinten jumalain
Uranoksen ja Gaian tytär. Hän valvoo järjestystä jumalain ja ihmisten
kokouksissa ja suojelee vierastenkin oikeutta. -- Muuten äiti ja
tyttäret ovat ylijumalain palvelijoita. Semmoisina horat vartioivat
taivaan ovia, joita he sulkevat pilvisalvoilla tai aukovat siirtämällä
syrjään pilvet. Järjestyksen valvojina suosivat ja suojelevat he
kaikkea jaloa, kaunista ja hyvää.

Atheenalaiset palvelivat vaan kahta horaa, joita he kutsuivat nimillä
_Thallo_, kukinnon ajatar, ja _Karpo_, kypsynnän. _Eirene_ oli heillä
valtiollisen rauhan jumalatar.

Kuvaustaiteessa on Themiillä vaaka ja palmunoksa käsissä. Hoorat ovat
tanssivia, kukilla ja hedelmillä koristettuja impiä. Myöhemmin
annettiin heille eri merkkiesineitä eri vuodenaikain mukaan.

e) _Nike_, "voitotar", personoitsi sitä valtavoittoa jonka Zevs vei
salamallansa; siitä syystä voitotar liehuikin ylijumalan kämmenellä,
esm. hänen kuvassaan Olympiassa. Mutta voiton hengetär on Athenellakin,
sillä hänkin on sotaisa ja voittoisa.

Sotaisa Rooman kansa antoi vielä suuremman arvon voitottarelle,
_Victorialle_, jonka vanhin kansallinen nimitys oli _Vica Pota_,
"mahtava voittava". Hänelle voitolliset sotapäälliköt urotöidensä
muistoksi pyhittivät pystykuvia Kapitolion kummulle. Komein niistä oli
Augustuksen asettama Actiumin voittopäivän muistoksi.

Taiteessa voitotar on siivekäs neito koristettu palmuoksilla ja
laakereilla, urhouden palkinnoilla, kädessään hermeensauva. Mainioin on
Paionioksen veistämä Nike, kauniisti ja rohkeasti sommiteltu lentoon
lähdön asentoon; pahimmoiksi vaan kovin rikkiöimenä meille tullut.

f) _Hebe_, "hemmetär", Zevsin ja Heran tytär, kuvaa oikeastaan luonnon
nuorta hempeyttä. Enimmiten esiintyy hän kuitenkin vain yläjumalien
palvelusneitona, joitten maljoihin hän laskee nektarin mehua. Hänen
puolisonsa on Herakles, sillä sankarivoiman rinnalle soveltuu hyvästi
hento sulous.

Roomalaisilla Hebeä vastaa _Juventas l. -tus_ (nuoruus), jossa he
kunnioitsivat valtakunnan ikinuorta, kuihtumatonta voimaa.

Vaasimaalauksissa ja korkoveistelmissä on suosittuna aiheena Heben ja
Heraklen häät. Tavallisesti hän kuvataan suloiseksi kainoksi immeksi,
joka laskee viiniä kannusta. Semmoinen on esm. italialaisen Canovan
Hebe.

Jumalain juomanlaskija on myös _Ganymedes_, josta vasta enemmin.



3) Kohtalon voimia.


Ylijumala hallitsee -- niin uskottiin -- mailmaa, sallimuksen
muuttumattomia ikilakeja noudattaen, jotka siis alkuaan ovat jumalan
tahdon ilmauksia. Mutta vähitellen ne käsitetään siitä erillään
oleviksi, eläviksi kohtalon voimiksi, joita Zevs tosin välisti käyttää
välikappaleikseen, mutta jotka myös usein vallitsevat itsenäisesti,
hänen tahdostaan huolimatta. Nämä kohtalon hengettäret, nimeltään:

a) _Moirat_, lat. _Parkat_ (onnettaret, osattaret) vallitsevat mielin
määrin ihmiselämässä. Kukin ihminen on syntyessään saanut vastaisen
kohtalonsa määrätyksi, saanut osattarensa, joka saattelee häntä elon
vaihetten läpi kehdosta hautaan asti. Näin on onnettaria epälukuinen
määrä. Mutta tuon paljouden osottivat kreikkalaiset pyhällä
kolmeluvulla. Onnettaret ovat siis nämä kolme: _Klotho_ (onnen l.
elonlangan "kehrääjä"), _Lachesis_ ("arpominen"), _Atropos_
("torjumaton, väistymätön"). Myöhempää keksintöä on käsitys, että
Klotho kehrää elämänlangan, Lachesis mittaa siitä kullekin hänen
pätkänsä, ja Atropos leikkaa sen poikki.

Taiteilijat tavallisesti, tuosta käsityksestä väliä pitämättä, antavat
Klotholle tosin värttinän, mutta Lachesiille kirjakäärön ja Atropoolle
vaakapuntarin tai antavat hänen sormellaan näyttää kellontauluun
kuolinhetkeä.

Moirat ovat ikijärjestyksen puolueettomat edustajat ja semmoisina
Zevsin ja Themiin tyttäriä; mutta koska he sen ohessa useinkin
näyttävät tylysti ja kateellisesti sortavan toiveemme ja aikeemme,
sanottiin heitä synkän Yön ja kamalain Tuonetarten (kerain) nuiviksi
sikiöiksi. -- Parcae'n asemesta annettiin heille myös nimi Fata, josta
on johtunut uudenaikainen nimitys "Fee".

b) Näiden sukua ovat myös _Nemesis, Ate ja Tyche. Nemesis_
("määräjakelu") valvoo kohtuullista onnen ja onnettomuuden osan jakoa
kullekin, ettei kukaan saisi ylenmäärin kumpaakaan, ja pitää täten
mailman menoa tasapainossa, siveellistä mailmanjärjestystä voimassa.
Ken ylpeydellä ja rikoksilla tätä tasapainoa häiritsee, sitä Nemesis
kurittaa, masentaa ylpeät. Näin toimii hän samaan suuntaan kuin
Erinykset l. Furiat. Hän sai myös nimen _Adrasteia_ ("välttämätön").

Taide-esitys: vakavannäköinen impi, jolla on mitan, hillityksen,
kurituksen ja nopeuden tunnustimina kyynärä, ohjat, ies, miekka,
ruoska; siivet, pyörä y.m.

Zevsitär _Ate_, hurmaa ja sokaisee pahan tielle eksynyttä tekemään
tuhotöitä ja jouduttamaan oman perikatonsa.[89] -- Hänen vaurioitansa
Zevsin tyttäret _Litat_ (litai = rukoukset), jotka tulevat perästä
ontuen, parantavat, jos syyllinen heiltä nöyrästi armoa anoo.

_Tyche l. Fortuna_, sattuman ja varsinkin onnellisen sattuman hengetär.
Fortunalle perusti jo Servius Tullius templin; Antiumin fortuna oli
myös arvossa pidetty.[90] Sen lisänimet vaihtelivat mikäli
tarkoitettiin yksityisen tai valtion onnea (F. populi Romani).
Onnettaren merkitys kasvoi kasvamistaan, siitä tuli mahtavimpia
yli-inhimillisiä voimia, mikäli vanhoja jumalia lakattiin uskomasta.
-- Sen tunnustimet: peräsin, runsaudensarvi, rahahenki, ja
huikentelevaisuuden merkkinä pyörä. -- _Felicitas_ on sulan onnen ja
menestyksen haltio.

c) Vielä kuuluvat tähän sarjaan _daimonit_ (daimones) ja
roomalaisten niistä vähän eriävät _geniot_ (genii). Edelliset ovat
kulta-aikakaudella eläneitten ihmisten henkiä, jotka ylijumala sääsi
kaitsemaan ihmisiä täällä maan päällä, jonkinlaisia enkelintapaisia
väliolentoja jumalan ja ihmisen vaiheella. Joka ihmisellä on
daimoninsa, joka suojellen saattelee häntä läpi elämän. Muuten daimonin
käsitys vaihteli, niin että luultiin kullakin olevan niitä kaksi, hyvä
ja paha, tai saman daimonin antavan meille milloin hyvää milloin pahaa.
Eri olento on _Agathodaimon_ ("hyvä d.") peltojen ja viinitarhojen
suosijahenki.

_Genio_ (genius)[91] on kunkin ihmisen sisimmässä löytyvä jumalallinen
elinhenki, itse elonperuste, joka määrää hänen itselöisyytensä
ja vaistomaisesti ohjaa häntä hyvään. Se on hänen sisällinen
suojahenkensä, hänen häviämötön ikuinen osansa. Ihmisen syntymäpäivä on
hänen genionsa juhla; silloin sopii siis kemuilla ja iloita (siitä
syntymäpäivänvietto). Genio on mielissään, kun elämän iloja
nautitaan,[92] pahoillaan kun niitä halveksitaan. (Siitä puheentapa:
genio indulgere, suositella geniotansa = elää hauskasti). Ihmisten
kuoltua heidän genioistaan tulee _manes_ ja _lares_. -- Lisäksi on
kullakin perheellä, valtiolla, paikalla (gen. loci) oma genionsa l.
haltiansa.



4) Lääke-jumalia.


Jumalien lääkäri on _Paieon l. Paian_, jolla myös tarkoitetaan
Apollonia parantajana. Tämän poika _Asklepios_, lat. _Aesculapius_, on
Homerissa vielä vaan sankari ja taitava haavalääkäri. Sittemmin ylenee
hän jumalaksi, jota palveltiin kaikkialla lehdoissa, vuorilla ja
terveyslähteillä. Hänen pyhäköissään, joista kuuluisin oli
Epidauroksessa, sairaita parannettiin incubationilla (kirkkounella),
s.o. noudattamalla neuvoja, joita sairaat, uhrien ja rukousten jälkeen,
templissä nukkuessaan saivat jumalalta.

Kuvissaan Asklepios on jalon, lempeän ja älykkään näköinen mies,
kädessään sauva jota myöten kärme kiemuroitsee, nuortuvan elinvoiman
merkkinä. Väliin on hänellä paperikäärö (resehti?).

_Hygieia_ on personoitu terveys, terveyden hengetär, jota samaa
roomalaiset tarkoittivat nimillä _Salus l. Strenia. Eileithyia_ (joita
on useampiakin), synnytyskivutar, Heran tytär, edistää, kuten Herakin,
lasten päästöä. -- Roomalaisten _Carna l. Cardea_ varjeli
vastasyntyneitä häjyiltä veren-imiöiltä aaveilta. _Anna Perennalta_,
rukoilivat roomalaiset lujaa terveyttä ja pitkää ikää.



II. Veden jumalat ja haltiat.


Maanpiirin kiertää ylt'ympärinsä ääretön valtameri _Okeanos_, joka on
kaikkien olokappalten, jopa jumalainkin esi-isä, samoin kuin hänen
puolisonsa _Tethys_ on niiden esiäiti. Tuo lempeä vanhus pysyy erillään
mailman puuhista ja asuu iäkkään puolisonsa kanssa perimmässä lännessä.
Lapsia heillä on tuhansittain, nimittäin _Okeaninit l. -nidit_,
"merettäret" sekä virrat, joet, järvet, lähteet. Virroilla oli kullakin
oma haltiansa, jonka ajateltiin asuvan virran pohjalla tai jossain
luolassa lähellä sen lähdettä. Näitä palveltiin tuottamansa hyödyn
takia, mutta kutakin vaan omalla seudullaan; ainoastaan _Acheloos_,
Kreikan virroista suurin, näkyy saaneen yleisempää kunnioitusta.
Samanlaista virtain palvelusta tapaamme roomalaisilla. _Pontus_ oli
yleensä lähdetten jumala, mutta kullakin joella oli oma haltiansa;
näistä etevin on Tiberin haltia _Tiberinus_.

Virran haltioita ajateltiin ja kuvattiin eläinten (kärmeen, härän) tai
ihmisenmuotoisiksi, jolle sentään pantiin härän pää tai ainakin
sarventyngät; lisäkapineita on virranhaltioilla urnoja ja
runsaudensarvia, kuvaillen heistä lähtevää auvoa. Lähteille annettiin
naisellisia haltioita.

Mailman jaossa sai _Poseidon_ meret ja vedet osakseen. Hän on alkuaan
vetisen elementin, kaiken veden valtias, siis jokien, järvien ja
lähteittenkin. Dorilaiset nimittivät häntä _Poteidan'iksi_, joka
näyttää olevan samaa juurta kuin joen kreikkal. nimi.[93] Näinpä
häntä palveltiin sisämaissakin, esim. Argoliissa ja Arkadiassa, ja
sanottiin hänen hangollaan iskeneen maasta lähdesuonia valumaan, jos
suosi jotain seutua ja tahtoi sen viljavuutta edistää.[94]

Pian pääsi kuitenkin voitolle se käsitys, että hän on meren jumala.
Puolisonsa _Amfitriten_ kanssa asuu hän (Homeron mukaan) syvällä
meressä hohtavassa kartanossaan _Aigain_ luona, jonka arveltiin olevan
jossain Peloponneson pohjoisrannalla.[95] Täältä lähtee hän toimilleen,
avaraa valtakuntaansa katselemaan. Ajaen vaunuissa, joiden eteen on
valjastettu korskat, kultaharjaiset, vaskikavioiset orhit, kiitää
mahtava, tummatukkainen,[96] leveärintainen[97] merenvaltias hyrskyviä
laineita pitkin, ja pyöräin ympärillä kirmaa iloissaan merenelukoita.
Vihoissaan myllertää hän kolmikärkisellä hangollaan merta, pirstoo
kallioita, peittää maan ja taivaan pimeän verhoon, josta kuuluu vaan
myrskyn ulvona ja aaltojen pauhina. Onneton se ihminen joka silloin
sattuu vesiä kulkemaan! Olipa syytä kyllä merille lähtiessä ensin
uhreilla ja rukouksilla pyytää Poseidonin suosiota. Isän tylyyttä ovat
myös hänen poikansa perineet, semmoiset kuin Polyfemos, Orion, Kyknos,
Antaios, Busiris, Amykos, Kerkyon ynnä muut rajut jättiläiset. Hänenhän
sikiöitään olivat myös jättiläiset _Otos_ ja _Efialtes_ (joita äitinsä
laillisen puolison Aloevsin mukaan tavallisesti nimitetään Aloideiksi),
jotka pitivät Areen vankina vaski-ammeessa, kunnes Hermes varasti
vangin heidän hallustaan, jopa uhkasivat rynnäköllä anastaa taivaankin,
latomalla Olympin päälle Ossa vuoren, tämän päälle Pelionin, kunnes
Apollon nuolillaan ampui heidät (Od. XI, 305-320).

Mutta eipä Poseidon aina vihoissaan yrmyile. Hänen sydämmensä leppyy,
tuima katseensa lempenee, hän asettaa aallot, ja rauhaa hymyilee maa ja
taivas.[98]

Poseidon ajelee hevosilla ja hevonen on hänen suosittunsa eläinten
joukosta. Hevosilla kuvailtiin kai laineita, jotka yletysten
kupliessaan ja valkoharjaisina vieriessään muistuttavat mieleen
laukkaavia hevosia; taikka -- ehkä niinkin -- hevonen kiitää eteenpäin
kuin aalto vihurilla pitkin meren vihervää kenttää. Saman kuvitelman
aiheen antanevat myös pilvet jotka myrskyllä ajelevat ulapalla. Vieläpä
laivatkin ovat runokielessä merihevosia (Od. IV, 708). Sanottiin
Poseidon alkuaan luoneenkin hevosen; se oli "Areion", siivekäs orhi,
mielellinen ja kielellinen. Semmoinen ihmehevonen hänen luomansa oli
myös Pegasos, joka toi salaman Zevsille. Kun se potkaisi maahan,
hyrskähti lähde kavion alta, samoin kuin Poseidonin hangon pistämästä
vuotaa lähteitä. Pegasos on ukonpilvi, jonka sateesta syntyy puroja ja
lammikoita.

Koska meri syleilee maata ja kreikkalaisen käsityksessä kannattaa maata
sylissään, on Poseidon "maankannattaja l. maansyleilijä";[99] mutta kun
meressä myös asuu tuliperäisiä hirmuvoimia joiden luultiin veden mukana
virtaavan maan alle, sen syvimpiin koloihin ja loukeroihin, ja irti
päästyään tärisyttävän maata, on Poseidon myös "maanjärisyttäjä",[100]
joka vimmoissaan jyskyttää maan perustuksia. Yleensä luultiin
maanjäristysten, tulivuorten purkausten ja meren myrskyjen olevan
likeisessä syyn yhteydessä keskenään. Niinpä Poseidonia palveltiin
seuduilla, joissa maanjäristyksiä usein tapahtui esm. Spartassa; ja
missä maanrepeämiä ja kallionhalkoja (Akropoliin vuoressa) oli
syntynyt, sanottiin merenvaltiaan siihen survaisseen aseellansa.
Maanjäristys luo väliin uutta maata eli luotoja mereen. Siitä syystä
ylistettiin Poseidonia Thessalian Tempe laaksossa, jonka jumala näytti
luoneen maanjäristyksellä avaamalla Peneus joelle väylän meren.
Samanlaisesta syystä sai alkunsa luulo, että Poseidon rakentelee
kaupungin (esm. Troian) muureja; mutta helposti saattoi hän myös
rakennuksensa repiä maahan, sillä meri ja maanjäristys havittelee pian
omat rakentamansa. Tähän yhteyteen kuuluu myös tarinat siitä, kuinka
Poseidon riiteli eräiden maiden omistamisesta seudun jumalain kanssa,
kuten hän Argoossa kiisteli Heran, Korinthissa Helioksen, Naksossa
Dionysoksen, Delfoissa Apollonin, Attikassa Athenen kanssa. Kaikkialla
hänen täytyy väistyä, niinpä Attikassakin, kun Kekrops arvosteli
Athenen lahjaa olivipuuta maalle hyödyllisemmäksi kuin merehisen
antamaa hevosta. Suuttuneena väistyi Poseidon, mutta pani tulvan alle
Eleusiin kentän. Nämä tarut näyttävät, miten maat ovat syntyneet
kohoomalla merestä ja vasta vähitellen, ikäänkuin taistelulla, päässeet
vesitulvien alta kuiville ja viljeltäviksi.

Merenvaltiaan suosiota tarvitsee merenkulku, kauppa, kalastus, jopa
merisotakin.[101] Kreikassa ei ole missään meri kaukana, ja jo
vanhimmista ajoista asti harjotteli kansa merenkulkua lavealti. Niinpä
Poseidonin palvelus oli levinnyt laajalle Kreikkaan, sen saariin ja
siirtokuntiin. Jo Troian sodan saduissa esiintyy Poseidon. Hän
taistelee achailaisten puolella troialaisia vastaan, joille hän oli
leppymättömästi vihastunut heidän entisen kuninkaansa Laomedonin
petollisen menettelyn tähden. Kreikkalaisia hän suosi muita paitsi
Odyssevsiä, jota vainosi poikansa Polyfemoksen puolesta. Erittäin
suosittu kansa oli hänelle satu-aikana _faiakilaiset_. Lintuina
liukuivat heidän aluksensa tuoden kotiin rikkautta, ja onnellisesti
kului heidän elämänsä, soitossa ja ilossa, merenjumalan turvissa.
Herttainen taru näistä Scherian asukkaista on varmaan syntynyt kansan
kesken, joka oli ihastunut merielämään ja harjotteli sitä alinomaa.
Kaikista päättäen nämä olivat ionilaisia, joiden tärkeimpiä jumalia oli
juuri Poseidon. Aasiaan veivät siirtokunnat hänen palveluksensa.
Hänellä oli templi Mykalen niemellä, jonne ionilaiset kokoontuivat
kansallisjuhlaansa, _panionia_, viettämään. Taru tietää että Thesevs
siirsi hänen palveluksensa Korinthiinkin. Siellä vietettiin taipaleella
jumalan nimen suojissa suurta isthmia-juhlaa kilpoineen joka 3:s vuosi,
ja persialaisista saamansa merivoiton muistoksi pystyttivät
kreikkalaiset sinne suuren Poseidoninpatsaan. -- Mutta muuallakin,
missä merellä kuljettiin ja kauppaa harjotettiin, sai merenjumala
kunnioitusta. Hänen templinsä rakennettiin tavallisesti nienten päihin
ja vuorille jotka näkyivät kauas merille. Hänelle uhrattiin hevosia ja
mustia härkiä,[102] näitä nähtävästi sentähden että aallot pauhatessaan
muistuttavat mylviviä härkiä, aallot ovat Poseidonin karjaa, olkootpa
hevosia tai härkiä. Edelleen hänen kunniakseen paikoin pidettiin
härkätaisteluita tai laivain leikkisotia (Sunion'issa), mutta varsinkin
kilpa-ajoa hevosilla.

Poseidonia kuvataan hyvin veljensä Zevsin näköiseksi. Hän on siis
mahtava, voimakas. Mutta häneltä puuttuu veljensä lempeä tyyni ylevyys;
hänen ilmeessään on jotain yrmeää, rajua, kolkkoa. Tukka ja parta on
tuulen tuivertama, kasvojen piirteet kulmikkaat, katse ankara, suu
hymytön. Toinen jalka nostettuna ylemmäs, käsi kyljessä, toinen
hangonvarressa, tähystää hän etäälle uhkaavan näköisesti. -- Eräs
kaunis Poseidonin kuva löydettiin meidän aikoinamme Pergamossa
kaivettaessa.

Roomalaiset eivät olleet merimiehiä, vasta myöhän oppivat he
etruskeilta ja kreikkalaisilta merenkulun taidon. Ei heillä siis omasta
takaa ollut Poseidonin vertaista jumalaa. Mieluisampi oli heille
_Portunus_, sataman lempeä haltia, joka soi heille suojansa, kun
lyhkäisiltä vesiretkiltään palasivat kotio. V. 399 e.Kr. siirrettiin
valtion toimesta Poseidonin palvelus Roomaan. Siinä siirrossa menetti
jumala kreikkalaisen nimensä, ja Poseidonin kultin ja tarinat peri
_Neptunus_ (l. Nevtunus), joka kaiketi alkuaan oli joku juoksevan veden
haltia. Tietysti Poseidonin ja Neptunuksen välille kuitenkin aina jäi
melkoinen erotus, koska proosallisten roomalaisten oli mahdoton
sulattaa kaikkia niitä runollisia asioita mitä Poseidonista juteltiin.

Neptunuksen kunnia karttui vasta kun Rooman aseet saivat mainetta
merisodissa, joka tapahtui jokseenkin myöhän. Vasta Augustuksen
amiraali Agrippa saattoi syystä vaatia itselleen merisankarin kunniaa.
Hän rakensikin Actiumin voiton muistoksi Neptunukselle basilikan
Mars-kentälle. Sitten runoilijat maalailivat Neptunuksen kuvaa
Poseidonin väreillä.

Meri ei ole autio. Sen syvänteissä eli, helleenien luulten, summalta
ihmeellistä väkeä, monenmuotoista, monenlaatuista, niinkuin veden
ilmiöt itsekin vaihtelevat. Kaikissa yhteistä on kuitenkin, missä
enemmän missä vähemmän, veden lieto, levoton, huikenteleva luonto.
Toiset vetehiset ovat vilppaita, hilpeitä, täynnä viatonta
vallattomuutta; toisissa tyrskyy intohimo, kuohuu viha, kahta
kamalampi, kun se kavalasti salaa surmaa hymyilevän kiiltävän kalvon
alle. Mutta onpa niitäkin, joiden silmistä loistaa vilpitön lempi, sopu
ja rauha, suloinen kuin ilta-auringon säteissä uinaileva aaltonen.

Tämmöinen on tavallisesti _Nerevs_, tuo viisas, ihmisrakas vanhus, joka
tyttärineen asuu Egean meren sinisalmissa. Hän osaa ennustaa[103] ja on
opastanut monen eksyvän merenkulkijan oikealle uralle, on pelastanut
monen haaksirikkoisen karilta. Eipä hän kuitenkaan ole kaikille yhtä
suopea. Kun Herakles retkellään hesperiidein taikamaille tiedusteli
häneltä neuvoa, miten paraiten pääsisi perille ja saisi kultaomenat
haltuunsa, empi Nerevs, veteli verukkeita ja koetti milloin mihinkin
haamuun muuttumalla pujahtaa toisen käsistä, joka kuitenkaan ei
onnistunut, vaan oli hänen pakko antaa halutut tiedot. Hänen
puolisonsa on _Doris_. Heillä on 50 tai 100 tytärtä,[104] _nereiidit_
(nereittäret), lempeitä, suloisia merenneitoja, jotka Poseidonin ja
Amfitriten ympärillä iloissaan telmivät ja hyppelevät laineissa tai
mukavasti kelluvat delfiinein selässä tai istuvat vesikivillä hiuksiaan
kuivellen ja sukien.

Nereitärten parvesta mainittavimmat ovat _Thetis_, Achilleen äiti,
kaunis _Galatea_, jolta Polyfemos surmasi _Akis_ sulhon kun ei itse
immelle kelvannut,[105] ja _Amfitrite_, meren kuningatar. Tämän ja
Poseidonin poika on _Triton_, ihala otus, jonka muuten ihmismuotoinen
ruumis päättyy kalanpurstoon. Hän puhaltaa säveliään käiverällä
simpsukalla, mielin määrin nostellen ja asetellen aaltoja. Vähitellen
helleenein mielikuvitus kansoitti koko Vellamon valtakunnan
vallattomilla tritoneilla, jotka tyrskivät ja telmivät; usein huimasti
ajellen merihevosilla. Välisti tritoni itsekin on puolittain hevosen
muotoinen (kentaurotriton). Nekin ovat kaikki Poseidonin seuruetta,
samoin kuin merenneidot. Hevosia on heillä yhtä monta kuin
vaahtosuisia, valkoharjaisia laineita kiitelee ulapalla. Heidän
hevosiaan ohjaa usein veitikkamaiset pikkulemminkäiset. Iloista,
surutonta menoa siellä pidetään aavalla sinikentällä, jota aurinko
kultailee.

Meren ihmeellistä ihanuutta esittävät myöskin Nerevsin veli _Thaumas_
("ihmeellinen"), tämän puoliso _Elektro_ ("kiiltoisa"), heidän
tyttärensä _Iris_ (taivaankaari). Mutta _harpyia_-tyttärissä tuo
ihmeellisyys näyttää nurjan puolensa, he ovat ihalat vaan ei ihanat. He
ovat siivekkeitä, höyhenverhosia, haukankynsisiä naisia, kasvot
kalpeat ja laihat. Nälissään ovat aina, vaikka kuinkin saalista
sieppaavat.[106] Luonnetta kuvaa nimet: _Podarge_ ("vinkeäjalka"),
_Aello_ (myrskytär), _Okypete_ ("kiivaslento"), _Kelaino_ ("musta")..
Nähtävästi ovat ne myrskytuulia (toisten mukaan surmattaria).
"Harpyiain vieraaksi" sanottiin tietämättömiin hukkunutta. Kamalia
vesihiisiä ovat myös Thaumaan veli _Forkys_ ja sisar _Keto_, joissa
kuvautuu meren kamaluus. Samoin tämän pariskunnan lapset _gorgonit_ ja
_graiat_. Edellisiä on kolme: _Stheno_ ("väkevä"), _Euryale_ ("lavealti
leijuva"), _Medusa_ ("vallitseva"). He asuvat lännen äärellä, yön ja
hesperiidein rajamailla, ovat kamalat nähdä, kun tukassa kiemurtelee
kärmeitä; heillä on vaskikynnet, torahampaat, kivetyttävä katse.
_Graiat_ ("harmaat ämmät") ovat edellisten sisaria eivätkä nekään juuri
suloisennäköisiä, he kun ikänsä ovat olleet harmaita, ja heillä on vain
yksi hammas ja yksi silmä, joita vuorotellen käyttävät. Heidän nimensä
-- _Pefredo, Enyo, Deino_ -- osottavat kammoa ja kauhistusta.

Halvemman-arvoisia merehisiä ovat:

_Protevs_, viekas, ennuslahjainen, mutta auttelemaan haluton
"meren-äijä". Kun Menelaos Troiasta palatessaan, suunnaltaan eksyneenä,
tiedusti omia ja muiden retkiä ja kuinka kunkin oli palatessa käynyt,
yritti ukko vehkeillä ja eri eläinten haamuun muuttumalla livahtaa
pois, vaikka turhaan.[107] -- _Glaukos_ ("kiiltävä") oli alkuaan halpa
kalastaja, mutta syötyään jotain taikayrttiä, jonka näki virkistävän
puolikuolleita kaloja, joutui hän hurmoksiin ja hyppäsi mereen, jossa
merenväki otti hänet seuraansa ja teki kuolemattomaksi.[108] Glaukoksen
puoleen köyhät kalastajat mielellään kääntyivät, hän kun kokeneena
tunsi heidän tarpeensa. -- Yhtä onnellisen hyppäyksen teki _Ino_. Hän
oli Semelen sisar, tuon joka synnytti Zevsille Dionysoksen. Kun Semele
sai surkean loppunsa (kts. Dionysoksen tarua), otti Ino hoitaakseen
pienokaista, mutta Heran mustasukkaisuus vaati vielä sisartakin
kostonsa uhriksi. Hän kiihotti Inon miestä _Athamasta_[109] raivoon,
jossa tilassa tämä murskasi kallioon kuoliaaksi _Learchos_ poikansa,
mielipä vielä surmata nuoremmankin poikansa _Melikerteen_. Äiti rukka
pakeni edellä lapsi sylissään ja kun tuli meri eteen, karkasi kalliolta
syvyyteen. Täällä nereittäret ottivat hänet lempeästi vastaan ja äiti
ja poika pääsivät kuolemattomiksi muutetuin nimin: Ino _Leukothea_
("valkojumalatar") ja Melikertes _Palaimon_. Uudet merenhenget hoitavat
hellästi haaksirikon tehneitä.

Merehisiä ovat vielä _sireenit_, nuo Odyssevsin retkiltä tunnetut
naiset, jotka hurmaavilla lauluillaan viekoittelevat matkustajia
perikatoon. Heidän vanhemmikseen mainitaan Acheloos virta ja joku
runotar, toisten mukaan Forkys ja Keto. Heitä oli luvultaan 2, 3 tai 4.

Kuvaustaiteessa Nerevs tavallisesti on harmaahapsinen vanhus, valtikka
kädessä. Hänen tyttärensä alastomina tai ohutpukuisina ratsastelevat
delfiinein, tritonein tai muiden haavekuvaisten otusten selässä.
Amfitrite istuu usein puolisonsa vieressä vaunuissa, ja tehosalta
tuntuu vastakohta nuoren suloisen vaimon ja jäykän merenvaltiaan
välillä. Eräs ihana relieviryhmä, ehkä Skopaan mukaan tehty, esittää
heidän häitänsä. Tritonein kuvia käytettiin usein kaivoja ja
suihkulähteitä, koristamaan. -- Protevs saa kuvissa tavall. tritonin
muodon. Samoin Glaukos, joka muuten on pörrötukkainen. -- Sireenit
kuvataan linnuiksi, joilla on neidon pää ja kädet, millä soittelevat.



III. Maan ja manalan haltiat.


Maan emonpovesta taimii ihmeen rehevä ja vilkas elämä keväisin, kun
ruohot ja kukkaset verhovat sen kirjovaipallaan ja kaikkialla vilisee,
vilkkuu, välkkyy ja soipi. Mutta tuskin on kesä hedelmänsä kypsyttänyt,
kun kylmä syysviima jo hyytää veren luonnon suonissa ja talvi kaataa
kuihtuneen kasviston siihen hautaan, jonka maa povessaan avaa kaikelle
elävälle. Maa-jumalat suovat siis elämää ja iloa, mutta luovat myös
surmaa ja synkkää surua; niillä on samalla elonhenkien viehättävä
iloisa katse ja tuonelaisten kamala haamu. Maasta on ihmisenki ruumis
syntyisin ja palajaa sinne. Salaperäinen, kuin se henkivoima, joka maan
uumenissa elää ja toimii, on ihmisenkin olemus täällä, hämärä pulma
hänelle itselleen: hänen henkensä tähystää iankaikkisuuden valomajoja
ja kohottelee siipiään sinne heilahtaakseen, mutta mullan kahleet
painavat jalkaa, ja kuolossa näkyy kaikki raukeavan tyhjäksi. Tämän
kaksinaisuuden ja ristiriidan jo kreikkalaiset tajusivat; sen mukaan he
kuvailivat maan haltiahenkiä ja loivat sille ilmimuodon näiden haltiain
palvelusmenoissa, joissa keskenään vaihteli remuisaa riemua ja synkkää
surua. Siinä käytettiin merkillisiä salatemppuja ja mystillisiä
symbooleja, jotka syvämielisesti kuvailivat elämän ja kalman
kaksoisvaltaa luonnossa ja ihmisessä.

Maajumalista mahtavin on _Gaia l. Ge_, maaemä, emo maa. Hän on
alkuvoimista vanhin, sillä hän syntyi suoraan Chaoksen helmasta ja loi
itsestään taivaan, vuoret ja meren sekä sitten eri avioliitoissa pitkän
sarjan olennoita. Eikä hänen luomiskykynsä vieläkään ole väsynyt; joka
kevät uhkuu se uudelleen orasten korsista palmujen latvoihin asti. Maa
on kaikkien äiti, eläintenkin. Äidin huolella hän hellästi vaalii
korkeampaakin elämää, ihmisen elämää. Atheenassa häntä jumaloitiin
lapsien ja nuorison menestyksen edistäjänä.[110] Mutta hän on myös
kolkko tuonetar, joka armottomasti vaatii takasin kaikki sikiönsä ja
kätkee ne öiseen helmaansa iki-uneen. Gaia on siis mahtava valtias.
Sentähden otettiin hän valoja vannottaissa taivaan jumalain ja
tuonelaisten mukana todistajaksi. Delfoin orakeli oli alkuaan hänen
hallussaan, sillä hänpä povensa höyryillä innostutti Pythiaa
ennustelemaan. Siitä Gaiaa kunnioitettiin tietäjänä. -- Muuten Gaialle
yleensä ei ajateltu persoonallista hahmoa, koska hänen alallaan oli
muita, Rhea, Hestia, Demeter, jotka sen pikemmin saivat. Jos häntä
kuvattiin taiteessa, esiintyi hän naisena, jonka yläruumis kohoo maasta
ja alaosia ei näy.

Roomassa oli maaemona _Tellus Mater_, jolle juhlittiin kylvöaikana ja
uhrattiin emäsika tai lehmä, siten kuvaten maan hedelmällisyyttä. Hänen
ja Cereksen juhlat yhdistettiin. -- Muuten Tellus ja Gaia muodoltaan
pian sulivat yhteen.

_Rheia-Kybele_. Rheia oli Uranoksen ja Gaian (taivaan ja maan) tytär,
Kronos veljensä vaimo, Zevsin ja muiden olympilaisten äiti. Hänen
vanhimpia palveluspaikkojaan oli Kreetan saari. Siellä taru tiesi hänen
synnyttäneen Zevsin, jota hänen palvelijansa, _kureetit_, hoitelivat
piennä. Jo aikaisin kreetalainen Rheia suli yhdeksi aasialaisen
_Kybelen_ kanssa, jota jumaloitiin Frygian ja Lydian vuoristossa. Tämä
edusti ja kultissaan kuvaili luonnon uhkeaa hedelmällisyyttä,
jommoisena hän oli muka alkuun pannut maanviljelyksen ja
viinin-istutuksen sekä siten opettanut ihmisille sivistyksen alkeita,
perustanut kaupunkeja. Jumalatarta palveltiin parhaastaan Pessinuksen
kaupungissa ja nimitettiin Dindymos vuoren mukaan "dindymolaiseksi",
_Dindymene_. Siellä oli hänen vanhin pyhäkkönsä ja kuvansa, eräs
raanakivi. Siellä myös näytettiin hänen _Attis l. Atys_ lemmittynsä
hautaa. Tämä oli aikoinaan ihana frygiläisnuorukainen, jonka jumalatar
valitsi sulhokseen. Mutta uskoton Attis rakasteli Pessinuksen
prinsessaa ja mieli häntä vaimokseen. Silloin vihastui jumalatar ja
kosti. Vieraat olivat jo hovissa häitä viettämässä, kun Kybele kaikkien
kauhuksi ilmestyi sinne. Attis houreissaan surmasi itsensä. Hänen
sielunsa piileysi petäjään, jonka juurelta hänen verestään versoi
orvokkeja. Kun Kybele yhä lempi ja itki uskotontakin, suostui Zevs
hänen rukoukseensa ettei Attiksen ruumis koskaan mätänisi. Itse sääsi
Kybele Attiksen muiston juhlaa vietettäväksi keväällä päiväntasauksen
aikana. Silloin Kybelen templiin vietiin orvokeilla seppelöitty kuusi
Attiksen symboolina ja vainajaa etsittiin ja itkettiin, huumaavan
soiton pauhatessa ja raivoisan surun vallitessa. Vihdoin kolmen päivän
päästä oltiin löytävinään Attis, ja nytkös Kybelen papit, _korybantit_
(= kureetit) riemuissaan remusivat, hyppelivät hurjasti torvien
rämistessä[111] ja pistelivät itsiään puukoilla, matkien Attista.

Kybelen palvelus levisi länsipuolelle Hellespontia Troian seudulla
asuvain helleenein välityksellä ja eteni etelään päin, Kreikkaan,
liittyen Rheian palvelukseen. Jo persialaissotain jälkeen tavataan se
Atheenassa, ainakin alaluokkien harrastamana, vaikkei se
orgiastillisten hullutustensa takia saanutkaan valtion hyväksymystä.

Roomaan pääsi _Magna mater Idaea_[112] l. _Phrygia_ v. 204 e.Kr.,
jolloin koetettiin saada Hannibal maasta karkoitetuksi, ottamalla
useita vieraita jumalia valtion omaksi. Silloin Pergamoksen kuningas
Attalus ystävällisesti lähetti Roomaan kuuluisan Pessinuksen
taikakiven, joka otettiin vastaan hurskaalla uskolla, juhlallisesti.
"Suuren maaäidin" juhlaa, _megalesia_, vietettiin sitte aina tuon
tapauksen muistoksi (huhtik. alussa) juhlakulkueilla, jolloin uhria
toimitti frygiläiset papit, _galli_.

_Dionysos l. Bakchos_ on laajan luontoinen jumala, jonka palvelukseen
yhtyy vento-kreikkalaisia aineksia sekä vieraita, Frygiasta Thrakian
kautta tulleita.[113] Kreikkalainen Dionysos edustaa maankasvullisuutta
ja koska tämä viljavinna uhkuu viinipuussa, on hän erittäin viinin
jumala. Frygiläisthrakilainen Dionysos on taas kaksoisluontoinen
maajumala, joka tämmöisten tapaan edustaa kasvikunnan sekä kuoloa että
virkoomista. Katselkaamme Dionysoksen elämäntarinaa.

Hän syntyi Thebassa ja äitinsä oli Kadmos kuninkaan tytär _Semele_.
Zevs rakastui impeen ja otti hänet omakseen; vaan siitäpä kateellisen
Heran kosto kohtasi tätä. Hän tuli Semelen luoksi tämän vanhan
imettäjän Beroen haamussa ja uskotteli Semeletä ettei hänen sulhonsa
muka ollutkaan Zevs, vaan joku petturi. Semele alkoi epäillä asian
laitaa. Kun siis Zevs tapansa mukaan kävi hänen luonaan, vaati hän,
Zevsiä koetellakseen, tätä vannomaan että hän täyttäisi Semelen
pyynnön, mitä pyytäisikin. Zevs vannoi sen, varomattomasti kyllä,
tietämättä edeltäpäin mitä häneltä vaadittiin. Semele vaati nyt häntä
ilmestymään täydessä jumalan majesteetissa. Zevs ei päässyt valastaan
eikä toinen luopunut tuhmasta tahdostaan. Täytyi siis täyttää pyyntö.
Zevs jyrisi ja salamoi -- ja Semele parka paloi poroksi. Kuollessaan
hän synnytti poikasen. Zevs kätki keskoisen lonkkaansa ja jätti sen
sitte Nysan salottarille (tai Semelen siskolle Inolle) kasvatettavaksi
ja Heran vainolta varjeltavaksi. Dionysos -- se oli tuo kasvatti --
varttui vahvaksi otteluissa metsän petojen kanssa. Hän istutti
viinipuun vesan, joi ja juopui rypäleen mehusta, juotti ja juovutti
myös hoitajansa, Nysan nymfit, satyyrit, sileenit ja muut
metsänhaltiot, ja läksi sitte seurueineen saloja samoamaan, jotka
kaikuivat heidän ilohuudoistaan ja riemulauluistaan. Riemastus valtaa
luonnonkin, se uhkuu eloa. Missä jumala väkineen kulkee, siellä purot
vuotavat mettä ja maitoa, ja metsän eläimetki iloissaan yhtyvät hänen
seuraansa. Jalopeura lauhtuu lempeäksi ja leikkisäksi. Hän jatkaa
retkeänsä etäisille maille palvelustansa levittämään. Missä häntä
ystävällisesti kohdellaan, siellä antaa hän viinin lahjaksi ja opettaa
viiniköynnöksen viljelystä. Näin saivat hänen suosionsa ja viljelivät
viiniä _Ikarios_ Attikassa ja _Oinevs_ Aitoliassa. Missä vastusteltiin,
siellä jumalan ankara kosto nähtiin. Kun _Penthevs_[114] Thebassa ja
äitinsä eivät huolineet Dionysosta kunnioittaa, hurmasi tämä tuon äidin
ja muita naisia niin, että he vimmoissaan, luullen Penthevsiä pedoksi,
repivät hänet kuoliaaksi. Ja kun edonilais-prinssi _Lykurgos_ hätyytti
Dionysosta, sokaisi jumala hänen silmänsä ja mielensä niin että hän
silpoi jäsenet omalta pojaltaan, luullen viinipuun oksia karsivansa, ja
itse sai äkkisurman.[115] -- Tämänkaltaiset tarinat viittaavat siihen,
että tuota hurjistelevaa, vallatonta kulttia vastusteltiin toisin
paikoin, missä jumalia vakavammalla tavalla palveltiin. -- Dionysoksen
tenhovoimaa kertoo vielä tämäkin taru. Hän oli matkalla saaristoon
levittämässä palveluansa, kun tyrrheniläiset merirosvot ottivat kiinni
ja sitoivat hänet, myydäkseen hänet orjaksi. Dionysos ei ollut
näillänsäkään tästä, hymyili vaan hiukan, kunnes hänen vihjeestään
yht'äkkiä kahleet kirpoivat hänen päältään, laivan masto ja purjeet
kietoutuivat viiniköynnöksiin ja nymfain laulu helähti ilmassa.
Hädissään rosvot hyppäsivät mereen ja muuttuivat delfiineiksi. --
Kreikan saaristossa menestyi muutoin viininjumalan palvelus, kuten
viininviljelyskin, oivasti. Kultin pääpaikkoja oli Naksos, jossa
Dionysos vietti häänsä _Ariadnen_ kanssa. Tämä, Minoksen tytär, oli
auttanut Thesevsiä selviämään labyrintin sokkeloista, josta hyvästä
sankari vei hänet morsiona mukanaan, mutta jo Naksos-saarelle päästyä
hylkäsi hän naisen hänen nukkuessaan. Hyljätyn surkea epätoivo muuttui
riemuksi, kun Dionysos Indian retkeltään palatessaan saapui saarelle
sekä nähtyään neidon ihastui ja nai hänet. Näin ylentyneelle naiselle
soi Zevs kuolottomuuden[116] ja ihmisiltä sai hän jumalallista
kunnioitusta. Naksolaiset viettivät Ariadnen muistoa, milloin valittain
hyljätyn surua, milloin iloiten häistä. Atheenassa iloittiin
pariskunnan kunniaksi: hedelmäin kypsymisaikana kannettiin
juhlasaatossa köynnöksiä rypäleineen.

Dionysoksen palvelus levisi laajalle Kreikan rajain ulkopuolelle
viinimaihin, missä vain joku ennestään löytyvä sukulais-haltio tarjosi
sille sopivaa liitekohtaa. Näin vallitsi vihdoin Bakchos Italiassa,
Thrakiassa, Makedoniassa, Vähässä-Aasiassa, Syriassa, Egyptissä. Sadut
kertoivat hänen rauhallisista voittoretkistään, miten hän innostuneen
mainaadi- ja satyyrijoukkonsa johtajana, aseina köynnöksillä ja
murateilla kiedotut thyrsos-sauvat, valloitti maita ja kansoja
palvelukselleen ja sivistykselle. Noudattain esikuvanaan Aleksanteri
Suuren mainiota valloitusretkeä, koristelivat myöhemmät runoilijat
näitä retkiä kaikilla kumman seikkailuilla ja ulotuttivat niitä Indian
tarumaille Gangesvirralle asti. Näin pantuaan mailman valtansa alle,
nousee hän Olympin valokunnaille (jossa Homeros häntä ei vielä
mainitse) ja tuopi sinne äitinsäkin.

Tähän asti olemme katselleet Dionysosta pääasiallisesti viinin
jumalana, voitollisna ilonantajana. Mutta olihan hänellä toinenkin
puolensa, siitä johtuva että hän edustaa maan kasvullisuutta, joka
vuoroin virkoo ja surkastuu. Kun köynnös syksyllä kuihtui ja rypäleen
mehu ehtyi, sanottiin Dionysoksen piilevän vihollisiltaan, jopa
pakenevan Heran vainoa manalaan asti ja kuolleenkin, josta hänellä oli
nimi _Zagrevs_, "revitty", ja Delfoissa näytettiin hänen hautaansakin.
Mutta hän virkosi taas henkiin; keväällä nousee hän nuortuneena kasvien
taimissa ja viinipuun vesoissa valoon, mailmaa elähyttämään. Tämän
aiheesta liittyi Dionysoksen kulttiin tuo tärkeä kysymys elämän ja
kuoleman olennosta yleensä, josta lausuttiin mietelmiä ja aavistuksia
syvämielisissä _mysterioissa_. Näissä kuolosta herännyttä jumalaa
palveltiin nimellä _lakchos_.

Tätä syvempää käsitystä Dionysoksen luonteesta, tätä hänen
kaksoisolentoansa koettivat aasialais-thrakilaiset palvelusmenot lausua
ilmi. Siksi vietettiin hänen juhlaansa vuoden lyhyimpänä päivänä,
jolloin pimeys voittaa tai on voittamaisillaan valon, sillä valo alkaa
samalla jos heikostikin sarastaa. Juhla oli yksistään naisten
vietettävä, joiden nimitys _mainadit, thyadit_, "raivottaret l. hurjat
naiset", osottaa juhlimisen tapaa. Rumpujen päristessä ja huilujen
helistessä he tulisoihtuja tai murattisauvoja heiluttaen, hajalla
hiuksin, milloin surkeasti parkuen, milloin riemusta kiljuen ja
karkeloiden, kuljeksivat maita ja saloja. Teurasteltuaan uhrieläimiä
repelivät he niitä ja söivät lihaa verekseltään, kuten Zagrevsiä oli
revitty. Näin hurjan intohimoisesti ilmaisivat he suruansa Dionysoksen
kuolosta ja riemuansa hänen ylösnousemisestaan. Tämmöisten
kunnioitusten esineenä sai nyt jumala toisnimiä: _Bromios_ ("Rymynen")
ja _Euios_.[117] Hurjimman muotonsa nämä juhlat saivat Thrakiassa ja
Makedoniassa ja varsinkin Frygiassa ja Lydiassa, jossa niihin niin
läheisesti liittyi Kybelen ja Attiksen kultti. Kreikassa niitä
harrastettiin parhaastaan Parnassin seuduilla, Boiotiassa Kithaironin
vuorella, Argoossa, Lakoniassa Taygetoksella sekä saarilla.

Attikassa oli Dionysoksen juhlilla paremmin tuo ventohelleeniläinen,
järjellisempi ja siivompi luonne. Siellä ajateltiin vaan, että Dionysos
maan hedelmöittäjänä on edistänyt ihmisten sivistystä ja onnea, että
hän rypäleen mehussa on suonut lahjan, joka taiten nautittuna antaa
terveyttä, hilpeyttä ja huolten lievikettä -- siitä hänen nimensä
_Lyaios_ "huojentaja" -- lähentelee ihmiset toisiinsa ystävällisesti
tunteita ja tuumia vaihettelemaan. Dionysos nostaa mielen lenteelle
ylempiin ilmoihin, missä kauniit kuvat ja ylevät aatteet sarastavat
sielulle. Näin hän (kuten Apollon) luopi runollisen innostuksen ja
hänen palveluksensa on se maa, josta Kreikan draamallinen runous, sekä
murhe- että huvinäytelmä on itänyt. Se tapahtui _dithyrambin_, sen
lyyrillisen laulun kautta, jossa jumalan töitä ja kärsimyksiä
esitettiin ja jolle aikasin annettiin yksinkertainen dialoogin muoto.
Samaa asiaa edisti niissä tiloissa käytetyt naamiohuvit. -- Muuten runo
suorastaankin mielellään laulaa Bakchoksesta ja hänen virittämästään
elonvoimasta (Hor. II, 19).

Dionysoksen juhlia vietettiin Atheenassa pitkin vuotta, milloin
viininvalmistus oli päässyt jonkun asteen eteenpäin. Niitä vietettiin
loka- ja marraskuussa (_oschoforia_) rypäleitten kypsyttyä; joulukuussa
nuorta mehua maisteltaissa (_pikku- l. maakuntais-dionysiat_);
tammi- ja helmikuussa mehua puserrettaissa, rypäleen verta
vuodatettaissa (_lenaia_); helmi- ja maaliskuussa tynnyreitä avattaissa
(_anthesteria_). Juhlain ohjelmana oli: kilpajuoksua, jolloin voittaja
sai viinimaljan; juhlakulkuja jumalan templille; kemuja, joihin kuului
niitä näitä ilveitä ja piloja: hypeltiin säkin päällä yhdellä jalalla,
improvisoitiin naamio- ja huvinäytelmiä y.m. Väliin heitettiin
säätyerotus pois ja isännät ja orjat naukkivat yhdessä. Vainajillekin
muistettiin panna ruoka-astioita. Tietysti vallitsi iloinen mieliala.
Pääjuhla ja Atheenan varsinainen kevätjuhla oli n.s. _isot l. kaupungin
dionysiat_ maaliskuussa, jolloin Hellaan sivistyksen päämaja esiintyi
täydessä loistossaan, vilisten vieraita likeltä ja kaukaa. Silloinpa
muiden juhlallisuuksien lisäksi myös esitettiin noita kuuluisia
draamoja teatereissa ja voittajat neron kilpatantereilla, runoilijat,
palkittiin.

Vanhemmassa taiteessa on Dionysoksen kuva arvokkaan näköinen, aina
parrakas, vaikka ylevä ilo ilmeneekin kasvoissa. Myöhemmin luotiin
luonnonilon herralle nuorekkaan kauniimmat ruumiinmuodot, ja
senaikuiset (Skopaan ja Praxiteleen aioilta) Dionysoksen kuvat tuntee
helposti kasvojen melkein naisellisesta ilmeestä, ruumiinmuotojen
pyöreydestä ja liikuntojen keveästä somuudesta. Suloinen haaveilu
elelee myös väliin kasvoilla. Luonteenomaista on jumalalla pehmeä,
kauniissa kiemuroissa hartioille valuva tukka, johon usein on pujotettu
viiniköynnös- tai murattiseppele; edelleen on hänellä thyrsossauva,
päänauha, eläimen-talja vinossa rinnan yli, juomamalja kädessä. Eläimiä
hänen seurassaan: jalopeura, tiikeri, pantteri; kauris hälle pyhä.

Italiassa oli vanhastaan viininjumala _Liber_, jonka nimellä
roomalaiset sitte merkitsivät Bakchusta, samoin kuin puolison _Liberan_
nimellä Persefonea.

       *       *       *       *       *

Dionysoksen seuraan kuuluvista olennoista mainittiin jo _Nymfat_,
luonnottaret. Nämät hilpeät, hyvät immet edustavat luonnon hiljaista
herkeämätöntä elontointa ja liikkuvat niitten jumalien seurassa, jotka
etupäässä vallitsevat ja vaikuttavat luonnonelämässä, siis Dionysoksen,
Afroditen ja Artemiin. Nymfain toimialana on koko avara luomakunta;
metsissä, vuorilla, kedoilla, lähteissä, kaikkialla he askaroivat,
kehräävät, kutovat. Heidän ahkerain kättensä alla valmistuu yhä uusia
vihreitä vaippoja, kirjavia, hohtavia maaemolle puvuiksi. Lomahetkillä
he laulavat suloisesti ja karkeloivat keskenään tai uivat vilpoisen
virran vesissä. Harvoin ihmissilmä saa nähdä noita vienoja vartaloita,
sillä he karttelevat ihmisten melua ja oleksivat itsekseen salojen
siimeksessä, luolien katveessa.[118] Missä sentään lehdon hiljainen
humina, lähteen lorina, laineen läike salatenholla lumoo sieluasi ja
luonto näkyy rauhassa uneksivan, siellä voit tajuta heidän hiljaista
kuiskettaan ja ahkeraa touhuansa.

Eri luonnonalain mukaan on nymfejä eri luokkia: a) _Najaadit_,
vedenneitoset, jotka asuvat lähteissä. Lähdetten reunoilla, notkoissa
vesipurojen varsilla versoo runsaasti ruohoja, kukkia, pensaita, puita.
Näitä najaadit kasvattelevat ja suovat siis välillisesti ravintoa
eläimille ja ihmisille. Noita lempeitä naisia ihmiset rakastavat ja
kiittävät. -- Osaavatpa nuo vielä parantaa kipuja ja ennustella
tulevia. Lähdevedellä nähtiin näet väliin olevan lääkitsevä voima, jopa
innostavakin, niin että sitä juonut rupesi runoille. Olivathan Muusat
alkuaan lähdeneitoja. -- Najaadeille sukua ovat okeaniidit ja
nereiidit.

b) _Oreaadit_, vuorenneidot, eivät juuri edellisistä eriä muuta kuin
nimeltään. Vuoriltahan lähteetkin vetensä saavat ja oreaadit ja
najaadit syleilevät usein toisiaan samoissa vuolteissa. Kuuluisa oli
vuorenneito _Ekho_ (kaiku), joka rakasti _Narkissos_ nuorukaista,
saamatta tältä vastalempeä. Onnetonta impeä poltti lemmenliekki, niin
että hän vihdoin riutui olemattomaksi, luunsa kivettyivät, ja
ainoastaan ääni jäi jälelle, joka vastaten vuorissa huutaville turhaan
etsii lemmittäväänsä. Mutta Narkissos, kun halvassa itsensä ihailussa
hylkäsi hellän neidon, sai kokea Afroditen koston. Kun hän kerran
metsästysretkellä janoissaan kumartui maahan juomaan lähteestä, näki
hän veden hopeakalvossa kauniin kuvansa ja ihastui tähän äärettömästi.
Hän koetti ihannettansa syleillä, mutta se pakeni aina käsistä. Siitäpä
tyydyttämätön poltto jäi hänen rintaansa kalvamaan. Narcissi-kukka on
hänen jälkeensä tullut sydämmettömän kauneuden kuvaksi.

c) _Dryaadit_ eli _Hamadryaadit_, puiden neitoset. Kullakin puulla oli
oma naishaltiansa, kuten suomalaisillakin oli tuomettaret, hongattaret
y.m. Koska näiden neitojen olemus kiintyi heidän puihinsa, elivät he
ainoastaan sen aikaa minkä heidän kunkin puunsa, saattoivat siis päästä
korkeaankin ikään, mutta eivät olleet kuolemattomia, yhtä vähän nämät
kuin muutkaan nymfit. -- Luonnottarille ei alkuaan rakenneltu templejä,
vaan heille uhrailtiin pyhillä lähteillä, luolissa, lehdoissa vuohia,
maitoa, karitsoja.

Taide kuvasi heitä somiksi impyeiksi, kevyt puku yllään tai alasti,
kukkia koruina viljalti. Najaadit nähdään ammentavan vettä tai on
heillä uurna kädessä.

Nymfain miehiset vastaverrat ovat _satyyrit, sileenit ja panit_, jotka
hekin kuuluvat Dionysoksen jonoon sekä metsänhenkinä edustelevat
luonnonelämää. Satyyrit ovat raakoja ja irstaita. Juovuspäissään he
kisailevat hurjasti, ajelevat takaa nymfejä, tekevät jos joitakin
hassuja ilveitä naurattaakseen itsiään ja muita. Viinijumalan retkillä
pitävät he pahinta menoa. Heidän ulkomuotonsa on aistillisen luontonsa
mukainen: tylpäkkä nenä, leveät leukaperät, ulkonevat posket,
vuohenkorvat, vuohensaparo. Aikaa myöten taide sieventeli tätä kuvaa,
niin että tapaa oikein kauniitakin satyyrinkuvia.

_Silenos_ (Silenus) oli alkuaan joku ennuskykyinen metsänhaltia, jota
kuvaillaan satyyrein luontoiseksi, melkein kuin olisi heidän vanhempi
veljensä. Hänkin on kovin viinaan menevä, melkein aina vähä päissään,
jonka tähden, kun hän aasinsa selässä ajelee, satyyri tukee ukkoa
molemmilta puolin putoomasta. Muuten on hän kaljupäinen, typpänokka,
rinta ja reidet karvaiset, isovatsainen, seikka sekin joka estää häntä
kävelemästä. Mutta hän on viisas ja oppinut, mielensä hilpeä, naljakas.
Siksipä hän kelpasi nuoren Dionysos jumalan opettajaksi. -- Vähitellen
siirtyi sileeni koko lajin nimeksi. Sileenien tai satyyrien joukkoa
näkyvät olleen _Marsyas_ ja _Midas_.[119]

Marsyas, niinkuin muutkin kumppalinsa, oli taitava huilunsoittaja,
mutta luullen liikoja kyvystään rohkeni hän ruveta itse Apollonin
kanssa kilvoille soitossa. Apollon voitti ja käytti voittonsa niin
julmasti, että nylki Marsyas raukan ja ripusti hänen nahkansa lehtoon
Marsyas-joen rannalla Frygiassa. Vieläkin sävelten soidessa vavahtelee
tuo nahka. Mutta Frygian kuningas Midas, joka kilpailussa julisti
Marsyaan voittaneeksi, sai jumalalta aasinkorvat huonon taideaistinsa
merkiksi. Midas koetti piilottaa korvansa lakin alle, jota aina piti
päässään. Eikä niistä kukaan muu tiennytkään kuin parturi. Mutta tämän
oli kovin vaikea pitää asiaa salassa. Kun hän ei uskaltanut sitä
mailmalle kielitellä, kaivoi hän maahan kuopan ja huusi sen sinne.
Kuopasta kasvoi kaisla, joka suhisi julki salaisuuden: "Midaksella on
aasinkorvat!" -- Muuten Midas oli kuuluisa rikkaudestaan ja
ahneudestaan. Kun Silenos juovuksissaan oli eksynyt hänen puutarhaansa
(toisen tarun mukaan Midas sai hänet kiinni juovuttamalla häntä
lähteeseen sekoitetulla viinillä) ja Midas, kuulusteltuaan häneltä
tulevia asioita, laski hänet jälleen rauhassa Dionysoksen luo, niin
tämä kiitollisna siitä suostui Midaksen toivoon, että kaikki hänen
käsissään muuttuisi kullaksi. Mutta kun ruoka ja juomakin, hänen
kajotessaan niihin, hyytyi kullaksi, peljästyi ahne kuningas ja pyysi
jumalaa peruuttamaan tuhoisan lahjansa. Dionysos neuvoi häntä kylpemään
Paktolos-virrassa, joka siitä päivin tuli kullalliseksi. Midas näkyy
nyt mieltyneen hyväntekijäänsä ja liittyneen sileenien seuraan.



Kreikkalaisia ja roomalaisia metsänhaltioita.


a) _Pan_ on vanha kreikkalainen vuoren, metsän ja laitumen haltia, jota
paimenet palvelivat Arkadiassa y.m.

Kun hänen äitinsä, nymfi Penelope, synnytettyään säikähtyi saalaansa
ulkonäkyä, sen sarvia, kauriinjalkoja ja karvaista ihoa,[120] näytti
isänsä Hermes lasta olympilaisille, joiden mielestä se oli hupaisen
näköinen. Pan suojeli karjaa, ja siitä kunniottivat häntä paimenet
pyhissä luolissa, jommoisiin karjaa vietiin rajusäiltä suojaan.
Sellaisia Panin luolia näytettiin useissa vuorissa. Pan on iloinen,
laskee pilaa ja harrastaa soittoa. Illalla, tultuaan karjaa kaitsemasta
ja riistaa ajamasta, soittelee hän heleästi vuorettarille jotka
säestellen laulavat jumalain urotöistä tai hyppelevät. Hänen
soittimensa on itsekeksimänsä syrinks eli paimenpilli. Pan rakasti näet
kiihkeästi _Syrinx_ impeä saamatta tuota kuitenkaan itseensä
suostumaan. Kun Pan taaskin kerran tavoitteli kiinni Syrinxiä, niin
tämä hädissään paeten anoi Maa-emolta apua. Maa muutti neidon
kaislaksi. Pan suruissaan siveli kaislaa, leikkasi siitä seitsemän
putkea l. pilliä ja liitti ne rinnakkain. Siten syntyi soitto sorea.
Pan kisailee vuorenneitojen parissa nurmikolla ja naurattaa heitä
hullunkurisilla keikkauksillaan ja pukinhyppäyksillään. -- Metsäläisenä
osaa hän myös ennustella. -- Koska aution metsän pimennoissa ja vuoren
rotkoissa on jotain kolkkoa, jossa herkkä mielikuvitus pian on
näkevinään ja kuulevinaan kummituksia, sanottiin Panin kummituksilla ja
kamalilla äänillä säikähdyttävän yksinäisiä kulkijoita. Äkillistä
kauhistusta sanottiin sentähden hänen vaikuttamakseen, josta on tullut
puheentapa "paanillinen peljästys". Semmoinen valtasi persialaiset
Marathonin tappelussa. Atheenalaiset luullen saaneensa Panilta apua
ottivat siitä alkaen hänet palveltavakseen.

Panin merkitys laajeni, kun hän liitettiin Bakchoksen kulttipiiriin ja
hänestä saatiin luova luonnonvoima, jopa, nimen merkinnöstä
erehdyttäissä (_pan_ = kaikki), mailmanluoja. Dionysoksen parvessa sai
hän runoojilta joukon veikkoja, paneja ja pikku paneja, joita ei enää
olennaisesti eroteltu satyreistä ja sileeneistä.

b) _Silvanus_ on Panin roomalainen vastine, vaikka vähän eriäväkin.
Niinkuin nimi näyttää (silva = metsä), on hän metsän haltia. Hän antaa
puiden ja kasvien menestyä, suojelee karjaa ja on ihmisille
ystävällinen. Huvikseen hän myös väliin peikkona peljättelee yksinäisiä
kulkijoita. Hän edistää vielä hedelmäpuistojen kasvua. Hänelle
uhrattiin viljain ja hedelmäin esikoiset.

c) _Faunus_ ja _Fauna_. Silvanukseen verrattava on Faunus, eräs Italian
vanhimpia ja suosituimpia jumalia, salojen, laidunten ja nurmien hyvä
henki,[121] paimenten ystävä, joka teki karjan hedelmälliseksi
(_Inuus_) ja varjeli sitä pedoilta (_Lupercus_). Hänkin elää metsissä
ja säikähdyttelee ihmisiä. Hiipiipä heidän majoihinsakin, vaivaamaan
pahoilla unilla ja painajaisella (Incubus). Unissa ilmoittaa hän
tulevia tapauksia. Olipa hänellä oma orakelinsakin Tiburissa (Faunus
fatuus). -- Vähitellen Faunus ja Pan ajateltiin samaksi henkilöksi,
faunien lukumäärä karttui suureksi ja ne ajateltiin satyrien ja panien
kaltaisiksi. Faunukselle vietettiin juhlia, _faunalia_, jolloin ilo
laskettiin irralleen ja orjillekin sallittiin monellaista vapautta, ja
_lupercalia_ (15 p. helmik.), jolloin Faunuksen papit, luperci,
pukunaan ainoastaan uhratun kauriin nahka, esiliinaksi sidottuna,
juoksivat jumalan pyhäköstä (Lupercal) ja löivät vastaantulijoita
verisillä, uhriteuraan taljasta leikatuilla hihnoilla. Lapsettomat
vaimot asettuivat silloin tahallaan lyötäviksi, koska siten muka
saisivat apua lapsettomuuteensa. Saman juhlapäivän nimi oli myös "dies
februatus" puhdistuspäivä, josta koko kuukausi sai nimensä.

Faunuksen naisellinen vastaverta on _Fauna_, myös nimitetty _Maja_ ja
_Bona Dea_. Häntä naiset yksinomaan palvelivat.

_Priapos (Priapus)_, Dionysoksen ja Afroditen poika, uhkean
siitinvoiman haltio, jonka turvissa kasvit vehmaasti versovat ja
eläimet sikiävät, suojeli varsinkin kasvitarhoja ja viinipuistoja,
joihin hänen puusta veistetty kuvansa asetettiin puutarhaveitsellä ja
nuijalla varustettuna.

Dianan seuraan kuuluu metsänhaltia _Virbius_.[122]

Vielä oli Roomalaisilla muutamia omituisia maanviljelyn ja karjanhoidon
jumalia, joilta puuttuu kreikkalaisia vastineita. Mainitkaamme ne
tässä.

_Saturnus_ ja _Ops_ olivat Italian vanhimpia jumalia. Saturnus oli
tuonut maahan pellonviljelyksen, hedelmäin ja viinin istutuksen sekä
siten edistänyt varallisuutta, pannut sivistyksen alkuperusteet ja
ollut ihmisten hyväntekijä. Tutustuttuaan Kreikan jumaliin rinnastivat
roomalaiset Saturnuksen ja Kronoksen, pitivätpä samana molemmat, ja
niin syntyi satu, että Saturnus menetettyään valtansa oli paennut
Italiaan ja löytänyt siellä turvasijan Januksen luona. Hän oli sitten
koonnut ihmiset, jotka vielä kuljeskelivat vakinaisia asuntoja vailla,
valtiollisen yhteyden turviin ja hallinut heitä kauan. Ja onnellinen
oli ihmislasten elämä ollut tuona "kultaisena aikakautena", huoli ja
murhe kaukana.[123] Sen ajan muistoa viettivät roomalaiset 17, 18 ja 19
p. joulukuuta (_saturnalia_). Silloin oli kaupunki täynnä riemua,
kemuja, kisoja, pilat ja vallattomat ilveet irrallaan, virastot, koulut
ja kauppakojut kiinni, sirkukset tulvillaan katsojia. Säätyerotus
näytti hävinneen, varsinkin kolmantena päivänä, jolloin orjia ei nähty
Roomassa ollenkaan. Herrainsa vaatteet yllään kemuilivat he
herkkupöydissä mielin määrin ja isännät passailivat heitä. Saivathan
raukat edes yhtenä päivänä vuodessa unohtaa kurjuutensa. Koetettiin
kaikissa jäljitellä kulta-aikakauden autuutta.

Saturnuksen templin alaisessa holvissa säilytettiin Rooman valtion
rahasto. Hän, varallisuuden antaja, vartioi paraiten tuota.

Hänen puolisonsa oli _Ops_, naisolennoksi personoittu varallisuus,
kylvöjen ja satojen jumalatar, avioliiton suojelija.

_Vertumnus_ ("vaihtelevainen") vaalii viinitarhojen ja puistojen
hedelmiä, jotka niin moneksi muotonsa muuntelevat, ennenkuin
kukkasilmusta kypsä hedelmä kehkiää. Näin näyttää haltia lahjojansa
vaihtelevan. Siitä nimi. Luultiin hänen Protevsin tavoin osaavan
omaakin haamuansa muutella ja siten saaneen puolisonsa _Pomonan_
omakseen. Tämä on omenain (pomum) ja muiden hedelmien naispuolinen
haltia.

Vertumus kuvataan puutarhuriksi, joka, pää kiedottuna tähillä t.
seppeliin, helmassaan hedelmiä, pitelee karsinveistä.

_Flora_ oli alkuaan sabinilainen kevään ja kukkain jumalatar, jolta
pyydettiin menestystä kukkiville hedelmäpuille ja peltokasveille.
Hänelle vietettiin _floralia_ juhla, jolloin ihmisiä ja elikoitakin
kukiteltiin ja ruusuteltiin, naiset kävivät kirjavissa puvuissa ja ilo
oli ylimmillään.

Floran kuva: viehkeä impi, kukiteltu, kukkavihko kädessään.

_Pales_, vanha italialainen karjanjumala, jolta paimenet rukoilivat
terveyttä ja onnea karjoillensa. Hänelle pidettiin kevätjuhla _palilia
l. parilia_ (Rooman perustuspäivänä 21 p. huhtik.), jossa paimenet ja
karja sovittivat syntinsä juoksemalla palavien olkien läpi.

_Terminus_ on rajojen haltia, joka vaatii kutakin pysymään alallaan
eikä kajoomaan toisen omaan. Semmoisena on hän myös ketojen haltia,
joilla rajapyykit (termini) seisoivat. Näitä pystytettäissä
noudatettiin uskonnollisia menoja; niiden kiskominen maasta tai
siirtäminen rangaistiin kuolemalla. _Terminalia_ juhlassa tulivat
rajanaapurit perheineen rajapyykkiä seppelöimään ja T:lle uhraamaan;
sitten syötiin yhdessä ateria. -- Terminus suojelee myös valtakunnan
rajoja. Siksi oli hänellä Kapitoliolla kappeli, ja pyhä kivi oli
olevinaan hänen kuvansa.

       *       *       *       *       *

_Demeter ja Persefone_. Viljellyn ja viljeltävän maan haltia on
_Demeter_;[124] Kronoksen ja Rhean tytär. Vainion jumalatar antaa
toukojen kasvaa ja tuleentua, hän suojelee maanviljelystä kaikkine
toimineen, hän on sen ensin ihmisille opettanut. Metsäläisten ja
paimenten alhaisista oloista on hän vienyt ihmiset paremmille päiville,
kohottanut korkeammalle. Pellon partaalle nousi koti, kodin suojissa
solmittiin pyhä avioliitto, perheet yhtyivät yhteiskunnaksi, kodin
rakkaus laajeni käsittämään koko heimoa ja isänmaata, yhteiskunnallinen
ja valtiollinen järjestys syntyi lakien turvissa, entinen raakuus
väistyi siivompain tapojen, valistuneemman mielen tieltä. Näin koko
inhimillinen sivistys perustuu Demeterin antamaan lahjaan,
maanviljelykseen. Demeter on siis sivistys-jumalatar ja liittyy
semmoisena läheisesti Dionysokseen.

Miksi _Plutos'ta_. (rikkautta) sanottiin Demeterin pojaksi,[125] on
selittämättäkin selvä. Hänen tyttärensä Zevs isästä oli _Persefone_ eli
_Kora_ (tytär). Tästä kerrottiin kummia. Tyttö leikitteli kerran
nurmella ikäistensä meretärten kanssa, poimien kukkia ja sitoen
seppeliä, kun yht'äkkiä manner revähti halki ja syvyydestä syöksähti
esiin mustilla oriilla ajava manalan herra Hades, joka tempasi tytön ja
hänen hätähuudoistaan ja pyristelemisistään huolimatta vei hänet
mukaansa pimeään taloonsa emännäksi. Äiti kaivaten lastansa lähti häntä
hakemaan. Palava soihtu kädessään, samoili hän lepäämättä, ruokaa
maistamatta, yhdeksän yötä ja päivää maanpiirin kauttaaltansa, kunnes
kaikkia näkevä Helios ilmaisi hänelle, mihin tytär oli joutunut sekä
samalla sanoi ryöstön tapahtuneen Zevsin suostumuksella. Sydän synkkänä
jätti Demeter taivaallisten seuran ja meni yksinäisyyteen huoliansa
hautomaan. Hän lakkasi toimistaan, -- mutta samalla lakkasi maakin
vihannoimasta, kato vei viljan, ihmiset ja eläimet olivat nääntyä
nälkään. Zevs pyysi Demeteriä malttamaan mieltänsä, mutta suuttunut
jumalatar ei luvannut leppyä, ellei saisi lastaan takasin. Niinpä
Hermes lähetettiin manalaan Persefonea noutamaan. Tämä ihastui, kun sai
palata valon maille, mutta Hades, joka ei tahtonut laskea hempukkaansa,
syötti hänelle granaatiomenan s.o. sitoi hänet itseensä naimisilla,
niin ettei Persefone voinut kokonaan eikä ainiaksi hänestä päästä.
Tehtiin siis sopimus sellainen, että Persefone sai viipyä kaksi
kolmannesta vuotta äitinsä luona maan päällä, vaan kolmasosa vuotta oli
vietettävä aviomiehen luona tuonelassa.[126]

Tarun mieli on selvä. Siinä kerrotaan tuota joka vuosi nähtävää elon ja
kuolon vaihtoa kasvikunnassa. Talven tullen se riutuu, sen hempeys
kuolee ja luonto näkyy surevan. Silloin suloinen Kora vaipuu varjojen
maille ja Demeter peittää kasvonsa suruharsoon itkien kadonnutta
lastansa. Mutta kevään valjetessa elpyy luonto, uusi oras versoo, ja
Maa-äiti riemuissaan pukeutuu juhlaverhoon tervehtien manalasta
palannutta tytärtään. Tätä elon ja kuolon vaihtoa luonnossa kuvailee
Kora, mutta hänen tarunsa soveltuu myös ihmiselämään ja saapi siitä
syvemmän, ihanamman sisällyksen. Niinkuin jyvä kylvetään maahan ja
näyttää multaan mätänevän, mutta kevään tultua itää, virkoo ja nousee
oraalle, samoin käy ihmisenki. Kolkko kuolo vie hänet saaliikseen,
mutta uusi elämä jatkuu tuolla puolen hautaa ja haudan yöstä nousee
kerran ruumiimmekin kirkkaampaan elämään. Koran tarulla kuvattiin siis
sielun kuolemattomuuden ja tulevaisen elämän aatetta, jota varsinkin
_mysteriain_ salaperäiset palvelusmenot esittivät syvällisten
allegoriain verhossa. Näissä aavistettiin korkeampaa kuolemattomuutta
kuin tuo varjomainen olemus manalassa, jota tavallinen kansanusko
otaksui.

Mysteriain pääpesä oli Eleusis ja Demeterin sanottiin ne säätäneen. Kun
hän näet tytärtään etsiessään vanhan naisen haamussa saapui sinne ja
istui kaivonkivelle, tulivat _Keleos_ ruhtinaan tyttäret vettä
noutamaan ja pyysivät vierasta heille palvelijaksi. Jumalatar suostui
ja sai pienen Demofon prinssin hoidettavakseen, johon hän niin mieltyi
että olisi antanut hänelle kuolemattomuuden, ellei ymmärtämätön äiti
estänyt. Hän ilmoitti itsensä kuitenkin Keleokselle ja käski hänen
rakentaa itselleen templin. Olympiin palatessaan hän palkaksi
vieraanvaraisuudesta, jota oli saanut kokea, lahjoitti kuninkaalle
viljansiemenet, opetti hänelle viljelystavan ynnä pyhät palveensa.
Eleusiläisen _Triptolemoksen_ lähetti hän levittämään kaikkialle
maanviljelystä ja siitä syntyvää auvoa. Useat kiitollisuudella ottivat
taivaan lahjan vastaan, mutta oli kiittämättömiäkin. Niitä (Lynkevs,
Erysichthon) kohtasi Demeterin kosto.[127] -- Näin hänen palveluksensa
levisi kauas, Siciliaan ja muualle. Pääpaikkana pysyi kuitenkin Attika
ja siellä Eleusis, jonka vainioilla vilja kasvoi rehevästi. Täällä
vietettiin jumalattarelle _eleusinia_ juhlaa, jolloin komea kulkue tuli
Atheenasta Eleusiiseen. Toinen juhla oli _thesmoforia_, sillä
lainsäätäjänä ja avioliiton asettajana oli Demetrin nimi "thesmoforos".
Näissä juhlissa kumarreltiin äidin kanssa myös tytärtä, Koraa.
Mysterioissa yhdistettiin heihin _Iakchos_-Dionysos. Sittemmin
muillekin olennoille, etenkin Hekatelle, tuolle luonnon yöelämän
hengettärelle, suotiin kultissa sija Koran rinnalla.

Omituinen kaksoishaamu on Demeterin tyttärellä ja sen mukaan eri
nimensäkin. Äitinsä suloisena tyttärenä ja apulaisena, luonnon
tihkuvana elinvoimana joka luo kasvimailman reheväksi ja kauniiksi, on
hän Kora, "impi"; mutta Hadeksen puolisona, manan kolkkona
kuningattarena[128] on hän Persefone eli Persefassa, josta roomalaiset
mukavakseen muunnellen vierasta sanaa saivat _Proserpina'n_.[129]
Tämmöisenä on hän kaiken elollisen armoton maahan murtaja, josta syystä
hautoja sanottiin "Persefassan kammioiksi".

Kuvaustaide erottaa sekin nuo kaksi muotoa, esittäen viehkeää impeä
kukilla ja tähkäpäillä koristettua, taikka jäykkää komeasti koristettua
manan ruhtinatarta.

Demetriä vastaa täydellisesti roomalainen _Ceres_, joka alkuaan oli
muinaisitalialainen viljan jumalatar ja pian suli Demeteriin, samoin
kuin Kora Liberan yhteyteen. Hänen juhlansa, _cerealia_, vietettiin
keväällä Liber'in ja Libera'n juhlan yhteydessä, ja silloin oli kaikki
valkovaatteissa.

Demeter kuvataan arvokkaan ja lempeän näköiseksi. Hänellä on soihtu,
tähkävihko, kukkakoppa, tähkäseppele tukassa.

_Hades (Pluto)_. Syvällä maassa on voima, joka työntää kylvöt oraille
ja antaa maanmiehelle viljaa ja rikkautta (ploutos). Se oli
rikkaudenjumala _Pluton_. Tämä voima ilmaantuu kuitenkin suloisampana
Demeterin lempeässä muodossa kuin Plutonissa, joka samalla myös on
tuonen tuima valtias. Jos hän antaakin viljan orastaa, taittaa hän taas
kukat mustaan multaan ja peittää kaikki elävät hautaan. Näin menetti
Pluton pian viljan-antajan valtansa Demeterille ja jäi yksistään kuolon
ruhtinaaksi, joka asuu pimeässä manalassa. Tästä sai hän nimensä
_Hades_,[130] "näkymätön". Hänen valtakuntansa on vankoilla porteilla
suljettu manala eli tuonela, josta ei kukaan pääse sinne kerran
tultuaan. Vainajat eivät palaa kertomaan eikä kukaan siis tiedä,
millainen tuo hämärä maa on. Eipä sen isäntääkään kukaan ollut elävin
silmin nähnyt. Mutta kolkko hän kaiketi on kuin kuolema, synkkä muoto,
tukka tumma, katse kamala. Säälimätön ja tyly hän on. Ei kukaan hänen
kynsistään pääse. Ainoastaan Herakles arvasi ruveta hänen kanssaan
tappeluun ja löi häneen haavan, jonka Paieon paransi. Muut kuolevaiset
eivät voi muuta kuin peljätä ja vavista häntä. Niin peljätty oli Hades,
ettei häntä uskallettu edes varsinaisella nimellään mainita ja ehkä
siten varomatta hereille huutaa, vaan käytettiin hänestä puhuttaissa
viattomampia, yleisiä nimityksiä, semmoisia kuin "masentumaton",
"kaikenkorjaaja", "kaikkivaltias". Ja kaikkivaltias hän tosiaan on,
maan alla yhtä mahtava, kuin Zevs maan päällä. Synkässä majesteetissa
upeilee hän istuimellaan, kolmipäinen[131] manan koira _Kerberos_
jalkainsa juuressa. Missä olevaksi ja millaiseksi ajateltiin vainajien
valtakunta? Kaukana mailman äärillä, valtamerien takana, ikiyön ja
pimentolan tienoilla, _kimmerialaisten_ rajoilla. Taikka -- toisen
käsityksen mukaan -- sijaitsee manala maan alla, syvällä maan povessa,
ihmisten mailma katteenansa. Muodoltaan mukailee se maata, mutta on
kaikinpäin huonompi, kurjempi, on tämän elämän irvikuva ja yöpuoli.
Ikävä, kolkko, ruma on tuonela. Sen koleita vuoria peittää aina paksu
usma, sen kenttä on autio erämaa, jolla kasvaa vaivaispajua ja surkeita
asfodelos-kukkia. Persefonen lehdossa kasvaa kalmapuita poppeleita;
kalman karva on kaikella. Virrat ovat kiehuvia vihaisia koskia, tai
jokia joista löyhkää kalmaa. Siellä virtaa mutkikas _Styx_, tulinen
_Pyriflegethon_, itkevä _Acheron_, parkuva _Kokytos_. Ne estävät
haamuja poispääsöstä, kun kerran lautturi, nuiva _Charon_ äijä, on ne
sinne tuonut ja soutajaisiksi saanut lanttinsa (obolos), joka
pistettiin kuolleen suuhun ennenkuin hän haudattiin.[132] Noilla mailla
vainajain haamut haihattelevat, viettäen tajutonta varjoelämää
ikäänkuin unissaan. Muodoltaan ovat muuten entisensä näköisiä.[133]
Odyssevs pääsi niin lähelle, että näki niitä häikältä, jopa tunsikin
muutamia, mutta ne leijailivat tajuttomina hänen ohitsensa. Vasta
uhriverta juotuaan virkosivat he "vaskiunestaan" sen verran että esm.
Odyssevsin äiti tunsi poikansa; mutta kun tämä yritti syleillä äitiään,
hälveni haamu hänen käsistään. Näki hän suuren Achilleenkin, jota
vainajat kunnioittivat; mutta Achilles virkkoi synkästi ennemmin
olevansa halvin päiväpalkkalainen eläväin maassa kuin manalan kuningas.

Vähitellen kreikkalaiset älysivät, ettei viisas Luoja ole saattanut
luoda ihmistä noin kurjaa ja ilotonta eloa varten. Ja niinpä aljettiin
ajatella tuonpuolista elämää vähän valoisemmaksi. Eipä kuitenkaan
kaikki siellä joutuisi onnettomiksi, vaan tila tulisi parempi tai
huonompi sen mukaan kuin täällä on eletty hurskaasti tai pahasti.
Siellä maksetaan palkka oikeuden mukaan. Kuoltuaan joutuu ihminen
manalan tuomarien eteen; he -- _Radamanthys, Aiakos, Minos_ --
tutkivat, onko hän täällä elänyt hyvin vai pahoin, ja lausuvat tuomion.
Hurskaat pääsevät "autuasten saarille" (elysion), jossa heillä
Kronoksen valtikan alla on ijäinen, ikivaihteleva ilo. Mutta
jumalattomille maksetaan paha palkka tuonelassa. Noita kurjia mainitsee
taru muutamia. _Tantalos_ oli, epäillen jumalain kaikkitietävyyttä,
koetteeksi pannut heille oman poikansa lihaa syötäväksi. Hän tuomittiin
iäti nälkää ja janoa kärsimään. Hänen päänsä päällä riippuu mehuisia
hedelmäterttuja, mutta kun hän tavoittaa niitä, tempaa tuuli oksat
saatavista; hänen jalkainsa juuressa solisee kirkas lähde, mutta kun
hän kallistuu alas juomaan, tyrehtyy vesi kuiviin. _Sisyfos_,
jouduttuaan kujeillansa jumalain vihoihin, rangaistiin manalassa siten
että hänen alati täytyy vierittää vuorentöyryä ylös raskasta
kallionjärkälettä, joka aina vieriä jyrähtää alas. _Ixion_. kun oli
Heraa himosilmin vaaninut, kytkettiin käsistä ja jaloista iäti
pyörivään rattaasen. _Danaoksen tyttärien_ täytyi, kun olivat hääyönä
tappaneet miehensä, iäti ajaa vettä pohjattomaan astiaan.[134]

Roomalaisten _Pluto_ eli Dis[135] _pater_ on aivan sama kuin Hades l.
Pluton. Lisäksi tavataan heillä _Orcus_. joka tempaa manalaan ja
itsekin merkitsee tätä paikkaa.

_Erinykset (Furiat)_, kostottaret, joita on kolme, _Tisifone_
(murhan kostaja), _Alekto_ (hellittämätön),[136] _Megaira_
(kateellinen), ovat Hadeksen ja Persefonen palvelijoita ja syntyivät
jo ensi rikoksesta mailmassa. Kun Kronos jumala kapinoiden isäänsä
Uranosta vastaan silpaisi häntä sirpillä, syntyivät noista
veripisaroista kostottaret.[137] Tämä syntytaru viittaa heidän
merkitykseensä. Missä siveellistä mailmanjärjestystä rikotaan,
varsinkin jos saman perheen jäsenet vainoovat toisiaan, siellä
kostottaret rankaisevat rikosta. Kun tämmöisiin rikoksiin usein
perustuu mitä vaikeimmat ristiriidat ja säälittävimmät kovanonnen
kohtaukset, ovat traagilliset runoilijat erittäin käsitelleet erinysten
toimia ja kehitelleet niiden kuvaa valtavaksi ja hirveäksi. Terävällä
silmällä kostottaret vaanivat rikosta; niiden vaskijalat eivät väsy
vainoamasta syyllistä, he löytävät hänet pimeimmästä piilosta. Lennossa
kiitävät he häntä saavuttamaan, surmanhimo kiiluu heidän katseistaan,
heidän hiuksistaan käärmeet sihisevät kiukkua ja surmaa. Eikä vaino
herkeä, ennenkuin sen vimmattu uhri menettää mielensä tai henkensä.
Näin on verenvika sovitettu, jumalan pyhyys, jonka puolesta erinykset
taistelevat, tyydytetty.

Tämä vanhempi ankara käsitys erinyksistä kesti niin kauan kuin
verikoston "silmä silmästä, henki hengestä" oli ainoa sovituskeino.
Mutta kun järjestetty yhteiskunta alkoi suojella jäseniänsä mielivallan
hyökkäyksiltä ja otti rikosten koston ja sovituksen omaan käteensä, kun
sen ohessa katsannot ja tavat lauhtuivat lempeämmiksi, silloin pääsi
myös koston hengettäristä lempeämpi käsitys valloilleen. He näyttävät
ikäänkuin leppyneen ja armollisilta. Taru on pannut tämän muutoksen sen
yhteyteen kun areopagin tuomioistuin perustettiin Atheenassa ja
Orestes siellä sai tekonsa sovitetuksi. Kauan oli hän kostotarten
vainonalaisena ollut pakosalla, kunnes Apollon ja Athene auttoivat
häntä. Toinen puhdisti häntä verenviasta, toinen äänesti hänen
hyväkseen oikeustossa ja sai hänet vapautetuksi. Suuttuneet erinykset
uhkasivat Attikan maalle häviötä, mutta leppyivät kun heille rakettiin
pyhäkkö Areopagin kummulle. Siitä alkain olivat he "_Semnai_"
(arvoisat) ja "_Eumenides_" (suopeat), jotka tosin vieläkin
kovistelivat pahantekijöitä, mutta armahtivat katuvaisia ja suojelivat
kunnon ihmisiä.

_Hekate_ oli luultavasti alkuaan vieras jumalatar. Homeros ei häntä
mainitse. Hesiodos sanoo m.m. hänen saaneen Zevsiltä vallan osuutta
ilmassa, maassa ja meressä ja kykenevän auttamaan ihmisiä monissa
toimissa. Kenties hänellä tarkoitettiin jumalien näkymätöntä, mutta
kuitenkin aina läsnäolevaa voimaa. Kun hänen olentonsa kreikkalaisista
ehkä tuntui epämääräiseltä, liittivät he hänet selvemmäkseen muihin
jumaliin, joissa oli jotain häneen vivahtavaa. Ne olivat Artemis,
Selene, Persefone. Hekate nimitys, joka näytti tietävän "etäistä,
etäältä toimivaa", antoi kenties aiheen pitämään häntä kuuttarena;
siitä saatiin Selene. Sama nimitys saattoi myös johtaa "nuolia
ampuvaan" Arteniiseen.[138] Kuulle on aina omaksuttu jotain kummallista
taikavoimaa, kuutamolla manan haamut leijailevat, vieläpä kuun itsekin
näkymätönnä ollessaan luultiin manalaan vaipuneen, josta se taas nousi
Persefonen tavoin. Nuo ja sellaiset seikat aiheuttivat ajattelemaan
Hekaten ja Persefonen samaisuutta. Manalattarena Hekate nostaa peikkoja
(Empusa y.m.) maan päälle yöllä kummittelemaan, joiden parvessa hän
itsekin mellastelee haudoilla ja kolmentien-haaroissa. Tästäpä
roomalaiset, tultuaan Hekaten tunteneiksi, antoivat hänelle nimen
_Trivia_ (trioditis). Semmoisena häntä tarvitaan loihduissa, ja hän on
noitien (Medean) emäntä ja opettaja. Hankkiakseen Hekaten suosiota sekä
suojaksi kummajaisilta asetettiin hänen pieni kuvansa huoneen
etuseinälle, ja tienhaaroihin pantiin hänelle syötävää jne.

Hekate kuvattiin kolmihaamuiseksi (_triformis_), katsoen hänen kolmea
jumalatarta yhdessä esittävää olentoansa, kaiketi myös katsoen kuun
kolmea muodonvaihetta, uusi-, puoli- ja täysikuuta. Nuo kolme henkilöä
seisovat selitysten, yhteenkasvaneina, kullakin omat tunnusesineensä:
avain, nuora (tuonelan vartiana); kumipyörä; soihtu, puolikuu (Selene),
lootoskukka, frygiläismyssy, sädepäähine, veitsi, kärme.

_Uni_ ja _kuolema_ ovat kaksoisveljiä, Yön lapsia. Kotoaan manalasta
hiipivät he ihmisten ilmoille, toinen lempeänä, toinen tylynä. Luotiin
muitakin kuolon kuvitelmia. Personoiden kuolon eri tapoja saatiin
joukko surmattaria l. manattaria nimeltä _keerit_ (kaeres). Kullakin
ihmisellä on oma keerinsä.[139] Surman nuolia ampuvat myös Apollon ja
Artemis; mutta vasituiset kuolon jumalat ovat Hades ja Persefone. Taide
teki parastaan lieventääkseen kuolon kuvaa ja luodakseen hänestä jotain
untamon tapaista tuskista päästäjää, niinkuin eufeemisesti sanotaan
kuolossa iki-uneen uinahdettavan. -- _Unelmat_, yön tai unen lapsia,
asuvat loitolla lännessä manalan likellä. Heidän kodissaan on kaksi
porttia: norsunluinen, josta mairesuiset valheelliset, ja sarvinen,
josta kuivat tositietoiset unennäöt tulevat.[140] Runoilijan keksimä on
unikuningas Morfevs (= "Nukkumatti").

Kaksoiskuvassaan kuolo elon sammuttaja kääntää soihdun liekin maahan
päin; Unella on valmokukka tai valaa se uinuttavaa nestettä maljasta.



IV. Eräitä roomalaisten koti- ja perhehaltioita.


Roomalaiset katselivat yleensä maan ja taivaan suuria jumalia
arastelevalla kunnioituksella eivätkä juljenneet heitä lähestyä ja
avukseen huutaa jokapäiväisen elämän moninaisissa pikkutarpeissa, vaan
pitivät heitä joinakin virallisina jumalina, joiden palvelus jäi
valtion huoleksi. Omissa yksityisissä asioissaan he mieluimmin
turvasivat eräihin alempiin jumalais-olioihin, joiden kanssa he
tuttavallisemmin seurustelivat. Tarkoitamme penateja ja lareja.

_Penaatit_, ruokavaraston (penus) l. aitan vartiat, ovat hyviä,
hilpeitä kotihaltioita, jotka tuovat leipää taloon, antavat askarten ja
töitten menestyä ja kaikessa valvovat talon parasta. Tavallisesti
asuvat he talossa parittain, saattaa olla useampiakin. Penaatien
pyhäkkö on pirtin eli salin (atriumin) liesi, joka on perheen alttari
ja keskusta. Siellä palaa valkea Vestan ja penaatien kunniaksi, siellä
takan sivussa oli heidän kuvansa, nukkemaisen pienet, usein vaan puusta
veistetyt. Heille kuten laareille annettiin osansa perheen ateriasta:
leivoksia ja suolakupponen. Mitä ikänä talossa sattui iloista tai
surullista, siihen nämätkin osaa ottivat. Niin penaatien ja kodin
käsite suli aivan yhdeksi.

Valtio, tuo kansalaisten yhteinen koti, elää sekin penaatiensa
turvissa. Niiden paikka oli Vestan templi, valtion kotiliesi; sinne
ylin-pappi tuli heille uhraamaan. Siellä olivat heidän pyhät kuvansa
jotka Aeneas toi Troiasta; vaan niitä ei ollut kukaan vihkimätön silmä
nähnyt -- emmekä siis tiedä kertoa niiden ulkonäköä.

_Laarit_ (lar = isäntä) ovat samoin kuin penaatitkin Laarit, hyviä
kotitonttuja, jonkatähden ne usein mainitaan rinnakkain ja joutuvat
vaihdoksiin. Niitä luultiin esi-isäin hengiksi, jotka näkymättöminä
vielä viipyivät entisillä majoillaan,[141] suojellen ja valvoen
perillistensä onnea ja menestystä.[142] Kullakin kodilla oli oma
laarinsa, jonka puu- tai vahakuva seisoi molempain penaatien välissä
säiliössään (lararium) lieden vieressä. Niitä kunnioitettiin samoin
kuin penaatteja; niille piti perheenisäntä lapsineen aamurukouksen, ja
kuukauden pää-päivinä oli laarin-juhla. Samoin oli omat larinsa
suvuilla, kaupungeilla (lares praestites), jopa valtiollakin. Rooman
laarit olivat sen perustajat Romulus ja Remus sekä genius Augusti.

Penaatit kuvataan hyppeleviksi, kohollaan juomasarvi, josta viiniä
pirahtelee.

Mainitsimme jo ennen geniukset (genii), joista kuollessa tulee _manes_
("hyvät"). Nämä ovat vainajain henget, jotka ruumiin kuoltua säilyvät
kuolematta, jopa muuttuvat korkeammiksi olennoiksi (dii manes). He
asuvat kyllä maan alla vainajien majoilla, mutta tulevat sieltä
aiottaisin ylös. Määräaikoina manattiin heitä uhrimenoilla tulemaan ja
sitä varten oli monessa kaupungissa syvä suppilokas manan kuoppa, jonka
pohjasta nostettiin kivi sulkemasta heiltä tietä. He suojelevat
jälkeenjääneitä omaisiaan ja muuttuvat siten laareiksi. Vainajia varten
pidettiin julkisia juhlia, _parentalia (feralia)_. -- Vastakohtana
näille ovat _larvae_ vainajien henkiä, jotka eläissään pahan työn
tehtyään tai veristä vääryyttä (murhaa t.m.s.) kärsittyään eivät saa
rauhaa manalassa, vaan kummittelevat maan päällä luurankoina tai muissa
hirmuhaamuissa, peloitellen ihmisiä hulluiksi. Sellaisia yöaaveita ja
menninkäisiä kutsuttiin myös _lemureiksi_ (lemures) ja määräpäivinä
koetettiin niitä karkoittaa noitatempuilla ja mahtisanoilla
(lemuria-juhlassa).



C. Sankarit.


Kun tuntui tarpeelliselta selvittää hämärää historiantakaista aikaa,
jolloin aavistettiin ihmisten seisoneen jumalallista alkujuurtansa
lähempänä ja siitä sittemmin eksyneen oman kurjuutensa poluille, alkoi
mielikuvitus täytellä tuota etäistä väliaikaa satusankarien
ihmeellisillä mainetöillä. Näin syntyivät _sadut_, jotka sisältävät
sekaisin tosia ja perättömiä.

Sankarit eli herokset ovat jumalien ja ihmisten välisiä olioita. Heillä
on tavallisesti toinen vanhuksistaan jumala toinen ihminen, ja niin
ovat he osaksi perineet kummankin luontoa. Kuolonalaisia ovat tosin,
mutta jalompia, kauniimpia, suurempia, väkevämpiä, urhollisempia kuin
muut ihmiset. He ovat tehneet jaloja urotöitä, havitelleet hirmupetoja,
hiisiä, rosvoja, voittaneet vihollisia, kuivanneet soita, raivanneet
korpia pelloiksi ja muilla tavoin edistäneet ihmisten onnea. Paljon on
heidän elämässään ihmeellistä, jommoista vain jumalain sukuisille
saattaa sattua. Suuria tehtäviään eivät aina kykenisi yksin
suorittamaan, hätäpaikoista eivät aina omin voimin selviäisi, mutta
tarvittaissa tulee apu ylhäältä. Niinpä heidän elämänsä ylenee
ihmemailmaan, jonka utuilmoja ylhäältä kajastava taikavalo kirjailee.
Omituisen viehättävänä hämärä satuaika kajevalossaan kangastaa ja
halusta runoilijat sitä käsittelevät, muutellen ja somistellen noita
kansanhengen tuotteita mielin määrin. Niinpä Kreikan ja sen jäljissä
Roomankin runous parhaastaan satujen pohjalta taimi ja versoi
viljavaksi.

Satu on historian edeltä-valmistusta, ja varmaan on kansan saduissa
joku määrä tosiperääkin. Kunkin kansan ensiaikoina on elänyt eteviä
miehiä, uuden uran avaajia kansalle, sen tilan parantajia, jotka
kuoltuaan ovat säilyneet jälkeisten kiitollisessa muistissa. Heidän
mainetöitään ylisteltiin pilviin asti ja heidän ruumiista eronneita
henkiänsä palveltiin, kunnes he kohosivat jumalien arvoon. Ainakin
Kreikassa jokainen heimokunta, jokainen maakunta, kaupunki,
siirtokunta, otaksui itselleen jonkun heimosankarin, maaheeroksen,
perustajan, jolle kultinkunniaa suotiin. Tälle kuten yleensä
historiallisena aikana hyvin levinneelle heerosten kultille[143] lienee
ensiaiheen antanut vainajien palvelus -- uskonnon vanhimpia
ilmaisumuotoja -- ja niinpä saanemme uskoa että noilla sankareilla on
jotain historiallistakin perää. Mutta satuun sekaantuu myös myytillisiä
aineksia. Sankarit personoitsivat osaksi myös jumaloituja
luonnonvoimia, mutta syrjäytettyinä voimallisempain kulttien tieltä
nurkkakulteiksi eivät enää voineet ylläpitää jumalanarvoaan, vaan
alenivat puolijumaliksi eli sankareiksi, jommoisina elelivät edelleen
rahvaan uskossa. Mahdotonta on tietysti nyt enää satujen eri aineksia
tarkoin erotella, sanoa mikä niissä on satua, mikä myyttiä, mikä
historiaa.

Sankarien ja heidän sukunsa vaiheet ovat siis satujen sisällyksenä.
Mainetöillään ja ansioillaan nuo saivat itselleen ja jälkeisilleen
ruhtinasvallan heimonsa keskellä; ruhtinaat edustivat kansaansa sodassa
ja rauhassa ja heidän historiansa oli koko kansan historia. Näin sadut
genealogisen langan liittäminä luonnollisesti ryhmittyvät eri
maakuntien mukaan.



Thrakian satuja.


Olympon rinteellä Pierian maakunnassa palveltiin muusoja ja sieltä
heidän kulttinsa levisi muuallekin Hellaaseen. Tämän kultin yhteydessä
syntyi satu _Orfevs'ista_, jonka Kalliope runotar synnytti
Hebros-virran rannalla. Poika peri äidiltä laulun lahjan. Sävelillään
hän tenhosi metsän petoja, viehätti puita, seisahutti virtoja, saipa
kovat kalliotkin heltymään.[144] Vasta suru viritti kuitenkin hänen
kantelensa kauniimmat kielet, samoin kuin Suomenkin kansalla:

    Soitto on suruista tehty,
    Murehista muovaeltu.

Orfevs rakasti Eurydike nymfaa. Kun kärme pisti tämän kuoliaaksi, lähti
soittoniekka manalasta puolisoansa hakemaan; ja niin suloisesti kaikui
hänen surusävelensä siellä, että ankarat erinyksetkin apeutuivat
itkulle ja manalan tyly isäntä taipui laskemaan Eurydiken valon
ilmoille. He olivat jo paluutiellä, kun Orfevs, vasten kieltoa, ei
hennonnut olla katsahtamatta taakseen puolisoonsa. Eurydiken täytyi
palata varjojen maille.[145] Synkkänä mieli harhaili Orfevs sitte
yksinään saloissa, kunnes muutamat menaadit hurmoksissaan repivät hänet
kuoliaaksi.[146] -- Tässä tarussa on kaiketi kuvattu soiton ja laulun
tenhovaltaa, ajateltakoon sitä asuvaksi loitsulaulun salaisissa
henkivoimissa tai sävelten suloudessa, jota sivistymätön
luonnonihminenkin on herkkä tajuamaan. Tässä kohden suomalainen
kansanrunous tarjoo hauskan vertauskohdan.



Thessalian satuja.


Oitan ja Pelionin vuorten rinteillä asui muinoin _kentaurien_ roteva,
mutta hiisimäisen hurja ja raaka heimo. Kun likitienoilla asuvain
_lapithein_ ruhtinas _Peirithoos_ ja _Hippodameia_ viettivät häitänsä,
kutsuttiin niihin vieraiksi myöskin kentaurien ruhtinaita. Vaan hääilo
häiriytyi, kun juopunut kentauri _Eurytion_ yritti väkisin raastaa
morsianta ja muutkin kentaurit tekivät väkivaltaa lapithein naisväelle.
Syntyi verinen tappelu, jossa kummaltakin puolen kaatui paljo väkeä,
lapitheiltä m.m. sankari _Kainevs_, jonka viholliset, kun ei teräase
pystynyt häneen, survoivat kivien ja pölkkyjen alle. Lapithein puolella
taistelivat Thesevs ja Nestor; vihdoin kentaurit joutuivat häviölle ja
he karkoitettiin asumasijoiltaan.[147] Homeros ei puhu mitään
kentaurien eläinmuodosta. Tämä keksittiin joitakuita aikoja myöhemmin,
siten elävämmin osottaakseen heidän alhaista aistillisuuttansa. He
kuvattiin näet alaruumis hevoseksi, pää, käsivarret ja runko vyötäisiin
asti ihmiseksi (ensiksi vaan mieheksi; myöhemmin sepittiin myös
naiskentaureja). Oli heidän joukossaan kuitenkin yksi jaloluontoinen
mies, viisas, lääketaitoinen _Cheiron_, "hurskain, oikeamielisin
kaikista kentaureista" (Hom.). Hänen opetustansa nautti moni sankari:
Iason, Kastor, Polydeikes, Achillevs y.m. Kun hänen täytyi kansansa
mukana paeta maasta, lähti hän Malean niemelle. Siellä ystävänsä
Herakles vahingossa ampui häntä myrkkynuolella. Promethevsin eduksi
luopui silloin kentauri kuolemattomuudestaan.

Monta urotyötä teki vielä Peirithoos. Rohkein kaikista oli se, kun hän
yritti ryöstää Persefonen manalasta. Mutta se ei onnistunut, vaan uro
jäi sille tielle.

Kentauritappelun kohtauksia esittävillä relieviryhmillä koristeltiin
usein templien (Parthenon, Theseion Ateenassa, Zevsin templi
Olympiassa y.m.) räystäsreunamia ja päätyjä, kuten melkoiset, osaksi
vielä hyvin säilyneet jäännökset todistavat. Näillä on useilla suuri
taidearvo. On myös erinäisiä kentaurinkuvia säilynyt. Myöhempi runous
liitti kentaurit Bakchoksen joukkioon, satyyrien y.m. parveen.
Sentähden nähdään kuvia, joissa kentauri, amoriini selässään, vetää
viinanjumalan ja Ariadnen valjakkoa. Kentauriin liitettiin vielä
tritoonein ja kalojen haamu uusiksi sekasikiöiksi.



Aitolian satuja.


Kalydonin kuningas _Oinevs_ ("viinuri") korjasi viinisatonsa, mutta
jätti -- tahallaan vai huomaamattako, ei tiedetä -- Artemiin yksin
kiitosuhreista osattomaksi. Siitä suuttui jumalatar ja lähetti kostoksi
kauhean karjun, joka pahasti raiskasi Oinevsin viljelyksiä, tonki
pellot, kaasi puut hedelmineen. Maanvaivan torjumiseksi kutsuttiin
monen maan miehet avuksi, sankarit mainiot semmoiset kuin Kastor ja
Polydeikes, Thesevs ja Peirithoos, Admetos, Iason, Ifikles, Telamon,
Pelevs, naismetsästäjä Atalante, ja miehissä käytiin otuksen kimppuun.
Ankarasti oteltiin ja monta miestä karju kaasi, kunnes sen vihdoin
tappoi Oinevsin uljas poika _Meleagros_.[148] Mutta Artemiin kosto
valvoi vielä. Syntyi aitoolein ja kureetein välillä riita, kumpi puoli
voitonpalkan saisi, karjun pään ja taljan, ja riidasta syttyi verinen
taistelu. Niinkauan kuin Meleagros oli mukana, olivat aitoolit
voitolla. Mutta kun hän taistelun telmeessä tappoi enonsa (joka kuului
kureetein kansaan) ja hänen oma äitinsä _Althaia_ siitä raivoissaan
kirosi poikansa ja takoen käsin maata huusi manalaisia viemään poikaa
surmille, silloin Meleagros, mieli katkerana, pysyi erillään sodasta.
Aitolein alkoi käydä huonosti ja kureetit ryntäilivät jo Kalydonin
muureille. Hädissään Kalydonin vanhimmat ja papit pyytämällä pyysivät
Meleagrosta rientämään avuksi vihollista torjumaan -- mutta turhaan.
Turhat olivat myös isän, sisarten, jopa katuvaisen äidinkin rukoukset.
Sankari pysyi, kuten Achillevs kerran Troian edustalla, leppymätönnä.
Saipa vihdoin hänen vaimonsa, suloinen Kleopatra, rukouksillaan yrmeän
mielen voitetuksi. Meleagros pelasti kotimaansa, mutta erinys, äidin
kirous, ei sallinut hänen hengissä sodasta palata.

Näin kertoo sadun Homeros.[149] Traagikot, saadakseen siitä otollista
näytelmän aihetta, muuntelivat satua. Moirat ilmaisivat muka Althaialle
heti Meleagroksen synnyttyä, että tämä kuolisi, jos eräs liedellä
kytevä puupalikka palaisi tuhaksi. Äiti sieppasi silloin kekäleen
tulesta ja pani sen säilyyn. Sitte tuli vuosien päästä Kalydonin
jahtiretki, jolla Meleagros ihastui reimaan Atalanteen ja luovutti
voittopalkkansa hänelle, joka muka oli ensi haavan otukseen ampunut.
Siitä Meleagroksen kaksi enoa kateellisina ryöstivät Atalantelta
saaliin. Mutta Meleagros surmasi heidät vihoissaan. Veljiensä kuoleman
kuultuaan Althaia ensi tuskansa vallassa työnsi tuleen puupalikan ja
Meleagros kuoli äkkipäätä; sitte äiti tunnon vaivoissa hirtti itsensä.
Samaan surmaan vei murhe Kleopatrankin.

Tämän tarun kuten niin monen muunkin, on luultu alkuaan kuvaavan talven
ja kesän, kuolon ja elon taistelua luonnon omistamisesta. Kun alkuaan
aivan yksinkertaisen luonnonmyytin merkitys haihtui, koristeltiin sitä
monella vieraalla lisäpiirteellä.



Thebalainen satupiiri.


Foinikian kuninkaalla _Agenorilla_[150] oli tytär _Europe_. Kun tämä
kerran muitten tyttöjen kanssa kirmaili meren rannalla, ilmaantui sinne
Zevs upean sonnin muodossa. Laupiaalla naamallaan viekoitti tuo tytön
istumaan selkäänsä, ja samassa se saaliineen loikkasi meren ja ui
poikki ulapan Kretan saarelle.[151] Europen isä pani poikiansa etsimään
kadonnutta ja kielsi heitä ilman häntä palaamasta. Yksi heistä,
_Kadmos_[152] joutui etsiessään Delfoihin ja sai siellä käskyn
heittää siskon sikseen, vaan sen sijaan kulkemaan kunnes kohtaisi
kuunkuvaisilla pilkuilla kirjatun lehmän: mihin tämä pysähtyisi, siihen
olisi hänen perustettava kaupunki. Kadmos noudatti neuvoa, kohtasi
kirjon ja seurasi sitä. Se lyykistyi levolle Boiotiassa[153] eräälle
kunnaalle ja Kadmos ryhtyi perustuspuuhiin. Ensin oli hänen orakelin
neuvon mukaan lehmä uhrattava. Kun hän sitä varten lähetti miehiänsä
likeisestä lähteestä vettä noutamaan, surmasi heidät kaikki sikäläinen
Arekselle pyhä lohikärme. Kovan ottelun jälkeen tappoi Kadmos kärmeen
ja kylvi Pallaksen käskystä sen hampaat peltoon. Kylvöstä yleni kamala
vilja: haarniskoituja hiisiä. Onneksi Kadmokselle he kuitenkin heti
joutuivat tappeluun keskenään ja surmasivat toisensa, niin että
ainoastaan viisi jäi jälelle. Näiden "spartien" (kylvettyjen) avulla
rakensi Kadmos Kadmeian linnan. Sitte nai hän Harmonian ja tuli
onnettoman suvun isäksi. Erittäin kohtasi kova onni tyttäriä tai niiden
lapsia. Agauen poika oli tuo Penthevs, Autonoen Aktaion, joiden
surullisen lopun olemme ennen kertoneet, samoin kuin Semelen
kuoleman (kts. Artemis- ja Dionysos kappalista) sekä Inon vaiheet
(merenhaltioista puhuttaissa). Paljo näki Kadmoskin kohtalon kovuutta
elämänsä varrella. Vanhoilla päivin täytyi hänen vielä paeta linnastaan
poikansa luo Illyriaan, jossa hän ja puolisonsa Zevsin tahdosta
muutettiin kärmeiksi ja sitte pääsivät Elysionin autuuteen.

Kadmos on Theban kansallis-heeros, joka perusti Boiotiaan ensimmäisen
järjestetyn yhteiskunnan, loi sille sen vanhimman sivistyksen. Taru
antoi hänen tulla Foinikiasta, koska vaistottiin kulttuurin itämaista
syntyperää, ja kun sitten kuultiin kirjoitustaidon tulleen
foinikialaisilta, sanottiin juuri Kadmoksen tuoneen sen Kreikkaan.
Muuten Kadmoksen taru kuvaa taisteloa, jota viljelyksen oli kestettävä
raakoja luontaisvaltoja vastaan Boiotiassa. Niitä edustavat nuo
haarniskoidut jättiläiset. Antamalla niiden syntyä maasta, on taru
osottanut theebalaisten uskoa että olivat alkuasukkaita (avtochthones).

Kadmeian linnan ympäri kasvoi Theban kaupunki, Amfion jonka veljekset
_Amfion_ ja _Zethos_ varustivat muurilla. Heidän äitinsä _Antiope_
ihastutti neitona Zevsiä niin että tämä satyyrin muodossa hyväili
häntä; siitä täytyi tytön lähteä isänsä vihaa pakoon. Isän kuoltua haki
Antiopen eno Lykos hänet väkisin hänen tyyssijastaan Thebaan, ja kun
hänelle matkalla syntyi kaksoiset Amfion ja Zethos, heitätti hän nämä
metsään surmille. Vankeudessa kärsi Antiope sitte monta vuotta tylyä
rääkkäystä Lykoksen pahalta vaimolta _Dirkeltä_. Vihoin onnistui hän
kuitenkin karkaamaan ja tapasi metsässä ihmesattumasta poikansa, jotka
joku armelias paimen oli pienokaisina korvesta pelastanut ja miehiksi
kasvattanut. Nämä eivät kuitenkaan vielä äitiänsä tunteneet. Samalla
saapui metsään Dirke seuroineen Bakchos-juhlaa viettämään. Nähtyään
karanneen orjansa käskee hän sitoa sen raivoisan sonnin sarvista
laahattavaksi ja veljekset aikovat jo toimittaa tylyn käskyn, kun he
vielä ajoissa tuntevatkin äitinsä -- ja osat vaihtuvat. Antiope kertoo
kärsimänsä tuskat pitkäin vuosien kuluessa ja kiihottaa sillä poikansa
semmoiseen kiukkuun, että he antavat Dirken kärsiä saman rankaisun
jonka hän oli toiselle aikonut. Vimmattu elukka raahaa ja runtelee
hänet kallioissa kuoliaaksi ja ruumis heitettiin lähteesen, joka siitä
sai nimen Dirkenlähde. Tultuaan Theban kuninkaiksi rakensivat veljekset
laajan kaupungin ympäri muurin. Väkevä Zethos vieritti kivet paikalle;
Amfion liitti ne toisiinsa ja järjesteli rivitysten, sormellakaan
koskematta, ainoastaan soittimensa tenhosävelillä, ja näin kohosi
Theban ympärille korkea muuri, josta aukeni 7 porttia.[154]

Dirken rankaisua kuvaa kuuluisa Apollonios ja Tauriskos mestarien
veistämä marmoriryhmä n.s. "farnesilainen härkä" Neapolissa
(3:lta vuosisadalta e.Kr.). Kuten näkyy, rukoilee kurja turhaan
Amfionia (jonka tunnemme kanteleesta maassa vieressä), Dirken päästä on
pudonnut murattiseppele, jota hän piti viinijumalan juhlassa.
Juhlaseurueesta nähdään seppelöitty paimenpoika.

Amfion nai _Nioben_, Tantaloksen tyttären, joka oli ylpeä kuin isänsä
ja sillä saavutti turmionsa.[155] Kun hän avioliitossaan sai sarjan
kauniita lapsia, kerskaili hän ja julkesipa vertailla itseään
jumalattareen Letoon: "Tuolla on vain kaksi lasta, minulla monta poikaa
ja tytärtä, kuusi kumpiakin. Olenpa onnellisempi äiti!" -- Tämä
ylvästely ärsytti Letoa. Hänen käskystään Apollon ja Artemis virittivät
joutsensa, näkymättömät nuolet singahtivat ja ennen pitkää Nioben
kaunis lapsiparvi makasi maassa kuolleena. Siinä venyivät monta päivää
hautaamatta, kunnes jumalat ne hautasivat, Zevs kun oli muuttanut
kaikki ihmiset kiviksi. Amfion murhasi itsensä. Niobe muuttui Sipylon
vuoressa kivipatsaaksi, mutta ei hän kivenäkään unohda sydämmensä
tuskaa. Yhä vielä itkee hänen silmänsä.[156]

Tämänkin tarun pohjana on luonnollinen olokohta. Nioben lapset ovat
kevään hento kukkaisjoukko, joka etelän auringon sädetten alla kuihtuu
ja surkastuu -- ilmiö joka ainakin liikuttaa hellää ilmismieltä ja
jonka helleenin fantasia puki moneen kaunokuvaan. Nioben taru sisälsi
siveellisiäkin kohtia, jotka tarjosivat runoudelle otollista aihetta.
Niinpä traagikot ovatkin sitä käsitelleet.

Kuvanveistotaide on esittänyt sitä eräässä ryhmässä (alkuteos ehkä
Skopaan?), joka elävästi lausuu sielun sisimpiä tunteita, tulista
tuskaa, pelkoa, epätoivoa. "Tässä murhenäytelmässä pakenee silmämme
lasten mukana ylevän äidin puoleen -- -- Hänehen raukee paon mieletön
kiiru; hellästi kätkee hän helmaansa nuorimman tyttösensä, jonka
hentoutta ei koston vasama armahda. Mutta samalla kuin hän äidin
tuskassa pusertaa puoleensa pakenevaa lasta, kääntää hän ylpeän päänsä
ylöspäin, ja katseella, missä haikea suru ja korkea sielun jalous
ihmeellisesti yhtyvät, etsii hän kostavaa jumalatarta, ei armoa
rukoillakseen, ei uhmaa lausuakseen, vaan sankarin tavoin, vaikka
tuskasta ytimiin asti vavisten, alistuakseen välttämättömyyden alle."
(Lübke, Taiteen historia.)

Ei ollut Zethoskaan kotielämässään onnellinen. Hänen vaimonsa _Aedon_
kadehti kälyänsä Niobea, kun tällä oli niin monta lasta eikä hänelle
ollut suotuna kuin yksi, _Itys_ (l. Itylos). Kateus vei rikokseen.
Aedon yritti kerran yöllä tappaa kälynsä vanhimman pojan, mutta --- voi
surkeaa! tapaturmassa hän surmasi oman ainokaisensa. Siitäkös surkea
suru. Zevs säälien kurjaa, muutti hänet satakieleksi (aédon = satak.)
ja lintunakin hän vielä valittelee Ityksensä kohtaloa.[157]

Nousi sitte taas Theban valtaistuimelle Kadmoksen suvun vesa,
Labdakoksen poika _Laios_. Hänestä asti kova onni pahoin vainosi
labdakiidein sukua. Orakeli oli ennustanut hänelle, että jos hänelle
poika syntyisi, tämä tappaisi oman isänsä ja naisi äitinsä. Estääkseen
näin kauheita tapahtumasta, heitätti hän poikansa, heti tämän
synnyttyä, korpeen kuolemaan. Mutta pienokaisen, joka makasi tuolla
lävistetyin jaloin ja siitä sai nimen _Oidipus_ ("paisujalka"),
pelastikin sinne sattunut paimen ja vei Korinthiin Polybos kuninkaan
huostaan, joka kasvatti ja holhoi häntä kuin omaa lasta. Näin eli hän
kauan siinä luulossa, että Polybos ja Merope olivat hänen vanhempansa.
Kun hän sitte sattumoisin sai kuulla, mitä kamalia töitä hän oli
ennustettu tekemään, lähti hän tuota välttääkseen Korinthista kotoaan.
Mutta mitäpä kykenee ihminen sallimuksen tahtoa vastaan! Oidipus ohjasi
kulkunsa Theban tielle ja meni oieti sen surman suuhun, jonka luuli
välttäneensä. Kapealla polulla kohtasi hän miehen, jonka kanssa
riitautui. Kinasta kiihtyi tappelu, jossa Oidipus tappoi tuntemattoman.
Se oli hänen isänsä Laios, joka oli lähtenyt tiedustelemaan Delfoista
neuvoa, miten päästäisiin raskaasta maanvaivasta, jonka Hera, tiesi
mistä, vihoissaan oli lähettänyt. Se oli _sfinksi_, sekasikiö
puolekseen nainen, puolekseen jalopeura, joka istuen kalliolla
kaupungin ääressä kysyi ohikulkijoilta arvoituksia, ja ken ei osannut
niitä selvittää, sen hirviö tappoi. Kun ei pulmasta muutoin selvitty,
julisti Laioksen lanko Kreon, että ken sfinksille osaisi oikein
vastata, hän perisi kuninkaan kuoltua avoimeksi joutuneen valtaistuimen
ja saisi samalla häneltä jääneen lesken _Iokasten_. Ja kukahan tuo
miekkonen olikaan, ellei Oidipus! Kun sfinksi taas kysyi: "kuka kävelee
aamulla nelin, puolipäivän aikana kaksin, ehtoolla kolmin jaloin?"
vastasi hän oikein: "ihminen", ja hirviö hävisi maata kiusaamasta. Näin
Oidipus pelasti maansa, tuli sen kuninkaaksi ja sai vaimokseen Iokasten
-- äitinsä!

Vuosikausia eli hän sitte sulorauhassa, nauttien kunniaa ja mainetta,
ja siitti pahaa aavistamatta, sukurutsaisessa naimisliitossa neljä
lasta kaunokaista. Mutta vihdoin kohtalon synkkä pilvi, kauan
kohottuaan taivaalle, leimahti ja murskasi valeonnen. Kauhea salaisuus
tuli ilmi ja tuskissaan Oidipus puhkaisi silmänsä. Iokaste päätti
päivänsä hirttopaulassa. Vanha sokea kuningas, jolle omat pojat eivät
suoneet suojaa luonansa ja jota kaikki itsevanhurskaina inhosivat,
lähti mieron tielle. Suloisena lohdutuksena oli hänellä kuitenkin jalo,
rakastava tyttärensä _Antigone_, joka seurasi isää hänen retkillään. Ne
päättyivät vihdoin, kun vanhus, tultuaan erinysten pyhään lehtoon
Kolonoksessa, sai sovinnon ja kallisti elon taakan alle painuneen
harmaan päänsä ikuiseen lepoon.

Oidipuksen jälkeen hallitsi Thebassa hänen poikansa _Eteokles_ ja
_Polyneikes_ yhdessä. Mutta isän kirous painoi poikiakin. Heiltä
rikkoutui sopu ja Polyneikes pakeni maasta. Hän pääsi Argokseen
Adrastos kuninkaan turviin ja nai hänen tyttärensä. Vävyn kehotuksesta
ryhtyi Adrastos suurta sotaretkeä puuhaamaan asettaakseen hänet Theban
valtaistuimelle. Retkikunnan johtajiksi rupesivat Adrastos ja
Polyneikes sekä viisi muuta Kreikan ruhtinasta: _Amfiaraos_ Argoksesta,
_Tydevs_[158] Aitoliasta, _Kapanevs_ Messenestä, _Hippomedon_ ja
mainion metsästäjättären Atalanten kaunis poika _Parthenopaios_.
Amfiaraos ei tahtonut lähteä retkelle, sillä perineenä isoisänsä
Melampuksen tietäjälahjan aavisti hän, ettei hän elävänä kotiin
palajaisi. Puolisonsa _Erifyle_,[159] jonka Polyneikes oli kalliilla
kaulavitjalla lahjonut, sai hänet vihdoin suostumaan, ja niin
lähdettiin huonoilla enteillä. Seitsemän ruhtinaan retken kävi kuten
tietäjä oli ennustanut. Koettaessaan rynnäköllä valloittaa kaupungin,
saivat he verilöylyssä loppunsa kaikki, paitsi Adrastos joka pääsi
pakoon nopealla hevosellaan. Amfiaraoksen nielaisi maa hevosineen
valjakoineen; Eteokles ja Polyneikes kaatuivat mitellen miekkoja
keskenään. Theban uusi vallanpitäjä Kreon määräsi nyt Eteokleen, tuon
isänmaata puoltaessa kaatuneen, pyhillä juhlamenoilla haudattavaksi;
mutta Polyneikeen, joka toi vihollisen kotimaahansa, tuon ruumiin käski
hän heittää hautaamatta petojen ja lintujen haaskaksi. Mutta vainajan
sisaren Antigonen jalossa sydämmessä soi rakkauden käsky ja siveellisen
lain ääni valtiaan käskyä kuuluvammin, ja hän hautasi veljensä ruumiin
pyhillä uhreilla. "Pyhä rikoksensa" täytyi hänen kyllä kuolemalla
sovittaa, kun julmistunut itsevaltias määräsi hänen elävältä
suljettavaksi hautaholviin. Mutta häntä seurasi kuolemaan Kreonin oma
poika _Haimon_, joka rakastaen morsiantansa iski kalvan rintaansa. Näin
löi kosto Kreoniakin vieläpä kipeimpään kohtaan. -- Näitä tapauksia on
Sofokles ylevässä "Antigone" näytelmässään ikuistuttanut.

Kymmentä vuotta perästäpäin lähtivät 7:n ruhtinaan pojat, n.s.
_Epigonit_, Thebaa vastaan kostoretkelle[160] joka onnistui paremmin.
Theban kuningas Eteokleen poika _Laodamas_ sortui taisteluun, kaupunki
valloitettiin ja valtiaaksi asetettiin Polyneikeen poika _Thersandros_.
Voitettujen pakoretkellä kuoli vanha tietäjä _Teiresias_.



Attikan satuja.


Attikan ensi kuninkaaksi mainitaan _Kekrops'ia_, joka antoi sille
sivistyksen ensi alkeet. Hän kokosi asukkaat valtion yhteyteen, sääsi
lakeja, rakensi Atheenan linnan Kekropian. Athenen ja Poseidonin
kiistatessa Attikan omistamisesta hän ratkaisi riidan Athenen eduksi
(kts. lukua Athenesta). Hänen tyttärensä Agraulos, Herse, Pandrosos,
joiden nimien merkitys koskee kastetta ja kasvullisuutta, ovat
oikeastaan maanviljelyksen haltioita. Pandrosokselta nimenomaan
rukoiltiin poutahelteellä kastevirvoketta. Mahdollisesti Kekropskin
alkuaan oli joku maanviljelyksen haltia, joka sitten muiden kulttien
tieltä väistyi sankarin arvoon. Hänen kuvansa, kärmeen purstoon
päättyvä ihmisruumis, osotti häntä alkuasukkaaksi (avtochthon'iksi).
Myöhempää perää on juttu että hän oli tullut Egyptistä. -- Seurasi
sitte sarja kuninkaita, joista mainittakoon _Erechthevs_ (l.
Erichthonios). Hänen äitinsä oli "viljan-antoisa vainio" l. maa
(Il. II 548), joka jätti lapsensa Athenelle kasvatettavaksi. Eräänä
päivänä Kekropsin tyttäret, jotka olivat Athenen palvelusneitoja,
uteliaisuudesta avasivat sen kirstun, missä lasta säilytettiin ja kun
näkivät sen ihalan muodon, joka alapuolelta päättyi kärmeen purstoon,
säikähtyivät he niin että mielettöminä syöksyivät linnakallion
jyrkkämältä maahan. Synty maasta ja kärmeen muoto todistavat taaskin
vaan autoktonisuutta. Muuten Erechthevs jatkoi Kekropsin sivistystyötä.
Hän järjesteli valtiolaitosta, vahvisti uskonnon asemaa, rakensipa m.m.
kaupunginsuojelijalle Pallas Athenelle Erechtheion'in templin, jossa
myös Poseidonia palveltiin. Erechthevsilla oli tytär _Prokris_, jonka
metsästäjä _Kefalos_ otti puolisokseen. Mutta Eos ihastui uljaan
riistankävijän kauneuteen ja ryösti hänet, voimatta kuitenkaan vietellä
häntä uskottomaksi omaa vaimoa kohtaan. Prokrista vaivasi kuitenkin
epäilys, joka tuotti turmion. Kerran vakoili hän viidan piilosta
Kefalosta, odotellen näkevänsä jos jotakin. Mies, joka kuuli lehden
kahinaa, luuli siellä metsän otuksen piilevän ja ampui vaimonsa
kuoliaaksi.[161]

Edelleen oli _Pandion_[162] kuninkaalla Attikassa tytär _Prokne_, jonka
puoliso oli Therevs Thrakiassa. Heillä oli poika _Itys_. Kun Therevs
häpäisi kälynsä _Filomelan_ ja estääkseen häntä kellekään kertomasta,
leikkasi häneltä kielen suusta, niin siskot kostoksi tuosta teurastivat
Ityksen ja panivat hänen lihansa isälle syötäväksi. He muutettiin:
Therevs haukaksi, Prokne kertuksi, Filomela pääskyksi (vrt.
Aedon-tarua).[163]

Vihdoin hallitsi Atheenassa ionilaisen heimokunnan taruperäinen
kantaisä _Ion_. Tällä tiedolla osotetaan vaan että pelasginen aikakausi
Attikassa oli loppunut ja ionilaisen heimon valta alkanut.

Atheenan kansallissankari, urotöissä Herakleen vertainen on _Thesevs_.
Hänen isänsä oli _Aigevs_ (= Poseidon), äitinsä _Aithra_ Troizenesta.
Palatessaan täältä häitänsä viettämästä Atheenaan, kätki Aigevs
kenkänsä ja miekkansa ison kiven alle, käskien Aithran antaa
vastasyntyneen Thesevs poikansa, niinpian kuin tämä iältään siihen
kykenisi, vierittää kiven, ottaa sen alta nuo isän kapineet ja lähteä
Atheenaan isäänsä tiedustamaan. 16-vuotias nuorukainen työnsi helposti
paaden paikoiltaan ja läksi tielle käsketylle. Matkalla joutui hän
moneen seikkailuun ja vaaraan, joista hän pelottomuudellaan
onnellisesti selvisi. Hänen oli taisteltava kauheita rosvoja ja
hirviöitä vastaan. Semmoisia oli _Perifetes_ (korynetes = nuijamies)
joka rautanuijalla löi kuoliaaksi ohikulkijoita; _Sinis_, joka
taivutellen joustavia kuusen latvoja niillä ponnahutti ihmisiä ilmaan
niin että he maahan pudotessaan rusentuivat; _Damastes_, tuo kamala
"venyttäjä" (prokrustes), joka makuutti ihmisiä vuoteellansa. Harvalle
vuode sopi: mikä oli liian pitkä, mikä liian lyhyt. Mutta sissi tiesi
keinon: pitkiltä hakkasi hän sääret poikki, lyhyet kiskoi ja venytti
hän niin pitkiksi, että täyttivät vuoteen mitan. -- Edelleen _Skiron_,
joka pakotti matkustajia pesemään jalkojansa ja samassa potkaisi
pesijän mereen nälkäisen kilpikonnan syötäväksi. Näitä ja muita
ilkiöitä kohtasi Thesevs ensi retkellään, mutta hän tappoi ne kaikki.
Täten vapautti hän maansa suurista rasituksista ja edisti yhteistä
hyvää, samalla kuin hän kartutti itselleen kunniaa ja mainetta.

Näin tuli hän Atheenaan, jossa Aigevs juuri oli nainut Medean. Häijy
äitipuoli koetti yllyttää miestänsä tappamaan muukalaisen myrkytetyllä
ruualla, mutta ajoissa Aigevs tunsikin poikansa, kun tää kävi paistia
leikkaamaan isänsä miekalla. Silloin Medea näki hyväksi lentää
tiehensä.

Monta muuta mainetyötä toimitti sankari, mutta mainioin oli se, josta
Atheenan lapset ja vanhemmat häntä kiittivät. Kun Minos kuninkaalta
Kretassa poika oli murhattu Atheenassa, pakotti hän atheenalaisia tämän
rikoksen sovitteeksi joka yhdeksäntenä vuonna lähettämään Kretaan 7
poikaa ja 7 tyttöä Minotaurolle syötäväksi. Tämä "Minoksen sonni" oli
sarvipää peto, sonninpäällä varustettu ihmisruumis,[164] jonka asuntona
oli _labyrintti_, iso rakennus täynnä eksyttäviä salakujia ja käytäviä,
joiden sokkelosta oli vaikea osata ulos, vaikka sinne pääsikin helposti
sisälle. Kun taas joutui aika lähettää tuo hirveä ihmisvero Kretan
sarvipäälle, tarjousi Thesevs vapaaehtoisena menemään mukaan petoa
vastaan tappelemaan. Perille päästyä sai hän hyvää apua Minoksen
tyttäreltä, Ariadnelta, joka rakastui häneen -- sai lankakerän.
Langanpäästä pitäen tunkeusi hän labyrintin sisään, kunnes löysi
sarvipään; tämän hän tappoi ja palasi sitten, saman tien kuin oli
tullut, lankansa ohjeella. Näin päästi hän isänmaansa surkeasta
rasituksesta ja palasi pelastettujen nuorukaisten kanssa kotio.
Matkalle seurasi häntä myös morsiammensa Ariadne, mutta tämän Thesevs
petollisesti jätti Naksos-saarelle (kts. Dionysos). Kotirannalla odotti
Aigevs levottomasti poikansa tuloa, tähystellen merelle, nousisiko
sieltä näkyviin musta vai valkoinen purje. Mustin purjein oli laiva
lähtenyt murhematkalleen, mutta poikansa kanssa oli isä sopinut että
valkopurje nostettaisiin, jos Thesevs elävänä palaisi onnella matkansa
suoritettuaan. Mutta sankari ei silloin kiireissään muistanutkaan
sopimusta; mustin purjein läheni laiva rantaa, ja Aigevs sen nähdessään
sydän synkkänä hyppäsi mereen, joka siitä sai nimensä Aigevsin l. Egean
meri.

Thesevs peri hallitusvallan ja ryhtyi kelpo toimiin, m.m. yhdistäen
Attikan maalaiskunnat yhdeksi valtioksi, jonka pääkaupungiksi hän sääsi
Atheenan. Tämän asian muistoksi vietettiin siitä alkain satoja vuosia
eteenpäin _panathenaia_ l. Attikan yhdistysjuhlaa. Mutta tähän ei
sankarin sotaura vielä päättynyt. Hän läksi mukaan Argonautain
retkelle, Kalydonin riistanajoon, Herakleen sotaan _amatsoneja_
vastaan, tuota kuuluisan sotaisaa naiskansaa Mustanmeren tienoilla.
Ystäväänsä Peirithoosta autteli hän tarmoisasti tappeluissa, samosipa
tämän kanssa manalaan asti rohkealle ryöstöretkelle, ja joutui siellä
pulaan, josta vasta Herakleen (kts. sitä) avulla selvisi. Sotatoverinsa
täytyi hänen jättää sinne.

Retkeltä amatsonein maahan toi Thesevs saaliinansa kauniin _Antiopen_.
Tämä antoi hänelle _Hippolytos_ pojan, josta varttui jalo metsämies.
Leskeksi tultuansa nai sitte Thesevs entisen morsionsa Ariadnen sisaren
_Faidran_. Tätä ei miellyttänyt harmaa sankari; mutta hänessä syttyi
palava lempi nuoreen sankariin, omaan poikapuoleensa. Siveä nuorukainen
torjui kuitenkin inhoten rikollisen halun viekotuksia ja nytkös
äitipuolen sydämmen valtasi vastainen tunne, kurja kostonhimo. Hän
uskotteli Thesevsiä että nuorukainen tahtoi häntä siveettömiin
vietellä. Uskoen valheen pyysi Thesevs isäänsä Poseidonia hukuttamaan
herjan. Hippolytos ajeli vaunuillaan pitkin meren rantaa, kun merestä
syöksähti puhiseva hirviö (= tyrskylaine), joka säikähytti hevoset,
niin että ajopelit särkyivät ja Hippolytos runneltui kuoliaaksi
kallioihin[165] -- Hippolytoksen kohtaloa ovat traagikot (Euripides)
käsitelleet.

Vielä vanhana karkoitettiin Thesevs valtakunnastaan ja päätti päivänsä
maanpaossa Skyros-saarella. Kimon toi hänen luunsa Atheenaan. Kimon
rakensi myös sen Thesevsin templin, Theseion, joka vielä nähdään
Atheenassa.

Taiteessa ja runoudessa esiintyy Thesevs jonakin ionilaisena
Herakleena. Mutta niinkuin ionilainen rotu oli doorilaista sorjempi,
jousevampi, hengeltä ja ruumiilta, niin ionilaisten kansallissankari on
henkielämältään etevämpi, ruumiiltaan solakampi, norjempi, koko
ilmiöltään henkevämpi ja älykkäämpi kuin doorilaisten sankari. --
Amatsoneja suosi satu ja runous suuresti. Tuskin sitä retkeä missä he
eivät olleet mukana. Heikäläisiä oli m.m. Penthesileia joka Trojan
edustalla hätyytti kreikkalaisia. Taidekuvissa esiintyy amatsoni
uljaana, miehekkäänä impenä, usein hevon selässä, aseinaan
puolikuukilpi, kaksiterä-tappara, keihäs, joutsi.



Argivilaisia ja korinthilaisia satuja.


Argoon vanhin valtias oli sikäläisen virran haltia _Inachos_. Tällä oli
tytär _Io_, jonka suloutta Zevs syttyi lempimään. Hera sen havaittuaan
muutti Ion lehmäksi, jonka paimeneksi pani Argos nimisen kummallisen
olion. Tämän oli ruumis silmiä täynnä, joista toinen puoli ummistui
uneen sill'aikaa kuin toinen valvoi. Zevsin toimesta Hermes
taikasauvallaan sekä soitolla nukutti tuon satasilmäisen
"kaikennäkijän" ja tappoi hänet sitten miekallaan, josta teosta Hermes
luultiin saaneen nimensä Argeifontes = Argontappaja. Vaan eipä Heran
vaino vielä Ioa jättänyt. Hän lähetti vihaisen ampiaisen Ioa ajamaan.
Tuskan vimmassa juoksi Io maasta maahan läpi Euroopan, siitä Aasian
puolelle poikki salmen joka tästä sai nimen Bosporos (s.o. lehmän
kahlamo), samoili edelleen, kunnes kohtasi toisen jumalain vihaa
kärsivän olennon, Promethevs titaanin, kahlehilla kytkettynä Kaukason
vuoreen,[166] ja sai vasta Egyptissä rauhan ahdistajaltansa. Siellä hän
sai takasin ihmismuotonsa ja synnytti Zevsille Epafos pojan. -- Tätä
myyttiä on siten selitetty että Io tarkoittaisi kuuta, jonka
kummallisia muodonvaiheita muka kuvailtiin noilla vaelluksilla; kuun
sarvista eli sakaroista saatiin Iolle lehmänmuoto, satasilmäinen vartia
on tähtitaivas. Täten Io olisi sama kuin egyptiläisten kuunjumalatar
Isis. Ontuvalta näyttää tuo vertaus.

Ion jälkeisiä olivat veljekset _Danaos_ ja _Aigyptos_. Näiden välillä
syntyi riita, jonka johdosta Danaos päätti palata sukunsa entisille
kotimajoille Argooseen. Viidenkymmenen tyttärensä kanssa hän lähti
vesille laivassa, joka ensimmäisenä Välimerta kynteli, ja päästyään
perille otti haltuunsa Argoonmaan, jonka parasta hän edisti viisailla
hallitustoimilla. Hän saattoi kuivan maan hedelmälliseksi
juoksuttelemalla siihen vettä ojia ja kanavia myöten, maan turvaksi
rakensi hän linnoja ja jumalaintemplejä. Mutta Danaoksen perässä
saapuivat sinne hänen veljensä pojat, joita myös oli viisikymmentä, ja
tahtoivat väkisin pakottaa serkkujansa naimisiin. Häitä vietettiinkin,
mutta hääyönä morsiamet isänsä käskystä pistivät ylkänsä kuoliaiksi
(josta synnistä sitten saivat ennen mainitun kovan rankaisun
tuonelassa), kaikki paitsi _Hypermnestra_ joka säälistä auttoi ylkänsä
pakenemaan. Vieläpä tämä, _Lyrikevs_, sovittuaan appensa kanssa, peri
häneltä valtakunnan. Tämän avioliiton jälkeisiä oli kaksi suurta
sankaria Persevs ja Herakles.

Hypermnestran pojanpoikia olivat kaksoiset _Akrisios_ ja _Proitos_,
jotka vihasivat toisiaan jo ennen syntymistään. Vallan jaossa sai
Proitos osakseen Tirynsin, mutta veljensä ajoi hänet sieltä pois.
Lykiassa nai hän sitte sikäläisen kuninkaan Iobateen tyttären Anteian
(Stheneboian) ja anasti appensa avulla takaisin valtakuntansa, jossa
kykloopit rakensivat hänelle jykevän Tirynsin linnan. Jumalain pilkasta
rangaistiin Proitoksen tyttäret (Proitidit) taudilla ja hulluudella,
josta heidät paransi Melampus tietäjä, saaden siitä hyvästä yhden
heistä, Iflanassan, vaimokseen.

Sankarit eivät tule mailmaan yhtä yksinkertaisesti kuin muut
kuolevaiset. Ihmeellinen oli ainakin _Persevs'in_ synty. Akrisios oli
kuullut ennustajalta saavansa surman tyttärensä pojalta. Tuota
välttääkseen sulki hän tyttärensä _Danaen_ sulhasilta vaskityrmään
kätköön. Mutta ei auttanut varovaisuuden keino taivaallista kosiaa
vastaan. Zevs rakastuneena ihanaan impeen muuttihen kultasateeksi, joka
vihmoi tyrmän katosta sisään.[167] Lemmen hedelmä oli _Persevs_. Nytpä
Akrisios salpasi äidin ja pojan kistuun, jonka heitätti mereen aaltojen
ajeltavaksi. Vaan eipä kistulaiset hukkuneetkaan märkään hautaan, vaan
aalto uitti heidät Serifos saaren rantaan, josta kalastaja Diktys vei
heidät veljelleen Polydekteelle, saaren kuninkaalle. Siellä poika
varttui uljaaksi nuorukaiseksi, sill'aikaa kun kuningas turhaan kosi
äitiä. Polydektes, nähden Danaen vastustelussaan saavan tukea
pojaltaan, päätti salajuonella toimittaa tämän tieltänsä. Hän tarjosi
hänelle tehtävän, siksi seikallisen ja hauskan että se viehättäisi
nuorukaisen haavemieltä, mutta siksi vaikean että hän siihen sortuisi
-- niin luuli kuningas. Hän kehotti häntä lähtemään Medusanpäätä
hakemaan (kts. Gorgoneista). Persevs pahaa aavistamatta suostui
ilomielin tehtävään ja lähti retkelle lännen perille, pimentolan
maille. Mutta mikäs vaara saattoikaan Zevsin suosilasta sortaa! Hänelle
ilmestyi avuksi Athene ja Hermes, joilta hän sai kirkkaan kilven ja
timanttimiekan. Ensinnä oli hänellä asiaa _graioille_; onneksi nuo
louhet harvahampaat hänen tullessaan makasivat unessa, joten hän
helposti sai heiltä siepatuksi heidän ainoan silmänsä ja hampaansa.
Ollen hänen vallassaan täytyi heidän totella häntä, jos mieli saada
silmää ja hammasta takasin. Säyseinä neuvoivatkin hänelle tien "Lännen
impien" luo. Näiltä hän lainasi siipikengät, näkymättömäksi tekevän
mananlakin ja hopeasalkun. Näin täysissä tamineissa kiiti sankari
ratsullaan halki ilmojen gorgonein sumu-saareen. Taaskin tapasi hän
asukkaat nukuksissa. Hän tiesi jo että Medusaa ei saanut katsoa
silmiin, sillä siitä seurasi kivettyminen. Sentähden hän otti Medusan
kuvan kilpensä peilipintaan ja katse sivuun käännettynä leikata sivalsi
siltä sirppikalvallaan pään poikki, jonka sitte kiireesti pisti
laukkuunsa. Medusan verisestä ruhosta syntyä singahti siipihepo
_Pegasos_, joka kaviollaan potkaisten Helikonin vuoresta lähteen
(Hippokrene) solahtamaan, karkasi Persevsin perään, saavuttamatta
kuitenkaan häntä, joka jo riensi pitkiä taipaleita edellä.[168] Turhaan
muut gorgonit herähtäessään pyristivät siipiään ja vimmoissaan
kurottivat kynsiään rohkeaa rosvoa repiäkseen. Mananlakin peitossa
liiteli hän jo etäällä sarastavaa valoa kohden. Euroopan ja Afrikan
välisalmelle tultuaan mieli hän väsyneenä levähtää Atlas titaanin
majassa siellä, mutta tämä, jonkun huhun johdosta perättömiä peläten,
että tuo muka oli se Zevsin poika joka ryöstäisi hänen tyttäriltään
hesperiideiltä kultaomenat, kielsi häneltä majansa suojaa. Silloin
Persevs kostoksi ojensi gorgonpään titaania vastaan, joka heti
kangistui vuoreksi kannattamaan taivaan kantta. Täältä lensi hän Libyan
halki kädessään vielä verinen pää, josta sirahteli pisaroita maahan
pitkin matkaa. Niistä sikesi kärmeiden parvi, joita Afrikassa vielä
vilisee. Täällä, Aithiopiassa, oli uusi seikkailu tarjona. Maata peitti
vesitulva, vedestä kohosi kallio, jonka rosokylkeen Kefevs kuninkaan
tytär _Andromeda_ oli sidottuna sovittamaan vanhempainsa rikosta. Nämä
olivat näet kerskailleet, että heidän tyttärensä oli merenneitojakin
kauniimpi. Siitä nyt Poseidon suuttuneena vaivasi maata. Hirveä
meripeto oli juuri hyökkäämäisillään neidon päälle, kun sankari siitä
sivutse sujahtaessaan ehti hätään, tuntien samalla sääliä ja lempeä
onnetonta kohtaan. Ojentamalla taikapään hirviötä vastaan muutalsi hän
sen kiveksi ja toi pelastuneen neidon iloisten vanhempien syliin.
Näiden suostumuksella nai hän sitte Andromedan ja vei hänet mukanaan
kotia.

Siellä oli asiat vielä ikävällä kannalla. Ei ollut Polydektes vieläkään
jättänyt Danaeta kosimiseltansa rauhaan. Vaan kohta muuttui tila.
Kuningas kemuili par'aikaa hovimiehineen linnassa, kun Persevs tuli
sinne ja oikopäätä muutti kiviksi koko seuran. Serifon hallituksen
jätti hän Diktykselle. Näin tehtävänsä suoritettuaan toimitti hän
siipikengät ja mananlakin takasin Lännen-immille, kiittäen lainasta;
Medusanpään hän kiitollisena lahjoitti Pallakselle joka kiinnitti sen
kilpeensä tai rintahaarniskaansa ja käytti sitä sitte menestyksellä.

Nyt oli aika lähteä Argokseen Akrisios vaaria katsomaan; he läksivätkin
kolmisin: poika, äiti ja vaimo. Mutta ei tavattu vanhusta kotona.
Kuultuaan tyttärenpoikansa elävän oli hän tätä pakoon mennyt etäiseen
Larissaan. Persevs lähti perään saadakseen vanhukselle vakuuttaa
ystävällistä mieltänsä ja poistaa hänen pelkoansa. Larissassa
vietettiin juuri juhlaa kilpaleikeillä. Näihin otti Persevs heti osaa
vielä ehtimättä isoisäänsä nähdäkään. Kiekonheitossa hänen kiekkonsa
tapaturmasta lennähti syrjään ja sattui Akrisiosta niin pahasti
jalkaan, että hän kuoli haavaansa. Näin siis perältäkin kohtalon päätös
meni toteen. Persevs hautasi isoisänsä. Mutta tuommoisen tapaturman
jälkeen häntä ei haluttanut hallita isoisänsä valtakuntaa, sentähden
vaihtoi hän sen pois Tirynsiin, jonne rakensi mahtavan Mykenan.
Andromedan kanssa siitti hän useita poikia, joista toisessa polvessa
syntyi Herakles.

Myöskin Persevsin myytille on etsitty selityksiä luonnosta. Danae
tarkoittaa muka maata, erittäin Argolista, jonka synkkä, pilvinen
talvitaivas sulkee ikäänkuin tyrmään. Mutta kultainen kevättaivas
säteineen sateineen syleilee lemmellisnä maata, ja niin syntyy armas
aurinko, valonsankari joka ryhtyy voitolliseen taisteloon talven, yön
ja manan valtoja vastaan -- siis sama asia jota moni muukin myytti
kuvailee.

Korinthon (= Efyran) perustajana esiintyi tarussa Aioloksen poika
_Sisyfos_. Olemme ennen kertoneet, miten hänen tuonelassa iäti täytyy
vierittää kiveä, joka ollen juuri mäen harjulle nousemaisillaan siitä
pyörähtää alas. Mistä rikoksesta häntä noin rangaistiin? Siitä juttelee
satu näin. Kun virranhaltia Asopos etsi Zevsin ryöstämää tytärtään,
lupasi Sisyfos ilmoittaa mihin tyttö oli kadonnut, sillä ehdolla että
Asopos loisi lähteen varustamaan vedellä Korinthon kaupunkia. Zevs
lähettää tästä kuoleman Sisyfoksen kimppuun, mutta hän sitoo sen, niin
että lakataan kuolemasta, kunnes Ares taas vapautti surman ja heitti
S:n sen haltuun. Kuollessaan kieltää Sisyfos vaimoansa häntä
hautaamasta, ja manalaan tultuaan viekoittaa hän manalaisia laskemaan
itseään maan päälle muka kurittamaan lemmetöntä puolisoaan joka ei
viimeistä palvelusta hänelle toimittanut. Näin peijaa hän kuolon
toistamiseen. Vasta Hermes vie hänet väkisin tuonen tuville
rangaistavaksi. -- Näin oli Sisyfos ilmetyn viekastelun kuva ja
semmoisena omansa olemaan Korinthon viekastelevan kauppiaskansan
ihailtavana. Korinthon taipaletta ympäröi kahtaalta aava aaltoava meri,
jolla kansa liikkuu kauppatoimissaan, josta se sai elantonsa. Meri oli
tavallaan Korinthon kaupungin äiti. Ehkäpä siis Sisyfos, kaupungin
myytillinen perustaja, tarkoittaakin vaan merta. Ja kun laineet
lakkaamatta vyöryvät rannalle ja siitä tyrskähtävät takasin, niin
näyttää luonnolliselta, että juuri tätä ilmiötä kuvataan tuolla kiven
vierityksellä tuonelassa, jolle sitte, kun keksittiin tarut Sisyfoksen
rikoksista, annettiin syvempi, eetillinen merkitys.

Sisyfoksen poika oli Glaukos, tämän poika _Bellerofontes_, joka
siveytensä tähden sai kuten Persevs kestää hänkin koetteluksia. Hänen
tarunsa oli seuraava.[169] Hän oli kaunis, uljas nuorukainen, ja
Proitos kuninkaan puoliso rakastui kiihkeästi häneen. Kun siveä
nuorukainen vastasi toisen tuleen kylmällä, niin loukattu nainen
herjasi häntä Proitoksen edessä muka hänen siveyttänsä väijyväksi.
Kuningas vihastui ja päätti hukuttaa Bellerofonteen. Vaan kun ei itse
halunnut surmatoimeen ryhtyä, viritti hän hänelle salaisen surmanansan,
samaan tapaan kuin Persevsille tehtiin. Hän pani Bellerofonteen viemään
Lykiaan apellensa Iobateelle salamerkeillä kirjoitetun taulun. Kun
kirjeen viejä saapui perille Xanthosvirran vuolteille, holhoi häntä
Iobates ystävällisesti yhdeksän päivää. Sitten luki hän kirjeen ja näki
että siinä pyydettiin häntä tappamaan kirjeentuojaa. Vaan kun ei
Iobateskaan tahtonut suoraan surmata vierastaan, määräsi hän hänelle
uhkatöitä tehtäväksi, joissa hänet surma tapaisi. Ensiksi lähetettiin
hän tappelemaan _Chimairaa_ vastaan, joka oli hirveä peto, edestä
leijona, keskeltä vuohi, takaa lohikäärme, ja pyrskyi tulta. Saatuaan
taivaallisilta siivekkään _pegasos_ hevosen sai sankari pedon
tapetuksi. Tuli sitte toiseksi sotia _solymein_ urheaa vuorikansaa
vastaan; ankara oli ottelu, mutta voitolla sankari siitä suoriutui.
Samoin sai hän loistavan voiton amatsoneista. Vielä vartoi kova koetus
neljäntenä. Palatessaan voittoretkiltään näki hän äkkiä valitun joukon
Lykian miehiä väijyksistä karkaavan kohti miekat tanassa; mutta
nämätkin kaasi hän kaikki. Nyt älysi kuningas, että hänellä oli
jumalain sukuinen sankari edessään; lausuen kunnioitustaan pyysi hän
häntä jäämään luokseen ja antoi hänelle tyttärensä sekä puolet
valtakuntaansa. Kolme lasta syntyi siitä avioliitosta, joista tytär
Laodameia Zevsin lemmissä synnytti _Sarpedonin_.

Mutta Bellerofonteenkin elämän ehtoopuoli pimeni ja jumalain suosio
luopui hänestä. Syyksi selitetään (Pindaros) hänen ylpeyttänsä, kun hän
pyrki ylijumalain verroille. Hän kannusti jo siipihepoansa
singahuttaakseen itsensä taivaan majoille, kun Zevs lähetti ampiaisen
pistämään hevosta. Hurjana heitti se selästään sankarin joka sai
surmansa. Toisen tarunkäänteen mukaan (Hom.) hän kyllä eli, mutta
harhaili mieli synkkänä "harha-arolla" ikävöiden ollutta onneaan. --
Korinthon kaupunki kunnioitti häntä heroksenaan.

Bellerofontesta on arveltu oikeastaan auringonhaltiaksi. Jos Sisyfos on
meri, niin sopineehan hänen pojanpoikansa auringoksi, jonka
korinthilaiset näkivät joka päivä syntyvän meren sylistä. Taistelu
Chimairaa vastaan merkitsisi siten aurinkoa joka lämpösäteillään kuivaa
viljelyksille haitallisia tulvavesiä tai vuoripuroja (= chimaira). Jos
taas, kuten toiset väittävät, tuo tulta purskuva hirviö tarkoittaa
tulivuoren purkausta, silloin ei päästä pitkälle Bellerofonteen
auringonmerkityksellä. Muuten vivahtaa sankarin olento myös
auringonjumalaan Apolloniin. Onpa heillä sekin yhtäläisyys, että
Apollonia nimitetään "Lykios" ja Bellerofontes pääsi Lykian valtiaaksi.



Lakonian satuja.


Amyklain kaupungissa Lakoniassa hallitsi _Tyndareos_ ja _Leda_, joilla
oli neljä perillistä: _Polydeikes, Kastor, Helena ja Klytaimnestra_.
Näiden kaikkien äiti oli Leda, mutta muutamain isä ei ollut Tyndareos,
vaan itse Zevs, ja nämä ollen jumalain sukua perivät kuolemattomuuden.
Zevs oli näet lempinyt Ledaa hanhen haamussa; mutta ketkä tuon hanhen
sikiöitä olivat, siitä on taruissa eri tiedot. Klytaimnestra kyllä --
siitä on yksi mieli -- oli Tyndareoksen tytär, samoin kuin Helena
Zevsin tytär; mutta veljeksiä sanotaan milloin molempia kuolevaisiksi
ja siis Tyndareoksen pojiksi (Homeros), milloin vain Kastoria
Tyndariidiksi, mutta Polydeikestä Zevsin pojaksi, milloin molempia
Zevsin pojiksi, jota nimitys _Dioskurit_ (Dios kouroi) merkitsee.

Kelpo urhot heistä sukesi. Kastor osasi oivasti ajaa hevosilla,
Polydeikes oli reipas nyrkkisoturi, ja noina sotaisina aikoina ei
puuttunut kummaltakaan tilaisuutta taitonsa käyttämiseen. Niinpä
tempasivat he pienen siskonsa Thesevsiltä valloittamalla Afidnain
linnan. Sitten ottivat he tarmokasta osaa Argonautain retkeen, jolloin
Polydeikes nyrkkitaistelussa voitti kuulun Amykoksen, samoin olivat
mukana Kalydonin karjun ajossa. Merkillisin oli heidän loppukohtalonsa.
Veljekset tulivat naimapäälle; ja kun Messenian Leukippos kuninkaalla
oli kaksi sievää tytärtä, päättivät he, kuten tapana oli, ryöstää
neidot morsiamikseen. Mutta näillä olikin ennestään sulhaset Afareoksen
pojat _Idas_ ja _Lynkevs_, eivätkä nämä tappelutta neidoistansa
luopuneet. Toiset kertovat että Dioskurit eivät ryöstäneet neitoja,
vaan härkiä ja siitä riidan alkaneen. Mikä lie sen syynä ollutkaan,
Tyndariidit väijyivät onton tammen kolossa Afarideja. Mutta Lynkevsillä
oli haukan silmä, joka näki vuoren halki manalaan asti. Urkkien
Taygeton kukkulalta vihollisiaan, keksi hän heidät puun kolosta. Hiljaa
hiipi hän sinne veljensä kanssa ja pisti peitsensä lahon puun läpi
Kastorin rintaan, niin että tämä heitti henkensä. Raivoissaan syöksyi
Polydeikes esiin ja surmasi Lynkevsin, samalla kun Zevsin salama
ruhjaisi Idaksen maahan. Surren veljensä surmaa rukoili Polydeikes
kuolemaa itselleenkin. Zevs viisaudessaan täytti pyynnön puoleksi,
siten että kuolematon veli antoi toisen puolen kuolemattomuuttaan
veljellensä ja heillä oli kummallakin puolinainen kuolottomuus. Niinpä
he viettävät joka toisen päivän tuonelassa, joka toisen jumalain kanssa
taivaissa. Siitä johtui sitte se luulo, että Zevs pani heidät kahdeksi
tähdeksi taivaalle.

Jo varhain nauttivat Dioskurit jumalallista kunniaa sekä kotonaan
Spartassa että muuallakin Hellaassa, jopa etäällä Italiassakin, ja
täällä eritoten sittekun roomalaiset eräässä tappelussa latineja
vastaan olivat olleet näkevinään niiden sotivan heidän puolestaan ja
juottavan hevosiaan Roomassa heti voiton jälkeen. Tappelun telmeessä he
ajelevat siipiratsuillaan, mutta pian he niillä heilahtavat merenkin
aavikolle. Merihätään ja haaksirikkoon häätyneitä lentävät he salaman
nopeina auttamaan. Heidän luultiin ilmestyvän noiden sähköliekkien
muodossa, joiden kieliä vieläkin välistä sanotaan myrskysäällä
liehuvan laivanmastojen nenissä ja ennustavan ilman kaunistumista
("Elmsfeuer").[170] Merenhaltioina heitä palveltiin satamissa (Ostiassa
y.m.). Spartassa heitä erittäin esitettiin urhollisuuden mallina
nuorisolle. Muuallakin oli heillä palvelusta, pyhäköitä ja juhlia
(Atheenassa oli heidän kunnianimensä "anakes", herrat). Olympian
kilpaleikit olivat heidän suojansa alaisina ja kilpa-ajoilla heitä
siellä kunnioitettiin. -- Italiassa oli heillä nimet _Castor_ ja
_Pollux_.

Taide koetti esittää noiden veljesten rakkautta, joka oli kuin yksi
sielu kahdessa ruumiissa, heidän tuskallista eroansa sekä elon ja
kuolon, valon ja pimeän välillä vaihtelevaa oloansa. Vierekkäin
kuvataan kaksi päätä, toinen katsoen ylös-, toinen alaspäin; tai
kättelevät he toisiaan hyvästi jätellen, tai ratsastavat he eri
suuntiin. Tähti kummankin pään yläpuolella on jumalain kunniaan pääsön
merkki. Muuten on heillä valko-ratsut, spartalainen hattu ja keihäs.
Usein kuvataan heitä vaan hillitseviksi pystyyn karkaavaa hevosta.
Paras heistä säilynyt muinaisaikainen esitys on n.s. Monte Cavallon
kolossi Roomassa.



Satuja Kretan saarelta.


Kretan saaren vanhin kuningas oli _Minos_, Zevsin ja thebalaisesta
sadusta tunnetun Europan poika. Hän oli kuuluisa lainsäätäjä, ja
lakisäännöksillään, jotka hän sai Zevs isältään,[171] teroitti hän
ihmismieliin vapauden-rakkautta, urheutta ja yksimielisyyttä. Kun
Lykurgos laati lakeja Spartalle, sanotaan hänen niissä noudatelleen
esikuvanansa Minoksen lakeja. Oikeamielisyytensä takia pääsi hän
samoinkuin veljensä Radamanthys kuoltuaan manalan tuomariksi.

Tämän Minoksen pojanpoika oli nuorempi _Minos_, sotaisa valtias joka
hätyytti rosvot meriltään ja laajensi valtansa itäisen Välimeren
saarille ja rannikoille, jopa jonkun aikaa piti Attikaakin
hallussaan. Nautiten alkuaan hänkin ylhäisten armoa menetti hän sen
vilpillisyydellään.[172] Kun epäiltiin hänen oikeuttansa valtikkaan,
lupasi hän sen todistaa ihmeellä. Hänen rukouksestaan nosti Poseidon
meren kuohuista suuren upean sonnin maalle. Mutta kun Minos mielistyen
mullikkaan unohtikin lupauksensa uhrata sen merenherralle ja mieli
sillä jalostuttaa sarvikarjansa rotua, kasvoi hänelle siitä turmio.
Hänen vaimonsa _Pasifae_ ihastui otukseen liiaksikin. Se kyllä hävisi,
mutta sijaan ilmestyi kamala sikiö, sarvipää Minotauros, josta ennen
olemme kertoneet, Thesevsista juteltaissa. Tämä raiskasi raivoissaan
koko saaren, kunnes Herakles sai sen kytketyksi. Kuuluisa taideniekka
_Daidalos_ rakensi sitte _labyrintin_ satasokkeloisen kartanon, jonka
sisään sarvipää teljettiin. Kun sitä ei uskallettu eikä voitu tappaa,
täytyi sitä elättää, vieläpä ihmislihalla, koska muu ruoka ei
häjylle kelvannut. Ensinnä otettiin nuo syötävät ihmisraukat itse
kretalaisten joukosta, sitten täytyi Attikan asukasten elättää petoa,
kunnes Thesevs, kuten jo luimme, vapautti kansansa tukalasta
ihmisveri-verosta.

_Daidalos_ oli älykäs kuvanveistäjä ja rakentaja ja keksi monta kalua
ja keinoa käytöllisellä alalla, niinkuin kirveen, mastot, purjeet y.m.
Kun vanhimmat kuvat olivat kömpelöitä kivikönttiä tai pölkköjä, joihin
oli uurrettu jotain kasvojen tapaista, oli Daidalos ensimmäinen joka
selvästi ja luonnonmukaisesti erotti ruumiin osat ja jäsenet
toisistaan, jonka tähden hänen kehuttiin tehneen "käveleviä kuvia".
Atheenasta, jossa hän ensin asui, täytyi hänen paeta tehtyään
rikoksen. Kadehtien etevää oppilastaan _Talosia_, joka keksi
savenvalurin-vehkeitä, sahan ja sorviraudan, murhasi Daidalos hänen,
mutta rikos tuli ilmi ja ainoastaan nopealla paolla vältti hän
kuoleman, johon areopagi hänet tuomitsi. Hän tuli Kretaan ja
saavutti siellä sepitelmillään kuninkaan suosion. Pasifaelle teki
hän koneellisen puulehmän, tyttärelle Ariadnelle tanssivia
marmorinukkeja[173] ja Minokselle labyrintin. Mutta kun Thesevs eheänä
selvisi seikkailustaan minotaurin kanssa, epäili kuningas taiteilijan
salaa maamiestään avustelleen, suosio kääntyi vihaksi ja Daidalos ynnä
poikansa _Ikaros_ teljettiin labyrinttiin. Mutta eipä äly jäänyt
neuvottomaksi. Daidalos teki siivet itselleen ja pojalleen; ja mistä
lävestä rakennuksen katossa lienevätkään päässeet ulos, pakoon he
lensivät halki ilmojen, kauas yli merten. Pojasta tuntui lento
hauskalta, ja huolimatta isän varotuksista pysymään kohtuuden
kultatiellä, kiitää heilahti hän rohkeasti ylös ja alas, ristin ja
rastin, kunnes nousi liian likelle aurinkoa. Kuumuudesta suli vaha,
joka liitti sulat siiviksi, sulat hajosivat ja poika parka syöksähti
pilvien päältä meren syvyyteen. Sen jälkeen kutsuttiin sitä Välimeren
osaa Ikarilaiseksi mereksi.[174]

Sureva isä pääsi hengissä Siciliaan, jossa _Kokalos_-kuningas soi
hänelle tyyssijan. Kun Minos vähän jälkeen saapui sinne ja kiristi
karkulaistansa takasin, kutsui Kokalos Minoksen vieraakseen. Vieras
vietiin kylpyyn, jossa kuninkaan tyttäret hukuttivat hänet. Tästä
avusta kiitollisna rakensi taiteilija kuninkaalle linnoja, templejä ja
kylpylaitoksia.

Toinen, kuin äskenmainittu, oli se _Talos_, vaskimies, jonka Hefaistos
lahjoitti Minokselle ja jota tämä käytti saarensa vartiaksi. Kolmasti
päiväänsä kiersi hän saaren. Milloin näki outoja lähenevän, juoksi hän
tuleen, kunnes oli hehkuvan kuuma, ja painalsi sitte vieraat
vaskirintaansa vastaan, kunnes ne kamalasti ("sardonisesti") nauraen
heittivät henkensä. Kun hirveä vartia koetti kivenheitolla estää
argoretkeläisiä nousemasta maalle, keksi Medean juoni sille surman.
Taloksella oli yksi ainoa, päästä jalkoihin menevä verisuoni, jonka
yläpäähän oli tulppa pistetty. Tämän tulpan sai Medea vikkelästi
vedetyksi pois, joten Talos kuoli verenvuotoon.



Herakles.


_Herakles_ on Kreikan etevin satusankari, joka suoritti suurempia ja
useampia urotöitä kuin kukaan muu. Niiden ala ei Homerissa vielä
sanottavasti uletu Kreikkaa ulommas, mutta vähitellen väljenee se
käsittämään koko vanhan mailman, kun tämän sankarin piiriin liitettiin
muidenkin samallaisten koti- ja ulkomaisten sankarien mainetöitä jotka
esitetään hänen tekemikseen. Alkutarun ytimen ympäri kuontuu yhä
vahvemmalti vieraita, semitiläisiä ja itämaisia lisiä, sulaen niin
yhdeksi, että alkuperäistä ja vierasta vihdoin on mahdoton toisistaan
erotella. Täten Herakleen taru on muita moniseikkaisempi ja laajempi.
Jos se alkuaan syntyikin doorilaisten kesken, ei se lopuksi enää ole
minkään erityisen heimokunnan, vaan koko Hellaan oma. Herakles on koko
Kreikan kansallissankari. Hänen tarunsa pääpiirteet, nim. Heran viha,
palvelusaika ansiotöineen sekä muutamat sotaretket, tavataan jo
Homerissa; mutta jumaltumisensa ei ole vielä tapahtunut. Se tuli
uskonkappaleeksi vasta noin 700 e.Kr.

Ihmeellinen oli tietysti tämmöisen miehen synty ja jumalista hänen
täytyi johtaa sukuperänsä. Zevs itse lempineen liikkui ihmisten kesken.
Tirynsissä olivat serkukset _Amfitryon_ ja _Alkmene_, joiden kummankin
isoisä oli Persevs, menneet kihloihin, mutta murhan takia täytyi
sulhasen paeta Thehaan Kreonin luo, jonne morsiankin seurasi häntä.
Amfitryonin sotaretkellä viipyessä pistäysi Zevs sulhon haamussa ihanaa
Alkmeneä hyväilemässä, jolloin ylhäinen isä antoi kolmen vuorokauden
pituisen yön peittää maan. Päivän vihdoin valjettua tuli oikea sulho
sodasta kotia ja vietti häänsä. Kun Zevsin sikiön syntymähetki läheni,
julisti ylijumala,[175] että heti syntyvä Persevsin taimi oli
hallitseva muita sukulaisiaan. Hera kun vihasi kilpailijansa lasta jo
syntymätönnäkin, vannotti Zevsiä pysymään tuossa sanassa ja riensi maan
päälle puuhiin. Hän viivytti Alkmenen synnytysyötä, mutta joudutti
erään toisen, Persevsin sukua olevan emon toimia, niin että tämän poika
_Eurysthevs_ syntyi mailmaan viikkoa varemmin kuin Zevsin lapsi
Herakles. Keskensyntyneen, kurjan pelkurin ikeen alle täytyi siis
virkeän, voimaisen taivaan lapsen nöyrtyä. -- Samalla kertaa kuin
Herakles avasi hänen velipuolensa, Amfitryonin poika _Ifikles_ silmänsä
päivän valolle.

Peläten Heran vihaa heitti Alkmene pikku Herakleensa korpeen surmille,
mutta eipä korkean poika niin hevin kuollut. Sattuipa siitä astumaan
itse Hera, joka säälien outoa lapsi raukkaa otti sen rinnoilleen
imemään. Mutta poika vesa imaisikin niin rajusti, että Hera kirkaisten
repäisi sen rinnoiltaan ja viskasi menemään, jolloin maitoa pirahti
pitkä virta taivaalle. Siitä on "linnunrata" (vrt. "Milchstrasse")
saanut alkunsa. Hyvän lisän jumalis-tarmoa ehti sankarinalku kumminkin
tuosta siemaista, ja omin voimin hän taisi kontata metsästä kotiin.
Mutta Hera saatuaan tietää, kuinka äidinhellyytensä oli nurjasti
osunut, raivostui kahta tulisemmaksi ja hautoi vaan surmantuumia.
Puolenvuotias poikanen lepäsi kehdossa kaksoisveljensä vieressä, kun
yhtäkkiä ilmestyi sinne kaksi Heran lähettämää kyykärmettä. Vanhemmat
kauhistuivat, mutta Herakles ikäänkuin leikiten kuristi kärmeet
kuoliaiksi. Kun Amfitryon aavisti pojassa piilevän neron, hankittiin
hälle kelpo kasvatus ja oivat opettajat. Näin oppi hän pian hevosia
ohjaamaan, painimaan, miekkailemaan, ampumaan. Soitanto yksin ei
sujunut häneltä, kannel ja miekka eivät sopineet samoihin kouriin. Kun
soiton opettaja Linos kerran koetti korvatillikalla paremmin innostaa
oppilastansa jaloon taiteeseen, niin tämä suuttuen sieppasi kantelen ja
mäjähytti sillä opettajansa kuoliaaksi. Tuosta tuhmantyöstä lähetti isä
hänet maalle karjoja paimentaessa parempaa mieltä oppimaan. Hiljaisen
luonnon keskuudessa varttui hän kaikin puolin. Hänen luonteensa lujeni
voittamaan halpoja viettelyksiä, pitämään ylinnä silmämääränä
siveellistä hyvää, totuutta ja hurskautta. Sen sai hän todistaa juuri
täällä saloissa. Hän sattui kerran tulemaan kahden tien haaraan eikä
tiennyt, kummalle kääntyisi. Siinä seisoi kaksi haltiatarta, kumpikin
tietänsä nuorukaiselle suositellen. Mairesuinen hekuma lupasi taluttaa
häntä ruusupolkuja pitkin hurmaavien huvien helmaan. Hyveen kaino impi
ei okaisella tiellään luvannut muuta kuin työtä ja taisteloa, mutta
matkan perällä saisi hän kuolematonta mainetta autuasten luona.
Herakles käänsi selkänsä hekuman hekotuksille ja päätti pyrkiä kunnian
koleaa polkua.[176] Hän oli vasta 18-vuotias, mutta täysi mies, jonka
koko olento ilmaisi ylhäistä sankariuutta. Sydämmessä kuohui suurten
mainetöiden halu, siitä silmäkin uljaana loisti, leveä rinta, roteva,
viidettä kyynärää pitkä vartalo, jäntevät jäsenet paisuivat
kukistumatonta jättiläisvoimaa. Kohta sai hän sitä näyttää, kun raju
jalopeura raateli hänen isänsä karjaa. Hän tappoi pedon ja nylki siltä
nahan, jota hän siitä aikain aina piti pukunaan, samoin kuin öljypuun
rungosta veistämää nuijaa aseenansa. Heti perästä pelasti hän Theban
sadan härän verosta, jota se maksoi Orchomenon kaupungille. Joutuivatpa
orchomenolaiset maksamaan saman veron takasin kaksin kerroin; mutta
isäpuolensa Herakles siinä taistelussa kadotti. Kiitollisena veron
pääsöstä, antoi Kreon kuningas tyttärensä _Megairan_ urholle
puolisoksi. Heille syntyikin useita lapsia, mutta eipä avioliiton onnea
kauan kestänyt -- siitä Hera huolta piti. Hän yllytti Eurysthevstä
vaatimaan, että Herakles vihdoinkin rupeisi syntymästä säättyä
palvelustansa hänelle toimittamaan. Ajatellessaan että hänen täytyisi
tuota raukkamaista miestä orjailla, raivostui sankari, ja Hera osasi
tuota mielentilaa kiihotella, niin että hän ajoittain oli aivan hullu.
Mielenhäiriössä tappoi hän lapsensa ja -- muutamat sanovat --
vaimonsakin. Selvittyään järjilleen katui hän katkerasti ja pakeni
mieli synkkänä ihmisten ilmoilta. Sovintoa etsiessään tuli hän
Delfoihin ja kysyi, täytyisikö hänen todella nöyrtyä Eurysthevstä
palvelemaan, oliko tämän vaatimus oikea. Orakeli vastasi, että hän
suoritettuaan määrän ansiotöitä pääsisi palveluksesta vapaaksi, saisipa
vielä ikimaineen niistä ja uuden nimen "Herakles" ("Heran kunnia"),
sillä hänen nimensä olikin vielä oikeastaan _Alkaios_ eli _Alkides_.
Nämä tiedot eivät juuri lohduttaneet sankaria, joka alakuloisena astui
isäntänsä määräämiä töitä suorittamaan. Eräät suopeat jumalat antoivat
hänelle aseita niissä kestettäviin taisteloihin. Näin varustettuna
ryhtyi hän vaikeihin, uhallisiin tehtäviinsä, jotka olivat seuraavat:

1) _Nemean leijonan tappo_. Pedon nahkaan ei nuoli pystynyt, sen otsaa
ei nuija murskannut; kovan ottelun perästä kuristi Herakles sen
kuoliaaksi. Uhrasi sitte kiitosuhria Zevsille ja vei isännälleen nahat
näytteeksi voitosta. Pelästyen pyysi tämä, ettei sankari vasta itse
tulisi voittojansa ilmoittamaan, vaan lähettäisi etumiehen. Tähän
toimeen rupesi _Koprevs_. (Il. XV, 639).

2) _Lernan_ soissa elamoi 9-päinen _lohikärme_, hätyytellen ihmisiä.
Tämä oli tapettava. Sankari kävi pedon kimppuun, vaikka se kietousi
hänen jalkoihinsa, ja silpoi siltä päitä poikki. Eipä hän kuitenkaan
sillä pitkälle päässyt, sillä jokaiselta päältä vesoi kaulan kannasta
kaksi uutta päätä esiin sylkien myrkkyä. Vasta kun _Iolaos_, hänen
veljensä Ifikleen poika, setänsä neuvosta palavilla puilla korvensi
päättömiä kauloja, lakkasivat ne päitä kasvamasta. Viimmeisen
kuolemattoman pään painoi sankari ison kallion alle. Paloitti sitte
kärmeen ja kastoi vasamansa sen myrkkyyn tuhoksi vihollisillensa ja
vihdoin välillisesti itselleenkin.

3) _Kerynian_ kukkulalla oleskeli Artemiille pyhä _naarashirvi_,
kultasarvi, vaskisorkka. Se oli kiinni saatava. Koko vuoden juoksi
Herakles nopean otuksen perässä, saavuttamatta sitä. Se onnistui vasta
kun hän nuolella ampui sitä jalkaan, niin että se ontui. Artemis,
älyten asian tarpeelliseksi, antoi sankarille anteeksi.

4) Arkadiassa _Erymanthon_ seuduilla menosteli kamala _metsäkarju_.
Tämä oli elävänä tuotava Eurysthevsin eteen. Mennessään paikalle
poikkesi Herakles ystävänsä _Folos_ kentaurin luo, jolla hänen
varallaan oli tynnyri hyvää viiniä. Viinin tuoksu lemahti ympäristön
kentaurien nenään ja he tulivat paikalle saamaan hekin ilolientä
maistaa. Mutta kun väkisin aikoivat viedä viiniastian ja tappaa
muukalaisen, nousi huima tappelu, jossa Herakles sai yksin otella
melkein koko kentaurijoukkoa vastaan. Ja nämä kun vielä saivat apua
äidiltään _Nefeleltä_ (= pilvi). Sateena laskeusi emo alas tehden maan
niljakkaaksi, niin että Herakles ehtimiseen luiskahteli, vaan kentaurit
neljällä jalallaan pysyivät hyvin pystyssä. Voittipa sankari sentään
vihdoin, surmattuaan melkein kaikki vastustajansa. Mutta mylläkässä
menettivät myös viisas Cheiron ja Folos henkensä. Verisen alkunäytöksen
jälkeen ryhtyi Herakles karjua kiinni tapaamaan. Ankaran ponnistuksen
jälkeen sai hän sen ajetuksi lumisen metsän sisään, jossa peto syvässä
lumessa rähmiessään väsyi. Niinpä voittaja sitoi sen ja kantoi
hartioillaan -- välimiehiä käyttämättä -- suoraan kuninkaan eteen, joka
siitä niin säikähtyi, että, naurettavasti kyllä, kömpi piiloon
ammeeseen.

5) _Augeias_ kuninkaalla Eliissä oli isossa _navetassaan_ tuhansittain
lehmiä, joiden jälkiä ei ollut vuosikausiin korjattu, niin että sinne
oli kasaantunut tavattomat tunkiot. Tämä navetta oli nyt yhdessä
päivässä siivottava. Miten sankarimme menetteli? Hän johdatti kaksi
läheistä virtaa navetan läpi; eikä aikaakaan, niin vesi huhtoi loat
pois ja pesi paikat puhtaiksi. Augeias oli luvannut maksaa siivoojaisia
10:nnen osan karjastaan. Mutta sitten hän ei ollut lupauksestaan
tietävinään. Tämän petollisuuden Herakles jälestäpäin rankaisi.

6) Sitten tappoi hän parven _Stymfalon_ seuduilla rähiseviä häijyjä
_petolintuja_, jotka vasamasulillaan pistelivät ihmisiä ja elukoita
kuoliaiksi. Säikytellen linnut ylös rämeestä niiden pesistä, ampui hän
niistä osan lennosta ja karkoitti muut kuuluvilta.

7) Puhuimme jo Poseidonin sonnista, joka Minoksen mieliksi nousi
merestä _Kretan_ saarelle ja miten se merijumalan vihan aseena rajusi
koko saaren kauhuksi. Tämän _sonnin_ Herakles kytki ja talutti Mykenan
edustalle, sillä niin oli määrätty. Siellä hän päästi sen irti. Se
riehui sitte koko Kreikassa, kunnes Thesevs Marathonin kentällä löi sen
kuoliaaksi.

8) Seuraavaksi toimekseen sankari toi Thrakiasta _Diomedeen_ ihmisiä
syövät _hevoset_. Hän oli ne jo haltuunsa saanut, kun Diomedes saavutti
hänet väkineen. Tappelun ajaksi jätti hän hevoset ystävänsä
_Abderoksen_ huostaan. Mutta kun hän palasi viholliset karkoitettuaan,
olivat hevoset syöneet väliaikaisen vartiansa. Tämän muistoksi perusti
hän Abderan kaupungin. Vei sitte hevoset Mykenaan, josta Eurysthevs
ajatti ne kauas vuoriin.

9) Sitte oli tuotava Eurysthevsin tyttärelle amatsonien kuningattaren
_Hippolyten vyö_. Tätä varten läksi sankari, mukanaan joukko
vapaaehtoisia, etäiseen Skythiaan amatsonein aloille. Hippolyte,
ihmetellen kuuluisaa sankaria, osotti heille ystävällisyyttä ja mieli
jo antaa vyönsä, kun Hera saapuen amatsonin haamussa yllytti
naissotureita vihollisuuteen. Eipä enää lahjoista puhettakaan. Ratsujen
selässä karkasivat naiset vierasten päälle. Ja vasta kovan taistelun
jälkeen sai sankari heidät torjutuiksi. Hippolyte joutui voittajan
haltuun, joka antoi hänet asetoverilleen Thesevsille. Siitä
avioliitosta syntyi jalo _Hippolytos_. Korukalun saatuaan läksi
Herakles kotimatkalle purjehtimaan. Sillä tiellä tuli hän Troian
rantaan ja pelasti _Hesionen_, samoin kuin Persevs kerran oli
pelastanut Andromedan. Asian laita oli tämä. Poseidon ja Apollon olivat
rakentaneet Troialle muurin, mutta sen valmistuttua vilpillinen
Laomedon kuningas ei mielinyt maksaa heille työstä sovittua palkkaa,
jonka tähden he kostoksi nostivat kamalan meripedon maata hävittämään.
Siitä päästäkseen täytyi kuninkaan, orakelin neuvoa noudattaen, antaa
tyttärensä hirviön syötäväksi.[177] Hetki oli täpärä, kun onni ihmeesti
ohjasi sankarimme sinne: hän tappoi pedon ja pelasti ihanan Hesionen.
Mutta Laomedon, vieläkään vahingosta viisastumatta, kieltäysi nytkin
hänen hyväkseen nähtyä vaivaa palkitsemasta. Herakles säästi kostonsa
sopivampaan aikaan.[178]

10) Vaikea tehtävä sälytettiin sankarille, kun häntä määrättiin
hakemaan _Geryonin karjaa_ tavattoman pitkän, vaivalloisen ja
vaarallisen matkan takaa aina länsi-Hispaniasta asti. Tämän sekä
seuraavan retken juttua on taru ehkä enämmin kuin muita aikaa myöten
koristellut syrjäseikoilla, jotka vain löyhästi liittyvät pääjuoneen.
Sankarin matka kävi Libyan kautta raakain villiheimojen läpi, lännen
äärille, missä maankannas silloin vielä yhdisti Euroopan ja Afrikan
maanosat. Tämän puhkaisi hän halki, avasi siitä salmen sekä pystytti
muistoksensa "Herakleen patsaat". Saatuaan lainata Heliokselta
nopeakulkuisen kultahaahden, purjehti hän _Erythian_ saarelle (nykyisen
Cadiz'in kohdille), missä noita kullankellerviä karjoja kaitiin, ja
tappoi niiden vartiat, kaksipäisen koiran ja jättiläisen. Alkoipa jo
ajaa karjaa pois, kun Geryon riensi hätään. Tämä, Medusan verestä
syntyneen Chrysaorin poika, oli kolmiruhoinen hiisi, jolla oli kuusi
jalkaa ja kättä. Herakles kaasi hiiden nuolillaan, haavoittipa itse
Heraakin joka pyrki apuun. Siitä ajoi hän karjan Iberian ja Gallian
läpi Alppien yli, Italian ja Sicilian kautta Kreikkaan, tapellen pitkin
matkaa milloin mittenkin kanssa, joita himotti somaa sarvikarjaa.
Niinpä Massilian tienoilla hätyytti häntä niin suuri joukko vihollisia,
että hän ampui nuolensa loppuun ja olisi joutunut pulaan, ellei Zevs
tullut hänelle avuksi kivisateella. Siitä kuuluu vieläkin jälkiä
näkyvän -- yksinäisiä kallioita hajallaan kentällä. Italiassa sai
sankari auttaa jumalia Giganttitappelussa. Rooman tienoilla surmasi hän
_Cacus_ rosvon,[179] Siciliassa _Eryx_ kuninkaan, Korinthon taipaleella
_Alkyonevs_ hiiden, kaikki lehmävarkaita. Vihdoin vielä Hera pistävillä
pannoilla kiusasi karjaa, niin että se tuskan vimmassa karkaili
kaikkialle. Mutta kaikkien vastusten läpi saattoi sankari sen vihdoin
perille. -- Ja nyt oli kaiketi Eurysthevs tyytyväinen? Eipä suinkaan.
Pikkusielua huvitti tirannoida suurta miestä ja jatkaa joutavaa kiusaa.
Hän ei mielestään voinut hyväksyä Lernan hydran tappoa, koska Herakles
siinä oli käyttänyt toisen miehen apua, eikä navettain siivoamista,
koska hän oli tingannut siitä palkkaa itselleen. Tarvittiin siis vielä
kaksi työtä, vaikka edellisiin jo oli kulunut 8 vuotta ja
kuukausi.[180]

11:s työ oli _Hesperiidein kultaomenien nouto_. Sankari ei tiennyt,
missä hesperidein maa olikaan, ja sitä etsiessään harhaili ja taisteli
hän kauan. Vihdoin sai hän käsiinsä Nerevs ukon, jolta väkisin
kiristi tarpeelliset tiedot. Nuo puutarhat olivat lännen äärillä,
taivaankantajan Atlaan lähimailla, ja niitä vartioitsi satapäinen
lohikärme _Ladon_. Monimutkainen oli sankarimme retki, syrjähtyipä
usein määrästään aivan toisaalle päin, liekö hänellä ollut heikko
paikanvaisto vai -- mikä on luultavampi -- viehättivätkö kaikellaiset
seikkailut häntä syrjäteille. Näyttipä hän väliin näiltä unohtaneen
itse päätehtävänsä. Libyassa paini hän _Antaios_ jättiläisen kanssa,
joka langetessaan aina sai uusia voimia äidiltänsä, maalta; vasta
nostettuaan hänen ilmaan sai Herakles hänen kuristetuksi. Egyptissä
tappoi hän muukalaisia surmaavan _Eusiris_ kuninkaan. Kulkien sitten
taaskin Helioksen purressa valtameriä myöten tuli hän Kaukasos-vuorelle
ja pelasti Promethevsin tuskista, ampumalla kotkan, joka jyrsi sen
maksaa, ja päästämällä kahleet, jotka sen kallioon kytkivät. Titaani
palkitsi pelastajaansa hyvällä neuvolla. Hän varotti häntä itse
lähtemästä omenia poimimaan ja neuvoi toimittamaan siihen työhön
Atlasta (jonka Persevs jo oli kiveksi loihtinut?!). Niin kävikin. Atlas
suostui sankarin pyyntöön; ja sill'aikaa kuin hän kävi omenia
noutamassa, kannatti toinen ilmankantta. Mutta saatuaan maistaa
vapauden suloutta, olisi Atlas halusta eteenkinpäin jättänyt raskaan
kuormansa sijaisen niskoille. Hän tarjousi viekkaasti viemään nuo
omenat Mykenaan asti, mutta Herakles älysi juonen ja oli vielä
viekkaampi. Ollen suostuvinaan toisen tuumaan, pyysi hän häntä vain sen
verran kannahuttamaan kantta, että saisi jonkun patjan hartioillaan
vähä mukavammin sovitetuksi... Kuorma siirrähti Atlaan olalle, ja
Herakles omenoineen kieppasi tiehensä.

12) Vihdoin täytyi hänen lähteä tuonelaan manankoiraa _Kerberosta_
ilmoille tuomaan. Sitä varten oli ensin saatava puhdistus veren viasta,
jonka kentaurien murha oli tuottanut. Sen toimitti pappi _Eumolpos_.
Syystä puhtaana mennä huilahti nyt sankari alas varjojen maille eräästä
maankuilusta Tainaronin lähellä. Tuonelan ovien suulla tapasi hän
Thesevs ja Peirithoos ystävykset kallioon sidottuina. Thesevsin hän
päästi, mutta toista ei voinut, kun maa järähti häneen kajotessa.
Juottamalla haamuille uhriverta sai hän heidät tajulleen. Mahtavan,
sankarin tieltä kaikki väistyivät, itse Pluton salli suopeasti hänen
koettaa vangita manankoiraa, käyttämättä kuitenkaan mitään aseita,
paljain käsin vaan. Siinä syntyi kova temmellys. Herakles pusersi
koiran päät polviensa väliin ja sitoi sen, vaikka se kyypyrstöllään
vimmatusti huiski, tuiski ja puri ympärilleen. Sitte laahasi hän sen
ylös maan päälle. Päivänvalo iljetti konnaa niin, että se oksensi
myrkkyä koko kosken. Tästä versoi myrkyllinen _aconitum_ kasvi.
Nähtyään hirviön käski Eurysthevs heti viedä sen takasin tuonelaan, ja
niin täytyi Herakleen tehdä sama retki toistamiseen.

Näin vihdoinkin taisteltuaan itsensä sortajan vallasta vapaaksi palasi
sankari Thebaan.

Kuten näimme ja huomautimme, liittyy näihin päätöihin useita
syrjäseikkoja, pienempiä urotöitä, joita sankari sivumennen suoritteli
päämäärään pyrkiessään. Näistä ovat tarujen tiedot kuitenkin usein
riitaiset keskenään, niitä kun eri tavoin sovitellaan noihin päätöihin,
tai liitetään vaan osa niistä päätöihin, muut niiden jälkeisiin
tapauksiin. Ylimalkaan tahdottiin antaa tuon ylistetyn urhon tehdä niin
paljo kuin suinkin mainetöitä. Siksi hän on melkein aina mukana
sankarikauden suurissa puuhissa, niin argonauttain retkellä, Kalydonin
jahdissa y.m. Edelliseltä retkeltä palattuaan hän vielä kerran kävi
manalassa ja toi sieltä takasin elämään ystävänsä, Thessalian kuninkaan
_Admetoksen_ vaimon _Alkesten_, joka rakkaudesta meni miehensä edestä
kuolemaan.

Tästä voimme lukea sankarin elämän toisen puolen, jonka vaiheita
lempisuhteet ja naimiset näkyvät ratkaisevasti suunnanneen. Vaimostaan
Megairasta päästyään (joko murhalla tai avioerolla -- tiedot ovat
riidassa) oli hän joutilas uusiin naimisiin. Oichalian kuningas
_Eurytos_[181] julisti naittavansa kauniin tyttärensä _Iolen_ sille,
ken joutsikilvassa voittaisi. Herakles sinne, ampui ja voitti;
mutta kun hän impeä vaati, tehtiin vastusta. Ei tahdottu antaa
semmoiselle, joka oli lapsensa surmannut ja orjuuden iestä kantanut.
Eipä auttanut, vaikka Iolen oma veli _Ifitos_ kosijaa puolusti. Koston
tuumissa poistui Herakles, ja mielipahansa yltyi hulluuteen, jossa
tilassa hän taas tuli tehneeksi turkatyön. Kun Ifitos kävi häntä
tapaamassa Tirynsissä, syöksi hän tämän ystävänsä alas korkealta
linnankalliolta.[182] Katumapäällä kulki hän sitte etsimässä
puhdistusta, mutta ei ollut sitä saatavissa ihmisiltä eikä jumalilta.
Kun sovitusta kiellettiin, raivostui kiivas sankari hurjiin töihin,
joilla lisäsi verivelkaansa ja sielunsa pimennystä. Surkuteltavassa
tilassa saapui hän Delfoihin puhdistusta hakemaan, mutta Apollon ei
laskenut häntä pyhään templiinsä. Silloin hurja mies väkisin ryntäsi
sisään ja ryösti käsiinsä kolmijalan, ominpäin ottaakseen, mitä häneltä
kiellettiin. Vihastunut jumala tempasi joutsensa, ja kamalia olisi
tapahtunut, ellei Zevs ehtinyt singahuttaa salamansa kiistelijäin
väliin. Nyt Pythia ilmoitti, että Herakleen sovittaakseen syntinsä
täytyisi kolmeksi vuotta myydä itsensä orjaksi ja maksaa hintansa
Eurytokselle. Orjamarkkinoilla osti hänet Lydian kuningatar
_Omfale_.[183] Tämän palveluksessa sankarin täytyi toimitella naisten
askareita. Punervassa harsopuvussa hän kehräili lankoja, sillä välin
kun Omfale reipasteli hänen leijonantaljassaan, nuija olkapäällään.
Väliinpä sentään urhostelun halu ajoi sankarin liikkeelle
toimettomuudesta. Niin kuritti hän _kerkoopit_ ja tappoi _Sylevs_
sissin, matkamiehiä hätyyttämästä. Palveluksestaan päästyänsä hän
muiden uroitten seurassa kävi kostamassa Laomedonille vanhaa vääryyttä.
Siinä Laomedon poikineen, paitsi Priamos, menetti henkensä; Hesionen
hän antoi vaimoksi Telamonille. Sitte tuli Augeiaan vuoro. Sotajoukolla
ryntäsi Herakles Elikseen, voitti ja tappoi sitkeän vastarinnan perästä
Augeiaan, jota uljaat Aktoridit ja Molionidit puolustivat. Tällä
retkellä sanotaan hänen säätäneen Olympian kilpaleikit. Samalla tiellä
oli kolmaskin vääryys kostettava. Kosto kohtasi Pyloksen Nelevsiä,[184]
joka kerran kielsi onnettomalta sankarilta puhdistusta. Tappelussa
kaatui Nelevs kaikkine poikineen (toisten mukaan Nelevs itse jäi
eloon), paitsi _Nestor_, joka silloin oleskeli Gereniassa (siitä saaden
nimensä "gerenilainen").

Tähän sotaan liittyy retki Lakedaimoniin _Hippokoon_ kuningasta
vastaan, joka oli tappanut Herakleelta jonkun sukulaisen. Liitossa
Tegean _Kefevsin_ kanssa teki sankari kostoretken, jolla Hippokoon
poikineen sortui surmaan. Valtikan peri surmatun veli Tyndareos.
Liittolaisensa siskolle _Augelle_, Athenen naispapille, siitti sitte
Herakles pojan, _Telefos_ nimisen. Rankaisuksi siveyden rikoksesta
lähetti jumalatar maahan nälänhädän. Sen sovitteeksi Augen isä heitti
sikiön metsään surmille ja naitti äidin vieraaseen maahan. Mutta
Telefos, joka sai imeä metsähirven nisiä, elpyi eloon, kasvoi ja löysi
monen vaiheen perästä äitinsä, joka sill'aikaa oli päässyt Mysian
_Teuthras_ kuninkaan puolisoksi. Tämä Herakleen poika kuuluu olleen
hyvin isänsä näköinen. Troian sodassa haavoitti häntä Achilles.

Laveihin seikkoihin oli siis Iolen juttu saattanut sankarimme.
Sotapuuhiensa jälkeen näkyy hän taas jonkun aikaa eläneen rauhallista,
vaimon ja lasten sulostamaa perhe-elämää. Uusi puolisonsa oli
_Deianeira_, Kalydonin Oinevsin tytär, jota myöskin virranhaltio
Acheloos oli kosinut ja siitä Herakleen kanssa tappeluun jouduttuaan
muutellut muotoansa moniksi, sillä vaikeuttaen taistelua. Viimmein
Herakles katkasi kilpailijaltaan sarven ja sillä oli voitto saatu.[185]
Jonkun aikaa elettyään rauhassa appensa luona, jolloin hänelle syntyi
poika _Hyllos_, täytyi hänen taaskin tulisuudessaan miestapon tehtyään
lähteä pakosalle. Hän sai suojaa ystävänsä _Keyxin_ luona Trachis
linnassa Oitavuorella. Tällä matkalla oli eräs virta poikki mentävä:
itse ui hän edellä, Hyllos sylissään, perässä tuli Deianeira _Nessos_
kentaurin lautalla. Matkalla kuuli Herakles vaimonsa kirkaisevan: hän
kääntyi taakseen ja näki kentaurin syleilevän häntä. Tuota pikaa
lennätti hän surman nuolen riiviön kylkeen. Kuollessaan kuiskasi
kentauri naiselle ottamaan hänen vertansa talteen pieneen pulloon: se
olisi muka mainio keino virittämään aviomiehen rakkautta, jos se joskus
kylmenisi. Tämän perästä kului taas vuosia rauhassa ja perhe lisääntyi.
Ainoastaan muutamilla pikkuretkillä käväisi Herakles täältä Trachiista
päin, kun huima miekkamieli joskus ei oikein viihtynyt hiljaisessa
kotipiirissä. Tämmöinen oli kaksintaistelu _Kyknoksen_ kanssa lähellä
Pagasan lahtea (josta Hesiodoksen nimellä käyvä runo "Herakleen kilpi"
kertoo). Kyknos sortui ja apuun tuleva Areskin sai voittajalta haavan.

Mutta Herakleen mielessä kyti vielä Iole, kyti viha ettei impeä hänelle
annettu. Loukattu ylpeys laati kostoa. Kerättyään väkeä ryntäsi hän
Oichaliaan, valloitti sen, tappoi Eurytoksen poikineen ja vei Iolen
vankinansa. Viettääkseen voittoa kiitosuhreilla Zevsille rakensi hän
alttaria Euboian jollekin vuoriniemelle. Tästä kaikesta sai Deianeira
tiedon ja alkoi epäillä puolisonsa uskollisuutta. Nytpä siis oli
kentaurin keino paikallaan! Vaimo ompeli puolisolleen uhrijuhlaa varten
komean puvun ja hieroi siihen, pahaa aavistamatta, kentaurin
nuolenmyrkyllä sekoitettua verta. Hyvää tarkoittaen lähetti hän sitten
juhlapuvun Herakleelle. Tämä otti sen ylleen, mutta tuskin se ehti
lämmetä iholla, kun häntä alkoi hirveästi polttaa ja kirveliä. Hän
yritti repiä yltään hornan hameen, mutta se oli ihoon juuttunut eikä
erinnyt muuten kuin repien mukanaan lihasta siekaleita. Tuskien
vimmassa viskasi Herakles tuholahjan viattoman tuojan Lichaan mäsäksi
kallioon, siitä vietättää hän itsensä Trachikseen, jossa onneton
Deianeira jo on epätoivossaan päivänsä päättänyt itsemurhalla.
Saadakseen samalla pikaisen ja loistavan kuoleman käskee sankari latoa
itselleen rovion korkealle Oitan vuorelle. Hän laskeutuu roviolle,
jonka ystävä _Poias_ sytyttää, lieska leimuaa korkealle ja siinä kohoo
sankarin sielu yläilmoihin. Samalla laskeuu taivaasta leimuten ja
jyristen Athenen ohjaama nelivaljakko häntä kohden, ja niin ajaa,
tuskien liekissä syntiharhoistaan puhtaaksi poltettuna, sankari
taivaaseen, jossa jumalat riemuiten ottavat häntä vastaan. Jo Herakin
leppyy ja antaa hänelle ikihempeän Heben puolisoksi. Kuitenkin täytyi
sankarin vainajanvarjon vaipua tuonelaan.[186]

Sankarin nuolet ja joutsen peri Poias ja häneltä poikansa _Filoktetes_,
joka käytti niitä Troian sodassa.

Tämä on Herakleen satu pääkohdissaan. "Sen selvittäminen, sen
yksityiskohtain pohjalla olevain aatetten esittäminen on tässä yhteen
kasvaneitten koti- ja ulkomaisten satujen suureen joukkoon nähden
melkein mahdoton. Lukuun ottamattakaan niitä kuvitelmia, joita Kreikan
Herakles on omaksunut Tyroksen ja Egyptin Herakleelta, on epäilemättä
jo Kreikan Herakleessakin luonnontaruja kohtaamassa historiallisia ja
allegorisia taruja. Historiallisia aineksia nähdään selvästi esm.
sotatöissä dryopeja, Augeiasta, pylolaisia, Hippokoonia vastaan. Ne
ovat doorilaisheimon sotatoimia heimosankarin omaksi siirrettyinä. Sitä
vastoin noissa sankarin palvelustöissä esiintynee enimmästään
luonnonmyyttiä. Herakles näkyy alkuaan symbolisesti merkinneen auringon
voimaa, kun se kukistaa pimeät luonnonvallat, mutta sitten, väistyen
Argoosta tulleen Heran kultin tieltä, vaipuneen heeroksen l.
puolijumalan arvoon. Kun sitten tuli aika, jolloin Kreikan jumalilta
miltei järjestään luonnonmerkintö hälveni, niin Heraklestakin, vaikka
jälleen jumaloituna, käsitettiin vaan eetilliseltä puolelta. Hän
esiintyy nyt korkeimman siveellisen tarmon kuvana, tarmon joka
loistavasti voittaa esteet ja vastukset. Runoilijat ja filosofit
kokivat kilvan esitellä häntä siinä kohden loistavana esimerkkinä
nuorisolle, näyttääkseen miten siveellisen tahdon pontevuus, tuhansista
esteistä huolimatta, kestää kaikki ja omasta itsestään kykenee jos
mihin. Tässä mielessä sommiteltiin myös tarina Herakleesta
tienristeyksessä. Sentähden Heraklesta kunnioitettiin gymnasioiden
suojelijana. Toinen peruskäsite jumaloidun sankarin olennossa on se,
että hän oli kansansa hyväntekijä ja pelastaja, joka ponnisteli ja näki
vaivoja maan päällä, havitellen hiisiä ja petoja ihmisiä vaivaamasta,
hilliten turmiollisia luonnonvastuksia, hävittäen ihmisuhreja ja muita
raakalaistapoja, joka vielä taivaastakin päin suopeana jumalana
auttelee hädästä ja ahdingosta".[187] (O. Seemann.) Häntä palveltiin
melkein kaikkialla, milloin puoli-, milloin täysi-jumalana. Hänen
kunniakseen vieteltiin juhlia, _herakleia_, kilpataistoilla.
Kreikkalaisten siirtolain kautta levisi Herakleen taru ja kultti
Italiaan kaikkialle. Kreikan sankari liittyi samanlaisiin kotimaisiin
tarusankareihin, perien heiltä työt ja tavat, ja antaen heille oman
nimensä, josta italialaisella maaperällä muodostui _Hercules_.
Semmoinen oli Cacuksen voittaja, alkuaan väkevä paimen Garanus,
semmoinen italialainen heros _Sancus l. Dius Fidius_. Näihin nojaten
muodostui Herculeesta jumala, joka suo siunausta kototoimissa pellolla
ja niityllä, suojelee sodassa, on totuuden ja uskollisuuden vartia.
Rooman härkätorilla oli hänen vanhin alttarinsa, jolta hän sai
kymmenykset rauhan ja sodan antimista; hänen nimeensä vannottiin
liittoja. Lisäksi sai hän kulttimenoja kreikkalaisen mielensä mukaan.
Erittäin ihailivat Herculesta soturit ja miekkailijat; hänen templiinsä
ripustivat he aseensa palveluksestaan erottuansa.

Taide on etupäässä koettanut kuvata Herakleen jättiläisvoimia. Hänelle
luodaan lyhyt, paksu, jänterikäs niska, joka muistuttaa härkää; vahvat,
jäntevät käsivarret, sääret ja reidet, joissa jänteret paisuvat ihon
alla. Lisäksi mahtavan leveä, kuperias rinta. Jättiläisvartalon suhteen
on pää pieni. Sitä peittää lyhyt kutrikas tukka. Kasvojen ilmeenä usein
tyyni voima ja voiton varmuus; toisinaan rinnoille vaipunut pää ja
vakava, miltei synkkä katse puhuu vaivoihin väsynyttä mieltä. Semmoinen
on mainio n.s. _farnesilainen Hercules_, jonka alkutyypin Lysippos
lienee veistänyt. -- Theseion'in metoopikuvat, Atheenassa, ovat
säilyttäneet hauskoja kohtauksia noista 12:sta työstä.



Argonauttain retki.[188]


Minyilaisten kuningas _Athamas_ Orchomenossa hylkäsi puolisonsa
_Nefelen_, jonka avioliitosta hänellä oli poika _Frixos_ ja tytär
_Helle_, ja nai _Inon_. Kun aviorikoksen takia maata rangaistiin
kuivuudella, kehotti Ino, sillä muka Zevsin vihaa lepyttääkseen,
uhraamaan Frixosta. Mutta Nefele pelasti lapsensa pahan emintimän
käsistä hankkimalla Hermekseltä heille kultataljaisen siipioinaan,
jonka selässä lapset lensivät pakoon kauas maiden ja merien yli.
Ilmaretkellä putosi Helle mereen, joka siitä sillä kohtaa sai nimen
Hellespontos, "Hellenmeri", mutta veli saapui onnellisesti (Aiaan 1.)
Kolchiiseen _Aietes_ kuninkaan luo. Naituaan tämän tyttären uhrasi hän
oinaan Zevsille ja antoi taljan apellensa, joka ripusti sen Areksen
tammistoon erään nukkumattoman lohikärmeen vartioitavaksi.[189]

Thessalian Iolkos kaupungissa hallitsi Athamaan veljenpoika _Aison_,
kunnes velipuolensa _Pelias_ riisti häneltä vallan. Varjellakseen
poikaansa _Iasonia_ Peliaan vainolta lähetti Aison hänet Pelion
vuorelle Cheironin kasvatettavaksi. Uljaana kahdenkymmenvuotiaana
palasi Iason Peliaan eteen ja vaati isälleen takasin vääryydellä
anastettua valtaa. Pelias, kun ei uskaltanut väkisin torjua tieltään
ikävää vierasta vaatimuksineen, turvasi kavaluuteen. Hän lupasi luopua
valtakunnasta, jos Iason hänelle toimittaisi kultataljan Kolchiista.
Maan menestys vaati muka sen, mutta itse ei hän iältään kyennyt
vaivalloiseen toimeen. Iason suostui mielellään ehdotukseen. Hän
rakennutti Pelionin petäjistä Athenen avulla 50-soutuisen laivan, joka
rakentajansa Argoksen mukaan sai nimen _Argo_. Suopeana Herakin sovitti
sen kupeeseen puhekykyisen tammilaudan Dodonasta, Väkeä varustettiin
laivaan sama luku kuin airopariakin, 50 miestä. Ne olivat oikeastaan
Iasonin kotiseutulaisia, niinkuin Akastos, Admetos, Erginos y.m., mutta
sadun levitessä joutui retkeen osallisiksi melkein kaikki sen ajan
kuuluisat sankarit, jotka elivät miespolven iän ennen Troian sotaa,
siis Herakles, Dioskuurit, Idas ja Lynkevs, Kalais ja Zetes, Pelevs,
Meleagros, Amfiaraos, Tydevs, Orfevs y.m. Iasonin johdolla lähti laiva
etäistä määräänsä kohti samoamaan, eikä seikkailuja sen retkeltä
puuttunut. Tultiinpa ensinnä Lemnon saarelle, jossa naisväki vähää
ennen oli tappanut kaikki miehet. Täällä viipyi retkikunta melkoisen
ajan naimahommissa; Iasonin kainaloiseksi kanaksi joutui prinsessa
Hypsipyle, joka lahjoitti hänelle pari lastakin. Siitä tultiin
Hellespontin läpi Kyzikoon, jossa retkeläisiä ensin kohdeltiin hyvin;
mutta kun myrsky uudelleen ajoi heidät sinne, luultiin heitä
merisisseiksi ja syntyneessä kahakassa tapettiin kyzikolaisten
kuningas. Mysiassa nousi Herakles rannalle veistämään itselleen uutta
airoa metsästä, nuori ystävänsä _Hylas_ mukanaan, joka meni juomaan
lähteestä. Mutta vedenneidot vetivät nuorukaisen syvyyteen; ja sillä
välin kun Herakles turhaan etsii ja huutelee kadonnutta, jätti laiva
hänet. Bithynian rannalla tahtoi nyrkkisoturi _Amykos_ estää
vedennoutoa lähteestä, mutta Polydeukeen nyrkki kaasi hänet maahan.
Thrakian Salmydessossa tavattiin sokea tietäjä _Finevs_, jolta saatiin
suurta apua. Finevs oli näkönsä menettänyt siitä kun hän, totellen
pahan vaimonsa (Idaian) yllytystä oli sokaissut silmät pojiltaan[190]
edellisistä naimisista. Toisena vitsauksena oli hänellä Harpyiat, jotka
likasivat tai veivät häneltä kaiken ruuan. Nytpä tuli vaivatulle apu,
kun hänen edellisen vaimonsa veljet Kalais ja Zetes karkoittivat
Harpyiat. Kiitollisena neuvoi Finevs Argolle tietä _Symplegadein_
lävitse. Langot päästivät vielä Finevsin ensimmäisen puolison poikineen
irti tyrmästä johon paha vaimo oli heidät sulkenut, jonka jälkeen
pojatkin vielä jumalain armosta saivat näkönsä. -- Symplegadit olivat
kaksi kalliota Mustan meren suulla, jotka alati lyödä luskuttivat
yhteen. Näiden välitse täytyi kulkea, kun muuta väylää ei ollut --
mutta miten laiva pääsisi musertumatta väliin? Finevs käski ensin
laskea kyyhkysen siitä lentämään, sen jäljissä lähteköön laivakin, jos
lintu ehjänä ehtii lävitse. Kyyhkyseltä meni vain pari peräsulkaa
hukkaan; laiva laskea sujahti perässä ja ainoastaan peräsin särkyi
siltä kallioiden väliin. Siitä päivästä seisovat Symplegadit
liikkumatta, mutta Argo laski Mustaan mereen. Kulkien sen
etelärannitse, niitä näitä seikkailuja kohdaten, saapuivat
argoretkeilijät määränsä perille Kolchiin-maahan, Fasis-joen suulle.

Iason[191] puhui asiansa Aieteelle. Tämä lupasi antaa kultataljan, jos
Iason ottaisi kiinni tulta tuiskivan härkäparin, sillä kyntäisi
kyypellon, kylväisi vakoihin kyynhampaita ja tappelussa voittaisi siitä
kylvöstä kasvaneet miekkamiehet. Tehtäväin tukaluus arvelutti urhoa,
mutta hänelle ilmaantui arvaamaton apu. Kuninkaantytär _Medeia_ (lat.
Medea) rakastui häneen, ja ollen synnystään loihtutaitoinen -- m.m. oli
Kirke hänen tätinsä -- terästeli hän taioillansa Iasonin miekkaa. Hän
antoi hänelle voiteen, joka suojeli häntä härkäin tulihöngältä, antoi
voimaa valjastaa härät ja neuvoi häntä heittämään hiisien parveen
taikakiven, josta he riehaantuivat tappelemaan keskenään. Mutta eipä
Aietes vieläkään taljaa antanut. Silloin Iason Medeian avulla uuvutti
kärmeen, ryösti taljan ja pakeni neiden kanssa, joka suostui hänelle
morsioksi, laivallaan merille. Aietes lähti karkulaisia takaa ajamaan,
mutta Medeia, joka oli mukaansa vienyt pienen _Absyrtos_ veljensä,
tappoi ja palotteli tämän sekä sirotti peräänsä pitkin vesitaivalta
teuraansa palasia; näitä jäi sureva isä poimimaan eikä enää saavuttanut
pakolaisia.[192]

Argoretkeläisten paluumatkasta tarinoitiin eri tavoin. Vanhin taru
tiesi heidän kulkeneen Fasis-jokea myöten itäiseen valtamereen, sieltä
Punaisen meren kautta Libyan rannalle, josta he laahattuaan laivaa
maata myöten 12 päivää pääsivät Tritonin järvelle ja sieltä Välimeren
kautta kotia. Toiset sanoivat heidän palanneen entisiä jälkiänsä. Vielä
toiset sekoittivat vanhoihin retkitaruihin Odysseian juttuja. Niin oli
muka Argo Tonavan latvoja myöten päässyt Adrian mereen. Korkyran luona
olisi hukuttu myrskyssä, ellei Dodonan tammi tiennyt neuvoa etsimään
Kirkeltä sovitusta Absyrtoksen taposta. Niin kuljettiin Eridanoa myöten
Rhodanoon, sieltä Tyrrhenien merelle Kirken puheille. Siitä mentiin
sovitettuina sireenien sivutse, joiden loihdut Orfevs laulullaan teki
tehottomiksi, Skyllan ja Charybdiin ohi, Scheriaan, jossa Iason ja
Medeia viettivät häänsä. Sitten eksyttiin vielä Tritonin järvelle,
kunnes monien mutkien kautta päästiin kotia.

Iasonin poissa ollessa oli Pelias tappanut häneltä isän ja veljen, ja
äiti oli omin käsin henkensä lopettanut. Medeia ryhtyi kostoon.
Teeskennellen ystävyyttä ilmaisi hän Peliaan tyttärille keinon, jolla
he voisivat isänsä nuorentaa. Hän paloittaa vanhan pukin ja keittää
sitä kattilassa; ja kuinka hän noitapataansa sekoittaakaan, nousee
siitä nuori pukki ilmi elävänä esiin. Ihme oli tietysti vain silmäin
lumetta, mutta Peliaan tyttäret uskoivat sen todeksi ja käyttivät samaa
keinoa -- isällensä. He leikkasivat ukko paran paloihin, keittivät
niitä, mutta isä jäi kun jäikin padan pohjaan. Peliaan pojan
karkoittamina pakenivat Iason ja Medeia Korinthoon, jossa elivät useita
vuosia onnellisessa avioliitossa. Tästä teki miehen uskottomuus lopun,
kun hän mielistyi Kreonin tyttäreen _Kreusaan_ (tai Glaukeen). Medeian
rajuus laati kauhean koston. Myrkytetyillä häälahjoilla surmasi hän
morsiammen ja sen isän; sitte tappoi hän Iasonin nähden heidän omat
molemmat lapsensa ja pakeni siipikärmeiden valjakossa ilmojen halki
Athenaan Aigevsin luo. Heidän välillään solmeutui avioliitto, josta
syntyi _Medos_. Kun Thesevs väjyi Medeian henkeä, pakeni tämä kotia
Kolchiiseen isänsä luo, jonka veli oli valtaistuimelta syössyt. Medeia
tappoi setänsä ja asetti isänsä uudestaan valtaan. -- Medos oli
kreikkalaisten luullen mediläisten esi-isä. -- Medeiassa ilmaantuu raju
intohimon voima niin vihassa kuin rakkaudessa. Sentakia oli hän Kreikan
traagikkojen käsiteltäväksi otollinen luonne. Julmista rikoksistaan
huolimatta nautti hän jumalallista kunniaa Korinthossa y.m.

Argo-laiva pystytettiin Korinthon rannalle kuuluisan retken
muistomerkiksi. Kun Iason kerran makasi sen suojissa, sortui siitä laho
peräpuoli ja tappoi hänet allensa.

Argonauttain satu on luultavasti alkujuureltaan yksinkertainen
luonnonmyytti: kuivuuteen nääntyvä Thessalian maa kaipasi virkistävää
sadepilveä, jota kultataljalla kuvattiin. Tähän näkyvät myös muutamat
nimet viittaavan: Nefele = pilvi, Helle = päivänvälke, Prixos =
sadekuuro. Meteorologinen merkitys unohtui, kuten tavallista, ja sadun
kudelma venyi yhä pitemmäksi, kirjavoittui kaikellaisista, eikä enää
koskenut yksityistä maakuntaa -- vaan koko Hellasta.

       *       *       *       *       *

_Troian retki_, sankarikauden viimeinen suuri puuha, on tullut
muita mainiommaksi syystä että Homerin nimellä käyvät suuret
kansallis-epokset Iliadi ja Odysseia sitä, sen tapauksia ja seurauksia
käsittelevät. Tosin Iliadiin sisältyy vain lyhytläntä episoodi sodan
viime-vuodelta; sen alkua, edellisten 9 vuoden tapauksia ja sodan
loppua Homeros ei varsinaisesti esitä, paitsi mitä hän siellä täällä
sivumennen sattuu niitä koskettelemaan. Mutta Troian retken tarusto
joutui jo varhain (noin 8:lla ja 7:llä vsd.). eepillisten runoilijain
käsiteltäväksi, jotka osaksi runoillen samoista, osaksi eri aineista,
tyhjensivät tarupiirin ja täydentelivät toisiaan, niin että he yhteensä
sulkeuvat ikäänkuin renkaaksi (cyclus epicus). Näiden teokset ovat
kyllä meiltä hävinneet, mutta niistä Kreikan ja Rooman suureksi osaksi
meille säilynyt runous, lyriikka, draama ja eposkin, ovat aineitaan
ottaneet. Reheväkasvuinen runous on varmaan aikojen varrella paljo
muutellut ja lisillään koristellut alkuaan yksinkertaisia satuja, niin
tältä kuin muiltakin aloilta. -- Kerromme aivan lyhyesti päätapauksia,
neuvoen lukijaa tarkemmin asioita katselemaan Homerista, joka niitä
kertoilee ihmeen luontevasti, tuoreesti ja hauskasti.

Ensin selvitelkäämme hiukan päähenkilöitä, niiden sukusuhteita ja
perheoloja.

_Pelopidein_ suvun kantaisä _Tantalos_, Frygian kuningas, oli alkuaan
onnen mies. Linnastaan Sipylos-vuorella näki hän viljavia alueitansa
ulettuvan pitkältä aina Propontiin rantaan ja Idan juurille asti. Jopa
jumalatkin suopeina kutsuivat häntä pöytäänsä vieraaksi. Mutta eipä
kurja osannut onneansa kantaa, vaan yltyi ylpeyteen ja rikoksiin. Hän
kielitteli mailmalle jumalain salaneuvoja, varasti heiltä nektaria ja
ambrosiaa tarjotakseen vierailleen, ja -- kaikkein kauheinta --
epäillen heidän kaikki tietävyyttänsä, antoi heille syötäväksi oman
teurastamansa _Pelops_ poikansa lihaa. Jo ehti Demeter syödä siitä
toisen olkapään, kun kamala teko havaittiin. Heti herätettiin poika
henkiin ja sai uuden olan norsunluusta. Mutta jumalattoman isän
survaisi Zevs maahan Sipyloksen huipulta ja sääsi hänelle tuonelassa
kovan vaivan. -- Mutta isän pahat teot jättävät vielä lapsille
kirousta. Nioben kohtalon olemme kertoneet. Pelopsin karkoitti Troian
kuningas Ilos kotoa. Hän läksi länteen Apian niemimaalle, joka sitte
hänen mukaansa sai nimen Peloponesos l. Pelopsinniemi. Siellä oli
samaan aikaan Elis-maan kuningas _Oinomaos_ luvannut antaa tyttärensä
_Hippodameian_ sille ken hänet kilpa-ajoissa voittaisi; vaan tappio
tuottaisi kuoleman. Jo oli Oinomaoksen keihäs lävistänyt 13
kilpakosijaa, kun Pelops tarjousi vävynkokeita suorittamaan. Voiton
tuotti hänelle Poseidonin antamat virjat hevoset sekä kuninkaan ajurin
_Myrtiloksen_ juoni. Tämä oli, ehkä Hippodameian pyynnöstä, ennen ajoa
vetänyt navan nappulat pois Oinomaoksen vaununpyöristä, joten ne kesken
tulisinta vauhtia pääsivät irti, vaunut särkyivät ja kuningas
hengetönnä vierähti radalle.[193] Pelops peri morsiamen mukana
valtakunnan. Mutta Myrtiloksen, joka pyysi palkkaa avustaan, hän
viskasi mereen, joka siitä sai nimensä ("mare Myrtoum"). Kuollessaan
Myrtilos kirosi häntä. -- Pelops pani uuteen kuntoon Olympian
kilpaleikit. Elonsa ehtoon samensi hän aviorikoksella.

Hänellä ja Hippodameilla oli pojat _Atrevs_ ja _Thyestes_, joiden
konnantyöt ovat antaneet runoilijalle paljon puhuttavaa. Ensiksi
tappoivat he yhdessä äpäräveljensä. Kun isä siitä ajoi heidät kotoa,
pakenivat he Mykenaan Eurysthevsin luo, jonka kuoltua perivät
Persiidein vallan siellä. Mutta pian veljesten väliin syttyi riita
vallasta, tulinen viha ja vaino. Atrevs ajoi Thyesteen maasta. Kostoksi
ryösti tämä mukaansa karkoittajan pojan Pleistheneen, jonka hän
kasvatti ikäänkuin omaksi pojakseen, ja sittemmin lähetti Mykeneen
Atrevsiä tappamaan. Salamurhaaja saatiin kiinni ennenkuin ehti
toteuttaa aikeensa, ja sovitti sen hengellään. Kun Atrevs sai tietää
tappaneensa oman poikansa laati hän kamalan koston. Teeskellen
sovinnollisuutta pyysi hän veljeä vieraakseen, jotta sovittaisiin
vanhat vihat. Toinen tuli perheineen. Mutta Atrevs teurasti salaa
veljensä pojat ja pani ne vieraalleen syötäväksi. Aurinkokin käänsi
kasvonsa mointa kauheutta katselemasta. Mutta lastensa lihaa syönyt
Thyestes huusi kostoa ja kirousta paetessaan Epirokseen. Sieltäpäin sai
hän _Aigisthos_ poikansa avulla Atrevsin murhatuksi, ja pääsi vielä
Mykenen kuninkaaksi. Atrevsin pojat _Agamemnon_ ja _Menelaos_ pakenivat
julmaa setäänsä Spartaan Tyndareos kuninkaan turviin, jonka tyttäret he
naivat, toinen _Klytaimnestran_, toinen _Helenen_. Appensa avulla
valloitti Agamemnon takasin valtakuntansa, tappoi Thyesteen ja
karkoitti Aigisthoksen, mutta Menelaos jäi Spartaan appensa
vallanperijäksi. Aigisthos hautoi maanpaossa kostoa, jonka hän aikojen
takaa toteutti -- turmiokseen. Näin Tantaloksen onneton suku kulki
rikosten rataa, jolle jo esi-isä oli astunut, kooten päällensä kirousta
ja perikatoa. Sen loppukohtalot liittyvät Troian sodan tapauksiin.

Troian sodassa oli ylipäällikkyys Agamemnonilla, joka ei oikein sopinut
siihen toimeen, koska hän, jos kyllä muuten tavallisen urhea
taistelussa, kuitenkin vastoinkäymisissä helposti hämmentyi ja oli
epäröivä, mutta toisaalta oli ylpeä ja arvostansa arka.

Kunnialla taistelivat achaialaisten rinnalla Troian edustalla myöskin
Fthian helleenit ja heidän johtajansa _aiakidit_. Tämän ruhtinassuvun
kantaisä _Aiakos_ hallitsi Aiginassa ja hänellä oli pojat _Pelevs_ ja
_Telamon_. Velipuolensa tapettuaan täytyi näiden paeta kotoa. Pelevs
pääsi setänsä Eurytionin turviin Thessalian Fthiassa sekä kotivävyksi.
Kalydonin retkellä tuli hän vahingossa tappaneeksi appensa, ja pakeni
Iolkokseen (Peliaan pojan) _Akastos_ kuninkaan luo, joka puhdisti hänet
verenvelasta. Täällä kävi hänen samoin kuin Bellerofonteen. Emäntä
koetti vietellä häntä, ja kun se ei onnistunut, panetteli hän Pelevsiä
puolisolleen, joka suuttui ja vaani vieraansa henkeä. He metsästivät
kerran yhdessä, kun Pelevs väsyi ja nukkui. Akastos lymytti hältä
miekan ja jätti hänet alttiiksi kentaurien rynnäkölle. Vaivoin sai sen
uro torjutuksi, mutta miekkansa löydettyään hän surmasi Akastoksen
vaimoineen. Palkaksi siveydestään sai hän jumalilta Nerevsin ihanan
tyttären _Thetiin_ vaimokseen. Thetis synnytti hänelle _Achillevs_
(lat. Achilles) pojan, josta tuli Troian sodan kuuluisin sankari.

Achillevs kasvoi yhdessä toisen nuorukaisen _Patrokloon_ kanssa, josta
tuli hänen paras ystävänsä.[194] Foinix ja Cheiron opettivat heitä
taitaviksi asetten käytössä ja soittelussa. Tehdäkseen poikansa
kuolemattomaksi, voiti äiti häntä ambrosialla ja koetti tulessa polttaa
hänestä kuolevaisen puutteet, mutta yllätettiin ja täytyi jättää työ
kesken. Varjellakseen häntä sodan surmalta, kastoi hän poikasen Stygin
virtaan; ainoastaan kantapää, josta äiti piti kiinni, jäi haavalle
alttiiksi. Pojasta yleni uljas, väkevä nuorukainen, joka ilokseen
otteli metsän petojen kanssa. Kun kutsu tuli lähteä sotaan, meni hän
mielellään, vaikka tiesi sieltä ei palaavansa. Myöhempää tekoa on
juttu, että Thetis suojellakseen poikaansa ennenaikaiselta kuolemalta,
piilotti häntä Skyros-saarella Lykomedes kuninkaan luona, jonka
tytärten kanssa hän oleskeli. Mutta Odyssevs tuli muka, etsien häntä,
sinne kauppiaana, ja kaupitteli tytöille korutavaraa, jonka joukossa
myös oli miekka ja kilpi. Äkkiä soida rämähti torvi, jolloin tytöt
säikähtyen juoksivat pakoon, mutta Achillevs ilmaisi itsensä, kun
riemastuen sieppasi aseet käteensä.

Sodassa oli hän pääsankari: uljas, väkevä, vikkelä, rohkea äärettömiin
asti. Hänet nähdessään viholliset pakenevat, ei kukaan uskalla häntä
miekkakäsin kohdata. Mutta hänen sydämmessään asuu myös lempeyttä ja
hyvyyttä; hellästi rakastaa hän äitiänsä ja kasvinkumppaliansa, jalosti
säälii hän voitettua vihollistakin. Suuri on hän vihassa ja
rakkaudessa, kunniastaan peräti arka ja sentakia usein jäykkä ja tyly.
Hänessä yhtyy kylmää kalahtava rauta ja sula vaha. Omituisen
viehättävästi varjostaa häntä vieno surumielisyys siitä tiedosta, että
hänen loistava uransa oli niin lyhyeksi säätty. Mutta hän oli itse sen
valinnut, sillä mainetta pyytämättä olisi hän saanut elää kauan.
Nöyrästi alistuu hän nuorena kuolon kohtaloon.[195]

Paettuaan kotoa pääsi _Telamon_ Salaminin kuninkaan vävyksi ja peri
häneltä valtakunnan. Herakleen kanssa kävi hän Troian retkellä (kts.
Herakl.) ja sai palkakseen Hesionen, josta syntynyt _Teukros_
(l. Teucer) oli Troian sodassa etevä joutsenampuja. Edellisestä
avioliitostaan oli hänellä poika _Aias_ (Ajax), aimo sankari kuten
isänsäkin. Jättiläisen kokoinen ja väkevä on hän norjan Achilleen
rinnalla kankea ja kömpelö. Kuitenkin pyrkii hän tämän verroille töissä
ja maineessa.

Vanha viisas _Nestor_ Pyloksesta oli sen Nelevsin poika, jolle
Herakleen viha toi turmion. Nuorempana Nestorkin kyllä oli osannut
miekkaa käytellä, sen taisivat arkaadit, elilaiset ja epeiot
vaurioillaan todistaa.[196] Olipa hän myös ollut mukana Argolaivan
retkellä ynnä muissa sotapuuhissa; mutta nyt kun hän jo hallitsi
kolmatta ihmispolvea, oli käsi hervahtunut. Mutta kieli ja mieli
pysyivät vielä virkeinä, ja kokemusta oli runsaasti. Niinpä hän
viisailla neuvoillaan enemmin edisti asioita kuin moni muu miekallaan,
Urhea oli hänen poikansa _Antilochos_.

_Aias_ Oilevsin poika Lokriista oli aimo soturi, vikkelä jaloistaan,
sukkela keihästäjä. -- _Diomedes_ Tydevsin poika riehui rajusti
tappelukentällä ja oli aina valmis uhkarohkeihin tekoihin. Jo epigonein
retkellä kosti hän isänsä kuoleman.

Näistä suurista sankareista eriää omituisesti Laerteen poika,
ithakalaisten isäntä _Odyssevs_ (lat. Ulixes). Hänen luonteenaan on
selväpäinen järki, joka toimii ajallaan ja puhuu paikalleen, sukkela
äly, joka ei milloinkaan jää pulaan, vaan selviää "palavasta
tulestakin" (Il.), keksii juonen joka paikkaan, useinkaan turvaamatta
väkivaltaan tai suuriin aineellisiin apuihin. Sukkela kieli ja vikkelä
mieli käyvät käsityksin. Osaapa hän tarvittaissa tapella aseillakin ja
on yhtä urhollinen kuin kukaan muu. Kummako, jos näin älykäs soturi on
Athenen suosikki. Hän on kreikkalaisen luonteen perikuva.

Troian kuningasperheen kanta-isä oli _Dardanos_,[197] joka
siirtolaisena asettausi Hellespontin äyräälle Idan juurelle, saatuaan
siellä maata _Teukros_ kuninkaalta, ja perusti Dardanian kaupungin.
Hänen poikansa oli _Erichthonios_, jolla oli nuo virmat Pohjoisvihurin
varsat.[198] Tämän poika oli _Tros_. Hänen pojistaan _Ganymedes_
kauniin muotonsa takia pääsi jumalain juomanlaskijaksi;[199]
_Assarakos_ oli Anchiseen iso-isä ja _Ilos_ perusti Ilionin l. Troian.
Kun kaupunki oli valmis, pyysi hän taivaasta suosion merkkiä; silloin
putosi sieltä puinen Pallaan kuva, _palladion_, jota sitte säilytettiin
pyhänä, ollakseen onnen takeena Troialle. Iloksen jälkeen hallitsi
_Laomedon_, (kts. Herakleen satua). Sodan syttyessä istui
valtaistuimella tämän poika _Priamos_, jo silloin ikäloppu vanhus,
samoinkuin puolisonsa _Hekabe_ (Hecuba). Heidän lukuisasta perheestään
-- 50 poikaa ja 50 tytärtä[200] -- olivat etevimmät Hektor, Paris,
Helenos, Polydoros, Troilos; ennustaja Kassandra, Polyxena y.m.

_Hektor_ jalo ihmisenä ja suuri sankarina. Hellästi hän rakasti
omaisiaan, mutta palava isänmaanrakkaus ja velvollisuudentunto ajaa
häntä aina miekkoja mittelemään sinne, missä taistelu kuuminna riehuu,
vihollista torjumaan, vaikka hän arvaakin isänmaansa perikadon ja oman
kuolonsa. Ei kysy hän enteitä linnuilta eikä muilta; paras enne on
hänelle "isänmaan puolustaminen".

Omalla tavallaan kuuluisa on _Paris_, sodan surkeuden syy. Kun hänen
äitinsä näki unta, että synnyttäisi tulikekäleen, heitätti hän
vastasyntyneen poikasen surmille. Mutta tuo jäi eloon. Karhun nisiä
poika imi, kunnes joku paimen korjasi hänet. Hän kasvoi paimenten
kanssa ja torjui urheasti petoja, josta sai nimensä _Aleksandros_
(miestenpuolustaja l. torjuja). Karjaa hän paimenteli Ida vuorella, kun
häntä pyydettiin tuomariksi kuuluisaan kauneuden kiistaan. Kotia
ilmaantui hän arvaamatta, juuri kun hänen muistoansa vietettiin
kuolinuhreilla. -- Sodassa on hän huikenteleva, milloin huiman rohkea,
milloin arka pelkuri, jota vain soimaus ajaa liikkeelle. Kansalaisensa
vihaavat häntä syypäänä kurjuuteensa.

Muita troialaisten urhoja mainittakoon Pandaros, Sarpedon, Glaukos,
Polydamas.



Troian sota.


Pelevsin ja Thetiksen häihin oli kaikki muut jumalat kutsuttu vieraiksi
paitsi _Eris_,[201] riidatar. Loukkauksen kostoksi heitti hän
hääseurueen keskelle omenan, päällekirjoitettuna "kauniimmalle". Omenan
omistuksesta syntyi Athenen, Heran ja Afroditen välillä kiista, jonka
tuomariksi pyydetty Paris ratkaisi määräämällä omenan ja kauniimmuuden
arvon Afroditelle. Tästä jumalatar lupasi hänelle palkaksi ihanimman
ihmisten tyttäristä. Lähtien meren taa tuota "ihaninta" etsimään saapui
Paris Spartaan Menelaoksen hoviin ja löysi Afroditen avulla mitä oli
etsinyt. Helenassa syttyi heti hehkuva rakkaus vieraaseen, joka lumosi
häntä loisteellaan ja kauneudellaan, ja puolisonsa poissa ollessa
karkasi hän viettelijänsä kanssa Troiaan.[202] Kostaakseen solvausta
yllytti Menelaos koko Kreikan sotaan Troiaa vastaan, varsinkin kun
vietyä naista ei luvattu antaa takasin. Näin keräytyi suuri sotajoukko
ja laivasto -- 100,000 miestä ja lähes 1,200 laivaa -- Auliin satamaan
lähteäkseen Agamemnonin johdolla kostoretkelle.[203] Lähtöuhria
toimitettaissa ilmestyneestä enteestä -- kärme joka söi varpusen
kahdeksine poikineen ja kivettyi -- päätti uhripappi Kalchas sotaa
kestävän 9 vuotta ennenkuin kaupunki kaatuisi. Toisen tarun mukaan
(jota Homeri ei mainitse) viivytti vastatuuli kauan laivastoa
satamassa, syystä että Agamemnon oli ampunut Artemiilta hirven, josta
jumalatar vaati hänen tytärtänsä sovintouhriksi. Jo välkkyi veitsi
Ifigenian pään päällä, kun Artemis tuulessa tempasi hänet Tauriaan
papittarekseen. Nyt päästiin lähtemään. Tenedokseen täytyi jättää
Filoktetes, jota kärme pisti jalkaan; hänen kanssaan jäi myös Herakleen
joutsi ja nuolet. Troialaiset eivät voi estää kreikkalaisia maalle
astumasta, vaikka _Protesilaos_, joka ensinnä hyppäsi rantaan, heti
kaatuukin heidän iskujensa alle ja Kyknos ankarasti ottelee, kunnes
Achilleen koura hänet kuristaa. Varustettuaan laivaleirin ryhtyvät
kreikkalaiset piiritykseen. Vaan siinäpä eivät saa suuriakaan toimeen;
sillä kun troialaisia on vähän -- tuskin kymmenes-osa vihollisten
lukumäärästä -- eivät nämä useinkaan uskalla astua kentälle
taistelemaan, olletikkin jos Achilles on näkyvissä, vaan peräytyvät
vahvojen muuriensa turviin, ja niitä eivät piirittäjät kykene
valloittamaan. Täytyy siis tyytyä havittelemaan maakuntaa,
väijyilemään, käymään lähiseuduilla ruokavaroja hankkimassa. Näin kului
yksitoikkoisesti ilman mainetöitä yhdeksän vuotta, niin tulee
ratkaiseva kymmenes vuosi.

Asioille antaa uuden käänteen Achilleen ja Agamemnonin riita -- ja
siitä alkaa Iliadi, käsittäen 51 päivän tapaukset. Agamemnon vie
väkisin Briseis neiden Achilleltä, joka siitä niin vihastuu että
vetäytyy erilleen sodan toimista. Turhaan toiset koettavat häntä
lepyttää, eikä auta, vaikka Agamemnon sitte katuen tarjoo loistavaa
hyvitystä. Hän tahtoo nähdä vastustajansa tomuun asti nöyrtyneenä eikä
lepy, ennenkuin itse saa katkerasti kokea vihansa seuraukset. Hän on
koko sotaan suuttunut. Ei kannata muka Atriidein kunnian tähden itseään
kuoliaaksi kiusata. Ei kannata nähdä vaivaa yöt päivät, kun sama kuolo
korjaa urhon ja pelkurin. -- Pojan kunnian loukkaus koskee yhtä
kipeästi äitiä, joka rukoilee Zevsiä suomaan vihollisille voittoa,
kunnes Agamemnon oppisi paremmin arvossa pitämään suurimman sankarinsa
kuntoa. Ja todella Achilleen kanssa voitto hylkää achaialaisten aseet.
He ponnistavat kyllä voimansa, rajusti taistelun laineet vyöryvät edes
takaisin ja loistavia mainetöitä suoritellaan kaksintaisteluissa ja
muutoin, jolloin varsinkin Diomedes uljastelee[204] -- mutta lopuksi
kuitenkin troialaiset ovat voitolla, Heitä innostaa uusi rohkeus ja
Hektorin johdolla ryntäävät he eteenpäin ajaen vihollisiaan
laivaleiriin asti. Hankkivatpa jo polttamaan tätä, kun Patroklos saa
Achiileelta luvan hänen asepuvussaan rientämään avuksi hätääntyneille.
Troialaiset luullen näkevänsä itse Achilleen, väistyvät peloissaan,
mutta Patroklos ahdistaen liian likeltä pakenevia joutuu kahakkaan
Hektorin kanssa ja saa surmansa. Kauheasti suree Achilles ystävänsä
kuolemaa ja miettii vaan kostoa. Saatuaan Hefaiston takomat uudet
komeat sota-aseet ja sovittuansa yläpäällikön kanssa, hän ryntää
taisteloon. Summalta kaataa hän vihollisia, jotka pakenevat hänen
edessään kuin akanat tuulessa, ja vihdoin Hektorinkin. Patrokloksen
juhlallisiin peijaisiin ja liikuttavaan kohtaukseen, kun Priamos käy
pyytämässä poikansa ruumista murhaajalta, sekä Hektorin hautajaisiin ja
kuolinkaihoon päättyy Iliadi.

Mitä sitten tapahtui, tunnetaan muista lähteistä.[205] Hektorin kuoltua
toi amatsoni-ruhtinatar _Penthesileia_ apua troialaisille ja urhokas
naiskansa pani jo kreikkalaiset pulaan, kun Achilles taistelussa kaataa
P:n. Uutta apua toi Troiaan Eoksen poika _Memnon_ Ethiopiasta, mutta
hänenkin kaasi saman sankarin miekka. Poikansa katoa suree siitä päivin
Eos (= aamurusko) itkien maahan kastekyyneliä.[206] Mutta jopa tuli
senkin sortua, joka niin monta oli sortanut. Achilles ahdisti kovalla
rynnäköllä Skaialaisporttia, kun hänen kantapäähänsä lensi Pariksen
ampuma ja Apollonin suuntaama surman nuoli. Kaatuneen ruumiin ympärillä
riehuu hurja taistelu, kunnes Kreikan soturit saivat sen korjatuksi.
Sydäntä särkevästi itki Thetis merenneitoinen kaunokaisensa poismenoa.
Mutta sankarin haudalla riidellä rähisivät Aias ja Odyssevs siitä,
kumpi hänen aseensa saisi; kun ne joutuivat Odyssevsin omaksi, pahaksui
Aias sitä niin kovin, että mielenhäiriössä tappoi itsensä (josta
Sofokles on tehnyt tragedian[207]).[208]

Tästä lähtien Odyssevs älyllään ohjasi asiain menoa. Hän otti vangiksi
Helenos tietäjän ja kiristi hänestä sen salatiedon, että Troia vasta
voitaisi valloittaa Herakleen asetten avulla. Niinpä tuotiin haavaansa
vielä poteva Filoktetes paikalle ja hän ampui tuolla taikajoutsella
Pariksen kuoliaaksi. Edelleen Odyssevs valepuvussa Diomeden kanssa
hiipi Troiaan ja varasti palladion kaupunkia suojelemasta. Toipa hän
sitte taistelutanterelle Achilleen pojan _Neoptolemoksen_ isän hengellä
innostamaan kansaansa.[209] Vihdoin hänen tuumansa mukaan _Epeios_
rakensi sen kuuluisan puuhevosen,[210] joka vasta tehot teki, ja hän
sen juonen keksi, johon konia käytettiin. Kolmekymmentä miestä piilousi
koljon kupuun; sotajoukko hävitti itse leirinsä ja oli kotiin
lähtevinään, jätettyään muka hevosen jumalien lepyttimeksi ja
onnellisen matkan takeeksi. Kavala Sinon uskotteli troialaisille
tuommoisia hevosella tarkoitettavan, että sen hävitys toisi turmion
heille, mutta sen säilyttäminen kaupungin linnassa turvaisi tuleviksi
ajoiksi Aasian voittoa Euroopasta. Tyhmistyneet raukat uskoivat
valheen, etenkin nähtyänsä Laokoon papin kohtalon. Tämä varotti
kansalaisiaan vihollisten salajuonilta, vakuuttaen hevosellakin vain
pahaa mielittävän; mutta kun hän paraikaa uhrasi, nousi merestä kaksi
kärmettä ja tappoivat hänen poikineen.[211] Siinäpä Troialaiset
luulivat että viisastelevaa jumalain lahjan herjaajaa oli ansion mukaan
rangaistu. Riemuiten vetävät he surmakoneen kaupunkinsa sisään. Mutta
yöllä astuivat piiloutuneet soturit siitä ulos, samaan aikaan kuin
saaren takana lymynnyt laivasto palasi ja väki siitä auki jätetyistä
porteista ryntäsi sisään. Uneen uupunut tai iloissaan mässäilevä
kaupunki joutui hirveän murhan, ryöstön ja häviön alaiseksi. Miekka ja
tuli tekivät lopun Aasian uljaimmasta kaupungista, kuten Kassandra
aikaa oli ennustanut, vaikkei kukaan häntä uskonut. Priamos itse
miehineen sai siinä surmansa. Naiset, lapset ja äärettömän saaliin vei
voittaja. Kurjuuden alkusyy Helena vältti kuin ihmeen kautta kuoleman
ja palasi Menelaoksen kanssa vanhaan kotiinsa.[212]



Paluuretki.


Harvojen sankarien suotiin vaurioitta päästä kotia tai tavata kotiolot
ehjinä.[213]

Agamemnon ehti juuri päästä Mykeneen, kun uskoton Klytaimnestra yksissä
juonin rakastajansa Aigisthevsin kanssa murhasi hänen sekä Kassandran,
jonka kuningas toi vankina. Mutta kosto valvoi. Fokiissa eli
Agamemnonin poika _Orestes_ turvassa, johon hänen oli äitinsä vainolta
kätkenyt hellä sisko _Elektra_; täältä palasi hän aika miehenä
ystävänsä _Pyladeen_ kanssa ja kosti isänsä kuolon Aigisthoksen
verellä. Mutta kun hän samassa surmasi äitinsäkin, joutui hän Erinysten
vihaan. Harhailtuaan kauan rauhatonna, sovitti hän vihdoin rikoksensa
tuomalla Attikaan Artemiin kuvan Tauriasta. -- Pelopiidein surkeita
kohtaloita käsittelee usea vanha murhenäytelmä: Aischyloksen Agamemnon,
Choeforoi, Eumenides; Sofokleen, Elektra; Euripideen Ifigeneia
Tauriissa y.m.

Menelaoksen ajoi myrsky Kretan ja Egyptin puolille, josta hän vasta
seitsemän vuoden mentyä osasi kotia. Sitte eli hän onnellisena
Helenansa kanssa.

Lokriin Aias oli Troiaa valloitettaissa tehnyt törkeitä rikoksia:
sysännyt kumoon Pallaksen kuvan ja tukasta raastanut papitarta
Kassandraa. Siitä merelle tultua salama särki hänen laivansa; itse ui
hän paljaalle kallioille. Mutta kun hän vieläkin ylvästeli Poseidonia
vastaan, särki tämä hangollaan kallion ja Aias hukkui aaltoihin.[214]

Diomedeen, Filokteteen ja Idomenevsin karkoitti kapinat kotoa Italiaan,
jossa Diomedes perusti kaupunkiloita. Kun Teukros palasi veljetönnä,
veljen kuolemaa kostamatta, ei isänsä Telamon tahtonut nähdäkään häntä.
Hän siirtyi Kypron Salamiiseen.[215]

Enemmän kuin kukaan muu koki Odyssevs onnen vaiheita. Niistä on
syntynyt laaja, hauska _Odysseian epos_. Moniin mutkiin hän retkeili.
Eksyttyään ensin _kikonein_ maalle ja siellä monta miestä menetettyään,
läheni hän jo omia vesiä; vaan Maleian niemen luona yllätti myrsky ja
heitti laivat aina Afrikan puolelle. _Lotofagein_ maassa söivät hänen
miehensä makeaa lootos-hedelmää, josta koti unohtui, ja ainoastaan
pakolla sai hän heidät merelle lähtemään. Tultiin sitte _kykloopein_
maahan, jossa _Polyfemos_[216] oli vähällä syödä heidät kaikki; vasta
kun Odyssevs juovutti hirviön ja hänen nukkuessaan uursi häneltä ainoan
silmän otsasta, pääsivät he pakoon hänen luolastaan. Mutta tästäpä
Poseidon, poikansa Polyfemoksen puolesta vihoissaan, yhäti vainosi
retkeilijöitä ankarasti. Odyssevs on jo kotirantaan tulemillaan ja
vaipuu sulo-uneen, kun toverit uteliaina avaavat Aiolokselta saadun
tuulisäkin, aarteita siitä urkkien, ja nyt viimat ja vihurit päästen
pussista irralle ajavat laivat kauas harhateille. _Laistrygoni-hiidet_
ja Antifates ruhjoivat sitte 11 laivaa, niin että jäi vain yksi. Tällä
tuli sankari _Kirken_ luo, joka loihti useimmat miehet sioiksi. Vasta
Hermeen avulla pakotti Odyssevs noitaa antamaan heille takasin
ihmismuodon. Täällä vuoden viihdyttyä ja käytyä manalassa Teiresias
tietäjän puheilla lähdetään taas matkalle ja vältetään monta vaaraa.
Turhaan koettavat _seireenit_, nuo sydämmettömät haukkakyntiset neidot,
lauluillaan lumota heitä perikatoon: miehet, joilta on korvat vahalla
tukitut, eivät kuule mitään; Odyssevs kuulee ja ihastuu, mutta ei pääse
mihinkään, ollen omasta käskystään mastoon sidottuna. Onnella päästään
haukkuvan _Skyllan_ ohi, joka luolastaan kurkottaa kuutta pedon päätä
siepatakseen ohikulkevia; eipä myöskään hukuta _Charybdin_ muuten
kaikki nielaisevaan kuiluun. Vältetään nuo kaksi surman paikkaa, vaikka
ne ovat niin likekkäin, että:

    "Incidit in Scyllam, qvi vult evitare Charybdin".[217]

Mutta surma vaanii toisialla. _Thrinakiassa_ pakottaa nälkä Odyssevsin
tovereita teurastamaan ja syömään Helioksen karjaa, rikos, jonka
pahuutta kamalat enteet osottavat, kun nyljetyt nahat ryömivät ja liha
mylvii paistinvartaissa. Siitä salama pirstoo laivan ja miehet
suistuvat meren pohjaan, paitsi Odyssevs, joka laivan pirstaleella uipi
_Ogygian_ rantaan. Täällä _Kalypso_ neito viivyttää häntä luonaan
7 vuotta, luvaten ikinuoruutta ja kuolottomuutta, jos Odyssevs jäisi
hänen omakseen. Mutta tämä istuu ikävissään rannalla, kyynelsilmin
katsellen kaukaista kotoa kohden, ajatellen vaimoaan ja poikaansa.
Vihdoin Athene saa muut jumalat suosiollisemmalle mielelle kärsivää
sankaria kohtaan, ja Hermes pakotta Kalypson laskemaan hänet luotansa.
Itse laatimallaan lautalla hän luovii merta, kunnes Poseidon pirstoo
sen häneltä myrskyssä ja hän hädin uiden Inon vaipalla pelastuu
_Scherian_ rantaan, josta herttainen _Nausikaa_ korjaa hänet kotiinsa
isänsä, _Alkinoos_ kuninkaan loistolinnaan. Herttaisesti holhotaan
sankaria täällä onnellisen _faiakilais_-kansan luona, joka ei
surupäiviä tunne, ja sitte saatetaan hänet kotia tuommoisella
ihmelaivalla, joilla he kuljeksivat, jotka kenenkään ohjaamatta osaavat
matkansa ja tekevät sen nopeana kuin kotka tai aatos. Nukkuen saapuu
sankari kotirantaan oltuaan poissa kaksikymmentä vuotta.

Mutta vieläkin vaaditaan taistelua saattamaan koto-olot oikealle
kannalle. Odyssevsin kodissa elämöi joukko nuoria ylpeitä ylimyksiä,
jotka, ollen Penelopea kosivinaan ja hänen vastaustaan vartovinaan,
kuluttavat talon tavaraa alituisiin kemuihin ja pitävät pahaa
vallatonta menoa. Uskollinen aviovaimo reputtaisi koko parven, mutta
kun ei uskalla, viivyttelee hän ja vetelee verukkeita. Hän tahtoo muka
ensin saada appensa hautavaipan kudotuksi -- mutta kangas ei valmistu
ikinä, sillä minkä hän päivällä kutoo, sen hän yöllä pärvöttää. Juoni
joutuu ilmi ja vaaditaan varma vastaus. No, hän lupaa mennä sille
sulholle, joka kilpa-ammunnassa voittaisi Odyssevsin jousella.
Määräpäivä on käsissä, kun Odyssevs, joka tähän asti outona on
oleskellut rehellisen _Eumaios_ paimenen majassa, kerjäläisenä saapuu
paikalle ja joutuu röyhkeän pilkan alaiseksi. Kun ei kukaan kykene
jousta virittämään, virittää hän sen ja ampuu pilkkuun. Samalla heittää
hän ryysyt yltään ja hämmästyneiden kosijain edessä seisoo sankari,
jonka luulivat aikaa sitte kuolleeksi. Kosto alkaa Athenen avulla.
Sateena vinkuu vasamia salissa kaadellen ilkivaltaisia, ja koston
työssä avustelee _Telemakhos_, hiljan palattuaan isäänsä peräämästä
mannermaalta. Surman jäljet puhdistetaan ja riemulla syleilevät
puolisot toisiaan oltuaan niin kauan erillänsä. Näin koki Odyssevs
toisen onnen kuin Agamemnon kotiin tultuaan.

Läpi vilkaseloisen, vaihtelevan runoelman käy elähyttävänä henkenä
harras rakkaus kotoon ja kotimaahan,[218] antaen sankarille voimaa
taisteluissa kestämään.

Myöhempi satu tiesi kertoa Odyssevsin saaneen surmansa pojaltaan,
jonka äitinsä Kirke oli lähettänyt isää etsimään. Tuntematta
toisiaan joutuvat he kahakkaan, jossa poika kalanluisella vasamalla
ampuu isänsä. Odysseiassa on vaan hämärä viittaus hänen
loppuvaiheisiinsa (XXIII 265-284).

Satuaika on lopussa. Sen puolihämäristä astuu Kreikan kansa vähitellen
historian valoon.



Rooman sankarisatu.


Sankareita semmoisia kuin kreikkalaisilla, jotka urotöillään loivat
kokonaisen taikamailman jumalain ja -ihmiskunnan välille, ei
roomalaisten järkevä mieli ja köyhä kuvatti kypsynyt luomaan.
Sankarintapaisia olentoja oli heillä kuitenkin muutamia, joiden
luultiin kuninkaina hallinneen Latiumissa ja joita sitten palveltiin
pellon ja viljelyksen haltiahenkinä. Semmoinen oli _Saturnus_, josta jo
on puhuttu. Samoin hänen pojakseen oletettu _Picus_ (= "tikka"), joka
oli sotaisa ja hyvin rikas ja kun ei huolinut Kirken lemmestä -- kuten
myöhempi tarina sanoi -- loihdittiin tikkalinnuksi.[219] Tämän poika
oli _Faunas_ (kts. s.), hänkin Lation kuningas. Hänen ja Marica nymfin
poika oli _Latinus_ kuningas.[220]

_Aeneaan_ (l. Aineiaan) satu on alkuaan kreikkalainen, mutta sovitellen
siihen roomalaisia aineksia saatiin siitä vähitellen roomalaisten
sankarisatu, jolle Virgilius loi taiteellisen kansallisepoksen muodon,
mukaillen alkuosassa Odysseiaa, loppuosassa Iliadia.

Aeneaan isä oli Dardanian kuningas Anchises, äiti Afrodite. Kun
Anchises julkisesti kerskasi jumalattaren suosiosta, halpasi hänet Zevs
salamalla, ja Aeneas sai hallituksen. Sukulaistaan Priamusta hän tuli
auttamaan, kuin Achilles ryösti hänen karjansa. Ollen hurskas, viisas
ja rohkea sai hän kunnioitusta ja mainetta, ja jumalain armo suojeli
häntä. Troian häviöstä hän ja _Antenor_ yksinään pelastuivat, kun hän
joko urheasti murtausi vihollisrivien lävitse tai nämä ehdollaan
päästivät hänen menemään, hän kun aina oli tahtonut rauhaa ja Helenan
takaisin antamista. Vanhempi satu jättää hänet Dardaniaan, kansansa
lopuista luomaan uutta valtakuntaa. Vasta Homeron jälkeen syntyi satu
että hän lähti meren taa valtaa perustamaan. Alussa nähtävästi ei
luultu hänen kauaskaan siirtyneen; vasta aikaa myöten ulotettiin,
Odyssevsin retkien esikuvaa noudattaen, hänen matkansa yhä loitommas
länteen. Stesichoros runoilija (600 e.Kr.) tietää jo hänen tulleen
Italiaan. Mikäli Rooman valta paisui ja levisi kreikkalaistenkin
asuma-aloille, syntyi ja vakautui luulo että Aeneas oli siirtynyt
Tiberin rannalle ja että hän oli Rooman kansan kantaisä. Jo 3:lla
vuosisadalla oli tuo luulo yleinen Kreikassa ja roomalaiset antoivat
sille pian virallisen vahvistuksen. Ahkerasti koetettiin ajan ja paikan
puolesta järjestellä tiedot Aeneaasta, niihin sovitellen sopivia
italialaisia muinaisjuttuja. Virgiliuksen Aeneidin taru on tää:[221]

Aeneas pakenee penaatteineen palavasta Troiasta, kantaen hartioillaan
isäänsä, taluttaen Ascanius poikaansa, puolisonsa _Creusan_ kanssa Ida
vuorelle. Täältä lähtee hän, mukanaan jäännös maanmiehiään, 20
laivassa, poiketen Thrakiaan ja Delokseen, Kretan saarelle, jossa
erehtyen luuli Apollonin määränneen heille kotimajat. Mutta ruttotauti
karkoitti sieltä ja unessa käskettiin häntä pyrkimään Italiaan. Myrsky
ajoi hänet kuitenkin Epirukseen ja sieltä Siciliaan, jossa Anchises
kuoli. Tästä yrittää sankari tulla Italiaan, kun troialaisia
leppymättömästi vihaava Juno myrskyllä ajaa hänet Afrikaan. Täällä
Carthagon kuningatar _Dido_ rakastuu sankariin, ja avioliitto on jo
syntymäisillään Junon juonista, joka täten tahtoo estää uuden, hänen
suositulleen Carthagolle turmioksi tulevan valtakunnan syntyä; mutta
Aeneas saa Jupiterin käskyn heittämään lemmen viehätykset sikseen ja
pyrkimään suuren tehtävänsä perille. Salaa jättää hän Didon, joka
onnetonna tappaa itsensä, ja monien harharetkien perästä -- jolloin hän
m.m. _Cuman_ sibyllan ohjeilla käy manalassakin -- saapuu hän Tiberin
suulle Latiumiin. _Latinus_ ottaa hänet ystävällisesti vastaan ja antaa
hänelle tyttärensä _Lavinian_ puolisoksi. Tämän johdosta Lavinian
entinen sulho, Rutulien kuningas _Turnus_ Junon yllyttämänä nostaa
sodan, mutta joutuu häviölle. Latinus kaatuu myös tappelussa, jonka
jälkeen Aeneas saa valtakunnan.

Tämän lisäksi kerrottiin että Aeneas ei kuollut kuten tavallisesti,
vaan katosi tietämättömiin, jonka jälkeen hän _Jupiter indiges_
(koti-Jup.) nimisenä nautti jumalain kunnioitusta.[222] Hänen ja
Lavinian tytär _Ilia_ synnytti Mars jumalalle pojat Romulus ja Remus,
joten Aeneasta melkein tuli Rooman perustaja. Mutta kun sitten nähtiin,
että Rooman perustus täten joutui ajaltaan liian lähelle Troian sotaa,
täytettiin ajanaukko olettamalla sarjan albanilaisia kuninkaita.

Rooman perustamisesta kertoo satu vielä seuraavat asiat:[223]

Aeneas rakensi kaupungin, jolle puolisonsa mukaan Rooman antoi nimen
_Lavinium_. Täällä hallitsi hänen kuoltuaan poikansa _Ascanius_ eli
_Iulus_,. julilaisen suvun tarumainen esi-isä. Jonkun ajan kuluttua
perusti Ascanius Albanus-vuorelle uuden kaupungin _Alba longan_, jonne
hän muutti majansa. Siellä hallitsi sitte sarja albalaisia kuninkaita
ja sarjan päässä _Numitor_, jonka nuorempi veljensä _Amulius_ työnsi
valta-istuimelta. Estääkseen Numitorin tytärtä _Rea Silviaa_,
eli _Ilian_ naimisilla laittamasta itselleen ja suvulleen
vallankiistelijöitä teki hän tämän Vestan neidoksi. Mutta kuinka
olikaan, synnytti neito Mars jumalalle _Romulus_ ja _Remus_ kaksoiset.
Lapset heitettiin kuninkaan käskystä Tiberiin, mutta ajautuivat
rantaan, jossa sotajumalan pyhä peto susi ruokki niitä maidollaan.
Sieltä korjasi ne sitten paimen _Faustulus_, joka vaimonsa _Acca
Larentia'n_ kanssa kasvatti heitä. Nuorukaisiksi vartuttuaan ja
saatuaan syntyperästään tietoa, tappoivat he Amuliuksen, asettivat
Numitorin jälleen hallitukseen ja perustivat sitten Palatiini-vuorelle
_Rooman_ kaupungin. Sitä perustaessaan riitautuivat veljekset:
Romulus tappoi Remuksen ja tuli yksin uuden kaupungin valtiaaksi.
Toimittaakseen uuden kaupunkinsa asujamille, jotka olivat pelkkää
miesväkeä, vaimoja, kutsui hän lähiseutujen asukkaat juhlaan, jossa
Rooman miehet ryöstivät haltuunsa nuoret naiset. Tästä syttyi sota
naapurien, _sabinilaisten_ kanssa, joka kuitenkin päättyi sovinnolla ja
liitolla. Sabinilaiset siirtyivät Roomaan asumaan ja molemmat kansat
sulivat yhdeksi. Kuoltuaan jumaloitiin Romulus nimellä _Quirinus_.



Viitteet:

[1] Antiikin ajatuksia kuolemattomuudesta nähdään vielä kappaleessa
_Hades_ y.m.

[2] Joskus näkyy vielä personoiminen olevan ensi asteellaan, henkilön
toimi vaan luonnon liikettä, kun esm. Boreas, Pohjoinen, vaan osaa
vonkua ja puhista -- mutta tämä on runoilijan kuvittelua enemmän kuin
uskontoa.

[3] Ei Zevsillekään kaikkialla annettu pääsijää kultissa, vaan usealla
paikalla oli vanhastaan valtiojumalansa sitä saamassa: Athenassa
Pallas, Argossa Hera, Delfoissa Apollon, Rhodos-saarella Helios y.m.

[4] Viepä ihminenkin väliin voiton heiltä, koska esm. Otos ja Efialtes
sitoivat Areen, Diomedes haavoitti hänen ja Afroditen (Il. V, 381);
mutta tämmöisissä tapauksissa ihmiset tavallisesti eivät ajakaan omaa
asiaansa, vaan tappelevat toisien jumalien puolesta (Diomedes Atheneen
ja Heran) tai ainakin heidän suojanalaisinaan. Tämä lieventää muuten
törkeää jumalia vastaan sotimisen rikosta.

[5] Näitä toimijumalia karttui suunnattomasti, kun esm. lapsen
kehitysasteilla oli kullakin omat haltionsa: ensi seisomiskokeita
valvoi Statanus, ensi kävelyä Adeona ja Abeona, puheen jokellusta
Fabulinus, kouluun johti lasta Iterduca, kotia Domiduca j.n.e.

[6] Kreikan sivistys alkoi syvemmin juurtua Roomassa toisen
punilaissodan perästä.

[7] Vrt. Luthardt, Antike Ethik.

[8] Etupäässä Hesiodin theogonian mukaan. Vrt. Ovid. Metamorph. I 5-75.

[9] Génesis theon te kai pánton. Homer.

[10] = a) vuori Thessaliassa, jonka huipulla senseutuiset luulivat
jumalien asuvan; b) jumalain koto, taivas.

[11] Ov. Met. I 151-162. Yksi gigantti oli _Enkelados_, josta Virgil.
Aen. III 578 ss.

[12] Troian edustalla yltyivät he ihmisten puolesta tappeluun, jonka
muistomerkiksi jäi kentälle isoja kallionjärkäleitä. Il. XXI, 405.

[13] Ov. Met. I, 76 ss.

[14] Jonka myös sanotaan luoneen ihmisiä -- ehkä ison tulvan perästä --
savesta, johon Athene puhalsi henkeä. Hor. I, 16, 13 ss.

[15] Maan tuli on taivaan tulen, salaman sikiö. Promethevs on alkuaan
tulen jumala.

[16] Hor. I, 3, 25-33.

[17] Ov. Met. I, 89-150.

[18] Met. I, 163-243.

[19] Hor. I, 2, 5 ss. Ov. Met. I. 253-312.

[20] Met. I, 313-437.

[21] Yläjumalain nimet, jättäen synkän manalan jumalan pois, on
roomalainen runoilija Ennius sulkenut näihin muistisäkeihin:

    Juno, Vesta, Minerva, Ceres, Diana, Venus, Mars.
    Mercurius, Jovis, Neptunus, Vulcanus, Apollo.

[22] Zeus = Dieus, gen. Dieos, vrtl. _div_ loistaa: "taivaan loiston
jumala".

[23] ypsizygos, aitherios, aitheri naion.

[24] nephelegerétes, kelainephaes.

[25] asteropetaes, tertikéraunos, -- epigdoupos, barubremétes y.m.

[26] Dios 'ombros. Zeus 'uei.

[27] theon 'upaios kai 'aristos. Vrt. II. VIII, 12 ss.

[28] Zeus aigiokhos. Egiidiä (aigis) ajateltiin väliin myös karvaiseksi
nahaksi, joka sopi sotasuojaksi. Sitä asetta käyttävät myös Apollon ja
Athene.

[29] _Z. ikesios, ksenios_.

[30] 'orkios.

[31] sotér, eleutherios.

[32] èrkeios, èphéstios.

[33] Od. II, 216 s.

[34] katharsios.

[35] = Iovis (Diovis) pater, _div_ vartalosta. Vrt. Zevsin etymologiaa.

[36] Vrtl. _vasr_ valostaa: _Fesra, Fera, Faera, 'Hra_ = "Valotar".
Persian kielessä on kevät _hera_ s.o. valoisa. (Steinthal).

[37] Vrtl. _div_ loistaa: divan, _divan, difone, dione_; div-ina,
Dju-none, Juno(ne). Vrt. _Zeus_.

[38] Lisäksi tulee eri poliitillinen kanta, kun Hera esm. vihaa
troialaisia ja Zevs on neutraali.

[39] laetis, ageleie.

[40] érysiptolis, álalkomeneis.

[41] Il. XV, 412. Od. VIII, 493.

[42] Il. XIV, 178. Od. VII, 110.

[43] Hor. I, 12, 19.

[44] Foibos Apollon. -- _Foibos_ ehkä sukua sn:lle _phaos, phóos
(phos)_ valo. -- _Apollon_ ehkä alk. _'Apellon, 'Apeljos, 'Apelios_ =
_'Hélios, 'Hlios_.

[45] "Lykios" _(lux_ valo); tai Lykian jumala.

[46] Ov. Met I, 438-451.

[47] Siitä syntynyt soma Hyakinthos-taru kts. Ov. Met. X, 162-219.

[48] ékataebolos, ékatos, klytótokhos, argurótokhos.

[49] Paiéon, Paián.

[50] álekhíkakos.

[51] águieus.

[52] S.o. Pytholais-nainen, kuten Apollon itse on Pythius, _Pythios_,
nimellä joka johtuu orakelin vanhasta nimestä _Pytho_, tai Pythonista
jonka hän voitti.

[53] Artemis agrotéra.

[54] Artemis l. Diana eilethyia.

[55] Virg. Aen. I. 498 ss.

[56] iokhéaira.

[57] Merkinnee oikeastaan "taivaallinen, loistava". Diana = Divore
Dodonan Jupiterin puoliso, vrtlsta _div_ josta _Zevs, Jupiter_.

[58] Hera itse pilkkaa hänen hullua raivoansa ja huikentelevaisuuttansa
Il. V, 830 ss.

[59] Il. V, 860. Vrt. 381-400.

[60] Roomalaisten uusi vuosi alkoi maaliskuussa.

[61] _Aphrodite_ s.o. _áphrodúte_, "vaahdosta sukeunut".

[62] Siitä nimi _ánaduoméne_, (merestä) "ylös kohoava".

[63] _Kypris_ kyprotar.

[64] Kythereia.

[65] Siitä nimi _Paphia_, Pafotar.

[66] Hor. I, 4, 5.

[67] _Pontia_.

[68] Ov. Met. X, 524-551. 705-739.

[69] Il. V, 428 s.

[70] Siitä Hermestä on ruvettu sanomaan "Argoontappajaksi", näin
kääntäen liikanimeä _árgeiphóntes_. Luultavasti tämä kreikkal. sana
kuitenkin merkitsee jotain muuta, ehkä "salamassa l. valossa ilmestyvä,
salamia l. valoa välkkyvä".

[71] Vrt. _árgeiphóntes_ sanan selitystä ylempänä!

[72] Muistettiin vielä hämärästi alkuperäistä tuulissa ja pilvissä
kiitävää Hermestä!

[73] "Hermeskumpuja" mainitaan Odysseiassa.

[74] Hor. I, 10.

[75] Hor. II, 17, 29.

[76] Il. I, 590 ss.

[77] Hor. I, 4, 7.

[78] Il. XVIII, 483-508.

[79] Od. VII, 81 ss.

[80] Virg. Aen. VII, 601-622.

[81] Virg. Aen. VIII, 31 ss.

[82] Ov. Met. I, 748-779. II, 1-366. 381-408.

[83] Od. X, 133-574.

[84] Hor. II, 16, 30.

[85] _aurora_ pro _auso-sa_; cf. _aús-o, aú-o, av-o, aúos, aeos, éos_.

[86] Virg. Aen. X, 763 ss. I, 535 ss. Od. V, 121 ss. Hor. I, 28, 21.

[87] Od. X, 1-75. Virg. Aen. I, 52-63.

[88] Ov. Met. VI, 679-721.

[89] Il. XIX, 91 ss.

[90] Hor. I, 35.

[91] Naisen genius tavall. eri nimellä _Juno_.

[92] Hor, III, 17. 14.

[93] _potamós_; vrt. potós juoma, _potizein_ juottaa.

[94] Tämmöisillä paikoilla hän leikitteli lähteetärten kanssa, oli
_nymphogétes_, kun muutenkin oli _krenouchos, épilimnios_ ("suvannon
sulho").

[95] _Aigai_ merkinnee vaan _merta_, ollen nähtävästi samaa juurta kuin
usea muu merta tai tyrskyä tarkoittava sana ja nimi, vrt. Aigeus,
Aigaian-meri, Aigina, _aigialós, aiges_ aallot.

[96] _kuanochaites_.

[97] _eurysternos_.

[98] Vrt. Virgil. Aen. I, 142 ss. Aaltojen asettajana on P.
_ásphálios_.

[99] _gaiéochos_.

[100] _énosichthon, énnosigaios_.

[101] _Poseidon trapaios_.

[102] Od. III, 5 s.

[103] Hor. I, 15.

[104] 33 nimitellään Il. XVIII, 39 ss.

[105] Ov. Met. XIII, 732-897.

[106] Virg. Aen. III. 211 ss.

[107] Od. IV, 365-480.

[108] Ov. Met. XIII, 917-963.

[109] Ov. Met. IV, 416-562.

[110] _kourótrophos_.

[111] Hor. I, 16, 8. 18, 14.

[112] "Idalainen", Frygian Ida-vuoren mukaan.

[113] Hor. III, 25, 8-12.

[114] Ov. Met. III, 336-340. 513-733.

[115] Il. VI, 130-140. Sofokl. Antigone 955 ss. -- Minyaan tytärten
rangaistus kts. Ov. Met. IV, 389 ss.

[116] Hor. II, 19, 13.

[117] _Euios_ riemuhuudosta _eioi_, "hei hoi!" -- _Bakchos_ näyttää
olleen tutunomaisempi, _Dionysos_ juhlallisempi nimi. jolla jumalaa
puhuteltiin.

[118] Nymfiluola kalustoinen on kerrottu Od. XIII, 103 ss.

[119] Ov. Met. VI, 382-400. XI, 85-193.

[120] Satu on nuori. Vanhemmissa kuvissa on Panilla olkea ihmismuoto
paitsi pieniä sarventynkiä.

[121] Hor. III, 18.

[122] Virg. Aen. VII, 761 ss.

[123] Virg. Aen. VIII, 314-325.

[124] _Demeter_, "Maa emo".

[125] Plutoksen isä oli Iasion, josta Od. V 125 ss.

[126] Ov. Met. V 341-571. 642-661.

[127] Ov. Met. VIII 725-878.

[128] _Despoina_.

[129] Proserpina on myös viljan siementä idättävä jumalatar.

[130] _Aides_, juurista _a_ priv. Aidein. -- Laajennut nimenmuoto
_Aidoneus_.

[131] Hor. II 13, 34 centiceps bellua; II 19, 29 ss.


[132] Hautaus antaa vainajalle rauhaa; sitä ennen harhailee hän
levotonna Manan ovien ulkopuolella, virran yli pääsemättä.
Il. XXIII 71 ss.

[133] Ibid. v. 65 ss.

[134] Od. XI 576-600. Hor. III, 11, 21 ss.

[135] Dis = dives, rikas.

[136] Virg. Aen. VII 324-356. 374 ss.

[137] Hesiod. Theog. 185. -- Toisin sanotaan heitä Yön tyttäriksi.

[138] Vrt. Apollo _ékatós, ékatebólos, ékaergos_.

[139] Il. VIII 70 ss.

[140] Od. XIX 562 ss. -- Unelma (Oneiros) liehuu myös ihmishaamussa
nukkuvan luo hyviä tai pahoja neuvoja kuiskimaan. Il. II 6 ss.

[141] Vanhimpana aikana haudattiin kuolleet talon alle.

[142] Hor. III 23.

[143] Heerosten arvoon korotettiin kuoltuaan vielä historiallisenakin
aikana miehiä semmoisia kuin Leonidas, Harmodios ja Aristogeiton y.m.
Heerosten luultiin kuoltuaan viettävän elämäänsä "autuasten saarilla".

[144] Hor. I 12, 7 ss.

[145] Ov. Met. X 1-77.

[146] Ov. Met. XI 1-84.

[147] Od. XXI 295-304. Vrt. Ov. Met. XII 210-517.

[148] Ov. Met. VIII 260-546.

[149] Il. IX 529-596.

[150] Homeros ei vielä puhu Foinikian Agenorista, kertoo vaan Poinix
nimisestä miehestä.

[151] Hor. III 27, 25 ss.

[152] Ov. Met. III 1-137. IV 563-603.

[153] Lehmäjuttu näkyy syntyneen selittämään Boiotian nimeä, joka
näyttää johtuvan sanasta _bous_ lehmä, härkä: siis = "lehmälä,
härkämaa".

[154] Od. XI 262 ss.

[155] Il. XXIV, 602-617. Ovid. Met. VI 146-312.

[156] Sipylos-vuorella likellä Smyrnaa kuuluu olevan ihmisenhaamuinen
kallion muodostus, tai liekö louhittu ihmiskäsin. Sen yläpuolelta noruu
lähde, joka kastelee kuvan kasvoja niin että se näyttää itkevän. Tästä
siis on Nioben kuva saanut yhden lisäpiirteen, tuon kivettyneenä
itkevän äiti paran.

[157] Od. XIX 518-523.

[158] Il. IV 378-398.

[159] Od. XV 245 s. XI 326 s.

[160] Il. IV 406 ss.

[161] Ov. Met. VII 665-699. 753-865.

[162] Sofokl. Ant. 966 ss.

[163] Hor. IV 12, 5 ss.

[164] Taitaa olla foinikilaisten Baal-Moloch, jota kuvattiin
tuonmuotoiseksi ja palveltiin ihmisuhreilla. Kreikan saarilla oli
vanhimpina aikoina paljo foinikilaisia siirtokuntia, jopa mannermaankin
rannikoilla. Luultavaa on, että foinikilaiset ryöstelivät ihmisiä
kreikkalaisilta sodissaan ja uhrasivat niitä jumalallensa, jonka
palveluksen pääpaikkoja oli Kreta. Molochin kultin sysäsi syrjään
helleeniläinen sivistys, jota Thesevs edustaa.

[165] Vrt. Virg. Aen. (= Virbius) VII 761 ss.

[166] Kts. Aischylon Promethevs näytelmää.

[167] Hor. III 16, 1 ss. Sofokl. Ant. 944 ss.

[168] Paluumatkan seikoista Ov. Met. IV 615-764. V 1-249.

[169] I. VI 155-220. Hor. III, 7, 13 ss.

[170] Hor. I 12, 25 ss.

[171] Hor. I, 28. 9.

[172] Tämä mielenlaatu yksistään todistaa, ettei tämä Minos saata olla
sama kuin tuo vanhempi, niinkuin heitä tavallisesti sekotellaan, vaan
täytyy otaksua kaksi Minosta, vanhempi ja nuorempi.

[173] Il. XIX, 592.

[174] Ov. Met. VIII 157-259.

[175] "Aten" lumoomana Il. XIX 95-133.

[176] Tarun kauniin runollisen muodon on vasta sofisti _Prodikos_,
Sokrateen aikalainen, sommitellut. Xenoph. Mem. II, 1, 21-33.

[177] Il. XXI 442-457. XX 147.

[178] Ov. Met. XI 194-220.

[179] Virg. Aen. VIII 190 ss.

[180] Alkuaan luullaan tarun tietäneen vain 10:stä työstä. Luku kasvoi
12:ksi, sittekun foinikilainen auringonjumala _Melkart_, jota
palveltiin "tyrolaisen Herakleen" nimellä, identifioitiin kreikkalaisen
Herakleen kanssa. Puhuttiin näet Melkart'in 12:sta taistelusta
taivaalla.

[181] Od. VIII 224 ss.

[182] Od. XXI 13-41.

[183] Tässä on satuun pujotettu itämainen piirre, nojautumalla
lydialaiseen auringonsankariin Sandon, joka monessa kohdin muistutti
Heraklesta. Jutun itämaisuus ilmenee siinäkin, että kreikkalainen
sankari nyt aito orientaliseen makuun hervahtuu hempeyteen ja hekumaan.
Kreikan koomikot tätä puolta vielä lisäilivät liikoihin asti, miten
Herakles muka irstaili ja juopotteli ja oli hirmuinen syömäri, niin
että hän aivan näytti unohtaneen ne korkeat periaatteet jotka hän
nuorena tuolla tienhaarassa kerran otti elämänsä ohjeiksi.

[184] Ov. Met. XII 522-587.

[185] Ov. Met. VIII 879-884. IX 1-97.

[186] Herakleen kuolemasta y.m. Ov. Met. IX 98-272. Od. XI 601 ss. II.
XVIII 117 ss.

[187] Siitä hänen nimensä _sotér_ ja _álechíkakos_ (pelastaja,
pahanpoistaja).

[188] Tätä käsittelee Apollonios Rhodolaisen (synt. 260 e.Kr.) vielä
säilynyt kertomaruno "Argonautika".

[189] Athamaasta ja Inosta kts. vielä Inon tarua edellä.

[190] Plexippos ja Pandion; äiti Kleopatra oli Boreaan ja Oreithyian
tytär -- näistä esm. Sofokl. Antig. 966-987.

[191] Iasonista ja Medeasta Ov. Met. VII 1-353.

[192] Cicero de imp. Cn. Pomp. § 22.

[193] Tästä kilpa-ajosta löytyy Olympian Zevsin templin päätyyn
kuuluva, tosin pirstautunut, Paionioksen tekemä veistokuvaryhmä, jolla
on suuri taidearvo.

[194] Il. XXIII 85-90.

[195] Hänen kuvansa elävästi esiintyy Il. lX:ssä.

[196] Il. XI 670-760

[197] Il. XX 215-240.

[198] Il. XX 221 ss.

[199] Il. XX 232 ss.

[200] Priamolla oli myös jalkavaimoja.

[201] Hänestä kuvaus Il. IV 440 ss.

[202] Hor. I, 15.

[203] Ov. Met. XII 1-38. Ibid. XII 39-145.

[204] II. V.

[205] Troian valloituksen kertoo esm. Virgilius Aen. II kirja.

[206] Ov. Met. XIII 576-622.

[207] Vrt. Od. XI 543 ss.

[208] Od. XXIV 36-94. Ov. Met. XII 580-628. XIII 1-398.

[209] Od. XI 508-536.

[210] Od. VIII 500-520.

[211] Tätä tapausta säilynyt antiikinen veistokuva etevästi esittää.

[212] Troian häviöstä Virg. Aen II. Siitä ja Hekabesta Ov. Met. XIII
399-575.

[213] Od. III 130-200. 255--312. IV 499-537. XI 405-434

[214] Virg. Aen I 39 ss.

[215] Hor. I 7, 21.

[216] Vrt. Virg. Aen. III 616 ss.

[217] Vrt. Od. XII 59-110 "Planktai" kallioista, jotka leukojensa
väliin musertavat kaikki.

[218] "Ei ihanampaa suotuna oo kuin syntymäseutu.
      Armas äiti ja taattosi. Ei vedä vertoja näille
      Vainio viljavakaan, jota niität vieraalla maalla".

                                      Od. IX 33 ss.

[219] Virg. Aen. VII 187-191.

[220] Ibid. 45 ss.

[221] Vrt. Ov. Met. XIV.

[222] Ov. Met. XIV 582-608.

[223] Ibid. XIV 608-633. 772-851.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kreikkalaisten ja Roomalaisten Mytologiia - eli Jumalaistarut ja Sankarisadut" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.