Title: Anielka II
Author: Sienkiewicz, Henryk
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Anielka II" ***


ANIELKA II

Kirj.

Henryk Sienkiewicz


Tekijän luvalla puolankielestä suomentanut

Maila Talvio


Alkuperäinen nimi: Bez Dogmatu



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1913.



NELJÄS OSA.



Kesäkuun 6 p:nä.

Tänään toin kun toinkin Anielkan kotiin ja kysyn tässä nyt itsekseni:
enkö ole tullut hulluksi? En! En saanut sulkea häntä syliini,
en saanut kuulla tunnustusta hänen huuliltaan! Hän työnsi minut
luotaan niin empimättä, niin verisen häpeäntunteen valtaamana, että
olen aivan muserrettu! Mitä tämä merkitsee? Olenko minä vailla
järkeä vai onko hän vailla sydäntä? Mitä taisteluni tarkoittaa?
Mihin kallioon haahteni on pirstoutunut? Minkätähden hän työntää
minut luotaan? Päässäni vallitsee sellainen sekasorto, etten voi
ajatella, en kirjoittaa enkä käsittää mitään -- toistelen ainoastaan
toistelemistani: mitä kalliota vastaan haahteni on pirstoutunut?


Kesäkuun 7 p:nä.

Minä olen mahtanut tehdä jonkun tavattoman erehdyksen, jotakin tässä
naisessa on varmaan jäänyt minulta huomaamatta ja lukuun ottamatta.
Kaksi päivää olen koettanut päästä selville siitä, mitä minulle on
tapahtunut, mutta päässäni on vallinnut sellainen sekasorto, etten
ole voinut ajatella. Koetan nyt koota kaiken kylmäverisyyteni ja
tietoisuuteni päästäkseni selvyyteen asiain tilasta. Kaikki olisi
varsin helppoa käsittää, jos Anielkaa suojelisi rakkaus mieheensä;
siinä tapauksessa ymmärtäisin täydellisesti, että tuo muuten niin
lauha ja lempeä olento siihen määrään loukkaantuneena ja kiihtyneenä
työnsi minut luotaan. Mutta sitä on mahdoton uskoa. Sen verran
järkeä on toki jäänyt minunkin päähäni, että käsitän yhtä tyhmäksi
ja erehdyttäväksi katsella asioita liian synkältä kannalta kuin
nähdä ne liian ruusuisessa valossa. Mistä tämä rakkaus Kromickiin
yhtäkkiä olisi tullut? Käykäämme läpi laskut vielä kerran. Hän
meni miehelle ilman rakkautta, kaiken heidän yhdessäolonsa aikana
on mies järkyttänyt hänen luottamustaan; hän myi hänen lapsuutensa
kodin ja vaikutti senkautta äidin sairauteen. Heillä ei ole lasta.
Muuten ei lapsi yleensä lainkaan saata naista likemmä miestään,
se vaikuttaa ainoastaan, että hänen entistä enemmän täytyy tuntea
yhteenkuuluvaisuutensa miehensä kanssa, se määrää ratkaisevasti
hänen asemansa, toisin sanoen: se sitoo kädet, mutta ei sydämiä.
Anielka ei suinkaan kuulu niihin naisiin, joissa rakkaus leimahtaa
liekkiin heti häiden jälkeen. Senluontoiset naiset ovat voimakkaammin
ikävöineet miestä tai suostuvat helpommin rakastajaan. Lausun tämän
niin karkeasti, että itseenikin sattuu, mutta mitäpä minä säästäisin
itseäni? Olen vakuutettu, ettei Anielkan tunteessa Kromickiin ole
hitustakaan rakkautta, hän ei edes kunnioita häntä; hän ainoastaan
suojelee itseään halveksimasta häntä -- siinä Anielkan sieluntila.
Pidän sen nyt kerta kaikkiaan todistettuna, muuten olisin sokea.

Jos hänen sydämensä minun saapuessani oli tyhjä lehti, niin täytyihän
toki minun pystyä piirtämään siihen jotakin, minun, joka ennenkin,
toisten olosuhteiden vallitessa, olin pystynyt sitä tekemään, minun,
jolle se nyt oli tärkeämpää kuin milloinkaan, minun, joka herätin
hänessä ystävällisiä ja helliä muistoja, samentamatta mitään, ollen
joka suhteessa huomaavainen ja toimien todellisen tunteen pakosta.
Otan järkeni vangiksi ja sanon itselleni: mies, sinä et ole mikään
maaseutuleijona, joka luulee, ettei yksikään nainen kylmänä pääse
ohitsesi -- ethän vain ole erehtynyt Anielkan rakkaudesta, ethän
loppujen lopuksi ole erehtynyt luullessasi, että hänen sydämensä
kuuluu sinulle?

Mikä sitte nyt osoittaa, että kysymyksessä olisi erehdys?

Hänen vastarintansa -- ensi näkemältä.

Mutta enhän minä koskaan ole rohjennut edellyttääkään, ettei hän
tekisi vastarintaa. Ottakaamme mikä naitu nainen tahansa, joka
mielettömyyteen asti rakastaa toista miestä -- voiko ajatella, ettei
hän tekisi vastarintaa, ettei hän kamppailisi itsensä ja rakastetun
miehen kanssa, kunnes hänen voimansa olisivat aivan lopussa?

Vastustus ei johdu rakkaudesta, mutta nämä molemmat voimat saattavat
asua ihmisessä rinnan, kuten kaksi lintua samassa pesässä,
karkoittamatta toisiaan.

En tee näitä muistiinpanoja ainoastaan sentähden, että kirjoittaminen
jo on käynyt minulle tarpeeksi, mennyt veriini, en myöskään yksistään
mieleni kevennykseksi, vaan yhtä paljon siitä syystä, että kaikki
aina pysyisi tuoreena muistissani, että aina uudelleen voisin
hengessäni seurata kehityksen kulkua ja tehdä johtopäätökseni. Olen
juuri lukenut sivut, joille kirjoitin omani ja Anielkan historian
siitä hetkestä, jolloin palasin Ploszowiin. Olen pannut muistiin
hänen pienimmänkin katseensa, joka keskustelun, joka hymyn,
joka kyyneleen, olen lennosta siepannut hänen sielunsa jokaisen
värähdyksen. Minä en erehdy, erittelyni ei ole väärä. Sanat,
kyyneleet, katseet ja hymyt ovat olleet naisen, joka ehkä on onneton,
mutta ei välinpitämätön.

Minun mielentilani on täytynyt vaikuttaa häneen. Silmissäni ei ole
kaihi: joka päivä kirvelee sydäntäni, kun näen miten hän laihtuu
ja heikkenee, miten hänen kasvonsa käyvät yhä pienemmiksi ja hänen
kätensä yhä läpikuultavammiksi. Minua kauhistuttaa, kun ajattelen,
että hänen taistelunsa maksetaan hänen terveydellään. Mutta tämä
kaikki puhuu sekin osaltaan olettamukseni puolesta. Hänen sielunsa ja
mielensä ovat minun. Juuri sentähden on hän yhtä onneton kuin minä --
ehkäpä onnettomampikin.

Kirjoitin vasta, etten rohjennut edellyttääkään hänen suostuvan
minuun ilman vastarintaa. Se on totta, sillä kannalla olin tullessani
Ploszowiin. Mutta viimein palatessani kotiin Varsovasta luulin
hänen suostuvan -- ja erehdyin. Hän ei tinkinyt hiuskarvankaan
vertaa, hän ei osoittanut minulle pienintäkään sääliä, hän ei
ottanut sanojani kuuleviin korviinsa, hän otti kaikki solvaukseksi.
Näin suuttumuksen ja epätoivon kipunoivan hänen silmissään, hän
riisti irti kätensä, jotka peitin suudelmilla, ja hänen huulensa
toistelivat toistelemistaan: "Sinä loukkaat minua!" Hänen tarmonsa
teki lopun minun tahdostani, varsinkin kun purkaus tuli minulle
odottamatta. Anielka meni niin pitkälle, että uhkasi astua vaunuista
ja jalan kulkea Ploszowiin kesken sadetta. Sana "avioero" vaikutti
häneen kuin kuuman raudan kosketus. En mitään, en mitään, en mitään
minä voittanut, turhat olivat houkutukseni, rohkeat yritykseni,
rukoukseni, turha rakkauteni -- hän otti kaikki pahaksi, selitti
kaikki loukkaukseksi, työnsi kaikki luotaan ja polki jalkainsa alle.
Nyt kun näen hänen lempeänä ja lauhana astelevan huoneissa, tuntuu
minusta siltä kuin hän olisi aivan toinen nainen. Mitäpä peittelisin
itseltäni tosiasioita. Olen kärsinyt niin täydellisen tappion, että
minun, jos minulla olisi voimaa, jos olisin toisessa suhteessa
elämään, vielä tänä päivänä täytyisi lähteä täältä.

Jos hän rakastaisikin minua, niin mitä hyötyä minulla olisi siitä,
jollei hänen tunteensa milloinkaan katkaisisi kahleita, jotka
häntä puristavat, jollei se millään tavalla tulisi päivän valoon
eikä ilmenisi missään teossa? Yhtä hyvinhän voin kuvitella, että
minua rakastaa kreikkalainen Helena, Kleopatra, Beatrice tai Maria
Stuart! Sellainen tunne ei anna mitään eikä mitään vaadi. Ehkäpä
Anielkan sydän kuuluu minulle, mutta se on pieni sydän eikä se
pysty tekoihin! Ehkäpä hän omissa silmissään menettelee kauniisti
ja uljaasti uhratessaan tunteensa velvollisuuden alttarille. Onhan
siinä tyydytystä, jonka hyväksi saattaa jotakin tehdäkin. Uhraa sinä
vaan minut, mutta erehdyt, jos luulet kantavasi suurenkin uhrin, kun
uhraat tunteesi ja kuvittelet sillä korvaavasi velvollisuuden!

Mahdotonta minun vastaiseksi on ajatella tai kirjoittaa tyynesti.


Kesäkuun 8 p:nä.

Liehittelevä nainen on aika koronkiskuri: hän antaa vähän, mutta
vaatii jättiläiskorkoja. Tänään kun olen tyynemmällä mielellä ja
kykenen ajattelemaan selvemmin, täytyy minun tunnustaa, etten
ainakaan siinä suhteessa voi syyttää Anielkaa. Hän ei ole antanut
minulle mitään eikä hän ole vaatinut minulta mitään. Se, mitä
Varsovassa luulin liehittelyn varjoksi, ei ollut muuta kuin hetken
iloisuutta ja hyvää tuulta. Itse minä sen kaiken kutsuin esiin, itse
otin harha-askeleet, itse olen syypää kaikkeen.

Eri asia on nähdä jotakin, eri asia ottaa se lukuun. Me saatamme
olla selvillä erinäisistä, itsellemme vieraista ominaisuuksista
toisen ihmisen sielussa, mutta käytännössä me tavallisesti otamme
lähtökohdaksi ainoastaan oman katsantokantamme. Niin on käynyt
minunkin. Minä olen tietänyt, tai ainakin luullut tuntevani, että me
Anielkan kanssa olemme kaksi niin erilaista olentoa kuin jos olisimme
kotoisin aivan eri taivaankappaleista -- mutta minä en aina ole
pitänyt sitä mielessäni, vaan olen laskenut, että hän siinä ja siinä
tilaisuudessa menettelisi niinkuin minä olisin menetellyt.

Ja huolimatta siitä, että minä tunnen meidän olevan mitä erilaisimpia
olentoja auringon alla -- kaksi vastakkaista äärtä, kirjoitan tutun
tosiasian tähän ikäänkuin ihmeissäni ja minun on vaikea tottua
siihen. Minä olen tuhat kertaa enemmän tuollaisen Laura Davisin kuin
tämän Anielkan kaltainen.

Nyt käsitän mitä vastaan minä olen ajautunut pirstaleiksi.

Sitä vastaan, jota jo kauvan olen tuntenut olevani vailla, sitä
vastaan, jonka puuttuminen tosin on laajentanut näköpiiriäni ja
vapauttanut ajatuksiani, mutta joka samalla on istuttanut sieluuni
kuolettavan taudin idun ja tullut tragediakseni.

Hänen sielunsa katkismuksentapaista yksinkertaisuutta vastaan.

Nyt on asia minulle selvä, vaikken ehkä vielä näe sitä sen koko
laajuudessa, sillä olen niin kompliseerattu ihminen, että olen
kadottanut yksinkertaisuuden tajun... "Kuulen sinun äänesi, mutta en
näe sinua..." Henkinen silmäni potee eräänlaista värisokeutta eikä
eroita kaikkia värejä.

Minun päähäni ei mahdu minkätähden ei jokaista periaatetta, oli se
sitte vaikka kuinka monen vuosisadan pyhittämä, saisi tarkastaa
joka puolelta, minkätähden ei sitä saisi eritellä osiin, hitusiin,
atomeihin -- sanalla sanoen pienentää, kunnes se olisi tomuna eikä
sitä enään saisi liittymään kokonaisuudeksi.

Anielkan päähän ei mahdu kuinka periaatetta, joka on tunnustettu
hyväksi, jonka uskonto ja ihmiskunta ovat pyhittäneet, voi pitää
muuna kuin ehdottomasti sitovana.

Yhdentekevää onko tämä hänessä tietoista vaiko itsetiedotonta, onko
se oman mietinnän tulos vai ulkoapäin omistettu -- se on kun onkin jo
mennyt hänen veriinsä.

Johan minä sain ikäänkuin varoituksen, kun hän rouva Koryckistä
puhuessa sanoi: "kaikkea voi selittää, mutta kun teet pahasti, niin
omatunto aina sanoo: 'pahasti, pahasti teit!' eikä vaikene".

Silloin en kiinnittänyt tähän huomiota, kuten olisi pitänyt. Anielka
ei tunne epäröimistä eikä epäilystä. Hänen sielunsa eroittaa akanat
jyvistä sellaisella erehtymättömyydellä, ettei sekaantumisesta voi
olla puhettakaan. Hän ei pyri laatimaan omia sääntöjä, hän ottaa
säännöt valmiina uskonnosta ja yleisistä siveyskäsitteistä, mutta hän
ottaa ne sellaisella voimalla, että ne tulevat hänen omikseen, sillä
ne menevät hänen veriinsä.

Säännöt, joiden mukaan hyvä ja paha eroitetaan toisistaan, ovat
sitä ankarammat ja leppymättömämmät, jota yksinkertaisemmat ne
ovat. Kysymyksessä oleva eetillinen lakikirja ei tunne lieventäviä
asianhaaroja. Sen mukaan tulee vaimon kuulua miehelleen, ja jos hän
antautuu toiselle, tekee hän väärin. Mitkään sovittelut, näkökannat
tai selitykset eivät tule kysymykseen -- vanhurskaita odottaa oikea
puoli, syntisiä vasen. Niiden yläpuolella on Jumalan armo, mutta
niiden välillä ei mitään -- ei yhtäkään mahdollisuutta.

Tämä lakikirja on niin yksinkertainen, että minunkaltaiseni ihmiset
suorastaan eivät voi sitä ymmärtää. Meidän mielestämme ovat elämä
ja ihmissielu siksi kompliseeratut, etteivät niiden vaatimukset
saata mahtua siihen. Meidän kaltaisillemme se todella on mahdotonta.
Onnettomuudeksemme emme ole voineet löytää mitään sen sijaan, mikä
meiltä puuttuu, ja sentähden harhailemme eksyneiden lintujen lailla
hätääntyneinä autiudessa ja tyhjyydessä.

Mutta suurin osa naisia ja varsinkin puolattaret tunnustavat vielä
tämän lakikirjan. Nekin, jotka elämässä rikkovat sen sääntöjä
vastaan, eivät hetkeksikään rohkenisi epäillä sen laittamattomuutta
ja pyhyyttä. Missä tämä lakikirja alkaa, siellä loppuu järjen
toiminta.

Turhaan esittävät runoilijat naista arvoituksena tai elävänä
sfinksinä. Mies on sata kertaa suurempi arvoitus, sata kertaa enemmän
sfinksi. Terve nainen -- ei hysteerinen -- oli hän hyvä tai paha,
voimakas tai heikko, on aina henkisesti yksinkertaisempi miestä.
Jotkut kymmenet käskysanat ovat kaikkina aikoina tyydyttäneet
häntä, lukuunottamatta onko hän voinut seurata niitä vai onko hänen
luonteensa heikkouden takia täytynyt rikkoa niitä vastaan.

Naisen sielu on niin dogmaattinen, että olen tavannut naisia, joiden
ateismikin on pukeutunut uskonnollisiin muotoihin.

Kumma kyllä ei tuo yksinkertainen lakikirja vie naiselta älyn
terävyyttä enempää kuin ajatuksen hienoutta tai lentoakaan.

Naisen sielu muistuttaa kolibria, joka voi lentää tiheimmässäkin
pensastossa koskettamatta ainoaa oksaa, liikauttamatta ainoaa lehteä.

Tämän voi sovittaa ennen kaikkea Anielkaan. Tunteen hienostus on
hänessä kehittynyt korkeimmilleen yhdessä mitä yksinkertaisinten
siveyskäsitteiden kanssa. Hänelle ovat voimassa samat kymmenet käskyt
kuin kansannaiselle -- ainoastaan sillä eroituksella, että toisella
niitä verhoaa säkkikangas, toisella kudos hieno kuin pitsi.

Minkätähden minä yhä pohdin näitä asioita? Sentähden, että ne minulle
ovat elämän kysymyksiä, puhun niistä siksi, että ne ovat tuskani ja
onnettomuuteni, koska tunnen, etten saata omistaa itselleni noita
yksinkertaisia kymmeniä käskyjä. Niin monimutkainen ja kompliseerattu
on elämänfilosofiani. Ja mitäpä apua voisi olla minulle, koska en
suinkaan usko tuohon filosofiaan, vaan päinvastoin usein suorastaan
epäilen sitä, kun sensijaan Anielka levollisesti ja järkkymättömästi
uskoo opinkappaleihinsa.

Ainoastaan sen, joka jo on juonut epäilyksen lähteestä, voi saada
uskomaan, ettei luvaton suudelma ole synti. Rakkaus voi temmata
mukaansa uskonnollisen naisen kuten myrsky tempaa puun maasta, mutta
hän ei milloinkaan tunnusta sitä oikeaksi.

Onnistuuko minun milloinkaan temmata Anielka itselleni? Ehkäpä se
syvä epätoivo, joka nyt painaa minua, on hetkellinen, ehkäpä huomenna
katson tulevaisuutta toivorikkaampana. Nyt se kuitenkaan ei tunnu
minusta luultavalta.

Olen joskus merkinnyt tähän päiväkirjaan, että meillä useissa
perheissä istutetaan naiseen ujoutta kuin mitäkin ruttoa. Minun
täytyy muistaa, että käsky, johon Anielka niin pyhästi uskoo,
nimittäin: "vaimon pitää kuulua miehelleen", loppujen lopuksi johtaa
juurensa kainoudesta, joka hänelle on niin ominainen, niin hänen
luonteeseensa kuuluva, että sata kertaa helpommin voisi kuvitella
Anielkaa jonkun hirviön sylissä kuin painuneena minun rintaani
vastaan.

Ja minä yhä petän itseäni, minä odotan yhä jotakin tältä naiselta.
Onhan se sulaa mielettömyyttä!

Mitä minun siis on tekeminen? Lähteminen pois?

En lähde! -- en voi enkä tahdo.

Jään paikoilleni -- ja koska tunteeni on mieletön, tulen
menettelemään mielettömästi. Järjestelmällistä, laskettua, kauvas
tähtäävää menettelyä on jo ollut tarpeeksi. Jääköön kaikki sattuman
varaan. Entinen tie ei johda minnekään.


Kesäkuun 9 p:nä.

Hän on vieläkin onnettomampi kuin minä. Tämänpäiväiset näkemäni
vakuuttavat minulle, että hänessäkin käy taistelu, johon hänen täytyy
ammentaa voimat ainoastaan itsestään. Ajatukseni ovat niin sekaisin,
etten pääse rauhoittumaan.

Herra Zawilowski kävi tänään tyttärineen Ploszowissa, ja heidän
lähdettyään alkoi täti niin kouraantuntuvalla tavalla ylistää Helena
neidin erinomaisia ominaisuuksia, että minä äkkiä vimmastuin. Olin
väsyksissä, yöni oli kulunut unettomana, hermoni olivat kiihdyksissä,
ja äkillisen suuttumuksen vallassa puhkesin puhumaan:

-- Hyvä! Jos ensi sijassa on kysymys avioliitostani eikä onnestani,
niin kosin huomispäivänä neiti Zawilowskia, sillä minullekin alkaa
kaikki jo olla yhdentekevää!

Olihan selvää, että puhuin vihan väessä enkä tarkoittanut totta ja
etten missään tapauksessa olisi pannut uhkaustani täytäntöön. Anielka
kävi kuitenkin äkkiä valkoiseksi kuin paperi. Hän nousi ilman mitään
järkevää syytä, rupesi kiertämään uudinten nuoraa, ja hänen kätensä
vapisivat kuin kuumeessa. Onneksi tätikään ei kai eläissään ollut
joutunut niin hämilleen kuin nyt, joten ei hän huomannut mitään.
Jotakin hän sanoi minulle, en tiedä mitä, sillä tällä hetkellä en
tietänyt mistään muusta kuin Anielkasta. Tosin minä jo miettimisen
tietä olin päässyt siihen johtopäätökseen, etten ole hänelle
yhdentekevä, mutta toista oli kuitenkin omin silmin saada siitä
todistus. En ikinä tule unohtamaan hänen kalpeuttaan ja vapisevia
käsiään. Saatoin olla asiastani varma, sillä vaikka osa vaikutuksesta
olisikin ollut luettava odottamattoman purkaukseni ansioksi, niin
todistusta silti oli jäämäänkin. Äkkinäistä naimailmoitusta, ei edes
tiedonantoa välinpitämättömän henkilön kuolemasta, oteta vastaan
kalpenemalla.

Pari päivää sitte ajattelin: mitä hyötyä minulla on siitä, että hän
rakastaa minua, jos tunne ainiaaksi jää hänen salaisuudekseen? Ja
kuitenkin: kun nyt omin silmin näin, että niin on, heräsi toivoni
äkkiä kuolleista, ja epäilykset menivät menojaan; minussa heräsi
taasen usko voittoon, varmuus siitä, että tulee aika, jolloin hänen
tunteensa kasvaa häntä itseään väkevämmäksi ja jolloin minä suljen
hänet syliini ja otan omakseni.

Samassa kyllä sain kokea, että erehdyn. Täti sanoi vielä jotakin
ja läksi sitte pois, luultavasti varistaakseen jossakin nurkassa
silmästään mielipahan kyyneleen. Minä astuin nopeasti Anielkan luo ja
sanoin:

-- Anielka kulta, vaikka minulle tarjottaisiin kaikki maailman
aarteet, niin en menisi naimisiin neiti Zawilowskin kanssa. Mutta
eikö minulla nyt ole huolta tarpeeksi, koskei minua vielä siltäkään
taholta jätetä rauhaan. Tiedäthän sinä paremmin kuin kukaan, etten
koskaan mene naimisiin.

-- Päinvastoin... olisin hyvin iloissani, jos menisit, lausui hän
vaivoin.

-- Se ei ole totta! Näinhän minä miten sinä kalpenit -- näinhän!

-- Salli minun lähteä...

-- Oma Anielkani, sinä rakastat minua! Älä petä itseäsi ja minua:
sinä rakastat minua!

Hänen huulensa kävivät taasen valkeiksi.

-- En, vastasi hän nopeasti, -- mutta minä pelkään, että pian alan
vihata sinua.

Ja hän kiiruhti äitinsä luo. Minä ymmärrän, että naisesta, joka
taistelee rakkauttansa vastaan, monasti täytyy näyttää siltä kuin
katkeran, kielletyn rakkauden olisi pakko pukeutua vihan muotoon.
Ja kuitenkin Anielka sanoillaan sammutti iloni, niinkuin kynttilä
puhalletaan sammuksiin. Elämässä on paljon itsessään varsin
luonnollisia asioita, joita hermot ja inhimilliset voimat suorastaan
eivät siedä. Muuan totuus, johon en ole kiinnittänyt huomiota,
enempää kuin sitä yleensäkään tehdään, on tämä: "rakkaus toisen
vaimoon on häpeällisessä muodossaan jotakin hyvin alhaista, mutta
vakavassa muodossaan suuri onnettomuus -- sitä suurempi, jota enemmän
arvoinen nainen on". Minussa herää katkera uteliaisuus näkemään mitä
tapahtuisi, jos sanoisin Anielkalle: "joko sinä nyt kiedot kätesi
kaulaani ja tunnustat, että rakastat minua, tai minä ammun kuulan
otsaani tässä silmiesi edessä!" Minä tiedän, että se olisi katalaa ja
etten ikinä ryhtyisi hankkimaan voittoa sellaisilla väkivaltaisilla
keinoilla... Mutta silti en saata olla tekemättä kysymystä: miten
kävisi siinä tapauksessa? Luultavasti Anielka menehtyisi suruun
-- ja ehkäpä häpeäänkin -- mutta hän ei ikinä alistuisi. Kun tätä
ajattelen, sekä kiroan että ihailen häntä, vihaan ja rakastan
entistä enemmän. Paras on suoraan tunnustaa, että suuri onnettomuus
on kohdannut minua. Paha vain, etten näe mitään pelastusta, sillä
minulla ei ole voimia päästä irti sen otteesta. Intohimoon, jonka
tuo nainen aina on herättänyt minussa ylimmilleen, on jo yhdistynyt
jotakin koiran kiintymyksestä. Ajatukseni ja katseeni kiertävät häntä
lakkaamatta, en saa silmiäni irti hänen silmistään, hiuksistaan,
huulistaan, olkapäistään -- ja samalla kun tunnen, että hän on
intohimoisen ikävöimiseni korkein määrä, samalla tunnen, että hän
on minulle kallein olento maan päällä. Ei yksikään nainen ole
vanginnut minua niin kokonaan ja ehdottomasti. Ajoittain tuntuu hänen
vaikutuksensa minuun suorastaan käsittämättömältä, silloin tällöin
koetan tehdä sitä itselleni selväksi -- ja teen sen tavallisesti
itselleni epäedullisella tavalla.

Olen kun olenkin elänyt nopeasti, ja päiväni kallistuu jo
ehtoopuolelleen. Tie vie nyt laaksoa kohti, josta puhaltaa vastaan
vilu ja pimeys. Tunnen kuitenkin, että tämä ainoa olento voisi antaa
minulle takaisin nuoruuteni, voisi antaa minulle kukkeutta ja halua
elämään. Jos hän minulta menee, menee samalla elämä, ja jälelle jää
vain oleileminen, synkkänä kuin kuoleman esimaku. Sentähden minä
rakastankin Anielkaa itsesäilytysvaistoni koko voimalla, en yksin
sielullani ja mielelläni, vaan sentähden, että hän pelastaa minut
häviöstä.

Anielka ei sitä tiedä, mutta minä arvelen, että hän syvästi säälii
minua, koska minäkin, joka kohtelen häntä armottomasti, antaisin
henkeni helpoittaakseni hänen kärsimyksiään. Ja kuinka en myöntäisi,
että rakkaus toisen vaimoon on onnettomuus? Johtaahan se ihmisen
esimerkiksi siihen, että hänen täytyy kiusata olentoa, jolle hän
tahtoisi ostaa rauhan henkensä kaupalla! Ja samallaisia ongelmoja
joka askeleella! Me olemme kun olemmekin molemmat hyvin onnettomat.
Mutta onhan sinulla, Anielkani, toki jokin tukikohta elämässä, koska
sinulla on opinkappaleesi -- minä totisesti olen kuin pursi vailla
airoja ja peräsintä.

Enkä ole oikein tervekään. Nukun huonosti tai en nuku ensinkään, eikä
voi olla toisin. Tahtoisin sairastua, mutta oikein vakavasti; maata
jonkin kuukauden tiedottomana, muistamatta mitään, levätä oikein
kunnollisesti. Viettäisin silloin todella lomaa. Chwastowski tarkasti
minua eilen ja teki johtopäätöksiään; hän sanoi, että hermostoni
kerta kaikkiaan on kulutettu loppuun, mutta että olen perinyt aika
suuren määrän lihasvoimaa. Luultavasti hän on oikeassa; muussa
tapauksessa tietenkään en olisi jaksanut pitää puoliani hermojani
vastaan. Kukaties syy henkiseen erikoisasemaani onkin etsittävä tästä
asiantilasta. Erinäiset voimat ovat tietenkin vaatineet ulospääsyä,
ja kun eivät ole saaneet sitä ajatusten enempää kuin tekojenkaan
kautta, niin ovat ne tulvanaan täyttäneet yhden uoman ja kokoontuneet
rakkaudeksi naiseen.

Kiitos hermojeni: aina sameina, aina kuohuten ja vinoon! ennen
kaikkea vinoon!

Mitä mielialoja minun päiväni onkaan täynnä! Illansuussa tuli
rakas täti luokseni ja pyyteli anteeksi, että oli kehunut neiti
Zawilowskia. Suutelin molempia hänen käsiään ja pyysin vuorostani
anteeksi suuttumustani.

-- Vakuutan sinulle, sanoi hän, -- etten enään puhu hänestä. Tosin
minä sydämestäni soisin, että sinä, rakas Leon, menisit naimisiin,
sillä olethan sukumme viimeinen, mutta Jumala tietää, että onnesi on
minulle kallein kaikesta, sinä rakas poikani.

Rauhoitin häntä mikäli mahdollista ja virkoin lopuksi:

-- Täti tietää, että minä olen kuin mikäkin hermostunut nainen!

Mutta silloin täti suuttui.

-- Vai sinä nainen! Jokainen voi erehtyä, mutta jos vain kaikilla
olisi niin paljon järkeä ja mielenlujuutta, niin näyttäisi tässä
maailmassa toiselta!

Mene nyt sitte tekemään tyhjäksi tällaisia kuvitteluja! Joskus minut
valtaa epätoivo, ja minä ajattelen: mitä minulla onkaan tekemistä
tällaisessa talossa, keskellä kaikkia näitä naisia, jotka ovat
ottaneet enkelimäisyyden oikein urakalle? Minun on myöhäistä kääntyä
heidän uskoonsa, mutta mitä kärsimystä ja onnettomuutta voinkaan
tuottaa heille!


Kesäkuun 10 p:nä.

Sain tänään kaksi kirjettä, toisen asianajajaltani Roomasta, toisen
Sniatynskilta. Roomasta ilmoitetaan, että Italian hallituksen
kiellon, joka koskee muinaismuistojen ja arvokkaiden taide-esineiden
siirtämistä pois maasta, voi järjestää tai kiertää. Ovathan isän
kokoelmat aivan yksityistä laatua, ulkopuolella kaikkea hallituksen
valvontaa, ne voi niinmuodoin lähettää suorastaan huonekaluina.

Minun täytyy nyt ryhtyä panemaan taloani Varsovassa
tarkoituksenmukaiseen kuntoon, ja se on kaikin puolin ikävää,
koska kokoelmien siirtäminen ei enään vähääkään viehätä minua.
Mitä minä enään niistä -- ne eivät hyödytä minua ensinkään. Pysyn
päätöksessäni ainoastaan sentähden, että itse olen niin paljon
puhunut aikomuksestani ja että siitä on niin paljon kirjoitettu.

Minulle palasi sama mielentila, joka oli minua kiusannut matkojeni
aikana Anielkan häiden jälkeen. Nyt minä elän kaikki toistamiseen,
katselen ja käsitän asiat vain aina ajattelemalla yhtaikaa Anielkaa,
eikä minulla enään ole mitään välittömiä vaikutelmia. Ajatukset,
joita en usko hänelle pohjaa myöten, tuntuvat minusta aivan tyhjiltä
ja merkityksettömiltä. Se on hämmästyttävää ja todistaa kuinka kauvas
ihminen voi hairahtua. Luin tänä aamuna Bungen esitelmän "Vitalismi
ja mekanismi" ja luin sen harvinaisella mielenkiinnolla. Tekijä
osoittaa nimittäin tieteellisesti samaa, mikä jo kauvan on liikkunut
minun ajatuksissani, mutta joka minussa sai pikemmin epämääräisten
tunteiden kuin itsetietoisen vakaumuksen muodon. Tässä näet tieto
myöntää olevansa täydellinen epäilijä omaan itseensä nähden, myöntää
oman voimattomuutensa ja julistaa, että on olemassa jokin maailma,
joka on enempi kuin aine ja liike ja jota ei voida selittää, ei
fyysillisesti eikä mekaanisesti. Minulle on yhdentekevää, onko
tuo maailma ainetta korkeampi vaiko alempi. Pelkkää sanaleikkiä!
En ole oppinut enkä ole velvollinen noudattamaan varovaisuutta
johtopäätelmissäni. Ryntään siis pää edellä sisään avoimista ovista,
ja sanokoon tiede sata kertaa, että vastassa on pimeää -- minä
tunnen, että minulla siellä on valoisampaa kuin tällä puolella.
Luin miltei kuumeisella mielihalulla, ja lukeminen tuotti minulle
suurta helpoitusta. Vain itseensä sulkeutuneet tyhmyrit eivät näe,
kuinka materialismi painaa meitä ja tappaa meidät kaipaukseen, eivät
näe, että ihmisten mielissä elää salainen pelko siitä, että tiede
mahdollisesti ei osoittaisikaan sitä todeksi. He eivät tiedä, kuinka
odotetaan uutta tieteen evolutsionia, ja mikä ilo on vangeilla, kun
avautuu jokin portti tai aukko, josta saattaa paeta vapaaseen ilmaan.
Mielet ovat jo niin painuksissa, etteivät ihmiset uskalla vetää
henkeään eivätkä uskoa omaan onneensa. Mutta minä olen uskaltanut
ja minusta tuntui siltä kuin olisin päässyt pujahtamaan ulos
ummehtuneesta kellarista. Ehkäpä tämä oli vain hetken vaikutelma,
sillä minä ymmärrän, että uusvitalismi ei ole mikään käänne
tieteessä. Ehkä jo huomenna palaan vapaaehtoisesti vankilaan... En
tiedä... Tällä väliajalla minun oli hyvä olla. Toistin itselleni joka
hetki: jos epäilyksenkin tietä päästään epäilemättömyyden varmuuteen
siitä, että on olemassa yliaistillinen maailma, maailma, "joka
tekee pilaa kaikesta mekaanisesta selityksestä", maailma, joka on
"fyysilliskemiallisten selitysten" piirin ulkopuolella, niin kaikki
on mahdollista, jokainen usko, jokainen dogmi, jokainen mystisismi.
Saahan silloin ajatella, että samoinkuin on olemassa ääretön avaruus,
niin on olemassa myöskin ääretön järki ja ääretön hyvyys. Saahan
toivoa, että on olemassa jokin suuri maailman kaikkeutta verhoava
vaippa, jonka helmoihin voi paeta, ja jokin holhoomus, jonka suojassa
vaiva loppuu. Jos niin on, niin on hyvä. Silloin tiedän ainakin miksi
elän ja miksi kärsin. Mikä tavaton helpoitus!

Toistan vielä kerran, että minun ei tarvitse olla varovainen eikä
arkailla johtopäätösteni tekemisessä. Edellä olen jo kirjoittanut,
ettei kukaan ole likempänä mystisismiä kuin skeptikko. Minä olen
todennut sen omassa itsessäni, sillä aloin rynnistellä niinkuin
lintu, joka, oltuaan kauvan vankina häkissä, vapauteen päästyään
rynnistelee, hekumoi ja kylpee avaruudessa. Näin uusia kenttiä ja
niillä uutta elämää. En tiedä oliko se jossakin toisessa tähdessä
vai tähtien välisissä avaruuksissa -- tiedän vain, että tämä elämä
ja nämä kentät olivat aivan toisenlaiset kuin meillä. Valo siellä
oli kirkas ja lempeä, ilma oli viileä ja täynnä suloisuutta, mutta
pääeroitus oli siinä, että suhde yksilösielun ja yleissielun
välillä siellä oli paljon lähempi, niin läheinen, että oli mahdoton
määrätä missä loppuu yksilö ja missä alkaa yhteisö. Tunsin silloin,
että juuri tuossa rajan epäselvyydessä on sikäläisen elämän onni,
sillä ihminen ei eristäydy siellä, ei asetu vastakohdaksi, vaan on
sopusoinnussa ympäristönsä kanssa ja ottaa osaa yhteiskuntaelämään
koko voimallaan.

Tämä ei ollut unennäköä -- sitä en väitä. Se oli vain siirtymistä yli
rajavyöhykkeen, jonka toisella puolella loppuu selvä ymmärtäminen,
ja toisella puolella alkaa aavistuksentapainen tunto. Tämä tunto ei
kuitenkaan vielä ole johtopäätös aikaisemmista edellytyksistä, se on
ainoastaan kehitetty miltei käsittämättömyyteen asti, samalla tavalla
kuin kultainen lanka voidaan venyttää miltei loppumattomiin. Muuten
en vielä voinut kokonaan sulautua uusien kenttieni elämään enkä
lopullisesti hukuttaa itseäni niihin. Säilytin vielä jonkun verran
omaa yksilöllisyyttäni. Minulta puuttui jotakin ja minusta tuntui,
että etsin jotakin ympäriltäni. Yhtäkkiä tunsin, että etsin Anielkaa.
Varmaan vain häntä ja aina häntä. Mitä merkitsi minulle ilman häntä
tuo toinen elämä. Löysin hänet vihdoin, ja me aloimme harhailla
yhdessä, kuten Paolon varjo Francesca da Riminin varjon kanssa...

Kirjoitan tämän muistoon siksi, että sekin osaltaan miltei
peloittavasti todistaa, kuinka kokonaan tunne tätä naista kohtaan
on anastanut haltuunsa minun olentoni. Kummallista. Mitä yhteyttä
saattaa olla Bungen ja hänen uusvitalisminsa ja Anielkan välillä?
Ja kuitenkin minä aina, ajatellessani näitä asioita, lopulta joudun
häneen. Tieteen, taiteen, luonnon, elämän, kaiken johdan nyt aina
tähän yhteen nimittäjään. Se on akseli, jonka ympärillä maailmani
kieppuu.

Tällä on kuulumaton merkitys. Tuntuu nimittäin hyvin vähän
todennäköiseltä, että joskus saattaisin seurata järjen neuvoa, joka
minulle silloin tällöin heikolla, tukahutetulla äänellä toistaa
sanat: matkusta pois! Pakene!

Tiedän, ettei tämä pääty hyvin, että tämä ei voi päättyä hyvin. Mutta
mistä minä otan voimia, mistä tahtoa, mistä tarmoa, kun nämä kaikki
ovat minulta riistetyt. Yhtä hyvin voisin toistaa ihmiselle, joka
on menettänyt jalkansa: nouse ja lähde maailmalle. Miten? Ja lisään
vielä: minne? Mitä etsimään? Täällä on minun elämäni.

Välistä valtaa minut halu antaa päiväkirjani Anielkan luettavaksi,
mutta en tee sitä. Hänen säälinsä minua kohtaan ehkä senjälkeen
kasvaisi, mutta hänen rakkautensa varmaan vähenisi. Jos Anielka
tulisi minun omakseni, etsisi minusta tukea, lepoa ja horjumatonta
uskoa siihen, että juuri näin täytyy olla ja että näin on hyvä, niin
pelkään, että hän kuitenkin yhä epäilisi. Minä luulen, että vaikka
hän ymmärtäisi kaikki mitä minussa on tapahtunut ja tapahtuu, niin
minun tunteeni monessa suhteessa eivät sittenkään löytäisi hänessä
vastakaikua. Me olemme kaksi niin erilaista olentoa. Minä esimerkiksi
en silloinkaan, kun vaivun mystillisyyteen ja kun päättelen, että
kaikki on mahdollista, kuvittele mitään maailmantakaista elämää
yleisen käsityksen mukaan. Ja miksikä? Jos kaikki on mahdollista,
niin silloin on mahdollinen myöskin helvetti, kiirastuli ja taivas,
aivan kuten minun valoisat, kirkkaat kenttäni. Tietysti Danten näyt
ovat suuremmat ja mahtavammat kuin minun. Ja miksikä? Kahdesta
syystä. Ensinnäkin siksi, että minun skeptillisyydelläni, joka
myrkyttää itsensä omalla epäilyksellään kuten skorpioni omalla
myrkyllään, vielä on voimaa kaikkinaisista otaksumisista eroittaa
yksinkertainen ja yleisesti hyväksytty käsitys -- ja toiseksi?...
Toiseksi sentähden, että noissa dantelaisissa osastoissa en voi
kuvitella itseäni ja Anielkaa yhdessä... Sellaista elämää en tahdo...

Mutta kaiken sen, mitä kirjoitan ja ajattelen, suoritan ajattelevan
minäni jonkin osan avustuksella. Kaikki muu siitä on Anielkan luona.
Tällä hetkellä näen vielä valon, joka lankeaa hänen huoneestaan
berberispensaille hänen akkunansa alla. Anielka raukka -- hänkin
viettää unettomia öitä. Näin kuinka hän tänään nukahti työnsä
ääressä. Suuressa nojatuolissa hän näytti pieneltä ja hän huokasi
syvään väsymyksestä. Minusta tuntui siltä kuin hän olisi ollut minun
lapseni.


Kesäkuun 11 p:nä.

Vihdoinkin saapui Sassoferraton madonnanpää. Jätin sen Anielkalle
tädin ja Celina rouvan läsnäollessa, ikäänkuin se olisi ollut hänelle
kuuluva ja määrätty. Hänen oli mahdoton kieltäytyä ottamasta sitä
vastaan. Sitte naulasin omin käsin kuvan hänen huoneeseensa. Kaunis
se on siellä. En yleensä pidä Sassoferraton madonnista, mutta tämä
on yksinkertainen, ja siinä on harvinaisen kirkkaat, iloiset värit.
Minulle on rakasta ajatella, että Anielkan, aina kun hän katsoo
seinäänsä, täytyy muistaa minun rakkauteni merkiksi antaneen hänelle
pyhän kuvan. Siten täytyy tunteen, jota hän pitää synnillisenä, hänen
mielikuvituksessaan yhdistyä pyhän käsitteeseen. Se on lapsellinen
lohdutus, mutta köyhä tyytyy siihenkin.

Tällä päivällä on ollut yksi parempi hetki. Kun kuva oli ripustettu
seinälle, tuli Anielka luokseni kiittämään. Koska Celina rouvan
nojatuoli oli jonkun matkan päässä, pitelin Anielkan kättä, vaikka
hän jo koetti vetää sitä kädestäni, vielä silmänräpäyksen ja kysyin
puoliääneen:

-- Vihaatko sinä, Anielka, todella minua?

Hän pudisti päätään melkein surullisesti ja vastasi lyhyeen:

-- Oi en!

Miten paljon rakkautta mahtuikaan tuohon lyhyeen vastaukseen!

Sopii sanoa, että on yhdentekevää suoko rakastettu nainen
asianomaiselle vastarakkautta, jollei hänen rakkautensa milloinkaan
osoittaudu ulospäin. Mutta se ei ole yhdentekevää! Onhan minulla
sitte edes se, ja sitä en antaisi pois mistään hinnasta. Sittepä
vasta olisinkin köyhä.


Kesäkuun 12 p:nä.

Olen saapunut Varsovaan Sniatynskin kirjeen johdosta, jonka hiljan
sain ja jossa hän pyysi minua tulemaan Klaran kunniaksi pidettäviin
jäähyväispäivällisiin. Päivällisille en mennyt. Eilen ne olivat.
Mutta kävin asemalla sanomassa hänelle hyvästi. Tulen juuri
sieltä. Tuo uskollinen sielu erosi minusta epäilemättä surullisena
ja pettyneenä. Kun hän minut näki, antoi hän minulle kuitenkin
kaikki anteeksi ja hyvästijättömme oli mitä sydämellisin. Minäkin
tunsin, että tulen kaipaamaan häntä, että ympärilläni käy entistä
tyhjemmäksi. Minun elämäni mystillisillä kentillä ei tule olemaan
jäähyväisiä. Tämänpäiväinen hyvästijättö oli todella surullinen,
sillä lisäksi oli päivä pilvinen ja sateinen. Räntäistä ilmaa tulee
varmaan vielä kestämään pari päivää. Siitä huolimatta oli paljon
väkeä saattamassa Klaraa. Hänen makuuvaunuosastonsa oli täynnä kukkia
ja seppeleitä kuin hauta. Hänen täytyy ajaa kaikki ulos sieltä,
muuten hän tukahtuu. Lähtöhetkenä ei Klara enään ensinkään välittänyt
siitä, mitä ihmiset ajattelevat, vaan seurusteli niin paljon kuin
mahdollista minun kanssani. Menin hänen osastoonsa, ja me juttelimme
kuin kaksi ystävää, välittämättä Klaran vanhan, ikuisesti vaikenevan
sukulaisen läsnäolosta enempää kuin muistakaan ihmisistä, jotka
hienotunteisesti olivat vetäytyneet käytävän päähän.

Pitelin Klaran molempia käsiä, ja hän katsoi minuun uskollisin,
sinisin silmin ja lausui mielenliikutuksissaan:

-- Teille vain tunnustan, ettei minun koskaan ole ollut niin vaikea
lähteä mistään. Lähtöhetken levottomuudessahan ei ole aikaa pitkiin
puheisiin -- mutta ikävä minun on!... Frankfurtissa kyllä näen paljon
ihmisiä, oppineita ja taiteilijoitakin... mutta... en itsekään
tiedä... he ovat aivan toista maata... te olette ikäänkuin herkempiä
soittokoneita. Teistä en puhukaan!

-- Sallitteko, neiti, että kirjoitan teille?

-- Tietysti. Ja minäkin kirjoitan teille. Aioin juuri pyytää sitä.
Onhan minulla musiikkini, mutta se ei enään aina tahdo riittää.
Ja ehkä siitä on teillekin jotakin iloa, sillä vaikka teillä on
paljon ystäviä, niin varmaan ei ole ainoaakaan, joka olisi teihin
niin kiintynyt. Kuinka tyhmä minä olen, kun kaikki saa minut niin
heltymään, mutta nyt minun täytyy kun täytyykin lähteä.

-- Me kierrämme molemmat alituisesti maailmaa: te neiti,
taiteilijana, minä mustalaisena. Tämä ei siis ole mikään ero, vaan me
sanomme: näkemiin!

-- Näkemiin! näkemiin niin pian kuin suinkin! Te olette tekin
taiteilija! Ei tarvitse soittaa eikä kirjoittaa eikä maalata, vaan
voi silti sielultaan olla taiteilija. Minä näin sen heti ensi
silmäykseltä, kun teihin tutustuin -- ja näin senkin, ettette ole
aivan onnellinen, vaan ehkä sisimmässänne tavattoman surullinen.
Muistakaa, että on muuan saksalainen nainen, joka on teille kuin
sisko.

Vein hänen kätensä huulilleni, mutta hän luuli minun jo aikovan
lähteä ja virkkoi nopeasti:

-- Vielä on aikaa. Vasta toinen soitto.

Minun teki todella jo mieli sanoa hänelle hyvästi. Mutta mihin
hermoni ovatkaan minut saattaneet! Klaran sukulainen oli sadeilman
vuoksi pukeutunut gummitakkiin, joka kahisi joka liikkeestä -- ja tuo
kahina tai oikeastaan gummikankaan kitinä oli saattamaisillaan minut
epätoivoihini. Muutenkaan ei enään ollut jälellä kuin pari minuuttia.
Lähdin vihdoinkin, kun rouva Sniatynski tuli vaunuun.

-- Hilst, Frankfurt! huusi Klara perässäni. -- Kotoa lähettävät
minulle kyllä kirjeet, vaikka olisin missä.

Hetken perästä olin asemasillalla vaununakkunan alla, keskellä Klaran
hyvästelevää tuttavajoukkoa. Kuului sekaisin höyrypurkausten sihinää,
veturin puhkinaa ja rautatiepalvelijakunnan huutoja. Makuuvaunun
ikkuna laskettiin alas, ja vielä kerran näin Klaran uskolliset,
ystävälliset kasvot.

-- Missä te vietätte kesän? kysyi hän.

-- En tiedä; kirjoitan siitä, vastasin.

Samassa rupesi veturi puhkumaan nopeammin, kuului viimeinen vihellys,
ja juna läksi liikkeelle. Korotimme Klaralle eläköönhuudon, hän
lähetti meille lentosuudelmia ja hävisi vihdoin näkymättömiin.

-- Tuleeko hyvin ikävä? kysyi rouva Sniatynski minulta äkkiä.

-- Tulee! vastasin, kumarsin ja läksin kotiin.

Ja minusta tuntuu todella siltä kuin luotani olisi lähtenyt ihminen,
joka monessa suhteessa olisi voinut auttaa minua. Olin tavattoman
kiihtyneessä mielentilassa. Ehkäpä siihen osaltaan vaikutti kolkko
iltakin. Se oli niin sateinen, sumuinen ja samea, että katulyhdyt
kaukaa näyttivät olevan kuin mitäkin taivaankaarenkarvaisia kehiä.
Minussa sammui viimeinen toivon kipinä. Pessimismi ei enään vallinnut
yksin mielessäni, vaan tuntui ilmana ympäröivän koko maailmaa,
painavan esineitä, ihmisiä ja nielevän kaikki muodot ja olennot.

Tulin kotiin, mielessäni ääretön alakuloisuus ja levottomuus, tuntui
siltä kuin jokin tavaton vaara uhkaisi. Hetkeksi heräsi minussa
hurja kaipaus aurinkoon ja sinisen taivaan alle, maihin, joissa ei
ole tällaisia sateita, tällaista pimeyttä ja sumua. Minut valtasi
äkkiä tunne, että jos pakenen sinne, missä on hyvin kirkasta, niin
itse valo puolustaa ja varjelee minua. Koko ajatuskykyni kiteytyi
ainoaan sanaan, jota toistelemistani toistin kuin kaiku: "Matkalle!
Matkalle!" Mutta samassa kauhistuin, sillä muistin, että jos lähden,
jätän Anielkan tänne yksin ja jätän hänet alttiiksi samalle vaaralle,
jota itse lähden pakoon. Tiedän että erehdyn, että lähtöni olisi
hänelle helpoitus, mutta en pääse siitä tunteesta, että menettelisin
huonosti ja pelkurimaisesti, jos lähtisin... Ja tämä tunne on
minussa voimakkaampi kuin järjen puhe. Muuten on kun onkin tuo
"matkalle!" vain tyhjä sana. Helppo sitä on toistella, jopa kuvitella
noudattavansa, mutta kun kuvittelu olisi kehitettävä teoksi, niin
pian nähtäisiin, että juuri _se_ on kaikista mahdottomin panna
täytäntöön minun voimillani. Minä olen tuohon tunteeseen mahduttanut
sellaisen määrän hermovoimaa, niin paljon elämää, että minun olisi
helpompi silpoa itseni kappaleiksi kuin irroittaa itseni siitä.

Itse-erittelyni on kehittynyt äärimmilleen. Minusta tuntuisi aivan
mahdottomalta, että voisin tulla esimerkiksi mielipuoleksi. Ajoittain
minä kuitenkin tunnen, ettei hermojani enään saata jännittää.

Sääli Klaraa. Tapasin häntä viime aikoina vähän, mutta minusta oli
hyvä tietää, ettei hän ole kaukana. Nyt ottaa Anielka minut kokonaan
valtoihinsa, nyt luovutan hänelle senkin voiman, jolla rakastetaan
levollisesti ja tunnetaan ystävyyttä.

Kun tulin kotiin, tapasin siellä nuoren Chwastowskin. Hän oli eilen
saapunut keskustelemaan veljensä, kirjakauppiaan kanssa. He puuhaavat
jotakin helppotajuisten kirjojen levittämisyritystä. Aina he ovat
hommassa, alati he ponnistavat, sentähden on heidän elämänsä rikas.
Minä olen jo päässyt niin kauvas, että ilostuin kun hänet näin,
aivan kuten lapsi, joka pelkää kummituksia ja ilostuu, kun joku
tulee huoneeseen. Hänen henkinen terveytensä reipastuttaa minua.
Hän sanoi Celina rouvan nyt olevan niin paljon paremmissa voimissa,
että hän jonkun viikon perästä voi lähteä Gasteiniin. Erinomaista!
Päästä toiseen paikkaan! Tulen kaikin voimin ajamaan tätä asiaa.
Kehoitan tätiä lähtemään mukaan. Hän lähtee minun tähteni, ja silloin
ei kukaan hämmästele, että minäkin lähden. Nyt ainakin tahdon
jotakin ja tahdon kaikesta voimastani. Kuinka monella tavalla nyt
saankaan hoidella Anielkaa. Me pääsemme vielä likemmä toisiamme kuin
Ploszowissa. Tuntuupa vähän paremmalta. Muuten tämä onkin ollut
kauhea päivä, sillä mikään ei minua niin masenna kuin paha ilma.
Kuulen yhä vielä sateen kohisevan kattokouruissa -- mutta pilvien
raoista pilkoittavat jo tähdet.


Kesäkuun 12 p:nä.

Tänään saapui Kromicki...


Gasteinissa kesäkuun 23 p:nä.

Viikon olemme jo olleet Gasteinissa, koko talo, nimittäin: Anielka,
täti, Celina rouva, minä ja Kromicki. Keskeytin joksikin aikaa
muistiinpanoni, en sentähden, että olisin kyllästynyt kirjoittamiseen
tai ettei se tuottaisi minulle huojennusta, vaan sentähden, ettei
kokemuksiani tältä ajalta ole voinut mahduttaa mihinkään sanoihin.
Kun ihminen paraikaa ponnistelee ja kamppailee suurta voimaa vastaan,
niin ei häneltä riitä aikaa eikä ajatusta mihinkään muuhun. Olen
ollut samassa tilassa kuin mies Sanssonin muistiinpanoissa, joka, kun
hänen ruumiistaan leikattiin kappaleita ja haavoihin vuodatettiin
sulaa lyijyä, hermokiihtymyksensä vallassa huusi: "Encore! encore!"
-- kunnes meni tainnoksiin. Minä olen jo tainnoksissa, nimittäin minä
olen saavuttanut kärsimykseni rajat ja antautunut.

Tuntuu siltä kuin minua painaisi ääretön käsi, aivan kuin nuo vuoret,
joiden keskellä elämme.

Mutta mitäpä siitä? Kosken enään tee vastarintaa, niin nujertakoon
käsi minut. En ole tietänyt, että tunto omasta avuttomuudesta ja
auttamattomasta kurjuudesta voisi tuottaa ihmiselle, jollei juuri
lohtua, niin eräänlaista lepoa.

Kunhan en vain uudelleen nostaisi päätäni, kunhan tätä tilaa vain
kestäisi niin kauvan kuin suinkin. Kirjoittaisin silloin muistiin
elämykseni ikäänkuin ne koskisivat toista ihmistä. Mutta tiedän
kokemuksesta, kuinka erilaiset päivät saattavat olla -- ja pelkään
mitä huomispäivä tuo mukanaan.


Kesäkuun 24 p:nä.

Kirjoitin Varsovan-matkani jälkeen tämäntapaisen päätelmän: "rakastaa
toisen vaimoa leikillä on konnamaista; rakastaa häntä todenteolla
on onnettominta kaikesta mikä voi kohdata ihmistä". Kun minä ennen
Kromickin tuloa panin sanat paperille, en tehnyt itselleni selvää
kaikista tämän onnettomuuden eri muodoista. Arvelin sen olevan
jalomman kuin se on. Vasta nyt minä näen, että siihen, paitsi suurta
tuskaa, liittyy paljon pikkuista nöyryytystä ja tunnetta omasta
viheliäisyydestä ja naurettavuudesta, jopa valhettakin. Lisäksi se
pakoittaa kaikkinaisiin kurjiin tekoihin ja ihmisille arvottomaan
varovaisuuteen. Mikä kukkavihko! Sen tuoksusta saattaa totisesti
menehtyä.

Jumala tietää millä nautinnolla kävisin kiinni Kromickin kurkkuun,
työntäisin hänet seinää vastaan ja sanoisin hänelle suoraan vasten
silmiä: "Minä rakastan vaimoasi!" Mutta sensijaan minun täytyy
käyttäytyä niin, ettei hänen päähänsäkään pälkähtäisi Anielkan
miellyttävän minua. Mitä kaunista osaa minä näyttelenkään hänen
silmissään! Mitä hän mahtaakaan minusta ajatella! Siinä kukkanen
lisää äskenmainittuun vihkoon.


Kesäkuun 25 p:nä.

En ikinä tule unohtamaan päivää, jolloin Kromicki saapui. Hän ajoi
Varsovassa suoraan minun luokseni. Palatessani kotiin illalla
tapasin etehisestä matkatavaroita. En tiedä miten en heti arvannut,
että ne saattavat olla Kromickin laukkuja. Äkkiä ilmestyi hän itse
viereisestä huoneesta, päästi minut nähdessään monokkelinsa putoamaan
ja hyökkäsi syli auki uutta sukulaistaan vastaan. Näin kuin unessa
hänen kuivan päänsä, joka muistuttaa kuolleen kalloa, hänen pienet,
kipunoivat silmänsä ja mustan pörrön. Samassa kävivät hänen kätensä
minuun kiinni, ikäänkuin olisin joutunut puisen manekiinin otteeseen.
Kromickin tulo oli varsin helppo käsittää, ja kuitenkin minusta
tuntui siltä kuin olisin katsellut kuolemaa silmiin. Minusta tuntui
siltä kuin näkisin kauheaa unta ja sanat: "mitä kuuluu, rakas Leon?"
soivat korvissani eriskummallisimmilta, aavemaisimmilta kaikista
mahdollisista äänistä. Äkkiä valtasi minut sellainen viha, inho
ja hätä, että minun täytyi kutsua avukseni koko tahtoni, jotten
hyökkäisi hänen kimppuunsa, kaataisi häntä maahan ja puhkaisisi
hänen pääkalloaan. Olen elämässä ennenkin tuntenut vihaa ja inhoa,
mutta tämä hätä oli minulle uutta ja käsittämätöntä. Sellaista ei
herätä elävä ihminen, vaan kuollut. Pitkään aikaan en saanut sanaa
suustani. Onneksi hän saattoi luulla, etten tuntenut häntä tai että
hämmästelin hänen, miltei vieraan ihmisen, tutunomaista käytöstä ja
sinuttelemista. Se ärsyttää minua vielä tänäkin päivänä, niin että
kiehun kiukusta.

Koetin tyyntyä. Hän pani monokkelin silmäänsä, painoi uudelleen
kättäni ja virkkoi:

-- Mitä kuuluu? Miten Anielka voi? Ja äiti?... sairastelee kai kuten
ennenkin? Ja täti -- mitä?

Taasen valtasi minut ihmetys ja raivo siitä, että hän uskaltaa puhua
minun läheisimmistäni, ikäänkuin he olisivat yhtä likeiset hänelle.
Maailmanmies, kuten minä, sietää ja peittää kaikki, sillä hän on
lapsuudesta lähtien niin kasvatettu -- mutta minä tunsin, etten
kestä tätä. Kutsuin palvelijoita, jotta saisimme teetä, päästäkseni
jollakin lailla eroon äskeisestä vaikutuksesta. Kromicki kävi
levottomaksi, kun en vastannut hänelle ja kysyi, uudelleen päästäen
monokkelin putoamaan, vilkkaasti:

-- Onko jotakin tapahtunut? Mikset sinä sano mitään?

-- Kaikki ovat terveinä, vastasin.

Äkkiä juolahti päähäni, että mielenliikutukseni kautta annan tuolle
vihatulle miehelle ylivallan, ja samassa hetkessä olin oman itseni
herra.

Vein hänet ruokasaliin, pyysin istumaan ja kysyin:

-- No mitä sinulle kuuluu? Oletko tullut pitkäksikin aikaa?

-- En tiedä, sanoi hän. -- Tuli ikävä Anielkaa -- ja arvelen, että
hänenkin on ikävä minua. Tuskinhan me kantakaan kuukautta vietimme
yhdessä. Vastanaineille se on hiukan liian vähän -- eikö totta?

Hän nauroi puisevasti ja jatkoi:

-- Muuten minulla on täällä asioitakin. Asioita ja aina vain asioita!

Hän rupesi laajasti selittämään asioitaan, mutta minä en kuunnellut
häntä enkä käsittänyt sanaakaan. Kuulin ainoastaan tuontuostakin
sanan "liikepääoma" ja näin monokkelin heilahtelevan. Kumma,
kuinka suuressa onnettomuudessa pienet asiat voivat kiusata. En
tiedä lieneekö se yleistä, tiedän vain, että sana "liikepääoma" ja
monokkeli kiusasivat minua sietämättömyyteen asti. Kohtaamisemme ensi
hetkellä olin todella tajuttomana, mutta pystyin silti seuraamaan
jokaista monokkelin liikettä. Niin on aina -- ja niin nytkin.

Teetä juotuamme saatoin Kromickin huoneeseen, jonka olin määrännyt
hänelle yöksi. Hän kertoi minulle lakkaamatta ja rupesi palvelijan
avulla aukomaan matkalaukkujaan. Hetkeksi hän keskeytti kertomuksensa
näyttääkseen minulle joitakin kaukaisesta idästä tuomiansa esineitä.
Muun muassa avasi hän kantohihnan, jossa, paitsi matkapeitettä, oli
kaksi pientä, itämaalaista mattoa, ja virkkoi:

-- Nämä ostin, kun kävin Batumissa. Eivätkös ole sievät? Sopivat
mainiosti vuoteittemme eteen.

Hän väsyi, lähetti pois palvelijan, asettui nojatuoliin ja jutteli
edelleen yrityksistään ja tulevaisuudentoiveistaan. Minun ajatukseni
olivat aivan toisaalla. Muutamissa tapauksissa katsoo ihminen
pelastukseksi saada puolustaa osaa onnestaan, kun ei hän voi
puolustaa koko onneaan. Minulle oli tällä hetkellä tärkeintä tietää
lähteekö Kromicki mukaan Gasteiniin vai eikö. Sentähden virkoin
hetken perästä:

-- Minä en ole tähän saakka tuntenut sinua, mutta nyt uskon,
että sinä todella tulet kokoamaan omaisuuden! Et katsele elämää
pintapuolisesti etkä anna tunnesyiden vaikuttaa tärkeämpiin asioihin.

Kromicki puristi lämpimästi kättäni.

-- Et usko, sanoi hän, -- kuinka mielelläni suon, että aina luotat
minuun.

En ensi hetkenä kiinnittänyt mitään erityistä huomiota noihin
sanoihin. Ajatukseni askarteli siinä, että Kromickin takia jo olin
valehdellut, koska en ensinkään uskonut hänen liikemieskykyynsä, ja
muutenkin olin menetellyt alhaisesti, kun mairittelin häntä -- häntä,
jonka mieluimmin olisin upottanut veteen. Mutta minulla ei ollut
muuta silmämäärää kuin estää häntä tulemasta Gasteiniin ja sentähden
kahlasin liejussa kauniisti eteenpäin.

-- Huomaan ettei tuo matka tule sinulle sopivaan aikaan, sanoin.

Vastauksessaan valitteli hän Celina rouvan sairastelemista, kuten
ainakin itsekäs ihminen, joka katsoo kaikkia asioita omalta
kannaltaan.

-- Tietysti, virkkoi hän, -- koko juttu tulee minulle sopimattomasti.
Meidän kesken sanoen, arvelen, että mentäisiin ilmankin. Pitää
toki kaikella olla määränsä, tyttärenkin kiintymyksellä äitiinsä.
Naisen, joka menee naimisiin, täytyy käsittää, että hänen ensimäiset
velvollisuutensa koskevat miestä. Tuo äiti, joka alituisesti istuu
seinän takana viereisessä huoneessa, rajoittaa vapautta eikä anna
ihmisten elää omissa oloissaan. En kiellä, ettei lasten rakkaus
vanhempiin olisi kaikin puolin kiitettävä asia, mutta kun se menee
liian pitkälle, käy se rasitukseksi.

Päästyään kiinni tähän aiheeseen ei hän tahtonut voida lopettaakaan.
Hän toi esiin joukon samantapaisia tosiasioita, yhtä mauttomia ja
ylimalkaisia, ja hänen puheensa ärsytti minua sitä enemmän, kun minun
täytyi myöntää hänen jonkun verran olevan oikeassa. Lopuksi hän
virkkoi:

-- Mutta minkäs mahdat? Minä olen kuin kauppias: tiesin minkä
sopimuksen allekirjoitin ja minun pitää täyttää kaikki mihin se minua
velvoittaa.

-- Lähdet siis Gasteiniin?

-- Minulla on siihen erityiset syyni. Ensinnäkin tahdon, että
täti, sinä ja minä oppisimme tuntemaan toisemme ja että te todella
rupeaisitte luottamaan minuun. Puhumme siitä sitte lähemmin. Minulla
on kuukausi tai puolitoista vapaa-aikaa. Jätin sijaisekseni Lucyan
Chwastowskin, -- joka -- kuten englantilainen sanoo -- on "a solid
man". Ja ymmärräthän sinä, että kun miehellä on sellainen vaimo kuin
Anielka, niin hän jonkun aikaa tahtoo viettää saman katon alla hänen
kanssaan. Totta sinä sen ymmärrät, vai mitä?

Puhuessaan paljasti hän keltaiset, madonsyömät hampaansa ja taputti
minua polvelle. Päätäni kylmäsi aivoihin saakka. Tunsin selvästi,
että kalpenin. Nousin ja käännyin nopeasti pois valosta, jottei hän
näkisi miten kasvoni muuttuivat.

-- Milloin lähdet Ploszowiin? sain vaivoin suustani.

-- Huomenna, huomenna!

-- Hyvää yötä!

-- Hyvää yötä, vastasi hän, pudottaen monokkelin silmästään.

Ja lisäsi, ojentaen minulle molemmat kätensä:

-- Iloitsen suuresti, että saamme tutustua enemmän. Minä olen aina
pitänyt sinusta... Toivon että meistä tulee hyvät ystävät.

Meistä hyvät ystävät? Miten pohjattoman typerä hän on. Ja jota
typerämpi, sitä kauheampaa minun ajatella, että Anielka on hänen
omansa, suorastaan hänen omaisuuttaan. En yrittänytkään riisuutua
sinä yönä. En ikinä ollut niin selvästi nähnyt, että löytyy
olosuhteita, joissa sanat loppuvat, loppuu kyky käsittää ja jää
jäljelle ainoastaan -- onnettomuus. Ja tällä onnettomuudella ei ole
loppua. Meitä odottaa todella ihanat päivät! Kuvaavana voin mainita,
että edellinen kausi elämääni, jolloin Anielka työnsi luotaan
tunteeni, kausi, jota pidin onnettomuuden huippuna, nyt näyttää
minusta satumaiselta onnelta. Jos silloin ja vielä tälläkin hetkellä
paholainen ilmestyisi eteeni ja tarjoaisi allekirjoitettavaksi
sopimusta, jonka mukaan kaikki jää ennalleen, nimittäin sille
kannalle, että Anielka ikuisesti tulee hylkäämään rakkauteni, mutta
Kromicki ei koskaan saavu tänne, niin minä uhraisin kun uhraisinkin
sieluni ja allekirjoittaisin kontrahdin empimättä. Miehessä, jonka
rakkaus hyljätään, kehittyy vähitellen vakaumus, että asianomainen
nainen seisoo jossakin goottilaisessa temppelissä, saavuttamattoman
korkealla. Hänen puoleensa ei ole lupa edes nostaa silmiään.
Sellainen nainen oli minulle ehdottomasti Anielka. Ja nyt saapuu
muuan herra Kromicki, matkassaan kaksi sänkymattoa Batumista, ja
vetää hänet muitta mutkitta alas korkeudestaan, suorastaan matoilleen
-- hänet, saavuttamattoman, luoksepääsemättömän papittaren. Kuinka
hirveää on, että ihminen saattaa ajatella ja kuvitella kaikkea --
ja kuinka inhoittavan mauttomaksi ja naurettavaksi hän samalla käy!
Miten paljon minä olinkaan ajatellut, miten paljon teorioja laatinut,
miten paljon vaivannut aivojani tullakseni vakuutetuksi siitä, että
rakkaus on väkevämpi voima kuin kaikki avioliittokontrahdit ja että
minulla on oikeus rakastaa Anielkaa ja hänellä minua -- ja nyt jään
minä asumaan teoriojeni kanssa, ja Kromicki asettuu asumaan Anielkan
kanssa.

Koska ilmankin täytyy ottaa lukuun mitä lampaan villat kestävät,
niin olin aina ajatellut, että ihminenkin voi kantaa vain määrätyn
kuorman ja että hänen täytyy kaatua, jos hartioille lasketaan
enemmän. Pohjattomassa onnettomuudessani ja niinikään pohjattomassa
tyhmyydessäni, alennuksessani ja naurettavuudessani tunsin, että
siitä hetkestä asti, jolloin Kromicki saapui, aloin halveksia
Anielkaa. Minkätähden? En voisi selittää sitä millään keinoilla.
Vaimon täytyy kuulua miehelleen. Se tosiasia pysyy mielessäni
yhtä hyvin kuin jonkun toisenkin tyhmyrin päässä, mutta minun
tunteeni rinnalla on se Anielkalle häpeä. Mitäpä muuten hyödyttää
järkeileminen? Tiedän, että halveksin häntä ja etten jaksa kantaa
sellaista kuormaa. Eläminen tällaisessa tilassa on kun onkin minulle
mahdottomuus, ja ehdottomasti täytyy tulla jokin muutos. Sen sijaan
mikä on ollut, täytyy tulla jotakin muuta.

Mutta mitä? Jos halveksimisen tunne tappaisi rakkauden, kuten susi
lampaan, niin olisi hyvä. Olen kuitenkin alunpitäen aavistanut,
että jotakin muuta on tulossa. Jollen rakastaisi Anielkaa, niin en
halveksisi häntä. Halveksiminen on vain uusi rengas kaulakäädyssä.
Tiedän täsmälleen, että paitsi rouva Kromickia, herra Kromickia
ja heidän keskinäisiä suhteitaan kaikki maailmassa on minulle
yhdentekevää -- kaikki! Minulle ei ole olemassa valoa eikä pimeyttä,
sotaa eikä rauhaa, ei mitään kaikesta mitä maailmaan kuuluu. Hän,
Anielka, tai oikeammin sanoen nuo molemmat ja minun osani heidän
elämässään, muodostaa ainoan tekijän olemassaolossani. Ja jollei tuo
tekijä ylläpidä minua, miten sitte käy? Äkkiä huomasin ihmeekseni,
että kaikkein yksinkertaisin asia oli jäänyt minulta lukuun ottamatta
-- kuolema. Mitä ääretöntä voimaa ihminen sentään kantaa käsissään,
kun hän saattaa katkaista kaikki langat. Nyt olen valmis ottamaan
sinut vastaan, sinä elämäni paha henki, nyt kun saatan sanoa sinulle:
"Et voikaan pitemmältä kasata kuormia niskoilleni kuin itse haluan
kantaa. Kun saan kylläkseni, pudotan kuormasi selästäni." "E poi
eterna silenza!" Nirvana, Zöllnerin neljäs ulottuvaisuus... tai
muuta sellaista! Kun vain ajattelinkin, että loppujen lopuksi kaikki
riippuu minusta, niin tunsin suurta huojennusta... Tuntikauden olin
sohvalla pitkälläni ja mietin kuinka ja koska sen panen täytäntöön
-- ja jo se, että hetkeksi irroitin ajatukseni Kromickista, hänen
tulostaan ja inhostani häneen, tuotti minulle lepoa. Itsemurha vaatii
erinäisiä ulkonaisia apuneuvoja -- ja sekin johdatti ajatuksiani
pois kurjuudestani. Muistin paikalla, että matkarevolverini on
liian pientä kaliiberia. Nousin katsomaan sitä, huomasin, että olin
ollut oikeassa ja päätin ostaa uuden. Rupesin miettimään miten
voisin järjestää asiat niin, että tekoani pidettäisiin tapaturmana.
Itse asiassa oli tämä kaikki puhdasta teoriaa. Ajatukseni eivät
vähimmässäkään määrässä kiteytyneet aikomukseksi. Minussa liikkui
ajatuksia itsemurhan mahdollisuudesta, muttei suinkaan päätöksiä.
Olin joka tapauksessa varma siitä, ettei se moneen aikaan tulisi
kysymykseen. Arvelin, että koska nyt tiedän missä portti on ja aina
pääsen ulos aukealle, niin voin jäädä katsomaan mihin mittaan paha
saattaa kehittyä, mitä kärsimyksiä minulle vielä on valmistettu.
Minussa paloi kipeä, vastustamaton uteliaisuus saada tietää miten
käy, miten nuo molemmat ihmiset tulevat elämään yhdessä, miten
Anielka tulee katsomaan minua silmiin?... Väsyin vihdoin ja nukuin
vaatteet yllä uneen, joka oli täynnä Kromickin monokkeleja,
revolvereja ja muuta samankaltaista, ihmiset ja asiat yhtenä
sekamelskana. Heräsin kuitenkin myöhään. Palvelija ilmoitti Kromickin
jo lähteneen Ploszowiin. Ensi ajatukseni oli, että lähden hänen
perässään ja saan nähdä heidät yhdessä. Istuin jo vaunuissa, kun
äkkiä tunsin, etten kestä sitä, että se käy minulle liian raskaaksi
ja sietämättömäksi. Ymmärsin, että tämä retki voisi kiirehtiä
lähtöäni avonaisesta portista tuntemattomille kentille -- ja käskin
ajaa toisaalle.

Suurinkin pessimisti karttaa vaistomaisesti pahaa ja suojelee itseään
kaikin voimin sitä vastaan. Sentähden hän tarttuu jokaiseen toivon
ituun ja odottaa, että jokainen muutos toisi parannusta. Minussa
heräsi halu saada meidät kaikki niin pian kuin suinkin Gasteiniin,
ikäänkuin minua siellä olisi odottanut pelastus. Matkaan! Pois
Ploszowista! -- se ajatus ei antanut minulle rauhaa, se valtasi minut
niin kokonaan, että käytin koko päivän tuumani täytäntöönpanoon.

Vaikeuksia ei tullutkaan. Asianomaisethan jo olivat valmiina.
Kromicki ei ollut ilmoittanut edeltäkäsin tulostaan, koska hän
nähtävästi oli halunnut valmistaa vaimolleen yllätyksen; meidän piti
siis parin päivän perästä lähteä matkaan. Näin ollen kyllä olisi
pitänyt antaa hänen levätä ja kysyä, milloin hänelle sopii lähteä,
mutta päätin tahallani, että toimin ikäänkuin ei häntä olisi.

Ajoin rautatielle, tilasin seuraavaksi päiväksi makuuvaunun Wieniin
ja lähetin sitte palvelijan Ploszowiin viemään tädille kirjettä,
jossa ilmoitin, että liput jo ovat ostetut. Meidän täytyy lähteä
huomenna, koska kaikki liput koko viikoksi jo ovat tilatut.


Kesäkuun 26 p:nä.

Palaan vielä lähtömme edellisiin hetkiin Varsovassa. Nuo muistot
syövät aivojani niin etten voi vaieta. Päivää Kromickin palaamisen
jälkeen valtasi minut outo tunne. Minä muka en enään rakastanut
Anielkaa -- mutta toiselta puolen en voinut elää ilman häntä.
Ensi kertaa jouduin nyt tilaan, jota voisi sanoa psyykilliseksi
särkyneisyydeksi. Aikaisemmin, kun tunteen kehitys oli tapahtunut
minussa säännöllisemmin, olin päätellyt: "rakastan häntä, siis
tahdon hänet omakseni" -- yhtä johdonmukaisesti kuin Cartesius oli
sanonut: "ajattelen -- siis olen". Nyt muuttui päätelmäni, sanoin:
"en rakasta, mutta tahdon hänet omakseni"-- ja molemmat puolet olivat
minussa erillään, ikäänkuin olisivat olleet kirjoitettuina kahteen
eri kivimöhkäleeseen. Molemmat kiusasivat minua sanomattomasti. Ennen
pitkää huomasin, että tuo: "en rakasta" on erehdys. Minä rakastan
kuten ennenkin, mutta rakkauteni on niin kipeä, niin katkera ja
myrkytetty, ettei sillä itse asiassa ole mitään yhteistä onnen kanssa.

Joskus johtuu mieleeni, että vaikka nyt kuulisinkin Anielkan huulilta
tunnustuksen, että hän rakastaa minua, vaikka saisin hänelle
avioeron, tai hän jäisi leskeksi ja tulisi omakseni, niin en olisi
onnellinen. Olisin valmis antamaan elämäni sellaisesta hetkestä,
mutta en tiedä voisinko loihtia siihen todellista onnea. Kuka tietää
eivätkö ne hermot, joilla tunnetaan onnea, olekin kuihtuneet minussa.
Sellaista voi tapahtua. Mitä varten minä todella viivyn tällaisessa
elämässä?

Lähtömme edellisenä iltana kävin asekaupassa. Kummallinen mies
tuo, joka myi minulle revolverin. Jollei hän olisi ruvennut
asekauppiaaksi, olisi hän voinut tulla psykologian professoriksi.
Astuessani kauppaan sanoin hänelle heti, että minulle on yhdentekevää
onko revolveri Coltin vai Smidtin mallia, kunhan ase vain on hyvä ja
tarpeeksi suurta kaliiberia. Vanha herra valitsi minulle aseen, jonka
heti paikalla hyväksyin, ja kysyi:

-- Saanko antaa myöskin ampumapanoksen?

-- Minun piti juuri sitä pyytää. Asekauppias katseli minuun
tarkkaavasti:

-- Haluatteko revolveriin kotelon?

-- Tietysti. Tehkää hyvin ja antakaa kotelo.

-- Sepä hyvä, vastasi hän. -- Sitte panen panoksen samaa numeroa kuin
revolveri.

Nyt oli minun vuoroni kummissani katsella häntä. Mutta hän jatkoi:

-- Katsokaa, hyvä herra, olen neljäkymmentä vuotta ollut tässä
toimessani ja oppinut yhtä ja toista. Usein ovat ihmiset minulta
ostaneet aseen, jolla sitte ovat ampuneet kuulan päähänsä. Ja miten
te luulette? Ei ole vielä tapahtunut, että yksikään heistä olisi
ostanut koteloa. Mies tulee ja sanoo: "Pyytäisin revolveria." --
"Kotelon kanssa?" -- "Ei ole tarvis." Se on kummallista, sillä eihän
luulisi ihmisen, joka aikoo ampua kuulan otsaansa, tarvitsevan
säästää ruplaa. Mutta ihmisluonne on sellainen... Nähtävästi jokainen
arvelee: "Mitä hittoa minä kotelolla!" Mutta juuri sentähden tiedän
heti, kun tullaan ostamaan revolveria, aikooko asianomainen ampua
itsensä vai eikö.

-- Kerrottepa hyvin mieltäkiinnittäviä huomioita, sanoin.

Minusta tuntui juttu todella hyvin kuvaavalta.

Asekauppias jatkoi:

-- Kun huomasin tuon asian, ajattelin tällä lailla: annanpa sille,
joka ostaa revolverin ilman koteloa, muka epähuomiosta yhtä numeroa
suuremman panoksen. Itsemurha ei ole mikään pikkuasia. Täytyy sitä
siinä koota malttinsa ja rohkeutensa. Taitaa yhdellä ja toisella
niissä hankkeissa tulla kylmä hiki päähän... Vihdoin viimein on mies
tehnyt päätöksen ja ostanut revolverin. Mutta panos ei sovikaan...
Vaikka ajaisi päänsä seinään -- niin puuha on jätettävä huomiseen...
Ja mitä te luulette: lieneekö helppo toisen kerran tehdä tuota
päätöstä? Monikaan niistä, jotka tänään olisivat ampuneet kuulan
otsaansa ja jotka jo ovat katsoneet kuolemaa silmiin, ei enään
huomenna tee sitä. Toiset ovat seuraavana päivänä palanneet ja
ostaneet kotelon Silloin on minua tupannut naurattamaan. "Tuoss' on
kotelo ja voi hyvin!"

Panen paperille tämän keskustelun, koska kaikki mikä koskee
itsemurhaa tällä kertaa suuresti huvittaa minua, ja vanhan
asekauppiaan sanat muodostavat nekin minusta inhimillisen
todistuskappaleen tässä kysymyksessä.


Kesäkuun 27 p:nä.

Ajoittain johtuu mieleeni, että Anielka on rakastanut minua, että
olisin voinut mennä naimisiin hänen kanssaan ja elää ihmeellisen
valoisaa ja onnellista elämää -- että kaikki tyynni on ollut minun
vallassani ja että olen tehnyt kaikki tyhjäksi senkautta, etten
kykene elämään elämää. Silloin kysyn itseltäni: enkö vain olekin
menettämäisilläni järkeni? -- ja olisinko todella voinut saada
Anielkan ikiomakseni? Mutta tapausten kulku on selvästi mielessäni
tutustumisemme hetkestä tähän päivään asti. Ja ajatella, että tuo
nainen olisi minulle yhtä uskollinen kuin hän on tuolle toiselle,
vieläpä sata kertaa uskollisempi, koska hän rakasti minua koko
sielustaan! Synnynnäinen kykenemättömyys -- juuri niin! Mutta
vaikka se puhdistaisikin minut omissa silmissäni, niin mitäpä
hyötyä siitä koituisi, kun en löydä siitä minkäänlaista lohtua.
Ainoa mikä minua jonkun verran lohduttaa on, että loppuun eläneiden
sukujen jälkeläiset -- loistavimpienkin -- kerran mullataan
maahan... Se vähentää silmissäni eroa niinsanottujen aktiivisten
ihmisten ja heidän, loppuun eläneiden välillä. Minun kaltaisteni
olentojen koko onnettomuus on heidän erikoisuudessaan. Miten sekä
kirjailijoilla että ammattipsykologeilla ja fysiologeilla sentään
on hullut käsitykset vanhoista suvuista! He kuvittelevat aina,
että psyykilliseen elämisen kykenemättömyyteen kuuluu ruumiillinen
voimattomuus: hento vartalo, heikot lihakset, vähäveriset aivot ja
niukka äly. Ehkäpä usein on niin, mutta joka tekee siitä yleisen
johtopäätöksen, erehtyy ja eksyy toistelemaan samaa asiaa. Vanhojen
sukujen jälkeläisiltä ei puutu elämisen voimia, mutta heille on
ominaista, etteivät nämä voimat ole sopusoinnussa keskenään. Minä
itse olen fyysillisesti voimakas mies enkä ikinä ole ollut tyhmyri
-- lisäksi olen tuntenut henkilöjä omasta yhteiskuntaluokastani,
jotka ovat olleet kuin vanhat kreikkalaiset, lahjakkaita ja teräviä.
Mutta he eivät kuitenkaan ole kyenneet elämään, ja heidän päivänsä
ovat päättyneet huonosti juuri siitä syystä, etteivät heidän
-- usein rehevät -- elämisensä voimat ole olleet tasapainossa
keskenään. Ne ovat meillä kuin huonosti järjestetty yhteiskunta,
josta ei tiedetä missä alkavat toisen ja missä loppuvat toisen
oikeudet. Me elämme anarkiassa ja, kuten tunnettu, anarkia ei voi
pysyä pystyssä. Jokainen näistä voimista tahtoo hallita ja vetää
omaa köyttään, usein tehden väkivaltaa kaikille muille -- siitä
johtuu traagillista eristäytymistautia. Minäkin sairastan nykyään
tällaista eristäytymistä, josta johtuu, etten välitä mistään muusta
kuin Anielkasta, minun mieltäni ei kiinnitä mikään, elämässä ei ole
mitään, johon tarttuisin. Mutta ihmiset eivät ymmärrä, että tällainen
sopusoinnun puute, tällainen elinvoimien anarkia on vaikeampi tauti
kuin fyysillinen ja moraalinen vähäverisyys. Siinä arvoituksen
selitys. Ennen olivat elämä ja yhteiskunnalliset velvollisuudet
meidän pelastuksemme, sillä ne vaativat meiltä tekoja ja pakoittivat
meidät työhön. Nyt, kun me olemme eristäytyneet elämästä ja
antautuneet mietiskelemisen ja epäilemisen myrkytyksen alaisiksi,
on tautimme tietenkin epäterveellisten olosuhteiden takia käynyt
entistä äreämmäksi. Olemme loppujen lopuksi päässeet siihen, ettemme
enään pysty tekoihin, vaan ainoastaan aikomuksiin, ja juuri siitä
johtuu, että kykenevimmät ja lahjakkaimmat meistä aina saavuttaa
jonkinlainen hulluus. Kaikesta mitä kuuluu elämään, on meille jäänyt
jäljelle ainoastaan nainen -- ja joko me heittäydymme huvituksiin ja
kulutamme hurjistelussa elämämme pääoman viimeiseen äyriin tai me
tartumme rakkauteen kuten kuilun yllä riippuvaan oksaan ja jäämme
häilymään ilmaan, ja asemamme on sitä hengenvaarallisempi, kun me
tavallisesti katsomme rakkautta vääryydeksi, jonka luontoon on
kätketty traagillisuuden itu. Minä tiedän, että tunteeni Anielkaan
täytyy johtaa huonoon loppuun -- ja tämän tietäen en enään koetakaan
pitää puoliani sitä vastaan. Puolustautuminenkin johtaisi varmaan
tappioon.


Kesäkuun 28 p:nä.

Kylvyt ja varsinkin täkäläinen raikas ilma tekevät Celina rouvalle
hyvää. Hän käy päivä päivältä reippaammaksi -- ja kun vaalin ja
hoitelen häntä ikäänkuin hän olisi oma äitini, on hän minulle
kiitollinen ja kiintyy minuun kiintymistään. Anielka sen kyllä
huomaa -- eikä hänkään voi olla tuntematta kiitollisuutta minua
kohtaan, mutta olen varma, että kiitollisuudentunteeseen liittyy
yhä katkerampi kipu, kun hän huomaa miten onnellista elämää me
olisimme voineet viettää kaikki yhdessä, jos olisi käynyt niinkuin
olisi voinut käydä. Olen nyt miltei varma siitä, ettei hän rakasta
Kromickia. Hän on ja pysyy hänelle uskollisena -- mutta kun he ovat
yhdessä, saattaa Anielkan kasvoissa huomata jonkinlaista pingoitusta
ja nöyryytystä. Aina kun mies, joka ehkä todella on rakastunut
ja joka ehkä vielä enemmän haluaa ulospäin näyttää, että he ovat
rakastunut aviopari, hyväilee hänen käsiään, silittää hänen hiuksiaan
tai suutelee häntä otsalle, näen selvästi, että rouva mieluummin
menisi maan alle kuin ottaisi vastaan noita hyväilyjä minun ja muiden
nähden. Hän tekee sen kuitenkin ja pakoittaa itsensä hymyilemään.
Minäkin kestän mitä näen ja pakoitan itseni hymyilemään. Mutta
hengessä kaivan sormet rintaani ja revin auki haavojani, ja se
tuottaa minulle nautintoa. Joskus johtuu mieleeni, että tämä Dianan
papitar, ollessaan kahdenkesken miehensä kanssa, varmaan osoittaa
tunteitaan vapaammin ja vähemmin säästeliäästi. Mutta tällaisten
ajatusten hekumaa minun täytyy varoa, sillä pisara vain lisää ja
minä kadotan tasapainoni ja lakkaan olemasta oman itseni herra.
Suhteeni Anielkaan on kauhea sekä minulle itselleni että hänelle.
Minun rakkauteni pukeutuu vihan, ylenkatseen ja ivan muotoihin. Se
kiduttaa ja peloittaa Anielkaa. Joskus katsoo hän minuun ikäänkuin
sanoakseen: "Onko tämä minun syyni?" Ja minä itsekin kysyn usein
itseltäni: "Onko tämä hänen syynsä?" Mutta kautta Jumalan, en voi
kohdella häntä toisin! Jota nöyryytetympänä ja nujerretumpana hänet
näen, sitä enemmän nousee minussa vimma häntä, Kromickia, itseäni
ja koko maailmaa vastaan. Eikä tämä tapahdu siksi, etten säälisi
olentoa, joka on yhtä onneton kuin minä. Mutta kuten ei vesi sammuta
tulipaloa, kun se on päässyt liian suureen valtaan, vaan päinvastoin
kiihoittaa sitä, niin minussakin kaikki tunteet lisäävät epätoivoa.
Kun minä kohtelen kalleintani pilkallisesti, kun minä osoitan hänelle
vihaa ja ylenkatsetta, niin rikon itseäni vastaan yhtä paljon kuin
häntä -- jopa enemmänkin, sillä hän saattaa suoda minulle anteeksi,
mutta minä en saata suoda itselleni anteeksi ikinä!


Kesäkuun 29 p:nä.

Tuo mies on huomannut, että minun ja hänen vaimonsa välillä
vallitsee leppymätön viha, ja hän on selittänyt sen arvoisellaan
tavalla. Hän luulee minun vihaavan vaimoansa siitä syystä, että
tämä on ottanut hänet ja hyljännyt minut. Hän luulee vihani
syynä olevan loukatun itserakkauden eikä mitään muuta. Pitää
olla... aviomies, voidakseen elää tällaisessa erehdyksessä. Ja
katsellessaan asioita tältä kannalta koettaa hän hyvittää Anielkaa
kohtelemalla häntä entistä suuremmalla hellyydellä, ja minä saan
osakseni jalomielisen voittajan hyvänsuopaa ystävällisyyttä.
Yksin itserakkaus saattaa hölmistyttää ihmiset siihen määrään.
Lystillinen mies! Joka päivä hän menee Straubingerin hotelliin ja
katselee Wandelbahnilla astelevia pareja, tehden näkemistään mitä
katalimpia johtopäätöksiä. Hän töllistelee suu auki eteensä, niin
että kaikki hänen madonsyömät hampaansa näkyvät, ja nauraa miehiä,
joiden vaimoja luulee uskottomiksi. Jokainen uusi tämänlaatuinen
paljastus saattaa hänet niin erinomaiselle tuulelle, että hän
kymmenen kertaa tunnissa pudottaa monokkelin silmästään, samassa
taas nipistääkseen sen paikoilleen. Ja sama mies, joka ainoastaan
huvittelee aviollisen uskottomuuden kustannuksella, pitäisi sitä
suurimpana ja traagillisimpana rikoksena, jos se koskisi häntä
itseään. Kun on kysymys muista, katselee hän asiaa farssina -- jos se
sattuisi hänen omalle kohdalleen, huutaisi hän taivaan kostoa. Millä
perustuksella, sinä hölmö? Kuka sinä olet olevinasi? Mene peilin
ääreen ja tarkasta naamaasi; katso mongolilaisia silmiäsi, hiuksiasi,
jotka ovat kuin mustaa rääsyä, monokkeliasi ja pitkiä torahampaitasi.
Tarkasta hiukan omaa itseäsi ja huomaa mielesi alhaisuus, luonteesi
koko kataluus -- ja sano sitte, tuleeko sellaisen naisen kuin Anielka
pysyä sinulle uskollisena tunninkaan vertaa? Kuinka sinä uskalsitkaan
lähestyä häntä, sinä nousukas sekä ruumiisi että sielusi puolesta?
Eikö ole aivan luonnonvastaista, että sinä olet hänen miehensä?
Danten Beatrice olisi tehnyt paremmat kaupat, jos olisi mennyt
vihoviimeiselle Firenzen jätkälle!...

Minun piti keskeyttää kirjoittaminen, sillä minussa alkoi taas
kiehua, ja tasapainoni oli taas menemäisillään menojaan. Ja minä
olin kuitenkin jo niin turtunut. Ei, rauhoittukoon Kromicki vain:
itse asiassa en pidä itseäni häntä parempana. Vaikka katsoisinkin
itseni valetuksi jalommasta aineesta kuin hän, niin ei siitä ole
paljon taikaa, koska minun tekoni ovat huonommat hänen tekojaan.
Hänen ei tarvitse teeskennellä minun edessäni -- minun täytyy
teeskennellä hänen edessään, salata aikeitani, ottaa lukuun hänen
persoonansa, mukautua olosuhteihin, valehdella ja pettää. Voiko
ajatella mitään katalampaa kuin että minä parjaan häntä tässä
päiväkirjassa, sensijaan että ottaisin häntä kurkusta? Sellaisen
tyydytyksen voi orjakin suoda itselleen herraansa nähden. Kromicki
varmaan ei ikinä ole omissa silmissään näyttänyt niin kurjalta kuin
minä, tehdessäni tuhansia pikku tepposia ja ryhtyessäni kaikkinaisiin
viheliäisiin ponnistuksiin, jotta esimerkiksi hän asettuisi asumaan
samaan huvilaan kuin minä, erilleen Anielkasta. Ponnistukseni
eivät lopultakaan johtaneet toivottuihin tuloksiin. "Haluan asua
vaimoni kanssa", sanoi hän peittelemättä ja pani tällä ainoalla
yksinkertaisella lauseella nurin kaikki suunnitelmani. Ja hän asuu
"vaimonsa" kanssa. Sietämätöntä on lisäksi, että Anielka ymmärtää
jokaisen toimenpiteeni. Jokaisen sanani ja aikomukseni tarkoitus
on hänelle selvä. Hän mahtaa usein hävetä puolestani. Kaikki tämä
yhteensä on minulle jokapäiväistä leipää. Mahdoton minun kuitenkin on
kauvan kestää sitä, sillä en vielä ole päässyt asemani herraksi tai
toisin sanoen: en vielä ole niin huono kuin asemani vaatisi.


Kesäkuun 30 p:nä.

Satuin tänään verannalla kuulemaan lopun äänekkäästä keskustelusta
Kromickin ja Anielkan välillä.

-- Minä, sanoi Kromicki, -- puhun kyllä hänelle, mutta sinun täytyy
kertoa tädille millä kannalla asiat ovat.

-- Sitä en ikinä tee! vastasi Anielka.

-- Mutta minä pyytämällä pyydän! sanoi Kromicki, korostaen joka sanaa.

Astuin huoneeseen, koska en tahtonut joutua heidän keskustelunsa
salaiseksi kuulijaksi. Näin Anielkan kasvoilla syvän mielipahan,
jota hän, minut huomatessaan koetti peittää. Kromicki oli kalpeana
suuttumuksesta, mutta hän ojensi minulle hymyillen kätensä.
Ensi hetkessä pelästyin, että Anielka ehkä olisi tunnustanut
hänelle kaikki tyynni. En pelännyt Kromickia, vaan sitä, että
hän mahdollisesti veisi pois Anielkan ja vapauttaisi minut
piinastani, nöyryytyksestäni ja tuskastani. Yksin niistähän minä
elän, kuolisinhan muuten nälkään. Mieluummin mitä tahansa kuin
joutua pois Anielkan läheisyydestä! Hyvän aikaa vaivasin päätäni
kysymyksellä: mistähän he mahtoivatkaan puhua? Luultavasti
Anielka kertoi hänelle jotakin -- mutta olisihan Kromickin siinä
tapauksessa täytynyt kohdella minua toisin. Hän oli päinvastoin
entistä kohteliaampi. Jollen vihaisi häntä, ei minulla itse asiassa
olisi mitään syytä moittia häntä. Hän on minulle kohtelias,
ystävällinen, sydämellinenkin. Hän ei mitenkään tahdo loukata minua
-- luulisi joskus hänen edessään olevan hermostuneen naisen, niin
huomaavaisesti hän kohtelee minua. Hän koettaa kaikin keinoin voittaa
luottamukseni. Hän ei suutu, vaikka silloin tällöin vastaan hänelle
äreästi tai ivallisesti, tai kun liiankin selvästi paljastan hänen
sivistymättömyytensä ja karkeahermoisuutensa. En jätä käyttämättä
yhtään tilaisuutta, jolloin Anielkan nähden voin osoittaa, miten
arkipäiväinen hän on sekä järjellään että sydämeltään. Mutta hän on
kärsivällinen. Ehkäpä kuitenkin ainoastaan minua kohtaan. Tänään
näin ensi kerran hänen suuttuvan Anielkaan. Hänen ihonvärinsä
kävi vihreähtäväksi, kuten usein ihmisillä, joiden suuttumuksen
luonne on kylmä, nimittäin hyvin häikäilemätön. Luultavasti Anielka
pelkää häntä, mutta hän pelkää nykyään kaikkia -- minuakin. Monasti
minun on vaikea käsittää mistä tuo nainen, joka on lempeä kuin
kyyhky, äkkiä voi ottaa niin tavattoman tarmon. Minä erehdyin,
kun aikoinani luulin, että hän on itse lauhkeus ja myöntyväisyys
ja mahdollinen minun ottaa haltuuni, vastaan panematta. Mikä
erehdys! Hänen vastustusvoimansa on silmissäni sitä suurempi, jota
odottamattomampana se tulee. En tiedä mistä heillä oli puhe Kromickin
kanssa, mutta olen varma, että kun Anielka on vastannut, ettei hän
tee mitä häntä pyydettiin tekemään, niin hän ei sitä tee, vaikka
siihen paikkaan menehtyisi. Jos hän olisi omani, rakastaisin häntä
kuten koira herratartaan. Kantaisin häntä käsilläni, puhaltaisin pois
tomun hänen jalkojensa alta, rakastaisin häntä mielettömästi.


Heinäkuun 1 p:nä.

Mustasukkaisuuteni olisi kurja, jollen tuntisi sitä kipua, mitä
uskovainen mahtaa tuntea, kun hänen jumaluuttaan häväistään. Olisin
valmis luopumaan hänen kätensä kosketuksestakin, jos voisin asettaa
hänet jollekin luoksepääsemättömälle vuorelle, jota ei kenenkään
olisi lupa lähestyä.


Heinäkuun 2 p:nä.

Erehdyin, kun luulin turtuneeni tunteettomaksi. Pidin hetkellistä
hermojen tilaa pysyväisenä sieluntilana. Huomasin ehkä kuitenkin jo
silloin, ettei se tule olemaan kestävää laatua.


Heinäkuun 3 p:nä.

Heidän välillään on varmasti tapahtunut jotakin. He koettavat
kumpikin salata molemminpuolista suuttumustaan, mutta minäpä näen
sen. Muutamaan päivään ei Kromicki ole pidellyt Anielkan käsiä,
kuten hänen ennen oli tapana tehdä, eikä vienyt niitä vuorotellen
huulilleen, ei silittänyt hänen hiuksiaan eikä suudellut häntä
otsalle. Tämä tuotti minulle jo muutaman todellisen ilonhetken,
mutta Anielka itse tärveli ne. Huomasin, että hän koettaa ikäänkuin
lepytellä häntä, saattaa häntä paremmalle tuulelle ja sovittaa
heidän suhdettaan ennalleen. Tämän nähdessäni vimmastuin, ja se tuli
selvästi ilmi käytöksessäni Anielkaa kohtaan. En milloinkaan ole
ollut hänelle enkä liioin itselleni niin armoton.


Heinäkuun 4 p:nä.

Kun tänään palasin Wandelbahnilta, tapasin Anielkan sillalla
putouksen luona. Hän pysähtyi äkkiä ja sanoi jotakin, mutta veden
pauhu nieli hänen sanansa. Se ärsytti minua, kuten nykyään kaikki
ärsyttää minua. Kun yhdessä olimme kulkeneet kappaleen matkaa
sillasta huvilaamme päin, virkoin kärsimättömästi:

-- En kuullut mitä sanoit minulle.

-- Olisin vain kysynyt, vastasi hän mielenliikutuksissaan, --
minkätähden sinä kohtelet minua tällä tavalla? Minkätähden et sinä
ensinkään armahda minua?

Kaikki vereni karkasi sydämeen, kun kuulin nämä sanat.

-- Etkö sinä tiedä, lausuin nopeasti, -- että rakastan sinua
mielettömästi. Kuinka sinä saatatkaan kokonaan heittää pois sellaisen
tunteen! Kuulehan, en enään vaadi sinulta mitään. Sano minulle vain,
että rakastat minua, anna minulle sielusi ja minä kestän kaikki,
kärsin kaikki -- ja annan sinulle vastalahjaksi elämäni ja palvelen
sinua viimeiseen hengenvetooni asti. Anielka, sinä rakastat minua,
sano se!... Eikö totta? Se sana on pelastukseni -- sano se!

Anielka kävi valkeaksi kuin vaahto vesiputouksessa. Jäinen viima
tuntui kiertävän häntä ja jähmetyttävän veren hänen suonissaan.
Vasta hetken perästä hän sai sanan suustaan ja lausui suurimmalla
ponnistuksella.

-- Älä Jumalan tähden puhu minulle tuolla tavalla!

-- Etkö sitte koskaan lausu sitä minulle?

-- En koskaan! vastasi hän.

-- Muista sitte, että sinun syysi on...

Minä katkaisin lauseen. Päähäni välähti, että jos Kromicki vaatisi
häneltä tuota samaa, niin ei hän kieltäisi sitä häneltä -- ja kun
tuota ajattelin, kiehui minussa kiukku ja epätoivo ja kaikki musteni
silmissäni. Olin aivan suunniltani. Tiedän, että paiskasin hänelle
vasten kasvoja niin kauheita, kyynillisiä sanoja, ettei kai mies
milloinkaan ole rohjennut lausua sellaisia turvattomalle naiselle.
En suorastaan voi kirjoittaa niitä tähän. Muistan kuin unessa,
että hän hetken perästä tuijotti minuun hämmästynein, säikähtynein
silmin, tarttui ranteeseeni, pudisti minua olkapäästä ja puhkesi
hätääntyneenä kysymään:

-- Leon, mikä sinua vaivaa? mikä sinua vaivaa?

Se vain, että järkeni oli mennyt sekaisin. Työnsin hänen kätensä
menemään ja suuntasin askeleeni toiselle puolelle. Hetken perästä
palasin, mutta en enään tavannut häntä. Yksi asia oli minulle nyt
selvä: se, että vihdoinkin on aika tehdä tästä loppu. Ajatus tunki
kuin valonsäde pimeyteen, joka ympäröi päätäni. Outo, yksipuolinen
tietoisuus hallitsi minussa. En enään täysin käsittänyt mitä oli
tapahtunut. Olin kokonaan menettänyt tajun, niin hyvin siitä, että
Anielka oli olemassa, kuin siitä, että minä itse elin. Sensijaan
ajattelin kuolemaa, en yksin täydellä tietoisuudella, vaan myöskin
täysin levollisesti. Käsitin esimerkiksi selvästi, että jos
paiskaudun kalliolta putoukseen, niin sitä voidaan pitää tapaturmana,
mutta jos ammun itseni huoneessani, niin tätini kuolee suruun. Vielä
kummallisempaa oli, etten tämän mielentilan vallitessa tuntenut
mitään epäilystä -- oli kuin side järkeni ja tahtoni välillä sekä
kaikki niistä johtuva toiminta jo olisi katkennut. Täysin tietäen,
että on parempi syöksyä alas kalliolta kuin ampua itsensä, läksin
kuitenkin huvilalle hakemaan revolveria. Minkätähden? En tiedä.
Tiedän vain, että pidin hyvin kiirettä ja että juostuani ylös portaat
rupesin etsimään matka-arkun avainta, jonka takana revolveri oli.
Itsemurhan ajatukset pitivät minua kokonaan vallassaan, kun äkkiä
kuulin kiireisiä askelia portaista. Mieleeni välähti, että Anielka on
aavistanut aikomukseni ja kiiruhtaa ehkäisemään sitä. Ovi temmattiin
auki, ja eteeni astui täti, joka hengästyneenä puhkesi puhumaan:

-- Leon, juokse noutamaan lääkäriä! Anielka voi pahoin.

Kun sen kuulin, unohdin kaiken muun. Lähdin juoksemaan paljain päin
ja palasin neljännestunnin perästä Hotel Straubingeristä lääkärin
kanssa. Kun ehdimme paikalle, oli kaikki jo ohi. Tohtori meni
Anielkan luo, minä jäin tädin kanssa verannalle ja rupesin kyselemään
mitä oli tapahtunut.

-- Puoli tuntia sitte, selitti täti, -- tuli Anielka kotiin niin
hehkuvin kasvoin, että me Celinan kanssa heti kysyimme mitä oli
tapahtunut. "Ei mitään, ei mitään!" vastasi hän kärsimättömänä, mutta
me kyllä huomasimme, ettei se ollut totta. Celina rupesi ahdistamaan
häntä kysymyksillään. Silloin Anielka vimmastui -- minkä minä ensi
kerran eläissäni näin tapahtuvan -- ja huusi: "Minkätähden te kaikki
kiusaatte minua!" Sitte hän sai jonkinlaisen hysteerisen kohtauksen.
Pelästyimme kauheasti, ja minä juoksin noutamaan sinua. Jumalan
kiitos, että kaikki on ohi. Sittemmin lapsi raukka vain itki ja
pyyteli meiltä anteeksi kiihtymystään.

Minä vaikenin, sillä sydäntäni kouristi, kun tämän kuulin. Täti
asteli pitkin askelin verannalla, pysähtyi vihdoin minun eteeni ja
virkkoi, kädet vyötäisillä:

-- Tiedätkö, poikaseni, mitä minä luulen? Me emme kukaan oikein pidä
tuosta Kromickista -- Celinakaan ei ole häneen suinkaan ihastunut.
Kumma kyllä, että vaikka hän kuinka pyrkii suosioomme, hän vaan ei
pääse. Syy on meidän. Anielka näkee sen ja kärsii.

-- Luuleeko täti, että hän niin suuresti rakastaa Kromickia?

-- Tietysti... Hän rakastaa tietysti miestään ja onhan hänen vaikea
katsella kuinka me kohtelemme häntä huonosti.

-- Kuka häntä kohtelee huonosti? Minun luuloni on yksinkertaisesti,
ettei Anielka ole hänen vaimonaan onnellinen -- siinä kaikki.

-- Jumala varjelkoon! huudahti täti. -- En suinkaan kiellä, ettei
Anielka olisi voinut päästä parempiinkin naimisiin, mutta mitäpä
vikaa tästäkään miehestä voi löytää? Hän tuntuu olevan Anielkaan
hyvin kiintynyt. Celina tosin ei voi suoda anteeksi, että hän myi
Gluchowin, enkähän minäkään sitä koskaan voi unohtaa, mutta kuulin
omin korvin Anielkan kiivaasti puolustavan häntä.

-- Ehkäpä vastoin vakaumustaan?

-- Vaikkapa. Sitä enemmän se todistaa, että hän rakastaa häntä.
Ikävä, ettei kukaan oikein tiedä millä kannalla hänen liikeasiansa
ovat. Se onkin Celinan ainainen huoli. Mutta eihän onni lopultakaan
riipu rikkaudesta. Ja, kuten jo mainitsin, tulen muistamaan Anielkaa,
jos sinä siihen suostut. Mitä? Suostuthan? Onhan meillä molemmilla
velvollisuuksia häntä kohtaan, rakas Leon, puhumattakaan siitä, että
Anielka on suloinen olento, joka ansaitsee ystävyytemme.

-- Koko sydämestäni, täti kulta. Minullahan ei ole sisaria, Anielkan
ei siis tarvitse kärsiä aineellisten huolten takia niin kauvan kuin
minä elän.

- Minä voin siis kuolla rauhassa, sanoi täti.

Hän hyväili minua hellästi. Mutta lääkäri keskeytti keskustelumme.
Muutamin sanoin rauhoitti hän meidät täydelleen. "Pieni hermokohtaus,
jommoisia usein sattuu tällaisen kylpykauden alussa. Keskeyttää
kylvyt muutamaksi päiväksi, olla paljon raittiissa ilmassa --
ei mitään muuta! Ruumis on terve ja voimakas, ja kaikki käy
erinomaisesti." Panin näiden sanojen johdosta hänen taskunsa niin
täyteen, että hän kulki lakki kourassa huvilan portille asti. Olisin
ollut valmis luovuttamaan vuosia elämästäni, jos olisin voinut päästä
Anielkan luo, suudella hänen jalkojaan ja pyytää häneltä anteeksi
pahaa tekoani. Tein mielessäni lupauksen, että parannan käytöstäni,
että kärsivällisesti siedän Kromickia, etten kiihdy, etten edes
räpäytä silmää. Katumus, syvä, totinen katumus vallitsi sielussani.
Rakastan häntä sanomattomasti.

Juuri ennen päivällistä palasi Kromicki pitkältä kävelyltä
Kaiserwegillä. Koetin heti kohdella häntä sydämellisesti. Hän
piti käytöstäni myötätuntoisuuden ilmauksena ja oli vilpittömästi
kiitollinen. Vietimme Celina rouvan kanssa koko päivän Anielkan
luona. Hän olisi iltapäivällä halunnut nousta ja pukeutua, mutta sitä
ei sallittu. Minäkään en sallinut mieleni kiihtyä. En muista milloin
olisin saanut niin suuren voiton itsestäni. Sanelin hengessäni:
"Sinun tähtesi, rakkaani!" Olen koko päivän ollut hullunkurisen
mielenliikutuksen vallassa. Minun on tehnyt mieli itkeä kuin pieni
lapsi. Tälläkin hetkellä nousevat kyyneleet kurkkuuni. Olen rikkonut,
mutta teenkin nyt katumusta todenperään.


Heinäkuun 5 p:nä.

Eilistä mielenkuohua on seurannut täydellinen rauha, kuten myrskyä
tyven. Pilvet ovat tyhjentäneet kaikki sähkövarastonsa. Minua
väsyttää sekä ruumiillisesti että henkisesti. Anielka voi paremmin.
Aamulla satuimme kahden verannalle. Istutin hänet lepotuoliin,
kiersin hänen ympärilleen lämpöisen peitteen, koska aamut täällä ovat
viileät, ja lausuin:

-- Anielka rakkaani, pyydän sinua koko sydämestäni suomaan anteeksi
mitä eilen sanoin. Anna anteeksi ja unohda -- vaikken minä itse
koskaan voi sitä unohtaa.

Hän ojensi minulle paikalla vastaukseksi kätensä, ja minä painoin
sitä vastaan huuleni. Minun täytyi koota kaikki tahdonvoimani
tukahuttaakseni valituksen, joka pyrki esiin rinnastani, niin
suuri oli kuilu rakkauteni ja tuskani välillä. Anielka sen kyllä
tunsi, koskei hän heti vetänyt pois kättään. Hänkin koetti hillitä
mielenliikutustaan ja ehkä tunnettakin, joka veti häntä minun
puoleeni. Hänen rintansa nousi ja laski, nyyhkytys pyrki väkisenkin
ilmoille. Tiesihän hän, että rakastan häntä enemmän kuin mitään
muuta, ettei sellaista rakkautta usein tavata maailmassa ja että
siitä olisi voinut riittää onnea koko elämäksi.

Mutta hetken perästä hän tyyntyi, ja hänen kasvonsa kävivät
levollisiksi. Niissä kuvastui alistuvaisuus ja suuri hyvyys.

-- Joko me nyt olemme sopineet? kysyi hän.

-- Jo! vastasin.

-- Ja ainiaaksi!

-- Mitä minä voin vastata, rakkaani? Tiedät itse Parhaiten mitä
minussa liikkuu...

394

Ikäänkuin sumu himmensi taasen hänen silmiään, mutta hän hillitsi
itsensä.

-- Kiitos! sanoi hän. -- Sinä olet niin hyvä.

-- Minä? huudahdin vilpittömän kiihtymyksen vallassa. -- Tiedätkö,
että jollet eilen olisi tullut kipeäksi, olisin...

Mutta en lopettanut lausettani. Olin äkkiä käsittänyt, ettei minun
sopinut voittaa häntä pelon ja uhkausten tietä. Minua hävetti sitä
enemmän, kun hän heti pelästyi ja, äkkiä kääntäen minuun katseensa,
rupesi kyselemään:

-- Mitä sinun piti sanoa?

-- Jotakin vain, jota ei minun sovi sanoa ja joka ei enään tänään
merkitsisikään mitään.

-- Ei, Leon, minä tahdon tietää kaikki, muuten ei minulla ole
hetkenkään lepoa.

Tuuli toi hiussuortuvan hänen otsalleen -- minä nousin ja sitaisin
sen hellävaroen hänen päälaelleen, ikäänkuin olisin ollut hänen
äitinsä.

-- Anielka, rakkaani, sanoin, -- älä pyydä minua puhumaan asioita,
joita minun ei ole lupa puhua. Mutta minä annan sinulle sanani, että
vastaisuudessa voit olla aivan levollinen.

Hän katsoi minua silmiin.

-- Lupaatko?

-- Lupaan pyhästi. Mitä se rakas pää nyt miettiikään?

Siinä tuli postinkantaja ja toi meille pinkallisen lähetyksiä.
Kromickille oli kirjeitä idästä, Anielkalle Sniatynskeilta (tunsin
kuorella Sniatynskin käsialan), ja minä sain kirjeen Klaralta.
Tuo uskollinen olento ei kirjoittanut juuri mitään itsestään,
mutta tahtoi sensijaan paljon tietoja minusta. Kerroin Anielkalle
saaneeni kirjeen Klaralta. Hän rupesi silloin kiusoittelemaan minua,
nähtävästi rakentaakseen sopumme oikein täydelliseksi. Minä vastasin
hänelle samalla mitalla huomauttaen, että Sniatynskin pää viime
aikoina näytti menneen ihan pyörälle. Hetkisen me molemmat nauroimme
ja laskimme leikkiä. Ihmissielu on kuin mehiläinen, joka hakee
hunajaa myrkyllisimmistäkin kukkasista. Onnettominkin ihminen koettaa
saada imeä edes hitusen onnea, vaikkapa omasta onnettomuudestaan, ja
sitä tarkoitusta varten käyttää hän hyväkseen jokaista tilaisuutta ja
tilaisuuden varjoa. Joskus johtuu mieleeni, että tuo sammuttamaton
onnentarpeemme todistaa meillä olevan jotakin odotettavissa kuoleman
jälkeen. Olen vakuutettu, että nimenomaan pessimismikin tukee tätä
olettamusta, koska me siinä lohdutukseksemme puemme kärsimyksemme
filosofiseen muotoon. Me teemme sen tyydyttääksemme ikävöimistämme
tietoisuuteen ja totuuteen, sillä onni ei ole mitään muuta kuin sarja
tällaista tyydyttämistä.

Ehkäpä rakkauskin on ääretön onnen lähde, koska siihen sen
niukimmassakin muodossa voi tunkea valoa. Tuollainen valonsäde on
tänään loistanut meille molemmille. En enään osannut toivoakaan
sellaista. En niinikään osannut odottaa, että ihminen, jonka halut ja
himot ovat rajattomat, hädässään voisi tyytyä ei mihinkään. Mutta oma
itseni on antanut minulle siitä todistuksen.

Olimme juuri lakanneet lukemasta kirjeitämme, kun Celina rouva, joka
nyt liikkuu omin voimin, ilmestyi ovelle ja toi jakkaran Anielkan
jalkojen alle.

-- Mutta äiti! pelästyi Anielka, -- onko tämä nyt laitaa?

-- Etkö muista kuinka sinä hoitelit minua, kun olin kipeänä? vastasi
Celina rouva.

Mutta minä otin jakkaran hänen käsistään ja polvistuin hänen eteensä
enkä noussut, ennenkuin hän laski pienet jalkansa sen päälle. Ja
minulle riitti onnea koko päiväksi vain siitä, että hetken olin
saanut olla polvillani hänen edessään. Sellaista se on! Hyvin köyhä
ihminen elää muruista ja hymyilee keräillessään niitäkin -- hymyilee
kyynelten läpi.


Heinäkuun 6 p:nä.

Minun sydämeni on rampa, mutta se kykenee rakastamaan. Vasta nyt
ymmärrän Sniatynskin. Jollen olisi ollut niin kompliseerattu,
epäsuhteellinen, skeptisismin, itse-erittelyn ja itsearvostelun
myrkyttämä, jos rakkauteni olisi ollut luonnollinen ja terve, niin
olisi Anielka muodostunut elämäni opinkappaleeksi ja tuonut mukanansa
kaikki muutkin. Mutta en tiedä... ehkäpä en voinut rakastaa muulla
tavalla kuin sairaasti, ehkäpä siinä juuri onkin syy kaikkeen
kykenemättömyyteeni. Oli miten tahansa, se, jonka olisi pitänyt
muodostua terveydekseni ja pelastuksekseni, tuli kuolemantaudikseni
ja kirouksekseni. Varoituksia ei minulta ole puuttunut. Ihmiset ovat
ihmeellisesti aavistaneet mikä minua odottaa. Muistan Sniatynskin
kirjoittaneen jo silloin, kun olin Davisien luona Peglissä, nämä
sanat: "elämästä täytyy aina kasvaa esiin jotakin -- katso, ettei
vaan kasva sellaista, joka tuottaa onnettomuutta sekä sinulle että
läheisillesi". Silloin nauroin tätä, ja kuitenkaan ei olisi voitu
lausua tulevaisuudestani todempaa ennustusta. Isänikin puhui joskus,
ikäänkuin hänen katseensa olisi tunkenut tulevaisuuden verhon läpi.
Nämä muistutukset tulevat nyt myöhään. Mietteistäni ei enään ole
hyötyä, mutta en saa niitä mielestänikään, sillä vielä enemmän kuin
säälin itseäni, säälin Anielkaa. Hän olisi minun kanssani tullut sata
kertaa onnellisemmaksi kuin Kromickin. Sillä vaikka alussa olisinkin
eritellyt häntä ja paljastanut hänen heikkouksiaan, niin olisin silti
rakastanut häntä koko sielustani. Hän olisi ollut minun ja sellaisena
olisi hän siirtynyt itsekkäisyyteni piiriin. Olisin ruvennut
katsomaan hänen heikkouksiaan kuten katselen omiani, ja itselleen
ihminen aina antaa kaikki anteeksi -- ja vaikka hän mitä ankarimmin
arvostelisikin itseään, niin ei hän sittenkään lakkaa ajamasta takaa
omaa etuaan ja rakastamasta itseään. Siten olisin rakastanut häntäkin
-- ja koska hän on sata kertaa parempi minua, olisi hän vähitellen
muodostunut minun kunniakseni, ollut parempi, jalompi minäni, ja
minä olisin ymmärtänyt, ettei erittelylläni ole sijaa hänessä -- ja
minä olisin siirtynyt hänen uskoonsa ja löytänyt pelastukseni hänen
kauttansa.

Kaikki meni myttyyn ja tärveltyi ja muuttui tragediaksi hänelle -- ja
myrkyksi ja tragediaksi minulle.


Heinäkuun 7 p:nä.

Luen läpi mitä eilen kirjoitin ja pysähdyn miettimään mitä lopussa
sanoin, nimittäin, että tunteeni olisi voinut pelastaa minut, jos
se olisi ollut terve, mutta että siitä tuli pahan lähde... Minun on
vaikea hyväksyä tätä ajatusta. Kuinka saattaa rakkaus niin puhtaaseen
olentoon kuin Anielka, synnyttää pahaa? Mutta yksi ainoa selitys
tekee kaikki ymmärrettäväksi: sairas rakkaus. Minun täytyy tunnustaa
tosiasia. Jos kaksi vuotta sitte joku olisi sanonut minulle,
sivistyneelle miehelle, jolla on esteettiset hermot, joka elää
säädyllisyyden lakikirjan mukaan jo senkin takia, ettei siveellinen
luonto salli hänen elää toisin -- jos joku, toistan vieläkin sanani,
olisi väittänyt, että minä kerran yötä päivää tulen miettimään miten
saisin -- vaikkapa surmaamalla -- erään miehen pois tästä maailmasta,
koska hän on tielläni, niin minä olisin pitänyt tuota ennustajaa
mielipuolena. Ja siihen minä kuitenkin olen tullut! Kromicki pimentää
minulta valon, ryöstää minulta maan, veden ja ilman. En voi elää, ja
juuri siitä syystä, että hän elää - ja sentähden kannan mielessäni
ajatusta hänen kuolemastaan lakkaamatta. Miten yksinkertaiseksi
kaikki kävisi, miten kaikki pulmat selviäisivät ja onnettomuudesta
tulisi loppu, jos hän kuolisi. Monasti on johtunut mieleeni, että jos
hypnotisoitsijan käsky: "nuku!" vaivuttaa asianomaisen uneen, niin
eikö sama voima vahvistettuna riittäisi nukuttamaan ihmistä ikuiseen
uneen? Tilasin itselleni hiljan joukon hypnotismia käsitteleviä
kirjoja ja lausun vaistomaisesti joka katseellani Kromickille:
"Kuole!" Jos tämä suggestioni olisi riittänyt, niin hän aikoja
sitte olisi jättänyt tämän maan. Mutta muuta seurausta ei tähän
saakka ole kuulunut kuin että hän voi hyvin ja on, kuten ennenkin,
Anielkan mies, ja että minä, joka tunnen aivoitukseni rikollisuuden,
typeryyden, naurettavuuden ja alhaisuuden, halveksin itseäni entistä
enemmän.

Silti hypnotisoin yhä jatkuvasti Kromickia. Taasen vanha tarina
älykkäästä ihmisestä, joka menee puoskarien luo, kun lääkärit eivät
ole voineet parantaa hänen vaikeaa tautiaan. Minä koetan tappaa
vihamieheni hypnotismilla -- jos siinä entistä selvemmin tulen
huomaamaan oman kehnouteni, niin sitä pahempi minulle. Lisään vielä,
että jota yksinäisemmäksi jään, sitä enemmän ajattelen vihatun miehen
syrjäyttämistä ja käytän hyväkseni kaikkia mahdollisia keinoja.
Pitkän aikaa haudoin mielessäni, että tapan hänet kaksintaistelussa.
Mutta siitä ei olisi mitään hyötyä. Anielka ei voisi mennä naimisiin
miehensä murhaajan kanssa -- rupesin siis miettimään muita keinoja,
kuten todellisen pahantekijän sopii. Ja, kumma kyllä, keksin joukon
juonia, joita ei yksikään inhimillinen oikeus voisi paljastaa.

Hullutusta! Mahdottomuutta! Pelkkää teoriaa! Kromicki saattaa kun
saattaakin elää turvallisesti, sillä moisista ajatuksista ei minussa
milloinkaan kehity tekoja. En tapa häntä, vaikka tietäisinkin, ettei
minua siitä vedetä edesvastuuseen enempää kuin kärpäsen tappamisesta.
En tappaisi häntä, vaikka kahden asuisimme autiolla saarella --
ja kuitenkin: jos ihmisen pääkoppa kuorittaisiin kuten omena ja
salatut ajatukset tuotaisiin päivän valoon, niin tulisi ilmi, että
rikollisuuden mato jäytää aivojani. Lisäksi minä vielä selvästi
tunnen, että korkea siveellinen käsky: älä tapa! ei lainkaan ole
ehkäisemässä minua surmaamasta Kromickia. Sen käskyn minä jo olen
tukahuttanut itsessäni. Mutta minä en satuttaisi häneen kättäni
siitä syystä, että minuun ehkä on jäänyt jotakin ritarillisuuden
perintöä, etteivät herkistyneet hermoni suostuisi raakaan tekoon,
että minä olen kehittynyt liian etäälle ihmisen alkuperäisestä
viileyden tilasta: sanalla sanoen sentähden, että se olisi minulle
fyysillisesti mahdotonta. Mutta moraalisesti minä otan hänet hengiltä
joka päivä -- ja sitä tehdessä mietin, eikö minun kerran mahtane
olla tekeminen tiliä menettelystäni jonkin inhimillisiä laitoksia
korkeamman tuomioistuimen edessä, ikäänkuin olisin hänet surmannut.

Tosin tavattaisiin varmaan, jos ihmisen, pääkallo voitaisiin avata,
kelvollisimmankin ihmisen aivoissa ajatuksia, jotka nostaisivat
hiuksemme pystyyn. Muistan että minulle, kun olin pikkupoika, tuli
suuren uskonnollisuuden aikoja, jolloin rukoilin aamusta iltaan
koko sielustani ja mielestäni, ja hartaimpinakin hetkinäni saattoi
mieleeni lentää syntisiä ajatuksia, aivan kuin tuuli olisi ne tuonut
tai paha henki kuiskannut korvaani. Samoin olen tullut tehneeksi
syntiä ihmisiä vastaan, joita eniten rakastan ja joiden tähden
empimättä olisin voinut antaa elämäni. Muistan, että se silloin
tuotti minulle jokapäiväistä surua ja että rehellisesti kärsin. Mutta
ne sikseen. Palatakseni rikollisiin tai synnillisiin ajatuksiini,
arvelen, että niitä ei lueta meille viaksi, koska ne tulevat synnin
tietoisuudesta ulkopuolellamme eivätkä siitä synnistä, joka jo on
mennyt moraaliseen olemukseemme. Juuri tämän niiden ulkopuolisuuden
takia ihmisestä tuntuukin siltä, kuin paholainen kuiskaisi ne hänen
korvaansa.

Ihminen kuulee ne ja työntää ne luotaan, koska hän ei tahdo pahaa --
ja tämä luetaan hänelle ehkä vain ansioksi. Mutta toista on minun.
Ajatus Kromickin surmaamisesta ei tule ulkopuoleltani, vaan elää ja
kehittyy minussa. Moraalisesti minä jo olen täyttänyt aikomukseni,
vaikka en saa enkä ole saanut häntä surmatuksi, mikä, kuten sanoin,
ainoastaan riippuu hermoistani. Minun paholaiseni tehtävä supistuu
siihen, että hän tekee minusta pilkkaa, kuiskaten korvaani, ettei
teko olisi ensinkään suurempi rikos -- se kysyisi ainoastaan tarmoa.

Tällaisille harhateille olen joutunut. En ikinä olisi uskonut
eksyväni niin kauvas, katselen oman olentoni syvyyteen ihmeissäni.
En tiedä, lunastaako piinani minua lankeemuksestani edes osaksi,
tiedän ainoastaan, että sen, jonka elämä ei mahdu Anielkan ja hänen
kaltaistensa olentojen yksinkertaiseen lakikirjaan, jonka sielu
kuohuu yli maljan laitojen -- sen täytyy muuttua tomuksi ja tuhkaksi
ja vaipua lokaan.


Heinäkuun 9 p:nä.

Tänään osoitti Kromicki minulle lukuhuoneessa erästä englantilaista,
joka oli erinomaisen kauniin naisen seurassa, ja kertoi heidän
tarinansa. Kaunotar on alkuaan rumaanialainen ja ollut naimisissa
köyhtyneen valakialaisen pajarin kanssa, jolta englantilainen
suorastaan osti hänet Ostendessä. Olenhan minä kuullut tuollaisia
juttuja senkin seitsemät kerrat elämässä. Kromicki mainitsi
summankin, jolla kaunotar oli ostettu. Kertomus teki minuun kumman
vaikutuksen. "Keino sekin!" ajattelin. Tosin häpeällinen sekä
ostajalle että myyjälle, mutta yksinkertainen. Naisen tietysti ei
tarvitse saada tietää ehtoja, ja nämä ehdothan voidaan pukea niin
siistiin muotoon kuin suinkin. Vaistomaisesti rupesin sovittamaan
ajatuksiani meidän suhteeseemme. No niin! Jutulla oli kaksi puolta.
Anielkaan nähden oli se iljettävä häväistys, Kromickiin nähden
se tuntui sekä mahdolliselta että minun vihani ja ylenkatseeni
mukaiselta. Sillä jos hän todella suostuisi sellaiseen kauppaan,
niin sittepä hänen koko alhaisuutensa vasta tulisi päivänvaloon,
sittepä hän vasta näyttäisi mikä mies hän on ja miten mahdotonta
oli antaa Anielka hänelle. Sittepä yhdellä iskulla pyhitettäisiin
kaikki ponnistukseni hänen vaimonsa vapauttamiseksi hänestä. Mutta
suostuisiko hän? Sanoin itselleni: "Vihaat häntä, sentähden uskot
hänestä kaikkea pahaa." Mutta vaikka toiselta puolen koetan olla
puolueeton, on minun mahdoton unohtaa, että tuo mies myi Gluchowin,
että hän houkutteli siihen valtuuden Anielkalta, että hän sitte petti
sekä Anielkan että Celina rouvan ja että loppujen lopuksi rahanhimo
nähtävästi oli pääpiirteenä hänessä. En yksin minä ole huomannut
häntä mieheksi, joka potee suorastaan kullan kuumetta. Saman ovat
nähneet Sniatynski, täti ja Celina rouva. Sentapainen siveellinen
sairaus johtaa aina pakostakin vastaavaan lankeemukseen. Ymmärrän
muuten, että kaikki luultavasti tulee riippumaan hänen asioittensa
tilasta. Kummoinen se on -- sitä ei kukaan oikeastaan tiedä. Täti ei
pidä sitä edullisena. Minä puolestani luulen, että hän on kylvänyt
kaikki mitä omisti johonkin peltoon, josta pitäisi kasvaa rehevää
viljaa. Kasvaako pelto? Varmaan ei hän itsekään tiedä sitä, ja siitä
hänen alituinen levottomuutensa ja lukemattomat kirjeet nuorelle
Chwastowskille, joka toimii hänen apulaisenaan. Tässä johtuu äkkiä
mieleeni, että samaiselta nuorelta Chwastowskilta varmaan saisi
tietää millä kannalla hänen asiansa ovat. Kirjoittaminen veisi
pitemmän aikaa. Ehkäpä lähden päiväksi Wieniin tapaamaan tohtori
Chwastowskia, joka siellä tekee työtä jossakin klinikassa, ja saan
häneltä joitakin tietoja. Täytyyhän veljesten olla kirjevaihdossa.
Sillaikaa tutkistelen Kromickia, mutta suurimmalla varovaisuudella,
jotten herättäisi hänen valppauttaan ja epäluuloaan. Heti
huomispäivänä kysyn mitä hän arvelee rumaanialaisesta pajarista,
joka myi vaimonsa englantilaiselle. Luultavasti ei hän tahdo vastata
suoraan, mutta minäpä koetan johtaa häntä siihen, mikäli mahdollista,
ja arvaan loput. Kaikki nämä ajatukset ja tuumat ovat tehneet, että
minä jonkun verran olen virkistynyt. Ei ole mitään pahempaa kuin
toimettomuus, ja kaikki mikä johtaa siitä pois, on tervetullutta.
Sanon vieläkin itselleni: "Ainakin sinä huomenna ja ylihuomenna saat
ponnistella ja koettaa tehdä jotakin rakkautesi hyväksi." Ja se
antaa minulle voimaa. Täydellinen toimettomuus johtaa jonkinlaiseen
tekojen kiihkoon. Järkeni, ajatukseni joutuvat hajoamistilaan. Olen
kunniasanallani luvannut Anielkalle, etten satuta kättäni itseeni
-- sitäkään ulospääsyä ei siis enään ole. Mutta tätäkään elämää ei
voi jatkua. Jos tie, jolle aion astua, on häpeällinen, niin se joka
tapauksessa on Kromickille häpeällisempi kuin minulle. Minun täytyy
eroittaa heidät, jollen itsenikään takia, niin Anielkan tähden.
Minulla on varmaan kuumetta. Kylvyt tekevät täällä hyvää kaikille,
paitsi minulle.


Heinäkuun 10 p:nä.

Kuumia päiviä näkyy voivan olla täällä Gasteinissakin. Mikä helle
nyt onkaan! Anielka käy valkoisissa flanellivaatteissa, jommoisia
englantilaiset naiset käyttävät "lawn-tennistä" pelatessa. Juomme
aamukahvit ulkona. Hän saapuu kylvystä raikkaana ja häikäisevänä kuin
lumi auringonlaskussa. Hänen sorja ruumiinsa eroittautuu tavallista
selvemmin pehmeiden vaatteiden alta. Aamuisessa valossa näen selvästi
jokaisen karvan hänen kulmillaan, silmäripset ja untuvat hienoilla
poskilla. Hänen hiuksensa tuntuvat kosteilta, ja valaistus tekee
ne tavallista vaaleammiksi. Silmäterät ovat miltei läpikuultavat.
Miten hän on nuori ja ihanainen! Hänessä sykkii elämäni, häneen on
kiteytynyt kaikki mitä omakseni pyydän. En lähde täältä, en voi.

Katselen häntä ja olen pyörryksissä sekä ihastuksesta että tuskasta,
sillä tuossa hänen vieressään istuu -- hänen miehensä. Tätä ei
voi jatkua -- älköön hän olko kenenkään, kunhan hän vain ei ole
hänen! Anielka kyllä aavistaa mitkä tuskat repivät hermojani, mutta
hän ei tunne niitä kokonaan. Hän ei rakasta miestään -- mutta hän
pitää heidän yhdyselämäänsä oikeana. Minä kiristän hampaitani, kun
sitä vain ajattelenkin, sillä minun mielestäni hän on alentunut
jo tunnustaessaan tuon laillisuuden. Siihen ei ole lupaa, ei
hänelläkään! Kuolkoon hän mieluummin. Silloin hän on kun onkin omani,
sillä laillinen mies toki jää tänne -- mutta minä en! Jo senkin
tähden olen laillisempi kuin hän. Ajoittain joudun kumman mielialan
valtaan. Kun oikein olen väsynyt ja kiusaantunut ja ajatukseni
lakkaamatta on kulkenut samaan suuntaan, näen joskus kaukaisen maan,
jota ei nähdä normaalitilassa, ja silloin tulee minulle hetkeksi
varmuus, että Anielka kuuluu minulle, että hän jollakin lailla
on minun tai tulee omakseni. Kun herään tästä tilasta, muistan
ihmeekseni, että Kromicki on olemassa. Ehkäpä noina hetkinä astun yli
rajan, jonka poikki elämässä tavallisesti ei astuta, ehkäpä minulle
näyssä osoitetaan asiat täydellisinä, asiat sellaisina, jommoiset
ne ovat ihanteissamme ja jommoisina niiden tulisi kajastaa sielumme
silmään. Minkätähden eivät ihanteittemme maa ja todellisuuden
maailma sopeudu keskenään ja kuinka voi olla mahdollista, ettei
niiden välillä ole harmoniaa -- sitä en tiedä. Vaivaan usein päätäni
ja koetan selvitellä näitä asioita, mutta en sittenkään käsitä
epäsoinnun tarkoitusta. Tunnen ainoastaan, että juuri _se_ on kaiken
epätäydellisyyden ja pahan alku. Tämä tunne panee voiman minussa
liikkeelle -- sillä siinä tapauksessa olisi Anielkan ja Kromickin
yhteenkuuluvaisuus juuri pahan ilmaus.


Heinäkuun 11 p:nä.

Uusia pettymyksiä. Taasen on suunnitelmani suistunut. Vielä on
sentään toivon kipinä, vielä ehkei kaikki ole hukassa. Olen tänään
puhunut Kromickin kanssa pajarista, joka myi vaimonsa, ja keksin
tarkoitusta varten kokonaisen tarinan houkutellakseni Kromickia
suoruuteen.

Tapasimme englantilaisen ostettuine vaimoineen suihkulähteellä. Otin
heti puheeksi naisen erinomaisen kauneuden ja virkoin vihdoin:

-- Tohtori täällä kertoi minulle miten myynti ja kauppa tapahtui.
Sinä tuomitset pajaria liian ankarasti.

-- Hän huvittaa minua ennen kaikkea, vastasi Kromicki.

-- Jutussa on lieventäviä asianhaaroja. Mies ei ollut ainoastaan
pajari, vaan omisti samalla suuren nahkuriliikkeen, jota hän hoiti
lainarahoilla. Äkkiä kielsivät naapurivallat ruton takia nahkojen
viennin Rumaaniasta. Mies tiesi, että jollei hän pysy pystyssä
kiellon aikaa, niin hän menee nurin ja syöksee lisäksi perikatoon
kymmeniä perheitä, joiden luottoa hän on käyttänyt hyväkseen. Katso,
ystäväni, kauppias on kauppias. Mahdollisesti hänen oikeuskäsitteensä
on toinen kuin muiden ihmisten, mutta kun kerran on omistanut sen
itselleen, niin...

-- Sopii myydä yksin vaimonsakin? sanoi Kromicki. -- Ei ikinä. Ei ole
lupa toisten velvollisuuksien takia polkea toisia, kukaties vieläkin
pyhempiä...

Kromicki ei olisi voinut hermostuttaa ja hämmästyttää minua enemmän
kuin käyttäytymällä kunnon miehen tavoin. Mutta minä en päästänyt
toivoa käsistäni. Tiedän, että turhanaikaisimmatkin ihmiset aina
pitävät varastossaan korealta kalskahtavia lauseita. Jatkoin siis:

-- Et ota lukuun, että pajari olisi vienyt tuon naisenkin
kanssaan perikatoon. Tunnusta pois, että huonosti on käsittänyt
velvollisuutensa läheisimpiään kohtaan se, joka voi ottaa heiltä
viimeisen leipäpalasen.

-- Tiedätkös, en ikinä uskonut sinua noin hiton kylmäksi ja
laskevaksi.

Minä mietin itsekseni: et ymmärrä, tyhmyri, etteivät ne ole minun
ajatuksiani. Sinun pitää omistaa ne itsellesi!

Ääneen lausuin:

-- Koetan vain asettua liikemiehen kannalle. Sinä et huomaa sitäkään
asiaa, että nainen mahdollisesti ei rakastanut häntä, vaan nykyistä
miestään, joka ehkä tiesi sen.

-- Siinä tapauksessa olivat herra ja rouva yhdenarvoiset.

-- Se on toinen asia. Syvemmältä katsoen nainen kuitenkaan ehkei
ollut niin mitätön kuin luulemme, koska hän oli pysynyt uskollisena
miehelleen, vaikka rakasti englantilaista. Mahdollista, että pajari
oli heittiö, mutta sano nyt mitä tällaisessa tapauksessa kauppiaan on
tekeminen, kun tullaan ja sanotaan hänelle: "Te olette kaksinkerroin
mennyt mies, sillä teillä on velkoja, joita ette voi maksaa, ja
vaimo, joka ei rakasta teitä. Mutta erotkaa tuosta naisesta ja minä
takaan ensinnäkin hänelle huolettoman toimeentulon ja teen hänet niin
onnelliseksi kuin suinkin ja toiseksi maksan velkanne." Sanotaan:
häpeällinen kauppa! -- Mutta onko se itse asiassa niin häpeällinen
kauppa? Muista, että kauppias, suostuessaan tähän myyntiin, yhdellä
iskulla pelastaa onnettomuudesta naisen ja voi todella kysyä eikö
hän ole oikein ymmärtänyt velvollisuuttaan lähimpiään kohtaan, ja
kurjuudesta kaikki, jotka ovat luottaneet häneen.

Kromicki mietti hetken. Sitte hän päästi monokkelinsa putoamaan ja
virkkoi:

-- Hyvä ystävä, minä rohkenen uskoa, että liikeasioista tiedän
enemmän kuin sinä, mutta väittelyyn en lähde kanssasi, sillä siinä
joudun alakynteen. Jollet olisi isältäsi perinyt miljoonia, vaan
ruvennut asianajajaksi, niin joka tapauksessa olisit koonnut niitä...
En tiedä mitä minun pitää ajatella mokomasta rumaanialaisesta
veijarista, senjälkeen kun olen kuullut miten sinä selität asian.
Tiedän vain, että vaimo myytiin, ja se haiskahtaa roistomaiselta,
sano mitä tahdot. Vielä lisään, koska itse olen kauppias: vararikosta
on aina ulospääsy. Joko kokoat toisen kerran omaisuuden ja maksat
vanhat velat tai ammut kuulan otsaasi. Verellä maksetaan niinikään.
Silloin vapautat myöskin vaimosi, jos olet naimisissa, ja avaat
hänelle tien uusiin kohtaloihin.

Minut valtasi sellainen sisällinen raivo, että olisin antanut mitä
hyvänsä, kunhan vain olisin saanut huutaa hänen korvaansa: "Sinä
olet kun oletkin jo tehnyt vararikon, ainakin siinä suhteessa,
ettei vaimosi rakasta sinua! Näetkö putouksen tuossa? Syöksy sinne
suinpäin, vapauta hänet niinmuodoin ja anna hänen alkaa uutta elämää,
jossa hän tulee olemaan sata kertaa onnellisempi!"

Mutta minä vaikenin ja todensin katkeralla mielellä, että Kromicki
tosin on matalasieluinen mies, joka saattaa esimerkiksi myydä
Gluchowin ja pettää vaimonsa luottamuksen, mutta ei sellainen konna,
jommoiseksi olen luullut häntä. Suunnitelmat, joihin hetkeksi
olin keskittänyt koko sieluni, menivät nurin. Seisoin taasen
avuttomana tuijottaen tyhjyyteen, häilyin taasen ikäänkuin ilmassa.
En kuitenkaan tahtonut päästää käsistäni viimeistä lankaa, sillä
ymmärsin, että voin elää ainoastaan sillä ehdolla, että vielä koetan
toimia. Muussa tapauksessa varmaan menetän järkeni. "Valmistanpa joka
tapauksessa maaperää tulevaisuutta varten", ajattelin. "Herätänpä
Kromickissa ajatuksen, että hänen on erottava Anielkasta." En, kuten
sanoin, ensinkään tietänyt, millä kannalla hänen taloudelliset
asiansa olivat. Mutta arvellen, että keinottelija aina saattaa
voittaa yhtä hyvin kuin menettää, sanoin:

-- Enhän tiedä missä määrin äskeinen lausuntosi vastaa kauppiaan
oikeuskäsitteitä, mutta mielihyvällä tunnustan, että se on lähtenyt
kunnon miehen suusta. Jos ymmärsin oikein, olet sitä mieltä, että
miehellä, joka seisoo perikadon partaalla, ei ole oikeutta vetää
vaimoaan mukaansa kurjuuden kuiluun?

-- Minä sanoin vain, että vaimon kauppaaminen aina on roistomaista.
Vaimon täytyy kun täytyykin jakaa miehen kohtalo. Paljon kiitoksia
vaimosta, joka suostuu avioliiton purkamiseen ainoastaan siitä
syystä, että mies menettää omaisuutensa.

-- Jollei hän suostuisikaan, niin mies voi saada aikaan eron vastoin
hänen tahtoaan. Kummankin täytyy tässä tapauksessa täyttää oma
velvollisuutensa. Jos vaimo näkee, että hän eron kautta voi pelastaa
miehensä, niin hänen velvollisuudentuntonsa, jos hän ymmärtää sen
oikein, täytyy käskeä häntä eroamaan miehestään.

-- Näistä asioista on ilkeää puhuakin.

-- Kuinka niin? Joko sinun käy rumaanialaista sääli?

-- Ei, herra nähköön, minun silmissäni hän aina tulee olemaan roisto.

-- Kun et sinä voi katsella asiaa objektiivisesti. Mutta eipä kumma:
se, jolta kaikki luistaa kuin voideltuna, ei milloinkaan voi asettua
vararikkoisen miehen mielentilaan. Siihen vaadittaisiin filosoofia --
mutta filosofia ja miljoonanteko kulkevat harvoin käsi kädessä.

En tahtonut jatkaa keskustelua pitemmältä, sillä kurja pelini
inhoitti minua sanomattomasti. Minusta tuntui kuitenkin siltä kuin
olisin heittänyt maahan jonkin siemenen -- tosin ehkä liian heikon
ja kasvamiseen kykenemättömän, mutta joka tapauksessa olin taasen
saanut kiinni langanpäästä. Muuan asia minua rohkaisi. Sinä hetkenä,
jolloin sanoin, että vararikkoon joutuneen miehen on velvollisuus
päästää vaimonsa vapaaksi, olin Kromickin kasvoilla huomaavinani
levottomuutta ja teennäisyyttä. Huomasin niinikään, että hän hengitti
helpommin, kun siirryin puhumaan hänen miljoonistaan. Jos nyt heti
tekisin johtopäätöksen, että hän on perikadon partaalla, hätiköisin
ehdottomasti. Mutta mahdollisesti voisin edellyttää, etteivät hänen
liikeasiansa ole aivan varmalla kannalla. Mahdollisesti ne voivat
kääntyä niin tai näin päin.

Minun täytyy päästä siitä varmuuteen. Minussa on aivan selvästi kaksi
ihmistä. Toinen sanoo hengessä Kromickille: "Jos sinä vain hiukankin
horjahdat, niin minä autan sinua kaatumaan -- ja vaikka koko
omaisuuteni menisi, niin olisin valmis syöksemään sinut nurin yhdellä
iskulla. Silloin olisi edessäni mennyt mies, ja etköhän sinä silloin
keksisi käsitteillesi hienompia nimityksiä kuin roistomaisuus."

Samalla olin täysin selvillä siitä, etteivät nämä ajatukset ole
omiani. Ne ovat joitakin vieraita ajatuksia, jotka olen saanut
kirjoista tai muilta ihmisiltä, ne eivät ikinä olisi saaneet minussa
sijaa, jollei asemani olisi näin epätoivoinen, koska ne ovat
minulle sekä inhoittavat että luonnonvastaiset. Rahat eivät ikinä
ole näytelleet elämässäni osaa, eivät välikappaleina enempää kuin
päämääränäkään. Minä en ole pystynyt sellaisten aseiden käyttämiseen.
Olen tuntenut, että minun ja Anielkan suhde alentuisi, jos sellaiset
idut saisivat siinä juurtua. Äskeiset ajatukseni herättivät minussa
niin sanomatonta siveellistä inhoa, että itsekseni puhelin: "Etkö
sinä enään karta edes tällaista lankeemusta? Pitääkö sinun tyhjentää
sekin malja? Katso miten sinä päivä päivältä alenet. Ennen ei
tällaisia ajatuksia olisi johtunut mieleesikään, ajatuksia, jotka
kaiken järjen nimessä eivät voi viedä mihinkään tuloksiin, vaan jotka
hävittävät sinulta viimeisenkin itsekunnioituksen."

Ennen, kun joskus satuin kuulemaan tädin puhuvan Kromickin
raha-asioista ja tuovan esiin epäilyksiään, oli minusta todella
tuntunut ilkeältä. Sen tapauksen varalta, että hän joskus
pyytäisi apuani tai kehoittaisi minua ottamaan osaa yrityksiinsä,
olin ajatellut vastauksenkin valmiiksi. Olin päättänyt, että
kieltäydyn sekä auttamasta häntä että ryhtymästä osalliseksi hänen
liikeyrityksiinsä -- siinä määrässä oli minulle vastenmielistä, että
raha sekoitettaisiin minun ja Anielkan väleihin. Muistan, että tämä
piirre luonteessani aina on tuntunut minusta hienolta, ja minä olen
iloinnut siitä siksi, että olen pitänyt sitä todistuksena tunteeni
aateluudesta. Nyt kurotan käteni tuota asetta kohti ikäänkuin olisin
pankkiiri, joka koko ikänsä on käynyt sotaa rahalla. Niin pitkälle on
päästy.

Tiedän varmasti, että ajatukseni ja tekoni ovat huonommat itseäni, ja
monasti mietin miten se on selitettävissä. Nähtävästi kaikki johtuu
siitä, etten pääse pois salapoluilta. Minä rakastan jaloa naista, ja
rakkauteni on suuri ja ylhäinen, ja kuitenkin syntyy tästä liitosta
alituista erehdystä ja ristiriitaa, joka turmelee luonteeni, jopa
hävittää hermoistanikin aateluuden. Ennen muinoin, kun lankeemuksen
hetkinä viskasin siveellisyyden nurkkaan, jäi minulle kuitenkin
aina jotakin... jokin esteettinen tunne, jonka avulla pidin kurissa
itse pahankin. Nyt ei minulla ole sitäkään, tai oikeammin sanoen on
tämä tunne käynyt minussa voimattomaksi. Olisipa minusta samalla
mennyt kyky tajuta tahraisuutta! Mutta ei! Se elää minussa entisellä
voimallaan, sillä eroituksella ainoastaan, ettei se enään pidätä
minua pahasta, vaan ainoastaan lisää piinaani. Paitsi rakkauttani
Anielkaan ei minussa tosin ole sijaa millekään muulle, mutta eihän
tajunta tarvitse mitään erityistä sijaa. Se voi asustaa rakkaudessa,
vihassa ja tuskassa, kuten syöpä sairaassa ruumiissa.

Joka ei ole ollut minun asemassani, se ei aavista mitä tämä on.
Tosin minä kyllä olen tietänyt, että rakkauden selkkauksissa
syntyy kaikkinaisia kärsimyksiä, mutta en ole arvioinut niitä
kyllin suuriksi. En ole uskonut niiden esiintyvän näin paljaina
ja näin sietämättöminä. Vasta nyt minä käsitän eron "tietää" ja
"uskoa" sanojen välillä. Nyt minä ymmärrän minkätähden ranskalainen
ajattelija sanoo: "Me tiedämme, että meidän täytyy kuolla, mutta me
emme usko sitä."


Heinäkuun 12 p:nä.

Valtimoni takovat ja päässäni humisee, sillä tänään sattui tapaus,
jota muistellessani jokainen hermoni lyö kuin kuumeessa.

Kaunista päivää oli seurannut vieläkin kauniimpi kuutamoinen ilta.
Päätimme tehdä retken Hofgasteiniin, Celina rouva yksin halusi jäädä
kotiin. Täti, minä ja Kromicki astuimme yhdessä huvilapuutarhan
portille, ja sieltä meni Kromicki hakemaan vaunuja Straubingerille,
mutta me jäimme tädin kanssa odottamaan Anielkaa, joka vielä viipyi.
Kun ei häntä hyvään aikaan näkynyt, juoksin häntä hakemaan ja tapasin
hänet kiertoportaissa, jotka johtavat huvilan yläkerrasta suoraan
puutarhaan.

Kun kuu valaisi huvilan toista puolta ja tämä puoli oli aivan
pimeänä, asteli Anielka hyvin hitaasti. Portaat kiersivät
äkkijyrkkinä maahan. Pääni joutui Anielkan jalkojen tasalle, ja
tuskin olin hänet huomannut, kun panin käteni hänen polviensa ympäri
ja mitä suurimmalla kunnioituksella aloin painella janoisia huuliani
häntä vastaan. Minä kyllä tiesin, että kalliisti saisin maksaa tuon
onnen hetken, mutta en voinut kieltää sitä itseltäni. Jumala yksin
tietää kuinka puhtaat olivat huuleni, joita en saattanut irroittaa
noista rakkaista polvista ja miten suuret tuskat minua odottivat
tuon hetken takia. Jollei Anielka olisi pannut vastaan, olisin
laskenut hänen jalkansa päälaelleni merkiksi siitä, että ainiaaksi
rupean hänen palvelijakseen ja orjakseen. Mutta hän palasi paikalla
yläkertaan. Minä juoksin samassa hetkessä alas ja huusin, niin että
täti, joka seisoi portilla, kuuli:

-- Anielka tulee jo!

Hän ei voinut muuta kuin tulla ja hän saattoikin vaaratta seurata,
sillä minä menin edellä. Samassa saapui Kromickikin vaunuineen.
Ehdittyään joukkoomme sanoi Anielka:

-- Minä tulin vain sanomaan tädille, että ehkä sentään jään kotiin
äidin luo. Lähtekää te, minä odotan teitä teelle.

-- Mutta Celinahan voi erinomaisesti, sanoi täti hiukan
malttamattomasti, -- ja hänhän ehdotti tätä retkeä juuri sinun
tähtesi.

-- Mutta... alkoi Anielka.

Samassa tuli Kromicki vaunujen luo ja sanoi, kun kuuli mistä oli
kysymys, kuivasti:

-- Älä nyt oikuttele...

Anielka istuutui sanaa lausumatta tädin rinnalle.

Vaikka olin kovin kiihtynyt, panin merkille Kromickin ärtyneen
äänensävyn ja Anielkan äänettömän kuuliaisuuden. Tein sen erikoisesti
siitä syystä, että jo aamusta alkaen olin huomannut Kromickin
kohtelevan vaimoaan tavallista kylmemmin. Nähtävästi samat, minulle
tuntemattomat syyt, jotka kerran ennenkin olivat henkineet kylmää
heidän välilleen, nyt vaikuttivat entistä suuremmalla voimalla. Mutta
minulla ei ollut aikaa ajatella niitä. Vaikutus suudelmista, jotka
olin painanut Anielkan jaloille, piti minua yhä vallassaan. Hurma,
riemu ja pelko värisytti minua vieläkin. Hurman ymmärsin täydelleen,
sillä se valtasi minut aina, kun vain kosketin hänen kättäänkin.
Mutta mistä johtui riemuni?... Siitä, että arvasin tuon taipumattoman
ja tahrattoman Anielkan pakostakin tuntevan olevansa minusta
riippuvainen. Tänäkin hetkenä täytyi hänen itsekseen äännellä:
"Minäkin olen langennut enkä saata katsoa ihmisiä silmiin. Olihan
hetki sitte jalkaini juuressa mies, joka minua rakastaa, ja minä olen
hänen kanssarikollisensa, koska en mene mieheni luo ja sano: rankaise
häntä -- ja vie minut pois."

Tiesin kyllä, ettei hän voi ottaa tuota askelta, koska hän siten
panisi sekaisin perhesuhteet. Mutta tiesin myöskin, ettei hän missään
tapauksessa tekisi sitä, koska hänen valituksensa johdosta nousisi
riita minun ja Kromickin välillä. Ja jokin ääni kuiskasi korvaani:
"Kuka tietää kumpaa hän enemmän pelkää loukkaavansa."

Hänen asemansa oli kun olikin poikkeuksellinen, ja minä käytin sitä
hyväkseni kaikella tietoisuudellani, ilman enempää tunnonvaivaa
kuin päällikkö sodan aikana ottaessaan varteen jokaisen vihollisen
odottamattoman aseman. Kysyin itseltäni ainoastaan: "Menettelisitkö
näin, jos tietäisit Kromickin vaativan sinua tilille teoistasi?"
Saatoin rehellisesti vastata: Menettelisin! ja niin ollen ei
mielestäni muihin asianhaaroihin kannattanut kiinnittää huomiota.

Ei!... Kromicki ei herätä minussa pelkoa muuta kuin senkautta,
että hän saattaa ottaa Anielkan ja viedä hänet ties minne. Joudun
epätoivoihini, kun vain sitä ajattelenkin.

Mutta tällä hetkellä vaunuissa pelkäsin ennen kaikkea Anielkaa.
Miten käy huomenna? Miten on hän minut ymmärtänyt? Pitääkö hän
käytöstäni röyhkeytenä vaiko kunnioituksen ja palvomisen ilmaisuna?
Minulla oli sama tunne kuin koiralla, joka on puolustanut itseään
ja pelkää, että sitä rangaistaan. Istuen vastapäätä Anielkaa koetin
aina, kun kuutamon valo lankesi hänen kasvoilleen, lukea niistä mikä
minua odottaa. Katselin häneen niin nöyränä, olin niin köyhä, että
minun kävi sääli omaa itseäni ja minusta tuntui siltä, kuin hänenkin
täytyisi armahtaa minua. Mutta hän ei luonut minuun silmäystäkään,
kuunteli ainoastaan tarkkaavasti -- tai koetti kuunnella -- mitä
Kromicki kertoi tädille. Hän selitti laajasti mitä hän tekisi ja
miten hän hankkisi suurimmat voitot, jos Gastein olisi hänen. Täti
pudisteli päätään, ja Kromicki pani panemistaan: "Eikö totta -- vai
mitä?" Kaikesta päättäen hän tahtoi saada tätiä tunnustamaan, että
hän on viisas ja ovela mies, joka äyristä osaa tehdä kymmenen.

Tie Hofgasteiniin on puhkaistu suoraan vuoren halki ja kiertää
kuilujen partaita monessa monituisessa mutkassa. Kuun valo lankesi
vuoroin yli tienkäänteiden, vuoroin minuun ja Kromickiin, vuoroin
naisiin. Anielkan kasvot olivat lauhan surulliset, ja minua rauhoitti
jo jonkun verran se, ettei hänen ilmeensä ollut ankara. En saanut
häneltä ainoaa katsetta, mutta tartuin kiinni ajatukseen, että kun
hän itse on varjossa ja kuu loistaa minuun, niin hän ehkä katselee
minua ja ajattelee: "Ei kukaan maailmassa kuitenkaan rakasta minua
niinkuin hän -- eikä kukaan samalla ole niin onneton..." Sillä se oli
totta.

Vaikenimme molemmat. Ainoastaan Kromicki puhui puhumistaan; hänen
sanansa sekaantuivat kosken kohinaan, joka kuului kuilun pohjalta, ja
jarrun kirinään, ajurin kun alituiseen täytyi jarruttaa. Tuo kirinä
vaivasi tavattomasti hermojani, mutta sensijaan lauha, valoisa yö
vaikutti rauhoittavasti. Kuten jo mainitsin, oli täysikuun aika.
Valo heijastui vuorille ja levisi pitkin taivaanlakea, pannen
Bocksteinkogelin huiput, Tischlkarin jäätiköt ja äkkijyrkänteet
Grankogelin luona välkkymään. Lumet huipuilla kimmeltelivät heleän
vihreässä, metallinkarvaisessa valossa, ja kun vesiputoukset niiden
alapuolella syöksyivät esiin yön pimeydestä ainoana valkeahtavana
ryöppynä, näyttivät häikäisevät luminietokset riippuvan ilmassa,
keveinä, ikäänkuin eivät olisi kuuluneet tähän maailmaan. Lepo ja
lumous luonnossa olivat niin täydelliset, nukkuvat vuoret henkivät
sellaista rauhaa, että mieleeni ehdottomasti tulivat sanat:

    "Oi hetkeä kun kaksi sydäntä
    toin' toisellensa anteeks antavat --
    mit' unohdettavaa, sen unohtavat..."

Enhän ollut rikkonut muulla tavalla kuin suutelemalla hänen
jalkojaan; jos hän olisi ollut pyhä kuva ja seisonut alttarilla, niin
ei hänellä silloinkaan olisi ollut oikeutta suuttua ja loukkaantua
tällaisesta kunnianosoituksesta. Päätin selvityksen sattuessa sanoa
sen hänelle ja siten tehdä hänet aseettomaksi.

Monasti johtuu mieleeni, että minulle tapahtuu vääryyttä: hän ei
tunne asioita eikä kutsu niitä niiden oikeilla nimillä ja niin ollen
pitää hän tunnettani yksinomaan maallisena, aistillisena. En suinkaan
kiellä, ettei se olisi punottu useista langoista, mutta Anielka ei
tunnu ymmärtävän, että näiden säikeiden joukossa on erinomaisen
ihanteellisiakin, suorastaan kuin runouden kehräämiä. Monasti nukkuu
intohimoni, ja minä rakastan häntä yksinomaan henkisesti, sillä
lailla kuin ihminen kai rakastaa varhaisimmassa nuoruudessaan.
Monasti taas se toinen ihminen minussa, se joka erittelee ja
arvostelee kaikkea, nauraa minulle ja sanoo: "En tietänytkään, että
rakastat kuin mikäkin ylioppilas ja romantikko!" Juuri niin! Olkoon
vain naurettavaa, mutta sillä tavalla rakastan ja tiedän, että
rakkauteni on aito ja juuri siitä syystä niin ehyt, vaikka samalla
surullinen, koska sitä tuomitaan yksipuolisesti ja hyljeksitään.

Tänäänkin sattui minulle hetki, jolloin intohimoni nukkui, ja silloin
lausuin hengessä Anielkalle: "Luuletko sinä todella, etteivät
ihanteelliset kielet minussa soi? Juuri tällä hetkellä rakastan sinua
tavalla, jota sinunkin täytyy pitää oikeana, ja vahinko on, jos
hylkäät rakkauteni -- sillä itse et mitenkään joutuisi tappiolle ja
minut lisäksi pelastaisit. Määräisin itselleni: tässä on maailmani,
tässä rajat, joiden sisäpuolella minun on lupa elää -- ja minulla
olisi edes jotakin ja minä koettaisin muuttaa luontoani ja kääntyä
sinun uskoosi ja pysyä siinä kerta kaikkiaan."

Minusta näytti siltä kuin hän voisi ja kuin hänen täytyisi suostua
tällaiseen sopimukseen, josta olisi seurauksena meille molemmille
ikuinen rauha. Päätin sanoa sen hänelle ja selittää juurta jaksain.
Kun tiedämme, että sielumme ainiaaksi kuuluvat toisilleen, niin me
saatamme vaikkapa erotakin. Minussa heräsi ehdoton luottamus siihen,
että hän suostuu tällaiseen sopimukseen. Täytyyhän hänen ymmärtää,
että elämämme muuten käy mahdottomaksi.

Saavuimme Hofgasteiniin kello yhdeksän tienoissa. Kylässä oli jo
hiljaista, hotellien edustalla ei näkynyt ainoitakaan ajopelejä,
ja talot olivat pimeät. Ainoastaan ravintoloiden ikkunoista loisti
valoa. Meyeriltä kuului miesäänistä joikunaa, eivätkä äänet olleet
ensinkään huonot. Pysähdyttyämme astuin vaunuista kysyäkseni eivätkö
laulajat haluaisi esiintyä hotellin edustalla, mutta kuulin, etteivät
he olleetkaan kyläläisiä, vaan alppimatkailijoita Wienistä, joille
tietenkään ei sopinut tarjota maksua. Ostin kaksi kimppua Edelweissiä
ja muita alppikukkia. Palatessani vaunuille ojensin toisen kimpun
Anielkalle ja päästin kuin epähuomiosta toisen ympäriltä nyörin,
joten irtonaiset kukat putosivat hänen jalkainsa juureen.

-- Antaa olla siellä, huomautin, kun näin hänen kumartuvan ottamaan
kukkia.

Läksin noutamaan kolmatta kukkakimppua tädille. Palatessani kuulin
Kromickin äänen lausuvan:

-- Perustaappa tänne Hofgasteiniin vain toinen parantola, niin voisi
voittaa sata prosenttia.

-- Ainako sinä vain pohdit voittojasi? kysyin levollisesti.

Tein kysymyksen tahallani, koska se oli samaa kuin sanoa Anielkalle:
"Katso nyt, kun minä koko sielullani riipun kiinni sinussa, ajattelee
hän sinun ohellasi rahoja -- vertaa nyt tunteitamme -- ja vertaa
meitä!"

Olen miltei varma, että hän ymmärsi minut.

Paluumatkalla yritin pari kertaa alkaa keskustelua, mutta en saanut
Anielkaa mukaan. Kun pysähdyimme huvilan portille, meni Kromicki
naisten kanssa edellä ja minä jäin maksamaan ajurille. Tullessani
sisään en enään tavannut Anielkaa teepöydässä. Täti sanoi hänen
olleen väsyksissä ja lähteneen nukkumaan. Kävin kovin levottomaksi ja
soimasin itseäni lakkaamatta. Että minä kiusaankin häntä. Ihmiselle,
joka todella rakastaa, ei saata löytyä mitään tuskallisempaa kuin
se tieto, että hän rakastetulleen tuottaa kärsimystä ja vahinkoa.
Illallinen kului äänettömänä, täti oli uninen, Kromicki jostakin
syystä levoton, ja minua kiusasi lakkaamatta ajatus: "Varmaan
käytökseni on häntä kovin loukannut. Kaikki hän kääntää pahoin päin."
Tiesin, että hän huomenna tulee välttelemään minua ja että hän katsoo
minun rikkoneen rauhansopimuksemme. Nämä ajatukset pelästyttivät
minua, ja minä päätin ylihuomenna lähteä tai paremmin sanoen paeta
Wieniin. Ensinnäkin siitä syystä, että pelkäsin Anielkaa, toiseksi
sentähden, että halusin tavata Chwastowskia, ja kolmanneksi -- ja
Jumala yksin tietää miten katkeraa se minulle oli -- jottei Anielkan
tarvitsisi nähdä minua ja jotta hän saisi nauttia edes parin päivän
lepoa.


Heinäkuun 15 p:nä.

Kokonainen tapausten ja sattumien sarja! En tiedä mistä alkaisin,
sillä viime vaikutukset ovat aina voimakkaimmat. En milloinkaan ole
saanut niin selviä todisteita siitä, että kuitenkin olen hänelle
jotakin. Minun täytyy pakoittamalla pakoittaa itseni järjestyksessä
kertomaan asiat. Uskon todella Anielkan suostuvan ehdotukseen, jonka
aion hänelle tehdä. Ajoittain minua pyörryttää. Pakoitan itseni
kuitenkin jonkinlaiseen järjestykseen ja alan alusta.

Käväisin Wienissä. Palasin tänä iltana. Sain jonkun verran tietoja,
joiden johdosta keskustelemme tädin kanssa.

Tapasin Chwastowskin ja puhuin hänen kanssaan. Mikä reipas poika!...
Hän tekee kuin juhta työtä sairaalassa; sitte hän aikoo kirjoittaa
kansantajuisen terveysopin, jonka hänen veljensä kirjakauppias
kustantaa halpahintaisessa sarjassaan; hän kuuluu mitä erilaisimpiin
lääketieteellisiin ja ei-lääketieteellisiin seuroihin, joissa hän
on toimihenkilönä, ja lisäksi häneltä riittää aikaa kaikellaisiin
-- ehkä liiankin iloisiin -- huveihin Kärtnerstrassen tienoilla.
En todella tiedä milloin se mies nukkuu. Tästä huolimatta hän on
voimakas kuin markkinaseuran Herkules. Mikä tavaton runsaus elämää --
ihan niin että kiehuu!

Puhuin hänelle peittelemättä mistä syystä olin tullut Wieniin.

-- Ette ehkä tiedä, lausuin, -- että minä ja täti omistamme
huomattavia pääomia; meidän ei mitenkään tarvitse ryhtyä
liikehommiin, mutta jos voisi sijoittaa rahat tuottaviin yrityksiin,
niin juoksisihan voitto kotimaahan. Ehkäpä lisäksi voisimme olla
hyödyksi herra Kromickille -- asiasta olisi siis kaksinkertainen
etu. Suoraan sanoen hän ihmisenä on meille jokseenkin yhdentekevä,
mutta koska hän nyt on sukulaisemme, haluaisimme mielellämme ottaa
osaa hänen pääomiensa kartuttamiseen, luonnollisesti siinä varmassa
vakuudessa, ettemme itsellemme tuota vahinkoa.

-- Ja haluaisitte nyt tietää millä kannalla hänen asiansa ovat.

-- Juuri niin. Hän tietenkin elää mitä parhaimmassa toivossa, enkä
ensinkään epäile hänen vilpittömyyttään. Kysymys on vain siitä,
että hän voi erehtyä. Jos siis teidän veljenne -- ottamatta teiltä
vaitiolon lupausta -- on kirjoittanut näistä asioista, niin pyytäisin
teitä kertomaan. Pyytäkää häntä niinikään kirjoittamaan minulle
suoraan ja tarkoin selittämään millä kannalla asiat ovat. Täti
luottaa hänen suopeuteensa. Ovathan hän ja täti vanhemmat tutut kuin
hän ja Kromicki.

-- Hyvä on. Puhun kyllä veljelleni, sanoi tohtori. -- Kyllä hän on
kirjoittanut jotakin niistä asioista, mutta mitä, sitä en tarkoin
muista, kun ne eivät huvittaneet minua.

Ja hän rupesi laatikosta etsimään veljensä kirjettä muiden joukosta.
Se löytyikin pian ja hän luki:

"Vähällä on, etten kuole ikävään. Naisista täällä on puute, koreista
ei puhettakaan."

Tohtori hymähti ja lausui:

-- Ei, se ei kuulu siihen. Sen pojan pitäisi olla Wienissä!...

Hän käänsi lehden ja ojensi toisen sivun luettavakseni. Löysin
ainoastaan pienen huomautuksen muutamissa riveissä:

"Mitä Kromickiin tulee, niin naftasta on ollut hätä. Rotschildien
kanssa ei pidä lähteä kilpasille, ja me hävisimme kun hävisimmekin.
Peräydyimme, mutta tappiomme oli tuntuva. Hirveitä summia on
pantu kiinni, ja monopoli on hallussamme, mutta miljoonien voitot
ovat yhtä mahdolliset kuin miljoonien tappiot. Kaikki on sattuman
varassa. Koetamme parastamme ja elämme hyvässä toivossa. Tarvitsemme
ainoastaan rahaa ja taas rahaa, sillä meiltä vaaditaan pitkää
maksuaikaa, mutta meidän itsemme pitää maksaa heti, ja lisäksi
antavat hankkijamme meille huonoa tavaraa. Nyt lepää kaikki minun
hartioillani." J.n.e.

-- Meiltä kyllä voi saada rahaa, sanoin, kun olin lukenut kirjeen.

Kotimatkalla punnitsin asiaa puolelta ja toiselta, ja minussa
heräsi eloon jokin parempi vaisto. "Oli miten oli", ajattelin,
"mutta varmaan menettelemme suoremmin ja rehellisemmin, jos autamme
Kromickia kuin jos kaataisimme hänet. Anielka kyllä ymmärtää antaa
arvoa sellaiselle teolle -- ja ratkaisu jääköön kohtalon käsiin!"

Tarkemmin ajateltuani asiaa huomasin kuitenkin, että itsekkäisyys
näyttelee osaansa näissä paremmissakin aikomuksissani. Otin
tietenkin lukuun, että Kromicki rahaa saatuaan paikalla lähtee
tiehensä Gasteinista ja vapauttaa minut kärsimyksistä, joita hänen
viipymisensä Anielkan läheisyydessä minulle tuottaa. Anielka jää
yksin minun tunteeni varaan, ja hänen sydämensä toiselta puolen
kiittää minua, toiselta puolen soimaa -- ehkäpä kiivaastikin --
Kromickia siitä, että hän on käyttänyt hyväkseen minun apuani. Uusi
asema näytti avaavan minulle uusia näköaloja. Ennen kaikkea halusin
mistä hinnasta hyvänsä päästä eroon Kromickista.

Ajattelin suhdettani Anielkaan niin voimakkaasti, etten ensinkään
huomannut milloin me saavuimme Lend-Gasteiniin. Oli tapahtunut
rautatieonnettomuus Zell am See'n sivuradalla, ja Lendissä oli
joukottain haavoittuneita ja kuolleita. Mutta tuskin olin päässyt
vaunuihin, kun haavojen ja veren tekemä vaikutus meni menojaan ja
ajatukseni taasen askarteli yksinomaan suhteessani Anielkaan. Minä
tunsin, että se vaatii parantamista ja ratkaisua -- muuten käy
huonosti sekä minun että Anielkan. Mutta mitä pitää tehdä? Yksi ainoa
asia oli minulle selvä: se, että hän kiduttaa minut kuoliaaksi ja
minä hänet, sillä kun minä haluan kaikkea eikä hän suostu mihinkään,
kehittyy välillemme sellainen ristiriita, sellainen draama, että
parempi olisi Anielkan paiskautua suoraan Achin kuohuihin ja minun
ajaa vaunuineni, hevosineni päivineni yhtä päätä kuiluun. Lisäksi
tulin vakuutetuksi siitä, että naisen, joka ei missään suhteessa anna
perään, täytyy joutua mitä kauheimpaan sisäiseen ristiriitaan, jollei
hän rakasta miestään, vaan toista. Anielka ei ole antanut minulle
perään hiuskarvankaan vertaa, ja kuitenkin minä joskus suutelen hänen
käsiään tai jalkojaan, kuitenkin täytyy hänen kuulla tunnustuksiani
ja salata mieheltään ja äidiltään mitä meidän välillämme tapahtuu.
Hänen täytyy pysyä valppaana, vaania ja vartioida sekä itseään että
minua, tietämättä mihin päin uskaltaa liikkua. Elämä käy sellaisissa
oloissa meille molemmille mahdottomaksi. Siitä täytyy kun täytyykin
tulla loppu.

Vihdoin viimein luulin löytäneeni ratkaisun. Anielkan täytyy alistua
tunnustamaan rakkauteni oikeutetuksi. Hänen täytyy sanoa minulle:
"Olen omasi! Sydämeni ja sieluni kuuluvat ja tulevat ikuisesti
kuulumaan sinulle. Mutta siihen sinun täytyy tyytyä. Jos suostut
tähän, ovat meidän sielumme tästä hetkestä asti vihityt toisiinsa."

Minä päätin todella suostua. Kuvittelin, että ojennan hänelle käteni
ja lausun: "Otan sinut omakseni ja lupaan pyhästi, etten pyydä
sinulta enempää, että suhteemme jää puhtaasti henkiseksi -- mutta
tätä liittoamme olen aina pitävä aviona ja sinua vaimonani."

Oliko tällainen sopimus oleva mahdollinen ja oliko se tekevä
lopun kärsimyksistämme? Minulle se merkitsi halujeni ja himojeni
täydellistä rajoittamista, mutta sensijaan se avasi minulle oman
maailman, jossa Anielka jakamattomasti oli oleva omani. Lisäksi se
antoi rakkaudelleni sen oikeudet, ja tämä oli minulle niin tärkeää,
että olin valmis luovuttamaan terveyteni, saadakseni Anielkalta
ikävöidyn tunnustuksen. Tämäkin osaltaan todistaa miten äärettömästi
minä rakastan tätä naista, miten minä koko sielullani ja mielelläni
tahdon saada hänet jollakin lailla omakseni.

Niin! Olen jo siihen määrään muuttunut, joutunut niin kauvas
omasta itsestäni, että olen valmis tästä hinnasta suostumaan mihin
rajoituksiin tahansa.

Ponnistin siis kaikin voimin ajatuksiani saadakseni selville
suostuisiko Anielka.

Minusta tuntui, että hänen täytyy suostua.

Hengessä sanoin hänelle kiinteästi:

-- Jos sinä todella minua rakastat, niin sano nyt itse, eikö ole
yhdentekevää tunnustatko sen huulillasi vai etkö. Onko olemassa
mitään jalompaa ja pyhempää kuin sellainen rakkaus, jota sinulta
pyydän. Minähän joka tapauksessa annan sinulle elämäni, kosken muuta
voi -- kysy nyt omaltatunnoltasi, etkö ole velvollinen tunnustamaan
minulle edes sitä. Tämähän on Danten suhde Beatriceen. Sellaisin
tuntein on enkelienkin lupa rakastaa toisiaan. Tulet olemaan
minulle niin likeinen kuin ainoastaan sielu saattaa olla toiselle
sielulle, ja samalla niin kaukainen, kuin jos eläisit tuolla vuoren
korkeimmalla kukkulalla. Jollei se ole ylimaailmallista rakkautta,
jolleivät tavalliset ihmiset pysty sitä tuntemaan, niin sitä enemmän
sinulla on syytä riippua siinä kiinni, sillä silloin pysyt puhtaana
kuin lumi ja pelastat minut, lunastat meille täydellisen rauhan ja
niin paljon onnea kuin maailmaan saattaa mahtua.

Ja minä tunsin todella olevani taipuvainen mystisismiin, joka uskoo,
että maisesta, ajallisesta kotelosta voi kehittyä ikuinen perhonen,
siivekäs olento, joka lentää taivaankappaleesta toiseen, kunnes yhtyy
kaikkeuden sieluun. Ensi kerran johtui mieleeni, että minä ja Anielka
näkyvinä hahmoina voimme hävitä, mutta että meidän rakkautemme
kestää, pysyy ja muodostaa kuolemattomuutemme. Kuka tietää,
ajattelin, vaikka se olisikin ainoa muoto kuolemattomuutta mikä
on olemassa. Tajusin nimittäin yhä selvemmin, että tunteessani on
jotakin ikuista, jotakin, joka kohoaa yli muuttuvaisuuden muotojen.
Täytyy paljon rakastaa, jotta voisi tuntea ja katsella maailmaa
tällä tavalla, täytyy lisäksi olla onneton ja ehkä mielipuolisuuden
rajoilla.

Minä tosin en vielä liene mielipuolisuuden rajoilla, mutta yhä
useammin vaivun mystisismiin enkä milloinkaan ole niin iloinen kuin
silloin, kun hukun ja haihdun siihen niin kokonaan, etten enään löydä
omaa itseäni. Ja minä ymmärrän miksi teen niin. Kaksinaisuuteni,
sisäinen erittelemiseni ovat aina hävittäneet minulta kaikki elämän
perustukset ja samalla tehneet tyhjäksi kaiken sen onnen, joka nousee
noiden perustusten pohjalta. Niillä mailla, missä järkitoiminnan
asemesta hallitsee tunne ja näyt, ei arvostelullani ole mitään
virkaa. Lepään siis ja minun on sanomattoman suloinen olla.

Tällaista lepoa nautin koko matkan Gasteiniin asti. Näin itseni ja
Anielkan henkisesti yhdistettyinä, rauhallisina ja onnellisina.
Olin ylpeä, kun ajattelin, että sittenkin olin selviytynyt pulmasta
ja keksinyt keinon, millä tulin onnelliseksi. Olin varma, että
Anielka ilolla ojentaa minulle armaan kätensä lähteäkseen kanssani
sellaiselle yhteiselle retkelle.

Äkkiä heräsin kuin unesta ja näin oman käteni olevan aivan veressä.
Vaunuissa oli kuljetettu rautatieonnettomuudessa haavoittuneita.
Syvennyksissä istuimen kahden puolen oli paljon verta, jota ei ajuri
ollut huomannut pyyhkiä pois. Minun mystisismini ei ulotu niin
kauvas, että uskoisin yliluonnollisten voimien sekaantuvan ihmisten
elämään, varsinkaan merkkien, ihmeiden ja varoitusten muodossa.
Mutta vaikken itse puolestani olekaan taikauskoinen, niin ymmärrän
taikauskoisen ihmisen mielentilan ja huomaan ja käsitän täydelleen,
mikä tällaisessa tapauksessa on ihmeellistä. Tällä hetkellä oli
ihmeellistä ensinnäkin se, että näissä samoissa ajopeleissä, joissa
aloin nähdä unta uudesta elämästäni, luultavasti aivan hiljan oli
sammunut jokin ihmiselämä, ja toiseksi se, että ajattelin lepoa ja
rauhaa verisin käsin. Tuollaiset sattumat tekevät aina hermostuneen
ihmisen alakuloiseksi -- ei sentähden, että ne olisivat mitään
enteitä -- vaan sentähden, että ne ovat surulliset -- ja luovat
tumman varjon koko hänen ajatusjuoksunsa yli.

Luonnollisesti olisi minunkin ajatusjuoksuni synkistynyt, jollemme
jo olisi olleet likellä Wildbadia. Äkkiä, kun hiljalleen ajoimme
ylös mäkeä, huomasin vastaantulevien vaunujen tavallista kiivaampaa
vauhtia karauttavan alas mäkeä. "Tuossa saattaisi tuossakin
helposti tulla onnettomuus, ajattelin; varsinkin käännyttäessä
toiselle puolen tietä täytyy noudattaa suurinta varovaisuutta."
Samassa rupesi vaunujen ohjaaja kuitenkin jarruttamaan minkä
jaksoi, niin että hevoset astuivat miltei käyden... Äkkiä minä
suureksi hämmästyksekseni huomasin vaunuissa tädin ja Anielkan,
jotka minut nähdessään rupesivat huutamaan: "On, on! Leon! Leon!"
Tuossa tuokiossa saavutin heidät. Täti karkasi kaulaani, toisti
toistamistaan: "Jumalan kiitos!" ja läähätti niin voimakkaasti, että
olisi luullut hänen jalan juosseen tänne Wildbadista asti. Anielka
tarttui käteeni eikä tahtonut sitä päästääkään. Äkkiä kuvastui hirveä
pelästys hänen kasvoillaan ja hän huusi:

-- Oletko sinä haavoittunut?

Huomasin mistä oli kysymys ja riensin paikalla vastaamaan:

-- En vähääkään. En lainkaan ole ollut mukana onnettomuudessa. Käteni
tahrautui vaunuista, joissa nähtävästi oli kuljetettu haavoittuneita.

-- Onko se ihan varma? kysyi täti.

-- Ihan.

-- Mikä juna oikeastaan suistui raiteilta?

-- Zell am See'stä tuleva.

-- Voi hyvä Jumala! Sähkösanoma tiesi, että Wienistä tuleva. Olin
kuolla pelästyksestä. Hyvä Jumala, mikä onni! Jumalan kiitos! Jumalan
kiitos!

Täti pyyhki hikeä otsaltaan. Anielka oli valkea kuin vaate.
Vihdoinkin päästettyään käteni kääntyi hän pois, jotten huomaisi
hänen väriseviä suupieliään ja kyyneliään.

-- Olimme yksin kotona, sanoi täti, -- sillä Kromicki oli lähtenyt
muutamien belgialaisten kanssa Nassfeldiin. Äkkiä tulee huvilan
isäntä kertomaan rautatieonnettomuudesta. Tiesin sinun tänään
palaavan -- koeta kuvitella mitä mielessäni liikkui! Lähetin isännän
heti paikalla hakemaan hevosia; Anielka kulta ei tahtonut antaa minun
lähteä yksin... Ne olivat kauheita hetkiä, mutta Jumalan kiitos, että
pääsimme pelästyksellä... Näitkö sinä haavoittuneita?

Minä suutelin Anielkan ja tädin kättä ja kerroin mitä olin nähnyt
Lend-Gasteinissa. Kävi selville, että sähkösanomassa, joka
tuli kylpylaitokselle, oli ollut sanat: "Lend-Gastein täynnä
haavoittuneita ja kuolleita." Kaikki olivat tulleet siihen
johtopäätökseen, että onnettomuus oli tapahtunut Wien-Salzburgin
linjalla. Kerroin asiat aivan sekaisin, sillä päässäni oli yksi ainoa
riemun ajatus: Anielka ei tahtonut jäädä kotiin odottamaan tädin
palaamista, vaan läksi hänen mukaansa minua vastaan. Tekikö hän sen
ainoastaan tädin takia? Olin varma, että ei. Näinhän minä hänen
levottomuutensa ja kiihtymyksensä, hänen kauhunsa kun hän huomasi
käteni olevan veressä, ilon ja valoisuuden hänen kasvoillaan, kun
hän kuuli, etten ollut edes mukanakaan onnettomuudessa. Näinhän
minä, että hän tälläkin hetkellä oli mielenliikutuksen vallassa ja
purskahtamaisillaan itkuun onnesta. Varmasti ei hän olisikaan voinut
pidättää kyyneliään, jos olisin tarttunut hänen käteensä ja sanonut
hänelle, että rakastan häntä. Varmaan hän olisi antanut kätensä jäädä
käteeni. Mutta kun tämä kaikki kävi minulle päivänselväksi, luulin
tietäväni, että kärsimykseni nyt olivat saavuttaneet rajansa, että
elämäni tästälähtien tasaantuu ja että minulle alkaa uusi ajanjakso.
En saata edes kuvata mitä mielessäni liikkui, mikä ilo täytti
rintani. Silloin tällöin katsahdin häneen ja koetin silmäyksiini
mahduttaa koko äärettömän rakkauteni, ja hän hymyili minulle.
Huomasin hänen olevan ilman hansikkaita ja päällystakkia. Nähtävästi
hän kiireissään ja pelästyksissään oli unohtanut kaikki. Illan
viiletessä panin oman päällystakkini hänen ympärilleen. Hiukan hän
vastusti, mutta täti käski hänen pitää takin.

Palatessamme huvilalle otti Celina rouva minut vastaan sellaisella
sydämellisyydellä, ettei lainkaan olisi luullut Anielkan
minun kuoltuani joutuvan Ploszowilaisten omaisuuden ainoaksi
perijättäreksi. Nämä meidän naiset ovat niin jaloja ja erinomaisia,
että pyhimystenkin joukosta saa hakea heidän vertaisiaan. Sensijaan
en takaa, ettei Kromicki Nassfeldista palatessaan ja kuullessaan
onnettomuudesta kaikessa hiljaisuudessa olisi päästänyt helpoituksen
huokausta ja ajatellut, että maailma varmasti kulkee entiseen
tapaansa, vaikka Ploszowskit ovatkin sen jättäneet.

Hän palasi väsyneenä ja pahalla tuulella. Belgialaiset, joihin
hän oli tutustunut ja joiden kanssa hän oli käynyt Nassfeldissa,
olivat kapitalisteja Antwerpenistä. Hän nimitti heitä moneen kertaan
idiooteiksi, siitä syystä että heidän pääomansa tuottavat heille
ainoastaan kolme prosenttia ja he tyytyvät siihen. Erotessamme sanoi
hän huomenna tahtovansa puhua kanssani tärkeästä asiasta. Ennen
olisi hänen tiedonantonsa tehnyt minut levottomaksi, nyt ajattelin,
että hän varmaan haluaa puhua raha-asioista. Olisin voinut heti
puhua hänen kanssaan, mutta halusin jäädä yksin ajatuksineni ja
nauttia onnestani, sielu ja mieli täynnä Anielkaa... Sanoessani hyvää
yötä puristin Anielkan kättä täynnä rakkautta, ja hänkin puristi
lämpimästi kättäni takaisin. Joko sinä nyt todella olet omani?


Heinäkuun 16 p:nä.

Aamulla olin tuskin saanut vaatteet ylleni, kun täti tuli huoneeseeni
ja toivotettuaan hyvää huomenta alkoi ilman esipuheita:

-- Tiedätkö, että poissaollessasi Kromicki ehdotti, että rupeaisin
hänen yhtiökumppanikseen.

-- Entä mitä täti vastasi hänelle?

-- Kieltäydyin empimättä. Sanoin hänelle näin: hyvä ystävä, Jumala on
suonut minulle yllinkyllin omaisuutta, ja minun kuoltuani tulee Leon
olemaan tämän maan rikkaimpia miehiä. Minkätähden me heittäytyisimme
keinotteluihin ja kiusaisimme Kaitselmusta? Jos sinä yrityksissäsi
voitat miljoonia, niin pidä ne hyvänäsi, jos taas menetät, niin
minkätähden meidän pitäisi joutua tappiolle sinun kanssasi? Minä en
ymmärrä tällaisia asioita ja minun on tapana pysyä erilläni asioista,
joita en käsitä. Enkö ollut oikeassa?

-- Täydelleen.

-- Tahdoin puhua tästä kanssasi ja olen iloissani, että olet
samaa mieltä. Näetkö, hän hiukan loukkaantui, kun sanoin hänen
hommiaan keinotteluksi, mutta rupesi kuitenkin esittämään
tulevaisuussuunnitelmiaan ja selittelemään asioita poikki ja pitkin.
Jos hän puhui totta, niin hän todella tulee kokoamaan miljoonia -- ja
minä toivon, että hän sen tekee. Mutta kysyin häneltä heti paikalla:
jos asiasi menestyvät näin hyvin, niin mitä sinä yhtiötovereilla?...
Hän vastasi, että jota enemmän rahaa pannaan kiinni, sitä suuremmat
ovat voitot ja että siellä liikutaan vain käteisellä rahalla, ja hän
soisi voittojen lankeavan mieluummin sukulaisille kuin vieraille.
Kiitin häntä sukulaisrakkaudesta, mutta pysyin yhä kiellossani.
Huomasin kyllä, että se oli hänelle katkera pala. Hän rupesi
valittelemaan, ettei meillä kukaan ymmärrä liikeasioita ja että me
vain kulutamme perittyjä pääomiamme. Hän sanoi minulle suoraan,
että se on synti yhteiskuntaa vastaan, josta minä vuorostani taasen
suutuin. "Hyvä ystävä", sanoin, "minä olen isännöinyt kuten nainen
ymmärtää, mutta äyriäkään en ole hukannut, vaan päinvastoin lisännyt
omaisuuttani. Ja jos jonkun sopii puhua synneistä yhteiskuntaa
vastaan, niin ei sinun, joka myit Gluchowin. Tahdoit kuulla totuuden
ja nyt sen kuulit! Jollet olisi myynyt Gluchowia, niin minulla olisi
sinuun enemmän luottamusta. Minä en tiedä mitään yrityksistäsi, ja
hämärät ne ovat kaikille muillekin. Se ainoastaan on minulle selvää,
että jos ne todella olisivat niin hyvällä kannalla kuin väität,
niin et hakemalla hakisi liiketovereja etkä ottaisi kieltoani niin
sydämellesi. Sinä haet liiketovereja sentähden, että tarvitset niitä.
Äsken et ollut minulle aivan suora, ja siitä en ensinkään pidä."

-- No, entä hän?

-- Hän sanoi, että ennen kaikkea ei käsitä minkätähden Gluchowin
myynti pannaan yksinomaan hänen niskoilleen. Hän ei suinkaan
päästänyt Gluchowia suvun käsistä, vaan ne, jotka epäkäytännöllisellä
hoidolla ja kevytmielisellä tuhlauksella olivat tehneet myymisen
välttämättömäksi. Kun Anielka meni naimisiin, ei hänellä ollut muuta
kuin velkaa. Hän, Kromicki, pelasti enemmän kuin kukaan muu olisi
voinut pelastaa, ja sensijaan, että hänelle oltaisiin kiitollisia,
kuulee hän vain moitteita ja... odotappa... kuinka hän nyt
sanoikaan?... pateettista deklamoimista.

-- Se ei ole totta, huomautin. -- Gluchow oli pelastettavissa.

-- Samaa minäkin sanoin hänelle ja lisäsin vielä, että Gluchowiin
kyllä olisin ollut valmis panemaan rahaa. "Olisit", sanoin, "ennen
myymistä kirjoittanut Anielkalle sanasen, hän olisi puhunut minulle,
enkä minä, Herra nähköön, olisi epäillyt hetkeäkään... Mutta sinä
elät kun elätkin sen systeemin mukaan, ettei kukaan saa tietää
mitään. Me luotimme kaikki sinun miljooniisi ja siitä syystä
vain emme rientäneet apuun." Hän hymyili ivallisesti. "Anielka",
sanoi hän, "on liian ylhäinen nainen ja liian ihanteellinen
olento välittääkseen raha-asioista tai ottaakseen osaa miehensä
rientoihin. Kaksikin kertaa olen pyytänyt häntä puhumaan tädille
liikekumppanuudesta ja kaksi kertaa hän ehdottomasti on kieltäytynyt.
Mitä tulee Gluchowin pelastamiseen, niin siitä kyllä nyt on helppo
puhua, kun ei pelastamiseen enään ole tilaisuutta. Päättäen
tämänpäiväisestä kiellosta on minulla kuitenkin syytä olettaa, että
Gluchowin pelastamisen olisi käynyt samoin."

Rupesin kuuntelemaan entistä suuremmalla mielenkiinnolla, sillä syy
Kromickin ja Anielkan epäsopuun kävi minulle nyt selväksi. Täti
jatkoi:

-- Tämän kuultuani sanoin: "Katsoppas, hyvä ystävä, kuinka
vähän suoruutta sinussa on. Alussa sanoit minulle ehdottavasi
liiketoveruutta ainoastaan siitä syystä, että sukulaiset pääsisivät
osallisiksi voitoista eivätkä vieraat ihmiset -- ja nyt käy selville,
että kysymyksessä on oma etusi." Häneltä ei puutu järkeä ja hän
vastasi paikalla, että edun tällaisissa tapauksissa aina täytyy olla
molemminpuolinen ja että hänelle tietenkin on tärkeää liikutella niin
suuria pääomia kuin suinkin, koska liikeasioiden luontoon kuuluu,
että jota laajemmalla pohjalla ne lepäävät, sitä vakavammat ne ovat.
"Muuten", lisäsi hän, "toivoin, kun otin Anielkan ilman myötäjäisiä,
että voisin luottaa sukulaisten apuun, ainakin tapauksissa, jolloin
apu samalla on asianomaisille itselleenkin edullinen." Hän oli hyvin
suuttunut ja varsinkin häntä harmitti, kun väitin, ettei hän ollut
ottanut Anielkaa tyhjäkätisenä, koska minä olin päättänyt antaa
hänelle elinkoron.

-- Sanoiko täti sen?

-- Sanoin kyllä. Sanoin kaikki mitä oli sydämelläni. "Rakastan
Anielkaa kuin omaa lastani", sanoin, "ja juuri turvatakseni hänen
tulevaisuutensa määrään hänelle elinkoron enkä pääomaa. Pääoma",
sanoin, "voisi hukkua sinun yrityksiisi, joiden menestymisestä ei ole
takeita, mutta elinkorko takaa hänelle varat loppuelämäksi. Jos",
sanoin, "teillä on lapsia, saavat lapset Anielkan kuoltua pääoman
-- ja siinä pääasiallinen apuni, jota paitsi olen valmis auttamaan
tilapäisestikin."

-- Päättyikö keskustelu siihen?

-- Miltei. Minä näin, että hän oli tavattoman suuttunut. Luultavasti
häntä harmitti sekin, etten Anielkalle määrää pääomaa, vaan koron,
sillä hän näkee siitäkin miten vähän luotan hänen yrityksiinsä.
Lähtiessään hän huomautti, että koettaa hakea liiketovereja
vieraiden joukosta ja toivoo heiltä saavansa osakseen enemmän
myötätuntoa ja ymmärtämystä. Otin kärsivällisesti vastaan
letkauksen. Eilen hän sitte läksi retkelle belgialaisten kanssa,
mutta palasi tyytymättömänä. Arvaan, että hän koetti saada heitä
liiketovereikseen, mutta että hekin kieltäytyivät. Tiedätkö, Leon,
mitä minä ajattelen? Sitä vain, että hänen asiansa ovat huonolla
kannalla, koska hän näin kiivaasti hakee liiketovereja. Ja tiedätkö,
minusta tuntuu, että jos niin on, niin varovaisuus kyllä ehdottomasti
neuvoo meitä pysymään erossa hänen tuumistaan, mutta velvollisuus
sukulaisina käskee auttamaan, vaikkapa ainoastaan Anielkan tähden.
Juuri siitä halusin puhua kanssasi.

-- Eivät hänen asiansa ole niin epätoivoisella kannalla kuin täti
luulee, huomautin.

Ja minä kerroin mitä olin kuullut tohtori Chwastowskilta. Sanoin
tädille, että jo aikoja sitte olin ajatellut Kromickin auttamista,
jos niiksi tulee -- ja että miltei siitä syystä olin lähtenyt
Wieniin. Täti ihastui siihen määrään kaukonäköisyydestäni ja
neuvokkuudestani, että hän astuessaan edestakaisin lattialla
yhtämittaa itsekseen päästeli tämäntapaisia huudahduksia: "Aina yhtä
nerokas!" Vihdoin hän vakuutti jättävänsä koko asian minun haltuuni
ja tekevänsä niinkuin minä hyväksi näen.

Sitte hän palasi alakertaan, minä jäin vielä silmäilemään eilistä
lehteäni ja seurasin häntä puolen tunnin perästä alas. Tapasin koko
perheen teepöydässä, mutta tuskin olin katsahtanut ympärilleni, kun
jo huomasin, että taas oli mahtanut tapahtua jotakin odottamatonta,
koska Anielka oli alakuloinen, Celina rouva itkettynyt, ja tädin
rehelliset kasvot hehkuivat suuttumuksen punaa. Kromicki yksinään oli
muka levollisena lukevinaan sanomalehteä, mutta hän oli kun olikin
happaman näköinen ja lisäksi niin kalpea, että olisi luullut hänen
nousseen tautivuoteelta.

-- Tiedätkö, huudahti täti osoittaen Anielkaa, -- millä uutisella
tämä sirkkunen toivotti minulle hyvää huomenta?

-- En voi tietää, vastasin, istuutuen paikoilleni.

-- Hän ei ilmoittanut enempää eikä vähempää, kuin että he kahden
viikon perästä, jos Celinan terveys sallii, lähtevät Odessaan tai
jonnekin vielä kauvemma.

Jos ukkonen olisi iskenyt pöytään, en olisi voinut hämmästyä enkä
pelästyä enempää. Ensi hetkessä sydämeni suorastaan jähmettyi.

Katsahdin Anielkaan, joka punastui, ikäänkuin hänet olisi saatu
kiinni luvattomasta teosta, ja kysyin vihdoin: "Mitä? minne?
minkätähden?"

-- "He ovat minulle rasitukseksi Ploszowissa" -- ymmärrätkö --
jatkoi täti jäljitellen Anielkan ääntä. -- Sitä he eivät tahdo, nuo
armeliaat ihmiset! He nähtävästi arvelevat, että minä tarvitsen
yksinäisyyttä ja että minun on paras, kun sinunkin joskus täytyy
lähteä matkalle, yksinäni viettää vanhuuteni päiviä neljän seinän
sisäpuolella Ploszowissa. Se on varmaan minulle sekä terveellistä
että hauskaa... Kaiken yötä ovat he neuvotelleet näistä asioista,
niin etteivät edes ole nukkuneet.

Täti suuttui suuttumistaan ja kääntyi vihdoin Kromickin puoleen:

-- Sinä taisit olla puheenjohtajana neuvotteluissa?

-- En suinkaan, vastasi Kromicki. -- Minua ei lainkaan kutsuttu
neuvotteluihin, mutta koska arvelen, että arvoisa aviopuolisoni on
päättänyt lähteä matkalle saadakseen olla likempänä minua, niin minun
tietysti on oleminen kiitollinen hänen päätöksestään.

-- Se on ainoastaan ehdotus, huomautti Anielka.

Unohtaen kaiken varovaisuuden jäin katselemaan Anielkaa. Hän
ei uskaltanut nostaa katsettaan, ja se vakaannutti minussa yhä
uskoa, että koko hänen tuumansa syynä olin juuri minä. En saata
sanoin lausua mitä tällä hetkellä liikkui mielessäni. Sydämeeni
valui kuolettava katkeruus. Anielka tietää varsin hyvin, että
elän ainoastaan häntä varten, että ainoastaan hän ylläpitää
olemassaoloani, että kaikki ajatukseni kuuluvat hänelle, että kaiken
toimintani päämääränä on ainoastaan hän, että hän on minulle elämän
tai kuoleman kysymys -- ja tästä huolimatta hän kaikessa rauhassa on
tehnyt lähtöpäätöksen. Tapaako minut perikato vai iskenkö pääni puhki
seinään -- sitä ei hän kysy. Sellaisia asioita ei oteta lukuun. Hänen
tulee rauhallisempi olla, kukaan ei enään vääntele hänen silmissään
kuten poljettu mato raukka, kukaan ei enään suutele hänen jalkojaan
eikä häiritse hänen siveää omaatuntoaan -- ja siinä kaikki mitä
hän tarvitsee. Mitäpä hän epäilisi, kun niin erinomainen rauha on
ostettavissa niin mitättömästä hinnasta kuin ihmiselämä!

Tuhannet tällaiset ajatukset risteilivät mielessäni. Tunsin suussani
myrkyn maun. "Siveä sinä olet ja siveänä pysyt", puhelin hengessä
Anielkalle, "mutta se johtuu siitä, ettei sinulla ole sydäntä. Jos
koira kiintyisi sinuun kuten minä, niin toki sillekin osoittaisit
hyvyyttä. Minulle et milloinkaan ole tehnyt pienintäkään myönnytystä,
et ole osoittanut kipinänkään vertaa sääliä, et ole suostunut
mihinkään, mutta olet ottanut mitä ikinä olet voinut ottaa. Jos
olisit voinut, olisit ottanut minulta mahdollisuuden katsella
itseäsi, vaikka varmasti olisit tietänyt, että silmäni tätä näkemystä
vailla ikiajoiksi sammuvat. Mutta nyt minä vihdoinkin sinut ymmärrän,
nyt tiedän, että taipumattomuutesi on niin suuri juuri siitä syystä,
että sydämesi on niin pieni. Olet kuiva, kylmä nainen, ja hyveesi ei
ole muuta kuin yhteenkasattua itsekkyyttä, joka ennen kaikkea haluaa
säilyttää mukavan rauhansa ja sen hyväksi on valmis uhraamaan kaikki."

Koko aamiaisen aikana en puhunut sanaakaan. Tultuani asuntooni
yläkertaan kävin kiinni päähäni ja rupesin väsynein, ärtynein
aivoin miettimään mitä oli tapahtunut. Katkeruus ei kuitenkaan
väistynyt ajatuksistani. Eräänlainen filisterimäinen hyve tekee
tällaisten pikkusydämisten naisten taipumattomuuden sata kertaa
suuremmaksi. Heillä pitää, kuten kauppiaalla, ennen kaikkea olla
tilikirjat järjestyksessä. He pelkäävät rakkautta kuten kauppasaksa
katumetelejä, sotaa, huimapäiden suuria sanoja, rohkeita ajatuksia,
rohkeita tuumia ja korkeaa lentoa. He tarvitsevat ennen kaikkea
rauhaa, sillä ainoastaan rauhassa luistavat kaupat todella
hyvin. Kaikki mikä menee poroporvarillisen järjen ja samalla
arkipäiväisen elämän ulkopuolelle, on pahaa ja ansaitsee kunnon
ihmisten ylenkatseen. Hyveellä on huippunsa ja kuilunsa, mutta
siihen kuuluu myöskin latteita tasankoja. Olen tänään kiduttanut
itseäni sanomattoman tuskallisella kysymyksellä: eihän Anielka
vain kuulu noihin lattean hyveellisiin naisiin, joiden täytyy
saada pitää sielunsa järjestyksessä kuten kauppasaksa kirjansa --
ja jotka eivät antaudu rakkaudelle siitä syystä, ettei se mahdu
heidän päihinsä ja sydämiinsä? Kävin läpi koko entisyyden -- ja
etsin sieltä todistuksia. Kuka tietää, ajattelin, eikö vain tuo
hänen yksinkertainen lakikirjansa, joka lamauttaa voimani ja
kuristaa minua, perustukin juuri tähän? Minusta on usein tuntunut,
että hän on poikkeusluonne, toisellainen kuin kaikki muut naiset,
luoksepääsemätön kuin alppien luminen huippu, joka taipumattomana
nousee suoraan taivasta kohti. Mutta tämän naisen taipumaton
luonne pitää aivan luonnollisena asiana, että aviomiehen tohvelit
tömistelevät pitkin hänen lumiaan. Mitä tämä tietää? Aina kun
tämäntapaiset ajatukset hyökkäävät päähäni, tunnen, että olen
mielipuolisuuden rajoilla, ja minut valtaa sellainen raivo, että
jos yhdellä iskulla voisin lyödä läjään ja sitte polkea jalkani
alle elämän inhoittavat muodot sekä vihdoin sylkeä niitä vasten
kasvoja, niin tekisin tämän kaiken. Vihdoin syöksisin kaaokseen
koko maailman ja perkaisin sen pinnalta kaikki elävät olennot. Minä
rakensin paluumatkalla Wienistä jonkin yliluonnollisen temppelin,
jossa minun piti saada rakastaa Anielkaa samalla tavalla kuin Dante
Beatricea. Minä rakensin temppelin kärsimyksistä, joissa rakkauteni
oli puhdistunut kuin tulessa, kokemuksista, uhreista -- sillä minun
piti hinnalla millä hyvänsä, vaikkapa pyhitettyä, ehkä suorastaan
taivaallista tietä, päästä hänen luokseen, omistamaan hänet,
tuntemaan, että hän kuuluu minulle. Mutta nyt pälkähtää päähäni,
ettei hänelle edes kannata puhua tästä kaikesta, sillä hän ei
ymmärtäisi, ettei kannata ruveta johtamaan häntä noille kukkuloille.
Hän vain hengästyisi matkalla. Mahdollisesti hän hengessä sallisi
minun rakastaa itseään ja kärsiä -- mairitteleehan se aina
itserakkautta -- mutta mistään sopimuksista, suhteista -- vaikkapa
henkisimmistäkin, mistään yhteenkuuluvaisuudesta minun kanssani,
vaikkapa dantelaisesta, ei hän tahdo kuulla puhuttavan, sillä hän ei
ymmärrä minua, hän ymmärtää yhden ainoan lajin yhteenkuuluvaisuutta
ja oikeutta -- sen, jonka luo mokomakin avioliitto -- eikä hänen
sielunsa kykene nousemaan yläpuolelle latteaa, vaivaista aviollista
kirjanpitoa.

Minä rupesin äkkiä kaikesta sielustani ja mielestäni säälittelemään,
etten ollut mukana junassa, joka suistui raiteiltaan. Tunne johtui
sekä siitä, että olin suuttunut Anielkalle hänen julmuutensa takia,
että myös kärsimyksestäni, joka oli mennyt yli sekä henkisten
että ruumiillisten voimieni. Kuolema alkoi kajastaa minulle kuten
lepo sille, joka pitkän aikaa on viettänyt unettomia öitä rakkaan
sairaan vuoteen ääressä. Mieleeni johtui, että jos minut olisi
tuotu Gasteinista verisenä, niin ehkäpä tuon naisen sielussa jokin
olisi liikahtanut. Tämä oli minulle tärkeintä sitäkin hetkeä
ajatellessa. Äkkiä minä muistin eilisen Anielkan, joka tädin kanssa
oli lähtenyt minua vastaan, minä muistelin hänen pelästystään, sitte
hänen iloaan, silmiä, joihin nousi kyyneliä, hiuksia, jotka olivat
epäjärjestyksessä, ja mittaamaton rakkaus, todellisempi kaikkea
järkeilyä ja arvelua, riisti minut valtoihinsa. Tätä sydämen valtavaa
paloa kesti hetken, sitte otti epäilys sen taas asuinsijakseen.
Saattoihan sen, mitä eilen näin vaunuissa, selittää aivan toisella
tavalla.

Kuka tietää kumpiko meistä, täti vaiko minä, eilen oli hänelle
tärkeämpi. Tunteellisilla naisilla on aina varalla myötätuntoisuutta
vieraillekin, mutta varsinkin sukulaisille, joita onnettomuus
äkkiarvaamatta on kohdannut. Minkätähden ei Anielka olisi pelästynyt,
kun tuli tieto kuolemastani, ja iloinnut nähdessään minun elävän?
Jos Anielkan asemesta rouva Sniatynski olisi istunut tädin rinnalla,
niin hän luultavasti olisi pelästynyt ja ilostunut samalla tavalla.
Hän olisi esiintynyt samalla tavalla ilman hansikkaita ja hattua,
hiukset epäjärjestyksessä. Minä en voi erehtyä, siltä minusta tuntuu.
Anielka tietää hyvin, että hänen lähtönsä minulle on vaarallisempi ja
ratkaisevampi onnettomuus kuin jos olisin murskannut pääni junassa
tai menettänyt käteni tai jalkani -- ja kuitenkaan ei hän hetkeäkään
ole epäröinyt. Tiesin täsmälleen hänen ajatuksensa. Hän tahtoi olla
likempänä miestään -- minua ei ensinkään otettu lukuun.

Ja taasen minä tunsin kalpenevani kiukusta, vihasta ja tuskasta,
tunsin, että yksi ainoa askel eroittaa minut hulluudesta. "Odota
sinä!" sanoin itselleni, painellen ohimojani, "odota sinä!... Ehkäpä
hän matkustaa siitä syystä, että rakastaa sinua ja tuntee ettei enään
jaksa seisoa sinua vastaan?" Oi niin! Sellaisiakin ajatuksia liikkui
mielessäni, mutta ne eivät löytäneet kaikupohjaa ja niin ne hukkuivat
kuten siemen, joka lankesi tien oheen, ja herättivät eloon ainoastaan
epätoivon ivan. Sananmukaisesti: minä raatelin sisintäni. "Niin",
puhuin itsekseni, "tämä rakkaus muistuttaa säälivää huolenpitoa,
joka vetää korvallisen kuolevan pään alta, jotta ei hänen korinansa
kuuluisi niin pahasti ja jotta hänen kärsimyksensä pikemmin
päättyisivät. Minun kärsimykseni päättyvät pikemmin, ja Kromicki
pääsee lähtemään, jätettyään vaimolleen kaiken sen lohdutuksen, jota
tämä ihanteellinen olento on tottunut odottamaan mieheltään."

Anielka kävi minulle tällä hetkellä sietämättömäksi. Ensi kerran
eläissäni tunsin, että soisin hänen todella rakastavan Kromickia. Hän
olisi minulle silloin vähemmin vastenmielinen! Viha ja kiukku saivat
minut suunniltani. Yksi ainoa asia oli minulle selvä: se, että jollen
nyt ryhdy johonkin, jollen kosta hänelle jollakin tavalla, niin minun
käy hirvittävän huonosti. Minä säpsähdin näitä ajatuksia, ikäänkuin
minuun olisi kajottu kuumalla raudalla. Minä otin hattuni ja läksin
hakemaan Kromickia.

En tavannut häntä kotoa enkä puutarhasta. Läksin Wandelbahnille,
sieltä lukusaliin -- hän ei ollut sielläkään. Hetkeksi pysähdyin
sillalle putouksen ääreen miettimään missä hän mahtaisi olla. Tuuli
kävi putoukselta päin ja toi kasvoihini kokonaisia pärskepilviä. Se
tuntui tavattoman suloiselta ja rauhoittavalta. Otin hatun päästäni,
pidin päätäni pärskeessä, ja pian olivat hiukseni märät. Viileys
tuotti minulle miltei eläimellistä nautintoa. Tulin jälleen järkiini.
Päätökseni oli selvä ja järkkymätön: minä teen tyhjäksi Anielkan
aikeet. Puhelin hänelle: "Tiedätkö, ettet lähde minnekään. Minä
olen ostanut sinut ja kohtelen sinua sen mukaan." Olin niinikään
täysin selvillä keinoista, jotka veisivät minut päämäärään, tiesin
etten paljasta tarkoituksiani puhellessani Kromickin kanssa. Siinä
suhteessa olin kokonaan oman itseni itseni herra.

Tapasin Kromickin lukemassa lehtiä Hotel Straubingerin edustalla. Kun
hän näki minut, päästi hän monokkelinsa putoamaan ja virkkoi:

-- Aioin juuri tulla luoksesi.

-- Lähdetään Kaiserwegille. Ja me läksimme.

En odottanut Kromickin alkamista, vaan kävin suoraa päätä asiaan.

-- Täti kertoi minulle, aloin, -- eilisestä keskustelustanne.

-- Minä valitan, että ryhdyin koko keskusteluun, lausui Kromicki.

-- Siitä syystä, ettette kumpikaan puhuneet levollisesti, kuten
liikeasioissa pitää. Hyvä ystävä, sallithan, että puhun sinulle aivan
suoraan. Täti täytyy tuntea. Hän on järkevin nainen koko maailmassa,
mutta hänellä on yksi -- muuten varsin käsitettävä -- heikkous.
Hänessä on paljon tervettä järkeä ja hän haluaa antaa tietää,
että hänellä on sitä -- sentähden hän katsoo kaikkea mitä hänelle
esitetään, epäillen, milteipä ennakkoluulolla. Ja tästä syystä hän
tavallisesti ensi hetkessä vastaa kieltäen. Vanha Chwastowski voisi
siitä kertoa yhtä ja toista. Tädillä täytyy olla miettimisaikaa -- ja
ennen kaikkea ei häntä saa suututtaa, sillä silloin hän käy
itsepintaiseksi. Sinä et osannut välttää sitä.

-- Mutta miten minä saatoin suututtaa häntä... Jos joku, niin minä
ymmärrän puhua liikeasioista.

-- Teit pahasti, kun huomautit ottaneesi Anielkan ilman myötäjäisiä.
Siitä täti suuttui.

-- Sanoin sen, kun hän syytti minua Gluchowin myymisestä. Gluchow oli
niin velkaantunut, ettei mitään siitä kuulunut Anielkalle.

-- Totta puhuen, minkätähden sinä oikeastaan myit tuon onnettoman
Gluchowin?

-- Sentähden, että minä silloin pääsin kiinni johonkin. Siitä
riippui tuleva omaisuuteni ja siten koko menestykseni. Kun ei ole
valitsemisen varaa, niin tekee mitä täytyy tehdä -- eikö totta?
Sitäpaitsi sain hyvän hinnan.

-- No niin, vähät niistä. Sanasi loukkasivat tätiä sitä enemmän, kun
hän aikoo muistaa Anielkaa.

-- Hän aikoo määrätä hänelle elinkoron.

-- Voin uskoa sinulle että enemmänkin. Tiedän, että hän eilen sanoi
sinulle niin, siitä syystä, että suututit hänet. Hän tahtoi siten
antaa sinun ymmärtää, ettei hän luota sinun kykyysi liikemiehenä.
Mutta Anielka saa enemmänkin. Hän on monasti puhunut minulle siitä,
minä hänen perijänään kai sen parhaiten tiedän...

Kromicki loi minuun nopean silmäyksen.

-- Ja sinä tulevana perijänä joudut siitä enimmin kärsimään.

-- Niin kyllä, vastasin, -- mutta enhän minä kuluta edes korkojani,
saatan siis puhua siitä varsin kylmästi. Sinua rahamiehenä se ehkä
kummastuttaa. Jollet muuten voi selittää menettelyäni, niin edellytä,
että olen originaali. Sellaisiakin on maailmassa. Vakuutan sinulle
ensinnäkin, etten mitenkään aio rajoittaa tädin anteliaisuutta, ja
toiseksi, että varmuudella tiedän tädin aikovan määrätä Anielkalle
ei elinkorkoa vaan pääoman. Tietysti minun vaikutukseni näyttelee
jotakin osaa, mutta usko tai ole uskomatta: minä aion käyttää sitä
hyödyksesi enkä vahingoksesi.

Kromicki puristi lujasti kättäni. Sitte hänen olkapäänsä kohosivat,
ikäänkuin hän olisi ollut puunukke. Hän oli minulle mitä suurimmassa
määrin vastenmielinen. Luultavasti olin hänen silmissään mieluummin
tyhmyri kuin originaali, mutta hän uskoi sanani ja se oli minulle
pääasia. Hänellä oli muuten kyllä syytäkin uskoa, koska sillä
hetkellä olin mielessäni päättänyt, että Anielka saa pääoman eikä
elinkorkoa.

Tunsin niinikään, että Kromicki palaa halusta kysyä: kuinka paljon?
ja milloin? Vaikka hän ymmärsi, että se olisi ollut liian epähienoa.
Hän vaikeni ikäänkuin mielenliikutuksesta, ja minä jatkoin:

-- Teidän täytyy vain pitää mielessänne, että tätiä on kohdeltava
varovaisuudella. Hänen tarkoituksensa on muistaa Anielkaa, sen
voin taata, mutta siihen asti, että rahat ovat pöydällä ja sinun
hallussasi, riippuu kaikki tietysti hänen tahdostaan, jopa oikustaan.
Ja miten te nyt edistätte asiaa? Eilen suututit sinä hänet ja
tänään Anielka mitä suurimmassa määrin. Tulevana perijänä olisi
minun tietenkin pitänyt iloita siitä eikä varoittaa teitä, mutta
sinä näet, että sen teen. Tädille oli Anielkan ehdotus erinomaisen
vastenmielinen. Hän kääntyi sinun puoleesi muka suuttuneena, mutta
hengessä toivoen, että sinä asettuisit hänen puolelleen. Sensijaan
sinä vain tuit äidin ja tyttären tarkoituksia.

-- Mutta hyvä ystävä, virkkoi Kromicki uudelleen puristaen kättäni,
-- suoraan sanoen, jos minä tuin heitä, tein sen siksi, että olin
suuttunut tädille. Onhan heidän tuumansa itse asiassa mahdoton. Minä
en milloinkaan ole voinut kärsiä intoilua, ja sitä on Anielkassa ja
hänen äidissään oikein kukkuramitalla. Aina he ovat sitä mieltä,
etteivät voi käyttää hyväkseen teidän vierasvaraisuuttanne, eiväthän
he saata iankaiken istua Ploszowissa. Tämän kuulen alituisesti...
Asia on kuitenkin niin, etten voi ottaa heitä mukaani Turkestaniin,
jakun minä kerran olen siellä, niin minulle on yhdentekevää, onko
Anielka Odessassa vaiko Varsovassa. Kunhan kerran pääsen irti
puuhistani siellä kaukana, ja, kuten toivon, varakkaana miehenä,
niin järjestän kotini sen mukaan. Siihen voi mennä enintäin
vuosi. Nyt on minun hinnasta mistä hyvänsä katsottava, että asiat
menestyvät... Jollei Ploszowia olisi, täytyisi minun tietenkin
hankkia väliaikainen asunto Anielkalle ja hänen äidilleen, mutta
koska täti tarjoaa heille vierasvaraisuuttaan ja toivomalla toivoo,
että he asuisivat hänen luonaan, niin olisihan hullutusta etsiä
asuntoa muualta. Anoppini on vasta jonkun viikon ollut jalkeilla.
Kuka tietää miten tulevaisuudessa käy, ja jos kävisi huonosti, niin
kaikki huolet lankeisivat Anielkan niskoille, ja Anielka on nuori
ja kokematon. Minun on tällä hetkellä aivan mahdoton viipyä heidän
luonaan. Muutenkin olen jo ollut täällä kuin tulisilla hiilillä, ja
koska kerran tässä nyt puhutaan suoraan, niin sanon sinulle, että
olen ollut täällä näin kauvan ainoastaan siitä syystä, että toivoin
saavani sinut tai tädin osakkaaksi liikkeeseeni. Nyt olen puhunut
suuni puhtaaksi -- sano nyt sinä vuorostasi: voinko toivoa teiltä
kannatusta jossakin muodossa?

Hengitin taas.

Anielkan tuuma oli tehty turhaksi.

Minut valtasi riemu, koska olin päässyt tarkoitusteni perille.
Minun rakkauteni Anielkaan muistutti tosin tällä hetkellä paremmin
syvää vihaa, mutta tämä viha muodosti elämiseni ainoan perustuksen
ja vaati, kuten rakkauskin, ravintoa. Ja sen ravintona saatto
olla ainoastaan Anielkan läsnäolo. Kromickin sanoista tein sen
johtopäätöksen, että ainoalla iskulla voin päästi palavimpien
toivomusteni perille ja vapauttaa itsen hänestä epämääräisiksi
ajoiksi. En kuitenkaan päästänyt näkyviin pienintäkään ilonväläystä,
koska katsoin parhaaksi, ettei Kromicki suoriudu liian helpolla, vaan
saa jonkun verran nöyrtyä pyytämään. Tässä tarkoituksessa lausuin:

-- En voi sanoa mitään etukäteen. Anna minulle nyt ennen kaikkea
tarkka käsitys asioittesi tilasta.

Kromicki rupesi puhumaan ja puhui kiihkeästi, kuten hänen tapansa
oli tästä lempiaineestaan. Yhtämittaa hän keskeytti puheensa ja kävi
kiinni takinnappiini tai työnsi minua kiviseinää vasten. Sanottuaan
jotakin mielestään hyvin vakuuttavaa, nipisti hän kuulumattomalla
nopeudella monokkelin silmäänsä ja katsahti minuun ikäänkuin
kasvoistani nähdäkseen minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat
tehneet. Kaikki hänessä, ulkomuodosta hamaan puisevaan, ikäänkuin
narisevaan ääneen asti, joka kysymistään kyseli: "mitä mitä?" -- oli
minulle sietämätöntä, mutta minun täytyi kaiken oikeuden nimessä
tunnustaa, ettei hän valehdellut. Hän lausui jokseenkin saman, minkä
olin lukenut nuoren Chwastowskin kirjeestä. Asiat olivat seuraavalla
kannalla: tavattomia pääomia oli jo kiinnitetty yritykseen, voitot
saattoivat olla suuret, varsinkin kun välikirjan mukaan osa etuja
oli yksinomaan Kromickin hallussa. Yrityksen onnistumattomuuden
vaara oli ainoastaan siinä, että pääomat, joita heti oli täytynyt
kiinnittää, palasivat virastotietä, nimittäin hitaasti, ja toiseksi
siinä, että Kromicki oli tekemisissä erinäisten hankkijoiden kanssa,
joille oli edullista toimittaa mitä huonointa tavaraa, kun taas koko
vastuunalaisuus jäi painamaan hänen niskojaan. Viime pykälä jätti
hänet intendenttiviraston armoille, ja sillä oli tietenkin oikeus
ottaa vastaan ainoastaan hyvää tavaraa. Herra ties mitkä vaarat niin
ollen Kromickia odottivatkaan.

Kuunnellessani hänen kertomustaan, jota kesti tunnin ajan, virkoin:

-- Hyvä ystävä, sen mukaan mitä esityksestäsi käy selville, emme voi,
täti enempää kuin minäkään, yhtyä liikkeeseesi.

Kromickin kasvot kävivät ainoassa hetkessä keltaisiksi kuin vaha.

-- Sanoppa minulle: minkätähden?

-- Siksi, että kaikesta varovaisuudesta huolimatta voit joutua
oikeusjuttuihin, emmekä me halua esiintyä niissä.

-- Mutta niin ollenhan ei koskaan voisi ryhtyä mihinkään
liikeyritykseen.

-- Meillä, minulla ja tädillä, ei olekaan syytä ryhtyä niihin.
Mutta sanoppa, kuinka suurella pääomalla halusit meitä osakkaiksi
liikkeeseen?

-- Mitä siitä enään kannattaa puhua!... Olin ajatellut, että olisitte
panneet vaikkapa seitsemänkymmentäviisi tuhatta ruplaa...

-- Ei, sitä emme tee emmekä katso velvollisuudeksemme. Mutta koska
nyt olet tullut sukulaiseksemme, tahdon auttaa sinua. Lyhyesti
sanoen: lainaan sinulle seitsemänkymmentäviisi tuhatta ruplaa
tavallista velkakirjaa vastaan...

Kromicki pysähtyi ja jäi tuijottamaan minuun, kuten ihminen, joka
kävelee unissaan. Mutta sitä kesti ainoastaan hetken. Nähtävästi
hänelle heti selvisi, ettei hänen sovi osoittaa liian suurta iloa.
Kauppiaan varovaisuus -- minuun nähden niin turha ja naurettava --
pääsi hänessä voitolle. Hän puristi kättäni ja sanoi:

-- Kiitän sinua. Mitä korkoa vastaan?

-- Puhumme siitä kotona. Minun pitää nyt palata. Tahdon puhua tädin
kanssa.

Ja minä sanoin hänelle heti hyvästi. Kotimatkalla rupesin pelkäämään,
että käytökseni ehkä oli tehnyt Kromickiin liian kumman vaikutuksen
ja että hän ehkä rupesi epäilemään jotakin. Mutta se oli turha pelko.
Aviomiehet ovat sokeat rakkaudesta -- ei vaimoonsa, vaan itseensä.
Lisäksi Kromicki, katsoen järkevällä kauppiaan silmällään, pitää
meitä, tätiä ja minua, fantasteina, joilla ei ole minkäänlaista
käsitystä liikeasioista, mutta jotka sensijaan riipumme kiinni
sellaisissa vanhentuneissa käsitteissä kuin sukurakkaudessakin. Hän
on todella monessa suhteessa toista rotua kuin me -- ja siitä syystä
me tahtomattammekin pidämme häntä kuokkavieraana.

Palatessani huvilallemme tapasin puutarhassa Anielkan, joka osti
mansikoita talonpoikaisvaimolta. Astuessani hänen ohitseen lausuin
kalseasti:

-- Et lähde minnekään, sillä minä en tahdo!

Ja menin huoneeseeni.

Päivällispöydässä tuli Anielkan ja hänen äitinsä matka taasen
puheeksi. Nyt puuttui Kromicki asiaan ja lausui olkapäitään
kohautellen, että koko tuuma on lapsellista puhetta, jolle järkevä
ihminen voi ainoastaan nauraa. Hän ei suinkaan käyttäytynyt
hienotunteisesti Anielkaa enempää kuin Celina rouvaakaan kohtaan --
hienotunteisuus kerta kaikkiaan ei kuulu hänen luonteeseensa. Minä en
avannut suutani, käyttäydyin ikäänkuin ei asia olisi koskenut minua.
Huomasin kuitenkin Anielkan tarkoin tietävän, että Kromicki on vain
posetiivi, jota minä mieleni mukaan väännän. Huomasin hänen häpeävän
miehensä puolesta ja tuntevan syvää nöyryytystä. Mutta minä olin
hänelle niin raivoissani, että ainoastaan nautin tästä kaikesta.

Sydämessäni oli kun olikin haava. En saa rauhaani takaisin enkä voi
suoda Anielkalle anteeksi. Jollen paluumatkallani Wienistä olisi
rakentanut tuota ilmalinnaa, jollen olisi uhrannut niin paljon
pyyteistäni, intohimoistani, aikeistani, koko luonnostani, niin ei
pettymys olisi tuntunut niin kovalta. Juuri se oli niin katkeraa,
että kun minä rakkaudessani tahdoin parantua pohjaa myöten, kun olin
päättänyt nousta korkeuksiin, missä en ollut ikinä ollut, ainoastaan
sitä varten, että saisin olla hänen läheisyydessään, niin hän armotta
ja häikäilemättä sysää minut epätoivon pohjalle eikä lainkaan ota
lukuun, käykö minun vaikka miten huonosti. Nämä ajatukset myrkyttävät
iloni, vaikka Kromicki lähtee pois ja hän jää tänne. Tulevaisuus
kyllä tuo jonkinlaisen ratkaisun, mutta olen niin väsynyt, etten
jaksa sitä edes odottaa. Yksi ratkaisu -- ja hyvin yksinkertainen --
olisi se, että tulisin mielipuoleksi. Sekin voi olla mahdollinen,
sillä kaiket päivää kidutan itseäni ja öisin en nuku, vaan kirjoitan.
Poltan sikaareja, niin että olen ainoassa huumauksen tilassa, ja
valvon joka yö, kunnes aamu valkenee.



VIIDES OSA.


Heinäkuun 30 p:nä.

En ole kirjoittanut kahteen viikkoon. Matkustimme Kromickin kanssa
Wieniin järjestämään asioita, sitte palasimme yhdessä ja hän
viipyi Gasteinissa vielä kolme päivää. Minulla on ollut niin kova
päänsärky, etten ole voinut kirjoittaa. Celina rouvan kylpykausi
päättyi jo viikko sitte, mutta me viivymme täällä vielä sentähden,
että alamaassa vallitsee hirvittävä kuumuus. Kromickin lähtö tuotti
suurta huojennusta sekä minulle että Celina rouvalle, joka saa häntä
siedetyksi ainoastaan sentähden, että hän on hänen vävypoikansa,
tädille ja ehkä Anielkallekin. Anielka ei voi antaa hänelle anteeksi,
että hän on sekoittanut minut asioihinsa. Kromicki nimittäin ei
mitenkään ole salannut velka-asiaansa, koskei hän aavista, että minun
ja hänen vaimonsa välillä on muuta kuin tavallinen toverisuhde.
Anielka on tietysti kaikella voimallaan pannut lainaamista vastaan.
Tosin ei hän saattanut puhua miehelleen suoraan -- ehkäpä hän
pelkäsi menettävänsä viimeisenkin uskon häneen, jos Kromicki
kaikesta huolimatta olisi jättänyt hänet tädin luo. Joskus minusta
tuntuu siltä kuin sekä Anielka että Celina rouva Gluchowin myymisen
jälkeen olisivat kadottaneet kaiken luottamuksensa. Kromickiin ja
pitäisivät häntä huonompana kuin hän onkaan, vaikkeivät tietenkään
millään lailla ilmaise tätä toisilleen. Minun silmissäni hän
ennen kaikkea on henkinen nousukas, kuiva, puiseva luonne, joka
ei kykene tuntemaan herkästi eikä ajattelemaan korkeita asioita.
Mielenhienoutta ei hänessä ole nimeksikään. Hän ei ole jalo, ei
tunteva eikä syvä, mutta sensijaan hän on tavallinen kunnon mies
sanan kirjaimellisessa merkityksessä. Häntä tukee tässä suhteessa
eräänlainen myötäsyntynyt pedanttisuus, tarkkuus, joka omituisella
tavalla on yhdistynyt rahanhimoon. Viimemainittu taas ei hänessä ole
muuta kuin jonkinlaista vinoon kasvanutta mielikuvitusta, joka tätä
tietä on hakenut itselleen ulospääsyn.

Kerta kaikkiaan: monokkeleineen, viistoine silmineen, pitkine
jalkoineen ja parrattomine kasvoineen on hän minulle niin vihattava
ja vastenmielinen, että ihmettelen kuinka saatan arvostella häntä
näinkään objektiivisesti. Arvelen kuitenkin, että jollei hän
menetä kaikkea, niin en minäkään menetä rahojani. Mutta tunnustan
suoraan, että soisin hänen menettävän sekä rahat että järkensä ja
henkensä kaupanpäälliseksi -- sekä kerta kaikkiaan häviävän teille
tietämättömille.

Olen sairas. Anielkaa olen viime päivinä nähnyt vähän. Osaksi olen
pysytellyt yläkerrassani päänkipuni takia, osaksi olen tahallani
välttänyt häntä. Hänen täytyy tuntea, että olen suuttunut ja kannan
vihaa. Se ei ole ollut helppoa, sillä silmäni tarvitsevat häntä kuten
valoa. Mainitsin jo, että hänen luonteessaan taipumattomuuden ohella
on eräänlaista hentoutta. Hän suorastaan ei voi kestää, että joku on
hänelle suuttunut, ja koettaa kaikin keinoin lepyttää asianomaista.
Hän on illoin hiljainen ja lempeä ja katsoo sinuun kuin lapsi, joka
pelkää rangaistusta.

Tämä on aina tavattomasti liikuttanut minua ja samalla hurmannut,
koska olen kuvitellut, että jos tämän mielialan kestäessä avaan
sylini, niin hän heittäytyy rintaani vasten, vaikkapa ei muusta
syystä, niin lepyttääkseen suuttumustani. En ole voinut päästä irti
näistä kuvitteluista, vaikka menneisyys ne kumoaakin. Vielä tälläkin
hetkellä tuikkaa sydämeni pohjalla toivo, että kun vihdoinkin
sovimme, niin tapahtuu jotakin, hän tekee jonkun myönnytyksen
ja tulee minua likemmä. Samalla näen tässä molemminpuolisessa
ristiriitaisuudessakin ikäänkuin Anielkan vaistomaisen tunnustuksen,
hän ikäänkuin myöntää, että minulla on oikeus rakastaa häntä. Sillä
jos hän tunnustaa rakkaudesta johtuvan tuskan, niin hänen täytyy
tunnustaa itse rakkauskin. Tämä oikeus on hento kuin uni, vailla
lihaa ja verta -- mutta sen avulla pelastan itseni täydellisestä
haluttomuudesta ja siitä elän.


Elokuun 2 p:nä.

Olen saanut uuden kirjeen Klaralta. Kyllä hän nyt aavistaa jotakin,
hänen sanansa henkivät sellaista myötätuntoa, että luulisi hänellä
olevan tiedon siitä, miten onneton minä olen. En tiedä enkä utele
rakastaako hän minua sisarena vaiko toisella tavalla -- tunnen vain,
että hän rakastaa minua paljon. Vastasin hänelle sydämellisesti,
kuten ainoastaan onneton ihminen tekee kirjoittaessaan ainoalle
sielulle, joka suhtautuu häneen myötätuntoisesti. Klara aikoo
Berliniin ja alkupuolella talvea Varsovaan. Hän pyytää minua tulemaan
Berliniin vaikkapa pariksi päiväksi. Mutta en lähde, en tahdo erota
surustani. Hauskaa tulee joka tapauksessa olemaan tavata Klara
Varsovassa.

Puhumme Anielkan kanssa jokapäiväisistä asioista tädin ja Celina
rouvan läsnäollessa, jotteivät he huomaisi epäsopua välillämme.
Kahden jäädessämme vaikenemme molemmat. Muutamia kertoja olen
huomannut, että hänellä olisi ollut halua puhua, mutta arkuus on
sulkenut hänen huulensa, ja minulla ei ole hänelle muuta sanomista
kuin: "rakastan", ja se on sen rinnalla mitä tunnen, niin riittämätön
ilmaisu, että se todella ei sano mitään. Tällä haavaa on minun
rakkaudessani katkeruutta. Minua kiusaa alituisesti ajatus, että
Jumala on suonut hänelle pienen sydämen ja että siinä onkin koko
hänen luoksepääsemättömyytensä salaisuus. Nyt kun ajattelen asioita
tyynemmin, tulen taasen siihen johtopäätökseen, että Anielkan tunne
minua kohtaan on jonkinlainen yhdistys kiitollisuutta, sääliä ja
muistoja, mutta tässä tunteessa ei ole minkäänlaista toimintavoimaa,
se ei pysty mihinkään, ei edes tunnustamaan omaa olemassaoloaan. Se
ei kunnioita itseään, vaan pitää itseään paheena, se häpeää itseään
ja taistelee itseään vastaan. Minun tunteeni rinnalla on se kuin
sinapin siemen verrattuna noihin alppeihin, jotka ympäröivät meitä.
Anielkalta saattaa odottaa, että hän tekee kaikkensa tämän tunteen
tukahuttamiseksi eikä suinkaan koeta sitä suurentaa. En toivo häneltä
mitään, en odota mitään, ja vaikeaa on elää tässä tietoisuudessa!


Elokuun 4 p:nä.

Jonkun aikaa on sydämessäni ollut tunne, että Anielka, raivostuneena
miehelleen, jonakin päivänä tulee minun luokseni ja sanoo: "Koska
kerran olet maksanut minusta hinnan, niin tässä minä olen!" Taaskin
turha toivo! Jotkut kiihkopäiset, ranskalaisten romaanien kasvattamat
naiset saattaisivat menetellä sillä tavalla; ja niin menettelisi
varmaan jokainen, jota salainen halu vetäisi rakastajan syliin ja
joka vain hakisi toivottua tilaisuutta. Ei! Niin ei tee Anielka, ja
minun päähäni on tuo ajatus voinut johtua ainoastaan siitä syystä,
että olen ravinnut itseäni lukemalla samaisia pseudodraamoja,
jotka kummittelevat naisten mielessä, kun heidän palavin halunsa
itse asiassa on sanoa hyvästi hyveelleen. Ainoastaan sydän voisi
johtaa Anielkan minun syliini -- ei keinotekoinen dramaattisuus,
eivät suuret sanat eikä valheellinen intomieli. Ei siis tarvitse
pelätäkään, että se tapahtuisi.

Raskasta on miehen rakastaa toisen vaimoa syvästi ja todella,
vaikkapa tuo nainen olisi arkipäiväisimmän ja mitättömimmän miehen
vaimo. Mutta ylivoimaiseksi käy onnettomuus, kun hän rakastaa siveää
naista. Minun ja Anielkan suhteessa on jotakin outoa, jotakin josta
en ole lukenut enempää kuin kuullut puhuttavankaan. Siitä ei ole
mitään ulospääsyä, tarinalla ei ole mitään loppua. Ratkaisu, tuli
se sitte eron tai toiveiden toteutumisen muodossa, on aina jotakin
-- mutta tämä on väsyttävää kiertämistä alituisesti saman asian
ympärillä. Jos Anielka pysyy sinä, mikä hän nyt on, enkä minä lakkaa
rakastamasta häntä, niin on edessämme loppumatonta tuskaa eikä
mitään muuta. Ja minä olen epätoivoisen varma siitä, että hän kestää
järkähtämättömyydessään ja minä myös.

Jos hänen sydämensä on pieni, niin ei se ole hänelle vaikeaakaan.
Minä olen enemmän kuin kerran koko sielustani halunnut heittää
ikeen hartioiltani, mutta en voi. Monasti olen päättänyt, että
täytyy voida. Monasti olen kamppaillut itseni kanssa ja ponnistellut
kuin hukkuva, jonka pelastus on kysymyksessä. Monasti olen jo
luullut päässeenikin johonkin tulokseen, mutta sitte olen nähnyt
hänet esimerkiksi ikkunasta ja samassa olen taasen hyväillyt häntä
silmilläni ja sydämeni on vallannut sellainen hätä, että tunteeni
syvyys äkkiä on ollut mittaamaton, kuten myrsky-yönä pilvien
syvyydet, kun salama on hajoittanut pimeyden.

Oi mikä piina joutua tekemisiin hyveen kanssa, joka on armoton ja
kylmä kuin kirjaimellinen totuus!

Mutta vaikkei Anielkalla olisi sydäntä ensinkään, rakastaisin häntä,
kuten rakastaisin ainoaa lastani, vaikka se olisi raajarikko.

Sellaisten asianhaarojen vallitessa ihminen ainoastaan enemmän säälii
ja kärsii.


Elokuun 5 p:nä.

Kuinka riittämättömäksi ja kurjaksi mittapuuksi terve järki käykään,
kun on kysymyksessä todella suurten, nerokkaiden tai kauheiden
asioiden arvioiminen. Sama järki, joka tavallisissa oloissa niin
erinomaisesti täyttää tehtävänsä, käy silloin vanhaksi narriksi kuin
Polonius. Tavallinen porvarillinen etiikka ei mielestäni sekään
sovi mittapuuksi suurelle intohimolle. Joka niin harvinaisessa,
niin tavattomassa tunteessa kuin minun näkee ainoastaan erinäisten
pykälien rikkomista -- eikä näe mitään muuta, ei että tällainen
tunne on elementti, osa korkeampaa voimaa, joka vaikuttaa
ulkopuolella Pienten määräysten, osa sitä jumalallista, mittaamatonta
luomisvoimaa, johon kaikki oleminen perustuu -- joka ei näe tätä
kaikkea, se on auttamattomasti sokea pikkusielu... Itse asiassa
Anielka näkee rakkauteni ainoastaan tuossa valossa! Luultavasti hän
monasti ajattelee, että minun kumminkin kerran täytyy kunnioittaa
häntä hänen menettelynsä vuoksi ja minun -- Jumala tietää, etten sano
tätä sentähden, että on kysymys itsestäni, vaan aivan objektiivisesti
katsoen -- minun täytyy monasti torjua luotani ylenkatse, joka
minussa herää häntä kohtaan, ja monasti puhelen hengessä hänelle:
"Käyttäisitkin toista mittapuuta, sillä nykyinen mittapuusi ei ole
arvosi mukainen!" Kunnioittaisin häntä sata kertaa enemmän, jos hän
voisi katsella -- jollei meidänkään suhdettamme -- niin rakkautta
yleensä toisessa valossa.


Elokuun 6 p:nä.

Tämä Gastein näkyy sentään olevan terveellinen paikka. Huomasin
tänään, että vuorituulet ovat saaneet Anielkan päivettymään ja että
hän näyttää terveeltä, kumma kyllä, kun häneltäkään ei suinkaan ole
puuttunut huolta ja surua. Tuskallinen on hänelle ollut erimielisyys
hänen miehensä kanssa, ja kova kolaus oli hänen ylpeydelleen, että
Kromicki ryhtyi minun kanssani rahasuhteisiin. Minun rakkauteni tuo
sekin osaltaan hänen sieluunsa ristiriitaa ja kalvaa hänen rauhaansa.
Tästä kaikesta huolimatta henkivät hänen hienot kasvonsa terveyttä.
Poskilla on entistä enemmän väriä. Muistan kuinka hän alkukesästä
aivan silmin nähden heikkeni -- ja muistan kuinka hiukseni nousivat
pystyyn pelosta, kun ajattelin, että hänen terveytensä, ehkäpä
hänen elämänsä on vaarassa. Nyt ainakaan ei siitä ole pelkoa. Jos
tietäisin, että hän vastaisuudessa tulee kohtelemaan minua entistä
tylymmin, ettei hän vähääkään välitä minusta ja rakkaudestani,
mutta sensijaan tulee terveeksi, niin minä sanoisin: "Ole sinä vain
välittämättä, ole sinä vain armahtamatta, kunhan pysyt terveenä!"
Todellinen, kiteytynyt tunne synnyttää ihmisessä onnen kaipuun, mutta
siitä saa myöskin alkunsa hellyys, tuska ja suuri kiintymys.

Eilen oli Anielka pannut ylleen jonkun tyttöpuvuistaan tai aivan
samantapaisen. Huomasin sen paikalla, ja koko menneisyys astui
ilmielävänä silmieni eteen. Jumala ties mikä minulle tulikaan!...


Elokuun 7 p:nä.

Täti on aikoja sitte leppynyt Anielkalle. Hän rakastaa häntä
niin, että jos minä kuolisinkin ja vain Anielka jäisi eloon, niin
hänellä vielä olisi tehtävää elämässä. Tänään minun kelpo tätini
rupesi murehtimaan, että Anielka alituiseen istuu kotona eikä tunne
ympäristöstä muuta kuin tien Wildbadin ja Hofgasteinin välillä.

-- Jos minulla vain olisi paremmat jalat, sanoi hän, -- niin
kävelisin kanssasi yhtämittaa. Mutta miehesi velvollisuus olisi ollut
tutustuttaa sinua seutuun, hän kun muutenkin lensi ulkona aamusta
iltaan.

Anielka riensi vakuuttamaan, että hänen on hyvä kotona ja ettei hän
kaipaa liikettä. Tämän kuultuani lausuin välinpitämättömästi:

-- Minähän en tee mitään muuta kuin kävelen, saatan siis aina
olla Anielkan seurana ja näyttää hänelle kaikkea mikä vain on
mieltäkiinnittävää, ainakin likettyvillä.

Ja hetken perästä lisäsin vieläkin välinpitämättömämmin:

-- Tässä ei pitäisi, minun nähdäkseni, olla mitään sopimatontakaan.
Kylpypaikoissa tuttavatkin lähtevät yhdessä kävelylle, saatikka sitte
sukulaiset.

Anielka ei vastannut, mutta täti ja Celina rouva asettuivat kokonaan
minun puolelleni. Olinkin aivan oikeassa.

Huomenna meidän on määrä yhdessä lähteä Schreckbrückelle.


Elokuun 8 p:nä.

Me olemme tehneet sopimuksen, ja meille molemmille alkaa nyt uusi
elämä. Se ei ole sellainen, jommoiseksi sitä kuvittelin, mutta minun
täytyy mukautua siihen. Kaikki tulee tästä puoleen olemaan valoisaa,
rajoitettua. Mitään uutta en odota, mutta saan katon pääni päälle...


Elokuun 9 p:nä.

Eilen me illansuussa läksimme Schreckbrückelle.

Täti ja Celina rouva olivat aluksi mukana, mutta heti putousten
ohi päästyä jäivät he penkille istumaan, ja me jatkoimme matkaa.
Tunsimme molemmat, että meillä on vakavaa puhuttavaa. Koetin aluksi
näyttää Anielkalle erinäisiä paikkoja ja mainita niiden nimiä, mutta
tuskin olin maininnut Schareckin, kun ymmärsin ajatustemme olevan
niin kokonaan toisaalla, että vaikenin. Saatoimme ainoastaan puhua
itsestämme tai vaieta. Ja kauvan me kuljimme ääneti. Se oli minulle
kaikin puolin edullista, sillä minä sain nyt aikaa hillitäkseni
hermostusta ja levottomuutta, joka aina valtaa ihmisen vakavien
hetkien edellä. Koetin kaikin keinoin päästä kylmäverisyyteen
ja onnistuinkin siinä määrin, että päätin puhua rakkaudestani
järkevästi, tyynesti ja luonnollisesti, aivan kuin se olisi ollut
tuttu, tunnustettu ja sovittu asia. Kokemus on opettanut minulle,
että hetken mielialalla on suuri vaikutus naiseen. Mikään ei naiselle
merkitse niin paljon kuin sävy, millä keskustelu tapahtuu, ja
jos mies esimerkiksi rakkaudentunnustusta tehdessään käyttäytyy,
ikäänkuin koko maailma sillä hetkellä uhkaisi romahtaa alas, jos
hän on säikähtynyt ja suunniltaan ja luulee tekevänsä jotakin
aivan kuulumatonta, niin hänen säikähdyksensä siirtyy naiseenkin.
Päinvastaisessa tapauksessa käy päinvastoin. Rakkauden tunnustaminen
tapahtuu tosin silloin vähemmin juhlallisesti, mutta sensijaan
luontevammin ja herättää vähemmin vastarintaa.

Minä puolestani tosin jo olin tehnyt tunnustukseni. Tarkoitukseni
olikin ainoastaan saada vältetyksi, että Anielkan koko sielu
nousisi vastarintaan heti minun lausuessani ensimäistä rakkauden
sanaa. Olisihan se kaikiksi ajoiksi tehnyt keskustelun välillämme
mahdottomaksi, ja meidän täytyi kun täytyikin saada puhua, meidän
täytyi saada selvittää suhteitamme. Ottaen tämän kaiken lukuun
virkoin niin tyynesti kuin taisin:

-- Sinä varmaankaan et tiedä, Anielka, kuinka syvästi minua haavoitit
matkasuunnitelmillasi. Minä tunnen selvästi, että mainitsemasi syy
oli vain tekosyy ja että minä olin todellinen. Yhden ainoan asian
olit unohtanut ottaa lukuun: miten minun kävisi. Tiedätkö, että
itse matkasi olisi ollut minulle vähemmin vaikea kestää kuin se
ajatus, ettet ensinkään ottanut lukuun miten minun käy. Sanot ehkä,
että ajattelit minun parastani, että tahdoit parantaa minut. Älä
puhukaan! Ei minua paranneta sillä tavalla, se lääke voisi käydä
vaarallisemmaksi kuin luuletkaan.

Silmänräpäyksessä nousi polttava puna Anielkan kasvoille. Nähtävästi
sanani olivat tehneet häneen syvän vaikutuksen. Ties mitä hän olisi
vastannut, jollei ulkonainen tapaus juuri samalla hetkellä olisi
katkaissut hänen ajatuksensa lankaa. Tiepuolesta kohosi äkkiä yksi
noita onnettomia kretiinejä, joita Gasteinin seutuvilla on niin
paljon. Hänellä oli ääretön pää, kaula täynnä paisumia, ja hänen
katseensa oli eläimellinen. Käsiään liikutellen rupesi hän kerjäämään
almua. Hän oli kohonnut korkeasta heinästä niin äkkiä, että Anielka
huudahti pelästyksestä. Kului muutama minuutti, ennenkuin hän tyyntyi
ja löysi rahaa, jota ei minulla sattunut olemaan mukanani ensinkään.
Tänä aikana oli sanojeni vaikutus ehtinyt heiketä. Kun hetkisen
olimme jatkaneet matkaa, virkkoi hän surullisena, mutta lempeästi:

-- Sinä olet usein tehnyt minulle vääryyttä, mutta et milloinkaan
kuten nyt. Sinä luulet, että kaikki luistaa minulta niin helposti ja
ettei minulla ole sydäntä, mutta minun ei ole ensinkään parempi kuin
sinun...

Hän ei voinut jatkaa. Suoneni takoivat kuin vasarat. Minä
luulin, että jos nyt tahdon, niin voin pakoittaa hänet lausumaan
tunnustuksensa.

-- Kaiken nimessä, mikä sinulle on kallista, lausuin, -- sano
minulle, mitä tarkoitat!

-- Tarkoitan, että koska olen onneton, niin anna minun pysyä edes
kunniallisena. Leon hyvä, minä rukoilen sinua -- armahda minua!
Sinä et tiedä miten onneton minä olen. Minä olen valmis uhraamaan
sinulle kaikki, paitsi kunniaani. Älä pyydä minua luovuttamaan tätä
pelastukseni viimeistä oljenkortta, sillä sitä ei voi, sitä ei ole
lupa uhrata. Oi Leon, Leon...!

Ja kädet ristissä katseli hän minuun vavisten kuin lehti, silmissä
rukous ja kyyneleet. En tiedä... jos sinä hetkenä olisin sulkenut
hänet syliini, niin hän ehkä ei olisi jaksanut vastustaa, vaikkapa
sitte olisi kuollut häpeästä ja tuskasta.

Mutta minä menettelin kuin mies, joka rakastaa yli kaiken: minä
unohdin itseni ja näin ainoastaan hänet. Ja minä laskin hänen
jalkainsa juureen himoni, haluni ja itsekkyyteni. Mitäpä ne kaikki
olivat hänen rinnallaan! Rakastettu nainen, joka puolustaa itseään
suuren tuskan kyynelillä, on voittamaton. Tartuin hänen molempiin
käsiinsä ja suutelin niitä hellästi ja kunnioittavasti.

-- Sinun tahtosi tapahtuu, lausuin, -- sen vannon rakkauteni kautta!

Emme kumpikaan voineet puhua hyvään aikaan. Myönnän suoraan, että
tänä hetkenä tunsin olevani parempi ja jalompi kuin milloinkaan.
Muistutin ihmistä, joka vaikeassa taudissa on päässyt yli ratkaisevan
käänteen: hän on hyvin väsynyt, mutta samalla hän iloitsee siitä,
että nyt pääsee takaisin elämään. Hetken perästä rupesin puhumaan ja
puhuin tyynesti ja lempeästi, en ainoastaan rakastuneena miehenä,
vaan lähimpänä ystävänä, jolle rakastetun onni on kalliimpi kaikkea
muuta.

-- Sinä et tahdo poiketa syrjäpoluille, lausuin, -- enkä minä
suinkaan tahdo houkutella sinua tieltäsi. Sinä olet muuttanut minut,
ja kaikki tuskat, joita olen läpikäynyt, ovat nekin kasvattaneet
minua. Sinä olet saattanut minut ymmärtämään, että toinen asia on
himoita, toinen rakastaa. En lupaa lakata rakastamasta sinua, sillä
sitä en voi, ja minä pettäisin sekä itseäni että sinua, jos menisin
sellaista lupaamaan. Sinä olet minun elämäni. En lausu sitä missään
huumeessa, puhun kuin mies, joka tuntee itsensä ja joka hyvin
tietää mikä on totta, mikä valetta. Mutta minä tulen rakastamaan
sinua, ikäänkuin sinä jo olisit kuollut ja ikäänkuin rakastaisin
sieluasi. Suostutko siihen, Anielkani? Tämä rakkaus on äärettömän
surumielinen, mutta se on taivaallinen. Sellaisen voit ottaa vastaan
ja sellaisen voit suoda minulle takaisin. Minä otan sinut tällä
hetkellä vaimokseni, ja valani on yhtä luja kuin jos vannoisin sen
alttarin juurella. En ikinä nai ketään, elän yksin sinulle ja sieluni
on sinun. Rakasta sinäkin minua, ikäänkuin jo olisin kuollut. En
pyydä sinulta mitään muuta, mutta tätä älä kiellä minulta, sillä se
ei ole synti. Jos epäilet, niin voit kysyä rippi-isältäsi. Oletko
lukenut Dantea? Muista että hänkin oli naimisissa, mutta hän rakasti
kuitenkin Beatricea juuri sillä rakkaudella, mitä minä sinulta
pyydän. Hän lausui julki tunteensa, ja kuitenkin pitää kirkko hänen
runoelmaansa miltei pyhänä. Jos rakastat minua tällä tavalla, niin
anna minulle kätesi, ja vallitkoon meidän välillämme tästä puoleen
ikuinen sopu, ikuinen rauha.

Anielka ojensi minulle hetken vaiettuaan kätensä.

-- Minä olen aina pitänyt sinusta, sanoi hän, -- ja lupaan koko
sielustani ja mielestäni, että aina pidän.

Minuun, suoraan sanoen, koski tuo: pidän. Se oli minulle liian vähän
ja tuntui tällä hetkellä riittämättömältä. En kuitenkaan puhunut
mitään. Sana "rakkaus" peloittaa häntä vielä, ajattelin. Hänen
täytyy tottua siihen. Mutta kun tarkoitamme samaa, niin kannattaako
nimen tähden hämmentää sitä sopua ja rauhaa, jonka vihdoinkin,
pitkien väärinymmärrysten, suuttumusten, vaivojen ja kärsimysten
perästä olemme saavuttaneet? Olemme molemmat niin väsyneet ja levon
tarpeessa, että kannattaa tehdä uhrauksiakin lepomme hyväksi.

Tämä varjo muuten pian hävisikin, kun ajattelin, että tuo rakas
olento kuitenkin nyt kuuluu minulle, että hän on henkinen, uskollinen
vaimoni. Olisin antanut mitä tahansa, jos suoraan kysymykseeni:
"Oletko sinä omani?" olisin saanut hänen myöntävän vastauksensa.
Ja minä olisin tahtonut kysyä sitä sata kertaa päivässä enkä
koskaan olisi saanut vastauksia tarpeekseni, mutta tällä hetkellä
en uskaltanut peloittaa häntä. Minä, joka yleensä ymmärrän kaikki,
en tahtonut saada päähäni, kuinka vaikea naisen -- ja varsinkin
sellaisen naisen kuin Anielka -- on lausua muutamia sanoja, vaikka
niiden sisällys on aivan tuttu ja tunnustettu. Olihan itse asiassa
kaikki mitä hän puhui, vakuuttanut minulle, että hän rakastaa minua,
olihan hän suostunut antamaan sielunsa minulle -- mitä minä muuta
saatoinkaan toivoa?

Käytyämme Schreckbrückellä palasimme kotiin. Matkalla puhelimme
uudesta asemastamme samalla tavalla kuin ihmiset tutustuvat uuteen
huoneustoon ja koettavat kotiutua siinä. Se vaati jonkun verran
ponnistelua, vapautemme sai tyytyä erinäisiin rajoituksiin. Mutta
sekin tuotti minulle iloa, sillä minä kuvittelin, että tällaiselta
mahtaa tuntua ensimäisinä aikoina häiden jälkeen, kun vastanaineet
tuntevat olevansa ikiajoiksi sidotut toisiinsa, mutta vielä ovat
molemmin puolin tottumattomat. Puhuin hänen kanssaan paljon,
meistä molemmista. Koetin tuoda esiin suhteemme koko pyhyyden ja
puhtauden ja valaa häneen luottamusta ja rauhaa. Hän kuuntelikin
minua onnellisena ja valoisana, tuontuostakin luoden minuun ihanan
katseensa. Luonnossa vallitsi sama rauha kuin meidän sieluissamme.
Aurinko oli jo laskenut. Iltarusko peitti alpit, ja niiden purppura
heijastui hänen kasvoillaan.

Tarjosin hänelle käsivarteni, hän otti sen ja me astelimme rinnan.

Äkkiä huomasin hänen kulkevan ikäänkuin peläten jotakin ja kalpenevan
kuin vaate. Sitä ei kestänyt kuin hetken, mutta hänen pelästyksensä
oli niin ilmeinen, että minäkin suuresti säikähdin ja rupesin
kyselemään mikä häntä vaivasi.

Aluksi ei hän tahtonut sanoa mitään, mutta kun minä panin hänet
oikein kovalle, tunnusti hän, että onneton kretiini oli tullut hänen
mieleensä. Hän pelkäsi, että tämä uudestaan äkkiarvaamatta astuisi
esiin.

-- En itsekään tiedä miksi, selitti hän, -- mutta hän teki minuun
kauhean vaikutuksen, ja minua hävettää tunnustaa, että hermoni ovat
niin uppiniskaiset. En saa häntä mielestäni enkä millään tahtoisi
nähdä häntä uudestaan.

Rauhoitin häntä ja vakuutin, että hän minun suojassani on turvassa.
Jonkun aikaa hän vaistomaisesti vielä levottomana katseli tiepuoleen,
mutta pian keskustelumme haihdutti vastenmielisen vaikutuksen. Oli jo
pimeä, kun pääsimme putousten kohdalle, mutta ilta oli harvinaisen
lämmin. Torille Straubingerin hotellin edustalle oli kokoontunut
paljon kansaa kuulemaan kiertäviä harpunsoittajia. En tiedä kuinka
laakso tänään lieneekin niin muistuttanut Italiaa. Tuli mieleeni
miten joskus Roomassa, kun illoin olin astellut Pinciolla, olin
ajatellut Anielkaa ja kuvitellut kuinka onnellinen olisin, jos hän
olisi rinnallani. Tuossa lepäsi nyt hänen kätensä käsivarrellani, ja
vielä likempänä minua oli hänen sielunsa.

Saavuimme kotiin mitä suloisimmassa rauhassa ja sovussa.


Elokuun 10 p:nä.

Olen tänään koko päivän miettinyt sanoja, jotka Anielka
kävelymatkallamme lausui minulle. Varsinkin hänen huudahduksensa:
"sinä et tiedä kuinka onneton minä olen!" piti mieltäni ikäänkuin
kahleissa. Miten paljon hätää ja tuskaa tuohon lauseeseen
sisältyikään -- mikä välitön tunnustus, ettei hän rakasta eikä voi
rakastaa miestään ja että hänen sydämensä vastoin kaikkea tahdon
ponnistelua kuuluu minulle! Jos olen arvannut oikein, niin hän
todella on ollut yhtä onneton kuin minä. "Ollut", sanon, sillä hän ei
enään ole. Nyt hän voi sanoa: "Pidän valani ja pysyn kunniallisena --
loput jätän Jumalan käsiin."


Elokuun 11 p:nä.

Huomaan ettei minulla ole oikeutta vaatia eikä odottaa, että hän
uhraisi minulle kaikki. Rakkauden tähden ei uhrata kaikkea, se on
varma. Jos minä esimerkiksi olisin ollut riidassa Kromickin kanssa
ja Anielka meidän rakkautemme nimessä olisi käskenyt minun polvistua
hänen eteensä ja pyytää häneltä anteeksi, niin en olisi tehnyt sitä.
Ajatus on mahdoton ja hullunkurinen, mutta se nostaa veren päähäni.
Ei Anielka, olet oikeassa: on asioita, joita ei rakkauden takia saa
eikä ole lupa uhrata.


Elokuun 12 p:nä.

Tänä aamuna kävimme Windischgrätzhöhellä. Koska sinne on kolmen
neljännestunnin matka, olin hankkinut Anielkalle hevosen ja talutin
sitä suupielistä. Astellessani pitelin toista kättäni hevosen
kaulalla ja tulin siinä koskettaneeksi Anielkan pukua. Noustessaan
hevosen selkään oli hän hetkisen nojannut minuun, ja heti paikalla
oli entinen minäni herännyt eloon. Saadakseni sen tapetuksi täytyisi
minun hävittää ruumiini ja olla ainoastaan henki. Olen luvannut
hallita himoni ja haluni ja teenkin sen, mutta en ole luvannut, ettei
niitä olisi, koska yhtä hyvin voisin luvata, etten hengitä. Jollen
koskettaessani Anielkan kättä tuntisi enempää kuin koskettaessani
puupalasta, osoittaisi se, etten rakasta häntä, ja silloinhan
kaikki sitoumukset olisivat turhat. En valehdellut, kun sanoin
Anielkalle, että hänen vaikutuksestaan olen uudesta syntynyt, mutta
en määritellyt yksityiskohdittain millä lailla olin muuttunut. Itse
asiassa olen ainoastaan hillinnyt itseäni. Olen uhrannut koko onnen
saadakseni omistaa edes puolet siitä. Olen katsonut paremmaksi
omistaa Anielkan tällä tavalla kuin kokonaan olla häntä vailla.
Jokainen joka on rakastanut naista, ymmärtää minut helposti. Jos
intohimot ovat, kuten väitetään, koiria, niin minä kyllä olen valmis
kahlehtimaan ne ja kiusaamaan niitä nälällä, mutta minun vallassani
ei ole estää niitä riuhtomasta kahleissaan ja ulvomasta.

Tiedän tarkalleen mitä olen luvannut ja pidän lupaukseni. Täytyyhän
minun, eihän Anielkan järkkymättömyys suo sijaa valinnalle minnekään
päin. Pysyn kurissa yksin siitäkin syystä, että pelkään menettäväni
mitä minulle on annettu. Olen ehkä liiankin varovainen, koska pelkään
karkoittavani linnun, joka minun silmissäni näyttäytyy rakkautena,
mutta hänen silmissään ystävyytenä. Hänen sanansa "minä pidän"
eivät mene mielestäni, sillä ne vaikuttivat kuin pieni pisto, joka
myöhemmin rupeaa ärtymään. Silloin olivat sanat tuntuneet minusta
liian pieniltä, nyt ne tuntuvat liian lasketuilta ja varovaisilta.
Omituinen piirre naisen luonteessa, ettei hän tahdo mainita asioita
nimeltä! Minä lausuin Anielkalle selvästi pyyntöni, ja hän ymmärsi
yhtä selvästi mitä tarkoitin, ja kuitenkin hän antoi tunteelleni
ystävyyden nimen, ikäänkuin puhdistaakseen menettelynsä sekä minun
silmissäni että oman itsensä ja Jumalan silmissä.

Tosin tuollaista maasta irtirevittyä tunnetta saattaa nimittää
miksi tahtoo. Tunnustan sen katkeralla, alakuloisella mielellä.
Yllämainittu laskevaisuus on ominainen hyvin puhtaille naisluonteille
ja johtuu varmaan niiden tavattomasta kainoudesta, mutta
jalomielisyydelle ei se suo sijaa. Tekisi mieleni mennä Anielkan luo
ja sanoa hänelle: "Minä olen sinun tähtesi tappanut puolen olentoani,
ja sinä voit tulkita tunteeni väärin -- sopiiko sellainen?" Hengessä
lausun hänelle tämän haikealla mielellä. Rakkautta on niin vaikea
ymmärtää ilman hyvyyttä, ilman uhreja.

Windischgrätzhöhellä tänään puhelimme kuten likeiset, rakkaat ystävät
puhelevat, mutta rakkaat sukulaiset olisivat voineet puhella samalla
tavalla. Jos olisimme lähteneet kävelyretkelle ennen sopimustamme,
olisin yrittänyt suudella hänen käsiään, jalkojaan tai vaikkapa
hetkiseksi riistää hänet syliini -- nyt astelin hänen rinnallaan
tyynenä ja katsellen häntä silmiin kuin ihminen, joka ei uskalla
räpäyttää edes kulmakarvojaan. En puhunut hänelle mitään, en edes
tästä henkisestä rakkaudestamme. Osaksi toivoin pidättyväisyydelläni
pääseväni hänen suosioonsa ja voittavani hänen luottamuksensa.
Äänettömyydelläni lausuin hänelle: "Et tule pettymään minun suhteeni.
Tyydyn vaikka vähempäänkin kuin lupa olisi, mutta sopimustamme en
riko."

Hiukan kovalta sentään tuntuu, kun uhrauksesi otetaan vastaan yhtä
auliisti ja nopeasti kuin sinä olet sen tehnyt. Ehdottomasti lausut
silloin hengessä rakastetullesi: "Koetappa sinäkin kerran uhrata
jotakin!"

Minä lausuin tämän, mutta turhaan.

Mitä seurauksia tästä nyt sitte on? Minulle pelkkää pettymystä.
Olin ajatellut, että kun nyt olemme tehneet sopimuksen, niin minä
määrätyn piirini sisäpuolella saan liikkua vapaasti kuin lintu, saan
toistaa sanaa "rakastan" aamusta iltaan ja kuulla sitä toistettavan
aamusta iltaan. Olin ajatellut, että nyt saan korvauksen kaikista
kärsimyksistäni, koko tästä tuskien ajasta, että nyt todella
hallitsen kuningaskuntaani. Mutta sensijaan käy näköpiirini yhä
ahtaammaksi ja sieluun nousee epäilys. Minä kysyn itseltäni: mitä
minä olen voittanut?

Koetan kuitenkin karkoittaa epäilyksen luotani. Ei, jotakin olen
sittenkin voittanut! Näenhän hänen kasvojensa säteilevän onnesta,
näenhän hänen hymyilevän, näenhän hänen katseensa luottamuksella
kohtaavan katseeni. Jos minusta vastaiseksi tuntuu ahtaalta ja
epäkodikkaalta uudessa talossani, niin johtuu se siitä, että vielä
olen tottumaton siihen.

Ennen ei minulla ollut edes kattoa pääni päällä -- ja jollen vielä
näe mitä olen voittanut, niin sensijaan tiedän, etten ole mitään
kadottanut. Ja sitä en milloinkaan unohda.


Elokuun 14 p:nä.

Täti alkaa puhua kotimatkasta. Hänen on ikävä Ploszowiin. Kysyin
Anielkalta joko hän tahtoo pois. Hän sanoi tahtovansa, ja niin tahdon
minäkin. Ennen liittyi mielestäni paikanmuutokseen aina outoja,
salaperäisiä toiveita. Nyt en enään toivo mitään, mutta Ploszowiin
liittyy niin paljon kalliita muistoja, että minäkin mielelläni palaan
sinne.


Elokuun 16 p:nä.

Päiväni alkavat kulua yksitoikkoisessa menossa. Minä mietiskelen
ja lepään. Usein ovat ajatukseni alakuloiset, usein ne katkeavat,
mutta sieluni oli jo niin väsyksissä, että sittenkin nautin tästä
levosta. Minun on kun onkin parempi kuin ennen. Olemme paljon yhdessä
Anielkan kanssa. Luemme ja keskustelemme luetun johdosta. Kaikki
mitä minä sanon, tarkoittaa ainoastaan meidän rakkautemme piirin
määräämistä, sen ja siihen kuuluvien seikkain lujittamista, mutta
ihmeekseni huomaan, etten koskaan puhu suoraan siitä. Olisiko pelko,
joka pidättää naista mainitsemasta asioita niiden oikealla nimellä,
tarttunut minuunkin? En itsekään tiedä miksi niin on, todennan
ainoastaan asian. Se surettaa minua, ajoittain suurestikin -- mutta
samalla iloitsen, sillä näen, että Anielka on tyytyväinen, jopa
enemmänkin: hänen rakkautensa minuun kasvaa. Saadakseni henkisen
liittomme niin lujaksi kuin mahdollista olen ruvennut puhumaan
hänelle itsestäni. Olen nimittäin ajatellut, ettemme sopimuksemme
mukaan saisi salata toisiltamme mitään. Ainoastaan sellaiset asiat,
jotka voisivat loukata hänen hienotunteisuuttaan ja naisellista
arkuuttaan, olen jättänyt kertomatta. Mutta sensijaan olen koettanut
johdattaa häntä siihen sisälliseen draamaani, joka on seuraus
skeptillisyydestäni ja kaikesta elämän pohjan puutteesta minussa.
Sanoin hänelle suoraan, ettei minulla elämässä ole mitään muuta kuin
hänen sielunsa. Kerroin myöskin mitä olin läpikäynyt, siitä kun
hän meni naimisiin, mitä mielenmullistuksia minussa oli tapahtunut
ja mitä sydämeni oli kärsinyt senjälkeen kun palasin Ploszowiin.
Tämän kaiken lausuminen oli minulle sitä mieluisempaa, kun näin
kaiken luottamuksen ja ystävyyden varjossa saatoin lausua hänelle:
olen aina rakastanut sinua, ja sinä tulet aina olemaan minulle
rakkain maailmassa. Hän antoi tunnustusten muodon pettää itseään ja
kuunteli -- ikäänkuin ei olisi ollut kysymys hänestä -- heltyneenä,
myötätuntoisena ja ehkäpä nautinnolla. Näin kyynelten täyttävän
hänen silmänsä, poven nousevan ja laskevan, koko hänen olentonsa
riensi syli auki minua vastaan, ikäänkuin sanoakseen: "Tule tänne,
sinun täytyy vihdoinkin saada osaksesi vähän onnea!" Minä vastasin
hänelle katseellani: "En enään pyydä mitään, antaudun kokonaan sinun
armoillesi."

Tein nämä tunnustukset myöskin totuttaakseni Anielkaa siihen, että
suhteen meidän välillämme täytyy olla tällainen. Tahdoin jotenkuten
pakoittaa häntä palkitsemaan luottamustani ja kertomaan mitä tänä
aikana oli liikkunut hänen päässään ja mielessään. Mutta siihen en
päässyt. Koetin kysellä, mutta sanat takertuivat hänen kurkkuunsa
ja hänen oli niin vaikea olla, että minun täytyi heittää kyselyni.
Ollakseen suora olisi hänen täytynyt ilmoittaa mitä hän tunsi minua
kohtaan ja mikä oli hänen suhteensa mieheensä. Siihen minä juuri
olisin tahtonut saattaa hänet, mutta sekä hänen arkuutensa omassa
asiassaan että hienotunteisuutensa Kromickia kohtaan eivät sallineet
sitä.

Minä ymmärrän nämä asiat täydellisesti, mutta silti hiipii katkeruus
mieleeni. Pessimismini sanoo: "Sinä saat yksinäsi maksaa kulut
suhteestanne. Sinä annat hänelle kaikki ja saat tuskin mitään sijaan.
Erehdyt luullessasi, että hänen sielunsa olisi sinun, pysyyhän se
sinulta aivan suljettuna -- mitä siis itse asiassa omistat?" Ääni on
oikeassa -- saatan ainoastaan panna toivoni tulevaisuuteen.


Elokuun 17 p:nä.

Mickiewiczin sanat: "Ja minä tunsin onnettomuudekseni vain
puolta vapahdusta" palaavat yhtämittaa mieleeni. Ja vaikken
puoli-vapahduksessani näkisikään kaikkia niitä puutteita, jotka
nyt näen, niin en sittenkään saisi täydellistä rauhaa. Se olisi
mahdollista ainoastaan siinä tapauksessa, etten enään halajaisi
enempää, nimittäin että lakkaisin rakastamasta. Yhä useammin palaavat
minulle epätoivon hetket, jolloin näen, että olen joutunut uuteen
umpisolaan. Totta on, että olen saanut huojennusta sietämättömäksi
käyneessä tuskassani. Mutta huojennus ei ole samaa kuin tuskan
loppuminen. Kun janoinen arapialainen erämaassa ottaa suuhunsa
kiven veden asemesta, niin ei hän sillä saa janoansa sammumaan,
hän ainoastaan pettää janoaan. Kysyä sopii, enkö minäkin vain petä
itseäni. Minussa on taasen kaksi ihmistä: katselija ja näyttelijä,
ja taasen arvostelee edellinen jälkimäistä ja tekee hänestä usein
pilkkaa. Skeptikko Ploszowski, samainen Ploszowski, joka ei suinkaan
järkkymättömästi usko sielun olemassaoloon ja joka kuitenkin
on rakastunut sieluun, tekee minuun naurettavan vaikutuksen.
Mikä tuo suhteeni Anielkaan oikeastaan on? Eiköhän vain kipeän
kiihkomieleni keinotekoinen tuote. Nyt minä vasta olenkin kuin
lintu, joka laahaa toista siipeään maassa. Puolet omasta itsestäni
olen tuominnut makaamaan halvattuna, elän puoli-elämää ja komennan
itseäni rakastamaan ainoastaan puolella rakkaudella. Turha komento!
Eroittaa halajaminen rakkaudesta on yhtä mahdotonta kuin eroittaa
ajatteleminen olemassaolosta. Niin kauvan kuin olen ihminen,
täytyy minun ajatella ihmisen lailla, ja rakastaa saatan niinikään
ainoastaan ihmisen lailla. Ihanteellisimmat kaikista tunteista,
uskonnolliset, vaativat nekin ilmaisua sanojen, polvistumisen, pyhien
esineiden suutelemisen muodossa. Ja minä olen tahtonut eroittaa
rakkaudesta naiseen kaiken lihaksitulon, kaiken yhteyden maan kanssa,
ja vaatinut, että se maailmassa esiintyisi täydelleen taivaallisena.

Mitä rakkaus on? -- halajamista ja tahtomista. Mitä minä olen
koettanut siitä poistaa? -- halajamisen ja tahtomisen. Yhtä hyvin
olisin voinut rientää Anielkan luo ja sanoa hänelle: "Koska rakastan
sinua ylitse kaiken, lupaan sinulle, etten rakasta sinua."

Tämä on ääretön erehdys. Olen kulkenut kuin korvessa eksyksissä -- ei
siis ihme, että siellä näin kangastuksen.


Elokuun 18 p:nä.

Eilen repivät ja raastoivat mitä erilaisimmat ajatukset mieltäni.
Yöllä en saanut unta. Päästäkseni pois pessimismin kuilusta rupesin
ajattelemaan Anielkaa ja kutsumaan esiin hänen kuvaansa. Se tuottaa
minulle aina lievennystä. Äärimmilleen jännitetty mielikuvitus
loihtii Anielkan eteeni niin ilmi elävänä, että miltei olen
puhuttelemaisillani häntä. Mieleeni johtuivat tanssiaiset, joissa
näin hänet ensi kerran täysikasvaneena neitosena. Hänen kuvansa
heijastui silmiini ikäänkuin eilispäivänä olisin nähnyt hänet.
Muistin hänen valkoisen, orvokeilla koristetun pukunsa, paljaat
olkapäät, kasvot, jotka tuntuivat hiukan liian hennoilta, mutta
joista henki aamun tuoreus ja jotka kulmakarvojen rohkea kaarevuus,
tavattoman pitkät silmäripset ja untuvainen iho poskilla tekivät
omituisen viehättäviksi. Olen vielä kuulevinani hänen kysyvän: "Etkö
tunne minua, Leon?" Merkitsin jo aikoinani muistiin, että nuo kasvot
minuun vaikuttivat kuin ihmispiirteiksi kiteytynyt musiikki. Hänessä
oli yhtaikaa tytön sulo ja naisen hurma. Ei kukaan milloinkaan ollut
niin voimakkaasti vetänyt minua puoleensa, ja ainoastaan sellainen
Circe kuin Laura saattoi temmata käsistäni tuon valittuni ja
suorastaan jo kihlattuni.

Kukaan maailmassa ei paremmin kuin minä tunne, että sanat: "sinun
hurmasi pitää minua vankinaan" voivat runollisesta mielikuvittelusta
muuttua kovaksi todellisuudeksi. Hänen hurmansa pitää minua
todella vankinaan. Minä en ainoastaan rakasta häntä, en ainoastaan
halaja häntä, vaan pidän hänestä kaikella voimallani. Hän täyttää
hiuskarvalleen kaikki kauneudenvaatimukseni, kaikki toivomukset mitä
minulla on saattanut olla naisen suloon nähden, hän vetää minua
puoleensa ehdottomasti, kuten rautaa magneetti. Eikä voikaan olla
toisin: hän on entinen Anielkani -- mikään ei ole muuttunut! Hänellä
on samat yhtaikaa tyttömäiset ja naisellisen hurmaavat kasvot,
sama katse, samat silmäripset, samat kulmakarvat, sama suu, samat
olkapäät, sama solakka vartalo. Yksi ainoa viehätys on tullut lisää:
menetetyn onnen houkutus.

Mutta sensijaan: mikä ääretön ero suhteemme välillä ennen ja nyt!

Kun muistelen entistä Anielkaa, joka kuin pelastustaan odotti, että
minä sanoisin: "tule omakseni" -- niin minun totisesti on vaikea
uskoa, että sellainen aika todella joskus on ollut. Sitä ajatellessa
tuntuu minusta samallaiselta kuin mahtaa tuntua köyhtyneestä
miljoonamiehestä, joka loistonsa päivinä siroitti rahaa kaikkiin
suuntiin ja hämmästytti koko maailmaa ja jonka sittemmin täytyi
ruveta elämään almuista.

Samana yönä, jolloin ajattelin Anielkaa ja hengessä katselin häntä,
johtui mieleeni, ettei hänestä ole mitään kuvaa, ja samassa minut
valtasi vastustamaton halu omistaa hänen muotokuvansa. Tartuin
kourin kynsin tähän ajatukseen, ja se teki minut niin onnelliseksi,
että viimeinenkin uni pakeni silmistäni. "Silloin saan sinut
omakseni", puhelin itsekseni, "voin tulla luoksesi, suudella
käsiäsi, silmiäsi, huuliasi -- etkä sinä karkoita minua luotasi!"
Aloin heti miettiä miten tuuma olisi toteutettava. Mahdotonta oli
mennä Anielkalle sanomaan: "Tilaa kuvasi -- minä maksan", mutta
täti on aina ollut valmis tekemään mitä minä olen tahtonut, ja
helposti saatoin saada hänet lausumaan, että hän haluaa omistaa
Anielkan muotokuvan. Ploszowissa on ennestäänkin suuri kokoelma
sukutauluja. Ne ovat tädin ylpeys ja minun kauhistukseni, koska
muutamat ovat aivan hirvittävät, ja täti pitää tarkkaa lukua siitä,
ettei yksikään läheisempi omainen puuttuisi joukosta. Tuntien
kuinka kiintynyt hän on Anielkaan, olin varma siitä, että hän
ilostuu, kun ehdotan Anielkan maalaamista. Hänen puoleltaan riittää
viisi minuuttia asian ratkaisemiseen. Päätettäväksi jää ainoastaan
kenelle muotokuvan maalaaminen on uskottava. Missään tapauksessa
en saa naisia lähtemään Parisiin, missä minulla olisi valta valita
tunnollisen ja objektiivisen Bonnat'n, rohkean ja lennokkaan Duran'in
ja suloisen Chaplain'in välillä -- siitä olin varma. Kun suljin
silmäni, saatoin kuvitella kuinka kukin heistä käsittäisi tehtävän,
ja tämä kuvitteluni viehätti minua kerrassaan. Mutta tuuma nyt
kerta kaikkiaan ei ollut toteutettavissa. Täti varmaan tahtoo, että
puolalainen taiteilija maalaisi Anielkan. Minullakaan ei ole mitään
sitä vastaan, näyttelyissä Varsovassa ja Krakovassa olen kyllä nähnyt
muotokuvia, jotka eivät missään suhteessa ole olleet huonommat
kuuluisten ulkomaalaisten maalarien kuvia. Minä vain en tahtoisi,
että työ viipyisi. Toivomusteni tyydyttämiseen nähden, kuten monessa
muussakin suhteessa, olen naisellinen: jos tänään olen saanut päähäni
tuuman, tahdon että se huomenna toteutettaisiin. Koska paraikaa
olimme Saksassa, likellä Müncheniä ja Wieniä, rupesin käymään läpi
saksalaisia maalareja. Pysähdyin vihdoin Lenbachiin ja Angeliin.
Lenbachilta olin nähnyt kuuluisia muotokuvia, mutta ainoastaan
miehenkuvia. Minua on aina harmittanut hänen itsetietoisuutensa ja
ylimielisyytensä, joihin mielestäni on ollut oikeutta ainoastaan
suosimillani ranskalaisilla maalareilla. Angelin naiskuvat eivät
liioin ole ensinkään tyydyttäneet minua, joka tapauksessa minun on
täytynyt myöntää, että hänen siveltimensä on hieno, juuri sellainen,
jommoista Anielkan kasvot vaativat. Lenbachin luo täytyisi tehdä
erityinen retki, Angeli asuu matkamme varrella -- asianhaara, josta
on häpeä puhua, jollei tahdo käydä pahimmasta poroporvarista.
Mutta minulla oli kiire. "Kuollut ajaa keveästi", sanoo runoilija
-- rakastuneet ajavat kuitenkin vieläkin keveämmin. Olisin joka
tapauksessa valinnut Angelin -- päätin siis, että Anielkan kuva
uskottaisiin hänen maalattavakseen. Yleensä en pidä muotokuvista,
joissa asianomainen esiintyy tanssipuvussa, mutta Anielkan halusin
omistaa valkeassa, orvokkien koristamassa puvussa. Tahdon kuvaa
katsellessa saada sen vaikutuksen, että hän on entinen Anielkani.
Ei mikään saa muistuttaa rouva Kromickia. Tuo puku muistoineen on
minulle kallis.

En tahtonut jaksaa odottaa yön loppumista, niin kiire minulla oli
päästä puhumaan asiasta tädin kanssa. Muutin kumminkin jonkun verran
suunnitelmaa. Jos täti tilaisi kuvan, tulisi hän ehdottomasti
kiivailemaan puolalaisen taiteilijan puolesta -- sentähden olin
päättänyt, että annan Anielkan kuvan tädille nimipäivälahjaksi,
hänen nimipäivänsä kun on lokakuun lopulla. Tästä ei Anielka saata
kieltäytyä. Luultavasti tilaan itselleni toisen kappaleen kuvaa.

En saanut ensinkään unta sinä yönä, mutta se kuuluu sittenkin hyviin
öihini, sillä tuntikaudet ajattelin näitä asioita. Vasta viiden
tienoissa vaivuin uneen ja kahdeksalta olin taas pystyssä. Menin
Straubingerille ja lähetin Künstlerhausiin sähkösanoman kysyäkseni
onko Angeli Wienissä. Palatessani kotiin aamiaiselle tapasin naiset
jo pöydässä ja iskin suoraa päätä asiaan.

-- Anielka, sanoin, -- minun täytyy tunnustaa sinulle jotakin:
nukkumisen asemesta olen tänä yönä järjestellyt kohtaloasi ja pyydän
nyt, että suostut päätökseeni.

Anielka katsahti minuun jonkun verran pelästyneenä. Lieneekö hänen
päähänsä pälkähtänyt, että minä olen tullut hulluksi vai että hänen
äidilleen ja tädille aion tehdä joitakin epätoivoisia tunnustuksia.
Kun hän näki, että minä olin tyyni, miltei välinpitämätön, kysyi hän:

-- Mitä sinä olet päättänyt?

Minä käännyin tädin puoleen:

-- Tarkoitukseni oli alkuaan, että siitä tulisi yllätys, mutta koska
huomaan, että se on mahdotonta, kerron tädille rehellisesti mitä aion
lahjoittaa hänelle nimipäiväksi.

Ja minä kerroin. Täti oli kolme vuotta sitte saanut minun kuvani,
jopa erinomaisen hyvän kuvan, enkä nytkään olisi voinut luvata
hänelle mieluisempaa lahjaa. Hän kiitti minua vilpittömästi. Huomasin
että Anielkakin oli iloissaan -- yksin siinä olisi ollut minulle
korvausta yllin kyllin. Pian keskustelimme vilkkaasti siitä, keneltä
kuva tilattaisiin, kuinka Anielka olisi puettu j.n.e. Sellaiset
asiathan aina huvittavat naisia. Minulla oli vastaus valmiina
kaikkiin kysymyksiin, ja minä huomasin, että tämän muotokuvan ohella
voin saavuttaa kaikkinaisia etuja.

-- Ei se vie paljon aikaa, sanoin. Sähkösanoma kysymyksineen on
jo lähetetty Angelille. Varmaan ei tulomme Ploszowiin paljonkaan
myöhästy. Anielka istuu Angelin mallina neljä tai viisi kertaa,
Wienissä täytyisi joka tapauksessa viipyä muutamia päiviä -- se käy
siis varsin hyvin päinsä. Puvun saattaa Angeli maalata jälkeenpäin,
kasvot voivat valmistua neljässä tai viidessä istunnossa. Nyt täytyy
vain lähettää Anielkan kuva, esimerkiksi se, jonka Celina täti otti
mukaansa, ja hiuskihara. Hiuskiharaa pyydän Anielkalta nyt heti.
Angeli panee kuvan alulle jo ennen tuloamme ja päättää sen sitte.

Jonkun verran perää puheessani kyllä oli, mutta Anielkan
hiussuortuvaa pyysin siinä uskossa, ettei täti enempää kuin
Celina rouvakaan tunne muotokuvamaalauksen salaisuuksia. Tahdoin
hiussuortuvaa itselleni. Se olisi tullut kysymykseen Angelia
varten ainoastaan siinä tapauksessa, että muotokuva olisi ollut
maalattava valokuvan mukaan, mutta siihen ei Angeli koskaan olisi
suostunut. Minä esitin asian kuitenkin niin, että kuvan kohtalo
riippui hiussuortuvasta. Pari tuntia päivällisen jälkeen tuli
vastaus sähkösanomaani: Angeli oli Wienissä, jossa juuri oli saanut
valmiiksi ruhtinatar M:n muotokuvan. Kirjoitin hänelle paikalla ja
liitin kirjeen oheen Anielkan valokuvan, jonka otin Celina rouvalta.
Myöhemmin näin Anielkan astelevan huvilan puutarhassa ja menin hänen
luokseen.

-- Entä hiussuortuva? sanoin. -- Tahtoisin lähettää kirjeen ennen
kahta.

Hän riensi huoneeseensa ja palasi hetken perästä, kädessään pieni
kimppu hiuksia. Käteni hiukan vapisi, kun otin sen häneltä, katsoin
häntä kuitenkin suoraan silmiin ja kysyin:

-- Etkö sinä arvaa, että hiuksesi tahdon itselleni, että tämä
suortuva tulee olemaan minulle kallein kaikesta mitä omistan?

Anielka ei vastannut, painoi ainoastaan maahan silmänsä ja punastui
kuin tyttönen, joka kuulee ensi kertaa rakkaudentunnustuksen. Hän
oli sen arvannut. Ajattelin, että mielelläni antaisin elämäni, jos
kerran saisin huulillani koskettaa hänen huuliaan. Rakkauteni kasvaa
ajoittain niin voimakkaaksi, että tekee kipeää.

Nyt minä siis omistan pienen osan hänen ruumiillistakin olentoaan.
Olen hankkinut sen itselleni viekkaudella. Minä, elämän vihollinen ja
skeptikko, minä joka joka hetki tarkkaan ja erittelen itseäni -- minä
huomaan käyttäytyväni tavalla, joka sopisi Goethen Siebelille.

Mutta, puolustan itseäni, pahimmassa tapauksessa olen
sentimentaalinen ja naurettava. Kuka kuitenkaan tietää, eikö tuo
toinen ihminen minussa, tuo järkevä, joka tarkkaa ja arvostelee
kaikkea, olekin sata kertaa tyhmempi, naurettavampi ja kurjempi.
Joka erittelee asioita, nyppii ikäänkuin lehtiä kukkasesta. Erittely
tärvelee tavallisesti elämän kauneuden ja samalla onnen, koska onni
on ainoa, jolla on jotakin tarkoitusta.


Elokuun 22 p:nä.

Celina rouvan parannuskauden päätyttyä odotimme koko viikon,
että kuumuus tasangoilla edes hiukan lauhtuisi, mutta saimme
sensijaan hirveät sateet. Nyt odotamme vain kaunista päivää, jotta
pääsisimme lähtemään Wieniin. Täällä on kolme päivää vallinnut
egyptiläinen pimeys. Pilvet, joita jo viikko sitte alkoi kokoontua
vuorenhuipuille, ovat sataneet sekä lunta että vettä, hävinneet
korkeuksista, laskeutuneet Gasteinin kohdalle ja täyttäneet koko
laakson painollaan. Elämme sellaisessa sumussa, ettei tahdo
Straubingerilta löytää meidän huvilallemme. Talot, puut, vuoret ja
putoukset, kaikki on sumun peitossa. Ääriviivat ovat hävinneet ja
kadonneet valkeaan, märkään sumuun, joka painaa sekä esineitä että
mieliä. Kello kahdesta asti päivällä olemme polttaneet lamppua.
Naiset panevat kokoon viimeisiä tavaroitaan. Olisimme jo, sumusta
huolimatta, lähteneet matkaan, jolleivät vuoripurot olisi hävittäneet
tietä jonkun matkan päässä Hofgasteinista. Celina rouva potee taasen
päänkipuaan. Täti on saanut kirjeen vanhalta Chwastowskilta, joka
kertoo elonkorjuusta. Kirjeen johdosta on täti suurimman osan päivää
mitannut ruokasalin lattiaa pitkin askelin, keskustellut Chwastowskin
kanssa ja haukkunut häntä. Anielka näytti tänä aamuna hyvin huonolta.
Hän kertoi iltayöstä nähneensä unta kretiinistä, jonka kohtasimme
Schreckbrücke-retkellämme. Herättyään ei hän enään voinut nukkua,
vaan vietti koko loppuyön hermostuneen kauhun vallassa. Kummallista
kuinka voimakkaan vaikutuksen kretiini raukka on häneen tehnyt.
Koetin iloisella puheella johtaa hänen ajatuksensa toisaalle ja
onnistuinkin osaksi. Yleensä Anielka jälkeen sopimuksen, jonka
teimme Schreckbrückellä, on tuntunut iloisemmalta, tyynemmältä ja
onnellisemmalta.

Minä puolestani en uskalla edes hiiskahtaa, vaikka usein johtuu
mieleeni, että ominaisinta meidän suhteellemme on sen olemattomuus.
Sopimusta tehdessäni tiesin tarkalleen mitä tahdoin ja mihin
muotoihin tunteemme tulisivat pukeutumaan. Mutta nyt hajoavat kaikki
muodot hajoamistaan ja sumu peittää ne paksuun vaippaan, kuten se
tällä hetkellä peittää Gasteinin. En pääse siitä tunteesta, ettei
Anielka anna minulle mitä minulle tulee, mutta en uskalla puhua
hänelle siitä. Epäröin sentähden, että taistelu aina vie voimia ja
varsinkin, kun on kysymys rakastetusta. Minähän olen taistellut
jo puoli vuotta, ilman että olen voittanut mitään, minähän olen
kuluttanut voimani siihen määrään, että nyt tyydyn mihin rauhaan
tahansa, kunhan vain pääsen hedelmättömästä ponnistelusta.

Ehkäpä sentään muistakin syistä. Vaikkei tämä asiantila vastaakaan
odotustani, niin näen kuitenkin, että se saattaa Anielkan likemmä
minua. Rakkauteni on nyt hänen silmissään jalompi, hän antaa minulle
nyt ainakin enemmän arvoa -- jollen uskallakaan sanoa, että hän
rakastaisi minua enemmän. Vaikka minulta puuttuu kaikki ulkonaiset
todistukset, tunnen, että niin on, ja minä saan voimia, kun sanon
itselleni: kestä, kestä, näethän että hänen tunteensa kasvamistaan
kasvaa; ehkäpä vielä koittaa aika, jolloin se käy hänelle
ylivoimaiseksi.

Ihmiset yleensä ja varsinkin naiset luulevat, että platoninen rakkaus
on erityinen laji rakkautta, tavattoman harvinainen ja tavattoman
jalo. Se on suorastaan käsitteiden sekaannusta. Platoninen suhde voi
olla mahdollinen, mutta puhua platonisesta rakkaudesta on samallaista
lorua kuin puhua esimerkiksi auringosta, joka ei loista. Kohdistuuhan
ihmisen rakkaus, kun hän ikävöiden muistelee kuolleitakin, sekä
heidän sieluunsa että heidän maalliseen ulkomuotoonsa. Elävien kesken
sanotaan sellaista suhdetta resignatsioniksi. Minä en tahtonut
valehdella, kun sanoin Anielkalle: "Minä tulen rakastamaan sinua,
ikäänkuin jo olisit kuollut." Mutta resignatsioni ei mitenkään tee
tyhjäksi toivoa. Huolimatta kaikista kysymyksistä, huolimatta siitä,
että kaikki toivo on osoittautunut turhaksi, on sydämeni pohjalla
aina ollut ja tulee aina olemaan se toivo, että nykyinen suhteemme
on vain väliaikainen pysähdys majatalossa rakkautemme matkan
varrella. Minä saatan sata kertaa toistaa itselleni: harhaluulo!
harhaluulo! mutta toivoa en voi tappaa, niin kauvan kuin minussa elää
halajaminen. Ne kaksi ovat eroittamattomat. Suostuin tähän suhteeseen
siitä syystä, ettei minulla ollut muuta neuvoa, siitä syystä, että
tahdoin saada mieluummin jotakin kuin ei mitään, mutta kaikesta
vilpittömyydestäni huolimatta on pelini ollut valtioviisautta, jonka
päämääränä on ollut täydellinen onni eikä puolinainen.

Yksi asia minua kiusaa, vaivaa ja ihmetyttää -- minä suorastaan
en käsitä sitä. Se on se, että minä tälläkin kilpakentällä olen
joutunut tappiolle. Voittoni ovat jääneet kauvas menneisyyden
sumuun, ne tuntuvat nyt vain petollisilta harhakuvilta. Ja itse
asiassa minä tällä hetkellä, huolimatta kaikesta taitavuudestani,
elämänkokemuksestani, tuntemuksestani ja valtioviisaudestani
tunteen alalla olen joutunut kokonaan tappiolle. Ja voittajani
on minua epäilemättä paljon yksinkertaisempi olento, olento,
joka ei suinkaan tunne elämää eikä osaa tunkeutua tulevaisuuteen
eikä paljastaa mitä joka askeleen taakse on kätketty. Minä olen
kun olenkin voitettu -- siitä ei pääse mihinkään! Sillä mitä on
nykyinen suhteemme? Hellien sukulaisten suhde eikä mitään muuta
-- siis se, mitä hän tahtoi, mutta en millään muotoa minä. Ennen
ajelehdin myrskyn mukana ja jouduin alituisesti haaksirikkoon, mutta
ainakin ohjasin itse purttani. Nyt ohjaa Anielka -- ja kulkuni on
hiljaisempaa ja tasaisempaa, mutta tunnen, että menen sinne, minne
en tahdo. Nyt ymmärrän miksi hän, heti kun rupesin puhumaan hänelle
Danten rakkaudesta Beatriceen, ojensi minulle molemmat kätensä.
Johdattaakseen minua! Onkohan hän itse asiassa tehnyt laskunsa
taitavammin ja syvemmällä tuntemuksella kuin minä?

Ei! En tiedä ketään, joka olisi vähemmin laskeva kuin hän. Sitä
siis ei voi edellyttää. Mutta minä en myöskään pääse eräänlaisesta
mystillisestä ajatuksesta: siitä, että joku toinen olisi tehnyt
laskut hänen sijastaan.

Kaikki tuntuu niin kummalliselta. Kumma on, että minä olen alistunut
elämään joidenkin rajojen sisäpuolella, että minä itse olen keksinyt
tuollaisen suhteen, joka luonteelleni, koko katsantokannalleni,
hartaimmille haluilleni on tuiki vieras. Jos joku olisi sanonut
minulle, ennenkuin tutustuin Anielkaan, että minä tulen antautumaan
tuollaiseen suhteeseen, niin olisin pitänyt häntä hulluna ja jonkun
kuukauden ajan makeasti naureskellut sekä mokomaa profeettaa että
itseäni. Minä -- platonisessa suhteessa! Vielä nytkin joskus tekee
mieleni nauraa ja ivata.

Tunnen kuitenkin, että hätä on johtanut minut tähän.


Elokuun 23 p:nä.

Huomenna lähdemme. Taivas kirkastuu, ja tuuli on kääntynyt itään,
mikä ennustaa poutaa. Sumu on kokoontunut pitkiksi valkoisiksi
valleiksi ja asettunut vuorten ympärille, siinä hiljalleen
madellakseen niinkuin mikäkin ääretön merikäärme. Olimme Anielkan
kanssa kävelemässä Kaiserwegillä. Päätäni oli aamusta alkaen
vaivannut ajatus: miten kävisi, jos suhde, jossa me elämme, lakkaisi
tyydyttämästä Anielkaa itseään? Minulla ei ole oikeutta astua rajan
yli, enkä minä uskaltaisikaan, mutta jos hän itse haluaisi sen tehdä?
Synnynnäinen ujous ja arkuus olisivat joka tapauksessa tiellä, ja
entä jos hän lisäksi päättelisi, että sopimuksemme sitoo häntä yhtä
hyvin kuin minua -- emmekä me niinmuodoin ikinä ymmärtäisi toisiamme
-- ja kärsisimme turhanpäiten?

Tarkemmin ajateltuani asiaa olen kuitenkin huomannut, että se pelko
on turha. Hän, jonka mielestä tämäkin platoninen suhde tuntuu
liian väljältä, joka tieten tai tietämättään yhtämittaa vetää sitä
kireämmälle, hän joka ei näidenkään rajojen sisäpuolella suo minulle
mitä minulle kuuluu -- hänkö omasta alotteestaan ja vapaaehtoisesti
tunnustaisi minulle suurempia oikeuksia!?

Mutta ihmismieli tulee vielä helvetissäkin elämään toivossa.
Kaiken varalta olen päättänyt sanoa Anielkalle, että sopimus sitoo
ainoastaan minua -- ja muuten riippuu kaikki hänen hyvyydestään.

Paljon muitakin asioita minun piti sanoa hänelle, ennen kaikkea, että
minulle tehdään vääryyttä, että sieluni vihdoinkin ja ehdottomasti
haluaa kuulla hänen suustaan sanan: "rakastan" eikä yhden kerran,
vaan usein, joka päivä; että vain siitä saatan elää ja vain sen
kautta pysyä pystyssä. Mutta Anielka oli sinä aamuna niin iloinen,
niin vapaa ja sydämellinen minulle, etten minä saattanut hämmentää
hänen valoisuuttaan. Vielä eilen oli minun mahdoton käsittää,
kuinka tämä niin pohjaa myöten yksinkertainen olento voittaa minut
ja ottaa valta-aseman niilläkin kilpakentillä, joilla minun kaiken
inhimillisen järjen nimessä pitäisi voittaa. Tänään on asia minulle
selvempi -- ja hypoteesini on valmiina kaikessa surullisuudessaan:
minä rakastan häntä enemmän kuin hän minua -- siinä se.

Olen joskus tuntenut miehen, jonka vaalilauseena oli: "Vähät
minusta." Ei olisi ensinkään kummallista, jos minä nykyoloissa
alkaisin toistella sitä. Sillä jos välistä tekee mieleni heittää
luotani jotakin, joka polttaa huuliani kuin tulinen hiili, mutta
huomaan, että se voisi tukahuttaa hänen iloansa, hänen hymyänsä,
viedä hänen hyvän tuulensa -- niin vaikenen. Kuinka monta kertaa
onkaan käynyt niin.

Se asia, että minä rakastan häntä enemmän kuin hän minua, on johtunut
mieleeni jo satoja kertoja. Mutta ajattelen siinä suhteessa joka
päivä eri tavalla, antaudun kaikkinaisten kuvittelujen valtaan,
kumoan omat johtopäätökseni ja katselen, kuten sanottu, joka päivä
joka asiaa toisin silmin. Joskus minusta tuntuu, ettei hän paljonkaan
rakasta minua ja ettei hän yleensä kykene rakastamaan; toisinaan
taas en yksin ajattele, vaan tunnenkin, että hän on syvimpiä
ja tuntevimpia sydämiä, mitä maailmassa olen tavannut. Ja minä
löydän aina syitä puolelle ja toiselle. Sanon itselleni: jos hänen
rakkautensa kasvaisi esimerkiksi kolme, neljä, jopa kymmenen kertaa
suuremmaksi, niin eikö silloin vihdoinkin koittaisi hetki, jolloin se
on voimakkaampi kuin hänen vastarintansa? Koittaisi! Onko tässä siis
vihdoinkin kysymys ainoastaan tunteen määrästä? Ei! Sillä jos hänen
tunteensa olisi pieni tai jollei sitä ensinkään olisi, niin ei hän
olisi käynyt läpi sellaisia kärsimyksiä, en olisi häntä nähnyt yhtä
onnettomana kuin minä itse olen ollut. Kaikkeen järkeilyyn on minulla
vain yksi vastaus: olen nähnyt omin silmin!

Tänäänkin kuulin hänen suustaan tunnustuksen, jonka panen mieleeni
senvuoksi, että sekin osaltaan on vastaus epäilyksiini. Hän ei
ikinä olisi sanonut mitään sellaista, jos olisin puhunut suoraan
meistä ja rakkaudestamme. Mutta minä puhuin aivan ylimalkaisesti,
kuten tavallisesti nykyään puhun. Huomautin, että tunteessa aina
piilee teko, että tunne ehdottomasti on liikkeelle panevana ja
hedelmöittävänä voimana jokaisessa tahdon toiminnassa. Tämän johdosta
hän lausui:

-- Niin, tai ihminen vain kärsii.

Tietysti kärsii. Mutta noilla muutamilla sanoillaan tukki hän suuni,
ja minä katselin häntä sydän täynnä kunnioitusta. Tuollaisina hetkinä
olen sekä onnellinen että onneton: minusta tuntuu, että hän rakastaa
minua samalla tavalla kuin minä häntä -- sillä eroituksella vain,
että hän tahtoo pysyä puhtaana Jumalan, itsensä ja ihmisten edessä.
Tätä kirkkoa en minä voi järkyttää.

Loppupäätökseksi jää: hänen sydämensä ja tunteittensa eritteleminen
ei johda minua mihinkään todistuksiin. Pysyn aina epävarmuuden
tiellä. Uskonnollisiin, filosofisiin ja yhteiskunnallisiin
epäilyksiini liittyy ainoastaan lisää yksi persoonallinen ja minulle
sata kertaa tärkeämpi. Tämä "en tiedä" on sitä laatua, että sen
vuoksi voi tehdä mitä tahansa, sen ymmärrän täydellisesti.

Itse olen takonut kahleet, jotka kytkevät minut Anielkaan, eikä
ole pelkoakaan, että ne joskus katkeaisivat. Rakastan häntä
epätoivoisasti, mutta saattaa kysyä: eikö samalla sairaalloisesti?
Jos olisin nuorempi, sielultani ja ruumiiltani terve, vähemmin
herkistynyt ja yleensä normaalisempi, niin ehkäpä koettaisin katkoa
kahleeni, kun varmuudella tiedän, etten saavuta mitään tuloksia,
kun, käyttääkseni suorasukaista kieltä, tiedän, ettei hänen sylinsä
ikinä avaudu minulle. Mutta näin ollen en edes yritäkään. Rakastan
häntä sillä hermosairaan rakkaudella, joka likentelee maniaa, tai
jolla rakastavat vanhat ihmiset, kun he tarrautuvat kiinni rakkauteen
kaikin voimin, kerran päästyään siihen käsiksi. Sillä siitä on tullut
heille elinkysymys. Samalla tavalla tarttuvat ihmiset kuilun päällä
riippuvaan oksaan.

Minun elämästäni on kasvanut ilmoille yksin tämä, ja se on
saavuttanut yliluonnollisen rehevyyden. Sellainen tulos on täydelleen
ymmärrettävissä ja se tulee uudistumaan sitä useammin, jota enemmän
maailmaan kehittyy minun kaltaisiani, loppuun eriteltyjä skeptikkoja,
ihmisiä, joiden sieluissa hallitsee suuri _ei mikään_ ja veressä
suuri sairaus. Tällainen loppuvan vuosisadan uudenaikainen ilmiö
saattaa olla kokonaan kykenemätön rakastamaan, hän saattaa sekoittaa
keskenään rakkauden ja hekuman, mutta kun kaikki hänen elinvoimansa
kiteytyvät yhdeksi tunteeksi, kun ne kehittyvät hänessä sairaudeksi,
niin ne hallitsevat häntä kokonaan ja sillä itsepintaisuudella, joka
on ominainen ainoastaan sairaudelle. Tätä ehkeivät psykologitkaan
vielä ymmärrä -- ainakaan eivät sitä tähän asti ole ymmärtäneet
juuri ne, jotka ovat ottaneet tehtäväkseen nykyaikaisen ihmissielun
erittelemisen: kaunokirjailijat.


Wienissä elokuun 25 p:nä.

Saavuimme tänään Wieniin. Matkalla satuin kuulemaan erään keskustelun
Celina rouvan ja Anielkan välillä ja kirjoitan sen tässä muistiin,
koska se teki Anielkaan omituisen vaikutuksen. Vaunussa ei ollut
muita kuin me neljä ja me keskustelimme Anielkan kuvasta. Olimme
tulleet siihen johtopäätökseen, että pitää luopua valkoisesta
puvusta, koska sen tekeminen vaatisi liian paljon aikaa. Äkkiä Celina
rouva, joka pitää mielessään kaikkinaisia päivämääriä ja alituisesti
luettelee niitä, kysyi Anielkalta:

-- Eikö tänään ole kaksi kuukautta siitä, kun sinun miehesi tuli
Ploszowiin.

-- Taitaa olla, vastasi Anielka.

Ja hän punastui niin, että hänen piti koettaa sitä peittää. Hän
nousi ja kurottautui ottamaan alas kantohihnaa verkkohyllyltä.
Kun hän kääntyi meihin päin, ei puna vieläkään ollut kokonaan
haihtunut hänen kasvoiltaan, ja lisäksi oli niihin tullut tavattoman
tuskallinen ilme. Täti ja Celina rouva eivät huomanneet sitä, sillä
he kiistelivät jo täyttä kyytiä siitä, minä päivänä Kromicki saapui.
Minä olin sen kuitenkin huomannut, ja mieleeni johtui, että hänen
sinä päivänä oli täytynyt alistua kärsimään hänen suudelmiaan ja
hyväilyjään. Minut valtasi vimma, ja samalla minua hävetti hänen
punastumisensa. Minun rakkaudessani on paljon suuria okaita,
mutta niinikään paljon pieniä ja inhoittavia. Ennen Celina rouvan
huomautusta olin ollut todella onnellinen, olin nimittäin juuri
kuvitellut, että me Anielkan kanssa matkustamme kihlattuna parina.
Hyvä tuuleni meni ainoassa hetkessä. Olin Anielkalle vimmoissani ja
kohtelin häntä sen mukaan. Hän huomasi sen heti, ja kun me Wienissä
hetkiseksi jäimme kahden odotussaliin, kysyi hän:

-- Oletko minulle jostakin suuttunut?

-- En, mutta rakastan sinua, vastasin tylysti.

Se teki hänet taasen alakuloiseksi. Ehkäpä hän arveli minun saaneeni
tarpeeksi lauhasta suhteestamme ja edessään seisovan entisen Leonin.
Minä olin kaksinkerroin suuttunut, sillä mieleeni johtui, etteivät
kaksinaisuuteni ja tietoisuuteni näy auttavan minua edes siihen,
että hallitsisin muutamaa kiusallista mielialaa. Ainoastaan tulevat
vaikutukset voivat lääkitä menneitä, ja minun filosofiani ei kelpaa
mihinkään.

Heti päästyämme perille kävin Angelin luona, mutta en ehtinyt sinne
ennen kuutta, ja hänen työhuoneensa oli suljettu. Anielka lepää
huomiseen, ja me menemme sitte yhdessä. Olen tehnyt päätökseni. En
tahdo, että hänet maalataan valkoisessa puvussa. Tosin eivät hänen
kaulansa ja hartiansa näin ollen tule mukaan, mutta sensijaan näen
hänet sellaisena, jommoinen hän on jokapäiväisessä elämässä, siis
sellaisena, jommoisena häntä eniten rakastan.

Illalla kävi tohtori Chwastowski luonamme. Hän oli terve ja reipas,
kuten aina.


487 Elokuun 26 p:nä.

Näin kauheaa unta. Alan päivän selostuksen tästä unesta, sillä
vaikka se itsessään ei merkitsekään mitään, vakuuttaa se minulle,
ettei terveillä aivoilla nähdä sellaisia unia. Unettomuus on jo
kauvan vaivannut minua, ja eilen olin tuskin sulkenut silmäni, kun
vaivuin jonkinlaiseen horrostilaan. Mihin aikaan tuo typerä uni
tuli, en tiedä; luultavasti aamupuoleen, sillä kun heräsin, oli jo
valoisaa enkä ollut voinut nukkua kauvan. Joukko kovakuoriaisia oli
ryömivinään esiin raosta patjan ja sängyn välissä. Ne olivat suuret
kuin tulitikkulaatikot. Pian näin niiden ryömivän ylös seinää. Kumma
kuinka elävät tuollaiset unet voivat olla. Kuulin selvästi paperin
rapisevan niiden karvaisten jalkojen alla. Kun nostin silmäni,
huomasin nurkassa kaapin yläpuolella koko läiskän kovakuoriaisia,
ja tällä kertaa ne olivat vieläkin suuremmat. Ne olivat valkeat,
selässä mustat täplät. Muutamilla näin vatsan alla kaksi riviä
jalkoja, jotka olivat kuin kylkiluut. Unessa tuo kaikki tuntui varsin
luonnolliselta, mutta teki samalla kammottavan vaikutuksen. Minua
iljetti, mutta en pelännyt enkä ihmetellyt. Vasta herättyäni ja
kun taas saatoin ajatella tietoisesti, kävi vastenmielisyydentunne
sietämättömäksi ja muuttui eräänlaiseksi kauhuksi -- se oli kuoleman
kauhua. Ensi kerran tunsin jotakin tällaista, ja kuolemanpelkoni
pukeutui seuraavaan muotoon: "Kuka tietääkään mikä kammottava
mataminen meitä odottaa pimeydessä toisella puolen elämää?"
Jälkeenpäin muistin, että olin nähnyt noita jättiläiskokoisia
mustan- ja valkoisenkirjavia koppakuoriaisia jossakin museossa, mutta
silloin ne tuntuivat minusta joltakin olemattomalta, joka kuului
haudantakaisiin kauhuihin. Karkasin vuoteestani, vedin ylös uutimen
ja valon nähdessäni tyynnyin täydellisesti. Kadulla vallitsi jo täysi
elämä. Koirat kuljettivat vihannesrattaita, palvelustytöt kiiruhtivat
torille ja työmiehet tehtaihin. Normaalisen elämän kuva karkoittaa
paremmin kuin mikään muu hourenäyt. Minut on vallannut tavaton valon
ja elämän kaipuu. Äärimmäinen johtopäätös tästä kaikesta on, etten
ole terve. Tragediani syö sisuani kuin mato. Se ei vielä ole mitään,
että parrastani ja hiuksistani tapaan valkeita karvoja -- mutta
kasvoni ovat, varsinkin aamulla, vahankarvaiset, ja käteni käyvät
ikäänkuin läpikuultaviksi. En laihdu, ennemmin päinvastoin -- mutta
siitä huolimatta tunnen selvästi vereni vähenevän, aivan kuten tunnen
psyykillisten elinvoimieni kuluvan loppuun -- ja kulkuni johtavan
häviöä kohti.

Mielipuoleksi en milloinkaan tule. Mahdotonta on ajatellakaan aikaa,
jolloin lakkaisin tarkkaamasta itseäni. Muuan tunnettu lääkäri ja
ennen kaikkea viisas mies, sanoikin minulle kerran, että mielenhäiriö
eräissä tapauksissa on mahdottomuus. Olen muuten taitanut siitä
kirjoittaakin. Mutta vaikken voi tulla mielipuoleksi, saatan saada
jonkin kauhean hermotaudin -- ja koska minä jonkun verran tunnen
noita tauteja, saatan suoraan sanoa, etten mistään hinnasta tahtoisi
niitä.

Yleensä en luota lääkäreihin, varsinkaan niihin, jotka käyttävät
lääkkeitä. Mutta saattaa käydä tarpeelliseksi kysyä heiltä neuvoa,
varsinkin jos täti sitä tahtoo. Yhden pettämättömän lääkkeen kyllä
tietäisin: jos Kromicki kuolisi ja minä menisin naimisiin Anielkan
kanssa, niin tulisin terveeksi. Hermoista johtuva sairaus on
parannettava hermotietä.

Mutta hän ei tahdo ruveta lääkärikseni, vaikka elämäni olisi
kysymyksessä.

Kävin hänen ja tädin kanssa Angelin luona. Maalaaminen alkoi tänään.
Oikeassa olen ollut: hän on kauneimpia naisia mitä ikinä olen
kohdannut, sillä hänen kauneudessaan ei ole mitään tavallista! Angeli
katseli häntä niin ihastuksissaan, että olisi luullut hänen edessään
olevan jalon taideteoksen. Hän oli mitä parhaimmalla tuulella,
piirsi tulisella vauhdilla eikä ensinkään salannut meiltä syytä
tyytyväisyyteensä.

-- Minun kuumeisessa työssäni on tällainen malli harvinaisuus. Kyllä
sitä nyt kelpaa tehdä työtä... Nämä ne vasta ovat kasvot! ja mikä
ilme!

Ilme oli itse asiassa vähemmin ihastuttava kuin tavallisesti, sillä
pikku Anielka ujosteli. Ponnistuksistaan huolimatta oli hänen vaikea
saada kasvojaan pysymään luontevina. Mutta Angeli ymmärsi sen.

-- Seuraavilla kerroilla käy yhä paremmin ja paremmin, sanoi hän. --
Tähän täytyy tottua, niinkuin kaikkeen muuhunkin.

Ja yhtämittaa hän huudahti:

-- Tästä vasta tulee muotokuva!

Mielihyvällä hän niinikään katseli tätiä, jonka kasvot ovat
jalopiirteiset, täynnä luonnetta ja tarmoa ja samalla omituisen
itsetietoiset. Tapa, jolla hän kohteli Angelia, oli todella verraton.
Siinä oli tuota maailmannaisen naivia luontevuutta, joka ei koskaan
hairahdu rikkomaan hyviä tapoja vastaan, mutta joka ei liioin
milloinkaan kursaile. Angeli, joka on tottunut hemmotteluun, mutta
joka samalla on älykäs mies, huomasi tämän kaiken, ja minä näin, että
se huvitti häntä.

Päätimme, että Anielka pukeutuu yksinkertaiseen mustaan
samettipukuun. Sametti tulee erinomaisesti sopimaan hänen vartaloonsa
ja tuomaan esiin samalla sen sirouden ja täyteläisyyden. En saata
pysyä tyynenä, kun tätä ajattelen ja tästä kirjoitan. Angeli käytti
Anielkalle puhuttelusanaa "neiti". Naisen luonto on kummallinen, oli
hän sitte kuinka enkelimäinen tahansa. Näin että armaani piti siitä,
ja vielä suurempi tyytyväisyys kuvastui hänen suloisilla kasvoillaan,
kun Angeli minun oikaisuni johdosta huomautti:

-- Minä tulen aina erehtymään. Rouvaa katsellessa on mahdoton olla
erehtymättä.

Siinä istuessaan hehkuvin poskin oli hän todella niin viehättävä,
että mieleeni ehdottomasti -- ja entistä pakoittavammin -- johtui
runonpätkä, jonka joskus olin kirjoittanut ja josta joka värssy
päättyi sanoihin:

    Sit' ihmettelen, missä kukkaset
    ne askeltesi alta viipynevät,
    sa kulta-lintuseni siivekäs,
    sa toukokuu, sa paradiisin kevät.

Kun lähtiessämme hetkeksi jouduimme jonkun matkan päähän tädistä,
kuiskasin hänen korvaansa:

-- Anielka, sinä et tiedä etkä aavista, miten kaunis sinä olet.

Hän ei vastannut, painoi vain alas silmänsä, kuten hän tällaisissa
tapauksissa aina tekee. Pitkin päivää huomasin kuitenkin hänen
käytöksessään pienen vivahduksen itsetiedotonta kiemailua. Angelin
ja minun sanani olivat virittäneet hänet mukaiseensa mielialaan. Hän
tunsi, että minä kaikesta sielustani ihailen häntä, ja oli minulle
siitä kiitollinen.

Mutta minä en ainoastaan ihaillut häntä, vaan lausuin -- tai
oikeastaan huusin hengessä:

-- Hiiteen kaikki sopimukset! Minä rakastan häntä ilman kaikkia
rajoituksia ja varokeinoja!...

Illalla olimme kuulemassa Wagnerin "Lentävää hollantilaista". En
kuitenkaan kuullut juuri mitään, tai toisin sanoen: kuuntelin
ainoastaan tunteellani, ymmärsin ainoastaan rakkaudellani.

Tein Wagnerille kysymyksen: "Minkä vaikutuksen sinä teet häneen?
tunkeeko musiikki hänen sieluunsa, virittääkö se häntä rakastamaan,
johtaako se häntä maailmaan, missä rakkaus on korkein oikeus?"
Ainoastaan tämä oli minulle tärkeää.

Naiset aivan yksinkertaisesti eivät kykene rakastamaan niin kokonaan
kuin me. He varaavat aina jonkin osan sielustaan itseään, maailmaa ja
sen vaikutuksia varten.


Elokuun 27 p:nä.

Täti on ilmoittanut aikovansa lähteä kotiin. Hänen on kiire
Ploszowiin ja hän sanoo, ettei häntä ensinkään tarvita täällä. On
parempikin, että hän lähtee, niin ei meidän tarvitse kiirehtiä
hänen tähtensä, vaan voimme viipyä levollisesti niin kauvan kuin
kuvan valmistuminen vaatii. Panimme ensin kaikki vastaan, sillä me
pelkäsimme päästää siksi vanhaa ihmistä yksin matkalle. Katsoin
velvollisuudekseni -- niin vaikeaa kuin se minulle olikin --
sanoa tädille, että lähden saattamaan häntä, jos hän välttämättä
tahtoo lähteä. Tunnustan, että pelolla ja vavistuksella odotin
hänen vastaustaan. Onneksi kelpo tätini vastasi minulle suurella
päättäväisyydellä:

-- Se ei tule kysymykseenkään! Kun Celina sattuu olemaan väsynyt tai
huonovointinen, niin kuka saattaisi Anielkaa ateljeeriin? Yksin hän
ei voi mennä.

Ja hän rupesi hymyillen ja otsa rypyssä kiusoittelemaan Anielkaa:

-- Varsinkin kun maalari katselee häntä enemmän kuin työ vaatii ja
hän näkee sen ja on siitä hyvillään. Kyllä minä hänet tunnen!

-- Eihän hän enään ole nuori, sanoi Anielka hymyillen ja suudellen
tädin kättä.

Täti mutisi:

-- Sinä hupakko! Vai ei hän ole nuori, mutta kohteliaisuuksia hän
latelee. Leon, vartioi sinä vain heitä molempia.

Riemulla luovuin Ploszowin matkasta tädin esittämien syiden
perustuksella. Celina rouva rupesi pyytämään, että hän ottaisi
mukaansa edes kamarineidin, joka oli ollut mukanamme Gasteinissa.
Alussa pani täti sitäkin vastaan, mutta suostui lopulta, kun Anielka
vakuutti heidän hotellissa mainiosti tulevan toimeen ilman palvelijaa.

Hän antoi paikalla panna kuntoon matka-arkkunsa. Kaiken täytyy
häneltä käydä yhdessä kädenkäänteessä, ja huomisaamuna hän aikoo
lähteä. Päivällistä syödessämme kiusoittelin häntä väittämällä, että
hän pitää kilpa-ajohevosistaan enemmän kuin meistä ja että hänen on
niitä ikävä. "Kuinka paha sinä olet! Olekin jo vaiti!" sanoi hän.
Mutta unohti samassa äskeiset sanansa ja vaipui yksinpuheluun, joka
koski hevoshoitoa.

Maalaaminen kesti tänään hyvin kauvan. Anielka istui jo paljon
paremmin. Hänen kasvonsa ovat jo valmiit.


Elokuun 28 p:nä.

Täti matkusti aamujunassa Wienistä. Celina rouva oli mukanamme
Angelin luona, ja kun hän näki Anielkan kasvot, jotka vasta olivat
saaneet pohjavärin, oli hän huudahtamaisillaan pelästyksestä.
Hänellä ei ole minkäänlaista käsitystä maalaustaiteesta ja kaikista
kehitysasteista, joita muotokuvan täytyy läpikäydä. Hän arveli siis,
että kuva jäisi tällaiseksi rumaksi eikä ensinkään näköiseksi. Minun
täytyi rauhoittaa häntä. Angelikin ymmärsi nyt mistä oli kysymys ja
nauroi, vakuuttaen hänkin, että se, mikä tässä näkyy, on ainoastaan
kotelo, josta tulee kehittymään perhonen.

Lopuksi hän vielä lohdutti:

-- Tästä tulee varmaan yksi parhaimpia muotokuviani, sillä en ole
moniin aikoihin maalannut näin "con amore".

Kunhan hänen ennustuksensa vain kävisi toteen!

Maalausistunnon jälkeen läksin ostamaan lippuja ooperaan. Palatessa
tapasin Anielkan yksinään kotona, ja minut valtasi äkkiä kuin
hulluus. Mieleeni johtui, että jos hän haluaisi heittäytyä syliini,
niin nyt olisi siihen sopiva hetki, ja tätä ajatellessa tunsin
kalpenevani, valtimoni sykkivät voimakkaasti ja hengitykseni
salpautui. Huoneessa vallitsi hämärä, sillä uutimet olivat puoleksi
alhaalla. Tein yliluonnollisia ponnistuksia pitääkseni kurissa niitä
hillitsemättömiä voimia, jotka vetivät häntä minun puoleeni. Lieska
tuntui hohtavan hänestä minua vastaan -- ja minä luulin samallaisen
myrskyn käyvän hänenkin sielussaan. Mikä estäisi minua nyt
riuhtaisemasta häntä syliini, suutelemasta hänen silmiään, huuliaan.
Jokin ääni alkoi puhua minulle: "Vaikka sitte menehtyisitkin!"
Anielka huomasi paikalla epätavallisen mielentilani, pelästys välähti
hänen silmissään, mutta samassa hän voitti itsensä ja puhkesi
nopeasti puhumaan:

-- Sinun täytyy nyt olla ritarinani, kunnes äiti tulee. Ennen
minä pelkäsin sinua, mutta nyt minä niin luotan sinuun ja viihdyn
seurassasi.

Suutelin hänen käsiään ja lausuin tukahutetulla äänellä:

-- Kun sinä tietäisit, kun sinä tietäisit, mitä minussa liikkuu!

Hän virkkoi myötätuntoisena ja surullisena:

-- Minä tiedän... mutta sitä jalompi ja parempi sinä oletkin...

Hetkisen kamppailin vielä itseni kanssa, mutta sitte hän pääsi
voitolle. En uskaltanut. Mutta sensijaan hän kaiken päivää koetti
palkita minulle tekoni. Milloinkaan eivät hänen silmänsä olleet
puhuneet minulle sellaisesta kiintymyksestä, milloinkaan ei hän ollut
kohdellut minua sellaisella hellyydellä. Ehkäpä tämä onkin paras
tie? Ehkäpä tunne tällä lailla parhaiten juurtuu Anielkan sydämessä
ja nopeimmin käy hänelle ylivoimaiseksi? En tiedä. Pääni menee
sekaisin...

Sillä toiselta puolen: jos jatkan tätä tietä, uhraan joka askeleelta
rakkauden tähden -- itse rakkautta.


Elokuun 29 p:nä.

Tänään tapahtui jotakin kummaa ja peloittavaa. Anielka oli istunut
mallina aivan rauhallisesti. Äkkiä hän säpsähti, kasvot kävivät
hehkuvan punaisiksi ja valkenivat samassa vaatteen karvaisiksi. Sekä
minä että Angeli pelästyimme suuresti. Hän keskeytti paikalla työnsä
ja pyysi Anielkaa lepäämään. Minä toin hänelle vettä. Hetken perästä
meni kohtaus ohi. Hän tahtoi jatkaa työtä ja asettui paikoilleen,
mutta minä näin, että hän pakoitti itseään ja että hän oli omituisen
levoton. Mahdollisesti kaikki oli väsymystä. Päivä oli ollut
tavattoman helteinen, seinät olivat aivan tulikuumat. Saatoin hänet
kotiin aikaisemmin kuin edellisenä päivänä. Matkalla ei hän ollut oma
itsensä. Päivällispöydässä hän taasen äkkiä punastui. Me rupesimme
Celina rouvan kanssa kyselemään mikä hänen on. Hän vakuutti, ettei
hänen ole mikään. Kun minä kysyin, eikö olisi syytä kutsua lääkäriä,
vastasi hän harvinaisen tarmokkaasti, jopa ärtyisästi, ettei siihen
ole pienintäkään syytä ja että hän voi erinomaisesti. Mutta koko
päivän hän pysyi kalpeana. Yhtämittaa rypisti hän mustia kulmiaan ja
kasvoihin tuli ankara ilme. Minua hän kohteli paljon kylmemmin kuin
eilen, ja minusta tuntui siltä kuin hän olisi vältellyt katsettani.
En käsitä mitä tämä merkitsee. Olen tavattoman levoton. Tänä yönä
en taaskaan tule nukkumaan, ja jos menisinkin uneen, tiedän, että
näkisin senkaltaisia asioita, joista hiljan kirjoitin.

Elokuun 30 p:nä.

Minun ympärilläni tapahtuu jotakin käsittämätöntä. Puolenpäivän
aikaan koputin naisten ovelle saattaakseni Anielkaa taiteilijan
luo. He eivät olleet kotona. Hotellin palvelijat sanoivat, että he
pari tuntia sitte olivat lähettäneet noutamaan vaunuja ja lähteneet
kaupungille. Hiukan hämmästyneenä päätin odottaa heitä. Noin puolen
tunnin kuluttua he tulivatkin, mutta Anielka kiiruhti ainoastaan
ohitseni, ääneti ojentaen minulle kätensä, ja katosi huoneeseensa.
Ehdin sentään nähdä, että hän oli kiihtynyt. Arvelin hänen menevän
pukeutumaan, mutta Celina rouva sanoi:

-- Rakas Leon, ole niin hyvä ja mene Angelille ja Pyydä anteeksi,
ettei Anielka tänään voi tulla. Hän on niin hermostunut, ettei hän
mitenkään saattaisi istua mallina.

-- Mikä hänen on? kysyin hyvin levottomana.

Celina rouva vaikeni hetkisen ja virkkoi vihdoin:

-- En tiedä. Vein hänet lääkärille, mutta me emme tavanneet häntä
kotona. Jätin hänelle kortin, jossa pyysin, että hän kävisi täällä
hotellissa... Muuten... niin, en tiedä...

Enempää en saanut tietää. Otin ajurin ja läksin Angelin luo. Kun
sanoin hänelle, ettei Anielka tule, tuntui siltä kuin hän olisi
katsellut minua epäluulolla. Ja eihän se olisi ollutkaan kummaa,
niin kiihtynyt kun olin. Mutta päähäni johtui: nyt hän luulee meidän
katuvan kauppojamme ja haluavan päästä irti koko muotokuvasta.
Mutta hänpä ei tunne meitä -- tai ehkä hän luulee rahanpuutteen
olevan syynä hämmennykseeni. Selviytyäkseni tällaisista epäluuloista
päätin maksaa hänelle etukäteen. Kuultuaan ehdotukseni koetti hän
kaikin keinoin torjua sitä luotaan ja vakuutti, ettei ota vastaan
maksua, ennenkuin kuva on valmis. Minä huomautin, että ainoastaan
toimin tädin jättämän summan hoitajana ja että haluaisin saada
asiat selviksi, koska minun luultavasti pian täytyy matkustaa
pois. Pitkien, ikävystyttävien riitojen jälkeen jäi voitto minun
puolelleni. Päätimme, että istunto siirrettäisiin ylihuomiseksi,
tavalliseen aikaan. Jollei rouva Kromickin terveys sallisi hänen
tulla, oli minun ennen kymmentä annettava siitä tieto.

Päästyäni hotelliin riensin heti naisten luo. Anielka oli
huoneessaan. Celina rouva sanoi lääkärin juuri lähteneen. Hän
ei vielä ollut voinut sanoa mitään varmaa, oli ainoastaan
määrännyt lepoa. En tiedä miten minusta taasen tuntui siltä kuin
hänen kasvoissaan olisi ollut jotakin epäilyttävää. Ehkä se oli
levottomuutta. Sen minä hyvin saatoin ymmärtää, sillä minäkin olin
levoton.

Tultuani huoneeseeni soimasin itseäni kiihkeästi. Tietenkään ei
suhteemme, sisällinen taistelu, jota Anielkan on täytynyt käydä,
rakkauteni ja kärsimysteni alituinen arvaileminen ole voinut olla
haitallisesti vaikuttamatta hänen terveyteensä. Tätä ajatellessa
tunsin jotakin, joka sanoihin puettuna kuuluisi: "Parempi olisi,
että sinä joutuisit turmioon kuin että hän sairastuisi!" Ajattelin
ettei hän tulisi päivällisille ja olin peloissani, ikäänkuin siitä
olisi riippunut ties mitä. Onneksi hän tuli -- mutta hän ei lakannut
kummastuttamasta minua. Ensin hän joutui hämilleen, kun minut näki;
sitte hän koetti olla kuten tavallisesti, muttei ollut. Sain sen
käsityksen, että hän salaa jotakin tuskaa. Sitäpaitsi hän mahtoi olla
tavallista kalpeampi, koska hänen hiuksensa tavallisesti ovat tummat,
mutta nyt tekivät ruskean vaikutuksen.

Vaivaan päätäni kysymyksellä: eiväthän äiti ja tytär vain ole saaneet
joitakin odottamattomia uutisia Kromickilta? Ja jos ovat, niin mitä
uutisia? Ehkä minun rahani ovat vaarassa? Hitto vieköön rahani!
Kaikki mitä minä omistan ei ole sen arvoista, että Anielka surisi
viittä minuuttia sen takia.

Huomenna minun täytyy päästä tästä kaikesta selvyyteen. Olen varma,
että heidän huolensa ovat aivan henkistä laatua ja jotenkuten
yhteydessä Kromickin kanssa. Mitä hän onkaan voinut matkaansaattaa?
Ainakaan ei hän ole voinut myydä toista Gluchowia, siitä
yksinkertaisesta syystä, ettei sitä ole.


Berlinissä syyskuun 5 p:nä.

Olen Berlinissä ja siksi, että minun paetessani Wienistä täytyi mennä
jonnekin. Ploszowiin en voinut mennä -- koska hän menee sinne.

Olin aivan vakuutettu, ettei yksikään inhimillinen mahti voisi
eroittaa minua hänestä, pelkkä ajatuskin tuntui minusta hulluudelta.
Ja nyt näen, ettei mitään voi tietää etukäteen, sillä minä olen
kun olenkin jättänyt hänet ja kaikki on lopussa. Olen Berlinissä.
Tuntuu siltä kuin päässäni olisi jonkin koneen väkipyörä. Kaikki
kiertää minussa, niin että tekee kipeää -- mutta minä en ole tullut
mielipuoleksi. Tiedän kaikki, muistan kaikki. Lääkärini on oikeassa:
ainoastaan heikot päät menevät sekaisin. Minulle se ei voi tapahtua
siitäkään syystä, että se joskus saattaisi olla satumainen onni.


Syyskuun 6 p:nä.

Ajoittain johtuu kuitenkin mieleeni, että aivoni kiehuvat yli
laitainsa. Onhan aivan luonnollista, että säädyllinen vaimo,
vietettyään muutaman kuukauden yhdessä miehensä kanssa, joutuu uuteen
tilaan, mutta minusta tuo luonnollinen järjestys tuntuu joltakin niin
luonnonvastaiselta, että aivot kuohuvat päästäni. Ihmisen on mahdoton
yhtaikaa ajatella, että jokin asia olisi luonnon järjestyksen
mukainen ja luonnon järjestyksen vastainen. Sellaista ei yksikään pää
kestä. Mitä tämä sitte on? Kokoan kaiken tietoisuuteni ja ymmärrän,
että kun jokin on murskattava, niin epätavalliset tapahtumat panevat
täytäntöön murskaamisen teon. Toista on minun. Minut murskaa asioiden
tavallinen meno.

Ja jota luonnollisemmat asiat ovat, sitä hirvittävämmät.

Pelkkää ristiriitaa. Tämä ei ole hänen syynsä -- käsitän sen, kosken
ole menettänyt järkeäni. Hän ei ole lakannut olemasta siveellinen
-- ja kuitenkin antaisin hänelle mieluummin anteeksi minkä rikoksen
tahansa. Tätä, tätä minä kautta Jumalan en voi antaa sinulle
anteeksi, juuri sentähden, että sinua niin sanomattomasti rakastin!
Uskotko, ettei maailmassa ole toista naista, jota niin halveksisin
kuin sinua, sillä sinulla oli kaksi: minä tyydytin platonista
rakkauttasi, Kromicki -- aviollista.

Tekee mieleni murskata pääni seinään ja samalla minua, hitto vie,
naurattaa!

En totisesti olisi luullut, että löytyi keino, jolla minut
revittäisiin irti sinusta. Mutta löytyi kun löytyikin!


Syyskuun 8 p:nä.

Kun ajattelen, että kaikki on lopussa, katkottu rikki, ettei mitään
ole jäänyt, että minä olen jättänyt hänet -- ainiaaksi -- niin en
tahdo sitä uskoa. Minulla ei enään ole Anielkaa! Mitä sitte on? -- ei
mitään.

Minkä vuoksi siis elän? En tiedä. En kai ainakaan sitä varten, että
saisin tietää, syntyykö herra Kromickille poika vaiko tyttö!

Ajattelen lakkaamatta: kuinka se on luonnollista! -- ja pääni on
halkeamaisillaan.

Kummallista! Minun olisi pitänyt odottaa sitä, mutta sellaiset
ajatukset eivät koskaan johtuneet mieleeni. Ennemmin olisin
odottanut, että salama iskisi minuun.

Kuitenkin Kromicki heti Varsovaan saavuttuaan läksi Ploszowiin ja oli
siellä muutamia päiviä, sitte he olivat yhdessä matkalla, yhdessä
Wienissä, yhdessä Gasteinissa.

Minä herätin eroottisen mielialan. Rouvan hermot joutuivat
kiihdyksiin ja sydän väreili. Hitto vie, asialla on kauhistuttavan
naurettavatkin puolensa!

Minä olen sanomattoman typerä. Koska kerran saatoin kestää
herrasväki Kromickin yhdessä-olon, niin kai minun pitäisi voida
kestää seurauksetkin. Mutta Jumala tietää, ettei järkeni ole tähän
syypää, vaan hermoni. Ne eivät siedä seurauksia. Muutamilla ihmisillä
toimivat nuo molemmat voimat, hermot ja järki, sovussa. Minussa ne
tappelevat kuin koirat. Siinä yksi onnettomuus entisten lisäksi.

Minkätähden minä en milloinkaan ajatellut, että näin tulisi käymään?
Olisihan minun mieleeni pitänyt johtua, että jos asioiden kulkuun
vielä saattaa liittyä jokin hirveä kehitysaste, jokin kaikkia entisiä
kipeämpi isku, niin se varmaan ei syrjäytä minua.

Joskus luulen, että Kohtalo erikoisesti vainoo minua, ettei se
ota huomioon tosiasioiden logiikkaa, jonka mukaan ne itse pitävät
huolta kostostaan, vaan sekaantuu mieskohtaisesti minun asioihini ja
kostaa minulle erityisesti. Mutta mistä tämä raivo minua kohtaan?
Eivätkö muka muut miehet rakastu toisten vaimoihin vai kärsivätkö he
vähemmin siitä syystä, että rakastavat vähemmin, kevytmielisemmin ja
kunnottomammin? Mitä oikeutta tässä siis olisi?

Ei olekaan! Näissä asioissa ei ole vaikuttamassa ainoakaan
itsetietoinen ajatus, vaan kaikki on välttämättömyyden ja sattuman
varassa.


Syyskuun 10 p:nä.

Minussa kytee alituisesti ajatus, että kun inhimillinen tragedia
yleensä tähän asti on kehittynyt poikkeustapauksista ja
onnettomuuksista, niin minun tragediani sensijaan saa ravintonsa
asioiden luonnollisesta kulusta. En todella tiedä mikä on pahempaa.
Tämä luonnollinen kulku ainakin on sietämätön.


Syyskuun 11 p:nä.

Kun ukkonen iskee ihmiseen, niin ei hän heti kuulu kaatuvan
maahan, vaan hän kankenee ensin. Minäkin olen tähän asti elänyt
ikäänkuin kangistuneena iskusta, jonka sain -- mutta varmaan pian
menen kumoon. Huonosti ovat asiani. Niin pian kuin tulee hämärä,
alkaa minua kammottavasti tukahuttaa. Minä kokoan kaikki voimani
voidakseni hengittää, mutta ilma ei tahdo päästä keuhkojeni pohjaan
asti, keuhkoni kun toimivat ainoastaan osaksi. Sekä yöllä että
päivällä valtaa minut tuontuostakin rajaton kauhu -- kauhu, johon en
tiedä syytä. Minusta tuntuu siltä kuin tulisi tapahtumaan jotakin
hirvittävää, paljon hirvittävämpää kuin kuolema itse.

Eilen tein itselleni kysymyksen: entä jos äkkiä tässä oudossa
kaupungissa unohtaisin nimeni ja missä asun ja vain kulkisin
eteenpäin, ilman päämäärää, kuin hulluuden yössä -- mitä silloin
tapahtuisi?

Minä pelkään kaikkea -- paitsi kuolemaa. Tai, suoraan sanoen, minulla
on sellainen kumma tunne, etten minä itse asiassa pelkää, vaan että
pelko on ottanut asuinsijansa minussa -- ja vapisee.

Pimeyttä en nykyään siedä ensinkään. Illoin kävelen näännyksiin asti
kaduilla sähkövalossa. Jos tapaisin jonkun tutun, pakenisin maailman
loppuun, mutta ihmisjoukko on minulle tarpeellinen. Kun kadut alkavat
tyhjetä, käy oloni kammottavaksi. Kauhulla ajattelen aina yötä.
Kuinka hirveän pitkät yöt ovatkaan!

Usein on suussani nykyään metallin maku. Ensi kerran tunsin sen,
kun saatettuani Klaraa junalle palasin kotiin ja tapasin siellä
Kromickin; toisen kerran Wienissä, kun Celina rouva kertoi minulle
"suuren uutisen".

Sitäkin päivää! Kun lääkäri toisen kerran oli käynyt hotellissa,
menin kysymään Anielkan vointia. Tämäntapaiset aavistukset eivät edes
johtuneet mieleeni. En ymmärtänyt mitään edes silloinkaan, kun Celina
rouva sanoi:

-- Lääkäri vakuuttaa, että kohtaukset kokonaan johtuvat hermoista.
Niillä ei ole mitään yhteyttä hänen tilansa kanssa.

Kun hän huomasi, etten minä käsittänyt mitään, kävi hän hämilleen ja
puhui:

-- Minun täytyy kertoa sinulle suuri uutinen...

Ja hän kertoi minulle "suuren uutisen". Kun sen olin kuullut, oli
suussani tinan maku ja aivojani kylmäsi -- aivan kuten silloin, kun
odottamatta näin Kromickin.

Palasin huoneeseeni. Muistan selvästi, että huolimatta tunteista,
jotka minua repivät, minun teki mieli nauraa. Tuota ihanteellista
olentoa, jonka mielestä platoninenkin rakkaus oli luvaton, joka
"rakkaus" sanan asemesta käytti "ystävyyttä"...!

Minua nauratti ja minun teki mieli murskata pääni seinää vastaan.

Säilytin kuitenkin eräänlaisen koneentapaisen mielenmaltin... Sain
sen siitä tietoisuudesta, että kaikki ainiaaksi on lopussa, että
minun täytyy lähteä, etten voi olla lähtemättä... Tuon tunteen
vallassa kävin automaatiksi, joka täsmällisesti teki kaikki
matkavalmistukset.

Olin siihen määrään tajuissani, että otin lukuun ulkonaistenkin
muotojen säilyttämisen. -- Minkätähden? -- en tiedä! Ne eivät
merkinneet minulle mitään. Mutta varmaan toimivat aivoni vielä
jatkuvaisuuden säännöstä, sillä olivathan ne tottuneet kuukausia,
jopa vuosia salaamaan totuutta ja pelastamaan ulkonaisia muotoja.
Sanoin Celina rouvalle, että olin ollut lääkärillä, että hän oli
sanonut minun potevan sydäntautia ja käskenyt minua viipymättä
lähtemään Berliniin -- ja Celina rouva uskoi.

Anielka ei! Hänen silmänsä jäivät kauhistuneina tuijottamaan, minä
näin hänen katseessaan häpeää ja hätää, ja minussa oli kaksi ihmistä,
joista toinen sanoi: mitä syytä hänellä on? -- toisen teki mieli
sylkeä häntä vasten kasvoja.

Minkätähden minä niin olenkin rakastanut sitä naista!


Syyskuun 12 p:nä.

Siitä on jo miltei kaksi viikkoa, kun läksin matkaan. Varmaan he jo
ovat palanneet Ploszowiin. Kirjoitin tänään tädille, koska pelkäsin
hänen käyvän levottomaksi ja ehkä tulevan tänne. Joskus minusta
tuntuu kummalliselta ajatella, että jokin ihminen vielä välittää
minusta.


Syyskuun 13 p:nä.

On miehiä, jotka vieteltyään toisen vaimon pettävät hänet, polkevat
jalkainsa alle, hylkäävät ja tyynesti lähtevät tiehensä. Minä en
olisi tehnyt sillä tavalla, vaan jos hän olisi tullut omakseni,
olisin kantanut häntä käsilläni, eikä yksikään mahti maailmassa
olisi voinut eroittaa minua hänestä. Saattaa siis olla huonompiakin
tunteita kuin minun. Mutta hartioilleni on laskettu sellainen kuorma,
että tahtomattanikin tulen pitäneeksi sitä tavattomana rangaistuksena
ja mitanneeksi, niinikään tahtomattani, rikosta rangaistuksen mukaan.
Ja niin ollen en pääse tunteesta, että rakkauteni olisi ollut
hirvittävä rikos.

Se on eräänlaista vaistomaista pelkoa, josta ei skeptillisyyskään
pelasta.

Ja kuitenkin täytyy jokaisen siveyskäsitteen myöntää, että olisi
ollut raskaampi rikos riistää syliinsä nainen rakastamatta häntä,
tehdä kylmällä mielellä se, minkä minä tein sydämen pohjasta.
Suuresta ja valtavasta tunteesta johtuva vastuunalaisuus ei saata
olla raskaampi kuin pienestä ja mitättömästä johtuva.

Ei! Lisäksi on rakkauteni ennen kaikkea hirvittävä onnettomuus.

Ennakkoluuloista vapautunut ihminen saattaa kuvitella mitä hän
tuntisi, jos hän vielä eläisi ennakkoluulojen kahleissa; epäilijä
saattaa tuntea rukoilevansa, ikäänkuin hän olisi uskovainen. Minä
en ainoastaan tunne tuota, vaan lisäksi soimaan itseäni ja rukoilen
oikein vilpittömästi. Minä sanon: "Jumala, jos olenkin rikkonut, niin
olenhan saanut kärsiä rangaistustakin. Enkö jo ansaitsisi hiukan
armoa?"

Mutta minä en voi kuvitella, missä muodossa armo saattaisi tulla
osakseni. Se on sula mahdottomuus.


Syyskuun 14 p:nä.

Varmaan he jo ovat palanneet Ploszowiin. Ajattelen häntä yhä vielä
usein, sillä ihminen voi riistäytyä irti menneisyydestään ainoastaan
siinä tapauksessa, että hänellä edessäpäin on odotettavissa jotakin.
Mutta minulla ei ole mitään. Jos olisin uskovainen, rupeaisin
papiksi; jos olisin jumalankieltäjä, niin ehkäpä kääntyisin. Mutta ne
sielun elimet, joilla uskotaan, ovat kuivettuneet minusta, kuten käsi
saattaa kuivettua. En tiedä mitään muuta kuin sen, että kärsimyksen
tullessa en löydä lohdutusta uskonnosta.

Kun Anielka meni naimisiin Kromickin kanssa, luulin välimme kerta
kaikkiaan loppuneen. Silloin se ei ollut totta. Vasta nyt on minulla
täysi tietoisuus siitä, että kaikki on lopussa, sillä meitä ei eroita
ainoastaan tahtomme, ei ainoastaan minun matkani, vaan jokin mahti
ulkopuolellamme, jokin meistä riippumaton välttämättömyyden voima.

Tiemme ovat kokonaan eronneet, niitä ei mikään enään voi likentää,
ei edes meidän tahtomme. Anielkan tiellä tulee olemaan kärsimyksiä,
mutta myöskin uusia maailmoja, uusia tunteita, uutta elämää -- kun
sensijaan minun tielläni vallitsee täydellinen _ei mikään_. Hän
käsittää tämän epäilemättä yhtä hyvin kuin minäkin.

Olisi hauska tietää ajatteleeko hän joskus: sen ihmisen olen minä
syössyt turmioon -- ehken tahtoen -- mutta joka tapauksessa.

Siitä ei ole minulle mitään hyötyä, mutta soisin kuitenkin, että hän
edes surisi kohtaloani.

Ehkäpä hän sen tekeekin, kunnes hänen lapsensa on tullut maailmaan.
Sittemmin suuntautuvat hänen tunteensa aivan toiseen uomaan
ja minä lakkaan olemasta hänen elämässään. Se tapahtuu sekin
välttämättömyyden voimasta, sen määrää senkin luonnon laki.

Kaunis laki!


Syyskuun 16 p:nä.

Näin tänään ilmoituslehdillä painettuna jättiläiskirjaimin Klara
Hilstin nimen. Olin unohtanut jo Gasteinissa saaneeni häneltä
kirjeen, jossa hän kertoi tulevansa Berliniin. Nyt hän on täällä
ja antaa muutamia konsertteja. Ensi hetkessä en tullut iloiseksi
enkä liioin pahalle mielelle. Nyt, kun hermoni taas ovat joutuneet
tavalliseen kiihtymykseensä, saa vaikutuskin minussa määrätyn
suunnan; se tieto, että täällä, samassa kaupungissa, on tuttu,
hyvänsuopa sielu, tuottaa minulle, en itsekään tiedä minkätähden,
lohtua. Mutta tieto riittääkin minulle. En tahdo nähdä Klaraa.
Kun vain ajattelenkin, että minun pitäisi mennä hänen luokseen,
valtaa minut vastahakoisuus. Klara on noita uteliaan ystävällisiä
ihmisiä, jotka tahtovat tietää kaikki ja jotka kysyvät kaikkea.
Romanttisuuteen taipuvaisena luulee hän, että ystävyys voi parantaa
kaikki vaivat. Mutta minun olisi mahdotonta puhua mistään. Usein ei
minulla ole voimia edes ajatella mitä on tapahtunut.


Syyskuun 17 p:nä.

Minkätähden minä aamuisin herään? Minkätähden olen olemassa? mitä
minuun kuuluvat tuttavat tai yleensä ihmiset? En ole käynyt Klaran
luona, sillä kaikki mitä hän olisi sanonut minulle, olisi ollut aivan
yhdentekevää ja vain ikävystyttänyt minua. Koko maailma on minulle
yhtä yhdentekevä kuin minä olen sille.


Syyskuun 18 p:nä.

Kuinka hyvä olikin, että kirjoitin tädille! Jollen olisi tehnyt sitä,
olisi hän tullut tänne. Näin hän kirjoittaa:

"Kirjeesi tuli samana päivänä kuin Anielka ja Celina saapuivat
tänne. Kuinka sinä, rakkahin poikani, nyt voit? Sanot että hyvin,
mutta onko se todella totta? Mitä Berlinin lääkärit ovat sanoneet,
ja kuinka kauvan viivyt siellä? Lähetä minulle sähkösanoma vieläkö
tapaan sinut, niin tulen paikalla. Celina kertoi sinun lähteneen niin
äkkiä, että he molemmat Anielkan kanssa kauheasti pelästyivät. Jos
olisit sanonut minulle, että sinulle luultavasti määrätään merimatka,
niin olisin heti kirjeesi saatuani oikopäätä tullut luoksesi. Eihän
matka ole kuin toistakymmentä tuntia, ja minä olen nyt terveempi kuin
milloinkaan. Vanhaa vaivaani, veren päähännousua ei ole kuulunut
kertaakaan. Olen levoton sinusta ja merimatkastasi. Sinä tosin olet
sellaiseen tottunut, mutta minua peloittaa, kun vain ajattelenkin
laivoja ja myrskyjä.

"Celina voi hyvin, eikä Anielkakaan huonosti. Kuulin että jo
tiedät uutisen. Ennen Wienistä lähtöä kysyivät he vielä eräältä
spesialistilta, ja tämä sanoi, ettei Anielkan tilasta ole
epäilystäkään. Celina on tavattoman onnellinen, ja minä iloitsen
minäkin. Ehkäpä Kromicki nyt heittää keinottelunsa toisessa
päässä maailmaa ja asettuu kotimaahan. Anielka epäilemättä tulee
onnelliseksi, kun hän nyt saa päämäärän elämälleen. Matkan jälkeen
hän kyllä näyttää väsyneeltä ja haluttomalta. Sniatynskilla
sairastivat lapset tässä anginaa, mutta ovat jo terveet."

Lukiessa tädin kirjettä tunsin, ettei minulla ole sijaa heidän
joukossaan, varsinkaan ei Anielkan luona. Pian tulee minun
muistonikin olemaan hänelle vastenmielinen.


Syyskuun 19 p:nä.

En saata kuvitella miltä tulen näyttämään vuoden tai kahden tai
kolmen perästä. Mitä minä tulen tekemään? Päämäärän täydellisen
puutteen täytyy tehdä tyhjäksi elämäni. Suoraan sanoen: minulla ei
ole sijaa missään.


Syyskuun 20 p:nä.

En mennyt Klaran luo, mutta tapasin hänet Friedrichstrassella.
Minut nähdessään kalpeni hän ilosta ja mielenliikutuksesta.
Hänen tervehdyksensä oli niin sydämellinen, että se samalla pani
minut heltymään ja samalla kiusasi minua, sillä tunsin, että oma
sydämellisyyteni oli aivan ulkopuolinen, kosken edes ilostunut hänet
nähdessäni. Hiukan rauhoituttuaan alkoi hän paikalla päivitellä,
kuinka minä olin muuttunut. En todella olekaan terveen näköinen, ja
hiukseni ovat jonkun verran harmaantuneet. Hän rupesi kyselemään
terveyttäni, ja minä, joka tiesin, etten nyt mitenkään jaksa
ylläpitää seurustelua, vaikka tunnenkin häntä kohtaan kiitollisuutta
ja ystävyyttä, ryhdyin paikalla varokeinoihin ja sanoin, että olen
sairas ja että minun pian täytyy lähteä lämpimämpään ilmastoon.
Vihdoin hän sai minut houkutelluksi luokseen. Puhelimme tädistä,
Anielkasta ja Celina rouvasta. Annoin hänelle ylimalkaisia
vastauksia. Käsitin, että hän luultavasti on ainoa ihminen
maailmassa, joka voisi ymmärtää minua, ja tunsin samalla, etten
mistään hinnasta avaisi hänelle sydäntäni.

Olen kuitenkin herkkä inhimilliselle hyvyydelle. Joskus kun Klaran
uskolliset sinisilmät mitä suurimmalla ystävyydellä seurasivat minua,
kun hän katseli minuun ikäänkuin tunkeakseen sieluni syvyyteen,
liikutti tämä hyvyys minua siihen määrään, että mieleni teki itkeä.
Muuten Klara, huolimatta kaikista ponnistuksistani, on huomannut,
että olen aivan toinen ihminen kuin ennen. Naisen vaistolla on
hän saanut selville, että minä elän, puhun ja ajattelen ikäänkuin
koneentapaisesti ja että sieluni on puolikuollut. Tämän huomattuaan
hän heti paikalla lakkasi kysymästä ja utelemasta ja ainoastaan
osoitti minulle entistä suurempaa hellyyttä.

Näin kuinka hän pelkäsi väsyttävänsä minua ja koetti olla sitä
tekemättä. Hän koetti kaikin keinoin osoittaa, ettei hänen
tarkoituksensa ole hellyydellään vetää minua puoleensa, vaan
ainoastaan saada minua viihtymään.

Ja minä viihdyinkin, mutta väsyin samalla. Minun on nykyään mahdoton
koota ajatuksiani ja pakoittaa itseäni ponnistuksiin, en edes kestä
tavallista keskustelua ystävän kanssa. Kun sitäpaitsi olen kadottanut
silmistäni suuren päämääräni, tuntuu minusta kaikki niin turhalta,
että yhtämittaa kysyn itseltäni: mitä varten? mitä tämä hyödyttää?


Syyskuun 21 p:nä.

Minulla ei koskaan ole ollut niin hirveää yötä kuin viime yö. Olin
kauhuissani laskeutuvinani alas loppumattomia portaita syvyyksiin,
jotka pimenemistään pimenivät ja joissa tapahtui mitä hirveimpiä,
selittämättömiä asioita. Olen päättänyt jättää Berlinin, sillä tämän
lyijyisen taivaan alla ihminen tukahtuu. Palaan Roomaan, talooni
Babuinoon -- ja asetun sinne olemaan. Luultavasti laskuni ei yksin
Anielkan, vaan koko maailman kanssa nyt ovat selvitetyt, ja minä
voin tyynesti oleilla Roomassa, kunnes aikani on lopussa. Ainakin
minulla silloin on rauha! Eilinen käyntini Klaran luona osoitti, että
vaikka tahtoisinkin, niin en enään voi seurustella ihmisten kanssa,
minulla ei enään ole millä maksaisin edes heidän hyvyytensä. Minut
on työnnetty pois elämästä, seison ulkopuolella, ja vaikka sisässäni
nykyään onkin kuvaamaton tyhjyys, niin en enään halua palata entiseen
elämääni.

Yksinäinen Babuinoni Roomassa hymyilee minua vastaan -- tosin
kalpeaa, alakuloista hymyä -- mutta haluan sinne mieluummin kuin
minnekään muualle. Sieltä läksin maailmalle kuin lintu pesästään --
sinne palaan nyt siipirikkona -- odottamaan loppuani.

Kirjoitan nykyään aamuisin, sillä illoin lähden aina maanalaiselle
retkelleni kauhun valtakuntaan. Tänään menen Klaran konserttiin,
sanon hänelle hyvästi ja lähden huomenna. Matkalla poikkean Wieniin.
Ehkäpä käyn Angelin luona -- en varmaan tiedä. Nykyään en koskaan
varmuudella tiedä mitä huomenna teen ja tunnen.

Sain tänään Klaralta kirjeen, jossa hän pyytää minua konsertin
jälkeen tulemaan luokseen. Konserttiin menen, koska siellä on paljon
terveitä ihmisiä, joiden turvissa ei minulle voi tapahtua mitään.
En tunne ketään, näen ainoastaan kokonaisuuden. Mutta Klaran luo en
mene. Hän on liian hyvä. Ihmiset, jotka kuolevat nälkään, eivät kuulu
erääseen aikaan ennen kuolemaansa kärsivän ruokaa. Minun henkinen
elimistöni ei enään siedä hyvyyttä eikä lohtua.

Se ei myöskään kärsi muistoja. Asia on mitätön, mutta minä tiedän
nyt, että henkisten syiden ohella oli muitakin, jotka tekivät
käyntini Klaran luona niin vaikeaksi. Hän käyttää samoja hajuvesiä,
joita toin Anielkalle Wienistä Gasteiniin. Ja minä olen monasti
ennenkin pannut merkille, ettei mikään niin elävästi tuo mieleen
henkilöä kuin hajuvedet, joita hän käyttää.


Syyskuun 22 p:nä.

Olen aivan sairas. Kylmetyin eilen palatessani kotiin.
Konserttisalissa oli tavattoman kuuma, ja minä hiestyin. Ulos
tullessani en pannut ylleni päällystakkia ja hotelliin saapuessani
olin aivan kuin jääpuikko. Joka kerta kun vedän henkeäni, tuntuu
siltä, kuin keuhkoni levitessään sattuisivat teräviin, olkapäiden
alle kätkettyihin neuloihin. Vuoroin minun on kylmä, vuoroin
kuuma. Minua vaivaa sammuttamaton jano. Hetkittäin valtaa minut
suuri voimattomuus, ja minä tunnen, etten jaksaisi edes astua alas
portaita. Matkasta ei voi olla puhettakaan. En omin voimin jaksaisi
nousta vaunuun. Kirjoittaessani kuulen oman hengitykseni, ja se on
kolme kertaa nopeampi ja äänekkäämpi kuin tavallista. Olen varma,
että jos hermoni olisivat toisessa kunnossa, niin olisin kestänyt
eilisen kylmettymisen sairastumatta, mutta minussa ei ole mitään
vastustusvoimaa, hermoni ovat nyt niin pilalla. Varmaan minulle tulee
keuhkokuume.

Koetan kuitenkin pysyä pystyssä niin kauvan kuin suinkin. Heti
aamulla, kun tunsin olevani sairas, kirjoitin kiireen kautta tädille,
että voin hyvin ja että parin päivän perästä lähden matkalle. Ja
parin päivän perästä, jos olen tajuissani ja jaksan, kirjoitan
hänelle samalla tavalla. Olen pyytänyt tätiä lähettämään minulle
mahdollisesti saapuvat kirjeet ja sähkösanomat pankkiiri B:lle
Berliniin. Koetan pitää huolta siitä, ettei kukaan Ploszowissa saa
tietää sairaudestani. Kuinka hyvä olikaan, että eilen sanoin hyvästi
Klaralle.


Syyskuun 23 p:nä.

Voin huonommin kuin eilen, mutta en vielä ole asettunut vuoteeseen.
Minulla on kuumetta ja minä tiedän, että ajatukseeni silloin tällöin
sekaantuu hourenäkyjä. Varsinkin kun suljen silmäni, häviää raja
todellisuuden ja sairaiden aivojeni kuvittelujen väliltä kokonaan.
Suurimman osan päivää kuitenkin vielä tarkkaan itseäni, mutta
pelkään, että tämä kuume pian sekoittaa pääni ja että kadotan kaiken
tietoisuuteni.

Mieleeni johtuu muuan asia: minä, jota kohtalo on pidellyt leppeämmin
kuin useimpia muita, joka olisin voinut rakentaa kodin ja perheen,
minä, jonka ympärillä olisi voinut olla rakastavia sydämiä -- minä
olen nyt sairaana ja yksin vieraassa kaupungissa, eikä ole ketään,
joka ojentaisi minulle edes lasin vettä. Anielka voisi olla luonani.
En jaksa enempää...


Lokakuun 14 p:nä.

Tartun kynään kolmen viikon keskeytyksen jälkeen. Klara ei ole
luonani. Saatuaan varmuuden siitä, että paranen, läksi hän
Hannoveriin, mutta hän palaa kymmenen päivän perästä. Hän on hoitanut
minua koko sairauteni ajan. Hän toi tänne lääkärin -- jollei hän
olisi vaalinut minua, olisin varmaan kuollut. En enään muista, olinko
ollut sairaana neljä vaiko kolme päivää, kun hän tuli luokseni. Olin
tajuissani, mutta niin kipeä, että kaikki oli minulle yhdentekevää.
Hänen tulonsa tai tulemattomuutensa oli minulle aivan merkityksetön
asia. Hän tuli yhdessä lääkärin kanssa, ja lääkärin tavaton,
kihara, vaalea tukka herätti huomioni. Olin kummallisessa tilassa.
Tutkittuaan minut rupesi lääkäri kysymään yhtä ja toista, ensin
saksaksi, sitte ranskaksi. Minä ymmärsin kaikki, mutta en vastannut,
sillä en tuntenut minkäänlaista halua vastata enkä voinut saada tätä
halua heräämään itsessäni, sillä tahtoni oli yhtä voimaton kuin
ruumiini.

Sinä päivänä kiusasivat he minua kääreillä, sitte makasin hiljaa,
liikkumatta. Silloin tällöin tulin ajatelleeksi, että kuolen,
mutta se ei herättänyt minussa mielenkiintoa enempää kuin muukaan,
mikä tapahtui ympärilläni. Luulen, että ihminen aina, kun hän on
valtavasti sairas, menettää kyvyn eroittaa sivuasioita ja pääasioita
toisistaan, vaikka hän olisikin tajuissaan. Hänen huomionsa kiintyy,
ties mistä syystä, pikkuseikkoihin. Sinä päivänä panin merkille,
paitsi tohtorin tukkaa, että ylä- ja alasalpa siirrettiin pois
viereisen huoneen ovesta. Klaran piti asua siellä. Muistan, etten
irroittanut silmääni ovesta tämän toimituksen aikana, ikäänkuin
kysymyksessä olisi ollut minulle hyvin tärkeä asia. Pian senjälkeen
tuli sairaanhoitaja, jonka piti hoitaa minua Klaran johdolla. Hän
rupesi heti puhumaan jotakin, mutta Klara pyysi häntä vaikenemaan.

Minua väsyttää kuitenkin vielä niin, etten jaksa kirjoittaa enempää.


Lokakuun 16 p:nä.

Hermoni ovat sairauden aikana rauhoittuneet. Minulle ei enään tule
niitä kauhun hetkiä, jotka ennen niin kiusasivat minua! Soisin
vain Klaran palaavan niin pian kuin suinkin. Se ei ole kaipausta,
se on ainoastaan sairaan itsekkyyttä, sairaan, joka tuntee, ettei
kukaan voisi antaa hänelle sellaista hellyyttä. Tiedän, ettei Klara
enään tule asumaan täällä likelläni, mutta hänen olonsa samalla
paikkakunnalla olisi sekin turva. Heikkous ja avuttomuus kiintyvät
holhoavaan voimaan niin kuin lapsi äitiin. Olen varma, ettei yksikään
nainen olisi hyväkseni tehnyt mitä Klara. Jokainen heistä olisi
ennen täyttänyt sovinnaisuuden vaatimukset kuin pelastanut ihmisen.
Tätä ajatellessa tulee suuhuni katkera maku ja muuan nimi... Mutta
paras on, ettei niitä asioita päästä mieleensä, ennenkuin voimat
ovat palanneet, niin että jaksaa suoriutua niistä... Klara nukkui
vaatteet yllä sohvalla viereisessä huoneessa, ovet auki. Kun
vain liikahdinkin, oli hän luonani. Näin hänen öisin kumartuvan
vuoteeni yli, hiukset epäjärjestyksessä, kalpeana väsymyksestä ja
valvomisesta. Itse hän antoi minulle lääkkeet, itse hän nosteli minua
patjojen varaan. Ollessani tajuissani yritin joskus kiittää häntä
-- hän pani silloin sormen huulilleen merkiksi, että lääkäri oli
kieltänyt minua puhumasta. En tiedä kuinka monta yötä hän valvoi.
Hän oli niin uuvuksissa, että hän päivisin, istuessaan nojatuolissa
vuoteeni ääressä, joskus nukkui kesken lausettaan. Herätessään
hymyili hän minulle ja rupesi taasen nuokkumaan. Öisin hän joskus
kauvan asteli edestakaisin huoneessaan pysyäkseen valveilla, mutta
niin hiljaa, etten olisi tietänyt mitään, jollen avonaisesta ovesta
olisi nähnyt hänen varjonsa liikkuvan seinällä. Kerran kun hän oli
luonani enkä minä tietänyt miten olisin kiittänyt häntä, vein hänen
kätensä huulilleni; silloin hän äkkiä kumartui ja suuteli kättäni
nopeasti, ennenkuin ehdin estää sitä. Mutta tunnustettakoon, etten
aina ole ollut hänelle kiitollinen. Kaikki voi ärsyttää sairasta --
minua esimerkiksi hänen pituutensa. Olin hänelle raivoissani
siitä, ettei hän ollut niinkuin Anielka. Nähtävästi se johtui
siitä, että pitkien aikojen kuluessa olen tottunut tunnustamaan
sopusointuiseksi ja kauniiksi ainoastaan sen, joka muistuttaa Anielkan
sopusuhtaisuutta ja kauneutta. Joskus kun minä katselin Klaraa,
ärsytti minua oudosti ajatus: hän varmaan ei ole saanut kauneuttaan
sentähden, että luonto olisi halunnut tehdä hänet kauniiksi, tai
rotunsa oikeudella, vaan hän on saanut sen ikäänkuin onnellisen
sattuman kautta. Muutenkin joskus ovat naisen kasvot tehneet minuun
saman vaikutuksen. Niitä vivahduksia voivat ainoastaan hyvin herkät
ja hienostuneet hermot tuntea.

Oli kuitenkin hetkiä, varsinkin öisin, kun katsellessani Klaran
laihtuneita, sisäänpainuneita kasvoja, luulin näkeväni sen toisen...
Se tapahtui varsinkin kun hän istui hämärässä, vuoteeni ääressä.
Kuumeiset, sairaat aivoni synnyttivät lumeen, joka todellisuudessa on
mahdoton. Ajoittain kadotin kokonaan tajuntani -- kunhan olisinkin
samalla kuollut! -- ja silloin huusin Klaraa sen toisen nimellä ja
puhuin ikäänkuin hän olisi ollut se toinen. Muistan tämän kaiken kuin
unen läpi.


Lokakuun 17 p:nä.

Pankkiiri B. on lähettänyt minulle muutamia kirjeitä tädiltä. Täti
kysyy tulevaisuussuunnitelmiani. Hän kertoo kaikesta -- yksin
puimisestakin Ploszowissa, ainoastaan ihmisistä ei. En edes tiedä
elävätkö he vai ovatko he kuolleet. Mikä kumma ja suututtava
tapa kirjoittaa kirjeitä! Vähät minä puimisesta Ploszowissa ja
yleensä koko taloudesta. Kirjoitin paikalla vastaan enkä salannut
tyytymättömyyttäni.

Tänään olen saanut Kromickin Varsovaan osoitetun sähkösanoman. Täti
ei sähköittänyt sen sisältöä, vaan sulki sen kirjeeseen ja lähetti
postitietä. Kromicki rukoilee, että pelastaakseni omat rahani ja
koko hänen kohtalonsa lähettäisin vielä kaksikymmentäviisi tuhatta
ruplaa. Luettuani sähkösanoman kohautin ainoastaan olkapäitäni.
Mitä minä nykyään välitän Kromickista ja rahoistani! Menkööt! Jos
Kromicki tietäisi minkätähden ensi kerran autoin häntä, niin ei hän
nyt pyytäisi apuani. Kantakoon tappionsa yhtä tyynesti kuin minä
kannan omani. Odottaahan häntä lisäksi tuo "suuri uutinen", jonka hän
saa kuulla lohdutuksekseen. Lohduttautukaa mielin määrin, hankkikaa
lapsia niin paljon kuin haluatte, mutta jos pyydätte minua pitämään
huolta niistä, niin totisesti pyydätte liikaa.

Kunhan ei hän edes sellaisella kuulumattomalla itsekkyydellä olisi
uhrannut minua periaatteittensa alttarille! Mutta paras olla niitä
ajattelematta, tai aivot kääntyvät kallossani. Sallittakoon minun
rauhassa edes sairastaa.


Lokakuun 20 p:nä.

Ei! Täältäkin ne ovat löytäneet minut. Taasen ei minulla kahteen
päivään ole ollut lepoa, taasen pitelen päätäni, peläten sen
halkeavan, kun väkipyörä siellä alituisesti käy ja käy. Ajattelen
taasen Ploszowia ja häntä -- yksinäisyyttäni ja menneisyyttäni.
Miten kauheaa on äkkiä kadottaa ainoansa, se, josta on elänyt! En
tiedä lieneekö tauti heikentänyt älyäni, mutta minä todellakaan en
ymmärrä erinäisiä oireita, joita huomaan itsessäni. Tuntuu siltä kuin
mustasukkaisuuteni olisi jäänyt eloon rakkauteni kuoltua.

Ja tämä mustasukkaisuus on kaksinkertainen, sillä se ei kohdistu
ainoastaan konkreettisiin asioihin, vaan tunteisiinkin. Minussa
kiehuu, kun ajattelen lasta, joka syntyy maailmaan ja anastaa
Anielkan ja -- mikä on vielä pahempi -- saattaa hänet lähemmä
Kromickia.

Minä en enään huolisi tuota naista, vaikka hän olisi vapaakin, mutta
en saata kärsiä ajatusta, että hän rakastaisi miestään. Antaisin
loput elämästäni, kunhan ei kukaan enään koskaan rakastaisi häntä
eikä hän ketään. Niillä ehdoilla vielä saattaisin elää.


Lokakuun 21 p:nä.

Jollei tämä, mikä nyt liikkuu päässäni, pelasta minua, niin minä
joko uudestaan sairastun tai tulen hulluksi. Teenpä tässä tiliä
itselleni. Mitä minulla on tekemistä elämän kanssa? Ei mitään! Mitä
minulla on odotettavaa? -- Ei mitään! Jos niin on, niin minkätähden
en antaisi itseäni lahjaksi jollekin, jonka tämä lahja saattaa tehdä
onnelliseksi? Itse puolestani en elämästäni, älystäni, koko omasta
itsestäni antaisi penniäkään. Tosin en rakasta Klaraa, mutta jos hän
rakastaa minua, jos hän minussa näkee elämänsä korkeimman onnen,
niin olisihan julmaa kieltää häneltä jotakin, jota itse pitää niin
vähäarvoisena. Katson ainoastaan velvollisuudekseni sanoa hänelle
kuka olen, jotta hän tietäisi kenen ottaa. Pahempi hänelle, jollei
hän kuuntele varoitustani -- mutta se on hänen asiansa.

Koko tässä tuumassa viehättää minua ainoastaan yksi puoli, se
nimittäin, että kuilu, joka eroittaa minua ja tuota naista, näin
ollen yhä suurenee. Minä näytän hänelle, että jos hän osaltaan
on syventänyt kuilua, niin osaan minäkin. Silloin on suhde toki
ratkaisevasti lopussa, sillä tänäkin päivänä ajattelen yhä häntä.
Tiedän sen ja todennan katkeralla mielellä.

Ehkäpä tunteeni tällä hetkellä on vihaa, mutta se ei vielä ole
välinpitämättömyyttä.

Rouva Kromicki kai arveli minun lähteneen pois siitä syystä, että
minun täytyi -- minä voin lisätä hänelle, että myöskin tahdoin. Ja
minä ajattelen, että jota suuremman muurin rakennan välillemme,
sitä paremmin hän minulta peittyy, sitä nopeammin ja täydellisemmin
unohdan hänet.

Klaraa -- sanon sen toistamiseen -- en rakasta, mutta tiedän, että
hän rakastaa minua. Sitäpaitsi olen hänelle kiitollisuuden velassa.
Sairauteni aikana sanoin joskus hänen huolenpitoaan saksalaiseksi
sentimentaalisuudeksi, mutta toiselta puolen ei se toinen olisi
kyennyt sellaiseen. Suuressa siveellisyydessään saattaisi hän
mieluummin antaa miehen kuolla kuin nähdä häntä ilman kravattia,
koska sellainen oikeus kuuluu yksin vihitylle aviomiehelle. Klara ei
välittänyt mistään; hän laiminlöi soittonsa, näki vaivaa, valvoi ja
luultavasti joutui ihmisten panettelun alaiseksi, mutta pysyi luonani.

Olen hänelle velkaa ja aion maksaa velkani. Maksan huonosti, sillä
annan itseni sentähden, etten välitä itsestäni, että kaikki on
minulle yhdentekevää ja että olen ainoastaan pirstale ihmisestä enkä
kokonainen ihminen. Mutta koska hän pitää tuota sirpaletta omaa
elämäänsäkin kalliimpana -- niin ottakoon hän sen omakseen.

Tädille siitä koituu surua, sillä tämä avioliitto tulee loukkaamaan
sekä hänen kansallistunnettaan että sukuylpeyttään. Jos hän kuitenkin
voisi aavistaa mitä viime aikoina on liikkunut sydämessäni, niin hän
mieluummin suostuisi tähän avioliittoon kuin rakkauteen, joka minua
kalvaa. Sitä en vähääkään epäile.

Ja entä jos Klaran esi-isät olivatkin kankureja! Minulla ei ole
periaatteita, minulla on ainoastaan hermoja, ja jos minulla on
katsantokanta, niin on se ennemmin vapaamielinen. Olen jo aikoja
sitte huomannut, että niinsanotut vapaamieliset usein ovat
ahdasmielisempiä kuin vanhoilliset, kun sensijaan vapaamieliset
periaatteet itsessään ovat laajemmat ja paremmin sopivat yhteen
Kristuksen opin kanssa -- mikä muuten on minulle yhdentekevää.

Mutta näistä asioista ei kannata puhua. Vasta onnettomuudessa
paljastuu koko niiden mitättömyys.

Ehdottomasti tulen ajatelleeksi minkä vaikutuksen päätökseni mahtaa
tehdä Anielkaan. Minä olen siihen määrään tottunut mittaamaan kaikkea
hänen tunteittensa mukaan, etten vieläkään ole päässyt pahasta
tavastani.


Lokakuun 22 p:nä.

Tänä aamuna lähetin kirjeen Klaralle. Huomenna saan vastauksen, tai
ehkä Klara itse tulee vielä tänä iltana.

Jälkeen päivällisen sain Kromickin toisen sähkösanoman. Kuinka paljon
epätoivoa saattaakaan mahtua muutamiin lauseihin! On täytynyt sattua
jotakin onnetonta, sillä en mitenkään olisi odottanut romahduksen
tulevan näin äkkiä. On kai tapahtunut odottamaton käänne, jota ei
Kromicki itsekään ole voinut aavistaa.

Tappio, jonka tulen kärsimään, ei tee suurtakaan lovea omaisuuteeni
-- minä jään siitä huolimatta rikkaaksi mieheksi. Mutta Kromicki!

Miksi pettäisin itseäni! Eräässä sydämeni sopukassa kytee vahingonilo
tämän romahduksen johdosta. Ajatella, että noiden ihmisten
vastaisuudessa on kiittäminen tätiä toimeentulostaan, tätiä, joka --
hänen omien sanojensa mukaan -- on Ploszowskien omaisuuden hoitaja!

En nyt aiokaan vastata Kromickille. Jos päättäisin sen tehdä,
niin koko vastaukseni supistuisi onnitteluun tulevan perillisen
johdosta. Sittemmin kyllä aion antaa heille molemmille leipää -- jopa
runsaastikin.


Lokakuun 23 p:nä.

Klara ei tullutkaan eilen, ja tälläkään hetkellä, s.o. illalla, en
vielä ole saanut häneltä vastausta. Se on sitä kummallisempaa, kun
hän tähän asti on kirjoittanut joka päivä ja kysynyt miten minä voin.
Hänen vaitiolonsa ei kummastuttaisi minua, jos voisin kuvitella hänen
hetkeäkään epäilevän.

Minä odotan kärsivällisesti. Olisi kuitenkin hyvä, jos asia tulisi
ratkaistuksi niin pian kuin suinkin. Sen vain tiedän ja tunnen,
että jollen olisi lähettänyt kirjettäni, niin ehkä panisin menemään
samallaisen kirjeen, mutta jos tämän voisi ottaa takaisin, niin
luultavasti sen ottaisin.


Lokakuun 24 p:nä.

Klara kirjoittaa:

"Rakas Leon ystävä! Vastaanotettuani kirjeenne olin kuin pyörryksissä
onnesta, ja ensi ajatukseni oli heti palata Berliniin. Mutta juuri
siksi, että Teitä niin syvästi rakastan, kuuntelin ääntä, joka sanoi,
ettei suurin rakkaus saa olla suurinta itsekkyyttä ja etten saa
uhrata Teitä itseni hyväksi.

"Te ette rakasta minua, Leon. Antaisin elämäni, jos voisin muuttaa
sen asian -- mutta siitä ei pääse mihinkään: Te ette rakasta minua.
Kirjeenne on ainoastaan kiitollisuuden tai epätoivon ilmaus. Heti kun
näin Teidät Berlinissä, tiesin, ettette ole terve ettekä onnellinen
-- ja niin levoton olin Teistä, että vaikka Te olitte sanonut minulle
hyvästi ja luvannut lähteä, minä lähetin hotelliin kysymään olitteko
matkustanut ja tein sen sittemmin joka päivä, kunnes kuulin, että
olitte sairastunut. Hoitaessani Teitä sairautenne aikana tulin
vakuutetuksi siitä, että toinenkin pelkoni oli oikea: että Te
kannatte salaista, suurta surua, tai että Teitä on kohdannut jokin
kipeä pettymys, jommoisten jälkeen eläminen on vaikeaa.

"Minä tiedän -- ja yksin Jumala näkee miten raskasta minun on elää
tässä tietoisuudessa -- että Te tahdotte sitoa kohtalonne minun
kohtalooni siitä syystä, että Teidän pitää tukahuttaa jotakin
itsessänne, että Teidän pitää unohtaa jotakin, että Teidän pitää
sulkea jokin tie. Mutta voinko minä, tämän tietäen, suostua? Jos
annan Teille kieltävän vastauksen, tulen pahimmassa tapauksessa
elämäni ajaksi onnettomaksi, mutta minun ei toki tarvitse syyttää
itseäni siitä, että olisin kivenä hartioillanne, kivenä siivessänne.
Olen rakastanut Teitä yli kaiken ensi kohtaamisemme ensi hetkestä
asti, siis kauvan, ja niinmuodoin olen tottunut tuskiin ja
kärsimyksiin, jotka toivoton rakkaus tuo mukanaan. Vaikea näin on
elää, mutta voinhan minä hakea lohdutusta kyynelistä, kuten naiset
yleensä, ja soitosta taiteilijana. Jäähän minulle aina se lohdutus,
että Te joskus, muistellessanne minua, ajattelette: 'hyvä sisareni'.
Siitä elän. Mutta jos minä rupeisin vaimoksenne ja huomaisin, että Te
kadutte askeltanne, ettette ole onnellinen, ettette kärsi minua, niin
varmaan kuolisin.

"Vielä ajattelen: miten olisinkaan ansainnut sellaista ääretöntä
onnea? Sillä minua peloittaa, kun sitä ajattelenkin. Ymmärrättekö,
että ihminen, samalla kun hän rakastaa koko sielustaan, myöskin voi
olla tavattoman nöyrä? Minä tiedän tämän, koska minä rakastan sillä
tavalla.

"Jo sekin tuntuu minusta uhkarohkealta, etten saata luopua kaikesta
toivosta. Älkää minulle siitä pahastuko: Jumala on niin armollinen,
ja ihmisellä on niin suuri onnentarve, että häneltä puuttuu voimaa
ainiaaksi sulkea onnensa ovi. Jos Te puolen vuoden tai vuoden
perästä, tai joskus elämässä sanotte, että vielä tahdotte minut, niin
olen saanut korvauksen kaikesta mitä olen kärsinyt ja kyynelistä,
joita en tällä hetkellä jaksa pidättää. Klara."

Minussa on ihminen, joka ymmärtää tämän kirjeen ja osaa antaa
arvoa jokaiselle sen sanalle. Minulta ei mene hukkaan mitään ja
minä käsitän, että olisi onni palata tämän puhtaan, vilpittömän ja
rakastavan sydämen luo.

Mutta minussa on toinenkin ihminen, väsynyt ja haluton elämään,
ihminen, joka kykenee tuntemaan sääliä, mutta ei rakkautta. Tuo
ihminen on kerran pannut rakkauteensa kaikki mitä hänessä oli -- ja
tällä kertaa hän selvästi näkee, että jos hän nyt erkanee, niin ei
hän ikinä palaa.


Lokakuun 28 p:nä.

Olen varma, ettei Klara palaa Berliniin. Hän oli jo lähtiessään
Hannoveriin päättänyt, ettei hän palaa. Hän tahtoi välttää
kiitostani. Ajattelen häntä kaipauksella ja kiitollisuudella ja
suren, ettei hänen tielleen sattunut toisellaista miestä kuin minä.
Tässä kaikessa on paljon kohtalon ivaa. Jos minulla Klaraa kohtaan
olisi ollut edes hitunen siitä rakkaudesta, jolla rakastin Anielkaa,
niin me jo sen perustukselle olisimme voineet rakentaa kokonaisen
onnen maailman. Mutta miksikä pettäisin itseäni? Minä kuljen yhä
vieläkin muistojen ikeen alla. Ajattelen Anielkaa sellaisena,
jommoisena näin hänet Ploszowissa, Varsovassa, Gasteinissa, enkä
minä voi irroittaa ajatuksiani menneisyydestä. Ajatuksiini on kun
onkin pantu niin paljon elinvoimaa, ettei niitä saata tappaa. Kuinka
saattaisikaan? Vaikeinta on ihmisen unohtaa.

Joka hetki yllätän itseni ajattelemasta Anielkaa. Ja koettaessani
päästä hänestä eroon johdatan mieleeni, että hän jo on aivan toinen,
että hänen tunteensa tulevat kääntymään tai luultavasti jo ovat
kääntyneet aivan toiselle suunnalle ja etten minä enään ole hänelle
mitään.

Ennen en tahtonut ajatella tätä, sillä pääni oli haljeta. Nyt
ajattelen sitä tahallani, sillä muuten en saattaisi puolustaa itseäni
ääntä vastaan, joka yhä useammin nousee sisässäni kysymään: "Onko
hänen syynsä, että hänen täytyy antaa elämä tälle lapselle? Mistä
sinä tiedät, mitä hänen sydämessään liikkuu? Hän ei olisi nainen,
jollei hän rakastaisi lasta, kun se kerran on tullut maailmaan, mutta
mistä sinä tiedät, ettei hän ole yhtä onneton kuin sinä."

Ja ajoittain luulen tietäväni, että hän on vieläkin onnettomampi,
ja silloin tahtoisin uudelleen sairastua keuhkokuumeeseen. Elämä
tällaisessa kaaoksessa on mahdoton.


Lokakuun 30 p:nä.

Jota enemmän terveyteni palaa, sitä useammin poikkean entisille
harhateilleni. Lääkäri sanoo minun muutaman päivän perästä voivan
lähteä. Ja minä lähden, sillä täällä olen liian likellä Varsovaa
ja Ploszowia. Saattaa olla oikullisten hermojeni vaikutusta, mutta
minusta tuntuu siltä kuin voisin saada rauhaa Rooman Babuinossa.
En lupaa olla muistelematta menneisyyttä -- päinvastoin tulen
muistelemaan sitä aamusta iltaan, mutta muistelemiseni tulee olemaan
sitä laatua, jolla muistellaan maailmaa luostarisellistä. Ja mistä
minä tiedän kuinka tulee käymään? En tiedä muuta kuin sen, etten jää
tänne. Matkalla poikkean Angelin luo. Minulla täytyy Roomassa olla
Anielkan kuva.


Marraskuun 2 p:nä.

Minä jätän Berlinin, minä luovun Roomasta ja palaan Ploszowiin. Olen
aikaisemmin kirjoittanut: "Hän ei ole minulle ainoastaan rakkain
nainen, vaan hän on kalleimpani maan päällä." Niin juuri. Sanottakoon
sitä sairaudeksi tai hulluudeksi tai miksi tahansa -- yhdentekevää.
Minussa se on mennyt sieluun ja veriin. Lähden Ploszowiin, palvelen
häntä, hoidan ja vaalin häntä -- palkakseni en pyydä muuta, kuin että
saan nähdä hänet.

Ihmettä että minä saatoin ajatellakaan voivani elää näkemättä
häntä. Yksi ainoa tädin kirje toi päivänvaloon mitä minussa on
elänyt kätkettynä. Täti sanoo: "En ole kirjoittanut meistä, sillä
minulla ei olisi ollut mitään hauskaa kerrottavaa, ja kun en osaa
valehdella, niin olen vaiennut, jotta en tekisi sinua levottomaksi.
Tiedänhän ettet ole terve. Olen suuresti huolissani Kromickin tähden
ja tahtoisin kysyä sinulta neuvoa. Vanha Chwastowski näytti minulle
poikansa kirjeen, josta käy selville, että Kromickin asiat ovat mitä
huonoimmalla kannalla ja että häntä itseään uhkaa kanne. Kaikki
ovat häntä siellä pettäneet. Hän sai jättiläistilauksen, mutta
hankinta-aika oli lyhyt eikä hän ehtinyt valvoa tavaran laatua.
Kaikki osoittautuikin huonoksi, turmeltuneeksi ja väärennetyksi
-- ja kaikki hyljättiin -- ja lopuksi uhataan Kromickia vielä
oikeudenkäynnillä petoksesta. Suokoon Jumala, että hän pelastuisi
edes siitä, varsinkin kun hän on aivan viaton. Vähät varojen
menettämisestä -- pahempi on häpeä. Turhaan vaivaan päätäni
kysymyksellä, mitä olisi tehtävä ja miten hän olisi pelastettava.
En uskaltaisi panna menemään sitä summaa, jonka olen määrännyt
Anielkalle, mutta onhan Kromicki ehdottomasti pelastettava edes
oikeusjutusta. Anna sinä, Leon, hyvä neuvo, sinä keksit aina
jonkin keinon. En ole Anielkalle enkä Celinalle vielä maininnut
sanaakaan, sillä varsinkin Anielkan tila huolettaa minua. En epäile,
ettei Anielkasta tule mitä paras äiti, mutta nyt minua monasti
suututtaa, sillä kun ihminen menee naimisiin, niin hänen täytyy
olla valmis kantamaan seuraukset. Mutta Anielka elää sellaisessa
epätoivossa, ikäänkuin hänen tilansa olisi häpeä. Joka päivä näen
hänen kasvoistaan, että hän on itkenyt. Vaikea on katsella hänen
laihtuneita poskiaan ja silmiään, jotka ovat kuopalla. Ja aina hän
on ikäänkuin purskahtamaisillaan itkuun, ja aina hänen silmissään
on outo kärsimyksen ja nöyryytyksen ilme. En eläissäni ole nähnyt
naisen sillä tavalla kantavan tilaansa. Olen koettanut puhua hänelle
järkeä, olen torunut, mutta mikään ei ole auttanut. Kerron sinulle
tämän suoraan, vaikka niin suuresti rakastankin häntä. Tai ehkäpä
minä vanhoilla päivilläni olen kadottanut tarmoni. Ja sitte hän on
niin herttainen! Tietäisit kuinka hän joka päivä kysyy sinua: Onko
tullut kirjettä? Oletko terve? Mihin aiot lähteä? Miten kauvan viivyt
Berlinissä? Hän tietää, että minä mielelläni puhun sinusta, ja niin
hän kyselee tuntikausia. Kunhan Jumala varjelisi häntä ja antaisi
hänelle voimia kestämään kaikkia niitä kärsimyksiä, mitkä häntä
odottavat. Minä suorastaan pelkään hänen terveyttään. En sanallakaan
uskalla mainita hänelle hänen miehensä tukalasta asemasta. Ennemmin
tai myöhemminhän sen tosin kumminkin täytyy tulla ilmi. Celinallekaan
en ole maininnut siitä mitään, sillä hän on tavattoman onneton
Anielkan epätoivosta eikä käsitä minkätähden Anielka katselee
tilaansa niin traagillisesti."

Minkätähden? Yksin minä sen tiedän, koko maailmassa voin yksin minä
vastata siihen kysymykseen -- ja sentähden -- palaan Ploszowiin.

Ei! hän ei traagillisesti katsele tilaansa, vaan minun pakoani, minun
epätoivoani, jota hän mielikuvituksessaan on seurannut, suhteemme
särkymistä. Tämä suhde oli käynyt hänelle kalliiksi, senjälkeen
kun hänen monien vaivojen, kärsimysten ja ponnistusten perästä oli
onnistunut muuttaa se puhtaaksi. Minä katselen tällä hetkellä hänen
sieluunsa ja ajattelen hänen puolestaan. Hänen tragediansa on minun
tragediani arvoinen. Siitä hetkestä asti, jolloin minä palasin
Ploszowiin, on tässä tavattoman jalossa sielussa tunne kamppaillut
velvollisuuden kanssa. Anielka on tahtonut pysyä uskollisena sille,
jolle hän vannoi uskollisuutta, sillä hänen henkisessä luonnossaan
ei ole tilaa rikokselle eikä valheelle, ja samalla ei hän kuitenkaan
ole voinut voittaa tunnetta mieheen, joka oli hänen ensimäinen
rakkautensa, varsinkin kun tämä mies oli hänen luonaan, kun hän
rakasti häntä ja oli onneton.

Kuukausimäärät kuluivat mitä kauheimmassa taistelussa. Vihdoin,
kun tuli levon hetki, kun hän luuli tunteen kehittyneen niin
yliluonnolliseksi sielujen ystävyydeksi, ettei siitä ollut vaaraa
mielen puhtaudelle eikä vannotulle uskollisuudelle, meni kaikki
yhtäkkiä rikki, ja hän jäi yksin, sielussa samallainen tyhjyys kuin
minulla. Siinä syy hänen nykyiseen kärsimykseensä.

Minä luen hänen sielustaan niinkuin kirjasta - ja sentähden palaan.

Vasta nyt näen niinikään, että luultavasti en olisi jättänyt häntä,
jos olisin ollut aivan varma siitä, että hänen tunteensa kestää
kaikki vaiheet. Ei edes eläimellinen mustasukkaisuus, joka täyttää
sydämen raivolla ja mielikuvituksen iljettävillä kuvilla niistä
oikeuksista, joita toinen nauttii, olisi voinut riistää minua irti
tuosta naisesta, joka oli minun maailmani. Mutta minä luulin lapsen,
ennenkuin se vielä oli maailmassakaan, ottaneen haltuunsa kaikki
hänen tunteensa, minä luulin hänen tulleen likemmä miestään ja
ainiaaksi pyyhkineen minut pois sydämestään.

Minä en kokonaan erehdykään. En tule olemaan hänelle sitä mitä
olin enkä varsinkaan sitä mitä olisin voinut olla, jolleivät asiat
olisi kääntyneet näin päin. Minä olisin voinut jäädä hänen ainoaksi
kalleudekseen, siksi olennoksi, joka sitoi hänet elämään ja onneen
-- siksi en enään tule. Mutta niin kauvan kuin hänessä kytee edes
kipunakin tunnetta minua kohtaan, en lähde, sillä en voi lähteä enkä
tiedä minne lähtisin.

Palaan siis ja alan puhaltaa tuohon kipinään ja lämmitellä sen
ääressä. Jollen sitä tekisi, kuolisin ehdottomasti.

Luen uudelleen tädin sanat: "Tietäisit kuinka hän joka päivä kysyy
sinua: Onko tullut kirjettä? Oletko terve? Miten kauvan viivyt
Berlinissä?" -- enkä saa niistä kylläkseni. Tuntuu aivan siltä kuin
olisin ollut kuolemaisillani nälkään ja joku odottamatta olisi
ojentanut minulle leipäpalasen. Minä syön -- ja mieleni tekee itkeä
kiitollisuudesta. Ehkäpä Jumalan armo nyt alkaakin koittaa minulle.

Minä tunnen, että näinä viime päivinä olen muuttunut ja että entinen
minäni on kuollut. En enään tule nousemaan hänen tahtoaan vastaan,
kannan kaikki, rauhoitan häntä, jopa pelastan hänen miehensäkin.


Marraskuun 4 p:nä.

Mietittyäni asiaa olen vielä jäänyt Berliniin pariksi päiväksi.
Se on suuri uhraus, sillä töin tuskin saatan pysyä täällä, mutta
huomasin kuitenkin parhaaksi lähettää edellä kirjeen, joka vie tiedon
tulostani. Sähkösanoma olisi voinut pelästyttää Anielkan, samoin
äkillinen tuloni. Lähetin iloisen kirjeen ja panin loppuun niin
sydämelliset terveiset Anielkalle, ettei olisi luullut välillämme
koskaan tapahtuneen mitään. Hänen täytyy ymmärtää, että olen
alistunut kohtalooni ja että palaan sellaisena, jommoinen aikaisemmin
olin.

Täti varmaan on aavistanut, että tulen.


Varsovassa marraskuun 6 p:nä.

Tänä aamuna saavuin tänne. Täti odotti minua Varsovassa.

Ploszowissa voidaan aika hyvin. Anielka on levollisempi. Kromickilta
ei viime aikoina ole tullut mitään tietoja.

Täti raukka huudahti minut nähdessään: "Mitä sinulle on tapahtunut,
Leon!" Hän ei ole tietänyt mitään sairaudestani, ja luonnollisesti ei
niin pitkä sairaus ole voinut mennä jälkiä jättämättä. Lisäksi ovat
hiukseni niin harmaantuneet ohimojen kohdalta, että olen ruvennut
miettimään eikö niitä pitäisi värjäyttää. En nyt tahdo mistään
hinnasta olla vanha enkä näyttää vanhalta.

Mutta tätikin on viime aikoina tavattomasti muuttunut. Eihän siitä
ole niin pitkä aika, kun näimme toisemme, mutta ero oli nähdäkseni
ääretön. Hänen kasvoistaan oli kadonnut entinen tarmokas ilme,
ja piirteet olivat käyneet ikäänkuin liikkumattomiksi. Huomasin
paikalla, että hänen päänsä hiukan vapisee, varsinkin kun hän
tarkkaavasti kuuntelee. Kun levottomana kysyin hänen vointiaan,
vastasi hän luonteensa mukaisella suoruudella:

-- Gasteinissa voin erinomaisesti, mutta nyt on kaikki kääntynyt
pahempaan päin, ja minä tunnen, että aikani pian on lopussa.

Hetken perästä hän jatkoi:

-- Kaikki Ploszowskit kuolevat halvaukseen -- minun vasen käteni
puutuu joka aamu. Mutta mitäpä niistä. Tapahtukoon Jumalan tahto.

Eikä hän enään suostunut puhumaan asiasta. Sensijaan neuvottelimme
pitkältä, miten voisimme auttaa Kromickia. Päätimme suurintenkin
uhrausten uhalla estää asiaa menemästä oikeuteen. Estää häntä
menemästä kumoon emme olisi voineet muuta kuin itse menemällä
kumoon -- tuskin sitenkään -- ja siihen ei Anielkankaan tähden
sopinut päästää asioita kehittymään. Ehdotin että me, saatuamme
oikeudenkäynnin onnellisesti vältetyksi, kutsuisimme Kromickin
kotimaahan ja hankkisimme hänelle maatilan. Jumala tietää, että koko
luontoni nousi vastakynteen, kun vain ajattelinkin hänen asumistaan
yhdessä Anielkan kanssa, mutta minä olin valmis tyhjentämään senkin
kalkin, jotta uhri olisi täydellinen.

Täti lupaa antaa hänelle yhden ulkotaloistaan Ploszowin naapuruudessa
ja minä tarvittavan pääoman, mikä kaikki on kuuluva Anielkan
myötäjäisiin. Kromickin täytyy ainoastaan luvata kerta kaikkiaan
luopua liikeyrityksistä.

Ensi tilassa lähetämme täältä hänen avukseen asianajajan,
varustettuna kaikilla oikeudenkäyntiä varten tarvittavilla neuvoilla.

Keskustelun päätyttyä rupesin kyselemään Anielkasta, ja täti kertoi
laveasti. Muunmuassa hän mainitsi hänen jo suuresti muuttuneen ja
rumentuneen. Tämän kuullessani tunsin hellyyteni vain kasvavan.
Mikään ei enään saata vieroittaa häntä minun sydämestäni.

Hän on minulle rakkain maailmassa.

Olisin tänään, heti neuvottelumme päätyttyä, halunnut lähteä
Ploszowiin, mutta täti on väsynyt ja tahtoo olla täällä yötä. Olin
tunnustanut hänelle, että minulla oli ollut keuhkokuume, ja minä
aavistan, että hän jäi tänne minun tähteni, jotten joutuisi matkalle
sadeilmalla.

On nimittäin koko päivän satanut.

Emme muutenkaan olisi päässeet lähtemään tänään ja huomenna
luultavasti emme lähde ennenkuin illalla. Kromickin asia on
kiireellinen. Huomenna täytyy heti käydä puhuttelemassa asianajajaa
ja lähettää hänet kiireen kautta matkaan.


Lokakuun 7 p:nä.

Me saavuimme Ploszowiin kello seitsemän tienoissa illalla; nyt on
keskiyö ja koko talo nukkuu. Jälleennäkeminen ei pahasti järkyttänyt
häntä, Jumalan kiitos. Hän astui minua vastaan hämillään, epävarmana
ja pakoittamalla. Hänen silmissään oli häpeää ja pelkoa, mutta minä
päätin lujasti tervehtiä häntä vapaasti ja luontevasti, ikäänkuin
eilen olisimme eronneet. Ja niinmuodoin sain kaiken sovituksen ja
juhlallisuuden vältetyksi. Niin pian kuin hän oli tullut näkyviini,
riensin nopeasti hänen luokseen, ojensin käteni ja huudahdin
iloisesti:

-- Kuinka sinä voit, rakas Anielka? Minun tuli niin ikävä teitä, että
siirsin merimatkani tuonnemmaksi.

Ja hän ymmärsi paikalla, että minä rakensin sovintoa, että minä
palasin hänen luokseen ja uhrasin itseni hänen rauhansa vuoksi.
Hetkeksi kuvastui hänen kasvoillaan niin suuri mielenliikutus, että
minä pelkäsin hänen voimiensa pettävän. Hän tahtoi sanoa jotakin,
muttei saanut sanaa suustaan, painoi ainoastaan lujasti kättäni. Minä
pelkäsin hänen purskahtavan itkuun.

En kuitenkaan antanut hänelle siihen aikaa. Jatkoin kiireesti
entiseen tapaani:

-- Kuinka kävi kuvan? Päähän jo oli valmis, kun lähditte, eikö totta?
Angeli ei niin pian lähetä sitä, hän sanoi minulle itse, että siitä
tulee hänen mestariteoksensa. Luultavasti hän panee sen näytteille
Wienissä, Münchenissä ja Parisissa. Onneksi minä tilasin toisenkin
kappaleen, sillä muuten me olisimme saaneet odottaa vielä vuoden.
Mutta minä tahdoin kun tahdoinkin itse omistaa sinut.

Hänen täytyi, huolimatta kaikesta mitä hänen sydämessään liikkui,
yhtyä minun äänilajiini, varsinkin kun täti ja Celina rouva
sekaantuivat keskusteluun. Niin kuluivat ensi hetket. Kaikki
mitä minä sanoin oli petosta meidän molempien tunteita vastaan.
Näyttelin kuitenkin kaiken iltaa uskollisesti osaani, vaikka
tunsin ponnistuksen pusertavan hikeä otsaltani. Olin vielä heikko
äskeisen sairauden jälkeen, ja väkivallanteko oli todella ääretön!
Näin Anielkan pitkin iltaa kauhistuksella ja mielenliikutuksissaan
katselevan kalvenneita kasvojani ja harmaantuneita ohimojani.
Näin hänen aavistavan mitä minä olin kokenut. Mutta minä kerroin
berliniläisistä vastuksistanikin leikkiä lyöden. En uskaltanut luoda
katsettani hänen muuttuneeseen vartaloonsa, jottei hän huomaisi minun
näkevän muutosta ja luulevan, että inhoan häntä. Illan kuluessa alkoi
minua muutaman kerran pyörryttää, mutta minä jaksoin hallita itseni,
ja hän näki kasvoissani ainoastaan iloisuutta, syvää kiintymystä ja
samalla täydellistä alistumista asiain tilaan. Hän on hyvin herkkä,
hän tuntee ja ymmärtää kaikki, mutta minä voitin omatkin odotukseni:
käyttäydyin niin vapaasti ja luontevasti, että hänen täytyi uskoa
minun vihdoinkin ajattelevan: "Ihmisen pitää alistua siihen, mikä
on ylivoimaista." Jos hänen sieluunsa vielä oli jäänyt joitakin
epäilyksiä, niin täytyi hänen heti ensi hetkessä ymmärtää ainakin se,
että minä yhä rakastan häntä kuten ennen, että hän yhäti on entinen
jumaloitu Anielkani.

Ja minä näin, että hän tässä lämmössä alkoi virota. Saatoin todella
ylpeillä, sillä olin heti paikalla tuonut valonsäteen taloon,
jossa oli vallinnut alakuloinen mieliala. Täti ja Celina rouvakin
huomasivat sen. Hyvää yötä sanoessani Celina rouva lausuikin suoraan:

-- Jumalan kiitos että tulit. Täällä tuli heti paikalla rattoisempaa.

Anielka puristi sydämellisesti kättäni ja kysyi:

-- Ethän nyt heti lähde?

-- En, Anielka, vastasin, -- nyt en lähde ensinkään. Ja minä riensin
tai oikeammin pakenin huoneeseeni yläkertaan, sillä minä tunsin
voimieni loppuvan. Hätäni oli illan kuluessa koonnut rintaani niin
paljon kyyneliä, että olin tukahtumaisillani. Pienet uhraukset
näkyvät kysyvän enemmän voimia kuin suuret.


Lokakuun 8 p:nä.

Minä olen niin usein toistanut: "Hän on minulle kallein
maailmassa", ja naista täytyy todella rakastaa enemmän kuin
elämää, ei yksin naisena, vaan kalleimpanaan maailmassa, jottei
näiden asianhaarojen vallitessa pakenisi hänen luotaan. Pelkästään
fyysillinen vastenmielisyys karkoittaisi minut jokaisen toisen
läheisyydestä. Se, että jään ja tulen jäämään tämän luokse, panee
minut taasen ajattelemaan, että rakkauteni yhtäkaikki mahtaa
olla sairaalloisuutta, jokin hermojen epänormaalisuus, jota ei
olisi, jos olisin tavallisessa mielessä terve ihminen. Nykyajan
ihmisellä, joka panee kaikki hermojen laskuun ja tajuaa kaikki, ei
ole edes sitä lohdutusta, jonka hänelle saattaisi antaa vakaumus
hänen uskollisuudestaan. Sillä kun hän sanoo itselleen: sinun
uskollisuutesi ja lujuutesi on tauti eikä mikään ansio, niin hänelle
jää vain yksi kärsimys entisten lisäksi. Jos tieto tällaisista
asioista tekee ihmisten elämän yhä mahdottomammaksi, niin miksi me
niin kovin pidämme elämästä kiinni?

Vasta tänään päivän valossa huomasin, kuinka kovin Anielkan kasvot
ovat muuttuneet -- ja sydäntäni kouri, kun sitä katselin. Hänen
huulensa ovat paisuneet; ennen niin tahraton otsa on kadottanut
kirkkautensa ja puhtautensa. Täti oli oikeassa. Hänen kauneutensa
on todella mennyt. Ainoastaan silmät ovat entisen Anielkan. Mutta
minulle siinä on kylläksi. Nuo muuttuneet kasvot ainoastaan lisäävät
hellyyttäni ja sääliäni -- ja hän käy yhä entistäänkin rakkaammaksi.
Vaikka hän tulisi kymmenen kertaa rumemmaksi -- niin minä aina tulen
rakastamaan häntä. Olkoon tunteeni tautia -- hyvä! Olen siis sairas
enkä halua parantua -- kuolen tähän tautiin mieluummin kuin mihinkään
muuhun.


Marraskuun 9 p:nä.

Koittaa aika, jolloin hänen tilansa muuttuu ja kauneus palaa.
Tulin tänään ajatelleeksi sitä ja samalla miettineeksi mimmoiseksi
suhteemme on muodostuva tulevaisuudessa ja voiko sitä uhata jokin
uusi muutos. Olen varma, että ei. Minä tiedän jo mitä on elää
ilman häntä enkä enään tee mitään, joka antaisi hänelle aihetta
karkoittaa minut luotaan. Hän puolestaan pysyy sinä mikä on. En enään
vähimmässäkään määrin epäile, ettei hän tarvitsisi minua voidakseen
elää, mutta tiedän myöskin, ettei hän koskaan itselleenkään tule
nimittämään tunnettaan muuksi kuin suureksi sisaren rakkaudeksi.
Yhdentekevää, mikä tuo tunne itse asiassa on -- hänen silmissään se
aina pysyy ihanteellisena sielujen kiintymyksenä, siis sallittuna,
koska se olisi mahdollinen myöskin sukulaisten kesken. Jos olisi
toisin, alkaisi hän paikalla käydä sotaa itseään vastaan.

Tässä asiassa en erehdy. Kuten jo olen sanonut, kävi suhteemme
hänelle kalliiksi senjälkeen kun hän sai sen muuttumaan puhtaaksi.
Pysyköön se sellaisena, kunhan se vain on hänelle rakas!


Marraskuun 10 p:nä.

Mikä väärä luulo, että nykyajan ihmisten tunteellisuus vähenisi!
Välistä tulen ajatelleeksi, että on aivan päinvastoin. Se, jolla
ei ole kahta keuhkoa, hengittää voimakkaammin yhdellä, ja meiltä,
nykyajan ihmisiltä, on otettu pois kaikki mistä ihminen ennen
eli. Jäljelle on jäänyt vain ärtyneemmät ja herkemmät hermot kuin
entisajan ihmisellä. Sitäpaitsi punaisten solujen puute meidän
veressämme yhä muodostaa epänormaalisia ja sairaalloisia tunteita;
siitä ihmisen tunnetragedia pikemmin suurenee kuin vähenee. Se
suurenee sentähden, että entisajan ihminen rakkauden kilpailussa
saattoi löytää lohdutusta joko uskonnosta tai yhteiskunnallisten
velvollisuuksien täyttämisestä. Nykyaikainen ihminen ei sitä
enään löydä. Ennen oli siveellinen luonne hillitsemässä tunteiden
liikavauhtia -- nyt katoavat siveelliset luonteet ja niiden täytyykin
kadota skeptillisyyden takia, joka hajoittavasti vaikuttaa sieluun.
Se syö ihmissielua kuin basilli, se on hermojen fysiologisten
mielitekojen avulla pehmentänyt ja hävittänyt sen vastustuskyvyn,
hermojen, jotka lisäksi ovat sairaat. Nykyaikainen ihminen tajuaa
kaikki, mutta jää aivan neuvottomaksi.


Marraskuun 11 p:nä.

Kromickilta ei pitkiin aikoihin ole tullut tietoja. Anielkakaan
ei ole saanut kirjettä. Minä lähetin hänelle sähkösanoman, jossa
ilmoitin, että asianajaja on lähtenyt matkaan, sekä heti perässä
kirjeen -- mutta minun täytyi lähettää kaikki menemään umpimähkään,
koska ei tiedetä missä hän tällä hetkellä on. Hän saa kyllä aikoinaan
sekä sähkösanoman että kirjeen, mutta milloin -- sitä en varmaan
tiedä. Vanha Chwastowski on kirjoittanut pojalleen, ehkäpä hän
aikaisemmin saa vastauksen.

Vietän nykyään tuntikausia Anielkan seurassa, eikä kukaan häiritse
minua, sillä Celina rouva itse, jolle olemme uskoneet millä kannalla
asiat ovat, on pyytänyt minua valmistamaan Anielkaa vastaanottamaan
uutista, jonka hän minä päivänä hyvänsä voi saada Kromickilta
itseltään. Minä olenkin jo kertonut Anielkalle pelkääväni, etteivät
hänen miehensä yritykset onnistu, mutta tein sen ikäänkuin olisi
ollut kysymys ainoastaan omista epäilyksistäni. Sanoin hänelle, ettei
hänen pidä surra, vaikka Kromickin asiat menisivätkin kokonaan nurin.
Se saattaisi monessa suhteessa olla paraskin ratkaisu, koska hänen
elämänsä siitä lähtien kävisi rauhalliseksi. Sain hänet kokonaan
tyyntymään. Kromickille lainaamistani rahoista ei kannattanut olla
levoton, ne eivät missään tapauksessa voisi mennä hukkaan. Vihdoin
puhuin tädin tuumista. Hän kuunteli minua verraten tyynesti ja
kiihtymättä. Hän näkyy pääasiassa ammentavan voimia siitä, että
tuntee rakastavan sydämen sykkivän läheisyydessään, ja tätä sykintää
ei häneltä enään tule puuttumaan. Minä rakastan häntä nykyään
enemmän kuin sanoin voin lausua -- hän näkee sen, hän lukee sen koko
olennostani. Kun minun onnistuu tehdä hänet iloiseksi, saada hänet
hymyilemään, niin valtaa minut sellainen riemu, ettei se tahdo mahtua
minuun. Minun rakkaudessani on jotakin siitä sokeasta kiintymyksestä,
jota palvelija tuntee jumaloitua herratartaan kohtaan. Ajoittain
minut valtaa vastustamaton tarve langeta polvilleni hänen eteensä.
Minulla on aina se tunne, että oikea paikkani on hänen jalkainsa
juuressa. Hänen on mahdoton käydä minun silmissäni rumaksi, muuttua,
vanheta -- minä olen valmis kaikkeen, minä tyydyn kaikkeen, minä
jumaloin kaikkea.


Marraskuun 12 p:nä.

Kromicki ei enään ole elävien joukossa. Ratkaisu lankesi päällemme
kuin ukkonen. Jumala varjelkoon Anielkaa, ettei hänen terveydelleen
tulisi vahinkoa! Tänään toi sähkösanoma tiedon, että Kromicki,
syytettynä petoksesta ja vankeusrangaistuksen uhkaamana, on surmannut
itsensä. Odotin mitä muuta tahansa, mutta en tätä. Kromicki ei
enään elä! Anielka on vapaa! -- mutta kuinka hän jaksaa sen
kantaa? Muutaman tunnin aikana olen nyt yhä uudelleen ja uudelleen
lukenut sähkösanoman ja minusta tuntuu siltä kuin näkisin unta. En
uskalla pitää sitä totena, vaikka nimi Chwastowski sähkösanoman
alla takaa, että se on tosi. Olenhan minä tietänyt, että tämän
täytyy loppua huonosti, mutta en luullut lopun tulevan näin äkkiä
ja muodostuvan näin traagilliseksi. Ei, sellainen ajatus ei ole
johtunut mieleenikään! Minä olen kuin päähän lyöty. Jollei järkeni
nyt sekaannu, niin kestävät aivoni mitä tahansa. Olen auttanut
Kromickia kerran aikaisemmin ja aivan hiljan lähetin asianajajan
hänen avukseen, minulla ei siis tarvitse olla omantunnonvaivoja.
Tosin kerran koko sielustani toivotin hänelle kuolemaa, mutta sitä
kiitettävämpää oli, että kuitenkin pelastin hänet. Ja nyt tulee
kuolema vastoin kaikkia ponnistuksiani -- ja Anielka on vapaa!
Kummallista: minä tiedän tämän kaiken, mutta en sittenkään usko
sitä. Olen ikäänkuin tainnoksissa. Kromicki oli minulle vieras,
hän oli suurimpana vastuksena elämäni tiellä. Tämä vastus on nyt
poissa, minun riemullani ei siis pitäisi olla rajaa eikä määrää, ja
kuitenkaan en uskalla iloita, ehkäpä sentähden, että minä pelkään
Anielkan puolesta. Ensimäinen ajatukseni sähkösanoman saatuani oli:
miten käy Anielkan? kuinka hän kestää tämän tiedon? Varjelkoon Jumala
häntä! Hän ei rakastanut miestään, mutta tässä tilassa saattaa
pelästys tappaa hänet. Rupean ajattelemaan, että hänet on vietävä
pois täältä.

       *       *       *       *       *

Mikä onni, että sähkösanoma tuotiin minun huoneeseeni eikä
ruokasaliin tai salonkiin. En tiedä kuinka olisin voinut hillitä
itseäni ja olla näyttämättä minkä vaikutuksen se teki. Pitkiin
aikoihin en saattanut hillitä itseäni. Vihdoin läksin tädin luo,
mutta en heti näyttänyt sähkösanomaa hänellekään, vaan aloin:

-- Kromickilta on tullut huonoja uutisia.

-- Mitä? mitä on tapahtunut? kysyi täti.

-- Täti ei nyt pelästy.

-- Joko hän on haastettu oikeuteen? Joko?

-- Ei... pahemmin on... nimittäin hän on kyllä jo haastettu
oikeuteen, mutta ei maalliseen.

Täti rypisti kulmakarvojaan.

-- Mitä sinä sanot, Leon?

Silloin näytin hänelle sähkösanoman. Kun täti oli sen lukenut, kävi
hän aivan sanattomaksi, meni rukoustuolin luo, polvistui, peitti
kasvot käsiinsä ja vaipui rukoukseen.

Vihdoin hän nousi ja lausui:

-- Se voi maksaa Anielkan hengen. Mitä me teemme?

-- Hän ei saa tietää mistään, ennenkuin lapsi on syntynyt.

-- Miten me voimme häntä suojella? Kaikki ihmiset tulevat puhumaan
asiasta ja tietysti myöskin sanomalehdet. Miten me voimme häntä
suojella?

-- Rakas täti, puutuin puhumaan, -- en tiedä muuta kuin yhden keinon.
Meidän täytyy lähettää noutamaan tohtoria tänne ja sanoa hänelle,
että hänen on terveydellisistä syistä määrättävä Anielka matkalle.
Minä vien silloin hänet ja Celina rouvan Roomaan, jossa minulla on
oma talo. Siellä voin suojella häntä kaikilta tiedoilta. Täällä se
käy vaikeaksi, varsinkin kun palvelijat pian saavat tietää asian.

-- Mutta sietääkö hänen terveytensä matkustamista?

-- En tiedä, se täytyy lääkärin sanoa. Lähetän noutamaan häntä vielä
tänä päivänä.

Täti piti ehdotustani hyvänä. Parempaa todella emme voineet
keksiä. Päätimme uskoa salaisuuden Celina rouvalle, jotta hän
olisi apunamme suunnittelemassa matkaa. Palvelijoita on ankarasti
kielletty kertomasta nuorelle rouvalle mitään uutisia. Sanomalehdet,
sähkösanomat ja kaikki kirjeet, olivat ne sitte osoitetut kenelle
tahansa, ovat vietävät minun huoneeseeni.

Täti oli pitkän aikaa kuin tajuttomana. Hänen silmissään on itsemurha
suurimpia rikoksia, mihin ihminen voi langeta, -- sääliin, jota
hän tuntee vainajaa kohtaan, liittyy niinmuodoin surua, kauhua ja
soimausta. Hän toistelee toistelemistaan: "hänen ei ollut lupa tehdä
sitä, kun hän tiesi tulevansa isäksi". Mutta minä puolestani otaksun,
ettei hän ehkä ollut saanut tuota tietoa ensinkään. Viime aikoina
hänen varmaan oli täytynyt kuumeisesti rientää paikasta paikkaan
sitä mukaa kuin hänen sotkeutuneet ja ryöppynä vyöryävät asiansa
vaativat. Minä en rohkenisi häntä tuomita ja tunnustan suoraan, etten
saata olla tavallani kunnioittamatta häntä. Onhan ihmisiä, jotka
syytettyinä konnuuksista tai tuomioistuimen päätöksen jo langettuakin
tutkimusvankilassa juovat samppanjaa ja viettävät iloisia päiviä. Hän
ei ole koskaan ollut sellainen -- hän tahtoi kuolemallaan puhdistaa
itsensä epäoikeutetuista syytöksistä. Ehkäpä hän muisti kuka oli. En
ajattelisi häntä tällaisella myötätunnolla, jos hän nurin menneiden
asioittensa vuoksi olisi surmannut itsensä. Muistan mitä periaatteita
hän puolusti Gasteinissa. Jos minun rakkauteni on hermotauti, niin
hänessä varmaan oli rahatauti. Kun ei rahanteko onnistunut, kun tuo
pohja meni hänen jalkainsa alta, niin oli hänen edessään samallainen
tyhjyys, jommoisen minä näin edessäni Berlinissä. Ja mikä häntä
silloin olisi pidättänyt kuolemasta? Anielka? Hän tiesi, että pidämme
hänestä huolen -- ja lisäksi -- ehkäpä hän tunsi, ettei hän erittäin
suuresti rakastanut häntä. Joka tapauksessa minä olen pitänyt häntä
huonompana ihmisenä kuin hän oli. En olisi uskonut hänellä olevan
tällaista tarmoa -- ja tunnustan tehneeni hänelle väärin.

       *       *       *       *       *

Olin jo laskenut kynän kädestäni, mutta palaan vieläkin häneen, koska
unesta ei voi olla kysymystäkään. Kirjoittaessa ovat ajatukseni
tyynemmät eikä mylly päässäni pidä niin pahaa melua kuin muuten.
Anielka on vapaa, Anielka on vapaa! -- minä toistelen noita
sanoja yhä uudestaan ja uudestaan enkä sittenkään käsitä niiden
koko merkitystä. Minä tunnen, että olen tulemaisillani hulluksi
ilosta, mutta samalla minut tuontuostakin valtaa tavaton pelko.
Olisiko minulle todella alkamassa uusi elämä? Mitä tämä on? Onko se
kohtalon ansa, vai tahtooko Jumala nyt armahtaa minua sanomattomien
kärsimysteni ja rakkauteni takia? Tai ehkäpä löytyy jokin olemisen
oikeus, jokin mystillinen voima, joka vihdoinkin antaa naisen häntä
enimmin rakastavalle miehelle -- en tiedä! Minulla on vain se tunne,
että ääretön aalto on temmannut minut ja kaikki minun ympäriltäni
harjalleen, sulattaen itseensä kaiken inhimillisen tahdon ja kaikki
ihmisten ponnistukset...

Minun piti taasen keskeyttää, sillä vaunut, jotka lähetettiin
noutamaan lääkäriä, palasivat tyhjinä. Tohtori ei voinut tulla.
Hänellä on tänään leikkaus, mutta hän lupaa tulla huomisaamuna. Hänen
täytyy asua täällä Ploszowissa, kunnes lähdemme matkaan -- ja saattaa
meidät Roomaan. Siellä kyllä sitte saamme toisia...

On jo myöhäinen yö. Anielka nukkuu eikä aavista mikä häntä uhkaa,
kuinka täydellinen muutos on tapahtunut hänen elämässään... Kunhan
uni toisi hänelle onnea ja rauhaa! Hän sitä kyllä ansaitsisi. Ehkäpä
Jumalan armo tästäpuoleen koittaakin hänelle?...

Hermoni ovat sellaisessa jännityksessä, että kun vain korvaani sattuu
koirien haukunta ulkokartanoilta tai yövartian kalistimen ääni, niin
aina pelästyn jonkun viestin taasen olevan tulossa ja tunkemassa
suoraa päätä Anielkan luo.

Koetan rauhoittua ja selitän itselleni, että tämä kumma pelko johtuu
levottomuudesta Anielkan tähden ja etten olisi levoton, jollei
Anielka olisi tässä tilassa. Vakuuttelen itselleni, että pelko menee
menojaan, kunhan kaikki on ohitse, ja että sitte alkaa uusi elämä.

Täytyy tottua ajatukseen, ettei Kromicki elä... Tämä ratkaisu tuottaa
minulle onnea, josta en ole voinut uneksiakaan, mutta ihmisessä on
muuan siveellinen tunto, joka kieltää häntä iloitsemasta, vaikkapa
kysymyksessä olisi vihollisenkin kuolema. Kuolemassa piilee muutenkin
aina kauhu. Ruumiin likeisyydessä puhellaan aina hiljaa... Sentähden
en minäkään uskalla iloita.


Marraskuun 13 p:nä.

Kaikki suunnitelmani ovat menneet myttyyn. Tohtori saapui aamulla ja
selitti, tutkittuaan Anielkaa, ettei matkasta voi olla puhettakaan,
sillä se olisi Anielkalle suorastaan hengenvaarallinen. Hänen tilansa
edistyminen ei ole aivan normaalinen. Kuinka kiusallista olikaan
kuunnella tuota lääkärikieltä, jossa jokainen sana tuntui kuolemalla
uhkaavan rakastettua olentoa! Uskoin lääkärille huolemme, ja hän
sanoi minulle, että olisi parasta kahdesta vaarasta valita pienempi.

Hänen neuvonsa kiihoitti minua ja teki minut tavattoman levottomaksi,
sillä hän kehoitti meitä tarpeellisten valmistusten perästä kertomaan
Anielkalle hänen miehensä kuolemasta. En voi kieltää, ettei hän
jossakin määrin olisi oikeassa. Hän päättelee näin: "Jos herrasväki
saattaa olla aivan varma, että voitte estää tietoa vielä muutamaan
kuukauteen tulemasta rouva Kromickin korviin, niin luonnollisesti
on parasta, ettei sanota hänelle mitään -- mutta jollei salaaminen
onnistu, niin on paras ensin valmistaa häntä ja sitte sanoa totuus.
Jos hän äkkiä saa kuulla uutisen, niin voi tapahtua toinenkin
onnettomuus."

Mitä nyt on tehtävä? Järjestän Ploszowin täydelliseen piiritystilaan.
En päästä taloon ihmisiä, kirjeitä, sanomalehtiä, kiellän
palvelijoita puhumasta, jopa katselemastakin... Sillä minä sain
tänään tarpeeksi selvän todistuksen siitä, miten tällaiset uutiset
saattavat vaikuttaa, vaikka niitä on edeltäpäin valmistettukin.
Meidän täytyi nimittäin vihdoinkin sanoa Celina rouvalle koko totuus.
Hän pyörtyi kaksi kertaa ja sai kouristuskohtauksia, jotka olivat
tekemäisillään minut hulluksi, sillä minä pelkäsin, että koko talo
kuulisi hänen itkunsa. Eikä hän kuitenkaan ollut vävypoikaansa
erittäin kiintynyt. Mutta hänkin pelästyi pääasiassa Anielkan tähden.

Olen lääkärin neuvoa vastaan enkä ikinä tule siihen suostumaan. En
saata sanoa hänelle: Anielka ei rakastanut miestään -- ja juuri siitä
syystä tulee hänen kuolemansa sitä kauheammin järkyttämään häntä.

Tässä ei ole kysymys surusta, jonka herättää rakkaan henkilön
kuolema -- on kysymys tunnonvaivoista. Anielka tulee soimaamaan
itseään siitä, ettei hän rakastanut häntä enemmän, sillä silloin
olisi elämäkin ollut hänelle rakkaampi. Turhia, epäoikeutettuja
tunnonvaivoja, sillä Anielka teki kaikki, mitä ihminen tahdollaan
saattaa tehdä. Hän käski tahtoaan ja totteli sitä -- hän työnsi
luotaan rakkauteni ja pysyi puhtaana ja uskollisena. Mutta täytyy
tuntea tämä äärimmilleen arka ihmislapsi, ennenkuin tietää, miten
omantunnonvaivat saattavat kalvaa häntä ja miten hän saattaa
ruveta hautomaan, eikö tämä kuolema olekin jonkin hänen salaisen
toivomuksensa mukainen, eikö hän joskus ole ikävöinyt vapauttaan,
eikö hän ole tahtonutkin tätä kuolemaa, vaikkei milloinkaan ole
rohjennut lausua sitä julki? Hiukset nousevat pystyyn päässäni, kun
ajattelen tätä, sillä koska Kromickin kuolema lisäksi avaa hänelle
uuden elämän, niin hänhän yhtaikaa saa kaksi pelästystä, kaksi iskua.
Sitä ei ymmärrä tohtori eikä täti eikä Celina rouva.

Ei! Hänen ei pidä saada tietää mitään.

Kuinka onnetonta, ettei hän saata matkustaa!

Sillä käy vaikeaksi, miltei mahdottomaksi vartioida häntä. Kasvotkin
tulevat täällä kertomaan hänelle mitä on tapahtunut. Jokainen sana,
jokainen katse voi kiinnittää hänen huomionsa ja herättää hänessä
mitä erilaisimpia epäilyksiä. Tänään hän hämmästyi lääkärin äkillistä
tuloa, ja kuulin Celina rouvalta, että hän oli kysellyt: minkätähden
hän tuli? Onko jotakin vaarallista? Kaikeksi onneksi täti säilytti
mielenmalttinsa ja vastasi, että lääkäriltä aina tällaisina aikoina
on kysyttävä neuvoa, ja kokemattomuudessaan uskoi Anielka häntä heti
paikalla.

Kuinka saatan esimerkiksi estää palvelijoita näyttämästä
salaperäisiltä? He tekevät tietenkin jo varoituksistani ja
käskyistäni johtopäätöksensä ja saavat varmaan pian tietää mitä on
tapahtunut.

Yksin tiheään saapuvat sähkösanomatkin jo herättävät huomiota. Tänään
sain Bakusta Chwastowskilta toisen sähkösanoman, jossa hän kysyy
minne Kromickin ruumis on vietävä. Vastasin, että se toistaiseksi on
haudattava sinne. Pyysin vanhaa Chwastowskia Varsovasta lähettämään
vastauksen ja samalla raha-osoituksen sähköteitse, jotta nuorella
Chwastowskilla olisi rahaa menoihin. Mutta en edes tiedä, voiko
Varsovasta lähettää Bakuhun tuollaista osoitusta.


Marraskuun 13 p:nä.

Katselin juuri eilispäivän lehtiä. Kahdessa oli sähkösanoma
Kromickin kuolemasta. Jos nuori Chwastowski on pannut menemään
tuon sähkösanoman, niin on hän varmaan tullut hulluksi. Palvelijat
tietävät jo kaikki. Heidän kasvonsa ovat sen näköiset, että
minä ihmettelen, kuinka ei Anielka kiinnitä niihin huomiota.
Päivällispöydässä hän oli iloinen ja harvinaisen vilkas. Panen
toivoni tohtoriin, joka on täällä. Hän välittää vähät Kromickin
kuolemasta, voi siis huoleti jutella ja laskea leikkiä Anielkan
kanssa -- ja opettaa häntä pelaamaan sakkia. Sensijaan Celina rouva
saattaa minut epätoivoon. Jota iloisemmaksi Anielka tänään kävi, sitä
mustemmaksi musteni hänen hahmonsa. Olen ankarasti moittinut häntä
siitä.


Marraskuun 14 p:nä.

Olemme kaikki tohtorin kehoituksesta saapuneet Varsovaan. Anielkalle
sanottiin, että huoneisiin Ploszowissa täytyy tehdä lämpöjohdot,
joten meidän joksikin viikoksi on muutettava Varsovaan. Matka rasitti
häntä suuresti. On paha ilma. Iloitsen kuitenkin, että tulimme
tänne, sillä täällä olen varmempi palvelijoistani. Talo on jonkun
verran epäjärjestyksessä. Joukko kuvia on otettu esiin kääröistään.
Väsymyksestään huolimatta tahtoi Anielka nähdä niitä, ja minä toimin
hänen oppaanaan. Sanoin hänelle, että armain unelmani aina on ollut
näyttää hänelle Roomaa. Hän vastasi hiukan surumielisesti:

-- Minä ajattelen Roomaa niin usein, mutta joskus minusta tuntuu,
etten ikinä pääse sinne.

Sydäntäni kouri, sillä minä pelkään nykyään kaikkea, enteitäkin, ja
olen valmis jokaisessa sanassa näkemään uhkaa. Vastasin kuitenkin
iloisesti:

-- Minä lupaan sinulle juhlallisesti, että pääset sinne -- ja
pitkäksi aikaa.

Kummallisen pian ihmisluonto tottuu jokaiseen asiantilaan ja ottaa
haltuunsa uudet oikeutensa. Vaistomaisesti olen jo ruvennut katsomaan
Anielkaa omakseni ja vartioin häntä kuin omaani ikään.

Tohtori oli sittenkin oikeassa. Me teimme viisaasti, kun muutimme
Varsovaan. Ensinnäkin on apu täällä aina likempänä; sitte saatamme
täällä olla vastaanottamatta vieraita, kun Ploszowissa olisi ollut
vaikea ajaa ihmiset pois portilta. Ja varmaan monet monituiset
tuttavat olisivat tulleet "valittamaan surua". Sitäpaitsi oli
Ploszowiin jo ehtinyt kokoontua eräänlainen salaperäinen,
synkkä ilmapiiri, jossa minun iloinen puheeni tuntui suorastaan
loukkaavalta. Pelkään tosin, ettemme voi estää tuota mielialaa
muodostumasta Varsovassakin, mutta ainakin tulee Anielkalla täällä
olemaan kaikellaista ajankulua -- kaupungin elämähän aina tarjoaa
tuhansia vaikutelmia, kun hän sensijaan Ploszowissa olisi tullut
tarkanneeksi jokaista muutosta ympäristössään.

Kaupungille ei hän koskaan tule menemään yksin ja muutenkin vähän.
Tosin tohtori määrää hänelle liikettä, mutta siihen olen jo keksinyt
keinon. Talossani on tallirakennusten takana suuri puutarha, jonka
aitaa pitkin kulkee puusta tehty kävelyrata. Annan varustaa tämän
radan lasiseinillä, niin Anielkan sopii käyttää sitä kävelypaikkanaan
talvella ja yleensä pahalla ilmalla.

Äärettömän kuluttava on kuitenkin tämä alituinen pelko, jossa elämme.


Marraskuun 15 p:nä.

Kuinka se on tapahtunut? Mistä syystä? Mistä epäilys on tullut hänen
päähänsä? En saata aavistaa. Tänään aamiaispöydässä hän äkkiä nosti
päätään, katsahti meihin vuoronperään, tarkkaavasti, ja virkkoi:

-- En tiedä mikä siinä on, mutta minusta tuntuu siltä kuin te kaikki
salaisitte minulta jotakin.

Minä tunsin kalpenevani, ja Celina rouva kävi aivan neuvottomaksi,
mutta minun rakas, kelpo tätini pysyi kylmäverisenä ja rupesi
paikalla kiusoittelemaan Anielkaa.

-- Niin teemmekin, sanoi hän. -- Me olemmekin salanneet sinulta,
ettet ole aivan teräväpäinen, mutta nyt saat sen tietää. Leon
valitteli eilenkin, ettet ikinä opi pelaamaan sakkia sentähden, että
sinulta täydellisesti puuttuu kombinatsionikykyä.

Minä tyynnyin, kävin paikalla kiinni keskustelun päähän ja rupesin
nauramaan ja laskemaan leikkiä. Anielka läksi näennäisesti
rauhoittuneena huoneeseensa, mutta minä olen varma, ettei meidän
onnistunut kokonaan poistaa hänen epäluulojaan ja että minun
iloisuuteni ehkä saattoi tuntua hänestä oudolta. Täti ja Celina rouva
olivat kauhistuksissaan, ja minutkin valtasi epätoivo. Ymmärsin
nimittäin täydellisesti kuinka voimattomat meidän ponnistuksemme
olivat ja kuinka mahdotonta oli pitää asiaa salassa. Luultavasti
Anielka epäilee meidän salaavan joitakin raha-asioita koskevia
tietoja. Mutta miten käy, kun ei viikon eikä kahden eikä kuukauden
perästä kuulu kirjettä Kromickilta? Mitä me silloin sanomme hänelle?
Miten me selitämme hänen vaitiolonsa?

Päivällisaikaan saapui tohtori. Kerroimme hänelle heti mitä oli
tapahtunut -- ja hän rupesi uudelleen selittämään, että Anielkan
täytyy saada kuulla totuus.

-- Sillä, sanoi hän, -- tietysti rouva Kromicki ennen pitkää rupeaa
kaipaamaan kirjeitä ja epäilemään pahinta.

Minä koetin poistaa tätäkin syytä ja sanoin, että silloinhan hänen
epäilyksensä pahimmassa tapauksessa valmistaa häntä vastaanottamaan
tietoa.

-- Kyllä, vastasi tohtori, -- mutta pitkä-aikainen levottomuus
osaltaan valmistaa elimistöä huonosti siihen tehtävään, joka sitä
odottaa ja joka suotuistenkin olosuhteiden vallitessa ei suinkaan ole
helppo.

Se on mahdollista, mutta sydämeni suorastaan pakahtuu pelosta.
Kaikella on rajansa, myöskin inhimillisellä rohkeudella. Jokin
minussa nousee epätoivoisesti tätä vastaan. Jokin ääni sanoo minulle:
ei! Täti ja Celina rouva ovat kun ovatkin päättäneet huomenna
ilmoittaa hänelle koko totuuden. Minä en mitenkään tahtoisi suostua
siihen. En ole aavistanut, että ihminen siihen määrään saattaisi
peljätä jotakin asiaa. Mutta onhan kysymyksessä Anielka.


Marraskuun 16 p:nä.

Iltaan asti kävi kaikki hyvin -- illalla tuli äkkiä verensyöksy.
Tiesinhän minä sen!... Kello on kolme yöllä. Hän on nukkunut. Tohtori
on hänen luonaan. Minun täytyy pysyä tyynenä -- minun täytyy! Hänen
tähtensä, jotta edes joku meistä pysyisi järjissään. Minun täytyy!


Marraskuun 17 p:nä.

Lääkäri sanoo taudin ensi jakson kehittyvän säännöllisesti. Mitä se
merkitsee? Merkitseekö se, että hän kuolee?

Kuume ei ole korkea. Näin kuuluu aina olevan kahden ensi päivän
aikana. Hän on täysin tajuissaan, on ainoastaan väsynyt ja voimaton,
mutta hänellä ei ole paljon tuskia. Tohtori sanoo kuitenkin, että
kuume tulee nousemaan neljäänkymmeneen asteeseen. Hän saa kauheita
tuskia, hän tulee pyörtymään, jalat paisuvat -- kaiken tämän on hän
meille luvannut!

Tulkoon samalla myöskin maailman loppu!

Oi Jumala, jos tämä kaikki tapahtuu minun rangaistuksekseni, niin
minä vannon, että lähden pois. Lupaan, etten näe häntä elämässäni --
kunhan Sinä vain pelastat hänet!


Marraskuun 18 p:nä.

En vielä ole ollut hänen luonaan. Valvon hänen ovensa edessä, mutta
en mene sisään, koska pelkään, että hän voisi tulla huonommaksi tai
kuume nousta, jos hän näkisi minut.

Ajoittain tulee päähäni kauhea ajatus. Minusta tuntuu siltä kuin
voisin menettää järkeni ja hulluuden puuskassa surmata Anielkan.
Sentähden pakoitan itseni kirjoittamaan -- ja tulen kirjoittamaan
koko ajan, koska siten saatan pysyä tasapainossa ja pitää ajatukseni
kurissa.


Marraskuun 19 p:nä.

Olen oven läpi kuullut hänen äänensä ja hänen valituksensa. Tässä
taudissa ovat tuskat kauhistuttavat. Tohtori sanoo, että kaikki
käy kuten pitää, mutta minä sanon, että se on kauheaa! Täti kertoi
Anielkan alituisesti ojennelleen käsiään, tarttuneen hänen ja äidin
kaulaan ja rukoilleen apua. Mutta häntä ei voi auttaa.

Tuontuostakin hän menee tainnoksiin. Tuskat yhä kasvavat. Hänen
jalkansa ovat jo aivan turvoksissa.

Tohtori ei vielä lupaa mitään. Hän sanoo, että voi käydä sekä hyvin
että huonosti. Sen me tiedämme hänen sanomattaankin! Kuume on
neljässäkymmenessä asteessa. Hän on vielä tajuissaan.


Marraskuun 20 p:nä.

Nyt sen tiedän. Kukaan ei ole sitä minulle sanonut, mutta minä
tiedän sen varmasti: hän kuolee! Sanon sen täydessä tajunnassa,
olen miltei tyyni. Anielka kuolee! Tänä yönä, kun istuin hänen
ovensa edessä, näin sen yhtä selvästi kuin nyt näen auringon.
Eräänlaisessa sielullisessa tilassa näkee ihminen asioita, joita
ei hän tavallisissa oloissa aavista edes unissaan. Varhain aamulla
näytettiin kaikki minulle kuin yhdessä väläyksessä. Olisi luullut
jonkun siirtävän siteen pois silmiltäni ja aivojeni edestä. Mikään
maailmassa ei voi pelastaa Anielkaa. Minä tiedän sen paremmin kuin
kaikki lääkärit.

Ja juuri sentähden en enään raatele itseäni. Mitä hyötyä siitä olisi?
Ei minulle enempää kuin hänellekään. Meidän tuomiomme on langetettu.
Olisin sokea, jollen näkisi, että väkevä voima, kokonainen maailma
on meitä eroittamassa. Mikä se on ja miksi sitä sanotaan -- sitä en
tiedä. Tiedän vain, että jos lankeaisin polvilleni, löisin otsani
permantoon ja vannottaisin ja rukoilisin tätä voimaa, niin vuoret
siirtyisivät -- mutta se ei heltiäisi.

Koska ei enään mikään muu kuin kuolema voi ottaa Anielkaa minulta --
niin hänen täytyy kuolla.


Marraskuun 21 p:nä.

Tänään tahtoi Anielka nähdä minua. Täti vei kaikki muut pois
huoneesta, koska hän arveli sairaan haluavan uskoa äitinsä huostaani,
kuten olikin. Minä sain nähdä armaani, elämäni sielun. Hän on
yhä täydelleen tajuissaan. Silmät loistavat. Tuskat ovat poissa.
Kaikki jäljet hänen viime tilastaan ovat kadonneet, ja kasvot ovat
kuin enkelin. Hän hymyili minua vastaan, ja minä hymyilin hänelle
takaisin. Eilisestä asti tiedän mikä meitä odottaa, ja minusta
tuntuu jo siltä kuin olisin kuollut. Hallitsen sentähden mieltäni
täydellisesti. Hän tarttui käteeni ja rupesi puhumaan äidistään,
sitte katseli hän minua kauvan, ikäänkuin syövyttääkseen minut
sieluunsa, ennenkuin hänen silmänsä sammuvat. Sitte hän lausui:

-- Älä pelkää, Leon, minä voin paljon paremmin, mutta tahtoisin
joka tapauksessa, että sinulle jäisi jotakin minulta... Minun ehkä
ei pitäisi tehdä tällaista tunnustusta niin heti mieheni kuoleman
jälkeen, mutta koska minäkin voin kuolla, niin sanon sinulle nyt,
että olen rakastanut sinua hyvin, hyvin paljon.

Minä vastasin: "Tiedän, tiedän, armaani!" Pitelin hänen kättään,
ja me katselimme toisiamme silmästä silmään. Ensi kerran eläissään
hymyili hän minulle ikäänkuin hän olisi ollut morsiameni. Ja minä
kihlasinkin hänet sillä hetkellä, ja valani oli kestävämpi kuin
kaikki ajalliset valat. Meidän oli silloin hyvä olla, vaikka meitä
varjosti suru väkevä kuin itse kuolema. Lähdin hänen luotaan vasta
kun tultiin sanomaan, että pappi oli saapunut. Anielka pyysi vielä,
etten pelästyisi papin tuloa. Hän ei ollut kutsunut häntä sentähden,
että hän luuli kuolevansa, vaan sentähden, että ihmisen aina
sairauden aikana täytyy olla valmiina.

Papin lähdettyä palasin hänen luokseen. Hän oli valvonut monta yötä
ja nukahti väsymystään. Hän nukkuu paraikaa. Jahka hän herää, viivyn
hänen luonaan, kunnes hän uudelleen menee uneen.


Marraskuun 22 p:nä.

Hän voi paljon paremmin. Celina on mielettömänä ilosta. Minä yksin
tiedän mitä se merkitsee. Tohtorin ei olisi tarvinnut sanoa minulle,
että suolihalvaus on odotettavissa.


Marraskuun 23 p:nä.

Anielka kuoli tänä aamuna.

       *       *       *       *       *


Roomassa joulukuun 5 p:nä.

Minusta olisi voinut tulla sinun onnesi, mutta minusta tuli
sinun onnettomuutesi. Minä olen vikapää sinun kuolemaasi, sillä
jos minä olisin ollut toinen ihminen, jollen minä olisi ollut
vailla kaikkea elämän pohjaa -- niin olisit sinä säästynyt niiltä
mielenliikutuksilta, jotka sinut surmasivat.

Minä ymmärsin sen jo silloin, kun sinä elit viime hetkiäsi
maailmassa, ja vannoin, että tulen sinun luoksesi. Minä kihlasin
sinut kuolinvuoteesi ääressä, ja minun ensimäinen velvollisuuteni on
olla luonasi.

Jätän äidillesi omaisuuteni. Täti on löytävä lohdutusta Kristuksen
rakkaudesta sinä lyhyenä aikana, joka hänellä vielä on jäljellä. Ja
minä tulen sinun luoksesi. Minun täytyy.

Luuletko etten pelkää kuolemaa? Pelkään, sillä en tiedä mitä haudan
takana on, ja näen ainoastaan kauhistuttavaa pimeyttä. En tiedä onko
siellä mitään, vai onko siellä jokin olotila vailla ääriä ja aikaa,
vai kantaako jokin taivaankappaltenvälinen tuuli sielua tähdestä
tähteen, antaen sille matkalla yhä uusia ilmestysmuotoja; en tiedä
onko siellä ääretön rauhattomuus vaiko yhtä ääretön rauha, rauha
täydellinen, rauha, jommoisen ainoastaan Ikivoima ja Ikihyvyys taitaa
antaa.

Mutta jos minun tunnuslauseeni "en tiedä" on saattanut sinulle
kuoleman -- niin kuinka minä voisinkaan jäädä tänne elämään?

Jota enemmän siis pelkään, jota enemmän siis _en tiedä_, sitä enemmän
en voi päästää sinua sinne yksinäsi -- en voi, Anielkani -- vaan
tulen.

Me tulemme siellä joko vaipumaan ikuiseen _ei mihinkään_ tai yhdessä
astumaan ikuisuuden tietä, mutta tänne, missä me olemme niin paljon
kärsineet, jääköön jälkeemme vain äänettömyys.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Anielka II" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.