Title: Anielka I
Author: Sienkiewicz, Henryk
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Anielka I" ***


ANIELKA I

Kirj.

Henryk Sienkiewicz


Tekijän luvalla puolankielestä suomentanut

Maila Talvio


Alkuperäinen nimi: Bez Dogmatu



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1913.



ENSIMÄINEN OSA


Roomassa tammikuun 1 p:nä.

Muutama kuukausi sitte tapasin toverini ja ystäväni Josef
Sniatynskin, joka viime aikoina on noussut niin huomattavalle sijalle
kirjailijoittemme joukossa. Keskustellessamme kirjallisuudesta sanoi
hän antavansa tavattoman arvon päiväkirjamuistiinpanoille. Hän
huomautti, että ihminen, joka jättää jälkeensä päiväkirjan, olkoon
se hyvin tai huonosti kirjoitettu, kunhan se vain on vilpitön,
antaa tuleville psykologeille ja romaanikirjailijoille ei yksin
kuvan ajastaan, vaan ainoat todelliset ja luotettavat inhimilliset
asiakirjat. Hän väitti niinikään, että tulevaisuuden romaanimuoto
on oleva yksinomaan päiväkirjan. Vihdoin hän vakuutti, että se joka
pitää päiväkirjaa, samalla tekee työtä yhteiskuntansa hyväksi ja
ansaitsee sen kiitollisuuden.

Koska olen kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen enkä muista tehneeni
mitään yhteiskuntani hyväksi, jo senkin takia, että yliopistolukujeni
päätyttyä, pieniä keskeytyksiä lukuun ottamatta, olen viettänyt
elämäni ulkomailla; koska lisäksi, huolimatta koko siitä ivasta,
jolla tätä asiaa ajattelen, ja kaikesta skeptillisyydestä, jonka
läpitunkema olen kuin täyteen imeytynyt sieni ikään -- ja tähän
tunnustukseeni sisältyy koko joukko katkeruutta -- olen päättänyt
ruveta pitämään päiväkirjaa. Jos siitä todenteolla tulee hyödyllistä
työtä ja jos se todella luetaan minulle ansioksi, niin hankinpahan
ansiota edes sillä tavalla.

Mutta minun täytyy kun täytyykin olla täydelleen suora. En ryhdy
tähän päiväkirjatyöhön yksin korkeampia näkökohtia silmällä pitäen,
vaan sentähden, että tuuma huvittaa minua. Sniatynski väittää,
että kun ihminen kerran tottuu panemaan paperille vaikutelmiaan
ja ajatuksiaan, niin siitä tulee hänen rakkaimpia ajanviettojaan.
Jos sitte osoittautuukin olevan päinvastoin, niin voi päiväkirja
raukkaani! Pettäisin itseäni, jollen varmasti tietäisi, että se siinä
tapauksessa katkeaa, kuten liiaksi jännitetty kieli. Minä olen valmis
kärsimään yhtä toista kanssaihmisteni hyväksi, mutta ikävystyttämään
itseäni lähimmäisteni takia -- sitä en rupea tekemään, sillä siihen
en pysty!

Sensijaan olen päättänyt, etten peräydy ensi vastuksien tullessa;
koetan tottua ja mieltyä tähän työhön. Sniatynski toisti
keskustelumme kestäessä toistamistaan: "Älä vaan lankea mihinkään
tyyliin, älä vaan kirjoita kirjallisesti." Tottahan nyt! Ymmärrän
mainiosti, että jota kuuluisampi kirjailija, sitä vähemmän
kirjallisesti hän kirjoittaa; mutta minä olen diletantti enkä
hallitse muotoa. Tiedän omasta kokemuksesta, kuinka usein ajattelevan
ja voimakkaasti tuntevan ihmisen mieleen johtuu, ettei muuta kuin
kirjoita mitä tunnet ja ajattelet, niin siitä syntyy jotakin
erinomaista -- mutta heti paikalla kun hän ryhtyy työhön, rupeaa hän
käyttämään outoja tyylillisiä muotoja ja, vaikka kirjoittaisikin vain
itseään varten, teennäisiä ja mauttomia puheen käänteitä; ajatus ei
tahdo valua paperille käsivarren, sormien ja kynän läpi, ja saattaa
käydä niinkin, ettei pää johda kynää, vaan kynä päätä ja että tämä
johdatus on sekä köykäistä ja onttoa että keinotekoista. Sitä pelkään
itseeni nähden, varsinkin siitä syystä, että jos minulta puuttuukin
sujuvaa, kuvailevaa kieltä, kirjailijan alkuperäisyyttä j.n.e.,
niin ainakaan ei minulta puutu aistia ja oma tyylini saattaa alkaa
inhoittaa minua siinä määrässä, että työ käy minulle suorastaan
mahdottomaksi. Mutta sen näyttää aika myöhemmin. Aluksi aion varustaa
itse päiväkirjan lyhyellä elämäkerrallisella johdannolla.

Nimeni on Leon Ploszowski, olen, kuten yllä mainitsin,
kolmenkymmenenviiden vuoden vanha. Polveudun varakkaasta suvusta,
joka viime aikoihin asti on säilyttänyt hallussaan tavallista
suuremman omaisuutensa. Itse puolestani olen varma, etten tule
enentämään enkä myöskään hävittämään sukuperintöäni. Asemani
on sellainen, ettei minun tarvitse pyrkiä kiipeämään mihinkään
korkeuksiin eikä tavoitella mitään etuja. Mitä taas tulee rahaa
kysyviin ja rahaa hävittäviin huveihin, niin olen auttamaton
skeptikko, joka tiedän minkä arvoiset ne ovat, tai toisin sanoen,
joka tiedän, että ne ovat sangen vähän arvoiset.

Äitini kuoli viikkoa myöhemmin kuin synnyin maailmaan. Isä, joka
rakasti häntä yli kaiken, vaipui hänen kuoltuaan raskasmielisyyteen.
Haettuaan taudilleen parannusta Wienissä ei hän enään halunnut palata
sukutilallemme, koska muistot siellä repivät hänen mieltään, vaan hän
luovutti Ploszowin sisarelleen, tädilleni, ja muutti v. 1848 Roomaan,
josta ei yli kolmeenkymmeneen vuoteen ole liikkunut mihinkään, koska
ei ole tahtonut jättää äidin hautaa. Unohdin nimittäin mainita, että
hän oli siirtänyt äitini tomun kotimaasta ja kätkenyt sen Campo
Santoon.

Meillä on Babuinossa oma talo, joka sukukilpemme mukaan kantaa
nimeä Casa Osoria. Se muistuttaa hiukan museota, koska isä omistaa
harvinaisia kokoelmia, varsinkin kristinuskon ensi ajoilta. Ne
muodostavat muuten pääsisällön hänen elämässään. Nuorena oli hän sekä
ulkonaisten että sisäisten ominaisuuksiensa puolesta erinomaisen
loistava ilmiö. Nimi ja melkoinen omaisuus avasivat hänelle kaikki
tiet, ja hänen tulevaisuuteensa kiinnitettiin suuria toiveita.
Olen kuullut sen niiltä, jotka olivat hänen toverejaan Berlinin
yliopistossa. Siihen aikaan luki hän ahkerasti filosofiaa, ja
yleisesti luultiin, että hänen nimensä kerran tulisi yhtä kuuluisaksi
kuin Cieszkowskin, Libeltin [tunnettuja puolalaisia filosofeja]
y.m. Toverielämä ja kuulumaton menestys naismaailmassa veivät hänet
sittemmin pois ankarasta tieteellisestä työstä. Salongeissa kantoi
hän nimeä "Léon l'Invincible". Kesken voittojaan ei hän kuitenkaan
lakannut tutkimasta filosofiaa, ja kaikki odottivat, että hän jonakin
päivänä julkaisee teoksen, joka tekee hänet kuuluisaksi kautta
Europan.

Ne toiveet pettivät. Entisestä ulkonaisesta loistosta ei ole jäänyt
muuta kuin sen verran, että hänen kasvonsa nyt ovat kauneimpia ja
jaloimpia, mitä eläissäni olen nähnyt. Maalarit ovat samaa mieltä,
ja joku aika sitte sanoi muuan heistä, että vaikeaa olisi ajatella
täydellisempää patriisin perikuvaa. Tieteen kannalta katsoen isäni on
ja tulee olemaan hyvin kyvykäs ja hyvin sivistynyt aatelisdiletantti.
Luulenpa diletanttisuuden jossakin määrin kohtalokkaasti kuuluvan
Ploszowskeille, mutta puutun tähän myöhemmin, kun kuvaan itseäni.

Isäni säilyttää laatikossaan kellastunutta filosofista
käsikirjoitusta: "Kolminaisuudesta." Silmäilin läpi käsikirjoituksen,
ja se tuntui minusta ikävältä. Mieleeni on ainoastaan jäänyt,
että todellisuudesta oli otettu kolminaisuus: happi, vety ja
typpi, ja näitä verrattu yliluonnolliseen kolminaisuuteen, joka
kristillisyydessä on kiteytynyt Isän, Pojan ja Pyhän hengen
käsitteeksi. Lisäksi oli teoksessa muitakin samankaltaisia
kolminaisuuden kuvia estetiikan, etiikan ja logiikan alalta.
Kaikki kummallista sekoitusta Hegelin ja mystikkomme Hoenowronskin
filosofiasta. Monimutkainen mutta tulokseton ajatusten ponnistus.
Olen vakuutettu, ettei isäni milloinkaan aio tätä teosta painattaa,
ehkäpä siitä syystä, että spekulatiivinen filosofia hänen mielessään
oli tehnyt haaksirikon jo aikaisemmin kuin muualla.

Syynä tähän haaksirikkoon oli äidin kuolema. Isäni, joka huolimatta
"l'invincible" nimestään ja siitä, että häntä pidettiin sydänten
valloittajana, oli tavattoman herkkä ihminen ja suorastaan
jumaloi äitiäni, mahtoi varmaan tehdä filosofialleen joukon
epätoivoisia kysymyksiä, mutta jäädessään sekä vastausta että lohtua
vaille, tuntea filosofiansa koko tyhjyyden ja turhuuden elämän
onnettomuuksien kohdatessa. Mahtoi todella olla tavaton kolaus
hänen elämässään, kun häneltä samalla haavaa meni kaksi perustusta,
kun häneltä luhistui sekä sydän että järki. Hän vaipui silloin,
kuten jo huomautin, raskasmielisyyteen, ja palasi, parannuttuaan,
uskonnolliseen elämään. Minulle on kerrottu, että hän yhteen aikaan
rukoili yötä päivää, että hän polvistui kadulla kaikkien kirkkojen
edustalla ja antautui sellaisiin hartaudenharjoituksiin, että toiset
Roomassa pitivät häntä mielipuolena, toiset pyhimyksenä.

Nähtävästi hän kuitenkin uskonnosta löysi enemmän lohdutusta kuin
filosofisista kolmikoistaan, sillä vähitellen hän tyyntyi ja rupesi
elämään todellisuuselämää. Koko hänen sydämensä tunne kohdistui nyt
minuun ja hänen esteettinen ja älyllinen harrastuksensa kristinuskon
ensi aikoihin. Hänen vilkas ja lentävä henkensä vaati ravintoa.
Vuoden oltuaan Roomassa alkoi hän harrastaa muinaistiedettä ja
perehtyikin pian opintojen kautta muinaisaikaan. Abbé Calvi,
ensimäinen opettajani, joka samalla oli erinomainen Rooman tuntija,
yllytti isää lakkaamatta ikuisen kaupungin tutkimiseen. Muutamia
vuosia myöhemmin tutustui isäni suureen Rossiin, heistä tuli lopulta
ystävät ja hänen kanssaan vietti isäni päiväkausia katakombeissa.
Harvinaiset lahjat auttoivat isää piankin saavuttamaan sellaisen
Rooman-tuntemuksen, että hän monasti hämmästytti itse Rossia
tiedoillaan. Monasti hän myöskin aikoi kirjoittaa, mutta jostakin
syystä hän ei milloinkaan tullut lopettaneeksi mitä oli alkanut.
Ehkäpä kokoelmien täydentäminen riisti häneltä kaiken ajan, tai
vielä luultavampaa on, ettei hän jätä jälkeensä mitään muuta kuin
kokoelmat, siitä syystä, ettei hän rajoittanut työtään mihinkään
aikakauteen eikä erikoisalaan. Vähitellen alkoi keskiaikainen,
ylimysten Rooma vetää häntä puoleensa yhtä voimakkaasti kuin
kristinuskon ensi ajat. Jonkun aikaa veivät Colonnat ja Orsinit
kaiken hänen mielenkiintonsa; sitte hän kääntyi renesanssiin ja
hurmaantui siitä kokonaan. Kivikirjoituksista, hautapatsaista,
kristillisen rakennustaiteen ensimäisistä jäännöksistä siirtyi
hän kaukaisempiin aikoihin, bysanttilaisista kuvista Fiesoleen ja
Giottoon, ja heistä taas neljännen- ja viidennentoista vuosisadan
maalareihin; hän rakastui puuveistoksiin ja kuviin; kokoelmat
epäilemättä hyötyivät siitä, mutta suuri puolankielinen teos
"Kolmesta Roomasta", josta hän kauvan oli nähnyt unta, siirtyi
toteuttamattomien aikomusten maille.

Kokoelmiinsa nähden hautoo isä erikoista tuumaa. Hän aikoo
kuoltuaan lahjoittaa ne Roomalle, sillä ehdolla, että ne
sijoitettaisiin erinäiseen saliin, jonka päällekirjoituksena olisi
"Osorio-Ploszowskien museo". Tietysti käy kuten hän tahtoo -- minua
kummastuttaa vain, että isä tällä tavalla luulee tekevänsä kansalleen
suuremman palveluksen kuin siirtämällä kokoelmat kotimaahan.

Siitä ei ole kauvankaan, kun hän sanoi minulle:

-- Näetkö, siellä ei niitä huomaisi kukaan eikä kukaan niistä
hyötyisi, mutta tänne tulee koko maailma ja jokainen siirtää kansan
yksityisen jäsenen ansion koko kansan osaksi.

Minun asiani ei ole mennä päättelemään liittyykö tähän ehkä jonkun
verran synnynnäistä turhamaisuutta, eikö kysymykseen osaltaan vaikuta
toivomus, että Ploszowskien nimi pysyisi marmoriin piirrettynä
ikuisessa kaupungissa. Suoraan sanoen arvelen, että niin on. Muuten
minulle on yhdentekevää minne kokoelmat sijoitetaan.

Sensijaan tätini, jonka luo, ohimennen sanoen, näinä päivinä
matkustan Varsovaan, joutuu mielikuohuksiin ajatellessaan, että
kokoelmat jäisivät Roomaan, ja koska tätini on henkilö, jota ei
mikään maan mahti voisi pidättää lausumasta mitä hän ajattelee, niin
hän joka kirjeessään isälle suoraan tuo ilmi suuttumuksensa. Muutama
vuosi sitte kävi hän Roomassa ja riiteli silloin isän kanssa joka
päivä asiasta. Ehkäpä he olisivat riitaantuneet pahemminkin, jollei
tätini erinomainen rakkaus minuun olisi hillinnyt hänen kiihkoaan.

Täti on muutamia vuosia vanhempi isääni. Onnettomuuden perästä, joka
kohtasi häntä, matkusti isä ulkomaille ja otti osalleen perintöön
kuuluvat rahat, ja tädille jäi perintötila Ploszow. Kolmekymmentä
vuotta täti sitä on hoitanut ja hoitanut erinomaisesti. Hän on aivan
harvinainen luonne, sentähden omistan hänelle tässä muutaman sanan.
Kahdenkymmenen vuotiaana oli hän kihloissa nuoren miehen kanssa,
joka kuoli ulkomailla, juuri kun tätini valmistautui lähtemään hänen
kanssaan elämän retkelle. Senjälkeen hylkäsi hän kaikki tarjoukset
ja on pysynyt naimattomana. Äitini kuoleman jälkeen seurasi hän isää
Wieniin ja Roomaan, asuen hänen kanssaan muutamia vuosia ja tuhlaten
häneen mitä hellintä rakkautta, joka sittemmin on siirtynyt minuun.
Hän on joka suhteessa suuren maailman nainen, hiukan itsevaltias,
ylpeä, suorapuheinen ja varma käytökseltään, jommoiseksi ihminen
tulee, kun hänellä on varoja ja yhteiskunnallinen asema, mutta
itse asiassa on hän ruumistettu kunnianarvoisuus ja kunnollisuus.
Karkean kuoren alla on kultainen, lämmin sydän, joka ei rakasta
yksin omaisia, isääni, minua ja talon väkiä, vaan ihmisiä yleensä.
Hän on niin täydellinen, etten todella edes tiedä onko se luettava
hänen ansiokseen, sillä hän ei voisi olla toisellainen. Hänen
hyväntekeväisyytensä on käynyt sananparreksi. Hän komentaa ukkoja
ja akkoja kuin konstaapeli ja pitää huolta heidän asioistaan kuin
pyhä Vincentius tai Paavali itse. Hän on hyvin uskonnollinen. Hänen
sieluunsa ei koskaan ole päässyt epäilyksen varjoa. Kaikki hänen
tekonsa nousevat horjumattomien periaatteiden pohjalta; sentähden
ei hän koskaan epäile tien valinnassa. Samasta syystä hän aina on
tyyni ja tavattoman onnellinen. Varsovassa sanotaan tätiä hänen
suorasukaisuutensa takia "hyväntekeväisyys-peikoksi", "le bourreau
bienfaisant".

Muutamat herrat ja varsinkin naiset eivät pidä hänestä, mutta yleensä
hän kuitenkin elää sovussa ihmisten kanssa.

Ploszow sijaitsee likellä Varsovaa, jossa tädillä on oma talo. Siitä
syystä asuu hän talvisin kaupungissa. Joka talvi hän niinikään
koettaa houkutella minua luokseen naittaakseen minut. Juuri äskettäin
sain salaperäisen ja kiirehtivän kirjeen, jossa hän kaikin tavoin
tahtoo minua tulemaan kotiin. Täytyy muuten lähteäkin, sillä en
moneen aikaan ole käynyt kotimaassa ja täti kirjoittaa vanhenevansa
ja haluavansa nähdä minua ennen kuolemaansa.

Tunnustan, etten aina iloisella mielellä lähde kotiin. Tiedän
tädin rakkaimmaksi toivomukseksi, että menisin naimisiin, ja joka
käynnilläni valmistan hänelle siinä suhteessa katkeran pettymyksen.
Minä pelästyn, kun ajattelen niin ratkaisevaa tekoa. Senjälkeenhän
minun täytyisi alkaa elää kuin uutta elämää, ja tähän vanhaankin olen
jo varsin väsynyt. Muuten minun suhteeni tätiinkin on jollakin lailla
pulmallinen. Kuten muinoin isääni hänen tuttavansa, niin tätinikin
nyt pitää minua erityisen lahjakkaana olentona, jolta sopii odottaa
paljon. Jos hänet jättää tähän luuloon, on se hänen luottamuksensa
väärinkäyttämistä; jos taas ilmoittaa hänelle, ettei minulta voi
odottaa mitään, kaikkein vähimmin suurtekoja, niin menee ennen
aikojaan määräämään tulevaisuuden asioita, jotka joka tapauksessa
ovat vain edellytysten varassa, ja antaa samalla vanhukselle todella
iskun vasten kasvoja.

Ehkäpä onnettomuudeksi hyvin monet likeiset ystäväni ovat samaa
mieltä kuin täti. Ja tästä säänkin aihetta siirtyä piirtämään omaa
kuvaani, joka ei tule olemaan ensinkään helppo asia, koska minä olen
erinomaisen monimutkainen luonne.

Synnyin maailmaan herkin hermoin, hermoin, joita kokonaisten
sukupolvien sivistys oli kehittänyt. Lapsuuteni ensi vuosina
kasvatti minua täti ja hänen lähdettyään Puolaan hoitajatar-bonnit,
kuten meidän perheessämme on ollut tapana. Koska asuimme Roomassa,
vieraassa ympäristössä, ja isä tahtoi, että minä hyvin oppisin
äidinkieleni, oli yksi kasvattajattaristani puolalainen. Hän asuu
vieläkin meillä Babuinossa ja hoitaa taloutta. Isäkin seurusteli
paljon minun kanssani, varsinkin viidennestä ikävuodestani
lähtien. Kävin hänen huoneessaan keskustelemassa, ja keskustelumme
kehittivät minua tavattomasti, jopa ennen aikojaankin. Myöhemmin,
kun tutkimukset ja muinaistieteelliset löydöt veivät koko isäni
ajan, otti hän abbé Calvin opettajakseni. Tämä jo vanha mies
oli harvinaisen herttainen. Ennen kaikkea hän rakasti taidetta.
Luulen, että hän uskonnonkin tajusi pääasiassa sen kauneuden
kautta. Museoissa taideteosten edessä tai kuunnellessaan soittoa
Sikstiniläisessä kappelissa saattoi hän unohtaa koko maailman. Hänen
syvässä taidehartaudessaan ei kuitenkaan ollut mitään pakanallista,
sillä se ei johtunut aistillisesta nautinnosta, vaan tunteesta. Abbé
Calvi rakasti aivan yksinkertaisesti taidetta samalla puhtaalla,
kirkkaalla rakkaudella, jolla Da Fiesole, Cimabue tai Giotto olivat
sitä rakastaneet -- rakastipa sitä lisäksi aivan nöyrällä mielellä,
sillä hänellä itsellään ei ollut taiteilijalahjoja. Jota vähemmin hän
itse taisi, sitä enemmän hän tunsi. En taitaisi sanoa mikä oli hänen
lempitaiteensa, mutta luulen hänen ennenkaikkea rakastaneen sitä
sopusointua, joka vastasi hänen sisäistä sopusointuaan.

En tiedä miksi, mutta aina kun abbé Calvi johtuu mieleeni, näen
vanhuksen seisomassa Rafaelin pyhän Cecilian edessä, vaipuneena
kuuntelemaan sfeerien harmoniaa.

Isäni ja abbé Calvin välillä syntyi pian ystävyys, jota
kesti jälkimäisen kuolemaan asti. Juuri hän lujitti isän
muinaistieteellisiä harrastuksia ja yleensä hänen rakkauttaan
ikuiseen kaupunkiin. Sitäpaitsi heitä yhdisti kiintymys minuun.
Molemmat pitivät minua harvinaisen lahjakkaana lapsena ja Jumala ties
minkä tulevaisuuden arvoisena. Monasti johtuu mieleeni, että minäkin
mahdoin olla heille jonkinlainen sointu, jonkinlainen täydennys
siihen maailmaan, jossa he asuivat, ja että he rakastivat minua
ehkäpä samallaisin tuntein kuin Roomaa ja sen muinaisjäännöksiä.

Tämä ilmapiiri ja ympäristö eivät tietenkään saattaneet olla
tekemättä minuun vaikutusta. Minua kasvatettiin todella hiukan
omituisella tavalla. Pääsin abbé Calvin ja usein myöskin isän
kanssa taulukokoelmiin, museoihin, Rooman ulkopuolelle, huviloihin,
raunioille ja katakombeihin. Luonnonkauneus vaikutti abbé Calviin
yhtä voimakkaasti kuin taidekin, ja usein opetti hän minua näkemään
roomalaisen campagnan runollista alakuloisuutta, hävinneiden
vesijohtojen sopusuhtaisia kaaria ja viivoja taivasta vastaan,
pinjapuiden piirteiden puhtautta; ennenkuin vielä osasin neljä
laskutapaa, osuin taulukokoelmissa oikaisemaan englantilaisia, joiden
päässä nimet Caracci ja Caravaggio olivat sekaantuneet. Varhain ja
helposti opin latinan, sillä italiankieli, jota Roomassa asuvana
puhuin sujuvasti, helpoitti oppimista. Yhdentoista vanhana lausuin
italialaisista ja ulkomaalaisista mestareista mielipiteitä, jotka
naivisuudestaan huolimatta saivat abbé Calvin ja isäni hämmästyneinä
katsomaan toisiinsa. En pitänyt esimerkiksi Riberasta, sillä hän
oli liian musta ja valkoinen, jonka kautta hän näytti vähän liian
synkältä, vaan pidin Carlo Dolcesta -- sanalla sanoen: olin isän,
abbé Calvin ja tuttavapiirimme silmissä ihmelapsi; usein kuulin
kuinka minua kehuttiin -- ja se lisäsi tietenkin turhamaisuuttani.

Tällaisessa ympäristössä ja ilmapiirissä hermoni luonnollisesti
kehittyivät erikoisesti ja saavuttivat kerta kaikkiaan pysyvän
herkkyyden. Kumma kyllä eivät yllämainitut vaikutukset kuitenkaan
jääneet niin syviksi ja pysyväisiksi kuin olisi odottanut. Sen,
ettei minusta tullut taiteilijaa, voi selittää niin, ettei minulla
ollut lahjoja, vaikka sekä piirustuksen- että soitannonopettajani
olivat päinvastaista mieltä; mutta se minua monasti on ihmetyttänyt,
etteivät isäni ja abbé Calvi voineet valaa minuun rakkauttaan
taiteeseen sellaisena kuin se heillä oli. Vaikuttaako taide minuun?
-- kyllä; tarvitsenko minä sitä? -- kyllä niinikään! Mutta he
rakastivat sitä, minulla on tunteita sitä kohtaan, diletantin
tunteita. Tarvitsen sitä kaikkinaisten miellyttävien ja runsaiden
elämänarvojen täydennykseksi. Se kuuluu mieluisiin tarpeisiini, ei
välttämättömyyksiini. Ehkäpä en voisi kulkea elämän läpi ilman sitä
-- mutta koko elämää en uhraisi sen takia.

Koska italialaiset koulut yleensä jättävät paljon toivomisen
varaa, pani isä minut Metzin kollegioon, jonka läpikäyminen tuotti
minulle vähän vaivaa, mutta sensijaan kaikki kunniapalkinnot, joita
siellä saattoi saada. Vuotta ennen kuin päätin oppikurssin, tosin
karkasin Don Carloksen joukkoihin ja kiersin Tristanin osaston
mukana Pyreneillä kaksi kuukautta. Minut etsittiin Ranskan konsulin
välityksellä ja toimitettiin Metziin kärsimään rangaistusta;
huomattava kuitenkin on, ettei rangaistus ollut varsin kova,
sillä sekä isäni että hengelliset johtajat olivat salaa ylpeät
karkaamisestani. Lopuksi tutkintojen loistava meno piankin tuotti
minulle täydellisen anteeksiannon.

Toverieni silmissä, joiden mielisuosion sellaisessa koulussa kuin
Metzin täytyi olla Don Carloksen puolella, minä tietysti olin
sankari; koska samalla olin koulun ensimäinen oppilas, jouduin
jonkinlaiseen johtaja-asemaan, eikä kenenkään päähän pälkähtänyt
kilpailla kanssani asemastani. Vaistomaisesti juurtui minussa
vakaumus, että myöhemminkin elämän varrella tulisi olemaan
samoin. Samaa mieltä olivat opettajat ja toverit; sensijaan useat
koulutovereistani, jotka eivät edes yrittäneet kilpailla kanssani,
nyt ovat Ranskassa huomattavassa asemassa, mikä kirjallisella, mikä
tieteellisellä, mikä poliittisella alalla, kun en minä vielä ole
valinnut itselleni edes elämänuraa ja kun todella joutuisin pulaan,
jos minun pitäisi valita. Yhteiskunnallinen asemani on erinomainen;
olen jo perinyt äitini omaisuuden ja perin kerran isäni. Ploszowiakin
tulen hallitsemaan ja hallitsin sitte koko tätä omaisuutta viisaasti
tai tyhmästi, niin en missään tapauksessa tule huomattavaksi mieheksi
tai näyttelemään suurta osaa.

Minusta ei koskaan tule erinomaista isäntää eikä johtajakykyä,
sen tiedän varmasti, sillä vaikka en mitenkään tahdo laiminlyödä
velvollisuuksiani, ei minulla liioin ole halua uhrata niihin koko
elämääni, siitä yksinkertaisesta syystä, että harrastukseni vetävät
minua laajemmille aloille.

Joskus teen itselleni kysymyksen: emmekö me Ploszowskit mahda erehtyä
kyvystämme. Mutta jos niin olisi, jos me itse erehtyisimme --
eiväthän vieraat, välinpitämättömät ihmiset voi erehtyä. Isäni kyllä
on harvinaisen lahjakas. Minä puolestani en halua ruveta pohtimaan
omia ansioitani -- näyttäisi vain tyhmältä itserakkaudelta. Joka
tapauksessa olen vilpittömästi vakuutettu siitä, että voisin olla
paljon enemmän kuin olen.

Varsovan yliopistossa (isä ja täti tahtoivat, että minä kävisin
yliopiston kotimaassa) seurustelin Sniatynskin kanssa. Meillä oli
molemmilla kirjallisia harrastuksia ja me koetimme molemmat voimiamme
sillä alalla. Kaikkien mielestä minä olin ylioppilaana lahjakkaampi
kuin Sniatynski, mutta varsinkin oli se, mitä kirjoitin silloin,
parempaa ja lupaavampaa kuin se, mitä Sniatynski sai aikaan. Ja entä
nyt? Sniatynski on päässyt verraten pitkälle -- minä en ole lakannut
olemasta lupaava herra Ploszowski, josta ihmiset silloin tällöin
päätään pudistellen sanovat: "kunpa hän vain ryhtyisi johonkin".

Ihmiset eivät ota lukuun, että täytyy osata tahtoa. Olen monasti
ajatellut, että jollei minulla olisi omaisuutta, niin minun olisi
täytynytkin ryhtyä johonkin. Varmaan. Täytyisihän minun jollakin
lailla hankkia leipäni, mutta sisimmässäni olen vakuutettu, etten
silloinkaan käyttäisi kahdettakymmenettä osaakaan kyvystäni. Darwinit
ja Bucklet olivat rikasta väkeä; sir John Lubbock on pankkiiri,
suurin osa tunnettuja ranskalaisia on aina elänyt ylellisyydessä;
selvää on siis, että omaisuus ei suinkaan vahingoita, vaan
päinvastoin edistää joka alalla. Minulle persoonallisesti on se
tehnyt suuria palveluksia, sillä se on varjellut minua monista
hairahduksista, joihin köyhyys olisi minut johdattanut. En tahdo
sanoa, että olisin luonteeltani heikko; toiselta puolen taistelu
kyllä olisi voinut karaista minua -- joka tapauksessa on selvää, että
jota vähemmin kiviä ihminen kohtaa tiellään, sitä helpompi hänen on
välttää kompastuksia ja lankeemuksia.

Laiskuutta en myöskään voi syyttää saamattomuudestani. Minun on
helppo oppia ja minä olen tiedonhaluinen. Luen paljon ja minulla
on hyvä muisti. Mahdollisesti en pystyisi rautaiseen kestävyyteen,
pitkäaikaiseen, hitaasti edistyvään, kauvas venyvään työhön -- mutta
vastaanottavaisuudenhan juuri pitäisi korvata kestävyyden puutetta.
Eihän sitäpaitsi mikään pakoita minua kirjoittamaan sanakirjoja
Littrén tapaan. Joka ei voi loistaa alituisesti kuin aurinko, voi
ainakin leimahtaa kuin meteoori. Mutta tähänastista mitättömyyttäni
tulee varmaan jatkumaan tulevaisuudessakin... Minun tulee paha olla
ja ikävä alkaa vaivata. Lopetan sentähden tältä päivältä.


Roomassa tammikuun 10 p:nä.

Eilen kuulin ruhtinas Malatestan illanvietossa jonkun lausuvan
sanat "l'improductivité slave", slaavilainen saamattomuus. Tunsin
lohtua, jota hermosairas mahtaa tuntea, kun lääkäriltä kuulee,
että hänen tautinsa oireet ovat tutut ja että monet potevat samaa
tautia. Totta! totta! paljon minulla on tovereita -- en tiedä
lieneekö koko slaavikunnassa, sillä en tunne heitä -- mutta meillä
Puolassa kuinka paljon heitä lieneekään! Olen koko yön miettinyt
määritelmää "improductivité slave". Se ei ollut mikään tyhmä mies,
joka tuon määritelmän teki. Meissä slaaveissa on jotakin sellaista;
me emme kykene antamaan itsestämme mitä meissä on. Ehkäpä Jumala
antoi meille jousen ja nuolet, mutta kielsi meiltä kyvyn jännittää
jousta ja lennättää nuolia. Puhuisin tästä mielelläni isän kanssa,
varsinkin kun isä pitää tämäntapaisista kysymyksistä, mutta pelkään
koskevani arkaan kohtaan. Aion sensijaan päiväkirjassani perinpohjin
pohtia kysymystä. Ehkäpä tämä ratkaisu onkin hyvä, ehkä päiväkirja
siitä saakin pääasiallisen arvonsa? Ja mikä onkaan luonnollisempaa
kuin että kirjoitan siitä, mikä on minua likinnä? Jokainen ihminen
kantaa povessaan tragediansa. Minun tragediani on Ploszowskien
"improductivité", saamattomuus. Ei ole tapana nykyään paljastaa
sisintään ihmisille. Ennen vanhaan, kun romantiikka vielä kukki
sydämissä ja runoudessa, kantoivat ihmiset tragediaansa yllään
kuin taiteellisesti poimutettua viittaa -- nyt sitä kannetaan kuin
metsästystakkia paidan alla. Mutta päiväkirja -- se on toinen asia:
päiväkirjassa saa ja täytyy olla vilpitön.


Roomassa tammikuun 11 p:nä.

Viivyn täällä vielä pari päivää. Käytän sentähden hyväkseni aikaa,
ennenkuin alan kirjoittaa tapahtumia päivästä päivään, ja painun
vielä kerran menneisyyteen, päästäkseni sitte siitä irti. Kuten
jo ylempänä huomautin, ei tarkoitukseni ole kirjoittaa laajaa
autobiografiaa; kuka minä olen ja millainen, sen kyllä elämäni tulee
osoittamaan. Menneisyyden yksityiskohtainen kuvaaminen olisi minulle
luonnonvastaista. Se on jonkinlaista ikävää saivartelua: kirjoitetaan
numeroja päälletysten, ja lasketaan niitä sitte yhteen. En ole
eläissäni sietänyt neljää laskutapaa, ja ensimäinen niistä on aina
ollut minusta sietämättömin.

Minulla täytyy kuitenkin olla käsitys, vaikkapa aivan ylimalkainen,
saadusta summasta, jotta pääsisin jonkun verran selville itsestäni --
jatkan siis yhä yleisin piirtein.

Päätettyäni lukuni yliopistossa kävin läpi maanviljelysopiston
Ranskassa -- se meni helposti, vaikka otinkin asian tyynesti,
kuten sopii henkilön, joka tietää, että hän joutuu tekemisiin
maanviljelystyön kanssa, mutta joka samalla tuntee, ettei tuo
työ ole hänen tasallaan eikä mitenkään vastaa hänen lahjojaan
ja kunnianhimoaan. Kaksi hyvää saavutin maanviljelysopistossa.
Ensinnäkin lakkasi maanviljelys olemasta minulle satua, eikä mikä
pehtori hyvänsä pääse pettämään minua pellolla; toiseksi minä
tehdessäni työtä ulkoilmassa kokosin tuntuvan varaston terveyttä ja
voimia, joiden avulla sitte saatoin täydellisesti kestää elämän, jota
myöhemmin vietin Parisissa.

Seuraavat vuoteni jaoin Rooman ja Parisin välillä, puhumatta
lyhyistä käynneistä Varsovassa, jonne täti silloin tällöin sai minut
houkutelluksi, osaksi ikävöiden minua, osaksi haluten naittaa minut
jonkun valitsemansa tytön kanssa. Parisi ja sen elämä vetivät minua
vastustamattomasti puoleensa. Siihen aikaan oli minulla suuret
luulot itsestäni, minä luotin järkeeni enemmän kuin nyt ja minä
liikuin sillä varmuudella, minkä riippumaton asema yhteiskunnassa
antaa ihmiselle -- mutta siitä huolimatta näyttelin pian naivia osaa
maailman suurella näyttämöllä. Ensinnäkin rakastuin korvia myöten
neiti Reichenbergiin Comédie françaisesta ja tahdoin ehdottomasti
mennä naimisiin hänen kanssaan. En kerrokaan mitä tragikoomillisia
selkkauksia siitä syntyi, sillä nyt nuo tapaukset minua sekä hiukan
hävettävät että naurattavat. Muutaman kerran jouduin vielä rakkauden
kilpakentälle ja pidin pelimerkkejä hyvinäkin rahoina. Ranskalainen
nainen, samoin kuin puolalainenkin, muistuttaa minusta -- vaikka
hän kuuluisi ylhäisimpiin piireihin ja vaikka hän olisi siveäkin,
kunhan hän vain on nuori -- miekkailijaa. Kuten miekkailija tarvitsee
jokapäiväisen harjoitustuntinsa säilyttääkseen kätevyytensä, niin
nämä naiset tunteen alalla miekkailevat suorastaan harjoituksekseen.
Nuorena miehenä, joka ei ole hullumman näköinen ja joka kuuluu
ylhäisempiin piireihin, kutsuttiin minut usein tuollaisiin
miekkailuharjoituksiin. Sieluni yksinkertaisuudessa otin tavan
vakavalta kannalta ja sain tietysti myöskin monta vakavaa haavaa.
Tosin eivät ne olleet kuolettavia, mutta silti aika kipeitä. Olen
muuten vakuutettu siitä, että jokaisen tässä maailmassa täytyy
suorittaa veronsa sillekin puolelle elämää. Minun maksuaikani oli
verraten lyhyt, ja sitte seurasi ajan jakso, jonka voin merkitä
nimellä "la revanche", vastasuoritus. Minä annoin nyt muiden maksaa,
ja jos minua joskus petettiinkin, niin se tapahtui tieteni, tahtoeni.
tahtoeni.

Koska minulla aina on ollut helppo pääsy kaikkialle, tutustuin
eri piireihin, alkaen legitimistisistä perheistä -- jotka minusta
muuten olivat ikävät -- tuohon nuoreen, arvonimien siunaamaan
ylimystöön asti, jonka Bonapartet ja Orleansit loivat ja joka
muodostaa niinsanotun "suuren maailman"... jollei juuri Parisissa,
niin esimerkiksi Nizzassa. Dumas nuorempi, Sardou y.m. kreivit,
markiisit ja prinssit ovat juuri tätä maata: väkeä, joilla ei
ole minkäänlaisia historiallisia perintötapoja, mutta sensijaan
yllinkyllin rahoja ja arvonimiä ja joiden työnä on nauttiminen.
Näihin piireihin kuuluu niinikään ylhäinen rahamaailma. Minä liikuin
kaikkialla pääasiallisesti naisten tähden. Naiset näissä piireissä
ovat hienostuneita, hermostuneita ja vailla kaikkia ihanteita, he
isoovat vaikutuksia ja janoovat nautintoja. Tavallisesti he ovat
yhtä tärveltyneitä kuin romaanit, joita he lukevat, sillä heidän
siveyskäsitteittensä pohjana ei ole uskonto enempää kuin velvoittavat
traditsionitkaan. Mutta tuo maailma on silti hyvin loistava.
"Miekkailuharjoitukset" siellä ovat niin pitkät, että niihin
menee yöt, päivät ja ne voivat käydä sangen vaarallisiksi, sillä
florettia ei ole tapana käyttää. Siellä sain minäkin tuskalliset
opetukseni, kunnes itse tulin taitavaksi. Mutta osoittaisihan että
olen turhamainen -- tai mikä on vielä pahempaa -- että minulla on
huono maku, jos rupeaisin kuvaamaan voittojani. Sanon siis vain, että
koetin voimieni mukaan ylläpitää isäni nuoruudentraditsioneja.

Kuvaamieni piirien alin raja hipaisee muuten suuren n.s.
"puolimaailman" ylintä rajaa, eikä tämä maailma ole ensinkään niin
vaaraton kuin miltä se ensi katsannolta näyttää -- sillä se ei
ainakaan ole arkipäiväinen. Sen kyynillisyydellä on eräänlainen
taiteellinen ulkomuoto. Ja jollei tämä maailma höyhentänyt minua
varsin pahasti, saan kiittää vain sitä, että jo ennen olin terästänyt
nokkaani monessa verisessä kahakassa ja saanut aika terävät kynnet.

Parisin elämästä puhuessa saattaa sanoa, että ihminen aina uupuneena
pääsee sen myllystä -- jos pääsee. Monet, ja niiden joukossa minä,
ovat sieltä tuskin päässeet, kun jo palaavat sinne takaisin. Vasta
myöhemmin alkaa ihminen käsittää, että hänen voittonsa tällä alalla
ovat Pyrrhuksen voittoja. Luonnostaan voimakas ruumiini kesti
kuitenkin kunnialla, mutta hermoni ovat pilalla.

Parisilla on kaikkien muiden elämänkeskustojen rinnalla muuan etu.
En tiedä yhtään kaupunkia maailmassa, jossa tieteen, taiteen ja
kaikkinaisten yleisinhimillisten aatteiden siemenet niin kihisten
kiertäisivät ilmaa ja niin elinvoimaisina laskeutuisivat ihmisen
miehen kuin siellä. Eikä ihminen yksin vaistomaisesti omista
itselleen uusimpia henkisiä virtauksia, vaan hänen mielipiteistään
katoaa samalla yksipuolisuus, ne hioutuvat älyllisiksi ja sivistyvät.
Toistan sanan: sivistyvät, sillä olenhan Italiassa, Saksassa ja
Puolassa tavannut hyvinkin selkeitä päitä, mutta ne eivät oman
valonsa ulkopuolella ole tahtoneet tunnustaa mitään muuta. Nämä
ihmiset ovat saattaneet olla niin ahtaita ja kehittymättömiä, että
muiden, jotka tahtoivat säilyttää omat mielipiteensä, on ollut
suorastaan mahdoton seurustella heidän kanssaan.

Ranskassa, tai oikeammin sanoen Parisissa, ei sellaisia ihmisiä
tapaa. Kuten nopeasti vierivä virta tekee kivet pyöreiksi hiomalla
niitä vastatusten, niin elämän virta siellä hioo ja kirkastaa mielet.
Tietysti minäkin kehityin Parisin vaikutusten alaisena. Kykenen nyt
ymmärtämään yhtä toista. En joudu suunniltani, kun kuulen outoja
mielipiteitä. Ehkäpä tällainen suopeus kaikkinaisiin olotiloihin
nähden vie välinpitämättömyyteen ja heikentää toimintakykyä, mutta
sellainen minä kerta kaikkiaan olen.

Henkiset virtaukset tempasivat minut mukaansa ja veivät mennessään.
Ja jos seuraelämä, salongit, budoarit ja klubit anastivatkin
melkoisen osan aikaani, eivät ne toki anastaneet sitä kokonaan. Tein
paljon tuttavuuksia sekä tieteellisissä että taiteellisissa piireissä
ja otin osaa niiden harrastuksiin, tai paremmin sanoen: elän niiden
elämää vieläkin. Koska olen tiedonhaluinen, luin paljon ja koska
helposti opin, saatan sanoa kehittyneeni aika lailla. Elän pääasiassa
vuosisatani henkisen kehityksen tasalla.

Vielä voin kertoa, että olen suuressa määrin itsetajuinen. Monasti
haluaisin lähettää hiiteen tuon toisen minäni, joka alituiseen vaanii
ja arvostelee toista -- sallimatta sen vapaasti antautua minkään
vaikutuksen, minkään nautinnon, minkään yrityksen, minkään tunteen,
minkään riemun, minkään intohimon valtaan. Itsetajunta saattaa olla
korkeamman henkisen kehityksen merkki, mutta varmasti se samalla
suuressa määrin heikentää välittömyyttämme. Alituisesti kantaa
mielessään valpasta itsearvostelua on samaa kuin eroittaa sielustaan
kokonaisuuteen kuuluva osa -- ja ottaa vastaan elämän ilmiöt tuolla
osalla eikä koko sielullaan.

Se käy yhtä työlääksi kuin linnulle lentäminen yhdellä siivellä.
Sitäpaitsi liian kehittynyt itsetajunta hävittää toimintakyvyn.
Jollei Hamlet olisi ollut niin itsetajuinen, olisi hän heti ensi
näytöksessä pistänyt kuoliaaksi setänsä ja tyynesti ottanut haltuunsa
hänen valtaistuimensa.

Mitä minuun tulee, niin itsetajunta tosin silloin tällöin suojelee
minua ja pidättää minua ajattelemattomista teoista, mutta
paljon enemmän se minua rasittaa ja estää kokoamasta itseäni
ja jakamattomasti antautumasta yhteen tehtävään. Minä kannan
itsessäni kahta ihmistä, joista toinen alituisesti tarkkaa ja
arvostelee toista, ja toinen elää puolinaista elämää, menettäen
kaiken päättäväisyytensä. Sekin vaivaa minua, etten voi riisua
tätä iestä yltäni -- sillä sitä myöten kuin henkinen näköpiirini
laajenee, terästyy tietysti itsetajuntanikin. Varmaan tulen vielä
Leon Ploszowskin kuollessa arvostelemaan häntä, vaikka kuume kiehuu
aivoissani.

Lienen isältäni perinyt synteettisen mielen, sillä minä pyrin
yleistyttämään kaikkia ilmiöitä. Tieteistä ei mikään ole kiinnittänyt
mieltäni siinä määrässä kuin filosofia. Mutta isäni aikana ei
filosofia käsittänyt enempää eikä vähempää kuin koko olemisen
ja kaikkeuden piirin, ja se antoi valmiit vastaukset kaikkiin
kysymyksiin. Meidän päiviemme filosofia tunnustaa toki, ettei sillä
ole yleispätevyyttä, ja supistaa tehtävänsä erinäisiin tietämisen
haaroihin. Kun asiaa ajattelen, tekee totisesti mieleni sanoa, että
ihmisjärjelläkin on tragediansa ja että tämä tragedia sai alkunsa
samana hetkenä, jolloin ihmisjärki tunnusti voimattomuutensa. Koska
kirjoitan omaa päiväkirjaani, katson asioita omalta kannaltani.
En pidä itseäni ammattifilosofina, sillä kuten jo huomautin, en
ammatiltani ole mitään -- mutta olenhan, kuten kaikki ajattelevat
ihmiset, jonkun verran tutkinut uusinta filosofista liikettä, olen
ollut ja olen vieläkin sen vaikutuksen alaisena ja onhan minulla
niinmuodoin täysi oikeus puhua kaikesta mikä on vaikuttanut älyllisen
ja siveellisen ihmiseni kehitykseen.

Lapsuuteni usko, joka vielä aivan eheänä säilyi sielussani kun tulin
Metzistä, ei kestänyt luonnontieteellisten ja filosofisten kirjojen
vaikutusta. En ole tullut ateistiksi -- en suinkaan! Vanhoina
hyvinä aikoina turvautui ihminen, kun hän ei tunnustanut henkeä,
sanaan "aine" -- ja rauhoittui. Meidän päivinämme ovat ainoastaan
maaseutufilosofit tällä vanhentuneella kannalla. Meidän päivinämme
ei filosofia käy langettamaan tuomiota, vaan vastaa senkaltaisiin
kysymyksiin: "en tiedä" -- ja tuo "en tiedä" syöpyy mieleen. Nykyään
ratkaisee psykologia hyvinkin helposti kaikenkaltaisia sielullisia
ilmiöitä, mutta kun tulee kysymys sielun kuolemattomuudesta, vastaa
sekin: "en tiedä" -- ja lisää vastaukseensa: "en voi tietää".

Ja nyt minä helposti voinkin määritellä sielullisen tilani.
Määrittely kuuluu: en tiedä, en tiedä! Tuossa ihmisymmärryksen
tunnustetussa voimattomuudessa juuri on traagillisuus. Sillä ovathan
nämä kysymykset ihmiselle tavattoman oleelliset ja tärkeät, koska
hänen henkensä aina vaatimalla tulee vaatimaan niihin vastausta.
Jos tuolla puolen haudan on jotakin ja jotakin iankaikkista, niin
käyväthän kaikki onnettomuudet ja tappiot tällä puolen hautaa nollan
arvoisiksi. Niihin saattaa sovittaa Hamletin sanat: "No, hiis sitten
mustissa käyköön; minä tahdon sopuli-turkin."

"Minä olen valmis tekemään sovinnon kuoleman kanssa", sanoo Renan,
"kunhan vain tiedän, että siitä on minulle jotakin hyötyä". Mutta
filosofia vastaa: "en tiedä".

Sillaikaa haparoi ihminen suuressa tuntemattomassa, tuntien vain
sen, että jos hän voisi kallistaa päänsä jonnekin, niin hänen olisi
parempi ja rauhallisempi olla. Mutta mitä tehdä? Ruvetako syyttämään
filosofiaa siitä, ettei se rakenna järjestelmiä, jotka minä päivänä
hyvänsä voisivat romahtaa niinkuin korttilinnat, vaan että se on
tuntenut oman voimattomuutensa ja tutkii ja järjestelee ilmiöitä
ihmisymmärryksen rajojen ulkopuolella. Ei! Arvelen ainoastaan, että
minulla ja kenellä muulla tahansa on oikeus astua sen eteen ja
sanoa: minä ihmettelen sinun terävyyttäsi ja kunnioitan erittelysi
tarkkuutta, mutta sinä olet kaikesta huolimatta tehnyt minut
onnettomaksi. Sinulla ei ole, kuten itsekin tunnustat, voimaa vastata
kysymykseen, joka minulle on tärkein -- mutta sinulla oli voimaa
tuhota luottamukseni oppiin, joka antoi minulle sekä ratkaisevan
että tyydyttävän ja lempeän vastauksen kysymykseeni. Älä sanokaan,
että sallit minun vapaasti uskoa kaikkeen, kosket tuomitse mitään.
Se ei ole totta! Metodisi, sielusi, koko olentosi on -- epäilystä
ja arvostelua. Tuo tieteellinen metodi, epäilyksesi, arvostelusi
ovat niin kokonaan syöpyneet sieluuni, että ne ovat muuttuneet
luonnokseni. Sinä olet kuin helvetinkivellä polttanut minusta pois
kaikki ne hengen hermot, joilla ihminen uskoo arvostelematta ja
yksinkertaisesti. Minulla ei nyt, kun tahtoisin uskoa, ole millä
uskoa. Sinä sallit minun mennä messuun jos haluan, mutta olet
epäilyksellä myrkyttänyt minut siihen määrään, että olen epäilijä
sinuunkin nähden, olen epäilijä omaan epäilykseenikin nähden. En
tiedä, en tiedä, en tiedä! -- Ja minä kärsin ja menehdyn tähän
pimeyteen...!


Roomassa tammikuun 12 p:nä.

Eilen kirjoitin jonkinlaisen haltioitumisen vallassa. Mutta enköhän
sittenkin osannut kipeään kohtaan sekä omassa sielussani että
ihmissielussa yleensä. Ajoittain suhtaudun aivan kylmästi näihin
kysymyksiin, mutta ajoittain ne vaivaavat minua armottomasti --
varsinkin kun ihminen aina sulkee nämä asiat itseensä. Olisi ehkä
paras olla niitä ajattelematta, mutta ne ovat niin tärkeitä, ettei
niitä voi jättää. Sillä tahtoohan ihminen lopullisesti tietää
mikä häntä odottaa ja miten hänen on järjestäminen elämänsä. Olen
monasti koettanut sanoa itselleni: riittää jo! siitä umpisolasta et
pääse -- älä siis mene sinne! Minulla on kaikki mitä ihmispetoni
voi tarvita ollakseen tyytyväinen ja kylläinen -- mutta se ei aina
riitä. Sanotaan, että slaavilaiset luonnostaan ovat taipuvaisia
mystillisyyteen ja yliluonnollisuuteen. Olen pannut merkille,
että esim. kaikki suuret kirjailijamme ovat päättäneet päivänsä
mystikkoina. Onko sitte kumma, jos tavalliset kuolevaiset silloin
tällöin tuskittelevat näiden kysymysten edessä. Minun on puolestani
täytynyt ruveta kirjoittamaan, koska sisällinen levottomuus on
pakoittanut minua selvittämään itselleni henkistä tilaani. Sitäpaitsi
ihmisen silloin tällöin täytyy astua tilinteolle itsensä eteen.
Vaikka sielussani asuu tuo suuri "en tiedä", noudatan uskonnollisia
tapoja enkä pidä itseäni teeskentelijänä. Olisin sitä, jollen
sanoisi: "en tiedä", vaan: "tiedän, ettei ole mitään". Mutta eihän
epäilyksemme ole suoranainen kieltäminen: se on paremmin tuskallinen
ja kiduttava pelko siitä, ettei ehkä ole mitään; se on sakea sumu,
joka ympäröi päätämme, tukahduttaa rintaamme ja peittää meiltä valon.
Nostan siis käteni auringon puoleen, joka ehkä paistaa sumun takana.
Ja arvelen, etten ehkä ole yksinäni tässä tilassa -- vaan että monet,
hyvin monet niistä, jotka sunnuntaisin kulkevat kirkkoon, voisivat
mahduttaa rukouksensa sanoihin: "Herra, hajoita sumu!"

En saata pysyä kylmänä, kun kirjoitan näistä asioista. Seuraan
uskonnollisia määräyksiä vielä senkin takia, että _tahdon uskoa_,
ja koska suloinen oppi, jossa olen kasvatettu, panee uskon ehdoksi
armon, niin odotan armoa. Odotan, että minulle annetaan sieluntila,
jossa voin uskoa yhtä syvästi ja ilman epäilyksen varjoa kuin uskoin
lapsena. Nämä ovat jalot vaikuttimeni, niihin ei sekaannu mitään edun
tavoittelua, sillä mukavampaahan minun olisi olla pelkkänä kylläisenä
ja tyytyväisenä eläimenä.

Mutta ulkonaiseen uskonnollisuuteeni vaikuttavat jotkut vähemminkin
jalot ja aivan käytännölliset syyt -- ja näitä syitä on paljonkin!
Ensinnä olen tottunut uskonnollisuuteen lapsuudesta asti; sitte on
muutamien käskyjen noudattaminen kerta kaikkiaan tullut minulle
tavaksi; kuten Henrik IV sanoi, että Parisi on messun arvoinen, niin
sanon minä: "läheisteni rauha on messun arvoinen"; ihmiset minun
seurapiirissäni pitävät yleensä kiinni uskonnollisista menoista, ja
omatuntoni nousisi vastarintaan ainoastaan siinä tapauksessa, että
minulla olisi jokin kestävämpi elämän ohje kuin: "en tiedä". Vihdoin
käyn kirkossa sentähden, että olen kaksinkertainen epäilijä, s.o.
olen epäilijä omaan epäilykseenikin nähden.

Ja minun on paha olla tässä tilassa. Sieluni laahaa toista siipeään
maassa. Vielä pahempi olisi, jos aina ottaisin nämä kysymykset
niin sydämelleni kuin olen ottanut kirjoittaessani näitä kahta
viimeistä korttia. Onneksi en tee sitä. Olen jo huomauttanut, että
minulle tulee välinpitämättömyyden aikoja. Toisinaan tempaa elämä
minut syliinsä ja vaikka tiedänkin mitä minun on ajatteleminen sen
hurmasta, heittäydyn kokonaan sen valtoihin -- ja silloin ei kysymys:
"ollako vai eikö olla?" merkitse minulle mitään. Kuulumattoman
suuri merkitys on tässä suhteessa -- ja tätä mieltäkiinnittävää
puolta on muuten sangen vähän tutkittu -- ympäristön suggeroivalla
vaikutuksella. Parisissa esimerkiksi olen tyynempi, enkä vain
sentähden, että myllyn pyörinä huumaa minua, että kiehun mukana
yleisessä kuhinassa, että "miekkailuharjoitukset" anastavat sekä
sieluni että mieleni, vaan sentähden, etteivät ihmiset yleensä vaivaa
päätään kysymyksillä, vaan elävät ikäänkuin heillä olisi varma
tietoisuus siitä, että tämän elämän tulee saada kaikki voimamme,
koska sen takana on vain kemiallinen prosessi. Ja valtasuoneni alkaa
lyödä samaan tahtiin maailmankaupungin valtasuonen kanssa, ja minä
virityn sen kielten sointuun. Ja olin sitte iloinen tai surullinen,
murjomassa maailmaa tai itse murjottavana -- joka tapauksessa olen
verraten tyyni.


Rooma, Babuino, tammikuun 13 p:nä.

Lähtööni on vielä neljättä päivää, joten ennen matkaa voin tarkistaa
mitä olen sanonut itsestäni.

Olen väsynyt, vaikutuksille altis ja hyvin hermostunut. Itsetuntoni
on, huolellisen kasvatuksen tukemana, lujittunut, ja yleensä saatan
pitää itseäni henkisesti kehittyneenä ihmisenä.

Epäilys, korkeimmilleen kohonnut epäilys tekee kaiken kestävän
vakaumuksen minussa mahdottomaksi. Katselen, teen huomioita,
arvostelen -- ja joskus minusta jo tuntuu, että pääsen kiinni asian
ytimeen, mutta samassa olen taas valmis epäilemään. Suhteestani
uskontoon olen jo puhunut. Yhteiskunnallisissa kysymyksissä olen
vanhoillinen, kuten ihmisen minun asemassani sopii olla ja senverran
kuin luontoni sallii. Eihän minun tarvinne sanoa, ettei vanhojen
olojen säilyttäminen mitenkään ole minulle opinkappale, jota
ei saisi arvostella. Kaukana siitä. Olen toki siksi kehittynyt
ihminen, etten puolueellisesti asetu ylimysvaltaisuuden enempää kuin
kansanvaltaisuudenkaan puolelle. Sellainen saattaa huvittaa ihmisiä
takamailla ja kaukaisissa maailman kolkissa, joihin aatteet muotien
lailla saapuvat muutamia kymmeniä vuosia liian myöhään. Etuoikeuksien
lakattua on asia mielestäni ratkaistu, ja jos sitä vielä pohditaan
jossakin, niin ei enään ole kysymys periaatteista, vaan ihmiset
haluavat tyydyttää turhamaisuuttaan ja viihdytellä hermojaan. Minä
puolestani pidän kehittyneistä, herkkähermoisista ihmisistä ja etsin
heitä mistä ikinä voin.

Pidän heistä kuten pidän taideteoksista, kauniista luonnosta ja
kauniista naisista. Esteettiseltä kannalta katsoen ovat hermoni
kehittyneet, jopa äärimmilleen herkistyneet. Olen luonnostani
herkkä, ja kasvatus on edistänyt herkkyyttäni. Tämä esteettinen
herkkyys tuottaa minulle sekä mielihyvää että harmia, mutta sen
suuren palveluksen on se joka tapauksessa minulle tehnyt, että se on
varjellut minua kyynillisyydestä, tai saatanpa sanoa turmeluksesta,
ja ollut minulle jonkinlaisena siveellisenä pohjana. Moni teko on
jäänyt tekemättä enemmän sentähden, että se on ollut ruma, kuin
sentähden, että se on ollut paha. Esteettisistä hermoistani johtuu
niinikään tunteitteni herkkyys. Lienen jonkun verran turmeltunut,
mutta sentään kunnon mies, tai totta puhuen elän kuin ilmassa,
sillä en nojaa minkäänlaisiin opinkappaleihin, en uskonnollisiin
enkä yhteiskunnallisiin. Ei minulla myöskään ole päämäärää, jolle
pyhittäisin elämäni.

Tämän yhteenvedon lopuksi vielä sananen "lahjoistani". Isäni, tätini,
toverit ja joskus vieraatkin ihmiset pitävät niitä suorastaan
tavattomina. Myönnän että siinä on jonkun verran perää. Mutta eikö
"l'improductivité slave" tule tekemään turhaksi minuun kiinnitettyjä
toiveita? Sen perustuksella mitä tähän asti olen tehnyt, tai
oikeammin: sen perustuksella etten tähän asti ole tehnyt mitään, en
toisten enkä itseni hyväksi, sallittaneen minun edellyttää, että niin
tulee tapahtumaan.

Tämän tunnustuksen tekeminen on minulle raskaampaa kuin luulisi.
Ivani maistuu karvaalta, kun se sattuu itseeni. Jumala on muovaillut
Ploszowskit huonosta savesta, koska siinä kaikki niin äkkiä ja
rehevästi nousee ilmoille, mutta ei kanna hedelmää. Jos minä
tästä hedelmättömyydestä ja saamattomuudesta huolimatta todella
olisin nero, niin olisin jonkinlainen nero ilman salkkua, kuten on
ministereitä ilman salkkua.

Määrittely "nero ilman salkkua" tuntuu minusta oikealta. Minun täytyy
hankkia patentti keksinnölleni. Ja taasen turvaudun lohdutukseen:
en minä yksinäni, Jumala paratkoon, kanna tätä arvonimeä. Meitä on
legioona! "L'improductivité slave" on ominainen koko rodulle, mutta
_nero ilman salkkua_ kuuluu meille, narreille Veikselin rannoilla.
Toistan vielä, että meitä on legioona. En tiedä ainoaakaan maailman
kulmaa, jossa menisi hukkaan niin paljon loistavia kykyjä -- jossa ne
tuottaisivat maailmalle niin kuulumattoman vähän, verrattuna siihen,
mitä ne voisivat tuottaa.


Rooma, Babuino, tammikuun 14 p:nä.

Toinen kirje tädiltä, jossa kehoitetaan kiirehtimään matkalle.
Lähden, täti kulta, lähden -- mutta taivas tietää, että teen
sen vain sinun tähtesi, sillä muuten jäisin tänne. Isäni ei ole
terve, ajoittain kankenee koko hänen vasen puolensa. Pyynnöstäni
hän kyllä kutsui taloon lääkärin, mutta olen varma, että hän on
sulkenut kaappiin lääkkeet, jotka tämä hänelle määräsi. Hän on
jo vuosikausia tottunut tekemään niin. Kerran avasi hän kaapin
ja sanoi osoittaen pulloja ja rasioita, sekä suuria että pieniä:
"Varjelkoon, jos terveinkin ihminen söisi ja joisi nuo, niin ei hän
kestäisi sitä -- saatikka sitte kipeä!" Näihin asti ei tämä mielipide
lääketaidosta ole tuottanut isälle haittaa, mutta pelkään kuinka käy
tulevaisuudessa.

Toisena syynä siihen, etten mielelläni lähde matkalle, ovat tädin
aikomukset. Tietysti ne koskevat minun naittamistani. En tiedä onko
tädillä jo tyttö katsottuna; suokoon Jumala ettei olisi, mutta
aikomuksiaan ei hän salaa. "Että sellaisesta miehestä kuin sinä (hän
kirjoittaa) heti syttyy punaisten ja valkeiden ruusujen sota, sen
tietää edeltäkäsin." Mutta minä olen väsynyt enkä halua aiheuttaa
mitään sotaa, varsinkaan en Henrik VII:n tavoin halua päättää sotaa
-- avioliitolla. En saata sanoa sitä tädille, mutta itselleni
tunnustan, etten pidä puolattarista. Olen kolmenkymmenenviiden vuoden
ikäinen, olen, kuten jokainen ihminen, joka on elänyt, ehtinyt saada
kaikkinaisia kokemuksia tunteen alalta, olen joutunut tekemisiin
puolattarienkin kanssa, ja näiden kokemusten ja tuttavuuksien nojalla
olen tehnyt sen johtopäätöksen, että puolalainen nainen on kaikista
maailman naisista väsyttävin ja vaikeimmin käsiteltävä. En tiedä onko
hän yleensä siveellisempi kuin ranskattaret tai italiattaret; tiedän
vain, että hän on paljon pateettisempi. Selkäpiitäni kylmää, kun sitä
ajattelen. Minä käsitän, että saattaa kirjoittaa elegian särkyneelle
ruukulle, kun ensi kerran näkee sirpaleet jalkojensa juuressa; mutta
ehtymättömällä paatoksella lausua moneen kertaan elegiaa paikatulle
ruukulle -- se likentelee jo operettia. Säälin "tunteellista
kuulijaa", jonka säädyllisyyden nimessä täytyy ottaa asia vakavalta
kannalta. Kummallisia nuo korkealentoiset, palavamieliset naiset,
joiden suonissa virtaa kalanveri! Heidän tunteensa eivät ole
ainoastaan terveet, vaan lisäksi alkuperäiset. He rakastuvat tunteen
muotoihin eivätkä kysy sisältöä. Tästä syystä et koskaan saata arvata
puolattaresta mitään etukäteen. Ranskattareen tai italiattareen
nähden voit, jos olet suorittanut laskusi loogillisesti, olla enemmän
tai vähemmän varma tuloksista. Puolattareen nähden et vähintäkään!
Joku on sanonut, että jos mies erehtyy, niin hän väittää, että
kaksi kertaa kaksi tekee viisi -- ja erehdys on korjattavissa.
Mutta kun nainen erehtyy, väittää hän, että kaksi kertaa kaksi
tekee lampun ja on valmis vaikkapa iskemään päänsä seinään asian
vahvistukseksi. Puolattaren logiikassa saattaa juuri tapahtua, ettei
kaksi kertaa kaksi ole neljä, vaan lamppu, rakkaus, viha, kissa,
kyyneliä, velvollisuuksia, varpunen, ylenkatse -- sanalla sanoen: et
voi edeltäkäsin arvata mitään, et tehdä mitään laskuja, et ryhtyä
minkäänlaisiin varokeinoihin. Mahdollisesti kaikki nämä varustukset
vaikuttavat, että puolattaren kunnia on paremmin suojattu kuin muiden
naisten, vaikkapa jo siitäkin syystä, että valloittaja ikävystyy
pahanpäiväisesti. Sen kuitenkin olen huomannut, etteivät nuo
vallihaudat, paalutukset ja nostosillat, koko tuo tulinen puolustus
tarkoita yksin vastustajan karkoittamista, vaan myöskin puolustajien
nautintoa taistelun mielenliikutuksista. Ja sitä en anna anteeksi.

Kerran puhuin tästä -- tietysti kiertäen, kaartaen mikäli mahdollista
-- hyvin älykkään naisen kanssa, joka oli vain puoleksi puolatar,
koska isä oli italialainen. Kuultuaan väitteeni sanoi hän:

-- Te katsotte asiaa kuin kettu kyyhkystä. Teitä harmittaa, että
kyyhkyset tavallisesti asustavat korkealla ja että niillä on
kantavammat siivet kuin kanoilla. Kaikki mitä te sanotte, lankeaa
puolattarien eduksi.

-- Millä tavalla sitte?

-- Sillä tavalla, että jota vastenmielisempi puolatar on toisen
vaimona, sitä vastustamattomampi hän on omana vaimona.

Olin joutunut umpisolaan enkä voinut vastata. Mahdollisesti minä
jonkun verran katselen kyyhkysiä ketun silmillä. Siitä olen varma,
että jos menisin naimisiin ja menisin puolattaren kanssa, niin
valitsisin hänet juuri niiden kyyhkysten joukosta, jotka asuvat
korkealla, ja juuri valkeiden kyyhkysten joukosta.

Olen kuitenkin kuten kalat, jotka, kun niiltä kysyttiin minkälaisen
kastikkeen seassa ne halusivat joutua pannuun, vastasivat, etteivät
ensinkään halunneet joutua pannuun. Ja tässä palaan taas moittimaan
teitä, te rakastettavat puolattareni! Teille merkitsee yleensä
draama rakkaudessa enemmän kuin itse rakkaus. Teissä jokaisessa
asuu kuningatar -- ja se tekee teidät niin tuiki toisellaisiksi
kuin muut naiset; jokainen teistä pitää erikoisena suosion- ja
armonosoituksena, jos hän sallii rakastaa itseään, yksikään teistä
ei suostu olemaan lisänä ja täydennyksenä miehen elämässä, miehen,
jonka elämällä on toiset päämäärät. Te tahdotte, että me eläisimme
teitä varten, mutta ette te meitä varten. Tietenkin te rakastatte
lapsianne enemmän kuin miestänne. Hänen kohtalonsa on olla teidän
seuralaisenanne. Olen nähnyt sen, olen monasti pannut sen merkille
-- sellaiset te yleensä olette; joku poikkeus saattaa löytyä, kuten
timantti hiekasta. Ei, ruhtinattareni -- sallikaa minun ihailla
kaukaa.

Työntää kerta kaikkiaan toiselle sijalle päämäärät ja ihanteet,
kaiket päivää palaa suitsutuksena naisen -- ja lisäksi oman vaimon --
alttarilla! Ei, hyvät naiset, se ei riitä miehelle!

Tosin itsetarkkaaja minussa heti paikalla on kysymässä: "Mitä
parempaa tekemistä sinulle sitte on? mitä aikeita, mitä päämääriä?
Jos kuka, niin olet sinä omiasi suitsutusuhriksi."

Mutta hitto vieköön! Avioliitto vaatii muuttamaan kaikki elämäntavat,
luopumaan tottumuksista, mukavuuksista. Yksin totinen ja suuri
rakkaus saattaa korvata tuon kaiken. Minulle ei se käy. Naimisiinmeno
vaatii niin satumaisen paljon uskoa naiseen ja tahdon voimaa, etten
ikimaailmassa pysty siihen. Toistan vieläkin: "en halua joutua
paistumaan minkäänlaisen kastikkeen sekaan".


Varsovassa tammikuun 21 p:nä.

Saavuin tänne tänään aamulla, mutta koska poikkesin Wieniin, en
tunne mitään väsymystä. On myöhäinen ilta, hermot eivät salli minun
nukkua, sentähden istuudun kirjoittamaan. Kirjoittaminen näkyy
todella käyvän tavaksi, ja siinä on kieltämättä viehätyksensä. Mikä
ilo talossa tulikaan! ja mikä herttainen olento se täti on! Ilo
ei salli hänenkään nukkua, ja päivälliseksi ei hän syönyt mitään.
Kotona Ploszowissa riitelee hän lakkaamatta isännöitsijänsä herra
Chwastowskin kanssa, joka on hyvin jäykkä mies eikä kärsi mitään
vastaansanomisia, vaan antaa sanan sanasta. Vasta kun riita yltyy
siihen määrään, että ero näyttää välttämättömältä, vaikenee täti ja
ryhtyy syömään suurella ruokahalulla, jopa jonkinlaisella vimmalla.
Tänään hänen täytyi olla moittimatta palvelijoita, joka kaikesta
päättäen on hänelle välttämätöntä. Hän oli kuitenkin erinomaisella
tuulella, enkä saata sanoin kuvata millä rakkaudella hän katseli
minua koko päivällisen ajan. Hänen tuttavansa ovat ruvenneet
nimittämään minua "epäjumalaksi", ja se suututtaa tätiä suuresti.

Aavistukseeni ja pelkooni on todella ollut syytä, sillä tädillä ei
ole yksin aikomuksia, vaan hän on jo katsonut tytönkin. Hänellä
on tapana päivällisen jälkeen pitkin askelin mitata permantoa ja
ajatella ääneen. Salaperäisyydestä huolimatta, jolla hän koetti
ympäröidä itseään, kuulin seuraavan yksinpuhelun:

-- Hän on nuori, komea, rikas, nerokas -- olisipa tyttö hullu, jollei
paikalla rakastuisi.

Huomenna lähdemme tanssiaisiin, jotka herrat panevat toimeen naisten
kunniaksi. Niistä kuuluu tulevan jotakin varsin loistavaa.


Varsovassa tammikuun 25 p:nä.

Koska olen "homo sapiens", ikävystyttävät tanssiaiset minua
tavallisesti; aviomiehenehdokkaana en kärsi niitä, mutta taiteilijana
minä joskus nautin niistä -- tietenkin taiteilijana ilman salkkua.
Kuinka kauniit ovatkaan tuollaiset leveät, valaistut, kukkien
koristamat portaat, joita ylös juhlapukuiset naiset nousevat! He
näyttävät kaikki silloin niin korkeilta, ja kun seisoo alhaalla ja
näkee heidän kulkevan pitkiä pukujaan laahaten, muistuttavat he
enkeleitä Jaakopin unessa. Minua miellyttää tuo aaltoileva liike,
valo, kukkaset, kevyet kankaat, jotka kuin heleä auer verhoavat
nuoret tytöt; puhumattakaan paljaista kauloista, povista ja
käsivarsista, jotka silmän nähden tuntuvat kehittyvän muotoonsa,
jähmettyvän ilman vaikutuksesta ja käyvän kiinteiksi kuin marmori.
Hajuaistini nauttii niinikään. Minä pidän hyvistä hajuvesistä.

Tanssiaiset onnistuivat erinomaisesti. Täytyy tunnustaa, että
Staszewski ymmärtää järjestää. Tulin juhliin yhdessä tädin kanssa,
mutta kadotin hänet näkyvistäni heti etehisessä, sillä Staszewski
riensi paikalla tarjoamaan hänelle käsivarttaan. Täti raukka käyttää
suurissa vastaanottotilaisuuksissa jonkinlaista kärpännahkaista
vaippaa, ja häntä sanotaan sen takia "komeaksi vaippaniekaksi".
Saliin astuessani pysähdyin ovelle saadakseni yleissilmäyksen
ihmisvirrasta. Outo liikutus valtaa mielen, kun muutaman vuoden
poissaolon jälkeen taasen joutuu keskelle kansalaistensa kasvoja.
Me tunnemme silloin selvästi, että nuo ihmiset ovat meille lähempiä
olentoja kuin kaikki ne, joita olemme kohdanneet maailmalla, ja
kuitenkin me samalla tutkimme ja tarkastamme heitä kuin vieraita.
Varsinkin herättivät naiset huomioni.

Sanottakoon mitä tahansa, niin on meidän ylhäisömme hienostunutta
väkeä. Olkoot kasvot kauniit tai rumat -- aina niistä henkii vastaan
vanha sivistys. Naisten kaulat ja olkapäät toivat, huolimatta
siitä, että joskus olivat nuortean pyöreät, mieleeni Sèvren
porsliiniteokset. Niissä oli jotakin niin taiteellista. Mitä jalkoja
minä näinkään, mitä käsiä ja mitä käden taipeita! Totta totisesti: me
emme näyttele europpalaisia, me olemme sitä.

Olin seisonut noin neljännestunnin, miettien minkä noista päistä,
minkä noista povista täti olikaan mahtanut määrätä minulle. Silloin
tulivat Sniatynskit. Olin tavannut ystäväni muutamia kuukausia sitte
Roomassa ja hänen rouvansakin tunsin ennestään. Rouva Sniatynski
miellyttää minua, sillä hänellä on erinomaisen suloiset kasvot ja
sitte hän kuuluu niihin poikkeusnaisiin, jotka eivät anasta miehensä
elämää itselleen, vaan uhraavat hänelle omansa. Äkkiä livahti
joukkoomme nuori nainen, joka tervehdittyään rouva Sniatynskiä ojensi
minulle valkeahansikkaisen kätensä ja virkkoi:

-- Etkö tunne minua, Leon?

Kysymys pani minut hiukan hämilleni, sillä ensi hetkessä todella en
tietänyt kuka seisoi edessäni. Rupesin kuitenkin heti puristamaan
ojennettua kättä, nyökyttämään päätä, hymyilemään ja toistelemaan:
"Niin, tietysti, aivan oikein!" kuten ihminen tekee, kun ei tahdo
näyttää epäkohteliaalta. Arvelen kuitenkin, että mahdoin olla kuin
puusta pudonnut, sillä rouva Sniatynski virkkoi nauraen:

-- Mutta tepä todella ette näy tuntevan! Anielka P.

Vai Anielka! serkkuni! Kumma, etten tuntenut häntä! Näin hänet
kymmenen tai yksitoista vuotta sitte lyhyessä hameessa. Muistan,
että se tapahtui Ploszowin puutarhassa. Hänellä oli punaiset sukat,
ja hyttyset söivät hänen jalkojaan, niin että hän hyppeli kuin nuori
hevonen. Miten minä saatoinkaan tietää, että tämä nainen, jonka povea
koristi orvokkikimppu, jolla oli noin valkoiset hartiat, noin komeat
kasvot ja tummat silmät, sanalla sanoen: joka oli itse nuoruuden
kukoistus, saattoi olla silloinen ohutsäärinen västäräkki! Miten
kaunis hän olikaan! Kotelosta oli totisesti kehittynyt perhonen.
Tervehdin häntä toistamiseen ja mitä sydämellisimmin. Sittemmin,
kun Sniatynskit jättivät meidät ja hän huomautti tädin ja äitinsä
lähettäneen hänet noutamaan minua, tarjosin hänelle käsivarteni ja me
läksimme toiseen päähän salia.

Äkkiä kävi minulle päivänselväksi, että täti aikoi naittaa minulle
Anielkan! Siinä syy koko salaperäisyyteen ja tähän yllätykseen!
Täti on aina erittäin paljon pitänyt tuosta tytöstä ja ottanut osaa
rouva P:n ikuisiin maatilahuoliin. Minua vain ihmetytti, etteivät
nuo naiset olleet tädin vieraina Varsovassa. En kuitenkaan huolinut
vaivata päätäni sillä asialla, vaan katselin Anielkaa, joka nyt
alkoi kiinnittää mieltäni toisella tavalla kuin joku noista muista.
Astellessamme salin läpi oli minulla yllin kyllin aikaa sekä
puhumiseen että tarkasteluun. Me menimme toiseen päähän huonetta, ja
tungos kasvoi kasvamistaan. Nykyisen muodin mukaan ovat hansikkaat
puolipitkät, joten ne eivät ylety kyynärpäähän asti. Tein ensinnäkin
sen huomion, että iho Anielkan käsivarressa, joka nojasi minun
käsivarteeni, oli tummahko ja että sitä peitti jonkun verran liian
runsas haiven. Anielka ei ole tumma, vaikka hän ensi silmäykseltä
tekee sen vaikutuksen. Hänen hiustensa kiilto on pronssinkarvainen.
Silmät ovat siniset, vaikka ne tuntuvat tummilta tavattoman pitkien
ripsien alla. Kulmakarvat sensijaan ovat aivan mustat ja todella
erinomaisen kauniisti kaarevat. Omituista tälle pienelle päälle,
jossa otsa on niin matala, on, että hiukset, silmäripset ja
kulmakarvat ovat niin tavattoman upeat. Ja tämä upeus tulee näkyviin
yksin hipiänkin untuvissa, jotka poskilla ovat silkinpehmeät ja aivan
vaaleat. Tämä kaikki voi aikaa myöten käydä hänen kauneudelleen
epäedulliseksi, mutta näin nuorella iällä se vain todistaa koko
organismin voimaa ja runsautta ja tekee, ettei tyttö ole mikään kylmä
nukke, vaan lämmin, eloisa ja ihastuttava nainen.

En kiellä, että vaikka hermoni ovatkin käyneet monen tulen läpi
eivätkä ensi hetkessä ala väristä, minä heti paikalla tunsin hänen
tenhoavan vaikutuksensa. Hän on juuri samaa maata kuin minä.
Täti, joka -- jos on kuullut puhuttavan Darwinista, varmaan pitää
häntä turmiollisena ihmisenä -- on vaistomaisesti ruvennut hänen
opetuslapsekseen tunnustamalla luonnollisen valinnan opin. Niin,
tyttö on samaa maata kuin minä. Tällä kertaa on koukussa oivallinen
syötti.

Ikäänkuin sähkövirta alkoi vuotaa hänen käsivarsistaan minun
käsivarsiini. Huomasin kyllä, että minäkin tein häneen hyvän
vaikutuksen. Arvosteluni taiteilijana muodostui niinikään
edulliseksi. Muutamat kasvot ovat kuin ihmispiirteiksi kiteytynyttä
musiikkia tai runoutta. Juuri niihin kuuluvat Anielkan kasvot. Niissä
ei ole mitään arkipäiväistä. Ylimyskodeissa istutetaan tyttöihin
kainoutta, kuten lapsiin rokkoa, ja Anielkassa on jotakin viatonta,
mutta samalla tulista. Kumma kokoonpano! Aivan kuin joku sanoisi:
viaton paholainen.

Muuten arvelen, että Anielka kesken lapsellisuuttaan ehkä on
hiukan mielisteleväinen. Olen huomannut, että hän täysin tuntee
hurmausvoimansa. Hän tietää esimerkiksi, että hänen silmäripsensä
ovat ihanat, ja sentähden hän yhtämittaa, ilman minkäänlaista syytä,
päästää ne alas silmilleen. Niinikään hän erinomaisen herttaisesti
keikauttaa päätään, katsellessaan puhekumppaniinsa. Alussa hän oli
hiukan kankea ja arka, mutta hetkisen perästä olimme niin hyvät
ystävät, ettei olisi luullut meidän ikinä, Ploszowin aikojen jälkeen,
olleen erossa.

Täti on suurenmoinen hajamielisyydessään -- mutta varjelkoon
joutumasta hänen liittolaisekseen! Tuskin olimme Anielkan kanssa
päässeet sinne, missä naiset olivat, tuskin olin ehtinyt tervehtiä
hänen äitiään ja lausua hänelle muutaman sanan, kun täti,
huomatessaan minun virkeyteni, hänkin kirkastui ja olkapäitään
kohottaen kääntyi Anielkan äidin puoleen.

-- Nuo orvokit sopivat hänelle erinomaisesti! lausui hän ääneen.
-- Taisi olla hyvä ajatus, että he ensi kerran näkivät toisensa
tanssiaisissa!...

Anielkan äiti kävi kovin hämilleen, Anielka samoin, ja minä käsitin
nyt minkätähden Anielka ja hänen äitinsä eivät olleet asettuneet
asumaan tädin taloon. Tuuma oli nähtävästi rouva P:n. Kaikesta
päättäen he tädin kanssa jo kauvan olivat punoneet suunnitelmiaan.
Arvelen, ettei niitä suorastaan uskottu Anielkalle, mutta naisen
tarkkanäköisyys sellaisissa asioissa hänelle varmaan oli antanut
aavistuksen niistä.

Tehdäkseni lopun yleisestä hämmennyksestä käännyin vihdoin hänen
puoleensa ja sanoin:

-- Tunnustan sinulle jo etukäteen, että tanssin huonosti, mutta koska
herrat varmaan joka hetki tulevat riistämään sinut seurastani, pyydän
sinulta yhtä valssia.

Vastaukseksi ojensi Anielka minulle tanssivihkonsa ja virkkoi
päättäväisesti:

-- Ota mitä tahdot.

En halua näytellä mitään nuorasta hypitettävää nukkea enkä palvella
toisten tarkoituksia. Päätin sentähden yhdellä iskulla anastaa
naisilta johtovallan, otin vihon ja kirjoitin: "Oletko sinä
ymmärtänyt, että he aikovat naittaa meidät?"

Kun Anielka oli lukenut mitä kirjoitin, muuttuivat hänen kasvonsa ja
hän kalpeni hiukan. Hetkisen hän vaikeni ikäänkuin olisi pelännyt,
että ääni pettäisi hänet, tai epäillyt mitä vastaisi. Vihdoin hänen
ihanat silmänripsensä nousivat ja katsellen minua suoraan silmiin hän
sanoi:

-- Olen!

Nyt alkoi hän vuorostaan kysellä, tosin ei sanoin, mutta katsein.
Kuten jo sanoin, olin tehnyt häneen hyvän vaikutuksen, ja koska
hän oli aavistanut salaliittoa, olin usein mahtanut olla hänen
mielessään. Luin selvästi hänen silmistään sanat:

-- Tiedän, että äiti ja täti toivovat meidän tutustuvan ja tulevan
ystäviksi. Mitä sitte seuraa, mitä?

Vastauksen asemesta kiersin käsivarteni hänen ympärilleen, painoin
häntä kevyesti vastaani ja vein valssiin. Mieleeni johtuivat
"miekkailuharjoitukseni".

Mykkä vastaukseni saattoi tuoda jonkun unelman tytön mieleen. Se mitä
kirjoitin vihkoon, oli jo ehtinyt tehdä häneen vaikutuksen. Mutta
minä ajattelin: miksen sitte saisi panna häntä unelmoimaan? Missään
tapauksessa en mene kauvemma kuin tahdon, ja mihin asti hän menee,
se on hänen asiansa. Anielka tanssii erinomaisesti ja tämän valssin
hän tanssi juuri kuten naisen tulee, nimittäin unohtaen itsensä ja
antautuen tanssitoverinsa johdettavaksi. Huomasin, että orvokit hänen
rinnallaan kohoilivat kiivaammin kuin tanssin hidas tahti saattoi
aiheuttaa. Käsitin, että hänessä alkaa liikkua jotakin. Rakkaus on
suorastaan fyysillinen välttämättömyys. Sitä tosin huolellisesti
koetetaan tukahuttaa nuorissa tytöissä yhteiskunnan ylemmissä
kerroksissa, mutta se on ja pysyy silti kukistamattomana. Kun sitte
sanotaan tytölle: nyt saat rakastaa! -- niin tyttö usein kiihkeästi
käyttää lupaa hyväkseen.

Anielka odotti nähtävästi, että koska kerran kirjoitin nuo sanat
hänen vihkoonsa, niin tanssin perästä seuraisi keskustelu asiasta.
Mutta minä vetäydyin tahallani syrjään, jättääkseni hänet odotukseen.

Niinikään minua halutti katsella häntä jonkun matkan päästä. Hän
on kun onkin minun mielimuotoani. Tämäntapaiset naiset vetävät
minua puoleensa suorastaan magneetin voimalla. Olisipa hän vaan
kolmenkymmenen ikäinen nainen eikä tuo nuori tyttönen, jota
naittamalla naitetaan minulle!


Varsovassa tammikuun 30 p:nä.

Anielka ja hänen äitinsä ovat nyt muuttaneet meille. Eilen vietin
koko päivän Anielkan kanssa. Hänen sielussaan on useampia lehtiä
kuin tavallisesti hänen ikäisillään tytöillä. Monet näistä lehdistä
on vasta tulevaisuus kirjoittava täyteen, mutta niihin mahtuu varsin
kauniita asioita. Hän tuntee ja käsittää kaikki, ja sitte hänen
tapansa kuunnella on aivan verraton; hän kumartuu jonkun verran
eteenpäin ja avaa viisaat silmänsä selkoisen selälleen puhujaa
vastaan. Nainen, joka ymmärtää kuuntelemisen taidon, omistaa yhden
viehätysvoiman lisää, sillä hän mairittelee miesten itserakkautta.
En tiedä tajuaako Anielka mitä tekee, vai johtaako häntä ainoastaan
naisen onnellinen vaisto. Mahdollisesti pitää hän jokaista sanaani
niin merkillisenä sentähden, että tädiltä on kuullut niin paljon
minusta. Jonkun verran mielisteleväinen hän kyllä on. Kun tänään
kysyin häneltä, mitä hän kaikista mieluimmin tahtoisi, vastasi hän:
"Nähdä Rooman!" Sitte painoi hän alas pitkäripsiset silmäluomensa ja
oli sanomattoman kaunis. Hän näkee selvästi miellyttävänsä minua ja
on siitä onnellinen. Hänen koketteriansa on suloinen, sillä se vuotaa
iloisesta sydämestä, joka haluaa miellyttää valittua sydäntä. Ei ole
enään vähintäkään syytä epäillä, ettei hänen sydämensä lentäisi minua
vastaan, kuten yöperhonen tulta kohti. Lapsi raukka on, saatuaan
vanhempien suostumuksen, rientänyt käyttämään sitä hyväkseen liiankin
hätäisesti.

Minä teen itselleni kyllä seuraavan kysymyksen: jollet halua mennä
naimisiin, niin miksi koetat kaikin tavoin rakastuttaa tyttöä
itseesi? Mutta minä en halua vastata tuohon kysymykseen. Minun on
näin niin hyvä ja rauhallinen olla. Ja totta puhuen: mitä pahaa minä
sitte oikeastaan teen? En tee itseäni tyhmemmäksi, epäkohteliaammaksi
enkä epämiellyttävämmäksi kuin olen -- siinä kaikki.

Tänä aamuna tuli Anielka kahville, yllään väljä merimiespusero, jonka
alta hänen ruumiinmuotonsa erottautuivat niin siroina, että pää meni
pyörälle häntä katsellessa. Hänen silmänsä olivat jonkun verran
uniset ja eräänlainen lämpöinen unisuus verhosi koko hänen olentoaan.
Onpa se aivan ihmeellistä minkä vaikutuksen hän on tehnyt minuun!


Tammikuun 31 p:nä.

Täti panee toimeen tanssiaiset Anielkan kunniaksi. Minä pidän
huolen kutsuista. Kävin Sniatynskeilla ja istuin kauvan, sillä minä
viihdyn heillä. Sniatynskit elävät alituisessa riidassa, mutta aivan
toisesta syystä kuin aviopuolisot tavallisesti. Tavallisesti käy
niin, että kun on olemassa yksi peite, niin molemmat vetävät sitä
omalle puolelleen. Mutta näiden välillä on riita siitä, että kumpikin
tahtoisi antaa toiselle koko peitteen. Pidän heistä äärettömästi,
sillä vasta heillä olen tullut vakuutetuksi siitä, ettei onni
ole ainoastaan kirjanoppineiden keksintö, vaan todellinen asia.
Sniatynski on terävä mies, herkkä kuin Stradivariuksen viulu ja
täysin tietoinen onnestaan. Hän tahtoo omistaa onnen ja hän omistaa
sen. Siitä häntä kadehdin. Minä olen aina mielelläni keskustellut
hänen kanssaan. He tarjosivat minulle erinomaista mustaa kahvia,
jommoista juodaan vain kirjailijakodeissa, ja rupesivat kyselemään
minkä vaikutuksen Varsova ja kansalaiseni tekevät minuun niin pitkän
poissaolon jälkeen. Tuli kysymys viime tanssiaisistakin, rouva
Sniatynski varsinkin tuntui haluavan puhua niistä. Hänellä on kai
vihiä tädin aikomuksistapa kun hän on kotoisin Volyniasta, siis
samalta kulmalta kuin Anielka, ja tuntee Anielkan hyvästi, niin häntä
kai haluttaa pistää ruusuinen nenänsä naimakysymykseen.

Tietysti varoin kajoamasta yksityisasioihini, mutta sivistyneistämme
puhuimme paljon. Lausuin esimerkiksi mitä ajattelen yleisömme
hienostuksesta, ja Sniatynski, joka ihastuu, kun kuulee sitä
kehuttavan, vaikka usein ankarastikin arvostelee sitä, joutui
haltioihinsa ja yhtyi paikalla kiitokseeni.

-- Hauska, huudahti hän vihdoin, -- kuulla tätä kaikkea sellaisen
miehen suusta kuin sinä, sillä ensinnäkin sinulla, jos kenellä, on
ollut tilaisuutta vertailuun ja toiseksi olet luonteeltasi pessimisti.

-- Enhän tiedä, hyvä ystävä, vastasin, -- vaikka johtopäätöksenikin
olisivat pessimistiset.

-- Kuinka niin?

-- Siten, näetkö, että jokaisen raffineeratun kulttuurin kylkeen
voi kirjoittaa saman mikä kirjoitetaan lasilähetysten osoitteeseen:
"Fragile", "Särkyvää". Sinusta, joka henkisesti polveudut Atenasta,
minusta ja ehkä kymmenkunnasta muusta ihmisestä voi tuntua
mieluisalta elää niin hienohermoisten ihmisten parissa; mutta jos
sinä mielit rakentaa jotakin tälle pohjalle, niin minä kehoitan sinua
varomaan, etteivät parrut putoa pääsi päälle. Etkö luule noiden
hienostuneiden elämän diletanttien pakostakin joutuvan tappiolle, kun
taistelevat olemassaolosta ihmisten kanssa, joilla on lujat hermot,
väkevät lihakset ja paksu nahka?

Sniatynski, joka on hyvin vilkas, karkasi ylös, rupesi astelemaan
edestakaisin pitkin huonetta ja kävi vihdoin kiivaasti kimppuuni.

-- Onhan asialla sekin puoli, ja se on, kuten väität, hyvin
huomattava puoli, mutta älä sanokaan, ettei meissä olisi mitään
muuta. Sinä tulet merten takaa ja puhut ikäänkuin olisit viettänyt
täällä ikäsi.

-- En tiedä mitä meissä on, tiedän vain, ettei kulttuuri missään
ole siinä määrässä vailla tasapainoa kuin täällä. Toiselta puolen
vallitsee miltei ylikypsä hienostus, toiselta puolen täydellinen
raakuus ja pimeys.

Rupesimme kiistelemään, ja oli jo pimeä, kun läksin heiltä. Hän
lupasi, kunhan vaan useammin tulen heille, näyttää minulle yhdistävät
renkaat, ne ihmiset, jotka eivät ole liian hienostuneita eivätkä
sairaloisia diletantteja, eivät myöskään mustia kuin nuuska --
sanalla sanoen: hän lupasi näyttää minulle ne lujat ihmiset, jotka
saavat aikaan jotakin ja jotka tietävät mitä tahtovat. Puhuimme
niin, että veimme sanat toistemme suusta, varsinkin kun kahvia
juodessa olimme ottaneet vähän konjakkia. Kun jo olin lähdössä, huusi
Sniatynski vielä perääni portaisiin:

-- Sinun kaltaisistasi ei enään tule ihmisiä, mutta sinun
lapsistasi ehkä voi tulla; sinun täytyy vain, tai oikeammin sanoen:
meidän täytyy kaikkien ensin tehdä vararikko, sillä muuten eivät
lapsenlapsemmekaan opi tekemään työtä.

Enköhän minä kuitenkin pääasiassa ollut oikeassa. Kirjoitan muistiin
tämän keskustelun juuri siitä syystä, että kotiin palattuani
yhtämittaa olen ajatellut tuota tasapainon puutetta. Tosiasiana
pysyy, että meillä on kuilu eroittamassa eri yhteiskuntaluokkia.
Kaikki lähentävä keskustelu, kaikki yhteistyö on niinmuodoin
aivan mahdoton. Sniatynskin täytyy hänenkin myöntää, että me
olemme kokoonpannut kahdesta ihmisluokasta, joista toinen on liian
sivistynyt ja toinen liian raaka. Ainakin minun tietääkseni! Olemme
Sèvren porsliinia ja raakaa savea -- ei mitään sillä välillä. Toiset
ovat "très fragile", hyvin särkyvää tavaraa -- toiset sitä, mitä
Ovidius kutsuu nimellä "rudis indigestaque moles", raaka ja sulamaton
möhkäle. Onhan luonnollista, että sèvreläinen porsliini ennemmin tai
myöhemmin menee rikki ja että tulevaisuus muovailee savea mielensä
mukaan.


Helmikuun 2 p:nä.

Eilen illalla olivat tanssiaisemme. Anielka veti todella
kaikkien katseet puoleensa. Hänen valkoiset olkapäänsä kohosivat
harsojen, tyllien ja -- tiedänkö minä kaikkien noiden kankaiden
nimeäkään! -- keskeltä kuin Venuksen olkapäät hänen noustessaan
meren vaahdosta. Varsovassa on jo levinnyt huhu, että minä menen
naimisiin hänen kanssaan. Huomasin, että Anielka eilen jokaista
tanssikierrosta tehdessään käänsi katseensa minuun ja että hän
vain hajamielisenä kuunteli mitä muut herrat puhuivat hänelle.
Lapsi raukka ei ymmärrä salata mitään, kaikki hän näyttää mitä
hänen sydämessään liikkuu, sokeankin täytyisi huomata se. Ja kun
minä likenen, käy hän nöyräksi, hiljaiseksi ja onnelliseksi!
Kiinnyn häneen kiintymistäni ja käyn yhä heikommaksi. Eläväthän
Sniatynskit niin onnellisesti yhdessä! Useammin kuin kerran on minun
täytynyt kysyä itseltäni: onko Sniatynski tyhmempi kuin minä vai
onko hän viisaampi? Minä en ole valinnut mitään elämäntehtävää,
en ole mitään; skeptillisyys myrkyttää minua, en ole onnellinen,
olen väsynyt. Hänellä on yhtä paljon tietoja kuin minulla ja
hän tekee työtä; hänellä on, veitikalla, komea rouva ja lisäksi
elämänfilosofia onnensa tukena. Minä olen siis ehdottomasti tyhmempi.
Sniatynskin filosofian avaimet ovat hänen elämänsä uskonkappaleet.
Ennenkuin hän menikään naimisiin, sanoi hän minulle: "On asioita,
jotka eivät saa päästä skeptillisyyteni likellekään, joita en
arvostele enkä koskaan tule arvostelemaan: kirjailijana tunnustan
opinkappaleekseni yhteiskunnan -- ihmisenä rakastetun naisen."
Silloin ajattelin: minun ajatussuuntani on toki rohkeampi, koska
uskallan kajota niihinkin tunteisiin. Mutta nyt huomaan, ettei
rohkeuteni ole johtanut minua mihinkään. Toiselta puolen: kuinka
suloinen onkaan uusi uskonkappaleeni pitkine silmäripsineen! Olen
todella joutunut pahasti alakynteen. Tavatonta mieltymystäni ei
enään voi viedä yksin luonnollisen valinnan laskuun. Ei! siinä on
jotakin muutakin -- ja minäpä tiedänkin mitä. Tyttö rakastaa minua
niin raikkaalla ja syvällä tunteella, ettei kukaan ole rakastanut
minua sillä tavalla. Miten toisellaista tämä kaikki onkaan kuin
ne "miekkailuharjoitukset", joissa jakelin ja vältin iskuja.
Nainen, joka rakastaa voimakkaasti ja joka todella miellyttää
rakastamaansa miestä, saattaa olla varma voitostaan, jos hänellä
vain on kestävyyttä. "Eksynyt lintu" palaa, kuten Slowacki sanoo,
aina ehdottomasti hänen luokseen, kuten suojaisaan pesäpaikkaansa
ainakin, ja palaa sitä nopeammin jota yksinäisempää ja raskaampaa
harharetkillä on ollut. Mikään ei niin liikuta, kiinnitä ja vedä
puoleensa miehen sydäntä kuin tieto siitä, että häntä rakastetaan.
Muutama sivu sitte kirjoitin puolalaisesta naisesta ties mitä,
mutta erehdystä on luulla, että minä surisin tuota turhaa sivua tai
epäjohdonmukaisuuden pelosta rajoittaisin toimintavapauttani.

Kummallisesti se tyttö vastaa taiteellistakin makuani! Herttaisimman
hetkemme vietimme tanssiaisten jälkeen, kun vieraiden lähdettyä
käskimme tuoda teetä saliin ja istuuduimme kaikki neljä juomaan.
Tahdoin katsahtaa pihamaalle, menin ikkunan ääreen ja työnsin syrjään
uutimia. Kello oli jo kahdeksan, ja ulkoa tuleva päivänhohde kävi
lampun valossa hämmästyttävän safiirinkarvaiseksi. Mutta vieläkin
hämmästyttävämmän vaikutuksen teki Anielka tuossa safiirinvalossa.
Minulle tuli aivan se tunne, että hän oli sinisessä luolassa
Caprilla. Mitä vivahduksia väikkyikään hänen paljailla olkapäillään!
Ja minkä sille mahdan, mutta niin herkkä minä olen, että sinä hetkenä
hellyin vahaksi. Tuon valon takia voitti hän sydämeni ikäänkuin se
olisi ollut hänen ansionsa. Hyvää yötä sanoessa pitelin hänen kättään
kauvan ja aivan toisella tavalla kuin siihen asti, ja hän vastasi,
antaen kätensä viipyä kädessäni:

-- Hyvää päivää -- ei hyvää yötä! Hyvää päivää.

Mutta joko olen aivan sokea tai lausui hänen äänensä soitto kuten
hänen katseensa:

-- Minä rakastan, rakastan!

Niin minäkin!

Täti, joka oli katsellut mutkiimme, murahteli ilosta. Näin kyyneliä
hänen silmissään.

Lähdemme pian Ploszowiin.


Ploszowissa helmikuun 5 p:nä.

Olemme jo toista päivää maalla. Meillä oli kaunis matka, aurinkoa
ja pakkasta. Lumi narisi reen jalaksien alla ja kimmelteli
kentillä. Auringon laskiessa kävivät äärettömät valkoiset tasangot
sinipunertaviksi. Ploszowin lehmuksia kierteli rääkkyvä varisparvi.
Talvi, meidän ankara talvemme, on sentään kaunis. Se on voimakas ja
rohkea ja ennenkaikkea rehellinen. Aivan niinkuin rehellinen ystävä
kaunistelematta paiskaa totuuden vasten kasvoja, niin sekin lupaa
kysymättä käy kiinni korviin. Ja sen reippaus tarttuu ihmisiinkin.
Kaikki iloitsimme siitä, että pääsimme maalle. Molemmilla vanhemmilla
naisilla oli lisäksi ilonaihetta siitä, että heidän rakkaimmat
toiveensa likenivät toteutumistaan; minä iloitsin siitä, että
tunsin vieressäni istuvan Anielkan käsivarren käsivarttani vastaan;
tyttö oli ehkä onnellinen samasta syystä. Pari kertaa hän kumartui
suutelemaan tädin kättä -- ehkäpä onnensa yltäkylläisyydessä. Hän
oli hyvin kaunis tuuheassa puuhkassaan ja nahkalakissaan, jonka
päärmän alta katselivat hänen tummat, vielä lapselliset silmänsä
ja rusottivat pakkasen puremat posket. Nuoruus kerrassaan säteilee
hänestä.

Turvallista ja rauhaisaa on täällä Ploszowissa. Pidän erityisesti
vanhanaikaisista, äänettömistä uuneista. Täti varjelee metsäänsä
kuin silmäteräänsä, mutta polttopuuta ei hän säästä; sentähden palaa
takkavalkea talossa aamusta iltaan; tuli humisee ja paukkuu ja
levittää ympärilleen iloista mieltä. Istuimme eilen koko iltapäivän
takkavalkean ääressä. Kerroin Roomasta ja sen muinaisjäännöksistä,
ja kuulijakuntani oli niin harras, että jo aloin tuntua omissa
silmissänikin naurettavalta. Kertoessani ei täti kääntänyt katsettaan
Anielkasta. Hän vartioi miltei ankarana, osoittaisivatko tytön kasvot
tarpeellista ihastusta. Osoittivat liiaksikin. Eilen hän sanoi
minulle:

-- Joku toinen saattaisi asua siellä koko ikänsä eikä huomaisi
puoltakaan siitä kauneudesta, minkä sinä näet.

Täti vastasi heti dogmaattisella tyyneydellä:

-- Sitähän minä aina olen sanonut.

Onneksi ei täällä ole toista samallaista skeptikkoa kuin minä, sillä
hänen läsnäolonsa voisi saattaa minut hämilleni.

Anielkan äiti on joukossamme jonkun verran häiritsevänä aineksena.
Hän on elämässään kärsinyt ja taistellut niin paljon, että hänen
iloisuutensa on kulunut kokonaan kuiviin. Hän suorastaan pelkää
tulevaisuutta ja epäilee vaistomaisesti, että onnellistenkin
tapausten alla piilee ansa. Hänen avioliittonsa oli tavattoman
onneton, ja myöhemmin hän sai tuhansia huolia maatilastaan, joka
on suuri, mutta huonosti hoidettu. Loppujen lopuksi häntä vaivaa
alituinen päänkipu.

Anielka näyttää olevan niitä naisia, jotka eivät vaivaa päätään
maatilojen vuoksi, ja näitä naisia tuntuu meillä olevan enemmän kuin
luulisikaan.

Pidän hänestä tämänkin takia, sillä todistaahan se selvästi, että
hänellä on jalompia harrastuksia. Muuten kaikki hänessä nykyään
miellyttää minua. Hellyys kasvaa esiin intohimosta yhtä nopeasti
kuin ruoho lämpimän sateen jälkeen. Tänä aamuna näin palvelustytön
käytävässä kantavan Anielkan hametta ja kenkiä ja ne -- varsinkin
kengät -- liikuttivat minua, ikäänkuin niiden omistaminen ja
käyttäminen olisi kaikkien Anielkan hyveiden kruunu.

Me miehet olemme sentään tavattoman heikkoja. Pitelen kättä
valtasuonellani ja seuraan tunteeni kuumeen nousua. Lyönti on jo aika
nopea.


Ploszowissa helmikuun 8:ntena tai 9:ntenä päivänä.

Täti on jo alkanut käydä vanhaa sotaansa herra Chwastowskin kanssa.
Tämä heidän riitelemisensä on niin omituinen, että yhden kahakan
kyllä kannattaa merkitä muistiin. Täti tarvitsee aina kinaa
ruokahalunsa kiihdyttämiseksi, ja Chwastowski -- joka ohimennen
sanoen hoitaa Ploszowia erinomaisesti -- joka on tulinen vanha
aatelisherra, ei kärsi, että hänen kantapäilleen astutaan. Niin
kiihtyvät kahakat kiivaiksi. Jo ruokasaliin tullessa luovat molemmat
toisiinsa pahaaennustavia katseita. Ensimäisen kekäleen viskaa
liemiruuan aikana tavallisesti täti, alkaen keskustelun esimerkiksi
tähän tapaan:

-- Hyvä herra Chwastowski, en muista kuulleeni mitään syyskylvöistä.
Te puhutte ikäänkuin tahallanne kaikesta muusta paitsi niistä.

-- Arvoisa kreivitär, syksyllä ne olivat hyvät, mutta nyt ne ovat
kahden kyynärän lumen alla -- en voi tietää niistä mitään. En ole
Jumala.

-- Älkää turhaanlausuko Jumalan nimeä.

-- En pyri kurkistamaan hänen lumensa alle, en siis loukkaa häntä.

-- Loukkaanko ehkä minä sitte?

-- Loukkaatte varmasti, kreivitär!

-- Te olette sietämätön, herra Chwastowski.

-- Sietävä, sietävä, sillä siedänpä yhtä ja toista!

Tähän tapaan jatkuu riitaa jatkumistaan. Harva päivällinen kuluu
ilman että he muutaman kerran ärähtävät toisilleen. Vihdoin vaikenee
täti ja syö tuimasti, ikäänkuin ajaakseen kiukkuaan ruokaan. Hänellä
on todella hyvä ruokahalu. Mutta ruokalajien mukaan paranee hänen
tuulensa asteettain ja saavuttaa lopulta oivallisuuden asteen. Kun
minä sitte tarjoan käsivarteni Anielkan äidille, tarjoaa herra
Chwastowski käsivartensa tädille, ja sulassa sovinnossa astuvat
he juomaan mustaa kahvia. Täti kyselee hänen poikiaan, ja herra
Chwastowski suutelee tädin kättä. He pitävät paljon toisistaan ja
kunnioittavat toisiaan. Näin herra Chwastowskin pojat heidän vielä
ollessaan yliopistossa. Kuuluvat olevan erinomaisia poikia, mutta
kauhean radikaalisia.

Alussa peloitti päivällissota Anielkaa. Selitin hänelle miltä
kannalta asiaa on katsottava, ja nyt hän heti kahakan alkaessa
salaa katsahtaa minuun pitkien silmäripsiensä alta, ja suupielet
hymähtelevät. Hän on silloin niin suloinen, että tekisi mieli syödä
hänet. En ole nähnyt ainoallakaan naisella maailmassa niin suorastaan
alabasterinvalkoisia ohimoja ja ohimoilla sellaisia suonia.


Helmikuun 12 p:nä.

Ovidiuksen metamorfoosit tulevat näkyviin sekä maailmassa että
minussa. Pakkasilmat ovat menneet menojaan, aurinko on poissa
ja egyptiläinen pimeys vallitsee. Paremmin en voi kuvata sitä
mitä tapahtuu ulkona kuin sanomalla, että kaikki on ikäänkuin
mädäntynyttä. Tämä ilmanala on sentään kauhea. Roomassa näyttäytyy
aurinko pahimmankin ilman aikana kymmenen kertaa päivässä; täällä
on nyt kaksi päivää pitänyt polttaa lamppua. Musta, raskas kosteus
tunkee ajatuksiin, tekee ne mustiksi ja painaa niitä alas. Minuun
se vaikuttaa kerrassaan kaameasti. Täti ja Chwastowski ovat tänään
riidelleet enemmän kuin koskaan. Chwastowski väitti tädin hävittävän
metsän senkautta, ettei hän anna kajota siihen, koska puut lahoavat
vanhuuttaan; täti vastasi, että meillä Puolassa kyllä harvennetaan
metsiä tarpeeksi ilman hänen myötävaikutustaan... "Minä vanhenen --
vanhetkoon metsäkin!" Muistuu mieleeni entinen aatelismies, jolla
oli suuri maatila ja mitä parhaimmat maat ja joka ei milloinkaan
viljellyt enempää kuin että "koiranhaukunta kuului viljelysten päästä
toiseen".

Mutta vähät niistä! Anielkan äiti valmisti minulle tänään, tosin
tahtomattaan, aika harmin. Kasvihuoneessa käydessämme alkoi hän,
tietysti äidinylpeydessään, mutta samalla jotenkuten epäesteettisesti
kertoa, että muuan tuttavani, muuan Kromicki, liehittelee Anielkaa!
Minulle tuli samantapainen tunne, kuin jos sormestani olisi kaivettu
tikkua haarukan piikillä. Aivan niinkuin aamun sinertävä valo oli
virittänyt minut suosiolliseksi Anielkalle, vaikkei se ollut hänen
ansionsa, niin Kromickin sydämen aivoitukset nyt vieroittivat minua
hänestä, vaikkei hän ollut niihin syypää. Olen tuntenut Kromickin,
mokomankin apinan, muutamia vuosia enkä pidä hänestä. Hän on
kotoisin Itävallan Schlesiasta, jossa samaiset Kromickit joskus
ovat omistaneet suuria tiluksia. Roomassa kertoi hän sukunsa vielä
1500-luvulla kantaneen kreivin arvonimeä -- ja kirjoitti hotellien
matkakirjoihin "kreivi von Kromicky". Jolleivät hänen pienet silmänsä
paistaisi kahtena paahdettuna kahvipapuna päässä ja jollei hänellä
olisi ikävä musta tukka, niin luulisi, että hän on tehty juuston
kuoresta päivällisen jälkeen, sillä juuri sen karvainen on hänellä
iho. Muuten ovat kasvot kuin pääkallon kasvot. Hän herättää minussa
suorastaan ruumiillista vastenmielisyyttä. Hyi, kuinka tärvelivätkin
silmissäni Anielkan! Tiedänhän minä, ettei häntä voi syyttää
Kromickista ja hänen aikeistaan, mutta en voi sille mitään, että hän
meni minulta pahasti pilalle.

Muuten en ymmärrä minkätähden äidin niin laveasti pitikin tehdä
minulle selkoa Kromicki-jutusta. Jos oli tarkoitus yllyttää minua,
niin lensi luoti suoraan yli maalin. Tuolla rouva P:llä on suuret
ansionsa, onhan hän kunnioitettavasti selviytynyt asioistaan ja
kasvattanut tyttärensä, mutta avuton hän on ja ikävä alituisine
päänkipuineen ja ulkomaalaisine lauseineen, joita hän käyttää
puhuessaan.

-- Minä myönnän, sanoi hän, -- että olen ollut asian puolella.
Välistä olen aivan sortumaisillani huolten taakan alle; olen nainen
enkä ymmärrä raha-asioita, ja jos jonkun kerran olen tutustunut
niihin, on se tapahtunut voimieni ja terveyteni kustannuksella
ja lapseni tähden. Kromicki on hyvin taitava. Hänellä on suuria
yrityksiä Odessassa, hän puuhaa kaikenlaisissa nafta-asioissa Bakussa
ja toimii jonkinlaisena välittäjänä... que sais-je! Mutta hänelle on
epäedullista, ettei hän ole Venäjän alamainen. Olen ajatellut, että
jos hän menisi naimisiin, niin hän panisi kuntoon Anielkan maatilan
ja rupeaisi Venäjän alamaiseksi.

-- Entä Anielka? kysyin kärsimättömänä.

-- Anielka ei oikein näy pitävän hänestä, mutta hän on tottelevainen
lapsi! Jäisihän hän minun kuolemani jälkeen aivan turvattomaksi, niin
että...

En pitkittänyt keskustelua, sillä minua suututti enemmän kuin sanoin
saatan lausua. Ymmärsin kyllä yksinomaan Anielkan ansioksi, ettei
naimakaupasta ollut tullut mitään, mutta samalla tuntui pahalta,
että hän oli sallinut tuon inhoittavan miehen edes nostaa katseen
puoleensa ja varsinkin, että hän jonakin hetkenä oli saattanut
ajatella alistumista.

Jos minusta olisi ollut kysymys, olisivat hermot ilman muuta
ratkaisseet asian. Mutta unohdan, ettei muilla ole minun hermojani
ja että Kromickia, huolimatta hänen juustomaisesta ihostaan ja
pääkallonkasvoistaan, naismaailmassa pidetään kauniina miehenä.

Olisinpa utelias tietämään missä "asioissa" hän nyt liikkuu. Unohdin
kysyä onko hän tällä haavaa Varsovassa. Hyvin mahdollista, että
hän on, sillä luultavasti hän joka talvi kulkee näillä mailla.
Hänen asioistaan sanon vain: saattavatpa olla kunnossa -- epäilen
kuitenkin. En ole afäärimies vähimmässäkään määrässä enkä pystyisi
ohjaamaan minkäänlaisia raha-asioita, mutta minulla on toki senverran
älyä, että tajuan mistä tässä on kysymys. Onhan minulla hyvä
huomiokyky ja minä teen helposti johtopäätöksiä. En luota noihin
aatelismiehiimme, joita pidetään afäärineroina. Pelkään, ettei
Kromickin kyky ole mikään synnynnäinen vaan erinäiseen suuntaan
kehitetty hermotauti. Olen nähnyt sentapaisia esimerkkejä. Tuollainen
aatelinen afäärimies on syntynyt ties miten; joskus näyttää sokea
onni seuraavan häntä ja hän kokoaa nopeasti omaisuuden... Mutta en
ole nähnyt vielä ainoaakaan, joka ei ennen kuolemaansa olisi tehnyt
vararikkoa.

Liikemiehen ominaisuudet joko peritään tai saadaan siten, että
aletaan aakkosista. Chwastowskin pojat ehkä tulevat läpäisemään,
sillä isä kadotti sattuman kautta kaiken omaisuutensa ja he saivat
alkaa aakkosista. Mutta se, joka peritty omaisuus taskussaan ja
vailla synnynnäisiä liikemiehen lahjoja ja ammattitietoja antautuu
tälle alalle -- taittaa ehdottomasti niskansa. Tämä on aatelisissa
-- toistaakseni sanani -- rahahermostusta. Afääriyritykset eivät
yleensäkään pysy pystyssä luulottelun varassa, mutta aatelisten
afääriyrityksissä on lisäksi itsepetosta ties miten paljon.

Muuten toivotan herra "von Kromickylle" kaikkea onnea.


Helmikuun 14 p:nä.

Pax! pax! pax! -- rauha maassa. Vastenmielinen vaikutus meni jo
menojaan. Kuinka herkkä Anielka kuitenkin on! Olin olevinani hyvällä
tuulella vaikken ollut, käytöksessäni oli tuskin varjonkaan vertaa
eroa, mutta hän tunsi ja tajusi sen kuitenkin. Tänään kun selailimme
albumeja -- olimme kahden, kuten muuten usein olemme, koska meitä
ehdoin tahdoin ei häiritä -- kävi hän hämilleen ja hänen kasvonsa
muuttuivat. Ymmärsin paikalla, että hän halusi sanoa jotakin, mutta
pelkäsi ja epäröi. Hetkiseksi johtui mieleeni se hullunkurinen
ajatus, että hän aikoo tunnustaa rakkautensa, mutta samassa muistin
olevani tekemisissä puolattaren kanssa. Tuollainen puolalainen
tyttönen -- tai miksikäs ei: kuninkaantytär -- kuolisi mieluummin
kuin tunnustaisi rakastavansa. Armosta saattaa hän, kun häneltä
kysytään, vastata myöntävästi. Anielka ehti muuten pian avukseni,
sillä hän pani kiinni albumin ja kysyi, jonkun verran toinnuttuaan
hämmennyksestään:

-- Mikä sinun on, Leon? Sillä jokin sinun on, eikö totta?

Riensin vakuuttamaan hänelle, ettei minua vaivaa mikään, neuvoin ja
rauhoitin häntä, mutta hän vain ravisti päätään ja jatkoi:

-- Tiedän, että sinulle kaksi päivää sitte tuli jokin. Ymmärrän, että
sellaista miestä kuin sinä, on voitu pahoittaa jollakin tavalla...
ja minä olen niin koettanut miettiä olenko minä antanut aihetta
johonkin, olenko sanonut jotakin, mutta...

Siinä hänen äänensä värähti, mutta hän katsoi minua kuitenkin silmiin.

-- Enhän minä ole tehnyt sinulle mitään pahaa?... enhän?

Hetkisen kieppui jo kielelläni: "Jos minulta jotakin puuttuu, niin
sinä, Anielkani, kalleimpani!" -- mutta jonkinlainen pelästys tarttui
hiuksiini, käyttääkseni Homeron lausetapaa. En pelästynyt häntä, vaan
sitä ovenripaa, joka saattoi pudota kiinni. Otin kuitenkin hänen
kätensä, suutelin sitä ja lausuin niin ystävällisesti kuin taisin:

-- Olet hyvä ja herttainen olento, älä ole minusta huolissasi,
sillä minua ei vaivaa mikään... Sitäpaitsi olet sinä nyt vieraana
Ploszowissa ja minun on pidettävä huolta siitä, ettei sinulta mitään
puutu!

Suutelin uudelleen hänen kättään, jopa molempia käsiään. Kaiken
tämän saattoi hätätilassa viedä sukulaisuuden laskuun -- ja niin
kurja on ihmisluonto, että tieto tästä takaportista kaiken aikaa oli
mielessäni. Sanon ihmisluontoani kurjaksi, koska täten pelastuin
kaikesta vastuunalaisuudesta ja koska kaiken aikaa valppaasti
seurasin asioiden menoa. Muuten luultavasti en tule tekemään tiliä
menettelystäni itsellenikään, sillä mielijohteet ovat aina vieneet
minua minne ovat tahtoneet, ja Anielkaan nähden olen kokonaan niiden
vallassa. Tunnen tälläkin hetkellä huulillani hänen kätensä ihanan
hipiän -- ja siitä johtuu mielihaluja loppumattomiin. Ennemmin tai
myöhemmin tulen omassa persoonassani paukauttamaan kiinni portin,
josta vielä tänään saattaisin paeta. Tai voisinko itse asiassa enään?
Ehkä -- jos joku ulkoapäin auttaisi minua.

Joka tapauksessa tyttö nähtävästi rakastaa minua. Kaikki työntävät
yksissä neuvoin minua häntä kohti.

Tänään olen jo sanonut itselleni: jos asia kerran on välttämätön,
niin miksi viivyttelet?

Keksin tällaisen vastauksen: en tahdo kadottaa mitään siitä
mielenliikutuksesta, siitä jännityksestä, siitä hurmasta, mitä
lausumattomat sanat, kysyvät katseet ja odotus sisältävät. Tahdon
luoda loppuun asti rakkauteni runon. Olen syyttänyt naisia siitä,
että tunteen muodot heille ovat enemmän kuin itse tunne, mutta
näyttääpä minulle itsellenikin olevan tärkeää, että kaikki muodot
täytettäisiin. Kun ihminen tulee vanhemmaksi, niin tuollaiset seikat
yleensä näyttävät käyvän hänelle tärkeiksi. Monasti olen niinikään
tehnyt sen huomion, että herkistyneet miehet meillä ovat naisellisia.
Minä puolestani olen tässä suhteessa jonkun verran epikurolainen
tunteiltani.

Keskustelumme jälkeen tulimme Anielkan kanssa erinomaiselle
tuulelle. Illalla autoin häntä vetämään alas uutimia, sillä silloin
saatoin päästä koskettamaan hänen käsiään ja vaatteitaan. Häiritsin
häntä tahallani tässä työssä, hän keikaili kuin lapsi ja kääntyi
tuontuostakin lapsen lailla tädin puoleen, lausuen nopeasti,
yksitoikkoisella äänellä niinkuin pikkutyttö, joka kantelee:

-- Täti kulta, Leon tekee kiusaa!


Helmikuun 18 p:nä.

Hittoko minut lieneekin vienyt Varsovaan, kokoukseen, joka pidettiin
valtuusmies S:n luona. Valtuusmies S. koettaa kaikin voimin
koota luoksensa edustajia kaikista puolueista ja tekee kaiken
voitavansa saadakseen heitä teen ja leivosten avulla ymmärtämään
toisiaan, vaikka hän, totta puhuen, tuskin itsekään tietää mitä
hyötyä keskinäisestä ymmärtämisestä olisi. Minä, joka itse asiassa
säännöllisesti asun maan rajojen ulkopuolella, läksin tuohon
kokoukseen saadakseni kuulla mitä kansalaisteni mielissä liikkuu
ja miten he ajattelevat asioita. Oli ahdasta ja tietysti siis
myöskin ikävää. Ja kuten aina kokouksissa, joissa on tilan puute,
kasaantuivat samoinajattelevat huoneiden nurkkiin vakuuttamaan
toisilleen yhteenkuuluvaisuuttaan y.m.s.

Tutustuin useihin valtuusmiehiin ja julkisen sanan palvelijoihin.
Ulkomailla tehdään suurta eroa kirjailijan ja sanomalehtimiehen
välillä. Edellistä pidetään taiteilijana ja ajattelijana,
jälkimäistä käsityöläisenä -- en todella löydä parempaa sanaa.
Täällä ei tehdä tuota eroa, vaan molempia sanotaan kirjailijoiksi.
Suurin osa kirjailijoista tekeekin työtä aikakauskirjoissa ja
toimii arvostelijoina. Ihmisinä ovat he yleensä säädyllisempää
väkeä kuin sanomalehtimiehet ulkomailla. En kärsi sanomalehtiä.
Ne kuuluvat mielestäni ihmiskunnan vitsauksiin. Nopeus, jolla
ne välittävät ihmisille tiedot asioiden kulusta, vetää vertoja
tietojen epäluotettavuudelle. Ne liehittelevät häikäilemättä
yleistä mielipidettä, sen näkee jokainen, jolla on silmät päässä.
Sanomalehtien ansio on, että ihmisiltä on kadonnut kyky eroittaa
oikeaa väärästä, kadonnut totuuden taju. Ne eivät enään tiedä mikä on
rehellistä ja mikä epärehellistä, valhe rehentelee ja epärehellisyys
käyttää rehellisyyden kieltä, sanalla sanoen: ihmissielu on käynyt
epäsiveelliseksi ja sokeaksi.

Kokouksessa oli muiden muassa Stawowski, jota pidetään viisaimpana
miehenä edistysmielisten leirissä. Hänen esiintymisensä osoitti
todella kyvykästä miestä, mutta samalla tuntui, että hän sairastaa
kahta tautia: hänen maksansa ja hänen oma "minänsä" ovat kipeät. Hän
kantaa omaa minäänsä kuin täyttä vesilasia -- ja näyttää alituisesti
toistelevan itsekseen: varovasti, ettei mene yli laitojen! Ja hänen
pelkonsa vaikuttaa suggestionin kautta ympäristöön siinä määrin,
ettei kukaan uskalla olla toista mieltä. Hänen voimaansa lujittaa
vielä se, että hän uskoo sanojansa. Sitä miestä pidetään aivan suotta
skeptikkona. Päinvastoin on hänen luonteensa aivan sama kuin vanhojen
fanatikkojen mahtoi olla. Jos Stawowski olisi syntynyt muutamia
satoja vuosia sitte ja istunut tuomarina, niin hän olisi tuominnut
ihmisiltä revittäväksi kielen rangaistukseksi jumalanpilkkaamisesta,
kuten siihen aikaan oli tapa. Nykyaika on antanut hänen
fanaattisuudellensa toisen suunnan: hän hehkuu vihaa sitä kohtaan,
mitä hän muinaisuudessa olisi rakastanut, mutta pohjaltaan on hän
aivan sama kuin vanhat fanatikot.

Muuten huomasin, että vanhoillisemme häärivät Stawowskin ympärillä
ei yksin uteliaina, vaan suorastaan liehitellen häntä. Meillä,
kuten kai muuallakin, on vanhoillinen puolue aina pelkuri. Jokainen
likeni Stawowskia viikunanmakeasti hymyillen, ikäänkuin jokaisen
otsaan olisi ollut maalattuna: "Vaikka minä olenkin vanhoillinen,
niin, hyvä herra..." Ja tuohon _vaikkaan_ sisältyi sekä katumusta
että parantumisen mahdollisuutta. Tämä mieliala oli niin ilmeinen,
että kun minä, skeptikko kaikkiin puolueisiin nähden, rupesin
vastustamaan Stawowskia, en suinkaan minkään puolueen edustajana,
vaan toisinajattelevana ihmisenä yleensä, niin rohkeuteni herätti
kaikkialla hämmästystä. Oli kysymys niinsanotusta alaluokasta.
Stawowski kuvaili sen toivotonta asemaa, sen heikkoutta, sen
avuttomuutta -- ja piiri hänen ympärillään suureni suurenemistaan,
kun minä keskeytin hänet.

-- Sallikaa minun kysyä tunnustatteko Darwinin teoriaa olemassaolon
taistelusta?

Stawowski, joka on luonnonfilosofi, antautui mielellään keskusteluun.

-- Tietysti, vastasi hän.

-- Sallikaa minun siinä tapauksessa huomauttaa, että olette
epäjohdonmukainen. Jos minä kristittynä hoivaan heikkoja, avuttomia
ja kärsiviä, niin se on luonnollista, sillä Kristus on käskenyt minun
tehdä niin. Mutta teidän pitäisi, katsellen asioita olemassaolon
taistelun kannalta, sanoa: he ovat heikkoja ja tyhmiä, heidän täytyy
sortua -- se on luonnon ehdoton laki -- menkööt siis hiiteen. Miksi
te ette sano niin?... Selittäkääpä minulle tämä ristiriita.

Lieneekö Stawowski pelästynyt vastustusta, johon ei ole tottunut, vai
eikö hän todella milloinkaan ollut ajatellut näitä asioita, mutta
sillä hetkellä ei hän löytänyt vastausta, hän hämmentyi eikä edes
keksinyt käydä kiinni sanaan "altruismi", joka tosin kyllä on varsin
tyhjä sana.

Nähdessään Stawowskin ymmällä alkoivat vanhoillisemme tiheissä
joukoissa siirtyä minun puolelleni, ja minusta olisi helposti voinut
tulla hetken sankari, jollei olisi ollut myöhäinen ilta, jollen olisi
ollut väsyksissä, jollei kaikki tyyni olisi ikävystyttänyt minua ja
jollen olisi halunnut palata yöksi Ploszowiin. Vähitellen läksivät
kaikki.

Olin jo päällysvaatteissa ja etsin hiukan kärsimättömänä kiikariani,
joka oli joutunut päällystakin ja muiden vaatteiden väliin, kun
Stawowski, nähtävästi keksittyään vastauksen, likeni minua ja lausui:

-- Te kysyitte minulta miksi minä... Mutta minä keskeytin hänet,
sillä etsin yhä kiikariani ja minua harmitti, etten löytänyt sitä.

-- Hyvä herra Stawowski, sanoin, -- suoraan puhuen on koko kysymys
minulle yhdentekevä. Näettehän, että jo on myöhäistä, kaikki
ovat lähdössä, ja minä arvaan osapuilleen mitä te aiotte sanoa.
Sallittehan siis minun toivottaa hyvää yötä.

Luultavasti olen saanut hänestä ikuisen vihamiehen, varsinkin tämän
viimeisen vastaukseni tähden.

Kello yhden tienoissa yöllä saavuin Ploszowiin, ja siellä oli minua
vastassa mitä herttaisin yllätys. Anielka odotti minua teepöydän
ääressä. Tapasin hänet ruokasalissa täysissä vaatteissa. Ainoastaan
hiukset olivat palmikoidut yötä varten. Ilosta, joka minut valtasi
hänet nähdessäni, saatan päättää miten syvälle sydämeeni hän on
syöpynyt. Mikä rakas olento hän onkaan ja miten ihana hän oli niskaan
valuvine hiuksineen! Ja minä tiedän, että ainoa sana minun suustani
antaa minulle oikeuden kuukauden tai parin perästä hajoittaa tuon
palmikon hänen hartioilleen! En saata pysyä tyynenä, kun ajattelen
sitä. En saata uskoa, että onni olisi niin helposti saavutettavissa.

Rupesin nuhtelemaan häntä siitä, ettei hän nuku, mutta hän vastasi:

-- Minun ei ollut ensinkään uni, sentähden pyysin äidiltä ja tädiltä,
että saisin odottaa sinua. Äiti pani vähän vastaan ja sanoi, ettei se
sovi, mutta minä selitin, että me toki olemme sukulaiset, ja tiedätkö
kuka asettui minun puolelleni? -- Täti.

-- Kelpo täti! Juothan nyt kanssani teetä?

-- Kyllä.

Ja hän rupesi toimeliaana kaatamaan teetä. Katselin hänen näppäriä,
kaunismuotoisia käsiään ja minun teki mieleni suudella niitä.
Tuontuostakin katsahti hän minuun, mutta painoi heti, kohdattuaan
minun katseeni, alas silmänsä. Vihdoin hän rupesi kyselemään, miten
iltani oli kulunut ja mitä vaikutuksia olin saanut. Puhuimme molemmat
matalalla äänellä, vaikka tädin ja Celina rouvan makuuhuoneet
olivat niin etäällä, ettemme olisi voineet häiritä heitä. Me olimme
toisillemme sydämelliset ja luottavat, kuten hyvin rakkaat sukulaiset.

Kerroin hänelle näkemiäni ja kuulemiani kuten ystävälle ainakin.
Sitte puhuin yleisvaikutuksesta, minkä täkäläinen yleisö tekee
pitkiltä matkoilta palaavaan. Hän kuunteli minua äänetönnä, silmät
suurina päässä, onnellisena siitä, että uskoin hänelle salaisuuksiani.

Vihdoin hän virkkoi:

-- Mikset sinä, Leon, kirjoita tätä? Se ei ole mitään ihmeellistä,
etteivät tällaiset ajatukset johdu minun mieleeni, mutta eiväthän ne
johdu muidenkaan mieleen.

-- Miksenkö kirjoita? vastasin. -- Monesta, monesta syystä, joista
myöhemmin voin kertoa sinulle -- mutta muun muassa siitä syystä,
ettei rinnallani ole ketään, joka useammin kysyisi kuten sinä: mikset
tee mitään, Leon?

Vaikenimme molemmat. Anielkan silmäripset eivät ehkä milloinkaan
olleet painuneet niin syvälle poskia vastaan -- ja minä miltei näin
ja kuulin hänen sydämensä lyönnit vaatteiden alta. Sillä hänellä
oli nyt todella täysi syy odottaa, että jo lopettaisin pelini ja
sanoisin: "Tahdotko sinä jäädä ainiaaksi luokseni kysymään sitä?"
Mutta minä nautin liian suuresti hänen kiintymyksestään, tästä
ratkaisemattomasta tilasta, joka riippui kuin langan päässä, tuosta
pienestä sydämestä, joka vapisi ikäänkuin minun kädessäni -- enkä
tahtonut johtaa asiaa päätökseen.

-- Hyvää yötä, virkoin hetken perästä.

Eikä tuo enkeli osoittanut pienintäkään pettymyksen merkkiä. Hän
nousi ja vastasi hiukan surumielisenä, mutta ilman kärsimättömyyttä:

-- Hyvää yötä!

Ja puristettuamme toistemme käsiä läksimme kukin haarallemme. Olin jo
käynyt kiinni oven kääkään, kun äkkiä käännyin:

-- Anielka!

Astuimme taasen pöydän luo.

-- Sanoppa minulle aivan suoraan, etkö silloin tällöin mielessäsi
soimaa minua siitä, että olen tällainen haaveilija, outo mies?

-- En! siitäkö että olet outo mies? En! Joskus ajattelen, että
sinä olet kummallinen ihminen, mutta samassa muistan, että sinun
tapaistesi ihmisten täytyy olla kummallisia.

-- Vielä kysymys: milloin päähäsi ensi kerran pälkähti, että minä
olen kummallinen ihminen?

Anielka punastui äkkiä. Ihana hän oli punan levitessä poskille,
otsalle, kaulalle. Hetkisen perästä hän virkkoi:

-- Ei... se on niin vaikeaa... Sitä en saata sanoa...

-- Tunnusta sitte, jos minä arvaan oikein. Sano minulle: "Niin." Minä
lausun sinulle vain yhden sanan.

-- Minkä? kysyi hän levottomana.

-- Tanssiohjelma? Niin tai ei?

-- Niin, vastasi Anielka, painaen alas päänsä.

-- Sanon sinulle nyt minkätähden kirjoitin mitä kirjoitin. Sentähden,
että meillä heti paikalla olisi oma yhteinen salaisuutemme. Ja
sitte...

Näytin hänelle nyt kukkavihkoa, jonka puutarhuri aamulla oli tuonut
ansarista.

-- Ja sitte... muutamat kukat, näetkös, kehittyvät paremmin valossa,
sentähden tahdoin, että meidän välillämme vallitsisi valo.

-- Välistä, virkkoi Anielka hetken äänettömyyden perästä, -- en sinua
ymmärrä. Mutta minä niin luotan sinuun!... minä niin luotan sinuun!

Ja taasen vaikenimme molemmat. Vihdoin ojensin hänelle käteni.

Ovessa me vielä pysähdyimme ja käännyimme yhtaikaa katsomaan
toisiimme. Oi kuinka lähde kokoontuu ja kokoontuu! Pian valuu vesi
yli äyräittensä.


Helmikuun 23 p:nä.

Ihminen on kuin meri: hänellä on luode- ja vuoksiaikansa. Tämä
päivä on ollut luodetta minun tahdolleni, tarmolleni, kaiken
toiminnan ilolle ja elämänhalulle minussa. Ei siihen ole mitään
syytä -- se on tullut aivan itsestään! -- hermojen vaikutuksesta!
Mutta juuri sentähden on mieleni täynnä tuskallisia mietteitä. Onko
tällaisella ruumiillisesti väsyneellä, henkisesti vanhalla miehellä
oikeutta mennä naimisiin? Ehdottomasti tulevat mieleeni Hamletin
sanat: "Miksi synnyttäisit syntisiä maailmaan -- mene luostariin!"
Minä kuitenkaan en mene luostariin. Minun jälkeläisistäni, minun
tulevista "syntisistäni" kasvaa minun kaltaisiani, hermostuneita,
hienostuneita, kaikkeen kykenemättömiä olentoja -- sanalla sanoen:
neroja ilman salkkua. Mutta vähät heistä! Tällä hetkellä ei ole
kysymys heistä, vaan Anielkasta. Onko minulla oikeutta naida hänet?
saanko minä sitoa tuon nuoren, tuoreen ihmisen, joka astuu elämään
täynnä uskoa maailmaan ja hyvään Jumalaan, omiin epäilyksiini,
henkiseen voimattomuuteeni, toivottomaan skeptillisyyteeni,
saivartelevaan arvosteluuni, hermoihini? Mitä siitä tulee? Minä
en missään tapauksessa puhkea uuteen henkiseen kevääseen hänen
rinnallaan, minä en uusiinnu, aivoni eivät muutu, hermot eivät
terästy -- mitä sitte? Pitääkö hänen sitte kuihtua minun rinnallani?
Eikö tämä ole jotakin luonnonvastaista? Voinko minä ruveta
polyypiksi, joka imee veren uhristaan tuorentaakseen oman verensä?

Päätäni painaa kuin pilvi. Sillä toiselta puolen: jos näin on, niin
miksi olen päästänyt asiat siihen saakka, missä nyt olen? Mitä olen
tehnyt siitä hetkestä asti, jolloin tutustuin Anielkaan? Olen pitänyt
käsiäni tämän sielun kielillä ja suorastaan antanut konserttia omaksi
huvikseni. Mutta se, joka minulle on sonaatti "quasi una fantasia",
voi hänelle olla sonaatti "quasi un dolore". Niin! Soitan hänen
sielunsa kieliä aamusta iltaan -- ja mikä on vieläkin pahempi! --
tiedän, että vaikka tällä hetkellä soimaan itseäni siitä, niin en
saata olla sitä tekemättä vastakin, vaan tulen jatkamaan soittoani
huomenna ja ylihuomenna, kuten tein eilen ja toissapäivänä. Sillä se
viehättää vastustamattomasti, eikä mikään maailmassa niin vedä minua
puoleensa. Minä halajan naista siinä tytössä, sillä rakastan häntä.
Miksi pettäisin itseäni? -- rakastan häntä!

Mutta mitä minun on tekeminen: peräytyminenkö vai pakeneminen
Roomaan? -- mikä olisi samaa kuin pettää hänet ja tehdä hänet
onnettomaksi. Kuka tietääkään miten syvälle tunne on syöpynyt hänen
sydämeensä. Jos menen hänen kanssaan naimisiin, on se samaa kuin
uhrata hänet omaksi hyväkseni ja tehdä hänet onnettomaksi toisella
tavalla. Suo siellä, vetelä täällä. Vain mies Ploszowskien sukua voi
joutua tällaiseen umpisolaan. Ja vähänpä lohdutusta lähtee siitäkään,
että tietää tällaisia Ploszowskeja olevan meillä enemmänkin, että
minun nimellisiäni on legio. Onhan tämä ihmislaji sentään tuomittu
häviöön. Sehän ei kykene elämään, sehän ei tunne elämää. Olisinpa
minä saanut kohdata tuollaisen Anielkan kymmenen vuotta sitte, kun
eivät purjeeni vielä olleet kuten nyt -- repaleisia säkkejä.

Jospa minun hyvä, kunnollinen täti Ploszowskini tietäisi mitä huolia
hän tahtomattaan ja parhaimmassa tarkoituksessa on tuottanut minulle,
niin hän olisi epätoivoissaan. Ei siinä kyllä, että kannan povessani
tuskaa, joka johtuu kelpaamattomuuteni tietoisuudesta, siitä
pimeästä, jossa värjötän, -- vaan minulla on nyt uusi huoli: jäädäkö
elämään vai eikö jäädä -- no niin vähät niistä -- on tärkeämpiäkin
asioita!


Helmikuun 26 p:nä.

Eilen läksin taasen Varsovaan, jossa minun oli määrä tavata herra
Julius Kw. Osa äidiltäni perittyä pääomaa on ollut kiinnitettynä
hänen maatilaansa, nyt on hän saanut lainan Luotonantoyhdistykseltä
ja haluaa maksaa velan.

Mutta ihmiset hoitavat totta tosiaan merkillisesti asioitaan tässä
maassa! Kw. pyysi itse minua tulemaan ja määräsi itse ajan -- ja --
minä odotin häntä turhaan koko päivän. Kyllä hän vielä kutsuu minua
sen seitsemän kertaa ja jää sen seitsemän kertaa tulematta. Kw.
on varakas mies, hän tahtoo itse päästä tuosta velasta -- ja hän
saattaisi maksaa sen milloin tahansa. Mutta -- mutta sellaiset ovat
meidän määräaikamme!

Omien huomioiden perustuksella päättelen, että me puolalaiset
raha-asioissa kuulumme kevytmielisimpiin ja epätäsmällisimpiin
kansoihin. Minä, jota huvittaa tutkia asioiden syitä, olen monasti
pysähtynyt tämän ilmiön eteen ja päässyt seuraavaan tulokseen.
Tämä ominaisuutemme johtuu luullakseni siitä, että me olemme
yksinomaan maataviljelevä kansa. Kauppa on meillä ollut juutalaisten
käsissä, eivätkä he suinkaan ole opettaneet meille täsmällisyyttä.
Maanviljelijän täytyy usein olla epäsäännöllinen, sillä maa itse
on mitä suurimmassa määrässä epätäsmällinen; maanviljelijä ei voi
pitää sanaansa, sillä maa ei pidä sanaansa. Tämä maan ominaisuus
siirtyy niille, jotka sitä muokkaavat, -- se syöpyy sitte koko kansan
siveellisen luonteen olemukseen ja käy vihdoin perinnölliseksi.
Näiden asioiden ymmärtäminen tosin ei paranna pahaa tuultani. Minun
on koko päivän täytynyt olla erossa Anielkasta, ja sama ero on
edessäni parin päivän perästä -- mutta eihän sille mahda mitään.

Tädin asunnossa tapasin Kromickin sekä minulle että tädille ja
Celina rouvalle jättämät nimikortit. Pelästyin, että hänen päähänsä
juolahtaisi tulla meitä tervehtimään Ploszowiin. Sentähden, ja
kun ei minulla ollut parempaakaan tekemistä, menin hänen luokseen
vastatervehdykselle. Onnettomuudeksi oli hän kotona, ja minun täytyi
istua hänen luonaan puoli tuntia.

Hän alkoi kertoa aikovansa Ploszowiin, mutta siihen vastasin, että
olemme vain lepäämässä Ploszowissa ja että lähimmässä tulevaisuudessa
palaamme Varsovaan. Hän kyseli Anielkan äitiä ja hyvin varovasti
Anielkaa. Nähtävästi hän tahtoi pitää minua siinä luulossa, että
kysyy aivan ohimennen, kuin tuttavaa vain. Mutta minä olen niin
arka, että sekin ärsytti minua. Hän on kun onkin minulle sangen
vastenmielinen otus! Batukanin tatarit mahtoivat Lignitzin taistelun
jälkeen aika lailla mellastaa nykyisessä Itävallan Schlesiassa, sillä
siitä ei voi olla epäilystä, etteivät Kromickin kahvipavun muotoiset
silmät olisi schlesialaista alkuperää.

Hän oli minulle erinomaisen kohtelias, sillä olenhan varakas mies.
Tosin ei hän ole varojeni tarpeessa, enkä minä anna hänelle mitään,
eikä hänelle koskaan pidä tipahtaa pisaraakaan varoistani, mutta
sittenkin hänet valtasi minun edessäni onnenonkijoille ominainen
rikkauden kunnioitus. Puhuimme aluksi Anielkan äidin huolista.
Kromicki oli sitä mieltä, että paljon olisi pelastettavissa,
jos rouva P. suostuisi myymään maatilan. Kromicki pitää hänen
vastahakoisuuttaan turhanpäiväisenä romanttisuutena. Jos myyminen
voitaisiin välttää, niin hän vielä ymmärtäisi sen, mutta asioiden
tätä menoa mennen on myyminen täytymys, jollei jotakin aivan
erinomaista tapahdu: "Jos jotakin _erinomaista_ sattuu, niin sitte on
toinen asia."

Suulaana miehenä puhui hän pitkältä saamattomuudestamme. Hänen
mielestään makaavat rahat meillä suorastaan maassa -- ei muuta kuin
kumarru ottamaan! Hän itse on paras esimerkki siitä. Hänen isänsä
oli, kuten kaikki muutkin suuret herrat, niin velkainen mies, että
hänelle korkeintain jäi satatuhatta guldenia -- ja entäs nyt?

-- Nyt olen minä rikas mies, jos vain asiat Turkestanissa
menestyvät. Juutalaiset ja kreikkalaiset ovat voittaneet miljoonia
liikeyrityksissä -- miksemme me tekisi samoin? En väitä kelpaavani
esikuvaksi -- kysyn vain! Siellä on kaikille tilaa yllin kyllin -- ja
sentähden kysyn!

Sillä miehellä on jonkinlainen liikemiehen vainu, mutta
kokonaisuudessaan on hän typerä. Se on vanha juttu, että olemme
avuttomia me puolalaiset. Minä ymmärrän, että yksityinen ihminen
saattaa lähteä niittämään miljoonia liikeyrityksistä, mutta kansan
täytyy, tehdä työtä kotona eikä ajaa takaa miljoonia liikeyrityksistä
Turkestanissa.

Jumala varjelkoon Anielkaa sitomasta itseään tuohon mieheen.
Saattaahan hänellä olla ansionsa, mutta hän on kokonaan toisen
moraalin perikuva. Mutta jos kerran Anielka saattaa joutua vieläkin
huonompiin käsiin kuin minun, niin minkätähden viivyttelen?


Helmikuun 28 p:nä.

Täti ja Celina rouva alkavat jo käydä levottomiksi, kun eivät asiat
edisty niin nopeasti kuin he tahtoisivat; varsinkin harmittelee täti,
joka luonnostaan on kärsimätön. Anielkan kasvoilla kuvastuva onni
rauhoittaa heitä kuitenkin. Anielka luottaa minuun niinkuin ihminen
saattaa luottaa toiseen, ja minä luen hänen silmistään rajatonta
uskoa. Hän on niin kokonaan täyttänyt ajatukseni, etten koko päivän
mittaan saata irtaantua hänestä. Halajan entistä enemmän saada hänet
omakseni. En enään pidä konsertteja -- halajan omistaa hänet itsensä.


Maaliskuun 4 p:nä.

Tämä päivä päättyi minulle niin, että minun täytyy koota
kaikki malttini ja kylmäverisyyteni pannakseni asiat paperille
järjestyksessä eikä alkaa lopusta. En kuitenkaan saata pysyä
järjestyksessä. Arpa on langennut, tai miltei langennut. En saattaisi
kirjoittaa mitään, jollen ennenkaikkea saisi paperille tärkeintä.

Ja nyt alan. Puolenpäivän aikaan saapuivat Sniatynskit
aamiaispäivällisille. Hänen uusi kappaleensa näytellään tänään
teatterissa, joten heidän hyvissä ajoin täytyi palata kaupunkiin
illaksi. Vaikka meidän täällä ploszowilaisessa sydänmaassa on kaikin
puolin hyvä, ilostuimme kuitenkin heidän tulostaan. Anielka pitää
rouva Sniatynskista hyvin paljon -- arvelen niinikään, että hänen
täytyi saada uskoa jollekin mitä hänen mielessään liikkuu. Rouva
Sniatynski arvasi paikalla millä kannalla asiat olivat ja laski heti
kätensä rattaiden laitaan, työntääkseen niitä eteenpäin. Tuskin
olivat he päässeet taloon, kun alettiin puhua maalaiselämästämme ja
rouva Sniatynski sanoi tädille:

-- Oi kuinka täällä on hauskaa ja herttaista! Minä ymmärrän, että
nuori pari viihtyy täällä eikä ikävöi Varsovaan.

Minä ja Anielka ymmärsimme täydellisesti, ettei rouva Sniatynski,
sanoessaan meitä nuoreksi pariksi, tarkoittanut ikäämme. Muuten hän
päivällisten aikana kymmeneen kertaan toisti nimitykset "nuori pari"
ja "nuori herrasväki" -- ikäänkuin vastakohtana vanhuksille.

Rouva Sniatynskin myötätunto meitä kohtaan oli hyvin kouraantuntuva.
Mutta uteliaisuus, jolla hän kuunteli kaikkea mitä me sanoimme
toisillemme, oli niin naisellinen ja tämä naisellisuus niin
kaunis, että minä mielelläni suon anteeksi hänen rakastettavan
tunkeilevaisuutensa. Minua ei loukannut, kun kuulin hänen tahallansa
yhdistävän meidän nimemme, päinvastoin se hiveli sydäntäni.

Anielka tuntui hänkin mielihyvällä kuuntelevan sitä. Kohteliaasti
puhellessaan Sniatynskien kanssa päivällisen aikana muistutti hän
todella nuorta emäntää, joka ensi kertaa vastaanottaa vieraita
uudessa, omassa kodissa. Sitä katsellessa riemuitsi tädin sydän -- ja
koko aterian aikana lausui hän kohteliaisuuksia Sniatynskille. Minä
huomasin tämän kaiken kestäessä asian, joka on niin kuulumaton, etten
uskoisi sitä todeksi, jollen omin silmin olisi nähnyt sitä, nimittäin
että rouva Sniatynski punastuu korvia myöten, kun hänen miestään
kehutaan. Punastua miehensä tähden kahdeksan vuoden yhdyselämän
jälkeen! Olisinkohan minä todella pannut paperille loruja, kun tässä
vasta kirjoitin huomioitani puolattarista?

Päivällinen kului erinomaisen hauskasti. Tuollainen aviopari
houkuttelee joukottain ihmisiä avioliittoon, sillä jokaisen joka
näkee sen, täytyy päätellä: "No, jos avioliitto on tuollaista, niin
menen minäkin naimisiin!" Minä puolestani ainakin näen ensi kerran
avioliiton näin iloisessa valossa. Tähän asti se aina on esiintynyt
elämän proosana, arkipäiväisyytenä ja peitetyn välinpitämättömyyden
harmaana hämäränä.

Varmaan kajasti tulevaisuutemme Anielkallekin tuossa valossa, näin
sen hänen säteilevistä kasvoistaan.

Päivällisen syötyä jäimme Sniatynskin kanssa ruokasaliin, koska
tiesin hänen mielellään ottavan tilkan konjakkia päivällisen
jälkeen; vanhemmat naiset menivät saliin, ja Anielka ja rouva
Sniatynski juoksivat yläkertaan katsomaan joitakin volynialaisia
maisemakuvia. Minä kyselin Sniatynskilta hänen kappalettaan, josta
hän tuntui olevan levoton. Keskustelu kääntyi entisiin aikoihin,
jolloin molemmat halusimme koettaa vielä kehittymättömiä siipiämme.
Sniatynski kertoi minulle miten hän vähitellen oli päässyt
itseluottamukseen, kuinka usein hän oli epäillyt ja kuinka hän
vieläkin usein epäilee, vaikka jo jossakin määrin on raivannut auki
tiensä.

-- Sanoppas, kysyin häneltä, -- mitä sinä teet maineellasi?

-- Kuinka niin -- millä lailla maineellani?

-- No, kannatko sinä sitä hiippana pääsi päällä vai kultaisena
taljana olkapäilläsi, vai seisooko se kirjoituspöydälläsi, vai
riippuuko se salissasi? Kysyn kuten ihminen kysyy, jolla ei ole
aavistusta siitä, mitä maine on ja mitä sillä tehdään, kun se
omistetaan.

-- Edellyttäkäämme siis, että minulla on maine. Siinä tapauksessa
sanon sinulle: ihmisen, joka kantaa mainetta päässään tai
olkapäillään tai joka panee sen kirjoituspöydälleen tai ripustaa
sen saliinsa, täytyy olla hiton huonoa henkistä syntyperää,
puhuakseni kuvannollisesti. Myönnän, että maine aluksi mairittelee
itserakkautta, mutta vain henkisen nousukkaan koko elämän se kykenee
täyttämään ja vain hänelle se voi korvata kaikki muut onnen muodot.
Toista on tietoisuus siitä, että minun työni ymmärretään, että se
herättää vastakaikua -- siitä saattaa julkinen henkilö iloita. Mutta
mitä iloa minulla, yksityisellä, voi olla siitä, että joku seurassa
virkkaa minulle enemmän tai vähemmän typerän näköisenä: "Kuinka
monesta hauskasta hetkestä kiitämmekään teitä!" tai että, jos olen
syönyt jotakin sopimatonta, joku päivälehti paikalla kirjoittaa:
"Riennämme kertomaan lukijoillemme siitä surullisesta uutisesta, että
kuuluisa kansalaisemme X. X. sairastaa vatsatautia" -- mitä hyötyä
minulla on siitä? -- Hyi olkoon! keneksi sinä luuletkaan minua?

-- Kuulehan, puhkesin puhumaan, -- enhän minäkään ole turhamainen,
mutta ihminen tarvitsee kun tarvitseekin tunnustusta. Tarve on
hänessä synnynnäinen. En ole, Herra nähköön, turhamainen, mutta
sanon sinulle sittenkin suoraan: kun ihmiset näkevät minussa
joitakin kykyjä, kun he puhuvat niistä ja säälittelevät niitä, niin
se -- vaikka kelvottomuuteni samalla tulee minulle selvemmäksi
kuin milloinkaan -- mairittelee minua tavallaan ja tuottaa minulle
mielihyvää -- ehkäpä tuskallista -- mutta sittenkin mielihyvää.

-- Siksi että sinun käy sääli itseäsi ja syystä. Älä sotke asiaa.
Minun käsittääkseni ei kenellekään voi tuottaa mielihyvää, jos häntä
sanotaan aasiksi.

-- Mutta entä mainetta seuraava kunnioitus?

Vilkas Sniatynski, jonka on tapana puhuessaan juosta huoneen toisesta
päästä toiseen ja istuutua kaikenkokoisille pöydille, -- istuutui
tällä kertaa ikkunalle ja alkoi:

-- Kunnioitus? Erehdyt, ystäväni. Me olemme kummallista väkeä.
Meillä vallitsee tasavaltalainen kateus. Kirjoitan komediaa, teen
työtä näyttämöä varten -- hyvä! saavutan jonkinlaista menestystä --
vielä parempi! No niin: näytelmääni tulevat minulta kadehtimaan --
arvelet, että muut näytelmänkirjoittajat; eikö totta? -- Sitä tulevat
minulta kadehtimaan: insinööri, pankinvirkamies, opettaja, lääkäri,
kauppamatkustaja, sanalla sanoen: ihmiset, jotka eivät missään
tapauksessa kirjoittaisi näytelmiä. Nämä kaikki tulevat osoittamaan,
että he välittävät vähät minusta itsestäni, mutta he tulevat selkäni
takana kaikin tavoin halventamaan ja pienentämään minua, jotta itse
näyttäisivät suuremmilta. Jos joku on sattunut tilaamaan takin
samalta räätäliltä, niin hän ensi tilaisuuden tullessa olkapäitään
kohottaen rientää sanomaan: "Vai Sniatynski! no se ei merkitse
mitään! hän teettää vaatteensa Pacykiewiczillä kuten minäkin!"
Sellaiset ovat olot meillä -- sellaista tuo sinun maineesi mukanaan!

-- Kai se sentään on jonkin arvoinen, koska ihmiset sen takia ovat
valmiit vaikkapa iskemään päänsä seinään.

Sniatynski mietti hetkisen ja vastasi arvokkaasti:

-- Yksityiselämässä on maine juuri sen arvoinen, että se kelpaa
astinlaudaksi rakastetulle naiselle.

-- Tällä määrittelyllä ansaitset itsellesi yhä lisää kunniaa.

Sniatynski karkasi tulistuneena eteeni.

-- Niin, niin! Sälytä sinä vain laakerit kauniisti kääröön, vie
käärö rakastetullesi ja sano: "Sen, jonka takia ihmiset iskevät
päänsä seinään, jonka omistamista he pitävät onnena ja rikkautena,
sen omistan minä, sen olen minä ansainnut, jotta sinä heti paikalla
voisit laskea käpäläsi sen päälle!" Jos sinä näin teet, niin takaan
sinulle rakkauden koko elinajaksesi -- ymmärrätkö. Sinä tahdoit
tietää minkä arvoinen maine on -- nyt sen tiedät!

Siinä katkesi Sniatynskin keskustelu, sillä hänen rouvansa ja Anielka
tulivat huoneeseen. He olivat menossa ansariin.

Tuo rouva Sniatynski on aika veitikka! Hän tuli muka kysymään
mieheltään, saako hän mennä, ja kun tämä, varoitettuaan häntä
pukeutumaan huolellisesti, antoi luvan, kääntyi hän minun puoleeni ja
kysyi aivan kissamaisin elein:

-- Sallitteko te Anielkan tulla?

Tietysti Anielka punastui korvia myöten, mutta minäkin, vanha
syntinen, jota kuin partaveistä on hiottu mitä erilaisimmilla
kovasimilla seuraelämässä, jouduin ensi hetkessä anteeksiantamattoman
hämilleni. Päästyäni tasapainoon menin Anielkan luo, nostin
huulilleni hänen kätensä ja sanoin:

-- Anielka on täällä Ploszowissa käskijänä, ja minä olen ensimäisenä
valmis tottelemaan hänen käskyjänsä.

Minun olisi tehnyt mieli heti Sniatynskin kanssa lähteä heidän
perässään kasvihuoneeseen, mutta hillitsin itseni. Tunsin tarvetta
saada puhua Anielkasta ja tulevasta avioliitostani, tiesin
Sniatynskinkin lopulta pyrkivän siihen aineeseen. Helpoitin asiaa
sillä, että heti naisten mentyä kysyin:

-- Ja yhäkö sinä vielä horjumatta uskot opinkappaleihisi?

-- Enemmän kuin milloinkaan, tai oikeammin sanoen: aina samalla
tavalla. Ei ole maailmassa kuluneempaa sanaa kuin rakkaus, ja
sentähden sitä on ikävä toistaa, mutta sanon sinulle sittenkin
näin kahdenkesken: rakkaus yleisessä merkityksessä ja rakkaus
yksilöllisessä merkityksessä ovat asioita, joiden edessä kaiken
kritiikin tulee vaieta. Niin, ne ovat elämän peruslait. Minun
filosofiani käskee minua jättämään ne filosofoimiseni ulkopuolelle --
enkä minä, hitto vie, siitä syystä pidä itseäni muita typerämpänä.
Rakkauden kautta on elämä jonkin arvoinen -- ilman rakkautta ei
minkään.

-- Puhukaamme yksilöllisestä rakkaudesta, tai siirtykäämme yksin tein
naiseen.

-- Hyvä on. Siirtykäämme. Siis: naiseen!

-- Ystäväni, etkö näe miten uskomattoman hataralle pohjalle olet
rakentanut onnesi?

-- En hatarammalle enkä lujemmalle kuin millä elämä yleensä on.

Mutta minun mieleeni ei ensinkään johtunut se ero ja tuska, jonka
kuolema saattaa aiheuttaa, ja minä sanoin Sniatynskille:

-- Älä taivaan tähden yleistytä yksityistä onneasi. Sinä olet
sattunut osaamaan oikeaan, mutta saattaa myöskin osata väärään.

Siitä ei Sniatynski tahtonut kuulla puhuttavankaan. Hän oli sitä
mieltä, että sadasta avioliitosta yhdeksänkymmentä osuu oikeaan.
Naiset ovat hänen käsityksensä mukaan paremmat, puhtaammat ja
jalommat kuin me miehet.

-- Me olemme konnia heidän rinnallaan! huusi hän huitoen käsiään ja
puistellen vaaleaa pörröään. -- Täydellisiä konnia! Ja sen sanoo
sinulle mies, joka tekee havaintoja elämästä ja ymmärtää tehdä niitä,
jollei muusta syystä, niin siksi, että hän on näytelmänkirjoittaja.

Hän istuutui hajareisin tuolille kuin hevosen selkään ja käsipuun
varassa tehden hyökkäyksiä minua kohti, jatkoi hän puhettaan
kiihtymistään kiihtyen.

-- Onhan kaikellaisia apinoita, joiden päähän ei saa suitsia millään
tavalla, mutta sitävartenhan sinulla on silmät päässä, ettet ottaisi
niitä. Yleensä ei nainen petä miestään eikä ole uskoton, jollei mies
itse tärvele hänen sydäntään tai tallaa sitä jalkainsa alle tai
loukkaa häntä ja sysää luotaan pikkumaisuudellaan, itsekkyydellään,
ahtaudellaan, alhaisella ja kurjalla luonnollaan. Rakasta siis!
Älköön nainen tunteko olevansa sinulle yksin sukupuoliolento,
vaan kalleimpasi maailmassa, lapsukaisesi, ystäväsi. Kanna häntä
sylissäsi, hän tarvitsee lämmintä -- ja silloin voit olla levollinen,
silloin hän vuosi vuodelta likemmin turvautuu sinuun, kunnes kasvatte
yhteen kuin Siamin kaksoiset. Jollet anna hänelle lämpöä, turmelet
hänet, tuhoat hänet huonoudellasi, silloin hän menee sinulta! Hän
menee heti kun parempi syli avautuu häntä vastaan, sillä hänen täytyy
mennä, koska hän tarvitsee tuota lämpöä, tuota voimaa, kuten hän
tarvitsee ilmaa hengittääkseen.

Sniatynski ahdisti minua nyt tuolinsa selustalta niin uhkaavasti,
että minun täytyi peräytyä. Sillä lailla jouduimme ikkunan luo.
Siellä hän hypähti pystyyn ja jatkoi:

-- Kuinka typeriä te olette! Ettei ihminen nyt tällaisen henkisen
kuivuuden, tällaisen onnen, siveellisen pohjan ja toiveiden puutteen
aikana ymmärrä hankkia itselleen edes tätä onnea, luoda itselleen
edes tätä pohjaa! Häntä palelee forumilla eikä hän ymmärrä sytyttää
itselleen tulta kotiliedellä. Suurempaa typeryyttä ei voi ajatella!
Minä sanon sinulle vasten silmiä: mene naimisiin!

Hän viittasi ikkunaan ja osoitti minulle Anielkaa, joka juuri palasi
hänen vaimonsa kanssa kasvihuoneesta.

-- Kas tuossa on onnesi! Tuossa hän päällyskengissä hyppelee lumessa!
Sanon vieläkin kerran: mene naimisiin! Voit arvioida hänet puhtaaksi
kullaksi, sillä hän on puhdasta kultaa! -- ymmärrätkö! Sinulla,
suoraan sanoen, ei nyt ole pysyväistä asuinsijaa. En tarkoita
yksin tämän sanan karuimmassa merkityksessä, vaan henkisessä ja
siveellisessä mielessä. Sinulla ei ole perustusta eikä rauhaa -- hän
antaa sinulle kaikki. Mutta älä vain filosofoi häntä sirpaleiksi,
kuten olet filosofoinut lahjasi ja kolmekymmentäviisi vuotta
elämästäsi.

Hän ei olisi voinut sanoa minulle mitään parempaa, oivallisempaa ja
mieluisempaa. Pusersin hänen kättään ja virkoin:

-- En minä filosofoi häntä sirpaleiksi, sillä minä rakastan häntä.

Ja me syleilimme toisiamme toverillisesti.

Samassa astuivat nuoret naiset huoneeseen. Nähdessään meidän
syleilymme, virkkoi rouva Sniatynski:

-- Lähtiessämme kuulimme jonkinlaista riitaa, mutta huomaan, että se
on päättynyt sovintoon. Onko lupa kysyä mitä se koski?

-- Naista, hyvä rouva, vastasin.

-- Ja mihin tuloksiin pääsitte?

-- Syleilyyn, kuten näette, hyvä rouva. Ja muut tulokset kai
näyttäytyvät hyvin pian.

Ennen pitkää ajettiin heidän rekensä portaiden eteen. Lyhyt päivä
kallistui jo iltaa kohti, ja heidän täytyi palata kaupunkiin, mutta
koska ilma oli kaunis ja lumi puukujassa poljettuna kovaksi kuin
permanto, päätimme Anielkan kanssa saattaa heitä maantien käänteeseen.

Ja niin menimme. Sanottuamme herttaiselle parille hyvästit
palasimme kotiin. Hämärsi jo, mutta kirkas iltarusko paloi
vastassamme, joten täydellisesti näin Anielkan kasvot. Hän tuntui
kiihtyneeltä. Luultavasti he rouva Sniatynskin kanssa olivat
puhuneet hyvin suoraan. Ehkäpä Anielka odotti sitäkin, että
juuri nyt lausuisin sanat, joita hän ikävöi. Ne polttivatkin jo
minun huuliani, mutta ihme ja kumma: minä, joka olen kuvitellut
tunteen asioissa olevani herra, jos missä, minä, joka olen pitänyt
itseäni konserttitaiteilijana, minä, joka miekkailuharjoitusten
aikana vastasin mestarillisimpiinkin iskuihin kylmäverisesti,
jollen riittävällä kätevyydelläkään -- minä olin tällä hetkellä
mielenliikutuksen vallassa kuin ylioppilas. Mikä ero tunteissa!
Pelkäsin, etten saa sanaa suustani, ja vaikenin.

Äänettöminä saavuimme portaille. Tarjosin hänelle käsivarteni, koska
reenjalakset olivat hioneet lumen liukkaaksi -- ja kun hän nojasi
olkapäätäni vastaan, tunsin taasen miten tuota naista halajan. Tunne
puistatutti minua ja karkasi kipunoiden lailla pitkin hermojani.

Tulimme etehiseen.

Siellä ei ollut ketään, ei edes vielä valoakaan, ainoastaan uunin
suun raoista paistoi palava lieska. Hämärän ja yhä jatkuvan
äänettömyyden vallitessa riisuin turkkitakin Anielkan yltä, mutta
kun takin alta äkkiä huokui vastaani hänen ruumiinsa lämpö, suljin
hänet syliini, painoin rintaani vastaan ja kosketin huulillani hänen
otsaansa.

Minä tuskin tiesin mitä tein. Anielka mahtoi kokonaan jähmettyä,
sillä hän ei tehnyt vähintäkään vastarintaa. Tosin hän samassa
hetkessä riuhtaisi itsensä irti sylistäni, sillä viereisestä
huoneesta kuuluivat palvelijan askeleet. Hän tuli sytyttämään tulta.
Anielka karkasi ylös huoneeseensa, ja minä suuntasin kiihtyneenä
kulkuni ruokasaliin.

Jokaisen vähänkin yritteliään miehen elämässä on ollut tuollaisia
hetkiä -- tietysti minunkin elämässäni. Mutta tavallisesti olen
pysynyt aivan tyynenä ja täysin tietoisena siitä, mitä teen.
Nyt kiersivät ajatukset ja vaikutelmat päässäni kuin myrskyn
kiidättäminä. Onneksi oli ruokasali tyhjä. Täti ja Anielkan äiti
istuivat etempänä, pienessä salissa.

Menin sinne, mutta ajatukseni oli niin toisaalla, että tuskin
ymmärsin naisten puhetta. Minut valtasi levottomuus. Kuvittelin, että
Anielka nyt seisoo huoneessaan painellen käsiä ohimojaan vastaan.
Koetin tuntea ja käsittää mitä sillä hetkellä liikkui hänen päässään
ja sydämessään.

Mutta pian astui Anielka huoneeseen. Hengitin helpommin, sillä olin
kuvitellut, ties mistä syystä, ettei hän tänä iltana tulisi näkyviin.
Hänen poskillaan paloi voimakas puna, ja silmät loistivat kuumeisina.
Nähtävästi hän puuterilla oli koettanut viilentää polttavia
kasvojaan, sillä jäljet tuntuivat selvemmin vasemmalla ohimolla.
Hellyin kokonaan kun häntä katselin. Tunsin suuresti rakastavani
häntä.

Otettuaan käsiinsä jonkun työn, istui hän pää painuksissa. Huomasin
kuitenkin, että hän hengitti nopeasti ja että hän tuontuostakin
vilkaisi minuun kysyvin, levottomin silmin.

Haihduttaakseni hänen levottomuuttansa sekaannuin vanhempien naisten
keskusteluun, joka koski Sniatynskeja, ja virkoin:

-- Sniatynski moitti minua tänään Hamlet-ominaisuuksistani. Hän
väitti minun filosofoivan liiaksi mutta minäpä näytän, ettei hän ole
oikeassa -- huomispäivänä sen näytänkin.

Sanan "huomispäivänä" lausuin painolla ja huomasin Anielkan
täydelleen ymmärtäneen tarkoitukseni, sillä hän katsoi minuun
pitkään. Täti, joka ei vähääkään käsittänyt mistä oli kysymys,
virkkoi:

-- Tapaatteko sitte huomenna?

-- Täytyyhän meidän nähdä hänen kappaleensa; jollei Anielkalla ole
mitään sitä vastaan, niin lähdemme huomenna?

Armas tyttö kääntyi minua kohti hämillään, mutta katse täynnä
luottamusta ja virkkoi sanomattomalla sulolla:

-- Minä olen ilolla valmis kaikkeen!

Sinä hetkenä olin tekemäisilläni lopun kaikesta -- ja minun olisi
ehkä pitänyt tehdäkin, mutta koska tuo "huomispäivänä" jo oli
lausuttu, hillitsin itseni.

Minulla on sama tunne kuin sukeltajalla, joka tukkii silmänsä,
korvansa ja sieraimensa painuakseen syvyyteen.

Mutta tuon syvyyden pohjalla mahtaakin olla todellinen helmi, siitä
olen varma.



Maaliskuun 6 p:nä Roomassa. Casa Osoriassa.

Eilisestä asti olen Roomassa. Isä ei ole niin sairas kuin pelkäsin.
Vasen käsivarsi ja vasen puoli ruumista ovat puoleksi halvautuneet,
mutta lääkärit rauhoittavat minua, ettei sydän ole vaarassa ja että
ihminen voi elää vuosikausia tällaisessa tilassa.


Maaliskuun 7 p:nä.

Anielka jäi siis epävarmuuteen, odotukseen ja ristiriitaisten
tunteiden valtaan. Mutta en saattanut menetellä toisin. Päivää
senjälkeen kuin Sniatynskit olivat käyneet Ploszowissa, siis samana
päivänä, jolloin olin päättänyt tunnustaa rakkauteni Anielkalle ja
puhua asiasta hänen äidilleen, sain kirjeen Roomasta, isältäni.
Kirje toi tietoja hänen sairaudestaan. "Joudu, rakas poikaseni",
kirjoitti isä,--"sillä haluaisin vielä ennen kuolemaani syleillä
sinua ja minä tunnen, että eloni pursi jo ennättää rantaansa". Tämän
kirjeen saatuani lähdin tietenkin matkaan ensimäisellä junalla enkä
pysähtynyt ennenkuin Roomassa. Lähdön hetkellä tuntui minusta siltä,
etten enään tapaa isää hengissä. Turhaan koetti täti rauhoittaa
minua: isä olisi varmaan käskenyt lähettää sähkösanoman kirjeen
asemesta, jos vaara olisi suuri. Minä tiesin kuitenkin, että isän
omituisuuksiin aina on kuulunut vastenmielisyys sähköittämiseen.
Muuten täti kyllä vain teeskenteli levollisuutta, sillä pohjaltaan
hänkin oli yhtä pelästynyt.

Kiireessä, hätääntyneenä ja isäni kuoleman uhka silmien edessä
en voinut enkä tahtonut tehdä tunnustusta. Olisihan ollut
luonnonvastaista ja kyynillistä äännellä tunteellisia sanoja,
vaikkapa isä juuri samalla hetkellä olisi vetänyt viimeistä
hengähdystään. Kaikki ymmärsivät sen ja ennenkaikkea Anielka.
Lähtiessä sanoin hänelle: "Kirjoitan sinulle Roomasta", ja siihen
hän vastasi: "Antakoon hyvä Jumala sinulle ennenkaikkea rauhaa!" Hän
luottaa minuun täydellisesti. Minähän kuljen -- syyttä tai syystä --
naismaailmassa kevyen miehen maineessa, ja tämän maineen on täytynyt
ennättää Anielkankin korviin. Mutta ehkäpä tuo kallis olento juuri
siitä syystä osoittaa minulle sitä suurempaa luottamusta. Arvaan
ja ymmärrän mitä hän ajattelee ja tuntee. Monasti olen kuulevinani
hänen puhtaan sielunsa puhuvan: "Sinulle on tehty vääryyttä; et ole
kevytluontoinen, vaan ne, jotka syyttävät sinua kevytluontoisuudesta,
tekevät sen siitä syystä, etteivät ole kyenneet rakastamaan sinua
niin vilpittömästi, niin syvästi kuin minä rakastan." Ja Anielka on
oikeassa. Ehkäpä olen jonkun verran taipuvainen häilyväisyyteen,
mutta että häilyväisyys, tyhjyys ja tunteiden hedelmättömyys, joita
olen kohdannut elämässä, ovat vaikuttaneet tämän taipumukseni
kehittämiseen -- sitä ei ole epäileminenkään. Ne olisivat voineet
suorastaan tärvellä ja kuolettaa sydämeni -- ja jos niin olisi
käynyt, olisi Anielkan tapainen olento saanut kärsiä toisten syyn
takia. Mutta toivon, ettei apu vielä ole myöhäinen ja että siunattu
lääkäri ennättää aikoinaan. Kukapa muuten tietää, onko koskaan
myöhäistä ja eikö aidossa ja puhtaassa naissydämessä aina elä
kuolleistaherättämisen voima.

Ehkäpä miehen sydän osaltaan on mahdollisempi uudestasyntymiseen.
Taru tietää Jerikon ruususta, että vaikka se olisi aivan kuivettunut,
niin ainoa sadepisara paikalla saa sen herätetyksi elämään ja
sysäämään vesoja. Olen huomannut miehisessä luonteessa olevan
verrattoman paljon enemmän joustavuutta kuin naisen luonteessa.
Tahriutuuhan mies monasti elämässä niin, että puolet tuosta myrkystä
riittäisi ikuisiksi ajoiksi peittämään naisen kuolettavalla
saastalla; mutta Aatamin poika sekä ymmärtää puhdistua rutosta
että saavuttaa helposti siveellisen terveyden ja tuoreuden,
vieläpä suorastaan neitseellisen sydämen. Aivan samoin käy hänen
tunteittensa. Olen tuntenut naisia, joiden sydän on ollut niin
hedelmätön, että he ovat olleet aivan mahdottomat rakastamaan,
yksinpä kunnioittamaankaan mitään tai ketään. Sellaisia miehiä en ole
tuntenut. Rakkaus palauttaa meille aina neitseellisyyden.

Tällaiset määritelmät saattavat tuntua oudoilta skeptikon kynästä,
mutta enhän minä luotakaan omiin epäilyksiini enempää kuin noihin
väitteisiin, vakaumuksiin ja katsantokantoihin, joita ihmiset
yleensä pitävät elämän perustana. Olen joka hetki valmis suostumaan
siihen, etteivät epäilykseni pidä paikkaansa enempää kuin nuo
vakaumuksetkaan. Toistan vieläkin, että kirjoitan Anielkan herättämän
tunteen vaikutuksen alaisena. Hän ei ehkä itsekään tiedä miten
viisaan tien hän valitsi osoittaessaan minulle niin rajatonta
luottamusta. Siten otti hän haltuunsa sydämeni ja kahlehti sen
itseensä. Kun tässä kirjoitan ja puhun rakkaudesta, teen sen
samalla tavalla kuin mistä asiasta tahansa, nimittäin silmällä
pitäen vain miltä se näyttää minusta tänään. Millainen tuomioni
huomenna on oleva -- sitä en tiedä. Tietäisinpä vain, että edes
jokin näkökantani, johtopäätökseni tai periaatteeni pitää paikkansa
huomisen ja ylihuomisen skeptisismin tuulessa, niin tarttuisin siihen
kiinni molemmin käsin, tekisin siitä peruslakini -- ja purjehtisin
Sniatynskin tavoin eteenpäin täysin purjein, päivässä ja valossa --
sensijaan että nyt kahlaan pimeässä ja tyhjyydessä.

En kuitenkaan halua uudelleen palata sisäiseen tragediaani.
Skeptikkona elämään ja kaikkiin sen ilmiöihin nähden saatan
rakkauteenkin sovittaa Salomonin sanat _vanitas vanitatum_, mutta
olisinhan aivan sokea, jollen näkisi, että rakkaus kaikista elämän
tekijöistä on voimakkain, jopa niin kaikkivaltias, että aina kun
sitä ajattelenkin, minusta tuntuu siltä kuin pohjaisin katseellani
elämän kaikkeuden ikuista merta ja joka kerran jään kuin sokeana
ihmettelemään sen kaikkivaltaa. Nämä asiathan ovat tiettyjä ja
tuttuja kuin auringon lasku, kuin meren vuoksi ja luode -- ja
kuitenkin ne aina ovat yhtä ihmeelliset. Empedokleen jälkeen, joka
älysi, että Eros on nostanut maailman kaaoksesta, ei metafysiikka
ole päässyt askeltakaan eteenpäin. Yksin kuolema on voimassa yhtä
määrätön, mutta näiden mahtien ikuisessa ottelussa käy rakkaus
kuoleman kurkkuun, painaa polvensa sen rintaan, lyö sen maahan
päivästä päivään ja yöstä yöhön, voittaa sen joka kevät ja seuraa
sitä askel askeleelta -- ja jokaiseen hautaan, jonka kuolema kaivaa,
kylvää rakkaus uuden elämän siemeniä. Jokapäiväisten askareittensa
hyörinässä unohtavat ihmiset tai eivät halua muistaa, että palvelevat
yksinomaan rakkautta. Kummaa ajatella, että sotilas, valtakunnan
kansleri, maamies, kauppias ja pankkiiri ponnistuksillaan, jotka
näennäisesti eivät ole vähimmissäkään tekemisissä rakkauden kanssa,
itse teossa palvelevat vain sen tarkoituksia ja yksinomaan täyttävät
sitä luonnon käskyä, joka pakoittaa miehen ojentamaan kätensä
naista kohti. Kuinka mielettömältä paradoksilta tuntuisikaan, jos
esimerkiksi Bismarckille sanottaisiin hänen toimenpiteittensä
ainoana ja äärimmäisenä tarkoituksena olleen, että Hermannin huulet
lepäisivät Dorothean huulia vastaan. Minustakin tuntuu tällä
hetkellä, että panin paperille paradoksin ja kuitenkin!... kuitenkin
tarkoittaa Bismarckin työ juuri saksalaisen elämän lujittamista,
tämä elämä taas ei voi lujittua muuta kuin Hermannin ja Dorothean
kautta. Ja mitäpä muuta tekemistä Bismarckilla on kuin politiikan tai
painetin tietä luoda olosuhteita, joissa Hermann ja Dorothea voisivat
rauhassa rakastaa toisiaan, onnellisesti löytää toisensa ja kasvattaa
uutta sukupolvea?

Vielä ollessani yliopistossa satuin lukemaan jonkun arapialaisen
sadun, jossa rakkauden voimaa verrataan helvetin pihtien voimaan.
Olen unohtanut runoilijan nimen, mutta vertaus on jäänyt mieleeni.
Pää menee todella sekaisin, kun ajattelee rakkauden mahtia. Kaikki
elämän ilmiöt ovat loppujen lopuksi vain tuon yhden tarkoitusperän
erivivahteisia muotoja. Se on elealaisen filosofian "hen kai pan",
ykseys ja kaikkeus. Lopullisesti ei ole olemassa muuta kuin se, se
yksin hallitsee, se yksin pysyy, se yksin yhdistää, ylläpitää ja luo
elämää.


Maaliskuun 10 p:nä.

Tänään olen repinyt kolme tai neljä Anielkalle aloittamaani kirjettä.
Päivällisen jälkeen läksin isän työhuoneeseen puhuakseni hänelle
tädin aikomuksista. Tapasin hänet suurennuslasilla tarkastamassa
vielä aivan multaisia uurnia, joita hänelle oli lähetetty
Peloponneesosta. Ohimennen sanoen oli hän erinomaisen kaunis tässä
museontapaisessa huoneessa, johon valo lankesi vuoroin valkoisista,
vuoroin värillisistä ruuduista ja joka oli täynnä etruskilaisia
esineitä, kuvapatsaiden kappaleita ja kaikenkaltaisia kreikkalaisia
ja roomalaisia muinaisesineitä. Tässä ympäristössä muistuttivat
hänen kasvonsa täydellisesti jonkun jumalaisen Platon tai muun
kreikkalaisen viisaan kasvoja. Minun tullessani keskeytti hän työnsä,
kuunteli minua mielenkiinnolla ja kysyi vihdoin:

-- Epäiletkö sinä?

-- En epäile, mutta punnitsen -- ja tahdon tietää minkätähden tahdon.

-- Siinä tapauksessa sanon sinulle: minunkin oli tapana, kuten sinun,
tehdä itselleni selkoa kaikesta omaa itseäni koskevasta ja kaikista
elämän ilmiöistä. Mutta tutustuttuani äitiisi menetin kokonaan tuon
ominaisuuteni. Tiesin vain sen yhden asian, että tahdon saada hänet
omakseni, -- enkä tahtonut tietää mitään muuta.

-- Ja sitte?

-- Sitte: jos omistamisen tarve sinussa on yhtä voimakas, niin
nai hänet, tai -- sanani olivat huonosti valitut: jos omistamisen
tarve sinussa on yhtä voimakas, niin sinä nait hänet ilman neuvoja
ja kehoituksia ja tulet yhtä onnelliseksi kuin minä olin ennenkuin
äitisi kuoli.

Hetken perästä vaikenimme. Jos tahtoisin tarkalleen sovittaa itseeni
isän sanat, niin en saisi paljonkaan lohdutusta. Rakastan Anielkaa,
siitä ei ole epäilystä. Mutta en toki vielä ole päässyt siihen
tilaan, ettei minussa olisi sijaa punnitsemiselle. Se ei kuitenkaan
ole mikään huono merkki -- se todistaa vain yksinkertaisesti, että
sukupolvi johon minä kuulun, on päässyt askeleen korkeammalle
tietoisuudessa. Minussa on aina kaksi ihmistä: näyttelijä ja
katselija. Monasti on katselija tyytymätön näyttelijään, mutta tällä
kertaa vallitsee heidän keskenään täysi ymmärtämys.

Isä keskeytti ensinnä äänettömyyden:

-- Kerroppa minulle minkä näköinen hän on.

Koska suusanallinen kuvaus on huonointa muotokuvanmaalausta, noudin
isälle Anielkan suuren ja todella oivallisen valokuvan. Hän vaipui
katsomaan sitä tavattomalla uteliaisuudella.

Minä katselin häntä yhtä suurella uteliaisuudella, koska paikalla
näin taiteilijan hänessä heräävän ja samalla entisen hienostuneen
naistuntijan ja naisten suosikin -- muinaisen "Léon l'Invincible'n".
Asettaen valokuvan vasemman, puolikuolleen käsiraukkansa hihaa
vastaan otti hän oikeallaan suurennuslasini ja puheli, milloin
likentäen sitä, milloin loitontaen sitä kuvasta:

-- Muutamia piirteitä lukuunottamatta ovat nämä kasvot Ary-Schefferin
tyyliin... Kyyneleet silmissä mahtaa hän olla ihana .. Muutamat
ihmiset eivät pidä enkelin ilmeestä naisen kasvoissa, mutta minusta
on voiton huippu, jos saa enkelin tulemaan alas naisen hahmoon...
Hyvin kaunis ja jalopiirteinen... "Enfin, tout ce qu'il y a de plus
beau au monde -- c'est la femme!" Nainen on sentään kauneinta mitä
maailmassa on.

Siinä hän taasen siirsi suurennuslasia. Vihdoin hän virkkoi:

-- Kasvoihin nähden -- varsinkin kun näkee ne vain valokuvassa,
saattaa ihminen aina erehtyä, mutta minulla on hiukan kokemusta ja
minä luulisin tämän luonteen olevan hyvin lojaalisen. Siltä minusta
tuntuu... Tällaiset tyypit suojelevat sulkiensa puhtautta. Suokoon
Jumala sinulle onnea, poikani, sillä Anielkasi miellyttää minua
suuresti. Olen aina pelännyt, että menisit naimisiin vieraan kanssa
-- tulkoon vaimoksesi Anielka!

Lähestyin häntä, ja hän kiersi oikean käden kaulaani, painoi minua
vastaansa ja lisäsi:

-- Mitä antaisinkaan, kun saisin tällä tavalla syleillä miniääni!

Riensin vakuuttamaan hänelle, että hänen toivomuksensa pian tulee
täyttymään. Suunnittelimme sitte miten minä pyytäisin tädin, Anielkan
ja hänen äitinsä Roomaan. Kirjeellisesti kosittuani voisin tehdä
tämän pyynnön, ja varmaan suostuisivat naiset tulemaan isän takia.
Niin ollen vietettäisiin häät Roomassa -- ja niin pian kuin suinkin.

Tuuma miellytti isää suuresti, sillä vanhat, sairaat ihmiset
haluavat nähdä ympärillään elämää ja liikettä. Tiesin niinikään
Anielkan ihastuvan tästä asioiden käänteestä, oma intoni kasvoi
joka hetki. Viikon kuluessa voisi kaikki olla järjestettynä.
Tunnen, että tällainen tarmo ja päättäväisyys sotivat luontoani
vastaan, mutta tietoisuus siitä, että voin toimia, tuottaa minulle
suurta iloa. Mielikuvitukseni voimalla näen itseni jo näyttelemässä
Anielkalle Roomaa. Ainoastaan ne, jotka asuvat täällä, ymmärtävät
millä nautinnolla ihminen näyttää tämän kaupungin merkillisyyksiä
vieraallekin, saatikka sitte rakastetulleen!

Keskustelumme keskeytyi sen kautta, että herra ja rouva Davis,
jotka joka päivä käyvät tervehtimässä isää, saapuivat. Herra on
alkuaan Englannin juutalaisia, rouva italialaista aatelia ja ottanut
miehensä rahojen takia. Davis itse on raunio, hän on kuluttanut
elämää kaksinkerroin yli voimiensa, jotka luonnostaankin olivat
heikot. Hän on kipeä, elää alituisen aivohalvauksen uhan alla, on
välinpitämätön koko maailmaan nähden -- sanalla sanoen: hän on niitä,
joita nähdään vesiparannuslaitoksissa. Rouva on todellinen Juno.
Hänen kulmakarvansa ovat kasvaneet yhteen, ja hänen vartalonsa on
kuin kreikkalaisten kuvapatsaiden. En pidä hänestä, sillä hän on kuin
Pisan torni: se pysyy alituiseen kallellaan eikä milloinkaan kaadu.
Vuosi sitte yritin liketä häntä ja hän mielitteli minua voimiensa
mukaan, mutta tuloksiin ei päästy kummaltakaan puolelta. Isä on
häneen harvinaisen mieltynyt, olenpa joskus luullut hänen rakastuneen
häneen. Joka tapauksessa taiteilija ja ajattelija hänessä ovat
joutuneet vangeiksi, sillä tämä nainen on todella hyvin kaunis ja
tavallista lahjakkaampi. He väittelevät loppumattomiin, isä on näille
väittelytilaisuuksille antanut nimen: "Causeries romaines", ja niiden
viehätysvoima häneen ei milloinkaan lopu, ehkä senkin takia, että
kiihoittavan elähyttävä keskustelu kauniin naisen kanssa on hänen
mielestään niin aito italialaista ja runollisten renesanssiaikojen
arvoista. Minä puolestani otan harvoin osaa keskusteluihin, sillä en
luota rouva Davisiin. Hänen todella harvinainen älynsä on tietääkseni
järjen eikä hengen älyä, en luule minkään liikuttavan häntä paitsi
hänen oman kauneutensa ja hänen oman mukavuutensa. Olenhan monasti
tavannut naisia, jotka ovat tehneet hyvinkin syvällisen vaikutuksen,
mutta jotka itse asiassa katselevat uskontoa, filosofiaa, taidetta,
kirjallisuutta -- kuten he katselevat pukusommittelujaan. Ajoittain
he pukeutuvat niihin, koska he arvelevat niiden kaunistavan heidän
kasvojaan. Varmaan rouva Davis juuri samalla tavalla tuontuostakin
sijoittaa kauneutensa eloisiin keskusteluihin, vanhaan Kreikkaan ja
Roomaan, Divina Commediaan, renesanssiin, kirkkoihin, Borghesien tai
Colonnien kokoelmiin tai muihin sellaisiin. Käsitän, että voimakkaat
henget voivat tehdä itsensä maailman keskipisteeksi, mutta kun
turhamainen nainen tekee sen, on se sekä itsekästä että naurettavaa
ja turhanaikaista.

Olen monasti kysynyt itseltäni minkätähden rouva Davis kunnioittaa
isääni ystävyydellään, tai paremmin sanoen kiintymyksellään -- ja
luulen löytäneeni vastauksen. Mies, jolla on niin jalo ylimyksen
tai filosofin pää kuin isällä, ja jonka käytös siihen määrään
muistuttaa 18:tta vuosisataa, on hänelle jonkinlainen taide-esine,
tai se on vielä enemmän: se on siro ja nerokas peili, jossa rouva
Davis mielin määrin saattaa ihailla omaa älyään ja kauneuttaan.
Lisäksi on rouva Davis isälle kiitollinen siitä, että isä katselee
häntä arvostelematta ja että isä niin paljon pitää hänestä. Ehkäpä
hänen kiintymyksensä on kehittynyt tältä pohjalta, tai ehkäpä isä
on siirtynyt hänen tottumustensa piiriin. Lisäksi on rouva Davis
kiemailijattarien kirjoissa, ja hänen jokapäiväinen vierailunsa
isän luona julistaa maailmalle: "Eihän toki kukaan saattane väittää
minun haluavan valloittaa tuon seitsenkymmenvuotiaan sydäntä, ja
kuitenkin annan hänelle enemmän ystävyyttä kuin kenellekään muulle."
Vihdoin on rouva Davis tosin italialaista, aatelista alkuperää, mutta
herra Davis, suuresta omaisuudestaan huolimatta, vain herra Davis
-- ja sentähden vahvistaa isän ystävyys heidän asemaansa suuressa
maailmassa.

Joskus olen arvellut: enköhän vain minä lienekin syynä noihin
jokapäiväisiin vierailuihin? -- kuka sitä tietääkään! Missään
tapauksessa ei minun persoonani ja vielä vähemmin tunteeni vedä
puoleensa tuota naista. Mutta hän tietää, että katselen häntä
skeptikon silmällä, ja se ärsyttää häntä. Hyvin mahdollista, ettei
hän siedä minua, mutta hän soisi hyvin mielellään, että polvistuisin
hänen edessään. Miksen sitä tekisikin, sillä hän on kun onkin ihana
kappale ihmisrotua, tekisin sen yksin hänen yhteenkasvaneiden
kulmakarvojensa vuoksi ja olkapäittensä takia, joita itse Juno voisi
häneltä kadehtia -- mutta hinnasta, johon ei hän suostu.

Heti Davisien saavuttua syventyi isä johonkin filosofiseen
keskusteluun, joka siirtyen asiasta toiseen päättyi inhimillisten
tunteiden erittelyyn. Rouva Davis teki muutamia harvinaisen sattuvia
huomautuksia. Museohuoneesta siirryimme puutarhaan ulkonevalle
parvekkeelle. Oli vasta maaliskuun kymmenes päivä, mutta kesä
jo täydessä ihanuudessaan. Tänä vuonna on kaikki niin aikaista.
Päivät ovat helteiset, magnoliapuut lumivalkeinaan kukkia. Yöt
ovat lämpimät kuin heinäkuussa. Kuinka toinen tämä maailma sentään
on kuin meidän Ploszowissamme! Hengitän keuhkojen täydeltä. Rouva
Davis tuolla parvekkeella täysikuun valossa oli todella tenhoava
kuin kreikkalainen unennäkö. Näin hänenkin elävän tuon kuvaamattoman
kauniin yön tenhon vallassa. Hänen äänensä kävi tavallista
lauhemmaksi ja hiljaisemmaksi. Mahdollisesti hän nytkin, tavalliseen
tapaansa, ajatteli vain itseään ja tunsi iloa vain omasta itsestään;
mahdollisesti hän pukeutui kuunvaloon, magnolioiden tuoksuun ja
äänettömyyteen aivan niinkuin pukeudutaan viittaan, huiviin j.n.e.
Mutta tuo vaatetus kaunisti häntä erinomaisesti. Jollei sydämeni
olisi ollut kiinni Anielkassa, olisin ehkä joutunut tuon kuvan
valtaan. Lisäksi hän puhui asioita, jotka eivät pälkähtäisi joka
naisen päähän.

Noiden "Causeries romaines'in" kestäessä minulla muuten aina on se
tunne, ettemme me, isä, minä ja tuollainen rouva Davis, yleensä me
kaikki, jotka kuulumme eräänlaiseen meikäläiseen yhteiskuntaluokkaan,
elä todellista, oleellista elämää. Meidän jalkaimme alla tapahtuu
jotakin ja syntyy jotakin, siellä taistellaan olemassaolosta,
leipäpalasta, siellä eletään todellista elämää täynnä kihisevää
kiirettä, eläimellisiä tarpeita, ruokahalua, intohimoja, arkipäivän
ponnistusta -- elämää äärettömän karkeatekoista ja meluavaa, joka
pauhaten vyöryy eteenpäin kuin meri -- mutta me istuskelemme
näinikään ikuisesti joillakin parvekkeilla, puhelemme taiteesta,
kirjallisuudesta, rakkaudesta, naisesta, vieraina todelliselle
elämälle, jääden kauvas siitä ja pyyhkien viikon seitsemästä
päivästä pois kuusi arkea. Meidän mielitekomme, hermomme ja sielumme
ovat rakennetut sunnuntaita varten. Me lekottelemme lauhassa
diletanttisuudessamme kuin lämpimässä kylvyssä ja elämme puoleksi
valveilla, puoleksi unessa. Hiljalleen kaluten perittyä tavaraamme ja
perittyä jänne- ja hermovoimavarastoamme kadotamme askel askeleelta
pohjan jalkaimme alta. Me olemme kuten untuvapäärmeiset siemenet,
joita tuuli kantaa. Tuskin olemme asettuneet maahan, niin todellinen
elämä puhaltaa meidät menemään -- ja me menemme -- sillä meillä ei
ole voimia tehdä vastarintaa.

Näitä ajatellessa taistelee minussa tuhansia ristiriitaisia
mietteitä. Me pidämme itseämme sivistyksen kukintana, sen ylimpänä
huippuna, mutta me olemme kadottaneet uskon itseemme. Ainoastaan
typerimmät meistä uskovat vielä olemassaolomme oikeutukseen. Me
etsimme vaistomaisesti elämästä sen aurinkoisempia puolia, nautintoa
ja onnea, mutta me emme itse asiassa usko onneenkaan. Tosin meidän
pessimismimme on ohimenevä ja kevyt kuten havannasikaariemme
sauhu, mutta se sulkee joka tapauksessa katseeltamme kaukaisemman
taivaanrannan. Ja tämän savun verhossa luomme me itsellemme oman,
erikoisen maailman, joka on irrallaan kaikkeudesta ja muodostaa
suljetun -- hiukan tyhjän ja unisen kokonaisuuden.

Jos olisikin kysymys vain ylimystöstä, niinsanotusta hengen tai
rahan aristokratiasta, niin ei ilmiö olisi aivan vakavaa laatua.
Mutta tuohon irralliseen maailmaan kuuluvat meillä miltei kaikki
korkeammasta sivistyksestä osallisiksi päässeet ihmiset, miltei koko
tieteen, kirjallisuuden ja taiteen väki. Jotakin on tapahtunut, joka
estää sivistystä sekaantumasta elämän ytimeen ja vaikuttaa niin,
että se eroaa ja irtaantuu siitä ja muodostaa omia kehiä. Tästä taas
on seurauksena, että se eristettynä surkastuu eikä pääse vuotamaan
niiden miljoonien ihmisten hyväksi, jotka matavat jalkaimme juuressa.

En puhu näistä asioista reformaattorina, sillä reformaattorin toimeen
ei minulla ole voimia. Ja mitä nämä asiat oikeastaan kuuluvatkaan
minuun? Kaikki käy kuten täytyy käydä! Hetkittäin minut kuitenkin
valtaa puoleksi selvä, puoleksi hämärä tunne äärettömästä vaarasta,
joka uhkaa sivistystämme. Aalto, joka huuhtoo meidän aikamme maan
pinnalta, vie mennessään enemmän kuin se, joka vei mennessään
puuteroitujen peruukkien ja rintaröyhelöiden maailman. Tosin
niidenkin ihmisten mielestä, jotka silloin hävisivät, tuntui siltä
kuin koko sivistys olisi hävinnyt heidän mukanaan.

Oli miten olikaan, niin on suloista istua lämpimässä kuutamoyössä
parvekkeella, hiljaisella äänellä puhelemassa taiteesta,
kirjallisuudesta, rakkaudesta ja naisesta; suloista on kuunvalon
hopeaisessa hohteessa katsella kasvoja sellaisia kuin rouva Davisin.


Maaliskuun 10 p:nä.

Sitä myöten kuin vuoret, kalliot ja tornit etenevät meistä, peittyvät
ne sinertävään sumuun. Olen huomannut, että on olemassa jotakin
psyykillistäkin sumua, joka peittää meiltä etäiset henkilöt.
Kuolema ei ole muuta kuin etenemistä, mutta niin ääretöntä,
että rakkaimmatkin olennot, painuneina sen helmaan, hälvenevät
siintävyyteen ja käyvät ainoastaan kalliiksi varjoiksi. Sen käsitti
kreikkalainen henki kansoittaessaan Elysiumin kentät varjojen
joukoilla. En kuitenkaan tahdo jatkaa näitä surullisia vertailuja.
Onhan tarkoitukseni kirjoittaa Anielkasta. Tiedän varmasti, ettei
tunteeni häneen ole vähentynyt, mutta kuitenkin on hän tajunnassani
kaukaisempana ja vähemmin todellisena kuin hän oli Ploszowissa. En
saa häntä välittömästi ajatuksiini. Kun vertaan nykyistä tunnettani
siihen, mikä minussa eli Ploszowissa, on hän käynyt minulle enemmän
rakkaaksi hengeksi kuin halajamakseni naiseksi. Onko se parempi vaiko
pahempi? Toiselta puolen parempi, sillä halajamanani naisena voisi
olla vaikkapa rouva Daviskin; toiselta puolen: kuka tietää, vaikka
siitäkin syystä en ole kirjoittanut Anielkalle? Epäilemättä rouva
Davisin profiili, joka nyt kummittelee silmissäni, tulee häviämään
ohimenevien ja merkityksettömien vaikutelmien joukkoon. Kun muuten
vertaan toisiinsa noita kahta naista, vallitsee kiintymyksessäni
tuohon tyttöön omituinen liikuttavuus ja kuitenkin heitin hänet
epävarmuuteen ja katkeraan odotukseen. Tänään kirjoitti isä tädille
rauhoittaakseen häntä terveytensä tilasta, minä liitin mukaan
muutamia sanoja, joissa töin tuskin pakoitin itseni lähettämään
terveisiä Anielkalle ja hänen äidilleen. Enhän tosin tuollaisessa
jälkikirjoituksessa voinut sanoa paljoa, mutta olisinhan voinut
ilmoittaa pian kirjoittavani ja kirjoittavani pitkältä. Sellainen
tieto olisi ollut palsamia Anielkalle ja molemmille vanhuksille.
Mutta en tehnyt sitäkään, sillä en voinut. Tänään on minulla taas
pakoveden päivä. Elämisen halu ja luottamus tulevaisuuteen ovat
paenneet äärimmäiseen kaukaisuuteen, niin etäälle, ettei niitä näy
eikä kuulu, näkyy vain kuiva, hiekkainen veden pohja. En pääse
siitäkään ajatuksesta, että minulla on oikeus mennä naimisiin
Anielkan kanssa ainoastaan siinä tapauksessa, että olen vakuutettu
liittomme tuottavan molemminpuolista onnea. En liioin saata esittää
asiaa Anielkalle muuta kuin tällä tavalla. Muuten valehtelisin ja
pettäisin häntä, ja vihkiminen sitoisi kätemme. Sillä tätä uskoa ei
ole minussa itsessäni -- päinvastoin epäilen elämää ja se on minulle
vastenmielinen.

Hänen on paha olla tässä odotuksessa ja epävarmuudessa, mutta vielä
pahempi on minun -- ja sitä pahempi, jota enemmän häntä rakastan.

Rouva Davis, jolle kerran kuutamokeskustelumme aikana toistin
rakkauden kaikkivaltiudesta miltei samoja asioita, joita aikaisemmin
olen kirjoittanut tähän päiväkirjaan, kutsui minua Anakreoniksi,
käski minun kietoa pääni ympärille villiviinin köynnöksiä ja kysyi
sitte vakavammin:

-- Mutta jos niin on, niin minkätähden näyttelette pessimistiä? Uskon
sellaiseen jumalaan täytyy tehdä ihminen onnelliseksi.

Minkätähden?

En vastannut, mutta itse tiedän hyvin, minkätähden. Rakkaus voittaa
kuolemankin, mutta pelastaa häviöstä ainoastaan suvun. Mutta mitä
minä siitä hyödyn, että suku pelastuu, jos minä, yksilö, joka
tuntee rakkautta, olen tuomittu leppymättömään ja ehdottomaan
häviöön? Eikö paremmin voi pitää mitä raffineeratuimpana julmuutena
järjestystä, joka määrää tunteen, mahdollisen ainoastaan yksilön
tuntea, yksinomaan palvelemaan ja hyödyttämään sukua. Tuntea
kuolemattoman voiman värisevän itsessään ja olla kuoleman oma --
onhan se onnettomuuden huippu. Todellisuudessa ei ole olemassa
muuta kuin yksilö, suku on yleinen käsite ja yksilöön verraten
täydellinen nirvana. Ymmärrän, että ihminen voi rakastaa poikaansa,
lapsenlastaan ja lapsenlapsenlastaan, nimittäin siis juuri häviöön
määrättyä yksilöä, mutta tuntea kiintymystä sukuunsa voi ainoastaan
hyvin vilpillinen tai hyvin typerä rikkiviisas. Ymmärrän nyt, että
Empedokleen jälkeen täytyi vuosisatojen perästä tulla Schopenhauerin
ja Hartmannin.

Aivoni ovat yhtä arat kuin työmiehen selkä, joka on kantanut taakkoja
yli voimainsa. Mutta työmies ansaitsee toki raataessaan leipäänsä ja
lepoaan.

Mieleeni muistuvat yhtämittaa Sniatynskin sanat: "Älä vaan
filosofoi sirpaleiksi tyttöä, kuten olet filosofoinut lahjasi ja
kolmekymmentäviisi vuotta elämästäsi." Minä tiedän, ettei se johda
mihinkään, että se on paha -- mutta minä en voi olla ajattelematta.


Maaliskuun 13 p:nä.

Isä kuoli tänä aamuna. Hän oli sairaana ainoastaan muutamia
tunteja... ....................................


Maaliskuun 22 p:nä Pegli, Villa Laura.

Kuolema on kuilu, joka, vaikka me tiedämme, että meidänkin on
astuminen siihen, täyttää meidän sielumme kauhulla, tuskalla ja
epätoivolla, joka kerta kun joku rakkaistamme ottaa tämän askeleen,
jättäen meidät partaalle. Kaikki järkeileminen lakkaa tuon partaan
ääressä, ja ihminen vain huutaa pelastusta, jota ei voi kuulua
mistään päin. Ainoana pelastuksena, ainoana lohdutuksena saattaisi
olla usko, mutta jolla ei ole tätä kynttilää, se saattaa suorastaan
tulla hulluksi ajatellessaan ikuista yötä. Kymmenen kertaa päivässä
minusta tuntuu, ettei ole mahdollista, että olisi liian kauheaa,
jos kaikki päättyisi kuolemaan. Ja kymmenen kertaa päivässä minusta
kuitenkin tuntuu, että niin on.


Maaliskuun 23 p:nä.

Tullessani Ploszowista tapasin isän niin hyvissä voimissa, ettei
mieleenikään johtunut lopun olevan niin likellä. Ja mitä kummia
sokkeloita ihmisluonnossa onkaan! Jumala tietää, että tavatessani
hänet terveenä, vilpittömästi ja sydämestäni iloitsin, ja kuitenkin
-- koska matkalla olin kuvitellut, että hän luultavasti kuolee, koska
jo olin nähnyt hänet kynttilöiden ympäröimänä ja itseni polvillani
hänen arkkunsa ääressä -- pahoittelin jollakin lailla, että olin
surrut turhaan. Tuskallista on minun nyt muistella tätä. Omatunto
ikäänkuin soimaa.

Miten syvästi onneton onkaan ihminen, joka on kadottanut sydämensä ja
sielunsa yksinkertaisuuden! Katkerana ja soimaavana elää mielessäni
muisto siitäkin, että isäni kuolinvuoteen ääressä seisoin kahtena
ihmisenä: toinen oli poika, jonka sydäntä särki ja joka puri nyrkkiä
tukahuttaakseen itkuaan; toinen oli vanha viisas, joka tarkkasi
kuoleman psykologiaa. Olen ehdottomasti onneton, sillä luontoni on
onneton.

Isä kuoli täydellisesti tajuissaan. Lauvantai-iltana hänen tilansa
jonkun verran huononi. Lähetin noutamaan lääkäriä, jotta hän kaikkien
tapausten varalta olisi saapuvilla. Hän määräsi jotakin lääkettä,
ja isä rupesi heti kinastelemaan hänen kanssaan väittäen, että
lääke vain jouduttaisi kohtauksen puhkeamista. Lääkäri rauhoitti
minua. Tosinhan ei milloinkaan voi olla varma, ettei halvauskohtaus
saattaisi milloin hyvänsä uusiintua potilaalla, jolla se kerran on
ollut, mutta hän ei luule vaaran tässä tapauksessa olevan likellä.
Päinvastoin hän arvelee isän voivan elää vielä muutamia kymmeniä
vuosia. Noista muutamista kymmenistä vuodistahan puhui isällekin,
ja isä heilautti kättään ja sanoi: "Saadaanpa nähdä." Koska hänen
kuitenkin koko ikänsä oli ollut tapana riidellä lääkärien kanssa
ja väittää, ettei lääkkeistä ole mihinkään, en kiinnittänyt siihen
huomiota. Kello kymmenen tienoissa, kun joimme teetä, kohotti hän
itseään äkkiä ja huusi:

-- Leon! tule pian tänne!...

Neljännestuntia myöhemmin makasi hän vuoteessa, ja tunnin perästä
alkoi kuolinkamppailu.


Maaliskuun 24 p:nä.

Huomasin, että ihminen viime hetkeensä asti säilyttää kaikki
luonteensa erikoisuudet, jopa omituisuudetkin. Kesken sitä
juhlallista vakavuutta, jonka kuoleman läheisyys tuo mukanaan,
liikkui isässä vielä jonkinlainen tyytyväinen itserakkaus sen
johdosta, että lääkäri oli erehtynyt eikä hän, ja että hänen
epäluottamuksensa lääkkeeseen oli osoittautunut oikeutetuksi.
Huomasin tämän siitä, mitä hän puhui viime hetkinään, jotapaitsi luin
hänen kasvoistaan mitä hän ajatteli. Hänen kasvonsa olivat täynnä
hetken vakavuutta, niissä kuvastui uteliaisuus tietämään mimmoinen
tuleva elämä on; ei epäilyksen varjoakaan siitä, että tätä elämää
mahdollisesti ei olisi -- sensijaan hiukan levottomuutta, otetaanko
siellä hyvin vastaan, ja samalla itsetiedoton, naivinen varmuus
siitä, että kyllä hänet sentään otetaan vastaan toisella tavalla kuin
joku kuka tahansa. Minä en tule kuolemaan sillä tavalla, sillä minun
elämäni perusviivat eivät tule ulottumaan kuoleman hetkeen asti.
Isäni erosi elämästä todellisen kristityn uskolla ja nöyryydellä.
Sinä hetkenä, jolloin hän nautti herranehtoollisen, oli hän niin
kunnianarvoisa ja suorastaan pyhä, että hänen kuvansa ikiajoiksi
painui mieleeni.

Miten pieni ja kurja onkaan minun skeptillisyyteni verrattuna siihen
tavattomaan voimaan, joka rakkauttakin mahtavampana voitollisesti
katsoo kuolemaa silmiin, ja lisäksi hetkenä, jolloin kuolema
sammuttaa elämän. Ehtoollisen ja viimeisen voiteluksen jälkeen rupesi
isää värisyttämään. Hän tarttui kovasti, aivan suonenvedontapaisesti
käteeni eikä päästänyt sitä. Tuntui siltä kuin hän vielä kerran olisi
tahtonut käydä kiinni elämään. Mutta hän ei tehnyt sitä pelosta eikä
epätoivoissaan, sillä hän ei pelännyt vähimmässäkään määrin. Hetken
perästä huomasin, että hänen silmänsä, jotka yhäti katselivat minuun,
käyvät liikkumattomiksi ja sameiksi ja että hiki nousee otsalle;
kasvot kalpenivat kalpenemistaan; muutaman kerran avasi hän suutaan
ikäänkuin saadakseen ilmaa -- ja viimeisen kerran syvältä vedettyään
henkeään hän sammui.

En ollut läsnä kun ruumis palsamoitiin -- minulla ei ollut voimaa
siihen, mutta palsamoimisen jälkeen en väistynyt hetkeksikään, koska
en tahtonut, että ruumista arkkuun laskettaessa käsiteltäisiin
kuin jotakin kappaletta. Kuinka kammottavat ovatkaan kaikki nuo
hautausneuvot: katafalkit, kynttilät, munkit verhottuine kasvoineen,
veisuu! Vielä tällä hetkellä soi korvissani: "Anima ejus" ja
"Requiem aeternam". Tästä kaikesta henkii todella vastaan kolkko,
kauhea kuolema! Saatoimme ruumiin Santa Maria Maggioreen, ja siellä
näin viimeisen kerran nuo rakkaat, jalot kasvot. Campo Santo on jo
kuin mikäkin vihreä saari. Kevät on tänä vuonna hyvin varhainen.
Puut kukkivat, ja aurinko valaa kultiaan hautojen valkeille
marmorikiville. Miten sydäntäsärkevän surullista onkaan yhtaikaa
nähdä tuota vihantaa, heräävää elämää -- ja hautajaisia. Suuret
ihmisjoukot suuntasivat kulkunsa hautausmaata kohti, sillä isä oli
Roomassa yhtä tunnettu anteliaisuudestaan kuin täti on Varsovassa.
Minua kuitenkin kiusasi tuo puheleva ihmisjoukko, jonka kasvoista
loisti elämänhalu ja keväinen uudistus. Joukot -- varsinkin Italiassa
-- valmistavat itselleen aina kaikesta näytelmiä, ja tällä kertaa
eivät ne suinkaan olleet lähteneet liikkeelle yksin myötätunnon
käskystä, vaan lisäksi uteliaisuudesta, saadakseen nähdä komeat
hautajaiset. Ihmisen itsekkyydellä ei ole rajoja, ja minä uskon
varmasti, että siveelliset ja kaikin puolin kunnollisetkin ihmiset
saattaessaan hautaan kanssaihmistä, siinä hautaussaatossa kulkiessaan
itsetiedottomasti iloitsevat siitä, että kuolema on kohdannut jotakin
toista ja ettei heitä haudata.

Täti saapui sähkösanomani kutsumana. Mutta häneen, joka
järkkymättömän uskonsa kannalta katsoo kuolemaa vain olotilan
muutokseksi, vaikutti meitä kohdannut isku paljoa rauhallisemmin
kuin minuun. Tosin hän veljensä arkun ääressä vuodatti vilpittömiä
kyyneliä, mutta hänen valoisa mielensä ei mennyt. Sitte hän
keskusteli kanssani hyvin herttaisesti ja sydämellisesti. Käänsin
kuitenkin hänen puheensa toisin päin kuin hän tarkoitti, jota nyt
kadun. Hän ei sanallakaan maininnut Anielkaa, puhui vain tulevasta
yksinäisyydestäni ja kehoitteli minua vihdoin tulemaan Ploszowiin,
vakuuttaen, että orpouteni siellä tulee tuntumaan vähimmin raskaalta,
koska siellä tapaan lämpimiä sydämiä, ennen kaikkea hänen vanhan
sydämensä, joka ei rakasta ketään muuta maan päällä kuten minua.
Minä ymmärsin tämän tarkoittavan vain naimapuuhan edistämistä, ja
isän likeiseen kuolemaan nähden tuntui se minusta vastenmieliseltä
ja suorastaan suututti minua. Ei minusta nyt ole elämään, ei
liehittelijäksi eikä kosijaksi, kun kuoleman varjo vielä lepää
ylläni. Mielikuohuissani kieltäydyin jyrkästi, jopa raa'asti. Sanoin
tädille lähteväni matkalle, luultavasti Korfuhun, sitte palaan
pariksi viikoksi Roomaan järjestämään asioita ja tulen vasta sitte
Ploszowiin.

Hän lakkasi paikalla kehoittamasta. Jakaen suruni kohteli hän minua
hellemmin kuin milloinkaan. Kolme päivää hautajaisten jälkeen hän
läksi. En matkustanut Korfuhun, vaan Davisit veivät minut huvilaansa
Pegliin, jossa nyt olen ollut muutamia päiviä. Onko rouva Davis
vilpitön vai teeskenteleekö -- sitä en tiedä enkä edes tahdo
tiedustella; tiedän vain, ettei yksikään sisar ikinä voisi osoittaa
minulle suurempaa myötätuntoa ja osanottavaisuutta. Skeptillisyyden
myrkyttämä luontoni on alituisesti valmis epäilemään kaikkia, mutta
jos nyt tulen huomaamaan erehtyneeni, niin tähän naiseen nähden
todella tulen tuntemaan syyllisyyttä, sillä hänen hyvyytensä minua
kohtaan menee todella yli tavallisten rajojen.


Maaliskuun 26 p:nä.

Ikkunani aukeavat Välimerelle, joka todella on niin uskomattoman
sininen ja ääriltään vieläkin sinisempi, joten näyttää siltä kuin se
olisi päärmätty ikäänkuin tummemmilla vöillä. Huvilan luona liikkuu
vilkas, kokoonrypytetty aalto kuin mikäkin elävä näkinkengänkuori,
kauvempana lepää vesi sileänä ja tyynenä ja ikäänkuin oman
sinensä rauhoittamana. Siellä täällä välähtelee kalastajaveneiden
latinalaisia purjeita. Kerran päivässä kulkee höyrylaiva Marseillesta
Genovaan, kuljettaen perässään tuuheaa savutöyhtöä, joka jää mustaksi
pilveksi meren päälle, kunnes hiljalleen hajoaa. Rauha täällä on
ääretön. Ajatus hajoaa tuon savun lailla kahden sinen välille ja
ihminen viettää jonkinlaista onnellista, vegetatiivista elämää.
Eilen olin kovin uuvuksissa, mutta tänään hengitän täysin rinnoin
raikasta merituulta, joka laskee viileitä suolahiutaleita huulilleni.
Sanottakoon mitä tahansa, niin on tämä Riviera kuitenkin Luojan
mestaritöitä. Kuvittelen mimmoista nyt mahtaa olla Ploszowissa:
lokaista, pimeää, äkkimuutoksia kylmästä lämpimään, toisena hetkenä
lumiräntää lentävistä pilvistä, toisena lyhyitä auringonvälähdyksiä.
Täällä on taivas kirkas, hymyilevä; merituuli, joka tälläkin
hetkellä viilentää otsaani, tuntuu suorastaan suutelevan minua.
Resedan, heliotroopin ja ruusujen lemu nousee läpi avonaisten
ikkunoiden puutarhan lavoista kuin vihkisavuastiasta. Lumottu
maa, missä sitruunapuu kukkii, ja voipa sanoa: lumottu linnakin,
sillä kaikki mitä Davisin miljoonat ja rouva Davisin maku yhdessä
ovat voineet keksiä, on koottu tähän huvilaan. Ympärilläni on
taiteen mestariteoksia: maalauksia, kuvapatsaita, verrattomia
keramiikkiesineitä, Benvenuton kultasepäntöitä. Silmä juopuu
luonnosta ja silmä juopuu taiteesta, eikä katse lopulta tiedä mihin
laskeutua lepäämään, kunnes keksii sen ihanan naisen, kaikkien näiden
aarteiden herrattaren, jonka ainoana uskontona on kauneus.


Maaliskuun 29 p:nä.

En huoli edes joka päivä kirjoittaa. Luemme yhdessä Divina Commediaa,
eli oikeastaan sen viime osaa. "Helvetin" plastiikka, niin täynnänsä
juhlallista kauhua, ei vielä milloinkaan ole vaikuttanut minuun
niin voimakkaasti kuin nyt. Paraikaa sukellan siihen valoisaan
sumuun, joka, vieläkin valoisampien henkien kansoittamana, täyttää
Danten "Taivaan". Silloin tällöin olen valoisten säteiden keskellä
näkevinäni tuttuja, rakkaita piirteitä, ja todella suloinen kaipaus
täyttää mieleni. Vasta nyt ymmärrän täydelleen Danten taivaan
ihanuuden. Ihmishenki ei kuitenkaan koskaan ole levittänyt siipiään
niin laajalle, syleillyt sellaista äärettömyyttä ja lainannut
sellaista pääomaa ikuisuudelta kuin tässä kuolemattomassa ja suuressa
runoelmassa. Tänään ja eilen luimme veneessä. Kuljemme tavallisesti
hyvin kauvas. Jos on täydelleen tyyntä, otan alas purjeet, ja me
luemme, aaltojen kantaessa venettä, tai oikeammin sanoen hän lukee,
ja minä vain kuuntelen. Eilen auringon laskettua valautui punainen
hohde yli koko taivaan; hän istui vastapäätä minua ja luki ikäänkuin
haltioituneena, silloin tällöin kohottaen katsettaan, johon iltarusko
kuvastui. Mailleen menneen auringon loimutessa, edessäni ihana
nainen, korvissani Danten säkeet tuli minulle vaikutus, etten enään
elä maista elämää.


Maaliskuun 30 p:nä.

Ajoittain ikävä, joka jo tuntui haihtuneen, herää minussa uudella
voimalla. Silloin minussa nousee halu paeta täältä.


Maaliskuun 30 p:nä. Villa Laurassa.

Olen tänään paljon ajatellut Anielkaa. Minusta tuntuu siltä kuin
maat ja meret olisivat meitä eroittamassa. Ploszow on mielestäni
jossakin hyperborealaisten seutujen takana, maailman äärissä. Tämä
johtuu tietysti asiain tilasta. Anielka tietenkään ei ole loitonnut
minusta, vaan minä olen loittonemistani loitonnut kaikesta tuosta
ploszowilaisesta, joka ennen täytti mieleni ja sydämeni hänellä. Niin
pitkälle ei tule menemään, että tunteeni kokonaan sammuisi. Mutta
kun sitä nyt erittelen, huomaan kuitenkin, että se on kadottanut
aktiivisen luonteensa. Muutama viikko sitte oli rakkauteni täynnä
halajamista; nyt en halaja mitään. Isän kuolema hajoitti kokoontuneen
tunteeni. Sama tapahtuisi, jos esimerkiksi kirjoittaessani jotakin
kaunokirjallista teosta ulkonainen epäsuotuisa tapaus riistäisi
minut siitä erilleen. Mutta ei siinä kyllä! Joku aika sitte olivat
kaikki henkiset kykyni vedetyt piukalle kuin jänteet jousessa,
mutta nyt ne kohtalokkaiden kärsimysten, tämän taivaansinen, tämän
uneen keinuttavan meren vaikutuksesta ovat herpoutuneet. Elän,
kuten sanoin, kasvin elämää. Lepään kuten lepää loppuun väsynyt
mies, ja minua vangitsee unisuus, ikäänkuin kaiken aikaa makaisin
kuumassa kylvyssä. En milloinkaan ole tuntenut sellaista täydellistä
kykenemättömyyttä mihinkään toimenpiteeseen, ja jo pelkkä yrittämisen
ajatus on minulle vastenmielinen. Jos tekisin itselleni vaalilauseen,
kuuluisi se: "Älkää herättäkö minua."

Mitä seuraa, miten tulen heräämään -- sitä en tiedä. Minun on
tällä haavaa hyvä olla, vaikka olenkin alakuloinen. Sentähden en
tahdokaan herätä enkä tunne uneliaisuudestani omantunnonvaivoja.
Minun on itsenikin vaikea käsittää miten kaukana elän tuosta
Ploszowista, johon Anielkan kautta tunsin olevani niin sidottu.
Sidottu? -- millä lailla? millä perustuksella? -- mitä meidän
välillämme oli tapahtunut? Olin nopeasti -- vaikka tosin en
ajattelemattomasti -- koskettanut huulillani hänen otsaansa. Tuollaisen
kosketuksen saattaa aivan hyvin niin likeisten omaisten kesken viedä
sukulaisuuden laskuun. Naurettavia epäilyksiä. Enkö useammin kuin
yhden kerran ole sellaisilla siteillä solminut suhteita, joiden
särkeminen ei ole tuottanut minulle vähintäkään omantunnon vaivaa?
Jollen olisi hänen sukulaisensa, niin en puhuisikaan. Tosin hän
silloin käsitti asian toisin -- ja minä, joka en milloinkaan petä
itseäni, tunnustan niinikään käsittäneeni asian toisin, mutta...
Ja entä jos niin onkin, entä jos omaantuntooni jääkin tuo pilkku?
Vähänkös tässä maailmassa joka hetki tapahtuu asioita, joiden
rinnalla Anielkaa kohtaan tekemäni vääryys on pelkkää lasten leikkiä!
Omatunto voisi antautua hautomaan tuollaista rikosta ainoastaan
siinä tapauksessa, että sillä todella olisi yllin kyllin aikaa
eikä mitään parempaa tekemistä. Tällaiset pikkuasiat ovat suuriin
asioihin samassa suhteessa kuin meidän laiskottelevat keskustelumme
terasseilla elämän raskaaseen todellisuuteen.

Itse asiassa en todellakaan näe miten tulee käymään. Tällä hetkellä
tahdon ainoastaan rauhaa ja haluan olla mitään ajattelematta.
"Älkää herättäkö minua!" Tänään päivällistä syödessä oli puhe, että
huhtikuun puolivälissä, kun kuuma aika alkaa, jättäisimme Peglin ja
lähtisimme Sveitsiin. Sekin peloittaa minua. Näyttää siltä, kuin
rouva Davisin täytyisi toimittaa mies-raukkansa johonkin laitokseen.
Hänessä on suorastaan mielipuolisuuden oireita. Päiväkaudet hän
vaikenee ja tuijottaa lattiaan, ajoittain hän taas alituiseen
tarkastaa kynsiään, jotka hän pelkää kadottavansa. Hurjan elämän ja
morfiinin seurauksia.

Lopetan, koska lähenee vesillelähtömme hetki.


Huhtikuun 2 p:nä.

Eilen oli myrsky. Etelätuuli ajoi edellään pilviä kuin hevoslaumaa.
Milloin se kävi niihin käsiksi ja repi niitä, ajoi kokoon ja hajoitti
pitkin taivasta, milloin se otti ne irralleen ja paiskasi koko
voimallaan mereen, joka silmänräpäyksessä musteni kuin vihastuvan
ihmisen kasvot ja nyt vuorostaan alkoi heitellä ilmaan vaahtoa.
Siinä kävi sota kahden hurjapään välillä, jotka hyökätessään
toistensa kimppuun vuorotellen jyristivät ukkosta ja väläyttelivät
salamoja. Tätä tosin kesti vain lyhyen ajan. Emme kuitenkaan
lähteneet tavanmukaiselle retkellemme, meri oli liian levoton.
Katselimme sensijaan myrskyä lasiverannalta -- ja katselimme myöskin
toisiamme. Turhaa on enään koettaa salata asiaa. Meidän välillämme
on käynnissä jotakin, jokin alkaa kehittyä. Kumpikaan meistä ei ole
lausunut sanaakaan ulkopuolelle ystävyyden tavallisten rajojen,
kumpikaan ei ole tunnustanut mitään. Ja kuitenkin: kun puhumme,
tunnemme että sanat ovat vain toisen sisällön arvoitusta. Samaa
tunnemme kun olemme merellä, kun luemme yhdessä, kun kuuntelen
hänen soittoaan. Kaikki tämä toimintamme on kuin valheellista
ulkokuorta, jonka alla piilee ja vaanii salaperäinen sisältö,
sisältö, joka liikkuu naamio silmillä, mutta aina läsnäolevana ja
seuraten meitä kuin varjo. Kumpikaan meistä ei vielä tahdo mainita
sitä nimeltä -- mutta me tunnemme alituisesti sen läsnäolon. Tämä
asiantila uudistuu luultavasti aina, kun mies ja nainen alkavat vetää
toisiaan puoleensa. Milloin tämä on alkanut tapahtua meissä, sitä en
varmuudella voi sanoa. Tunnustan kuitenkin, että aivan odottamatta se
ei ole tapahtunut.

Noudatin Davisien kutsua, koska rouva oli isäni ystävätär ja hänen
kuolemansa jälkeen osoitti minulle enemmän myötätuntoa kuin kukaan
Roomassa. Se tieto minulla kuitenkin on ja senverran olen itsestäni
selvillä, että heti tänne tultuani, kesken vereksen surunikin tunsin,
että suhde minun ja tuon naisen välillä jotenkin tulee muuttumaan.
Olin raivoissani itselleni siitä, että heti isäni kuoleman jälkeen
tuollainen ajatus saattoi saada sijaa mielessäni. Mutta niin oli.
Nyt vain toteutuvat aavistukseni. Mainitessani, että muuttunut
suhteemme esiintyy naamio silmillä, tarkoitin ainoastaan, etten tiedä
milloin naamio riisutaan ja millä tavalla -- mutta sen, mikä asiassa
on oleellista, aavistan ja aavistusteni taikavoimat pitävät minua
kahleissaan. Olisin lapsellinen, jos luulisin rouva Davisin tietävän
vähemmin kuin minä. Luultavasti hän tietää enemmän. Luultavasti hän
johtaa koko tätä muutosta, ja kaikki mikä tapahtuu, tapahtuu hänen
tahdostaan ja hänen kylmän harkintansa mukaan. Metsästävä Diana
levittää verkkoa otuksen päälle! Mutta mitä haittaa minulla siitä on?
Mitä minulla on kadottamista? Kuten jokainen miehevä mies olen niitä
turvattuja otuksia, jotka sallivat ajaa itseään vain jotta soveliaan
hetken tullen saisivat karata metsästäjän kimppuun. Sellaisissa
tapauksissa on meillä jokaisella yllin kyllin tarmoa. Niissä
otteluissa kääntyy voitto aina meidän puolellemme, siitä on luonto
pitänyt huolta. Tiedän hyvästi, ettei rouva Davis rakasta minua,
kuten en minäkään rakasta häntä. Meidän vaikutuksemme toisiimme
on parhaimmassa tapauksessa kahden pakanallisen, taiteellisen ja
aistillisen luonteen vetovoimaa. Rouvan puolelta on itserakkauskin
mukana pelissä, mutta sitä pahempi hänelle, sillä tässä pelissä voi
unohtua menemään mihin tämä rakkaus vie.

Minä en mene liian pitkälle. Minun tunteissani häntä kohtaan ei
ole vähintäkään kiintymystä tai hellyyttä, minua viehättää yksin
taideteos, ja tässä tapauksessa, koska ihmeellinen taideteos on elävä
nainen, puhuu tietysti myöskin miehen vietti. Isä sanoi joskus, että
voittomme huippu on, jos saamme naisen muuttumaan enkeliksi. Minä
arvelen, ettei miehen voitto jää huonommaksi, jos hän saa tuntea
firenzeläisen Venuksen lämpimät käsivarret kaulassaan.

Tämä nainen on sanalla sanoen täydellisin kaikesta, mitä hienostunein
ja hekumallisin mielikuvitus voi ajatella. Hän on Phryne. Saattaa
todella joutua aivan pyörälle päästään, kun näkee hänet esimerkiksi
amatsonin kireässä puvussa, jolloin ruumiinmuodot tulevat näkyviin
kuten veistokuvassa. Veneessä, lukiessaan Dantea, on hän kuin Sibylla
-- ja tietysti silloin herää Neron pyhyyttä solvaava intohimo!
Hän on niin kaunis, että hänen kauneudessaan on miltei jotakin
pahaa-ennustavaa. Meidän päiviemme naisesta ei hänessä ole muuta kuin
yhteenkasvaneet, mustat kulmakarvat, mutta sitä enemmän hän ärsyttää.
Hänen on tapana pannessaan järjestykseen hiuksiaan, nostaa molemmat
kätensä niskaan. Kun silloin käsivarret kohoavat, koko ruumis oikenee
ja povi laajenee, vaaditaan todella tahdonlujuutta, jotta et tempaisi
häntä syliisi, nostaisi käsivarsillesi ja kantaisi kauvas pois
ihmisten ilmoilta.

Jokaisessa meistä piilee satyri. Minä puolestani olen, kuten jo
sanoin, poikkeuksellisen herkkä -- kun siis ajattelen, että minun ja
tuon elävän Juno-kuvan välillä on syntymäisillään suhde, että jokin
voima armottomasti ajaa meitä toistemme puoleen, tunnen, että päätäni
pyörryttää, ja kysyn itseltäni: voinko minä elämässäni saada kokea
mitään ihanampaa?


Huhtikuun 3 p:nä.

Hän osoittaa minulle kaikkea myötätuntoa ja huolenpitoa, mitä
nainen voi osoittaa toverille, jota on kohdannut kova isku. Mutta,
kumma kyllä, vaikuttaa hänen hyvyytensä minuun kuin kuun valo: se
loistaa, muttei lämmitä. Se on muodoltaan mitä täydellisin, mutta
siitä puuttuu henkeä. Se toimii päätösten mukaan eikä välittömästi.
Skeptikko puhuu minussa taasen, mutta en minä ikinä humallu sillä
tavalla, että humalapäissäni kadottaisin edes sivultakatselijan
kyvyn. Jos tuo jumalatar olisi hyvä, niin hän olisi hyvä kaikille.
Mutta esimerkiksi hänen suhteensa mieheensä ei herätä minussa
minkäänlaisia luulotteluja hänen sydämeensä nähden. Tosin on veri
onnettoman Davisin suonissa niin jähmettynyttä, että hänen on kylmä
auringon paahteessakin, mutta kyllä on kylmä sen vaimonkin rinnalla!
En ole koskaan havainnut tässä naisessa kipinänkään vertaa sääliä
miehensä kurjuutta kohtaan. Hän suorastaan ei näe eikä kuule häntä.
Tämä miljoonamies kulkee ylellisyyden keskellä, mikä häntä ympäröi,
niin köyhänä, että häntä suorastaan käy sääli. Hän näyttää kyllä
katselevan kaikkea täysin välinpitämättömänä, mutta ihminen on
sittenkin vastaanottoinen hyvyydelle, niin kauvan kuin hänessä on
jäljellä hitunenkaan tuntoa. Teen tämän johtopäätöksen siitä, että
Davis tuntuu olevan minulle kiitollinen jo siitäkin vähästä, että
joskus puhelen hänen kanssaan hänen terveydestään.

Tai ehkä hän heikkona ja avuttomana olentona vaistomaisesti turvautuu
väkevämpään? Tiedän vain, että kun näen hänen liidunkarvaiset
kasvonsa, jotka eivät ole suuremmat kuin minun nyrkkini, hänen
jalkansa, jotka ovat kuin tikut, hänen hennon vartalonsa, jota
helteelläkin verhotaan lämpöisillä peitteillä, käy minun häntä
totisesti sääli. En kuitenkaan tahdo itsenikään edessä esiintyä
parempana kuin olen. Tämä myötätunto ei pidätä minua mistään. Silakan
tarkoitus on joutua hauin hampaisiin, sanoo Shakespeare. Olen monta
kertaa pannut merkille, että miehet käyvät armottomiksi toisilleen,
kun on kysymys naisesta. Syvin luonnon vaisto meissä käskee
meitä kuoleman uhalla taistelemaan naaraan omistamisesta. Siinä
taistelussa, vaikka se ihmisten kesken esiintyy toisissa muodoissa
-- voi heikompaa! Kunniakaan ei pane estettä vastaan. Luultavasti
uskonto yksinään kykenee siinä suhteessa pitämään ihmistä aisoissa.



TOINEN OSA


Huhtikuun 12 p:nä.

En ole kirjoittanut kohta kymmeneen päivään. Ratkaisu tuli jo viikko
sitte. Olin edeltäkäsin arvannut, että se tapahtuisi merellä.
Sellaiset naiset kuin Laura eivät unohduksensakaan hetkinä unohda
hankkia itselleen sopivaa taustaa. Jos heidän hyvien töittensä
täytyy tapahtua kauneuden pohjalla, niin paljon enemmän he tietysti
tarvitsevat kauneutta lankeemuksensa hetkinä. Tämä ei johdu
heidän sielussaan piilevästä runollisuudesta, vaan siitä, että he
tavoittelevat erikoisuutta ja haluavat koristaa itseään kaikella
millä ikinä saattavat. En ole hullaantunut siihen määrään, että
olisin muuttanut mieltä Laurasta, tai oikeastaan: mistä minä tiedän
eikö hänellä ole oikeutta olla juuri sitä mitä hän on ja katsoa yksin
auringon ja tahtienkin tarkoituksen olevan vain koristaa itseään.
Harvinainen kauneus mahtaa luonnostaan olla ääretöntä itsekkäisyyttä,
sellaista, että se taivuttaa kaikki valtansa alle. Laura on tuon
kauneuden ruumistunut ilmestysmuoto, eikä kenelläkään ole oikeutta
vaatia häneltä muuta kuin että hän aina ja kaikkialla olisi kaunis --
minä ainakaan en pyydä enempää...

Siunaan purjehtijataitoani, sillä se on tehnyt meille mahdolliseksi
olla purjehdusretkillämme kahden. Viikko sitte sanoi Laura
keskellä kuuminta hellettä haluavansa lähteä merelle. Hän viihtyy
auringonpaahteessa aivan kuten Hekate. Kevyt tuuli vei meidät pian
hyvän matkan päähän rannalta ja tyyntyi sitte äkkiä. Pian riippui
purjeemme lerpallaan pitkin mastoa. Päivänsäteiden heijastus
peilityyneen syvään enensi sekin osaltaan kuumuutta, vaikka oli
iltapäivä. Laura heittäytyi intialaisille matoille, jotka peittivät
veneen pohjaa, laski päänsä tyynylle ja jäi siihen liikkumattomaksi,
veneen telttakatoksen läpitse tunkevien säteiden punaan. Minut
valtasi kumma laiskuus, ja toiselta puolen pani tuo nainen, jonka
kreikkalaiset muodot eroittautuivat kevyen puvun alta, vereni
liikkeelle. Hänkin lepäsi jonkinlaisessa horroksessa; silmät
olivat puoliummessa, huulet hiukan avoimina, koko olentoa hallitsi
hervottomuus. Kun minä katsoin häneen, liikutti hän silmälautojaan
ikäänkuin sanoakseen: "Katso kuinka heikko minä olen..."

Palasimme hyvin myöhään huvilalle, ja tämä retkemme tulee kauvan
pysymään mielessäni. Auringon laskettua, jolloin taivas ja meri
muuttuivat ainoaksi loputtomaksi ja rajattomaksi välkkeeksi, seurasi
yö niin ihana, etten milloinkaan ole nähnyt sellaista Rivieralla.
Taivaan syvästä kohosi ääretön, punainen kuu täyttämään pimeyttä
lempeällä valollaan ja samalla luomaan mereen leveää, häikäisevää
tietä, jota myöten veneemme lipui rantaan. Meri huokui hiljaa,
kuten aina öisin, ikäänkuin se olisi syvään hengittänyt. Pienessä
satamassa kuuluivat ligurialaiset kalastajat laulavan kuorossa.
Tuulenhenki heräsi tällä kertaa, tullen maalta ja tuoden mukanaan
pomeranssinkukkien tuoksua. Vaikka yleensä en ensinkään osaa vaipua
mielialoihin, lumosi tämä luonnon sanomaton sulo minut, liikkuessaan
yli merten ja maiden ja laskeutuessaan kuin kaste sekä näkyville
esineille että sieluihin. Silloin tällöin silmäilin naista, ihanaa
kuin Helena, joka valkeana välähteli silmissäni kuutamossa, ja
minulle tuli se tunne, että me elämme kreikkalaisaikoina, että olemme
matkalla jonnekin pyhään oliivilehtoon, jossa Elysiumin salaisuudet
tulevat täyttymään. Meidän huumamme ei enään ollut pelkkää
aistillisuutta, vaan jonkinlaista mystillistä jumalanpalvelusta,
jonka kautta me yhdyimme tähän yöhön, tähän kevääseen, koko luontoon.


Huhtikuun 15 p:nä.

Lähtöaikamme on tullut, mutta me emme lähde. Hekateni ei pelkää
aurinkoa; Davisille tekee aurinko hyvää, ja minulle on yhdentekevää,
olenko täällä vaiko Sveitsissä. Olen saanut päähäni kumman ajatuksen.
Tuntuu hiukan oudolta puhua siitä, mutta teen sen kumminkin:
ajoittain tuntuu minusta siltä kuin kristityn sielu, vaikka uskon
lähde olisikin täydelleen kuivunut, ei voisi elää pelkästään muotojen
kauneudesta. Se on minulle suorastaan surullinen keksintö, sillä
jos se osoittautuu paikkansapitäväksi, niin luisuu jalkojeni alta
se pohja, jolla nyt seison. Tuo ajatus palaa minulle kuitenkin aina
takaisin. Me olemme toisen kulttuurin lapsia. Sielumme on täynnä
goottilaista hartautta ja nöyryyttä, josta emme ikinä pääse irti.
Sitä ei ollut kreikkalaisissa sieluissa. Meidän sielumme rakentavat
vaistomaisesti ylöspäin -- he levittivät itseään iloisesti ja
yksinkertaisesti pitkin maanpintaa. Ne meistä, joihin Hellaan henki
on kokoontunut voimakkaammin kuin muihin, tarvitsevat todella
kauneutta ja ajavat sitä kiihkeästi takaa, mutta hekin vaativat
itsetiedottomasti, että Aspasialla olisi Danten Beatricen silmät.
Sellaisia vaatimuksia piilee minussakin. Kun ajattelen, että tuo
iki-ihanainen ihmis-eläin Laura kuuluu minulle ja tulee kuulumaan
niin kauvan kuin tahdon, niin valtaa minut kaksinkertainen ilo:
miehen ja kauneudenpalvelijan. Mutta kuitenkin minulta puuttuu
jotakin, ja minua innoittaa. Kreikkalaisen pyhäkköni alttarilla
seisoo marmorinen jumalatar -- mutta goottilainen pyhäkköni on
tyhjänä. Myönnän, että tielleni on tullut edustaja täydellisyyden
mailta, ja kuitenkaan en voi torjua luotani ajatusta, että sillä
täydellisyydellä on varjonsa. Ennen arvelin, että Goethen sanat:
"Olkaatte kuten jumalat ja kuten eläimet" hallitsivat elämää ja
sisälsivät sen äärimmäisen ilmauksen. Nyt, täyttäessäni tätä käskyä,
tunnen, että siitä puuttuu enkeli.


Huhtikuun 17 p:nä.

Tänään tapasi Davis minut istumassa jakkaralla Lauran jalkojen
juuressa, pää hänen polvellaan. Hänen verettömistä kasvoistaan ja
sammuneista silmistään ei hetkeksikään väistynyt välinpitämätön
tympeys. Pehmeissä, intialaisten solkien kiinnittämissä tohveleissaan
kulki hän hiljaa kuin henki ja hävisi likeiseen kirjastohuoneeseen.
Laura oli komea, kun hänen silmäteränsä säihkyivät hillitsemätöntä
vihaa. Minä olin noussut ja odotin mitä seuraisi. Päähäni pälkähti,
että Davis ehkä palaa kirjastohuoneesta revolveri kädessä.
Tarkoitukseni oli siinä tapauksessa heittää hänet ulos ikkunasta,
vaippoineen, revolvereineen, intialaisine tohveleineen päivineen.
Mutta hän ei palannut. Odotin kauvan ja turhaan. Ties mitä hän
mahtoikaan tehdä huoneessa: miettiä viheliäisyyttään, vaiko itkeä,
vaiko yhä pysyä tavanmukaisessa tympeydessään. Kohtasimme toisemme
kaikki kolme vasta aamiaispöydässä ja istuuduimme syömään ikäänkuin
ei mitään olisi tapahtunut. Ehkäpä vain kuvittelin, että Laura luo
häneen uhkaavia katseita ja että hänen tympeytensä on tavallista
kipeämpi. Tunnustan, että tämä asiain käänne on kiusallisempi kuin
mikä muu tahansa. Näin nuo kasvot silmieni edessä koko päivän ja
tälläkin hetkellä tuijottavat ne minuun kuni mykkä moite. En tosin
ole mikään tappelupukari, mutta teoistani aina vastaan. Lisäksi olen
vielä aatelismies, ja minua harmittaa, että tuo mies on sellainen
pieni, vaivainen, avuton ja onneton raukka. Tuntuu ilkeältä,
ikäänkuin olisin antanut halvattua korville. Harvoin on minusta
tuntunut näin ilkeältä.

Lähdimme kuitenkin, kuten tavallisesti, merelle. En nimittäin
tahtonut, että Laura luulisi minun pelkäävän Davisia. Mutta siellä
sattui meille ensimäinen väärinymmärrys. Olin uskonut hänelle
epäilyksiäni ja sanoin hänelle, kun hän silloin nauroi, suoraan:

-- Tuo nauru ei pue sinua, ja muista, että sinun on lupa tehdä mitä
muuta tahansa paitsi sitä, mikä ei pue sinua.

Silloin hän rypisti kokoonkasvaneita kulmakarvojaan ja virkkoi
kiivaasti:

-- Sen jälkeen mitä meidän välillämme on tapahtunut, saatat kyllä
loukata minua vielä rankaisemattomammin kuin Davisia.

Sellaisen vastauksen perästä ei minulla ollut muuta neuvoa kuin
pyytää häneltä anteeksi, ja pian vallitsikin keskenämme taas sopu
ja Laura rupesi kertomaan itsestään. Sain nyt taasen todisteen
hänen terävästä älystään. Yleensä naiset, niin monta kuin olen
heitä tuntenut -- eräiden asianhaarojen vallitessa osoittavat
vastustamatonta halua saada kertoa itsestään. En lue sitä heille
viaksi, sillä se todistaa vain, että heillä on tarve puhdistaa
itseään omissa ja meidän silmissämme, tarve, jota me miehet emme
tunne ensinkään. Minä puolestani en milloinkaan ole tavannut naista,
joka olisi ollut niin viisas, että hän olisi pidellyt kertomustaan
taiteellisissa rajoissa, ja niin totuudenmukainen, ettei hän olisi
horjahtanut valehtelemaan paremmin puhdistaakseen itseään. Uskallan
väittää tätä kaikkien miesten kokemusten perustuksella, ja he
voivat tarpeen vaatiessa todistaa, että tuollaiset jutut aina ovat
satumaisuuteen saakka toistensa kaltaiset ja lisäksi harvinaisen
ikävät. Laura alkoi hänkin kertomuksensa eräänlaisella hätäisellä
itsekylläisyydellä, mutta siihen päättyikin hänen yhtäläisyytensä
muiden langenneiden enkelien kanssa. Hänen esiintymisessään oli ehkä
jonkun verran erikoisuudentavoittelua, mutta ei minkäänlaista halua
näyttää -- uhrilta. Tietäen, että hänen edessään oli skeptikko,
varoi hän saattamasta itseään siihen vaaraan, että hänelle olisi
anteeksiantavasti hymyilty, silti uskomatta hänen sanojaan. Hänen
suoruutensa tapaili rohkeuden rajoja ja olisi tullut likelle
kyynillisyyttä, jollei sen pohjana olisi ollut jonkinlainen
elämänjärjestelmä, jossa estetiikka täydelleen korvasi etiikan. Hän
tahtoi, että hänen elämänsä esiintyisi apollomaisissa muodoissa eikä
narrin kyttyrä selässään -- siinä hänen filosofiansa. Hän ei ollut
ottanut Davisia suorastaan hänen miljooniensa vuoksi, vaan voidakseen
niiden avulla koristaa elämäänsä kaikella mahdollisella tavalla, eikä
vain tavallisessa mielessä, vaan sanan korkeimmassa taiteellisessa
merkityksessä. Hän ei tunne mitään velvollisuuksia miestään
kohtaan, sillä hän sanoi hänelle etukäteen kaikki. Hän on hänen
silmissään yhtä säälittävä kuin inhoittava, mutta koska hän viettää
päivänsä täydellisessä tympeyden tilassa, niin hän katseleekin
häntä ikäänkuin hän jo olisi kuollut. Hän ei yleensä ota lukuun
asioita, jotka sotivat elämän kauneutta ja miellyttävyyttä vastaan.
Yhteiskunnalliset näkökohdat eivät merkitse hänelle mitään -- minä
erehdyn, jos luulen hänen niistä välittävän. Hänen ystävyytensä
isääni ei ollut laskettua, hän näki hänessä yksinkertaisesti luonnon
mestariteoksen. Minua hän kauvan on rakastanut. Hän ymmärtää, että
antaisin hänelle enemmän arvoa, jos minun olisi ollut vaikeampi häntä
saavuttaa, mutta hän ei tahtonut tinkiä pois omasta onnestaan.

Kummilta kuuluivat korvissani nuo tunnustukset, lausuttuina
ihanilla huulilla, pehmeällä, lempeällä, metallisointuisalla
äänellä. Puhuessaan veti hän hamettaan ympärilleen ikäänkuin
valmistaakseen minulle paikkaa rinnallaan. Silloin tällöin seurasi
hän silmillään ohi lentäviä lokkeja, sitte hän taasen käänsi
katseensa minuun, nähdäkseen kasvoistani mitä minä arvelisin. Minä
kuuntelin tyytyväisenä hänen sanojaan, sillä ne todistivat, että
olin ymmärtänyt hänet oikein. Oli niissä kuitenkin jotakin minulle
täydellisesti uuttakin. Vaikka olin arvioinut hänen älynsä aika
korkeaksi, olin arvellut hänen toimivan pääasiallisesti vaistojensa
varassa, luonteensa mukaisesti; en ollut luullut hänen pystyvän
rakentamaan kokonaista järjestelmää luonnonviettiensä tyydyttämisen
tueksi. Monasti, kun minä olin nähnyt hänen toiminnassaan pelkkää
alhaista laskevaisuutta, oli hän siis menetellytkin periaatteittensa
mukaan. Nuo periaatteet olivat mahdollisesti olleet huonot, ehkäpä
julmatkin, mutta ne olivat joka tapauksessa olleet periaatteita. Minä
olin esimerkiksi luullut, että hän Davisin kuoltua salaa toivoisi
minua miehekseen -- nyt hän osoitti minulle, että olin erehtynyt. Hän
rupesi itse puhumaan siitä, tunnusti, että jos kosisin häntä, hänellä
luultavasti ei olisi voimaa kieltää, koska hän rakastaa minua enemmän
kuin luulenkaan (ja siinä, totta vie, näin kuuman punan kohoavan
hänen kasvoilleen ja kaulalleen). Hän tietää kuitenkin, ettei se
milloinkaan tule käymään päinsä, koska minä ennemmin tai myöhemmin
varsin keveällä mielellä jättäisin hänet -- mutta entä sitte? Nyt hän
esimerkiksi upottaa kätensä veteen ja tuntee suloista virkistystä:
pitäisikö hänen kieltää itseltään tuo nautinto sentähden, että hän
tietää auringon hetken perästä juovan pois viileän kosteuden hänen
käsistään?

Siinä hän kumartui veneen laidan yli -- hänen vartalonsa
piirtyi näkyviin koko verrattomassa täydellisyydessään -- ja
upotettuaan kätensä veteen, ojensi hän ne minun puoleeni märkinä,
ruusunkarvaisina, välähdellen auringonvalossa.

Minä tartuin noihin märkiin käsiin ja ikäänkuin vastauksena
heltymiseeni lausui hän lempeällä, hyväilevällä äänellä:

-- Tule!...


Huhtikuun 20 p:nä.

Eilen en nähnyt Lauraa koko päivänä, sillä hän oli sairaana. Hän oli
kylmettynyt istuessaan liian myöhään parvekkeella, ja kylmetyksestä
oli seurannut hammassärky. Ikävää! Onneksi oli taloon eräänä
iltana tullut lääkäri Davisia varten ja jäänytkin tänne. Muuten ei
minulla olisi minkäänlaista puhetoveria. Se on nuori italialainen,
pieni ja musta kuin hiili, suuressa päässä tuliset silmät. Tuntuu
hyvin lahjakkaalta. Nähtävästi hän heti ensi iltana sai selville
meidän suhteemme, toisena hän piti kaikkea vallan luonnollisena
ja tunnusti empimättä minut talon varsinaiseksi herraksi. En
voinut olla hymyilemättä, kun hän tänä aamuna tavatessamme kysyi,
saisiko hän käydä katsomassa "rouva kreivitärtä" voidakseen määrätä
hänelle lääkettä. Missä muualla tahansa pannaan toimeen kokonainen
ajometsästys, kun epäillään naimisissa olevan naisen joutuneen
suhteisiin toisen miehen kanssa. Täällä aivan päinvastoin. Rakkautta
kunnioitetaan niin, että kaikki heti paikalla asettuvat sen puolelle
ja rupeavat rakastavaisten liittolaisiksi. Vastasin italialaiselle,
että kysyn rouva kreivittäreltä haluaako hän ottaa hänet vastaan.
Ja aamiaisen jälkeen pääsin kun pääsinkin Lauran makuuhuoneeseen.
Hän ei ollut hyvillään tulostani, koska hänen kasvonsa ovat hiukan
ajettuneet eikä hän olisi suonut minun näkevän itseään siinä
tilassa. Ja hänet nähdessäni muistuivat todella mieleeni entiset
piirustustuntini. Olin silloin huomannut, että jäljentäessä
uudenaikaisia kasvoja erinäiset epätarkkuudet menevät mukiin, jopa
saattaa kuvaa jonkun verran muuttaakin -- ja ilme jää kuitenkin,
kasvojen sisältö jää kuitenkin, yhtäläisyys ei ole ensinkään
kärsinyt. Mutta toista on piirtäessä antiikin kasvoja: pieninkin
epätarkka viiva, pieninkin hairahdus rikkoo kasvojen sopusuhtaisuuden
ja muuttaa ne toisiksi. Nyt sain Laurasta esimerkin väitteeni tueksi.
Hänen kasvonsa olivat aivan vähän paisuneet, tai suoraan sanoen en
nähnyt sitä ensinkään, sillä hän piti itsepintaisesti näkyvissä
tervettä puolta, mutta koska hänen silmänsä hiukan verestivät ja
silmälaudat olivat jonkun verran raskaammat kuin tavallisesti,
ei hän enään ollut oma itsensä, nimittäin sama kuin kasvojensa
sopusointuisessa täydellisyydessä -- ja kaukana hän oli tavallisesta
kauneudestaan. Tietysti en näyttänyt tätä Lauralle, mutta hän
vastaanotti hyväilyni hiukan levottomana, aivan niinkuin hänellä
olisi ollut paha omatunto. Ja hänen periaatteittensa mukaan kylmetys
tietysti onkin kuolemansynti.

Kummallisia periaatteita joka tapauksessa! Epäilemättä minussakin
on vanhaa kreikkalaista henkeä, mutta paitsi pakanaa on minussa
vielä jotakin muutakin. Laura saattaa filosofioineen käydä varsin
onnettomaksi. Ymmärrän vielä, että ihminen voi tehdä uskonnokseen
kauneuden yleensä -- mutta joka tekee uskonnokseen oman kauneutensa,
se rakentaa onnettomuuttaan. Mikä uskonto se onkaan, jonka ainoa
kylmettyminen voi järkyttää perustuksia myöten ja nenälle asettuva
kärpänen myllertää pohjiin asti?


Huhtikuun 25 p:nä.

Täytyy kuitenkin lähteä Sveitsiin, koska kuumuus näkyy käyvän
sietämättömäksi. Lisäksi tulee silloin tällöin shirokko-tuuli kuin
mikäkin kuuma puhallus Afrikasta. Tosin meri jäähdyttää tätä erämaan
henkäystä, mutta kiusallinen se on sittenkin.

Davisia shirokko vaivaa suuresti. Kun ei tohtori salli hänen käyttää
morfiinia, ärtyy hän toisinaan äärimmilleen, toisinaan taas kankenee
täydellisesti tunnottomaksi. Mutta minä olen huomannut, että hän
ärtymisensäkin hetkinä pelkää Lauraa ja minua. Kuka tietää eikö
tuon puolihullun aivoissa ala kehittyä vainoomistauti ja hän jo
mahda hautoa epäilystä, että me aiomme tappaa tai hukuttaa hänet?
Suhteeni häneen on yleensä yksi pimeimpiä puolia roolissa, jota
nykyään näyttelen. Sanon: yksi, sillä tiedän hyvästi, että niitä on
monta muutakin. En olisi oma itseni, jollen huomaisi, että, kaikesta
huolimatta sieluni sekä laiskistuu että nopeasti ja taukoamatta
turmeltuu tuon naisen käsissä. Sanat eivät saata kuvata mitä
inhoa, tuskaa ja omantunnon kidutusta alusta asti olen tuntenut
ajatellessani, että niin heti isän kuoleman jälkeen heittäydyin
aistillisen nautinnon pyörteeseen. Sekä omatunto että hienotunteisuus
jotka ehdottomasti kuuluvat luonteeseeni, ovat nousseet sitä
vastaan. Se on ollut minulle niin kiusallista, etten ole voinut
edes kirjoittaa siitä. Nyt se on minulle yhdentekevää. Ajoittain
vielä soimaan itseäni ja toistelen itselleni pahoja tekojani, mutta
todenteolla en tunne omantunnonvaivoja.

Anielkan koetan unohtaa, sillä hänen muistonsa lamauttaa minua,
tai oikeastaan se kai on niin, etten pääse selville itsestäni, kun
johdatan mieleeni ploszowilaisen episodin elämässäni. Ajoittain
minusta tuntuu siltä, etten ole Anielkan arvoinen; toisinaan taas,
että olen ollut aasi ja näytellyt suorastaan naurettavaa osaa tytön
edessä, joka ei missään suhteessa poikkea tavallisuudesta. Se loukkaa
itserakkauttani, ja siitä syystä minä raivostun Anielkalle. Toisena
hetkenä saattaa minua vaivata paha olo siitä, että olen rikkonut
Anielkaa vastaan, toisena hetkenä ovat nuo rikokset mielestäni vain
typerää lapsellisuutta. En ole tyytyväinen itseeni sellaisena kuin
olin Ploszowissa enkä liioin sellaisena kuin olen nyt. Ero oikean ja
väärän välillä häviää vähitellen tunnostani, ja se on minulle -- sen
pahempi -- yhdentekevää. Tämä kaikki johtuu jonkinlaisesta sielun
laiskistumisesta, ja toiselta puolen sama laiskistuminen lohduttaa
minua, kun sisälliset ristiriitaisuudet minua ahdistavat, sillä se
sanoo: "Edellyttäkäämme, että olet huonompi kuin olet ollut -- entä
sitte? Minkätähden sinä syystä tai toisesta rupeaisit kiusaamaan
itseäsi?"

Havaitsen itsessäni vielä yhden muutoksen. Vähitellen olen tottunut
siihenkin, mikä alussa suuresti loukkasi kunniantuntoani: että annan
halvattua miestä korville enemmän tai vähemmän välinpitämättömänä.
Olen muutamina viime päivinä huomannut, että alennun tekoihin, joita
en ikinä uskaltaisi tehdä, jos Davis olisi voimakas mies ja kykenisi
puolustamaan kunniaansa ja omaisuuttaan eikä Latsarus sekä ruumiin
että sielun puolesta. Emme enään vaivaudu merelle... Totisesti: en
olisi uskonut, että herkkyyteni siinäkin suhteessa siihen määrään
voisi alentua. Helppo on sanoa: vähät minä mokomasta elähtäneestä
Levantin miehestä -- mutta en pääse siitäkään ajatuksesta, että
mustatukkainen jumalattareni _juno_maisine kulmakarvoineen ei
ensinkään ole mikään Juno, vaan Circe, jonka kosketus muuttaa ihmiset
-- mistä nyt löytäisin mytologisimman vertauksen? -- Eumaioksen
kasvateiksi.

Kun nyt kysyn itseltäni mistä tämä kaikki johtuu, niin monet
entisistä teorioistani menevät nurin. Meidän rakkautemme on
yksinkertaisesti ruumiillista eikä henkistä laatua. Ja aina minulle
palaa ajatus, ettei se riitä nykyajan ihmiselle. Me olemme Lauran
kanssa olleet jumalia ja eläimiä, mutta emme milloinkaan ihmisiä.
Meidän tunteitamme ei edes sovi nimittää rakkaudeksi, sillä ne ovat
olleet vain himoa, vailla hellyyttä. Jos Laura olisi toisellainen
ja minä olisin toisellainen, niin me voisimme olla sata kertaa
onnellisemmat. Ymmärrän, että rakkaus, joka haluaa olla pelkkää
henkeä, hupenee pelkäksi varjoksi. Mutta vailla kaikkea henkeä
käy rakkaus pelkäksi alennukseksi. Silti ihmiset Circen sauvan
koskettamina kyllä voivat viihtyäkin alennuksessaan.

Kummallisen surulliselta tuntuu minusta, miehestä, joka olen
helleeniläistä juurta, panna paperille tällaisia asioita! Mutta minä
olen ruvennut epäilemään Hellastani. Tuntuu siltä kuin ei ihminen
voisi elää loppuunkäytetyistä elämän muodoista. Kirjoitan mitä
ajattelen, koska aina olen suora.


Huhtikuun 30 p:nä.

Eilen tapasi minut tädin kirje. Se on lähetetty Roomasta ja päivätty
kaksi viikkoa sitte, enkä käsitä minkätähden sitä niin kauvan on
pidätetty Casa Osoriassa. Täti edellyttää, että olen ollut Korfussa,
mutta arvelee minun jo palanneen ja kirjoittaa:

"Odotamme levottomina ja kiihkeästi sinulta tietoja. Minä, vanha
ihminen, olen jo kasvanut niin lujasti kiinni maahan, ettei
ensimäinen tuulenpuuska minua järkytä, mutta Anielkaa minun on
vaikea katsella. Hän odotti nähtävästi sinulta kirjettä Wienistä
tai Roomasta ja kävi levottomaksi, kun ei sitä kuulunut. Sitte
tuli, kuten tiedät, isäsi kuolema. Sanoin kerran tahallani Anielkan
kuullen, ettet nyt saata ajatella mitään muuta kuin suruasi, mutta
että muutaman viikon perästä varmaan toinnut ja palaat tavalliseen
elämänjärjestykseen. Emme Anielkan kanssa milloinkaan puhu näistä
asioista, mutta ymmärrämme toisemme silti erinomaisesti. Huomasin,
että hän tuntuvasti rauhoittui. Mutta kun kului kuukausi eikä
sinulta tullut minkäänlaista elonmerkkiä, rupesi hän taasen
murehtimaan, varsinkin terveyttäsi, mutta varmaan myöskin sitä, että
niin kokonaan olit meidät unohtanut. Minä olin minäkin levoton ja
kirjoitin muutamia kirjeitä Korfuhun, osoitteella poste restante,
kuten olimme sopineet. Kun emme ole saaneet mitään vastausta,
koetan osoittaa kirjeen taloosi Roomassa, sillä pelko, että ehkä
olet kipeä, vaivaa meitä. Kirjoita edes muutama sana, mutta ennen
kaikkea toinnu, rakas poikani, surustasi ja tule entisellesi. Olen
sinulle suora. Anielkan kärsimyksiä lisää vielä se, että joku täällä
on puhunut hänen äidilleen, että sinä muka olet yleisesti tunnettu
hurjistelevasta elämästäsi. Käsität miten minä suutuin! Celina kertoi
kiihdyksissään jutun tyttärelleen, ja nyt potee toinen alituista
päänkipua, ja toinen raukka kalpenee, laihtuu ja surkastuu, niin
että on vaikea sitä katsella. Mutta rakas lapsi se on ja aina hyvä
kuin enkeli! Hän koettaa olla iloinen, jottei tuottaisi huolta
äidilleen, mutta minä näen selvästi, millä kannalla asiat ovat ja
sydäntäni särkee. Rakkahin poikani, kunnioittaen suruasi en Roomassa
kajonnut asiaan, mutta tulevathan tuollaiset surut Jumalan kädestä
ja niihin täytyy alistua eikä antaa niiden lamauttaa elämäänsä. Etkö
sinä nyt kirjoittaisi meille muutamia rauhoittavia sanoja? Armahda
tyttöä. En peittele sinulta, että hartain toivoni olisi, että te
surukautesi loputtua, vaikkapa vuoden tai kahden perästä menisitte
naimisiin, sillä minun vakaumukseni mukaan on Anielka jotakin aivan
harvinaista. Mutta vaikkapa täytyisi käydä toisinkin, niin olisi
hyvä, jos jollakin lailla antaisit meille tietoa siitä. Tiedäthän,
ettei minun ole tapana liioitella, ja kun nyt kirjoitan sinulle
tästä, teen sen siksi, että todella pelkään Anielkan terveyttä.
Muista, että koko hänen tulevaisuutensa on kysymyksessä. Kromicki
on ruvennut yhä useammin käymään täällä, ja näkyy selvästi missä
tarkoituksessa. Aioin ensin tavalliseen suoraan tapaani ajaa hänet
menemään, koska arvaan juuri hänen kertoneen sinun hurjisteluistasi,
mutta Celina ei millään ehdolla antanut minun tehdä sitä. Hän on
aivan kiihdyksissään eikä enään ensinkään luota sinun ja Anielkan
naimakauppoihin. Mitä minä nyt teen? Ehkäpä hän äitinä näkee asiat
selvemmin? Kirjoita, rakas poikaseni, kiireen kautta. Sinua syleilee
ja siunaa vanha tätisi, jolla ei ole ketään muuta maailmassa kuin
sinä. Anielka tahtoi aikoinaan kirjoittaa sinulle välittääkseen
suruasi, mutta Celina ei antanut hänen tehdä sitä, ja meillä oli
asiasta oikein riita. Celina on erinomainen ihminen, mutta usein hän
minua suututtaa. Sydämellisiä terveisiä kaikilta. Nuori Chwastowski
rakentaa tänne olutpanimon. Jonkun verran on hänellä itsellään rahaa,
ja loput minä lainasin."

Ensi hetkessä tuntui siltä kuin ei kirje olisi tehnyt minuun mitään
vaikutusta. Sitte tapasin itseni kävelemästä pitkin lattiaa ja
huomasin, että olin erehtynyt. Vaikutus kasvoi kasvamistaan ja
kävi vihdoin aivan satumaiseksi. Tunnin kuluttua puhelin itselleni
ihmeissäni: "Mitä hittoa, minähän en enään ajattele mitään muuta!"
Ja merkillistä millä vauhdilla mitä erilaisimmat tunteet, toinen
toisen perässä karkasivat sieluuni aivan kuten pilvet tuulen ajamina.
Kuinka hermostunut ihminen minä kuitenkin olenkaan! Ensin minun tuli
äärettömän sääli Anielkaa. Kaikki mitä hiljan vielä olin tuntenut
häntä kohtaan ja mikä salaa oli kytenyt jossakin sieluni kätkössä,
nousi äkkiä liekkinä pinnalle. Minä lähden, rauhoitan, lohdutan, teen
hänet onnelliseksi -- se oli sydämeni ensi purkaus ja se puhkesi
ulkopuolella tahdon järjestelevää toimintaa, mutta harvinaisen
voimakkaana. Ja kun minä ajattelin hänen puoleksi ummistettuja
silmiään, hänen käsiään käsissäni, tunnetta, joka oli vetänyt minua
hänen puoleensa, niin nousi hän koko voimallaan kuolleista. Sitte
tulin verranneeksi häntä Lauraan, ja vertailu ei suinkaan ollut
Lauralle edullinen. Silmänräpäyksessä tunsin miten se elämä, jota
olin viettänyt täällä, inhoitti minua. Tarvitsen puhtaampaa ilmaa
kuin tämä täällä, hiljaisuutta, hellyyttä ja ennen kaikkea: tunteen
vilpittömyyttä. Samalla valtasi minut ilo siitä, ettei mikään vielä
ole myöhäistä, kaikki on vielä korjattavissa ja kaikki riippuu
vain minun tahdostani. Äkkiä muistui mieleeni Kromicki ja Anielkan
äiti, joka ei luota minuun ja joka nähtävästi on tämän herran
puolella. Häntä ajatellessa valtasi minut kiukku ja vihani kasvoi
kasvamistaan, anastaen tilan kaikilta muilta tunteilta. Samalla kun
järkeni tunnusti, että Celina rouva täydestä syystä katseli minua
epäluulolla, kasvoi minussa kasvamistaan kiukku häntä kohtaan siitä,
että hän uskalsi epäillä minua. Vihdoin oli jonkinlainen epätoivoisa
raivo itseäni ja kaikkia kohtaan ottanut minut valtoihinsa. Saatoin
mahduttaa kaikki ajatukseni ja tunteeni sanoihin: "Hyvä -- käyköön
niin!"

Kirje tuli eilen. Kun tänään tyynemmällä mielellä tarkastelen
itseäni, saatan suorastaan ihmeissäni todentaa, että kiukkuni tällä
hetkellä on mieluummin suurempi kuin pienempi entistään. Se on
kun onkin hallitsevana tunteena minussa. Minä otan lukuun kaikki
lieventävät asianhaarat, mitä ihminen kylmällä järjellä punniten voi
ottaa lukuun, ja kuitenkaan en voi antaa anteeksi tuolle Kromickille
enempää kuin äidille ja Anielkallekaan. Sillä olisihan itse asiassa
Anielka yhdellä ainoalla sanalla saattanut sulkea häneltä tien
Ploszowiin. Hän ei tee sitä, sillä hän tottelee äitiään, hän uhraa
minut äitinsä päänkivun takia. Lisäksi mokomakin Kromicki alentaa
Anielkaa minun silmissäni, hän tahrii häntä ja vie hänet niiden
mauttomien tyttöjen luokkaan, jotka vain odottavat miestä. Minun on
mahdoton levollisesti puhua näistä asioista.

Ehkäpä minä ajattelen ja tunnen liian ärtyisästi. Ehkäpä
itserakkauteni on ylenmäärin loukattu. Tiedän että saatan tarkata
itseäni aivan kuin vierasta, mutta tämä kaksinaisuuskaan ei nyt auta.
Kiihdytän ja ärsytän itseäni yhä enemmän. Kirjoittaminenkin väsyttää
hermojani -- lopetan siis.


Toukokuun 1 p:nä.

Yöllä ajattelin: "Huomenna olet levollisempi." Mitä vielä! Minut
valtaa suorastaan raivo Anielkan äitiä, Anielkaa, tätiä ja itseäni
vastaan. Ilmatkin järjestetään lampaan turkkia myöten, mutta tässä
ei ole otettu lukuun, että minun turkkini on sangen ohut. Eikö minun
sitte ole hyvä Peglissä? Laura on kuin marmoripatsas. Ainakaan
en väsy hänen luonaan, sillä paitsi kauneutta ei hänessä ole
mitään. Mutta minä olenkin saanut kyliäni makeasta, hienostuneesta
hempeydestä. Hakekoot ne sielut lohdutusta Kromickilta.


Toukokuun 2 p:nä.

Vein itse tänään kirjeen postiin. Sisältö oli seuraava: "Toivotan
herra Kromickille ja neiti Anielkalle onnea." Täti pyysi ratkaisevaa
vastausta ja hän on sen saanut.


Toukokuun 3 p:nä.

Pälkähti päähäni, että entä jos tädin viittaukset Kromickiin
olivatkin vain naisen valtioviisauden sanelemat, eikö tarkoitus vain
ollut ärsyttää minua? Jos niin oli, niin onnittelen tätiä hänen
taitavuutensa ja ihmistuntemuksensa johdosta.


Toukokuun 10 p:nä.

Viikko on kulunut. En ole kirjoittanut, koska olen kulkenut kuin
pyörryksissä. Minua kalvaa yhä ääretön tuska ja ikävä. Anielka ei ole
ollut eikä ole minulle yhdentekevä. Mieleeni johtuvat Hamletin sanat:
"Rakastin Ofeliaa enemmän kuin neljäkymmentätuhatta veljeä olisi
voinut rakastaa." Minä vain hiukan muuttaisin lausetta: "Rakastin
Anielkaa enemmän kuin neljääkymmentätuhatta Lauraa." Ja minun pitää
tuottaa hänelle kärsimystä! Silloin tällöin välähtelee silmissäni
ikäänkuin lohdutuksena, että avioliitto minun kaltaiseni miehen
kanssa olisi hänen onnettomuutensa -- mutta se ei ole totta. Jos hän
kerran olisi omani, niin minä olisin hänelle hyvä. Nyt myrkyttää
mieltäni epäilys, että hänelle ehkä riittää Kromicki.

Sitä ajatellessa alkaa minussa taasen kaikki kiehua, ja minä olisin
valmis lähettämään Ploszowiin toisen samanlaisen kirjeen.

Tehtyä kerta kaikkiaan ei saa tekemättömäksi. Lohduttakoot itseään
minun tapaiseni ihmiset siten, että kädet ristissä jatkavat entisiä
laiskanpäiviään. Saattaa olla harvinaisen heikkouden merkki, mutta
sanat, jotka kirjoitin, tuottavat minulle jonkinlaista lohtua.

Saatan jo ajatella tyynemmin.

Koputan siis päähäni ja kysyn itseltäni, miten on mahdollista, että
mies, joka syystä ylpeilee harvinaisen kehittyneestä tietoisuudestaan
-- nyt muutamia päiviä on toiminut yksinomaan hermoliikkeittensä
perustuksella. Mitä virkaa on koko tietoisuudella, jos se heti ensi
raivokohtauksen sattuessa pakenee johonkin aivojen komeroon ja
sieltä vain passiivisena todistajana seuraa hermojen toimintaa. Onko
tarkoitus, että tapausta, kun se on tapahtunut, tutkittaisiin? En
tiedä onko siitä mitään hyötyä, mutta kun ei minulle jää muutakaan
tekemistä, käytän hyväkseni edes sitä huvia. Minkätähden olen sitte
toiminut niinkuin olen? Ainoastaan sentähden, että kyllä olen
lahjakas, ehkäpä hyvinkin lahjakas mies (iskeköön minuun salama,
jos tarkoitukseni tässä on imarrella tai kehua itseäni!) -- mutta
minä en ole järkevä mies. Minulta puuttuu tyyni, miehekäs järki.
En pysty pitämään kurissa hermojani, olen loppuun valvotettu;
minua saattaisi -- käyttääkseni runoilijan sanoja -- haavoittaa
vaikkapa kokoonkäärityllä ruusunlehdellä. Minun lahjakkuudessani
on jotakin naisellista. Ehken siinä suhteessa ole mikään poikkeus,
luultavasti, varsinkin täällä meillä, on paljon samallaisia ihmisiä.
Mutta siitä en paljonkaan kostu. Tämäntapainen äly saattaa ymmärtää
paljon asioita, mutta huonoa on ihmisen sillä älyllä tulla toimeen
elämässä: hän paiskautuu levottomana asiasta toiseen, epäilee, tutkia
saivartelee jokaista aikomusta ja eksyy vihdoin teiden risteyksiin.
Tällä kaikella vähentää hän toimintakykyään ja edistää luonteensa
heikkouden kehittymistä, joka meillä on synnynnäinen ja aivan yleinen
vika. Teenpä itselleni nyt esimerkiksi uuden kysymyksen: jollei
tädin kirjeessä olisi ollut tuota huomautusta Kromickista, niin
olisiko asian ratkaisu tullut toisellaiseksi? Enkä totta totisesti
uskalla vastata: olisi! Ratkaisu ei olisi tullut niin nopeaan --
se on totta -- mutta kukaties se olisi ollut harkitumpi. Heikot
luonteet tarvitsevat alituista helpoittelua -- ainoastaan voimakkaita
luonteita terästää vastustus. Laura, joka muutamissa suhteissa on
tarkkanäköinen kuin piisamieläin, on nähtävästi ymmärtänyt tämän
kaiken ja sentähden ollut niin -- ystävällinen.

Mitä tästä nyt loppujen lopuksi käy selville? Sekö, että minä olen
raukka? Ei suinkaan! Ihminen, joka ei säästä itseään kuulemasta
totuutta, kyllä uskaltaisi kuulla senkin, -- mutta se ei pidä
paikkaansa! Tiedän että empimättä voisin tehdä retken pohjoisnavalle
tai ruveta lähetyssaarnaajaksi sisä-Afrikaan; minussa on eräänlaista
rohkeutta, myötäsyntynyttä uskallusta, ja minä pystyisin erinäisiin
rohkeisiin tekoihin ja ankariinkin ponnistuksiin. Luonteeni on
tulinen, pirteä -- joskaan ei niin suuressa määrin kuin Sniatynskin.

Mutta kun vaaditaan elinkysymyksen ratkaisemista, niin
skeptillisyyteni tekee minut voimattomaksi, minä hukun tutkisteluihin
ja johtopäätösten tekoon, tahtoni ei tapaa mitään kiinnekohtaa -- ja
niin jäävät tekoni osaksi ulkonaisten tapahtumien varaan.


Toukokuun 12 p:nä.

Laurasta en koskaan ole pitänyt, vaikka olen ollut ja yhä olen
hänen fyysillisen hurmansa vallassa. Se saattaa ensi silmäykseltä
tuntua oudolta, mutta itse asiassa tällainen on jotenkin tavallinen
ilmiö. Saattaa rakastaa ihmistä muttei pitää hänestä. Miten usein
minä olenkaan nähnyt rakkauden esiintyvän katkerana, kiduttavana ja
vihan läpitunkemana, juuri sentähden, ettei siinä ollut hellyyden
koossapitävää voimaa. Olen muistaakseni jo maininnut, että
Sniatynskit eivät yksin rakasta toisiaan, vaan tavattomasti pitävät
toisistaan. Sentähden he ovat niin onnelliset... Ah, tunnen että
minäkin pitäisin Anielkasta ja että mekin olisimme onnelliset...
Mutta paras olla puhumatta siitä. Lauraan ovat monet monituiset
miehet voineet rakastua kuolettavasti, he ovat rakastaneet hänen
tummia hiuksiaan, jumalallisia muotojaan, kulmakarvojaan, ääntään,
katsettaan, hänen päänsä ryhtiä j.n.e., mutta olen varma, ettei
kukaan ole pitänyt hänestä. Kummallisesti tuo nainen samalla vetää
puoleensa ja työntää luotaan. Kuten sanottu, ei hänessä paitsi
kauneutta ole mitään, sillä hänen harvinainen älykkäisyytensäkään ei
ole muuta kuin ensimäinen orjatar, joka polvistuu hänen kauneutensa
jaloissa, solmimassa hänen koturnejaan. Noin viikko sitte näin Lauran
ojentavan almua lapselle, jonka isä, kalastaja, hiljan oli hukkunut,
ja minä ajattelin: jos hän tietäisi, että olisi pukevampaa pistää
lapselta silmät puhki, niin hän varmaan täydellä levollisuudella ja
sulolla suorittaisi teon. Sellaiset asiat tuntuvat ilmassa -- ja
sentähden saattaa tuon naisen takia ajaa päänsä puhki seinään --
mutta pitää ei hänestä saata. Hän ymmärtääkin kaiken muun paitsi
tämän.

Mutta sensijaan hän on kaunis! Muutamia päiviä sitte näin hänen
astuvan alas huvilan portaita, keinutellen ihanaista vartaloaan.
"Pelkäsin lankeavani" -- käyttääkseni Slowackin sanoja. Olen
kaiken aikaa kahden voiman välissä, joista toinen vetää puoleensa,
toinen työntää luotaan. Minä tahdon Sveitsiin ja samalla tahdon
Roomaan. Lopputulosta en tunne. Ribot sanoo aivan oikein, että _minä
tahdon_ on ainoastaan tietoisuuden tila eikä sisällä mitään tahdon
toimintaa. Vielä vähemmin sisältää kahdenkertainen _minä tahdon_
mitään tahdon toimintaa. Olen asianajajaltani saanut kirjeen,
joka kutsuu minua Roomaan perintöasioiden takia. Pitää suorittaa
joitakin muodollisuuksia, jotka muuten ehkä voidaan suorittaa
myöskin ilman minua, jollen halua lähteä liikkeelle. Mutta onhan
siinä ulkonainen syy... Olen jonkun aikaa pitänyt Laurasta entistä
vähemmin, itse puolestaan ei hän ensinkään ole vaikuttanut siihen,
sillä hän on aina sama, mutta minä olen luultavasti siirtänyt häneen
sen tyytymättömyyden, jota tunnen itseäni kohtaan. Sisällisten
ristiriitojeni aikana en hakenut hänen luotaan yksin lepoa, vaan
ikäänkuin tahallani alennusta. Nyt on hän minulle vastenmielinen
Mielenmyrskyistäni ei hänellä ole ollut edes aavistusta. Mitäpä ne
olisivat liikuttaneet häntä, kun ne eivät ole kelvanneet koristamaan
hänen kauneuttaan. Hän on vain huomannut, että olen jonkun verran
kiihtynyt ja ehkä ärtyneempi kuin tavallisesti. Hiukan hän on
kysellyt syytä, mutta ei mitenkään pakoittavasti.

Ehkäpä hurma, jolla hän pitelee minua, on niin suuri, etten lähde,
mutta joka tapauksessa sanon hänelle huomenna tai vielä tänään,
että minun täytyy lähteä. Tuleepa olemaan hauska nähdä kuinka hän
vastaanottaa uutisen -- minä olen sitä uteliaampi, kun en ensinkään
saata kuvitella mitä se vaikuttaa. Olen hänen tunteestaan -- joka
muuten on hyvin minun tunteeni kaltainen -- huomannut, ettei hän
minusta pidä -- jos hän yleensäkään vaivautuu pitämään tai olemaan
pitämättä kenestäkään. Meidän luonteemme ovat monessa suhteessa
samallaiset jos tuhansin kerroin erilaisetkin.

Olen hyvin väsynyt. En saa irti ajatuksiani siitä, minkä vaikutuksen
kirjeeni onkaan mahtanut tehdä Ploszowissa. Ajattelen sitä
lakkaamatta, silloinkin kun olen Lauran kanssa. Näen alituiseen
tädin ja Anielkan. Miten onnellinen onkaan Laura ikuisessa
levollisuudessaan. Minun on niin vaikea pitää itseäni aisoissa...

Iloitsen siitä, että tulen toiseen paikkaan. Pegli, vaikka
merikylpylä, on kovin hiljainen. Kuumuus on käynyt tavattomaksi. Meri
lepää laiskana, ei aaltokaan liikahda rantaa kohti, tuntuu siltä kuin
ei se enään jaksaisi hengittää helteessä. Joskus herää tuulenhenki,
mutta tukahuttavana ja tuoden mukanansa valkeita tomupilviä, jotka
peittävät palmujen, puksipuiden, viikunain ja myrttien lehdet
paksulla tomukerroksella ja tunkevat taloihin, läpi alaspäästettyjen
uutimien. Silmiäni särkee, sillä seinät heijastavat niin tikerää
valoa, että niihin päivällä on mahdoton luoda katsettaan.

Sveitsiin taikka Roomaan -- yhdentekevää, kunhan pääsen lähtöön. Olen
varma, että missä tahansa on parempi kuin täällä. Kaikki teemmekin
matkavalmistuksia. Davisia en ole nähnyt neljään tai viiteen päivään.
Varmaan hän jonakin kauniina päivänä tulee hulluksi. Tohtori kertoi
miesraukan alituisesti tahtovan häntä painimaan kanssaan. Se kuuluu
olevan hyvin huono merkki.


Roomassa, Casa Osoriassa, toukokuun 18 p:nä.

Olen nähtävästi kaivannut yksinäisyyttä. Minulla on nyt aivan sama
tunne kuin heti Pegliin tultuani -- olen surullinen, mutta samalla
minun on hyvä olla. Minun on parempikin kuin oli Peglissä, sillä
minua vaivasi alunpitäen outo levottomuus Lauran seurassa ja se
on täällä poissa. Vaeltelen yksinäisessä, pimeässä talossa, jossa
tuhannet esineet muistuttavat minulle isää ja verestävät hänen
muistoansa mielessäni. Hän olikin jonkun verran loitonnut, mutta nyt
koskettaa minua joka askeleella hänen tuttu, jokapäiväinen elämänsä.
Pöydällä hänen työhuoneessaan ovat suurennuslasit, joilla hän
tarkasteli esineitä, pronssiset koukut, joilla hän raappi kuivanutta
maata esiinkaivetuista ruukuista; värejä, pensselejä, aloitettuja
käsikirjoituksia, muinaisesineitä koskevia muistiinpanoja, sanalla
sanoen: tuhansia pikkuesineitä. Hetkittäin tulee mieleeni, että hän
on vaan lähtenyt kaupungille ja palaa jokapäiväiseen työhönsä, ja kun
harhakuva häipyy, valtaa minut todellinen, syvä kaipaus, enkä minä
rakasta yksin hänen muistoaan vaan häntä itseään, häntä, joka nyt
nukkuu ikuista untaan Campo Santossa.

Sentähden olen surullinen, mutta tämä tunne on niin paljon
puhtaampi kuin kaikki ne tunteet, jotka viime aikoina ovat
kuljettaneet minua minne ovat tahtoneet, että se tekee minulle
hyvää, sillä minä tunnen itseni paremmaksi, tai ainakaan en niin
huonoksi kuin luulin... Huomaan niinikään, ettei epätoivoisinkaan
järkeily voi viedä ihmiseltä sitä lohdutusta, että hänessä on
synnynnäisiä jaloja ominaisuuksia. Mistä johtuukaan ihmisen ehdoton
ja kieltämätön ikävöiminen hyvään? Kun rupean kerimään auki sitä
kerää, joudun joskus hyvin kauvas. Meidän järkemmehän on heijastusta
kaikkeudellisen olemisen loogillisesta säännöllisyydestä, ehkäpä siis
ikävöimisemme hyvään on heijastusta jostakin absoluuttisesta hyvästä.
Jos niin olisi, niin saattaisi ihminen yhtäpäätä sanoa itsensä irti
epäilyksistään ja huudahtaa sekä: "heureka!" että "halleluja!"
Pelkään kuitenkin tämän rakennuksen luhistuvan niin monen muun
mukana ja sentähden en uskalla rakentaa sitä loppuun. Tämä on muuten
enemmän tunteen puhetta kuin järjen, mutta ajoittain palaan siihen
ehdottomasti, sillä oka, joka täytyy poistaa, on sydämessäni eikä
jalassani. Tällä hetkellä olen kuitenkin kovin väsynyt. Mutta vaikka
olenkin surullinen, vallitsee mielessäni samalla hiljaisuus ja rauha.

Eiköhän kaikista elävistä olennoista maan päällä yksin ihminen pysty
toimimaan vastoin tahtoaan. Minun teki itse asiassa kauvan mieli
lähteä Peglistä, mutta päivät kuluivat enkä minä liikkunut paikalta.
Vielä illalla ennen lähtöäni olin varma, että jään paikoilleni. Laura
itse ennätti aivan odottamatta avukseni.

Kerroin hänelle asianajajani kirjeestä ja että minun täytyy
lähteä ainoastaan saadakseni nähdä, minkä vaikutuksen se tekee
häneen. Olimme kahden. Odotin häneltä jotakin huudahdusta, jotakin
mielenliikutuksen ilmaisua, jotakin vastustusta -- mutta mitään
sellaista ei kuulunut.

Kuultuaan uutisen kääntyi hän puoleeni, upotti kevyesti sormensa
hiuksiini, likensi kasvojaan minun kasvojani vastaan ja kysyi:

-- Mutta sinä palaat? Palaathan?

Totta totisesti minulle on vielä tälläkin hetkellä arvoitus, mitä
tuon piti merkitä! Ajatteliko hän, että minun ehdottomasti on
lähdettävä? Luottaako hän siihen määrään kauneutensa mahtiin, ettei
hän hetkeäkään epäile palaamistani? Vai käyttikö hän hyväkseen
tilaisuutta päästäkseen minusta? Joka tapauksessa ei minulla tuon
kysymyksen jälkeen ollut muuta tekemistä kuin lähteä. Hyväilevä
liike, joka seurasi kysymystä, puhuu jonkun verran viime olettamusta
vastaan, joka minusta tuntuu oletettavimmalta. Joskus olen muuten
aivan varma siitä, että hän tahtoi sanoa: "Et sinä anna minulle
matkapassia, vaan minä sinulle." Mutta tunnustan, että jos se oli
matkapassi, niin on Lauran taitavuus aivan kuulumaton -- ja sitä
hämmästyttävämpi, kun hän kietoi tekonsa herttaiseen ystävällisyyteen
ja niinmuodoin jätti minut sellaiseen epävarmuuteen, etten tiedä
tekikö hän minusta pilkkaa vai eikö. Mutta minkätähden minä rupeaisin
pettämään itseäni? Kysymyksellään voitti hän joka tapauksessa pelin.
Luultavasti loukattu itserakkaus muuten nostaisi minussa päätään,
mutta nyt on minulle kaikki yhdentekevää.

Emme kuitenkaan olleet toisillemme kylmät tuona viime iltana, vaan
päinvastoin tavallista hellemmät. Erosimme hyvin myöhään. Näen hänet
vieläkin varjostamassa kynttilää kädellään, silmät maahan luotuina
saattaen minua ovelle. Hän oli niin kaunis, että minun suorastaan
tuli vaikeaksi lähteä. Aamulla hän tiellä sanoi minulle hyvästi.
Säilytin hänen ruusukimppunsa Genovaan asti. Kummallinen nainen! Jota
kauvemma hänestä etenen, sitä enemmän tunnen fyysillisen kaipauksen
rinnalla mielihyvää. Matkustin yhtä painoa Roomaan asti ja nyt olen
kuin lintu, joka on päässyt irti häkistä.


Toukokuun 22 p:nä.

Tuttavista en ole nähnyt täällä ainoaakaan. Kuumuus on karkoittanut
heidät kaikki huviloilleen tai vuoristoon. Päivisin on kaduilla
hiljaista, tapaa vain ulkomaalaisia, enimmäkseen englantilaisia,
palttinaiset, harsolla verhotut lakit päässä, kädessä punakantinen
Baedeker ja huulilla iankaikkinen: "Very interesting!" Sydänyöllä
ympäröi Babuinoamme sellainen hiljaisuus, että harvojen ohikulkijain
askeleet kajahtelevat jalkakäytävillä. Sensijaan ovat kadut illoin
kansaa täynnä. Minut valtaa aina siihen aikaan päivästä ahdistava,
hermostunut levottomuus, sentähden lähden ulkoilmaan, kiertelen
katuja väsymykseen asti, ja se tuottaa minulle suurta huojennusta.
Harhailuni päättyvät tavallisesti Pinciolla. Usein kierrän kolmeen,
neljään kertaan ihanan terassin. Siihen aikaan liikkuu siellä
joukottain rakastuneita pareja. Toiset nousevat käsikädessä, poski
poskea vastaan ja katse taivasta kohti kohotettuna onnellisina ylös
vuorta; toiset istuvat penkeillä varjostavien puiden suojassa.
Lyhdyn lepattava valo tuo pimennoista näkyviin milloin bersaljeerin
posken höyhentöyhdon alta, milloin tytön vaalean puvun, milloin
työmiehen tai ylioppilaan kasvot. Joka hetki tulee korviini
kuiskeita, tulisia vakuutuksia, laulun hyräilyä. Kokonaisuus
muistuttaa keväistä karnevaalia, ja minulle tuottaa suurta nautintoa,
kun saan hukkua joukkoihin ja hengittää niiden iloa ja terveyttä.
Se on sellaista onnellista, täyteläistä yksinkertaisuutta. Tuo
yksinkertaisuus vuotaa minuun ja rauhoittaa hermojani paremmin
kuin kloraali. Illat ovat lämpöiset ja valoisat ja täynnä raikasta
ilmanhenkeä. Kuu nousee Trinità dei Montin takaa ja purjehtii yli
ihmisjoukkojen kuin hopeinen vene: valaisten puiden latvoja, kattoja
ja torninhuippuja. Terassin juurella välkkyy ja humajaa kaupunki,
mutta kaukaisuudessa erottautuu hopeisesta sumusta Pietarinkirkon
tumma hahmo, kupukattoineen, joka välkkyy kuin toinen kuu. Rooma ei
pitkiin aikoihin ole silmissäni ollut niin kaunis. Se on kerrassaan
valloittanut minut. Palaan joka ilta myöhään kotiin ja ajattelen
maata pannessani onnellisena, että huomenna taasen herään Roomassa.
Ja nukun!... En tiedä riippuneeko väsymyksestä, mutta minä nukun kuin
kivi ja olen vielä aamulla herätessäni kuin pilvistä pudonnut.

Aamupäivät työskentelen asianajajani kanssa. Joskus teen huvikseni
luetteloa isän tavaroista. Isä ei testamentissaan ole määrännyt
kokoelmiaan kaupungille, ja ne ovat niinmuodoin minun omaisuuttani,
koska minä olen pää-perijä. Jos tietäisin täyttäväni isän tahdon,
lahjoittaisin ne empimättä Roomalle, mutta pelkään, että tädin
esittelyt ehkä ovat herättäneet isässä epäilyksiä ja että hän
tahallaan on jättänyt määräämättä kokoelmien kohtalon, ajatellen
niiden mahdollista siirtämistä kotimaahan. Erinäiset ja lukuiset
ehdot testamentissa osoittavat selvään hänen viime aikoina
miettineen asiaa. Paljon on myöskin kaukaisempia sukulaisia koskevia
pikkumääräyksiä, mutta yksi minua liikutti enemmän kuin sanoin voin
lausua. Se kuuluu: "Madonnan pään (Sassoferraton) määrään poikani
tulevalle vaimolle."


Toukokuun 25 p:nä.

Kuvanveistäjä Lukomski alkoi jo noin kuukausi sitte veistää isän
kuvaa luonnollisessa koossa rintakuvan mukaan, jonka hän itse
teki muutama vuosi sitte. Usein iltapäivisin menen hänen luokseen
katsomaan miten työ edistyy. Hänen työhuoneessaan joudun kuin toiseen
maailmaan. Se on kuin jonkinlainen lato, jonka katonrajaan on
puhkaistu ääretön ikkuna pohjoista kohti; valaistus pysyy kylmänä,
auringonsäteet kun eivät ensinkään pääse sisään. Kun istun tässä
työhuoneessa, tuntuu siltä kuin en olisi Roomassa. Lukomski itse
vaikuttaa osaltaan harhakuvaan, sillä hänellä on pohjoismaalaisen
pää, vaalea parta ja mystikon siniset, verhotut silmät. Hänen
molemmat apulaisensa ovat puolalaisia, ja koirilla puutarhassa on
puolalaiset nimet; sanalla sanoen: tämä on hyperborealainen saari
eteläisessä meressä. Menen sinne kernaasti oudon mielialan vuoksi,
joka siellä kohtaa minua, ja sitäpaitsi on minusta hauskaa katsella
Lukomskia. Hänessä on sekä voimaa että yksinkertaisuutta. Erikoisen
mieltäkiinnittävä hän on, kun hän etenee työstään katsellakseen
sitä kauvempaa ja sitte äkkiä palaa takaisin, ikäänkuin tehdäkseen
hyökkäyksen. Hän on hyvin lahjakas kuvanveistäjä. Isän kuva kasvaa
esiin hänen käsistään ja hämmästyttää yhdennäköisyydellään. Siitä ei
tule ainoastaan muotokuva, vaan taideteos.

Lukomski, jos kuka, on kauniiden muotojen ihailijan perikuva. Minusta
tuntuu, että hänen ajatuksensa lähtevät kreikkalaisista nenistä,
vartaloista ja päistä eikä ideoista -- hahmoista, klassillisista
hahmoista. Hän on asunut Roomassa jo viisitoista vuotta ja käy yhä
museoissa ja taidekokoelmissa, ikäänkuin hän eilen olisi tullut.
Tuollainen rakkaus näyttää siis kuitenkin voivan kokonaan täyttää
ihmisen elämän ja jäädä hänen uskonnokseen -- ehkäpä kuitenkin
niillä ehdoin, että hän pysyy sen pappina. Lukomskia elähyttää
sama kunnioitus kaunisrakenteisia ihmisiä kohtaan kuin se, jolla
hurskaat lähestyvät pyhiä kuvia. Kysyin häneltä ketä hän pitää Rooman
kauneimpana naisena. Hän vastasi empimättä: rouva Davisia. Sitte
hän suurilla sormillaan ja taiteilijalle ominaisilla keveillä ja
kuvaavilla eleillään rupesi piirtämään ilmaan rouva Davisin hahmoa.
Lukomski on itseensä sulkeutunut melankolikko, mutta tällä hetkellä
hän vilkastui niin, että silmistäkin meni tavallinen mystillinen
ilme. "Kas noin", toisteli hän piirtäessään yhä uusia viivoja,--
"tai noin! Hän on kaunein nainen ei yksin Roomassa, vaan yleensä
maailmassa!"

Erityisesti viehättää häntä Lauran kaula. Hän sanoo, että tuo
kaula päätä kohottaessa pidentää kasvoja käymättä kapeammaksi kuin
kasvot, mikä kuuluu olevan hyvin harvinaista. Vain Tiberin toisella
puolen kuuluu kansan naisilla joskus tapaavan sellaisia kauloja,
mutta ei milloinkaan niin täydellisinä. Jos joku tahtoisi ruveta
hakemaan Laurasta ruumiillista vikaa, niin hän totisesti tekisi
turhaa työtä. Lukomskin väitteet menivät niin pitkälle, että hänen
mielestään sellaiselle naiselle jo hänen eläessään olisi pystytettävä
muistopatsas forumille. Minä suinkaan en pane vastaan.


Toukokuun 29 p:nä.

Koko tämä italialainen komento perintöasioiden järjestämisessä
alkaa kyllästyttää minua. Kuinka nämä ihmiset synnynnäisestä
vilkkaudestaan huolimatta ovat hitaat kaikissa toimissaan ja kuinka
kauheasti he puhuvat! He ovat sananmukaisesti suunpieksännällään
piesseet minut loppuun. Olen hankkinut muutamia uusia ranskalaisia
romaaneja ja luen niitä päiväkaudet. Tekijät tuntuvat olevan
taitavia kertojia. Jokainen henkilö on piirretty nopeasti ja
sattuvasti, luonnos tehty voimakkaasti ja rohkeasti, tekniikka
ei voi kehittyä täydellisemmäksi. Sensijaan minun kuvatuista
henkilöistä täytyy toistaa mitä jo kerran olen sanonut, nimittäin
että he rakastavat toisiaan ainoastaan aistillisesti eikä enempää.
Ehkä poikkeustapauksissa, mutta ettei koko Ranskassa tunnettaisi
muuta rakkautta -- uskokoon sen kuka tahtoo. Omasta puolestani
tunnen hyvästi Ranskan ja tiedän, että tämä maa siinä suhteessa
on kirjallisuuttaan parempi. Romanttisten rakkausjuttujen
tavoittelu värikkään, todellisen elämän, kustannuksella tekee sen
valheelliseksi. Ihminen rakastaa yksilöä, mutta yksilöön kuuluu
paitsi kasvoja, katsetta, ilmettä, ääntä, ruumista, järki, luonne,
ajatustapa -- sanalla sanoen: joukko tietoisia ja siveellisiä
piirteitä. Minun suhteeni Lauraan todistaa parhaiten, ettei yksin
ulkonaiseen viehättäväisyyteen perustuva tunne ansaitse edes
rakkauden nimeä. Laura kyllä muuten onkin poikkeus.


Toukokuun 31 p:nä.

Eilen söin Lukomskin kanssa päivällistä. Illalla harhailin kuten
tavallisesti Pinciolla. Mielikuvitus vie minua joskus harhateille.
Kuvittelin että astelimme Anielkan kanssa käsikädessä. Kävelimme,
puhelimme kuten kaksi ihmistä, jotka rakastavat toisiaan yli kaiken.
Minun oli niin hyvä olla, etten Lauran seurassa milloinkaan ole
tuntenut sellaista onnea, mutta kun mielikuvitus lakkasi toimimasta
-- mikä yksinäisyys ympärilläni! Ei tehnyt mieleni palata kotiin.
Yöllä en saanut unta. Elämäni on sentään tavattoman turhaa.
Iankaikkinen itsetutkistelu johtaa loppujen lopuksi kuitenkin aina
tyhjyyteen. Ja minä tunnen, että voisi olla toisin. Ihmettelen, että
Anielkan muisto saattaa olla minussa niin elävänä. Minkätähden en
esimerkiksi milloinkaan ole kuvitellut astelevani käsikädessä Lauran
kanssa, ja nyt kun muistan hänen nimeänsä, lisään hengessä: "Menköön
hän hiiteen!" Usein tulen ajatelleeksi, että olen pidellyt onnea
molemmista siivistä ja päästänyt sen käsistäni.


Kesäkuun 2 p:nä.

Lukomski ei milloinkaan ole siihen määrään antanut minulle
ihmettelemisen aihetta kuin tänään. Kävimme yhdessä Capitolion
museossa. Ja käännellessämme sikäläistä Venuksen kuvaa joka suunnalle
sen liikkuvan jalustan ympäri, kummastutti minua mitä hän sanoi.
Nimittäin että hän pitää Praxiteleen Psykestä Napolissa enemmän,
sentähden että se on henkevämpi. Se oli kummallinen todistus hänen
kaltaisensa plastikon suusta. Mutta vielä suurempi yllätys odotti
minua "Kuolevan gladiaattorin" eli "Gallialaisen" edessä. Lukomski
katseli sitä vaieten puoli tuntia ja virkkoi vihdoin, puhuen
hampaittensa välitse, niinkuin hänen tapansa on, kun hän on kiihtynyt.

-- On jo sanottu sataan kertaan, että hänen kasvonsa ovat
slaavilaiset -- ja totisesti!-- se on aivan ihmeellistä!... Veljeni
pitää Kozlowekin tilaa likellä Sierpieciä. Siellä oli renki Mikko...
joka hukkui viime vuonna uittaessaan hevosia. Minä vakuutan
teille!... hiuskarvalleen samat kasvot. Minä vietän täällä usein
hetkisen, sillä minun täytyy...

En tahtonut uskoa korviani ja ihmettelen, ettei Capitolion katto
romahtanut päällemme. Sierpc, Kozlowek, Mikko, täällä -- tässä
antiikin ja klassillisten muotojen maailmassa -- ja kotoisia nimiä
lausumassa kukas muu kuin itse Lukomski! Kuvanveistäjän alta oli
äkkiä paljastunut ihminen. "Vai sinä, veliseni, ajattelin, joka
olet sellainen plastikko, sellainen kreikkalainen, sellainen
roomalainen -- ja sinä vaellat katselemaan gladiaattoria ei yksin
hänen muotojensa vuoksi, vaan sen tähden, että hän muistuttaa
Kozlowekin Mikkoa! Nyt minä ymmärrän mistä johtuu harvasanaisuutesi
ja surumielisyytesi!"

Lukomski varmaan ymmärsi ajatusteni juoksun, koska hän ujostuen
painoi silmänsä maahan ja rupesi puhumaan katkonaisesti ja ikäänkuin
selittelemään mitä äsken oli sanonut.

-- Täällä Roomassa voi elää -- ei kuolla!... Minunhan käy hyvin...
Minulla ei ole syytä valittaa... Olen täällä, koska täytyy. Mutta te
ette aavista kuinka koti-ikävä ahdistaa minua. Niinkuin paholaisten
lauma... Kun koirat öisin haukkuvat puutarhassa, niin voisin antaa
pääni pantiksi siitä, että olen kotona, maalla... Tulisin hulluksi,
jollen kerran vuodessa kävisi siellä. Ja nyt lähden taas pian, sillä
minä tukahdun jo täällä...!

Sen lausuttuaan rupesi hän koputtamaan sormellaan kurkkuaan ja
supisti huulensa ikäänkuin viheltääkseen, sillä häntä itketti.
Tunteenpurkaus tuossa miehessä hämmästytti minua sitä enemmän, kun se
tuli aivan odottamatta. Äkkiä valtasi minutkin mielenliikutus, kun
näin mikä ääretön ero on minun ja Lukomskin ja Sniatynskin tapaisten
ihmisten välillä. Tänäkin hetkenä ajattelen heitä jonkinlaisella
arkuudella. Kaikki nuo taivaanrannat ovat ikiajoiksi minulta
suljetut. Mitä äärettömiä tunteiden määriä nuo ihmiset omistavat!
Tuottivat ne heille sitte onnea tai onnettomuutta, niin he joka
tapauksessa minuun verraten ovat rikkaat. Heitä ei uhkaa korpi
eikä nälkä! Heillä on jokaisella elintarpeita kymmenen varalle.
Tunnenhan minäkin jollakin lailla olevani sidottu yhteiskuntaan,
mutta tuo tunne ei ole minussa keskeinen, se ei pala minussa kuten
sydän lampussa, se ei muodosta minun olentoni onnea. Minä en
elääkseni tarvitse mitään Kozlowekia, Mikkoa tai Ploszowia. Siellä
mistä tuollainen Lukomski tai Sniatynski löytää elävän lähteen
ammentaakseen vettä elämänsä pohjalle, tapaan minä ainoastaan kuivaa
hiekkaa. Ja jollei heillä olisi tuota pohjaakaan, niin toiselle
kuitenkin jäisi kuvanveistonsa, toiselle kirjallisuutensa. On
suorastaan käsittämätöntä, että ihminen, joka omistaa niin paljon
onnen ehtoja kuin minä, ei ole yksin onneton, vaan suorastaan ei
tiedä minkätähden elää. Epäilemättä on syytä oloissa, joissa olen
kasvanut. Minun elämässäni on Roomaa, Metziä, Parisia ja taasen
Roomaa. Olen ollut kuin maastaan irroitettu puu, joka huonosti
on juurtunut uuteen maahan. Ja itsessäni on niinikään syytä:
olen ratkaissut ongelmoja ja filosofoinut, silloin kun muut ovat
rakastaneet. Seuraus on ollut, etten ole filosofoinut mitään
valmiiksi, vaan sensijaan autioittanut sydämeni.


Kesäkuun 8 p:nä.

Kirjoitan tässä muistiin koko viikon tapahtumat. Olen saanut
muutamia kirjeitä, muunmuassa Sniatynskiltä. Se kunnon poika on
niin suruissaan Anielkan asiasta, ettei hän edes toru. Tuo vain
perille rouvansa terveiset, että tämä on minulle leppymättömästi
suutuksissaan ja pitää minua hirviönä, jonka suurin riemu on kiduttaa
uhriaan. Tällä kertaa asuu minussa kuitenkin todellisen kristityn
mieli, sillä en ole vähääkään pahoillani rouva Sniatynskille, vaan
päinvastoin hän minua miellyttää. Mikä lämmin, hyvä sydän! Sniatynski
pitää asiaa lopullisesti ratkaistuna, nimittäin eroa päätettynä,
sillä hän ei ryhdy antamaan edes neuvoja, vaan ainoastaan säälittelee
minua: "Jumala suokoon, että löytäisit toisen samankaltaisen!"
Kummallista! kun sitä ajattelen, tuntuu minusta, etten tahdo
toista samankaltaista kuin Anielka enkä parempaa kuin hän, vaan
hänet itsensä tahdon. Sanon että minusta tuntuu, sillä tunne on
vailla määrättyjä ja vakiintuneita muotoja. Mieleni on kuin pahasti
hämääntynyt silkkilankavyhti. Minä tuskittelen, mutta en saa lankoja
järjestykseen. Huolimatta kaikesta tietoisuudestani en esimerkiksi
tiedä mistä alakuloisuuteni johtuu, siitäkö, että rakastan Anielkaa
enemmän kuin luulen, vai siitäkö, että tunnen, että voisin rakastaa
häntä paljon? Sniatynski antaa minulle vastauksen seuraavilla
sanoilla: "Olen kuullut tai lukenut, että kultakimpaleiden ympärillä
usein tavataan kvartsikerros, josta on vaikea saada esiin metallia.
Edellytän että sinunkin sydämesi ympärillä on tuollainen kerrostuma;
keskellä on kallista metallia, mutta paha kuori ei päässyt sulamaan
sinun viimeksi Ploszowissa käydessäsi. Olit siellä liian lyhyen ajan
ja yksinkertaisesti et rakastunut tyttöön tarpeeksi voimakkaasti.
Sinulla luultavasti kyllä on tarmoa toimintaan, mutta sinulla ei ole
tarmoa päättämään. Varmaan kuitenkin olisit mielistynyt tyttöön,
jos tunteesi olisi saanut askarrella hänen ympärillään tarpeeksi
kauvan. Mutta sinä läksit tiehesi ja rupesit tapasi mukaan tuumimaan,
hautomaan, ja kävi niinkuin minä arvasin, että sinä filosofoit
sirpaleiksi sekä oman onnesi että toisen onnen." Minua ihmetyttää
Sniatynskin sanoissa se, että ne toistavat saman minkä isä aikoinaan
sanoi. Sniatynski tunkee kuitenkin syvemmälle luonteeseeni, sillä
hän jatkaa samassa: "Vanha viisu, että joka liiaksi syventyy omaan
itseensä, se ei lopuksi pääse mihinkään selvyyteen itsestään, ja
joka ei pääse selvyyteen itsestään, se ei voi päättää mitään. Sairas
vuosisata, jossa ainoastaan aaseilla vielä on jonkun verran tahtoa,
koska jokainen, jolla on hiukan järkeä, kuluttaa sen kaikkien
asioiden epäilemiseen ja vakuuttamaan omalle itselleen, ettei
suinkaan kannata tahtoa mitään!" Minä näin eräällä ranskalaisella
kirjailijalla samantapaisia huomioita ja ajattelin, että hän Jumala
paratkoon on oikeassa!

Joskus soisin Sniatynskin suorastaan toruvan, sensijaan että hän
täyttää kirjeensä tämäntapaisilla lauseilla: "Huolimatta kaikista
hyvistä ominaisuuksistasi saattaa käydä niin, että aina tulet
tuottamaan surua ja murhetta likeisimmillesi ja rakkaimmillesi."
Se on sitä katkerampaa, kun se on totta. Olen tuottanut murhetta
Anielkalle, tädille, Anielkan äidille ja vihdoin omalle itselleni.
Sensijaan minua hiukan naurattaa, kun jatkan kirjettä: "Elämän lakien
mukaan versoaa ihmisestä aina esiin jotakin. Varo sinä, ettei sinusta
versoa jotakin pahaa, joka ensi työkseen myrkyttää sinut." Ei! Sitä
vaaraa ainakaan ei ole. Tosin minuun on kasvanut jotakin hometta,
jota Lauran kädet kylvivät, mutta se kasvoi itse asiassa tuon
kvartsikuoren päälle, josta Sniatynski puhuu. Se ei päässyt tunkemaan
juuriaan kauvemma eikä myrkyttänyt minua enempää kuin Lauraakaan.
Tuollaista hometta ei tarvitse edes nyhtää maasta, sen hajoittaa kuin
savun. Mutta silloin osaa Sniatynski taasen oikeampaan, kun hän on
oma itsensä ja puhuu sen opinkappaleen nimessä, jota hän aina kantaa
mielessään.

"Jos sinä pidät itseäsi korkeampana ihmistyyppinä ja jos oletkin
sitä, niin sanon sinulle, että tuollaisten korkeuksien summa nykyään
on yhtä kuin miinus."

Mitä hittoa minä tässä pitäisin itseäni minäkään korkeampana tyyppinä
-- edes tuollaiseen Kromickiin verraten! -- mutta Sniatynski on
oikeassa. Sellaiset ihmiset kuin minä välttävät miinuksen kohtalon
ainoastaan siinä tapauksessa, etteivät kuulu salkuttomien nerojen
lukuun, nimittäin jos ovat suuria oppineita tai suuria taiteilijoita.
Siinä tapauksessa he usein näyttelevät jopa reformaattorinkin osaa.
Minun vaikutukseni reformaattorina tulisi supistumaan ainoastaan
omaan itseeni. Olen miettinyt tätä asiaa koko päivän, sillä onhan
kuulumatonta, ettei ihminen, joka niin hyvin tuntee puutteensa,
ryhtyisi mihinkään toimenpiteihin niiden poistamiseksi. Jos nyt
esimerkiksi puoli päivää olisin epäillyt lähteäkö ulos vai eikö,
niin voisinhan tässä hetkessä vihdoin viimein ottaa itseäni niskasta
kiinni ja kuljettaa itseni alas portaita. Olen skeptikko -- hyvä!
Mutta enkö voi pakoittaa itseäni toimimaan ikäänkuin en olisi sitä?
Eihän se merkitse mitään, onko toimintaani johtanut vakaumus ollut
hiukan suurempi tai pienempi. Mitä minä esimerkiksi nyt saattaisin
tehdä? Käskeä panemaan kokoon tavarani ja lähteä Ploszowiin. Minä
voisin erinomaisen hyvin tehdä sen. Mitä seurauksia siitä olisi,
nähtäisiin sitte -- tällä hetkellä se joka tapauksessa olisi teko.
Sniatynski kirjoittaa tosiaan vielä: "Kromicki, senkin apina, istuu
nyt joka päivä Ploszowissa ja kiusaa naisia, jotka muutenkin ovat
kuin varjot." Ehkä siis jo olisi liian myöhäistä? Sniatynski ei
sano milloin viimeksi kävi Ploszowissa, luultavasti viikko sitte
tai pari. Hänen käyntinsä jälkeen ovat asiat siis voineet edistyä.
Niin, mutta enhän minä sitä tiedä. Ja loppujen lopuksi: mikä voi
pahentua pahemmaksi nykyistä tilaansa? Minä tunnen, että ihminen,
jolla olisi vähänkin päättäväisyyttä, lähtisi matkaan; minä tunnen,
että kunnioittaisin itseäni, jos sen tekisin, varsinkin kun ei
Sniatynskikaan enään kehoita siihen -- hän joka on niin äkkinäinen.
Kun sitä vain ajattelenkin, valkenee silmissäni. Ja tuossa valossa
näen niin suloiset kasvot, että ne tällä hetkellä ovat mielestäni
suloisimmat maailmassa, ja -- kautta Bacchuksen -- taidanpa vaan
ryhtyä tuumasta toimeen!


Kesäkuun 9 p:nä.

"La nuit porte conseil" -- yö tuo neuvoa! En lähdekään vielä
Ploszowiin, toimisinpa silloin umpimähkään. Sensijaan olen
kirjoittanut tädille pitkän kirjeen aivan toisessa hengessä kuin
se, jonka lähetin Peglistä. Kahdeksan tai viimeistään kymmenen
päivän perästä täytyy vastauksen olla täällä, ja siitä saa riippua,
lähdenkö vai enkö -- yleensä en tiedä mitä teen. Olisin tietysti
varma vastauksesta, jos olisin kirjoittanut esimerkiksi: "Rukoilen,
rakas täti, lähettäkää Kromicki niin kauvas kuin tietä riittää.
Pyydän Anielkalta anteeksi, rakastan häntä ja pyydän häntä omakseni."
Ainoastaan jos häät jo olisivat olleet, olisi pyyntöni turha.
Mutta arvelen, etteivät asiat kai ole kehittyneet niin pitkälle.
En kuitenkaan kirjoittanut tädille mitään sellaista. Kirjeeni
menee nyt kuin mikäkin partiojoukko armeijan edellä vakoilemaan
seutua. Kirjoitin sen sillä tavalla, että täti vastauksessaan on
pakoitettu tekemään minulle selkoa ei yksin siitä, mitä tapahtuu
Ploszowissa, vaan siitäkin, mitä liikkuu Anielkan sydämessä.
Rehellisesti puhuen olin niin päättämätön sentähden, että kokemus on
opettanut minua epäilemään itseäni. Oi! jospa Anielka, huolimatta
siitä, että hänellä on enemmän tai vähemmän syytä kantaa kaunaa
minua vastaan, antaisi rukkaset tuolle Kromickille. Kuinka olisin
hänelle kiitollinen, kuinka korkealle hän kohoaisi silmissäni,
kuinka loitolle erkanisi siitä inhoittavasta naimahaluisen tytön
tyypistä, jonka ainoana pyrintönä ja päämääränä on saada mies.
Vahinko että ensinkään sain kuulla tuosta Kromickista. Lennettyäni
tieheni Lauran luota -- jonka täytyi kun täytyikin tapahtua -- olisin
luultavasti laskeutunut Anielkan jalkojen juureen. Kunnon täti
menetteli kuitenkin aika kömpelösti kertoessaan minulle Kromickin
ponnistuksista ja menestyksestä Celina rouvaan nähden. Tähän aikaan
eivät yksin naisten hermot ole arat kuin mimosa, vaan miestenkin.
Kovakourainen kosketus vain, ja sielu kääriytyy kokoon ja sulkeutuu
ainiaaksi. Tiedän, että se on tyhmää ja pahastikin, mutta se on kun
onkin niin. Muuttuakseni täytyisi minun tilata lääkäriltä toiset
hermot ja säilyttää omani erityisiä tilaisuuksia varten. Ei kukaan,
ei edes rouva Sniatynski, joka tällä hetkellä pitää minua hirviönä,
voisi katsella minua kriitillisemmin kuin minä itse. Mutta onko tuo
Kromicki minua parempi? Onko hänen kehnoutensa, rahatauti, parempi
kuin minun? Kehumatta saatan sanoa, että minussa on kymmenen kertaa
enemmän hienotunteisuutta, jalommat vaistot, parempi sydän, enemmän
herkkyyttä, puhumattakaan siitä, mitä hänen oman äitinsäkin olisi
täytynyt tunnustaa: että hän on tyhmempi minua. Tosin en milloinkaan
tule tuottamaan maailmalle miljardia enkä edes kymmenettä osaa siitä,
mutta Kromickikaan ei ole vielä tuottanut sadattakaan osaa siitä.
Sensijaan saattaisin taata, että minun vaimollani tulee olemaan
lämpimämpää ja valoisampaa kuin hänen vaimollaan ja että hän tulee
elämään rikkaampaa ja jalompaa elämää.

En vertaa itseäni ensi kertaa Kromickiin. Jopa minua suututtaakin,
että teen sen niin usein, sillä pidän itseäni niin paljon korkeampana
olentona. Me olemme kotoisin kahdesta eri taivaankappaleesta; jos
meidän sielumme pitäisi saattaa samalle tasolle, niin täytyisi hänen
tikapuita myöten nousta minun luokseni -- jolloin hän helposti voisi
taittaa niskansa -- ja olennon sellaisen kuin Anielka täytyisi aina
astua alas hänen luokseen.

Mutta olisiko se hänelle kuinkaan vaikeaa? Ikävä kysymys. Olen
kuitenkin siinä suhteessa nähnyt niin kuulumattomia asioita,
varsinkin meillä, jossa nainen yleensä on korkeammalla tasolla kuin
mies, etten voi olla koskettamatta tähän kysymykseen. Olen, jumala
paratkoon, nähnyt todella korkealentoisia, hienotunteisia ja kaikelle
kauniille ja ihmeelliselle herkkiä tyttöjä, jotka eivät ainoastaan
ole menneet pahimmalle tyhmyrille, vaan häiden jälkeisenä päivänä
kääntyneet hänen elämänuskoonsakin, omistaneet hänen mataluutensa,
itsekkäisyytensä, kataluutensa, ahdasmielisyytensä ja pikkuisuutensa.
Ja päällepäätteeksi ovat muutamat tehneet sen ylpeillen, ikäänkuin
heidän vanhat ihanteensa noin vain voitaisiin viskata menemään, kuten
heidän myrttiseppeleensä. Ja he ovat olleet vakuutetut, että heistä
juuri sillä tavalla tulee hyviä vaimoja, eivätkä he ole nähneet,
että jokainen heistä uhraa korkean sielunsa apinan himoille. Tosin
sitte ennemmin tai myöhemmin on tullut vastavaikutus, mutta yleisesti
katsoen Shakespearen Titania on meillä tavallinen ilmiö, jonka
varmaan jokainen meistä on tavannut elämässä.

Olenhan minä skeptikko kiireestä kantapäähän asti, mutta
skeptillisyyteni johtuu sieluni kipeydestä, ja minä olen todella
kipeä, kun ajattelen, että Anielkan voi käydä sillä tavalla. Ehkäpä
hänkin kohauttaa olkapäitään ajatellessaan tyttöhaaveitaan ja
päättelee, että Turkestanin tavara on ainoa kestävä ja oikea, ainoa
jota kannattaa koota tässä elämässä. Minussa nousee kiehuva kiukku
kun ajattelen, että jos asiat kehittyvät tähän, niin minä osaksi olen
siihen syypää.

Toiselta puolen ei harkitsemiseni ja epäilykseni johdu yksin
päättämättömyydestä, kuten Sniatynski kirjoittaa, vaan lisäksi
toisestakin syystä. Minulla on avioliitosta niin korkea käsitys
ja minä asetan siihen nähden niin suuret vaatimukset, että ne
vievät minulta kaiken uskalluksen. Tiedän, että mies ja vaimo usein
suhtautuvat toisiinsa kuten kaksi käyrää lautaa ja elää kituuttavat
kuitenkin. Mutta minulle se ei riitä. Juuri sentähden, että onneen
nähden yleensä olen niin epäilevällä kannalla, sanon itselleni: se ei
riitä minulle. Ja kuinka se riittäisikään? Kummallista! Tällaiseksi
epäilijäksi ja varoilijaksi eivät minua ole tehneet huonot
avioliitot, joita eläissäni olen nähnyt, vaan ne muutamat hyvät,
jotka olen tavannut, sillä juuri niitä ajatellessa sanon itselleni:
vain se riittää! Sitä ei opita kirjoista! se täytyy osata löytää.


Kesäkuun 11 p:nä.

Olemme Lukomskin kanssa viime päivinä tulleet hyviksi ystäviksi. Hän
ei enään ole niin vaitelias ja suljettu kuin ennen. Eilen illalla
hän tuli luokseni, kävelimme Caracallan termeille asti, sitte pyysin
hänet tänne ja me juttelimme puoleen yöhön. Kirjoitan muistiin
keskustelumme, koska se teki minuun vaikutuksen. Lukomski ujosteli
jonkun verran purkaustaan "Kuolevan gallialaisen" edessä, mutta minä
johdin tahallani puheen isänmaahan, ongin hänestä esiin kaikki mikä
painoi hänen mieltään ja sanoin vihdoin, kun välimme oli lämmennyt:

-- Suokaa anteeksi, mutta yhtä asiaa en ymmärrä: minkätähden te, joka
kaipaatte kotoista ympäristöä, ette hanki elämäntoveria kotoa. Hän
voisi antaa teille isänmaasta sen, mitä ette saa työhuoneestanne,
ette apulaisiltanne, puhumattakaan puolalaisnimisistä koirista.

Lukomski naurahti, näytti minulle sormustaan ja virkkoi:

-- Olen juuri menemäisilläni naimisiin. Odotamme vain, että vuosi
kuluisi umpeen morsiameni isän kuolemasta. Kahden kuukauden kuluttua
lähden hänen ja hänen äitinsä luo.

-- Sierpcin seuduille?

-- Ei, he ovat kotoisin Wilkomierzestä.

-- Mitä te sitte olette tehnyt Wilkomierzessä?

-- Tutustuin heihin sattumalta Roomassa Corsolla.

-- Sepä onnellinen sattuma.

-- Onnellisin elämässäni.

-- Varmaankin karnevaalin aikana.

-- Mitä vielä! Kävelen eräänä aamuna Via Candottia pitkin. Silloin
huomaan kaksi vaaleaa naista, nähtävästi äiti ja tytär, jotka
huonolla italiankielellä kysyvät Capitolioa. "Capitolio, Capitole,
Capitol", ääntelivät he, eikä kukaan ymmärtänyt heitä, koska nimi,
kuten tiedätte, italiaksi on "Campidoglio". Tunsin että he olivat
puolalaisia, sillä minulla on siinä suhteessa tuntijan silmä.
He tulivat äärettömän iloisiksi, kun puhuttelin heitä puolaksi;
minustakin oli hauskaa enkä ainoastaan näyttänyt heille tietä, vaan
saatoin heidät perille.

-- Ette aavista miten kertomuksenne huvittaa minua. Läksitte siis
yhdessä.

-- Läksimme. Matkalla jo katselin tyttöä: niinkuin poppeli. Kaunis,
komea, pieni pää, korvat niinkuin malliksi tehdyt, paljon ilmettä ja
silmäripset suorastaan kultaiset. Sellaisia ette täällä tapaakaan,
ainoastaan Venetsiassa ja sielläkin harvoin. Minuun teki tavattoman
hyvän vaikutuksen, että hän niin piti huolta äidistään, joka miehensä
äskeisen kuoleman johdosta oli hyvin alakuloinen. Ajattelin: hänellä
on varmaan hyvä sydän. Viikon toimin heidän oppaanaan ja viikon
perästä kosin.

-- Kuinka? Viikon perästä?

-- Niin. Sentähden että he palasivat Firenzeen.

-- Te kuulutte joka tapauksessa ihmisiin, jotka eivät harkitse
asioita kauvan.

-- Kotona Puolassa se tietysti olisi vienyt enemmän aikaa, mutta
täällä, tiedättekö, minun teki mieleni suudella hänen kättään jo
siitä hyvästä, että hän oli puolalainen.

-- Niin kyllä, mutta avioliitto tekee kuitenkin elämässä ratkaisevan
muutoksen.

-- Tekee tietysti, mutta mitäpä minä kahdessa tai kolmessa viikossa
olisin voinut saada selville enempää kuin yhdessäkään. Tietysti
minulla oli epäilykseni -- tunnustan sen. Siitä on hiukan vaikea
puhua. Meidän suvussamme on kuurous synnynnäinen. Isoisä ei vanhoilla
päivillään kuullut mitään, isäni tuli neljänkymmenen vanhana
kuuroksi... Voihan silti elää, mutta oli miten oli, niin se on kovaa,
varsinkin ympäristölle, sillä kuurot käyvät aina ärtyisiksi. Minua
kiusasi ajatus, sopiiko miehen, jota tuo kohtalo luultavasti uhkaa
ja jonka kanssa elämä voi käydä vaikeaksi, sitoa tuollainen tyttö
elämäänsä...

Vasta nyt huomasin, että Lukomskin silmien ilmeessä, hänen
päänsä liikkeissä, siinä tavassa millä hän kuunteli, kun hänelle
puhuttiin, oli jotakin, jota tavallisesti tavataan kuuroissa. Hän
kuuli vastaiseksi erinomaisesti, mutta nähtävästi hän kaiken aikaa
tarkkasi, joko hänen kuulonsa heikkenee.

Koetin rauhoittaa häntä, ja hän virkkoikin:

-- Samaa minä olen ajatellut. Ei ihmisen kannata mahdollisesti
sattuvien tapaturmien takia tärvellä omaa onneaan ja toisen elämää.
Tuleehan kolerakin Italiaan, mutta olisivatpa italialaiset hullut,
jolleivät uskaltaisi mennä naimisiin sentähden, että saattavat kuolla
koleraan ja jättää vaimon ja lapset turvattomiksi. Tein niinkuin
minun piti. Sanoin neiti Vandalle etukäteen, että rakastan häntä,
että olisin valmis antamaan elämäni saadakseni hänet omakseni,
mutta että tiellä on sitä ja sitä! Ja tiedättekö mitä hän minulle
vastasi. "Jahka en enään voi teille lausua että teitä rakastan,
niin kirjoitan." Ja vuodatettiinhan siinä hiukan kyyneliä, mutta
viikon perästä nauroimme mokomaa pelkoa, ja minä tekeydyin tahallani
kuuroksi, jotta hänen täytyisi kirjoittaa minulle, että rakastaa
minua.

Tämä keskustelu jäi mieleeni. Sniatynski erehtyy väittäessään
ettei meillä Puolassa ole tahtoa muilla kuin aaseilla. Tuolla
kuvanveistäjällä oli totisesti syytä harkita asemaa, mutta
viikko riitti hänelle perinpohjaisen päätöksen tekemiseen. Ehkei
hänen tietoisuutensa ole siihen määrään kehittynyt kuin minun,
mutta hän on viisas mies. Ja mikä oivallinen nainen tuo tuleva
kuvanveistäjänrouva!... ja kuinka minä pidän hänen vastauksestaan!
Tunnen paikalla, että Anielka kuuluu samaan luokkaan. Jos minä
esimerkiksi tulisin sokeaksi, niin Laura pitäisi lukua sokeudestani
vain siinä määrin kuin se tarjoaisi hänelle tilaisuutta puettaa minut
joksikin faiaakkilaiseksi Demodokokseksi, joka esiintyisi laulajana
hänen juhlissaan. Mutta Anielka! -- hän varmasti ei heittäisi minua,
vaikken edes vielä olisi hänen miehensäkään. Antaisin pääni pantiksi,
että niin on.

Minun täytyy tunnustaa, että tämä varmuus silmieni edessä, viikossa
olisi ollut kylläksi miettimisen aikaa. Ja minä mietin jo viisi
kuukautta. Viime kirjeessäni tädille ei siinäkään ollut mitään varmaa.

Minua rauhoittaa kuitenkin se ajatus, että täti, joka on järkevä
nainen ja rakastaa minua, ymmärtää asiani ja rientää avukseni.
Niinikään asuu sydämessäni toivo, että Anielka rupeaa tädin
liittolaiseksi. Pahoittelen kuitenkin, etten laatinut kirjettäni
selvempään muotoon. Tekee mieleni lähettää toinen kirje, mutta
tukahutan haluni. Täytyy odottaa vastausta ensimäiseenkin. Onnelliset
tuollaiset ihmiset kuin Lukomski, jotka alkavat teosta.


Kesäkuun 15 p:nä.

Sanottakoon tunnettani Anielkaan rakkaudeksi tai miksi hyvänsä,
varma on, että aina on ollut ääretön ero sen ja kaikkien niiden
muiden tunteiden välillä, jotka tähän asti ovat liitäneet läpi
sydämeni. Ajattelen häntä aamusta iltaan; hänestä on tullut minulle
ikäänkuin yksityisasia, tunnen olevani vastuunalainen hänestä itseni
edessä. Sellaista ei minulla milloinkaan ennen ole ollut. Entiset
suhteet solmittiin, kestivät aikansa ja purettiin. Ne jättivät
jonkun verran kaipausta, joskus miellyttävän, joskus vastenmielisen
muiston, mutta milloinkaan eivät ne tällä tavalla ottaneet
valtoihinsa koko sisäistä olentoani. Tällaisten tyhjäntoimittajien
ja maailmanmiesten elämässä -- jommoisia me kaikki olemme, me jotka
emme pyri mihinkään päämääriin, emme palvele mitään ihanteita emmekä
ole pakoitetut tekemään työtä elääksemme -- ei nainen milloinkaan
jätä näyttämöä: alituiseen me katselemme hänen mutkiinsa, hääräämme
hänen ympärillään ja tulemme häntä niin hiton likelle, että hän
lopulta kuuluu jokapäiväisen elämämme synteihin. Kun me käymme
valloittamaan naista, tuottaa se meille niin vähän tunnonvaivoja,
että vähemmin tunnonvaivoja voi olla ainoastaan naisella, kun
hän hyökkää meidän kimppuumme. Kaikesta herkkäluontoisuudestani
huolimatta kuulun minäkin niihin omiintuntoihin, jotka siinä
suhteessa ovat aivan turtuneet. On sattunut tapauksia, jolloin olen
sanonut itselleni: "Olisipa nyt erinomainen tilaisuus pateettiseen
itsesoimailuun!" mutta olen aina lopuksi tyytynyt kohauttamaan
olkapäitäni ja ajattelemaan hauskempia asioita. Tällä kertaa ei se
käy ensinkään. Joskus askartelee ajatukseni aivan toisaalla; äkkiä
tunnen, ettei kaikki ole kuten olla pitää: minut valtaa levottomuus,
kauhu, ikäänkuin olisin unohtanut jotakin tavattoman tärkeää,
jättänyt tekemättä jotakin -- ja seuraavassa hetkessä huomaan, että
Anielka-ajatus taasen astuu esiin kaikista verhoistaan, vangitakseen
minut kokonaan. Se kolisee minussa yöt päivät kuten piironginlaatikon
messinkirengas Mickiewiczin runossa. Minä koetan kohauttaa
olkapäitäni, vähentää sen vaikutusta, nauraen ajaa sitä menemään,
mutta skeptillisyyteni ja ironiani eivät riitä, tai oikeammin
sanoen: riittävät sen hetken, jonka kestävät, mutta samassa kierrän
taasen kirottua kehää. Se ei ole suorastaan tuskaa eikä omantunnon
soimausta, vaan se on mieluummin ajatusten paikallaanpolkemista ja
samalla levotonta uteliaisuutta tietämään, miten tulee käymään,
ikäänkuin elämäni riippuisi tuosta tulevasta.

Jollen olisi niin taitava itse-erittelyssä, tekisin sen
johtopäätöksen, että tässä on kysymyksessä suuri, harvinainen
tunne, mutta minä vainuan, että mietteisiini ja levottomuuteeni
sekaantuu jotakin muutakin kuin halu tulevaisuudessa omistaa Anielka.
Epäilemättä on hän tehnyt minuun syvän ja voimakkaan vaikutuksen.
Sniatynski on kuitenkin varsin oikeassa vakuuttaessaan, että jos
rakastaisin häntä niinkuin hän, Sniatynski, esimerkiksi rakastaa
vaimoaan, niin ennenkaikkea haluaisin omistaa hänet. Minussa taas
-- ja tässä asiassa en erehdy -- on pelko hänen kadottamisestaan
suurempi kuin halu omistaa hänet. Ehkei jokainen saata nähdä mikä
tavattoman suuri ero on näiden asiain välillä. Minä olen kun
olenkin vakuutettu siitä, että jollei Kromickia olisi, jollei
Anielkan menettäminen uhkaisi, niin en tuntisi tätä pelkoa enkä tätä
levottomuutta. Tämä pelko ikäänkuin päästelee hämääntyneitä lankojani
ja näyttää minulle, etten rakasta Anielkaa niin paljon kuin tunnen,
että voisin häntä rakastaa, ja onnen väläykset, jotka samalla näen,
elämäni onnen ainoat mahdollisuudet, tekevät minut sanomattoman
surulliseksi, ja kauhu valtaa minut tyhjyyden edessä, joka uhkaa, jos
Anielka poistuu tieltäni.

Olen huomannut, että suurimmat pessimistit, kun heiltä uhataan viedä
jotakin, pyristelevät käsin ja jaloin ja parkuvat yhtä pahasti kuin
ikinä suurimmat optimistit. Minä olen juuri siinä tilassa. Tosin en
paru, mutta minut käsittää kauhu, kun ajattelen, että ehkä parin
päivän perästä en tiedä mitä minulla on tekemistä maailmassa.


Kesäkuun 16 p:nä.

Sain sattumalta hiukan tietoja Laurasta; asianajajani kautta, joka
hoitaa myöskin Davisien asioita. Davis on jo houruinhoitolassa,
rouva Interlakenissa Jungfraun juurella. Varmaan hän nousee vuoren
huipulle. Saatan kuvitella kuinka hän verhoutuu alppeihin, niiden
lumiin, sumuihin, auringonlaskuihin, kuinka hän soutelee järviä,
seisoo kuilujen partaalla. Lausuin asianajajalle osanottoni Davisin
perhettä, sekä herraa että rouvaa kohtaan, rouva kun niin nuorena on
jäänyt yksin oman onnensa nojaan. Vanha lakimies rauhoitti minua,
kertoen, että napolilainen herra Maleschi, rouva Davisin sukulainen,
juuri oli saapunut Sveitsiin. Tiedän, tiedän! Italialainen, kaunis
kuin Antinous, mutta pelaaja ja pelkuri, jos puheet pitävät
paikkansa. En taitanut aikoinani syyttä sanoa Lauraa Pisan kaltevaksi
torniksi.

Todella ensi kerran tunsin, muistellessani naista, jota tosin en
rakastanut, mutta jota olin rakastavinani, inhoa. Olen Lauralle
kiittämätön ja epähieno. Oikein hävettää. Mistä syystä minä kannan
kaunaa häntä vastaan ja olen hänelle leppymätön? Siitä syystä, kuten
jo olen sanonut, että ystävyytemme alusta asti, jollei suorastaan
hänen vaikutuksestaan, niin kuitenkin läheisen suhteemme takia,
alennuin tuhansiin rumiin ja huonoihin tekoihin, jommoisiin en
muuten ikimaailmassa ole tehnyt itseäni syypääksi. En kunnioittanut
suruani, en Davisin heikkoutta ja avuttomuutta, vaivuin laiskuuteen,
tahrin itseni, lähetin tuon onnettoman kirjeen... Se on kaikki minun
syytäni! Mutta kun sokea kompastuu kiveen tiellä, niin hän aina
kiroaa kiveä, vaikka sokeus oli syynä hänen lankeamiseensa.


Kesäkuun 17 p:nä.

Olen tänään vienyt rahaa Lukomskille, antanut asianajajalleni
avoimen valtakirjani, matkatavarani ovat kunnossa, ja olen valmis
minä hetkenä hyvänsä lähtemään matkaan. Rooma alkaakin käydä
sietämättömäksi.


Kesäkuun 18 p:nä.

Tädin vastauksen pitäisi jo olla täällä. Työntäen luotani pahimmat
olettamukset koetan arvata mitä tädillä on minulle sanomista. En
enään tiedä kuinka moneen kertaan olen katunut etten kirjoittanut
hänelle selvemmin. Kirjoitin kuitenkin, että ehkä tulisin Ploszowiin,
jos tietäisin, etten häiritse tädin vieraita, ja lähetin samalla
sydämelliset terveiset äidille ja tyttärelle. Huomautin myöskin,
että viime päivinä Peglissä olin sairas ja niin hermostunut, etten
tietänyt mitä tein. Saatuani kirjeen valmiiksi luin sen ja tuntui se
minusta hyvin järkevältä, mutta nyt se minusta on kaiken typeryyden
huippu. Itserakkaus ei sallinut minun selvästi ja ratkaisevasti
peruuttaa mitä kirjoitin Peglistä. Luotin siihen, että täti käyttää
hyväkseen ensi tilaisuutta pannakseen asiat järjestykseen, ja sitte
minä saavun kuin mikäkin armon ruhtinas. Kurja on ihmisluonto.
Minulla ei ole muuta neuvoa kuin kourin kynsin riippua kiinni siinä
toivossa, että tädin täytyy käsittää millä kannalla asiani ovat.

Nyt kun levottomuuteni hetki hetkeltä kasvaa, tunnen, etten
ainoastaan voisi rakastaa Anielkaa äärettömästi, vaan yleensä olla
paljon parempi ihminen kuin olen ollut. Minkä vuoksi minä sitte
käyttäydyn ikäänkuin ei minussa olisi muuta kuin itsekkyyttä ja
ärtyisiä hermoja! Mutta jollei ole mitään muuta, niin minkätähden
ei itse-erittelyni empimättä paljasta minulle asiain tilaa?
Minä uskallan tehdä johtopäätökset loppuun asti enkä koskaan
peitä itseltäni totuutta, mutta viime olettamuksen aina hylkään.
Minkätähden? Sentähden, että ehdottomasti tiedän olevani parempi
kuin tekoni. Ne johtuvat jostakin elämisen-taidon puutteestapa
siihen on syynä osaksi rotu, osaksi sairas vuosisata, jonka lapsi
olen -- juuri siitä johtuu itse-erittelemiseni, joka ei milloinkaan
ole sallinut minun tarttua ihmisluontoni ensimäiseen alkuperäiseen
nykäisyyn, vaan joka on tehnyt, että arvostelen kaikkea, kunnes
sieluni on aivan loppuun väsynyt. Lapsena huvittelin latomalla
rahoja päällekkäin, kunnes patsas kallistui omasta painostaan ja
muuttui muodottomaksi läjäksi. Nyt ladon samalla tavalla ajatuksia ja
aikomuksia päällekkäin, kunnes ne hajoavat kaaokseksi. Sentähden on
paljon helpompaa tehdä negatiivista kuin aktiivista työtä; hävittää
eikä rakentaa. Varmaan monet lahjakkaat ihmiset potevat juuri tätä
tautia. Kaiken ja oman itsemme arvosteleminen on polttanut poroksi
voimamme, meiltä puuttuu pohjaa, lähtökohtia, uskoa elämään. Kas
sentähden esimerkiksi minä en niin paljon halua omistaa Anielkaa kuin
pelkään häntä kadottaa.

Mutta puhuessani vuosisadan taudista en tahdo rajoittua puhumaan
yksin itsestäni. Sattuu varsin usein, että joku meistä kulkutaudin
raivotessa joutuu vuoteen omaksi -- mutta nyt on kritiikki
kulkutautina, joka raivoaa koko maailmassa. Siitä syystä aivan
yksinkertaisesti katot, joiden suojassa ihmiset ovat asuneet, nyt
romahtavat heidän päälleen. Uskonto, jonka pelkkä nimi jo tietää
kokoavaa voimaa, hajoaa. Uskovaisissakin on usko käynyt levottomaksi.
Suojasta, jota me nimitämme isänmaaksi, alkaa vuotaa sosiaalisia
virtauksia. Ainoa ihanne, jonka edessä häikäilemättöminkin skeptikko
vielä paljastaa päänsä, on -- kansa. Mutta senkin kuvapatsaan
jalustalle alkavat jo jotkut riiviöt piirrellä enemmän tai vähemmin
kyynillisiä sukkeluuksia -- ja, mikä on omiaan vieläkin enemmän
hämmästyttämään: ensimäiset epäilyksen sumut kohoavat niissä päissä,
joiden pitäisi luonnon järjestyksen mukaan kumartua syvimmälle.
Lopuksi saapuu jokin älykäs skeptikko, toinen Heine, lyö epäjumalaa
poskelle ja sylkee sitä silmille -- kuten aikoinaan teki Aristofanes
-- mutta ei sylje sitä vanhojen ihanteiden, vaan ajatuksen vapauden
ja epäilyksen vapauden nimessä -- ja mitä sitte seuraa -- en tiedä.
Luultavasti piru kirjoittaa sonetteja jälellejääneelle tyhjälle
jättiläispinnalle.

Onko tähän mitään apua? Ennen kaikkea: mitä se minuun kuuluu? Minun
asiani ei ole tahtoa. Siihen olen ihan liian hyvin kasvatettu
aikakauden lapsi. Jos kuitenkin kaikkien ajatusten, tekojen ja
tapahtumien tarkoitus on lisätä onnen summaa, niin rohkenen omasta
puolestani tehdä erään kysymyksen, kuitenkin sivumennen huomauttaen,
etten ota lähtökohdaksi aineellista puolta asiassa, vaan sisällisen
rauhan, joka voi puuttua minulta yhtä hyvin kuin keneltä muulta
tahansa: isoisäni oli onnellisempi kuin isäni, isäni onnellisempi
kuin minä, ja poikani, jos minulla tulee olemaan sellainen, tulee
olemaan kaikin puolin surkuteltava raukka.


Firenzessä kesäkuun 20 p:nä.

Korttilinna on romahtanut. Olen saanut tädin kirjeen. Anielka menee
naimisiin Kromickin kanssa, ja häät vietetään muutaman viikon
perästä. Hän on itse tahtonut, että kaikki kävisi niin pian. Saatuani
tämän tiedon istuuduin rautatievaunuun ja aioin lähteä Ploszowiin,
vaikka samalla kaiken aikaa tunsin, että matkani on hullutusta ja
ettei siitä voi olla mitään hyötyä. Sentähden olen Firenzessä. Minua
repi ja raastoi, mutta minä sain kootuksi viimeiset jäännökset
tietoisuuttani ja järkeäni ja jäin tänne.


Firenzessä kesäkuun 22 p:nä.

Yhtaikaa kuin sain tädin kirjeen, tuli kihlailmoitus, jonka
päällekirjoitus oli naisen käsialaa. Se ei ollut Anielkan eikä hänen
äitinsä kirjoittama. Luultavasti se on rouva Sniatynskin häijyyttä ja
keksintöä. Muuten on kaikki minulle yhdentekevää. Olen saanut iskun
päähäni ja mennyt tainnoksiin. Huomaan että minua enemmän pyörryttää
kuin minuun koskee. En tiedä miten myöhemmin käynee. Sanotaan ettei
kuulakaan heti tunnu ruumiissa. En kuitenkaan vastaiseksi ole
ampunut itseäni enkä tullut hulluksi. Katselen Lungarnoa, Arnoa,
panisinpa vaikka pasianssia, jos osaisin, sanalla sanoen:
voin erinomaisesti... Onhan se tuttu tarina, että huolimatta
sydämellisestä ystävyydestä koirat syövät jäniksen... Täti piti
tietysti kristityn velvollisuutenaan kertoa Anielkalle mitä
kirjoitin Peglistä.


Firenzessä kesäkuun 23 p:nä.

Heti aamulla kun herään, pitää minun ruveta toistelemaan itselleni,
että Anielka menee Kromickille -- sama hyvä, hellä Anielka, joka
ei mennyt nukkumaan, vaan odotti minua palaavaksi Varsovasta
Ploszowiin, joka katsoi minua silmiin, kuunteli sanojani ja lausui
joka katseellaan, että hän on minun omani. Ja hänestä tulee nyt
rouva Kromicki, eikä siinä kyllä, vaan viikko häiden jälkeen ei
hänen päähänsä enään mahdu, kuinka hän saattoi hetkeäkään epäillä
valitsisiko Ploszowskin vai sellaisen Jupiterin kuin Kromicki.
Maailmassa tapahtuu kummia asioita ja niin kauhistuttavan
peruuttamattomia, että ihmiseltä menee viimeinenkin viheliäinen
elämänhalun jäännös. Tietysti Celina rouva ja rouva Sniatynski
nyt pitävät Kromickin puolta ja tahallaan kehuvat häntä minun
kustannuksellani. Jättäisivät jo Anielkan rauhaan! Että täti
kuitenkin on sallinut tämän kaiken tapahtua! Vähät minusta, mutta
näkeehän ja tietäähän täti, ettei Anielka voi tulla onnelliseksi.
Sanoohan hän itse, että Anielka menee Kromickille epätoivosta.

Tässä koko pitkä, kirottu kirje:

"Kiitos viime kirjeestäsi, varsinkin kun edellinen kirjeesi Peglistä
oli sekä jyrkkä että armoton. Vaikea minun on ollut käsittää, ettet
sinä voinut suoda tytölle edes hiukkaa ystävällisyyttä tai sääliä.
Enhän minä, rakas poikaseni, tahtonut enkä pyytänyt, että sinä heti
pyytäisit Anielkaa omaksesi, pyysin vain, että kirjoittaisit hänelle
jonkun hyvän sanan, vaikkapa minun kirjeessäni. Ja saat uskoa, että
ne olisivat riittäneet, sillä hän on rakastanut sinua niinkuin vain
hän voi rakastaa. Ymmärrät asemani: mitä saatoin tehdä kirjeesi
saatuani? Saattoiko omatunto sallia minun vielä pitää Anielkaa
harhaluulossa ja levottomuudessa, joka selvästi myrkytti hänen
terveyttään? Chwastowski lähettää aina aamulla vartavasten noutamaan
postia Varsovasta ja tuo sen mukaansa, kun hän tulee aamiaiselle.
Anielka tiesi että sinulta on tullut kirje, sillä tyttö raukan on
ollut tapana kyttäellä Chwastowskin tuloa muka asettaakseen minulle
tulleet kirjeet lautaselleni, mutta itse asiassa nähdäkseen, eikö
sinulta ole mitään. Nyt hän näki, että oli kirje. Huomasin jo, että
hänen kaataessaan teetä lusikat kilisivät hänen käsissään. Minut
valtasi paha aavistus. Ajattelin jo, että olisi parasta jättää
lukeminen kunnes pääsisin huoneeseeni, mutta samalla olin levoton
terveydestäsi enkä voinut hillitä itseäni. Jumala tietää, kuinka
vaikeaa minun oli teeskennellä tyyneyttä, varsinkin kun tunsin
Anielkan silmien kuin liimattuina seuraavan kasvojani. Pelastuin
jotenkuten; sanoin ainoastaan: 'Leon on yhä alakuloinen. Jumalan
kiitos kuitenkin terveenä ja lähettää teille kaikille terveisiä.'
Anielka koetti kysyä tavallisella äänellään: 'Vieläkö hän kauvan
viipyy Italiassa?' Näin miten paljon tuohon kysymykseen sisältyi enkä
uskaltanut sanoa totuutta, varsinkin kun Chwastowski ja palvelijat
olivat läsnä. Sanoin siis: 'Ei; hän taitaa pian tulla tänne.'
Olisitpa nähnyt mikä tuli hänessä syttyi, mitenkä hän ilostui ja
miten hänen täytyi hillitä itseään jottei purskahtaisi itkuun.
Onnetonta! Minun tekee vieläkin mieli purskahtaa itkuun, kun sitä
muistan. Et käsitä miten kärsin, kun vihdoin pääsin yksinäisyyteen.
Mutta olithan sinä selvästi kirjoittanut: 'Toivotan onnea neiti
Anielkalle ja herra Kromickille' -- ja täytyihän minun, omantuntoni
nimessä, avata tytön silmät. Minun ei tarvinnut kutsua häntä, sillä
hän tuli itse. Silloin sanoin hänelle: 'Anielka kulta, minä tiedän,
että sinä olet viisas ja hyvä tyttö, joka aina taivut Jumalan tahdon
alle. Meidän täytyy puhua suoraan. Tiedän, lapseni, että sinun ja
Leonin välillä oli alkua kiintymiseen ja vakuutan sinulle, että mitä
hartaimmin toivoin siitä jotakin tulevan. Mutta nähtävästi se ei
ollut Jumalan tahto. Jos siinä suhteessa olet rakentanut joitakin
ilmalinnoja, niin anna niiden kaatua!' Rupesin hyväilemään häntä,
sillä hän kalpeni paperin karvaiseksi. Pelkäsin hänen pyörtyvän,
mutta onneksi toki ei käynyt niin. Hän vain vaipui maahan polviani
vastaan ja kysyi kysymistään: 'Mitä hän käski sanoa minulle, täti?
Mitä hän käski sanoa minulle?' Koetin vastustaa, en olisi tahtonut
lausua sanojasi -- mutta mieleeni johtui, että hänelle on parempi
tietää koko totuus, ja vihdoin sanoin hänelle, että toivotat onnea
hänelle ja Kromickille. Silloin hän nousi ja lausui hetkisen perästä,
aivan muuttuneella äänellä: 'Täti sanoo hänelle paljon kiitoksia.'
Sitte hän paikalla läksi huoneesta. Pelkään sinun pahoittelevan, että
niin suoraan ja peittelemättä ilmoitin sanasi; mutta koska sinä kerta
kaikkiaan et välitä Anielkasta, oli paras selvästi sanoa se hänelle.
Jota selvemmin hän tuntee, että olet kohdellut häntä pahasti, sitä
nopeammin hän unohtaa sinut. Ja jos se sinusta tuntuukin ikävältä,
niin muista miten paljon, ei yksin ikävyyksiä, vaan kärsimyksiä
meillä on ollut kaikilla kolmella ja varsinkin Anielkalla. Hänellä
on niin paljon itsehillitsemiskykyä, etten todellakaan olisi
uskonut. Kaiken päivää kulki hän silmät kuivina eikä näyttänyt
mitään äidilleen, jonka terveydestä hän on kovin huolissaan. Hän
pysytteli vain tavallista hellempänä hänen luonaan ja samaten minun
turvissani. Se liikutti minua niin, että olin itkemäisilläni. Herra
Sniatynski, joka tuli samana päivänä, ei huomannut Anielkasta
mitään. Kerroin hänelle sitte asian, sillä onhan hän ystäväsi. Se
koski häneen kauheasti, ja hän rupesi niin sättimään sinua, että
lopulta jo suutuin häneen. Herra ties mitä kaikkia hän sanoikaan --
tiedäthän sinä mimmoinen hän on. Sinä joka et rakasta Anielkaa, et
kykene arvioimaan miten onnelliseksi olisit tullut hänen kanssaan.
Pahasti kuitenkin teit, poikaseni, kun pidit häntä siinä luulossa,
että rakastat häntä. Meistä kaikista, ei yksin hänestä, tuntui siltä,
mutta se oli paha, sillä ensinnäkin hän on kärsinyt niin paljon,
että yksin Jumala tietää hänen kärsimystensä määrän, ja toiseksi se
oli syynä siihen, että hän heti suostui Kromickin tarjoukseen. Minä
ymmärrän täydelleen, että hän teki sen epätoivoissaan. Nähtävästi
he äidin kanssa olivat keskustelleet ja tehneet jonkun päätöksen.
Kromicki saapui päivää kirjeesi jälkeen. Hän otti hänet paikalla
vastaan aivan toisella tavalla kuin ennen, ja viikkoa myöhemmin hän
kosi ja sai myöntävän vastauksen. Herra Sniatynski kuuli sen vasta
pari päivää sitte. Hän oli repimäisillään hiukset päästään, ja miten
vaikea minun tilani alunpitäen on ollut, sitä en koeta sinulle
kuvatakaan.

"En koskaan eläissäni ole ollut sinulle niin suuttunut, ja vasta
toinen kirjeesi lauhdutti hiukan raivoani, vaikka se samalla
lopullisesti vakuutti minulle, ettei tuulentuvistani tule mitään.
Tunnustan sinulle nimittäin, että ensimäisen kirjeesi jälkeen, ja
ennenkuin Kromicki oli tehnyt naimatarjouksensa, päähäni pälkähti:
'Olkoon Jumala meille armollinen ja kääntäköön hänen sydämensä!
Leon on vihapäissään kirjoittanut niin!' Mutta kun sitte jo lähetit
Anielkalle muutamia hyviä sanoja etkä kuitenkaan peruuttanut mitään
ensimäisen kirjeesi sisällöstä, niin tunsin, ettei enään ollut
toivomisen sijaa. Anielkan häät ovat heinäkuun 25 p:nä, ja saat heti
kuulla minkätähden pidämme niin kiirettä. Celina on todella hyvin
raihnas, hän uskoo loppunsa olevan likellä eikä tahdo että suruvuosi
matkaansaattaisi pitkää kihlausta. Hän tahtoo ennen kuolemaansa
nähdä lapsensa miehen turvissa. Kromickilla on kiire, koska tärkeät
asiat kutsuvat häntä Itään. Anielka puolestaan tahtoo niin pian
kuin suinkin tyhjentää katkeran kalkin. Oi poikaseni, minkätähden
näin piti käydä, ja minkätähden sen lapsukaisen piti tulla näin
onnettomaksi?

"En ikipäivinä sallisi hänen mennä Kromickille, mutta kuinka saatan
enään sanoa mitään, minä joka Anielkaan nähden olen niin syyllinen?
Minun teki mieleni naittaa sinut enkä ajatellut mitä seurauksia siitä
voisi olla Anielkalle. Syy on minun, mutta saankin nyt kärsiä ja
rukoilen joka päivä lapsukaisen puolesta.

"Häiden jälkeen he matkustavat Volyniaan. Celina jää minun luokseni
Varsovaan. Hän on puhunut Odessasta, mutta sinne en millään päästä
häntä. Sinä tiedät, rakkaani, mikä ilo minulle on nähdä sinut. Mutta
nyt pyydän, ettet tule Ploszowiin. Tee se Anielkan tähden. Jos
tahdot, niin minä paikalla tulen sinun luoksesi. Anielkaa täytyy nyt
säästää."

Minkätähden minä pettäisin itseäni!? Joka kerta kun luen kirjeen,
tekisi mieleni iskeä pääni seinään -- mutta ei enään vihasta eikä
mustasukkaisuudesta, vaan surusta.


Kesäkuun 29 p:nä.

Mahdotonta minun on ollut istua kädet ristissä ja pitää kaikkea
toivoa turhana. Tämä avioliitto olisi luonnottomuus. Tänään
torstaina lähetin Sniatynskille sähkösanoman, jossa pyysin häntä
kaikkien pyhien nimessä sunnuntaina tulemaan Krakovaan. Itse
lähden sinne huomenna. Pyysin ettei hän kertoisi kenellekään
sähkösanomasta. Vaadin häntä, tai oikeammin sanoen: rukoilen häntä
puhumaan puolestani Anielkalle. Uskon hänen vaikutukseensa. Anielka
kunnioittaa häntä ja pitää hänestä tavattomasti! Tämä ei kävisi
tädiltä, me miehet ymmärrämme toisiamme paremmin. Psykologina
Sniatynski näkee paremmin päästä päähän koko sen kirotun psyykillisen
prosessin, jonka viime aikoina olen läpikäynyt. Hänelle voin
niinikään kertoa Laurasta -- jos hänestä mainitsisinkaan tädille,
niin täti vain siunailisi. Ensin aioin kirjoittaa Anielkalle
itselleen, mutta kirjeeni herättäisi vain huomiota ja saisi aikaan
häiriöitä. Tuntien Anielkan suoruuden tiedän, että hän heti näyttäisi
kirjeen äidille -- äiti, joka tietysti ei kärsi minua, rientäisi
selittämään sen omalla tavallaan ja Kromicki auttaisi häntä osaltaan.
Sniatynskin täytyy kahdenkesken saada puhutella Anielkaa, ja siihen
hänen rouvansa kyllä hankkii tilaisuuden. Toivon että hän suostuu
pyyntööni, vaikka tehtävä onkin arkaluontoinen. En ole nukkunut
moneen yöhön. Kun suljen silmäni, muistan Anielkaa, hänen kasvojaan,
hiuksiaan, silmiään, miten hän puhuu, hymyilee -- näen hänet
ikäänkuin hän seisoisi edessäni... Minun on mahdoton elää tällä
tavalla!


Krakovassa kesäkuun 26 p:nä.

Sniatynski on täällä. Kunnon poika -- Jumala hänen hyvyytensä
palkitkoon. On kello kolme yöllä, mutta kosken voi nukkua, istun
kirjoittamaan, enhän muutenkaan tiedä mihin ryhtyä. Puhelimme
Sniatynskin kanssa kello kolmeen, riitelimme ja sovimme. Nyt hän
kääntelehtii vuoteessaan viereisessä huoneessa. En saanut häntä
heti suostumaan ehdotukseeni. Aina hän toisteli: "Hyvä ystävä,
millä oikeudella minä, vieras ihminen, voisin sekaantua teidän
perheasioihinne, kun ne lisäksi ovat näin arkaluontoista laatua?
Anielka neiti saattaa tukkia suuni ainoalla kysymyksellä: 'mitä se
teihin kuuluu?'" Vakuutin hänelle, ettei Anielka sitä sano, ikäänkuin
minulla olisi ollut häneltä kirjallinen sitoumus. Tunnustin hänen
huomautuksensa aivan oikeaksi, mutta sanoin samalla, että sattuu
asiantiloja, jolloin ei tällaisia näkökohtia voi ottaa lukuun. Se
naula veti vihdoin, ettei tässä ole kysymys yksin minusta, vaan
Anielkastakin, ja yleensä hän suostui puhumaan Anielkan kanssa
sentähden, että hänen kävi minua sääli. Olen näinä parina päivänä
tavattomasti laihtunut; hän huomautti siitä itse ja näin, että
se häneen koski. Lisäksi ei hän siedä Kromickia. He ovat aivan
eri maata. Sniatynskin mielestä rahakeinottelu on sitä, että
rahat otetaan vieraasta taskusta ja pannaan omaan. Hän tuomitsee
Kromickin siinä suhteessa ja sanoi hänestä: "Jos hän kokoaisi rahaa
jotakin suurta ja rehellistä tarkoitusta varten, niin antaisin
hänelle anteeksi, mutta hänen tarkoituksensa on itse päästä
rahojen omistajaksi!" Anielkan avioliitto raivostuttaa häntä ilman
määrää, kuten minuakin, ja hän on sitä mieltä, että Anielka kulkee
onnettomuuttansa kohti. Pyynnöstäni matkustaa Sniatynski heti
huomisaamuna ensi junalla.

Ylihuomenna hän rouvansa kanssa lähtee Ploszowiin, ja jollei tule
tilaisuutta puhua häiritsemättä Anielkan kanssa, niin he vievät
hänet pariksi viikoksi luokseen. Hänen on määrä kuvata Anielkalle
kärsimykseni ja sanoa, että koko elämäni on hänen käsissään. Hän
tekee sen kyllä hyvin. Hän puhuu hänelle vakavasti, liikuttavasti
ja järkevästi. Hän vakuuttaa hänelle, ettei naisella ole oikeutta,
vaikka hänen sydämensä olisi miten haavoitettu tahansa, mennä
naimisiin miehen kanssa, jota ei rakasta; että hän niin menetellen
menettelee väärin ja rikollisesti; ettei hänellä ole oikeutta työntää
luotaan rakastavaa miestä eikä turmella hänen elämäänsä sentähden,
että hän mustasukkaisuuden puuskassa teki jotakin, jota hän nyt koko
sielustaan katuu.

Lopuksi sanoi Sniatynski minulle:

-- Suostun tähän kaikkeen ehdolla, että sinä, jos yritys
epäonnistuisi, et törmää Ploszowiin nostamaan meteliä, joka tekisi
sekä tätisi että Celina rouvan ja Anielka neidin kipeäksi. Voit, jos
tahdot, kirjoittaa Anielka neidille, mutta persoonallisesti et saa
matkustaa sinne, ennenkuin olet saanut luvan minulta.

Mitä hän minusta ajatteleekaan? Lupasin, vaikka lupaukseni nyt tekee
minut levottomaksi. Luotan kuitenkin Anielkan hyvään sydämeen ja
Sniatynskin puhelahjaan. Hän vasta osaa puhua! Hän ei ole antanut
minulle paljon toivoa, mutta tiedän, että hän itse toivoo. Pahimmassa
tapauksessa hän on päättänyt tinkiä Anielkaa siirtämään häitä puoli
vuotta eteenpäin. Silloin on voitto minun, sillä silloin Kromicki
varmaan itse väistyy tieltä. Tulen kauvan muistamaan tämän päivän!
Sniatynski käy, kun hän näkee todellista tuskaa, hienotunteiseksi
kuin nainen. Silti on raskasta paljastaa hulluutensa, syntinsä ja
heikkoutensa ja laskea kohtalonsa toisen käsiin, sensijaan että itse
kamppailisi sen kanssa. Mutta vähät minä kaikesta, kun on kysymys
Anielkasta.


Kesäkuun 27 p:nä.

Sniatynski läksi tänään aamulla. Saatoin hänet junalle ja toistelin
niin moneen kertaan hänen tehtäviään, että olisi voinut luulla häntä
idiootiksi. Suuttuneena pauhasi hän, että jos hänen tehtävänsä
onnistuukin, niin minä taasen rupean filosofoimaan. Teki mieleni
antaa häntä korville. Hän läksi matkaan hyvällä mielellä; voisinpa
vannoa, että hän uskoo onnistuvansa. Hänen mentyään läksin Neitsyt
Maarian kirkkoon ja minä -- skeptikko, minä -- filosofi, minä, joka
_en tiedä, en tiedä, en tiedä_ -- minä annoin lukea messun Leonin ja
Anielkan onneksi. Ja minä kuuntelin messun loppuun ja kirjoitan nyt
mustin kirjaimin valkealle paperille: hiiteen kaikki skeptillisyys,
filosofia ja minun _en tiedä_ päällepäätteeksi!


Kesäkuun 28 p:nä.

Kello on yksi. Juuri nyt piti Sniatynskien tulla Ploszowiin. Ainakin
yhteen täytyy Anielkan taipua: siirtämään häitä tuonnemmaksi. Hänellä
ei ole oikeutta kieltää sitä. Kaiken päivää ovat mitä erilaisimmat
ajatukset risteilleet päässäni. Kromickin tekee mieli rahaa --
siitä ei ole epäilystä -- minkätähden hän siis ei yritä rikkaampiin
naimisiin? Anielkan maatila on suuri, mutta velkaantunut -- ehkäpä
Kromicki tarvitsee sitä sentähden, ettei häntä luultaisi huijariksi,
jolla ei ole kuhun hän päänsä kallistaisi. Se voi helpoittaa häntä
saamaan kansalaisoikeuksia -- varmasti! -- Kromicki voisi kuitenkin
tämän kaiken lisäksi saada hyvät myötäjäiset. Nähtävästi Anielka siis
miellyttää häntä -- ja on ehkä kauvan väikkynyt hänen mielessään. Ja
onko se kumma, että Anielka miellyttää!

Ja tietää, että hän odotti niinkuin odotetaan onnea ja pelastusta,
ainoaa sanaa minun suustani! Tätihän kirjoittaa, että tyttö raukka
odotteli Chwastowskia saadakseen kirjeet heti hänen käsistään.
Minut valtaa kauhu, sillä minusta tuntuu, ettei minulle voida antaa
anteeksi tekojani ja että minä, kuten muutkin minun kaltaiseni
ihmiset, ovat kadotukseen tuomitut.


Kello 10 illalla.

Päivällä minulla oli kauhea päänsärky; nyt se on ohi, mutta kivun,
unettomuuden ja levottomuuden vaikutuksesta olen tällä hetkellä
ikäänkuin jossakin hypnoottisessa tilassa. Mieleni, joka on avattu ja
käännetty vain yhteen suuntaan, joka kaikella voimallaan kokoontuu
vain yhteen kohtaan, näkee selvemmin kuin milloinkaan elämässä
miten tulee käymään. Minusta tuntuu suorastaan siltä kuin olisin
Ploszowissa, kuin kuulisin mitä Anielka sanoo Sniatynskille. Enkä
ymmärrä kuinka niin olen voinut erehtyä. Hän ei armahda minua. Se ei
ole luuloa, vaan täyttä varmuutta. Minussa tapahtuu todella tällä
hetkellä jotakin kummallista. Suuri vakavuus läpitunkee minut --
tähän asti olen ollut lapsi -- ja samalla minut valtaa sanomaton
surumielisyys. Enkö mahda sairastua. Sovimme Sniatynskin kanssa, että
hän heti sähköttäisi. Vastaiseksi ei ole tullut mitään, ja tiedänhän
minä, ettei sähkösanoma tuo minulle mitään uutta.


Kesäkuun 29 p:nä.

Sniatynskin sähkösanoma on tullut ja siinä oli:

"Kaikki turhaa -- kokoa voimasi ja lähde maailmalle."

Niin teenkin -- Anielkani!


Parisissa toukokuun 2 p:nä.

En ole kymmeneen kuukauteen kirjoittanut päiväkirjaani, vaikka jo
olin niin tottunut siihen työhön, että sitä kaipasin. Mutta minä
ajattelin: minkätähden? Minulla oli se painostava tunne, että vaikka
kirjoittaisin mietteitä, joita ei Pascalin tarvitsisi hävetä,
mietteitä syvempiä kuin valtameren syvyys ja korkeampia kuin alpit,
niin en saa muutetuksi sitä yksinkertaista tosiasiaa, että hän on
naimisissa. Ja se lamautti käteni. Joskus suuntautuu kaikki elämä
yhtä näennäisesti vähäpätöistä päämäärää kohti, ja kun se poistuu,
niin ei ihminen ymmärrä, minkätähden hän ryhtyy pienimpiinkään
tehtäviin. Sitä on omituista ja hullunkurista muistella, mutta minä
olin kauvan sellaisessa tilassa, että pukeutuessani, lähtiessäni
kaupungille tai teatteriin tai klubiin aina ensimäiseksi tunki
mieleeni kysymys: minkätähden? ja minulta kului monasti pitkä aika,
ennenkuin käsitin, että minun oli ollut tapana syödä päivällistä,
ajaa partani ja suorittaa muita samallaisia tehtäviä, ennenkuin
tunsin Anielkan. Ensi kuukausina matkustelin paljon, harhailin aina
Islantiin asti. Ruotsin järvet, Norjan vuonot ja Islannin geysirit
eivät tehneet minuun mitään välitöntä vaikutusta, koetin ainoastaan
kuvitella mitä Anielka olisi sitä tai sitä näköalaa katsellessaan
tuntenut ja miten hän olisi ilmaissut ajatuksensa -- sanalla sanoen:
katselin hänen silmillään, ajattelin hänen ajatuksillaan ja tunsin
hänen sydämellään. Ja kun vihdoin muistin, että häntä sanotaan rouva
Kromickiksi, astuin kiireen kautta rautatievaunuun tai laivaan ja
jatkoin matkaani, koska näkemäni olivat lakanneet kiinnittämästä
mieltäni. Mitä se minua liikutti, että kysymyksessä oli vain
tavallinen, naurettava draama, sellainen, jommoisen läpi tuhannet
ovat käyneet ennen minua! Kuolemankin läpi käyvät kaikki, mutta
jokaisesta kuolevasta tuntuu siltä kuin maailma luhistuisi yhdessä
hänen kanssaan. Ja itse asiassa luhistuukin.

En tiedä enkä ryhdy tutkistelemaan, oliko tunteeni ensi kuukausina
enemmän tai vähemmin pohjatonta epätoivoa. Kaikki on suhteellista.
Tiedän vain, että tuo nainen oli läpitunkenut olentoni ja että ensi
kerran ymmärsin tyhjyyden, jonka saattaa jättää hyvin rakkaan olennon
kuolema.

Vähitellen kuitenkin tavalliset tottumukset -- vaikkeivät
mitenkään erityisen mieluisat -- taasen ottivat minut haltuunsa.
Se lienee muuten aivan tavallinen ilmiö. Olen tuntenut ihmisiä,
jotka sisällisesti ovat olleet sanomattoman surullisia ja vailla
kaikkea sielun iloisuutta, mutta jotka silti ovat säilyttäneet
jonkinlaisen ulkonaisen hilpeyden vain sentähden, että he joskus
ovat olleet iloiset ja tottuneet iloisuuden muotoihin. Olisihan
minunkin esimerkiksi täytynyt joskus päästä siihen tilaan, että
olisin vaikkapa lakannut tuntemasta hammaskipua vain kuvitellessani
mimmoista kipua sellainen tauti olisi mahtanut tuottaa Anielkalle.
Sitäpaitsi minä, lyhyesti sanoen, olen kovettunut ja lääkkeekseni
keksinyt itse myrkyn. Olen joskus Farinin matkakertomuksissa lukenut,
että kafferineekerit parantavat itseään skorpionin puremasta siten,
että antavat sen purra toisen kerran samaan paikkaan. Tuollaisena
skorpionina tai vastamyrkkynä käytin itse myrkytettyyn kohtaan --
kuten ihmiset yleensäkin mahtavat tehdä -- sanoja: tehtyä ei saa
tekemättömäksi.

Tehtyä ei saa tekemättömäksi, kärsin siis -- tehtyä ei saa
tekemättömäksi, lakkaan siis kärsimästä. Siinä tunteessa, ettei
enään ole mitään neuvoa, piilee lohtu. Mieleeni tulee aina indiaani,
jonka Niagara tempasi pyörteisiinsä: alussa hän taisteli kaikella
epätoivon lisäämällä tarmollansa, mutta kun huomasi, ettei ole
mitään neuvoa, viskasi hän airon menemään, asettui veneen pohjalle
pitkäkseen ja rupesi laulamaan. Minä olen minäkin valmis laulamaan.
Niagaran pyörteillä on muuten se hyvä puoli, että ne murskaavat
ihmisen, jonka ovat riistäneet mukaansa. Mutta on sellaisiakin
koskia, jotka paiskaavat hänet hiekkaiselle, autiolle, vedettömälle
ja hedelmättömälle rannalle. Ja juuri se kohtalo on tullut minun
osakseni.

Minun elämäni pahalta hengeltä on jäänyt huomaamatta muuan seikka.
Se, että hyvin nujerrettu ja onneton ihminen välittää itsestään
paljon vähemmin kuin onnellinen ihminen. Tämän tosiasian eteen
pahanilkinen kohtalo pysähtyy jonkun verran avuttomana. Olen
sellaisessa tilassa, että jos esimerkiksi suuttunut Onnetar omassa
persoonassaan astuisi eteeni ja sanoisi: "Paha sinut periköön!" --
minä vastaisin hänelle: "Hyvä! Periköön vaan!" Ja sitä en ensinkään
sano Anielkan tähden, vaan siksi, että minä olen niin syvästi
välinpitämätön kaikesta.

Se on jonkinlainen haarniska. Se samalla varjelee ihmistä ja tekee
hänet vaaralliseksi. Selvää on, ettei sitä ihmistä säästetä, joka ei
itse säästä itseään. Eihän Jumalankaan laki käske ihmistä rakastamaan
lähimmäistään enempää kuin itseään.

Tarkoitukseni ei suinkaan ole mennä katkaisemaan kaulaa
lähimmäiseltäni. Sanojeni merkitys on aivan teoreettinen;
käytännöllisessä elämässä ei siitä ole paljonkaan haittaa, jos
välinpitämättömyys vähentää altruismia, sillä samassa määrinhän se
vähentää itsekkyyttäkin. Jos minun pitäisi nukkua lähimmäiseni kanssa
saman peitteen alla, niin en antaisi hänelle koko peitettä, mutta en
myöskään itse ottaisi sitä kokonaan. Vaaralliseksi, ehkä hyvinkin
vaaralliseksi käy tuollainen välinpitämätön ihminen vasta silloin,
kun hänen minänsä rauhaa häiritään ja hänet pakoitetaan tarmokkaaseen
toimintaan. Silloin hän saa koneen pettämättömän liikuntakyvyn ja
armottoman voiman.

Minä olen juuri saavuttanut tuollaisen koneellisen itseluottamuksen.
Jonkun aikaa ovat ihmiset kohdelleet mielipiteitäni ja toivomuksiani
paljon suuremmalla arvonannolla kuin ennen, vaikken lainkaan ole
kysynyt heidän arvonantoaan. Epäröimisen ja heikkouden ehtymättömänä
lähteenä on epäilemättä itserakkaus, turhamaisuus ja halu miellyttää
toisia. Luonnollisesti ihminen koettaessaan miellyttää ja saada
osakseen myötätuntoa on pakoitettu tuhannella tavalla tinkimään
itse totuudesta. Yllämainittu liehittely -- jollei olekkaan
minusta kokonaan hävinnyt -- on suuressa määrin vähentynyt, ja
välinpitämättömyys siitä, miellytänkö ihmisiä vai enkö, tekee
minut jossakin määrin toisten herraksi. Olen huomannut sen sekä
pitkin matkaani että nyt Parisissa. Ennen olivat monet ihmiset
valta-asemassa minuun nähden; nyt on asema muuttunut juuri sentähden,
etten minä välitä heistä.

Kaiken kaikkiaan: voisin olla tarmokas, mutten tahdo, koska
tahdon suhde haluun on aivan selvä, mutta minun tahtoni on aivan
negatiivinen. Vanhaan totuttuun tapaan haluan kuitenkin yhä vielä
selvitellä asioita. Luultavasti ihmisen elämänhalu muodostuu
olosuhteiden mukaan. Minun välinpitämättömyyteni on elämää vastaan
kiteytynyttä vihaa. Sentähden olen niin kokonaan toinen kuin Davis.

Ehdottomasti olen käynyt paljon häikäilemättömämmäksi kuin ennen
olin ja saattaisin huoleti Hamletin kanssa sanoa, että minussa on
jotakin vaarallista. Onneksi ei kukaan tule tielleni. Kaikki ovat
minulle yhtä täydellisesti vieraat ja välinpitämättömät kuin minäkin
heille. Yksin täti siellä Varsovassa rakastaa minua kuten ennenkin,
mutta arvelen, että hänenkin rakkautensa on menettänyt aktiivisen
luonteensa, ainakin sen verran, ettei minun tulevaisuudessa tarvitse
peljätä mitään naimahankkeita.


Huhtikuun 3 p:nä.

Välinpitämättömyyteni, jonka luulin olevan kuin kirkasta vettä ilman
makua ja väriä, onkin vain näennäisesti väritön. Kun katson sitä
tarkemmin, huomaan, että pinnalla uiskentelee joitakin läiskiä,
jotka vähentävät sen läpikuultavuutta. Ne ovat vastenmielisyyden
taipumukset luonteessani. Ne jäivät, kun kaikki muu minulta meni.
En rakasta ketään enkä vihaa ketään, mutta muutamat ihmiset ovat
minulle vastenmieliset. Niihin kuuluu esimerkiksi Kromicki. Ei
sentähden, että hän on vienyt minulta Anielkan, vaan sentähden,
että hänellä on tavattoman pitkät, polvien taipeesta paksut koivet,
että hän on kuin humalaseiväs ja että hänen puheensa muistuttaa
kahvimyllyn pärinää. Hän on minusta aina ollut poistyöntävä, ja jos
tuo ominaisuus nyt johtuu mieleeni, niin tapahtuu se sentähden,
että kaikki vastenmielisyyden vaistot tällä hetkellä ovat minussa
oudosti hereillä. Ajatukseni askartelevat alituisesti ihmisissä,
jotka vaikuttavat hermoihini poistyöntävästi. Jos olisi kysymys yksin
Kromickista ja Celina rouvasta, niin olisi asia vielä selitettävissä,
voisin edellyttää, että vastenmielisyyteeni yhdistyy vihaa; mutta
heidän rinnalleen kohoaa muistossani erinäisiä henkilöjä, jotka
joskus maailmassa ovat herättäneet minussa vastenmielisyyttä tai
kiukkua. En voi viedä tätä kaikkea sairauden laskuun -- olen
terveempi kuin milloinkaan -- koetan siis käsittää asian seuraavalla
tavalla: ihmiset ovat vieneet minulta rakkauden, aika kuluttanut
pois vihan. Elävänä ihmisenä täytyy minun kuitenkin tuntea -- tunnen
siis taitoni mukaan, elän siitä, mitä minulle on jäänyt. Tunnustan
samalla, ettei vaivaa liika onni sitä, joka tuntee ja elää sillä
tavalla.

Olen käynyt aivan kylmäksi ihmisiin nähden, jotka ennen olivat
minulle sympaattiset. Sniatynski esimerkiksi inhoittaa minua, sitä
tosiasiaa en millään selittelyillä voi tehdä olemattomaksi. Hän
on epäilemättä monessa suhteessa oivallinen ihminen, mutta hänkin
ihailee itseään ja käy senkautta usein -- käyttääkseni maalarinkieltä
-- maneerikoksi. Mahtaa muuten olla tavattoman harvinaista, että
ihminen huomatessaan esiintymistapansa, yksilöllisten piirteittensä
ja erikoisuuksiensa miellyttävän yleisöä, ei rakastuisi omaan
tyyppiinsä ja loppujen lopuksi rupeaisi liioittelemaan itseään.
Sniatynski tahtoo hänkin aina ja kaikkialla esiintyä Sniatynskina ja
sentähden hän käy teennäiseksi ja uhraa vaikuttavan asennon vuoksi
synnynnäisen hienoutensa. Vähät siitä raa'asta sähkösanomasta, jonka
hän lähetti minulle Krakovaan käytyään turhaan tapaamassa Anielkaa.
"Lähde maailmalle!" Aivan turhaa sanoa sitä minulle, sillä minä
kyllä olisin lähtenyt maailmalle ilman hänen neuvoaankin. Mutta sain
häneltä Kristianiaan kirjeen heti Anielkan häiden jälkeen, ja se oli
lähtevinään sydämestä, mutta oli sekin raaka ja teennäinen. Se oli
tämäntapainen: "Anielka neiti on jo rouva Kromicki -- tehtyä ei saa
tekemättömäksi -- minun käy sääli -- lähetän sinulle sydämelliset
terveiset -- ei maailma tästä mene nurin -- on tärkeämpiäkin asioita
-- hitto vie -- Norjassa mahtaa olla ihanaa -- palaa kotiin ja ryhdy
työhön -- jää hyvästi." Selostus ei ole sananmukainen, mutta tämä
oli sävynä kirjeessä. Epämiellyttävästi se minuun vaikutti, sillä
ensinnäkään en ollut pyytänyt Sniatynskia mittaamaan onnettomuuttani
kyynärämitalla; toiseksi pidin häntä viisaampana ja edellytin hänen
ymmärtävän, että sellaiset sanat kuin "tärkeämpiä asioita" voivat
tulla kysymykseen vain silloin, kun ne tarkoittavat jotakin, jota
me omistamme. Teki mieleni heti paikalla kirjoittaa hänelle, että
hän päästäisi minut vapaaksi henkisestä holhoamisestaan; tarkemmin
ajateltuani en kuitenkaan kirjoittanut -- ja luultavasti se oli
helpoin tapa ratkaista asia.

Kun kuitenkin katsahdan syvemmälle omaan itseeni, huomaan, ettei
syynä ystävyyteni katoamiseen ole ainoastaan Sniatynskin sähkösanoma
ja kirje. Suoraan sanoen en voi antaa hänelle anteeksi tekoa, josta
minun luultavasti pitäisi olla hänelle kiitollinen, nimittäin hänen
sovittamisyritystään minun ja Anielkan välillä. Itse häntä siihen
pyysin, mutta juuri sentähden että häntä pyysin, että uskoin hänelle
kohtaloni, että annoin hänen käsiinsä purteni peräsimen, että
tunnustin hänelle heikkouteni ja tein hänet ikäänkuin holhoojakseni,
ja vihdoin juuri sentähden, että nöyryytykseni ja onnettomuuteni
ensinnä ovat kulkeneet hänen käsiensä läpi -- on minun sydämeni
pohjalle painunut kauna häntä vastaan. Minä olen suuttunut itselleni,
mutta myöskin Sniatynskille siitä, että hän on ottanut osaa kaikkeen.
Tiedän että se on epäoikeutettua, mutta en voi auttaa, että
ystävyyteni on palanut loppuun niinkuin kynttilä.

Enhän muuten milloinkaan ole ollut niitä ihmisiä, joilla on
taipumusta ystävyyteen. Olen ollut läheisessä suhteessa Sniatynskiin
ehkä juuri sentähden, että kumpikin eli eri haaralla Europpaa.
Muita ystäviä minulla ei ole ollut. Kuulun yksineläjien luokkaan.
Muistelen joskus olleeni siitä ylpeä, koska pidin sitä voiman
merkkinä. Eläinkunnassa esimerkiksi kokoontuvat heikot laumoihin ja
ne, joille luonto on antanut väkevät kynnet ja hampaat, kulkevat
yksin, koska ne eivät kaipaa seuraa. Tämän säännön voi kuitenkin vain
poikkeustapauksissa sovittaa ihmisiin. Kykenemättömyys ystävystymään
tietää ihmisessä useimmiten sydämen kuivettumista eikä voimaa. Minua
oli lisäksi vaivannut tavaton arkuus ja herkkyys. Sydämeni on ollut
kuin mimosa, joka sulkeutuu niin pian kuin siihen kosketaan. Toinen
asia on, etten milloinkaan ole solminut ystävyyttä naisen kanssa.
Olen halunnut ystävystyä ainoastaan sellaisten henkilöiden kanssa,
joilta saatoin toivoa jotakin. Sentähden ei ole voinutkaan syntyä
todellista ystävyyttä. Olen usein näytellyt samaa osaa kuin kettu,
joka tekeytyy kuolleeksi nukuttaakseen variksien valppautta, jotta
se sitä helpommin voisi siepata jonkun niistä suuhunsa. Uskon kyllä
ystävyyteen miehen ja naisen välillä. Enhän ole mikään tyhmyri, joka
mittaa maailmaa ainoastaan oman kyynäräkeppinsä mukaan, enkä liioin
konna, joka katsoo kaikkea nurjin mielin, vaan omatkin kokemukseni
ovat osoittaneet tällaisen ystävyyden täysin mahdolliseksi. Niin
pian nimittäin kuin on olemassa tunteita ja suhteita sellaisia kuin
veljen ja sisaren väliset, niin ne voivat saada sijaa vieraissakin
ihmisissä, jotka tuntevat olevansa kuin veli ja sisar. Lisään vielä,
että taipumusta tämäntapaisiin tunteihin osoittavat valiosielut,
ihmiset, joissa ilmenee synnynnäinen veto platonisiin nautintoihin,
runoilijasielut, taiteilijat, filosofit ja yleensä ihmiset, jotka
menevät ohi tavallisten räätälimittojen. Ehkäpä siitä syystä ei
minussa ole ollut runoilijan eikä taiteilijan tai yleensä kuuluisan
henkilön ainesta -- sen pahempi. Joka tapauksessa luultavasti ei ole
ollut, koska olen jäänyt pelkäksi Leon Ploszowskiksi.

Minulla oli aikoinaan se tunne, että jos Anielkasta tulisi vaimoni,
niin ei hän olisi ainoastaan vaimoni ja rakastajattareni, vaan
myöskin ystäväni. Paras kuitenkin olla niitä ajattelematta. Ne
ajatukset ahdistavat minua muutenkin liian usein, ja minä uskon,
etten tyynny ennenkuin kerta kaikkiaan saan ne karkoitetuiksi.


Huhtikuun 4 p:nä.

Tapaan täällä usein rouva Davisin, jopa käyn hänen luonaankin. Me
emme pidä toisistamme, me halveksimme jonkun verran toisiamme,
menneisyyden yllä on paksu tuhkakerros -- muuten vallitsee välillämme
tavallinen toverisuhde. Hän on yhä vielä liian kaunis kuuluakseen
henkilöiden lukuun, jotka ovat minulle vastenmieliset -- rakastaa
en häntä voi, vihata en viitsi. Hän käsitti tämän kaiken heti
paikalla ja suhtautui sen mukaan. Jonkun verran itseluottamukseni
ja itsenäisyyteni loukkaa häntä, mutta juuri sentähden hän kohtelee
minua huomaavaisuudella. Ihmeteltävän helposti nainen muuten pääsee
hyvin läheisestä suhteesta takaisin aikaisempaan, tavalliseen
tuttavuuteen. Me emme Lauran kanssa käyttäydy ainoastaan ihmisten
läsnäollessa ikäänkuin ei välillämme koskaan olisi ollut mitään,
vaan me olemme sillä lailla kun satumme jäämään kahdenkin. Se ei
maksa hänelle vähintäkään vaivaa; hänen ei tarvitse pakoittaa itseään
mihinkään: hän on kohtelias, säilyttää tarpeellisen määrän viileyttä
ja rakastettavuutta, ja hänen mielialansa vaikuttaa minuun siinä
määrin, ettei edes päähäni pälkähdä esimerkiksi sinutella häntä.

Hänen napolilainen serkkunsa Maleschi, joka alussa, kun minut näki,
niin uhkaavasti mulkoili silmillään, että katsoin velvollisuudekseni
kysyä minkätähden hän rasittaa niitä, on rauhoittunut huomatessaan,
että suhteemme kehittyy varsin tasaiseksi, ja on ruvennut
ystäväkseni. Hänellä on jo täällä ollut kaksintaistelu Lauran
tähden ja siitä hän, huolimatta pelkurinimestä, joka hänelle on
annettu Italiassa, suoriutui varsin kunnioitettavasta. Davis
raukka vaipui jo muutama kuukausi sitte Nirvanaan -- ja minä
arvelen, että Laura suruvuoden päätyttyä menee naimisiin Maleschin
kanssa. Siitä tulee maailman kaunein pari. Tuolla italialaisella
on pää ja vartalo kuin Antinouksella, kullaltahohtava kasvonväri,
hiukset mustat kuin korpin sulka ja silmät Välimeren karvaiset.
Mahdollista, että Laura rakastaa häntä, mutta joistakin minulle
tuntemattomista syistä hän silloin tällöin osoittaa hänelle mitä
loukkaavinta ylenkatsetta. Muutamia kertoja hän minun läsnäollessani
on käyttäytynyt häntä kohtaan niin sopimattomasti, etten ikinä olisi
uskonut hänen esteettisen luonteensa sallivan sellaisia purkauksia.
Nähtävästi hänessä Aspasian rinnalla asuu Xantippa. Olen monasti
huomannut, että kaunis nainen, jolla kauneutensa ohella ei ole
sielunlahjoja ja jota ihmiset pitävät tähtenä, usein on muutakin
kuin tähti -- hän saattaa nimittäin kokoonpanoltaan olla yhtaikaa:
ympäristölleen _Suuri kauris_ ja miehelleen _Risti_. Varma on,
että Laura Davisille oli risti ja nyt on Maleschille Suuri kauris.
Ehkäpä hän olisi risti minullekin, jollei hän Parisin maailmassa
liikkuisi hiukan outona ja jollei hän olisi huomannut, että on
parempi pitää minua liittolaisena kuin vihamiehenä. Kummallista, että
hänellä Parisissa on vähemmin menestystä kuin Italiassa tai yleensä
Välimeren rantamailla. Hän on yksinkertaisesti liian kaunis ja liian
klassillinen Parisille, jossa maku on jonkun verran sairaalloinen,
kuten kirjallisuudesta ja taiteesta tiedämme, ja jossa omituinen
rumuus voimakkaammin ärsyttää turtuneita hermoja kuin yksinkertainen
kauneus. Jokainen saattaa helposti huomata, että puolimaailman
kuuluisimmat tähdet paremmin ovat rumia kuin kauniita. Lauran
suhteellisesti vähäiseen menestykseen Seine-kaupungissa vaikuttaa
lisäksi se, että hänen, vaikkapa harvinainenkin, älynsä on liian
suoraviivainen täkäläisissä olosuhteissa ja varsinkin liian vähän
joustava. Täällä on paljon vakavia ja vapaasti ajattelevia ihmisiä,
mutta seuraelämässä on suosikkina äly, se äly joka kimmahtaa asioiden
kimppuun niinkuin apina kimmahtaa hännästään kiinni puun oksaan ja
siinä heittää kuperkeikkoja. Jota kummallisempia, äkkinäisempiä ja
odottamattomampia kuperkeikat ovat, sitä varmempi on menestys. Laura
tajuaa tämän ja samalla hän tuntee, että tuollaiset temput hänelle
ovat yhtä mahdottomat kuin nuoralla-tanssiminen. Hän pitää minua
harjaantuneempana älyn voimistelussa ja tarvitsee minua sentähden.

Lisätäkseen salonkinsa viehätysvoimaa on hän tehnyt musiikin sen
keskipisteeksi. Itse hän laulaa kuin sireeni ja vetää siten todella
puoleensa ihmisiä. Usein näen hänen luonaan muunmuassa Klara
Hilstin, nuoren, muhkean saksalaisneidin, jonka tavatonta kokoa
muuan täkäläinen maalari kuvasi sanoilla: "C'est beau, mais c'est
deux fois grandeur naturelle!" Hän on, huolimatta saksalaisesta
syntyperästään, viime aikoina saavuttanut täällä suurta menestystä.
Minä nähtävästi kuulun vanhaan kouluun, sillä en käsitä nykyistä,
voimiin -- nimittäin soittokoneen kielien takomiseen -- perustuvaa
soittoa. Kun viime kerran kuuntelin neiti Hilstiä Lauran luona,
mietin mielessäni, että jos soittokone olisi mies, joka on vietellyt
neiti Hilstin sisaren, niin ei hän voisi hurjemmin ajaa häneen
raivoaan. Hän esiintyy myöskin filharmonisen orkesterin konserteissa.
Hänen sävellyksensä ovat saavuttaneet suurta tunnustusta täkäläisessä
musiikkimaailmassa; niitä pidetään syvällisinä, luultavasti siitä
syystä, että ihminen kuullessaan ne kymmenennen kerran miettii:
"ehkäpä minä yhdennellätoista kerralla ymmärrän jotakin". Myönnän,
että nämä huomautukseni ovat ilkeät, jopa uskalletutkin, kun en
ensinkään ole tuntija. Tekee kuitenkin mieleni kysyä: onko musiikki,
jota ei käsitä vähemmällä kuin että on konservatorion professori,
musiikki, johon ei ole pääsyä -- maallikosta puhumattakaan --
kehittyneillä eikä edes musikaalisesti sivistyneillä ihmisillä --
sitä, mitä sen tulee olla? Pelkään, että jos säveltäjämme kulkevat
tätä tietä, he aikaa voittaen tulevat muodostamaan jonkinlaisen
egyptiläisten pappien luokan, joka vaalii tietoa ja kauneutta
ainoastaan itseään varten.

Sanon sen siitä syystä, että olen huomannut musiikin Wagnerista
lähtien alkavan kulkea aivan päinvastaiseen suuntaan kuin esimerkiksi
maalaustaiteen. Uudempi maalaustaide supistaa tieten tahtoen
tehtäviensä rajoja, pyrkii vapautumaan kirjallisista ja filosofisista
vaikutuksista eikä yritäkään esittää puheita, saarnoja ja selityksiä
vaativia historiallisia tapahtumia, ei edes allegorioja, joita
ei ensi silmäyksellä voisi ymmärtää, sanalla sanoen: uudempi
maalaustaide rajoittuu täydellä tietoisuudella tulkitsemaan
ainoastaan muotoja ja väripintoja. Musiikki kulkee Wagnerista lähtien
aivan vastakkaiseen suuntaan: se ei tyydy olemaan ainoastaan sävelten
harmoniaa, vaan tahtoo se samalla olla tämän harmonian filosofiaa.
Luultavasti pian nousee jokin suuri musikaalinen nero, joka sanoo
kuten aikoinaan Hegel: "yksi ainoa ymmärsi minua -- eikä hänkään
täydelleen."

Neiti Hilst kuuluu filosofoiviin musiikkitaiteilijoihin, mikä tuntuu
varsin kummalliselta, kun hänellä on mitä koruttomin sielu. Tällä
karyatidipatsaalla on lapsen kirkkaat, naivit silmät ja samoin sen
hyvyys ja rehellisyys.

Miehet hääräävät täällä hänen ympärillään, sillä heitä houkuttelee
sekä hänen kauneutensa että sädekehä, joka aina ympäröi naista,
kun taiteen käsi on levännyt hänen päänsä päällä. Kuitenkaan ei
pieninkään varjo milloinkaan ole langennut hänen maineelleen.
Hänestä puhuvat hyvää naisetkin, sillä hän valloittaa heidät todella
harvinaisella hyvyydellään, vaatimattomuudellaan ja iloisuudellaan.
Hän on hilpeä kuin katupoika, ja monasti olen nähnyt hänen nauravan
koulutytön tavalla, niin että vedet tulevat silmiin -- ja sitä kyllä
ei sallittaisi, jollei Klara olisi taiteilija, jolle kaikki on
luvallista. Hän on siveellisesti katsoen kaunis, vaikka taiteensa
ulkopuolella vähemmin rikaslahjainen tyyppi. Laura, joka pohjaltaan
ei pidä hänestä, on muutamia kertoja antanut minulle tiedoksi, että
"karyatidipatsas" on rakastunut minuun. En usko sitä, mutta hän voisi
rakastua, jos minä pyrkisin siihen. Varma on, että Klara paljon pitää
minusta ja että ensi hetkestä lähtien olen miellyttänyt häntä. Minä
maksan hänelle samalla mitalla, kuitenkaan koettamatta millään lailla
ryhtyä tuhoamaan häntä. Kun ensi kerran näen naisen, haen hänestä
aina ensin, vanhan tottumuksen mukaan, tulevaa saalista. Mutta ne
ovat vain ajatusten sirpaleita. Seuraavassa hetkessä ajattelen jo
aivan toisin. Minun suhteeni naiseen on luultavasti samantapainen
kuin liikkeensä lopettaneen kultasepän suhde jalokiviin. Nähdessäni
kallisarvoisen esineen, sanon: se täytyy koettaa saada haltuunsa,
mutta sitte muistan, että jo olen sanonut hyvästi ammatille -- ja
jatkan matkaani.

Puoleksi leikillä olen kuitenkin silloin tällöin kehoittanut Klaraa
lähtemään konserttimatkalle Varsovaan ja luvannut seurata häntä
kunniaimpressariona. Tuollaisessa matkassa, jos siitä tulisi tosi,
voisi kyllä olla viehätyksensä.

Kotimaahan aion joka tapauksessa lähteä. Täti on lahjoittanut
minulle talonsa Varsovassa ja kutsuu minua järjestämään asioitani.
Minun onkin tapana kilpa-ajojen aikana oleskella Varsovassa. Kuka
muuten uskoisi, että niin vakava nainen kuin täti, joka ei muusta
välitä kuin maanviljelyksestään, uskonnollisista toimituksistaan ja
armeliaisuuden harjoittamisesta, on altis sellaiselle maalliselle
heikkoudelle kuin kilpa-ajot. Hän on intohimoisesti innostunut
niihin. Ehkäpä hänen synnynnäiset ritarivaistonsa, jotka nainen
tietysti perii yhtä hyvin kuin mies, sillä tavalla etsivät itselleen
tietä. Meidän hevosemme ovat jo ties kuinka monta vuotta ottaneet
osaa kilpailuihin ja aina huonolla menestyksellä. Täti on aina koko
sielullaan mukana kilpa-ajoissa. Meidän hevostemme juostessa seisoo
hän keppiin nojaten vaunun istuimella ja seuraa intohimoisesti
asioiden kulkua. Sitte puhkeaa hän tavattoman suuttumuksen valtaan
ja kiusaa kuukausimääriä herra Chwastowskia nurinallaan. Nyt on hän
kasvattanut jonkin ihmeellisen hevosen ja kutsuu minua ottamaan osaa
musta-keltaisten värien voittoon. Minä lähden.

Lähden monesta muustakin syystä. Kuten jo mainitsin, olen verraten
levollinen, en mitään toivo, en mitään odota, pidän voimieni mukaan
aisoissa "minääni", sanalla sanoen: tyydyn eräänlaiseen henkiseen
halvauksen tilaan, kunnes ennättää ruumiillinen ja vie minut, kuten
isäni. En ole kuitenkaan voinut unohtaa minkätähden halvautumiseni
ei ole täydellinen eikä ehdoton. Ainoa ihminen, jota maailmassa olen
rakastanut, on mielessäni jakautunut kahdeksi aivan eri olennoksi.
Toista kutsutaan rouva Kromickiksi, toista Anielkaksi. Rouva Kromicki
on minulle vieras ja yhdentekevä, mutta Anielka käy luonani ja tuo
minulle tuliaisiksi tietoisuuden syyllisyydestäni, tyhmyydestäni,
henkisestä kurjuudestani, tuskastani, katkeruudestani, hulluista
teoistani ja tappioistani. Mikä jalomielinen ja ystävällinen olento!
Varmaan minä paranen vasta kun on otettu pois se aivokammio, jossa
muisto asuu. Tietysti voin elää näinkin, mutta tällainen elämä on
kuulumattoman kurjaa, koska ihminen aina tuntee olevansa kuin rattaat
ilman pyöriä. Koetan joka kerta työntää luotani ajatukset siitä,
miten olisi voinut olla, jos kaikki olisi järjestynyt toisin, mutta
en aina onnistu. Jalo ja ystävällinen enkelini palaa taasen kylvämään
pääni päälle vihansa yltäkylläisyyttä. Ajoittain arvelen, että rouva
Kromicki voi tappaa minussa Anielkan -- ja sentähden tekee mieleni
lähteä katsomaan hänen onneaan, hänen elämäänsä ja kaikkea sitä
muutosta, minkä hänessä on täytynyt tapahtua ja minkä on täytynyt
tehdä hänet aivan toisellaiseksi kuin Anielka oli. Ehkäpä tapaan
rouva Kromickin Ploszowissa. Onhan hyvin luultavaa, että hän kymmenen
kuukauden eron jälkeen käy tervehtimässä sairasta äitiään, joka on
siellä.

Varmaankaan en tässä suhteessa petä itseäni enkä erehdy, vaan että
"ceci tuera cela". Luotan siinä suhteessa hermoihini, joita kaikki
haavoittaa. Muistanhan kuinka niihin aikoihin, jolloin tutustuin
Anielkaan ja hänen kauneutensa vastustamattomalla voimalla alkoi
saada minua valtoihinsa, pelkkä ajatus, että jokin Kromicki
lähentelisi häntä, työnsi minua pois hänen luotaan ja teki hänet
minulle vähemmin rakkaaksi. Entä nyt, kun hän on erään Kromickin
vaimo, kun hän tuntee kuuluvansa yhteen hänen kanssaan ja kun hän
jo on samaa ruumista ja sielua kuin hän. Aivan varmasti kaikki joka
askeleella tulee vaikuttamaan minuun loukkaavasti ja poistyöntävästi.
Aivan varmasti "ceci tuera cela".

Ja jollei näin kävisikään, niin mitä minulla on menetettävää? Mitään
voittoja en toivo, ja jos nyt kävisi selville, ettei syy lankea yksin
minun niskoilleni, etten yksin minä ole vastuunalainen siitä, mitä
on tapahtunut, ja että kuorma sentään on jaettava kahden hartioille,
niin ehkäpä se tuottaisi minulle jotakin tyydytystä. Sanon: ehkä,
sillä enhän tiedä. Tunne-asioita kostavat ihmiset ainoastaan
näyttämöllä. Todellisessa elämässä kääntyvät he inholla pois siitä,
mikä on tapahtunut -- ja siinä kaikki. Todistaakseni nykyiselle rouva
Kromickille, että hän teki pahoin kun halveksi nöyrää katumustani,
täytyisi minun itseni ehdottomasti uskoa siihen, mutta minulle tulee
hetkiä, jolloin, jumala paratkoon, en ole mistään varma.


Huhtikuun 5 p:nä.

Nyt tiedän varmasti, että tulen tapaamaan rouva Kromickin. Täti
kirjoittaa nimittäin, että hänen miehensä on myynyt maatilan
Volyniassa ja itse kauppa-asioittensa tähden matkustanut
kaukaiseen itään. Rouvalla ei siis ollut muuta neuvoa kuin palata
äidin luo Ploszowiin. Vastaanotin uutisen ensi hetkenä, jollen
välinpitämättömänä, niin täydelleen henkisessä tasapainossa. Huomaan
kuitenkin, että sen vaikutus minussa kasvamistaan kasvaa. Minä olen
nyt kerta kaikkiaan niin rakennettu. En enään saata ajatella mitään
muuta. Tapaus on kohtalokkaasti vaikuttanut sekä Anielkaan että hänen
äitiinsä. Tuo mies myy kymmenen kuukauden avioliiton perästä maatilan
verrattomine maineen, joka neljäsataa vuotta on ollut Anielkan suvun
hallussa ja jonka säilyttäminen suvun hallussa on ollut Celina rouvan
koko elämäntehtävä. Ja tämä herra Kromicki tulee ja myy sen kevein
mielin, vain sentähden, että siitä maksetaan hyvä hinta, joka tekee
hänelle mahdolliseksi panna täytäntöön kauppatuumiaan.

Luultavasti hän tällä pohjalla tulee kokoamaan miljoonia, mutta
mikä isku molemmille naisille -- ja mitä he voivatkaan tämän
jälkeen hänestä ajatella? Täti kertoo kirjoittavansa Celina rouvan
vuoteen äärestä. Saatuaan tiedon Ploszowiin on hän sairastunut
entistä vakavammin. Olen varma, että Anielka allekirjoittaessaan
miehelleen valtakirjan myymistä varten, ei ole tietänyt mitä teki.
Ihmisten edessä hän kuitenkin puolustaa häntä. Täti mainitsee
kirjeessään seuraavat hänen sanansa: "Onnettomuus on tapahtunut,
mutta onnettomuus ei ollut vältettävissä, eikä Karl ole siihen
syypää." Varjelkoon, varjelkoon, uskollinen, oikeudenmukainen vaimo!
Et kuitenkaan voi estää minua ajattelemasta, että hän syvästi on
loukannut sinua ja että sinun sydämesi pohjasta täytyy halveksia
häntä. Hänen hyväilynsä ja syleilynsä eivät sammuta mielestäsi sanaa
"myyty!" Ja Celina rouva, hänen suojelijattarensa, joka luuli hänen
ensi työkseen häiden jälkeen miljoonillaan lunastavan Anielkan
maatilan!! Niin, niin, hyvät naiset -- minä, mies, joka en käytä
hyvän porvarin puheenparsia -- minä en olisi sitä myynyt, jollen
muusta syystä, niin hienotunteisuudesta ja sentähden, että olen
kiintynyt teihin enkä tahdo tuottaa teille surua. Mutta keinottelu
vaatii puhdasta rahaa ja -- keinottelijaa. En kuitenkaan mahda
sille mitään, että nuo miljoonat minun silmissäni vastaiseksi
ovat kyseenalaiset. Ehkäpä Kromicki kerran saa ne, ehkäpä tuo
talonkauppa tekee onnistumisen hänelle mahdolliseksi ja ehkei hän,
jos hänellä olisi ollut nuo rahat, niin kipeästi olisi haavoittanut
vaimoaan ja vienyt kattoa hänen päänsä päältä. Täti kirjoittaa
minulle, että hän heti kaupan päätettyään matkusti Bakuhun ja sitte
Turkestaniin. Anielka jää nyt koko ajaksi äitinsä luo, koska hän
on liian nuori asuakseen yksinään; äiti taas viipyy Ploszowissa
osaksi sentähden, ettei pääse liikkumaan sairautensa vuoksi,
osaksi sentähden, ettei täti päästä häntä lähtemään eikä hän tahdo
suututtaa tätiä. Tunnen Anielkan liian hyvin tietääkseni, ettei
hän toimi minkään laskelmien mukaan. Hän on äärimmäisyyteen asti
epäitsekäs. Mutta äiti, joka tahtoisi ainoalle lapselleen koota
koko maailman, toivoo, että täti testamentissaan muistaa häntä. Ja
hänen toiveensa ovat varsin perustetut. Täti, joka ei milloinkaan
ole uskonut Kromickin miljooniin, on pari kertaa jonkun verran
levottomana, jopa nöyränäkin, antanut minulle viittauksia siihen
suuntaan. Hän on nimittäin sitä mieltä, että kaikki mitä hän omistaa,
kuuluu Ploszowskeille, ja pelkää, että pidän hänen aikomustaan
vääryytenä sukua kohtaan. Kuinka vähän hän tuntee minua! Jos Anielka
tarvitsisi kengät ja parin hinta olisi Ploszow ja lisäksi kaikki muu
omaisuuteni, niin antaisin kaikki. Ehkäpä se johtuu häijyydestä, ehkä
tahdon asettua Kromickia vastaan, mutta minä antaisin empimättä.

Mutta vähät niistä. Ajatukseni kiertävät lakkaamatta sitä tosiasiaa,
että nuo molemmat naiset jo asuvat Ploszowissa ja että he jäävät
sinne kunnes Kromicki palaa, siis jumala ties miten kauvaksi. Tulen
joka päivä näkemään rouva Kromickin... Kun sitä ajattelen, valtaa
minut levottomuus, johon myöskin sekaantuu uteliaisuutta: tulee
olemaan hauska nähdä miten suhteemme järjestyy. Lisäksi aavistan,
että yhtä toista voisi tapahtua, jos tunteeni häneen olisi toinen. En
milloinkaan petä itseäni; toistan vieläkin, että lähden parantamaan
itseäni, etten rakasta enkä tule rakastamaan rouva Kromickia. Hänen
näkemisensä tulee varmaan karkoittamaan sydämestäni entisen Anielkan
kuvan paremmin kuin kaikki vuonot ja geysirit ovat tehneet; mutta en
olisi oma itseni, en olisi paljon kokenut ja paljon miettinyt mies,
jollen näkisi mitä vaaroja tällainen tila voisi tuottaa toisten
asianhaarojen vallitessa.

Jos minä tahtoisin kostaa -- jollei jo itse nimitys "rouva Kromicki"
vaikuttaisi minuun niin poistyöntävästi kuin se tekee -- niin mikä
voisi minua estää tai pidättää? Hiljaisessa, kaukaisessa Ploszowissa
eläisimme kahden molempien vanhusten kanssa, jotka tahrattomassa
siveellisyydessään ovat viattomat kuin lapset. Puolalaisen ylhäisön
kesken tavataan kyllä perinpohjin turmeltuneita naisia, mutta
varsinkin vanhemmassa sukupolvessa kulkevat monet elämän läpi
suorastaan kuin enkelit, milloinkaan edes ajatuksissaan koskettamatta
pahuuden likaa. Tuollaisen tädin tai Celina rouvan päähän ei voisi
pälkähtää, että Anielkaa saattaisi uhata vaara senjälkeen kun hän
on mennyt naimisiin. Anielka itse kuuluu samaan luokkaan. Hän ei
olisi hyljännyt viime pyyntöäni, jollei jo olisi antanut herra
Kromickille sanaansa. Mutta hänen kaltaisensa puolattaret rikkovat
mieluummin sydämensä kuin sanansa. Minut valtaa kiukku, kun sitä
ajattelen. Tukahutan itsessäni tarpeen, jota jokainen ihminen tuntee,
tarpeen saada itse ohjata oikeuttaan; en aio koettaa vakuuttaa rouva
Kromickille, mikä oli oikeuteni, mutta olisin hyvin onnellinen, jos
joku toinen ottaisi opettaakseen kaikille tuonlaatuisille naisille,
ettei luonnon ja sydämen oikeuksia loukata rankaisematta ja että ne
oikeudet ovat voimakkaammat kuin teennäiset eetilliset säännöt ja
että senkaltaiset teot kostavat itsenä. Tosin olen suuresti rikkonut
Anielkaa vastaan, mutta tarkoitukseni oli rehellisesti parantaa
kaikki -- ja hän tiesi sen ja työnsi kuitenkin minut luotaan.
Tietysti hän teki sen voidakseen sanoa itselleen: "en ole mikään
Leon Ploszowski. Olen antanut sanani ja pidän sen." Se ei enään ole
hyvettä, vaan sydämen kuivettumista; se ei ole sankariutta, vaan
typeryyttä; se ei ole tunnon rehellisyyttä, vaan turhamaisuutta. En
voi, kerta kaikkiaan, unohtaa!...

Mutta rouva Kromicki itse tulee auttamaan minua. Kunhan nyt näen
hänet itsekylläisenä ja sankariudestaan ylpeänä, kylmänä, mieheensä
rakastuneena tai rakkautta teeskennellen, uteliaana tarkaten
kipuani -- niin tulee tämä siveä, onneensa ja hyveeseensä pakahtuva
aviovaimo siihen määrään inhoittamaan minua, että ehkä uudelleen
lähden jonnekin napaseutuihin. Mutta silloinpa ei minua enään seuraa
Anielkan muisto, kuten lokki seuraa laivaa.

Mahdollista, että rouva Kromicki tulee näyttelemään uhrin osaa ja
että koko hänen käytöksensä enemmän tai vähemmin selvästi tulee
sanomaan: "oma syysi!" Hyvä. Olenhan minä nähnyt sellaistakin
tässä maailmassa. Kuten tekokukkasilla on se ominaisuus, etteivät
ne lemua, niin on omatekoisilla orjantappuraseppeleillä se etu,
etteivät ne pistä. Niitä sopii siis hyvin käyttää pääkoristeina,
koska ne pukevat. Aina kun olen nähnyt tuollaisen uhrin, joka on
mennyt naimisiin muka epätoivoissaan, on minun tehnyt mieli sanoa:
"valehtelet! olit ehkä uhri tai uskoit olevasi, siihen asti kuin
valittusi ensi kerran likeni sinua tohveleissa. Sinä hetkenä lakkasit
olemasta pateettinen etkä enään ole muuta kuin naurettava ja mauton,
sitä enemmän jota enemmän vielä näyttelet uhria."


Huhtikuun 6 p:nä.

Kuinka kaunis ja viisas onkaan kreikkalainen sana: "Ananke!" Varmaan
on minun kohtaloni kirjaan kirjoitettu, ettei tuo nainen ole
antava minulle rauhaa edes silloinkaan, kun en enään pidä hänestä.
Kauheasti minua joka tapauksessa on kiihoittanut tieto siitä, että
maatila on myyty ja että äiti ja tytär ovat saapuneet Ploszowiin.
Nukuin huonosti yöllä. Erinäiset kysymykset tunkivat mieleeni ja
vaativat vastausta. Koetin selvitellä arvoitusta: olisiko minulla
oikeutta vietellä rouva Kromicki velvollisuuden tieltä. En tahdo
enkä aio sitä tehdä, sillä rouva Kromicki ei houkuttele minua --
mutta olisiko minulla oikeutta? Täytän elämäni tuollaisilla "to be
or not to be?" -- sillä minulla ei ole muutakaan tekemistä. Eivät
nuo mietteet muuten ole maailman hauskimpia, sillä tavallisesti käy
niitä hautoessa kuten käy koiran, joka ajaa takaa omaa häntäänsä:
et saavuta mitään, et saa aikaan mitään, ainoastaan väsytät
itsesi pahanpäiväisesti. Mutta onpahan kuitenkin se ilo, että
yksi päivä ja yksi yö on mennyt. Samalla huomautan, että kaikesta
skeptillisyydestäni huolimatta tunnen omantunnon soimauksia kuin
paras Ploszowin apupappi ikään. Uudenaikainen ihminen on kokoonpantu
niin monenmoisista langoista, että kun häntä rupeaa selvittelemään,
niin hän sotkeutuu vielä enemmän. Turhaan toistelin itselleni yöllä,
että teoria on oikea ja että minulla on oikeuteni. Maalaispapin ääni
pani panemistaan: ei, ei, ei! Mokomat epäilykset ovat kuitenkin
heitettävät menemään, sillä järkeni tasapaino on kysymyksessä. Tänä
iltahetkenä on mieleni erittäin valmis pohtimaan kysymystä. Päivällä
kuulin rouva Davisin erään tunnetun maalarin luona selittävän
kahdelle ranskalaiselle kirjailijalle, että naisen läpi elämänsä
tulee pysyä ankarana, vaikkapa vain: "pour la netteté du plumage!"
Maleschi toisti "oui, oui... du plumaze!".-- mutta minusta tuntui
siltä kuin kaikki Välimeren kravut olisivat kääntyneet selälleen
ja nostaneet saksensa ilmaan rukoillakseen Jupiterilta ukkosta ja
jyrinää. Ohimennen sanoen rouva Davis on lainannut lauseen minulta
ja minä taas Feuillet'ltä. Pysyin kuitenkin täysin vakavana, en
päästänyt edes hymyä huulilleni, mutta jouduin eräänlaisen puoleksi
hupaisen, puoleksi kyynillisen mielialan valtaan, jonka heijastus
tälläkin hetkellä viipyy minussa ja joka aina paremmin kuin mikään
muu suojelee ihmistä epäilyksiä vastaan.

Eteenpäin siis! Olisiko minulla oikeutta koettaa saada rouva Kromicki
rakastumaan ja, siinä tapauksessa että se minulle onnistuisi,
houkutella hänet velvollisuuden tieltä? Katselen ensinnä asiaa
kunniantunnon kannalta, kunniantunnon sellaisena, jommoiseksi se
yleensä käsitetään ihmisten kannalta, jotka itse pitävät itseään
gentlemanneina ja joita koko maailma pitää sellaisina. En löydä
ainoaakaan pykälää, joka kieltäisi minua panemasta tuumaani
täytäntöön. Mutta ensi silmäykseltä tuntuukin tämä lakikirja kyllä
kummallisimmalta kaikista mitä taivaan alla on laadittu. Sillä jos
minä varastan joltakin rahaa, niin maailman kunniakäsityksen mukaan
häpeä lankeaa minun niskoilleni ja leimaa minut roistoksi, kun sen
maine, jolta varastin, pysyy puhtaana. Mutta jos minä varastan
joltakin vaimon, niin minä, varas, pääsen pelistä puhdasmaineisena,
ja häpeä lankeaa sen niskoille, jolta varastettiin. Mistä tämä
johtuu? Voivatko siveelliset käsitteet olla niin erilaiset, vai
onko varastetun rahakukkaron ja varastetun vaimon välillä tosiaan
niin suuri ero, ettei niitä ole lupa edes verrata toisiinsa? Olen
monasti miettinyt tätä asiaa ja tullut siihen johtopäätökseen,
että eroa todella on. Ihmisolento ei saata olla toisen omaisuutta
samalla tavalla kuin esine -- ja vaimon varastaminen riippuu kahdesta
tahdosta. Minkätähden minun pitäisi valvoa aviomiehen oikeuksia,
jollei vaimo itse valvo niitä? Mitä minä hänestä. Edessäni on olento,
joka tahtoo kuulua minulle, ja minä otan hänet. Hänen miestään ei
minun silmissäni ole olemassa, ja rouvan valat eivät kuulu minuun.
Mikä minua siis pidättää -- kunnioitus aviosäätyä kohtaan ehkä?
Jos minä vaan rakastaisin ja voisin rakastaa rouva Kromickia, niin
huutaisin sieluni syvyydestä: kiellän hänen avioliittonsa! kiellän
hänen velvollisuutensa Kromickia kohtaan! Minä olen mato, jonka
tuo avioliitto on tallannut, mato, joka kiemurtelen tuskissani
-- ja minua, joka viimeiseen hengenvetooni asti tahtoisin pistää
jalkaan, joka on minut tähän polkenut, käsketään kunnioittamaan sitä!
Mitä varten? minkätähden? Miksi kunnioittaisin yhteiskunnallista
säännöstä, joka pusertaa minusta kaiken vereni, kaiken elämänhaluni?
Tosin ihmiset luonnon järjestyksen mukaan elättävät itseään syömällä
kaloja, mutta vaadippa kalaa kunnioittamaan asianomaista järjestystä,
juuri kun se elävältä perataan ja pannaan pataan. Minä kiellän ja
pistän -- se on minun vastaukseni. Spencerin ihanne äärimmilleen
kehittyneestä ihmisestä, ihmisestä, jonka individuaaliset pyyteet
ovat täydelleen sopusoinnussa yleisen järjestyksen kanssa -- on
vain oletus. Tiedän, tiedän, että tuollainen Sniatynski murskaisi
minut tällä ainoalla kysymyksellä: "Olet siis vapaan rakkauden
puolella?" En, en ole! Olen vain itseni puolella. I am for myself!
En muuten tahdo puuttua teidän teorioihinne. Jos sinä rakastat
toisen vaimoa tai sinun vaimosi toisen miestä, niin mitä virkaa on
kaikilla säännöksillänne ja yleisen järjestyksen hyväksi laadituilla
pykälillä. Pahimmassa tapauksessa olen epäjohdonmukainen. Olin
esimerkiksi epäjohdonmukainen, kun minä, skeptikko, annoin lukea
messun Leonin ja Anielkan onneksi ja kun rukoilin kuin lapsi ja itkin
kuin hullu. Tulevaisuudessakin lupaan olla epäjohdonmukainen, jos
vaan sitä tietä voin saavuttaa jotakin hyvää, mukavaa tai onnellista.
Maailma tuntee ainoastaan yhden logiikan: intohimon logiikan. Järki
koettaa kyllä varoittaa siitä, mutta asettuu, kun hevoset pillastuvat
ja menevät täyttä karkua, kuski-istuimelle eikä enään tee muuta
kuin vartioi, jotteivät vaunut menisi säpäleiksi. Ihmissydäntä ei
voida vakuuttaa rakkautta vastaan, sillä rakkaus on luonnonvoima
kuten meren luode ja vuoksi. Naista, joka rakastaa miestään,
eivät helvetin portitkaan voi voittaa, ja silloin ovat vihkivalat
ainoastaan pyhittämässä rakkautta -- mutta kun ne sitovat ainoastaan
velvollisuudentunnolla, niin mikä tulva tahansa paiskaa ne rannalle
kuin kuolleen kalan. En voi luvata ettei partani kasvaisi tai etten
vanhenisi -- aina kun sen teen, tulevat elämän lait ja paiskaavat
nurin sekä minut että minun lupaukseni.

Kummallista: kaikki mitä kirjoitan on, kuten jo huomautin, silkkaa
teoriaa. En haudo mitään aikeita, jotka vaatisivat selvittelyä,
ja kuitenkin nämä mietteet järkyttävät minua ja ovat järkyttäneet
siihen määrään, että minun on täytynyt keskeyttää kirjoittamiseni.
Mielenrauhani on, hitto vie, sangen keinotekoinen. Kävelin tässä
viime tunnin aikana pitkin huonetta ja pääsin vihdoinkin selville
siitä, mikä minua näin kiihoittaa... On jo myöhäistä. Näen
ikkunoistani Invalidikirkon kupukaton kiiltävän kuutamossa, kuten
silmissäni aikoinaan kiilsi pyhä Pietari, kun, mieli täynnä toivoa,
harhailin Pinciolla ja ajattelin Anielkaa. Vaistomaisesti olin
antautunut muistojen valtaan. Olkoon kuinka tahansa ja käyköön kuinka
tahansa, varmana pysyy, että saattaisin olla onnellinen ja että
hänkin voisi olla sata kertaa onnellisempi. Jos minulla nyt olisi
salaiset tarkoitukseni ja jos hän vaikuttaisi minuun houkuttelevasti,
niin vielä tällä hetkellä visusti kavahtaisin tekemästä häntä
onnettomaksi. En tahdo hänen onnettomuuttaan, en mistään hinnasta.
Pelkästään tämä ajatus riistäisi minulta toimintakyvyn ja tarmon.
Minussa uinuu kokonaisia vuoria täynnä hellyyttä häntä kohtaan.

Mutta ne asiat ovat olleita ja menneitä. Skeptikko minussa asettaa
eteeni toisen kysymyksen: olisiko hän, jos kävisi edellytetyllä
tavalla, niin onneton? Olen elämän varrella monasti huomannut,
että nainen on onneton ainoastaan niin kauvan kuin hän taistelee.
Taistelun tauottua seuraa -- ratkaisuun katsomatta -- tyyni, suloinen
onnen kausi... Olen joskus täällä Parisissa tuntenut naisen, joka
kolmen vuoden ajan kävi mitä ankarinta taistelua itseään vastaan.
Kun hänen sydämensä vihdoin pääsi voitolle, jäi hänelle yksi ainoa
syytös, nimittäin se, että hän niin kauvan vastusti.

Mutta miksi tehdä näitä kysymyksiä ja selvitellä näitä arvoituksia?
Tiedänhän, että kaikkia periaatteita vastaan saattaa tuoda todisteita
ja kaikkia todisteita saattaa epäillä. Entiset hyvät ajat, jolloin
ihmiset epäilivät kaikkea muuta paitsi kykyänsä eroittaa oikeaa
väärästä, hyvää pahasta -- ovat olleet ja menneet. Nyt on kaikkialla
sivuteitä ja sivuteitä ja sivuteitä. Viisaampaa on ajatella tulevaa
matkaa... Mutta että tuo Kromicki myi vaimonsa maatilan ja loukkasi
häntä niin syvästi... Minun täytyy oikein kirjoittaa se mustalla
kynällä valkealle paperille, sillä muuten en sitä uskoisi!


Huhtikuun 10 p:nä.

Kävin eilen jäähyväisillä rouva Davisin luona ja jouduin oikeaan
konserttiin. Näyttää siltä kuin Laura todella olisi rakastunut
musiikkiin. Neiti Hilst soitti urkuja. Minun on aina hauska tavata
häntä ja varsinkin pidän hänestä, kun hän asettuu soittokoneen
ääreen ja ottaa ensimäiset akordit, silmät luotuina koskettimiin.
Hän on silloin omituisen vakava, itseensä sulkeutunut ja kumman
levollinen. Hän tuo mieleeni pyhän Cecilian, joka minusta aina on
ollut pyhimyksistä miellyttävin ja johon varmasti olisin rakastunut,
jos olisin elänyt hänen aikanaan. Vahinko, että Klara on niin
suurikokoinen. Sen unohtaa kuitenkin, kun näkee hänet soittamassa.
Ajoittain nostaa hän silmänsä korkeutta kohti, ikäänkuin johtaakseen
mieleensä äänen, jonka on kuullut korkeudessa haltioitumisen hetkenä
-- ja itsekin hän silloin on kuin haltioituneena. Syystä kantaa hän
nimeä Klara, sillä kirkkaampaa sielua on vaikea löytää. Kuten jo
sanoin, on minulle mieluista nähdä häntä, mutta ei kuulla. Hänen
musiikkiaan, sen pahempi, en yhä vieläkään ymmärrä, en ainakaan
saa kiinni hänen ajatusjuoksustaan muuta kuin suurella vaivalla.
Arvelen kuitenkin, että hän minun ilkeistä ja häikäilemättömistä
huomautuksistani huolimatta mahtaa olla harvinainen kyky.

Kun hän oli lakannut soittamasta, menin hänen luokseen ja lausuin
leikillä, että nyt lähden Varsovaan ja että hänen meidän vanhojen
sopimustemme nojalla pitää tulla mukaan. Kummakseni huomasin, että
hän ottaa sanani todeksi. Hän vastasi, että jo kauvan on aikonut
Varsovaan ja että hän on valmis, kunhan vain saa matkaansa vanhan
sukulaisen, joka aina seuraa häntä, ja mykän pianon, jolla hän
soittaa skaaloja rautatievaunussakin.

Minä hiukan pelästyin. Jos hän nyt todella lähtee matkaan, niin minun
ainakin jonkun verran täytyy auttaa häntä konserttien järjestämisessä
ja minun tekisi mieli heti paikalla lähteä Ploszowiin. Pahimmassa
tapauksessa jätän hänet Sniatynskin haltuun, josta hänelle on enemmän
hyötyä kuin minusta. Neiti Hilst on muuten rikkaan frankfurtilaisen
tehtailijan tytär ja riippumaton aineellisesta tuloksesta. Minua
ihmetyttää kuitenkin, että hän niin nopeasti suostui tähän
matkaan. Ensi hetkenä teki mieleni sanoa hänelle, että mykässä
soittokoneessakin on tarpeeksi matkaseuraa ja että olisi paras jättää
pois vanha sukulainen. Me miehet olemme siihen määrään tottuneet
aina ja kaikkialla kyttäilemään naista, ettei yksikään meistä likene
nuorta kaunotarta ilman sivutarkoituksia. Joka väittää olevan toisin,
se tahtoo juuri pettää naista, saadakseen hänet sitä helpommin
ansaan. Minullahan tällä hetkellä on pää täynnä muita ajatuksia,
ja kuitenkin tuo vanha sukulainen paikalla teki minuun häiritsevän
vaikutuksen, varsinkin kun minun persoonani varmaan näyttelee osaansa
tässä äkillisessä matkapäätöksessä. Tarjoaahan Parisi epäilemättä
laajemman kentän musikaalisille voitoille kuin Varsova, Klaran
eduista siis ei voi olla kysymys -- minkätähden hän sitte lähtee?
Laura on jo aikoja sitte viittaillut siihen suuntaan, että neiti
Hilstin tunteet minua kohtaan olisivat enemmän kuin sympatiaa...
Kummallinen nainen tuo Laura. Klaran viattomuus ärsyttää häntä,
mutta ainoastaan samalla tavalla kuin jokin omituinen jalokivi,
korea otsanauha tai ihmeellinen pääkoriste... Hän katselee kaikkea
koristeelliselta kannalta -- ei koskaan miltään muulta! Sentähden hän
kai haluaisi työntää tuon jättiläislapsenkin minun syliini. Minusta
Laura enään välittää vähät. Olen koriste, jota hän jo on käyttänyt
kaulallaan.

Tuo nainen on tahtomattaan tehnyt minulle niin paljon pahaa, että
minun pitäisi vihata häntä. Mutta ensinnäkin sanoo omatuntoni, että
jollei hän olisi joutunut elämäni tielle, niin olisin keksinyt
toisen yhtä tehoisan keinon onneni tuhoamiseksi; toiseksi: saatana
on langennut enkeli ja viha on kotoisin rakkaudesta, mutta minä
en koskaan ole rakastanut Lauraa. En siis voi vihata häntä, mutta
halveksin häntä jonkun verran. Hän vastaa minulle samalla mitalla.
Ehkäpä hän suo minulle pahempaa kuin minä hänelle.

Mitä tulee Klaran tunteisiin minua kohtaan, niin saattaa Lauran
väitteessä olla jonkun verran perää. Tänään huomasin sen entistä
selvemmin. Jos niin on, niin olen Klaralle kiitollinen. Ensi kerran
eläissäni tunnen halua solmia ystävyyden liittoa naisen kanssa
aikomatta pettää hänen luottamustaan. Niin levottomalle sielulle
kuin minun, saattaa ystävyys tarjota viihdytystä. Juttelimme tänään
Klaran kanssa kuin hyvät ystävät. Hänen älynsä ei ulotu laajalle
-- mutta se on sensijaan selvä ja se eroittaa helposti pahan ja
ruman siitä, mitä hän pitää oikeana ja kauniina. Tämä tekee, ettei
hän ole ärtyisä eikä hermostunut, vaan erinomaisen tasainen.
Hänessä on eräänlainen henkinen terveys, joka muuten tavataan
hyvin usein saksalaisilla. Joutuessani heidän kanssaan tekemisiin
silloin tällöin olen huomannut, että esimerkiksi minun kaltaisiani
ihmisiä on hyvin vähän heidän joukossaan. Saksalaiset ovat, kuten
englantilaisetkin, positiivisia ihmisiä, he tietävät mitä tahtovat.
Uppoavathan hekin tietysti usein epäilysten kuiluihin, mutta he
tekevät sen järjestelmällisesti, oppineiden tavoin, eivätkä kuten
tunne-ihmiset ja nerot ilman salkkua. Senpätähden heidän vasta
ohimenneen transcendentaalisen filosofiansa, heidän nykyisen oppineen
pessimisminsä ja heidän runollisen Weltschmerzinsä merkitys onkin
yksinomaan teoreettista laatua. Käytännössä osaavat he erinomaisesti
suhtautua elämän vaatimuksiin. Hartmannin mukaan käy ihmiskunta
sitä onnettomammaksi jota voimakkaammaksi ja tietoisemmaksi sen
elämä kehittyy. Kuitenkin samainen Hartmann käytännössä saksalaisen
Kulturträgerin koko mahtipontisuudella vaatii saksalaisen elämän
lujittamista poosenilaisen puolalaisuuden kustannuksella. Mutta jos
tämän tapauksen voikin viedä inhimillisen heikkouden laskuun, niin
saattaa väittää, etteivät saksalaiset yleensä päästä teoriojaan
vaikuttamaan tunteisiinsa ja että he sentähden ovat niin levolliset
ja kykenevät tekoihin. Sama levollisuus tavataan Klarassakin.
Kaikki mikä järkyttää ihmissielua pohjia myöten, on mahtanut mennä
hänen korviensa ohitse tai luisua pois tunkematta hänen vereensä.
Sentähden ei hän koskaan ole epäillyt itseään eikä musiikkiaan. Jos
hänen tunteensa minua kohtaan on enemmän kuin sympatiaa, niin hän
varmaan ei itsekään tiedä siitä, ja on se vailla kaikkia pyyteitä.
Samana hetkenä, jolloin se tulisi tietoiseksi, alkaisi hänen elämänsä
draama, sillä minä en voisi vastata hänen tunteisiinsa. Voisin
ainoastaan käyttää hyväkseni hänen tunnettansa ja tavalla, joka
tekisi hänet onnettomaksi. En ole mikään houkkio, joka kuvittelee
olevansa vastustamaton; mutta uskon, ettei yksikään nainen maailmassa
voi vastustaa miestä, jota todella rakastaa. Sananparsi: "piiritetty
linnoitus -- valloitettu linnoitus" on tosin kulunut, mutta sisältää
sentään totuutta, varsinkin naiseen nähden, joka siveytensä muurien
sisäpuolella kantaa sellaista petturia kuin sydän. Mutta Klara
saattaa olla levollinen. Matkustamme kaikessa rauhassa: hän, minä,
vanha täti ja mykkä soittokone.


Huhtikuun 16 p:nä.

Olen ollut Varsovassa jo kolme päivää, mutta en ole voinut käydä
Ploszowissa, kun heti tänne saavuttuani sain hammaskivun ja poskeni
on paisuksissa. En tahdo talon naisille näyttäytyä siinä kunnossa.

Olen jo tavannut Sniatynskin. Täti kävi niinikään luonani ja kohteli
minua kuin mitäkin tuhlaajapoikaa. Anielka saapui viikko sitte.
Hänen äitinsä on niin sairas, että lääkärit, jotka alkuaan tahtoivat
lähettää hänet Wiesbadeniin, ovat tulleet siihen johtopäätökseen,
ettei hän kestäisi minkäänlaista matkustamista. Hän jää siis
Ploszowiin kunnes paranee tai kuolee -- ja Anielka hänen kanssaan,
sitä myöten kuinka nopeasti Kromicki järjestää asiansa ja voi asettua
vakinaisesti asumaan. Tädin puheesta päättäen hänen matkansa saattaa
kestää muutamia kuukausia. Koetin onkia tädiltä niin paljon tietoja
Anielkasta kuin mahdollista, ja se kävi varsin helposti, sillä täti
puhui aivan avomielisesti. Hän ei edellytäkään, että naimisissa oleva
nainen voisi kiinnittää kenenkään mieltä muuta kuin sukulaisena, tai
oikeammin sanoen hän ei edes vaivaa päätään sellaisilla kysymyksillä.
Aivan suoraan puheli hän minulle talonkaupasta. Hän puolestaan ei
voi suoda sitä anteeksi Kromickille. Lopuksi joutui hän sellaisen
suuttumuksen valtaan, että repäisi poikki kellonperänsä, joten kello
lensi permannolle.

-- Sen minä voin sanoa hänelle vasten silmiä, virkkoi hän, --
että tämä on hävytöntä. Olisinhan minä lainannut hänelle rahoja.
Vaikka mitä hyötyä siitä olisi ollut! Nuo liikeyritykset ovat kuin
kuilu. Kaikki ne nielevät, mutta mitä ne tuottavat, siitä ei ole
tietoa. Heti paikalla kun hän tulee silmieni eteen, sanon hänelle:
te syöksette turmioon Anielkan ja te syöksette turmioon Celinan ja
lopuksi te itse teette vararikon! Mitä nuo molemmat naiset tekevät
teidän miljoonillanne, kun heidän täytyy kyynelillä ostaa joka ropo!
Hävyttömyyttä eikä mitään muuta. Minä en koskaan ole voinut sietää
mokomaa kuivaa rahjusta ja minä olenkin ollut aivan oikeassa.

Kysyin tädiltä onko hän avomielisesti puhunut asiasta Anielkan kanssa.

-- Anielkan kanssa? kiivastui hän. -- Hyvä olikin että tulit, niin
saan edes jollekin puhua ja keventää sydäntäni. Anielkan kanssa on
mahdoton puhua asiasta suoraan. Kerran tapahtui, etten jaksanut
hillitä mieltäni, vaan aloin -- ensin hän suuttui ja sitte hän rupesi
itkemään. "Hänen täytyi, hänen täytyi!" -- ja niin poispäin. Hän ei
salli lausua hänestä sanaakaan, kaikkia hänen vikojaan hän koettaa
peittää maailmalta. Mutta minua, vanhaa ihmistä, ei petetäkään:
sydämessään tuomitsee hän myynnin aivan kuten minäkin.

-- Arveleeko täti siis, ettei hän rakasta häntä?

Täti katsahti minuun ihmeissään.

-- Mitä? Ketä hän sitte rakastaisi? Sentähdenhän hän suree, että
rakastaa häntä. Mutta ihminen voi kyllä rakastaa, vaikka toiselta
puolen näkeekin toisen viat.

Katselen asiaa hiukan toisin silmin, mutta siitä ei olisi kannattanut
puhua tädille. Annoin hänen jatkaa:

-- Kaikkein eniten minua suututtaa, että se mies valehtelee. Hän
vakuutti Celinalle ja Anielkalle, että vuoden tai ainakin kahden
perästä lunastaa maatilan takaisin. Sano nyt, onko sellainen
mahdollista? Sano!... Mutta äiti ja tytär pettävät itseään
kuvittelemalla, että niin tulee käymään.

-- Minun ymmärtääkseni se on aivan mahdotonta. Tietysti hän jatkaa
liikeyrityksiään.

-- Ja itse hän tietää sen vielä paremmin kuin me. Hän pettää siis
tieten tahtoen Anielkaa ja hänen äitiään.

-- Ehkäpä säästääkseen heitä surulta.

Täti suuttui vieläkin enemmän.

-- Säästääkseen heitä surulta! Eivätpä he olisi surreet, jollei juuri
hän olisi mennyt myymään taloa. Älä sinä turhanpäiten puolusta häntä.
Jokaisen täytyy tuomita hänen tekonsa. Chwastowskikaan ei voinut olla
suuttumatta. Hänellä on kokemusta tuollaisissa asioissa ja hän sanoo,
että ilman rahapennin velkaa, muutaman vuoden kuluessa olisi voinut
pelastaa talon. Mutta minähän olisin antanut hänelle rahaa -- ja sinä
myöskin. Olisithan?... No, katso nyt! Ja nyt on kaikki myöhäistä!

Rupesin nyt kyselemään Anielkan terveyttä. Elin oudossa, salaisessa,
selittämättömässä levottomuudessa, sillä pelkäsin kuulevani jotakin,
joka olisi ollut aivan luonnollista ja asianmukaista, mutta joka
äärimmilleen olisi kiihoittanut hermojani, en itsekään tiedä mistä
syystä. Mikä raukka minä olen! Onneksi täti käsitti mitä tarkoitin ja
huudahti entiseen häijyyn tapaansa:

-- Mitä vielä!... Talon hän kykeni myymään, mutta muuta hän ei ole
saanut aikaan!

Käänsin heti keskustelun toisiin asioihin. Kerroin tädille, että
samaa matkaa kanssani oli tullut nykyajan suurin naispianisti,
joka, ollen hyvissä varoissa, vain halusi antaa pari konserttia
hyväntekevää tarkoitusta varten. Täti on aina oma itsensä. Kaikkein
ensiksi hän rupesi moittimaan neiti Hilstiä siitä, ettei hän ollut
tullut talvella, parhaaseen konserttiaikaan; sitte vasta hän huomasi,
ettei vielä ole aivan myöhäistä ja tahtoi suoraa päätä hyökätä
Klaran luo. Vaivoin sain hänet käsittämään, että minun ensin on
paras valmistaa Klaraa ottamaan häntä vastaan. Täti on muutamien
hyväntekeväisyysseurojen puheenjohtaja ja pitää kunnianasianaan
muiden yhdistysten kustannuksella korjata haltuunsa kaikki mitä voi
irti saada -- sentähden hän pelkää, etteivät muut ehtisi ennen häntä.

Lähtiessään kysyi hän:

-- Milloin muutat Ploszowiin?

Mutta minä vastasin, etten ensinkään aio muuttaa sinne. Olin matkalla
ajatellut, että lienee paras asua Varsovassa. Ploszow on penikulman
päässä; lähden sinne aamulla ja viivyn iltaan asti. Minulle se on
yhdentekevää, mutta sittepähän en anna ihmisille aihetta luuloihin.
Minusta on hauskempaa, ettei rouva Kromickikaan voi luulla minun ehkä
haluavan asua saman katon alla hänen kanssaan. Muistan niinikään
keskustellessani Sniatynskin kanssa ohimennen ja ikäänkuin olisi
ollut kysymys aivan vähäpätöisestä asiasta, maininneeni, etten aio
muuttaa Ploszowiin. Huomasin hänen antavan täyden tunnustuksen
ajatukselleni ja aikovan puhua pitemmältäkin Anielkasta. Sniatynski
on hyvin intelligentti mies, mutta hän ei käsittänyt, että muuttuneet
elämänolot muuttavat suhteet läheisimpiinkin tovereihin. Hän tuli
luokseni ikäänkuin yhä olisin ollut sama Leon Ploszowski, joka
väristen kuin lehti Krakovassa rukoili häneltä apua. Hän likeni
minua samalla kovakouraisella avomielisyydellä kuin silloin ja alkoi
paikalla käydä kiinni asioihini. Pidätin hänet silmänräpäyksessä,
ja hän sekä suuttui että hämmästyi. Vasta myöhemmin sain hänet
mukautumaan sävyyni, ja me keskustelimme ikäänkuin ei viime
kohtaustamme ensinkään olisi ollut. Huomasin kuitenkin hänen olevan
uteliaan tietämään, millä mielellä nykyään olen, ja kun ei hän
päässyt minuun käsiksi suoraa tietä, niin hän rupesi urkkimaan
kiertäen, kaartaen, käyttäytyi siinä kömpelösti kuten ainakin
kirjailija, joka kirjoituspöytänsä ääressä saattaa olla syvä
psykologi ja terävä analytikko, mutta käytännöllisessä elämässä on
naivi kuin ylioppilas.

Jos saisin käsiini huilun, niin saattaisin, kuten muinoin Hamlet
vastata hänelle: "tee hyvin ja soita, mutta jos sanot ettet osaa,
niin kuinka voit edellyttää, että sinä, joka et puukappaleesta saa
irti säveltä, voisit mielin määrin soittaa minun sieluani?"

Yöllä olin lukenut Hamletin en tiedä kuinka monennen kerran ja
siitä johtui vertailuni. Suorastaan käsittämättömänä pysyy minulle,
että nykyajan ihminen jokaisessa henkisessä olotilassaan, kaikkein
uudenaikaisimmissa, monimutkaisimmissa sielunhämmenteissään tapaa
enimmin analogiaa itsensä kanssa tästä Holinshaedin suurelle,
veriselle legendalle rakennetusta draamasta. Hamlet on ihmissielu
sellaisena, jommoinen se oli, on ja tulee olemaan. Minun
ymmärtääkseni Shakespeare siinä on sivuuttanut nerokkaisuudenkin
rajat. Sillä Homeron tai Dantenkin ymmärrämme heidän aikakautensa
pohjalla, käsitämme, että he ovat voineet suorittaa tehtävänsä --
mutta miten tämä englantilainen seitsemännellätoista vuosisadalla
on saattanut elää läpi kahdennenkymmenennen vuosisadan herkistyneen
psykologian, se tulee kaikista Hamlet-tutkimuksista huolimatta
pysymään minulle ikuisena arvoituksena.

Ojennettuani Sniatynskille Hamletin huilun uskoin hänen huomaansa
neiti Hilstin; sitte rupesin puhumaan hänen dogmeistaan; sanoin,
että juuri koti-ikävä ja velvollisuudentunne olivat aiheuttaneet
matkani. Mutta sanoin sen huolimattomasti, eikä Sniatynski tietänyt
laskenko leikkiä vai puhunko täyttä totta. Ja taasen tein sen
havainnon, josta jo Parisissa huomautin. Se moraalinen yliherruus,
jonka viime tapaukset olivat antaneet Sniatynskille minuun nähden,
katosi katoamistaan. Hän ei itsekään ymmärtänyt mitä ajatella; yksi
ainoa asia oli hänelle selvänä: se, etteivät vanhat avaimet enään
aukaisseet minua. Kun hänen lähtiessään taasen suosittelin hänelle
neiti Hilstiä, katsahti hän minuun nopeasti ja virkkoi:

-- Taitaa olla sinulle tärkeä asia?

-- Hyvin, sillä minä pidän erinomaisen paljon tästä naisesta ja
kunnioitan häntä vieläkin enemmän.

Sillä tavalla sain hänen huomionsa käännetyksi neiti Hilstiin.
Nähtävästi hän arvelee, että on kysymyksessä uusi rakkaus. Hän
läksi suutuksissaan. Eihän hän koskaan osaa peittää mitään. Ovet
paukahtivat kiinni hänen perässään, ja kun minä, saatettuani hänet
ovelle, palasin etehiseen, kuulin hänen astuvan neljä porrasta
kerrallaan ja ääneen viheltävän, kuten hänen tapansa on, kun hän on
tyytymätön.

Puhuin muuten totta, kun sanoin pitäväni neiti Hilstistä.
Kirjoitin hänelle tänään ja selitin miksen koko aikana ole käynyt
hänen luonaan -- ja sain paikalla vastauksen. Klara on ihastunut
Varsovaan ja varsinkin ihmisiin täällä. Kaikki tunnetut täkäläiset
musiikkihenkilöt ovat näiden kolmen päivän aikana käyneet häntä
tervehtimässä ja kaikki ovat kilpailleet kohteliaisuudessa ja
avuliaisuudessa. Hän kirjoittaa, ettei missään ole tavannut niin
herttaisia ihmisiä. Luultavasti he eivät pysyisi niin herttaisina,
jos hän asettuisi tänne asumaan, vaikka hänellä tosin on erinomainen
taito voittaa ystäviä kaikkialla. Hän on jo jonkun verran käynyt
katsomassa kaupunkia, ja etenkin on Lazienki [puolalaisten
kuninkaiden vanha huvilinna] miellyttänyt häntä. Olen hyvin iloissani
Klaran tyytyväisyydestä, varsinkin kun maisemat heti Puolan rajan
poikki päästyä tekivät häneen painostavan vaikutuksen. Tosin eivät
lakeat, alastomat maisemamme tarjoa mitään silmänlumetta, ja täytyy
olla täällä syntynyt, jotta voisi tajuta näiden seutujen kauneuden.
Klara katseli ulos vaununikkunasta ja toisti toistamistaan: "Ah, nyt
ymmärrän Chopin'in!" Mutta hän erehtyy, sillä ei hän häntä ymmärrä
eikä hän häntä tunne enempää kuin hän ymmärsi maisemiammekaan.

Minä olen tosin hengeltäni ulkomaiden lapsi, mutta jonkun atavismin
kautta olen saanut sen lahjan, että voin rakastaa luontoamme, ja
ihmeekseni olen monasti pannut merkille, etten keväisin palatessani
Puolaan milloinkaan voi katsella tätä maata kylläkseni. Suoraan
tunnustaen: mitä siinä on katselemista? Olen tahallani koettanut
kuvitella, että olen ulkomaalainen maalari, kuvitella, etten
millään lailla ole tähän maahan kiintynyt ja että katselen sitä
objektiivisesti kuin vieras. Silloin ovat nämä maisemat tehneet
minuun sen vaikutuksen kuin jos lapsi olisi piirtänyt ne, lapsi,
joka ei osaa muuta kuin vetää viivoja, tai villi ihminen. Lakeat
kesantomaat, vetiset niityt, suoranurkkaiset töllit, taivaanrannalla
herraskartanoiden poppelit, vihdoin vainioiden aukea, joka päättyy
metsien vyöhön, nuo "kymmenen penikulmaa tyhjää", kuten saksalaiset
sanovat -- tuo kaikki on aina johtanut ajatuksiini vasta-alkajan
karut, mielikuvista ja viivoista köyhät maisemakyhäykset. Totta
puhuen se tuskin onkaan maata. Samana hetkenä kuitenkin, jolloin
lakkaan katselemasta sitä vieraan silmillä, jolloin alan imeä
sieluuni näköalojen koruttomuutta, sulaa yhteen äärettömän lakeuden
kanssa, johon jokainen muoto ja hahmo hukkuu, kuten sielu Nirvanaan
-- samana hetkenä henkii niistä vastaani "primitiivisten" koko
taiteellinen sulo, ja ne vaikuttavat minuun tyynnyttäen. Saatan
ihailla esimerkiksi Apennineja, mutta sieluni ei pääse tunkemaan
niiden henkeen, se pysähtyy pinnalle ja ikäänkuin tarrautuu siihen
kiinni. Väsymyksen täytyy seurata ennemmin tai myöhemmin. Ihminen
lepää ainoastaan silloin, kun hän kulkee käsi kädessä ympäristön
kanssa, ja sitä hän voi tehdä ainoastaan, jos hänen sielunsa ja
luonnon sielu rakenteeltaan täysin vastaavat toisiaan. Koti-ikävä
johtuu juuri siitä, että sielu irroitetaan sitä ympäröivien esineiden
maaperästä. Minusta tämä ihmisen ja hänen maaperänsä psyykillinen
sukulaisuus voi ulottua vieläkin laajemmalle. Saattaa tuntua
kummalta, että minä, joka olen kasvatettu ulkopuolella kotimaata
ja jonka ulkomaalainen kulttuuri on läpitunkenut, lausun tällaisia
mielipiteitä, mutta menen niin kauvas, että sanon: ulkomaalainen
nainen, kauneinkin, pysyy minulle aina jonkinlaisena naisrodun
näytteenä eikä naissieluna.

Muistan mitä aikoinani kirjoitin puolattarista. Mutta se ei estä
tätäkään pitämästä paikkaansa. Saatan nähdä heidän vikansa ja silti
pitää heitä likeisempinä kuin ulkomaalaisia. Muuten kyllä suurin osa
entisiä mielipiteitäni on hajonnut kuin vanha vaate.

Mutta kylläksi jo siitä asiasta. Näen häpeäkseni, että kaikki, mitä
olen kirjoittanut, onkin tarkoittanut vain oman itseni pettämistä ja
viihdyttämistä. Juuri niin -- juuri niin! Olen puhunut maisemista,
koti-ikävästä, mutta itse asiassa kaikki ajatukseni ovat olleet
Ploszowissa. Ei ole hauska sitä tunnustaa, mutta täytyy! Minua kalvaa
levottomuus, rintaani ahdistaa. Ehkäpä matka sinne ja oleskelu siellä
tulee olemaan paljon helpompi kuin nyt, tässä odotuksen tilassa
kuvailen. Aatto on aina sietämätön. Kasvavana poikana sattui minulle
kerran kaksintaistelu, ja muistan, että ainoastaan edellisenä iltana
olin levoton. Koetin silloinkin ajatella kaikkea muuta ja turhaan,
kuten nytkin. Ajatukseni eivät ole ensinkään hellämieliset, en tunne
rouva Kromickia kohtaan edes ystävyyttä, minussa vain omituisesti
kiertää ja kaivaa. Ajatukset hyökkäävät kimppuuni kuten häirityt
mehiläiset, ja turhaan yritän ajaa niitä luotani.


Huhtikuun 17 p:nä.

Tänään kävin Ploszowissa, ja kaikki oli aivan toisin kuin kuvittelin.
Läksin Varsovasta ajurilla kello seitsemän aamulla ja laskin, että
kahdeksan tienoissa olisin Ploszowissa. Täti oli sanonut, että hänen
vieraittensa on tapana nousta varhain. Ilkeä ahdistuksen tunne
rinnassa ja kaivelevat ajatukset eivät jättäneet minua hetkeksikään
rauhaan. Olin päättänyt, etten rakenna mitään suunnitelmia, en
edeltäkäsin ajattele kuinka tervehdin Anielkaa tai kuinka sittemmin
seurustelen hänen kanssaan. Käyköön kuten käydä pitää ja kuinka
sattuu -- muuta en päättänyt. Minun oli kuitenkin mahdoton saada
ajatuksiani pysymään kurissa, minun täytyi kuvitella, kuinka
asiat mahtavat selviytyä, minkä näköinen hän mahtaa olla, kuinka
hän tervehtii minua, mitä hän sanoo minulle, mimmoiseksi välimme
muodostuu. Sillä kun ei minulla ollut minkäänlaisia suunnitelmia --
olinhan tahallani jättänyt ne tekemättä -- päättelin, että hänellä
täytyy olla niitä. Ja näitä ajatellessa valtasi minut vuoroin
vihamielisyys häntä kohtaan, vuoroin sääli, sillä minä käsitin, että
hänellä tästä kaikesta joka tapauksessa tulee olemaan kärsimystä.
Mielikuvitukseni askarteli hänen ympärillään niin voimakkaasti,
että näin hänet ikäänkuin ilmielävänä. Kutsuin silmieni eteen hänen
erinomaisen plastillisen kastanjanväristen hiustensa kaaren otsaa
vastaan, pitkät silmäripset, silmät, hienot, pienet kasvot. Koetin
arvata kuinka hän olisi puettu. Mieleeni johtuivat erinäiset hänen
sanansa, liikkeensä, kasvojensa eleet, puvut. Oudon itsepintaisesti
pyrki mieleeni hetki, jolloin hän yläkerrasta palasi saliin ja
kasvoista selvään näkyi, että hän puuterilla oli koettanut peittää
mielenliikutustaan. Nämä muistot saivat vihdoin sellaisen vallan,
että ne miltei hallitsivat minua kuin näyt. Taas hän on kimpussani!
ajattelin ja rupesin, päästäkseni irti ajatuksista, juttelemaan
ajurin kanssa. Kysyin onko hän naimisissa ja hän vastasi: "Mitenkäs
sitä tulisi toimeen ilman akkaa!" Ja hän sanoi vielä jotakin
muutakin, jota en kuullut, koska olin huomannut Ploszowin poppelien
häämöittävän kaukaisuudessa. En ollut huomannutkaan, että jo olimme
tulleet muutamia virstoja rajaportilta.

Ploszowin näkeminen pani sisäisen levottomuuteni yhä kiihkeämpään
liikkeeseen, ja ajatukseni lensivät entistä nopeampina. Koetin
kääntää huomioni ulkonaisiin asioihin, muutoksiin, joita oli
tapahtunut poissaoloni aikana, uusiin rakennuksiin tien varrella.
Koneentapaisesti toistelin itsekseni, että ilma on hyvin kaunis ja
kevät harvinaisen aikainen. Päivä olikin mitä ihanin, ilma täynnä
virkeää aamutuoreutta ja kirkkautta. Asumusten edustalla kukkivat
omenapuut, ja niiden alla levisivät varisseet lehdet kuin lumi;
minua ympäröi ikäänkuin sarja uuden maalarikoulun kuvia. Kaikkialla
minne katsoin, näin läpikuultavan kirkasta ilmaa ja sen pohjaa
vastaan ihmisten hahmoja, jotka liikkuivat asumusten ympärillä tai
vainioilla. Näin kaikki ja huomasin kaikki, mutta en kyennyt täydellä
mielellä tuntemaan mitään. Vaikutukset kadottivat omituisesti
sisältönsä ja liikkuivat ainoastaan aivojeni pinnalla, pääsemättä
tunkemaan syvälle, sinne missä muut ajatukset piilivät. Niin likenin
siis, mieli ikäänkuin kahtia jaettuna, Ploszowia. Äkkiä tulvi minua
vastaan lehmuskujan viileys, ja sen päästä kiilsivät päärakennuksen
ikkunat. Karkoitetut pahat ajatukset kokoontuivat mieleeni entistä
levottomampina. En oikein tiedä minkätähden pysäytin ajurin portin
taakse enkä antanut hänen ajaa portaiden eteen. Hänen kiitostensa
seuraamana astuin jalan pääovelle.

En liioin saata täsmälleen tehdä itselleni tiliä siitä, minkätähden
olin niin levoton: senkötähden, että minua tässä tutussa talossa
odotti jokin tuntematon, joka suorastaan traagillisella tavalla
liittyi menneisyyteeni? Astuessani ylös portaita tunsin rinnassani
sellaista ahdistusta, että minun suorastaan oli vaikea hengittää.
"Mitä hittoa! mitä hittoa!" toistelin itsekseni. Koska olin
pysäyttänyt ajurin portin taakse, ei kukaan tullut minua vastaan.
Etehinen oli tyhjä. Menin ruokasaliin ja päätin odottaa kunnes talon
naiset tulisivat.

Sen täytyi pian tapahtua, koska pöytä oli valmiiksi katettu ja
teekeittiö pihisi ja puhkui ilmaan höyrypilviään. Taaskaan ei
pieninkään yksityiskohta jäänyt minulta huomaamatta. Huomasin,
että salissa oli verraten kylmä ja pimeä, sillä ikkunat antoivat
pohjoiseen päin. Hetken perästä kiintyi huomioni siihen, että
kolmesta ikkunasta valui tummalle, vahatulle permannolle kolme
valojuovaa; sitte rupesin katselemaan astiakaappia, ikäänkuin se
olisi ollut uusi, vaikka tunsin sen lapsuusvuosiltani; sitte tuli
mieleeni keskustelu, joka minulla kerran oli ollut Sniatynskin kanssa
tässä salissa, kun ikkunasta katselimme hänen rouvaansa ja Anielkaa,
jotka päällyskengät jalassa menivät kasvihuoneelle.

Vihdoin valtasi minut yksinäisyyden ja alakuloisuuden tunne. Asetuin
ikkunan ääreen ollakseni likempänä valoa ja siirtyäkseni tekemään
huomioita puutarhaan. Äskeistä sisällistä kaksinaisuuttani jatkui
yhä, ajattelin nimittäin samalla kaiken aikaa, että pian, ehkä parin
minuutin perästä näen hänet, tervehdin häntä, puhun hänelle ja
sittemmin tulen näkemään hänet joka päivä, kuukausmääriä. Kysymykset:
kuinka se tulee tapahtumaan? mitä tulee tapahtumaan? tunkivat toinen
toisensa perästä mieleeni. Muutamat ihmiset suorittavat pelon
vallassa hurjia rohkeuden tekoja; minussa kehittävät levottomuus,
päättämättömyys ja epätietoisuus aina sisällistä ärtymystä ja
suuttumusta. Niin nytkin. Eroitus entisen Anielkan ja nykyisen rouva
Kromickin välillä kävi minulle äkkiä selvemmäksi kuin milloinkaan.
"Vaikka tempaisit kuun kulmillesi, ajattelin, vaikka olisit sata
kertaa kauniimpi ja viehättävämpi kuin saatan aavistaa, niin et ole
minulle mikään, tai herätät minussa ainoastaan inhoa." Ja minun
kiukkuni kasvoi kasvamistaan, kun kuvittelin -- ties mistä syystä --
että hän nyt ja yleensä vastaisuudessa tulee kaikin keinoin antamaan
minun tietää, että olen erehtynyt ja että hän iät päivät tulee
pysymään minulle saavuttamattomana, vaikka miten häntä halajaisin.
"Saadaan nähdä!" vastasin hänelle hengissä ja tunsin, että edessäni
tulee olemaan outo ja loppumaton kamppailu tuon naisen kanssa,
kamppailu, jossa samalla sekä voitan että joudun tappiolle, koska
menetän muistot ja saavutan rauhan. Minusta tuntui tällä hetkellä,
että minulla on sekä voimaa että rohkeutta torjua jokainen hyökkäys.

Samassa avautui hiljaa ovi ja huoneeseen astui Anielka.

Hänet nähdessäni tunsin kuinka päässäni alkoi humista ja kylmä levisi
ruumiiseeni sormenpäätä myöten. Tuo olento, jonka näin edessäni,
kantoi tosin rouva Kromickin nimeä, mutta hänen piirteensä olivat
minun entisen Anielkani suloiset, tuhatkertaisesi rakastetut ja
sanomattoman ihanat. Kaaoksessa, joka kiehui päässäni, huusi yksi
ääni muita väkevämpänä: "Anielka, Anielka, Anielka!" Hän ei huomannut
minua tai hän piti minua jonakin toisena, koska seisoin poispäin
valosta. Vasta kun astuin häntä likemmä, nosti hän silmänsä ja jäi
kuin naulattuna seisomaan. En yritä edes kuvata mikä pelästys,
hämmennys, mielenliikutus ja ujo nöyryys kuvastui hänen kasvoillaan.
Hän kalpeni niin, että pelkäsin hänen pyörtyvän. Kun puristin hänen
kättänsä, tuntui minusta siltä kuin olisin pidellyt jääpalaa. Kaikkea
muuta osasin odottaa, mutta en tällaista jälleennäkemistä. Olisin
voinut vannoa, että hän jollakin lailla antaa minun tuntea olevansa
rouva Kromicki. Mutta ei sinnepäinkään! Edessäni seisoi pelon ja
mielenliikutuksen järkyttämänä entinen Anielkani. Minä olin tehnyt
hänet onnettomaksi, minä olin syyllinen, ja hän katseli minuun
tällä hetkellä ikäänkuin hän olisi ollut anteeksiannon tarpeessa.
Entinen rakkauteni, katumukseni ja säälintunteeni valtasivat
minut sellaisella voimalla, että menin aivan sekaisin. Senverran
saatoin hillitä itseäni, etten temmannut häntä syliini ja painanut
rintaani vastaan tai ruvennut viihdyttelemään häntä sanoilla, joilla
puhutellaan rakastettua olentoa. Minulla oli niitä sanoja sydän
täynnä. Ja minä olin sellaisen mielenkuohun ja hämmennyksen vallassa,
kun odottamattani ja aavistamattani rouva Kromickin sijasta olin
tavannut Anielkan, etten saanut sanaa suustani, vaan ainoastaan
painelin hänen kättään. Mutta täytyihän lopulta kuitenkin sanoa
jotakin -- ja minä kokosin ajatusteni tähteet ja kysyin pakoitetulla,
vieraalla äänellä:

-- Eikö täti ollut puhunut sinulle tulostani?

-- Täti... oli kyllä, vastasi Anielka ponnistellen.

Ja taasen vaikenimme molemmat. Tunsin, että täytyy jatkaa
keskustelua, kysyä äidin vointia ja hänen omaa terveyttään, mutta
näytti mahdottomalta päästä siihen. Toivoin kaikesta sydämestäni,
että joku tulisi vapauttamaan meitä molempia. Täti tulikin,
seurassaan nuori tohtori Chwastowski, isännöitsijän poika, joka
kuukauden päivät on ollut talossa Celina rouvan lääkärinä. Anielka
riensi heti pöydän luo kaatamaan teetä, minä tervehdin tätiä ja jäin
puhumaan hänen kanssaan. Senjälkeen pääsin oman itseni herraksi, ja
me istuuduimme pöytään.

Kyselin nyt Celina rouvan terveyttä. Vastatessaan vetosi täti
joka hetki nuoreen tohtoriin, ja tämä kääntyi minun puoleeni
sillä alentuvaisuudella, millä vastaleivottu oppinut kohtelee
maallikkoa ja arvonsa tunteva demokraatti -- vaikkei kukaan
millään lailla ole tahtonut häntä loukata -- vastaa ihmiselle,
jota hän pitää aristokraattina. Hän teki minuun varsin itserakkaan
miehen vaikutuksen, ja minä puhuttelin itse asiassa häntä
kohteliaammin kuin hän minua. Se huvitti minua tavallaan ja johti
tasapainoon ajatuksiani, joita Anielkan läsnäolo kaiken aikaa
hämmensi. Tuontuostakin täytyi minun katetun pöydän yli katsoa
häneen ja eräänlaisella epätoivolla toistelin itsekseni: "samat
piirteet, samat hienot kasvot, sama hiusten varjostama otsa; sama
tyttömäinen Anielka. Se jota rakastin, joka olisi voinut tehdä
minut onnelliseksi, mutta joka ei enään ole minun, vaan ikipäiviksi
mennyt!" Tässä tunteessa oli samalla kertaa sanomaton sulo ja suuri
kipu. Anielka oli jo jonkun verran saanut mielenliikutuksensa
hillityksi, mutta oudon hätääntynyt hän yhä vielä oli. Jonkun kerran
uskalsin kääntyä hänen puoleensa kysyen jotakin hänen äidistään,
saadakseni suhdettamme muodostumaan luonnollisemmaksi ja vapaammaksi.
Osaksi se minulle onnistuikin. Jopa hän vakuutti, että "äiti ilostuu,
kun saa sinut nähdä". Sitä en tosin uskonut, mutta kuuntelin silmät
ummessa hänen ääntään, joka oli minulle kauniimpi kaikkea musiikkia.
Keskustelumme luisti yhä vapaammin. Täti oli erinomaisella tuulella,
osaksi tuloni johdosta, osaksi sentähden, että hän oli käynyt Klaran
luona, joka oli luvannut hänelle konsertin. Poismennessään oli täti
portaissa tavannut kaksi rouvaa, toisten hyväntekeväisyysyhdistysten
suojelijattapa. He tulivat myöhään -- ja se se juuri niin huvitti
tätiä. Hän kyseli minulta Klarasta, joka oli tehnyt häneen mitä
parhaimman vaikutuksen. Aterian lopulla tulin erinäisten kysymysten
johdosta kertoneeksi matkoistani. Täti ihmetteli, että olin käynyt
Islannissa asti, ja virkkoi, kyseltyään miltä maailma siellä näytti:

-- No kyllä pitää ihmisen asioiden olla hullusti ennenkuin hän lähtee
sinne.

-- Minun asiani olivatkin silloin hullusti, vastasin.

Anielka katsahti minuun sillä hetkellä, ja taasen näin hänen
silmissään hätää ja anteeksipyyntöä. Minuun ei olisi voinut koskea
kipeämmin, jos hän kädellään olisi käynyt kiinni sydämeeni.
Jota varmemmin olin odottanut, että hän ottaa minut vastaan
vahingoniloisella kylmyydellä, nauttien kärsimyksistäni ja osoittaen
minulle halveksivaa ylemmyyttään, sitä enemmän minua liikutti
ja murskasi hänen enkelimäinen hyvyytensä. Kaikki luuloni ja
laskelmani osoittautuivat vääriksi. Olin ajatellut, että vaikkei hän
tahtoisikaan minulle näytellä rouva Kromickia, niin hänessä täytyisi
olla jotakin, joka loukkaisi ja inhoittaisi minua, mutta hänestä
ei olisi voinut edes luulla, että hän oli naimisissa. Minun täytyi
johdattaa mieleeni, että hän on naimisissa, ja sitä muistaessani
en tuntenut inhoa, vaan sanomatonta tuskaa. Minun luonteeni on
sellainen, että kun minua kohtaa moraalinen kärsimys, niin minun
lisäksi tekee mieli omin käsin repiellä haavojani. Nytkin valtasi
minut tämä halu: minun teki mieli ruveta puhumaan hänen miehestään.
Mutta en voinut; se olisi sentään ollut sekä julmaa että alentavaa.
Sensijaan huomautin, että haluaisin käydä katsomassa Celina rouvaa.
Anielka läksi kysymään, sopiiko hänen ottaa minut vastaan, palasi
hetken perästä ja ilmoitti:

-- Äiti odottaa sinua heti.

Läksimme yhdessä toiseen päähän taloa, ja täti seurasi meitä.
Minun teki mieli lausua Anielkalle jokin hyvä, rauhoittava sana,
mutta tädin läsnäolo häiritsi minua. Hetken perästä tuli kuitenkin
mieleeni, että ehkä onkin paras puhua juuri tädin kuullen. Celina
rouvan ovella pysähdyin sentähden ja lausuin:

-- Anna minulle kätesi, sisko kulta...

Anielka ojensi minulle kätensä. Tunsin että hän oli kiitollinen
"sisko"-nimestä, tunsin että raskas paino putoaa hänen rinnaltaan ja
että hän sydämellisesti painaessaan kättäni tahtoo sanoa:

-- Oi, olkaamme ystävät, antakaamme kaikki anteeksi toisillemme!

-- Toivottavasti teistä tulee hyvät ystävät, sopersi heltyneenä
tätikin, sen nähdessään.

-- Tulee, tulee! Hän on niin hyvä, vastasi Anielka.

Sydämeni oli todella tällä hetkellä täynnä hyvyyttä. Tultuani Celina
rouvan huoneeseen tervehdin häntä hyvin sydämellisesti. Hän vastasi
minulle väkinäisesti; nähtävästi hän olisi kohdellut minua aivan
kylmästi, jollei olisi pelännyt loukkaavansa tätiä. Mutta minä en
pannut sitä pahakseni, olihan hänen suuttumuksensa aivan oikeutettu.
Ehkäpä hän tunnossaan jotenkuten syyttää minua sukutilansa
menettämisestä lisäksi, sillä jos olisin aikoinani ollut toinen mies,
ei siitäkään todella olisi tullut mitään.

Hän oli hyvin muuttunut. Moniin aikoihin ei hän ollut noussut
rullatuolistaan, jolla häntä kauniina päivinä kuljetettiin
puutarhassa. Hänen hienot kasvonsa olivat käyneet niin hentoisiksi ja
kalpeiksi, että olisi luullut niiden olevan vahasta. Saattoi nähdä,
että hän joskus on mahtanut olla hyvin kaunis ja lisäksi kautta koko
elämän hyvin onneton.

Rupesin kyselemään hänen vointiaan ja lausuin, että toivon kevään
elvyttävän vaikutuksen palauttavan hänen voimansa. Hän kuunteli
surullisesti hymyillen ja pudisti päätään; vihdoin tuli hänen
silmiinsä kaksi suurta kyyneltä, jotka rauhallisesti saivat vieriä
poskille.

Sitte kääntyi hän minua kohti ja kysyi:

-- Tiedätkö, että Gluchow on myyty?

Nähtävästi tuo ajatus ei hetkeksikään jättänyt häntä rauhaan, se oli
kaikesta päättäen hänen alituinen piinansa, hänen alituinen murheensa
ja onnettomuutensa. Kun Anielka kuuli kysymyksen, punastui hän äkkiä.
Se oli tikerää punaa, sillä se johtui surusta ja häpeästä, mutta minä
riensin vastaamaan:

-- Tiedän. Mutta joko asia vielä on korjattavissa, ja siinä
tapauksessa ei sitä kannata surra, tai ei sille voi mitään, ja siinä
tapauksessa täytyy alistua Jumalan tahtoon.

Anielka katsahti minuun kiitollisena ja Celina rouva lausui:

-- En minä enään toivo mitään.

Mutta se ei ollut totta: hän toivoi. Hänen silmänsä riippuivat kiinni
huulillani odotellen jotakin sanaa, joka vahvistaisi hänen salaista
toivoaan. Ollakseni jalomielinen loppuun asti virkoin siis:

-- Tietysti välttämättömyyden edessä on taivuttava eikä ketään voi
ruveta syyttämään, mutta toiselta puolen, rakas täti, luulen, ettei
maailmassa ole mitään esteitä, joita ei sitkeällä ponnistuksella ja
sopivilla keinoilla voisi voittaa.

Ja nyt rupesin kertomaan tapauksista, jolloin kauppa oli saatu
puretuksi muodollisten puutteellisuuksien vuoksi kauppakirjassa.
Suoraan sanoen: ei se ollut totta, mutta näin, että puheeni valoi
palsamia Celina rouvan sydämeen. Välillisesti puolustin samalla
myöskin Kromickia, sillä en maininnut edes hänen nimeään, jota ei
muuten kukaan ollut lausunut koko aikana.

Tulkoon kuitenkin totuus ilmi. Sanani johtuivat ainoastaan osaksi
jalomielisyydestä. Lausuin ne pääasiassa sentähden, että tunsin
niillä voittavani Anielkan luottamuksen ja hänen silmissään joutuvani
suuren hyvyyden ja ylevämielisyyden valoon.

Anielka oli tavattoman kiitollinen, sillä kun me tädin kanssa
läksimme pois, juoksi hän perässäni, ojensi minulle kätensä ja sanoi:

-- Kiitos siitä mitä sanoit äidille.

Vastaukseksi vein vaieten hänen kätensä huulilleni.

Tätiäkin oli hyvyyteni liikuttanut. Erottuani hänestä läksin
puutarhaan polttamaan sikaariani. Minun täytyi saada järjestää
vaikutelmiani ja selvitellä ajatuksiani. Mutta puutarhassa tapasin
nuoren tohtori Chwastowskin aamukävelyllä. Koska mieleni teki
voittaa kaikki Ploszowin väet puolelleni, lähestyin häntä ja rupesin
kyselemään Celina rouvan terveydentilaa, puhuessani kohdellen häntä
kaikella sillä kunnioituksella, mitä hänen oppinsa ja arvonsa ikinä
vaati. Näin että käytökseni suuresti mairitteli häntä. Hetkisen
perästä heitti hän pois koko demokraattisen valppautensa, joka oli
ollut valmis käymään kiinni joka sanaani, ja rupesi juttelemaan
kanssani Anielkan äidin sairaudesta. Hän teki sen sillä kiihkeällä
innolla, mikä usein tavataan tieteen nuorissa kokelaissa, joihin
ei epäilys vielä ole päässyt iskemään kynsiään. Puhuessaan käytti
hän yhtämittaa latinalaisia sanoja, aivan niinkuin olisi puhunut
toisen lääkärin kanssa. Hänen tanakka, terve olentonsa, voimakkaat
sanat ja kasvot tekivät minuun hyvän vaikutuksen, sillä näinhän
hänessä ruumistettuna tuon uuden sukupolven, josta Sniatynski
aikoinaan niin paljon oli puhunut, olennon niin aivan toisellaisen
kuin -- nerot ilman salkkua. Astellessamme puiston pitkiä käytäviä
kehittyi vihdoin välillämme tuollainen älykäs keskustelu, jonka
päätunnusmerkkinä on nimien luetteleminen. Chwastowskin tiedot
olivat kaikesta päättäen perinpohjaisemmat kuin minun tietoni,
mutta minä nähtävästi olen lukenut enemmän, mikä suuresti näytti
häntä hämmästyttävän. Tuontuostakin katsahti hän minuun vihaisesti,
ikäänkuin olisin tunkenut vieraalle alueelle, koska minä,
mies, jota hän piti aristokraattina, uskalsin tuntea erinäiset
kirjat ja tekijät. Minä voitin hänet puolelleni katsantokantani
vapaamielisyydellä. Tosin vapaamielisyyteni perustuu siihen, että
otan huomioon kaikki asianhaarat, koska epäilen kaikkea. Mutta jo
pelkästään se, että minun varoissani ja asemassani oleva henkilö ei
kokonaan asettunut vastakynteen, tuotti minulle nuoren radikaalin
tunnustuksen. Keskustelun lopulla olimme ihmisiä, jotka ovat puhuneet
ja ymmärtäneet toisensa.

Eiköhän minusta aikaa myöten tule tohtori Chwastowskin silmissä
poikkeus säännöstä. Olen jo kauvan sitte huomannut, että kuten
tässä maassa jokaisella aatelismiehellä on juutalaisensa, johon ei
sovelluteta tavallista juutalaisinhoa, niin jokaisella demokraatilla
on aristokraattinsa, josta hän, vasten sääntöä, pitää.

Ennenkuin erosimme, kyselin tohtori Chwastowskilta hänen veljiään.
Hän kertoi, että yksi oli perustanut olutpanimon Ploszowiin,
jonka muuten tiesin, koska täti aikoinaan oli kirjoittanut siitä;
toisella on Varsovassa kirjakauppa, jossa myydään kansantajuista
kirjallisuutta; kolmannen, joka juuri oli päättänyt kauppakoulun, oli
Kromicki vienyt apulaisekseen itään.

-- Parhaiten menestyy oluenpanija, sanoi nuori tohtori, -- mutta
kaikki teemme lujasti työtä ja toivomme läpäisevämme. Onni, että isä
menetti omaisuutensa, sillä muuten me, ollen "glebae adscripti",
kyyröttäisimme kukin kylässämme ja lopuksi tekisimme vararikon, kuten
isäkin.

Vaikka ajatukseni olivat aivan toisaalla ja vaikka minä olin täynnä
omia huoliani, kuuntelin kuitenkin mielelläni tohtoria. Tämä on
nyt, ajattelin, niitä ihmisiä, jotka eivät elä ylenmääräisessä
hienostuksessa eivätkä liioin pimeydessä. Näyttääpä sentään tässäkin
maassa olevan ihmisiä, jotka pystyvät johonkin ja jotka loppuun
kuluneen sivistyksen ja raakalaisuuden välille rakentavat terveen
yhdysrenkaan. Ehkäpä tämä kerros ensinnä muodostuu suuremmissa
kaupungeissa, saaden joka päivä lisänsä vararikon tehneiden
aatelisten pojista, joiden olojen pakosta täytyy ruveta tekemään
työtä keskisäädyn mukana ja jotka siten saavat lujat jänteet ja
hermot. Ehdottomasti tulin muistaneeksi, että Sniatynski kerran
portaissa huusi perääni: "teistä ei enään tule mitään, mutta teidän
lapsistanne voi vielä tulla ihmisiä. Teidän täytyy kuitenkin ensin
tehdä vararikko, sillä muuten eivät lastenlapsennekaan tartu työhön!"
Chwastowskin pojat ovat tarttuneet työhön ja läpäisevät maailmassa
omien käsivarsiensa voimalla. Jollei minulla olisi ollut omaisuutta,
olisi minunkin täytynyt ryhtyä johonkin ja ehkäpä silloin olisin
saavuttanut sen tarmon ja päättäväisyyden, jota elämässä niin olen
kaivannut.

Tohtori erosi minusta pian, sillä hänellä oli Ploszowissa vielä
toinenkin potilas, jota hänen piti mennä katsomaan, nimittäin nuori
Varsovan pappisseminaarin oppilas, erään ploszowilaisen talonpojan
poika. Poika oli keuhkotautinen ja kuoleman kielissä. Täti oli
sijoittanut hänet siipirakennukseen ja kävi joka päivä Anielkan
kanssa häntä katsomassa. Tämän kuultuani läksin minäkin hänen
luokseen, mutta tapasin vasten odotustani nuorukaisen, jonka kasvot
tosin olivat laihat, mutta punaposkiset ja täynnä elämänhalua ja
iloisuutta, enkä kuolevaa miestä. Tohtorista oli tämä reippaus lampun
viimeistä tuiketta. Nuorta pappia hoiti hänen äitinsä ja tämä rupesi
paikalla tädin hyvyyden tähden loppumattomiin siunaamaan minua.

Anielka ei sinä päivänä käynyt katsomassa sairasta, vaan viipyi
kaiken aikaa äitinsä luona. Näin hänet vasta päivällisellä, johon
Celina rouvakin otti osaa. Hänet työnnettiin joka päivä tuolissaan
päivällispöytään. Olihan aivan luonnollista, että Anielka oli
äitinsä luona, mutta minä kuvittelin kuitenkin, että hän välttelee
minua. Meidän suhteemme täytyy tietysti jotenkuten tasaantua, mutta
luonnollisesti se aluksi on monimutkaista ja vaikeaa. Anielkassa
on niin paljon sydämen älyä, niin paljon herkkyyttä ja hyvyyttä,
ettei hän saata katsella asemaamme välinpitämättömästi. Ei hän
myöskään ole harjaantunut seuraelämään, niin että monimutkaisintenkin
asianhaarojen vallitessa voisi tekeytyä ulkonaisesti tyyneksi.
Tuollaisen tottumuksen saa ihminen aikaa voittaen, kun tunteiden
elävä lähde kuivuu ja sielu käy teennäiseksi.

Minä puolestani koetin saattaa Anielkan tietoon, etten kanna kaunaa
enkä vihaa häntä vastaan, sillä niin käski sydämeni. Olen päättänyt,
etten milloinkaan puhu hänelle menneisyydestä, ja sentähden en
tänään ole yrittänytkään jäädä puhumaan hänen kanssaan kahdenkesken.
Illalla teetä juodessa puhuttiin yleisistä asioista, kaikellaisista
sekä koti- että ulkomaan kuulumisista. Täti kyseli vielä Klarasta,
joka suuresti miellytti häntä. Minä kerroin mitä tiesin hänestä,
ja vähitellen johduttiin puhumaan taiteilijoista yleensä. Tädin
silmissä ovat taiteilijat jonkinlaista outoa väkeä, hyvä Jumala
on luonut heidät vain sitä varten, että heidän avullaan silloin
tällöin saatettaisiin panna toimeen näytäntö köyhien hyväksi. Minä
väitin, että taiteilija, jos hän nimittäin on sydämeltään puhdas eikä
turhamainen ja itserakas, ja jos hän rakastaa taidettaan, saattaa
olla onnellisin ihminen maailmassa, koska hän alituisesti koskettaa
äärettömyyttä ja täydellisintä mitä on olemassa. Elämä tuo mukanaan
pahaa, ainoastaan taide suo onnea. Se on omien huomioiden nojalla
saavutettu kokemukseni. Anielka oli minun puolellani, ja kirjoitan
muistoon tämän keskustelun ainoastaan sentähden, että sen aikana tein
erään -- varsin yksinkertaisen, mutta minulle tärkeän -- huomion.
Puhuessamme tyydytyksestä, jota taide tuottaa, sanoi hän: "Musiikki
on paras lohduttaja." Näin siinä tahtomattanikin tunnustuksen,
ettei hän ole onnellinen ja että hän tällä tavalla selvittää asiaa
itselleen. Olen siinä suhteessa jo aivan varma.

Eiväthän hänen kasvonsakaan ole onnellisen ihmisen kasvot. Tosin
hän on tullut entistä kauniimmaksi, hän on tyyni, jopa hilpeäkin,
mutta hänessä ei ole sitä iloisuutta ja kirkkautta, joka säteilee
sisältäpäin, ja hänessä saattaa havaita eräänlaista pidättyväisyyttä,
jota ei ennen ollut. Pitkin päivää olen pannut merkille, että
iho hänen ohimoillaan on hiukan kellahtava, kuten esimerkiksi
norsunluussa. Olen katsellut häntä lakkaamatta, koska se tuottaa
minulle sanomatonta nautintoa; olen oudon kipeällä ja yhtaikaa
suloisella tunteella todentanut, että nuo ovat samat kasvot, samat
pitkät silmäripset, samat silmät, jotka eivät ole mustat, mutta
näyttävät mustilta, että tuo on sama hienon untuvan varjostama
suu. Yhä uudelleen ja uudelleen olen muuttanut muistoni mielikuvaa
todellisuudeksi. Anielkassa on jotakin, joka niin ehdottomasti vetää
minua puoleensa, että minä -- jollen koskaan olisi häntä nähnyt ja
jos hänet olisi asetettu tuhansien mitä ihanimpien naisten joukkoon,
joista minun pitäisi valita yksi -- minä suoraa päätä menisin häntä
kohti ja sanoisin: tämä on minun valittuni. Maailmassa saattaa olla
kauniimpia, mutta toista, joka siinä määrässä minulle vastaisi sitä
perikuvaa, minkä mies muodostaa itselleen naisesta, ei ole. Varmaan
hänen kuitenkin on täytynyt huomata, että häntä katselen ja ihailen.

Lähdin Ploszowista hämärissä. Päivän vaikutukset olivat siinä
määrin huumanneet minut, ja etukäteen rakentamani johtopäätökset ja
toiveet olivat menneet niin kokonaan myttyyn, ettei minulla koko
matkan aikana ollut eikä vieläkään ole voimaa ryhtyä tapani mukaan
erittelemään itseäni. Olin luullut tapaavani rouva Kromickin ja
tapasinkin Anielkan. Kirjoitan sen tähän vieläkin kerran. Jumala
yksin tietää mitä nyt tulee seuraamaan meille molemmille. Kun sitä
ajattelen, tunnen suurta onnea tai suurta hätää. Teoreettisesti
katsoen olin oikeassa, kun hänen mentyään naimisiin odotin, että
hän olisi psyykillisesti muuttunut. Tapahtuuhan jokaisessa naisessa
silloin pakostakin muutos. Niinikään saatoin odottaa, että hän
jollakin lailla osoittaisi iloitsevansa siitä, ettei valinnut minua.
Ei ole toista maailmassa, joka olisi kieltänyt itseltään sellaisen
nautinnon... Ja mikäli tunnen itseni, mikäli tunnen hermojeni
herkkyyden, voisin vannoa, että siinä tapauksessa olisin lähtenyt
täynnä kiukkua, ivaa ja suuttumusta -- mutta parantuneena. Aivan
toisin kävi, aivan toisin! Hänessä on niin pohjaton sydämen hyvyys
ja yksinkertaisuus, että määrä, jolla olen tottunut mittaamaan
inhimillistä hyvyyttä, on aivan liian pieni häneen nähden. Miten nyt
käy, mitä minusta nyt tulee, sitä en rupea pohtimaan. Elämäni olisi
voinut tyynenä ja kirkkaana jokena juosta kohti merta, johon kaikki
virtaa -- nyt se koskena kuohuu alas kuilusta. Mutta käyköön kuinka
tahansa. Pahimmassa tapauksessa tulen hyvin onnettomaksi. Enpähän
ennenkään ole levännyt ruusuilla, tyhjyys sielussani. En varmaan
muista, mutta luulen isäni sanoneen, että elämästä aina täytyy kasvaa
esiin jotakin, luonnon laki on sellainen. Jos täytyy, niin kai
täytyy. Nostattavathan elämän voimat erämaassakin sen syvyyksistä
ilmoille palmuja keitaiden varsille.



KOLMAS OSA.


Huhtikuun 21 p:nä.

Olen tosin asuvinani Varsovassa, mutta neljä päivää olen jo yhtä
päätä viipynyt Ploszowissa. Celina rouva voi paremmin, mutta nuori
pappi kuoli hiljan. Tohtori Chwastowski sanoo taudin kehittyneen
"suuremmoisella tavalla" ja koettaa turhaan peitellä tyytyväisyyttään
siitä, että hän täsmälleen tiesi määrätä koska tämä suuremmoinen
kulku päättyisi. Kävimme katsomassa sairasta noin puoli vuorokautta
ennen kuolemaa. Hän laski leikkiä ja iloitsi kuumeen alenemisesta,
mutta syynä kuumeen alenemiseen oli juuri hänen heikkenemisensä.
Eilen aamulla istuimme Anielkan kanssa portailla, kun nuoren pappi
raukan äiti tuli ja rupesi kertomaan hänen kuolemastaan. Hän teki
sen talonpojan tapaan, täydelleen tyytyen kohtaloonsa. Minun
myötätuntooni liittyi hyvä joukko uteliaisuutta, olen nimittäin niin
vähän joutunut tekemisiin rahvaan kanssa ja niin vähän kiinnittänyt
siihen huomiota. Miten kummaa kieltä nuo ihmiset käyttävät! Koetin
painaa mieleeni eukon sanoja voidakseni kirjoittaa ne muistiin.
Tervehtiessään syleili vanhus vaieten minun ja Anielkan polvia, sitte
hän painoi kätensä selkäpuolen silmilleen ja puhkesi puhumaan:

-- Oi suloinen Jeesukseni, oi kaikkeinpyhin neitsykäiseni! Kuoli
minulta poikanen, kuoli pois. Meni mieluummin Jumalan luo kuin
jäi isän ja äidin turvaksi. Ei auttanut herrasväenkään hoito.
Vaikka antoivat viiniäkin, niin ei auttanut. Oi Jeesukseni,
kaikkeinpyhimpäni, oi Jeesu, Jeesu!

Hänen äänessään ilmeni epäilemättä rehellinen äidin suru, mutta oudon
vaikutuksen teki itkun ja valituksen kesken eräänlainen totuttu
nuotti. En ollut koskaan kuullut rahvaan miehen tai naisen itkevän
kuollutta omaistaan, mutta voisinpa vannoa, että he kaikki itkevät
samalla tavalla, aivan kuin heillä olisi jokin yhteinen kaava.

Anielkan silmissä oli kyyneliä, ja hyvyydellä, joka on yksin naiselle
ominainen, rupesi hän tiedustelemaan vainajan viime hetkiä, arvellen
kertomisen tuottavan äidille lievennystä. Vanhus yltyikin kertomaan:

-- Kun rovasti Herran Jeesuksen nimeen oli lähtenyt hänen luotaan,
sanoin minä hänelle: "Elit taikka kuolit, niin tapahtuu Jumalan
tahto! Olet koreasti valmistanut itsesi kuolemaan ja nyt voit
nukkua." Siihen sanoi hän: "Hyvä on!" ja meni uneen ja minä menin
kanssa, ja Herra minua siitä hyvästi armahtakoon, mutta en kolmeen
yöhön ollut ummistanut silmiäni. Kukonlaulun aikaan tuli sitte
ukko ja herätti minut, ja yhdessä sitte valvottiin -- mutta poika
vaan nukkumistaan nukkuu. Silloin minä sanoin ukolle: "Etteihän
tuo vaan liene kuollut?" Ja ukko sanoi: "Voi olla kuollutkin!" Hän
tönäisi poikaa sitte, niin että hän heräsi ja sanoi: "Minä voin nyt
paremmin." Jonkun siunaaman ajan hän vielä makasi aivan rauhallisena
ja katseli kattoon ja hymyili. Kun minä sen näin, niin suutahdin ja
virkoin: "Vai sinä, mokoma, naurat minun tuskiani?" Mutta hän nauroi
kuolemaa eikä minun tuskiani, sillä samassa raukka rupesi ähkimään ja
kuolinkamppailua kesti sitte auringonnousuun asti.

Siinä äiti taasen rupesi vaikeroimaan ja kutsui meitä katsomaan
vainajaa, joka jo oli puettuna ja makasi arkussaan kauniina kuin
kuva. Anielka olisi ollut valmis lähtemään hänen matkaansa, mutta
minä pidätin hänet. Akka muuten seuraavassa hetkessä unohti
pyyntönsä ja rupesi kuvaamaan surkeuttaan. Hänen miehensä oli
aikoinaan ollut hyvinvoipa isäntä, mutta he olivat panneet koko
omaisuutensa pojan kouluttamiseen. Naapuri-isännät olivat lunastaneet
heiltä morgin maata toisensa perästä, nyt oli jälellä vain mökki
eikä maata ensinkään. Tuhatkaksisataa ruplaa he olivat panneet
menemään. Olivat ajatelleet, että saavat viettää vanhuutensa
päivät pojan turvissa, mutta Jumala otti pois. Ja eukko lisäsi
talonpojan koko alistuvaisuudella, että he jo ovat päättäneet ukon
kanssa, että heti hautajaisten perästä lähtevät kerjuulle. Se ei
tuntunut vähääkään kammottavan häntä, päinvastoin hän puhui siitä
salaisella tyytyväisyydellä. Yksi ainoa asia häntä peloitti, se että
kunnankansliassa viivyttelisivät passin antamista, jota hän tarvitsi,
en tiedä mihin tarkoitukseen. Kertoessaan näistä lukemattomista
arkipäiväisistä asioista sekoitti hän yhtämittaa puheeseensa
Jeesuksen ja Jumalan äidin nimet ja höysti puhettaan kyynelillä ja
valituksilla.

Anielka juoksi sisään ja palasi hetken perästä kädessään rahaa, jota
hän tahtoi antaa vanhukselle, mutta minun mieleeni johtui toinen
ajatus, jonka heti paikalla huomasin hyväksi. Tartuin Anielkan käteen
ja kysyin eukolta:

-- Tuhatkaksisataa ruplaa te siis olette panneet poikanne
koulutukseen?

-- Niin olemme, armollinen herra. Ajateltiin, että kun hänestä tulee
rovasti, niin saadaanpa olla hänen luonaan pappilassa, mutta ei
Jumala johdattanut häntä pappilaan, vaan hautaan johdatti.

-- Minä lahjoitan teille tuhatkaksisataa ruplaa. Hankkikaa takaisin
maanne ja eläkää rauhassa mökissänne.

Olisin paikalla antanut rahat hänen kouraansa, mutta minulla ei
sattunut olemaan koko määrää; päätin ottaa puuttuvan summan tädiltä
ja käskin eukon palata tunnin perästä. Hän oli kuin puusta pudonnut
ja tuijotti minuun hyvän aikaa silmät suurina päässä, saamatta sanaa
suustaan. Vihdoin hän heittäytyi jalkoihini ja huusi ilosta. Pääsin
hänestä sentään verraten pian eroon, sillä hänen täytyi rientää
kertomaan miehelleen hyvää uutista. Jäimme Anielkan kanssa kahden.
Hän oli hänkin heltynyt eikä tahtonut löytää sanoja. Vasta hetken
perästä hän rupesi toistelemaan:

-- Kuinka hyvä sinä olet! kuinka hyvä!

Minä vain kohautin olkapäitäni ja vastasin ikäänkuin olisi ollut
kysymys mitä luonnollisimmasta ja vähäpätöisimmästä asiasta.

-- Anielka kulta, en tehnyt sitä hyvyydestä enkä noiden ihmisten
takia, jotka näin ensi kerran. Tein sen vain siitä syystä, että sinä
myötätunnolla seuraat heidän kohtalojaan ja että luulin tuottavani
sinulle iloa. Muussa tapauksessa olisin ojentanut heille vain pienen
almun.

Puhuin täyttä totta. Nuo ihmiset eivät liikuttaneet minua enempää
kuin kuka kerjäläinen tahansa, mutta minä olisin mielelläni antanut
heille kaksi tai kolme kertaa enemmän tuottaakseni iloa Anielkalle.
Lausuin nuo sanat tahallani, hyvin tietäen että ne naiselle
osoitettuina ovat varsin kohtalokkaat. Ne sisältävät tunnustuksen,
vaikkei niillä ole tunnustuksen muotoa. Ne merkitsevät samaa kuin
jos hänelle sanottaisiin: sinun tähtesi teen mitä tahansa, sillä
sinä olet minulle kaikki kaikessa. Eikä ainoakaan nainen voi asettua
sellaisia sanoja vastaan eikä liioin loukkaantua niistä. Tahdoin
kun tahdoinkin saada tuon sanotuksi Anielkalle, koska sydämeni sen
vilpittömästi tunsi. Lievensin peitettyä merkitystä sanoessani
ainoastaan sillä tavalla, että lausuin ne mitä arkipäiväisimmällä
äänellä, aivan kuin olisi ollut puhe selvästä asiasta. Anielka
kuitenkin tunsi niiden merkityksen, sillä hän painoi silmänsä maahan
eikä tietänyt mitä vastata. Selvästi hämillään sanoi hän vihdoin,
että hänen täytyy lähteä äidin luo, ja jätti minut yksin.

Toimin aivan tietoisesti siihen suuntaan, että Anielkan mieleen
on johdettava outoja ajatuksia, ajatuksia, jotka tekevät hänet
rauhattomaksi. Mutta ihmeekseni huomaan, että vaikka toiselta
puolen omatunto minua soimaa, vaikka minä vapisen pelosta, että
olento, jonka hyväksi olisin valmis antamaan elämäni, voi joutua
vaaraan, minä toiselta puolen tunnen julmaa iloa, ikäänkuin minussa
olisi herännyt toimintaan koko ihmisen synnynnäinen hävittämisen
vaisto. Tunnen niinikään, ettei minua auta mitkään omantunnon
nuhteet, mikään tietoisuus pahasta. Luontoni on siksi voimakas,
etten saata keskeyttää aloittamaani retkeä, varsinkaan nyt, kun
uudelleen olen joutunut tämän naisen sanomattoman ja vastustamattoman
lumon valtaan. Vasta nyt olen todella kuin tuo indiaani, jonka
pyörre riisti mukaansa ja joka heitti melan käsistään ja antautui
pyörteen vietäväksi. En enään ajattelekaan syyllisyyttäni, en
enään ajattelekaan sitä, että kaikki olisi saattanut olla toisin,
ettei minun olisi muuta tarvinnut kuin ojentaa käteni ottamaan
olentoa, josta nyt sanon: kenen tähden kannattaa elää, jollei sinun
tähtesi? Ketä kannattaa rakastaa, jollei sinua? Vaivun täydelliseen
determinismiin, ja usein minusta tuntuu siltä kuin sittenkin
täytyisi olla näin, kuin elämisentaidon puute olisi patoutunut
minuun kokonaisten sukupolvien kokoamana, sukupolvien, jotka aikoja
sitte ovat kuluttaneet loppuun elämän varastot, -- tuntuu siltä kuin
minä aina olisin ollut tällainen ja kuin minun aina täytyisi pysyä
tällaisena, kuin ei minulla olisi muuta mahdollisuutta kuin paiskata
mela menemään.

Tänä aamuna olimme tädin ja Anielkan kanssa nuoren papin
hautajaisissa. Ilma suosii meitä yhä. Hautajaiset olivat varhain,
eikä matka tuottanut hankaluutta, koska sekä kirkko että
hautausmaa ovat likellä. Kummallisen vaikutuksen tekee tuollainen
maalaissaatto, jonka etunenässä kulkee ensin pappi ja sitte
ruumisarkku vankkureillaan ja perässä miehiä ja naisia. Koko tuo
liikkuva joukko veisaa tavattoman synkkiä, kaldealaisten musiikkia
muistuttavia lauluja. Kulkueen loppupäässä puhellaan unisella,
laahaavalla äänellä, ja huomautukset alkavat aina sanoilla: "voi
voi sentään!" Yhtämittaa kuulin nuo sanat. Kummallisen vaikutuksen
tekevät niinikään naisten kirjavat päähineet hautajaisissa. Astelimme
kirkkoon pihlajakujan läpi, ja kun kulkue pujotteli puiden välissä
auringonpaisteessa, kun huivit välähtelivät keltaisina, punaisina ja
sinisinä, niin teki kokonaisuus niin iloisen vaikutuksen, että olisi
luullut hääsaattueen olevan liikkeellä, jollei olisi näkynyt pappia
ja ruumisarkkua ja jollei olisi tuntunut kuusenhavujen tuoksua.
Huomasin vielä miten tyytyväisinä ihmiset näin maalla menevät
hautajaisiin. Kuolema ei tunnu tekevän heihin mitään vaikutusta;
ehkäpä he pitävät sitä loppumattomana juhlana. Seisoessamme haudan
partaalla näin kasvoissa ainoastaan uteliaisuutta ja tarkkaa
hautausmenojen seuraamista; ei varjoakaan ajatuksista, että tässä
on kysymyksessä armoton loppu, jonka jälkeen tulee jotakin hirveää
ja julmaa. Katselin Anielkan kasvoja, kun hän kumartui heittämään
hiekkaa arkulle. Hän oli hiukan kalpea, ja kun auringonpaiste lankesi
suoraan häneen, saattoi hänen valon läpitunkemista kasvoistaan lukea
kuin avonaisesta kirjasta. Olisin voinut vannoa, että hän tällä
hetkellä ajatteli omaa kuolemaansa. Mutta minusta tuntui suorastaan
mahdottomuudelta, jonkun villin, hullun ajatuksen keksinnöltä,
että nuo kasvot täynnä tunnetta, täynnä kukkeaa nuoruutta, huulten
ympärillä lahean untuvan varjo, silmäluomissa pitkät ripset, nuo
omituisuudessaan ihastuttavat kasvot, joskus saattaisivat kalveta,
jähmettyä ja vaipua ikuiseen pimeyteen.

Ja kuitenkin tuntui siltä kuin jokin hallan henki olisi hämmentänyt
ajatukseni. Johtui mieleeni, että ensimäinen tilaisuus, jossa me
olimme yhdessä Anielkan kanssa, oli hautajaiset. Aivan niinkuin
kuolemansairas ihminen, kadotettuaan luottamuksen tieteelliseen
lääkitsemiseen, on valmis uskomaan puoskarin lääkkeisiin, niin
sairas, kaikkea epäilevä sielukin on valmis uskomaan enteisiin.
Nähtävästi ei kukaan ole likempänä mystisismin kuilua kuin
häikäilemätön skeptikko. Ne jotka ovat ruvenneet epäilemään
uskonnollisia ja sosiologisia ihanteita, jotka ovat kadottaneet uskon
tieteen mahtiin ja inhimilliseen järkeen, joukottain ihmisiä ja juuri
kehittyneimpiä, harhailevat epävarmana tiestä, vailla periaatteita,
toivottomina, upoten yhä syvemmälle mystisismin sumuun. Se nousee
reaktsionille ominaisella voimalla meidän päiviemme elämää vastaan,
joka pyrkii rajoittamaan inhimillistä ajatusta ja tukahuttamaan
ihanteellisuutta, se nousee nautintoa, hengetöntä rahanhimoa vastaan.
Ihmishenki nousee tuomitsemaan rakennusta, jossa sen on määrä
asua, siksi että tuo rakennus joka suhteessa on kuin pörssi. Jokin
ajanjakso tuntuu olevan päättymässä, jokin evolutsioni tekee tuloaan
joka alalla. Olen monasti ihmetellen pannut merkille, etteivät
nykyajan suurimmatkaan kaunokirjailijat edes itsekään tiedä miten
vähän puuttuu, etteivät he ole mystikoita. Muutamat sen kyllä jo
tietävät ja tunnustavat ääneen. Joka kirjassa, jonka viime aikoina
olen avannut, olen tavannut -- en ihmissielua, en yksilön tahtoa ja
taipumuksia, vaan kohtalon voimia, voimia, jotka kantavat hirviöiden
piirteitä, jotka eivät tottele mitään yksilöllisiä käskyjä, vaan
elävät omaa elämäänsä.

Mitä minuun itseeni tulee, niin vaapun siinä rajalla. Näen sen enkä
kauhistu. Kuilu vetää puoleensa; minut on se jo vetänyt niin kauvas,
että jos voisin, niin olisin valmis tänä päivänä astumaan pohjalle --
ja astunkin, kunhan vain voin.


Huhtikuun 28 p:nä.

Onnellisena olen elellyt täällä Ploszowissa Anielkan likeisyydessä
ja unohtanut, että hän kuuluu toiselle. Tuo Kromicki siellä Bakussa
tai jossakin vielä kauvempana, on tuntunut joltakin epäoleelliselta,
elämään kuulumattomalta olennolta, joltakin pahalta, jonka joskus
on määrä saapua, kuten esimerkiksi kuolema saapuu, ja jota ei
silti alituiseen tarvitse ajatella. Mutta eilen kohtasi minua
muistutus. Pieni ja mitä jokapäiväisin asia vain! Anielkaa odotti
aamiaispöydässä kokonaista kaksi kirjettä. Täti kysyi ovatko ne hänen
mieheltään, ja hän vastasi, että ovat. Kun minä sen kuulin, tunsin
jotakin samantapaista, jota mahtaa tuntea kuolemaan tuomittu, kun hän
mestauspäivänsä aattona on päässyt makeaan uneen ja hänet herätetään
huomautuksella, että on aika ajaa hiukset ja astua mestauspölkylle.
Selvemmin kuin milloinkaan näin päästä päähän koko onnettomuuteni.
Kaiken päivää seurasi minua pahaa-ennustava tunne, varsinkin kun
täti tuntui aivan tahallaan kiusaavan minua. Anielka olisi tahtonut
jättää kirjeiden lukemisen tuonnemmaksi, mutta täti käski häntä heti
lukemaan ne ja rupesi paikalla kysymään Kromickin vointia.

-- Kiitos, täti, kyllä hän voi hyvin! vastasi Anielka.

-- Ja kuinka asiat luonnistuvat?

-- Odottamattoman hyvin, sanoo hän. -- Jumalan kiitos.

-- Milloin hän palaa?

-- Niin pian kuin vain voi.

Herkkine hermoineni täytyi minun kuulla kaikki nuo kysymykset ja
vastaukset. Jos täti ja Anielka olisivat ruvenneet keskustelemaan
joistakin mahdottomista, kyynillisistä asioista, niin eivät he
pahemmin olisi voineet kiduttaa minua. Ensi kerran Ploszowissa-oloni
aikana tunsin syvästi vihaavani Anielkaa. Sääli minua nyt hiukkasen
äläkä minun läsnäollessani puhu tuosta miehestä -- älä vastatessasi
kiittele, kun kysytään hänen vointiaan, äläkä sano: "Jumalan
kiitos!" ajattelin itsekseni. Hän oli avannut toisen kirjeen ja
sanoi, katsahdettuaan päivämäärään: "Tämä on aikaisempi" -- ja
rupesi lukemaan. Katselin hänen kumartunutta päätään hiusten
jakausta, otsaa ja alaspainuneita silmäluomia -- ja lukeminen
kesti minusta sietämättömän kauvan. Samalla tunsin, että noita
ihmisiä, häntä ja Kromickia, yhdistää kokonainen keskinäisten
harrastusten ja päämäärien maailma, että he ovat liitetyt toisiinsa
katkaisemattomilla siteillä, että heidän välttämättömyyden pakosta
täytyy tuntea olevansa toisistaan riippuvaisia ja kuuluvansa
yhteen. Tunsin, että olen ja pysyn voimana heidän ulkopuolellaan,
vaikka voittaisinkin Anielkan vastarakkauden. Siitä hetkestä asti,
jolloin näin Anielkan, tähän hetkeen saakka, olin tuntenut hätäni
kuten ihminen tuntee sumun peittämän kuilun syvyyden. Nyt oli sumu
haihtunut ja kuilu näyttäytyi koko avaruudessaan.

Suurten ahdistusten jälkeen herää minussa aina vastavoima. Tähän asti
ei rakkauteni ole vaatinut mitään, mutta nyt alkaa mustasukkaisuus
epätoivoisasti vaatia kaikkien noiden armottomien oikeuksien,
siteiden ja yhteenkuuluvaisuuksien hävittämistä ja tuomitsemista.
Anielka luki kirjeitään tuskin paria minuuttia, mutta sinä aikana
ehdin minä käydä läpi piinan koko ääniasteikon, varsinkin kun tapani
mukaan samalla erittelin ja arvostelin kärsimystäni pohjaa myöten.
Minun täytyi hengessä tunnustaa, että mielikuohussani ja kiukussani
ilmeni kaikkinaisia naisellisen oikullisuuden tuntomerkkejä;
sitte tulin siihen johtopäätökseen, että tällaiset hermot tekevät
elämisen mahdottomaksi ja vihdoin kysyin itseltäni: kun niin perin
yksinkertainen asia, kuin että mies kirjoittaa vaimolleen ja hän
lukee hänen kirjeensä, voi saada sinut kokonaan pois tasapainosta,
niin miten käy, kun mies saapuu tänne ja sinä joka hetki tulet
olemaan heidän yhteenkuuluvaisuutensa todistajana?

Hengessäni vastasin: minä tapan hänet! -- ja samalla tunsin
vastaukseni koko naurettavuuden ja typeryyden.

Itsestään on selvää, etteivät nämä kysymykset olleet omiaan
rauhoittamaan minua. Lopetettuaan lukemisensa huomasi Anielka
paikalla, että olen epätavallisessa mielentilassa ja katseli minuun
tuontuostakin levottomana. Hän on niitä lempeitä olentoja, joiden
ympärillä välttämättä täytyy olla ystävällinen ilmapiiri, muuten on
niiden paha ja kauhea olla. Se johtuu heidän sydämensä tavattomasta
hienotunteisuudesta. Muistan että ennen, kun ei vanha Chwastowski
vielä syönyt aterioita poikansa oluenpanijan luona, vaan kartanossa,
ja täti joka päivä riiteli hänen kanssaan, Anielka -- ennenkuin tiesi
miten viattomat nämä riidat olivat -- pelkäämällä pelkäsi niitä
eikä voinut niitä sietää. Nyt kiihoittunut mielentilani nähtävästi
huolestutti häntä, vaikkei hän saattanut aavistaa syytä siihen.
Muutaman kerran hän yritti kysyä minulta jotakin Klaran konsertista,
mutta hänen katseensa sanoi kaiken aikaa: mikä sinun on?

Minä vastasin kylmin katsein, sillä en voinut antaa hänelle anteeksi
kirjeitä enempää kuin äskeistä keskusteluakaan. Heti juotuani teen
nousin ja selitin, että minun täytyy lähteä Varsovaan.

Täti tahtoi, että söisin päivällisen kotona ja että me sitte, kuten
puhe oli ollut, yhdessä lähtisimme konserttiin. Sanoin että minulla
oli asioita toimitettavana kaupungissa, vaikka itse teossa vain
halusin jäädä yksin. Käskin valjastaa.

-- Tahtoisin, huomautti täti, -- jollakin lailla osoittaa
kiitollisuuttani neiti Hilstiä kohtaan. Miten olisi, jos jonakin
päivänä pyytäisin hänet Ploszowiin?

Täti piti nähtävästi kutsua Ploszowiin niin suurena asiana, että hän
epäili sen mahdollisesti olevan Klaralle liian paljon.

Hetken perästä hän taasen virkkoi:

-- Kunhan varmasti tietäisin hänen olevan hyvästä perheestä.

-- Neiti Hilst on Rumaanian kuningattaren ystävätär, vastasin
kärsimättömästi, -- ja viettää joka vuosi muutamia viikkoja hänen
luonaan. Jos jollekin tapahtuu kunnia, niin meille.

-- No niin, no niin, mutisi täti. Juuri ennen lähtöä käännyin
Anielkan puoleen.

-- Kai sinä tädin kanssa tulet konserttiin?

-- Minun täytyy jäädä äidin luo ja kirjoittaa kirjeitä.

-- Vai on kysymys ikävöivän aviovaimon tunteista. Sitte en mitenkään
tahdo häiritä.

Hetkeksi tuotti sanojeni iva minulle lohtua. Tietäköön hän,
ajattelin, että olen mustasukkainen. Hän kuuluu kuten täti ja hänen
äitinsäkin niihin enkelimäisiin olentoihin, jotka eivät aavista
pahaa olevankaan. Ymmärtäköön hän, että rakastan häntä, painukoon
häneen se ajatus, tottukoon hän siihen tietoon, tehköön se hänet
rauhattomaksi, kamppailkoon hän sen kanssa. Sekin on jo voitto, kun
saa hänen sieluunsa istutetuksi tuollaisen oudon idun, tuollaisen
käymissiemenen. Sittepähän nähdään miten käy.

Lohdutus oli hetkellinen, mutta suuri ja suloinen kuin vahingonilo.
Matkalla minut kuitenkin valtasi suuttumus ja minä inhosin itseäni.
Inho johtui siitä, että tunsin äskeisten sanojeni ja ajatusteni
pikkuisuuden sekä niiden takana oikulliset, ylen herkistyneet ja
hysteeriselle naiselle paremmin kuin miehelle sopivat hermot.
Tieni Varsovaan oli raskas, raskaampi vielä kuin silloin, kun
viimein palatessani ulkomailta ensi kerran läksin Ploszowiin.
Olen tullut seuraavaan johtopäätökseen: syynä siihen kauheaan
elämän-kykenemättömyyteen, joka kuni kohtalo painaa minun tapaisiani
ihmisiä yleensä ja minua erikoisesti, on, että naisellinen itu
meissä on päässyt kehittymään enemmän kuin miehinen. En tarkoita,
että me luontomme puolesta olisimme naisellisia, että esimerkiksi
olisimme pelkureja tai kerrassaan vailla tahdonvoimaa. En! se on
aivan toista. Meissä on kyllä yhtä paljon yritteliäisyyttä ja
uskallusta, jollei enemmänkin, kuin ihmisissä yleensä. Kuka tahansa
meistä voisi heittäytyä pillastuneen hevosen selkään ja matkata minne
tahansa, mutta psyykillisesti katsoen voisi meistä kenestä tahansa
sanoa: nainen -- ei mies. Meidän henkisestä rakenteestamme puuttuu
jokin tyyni, järjestelmällinen, pikkuasiat sivuuttava tasapaino.
Kaikki mikä meihin koskee, herättää meissä inhoa ja saattaa meidät
suunniltamme. Sentähden me joka hetki uhraamme äärettömän suuria
asioita äärettömän pienten kustannuksella. Minun menneisyyteni on
siitä selvä todistus. Olenhan hukannut koko elämäni äärettömän
onnen, oman ja rakastetun naisen tulevaisuuden, vain sentähden, että
aikoinani tädin kirjeestä luin Kromickin aikovan kosia Anielkaa.
Hermoni asettuivat vastakynteen ja johdattivat minut jonnekin, jonne
en tahtonut. Se ei ollut mitään muuta kuin tahdon sairauden puuska.
Mutta sillä tavalla on lupa sairastaa naisen, ei miehen. Onko sitte
ihme, että tälläkin hetkellä käyttäydyn kuin hysteerinen nainen!
Tämän onnettomuuden olen tuonut mukanani jo kun synnyin maailmaan, ja
kaikki edelliset sukupolvet ovat kantaneet siihen lisänsä, kasaten
kokoon kaikkia niitä elämänehtoja, joiden keskellä meidän on pakko
elää.

Vaikka näin olin koettanut vierittää hartioiltani vastuunalaisuutta,
en vähääkään rauhoittunut. Varsovaan päästyä oli tarkoitukseni ensi
työkseni käydä Klaraa tervehtimässä, mutta sain kauhean pääkivun,
joka meni pois vasta illalla, juuri ennen tädin tuloa.

Hänen saapuessaan olin jo puettuna, ja me läksimme yhdessä
konserttiin, joka onnistui erinomaisesti. Klaran maine oli
houkutellut koolle koko musikaalisen ja taiteellisen maailman,
hyväätekevä tarkoitus taas koko hienoston. Tapasin suuren joukon
tuttuja, muiden muassa Sniatynskit. Sali oli täpösen täynnä, mutta
minä olin huonolla tuulella, hermoni olivat niin ärtyneet, että
kaikki suututti minua. En tiedä minkätähden rupesin pelkäämään,
että Klara tulee epäonnistumaan. Kun hän nousi lavalle, sattui
painettu ohjelma, joka oli ollut lattialla, tarttumaan hänen pukunsa
koristuksiin. Minä luulin sen hermostuttavan häntä. Iltapuvussaan,
välimatkan päässä mustasta joukosta, teki hän minuun muutenkin
vieraan vaikutuksen. Tulin ehdottomasti kysyneeksi itseltäni: onko
tuo sama Klara, joka kerran solmi kanssani sydämellisen ystävyyden
liiton? Kättentaputukset, joilla yleisö oli häntä tervehtinyt,
hiljenivät. Kasvoille ilmestyi tuo eräänlainen pingoittuneisuus ja
tarkkaavaisuus, jonka avulla ihmiset, kun ei heillä ole minkäänlaista
aavistusta taiteesta, tekeytyvät sen tuntijoiksi ja tuomareiksi.
Klara asettui soittokoneen ääreen, ja vaikka olin suuttunut
hänelle kuten koko maailmalle yleensä, täytyi minun hengessäni
tunnustaa, että hänellä on jalopiirteinen pää ja taiteellinen,
koruton esiintymistapa, vailla kaikkea teennäisyyttä. Hän alkoi
soittaa Mendelsohnin konserttia, jonka muistan ulkoa -- ja lieneekö
hän tuntenut, että häneltä odotetaan tavattomia, vai lieneekö
harvinaisen lämmin vastaanotto hämmentänyt häntä -- mutta hän soitti
huonommin kuin olin odottanut. Se oli minulle hyvin kiusallista.
Katselin häneen kummastuneena ja hetkeksi sattuivat katseemme
yhteen. Kasvojeni ilme vaikutti häneen hermostuttavasti, ja minä
kuulin taasen muutamia sameita ääniä vailla tarpeellista voimaa
ja selkeyttä. Olin jo varma, että hän epäonnistuu. Piano, jonka
sävelet yleensä eivät kanna kauvas ja joita lavan etäisyys ja tungos
salissa lisäksi tukahuttivat, ei vielä milloinkaan ollut tuntunut
minusta surkeammalta konserttisoittokoneelta. Tuontuostakin sain
sen vaikutuksen, että kuulin hiljaisia harpunsäveliä. Jonkun ajan
kuluttua oli Klara kuitenkin päässyt tasapainoon ja soitti konsertin
mukiinmenevästi. Hämmästyin suuresti, kun kappaleen päätyttyä puhkesi
valloilleen sellainen suosionosoitusten tulva, etten moista ollut
kuullut Parisissakaan, jossa Klara oli otettu vastaan harvinaisen
lämpimästi. Musiikkimiehet nousivat paikoiltaan ja rupesivat puhumaan
arvostelijoiden kanssa. Heidän valoisista kasvoistaan saatoin
selvästi lukea, että he olivat tyytyväiset. Kättentaputuksia kesti
niin kauvan, että Klaran täytyi palata lavalle. Hän tuli katse maahan
luotuna, ja minä, joka osaan lukea hänen kasvoistaan, luin selvästi:
"te olette hyvin ystävälliset ja minä kiitän teitä, mutta minä soitin
huonosti ja minun tekee mieli itkeä!" Minäkin taputin käsiäni ja
sain siitä moittivan vilahduksen. Klara rakastaa todella taidetta,
häntä eivät siis ansaitsemattomat suosionosoitukset tyydytä. Minun
kävi häntä sääliksi; olisin mielelläni mennyt lausumaan hänelle
lohduttavan sanan, mutta loppumattomat suosionosoitukset eivät
päästäneet häntä alas lavalta. Hän istuutui uudelleen soittokoneen
ääreen ja alkoi Beethovenin Cis-moll sonaattia, jota ei ollut
ohjelmassa.

En tiedä maailmassa toista luomaa, jossa traagillisen kohtalon
vainooma sielu niin selvästi paljastuisi. Tarkoitan varsinkin
sonaatin kolmatta osaa: "presto agitato". Sävellyksen henki oli
nähtävästi sopusoinnussa Klaran kiihtyneen sieluntilan kanssa,
niinikään vastasi se täydellisesti minun mielentilaani -- joka
tapauksessa tiedän, etten eläissäni ole kuullut Beethovenia
soitettavan sillä tavalla enkä ole tuntenut hänen menevän vereeni
kuten nyt. En ole muusikko, mutta uskallan väittää, etteivät
muusikotkaan tähän asti ole tietäneet mitä kaikkea tuo sonaatti
sisältää. En löydä muuta sanaa, joka toisi ilmi tutun sisällön,
kuin sana: hätä. Meillä oli se tunne, että tapahtuu jotakin
mystillistä, että on jokin maailmantakainen erämaa, jokin vihlovan
surullinen, epämääräinen paikka, jonka me näemme kuun valossa ja
jossa toivoton tuska huutaa, nyyhkii ja repii hiuksiaan. Se vaikutti
sekä kauhistuttavasti että haltioiden, sillä se tuli elämän tuolta
puolen ja tempasi ehdottomasti kuulijan valtoihinsa. Minä ainakaan en
ikinä ole kuullut musiikin niin likeltä koskettavan absoluuttisuuden
rajaa. Vaikken ole muita herkempi, sain miltei hourenäyn: kuljen
muodottomassa, autiossa, haudantakaisessa pimeydessä ja etsin
jotakin, joka on minulle kalliimpaa kuin koko maailma, jota vailla
en voi, en saata enkä tahdo elää, ja etsin siinä tietoisuudessa,
että minun täytyy etsiä iankaikkisesti, milloinkaan löytämättä.
Sydämeni ahdistus oli niin suuri, etten saanut henkeä kulkemaan -- en
kiinnittänyt vähintäkään huomiota esityksen ulkonaiseen puoleen. Se
oli luultavasti saavuttanut sen täydellisyyden, jonka edessä kaikki
arvostelu lakkaa. Koko sali oli lumon vallassa, Klara itse lukuun
otettuna.

Lakattuaan soittamasta istui hän jonkun hetken katse käännettynä
kohti korkeutta, kalpein poskin ja huulet puoleksi avoimina. Se
ei ollut mikään estraaditemppu, se oli vilpittömän haltioitumisen
ja antautumisen ilmaus. Salissa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus,
ikäänkuin ihmiset vielä olisivat odottaneet jotakin, ikäänkuin he
olisivat jähmettyneet suruunsa tai tavoitelleet viimeistä kaikua
tuosta nyyhkivästä epätoivosta, jonka maailmantakainen tuulispää
tempasi mukaansa. Sitte tapahtui jotakin, jota luultavasti ei
milloinkaan ole tapahtunut konsertissa: salissa nousi sellainen melu,
että olisi luullut ihmisten olevan hengenvaarassa. Arvostelijat ja
musiikkimiehet riensivät lavan luo. Näin huulten painuvan suutelemaan
Klaran käsiä. Hänen silmissään oli kyyneliä, mutta kasvot olivat
hartaat ja tyynet. Riensin muiden joukossa puristamaan hänen kättään.

Klara oli tuttavuutemme ensi hetkestä puhunut kanssani ranskaa; nyt
hän ensimäisen kerran, voimakkaasti puristaessaan kättäni, kysyi
minulta saksaksi:

-- Haben Sie mich verstanden?

-- Ja, vastasin, -- und ich war sehr unglücklich.

Puhuin totta. Konsertin loppupuoli muodostui Klaralle ainoaksi
suureksi voitoksi. Sniatynskit veivät hänet sitte viettämään iltaa
luokseen. Minä en lähtenyt mukaan. Kotiin päästyäni olin niin
väsynyt, että täysissä vaatteissa heittäydyin sohvalle ja lepäsin
siinä tunnin ajan, kuitenkaan saamatta unta. Vasta juuri kun minun
piti tarttua kynään, huomasin, että kaiken aikaa olin ajatellut
nuoren papin hautajaisia, Anielkaa ja kuolemaa. Käskin sytyttää tulta
ja rupesin kirjoittamaan.


Huhtikuun 28 p:nä.

Kromickin kirjeet vaikuttivat minuun niin masentavasti, etten
vieläkään ole päässyt ennalleni. Tosin aiheeton suuttumukseni
Anielkaan vähitellen haihtuu; samassa määrin kuin tunnen, että syyttä
olen kohdellut häntä kovasti, samassa määrin kadun ja hellyyteni
kasvaa. Mutta sensijaan näen yhä selvemmin, että itse tosiasioiden
mahti leppymättömästi yhdistää nuo molemmat ihmiset. Eilisestä alkaen
ovat nämä ajatukset pidelleet minua kynsissään, ja sentähden en
tänään lähtenyt Ploszowiin. Siellä täytyy minun alituisesti vartioida
itseäni, olla levollinen tai ainakin esiintyä levollisena. Ja tällä
hetkellä en kykene siihen. Kaikki mitä minussa on: ajatukset,
tunteet, vaikutelmat, kaikki on liittoutunut sitä vastaan, mitä on
tapahtunut. En tiedä voiko ihminen joutua epätoivoisempaan asemaan.
Hän tuomitsee sekä koko sydämellään että koko järjellään erään
asian, mutta hän on siihen nähden täydellisesti avuton, koska se
on peruuttamattomasti tapahtunut. Tunnen niinikään, että nykyinen
kärsimykseni on ainoastaan esimakua siitä, mikä minua odottaa. Ei
mitään neuvoa, ei mitään! Hän on naimisissa, on rouva Kromicki,
kuuluu miehelleen ja on aina kuuluva, ja minun, joka en voi siihen
suostua, koska samalla suostuisin omaan häviööni -- minun täytyy
siihen suostua. Yhtä hyvällä syyllä voisin nousta vastustamaan maan
vetovoimaa kuin nousen sitä järjestystä vastaan, jonka mukaan nainen,
kerran miehelle mentyään, kuuluu miehelle. Mitä siis on tehtävä?
Tyytyäkö tähän järjestykseen? Mitä merkitsevät tyhjät, kalseat,
mielettömät sanat: "minä suostun" -- kun ei koko olennossani ole
ainoaa atomia, joka suostuisi! Joskus tulee mieleeni, että lähden
kokonaan tieheni, mutta tunnen hyvästi, että ilman tätä ainoaa
naista merkitsee elämä minulle yhtä paljon kuin kuolema, s.o. yhtä
paljon kuin olemattomuus -- ja sitäpaitsi tiedän etukäteen, etten
lähde mihinkään, koskei minulla ole siihen voimaa. Joskus minusta on
tuntunut siltä kuin ihmisen tuska voisi olla suurempi kuin hän ikinä
on kuvitellut ja kuin eräässä pisteessä kaikki kuvittelu tuskasta
päättyisi, mutta itse tuskaa ulottuisi, kuten merta, loppumattomiin.
Tällä hetkellä tuntuu minusta siltä kuin ajelehtisin tuolla merellä.

Enkä kuitenkaan. Sillä jotakin minulla sittenkin on jäljellä. Olen
joskus Amielin muistelmissa lukenut, että teko on ajatuksen aineeksi
tihentynyt tila. Ajatus voi jäädä pysähtymisen tilaan -- tunne ei.
Teoreettisesti olen aina ollut samaa mieltä ja nyt olen tullut
asiasta vakuutetuksi oman kokemuksen nojalla. Siitä asti kun tulin
Ploszowiin, hamaan tähän hetkeen saakka, en ole selvään sanonut
itselleni, että vaadin Anielkan vastarakkautta, mutta vain sanat ovat
puuttuneet. Itse asiassa olen tietänyt, että haluan ja olen halunnut
omistaa hänet. Jokainen katseeni, jokainen sanani, koko esiintymiseni
on tähdännyt vain tähän päämäärään. Tunne, joka ei samalla ole
tahtomista ja tekemistä -- ei ole mikään. Lausuttakoon siis kerta
kaikkiaan sana: tahdon! Tahdon Anielkalle olla rakkain ja kaivatuin
olento, kuten hän on minulle; tahdon omistaa hänen vastarakkautensa,
kaikki hänen ajatuksensa, koko hänen sielunsa -- enkä suinkaan aio
panna haluamiselleni rajoja; teen kaikki mitä sydän käskee, käytän
kaikkia keinoja mitä järkeni katsoo tehokkaimmiksi voittamaan hänen
vastarakkauttaan. Ryöstän Kromickilta Anielkasta niin paljon kuin
ikinä voin -- ryöstän hänet kokonaan, jos hän vaan suostuu siihen.
Ja nythän minulla on päämäärä elämässä, nythän tiedän minkätähden
aamulla herään, minkätähden päivällä nautin ravintoa, minkätähden
unesta kokoan voimia. Täydelleen onnelliseksi en tule, sillä siihen
ei riitä, että otan hänet kokonaan omakseni, vaan minun pitäisi
lisäksi kostaa se, että tuo toinen on hänet omistanut. Kuitenkin on
minun elämälläni nyt tarkoitus. Ja se on pelastukseni. Tämä ei ole
hetken päähänpisto; se on ainoastaan sana, jolla vahvistan kaiken sen
voiman, mikä minussa liikkuu, kaiken sen tahtomisen ja halun, mikä
kuuluu tunteeseen ja muodostaa eroittamattoman osan siitä.

Hajoitan epäilykset kaikkiin taivaan tuuliin. Pelko että Anielka
tulisi onnettomaksi, jos rakastaisi minua, saa väistyä sen
taivastatavoittelevan totuuden tieltä, että rakkaus, asuessaan
ihmissydämessä, täyttää koko hänen elämänsä, ravitsee ja antaa
sisältöä satatuhatta kertaa enemmän kuin hän saisi siitä tyhjyydestä
ja mitättömyydestä, jossa hän muuten elää.

Jo tuhat vuotta sitte julistettiin maailmalle, että hyvää ja
siveellistä on kaikki mikä lujittaa elämää, kun sensijaan tyhjyys ja
heikkous kuuluvat pahan valtakuntaan. Sinä hetkenä, jolloin hänen
rakas päänsä painuu rintaani vastaan, jolloin hänen kalliit huulensa
lepäävät minun huulillani, on täyttyvä hyvän ja oikean käsky. Kesken
kaikkien epäilysten, jotka painavat aivojani, loistaa kirkkaana tämä
yksi tietoisuus. Yksin siitä voin sanoa: tiedän että niin on. Olen
siis kuitenkin löytänyt jotakin varmaa elämässä. Tiedän kyllä, että
kuilu eroittaa tätä uskoani siitä sovinnaisesta siveellisyydestä,
joka on pantu tyydyttämään tavallisten ihmisten arkitarpeita. Tiedän
niinikään, että siinä Anielkalle tulee avautumaan outo, peloittava
maailma, mutta minä otan häntä kädestä ja johdatan hänet maailmaani,
sillä vilpittömällä varmuudella voin sanoa hänelle: siellä asuu
hyvyys ja oikeus!

Nämä ajatukset vahvistavat minua. Päivä on kuitenkin ollut kaikin
puolin huono, sillä voimattomana olen tarkastellut Anielkan ja itseni
suhdetta. Tulinpa ajatelleeksi sitäkin mahdollisuutta, että hän
rakastaa Kromickia. Onneksi saapui iltapäivällä tohtori Chwastowski
ja keskeytti ajatusteni juoksun. Hän tuli Ploszowista neuvottelemaan
erään vanhemman lääkärin kanssa, joka aikaisemmin on hoitanut Celina
rouvaa. Ennen lähtöään kävi hän minua tervehtimässä ja kertoi, että
Celina rouva voi kuten ennenkin, mutta rouva Kromickilla oli ollut
niin kova pääkipu, ettei hän ensinkään tullut aamiaiselle.

Sitte hän rupesi pitkältä puhumaan Anielkasta, ja minä kuuntelin
häntä mielelläni, sillä senkautta Anielka jollakin lailla oli
ikäänkuin läsnä ja näkyvissäni. Tohtori puhui muuten älykkään,
vaikkakin nuoren miehen tavoin. Hän sanoi yleensä haluavansa katsella
ihmisiä epäluulolla, ei sentähden että hän pitää menettelytapaansa
ainoana oikeana, vaan sentähden, että se kerta kaikkiaan on vaaraton.
Rouva Kromickin hän varmuudella ja joka suhteessa katsoo voivansa
laskea korkeampien olentojen lukuun. Puhuessaan Anielkasta lämpeni
hän niin, että rupesin epäilemään hänen sydämensä pohjalla piilevän
jotakin muutakin kuin ihailua.

Pieni epäluuloni ei vähimmässäkään määrin suututtanut minua --
olihan etäisyys äskeisen ylioppilaan ja Anielkan välillä ääretön.
Olin hänelle kiitollinen siitä, että hän oli tutustunut Anielkan
luonteeseen, ja pidätin häntä hyvän aikaa luonani, koska hänen
puheensa suojeli minua liian synkiltä ajatuksiltani. Keskustelun
aikana utelin hänen tulevaisuussuunnitelmiaan. Hän vastasi, että
aluksi täytyy saada kokoon vähän rahaa, jotta pääsisi johonkin
ulkomaalaiseen sairaalaan. Sitte hän palaa kotimaahan ja asettuu
Varsovaan.

-- Mitä te tarkoitatte asettumisella Varsovaan?

-- Tieteellistä työskentelyä jonkun sairaalan ja ehkä yksityisen
praktiikan ohella.

-- Ja menette kai naimisiin?

-- Menen kyllä, vaikken vielä.

-- Jollei satu tulemaan tunne, joka rupeaa tahdon herraksi.
Tiedättehän te lääkärinä, että rakkaus on fysiologinen tarve.

Mutta nuori Chwastowski tahtoi kaikesta päättäen esiintyä
tervejärkisenä, teräväpäisenä miehenä, joka on yläpuolella
inhimillisiä heikkouksia. Hän kohautti leveitä hartioitaan, sivalsi
tasaharjaiseksi leikattua tukkaansa ja vastasi:

-- Tunnustan tuon tarpeen olemassaolon, mutta en anna sille suurempaa
sijaa kuin sille tulee. Tarpeiden mukaan keksitään aina keinot.

Hän hymähti ylimielisesti, mutta minä virkoin vakavana:

-- Jos katsoo kysymystä tuosta tunteesta hiukan syvemmältä, niin kuka
tietää, vaikkapa se olisi ainoa elämisen arvoinen?

Chwastowski mietti hetkisen.

-- Ei! Elämä on täynnä muitakin asioita. Otamme esimerkiksi tieteen,
yhteiskunnalliset velvollisuudet. En mitenkään ole avioliittoa
vastaan, päinvastoin ihmisen pitää mennä naimisiin sekä itsensä
vuoksi että saadakseen lapsia -- sillä sitä vaatii yhteiskunta.
Avioliitto on joka tapauksessa toinen asia ja toinen asia ikuisesti
jatkuva romaani.

-- Mitä tohtori tarkoittaa?

-- Tarkoitan, että me, hyvä herra, olemme muurahaisia ja rakennamme
kekoa. Meillä työ-ihmisillä ei ole aikaa erityisesti uhrata elämäämme
naiselle ja hänen rakastelemiselleen. Se sopii niille, jotka
saattavat olla mitään tekemättä tai jotka eivät tahdo tehdä muuta.

Hän loi minuun silmäyksen kuten ihminen tekee puhuessaan maan
väkevinten nimessä ja puhuessaan oikein ja viisaasti. Katselin
mielihyvällä tuota tervettä ihmistä, ja tunnustan, että --
lukuunottamatta eräänlaista nuorekasta, ylioppilasmaista
nenäkkäisyyttä -- hänen puheensa ei ollut ensinkään hullumpaa. On
aivan totta, ettei nainen ja rakkaus näyttele puoleksikaan sitä osaa
niiden ihmisten elämässä, jotka tekevät työtä ja joilla on määrätyt
päämaalit ja tarkoitusperät. Talonpoika menee naimisiin sitä varten,
että pitää mennä ja perustaa talous. Hänen edellytyksensä syviin
tunteisiin eivät ole suuret, vaikka runoilijat ja kaunokirjailijat
väittävät olevan. Tiedemies, virka-uralla työskentelevä aviomies,
johtohenkilö, politikko uhraavat naiselle vain pienen osan
elämästään. Poikkeuksen muodostavat taiteilijat. Heidän ammattinsa
on rakastaa, koska itse taide imee ravintonsa rakkaudesta ja
naisesta. Yleensä voi sanoa naisen hallitsevan niissä varakkaissa
yhteiskuntaluokissa, joissa suurin osa ihmisiä on hyljännyt työn
-- niissä hallitsee nainen itsevaltiaana, täyttäen miehen elämän
kiireestä kantapäähän. Hän on ottanut haltuunsa kaikki hänen
ajatuksensa, hänestä on tullut miehen kaikkien tekojen motoorinen
voima, hänen ponnistustensa ainoa päämäärä. Eikä voikaan olla
toisin. Otan itseni esimerkiksi. Sitä yhteiskuntaluokkaa, johon minä
kuulun, ei tosin voi sanoa rikkaaksi, mutta minä persoonallisesti
olen varakas mies. Omaisuuteni olen saanut panematta koskaan
kortta ristiin, ja sentähden ei minulla ole määrättyä päämaalia
elämässä. Ehkä olisi toisin, jos olisin syntynyt englantilaisena tai
saksalaisena, mutta nyt minua kaiken lisäksi painaa tuo kohtalokas
perisynti, jonka nimi on "l'improductivité slave". Ei yksikään
meidän aikamme sivistyksen ammateista ole pystynyt viehättämään
minua tai valtaamaan mieltäni, siitä yksinkertaisesta syystä, että
tämä sivistys on voimaton ja skeptillisyyden läpitunkema. Jos se
itsekin tuntee loppunsa lähestyvän ja epäilee itseään, niin on vaikea
vaatia, että minä uskoisin siihen ja pyhittäisin sille elämäni.
Tästä syystä olen yleensä elänyt kuin ilmassa riippuen enkä voinut
tunkea juuriani maahan. Jos minä olisin kuiva, kylmä, hyvin tyhmä
tai vaikkapa eläimellisesti aistillinen mies, niin olisin tyytynyt
elelemään kasvin tavalla tai tyydyttämään eläimellisiä halujani --
ja olisihan sekin ollut jonkinlaista olemassaoloa, mutta kävi aivan
päinvastoin. Minä sain syntymässäni vilkkaan ajatuksen juoksun,
rikkaan mielikuvituksen ja harvinaisen elinvoiman. Näiden voimien
täytyi löytää jokin ulospääsy -- ne eivät voineet löytää muuta kuin
rakkauden naiseen. Minulla ei ollut mitään muuta mahdollisuutta.
Olen itse siitä todistus -- ja minä tunnustan itseni voitetuksi --
sillä turhaahan olisi taistella sellaista voimaa vastaan. Rakkaus
naiseen -- muuta perustusta ja pohjaa ei minun elämälläni ole. Koko
onnettomuuteni johtuu siitä, että sairaan sivistyksen lapsena olen
kasvanut vinoon ja niinmuodoin perinyt rakkautenikin sellaisena.

Käsitysten yksinkertaisuus olisi voinut tehdä minut onnelliseksi,
mutta eihän siitä kannata puhua. Kyttyräselkäinen haluaisi
tietysti päästä kyttyrästään -- mutta hän ei voi, sillä hän oli
kyttyräselkäinen jo äitinsä kohdussa. Minunkin kyttyräni on saanut
alkunsa sen epänormaalisen sivistyksen ja aikakauden kohdussa, joka
saattoi minut maailmaan. Mutta olin sitte suora tai vino, niin minun
täytyy ja minä tahdon rakastaa.


Toukokuun 4 p:nä.

Järkeni on kokonaan antautunut tunteen palvelukseen ja joutunut
vaununohjaajaksi, jonka ainoana tehtävänä on katsoa, etteivät
ajopelit mene rikki. Muutamia päiviä olen taasen ollut Ploszowissa,
ja jokainen sanani ja tekoni on järjestelmällistä rakkauden
toimintaa. Tohtori Chwastowski teki viisaasti määrätessään, että
Anielkan pitää terveydekseen kävellä puistossa. Tapasin hänet siellä
tänä aamuna. Hetkittäin saattaa tunne, jota ihminen täydellisellä
tietoisuudella on kantanut sydämessään, paisua niin tavattoman
voimakkaaksi, että se peloittaa. Sellainen hetki yllätti minut
tänään, kun puukujan käänteessä näin Anielkan. En koskaan ollut
nähnyt häntä niin kauniina, niin tavoiteltavana, en koskaan ollut
niin selvästi tuntenut, että hän kuuluu minulle. Hän on kun onkin
ainoa nainen maailmassa, joka salaisten, tieteellekin vielä
tuntemattomien voimien vaikutuksesta on määrätty vetämään minua
puoleensa kuten magneetti vetää rautaa, määrätty hallitsemaan minua,
kahlehtimaan yhteyteensä, olemaan minun elämiseni päämaalina ja
sisältönä. Hänen äänensä, hahmonsa, katseensa juovuttavat minut.
Tänään astellessa häntä kohti tuntui minusta siltä, kuin tämän
aamuhetken, tämän kevään, tämän säteilevän päivän, lintujen ja
yrttien kaikki soinnut olisivat ottaneet asuinsijakseen hänet, joka
ennestään oli suloa ja sointua. Ja hän kasvoi minun silmissäni koko
luonnon ruumistuneeksi kauneudeksi, houkutukseksi ja runsaudeksi.
Mieleeni johtui, että jos luonto on tehnyt hänet sellaiseksi, että
hän vaikuttaa minuun voimakkaammin kuin kehenkään toiseen mieheen,
niin se samalla on määrännyt hänet minulle -- ja minun oikeuttani on
loukattu, kun hän meni naimisiin. Kukaties kaikki maailman kierous
johtuukin siitä, että noita oikeuksia on loukattu, ja kukaties siinä
onkin syy elämän vajavaisuuteen?

Suotta kuvittelevat ihmiset rakkauden kulkevan sidotuin silmin.
Päinvastoin: pieninkään yksityiskohta ei jää siltä huomaamatta;
se näkee kaikki rakastetussa olennossa, kaikki se panee merkille
ja -- sulattaa kaikki rakkautensa tulessa yhdeksi ainoaksi
suureksi, yksinkertaiseksi: minä rakastan! Lähetessäni Anielkaa
panin merkille, että hänen silmänsä vielä loistavat kuin unesta
heränneellä, että kullanvihreähtävä hohde, jonka auringonsäteet
valavat nuorten pyökinlehvien läpi, lankeaa hänen kasvoilleen ja
vaalealle kesäpuvulleen; panin merkille, että hänen hiuksensa ovat
huolimattomasti kammatut, että ohut, höllä pusero ihastuttavasti
tuo näkyviin hänen siron vartalonsa ja olkapäät, että hänen
kampauksessaan ja puvussaan on jotakin aamukiireisen huoletonta
ja tuoretta, joka tekee hänen sulonsa tuhat kertaa suuremmaksi.
Minulta ei jäänyt huomaamatta, että hän täällä suurten pyökkien
kujassa näytti tavallista pienemmältä ja nuoremmalta, jopa
aivan lapselliselta -- sanalla sanoen, mikään ei jäänyt minulta
huomaamatta, ja kaikki vaikutelmani sulivat ainoaksi mielettömäksi
ihastukseksi.

Hämillään vastasi hän aamutervehdykseeni. Hän on jo muutamia päiviä
pelännyt minua, koska hypnotisoin häntä joka sanallani, joka
katseellani. Hänen valoisa rauhansa on jo hämmentynyt, käymissiemen
jo langennut sieluun. Hänen on täytynyt huomata, että rakastan
häntä, mutta selvästi näkyy, ettei hän kaikista maailman aarteista
tahdo myöntää sitä itselleenkään. Joskus minusta tuntuu siltä
kuin pitelisin käsissäni kyyhkystä ja tuntisin sen pelonalaisen,
levottomasti sykkivän sydämen sormieni alla. Me astelimme hämillämme
ja vaieten. Tahallani en häirinnyt hiljaisuutta. Tiedän että
tuollainen äänettömyys on hänelle tuskallinen, mutta saan hänet
sen kautta kanssarikollisekseni ja pääsen likemmä päämäärääni.
Hiljaisuudessa ympärillämme ei kuulunut muuta kuin hiekan rapina
askeltemme alla ja kuhankeittäjän iloinen vihellys puistossa.

Vihdoin rupesin puhumaan. Johdin keskustelua mieleni mukaan, ja
vaikka ponnisteluni oli aivan vapaa sisäisistä vaikuttimista ja
vailla kaikkea yhteyttä tunteen kanssa, vallitsi tunteeni piirissä
se tietoisuus ja tarkkaavaisuus, joka mahtaa olla magneettiseen
uneen vaipuneilla ihmisillä -- hehän tässä tilassa näkevät
selkeämmin kuin normaalitilassa. Pian jouduimme mieskohtaisempiin
asioihin. Puhuin itsestäni luottavan avomielisesti, kuten puhutaan
likeisimmälle olennolle, hänelle, jolla yksin on lupa tietää kaikki.
Se loi välillemme kokonaisen yhteisen ymmärtämyksen maailman, johon
ainoastaan meillä kahdella oli pääsy. Koska kuitenkin avioliiton
mahti sallii tällaisen yhdyssiteen vallita ainoastaan hänen ja hänen
miehensä kesken, johdatin häntä siis nyt henkiseen uskottomuuteen,
jopa niin näkymättömin askelin, että hänen oli mahdoton niitä huomata.

Luontaisella herkkyydellään tunsi hän kuitenkin, että kuljemme
epätavallisia teitä. Johdatin häntä ikäänkuin kädestä pitäen,
yhä kauvemma ja kauvemma, mutta sitä tehdessä saatoin huomata
hänessä eräänlaista moraalista vastarintaa. Ymmärsin hyvin, että
tämä vastarinta tulee kasvamaan heti paikalla, kun otteeni käy
voimakkaammaksi tai vaara tuntuvammaksi. Mutta olin myöskin selvillä
siitä, että voitto on minun käsissäni ja että vähitellen voin
kuljettaa häntä mihin tahdon.

Rupesin tahallani puhumaan menneisyydestä.

-- Muistatko, lausuin, -- kuinka kerran entisinä onnen aikoina kysyit
minulta miksen pysy kotona ja ryhdy käyttämään niitä kykyjä, joita
minulla sanotaan olevan. Minä puolestani muistan jokaisen sanasi.
Minä palasin myöhään kaupungista ja sinä odotit minua. Mahdotonta on
minun lausuakaan miten ääretön vaikutus sinulla oli minuun. En sillä
hetkellä voinut ryhtyä mihinkään työhön, sillä minun täytyi lähteä
matkaan; sitte kuoli isä... Mutta sinun sanasi syöpyivät sisimpääni
ja vakuutan sinulle, että jos palasin kotiin ja jos jään tänne, jos
ryhdyn työhön ja todella saan aikaan jotakin -- niin se tapahtuu
yksin sinun tähtesi, ja ansio siitä lankeaa kokonaan sinulle...

Astelimme hetkisen ääneti -- ei kuulunut muuta kuin kuhankeittäjän
vihellykset. Anielka nähtävästi etsi vastausta sanoihini.

-- Minun on mahdotonta uskoa, virkkoi hän sitte, -- ettei sellaisella
miehellä kuin sinä, olisi toisia ja painavampia syitä. Tiedäthän
sinä, että se on velvollisuutesi, ja mikä oli meidän välillämme, on
mennyttä, ja kaikki on muuttunut.

-- On muuttunut eikä kuitenkaan ole, riensin vastaamaan. --
Mahdollisesti kyllä itse työ, kun siihen pääsen käsiksi, saattaa
innostuttaa minua ja kiinnittää mieltäni. Mutta minun tapaisellani
ihmisellä, joka vastoin väitettäsi ei koskaan ole katsonut
velvollisuudekseen ryhtyä mihinkään työhön, täytyy olla mieskohtainen
syy, jos hän todella perinpohjin aikoo muuttaa elämäntapansa. Ja
jota vaikeampi hänen on elää, sitä välttämättömämpi hänelle on tuo
persoonallinen yllyke... Mitäpä sinua pettäisin?... En ole ensinkään
onnellinen. Velvollisuudentunto yhteiskuntaa kohtaan on kyllä kaunis
asia -- mutta valitettavasti ei sitä ole minussa. Sinä, joka olet
minua parempi ja jalompi, olisit ehkä voinut opettaa sitä minulle.
Toisin kävi... Mutta vielä tänäkin päivänä saatan ehkä, yksinomaan
muistellen sitä, että kerran toivoit minun ryhtyvän työhön -- siis
ainoastaan sinun kauttasi ja sinun tähtesi -- saada aikaan jotakin.

Anielka rupesi astelemaan nopeammin, ikäänkuin hän olisi halunnut
heti rientää kotiin, ja sai kuiskaten lausutuksi minulle vastauksensa:

-- Älä puhu sillä lailla, Leon, minä rukoilen sinua, älä puhu sillä
lailla. Ymmärräthän sinä, etten minä voi kuunnella sellaisia sanoja.

-- Mikset voi? Älä käsitä minua väärin. Sinä olet ja pysyt aina
rakkaana sisarenani. En tarkoittanut mitään muuta.

Anielka ojensi minulle tulisella kiihkolla kätensä, jonka hitaasti
vein huulilleni ja jota suutelin suurimmalla kunnioituksella.

-- Niin olen aina, aina, vastasi hän hätäisesti.

Ja minä huomasin ikäänkuin kiven vierineen hänen sydämeltään, niin
häntä rauhoitti, lohdutti ja liikutti ainoa sanani "sisar". Minäkin
sain hillityksi mielenkuohuni, vaikka ensi hetkessä, kun huuleni
koskettivat tuota kallista kättä, maailma musteni silmissäni ja minä
olin sulkemaisillani hänet syliini, painamaisillani hänet rintaani
vastaan ja ilmaisemaisillani hänelle koko totuuden.

Anielkan kasvot kirkastuivat ja kävivät iloisiksi. Jota likemmä kotoa
pääsimme, sitä enemmän hän tyyntyi, ja minä puolestani, huomatessani
miten paljon voin saavuttaa tätä tietä, jatkoin tavallisen
rauhallisen puhelun tapaan:

-- Katso, pikku sisko, -- ympärilläni on ääretön tyhjyys. Isäni kuoli
pois, täti on hyvä ihminen, mutta emme ymmärrä toisiamme, sillä hän
ei käsitä uutta aikaa eikä uuden ajan ihmisiä. Hänen käsityksensä
ovat joka suhteessa toiset kuin minun. En milloinkaan mene naimisiin
-- käsität siis miten yksin olen! Ei ketään! Ei ketään, jolle uskoa
ajatuksia, aikeita, suruja... Kaikkialla tyhjyyttä... Sano nyt itse:
onko niin kumma, jos haen ymmärtämystä sieltä, mistä toivon sitä
löytäväni? Olen kuin raajarikko kerjäläinen, joka seisoo portilla
odottamassa eikö hänelle mistään ojenneta roposta. Tällä hetkellä tuo
köyhä ukko seisoo sinun ikkunasi alla kerjäten hiukan hyvyyttä ja
laupeutta. Ei hän muuta pyydä kuin pientä almua -- ethän sinä kiellä
häneltä sitä?... ethän?

-- En, Leon, vastasi Anielka, -- en; varsinkaan jos sinun on niin
paha...

Hänen lauseensa katkesi, ja huulet rupesivat vapisemaan. Minun täytyi
taasen koota kaikki voimani, jotten heittäytyisi hänen jalkaansa
juureen. Hän oli niin liikuttavan näköinen, että itku tukahuttavana
nousi kurkkuuni.

-- Anielka! Anielka! sain suustani. Muuta en osannut sanoa.

Hän teki liikkeen ikäänkuin työntääkseen minut luotaan ja puhkesi
vihdoin kesken kyyneliään puhumaan:

-- Heti paikalla, heti paikalla!... tulen järkiini. En voi tulla
taloon tällä tavalla... salli minun...

Ja hän läksi kiireesti menemään.

-- Suo minulle anteeksi, Anielka! huusin hänen perässään.

Ensi ajatukseni oli tietysti seurata häntä, mutta huomasin samassa,
että hänen täytyy saada olla yksin. Seurasin häntä siis vain
silmilläni. Hän kääntyi kiireesti menemään samaa käytävää, jota
olimme tulleet, ja poikkesi sitte oikealle. Tuontuostakin hän peittyi
pensaan taakse, mutta samassa tuli vaalea puku taasen näkyviin
puiden välistä, välähdellen häikäisevänä auringossa. Saatoin kaukaa
nähdä kuinka hän vuoroin avasi, vuoroin pani kokoon päivänvarjoaan,
nähtävästi näillä ulkonaisillakin liikkeillä vaimentaakseen
liikutustaan. Kaiken tämän kestäessä huusin hänelle hengessäni
rakkauden hellimpiä sanoja. En saattanut lähteä näkemättä vielä
kerran hänen kasvojaan. Kauvan sain kuitenkin odottaa. Vihdoin
hän palasi, mutta meni nopeasti ohitseni, ikäänkuin peläten uutta
mielenliikutuksen purkausta. Ohi mennessään hymyili hän minulle
taivaallisen hyvää hymyään ja lausui:

-- Kaikki on jo hyvin!

Nopea astuminen oli tuonut punan hänen poskilleen, ja se luultavasti
esti kyynelten jälkiä näkymästä. Jäin yksin, ja minut valtasi hurja,
sanoin kuvaamaton ilo. Toivo täytti sydämeni ja päässäni pyöri yksi
ainoa ajatus: hän rakastaa minua, hän taistelee vastaan, hän ei
antaudu, hän pettää itseäänkin, mutta hän rakastaa. Joskus saattaa
itsetietoisinkin ihminen tunteittensa kyllyydessä joutua hulluuden
rajoille -- minä olin tätä rajaa niin likellä, että teki mieleni
karata puiston äärimmäiseen päähän, heittäytyä nurmeen ja täyttä
kurkkua huutaa ilmoille, että hän rakastaa minua.

Nyt, kun tyyntyneempänä tarkastan silloista iloani, huomaan, että
se oli koottu ties kuinka monista aineksista. Niiden joukossa oli
muun muassa mestarin iloa siitä, että taideteos onnistuu, ehkäpä
myöskin hämähäkin tyytyväisyyttä siitä, että kärpänen joutuu verkkoon
-- mutta niissä oli myöskin hyvyyttä, sääliä ja hellyyttä, kaikkea
sitä, josta on iloa taivaan enkeleille. Sääli minun kävi, että tuon
avuttoman olennon täytyy langeta käsiini, ja samalla kiihdytti sääli
rakkauttani ja haluani saada Anielka omakseni. Minä kärsin myöskin
omantunnonvaivoja siitä, että petän häntä, ja samalla tunsin, etten
ikinä elämässä ole puhunut niin totta ja ollut niin vilpitön.

Sillä enhän valehdellut, kun pyysin häneltä myötätuntoa ja
ystävyyttä. Ovathan nekin minulle yhtä tarpeelliset kuin terveys.
En tuonut ilmi kaikkia toivomuksiani, sillä aika ei vielä ollut
tullut; en ilmoittanut koko totuutta, kosken tahtonut peloittaa tuota
armasta, herkkää olentoa. Täytyyhän minun sekä omaksi että hänen
hyväkseen valita se tie, joka varmimmin vie perille.


Toukokuun 10 p:nä.

Pilvetön on taivas ja pilvettömät meidän päivämme. Anielka on tyyni
ja onnellinen. Hän uskoo täydellisesti sanoihini, ettei ole kysymys
muusta kuin veljen tunteista, ja koska omatunto sallii hänen rakastaa
sisaren tunteilla, niin hän kuulee sydämensä ääntä. Minä yksin
tiedän, että hän siten kauniilla tavalla pettää itseään ja pettää
miestään, sillä sisarentunteen alla piilee ja kasvaa toinen tunne;
mutta tietenkään en aio selittää hänelle hänen erehdystään, ennenkuin
tunne käy ylivoimaiseksi... Se tulee pian valtaamaan hänet kuten
liekki, jota ei tukahuta tahto enempää kuin velvollisuudentuntokaan
tai lumivalkea kainous tässä naisessa. Minunkin on nyt niin, niin
hyvä, että ajoittain luulen olevani valmis luopumaan kaikista
vaatimuksista, sillä ehdolla tietysti, ettei kenelläkään toisellakaan
ole mitään oikeuksia häneen. Mieleeni palaa alituisesti ajatus,
että koska rakastan häntä enimmin, minulla on häneen suurimmat
oikeudetkin. Eikö se ole järkevää ja johdonmukaista? Kaikkien
kansojen ja uskontunnustajain etiikassa perustuu miehen ja naisen
yhteenkuuluvaisuus rakkauteen.

Mutta olen tänään niin tyyni ja onnellinen, etten huoli edes
mietiskellä -- lepäilen vain tunteessani. Meidän suhteemme on
sydämellinen ja vapaa, olemme hyvät ystävät. Me olemme totisesti
toisiamme varten luodut, me turvaudumme omituisesti toisiimme. Ja tuo
rakas olento, hän lämmittelee ja lekottelee uskotellun veljentunteen
ääressä. En koko aikana, siitä kun palasin, ole nähnyt häntä näin
iloisena. Monasti häntä katsellessani on tullut mieleeni Shakespearen
"poor Tom". Sellainen luonne kuin hän tarvitsee rakkautta yhtä paljon
kuin hän tarvitsee ilmaa hengittääkseen, ja tuollainen kauppaakäyvä
Kromicki ei rakasta häntä eikä kykene rakastamaan. Hän saattaisi
todella Shakespearen kanssa vaikeroida: "Tom raukan on kylmä." Sitä
ajatellessa valtaa minut vimma ja minä lupaan hänelle hengessäni,
ettei hänen pidä olla kylmä niin kauvan kuin minä elän.

Jos meidän rakkaudessamme olisi jotakin pahaa, niin ei se voisi
tuottaa meille tällaista rauhaa. Anielka tosin ei ole antanut
tunteelleen sen oikeaa nimeä, mutta se ei merkitse mitään, tunne on
kun onkin olemassa. Koko tämä päivä on ollut meille kuin idylli.
En ole tähän saakka voinut sietää sunnuntaita; nyt huomaan, että
sunnuntai aamusta iltaan saattaa muodostua ainoaksi runoelmaksi,
varsinkin maalla. Heti teetä juotua läksimme kirkkoon aamumessuun.
Täti tuli kanssamme, ja Celina rouvakin käytti hyväkseen kaunista
ilmaa ja antoi lykätä tuoliaan rinnallamme. Kansaa ei ollut paljon,
koska seurakuntalaiset pääasiassa kokoontuvat vasta päivämessuun.
Istuessani penkissä Anielkan vieressä valtasi minut se autuas tunne,
että istun morsiameni rinnalla. Silloin tällöin katsahdin hänen
hienoihin, armaisiin kasvoihinsa, jotka saatoin nähdä syrjästä,
käsiin, joita hän nojasi penkkipöytään, ja hänen kasvoissaan ja
koko asennossaan ilmenevä hartaus tarttui ehdottomasti minuunkin.
Intohimot hiljentyivät, ajatukset kävivät puhtaiksi, ja minä rakastin
häntä tällä hetkellä täysin ideaalisella tunteella, sillä tunsin
paremmin kuin koskaan, että hän on aivan toinen nainen kuin kaikki
ne muut, joita tähän asti olen kohdannut -- sata kertaa parempi ja
puhtaampi.

En ole moniin aikoihin ollut sellaisen mielialan vallassa kuin
silloin tuossa maalaiskirkossa. Anielkan läsnäolo, temppelin
totisuus, kynttilöiden lempeä tuike alttarin pimennossa, eriväriset
valojuovat, jotka ikkunoista lankesivat lattialle, varpusten viserrys
ruutujen takana ja hiljainen messu -- tämä kaikki vaikutti tietysti
yhdessä. Lisäksi tuli jonkinlainen aamuinen uneliaisuus, joka
tyynnytti tavattomasti. Ajatukseni rupesivat kulkemaan tasaisina ja
rauhallisina niinkuin savupilvet nousivat suitsutusastiasta alttarin
juurella. Minussa heräsi jokin, joka alkoi vaatia uhria minulta
itseltäni, ja sisäinen ääni puhui: "Älä hämmennä puhdasta vettä, älä
samenna sen kirkkautta."

Messu päättyi ja me läksimme kirkosta. Ulkopuolella tapasimme
suureksi hämmästykseksemme molemmat vanhat Latyszit, nuoren papin
vanhemmat, maassa istumassa, puinen rasia kädessä, kerjäämässä almua.
Täti, joka tiesi minun lahjoituksestani, suuttui heidät nähdessään
suuresti ja rupesi torumaan, mutta vanha vaimo piteli vähääkään
hämääntymättä rasiaa hänen edessään ja virkkoi:

-- Herrojen lahja on toinen asia ja toinen Jumalan tahto. Jumalan
tahtoa vastaan ei kukaan saa asettua. Kun kerran Herra Jeesus on
pannut meidät tähän istumaan, niin istumme vaikkapa iankaikkisesta
iankaikkiseen, amen.

Sellaiseen puheeseen oli tietysti mahdoton vastata. Varsinkin
loppuponsi "iankaikkisesta iankaikkiseen" vaikutti minuun niin
hämmästyttävästi, että omituisuuden vuoksi ojensin hänelle almun.
Tämä kansa uskoo itse asiassa sallimukseen ja antautuu sokeasti
sen johdettavaksi, sekoittaen uskoonsa vain tarpeellisen määrän
kristillisyyttä. Latyszit, joille annoin tuhat kaksisataa ruplaa,
ovat nyt rikkaammat kuin ikinä ovat olleet, mutta kuitenkin ovat he
asettuneet kirkon edustalle kerjäämään siinä varmassa vakaumuksessa,
että sallimus -- eli kuten eukko sanoi "Jumalan tahto" -- on niin
määrännyt.

Palasimme kotiin. Soitettiin juuri päivämessuun. Tiet vilisivät
miehiä ja naisia, etäisemmistä taloista tultiin oikaisevia polkuja
vainioiden poikki, joilla Vihanta vilja jo kohosi korkeana aikaisessa
keväässä. Silmänkantamiin asti eroittautui taivaan sineä vastaan
naisten kirjavia huiveja, ne kohosivat kuin eriväriset kukat
vihreästä. Suoraan sanoen ei niin laajoja ja ilmavia aukeita ole
koko Europassa kuin meillä. Minua ihmetytti sunnuntain leima sekä
ihmisissä että luonnossa. Ilma kyllä oli ihana, mutta lisäksi tuli
muutakin: tuuli lepää, siksi että on sunnuntai, ruis ei aaltoile,
poppelien lehvät eivät värise, siksi että on sunnuntai; kaikkialla
vallitsee iloinen rauha ja hiljaisuus, kaikki kantaa juhlapukua ja
valo virtaa maailmaan.

Huomautin Anielkalle miten taiteellisesti helakat väritäplät
sulautuivat yhteen ilman sinen kanssa. Sitte me siirryimme puhumaan
talonpojista. Minä myönnän, että näen heissä vain kokoelman enemmän
tai vähemmän vaikuttavia malleja. Anielka katseli heitä aivan
toisilla silmillä. Hän tiesi kertoa heistä joukon kuvaavia asioita,
sekä surullisia että iloisia, ja kertoessaan hän lämpeni ja vilkastui
ja oli niin ihastuttava, että minä häntä katsellessani ehdottomasti
tulin toistaneeksi kolmea viime säettä runosta, jonka joskus
ylioppilaana kirjoitin ja josta en enään muista mitään muuta kuin:

    "Sit' ihmettelen, missä kukkaset
    ne askeltesi alta viipynevät,
    sa toukokuu, sa paradiisin kevät."

Keskustelu palasi taasen Latyszeihin eli oikeastaan vanhaan vaimoon,
jonka puhe kirkon edustalla niin suuresti oli hämmästyttänyt meitä.
Rupesin sovittamaan sitä itseeni. Täti oli jäänyt Celina rouvan luo,
jota palvelija rullatuolissa tyrkkäsi parinkymmenen askeleen päässä.
Saatoin siis vapaasti johdattaa mieleemme viime kävelyämme puistossa.

-- Anoin sinulta, virkoin, -- hiljan almua ja sinä annoit. Nyt
huomaan, ettei se velvoita minua mihinkään, vaan että voin lähteä
uudelleen kerjäämään.

-- Niin, vastasi Anielka, -- ja pyytää muilta hyväsydämisiltä
ihmisiltä samaa. Täti lähtee juuri tänään kutsumaan yhtä sellaista
ihmistä Ploszowiin. Minä ymmärrän!

Minä vastasin, ettei niin suuri ihminen kuin neiti Hilst voi mahtua
yhteen sydämeen, vaan että häntä rakastamassa täytyy olla ainakin
kolme, mutta Anielka ei lakannut kiusoittelemasta minua, vaan jatkoi,
sormellaan uhaten:

-- Kyllä minä ymmärrän yskän, kyllä minä ymmärrän!

-- Erehdyt tällä kertaa, vastasin -- sillä minun sydämessäni ei
ole sijaa muuta kuin veljellisille tunteille ja siellä hallitsee
yksinomaan se häijy pieni olento, joka tällä hetkellä kiusaa minua.

Anielka lakkasi kujeilemasta ja nauramasta, hiljensi kulkuaan,
ja hetken perästä saivat täti ja Celina rouva kiinni meidät.
Muuten kului päivä pilvettömänä ja niin iloisesti, että monasti
luulin olevani ylioppilas. Silmilläni kyllä sanoin hänelle, että
rakastan häntä -- mutta intohimo minussa nukkui. Hän oli minulle
tänä päivänä liian kallis. Heti päivällisen jälkeen läksi täti
Varsovaan ja minä vietin loppuajan Celina rouvan huoneessa, lukien
hänelle Montalambertin kirjeitä. Isä oli nimittäin aikoinaan ollut
hänen kanssaan kirjevaihdossa. Tuo työ olisi käynyt minulle aika
ikäväksi, jollei Anielkakin olisi ollut kuulijana. Kun nostin silmäni
kirjeistä, kohtasin hänen katseensa, joka täytti mieleni ilolla,
sillä jollen kokonaan ole kadottanut arvostelukykyäni, katseli minuun
puhdas, viaton nainen, joka itsekään tietämättään rakastaa minua
kaikesta sielustaan. Kuinka onnellinen se päivä oli! Illalla palasi
täti ja kertoi vieraiden saapuvan. Huomenna tulevat Sniatynskit ja
Klara Hilst.

On jo myöhäistä, mutta en mene nukkumaan, sillä en raski erota päivän
vaikutelmista. Uni ei saata olla makeampi kuin ne ovat. Puisto
suorastaan värisee satakielten laulusta, ja minussa on vielä niin
paljon vanhaa romantikkoa! Yö on saapunut yhtä kauniina kuin oli
päivä. Taivas on tähtiä täynnä. Ajattelen Anielkaa ja lausun hänelle
hengessäni "hyvää yötä!" Toistelen noita sanoja sata kertaa. Huomaan,
että minussa _l'improductivité slaven_ rinnalla vielä on hyvä määrä
puhtaasti puolalaista sentimentaalisuutta. En ole ennen tuntenut
itseäni siltä kannalta. Mutta vähät siitä... Paljon minä häntä
rakastan.


Toukokuun 13 p:nä.

Klara ja Sniatynskit eivät tulleetkaan. Sniatynski lähetti sanan,
että he tulevat huomenna, jos on kaunis ilma. Tänään riehui
Ploszowissa niin hirveä myrsky, ettei sellaista muisteta olleen
moniin aikoihin. Kymmenen tienoissa aamulla tuuli alkoi kuljettaa
tomupilviä yli maailman. Myrsky ei ollut yhtämittainen, vaan
puuskat seurasivat toisiaan puoleenpäivään asti niin tiheään ja
voimakkaina, että nostivat puut juurineen maasta. Kaunis puisto
vain rytisi, kun oksat taittuivat, ja hiekkapyörteiden keskellä
lentelivät pilvinä irtirevityt lehdet. Suuri lehmus, joka kasvoi
oikeanpuoleisen siipirakennuksen edessä, missä nuori pappi oli
kuollut, pirstautui. Kuumuus oli tukahuttava, keuhkoille ei tahtonut
riittää ilmaa; tuuli tuntui tulevan jostakin tulisesta kidasta ja
tuovan mukaansa hiilenkäryä. Minä, joka Italiassa olin tottunut
shirokkoon, kestin sen hyvin, mutta Celina rouva kärsi hirveästi ja
hänen kanssaan Anielka. Täti puolestaan nosti aika melun, syyttäen
Chwastowskia hävityksestä puistossa. Ärtyisä vanha aatelismies,
joka varmaan koulussa kerran ja toisen oli saanut korvilleen
Homeron takia, ei nähtävästi ollut unohtanut Odysseiaansa enempää
kuin hän oli käynyt tuppisuuksikaan, sillä hän vastata sutkautti
tädille, että jos hän olisi Aeolus, niin ei hän palvelisi täällä
isännöitsijänä eikä antautuisi väärien syytösten alaiseksi. Täti
vaikeni, tällä kertaa nähtävästi uusien uhkausten johdosta taivaan
puolelta. Puolenpäivän tienoissa tyyntyi äkkiä, mutta taivaalle alkoi
kasaantua kokonaisia pilvien valleja, vuoroin mustina kuin suruharso,
vuoroin kullalla päärmättyinä ja kasvaen kuin vaskenkarvaisissa
varsissa. Silloin tällöin tuli pimeä kuin yöllä, niin että Celina
rouva pyysi sytyttämään lamput, ja samassa valautui taasen pilvistä
pahaa-ennustava, metallinvärinen hohde. Kauhu oli vallannut koko
luonnon. Herra Chwastowski karkasi palvelurakennukselle sanomaan,
että karja on tuotava kotiin laitumelta. Paimenet olivat kuitenkin
ajaneet sen kotiin jo ennen käskyn saapumista, koska pian kuulimme
surkean mylvinän myrskyä ennustavan hiljaisuuden keskeltä, navetasta
päin. Täti oli ottanut käteensä loretolaisen kellon ja kiersi
huoneita kilistellen kelloa vimmatusti. En koettanutkaan saada
häntä ymmärtämään, että kellonsoitto tässä liikkumattomassa ilmassa
paremmin oli omiaan vetämään salamoja puoleemme kuin suojelemaan
meitä, ja -- vaikka tiesinkin, etten siinä tapauksessa voisi olla
hänelle miksikään avuksi, seurasin häntä kumminkin, koska minua
olisi hävettänyt jättää hänet yksinään vaaraan. Täti oli suorastaan
ihmeellinen katsella, kun hän pää pystyssä manasi mustia ja
vaskenvärisiä pilvivalleja ja päästi kellonsoittonsa tulvaamaan
niitä kohti. En ensinkään katunut, että läksin hänen mukaansa,
sillä minä sain katsella ikäänkuin symbolista kuvaa: sinä hetkenä,
jolloin kaikki vapisee vaaran edessä, antautuu ja menee lamaan,
pysyy usko yksinään pelotonna, manaa -- ja soittaa. Se on kun onkin
voittamattomin voima ihmissielussa.

Pääsimme sisään juuri kun ensimäiset jyräykset alkoivat vieriä pitkin
taivasta. Muutamia minuutteja kesti jyrinää lakkaamatta. Minulle tuli
se tunne, että pilvien vieriessä pitkin yläilmojen permantoa niiden
laki romahti alas joka hetki ja kaikki suistui mitä kauheimmalla
melulla maailmaan. Ukkonen iski lammikkoon puiston päässä ja samassa
jonnekin likemmä meitä, niin että koko talo vapisi liitteissään.
Naiset rupesivat rukoilemaan. Minusta tuntui ilkeältä, sillä jos
seuraan heidän esimerkkiään, valehtelen -- jollen tee sitä, niin
esiinnyn kuin huonosti kasvatettu viisastelija, joka ei ymmärrä
noudattaa tavallisia maaseudun tapoja eikä ennen kaikkea ottaa lukuun
naisten pelkoa. Samassa huomasin kuitenkin erehtyneeni, kun luulin
heidän pelkäävän. Heidän kasvonsa olivat tyynet, miltei valoisat.
Nähtävästi tavanmukainen rukous heidän silmissään oli sellainen
suojeluskilpi kaikkea vaaraa vastaan, ettei pelolla enään ollut
mitään tilaa heidän sielussaan. Mieleeni johtui niinikään, kuinka
minä kaikesta huolimatta olen vieras noiden kolmen puolalaisen naisen
keskellä. Jokainen heistä tietää kymmenen kertaa vähemmin kuin minä,
mutta on tavallisen inhimillisen mittapuun mukaan kymmenen kertaa
enemmän arvoinen kuin minä. He ovat kuin kirjoja, joissa on verraten
harvoja sivuja, mutta joka sivu on täynnä valoisia, yksinkertaisia
totuuksia -- kun sensijaan kaikissa niissä niteissä, joista minä olen
kokoonpantu, jokainen totuus on epäiltävää laatua, ja minä itse olen
ensimäisenä niitä epäilemässä.

Mutta näitä ajatuksia kesti vain hetkisen, sillä myrsky yltyi yhä
kauheammaksi. Tuuli nousi taasen sellaisella voimalla, että puut
sen raivon alla taipuivat maahan. Ajoittain tyyntyi tykkänään, ja
silloin tuli vettä kaatamalla. Ei ollut puhettakaan pisaroista, vaan
katkeamattomat vesisäikeet yhdistivät maan ja taivaan. Käytävät
puistossa kohisivat väkivaltaisina puroina. Äkkiarvaamatta puhalsi
kauhea tuulenpuuska kaiken veden taivaan ja maan välillä tomuksi,
ja silloin tuli maailma niin täyteen sumua, ettei askeleen päässä
voinut eroittaa mitään. Kuuroksi tekevää ukkosen pauketta kesti
taukoamatta. Ilma oli kylläisenään sähköä. Suonet ruumiissani
takoivat raskaasti; rajuilmaa seuraava haju, joka syntyy kun ukkonen
iskee alas, tuntui sisään asti. Seuraten luonnonvoimien esimerkkiä
katkaisivat minussakin halut ja himot kahleensa. Unohdin rajuilman,
näin ainoastaan Anielkan. En ensinkään voinut hillitä itseäni, vaan
likenin häntä ja sanoin:

-- Tahdotko tulla katsomaan rajuilmaa?

-- Kyllä, vastasi hän.

-- Tule tuonne viereiseen huoneeseen. Siellä on venetsialaiset
ikkunat.

Hän noudatti kehoitustani ja me asetuimme ikkunan ääreen. Äkkiä
tuli pilkkosen pimeä, mutta muutaman silmänräpäyksen ajaksi
löivät punaiset ja valkeat salamat taivaan auki pohjaa myöten ja
valoivat loistollaan näkyviin meidän kasvomme ja koko maailman.
Anielka oli tyyni ja joka salamanväläykseltä kävi hän silmissäni
houkuttelevammaksi.

-- Etkö pelkää? kysyin kuiskaten.

-- En...

-- Anna minulle kätesi...

Hän katsoi minuun kummissaan. Hetki vain ja minä olisin temmannut
hänet syliini ja painanut huuleni hänen huuliaan vastaan, ja sitte
olisi vaikkapa koko Ploszow saanut sortua maan tasalle -- mutta
hän pelästyi, ei kuitenkaan rajuilmaa, vaan kasvojeni ilmettä ja
kuiskettani, sillä samassa hän siirtyi pois ikkunan äärestä ja palasi
huoneeseen, missä hänen äitinsä ja täti istuivat.

Jäin yksin -- raivoni ja nöyryytyksen! valtaan. Olisin tietenkin
väärinkäyttänyt Anielkan luottamusta, mutta kuitenkin oli minulla se
tunne, että hän luottamuksen-puutteellaan oli loukannut minua. Päätin
osoittaa sen hänelle. Tasapainon palauttaminen näiden vaikutusten
vallitessa ei ollut helppo asia; kokonaisen tunnin viivyin vielä
ikkunan ääressä, mielettömänä seuraten häikäiseviä salamoja.
Vähitellen kirkastui, pilvet hajosivat ja revelmästä tuli esiin
aurinko ihmeellisen loistavana, ikäänkuin se olisi noussut kylvystä
ja katsellut hämmästyneenä rajuilman aikaansaamaa tuhoa.

Se olikin tuntuva. Puiston käytävillä kulki vesi vielä kellahtavana,
vaahdon pärskyttämänä virtana, josta törrötti katkenneita oksia.
Siellä täällä näkyi murskautuneita puita ja etempänä vahingoittuneita
oksia, jotka törröttivät puunrungoista kuin jättiläiskokoiset
käsivarret. Silmänkantamiin asti näkyi hävitystä ja raunioita kuin
sodan jälkeen.

Kun vesi hiukan oli kuivunut, läksin lammikon luo, likempää
katsellakseni vahinkoa. Äkkiä rupesi puisto vilisemään miehiä,
jotka oudon tarmokkaina ja vahingoniloisina ryhtyivät kokoamaan
irtaantuneita oksia ja hakkaamaan murskaantuneita runkoja. Ne
olivat kylän vuokralaisia, joilla ei ole omaa metsää ja jotka
kirveineen olivat rientäneet puistoon myrskyn kaataman aidan yli,
hankkimaan itselleen puita. Itse asiassa heidän puuhansa oli
minulle yhdentekevä, mutta koska he ryhtyivät siihen ilman lupaa ja
jotenkuten raa'alla tavalla, suutuin ja rupesin ajamaan heitä pois.
Suuttumukseni yltyi senmukaan kuin he nousivat vastakynteen. Uhkasin
jo lähettää noutamaan kylänvoutia, kun äkkiä takaani kuulin äänen,
joka minulle on suloisin maailmassa.

-- Onko se niin paha, lausui ääni ranskaksi, -- jos he raivaavat
puistoa?

Käännyin ja näin Anielkan, huivi sidottuna leuvan alle, jalassa
korkeat kengät. Hän piteli molemmin käsin hamettaan, jalat näkyivät
nilkkaa myöten. Pää hiukan kumarassa katsoi hän minuun ikäänkuin
rukoillen.

Kun minä hänet näin, katosi suuttumukseni kuin tuhka tuuleen. Unohdin
äskeisen katkeran mielialani ja katselin häntä saamatta irti silmiäni.

-- Niinkö sinä tahdot? kysyin ja jatkoin, kääntyen miesten puoleen:
-- kiittäkää rouvaa ja ottakaa puita.

Tällä kertaa tottelivat he ilomielin. Muutamat jotka nähtävästi eivät
tunteneet olosuhteita, nimittivät häntä kiittäessään "armolliseksi
neidiksi", mikä minua suuresti riemastutti. Jos Ploszow olisi
ollut minun, olisin ollut valmis tottelemaan ainoaa hänen sanaansa
ja hakkauttamaan maahan koko puiston. Puolessa tunnissa olivat
kaikki myrskyn jäljet poistetut, ja puisto oli ehdottomasti tullut
valoisemmaksi. Astellessamme Anielkan kanssa pitkin käytäviä löysimme
pääskysiä ja muita lintuja, jotka rajuilma oli joko tappanut, lyönyt
tainnoksiin tai kastellut läpimäriksi. Minä otin ne maasta ja ojensin
Anielkalle. Siinä tulin koskettaneeksi hänen käsiään ja katsoneeksi
häntä silmiin. Ja taasen oli minun hyvä olla. Eilispäivän idylli
palasi meille molemmille koko iloisuudessaan ja huolettomuudessaan.
Minun sydämeni valtasi onnen tunne pohjaa myöten, sillä nyt minä näin
mitä ei Anielka nähnyt -- sen nimittäin, että meidän niinsanotussa
sisarussuhteessamme oli kaksi kertaa niin paljon hellyyttä kuin
likeisinten omaisten kesken. Olin aivan vakuutettu, että hän
tietämättään rakastaa minua, mutta rakastaa samalla tavalla kuin
minä häntä. Niin oli nyt suurin osa toiveitani ja tarkoituksiani
toteutunut -- täytyi vain saattaa hänet tietoiseksi tästä tunteesta.

Kun tätä ajattelen, johtuu mieleeni mitä jo kerran kirjoitin
päiväkirjaani: ettei ainoakaan nainen maailmassa voi vastustaa
miestä, jonka puolella hänen sydämensä on. Ja sydämeni sykkii
kiihkeästi.


Toukokuun 15 p:nä.

Vieraamme saapuivat vasta tänään ja viisaasti tekivätkin, sillä vasta
tänään on maa kuivanut kunnollisesti, ja ilma on mitä ihanin. Tämä
toukokuun viidestoista päivä tulee aina säilymään mielessäni yhtenä
elämäni merkillisimmistä päivistä. Tällä hetkellä on puoliyö jo ohi,
mutta unesta ei ole puhettakaan; se on tänään kaikonnut minusta
kymmenen penikulman päähän. Ajatukseni liikkuvat niin virkeinä, etten
tunne pienintäkään väsymystä, ja aionkin kirjoittaa aamuun asti.
Täytyy vain koettaa hillitä mieltä, niin etten ala lopusta ja että
maltan panna paperille kaikki järjestyksessä. Tottumus on minulla
siinä hyvänä apuna.

Täti lähetti vaunut noutamaan Sniatynskeja ja Klaraa hyvin aikaiseen,
joten he jo ennen puoltapäivää olivat Ploszowissa. Rouva Sniatynski
ja Klara saapuivat reippaina, iloisina ja puhua pajattelivat
kuin varpuset. Kaunis ilma ja matka olivat saattaneet heidät
aivan haltioihinsa. Ja missä puvuissa ja loistavissa hatuissa he
esiintyivätkään! Klaralla oli jokin juovikas puku, joka saattoi
hänet näyttämään tavallista pienemmältä. Huomasin että Anielka
ensi hetkestä tarkkaavasti katseli häntä ja oli kummastuksissaan
hänen kauneudestaan, josta todella en ollut tullut puhuneeksi, kun
olin kertonut Klarasta. En ollut tehnyt sitä tarkoituksella, vaan
suorastaan siitä syystä, että ajatukseni on niin täynnä Anielkaa,
että monet asiat luistavat aivan ohi mieleni ja silmäni. Olen
esimerkiksi kaksi kertaa käynyt Sniatynskilla, mutta vasta nyt
Ploszowissa huomasin, että rouva Sniatynski on leikkauttanut lyhyiksi
hiuksensa, mikä muuten sopii hänen kasvoihinsa erinomaisesti.
Vaaleat, otsalle valahtavat suortuvat tekevät hänet uppiniskaisen,
punaposkisen pojan näköiseksi. Me elämme nykyään mitä parhaimmassa
sovussa. Aikoinaan oli hän valmis Anielkan takia upottamaan minut
meren syvyyteen, mutta nähtävästi hänen miehensä on kertonut hänelle
mitä olen kärsinyt. Naiset pitävät aina miehistä, jotka kärsivät
rakkautensa takia, ja niin on rouva Sniatynskikin antanut minulle
anteeksi kaikki syntini ja sallii suosionsa loistaa minulle. Tämän
herttaisen, vilkkaan ja välittömän naisen läsnäolo helpoitti
tietenkin ensimäisen kankeuden häviämistä Anielkan ja Klaran välillä.
Huomasin nimittäin, että täti, joka tuntee olevansa kiitollisuuden
velassa Klaralle, otti hänet vastaan tavattoman sydämellisesti, kun
sensijaan Anielka, huolimatta kohteliaisuudestaan ja synnynnäisestä
herttaisuudestaan, oli ikäänkuin alakuloinen ja hiukan kankea. Vasta
vilkkaan keskustelun aikana aamiaispöydässä tapahtui hänen ja Klaran
välillä jonkinlainen likeneminen. Klara oli aivan haltioissaan
Anielkan kauneudesta, ja koska hänen on tapana vilpittömän luonteensa
mukaisesti ja taiteilijan koko avomielisyydellä lausua kaikki
mitä ajattelee, niin hän julisti ihastuksensa Anielkalle vasten
kasvoja, jopa sellaisella innostuksella ja lämmöllä, ettei Anielka
voinut pysyä kylmänä. Celina rouva, joka oli mukana aterialla,
loisti tyytyväisyyttä, ja vaikka hän nähtävästi ensi kertaa oli
taiteilijattaren seurassa, katseli hän Klaraa yhä leppoisammin.

Vihdoin hän kääntyi Klaran puoleen ja huomautti, että vaikka hän
onkin Anielkan äiti, niin hänen täytyy sanoa, että Anielka jo
lapsena oli aika mukavan näköinen. Olisi luullut hänestä tulevan
kauniimmankin. Sniatynskit sekaantuivat hekin keskusteluun.
Kirjailija rupesi paikalla kiistelemään Klaran kanssa erinäisistä
naistyypeistä ja teki huomioitaan Anielkan tyypistä ja sen
esteettisestä arvosta niin täydellisellä kylmyydellä, että olisi
luullut Anielkan olevan kuvan, joka riippui seinällä eikä elävän ja
läsnäolevan henkilön. Kuunnellessaan tätä keskustelua oli Anielka
punastunut ja päästänyt alas tuuhearipsiset silmälautansa kuin
pikkutyttö -- mikä teki hänet vieläkin viehättävämmäksi.

Minä vaikenin ja vertailin hengessäni näitä kolmea naista, koettaen
tarkastaa heidän kasvojaan niin objektiivisesti kuin suinkin,
nimittäin koettaen unohtaa, että Anielka oli rakastettuni ja samalla
tietysti silmissäni erikoisin ja puoleensavetävin nainen maailmassa.
Mutta vertailu muodostui sittenkin hänelle edulliseksi. Rouva
Sniatynskilla on, varsinkin nyt kun hän käyttää lyhyitä hiuksia,
hyvin kiitollinen pää, mutta jokainen englantilainen "keepsake"
sisältää samantapaisia. Klaran kauneuteen kuuluvat valoisat kasvot,
mutta varsinkin siniset silmät ja saksalaisille ominainen puhdas iho.
Jollei hän kuitenkaan olisi taiteilija ja jollei musiikki heti häntä
katsellessa tulisi mieleen, niin hänen kasvojaan korkeintaan voisi
pitää hauskoina. Anielkan kasvot eivät ainoastaan ole säännölliset
ja taiteelliseltakin kannalta katsoen tavattoman jalot, vaan niissä
on jotakin niin omituista, ettei niitä voi viedä mihinkään yhteiseen
luokkaan. Ehkäpä tuo omituisuus johtuu siitä, ettei häntä voi pitää
tummana eikä vaaleana, koska hän ulkonaisesti tekee tumman, mutta
henkisesti vaalean vaikutuksen; ehkäpä omituisuutta lisää hänen
tavattoman runsas tukkansa pienten kasvojen ympärillä -- oli miten
oli: hän on ainoa laatuaan. Hän voittaa rouva Davisinkin, joka
oli moitteettoman kaunis, mutta jonka kauneus oli kuvapatsaiden
kauneutta. Rouva Davis herätti minussa vain ihmettelyä ja intohimoa,
Anielka herättää eloon idealistin, joka lämpenee hänen olentonsa
runollisuudesta, ja tämä runollisuus on uusi ja ennen tuntematon.

Mutta minä en edes tahdo verrata toisiinsa kahta niin erilaista
olentoa. Johduin aterian aikana ajattelemaan näitä asioita sentähden,
että niistä puhuttiin ja että Anielkan kauneuden eritteleminen aina
tuottaa minulle suurinta iloa. Täti teki lopun keskustelusta, koska
hän vierasvaraisena emäntänä katsoi velvollisuudekseen puhella Klaran
kanssa viime konsertista. Hän puhui pitkältä ja hyvin. En olisi
uskonut hänen tietävän niin paljon musiikista. Lisäksi lausui hän
kohteliaisuutensa maailmannaisen ystävällisyydellä ja eräänlaisella
siroudella ja herttaisuudella, mikä on ominainen vanhemmalle
sukupolvelle, joka vielä peri kahdeksannentoista vuosisadan hengen.
Sanalla sanoen: näin ihmeekseni, että ankara tätini vielä voi, kun
tahtoo, johdattaa mieleensä peruukkien ja kauneuslaastarien aikoja.
Klara, johon ei hänen rakastettavuutensa voinut olla vaikuttamatta,
vastasi samaan tapaan.

-- Varsovassa, sanoi hän, -- tulen aina soittamaan hyvin, sillä
yleisö ymmärtää minut. Parhaiten soitan kuitenkin pienessä
tuttavapiirissä, jossa kaikki ovat minulle sympaattiset -- ja jos
herrasväki sallii, osoitan sen heti aamiaisen jälkeen.

Täti, joka koko ajan oli toivonut, että Celina rouva ja Anielka
saisivat kuulla Klaraa, mutta joka ei oikein ollut tietänyt sopisiko
hänen istuttaa vierastaan soittokoneen ääreen, ihastui ikihyviksi.
Minä rupesin kertomaan Klaran konserteista Parisissa, hänen
voitoistaan Erardin salissa, Sniatynski vuorostaan johdatti puheen
Varsovan voittoihin, ja niin kului ateria loppuun asti. Kun olimme
nousseet, tarttui Klara itse Celina rouvan tuolinselustaan viedäkseen
hänet saliin eikä ottanut vastaan mitään apua, vaan selitti
nauraen, että hän varmaan on kaikkein voimakkain koko joukosta
eikä lainkaan pelkää käsiensä vahingoittuvan. Hetken perästä hän
istuutui soittokoneen ääreen ja nähtävästi Mozart tällä hetkellä oli
enimmin sopusoinnussa hänen mielialansa kanssa, koska saimme kuulla
Don Juanin. Tuskin olivat ensimäiset sävelet soineet ilmoille, kun
edessämme jo oli aivan toinen Klara, ei se iloinen, vallaton lapsi,
jonka kanssa olimme puhuneet aamiaisen aikana, vaan itse pyhä Cecilia
ruumistettuna. Hänen ulkonainen ihmisensä ja musiikki olivat sulaneet
yhteen; häneen oli tullut jokin henkinen hartaus ja sopusointu, jotka
nostivat hänet yläpuolelle tavallisen naisen tason. Tein vielä sen
huomion, että rakastavan miehen sydän saattaa iloita sellaisistakin
asianhaaroista, jotka ovat rakastetulle naiselle epäedulliset. Kun
ajattelin miten mahdoton minun Anielkani on päästä tuollaiseksi
Sibyllaksi, kun näin hänen istuvan salinnurkassa pienenä, hiljaisena
ja ikäänkuin kokoonpainuneena, niin tunsin rakastavani häntä entistä
enemmän, tunsin että hän on minulle sitä kalliimpi. Mieleeni johtui
niinikään, ettei nainen itse asiassa ole sellainen, jommoiseksi
ihmiset yleensä häntä luulevat, vaan sellainen, jommoisena rakastunut
mies hänet näkee, koska hänen kykynsä epäilemättä ovat suoranaisessa
suhteessa siihen rakkauteen, jonka hän on kyennyt herättämään.
Minulla ei ollut aikaa viipyä tässä kysymyksessä, mutta se oli
minulle erittäin mieluinen. Sen takaa häämöitti minulle ikäänkuin
sumun sisästä johtopäätös, että noiden kykyjen nimessä naisen täytyy
taipua olemaan sen sydämen oma, joka sitä eniten rakastaa.

Klara soitti ihanasti. Koetin katsella ilmeitä läsnäolevien
kasvoilla ja huomasin silloin, että Anielka katselee minuun. Oliko
se tavallista uteliaisuutta vaiko vastustamatonta levottomuutta
sydämessä, joka ei voi sanoa mitä se pelkää ja kuitenkin pelkää? Jos
viimemainittu olettamus on oikea, niin se uudelleen todistaa minulle,
että hän rakastaa minua. Ajatus riemastutti minut, ja minä päätin
päivän kuluessa saada vastauksen kysymykseeni.

Tästä hetkestä lähtien en luopunut Klaran rinnalta. Puhuin hänelle
enemmän ja kohtelin häntä sydämellisemmin kuin milloinkaan. Metsässä,
jonne kaikki läksimme yhdessä, astelin aina hänen kanssaan, vain
silloin tällöin luoden silmäyksen Anielkaan, joka tuli jonkun
matkan päässä Sniatynskien kanssa. Klara oli ihastuksissaan metsän
kauneudesta, lehtipuiden rehevät, vaaleat ryhmät olivatkin todella
hyvin kauniit tummien kuusien kehyksissä.

Aurinkoa tunki runsaasti metsään lehtien lomitse, ja maassa kasvavien
sananjalkojen päälle valautui kuin kultakudontaa. Ympäriltä kuului,
kuten ainakin keväisin, käen kukuntaa. Siellä täällä nakutti tikka
puunkylkeen.

Kun me taasen jouduimme yhteen Sniatynskien ja Anielkan kanssa,
pyysin, että Klara kotiin palatessamme musiikin kielellä tulkitsisi
tämän metsän, auringon, puiden huminan, koko tämän kevään. Hän
vastasi, että jokin "Frühlingslied" jo soi hänen sielussaan ja että
hän koettaa esittää sen. Hänen olennostaan saattoi todella huomata,
että hänen sielussaan soi -- hän on kun onkin kuin suuri harppu,
jonka sisintä ainoastaan sävelin voi tulkita.

Hänen kasvonsa olivat kirkkaat ja hehkuvat; sensijaan Anielka
tuntui ikäänkuin sammuneelta, vaikka hän nähtävästi kaikin voimin
koetti hillitä itseään ja pitää seuraa Sniatynskeille, jotka
olivat heittäytyneet vallattomiksi kuin koululapset. Lopuksi he
rupesivat juoksemaan hippaa metsässä; Klarakin otti osaa leikkiin,
mutta sitä ei hänen olisi pitänyt tehdä, koska hänen suurikokoisen
ruumiinsa liikkeet ehdottomasti kävivät kömpelöiksi. Oli suorastaan
hullunkurista nähdä, kun hän juosta hölkytti.

Heidän ajaessaan toisiaan takaa jäin yksin Anielkan kanssa.
Järjestelmäni mukaan tuli minun nyt tehdä Anielka tietoiseksi syystä
hänen levottomuuteensa. Virkoin siis:

-- Sinua vaivaa tänään jokin, Anielka, eikö totta?

-- Minua? Ei mikään!

-- Minusta tuntuu välistä siltä kuin olisit jollakin lailla
tyytymätön. Ehket sinä pidä Klarasta?

-- Minä pidän hänestä päinvastoin tavattomasti enkä ensinkään
ihmettele, että kaikki ihmiset ovat häneen niin ihastuneet.

Keskustelumme katkesi, sillä Klara ja Sniatynskit tulivat paikalle.
Oli aika palata kotiin. Matkalla kysyi Sniatynski Klaralta, onko hän
todella Varsovan-matkaansa niin tyytyväinen kuin hän väittää.

-- Paras todistus siitä on, etten ensinkään ajattele kotimatkaa,
vastasi hän iloisesti.

-- Mepä koetamme, kävin paikalla kiinni hänen sanoihinsa, -- pitää
huolta siitä, että neiti kokonaan jääkin luoksemme.

Klara, joka tavallisesti ottaa kaikki mitä hänelle sanotaan, perin
luontevalta kannalta, katsahti minuun kysyvästi, kävi jonkun verran
hämilleen ja lausui: -- Kaikki ovat minulle täällä niin äärettömän
hyvät. Tiesin, että leikillä lausutut sanani voivat viedä harhaan
Klaraa, mutta minulle olikin tärkeintä tietää mitä ne vaikuttivat
Anielkaan. Onnettomuudeksi en voinut saada selvää mistään; Anielka
napitti juuri sillä hetkellä hansikkaitaan ja painoi päänsä niin
syvään, että hattu kokonaan varjosti hänen kasvonsa. Tuo liike tuntui
minusta kuitenkin hyvältä enteeltä.

Me palasimme kotiin. Täti ja Celina rouva odottivat meitä
päivälliselle, joka oli siirtynyt kello kymmeneen illalla. Sitte
Klara improvisoiden soitti "Frühlingsliedinsä". Varmaankaan ei
Ploszow koko olemassaolonsa aikana ole kuullut sellaista soittoa.
Minä kuitenkaan en kiinnittänyt siihen paljoakaan huomiota, koska
Anielka täytti kaikki ajatukseni. Olin asettunut likelle häntä ja
me istuimme puolipimeässä, koskei Klara sallinut tuoda lamppua
saliin. Sniatynski huitoi käsivarsillaan ikäänkuin ne olisivat
olleet keppejä. Se nähtävästi hermostutti hänen rouvaansa, koska hän
tuontuostakin vetäisi häntä kädestä. Anielka istui liikkumattomana.
Luultavasti hän, omia asioitaan ajatellen, ei kuunnellut
"Kevätlaulua" enempää kuin minäkään. Olin varma siitä, että hän
tällä hetkellä ajattelee minua ja Klaraa ja varsinkin sanoja,
jotka lausuin Klaralle. Minun oli helppo arvata, että vaikkei hän
rakastaisikaan minua, vaikkei hän vähimmässäkään määrässä aavistaisi,
että tunteeni häntä kohtaan on muuta kuin veljellistä kiintymystä,
niin häneen täytyy koskea nyt, kun hän näkee että toinen ryöstää
tunteen häneltä. Hänestä täytyy tuntua yksinäiseltä ja vaikealta.
Kun ei nainen ole onnellinen avioliitossaan, niin hän tarrautuu
kiinni jokaiseen tunteeseen, vaikkei se olisi muuta kuin ystävyyttä,
kuten köynnöskasvi puunrunkoon, ja pelkää kadottavansa tuen. Jos
tällä hetkellä olisin polvistunut hänen eteensä ja tunnustanut, että
rakastan yksin häntä, niin hänet varmaan tunnustukseni herättämän
pelästyksen ohella olisi vallannut ilo, jommoista ihmisille
tuottaa yksin rakkaan toivomuksen toteutuminen. En epäillyt tätä
vähimmässäkään määrin. Mutta jos näin on -- jatkoin hengessä
ajatuksiani -- niin eikö tunnustusta tule jouduttaa? Täytyy tietysti
vain keksiä tapa, mikä tuottaa vähimmin tuskaa ja enimmin iloa.

Ja minä rupesin heti miettimään tuota tapaa, josta kaikki tulisi
riippumaan. Ymmärsin, että Anielkalta paikalla on riisuttava aseet
ja katsottava, ettei hän ainiaaksi pääse karkoittamaan minua
luotaan. Ajatukseni oli tällä hetkellä raskaassa työssä, minulla
oli ratkaistavana vaikea ongelma. Kiihdyin kiihtymistäni ja, kumma
kyllä, olin levottomampi Anielkasta kuin itsestäni. Ymmärsin
nimittäin, että hänen elämäänsä voi syntyä ääretön aukko -- ja
pelkäsin hänen puolestaan. Sali kävi äkkiä valoisemmaksi, sillä kuu
oli noussut puiden takaa ja loi permannolle neljä heleää ikkunan
kuvaa. Koko huone oli yhä täynnä "Kevätlaulun" säveliä. Satakieli
vastasi Klaralle pensaikosta, avoimen lasioven läpi. Oli ihmeellisen
kaunista: lämmin toukokuun yö, soittoa, rakkautta. Tulin ehdottomasti
ajatelleeksi, että jollei elämä annakaan onnea, niin se ainakin antaa
sille sopivat kehykset.

Aloin tämän loistavan hämyn keskeltä silmilläni etsiä Anielkan
katsetta, mutta hän tuijotti lakkaamatta Klaraan, joka tällä hetkellä
todella vaikutti kuin ilmestys. Kuun valo, liukuessaan yhä peremmälle
huonetta, oli vihdoinkin saapunut hänen ja soittokoneen kohdalle.

Vaaleissa vaatteissaan loisti hän kuin musiikin henki. Taikaa ei
kuitenkaan enään kestänyt kauvan. Klara lopetti "Kevätlaulunsa", ja
heti senjälkeen antoi rouva Sniatynski, jonka jo oli kiire kotiin,
lähtömerkin. Koska ilta oli ihmeellisen suloinen, ehdotin, että
lähtisimme saattamaan viertotielle, puolen virstan päähän talosta.
Tarkoitukseni oli palatessa saada jäädä Anielkan kanssa kahden. Hän
ei mitenkään voinut kieltäytyä. Täti taas ei lähde mihinkään, sen
tiesin. Laskujeni täytyi siis pitää paikkansa.

Annoin määräyksen, että vaunut odottaisivat viertotiellä, ja
pian astelimme lehmuskujaa, joka johtaa kartanosta valtatielle.
Tarjosin käsivarteni Klaralle, astelimme muuten yhdessä ryhmässä, ja
sammakkojen kurnutus Ploszowin lammikoilta seurasi meitä.

Klara pysähtyi hetkiseksi kuuntelemaan noita kuoroja, jotka ajoittain
vaikenivat, samassa alkaakseen äännellä entistä voimakkaammin.
Vihdoin hän virkkoi:

-- Finaali "Kevätlauluuni".

-- Mikä ihana yö! lausui Sniatynski.

Ja samassa hän rupesi lausumaan ihanaa kohtaa "Venetsian kauppiaasta":

    "Kuin hiljaa kuudan tuolla kunnaall' uinaa!
    Täss' istukaamme, antain soiton äänten
    Solua korviimme; yön tyyni hiljaus
    Sävelten vienoon sulosointuun sopii..."

Siinä hänen muistinsa petti, mutta minä satuin muistamaan eteenpäin
ja jatkoin:

    "No, istu, armas! Kas kuin taivaan tanner
    Kirkkaita kulta-kierikäit' on täynnä;
    Ja pisku pieninkin, min tuolla näet,
    Kulkeissaan niin kuin enkel' laulaa, yhtyin
    Heleäsilmäisten keruubein kuoriin.
    Niin sointuu kuolemattomien sielut,
    Vaan me, niin kauan kuin tää halpa tomu
    Liallaan peittää sen, sit' emme kuule."

Sitte improvisoin Klaralle, joka ei ymmärtänyt puolaa, äkkiä
ranskalaisen käännöksen. Kuunnellessaan säkeitä tuli hän välittömästi
nostaneeksi silmänsä korkeutta kohti ja virkkoi sitte, osoittaen
tähtiä:

-- Olen aina ollut varma siitä, että tuo kaikki laulaa.

Rouva Sniatynski oli samaa mieltä, hän väitti usein puhuneensakin
siitä miehensä kanssa, joka kuitenkaan ei mitenkään voinut muistaa
sitä. Siitä nousi aviopuolisoiden kesken pieni kina, joka huvitti
sekä minua että Klaraa. Anielka ei koko aikana ottanut osaa
keskusteluun. Päähäni pälkähti, että ehkä tuo rakas olento on
pahoillaan siitä, että talutan Klaraa ja pidän seuraa yksistään
hänelle. Sitä ajatellessa valtasi minut ääretön onni. Koetin
kuitenkin hillitä itseäni ja sanelin hengessäni: "älä sinä luulekaan
hänen tietoisesti tajuavan, että tunne on mustasukkaisuutta: hän
on vain surullinen ja ehkä hiukkasen loukattu -- siinä kaikki".
Olisin sillä hetkellä antanut pois Klaran ja kokonaisen liudan hänen
veroisiaan taiteilijattaria, jos olisin saanut lausua Anielkalle,
että kaikki mitä minussa on, kuuluu hänelle. Sniatynski rupesi
samassa puhumaan jotakin astronomiasta. En kuullut siitä puoliakaan,
vaikka tämä tiede aina mitä suurimmassa määrässä on kiinnittänyt
mieltäni, se kun ei pane ahdistavia rajoja itselleen enempää kuin
ihmissielun ja äärettömyyden välille.

Saavuimme vihdoin suurelle tielle, ja Sniatynskit ja Klara nousivat
vaunuihin. Hetken perästä eteni jo pyörien röyke, kuulimme vielä
viimeisen "näkemiin asti!" ja olin Anielkan kanssa kahden.

Käännyimme paikalla kotia kohti ja astelimme hyvän aikaa ääneti.
Sammakot olivat jo vaienneet, vain kaukaa työväenasuntojen seuduilta
kuului yövartiain vihellys ja koirien haukunta. Olin tahallani
puhumatta Anielkalle, sillä tämä äänettömyys tietää, että meidän
välillämme tapahtuu jotakin ja Anielkan täytyy se ymmärtää.
Puolitiessä virkoin kuitenkin:

-- On ollut hauska päivä -- eikö totta.

-- En moniin aikoihin ole kuullut sellaista soittoa, vastasi Anielka.

-- Sinä olit kuitenkin ikäänkuin jollakin lailla tyytymätön. Älä
kielläkään. Minä seuraan kaiken aikaa mitä mielessäsi liikkuu ja
huomaan pienimmänkin varjon kasvoillasi.

-- Sinun täytyi tänään seurustella vieraiden kanssa... Olet kovin
ystävällinen, mutta vakuutan, ettei minua vaivaa mikään.

-- Olen, kuten aina, seurustellut yksinomaan sinun kanssasi, ja jos
sallit, todistan sen sanomalla sinulle mitä päivän kuluessa olet
ajatellut.

Odottamatta hänen suostumustaan jatkoin samassa:

-- Olet ajatellut, että minä jonkun verran muistutan
Latysz-vanhuksia; olet ajatellut, että puhuessani tyhjyydestä, mikä
minua ympäröi, olen pettänyt sinua, olet ajatellut, että turhanpäiten
pyysin ystävyyttäsi, koska olin saanut sitä jo muualta. Enkö ole
oikeassa? Sanoppa suoraan...

Anielkan oli jonkun verran vaikea vastata.

-- Jos niin tahdot, niin ehkä... Mutta tuo kaikki tuottaa minulle
tietysti vain iloa...

-- Mikä tuottaa sinulle iloa?

-- Sinun ja Klaran ystävyys.

-- Pidänhän minä hänestä paljon, mutta Klara, kuten kaikki muutkin
naiset, on minulle aivan yhdentekevä. Ja tiedätkö mistä syystä?

Minä vapisin, sillä tunsin hetken tulleen. Odotin vielä hiukkasen,
jotta Anielka voisi toistaa kysymykseni, sitte lausuin äänellä, jota
koetin tehdä niin levolliseksi kuin suinkin:

-- Sinun täytyy kerta kaikkiaan tietää ja ymmärtää, että olen
rakastanut yksin sinua ja rakastan yhä vielä kuin hullu!

Anielka seisahtui kuin maahan naulattuna. Tunsin kalpenevani, sillä
kasvoni kävivät aivan kylmiksi. Jos tällä hetkellä hänen allansa maan
perustus horjahti, niin hengestä ja elämästä oli kysymys minullakin.
Mutta tuntien minkä naisen kanssa olin tekemisissä, täytyi minun
pitää kiirettä ja riisua häneltä aseet, ennenkuin hän tulisi
tajuihinsa ja, karkoittaisi minut.

Aloin hätäisesti:

-- Älä vastaa minulle, sillä en tahdo mitään, en pyydä mitään --
kuuletko: en mitään. Tahdoin vain saada sanotuksi, että ottaisit
elämäni, sillä se on sinun. Vaikka olethan itsekin jo nähnyt, että
niin on -- ykskaikki puhunko siitä vai enkö. Toistan vielä kerran,
etten mitään pyydä, en mitään odota. Sinun on mahdoton kieltää
minulta mitään, sillä minä itse olen sen jo tehnyt. Kerron sen
sinulle ainoastaan kuten kertoisin ystävälle tai sisarelle. Tulen ja
ripitän itseni sinulle, sillä minulla ei ole muita; tulen ja kerron,
että olen onneton, koska rakastan naista, joka kuuluu toiselle,
rakastan ilman mittaa, Anielkani, rakastan ilman määrää!

Olimme jo portilla, mutta vielä puiden pimennossa. Silmänräpäyksen
aikana minusta tuntui siltä, että hän painuu puoleeni kuin katkennut
kukka ja että minä suljen hänet syliini, mutta minä erehdyin.
Selviydyttyään sanojeni vaikutuksesta, rupesi Anielka uskomattomalla,
hermostuneella tarmolla toistelemaan:

-- En tahdo kuulla sellaista, Leon! en tahdo, en tahdo, en tahdo!

Ja hän juoksi ylös kuun valaisemia portaita. Hän suorastaan pakeni
sanojani ja tunnustuksiani. Hetken perästä hän hävisi etehiseen,
ja minä jäin yksin, rinnassani pelko, levottomuus ja suuri sääli
häntä kohtaan, mutta samalla voitonriemu, sillä sanat, joista meille
molemmille voi alkaa uusi elämä, olivat nyt lausutut. Enempää
tietenkään en tällä hetkellä voinut toivoa. Siemen, josta jotakin
täytyy nousta, oli kun olikin heitetty maahan.

Kotiin palatessa en enään tavannut Anielkaa. Näin ainoastaan tädin,
joka astellen edestakaisin huoneessa hypisteli rukousnauhaansa
ja rukousten välissä ääneen puheli muista asioista. Toivotin
hänelle paikalla hyvää yötä, jotta niin pian kuin suinkin pääsisin
huoneeseeni. Toivoin tyyntyväni, kun saisin paperille päivän
vaikutukset ja kun hajalliset ajatukseni joutuisivat jonkinlaiseen
järjestykseen. Mutta kirjoittaminen on ainoastaan väsyttänyt minua.
Lähden huomenna (tai oikeastaan tänään, sillä ulkona on jo selvä
päivä) Varsovaan. Anielkan täytyy tulla vakuutetuksi siitä, etten
pyydä mitään, ja ennen kaikkea hänen täytyy saada rauhoittua ja
tottua siihen, mitä sanoin hänelle. Totta puhuen olen päättänyt
lähteä senkin takia, että pelkään huomista kohtaamistamme ja haluan
siirtää sitä tuonnemmaksi. Hetkittäin minusta tuntuu, että olen
tehnyt jotakin tavatonta, kun olen istuttanut oman turmelukseni idun
hänen maailmaansa, joka tähän asti on ollut niin täydelleen puhdas.
Mutta eikö itse asiassa paha siemen tullut kylvetyksi silloin, kun
hän meni naimisiin miehen kanssa, jota ei hän rakasta eikä voi
rakastaa? Mikä on siveellisempää: minun rakkauteni, joka puhkeaa
esiin suuren luonnonlain pakoituksesta, vaiko Anielkan kuuluminen
miehelle, joka on polkenut tämän lain jalkainsa alle? Oikeutetuinkin
suhde käy häpeälliseksi, jollei se perustu rakkauteen. Ja minä, joka
ymmärrän nämä asiat niin juurta jaksain, olen kuitenkin niin heikko,
että kauhu valtaa minut niin pian kuin minun pitää jalallani satuttaa
tuota moraalisuuden ruumista. Onneksi on kauhuni toki hetkellinen.
Vaikken varmuudella tietäisikään oikeuden olevan omalla puolellani,
niin en millään lailla usko sen olevan vastaisellakaan puolella.
Muutenhan kaikkien epäilysten täytyy väistyä tosiasiain tieltä, jotka
sisältyvät sanoihin: minä rakastan!

Mutta jos sydämeni nyt suorastaan seisahtuu, kun ajattelen, että
hänkään mahdollisesti ei nuku, että hän ehkä itkee ja tuskittelee --
niin se vain on uusi todiste rakkaudestani. Kaikki mitä on tapahtunut
ja kaikki mitä tulee tapahtumaan on välttämätöntä.


Toukokuun 19 p:nä.

Koko sen päivän, jolloin tulin Varsovasta, nukuin kuin kuoleman unta.
Ploszowissa olin surrut joka minuuttia, jota en viettänyt Anielkan
seurassa ja öisin olin kirjoittanut. Se oli kokonaan uuvuttanut
minut. Olen vieläkin väsynyt, mutta voin kuitenkin ajatella. Tuntuu
hiukan häpeälliseltä, että pakenin Ploszowista ja jätin Anielkan
yksin kantamaan tunnustukseni painoa. Mutta eihän pelkuruus ole niin
kauhea asia, kun on kysymyksessä rakastettu nainen. Enkä tietenkään
olisi lähtenyt tieheni, jollen olisi varma siitä, että siitä
koituu hyötyä rakkaudelleni. Anielkan täytyy kun täytyykin aamulla
noustessaan, rukoillessaan, kävellessään puistossa, hoidellessaan
sairasta äitiään, aina, aina toistelemistaan toistella: "hän rakastaa
minua" -- ja ajatuksen täytyy vähitellen käydä hänelle vähemmän
mahdottomaksi, vähemmän kauhistuttavaksi. Ihminen tottuu kaikkeen,
nainen varsinkin tottuu pian ajatukseen, että häntä rakastetaan,
varsinkin kun hän itse rakastaa. Samana hetkenä, jolloin minulle
selveni, että rakastan häntä, aloin kysyä: rakastaako hän minua?
Ja tätä kysymystä olen nyt päässäni käännellyt ja väännellyt. Olen
kylmästi koettanut ottaa lukuun kaikki asianhaarat, aivan niinkuin
ei kysymys ensinkään koskisi minuun -- ja minä olen tullut siihen
johtopäätökseen, että hän rakastaa minua. Mennessään naimisiin hän
rakasti minua eikä Kromickia; hän meni naimisiin epätoivosta. Jos
mies vielä olisi ollut harvinaisen etevä ja kiinnittänyt hänet
maineensa tai aatteensa mahdilla, jos hän olisi ollut harvinainen
luonne -- niin mahdollisesti Anielka olisi voinut unohtaa minut.
Mutta Kromicki ei saattanut valloittaa häntä edes rahataudillaan.
Sitäpaitsi hän heti häiden jälkeen läksi tiehensä, vieläpä möi
Gluchowin, jonka säilyttäminen perheen hallussa oli sekä äidin että
tyttären elämäntehtävä. Arvosteli Kromickia miten objektiivisesti
tahansa, niin hän on vähäpätöinen ihminen, eikä hänessä ole mitään,
joka voisi kiinnittää tätä ihanteellisesti tuntevaa ja ajattelevaa
naista. Nyt saavun minä, jota hän nähtävästi ei vielä ole voinut
unohtaa. Kosketan heti tullessani hänen sydäntään, palauttamalla
muistot joka sanallani ja joka katseellani; vedän häntä puoleeni
sekä kehittyneisyydelläni että ennen kaikkea todellisen rakkauden
magneettivoimalla. Ottaen lukuun että Anielka tiesi miten minä
kärsin, kun lähetin hänen luokseen Sniatynskin, että hänen täytyi
surra minua, ettei hänen hellyytensä ollut voinut sammua -- sanon:
elämäni on kysymyksessä, mutta kaikesta päättäen en voi hukata peliä.

Oikeus on puolellani. Se on aina jokaisen puolella, joka puolustaa
henkeänsä. En sano tätä kiihtymyksen vallassa, vaan varsin
levollisena. Minulla ei ole pohjaa jalkain alla, ei vakaumusta, ei
uskoa eikä periaatteita, sillä kaikki nämä ovat kuolleet: harkinta ja
arvostelu ovat minusta tappaneet ne. Mutta minulla on se elinvoima,
minkä jokainen ihminen on saanut syntyessään, ja kun ei tämä
voima löytänyt toiminta-alaa, on se kiteytynyt tunteeksi, ja koko
tunteeni on kohdistunut Anielkaan. Minä riipun kiinni rakkaudessani
kuten hukkuva laudanpalasessa. Jos se minulta viedään, lakkaan
olemasta. Järki kysyy: mikset mennyt naimisiin Anielkan kanssa? Minä
vastaan kuten jo kerran ennen olen vastannut: en mennyt naimisiin
siitä syystä, että olen kieroon kasvanut enkä suora. Molemmat
hoitajattareni: harkinta ja arvostelu ovat kasvattaneet minut siksi,
mikä olen. Minkätähden juuri tästä naisesta, eikä jostakin toisesta,
tuli pelastava laudanpala? En tiedä. Nähtävästi näin oli määrätty. Se
ei riippunut minusta.

Jos hän tänään tulisi vapaaksi -- ottaisin hänet epäilyksettä
omakseni -- mutta jollei hän ensinkään olisi mennyt naimisiin...?
Kuka tietää... Häpeä sitä on lausua, ja kuitenkin on mahdollista,
että silloin olisin ollut vähemmin halukas.

Eikä syynä menettelyyni olisi ollut minkäänlainen romantiikka,
niinkuin esim., että pitäisin avioliittoa elämän jokapäiväisenä
proosana. Minä nauran noita vanhentuneita katsantotapoja. Kokemuksen
nojalla minulla kuitenkin on syytä uskoa, että loppumattomiin olisin
eritellyt Anielkaa ja itseäni. Vihdoin olisi joku vienyt hänet
minulta.

Paras etten enään ajattele. En tahdo kirota.


Toukokuun 20 p:nä.

Olen tänään koettanut ajatella mitä tapahtuu, kun olen voittanut
Anielkan vastarakkauden, eli oikeammin: kun olen saanut hänet
tunnustamaan rakkautensa. Näen edessäni onnen, mutta en näe
ratkaisua. Jos minä Ploszowin naisten läsnäollessa lausuisin sanan:
avioero, niin varmaan talo vaipuisi maan alle. Ilman vähintäkään
epäilystä ovat tädin ja Celina rouvan periaatteet sitä laatua, ettei
kumpikaan kestäisi sellaista iskua. Ja Anielka on samaa maata,
hänen käsityksensä on sama kuin tädin ja hänen äitinsä. Samana
hetkenä, jolloin hän tunnustaa rakastavansa minua, lausun kuitenkin
tuon sanan, ja hänen täytyy tottua avioeron ajatukseen. Muuta
mahdollisuutta ei ole, vaikkapa sitte täytyisi jäädä odottamaan tädin
ja Celina rouvan kuolemaa. Mitään muuta mahdollisuutta ei ole. Joko
Kromicki suostuu siihen vapaaehtoisesti tai ei. Ja jälkimäisessä
tapauksessa otan Anielkan ja vien hänet vaikkapa Intiaan. Hankin
avioeron tai osoitan avioliiton laittomaksi vastoin hänen tahtoaan.
Onneksi minulta ei puutu keinoja. Olen valmis kaikkeen, ja syvä
tunteeni puhdistaa minut omissa silmissäni täydellisesti. Tällä
kertaa ei olekaan kysymys mistään idyllistä, vaan tunteesta, joka
on kiteytynyt keskeisimmäksi koko olennossani. Sen vilpittömyys ja
voima pyhittävät menettelyni Anielkaa kohtaan. Minä petän häntä kun
sanon, etten pyydä häneltä muuta kuin sisaren tunteita; minä petän
häntä, kun vakuutan, etten vaadi mitään -- mutta kaikki tämä olisi
rumaa valhetta ainoastaan siinä tapauksessa, että itse rakkaus olisi
valhetta. Rakkauteni totuuden valossa on se ainoastaan järjestettyä
toimintaa, tunteen diplomatiaa. Se kuuluu rakkauteen. Käyttäväthän
kihlatutkin kaikkinaisia temppuja houkutellakseen toisiltaan
tunnustuksia. Minä puolestani olen rehellinen silloinkin kun petän.


Toukokuun 21 p:nä.

Olen sanonut Anielkalle, että aion ryhtyä työhön -- ja aion
todella, vaikkapa vain sentähden, että olen sanonut sen hänelle.
Ensi työkseni olen päättänyt toimittaa isän kokoelmat Varsovaan
ja täällä panna kuntoon Ploszowskien museon. Se on oleva Anielkan
ansio ja ensimäinen, rakkaudestamme johtuva hyödyllinen teko.
Arvaan että Italian hallitus tulee tekemään vaikeuksia, jokin laki
suojelee nimittäin vanhoja muistomerkkejä ja arvokkaita taideteoksia
maastavientiä vastaan. Mutta se on asianajajani huoli. Ah, muistan,
että Sassoferratan madonnakin, jonka isä määräsi tulevalle
miniälleen, on kokoelmieni joukossa. Lähetettäköön se heti paikalla
tänne, siitä voi olla minulle hyötyä.


Toukokuun 22 p:nä.

Miten häijy onkaan ihmisluonto! Tuo Kromicki, joka siellä kaukaisilla
aroilla ajaa takaa miljoonia sillaikaa kun täällä kuiskataan
rakkauden sanoja hänen vaimonsa korvaan -- on minusta auttamattomasti
naurettava; ja riemulla minä ajattelen, että saman täytyy johtua
Anielkankin mieleen. Jollei kuitenkaan johtuisi, niin minä kyllä
tiedän riistää kaikki verhot hänen silmiltään. Koko Kromicki
paljastaa itsensä siinä ainoassa teossa, että hän myi Gluchowin ja
jätti äidin ja tyttären kodittomiksi... Varmaan hän ajatteli, että he
asettuvat asumaan Odessaan tai Kieviin, mutta Celina rouvan sairaus
johdattikin Anielkan Ploszowiin.

Hän tiesi kuitenkin miten heikko Celina rouvan terveys on, hänen
täytyi ymmärtää, että hän voi vakavasti sairastua, ja silloin
Anielka jää yksin kantamaan surujen ja huolten taakkaa. Ehkäpä asiat
ehdottomasti vaativat hänen läsnäoloaan kaukaisessa idässä -- mutta
minkätähden hän siinä tapauksessa meni naimisiin?

Huomenna palaan Ploszowiin. Kovin minun on sinne ikävä -- ja
sitäpaitsi tahdon jo katsoa Anielkaa silmiin, usein minua nimittäin
vaivaa se tunne, että olen paennut vastuunalaisuutta. Tunnustuksen
tehtyäni minun täytyi lähteä -- mutta nyt pitää palata. Kukaties on
onneni suurempi kuin aavistankaan? Ehkäpä hänkin ikävöi minua?...

Kävin tänään Sniatynskeilla ja hain Klaraa, mutta en tavannut
häntä kotona. Sitte kävin tervehtimässä kauneudestaan kuuluisaa
rouva Koryckia, joka käyttää historiallista nimeään kuin mitäkin
jockeylakkia ja lyö sukkeluudellaan kuin piiskan siimalla. Pääsin
kuitenkin leikistä ilman naarmua. Vieläpä hän suvaitsi liehitelläkin
minua. Jätin lisäksi käyntikorttini pariin kymmeneen paikkaan. Tahdon
nimittäin, että ihmiset luulisivat minun asuvan Varsovassa.

Isän kokoelmien siirtäminen ei riitä minulle, sillä sehän on tahtoni
ja kukkaroni asia eikä mikään työ. Niin olen siis taasen jäänyt
miettimään mihin voisin tämän ohella ryhtyä. Tavallisesti lakkaavat
ihmiset minun asemassani hoitamasta omaisuuttaan -- tai hoitavat
sitä, poikkeuksia lukuunottamatta, huonosti, paljon huonommin
kuin minä. Ainoastaan muutama kymmenkunta meistä näyttelee osaa
julkisessa elämässä. Kuten jo yllä mainitsin, huvittelevat toiset
meistä olemalla aristokraatteja, toiset olemalla demokraatteja, ja
on sellaisiakin, jotka elämänsä määräksi ovat panneet taistelun
demokraattisia virtauksia vastaan ja yhteiskunnallisen hierarkian
puolustamisen. Minä osaltani luen tämän urheilun samaan luokkaan
kuin kaiken muunkin, ja kun en ole urheilija, niin en voi ottaa
osaa leikkiin. Vaikkei se edes olisikaan leikkiä, vaikka siinä
piilisikin joitakin käytännöllisiä tarkoitusperiä, niin kaikesta
huolimatta katselen yllämainittuja "urheilijoita" siksi epäilevin
silmin, etten voisi liittyä heihin. Demokratiaa eivät hermoni
siedä -- nimittäin siedän kyllä synnynnäisiä talonpoikia, mutta en
patenttidemokraatteja. Aristokratiasta ajattelen, että jos todella
sen olemassaolo perustuu historiallisiin tekoihin ja esi-isien
ansioihin, niin on suurin näitä ansioita meillä sitä laatua, että
jälkeläisten pitäisi pukeutua säkkiin ja siroitella tuhkaa päänsä
päälle. Muuten eivät nuo molemmat eri leirit itsekään usko asiaansa,
lukuunottamatta joitakin -- harvinaisen typeriä -- poikkeuksia.
Muutamat teeskentelevät vilpittömyyttä itsekkäässä tarkoituksessa,
mutta koska minä en milloinkaan viitsi teeskennellä, niin ei se
taistelu sovi työksi minulle.

Sitte on vielä Sniatynskin tapaisia synteetikkoja, jotka pysyttelevät
molempien leirien välissä ja koettavat sulattaa kummankin
synteettisyyteensä. Ne ovat yleensä voimakasta väkeä, mutta vaikka
minä kääntyisinkin heidän uskoonsa, niin minun siitä huolimatta
pitäisi tehdä jotakin, sillä eihän tunne ole mitään työntekoa --
ja sitä täytyy jotenkuten syventää. Sniatynski kirjoittaa paraikaa
näytelmää... Totta puhuen, kun ajattelen asiaa likemmin, olen
jonkinlainen kasvannainen enkä tiedä miten olen siksi tullut. On
kun onkin tavatonta, ettei ihminen, jolla on melkoiset varat, hyvät
tiedot ja koko joukko kykyä ja tahtoa, pääse kiinni mihinkään.
Taasen tekee mieleni kirota, sillä huomaan selvästi, että kaikkeen
on syynä ylenmäärin herkistynyt aistielämäni. Minun mukaani kelpaisi
määritellä vanhan vuosisadan ja vanhan sivistyksen tautia, sillä
minussa se esiintyy kaikkine tunnusmerkkeineen. Ihmisen, joka
epäilee uskoa, epäilee tietoa, epäilee vanhoillisuutta, epäilee
edistysmielisyyttä j.n.e. -- on totisesti vaikea ryhtyä mihinkään.

Enhän minä toivo mitään mahdottomia. Elämä perustuu aina työhön,
ihmiset tekevät täälläkin työtä, sitä ei voi kieltää. Se on
kuitenkin jonkinlaista työhevosten raadantaa, lyhteiden vaivaloista
kuljetusta riiheen. Vaikka tahtoisinkin, niin en kykene sellaiseen.
Minä olen paraadihevonen -- sopisin ehkä vaunujen eteen, mutta
tavallisia rattaita pölyisellä tiellä vetää mikä koni tahansa
tyynemmin ja tasaisemmin kuin minä. Taloa rakennettaessa en mitenkään
kelpaisi kantamaan tiiliä, ehkäpä voisin ajatella koristustyötä;
onnettomuudeksi ei tarvita tällaisia mestareja, kun on kysymys
yksinkertaisesta asunnosta ja katosta pään päälle.

Jos minä edes tuntisin sisällistä tarvetta työhön tai haluaisin
tehdä jotakin Sniatynskin opinkappaleiden käskystä, niin ehkäpä
voisin pakoittaa itseni toimintaan. Mutta vaikuttimeni on totta
puhuen aivan ulkopuolinen. Tahdon tehdä työtä sentähden, että
rakastettuni sitä minulta vaatii. Anielka on siinä suhteessa hyvin
intomielinen ja arka. Mutta juuri sentähden itserakkauteni ja laskeva
viisauteni neuvovat minua ponnistamaan asemaan, joka korottaa minua
hänen silmissään. Saadaan nähdä, minun täytyy joka tapauksessa
vielä miettiä. Sillä välin saa kukkaroni toimia. Siirrän tänne isän
kokoelmat, annan avustusta erinäisille laitoksille ja lahjoitan
rahaa, kun vaan tilaisuus ilmaantuu.

Mikä omituinen vaikutusvalta onkaan sellaisella naisella kuin
Anielka! Hänen tielleen sattuu todellinen "nero ilman salkkua",
sellainen pinttynyt tyhjäntoimittaja kuin minä, ja tuskin ovat
he tavanneet, nainen ei ole edes lausunut mitään toivomusta,
kun tyhjäntoimittaja jo näkee olevansa kutsuttu tehtäviin ja
velvollisuuksiin, joita ei hän milloinkaan ole ajatellut. Hitto minut
vieköön, jos päähäni pälkähtäisi ilahuttaa jotakin parisitarta tai
wienitärtä kuljettamalla kokoelmani Parisiin tai Wieniin!

Palaan kun palaankin jo Ploszowiin, sillä minä ikävöin hyvää
hengetärtäni!


Toukokuun 23 p:nä.

Lähdin Ploszowista joksikin aikaa, jotta Anielka voisi tehdä
päätöksensä. Varsovassa ja matkalla Ploszowiin koetin sitte
arvata mitä hän on mahtanut päättää. Tiesin, ettei hän ikinä ole
kirjoittanut miehelleen: "Tule heti kotiin ja vie minut pois, sillä
Ploszowski ahdistaa minua rakkaudentunnustuksillaan." Sitä ei hän
tekisi, vaikka vihaisikin minua. Hänen luonteensa on siksi hieno.
Sellaisesta toimenpiteestä seuraisi tietenkin jokin yhteenotto
minun ja Kromickin välillä. Silloin täytyisi Anielkan ehdottomasti
jättää sairas äitinsä, koska Celina rouvan terveys ei sallisi lähtöä
Ploszowista.

Anielkan asema on todella vaikea, tiesin sen kyllä, kun tein hänelle
tunnustukseni. Palatessani rupesin pelkäämään, että hän ehkä
sulkeutuu äitinsä huoneeseen ja välttää minua mikäli mahdollista.
Pian kuitenkin rauhoituin. Maalla ja asuessa saman katon alla kävisi
sellainen mahdottomaksi, se herättäisi liiaksi huomiota, ja tädin ja
Celina rouvankin täytyisi ruveta epäilemään jotakin, mikä ei suinkaan
vaikuttaisi edullisesti Celina rouvan terveyteen.

Totta puhuen käytän asemaa hyväkseni häikäilemättä -- mutta kuka
rakastunut ei sitä tekisi? Tiedän, ettei Anielka, vaikka olisi minuun
miten kiintynyt tahansa, sallisi minun tulevaisuudessa toistaa
sanojani, että hän nousisi vastarintaan voimakkaammin kuin kukaan
naimisissa oleva nainen, koska hänen vakaumuksensa ja rehellisyytensä
valossa pieninkin myönnytys näyttäisi kuulumattomalta rikokselta.
Mutta millä lailla hän voisi estää minua puhumasta rakkaudestani?
Hänellä ei ole kuin yksi ainoa keino: saada minut vapaaehtoisesti
suostumaan pyyntöönsä. Arvelin hänen haluavan ratkaisevasti
keskustella kanssani -- enkä erehtynyt.

Kun tulin Ploszowiin, huomasin, että hän oli käynyt huonon
näköiseksi. Kuitenkin hän koetti esiintyä reippaana. Nähtävästi
tuo rakas olento nyt oli koonnut varastoon todistuskappaleita ja
uskoi niiden tehoavan. Hän luuli, että kun esittää ne minulle, minä
joudun aivan aseettomaksi enkä enään voi suutani avata. Oi sinä
pyhä yksinkertaisuus, joka luulet, että totuus maailmassa on vain
yksi! Älä sinä, Anielkani, ryhdy mihinkään selittelyihin minun
kanssani, sillä jos minä uskon johonkin totuuteen ja joihinkin
todistuskappaleisiin, niin ne ovat rakkauden totuus ja oikeutus. Ja
minä osaan kääntää jokaisen sinun todistuskappaleesi nurin niinkuin
minkäkin hansikkaan ja tehdä siitä aseen sinua vastaan. Sinua eivät
pelasta todistelusi, ei edes minun hellyyteni sinua kohtaan, sillä
jota viattomampi ja valkeampi sinä osoitat olevasi, sitä enemmän
liikutat minua, mutta jota enemmän rakastan sinua, sitä kiihkeämmin
haluan sinut omistaa. Kyyneleet, joita sinun tähtesi vuodatan, ovat
vain krokotiilin kyyneliä ja niiden valuessa saaliinhimoni ainoastaan
kasvaa. Sellainen on rakkauden ikuisesti kieppuva ratas.

Kun vaan Anielkan näenkin, tunnen tarttuvani tuohon rattaaseen.
Päivällisen jälkeen, samana päivänä, jolloin olin palannut, Celina
rouvan nukkuessa verannalla makeaa unta, viittasi Anielka minua
tulemaan puutarhan päähän. Huomasin hänen kasvoistaan, joiden
harvinainen vakavuus hämmästytti minua, että hänellä juuri nyt on
jotakin tärkeää sanottavaa. Seurasin häntä siis nopeasti. Samassa
määrin kuin me loittonimme talosta, tuntui Anielkan rohkeus kuitenkin
väistyvän. Näin hänen kalpenevan. Nähtävästi hän oli pelästynyt omaa
tarmoaan. Koska peräytyminen kuitenkin oli mahdoton, rupesi hän
puhumaan epävarmalla äänellä:

-- Jos sinä tietäisit miten onneton minä näinä päivinä olen ollut...

-- Luuletko sitte, että minun on niin helppo elää? vastasin.

-- En, en luule -- ja sentähden minulla onkin sinulle suuri pyyntö...
Minä tiedän, että sinä ymmärrät kaikki, että olet jalo ja hyvä --
ethän siis kiellä; olen siitä varma, sillä tunnenhan sinut.

-- Sano mitä tahdot.

-- Sinun täytyy, Leon, matkustaa ulkomaille ja viipyä siellä, kunnes
äiti voi lähteä pois Ploszowista.

Tiesin hänen pyytävän juuri tätä. Vaikenin kuitenkin hetkisen,
ikäänkuin etsien vastausta.

-- Voit käskeä minua mielesi mukaan, vastasin, -- mutta sano minulle
edes minkätähden lähetät minut maanpakoon?

-- Enhän minä lähetä sinua maanpakoon, mutta tiedäthän minkätähden...

-- Tiedän, vastasin teeskentelemättömän masentuneena ja surullisena:
-- sentähden, että sinun hyväksesi antaisin viimeisen veripisarani;
sentähden, että jos ukkosen tällä hetkellä pitäisi surmata toinen tai
toinen meistä, minä asettuisin suojelemaan sinua ja ottaisin vastaan
iskun; että olisin valmis kantamaan kaiken onnettomuuden, mikä voi
sinua kohdata; sentähden että rakastan sinua ylitse kaiken -- ovathan
ne raskaita syntejä...

-- Ei, keskeytti Anielka kooten voimansa, -- vaan sentähden, että
minä olen miehen vaimo, jota rakastan ja kunnioitan -- ja etten tahdo
kuulla sellaista kieltä?

Kärsimättömyys ja suuttumus iskivät minuun äkkiä kuin sähkökipinät.
Tiesin ettei Anielka puhu totta, että kaikki naimisissa olevat naiset
pakenevat rakkauden ja kunnioituksen turviin, jota he muka tuntevat
miestään kohtaan, kun tulee kysymys ratkaisevasta teosta -- kaikki,
lyönpä vetoa -- vaikkei heidän sydämessään olisi varjoakaan näistä
tunteista. Anielkan sanat repivät kuitenkin siihen määrään hermojani,
että töintuskin sain hillityksi huudahduksen: "valehtelet, sillä et
rakasta enempää kuin kunnioitatkaan häntä!" Samassa johtui sentään
mieleeni, että hänen voimansa varmaan pian ovat lopussa. Vastasin
siis nöyrästi:

-- Älä suutu minulle, Anielka -- minä lähden!

Ja minä huomasin, että nöyryyteni riisui häneltä aseet ja että hänen
kävi minua sääli. Äkkiä repäisi hän lehden matalasta pensaasta
ja rupesi hermostuneesti paloittelemaan sitä. Ylivoimaisilla
ponnistuksilla sai hän itkunsa hillityksi, mutta hänen rintansa oli
täynnä nyyhkytystä.

Minäkin olin pohjaa myöten järkytetty. Jatkoin vaikeasti:

-- Älä ihmettele, että epäröin, sillä minulle tehdään hirveää
vääryyttä. Olenhan sanonut, etten pyydä mitään muuta kuin saada
hengittää samaa ilmaa kuin sinä ja katsoa sinua. Jumala tietää, ettei
se ole paljon. Mutta se on koko onneni... Ja senkin sinä minulta
riistät. Ajattele toki: kuka tahansa voi tulla tänne, puhua kanssasi
ja katsella sinua -- ainoastaan minä en -- ja siitä syystä, että
minulle olet rakkaampi kuin muille. Se on toki kohtalon pirullisinta
julmuutta. Asetu hetkiseksi minun asemaani. Se on sinulle vaikeaa,
sillä sinä et tunne tyhjyyttä, sinä rakastat miestäsi tai ainakin
luulet rakastavasi, mikä on sama asia -- mutta koeta hetkiseksi
ajatella, että olet minä, niin näet, että käskysi on pahempi kuin
kuolemantuomio. Pitäähän toki minuakin hiukan sääliä. Tiedätkö sinä,
että karkoittaessasi minut luotasi et yksin vie minulta näkemisesi
iloa, vaan vedät jalkojeni alta elämäni ainoan pohjan. Olen kertonut
sinulle, että palasin kotimaahan siinä mielessä, että alkaisin tehdä
työtä sen hyväksi. Ehkäpä tämä työ olisi suonut minulle unohdusta ja
rauhaa, ehkäpä sen kautta olisin voinut sovittaa entiset syyni. Olen
vasta päättänyt siirtää tänne isän kokoelmat -- ja nyt käsket sinä
minun luopua kaikesta, heittää kaikki ja lähteä oikopäätä maailmalle
uudestaan alkamaan entistä tarkoituksetonta elämääni ilman ainoaa
auringon sädettä! Hyvä on -- lähden! Mutta lähden vasta jos sinä
kolmen päivän perästä toistat käskysi, sillä tällä hetkellä uskallan
vielä luulla, ettet sinä tiedä mitä se minulle merkitsee. Nyt tiedät.
Pyydän sinulta kolmea päivää - en mitään muuta!

Anielka peitti kasvot käsillään ja puhkesi toistelemaan:

-- Voi Jumala, Jumala, Jumala!

Hän oli niin liikuttava siinä lapsellisessa, syyttävässä
avuttomuudessaan, että minutkin valtasi ääretön sääli. Olin jo
heittäytymäisilläni hänen jalkainsa juureen ja suostumaisillani
kaikkeen mitä hän pyysi, mutta juuri hänen syytöksessään vainusin
takeen pikaisesta voitosta enkä raaskinut luopua sen hedelmistä.

-- Kuule minua, virkoin: -- yhdessä tapauksessa lähden paikalla,
jo tänään! ja meret tulevat meitä eroittamaan: siinä tapauksessa
nimittäin, että tiedän sinun toimivan omankin sydämesi rauhan
vuoksi eikä ainoastaan päästäksesi näkemästä onnetonta ihmistä.
Puhun sinulle veljenä ja ystävänä. Tiedän tädin kautta, että olet
rakastanut minua; jos tuo tunne vielä elää sinussa -- niin en enään
huomenna ole täällä.

Vilpitön tuska pani sanat suuhuni, ja kuitenkin piili niissä
Anielkalle vaarallinen ansa, jonka piti riistää tunnustus hänen
huuliltaan. Jos se olisi tapahtunut, niin -- ties -- ehkäpä olisin
matkustanut, sillä hetkellä olisin kuitenkin, niin totta kuin elän,
sulkenut hänet syliini. Mutta hän ainoastaan vavahti, ikäänkuin
varomattomasti olisin kajonnut hänen haavoihinsa, ja samassa valui
suuttumuksen ja kiihtymyksen puna hänen kasvoilleen.

-- Ei! huusi hän epätoivoisasti ponnistaen voimiaan: -- se ei ole
totta! se ei ole totta! Lähde tai jää tänne, mutta se ei ole totta!
se ei ole totta!

Hänen kiihtymyksensä osoitti minulle kuitenkin, että se voi olla
totta. Minut valtasi hurja halu paiskata koko totuus raa'alla
voimalla vasten hänen kasvojaan, mutta näin tädin kaukaa likenevän.
Anielka ei enään voinut peittää mielenliikutustaan. Heti kun täti
hänet näki, kysyi hän:

-- Mikä sinun on? Mistä te puhuitte Leonin kanssa?

-- Anielka, vastasin, -- vaan kertoi minulle miten Gluchowin myyminen
oli vaikuttanut pahaa hänen äitinsä terveyteen. Eikä kummakaan, että
se häneen koski...

Lienevätkö Anielkan voimat olleet lopussa vai lieneekö valhe,
johon hänen vaitiollen täytyi ottaa osaa, täyttänyt jo ennestään
kukkurallista katkeruuden kalkkia -- joka tapauksessa hän äkkiä
purskahti hillitsemättömään itkuun. Hänen ruumiinsa hytki
suonenvedontapaisesti. Täti kiersi käsivarret hänen ympärilleen ja
painoi häntä syliinsä kuin lasta.

-- Anielka kulta! puheli hän, -- rakas lapsi! Minkä sille voi...
Jumalan tahto ennen kaikkea! Rakeet turmelivat minulta viime myrskyn
aikana viisi peltoa, enkä minä ole sanonut herra Chwastowskillekaan
pahaa sanaa!

En tiedä kuinka puhe viidestä pellosta ja rakeista tuntui minusta
niin itsekkäältä ja turhalta ainoankaan Anielkan kyyneleen rinnalla,
että minun ilkeästi piti keskeyttää:

-- Vähät pelloista. Anielka suree äitinsä terveyttä.

Ja minä läksin pois tuskissani, sillä tunsin, että tuotan kärsimystä
naiselle, jota rakastan yli kaiken. Olin saanut voittoja pitkin
koko sotarintamaa ja kuitenkin olin syvästi surullinen, ikäänkuin
tulevaisuus edessäni olisi ollut kauheana ja oudosti uhkaavana.


Toukokuun 25 p:nä.

Tänään on kulunut kolme päivää keskustelustamme. Anielka ei ole
toistanut kehoitustaan, jään siis tänne. Hän puhuu minulle vähän ja
istuu enimmäkseen huoneessaan, mutta ei kokonaan välttele minua; hän
nähtävästi pelkää sillä lailla herättävänsä tädin ja äitinsä huomion.
Minä puolestani koetan olla hänelle hyvä ja ystävällinen sekä
kaikin puolin pitää hänestä huolta, mutta en mitenkään tungettele
hänen seuraansa. Hänen pitää saada se käsitys, että rakkauteni
omalla voimallaan ilmoittaa itsensä, vaikka minä kaikin keinoin
koetan sulkea sen itseeni. Niinikään hänen täytyy tietää, että
rakkauteni kasvamistaan kasvaa, sillä se todella suurenee joka hetki.
Mahdotonta, ettei tämä vaikuttaisi häneen. Oli miten oli: meillä
on jo oma eristetty maailmamme, jossa me olemme kahden; meillä on
oma salaisuutemme, josta eivät täti eikä Celina rouva tiedä mitään.
Kun puhumme välinpitämättömistä asioista, kun koetamme ihmisille
uskotella, että suhteemme on sama kuin ennen, tunnemme molemmat,
että sielujemme pohjalla liikkuu jotakin aivan toista; minulla on
niinikään sanoja ja katseita, jotka yksin hän ymmärtää. Tähän on
tultu välttämättömyyden pakosta -- ja vaikka kaikki paremmin on
tapahtunut vastoin Anielkan tahtoa kuin hänen tahdostaan, yhdistää
se meitä kuitenkin. Aika ja tottumus hänen puoleltaan ja minun
puoleltani kärsivällisyys tulevat viemään asiat lopulliseen voittoon.
Minun rakkauteni tulee taukoamatta kehräämään lankoja, joilla hänet
kiedon ja jotka yhdistävät meitä yhä lujemmin. Se olisi turhaa
työtä ainoastaan siinä tapauksessa, että hän rakastaisi miestään.
Silloin herättäisin hänessä varmasti inhoa. Mutta menneisyys on minun
puolellani, ja nykyisyys ei kuulu Kromickille. Panen liikkeelle
kaiken objektiivisuuteni katsellessani tätä asiaa, aivan kuin olisin
joku kolmas henkilö, ja aina tulen siihen johtopäätökseen, ettei hän
voi rakastaa miestään. Anielkan vastarinta on sisällistä taistelua
harvinaisen puhtaassa sielussa, joka ei edes ajattele uskottomuutta.
Mutta hänellä ei ole taistelussaan mitään tukea. Minä en suinkaan
uskottele pääseväni helpolla: vastarintaa tulee kestämään kauvan, ja
vaikea tulee olemaan sitä taittaa. Minun täytyy aina pysyä valppaana,
aina tietoisuudessani hallita, aina selvästi nähdä kaikki; minun
täytyy punoa verkkoni niin hienoista langoista, ettei niitä voi
edes nähdä. En saa milloinkaan vetää liian aikaiseen enkä liian
kireälle ainoaakaan silmukkaa -- ja minä tulenkin varomaan erehdyksiä
enkä lakkaa ponnistamasta, ennenkuin tämä olento on omani. Ja jos
tapahtuisikin jokin erehdys, niin se on johtunut rakkaudesta, ja minä
toivon, että sekin lopulta on luettava ansiokseni.


Toukokuun 26 p:nä.

Kerroin tänään Sniatynskille, että nyt lopullisesti aion siirtää
isän kokoelmat Varsovaan. Laskin, että tieto hänen kauttaan joutuu
sanomalehdentoimittajien korviin, nämä herrat taas eivät tule
viivyttelemään, vaan korottavat aikomukseni tuota pikaa suuren
kansalaisteon arvoon. Anielkan täytyy ehdottomasti verrata minua ja
Kromickia toisiimme, vertailu päättyy tietysti minun edukseni. Olen
niinikään sähköteitse pannut menemään käskyn, että Sassoferratan
madonna kiireen kautta ja erikseen on lähetettävä tänne.

Aamiaisen aikana kerroin Anielkalle, ehdoin tahdoin kaikkien
kuullen, että isä testamentissaan oli määrännyt hänelle kuvan.
Hän kävi hämilleen, sillä hän käsitti paikalla isän siihen aikaan
pitäneen häntä tulevana miniänään. Tosin ei hänen nimeään mainittu
testamentissa; oli vain sanottu: "Madonnanpään, numero sen ja sen,
määrään poikani tulevalle vaimolle." Mutta juuri sentähden tahdoin
antaa sen Anielkalle. Puhumalla isäni määräyksestä olin herättänyt
eloon meissä molemmissa kokonaisen muistojen maailman. Olin tahallani
kääntänyt Anielkan mielen entisiin aikoihin, jolloin hän rakasti
minua ja täydellä rauhalla saattoi rakastaa. Tiedän että hänen
sieluunsa tuolta aikakaudelta oli jäänyt paljon katkeruutta ja kipua.
Toisin ei saattanut olla. Olisin ollut auttamattomasti hukassa,
jollen viime hetkessä olisi lähettänyt hänelle pyyntöäni Sniatynskin
kautta. Mutta se on lieventävä asianhaara. Sillä kun Anielka
ajattelee rikostani, niin hänen täytyy muistaa, että minä olisin
tahtonut sovittaa kaikki, että olen rakastanut häntä, kärsinyt ja
katumistani katunut. Hänelläkin on syytä nykyiseen onnettomuuteeni.
Tämäntapaisten ajatusten täytyy johdattaa häntä sovinnollisuuteen,
pakoittaa häntä muistelemaan menneisyyttä ja viipymään onnen ajoissa,
jotka nyt olisivat jokapäiväisenä leipänämme, jollen minä olisi
rikkonut eikä hän ollut niin leppymätön.

Olen huomannut hänen kasvoistaan, että hän pelkää viipyä
noissa onnellisissa muistoissa ja koettaa johdattaa puhetta
välinpitämättömiin asioihin. Täti ei tällä haavaa ajattele muuta kuin
läheisiä kilpa-ajoja, hän kun toivoo "Naughty-boymme" niissä ottavan
valtion palkinnon. Anielka rupesi siis puhumaan hänen kanssaan
kilpa-ajoista. Mutta hän puhui niin hajamielisesti ja teki muutamia
niin hullunkurisia kysymyksiä, että täti vihdoin malttamattomana
sanoi hänelle:

-- Lapseni, minä huomaan, ettei sinulla ole pienintäkään käsitystä
siitä, mitä kilpa-ajot ovat.

Minä lausuin Anielkalle silmilläni: "Tiedän että tällä hetkellä
vain tahdot tukahuttaa sydämesi ääntä" -- ja hän ymmärsi minut
niin täydellisesti, kuin jos olisin puhunut ääneen. Olen todella
varma siitä, että suhteemme täyttää hänen mielensä pohjaa myöten,
aivan kuten minut. Ajatus rakkaudesta avioliiton ulkopuolella on
jo kylvetty hänen sieluunsa, se itää eikä hetkeksikään jätä häntä.
Anielkan täytyy alituisesti elää tuossa ajatuksessa ja tottua siihen.
Nämä asianhaarat ovat kun ovatkin omiaan kääntämään naisen sydämen
pois aviomiehestä, vaikka hän rakastaisikin häntä. Kun vesipisaroita
alituisesti putoaa kivelle, niin ne tekevät siihen loven. Jos Anielka
edes hiukan rakastaa minua, jos hän edes rakastaa menneisyyttämme,
niin hänen täytyy tulla omakseni. Minun on mahdoton levollisesti
ajatella tätä kaikkea, sillä pelkkä onnen esimaku tukahuttaa minua.

Muutamilla seuduilla peittää lentohiekka merenrannat. Kulkija, joka
lähtee näille rannoille, on auttamattomasti hukassa. Joskus minusta
tuntuu, että rakkauteni on kuin nuo hiekkarannat. Vedän Anielkan
hiekkaan ja vaivun samalla itse yhä syvemmälle ja syvemmälle.

Kunhan vaan olemme yhdessä!


Toukokuun 28 p:nä.

Täti viettää nykyään kuusi tai kahdeksan tuntia päivästä
ulkotalollaan Burzanissa, jonne on noin penikulma Ploszowista.
Hän käy katsomassa hevostaan Naughty-boyta ja pitämässä silmällä
englantilaista Webbiä, joka harjoittaa hevosia. Olin siellä eilen
tunnin tai puolitoista. Naughty-boy on todella kaunis eläin ja ehkäpä
se ratkaisevalla hetkellä tulee olemaan liian hurja. Mutta vähät
niistä. Kaikkinaiset asiat kutsuvat minua kaupunkiin, sääli jättää
Ploszowia. Celina rouva on pari viime päivää ollut huonompi. Nuori
"Chwast", kuten tädin on tapana sanoa, tosin pitää heikkoudenpuuskaa
ohimenevänä, mutta on kuitenkin määrännyt, että jonkun aina täytyy
olla sairaan luona pitämässä hänelle seuraa. Muuten rouva raukka
paikalla alkaa hautoa rakkaan Gluchowinsa menettämistä ja hermostuu
hermostumistaan. Koetan osoittaa hänelle miltei pojan hellyyttä,
sillä siten hankin itselleni Anielkan kiitollisuuden ja totutan
hänet pitämään itseäni likeisenä henkilönä. Sydämessäni ei enään ole
sijaa vihalle Celina rouvaa kohtaan, hän on aivan liian onneton, ja
sitäpaitsi minä jo olen ruvennut rakastamaan kaikkia, jotka kuuluvat
yhteen Anielkan kanssa -- kaikkia -- paitsi yhtä! Tänään ja eilen
olen viettänyt muutamia tunteja sairaan luona yhdessä Anielkan
ja Chwastin kanssa. Me luimme ja juttelimme. Celina rouva ei saa
unta öisin, ja kun ei tohtori anna hänelle kloraalia, vaipuu hän
tavallisesti päivällä jokaisen pitemmän keskustelun aikana syvään
uneen, josta hänet -- kumma kyllä -- herättää ainoastaan hiljaisuus.
Siitä syystä luemme ja puhelemme yhtä päätä. Niin teimme tänäänkin.
Jollei tohtoria olisi ollut, olisin aivan vapaasti saattanut puhua
Anielkan kanssa.

Sanomalehdet olivat juuri levittäneet tietoja kauniin rouva Koryckin
avioerojutun vaiheista ja päättymisestä. Koko Varsova seuraa
kiihkeästi tapausta ja varsinkin täti, joka on kaukaista sukua rouva
Koryckille. Päätin paikalla käyttää hyväkseni tilaisuutta kylvääkseni
Anielkan sieluun käsityksiä, joita ei siellä ole ennen ollut.

-- Täti, lausuin syvällä vakaumuksella, -- raivoaa aivan turhaan
rouva Koryckia vastaan. Minun mielestäni hän menettelee viisaan ja
oikein ajattelevan naisen tavoin. Ihmistahto päättyy siinä, missä
rakkaus alkaa; se täytyy tädinkin myöntää. Jos rouva Korycki rakastaa
toista, niin ei hänellä ole muuta neuvoa kuin erota miehestään. Minä
tiedän mitä täti vastaisi tähän ja mitä sinä, Anielka, luultavasti
ajattelet tällä hetkellä: ajattelet, että jäähän hänelle velvollisuus
-- eikö niin?

-- Minä arvelen, että sinäkin olet samaa mieltä, vastasi Anielka.

-- Epäilemättä. On vain kysymys siitä, millä puolella rouva Koryckin
velvollisuus on.

En oikein ymmärrä minkä tähden nuori tohtori tällä hetkellä tahtoi
saada lausutuksi, ettei hän tunnusta vapaata tahtoa. Pian hän
kuitenkin tarkkaavasti kuunteli, koska katsantokantani rohkeus
miellytti häntä. Nähdessäni hämmästyksen Anielkan kasvoilla kehitin
edelleen ajatuksiani:

-- Voiko olla mitään raaempaa ja luonnonvastaisempaa kuin vaatia,
että jonkun on uhrattava rakkaampi olento vähemmän rakkaan tähden?
Useat uskontunnustukset voivat olla keskenään ristiriitaiset, ja
silti saattaa niiden etiikka olla sama. Ja tämän etiikan mukaan tulee
avioliiton aina perustua rakkauteen. Mitä avioliitto sitte on? Joko
se todella on jotakin pyhää ja rikkomatonta siinä tapauksessa, että
se nousee tällaiselta pohjalta; tai on se muussa tapauksessa sekä
siveysopin että uskonnon vastainen välikirja, joka epäsiveellisenä on
rikottava. Toisin sanoen: naisen velvollisuudet johtuvat tunteesta
eivätkä joistakin juhlamenojen sarjasta, jotka itsessään ovat vain
sarja muodollisuuksia. Sanon tämän ihmisenä, joka panee enemmän arvoa
asian ytimeen kuin muotoon. Tiedän että sana "uskottomuus" kaikuu
varsin peloittavalta. Mutta älkää kuvitelkokaan, että nainen käy
uskottomaksi vasta silloin, kunhan jättää miehensä: hän on uskoton,
jopa juurta jaksain, samana hetkenä, jolloin hän tuntee, ettei
rakasta miestään. Sittemmin on vain kysymys siitä, missä määrin hän
kykenee toimimaan johdonmukaisesti, missä määrin hänellä on voimaa
ja missä määrin hän rakastaa tai ei rakasta. Rouva Korycki rakasti
miestä, jonka vuoksihan nyt eroaa, jo ennenkuin meni aviomiehelleen.
Tuli väärinymmärryksiä, hän käsitti mustasukkaisuudenpuuskan
kylmyydeksi. Se oli hänen pääerehdyksensä, mutta jos hän nyt tahtoo
korjata tuon erehdyksen, jos hän nyt on ymmärtänyt, ettei saa
uhrata rakastettua olentoa välinpitämättömän takia ja että hänen
velvollisuutensa eivät ole konvenanssin vaan tunteen puolella --
niin siitä voivat häntä syyttää ainoastaan tekopyhät ihmiset tai
sellaiset, jotka kulkevat sidotuin silmin.

Sanoissani oli saman verran valhetta kuin oli tottakin. Tiesin tädin
leppymättömästi vastustavan teoriaa, jonka mukaan tahto loppuu
siinä, missä rakkaus alkaa; mutta lausuin tämän kaiken tahallani,
pakoittaakseni Anielkaa ottamaan sitä vastaan epäämättömänä
tosiasiana. Tiesin että rouva Korycki on kevytmielinen nainen, jonka
tekoja ei kannata selittää periaatteen kannalta. Tarinan hänen
ensimäisestä rakkaudestaan tekaisin ainoastaan saadakseni analogian
uskottavammaksi. Sensijaan tarkoitin täyttä totta, kun puhuin tunteen
oikeuksista ja velvollisuuksista. Mahdollisesti ei tuo teoria olisi
saanut minusta niin äänekästä tunnustajaa, jollei se olisi koskenut
minuun itseeni, mutta ihminen on aina subjektiivinen, ja varsinkin se
ihminen, joka on epäillyt kaikkia objektiivisia totuuksia.

Puhuin oman asiani puolesta, ja olisinpa ollut hullu, jos olisin
puhunut omaa itseäni vastaan. Laskin että istuttaessani Anielkaan
tämäntapaisia käsityksiä joudutan toivomaani kehitystä hänen
sielussaan, koska nämä mielipiteet voivat rohkaista ja puhdistaa
häntä hänen omissa silmissään. Ottaen lukuun hänen tavattoman
herkkyytensä arvelin, että ymppäykseni täytyy menestyä edes jonkun
verran. Hän ymmärsikin minut täydellisesti, ja helppo minun oli
huomata, että jokainen sanani väräjää hänen hermoillaan kuin
kielillä. Puhuessani kävivät punaiset täplät hänen kasvoillaan yhä
selvemmiksi; muutamia kertoja painoi hän kädet polttaville poskilleen
ikäänkuin viilentääkseen niitä. Kun vihdoin lopetin, virkkoi hän:

-- Kaikkia asioita voidaan todistella, mutta kun ihminen tekee
pahoin, niin omatunto aina sanoo: pahoin teit! pahoin teit! eikä
vaikene.

Nuori Chwastowski nähtävästi ajatteli, että Anielkalta täydellisesti
puuttuu filosofista mieltä, mutta minusta tuntui ensi hetkessä siltä,
kuin olisin miekkaillut ja siinä ajanut terävän aseeni seinään.
Anielkan vastaus teki yksinkertaisuudellaan ja dogmaattisuudellaan
tyhjäksi kaikki todisteluni. Sillä jos voidaan asettaa epäilyksen
alaiseksi olettamusta että tahto loppuu siinä missä rakkaus alkaa,
niin ainakin pysyy varmana, että missä dogmi alkaa, siinä lakkaa
todistelu. Nainen, varsinkin puolatar, hyväksyy logiikan siihen
asti, kunnes se käy hänelle vaaralliseksi. Vaaran uhatessa vetäytyy
hän yksinkertaisen uskon ja katkismuksen totuuksien turviin, ja
tätä linnaa ei järkytetä muuta kuin tunteen avulla, sillä järki on
sen edessä varsin voimaton. Tämä on samalla hänen heikkoutensa ja
hänen voimansa. Järkielämässään on hän heikompi kuin mies, mutta
sensijaan hänen sydämensä pyhyys saattaa olla järkähtämätön. Pirun on
saatettava nainen rakastumaan, jos mielii viedä häntä lankeemukseen;
järjen tietä ei häneen vaikuteta, vaikka se sattumalta olisikin oikea.

Näiden huomioiden jälkeen valtasi minut suuri lamaannus. Mitä
taitavimmin ja järkevimmin nostetun rakennukseni saattaa Anielka siis
lyödä kumoon ainoalla huudahduksellaan: "Paha! omatunto ei salli!" Ja
tämän edessä seison minä voimattomana. Minun täytyy lisäksi noudattaa
mitä suurinta varovaisuutta, jotta en pelästyttäisi häntä liian
rohkeilla lausunnoilla, joiden tarkoitus on vetää häntä puoleeni eikä
suinkaan karkoittaa häntä pois.

En kuitenkaan voi luopua senkäänkaltaisista keinoista. Ne tosin eivät
näyttele mitään pääosaa hänen sielunsa taivuttamistoimituksessa.
Mutta ne voivat olla apuna jouduttamassa ratkaisua. Tämä kaikki on
turhaa ainoastaan siinä tapauksessa, ettei hän rakasta minua. Se
olisi kauhea pettymys, mutta silloinkin täytyisi seurata jonkun
ratkaisun.


Toukokuun 29 p:nä.

Tapasin tänään Anielkan seisomassa tuolilla suuren, danzigilaisen
kellon edessä, joka jollakin lailla oli joutunut epäkuntoon. Kun
hänen piti nousta varpailleen kiertämään viisaria, heilahti tuoli
hänen allaan. En ehtinyt muuta kuin huudahtaa: "Sinä putoat!" Otin
hänet syliini ja laskin maahan. Silmänräpäyksen ajan painoin rintaani
vasten tuota kallista olentoa. Hänen hiuksensa koskettivat poskeani,
ja minä tunsin hänen hengityksensä kasvoillani. Päätäni huimasi,
minun täytyi tarttua tuolin selustaan jotten kaatuisi. Hän näki sen.
Hän tietää, että pohjattomasti rakastan häntä! Tänään en enään voi
kirjoittaa.


Toukokuun 30 p:nä.

Päiväni meni kokonaan pilalle, sillä Anielka sai taas aamulla kirjeen
Kromickilta. Kuulin hänen kertovan tädille, ettei hän itsekään tiedä
koska pääsee palaamaan: ehkä piankin -- ehkä vasta parin kuukauden
päästä. Minä en voi käsittää kuinka saatan sietää häntä Anielkan
rinnalla. Ajoittain se tuntuu minusta sulalta mahdottomuudelta. Ainoa
toivoni on, että jokin onnellinen sattuma pidättää häntä siellä.
Chwastowski on määrännyt Celina rouvan lähtemään Gasteiniin, niin
pian kuin hänen voimansa vain sallivat. Se on niin kaukana Bakusta,
että toivon Kromickin pitävän matkaa liian pitkänä. Mutta minä
lähden mukaan niin totta kuin tässä seison. Minkä viisaan ajatuksen
tuo Chwastowski lausuikaan! Mutta tulee tekemään hyvää sekä minulle
että Celina rouvalle, jonka terveyden kylvyt ehkä voivat kokonaan
palauttaa. Ja minäkin olen väsynyt ja tarvitsen vuoristoilmaa, mutta
ennen kaikkea Anielkan likeisyyttä. Huomenna kiiruhdan Varsovaan ja
tilaan kylpylän johtokunnan kautta sähköteitse asunnon Anielkalle ja
hänen äidilleen. Jollei huoneita ole saatavissa, ostan kokonaisen
huvilan. Kun Celina rouva puhui puuhasta ja vaivasta, joka lankeaa
Anielkan niskoille, jos matkasta tulee tosi, niin minä sanoin:
"Jättäkää kaikki minun haltuuni, hyvä rouva!" Sitte käännyin
Anielkan puoleen ja lisäsin hiljaa: "Järjestän kaikki kuin omaa
äitiäni varten." Huomasin että Celina rouva, joka tuskin enään uskoo
Kromickin miljooniin, pelkää minun järjestävän heidän matkansa liian
kalliiksi, mutta minä olen päättänyt näyttää heille jonkun näennäisen
sopimuksen ja pitää huolta suuremmista maksuista. Tietenkään en
vielä ole sanonut, että minäkin aion Gasteiniin. Minun täytyy johtaa
asioita niin taitavasti, että täti itse ehdottaa matkaani -- ja
luulen sen käyvän varsin helposti, sillä täti ei epäile mitään. Olen
vakuutettu, että jahka rupean miettimään missä vuoristossa voisin
viettää kesän, täti sanoo minulle: "Mutta lähde näiden molempien
mukaan. Hauskempi sekä heille että sinulle." Tietysti Anielka
pelästyy, mutta ehkäpä hänen sielunsa salaisimmassa sopukassa herää
ilokin. Ehkäpä hänen mieleensä johtuu Slowackin säe Kordianista:

    Oot kaikkialla, ylläin, ympärilläin.

Rakkauteni rakentaa todella hänen ympärilleen taikapiirin; se
ympäröi hänet, velvoittaa ja lepyttää häntä, painaa hänet rintaansa
vasten kaikkinaisen huolenpidon muodossa, se keksii palveluksia,
joita ei hän voi työntää luotaan, jollei mieli avata äidin silmiä
näkemään millä kannalla asiat ovat ja pahentaa hänen tilaansa
paljastuksellaan. Hän karttaa sitä, kuten hän koettaa karttaa, ettei
joutuisi kiitollisuudenvelkaan minulle eikä osoittaisi myötätuntoaan
suurta kärsimystäni kohtaan. Vihdoin tulee kaikki valtaamaan hänet
muistojen voimalla.

Aamusta iltaan kuulee Anielka kaikkien ylistävän minua; täti
on, kuten aina, aivan sokea rakkaudessaan; nuori Chwastowski,
tahtoen osoittaa tasapuolisuuttaan, selittää, että olen poikkeus
"turmeltuneesta ympäristöstäni"; olen voittanut Celina rouvankin
sydämen. Kohtelen häntä sellaisella lämmöllä, että hän nykyään pitää
minusta. Luulenpa melkein -- tai olen varmakin -- hänen sielussaan
valittavan, etten ole Anielkan mies. Anielkan ympärillä on pelkkää
suggeroivaa rakkautta, siitä pitävät huolta sekä ihmiset että luonto.

Entä sinä, rakkaani, yhäkö sinä vastustat kaikin voimin? Milloin sinä
tulet luokseni ja sanot: "En enään jaksa -- ota minut, sillä minä
rakastan sinua!"


Varsovassa toukokuun 31 p:nä.

Rouva L., erään täkäläisen hyväntekeväisyysyhdistyksen puheenjohtaja,
pyysi Klaraa antamaan toisen konsertin yhdistyksen hyväksi. Klara
kieltäytyi, selittäen valmistavansa suurempaa musiikkiteosta
ja tarvitsevansa siihen kaiken voimansa. Kirjeeseen, jossa hän
kohteliaasti esitti kieltonsa, liitti hän kuitenkin saman summan,
jonka ensi konsertti tuotti. Helposti käsittää minkä vaikutuksen
tämä teki Varsovassa. Päivälehdet ylistivät tietysti taiteilijatarta
ja hänen jalomielisyyttään maasta taivaaseen, ja hänen isänsä
todella suuri omaisuus on kasvanut kolminkertaiseksi. En tiedä mistä
ihmiset ovat saaneet päähänsä, että minä menen naimisiin Klaran
kanssa. Ehkäpä huhuun on vaikuttanut vanha tuttavuutemme ja läheinen
seurustelumme yhdessä taiteilijattaren monistettujen miljoonien
kanssa. Alussa se minua jonkun verran harmitti, mutta sitte päätin
tahallani olla vastaansanottamatta huhua, koska suhteeni Anielkaan
siten joutuu kaiken epäilyksen ulkopuolelle.

Tänään aamupäivästä Klaran vastaanotossa tuli rouva Korycki luokseni
hyvin veitikkamaisen näköisenä ja kysyi useiden musiikkimiesten ja
muiden varsovalaisten high-lifen henkilöiden läsnäollessa:

-- Hyvä serkku, mikä mytologinen sankari se nyt olikaan, joka ei
voinut vastustaa sireenien laulua?

-- Kukaan ei ole voinut sitä vastustaa, hyvä serkku, vastasin, --
paitsi Odysseus, ja hän jaksoi vain sentähden, että oli sidottu
kiinni mastoon.

-- Sinä et ole ollut niin varovainen?

Muutamat ympärillä seisovista purivat huultaan odottaessaan
vastaustani.

-- Joskus ei sekään auta, vastasin. -- Sinä tiedät parhaiten, että
rakkaus katkoo kaikki kahleet.

Rouva Korycki meni kaikesta itsetietoisuudestaan huolimatta
hämilleen, ja minä olin saavuttanut yhden noita pikkuvoittoja, jotka
kiertäessään seurasta seuraan kaikkialla kutsuvat esiin sananlaskun
"se koira vinkaisee, johon kalikka sattuu".

Minulle on yhdentekevää naittavatko ihmiset minut Klaran kanssa,
mutta syystä, jonka jo mainitsin, on huhu minulle edullinen. En
kuitenkaan olisi suonut vierailuni hänen luonaan päättyvän niin
ikävästi kuin hänen omasta syystään tapahtui. Kun vieraat olivat
lähteneet, jäimme Sniatynskien kanssa taloon, ja Klara rupesi
soittamaan uutta konserttiaan, joka todella on niin ihmeellinen,
ettemme kylläksi voineet sitä kehua. Soitettuaan pyynnöstämme
loppuosan uudelleen Klara äkkiä virkkoi:

-- Siinä jäähyväiseni -- sillä kaikkihan maailmassa päättyy
jäähyväisiin.

-- Ettehän toki aio jättää meitä, neiti? kysyi Sniatynski.

-- Viimeistään kymmenen päivän perästä täytyy minun olla
Frankfurtissa, vastasi Klara.

Sniatynski kääntyi minun puoleeni:

-- Mitä sinä siihen sanot, sinä joka Ploszowissa sait meidät
toivomaan, että neiti ainiaaksi jää luoksemme?

-- Minä toistan vielä kerran, että muisto neiti Hilstistä ainiaaksi
tulee jäämään luoksemme.

-- Niin minä sen ymmärsinkin, vastasi Klara lapsellisen alistuvasti.

Minä suutuin sekä itselleni että Sniatynskeille ja Klaralle.
Enhän toki ole mikään turhamainen narri, jolle naisen valloitus
on kaikki kaikessa. Se ajatus, että Klara mahdollisesti oli
rakastunut minuun ja elänyt turhassa toivossa, tuntui tavattoman
vastenmieliseltä. Olin kyllä tietänyt, että hän jollakin
epämääräisellä tavalla pitää minusta ja että hänen tunteensa ehkä
kykenee kasvamaan hyvinkin voimakkaaksi, mutta en ollut odottanut,
että tämä tunne vaatisi ja pyytäisi jotakin. Äkkiä johtui mieleeni,
että ehkä koko matkustamiskysymyksen tarkoitus onkin vain saada
selville, miten minä otan vastaan uutisen. Otin siis sen vastaan
niin kylmästi kuin suinkin. Sen rakkauden, jolla minä rakastan
Anielkaa, pitäisi asettaa ihmisen myötätuntoiseksi, mutta minua ei
liikuttanut Klaran alakuloisuus enempää kuin hänen vetoamisensa
matkaankaan -- päinvastoin tuntui hänen käytöksensä tungettelevalta
hentomielisyydeltä ja loukkasi minua.

Minkätähden? Ainakaan ei ylimysmielisyyden syistä. Sellaiset syyt
ovat minulle aivan vieraat. Sillä hetkellä en voinut tehdä itselleni
selkoa mielentilastani, mutta nyt selitän asian tällä tavalla: minä
kuulun Anielkalle niin kokonaan ja jakamattomasti, että jokainen
nainen, joka pyytää minulta vaikkapa ainoaa sydämen lyöntiä, samalla
ryöstää Anielkan omaisuutta. Se selitys riittää minulle.

Epäilemättä tulen lausumaan Klaralle erinomaisen sydämelliset
jäähyväiset, kunhan hän istuu rautatievaunussa, mutta tämä
ennenaikainen matkajulistus teki minuun perin vastenmielisen
vaikutuksen. Yksin Anielkalla olisi ollut lupa polkea jaloin
hermojani. En milloinkaan ole katsellut Klaraa niin kalseasti ja
kriitillisesti kuin tällä hetkellä. Ensi kerran huomasin, että hänen
upea vartalonsa, heleä ihonsa, tummat hiukset, siniset, jonkun verran
ulkonevat silmät ja kirsikankarvaiset huulet, sanalla sanoen koko
hänen kauneutensa ikävästi muistuttaa haaremikaunotarta tai -- mikä
on vielä pahempi -- öljypainoksia toisen luokan hotellien seinillä.
Tulin hänen luotaan mitä huonoimmalla tuulella ja läksin suoraa päätä
kirjakauppaan valitsemaan muutamia kirjoja Anielkalle.

Jo viikon olin miettinyt, että koetan antaa hänelle jotakin
luettavaa. En tahtonut jättää käyttämättä sitäkään keinoa, vaikka
totta puhuen en kiinnittänyt siihen kovin suurta toivoa, lukeminen
kun vaikuttaa hyvin hitaasti. Lisäksi olen pannut merkille, että
meidän naisillemme, joilla on verrattoman paljon vilkkaampi
mielikuvitus kuin tempperamentti, kirja aina jää epätodellisuudeksi.
Herkimmänkin tyttölapsen päähän mahtuu ainoastaan jokin hajallinen,
epäoleellinen maailma, jolla ei ole minkäänlaista tekemistä
käytännöllisen elämän kanssa. Varmaan ei yhdenkään puolattaren päähän
pälkähtäisi, että kirjasta ammennettuja mielipiteitä voitaisiin
sovittaa omaan menettelytapaan. Olen vakuutettu, että jos joku
suuri, kuuluisa kirjailija koettaisi saada Anielkaa uskomaan, että
esimerkiksi naissielun ja naisen ajatusten puhtaus on tarpeeton, jopa
siveelliseltä kannalta moitittava ominaisuus, ja jos tämä kirjailija
vielä ihmeen kautta saisi hänet uskomaan tähän, niin Anielka
sittenkin päättelisi, että kaikki tuo voi koskea koko maailmaa
yhteensä, paitsi häntä.

Korkeintaan voivat kirjat totuttaa Anielkaa jonkinlaiseen tunteen
ja ajatusten vapaamielisyyteen. Varsinkaan nyt en toivo mitään sen
enempää. Rakastan häntä kaikesta sielustani, tahdon vastarakkautta,
koetan kaikin keinoin päästä päämääräni perille, en jätä mitään
keinoa käyttämättä -- siinä kaikki. Minä, joka en koskaan valehtele,
sanon itselleni suoraan: tahdon johtaa Anielkaa uskomaan miehensä
minun hyväkseni, mutta en tahdo tärvellä enkä turmella häntä. Älköön
kukaan tulkokaan sanomaan minulle, että menettelyni ehdottomasti tuo
turmion mukanaan ja että puheeni on sofismia; minussa asuu muutenkin
epäilyksen perkele, joka alituisesti ahdistaa minua, sanoen: "Teet
teorian itseäsi varten; uskottomuuden tie on turmeluksen tie;
olisit valmis tekemään päinvastaisen teorian, jos se olisi sinulle
mukavampaa." Onpas siitä huolta! Minä vastaan paholaiselleni:
"Voisin epäillä päinvastaisia teorioja yhtä hyvällä syyllä; minä
keksin mitä ikinä voidaan keksiä rakkauteni puolustukseksi -- sillä
se on luonnollinen oikeuteni." Toinen, vielä suurempi oikeuteni on
rakkaus. Tunteet voivat olla matalia ja tavallisia tai korkeita ja
epätavallisia. Nainen, joka seuraa suuren tunteen ääntä, ei kadota
sielunsa jaloutta, vaikka olisikin naimisissa. Tuollaisen suuren,
harvinaisen rakkauden juuri haluan herättää Anielkan sydämessä ja
sentähden saatan sanoa, etten tahdo häntä tärvellä enkä turmella.

Eiväthän ulkonaiset toimenpiteet itse asiassa johda mihinkään.
Vaikken vähimmässäkään määrin epäilisi tekeväni pahoin, vaikken voisi
antaa paholaiselleni yhtään ainoaa voitollista vastausta, niin en
sittenkään lakkaisi rakastamasta. Minä seuraisin aina sitä voimaa,
joka on suurempi, nimittäin menettelisin kuten käskee elävä tuntoni
eikä näivettynyt järkeily.

Mutta aikamme erittelevän ja pohjaa myöten eritellyn rodun
onnettomuus on, että se, vaikkei uskokaan erittelyn tuloksiin,
tottumuksen voimasta yhä ja yhä tutkistelee kaikkea, minkä kanssa
se joutuu kosketuksiin. Niin on minunkin laitani. Jonkun aikaa jo
olen pohtinut kysymystä: kuinka on mahdollista, että minä, joka
todella olen rakkauden läpitunkema, saatan sellaisella valppaudella
ottaa selkoa kaikista keinoista, jotka mahdollisesti voivat viedä
minua likemmä päämäärääni; kuinka saatan kylmällä järjellä tehdä
johtopäätöksiä, aivan kuten joku toinen toimisi minun sijastani.

Vastaan: meidän päiviemme ihminen säilyttää aina vapaana jonkun osan
sielustaan, jota hän käyttää muiden sielun-osiensa tarkkaamiseen.
Tunteen toimeliaisuus, näennäisessä kylmyydessään niin täynnä
laskevaa, punnitsevaa oveluutta, on aivan selvässä suhteessa samaisen
tunteen tempperamenttiin. Jota kuumempi se on, sitä voimakkaammin
pakoittaa kylmä järki ponnistelemaan. Aivan syyttä kuvittelevat
ihmiset rakkautta sokeaksi. Se ei tukahuta järkeä, kuten ei se
tukahuta sydämen sykintää tai estä hengitystä kulkemasta -- se
ainoastaan laskee ne valtansa alle. Nyt tulee järki sen ensimäiseksi
neuvonantajaksi ja apulaiseksi valloittamistyössä. Toisin sanoen:
siitä tulee keisari Augustuksen Agrippa. Se pitää hereillä kaikki
voimat, se johtaa sodankäyntiä, se niittää voitot, se asettaa
hallitsijansa triumfivaunuihin ja pystyttää vihdoin -- ei Pantheonia,
kuten historiallinen Agrippa -- vaan Monotheonin, jossa se polvillaan
palvelee Caesaria ainoana jumaluutenaan. Siinä pienessä kaikkeudessa,
joka kantaa ihmisen nimeä, näyttelee järki suurempaa osaa kuin
hetmani joukkojensa keskellä. Sillä järkeen kuvastuu kaikki, sen omia
liikkeitä myöten, aivan kuten asianomaisella tavalla asetetut peilit
loppumattomiin kuvastavat samaa esinettä.


Kesäkuun 1 p:nä.

Eilen sain vastauksen Gasteinista. Asunto Celina rouvalle ja
Anielkalle on jo vuokrattu. Lähetin heille paikalla tämän, tiedon
sekä suuren pinkan George Sandin ja Balzacin romaaneja. Tänään
on sunnuntai, kilpa-ajojen ensimäinen päivä. Täti on saapunut
Ploszowista ja asuu minun luonani. Tietysti hän on käynyt
radalla eikä muuta ajattele kuin kilpa-ajoja. Mutta hevosemme,
Naughty-boy ja Aurora, jotka pari päivää yhdessä Webbin, Jack
Goosen, jockeyn kanssa ovat olleet tallissani, juoksevat vasta
seuraavana keskiviikkona, joten tädin osanotto asiain kulkuun tänä
ensi päivänä on ollut verraten platoninen. Sensijaan eivät sanat
riitä kuvaa maan mikä sekamelska vallitsee täällä kotona. Talli
on muuttunut linnoitukseksi. Täti on saanut päähänsä, että toiset
jockeyt vapisevat, kun vain kuulevat Naughty-boyn nimen ja että he
ovat valmiit käyttämään mitä keinoja hyvänsä vahingoittaakseen sen
juoksua ja sitä itseään. Sentähden hän jokaisessa hedelmämyyjässä
tai posetiivinsoittajassa näkee valepukuisen vihollisen, joka
pahassa tarkoituksessa on hiipinyt pihamaallemme. Ovenvartia ja
talonmies ovat saaneet ankarat käskyt, että jokaista tulijaa on
pidettävä silmällä, ja tallia vartioidaan vieläkin ankarammin.
Harjoittaja Webb pysyy, kuten englantilaisen tulee, kylmäverisenä,
mutta Jack Goose raukka, joka on kotoisin Burzanista ja jonka nimi
sananmukaisessa puolalaisessa käännöksessä kuuluisi Kuba Gasior,
on aivan sekaisin päästään, sillä täti toruu lakkaamatta sekä
häntä että niitä kahta muuta renkiä, jotka jo Burzanissa hoitivat
hevosia. Hän on viettänyt kaiken aikansa Naughty-boyn ääressä, niin
että minä tuskin olen nähnyt häntä, ja vasta juuri ennen lähtöään
kertoi hän minulle sen hyvän uutisen, että Celina rouva, joka tällä
hetkellä voi erittäin hyvin, on päättänyt lähettää Anielkan tänne
neljänneksi kilpa-ajopäiväksi. Nähtävästi Celina rouva on tahtonut
tuottaa tädille iloa, varsinkin kun hän erinomaisen hyvin voi olla
yhden päivän palvelustyttöjen ja tohtorin hoidossa. Ja Anielka,
joka istuu Ploszowissa kuin vanki, tarvitsee todella vaihtelua.
Minulle tämä tuottaa suuren ilon. Pelkässä ajatuksessa, että hän
tulee kattoni alle, on ihmeellinen viehätys. Tässä talossa syttyi
rakkauteni häneen, ja ehkäpä hänenkin sydämensä täällä ensi kerran
sykki nopeammin minulle, tanssiaisissa, jotka täti pani toimeen
minun kunniakseni. Kaikki täällä tulee johdattamaan hänen mieleensä
menneitä aikoja.


Kesäkuun 2 p:nä.

Onneksi ei juhlasalia vielä ole muutettu museoksi. Mieleeni johtui
pyytää tänne kilpa-ajojen jälkeen muutamia Anielkan ystäviä
päivälliselle. Siten pidätän häntä pari tuntia kauvemmin kattoni alla
-- ja hänen täytyy ymmärtää, että päivälliset pidetään häntä varten,
hänen kunniakseen.


Kesäkuun 3 p:nä.

Olen ostanut kuormittain kukkia ja käskenyt niillä koristaa
porraskäytävän ja kaksi salia. Anielkan huone on aivan samassa
kunnossa kuin silloin, kun hän asui täällä. Luultavasti he tädin
kanssa tulevat varhain ja tahtovat pukeutua kilpa-ajoja varten.
Sentähden olen käskenyt asettaa Anielkan huoneeseen peilejä ja
muuta mitä hän voi tarvita. Hänen pitää kaikkialla tavata merkkejä
huolenpidostani ja rakkaudestani. Vasta nyt, kun tätä kirjoitan,
huomaan miten hyvää minulle tekee olla työssä, miten terveellistä on
antaa ulkonaisten toimien riistää minut irti oman itseni tarkkaamisen
ja erittelemisen alituisesti samasta kiertokulusta. Varmasti
olisi viisaampaa lyödä seinään nauloja tulevaa museoa varten kuin
alituisesti punoa ajatusta toisen ympäri. Minkätähden minä en voikaan
olla terve, yksinkertainen ihminen! Jos aikoinani olisin ollut sitä,
olisin nyt onnellisimpia ihmisiä maailmassa.


Kesäkuun 4 p:nä.

Olen tänään käynyt Sniatynskien ja muutamien muiden henkilöiden
luona pyytämässä heitä päivälliselle. Kuten odotin, on Sniatynski
levittänyt kaikkiin ilmansuuntiin uutista, että siirrän isän
kokoelmat Varsovaan ja järjestän julkisen museon. Olen päivän
sankari. Sanomalehdet ylistävät minua maasta taivaaseen. Samalla ne
käyttävät hyväkseen tilaisuutta ja letkauttavat erinäisiä ihmisiä,
jotka "kuluttavat aikansa ja rahansa ulkomailla" j.n.e. Tunnen
niiden tyylin ja ajatuksenjuoksun, niin että etukäteen tiesin mitä
ne tulevat kirjoittamaan, alkaen itse asiasta lauseisiin sellaisiin
kuin "noblesse oblige" y.m.s. Mutta tämä tulee kaikki hyvään aikaan.
Olen kerännyt kokonaisen pinkan lehtiä näyttääkseni ne tädille ja
Anielkalle.


Kesäkuun 5 p:nä.

Kilpa-ajot ovat huomisen juhlapäivän takia siirtyneet päivää
myöhemmäksi. Anielka ja täti saapuivat tänä aamuna, tuoden
mukanaan kamarineidin ja joukon matka-arkkuja, joissa puvut
kilpa-ajotilaisuuksia varten säilytetään. Ensi silmäys Anielkaan
sekä liikutti että pelästytti minua. Hän on mennyt kovin huonon
näköiseksi; posket ovat kalvenneet, kasvot ovat kadottaneet entisen
lämpimän värinsä, koko olento on tullut ikäänkuin pienemmäksi ja
vaikuttaa jotenkuten varjontapaisesti, kuten henkilöt Puvis de
Chavannes'n tauluissa. Täti ja Anielkan äiti eivät huomaa tätä, koska
aina ovat yhdessä hänen kanssaan, mutta minä, oltuani muutamia päiviä
poissa Ploszowista, näen selvästi eron. Minut valtaa katumus ja kipeä
säälintunne. Sisällinen ristiriita ja taistelu hänen sydämessään ovat
tietysti syynä tähän. Kunhan hän voisikin eroittaa ne mielestään,
kunhan hän seuraisikin sitä ääntä sydämessään, joka puhuu minun
puolestani -- niin levottomuus lakkaisi ja koittaisi onnen aika.

Minä vaivun yhä syvemmälle lentohiekkaan. Minä olen luullut tuntevani
Anielkan kasvot pienimpiä yksityispiirteitä myöten, olen luullut
voivani nähdä hänet, ikäänkuin hän ilmielävänä seisoisi edessäni, ja
kuitenkin minä aina muutaman päivän eron jälkeen keksin hänessä uusia
ihastuttavia piirteitä, uutta viehätystä. Sanat eivät riitä lausumaan
kuinka kokonaan hän tyydyttää esteettistä makuani, miten syvällisesti
tunnen hänessä tavanneeni oman kauneusihanteeni, oman naiseni. Tuo
tunne on salaperäinen, se likenee jonkinlaista luonnontieteelliseen
otaksumaan perustuvaa uskoa, että itse luonto on määrännyt hänet
minulle. Nytkin, kun kuulin vaunujen vierivän pihamaalle ja juoksin
ottamaan vastaan vieraitani, valtasi minut tunne, joka kokonaan
laski minut hänen viehätysvoimansa alaiseksi. Todellisuus oli taasen
valtavampi kuin kuva, jota kannoin mielessäni.

Anielkan yllä oli kevyt raakasilkkinen matkaviitta. Hatun ympäri
oli kiedottu pitkä, harmaa huntu, joka englantilaiseen tapaan oli
solmittu leuvan alle, ja näistä harmaista kehyksistä katselivat
hymyillen hänen kauniit, rakkaat kasvonsa, yhä tuoden mieleen nuoren
tytön eikä naimisissa olevaa naista. Hän tervehti minua harvinaisen
iloisesti ja sydämellisesti. Nähtävästi aamuinen matka ja tulevat
huvit olivat virittäneet hänet hilpeälle mielelle. Minä riemastuin,
sillä mieleeni johtui, että hän nähtävästi kuitenkin mielellään
näkee minut jälleen ja että ehkä Ploszow ilman minua on tuntunut
hänestä tyhjemmältä ja ikävämmältä. Kohteliaana isäntänä tarjosin
toisen käsivarteni tädille, toisen Anielkalle -- portaat olivat
siksi leveät, että se kävi päinsä -- ja johdatin heidät ylös. He
hämmästyivät komeita kukkaskoristuksia porraskäytävässä, ja minä
riensin selittämään:

-- Tahdoin vain valmistaa vierailleni pienen yllätyksen.

Painoin kevyesti Anielkan käsivartta, niin kevyesti, että saattoi
luulla liikettä satunnaiseksi. Sitte käännyin tädin puoleen:

-- Pidän päivälliset Ploszowski-suvun voiton kunniaksi.

Tätiä liikutti yllätykseni. Olisipa hän vain tietänytkin, miten
vähän minä tällä hetkellä välitin Naughty-boysta ja Ploszowin
hevosten voitoista vaikkapa kaikilla Euroopan kilpakentillä! Anielka
nähtävästi arvasi miltä kannalta yllätykseni oli otettava, hän oli
vallattomalla tuulella, vilkaisi minuun nopeasti ja puri hymyilevää
huultaan.

Minulta meni pää aivan sekaisin. Luulinpa näkeväni Anielkassa
jotakin iloista keikailua, jommoista ei hänessä ollut ennen ollut.
Mahdotonta, ajattelin, ettei hän olisi jonkun verran itserakas, ettei
häntä edes hiukan mairittelisi kaikki mitä teen hänen kunniakseen ja
hänen tähtensä.

Riisuttuaan tomuviitan läksi täti paikalla katsomaan Naughty-boyta ja
Auroraa, mutta minä näytin Anielkalle päivällisvieraiden luettelon.

-- Olen koettanut, virkoin, -- kutsua ainoastaan henkilöitä joista
sinä pidät, -- mutta jos vielä haluat päivällisille muita, niin
lähetän heille paikalla kutsut tai käyn itse heidän luonaan.

-- Näytä tädille, vastasi Anielka, -- hän saa valita.

-- Ei. Me istutamme hänet kunniasijalle ja esiinkannamme hänelle
onnittelumme tai valituksemme, mutta emännän virkaa pyydän sinua
toimittamaan.

Anielka punastui hiukan ja riensi kääntämään keskustelua toisaalle:

-- Mutta, Leon hyvä, voittaakohan Naughty-boy? Täti on voitosta niin
varma, ja kovasti häneen tulee koskemaan, jos käy huonosti.

-- Minä puolestani olen jo saanut voittoni, sillä talossani on
vieras, joka paraikaa istuu tässä vastapäätäni.

-- Sinä lasket leikkiä, mutta minua todella peloittaa.

-- Katsos, virkoin vakavammin, -- yksi lohdutus minulla on tiedossa
tädille, jos kilpa-ajoissa tulisikin tappio. Kokoelmani tulevat
muutaman viikon perästä olemaan Varsovassa, ja sitä on täti toivonut
jo vuosikymmeniä. Hän pani jo kaikki voimansa liikkeelle, jotta isä
toisi ne Puolaan. Sanomalehdet kirjoittavat jo kilvan asiasta -- ja
ylistävät minua pilviin asti.

Anielkan rakkaat kasvot kävivät silmänräpäyksessä valoisiksi.

-- Näytäppäs, annappas tänne! sanoi hän.

Olisin tahtonut suudella hänen käsiään siitä syystä, että hän
ilostui. Sain uuden todistuksen. Jos olisin ollut hänelle aivan
yhdentekevä, niin mitäpä hän olisi välittänyt siitä, että minua
kiitettiin.

-- Ei, keskeytin hänet, -- luetaan sitte kun täti tulee, tai parempi,
että sinä itse luet ja minä pakenen siksi aikaa selkäsi taakse, sillä
minä tulen olemaan niin nolon näköinen, etten saata näyttää itseäni
sinulle.

-- Minkätähden sinun pitäisi olla nolon näköinen?

-- Sentähden, ettei minulla ole asiassa mitään ansiota, vaan kaikki
ansio on sinun. Kiitokset kuuluvat sinulle. Kuinka mielelläni
sanoisinkaan herroille sanomalehtimiehille: "Jos te pidätte asiaa
niin suurena, niin menkää kiireen kautta Ploszowiin ja laskeutukaa
siellä eräitten pienten jalkain juureen..."

-- Leon! Leon! keskeytti Anielka.

-- Ole hiljaa, taikka minä teen sen enkä nouse ennenkuin sinä
tunnustat, että ansio on sinun.

Anielka ei todella tietänyt mitä vastata. Sanani olivat kyllä
rakastuneen miehen, mutta ne lausuttiin iloisella reippaudella, joka
teki mahdottomaksi ottaa niitä juhlalliselta kannalta.

Minä taas iloitsin siitä, että olin keksinyt uuden keinon, jonka
avulla saatoin saada paljon sanotuksi.

En kuitenkaan tahtonut kiusata häntä enkä olla tungettelevainen,
sentähden rupesin nyt kertomaan mitä muutoksia aioin panna toimeen
talossa.

-- Koko tämä kerros luovutetaan kokoelmille, sanoin, -- paitsi se
huone, jossa sinä viime talvena asuit. Se jää koskematta. Olen
ainoastaan tänään jonkun verran sallinut järjestää sitä tuloasi
varten.

Tätä kertoessani johdatin hänet ovelle. Päästyään kynnykselle täytyi
Anielkan ehdottomasti huudahtaa:

-- Oi mitä kukkia!

Minä vastasin hänelle hiljaa:

-- Olet itse kukkien kukka...

Sitte jatkoin vakavasti:

-- Täällä minä, Anielka, kerran tahtoisin kuolla.

Kuinka vilpittömät sanani olivatkaan! Anielkan kasvoille levisi
kuin sumua, hänen iloisuutensa sammui. Näin että sanani sattuivat
häneen kipeän tuskan koko voimalla. Silmänräpäyksen ajan puistatti
hänen päätään, hartioitaan ja rintaansa, ikäänkuin jokin hänelle
ylivoimainen mahti olisi aikonut kaataa hänet syliini. Mutta hän
voitti sen vielä. Hetkisen seisoi hän edessäni, silmät luomien
peitossa, sitte hän tuskallisen vakavana lausui:

-- Saanhan minä puhua sinulle suoraan: älä tee minua surulliseksi.

-- Hyvä on, Anielkaseni, vastasin, -- se on ennenaikaista puhetta,
tässä käteni.

Ojensin hänelle käteni. Anielka painoi sitä voimakkaasti, ikäänkuin
hän kädenpuristuksen kautta olisi tahtonut sanoa kaikki mitä ei
hän huulin uskaltanut lausua. Tämä kädenpuristus merkitsikin
minulle enemmän kuin kaikki sanat. Tulin niin iloiseksi, että olin
heittäytymäisilläni hänen jalkainsa juureen. Ensi kerran siitä,
kun palasin kotiin, tunsin selvästi, että tuo olento ruumiineen,
sieluineen päivineen on minun. Onnen tunne oli niin valtava, että
siihen yhdistyi jonkinlainen kauhu. Eteeni avautui uusi, tuntematon
maailma. Hänen vastarintansa on ainoastaan ajan kysymys ja minun
voittoni varma.

Täti palasi tallista mitä loistavimmalla tuulella. Mikään salaliitto
ei ollut uhannut Naughty-boyn kallista henkeä. Harjoittaja Webb oli
kaikkiin tädin kysymyksiin vastannut "All right", ja Jack Goose
oli ollut täynnä uskallusta. Asetuimme ikkunaan katselemaan kuinka
tulevaa voittajaa talutettiin tallista. Oli nimittäin jo aika viedä
se Mokotowin kentälle riviin odottamaan vuoroaan. Muutaman minuutin
perästä kaksi renkiä talutti hevosen tielle. Emme kuitenkaan saaneet
nauttia sen kauniista muodoista, koska se oli ikäänkuin ommeltu
kangaskoteloon. Ainoastaan kahdesta peitteeseen tehdystä lävestä
katselivat suuret, lempeät silmät, ja peitteen alta tulivat näkyviin
sirot, ikäänkuin teräksestä juotetut jalat. Hevosen jälessä astui
Webb ja viimeisenä meidän kotitekoinen pieni englantilaisemme Jack
Goose, yllä uusi pitkä takki, joka peitti jockeytakin ja saappaat.
Huusin hänelle avonaisesta ikkunasta:

-- Pidä nyt puoliasi, Kuba!

Hän koppasi lakin päästään, osoitti Naughty-boyta ja vastasi
puhtaimmalla burzanilaismurteella:

-- Armollinen herra kreivi katsoo vaan tätä...!

Astuimme pöytään ja söimme nopeasti aamiaisen. Kahvia juodessa ehti
täti kuitenkin silmäillä mitä sanomalehdet puhuvat isän kokoelmien
siirtämisestä. Kumma miten herkällä mielellä naiset vastaanottavat
jokaisen julkisen kiitoksen, joka lausutaan heille likeisestä
miehestä. Täti kerrassaan säteili ilosta. Hän oli aivan verraton, kun
hän, joka hetki keskeyttäen lukemisensa, silmälasiensa takaa katsahti
vuoroin minuun mielihyvästä myhäellen, vuoroin Anielkaan uteliaasti
-- ja tuontuostakin puhkesi puhumaan täynnänsä vakuutusta:

-- Ei mitään liioittelua! Sellainen hän aina on ollut.

Minä kiitin Jumalaa, ettei läheisyydessä ollut ketään miehistä
skeptikkoa, sillä hän olisi saanut nähdä minut koko noloudessani.

Naisten täytyi lähteä pukeutumaan. Juuri noustessaan pöydästä virkkoi
täti äänellä, jonka hän koetti tehdä niin välinpitämättömäksi kuin
mahdollista:

-- Meidän täytyy hiukan kiiruhtaa. Minä lupasin nimittäin pikku neiti
Zawilowskille ottaa hänet mukaamme. Hänen piti tulla isänsä kanssa,
mutta pari päivää sitte sai isä reumatismikohtauksen.

Sen sanottuaan hän läksi. Minä ja Anielka katsahdimme toisiimme.
Anielkan suupielissä leikitteli veitikkamainen hymy.

-- Anielka, huomautin minä, -- uusia naimapuuhia!

Anielka laski sormen huulilleen, ikäänkuin varoittaakseen minua
puhumasta liian lujaa, ja hävisi huoneeseensa, mutta hetkisen perästä
pisti hän taasen suloisen päänsä ovenraosta.

-- Muistan vasta, ettet ole kutsunut neiti Hilstiä! sanoi hän.

-- Niin, en ole.

-- Mutta mikset?

-- Sentähden, että salaa rakastan häntä, vastasin hymyillen.

-- Ei, oikein totta, mikset ole pyytänyt häntä?

-- Voinhan vielä pyytää, jos tahdot.

-- Niinkuin sinä itse tahdot, vastasi hän, vetäytyen takaisin.

Minä päätin olla kutsumatta neiti Hilstiä.

Tuntia myöhemmin ajoimme pitkin Belvederen puukujaa. Anielkalla oli
yllään kellertävä, pitseillä koristettu puku. Olen siinä määrin
oppinut silmilläni lausumaan hänelle ajatukseni, että hän selvään
näki ihastukseni. Huomasin sen hänen punastuvista kasvoistaan, joilla
kuvastui hämmennys. Matkalla pysähdyimme Zawilowskien huvilalla.
Olin kuitenkin tuskin ehtinyt soittaa, kun ovet avautuivat ja Helena
neiti hopeanharmaissa vaatteissa, koko majesteettisuudessaan ja
tuskin päätään nyökäten, astui ohitseni. Hän on vaalea, pikemmin ruma
kuin kaunis, silmät kylmät, haalean siniset ja hänen käytöksensä on
harvinaisen sovinnainen. Häntä pidetään hienon naisen esikuvana, ja
minä puolestani suostun mielelläni tunnustamaan hänet siksi, jos
vaan hienous merkitsee samaa kuin kankeus. Hänen käytöksensä minua
kohtaan on yhtä kylmä kuin hänen silmänsä, jopa niin kylmä, ettei
se mitenkään voi olla luonnollinen. Se on tietenkin ainoastaan
keino, jonka kautta koetetaan loukata itserakkauttani -- mutta keino
on huonosti keksitty, sillä se ikävystyttää minua, sensijaan että
loukkaisi, ja niin ollen seurustelen minä neiti Zawilowskin kanssa
vain senverran kuin kohteliaisuus vaatii.

Tänään olen kuitenkin osoittanut hänelle tavallista suurempaa
huomaavaisuutta, koska tarkoitukseni on ollut herättää yleisössä
uteliaisuutta ja johdattaa pois epäluulot, jotka mahdollisesti
olisivat voineet herätä sen johdosta, että on nähty minun ja
Anielkan ajavan yhdessä. Matka kului pysähtymättä, mutta hiljalleen,
koska päivä oli helteinen ja kilpa-ajoihin menijöitä sellainen
joukko, ettei ajopelijonon päätä saattanut nähdä. Sekä edessäni
että takanani liikkui päivänvarjoja virtanaan, se oli kaunista,
silkkien värit välkkyivät ja hehkuivat auringossa, ja niiden alle
muodostui heleitä varjoja, joista kohosi hienoja, säännöllisiä
naiskasvoja. Oli verraten paljon kauniita kasvoja, mutta niistä
puuttui tempperamenttia; en tavannut sitä edes noilla rahamaailman
naisilla, jotka näyttelevät älykästä, vaikkeivät sitä ole -- kuten
he monessa muussakin suhteessa teeskentelevät. Mutta avonaiset
ajopelit, siellä täällä omituiset valjaat, vaaleat puvut, jotka
löyhyttelivät tuulessa puiden vihantaa vastaan -- koko tämä
valioyleisön ja valiohevosten tulva teki äärimmilleen hienostuneen ja
samalla värikkään vaikutuksen. Olin onnellinen siitäkin, että liike
ja tungos nähtävästi huvitti Anielkaa. Vastatessaan huomautuksiini
katseli hän minuun kiitollisena, ikäänkuin hänen huvinsa olisi
ollut minun ansiotani. Istuin häntä vastapäätä ja saatoin vapaasti
katsella häntä. Useammin puhuttelin kuitenkin neiti Zawilowskia, joka
henki kylmyyttä kuin jääkappale. Hän rupesi suorastaan huvittamaan
minua, tuntui nimittäin siltä, kuin hän vastatessaan kysymyksiini
ja suvaitessaan minun seuraani olisi tehnyt sen ainoastaan hyvän
kasvatuksensa ja korkean tahdikkaisuutensa vuoksi. Kävin hänelle yhä
kohteliaammaksi, mutta annoin käytökselleni eräänlaisen vivahduksen
hyvää tuulta, joka lopulla rupesi suututtamaan häntä. Vihdoin
saavuimme Mokotowin kentälle. Tädin vaunuille oli varattu niiden
tavallinen paikka katselijalavan luona -- ja joukko tuttavia,
liput kiinnitettyinä hattuun, riensi tervehtimään häntä ja
kehumaan Naughty-boyn erinomaista rakennetta. Eräs tunnetuimmista
toimihenkilöistä sanoi tädille, että hevonen on suurenmoinen,
vaikkei ehkä tarpeeksi harjoitettu; koska yöllä kuitenkin on satanut
ja kenttä pehmeä, niin sellaisella voimakkaalla juoksijalla kuin
Naughty-boy on kaikki onnistumisen edellytykset. Hänen puheensa
tuntui minusta hiukan pilkalliselta ja minua huolestutti, että
Naughty-boy mahdollisesti rikkoisi. Sillä se olisi tärvellyt tädin
hyvän tuulen ja tietysti samalla meidän päivämme ilon. Aloin kulkea
pitkin ajopelien rintamaa, saadakseni yleiskatsauksen kentästä ja
etsien tuttavia. Ihmisiä oli äärettömästi, katselijaparvet olivat
ainoana tummana kokonaisuutena, josta naisten puvut eroittautuivat
kirjavina täplinä. Aitauksen reuna oli katselijoita piukassa.
Kaupungin vallikin oli mustanaan uteliaita. Molemmin puolin
katsojalavaa levenivät siipinä ajopelien loppumattomat jonot, joista
jokainen erikseen muistutti koppaa täynnä kukkia.

Muutaman askeleen päässä lavalta näin vaunuissa rouva Sniatynskin
ylöspäinpyrkivän nenän ja ruusuiset kasvot. Kun olin päässyt häntä
likelle, kertoi hän, että hänen miehensä oli lähtenyt hakemaan
neiti Hilstiä, sitte hän yhdessä hengenvedossa kysyi: miten täti ja
Celina rouva voivat? onko Anielka kilpa-ajoissa? mitenkä he aikovat
lähteä Gasteiniin, kun ei Celina rouva pääse liikkumaan? voittaako
Naughty-boy? kuinka käy, jos se joutuu tappiolle? paljonko väkeä
tulee päivällisilleni? Siinä seisoessani hänen vaunujensa ääressä
huomasin, että ilme hänen silmissään on erinomaisen suloinen ja että
hänellä on tavattoman sievät jalat, mutta voidakseni yhtä nopeasti
vastata hänen kysymyksiinsä olisi minulla pitänyt olla, kuten
Shakespearen Rosalina sanoo, Gargantuan suu. Annettuani vastaukset
parhaimman taitoni mukaan ja pyydettyäni, että he ajaisivat
luokseni suoraan radalta, suuntasin Sniatynskin perässä askeleeni
Klaraa kohti. Minusta tuntui nimittäin välttämättömältä käydä
häntä tervehtimässä. Hänen vaununsa olivatkin aivan likellä tätiä.
Heliotrooppien koristamana kohosi hän istuimeltaan kuin mikäkin
kukkasvuori. Hänen ympärillään vilisi taiteilijoita ja musiikkiväkeä,
ja hän jutteli iloisesti heidän kanssaan. Minut nähdessään kävi hän
totisemmaksi ja tervehti jonkun verran kylmästi, mutta vain ikäänkuin
odottaen ystävällistä sanaa muuttuakseen tavattoman sydämelliseksi.
Minä pysyin kuitenkin kylmänä. Neljännestunnin kohteliaan ja kankean
seurustelun perästä jatkoin matkaani ja palasin, vaihdettuani
muutaman sanan erinäisten tuttavien kanssa, meidän vaunuillemme.
Kaksi ensimäistä kilpajuoksua oli jo sillaikaa ollut, ja Naughty-boyn
vuoro likeni.

Katsahdin tätiin: ilme hänen kasvoillaan oli juhlallinen, saattoi
huomata, että hän koetti pysyä kylmäverisenä. Sensijaan Anielkan
kasvoilla kuvastui selvä levottomuus. Saimme hyvän aikaa odottaa
hevosia, sillä johtomiehet viivyttelivät jostakin syystä. Kesken
kaiken törmää Sniatynski meitä kohti, kaukaa heilutellen pitkiä
käsivarsiaan ilmassa ja näyttäen lippuja, jotka on ostanut
totalisaattorista.

-- Olen lyönyt vetoa miljoonia, että Naughty-boy voittaa! huusi hän.
-- Jos se nyt pettää minut, niin vaadin Ploszowin pantiksi.

-- Toivon, alkoi täti arvokkaasti, -- ettette...

Mutta hän ei ehtinyt lopettaa lausettaan, sillä samassa sujahtivat
katsojalavan ympärille kokoontuneesta tummasta joukosta jockeyden
eriväriset takit. Hevoset tuotiin radalle. Toiset, jotka olivat
jääneet välimatkan päähän, puhalsivat täyttä vauhtia paikalle,
jolta piti lähdettämän liikkeelle; toiset likenivät hitain, tyynin
askelin. Merkin kaiuttua loppuun karkasivat kilpailevat hevoset
meidän ohitsemme tiiviinä rykelmänä eivätkä erittäin nopeasti, sillä
koska matkan pituus tässä sarjassa oli kaksinkertainen, täytyi
ajajien säästää hevosia. Mutta jo toista kierrosta tehtäessä oli
hevosten joukko venynyt ketjuksi. Teki sen vaikutuksen, kuin tuuli
olisi hajoittanut kukkien lehtiä pitkin tietä. Ensimäisenä lasketti
kokonaan valkeihin puettu jockey, häntä seurasi sininen, päässä
punainen lakki ja käsissä punaiset kintaat, sitte tuli rinnan musta
ja punakeltainen -- viimeisen edellisenä ajoi meidän keltaisiin ja
mustiin puettu Kuba ja hänen perässään sinivalkea. Tämä järjestys
ei kuitenkaan pysynyt kauvan. Kun kilpailijat olivat päässeet kehän
vastakkaiseen laitaan, syntyi vaunuissa liikettä, uteliaammat
naisista nousivat istuimille seisomaan, jottei heiltä menisi hukkaan
ainoaakaan yksityiskohtaa. Heidän esimerkkiään seurasi tätikin, joka
nähtävästi ei enään jaksanut pysyä alallaan.

Anielka oli luovuttanut paikkansa neiti Zawilowskille, joka hetkisen
kursailtuaan nousi tädin viereen, ja minä sijoitin Anielkan
etuistuimelle. Koska hänellä kuitenkaan ei ollut nojaa ja minä
seisoin hänen vieressään, annoin hänelle käteni. Tunnustan että tällä
hetkellä vähemmin ajattelin kilpa-ajoja kuin sitä, että tuo hento,
rakas käsi lepää minun kädessäni eikä vetäydy pois. Tädin hartiat
peittivät meiltä jonkun verran näköalaa, mutta varpaille nousten
saatoin kuitenkin katseellani tavata katselijoiden meren ja jockeyt,
jotka juuri kääntyivät palaamaan tätä merta kohden. Kaukaa katsoen
olivat he kuin mitäkin heleävärisiä itämaisia kangaskaistaleita,
jotka lentävät tuulessa. Kaukaa näytti juoksu hitaalta ja hevosten
etu- ja takajalkojen siirto koneentapaiselta. Koko tuo muotoa
muuttava käärme jätti kuitenkin, näennäisestä hitaudestaan
huolimatta, jälkeensä aika matkat. Ajajien asema oli taasen aivan
muuttunut. Ensimäisenä juoksi yhä valkoinen jockey, hänen takanaan
punainen, ja kolmantena tuli meidän Kuba. Muut olivat jääneet kauvas,
ja etäisyys niiden ja ensimäisten juoksijain välillä kävi joka hetki
suuremmaksi. Nähtävästi Naughty-boy ei ole huonoimpia hevosia.
Hetkiseksi kadotin sen näkyvistäni, mutta kun se samassa suhahti
ohitsemme, sain sen taasen kiinni. Tuossa sivuutti jo punainen ajaja
valkoisen, mutta Kuba likeni likenemistään kumpaakin. Huomasin
että valkoisen täytyy luopua pelistä, sillä hänen hevosensa kiilsi
jo kuin vedestä nostettuna. Punainen oli hyvin vaarallinen, mutta
pahimmassa tapauksessa Naughty-boy saa toisen palkinnon eikä tappio
ole täydellinen. Lohdulliselta tuntui nähdä, että se juoksi varsin
rauhallisena, siirrellen jalkojaan tyynesti ja tasaisesti, ikäänkuin
se olisi suorittanut jokapäiväistä ajoa. Jännitys katselijoiden
riveissä kiihtyi kiihtymistään.

-- Joutuiko Naughty-boy tappiolle? kysyi Anielka hiljaa, nähdessään
missä järjestyksessä hevoset sivuuttivat katselijaparven.

-- Ei, hyvä ystävä. Yksi kierros on vielä jäljellä, vastasin,
keveästi painaen hänen kättään.

Hän ei taaskaan vetänyt sitä pois. Ehkäpä koko hänen huomionsa oli
kiintynyt ajoihin. Sillä hetkellä, jolloin hevoset tulivat näkyviin
käänteen takaa, jonka parvet peittivät meiltä, oli Kuba jo toisena
järjestyksessä. Valkoisen jockeyn hevonen oli jo myöhästynyt niin,
että peremmät hevoset alkoivat tavoitella sitä kiinni. Selvästi
saattoi huomata, että varsinainen ottelu tulisi tapahtumaan punaisen
ja musta-keltaisen välillä. Kuba yhä likeni punaista ja noin viiden,
kuuden hevosen välimatkan päässä toisistaan juoksivat ne suuren osan
kierrosta. Äkkiä ymmärsimme sorinasta parvilla, että jotakin on
tekeillä. Katson: Kuba sivuuttaa vihdoinkin kokonaan vastustajansa.
Sorina parvilla kasvaa meluksi. Jännitys oli siihen määrään riistänyt
Anielkan mukaansa, että hän nyt hermostuneesti puristeli kättäni,
yhtämittaa kysyen: "Miten käy? miten käy?" Kilpailijat menivät
jo kentän toisessa päässä. Punainen mies käytti piiskaa ja pääsi
jonkun verran eteenpäin, mutta Naughty-boy kosketti sitä jo melkein
sieraimillaan. Hurjaa kyytiä lensivät molemmat katsojaparvia kohti ja
hetkiseksi hävisivät ne taasen näkyvistämme. Muutaman silmänräpäyksen
perästä oli taistelu tuleva ratkaistuksi. Hetkisen ajan vallitsi
parvilla hiljaisuus, sitte se äkkiä muuttui huudoiksi. Joukko ihmisiä
karkasi köyden luo, joka oli pantu eristämään tietä, tuossa näimme
läähättävän punaisen miehen ja hevosen pään, kaula oikoisena kuin
jännitetty kieli; sen takana lensivät musta-keltaiset värit kuin
tuulen kantamina. Lavalla soitettiin kelloa -- voitto oli meidän
puolellamme.

Punainen jockey oli jäänyt muutaman kymmenen hevosen välimatkan
päähän.

Minun täytyy antaa tädille se tunnustus, että hän pysyi
kylmäverisenä. Ainoastaan hänen otsallaan näin muutamia
hikikarpaloja, ja niitä hän rupesi pyyhkimään pois liinasella.
Anielka oli kiihkeän ilon vallassa ja ylen onnellisena. Me riensimme
molemmat onnittelemaan tätiä, jopa lausui neiti Zawilowskikin
muutamia ranskalaisia lauseita, jotka olivat kuin suoraan otetut
neiti Boquelin lukukirjasta. Pian olivat tuttavat piirittäneet
vaunumme ja tädin voitto oli täydellinen.

Minäkin olin onnellinen, sillä olihan Anielka puristanut kättäni.
Turhaan koetin ottaa lukuun senkin mahdollisuuden, että se oli voinut
tapahtua itsetiedottomasti. Mieleeni johtui, että naisen vastustus
usein suurten liikutusten ja innostusten hetkinä katoaa -- lieneekö
siihen sitte syynä ilo vai kauneus vai yleensä tavallisista oloista
eroavat asianhaarat. Joka tapauksessa hermot silloin kiihtyvät
tilaan, jossa jokapäiväinen tasapaino helposti katoaa. Jos Anielka
nyt on ollut siinä tilassa, niin voin tehdä johtopäätöksen, että
hän jo lakkaa taistelemasta ylivoimaista tunnetta vastaan, ja olen
päättänyt ottaa ratkaisevan askeleen.

Ploszowissa ei tule olemaan puute tilaisuuksista. Huomenna palaamme
sinne. Päivällisjuhlani tänään, puhelu ja iloinen seurustelu ovat
huumaavina pisaroina pudonneet pikariin. Anielka ei lainkaan aavista
mikä onni meitä odottaa -- hänen täytyy vain sieluineen päivineen
antautua minulle, ilman mittaa ja määrää.

Vaikka täti olikin huomauttanut Celina rouvalle, että hän ehkä
Anielkan kanssa viipyy Varsovassa huomiseen asti, niin me kuitenkin
olimme päättäneet lähteä kotiin heti päivällisten jälkeen. Sattui
kuitenkin tapaus, joka pidätti meidät. Ateria ynnä tee, joka
nautittiin sen jälkeen, oli venynyt kello kymmeneen asti, ja kun
viimeiset vieraat olivat lähteneet, tultiin meille sanomaan, että
Naughty-boy on sairastunut. Syntyi suuri sekamelska. Ennenkuin oli
lähetetty noutamaan eläinlääkäriä ja ennenkuin hänet saatiin taloon,
oli puoliyö. Täti ei ajatellutkaan lähtöä.

Anielka olisi tahtonut palata kotiin, mutta hän huomasi minun silloin
empimättä lähtevän saattamaan -- ja hän pelkäsi. Täti huomautti
hänelle, että me, jos tulemme niin myöhään, herätämme koko talon ja
äidin niinikään.

-- Leon kyllä sallii, lausui hän vihdoin, -- että olen täällä kuin
kotonani, ja siis olet sinäkin minun luonani. Aivan niinkuin jos minä
lahjoittaisin hänelle Ploszowin ja yhä jäisin sinne asumaan enkä
päästäisi teitä pois, ennenkuin Celina rouva paranee.

Anielka päätti jäädä.

Nyt on kello kolme yöllä. Päivä alkaa jo koittaa, mutta yhä
välähtelevät pihamaalla ja tallien ympäristöllä lyhtyjen valot,
miehet kun hääräävät Naughty-boyn ympärillä. Täti sanoi erotessamme
vielä viipyvänsä päivän Varsovassa, mutta minä vastasin jättäneeni
Ploszowiin tärkeitä papereja, jotka minun täytyy noutaa, ja samalla
saatan kotiin Anielkan. Jäämme kahden, enkä minä enään tule
vitkastelemaan. Veri syöksee sydämeeni kun ajattelen, että ehkä saan
painaa tuon rakkaan olennon rintaani vasten ja kuulla hänen suustaan
tunnustuksen, että hän rakastaa minua kuten minä häntä.

Päivä valkenee valkenemistaan, vaikka pilvisenä ja sateisena. Muutama
tunti vain eroittaa minua hetkestä, jolloin saan alkaa uutta elämää.
Tietenkään en nuku enkä voisi saada unta mistään hinnasta. En tunne
pienintäkään väsymystä. Kirjoitan ja palautan mieleeni muistoja.
Tunnen vielä kädessäni hänen lämpöisen kätensä, tunnen sormien
vavahtavan, eivätkä ne vetäydy pois kun painan niitä. Minä olen
kun olenkin uudesta luonut tuon sielun, kasvattanut, kehittänyt ja
valmistanut sen ottamaan vastaan rakkautta; olen kuin päällikkö,
joka kaukonäköisyydessään on ottanut lukuun kaikki mahdollisuudet ja
etukäteen tehnyt kaikki laskelmansa, mutta joka ei nuku yöllä sitä
päivää vastaan, jolloin hänen kohtalonsa ratkaistaan.

Anielka sensijaan nukkuu tuolla toisella puolen taloa -- ja tiedän
että unikin edistää tarkoituksiani. Ehkäpä hän näkee minusta unta ja
unessa ojentaa kätensä minua kohti. Minä värisen, kun sitä ajattelen.

Siinä pahan, typeryyden, epävarmuuden ja epäilyksen meressä, joka
muodostaa elämän, on yksi elämisen arvoinen asia, asia järkkymätön ja
voimakas kuin kuolema: rakkaus. Paitsi sitä ei ole mitään...





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Anielka I" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.