Title: Haaveilija
Author: Hamsun, Knut
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Haaveilija" ***


HAAVEILIJA

Kirj.

Knut Hamsun


Suom. Eino Cederberg



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Kirja,
1919.



I.


Pappilan talousneitsyt, Marie van Loos, on keittiön ikkunan ääressä ja
katselee kauvas tielle. Hän tuntee portin luona seisovat. Toinen on
selvästi sähköttäjä Rolandsen, hänen oma sulhasensa, ja toinen on
lukkarin tytär Olga. Jo toisen kerran tapaa hän heidät yhdessä tänä
keväänä; mitähän se merkinnee? Jollei neitsyt van Loosilla juuri tällä
hetkellä olisi ollut perin paljon muuta tehtävää, olisi hän aivan
suoraan mennyt vaatimaan heiltä selitystä.

Mutta nyt ei hänellä ollut aikaa. Koko suuren pappilan väki oli
touhuissaan, sillä uuden papin perhe saattoi tulla millä hetkellä
tahansa. Pikku Ferdinand on lähetetty tähystämään ullakon luukusta
meren lahdelle ja ilmoittamaan vieraiden tulon, niin että heti
voitaisiin tarjota lämmintä kahvia. Se saattoi olla heille hyvinkin
tarpeen, he kun tulivat veneellä Rosengårdista, höyrylaivasatamasta
asti, jonne oli penikulman matka.

Maata verhoaa vielä paikoin lumi ja jää, mutta on parhaillaan toukokuu
ja ihana ilma, ja Pohjolan valoisat pitkät päivät ovat alkaneet.
Harakat ja varikset ovat jo ehtineet pitkälle pesänlaitossa ja lumesta
vapaat mättäät alkavat nostaa vihreätä ruohoa. Puutarhassa aukoivat
liljat nuppujaan, vaikka niiden juuria vielä verhosi lumi.

Nyt oli kysymys vain siitä, minkälainen mies uusi pappi oli. Koko
pitäjä oli jännityksissään. Tosin kuului hän olevan vain varapappi ja
määrätty vain niin kauvaksi aikaa, kunnes nimitettäisiin vakinainen,
mutta varapapit jäävät usein pitkäksi aikaa tähän köyhään
kalastajaseurakuntaan, jossa joka neljäs sunnuntai oli tehtävä
vaivaloinen matka kappeliseurakuntaan. Sentähden ei tätä papin paikkaa
suinkaan kilvan haettu.

Huhuttiin, että uusi papinperhe oli varakasta väkeä, joka ei pitänyt
lukua joka pennistä. Jo etukäteen olivat he pestanneet talousneidin ja
kaksi palvelijatarta, eivätkä he olleet sen säästävämmin hankkineet
maanviljelykseen tarvittavia voimiakaan, sillä he olivat pestanneet
kaksi renkiä ja lisäksi pikku Ferdinandin, jonka oli oltava virkku ja
valpas ja juostava kaikkien asioita.

Teki hyvän vaikutuksen seurakuntalaisiin, että heidän pappinsa muka oli
niin varakas. Siinä tapauksessa hän ei luultavasti pitäisi niin tarkkaa
lukua kymmenyksistään ja oikeuksistaan, vaan saattaisi päinvastoin
hiukan lahjoittaa köyhille. Oltiin suuressa jännityksessä.
Kirkonisäntiä ja muita kalastajia oli tullut ottamaan vieraita vastaan;
he kävelivät venevajojen edustalla suurissa saappaissaan, purivat
tupakkaa, sylkivät ja juttelivat.

Nyt tuli pitkä Rolandsen vihdoinkin tietä myöten, hän oli eronnut
Olgasta ja neitsyt van Loos poistui keittiön akkunan äärestä. Hän aikoi
pitää tämän tapahtuman mielessään -- hänen täytyi kovin usein vaatia
Ove Rolandseniltä selitystä. Hän oli syntyjään hollannitar, puhui
Bergenin murretta ja sitä niin liukkaasti, että hänen oman sulhasensa
oli täytynyt antaa hänelle liikanimen "neitsyt Fan los." [Suomeksi:
piru irti.] Ylipäätänsä oli pitkä Rolandsen jokseenkin sukkela ja
hävytön mies.

Mihinkähän hän nyt aikoi? Tuumikohan hän mennä vastaanottamaan
papinperhettä? Hän ei kait ollut nytkään tavallista selvempi, hän tuli
komeillen liljankukka napinlävessä ja hattu kallellaan; niinkö aikoi
hän ottaa vastaan vieraat! Sillalla kävelevät kirkonisännät olisivat
mieluummin nähneet, ettei hän olisi ensinkään tullut näin tärkeällä
hetkellä.

Ja sopiko yleensä ensinkään olla sen näköinen, kuin hän oli? Hänen
nenänsä oli aivan suhteettoman suuri verraten hänen pieneen
yhteiskunnalliseen asemaansa, ja lisäksi oli hän antanut
tukkansa kasvaa koko talven, niin että hänen päänsä muuttui yhä
taiteellisemmaksi. Kostaakseen sanoi hänen morsiamensa, että hän oli
aivan kuin taiteilija, josta lopuksi tuli valokuvaaja. Hän oli
34-vuotias, ylioppilas ja vanhapoika, soitti kitaraa, lauloi
talonpoikaislauluja bassoäänellä, ja nauroi silmänsä kyyneliin, kun ne
olivat liikuttavia. Hän oli mielellään niin suurenmoinen. Hän oli
sähkölennätinlaitoksen hoitaja ja oli hoitanut virkaansa jo kymmenen
vuotta. Rolandsen oli pitkä ja vahvarakenteinen, eikä kieltäytynyt
tappelusta kun tilaisuus tarjoutui.

Pikku Ferdinand hätkähtää. Hän näkee kauppamies Mackin valkean laivan
etukeulan vilahtavan niemen takaa; silmänräpäystä myöhemmin on hän
kolmella askeleella loikannut portaita alas ja huutanut keittiöön: "Nyt
ne tulevat!"

"Jestas, joko ne nyt tulevat!" huutavat palvelijattaret säikähtyneinä.
Mutta talousneitsyt ei menetä malttiaan, hän on ollut tässä talossa jo
entisen papin aikana ja tietää tehtävänsä, reipas ja käytännöllinen kun
on. "Kahvi tulelle!" huutaa hän vain.

Pikku Ferdinand kiidättää uutisensa edelleen rengeille. He viskaavat
pois sen, mitä heillä on käsissään, sukasevat kiireenkaupalla ylleen
pyhänutun ja rientävät sillalle auttamaan. Kaikkiaan kymmenen miestä
oli nyt vieraita vastaanottamassa.

"Hyvää päivää," sanoo pappi laivan perältä, hymyilee hieman ja ottaa
päästään pehmeän hattunsa.

Ja kaikki miehet maalla paljastavat kunnioittavasti päänsä ja
kirkonisännät kumartavat, niin että pitkä tukka hulmahtaa silmille.
Pitkä Rolandsen kumartaa muita vähemmän, on itse melkein suorana, mutta
laskee hatun syvään.

Papilla, nuorenpuoleisella miehellä on punertava poskiparta ja
kesakoita; nenäreijät ovat ikäänkuin vaaleiden viiksien peitossa. Rouva
on väsyneenä merisairaana laivan kajuutassa.

"Nyt olemme perillä", sanoo pappi kajuuttaan ja auttaa rouvansa ulos
sieltä. Molemmat ovat puetut omituisen vanhoihin, paksuihin
vaatteisiin, jotka eivät ole ensinkään komeat. Ne ovat arvattavasti
vain matkaa varten lainattuja vaatteita, joiden alla on oikea puku.
Rouvan hattu on takaraivolla, ja kalpeat kasvot suurine silmineen
tuijottavat miehiin. Kirkonisäntä Levion kahlaa veteen ja kantaa rouvan
maihin, pappi selviytyy itse.

"Nimeni on Rolandsen, sähköttäjä", sanoo pitkä Rolandsen ja astuu
esiin. Hän oli kutakuinkin päissään ja jäykkä silmiltään, mutta kun hän
oli paljon kokenut mies, oli hänen esiintymisensä aina varma. Niin, ei
kukaan ollut nähnyt tuon pirullisen Rolandsenin kyvyn pettävän, kun oli
seurusteltava mahtavien miesten kanssa ja esitettävä loistavia
puheenparsia. "Jos nyt vain aivan varmaan tietäisin", jatkoi hän
kääntyen papin puoleen, "niin esittäisin Teille kaikki nämä. Luulen
noiden kahden olevan kirkonisäntiä. Nämä kaksi ovat Teidän renkejänne.
Ja tämä on Ferdinand."

Ja pappi ja hänen rouvansa nyökäyttävät kaikille hyvää päivää; he
tulisivat kyllä pian tuntemaan toisensa. Nythän pitäisi matkatavarat
saada maihin.

Mutta kirkonisäntä Levion katsahtaa laivaan ja on aikeissa taas kahlata
sen luo.

"Eikö ole lapsia?" kysyy hän.

Ei kukaan vastaa, kaikki katsahtavat pappiin ja hänen rouvaansa.

"Niin, että eikö ole lapsia?" jatkaa kirkonisäntä.

"Ei", vastaa laivan perämies.

Rouva on punastunut. Pappi sanoo:

"Ei meitä ole useampia... Tulkaa nyt, hyvät ihmiset, tekemään tiliä
vaivastanne."

Luonnollisesti hän oli rikas. Siinä oli mies, joka ei kieltänyt
köyhältä palkkaa; entinen pappi ei koskaan pyytänyt tilille, hän sanoi
vain "kiitoksia toistaiseksi."

Poistuttiin rannalta ja Rolandsen näytti tietä. Hän kulki tien syrjää
lumessa, antaakseen muille tilaa; hänellä oli turhamaisen pienet kengät
jalassa, mutta se ei haitannut, sillä hänen puseronsakin oli auki
kylmässä toukokuun tuulessa.

"Tuossa on siis kirkko!" sanoo pappi.

"Se näyttää vanhalta. Siinä kai ei ole uunia?" kysyy rouva.

"En voi sanoa", vastaa Rolandsen, "mutta en luule."

Pappi säpsähti. Hänen vierellään ei nähtävästi kävellyt mikään uuttera
kirkkomies, vaan henkilö, joka ei paljonkaan huomannut pyhän ja
arkipäivän eroa. Ja pappi alkoi hiukan varovammin kohdella tätä
vierasta miestä.

Talousneitsyt vartoi portailla ja Rolandsen esitteli taasen. Ja tämän
tehtyään tervehti hän, aikoen poistua. "Odotahan hiukan, Ove!" kuiskasi
neitsyt van Loos. Rolandsen ei odottanut, vaan tervehti uudelleen ja
laskeutui takaperin portaita. Papin mielestä hän oli perin ihmeellinen
olento.

Rouva oli jo astunut sisään. Hän oli jo päässyt meritaudistaan ja
rupesi katselemaan huoneita. Hän pyysi, että valoisin ja kaunein huone
tehtäisiin papin virkahuoneeksi ja itselleen pidätti hän sen huoneen,
jossa neitsyt van Loos ennen oli asunut.



II.


Ei, Rolandsen ei odottanut, hän tunsi neitsyt van Loosin ja tiesi mitä
oli odotettavissa. Ja harvoinpa hän tekikään muuta, kuin mikä häntä
itseään huvitti.

Tiellä tapasi hän kalastajan, joka ei ollut ehtinyt vastaanottamaan
pappia. Se oli Enok, herännyt ja hiljainen mies, joka aina painoi
silmänsä maahan ja jonka pää oli korvapakotuksen takia kiedottu
kaulahuiviin.

"Sinä olet myöhästynyt", sanoi Rolandsen ohimennessään.

"Joko pastori on tullut?"

"Jo. Annoin itse kättä hänelle." Rolandsen huusi vielä olkapäänsä yli:
"Huomaa sanojani, Enok: Kadehdin papilta hänen rouvaansa!"

Olipa koko älykästä lausua niin julkeita ja kevytmielisiä sanoja. Enok
oli varmasti levittävä ne laajalle.

Rolandsen kulki kulkemistaan metsää ja tuli joen partaalle. Siinä oli
kauppias Mackin kalanliimatehdas, muutamia tyttöjä oli siellä työssä ja
Rolandsen laski aina ohikäydessään mielellään hiukan leikkiä heidän
kanssaan. Siinä suhteessa oli hän koko naisten mies, sitä ei kukaan
voinut kieltää. Hän oli sitäpaitsi hyvällä tuulella ja pysähtyi siihen
kauemmaksi aikaa. Tytöt huomasivat heti, että hän oli vallaton ja
päissään.

"No, Ragna, minkä takia luulet minun niin usein tulevan tänne?"

"En tiedä", vastasi Ragna.

"Luulet tietysti, että vanha Laabani ajaa minua."

Tytöt naurahtivat:

"Hän sanoo Laabani, vaikka tarkoittaa Aatamia."

"Tahdon pelastaa sinut", sanoi Rolandsen. "Varo tämän seudun
kalastajapoikia, sillä ne ovat kovia viettelijöitä."

"Ei kukaan ole sen pahempi viettelemään kuin Te itse", sanoo toinen
tyttö. "Teillähän on kaksi lasta. Teidän pitäisi hävetä!"

"Sinäkö, Nikoline, tässä puhut? Sinähän olet aina ollut sydämenpolttoni
ja katkera kuolemani, senhän sinä varsin hyvin tiedät. Mutta sinut,
Ragna, minä säälittä pelastan."

"Voittehan mennä neiti van Loosin luo!" sanoo Ragna.

"Miten tyhmä sinä oletkaan", jatkaa Rolandsen. "Miten monta tuntia sinä
esimerkiksi keität kalanpäitä, ennenkuin suljet ilma-aukon?"

"Kaksi tuntia", vastaa Ragna.

Ja Rolandsen nyökäyttää päätänsä. Niin oli hän itsekin edeltäkäsin
ajatellut. Oh, tämä naisritari Rolandsen tiesi tarkasti, minkätähden
hän joka päivä käveli tehtaalle ja tiedusteli ja kyseli tytöiltä
kaikkia.

"Elä nosta sitä kantta, Pernille", huusi hän. "Oletko järjiltäsi?"

Pernille punastui. "Fredrik on sanonut, että pataa on hämmennettävä",
väitti hän.

"Joka kerta kun nostat kantta, haihtuu lämpöä", sanoo Rolandsen.

Mutta kun Fredrik Mack, kauppamiehen poika, kohta sen jälkeen tuli
paikalle, käänsi Rolandsen taas puheensa leikilliseksi:

"Sinähän, Pernille, palvelit nimismiehellä yhden vuoden? Olit niin
vihanen ja tulinen, että löit rikki kaiken muun, paitsi sängyn patjat."

Kaikki nauroivat. Pernille oli näet päinvastoin maailman sävyisin
olento. Sairas oli hän myös ja lisäksi urkujenpolkijan tytär, niin että
hänessä oli hiukan jumalista leimaa.

Tultuaan tielle, näki Rolandsen uudelleen lukkarin Olgan. Olga oli
arvattavasti käynyt puodissa. Hän käveli kaikin voimin; päästäkseen
pakoon, sillä olihan häpeä, jos Rolandsen luuli, että tyttö oli
odottanut häntä. Mutta Rolandsen ei ajatellut mitään sen suuntaista,
hän tiesi vallan hyvin, että jolleivät he sattuneet joutumaan juuri
kasvot vasten kasvoja, niin nuori tyttö väisti häntä ja pakeni. Eikä
Rolandsenillakaan ollut mitään erityistä halua tavata tyttöä, ei
ensinkään. Eihän Olga ollut hänen ajatustensa esine.

Rolandsen tulee kotiinsa lennätinasemalle. Hän tekeytyy juhlallisen
näköiseksi, ettei tarvitsisi antautua puheisiin suulaan
apulaissähköttäjän kanssa; Rolandsen ei ollut näihin aikoihin ensinkään
miellyttävä virkatoveri. Hän sulkeutuu syrjäiseen huoneeseensa, johon
eivät pääse muut, kuin hän itse ja vanha siistijävaimo. Siellä hän elää
ja siellä hän nukkuu.

Tämä huone on Rolandsenin maailma. Rolandsen ei ole pelkkää
kevytmielisyyttä ja paloviinaa, vaan myös suuri ajattelija ja keksijä.
Hänen huoneensa tuoksuaa hapoilta, nesteiltä ja lääkkeiltä, niiden haju
tunkeutui aina käytävään asti, niin että jokainen tunsi sen. Rolandsen
ei ensinkään salannut, että kaikkien näiden lääkkeiden tarkoitus oli
vain olla vastapainona kaiken sen paloviinan hajulle, jota hän käytti.
Mutta siinä hän valehteli, verhoutuen siten hämärän salaperäisyyden
vaippaan.

Kaikkia laseissa ja pulloissa olevia nesteitä käytti hän päinvastoin
kokeilujaan varten. Hän oli kemian avulla keksinyt uuden keinon
valmistaa kalanliimaa, ja sen kautta tulisi hän täydellisesti lyömään
kauppamies Mackin valmistustavan laudalta. Mackin tehdas oli perustettu
jotakuinkin suurin kustannuksin, hänen kuljetustapansa oli epämukava ja
hän sai raaka-aineita vain kala-aikana; sitäpaitsi hoiti koko liikettä
hänen poikansa Fredrik, joka ei ollut ammattimies. Rolandsen osasi
valmistaa kalanliimaa muustakin kuin kalanpäistä, vieläpä kaikesta
siitäkin, jonka Mack viskasi pois. Ja juuri poisviskatusta saattoi
valmistaa erinomaista väriainetta.

Ellei sähköttäjä Rolandsenin esteenä vain olisi ollut hänen suuri
köyhyytensä ja avuttomuutensa, olisi keksinnöstä tullut täysi tosi.
Mutta tällä paikkakunnalla saattoi hankkia itselleen rahoja vain
kauppamies Mackin välityksellä, ja hänen puoleensa ei Rolandsen voinut
luonnollisista syistä kääntyä. Hän oli eräänä päivänä uskaltanut
huomauttaa, että tehdas tuli kosken luona liian kalliiksi, mutta Mack
oli, niinkuin sellaisen suuren ja lihavan miehen sopikin, vain
heilauttanut kättään ja sanonut, että tehdas oli kultakaivoksen
arvoinen. Rolandsen halusi kiihkeästi saada näyttää kokeilujensa
tuloksia. Hän oli lähettänyt liimaansa sekä ulko- että kotimaisille
kemisteille ja nämä olivat väittäneet alkua hyväksi. Mutta sen
kauvemmaksi hän ei päässyt. Nyt olisi vain pitänyt esittää maailmalle
puhdas, kirkas liimaneste ja hankkia sille patentti kaikissa maissa.

Eipä ollut Rolandsen tänäänkään vain huvin vuoksi tullut laivasillalle
pappia vastaanottamaan. Rolandsen lurjus aikoi senkin kautta ajaa omaa
asiaansa. Jos pappi nimittäin oli rikas, panisi hän kenties jonkun
verran rahaa suureen ja varmaan yritykseen. "Jolleivät muut sitä tee,
niin minä ainakin!" sanoisi pappi. Rolandsen oli hyvässä toivossa.

Niin, Rolandsen oli suuri optimisti, tarvittiin perin vähän hänen
innostuttamisekseen. Mutta hän kantoi myös miehuullisesti
vastoinkäymiset, kukaan ei voinut sitä kieltää; hän oli kopea,
jäykkäniskainen eikä lannistunut. Ei Mackin tytär Elisekään ollut
saanut häntä lannistumaan. Elise oli suuri ja kaunis, ruskeaihoinen ja
punahuulinen, kaksikymmenkolmivuotias. Huhuttiin, että rannikkolaivan
kapteeni Henriksen ihasteli häntä salaa; mutta vuodet kuluivat toisensa
jälkeen, eikä asiasta mitään tullut. Mikähän sen vaikutti? Jo kolme
vuotta sitten, kun Elise Mack oli vasta kaksikymmenvuotias, oli
Rolandsen alentunut täydeksi narriksi hänen takiansa ja viskannut
sydämensä hänen jalkojensa juureen. Tyttö oli tekeytynyt niin
rakastettavaksi, ettei ollut ymmärtänyt Rolandsenin tarkoitusta.
Silloin Rolandsenin olisi luonnollisesti pitänyt pysähtyä ja vetäytyä
takaisin, mutta hän astui yhä etemmäksi, ja viime vuonna oli hän käynyt
suoraan käsiksi asiaan. Tytön oli täytynyt nauraa itserakasta
sähköttäjää vasten kasvoja, saadakseen tämän ymmärtämään heidän
välisensä erotuksen. Olihan hän antanut itse kapteeni Henriksenin
vuosikausia odottaa vastausta. Silloin lähti Rolandsen suoraan tiehensä
ja meni kihloihin neitsyt van Loosin kanssa. Hän aikoi näyttää, ettei
hän vielä kuollut, vaikka hänet olikin karkoitettu korkeimmasta
paikasta.

Mutta nyt oli taas kevät. Suuri ja lämmin sydän saattoi vain vaivoin
kestää sitä. Äärimmilleen ahdisti se ihmiskurjaa ja tuoksuavilla
tuulillaan täytti se viattoman ihmisen nenän.



III.


Kevätsilli alkaa liukua mereltäpäin. Nuottakunnat lojuvat veneissään ja
tähystävät kaukoputkillaan merta koko pitkän päivän. Missä lintuparvi
lentää ja silloin tällöin syöksähtää vedenkalvoon siinä on silliä ja
syvällä vedellä käy sitä jo pyydystäminen siimoilla. Mutta nyt on
kysymys siitä, aikooko silli kohota matalammille vesille, lahtiin ja
vuonoihin, joihin sen voi nuotalla sulkea. Silloin näet vasta
ilmaantuvat valaat ja silloin vasta syntyy eloa ja liikettä ja
kovaäänisiä huutoja, kun talonpojat ja kauppalaivat keräytyvät yhteen
paikkaan. Ja markkoja ansaitsee helposti, kuin hiekkaa meren rannalta.

Kalastaja leikittelee. Hän heittää veteen koukkunsa ja siimansa ja
odottaa kalan vetoa, hän viskaa nuotan ja jättää kaiken kohtalon
haltuun. Usein saa hän vain tappiota toisensa jälkeen, hänen
kalastusvehkeensä ajautuvat kadoksiin, hukkuvat tai joutuvat myrskyn
tuhottaviksi, mutta hän hankkii uudet neuvot ja kokee taas. Toisinaan
kulkee hän pitkät matkat seuduilla, joissa toisten kerrotaan
onnistuneen, kitkuttaa ja soutaa viikkokausia raskaita taipaleita -- ja
saapuu viimein perille liian myöhään -- kutu on lopussa. Mutta
toisinaan voi taas voitto hymyillä hänelle matkalla, pysähdyttää kulun
ja täyttää veneen kiiltävillä taalereilla. Kukaan ei tiedä, ketä onni
suosii, kaikilla on yhtä paljon toivomisen syytä.

Kauppamies Mack oli valmistautunut, hänen nuottansa oli jo veneessä ja
hänen nuottakuntansa ei hetkeksikään ottanut kaukoputkea silmiltänsä.
Lahdella kiikkui valmiina kaljaasi ja kaksi purjevenettä, äskettäin
tyhjennettyinä ja uudelleen maalattuina Lofotin matkan jälkeen; nyt
aikoi hän täyttää ne sillillä, jos kerran silliä rupesi kuulumaan;
hänen ranta-aittansa oli täynnä tyhjiä tynnyreitä. Lisäksi aikoi hän
ostaa kaiken sillin, jonka saisi; sen takia oli hän varustautunut
käteisellä rahalla, ryhtyäkseen asiaan ennen hintojen kohoamista.

Toukokuun puolivälissä teki Mackin nuottaväki ensi yrityksen. Saalis ei
ollut suuri, vain puolisen sataa tynnyriä, mutta tapahtuman maine
levisi, ja jonkun päivän kuluttua oli samalla paikalla toinen
nuottajoukkue.. Oli suuria menestyksen mahdollisuuksia.

Silloin tapahtui eräänä yönä murtovarkaus; Mackin tehtaan konttoriin.
Rikos oli perin uskallettu, yöt olivat valoisan kirkkaat illasta aamuun
ja pitkältäkin matkalta näki kaikki mitä tapahtui. Varas oli murtanut
kaksi ovea ja vienyt kaksisataa taaleria.

Tämä oli seudulla ennenkuulumaton tapaus ja aivan käsittämätön.
Murtovarkaudesta itse Mackin taloon eivät vanhatkaan ihmiset olleet
koskaan kuulleet puhuttavan. Tapahtuihan tosin pitäjässä olosuhteiden
mukaan pieniä näpistelyjä ja muita pikkusyntejä, mutta todelliseen,
laskettuun varkauteen he eivät koskaan olisi kyenneet. Senpätähden heti
epäiltiin ja kuulusteltiin vierasta nuottaseuruetta.

Mutta vieras nuottaseurue saattoi näyttää toteen, että se oli viettänyt
varkausyön ulkosaaristossa täysilukuisena, tähyillen merelle päin
sillin tuloa, peninkulman päässä tehtaalta.

Silloin suuttui kauppamies Mack suunnattomasti. Joku seudun asukkaista
oli niinmuodoin tehnyt varkauden.

Kauppamies Mack ei välittänyt paljoakaan itse rahoista ja hän sanoi
suoraan, että varas oli ollut tyhmä, kun se ei ollut ottanut enempää.
Mutta että joku seudun asukas oli varastanut _häneltä_, mahtavalta
herralta ja kaikkien suojelijalta, se loukkasi häntä. Häneltä, joka eri
liikkeistään maksoi veroa yhtäpaljon, kuin kaikki muut pitäjäläiset
yhteensä. Oliko ketään tositarvitsevaa koskaan auttamatta käännytetty
hänen konttoristaan?

Mack määräsi palkinnon, saadakseen varkauden selville. Melkein joka
päivä tuli näet uusia nuottaseurueita paikalle, ja kaikki nämä
ihmisethän saisivat perin ihmeellisen käsityksen herra Mackin suhteesta
omaan väkeensä, kun se varasti hänen rahojaan. Koska hän oli kuulu
kauppakuningas, määräsi hän palkinnon neljäksisadaksi taaleriksi. Koko
maailman tuli nähdä, ettei tällainen pyöreä summa merkinnyt hänen
asioissaan mitään.

Uusi pappi sai kuulla varkaudesta, ja kolminaisuuden sunnuntaina, jonka
teksti käsitteli Nikodemuksen tuloa Jeesuksen luo yöllä, käytti hän
tilaisuutta ahdistaakseen varasta. "He tulevat luoksemme yöllä", sanoi
hän, "ovien estämättä ja varastavat rahamme. Nikodemus ei kiusannut
ketään, hän oli pelokas mies ja kulki mielellään yöllä; mutta hän kulki
sielunasioissa. Entäs nykyään? Ah, maailman röyhkeys on kasvanut, yötä
käytetään rosvoamiseen ja syntiin. Rangaistakoon syyllinen, rikollinen
esiin!"

Uusi pappi osoittautui taistelunhaluiseksi. Kolmannen kerran hän nyt
saarnasi ja hän oli jo pakottanut monta pitäjän syntistä parannukseen.
Seisoessaan saarnatuolissa oli hän niin kalpea ja kummallinen, että hän
näytti hullulta. Monet saivat hänestä kylläkseen jo ensimäisenä
sunnuntaina, eivätkä viitsineet sen jälkeen kirkossa käydä. Niin, itse
neitsyt van Loosia järkyttivät papin puheet, tätä talousneitsyttä, joka
tähän asti oli elänyt koko elämänsä kärkäsnä ja ärtyisenä. Hänen
komentonsa alaiset palvelijattaret totesivat ilolla muutoksen.

Kaikellaista kalastajakansaa oli nyt kokoontunut lahdelle. Toiset
heistä soivat mielellään kauppamies Mackille tämän onnettomuuden. Mack
paisui aivan liian mahtavaksi suuren kauppansa takia kahdella
paikkakunnalla, sekä nuottansa, tehtaansa ja monien laivojensa vuoksi;
ulkopitäjäläisillä oli kylliksi omissa kauppiaissaan, jotka
olivat alentuvaisia, eivätkä käyttäneet valkeita kauluksia ja
hirvennahkakäsineitä, kuten Mack. Varkaus oli sopiva rangaistus hänen
ylpeydelleen. Eikä Mackin ollut sitäpaitsi hyvä luvata liian monta
sataa taaleria eri tahoille, ehkäpä hän tarvitsi käteiset rahansa
sillin ostamiseen, jos silliä kerran ruvettiin saamaan. Eikä
Mackillakaan mahtanut olla rahoja yhtäpaljon kuin tähtiä oli taivaalla.
Ehkäpä Mack tai hänen poikansa Fredrik olivat itse panneet toimeen
varkauden, näyttääkseen miten hän saattoi hukata rahaa kuin heinää,
vaikka hän itse asiassa oli rahapulassa. Kaikenlaista juteltiin mailla
ja vesillä.

Mack ymmärsi, että hänen nyt oli toimittava. Viiden pitäjän
kalastajathan aikoivat pian palata vaikutelmineen kotiin perheittensä
ja kauppiaittensa luo. Laajalle oli leviävä tieto, minkälainen mies
Rosengårdin Mack oikeastaan oli.

Kun hän lähti tehtaalle ensikerran varkauden jälkeen, vuokrasi hän
höyrylaivan matkaa varten. Sinne oli peninkulman matka ja se maksoi
hyvät rahat, mutta Mack ei säälinyt rahoja. Herätti tavatonta huomiota
lahdella, kun laiva kohisten laski rantaan, tuoden mukanaan Mackin ja
hänen tyttärensä Elisen. Hän oli melkein kuin laivan päällikkö ja hän
seisoi kannella puettuna turkkiinsa, jota kiinnitti mahtava punainen
vyö, vaikka oli kesäpäivä. Kun isä ja tytär olivat nousseet maihin,
lähti laiva heti palautumaan; kukin näki silloin, minkätakia se oli
tullut. Ja silloin alistui moni vieraskin kalastaja Mackin valtaan.

Mutta Mack ei tyytynyt tähän. Hän ei voinut unohtaa murtovarkauden
aiheuttamaa loukkausta. Sentakia julkaisi hän uuden kuulutuksen ja
lupasi vaikka itse varkaalle palkinnoksi ne 400 taaleria, kunhan hän
vain ilmoittautuisi. Tällainen ritarillinen suurenmoisuus oli ennen
kuulumaton. Nythän täytyi kunkin huomata, ettei Mack vain aikonut saada
takaisin noita kurjia rahoja. Mutta kuiskailu ei kuitenkaan häipynyt
kaikkien huulilta: "Jos rosvo on se, jota epäilen, niin eipä hän taida
nytkään ilmoittautua. Mutta elkää kertoko minun sanojani muille."

Suuri Mack oli aivan sietämättömässä asemassa. Hänen arvonsa alkoi
horjua. Hän oli ollut suuri Mack nyt kahdenkymmenen vuoden ajan, ja
kaikki olivat kunnioittavasti väistyneet hänen tieltään, mutta nyt
näytti hänestä siltä, ettei häntä enää tervehditty yhtä nöyrästi kuin
ennen. Ja kuitenkin oli hän kaiken lisäksi kuninkaallisen ritarikunnan
jäsen. Miten mahtava herra hän olikaan ollut! Hän oli kunnan
puheenjohtaja, kalastajat jumaloivat häntä, ulkosaariston
pikkukauppiaat matkivat häntä. Mackia vaivasi vatsatauti, joka
arvattavasti johtui hänen ruhtinaallisista elämäntavoistaan, ja sen
takia piti hän vatsallaan leveää punaista vyötä, kun oli hiukankin
kylmempi ilma. Nyt alkoivat ulkosaariston kauppiaatkin käyttää punaista
liinaa, nämä pienet nousukkaat, joiden Mack armosta antoi elää. Hekin
tahtoivat näyttää suurilta herroilta, jotka söivät niin hienoja ja
runsaita ruokia, että saivat vatsataudin. Mack tuli kirkkoon narisevin
kengin ja kulki kirkon lattiata ylpeän äänekkäästi, mutta hänpä juuri
opetti muutkin käyttämään narisevia kenkiä. Monet kastoivat kenkänsä
vedessä ja kuivattivat ne rutikuiviksi sunnuntaihin mennessä, että ne
oikein narisisivat kirkon permannolla. Mack oli ollut kaikessa suurena
esikuvana.



IV.


Rolandsen työskentelee huoneessaan. Hän näkee ikkunastaan, että erään
määrätyn puun määrätty oksa liikkuu metsässä edestakaisin. Joku
arvattavasti heiluttaa puuta, mutta lehtiverho on jo siksi tiheä, ettei
hän voi nähdä heiluttajaa. Rolandsen työskentelee edelleen.

Mutta työ ei tänään ota oikein sujuakseen. Hän kokeilee kitaralla ja
laulaa iloisia surulauluja, mutta ei sekään nyt oikein maistu. Kevät on
tullut, Rolandsenissa on kuohua.

Elise Mack on tullut, Rolandsen kohtasi hänet eilen illalla. Hän,
Rolandsen, oli ylpeä ja ponteva ja osasi käyttäytyä; oli kuin tyttö
olisi hänen ilokseen aikonut puhua muutamia ystävällisiä sanoja, mutta
hän ei ottanut niitä vastaan.

"Tuon terveiset Rosengårdin sähköttäjiltä", sanoi tyttö.

Rolandsen ei ollut missään ystävyyssuhteissa sähköttäjien kanssa, hän
ei ollut mikään oikea virkaveli. Tyttö halusi kai nytkin vain teroittaa
itsensä ja Rolandsenin välistä eroa, -- hohhoo, sen aikoi hän maksaa
takaisin korkojen kanssa.

"Teidän täytyy jonkun kerran opettaa minua soittamaan hiukan kitaraa",
sanoi tyttö.

"Kernaasti. Milloin hyvänsä. Saatte minun kitarani."

Kas, niin kohteli hän tyttöä. Niinkuin ei olisi ollut kysymys Elise
Mackista, tytöstä, joka omisti vaikka kymmenentuhatta kitaraa.

"Ei kiitos", vastasi tyttö. "Mutta emmekö voi hiukan yhdessä
harjoitella?"

"Te saatte sen."

Silloin heitti Elise ylpeästi niskaansa ja sanoi:

"En halua sitä ensinkään, suokaa anteeksi."

Hänen jyrkkyytensä oli koskenut tyttöön hyvinkin tuntuvasti. Hän
lopetti kostohyökkäyksensä ja mutisi:

"Aijoin vain antaa teille ainoan, minkä omistan."

Hän kumarsi syvään ja poistui.

Hän meni lukkarin luo. Olgaa halusi hän tavata. Nyt oli kevät,
Rolandsenilla täytyi olla joku sydämenystävä, ei ollut niinkään helppo
hillitä suurta sydäntä. Mutta olipa hänellä erikoinen syykin ruveta
mielistelemään Olgaa. Huhuttiin, että Fredrik Mack oli ruvennut
ajattelemaan lukkarin tytärtä, ja Rolandsen aikoi lyödä hänet laudalta.
Fredrik oli Elisen veli, ja rukkaset tekisivät hyvää sille perheelle.
Saattoihan Olgaa sitäpaitsi tavoitella hänen itsensä takia. Rolandsen
oli tuntenut hänet ihan pikkutytöstä alkaen; hänen kotinsa oli hyvin
köyhä, niin että hänen aina täytyi kuluttaa vaatteensa ihan
viimeisilleen, ennenkuin sai uudet, mutta hän oli terve ja sievä ja
hänen kainoutensa oli ihastuttava.

Rolandsen oli kohdannut hänet kahtena päivänä peräkkäin. Ainoa keino
oli mennä suoraan kotiin hänen luokseen ja lainata hänen isälleen joka
päivä uusi kirja. Hänen täytyi tyrkyttää lukkarille näitä kirjoja,
joita tämä vanha mies ei ollut pyytänyt, ja joita hän ei ymmärtänyt.
Rolandsenin täytyi näyttää olevansa perin innostunut kirjoihin. "Nämä
ovat maailman hyödyllisimpiä kirjoja", sanoi hän, "tahdon levittää
niitä, panna ne kiertämään; olkaa niin hyvä!"

Hän kysyi lukkarilta, eikö tämä leikannut hiuksia. Mutta lukkari ei
ollut koskaan leikannut hiuksia, Olga päinvastoin leikkasi talon
asukkaiden hiukset. Silloin rukoili Rolandsen kiihkeästi Olgaa
leikkaamaan hänen tukkansa. Olga punastui ja piiloutui; "enhän minä
osaa", sanoi hän. Mutta Rolandsen löysi hänet piilopaikastaan, ja puhui
niin paljon kauniita asioita, että Olgan täytyi myöntyä.

"Miten Te haluatte sen leikattavaksi?" kysyi hän.

"Niinkuin _Te_ tahdotte", vastasi Rolandsen. "Kuinka muu tulisi
kysymykseenkään?"

Hän kääntyi lukkarin puoleen, kuumensi hänen korviaan sekaisilla
kysymyksillä ja väsytti hänet kokonaan. Ennen pitkää vetäytyi vanha
mies keittiöön.

Rolandsen tekeytyi suurenmoiseksi ja oli korkealentoinen. Hän sanoi:

"Kun Te talvi-iltaisin olette ulkona pimeässä ja tulette valaistuun
huoneeseen, niin virtailee valo joka puolelta Teidän kasvoihinne."

Olga ei ymmärtänyt, mitä Rolandsen tällä tarkoitti, mutta hän sanoi:
"Niin."

"Niin", sanoi Rolandsen. "Ja samoin käy minun, kun minä tulen Teidän
luoksenne."

"Nyt en kai saa enää leikata tästä kohdasta?" kysyi Olga.

"Tottahan toki, leikatkaa lisää vain. Tehkää niin, kuin Te itse
haluatte. Katsokaahan, Te luulottelitte äsken voivanne vain mennä ja
piiloutua... mutta siitähän en minä olisi vähääkään hyötynyt. Aivan
sama seikka, kuin jos salama sammuttaisi kipinän."

Rolandsen oli nähtävästi aivan hullu.

"Jos Te pitäisitte päänne hiljaa, niin voisin helpommin leikata", sanoi
tyttö.

"Minä en siis saa nähdä Teitä. Kuulkaahan nyt, Olga, oletteko Te
kihloissa?"

Mutta tätä kysymystä vastaan ei Olga ollut varustautunut. Eikä hän
sitäpaitsi ollut niin hirveän vanha ja kokenut, ettei mikään kykenisi
saattamaan häntä hämilleen.

"Minäkö? En", vastasi hän vain. "Luulen, että sen nyt pitäisi olla
suunnilleen oikein leikattu. Kunhan nyt vain saan sen tasaiseksi." Olga
päätti puhua muutamia ystävällisiä sanoja Rolandsenille, sillä hän
epäili, että tämä oli päissänsä.

Mutta Rolandsen ei ollut päissänsä, vaan aivan selvä. Hän oli viime
aikoina tehnyt kovasti työtä, sillä monet vieraat nuottaseurat olivat
antaneet sähkölennätinlaitokselle paljon tekemistä.

"Ei, älkää vain lopettako", pyysi hän; "leikatkaa koko pää ympäriinsä
vielä kerran tai kaksi niin olette kiltti."

Silloin hymyili Olga:

"Eihän siinä olisi mitään järkeä."

"Oh, Teidän silmänne loistavat kuin tähtipari", sanoi Rolandsen. "Ja
Teidän hymynne valaisee minut, kuin kirkkain auringonpaiste."

Olga otti päällysvaatteen hänen yltään ja harjasi hänet ja keräsi
hiukset lattialta. Rolandsen laskeutui myös lattialle auttamaan, heidän
kätensä yhtyivät. Olga oli nuori tyttö, Rolandsen tunsi kasvoillaan
hänen hengityksensä, ja lämmin virta kohisi hänen ruumiissaan, Hän
tarttui tytön käteen. Hän huomasi, että tämän puseroa kiinnitti kaulan
kohdalla vain yksi tavallinen nuppineula. Se näytti hyvin köyhältä.

"Elkää nyt -- miksi Te noin?" sanoi Olga sammaltaen.

"Eipä juuri minkään takia. Tai, oikeastaan haluan kiittää teitä
työstänne. Ellen olisi varmasti ja pysyvästi kihloissa, niin
rakastuisin Teihin."

Olga nousi seisomaan leikatut hiukset käsissään, mutta Rolandsen jäi
yhä lattialle.

"Vaatteenne tomuuttuvat nyt", sanoi tyttö poistuessaan huoneesta.

Kun lukkari tuli huoneeseen, täytyi Rolandsenin jälleen olla hilpeä,
hän ojenteli lyhyeksi leikattua päätänsä ja veti hatun korville,
näyttääkseen miten suureksi se oli käynyt. Äkkiä katsahti hän kelloon,
sanoi, että nyt oli lähdettävä konttoriin, ja poistui.

Hän meni kauppapuotiin. Hän pyysi nähtäväkseen rintaneuloja ja
kaulakoristeita, mutta kaikkein kalleimpia. Hän valitsi väärennetyn
kameen ja pyysi pidennettyä maksuaikaa. Sitä ei myönnetty, hän oli jo
ennestään liian paljon velkaa. Silloin otti hän halvan, agatin näköisen
lasineulan, jonka hän maksoi pikkurahoillaan. Ja Rolandsen jatkoi
aarteineen matkaa.

Tämä tapahtui eilen illalla...

Nyt istuu Rolandsen huoneessaan, voimatta työskennellä. Hän tarttuu
hattuunsa ja menee katselemaan kuka huojuttaa puuta metsässä. Hän
kulkee suoraan jalopeuran kitaan: neitsyt van Loos on antanut hänelle
tämän merkin ja seisoo nyt odottaen häntä. Rolandsenin olisi pitänyt
hillitä uteliaisuuttaan.

"Hyvää päivää", sanoo neitsyt van Loos. "Mihin merkilliseen kuntoon
sinä olet laittanut tukkasi?"

"Leikkautan tukkani aina keväisin", vastaa Rolandsen.

"Minä leikkasin sen viime keväänä. Tänä vuonna minä en enää kelpaa."

"En halua riidellä kanssasi."

"Etkö?"

"En. Eikä sinun sovi seistä tässä, heiluttamassa koko metsää juurineen
maasta, niin että koko maailma näkee sinut."

"Eläkä sinä seisoskele siinä tekemässä minusta pilaa."

"Sinun tulee päinvastoin seistä alhaalla tiellä ja viitata minulle
rauhan oliivioksalla", jatkoi Rolandsen.

"Oletko itse leikannut tukkasi?"

"Olga leikkasi minut."

Olga, josta kenties kerran oli tuleva Fredrik Mackin puoliso, oli
leikannut hänen tukkansa. Hän ei aikonut sitä salata, vaan päinvastoin
toitottaa sitä koko maailmalle.

"Olga, sanot sinä?"

"Entä sitten? Hänen isänsä ei osannut leikata."

"Sinä menet niin pitkälle, että meidän välimme jonakin kauniina päivänä
rikkoutuvat", sanoo neitsyt van Loos.

Rolandsen tuumiskeli hetkisen.

"Se onkin kenties parasta", vastasi hän.

Silloin huusi neitsyt:

"Mitä sinä sanot?"

"Mitäkö minä sanon? Sinä olet keväisin aivan sekaisin, sanon minä.
Katsohan minua, näytänkö minä keväisin pienintäkään levottomuuden
merkkiä?"

"Sinähän oletkin mies", vastasi morsian. "Mutta minä en aijo tyytyä
tähän kuherteluun Olgan kanssa."

"Onko pappi rikas?" kysyi Rolandsen.

Neitsyt van Loos verhosi silmänsä käsillään, muuttuen taas
käytännölliseksi ja tuimaksi.

"Rikas? Luulen että hän on rutiköyhä."

Toivo petti Rolandsenin.

"Näkisitpä hänen vaatteitaan", jatkoi neitsyt. "Ja rouvan vaatteita.
Muutamat liinavaatteet ovat kuin... Mutta hän on mainio pappi. Oletko
kuullut hänen saarnaavan?"

"En."

"Hän on kaikkein harvinaisimpia pappeja, joita olen kuullut", sanoo
neitsyt van Loos Bergenin murteella.

"Oletko varma, ettei hän ole rikas?"

"Joka tapauksessa on hän käynyt hankkimassa itselleen luottoa
kauppapuodista."

Maailma synkkeni hetkiseksi Rolandsenin silmissä, ja hän aikoi lähteä.

"Joko sinä lähdet?" kysyi morsian.

"Jo, mitä sinä oikeastaan haluat minusta?"

"Vai niin!" Neitsyt van Loos oli uuden papin vaikutuksesta puoleksi
"herännyt" ja oli opetellut suureen kärsivällisyyteen, mutta vanha
luonto sai taas vallan.

"Sanon sinulle erään asian", virkkoi hän, "sinä menet liian pitkälle."

"Hyvä", sanoi Rolandsen.

"Teet minulle veristä vääryyttä."

"No, olkoonpa vaikka niinkin", jatkoi Rolandsen.

"Minä en siedä sitä, minä lopetan meidän välimme."

Rolandsen mietti asiaa. Hän sanoi:

"Luulin kerran, että liitostamme tulisi jotakin. Ja toiselta puolen:
enhän minä ole mikään Jumala, että voisin sitä asiata säätää. Tee kuten
tahdot."

"Olkoon se sanottu", vastasi morsian kiivaasti.

"Kun olimme ensimäisen kerran täällä metsässä, et ollut niin
välinpitämätön. Suutelin sinua, enkä kuullut muuta, kuin pienen surkean
kirkunasi."

"Minä en kirkunut", väitti morsian vastaan.

"Ja minä rakastin sinua koko sydämestäni ja ajattelin saavani sinusta
avun ja lohdun itselleni. Niin, niin!"

"Ole vain välittämättä minusta", sanoi neitsyt van Loos katkerana,
"mutta miten käy itsesi?"

"Minunko? En tiedä. En enää välitä itsestäni."

"Sillä ei sinun pidä kuvitellakaan, että sinun ja Olgan väleistä totta
tulee. Hänen täytyy saada Fredrik Mack."

"Vai niin", ajatteli Rolandsen, "koko maailma tiesi sen." Hän alkoi
ajatuksissaan kulkea eteenpäin, ja neitsyt van Loos seurasi jäljessä.

"Leikattu tukka kaunistaa sinua", sanoi hän. "Mutta se on leikattu
huonosti, oikein epätasaisesti."

"Voitko lainata minulle kolmesataa taaleria?" kysyi Rolandsen.

"Kolmesataa taaleria?"

"Kuudeksi kuukaudeksi."

"En lainaisi sinulle missään tapauksessa. Meidän välimme ovat
loppuneet."

Rolandsen nyökkäsi vain päätänsä ja sanoi; "Olkoon sanottu."

Mutta kun he olivat tulleet pappilan portille, josta Rolandsenin oli
kääntyminen kotiinsa, sanoi neitsyt van Loos: "Ikävä kyllä minulla ei
ole kolmeasataa taaleria antaa sinulle." Hän ojensi Rolandsenille
kätensä ja sanoi: "En voi seistä tässä pitkää aikaa -- näkemiin."
Kuljettuaan muutamia askeleita, kääntyi hän ympäri ja kysyi: "Eikö enää
puutu nimeä mistään vaatteistasi, jotta saisin ommella sen siihen?"

"Mitäpä sellaisia vaatteita minulla olisi?" vastasi Rolandsen. "En ole
saanut uusia vaatteita senjälkeen kuin sain viimeksi."

Neitsyt van Loos lähti, Rolandsen tunsi helpotusta ja ajatteli: "Kunpa
tämä olisi viimeinen kerta!"

Portin pylväässä oli ilmoitus ja Rolandsen luki sen; kauppamies Mack
kuuluutti siinä murtovarkaudesta: Tiedonannosta maksetaan neljäsataa
spesietaaleria. Vieläpä itse varas saisi palkinnon, jos hän vain tuli
ilmoittautumaan.

"Neljäsataa spesietaaleria!" ajatteli Rolandsen.



V.


Ei, uuden papin perhe ei ollut rikas, kaikkea muuta. Nuorella
rouva-raukalla vain oli kaikenlaisia kotona opittuja rikkaan ihmisen
tapoja; hänellä piti olla täysi määrä palvelijoita. Hänellä ei ollut
mitään tekemistä, ei ollut lapsia, eikä hän koskaan ollut opetellut
taloudenhoitoa, sen tähden keksi hänen pieni päänsä niin paljon
lapsellisia kujeita. Hän oli pieni ihastuttava kotiristi.

Voi hyvä Isä, miten väsymättömästi tuo kunnon pappi oli taistellut
naurettavaa taistelua puolisonsa kanssa, opettaakseen hänelle hiukan
järjestystä, hiukan huolellisuutta. Neljä vuotta oli hän tehnyt turhaa
työtä. Hän keräsi nuoranpäitä ja paperipalasia lattialta, asetti
esineitä ja tavaroita paikoilleen, sulki rouvansa auki jättämän oven,
hoiti takkavalkeaa ja puuhasi huoneitten tuuleuttamisessa. Rouvan
mentyä ulos kiersi pappi huoneet, katsellakseen minkälainen järjestys
niissä vallitsi: hiusneuloja siellä täällä, kammat hiuksia täynnä,
nenäliinoja vetelehti joka paikassa, vaatekasat peittivät
istuimia. Pappia suututti, ja hän asetti kaikki paikoilleen.
Poikamiesvuosinaankaan, jolloin hän asui pienessä ullakkohuoneessa, ei
hän ollut ollut kodittomampi, kuin nykyisin.

Alussa vaikuttivat hänen pyyntönsä ja torumisensa hiukan. Rouva
tunnusti, että mies oli oikeassa ja hän lupasi parantaa tapansa.
Silloin saattoi hän nousta aikaisin aamulla ja ryhtyä siivoamaan taloa
lattiata ja kattoa myöten -- lapsi oli saanut hetkiseksi vakavuutta, se
halusi olla aikaihminen, mutta oli sitä kerrallaan aivan liiaksi. Hän
väsyi pian, ja parin päivän kuluttua oli talo samannäköinen kuin
ennenkin. Hän ei ensinkään kummastellut, että kaikkialla taas vallitsi
huono siivo, hän päinvastoin aivan ihmetteli, kun mies taas oli
tyytymätön entiseen tapaansa. "Satutin käsivarrella tuohon maljakkoon
ja se särkyi, mutta eihän se monta äyriä maksa", sanoi hän. "Niin,
mutta palaset ovat olleet paikallaan aamusta alkaen", sanoi hänen
miehensä.

Eräänä päivänä tuli rouva ilmoittamaan, että Olinen, palvelijattaren
täytyi poistua: Oline oli jutellut, että rouva kantoi tavaroita ja
astioita keittiöstä ja jätti ne siihen paikkaan, jossa hän viimeksi oli
niitä käyttänyt.

Niin karaistui pappi vähitellen ja jätti jokapäiväisen muistuttamisen,
sen sijaan hän siisti ja järjesti lakkaamatta, puristaen suunsa kiinni
ja puhuen mahdollisimman vähän. Eikä rouvalla ollut mitään sitä
vastaan, hän oli tottunut siihen, että hänen jälkiänsä siistittiin.
Hänen miehensä ajatteli usein, että hän oli säälittävässä asemassa.
Rouva kulki ympäriinsä kilttinä ja puolilaihana ja huonosti puettuna,
kertaakaan huokaisematta köyhyyttään, vaikka hän oli tottunut kaikkeen
hyvään. Hän saattoi istua ompelemassa ja kääntää jo ennen useasti
käännettyjä hamettaan ja olla iloinen ja laulella kuin nuori tyttö.
Äkkiä pääsi taas lapsi voitolle, hyvä rouva jätti ompeluksensa ja
kaikki hujan, hajan, ja läksi kävelemään. Irtileikatut hameenkaistaleet
saattoivat parin päivän ajan peittää pöytiä ja tuoleja. Minne hän
oikeastaan läksi? Hän oli tuonut kotoaan tavan juosta puodeissa, hän
iloitsi, jos hänellä oli jotakin ostamista. Hän tarvitsi aina
kangaskaistaleita, langanpätkiä, kaikenlaisia hiusneuloja, hajuvettä,
hammaspulveria, ja pieniä metalliesineitä, kuten tulitikunjalustimia ja
puhalluspillejä. "Osta mieluummin yksi ainoa suuri tavara", ajatteli
pappi, "olkoon se vain kallis, saata minut velkoihin. Koetan kirjoittaa
kansantajuisen pienen kirkkohistorian ja maksaa sen sillä."

Ja vuodet kuluivat. Monesti ilmeni erimielisyyksiä, mutta aviopuolisot
pitivät yhtäkaikki toisistaan, ja kun pappi ei liiaksi sekaantunut
asioihin, luisti parhaiten. Mutta hänellä oli kiusallinen tapa pitää
kaikkea silmällä kauvempaa, aina virkahuoneensa ikkunasta; eilen
huomasi hän, että muutamia sadepisaroita tippui parille
sängynpeitteelle, jotka riippuivat pihamaalla, "Nostankohan taas
melun?" ajatteli hän. Äkkiä huomaa hän vaimonsa tulevan, tämä on ollut
ulkona ja pyrkii nyt kotiin sadetta pakoon. "Hän ei tietystikään ota
peitteitä!" ajatteli pappi. Ja rouva meni huoneeseensa. Pappi huusi
keittiöön, vaan siellä ei ollut ketään, ja neitsyen kuuli hän
puuhailevan maitohuoneessa. Pappi meni itse ulos ja toi peitteet.

Ja asia olisi voinut jäädä sikseen. Mutta pappi ei voinut hillitä
suutaan, senkin vanha murisija. Illalla kaipasi rouva peitteitä.
Mentiin noutamaan niitä. "Mutta nehän ovat märät.", sanoi rouva. "Ne
olisivat vielä märemmät, ellen minä olisi tuonut niitä sisään", sanoi
pappi. Silloin käännähti rouva. "Sinäkö ne toit sisään? Se ei olisi
ollut ensinkään tarpeen, olisin itse käskenyt palvelijattaria." Pastori
hymyili katkerasti: "Silloin olisivat peitteet vieläkin riippuneet
siellä." Rouva loukkaantui. "Eipä todellakaan kannata pitää niin paljon
ääntä parin sadepisaran takia. Sinun kanssasi on aivan mahdoton tulla
toimeen näinä aikoina, sinä riitelet kaikesta." -- "Olisipa sangen
hauska päästä riitelemästä", vastasi pappi. "Näetkös, pesuvatisi on
sängyssä!" Rouva vastasi: "Panin sen siihen kun missään muualla ei ole
tilaa." -- "Vaikka sinulla olisi toinenkin pesukaappi, niin sekin kohta
olisi tavaroiden peitossa", sanoi pappi. Rouvan kärsivällisyys loppui
ja hän sanoi: "Herra Jumala miten sinä olet kauhea, sinä olet varmasti
sairas. Ei, minä en kestä tätä enään!" Ja hän istuutui tuijottaen
suoraan eteensä.

Mutta hän kesti. Seuraavassa silmänräpäyksessä oli hän unohtanut
kaiken, hänen hyvä sydämensä antoi anteeksi loukkauksen. Hänen
luonteensa oli niin onnellisen kevyt.

Ja pappi pysytteli yhä enemmän virkahuoneessaan, jonne ei talon muu
epäjärjestys ulottunut. Hän oli sitkeä ja vahva, oikea työjuhta. Hän
oli kirkonisänniltä kysellyt pitäjän siveellistä tilaa, eikä se, minkä
hän sai kuulla, juuri ollut omiansa ilahduttamaan. Pappi kirjoitti
silloin rankaisevia ja varoittavia kirjeitä milloin yhdelle, milloin
toiselle seurakuntalaiselle, -- jollei se auttanut, meni hän itse
käymään syntisten luona. Eikä hän säästänyt ketään. Omasta alotteestaan
oli hän saanut selville, että yhdellä hänen omista kirkonisännistään,
nimeltään Levion, oli sisar, joka oli kevytjalkainen ja liian
ystävällinen kalastajapoikia kohtaan -- hänkin sai kirjeen. Pappi
kutsutti tytön veljen luokseen virkansa nojalla ja lähetti hänen
mukanaan kirjeen sekä seuraavan sanoman: "Anna kirje hänelle -- ja
sano, että olen seuraava häntä valppain silmin..."

Kauppias Mack tuli vierailulle ja pappi kutsuttiin vierashuoneeseen.
Vierailu oli lyhyt, mutta tärkeä -- Mack tarjosi papille apua, jos hän
sitä tarvitsi. Pappi kiitti ihastuksissaan. Ellei hän ennen ollut
tiennyt, niin nyt hän ainakin huomasi, että Rosengårdin Mack oli
kaikkien suojelija. Vanha herra oli niin hieno ja mahtava, itse papin
rouva, joka oli kaupunkilainen, oli ihastuksissaan; hän oli suurmies,
aivan varmasti oli hänen paidankauluksessaan oikeita jalokiviä.

"Kalastaminen onnistui hyvin", sanoi Mack, "olen taas kokenut yhden
apajan. Tosinhan tulos oli jokseenkin pieni, vain parisenkymmentä
tynnyriä, mutta ainahan siinä on hiukan entisen lisäksi. Ajattelin
silloin, että täytyy myös muistaa velvollisuuksiaan toisia kohtaan."

"Oikein ajateltu!" sanoi pappi innoissaan. "Niin on ajateltava! --
kaksikymmentä tynnyriä, onko se huono tulos? Olen niin tyhmä
tällaisissa asioissa."

"Niin, kaksi-, kolmetuhatta tynnyriä on parempi."

"Ajatelkaahan, kaksi-, kolmetuhatta!" sanoo rouva.

"Mutta mitä en itse saa pyydystetyksi, ostan muilta", jatkoi Mack.
"Eräs ulkosaariston nuottaseurue koki hyvän apajan eilen; minä ostin
sen heti. Aijon täyttää kaikki laivani sillillä."

"Teillä on suuri liike", sanoi pappi.

Mack myönsi, että se nyt alkoi käydä suureksi. Oikeastaan oli se vanha
perintöliike, sanoi hän, mutta hän oli laajentanut sitä ja ryhtynyt
uusiin liikeyrityksiin. Hän teki kaiken lastensa hyväksi.

"Hyvä ihme, miten monta työpajaa ja tehdasta ja puotia Teillä
oikeastaan on?" kysyi papinrouva innoissaan.

Mack nauroi ja sanoi:

"Sitä en todellakaan tiedä, arvoisa pastorin rouva. Minun täytyy ensin
laskea."

Mutta Mack unohti hetkiseksi surunsa ja huolensa keskustelun aikana,
eikä häntä ensinkään loukannut, että hänen liikeasioitaan
tiedusteltiin.

"Ah, jospa asuisimme lähellä Teidän suurta leipomoanne Rosengårdissa",
sanoi rouva, ajatellen talouttaan. "Me leivomme niin huonoa leipää."

"Onhan nimismiehen talossa leipuri."

"Niin, mutta hänellä ei ole leipää myytävänä."

Pappi sanoi: "Ikävä kyllä hän juo niin paljon. Olen kirjoittanut
hänelle kirjeen, mutta..."

Mack oli hetkisen vaiti. "Niinpä perustan minä leipomon tänne
haaraliikkeeni yhteyteen", sanoi hän.

Hän oli kaikkivoipa, hän teki mitä halusi. Vain sana, ja leipomo syntyi
heti.

"Ajatelkaahan!" sanoi rouva ihmettelevin silmäyksin.

"Te tulette saamaan leipää, rouva. Sähkötän kohta työväkeä. Kaikki
vaatii vain lyhyen ajan, muutamia viikkoja."

Mutta pappi oli vaiti: Mikseivät hänen talousneitsyensä ja hänen
palvelijattarensa saattaneet leipoa tarvittaessa leipää? Nyt kallistui
leivän hinta.

"Saan kiittää Teitä, että olette antanut minulle luottoa puodissanne",
sanoi pappi.

"Niin", sanoi rouvakin yhtyen taas asiaan.

"Sehän oli itsestään selvää", vastasi Mack. "Kaikki, mitä tarvitsette,
on käytettävänänne."

"On kuitenkin ihmeellistä, että on kaikessa sellainen valta, kuin
Teillä", sanoo rouva.

Mack vastasi: "Eihän minun valtani toki kaikkeen ulotu. Niinpä en
esimerkiksi voi saada selville, kuka teki murtovarkauden konttoriini."

"Tuo juttu on todellakin liian omituinen", huudahti pappi. "Te lupaatte
varkaalle liian suuren palkinnon, koko omaisuuden, eikä hän vain
ilmoittaudu."

Mack pudisti päätänsä.

"Onpa todellakin mitä kummallisinta kiittämättömyyttä, varastaa
_Teiltä_", sanoo rouva.

Mack myönsi sen.

"Koska Te sen sanotte, arvoisa papinrouva, -- en ollut sellaista
odottanut. Enpä totisesti ollut. En tiedä asettuneeni sellaisiin
väleihin paikkakuntalaisten kanssa."

Pappi huomautti: "Asia on niin, että varastetaan siltä, jolla on
varastettavaa. Varas tiesi minne hänen oli käännyttävä."

Ja näin puhuessaan oli pappi lopullisesti sanonut toden sanan. Mack
tunsi taas rohkaistuvansa.

Kun otti asian papin tavalla, menetti varkaus paljon loukkaavaa
luonnettaan.

"Mutta kaikki ihmiset juttelevat minusta, vaikka mitä se vahingoittaa
ja huolestuttaa minua. Täällä on nyt paljon vieraita ihmisiä, ne eivät
säästä minua. Ja minun tyttöseni Elise panee sen niin pahakseen. No",
sanoi hän ja nousi lähteäkseen, "ehkäpä siitä vielä selviydytään. Niin,
kuten sanottu, jos pastori joskus tarvitsee apua pitäjän asioissa, niin
olkaa ystävällinen ja ajatelkaa minua."

Mack läksi. Hän oli saanut mitä parhaimman kuvan papin perheestä ja hän
aikoi kannattaa heitä aina muita tavatessaan. Se ei kai kykenisi heitä
vahingoittamaan? Vai kuinka? Miten vakaviksi olivat häntä koskevat
juorut muuttuneet? Eilen kertoi hänen poikansa Fredrik, että eräs
juopunut kalastaja oli huutanut hänelle venheestä: "Joko olet
ilmiantanut itsesi ja saanut palkinnon?"



VI.


Päivät kävivät lämpimiksi, pyydystetyt sillit täytyi vahingoittumisen
estämiseksi pitää nuotassa eikä ottaa niitä pois muulloin kuin
sadeilmalla tai viileinä öinä. Nyt ei enää saanutkaan kalaa, vuotta oli
kulunut jo hyvä matka, ja nuottaseurue toisensa jälkeen läksi tiehensä.
Kotona odottivat sitäpaitsi kevättyöt, vaatien kaiken miesväen.

Ja yöt muuttuivat yhtä kirkkaiksi ja aurinkoisiksi. Oli sopiva aika
kuljeskella ympäri, haaveilla. Nuottaväkeä kulki öisin pitkin teitä
laulellen ja huiskien ilmaa pajunoksilla. Ja kaikilta saarilta ja
luodoilta kuului allin, rantaharakan, lokin ja haahkan ääniä. Ja hylje
pisti läpimärän päänsä vedestä, katseli ympärilleen ja sukelsi takaisin
omaan maailmaansa. Myös Ove Rolandsen haaveili omalla tavallaan.
Toisinaan kuului hänen huoneestaan öisin laulua ja kitaran soittoa, ja
se oli jo liikaa hänen ikäiselleen miehelle. Mutta eipä hän
laulanutkaan pelkästä innostuksesta, vaan päinvastoin hiukan
ilahduttaakseen ja keventääkseen itseään vaikeissa ajatusongelmissaan.
Rolandsen ajattelee voimansa takaa, häntä vaivaa paha pula, ja siitä
hänen täytyy selviytyä. Neitsyt van Loos oli tietysti palannut
takaisin, hän ei leperrellyt rakkaudesta, vaan pysyi tukevasti kiinni
kihlauksessaan. Toiselta puolen ei Ove Rolandsen ollut mikään Jumala,
hän ei voinut hallita sydäntään, joka karkasi hänen luotaan keväisin.
Oli raskasta omistaa morsian, joka ei ymmärtänyt selvää purkamista.

Rolandsen oli taas mennyt lukkarilaan ja Olga istui oven ulkopuolella.
Mutta silli maksoi nyt kuusi taaleria tynnyriltä, ajat olivat hyvät ja
paljon rahaa oli tullut pitäjään. Olga oli ikäänkuin ylvistynyt siitä.
Vai mikä häntä vaivasi? Oliko Rolandsen sellainen mies, joka ei
merkinnyt mitään? Olga vain katsahti Rolandseniin keskeyttämättä
sukankutomista.

Rolandsen sanoi: "Te katsahditte äsken minuun. Teidän katseenne ovat
kuin luodit, jotka haavoittavat minua."

"En ymmärrä Teitä", sanoi Olga.

"Vai niin -- mutta luuletteko sitten, että itse ymmärrän paremmin
itseäni? Olen menettänyt järkeni. Nyt vain seison tässä, helpoittamassa
Teidän kykyänne saattaa minut yhä sekavammaksi sitä yötä varten, jonka
tuleman pitää."

"Elkää sitten seisko tässä", sanoi Olga,

"Kuulla yöllä sisimpäni ääntä. Sanoja, mahdottomia kertoa. Lyhyesti
sanoen, päätin ottaa ratkaisevan askeleen, jos Te katsotte voivanne
kehoittaa minua siihen."

"Minä? Eihän minulla ole sen kanssa mitään tekemistä."

"Vai niin", sanoi Rolandsen, "Te olette oikein katkera tänään, Te
työnnätte vain luotanne. Kohta kai Teidän hiuksenne eivät enää kestä
Teidän päässänne, niin mahtaviksi ne ovat kasvaneet."

Olga oli vaiti.

"Oletteko kuullut, että urkujenpolkija Börrella on tytär, jonka minä
voin saada?"

Silloin purskahti Olga nauramaan ja katsoi Rolandseniin.

"Ei, älkää naurako tuolla tavalla. Kiinnyn Teihin yhä enemmän."

"Tehän olette aivan hullu!" sanoo Olga punastuen.

"Toisinaan ajattelen minä: Kenties nauraa hän minulle noin vain
saattaakseen minut enemmän hämmennyksiin. Tapetaanhan sorsia ja
hanhiakin pistämällä niitä ensin hiukan päähän, jolloin ne paisuvat ja
tulevat puolta maukkaammiksi."

Olga vastasi loukkautuneena: "Sen takia en sitä tee, elkää luulkokaan."
Ja hän nousi seisomaan ja valmistausi menemään sisään.

"Jos Te menette sisään, niin minä tulen jäljestä ja kysyn Teidän
isältänne, onko hän lukenut minun kirjani", sanoi Rolandsen.

"Isä ei ole kotona."

"Vai niin. Enhän minä tahdokaan tavata _häntä_. Mutta Te, Olga, olette
katkera ja mahdoton tänään. En saa Teiltä ainoatakaan ystävyyden
osoitusta. Te hyljitte minua, halveksitte minua."

Olga nauroi jälleen.

"Börrellä on siis tytär. Tytön nimi on Pernille, olen käynyt
kyselemässä. Hänen isänsä polkee kirkon urkuja."

"Pitääkö Teillä olla kulta joka sormen osalle?" kysyi Olga
avomielisesti.

"Morsiameni nimi on Marie van Loos", vastasi Rolandsen, "mutta me
olemme purkaneet liittomme. Kysykää vain häneltä. Hän matkustaa pian
tiehensä."

"Kyllä äiti, tulen aivan heti", huusi Olga kääntyen ikkunaan päin.

"Eihän Teidän äitinne kutsunut Teitä, hän vain katseli Teitä."

"Niin, mutta tiedän hänen tarkoituksensa."

"Vai niin. Nyt on minun lähdettävä. Katsokaahan, Olga, Te tiedätte
kyllä aivan hyvin, mitä minä halajan, mutta Te ette vastaa _minulle_
samalla tavoin, että nyt Te tulette."

Olga avasi oven. Nyt oli hän varmaankin saanut sen vaikutuksen, ettei
Rolandsen enää ollutkaan entinen mahtava Rolandsen ja sen takia oli
asiaa hiukan autettava. Eihän käynyt tyytyminen niin selvään tappioon.
Hän alkoi puhua kuolemasta ja oli lystikäs -- nyt hän kai jouti kuolla,
eikä hänellä mitään erityistä sitä vastaan ollutkaan. Mutta hautajaiset
halusi hän järjestää omalla tavallaan. Itse aikoi hän valmistaa kellon,
jota oli soitettava ja sen kieleksi oli otettava härän reisiluu, niin
tyhmä hän oli ollut. Ja papin oli pidettävä maailman lyhin hautapuhe,
pantava vain jalkansa haudalle ja sanottava: näen sinun lepäävän tässä
voimattomana ja kuolleena!

Mutta Olgasta se oli ikävää, eikä hän enää ujostellut. Hänellä oli
lisäksi punainen silkkinauha kaulallaan, kuten oikealla neidillä, eikä
kukaan enää voinut nähdä nuppineuloja.

Minun täytyy vielä enemmän parantaa asioitani, ajatteli Rolandsen. Hän
sanoi: "Olin odottanut, että tästä jotakin tulisi. Entinen morsiameni
pappilassa on ommellut kaikkiin vaatteisiini nimeni alkukirjaimet, niin
että kaikissa vaatteissani on Olga Rolandsenin nimi. Luulin sitä
taivaan viittaukseksi. Mutta nyt saan sanoa jäähyväiset ja kiittää
tältä päivältä!"

Ja Rolandsen heilutti hattuaan ja läksi. Niin ylimielisesti hän
lopetti. Olipa merkillistä, jollei Olga nyt hiukan ajatellut häntä.

Mitä oli tapahtunut? Lukkarin tytärkin oli karkoittanut hänet luotaan.
Hyvä! Mutta eivätkö muutamat seikat todistaneet kaiken olleen vain
ilvettä? Minkä takia istui Olga oven ulkopuolella, ellei vain
nähdäkseen hänen tulonsa? Ja minkä takia oli hän koristautunut
punaisella silkkinauhalla, kuin hieno neiti.

Mutta jo pari iltaa myöhemmin osoittautuivat Rolandsenin kuvittelut
vääriksi. Hän näki ikkunastaan, että Olga meni Mackin puotiin. Hän
viipyi siellä iltamyöhään asti, ja hänen poislähtiessään saattoivat
häntä sekä Fredrik että Elise. Nyt olisi ylpeän Rolandsenin pitänyt
pysytellä tyyneenä ja hyräillä laulunpätkää tai välinpitämättömästi
rummuttaa pöytää sormillaan, sekä jatkaa ajattelemistaan, mutta sen
sijaan tarttui hän hattuunsa ja syöksyi metsään. Hän teki ison mutkan
ja tuli taas tielle pitkän matkaa muiden edellä. Hän pysähtyi ja
hengitti hiukan. Sitten alkoi hän kulkea heitä vastaan.

Mutta noilla kolmella ei ollut pienintäkään kiirettä, heitä ei näkynyt,
ei kuulunut. Hän vihelsi ja hyräili, että he huomaisivat hänet, jos he
istuisivat jossakin paikoin metsässä. Vihdoinkin näki hän heidän
tulevan, he kulkivat häpeämättömän hitaasti iltamyöhään nähden, eikä
heillä näkynyt olevan mitään kiirettä ehtiä kotiin. Iso Rolandsen menee
heitä vastaan pitkä heinänkorsi suussa ja pajunoksa napinlävessä;
molemmat herrat tervehtivät kohdatessa ja naiset nyökkäsivät päätään.

"Teillähän on kuuma", sanoo Fredrik, "missä Te olette ollut?"

Rolandsen vastaa olkansa yli: "on kevät, seuraan vuoden ajan myötä."

Ei mitään lörpöttelyä, vain pelkkää kirkasta totuutta! Hoho, miten
hitaasti ja välinpitämättömästi ja taipumattomasti hän oli kulkenut
heidän ohitseen -- hän oli ollut vieläpä kyllin vahva katsellakseen
Elise Mackia ylhäältä alas. Mutta tuskin oli hän päässyt heidän
näkyvistään, kun hän taas hiipi metsään, eikä enää ollut mahtava, vaan
nöyrä ja voitettu. Olga ei merkinnyt mitään, ja sitä ajatellessaan otti
hän kukkarostaan rintaneulan, jonka hän mursi rikki ja viskasi
tiehensä. Mutta Mackin tytär Elise oli suuri ja ruskea, ja kun hän
hymyili, näkyivät valkeat hampaat hiukan. Hänet oli Jumala tuonut
Rolandsenin tielle. Elise ei ollut sanonut sanaakaan, ja hän läksi
kenties taas huomenna tiehensä! Ja kaikki toivo oli turha.

Hyvä!

Mutta kotona lennätinasemalla vartoi neitsyt van Loos häntä. Hän oli jo
kerran toistanut morsiamelleen, että loppu oli oleva loppu, ja että
tämän oli paras matkustaa tiehensä. Ja neitsyt van Loos oli vastannut,
että sitä hänen ei tarvinnut kahdesti pyytää -- hyvästi. Mutta nyt oli
tyttö taas häntä odottamassa.

"Tässä on sinulle lupaamani tupakkakukkaro", sanoi hän. "Ellet halveksi
sitä."

Rolandsen ei ottanut sitä, vaan sanoi: "Tupakkakukkaro? En käytä
sellaisia tupakkakukkaroita!"

"Vai niin", sanoi neitsyt van Loos, vetäen kätensä takaisin.

Ja Rolandsen pakottautui hiukan lepyttämään häntä: "Ette kait Te sitä
minulle luvanneet! Ajatelkaahan tarkemmin, kenties papille. Nainut
mies!"

Tyttö ei käsittänyt, että tämä pieni pila oli tuottanut Rolandsenille
vaivaa, eikä hän malttanut olla sanomatta: "näin neitosia tiellä,
niiden jälessä sinä arvattavasti juoksentelit."

"Mitä se Teihin kuuluu?"

"Ove!"

"Minkä takia Te ette matkusta? Tehän näette, että tämä ei käy päinsä."

"Sehän kävisi mainiosti päinsä, ellet sinä vain olisi sellainen
tuulihattu puhumaan roskaa naisten kanssa."

"Aijotteko saattaa minut aivan huiluksi?" huusi Rolandsen. "Hyvää
yötä."

Neitsyt van Loos huusi hänen jälkeensä: "Kylläpä olet koko kapine!
Kuulenkin sinusta kaikenlaista!"

Hyödyttikö tällainen liiallinen omantunnontarkkuus mitään? Ja
minkätähden täytyi kurjalla raukalla vielä lisäksi olla kannettavanaan
pieni oikea rakkaudensuru? Sanottu ja tehty, Rolandsen meni
konttoriinsa, otti lennätinkoneen ja pyysi erään toverinsa Rosengårdin
asemalla ensi tilassa lähettämään hänelle puoli ankkuria konjakkia.
Sillä eihän tässä päättömässä jutussa ollut mitään ajatusta.



VII.


Elise Mack viipyi tällä kertaa kauvan tehtaalla. Hän jättää suuren
Rosengårdin ja on täällä ainoastaan hiukan huvittaakseen isäänsä hänen
täällä käydessään, sillä muuten hän ei kai pistäisi jalkaansa tähän
pitäjään, jos sitä vain jotenkin kävisi välttäminen.

Vuosi vuodelta tuli Elise Mack yhä hienommaksi, hänellä oli punaisia,
valkeita ja keltaisia hameita, ja häntä ruvettiin kutsumaan neidiksi,
vaikkei hänen isänsä ollut pappi eikä lääkäri. Hän loisti yli kaikkien
kuin aurinko ja tähti.

Hän tuli lennätinasemalle tuomaan pari sähkösanomaa ja Rolandsen otti
ne vastaan. Rolandsen puhui vain muutamia sanoja, jotka välttämättä
tarvittiin, eikä erehtynyt nyökkäämään tuttavallisesti päätään ja
kysymään vointia. Hän ei tehnyt minkäänlaista virhettä.

"Kamelikurjen sulkia mainitaan tässä kaksi eri kertaa peräkkäin. En
tiedä, onko tahallaan niin merkitty?"

"Kaksi kertaa?" sanoi Elise. "Näyttäkäähän minulle. Herra Jumala,
olette oikeassa. Olkaa hyvä ja lainatkaa minulle kynää."

Ottaessaan pois käsineensä ja kirjoittaessaan hän jatkoi puhettaan.
"Tämä sähkösanoma on eräälle kaupungin kauppiaalle, hän olisi kait
nauranut minulle kuollakseen. Nythän se lienee oikein?"

"Nyt se on oikein."

"Ja Te pysytte yhä täällä", sanoi Elise jääden istumaan. "Vuoden
toisensa jälkeen näen Teidät täällä."

Rolandsen tiesi kyllä, miksei hän hakenut pois täältä, parempaa
paikkaa. Arvattavasti jokin pidätti häntä täällä vuoden toisensa
jälkeen.

"Täytyyhän sitä jossakin olla", vastasi hän.

"Te voisitte tulla Rosengårdiin. Siellä on hiukan parempi olo."

Hieno puna lensi Elisen kasvoille, niin että hän arvattavasti hiukan
katui sanojaan.

"En saisi niin suurta asemaa."

"Ei, Te olette arvattavasti vielä liian nuori."

Rolandsen hymyili pientä surkeata hymyä:

"Olette joka tapauksessa rakastettava, kun luulette syyksi sen."

"Jos tulisitte meidän luoksemme, niin tapaisittehan siellä toki aina
hiukan enemmän ihmisiä. Tohtorin perhe, joka asuu aivan lähellä meitä,
kirjanpitäjä ja kaikki puotilaiset. Ja siellä on aina muutamia
huomattavia laivureita tai muita senkaltaisia, jotka käyvät maalla
terveisillä."

"Rannikkolaivan kapteeni Henriksen?" ajatteli Rolandsen.

Mitä hyödytti muuten kaikki tämä armollisuus? Oliko Rolandsen äkisti
muuttunut eilisestä toiseksi? Hänhän tiesi hullun rakkautensa koko
toivottomuuden, niin ettei siitä enää ollut mitään puhuttavaa.
Mennessään ojensi Elise Rolandsenille kätensä, eikä hän ollut muistanut
vetää käsineitä ylleen. Silkki vain kahisi hänen astuessaan portaita
alas.

Ja Rolandsen istuutui pöydän ääreen, nukkavierussa takissaan ja
eteenpäin kumartuneena, ja lähetti sähkösanoman. Hänen rinnassaan
kuohui omituisia tunteita, häneen oli mennyt sametinhienon käden lämpö.
Mutta lähemmin ajateltuaan ei hänen tilansa kuitenkaan aivan kurja
ollut, keksintö saattoi tuoda paljon rahoja, jos hän milloinkaan sai
kolmeasataa taaleria. Hän oli vararikkoinen miljonääri. Mutta ehkäpä
hän jonakin kauniina päivänä keksisi keinon.

Papinrouva tuli lähettämään sähkösanomaa isälleen. Rolandsenia oli
edellinen vierailu innostuttanut, hän ei enää ollut mielestään mikään
arvoton nolla, vaan toisten mahtimiesten arvoinen, hän puheli hiukan
rouvan kanssa, vain muutamia ylimalkaisia sanoja. Rouvakin viipyi hänen
luonaan hiukan yli tarpeellisen ajan ja pyysi häntä käymään pappilassa.

Illalla kohtasi hän jälleen papinrouvan tiellä lennätinaseman
alapuolella, eikä tämä mennyt tiehensä, vaan jäi juttelemaan.
Arvattavasti se ei ollut hänelle vastenmielistä, koskapa hän itse jäi
siihen.

"Tehän soitatte kitaraa", sanoi hän.

"Kyllä. Odottakaahan hiukan, niin saatte kuulla, miten taitava olen."

Ja Rolandsen meni noutamaan kitaraa.

Rouva odotti. Arvattavasti se ei ollut hänestä varsin vastenmielistä,
koskapa hän jäi odottamaan.

Rolandsen lauloi hänelle rakkaimmastaan ja tosiystävästään; laulut
eivät kyllä paljonkaan arvoisia olleet, mutta hänen äänensä oli vahva
ja kaunis, Rolandsen halusi vartavasten pidättää rouvan näin keskellä
tietä; voihan sattua, että joku kulki sitä pitkin tähän aikaan. Olihan
sellaista ennenkin sattunut. Ja jos rouvalla olisi ollut kiire, olisi
hän nyt joutunut pahaan pulaan, mutta sen sijaan rupesivat he taas
juttelemaan pitkäksi aikaa. Rolandsen puhui toisella tapaa kuin rouvan
mies, pappi, aivankuin ennentuntemattomista maailmoista, ja kun hän
lasketteli kaikkein kauneimpia puheenparsiaan, kuunteli rouva pyörein
silmin, kuin nuori tyttö.

"Niin, niin, Jumala olkoon kanssanne", sanoi hän lähtiessään.

"Niin toki onkin", vastasi Rolandsen.

Rouva säpsähti: "Oletteko varma siitä? kuinka niin?"

"Onhan hänellä omat syynsä. Tosinhan hän on kaiken olevaisen herra,
mutta mikä merkitys on olla eläinten ja vuorten Jumala? Me ihmiset
juuri teemme hänet siksi, mikä hän on. Miksei hän niinmuodoin olisi
kanssamme?"

Ja lausuttuaan tämän loistavan mietelmän näytti Rolandsen perin
tyytyväiseltä. Papinrouva ajatteli poistuessaan hänen sanojaan. Hohhoh,
eipä kumma, että hänen, Rolandsenin pieni pää oli tehnyt suuren
keksinnön.

Mutta nyt oli konjakki saapunut. Rolandsen oli itse kantanut ankkurin
laivasillalta; hän ei ensinkään kulkenut syrjäteitä kuormineen, vaan
kantoi sen vahvoilla käsillään keskellä kirkasta päivää. Niin rohkea
oli hänen sydämensä. Ja nyt koitti aika, jolloin Rolandsen unohti
kaikki vastoinkäymisensä. Öisin esiintyi hän kaikkien teiden valtiaana,
hän puhdisti ne niin, etteivät vieraat nuottamiehet, jotka tekivät
luvallisia matkojaan tyttöjen luo, päässeet niitä kulkemaan.

Eräänä sunnuntaina oli eräs nuottaseurue kirkolla, joka mies hiukan
päissänsä. Jumalanpalveluksen jälkeen vetelehtivät he tiellä,
palaamatta takaisin veneilleen, heillä oli viinaa mukana, he joivat
itsensä yhä iloisemmiksi ja kiusasivat ohikulkevia. Pappi oli käynyt
puhumassa heille, mutta ilman tulosta; myöhemmin oli nimismies tullut,
päässänsä kultareunainen hattu. Muutamat miehet olivat silloin
poistuneet veneilleen, mutta kolme miestä, niiden joukossa Iso Ulrik,
oli pelkäämättä jäänyt paikoilleen. He aikoivat näyttää, että he
olivat maalla käymässä, huusivat he, tytöt olivat heidän. Ulrik oli
heidän mukanaan, ja Ulrik oli tunnettu aina Lofotenia ja Finmarken'ia
myöten. Tulkaa vain tänne!

Kokoontui paljon pitäjäläisiä, jotka seisoskelivat tiellä tai
lepäilivät metsässä puiden välissä aina rohkeutensa mukaan ja
katselivat peloissaan Iso-Ulrikia, joka kerskaillen heiluskeli tiellä.

"Nyt pyydän teitä poistumaan veneillenne", sanoo nimismies, "tai muussa
tapauksessa täytyy minun puhutella teitä toisella tapaa."

"Menkää vain kotiin hattuinenne", vastaa Ulrik.

Nimismies aikoi koota miehiä.

"On parasta, ettet röyhkeile minua vastaan, kun minulla on hattu
päässäni", sanoo nimismies.

Silloin nauroi Ulrik tovereineen, niin että heidän vatsaansa rupesi
koskemaan. Muuan reipas kalastajanuorukainen kulki ohi, joutui kiinni
ja sai kovan selkäsaunan. Ulrik sanoi: "Seuraava tänne!"

"Nuora tänne!" ärjyi nimismies nähdessään verta. "Juoskaa noutamaan
nuoraa! -- Hänet on vangittava."

"Kuinka monta teitä on?" kysyi Ulrik voittamattomasti. Ja hänen
toverinsa olivat jälleen sairastua naurusta.

Mutta nyt tuli pitkä Rolandsen pitkin tietä, hän kulki hiljalleen ja
tuijotti tiukasti silmillään. Hän oli tavallisella kiertokulullaan. Hän
tervehti nimismiestä ja pysähtyi.

"Tuossa on Rolandsen!" huusi Ulrik. "Tahdotteko nähdä Rolandsenia,
pojat?"

Nimismies sanoi: "Hän on aivan hullu. Hän löi juuri äsken erään miehen
verille asti. Mutta nyt vangitsemme hänet miehissä."

"Taitavat elämöidä hieman?" tokaisi Rolandsen.

Nimismies nyökäytti päätänsä: "En aijo kärsiä tätä enää."

"Tyhmyyksiä", sanoi Rolandsen, "mitä hyötyä niin suuresta puuhasta
olisi? Antakaa minun hieman käsitellä häntä."

Ulrik lähestyi, tervehti pilkallisesti ja nykäisi Rolandsenia. Hän
tosin tunsi kosketelleensa jotakin lujaa ja raskasta, sillä hän
peräytyi, vaan jatkoi rähisemistänsä: "Hyvää päivää, Te sähköttäjä
Rolandsen! Kutsun sinua täydellisen nimesi ja virkasi mukaan, ettäs
tiedät, kuka olet."

Vähään aikaan ei päästy mihinkään. Rolandsen ei millään ehdolla
halunnut laskea käsistään näin hyvää tappelutilaisuutta, ja häntä
harmitti, että kesti niin surkean kauvan, ennenkuin hän suuttui
senverran, että olisi maksanut takaisin ensimäisen nykäisyn. Hänen
täytyi keskustella Ulrikin kanssa pitääkseen riitaa vireillä. He
puhuivat tyhmyyksiä, pieksivät suutansa ja käyttivät kummatkin
juopuneiden miesten puhetapaa. Kun toinen sanoi, että tule vain tänne
niin voitelen sinua, niin että tuntuu, niin vastasi toinen, että jos
tulet, niin tulet juuri parhaiksi lämpimään saunaan. Ja ympärillä
seisovan väkijoukon mielestä puhuttiin kummallakin puolen sattuvasti.
Mutta kun nimismies näki, että suuttumus ja taisteluhalu yhä vain
kasvoi Rolandsenissa, hymyili hän ja kulki jutellen ihmisjoukossa.

Äkkiä löi Ulrik näppiä Rolandsenin nenän alla, ja nyt ihastui Rolandsen
ikihyväksi, hän ojensi kätensä ja tarttui toisen puseroon. Mutta se oli
harhaisku, pusero ei pitänyt, eikä heikon puseron kahtiarepimistä
voinut pitää sankarityönä. Hän otti pari hyppyä tavoittaakseen Ulrikin
ja irvisti ja näytti hampaitaan ihastuksesta. Sitten syntyi tappelu.

Kun Ulrik oli kokeillut "tanskalaisella kallolla", oli Rolandsen
selvillä vastustajansa erikoisalasta. Mutta Rolandsen oli mestari
omalla erikoisalallaan -- varma ja vahva lyönti kämmenselällä
leukaluuta vastaan; lyönti sattuu leuvan toiselle puolelle. Koko pää
tärähtää, kaikki pyörii ympäri ja lyöty horjahtaa kumoon. Ei mikään
jäsen mene paikoiltaan eikä vertakaan näy, kuin hiukan nenän ja suun
ympärillä. Jää hetkeksi pyörryksissä paikoilleen.

Äkkiä sattui Suur-Ulrikiin tämä lyönti ja hän pyöri pitkän matkaa,
aina ojanreunaan asti. Jalat menivät hänen altaan ristiin kuin
kuolleella, kaikki meni sekaisin. Ja Rolandsen oli taitava käyttämään
taistelupukarien kieliä, hän sanoi; "seuraava tänne!" Hän näytti varsin
iloiselta, eikä hän huomannut, että hänen paitansa oli repeytynyt
kaulan kohdalta.

Mutta seuraavat vuorossa olivat Ulrikin molemmat toverit, jotka nyt
aivan vaiti ihmettelivät, eivätkä pidelleet vatsaansa naurun takia.

"Tehän olette vain lapsia", huusi Rolandsen heille. "Minä olisin vain
hiukan voidellut teitä."

Nimismiehen onnistui puhua heille järkeä, heidän piti tarttua
toveriinsa ja kantaa hänet pois ihan tulisella kiireellä. "Minun on
kiittäminen teitä", sanoi hän Rolandsenille.

Mutta kun Rolandsen näki noiden kolmen vieraan poistuvan, ei se
ensinkään häntä miellyttänyt, vaan hän huusi vielä heidän jälkeensä:
"Tulkaa uudelleen huomis-iltana. Heittäkää lennätinasemalla joku
akkunaruutu rikki, niin minä ymmärrän mistä on kysymys. Hyi, tehän
olette kaikki vain penikoita!"

Tavan mukaan suurenteli hän asiaa liiaksi, jutteli ja kehui
loppumattomiin. Mutta kuulijat menivät tiehensä. Äkkiä tulee eräs
nainen Rolandsenia kohti, katsoo häneen kirkkailla silmillään ja
ojentaa hänelle kätensä. Se on papinrouva. Hän on myös nähnyt
taistelukohtauksen.

"Sepä oli suurenmoista", sanoi hän. "Ulrik muistaa elinikänsä sen
lyönnin."

Hän näki, että Rolandsenin paita oli auki. Aurinko oli paahtanut hänen
kaulansa ruskeaksi, mutta siitä alaspäin oli iho valkea.

Rolandsen panee paidankauluksen kiinni ja tervehtii. Hänestä ei ole
ensinkään vastenmielistä, että papinrouva puhuttelee häntä kaikkien
nähden; taistelunvoittaja saa kunniaa, hänen mielestään kannatti lausua
tälle lapselle muutamia ystävällisiä sanoja. Rouva parka, hänen
kenkänsä olivat perin kurjat, eikä hän juuri näyttänyt liian hellän
kohtelun pilaamalta.

"On tuollaisten silmien väärinkäyttöä katsella minua", sanoi Rolandsen.

Rouvan posket punastuivat.

Rolandsen kysyi: "Te kaipaatte kait kaupunkia?"

"En ensinkään", vastasi rouva, "onhan täälläkin hyvä olla. Kuulkaahan,
ettekö voi tulla mukaani ja vierailla luonamme tämän päivän?"

Rolandsen kiitti: hän ei voinut. Lennätinkonttoria oli valvottava
pyhäisin ja arkisin. "Mutta minä kiitän teitä", sanoi hän. "Yhtä minä
pastorilta kadehtin, se on Teitä."

"Mitä...?"

"Minä kadehtin Teitä häneltä kohteliaasti, mutta varmasti."

No niin, nyt oli hän sanonut sen. Se johtui kait hänen alituisesta
tavastaan levittää iloa ympärilleen.

"Te olette pilkkakirves", vastaa rouva hiukan toinnuttuaan.

Mutta Rolandsen ajatteli kotimatkalla, että tämä päivä oli ollut
onnistunut. Viinin ja voitontunnelmansa kannustamana alkoi hän ajatella
kaikenlaista siitä, että nuori papinrouva niin usein antautui hänen
kanssaan juttusille; hän kävi varovaksi ja viekkaaksi: kenties
erottaisi papinrouva neitsyt van Loosin ja auttaisi Rolandsenia
kantamaan hänen raskasta taakkaansa. Ei hän, Rolandsen, kuitenkaan
aikonut sitä suoraan pyytää; olihan muitakin keinoja. Kenties teki
papinrouva itsestään hänelle tämän palveluksen, koska he kerran olivat
tulleet niin hyviksi ystäviksi.



VIII,


Pappilan väki herää yöllä lauluun. Ei milloinkaan ennen ole sellaista
sattunut heille, laulu kuulostaa pihalta, aurinko säteilee kaiken yllä,
kalalokit ovat heränneet, kello on kolme.

"Olen kuulevinani laulua", huutaa pappi rouvansa huoneeseen.

"Se kuuluu täältä minun ikkunani alta", vastaa rouva.

Hän kuunteli. Hän tunsi varsin hyvin rajun Rolandsenin äänen ja kuuli
hänen kitaransa soiton. Mutta kylläpä hän oli häpeämätön; lauloi
suloisesta neidostaan aivan rouvan ikkunan alla. Rouvan posket aivan
kuumottivat mielenliikutuksesta.

Pappi tuli huoneeseen ja kurkisti ikkunasta. "Näkyy olevan sähköttäjä
Rolandsen", sanoi hän rypistäen otsaansa. "Hän on äskettäin saanut
puolen ankkuria konjakkia. Häpeä sellaista miestä."

Mutta rouva ei katsellut niin synkältä kannalta tätä pientä tapahtumaa;
tuo kummallinen sähköttäjä osasi tapella kuin rantajätkä ja laulaa kuin
pyhän innostuksen valtaama nuorukainen, hän toi suurta vaihtelua tähän
hiljaiseen elämään ja näihin pieniin oloihin.

"Taitaa olla kysymyksessä serenaadi", sanoi hän hymyillen.

"Jota et juuri voine itsellesi omistaa", vastasi pappi. "Vai mitä itse
arvelet?"

Aina piti hänen sekaantua joka asiaan! Rouva vastasi: "No, eihän tämä
nyt niin hirveän vaarallista ole. Sehän on vain pieni päähänpisto!"
Mutta itsekseen päätti kiltti rouva, ettei hän koskaan enää katselisi
Rolandsenia ihastuttavin silmin ja johtaisi häntä hullutuksiin.

"Nyt alkaa hän totta tosiaan uuden laulun!" huudahti pappi. Hän astui
suorastaan ikkunan luo ja naputti ruutua.

Rolandsen katsahti ikkunaan. Itse pappi seisoi siinä omassa korkeassa
persoonassaan.

Laulu vaikeni. Rolandsen näytti perin nololta, hän oli hetken kuin
lamautunut ja hiipi senjälkeen pois pihasta.

Pappi sanoi: "No, nyt sain hänet lähtemään." Hän oli varsin
tyytyväinen, että pelkällä esiintymisellään oli saanut niin paljon
aikaan. "Ja nyt hän saa minulta huomenna kirjeen", sanoi hän. "Olen
kauan pitänyt häntä silmällä hänen sopimattoman elämänsä takia."

"Enkö minä mieluummin voi sanoa hänelle, ettemme tahdo kuulla hänen
lauluaan öisin?"

Pappi jatkoi, huomaamatta vaimonsa ehdotusta: "Ja sitten menen puhumaan
hänen kanssansa." Pappi lausui tämän vakuuttavan varmasti. Oli kuin
olisi suuriakin seurauksia sillä, että hän menisi puhuttelemaan
Rolandsenia.

Hän palasi huoneeseensa, makasi kauvan aikaa ja tuumaili. Hän ei
aikonut enää ensinkään kärsiä tuota hulluttelijaa, joka vain kopeili ja
vapaalla elämällään teki koko seudun epävarmaksi. Pappi ei erotellut
ihmisiä arvojärjestyksen mukaan, vaan lähetteli kirjeitään niin yhdelle
kuin toisellekin ja vaati kunnioitusta. Pimeää seurakuntaa oli
valaistava. Levionin sisar oli vielä hänen mielessään. Tämä ei ollut
parantanut tapojaan ja papin oli täytynyt erottaa hänen veljensä
kirkonisännän toimesta. Kova onni oli ahdistellut Levionia, hänen
vaimonsa kuoli, mutta jo itse hautajaistilaisuudessa oli pappi häntä
ahdistellut. Kamala juttu. Kun näet tuon kelpo kirkonisännän piti
haudata vaimonsa, muisti hän, että hän oli luvannut Fredrik Mackille
tapetun vasikan. Matka oli yhteinen, ja kun ei ilmakaan enää ollut niin
kylmä, että lihaa olisi voinut kauemmin säilyttää, otti hän vasikan
mukaansa. Enok, peitekorvainen nöyrä mies kertoi asian papille ja tämä
kutsui Levionin heti puheilleen.

"En voi enää pitää sinua kirkonisäntänä", sanoi pappi. "Siskosi makaa
ja tekee syntiä talossasi, sinä et pidä huonettasi kurissa ja
järjestyksessä, sinä makaat ja nukut öisin, kun vieras mies tulee
taloosi."

"Ikävä kyllä", vastasi kirkonisäntä, "niinhän sitä monasti sattuu."

"Sitäpaitsi eräs toinen asia -- sinä viet vaimosi hautaan ja kuljetat
samalla kertaa kuolleen vasikan. Mitä se sellainen merkitsee?"

Mutta nyt heitti kalastaja pappiin aivan ymmärtämättömän katseen ja
piti häntä omituisena. Kalastajan vaimo oli ollut käytännöllinen sielu,
ja hän olisi ensimäisenä huomauttanut vasikan myötäottamisesta, jos
vaan olisi voinut. "Sinähän ajat juuri sitä tietä", olisi eukko-vainaja
sanonut.

"Jos pastori ottaa asiat noin pikkumaisen tarkasti, ei pastori koskaan
saa kunnollista kirkonisäntää", sanoi Levion.

"Se on minun asiani", vastasi pappi. "Mutta sinä olet erotettu."

Levion katsoi vinosti eteensä. Häntä oli epäilemättä kohdeltu
loukkaavasti, naapurit riemuitsisivat hänen kukistumisestaan.

Pappi oli kiihoittunut. "Mutta herran nimessä", sanoi hän "etkö voi
taivuttaa sisartasi menemään naimisiin miehen kanssa?"

"Eikö pastori luule, että minä olen koettanut?" vastasi Levion. "Mutta
hän ei ole itsekään oikein varma, kuka syyllinen on."

Pappi tuijottaa suu auki: "Mitä hän ei ole...?" Ja kun hän vihdoin
käsittää, lyö hän kätensä yhteen. Sitten nyökäyttää hän päätään
lyhyesti: "Kuten sanottu, hankin itselleni toisen kirkonisännän."

"Kuka tulee siksi?"

"Sitä minun ei tarvitse sanoa sinulle. Mutta Enok se on."

Talonpoika tuumaili kauvan asiaa. Hän tunsi sen herran, heillä oli
ollut vähän selvittämättömiä asioita keskenään. "Vai Enok!" sanoi hän
vain ja läksi.

Ja Enok saattoi kyllä toimittaa virkaansa. Hän oli syvämietteinen mies,
joka ei pitänyt päätään pystyssä, vaan painoi sen rintaa vastaan ja oli
perusteellinen. Huhuiltiin, että hän oli epärehellinen toveri; merellä
-- monta vuotta sitten oli hänet tavattu vetämässä toisten verkkoja.
Mutta se oli kait vain kateutta ja pahaa puhetta. Hänen pukunsa ei
ollut minkään kreivin eikä vapaaherran; korville sidottu kaulahuivi
rumensi häntä. Sitäpaitsi oli hänen tapansa, kohdatessaan jonkun
tiellä, työntää sormensa ensin yhteen ja sitten toiseen sierameen ja
aivastaa. Mutta Jumala ei katsonut ulkonaista ja tämä hänen vähäinen
palvelijansa Enok halusi vain aivan luonnollisesti hiukan siivota
itseään, kohdatessaan ihmisiä. Tullessaan sanoi hän: "Jumalan rauhaa!"
mennessään: "Rauha kanssanne!" Kaikki oli perusteellista ja harkittua.
Kantoipa hän sitä suurta veistopuukkoakin, joka riippui vyössä, niin
kiitollisen näköisenä, että näytti, kuin olisi hän aikonut sanoa:
"ikävä kyllä on useita, joilla ei ole edes puukkoa, millä leikata."
Viimeisillä kymmenyspäivillä oli Enok herättänyt huomiota suurella
lahjallaan, hän pani näet setelin alttarille. Oliko hän ansainnut niin
runsaasti puhtaita rahoja viime aikoina? Asianlaita oli kai niin, että
joku korkeampi voima lisäsi rovoillaan hänen rahojaan. Hän ei ollut
ensinkään velkaa Mackin puotiin, hänen kalavarastonsa olivat
koskemattomat, hänen perheensä kävi hyvin puettuna. Ja Enok piti
kotinsa mitä parhaassa kurissa ja järjestyksessä. Hänellä oli poika,
joka oli hiljaisen ja kunnon nuorukaisen oikea esikuva. Poika oli ollut
kalastamassa Lofotenilla, niin että hänellä olisi ollut oikeus tulla
kotiin kädessään sininen ankkurinkuva, mutta hän ei sitä tehnyt. Isä
oli aikaisin opettanut hänelle jumalanpelkoa ja nöyryyttä. Tällainen
siunaus johtui siitä, että kulki tietään hiljaa ja alakuloisena, arveli
Enok.

Papin maatessa ja miettiessä näitä, joutui aamu. Tuo onneton sähköttäjä
Rolandsen oli turmellut hänen yöunensa, hän nousi levolta jo kello
kuusi. Silloin huomasi hän, että rouva jo oli pukeutunut kaikessa
hiljaisuudessa ja mennyt ulos.

Aamupäivällä meni rouva sähköttäjä Rolandsenin luo ja sanoi: "Te ette
saa laulaa meille öisin."

"Ymmärrän, että käyttäydyin tyhmästi", sanoi Rolandsen. "Luulin, että
neitsyt van Loos oli siinä huoneessa, mutta hän onkin muuttanut."

"Te lauloitte siis hänelle?"

"Niin. Pienen laulunpätkän näin aamuhetkellä."

"Siinä huoneessa makasinkin minä", sanoi rouva.

"Neitsyt makasi siinä ennen, edellisen papin aikana."

Rouva ei sanonut enää mitään, hänen silmänsä olivat käyneet tuhmiksi ja
sameiksi.

"Niin, niin, kiitos vaan", sanoi hän poislähtiessään, "olihan laulua
hauska kuulla, mutta Te ette saa enää tehdä niin."

"Minä lupaan sen. Jos olisin aavistanut... En tietysti olisi uskaltanut
tehdä sitä."

Rolandsen näytti aivan haluavan vajota maan alle.

Kun rouva tuli kotiin, sanoi hän: "Olen todellakin hyvin väsynyt
tänään."

"Onko se mikä ihme?" vastasi pappi. "Eihän se ulvoja antanut sinun
maata viime yönä."

"Taitaa olla parasta, että neitsyt lähtee tiehensä", sanoi rouva.

"Neitsyt?"

"Rolandsenhan on kihloissa hänen kanssaan, näetkös. Ei taida olla
kovinkaan rauhallista öisin."

"Rolandsen saa minulta kirjeen tänään."

"Kaikkein yksinkertaisintahan on, että neitsyt lähtee tiehensä."

Jolloin pappi ajatteli, että se ei ensinkään ollut yksinkertaisinta,
koska uuden talousneitsyen hankkimisen tuotti hänelle lisättyjä
kustannuksia. Sitäpaitsi oli neitsyt van Loos hyvin kunnollinen --
ilman häntä ei talossa olisi mitään järjestystä. Hän muisti, miten oli
alussa, kun rouvan oli ohjattava ja järjestettävä kaikki omin päin,
niin, hän ei tulisi sitä koskaan unohtamaan.

"Kenenkä haluaisit hänen sijaansa?" kysyi pappi.

Rouva vastasi: "Teen mieluummin itse hänen työnsä."

Silloin naurahti pappi katkerasti ja sanoi: "Kyllä, silloinhan kaikki
tulee tehdyksi."

Rouva virkahti loukkautuneena ja harmissaan: "En huomaa muuta, kuin
että minun joka tapauksessa täytyy koko ajan olla mukana ja hoitaa
taloani. Niin että neidin työ ei kovinkaan suuria merkitse."

Pappi vaikeni. Ei hyödyttänyt mitään kysellä ja vastata edelleen,
Jumala paratkoon! "Neitsyt ei voi matkustaa tiehensä", sanoi pappi.
Mutta hänen vaimollaan oli niin huonot kengät jalassa, että oli aivan
surkean näköistä, ja hän sanoikin lähtiessään:

"Meidän täytyy ensi tilassa hankkia sinulle uudet kengät."

"Oh, nythän on kesä", vastasi rouva.



IX.


Nyt ovat viimeiset kalastajavenheet valmiit purjehtimaan tiehensä.
Pyydystäminen on päättynyt. Mutta meri oli vielä rikas sillistä,
sen näyttivät merkit pitkin rannikkoa, ja hinnat laskeutuivat.
Kauppamies Mack oli ostanut kaiken sillin, minkä sai, eikä kukaan ollut
kuullut, että maksuissa olisi sattunut mitään keskeytyksiä -- vain
viimeistä venekuntaa oli hän pyytänyt odottamaan hiukan, kunnes hän
ehtisi sähköttää rahoja etelästäpäin. Mutta silloin oli väki heti
sihissyt ja suhissut: ahaa, hän on pulassa!

Mutta kauppamies Mack oli mahtava kuten ennenkin. Hän oli kesken muita
puuhiaan luvannut papinrouvalle leipuriliikkeen -- hyvä, sitä
rakennettiin, työmiehet olivat tulleet, perusmuuri oli valmis. Rouvan
mielestä oli tosi ilo käydä katselemassa, miten hänen leipuripuotinsa
edistyi. Mutta nyt oli itse rakennus rakennettava ja siihen tarvitsi
Mack toisia työntekijöitä -- hän oli sähköteitse pyytänyt niitäkin,
sanoi hän.

Mutta nyt oli leipuri, joka asui nimismiehen talossa, tullut järkiinsä.
Mitä papin kirjeet eivät olleet saaneet aikaan, sen sai Mack
perusmuureineen. "Leipää on tuleva, jos leipää kerran halutaan", sanoi
leipuri. Mutta aivan hyvinhän ymmärrettiin, että miesparka aivan
turhaan potki tutkainta vastaan. Mack oli hänet musertava.

Rolandsen istuu huoneessaan ja laatii ihmeellistä plakaattia, jonka
alle hän on kirjoittanut nimensä. Hän lukee sen monta kertaa ja arvelee
sitä hyväksi. Sitten pistää hän sen taskuunsa, ottaa hattunsa ja lähtee
ulos. Hän suuntaa askeleensa Mackin konttoriin tehtaalle.

Rolandsen oli odotellut, että neitsyt van Loos matkustaisi tiehensä,
mutta hän ei matkustanutkaan, papinrouva ei siis ollutkaan sanonut
häntä irti toimestaan. Rolandsen oli erehtynyt luullessaan, että
papinrouva tekisi hänelle palveluksia, hänen terve järkensä palasi ja
hän ajatteli: pysytelkäämme vain maassa, emme näytäkään panneen
kenenkään päätä pyörälle.

Sensijaan oli Rolandsen saanut papilta vakavan ja rankaisevan kirjeen.
Rolandsen ei salannut, että hän oli sen saanut, hän puhui siitä
ylhäisille ja alhaisille. Kirje oli hyvin ansaittu, sanoi hän, ja se
oli tehnyt hänelle hyvää -- ei kukaan pappi ollut välittänyt hänestä
ripillepääsyn jälkeen. Rolandsenin mielestä piti papin lähetellä paljon
sellaisia kirjeitä ja ilahduttaa ja tukea hiukan itsekutakin.

Mutta kukaan ei voinut huomata, että Rolandsen olisi käynyt iloiseksi
ja varmaksi viime aikoina, päinvastoin, hän mietiskeli enemmän kuin
koskaan ennen ja näytti hautovan jotakin erityistä ajatusta, "Teenkö
sen, vai enkö tee sitä?" saattoi hän mutista itsekseen. Kun sitten
hänen entinen morsiamensa, neitsyt van Loos, saman päivän aamuna oli
kiusannut hänet melkein kuoliaaksi tuon tuhman serenaadin takia
pappilassa, oli Rolandsen eronnut hänestä sanoen merkitsevät sanat:
"Minä teen sen!"

Rolandsen astuu Mackin konttoriin ja tervehtii. Hän on aivan selvä. Isä
ja poika seisovat kumpikin omalla puolellaan pulpettia ja kirjoittavat.
Vanha Mack tarjoaa hänelle tuolin, mutta Rolandsen ei istuudu, vaan
sanoo:

"Minä haluaisin vain sanoa, että se olin minä, joka tein murtovarkauden
teidän taloonne."

Isä ja poika tuijottivat häneen.

"Tulen ilmiantamaan itseni", sanoi Rolandsen. "En tee oikein, jos
vaikenen kauemmin, asiat ovat muutenkin kyllin hullusti."

"Haluan olla kahdenkesken", sanoo vanha Mack.

Fredrik menee ulos huoneesta.

Mack kysyy: "Oletteko aivan terve tänään?"

"Juuri minä tein murtovarkauden", huutaa Rolandsen. Ja hänellä oli
ääni, joka kuului, lauloipa hän tai huusi. Kuluu hetki. Mack vilkutti
silmiään ja tuumaili. "Te olette sen tehnyt, sanotte Te?"

"Olen."

Mack ajatteli edelleen. Hänen terävät aivonsa olivat ratkaisseet
useamman kuin yhden arvoituksen elämässä, hän oli tottunut tekemään
nopeita johtopäätöksiä.

"Aijotteko myös pysyä sanassanne huomenna?"

"Aijon. Tämän jälkeen en tule salaamaan rikostani. Olen saanut kirjeen
papilta, se minut on muuttanut."

Aikoiko Mack uskoa sähköttäjän sanoja? Vai antautuiko hän vain näön
vuoksi lähempiin keskusteluihin hänen kanssaan?

"Milloin teitte murtovarkauden?" kysyi hän.

Rolandsen mainitsi yön.

"Miten Te toimitte?"

Rolandsen selitti kaikki aivan tarkalleen.

"Muutamia papereita oli samassa laatikossa kuin setelit, näittekö
niitä?"

"Näin. Siinä oli muutamia papereita."

"Otitte yhden mukaanne -- missä se on?"

"Ei minulla ole sitä. Paperia? Ei ole."

"Se oli minun henkivakuutustodistukseni."

"Teidän henkivakuutustodistuksenne, niin, aivan oikein, nyt muistan
sen. Minun täytyy tunnustaa, että poltin sen."

"Vai niin. Siinä teitte väärin, saatoitte minulle paljon vaivaa
pakottamalla minut hankkimaan uuden."

Rolandsen sanoi; "Olin aivan sekaisin, ei ainoatakaan selvää ajatusta
ollut päässäni. Pyydän Teiltä kaikkea anteeksi!"

"Toisessa kirstussa oli monta tuhatta taaleria, miksi ette ottanut
sitä?"

"En löytänyt sitä."

Mackin johtopäätös oli valmis. Olipa sähköttäjä tehnyt murtovarkauden
tai ei, oli hän joka tapauksessa Mackille kaikkein sopivin murtovaras.
Hän ei suinkaan olisi salaava asiaa, vaan päinvastoin kertova sen
jokaiselle elävälle sielulle, jonka tapaisi. Viimeiset nuottamiehet
veisivät uutisen kotiinsa ja levittäisivät sen rannikkoseudun
kauppamiehille. Mackia voitiin pitää pelastuneena.

"En ole ennen kuullut, että kuljette ihmisten taloissa ja... että
Teillä on sellainen vika", sanoo hän.

Johon Rolandsen vastasi, että ei, ei kalastajien taloissa. Hän ei
ryöstänyt talonpoikia. Hän meni itse pankkiin.

Siinä sai Mack! Hän sanoi surkutellen vain: "Mutta että Te voitte
menetellä tuolla tavalla _minua_ kohtaan!"

Rolandsen vastasi. "Pakoitin itseni rohkeaksi ja häikäilemättömäksi.
Ikävä kyllä tapahtui se humalapäissä."

Ei ollut enää mahdotonta, että tunnustus oli tosi. Hullu sähköttäjä
vietti irstailevaa elämää, eikä hänellä ollut suuria tuloja -- konjakki
Rosengårdista maksoi rahaa.

"Ja ikävä kyllä täytyy minun tunnustaa vielä muutakin", sanoi
Rolandsen. "En voi antaa Teille rahoja takaisin."

Mack näytti välinpitämättömältä. "Se ei merkitse mitään", vastasi hän.
"Minua huvittaa vain se tyhmä lavertelu, jonka alaiseksi olette minut
saattanut. Kaikkiin näihin loukkauksiin minua ja perhettäni kohtaan."

"Aijoin tehdä jotakin korjatakseni asiaa."

"Mitä niin?"

"Otan pois ilmoituksen pappilan veräjäpatsaasta ja asetan omani
sijaan."

Noissa sanoissa Mack taas tunsi saman ajattelemattoman houkan. "Ei,
sitä minä en vaadi", sanoi hän. "Onhan asia muutenkin ikävä Teille,
miesparka. Mutta tahdotteko sensijaan kirjoittaa erään selityksen
tässä." Ja Mack osoitti päällään Fredrikin paikkaa.

Rolandsenin kirjoittaessa istui Mack ja tuumaili. Koko tämä ikävä juttu
oli kääntynyt hänelle hyväksi. Tosinhan se maksoi jonkun verran, mutta
ne rahat olivat hyvin käytetyt, hänen maineensa oli nyt leviävä yli
koko maan.

Mack luki selityksen ja sanoi: "No, se kelpaa kyllä. Minä en
tietystikään aijo käyttää sitä mihinkään."

"Kuten vain haluatte", vastasi Rolandsen.

"Enkä myöskään aijo ilmaista Teidän tunnustustanne, Asia jää meidän
väliseksemme."

"Siinä tapauksessa puhun minä itse", sanoi Rolandsen. "Papin kirjeessä
sanotaan nimenomaan, että on tunnustettava."

Mack avasi tulenkestävän kaappinsa ja otti esiin setelipinkan. Nyt oli
hän tilaisuudessa näyttämään, mikä mies hän oli. Kukaan ei luultavasti
tiennyt, että lahdella odotti vieras venhekunta juuri näitä rahoja,
joita saamatta se ei halunnut lähteä tiehensä.

Mack laski neljäsataa taaleria ja sanoi: "En tee tätä Teitä
loukatakseni, vaan minun on tapana pitää, minkä sanon. Olen luvannut
neljäsataa taaleria, jotka nyt ovat Teidän."

Rolandsen meni ovea kohden. "Ansaitsen Teidän halveksumisenne", sanoi
hän.

"Minun halveksumiseni!" huudahti Mack. "Sanon Teille erään asian..."

"Teidän jalomielisyytenne piinaa minua. Te ette vaadi minua
rangaistavaksi, Te palkitsette minut."

Mutta eihän Mack olisi vielä voinut kopeilla kahdensadan taalerin
menettämisestä varkauden kautta. Vasta sitten, kun hän palkitsi varkaan
kaksinkertaisella summalla, sai asia loiston ympärilleen. Hän sanoi:
"Teistä tulee nyt onneton mies, Rolandsen. Te menetätte paikkanne. Minä
en tarvitse näitä rahoja, mutta niillä on Teihin nähden käytännöllinen
merkitys ensi alussa. Ajatelkaahan sitä."

"En voi", sanoi Rolandsen.

Silloin otti Mack setelit ja työnsi ne hänen taskuunsa.

"Olkoot ne sitten lainaksi", pyysi Rolandsen.

Ja ritarillinen kauppakuningas suostui siihen ja vastasi: "Hyvä, olkoot
lainaksi!" Mutta hän ymmärsi, ettei hän enää koskaan tulisi näkemään
niitä rahoja.

Rolandsen vaipui kokoon, ikäänkuin hän nyt kantaisi elämänsä suurinta
taakkaa. Oli oikein surkeata nähdä.

"Kiiruhtakaa nyt taas pyrkimään oikealle tielle", sanoi Mack
kehoittavasti. "Eihän tämän harha-askeleen tarvitse olla auttamaton."

Rolandsen kiitti mitä nöyrimmin kaikesta, ja läksi. "Olen varas", sanoi
hän jo tehtaan tytöille, kulkiessaan heidän ohitseen. Ja hän tunnusti
kaiken.

Hän ohjasi kulkunsa pappilan veräjälle. Siitä repi hän pois Mackin
ilmoituksen ja pani omansa sijaan. Siinä oli kirjoitettuna, että juuri
hän oli varas, eikä kukaan muu. Ja huomenna oli sunnuntai -- paljon
kirkkoväkeä oli kulkeva siitä ohi.



X.


Rolandsen näytti pian toipuvan. Sittenkun koko pitäjä oli lukenut hänen
ilmoituksensa, pysyttelihe hän itsekseen ja vältti ihmisiä. Sillä oli
sovittava vaikutus; langennut sähköttäjä ei siis ollut päättömästi
paatunut rikokseensa. Tosi asia oli, ettei Rolandsenilla enää ollut
aikaa kierrellä toivotonna pitkin teitä, hän teki väsymättömästi työtä
huoneessaan öisin. Oli monta pientä ja suurta koepulloa, jotka hänen
täytyi sulkea laatikkoihin ja lähettää postin mukana itään ja länteen.
Hän lähetteli myös sähkösanomia varhain ja myöhään. Oli tultava
valmiiksi, ennenkuin hänet ajettaisiin pois asemalta.

Rolandsenin häväistysjuttu oli tullut tunnetuksi myös pappilassa, ja
kaikki katsoivat nyt säälien neitsyt van Loosia, jolla oli ollut
sellainen sulhanen. Pappi kutsui hänet konttoriinsa ja keskusteli hänen
kanssaan kauvan ja lempeästi.

Neitsyt van Loos ei missään tapauksessa enää aikonut olla tekemisissä
sähköttäjän kanssa, hän päätti mennä Rolandsenin luo ja lopettaa kaikki
välit.

Hän tapasi Rolandsenin alakuloisena ja pahoillaan, mutta se ei
liikuttanut hänen sydäntään. "Sinullahan on siistiä puuhaa", sanoi hän.

"Toivoin Teidän tulevan, voidakseni pyytää Teiltä armoa", vastasi
Rolandsen.

"Armoa? Ei, tiedätkö! Sanonpa sinulle Ove, että olen aivan sekapäinen
takiasi. Enkä minä tahdo enää millään ehdolla tuntea sinua tässä
maailmassa. Minua ei tunneta miksikään varkaaksi tai petturiksi, vaan
kuljen rehellistä elämän uraani. Ja enkö minä ole varoittanut sinua
parhaassa tarkoituksessa, ja sinä olet vain paatunut? Sopiiko nyt
kihloissa olevan miehen käydä ympärinsä ja hakkailla vieraita
naikkosia, kuin mikä hempukka? Ja sitten varastat sinä rahoja ihmisiltä
ja rupeat tunnustuksille pitkin patsaita julkisen tien varrella. Häpeän
niin, etten tahdo pysyä nahoissani, enkä kuitenkaan voi olla vapaa koko
jutusta. Pidä vain suusi kiinni, minä tunnen sinut kyllä, sinä et voi
muuta kuin paaduttaa itsesi ja huutaa eläköötä. Minun rakkauteni on
ollut todellista laatua, mutta sinä olet vain ollut minua kohtaan juuri
kuin spitaalitauti, ja olet saastuttanut minun elämäni varkaudella ja
rosvoamisella. Ei hyödytä mitään, mitä aijot sanoa. Jumalan kiitos,
kaikki ihmiset sanovat samaa, että sinä olet narrannut ja
pahoinpidellyt minua. Pappi sanoo, että minun täytyy heti matkustaa
sinun luotasi, niin vastenmielistä kuin se onkin hänelle. Eläkä nyt
seiso siinä koettaen piiloutua, Ove, sillä sinä olet syntinen Jumalan
ja ihmisten edessä ja suorastaan pimeyden pauloissa. Ja kun minä sanon
sinulle Ove vielä kerran, niin en ajattele, eläkä luule, että taas
sopisin sinun kanssasi. Sillä minun tarkoitukseni on, että me emme enää
tunne toisiamme, enkä minä enää ole sinut Teidän kanssanne missään
maailmassa. Sillä kukaan ei ole tehnyt niin paljon hyvää kuin minä olen
tehnyt, sen tiedän minä aivan varmasti, mutta sinä olet vain ollut
täynnäsi kevytmielisyyttä minua kohtaan ja olet pahoinpidellyt minua
varhain ja myöhään. Mutta en minäkään, paha kyllä, ole ollut syytön,
sillä minä olen katsonut sormieni välitse sinun tekojasi aina tähän
asti, enkä ole saanut silmiäni auki."

Siinä seisoi nyt tuo onneton ihminen, eikä voinut puolustautua. Niin
poissa suunniltaan, kuin tänään, ei Rolandsen ollut koskaan ennen
kuullut neitsyen olevan, raskas rikos oli kokonaan järkyttänyt hänet.
Kun hän lopetti puheensa, oli hän aivan uupunut.

"Minä koetan parantaa itseni", sanoi Rolandsen.

"Sinä? Parantaa itsesi?" vastasi neitsyt ja nauroi katkerasti. "Mutta
se ei auta missään tapauksessa mitään. Sillä sinä et voi tehdä sitä
tekemättömäksi, ja koska minä kuulun kunnialliseen perheeseen, niin en
halua, että sinä saastutat minut. Sanon asian juuri niinkuin se on.
Matkustan ylihuomenna postilaivalla, mutta minä en halua, että tulet
sillalle hyvästelemään minua, ja niin sanoo pappikin. Sanon sinulle
tänään ijäiset jäähyväiset. Ja kiitos niistä hyvistä hetkistä, joita
olemme yhdessä viettäneet -- pahoja minä nyt en tahdo muistella."

Hän kääntyi päättävästi ja läksi. Sitten sanoi hän: "Mutta sinä voit
piillä jossakin sillan läheisyydessä ja huiskuttaa, jos haluat. Mutta
en minä sitä pyydä."

"Ojenna minulle kätesi", pyysi Rolandsen.

"Ei, sitä en tee. Tietänet itse parhaiten, mitä olet tehnyt oikealla
kädelläsi."

Rolandsen vaipui kokoon. "Mutta emmekö kirjoita toisillemme?" sanoi
hän. "Vain muutamia sanoja?"

"Minä en kirjoita. En koskaan enää. Sinä olet niin monta kertaa
laskenut leikkiä, että välimme ovat lopussa, mutta nyt olisin minä
kylläkin hyvä. Mutta siitä ei tule mitään. Ja voi hyvin, sitä toivotan
minä sinulle. Osoitteeni on Bergen, isäni asunto, jos kerran kirjoitat,
mutta en pyydä sitä."

Kun Rolandsen taas meni portaita myöten huoneeseensa, oli hänellä selvä
käsitys, ettei hän enää ollut kihloissa. "Sepä on merkillistä",
ajatteli hän, "seisoinhan silmänräpäys sitten pihalla."

Päivä tuli hänelle rasittavaksi, hänen täytyi sulkea laatikkoihin
viimeiset kokeensa ja lähettää ne ylihuomenna postilaivalla, sitten oli
koottava omaisuus yhteen ja järjestettävä kaikki muuton varalta.
Sähkölennätinlaitoksen mahtava tarkastaja oli vanavedessä.

Tietysti tulisi Rolandsen muitta mutkitta erotettavaksi. Ei ollut
mitään muistuttamista hänen viranhoitoansa vastaan, ja kauppamies Mack,
jonka valta ulottui kaikkeen, ei arvattavasti halunnut hänen
vahinkoaan, mutta oikeuden oli käytävä kulkuaan.

Niityt olivat ruohon verhoamat, ja metsä oli lehdessä, yöt olivat
lempeät, lahti oli autiona, kaikki nuottakunnat olivat poissa, ja
Mackin laivat olivat purjehtineet etelään päin sillilastissa. Oli kesä.

Kun päivät olivat niin säteilevän kirkkaat, oli sunnuntaisin paljon
kirkkovieraita, ihmisiä vilisi maalla ja merellä ja niiden joukossa oli
kalastajia Bergenistä ja Haugesundista, joiden jahteja oli pitkin
rannikoita, ja jotka kuivattivat kaloja kallioilla. He tulivat vuosi
vuodelta ja tunsivat seudut. Kirkolla esiintyivät he täydessä
komeudessaan, kirjavissa pumpulipaidoissa ja rinnan yli riippuivat
hiuksista punotut kellonperät -- olipa toisilla kultaiset korvarenkaat,
loistaen yli muun rahvaan. Mutta kuivuuden takia kerrottiin myös
ikävistä metsäpaloista sydänmaassa, niin ettei kesälämmöllä ollut vain
pelkkiä hyviä seurauksia.

Enok oli astunut virkaansa ja toimi kirkonisäntänä vakavasti ja
perusteellisesti, ja kaulahuivi oli korvien verhona. Nuorisoa huvitti
tämä näky, mutta vanhempia suututti, että kuoria rumensi tuollainen
apina, ja he esittivät anomuksen papille. Eikö Enok voinut täyttää
korviaan pumpulilla. Mutta Enok vastasi papille, että hän ei voinut
olla ilman korvasuojustinta sen tuskan takia, joka aina vaivasi hänen
päätään. Silloin nauroi erotettu kirkonisäntä Levion vahingoniloisesti
virkaveljelleen Enokille ja selitti, että lienee kuuma kulkea
korvasuojustimissa näinä päivinä.

Levion lurjus ei ollut erottamisestaan asti tehnyt muuta kuin vainonnut
seuraajaansa Enokia kateudellaan. Hän ei ollut ainoanakaan yönä
kampeloita tuulastamassa, asettautumatta juuri Enokin rannalle ja
tuulastamatta juuri sitä kampelaa, joka oli lähinnä Enokia. Ja jos hän
tarvitsi aironhankaa tai äyskäriä, otti hän ne juuri Enokin metsästä
meren rannalta. Aina piti hän Enokia silmällä.

Tuli pian tunnetuksi, että neitsyt van Loos oli purkanut kihlauksensa
ja aikoi tuon suuren häpeäjutun takia viipymättä lähteä tiehensä
pappilasta. Kauppamies Mack surkutteli langennutta sähköttäjää, ja hän
päätti hiukan koettaa sovittaa. Hän otti omin käsin pois Rolandsenin
tunnustuksen veräjäpatsaasta ja selitti, että se oli lyöty siihen
oikeastaan vastoin hänen tahtoaan. Senjälkeen läksi hän pappilaan.
Mackin kannatti olla hiukan hyväntahtoinen, hän oli jo kuullut siitä
valtavasta vaikutuksesta, jonka hänen käyttäytymisensä murtovarasta
kohtaan oli synnyttänyt -- nyt tervehtivät kaikki ihmiset häntä taas
kuten ennenkin, niin, kunnioittivat häntä entistä enemmän. Eipä
kuitenkaan ollut kuin yksi ainoa Mack rannikolla!

Mutta hänen matkansa pappilaan ei hyödyttänyt mitään. Neitsyt van Loos
itki liikutuksesta että itse Mack tuli, mutta kukaan ei voisi taivuttaa
häntä enää sopimaan Rolandsenin kanssa -- ei, ei koskaan. Mack oli
huomaavinaan, että pappi oli saanut neitsyen niin päättäväksi.

Kun neitsyt läksi laivasillalle, saattoi pappi rouvinensa häntä.
Molemmat toivottivat hänelle onnellista matkaa ja näkivät hänen astuvan
veneeseen.

"Oi Jumalani, nyt olen varma siitä, että hän piilee tuolla metsässä ja
katuu", sanoi neitsyt van Loos ja otti esille nenäliinan.

Vene läksi rannasta ja eteni pitkin aironvedoin.

"Tuolla näen hänet", kirkui neitsyt ja nousi puoleksi seisaalleen.
Näytti melkein, kuin aikoisi hän kahlata maihin. Sitten rupesi hän
kaikin voimin huiskuttamaan metsää kohden. Ja vene hävisi niemen
taakse.

Rolandsen meni kotiin metsän halki, kuten hän yleensä teki viime
aikoina, mutta pappilan veräjän yläpuolella painui hän taas tielle ja
kulki sitä myöten. No niin, nyt olivat kaikki liimakokeet lähetetyt, ei
muuta kuin odottaa tuloksia. Ei se kauvan viipyisikään. Ja hyvällä
päällä ollen näpsäytti hän sormiaan matkan varrella.

Pienen matkan päässä istui lukkarin Olga kivellä tienreunassa. Mitä
hänellä oli täällä tekemistä? Rolandsen ajatteli: "Hän tulee puodista,
ja nyt odottaa hän jotakin." Heti sen jälkeen tuli Elise Mack. Vai
niin, noista kahdesta oli siis tullut erottamattomat? Myös Elise
istuutui odottamaan. "Ilahduttakaamme naisia näyttämällä nololta, aivan
kuin maahan vaipumaisillaan olevalta", puheli Rolandsen itsekseen. Hän
peräytyi nopeasti metsään. Mutta kuivat lehvät ratisivat hänen
jaloissaan, naiset kuulivat hänen askeleensa, pako epäonnistui ja hän
luopui siitä. "Saattaisinpa ehkä taas palata tielle", ajatteli hän,
"elkäämme antako heidän liiaksi riemuita." Ja hän astui taas tielle.

Mutta oli joka tapauksessa pulmallinen juttu tavata Elise Mack
kasvoista kasvoihin. Rolandsenin sydän alkoi lyödä valtavasti, lämmin
laine loiskahteli ruumiissa ja hän pysähtyi. Hän ei ollut ennenkään
saavuttanut mitään tulosta ja senjälkeen oli suuri rikos vielä sattunut
lisäksi. Hän vetäytyi takaperin metsään. Kunhan hän vain pääsisi yli
tuon kaskimaan, niin kuivat oksat loppuisivat ja kanervikko alkaisi.
Hän hyppäsi kaskimaan yli muutamissa loikkauksissa ja oli pelastettu.
Äkkiä pysähtyi hän. Mitä pirua hän hypiskeli tässä ympäriinsä? Eikö hän
ollut Ove Rolandsen? Hän kääntyi uhkamielisesti, kulki yli kaskimaan ja
polki kuivia oksia mielensä mukaan.

Kun hän tuli tielle, näki hän, että naiset vielä istuivat samalla
paikalla. He juttelivat keskenään ja Elise hämmenteli tietomua
päivänvarjostimellaan. Rolandsen pysähtyi taas. Ei löydy varovampia
olentoja kuin uhkarohkeat. "Minähän olen varas", ajatteli hän, "miten
voin olla kyllin röyhkeä näyttäytyäkseni? Täytyykö minun nimittäin
tervehtiä ja vaatia naisilta päännyökkäystä?" Ja vielä kerran hiipi hän
metsään. Hän oli suuri narri, joka yhä kulki ja haaveili tunteista --
eikö hänellä ollut muuta miettimistä? Kuukauden tai parin perästä oli
hän oleva rikas herrasmies -- metsään koko rakkaus! Ja hän läksi
kulkemaan kotiinsa.

Vieläköhän ne istuivat siinä? Hän kääntyi ja katsahti eteensä. Fredrik
oli myös tullut, ja kaikki kolme kävelivät häntä kohden. Rolandsen
syöksähti takaisin sydän kurkussa. Kunhan he eivät vain olisi nähneet
häntä! He pysähtyvät, hän kuulee Fredrikin sanovan: "Hiljaa, minusta
kuulostaa, kun kävelisi joku metsässä." -- "Ei kai siellä kukaan",
vastaa Elise.

Ja sen sanoi hän ehkä vain sen takia, että hän oli nähnyt minut!
ajatteli Rolandsen. Hän tuli kylmäksi ja katkeraksi. Tietysti hän ei
ollut mitään, ei vielä, mutta odottakaahan pari kuukautta! Ja mikä oli
sitten Elise Mack itse? Rautapeltinen neitsyt Maria, kuulun
luterilaisen Rosengårdin Mackin tytär. Rauha hänelle.

Sähkölennätinlaitoksen katolla oli viirikukko rautatangon nenässä.
Rolandsen tuli kotiin, kiipesi katolle ja tyrkkäsi omin käsin tankoa --
kukko taipui taaksepäin, näytti siltä, kuin olisi se kiekunut. Ja siinä
asennossa täytyi sen olla. Oli oikein ja kohtuullista, että kukko
kiekui.



XI.


Nyt koittivat laiskat päivät hiukan itsekullekin -- vain hiukan
rantakalastusta auringonlämpiminä öinä huvin vuoksi. Ohra ja perunat
kasvavat, ja korkea heinä lainehtii, joka lahdessa on silliä, ja lehmät
ja vuohet lypsävät kiulut täyteen ja lihoovat ja pyöristyvät kuitenkin.

Mack ja hänen tyttärensä Elise ovat taas matkustaneet kotiin, Fredrik
hallitsee taas yksin tehtaalla ja kauppapuodissa. Ja Fredrik hallitsee
jokseenkin huonosti, hän palaa rakkaudesta merta kohtaan ja viettää
perin vastahakoisesti päiviään maalla. Rannikkolaivan kapteeni
Henriksson on puolittain luvannut hankkia hänelle perämiehen paikan
laivallaan, mutta ei siitä näy mitään tulevan. Kaikki riippuu siitä,
voiko vanha Mack ostaa pojalleen laivan kuletettavaksi. Hän viittailee
siihen suuntaan, puhuu usein siitä, mutta Fredrik ymmärtää sen
mahdottomaksi. Fredrik tuntee olot hyvin. Hänessä on luonnostaan hyvin
vähän merimiestä, hän on varovainen ja luotettava nuori mies, joka
jokapäiväisessä elämässään tekee juuri niin paljon, kuin on tehtävä
joka alalla. Hän tulee äitiinsä, eikä olekaan mikään aito Mack. Mutta
sellainen on oltava, jos mieli kunnialla päästä eteenpäin tässä
maailmassa -- ei tehdä mitään liikaa, vaan päinvastoin kaikkea hiukan
liian vähän, niin sitä pidetään kohtuullisena. Miten olikaan
käynyt Rolandsenille, tuolle hävyttömälle hupsulle alituisine
liiallisuuksineen. Hänet oli häväisty varkaana ihmisten edessä, lopuksi
oli hänet myös erotettu virastaan. Nyt kulki hän raskaine
ominetuntoineen ja kulutti vaatteitaan yhä ohuemmiksi, eikä hän ollut
saanut pientä asuinhuonetta muualta kuin urkujen polkija Börren luota.
Sinne oli Ove Rolandsen joutunut, Börre saattoi kyllä olla kunnon mies
tavallaan, mutta hän oli kaikkein köyhin, sillä hänen aitassaan oli
vähiten silliä. Ja kun sitäpaitsi hänen tyttärensä Pernille oli
sairaalloinen raukka, niin ei urkujenpolkijan taloa pidelty kovinkaan
suuressa arvossa. Ei mikään parempi mies asunut hänen luonaan.

Huhuiltiin, että Rolandsen olisi ehkä saanut pitää paikkansa, jos hän
olisi tarkastajan edessä esiintynyt hiukan muserretumpana. Mutta
Rolandsen oli vain vaatinut, että hänet oli erotettava, niin että
tarkastaja ei ollut saanut tilaisuutta armahtaa häntä. Ja vanha Mack,
välittäjä, oli poissa.

Mutta pappi ei ollut täysin tyytymätön Rolandseniin. "Olen kuullut,
että hän juo vähemmän kuin ennen", sanoi hän, "enkä pidä häntä
kokonaan toivottomana. Niinpä on hän itse tunnustanut, että hän minun
kirjeeni perusteella tunnusti varkautensa. Toisinaan saa myös iloa
työstään."

Tuli juhannus. Illalla sytytettiin rovioita kaikilla yleisillä
paikoilla, nuoriso kokoontui rovioitten ympärille, ja harmonikan ja
viulun sävelet kaikuivat yli pitäjän. Tulta ei saanut näkyä, mutta sitä
enemmän savua, se oli kaikkein hienointa ja sen takia viskattiin
kosteaa sammalta ja katajia rovioon, niin että savu kohosi sankkana ja
tuoksuvana.

Rolandsen ei vieläkään ymmärtänyt hävetä, vaan otti osaa kansanhuveihin
ja istui korkealla vuorella, soitti kitaraa ja lauloi, että laaksot
kaikuivat. Kun hän laskeutui rovion luo, ilmeni, että hän oli
tukkihumalassa ja heitteli ympärilleen mitä siroimpia puheenparsia. Hän
pysyi yhä samana.

Lukkarin Olga tuli tietä myöten. Hän ei ensinkään aikonut pysähtyä
siinä, hän kulki vain pitkin tietä ja aikoi ohi siitä. Ah, hän olisi
aivan hyvin voinut kulkea toista tietä, mutta Olga oli niin nuori, ja
harmonikan sävelet vetivät häntä puoleensa -- hänen sieramensa
värisivät, onnen aalto leiskahti hänen lävitseen, hän oli rakastunut.
Aikaisemmin päivällä oli hän ollut puodissa, ja Fredrik Mack oli
silloin puhunut niin paljon, että hänen täytyi ymmärtää häntä,
vaikkakin Fredrik oli puhunut varovasti.

Saattoihan sattua, että hän, samoinkuin Olga, hiukan jaloitteli näin
iltahetkellä.

Hän kohtasi papinrouvan. He kävelivät yhdessä, eivätkä puhuneet kestään
vähemmästä kuin Fredrik Mackista. Hän oli pitäjän herra, itse
papinrouvan sydän oli kaikessa hiljaisuudessa taipunut hänen puoleensa,
hän oli niin hieno ja varovainen ja katseli maata edessään joka
askeleella. Rouva huomasi lopuksi, että nuori Olga kulki ylen ujona ja
hämillään, ja hän kysyi: "Mutta sinähän olet kovin vaitelias, lapsi, et
kai sinä vain liene rakastunut nuoreen Mackiin?"

"Olen", kuiskasi Olga ja purskahti itkuun.

Rouva pysähtyi. "Olga, Olga! ja pitääkö hän myös sinusta?"

"Minä luulen."

Silloin muuttuivat rouvan silmät taas väsyneen ja tyhmän näköisiksi ja
ne tuijottivat tyhjään ilmaan. "Niin, niin", sanoi hän ja hymyili,
"Jumala siunatkoon sinua. Saatpa nähdä, että kaikki päättyy hyvin!" Ja
hän oli kahta vertaa ystävällisempi Olgalle.

Kun naiset tulivat pappilaan, juoksi pappi hätäisenä edestakaisin. "On
metsäpalo", huusi hän, "näin sen ikkunastani!" Ja hän kokosi kirveitä
ja hakoja ja väkeä ja varusteli sillan luona olevaa venettään. Enokin
metsä paloi.

Mutta jo ennen pappia ja hänen väkeään on joutunut erotettu
kirkonisäntä Levion. Hän tuli soutaen siimapyydyksiltään, hän oli
tapansa mukaan kalastellut Enokin metsän kohdalla saaden keitollisen
kaloja. Kotimatkalla näkee hän pienen kirkkaan liekin leimahtavan
metsistä ja suurenemistaan suurenevan. Hän nyökäyttää hiukan päätään ja
näyttää tietävän, mitä tuollainen liekki merkitsee. Ja kun hän näkee
toimessaan olevia ihmisiä pappilan sillalla, käsittää hän, että siinä
ollaan jo viemässä apua. Hän kääntää äkkiä veneen ja soutaa takaisin
ollakseen ensimäisenä paikalla. Kaunis piirre Levionissa, että hän
haluaa unohtaa vihansa ja kiiruhtaa vihollisensa avuksi.

Hän laskee maihin ja nousee metsään, hän kuulee tulen kohinan. Levion
ei pidä kiirettä ja katselee ympärilleen joka askeleella -- vähän ajan
perästä näkee hän Enokin tulevan suurella kiireellä. Levionin valtaa
suuri jännitys, hän piilottautuu erään kivenlohkareen taakse ja
tähystelee. Enok lähenee, hänellä on varma päämaali, hän ei katso
oikealle eikä vasemmalle, vaan kulkee vain. Oliko hän huomannut
vastustajansa ja päättänyt saada hänet käsiinsä? Kun hän oli aivan
lähellä, huudahti Levion. Enok säpsähti ja pysähtyi. Ja hätäyksissään
hän hymyili ja sanoi:

"Täällä palaa, ikävä kyllä. Onnettomuus on tullut."

Toinen rohkaistui ja vastasi: "Se lienee Jumalan sormi!"

Enok rypisti otsaansa. "Mitä sinä täällä seisoskelet?" kysyi hän.

Koko Levionin viha leimahtaa ilmituleen ja hän sanoo: "Hohhoh, tuleepa
kuuma korvat kääreessä."

"Mene tiehesi!" sanoi Enok. "Sinä oletkin kait sytyttänyt metsän."

Mutta Levion oli sokea ja kuuro. Enok näytti haluavan juuri sen
kivenlohkareen luo, jonka takana Levion oli.

"Varo itseäsi!" huusi Levion. "Olen kerran ennen kiskaissut sinulta
korvan, minä voin kiskaista toisenkin."

"Sinun on väistyttävä, sanon minä", vastasi Enok ja tunkihe kohti.

Levion oli raivoissaan ja huusi: "Muistatko sinä sitä päivää vuonolla,
jolloin sinä vedit ylös minun pyydyksiäni. Silloin kiskaisin minä
sinulta korvan."

Nyt tuli ilmi, minkä takia Enokilla aina oli korvasuojukset. Hänellä
oli vain yksi korva. Molemmat naapurit olivat olleet käsirysyssä ja
molemmilla oli syytä vaijeta koko asiasta.

"Sinä olet murhaaja", sanoi Enok.

Papin vene kuului kohisten ehtivän rantaan, toiselta puolen kuului
tulen humina, joka lähenemistään läheni. Enok riistäytyi irti ja aikoi
sysätä syrjään Levionin, hän otti puukkonsa, sen komean puukon, jota
hän piti veistelläkseen.

Levion pyöritti silmiään ja huusi: "Jos uskallat näyttää minulle
puukkoa, niin on tässä ihmisiä aivan ääressä. Tuossa ne jo tulevatkin."

Enok pisti taas puukkonsa tuppeen. "Mitä varten sinä juuri tässä
paikassa seisot? Mene tiehesi", sanoi hän.

"Ja mitä varten sinä juuri tähän paikkaan pyrit?"

"Se ei kuulu sinuun. Minulla on asiaa sinne, olen piilottanut sinne
jotakin. Ja nyt tulee tuli!"

Mutta Levion ei uhallakaan aikonut väistyä, ei tuuman vertaa. Tuossa
tuli pappi, ja hän kuuli kyllä heidän riitansa, mutta mitä välitti
Levion enää papista!

Vene tuli maihin, kaikki miehet juoksivat esiin kirveineen ja
hakoineen, pappi tervehti hätäisesti ja virkkoi pari sanaa: "Nämä
keskikesän tulet ovat vaarallisia, Enok -- säkenet lentelevät joka
puolelle. Mistä me alamme?"

Enok oli aivan sekaisin -- pappi esti häntä ja veti hänet pois, ettei
hän enää saisi jatkaa riitaa Levionin kanssa.

"Mistä päin tuulee?" kysyi pappi. "Tule näyttämään, mihin kaivamme
ojan."

Mutta Enok oli kuin neuloilla, hänen täytyi pitää Levionia silmällä ja
hän vastasi papille kuin houreissa.

"Elä anna onnettomuuden niin vallata itseäsi", sanoi pappi taas.
"Rohkaise mielesi. Tuli on sammutettava!" Ja hän tarttui Enokin
käsivarteen.

Muutamat miehistä lähenivät hiukan tulta ja alkoivat omin päin kaivaa
ojaa. Levion oli yhä samalla paikalla ja huokui -- hän potkasi litteätä
kiveä, joka oli kivilohkareen vieressä. "Ei hän ole piilottanut tänne
mitään, se oli pelkkä valhe", ajatteli hän ja katseli alaspäin. Kun hän
potki myös maata, joka oli kiven alla, tuli näkyviin kaulahuivi.
Kaulahuivi oli Enokin, se oli entinen korvasuojustin. Levion otti sen
maasta, se oli kokoonkääritty mytyksi. Hän tempasi pois kaulahuivin,
siinä oli rahoja, paljon rahoja, seteleitä. Ja setelien joukossa oli
suuri valkea asiakirja. Levionin uteliaisuus herää, hän ajattelee:
"nämä ovat varastettuja rahoja!" Hän käärii auki paperin ja tavailee
sitä.

Silloin huomaa Enok hänet ja huutaa käheästi; hän riistäytyy irti
papista ja kiitää takaisin Levionin luo puukko kädessä.

"Enok! Enok!" huutaa pappi ja koettaa saada kiinni hänet.

"Siinä on varas!" huutaa Levion heitä vastaan.

Pappi ajatteli: Tulipalo on varmasti niin sekaannuttanut Enokin, ettei
hän tiedä mitään. "Pane puukko tuppeen!" sanoi hän Enokille.

Levion jatkoi:

"Siinä on Mackin murtovaras."

"Mitä sinä sanot?" kysyi pappi ymmärtämättä häntä.

Enok syöksee vastustajansa kimppuun ja aikoo riistää mytyn.

"Jätän sen pastorille", huusi Levion. "Nyt pastori näkee, millainen
kirkonisäntä hänellä on."

Enok vaipuu kokoon puuta vastaan. Hänen kasvonsa ovat harmaat. Pappi ei
käsitä mitä nämä setelit ja tämä kaulahuivi ja asiakirja merkitsevät.

"Löysin nämä tästä paikasta", sanoi Levion ja koko hänen ruumiinsa
vapisi. "Hän oli kätkenyt ne erään litteän kiven alle. Paperissa oli
Mackin nimi."

Pappi luki. Hän hämmentyi hämmentymistään, katsoi Enokia ja sanoi:
"Tämähän on se henkivakuutuskirje, jonka Mack kadotti, eikö niin?"

"Siinä on myös rahat, jotka hän kadotti", sanoi Levion.

Enok koetti oikaista asentoaan. "Silloin olet sinä pannut ne sinne",
sanoi hän.

Palavan metsän humu läheni, heidän ympärillään alkoi olla kuumempi,
mutta nämä kolme miestä seisoivat alallaan.

"En tunne koko asiaa", sanoi Enok uudelleen. "Levion on kai tehnyt
tämän minun ilokseni."

Levion sanoi: "Tässä on kaksisataa taaleria -- mutta onko minulla
koskaan ollut kahtasataa taaleria? Ja eikö kaulahuivi ole sinun? Eikö
se ole ollut sinun korviesi ympärillä?"

"Niin, eikö asia ole niin?" kysyi pappi myös.

Enok vaikeni.

Pappi liikutteli seteleitä. "Tässä ei ole kahtasataa taaleria", sanoi
hän.

"Hän on käyttänyt osan niistä", vastasi Levion.

Mutta Enok seisoi siinä ja hengitti raskaasti ja väitti
itsepintaisesti: "En tiedä asiasta mitään. Mutta muuten voit sinä,
Levion, olla varma siitä, että minä olen pitävä sinut mielessäni."

Ajatukset menivät sekaisin papin päässä. Jos Enok oli varas, niin
silloinhan sähköttäjä Rolandsen vain oli tehnyt pilaa siitä
kehoittavasta kirjeestä, jonka hän oli saanut. Ja minkätähden olisi hän
tehnyt sillä tavoin?

Kuumuus kävi liian ankaraksi, nämä kolme miestä vetäytyivät järven
rannalle ja tuli seurasi perässä. Heidän täytyi mennä veneisiin, niin,
vieläpä soutaa rannasta.

"Se on joka tapauksessa Mackin paperi", sanoi pappi. "Ilmoittakaamme
asia. Souda kotiin, Levion."

Enok oli murtunut ja istui vain tuijottaen jäykästi eteensä. "Niin,
ilmoittakaamme vain", sanoi hän, "siihen minä ensimäisenä suostun."

Pappi kysyi huolissaan: "Niin, suostutko todellakin?" Ja hän sulki
itsetiedottomasti silmänsä, ajatellessaan kauhulla asiaa.

Ahnas Enok oli ollut liian yksinkertainen. Hän oli huolellisesti
piilottanut tämän henkivakuutuspaperin, jonka merkitystä hän ei
käsittänyt. Siinä oli koko joukko leimoja ja se oli merkitty suurelle
summalle, hän saattoi kenties jonkun ajan perästä matkustaa myömään
paperin, ei hänellä ollut varoja viskata pois paperia.

Pappi kääntyi katsomaan tulta. Metsässä työskenneltiin, puita
kaadettiin, näkyi leveän ojan tumma juova. Paljon ihmisiä oli tullut
lisäksi.

"Tuli tulee sammumaan itsestään", sanoi Levion. "Luuletko niin?"

"Kunhan se ehtii koivumetsään, sammuu se."

Ja vene kolmine miehineen sousi lahden perukassa olevan nimismiehen
kartanon rantaan.



XII.


Kun pappi illalla palasi kotiin, oli hän itkenyt. Hänen ympärilleen
kasautui niin paljon huolestuttavaa syntiä. Hän oli nöyryytetty ja
pahoillaan, nyt ei hänen vaimonsa tulisi saamaan edes niitä kenkiä,
jotka hän varsin kipeästi tarvitsi. Enokin suuri lahja alttarilla oli
annettava takaisin, rahat olivat varastetut. Ja silloin oli pappi taas
jäävä tyhjäksi.

Hän meni paikalla vaimonsa luo. Jo ovessa valtasi hänet epätoivon
tunne. Rouva ompeli. Vaatteita oli permannolla ympäri huoneen, haarukka
ja pesuliina keittiöstä olivat sängyllä yhdessä sanomalehtien ja erään
ompeluksen kera. Toinen tohveli oli pöydällä. Kaapin päällä oli
koivunoksa ja suuri, harmaa kivi.

Pappi rupesi vanhan tavan mukaan keräämään ja siistimään.

"Ei ole tarpeen", sanoi rouva. "Olisin itse korjannut tohvelini, kunhan
olisin lopettanut ompelemisen."

"Mutta että saatat istua ja ommella tällaisessa epäjärjestyksessä!"

Rouva loukkaantui tästä, eikä vastannut.

"Mikä on tuon harmaan kiven tarkoitus?" kysyi pappi.

"Ei sillä mitään tarkoitusta ole. Löysin sen rannalta, pidin sitä niin
kauniina."

Pappi keräsi sanomalehdelle joukon kuivuneita heiniä, jotka olivat
peilipöydällä.

"Niin, näitä tarvitaan kait johonkin?" sanoi hän ja hillitsi itsensä.

"Ei, ne ovat liian vanhoja. Arvelin tehdä niistä salaattia",

"Ne ovat viruneet tuossa yli viikon ajan", sanoi pappi, "ja ovat
jättäneet jäljen pintamaaliin."

"Niin, nyt sen näet. Ei pitäisi koskaan kiilloittaa huonekaluja, ne
eivät silloin kelpaa mihinkään."

Silloin alkoi pappi nauraa ilkeästi. Rouva heitti pois ompeleensa ja
nousi seisomaan.

Mies ei antanut hänelle koskaan rauhaa, vaan piinasi hänet kuoliaaksi
ymmärtämättömyydellään. Ja taas kehittyi sellainen tyhmä ja hedelmätön
riita, kuten ennen vähän väliä näiden neljän vuoden aikana. Pappi oli
tullut nöyrästi pyytämään lykkäystä kenkäjutussa, mutta hänelle kävi
yhä vaikeammaksi toimittaa asia, suuttumus kuohahti yli äyräiden. Miten
kaikki olikaan pappilassa nurinkurin, sittenkuin neitsyt van Loos oli
lähtenyt tiehensä ja rouva itse hoiti taloutta.

"Mutta samalla kertaa puhuen -- etkö voisi edes joskus pitää huolta
keittiön puolella?" sanoi pappi.

"Pitää huolta? Kai minä pidän huolta. Ovatko asiat nyt entistä
hullummin?"

"Näin eilen likaämpärin täynnä ruokaa."

"Kun et sotkeutuisi joka asiaan, niin kaikki kävisi paremmin."

"Siinä oli suuri kasa kermapuuroa, jota syötiin edellisenä päivänä
puolisiksi."

"Niin, palvelijattaret olivat syöneet sitä sillä tavalla, etten enää
voinut käyttää sitä."

"Näin myös paljon riisiryynipuuroa."

"Vika oli maidossa, joka myrtyi. Ei kai se minun syyni ollut."

"Päivää ennen näin keitetyn ja kuoritun munan likaämpärissä."

Rouva vaikeni. Mutta kyllä hän olisi voinut puolustautua tätäkin
syytöstä vastaan.

"Meillä ei oikeastaan ole kovinkaan suuret varat", sanoi pappi, "ja
sinäkin tiedät, että me ostamme munat. Eräänä päivänä sai kissa
munavanukasta."

"Sitä oli jäänyt hiukan yli puolisilta. Mutta sinä olet aivan mahdoton,
sanon minä, sinun pitäisi mennä lääkäriin pahan tuulesi vuoksi."

"Olen nähnyt sinut kissa käsivarrella ja ojentavan sille maitoastiaa.
Ja sallit, että palvelijattaret näkevät sen. Ne nauravat sinulle
itsekseen."

"Ne eivät naura ensinkään. Mutta sinä vain olet hulluuteen asti pahalla
tuulella."

Viimeinkin meni pappi takaisin konttoriinsa. Ja rouva pääsi taas
rauhaan.

Seuraavana päivänä aamiaispöydässä ei rouvassa ollut merkkiäkään
kärsimyksistä ja suuttumuksesta. Kaikki huolet olivat kuin
poispuhalletut, hän ei näyttänyt, jumalankiitos, enää muistavan koko
eilistä riitaa. Hänen iloinen huikentelevaisuutensa auttoi heitä
kestämään elämää. Pappi liikkui taas vapaammin. Hänhän olisi itse
voinut pitää suunsa kiinni noista talousasioista, uusi talousneitsyt,
joka heille tulisi, oli kai jo matkalla pohjoiseen päin.

"Ikävä kyllä, sinä et nykyään voi saada kenkiäsi", sanoi hän.

"No, eihän sille mitään voi", vastasi rouva vain.

"Ne rahat, jotka sain Enokilta, täytyi minun jättää takaisin, hän oli
varastanut ne."

"Mitä sinä sanot!"

"Niin, ajattelehan, hän juuri teki murtovarkauden Mackin konttoriin."
Ja pappi kertoi kaiken.

"Silloinhan se ei ollutkaan Rolandsen", sanoi rouva.

"Hänkö, se lurjus! Kurja raukka hän on!... Mutta sinun täytyy
niinmuodoin, ikävä kyllä, taas odottaa kenkiäsi."

"No, entä sitten?"

Sellainen hän aina oli, papinrouva, hyvä ja uhrautuvainen viimeisiin
asti, lapsi. Eikä pappi ollut koskaan kuullut hänen valittavan
köyhyyttään.

"Jos sinä edes voisit käyttää minun kenkiäni", sanoi pappi, ja tunsi
sydämensä heltyvän.

Silloin nauroi rouva oikein sydämellisesti: "Niin, ja sinä minun,
hahhahhaa!" Hän työkkäsi papin lautasen permantoon, niin että se meni
rikki, ja kylmä lihakäärylä sen mukana.

"Odotahan, saat uuden lautasen", sanoi rouva ja juoksi keittiöön.

"Ei saa suuttua vahingosta", ajatteli pappi, "ei ajatusta
sinnepäinkään! Mutta lautanen maksaa myös rahaa!"

"Aijotko syödä tuon lihakäärylän?" huusi rouva palatessaan.

"Mitä sillä muuten tehtäisiin?"

"Se joutaa todellakin kissalle."

"Mutta minun ei kannata elää niinkuin sinun", sanoi pappi, ja synkistyi
taas. Ja siitä olisi taas voinut kehittyä kaikkein herttaisin riita,
ellei rouva olisi vaijennut. Mutta molempien ilo oli joka tapauksessa
tiessänsä -- -- --

Seuraavana päivänä tiesi huhu kertoa suuren tapahtuman -- Rolandsen oli
kadonnut. Kun hän oli saanut kuulla löydöstä metsässä ja Enokin
tunnustuksesta, oli hän huudahtanut perin suutuksissaan: "Sepä vasta
hullua! Ainakin kuukautta liian aikaisin!"

Urkujenpolkija Börre oli kuullut sen. Illempänä ei Rolandsenia
löytynyt mistään, ei ulkoa eikä sisästä. Mutta urkujenpolkijan vene,
joka oli kiinnitettynä pappilan laituriin, oli poissa airoineen,
kalanpyydyksineen ja kaikkine mitä siinä oli.

Rosengårdin Mack sai heti tiedon oikeasta murtovarkaasta, mutta ihme
kyllä hän ei ensinkään kiiruhtanut uudelleen tarttumaan asiaan. Ehkäpä
vanha Mack tiesi, mitä hän teki. Sähköttäjä Rolandsen oli petkuttanut
häneltä palkinnon, jonka hänen nyt täytyi uudelleen maksaa, ja nyt oli
todellakin hiukan sopimaton aika. Hän oli siksi oikea Mack, ettei hän
voinut ruveta pikkumaiseksi tässä kunnia-asiassa, mutta hän oli
tilapäisessä pulassa. Mackin monet asiat kysyivät suuria menoja,
eikä puhdasta rahaa tullut sisään suurin joukoin. Hänen suuri
sillivarastonsa oli asiamiehen käsissä Bergenissä, mutta hinnat olivat
alhaiset, hän ei myönyt. Mack odotti hartaasti mätäkuuta -- senjälkeen
loppuisi kaikki kalastaminen ja hinnat kohoaisivat. Sitäpaitsi oli
venäläisillä sota, tämän suuren maan maanviljelys tulisi laiminlyödyksi
ja kansa tarvitsisi silliä.

Usean viikon ajan vältti Mack tehdasta. Hänhän oli luvannut
papinrouvalle leipomon, ja mitä hän nyt saattaisi sanoa? Perusmuuri oli
valmis ja suunnitelmat valmiit, mutta itse rakennusta ei rakennettu.
Alettiin taas huhuilla, että leipomon rakentaminen kenties tuotti
vaikeuksia Mackille. Asia kehittyi niin pitkälle, että nimismiehen
talossa asuva leipuri taas rupesi juomaan. Hän oli taas varmistunut,
hänellä oli aikaa hiukan ryypiskellä. Pappi sai kuulla leipurin
lankeemuksesta ja kääntyi mieskohtaisesti hänen puoleensa, mutta se ei
näkynyt auttavan, niin varmaksi oli hän käynyt.

Totisesti oli papilla, vahvalla työmiehellä, kylliksi tekemistä --
vaikkei hän säästänyt itseään, jäi sittenkin työtä tekemättä. Nyt oli
hän lisäksi menettänyt kirkonisännän, kaikkein toimeliaimman, Enokin.
Jo pari päivää hänen kukistumisensa jälkeen oli Levion tullut takaisin
ja ollut mitä halukkain uudelleen saamaan viran.

"Pastori huomaa kai nyt, ettei ollut ketään sopivampaa kirkonisäntää
kuin minä."

"Sinua epäillään metsäpalon sytyttäjäksi."

"Niin valehtelee jokainen rosvo ja petturi", huudahti Levion.

"Hyvä. Mutta sinä et kuitenkaan tule kirkonisännäksi."

"Kuka sitten tulee tällä kertaa?"

"Ei kukaan. Olen ilman."

Niin esiintyi pappi vahvana ja taipumattomana ja oikeamielisenä
kaikille. Ja hänellä oli syytä juuri nyt kurittaa itseään säälittä.
Alituinen kotoinen epäsopu ja hänen kutsumuksensa monet vaikeudet
olivat heikontaa hänet ja saattaa hänet lankeamaan -- hänen mieleensä
saattoi silloin tällöin tunkeutua aivan luvattomia ajatuksia. Mitä
haittaisi, jos hän esim. solmisi rauhan Levionin kanssa, joka sitten
taas tekisi pieniä vastapalveluksiaan? Ja lisäksi -- Rosengårdin Mack
oli luvannut auttaa tositarvitsevia, hyvä, pappi oli pitäjän suuri
vaivainen, hän saattaisi todellakin kääntyä Mackin puoleen pyytämään
apua eräälle hädänalaiselle perheelle ja pitää rahat itse. Silloin
saisi rouva kenkänsä. Pappi itse tarvitsisi myös jotakin, pari kirjaa,
hiukan filosofiaa, jokapäiväinen raataminen kuihdutti häntä, hän ei
voinut kehittyä. Esimerkiksi oli nyt Rolandsen, suuripuheinen lurjus,
hyvällä menestyksellä uskotellut rouvalle, että juuri ihmiset tekivät
Jumalan siksi, mikä hän oli. Ja hän aikoi varustautua, voidakseen
tarpeen tullen saada hänet sanattomaksi.

Vihdoin tuli Mack. Ja hän tuli tapansa mukaan suurenmoisena ja hienona
-- hänen tyttärensä Elise oli mukana. Hän meni heti vierailulle papin
luo ollakseen kohtelias, sitäpaitsi ei hän mitenkään aikonut kiertää
lupaustaan. Rouva kysyi leipomoasiaa. Mack valitti, ettei hän ollut
nopeammin voinut jouduttaa asiaa, siihen oli painavia syitä -- leipomoa
ei yksinkertaisesti voinut valmistaa tänä vuonna, muurien täytyi antaa
vahvistua. Rouvalta pääsi pettymyksen huudahtus, mutta pappi oli
iloinen.

"Asiantuntijat ovat sanoneet minulle niin", sanoi Mack, "niin että
minun täytyy alistua. Kattoa asetettaessa ensi keväänä voivat muurit
levitä monta tuumaa. Ja miten kävisi rakennuksen niiden yllä?"

"Niin, miten sen kävisi?" sanoi pappi myös.

Muuten ei Mack ollut ensinkään alakuloinen tai masentunut, kaukana
siitä. Mätäkuu oli ohi, kaikenlainen sillinkalastus oli täysin
päättynyt, ja asiamiehen sähkösanoma ilmoitti hintojen kohoavan. Mack
ei malttanut olla kertomatta tätä papille.

Vasta-asiana tiesi pappi kertoa, missä Rolandsen oli -- eräällä
saarella kaukana lännessä, aivan aavan meren rajalla, aivan kuin
villiasukas. Eräs mies ja nainen olivat tulleet ja ilmoittaneet asian
papille. Mack lähetti viipymättä veneen noutamaan Rolandsenia.



XIII.


Oli niin, että Enokin tunnustus oli kohdannut Rolandsenin aivan äkkiä
-- nyt oli hän vapaa, mutta hän ei voinut maksaa Mackille noita
neljääsataa taaleria. Sen takia kävi niin, että hän otti
urkurinpolkijan veneen pyydyksineen ja muine tarpeineen ja sousi
merelle hiljaisena yönä. Hän aikoi ulkosaaristoon, ja sinne oli
puolitoista peninkulmaa, osittain avomerta. Hän sousi koko yön, etsi
aamulla itselleen sopivan saaren. Sille nousi hän maihin. Kaikenlaisia
merilintuja lenteli hänen ympärillään.

Rolandsen oli nälkäinen ja aikoi ensin poimia itselleen runsaan tiun
lokinmunia aamiaiseksi. Mutta näyttäytyi, että munat olivat jo
muuttuneet poikasiksi. Silloin nousi hän kalastamaan ja onnistui
paremmin. Hän eli nyt kalalla päivän toisensa jälkeen ja lauloi ja
pitkästyi aikaansa ja oli saaren itsevaltias. Sadeilmalla tarjosi eräs
mukava kivenlohkare hänelle suojaa, yöt makasi hän pienellä
nurmenkaistaleella, eikä aurinko laskenut koskaan.

Kului kaksi viikkoa, kului kolme viikkoa, huono ruoka laihdutti
hirveästi Rolandsenia, mutta hänen silmistään loisti yhä lujempi
päättäväisyys, eikä hän aikonut antautua. Hän pelkäsi vain, että joku
tulisi häiritsemään häntä. Muutama yö sitten tuli eräs vene saarta
kohden, siinä oli mies ja nainen, jotka olivat untuvia keräämässä. He
aikoivat nousta saarelle, mutta Rolandsen ei sallinut sen tapahtua, hän
oli nähnyt heidät jo kaukaa ja ehtinyt raivostua, nyt keinui hän niin
vimmatusti urkujenpolkijan pienessä veneessä, että tunkeilijat sousivat
pois kauhuissaan. Silloin nauroi Rolandsen itsekseen ja oli hirveän
paholaisen näköinen laihoine naamoineen.

Eräänä aamuna pitävät linnut tavallista kovempaa meteliä ja herättävät
Rolandsenin, ja oli vielä niin varhainen, että oli miltei yö. Hän näkee
veneen tulevan, se on aivan lähellä. Rolandsenilla oli se surullinen
ominaisuus, että hän suuttui hyvin hitaasti. Tuossa läheni nyt vene,
hänelle mitä sopimattomimmalla hetkellä, mutta kun hän viimein ehti
kunnolleen raivostua, oli vene jo maissa, muuten olisi hän tehnyt sille
jotakin ja karkoittanut soutajat kivisateella.

Kaksi Mackin tehtaan työläistä, isä ja poika, astuivat maihin ja vanhus
sanoi hyvää päivää.

"En ole ensinkään tyytyväinen sinun käyntiisi ja tulen tekemään sinulle
jotakin", vastasi Rolandsen.

"Mitä niin?" sanoi ukko ja heitti poikaansa puolittain rohkean,
puolittain pelokkaan katseen.

"Minä tulen tietysti surmaamaan sinut. Mitäs siitä ajattelet."

"Itse Mack on nyt lähettänyt meidät teidän luoksenne."

"Tietysti on itse Mack lähettänyt sinut minun luokseni. Tunnen hänen
asiansa."

Nyt sekaantui myös nuorempi puheeseen ja sanoi, että urkujenpolkija
halusi saada pois veneensä ja pyydyksensä.

Rolandsen huudahti katkerasti: "Hänkö? Onko mies järjiltään? Mitä
minulle sitten jäisi? Minä asun autiolla saarella, minun täytyy käyttää
venettä päästäkseni ihmisten ilmoille, minun täytyy kalastaa
pyydyksillä voidakseni elää. Sanokaa hänelle sellaiset terveiset."

"Ja sitten pyysi uusi sähköttäjä meidän sanomaan Teille, että Teille on
siellä joku tärkeä sähkösanoma."

Rolandsen hätkähti. Mitä! Nyt jo! Hän teki vielä pari kysymystä, joihin
hän sai vastauksen, eikä enää ensinkään vastustellut kotiin lähtöä
miesten seurassa. Nuorempi mies souti urkujenpolkijan venettä, ja
Rolandsen läksi vanhuksen veneessä.

Veneen kokassa oli vakka ja Rolandsenissa heräsi toivo, että siinä ehkä
oli evässäkki. Hän aikoi kysyä: "onko siinä ruokaa?" Mutta hän hillitsi
itsensä pelkästä ylpeydestä ja alkoi puhella muista asioista.

"Mitenkä Mack sai tietää, että minä olin täällä?"

"Sitä vain huhuiltiin. Eräs mies ja nainen olivat nähneet Teidät täällä
eräänä yönä, ja säikähtivät pahanpäiväisesti."

"Niin, mitä niillä oli täällä tekemistä... Ajattelehan, minä löysin
uuden kalapaikan saaren luota. Ja nyt lähden minä pois sieltä."

"Miten kauan Te olitte aikonut olla täällä?"

"Se ei kuulu sinuun", vastasi Rolandsen lyhyesti. Hän katseli rasiaa,
mutta näytti miltei halkeavan ylpeydestä ja sanoi: "Tuopas on
harvinaisen kurjannäköinen vakka. Ei kait siinä voi pitää mitään.
Mitähän tuo lienee?"

"Ollappa minulla vain kaikki se liha ja silava ja voi ja juusto, mikä
on ollut siinä vakassa, niin eipä puuttuisi minulta ruokaa monen vuoden
aikana", vastasi ukko.

Rolandsen karisti kurkkuaan ja sylkäisi mereen.

"Milloin sähkösanomat tulivat?" kysyi hän.

"Luullakseni noin pari päivää sitten."

Kun he olivat ehtineet puolimatkaan, asetettiin veneet vierekkäin ja
isä ja poika alkoivat aterioida eväsvakasta. Rolandsen katseli
kaikkialle muualle päin. Ukko sanoi: "Meillä olisi vähän ruokaa tässä,
jos niinkuin saisi olla Teille." Ja koko vakka asetettiin Rolandsenin
eteen.

Hän viittasi kädellään kieltävästi ja vastasi: "Minä söin puoli tuntia
sitten vankan aterian. Muuten et voi käsittää, miten tuo ohutleipä
näyttää hyvin paistetulta. Ei kiitos, minä vain katselen ja haistan
sitä!" Ja Rolandsen haasteli taas ja katseli joka suunnalle: "Ah, me
elämme oikeastaan kamalan lihavasti täällä Pohjolassa. Olen varma,
ettei ole ainoatakaan kauppapuotia, jossa ei riippuisi lihakimpaletta.
Ja entä kaikki silava. Mutta sellaisessa elintavassa on jotakin
eläimellistä!" Rolandsen kiemurteli vasten tahtoaan veneen pohjalla ja
sanoi: "Miten kauvan minä olisin oleskellut tuolla saarella, kysyt
sinä? Olisin tietysti jäänyt syksyyn asti ja katsellut tähdenlentoja.
Olen tavattomien ilmiöiden harras ystävä, minua huvittaa katsella,
miten taivaankappaleet pirstoutuvat."

"Niin, se on nyt sellaista, mitä minä en ymmärrä."

"Taivaankappaleitako? Kun toinen tähti viskaa toisen aivan villisti ja
silmittömästi taivaan kantta alaspäin."

Mutta syömistä jatkui, ja Rolandsen huudahti: "No tepä syötte vasta
sikamaisesti! Kylläpä jaksatte tunkea vatsaanne ruokaa!"

"Nytpä olemmekin syöneet", sanoi ukko sävyisästi.

Veneet erkanivat toisistaan, ja miehet tarttuivat taas airoihin.
Rolandsen asettautui veneen perään nukkumaan.

He tulivat kotiin iltapäivällä, ja Rolandsen meni heti lennätinasemalle
sähkösanomia kyselemään. Ne sisälsivät ilahduttavia ilmoituksia
keksinnöstä, korkea tarjous patentista Hampurista ja vielä korkeampi
tarjous eräältä toiselta liikkeeltä toimiston välityksellä. Ja
Rolandsen oli niin ihmeellinen olento, että hän juoksi metsään ja oli
hyvän aikaa yksin, ennenkuin hän ryhtyi hankkimaan itselleen jotakin
syömistä. Mielenliikutus teki hänestä pojan, kädet ristissä olevan
lapsen.



XIV.


Hän meni Mackin konttoriin, ja hän meni sinne uutena miehenä, niin,
jalopeurana. Omituinen mielenliikutus valtaisi kenties Mackin perheen
nähdessään hänet, Elise kenties onnittelisi häntä, ja tämä vilpitön
ystävyys tekisi hänelle hyvää.

Hän pettyi. Hän tapasi Elisen tehtaan ulkopuolella keskustelemassa
veljensä kanssa. Tämä välitti hänestä niin vähän, että tuskin tervehti
häntä. Molemmat jatkoivat keskusteluaan. Rolandsen ei häirinnyt heitä
eikä kysellyt vanhaa Mackia, vaan meni konttoriin ja naputti oveen. Ovi
oli suljettu. Hän meni taas ulos ja sanoi: "isänne on lähettänyt
hakemaan minua, missä voin tavata hänet?"

Keskustelevat eivät kiirehtineet vastaamaan, vaan puhuivat asiansa
loppuun -- sitten sanoi Fredrik: "Isä on vesipadolla."

"Sen he olisivat voineet sanoa jo minun tullessani", ajatteli
Rolandsen. Molemmat olivat perin välinpitämättömät, olivat antaneet
hänen mennä konttoriin huomauttamatta asian oikeata laitaa.

"Voisitteko lähettää noutamaan häntä?" kysyi Rolandsen.

Fredrik sanoi hitaasti: "Jos isä on padolla, niin on hän siellä sen
takia, että hänellä on siellä jotakin toimittamista."

Rolandsenin silmät suurenivat ihmetyksestä ja hän katsahti heihin.

"Voitte tulla uudelleen jonkun ajan kuluttua", sanoi Fredrik.

Ja Rolandsen tyytyi siihen ja sanoi: niinpä niin. Sitten läksi hän.

Mutta vähitellen alkoi hän hiljalleen puristaa huuliaan vastakkain ja
miettiä asiaa. Äkkiä käännähti hän ympäri ja sanoi ilman mitään
aihetta: "Mutta kun minä nyt olen tullut, niin en ole tullut tapaamaan
ketään muuta, kuin isäänne, ymmärrättekö?"

"Tulkaa myöhemmin uudelleen", sanoi Fredrik.

"Ja kun minä nyt tulen toisen kerran, niin tulen vain sanomaan, etten
tule kolmatta kertaa!"

Fredrik kohotti olkapäitään.

"Tuolla tulee isä", sanoi Elise.

Vanha Mack tuli kävellen. Hän rypisti otsaansa, puhui lyhyesti ja meni
Rolandsenin edellä konttoriin. Hän oli hyvin epäsuosiollinen. Hän
sanoi: "Viime kerralla tarjosin teille istuinta, nyt en tee sitä."

"Ei, ei", sanoi Rolandsen. Mutta hän ei vielä ensinkään käsittänyt tätä
suuttumusta.

Mutta vanhaa Mackia ei kovuus ensinkään huvittanut. Hänellä oli valta
tähän mieheen, joka oli rikkonut häntä vastaan, ja hän halusi olla
liian voimakas käyttääkseen sitä. Hän sanoi: "Te tiedätte tietysti,
mitä on tapahtunut?"

Rolandsen vastasi: "Olen ollut poissa, täällä on voinut sattua paljon,
josta Te tiedätte, mutta en minä."

"Selvitän Teille vähän sitä", sanoi Mack. Ja hän oli nyt kuin pieni
Jumala, joka piti ihmisen kohtaloa kädessään. "Oliko asianlaita niin,
että Te poltitte minun henkivakuutuspaperini?" kysyi hän.

"Asianlaita on niin", alkoi Rolandsen, "että jos Te alatte kysellä
minulta tarkasti..."

"Tässä se on", sanoi Mack ja veti asiakirjan esiin. "Rahat on niinikään
löydetty. Ne olivat kaikki eräässä kaulahuivissa, joka ei ollut
Teidän."

Rolandsen ei väitä vastaan.

Mack jatkoi: "Se oli Enokin."

Rolandsenin täytyi hymyillä kaikelle tälle juhlallisuudelle, ja hän
sanoi piloillaan: "Tulettepa näkemään, että juuri Enok on varas."

Mutta hänen pilansa ei miellyttänyt Mackia, se ei todistanut
minkäänlaista nöyryyttä. "Te olette pitänyt minua narrinanne", sanoi
hän, "ja olette petkuttanut minulta neljäsataa taaleria."

Rolandsenia, jonka taskussa oli kallisarvoinen sähkösanoma, ei yhä
vieläkään huvittanut esiintyä täysin vakavasti. "Miettikäämme hiukan
asiaa", sanoi hän.

Silloin puhui Mack jyrkästi: "Annoin Teille anteeksi viime kerralla,
nyt en enää tee sitä."

"Voin maksaa Teille rahat takaisin."

Mack kiivastui: "On edelleenkin niin, että rahat eivät ole minulle
pääasia. Te olette petturi, ettekö ymmärrä sitä?"

"Sallitteko, että selitän Teille jotakin?"

"En."

"Sepä on todellakin liian kovaa", sanoi Rolandsen ja hymyili yhä. "Mitä
Te sitten haluatte?"

"Haluan panettaa Teidät kiinni", sanoi Mack.

Fredrik tuli huoneeseen ja asettui paikalleen pulpetin ääreen. Hän oli
kuullut viimeiset sanat ja näki isänsä kiihoittuneena, mikä oli
harvinaista.

Rolandsen sanoi, pannessaan kätensä taskuunsa, jossa sähkösanomat
olivat: "Mutta ettekö halua ottaa rahoja?"

"En", sanoi vanha Mack. "Voitte antaa ne esivallalle."

Rolandsen jäi seisomaan. Hän ei ollut enää jalopeura -- jos ruvettiin
vaatimaan tiliä, niin oli hän ehkä mennyt liian pitkälle ja saattoi
tulla vangituksi. Hyvä! Kun Mack katsoi häneen kysyvästi, ikäänkuin hän
olisi ihmetellyt, että hän yhä viipyi paikallaan, vastasi Rolandsen:
"Minä vartoan vangitsemistani."

Mack hätkähti hiukan: "Täälläkö? Ei, Te voitte mennä kotiin ja
järjestää asianne."

"Kiitos. Minun on lähetettävä pari sähkösanomaa."

Kuullessaan nämä sanat, muuttui Mack hiukan ystävällisemmäksi -- eihän
hän toki ollut mikään ihmissyöjä. "Te voitte tietysti käyttää sekä
tämän että huomisen päivän asioittenne järjestämiseen."

Rolandsen kumarsi ja läksi.

Elise seisoi yhä ulkona ja Rolandsen kulki hänen ohitseen
tervehtimättä. Mikä oli menetetty, oli menetetty, sille ei voinut
mitään. Elise huusi hiljaa hänen jälkeensä, ja hän pysähtyi ikäänkuin
pistoksen saaneena ja sekaisin ihmetyksestä tuijottain Eliseen.

"Aioin vain sanoa... ei kai asia ole niin vaarallista laatua?"

Rolandsen ei ymmärtänyt mitään, ei hän myöskään käsittänyt, minkätähden
Elise nyt välitti hänestä. "Olen saanut luvan mennä kotiin, lähetän
pari sähkösanomaa", sanoi hän.

Elise tuli hänen luoksensa, hänen rintansa nousi ja laski, hän katsahti
ympärilleen ja näytti epävarmalta. Hän sanoi: "Isä oli arvattavasti
ankara. Mutta ei sitä kauvan kestä."

Rolandsen suutahti. Eikö hänellä itsellään ollut mitään oikeutta
puolellaan? "Teidän isänne tehköön kernaasti mitä haluaa", vastasi hän.

"Vai niin, vai sillä tavalla!" Mutta Elise hengitti yhä raskaasti ja
sanoi: "Miksi Te katselette minua tuolla tavalla? Ettekö tunne minua?"

Armoa, pelkkää armoa. Rolandsen vastasi: "Tunnetaan tai ei tunneta, sen
mukaan miten ihmiset itse tahtovat."

Vaitiolo. Elise sanoi lopulta: "Te myöntänette kuitenkin, että mitä Te
olette tehnyt... No, itsehän joudutte eniten kärsimään."

"Hyvä, antakaa minun vain eniten kärsiä. Minä en halua, että kuka
tahansa tällä tavalla häiritsee minua. Teidän isänne saattaa
vangituttaa minut."

Sanaakaan sanomatta meni Elise tiehensä...

Rolandsen odotti kaksi, odotti kolme päivää, eikä kukaan tullut
urkujenpolkijan tupaan noutamaan häntä. Hän oli mitä suurimmassa
jännityksessä. Nyt oli hän kirjoittanut sähkösanomansa ja aikoi
lähettää ne samalla hetkellä, kuin hänet vangittaisiin -- hän aikoi
hyväksyä korkeimman tarjouksen keksinnöstä ja myödä patentin. Ei hän
kuitenkaan ollut toimeton, hän piti ulkomaalaisten liikkeiden kanssa
vireillä pikkukeskusteluja, puuhaili kosken ostamista yläpuolella
Mackin tehdasta ja tieoikeuden turvaamista kuljetusta varten. Ja kaikki
nämä asiat kulkivat toistaiseksi hänen käsiensä kautta.

Mutta Mack ei ollut sentapainen, että hän olisi vainonnut lähimäistään.
Hän oli päinvastoin taas saanut liikeasioissaan myötätuulen ja
myötäkäymisen aikana halusi hän paljon kernaammin esiintyä ylenmäärin
hyväntahtoisena. Uusi, Bergenin asiamiehen lähettämä sähkösanoma
ilmoitti, että silli oli myöty Venäjälle. Jos Mack halusi rahoja, oli
ne saatavissa. Niin, että nyt hän taas oli vahvalla pohjalla.

Kun toista viikkoa oli kulunut, eikä mitään muutosta tapahtunut, meni
Rolandsen taas Mackin konttoriin. Jännitys ja epätietoisuus olivat
piinanneet hänet puolikuoliaaksi ja hän halusi saada asian selväksi.

"Olen ollut valmis koko viikon, ettekö Te vangitutakaan minua", sanoi
hän.

"Nuori mies, olen lähemmin miettinyt asiaa", vastasi Mack suopeasti.

"Vanha mies, Teidän on heti ratkaistava asia!" sanoi Rolandsen
kiivaasti. "Te luulette voivanne iankaiken pitkittää sitä, ja loistaa
onnellisuudellanne, mutta kyllä minä keinon keksin. Annan itse itseni
ilmi."

"Olin joka tapauksessa odottanut Teiltä tänään toisenlaista puhetapaa."

"Näytänpä Teille, millaista puhetta Teidän sopii odottaa", huusi
Rolandsen aiheettoman kopeasti ja viskasi sähkösanomansa Mackin eteen.
Hän näytti vielä suurinenäisemmältä, kuin entiseen aikaan, sen takia
että hänen kasvonsa olivat niin laihtuneet.

Mack silmäili sähkösanomia. "Teistä on tullut keksijä!" sanoi hän.
Mutta mitä kauemmaksi hänen silmänsä liukuivat, sitä kiinnemmäksi hän
ne supisti ja katsoi tarkemmin. "Fischleim, kalanliimaa", sanoi hän
lopuksi. Sitten luki hän sähkösanomat taas alusta alkaen. "Tämähän
näyttää varsin lupaavalta!" sanoi hän ja katsahti Rolandseniin. "Onko
asia todellakin niin, että Teille on tarjottu näin suuri summa
kalanliimakeksinnöstänne?"

"On?"

"Siinä tapauksessa onnittelen Teitä. Mutta silloin pitäisi Teidän
osoittautua niin suureksi, ettette olisi epäkohtelias vanhalle
miehelle."

"Siinä Te tietysti olette oikeassa. Mutta jännitys on saanut minut
aivan sekapäiseksi. Te lupasitte vangituttaa minut, mutta siitä ei
tullutkaan mitään."

"Minun täytyy sanoa, miten asia on -- asiaan sekaannuttiin. Minä olisin
kyllä tehnyt sen."

"Kuka sekaantui asiaan?"

"Tehän tiedätte, naisväki. Minulla on tytär. Elise sanoi: ei."

"Sepä oli ihmeellistä", sanoi Rolandsen.

Mack katsahti taas sähkösanomaan. "Tämähän on suurenmoista. Voitteko
vähän valaista minulle keksintöänne?"

Ja Rolandsen valaisi hänelle hiukan.

"Silloinhan me olemme tavallaan kilpailijoita", sanoi vanha Mack.

"Ei ainoastaan tavallaan. Samasta hetkestä alkaen, jolloin minä olen
lähettänyt vastaukseni, olemme me sitä täydellisesti."

"Vai niin?" sanoi Mack säpsähtäen. "Mitä Te sillä tarkoitatte? Aiotteko
perustaa tehdasliikkeen?"

"Aion. Yläpuolella Teidän tehdastanne on koski, paljon suurempi koski.
Siinä ei tarvita sulkua."

"Se on Levionin koski."

"Olen ostanut sen."

Mack rypisti otsaansa ja mietti. "Ruvetkaamme sitten kilpailemaan",
sanoi hän.

Rolandsen vastasi: "Te häviätte siinä."

Mutta tällainen puhe suututti yhä enemmän tätä vanhaa kauppakuningasta,
joka ei ollut tottunut sellaiseen eikä hän suvainnut sitä. "Te
unohdatte niin hämmästyttävän usein, että Te yhä olette minun
vallassani", sanoi hän.

"Antakaa vain minut ilmi. Sitten seuraa minun vuoroni."

"Ah, mitä Te aiotte tehdä?"

Rolandsen vastasi: "Minä kukistan Teidät."

Fredrik tuli huoneeseen. Hän huomasi heti, että sanasota oli ollut
käymässä, ja häntä harmitti, ettei isä kerta kaikkiaan musertanut tuota
suurinenäistä erotettua sähköttäjää.

Rolandsen sanoi kovalla äänellä: "Teen teille tarjouksen -- me käytämme
keksintöä hyväksemme yhteisesti. Me panemme Teidän tehtaanne uuteen
kuntoon ja minä hoidan sitä. Annan Teille kaksikymmentäneljä tuntia
ajatusaikaa!" Jonka jälkeen Rolandsen jätti sähkösanoman paikalleen ja
läksi.



XV.


Syksy lähestyi, tuuli puhalteli metsässä, meri muuttui kellertäväksi ja
kylmäksi ja tähtiä syttyi taivaalle. Mutta Ove Rolandsenilla ei ollut
enää aikaa katsella tähden lentoja, vaikka hän pitikin omituisista
ilmiöistä. Koko joukko työmiehiä oli viime aikoina työskennellyt Mackin
tehtaalla, toisaalla revittiin maahan ja toisaalla rakennettiin
Rolandsenin ohjeitten mukaan, sillä hän johti töitä. Hän oli voittanut
kaikki vaikeudet ja nautti suurta arvoa.

"Olen itse asiassa aina pitänyt siitä miehestä", sanoi vanha Mack.

"Minä en", vastasi Elise. "Hänestä on paisunut sellainen mahtailija.
Aivan kuin hän olisi pelastanut meidät."

"No, ei kai nyt aivan niin hullusti sentään."

"Hän tervehtii, mutta hän ei odota vastausta. Hän kulkee ohi."

"Hänellä on kiire."

"Hän on tunkeutunut meidän perheeseemme, juuri hän", sanoi Elise
kalpein huulin. "Kaikkialla missä me olemme, on hänkin. Mutta jos hän
kuvittelee pienintäkään minuun nähden, niin hän erehtyy."

Elise matkusti kaupunkiin.

Ja kaikki meni kuitenkin tavallista menoaan, näyttäytyi, että tultiin
toimeen hänettäkin. Mutta nyt oli niin, että siitä hetkestä alkaen,
jolloin Rolandsen oli ruvennut Mackin yhtiömieheksi, oli hän itselleen
luvannut tehdä vain kunnollisesti työtä, eikä antautua haaveiden
valtaan. Kesällä haaveillaan, mutta sitten on sen aika ohi. Mutta
toiset haaveilevat koko ikänsä auttamattomasti. Kuten nyt neitsyt van
Loos Bergenissä. Rolandsen oli saanut kirjeen häneltä, ettei hän enää
pitänyt Rolandsenia ensinkään huonompana itseään, koska Rolandsen ei
ollut saastuttanut itseään varkaudella, vaan oli vain tehnyt
poikamaisen kujeen. Ja hän peruutti purkauksen, ellei vielä ollut
myöhäistä.

Lokakuussa palasi Elise Mack kotiin. Sanottiin hänen olevan oikein
kihloissa, ja että hänen sulhasensa, rannikkolaivan kapteeni Henrik
Burneus Henriksen, tulisi tervehtimään häntä. Valmistettiin suuria
tanssiaisia Rosengårdin suureen saliin, ja saksalainen soittokunta,
joka oli paluumatkalla Ruijan kaupungista, oli tilattu puhaltamaan
huilua ja torvea. Koko pitäjä oli kutsuttu tanssiaisiin, Rolandsen
muiden mukana, ja lukkarin Olga oli nyt vastaanotettava Fredrikin
tulevana puolisona. Mutta papin perheelle sattui esteitä. Uusi
pappi oli nyt nimitetty; häntä odotettiin joka päivä, ja hyvän
piirikappalaisen piti lähteä toisaalle, pohjoiseen päin, jossa toinen
seurakunta oli ilman paimenta. Eikä hänestä ollutkaan vastenmielistä
kyntää ja kylvää uuteen maahan, täällä ei ollutkaan työ aina
onnistunut. Yhteen tarmokkaaseen toimenpiteeseen saattoi hän kuitenkin
viitata -- hän oli taivuttanut Levionin sisaren muistamaan, kuka se
ainoa mies oli, jonka velvollisuus oli naida hänet. Se oli pitäjän
puuseppä, talonomistaja, jolla oli kolikoita kirstun pohjalla. Kun
pappi vihki heidät alttarin edessä, tunsi hän vienoa tyydytyksen
tunnetta. Ahkeralla kilvoituksella onnistui kuitenkin hiukan
parantamaan siveellisyydentilaakin.

"No niin, meneehän tässä kaikki hiljalleen, jumalankiitos", ajatteli
pappi. Hänen taloudessaan vallitsi taas jonkunlainen järjestys, uusi
neitsyt oli tullut, ja hän oli vanha ja vakava, pappi aikoi ottaa
neitsyen mukaansa ja pitää hänet uudessakin paikassa. Ehkäpä kaikki
selviytyisi. Pappi oli ollut ankara herra, muita ei näyttänyt
kuitenkaan sen takia olevan mitään vihaa häntä kohtaan -- kun hän
pappilan sillalla varustautui laivamatkalle, olivat monet tulleet
heittämään jäähyväisensä. Mitä Rolandseniin tulee, ei hän halunnut
jättää käyttämättä tätä tilaisuutta ollakseen kohtelias -- Mackin
kannella varustettu vene kolmine soutajineen vartoi jo häntä, mutta hän
tahtoi lykätä lähtöään, kunnes papin perhe oli lähtenyt, Papin täytyi
kaikesta huolimatta kiittää häntä tästä kohteliaisuudesta. Ja
samoinkuin kirkonisäntä Levion aikoinaan oli kantanut rouvan maihin,
sai hän taas kantaa hänet veneeseen. Levionillekin näyttivät koittavan
valoisammat päivät, sillä pappi oli luvannut tehdä parhaansa, että
hänet taas asetettaisiin kirkonisännän virkaan.

Kaikki selviytyisi kyllä.

"Jollei Teidän matkanne nyt olisi pohjoiseen ja minun etelään, niin
olisimme tehneet seuraa toisillemme", sanoi Rolandsen.

"Niin", vastasi pappi. "Mutta muistakaamme, rakas Rolandsen, että Te
menette etelään ja me pohjoiseen päin, mutta että me kerran kaikki
yhdymme samassa paikassa!" Niin todisti hän ollen väsymätön loppuun
asti.

Rouva istui perässä samat vanhat kengät jalassa -- ne oli paikattu ja
olivat sen kautta rumentuneet oikein perinpohjaisesti. Mutta rouva ei
ollut pahoillaan, päinvastoin säteilivät hänen silmänsä ja hän riemuitsi
päästessään uuteen paikkaan katselemaan, millaista siellä oli. Hän
ajatteli yhtäkaikki kaipauksella erästä suurta harmaata kiveä, jota
pappi ei millään ehdolla antanut hänen ottaa mukaansa, vaikka se oli
niin kaunis.

Vene läksi rannasta. Huiskutettiin hatuilla, huiveilla ja
nenäliinoilla, ja huudettiin hyvästejä veneestä ja rannalta.

Sitten nousi Rolandsen veneeseensä. Hänen tuli jo tänä iltana olla
Rosengårdissa, siellä odotti kaksinkertaiset kihlajaiset, eikä hän
sitäpaitsi halunnut jättää käyttämättä tätä tilaisuutta ollakseen
kohtelias. Kun Mackin veneen mastossa ei ollut lippua, lainasi hän
korean, punavalkean suuren laivan lipun, jonka hän antoi miesten
pystyttää ennen lähtöään.

Illalla tuli hän perille. Huomasi selvästi, että suuressa rakennuksessa
oli juhlat, kummankin kerroksen ikkunat oli valaistu ja alukset
satamassa liehuttivat lippujaan, vaikka oli aivan pimeä. Rolandsen
sanoi miehille: "Menkää nyt maihin, Te, ja lähettäkää tänne sijaan
kolme muuta soutajaa -- puolenyön aikana lähden taas tehtaalle."

Rolandsen kohtasi heti Fredrikin, joka oli hyvällä päällä -- hänellä
oli nyt mitä parhaimmat toiveet perämiehen paikasta rannikkoaluksella,
niin että hän saattoi mennä naimisiin ja seistä omilla jaloillaan. Myös
vanha Mack oli tyytyväinen ja piti rinnassaan sitä kunniamerkkiä, jonka
kuningas oli antanut hänelle Ruijanmatkallaan. Ei Eliseä eikä kapteeni
Henrikseniä näkynyt, mutta he istuivat ja kuhertelivat kahdenkesken
jossakin huoneessa.

Rolandsen joi muutamia laseja, hänen mielensä kävi tyyneeksi ja
vakavaksi. Hän istuutui vanhan Mackin viereen ja puhui kaikenlaisista
asioista -- niinpä nyt tuo väriaine, jonka hän oli keksinyt, se näytti
vähäpätöiseltä asialta, mutta se voi paisua päätuotannoksi, hän
tarvitsi koneita, puhdistusvälineitä.

Elise tuli, katsoi Rolandseniin, kasvot kokonaan käännettyinä häneen
päin, sanoi kovalla äänellä hyvää iltaa ja nyökäytti päätänsä.
Rolandsen nousi seisomaan ja tervehti, mutta Elise kulki ohi.

"Hänellä on niin kiire tänä iltana", sanoi vanha Mack.

"Ja sitten on oltava täysin valmis, kun Lofotinkalastus alkaa", sanoi
Rolandsen ja istui jälleen. Hohhoh, miten vähän hän sallisi
minkäänlaisen levottomuuden tulla väliin. "Ajattelen yhä edelleen, että
meidän olisi vuokrattava pieni höyrylaiva, jota Fredrik saattaisi
kuljettaa."

"Fredrik saa nyt kenties toisen paikan. Mutta saammehan puhua lähemmin
tästä asiasta -- meillähän on aikaa huomiseen asti."

"Lähden takaisin puolen yön aikana."

"No mitä ihmettä!" huudahti Mack.

Rolandsen nousi seisomaan ja sanoi lyhyesti: "Puolen yön aikana!" Niin
varma ja horjumaton olisi hän oleva.

"Ajattelin, että viipyisitte täällä yön. Kun on erityinen merkitys.
Niin voisinhan sanoa, että kutsuilla on erityinen merkitys..."

He kävelivät ympäri muiden joukossa, juttelivat hiukan siellä ja
täällä. Kun Rolandsen tapasi kapteeni Henriksenin, joivat he toistensa
kanssa kuin vanhat tuttavat, vaikka he eivät olleet ennen nähneetkään
toisiaan. Kapteeni oli hyväntahtoinen, hiukan lihavahko herra.

Sitten alkoi musiikki soida, istuttiin pöytään kolmessa eri huoneessa,
ja Rolandsen toimi kätevästi niin, että hän joutui sellaiseen paikkaan,
jossa ei istunut keitään hienompia ihmisiä. Vanha Mack huomasi hänet
kiertomatkallaan ja sanoi "Istutteko Te täällä? Niin, no! Ajattelin
vain..."

Rolandsen vastasi: "Tuhannen kiitosta, kyllä me kuulemme tännekin asti
Teidän puheenne."

Mack pudisti päätään: "Ei, en minä pidä mitään puhetta!" Hän poistui
miettivän näköisenä -- jotakin näytti tulleen väliin.

Illallinen syötiin ja paljon oli viiniä ja suuri ihmiskuhina. Kahvin
aikana istuutui Rolandsen kirjoittamaan sähkösanomaa. Se oli neitsyt
van Loosille Bergenissä, ettei toki vielä ollut liian myöhäistä -- tule
pohjoiseen päin ensi tilassa. Ovesi.

Sekin asia oli hyvin, kaikki oli hyvin, erinomaisesti! Hän vei itse
sähkösanoman lennätinasemalle ja katsoi, että se lähetettiin. Sitten
meni hän takaisin. Elämä pöytien ääressä oli käynyt vilkkaammaksi,
vaihdettiin paikkoja. Elise tuli hänen luoksensa ja ojensi hänelle
kätensä. Hän pyysi anteeksi, että hän oli äsken mennyt Rolandsenin ohi
tuolla tavalla.

"Kunpa vain tietäisitte, miten kaunis te taas tänä iltana olette",
sanoi Rolandsen ollen varma ja kohtelias.

"Niinkö arvelette?"

"Niinhän olen muuten yleensä aina arvellut. Minähän olen ollut vanha
ihailijanne, tiedättehän sen. Todellakin, ettekö muista, miten minä
viime vuonna suorastaan kosin teitä!"

Elise ei oikein pitänyt tästä Rolandsenin leikinlaskusta, hän poistui
taas sillä kertaa. Mutta myöhemmin joutui Rolandsen taas juttusille
hänen kanssaan. Tanssi oli alkanut, Fredrik oli avannut tanssiaiset
morsiamineen, niin ettei kukaan huomannut noita kahta, jotka
seisoskelivat juttelemassa.

Elise sanoi: "Niin, sehän on totta -- voin tuoda teille terveisiä
eräältä vanhalta tuttavaltanne, neitsyt van Loosilta."

"Vai niin?"

"Hän on luullut, että aion mennä naimisiin, ja haluaa päästä
talousneidikseni. Hän kuuluu olevan hyvin toimelias. Niin, tehän
tunnette hänet paremmin kuin minä."

"Hän on todellakin hyvin toimelias. Mutta hän ei voi tulla teidän
talousneidiksenne."

"Kuinka niin?"

"Koska minä nyt tänä iltana olen sähköttänyt hänelle ja tarjonnut
hänelle toista paikkaa. Hän on minun morsiameni."

Kopea Elise hätkähti ja tuijotti Rolandseniin.

"Luulin, että teidän välinne olivat lopussa", sanoi hän.

"No, tehän tiedätte, vanha rakkaus... Se oli kerran lopussa, mutta..."

"Vai niin", sanoi Elise ainoastaan.

"Minun täytyy sanoa, ettette te koskaan ole ollut niin kaunis kuin tänä
iltana!" sanoi Rolandsen ja oli loistavan kohtelias. "Ja entä sitten
hame, tummanpunaista samettia!" Hän oli tyytyväinen näihinkin
sanoihinsa -- saattoiko kukaan arvata levottomuutta niiden takana?

"Mutta ette Te nyt ollut niin kauhean ihastunut häneen", sanoi Elise.

Rolandsen huomasi, että Elisen silmät olivat kosteat, ja hän säpsähti
-- myöskin tytön omituinen äänenpaino sai hänet pyörälle ja hänen
kasvonsa muuttuivat.

"Minne on Teidän suuri tyyneytenne nyt kadonnut?" virkkoi Elise ja
hymyili.

Rolandsen mutisi: "Te riistätte sen minulta."

Silloin siveli Elise äkkiä hänen kättään yhden ainoan kerran ja läksi.
Hän kiiti huoneiden läpi, ei nähnyt ketään eikä kuullut ketään, kiiti
vain. Käytävässä seisoi hänen veljensä huutaen häntä, hän käänsi koko
hymyilevät kasvonsa veljelleen, ja hänen silmäripsistään tippui
kyyneleitä -- sitten juoksi hän portaita myöten huoneeseensa.

Neljännestuntia myöhemmin tuli hänen isänsä hänen luokseen. Hän
heittäytyi isänsä kaulaan ja sanoi: "Ei, minä en voi!"

"Vai niin! No ei, ei! Mutta sinun täytyy taas tulla alas tanssimaan,
sinua kysytään. Ja mitä sinä taas olet sanonut Rolandsenille? Hän on
näin muuttunut. Oletko taas ollut epäkohtelias hänelle?"

"Enhän toki, enhän toki, en minä ole ollut epäkohtelias hänelle."

"Sillä siinä tapauksessa täytyy sinun heti pyytää anteeksi. Hän lähtee
taas kahdentoista aikana."

"Kahdentoistako?" Elise laittautui silmänräpäyksessä kuntoon ja sanoi:
"Nyt minä tulen."

Hän meni alas ja kohtasi kapteeni Henriksenin.

"Minä en voi", sanoi hän.

Kapteeni ei vastannut.

"Ehkäpä hyvinkin suuri vahinko minulle itselleni, mutta se on minulle
mahdotonta."

"Niin, niin", vastasi kapteeni vain.

Elise ei voinut lähemmin selittää asiaa, ja kun kapteenikin yhä oli
yhtä harvapuheinen, ei asiasta sen kummempaa tullut. Elise meni
sähkölennätinasemalle ja sähkötti neitsyt van Loosille Bergeniin, että
hänen ei pitäisi ottaa huomioon Ove Rolandsenin tarjousta, koska
tarkoitus ei ollut vakava. Kirje seuraa. Elise Mack.

Sitten meni hän kotiin ja otti taas osaa tanssiin.

"Onko totta, että lähdette kotiin kello kahdeltatoista?" kysyi hän
Rolandsenilta.

"On."

"Tulen Teidän kanssanne tehtaalle. Minun on toimitettava siellä eräs
asia."

Ja hän siveli taas hänen kättänsä.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Haaveilija" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.