Title: Kaarle XII:n historia
Author: Voltaire
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Kaarle XII:n historia" ***


KAARLE XII:n HISTORIA

Kirj.

FRANÇOIS MARIE VOLTAIRE

Suomentanut ja johdannolla sekä selityksillä varustanut

O. A. Kallio



Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Oy,
1921.



SISÄLLYS:

Alkulause.

ENSIMÄINEN KIRJA.

Lyhyt Ruotsin historia Kaarle XII:een saakka. Hänen kasvatuksensa;
hänen vihollisensa, Tsaari Pietari Aleksejevitshin luonne.
Mielenkiintoisia yksityispiirteitä tästä ruhtinaasta ja Venäjän
kansasta. Venäjä, Puola ja Tanska liittoutuvat Kaarle XII:tta vastaan.

TOINEN KIRJA.

Ihmeellinen ja äkillinen muutos Kaarle XII:n luonteessa.
Kahdeksantoistavuotiaana hän käy sotaa Tanskaa, Puolaa ja Venäjää
vastaan, päättää Tanskan-sotansa kuudessa viikossa, lyö kahdeksalla
tuhannella ruotsalaisella kahdeksankymmentä tuhatta venäläistä ja
hyökkää Puolaan. Puolan ja sen hallinnon kuvaus. Kaarle voittaa useita
taisteluja, pääsee Puolan herraksi ja valmistautuu nimittämään sinne
uuden kuninkaan.

KOLMAS KIRJA.

Stanislaus Leszczinski valitaan Puolan kuninkaaksi.
Kardinaali-primaksen kuolema. Kenraali Schulenburgin oiva peräytyminen.
Tsaarin toimia. Pietarin perustaminen. Frauenstadtin taistelu. Kaarle
samoaa Saksiin. Altranstädtin rauha. August luopuu kruunusta ja jättöä
sen Stanislaukselle. Tsaarin lähettiläs kenraali Patkul teilataan ja
revitään neljäksi kappaleeksi. Kaarle ottaa Saksissa vastaan kaikkien
ruhtinasten lähettiläitä. Hän pistäytyy yksin Dresdenissä tapaamassa
Augustia ennen lähtöään.

NELJÄS KIRJA.

Voittoisa Kaarle jättää Saksin, ahdistaa tsaaria, tunkeutuu Ukrainaan.
Hänen tappionsa. Hänen haavoittumisensa. Pultavan taistelu. Tämän
taistelun seuraukset. Kaarlen täytyy paeta Turkinmaalle. Hänen
vastaanottonsa Bessarabiassa.

VIIDES KIRJA

Ottomanisen Portin tila. Kaarle oleskelee Benderin läheisyydessä. Hänen
askartelunsa. Hänen vehkeilynsä Turkin hovissa. Hänen suunnitelmansa.
August nousee jälleen Puolan valtaistuimelle. Tanskan kuningas hyökkää
Ruotsiin. Kaarlen kaikkia muitakin valtioita ahdistetaan. Tsaari juhlii
voittoa Moskovassa. Tapahtumat Pruth-joella. Tsaaritar, joka
rahvaannaisesta kohosi keisarinnaksi.

KUUDES KIRJA.

Vehkeilyjä Turkin hovissa. Tataarien khaani ja Benderin pasha tahtovat
pakoittaa Kaarlen lähtemään tiehensä. Hän puolustautuu neljänkymmenen
palvelijansa kera kokonaista armeijaa vastaan. Hänet saadaan kiinni ja
häntä kohdellaan vankina.

SEITSEMÄS KIRJA.

Turkkilaiset siirtävät Kaarlen Demirtashiin. Kuningas Stanislaus
vangitaan samaan aikaan. Herra de Villelonguen rohkea teko.
Vallankumous seraljissa. Taistelu Pommerissa. Ruotsalaiset polttavat
Altonan. Kaarle lähtee vihdoin matkalle, palatakseen valtoihinsa. Hänen
kummallinen matkustustapansa. Hänen tulonsa Stralsundiin. Kaarlen
vastoinkäymisiä. Pietari Suuren menestyksiä. Hänen voittokulkueensa
Pietarissa.

KAHDEKSAS KIRJA.

Kaarle naittaa sisarensa Hessenin prinssille. Hänet saarretaan
Stralsundiin, josta hän pelastuu Ruotsiin. Parooni Görtzin, hänen
pääministerinsä, puuhia. Suunnitelmia sovinnonteoksi tsaarin kanssa ja
maihinnousuksi Englantiin. Kaarle piirittää Fredrikshaldia Norjassa.
Hän saa surmansa. Hänen luonteensa. Görtz mestataan.

Muistutuksia ja selityksiä



Alkulause.


Suuri "valistusaika" 1700-luvulla on sangen merkitsevästi vaikuttanut
myös historiankirjoituksen uudistumiseen. Silloiset historioitsijat
eivät näet, kuten aikaisemmat, enää tyytyneet pelkkään tapausten ja
valtiolaitosten ulkopuoliseen käsittelyyn ja historian esittämiseen
pääasiallisesti kirkollisen ja uskonnollisen katsantokannan valossa,
vaan ryhtyivät teoksissaan tutkimaan, selvittelemään ja arvostelemaan
myös tapausten ja ilmiöiden syitä, vaikuttimia, keskinäistä yhteyttä ja
seurauksia; valtiolliset laitokset, kansain luonne ja tavat,
aineellinen ja henkinen kulttuuri, maan luonto ja näiden kaikkien suhde
toisiinsa otettiin tutkimuksen esineeksi. Samalla itse esitystapa
muuttuu. Entisen kuivan ja kronikkamaisen historiankirjoituksen
sijaan tulee kuvaileva, värikäs, eloisa ja taiteellinen esitystapa.
Lisäksi liittyy historiankirjoitukseen tietoinen pyrkimys
tarkastella ihmiskunnan vaiheita filosofisesti, terveen järjen ja
luonnontieteellisen maailmankatsomuksen kriitillisessä valossa, sekä
harrastus käsitellä varsinkin siihen saakka miltei kokonaan
laiminlyötyä sivistyshistoriaa.

Nämä historiankirjoituksen uudet puolet esiintyvät etenkin kuuluisan ja
monipuolisen ranskalaisen valistuskirjailijan _François Marie
Voltairen_ (1694-1778) teoksissa, jopa siinä määrin, että häntä, eikä
suinkaan aivan syyttä, on sanottu historian filosofian, vieläpä koko
uudemman historiankirjoituksen isäksi. Voltairen mielestä näet koko
historiankirjoitus on vain historiaan sovellettua filosofiaa, ja
sentähden tuleekin ainoastaan filosofien kirjoittaa historiaa.
Historioitsijan tulee ennen kaikkea koettaa selvitellä inhimillisen
sivistyksen keskinäinen yhteys ja kehityskulku eikä rajoittua pelkkiin
ulkonaisiin tapauksiin. Niinpä hän varsinkin historiallisissa
pääteoksissaan (_Ludvig XIV:n vuosisata, Kansakuntain tavoista ja
hengestä_) erikoisella mielenkiinnolla käsittelee ja kuvailee
valtioiden sisäistä järjestystä, kauppaa ja teollisuutta, tieteitä,
taiteita, tapoja, ajatuskantaa ja yleensä sivistyshistoriallisia
seikkoja. Ja kun tämä tapahtuu erittäin pirteällä, omaperäisellä ja
taiteellisella tyylillä, niin ei ole ihme, että Voltairen
historialliset teokset olivat alallaan käänteentekeviä ja ovat
säilyttäneet arvonsa meidän päiviimme saakka, vieläpä eräissä
suhteissa, kuten varsinkin Kaarle XII:n historiassa, määräävästi
vaikuttaneet myöhempien aikojen tietoihin ja käsityskantaan.

Voltaire ei ollut mikään arkistojen ja asiakirjain tutkija, ja siitä
johtuu, että hänen teostensa yksityiskohtien luotettavuus ei ole aina
taattu. Hän kertoilee mielellään kaikenlaisia juttuja, joita on
sattunut kuulemaan tai lähteissään tapaamaan, kunhan ne vain ovat
todennäköisiä ja kuvaavia asianomaiselle henkilölle tai tapaukselle.
Itse sanoo Voltaire esipuheessaan _Kaarle XII:n historian_ vuoden 1748
painokseen jyrkästi epäilevänsä kaikkea, mikä esiintyy ihmeen tavoin
ja vastoin tervettä järkeä; silloin hän ei muka usko edes
silminnäkijäinkään vakuutteluja. Mutta jos joku juttu tai lisäpiirre on
vain todennäköinen ja terveen järjen mukainen sekä muuten sovelias,
silloin Voltaire ei suinkaan malta olla sillä höystämättä esitystään,
vaikkapa sen oikeaperäisyys ei olisikaan aivan varma.

Voltairen "Kaarle XII:n historia" on hänen esikoisteoksensa
historiankirjoituksen alalla ja sinänsä paljoa vähempiarvoinen kuin
hänen myöhemmät historialliset teoksensa. Mutta jo tässä esikoisessa
ilmenevät selvästi Voltairen historiankirjoituksen sekä hyvät että
heikot puolet, ja sen lisäksi, kuten sanottu, Voltairen antama kuva
Kaarle XII:sta ja hänen merkillisistä vaiheistaan on suureksi osaksi
nykypäiviin saakka määrännyt jälkimaailman käsityksen Kaarle
kuninkaasta ja Pohjan sodasta. Mainitussa 1748 vuoden painoksen
esipuheessa Voltaire vakuuttaa, että jos mikään historia on koskaan
ansainnut lukijan luottamusta, niin juuri Kaarle XII:n historia on
sellainen. Samalla hän mainitsee lähteinään herrojen Fabricen,
Villelonguen ja Fiervillen muistelmat ynnä useiden silminnäkijäin
kertomukset. Koska nämä kuitenkaan eivät olleet nähneet kaikkea tai
olivat nähneet huonosti, niin myöntää hän erehtyneensä monestikin,
tosin ei oleellisissa tosiasioissa, vaan verrattain mitättömissä
jutuissa, joihin pikkumainen arvostelu oli halukkaasti iskenyt. Näitä
erehdyksiään hän muka sitten oli korjaillut esitettyjen arvostelujen ja
muistutusten mukaisesti, mikäli oli katsonut siihen syytä olevan,
käyttämällä apunaan m.m. Adlerfeltin sotapäiväkirjaa ja Kaarlen
rippi-isän Nordbergin historiateosta.

Suomalainen tutkija _J.R. Danielson_ on ottanut tarkemmin
selvitelläkseen Voltairen käyttämiä lähteitä ja menettelytapaa ja
tuonut ilmi pääasiallisesti seuraavat seikat. [_J.R. Danielson_,
Voltaire Kaarle XII:n historian kirjoittajana. Akateeminen väitöskirja,
1878.]

Oleskellessaan Englannissa 1727 Voltaire tapasi siellä Kaarle XII:n
suosikin Turkissa, Holsteinin lähettilään _E.F. Fabricen_, ja tämä
kertoi hänelle paljon mielenkiintoista Kaarlen vaiheista, jota Voltaire
piti omituisimpana kaikista Euroopassa hallinneista ruhtinaista. Siitä
sai Voltaire aiheen ryhtyä kirjoittamaan Kaarlen historiaa. Lisäksi hän
teoksessaan ilmoittaa käyttäneensä lähteinään Ranskan lähettilästen
_Fiervillen_ ja _Croissyn_, herttuatar _Sarah Marlboroughin_, kenraali
_Schulenburgin_, eversti _Villelonguen_ y.m.m. tiedonantoja. Mutta
lisäksi näkyy Voltaire, vaikkapa hän ei siitä itse suoranaisesti
mainitse, hyvin runsaassa mitassa käyttäneen apunaan useita painettuja
lähteitä. Sellainen suuri painettu lähdeteos on Voltairelle Danielsonin
mukaan todistettavasti ollut varsinkin _M. de Limiersin_ v. 1721
julkaistu kuusiosainen _Histoire de Suède sous le regne de Charles
XII_, joka taas puolestaan enimmältä osaltaan, usein aivan
sananmukaisesti, perustuu sen ajan hollantilaisten kuukauslehtien
(_Lettres historiques_ ja _Mercure historique et politique_ y.m.)
kertomuksiin, kuvauksiin ja tiedonantoihin.

Mutta myös useita muitakin kirjallisia, painettuja lähteitä näyttää
Voltaire käyttäneen apunaan, ottaen niistä kaikenlaisia lisäpiirteitä,
juttuja y.m.s. Sellaisia lisälähteitä näkyy olleen esim. erään
_Robinsonin_ muistelmateos, _Memoires, contenant l'état present de
Suède_ (Lontoo, 1718); _Jean Perryn_ kirja Venäjän oloista, _Etat
present de la Grande Russie_ (1717), jossa tekijä -- englantilainen
insinööri, joka oli ollut Venäjällä tsaari Pietarin palveluksessa --
kertoo kokemiaan ja näkemiään; Hannoverin lähettilään _Weberin_ Venäjää
koskevat muistelmat (_Memoires_, kaksi sarjaa, 1725); ranskalaisen
matkailijan _de la Motrayen_ matkakertomus _Voyages en Europe, Asie et
Afrique_ (Haagissa, 1727), jossa kerrotaan Kaarlen olosta Turkinmaalla,
missä Motraye oli tutustunut Kaarleen; Limiersin teoksen ohella se
näkyy olleen Voltairen toiseksi tärkein painettu lähde; edelleen _Jean
Roussetin_ kirja _Memoires du Regne de Catherine_ (Haagissa 1728), y.m.
pienempiä julkaisuja. Kun Voltairen käyttämissä lähteissä melkoisesti
oli pieniä asiallisia virheitä, joiden todenperäisyyttä Voltaire ei
voinut tarkistaa, jäivät ne enimmäkseen Voltairenkin historiaan, jonka
erikoisuutena muutenkin oli suuri paljous varsinkin Kaarle kuninkaan
luonnetta kuvaavia juttuja. Voltairen historia eroaa kuitenkin edukseen
kaikista lähteistään itsenäisen, taiteellisen kokoonpanonsa ja eloisan,
loisteliaan tyylinsä puolesta. Hän käyttelee lähteitään kirjallisella
aistilla ja runollisella vapaudella, valikoiden niistä semmoisia
kohtia, jotka soveltuivat hänen tarkoituksiinsa ja tekivät hänen
teoksensa huvittavaksi ja mielenkiintoiseksi, "suuren yleisön"
kirjaksi.

"Kaarle XII:n historian" ensimäinen osa painettiin Pariisissa 1729,
mutta otettiin, painoluvasta huolimatta, takavarikkoon, koska se muka
oli loukkaava Puolan kuninkaalle August II:lle. Voltaire painatti sen
uudestaan Rouenissa ja kirjoitti siihen jatkoksi toisen osan. Koko teos
oli sitten syksyllä 1731 saatavana Pariisin kirjakaupoissa ja saavutti
pian tavattoman levikin ja suosion sekä käännettiin useille kielille,
"melkein kaikille Euroopan kielille", kuten Voltaire itse kehuu,
vastatessaan Kaarle XII:n edellämainitun sotapapin ja hovisaarnaajan
Yrjö Nordbergin ankaraan arvosteluun. Yksin englantilaista käännöstä
sanoo Voltaire ilmestyneen kahdeksan painosta. Saipa Voltaire teoksensa
johdosta kiitoskirjeitäkin sen ajan kuuluisuuksilta (m.m. kardinaali
Alberonilta).

Mutta ilmestyi arvostelijoitakin. V. 1732 julkaisi edellä mainittu
tunnettu matkailija de la Motraye siitä muistutuksia (_Remarques_);
samoin v. 1741 puolalainen kreivi Poniatowski, Kaarlen uskollinen
seuralainen ja auttaja Turkissa (_Remarques_). Ankarin arvostelija oli
vastamainittu Kaarle XII:n hovipappi _Nordberg_, joka v. 1740 oli
ruotsiksi julkaissut lavean, mutta epätaiteellisen Kaarle XII:n
historian; se ilmestyi ranskaksi käännettynä 1748. Nordberg sanoi
Voltairea m.m. "päävalehtelijaksi" (archimenteur), joka muka
lukemattomissa kohdissa lasketteli omiaan. Voltaire tietysti
puolustelihe arvostelijoitaan vastaan, väittäen puhuvansa totta,
joskaan ei kieltänyt pieniä erehdyksiäkin hänelle sattuneen. Paremmaksi
vakuudeksi hän vetosi kuninkaallisen tuttavansa ja suosijansa, Puolan
entisen kuninkaan, Lotringin herttuan Stanislaus Leszczinskin
todistukseen, jonka kreivi de Tressan v. 1759 kirjallisesti kuninkaan
puolesta antoi Voltairelle, ja jossa erityisesti vakuutetaan, että
mikäli Stanislaus omakohtaisesti tunsi Voltairen kertomia asioita, ne
kaikki olivat tosia, ikäänkuin Voltaire olisi itse ollut tapausten
silminnäkijänä. Saamiensa muistutusten ja arvostelujen johdosta
Voltaire, kuten jo edellä sanottiin, kuitenkin teki pienehköjä
muutoksia, korjauksia, poistoja ja lisäyksiä myöhempiin painoksiin ja
tarkisteli kertomustansa uusien tiedonantojen ja kirjallisten lähteiden
perusteella. Mutta kun perinpohjaisempi korjailu olisi poistanut
teoksesta paljon juuri sellaista, mikä sille antoi sen erikoisen
viehätyksen, jäi se tekemättä. Siten vuoden 1751 painos pysyi teoksen
lopullisena muotona.

Voltairen "Kaarle XII:n historia" on tähän päivään saakka lukemattomine
painoksineen ja lukuisine käännöksineen ollut historiallisen
kirjallisuuden enimmin luettuja teoksia. Sitä on melkoisen sattuvasti
sanottu eräänlaiseksi historialliseksi romaaniksi, millä nimityksellä
on tahdottu kuvata sen sekä esitystapaa että sisällyksen
"romaanimaisuutta". Voltaire onkin epäilemättä etusijassa tahtonut
huvittaa ja jännittää lukijoitaan eikä ole tavoitellut yksinomaan
tieteellistä historiallista totuutta. Hän on menetellyt aiheensa
pitelyssä ja käsittelyssä pikemmin kaunokirjailijan kuin tieteellisen
historiantutkijan tavoin. Mutta siitä huolimatta näyttää "Kaarle XII:n
historia" kokonaisuudessaan katsottuna olevan verrattain tosipohjainen
teos. Onpa esiintynyt ääniä, jotka väittävät ja todistelevat, että
Voltairen teos lopultakin on toistaiseksi paras kaikista lukuisista
Kaarle XII:n historioista, ainakin mitä tulee Kaarlen persoonan ja
luonteen oikein käsittämiseen ja kuvaamiseen. Tosin varsinkin Ruotsissa
ovat useat historiankirjoittajat suuresti epäilleet Voltairen teoksen
lukuisten juttujen todenperäisyyttä, mutta lainaavat niitä silti perin
runsaasti omiin teoksiinsa, jolleivät voi varmasti osoittaa
Voltairen olevan väärässä. Samoin ovat tehneet muidenkin maiden
historiankirjoittajat Kaarlesta ja hänen vaiheistaan puhuessaan. Niinpä
Voltairen "Kaarle XII" on edelleen pysynyt alallansa ikäänkuin
keskeisenä teoksena, jopa tyylinsä ja kokoonpanonsa puolesta
"klassillisena" kirjana, jonka tenhopiiristä kriitillinenkään
historiantutkimus ei ole jaksanut ja voinut täysin vapautua.

       *       *       *       *       *

Tietysti Voltairen teos jo itse aiheensa puolesta tarjoo mitä suurinta
mielenkiintoa suomenkielisellekin lukijakunnalle -- mainitaanhan siinä
muuten Kaarlen yhteydessä usein Suomeakin. Ja kun meillä ei
toistaiseksi ole suomen kielellä mitään laveampaa esitystä tuosta
Pohjolan merkillisestä sankarikuninkaasta, joka tosin Suomelle aiheutti
suunnattomia kärsimyksiä, niin soveltuu Voltairen teos -- jolla samalla
on oma yleisesti tunnustettu kirjallishistoriallinen arvonsa -- hyvin
sellaiseksi. Siinähän juuri tapaamme ne jutut ja kertomukset
Kaarle kuninkaasta, joita ehkä olemme saaneet lukea erinäisistä
historiallisista romaaneista, oppikirjoista y. m. teoksista. --
Käännöksen loppuun on liitetty joukko selityksiä ja muistutuksia,
joissa käsitellään erinäisiä Voltairen teoksen kohtia, asiavirheitä ja
epäluotettavia juttuja. Kaikkiin epävarmoihin ja yleensä toisarvoisiin
kohtiin ja tarinoihin ei ole katsottu olevan syytä puuttua. Apuna tässä
on käytetty Danielsonin edellä mainittua väitöskirjaa, _Samuel E.
Bringin_ julkaisemaa teosta "Karl XII. Till 200-årsdagen av
hans död" y.m. lähteitä. Joitakin virheitä, kuten esim. nimien
väärinkirjoituksia, on korjattu suorastaan jo itse tekstissä, ja
erinäisiä selityksiä ja huomautuksia on liitetty heti asianomaisen
sivun alle. -- Käännös on tehty kokoelmassa "Bibliothéque Nationale"
julkaistun, vv. 1909-11 painetun alkutekstin mukaan.

O.A.K.



ENSIMÄINEN OSA



ENSIMÄINEN KIRJA.

Lyhyt Ruotsin historia Kaarle XII:een saakka. Hänen kasvatuksensa;
hänen vihollisensa, Tsaari Pietari Aleksejevitshin luonne.
Mielenkiintoisia yksityispiirteitä tästä ruhtinaasta ja Venäjän
kansasta. Venäjä, Puola ja Tanska liittoutuvat Kaarle XII:tta vastaan.


Ruotsi ja Suomi ovat yhdessä kuningaskunta, jolla on laajuutta noin
kaksisataa ranskalaista penikulmaa [vanha tiemitta, _lieue_,
vaihteli pituudeltaan; tavallisesti noin 4 km (_lieue de poste_,
postipenikulma)] ja pituutta kolmesataa. Etelästä pohjoiseen ulottuu se
55. leveysasteen paikkeilta aina 70. leveysasteeseen. Sillä on ankara
ilmanala, vailla kevättä ja syksyä. Talvi vallitsee siellä yhdeksän
kuukautta vuodessa; kesän helle seuraa siellä suoraan tavatonta
kylmyyttä. Lokakuusta alkaen käy kaikki jäähän, eikä esiinny noita
huomaamattomia vaihekausia, jotka muualla välittävät eri vuodenaikoja
ja tekevät muutoksen mieluisemmaksi. Korvaukseksi on luonto tälle
karulle ilmastolle suonut kirkkaan taivaan ja puhtaan ilman. Melkein
alituisen auringonvalon lämmittämänä sen kesä tuottaa sangen lyhyessä
ajassa kukkia ja hedelmiä. Talven pitkiä öitä taas sulostuttavat
ruskotukset ja hämärät, joita kestää sitä kauemmin, mitä vähemmän
aurinko loittonee Ruotsista. Kuutamoa taasen eivät mitkään pilvet
pimennä, vaan maata peittävän lumen heijastus antaa sille
lisäkirkkautta, jota vielä hyvin usein erityiset eläinradan hohteen
tapaiset valoilmiöt tehostavat, ja se tekee matkustamisen Ruotsissa
yöllä yhtä helpoksi kuin päivälläkin. Laidunten puutteessa on karja
siellä kooltaan pienempää kuin Euroopan eteläisemmissä maissa. Ihmiset
sen sijaan ovat kookkaita; kirkas taivas antaa heille terveyttä,
ilmaston ankaruus karkaisee heitä. He elävät kauan, jolleivät heikonna
itseään väkijuomien ja viinien kohtuuttomalla nauttimisella, joita
pohjoiset kansat näyttävät rakastavan sitä kiihkeämmin, mitä enemmän
luonto on ne heiltä kieltänyt.

Ruotsalaiset ovat hyväryhtisiä, voimakkaita, ketteriä, tottuneita
kestämään mitä rasittavimpia töitä, nälkää ja puutetta. He ovat
synnynnäisiä sotilaita, täynnä uljuutta ja pikemmin urhoollisia kuin
toimeliaita. Kauppaa, joka yksin voisi antaa heille sen mitä heidän
maaltaan puuttuu, he ovat jo kauan lyöneet laimin eivätkä vieläkään
hoida sitä kelvollisesti. Pääasiallisesti juuri Ruotsista, josta
yhtä osaa vieläkin nimitetään Gootinmaaksi, arvellaan niiden
goottilaislaumojen lähteneen liikkeelle, jotka muinoin tulvivat yli
Euroopan, riistäen sen Rooman keisarikunnalta, joka oli viisisataa
vuotta ollut sen vallitsija, tyranni ja lainsäätäjä.

Pohjoismaat olivat siihen aikaan paljoa väkirikkaammat kuin meidän
päivinämme, koska niiden uskonto salli asukkaiden monivaimoisuuden
avulla antaa valtiolle enemmän kansalaisia; naiset itse eivät tunteneet
suurempaa häpeää kuin hedelmättömyyden ja joutilaisuuden. Ollen yhtä
työteliäitä ja rotevia kuin heidän miehensä he sekä aikaisemmin että
kauemmin kykenivät äidin tehtäviin. Mutta nykyään on Ruotsilla yhdessä
sille vielä jääneen Suomen osan kanssa vain neljä miljoonaa[1]
asukasta. Maa on karua ja köyhää. Skoone on ainoa maakunta, jossa
kasvaa vehnää. Koko maassa ei ole enempää kuin yhdeksän miljoonaa
livreä hopearahaa. Yleinen pankki, joka on vanhin Euroopassa,
perustettiin sinne välttämättömyyden pakosta, koska maksut suoritettiin
kupari- ja rautarahalla, mikä suuresti vaikeutti rahaliikettä.

Ruotsi oli vapaa maa 14. vuosisadan keskivaiheille saakka. Tänä pitkänä
ajanjaksona sen hallitustapa vaihtui useita kertoja, mutta kaikki nuo
vaihdokset tapahtuivat vapauden hyväksi. Ylimmällä viranomaisella oli
kuninkaan nimi, mikä arvo eri maissa liittyy perin erilaisiin
valtuuksiin. Ranskassa ja Espanjassa se tarkoittaa rajatonta valtaa,
Puolassa, Ruotsissa ja Englannissa vapaavaltion esimiestä. Ruotsin
kuninkaat eivät mahtaneet mitään ilman senaattia,[2] ja senaatti taas
oli usein kokoontuvien valtiosäätyjen alainen. Kansan edustajina näissä
suurissa kokouksissa olivat aatelismiehet, piispat ja kaupunkien
edusmiehet; myöhemmin päästettiin mukaan myös talonpojat, tuo muutoin
oikeudettomasti halveksittu kansanosa, joka melkein kaikkialla muualla
pohjoismaissa on orjan asemassa.

Vuoden 1492[3] vaiheilla tämä vapaudestaan niin arka kansa, joka vielä
nytkin on ylpeä siitä, että se kolmetoista vuosisataa sitten nöyryytti
Rooman,[4] joutui naisen ja ruotsalaisia heikomman kansan ikeen alle.

Valdemarin tytär Margareeta, Pohjolan Semiramis, Tanskan ja Norjan
kuningatar, valloitti Ruotsin väkivallalla ja viekkaudella ja muodosti
näistä kolmesta laajasta valtiostaan yhden ainoan kuningaskunnan. Hänen
kuoltuaan Ruotsia raatelivat kansalaissodat; se pudisti yltään Tanskan
ikeen ja otti sen taas takaisin; sillä oli vuoroin kuninkaita, vuoroin
valtionhoitajia. Kaksi tyrannia sorti sitä hirmuisella tavalla vuoden
1520 vaiheilla: toinen oli Tanskan kuningas Kristian II, hirviö täynnä
paheita, vailla yhtään ainoaa hyvettä; toinen oli Upsalan arkkipiispa,
valtakunnan primas, yhtä julma kuin Kristian. Yksissä neuvoin nämä
eräänä päivänä vangituttivat Tukholman pormestarit ja neuvosherrat ynnä
94 senaattoria ja teloituttivat heidät sillä tekosyyllä, että muka
paavi oli julistanut heidät pannaan, koska olivat puolustaneet valtion
oikeuksia arkkipiispaa vastaan.

Sillaikaa kun nämä kaksi miestä, jotka sorronhalu oli yhdistänyt, mutta
saaliin jako jälleen riitaannutti, harjoittivat mitä tyrannimaisinta
hirmuvaltiutta ja julminta kostoa, muutti uusi tapaus pohjoismaiden
olotilan.

Kustaa Vaasa, maan vanhoista kuninkaista polveutuva nuori mies, astui
esiin Taalainmaan metsien syvyydestä, missä hän oli piileskellyt, ja
vapautti Ruotsin. Hän oli niitä suuria henkiä, joita luonto niin
harvoin luo, ja hänellä oli kaikki ihmisten hallitsemiseen
tarpeelliset ominaisuudet. Edullinen ulkomuoto ja ylevä olemus hankki
hänelle puoluelaisia kaikkialla, missä hän näyttäytyi. Hänen
kaunopuheisuutensa, jolle jalo ilme antoi tehoa, oli sitä
vaikuttavampi, kuta yksinkertaisempi se oli. Hänen neronsa ryhtyi
tehtäviin, joita arkinen ihminen pitää uhkarohkeina, mutta jotka
suurten miesten silmissä näyttävät vain uskaliailta; hänen väsymätön
uljuutensa saattoi ne onnistumaan.

Hän oli peloton ja samalla varovainen, lempeäluontoinen keskellä julmaa
aikaa ja lopuksi siinä määrin hyveellinen kuin puoluepäällikkö yleensä
voi olla.

Kustaa Vaasa oli ollut Kristianilla panttivankina ja pidetty
vankeudessa vastoin kansainvälistä oikeutta. Karattuaan vankilasta hän
oli talonpojan valepuvussa harhaillut Taalainmaan vuori- ja
metsäseuduissa. Täällä hänen oli ollut pakko työskennellä
vaskikaivoksissa elääksensä ja piiloutuaksensa. Näihin maanalaisiin
olopaikkoihin hautautuneena hän uskalsi unelmoida tyrannin syöksemistä
valtaistuimelta. Hän ilmaisi itsensä talonpojille; he näkivät hänessä
korkeampaa rakennetta olevan miehen, jota kohtaan tavalliset ihmiset
uskoivat tuntevansa luontaista alistumista; vähässä ajassa hän näistä
metsäläisistä teki kelpo sotamiehiä. Hän kävi Kristianin ja
arkkipiispan kimppuun, voitti heidät monesti ja karkoitti heidät
Ruotsista. Syystä kyllä säädyt nyt valitsivat hänet sen maan
kuninkaaksi, jonka vapauttaja hän oli.

Tuskin oli hän saanut valtaistuimen vankasti haltuunsa, kun ryhtyi
tehtävään, joka oli vaikeampi kuin maiden valloittaminen. Valtion
todelliset tyrannit olivat piispat, jotka omistaessaan melkein kaikki
Ruotsin rikkaudet käyttivät niitä alamaisten sortamiseen ja sotiakseen
kuninkaita vastaan. Tämä mahti oli sitä pelottavampi, kun kansan
tietämättömyys oli sen pyhittänyt. Hän rankaisi nyt katolista uskontoa
sen pappien rikkomusten vuoksi; vajaassa kahdessa vuodessa hän muutti
Ruotsin luterilaiseksi, pikemminkin valtiotaitonsa etevämmyyden kuin
hallitsijavaltansa avulla. Valloitettuaan siten tämän kuningaskunnan,
kuten hänen oli tapana sanoa, tanskalaisilta ja papistolta, hän
hallitsi sitä onnellisesti ja yksinvaltiaasti aina 70. ikävuoteensa
saakka ja kuoli kunnian loisteessa, jättäen valtaistuimelle sukunsa ja
uskontonsa.

Hänen jälkeläisiään oli se Kustaa Aadolf, jota mainitaan myös Kustaa
Suuren nimellä. Tämä kuningas valloitti Inkerinmaan, Liivinmaan,
Bremenin, Werdenin, Wismarin ja Pommerin, puhumattakaan yli sadasta
Saksan paikkakunnasta, jotka Ruotsi luovutti takaisin hänen kuoltuaan.
Hän järkytti Ferdinand II:n valtaistuinta, hän suojeli Saksan
luterilaisia, saaden siinä tukea itse Rooman vehkeistä, koska se
pelkäsi enemmän keisarin kuin kerettiläisyyden mahtavuutta. Hän se
voitoillaan silloin vaikutti Itävallan hallitsijasuvun nöyryyttämiseen,
vaikkakin kunnia mainitusta tehtävästä on annettu kardinaali
Richelieulle, joka osasi taidon hankkia itselleen kiitoksen, sillaikaa
kun Kustaa tyytyi suorittamaan suuria tekoja. Hän oli jo aikeessa
siirtää sodan Tonavalle saakka ja kenties syöstä keisarin
valtaistuimelta, kun hän sai surmansa, 37 vuoden ikäisenä, Lützenin
taistelussa, jossa hän löi Wallensteinin, vieden hautaan muassaan nimen
"suuri", Pohjolan kaipauksen ja vihollistensa kunnioituksen.

Hänen tyttärensä Kristiina, harvinaisen lahjakas nainen, piti parempana
keskustella oppineiden kanssa kuin hallita sellaista kansaa,
joka harrasti vain sota-asioita. Hän sai yhtä paljon mainetta
valtaistuimesta luopumisella kuin hänen esi-isänsä aikoinaan sen
valloittamisella ja vakaannuttamisella. Protestantit ovat mustanneet ja
parjanneet häntä, ikäänkuin ihmisellä ei voisi olla suuria avuja
Lutheriin uskomattakin, ja paavit riemuitsivat liiaksikin tuon naisen
kääntymyksestä, joka kuitenkin etusijassa oli filosofi. Hän vetäytyi
Roomaan, viettäen lopun elämäänsä taiteiden keskellä, joita hän rakasti
ja joiden vuoksi oli 27-vuotiaana luopunut kuningaskunnasta.

Ennen luopumistaan hän sai Ruotsin säädyt valitsemaan hänen sijaansa
hänen serkkunsa Kaarle Kustaan, kymmenennen tätä nimeä, pfalzkreivin ja
Zweibrückenin herttuan pojan. Tämä kuningas lisäsi Kustaa Aadolfin
valloituksiin useita uusia. Ensiksi hän vei sotajoukkonsa Puolaan ja
voitti kuuluisan Varsovan taistelun, jota kesti kolme päivää. Sitten
hän kauan aikaa kävi menestyksellistä sotaa tanskalaisia vastaan,
piiritti heidän pääkaupunkiaan, yhdisti Skånen Ruotsiin ja vakaannutti,
ainakin vähäksi aikaa, Slesvigin omistamisen Holsteinin herttualle.
Vihdoin, saatuaan kokea vastoinkäymisiä ja tehtyään rauhan
vihollistensa kanssa, hän kohdisti kunnianhimonsa omiin alamaisiinsa.
Hän aikoi saada Ruotsissa voimaan rajattoman kuningasvallan,[5] mutta
kuoli jo 37 vuoden iässä kuten suuri Kustaakin, ennenkuin oli voinut
viedä loppuun tätä itsevaltiuden työtä, jonka hänen poikansa Kaarle XI
sitten saattoi päätökseen.

Kaarle XI, sotilas kuten kaikki hänen esi-isänsä, oli omavaltaisempi
kuin he. Hän otti vallan senaatilta, joka nyt julistettiin kuninkaan
senaatiksi, oltuaan ennen valtakunnan senaatti. Hän oli säästeliäs,
toimelias, ahkera, niin häntä olisi rakastettu, jollei hänen
itsevaltiutensa olisi saattanut hänen alamaisiansa tuntemaan pelkoa
häntä kohtaan.

Hän nai v. 1680 Ulriikka Eleonooran, Tanskan kuningas Fredrik III:n
tyttären, hyväavuisen prinsessan, joka olisi ansainnut suurempaakin
luottamusta kuin hänen puolisonsa hänelle osoitti. Tästä avioliitosta
syntyi kuningas Kaarle XII, kenties merkillisin mies, mikä koskaan on
elänyt maan päällä. Hänessä näet yhtyivät esivanhempiensa kaikki suuret
avut, eikä hänellä ollut muuta vikaa tai muuta onnettomuutta kuin se
että hänellä oli ne kaikki liian pitkälle kehittyneinä. Juuri hänestä
on tässä aikomus kertoa sikäli kuin on saatu hänen henkilöllisyyttään
ja tekojansa koskevia varmoja tietoja.

Ensimäinen kirja, joka annettiin hänen luettavakseen, oli Samuel
Puffendorfin teos, josta hänen tuli ajoissa oppia tuntemaan sekä omat
valtionsa että naapuriensa maat. Pian hän oppi saksankielen, jota
sitten puhui aina yhtä hyvin kuin äidinkieltänsä. Seitsenvuotiaana hän
jo osasi pidellä hevosta. Rasittavat harjoitukset, joihin hän oli
mieltynyt ja jotka ilmaisivat hänen sotaisia taipumuksiaan, karkaisivat
ja voimistuttivat jo varhain hänen ruumiinrakennustaan, niin että se
voi kestää vaivoja ja rasituksia, joihin hänen luonteensa veti häntä.

Vaikkakin hän lapsena oli hellämielinen, oli hän samalla tavattoman
itsepäinen. Ainoa keino taivuttaa häntä oli hänen kunnianhimonsa
kiihoittaminen; kunnia oli se sana, jolla hänet sai suostumaan
kaikkeen. Hän tunsi vastenmielisyyttä latinaa kohtaan, mutta heti kun
hänelle sanottiin, että Puolan ja Tanskan kuninkaat ymmärsivät sitä,
hänkin oppi sitä pian ja siinä määrin, että myöhemminkin elämässään
kykeni sitä puhumaan. Samaa keinoa käyttämällä koetettiin saada hänet
oppimaan ranskaa, mutta hän väitti itsepäisesti, ettei hän koskaan
elämässään aikonut käyttää mainittua kieltä, eipä edes Ranskan
lähettilästen kanssa, jotka eivät mitään muuta kieltä osanneet.

Niin pian kuin hän oli jossakin määrin perehtynyt latinaan, annettiin
hänen kääntää Quintus Curtiusta; hän tunsikin tätä kirjaa kohtaan
mieltymystä, jonka vaikutti paljoa enemmän sen sisällys kuin sen tyyli.
Kun opettaja, joka selitti hänelle tätä kirjailijaa, kysyi häneltä,
mitä hän ajatteli Aleksanterista, vastasi prinssi: "Tahtoisinpa tulla
hänen kaltaisekseen." -- "Mutta", sanottiin hänelle, "hän pääsi vain
kolmenkymmenen kahden vuoden ikäiseksi". -- "Ah", virkkoi prinssi,
"eikö siinä ole ikää kylliksi sille, joka on valloittanut
kuningaskuntia". Näitä vastauksia ei jätetty saattamatta hänen isänsä,
kuninkaan, tietoon, joka huudahti: "Kas siinä lapsi, josta tulee
enemmän kuin minusta ja joka menee pitemmälle kuin suuri Kustaa." --
Eräänä päivänä hän kuninkaan huoneessa katseli huvikseen kahta
maantieteellistä karttaa, joista toinen esitti erästä turkkilaisten
keisarilta valloittamaa Unkarin kaupunkia, toinen taas Liivinmaan
pääkaupunkia Riikaa, minkä maakunnan ruotsalaiset olivat jo sata vuotta
sitten valloittaneet. Unkarilaisen kaupungin karttapiirroksen alle oli
kirjoitettu Jobin kirjasta otetut sanat: "Herra antoi, herra otti,
kiitetty olkoon Herran nimi!" -- Luettuaan nuo sanat nuori prinssi otti
heti liidun ja kirjoitti Riian asepiirroksen alle: "Jumala antoi sen
minulle, perkele ei voi sitä minulta ottaa." [Kaksi Ruotsissa ollutta
Ranskan lähettilästä on kertonut minulle tämän tapauksen. -- _Voltairen
huomautus_.]

Sitten tuo hillitön luonne jo hänen lapsuutensa vähäpäisimmissäkin
teoissa toi monesti ilmi piirteitä, jotka ovat ominaisia harvinaisille
hengille ja antavat aavistaa, mitä heistä kerran tulee.

Yksitoista-vuotiaana hän kadotti äitinsä. Tämä ruhtinatar kuoli, niin
väitetään, sairauteen, jonka hänelle oli tuottanut hänen puolisonsa
menettelyn aiheuttama murhe ja ne ponnistukset, joilla hän oli
koettanut sitä peitellä. Kaarle XI oli näet suurelta osalta alamaisiaan
riistänyt heidän omaisuutensa eräänlaisen oikeusistuimen avulla, jolla
oli nimenä Selvityskamari.[6] Suuri joukko tämän kamarin häviöön
saattamia kansalaisia, aatelismiehiä, kauppiaita, tilanomistajia,
leskiä ja orpoja täytti Tukholman kadut ja kokoontui joka päivä linnan
portille päästämään ilmoille hyödyttömiä valituksiaan. Kuningatar
avusti noita onnettomia kaikella omaisuudellaan. Hän antoi heille
rahansa, jalokivensä, huonekalunsa, jopa pukunsakin. Kun hänellä ei
enää ollut mitään annettavaa, heittäytyi hän itkien puolisonsa
jalkoihin, rukoillen häntä säälimään omia alamaisiaan. Mutta kuningas
vastasi hänelle tylysti: "Rouva, me olemme ottaneet Teidät
puolisoksemme antamaan meille lapsia eikä antamaan meille neuvoja." --
Tästä lähtien kerrotaan hänen kohdelleen kuningatarta ankaruudella,
joka joudutti hänen kuolemaansa.

Kuningas kuoli neljä vuotta myöhemmin 42 vuoden ikäisenä, hallittuaan
37 vuotta, juuri kun Saksan valtakunta, Espanja ja Hollanti
toiselta puolen ja Ranska toiselta olivat jättäneet riitansa hänen
ratkaistavakseen ja hän jo oli ryhtynyt välittämään rauhaa näiden
valtojen kesken.

Hän jätti viisitoista-vuotiaalle pojalleen perinnöksi ulkonaisesti
lujan ja kunnioitetun valtaistuimen, köyhät, mutta sotaisat ja
kuuliaiset alamaiset ja kykenevien ministerien hoitamat raha-asiat
hyvässä kunnossa.

Valtaistuimelle noustessaan Kaarle XII ei ainoastaan ollut Ruotsin ja
Suomen rajaton ja rauhallinen valtias, vaan hän hallitsi myös
Liivinmaata, Karjalaa ja Inkerinmaata; hän omisti lisäksi Wismarin ja
Viborgin ynnä Rügenin ja Saarenmaan saaret, lisäksi kauneimman puolen
Pommeria sekä Bremenin ja Werdenin herttuakunnan. Kaikki nämä esi-isien
valloitukset olivat pitkällisen omistuksen johdosta ja Münsterin ja
Olivan juhlallisten -- ruotsalaisten aseiden aiheuttaman pelon
ylläpitämien -- rauhansopimusten voimasta lujasti hänen kruununsa
hallussa. Hänen isänsä välityksellä alettu Rijswijkin rauha saatiin
päätökseen pojan avulla. Siten hän heti hallituksensa alussa esiintyi
Euroopan rauhanvälittäjänä.

Ruotsin lakien mukaan tulee kuningas viidentoista vanhana
täysikäiseksi. Mutta kaikessa omavaltainen Kaarle XI määräsi
jälkisäädöksessään poikansa tulemaan täysikäiseksi vasta
kahdeksantoista-vuotiaana.[7] Tällä määräyksellään hän suosi äitinsä --
Holsteinin prinsessan Hedvig Eleonooran, Kaarle X:n lesken --
kunnianhimoisia suunnitelmia. Tämän ruhtinattaren julistutti hänen
poikansa, kuningas, hänen pojanpoikansa, nuoren kuninkaan, holhoojaksi
ja valtakunnan hallitsijattareksi yhdessä viiden korkean virkamiehen
neuvoston kanssa.

Hallitsijatar oli jo poikansa Kaarle XI:n hallitessa ottanut osaa
valtion asioihin. Hän oli jo iäkäs, mutta hänen kunnianhimonsa, joka
oli suurempi kuin hänen voimansa ja neronsa, saattoi hänet toivomaan,
että hän vielä kauan saisi nauttia vallan makeutta pojanpoikansa
ollessa kuninkaana. Sentähden hän niin paljon kuin mahdollista loitonsi
tätä hallitustoimista. Nuori prinssi kulutti aikansa metsästyksellä tai
sotaväen katselmuksilla; joskus hän itse otti osaa joukkojen
harjoituksiin. Moiset huvitukset näyttivät olevan vain luonnollisena
seurauksena hänen ikäkautensa vilkkaudesta. Hänen käytöksessään ei
ilmennyt mitään sellaista, joka olisi voinut saattaa hallitsijattaren
levottomaksi; päinvastoin oli ruhtinatar hyvillään siitä, että muka
moisten harjoitusten suomat huvitukset tekisivät pojan kykenemättömäksi
mihinkään vakavaan toimintaan, joten hän saisi hallita sitä kauemmin.

Eräänä marraskuun päivänä, samana vuonna, jona hänen isänsä oli
kuollut, hän piti useiden rykmenttien katselmusta, seurassaan
valtaneuvos Piper. Kuningas näytti vaipuneen syviin mietteisiin.
"Rohkenenko tiedustaa", sanoi Piper hänelle, "mitä Teidän
Majesteettinne miettii niin vakavasti?" -- "Ajattelen", vastasi
prinssi, "tuntevani, että olen kyllin arvokas johtamaan näitä kelpo
miehiä, ja tahtoisin etteivät enemmän he kuin minäkään olisi naisen
käskettävissä". -- Piper käytti heti tilaisuutta onnensa ja
menestyksensä turvaamiseen. Hänellä itsellään ei ollut kyllin
arvovaltaa uskaltaakseen ryhtyä niin vaaralliseen yritykseen kuin
hallitsijattaren poistamiseen vallasta ja kuninkaan julistamiseen
täysikäiseksi. Niinpä hän esittikin tämän tehtävän kreivi Aksel
Sparrelle, joka oli tulinen mies ja halusi päästä korkeampaan asemaan.
Sparre uskoi häntä, otti kaikki huolekseen ja puuhasi kuitenkin vain
Piperin hyväksi. Holhoojahallituksen neuvosherrat saatiin pian asian
puolelle, sillä he tiesivät, että he jouduttaessaan suunnitelman
perille viemistä samalla voittaisivat kuninkaan suosion.[8]

Niinpä he menivätkin miehissä kuningattaren luo esittämään ehdotustaan.
Tämä ei ollut odottanut moista julistusta. Valtiosäädyt olivat silloin
koossa, ja holhoojahallituksen jäsenet esittivät niille asian. Yksikään
ääni ei noussut vastustamaan. Kysymys kehittyi edelleen niin nopeasti,
ettei sitä mikään voinut pidättää. Jo kolmen päivän kuluttua siitä, kun
Kaarle XII oli toivonut saavansa hallita, säädyt siirsivät hallituksen
hänelle.

Kuningattaren mahti ja arvovalta loppui heti. Hän vietti sittemmin
yksityiselämää, joka sopi paremmin hänen iälleen kuin luonteelleen.
Kuningas kruunattiin seuraavan joulukuun 24 päivänä. Hän saapui
Tukholmaan ratsastaen hopeakenkäisellä raudikolla, valtikka kädessä ja
kruunu päässä, koko kansan riemuhuutojen kaikuessa, joka aina palvoo
kaikkea uutta ja suurin toivein tervehtii jokaista nuorta ruhtinasta.

Upsalan arkkipiispalla oli oikeus toimittaa voitelu ja kruunaus; se
onkin hänellä miltei ainoa etuoikeus enää jälellä niistä monista, joita
hänen edeltäjänsä olivat itselleen anastaneet. Voideltuaan prinssin
tavanomaisin menoin hän piti nyt käsissään kruunua pannakseen sen hänen
päähänsä, mutta Kaarle tempasi sen arkkipiispan käsistä ja kruunasi
itse itsensä, katsellen ylpeästi kirkonmiestä. Väkijoukko, johon
kaikkinainen suuruuden näkö vaikuttaa valtavasti, osoitti remuavaa
suosiotaan kuninkaan teon johdosta. Vieläpä nekin, jotka enimmin olivat
saaneet huokailla hänen isänsä mielivallan alla, viehättyivät
ylistämään tuota pojan rohkeutta, joka oli enteenä heidän vastaisesta
orjuudestaan.[9]

Yksinvaltiaaksi päästyään Kaarle antoi luottamuksensa ja valtion asiain
johdon valtaneuvos Piperille, josta kohta tuli hänen pääministerinsä,
joskin itse nimi häneltä puuttui. Muutamia päiviä myöhemmin kuningas
korotti hänet kreiviksi, -- Ruotsissa hyvin korkea arvo eikä mikään
tyhjä arvonimi, joka voidaan ottaa muitta mutkitta kuten Ranskassa.

Kuninkaan hallituksen alkuaika ei synnyttänyt hänestä mitään
suosiollista käsitystä; näytti siltä kuin hän olisi ollut enemmän
kärsimätön kuin arvollinen hallitsijaksi pääsemään. Tosin hänellä ei
ollut mitään vaarallisia taipumuksia, mutta hänen menettelyssään näkyi
kuitenkin pelkkää nuoruuden intoilua ja itsepäisyyttä. Hän näytti
huolimattomalta ja korskealta. Hovissa olevat vieraat lähettiläät
pitivät häntä jopa vallan keskinkertaisena kykynä ja kuvailivat hänet
sellaiseksi hallitsijoilleen. Ruotsissa oli hänestä sama käsitys.
Kukaan ei tuntenut hänen luonnettaan; hän itsekään ei tuntenut sitä,
ennenkuin myrskyt, jotka äkkiä puhkesivat pohjoismaissa, soivat hänen
piileville lahjoilleen tilaisuuden kehittyä.

Kolme mahtavaa ruhtinasta, tahtoen käyttää hyväkseen hänen tavatonta
nuoruuttaan, suunnitteli miltei samanaikaisesti hänen tuhoaan.
Ensimäinen oli Tanskan kuningas Fredrik IV, hänen serkkunsa; toinen oli
Saksin vaaliruhtinas, Puolan kuningas August; kolmas ja vaarallisin oli
Venäjän tsaari Pietari Suuri. On tarpeellista ensin selvitellä näiden
sotien alkuaihe, jotka ovat saaneet aikaan niin suuria mullistuksia, ja
alottaa Tanskasta.

Kaarle XII:n kahdesta sisaresta vanhempi oli naimisissa Holsteinin
herttuan, urhoollisen ja lempeämielisen nuoren ruhtinaan kanssa.
Tanskan kuninkaan ahdistamana herttua puolisoineen saapui Tukholmaan
heittäytymään kuninkaan turviin ja pyytämään häneltä apua, koska hän ei
ainoastaan ollut lanko vaan myös sellaisen kansan kuningas, joka
leppymättömästi vihasi tanskalaisia.

Holsteinin vanha suku, joka polveutuu Oldenburgeista, oli valittuna
päässyt Tanskan valtaistuimelle v. 1449. Pohjolan kaikki kuningaskunnat
olivat silloin vaalivaltioita; Tanska niistä pian muuttui perittäväksi.
Eräs sen kuninkaista, nimeltä Kristian III, osoitti veljeään Aadolfia
kohtaan sellaista hellyyttä tai hienotunteisuutta, jollaista ei liioin
tavata ruhtinasten kesken. Hän ei tahtonut jättää veljeään ilman
ruhtinaskuntaa, mutta hän ei voinut paloitella omaa valtiotaan. Niinpä
hän omituisella sopimuksella jakoi tämän kanssa Holstein-Gottorpin ja
Slesvigin herttuakunnat, määräten Aadolfin jälkeläiset vastedes
hallitsemaan Holsteinia yhdessä Tanskan kuningasten kanssa. Molempien
herttuakuntain tuli kuulua heille yhteisesti, eikä Tanskan kuningas
saanut tehdä Holsteinissa mitään muutoksia herttuaa kuulematta, eikä
herttua puolestaan kuninkaan suostumuksetta.

Tämä kummallinen yhteys, jollaisesta kuitenkin jo oli nähty esimerkki
samassa suvussa muutamien vuosien aikana, oli sitten miltei 80 vuotta
alituisten riitojen aiheena tanskalaisen ja holstein-gottorpilaisen
sukuhaaran kesken. Kuninkaat näet koettivat aina sortaa herttuoita ja
herttuat taas päästä riippumattomiksi. Viimeiselle herttualle oli
sellainen yritys maksanut sekä vapauden että hallitusvallan. Molemmat
hän oli saanut takaisin v. 1689 Altonan neuvotteluissa Ruotsin,
Englannin ja Hollannin välityksellä, jotka olivat taanneet sopimuksen
toimeenpanon. Mutta koska ruhtinasten välinen sopimus useinkaan ei ole
muuta kuin välttämättömyyteen alistumista siihen asti kunnes vahvempi
voi masentaa heikomman, niin nytkin riita leimahti kiihkeämpänä kuin
koskaan ennen Tanskan uuden kuninkaan ja nuoren herttuan välillä.
Herttuan ollessa Tukholmassa tanskalaiset jo ryhtyivät vihollisuuksiin
Holsteinin alueella ja liittyivät salaisesti Puolan kuninkaaseen,
nöyryyttääkseen itse Ruotsin kuninkaan.

Fredrik August, Saksin vaaliruhtinas, jota ei abbé de Polignacin
kaunopuheisuus ja valtiotaito eikä Augustin kilpailijan Contin prinssin
suuret avut olleet voineet estää tulemasta kaksi vuotta aikaisemmin
valituksi Puolan valtaistuimelle, oli tunnettu yhtä paljon tavattomista
ruumiinvoimistaan kuin urhoollisuudestaan ja hienosta aististaan ja
käytöksestään.

Hänen hovinsa oli Euroopan loistoisin Ludvig XlV:n hovin jälkeen. Ei
koskaan ole ollut ruhtinasta, joka olisi ollut ylevämielisempi ja
anteliaampi ja osannut niin viehättävästi tarjota lahjansa. Hän oli
ostanut puolet Puolan aateliston äänistä ja saanut toisen puolen
väkisin saksilaisen sotajoukon marssittamisella maahan. Hän arveli
vastakin tarvitsevansa joukkojansa, pysyäkseen vankemmin
valtaistuimella, mutta niiden pitämiseen Puolassa tarvittiin jokin
tekosyy. Niinpä hän määräsikin ne hätyyttämään Ruotsin kuningasta
Liivinmaalla, seuraavain asiain johdosta.

Liivinmaa, Pohjolan kaunein ja viljavin maakunta, oli muinoin kuulunut
Saksalaiselle ritarikunnalle. Venäläiset, puolalaiset ja ruotsalaiset
olivat sittemmin kiistelleet sen omistamisesta. Ruotsi oli sen
anastanut melkein sata vuotta sitten, ja se oli vihdoin juhlallisesti
luovutettu sille Olivan rauhassa.

Kuningas Kaarle XI ei alamaisiansa kohtaan osoittamassaan ankaruudessa
ollut suinkaan säästänyt liiviläisiäkään. Hän oli riistänyt heiltä
heidän etuoikeutensa ja osan heidän perintötiluksiaan. Liivin aatelisto
lähetti Patkulin, joka surkealla kuolemallaan sittemmin saavutti
surullisen kuuluisuuden, saattamaan maakunnan valitukset valtaistuimen
eteen. Hän haastoi hallitsijalleen kunnioittavasti, mutta samalla
voimakkaasti ja sillä miehekkäällä kaunopuheisuudella, jonka
onnettomuus rohkeuteen yhtyneenä puhujalle antaa. Mutta kuninkaat
katsovat moisia julkisia puheita liiankin usein vain tyhjiksi
juhlamenoiksi, joita on tapana suvaita, niistä sen enempää
välittämättä. Kuitenkin Kaarle XI, joka osasi teeskennellä, milloin ei
jättäytynyt vihastuksensa valtaan, taputti lempeästi Patkulia olalle
sanoen: "Te olette puhunut isänmaanne puolesta kelpo miehen tavoin.
Minä kunnioitan Teitä siitä. Jatkakaa!" -- Mutta muutamia päiviä
myöhemmin hän antoi julistaa Patkulin syypääksi majesteettirikokseen ja
tuomita sellaisena kuolemaan. Patkul, joka oli piiloutunut, pakeni
tiehensä. Hän vei suuttumuksensa Puolaan ja pääsi siellä kuningas
Augustin puheille. Kaarle XI oli kuollut, mutta Patkulin tuomio ja
tämän viha pysyivät voimassa. Hän esitti Puolan hallitsijalle, miten
olisi helppoa valloittaa Liivinmaa: sen väestö oli muka epätoivoissaan
valmis pudistamaan yltänsä Ruotsin ikeen, ja kuninkaana oli lapsi, joka
oli kykenemätön puolustamaan itseään.

Tämän kehoituksen otti mieluisasti korviinsa sellainen ruhtinas, jota
moinen valloitus oli jo kauan houkutellut. Kruunajaisissaan oli August
luvannut tehdä kaikkensa voittaakseen takaisin ne maakunnat, jotka
Puola oli kadottanut. Hän arveli nyt hyökkäämällä Liivinmaahan voivansa
miellyttää puolalaisia ja lujentaa valtaansa; mutta hän pettyi
kummassakin luulossaan, niin todenmukaisilta kuin ne hänestä
näyttivätkin. Kohta olikin kaikki valmista äkilliseen hyökkäykseen; ei
katsottu edes tarpeelliseksi turvautua sodanjulistuksen tyhjään
muodollisuuteen tai manifestiin. -- Samaan aikaan sakenivat pilvet myös
Venäjän taholta. Sen silloinen hallitsija ansaitsee jälkimaailman
huomion.

Pietari Aleksejevitsh, Venäjänmaan tsaari, oli jo saanut pelottavan
nimen sillä taistelulla, jossa hän oli voittanut turkkilaiset v. 1697,
ja Asovin valloituksella, joka avasi hänelle Mustanmeren herruuden.
Mutta hän tahtoi hankkia "suuren" nimen paljoa hämmästyttävämmillä
teoilla kuin voitoilla. Moskovan valta eli Venäjä käsitti jo tällöin
pohjoisosan Aasiaa ja Eurooppaa, ulottuen Kiinan rajoilta Puolan ja
Ruotsin tienoille saakka, 1,500 penikulman laajuisena. Mutta tämä
ääretön maa oli ennen tsaari Pietaria melkein tuntematon muulle
Euroopalle; moskovalaiset olivat vähemmän sivistyneitä kuin
meksikolaiset Cortezin valloitusretkien aikana. Ollen jo synnyltään
yhtä raakojen herrain orjia kuin he itsekin olivat, he olivat
vajonneina tietämättömyyteen, kaikkien taiteiden puutteeseen ja edes
tuntematta näitä puutteita, mistä oli seurauksena kaiken teollisuuden
lamaannus. Vanha, pyhänä pidetty laki kielsi kuolemanrangaistuksen
uhalla lähtemästä maasta ilman patriarkan suostumusta. Tämä laki joka
oli säädetty ehkäisemään heiltä tilaisuutta ikeensä painon tuntemiseen,
miellyttikin tuota kansaa, joka tietämättömyytensä ja kurjuutensa
pohjattomuudessa halveksi kaikkea liikeyhteyttä vieraiden kansain kera.

Moskovalaisten ajanlasku alkoi maailman luomisesta. Viime vuosisadan
alussa he jo laskivat 7207 vuotta, kykenemättä lähemmin selvittämään
tämän laskutavan syntyä. Heidän vuotensa ensimäinen päivä sattui meidän
syyskuumme 13 päiväksi. Tämän järjestelmän perustukseksi he esittivät
olevan todennäköistä, että Jumala oli luonut maailman syksyllä, siis
sinä vuodenaikana, jolloin maan hedelmät ovat kypsiä. Siten heidän
näennäinenkin tietämyksensä oli karkea erehdys: kukaan heistä ei
aavistanut, että Moskovan syksy voisi olla vastakkaisen ilmanalan
maassa kevät. Ei ole pitkälti aikaa siitä kun Moskovan rahvas tahtoi
polttaa Persian lähettilään sihteerin, joka oli ennustanut
auringonpimennyksen. He eivät tunteneet edes numeromerkkejä;
luvunlaskuunsa he käyttivät pieniä metallilankaan pujotettuja kuulia.
Muuta luvunlaskutapaa ei tunnettu edes missään veronkantovirastossa tai
tsaarin rahastossa.

Heidän uskontonsa oli ja on vieläkin sama kuin kreikkalaisten
kristittyjen, mutta täynnä taikauskoisia menoja, joihin he olivat sitä
lujemmin kiintyneet, kuta mielettömämpiä ne olivat ja kuta raskaammin
niiden ies painoi heitä. Harvat moskovalaiset uskalsivat syödä
kyyhkysiä, koska Pyhä Henki on kuvattu kyyhkysen muodossa. He
noudattivat säännöllisesti neljää paastoa vuodessa eivätkä Kaarle XII:n
historia tänä kieltäymyksen aikana rohjenneet nauttia munia tai maitoa.
Jumala ja pyhä Nikolaus olivat heidän palvontansa esineinä ja näiden
jälkeen lähinnä tsaari ja patriarkka. Viimemainitun mahti oli yhtä
rajaton kuin kansan tietämättömyys. Hän julisti kuolemantuomioita ja
määräsi mitä julmimpia rangaistuksia, eikä hänen tuomiostaan voinut
vedota. Kahdesti vuodessa hän teki ratsastusretken, koko papistonsa
saattaessa häntä juhlallisin menoin, ja kansa heittäytyi maahan
kaduilla aivan kuin tataarit suuren Lamansa edessä.

Rippi oli käytännössä, mutta vain suurinten rikosten sattuessa; silloin
synninpäästö näytti heistä tarpeelliselta, mutta katumus ei. He
uskoivat pappiensa siunauksen voimasta olevansa puhtaat Jumalan edessä.
Niinpä he, tuntematta omantunnon soimauksia, saattoivatkin suoraan
ripistä mennä varastamaan ja murhaamaan, ja se, mikä muille
kristityille on pidättäjänä, oli heille rohkaisuna vääryyden tekoon. He
arkailivat juoda maitoa paastopäivänä, mutta perheenisät, papit, vaimot
ja tyttäret tulivat juhlapäivinä juovuksiin paloviinasta. Kuten
muualla, niin tässäkin maassa kyllä väiteltiin uskonnosta; suurin
riitakysymys koski sitä, tuliko maallikkojen tehdä ristinmerkki
kahdella vai kolmella sormella. Muuan Jakob Nursuff oli edellisen
hallituksen aikana tämän riitakysymyksen johdosta nostattanut
Astrakanissa kapinan. Olipa kiihkoilijoitakin kuten noiden
sivistyneiden kansain keskuudessa, missä kaikki ovat olevinaan
jumaluusoppineita; ja Pietari, joka aina ajoi oikeuden julmuuteen
saakka, poltatti roviolla muutamia noista kurjista, joita sanottiin
vosko-jesuiitoiksi.

Lisäksi oli tsaarilla avarassa valtakunnassaan paljon muitakin
alamaisia, jotka eivät edes olleet kristittyjä. Niinpä ovat tataarit,
jotka asuvat Kaspianmeren ja Asovinmeren länsirannikolla,
muhamettilaisia; siperialaiset, ostjakit ja samojedit, jotka asuvat
Jäämeren puolella, olivat raakalaisia, toiset epäjumalain palvojia,
toisilla taas ei ollut minkäänlaista käsitystä jumalasta. Heidän
keskuuteensa sijoitetut ruotsalaiset sotavangit olivat kuitenkin
tyytyväisempiä heidän kuin vanhain moskovalaisten tapoihin.

Pietari Aleksejevitshin kasvatus oli omiaan vielä lisäämäänkin tämän
maailmanosan raakalaisuutta. Hänen luonteensa oli sentään saanut hänet
pitämään muukalaisista, ennenkuin hän edes tiesikään, missä määrin nämä
voisivat olla hänelle hyödyksi. Le Fort, kuten tietty, oli ensimäinen
apulainen, jota hän käytti muuttaaksensa Venäjän muodon. Hänen mahtava
neronsa, jota raakalaiskasvatus oli siihen saakka kahlinnut, kehittyi
nyt miltei yhdellä iskulla. Hän päätti olla ihminen, hallita ihmisiä ja
luoda uuden kansan. Ennen häntä olivat useat ruhtinaat kieltäytyneet
kruunusta siihen liittyvien velvollisuuksien rasittavan taakan vuoksi,
mutta kukaan ei ollut luopunut kruunusta oppiakseen ensin kunnollisesti
hallitsemaan. Juuri niin teki Pietari Suuri.

Hallittuaan tuskin kaksi vuotta[10] hän jätti Venäjän v. 1698 ja
matkusti varsin jokapäiväisen salanimen suojassa Hollantiin, ollen
olevinaan tuon samaisen Le Fortin palvelija, jonka hän toimitti
ylimääräisenä lähettiläänä Hollannin yleis-eduskunnan luo.
Saavuttuaan Amsterdamiin hän kirjoittautui Intian amiraliteetin
kirvesmiesten luetteloihin ja työskenteli muiden kirvesmiesten tavoin
laivaveistämössä. Työnsä lomassa hän opiskeli sellaisia matematiikan
haaroja, jotka voivat olla ruhtinaalle hyödyksi, nimittäin
linnoitustaitoa, purjehdusoppia ja asemapiirroksien laatimista. Hän
kävi työläisten työhuoneissa ja tutki kaikenlaisia teollisuuslaitoksia;
mikään ei jäänyt häneltä huomaamatta. Täältä hän lähti Englantiin,
jossa täydensi tietojaan laivanrakennustaidossa; palasi sitten
Hollantiin ja tarkasteli kaikkea, josta voi olla hyötyä hänen
maallensa. Vihdoin hän kahden vuoden matkojen ja tehtävien jälkeen,
joihin kukaan muu ihminen paitsi hän ei olisi halunnut alistua, palasi
Venäjälle, vieden sinne mukanaan muun Euroopan taidot.

Kaikenlaisia taitureita seurasi häntä sinne joukoittain. Ensimäistä
kertaa nähtiin suuria venäläisiä laivoja Mustallamerellä, Itämerellä ja
Atlantilla. Moskovan hökkelien keskelle kohosi säännöllisesti ja
kauniisti rakennettuja taloja. Hän perusti oppilaitoksia, akatemioita,
kirjapainoja, kirjastoja; kaupunkien olot järjestettiin; puvut ja tavat
muuttuivat vähitellen, joskin työläästi. Venäläiset oppivat asteittain
tuntemaan, mitä tarkoitetaan seuraelämällä. Itse taikauskokin väheni,
patriarkan arvo lakkautettiin. Tsaari julistautui itse uskonnon
päämieheksi. Tämä viime yritys, joka jollekulle vähemmän itsevaltiaalle
ruhtinaalle olisi maksanut valtaistuimen ja hengen, onnistui miltei
vastuksetta ja takasi hänelle kaikkien muiden uudistuksien
menestymisen.

Nöyryytettyään tietämättömän ja raa'an papiston hän uskalsi yrittää sen
sivistämistä, vaikkapa siten olikin pelättävä, että se uudelleen kävisi
vaaralliseksi, mutta hän uskoi olevansa kyllin mahtava pelätäkseen enää
heitä. Hän antoi opettaa filosofiaa ja teologiaa niissä harvoissa
luostareissa, jotka olivat jäljellä. Tosin tämä teologia vieläkin
muistutti sitä raakalaisuuden aikaa, josta Pietari Aleksejevitsh oli
vapauttanut isänmaansa. Muuan luotettava henkilö on vakuuttanut minulle
olleensa läsnä eräässä julkisessa väittelyssä, jossa tahdottiin saada
selville, oliko tupakanpoltto syntiä. Vastaaja väitti, että
paloviinasta luopuminen oli luvallista, mutta ei tupakanpoltto, koska
muka Pyhä kirja sanoo, että se, mikä tulee ulos ihmisen suusta,
saastuttaa hänet, mutta ei suinkaan se, mikä menee sinne sisään.

Munkit eivät olleet tyytyväisiä näihin uudistuksiin. Tuskin oli tsaari
perustanut kirjapainoja, kun he käyttivät niitä hyväkseen hänen
parjaamisessaan. He painattivat, että hän oli Antikristus, ja
todistelivat väitettään sillä, että hän ajatti parran eläviltä ja
akatemiassaan antoi leikellä kuolleita. Mutta eräs toinen munkki, joka
tahtoi kiivetä onneen, väitti kirjan vääräksi ja todisti, ettei Pietari
voinut olla Antikristus, koska luku 666 ei sisältynyt hänen nimeensä.
Häväistyskirjan tekijä teilattiin, mutta vastakirjan laatija
korotettiin Rjäsanin piispaksi.

Venäjän uudistaja on muun muassa säätänyt erään viisaan lain, joka
saattaa häpeään monet sivistyneet valtiot. Se näet kielsi ketään
valtion virkamiestä tai porvariksi asettunutta taikka varsinkaan
alaikäistä menemästä luostariin.

Tämä ruhtinas käsitti, kuinka on tärkeätä estää sellaisia alamaisia,
jotka voivat olla hyödyksi, jättäytymästä joutilaisuuteen, samoin kuin
sellaisia määräämästä vapaasti itsestään, jotka ikänsä vuoksi eivät
vielä saaneet määrätä vapaasti omaisuudestaankaan. Kuitenkin munkkien
oveluus osaa joka päivä kiertää tätä ihmisyyden hyväksi laadittua
lakia, ikäänkuin munkeilla todellakin olisi hyötyä siitä, että maansa
kustannuksella kansoittavat luostareja.

Tsaari ei Turkin sulttaanien tavoin ainoastaan alistanut kirkkoa
valtion määräysvaltaan, vaan myös vielä suurempana valtiomiehenä
hävitti janitshaarien tapaisen sotaväen. Sen, mitä ottomaanit ovat
turhaan koettaneet tehdä, hän suoritti vähässä ajassa: hän hajoitti
moskovalaiset janitshaarit, nimeltä streltsit, jotka pitivät tsaareja
holhouksessaan. Tähän sotaväkeen, jota sen herrojen täytyi pelätä
enemmän kuin naapurien, kuului noin kolmekymmentätuhatta jalkamiestä,
joista toinen puoli majaili Moskovassa, toinen hajallaan rajaseuduilla.
Jokaisella streltsillä oli palkkaa vain neljä ruplaa vuodessa, mutta
heidän etuoikeutensa ja väärinkäytöksensä korvasivat sen heille
runsaasti. Pietari muodosti kohta yhden komppanian muukalaista väkeä ja
kirjoittautui siihen itsekin, pitämättä arvolleen alentavana aloittaa
uraansa rummunlyöjänä ja palvella siitä asteittain ylöspäin, jotta
kansa saisi hänestä hyvän esimerkin. Vähitellen hän kohosi upseeriksi.
Hiljaisuudessa hän järjesteli uusia rykmenttejä, ja vihdoin,
tuntiessaan olevansa kuriin tottuneiden joukkojen käskijä, hän
lakkautti streltsit, jotka eivät uskaltaneet panna vastaan.

Ratsuväki oli miltei samanlainen kuin vieläkin on Puolan ratsuväki ja
kuin muinoin oli Ranskan, silloin kun Ranskan kuningaskunta oli pelkkä
rykelmä läänityksiä. Venäläiset aatelismiehet varustautuivat ratsain
omalla kustannuksellaan ja taistelivat ilman kuria, joskus ilman muita
aseita kuin sapeli tai nuolikotelo, kykenemättä noudattamaan komentoa
ja siis myöskään voittamaan.

Pietari Suuri opetti heidät tottelemaan omalla esimerkillään ja
ruumiinrangaistuksien avulla, sillä hän itse palveli tavallisena
sotamiehenä ja alempana upseerina ja rankaisi tsaarina ankarasti
pajareja eli aatelismiehiä, jotka väittivät aateliston etuoikeutena
muka olevan palvella valtiota ainoastaan oman tahtonsa mukaan. Hän
järjesti säännöllisen tykistöjoukon ja otti kirkoista viisisataa kelloa
kanuunain valamiseen. Hänellä olikin v. 1714 jo tuhatkolmesataa
metallikanuunaa. Samoin hän muodosti rakuunajoukon, mikä aselaji
hyvin soveltui venäläisten luonteeseen ja heidän hevostensa
pienikokoisuuteen: Venäjällä on nykyään (v. 1738) kolmekymmentä hyvin
varustettua rakuunarykmenttiä, tuhat miestä kussakin.

Myöskin husaarit hän on järjestänyt Venäjälle. Vieläpä hän lopuksi
perusti insinöörikoulun tuohon maahan, jossa kukaan ennen häntä ei
tuntenut edes mittausopin alkeita.

Hän itse oli kelpo insinööri, mutta erityisesti hän kunnostautui
kaikissa meriasiain taidoissa, ollen oivallinen laivakapteeni, taitava
luotsi, hyvä merimies, kätevä kirvesmies, mitkä kaikki taidot olivat
hänelle sitä suuremmaksi kunniaksi, kun hän luonnostaan kovasti pelkäsi
vettä. Nuoruudessaan hän ei voinut vapisematta kulkea minkään sillan
ylitse; hän antoi silloin sulkea vaununsa puiset ikkunaluukut. Mutta
miehuudellaan ja neroudellaan hän masensi tämän vaistomaisen
heikkoutensa.

Hän rakennutti Donin suulle Asovin luo kauniin sataman, pitääkseen
siellä kaleerilaivansa. Kun hän sittemmin oli varma siitä, että nuo
pitkät, matalat ja kepeät alukset voisivat kulkea Itämerelläkin, niin
hän rakennutti niitä yli kolmesataa lempikaupunkinsa Pietarin luona.
Hän opetti alamaisilleen taidon rakentaa niitä tavallisesta kuusipuusta
ja näytti heille, miten niitä ohjataan. Vieläpä kirurgiaakin hän oli
opiskellut; on nähty hänen tarpeen tullen päästävän pois vettä
vesitautisesta. Hän oli hyvin selvillä myös mekaniikasta ja opetti sitä
käsityöläisille.

Tsaarin rahavarat, hänen äärettömään valtakuntaansa verrattuina, olivat
todella mitättömät. Hänellä ei ole koskaan ollut tuloja 24 miljoonan
arvosta, jos lasketaan markan vastaavan noin viittäkymmentä livreä,
kuten teemme vielä tänään, mutta emme kenties enää huomenna. Mutta
siinäpä rikkaus onkin, että voi suorittaa suuria tekoja. Ei rahan puute
tee valtakuntaa heikoksi, vaan miesten ja kykyjen puute.

Venäjän kansa ei ole lukuisa, vaikkapa sen naiset ovatkin hedelmällisiä
ja miehet voimakkaita. Pietari itse, sivistyttäessään valtakuntaansa,
on valitettavasti edistänyt sen väestön vähentymistä. Alituiset
sotaväenotot hänen pitkän aikaa onnettomien sotiensa kestäessä, väestön
siirtämiset Kaspianmeren rannoilta Itämeren partaille, niiden
sortuminen töihin ja tuhoutuminen tauteihin, kolmen neljättäosan
lapsista kuoleminen Venäjällä rokkoon, mikä tässä ilmanalassa on
vaarallisempi kuin muualla, lopuksi pitkällisen ja raa'an, vieläpä
sivistyspuuhissaankin väkivaltaisen hallinnon surulliset seuraukset
ovat syynä siihen, että tässä suuressa mannermaan osassa on vielä
paljon autioita aroja. Nykyään lasketaan Venäjällä olevan
viisisataatuhatta perhettä aatelismiehiä, kaksisataatuhatta
virkasäätyyn kuuluvia, vähän yli viiden miljoonan porvareja ja
talonpoikia, jotka maksavat eräänlaista veroa, ja kuusisataatuhatta
asukasta Ruotsilta valloitetuissa maakunnissa. Ukrainan kasakoita ja
Venäjän vallan alaisia tataareja on noin kaksi miljoonaa. Kaiken
kaikkiaan on näiden äärettömien maa-alueiden laskettu sisältävän
ainoastaan neljätoista miljoonaa asukasta (v. 1727), mikä on vain vähän
enemmän kuin kaksi kolmannesta Ranskan väkiluvusta.

Tsaari Pietari, muuttaessaan maansa tavat, lait, sotalaitoksen ja
ulkoasun, tahtoi olla suuri myöskin kaupan alalla, mikä on yksityisen
valtion rikkauden ja samalla koko maailman hyödyn lähteenä. Hän koetti
tehdä Venäjästä Aasian ja Euroopan välisen kaupankäynnin keskustan; hän
tahtoi kanavilla, joihin hän itse laati suunnitelmat, yhdistää
Vienajoen, Volgan ja Donin toisiinsa ja avata uusia teitä Itämerestä
Mustaanmereen ja Kaspianmereen sekä näistä kahdesta merestä Pohjoiseen
Jäämereen.

Arkangelin satama, joka yhdeksän kuukautta vuodessa on jäiden sulkema
ja jonne päästiin vain pitkää ja vaarallista kiertotietä myöten, ei
näyttänyt hänestä kylliksi soveliaalta. Sentähden hän jo v. 1700
suunnitteli sataman rakentamista Itämeren rannalle, mistä satamasta oli
tuleva pohjoismaiden varastopaikka, ja kaupungin perustamista, josta
oli tuleva hänen valtakuntansa pääkaupunki.

Hän etsi jo kulkuväyliä koillisten merien kautta Kiinaan; Pariisin ja
Pekingin teollisuustuotteiden tuli koristaa hänen uutta kaupunkiaan.
Maantie, jonka pituus on 754 virstaa, tehtiin soiden keskitse, jotka
ensin täytyi kuivata, johtamaan Moskovasta hänen uuteen kaupunkiinsa.
Useimmat aikeistaan hän pani omakätisesti toimeen, ja kaksi
keisarinnaa, jotka seurasivat häntä perätysten, ovat vielä jatkaneetkin
hänen suunnitelmiaan, mikäli ne ovat olleet toteutettavissa, ja
jättäneet sikseen vain mahdottomat.

Hän matkusteli alituisesti valtakunnassaan, mikäli hänen sotansa vain
soivat siihen tilaisuutta. Mutta hän matkusteli sekä lainsäätäjänä että
lääkärinä, tutki kaikkialla luonnonsuhteita, koetti niitä korjata tai
täydentää, tarkasti itse jokien ja merien syvyyttä, järjesti sulkujen
rakennustöitä, tarkasteli laivaveistämöitä, avautti vuorikaivoksia,
tutki metalleja, teetti tarkkoja karttoja ja työskenteli siinä omin
käsin.

Hän rakennutti erämaahan keisarikaupunkinsa Pietarin, jossa nykyään on
kuusikymmentätuhatta taloa, jonne on syntynyt meidän päivinämme
loistava hovi ja jossa lopuksi jo tunnetaan elämän hienotkin nautinnot.
Nevan suulle hän rakennutti Kronstadtin sataman, Persian rajalle
Sainte-Croixin, Ukrainaan useita linnoituksia, samoin Siperiaan;
Arkangeliin, Pietariin, Astrakaniin ja Asoviin hän perusti
merisotavirastoja; lisäksi asevarastoja ja sairaaloita. Kaikki
tavalliset talot hän rakennutti pieniä ja jotenkin mauttomia, mutta
julkiset rakennukset hän teetti sangen komeita ja suuria.

Tieteet, jotka muualla ovat olleet niin monien vuosisatojen hitaasti
kypsyviä hedelmiä, ovat hänen huolenpidostaan tulleet hänen
valtakuntaansa aivan täydellisessä muodossa. Hän perusti akatemian
Pariisin ja Lontoon kuuluisain seurain malliin: Delisle, Bulfinger,
Hermann, Bernouilli ja kuuluisa, kaikissa filosofian haaroissa etevä
Wolf kutsuttiin suurin kustannuksin Pietariin. Tämä akatemia on
vieläkin olemassa, ja siinä kehittyy jopa venäläisiä filosofejakin.

Hän pakoitti maansa aatelisen nuorison matkustelemaan, opiskelemaan,
tuomaan Venäjälle ulkomaiden hienoja tapoja. Olen nähnyt sellaisia
nuoria venäläisiä, jotka olivat erittäin henkeviä ja tietorikkaita.
Siten on tämä yksi ainoa mies muuttanut aivan toiseen muotoon maailman
suurimman valtakunnan. Paha vain, että tältä suurelta ihmisten
uudistajalta itseltään puuttui kaikkein ensimäinen hyve, ihmisyys.
Hänen huvitustensa raakuus, hänen tapojensa villeys, hänen kostonsa
julmuus himmensivät hänen suuria avujansa. Hän sivistytti kansaansa,
mutta oli itse raakalainen. Omin käsin hän pani täytäntöön rikollisille
määräämiään rangaistuksia, ja remuavissa syömingeissään hän osoitti
taitavuuttaan kaulojen katkaisussa. Afrikassa on kyllä hallitsijoita,
jotka omin käsin vuodattavat alamaistensa verta, mutta näitä
yksinvaltiaita pidetäänkin raakalaisina. Oman pojan surmauttaminen,
silloin kun kuritus tai perinnöttömäksi tekeminen olisi riittänyt,
tekisi Pietarin muiston vihatuksi, jollei se hyvä, mitä hän on tehnyt
alamaisilleen, saisi miltei suomaan anteeksi hänen omaa vertansa
vastaan osoittamaansa julmuutta.

Sellainen oli tsaari Pietari, ja hänen suuret suunnitelmansa olivat
vasta alkuluonnoksia silloin kun hän liittyi Puolan ja Tanskan
kuninkaihin heidän kaikkien halveksimaa lasta vastaan. Venäjän
perustaja tahtoi samalla olla valloittaja; hän luuli voivansa tulla
siksi ilman suurempaa vaivaa, varsinkin kun senlaatuinen sota olisi
vain hyödyksi hänen muille suunnitelmilleen. Sotataito oli samoin uusi
taito, joka hänen tuli opettaa kansalleen.

Sitäpaitsi hän tarvitsi satamaa Itämeren itärannalla, voidakseen panna
kaikki aatteensa toimeen. Hän tarvitsi Inkerinmaata, joka sijaitsee
koilliseen Liivinmaasta. Siellä olivat isäntinä ruotsalaiset; siispä se
täytyi temmata heiltä pois. Hänen edeltäjillään oli ollut oikeuksia
Inkerin-, Viron- ja Liivinmaahan; aika näytti suotuisalta saattaa
uudelleen voimaan nuo oikeudet, jotka oli menetetty jo sata vuotta
sitten ja rauhanteoissa julistettu mitättömiksi. Hän teki senvuoksi
liiton Puolan kuninkaan kanssa, riistääkseen nuorelta Kaarle XII:lta
kaikki ne alueet, jotka sijaitsevat Suomenlahden, Itämeren, Puolan ja
Venäjän välissä.



TOINEN KIRJA.

Ihmeellinen ja äkillinen muutos Kaarle XII:n luonteessa.
Kahdeksantoistavuotiaana hän käy sotaa Tanskaa, Puolaa ja Venäjää
vastaan, päättää Tanskan-sotansa kuudessa viikossa, lyö kahdeksalla
tuhannella ruotsalaisella kahdeksankymmentä tuhatta venäläistä ja
hyökkää Puolaan. Puolan ja sen hallinnon kuvaus. Kaarle voittaa useita
taisteluja, pääsee Puolan herraksi ja valmistautuu nimittämään sinne
uuden kuninkaan.


Kolme mahtavaa ruhtinasta uhkasi siten Kaarle XII:n nuoruutta. Sodan
valmisteluja koskevat huhut levittivät Ruotsissa hämmästystä ja
säikähdyttivät valtakunnanneuvostoa. Suuret kenraalit olivat kuolleet;
oli täysi syy pelätä pahinta nuoren kuninkaan johdossa, joka siihen
saakka oli osoittanut vain huonoja puoliansa. Neuvostossa hän ei
tehnyt koskaan juuri muuta kuin nosti säärensä ristiin pöydälle;
hajamielisenä, välinpitämättömänä hän ei näyttänyt ottavan mihinkään
osaa.

Neuvosto harkitsi hänen läsnäollessaan vaaraa, johon oli jouduttu;
muutamat neuvosherrat ehdottivat myrskyn kääntämistä neuvottelujen
avulla; silloin yhtäkkiä nuori ruhtinas nousee pystyyn, kasvoillaan
päätöksensä tehneen korkeamman ihmisen vakavuus ja varmuus. "Hyvät
herrat", hän sanoi, "olen päättänyt olla koskaan käymättä väärää sotaa,
mutta myöskin olla lopettamatta oikeaa, ennenkuin viholliseni ovat
tuhotut. Päätökseni on tehty: käyn sen kimppuun, joka ensimäisenä
julistaa sodan, ja hänet voitettuani toivon voivani hieman pelottaa
toisiakin." -- Nämä sanat hämmästyttivät kaikkia noita vanhoja
neuvosherroja: he katselivat toisiaan tohtimatta vastata. Vihdoin he,
kummissaan siitä, että heillä oli moinen kuningas ja häveten toivoa
vähemmin kuin hän, ottivat ihmetellen vastaan hänen sotaa koskevat
määräyksensä.

Yllätys tuli vielä suuremmaksi, kun nähtiin hänen heti paikalla
luopuvan nuoruuden viattomimmistakin huvituksista. Siitä hetkestä
alkaen, jolloin hän ryhtyi sotavalmistuksiin, hän aloitti aivan uuden
elämän, josta hän sittemmin ei koskaan hetkeksikään poikennut.
Ajatellen alituisesti Aleksanteria ja Caesaria hän päätti jäljitellä
näitä kahta valloittajaa kaikessa muussa paitsi heidän vioissaan. Hän
ei tahtonut enää tietää mitään komeudesta, leikeistä tai huvituksista;
hän supisti ateriansa mitä suurimpaan kohtuullisuuteen. Hän oli
rakastanut komeita pukuja; tästedes hän pukeutui aivan kuin halpa
sotilas. Oli luultu hänen olleen kiintynyt erääseen hovinsa naiseen;
olkoonpa tämän jutun laita miten tahansa, totta ainakin on, että hän
nyt ainiaaksi kieltäytyi naisista, ei ainoastaan pelosta joutua heidän
talutusnuoraansa, vaan myös halusta antaa siinä esimerkkiä
sotilailleen, joita hän tahtoi pitää mitä ankarimmassa kurissa; kenties
myös turhamaisuudesta olla ainoa kaikkien kuninkaiden joukossa, joka
kykeni hillitsemään niin vaikeasti masennettavan taipumuksen.
Samoin hän päätti pidättyä viinistä koko vastaisen elämänsä ajan.
Jotkut ovat vakuuttaneet minulle, että hän teki mainitun päätöksen
voittaakseen täydellisesti luontonsa ja lisätäkseen uuden hyveen
sankarimaisuuteensa. Useimmat ovat kuitenkin vakuuttaneet minulle, että
hän tahtoi siten rangaista itseään erään sopimattoman hurjistelun
vuoksi ja häväistyksen johdosta, jonka hän pöydässä äitinsä,
kuningattaren, läsnäollessa oli tuottanut eräälle naiselle. Jos
asianlaita on sellainen, niin tämä itsensä tuomitseminen ja tämä
kieltäytyminen, johon hän alistui koko elämänsä ajaksi, osoittavat
sankaruutta, joka ei ole vähemmän ihmeteltävää.

Hän aloitti sodan vakuuttamalla langolleen, Holsteinin herttualle,
apuansa. Heti lähetettiin kahdeksantuhatta miestä Holsteinin
naapurimaakuntaan Pommeriin suojelemaan herttuaa tanskalaisten
hyökkäyksiltä. Herttua tarvitsikin tukea, sillä tanskalaiset olivat jo
havitelleet hänen maitansa, valloittaneet hänen linnansa Gottorpin ja
piirittivät parhaillaan itsepintaisesti hänen kaupunkiaan Tönningeniä,
jonka luo Tanskan kuningas oli mieskohtaisesti saapunut nauttimaan
varmaksi luulemastaan valloituksesta. Tämä kipinä uhkasi sytyttää
liekkiin koko Saksan valtakunnan. Yhdeltä puolelta marssivat Puolan
kuninkaan saksilaiset joukot, Brandenburgin, Wolfenbüttelin ja
Hessen-Kasselin rykmentit, yhtyäkseen tanskalaisiin; toiselta puolelta
Ruotsin kuninkaan kahdeksantuhatta miestä ynnä Hannoverin ja Cellen
joukot kiirehtivät herttuan avuksi.

Holsteinin pienen maan ollessa siten sotanäyttämönä ilmestyivät
Englannin ja Hollannin laivastot Itämerelle. Nämä kaksi valtaa olivat
tanskalaisten rikkoman Altonan sopimuksen takaajia; nyt he kiiruhtivat
Holsteinin ahdistetun herttuan avuksi, koska Tanskan kuninkaan mahdin
suureneminen ei soveltunut heidän kauppaetuihinsa. He tiesivät
tanskalaisten Juutinrauman isäntinä tulevan raskaasti verottamaan
kauppaa käyviä kansoja, kunhan vain tuntisivat itsensä kyllin
voimakkaiksi, voidakseen tehdä sen rankaisematta. Tämä harrastus on
pitkät ajat saattanut Englannin ja Hollannin, mikäli se heille on ollut
mahdollista, pitämään yllä tasapainoa pohjoismaisten ruhtinaitten
kesken. He liittyivät sentähden nyt Ruotsin nuoreen kuninkaaseen, kun
tämä näytti olevan vaarassa joutua niin monien yhtyneitten vihollisten
muserrettavaksi, ja auttoivat häntä siitä samasta syystä, jonka vuoksi
häntä ahdistettiinkin, koska näet luultiin, ettei hän kykenisi
puolustautumaan.

Hän oli metsästämässä karhuja, saadessaan tiedon saksilaisten
hyökkäyksestä Liivinmaahan; hän harjoitti tätä urheilua yhtä uudella
kuin vaarallisellakin tavalla. Siinä ei käytetty mitään muita aseita
kuin haarukkamaisia seipäitä puihin kiinnitetyn verkon takana.
Tavattoman suuri karhu hyökkäsi kerran suoraan kuninkaan kimppuun, joka
pitkällisen ottelun perästä, verkon ja seipään avulla, kaatoi sen
maahan. On myönnettävä, että kuullessaan moisista seikkailuista,
kuningas Augustin ihmeellisistä voimista ja tsaarin matkoista, luulee
siirtyneensä Herkuleen ja Theseuksen aikoihin.

Hän lähti ensimäiselle sotaretkelleen 8 päivänä toukokuuta, uutta
lukua, v. 1700, jättäen Tukholman, jonne hän ei enää koskaan palannut.
Ääretön kansanpaljous saattoi häntä aina Karlskronan satamaan saakka,
toivottaen hänelle onnea, vuodattaen kyyneleitä ja ihastellen häntä.
Ennen Ruotsista lähtöään hän asetti Tukholmaan useista senaattoreista
muodostetun puolustusneuvoston. Tämän toimikunnan tuli pitää huolta
kaikesta, mikä koski laivastoa, sotajoukkoa ja maan linnoituksia. Koko
senaatin tuli väliaikaisesti johtaa kaikkia muita valtakunnan sisäisiä
asioita. Saatuaan täten valtakunnassaan kaikki varmaan järjestykseen
hän koko sielullaan, vapaana kaikista muista huolista, antautui
yksinomaan sota-asioihin. Hänen laivastoonsa kuului neljäkymmentäkolme
alusta; siinä, johon hän itse nousi ja jonka nimi oli _Kuningas
Kaarle_, oli satakaksikymmentä kanuunaa. Kreivi Piper, hänen
pääministerinsä, ja kenraali Rehnsköld astuivat laivaan hänen kanssaan.
Pian hän tapasi liittolaisten merivoimat. Tanskan laivasto vältti
taistelua ja salli noiden kolmen yhtyneen laivaston lähestyä niin
likelle Köpenhaminaa, että he voivat ampua sinne muutamia pommeja.

On varmaa, että juuri kuningas itse nyt ehdotti kenraali Rehnsköldille
maallenousua ja Köpenhaminan saartamista maan puolelta, samalla kun se
oli saarroksissa merenkin puolelta. Rehnsköld hämmästyi moista
ehdotusta, joka osoitti yhtä suurta taitavuutta kuin rohkeuttakin
nuoressa ja kokemattomassa ruhtinaassa. Pian oli kaikki kunnossa
maallenousua varten. Annettiin käsky viedä laivoihin viisituhatta
Ruotsin rannikolla majailevaa miestä, jotka nyt liitettiin jo ennestään
laivastossa oleviin joukkoihin. Kuningas jätti suuren laivansa ja astui
kepeähköön fregattiin. Aluksi laskettiin kolmesataa krenatööriä
pienissä pursissa kulkemaan edellä. Näiden pursien välissä
matalakulkuiset veneet kuljettivat risukimppuja, hirsipaalustoja ja
vallintekijäin työkaluja. [Suojuslaitteita, jotka vastaavat nykyajan
piikkilanka-aitoja. Noin 5-6 m pituisen hirren läpi oli pistelty
ristiin teräväkärkisiä, usein rautapiikeillä varustettuja paaluja
("espanjalainen ratsuri"). -- _Suom. muist_.] Viisisataa valiomiestä
seurasi toisissa pursissa. Sitten tulivat kuninkaan sotalaivat ynnä
kaksi englantilaista ja kaksi hollantilaista fregattia, joiden piti
kanuunoillaan suojella maallenousua.

Tanskan pääkaupunki Köpenhamina sijaitsee Seelannin saarella, keskellä
kaunista tasankoa, kaakkoon Juutinraumasta ja länteen Itämerestä, missä
silloin oli Ruotsin kuningas. Nähdessään laivojen odottamattoman
liikehtimisen, joka ennusti maallenousua, asukkaat laivastonsa
toimettomuudesta ja ruotsalaisten laivojen liikkeistä tyrmistyneinä
katselivat pelon vallassa, mihin paikkaan hirmumyrsky purkautuisi.
Kaarlen laivasto pysähtyi vastapäätä Humblebekiä, seitsemän penikulmaa
Köpenhaminasta. -- Tanskalaiset kokosivat heti ratsuväkensä tähän
kohtaan. Nostoväkeä sijoitettiin paksujen rintasuojusten taa, ja ne
tykit, jotka voitiin kuljettaa paikalle, suunnattiin ruotsalaisia
kohti.

Kuningas jätti nyt fregattinsa asettuakseen ensimäiseen purteen
kaartinsa etunenään. Ranskan lähettiläs oli silloin hänen seurassaan.

"Herra lähettiläs", sanoi kuningas hänelle latinaksi, sillä hän ei
tahtonut milloinkaan käyttää ranskaa, "teillä ei ole mitään tekemistä
tanskalaisten kanssa, suvaitkaa siis pysyä loitommalla". -- "Sire",
vastasi kreivi de Guiscard hänelle ranskaksi, "herrani kuningas on
määrännyt minut oleskelemaan teidän majesteettinne läheisyydessä;
rohkenen olettaa, että te ette juuri tänään karkoita minua hovistanne,
joka ei milloinkaan ole ollut niin loistava".

Näin sanoen hän tarjosi kätensä kuninkaalle, joka hyppäsi purteen,
johon myöskin kreivi Piper ja lähettiläs astuivat. Laivatykkien
ammunnan suojellessa maihinnousua mentiin eteenpäin. Maihinnousuveneet
olivat enää ainoastaan kolmensadan askeleen päässä rannasta. Kaarle
XII, malttamatta odottaa, kunnes olisi ehditty päästä kylliksi lähelle
rantaa, hyppäsi purrestaan mereen miekka kädessä, veden ulottuessa
häntä vyötäisiin. Hänen ministerinsä, Ranskan lähettiläs, upseerit ja
sotamiehet seurasivat heti esimerkkiä ja lähestyivät rantaa, huolimatta
muskettitulen kuulasateesta. Kuningas, joka ei vielä koskaan elämässään
ollut kuullut musketinkuulien vinkunaa, kysyi päämajoitusmestari
Stuartilta, joka sattui olemaan hänen vieressään, mitä tuo hieno
viuhina oli, jonka hän kuuli korvissansa.

"Se on niiden pyssynkuulien vinkunaa, joita ammutaan meitä kohti",
vastasi majoitusmestari. -- "Hyvä!" sanoi kuningas, "se on vastedes
oleva minun musiikkiani". -- Samassa tuokiossa majoitusmestari, joka
juuri oli selittänyt musketinkuulien vinkunaa, sai niistä yhden
olkaansa, ja eräs luutnantti kaatui hengetönnä kuninkaan toisella
sivulla.

On tavallista, että ne joukot, joiden kimppuun käydään heidän
varustuksissaan, tulevat lyödyiksi, koska hyökkääjät aina ovat täynnä
hurjaa intoa, jota eivät voi tuntea ne, jotka vain puolustautuvat, ja
koska vihollisen odottaminen vallitusten takana useinkin on vain oman
heikommuuden ja vihollisen voimakkaammuuden tunnustamista. Tanskalainen
ratsuväki ja nostoväki pakenivat heikon vastarinnan jälkeen. Päästyään
heidän varustustensa herraksi kuningas heti heittäytyi polvilleen
kiittääkseen Jumalaa aseittensa ensimäisestä menestyksestä. Hän
laitatti heti varustuksia kaupungin puolelle ja merkitsi itse
leiripaikan. Samalla hän lähetti laivansa Skooneen, joka on
Kööpenhaminaa lähinnä oleva Ruotsin osa, hakemaan sieltä
yhdeksäntuhatta miestä apuväkeä. Kaikki asianhaarat liittoutuivat
suosimaan Kaarlen malttamattomuutta: nuo yhdeksäntuhatta miestä
seisoivat rannalla valmiina astumaan laivoihin, ja jo seuraavana
päivänä myötäinen tuuli toi ne hänelle avuksi.

Kaikki tämä oli tapahtunut tanskalaisen laivaston näkyvissä, joka ei
ollut rohjennut lähestyä. Säikähtynyt Köpenhamina lähetti heti
valtuutettuja kuninkaan luo pyytämään, ettei hän pommittaisi kaupunkia.
Hän otti heidät vastaan ratsain kaartinrykmenttinsä etunenässä;
valtuutetut laskeutuivat polvilleen hänen edessään. Hän määräsi
kaupungin maksamaan 400,000 riikintaaleria pakkoveroa ja käski tuoda
leiriinsä kaikenlaatuisia elintarpeita, jotka lupasi säntillisesti
maksaa. Hänelle tuotiinkin elintarpeita, koska oli täytymys totella,
mutta ei ollenkaan osattu odottaa, että voittajat suvaitsisivat niistä
suorittaa korvauksen. Tuojat hämmästyivätkin kovin, kun armeijan
halvimmatkin sotamiehet maksoivat heille kaikesta runsaasti ja
viipymättä.

Jo kauan aikaa oli Ruotsin sotajoukoissa vallinnut sellainen kuri, joka
melkoisesti oli edistänyt heidän voittojansa; nuori kuningas vielä
kovensi sen ankaruutta. Sotamies ei olisi uskaltanut kieltäytyä
maksamasta ostoksiaan, vielä vähemmän lähteä ryöstelemään, eipä edes
poistua leiristä. Lisäksi hän tahtoi, että hänen joukkonsa eivät voiton
jälkeen ryhtyisi ryöstämään kuolleita, ennenkuin olivat saaneet siihen
luvan, ja helposti hän saikin aikaan, että tätä määräystä toteltiin.
Kahdesti päivässä pidettiin hänen leirissään aina rukoushetki: kello
seitsemän aamulla ja kello neljä iltapäivällä. Itse hän ei koskaan
laiminlyönyt olla silloin läsnä ja siten antaa sotamiehilleen
esimerkkiä hurskaudesta, joka aina vaikuttaa ihmisiin, kun nämä eivät
epäile siinä mitään ulkokultaisuutta. Hänen leirissään, jossa vallitsi
parempi järjestys kuin Köpenhaminassa, oli kaikkea yltäkylläisesti.
Talonpojat möivät mieluummin ruokatavaransa ruotsalaisille,
vihollisilleen, kuin tanskalaisille, jotka eivät niistä maksaneet niin
hyvin. Kaupungin porvarien täytyikin useammin kuin kerran tulla Ruotsin
kuninkaan leiriin etsimään elintarpeita, joita ei ollut saatavissa
heidän toreiltaan.

Tanskan kuningas oli silloin Holsteinissa, jonne hän näytti lähteneen
ainoastaan lakkauttamaan Tönningenin piiritystä. Hän näki
vihollislaivojen peittävän Itämerta, nuoren valloittajan olevan jo
Seelannin herrana ja valmiina valtaamaan hänen pääkaupunkinsa. Hän
julistutti alueillaan, että ne, jotka tarttuivat aseihin ruotsalaisia
vastaan, pääsisivät vapaiksi maaorjuudesta. Tämä julistus oli sangen
tärkeäarvoinen maassa, joka aikaisemmin oli ollut vapaa ja jossa
nykyään kaikki talonpojat, vieläpä paljon porvaristoakin ovat maaorjia.
Kaarle käski ilmoittaa Tanskan kuninkaalle käyvänsä sotaa ainoastaan
pakoittaaksensa hänet rauhantekoon; hänen tuli siis pian sallia
Holsteinin herttuan päästä jälleen oikeuksiinsa, tai muutoin hän saisi
nähdä Köpenhaminan tuhottuna ja kuningaskuntansa alttiina tulelle ja
verelle. Tanskalainen oli kovin onnellinen siitä, että oli tekemisissä
voittajan kanssa, joka näytti harrastavan vain oikeutta. Niinpä
kokoonnuttiinkin neuvottelemaan Traventhalin kaupunkiin Holsteinin
rajalle. Ruotsin kuningas ei suvainnut, että ministerien taito pääsisi
viivyttämään asiain käsittelyä; hän tahtoi, että rauhanteko kävisi yhtä
nopeasti kuin hänen maihinnousunsa Seelantiin. Todellakin saatiin
sopimus aikaan 5 p:nä elokuuta Holsteinin herttuan eduksi, joka sai
korvauksen kaikista sotakuluistaan ja vapautui ahdistajastaan. Ruotsin
kuningas ei tahtonut mitään itselleen, hän oli tyytyväinen siihen, että
oli pelastanut liittolaisensa ja nöyryyttänyt vihollisensa. Siten
Kaarle XII, kahdeksantoistavuotiaana, aloitti ja lopetti tämän sodan
vähemmässä kuin kuudessa viikossa.

Aivan samaan aikaan Puolan kuningas saartoi Liivinmaan pääkaupungin
Riian, ja tsaari samosi idästä päin lähes sadantuhannen miehen
etunenässä. Riikaa puolusti vanha ruotsalainen kenraali, kreivi
Dahlberg, jossa kahdeksankymmenvuotiaana yhtyi nuorukaisen palavaan
intoon kuudenkymmenen sotaretken kokemus. Kreivi Flemming, sittemmin
Puolan ministeri, yhtä etevä soturina kuin hallitusmiehenä, ja
liiviläinen Patkul jouduttivat yhdessä piiritystä kuninkaan nähden.
Mutta useista piirittäjäin saavuttamista eduista huolimatta vanhan
kreivi Dahlbergin kokeneisuus teki heidän ponnistuksensa tyhjiksi, ja
Puolan kuningas olikin epätoivoinen kaupungin valloitukseen nähden.
Vihdoin hän käytti tilaisuutta luopuakseen kunnialla piirityksestä.
Riika oli näet täynnä hollantilaisille kuuluvia tavaroita. Hollannin
yleis-eduskunta käski kuningas Augustin luona olevan lähettiläänsä
tehdä asiasta hänelle esityksiä, ja Puolan kuningasta ei tarvittukaan
kauan rukoilla. Hän suostui lakkauttamaan piirityksen mieluummin kuin
tuottamaan pienintäkään vahinkoa liittolaisilleen, jotka puolestaan
eivät ollenkaan hämmästyneet tätä hyväntahtoisuuden puuskaa, johon he
itse olivat todellisena syynä.

Päättääksensä ensimäisen sotaretkensä Kaarle XII:lla ei siis enää ollut
muuta tehtävää kuin marssia Pietari Aleksejevitshia vastaan, joka
tahtoi kilpailla hänen kanssaan kunniasta. Hän oli tälle sitäkin
enemmän suutuksissaan, kun Tukholmassa vielä oli kolme moskovalaista
lähettilästä, jotka vastikään olivat vannoneet rikkomattoman rauhan
uudistamisen. Hän, joka harrasti mitä ankarinta rehellisyyttä, ei
voinut ymmärtää, miten tsaarin tapainen lainsäätäjä voi leikitellä niin
pyhän ja korkean asian kanssa. Nuori ruhtinas oli kunniantunnossaan
sitä mieltä, ettei kuninkaita varten saanut olla eri moraalia kuin
yksityisille. Venäjän tsaari oli sillä välin julkaissut manifestin,
jonka hän paremminkin olisi saanut jättää julkaisematta. Siinä hän
mainitsi sodankäyntijulistuksensa syyksi, ettei hänelle ollut osoitettu
kylliksi kunnioitusta, kun hän _incognito_ [tuntematonna, salanimellä.
-- _Suom. muist_.] matkusti Riian kautta, ja että hänen lähettiläilleen
oli myöty elintarpeita liian kalliista hinnasta. Nämä olivat ne
valitukset, joiden vuoksi hän antoi kahdeksankymmenen tuhannen miehen
hävittäen hyökätä Inkerinmaahan.

Hän ilmestyi Narvan eteen tämän suuren armeijan[11] etupäässä 1 p:nä
lokakuuta, mikä vuodenaika tässä ilmanalassa on raaempi kuin tammikuun
Pariisissa. Tsaari, joka sellaisessa säässä joskus matkusti
postihevosilla neljäkinsataa penikulmaa, käydäkseen omin silmin
tarkastamassa jotakuta kaivosta tai kanavaa, ei säästänyt sotamiehiään
enemmän kuin itseäänkään. Sitäpaitsi hän tiesi ruotsalaisten Kustaa
Aadolfin ajoista lähtien voivan käydä sotaa sydäntalvella yhtä hyvin
kuin kesälläkin; hän tahtoi sentakia totuttaa myös venäläisensäkin
olemaan riippumattomia vuodenajoista, tehdäkseen siten heidät kerran
ainakin ruotsalaisten vertaisiksi.

Niinpä siis juuri sellaisena aikana, jolloin lauhkeammassa ilmanalassa
jää ja lumi pakoittavat muut kansat keskeyttämään sodan, tsaari Pietari
ryhtyi piirittämään Narvaa, joka sijaitsi kolmekymmentä astetta
pohjoisnavasta etelään, ja Kaarle XII samosi sen avuksi. Tuskin oli
tsaari saapunut kaupungin ääreen, kun hän jo kiiruhti panemaan
käytäntöön kaikkea sitä, mitä oli matkoillaan oppinut. Hän suunnitteli
leirin, varusti sen joka puolelta, rakennutti määrävälien päähän
toisistaan linnakkeita ja kaivatti juoksuhautoja. Hän oli jättänyt
armeijansa ylipäällikkyyden herttua de Croylle, taitavalle
saksalaiselle kenraalille,[12] jota venäläiset upseerit eivät
kuitenkaan silloin riittävästi avustaneet. Hänellä itsellään oli
sotajoukossaan pelkkä luutnantin arvo. Hän tahtoi siten antaa esimerkin
sotilaallisesta kuuliaisuudestaan siihen saakka kurittomalle
aatelistolleen, joka kykeni vain ilman kokemusta ja järjestystä
johtamaan huonosti asestettuja orjia. Ei ollutkaan mitään ihmeteltävää
siinä, että se mies, joka Amsterdamissa oli ruvennut kirvesmieheksi,
saadakseen itselleen laivaston, esiintyi Narvan luona luutnanttina,
voidakseen opettaa kansalleen sotataitoa.

Venäläiset ovat voimakkaita, väsymättömiä, kenties yhtä rohkeita kuin
ruotsalaisetkin; mutta vasta ajanmittaan sotajoukot tottuvat
sotatoimiin ja vain kuri tekee heidät voittamattomiksi. Ainoat
rykmentit, joilta voitiin odottaa jotakin, olivat saksalaisten
upseerien komentamia; mutta niitä oli vain muutamia. Muu joukko oli
metsistään ajettuja raakalaisia, puettuina petoeläinten nahkoihin,
toiset varustettuina jousilla, toiset nuijilla; vain harvoilla oli
pyssy; kukaan ei ollut nähnyt säännöllistä piiritystä. Koko armeijassa
ei ollut yhtään ainoaa kelvollista tykkimiestä. Ne sataviisikymmentä
tykkiä, jotka helposti olisivat voineet ampua Narvan pienen kaupungin
mäsäksi, olivat tuskin saaneet syntymään aukkoa muuriin, samalla kun
kaupungin tykistö joka hetki tuhosi kokonaisia rivejä juoksuhaudoissa.
Narva oli melkein linnoittamaton; vapaaherra Hornilla, joka siellä oli
päällikkönä, ei ollut käytettävänään täyttä tuhatta miestä säännöllistä
sotaväkeä. Kuitenkaan tuo suunnaton armeija ei ollut kyennyt vielä
kuudessa viikossa valtaamaan kaupunkia.

Oli jo marraskuun 15 päivä, kun tsaari sai kuulla Ruotsin
kuninkaan kahdellasadalla kuljetuslaivalla tulleen meren yli ja
marssivan parhaillaan Narvan avuksi. Ruotsalaisia oli ainoastaan
kaksikymmentätuhatta, mutta tsaarilla olikin vain miesten paljous
etunaan. Ollenkaan halveksimatta vihollistaan hän päinvastoin käytti
kaiken taitonsa musertaakseen hänet.

Tyytymättä kahdeksaankymmeneentuhanteen mieheensä hän valmistautui
asettamaan Kaarlea vastaan vielä toisenkin armeijan ja pidättämään
häntä joka askeleella. Hän oli jo määrännyt siihen kolmekymmentätuhatta
miestä, jotka nyt riensivät pikamarsseissa Pihkovasta käsin. Sitten hän
teki tempun, joka olisi herättänyt halveksimista, jos sellainen olisi
mahdollista lainsäätäjää kohtaan, joka on suorittanut niin suuria
asioita. Hän jätti leirinsä, missä hänen läsnäolonsa oli välttämätön,
muka hakeakseen tuon uuden joukko-osaston, joka ilman häntäkin olisi
voinut varsin hyvin saapua, ja näytti siis ikäänkuin pelkäävän
taistella linnoitetussa leirissään nuorta, kokematonta ruhtinasta
vastaan, joka saapui häntä ahdistamaan.

Miten lieneekään, ainakin hän tahtoi sulkea Kaarle XII:n kahden
armeijansa väliin. Eikä siinä kyllin: kolmekymmentätuhatta Narvan
edustalla olevasta leiristä lähetettyä miestä oli asetettu penikulman
päähän tästä kaupungista Ruotsin kuninkaan tielle; kaksikymmentätuhatta
streltsiä seisoi kauempana samalla tiellä, ja viisituhatta miestä oli
etujoukkona. Täytyi siis murtautua kaikkien näiden joukkojen läpi,
ennenkuin pääsi venäläisten leirille, jota ympäröi suojusvalli ja
kaksinkertainen vallihauta.

Ruotsin kuningas oli laskenut maihin Pernaussa, Riian lahden rannalla,
noin kuusitoistatuhatta miestä jalkaväkeä ja hiukan yli neljätuhatta
ratsumiestä. Pernausta hän samosi pikamarssissa Tallinnaa kohti,
mukanaan koko ratsuväkensä ja ainoastaan neljätuhatta jalkamiestä. Hän
marssi yhtämittaa eteenpäin, odottamatta muita joukkojaan. Pian hän,
ainoastaan noiden kahdeksantuhannen miehensä kanssa, ennätti vihollisen
etujoukkojen luo. Hän ei siekaillut käydä niiden kaikkien kimppuun
perätysten, antamatta näille aikaa päästä selville siitä, kuinka pienen
joukon kanssa he olivat tekemisissä. Nähdessään ruotsalaisten lähenevän
venäläiset luulivat saavansa taistella koko armeijaa vastaan. Tuo
viisituhantinen etujoukko, joka suojeli kallioiden välistä solaa,
missä sata päätteliästä miestä olisi voinut pidättää kokonaisen
armeijan, pakeni heti kun ruotsalaiset tulivat näkyviin. Kun ne
kaksikymmentätuhatta miestä, jotka olivat taempana, näkivät
kumppaniensa paon, joutuivat he kauhun valtaan ja lähtivät levittämään
sekasortoa leiriin. Kaikki suojavartiot lyötiin tieltä kahdessa
päivässä; ja se, mikä muunlaisissa olosuhteissa olisi vaatinut kolme
voittoa, ei hetkeksikään viivyttänyt kuninkaan marssia. Niinpä hän
vihdoin kahdeksantuhannen, niin pitkästä marssista väsyneen miehensä
kera näyttäytyi kahdeksankymmenentuhannen venäläisen leirin ääressä,
jota suojeli sataviisikymmentä tykkiä. Tuskin olivat hänen joukkonsa
hiukan levähtäneet, kun hän, liikoja harkitsematta, antoi
hyökkäyskäskyn.

Merkkinä oli kaksi rakettia ja saksankielinen huuto:
"Jumalan avulla!" Kun eräs korkea upseeri huomautti kuninkaalle vaaran
suuruudesta, sanoi tämä: "Kuinka! Te epäilette, etten minä
kahdeksantuhannen urhoollisen ruotsalaiseni kanssa kykene tekemään
selvää kahdeksastakymmenestätuhannesta moskovalaisesta?" Hetkistä
myöhemmin, peläten sanainsa sisältäneen jonkun verran kerskailua, hän
riensi samaisen upseerin luo, lisäten: "Ettekö siis ole samaa mieltä
kuin minä? Eikö minulla ole vihollisiin nähden kaksi etua: ensiksi,
heidän ratsuväkensä ei ole tässä heille miksikään hyödyksi, ja
toiseksi, paikan ollessa näin ahdas heidän suuri lukunsa on heille vain
haitaksi? Niinpä siis oikeastaan olenkin voimakkaampi kuin he." --
Upseeri tietysti varoi olemasta eri mieltä, ja niin käytiin venäläisten
kimppuun keskipäivällä, 30 p:nä marraskuuta 1700.

Heti kun ruotsalaisten tykistö oli tehnyt aukon vallituksiin,
hyökkäsivät he pistimet tanassa eteenpäin, samalla kun heidän
takaansa tuleva ankara lumipyry ryöppysi vihollisten silmiin.
Venäläiset sallivat puolisen tuntia heitä surmattavan, poistumatta
vallihaudoistaan. Kuningas kävi leirin oikean sivustan kimppuun,
missä sijaitsi tsaarin päämaja; hän näet toivoi kohtaavansa tsaarin
siellä, koska ei tiennyt tämän itsensä lähteneen hakemaan noita
kolmeakymmentätuhatta miestä, joiden tuli piakkoin saapua. Vihollisen
ampuessa musketeistaan ensimäisiä yhteislaukauksia kuningas sai kuulan
kaulaansa; mutta se oli voimaton kuula, joka pysähtyi hänen mustan
kaulaliinansa poimuihin, tekemättä hänelle mitään vahinkoa. Hänen
hevosensa ammuttiin hänen altaan. Herra Sparre on kertonut minulle,
että kuningas keveästi hypähti toisen hevosen selkään sanoen: "Nuo
miehet panevat minut tekemään ratsastusharjoituksia." -- Sitten hän
jatkoi taistelua ja antoi määräyksiänsä yhtä tyynesti kuin ennenkin.

Kolmituntisen taistelun jälkeen olivat vallitukset joka puolelta
murretut. Kuningas ahdisti vihollisen oikeaa sivustaa Narva-jokeen
saakka vasemmalla sivustallaan, jos nyt voidaan siksi sanoa niitä
noin neljäätuhatta miestä, jotka siinä ajoivat takaa lähes
neljääkymmentätuhatta. Silta murtui pakenijain alta, ja siinä tuokiossa
joki oli täynnä kuolleita. Jäännökset kääntyivät epätoivoisina takaisin
leiriinsä, tietämättä minne menivät. He tapasivat muutamia parakkeja,
joiden taakse asettuivat vielä puolustautumaan, koska eivät voineet
enää minnekään pelastua. Vihdoin sentään heidän kenraalinsa Dolgoruki,
Golovkin ja Fedorovitsh lähtivät kuninkaan luo ja laskivat aseensa
hänen jalkoihinsa. Heitä kuninkaalle esiteltäessä saapui myös armeijan
ylipäällikkö herttua de Croy ja antautui kolmenkymmenen upseerin
kanssa.

Kaarle otti nämä tärkeät vangit vastaan niin luontevan kohteliaasti ja
niin ystävällisin ilmein kuin olisi omassa hovissaan hoitanut juhlan
isännän tehtäviä. Hän tahtoi pitää vankeinansa ainoastaan kenraalit.
Kaikki alemmat upseerit ja sotamiehet riisuttiin aseista ja saatettiin
Narvajoelle, jonka yli heidät toimitettiin veneillä ja laskettiin
menemään kotiinsa. Sillä välin läheni yö; venäläisten vasen siipi
taisteli vielä. Ruotsalaiset olivat menettäneet vain kuusisataa miestä;
kahdeksantoistatuhatta venäläistä oli saanut surmansa vallitustensa
keskellä; suuri joukko oli hukkunut; useat olivat päässeet joen yli.
Leirissä heitä silti yhä oli tarpeeksi tuhoamaan ruotsalaiset
viimeiseen mieheen. Mutta eipä kuolleiden lukumäärä taistelussa
tappiota tuotakaan, vaan eloon jääneiden kauhu. Kuningas käytti lopun
päivästä vihollisen tykistön valtaamiseen. Hän asettui sitten
edulliseen asemaan leirin ja kaupungin välille. Siinä hän nukkui
muutamia tunteja viittaansa kääriytyneenä paljaalla maalla, aikoen
sitten päivän koitteessa hyökätä vihollisen vasemman siiven kimppuun,
joka ei vielä ollut kokonaan murskattu.

Mutta kello kahden tienoissa aamusella kenraali Vede, joka komensi
mainittua sivustaa ja oli kuullut, kuinka armollisesti kuningas oli
kohdellut toisia kenraaleja ja kuinka hän oli päästänyt kotiinsa kaikki
alemmat upseerit ja sotamiehet, lähetti pyytämään kuningasta
osoittamaan hänelle saman armon. Voittaja ilmoitutti hänelle, että
hänen tarvitsi vain lähestyä joukkojensa etunenässä ja laskea
aseensa ja lippunsa maahan hänen eteensä. Kohtapa näyttäytyikin
mainittu kenraali jäljellä olevien venäläisten kanssa, joita oli
kolmisenkymmentätuhatta. He marssivat paljain päin, sotamiehet ja
upseerit, vähemmän kuin seitsemäntuhannen ruotsalaisen rivien välitse.
Mennessään kuninkaan ohi sotamiehet heittivät maahan kiväärinsä ja
miekkansa, upseerien laskiessa hänen jalkoihinsa sotamerkkinsä ja
lippunsa. Hän päästi koko tämän ihmispaljouden menemään joen yli,
pidättämättä vangiksi yhtään ainoaa sotamiestä. Jos hän olisi ottanut
ne vangiksi, olisi vangittujen luku ollut vähintään viisi kertaa
suurempi kuin voittajain.

Sitten hän herttua de Croyn ja muiden venäläisten kenraalien seuraamana
marssi voittajana Narvaan. Hän palautti näille kaikille heidän
miekkansa, ja saatuaan tietää heidän olevan rahattomia ja Narvan
kauppiaiden olevan haluttomia enää lainaamaan heille, hän lähetti tuhat
tukaattia herttua de Croylle ja viisisataa jokaiselle venäläiselle
upseerille. Nämä eivät voineet olla ihmettelemättä moista kohtelua,
jollaisesta heillä ei ollut aavistustakaan. Narvassa laadittiin heti
selonteko voitosta lähetettäväksi Tukholmaan ja Ruotsin liittolaisille;
mutta kuningas pyyhki siitä omin käsin pois kaiken sen, mikä siinä oli
liian edullista hänelle ja liian alentavaa tsaarille. Hänen
vaatimattomuutensa ei kuitenkaan voinut estää, että Tukholmassa lyötiin
useita mitaleja näiden tapahtumain muiston ikuistamiseksi.
Valmistettiinpa tällöin sellainenkin, jonka toisella puolella nähtiin
kuningas seisomassa jalustalla ja siihen kahlehdittuna venäläinen,
tanskalainen ja puolalainen; toisella puolella nähtiin Herkules
nuijineen tallaamassa jaloillaan Kerberosta, ympärillä kirjoitus: _Tres
uno contudit ictu_.

Narvan taistelussa saatujen vankien joukossa nähtiin myös eräs, joka
oli elävänä esimerkkinä onnen jyrkistä vaihteluista. Hän oli Georgian
kuninkaan vanhin poika ja perillinen, tsarafis Artfshelu. Arvonimi
tsarafis merkitsee kaikkien tataarien keskuudessa samoin kuin
Venäjälläkin prinssiä eli tsaarin poika; sana tsaari näet merkitsi
kuningasta vanhain skyyttalaisten keskuudessa, joista kaikki nuo kansat
polveutuvat. Se ei siis johdu Rooman Caesareista, joita nuo
raakalaiskansat eivät pitkiin aikoihin tunteneet. Hänen isänsä
Mitteleskin, joka oli Araratvuoriston ja Mustanmeren itärannikon
välisten maiden kauneimman osan valtias, olivat hänen omat alamaisensa
karkoittaneet kuningaskunnastaan v. 1688, ja hän oli pitänyt parempana
heittäytyä Venäjän keisarin armoille kuin turvautua turkkilaisiin.
Kuninkaan yhdeksäntoistavuotias poika tahtoi seurata Pietari Suurta
tämän sotaretkelle ruotsalaisia vastaan ja joutui taistelussa muutamain
suomalaisten sotamiesten vangiksi, jotka jo olivat ryöstäneet prinssin
ja juuri olivat aikeissa surmata hänet. Kreivi Rehnsköld pelasti hänet
heidän käsistään, toimitti hänelle puvun ja esitteli hänet
hallitsijalleen. Kaarle lähetti hänet Tukholmaan, jossa onneton prinssi
muutamia vuosia myöhemmin kuoli. Kuningas ei voinut, nähdessään hänen
lähtevän, pidättyä upseeriensa kuullen ääneen tekemästä luonnollista
johtopäätöstä aasialaisen kuninkaanpojan kummallisesta kohtalosta, kun
tämä Kaukasusvuorten juurella syntyneenä nyt lähti elämään vankina
Ruotsin jäiden keskellä. "Sehän on", sanoi hän, "samaa kuin jos minä
jonakin päivänä joutuisin olemaan Krimin tataarien vankina". -- Nämä
sanat eivät silloin saaneet osakseen mitään huomiota; mutta sittemmin,
kun itse tapahtumat olivat tehneet niistä ennustuksen, ne kyllä
muistettiin liiankin hyvin.

Tsaari eteni pikamarssissa neljänkymmenentuhannen venäläisensä kera,
aikoen ympäröidä vihollisensa kaikilta puolilta. Mutta puolitiessä hän
sai tiedon Narvan taistelusta ja koko leirinsä häviöstä. Hän ei
tahtonut itsepintaisesti neljälläkymmenellätuhannella kokemattomalla ja
kurittomalla miehellä käydä ahdistamaan voittajaa, joka juuri oli
tuhonnut kahdeksankymmentätuhatta varustetussa leirissä. Hän kääntyi
takaisin, mutta jatkoi kuitenkin edelleen joukkojensa totuttamista
kuriin ja järjestykseen, samalla kun sivistytti alamaisiaan. "Tiedän
hyvin", sanoi hän, "että ruotsalaiset vielä kauan voittavat meidät;
mutta lopulta he itse opettavat meidät voittamaan heidät". -- Hänen
pääkaupunkinsa Moskova joutui kauhun ja hämmästyksen valtaan saatuaan
tiedon tästä tappiosta. Tämän kansan ylpeys ja tietämättömyys oli niin
suuri, että he uskoivat yli-inhimillisten voimien voittaneen heidät ja
pitivät ruotsalaisia todellisina noitina. Luulo oli niin yleinen, että
sen johdosta määrättiin julkisesti rukoiltavaksi Moskovan
suojeluspyhimystä, pyhää Nikolausta. Tämä rukous on liian omituinen
jäädäkseen tässä mainitsematta. Se kuului:

"Oi sinä, joka olet alituinen lohduttajamme kaikissa
vastoinkäymisissämme, suuri, pyhä Nikolaus, suurivaltaisin! Millä
rikkomuksella olemme loukanneet sinua uhritoimituksissamme,
polvistumisissamme, kumartamisissamme ja hyvissä töissämme, jotta olet
siten hylännyt meidät? Me olemme anoneet sinun apuasi noita kauheita,
röyhkeitä, raivoisia, hirvittäviä ja voittamattomia hävittäjiä vastaan,
kun he leijonien ja karhujen tavoin, jotka ovat menettäneet pentunsa,
ovat käyneet kimppuumme, pelottaneet, haavoittaneet ja tuhansittain
tappaneet meitä, jotka kuitenkin olemme sinun oma kansasi. Koska on
mahdotonta, että tämä olisi voinut tapahtua ilman noituutta ja
taikuutta, niin me rukoilemme sinua, oi suuri pyhä Nikolaus, olemaan
meidän sankarinamme ja lipunkantajanamme, vapauttamaan meidät tästä
noitajoukosta ja karkoittamaan heidät mahdollisimman kauas rajoiltamme,
maksamalla heille ansionsa mukaan."

Venäläisten valitellessa pyhälle Nikolaukselle tappiotaan, Kaarle XII
käski kiittää Jumalaa ja valmistautui uusiin voittoihin.

Puolan kuningas saattoikin hyvin odottaa, että hänen vihollisensa,
tanskalaisten ja venäläisten voittaja, piakkoin ryhtyisi hyökkäämään
hänen kimppuunsa. Hän liittyikin sentähden entistä lujemmin tsaariin.
Nämä molemmat ruhtinaat sopivat kohtauksesta, keskustellakseen
yhteisistä toimenpiteistä. He tapasivat toisensa Birsenissä, pienessä
liettualaisessa kaupungissa, ilman mitään tavanomaisia muodollisuuksia,
jotka vain ovat omiaan viivyttämään asiain kulkua eivätkä muutenkaan
nyt soveltuneet heidän asemaansa tai mielialaansa. Pohjoismaiset
ruhtinaat kohtelevat toisiaan yleensäkin niin tuttavallisesti, ettei se
vielä ole tapana muussa Euroopassa. Pietari ja August viettivät yhdessä
viisitoista päivää huvituksissa, jotka menivät liiallisuuksiin saakka;
sillä tsaari, joka kyllä tahtoi uudistaa kansansa, ei koskaan voinut
hillitä omaa vaarallista taipumustaan hurjisteluihin.

Puolan kuningas sitoutui toimittamaan tsaarille viisikymmentätuhatta
miestä saksalaisia joukkoja, jotka oli ostettava eri ruhtinailta ja
jotka tsaarin tuli palkata. Tämän taas tuli puolestaan lähettää
viisikymmentätuhatta venäläistä Puolaan oppimaan sotataitoa; samalla
tsaari lupasi maksaa Puolan kuninkaalle kolme miljoonaa riikintaaleria
kahdessa vuodessa. Jos tämä sopimus olisi pantu täytäntöön, olisi se
voinut olla tuhoisa Ruotsin kuninkaalle, sillä sehän oli nopea ja varma
keino tehdä venäläisistä sotakuntoista väkeä. Kenties sen avulla olisi
taottu kahleet osalle Eurooppaa.

Kaarle XII katsoi asiakseen estää Puolan kuningasta poimimasta hedelmiä
tästä sopimuksesta. Vietettyään talvensa Narvan luona hän ilmestyi
Liivinmaalle samaisen Riian kaupungin luo, jota kuningas August oli
turhaan piirittänyt. Saksilaiset joukot majailivat pitkin Väinäjoen
rantaa, mikä joki tällä kohtaa on sangen leveä. Niiden tuli sulkea
ylimeno Kaarlelta, joka oli joen vastapäisellä rannalla. Saksilaisia ei
komentanut heidän ruhtinaansa, joka silloin oli sairas, vaan heidän
johtajanaan oli marsalkka Stenau [oikeammin Steinau, Adam Heinrich von.
-- _Suom. muist_.], joka hoiti ylipäällikön tehtäviä. Hänen
alapäällikköjänsä olivat prinssi Ferdinand, Kuurinmaan herttua, ja sama
Patkul, joka nyt miekka kädessä puolusti isänmaataan Kaarle XII:tta
vastaan, suojeltuaan aikaisemmin henkensä uhalla sen oikeuksia kynällä
Kaarle XI:ttä vastaan.

Ruotsin kuningas oli rakennuttanut suuria, uusimallisia veneitä, joiden
laidat olivat tavallista korkeammat ja voivat nousta ja laskea
nostosiltain tapaan. Noustessaan ne peittivät kuljetettavinaan olevat
joukot, laskiessaan ne toimittivat maihinlaskusillan virkaa. Erään
toisenkin keinon hän pani käytäntöön. Huomattuaan tuulen käyvän
pohjoisrannalta, missä hän seisoi, etelärantaa kohti, minne viholliset
olivat leiriytyneet, hän käski sytyttää joukon märkiä olkia, joiden
sakea savu levisi pitkin rantaa ja esti saksilaiset näkemästä hänen
joukkojaan ja niiden puuhia. Tämän savupilven suojassa hän käski
veneitten edetä, niidenkin ollessa täynnä savuavia olkia; siten
savupilvi yhä laajeni ja ajautui tuulen mukana vihollisten silmille,
tehden näille mahdottomaksi tietää, menikö kuningas joen yli vai ei.
Sillävälin hän itse yksin johti tämän sotatempun suoritusta. Ollessaan
jo joen keskikohdalla hän sanoi kenraali Rehnsköldille: "Kas niin!
Toivonpa, ettei Väinäjoki ole ilkeämpi kuin meri Köpenhaminan luona.
Uskokaa minua, kenraali, me lyömme heidät." -- Neljännestunnissa hän
oli joen toisella rannalla, ollen kovasti närkästyneenä siitä, että hän
vasta neljäntenä hyppäsi maihin. Kohta hän toimitti maihin tykistönsä
ja asetti joukkonsa taistelujärjestykseen, savun sokaisemien
vihollisten voimatta tehdä muuta vastarintaa kuin joillakin
umpimähkäisillä laukauksilla. Kun tuuli oli hajoittanut savun, näkivät
saksilaiset Ruotsin kuninkaan jo marssivan heitä kohti.

Marsalkka Stenau ei hukannut hetkeäkään; tuskin hän oli huomannut
ruotsalaiset, kun ratsuväkensä parhaalla osalla jo kävi heidän
kimppuunsa. Tämän joukon ankara hyökkäys, joka kohtasi ruotsalaiset
juuri kun nämä järjestäytyivät taisteluun, saattoi heidät sekasortoon;
heidän rivinsä murtuivat ja ne työnnettiin jokeen saakka. Ruotsin
kuningas kokosi ne piankin keskellä vettä yhtä helposti kuin olisi
pitänyt katselmusta. Nyt hänen sotilaansa, marssien suljetummassa
rivistössä kuin äsken, työnsivät marsalkka Stenaun takaisin ja
etenivät tasangolle. Stenau näki, kuinka hänen joukkonsa olivat
tyrmistyksissään; taitavana päällikkönä hän peräyttikin ne kuivalle
paikalle, jota sivulta suojeli suo ja metsä, missä oli hänen
tykistönsä. Maaperän edullisuus ja aika, jonka saksilaiset olivat
saaneet tointuakseen ensi hämmästyksestään, antoi heille jälleen kaiken
heidän rohkeutensa. Kaarle ei siekaillut käydä heidän kimppuunsa;
hänellä oli mukanaan viisitoistatuhatta miestä, Stenaulla ja Kuurinmaan
herttualla oli noin kaksitoistatuhatta, mutta koko tykistönä heillä oli
vain yksi ainoa lavetiton rautakanuuna. Taistelu oli kiivas ja verinen;
herttuan alta ammuttiin kaksi hevosta; hän tunkeutui kolmasti kuninkaan
kaartin keskelle, mutta vihdoin hän suistui hevosensa selästä
pyssynperän iskusta, jolloin hänen joukkonsa joutui epäjärjestykseen
eikä enää riidellyt voitosta. Hänen kyrassierinsa saivat hänet töin
tuskin pahasti kolhittuna ja puolikuolleena vedetyksi pois tungoksen
keskeltä ja hevosten alta, jotka tallasivat häntä kavioillaan.

Voittonsa jälkeen Ruotsin kuningas riensi Kuurinmaan pääkaupunkiin
Mitauhun. Kaikki tämän herttuakunnan kaupungit antautuivat hänen
armoilleen; koko sotaretki oli pikemmin matkustus kuin valloitus. Hän
samosi pysähtymättä Liettuaan, alistaen kaikki matkan varrella
valtaansa. Hän tunsi hivelevää tyydytystä ja tunnusti sen itsekin
saapuessaan voittajana samaiseen Birsenin kaupunkiin, jossa Puolan
kuningas ja tsaari olivat muutamia kuukausia aikaisemmin vannoneet
tuhoavansa hänet.

Juuri tässä kaupungissa hän päätti puolalaisten itsensä avulla syöstä
Puolan kuninkaan valtaistuimelta. Kun hän täällä eräänä päivänä istui
ruokapöydässä, miettien yksistään tätä yritystä ja noudattaen
tavallista ankaraa raittiutta syvässä äänettömyydessään, ikäänkuin
hautautuneena suuriin aatteihinsa, niin eräs saksalainen eversti, joka
oli aterialla mukana, sanoi niin äänekkäästi, että muutkin sen
kuulivat, että tsaarin ja Puolan kuninkaan ateriat tässä samassa
paikassa olivat olleet hieman erilaisia kuin hänen majesteettinsa.
"Niinpä kyllä", sanoi kuningas nousten, "mutta sitä helpommin minä
häiritsenkin heidän ruuansulatustaan". -- Todellakaan hän ei liioin
viivytellyt ajattelemansa suunnitelman toimeenpanoa, sekoittaen nyt
hiukan politiikkaakin aseittensa voimaan.

Puola, muinaisen Sarmatian osa, on hieman suurempi kuin Ranska,
köyhempi väestöstä kuin se, mutta rikkaampi kuin Ruotsi. Sen kansa
kääntyi kristinuskoon vasta noin seitsemänsataaviisikymmentä vuotta
sitten. On perin omituista, että roomalaisten kieltä, jotka eivät
kuitenkaan koskaan ole tunkeutuneet näille seuduille saakka, puhutaan
tätä nykyä yksistään Puolassa; kaikki siellä puhuvat latinaa, vieläpä
palvelijatkin. Tämä suuri maa on hyvin viljavaa, mutta sen asukkaat
ovat sitä vähemmän toimeliaita. Ne käsityöläiset ja kauppiaat, joita
nähdään Puolassa, ovat skotlantilaisia, ranskalaisia ja varsinkin
juutalaisia. Viimemainituilla on siellä lähes kolmesataa synagogaa,
ja jos he täällä vieläkin lisääntyvät, niin heidät kai ajetaan kerran
pois Puolasta, kuten aikoinaan Espanjasta. He ostavat halvasta
hinnasta maan tuotteet, viljan ja karjan, kauppaavat ne Danzigiin ja
Saksaan ja myövät sitten kalliista hinnasta aatelismiehille niitä
ylellisyystavaroita, joita nämä tuntevat ja rakastavat. Siten tämä mitä
kauniimpien jokien kastelema, laitumista ja suolakaivoksista rikas,
viljan peittämä maa pysyy yltäkylläisyydestään huolimatta köyhänä,
koska sen kansa elää maaorjuudessa ja sen aatelisto on ylpeä ja laiska.

Sen hallitus on mitä uskollisin kuva vanhasta kelttiläisestä ja
goottilaisesta hallituksesta, joka muutoin kaikkialla muualla
parannettiin tai muunnettiin. Puola on ainoa valtio, joka on
säilyttänyt tasavallan nimen yhdessä kuninkaallisen arvon kanssa.

Jokaisella aatelismiehellä on oikeus äänestää kuninkaanvaalissa ja
mahdollisuus päästä itsekin kuninkaaksi. Tämä kaikista oikeuksista
kaunein on liitetty mitä suurimpaan väärinkäytökseen: valtaistuin on
näet melkein aina ostettavissa, ja kun puolalainen on harvoin tarpeeksi
rikas voidakseen sen ostaa, on se monesti myöty muukalaisille.
Aatelisto ja papisto puolustavat vapauttansa kuningastaan vastaan ja
riistävät sen kansan muulta osalta. Koko kansa on siellä maaorjuudessa;
sellainen on ihmiskunnan kohtalo, että kaikkialla, tavalla tai
toisella, suuri enemmistö elää pienen vähemmistön ikeen alaisena!
Täällä ei talonpoika kylvä itseään, vaan aatelista herraansa varten,
jolle hän itse, hänen peltonsa ja hänen kättensä työ kuuluvat, ja joka
voi hänet myödä, jopa surmatakin yhdessä karjansa kanssa. Aatelismies
sen sijaan on riippuvainen ainoastaan itsestään. Jos häntä tahdotaan
tuomita rikosasiassa, tarvitaan siihen koko kansan kokous; hänet
voidaan vangita vasta sitten, kun hänet on tuomittu; niinpä hän ei
juuri koskaan joudu rangaistavaksi. Täällä on paljon köyhiä
aatelismiehiä, jotka antautuvat mahtavampiensa palvelukseen, saavat
palkkaa ja toimittavat kaikkein halvimpiakin tehtäviä. Kuitenkin he
mieluummin haluavat palvella vertaisiaan kuin rikastua kaupankäynnillä,
ja ruokotessaan herrojensa hevosia he kunnioittavat itseään
kuninkaitten valitsijain ja tyrannien tuhoojain arvonimellä.

Kun näkee Puolan kuninkaan kaikessa kuninkaallisen majesteettisuutensa
komeudessa, niin luuleepa häntä Euroopan täysivaltaisimmaksi
ruhtinaaksi; mutta juuri hän on sitä kaikkein vähimmin. Puolalaiset
tekevät todella hänen kanssaan sen sopimuksen, jonka muiden
kansain kesken käsitetään olevan voimassa hallitsijan ja
alamaisten välillä. Itse kruunajaisissaan ja vannoessaan pitävänsä
_pacta conventa_-säädökset Puolan kuningas päästää alamaisensa
uskollisuudenvalasta siinä tapauksessa, että hän loukkaa tasavallan
lakeja. Hän nimittää kaikki virkamiehet ja jakaa kaikki arvosijat ja
kunniamerkit. Puolassa ei mikään muu ole perinnöllistä kuin maat ja
aateluus. Yhtä vähän palatinuksen [palatinus merkitsi Puolassa
maakunnan (palatinaatin) käskynhaltijaa, maaherraa. -- _Suom. muist_.]
kuin kuninkaan pojalla on mitään oikeutta isänsä arvoon, mutta
kuninkaan ja tasavallan välillä on se suuri ero, että edellinen ei voi
riistää mitään kerran antamaansa virkaa, kun sen sijaan jälkimäisellä
on oikeus ottaa kuninkaalta hänen kruununsa, jos hän rikkoo valtion
lakeja.

Vapaudestaan arka aatelisto myö kyllä usein äänensä, mutta harvoin
kiintymyksensä. Tuskin he ovat valinneet kuninkaan, kun jo pelkäävät
hänen kunnianhimoansa ja vehkeilevät häntä vastaan. Ne suurmiehet,
jotka hän on nimittänyt ja joita hän ei voi erottaa, muuttuvat usein
hänen vihollisikseen sen sijaan, että pysyisivät hänen kätyreinään. Ne,
jotka ovat kiinnitetyt hoviin, ovat muun aateliston vihan esineenä,
mistä on aina seurauksena kaksi puoluetta: moinen jako on mahdoton
välttää, jopa tarpeellinenkin sellaisissa maissa, joissa tahdotaan
pitää kuningas ja samalla säilyttää vapaus.

Kaikki, mikä koskee koko kansaa, järjestetään eduskunnassa, jolla on
nimenä valtiopäivät, ja jossa ovat koolla senaatti ja joukko
aatelismiehiä. Senaattoreja ovat palatinukset ja piispat; toisena osana
eduskuntaa ovat jokaisen palatinaatin erikoisten säätykokouksien
edustajat. Näissä suurissa kokouksissa johtaa puhetta Gnesenin
arkkipiispa, Puolan primas ja kuningaskunnan sijaishallitsija
välihallituksen (interregnumin) aikana, valtakunnan ensimäinen
arvohenkilö kuninkaan jälkeen. Harvoin onkaan Puolassa muuta
kardinaalia kuin hän, sillä kun roomalainen purppuraviitta ei anna
mitään etuoikeutta senaatissa, täytyisi piispan, joka samalla olisi
kardinaali, joko istua siellä vain senaattorinarvonsa mukaan tai luopua
sen arvon suurista etuoikeuksista, joka hänellä on isänmaassaan,
voidakseen pitää pystyssä vieraan kunnian vaatimuksia.

Kuningaskunnan lakien mukaan on valtiopäiviä pidettävä vuorotellen
Puolassa ja Liettuassa. Edustajat siellä useinkin ratkaisevat asiansa
sapeli kädessä kuten muinaiset sarmaatit, joista he polveutuvat, joskus
myös täydessä humalassa, mitä pahetta sarmaatit eivät tunteneet.
Jokainen aatelinen edustaja näillä valtiopäivillä nauttii samaa
oikeutta kuin kansantribuunit Roomassa, nimittäin panna vastalauseensa
senaatin lakeja vastaan. Yksi ainoa aatelismies, joka sanoo:
"_Kiellän_", estää tällä yhdellä sanalla kaikkien muiden yksimieliset
päätökset; ja jos hän lähtee pois siltä paikkakunnalta, missä
valtiopäiviä pidetään, täytyy niidenkin hajota.

Tästä laista johtuvia häiriöitä vastaan on tapana käyttää vielä
vaarallisempaa keinoa.

Puolassa on näet tavallisesti kaksi puoluetta. Kun yksimielisyys
valtiopäivillä siten on mahdoton, niin kumpikin puolue järjestää oman
konfederationsa, jossa asiat ratkaistaan äänten enemmistöllä,
välittämättä vähemmistön vastalauseista. Nämä kokoukset, jotka
oikeastaan ovat laittomia, mutta jotka käytäntö on laillistuttanut,
pidetään kuninkaan nimessä, vaikkapa usein vastoin hänen suostumustaan
ja etujaan, melkein samoin kuin liiga Ranskassa käytti hyväkseen Henrik
III:n nimeä hänen kukistamisekseen, ja samoin kuin Englannin
parlamentti, joka surmautti Kaarle I:n mestauslavalla, menetteli,
asettamalla tämän ruhtinaan nimen kaikkien niiden päätösten alkuun,
joita se teki hänen tuhoamisekseen. Kun sitten levottomuudet ovat
päättyneet, on yleisten valtiopäivien asiana hyväksyä tai hylätä
konfederatioiden tekemät päätökset. Voivatpa valtiopäivät kumotakin
kaiken sen, mitä edelliset ovat päättäneet, samojen järkisyiden nojalla
kuin yksinvaltaisissa valtioissa kuningas voi peruuttaa edeltäjänsä,
vieläpä itsensäkin säätämät lait.

Aatelisto, joka laatii tasavallan lait, on myös sen sotavoimana.
Tärkeissä tapauksissa se nousee ratsaille ja voi saada koolle yli
sadantuhannen miehen vahvuisen joukon. Tämä suuri armeija, nimeltään
"pospolita", liikkuu vaikeasti eikä sitä ole helppo johtaa.
Elintarpeiden ja rehun saannin vaikeus tekee sen kykenemättömäksi
pysymään kauan koossa. Siltä puuttuu kuri, kuuliaisuus ja kokemus;
mutta sitä elähdyttävä vapauden rakkaus tekee sen aina pelottavaksi.

Sen voi voittaa tai hajoittaa, vieläpä voi jonkun aikaa pitää sitä
orjuudessa, mutta kohta se pudistaa ikeen niskoiltaan. Puolalaiset itse
vertaavatkin itseänsä ruokoon, jonka myrsky taivuttaa maahan, mutta
joka tuulen lakattua puhaltamasta nousee jälleen pystyyn. Juuri tästä
syystä heillä ei ole mitään varustettuja paikkoja; he tahtovat itse
olla tasavaltansa ainoina vallituksina. He eivät koskaan salli
kuninkaansa rakentaa linnoituksia, koska pelkäävät hänen käyttävän
niitä vähemmän heidän suojakseen kuin heidän sortamisekseen. Heidän
maansa onkin aivan avoin, lukuunottamatta paria tai kolmea
rajalinnoitusta. Jos he siis sisäisissä tai ulkoisissa sodissaan
päättävät pitää hallussaan jonkin paikan, täytyy heidän kaikessa
kiireessä luoda maavallituksia, korjata vanhoja puoleksi raunioituneita
muureja, kaivaa auki miltei umpeen menneitä vallihautoja, ja
tavallisesti on kaupunki jo ehditty valloittaa, ennenkuin sen varustelu
on päätetty.

Pospolita ei aina ole sotavalmiina maan puolustamiseksi; se kokoontuu
vain valtiopäivien määräyksestä tai joskus kovan vaaran uhatessa
pelkästään kuninkaan käskystä.

Puolan tavallisena suojana on sitävastoin vakinainen armeija, jonka
tasavalta kustantaa. Siinä on kaksi osastoa, kumpikin oman
ylikenraalinsa komennossa. Ensimäinen on Puolan osasto, jossa tulee
olla kolmekymmentäkuusituhatta miestä; toisessa eli Liettuan osastossa
on kaksitoistatuhatta miestä. Molemmat ylipäälliköt ovat riippumattomat
toisistaan; vaikkapa he ovatkin kuninkaan nimittämät, ovat he
toimistaan vastuunalaisia ainoastaan tasavallalle, ja heillä on korkein
käskyvalta joukoissansa. Everstit ovat rykmenttiensä rajattomia
käskijöitä; heidän asianaan on huolehtia niistä niin hyvin kuin voivat
ja maksaa niille palkka. Mutta kun he itse harvoin saavat palkkansa,
niin he hävittävät maata ja saattavat talonpojat perikatoon,
tyydyttääkseen omaa ja sotamiestensä saaliinhimoa. Puolalaiset
ylimykset esiintyvät näissä joukoissa loisteliaammin kuin kaupungeissa;
heidän telttansa ovat kauniimmat kuin heidän talonsa. Ratsuväkenä, jota
on kaksi kolmannesta armeijasta, on miltei yksinomaan aatelismiehiä;
sen tunnusmerkkinä on hevosten kauneus ja pukujen sekä varuksien
rikkaus.

Erittäinkin santarmit, jotka jakautuvat husaareihin ja
panssariratsureihin, ovat aina useiden palvelijain seuraamia, jotka
taluttavat heidän käsihevosiaan. Näillä taas on hopeaheloilla
ja -nastoilla kaunistetut suitset, korukirjaillut satulat ja
satulapatjat, kullatut ja joskus raskashopeiset jalustimet ja suuret
satulaloimet turkkilaisten tapaan, joiden prameilua puolalaiset
matkivat niin hyvin kuin voivat.

Niin korea ja loistoisa kuin tämä ratsuväki onkin, yhtä rappiolla oli
silloin jalkaväki, huonosti puettu, huonosti asestettu, ilman
säännönmukaisia vaatteita tai univormuja. Niin oli asian laita ainakin
vuoden 1710 vaiheille saakka. Nämä jalkamiehet, jotka näyttävät
kuljeksivilta tataareilta, sietävät ihmeteltävän sitkeästi nälkää,
kylmää, vaivaa ja kaikkea sodan rasitusta.

Puolalaisissa sotamiehissä on vieläkin nähtävänä heidän esi-isiensä,
muinaisten sarmaattien, luonne: yhtä vähän kuria, sama raivokkuus
hyökkäyksessä, sama valmius pakoon ja taas taisteluun palajamiseen,
sama murhaamisen kiihko, kun he ovat voittajina.

Puolan kuningas oli aluksi otaksunut, että nämä kaksi armeijaa tarpeen
tullen taistelisivat hänen puolestaan, että puolalainen pospolita
asestautuisi hänen käskystään ja että kaikki nämä sotavoimat yhdessä
hänen alamaistensa, saksilaisten, ja hänen liittolaistensa,
venäläisten, kanssa olisivat sellainen miespaljous, jonka edessä
ruotsalaisten vähäinen lukumäärä ei uskaltaisi näyttäytyäkään. Mutta
pianpa hän, nähtyään niin paljon vaivaa saadakseen kaikki nämä
sotavoimat yhtaikaa koolle, huomasikin päinvastoin jäävänsä niitä
vaille.

Tottuneena perintömaissaan rajattomaan valtaan hän uskoi kenties
liiaksi voivansa hallita Puolaa samoin kuin Saksia. Jo hallituksensa
alussa hän aiheutti tyytymättömyyttä; hänen ensimäiset toimenpiteensä
suututtivat sitä puoluetta, joka oli vastustanut hänen valintaansa,
ja vieroittivat melkein kaikki muut. Puola nurisi nähdessään
kaupungeissaan pelkkää saksilaista varusväkeä ja rajoillansa vieraita
joukkoja. Tämä kansakunta, joka on paljoa kiihkeämpi säilyttämään
vapauttansa kuin innostunut ahdistamaan naapureitansa, ei suinkaan
pitänyt kuningas Augustin sotaa Ruotsia vastaan ja hyökkäystä
Liivinmaahan tasavallalle edullisena yrityksenä. Vaikeata onkin pettää
vapaata kansaa, kun se arvostelee todellisia etujaan. Puolalaiset
tunsivat, että jos tämä heidän suostumuksettaan aloitettu sota
päättyisi onnettomasti, heidän kaikilta puolilta avoin maansa joutuisi
Ruotsin kuninkaan saaliiksi, mutta jos se loppuisi onnellisesti, heidän
oma kuninkaansa orjuuttaisi heidät, kun hän silloin Saksin ja
Liivinmaan valtiaana puristaisi Puolan näiden kahden maan väliin.

Niinpä he, kun heillä oli nyt vaihtoehtona joko joutua oman
valitsemansa kuninkaan orjiksi tai syystä suuttuneen Kaarle XII:n
tuhottaviksi, kohottivat aivan yksiäänisen huudon tätä sotaa vastaan,
jonka luulivat julistetuksi enemmän heitä kuin Ruotsia vastaan.
He näkivät saksilaisissa ja venäläisissä vain orjuutuksensa
välikappaleita. Pianpa he, nähdessään Ruotsin kuninkaan murtaneen
tieltään kaiken vastarinnan ja etenevän voittoisine joukkoineen
Liettuan sydämeen, napisivatkin hädissään hallitsijaansa vastaan yhä
julkisemmin.

Liettua oli tällöin jakautunut kahteen puolueeseen: Sapiehan
ruhtinassuvun ja Oginskin. Näillä kahdella ryhmällä oli aluksi ollut
yksityisiä riitoja, jotka sitten paisuivat kansalaissodaksi. Ruotsin
kuningas liittyi Sapiehasuvun ruhtinaihin, ja Oginski, jota saksilaiset
auttoivat huonosti, näki puolueensa joutuneen miltei perikatoon.
Liettuan armeija, jonka nämä häiriöt ja rahanpuute olivat supistaneet
sangen pieneksi, joutui voittajan edessä osittain hajalleen.
Jäännös, joka piti Puolan kuninkaan puolta, oli eristetty pieniin
pakolaisjoukkoihin, jotka harhailivat pitkin maata ja elättivät itseään
ryöstöillä, August näki Liettuassa ainoastaan puolueensa heikkoutta,
alamaistensa vihaa ja vihollisen armeijan, jota johdatti loukattu,
voitollinen ja leppymätön nuori kuningas.

Puolassa oli tosin olemassa armeija; mutta lain määräämien
kolmenkymmenenkuuden tuhannen miehen sijasta siinä oli tuskin
kahdeksantoista tuhatta. Se ei ollut ainoastaan huonosti palkattu ja
huonosti asestettu, vaan sen kenraalitkaan eivät vielä tienneet, mille
puolelle kallistuisivat. Kuningas olisi tosin voinut käskeä aateliston
avukseen, mutta hän ei rohjennut antautua alttiiksi kiellolle joka
olisi liiaksi paljastanut ja siis myös yhä lisännyt hänen
voimattomuuttansa.

Tässä häiriön ja epävarmuuden tilassa kaikki kuningaskunnan
palatinaatit vaativat kuningasta kutsumaan valtiopäivät koolle, samoin
kuin Englannissa vaikeina aikoina valtion kaikki yhdyskunnat jättävät
kuninkaalle anomuksia, joissa pyytävät häntä kutsumaan parlamentin
koolle. Augustille oli tarpeellisempi armeija kuin valtiopäivät, jotka
vain punnitsevat kuningasten tekoja. Hän ei voinut kuitenkaan olla
niitä kokoon kutsumatta, jottei kokonaan suututtaisi kansaa. Niinpä
kutsuttiinkin valtiopäivät Varsovaan 2 päiväksi joulukuuta 1701. August
huomasi pian, että Kaarle XII:lla oli tässä kokouksessa ainakin yhtä
paljon vaikutusvaltaa kuin hänellä itsellään. Sapiehain puoluelaiset,
Lubomirskit ja heidän ystävänsä, kruunun rahastonhoitaja, palatinus
Leszczinski, jonka oli omaisuudestaan kiittäminen kuningas Augustia, ja
varsinkin Sobieski-ruhtinaiden kannattajat, olivat kaikki salaa menneet
Ruotsin kuninkaan puolelle.

Huomattavin näistä puoluemiehistä ja Puolan kuninkaan vaarallisin
vihollinen oli kardinaali Radziejowski, Gnesenin arkkipiispa,
kuningaskunnan primas ja valtiopäivien puhemies. Hän oli käytöksessään
perin vehkeilevä ja hämäräperäinen mies, jota täydellisesti hallitsi
eräs kunnianhimoinen nainen; ruotsalaiset sanoivat tätä "rouva
kardinaaliksi", ja hän yllytti kardinaalia alituisesti juoniin ja
puoluevehkeilyyn. Augustin edeltäjä, kuningas Juhana Sobieski, oli
hänet ensin nimittänyt Warmian piispaksi ja kuningaskunnan
varakansleriksi. Radziejowski, ollen silloin vasta piispa, sai
kardinaalinarvon saman kuninkaan suosion avulla. Tämä arvo avasi
hänelle kohta tien primasarvoon. Yhdistäessään siten persoonaansa
kaiken sen, mikä vaikuttaa valtavasti ihmisiin, hän saattoi
rankaisematta puuhata paljonkin.

Kuningas Juhanan kuoltua hän yritti vaikutusvaltansa avulla korottaa
prinssi Jaakko Sobieskin valtaistuimelle; mutta se ankara viha, jonka
alaiseksi isä, kaikesta suuruudestaan huolimatta, oli joutunut,
syrjäytti siitä pojan. Kardinaaii-primas liittyi silloin Ranskan
lähettilääseen, abbé Polignaciin, toimittaakseen kruunun prinssi
Contille, joka todella valittiinkin. Mutta Saksin raha ja sotajoukot
pääsivät lopulta voitolle hänen puuhistaan. Silloin hänet saatiin
houkutelluksi siihen puolueeseen, joka kruunasi Saksin vaaliruhtinaan,
mutta hän odotteli kärsivällisesti tilaisuutta saadakseen toimeen
riitaa kansan ja uuden kuninkaan välillä.

Kaarle XII:n, prinssi Jaakko Sobieskin suojelijan, voitot, Liettuan
kansalaissota ja kaikkien kansalaisten yleinen nousu kuningas Augustia
vastaan saattoivat kardinaali-primaksen uskomaan ajan tulleen, jolloin
hän voisi palauttaa Augustin Saksiin ja raivata kuningas Juhanan
pojalle tien valtaistuimelle. Tämä prinssi, aikaisemmin puolalaisten
vihan viaton esine, oli nyt pääsemässä heidän lemmikikseen sitä mukaa
kuin kuningas August sai osakseen vihaa; mutta hän ei vielä uskaltanut
ryhtyä ajattelemaan niin suurta mullistusta, vaikkapa kardinaali sitä
jo huomaamatta valmistelikin.

Aluksi kardinaali näytti tahtovan saada toimeen sovinnon kuninkaan ja
tasavallan välillä. Hän lähetteli kiertämään kirjelmiä, joista
näennäisesti huokui sovinnollisuuden ja laupeuden henki -- kulunut ja
tunnettu ansa, johon ihmiset kuitenkin aina takertuvat. Hän kirjoitti
Ruotsin kuninkaalle liikuttavan kirjeen, vannottaen häntä Hänen
nimessään, jota kaikki kristityt palvovat yhtäläisesti, antamaan
Puolalle ja sen kuninkaalle rauhan. Kaarle XII antoi vastauksen, joka
paremmin soveltui kardinaalin tarkoituksiin kuin hänen sanoihinsa. Hän
jäi kuitenkin voitollisine armeijoineen Liettuan suurherttuakuntaan ja
selitti, ettei hän mitenkään tahtonut häiritä valtiopäiviä; hän muka
kävi sotaa Augustia ja saksilaisia eikä puolalaisia vastaan, ja
tasavallan hätyyttämisen asemesta hän päinvastoin tuli vapauttamaan
sitä sorrosta. Nämä kirjeet ja vastaukset olivat tietysti tarkoitetut
julkisuutta varten. Asiamiehet, jotka yhtä mittaa kulkivat edestakaisin
kardinaalin ja kreivi Piperin välillä, ja edellisen luona pidetyt
salaiset kokoukset olivat vaikuttimena, joka sai valtiopäivät
liikkeelle. Ne esittivät, että toimitettaisiin lähetystö Kaarle XII:n
luo, ja vaativat yksimielisesti kuninkaalta, ettei hän enää kutsuisi
venäläisiä maan rajoille ja että hän lähettäisi pois saksilaiset
joukkonsa.

Augustin huono onni oli jo saanut aikaan sen, mitä valtiopäivät
vaativat häneltä. Tsaarin kanssa Birsenissä salaisesti tehty liitto oli
jo käynyt yhtä hyödyttömäksi kuin se alussa oli näyttänyt pelottavalta.
August oli vallan kykenemätön lähettämään tsaarille viittäkymmentä
tuhatta saksalaista, jotka hän oli luvannut haalia kokoon Saksan
valtakunnasta. Tsaari puolestaan, tuo Puolan vaarallinen naapuri, ei
liioin kiirehtinyt kaikkine sotavoimineen auttamaan jakautunutta
valtakuntaa, josta hän toivoi itse saavansa jotakin saaliiksensa. Hän
tyytyi lähettämään Liettuaan kaksikymmentä tuhatta venäläistä, jotka
tekivät siellä enemmän pahaa kuin ruotsalaiset, paeten tosin kaikkialla
voittajan tieltä, mutta samalla hävittäen puolalaisten maatiloja,
kunnes, ruotsalaisten kenraalien ahdistamina ja löytämättä enää mitään
ryöstettävää, palasivat parvissa kotimaahansa. Riian luona voitetun
saksilaisen armeijan jäännökset taas kuningas August lähetti
talvehtimaan ja täydentämään lukuaan Saksista käsin siinä toivossa,
että tämä uhraus, niin pakollinen kuin se olikin, voisi saada
suuttuneen Puolan kansan jälleen hänen puolelleen.

Sodan sijaan tulivat nyt vehkeilyt. Valtiopäivät olivat jakautuneet
miltei yhtä moneen puolueeseen kuin Puolassa oli palatinaatteja.
Toisena päivänä olivat vallalla kuningas Augustin edut, toisena ne jo
sysättiin syrjään. Kaikki huusivat vapautta ja oikeutta, mutta samalla
ei tiedetty mitään siitä, mitä merkitsi olla vapaa ja oikeamielinen.
Aika kului salakähmäisiin vehkeilyihin ja julkisiin korupuheisiin.
Valtiopäivät eivät tienneet, mitä ne tahtoivat tai mitä niiden tuli
tehdä. Suuret kokoukset eivät melkein koskaan kansallisten häiriöiden
aikana ole tehneet hyviä päätöksiä, koska puoluemiehet niissä ovat
julkeita ja hyväätarkoittavat henkilöt taas tavallisesti arkoja.
Valtiopäivät hajosivatkin metelöiden 17 p:nä helmikuuta 1702
kolmikuukautisen juonittelun ja horjuvaisuuden jälkeen. Senaattorit,
s.o. palatinukset ja piispat, jäivät Varsovaan. Puolan senaatilla on
näet oikeus väliaikaisesti säätää lakeja, joita valtiopäivät harvoin
julistavat mitättömiksi; tämä vähälukuisempi ja asioihin tottunut
valtioelin oli paljoa vähemmässä määrin melskeinen ja ratkaisi
nopeammin. Se päätti, että valtiopäiväin ehdottama lähetystö
oli lähetettävä Ruotsin kuninkaan luo ja että pospolitan oli
varustauduttava sotakuntoon ja oltava valmiina kaikkien tapahtumain
varalta. Samoin se julkaisi useita määräyksiä Liettuan levottomuuksien
hillitsemiseksi ja vielä useampia kuninkaan arvovallan heikentämiseksi,
vaikkapa se olikin vähemmän pelättävä kuin Kaarlen mahtavuus.

Niinpä August tällöin pitikin parempana ottaa vastaan kovat ehdot
voittajaltaan kuin alamaisiltaan. Hän päätti pyytää Ruotsin kuninkaalta
rauhaa ja tahtoi tehdä hänen kanssaan salaisen sopimuksen. Tämä aie
hänen oli tietysti salattava senaatilta, jota hän piti vieläkin
vaikeammin suostuteltavana vihamiehenään. Asia oli arkaluontoinen; hän
turvautui siinä kreivitär Königsmarckiin, ylhäissyntyiseen
ruotsittareen, johon hän silloin oli kiintynyt. Kreivittären veli on
tullut tunnetuksi onnettomasta lopustaan, ja hänen poikansa on suurella
onnella ja kunnialla johtanut Ranskan sotajoukkoja.[13]

Tämä nerostaan ja kauneudestaan maankuulu nainen oli kykenevämpi kuin
mikään ministeri saamaan neuvottelut onnistumaan. Kun hänellä lisäksi
oli tiluksia Kaarle XII:n valtioissa ja kun hän itse oli kauan aikaa
oleskellut Kaarlen hovissa, oli hänellä siten myös otollinen tekosyy
käydä tämän ruhtinaan puheilla. Hän saapuikin siis ruotsalaisten
leiriin Liettuaan ja kääntyi heti kreivi Piperin puoleen, joka liiankin
keveästi lupasi hänelle puheillepääsyn herransa luo. Monien lahjojensa
ohella, joiden vuoksi hän oli Euroopan rakastettavimpia naisia,
kreivittärellä oli myös erityinen taito puhua useiden sellaistenkin
maiden kieliä, joita hän ei koskaan ollut nähnyt, niin sulavasti kuin
hän olisi ollut sieltä syntyisin. Vieläpä hän joskus huvitteli
ranskankielisten runosäkeiden sepittämisellä, joita olisi voinut luulla
jonkun Versaillesissa syntyneen henkilön tuotteiksi. Myös Kaarle
XII:sta hän sepitti runon, jota historia ei saa jättää unhoon. Siinä
hän toi esiin taruston jumalat, jotka kukin kohdaltaan ylistelivät
Kaarlen eri hyveitä. Runo loppui seuraavasti:

    Jokainen Kaarlen kunniata julki tuo
    ja hälle muiston temppelissä paikan suo,
    mut Venus vait' on, Bacchus mykkä myös.

Kaikki tämä nero ja sulo oli kuitenkin turhaa sellaiseen mieheen
nähden, jollainen Ruotsin kuningas oli. Hän kieltäytyi itsepintaisesti
ottamasta vastaan kreivitärtä. Tämä päätti silloin asettua hänen
tielleen, kun hän teki tavallisia ratsastusretkiään. Todellakin hän
eräänä päivänä kohtasi kuninkaan hyvin kapealla tiellä ja astui
vaunuistaan heti hänet huomattuaan. Mutta kuningas tervehti häntä
sanomatta sanaakaan, käänsi ratsunsa ympäri ja ajoi heti tiehensä,
joten kreivitär Königsmarckille jäi matkastaan vain se tyydytys, että
näytti siltä kuin Ruotsin kuningas pelkäisi yksinomaan häntä.[14]

Niinpä täytyi Puolan kuninkaan nyt heittäytyä senaatin syliin. Hän teki
sille Marienburgin palatinuksen kautta kaksi ehdotusta: joko oli
tasavallan armeijan käyttö jätettävä hänen valtaansa, ja hän puolestaan
maksaisi sille omista varoistaan kahden vuosineljänneksen palkan
etukäteen, tai olisi sallittava hänen tuottaa Puolaan kaksitoista
tuhatta saksilaista. Kardinaali-primas antoi hänelle vastauksen, joka
oli yhtä tyly kuin Ruotsin kuninkaan epäys. Kokouksen nimessä hän
lausui Marienburgin palatinukselle, että oli päätetty toimittaa
lähetystö Kaarle XII:n luo ja että hän ei neuvonut kuningasta
tuottamaan maahan saksilaisiaan.

Tässä hädässä kuningas tahtoi säilyttää ainakin näennäisesti
kuninkaallisen arvovaltansa. Eräs hänen kamariherroistaan lähti hänen
puolestaan Kaarlen luo tiedustamaan, missä ja miten hänen ruotsalainen
majesteettinsa tahtoisi ottaa vastaan hänen herransa ja kuninkaansa ja
Puolan tasavallan lähetystön. Valitettavasti oli unohdettu pyytää
ruotsalaisilta kamariherralle matkalupaa. Niinpä Ruotsin kuningas
pistättikin hänet vankilaan puheillepääsyn asemesta ja sanoi kyllä
haluavansa ottaa vastaan tasavallan lähetystön, mutta ei kuningas
Augustia. Moinen kansainvälisen oikeuden loukkaus voi tulla kysymykseen
vain väkevämmän oikeuden nimessä.

Nyt Kaarle, jätettyään taaksensa varusväkeä muutamiin Liettuan
kaupunkeihin, eteni Grodnon toiselle puolelle, mikä kaupunki on
tunnettu Euroopassa siellä pidetyistä valtiopäivistään, mutta on
huonosti rakennettu ja vielä huonommin linnoitettu.

Muutamia penikulmia Grodnon toisella puolella hän kohtasi tasavallan
lähetystön; siinä oli viisi senaattoria. Nämä tahtoivat ensin
määritellä juhlameno-ohjeet, joista kuningas ei ymmärtänyt mitään; he
vaativat, että tasavaltaa oli kohdeltava "hänen korkeutenaan", ja että
heitä vastaan oli lähetettävä kuninkaan ja hänen senaattoriensa vaunut.
Heille vastattiin, että tasavaltaa puhuteltaisiin "ylhäisyytenä" eikä
"korkeutena", että kuningas ei milloinkaan käyttänyt vaunuja, että
hänellä oli luonaan kyllä paljon upseereja, mutta ei yhtään
senaattoria, että heille lähetettäisiin vastaan eräs kenraaliluutnantti
ja että heidän tuli saapua omilla hevosillaan.

Kaarle XII otti heidät vastaan teltassaan, eräänlaisella
sotilaallisella arvokkuudella. Heidän puheensa oli täynnä varovaisuutta
ja hämäryyttä. Huomattiin, että he pelkäsivät Kaarle XII:tta eivätkä
rakastaneet Augustia, mutta kuitenkin häpesivät riistää muukalaisen
käskystä kruunua kuninkaalta, jonka itse olivat valinneet. Niinpä ei
päätettykään mitään, ja Kaarle XII antoi heidän vihdoin ymmärtää
aikovansa tehdä päätöksensä vasta Varsovassa.

Ennen lähtöään hän julkaisi manifestin, joka kardinaalin ja hänen
puolueensa toimesta tulvan tavoin levisi viikossa ympäri Puolan. Tässä
julistuksessa Kaarle kutsui kaikkia puolalaisia liittämään kostonsa
hänen kostoonsa ja koetti saada heitä käsittämään, että heidän
pyrkimyksensä olivat aivan samat kuin hänen. Tosin ne olivat hyvinkin
erilaiset, mutta manifesti, jota suuri puolue, senaatin hämminki ja
valloittajan läheneminen tukivat, teki perin valtavan vaikutuksen.
Niinpä olikin pakko tunnustaa Kaarle Puolan suojelijaksi, koska hän
tahtoi se olla ja koska voitiin vielä olla onnellisiakin siitä, että
hän tyytyi tähän arvonimeen.

Augustille vihamieliset senaattorit levittivät manifestia julkisesti
hänen nähtensä. Ne harvat, jotka vielä olivat hänelle uskollisia,
pysyivät ääneti. Kun vihdoin saatiin tietää Kaarlen lähenevän
pikamarsseissa, varustautuivat kaikki sekasorrossa pakoon; kardinaali
oli ensimäisiä, jotka jättivät Varsovan. Enin osa kiiruhti pakoon joko
odottelemaan maatiloillaan asiain edelleen kehittymistä tai kutsumaan
aseihin ystäviään. Kuninkaan luo jäi vain Saksan keisarin lähettiläs ja
samoin tsaarin, paavin nuntius ja muutamia hänen kohtaloonsa
liittyneitä piispoja ja palatinuksia. Täytyi paeta, eikä vielä ollut
päätetty mitään hänen hyväkseen. Ennen lähtöään hän kiirehti
neuvottelemaan niiden vähälukuisten senaattorien kanssa, jotka vielä
edustivat senaattia. Niin hartaita kuin nämä olivatkin palvelemaan
Augustia, olivat he kuitenkin ensi sijassa puolalaisia. Heillä kaikilla
oli niin suuri vastenmielisyys saksilaista sotaväkeä kohtaan, etteivät
he rohjenneet antaa hänelle valtuutta tuottaa enempää kuin kuusituhatta
miestä suojaksensa. Lisäksi he määräsivät, että tämän joukon tuli olla
puolalaisen ylipäällikön komennossa ja heti rauhan tultua palata
kotiinsa. Tasavallan omat sotajoukot he samalla jättivät hänen
käytettävikseen.

Tämän tuloksen jälkeen kuningas jätti Varsovan, ollen liian heikko
vastustamaan vihollisiansa ja melko tyytymätön omaankin puolueeseensa.
Hän julkaisi heti yleisen kokoontumiskäskyn pospolitalle ja
armeijoille, jotka olivat olemassa enää vain nimellisesti. Liettuasta,
jossa ruotsalaiset vallitsivat, hänellä ei ollut mitään toivomista.
Vähiin sulaneelta Puolan armeijalta taas puuttui aseita, muonavaroja ja
hyvää tahtoa. Suurin osa arkaa, epäröivää tai suorastaan pahansuopaa
aatelia pysyi maatiloillaan. Turhaan kuningas, valtion lakien suoman
vallan nojalla, määräsi kuolemanrangaistuksen uhalla kaikki
aatelismiehet nousemaan ratsaille ja tulemaan mukaansa. Alkoi olla
epäiltävää, oliko häntä toteltava.

Hänen päävoimanaan olivat hänen vaaliruhtinaskuntansa joukot, koska
täysin rajaton hallitusmuoto siellä suojeli häntä tottelemattomuudelta.
Hän oli jo salaa käskenyt sieltä tulemaan kaksitoista tuhatta
saksilaista, jotka lähestyivätkin rientomarsseissa. Lisäksi hän nyt
vaati luokseen kahdeksan tuhatta, jotka oli luvannut keisarille
keisarikunnan sodassa Ranskaa vastaan, ja jotka hänen oli nykyisessä
hädässään pakko kutsua takaisin. Niin monien saksilaisten tuottaminen
Puolaan oli samaa kuin nostaa kaikki ihmiset häntä vastaan ja loukata
oman puolueensa säätämää lakia, joka myönsi hänelle vain kuusituhatta.
Mutta hän tiesi hyvin, että jos hän voittaisi, häntä vastaan ei
uskallettaisi napista, mutta jos hänet voitettaisiin, niin hänelle ei
ikinä annettaisi anteeksi edes kuudentuhannen miehen tuomista.

Sillaikaa kun hänen sotamiehensä saapuivat vähin erin ja hän itse kulki
palatinaatista toiseen kokoamassa uskollisena pysynyttä aatelia, saapui
Ruotsin kuningas vihdoin Varsovan edustalle 5 p:nä toukokuuta 1702.
Heti ensi vaatimuksesta avattiin hänelle portit. Hän lähetti pois
puolalaisen varusväen, hajoitti porvarikaartin, pani kaikkialle
vartiostoja ja määräsi asukkaat luovuttamaan kaikki aseensa. Mutta kun
hänelle riitti heidän aseistariisumisensa ja kun hän ei tahtonut
suututtaa heitä, vaati hän heiltä vain sadantuhannen frangin
pakkoveron. Kuningas August kokosi sillä välin sotavoimansa Krakovaan;
hän hämmästyi kovasti nähdessään myös kardinaali-primaksen saapuvan
sinne. Tämä mies koetti nähtävästi viimeiseen saakka esiintyä
luonteeltaan säädyllisenä ja karkoittaa kuninkaansa niin, ettei
rikottaisi ulkonaista arvokkuutta vastaan. Hän huomautti Augustille,
että Ruotsin kuningas muka näytti taipuvaiselta järjelliseen sovintoon,
ja pyysi nöyrästi lupaa mennä tapaamaan Kaarlea. August myöntyi siihen,
mitä ei voinut evätä, t.s. soi hänelle vapauden vahingoittaa häntä.

Kardinaali-primas kiiruhti heti tapaamaan Ruotsin kuningasta, jolle hän
ei vielä ollut rohjennut esittäytyä. Hän tapasi tämän ruhtinaan
Varsovan esikaupungissa Pragassa, mutta ilman niitä juhlamenoja, joita
oli noudatettu tasavallan lähettilästen vastaanotossa. Valloittajalla
oli yllään karkea siniverkainen ja kullatuilla vaskinapeilla koristettu
takki, suuret saappaat jalassa ja käsissä puhvelinnahkaiset,
kyynärpäihin ulottuvat hansikkaat, paperoimattomassa huoneessa, jossa
olivat läsnä hänen lankonsa Holsteinin herttua, hänen pääministerinsä
kreivi Piper ja useita esiupseereja. Kuningas astui jonkun askeleen
kardinaalia vastaan; he keskustelivat keskenään seisoalta
neljännestunnin ajan, jonka loputtua Kaarle virkkoi ääneen: "Minä en
aio myöntää puolalaisille rauhaa, ennenkuin he ovat valinneet uuden
kuninkaan." -- Kardinaali, joka olikin odottanut tällaista selitystä,
saattoi sen heti kaikkien palatinaattien tietoon, tosin samalla
vakuuttaen sen olevan itselleen mitä vastenmielisimmän, vaikka muka
käsillä oleva hätä pakotti tekemään voittajan mieliksi.

Sen kuultuaan Puolan kuningas havaitsi selvästi, että hänen täytyi joko
menettää tai säilyttää valtaistuimensa taistelemalla; hän käyttikin
kaikki apukeinonsa tätä suurta ratkaisua varten. Hänen kaikki
saksilaiset joukkonsa olivat jo saapuneet Saksin rajoilta; Krakovan
palatinaatista, jossa hän vielä oleskeli, kokoontui aatelisto
joukoittain tarjoamaan hänelle palvelustaan. Hän rohkaisi itse jokaista
näistä aatelismiehistä muistamaan valaansa; he lupasivatkin vuodattaa
verensä hänen puolestaan viime pisaraan saakka. Heidän apunsa ja
kruunun armeijan nimen kantavien joukkojen vahvistamana hän nyt ensi
kertaa lähti mieskohtaisesti Ruotsin kuningasta vastaan. Hän kohtasikin
pian Kaarlen, joka juuri marssi Krakovaa kohti.

Molemmat kuninkaat törmäsivät yhteen 13 p:nä heinäkuuta (1702)
Klissowin luona laajalla tasangolla, Varsovan ja Krakovan välillä.
Augustilla oli lähes kaksikymmentäneljä tuhatta miestä, Kaarle XII:lla
vain kaksitoista tuhatta. Taistelun aloitti tykistötuli. Saksilaisten
ensimäisestä yhteislaukauksesta sai Holsteinin herttua, nuori,
urhoollinen ja hyväavuinen prinssi, joka komensi ruotsalaista
ratsuväkeä, tykinkuulan lonkkaansa. Kuningas kysyi, oliko hän kuollut,
mihin vastattiin myöntävästi; hän ei sanonut siihen mitään, mutta
muutamia kyyneliä vuoti hänen silmistään. Hetkiseksi hän peitti
käsillään kasvonsa, mutta sitten hän kannusti äkkiä ratsunsa täyteen
laukkaan ja syöksyi kaartinsa etunenässä vihollisten keskelle.

Puolan kuningas teki kaikki, mitä voitiinkin odottaa kruunustaan
taistelevalta ruhtinaalta. Hän johti itse kolmasti joukkonsa
hyökkäykseen, mutta taisteli ainoastaan saksilaistensa avulla.
Puolalaiset, jotka olivat hänen oikeana siipenään, pakenivat kaikki jo
taistelun alussa, toiset pelosta, toiset ilkeydestä. Kaarle XII:n
mieskohtainen kunto osoitti etevämmyytensä; hän sai täydellisen voiton:
vihollisen leiri, liput, tykistö ja Augustin sotakassa joutuivat hänen
käsiinsä. Hän ei viipynyt kauan taistelukentällä,[15] vaan marssi
suoraan Krakovaa kohti, ajaen edellään pakenevaa Puolan kuningasta
takaa.

Krakovan porvarit olivat kyllin rohkeita sulkemaan voittajalta
porttinsa, mutta hän mursi ne. Varusväki ei uskaltanut ampua yhtään
laukausta; se ajettiin kepeillä ja ruoskaniskuilla linnaan saakka,
jonne kuningas tunkeutui yhdessä heidän kanssaan. Yksi ainoa
tykistöupseeri rohkeni valmistautua laukaisemaan tykkiä, mutta kuningas
ryntäsi hänen luokseen ja tempasi häneltä sytyttimen. Linnan päällikkö
heittäytyi kuninkaan jalkoihin. Kolme ruotsalaista rykmenttiä
majoitettiin porvarien luo, ja kaupungille määrättiin sadantuhannen
riikintaalerin pakkovero.

Kun kaupungin kuvernööriksi nimitetty kreivi Stenbock sai kuulla, että
Puolan kuningasten hautoihin, jotka ovat Krakovan P. Nikolauksen
kirkossa, oli muka kätketty aarteita, käski hän avata ne. Mutta sieltä
löydettiin vain kirkoille kuuluvia kulta- ja hopeakoristuksia. Osa
niistä otettiin, ja Kaarle XII lähetti itse yhden kultaisen kalkin
eräälle Ruotsin kirkolle, mikä seikka olisi saattanut kiihoittaa häntä
vastaan Puolan katoliset, jollei olisi niin kovin pelätty hänen
voittoisia aseitaan.

Kaarle lähti Krakovasta lujasti päättäneenä hellittämättä ahdistaa
kuningas Augustia. Muutaman penikulman päässä kaupungista hänen
hevosensa kaatui, jolloin häneltä katkesi toinen sääri. Hänet täytyi
viedä takaisin Krakovaan, missä hän sai olla kuusi viikkoa kirurgien
käsiteltävänä. Tämä sattuma antoi Augustille hengähdyslomaa. Hän
levitytti heti Puolaan ja Saksan valtakuntaan huhun, että Kaarle XII
oli kuollut ratsulta putoamisensa seurauksista. Tämä väärä uutinen,
jota vähän aikaa uskottiin, aiheutti kaikkialla mielissä hämmästystä ja
epävarmuutta.

August kokosi tänä lyhyenä väliaikana ensin Marienburgiin, sitten
Lubliniin kaikki valtakunnan säädyt, jotka jo oli kutsuttu koolle
Sandomiriin. Tungos olikin suuri; vain jotkut palatinaatit
kieltäytyivät lähettämästä edustajia. Hän voittikin jälleen puolelleen
miltei kaikkien sydämet runsailla lahjoilla, lupauksilla ja sillä
ystävällisyydellä, joka on tarpeellinen rajattomille kuninkaille, jotta
heitä rakastettaisiin, ja vaalikuninkaille, jotta he pysyisivät
vallassa.

Valtiopäivät pääsivät pian selville siitä, että uutinen Ruotsin
kuninkaan kuolemasta oli väärä; mutta tuo suuri kokous oli jo
ennättänyt saada asianomaisen sysäyksen, ja niinpä se antautuikin
uuden mielijohteen valtaan: kaikki jäsenet vannoivat pysyvänsä
uskollisina hallitsijalleen -- niin alttiita moiset kokoukset ovat
mielenmuutoksille! Itse kardinaali-primas oli yhä olevinansa kuningas
Augustin miehiä ja saapui valtiopäiville Lubliniin. Hän suuteli
kuninkaan kättä eikä suinkaan kieltäytynyt muiden lailla vannomasta
valaa. Tässä valassa vannottiin, -- ettei oltu ryhdytty eikä
ryhdyttäisi mihinkään Augustia vastaan. Kuningas vapautti kardinaalin
valan alkuosasta, ja niinpä kardinaali punastuen vannoikin vain
loppupuolen. Tuloksena valtiopäivistä oli päätös, että Puolan tasavalta
panisi omalla kustannuksellaan pystyyn viisikymmentuhantisen armeijan
hallitsijansa käytettäväksi, ja että ruotsalaisille annettaisiin kuuden
viikon aika selittää, tahtoivatko he sotaa vai rauhaa, ja sama aika
Sapieha-ruhtinaille, Liettuan levottomuuksien alkuunpanijoille, saapua
pyytämään armoa Puolan kuninkaalta.

Mutta näiden neuvottelujen aikana Kaarle XII parani vammastaan ja
kaatoi jälleen kaikki tieltään. Edelleen lujana päätöksessään
pakoittaa puolalaiset itse erottamaan kuninkaansa valtaistuimelta hän
kardinaali-primaksen vehkeiden avulla kutsutti uuden kokouksen
Varsovaan Lublinin valtiopäivien vastapainoksi. Hänen kenraalinsa kyllä
huomauttelivat hänelle, että tämä asia voi pitkistyä ja sitkistyä ja
lopulta menehtyä pelkkiin lykkäyksiin, että sillaikaa venäläiset,
taistellessaan hänen Liivin- ja Inkerinmaahan jääneitä joukkojaan
vastaan, saavuttivat joka päivä lisää sotakokemusta, että mainituissa
maakunnissa ruotsalaisten ja venäläisten välillä käydyt tiheät
taistelut eivät aina päättyneet edellisten eduksi, ja että vihdoin
hänen läsnäolonsa siellä olisi kenties piankin välttämätön. Mutta
Kaarle, joka oli yhtä järkkymätön suunnitelmissaan kuin nopea
toimissaan, vastasi heille: "Vaikkapa minun täytyisi viipyä täällä
viisikymmentä vuotta, en lähde täältä pois, ennenkuin olen pannut
Puolan kuninkaan viralta."

Hän antoi Varsovan kokouksen taistella puhein ja kirjoituksin Lublinin
kokousta vastaan ja koettaa laillistuttaa menettelyänsä kuningaskunnan
lakien avulla, jotka tosin aina ovat kaksimielisiä, niin että jokainen
puolue tulkitsee niitä omaksi edukseen ja menestys yksin ratkaisee
riidan. Itse hän, lisättyään voittoisia joukkojaan kuudellatuhannella
ratsu- ja kahdeksallatuhannella jalkamiehellä, jotka hän sai Ruotsista,
marssi Klissowin luona lyömänsä saksilaisen armeijan jäännöksiä
vastaan, joilla oli ollut aikaa kokoontua ja saada lisäväkeä, sillaikaa
kuin ratsun selästä putoaminen oli pidättänyt häntä vuoteessa. Tämä
armeija vältti hänen lähestymistään ja vetäytyi luoteeseen päin
Varsovasta Preussia kohti. Bug-joki oli hänen ja vihollisten välissä.
Kaarle ui sen ylitse ratsuväkensä etunenässä; jalkaväki taas etsi
kahlaamon ylempää joesta.

Hän saavutti saksilaiset Pultusk-nimisen paikan luona. Heitä oli noin
kymmenentuhatta miestä, ylipäällikkönä kenraali Stenau. Myöskään
Ruotsin kuningas ei ollut pikamarssissaan tuonut mukanaan enempää,
varmana siitä, että vähempikin määrä riittäisi. Hänen aseittensa
tuottama pelko oli todella niin suuri, että puolet saksilaisesta
armeijasta pakeni hänen lähestyessään, ollenkaan ryhtymättä taisteluun.
Kenraali Stenau piti hetkisen puoliaan kahdella rykmentillä, mutta pian
hänen itsensäkin täytyi mennä pakenevan armeijan mukana, joka hajosi,
ennenkuin se oli voitettu. Ruotsalaiset saivat tuskin tuhat vankia
eivätkä kaataneet edes kuuttasataa miestä, nähden enemmän vaivaa
vihollisen takaa-ajosta kuin sen tuhoamisesta.

Kaikilla suunnilla lyötyjen saksilaistensa jäännösten kanssa August
peräytyi nopeasti Thorniin, Weikselin varrella olevaan vanhaan Preussin
kuningaskunnan kaupunkiin, joka on Puolan suojeluksen alainen. Kaarle
varustautui heti sitä piirittämään. Puolan kuningas ei luullut olevansa
enää turvassa täälläkään, vaan peräytyi ja kiirehti kaikkiin sellaisiin
Puolan seutuihin, joista hän vielä voi koota muutamia sotamiehiä ja
joihin ruotsalaisten partioretket eivät vielä olleet ulottuneet. Sillä
välin ei perin nopeasti marssiva Kaarle, kun hän kulki uiden jokien yli
ja joudutti jalkaväkeänsä asettamalla heidät hevosten selkään
ratsumiesten taakse, ollut voinut tuoda yhtään tykkiä Thornin
edustalle. Hänen täytyi sentakia odottaa, kunnes niitä saapuisi meritse
Ruotsista.

Odotellessaan hän asettui muutamien penikulmien päähän
kaupungista, mutta eteni sangen usein liiankin lähelle valleja
tiedustelutarkoituksessa. Hänen yksinkertainen pukunsa, jota hän
alituisesti piti, oli hänelle näillä vaarallisilla retkillä suuremmaksi
hyödyksi kuin hän oli koskaan aavistanutkaan. Se näet esti häntä
joutumasta huomatuksi ja vihollisten maalitauluksi, jotka kyllä muutoin
olisivat ampuneet häntä. Kerran hän läheni erään Liewen-nimisen,
kullalla kirjailtuun, siniseen univormuun puetun kenraalinsa kanssa
niin likelle valleja, että pelkäsi kenraalin voivan tulla huomatuksi.
Sentähden hän luontaisen jalomielisyytensä puuskassa käskikin toisen
asettua taaksensa, ollenkaan ajattelematta, että hän itse pani oman
henkensä selvälle vaaralle alttiiksi, pelastaaksensa alamaisensa
hengen. Liewen, joka liian myöhään huomasi tehneensä erehdyksen,
pukeutuessaan niin silmäänpistävään uniformuun, mikä saattoi vaaran
alaiseksi hänen ympäristönsäkin, pelkäsi samoin kuninkaan puolesta,
olipa hän missä paikassa hyvänsä, ja epäröi totella. Mutta malttamatta
enää odottaa kuningas tarttui hänen käsivarteensa, asettui hänen
eteensä ja siten peitti hänet. Samassa silmänräpäyksessä eräs sivulta
tullut tykinkuula kaatoi kenraalin kuoliaaksi maahan juuri sillä
kohdalla, josta kuningas vastikään oli poistunut. Tämän miehen
kaatuminen hänen sijastaan juuri senvuoksi, että hän itse oli tahtonut
hänet pelastaa, vahvisti melkoisesti hänen uskoaan varmaan
kaitselmukseen, ja se usko pysyi hänessä lujana koko hänen elämänsä
ajan ja antoi hänelle varmuuden siitä, että kohtalo, joka niin
erityisesti suojeli häntä, oli määrännyt hänet suorittamaan mitä
suurimpia tekoja.

Kaikki onnistui hänelle: hänen neuvottelunsa ja hänen aseensa olivat
yhtä menestykselliset. Hän oli ikäänkuin kaikkialla läsnä koko
Puolassa, sillä hänen mainio marsalkkansa Rehnsköld oli suuren
armeijakunnan kera tämän maan sydämessä. Lähes kolmekymmentätuhatta
ruotsalaista, eri kenraalien johdolla, liikkui maan pohjois- ja
itärajoilla ja pidätti siellä koko Venäjän valtakunnan ponnistuksia;
Kaarle itse taas oli lännessä, toisessa päässä Puolaa,
valiojoukkoineen.

Tanskan kuningas oli sidottu Traventhalin sopimukseen, jota hän
voimattomuudessaan ei kyennyt rikkomaan, ja pysyi hiljaa. Tämä
hallitsija oli liian viisas näyttääksensä julki kiukkuaan siitä, että
Ruotsin kuningas liikkui niin lähellä hänen valtioitaan. Kauempana
lounaassa aukaisi Elbe- ja Weser-jokien välissä Bremenin herttuakunta,
Ruotsin entisten valloitusten viimeinen alue, jossa oli runsaasti
varusväkeä, tälle valloittajalle vielä Saksin ja keisarikunnan portit.
Niinpä nyt olikin Pohjanmerestä miltei Dnjeprin suulle, siis koko
Euroopan leveydeltä ja Moskovan porteille asti, kaikkialla vallalla
hämmästys ja täydellisen mullistuksen odotus. Kaarlen laivat, jotka
hallitsivat Itämerta, kuljettivat yhtä mittaa Puolassa otettuja
sotavankeja Ruotsiin. Ruotsi itse nautti täydellistä lepoa ja rauhaa
keskellä kaikkia näitä suuria mullistuksia ja iloitsi kuninkaansa
kunniasta, tuntematta siitä mitään rasitusta, sillä sen voittoisat
sotajoukot palkattiin ja ylläpidettiin voitettujen kustannuksella.

Tässä Kaarle XII:n aseiden aiheuttamassa pohjoismaiden yleisessä
hiljaisuudessa uskalsi Danzigin kaupunki tehdä hänelle kiusaa.
Neljätoista fregattia ja neljäkymmentä kuljetuslaivaa toi kuninkaalle
lisäväkeä kuusituhatta miestä ynnä tykistöä ja muona- ja ampumavaroja
Thornin piiritystä varten. Tämän lisäväen oli kuljettava Weikseliä
ylöspäin. Mainitun joen suussa on rikas ja vapaa Danzigin kaupunki,
joka Thornin ja Elbingin keralla nauttii Puolassa samoja etuoikeuksia
kuin Saksassa valtakunnankaupungit. Sen vapautta ovat vuoron perään
uhanneet Tanska, Ruotsi ja jotkut saksalaiset ruhtinaat, ja se onkin
säilyttänyt vapautensa vain näiden valtojen keskinäisen kateuden
avulla.

Ruotsalainen kenraali, kreivi Stenbock, kutsui kuninkaan nimessä
koolle maistraatin ja vaati siltä vapaata läpikulkua sotaväelle ja
sotatarpeille. Epäviisaasti, kuten niiden on tapana, jotka
neuvottelevat väkevämpänsä kanssa, maistraatti ei uskaltanut evätä,
mutta ei myöskään suorastaan hyväksyäkään hänen vaatimustansa. Nytpä
kenraali Stenbock pakoitti heidät enempään kuin hän aluksi oli
vaatinutkaan. Hän määräsi kaupungin maksamaan sadantuhannen ecun
[entinen ranskalainen kulta- ja hopearaha, arvoltaan noin 6 mk. --
_Suom. muist_.] pakkoveron, jolla he nyt saivat korvata epäviisaan
kieltonsa. Kun vihdoin lisäväki, tykistö ja ampumatarpeet olivat
saapuneet Thornin edustalle, alkoi piiritys 22 p:nä syyskuuta.

Kaupungin kuvernööri Robel puolusti sitä viidentuhannen miehen
suuruisella linnaväellä kuukauden ajan. Sitten hänen oli pakko antautua
ilman ehtoja. Linnaväki otettiin sotavangeiksi ja lähetettiin Ruotsiin.
Robel esitettiin aseettomana kuninkaalle. Tämä ruhtinas, joka ei
koskaan laiminlyönyt tilaisuutta kunnioittaa vihollistensa osottamia
ansioita, antoi hänelle omakätisesti miekan, lahjoitti melkoisen
rahasumman ja laski hänet kunniasanaa vastaan vapaaksi. Mutta tuo pieni
ja köyhä kaupunki tuomittiin maksamaan 40,000 ecutä pakkoveroa, joka
oli sille liian raskas.

Weikselin erään haaran varrella sijaitseva Elbing, saksalaisten
ritarien perustama ja samoin Puolalle kuuluva kaupunki, ei ottanut
oppia Danzigin erehdyksestä; se viivytteli myös liian kauan antamasta
ruotsalaisille läpikulkulupaa. Niilipä sitä rangaistiinkin ankarammin
kuin Danzigia. Kaarle marssi sinne 13 p:nä joulukuuta neljäntuhannen
miehen etunenässä, pistimet ojossa. Pelästyneet asukkaat heittäytyivät
polvilleen kaduille ja rukoilivat armoa. Kuningas riisutti heidät
kaikki aseista, majoitti sotamiehensä porvarien luo, kutsutti luokseen
maistraatin ja määräsi samana päivänä maksettavaksi 260,000 ecutä
pakkoveroa. Kaupungissa oli 200 kanuunaa ja 4,000 sentneriä ruutia,
jotka hän anasti; ei edes voitollinen taistelu olisi tuottanut hänelle
niin suuria etuja. Kaikki nämä menestykset olivat kuningas Augustin
valtaistuimelta erottamisen edeltäjiä.

Tuskin oli kardinaali vannonut kuninkaallensa olevansa yrittämättä
mitään häntä vastaan, kun hän lähti Varsovan kokoukseen, ollen edelleen
puuhaavinaan rauhan hyväksi. Hän saapui sinne, puhuen yksinomaan
sovusta ja kuuliaisuudesta, mutta mukanaan hän oli tuonut joukon omilta
tiluksiltaan hankkimiaan sotamiehiä. Vihdoin hän paljasti oikean
karvansa ja julisti kokouksen nimessä "Augustin, Saksin vaaliruhtinaan,
kelvottomaksi kantamaan Puolan kruunua".

Yksimielisesti julistettiin, että valtaistuin oli vapaa. Ruotsin
kuninkaan ja niinmuodoin valtiopäivienkin tahto oli antaa prinssi
Jaakko Sobieskille hänen isänsä Juhanan valtaistuin. Jaakko Sobieski
oleskeli tällöin Breslaussa Schlesiassa ja odotteli maltittomasti
isänsä kantamaa kruunua. Eräänä päivänä hän oli metsästämässä muutaman
penikulman päässä Breslausta, mukanansa muuan hänen veljistään, prinssi
Konstantin. Silloin kolmekymmentä kuningas Augustin salaisesti
lähettämää saksilaista aatelismiestä syöksyi äkkiä esiin läheisestä
metsästä, ympäröi molemmat prinssit ja ryösti heidät ilman vastarintaa
mukaansa. Ennakolta oli jo varustettu kyytihevoset, joilla heidät tuota
pikaa vietiin Leipzigiin, ja heidät pantiin siellä tarkkaan säilyyn.
Tämä äkkiyllätys sotki Kaarlen, kardinaalin ja Varsovan kokouksen
suunnitelmat.

Kohtalo, joka leikittelee kruunattujen päiden kanssa, saattoi melkein
samaan aikaan myös kuningas Augustin itsensä vangiksi joutumisen
vaaraan. Hän istui aterioimassa kolmen penikulman päässä Krakovasta,
luottaen vähän matkan päähän asetettuun kenttävahtiin, kun
kenraali Rehnsköld äkkiä näyttäytyi, siepattuaan ensin valtaansa
mainitun kenttävahdin. Puolan kuningas ennätti töin tuskin aivan
yhdennellätoista hetkellä nousta ratsun selkään. Kenraali Rehnsköld
ajoi häntä takaa neljä päivää, ollen saavuttamaisillaan hänet joka
hetki. Kuningas pakeni Sandomiriin saakka; ruotsalainen kenraali
seurasi häntä sinne asti, ja vain erityisen onnensattuman avulla
kuningas pääsi pakoon.

Koko tänä aikana kuningas Augustin puolue kohteli kardinaalin puoluetta
isänmaan pettureina ja sai tältä osakseen samanlaisen kohtelun.
Kruununarmeija jakautui myös näihin kahteen puolueeseen. August huomasi
vihdoin tarvitsevansa venäläisten apua ja katui nyt vain sitä, ettei
ollut sitä jo ennemmin hankkinut. Vuoroin hän riensi Saksiin, missä
hänen apulähteensä jo olivat tyhjentyneet, vuoroin taas palasi Puolaan,
jossa ei uskallettu palvella häntä. Toiselta puolen taas Ruotsin
voitollinen kuningas itse asiassa rauhallisena hallitsi Puolassa.

Kreivi Piper, jolla oli yhtä paljon valtiollista älyä kuin hänen
herrallaan hengensuuruutta, esitti tällöin Kaarle XII:lle, että tämä
itse panisi päähänsä Puolan kruunun. Hän kuvaili kuninkaalle, kuinka
asia olisi helposti toimeenpantavissa voitollisen armeijan avulla ja
hänelle jo kuuliaisen kuningaskunnan sydämessä olevan mahtavan puolueen
myötävaikutuksella, ja houkutteli evankelisen uskon puolustajan
arvonimellä, mikä kylläkin mairitteli Kaarlen kunnianhimoa. Hän sanoi,
että olisi helppo suorittaa Puolassa sama työ, jonka Kustaa Vaasa oli
tehnyt Ruotsissa, nimittäin tuoda maahan luterilaisuus ja katkaista
aatelisten ja hengellisen säädyn maaorjuudessa olevan rahvaan kahleet.
Kaarle tunsi hetkisen kiusausta, mutta kunnia oli hänen epäjumalansa,
tälle hän uhrasi etunsa ja sen mielihyvän, jonka Puolan riistäminen
paavilta olisi hänelle tuottanut. Kreivi Piperille hän sanoi olevansa
enemmän huvitettu kuningaskuntain muille antamisesta kuin niiden
hankkimisesta itselleen, ja lisäsi hymyillen: "Te soveltuisitte hyvin
jonkun italialaisen ruhtinaan ministeriksi."

Kaarle oli vielä Thornin edustalla, siinä Preussin kuningaskunnan
osassa, joka kuuluu Puolalle. Täältä käsin hän piti silmällä tapahtumia
Varsovassa ja samalla vaikutti tarpeellista pelkoa naapurivalloissa.
Prinssi Aleksanteri, Schlesiassa kiinni siepattujen Sobieskien veli,
saapui tänne hänen luoksensa ja pyysi häntä kostamaan. Kaarle lupasikin
niin tehdä sitä mieluummin, koska luuli asian helpoksi ja samalla
voivansa kostaa omastakin puolestaan. Mutta haluten kärsimättömästi
antaa Puolalle kuninkaan hän esitti prinssi Aleksanterille, että tämä
itse nousisi sille valtaistuimelle, josta itsepäinen kohtalo oli
syrjäyttänyt hänen veljensä. Hän ei tietysti odottanut epäävää
vastausta. Mutta prinssi Aleksanteri selitti hänelle, ettei mikään
voisi saada häntä hankkimaan itselleen etua vanhimman veljensä
onnettomuudesta. Ruotsin kuningas, kreivi Piper, kaikki hänen ystävänsä
ja erittäinkin Posenin nuori palatinus, Stanislaus Leszczinski,
kehoittivat kaikin tavoin häntä ottamaan kruunun vastaan. Mutta prinssi
oli taipumaton. Naapuriruhtinaat olivat hämmästyksissään tästä
ennenkuulumattomasta kiellosta eivätkä tienneet, kumpaa ihmettelisivät
enemmän, Ruotsin kuningastako, joka kahdenkolmattavuotisena voi
lahjoittaa Puolan kruunun, vai prinssi Aleksanteria, joka sen hylkäsi.



KOLMAS KIRJA.

Stanislaus Leszczinski valitaan Puolan kuninkaaksi.
Kardinaali-primaksen kuolema. Kenraali Schulenburgin oiva peräytyminen.
Tsaarin toimia. Pietarin perustaminen. Frauenstadtin taistelu. Kaarle
samoaa Saksiin. Altranstädtin rauha. August luopuu kruunusta ja jättöä
sen Stanislaukselle. Tsaarin lähettiläs kenraali Patkul teilataan ja
revitään neljäksi kappaleeksi. Kaarle ottaa Saksissa vastaan kaikkien
ruhtinasten lähettiläitä. Hän pistäytyy yksin Dresdenissä tapaamassa
Augustia ennen lähtöään.


Nuori Stanislaus Leszczinski oli tällöin lähetetty Varsovan
kokoukseen hankkimaan Ruotsin kuninkaalle selkoa erinäisistä
riitaisuuksista, jotka olivat sattuneet prinssi Jaakon ryöstämisen
aikana. Stanislauksella oli miellyttävä, rohkeutta ja lempeyttä
säteilevä ulkonäkö, rehellinen ja avomielinen olemus, mikä on suurin
kaikista ulkonaisista eduista ja antaa sanoille enemmän pontta kuin
paras kaunopuheisuus. Se järkevyys, jota hän osoitti puhuessaan
kuningas Augustista, kokouksesta, kardinaali-primaksesta ja Puolaa
hajoittavista erilaisista harrastuksista, tehosi Kaarleen. Kuningas
Stanislaus on suvainnut kertoa minulle sanoneensa latinaksi Ruotsin
kuninkaalle: "Kuinka me voimme pitää kuninkaanvaalin, kun molemmat
prinssit, Jaakko ja Konstantin Sobieski, ovat vankina?" mihin Kaarle
oli vastannut: "Kuinka sitten voidaan vapauttaa tasavalta, jollei
vaalia pidetä?" -- Tämä keskustelu oli ainoa juoni, joka vei
Stanislauksen valtaistuimelle. Kaarle pitensi tahallaan neuvottelua,
voidakseen paremmin koetella nuoren edusmiehen älyä.

Puheillepääsyn loputtua hän lausui ääneen, ettei hän ollut koskaan
nähnyt ketään miestä, joka olisi yhtä sovelias sovittamaan kaikki
puolueet. Sitten hän pian hankki tietoja palatinus Leszczinskin
luonteesta. Hän sai kuulla, että tämä oli sangen urhoollinen,
karaistunut kestämään rasituksia ja nukkui aina olkipatjalla,
vaatimatta mitään mieskohtaista palvelusta palvelijoiltaan; että hän
lisäksi osoitti tässä ilmanalassa harvinaista kohtuullisuutta, oli
taloudellinen ja vasalliensa ihailema sekä kenties ainoa herra koko
Puolassa, jolla sellaisena aikana, jolloin tunnettiin ainoastaan etujen
ja puolueiden mukaisia liittoja, oli muutamia todellisia ystäviä. Tämä
luonteenlaatu, joka jossakin määrin oli hänen omansa kaltainen,
ratkaisi hänen päätöksensä. Neuvottelun jälkeen hän virkkoi ääneensä:
"Kas siinä mies, joka aina tulee olemaan ystäväni", ja pianpa
havaittiin näiden sanojen merkitsevän samaa kuin: "Kas siinä mies,
josta tulee kuningas."

Kun Puolan primas kuuli Kaarlen maininneen palatinus Leszczinskiä
melkein samalla nimellä kuin Aleksanteri aikoinaan Abdolonymosta,
riensi hän Ruotsin kuninkaan luo ja koetti saada tätä muuttamaan
päätöstään; hän näet tahtoi siirtää kruunun eräälle Lubomirskille.
"Mutta mitä teillä on muistuttamista Stanislaus Leszczinskiä vastaan?"
kysyi valloittaja. "Sire", vastasi primas, "hän on liian nuori".
Kuningas virkkoi siihen kuivasti: "Hän on jokseenkin minun ikäiseni",
kääntyi selin ylipappiin ja lähetti paikalla kreivi Hornin Varsovan
kokoukseen ilmoittamaan, että heidän tuli valita kuningas viiden päivän
kuluessa ja että siksi oli valittava Stanislaus Leszczinski. Kreivi
Horn saapui perille 7 p:nä heinäkuuta ja määräsi vaalipäiväksi
heinäkuun 12 päivän, aivan kuin hän olisi käskenyt jonkun pataljoonan
lähteä leiristä. Kardinaali-primas, joka siten näki menettävänsä niin
monien vehkeilyjen hedelmät, palasi kokoukseen ja pani siellä kaikkensa
liikkeelle ehkäistäksensä vaalin, johon hänellä ei ollut mitään osaa.
Mutta myös Ruotsin kuningas lähti itse salaa Varsovaan; silloin täytyi
olla vaiti. Ainoa mitä primas voi tehdä oli jäädä pois vaalista. Hän
pidättyi hyödyttömään puolueettomuuteen, koska ei voinut vastustaa
voittajaa eikä myöskään tahtonut häntä avustaa.

Kun vaalipäiväksi määrätty päivä, lauantai 12 p. heinäkuuta, oli
tullut, kokoonnuttiin klo 3 iltapäivällä tähän juhlatoimitukseen
säädetylle Kolon kentälle; Posenin piispa johti kokouksessa puhetta
kardinaali-primaksen sijasta. Hän saapui puolueensa aatelismiesten
seurassa. Kenraali Horn ynnä kaksi muuta kenraalia olivat Kaarlen
ylimääräisinä lähettiläinä tasavallan luona julkisesti tässä
juhlallisuudessa läsnä. Istunto kesti klo 9:ään saakka illalla; Posenin
piispa lopetti sen julistamalla valtiopäivien nimessä Stanislauksen
valituksi Puolan kuninkaaksi. Kaikki lakit lensivät ilmaan ja
suostumushuutojen melu tukahdutti vastustajain huudot.

Kardinaali-primasta ja niitä, jotka olivat tahtoneet pysyä
puolueettomina, ei heidän vaalista poisjäämisensä hyödyttänyt
vähääkään. Jo seuraavana päivänä heidän oli pakko tulla ja vannoa
uskollisuudenvala uudelle kuninkaalle. Suurin nöyryytys kohtasi heitä
siten, että heidän oli pakko seurata häntä Ruotsin kuninkaan
majapaikkaan.

Tämä ruhtinas osoitti valtaistuimelle korottamallensa hallitsijalle
kaikkea Puolan kuninkaalle kuuluvaa kunnioitusta ja, antaakseen
suurempaa pontta hänen uudelle arvolleen, määräsi hänelle rahaa ja
sotaväkeä.

Kaarle XII matkusti kohta pois Varsovasta saattaaksensa päätökseen
Puolan valloituksen. Hän oli määrännyt joukkojensa yhtymäpaikaksi
Lembergin, Venäjän suurpalatinaatin pääkaupungin, joka jo sinänsä oli
tärkeä paikka, mutta oli vielä merkittävämpi niiden rikkauksien
johdosta, joita se oli täynnä. Luultiin tämän paikan, kuningas Augustin
sinne rakennuttamien linnoitusten avulla, kestävän viisitoista päivää.
Valloittaja saarsi sen syyskuun 5 p:nä ja jo seuraavana valloitti sen
rynnäköllä. Kaikki, jotka uskalsivat tehdä vastarintaa, saivat surmansa
miekasta. Vaikka huhuttiin, että Lembergissä oli runsaasti aarteita,
eivät voittoisat sotajoukot, kaupungin valtiaiksi päästyään, kuitenkaan
hajaantuneet ryöstelemään, vaan järjestäytyivät rintamaan
kaupungin päätorille. Täällä varusväen jäännökset antautuivat
sotavangeiksi. Kuningas kuulututti torventoitotuksella, että
kaikkien niiden asukasten, joiden hallussa oli kuningas Augustille
tai hänen kannattajilleen kuuluvia arvoesineitä, tuli itsensä,
kuolemanrangaistuksen uhalla, ennen päivän loppua ne luovuttaa.
Toimenpiteet olivat niin tarmokkaita, että vain harvat rohkenivat olla
tottelematta; kuninkaalle tuotiin neljäsataa arkullista kulta- ja
hopearahaa, pöytäkaluja ja muita kalleuksia.

Stanislauksen hallituksen alussa sattui melkein samana päivänä aivan
toisenlainen tapaus. Muutamat asiat, jotka ehdottomasti vaativat hänen
läsnäoloansa, olivat pidättäneet häntä Varsovassa. Hänen luonaan olivat
hänen äitinsä, vaimonsa ja molemmat tyttärensä; kardinaali-primas,
Posenin piispa ja muutamat puolalaiset ylimykset olivat hänen uutena
hovikuntanaan. Turvana oli kuusituhatta kruununarmeijan puolalaista,
jotka vastikään olivat siirtyneet hänen palvelukseensa, mutta joiden
uskollisuus ei vielä ollut joutunut koetukselle. Kaupungin
kuvernöörillä, kreivi Hornilla, oli sitäpaitsi käytettävänään
tuhatviisisataa ruotsalaista. Varsovassa vallitsi mitä syvin
rauhallisuus, ja Stanislaus aikoi matkustaa muutaman päivän perästä
ottamaan osaa Lembergin valloitukseen. Äkkiä hän sai kuulla lukuisan
armeijan lähenevän kaupunkia: se oli kuningas August, joka uudella
ponnistuksella ja mille kenraalille hyvänsä kiitosta tuottavalla
oivallisella marssilla eksytti Ruotsin kuninkaan ja nyt samosi Varsovaa
kohti saadakseen kilpailijan käsiinsä.

Varsova oli linnoittamaton eikä sitä puolustaviin puolalaisiin
joukkoihin ollut liioin luottamista. Augustilla oli salaisia ystäviä
kaupungissa; jos Stanislaus olisi jäänyt sinne, olisi hän ollut
hukassa. Hän lähettikin sentähden perheensä niiden puolalaisten
joukkojen turvissa, joihin hän enimmin luotti, Poseniin. Tässä
hämmingissä hän jo luuli kadottaneensa toisen, vuoden vanhan
tyttärensä. Imettäjä oli näet jättänyt hänet, mutta Stanislaus löysi
hänet eräästä naapurikylän talliruuhesta, johon tyttönen oli heitetty;
niin olen kuullut hänen itsensä kertovan. Se oli juuri sama lapsi,
josta kohtalo, mitä suurimpien onnenvaiheiden jälkeen, teki Ranskan
kuningattaren [Ludvig XV:n puoliso Maria Leszczinska (1703-1768). --
_Suom. muist_.]. Useat aatelismiehet pakenivat eri teitä. Uusi kuningas
itse lähti Kaarle XII:n luo, oppien siten ajoissa kärsimään
vastoinkäymistä, jouduttuaan pakosta jättämään pääkaupunkinsa kuusi
viikkoa sen jälkeen, kun hänet oli siellä valittu hallitsijaksi.

August marssi pääkaupunkiin vihaisena ja voitollisena hallitsijana.
Asukkaat, joita jo Ruotsin kuningas oli paloverottanut, saivat kokea
samaa vielä enemmän Augustin puolelta. Kardinaalin palatsi ja kaikki
liittoutuneiden herrojen talot jätettiin ryöstettäviksi. Merkillisintä
tässä ohimenevässä vallankumouksessa oli se, että paavin nuntius, joka
oli saapunut kuningas Augustin seurassa, vaati herransa nimessä Posenin
piispan jättämistä hänelle, koska tämä piispana ja luterilaisen
kuninkaan aseitten valtaistuimelle asettaman ruhtinaan suosijana oli
Rooman hovin tuomiovallan alainen.

Rooman hovi, joka aina on koettanut laajentaa maallista valtaansa
hengellisen valtansa avulla, oli jo aikoja sitten perustanut Puolaan
eräänlaisen oikeudenhoidon, jonka johdossa on paavin nuntius. Hänen
palvelijansa eivät olleet laiminlyöneet mitään otollista tilaisuutta
laajentaaksensa valtaansa, jota kyllä rahvas kunnioittaa, mutta
viisaimmat miehet aina vastustavat. He olivat ottaneet itselleen
oikeuden tuomita kaikki hengellisiä koskevat asiat ja varsinkin
sekasortoisina aikoina anastaneet useita muitakin etuoikeuksia; näitä
he ovat saaneet pitää vuoden 1728 vaiheille saakka, jolloin
väärinkäytöksiä supistettiin, mutta parannus tapahtuu vasta silloin,
kun ne ovat tulleet kerrassaan sietämättömiksi.

Koska kuningas Augustille oli perin mieluista rangaista Posenin piispaa
säädyllisellä tavalla ja samalla olla mieliksi Rooman hoville, jota
vastaan hän kaikkina muina aikoina olisi asettunut, niin hän jättikin
puolalaisen piispan nuntiuksen käsiin. Nähtyään talonsa ryöstön piispa
sotamiesten toimesta vietiin Italian ministerin luo; tämä lähetti hänet
Saksiin, jossa hän kuoli. -- Kreivi Horn kesti linnassa, johon hän oli
sulkeutunut, jonkun aikaa vihollisten yhtämittaista tulta, mutta kun
paikka ei ollut enää puolustettavissa, antautui hän sotavangiksi
tuhannenviidensadan ruotsalaisensa kera. Tämä oli ensimäinen etu, jonka
kuningas August vastoinkäymisiensä tulvassa saavutti vihollisensa
voitollisia aseita vastaan.

Tämä viimeinen ponnistus oli vain pian sammuvan tulen leimahdus. Hänen
kiireesti kootut joukkonsa olivat osaksi puolalaisia, jotka olivat
valmiit hylkäämään hänet ensimäisen vastoinkäymisen kohdatessa, osaksi
saksilaisia rekryyttejä, jotka eivät vielä olleet vähääkään nähneet
sotaa, osaksi kuljeskelevia kasakoita, jotka paremmin kelpasivat
ryöstämään voitettuja kuin itse voittamaan. Kaikki he vapisivat jo
kuullessansa mainittavan Ruotsin kuninkaan nimeä.

Tämä valloittaja lähti nyt kuningas Stanislauksen seurassa ja
valiojoukkojensa etupäässä tavoittamaan vihollistansa. Saksilainen
armeija pötki kaikkialla pakoon hänen edestään. Kolmenkymmenen
penikulman piiristä lähettivät kaupungit hänelle avaimensa; jokainen
päivä toi mukanaan hänelle jonkun uuden voiton; menestykset kävivät
liiankin tavallisiksi Kaarlelle. Hän itse sanoikin, että sellainen meno
oli pikemmin metsästämistä kuin sodankäyntiä, ja valitteli sitä, että
voitot olivat niin helppohintaisia.

August uskoi joksikin aikaa armeijansa ylijohdon kreivi
Schulenburgille, erittäin taitavalle kenraalille, jonka nyt täytyi
masentuneen armeijan etunenässä ottaa avukseen kaikki kokemuksensa. Hän
koettikin enemmän säilyttää herransa sotajoukkoja kuin voittaa. Hän
kävi sotaa taitavasti, molemmat kuninkaat sitävastoin kiihkeästi. Hän
salasi heiltä liikehtimisensä, miehitti edulliset kulkutiet ja uhrasi
joitakuita ratsumiehiä, antaakseen jalkaväelleen aikaa turvallisesti
peräytyä. Hän pelasti joukkonsa kunniakkaalla peräytymisellä sellaisen
vihollisen tieltä, jonka kanssa sotiessa silloin ei voinut muuta
kunniaa saavuttaa.

Tuskin oli hän saapunut Posenin palatinaattiin, kun hän kuuli molempien
kuningasten, joiden hän luuli olevan viidenkymmenen penikulman päässä,
kulkeneen tämän matkan yhdeksässä päivässä. Hänellä oli ainoastaan
kahdeksantuhatta jalka- ja tuhat ratsumiestä; näillä hänen oli
puolustauduttava ylivoimaista vihollista, Ruotsin kuninkaan nimeä ja
sitä luonnollista pelkoa vastaan, jonka niin monet tappiot herättivät
saksilaisissa. Hän oli aina väittänyt, että jalkaväki voi avoimella
kentällä, ilman hirsipaaluston apuakin, pitää puolensa ratsuväkeä
vastaan. Nytpä hän rohkenikin koettaa väitettänsä käytännössä tätä
voittoisaa ratsuväkeä vastaan, jota komensivat kaksi kuningasta ja
ruotsalaisten valiokenraalit. Hän asettui niin edulliseen paikkaan,
ettei häntä voitu saartaa. Hänen ensimäinen rivinsä laskeutui
polvilleen; se oli asestettu piikeillä ja pyssyillä; sen
kokoonpuristetut miehet olivat vihollisen ratsuja vastaan jonkinlaisena
piikki- ja pistinharjaisena vallina. Toinen rivi hiukan kumartuneena
ensimäisen olkapäiden yli, ampui sen päällitse, ja vihdoin kolmas ampui
seisoaltaan samaan aikaan molempien edellisten takaa. Ruotsalaiset
ryntäsivät rajusti kuten ainakin saksilaisia vastaan, jotka
järkähtämättä odottivat heitä. Laukaukset yhdessä piikkien ja pistimien
kera pelästyttivät hevosia, jotka nousivat pystyyn menemättä eteenpäin.
Siten ruotsalaisten hyökkäys muuttui sekasortoiseksi, ja saksilaiset
puolustautuivat horjumattomin rivein.

Sclulenburg järjesti väkensä pitkulaiseksi nelikulmioksi ja vetäytyi
viidestä haavastaan huolimatta tässä marssimuodossa hyvässä
järjestyksessä, keskellä yötä, pieneen Guhraun kaupunkiin, kolmen
penikulman päähän taistelukentältä. Mutta tuskin hän oli täällä päässyt
hiukan hengähtämisen alkuun, kun molemmat kuninkaat äkkiä näyttäytyivät
jälleen hänen takanaan.

Guhraun toisella puolella Oderin suuntaan oli tiheä metsä, jonka taakse
saksilainen kenraali pelasti väsyneen jalkaväkensä. Mutta ruotsalaiset
eivät siitä pelästyneet, vaan ajoivat häntä takaa metsän läpi, edeten
työläästi pitkin teitä, joita tuskin jalkamiehet voivat kulkea.
Saksilaiset ennättivät metsän läpi vain viisi tuntia ennen ruotsalaista
ratsuväkeä. Mainitun metsän laidassa juoksee Bartsch-joki Rützenin
kylän vieritse. Schulenburg oli ennakolta vartavasten lähettänyt miehiä
kokoamaan veneitä; sitten hän kuljetti jo puoleen määrään sulaneen
joukkonsa joen poikki. Kaarle saapui paikalle juuri silloin, kun
Schulenburg oli päässyt toiselle rannalle. Koskaan ei voittaja ole
kiihkeämmin ajanut vihollistaan takaa. Schulenburgin maine riippui
siitä, pääsisikö hän pujahtamaan Ruotsin kuninkaan käsistä; kuningas
puolestaan luuli kunniansa vaativan, että Schulenburg armeijansa
jäännösten kera joutuisi hänen vangikseen. Sentähden hän ei menettänyt
hetkeäkään, vaan käski ratsuväkensä kulkea kahlaamosta joen poikki.
Saksilaiset näkivät nyt olevansa suljettuja edellä mainitun Bartschin
ja suuren Oder-virran väliin, joka lähtee Schlesiasta ja on tällä
paikalla jo sangen syvä ja vuolas.

Schulenburgin perikato näytti välttämättömältä; kuitenkin hän,
uhrattuaan hiukan väkeään, yöllä pääsi Oderin poikki. Siten hän pelasti
armeijansa, eikä Kaarle voinut olla huudahtamatta: "Tänään on
Schulenburg voittanut meidät!"

Tämä on sama Schulenburg, josta myöhemmin tuli venetsialaisten kenraali
ja jolle mainittu tasavalta on pystyttänyt muistopatsaan Korfuun, koska
hän oli puolustanut tätä Italian etuvarustusta turkkilaisia vastaan.
Ainoastaan tasavallat osaavat osoittaa sellaista kunnioitusta;
kuninkaat antavat vain palkintoja.

Mutta Schulenburgin saavuttama kunnia ei vähääkään hyödyttänyt kuningas
Augustia. Tämä ruhtinas jätti vielä kerran Puolan vihollistensa käsiin.
Hän peräytyi Saksiin ja korjautti kiireellisesti Dresdenin
linnoitukset, ollen jo silloin, eikä suinkaan aiheettomasti, peloissaan
perintömaittensa pääkaupungin puolesta.

Kaarle XII näki Puolan alistuneena. Hänen kenraalinsa olivat
hänen esimerkkiään seuraten lyöneet Kuurinmaalla useita pieniä
venäläisjoukkoja, jotka Narvan suuren taistelun jälkeen näyttäytyivät
vain pienissä parvissa ja kävivät näillä seuduin sotaa kuljeksivien
tataarien tavalla, ryöstäen, paeten ja taas ilmestyen paetakseen
uudelleen.

Kaikkialla, missä ruotsalaiset esiintyivät, he arvelivat varmasti
voittavansa, kunhan heitä oli vain kaksikymmentä sataa vastaan. Näin
suotuisissa oloissa Stanislaus valmistautui kruunaukseensa. Kohtalo,
joka oli toimittanut hänet kuninkaaksi Varsovassa ja sieltä jälleen
karkoittanut, kutsui hänet vielä kerran sinne takaisin niiden
aatelismiesten riemuhuutojen kaikuessa, jotka sotaonni sitoi häneen.
Valtiopäivät kutsuttiin kokoon Varsovaan; kaikki enteet murrettiin;
ainoastaan Rooman hovi teki hänelle tenän.

Olihan luonnollista, että se pysyi kuningas Augustin puolella, joka
protestantista oli siirtynyt katoliseksi voidakseen nousta Puolan
valtaistuimelle, ja vastusti Stanislausta, jonka oli samalle
valtaistuimelle asettanut katolisen uskonnon perivihollinen. Silloinen
paavi Clemens XI lähetti kaikille Puolan prelaateille ja varsinkin
kardinaali-primakselle kirjelmiä, joissa hän uhkasi näitä
kirkonkirouksella, jos he uskaltaisivat olla läsnä Stanislauksen
kruunauksessa ja toimia rahtustakaan kuningas Augustin oikeuksia
vastaan.

Jos nämä kirjelmät olisivat saapuneet Varsovassa oleskeleville
piispoille, oli pelättävissä, että jotkut heistä heikkoudessaan
tottelisivat niitä, ja että enimmät käyttäisivät niitä hyväkseen,
tehdäkseen sitä enemmän vaikeuksia, mitä tarpeellisempia he olivat.
Senpätähden olikin ryhdytty kaikkiin varokeinoihin, jotta estettäisiin
paavin kirjelmien joutuminen Varsovaan. Eräs fransiskaanimunkki otti
salaa kirjelmät vastaan jättääkseen ne prelaattien omiin käsiin. Hän
antoi ensiksi yhden Chelmin alipiispalle; tämä prelaatti, joka oli
suuresti kiintynyt Stanislaukseen, toi sen avaamatonna kuninkaalle.
Kuningas kutsutti munkin luokseen ja kysyi häneltä, kuinka hän oli
uskaltanut ryhtyä moiseen tehtävään. Fransiskaani vastasi tehneensä sen
kenraalinsa käskystä. Stanislaus käski hänen vastedes totella enemmän
kuninkaansa kuin fransiskaanikenraalin määräyksiä ja karkoitti hänet
heti kaupungista.

Samana päivänä julkaistiin eräs Ruotsin kuninkaan julistus, jossa
sangen ankarain rangaistusten uhalla kiellettiin kaikkia Varsovassa
oleskelevia sekä maallikko- että munkkisäätyisiä hengellisiä
sekaantumasta valtion asioihin. Suurimmaksi varmuudeksi hän miehitytti
vahdeilla kaikkien prelaattien portit ja kielsi kenenkään muukalaisen
astumasta kaupunkiin. Hän otti omaksi huolekseen nämä pienet
väkivaltaisuudet, jottei Stanislaus heti alussa joutuisi epäsopuun
papiston kanssa. Hän sanoi levähtävänsä sotatoimiensa tuottamasta
rasituksesta ja tekevänsä tyhjiksi Rooman hovin juonet, joita vastaan
hän muka taisteli paperin avulla, kun hänen sen sijaan täytyi ahdistaa
muita hallitsijoita todellisilla aseilla.

Sekä Kaarle että Stanislaus vaativat kardinaali-primasta saapumaan
kruunaukseen juhlamenojen suorittajaksi. Mutta tämä ei katsonut
olevansa velvollinen jättämään Danzigia kruunataksensa kuninkaan, jota
hän ei ollut tahtonut valita; mutta kun hänen menettelyynsä kuului olla
koskaan tekemättä mitään ilman tekosyytä, tahtoi hän hankkia pätevän
puolustelun kieltoansa selittämään. Sentähden hän yöllä naulautti
paavin kirjelmän oman talonsa ovelle. Danzigin maistraatti joutui tästä
kuohuksiin ja haetti syyllisiä, joita ei tietysti löytynyt. Primas itse
oli myös olevinaan suutuksissa, mutta oli perin tyytyväinen: olihan
hänellä nyt syy olla kruunaamatta uutta kuningasta, ja samalla hän oli
loukkaamatta Kaarle XII:sta, Augustia, Stanislausta ja paavia. Hän
kuoli muutamia päiviä myöhemmin, jättäen isänmaansa mitä suurimpaan
sekasortoon. Kaikilla vehkeillään hän ei ollut saavuttanut muuta kuin
sotkenut välinsä samalla kertaa kolmen kuninkaan, Kaarlen, Augustin ja
Stanislauksen, Puolan tasavallan ja paavin kanssa, joka viimemainittu
oli käskenyt hänen saapua Roomaan tekemään käytöksestään tiliä. Mutta
kun valtiomiehetkin joskus viime hetkinään tuntevat tunnonvaivoja, niin
hänkin kuollessaan kirjoitti kuningas Augustille, pyytäen tältä
anteeksi.

Kruunaus toimitettiin rauhallisesti ja hyvin komeasti Varsovassa,
vaikka Puolassa muutoin on tapana kruunata kuninkaat Krakovassa.
Stanislaus Leszczinskin ja hänen puolisonsa Charlotta Opalinskan
kruunasi Puolan kuninkaaksi ja kuningattareksi Lembergin arkkipiispa
useiden muiden prelaattien avulla. Kaarle XII katseli tätä
juhlatoimitusta tuntematonna -- se olikin ainoa hedelmä, jonka hän sai
valloituksistaan.[16]

Sillaikaa kun hän antoi voitetulle Puolalle kuninkaan, kun Tanska ei
uskaltanut häiritä häntä, kun Preussin kuningas etsi hänen
ystävyyttään, ja kun kuningas August vetäytyi perintömaihinsa, tuli
tsaari päivä päivältä yhä pelottavammaksi. Hän oli tosin heikosti
auttanut Augustia Puolassa, mutta Inkerinmaalla hän oli suorittanut
melkoisia häiritseviä sotaliikkeitä.

Tsaari alkoi jo olla oivallinen sodankävijä ei ainoastaan omasta
puolestaan, vaan hän opetti saman taidon venäläisilleenkin. Kuri parani
hänen joukoissaan; hänellä oli hyviä insinöörejä, hyvin varustettu
tykistö, paljon kelvollisia upseereja. Hän oli myös oppinut suuren
taidon muonittaa armeijoitaan. Muutamat hänen kenraaleistaan olivat jo
harjaantuneet taistelemaan hyvin ja myös tarpeen tullen olemaan
taistelematta. Lisäksi hän oli hankkinut merivoimankin, joka kykeni
tekemään ruotsalaisille Itämerellä tenää.

Näiden kaikkien edullisten asianhaarain vahvistamana, jotka johtuivat
yksinomaan hänen nerostaan ja Ruotsin kuninkaan poissaolosta, hän
valloitti rynnäköllä Narvan säännöllisen piirityksen jälkeen ja
estettyään sille avuntuonnin sekä maitse että meritse.[17] Kun hänen
sotamiehensä olivat päässeet kaupungin herroiksi, ryhtyivät he
ryöstämään ja antautuivat mitä kauheimpien raakuuksien harjoittamiseen.
Tsaari riensi itse kaikille tahoille estääkseen sekasortoa ja
verilöylyä; hän tempasi itse naisia sotamiestensä käsistä, jotka
koettivat kuristaa heitä, raiskattuaan ensin heidät. Täytyipä hänen
omin käsin tappaakin muutamia ryssiä, jotka eivät totelleet hänen
käskyjään. Narvan raatihuoneessa näytetään vieläkin pöytää, jolle hän
sisään astuttuaan laski miekkansa, ja kerrotaan hänen kokoontuneelle
porvaristolle silloin lausuneen: "Se veri, joka punaa miekkaani, ei ole
asukasten verta, vaan se on venäläistä verta, jota olen vuodattanut
pelastaakseni teidän henkenne."

Jospa tsaari olisi aina osoittanut moista inhimillisyyttä, olisi hän
ollut ensimäinen ihmisten joukossa, Hän pyrki todella suurempiinkin
päämääriin kuin hävittämään kaupunkeja. Hän perusti tällöin itse uuden
kaupungin vähän matkan päähän Narvasta, uusien valloitustensa keskelle.
Se oli Pietarin kaupunki, jonka hän myöhemmin otti asuinpaikakseen,
tehden siitä Venäjän kaupan keskuksen. Se sijaitsee Suomen ja
Inkerinmaan välillä soisella saarella, jonka ympäri Neva jakautuu
useihin suuhaaroihin ennen Suomenlahteen laskemistaan. Hän itse
suunnitteli kaupungin asemakaavan, linnoituksen, sataman, rantakadut,
jotka sitä kaunistavat, ja linnakkeet, jotka suojelevat sisäänpääsyä.
Tällä autiolla ja viljelemättömällä saarella, joka sikäläisen ilmanalan
lyhyen kesän aikana oli pelkkä lokakasa ja talvella jäätynyt lampi,
jonne voitiin päästä maitse ainoastaan tiettömien metsien ja syvien
soiden läpi ja jossa siihen asti vain karhut ja sudet olivat
majailleet, asui v. 1703 jo enemmän kuin 300,000 ihmistä, jotka tsaari
oli koonnut sinne kaikista maistaan.[18] Pietariin tuotettiin
talonpoikia Astrakanin seuduilta ja kaukaa Kiinan rajoilta. Metsiä oli
raivattava, teitä tehtävä, soita kuivattava, patoja rakennettava,
ennenkuin voitiin laskea kaupungin peruskivet. Kaikkialla pakoitettiin
luonto alistumaan. Tsaari tahtoi itsepintaisesti kansoittaa maan, joka
ei näyttänyt olevan määrätty ihmisten olinpaikaksi. Eivät tulvat,
jotka tuhosivat hänen työnsä, ei maaperän karuus, ei työmiesten
tietämättömyys, eipä edes kuolevaisuuskaan, joka jo alkuaikoina surmasi
200,000 ihmistä, saaneet hänen päätöstään järkkymään. Kaikista luonnon,
kansan mielialan ja onnettoman sodan tuottamista esteistä huolimatta
kaupunki perustettiin. Jo v. 1705 Pietari oli kaupunki, jonka satama
oli täynnä laivoja. Keisari houkutteli sinne muukalaisia kaikenlaisilla
suosionosoituksilla, jakaen toisille maatiluksia, lahjoittaen toisille
taloja ja suosien kaikkia sellaisia taitoja, jotka olivat soveliaat
lieventämään tätä raakaa ilmanalaa. Erityisesti hän teki Pietarin
luoksepääsemättömäksi vihollisten taholta. Ruotsalaiset kenraalit,
jotka muutoin kaikkialla monesti löivät hänen joukkonsa, eivät olleet
voineet vahingoittaa tätä alkavaa siirtolaa; se eli rauhallisena sitä
ympäröivän sodan keskellä.

Luodessaan siten uusia valtioita tsaari yhä tarjosi kätensä Augustille,
joka kadotti omat valtionsa. Hän kehoitti tätä kenraali Patkulin
kautta, joka vähän aikaa sitten oli mennyt Venäjän palvelukseen ja nyt
oli tsaarin lähettiläänä Saksissa, saapumaan Grodnoon vielä kerran
neuvottelemaan hänen kanssaan asiainsa onnettomasta tilasta. Kuningas
August tulikin sinne muutamien joukko-osastojen kera ja kenraali
Schulenburgin seurassa, jolle hänen menonsa Oderin yli oli tuonut
mainetta pohjoismaissa ja johon August pani viimeisen toivonsa. Tsaari
saapui myös sinne, marssittaen jäljessään 70,000 miestä.

Nämä kaksi hallitsijaa laativat nyt uusia sotasuunnitelmia. Erotettu
kuningas August ei enää pelännyt suututtavansa puolalaisia, vaikkapa
jättäisikin heidän maansa venäläisille joukoille alttiiksi. Päätettiin,
että tsaarin armeijan tuli jakaantua useihin osastoihin, pidättääkseen
Ruotsin kuningasta joka askeleella. Tämän kohtauksen aikana muuten
kuningas August uudisti Valkean kotkan ritarikunnan, koettaen tällä
kehnolla keinolla kiinnittää itseensä muutamia puolalaisia ylimyksiä,
jotka olivat halukkaampia ottamaan vastaan todellisia etuja kuin turhaa
kunniaa, mikä saatuna sellaisen kuninkaan kädestä, joka oli enää
kuningas vain nimeltä, tuntui naurettavalta. Hallitsijain neuvottelu
päättyi omituisella tavalla. Tsaari näet matkusti äkkiä tiehensä,
jättäen joukkonsa liittolaisensa haltuun, ja riensi mieskohtaisesti
kukistamaan kapinaa, joka uhkasi häntä Astrakanissa. Tuskin oli hän
mennyt, kun kuningas August vangitutti Patkulin Dresdenissä. Koko
Eurooppa hämmästyi, että hän uskalsi vastoin kansainvälistä oikeutta
ja, ainakin näennäisesti, vastoin omia etujaan, panettaa vankeuteen sen
ainoan ruhtinaan lähettilään, joka vielä suojeli häntä.

Tämän tapauksen salaisena aiheena oli, kuten kuningas Augustin poika,
Saksin marsalkka, on suvainnut kertoa minulle, seuraava seikka. Patkul,
joka oli karkoitettu Ruotsista, koska hän oli puolustanut isänmaansa
Liivinmaan etuoikeuksia, oli siirtynyt kenraalina kuningas Augustin
palvelukseen. Mutta kun hänen tulinen ja ylväs henkensä sopi huonosti
yhteen kuninkaan suosikin kenraali Flemmingin ylväyden kanssa, tämä kun
oli vielä kopeampi ja kiivaampi kuin hän, niin hän oli siirtynyt
tsaarin palvelukseen ja toimi nyt tsaarin kenraalina ja lähettiläänä
kuningas Augustin luona.

Patkulilla oli terävä ymmärrys; hän oli saanut selville, että
Flemmingillä ja Saksin kanslerilla oli aikomuksena ryhtyä rauhantekoon
Ruotsin kuninkaan kanssa mistä hinnasta hyvänsä. Heti hän laati
suunnitelman ehättää ennen heitä ja raivata viisaasti tietä tsaarin ja
Ruotsin väliselle sovinnonteolle. Kansleri pääsi hänen hommansa perille
ja sai aikaan, että hänet pantiin varmaan talteen. Kuningas August
vakuutti tsaarille, että Patkul oli petturi, joka petti heitä molempia.
Kuitenkaan ei häntä voitu syyttää muusta kuin siitä, että hän oli liian
innokkaasti palvellut uutta herraansa; mutta sopimattomaan aikaan tehty
palvelus rangaistaan useinkin petoksena.

Sillä välin nuo useihin osastoihin jakautuneet 70,000 venäläistä omalta
osaltaan polttivat ja hävittivät Stanislauksen puoluelaisten maatiloja;
toiselta puolen taas Schulenburg läheni uusine joukkoineen. Mutta
vähemmässä kuin kahdessa kuukaudessa ruotsalaiset onnellisesti
hajoittivat nämä molemmat armeijat. Kaarle XII ja Stanislaus
hätyyttivät venäläisten erillisiä osastoja toista toisensa jälkeen,
mutta niin kiivaasti, että asianomainen venäläinen kenraali oli jo
lyöty, ennenkuin hän edes sai tietää sotatoverinsa tappioista.

Mikään este ei voinut pidättää voittajaa. Jos sattui olemaan joki
vihollisen ja hänen välillään, niin Kaarle XII ruotsalaisineen kulki
uimalla sen ylitse. Eräs ruotsalainen partiojoukko anasti Augustin
matkatavarat, joista löytyi 200,000 ecutä hopearahaa. Stanislaus
sieppasi 800,000 dukaattia [dukaatti, vanha kultaraha, peräisin
Venetsiasta, arvoltaan noin 10-12 mk. -- _Suom. muist_.], jotka
kuuluivat venäläiselle kenraalille, ruhtinas Menshikoville. Kaarle
kulki ratsuväkensä etupäässä kolmekymmentä penikulmaa neljässäkolmatta
tunnissa, jolloin jokainen ratsumies talutti toista hevosta noustakseen
sen selkään, kun omansa oli väsynyt. Pelästyneet ja vähiin sulaneet
venäläiset pakenivat epäjärjestyksessä Dnjeprin yli.

Kaarlen siten ajaessa edellään venäläisiä Liettuan sydämeen saakka,
Schulenburg vihdoin kulki jälleen Oderin yli ja tarjosi 20,000 miehen
etunenässä taistelua kuululle marski Rehnsköldille, jota pidettiin
Kaarle XII:n parhaana kenraalina ja nimettiin pohjolan Aleksanterin
Parmenioksi. Nämä kaksi kuuluisaa kenraalia, jotka näyttivät olevan
osallisia herrojensa kohtaloihin, kohtasivat toisensa aivan lähellä
Punitzia Fraustadt-nimisen paikan luona, joka jo kerran ennen oli ollut
tuhoisa Augustin joukoille. Rehnsköldillä oli vain kolmetoista
pataljoonaa ja kaksikymmentäkaksi eskadroonaa, yhteensä lähes 10,000
miestä; Schulenburgilla oli kaksinkertainen määrä.

On huomautettava, että Schulenburgilla oli armeijassaan myös kuusi- tai
seitsemäntuhatta venäläistä, joita oli kauan totutettu kuriin ja joita
sentähden pidettiinkin harjaantuneina sotamiehinä. Tämä Fraustadtin
taistelu tapahtui 12 p:nä helmikuuta 1706; mutta sama kenraali
Schulenburg, joka 4,000 miehellä oli tavallaan sotkenut Ruotsin
kuninkaan sotaonnen, hävisi nyt kenraali Rehnsköldin onnentähden
edessä. Taistelu ei kestänyt neljännestuntiakaan; venäläiset heittivät
pois aseensa heti kun näkivät ruotsalaiset; kauhu oli niin äkillinen ja
sekasorto niin suuri, että voittajat löysivät taistelukentältä 7,000
valmiiksi ladattua kivääriä, jotka laukaisematta oli viskattu maahan.
Ei koskaan ole tappio ollut nopeampi, täydellisempi ja häpeällisempi;
eikä kuitenkaan milloinkaan ole mikään kenraali laatinut parempaa
taistelusuunnitelmaa kuin Schulenburg, kuten vakuuttivat kaikki
saksilaiset ja ruotsalaiset upseerit, jotka tällöin näkivät, kuinka
vähän inhimillinen viisaus voi ohjata tapausten kulkua.

Vankien joukossa oli kokonainen rykmentti ranskalaisia. Nämä onnettomat
olivat v. 1704 kuuluisassa Hochstädtin taistelussa, joka oli niin
tuhoisa Ludvig XIV:n mahdille, joutuneet saksilaisten joukkojen
vangiksi. He olivat sittemmin siirtyneet kuningas Augustin
palvelukseen, joka oli heistä muodostanut rakuunarykmentin ja antanut
sen päällikkyyden eräälle Joyeuse-sukuun kuuluvalle ranskalaiselle.
Päällikkö sai surmansa ruotsalaisten ensimäisessä tai oikeammin
ainoassa hyökkäyksessä; koko rykmentti tehtiin sotavangeiksi. Jo samana
päivänä nämä ranskalaiset pyrkivät Kaarle XII:n palvelukseen, ja
todella he siihen pääsivätkin, vaihtaen siten vielä kerran omituisen
onnenoikun johdosta voittajaa ja herraa.

Venäläiset puolestaan rukoilivat polvillaan armoa, mutta heidät
surmattiin epäinhimillisesti kuusi tuntia taistelun jälkeen, jotta
siten kostettaisiin heille heidän toveriensa väkivallantyöt ja
päästäisiin vapaiksi vangeista, joiden suhteen ei tiedetty miten
menetellä.

August huomasi nyt olevansa kaikkia apulähteitä vailla. Hänellä oli
hallussaan enää vain Krakova, jonne hän oli sulkeutunut kahden
venäläisen ja kahden saksilaisen rykmentin sekä muutamien
kruununarmeijan joukkojen kera, joiden hän pelkäsi jättävän hänet
voittajan käsiin. Hänen onnettomuutensa nousi huippuunsa vasta kun hän
kuuli Kaarle XII:n vihdoin tunkeutuneen Saksiin saakka syyskuun 1 p:nä
1706.

Kaarle oli marssinut Schlesian läpi katsomatta edes tarpeelliseksi
antaa siitä Wienin hoville tietoa. Saksa oli tästä hämmästyksissään;
Regensburgin valtiopäivät, jotka edustavat Saksan keisarikuntaa, mutta
joiden päätökset usein ovat yhtä hedelmättömät kuin juhlalliset,
julistivat Ruotsin kuninkaan valtakunnan viholliseksi, jos hän
armeijoineen kulkisi Oderin yli. Mutta sepä juuri panikin hänet sitä
nopeammin hyökkäämään Saksaan.

Hänen lähestyessään kylät jäivät autioiksi ja asukkaat pakenivat
kaikkiin suuntiin. Kaarle menetteli nyt samoin kuin Köpenhaminassakin.
Hän naulautti kaikkialle julistuksia, ilmoittaen tulleensa vain rauhaa
rakentamaan; kaikkia niitä, jotka tulisivat takaisin koteihinsa ja
maksaisivat hänen määräämänsä pakkoveron, kohdeltaisiin aivan kuin
hänen omia alamaisiaan; muita tultaisiin armotta ahdistamaan. Tämä
sellaisen ruhtinaan selitys, jonka tiedettiin aina pitäneen sanansa,
sai joukoittain palaamaan kaikki ne, jotka pelko oli ajanut pakoon. Hän
asettui leiriin Altranstädtin luo, lähelle Lützeniä, Kustaa Aadolfin
voitosta ja kuolemasta kuuluisaa taistelutannerta. Hän kävi katsomassa
sitä paikkaa, jossa tämä suuri mies oli saanut surmansa. Kun hänet oli
opastettu paikalle, sanoi hän: "Olen koettanut elää kuten hän; Jumala
suo minulle kerran kenties yhtä mainion kuoleman."

Täältä leiristään hän käski Saksin valtiosäätyjen kokoontua ja lähettää
hänelle hetimiten vaaliruhtinaskunnan veroluettelot. Saatuaan ne
käsiinsä ja päästyään niistä selville, mitä Saksi voi suorittaa, hän
verotti sitä 620,000 riikintaaleria kuukaudessa. Tämän pakkoveron
lisäksi tuli saksilaisten hankkia jokaiselle ruotsalaiselle
sotamiehelle päivittäin kaksi naulaa lihaa, kaksi naulaa leipää, kaksi
ruukullista olutta ja neljä sou'ta [sou, ransk. vaskiraha, arvoltaan
noin 5 penniä. -- _Suom. muist_.] rahaa ynnä rehua ratsuväelle.
Järjestettyään siten pakkoverotuksen kuningas asetti uuden poliisin
turvaamaan saksilaisia sotamiestensä väkivaltaisuuksilta. Hän määräsi,
että kaikissa niissä kaupungeissa, joihin hän asetti varusväkeä,
jokaisen isännän, jonka luona sotilaita majaili, tuli kuukausittain
antaa todistus näiden käytöksestä; muuten sotilas ei saanut palkkaansa.
Lisäksi kulkivat tarkastajat joka viidestoista päivä talosta taloon
tiedustelemassa, olivatko ruotsalaiset mahdollisesti tehneet jotakin
vahinkoa; tarkastajain tuli korvata se isännille ja rangaista
syyllisiä.

Se ankara kuri, joka vallitsi Kaarle XII:n joukoissa, on hyvin
tunnettu; ne eivät saaneet ryöstää rynnäköllä valloitettua kaupunkia,
ennenkuin olivat saaneet siihen luvan. Itse ryöstönkin he suorittivat
järjestystä noudattaen ja lopettivat sen ensimäisestä merkistä. Vielä
tänäänkin ylpeilevät ruotsalaiset siitä kurista, jota he noudattivat
Saksissa, ja kuitenkin saksilaiset valittivat heidän siellä tekemiään
julmia hävityksiä; -- mikä vastakohta olisi muuten mahdoton ymmärtää,
jollei tiedettäisi, kuinka ihmiset arvostelevat eri tavoin samoja
asioita. On melkein mahdotonta, etteivät voittajat joskus käyttäisi
väärin oikeuksiaan ja etteivät voitetut pitäisi kepeintäkin loukkausta
raakana ryöstönä! Kun kuningas eräänä päivänä oli ratsastusretkellä
lähellä Leipzigiä, niin muudan saksilainen talonpoika heittäytyi hänen
jalkoihinsa ja anoi häneltä oikeutta erästä krenatööriä vastaan, joka
muka oli riistänyt hänen perheeltään päivällismuonan. Kuningas kutsutti
sotamiehen luokseen. "Onko totta", kysyi hän ankarin ilmein, "että sinä
olet varastanut tältä mieheltä?" -- "Herra kuningas", vastasi sotamies,
"minä en ole tehnyt hänelle niinkään paljon pahaa kuin teidän
majesteettinne on tehnyt hänen herralleen. Te olette häneltä riistänyt
kuningaskunnan, kun minä sen sijaan olen tältä maamoukalta ottanut
ainoastaan kalkkunan". -- Kuningas antoi omakätisesti talonpojalle
kymmenen dukaattia ja soi sotamiehelle hänen rohkean suorapuheisuutensa
takia anteeksi, virkkaen kuitenkin hänelle: "Muistappa sentään, ystävä
hyvä, että minä, jos kohta riistinkin kuningas Augustilta
kuningaskunnan, en siitä ottanut mitään itselleni."

Leipzigin suuret messut pidettiin kuten tavallista; kauppiaat saapuivat
sinne täysin turvallisesti. Markkinoilla ei nähty yhtään ainoaa
ruotsalaista sotamiestä; olisi voitu luulla Ruotsin kuninkaan armeijan
oleskelevan Saksissa yksinomaan valvomassa maan turvallisuutta. Hän
vallitsi koko vaaliruhtinaskuntaa yhtä rajattomalla vallalla ja yhtä
rauhallisesti kuin Tukholmassa.

Puolassa harhaileva kuningas August, menetettyään sekä kuningas- että
vaaliruhtinaskuntansa, kirjoitti vihdoin omakätisesti Kaarle XII:lle
kirjeen, pyytäen siinä häneltä rauhaa. Hän lähetti salaa parooni von
Imhofin viemään tätä kirjettä perille yhdessä salaneuvoston esittelijän
Pfingstenin kanssa. Hän antoi heille kummallekin täydet valtuudet ja
allekirjoittamansa kaavakkeen. "Menkää", virkkoi hän heille omin
sanoin, "ja koettakaa hankkia minulle järjelliset ja kristilliset
ehdot". -- Augustin oli pakko salata rauhanhankkeensa, turvautumatta
minkään ruhtinaan välitykseen, sillä koska hän tällöin oli Puolassa
ikäänkuin venäläisten armoilla, hän pelkäsi täydellä syyllä, että hänen
vaarallinen liittolaisensa, jonka hän aikoi hylätä, kostaisi hänelle
hänen alistumisensa voittajan armoille. Hänen molemmat valtuutettunsa
saapuivat yöllä Kaarle XII:n leiriin ja saivat salaisen puheillepääsyn.
Kuningas luki kirjeen. "Hyvät herrat", sanoi hän valtuutetuille, "te
saatte kohta vastaukseni". -- Hän vetäytyi heti työhuoneeseensa ja
kirjoitutti siellä seuraavan vastauksen:
**
"Minä suostun tekemään rauhan seuraavilla ehdoilla, joihin ei pidä enää
odottaa mitään muutosta minun puoleltani:

1. Kuningas Augustin tulee ainiaaksi luopua Puolan kruunusta ja
tunnustaa Stanislaus lailliseksi kuninkaaksi sekä luvata olla koskaan
ajattelematta nousta jälleen Puolan valtaistuimelle, ei edes
Stanislauksen kuoltuakaan.

2. Hänen on luovuttava kaikista muista sopimuksista ja erityisesti
Venäjän kanssa tekemistään.

3. Hänen on kunniallisesti palautettava minun leiriini
Sobieski-ruhtinaat ja kaikki muutkin mahdollisesti ottamansa
sotavangit.

4. Hänen on luovutettava minulle kaikki karkurit, jotka ovat siirtyneet
hänen palvelukseensa, nimenomaan Juhana Patkul; sen sijaan hänen on
jätettävä kaikki oikeudenkäynti niitä vastaan, jotka hänen
palveluksestaan ovat siirtyneet minun palvelukseeni."

Hän antoi tämän paperin kreivi Piperille, jättäen hänen tehtäväkseen
neuvotella lopusta kuningas Augustin valtuutettujen kanssa. Nämä
pelästyivät ehtojen kovuutta ja panivat liikkeelle kaiken sen taidon,
joka voimattomalla on käytettävissään, koettaakseen lauhduttaa Ruotsin
kuninkaan ankaruutta. Heillä oli useita neuvotteluja kreivi Piperin
kanssa. Tämä ministeri vastasi kaikkiin heidän esityksiinsä ainoastaan:
"Sellainen on herrani ja kuninkaani tahto; hän ei ikinä muuta
päätöksiään."

Sillaikaa kun Saksissa salakähmää puuhattiin tätä rauhaa, näytti onni
suovan kuningas Augustille tilaisuuden saada kunniallisemman rauhan ja
neuvotella voittajansa kanssa tasa-arvoisemmalta kannalta.

Venäläisen armeijan ylipäällikkö ruhtinas Menshikov saapui 30,000
miehen kera tapaamaan häntä Puolaan aikana, jolloin hän ei ainoastaan
ollut enää toivomatta hänen apuaan, vaan suorastaan pelkäsi sitä.
Hänellä itsellään oli luonaan joitakuita puolalaisia ja saksilaisia
joukkoja, kaiken kaikkiaan noin 5,000 miestä. Ollen nyt pienine
joukkoineen ruhtinas Menshikovin armeijan ympäröimänä hänellä oli syytä
pelätä pahinta, jos keksittäisiin hänen rauhanhankkeensa. Niinpä hän
nyt näkikin yhtaikaa olevansa vihollisen erottama valtaistuimelta ja
vaarassa joutua oman liittolaisensa vangiksi. Tässä pulmallisessa
tilassa sattui lisäksi armeijalla olemaan Kalishin luona, lähellä
Posenin palatinaattia, edessään ruotsalainen kenraali Meyerfelt,[19]
10,000 miehen kanssa. Ruhtinas Menshikov vaati kuningas Augustia
ryhtymään taisteluun. Kuningas, jouduttuaan näin mitä tukalimpaan
ahdinkoon, viivytteli hyökkäystä kaikenlaisilla tekosyillä; sillä,
vaikka viholliset olivatkin kolme kertaa heikommat kuin hän, oli
Meyerfeltin armeijassa neljätuhatta ruotsalaista, mikä kyllä riitti
tekemään tuloksen epävarmaksi. Ryhtyä taisteluun ruotsalaisten kanssa
neuvottelujen kestäessä ja joutua siinä tappiolle olisi ollut sen
kuilun suurentamista, jossa hän jo oli. Hän lähettikin sentähden erään
luottamusmiehensä vihollisen kenraalin luo tutustuttamaan häntä
salaisiin rauhanhankkeihin ja kehoittamaan häntä vetäytymään pois.
Mutta tällä tiedonannolla oli aivan päinvastainen vaikutus kuin hän
oli odottanut: kenraali Meyerfelt luuli, että hänelle aiottiin
pelottamiseksi virittää ansa, ja päätti siitä syystä itse uskaltautua
taisteluun.

Mutta tänä päivänä venäläiset voittivatkin ensi kerran säännöllisessä
taistelussa. Voitto, jonka kuningas August sai miltei vasten tahtoaan,
oli täydellinen. Hän saapui riemukulussa, keskellä huonoa onneaan,
Varsovaan, entiseen pääkaupunkiinsa, joka muurittomana ja hävitettynä
silloin oli valmis ottamaan vastaan jokaisen voittajan ja tunnustamaan
väkevimmän kuninkaaksensa. Hän tunsi kiusausta käyttää hyväkseen tätä
onnenhetkeä ja lähteä Saksiin ahdistamaan venäläisellä armeijalla
Ruotsin kuningasta. Mutta harkittuaan, että Kaarle XII seisoi siihen
saakka voittamattoman ruotsalaisen armeijan etunenässä, että venäläiset
hylkäisivät hänet, saadessaan vähänkin vihiä hänen aloittamistaan
neuvotteluista, että silloin hänen perintömaansa Saksi, joka jo
ennestään oli tyhjennetty rahasta ja ihmisistä, joutuisi sekä
ruotsalaisten että venäläisten yhtäläisen hävityksen alaiseksi, että
parhaillaan Ranskaa vastaan sotiva Saksan valtakunta ei kykenisi häntä
auttamaan, että hän siten jäisi valtiotta, rahoitta ja ystävittä, hän
käsitti, että hänen oli pakko alistua Ruotsin kuninkaan asettamiin
ehtoihin. Nämä ehdot muuttuivat vielä ankarammiksi, kun Kaarle oli
saanut tietää Augustin käyneen hänen joukkojensa kimppuun neuvottelujen
aikana. Hänen suuttumuksensa ja mielihyvä siitä, että voisi vieläkin
perinpohjaisemmin nöyryyttää vihollista, joka juuri oli voittanut
hänet, tekivät hänet yhä taipumattomammaksi sopimuksen kaikissa eri
kohdissa. Niinpä kuningas Augustin voitto ainoastaan yhä enemmän
pahensi hänen asemaansa -- mitä kenties tuskin koskaan oli tapahtunut
kenellekään muulle kuin hänelle.

Hän oli juuri laulattanut _Te Deum'in_ Varsovassa, kun hänen
valtuutettunsa Pfingsten saapui Saksista mukanaan rauhansopimus, joka
riisti häneltä kruunun. August epäröi, mutta kirjoitti alle ja matkusti
Saksiin siinä turhassa toivossa, että hänen läsnäolonsa voisi saada
Ruotsin kuninkaan myöntyväisemmäksi ja että hänen vihollisensa kenties
muistelisi heidän sukujensa vanhoja liittosuhteita ja niitä yhdistäviä
verisiteitä.

Nämä kaksi ruhtinasta näkivät ensi kerran toisensa ilman mitään
juhlamenoja kreivi Piperin majapaikassa Gutersdorfissa. Kaarle XII:lla
oli jalassa suuret saappaat ja kaulan ympärille kiedottuna musta
silkkiliina. Hänen takkinsa oli, kuten tavallista, karkeaa sinistä
kangasta, koristuksena kullatut vaskinapit. Kupeellaan hänellä oli
pitkä miekka, jota hän oli käyttänyt Narvan taistelussa ja jonka
kahvaan hänen oli tapana nojata. Heidän keskustelunsa koski yksinomaan
hänen suuria saappaitaan; Kaarle XII kertoi kuningas Augustille, ettei
hän ollut kuuteen vuoteen riisunut niitä muulloin kuin maata
pannessaan. Moiset tyhjänpäiväisyydet olivat ainoana puheenaiheena
näillä kuninkailla, joista toinen riisti toiselta kruunun. Varsinkin
August jutteli sillä miellyttävällä ja tyytyväisellä tavalla, jota
ruhtinaat ja suuriin valtioasioihin tottuneet miehet osaavat noudattaa
keskellä julmimpiakin loukkauksia. Molemmat kuninkaat aterioitsivat
kahdesti yhdessä. Kaarle XII antoi tällöin aina varta vasten Augustille
oikean puolen, mutta tinkimättä rahtuakaan vaatimuksistaan hän
päinvastoin yhä kovensi niitä. Sekin oli jo paljon, että hallitsijan
täytyi luovuttaa armeijan kenraali ja julkinen ministeri; kovin
nöyryyttävää oli, että hänen oli pakko lähettää seuraajalleen
Stanislaukselle kruunun jalokivet ja arkisto; mutta nöyryytyksen huippu
oli kuitenkin se, että hänen oli lisäksi onniteltava valtaistuimelle
nousun johdosta sitä, joka nousi sille juuri hänen sijastaan! Kaarle
vaati Augustia tekemään sen kirjeellisesti; erotettua kuningasta piti
käskeä moneen kertaan, mutta Kaarle tahtoi tämän kirjeen, ja Augustin
täytyi se kirjoittaa. Se seuraa tässä semmoisena kuin äskettäin olen
sen nähnyt, kopioituna tarkasti alkutekstistä, jota kuningas Stanislaus
säilyttää vieläkin.

    "Hyvä herra ja veli!

    Olimme katsoneet tarpeettomaksi asettua erityiseen kirjeelliseen
    yhteyteen Teidän Majesteettinne kanssa. Jotta kuitenkin tekisimme
    Ruotsin kuninkaallisen majesteetin mieliksi ja jotta meitä ei
    voitaisi moittia siitä, että muka hangottelisimme hänen haluansa
    vastaan, me täten onnittelemme Teitä kruunun saavuttamisen
    johdosta ja toivomme, että löytäisitte isänmaassanne uskollisempia
    alamaisia kuin ne, jotka me sinne jätimme. Koko maailma on
    myöntävä meille oikeuden uskoa, että kaikista hyvänteoistamme
    olemme saaneet palkaksemme ainoastaan kiittämättömyyttä, ja että
    useimmat alamaisistamme ovat uurastaneet vain häviömme
    jouduttamista. Toivomme, ettei Teidän tarvitsisi joutua
    samanlaisiin onnettomuuksiin, ja jätämme Teidät Jumalan suojaan.

    Dresdenissä, 8 p. huhtikuuta 1707.

                                     Veljenne ja naapurinne
                                      _August_, kuningas."

Augustin täytyi itsensä käskeä kaikkia virkamiehiänsä lakkaamaan
käyttämästä hänestä Puolan kuninkaan nimeä ja poistamaan julkisista
rukouksista mainittu arvonimi, josta hän oli luopunut. Vähemmän tuskaa
tuotti hänelle Sobieski-ruhtinasten vapauttaminen; kun nämä jättivät
vankilansa, kieltäytyivät he häntä tapaamasta. Mutta Patkulin
uhraaminen oli käyvä hänelle vielä raskaammaksi. Toiselta puolen vaati
tsaari häntä takaisin lähettiläänänsä; toiselta taas kiristi Ruotsin
kuningas uhaten, että hänet oli luovutettava. Patkul oli tällöin
vankina Königsteinin linnassa Saksissa. Kuningas August luuli voivansa
yhtaikaa tyydyttää sekä Kaarle XII:tta että omaa kunniaansa. Hän
lähetti vahtisotilaita jättämään onnettoman miehen ruotsalaisille
joukoille, mutta sitä ennen hän lähetti Königsteinin linnanpäällikölle
salaisen määräyksen antaa vangin päästä karkuun. Mutta Patkulin huono
onni teki tyhjäksi hänen pelastamispuuhansa. Linnanpäällikkö näet
tiesi, että Patkul oli upporikas, ja tahtoi pakoittaa hänet ostamaan
vapautensa. Vanki taas, joka vielä luotti kansainväliseen oikeuteen ja
oli tietoinen Augustin tarkoituksista, kieltäytyi maksamasta mitään
siitä, jonka arveli voivansa saada ilmaiseksi. Tämän välikohtauksen
aikana saapuivat vankia haltuunsa ottamaan komennetut vartijat ja
luovuttivat hänet muitta mutkitta neljälle ruotsalaiselle kapteenille,
jotka veivät hänet päämajaan Altranstädtiin, missä hän sai virua kolme
kuukautta raskain rautakahlein paaluun kytkettynä. Sieltä hänet vietiin
Kazimierziin.[20]

Unohtaen, että Patkul oli tsaarin lähettiläs, ja muistaen ainoastaan,
että hän oli syntynyt hänen alamaisenansa, Kaarle XII käski
sotaoikeuden tuomita hänet mitä ankarimmin. Hänet tuomittiin elävältä
teilattavaksi ja paloiteltavaksi neljään osaan. Eräs pappi saapui
ilmoittamaan hänelle, että hänen täytyi kuolla, mainitsematta
kuitenkaan rangaistuksen laatua. Kun tämä mies, joka oli uhmannut
kuolemaa niin monissa taisteluissa, nyt oli kahden kesken papin kanssa,
eikä kunnia tai viha, ihmisten pelottomuuden lähteet, enää olleet
rohkaisemassa hänen miehuuttaan, vuodatti hän katkeria kyyneliä papin
sylissä. Hän oli kihloissa erään synnyltä, lahjoilta ja kauneudelta
huomattavan saksilaisen naisen, neiti von Einsiedelin kanssa, jonka hän
oli aikonut naida melkein samaan aikaan, jolloin hänet jätettiin
pyövelin käsiin. Hän pyysi pappia menemään mainitun neidin luo
lohduttamaan häntä ja vakuuttamaan, että hän kävi kuolemaan täynnä
rakkautta häneen.

Kun hänet vietiin teloituspaikalle ja hän näki pyörät ja paalut
valmiina, sai hän kauhusta kouristuskohtauksen ja heittäytyi papin
syliin, joka syleili häntä, peittäen hänet vaipallaan ja itkien. Nyt
luki eräs ruotsalainen upseeri korkealla äänellä asiapaperin, jossa oli
seuraavat sanat: "Hänen majesteettinsa, meidän sangen armollisen
herramme nimenomaisesta käskystä tehdään tiettäväksi, että tämä mies on
isänmaansa kavaltajana teilattava ja neljäksi paloiteltava rikoksiensa
sovitukseksi ja muille esimerkiksi. Varokoon jokainen tekemästä
kavallusta ja palvelkoon uskollisesti kuningastansa."

Kuullessaan sanat: "sangen armollinen herra", huudahti Patkul:
"Millainen armo!" Ja mainesana "isänmaan kavaltaja" sai hänet
virkkamaan: "Ah! minä olen palvellut sitä liiankin uskollisesti." --
Hän sai kuusitoista iskua ja kärsi pisimmän ja kauheimman teloituksen,
mitä voidaan kuvitella. Siten kuoli onneton Juhana Reinhold Patkul,
Venäjän keisarin lähettiläs ja kenraali.

Ne, jotka näkivät hänessä ainoastaan kuningastaan vastaan kapinoineen
alamaisen, sanoivat hänen ansainneen kuolemansa. Ne taas, jotka pitivät
häntä liiviläisenä ja sellaisen maakunnan kansalaisena, jolla oli
puolustettavanaan etuoikeuksia, ja jotka muistivat hänen lähteneen
Liivinmaasta vain sentähden, että oli puolustanut sen oikeuksia,
nimittivät häntä maansa vapauden marttyyriksi. Kaikki muutoin
myönsivät, että tsaarin lähettilään arvonimen olisi pitänyt kyetä
tekemään hänen persoonansa loukkaamattomaksi. Vain sortovaltiuden
periaatteissa kasvatettu Ruotsin kuningas luuli suorittavansa
ainoastaan oikeuden vaatiman teon, samalla kun koko Eurooppa tuomitsi
vääräksi hänen julmuutensa.

Patkulin neljään osaan paloitellut jäsenet saivat jäädä kaakinpuuhun
vuoteen 1713 asti, jolloin valtaistuimelleen jälleen noussut
August käski koota nämä hänen Altrandstätissä kokemansa hädän
todistuskappaleet. Ne tuotiin arkussa hänelle Varsovaan, jossa hän otti
ne vastaan Ranskan lähettilään de Busenvalin läsnäollessa. Puolan
kuningas osoitti arkkua lähettiläälle ja sanoi kuivasti: "Siinä ovat
Patkulin luut", lisäämättä sanaakaan moittiakseen tai välittääkseen
hänen muistoaan, ja kenenkään läsnäolevan uskaltamatta enää kajota niin
arkaan ja surulliseen aineeseen.[21]

Samoihin aikoihin eräs toinen liiviläinen, nimeltä Paykul, saksilaisen
armeijan upseeri, joka oli vangittu ase kädessä, tuomittiin Tukholmassa
senaatin päätöksellä kuolemaan; mutta hänet oli tuomittu menettämään
vain päänsä. Tämä rangaistuksen erilaisuus samanlaisessa asiassa
osoittaa liiankin selvästi, että Kaarle, tuomitessaan Patkulin niin
julmaan kuolemaan, ajatteli enemmän kostoansa kuin rankaisua. Miten
lieneekin, Paykul pyysi tuomionsa jälkeen ilmoittamaan senaatille, että
hän neuvoisi kuninkaalle salaisuuden tehdä kultaa, jos hänet
armahdettaisiin. Hän antoikin vankilassa näytteen taidostaan eversti
Hamiltonin ja kaupungin viranomaisten läsnäollessa. Joko hän sitten
todellakin oli keksinyt jonkin hyödyllisen taidon tai, mikä on paljoa
luultavampaa, osasi ainoastaan taitavasti pettää, joka tapauksessa se
kultakappale, joka kokeen lopulla löytyi sulatuskauhasta, vietiin
Tukholman rahapajaan ja siitä laadittiin senaatille niin täsmällinen ja
niin tärkeältä näyttävä selonteko, että Kaarlen isoäiti, vanha
leskikuningatar, käski lykätä tuomion täytäntöönpanon siihen asti,
kunnes kuningas, saatuaan tiedon tästä ihmeellisestä asiasta, antaisi
siitä määräyksensä Tukholmaan.

Kuningas vastasi, ettei hän edes ystäviensäkään pyynnöstä ollut
armahtanut rikoksellista ja ettei hän ikinä oman etunsa tähden
suostuisi siihen, mitä hän ei ollut myöntänyt ystävyydellekään. Tässä
taipumattomuudessa ilmeni eräänlaista sankarillisuutta ruhtinaassa,
joka muutoin kyllä uskoi tuon salataidon mahdolliseksi. Kuultuaan
asiasta sanoi kuningas August: "Minua ei ihmetytä, että Ruotsin
kuningas on niin välinpitämätön viisasten kivestä; hän on löytänyt sen
jo Saksista."

Kun tsaari sai tiedon siitä omituisesta rauhasta, jonka kuningas August
heidän sopimuksistaan huolimatta oli tehnyt Altranstädtissä, ja
täysinvaltuutetun lähettiläänsä Patkulin luovuttamisesta Ruotsin
kuninkaalle vastoin kaikkea kansainvälistä oikeutta, antoi hän
valituksiensa kuulua kaikissa Euroopan hoveissa. Hän kirjoitti Saksan
keisarille, Englannin kuningattarelle, Alankomaiden yleiseduskunnalle
ja nimitti halpamaisuudeksi ja uskottomuudeksi sitä tuskallista pakkoa,
johon August oli alistunut. Hän vannotti kaikkia valtoja astumaan
väliin ja toimittamaan hänen lähettiläänsä hänelle takaisin sekä
ehkäisemään sen häpeän, joka hänen persoonaansa kohdistettuna kohtasi
kaikkia kruunattuja päitä. Hän ahdisti heitä heidän kunniansa nimessä,
etteivät alentuisi takaamaan Altranstädtin rauhaa, mihin Kaarle XII
uhkauksillaan tahtoi pakoittaa heitä. Näillä kirjeillä ei ollut muuta
vaikutusta kuin se, että Ruotsin kuninkaan mahtavuus näyttäytyi entistä
selvemmin. Keisari, Englanti ja Hollanti kävivät paraikaa tuhoisaa
sotaansa Ranskaa vastaan; he eivät katsoneet asianmukaiseksi suututtaa
Kaarle XII:tta kieltäytymällä turhasta muodollisuudesta, jollainen
mainitun rauhanteon takaaminen oli. Mitä onnettomaan Patkuliin tulee,
niin ei yksikään valta tahtonut ryhtyä toimeen hänen hyväkseen;
päinvastoin kaikki olivat todistuksena siitä, kuinka vähän alamainen
voi luottaa kuninkaihin ja kuinka kaikki silloiset hallitsijat
pelkäsivät Ruotsin kuningasta.

Tsaarin neuvoskunnassa esitettiin, että ryhdyttäisiin
kostotoimenpiteihin Moskovassa vankeina olevia ruotsalaisia upseereja
vastaan; mutta tsaari ei tahtonut suostua sellaiseen raakamaisuuteen,
jolla olisi ollut niin tuhoisat seuraukset. Ruotsissa oli näet enemmän
venäläisiä sotavankeja kuin ruotsalaisia Venäjällä.

Hän haki parempaa kostoa. Hänen vihollisensa suuri armeija majaili
toimettomana Saksissa. Ruotsin kuninkaan kenraali Lewenhaupt, joka oli
jäänyt Puolaan noin 20,000 miehen kera, ei voinut suojella kaikkia
pääsyteitä linnoituksettomassa ja puolueita täynnä olevassa maassa.
Stanislaus oli Kaarle XII:n leirissä. Venäjän keisari käytti tätä
asiaintilaa hyväkseen ja tunkeutui Puolaan, mukanaan enemmän kuin
60,000 miestä. Hän jakoi ne useaan osastoon ja samosi yhden kera
pikamarssissa Lembergiin saakka, jossa ei ollut mitään ruotsalaista
linnaväkeä. Kaikki Puolan kaupungit kuuluvat sille, joka ilmestyy
niiden porttien eteen sotajoukon kanssa. Hän kutsutti Lembergiin kokoon
säätykokouksen, melkein samantapaisen kuin se, joka oli erottanut
Augustin kuninkuudesta Varsovassa.

Puolalla oli tällöin kaksi primasta samoin kuin kaksi kuningastakin;
toisen oli nimittänyt August, toisen Stanislaus. Augustin nimittämä
primas kutsui Lembergin säätykokouksen kokoon, ja tänne saapuivat nyt
kaikki ne, jotka mainittu ruhtinas oli jättänyt pulaan Altranstädtin
rauhassa, ynnä ne, jotka tsaarin raha oli voittanut. Tehtiin esitys
uuden hallitsijan valitsemisesta. Vähällä piti, ettei Puola tällöin
saanut kolmea kuningasta, kenenkään voimatta sanoa, kuka niistä oli
oikea.

Lembergin neuvottelujen aikana tsaari hankki salaisesti Saksan
keisarilta, johon hänet liitti yhteinen etu, he kun molemmat pelkäsivät
Ruotsin kuningasta, sitoumuksen, jonka mukaan hänelle lähetettiin
paljon saksalaisia upseereja. Nämä vahvistivat päivä päivältä
melkoisesti hänen sotavoimiaan, tuoden niihin mukanaan kuria ja
kokemusta. Hän kiinnitti heidät palvelukseensa anteliaisuudellaan; ja
rohkaistakseen paremmin omia joukkojaan hän antoi timanteilla runsaasti
koristetun muotokuvansa niille kenraaleille ja eversteille, jotka
olivat ottaneet osaa Kalishin taisteluun; alemmat upseerit saivat
kultamitaleja, tavalliset sotamiehet hopeisia. Nämä Kalishin voiton
muistomerkit valmistettiin kaikki hänen uudessa kaupungissaan
Pietarissa, jossa taiteet alkoivat kukoistaa sitä mukaa kuin hän itse
sai sotajoukkonsa harrastamaan sotaista kilpailua ja kunniaa.

Sekasorto, puolueiden runsaus ja alituiset hävitykset Puolassa
ehkäisivät Lembergin valtiopäiviä pääsemästä mihinkään päätökseen.
Tsaari siirrätti ne Lubliniin. Paikan muutos ei ollenkaan vähentänyt
häiriötä ja epävarmuutta, johon koko maailma oli joutunut; kokous
tyytyi siihen, ettei se tunnustanut enemmän valtaistuimesta luopunutta
Augustia kuin vastoin sen tahtoa valittua Stanislaustakaan;
mutta se ei ollut tarpeeksi yksimielinen eikä kyllin rohkea itse
nimittämään uutta kuningasta. Näiden hyödyttömien keskustelujen aikana
Sapieha-ruhtinasten ja Oginskien puolueet, jotka salaisesti pitivät
kuningas Augustin puolta, ja Stanislauksen uudet alamaiset kävivät
keskenään sotaa, ryöstelivät toistensa maatiloja ja täydensivät maansa
perikatoa. Lewenhauptin komentamat ruotsalaiset joukot, joista osa oli
Liivinmaalla, toinen Liettuassa, kolmas Puolassa, kulkivat kaikkialla
venäläisten joukkojen jäljissä ja polttivat kaikkien Stanislauksen
vihamiesten omaisuutta. Venäläiset taas tuhosivat samalla tavalla
ystäviä ja vihollisia; nähtiin vain poroksi poltettuja kaupunkeja ja
typötyhjinä harhailevia puolalaisia joukkoja, jotka sadattelivat
yhtäläisesti sekä molempia kuninkaitaan että Kaarle XII:tta ja tsaaria.


Kuningas Stanislaus lähti liikkeelle Altranstädtistä, mukanaan kenraali
Rehnsköld, kuusitoista ruotsalaista rykmenttiä ja paljon rahaa,
lopettamaan kaikkia näitä häiriöitä Puolassa ja hankkimaan itselleen
rauhallisesti tunnustusta. Hänet tunnustettiinkin kaikkialla missä hän
kulki; hänen joukkojensa sotakuri, joka teki venäläisten raakuuden
sitäkin tuntuvammaksi, voitti mielet hänen puolelleen. Hänen tavaton
suopeamielisyytensä liitti häneen kaikki puolueet sitä mukaa kuin se
tuli tunnetuksi; hänen rahansa saattoi hänen puolelleen suurimman osan
kruununarmeijaa.

Peläten ruokavarojen puutetta maassa, jota hänen sotajoukkonsa olivat
hävitelleet, tsaari vetäytyi Liettuaan, jonne hän kokosi eri
armeijaosastonsa ja jonne hän aikoi varustaa muonamakasiineja. Tämän
peräytymisen johdosta kuningas Stanislaus jäi rauhallisesti melkein
koko Puolan hallitsijaksi.

Ainoa, joka vielä teki häiriötä hänen valtakunnassaan, oli kreivi
Sieniawski, kuningas Augustin nimittämä kruunun ylikenraali. Tämä mies,
jolla oli sangen suuret luonnonlahjat ja paljon kunnianhimoa, oli
kolmannen puolueen johtaja. Hän ei tunnustanut Augustia eikä
Stanislausta, ja yritettyään kaikkensa tullakseen itse valituksi
valtaistuimelle hän tyytyi olemaan puoluepäällikkönä, kun ei ollut
voinut päästä kuninkaaksi. Kruunun sotajoukot, jotka olivat jääneet
hänen käskyvaltaansa, eivät saaneet juuri muuta palkkaa kuin vapauden
rankaisematta ryöstää omaa maatansa. Kaikki ne, jotka pelkäsivät näitä
rosvouksia tai kärsivät niistä, liittyivät piankin Stanislaukseen,
jonka mahtavuus lujittui päivä päivältä.

Ruotsin kuningas sai tällöin ottaa leirissään Altranstädtissä vastaan
melkein kaikkien kristikunnan ruhtinasten lähettiläitä. Toiset tulivat
pyytämään häntä poistumaan keisarikunnan alueelta; toiset taas olisivat
kernaasti nähneet hänen kääntävän aseensa Saksan keisaria vastaan.
Olipa levinnyt kaikkialle jo sellainen huhu, että hän muka liittyisi
Ranskaan masentaaksensa Itävallan hallitsijasuvun. Näiden monien
lähettiläiden joukossa nähtiin myös kuuluisa Marlboroughin herttua
Juhana, Englannin kuningattaren Annan puolesta. Tämä mies, joka ei
koskaan piirittänyt mitään kaupunkia, samalla valloittamatta sitä,
eikä koskaan ryhtynyt taisteluun, jota hän ei olisi voittanut, oli
Saint-Jamesin linnassa sukkela hovimies, parlamentissa puoluepäällikkö,
ulkomailla vuosisatansa taitavin neuvottelija. Hän oli tehnyt Ranskalle
yhtä paljon pahaa nerollaan kuin aseillaan. Hollannin yleis-eduskunnan
sihteerin Fagelin, joka on sangen ansiokas mies, on kuultu sanovan,
että yleis-eduskunta useamman kuin yhden kerran oli päättänyt vastustaa
Marlboroughin herttuan esityksiä, mutta silloin saapui herttua, puhui
heille ranskaksi, mitä kieltä hän käytti sangen kehnosti, ja
suostutteli heidät lopuksi kaikkeen. Näin on lordi Bolingbroke
vakuuttanut minulle.

Yhdessä voittojensa osatoverin prinssi Eugenin ja Hollannin
suurpensionaarin Heinsiuksen kanssa hän kantoi liittolaisten Ranskaa
vastaan suuntaamain yritysten koko kuorman. Hän tiesi, että Kaarle oli
vihainen Saksalle ja keisarille, että ranskalaiset salaa yllyttivät
häntä ja että, jos tämä valloittaja menisi Ludvig XIV:n puolelle,
liittolaiset silloin joutuisivat alakynteen.

Tosin oli Kaarle antanut sanansa siitä, ettei hän tulisi sekaantumaan
Ludvig XIV:n sotaan liittolaisia vastaan; mutta Marlboroughin herttua
ei uskonut, että kukaan ruhtinas olisi siinä määrin sanansa orja, ettei
uhraisi sitä suuruutensa ja etujensa vuoksi. Hän matkusti sentähden
Haagista aikoen lähemmin tutkia Ruotsin kuninkaan tarkoituksia. Herra
Fabrice, joka tällöin oli valtuutettuna Kaarle XII:n luona, on
vakuuttanut minulle, että Marlboroughin herttua ei perille saavuttuaan
salaisesti kääntynyt pääministerin, kreivi Piperin, vaan parooni
Görtzin puoleen, joka jo kuninkaan luottamuksessa alkoi päästä Piperin
rinnalle. Hän saapuikin Kaarle XII:n päämajaan samaisen paroonin
vaunuissa, ja siellä oli havaittavissa selvää kylmyyttä hänen ja
kansleri Piperin välillä. Kun hänet sitten Piperin välityksellä
esiteltiin Kaarlelle yhdessä Englannin lähettilään Robinsonin kanssa,
puhutteli hän kuningasta ranskaksi. Hän sanoi kuninkaalle tuntevansa
itsensä onnelliseksi voidessaan tämän johdolla oppia sotataidosta sen
mitä ei vielä osannut. Kuningas ei vastannut tähän imarteluun millään
kohteliaisuudella, näyttipä kokonaan unohtaneen, että puhuttelija oli
itse Marlborough. Tiedänpä senkin, että hänestä tuo suuri mies oli
puettu liian teennäisellä tavalla ja liian vähän sotilaallisen
näköinen.

Keskustelu oli yleistä ja väsyttävää laatua; Kaarle XII puhui ruotsia
ja Robinson toimi tulkkina. Marlborough, joka ei koskaan kiirehtinyt
esityksiensä teossa, ja joka pitkällisen tottumuksen avulla oli
saavuttanut taidon tutkiskella ihmisiä ja tunkeutua niihin suhteihin,
jotka vallitsevat heidän salaisimpien ajatustensa ja heidän toimiensa,
eleittensä ja puheittensa välillä, tarkasteli huolellisesti kuningasta.
Puhellessaan hänen kanssaan sodasta yleisesti hän luuli huomaavansa
Kaarle XII:ssa luonnollisen vastenmielisyyden Ranskaa vastaan; hän pani
merkille, että kuningasta huvitti jutella liittolaisten valloituksista.
Sitten hän mainitsi tsaarin nimen ja havaitsi kuinka kuninkaan silmät
tätä nimeä mainittaessa aina säkenöivät, keskustelun hillitystä sävystä
huolimatta. Näkipä hän eräällä pöydällä Venäjän kartankin. Hänen ei
tarvinnut nähdä enempää oivaltaakseen, että Ruotsin kuninkaan sisin
tarkoitus ja ainoa kunnianhimo oli tsaarin suistaminen valtaistuimelta
Puolan kuninkaan jälkeen. Hän ymmärsi, että kuninkaan Saksissa
viipyminen merkitsi ainoastaan muutamien ankarain ehtojen asettamista
Saksan keisarille. Hän tiesi hyvin, ettei keisari vastustaisi niitä ja
että asiat siten selviäisivät helposti. Hän jätti siis Kaarle XII:n
luonnollisen taipumuksensa valtaan ja tyytyväisenä siitä, että oli
päässyt hänen aikeittensa perille, eikä tehnyt minkäänlaisia
ehdotuksia. Nämä yksityiskohdat on vakuuttanut minulle tosiksi hänen
leskensä, vieläkin elävä Marlboroughin herttuatar.

Koska neuvottelut harvoin saadaan sujumaan ilman rahaa, ja koska joskus
nähdään ministerejä, jotka myövät herransa vihan tai suosion, niin
luultiin nytkin koko Euroopassa, että Marlboroughin herttuan oli
onnistunut saavuttaa päämääränsä Ruotsin kuninkaan luona ainoastaan
antamalla oikealla hetkellä suuren summan rahaa kreivi Piperille, mistä
syystä tämän ruotsalaisen muisto onkin ollut tahrattu tähän päivään
saakka. Minä puolestani olen koettanut parhaani mukaan tunkeutua tämän
huhun alkulähteihin ja saanut selville, että Piper oli kuninkaansa ja
herransa suostumuksella ottanut vastaan kohtalaisen lahjan keisarilta
kreivi Wratislawin välityksellä, mutta ei mitään Marlboroughin
herttualta. On varmaa, että Kaarlella oli järkähtämätön aikomus syöstä
Venäjän tsaari valtaistuimelta, että hän ei silloin huolinut kenenkään
neuvoista ja että hän ei kaivannut kreivi Piperin kehoituksia
lähteäkseen toimeenpanemaan Pietari Aleksejevitshia vastaan sitä
kostoa, jota hän jo kauan oli halunnut.

Lopullisesti puhdistaa kuitenkin syytöksestä tämän ministerin se
kunnia, jota Kaarle XII kauan jälkeenpäin osoitti hänen muistolleen.
Kun hän näet sai tietää Piperin kuolleen Venäjällä, määräsi hän hänen
ruumiinsa tuotavaksi Tukholmaan ja hautautti sen juhlallisesti omalla
kustannuksellaan.[22]

Kuningas, joka siihen saakka ei vielä ollut kokenut mitään
vastoinkäymistä, eipä edes mitään viivytystäkään menestystensä tiellä,
uskoi yhden vuoden riittävän tsaarin suistamiseksi valtaistuimelta.
Sitten hän voisi palata ja asettua Euroopan riidanratkaisijaksi. Mutta
ennen lähtöään hän vielä tahtoi nöyryyttää Saksan keisaria.

Ruotsin lähettiläs Wienissä, parooni von Stralheim, oli näet eräällä
aterialla joutunut riitaan keisarin kamariherran, kreivi Zoborin,
kanssa. Tämä oli kieltäytynyt juomasta Kaarle XII:n terveydeksi ja
törkein sanoin väittänyt mainitun ruhtinaan kohtelevan huonosti hänen
keisarillista herraansa. Stralheim oli väittänyt sitä vääräksi ja
antanut hänelle lisäksi korvapuustin, vieläpä tämän loukkauksen perästä
uskaltanut vaatia hyvitystäkin keisarilliselta hovilta. Peläten
ärsyttävänsä Ruotsin kuningasta keisarin oli täytynyt ajaa alamaisensa
maanpakoon, vaikkapa hänen oikeastaan olisi pitänyt kostaa tämän
puolesta. Kaarle XII ei ollut vielä siihen tyytyväinen; hän vaati
kreivi Zoborin luovuttamista. Ylpeän Wienin hovin täytyi taipua; kreivi
jätettiin kuninkaan käsiin, joka laski hänet jälleen vapaaksi,
pidettyään häntä ensin jonkun aikaa vankina Stettinissä.

Hän vaati lisäksi vastoin kaikkea kansainvälistä oikeutta, että hänelle
oli luovutettava ne puolitoista tuhatta onnetonta venäläistä, jotka
olivat päässeet hänen aseiltaan pakoon ja pelastautuneet keisarikunnan
alueelle. Myös tähänkin outoon vaatimukseen täytyi Wienin hovin
suostua, ja jollei Wienissä oleva Venäjän lähettiläs olisi taitavasti
auttanut näitä onnettomia pääsemään eri teitä pakoon, olisivat he
kaikki joutuneet vihollistensa käsiin.

Kolmas ja viimeinen hänen vaatimuksistaan oli kaikista ankarin. Hän
julistautui keisarin protestanttisten alamaisten suojelijaksi
Schlesiassa, joka maakunta kuului Itävallan hallitsijasuvulle eikä
keisarikunnalle. Hän tahtoi, että keisari myöntäisi heille ne vapaudet
ja etuoikeudet, jotka todella olivat vahvistetut Westphalin rauhassa,
mutta kumotut tai ainakin syrjäytetyt Rijswijkin rauhassa. Keisari,
joka kaikin tavoin koetti päästä irti niin vaarallisesta naapurista,
taipui vieläkin ja myöntyi kaikkeen, mitä Kaarle vaati. Schlesian
luterilaiset saivat takaisin toistasataa kirkkoa, jotka katolisten
täytyi tämän sopimuksen nojalla luovuttaa heille; mutta monet näistä
myönnytyksistä, jotka heille hankki Ruotsin kuninkaan onni, riistettiin
heiltä jälleen pois, sittenkun hän ei enää kyennyt säätämään muille
lakeja.

Keisari, joka teki nämä pakolliset myönnytykset ja kaikessa taipui
Kaarle XII:n tahtoon, oli nimeltä Josef. Hän oli keisari Leopoldin
vanhin poika ja seuraajansa, Kaarle VI:n, veli. Paavin internuntius,
joka tällöin oli valtuutettuna Josefin luona, lausui hänelle sangen
kiihkeitä moitteita siitä, että hän, katolinen keisari, oli antanut
oman uskontonsa etujen väistyä kerettiläisten etujen tieltä. "Voitte
pitää itseänne sangen onnellisena", sanoi keisari hymyillen hänelle,
"ettei Ruotsin kuningas ole vaatinut minua muuttumaan luterilaiseksi;
sillä jos hän olisi tahtonut sitä, enpä todellakaan tietäisi, mitä
minun olisi tehtävä."

Hänen Kaarle XII:n luona oleva lähettiläänsä, kreivi Wratislaw, toi
herransa omakätisesti allekirjoittaman, schlesialaisten hyväksi tehdyn
sopimuksen Leipzigiin. Kaarle vakuutti nyt olevansa keisarin paras
ystävä; kuitenkin häntä suututti se, että Rooma oli voimiensa mukaan
ehkäissyt hänen aikeitansa. Hän ylenkatsoi tätä heikkoa hovia, jolla
nykyään on toinen puoli Eurooppaa leppymättömänä vihollisenaan, toisen
puolen ollessa aina epäluotettavana ystävänä, ja joka sentähden pitää
arvoansa pystyssä vain taitavain neuvottelujen avulla. Kuitenkin hän
mietiskeli kostaa sillekin. Hän sanoi kreivi Wratislawille, että
ruotsalaiset (gootit) jo kerran ennen olivat nujertaneet Rooman eivätkä
olleet huonontuneet rodustaan niinkuin se. Hän ilmoitti paaville
vaativansa tältä kerran vielä takaisin ne arvoesineet, jotka kuningatar
Kristina oli jättänyt Roomaan. Todella on vaikea tietää, minne asti
nuori valloittaja olisi ulottanut kiukkunsa ja aseensa, jos onni olisi
suosinut hänen suunnitelmiaan. Mikään ei tällöin näyttänyt hänelle
mahdottomalta; olipa hän salaa lähettänyt useita upseereja Aasiaan ja
Egyptiin saakka tekemään asemapiirroksia sikäläisistä kaupungeista ja
hankkimaan selkoa noiden valtioiden sotavoimista. Varmaa on, että jos
joku olisi kyennyt kukistamaan Persian ja Turkin valtakunnat ja sitten
samoamaan Italiaan, niin se oli juuri Kaarle XII. Hän oli yhtä nuori
kuin Aleksanteri, yhtä sotaisa, yhtä yritteliäs, mutta väsymättömämpi,
vankempi ja kohtuullisempi; ja hänen ruotsalaisensa olivat kenties
etevämpiä kuin makedonialaiset. Mutta moisia suunnitelmia, joita
pidetään jumalallisina, jos ne onnistuvat, pidetään vain pelkkinä
houreina, kun ne epäonnistuvat.

Vihdoinkin, tasoitettuaan tieltään kaikki vaikeudet, pantuaan
täytäntöön kaikki aikeensa, nöyryytettyään keisarin, säädettyään
Saksalle lakejansa, suojeltuaan luterilaista uskoaan katolilaisten
keskuudessa, erotettuaan yhden kuninkaan, kruunattuaan toisen ja
nähtyään olevansa kaikkien ruhtinasten kauhuna, hän valmistautui
lähtemään liikkeelle. Hyvät päivät Saksissa, jossa hän oli viettänyt
toimettomana vuosikauden, eivät olleet rahtuakaan veltostuttaneet hänen
elintapaansa. Hän nousi ratsaille kolmasti päivässä, heräsi aamuisin
kello neljältä, pukeutui yksin, ei juonut koskaan viiniä, viipyi
pöydässä vain neljännestunnin, harjoitti joka päivä sotaväkeänsä eikä
tuntenut muuta huvia kuin vapisuttaa Eurooppaa.

Ruotsalaiset eivät vielä tienneet, minne kuningas tahtoi heidät johtaa.
Armeijassa vain arveltiin Kaarlen voivan lähteä Moskovaa kohti.
Muutamia päiviä ennen lähtöänsä hän käski päämajoitusmestarinsa antaa
kirjallisen selonteon tiestä, joka vei Leipzigistä... tässä hän
tuokioksi pysähtyi ja, peläten päämajoitusmestarin voivan saada vihiä
hänen aikeistaan, lisäsi nauraen: "Euroopan kaikkiin pääkaupunkeihin."
Päämajoitusmestari toi hänelle luettelon kaikista näistä teistä; sen
alkuun hän oli suurin kirjaimin pannut: _Tie Leipzigistä Tukholmaan_.
Useimmat ruotsalaiset eivät näet hallinneet muuta kuin saada kääntyä
sinne, mutta kuninkaalla ei ollut vähintäkään aikomusta antaa heidän
nähdä jälleen isänmaatansa. "Herra marsalkka", sanoi hän, "minä näen
kyllä, minne te tahtoisitte johtaa minut, mutta me emme palaja
Tukholmaan niin pian".

Armeija oli jo liikkeellä ja kulki läheltä Dresdeniä. Kaarle oli
etunenässä ja ratsasti tapansa mukaan aina pari- tai kolmesataa askelta
kaartinsa edellä. Äkkiä hän katosi näkyvistä; muutamat upseerit
lähtivät täyttä laukkaa tiedustamaan, minne hän oli joutunut;
riennettiin kaikille tahoille, mutta kuningasta ei löydetty. Heti
hälytetään koko armeija; pysähdytään, kenraalit kokoontuvat yhteen,
yleinen hämminki on jo vallalla, kunnes eräältä ohikulkevalta
saksilaiselta saadaan tietää, minne kuningas oli joutunut.

Kulkiessaan niin läheltä Dresdenin ohi hän näet oli saanut halun käydä
vierailulla kuningas Augustin luona. Hän oli ratsastanut kaupunkiin
vain kolmen tai neljän kenraalin seuraamana. Portilla tiedustettiin
heidän nimiänsä; Kaarle sanoi olevansa nimeltään Kaarle ja muuten
henkivartija; jokainen mainitsi tekonimen. Nähdessään heidän saapuvan
torille ennätti kreivi Flemming enää töintuskin ilmoittaa siitä
herralleen. Kaikki, mitä sellaisessa tilaisuudessa voitiin tehdä, oli
jo juolahtanut ministerin mieleen; hän puhuikin siitä Augustille; mutta
Kaarle astui samassa huoneeseen saappaat jalassa, ennenkuin August oli
ennättänyt tointua yllätyksestään. Hän oli tällöin sairas ja puettuna
yönuttuun; ja nyt hän pukeutui nopeasti. Kaarle söi aamiaista hänen
kanssaan kuten matkustaja, joka jättää hyvästi ystävälleen; sitten hän
halusi nähdä linnoituksia. Sinä lyhyenä väliaikana, jonka hän käytti
niiden nopeaan silmäilyyn, eräs Ruotsissa tuomittu liiviläinen, joka
palveli Saksin sotaväessä, luuli, ettei koskaan enää tarjoutuisi
hänelle niin suosiollista tilaisuutta saada armahdusta; hän rukoili
Augustia pyytämään sitä hänelle Kaarlelta, ollen varma siitä, ettei
kuningas kieltäisi tätä pientä palvelusta ruhtinaalta, jolta hän oli
riistänyt kruunun ja jonka käsissä hän oli sillä hetkellä. August otti
muitta mutkitta asian toimekseen. Hän oli hieman syrjässä Ruotsin
kuninkaasta ja keskusteli ruotsalaisen kenraalin Hårdin kanssa.

"Luulenpa", virkkoi hän hymyillen tälle, "ettei herranne kiellä sitä
minulta". -- "Te ette tunne häntä", vastasi kenraali Hård, "hän kieltää
sen teiltä täällä pikemmin kuin missään muualla". -- Kuitenkaan ei
August jättänyt mitä hartaimmin sanoin pyytämättä kuninkaalta armoa
liiviläiselle. Mutta Kaarle epäsi sen niin, ettei tehnyt mieli enää
pyytää toista kertaa. Vietettyään tällä omituisella vieraissakäynnillä
muutaman hetken hän syleili kuningas Augustia ja lähti tiehensä.
Saavuttuaan jälleen armeijansa hän tapasi kenraalinsa vielä täydessä
hämmingissä. He sanoivat hänelle aikoneensa saartaa Dresdenin, jos
hänen majesteettinsa olisi pidätetty sinne vangiksi. "Hyvä", virkkoi
kuningas, "sitäpä he eivät olisi uskaltaneet tehdä".

Kun seuraavana päivänä kuultiin kuningas Augustin pitävän ylimääräistä
ministerineuvoston kokousta Dresdenissä, huomautti parooni Stralheim:
"Siinä näette, nyt vasta he neuvottelevat siitä, mitä heidän olisi
tullut tehdä jo eilen." -- Kun Rehnsköld muutamia päiviä myöhemmin
saapui kuninkaan luo ja ilmaisi hämmästyksensä tästä Dresdenissä
poikkeamisesta, virkkoi kuningas: "Minä luotin hyvään onneeni; huomasin
kylläkin hetken, jolloin se ei näyttänyt aivan varmalta; Flemmingillä
ei ollut vähintäkään halua päästää minua niin pian pois Dresdenistä."



NELJÄS KIRJA.

Voittoisa Kaarle jättää Saksin, ahdistaa tsaaria, tunkeutuu Ukrainaan.
Hänen tappionsa. Hänen haavoittumisensa. Pultavan taistelu. Tämän
taistelun seuraukset. Kaarlen täytyy paeta Turkinmaalle. Hänen
vastaanottonsa Bessarabiassa.


Kaarle lähti vihdoin Saksista syyskuussa 1707, mukanaan 43,000 miehen
armeija, joka oli ennen ollut raudankarvainen, mutta nyt loisti
kullassa ja hopeassa, rikastuttuaan Puolasta ja Saksista ryöstämällään
saaliilla. Jokaisella sotilaalla oli hallussaan viisikymmentä ecutä
hopearahaa; kaikki rykmentit olivat täysilukuiset, vieläpä oli joka
komppaniassa useita liikamiehiäkin. Paitsi tätä armeijaa odotti häntä
Puolassa kreivi Lewenhaupt, eräs hänen parhaita kenraalejaan, 20,000
miehen kera. Vihdoin hänellä oli kolmaskin 15,000 miehen armeija
Suomessa, ja uusia rekryyttejä saapui hänelle yhä Ruotsista. Kukaan ei
epäillyt hänen kaikilla näillä sotavoimilla voivan syöstä tsaarin
vallasta.

Tämä keisari oli silloin Liettuassa rohkaisemassa erästä puoluetta,
jonka kuningas August näytti hylänneen. Hänen useihin osastoihin
hajaantuneet joukkonsa pakenivat kaikille tahoille heti, kun kuulivat
vähänkin huhua Ruotsin kuninkaan lähenemisestä. Hän oli itse antanut
määräyksen kaikille kenraaleilleen, etteivät koskaan epätasaisin voimin
asettuisi tätä valloittajaa vastaan, ja häntä toteltiin hyvin.

Kesken voittoisaa marssia saapui Ruotsin kuninkaan luo turkkilainen
lähetystö. Sen otti majapaikassaan vastaan kreivi Piper, jonka luona
tämäntapaiset juhlalliset toimitukset aina tapahtuivat. Hän näet piti
yllä herransa arvokkuutta ulkonaisten menojen avulla, joihin liittyi
silloin jonkun verran loistoa. Kuninkaan itsensä, joka aina oli
huonommin majoitettu, huonommin palveltu ja yksinkertaisemmin puettu
kuin hänen armeijansa halvin upseeri, olikin tapana sanoa, että hänen
palatsinsa sijaitsi Piperin asunnossa. Turkkilainen lähettiläs esitti
Kaarlelle sata ruotsalaista sotamiestä, jotka kalmukit olivat ottaneet
vangeiksi ja myöneet Turkinmaalle, mutta jotka suurherra [suurherra on
Turkin sulttaanin arvonimi. _Suom. muist_.] oli lunastanut vapaiksi;
nyt lähetti mainittu keisari ne mieluisimpana lahjana, minkä voi
tarjota, kuninkaalle, ei sentähden että turkkilainen ylpeys olisi
tahtonut siten osoittaa kunnioitustaan Kaarle XII:n maineelle, vaan
koska sulttaani, ollen Venäjän ja Saksan keisarien luonnollinen
vihamies, tahtoi vahvistaa asemaansa heitä vastaan Ruotsin ystävyyden
ja Puolan liiton avulla.[23] Lähettiläs toivotti Stanislaukselle onnea
valtaistuimelle nousun johdosta. Siten vähässä ajassa Saksa, Ranska,
Englanti, Espanja ja Turkki tunnustivat tämän kuninkaan. Paavi yksin
tahtoi vielä lykätä tunnustuksensa siihen saakka, kunnes aika ehtisi
lujittaa hänen päähänsä sen kruunun, jonka joku vastoinkäyminen saattoi
siitä helposti pudottaa.

Tuskin oli Kaarle ehtinyt suoda puheillepääsyn Ottomanilaisen Portin
lähettiläälle, kun hän jo riensi jälleen venäläisiä etsimään. Tsaarin
joukot olivat sodan kestäessä vähintään parikymmentä kertaa lähteneet
Puolasta ja jälleen tunkeutuneet sinne. Kun tämä maa oli avoin kaikille
tahoille ja vailla linnoitettuja paikkoja, jotka olisivat voineet
katkaista vihollisen peräytymistien, voivat venäläiset mielensä mukaan
näyttäytyä jälleen monesti samalla paikalla, jossa heidät oli lyöty,
jopa tunkeutua maahan yhtä syvälle kuin voittajakin. Kaarlen viipyessä
Saksissa tsaari oli edennyt Puolan eteläiseen rajapaikkaan Lembergiin
saakka. Nyt hän oli jo pohjoisessa Grodnon tienoilla Liettuassa, sadan
penikulman päässä Lembergistä.

Kaarle jätti Stanislauksen Puolaan. Kymmenentuhannen ruotsalaisen ja
uusien alamaistensa avulla hänen tuli suojella uutta kuningaskuntaansa
ulkoisia ja sisäisiä vihollisia vastaan. Kuningas itse asettui
ratsuväkensä etupäähän ja marssi Grodnoa kohti lumen ja jään keskitse
tammikuussa 1708.

Hän oli jo kulkenut Niemen-joen poikki kahden penikulman päässä
kaupungista eikä tsaarilla vielä ollut aavistustakaan hänen
marssistaan. Heti kun uutinen ruotsalaisten lähestymisestä levisi,
poistui tsaari pohjoisesta portista, Kaarlen saapuessa eteläisestä
sisään. Kuninkaalla oli mukanaan ainoastaan 600 henkivartijaa, muut
eivät olleet jaksaneet seurata. Tsaari pakeni enemmän kuin 2,000 miehen
kanssa, luullen kokonaisen armeijan tulleen Grodnoon. Samana päivänä
hän sai eräältä puolalaiselta karkurilla kuulla väistyneensä paikalta
ainoastaan 600 miehen tieltä, samalla kun vihollisen armeijan kuormasto
vielä oli yli viiden penikulman päässä. Hän ei menettänyt hetkeäkään,
vaan lähetti yön tullen 1,500 ratsumiestä joukostaan yllättämään
Ruotsin kuninkaan kaupungissa.

Nämä venäläiset pääsivät hämärän turvissa huomaamatta ruotsalaisten
ensimäisen vartion luo saakka. Siinä oli kolmekymmentä miestä, jotka
neljännestunnin ajan yksinään pidättivät puolentoista tuhannen miehen
hyökkäystä. Mutta pian riensi kuningas, joka oli ollut toisessa päässä
kaupunkia, heille avuksi kuudensadan henkivartijansa muun joukon
kanssa, ja silloin venäläiset pötkivät kiireesti pakoon. Kohta yhtyi
muu armeija häneen, ja nyt hän ahdisti ankarasti vihollista. Kaikki
pitkin Liettuaa hajaantuneet venäläiset osastot peräytyivät nopeasti
itään päin Minskin palatinaattiin, lähelle Venäjän rajaa, missä oli
heidän yhtymispaikkansa. Ruotsalaiset, jotka kuningas myös jakoi eri
osastoihin, ajoivat heitä lakkaamatta takaa enemmän kuin kolmenkymmenen
penikulman matkan. Sekä pakenijat että takaa-ajajat suorittivat melkein
joka päivä pakkomarsseja, vaikkapa oltiin keskellä talvea. Jo aikoja
sitten olivat vuodenajat menettäneet merkityksensä niin Kaarlen kuin
tsaarinkin sotamiehiin nähden; ainoastaan pelko, jonka Kaarle-kuninkaan
nimi vaikutti, oli enää erotuksena venäläisten ja ruotsalaisten
välillä.

Grodnosta itään päin Dnjepriin saakka leviää soita, erämaita ja
äärettömiä metsiä. Asutuilla paikoilla ei ole saatavissa elintarpeita,
sillä talonpojat kaivavat maahan kaiken viljansa ja muun sellaisen,
mitä siten voi säilyttää. Sentähden täytyy pitkillä rautaseipäillä
koetella maata, jotta löytäisi näitä maanalaisia varastoja. Venäläiset
ja ruotsalaiset elivät vuorotellen näistä varastoista; mutta niitä ei
aina ollut löydettävissä eivätkä ne riittäneet.

Ruotsin kuningas, joka ennakolta oli aavistanut tämän pulmallisen
asian, oli kuljettanut mukanaan korppuja armeijansa elatukseksi. Niinpä
ei mikään pidättänytkään hänen marssiaan. Samottuaan Minskin metsän
halki, missä joka hetki täytyi kaataa puita tieksi hänen joukoilleen ja
kuormastolleen, hän 25 p:nä kesäkuuta 1708 seisoi Beresinan rannalla
vastapäätä Borisovia.

Tsaari oli tänne koonnut suurimman osan sotavoimiaan ja linnoittautunut
edullisesti. Hänen tarkoituksensa oli estää ruotsalaiset pääsemästä
joen yli. Kaarle sijoitti muutamia rykmenttejä Beresinan rannalle
vastapäätä Borisovia, ikäänkuin hän olisi aikonut kulkea yli vihollisen
näkyvissä. Samaan aikaan hän nousi armeijoineen kolme penikulmaa virran
rantaa ylöspäin, laitatti sinne sillan, nujersi kolmentuhannen miehen
suuruisen osaston, joka puolusti tätä paikkaa, ja marssi pysähtymättä
vihollista armeijaa vastaan. Venäläiset eivät odottaneet häntä; he
purkivat leirinsä ja vetäytyivät Dnjepriä kohti, turmellen matkansa
varrella kaikki tiet ja hävittäen kaikki, siten ainakin viivyttääksensä
ruotsalaisia.

Kaarle voitti kaikki esteet, edeten yhä lähemmäksi Dnjepriä. Hän
kohtasi tiellään 20,000 venäläistä, jotka olivat linnoittautuneet
Holowecin-nimisen paikan luo, suon taakse, jonne voitiin päästä vain
kulkemalla erään joen yli. Kaarle viivytti hyökkäystänsä vain niin
kauan, kunnes hänen koko jalkaväkensä oli saapunut; hän heittäytyi
veteen jalkakaartinsa etunenässä ja kahlasi puron ja suon poikki, veden
ulottuessa monesti olkapäihin saakka. Samotessaan siten itse vihollisia
kohti hän oli käskenyt ratsuväkensä kiertää suon ympäri ja iskeä
vihollisen kylkeen. Nyt kuningas, joka hyökkäsi jalan, ja ruotsalainen
ratsuväki yhtaikaa mursivat venäläisten vastarinnan, jotka hämmästyen
näkivät, ettei mikään este voinut suojella heitä.

Mainittu ratsuväki tunkeutui vihollisen rivien läpi ja yhtyi
kuninkaaseen keskellä taistelua. Tämä nousi nyt ratsaille; mutta vähän
ajan perästä hän tapasi taistelun temmellyksessä erään ruotsalaisen
aatelismiehen, nimeltä Gyllenstierna, josta hän piti paljon,
haavoitettuna ja kykenemättömänä marssimaan; hän pakoitti tämän
ottamaan hänen hevosensa ja komensi itse edelleen jalan jalkaväkeään.
Kaikista hänen siihen saakka voittamistaan taisteluista tämä oli
kenties mainehikkain ja se, jossa hän oli alttiina suurimmille
vaaroille ja osoitti suurinta taitavuutta. Sen muisto ikuistettiin
mitalilla, jonka toisella puolella oli luettavana: _Silvae, paludes,
aggeres, hostes victi_, ja toisella seuraava Lucanuksen säe: _Victrices
copias alium laturus in orbem_.

Kaikkialta ahdistetut venäläiset menivät Dnjeprin yli, joka erottaa
heidän maansa Puolasta. Kaarle ei hidastellut heitä takaa-ajaessaan;
hän kulki tämän suuren joen yli heidän jäljestänsä Mohilevin, viimeisen
puolalaisen kaupungin luona, joka, kuten on tavallisesti rajapaikkojen
laita, on kuulunut milloin tsaareille milloin puolalaisille.

Tsaari, nähdessään nyt valtakuntansa, jossa hän juuri oli saanut
taiteet ja liike-elämän elpymään, joutuvan alttiiksi sodalle, mikä
vähässä ajassa voisi kumota kaikki hänen suuret suunnitelmansa, jopa
kenties hänen valtaistuimensakin, arveli parhaaksi puhua rauhasta.
Erään puolalaisen aatelismiehen välityksellä, joka lähti Ruotsin
armeijaan, hän rohkeni tehdä asiasta muutamia ehdotuksia. Kaarle, joka
oli tottunut myöntämään vihollisilleen rauhan vasta heidän
pääkaupungeissaan, vastasi: "Minä aion neuvotella tsaarin kanssa
Moskovassa." Kun tsaarille tuotiin tämä kopea vastaus, sanoi hän:
"Veljeni Kaarle kuvittelee aina olevansa Aleksanteri, mutta toivoakseni
hän ei tapaa minussa mitään Dareiosta".[24]

Jos Mohilevista, missä kuningas kulki Dnjeprin yli, noustaan pitkin
tätä jokea ylöspäin pohjoista kohti yhä Puolan ja Venäjän välistä rajaa
myöten, saavutaan kolmenkymmenen penikulman päässä Smolenskin
kaupunkiin, jonka kautta kulkee päätie Puolasta Moskovaan. Tsaari
pakeni tätä tietä; kuningas seurasi häntä rientomarsseissa. Osa
venäläisten jälkijoukosta joutui useamman kuin yhden kerran otteluun
ruotsalaisten etujoukon rakuunain kanssa. Voitto jäi melkein aina
viimemainituille; mutta he heikonsivat voimiaan voittaessaankin näissä
pikku kahakoissa, jotka eivät tuottaneet mitään ratkaisua, mutta
kuitenkin veivät heiltä aina miehiä.

Syyskuun 22 p:nä 1708 kuningas kävi Smolenskin luona 10,000 miehen
suuruisen ratsuväkijoukon ja 6,000 kalmukin kimppuun.

Nämä kalmukit ovat tataareja, jotka asuvat tsaarille kuuluvan
Astrakanin kuningaskunnan ja uzbek-tataarien maan, Samarkandin,
Tamerlanin nimellä tunnetun Timurin isänmaan, välisellä alueella.
Kalmukkien maa ulottuu itään päin niihin vuoriin saakka, jotka
erottavat Mongolian länsi-Aasiasta. Astrakanin puolella asuvat kalmukit
ovat verovelvollisia tsaarille, joka tahtoo olla heidän rajaton
valtiaansa. Mutta heidän paimentolaiselämänsä estää hänet käyttämästä
valtaansa ja pakoittaa hänet suhtautumaan heihin samoin kuin suurherra
arabialaisiin, t.s. hän milloin sietää heidän rosvoiluaan, milloin
rankaisee heitä. Näitä kalmukkeja tavataan aina venäläisissä joukoissa;
olipa tsaari saanut heidät jossakin määrin tottumaan sotakuriin, kuten
muutkin sotamiehensä.

Kuninkaalla oli, käydessään mainitun armeijan kimppuun, ainoastaan
kuusi rykmenttiä ratsuväkeä ja neljätuhatta jalkamiestä. Itägöötanmaan
rykmentin etunenässä hän ensinnä kävi käsiksi venäläisiin, jotka
lähtivätkin pakoon. Hän tunki heidän jälkeensä rotkoisia ja epätasaisia
teitä myöten, joiden varrella kalmukit olivat piilossa. Nämä syöksyivät
nyt esiin ja heittäytyivät sen rykmentin, jossa kuningas taisteli, ja
muun ruotsalaisen armeijan väliin. Siinä tuokiossa venäläiset ja
kalmukit ympäröivät tämän rykmentin ja tunkeutuivat kuninkaan luo
saakka, tappaen kaksi ajutanttia, jotka taistelivat hänen sivullaan.
Kuninkaan itsensä alta surmattiin hevonen; eräs tallimestari tarjosi
hänelle toisen, mutta sekä tallimestarin että ratsun lävistivät kuulat.
Kaarle taisteli jalan, ympärillään muutamia upseereja, jotka heti
olivat rientäneet hänen avukseen.

Useat joutuivat vangeiksi, saivat haavoja tai surmansa tai tungettiin
heitä puristavan miesjoukon voimalla kauas kuninkaasta. Lopuksi oli
enää vain viisi miestä Kaarlen luona. Hän oli surmannut omin käsin yli
kaksitoista vihollista, saamatta itse naarmuakaan sen ihmeellisen onnen
turvissa, joka oli siihen saakka seurannut häntä kaikkialla ja johon
hän aina luotti. Vihdoin eversti Dahldorf raivasi tien kalmukkien läpi,
mukanaan ainoastaan yksi oman rykmenttinsä komppania; hän ehti perille
oikeaan aikaan pelastamaan kuninkaan. Muut ruotsalaiset hakkasivat
tataariparven maahan; armeija pääsi jälleen järjestymään, Kaarle nousi
ratsaille ja väsymyksestään huolimatta ajoi venäläisiä takaa vielä
kaksi penikulmaa.

Voittaja oli nyt yhä suurella, Venäjän pääkaupunkiin johtavalla
valtatiellä. Smolenskista, jonka lähellä mainittu taistelu tapahtui, on
Moskovaan vielä noin sata ranskalaista penikulmaa. Armeijalla oli enää
tuskin mitään elintarpeita. Niinpä kuningasta pyydettiin kiihkeästi
odottamaan, että kenraali Lewenhaupt, jonka piti tuoda muonavaroja ynnä
viisitoistatuhatta miestä lisäväkeä, ennättäisi yhtyä häneen. Mutta
kuningas, joka harvoin otti huomioon muiden neuvoja, ei ainoastaan
ollut kuulematta tätä oikeutettua pyyntöä, vaan koko armeijansa
suureksi kummastukseksi jätti Moskovan tien ja lähti marssimaan etelään
päin Ukrainaa kohti, mikä kasakkain maa sijaitsee Pienen Tartarian
[Pieni Tartaria tarkoittaa Krimin tataarilaista kaanikuntaa. -- _Suom.
muist_.], Puolan ja Venäjän välissä. Tämän alueen pituus etelästä
pohjoiseen on noin sata meikäläistä penikulmaa ja leveys idästä länteen
melkein saman verran. Dnjepr-joki, joka virtaa sen läpi luoteesta
kaakkoon, jakaa sen kahteen miltei yhtä suureen osaan; pääkaupunki on
pienen Sem-joen varrella oleva Baturin. Ukrainan pohjoisin osa on
viljeltyä ja rikasta; eteläisin, 48. leveysasteen kohdalla oleva osa on
maailman hedelmällisimpiä ja samalla autioimpia seutuja. Huono hallitus
on siellä tukehduttanut sen hyvän, mitä luonto koettaa tarjota
ihmisille. Näiden piirikuntien asukkaat, ollen Pienen Tartarian
naapureja, eivät kylvä eivätkä istuta mitään, sillä Budziakin ja
Perekopin tataarit sekä moldaulaiset, yhtä rosvoilevia molemmat,
hävittäisivät pian heidän satonsa.

Ukraina on aina pyrkinyt vapauteen, mutta ollen Venäjän, suurherran ja
Puolan maiden ympäröimänä sen on täytynyt etsiä suojelijakseen ja siis
myös herrakseen jotakuta näistä kolmesta valtiosta. Ensin se asettui
Puolan suojeluksen alaiseksi, mutta tämä kohteli sitä liiaksi kuin
alamaista; sitten se etsi turvaa Venäjältä, joka, niin hyvin kuin
taisi, hallitsi sitä orjanansa. Aluksi oli ukrainalaisilla oikeus
valita itselleen kenraalin nimeä kantava ruhtinas; mutta pian heiltä
riistettiin mainittu oikeus, ja Moskovan hovi nimitti heille kenraalin.

Tällöin oli mainitussa virassa eräs puolalainen, Podolian
palatinaatissa syntynyt aatelismies, nimeltä Mazeppa. Hän oli saanut
kasvatuksensa kuningas Juhana Kasimirin hovipoikana ja saavuttanut
hänen hovissaan hieman kirjallistakin sivistystä.

Nuoruudessaan hänellä oli suhde erään puolalaisen aatelismiehen
puolison kanssa. Se paljastettiin, ja aviomies sidotutti hänet
alastonna erään hurjan hevosen selkään ja päästi hänet menemään siinä
tilassa. Hevonen, joka oli kotoisin Ukrainasta, palasi sinne ja kantoi
sinne selässään tuskasta ja nälästä puolikuolleen Mazeppan. Muutamat
talonpojat ottivat hänet hoiviinsa; hän eli kauan heidän keskuudessaan
ja kunnostautui useilla retkillä tataareja vastaan. Hänen neronsa
etevämmyys antoi hänelle suuren merkityksen kasakkain kesken; hänen
arvonsa kasvoi päivä päivältä ja saattoi vihdoin tsaarin tekemään hänet
Ukrainan ruhtinaaksi.[25]

Kun hän kerran istui Moskovassa tsaarin kanssa aterialla, ehdotti tämä
hänelle, että hän ryhtyisi totuttamaan kasakoita kuriin ja siten
saattamaan heidät riippuvaisemmiksi kruunusta. Mazeppa vastasi, että
Ukrainan tilanne ja mainitun kansan henki olivat voittamattomia
esteitä. Tsaari, joka alkoi olla kiihottunut viinistä eikä aina voinut
hillitä kiukkuansa, kutsui häntä petturiksi ja uhkasi seivästyttää
hänet.

Palattuaan Ukrainaan Mazeppa alkoi suunnitella kapinaa. Ruotsin
armeija, joka pian näyttäytyi hänen rajoillansa, teki sen hänelle
mahdolliseksi. Hän päätti tekeytyä riippumattomaksi ja luoda itselleen
Ukrainasta ja Venäjän keisarikunnan pirstaleista mahtavan
kuningaskunnan. Mazeppa oli rohkea ja yritteliäs mies ja korkeasta
iästään huolimatta väsymättömän toimelias. Hän liittoutui salaisesti
Ruotsin kuninkaan kanssa, jouduttaaksensa tsaarin kukistumista ja siitä
hyötyäksensä.

Kuningas suostui kohtaamaan hänet Desna-joen luona. Mazeppa lupasi
saapua sinne 30,000 miehen, sotatarpeiden, muonavarojen ja äärettömien
aarteiden kanssa. Ruotsalainen armeija marssi nyt tähän suuntaan
suureksi mielipahaksi kaikille upseereille, jotka eivät tienneet mitään
kuninkaan sopimuksesta mainitun kasakan kanssa. Kaarle lähetti
Lewenhauptille käskyn tuoda hänelle pikimmiten joukkoja ja muonavaroja
Ukrainaan, jossa hän aikoi viettää talven, jotta sitten, hankittuaan
tämän maan ensin varmasti haltuunsa, voisi valloittaa Moskovan
valtakunnan seuraavana keväänä. Sillä välin hän eteni Desna-jokea
kohti, joka laskee Dnepriin Kiovan luona.

Siihen saakka kestetyt kulkuvaikeudet olivat leikintekoa niiden
rinnalla, jotka kohtasivat heitä tällä uudella tiellä. Heidän täytyi
kulkea viidenkymmenen penikulman laajuisen metsän halki, joka oli
täynnä soita. Kenraali Lagercrona, joka marssi edellä viidentuhannen
miehen ja pionieerien kera, vei armeijan liiaksi itään, kolmenkymmenen
penikulman päähän oikeasta tiestä. Nelipäiväisen marssin jälkeen
kuningas huomasi Lagercronan tekemän virheen, ja suurella vaivalla
päästiin jälleen oikealle tielle. Mutta melkein koko tykistö ja kaikki
kuormastovaunut juuttuivat soihin tai upposivat sinne.

Vihdoin kaksitoistapäiväisen perin rasittavan marssin jälkeen, kun oli
syöty loppuun ne vähät korppuvarat, jotka vielä olivat jäljellä, saapui
väsymyksen ja nälän riuduttama armeija Desnan partaalle siihen kohtaan,
jonka Mazeppa oli määrännyt yhtymäpaikaksi. Mutta tämän ruhtinaan
sijasta siinä tavattiinkin joukko-osasto venäläisiä, joka eteni joen
vastakkaista rantaa kohti. Kuningas hämmästyi, mutta päätti kuitenkin
heti mennä Desnan yli ja käydä vihollisten kimppuun. Mainitun joen
rannat olivat niin jyrkät, että sotamiehet täytyi laskea köysillä alas.
He kulkivat sitten totuttuun tapaansa joen yli, toiset kiireesti
kokoonkyhätyillä lautoilla, toiset uiden. Venäläinen joukko-osasto,
joka saapui paikalle samaan aikaan, oli vain 8,000 miehen suuruinen
eikä tehnyt kauan vastarintaa. Niin oli tämäkin este vielä voitettu.

Kaarle tunkeutui nyt syvemmälle näillä aavoilla alueilla, ollen yhtä
epävarma tiestä kuin Mazeppan uskollisuudesta. Vihdoin näyttäytyi
mainittu kasakka, mutta pikemmin pakolaisena kuin mahtavana
liittolaisena.

Venäläiset olivat näet keksineet hänen aikeensa ja ehättäneet ennemmin.
He olivat hyökänneet hänen kasakkainsa kimppuun ja hakanneet ne
kappaleiksi. Hänen etevimmät ystävänsä, jotka olivat ase kädessä
joutuneet vangeiksi, tuomittiin, luvultansa kolmekymmentä,
teilattaviksi; hänen kaupunkinsa oli poltettu tuhkaläjäksi, hänen
aarteensa ryöstetty, hänen Ruotsin kuningasta varten varaamansa
elintarpeet otettu pois. Töintuskin oli hän itse päässyt pakoon 6,000
miehen ja muutamien kullalla ja hopealla kuormattujen hevosten kera.
Kuitenkin hän toi kuninkaalle toivon, että tämä, käyttämällä hyväkseen
hänen tietojaan ja suhteitaan ja kaikkien kasakkain alttiutta, jotka,
raivoissaan venäläisille, saapuivat joukoittain leiriin ja toivat
muonavaroja, voisi pitää puoliaan tässä tuntemattomassa maassa.

Kaarle toivoi yhä vielä, että kenraali Lewenhaupt saapuisi korjaamaan
tämän onnettomuuden. Hänenhän tuli tuoda noin 15,000 ruotsalaista,
jotka merkitsivät enemmän kuin satatuhatta kasakkaa, ynnä sotatarpeita
ja muonavaroja. Mutta hän saapuikin miltei samanlaisessa tilassa kuin
Mazeppa.

Hän oli jo kulkenut Dnjeprin yli Mohilevin yläpuolelta ja edennyt sen
toisella puolella kaksikymmentä penikulmaa Ukrainaan vievää tietä. Hän
kuljetti kuninkaalle kahdeksantuhatta vaunua sisältävää kuormastoa ynnä
matkallaan Liettuasta kokoon haalimiaan rahoja. Mutta hänen saapuessaan
Ljesnan kauppalan luo, lähelle sitä paikkaa, missä Pronja- ja Soz-joet
yhtyvät laskeakseen sitten koko joukon alempana Dnjepriin,
näyttäytyikin tsaari lähes 40,000 miehen etunenässä.

Ruotsalainen kenraali, jolla oli tuskin 16,000 miestä, ei tahtonut
linnoittautua. Monet voitot olivat antaneet ruotsalaisille niin suuren
itseluottamuksen, etteivät he koskaan ottaneet selkoa vihollistensa
luvusta, vaan ainoastaan siitä paikasta, jossa nämä olivat. Niinpä
Lewenhaupt epäröimättä marssikin heitä vastaan iltapäivällä 7 p:nä
lokakuuta. Heti ensimäisellä rynnäköllä surmasivat ruotsalaiset 1,500
venäläistä. Hämminki valtasi tsaarin armeijan; se pakeni kaikille
tahoille. Venäläisten keisari näki hetken tulleen, jolloin hän joutuisi
täydellisesti tappiolle. Hän tunsi valtakuntansa kohtalon riippuvan
tästä päivästä ja olevansa hukassa, jos Lewenhaupt pääsisi voittoisine
armeijoineen yhtymään Ruotsin kuninkaaseen.

Nähdessään joukkojensa alkavan väistyä hän sentähden riensi
jälkijoukkonsa luo, jossa kasakat ja kalmukit olivat. "Minä käsken
teitä", huusi hän näille, "ampumaan jokaista, joka pakenee ja tappamaan
minut itsenikin, jos olisin kyllin pelkuri peräytyäkseni". Sitten hän
palasi etujoukkojensa luo ja kokosi jälleen väkensä ruhtinas
Menshikovin ja ja ruhtinas Galitsinin avulla. Lewenhaupt, jolla oli
ankara käsky yhtyä nopeasti herraansa, piti parempana jatkaa marssiansa
kuin ryhtyä uuteen taisteluun, luullen jo tehneensä kylliksi viedäkseen
vihollisilta halun ajaa takaa.

Mutta jo seuraavana päivänä kello yhdentoista tienoissa tsaari kävi
uudelleen hänen kimppuunsa erään suon partaalla ja levitti armeijansa
saartaaksensa hänet. Ruotsalaiset järjestivät rintaman joka taholle;
taisteltiin kaksi tuntia yhtä itsepintaisesti molemmin puolin.
Venäläiset kadottivat kolme kertaa enemmän väkeä, mutta kumpikaan ei
väistynyt, ja voitto jäi ratkaisematta.

Kello neljän aikaan kenraali Bayer toi tsaarille lisäväkeä. Taistelu
alkoi nyt kolmannen kerran vielä suuremmalla raivolla ja kiihkolla ja
kesti yöhön saakka. Vihdoin paljous pääsi voitolle; ruotsalaisten rivit
murrettiin, puhkaistiin ja tungettiin kuormastonsa luo saakka.
Lewenhaupt kokosi jälleen joukkonsa kuormavaunujen taakse.
Ruotsalaiset olivat voitetut, mutta he eivät paenneet. Heitä oli vielä
noin yhdeksäntuhatta miestä, joista yksikään ei väistynyt. Kenraali
asetti heidät taistelujärjestykseen yhtä helposti kuin jos he eivät
olisikaan olleet voitettuja. Tsaari puolestaan vietti yönsä
aseissa; hän kielsi upseerejansa viraltapanon ja sotilaitansa
kuolemanrangaistuksen uhalla poistumasta riveistä ryöstämään.

Seuraavana aamuna päivän valjetessa hän komensi uuteen taisteluun.
Lewenhaupt oli peräytynyt muutamia penikulmia edulliseen paikkaan,
naulattuaan osan tykkejään umpeen ja sytytettyään vaununsa palamaan.

Venäläiset ehtivät ajoissa estämään koko kuormaston joutumasta liekkien
saaliiksi; he saivat vielä pelastetuksi käsiinsä yli kuusituhatta
vaunua. Tsaari tahtoi tehdä ruotsalaisten tappion täydelliseksi ja
lähetti sentähden erään Pflug-nimisen kenraalinsa käymään heidän
kimppuunsa vielä viidennen kerran; mainittu kenraali tarjosi heille
kunniakasta antautumista. Lewenhaupt hylkäsi sen ja ryhtyi viidenteen
taisteluun, joka oli yhtä verinen kuin edellisetkin.

Yhdeksästätuhannesta sotamiehestä, jotka hänellä vielä oli, hän kadotti
puolet; mutta toinen puoli ei ollut kukistettavissa. Kun yö vihdoin
saapui, meni Lewenhaupt, kestettyään viisi taistelua 40,000 miestä
vastaan, Soz-joen yli noin 5,000 soturin kera, jotka hänellä vielä oli
jäljellä. Tsaari kadotti lähes 10,000 miestä näissä viidessä
taistelussa, joissa hän saavutti sen kunnian, että oli voittanut
ruotsalaiset, mutta Lewenhaupt sen, että kolme päivää oli tehnyt voiton
kiistanalaiseksi ja peräytynyt voittamattomana viimeisestä asemastaan.
Hän saapui vihdoin herransa leiriin kunniakkaana oivallisen
puolustautumisensa takia, mutta ilman armeijaa ja muonavaroja.

Niinpä näki Ruotsin kuningas nyt olevansa vailla elintarpeita ja
eristettynä Puolasta, vihollisten ympäröimänä, keskellä maata, missä
hänellä ei ollut muita apulähteitä kuin oma uljuutensa.

Tätä hätää suurensi vielä vuoden 1709 talvi, joka näillä Euroopan
rajoilla oli vielä kauheampi kuin meillä Ranskassa ja tuhosi osan hänen
armeijaansa. Kaarle tahtoi uhmata vuodenaikoja kuten oli uhmannut
vihollisiansakin; hän rohkeni antaa joukkojensa tehdä pitkiä marsseja
tässä kuolettavassa kylmyydessä. Eräällä tällaisella marssilla kaatui
kaksituhatta miestä pakkasen kourissa kuoliaaksi hänen silmiensä
edessä. Ratsumiehillä ei enää ollut saappaita; jalkamiehet olivat ilman
kenkiä ja melkein ilman vaatteitakin. Heidän täytyi, parhaansa mukaan
valmistaa itselleen jalkineita eläinten nahoista; monesti heiltä
puuttui leipää. Vetojuhtien puutteessa oli ollut pakko heittää melkein
koko tykistö soihin ja jokiin. Ennen niin loistava armeija oli
supistunut 24,000:een, nälkäkuoleman partaalla olevaan mieheen.
Ruotsista ei enää saatu eikä sinne voitu myöskään lähettää mitään
tietoja. Tässä tilassa nurisi yksi ainoa upseeri. "Kuinka!" huudahti
kuningas, "te olette kai ikävissänne, koska olette niin kaukana
vaimostanne? Jos olette todellinen sotilas, niin olette vaiti, vaikkapa
veisin teidät niin kauas, että kolmessa vuodessa tuskin yhden kerran
voitte saada uutisia Ruotsista."

Markiisi de Brancas, joka sittemmin oli lähettiläänä Ruotsissa, on
kertonut minulle, kuinka eräs sotamies koko armeijan nähden uskalsi
kerran tarjota napisten kuninkaalle palasen mustaa ja homehtunutta,
ohrasta ja kaurasta valmistettua leipää, mikä silloin oli heidän
ainoana ravintonaan, eikä sitäkään ollut riittävästi. Kuningas otti
leipäpalan tyynesti vastaan, söi sen kaikki ja sanoi sitten kylmästi
sotamiehelle: "Se ei ole hyvää, mutta sitä voi kyllä syödä." -- Tämä
piirre, niin pieni kuin se olikin, jos yleensä se voi olla pientä, mikä
lisää kunnioitusta ja luottamusta, vaikutti enemmän kuin kaikki muu
siihen, että ruotsalainen armeija kesti kurjuuden, mikä olisi ollut
sietämätön jokaisen muun kenraalin johtaessa.

Asiain ollessa tällä kannalla Kaarle sai vihdoinkin uutisia
Tukholmasta. Ne toivat hänelle tiedon hänen sisarensa, Holsteinin
herttuattaren, kuolemasta; hän oli sortunut rokkoon joulukuussa 1708
seitsemännelläkolmatta ikävuodellaan. Tämä prinsessa oli yhtä lempeä ja
helläsydäminen kuin hänen veljensä oli käskevä tahdonilmaisuissaan |a
leppymätön kostossaan. Kuningas oli aina suuresti hellinyt häntä ja oli
nyt sitä murheellisempi hänen menettämisestään, kun hänen alkava
onnettomuutensa oli jo tehnyt hänet hieman tunteellisemmaksi.

Hän sai myös tietää, että hänen käskystään oli kutsuttu aseihin uusia
joukkoja ja hankittu rahaa; mutta mitään niistä ei voinut saapua hänen
leiriinsä saakka, koska hänen ja Tukholman välillä oli lähes viisisataa
penikulmaa matkaa ja ylivoimaisia vihollisjoukkoja.

Tsaari, ollen yhtä toimelias kuin Kaarle, oli kenraali Sieniawskin
johdolla Stanislausta vastaan yhtyneille Puolan liittoutuneille
lähettänyt uusia apujoukkoja ja samosi nyt itse, keskellä ankaraa
talvea, Ukrainaan, tekemään tenää Ruotsin kuninkaalle. Täällä hän
jatkoi entistä menettelyään, heikontaen vihollistaan pikkutaisteluilla,
koska arvasi hyvin, että ruotsalainen armeija, joka ei voinut saada
mistään uutta väkeä, ajan oloon kokonaan tuhoutuisi. Pakkasen on
muutoin täytynyt olla aivan tavatonta laatua, koska molempien
vihollisten oli pakko sopia aselevosta. Mutta jo helmikuun 1 päivästä
alkaen ryhdyttiin uudelleen taistelemaan jään ja lumen keskellä.

Useiden pienten ottelujen ja muutamien vastoinkäymisten jälkeen
kuningas näki huhtikuussa ruotsalaisia olevan jäljellä enää vain
18,000 miestä. Kasakkaruhtinas Mazeppa yksin piti huolta heidän
muonituksestaan; ilman hänen apuaan armeija olisi kuollut nälkään ja
kurjuuteen. Näissä oloissa tsaari ehdotti Mazeppalle, että tämä taas
alistuisi hänen ylivaltaansa; mutta kasakka oli uskollinen uudelle,
liittolaiselleen, joko siksi, että hirveä teilausrangaistus, joka oli
tuhonnut hänen ystävänsä, pani hänet pelkäämään omastakin puolestansa,
tai siksi, että hän tahtoi kostaa heidän kuolemansa.

Kaarle ei vielä 18,000 miehensä kera ollut luopunut aikeestaan ja
toivostaan tunkeutua Moskovaan saakka. Hän ryhtyi toukokuun lopulla
piirittämään Pultavaa, joka sijaitsee Vorsklan varrella, Ukrainan
itärajalla, runsaasti kolmentoista penikulman päässä Dnjepristä.
Mainittu paikka on zaporogien, maailman kummallisimman kansan,
alueella. Tähän kansaan kuuluu muinaisia venäläisiä, puolalaisia ja
tataareja, jotka tunnustavat eräänlaista kristinuskoa ja harjoittavat
rosvousta merirosvojen tapaan. He valitsevat itselleen päällikön, jonka
useinkin sitten joko erottavat tai kuristavat. He eivät siedä luonansa
naisia, mutta kyllä ryöstävät kaikki lapset kahden- tai kolmenkymmenen
penikulman piiristä ja kasvattavat ne omiin tapoihinsa. Kesäisin he
aina ovat sotaretkillä, talvisin he loikoilevat tilavissa ladoissa,
joihin mahtuu neljä- tai viisisataa miestä. He eivät pelkää mitään,
elävät vapaudessaan ja uhmaavat kuolemaa pienimmänkin saaliin vuoksi,
yhtä pelottomasti kuin Kaarle XII uhmasi sitä lahjoittaaksensa
kruunuja.

Tsaari maksoi heille 60,000 floriinia [alkujaan italialainen kultaraha,
arvoltaan noin 12 mk. --_Suom. muist_.], toivoen heidän siten asettuvan
hänen puolelleen. He ottivat hänen rahansa, mutta julistautuivatkin
Mazeppan toimesta Kaarle XII:n puolelle. Heistä oli tosin sangen vähän
hyötyä, koska he pitivät naurettavana taistella muun kuin ryöstämisen
vuoksi. Oli jo paljon sekin, etteivät he tehneet haittaa; korkeintaan
noin kaksituhatta miestä teki todellista sotapalvelusta. Eräänä aamuna
esiteltiin kymmenen heidän päälliköistään kuninkaalle, mutta työlästä
oli pitää heitä sen aikaa selvinä, sillä he aloittivat aina päivänsä
juomingilla. Heidät vietiin juoksuhautoihin; täällä he osoittivat
taitoaan pitkillä pyssyillään ampumisessa; he näet nousivat
rintasuojuksen takapuolelle ja ampuivat kuudensadan askeleen päästä
kuoliaaksi jokaisen maaliksi valitsemansa vihollisen. Kaarle liitti
näiden rosvojen joukkoon muutamia tuhansia valakkeja, jotka Pienen
Tartarian kaani möi hänelle. Siten hän nyt piiritti Pultavaa kaikilla
näillä zaporogien, kasakkain ja valakkien joukoilla, jotka yhdessä
hänen 18,000 ruotsalaisensa kanssa muodostivat noin 30,000 miehen
suuruisen armeijan, mutta armeijan, joka oli aivan rappiolla ja kaiken
puutteessa. Tsaarilla oli Pultavassa suuria varastoja. Jos kuningas
valloittaisi sen, avaisi hän jälleen itselleen tien Moskovaan ja voisi
ainakin, kun hänellä oli yltäkylläisesti kaikkia tarpeita, odottaa
rauhassa niitä apujoukkoja, joiden hän vielä toivoi saapuvan Ruotsista,
Liivimnaalta, Pommerista ja Puolasta. Koska Pultavan valloitus siis oli
hänen ainoa pelastuksensa, kiiruhtikin hän kiihkeästi sen piiritystä.
Mazeppa, jolla oli kannattajia kaupungissa, vakuutti hänen pian
pääsevän sen herraksi. Uusi toivo elpyi armeijassa; sotamiehet pitivät
Pultavan valloitusta kaikkien kärsimystensä loppuna.

Heti piirityksen alussa huomasi kuningas opettaneensa vihollisilleen
sotataidon. Ruhtinas Menshikovin onnistui, kaikista hänen
varokeinoistaan huolimatta toimittaa kaupunkiin apuväkeä, minkä
johdosta varusväki kasvoi lähes 5,000 miehen vahvuiseksi.

Kaupungista tehtiin uloshyökkäyksiä, jotka joskus olivat
menestyksellisiä, ja laukaistiin miinoja. Mutta kaupungin teki
valloittamattomaksi tsaarin läheneminen 70,000 soturin kanssa.[26]
Kaarle lähti kesäkuun 27 p:nä, syntymäpäivänään, tiedusteluretkelle
heitä vastaan ja tuhosi yhden hänen osastoistaan. Mutta hänen
palatessaan leiriinsä osui häneen pyssynlaukaus, joka lävisti hänen
saappaansa ja musersi kantapääluun. Hänen kasvoissaan ei huomattu
pienintäkään muutosta, josta olisi voitu aavistaa hänen haavoittuneen;
hän antoi edelleen tyynesti käskyjään ja pysyi vielä lähes kuusi tuntia
ratsun selässä. Eräs hänen seuralaisistaan huomasi vihdoin kuninkaan
saappaan alaosan olevan veressä ja riensi hakemaan haavalääkärejä.
Kuninkaan tuska alkoi jo olla niin polttava, että täytyi auttaa hänet
alas satulasta ja kantaa telttaansa. Haavalääkärit tutkivat hänen
vammansa ja olivat sitä mieltä, että jalka oli katkaistava. Armeijan
hämmästys tämän johdosta oli kuvaamaton. Vain eräs haavalääkäri,
nimeltä Neumann, ollen muita taitavampi ja rohkeampi, vakuutti syviä
leikkauksia tekemällä voivansa pelastaa kuninkaan säären. "Ryhtykää
sitten heti työhön", sanoi kuningas hänelle, "leikatkaa rohkeasti
älkääkä pelätkö mitään". -- Hän tuki itse molemmin käsin säärtänsä ja
katseli leikkausta aivan kuin jos se olisi koskenut jotakuta toista.

Vielä silloin, kun hänen haavojansa sidottiin, hän antoi rynnäkkökäskyn
huomispäiväksi. Mutta tuskin hän oli antanut tämän käskyn, kun hän sai
tiedon koko vihollisarmeijan hyökkäyksestä. Täytyi siis tehdä toinen
päätös. Kaarle, haavoittuneena ja kykenemättä toimimaan, näki olevansa
Dnjeprin ja Pultavan ohi virtaavan joen välissä, autiossa ja
linnoittamattomassa seudussa, ilman ampumatarpeita, vastapäätä
armeijaa, joka sulki häneltä peräytymistien ja elintarpeiden tuonnin.
Tässä tukalassa tilassa hän ei suinkaan kutsunut kokoon sotaneuvostoa,
kuten monissa kertomuksissa on mainittu, vaan kutsutti heinäkuun 7 ja 8
päivän välisenä yönä telttaansa sotamarski Rehnsköldin ja käski hänen,
lähemmin asiasta neuvottelematta ja osoittamatta mitään levottomuutta,
ryhtyä kaikkiin toimenpiteihin tsaarin kimppuun käymiseksi seuraavana
päivänä. Rehnsköld ei vastustellut vähääkään vaan lähti tottelemaan
määräystä. Kuninkaan teltan ovella hän kohtasi kreivi Piperin, jonka
kanssa hän jo kauan oli ollut huonoissa väleissä, kuten usein sattuu
ministerin ja kenraalin kesken. Piper kysyi häneltä, kuuluiko mitään
uutta. "Ei", vastasi kenraali kylmästi ja meni ulos antamaan
määräyksiänsä. Piperin päästyä telttaan tiedusteli kuningas häneltä:
"Onko Rehnsköld ilmoittanut teille mitään?" -- "Ei", vastasi Piper. --
"No hyvä, minä siis ilmoitan teille, että huomenna me taistelemme",
virkkoi kuningas. -- Kreivi Piper kauhistui niin epätoivoista päätöstä,
mutta hän tiesi hyvin, ettei voitaisi ikinä muuttaa hänen herransa
mieltä; niinpä hän osoittikin hämmästystään vain vaikenemisellaan ja
antoi Kaarlen nukkua päivänkoittoon saakka.

Heinäkuun 8 p:nä v. 1709 suoritettiin sitten ratkaiseva Pultavan
taistelu, jossa kaksi silloisen ajan merkillisintä hallitsijaa seisoi
vastakkain: Kaarle XII, joka oli saanut maineensa yhdeksän vuoden
voitoilla, ja Pietari Aleksejevitsh, jonka maine perustui yhdeksän
vuoden vaivoihin hänen koettaessaan saattaa sotajoukkojansa
ruotsalaisten joukkojen vertaisiksi; edellinen kunnian seppelöimä
sentähden, että oli jaellut muille vieraita maita, jälkimäinen
sentähden, että oli sivistyttänyt omiansa; Kaarle, vaarojen rakastaja,
joka taisteli pelkästään kunnian vuoksi, Pietari Aleksejevitsh, joka ei
suinkaan väistänyt vaaraa, mutta kävi sotaa yksinomaan etujensa vuoksi;
Ruotsin yksinvaltias, antelias mielenjaloudesta, Venäjän itsevaltias,
antelias ainoastaan määrätyssä tarkoituksessa; edellinen esimerkittömän
kohtuullisuuden ja pidättyväisyyden mies, jo luonteeltaan ylevämielinen
ja vain yhden ainoan kerran julma; jälkimäinen kasvatuksensa ja
kansansa raakuuden tulos, yhtä hirvittävä alamaisilleen kuin
ihmeteltävä muukalaisille ja liiaksi halukas hurjisteluihin, jotka
ovatkin lyhentäneet hänen elämäänsä. Kaarlella oli lisänimi
"voittamaton", jonka yksi ainoa hetki voi häneltä riistää; Pietari
Aleksejevitshille olivat hänen kansansa jo antaneet nimen "suuri", jota
mikään tappio ei voinut viedä häneltä, koska hän ei ollut saanutkaan
sitä voittojensa vuoksi.

Saadakseen täsmällisen käsityksen tästä taistelusta ja sen
tapahtumispaikasta, tulee kuvitella mielessään, että Pultava oli siitä
pohjoiseen, Ruotsin kuninkaan leiri hieman eteläkaakkoon päin, ja hänen
kuormastonsa noin penikulman päässä hänen takanaan, samalla kun
Pultavan joki (Vorskla) juoksee kaupungin pohjoispuolella idästä
länteen.[27] Tsaari oli kulkenut mainitun joen yli penikulman päässä
Pultavan länsipuolella ja alkoi varustaa itselleen leiriä.

Päivän koittaessa lähtivät ruotsalaiset juoksuhaudoistaan. Heillä oli
vain neljä tykkiä, muu tykistö jätettiin noin kolmentuhannen miehen
kanssa leiriin, ja neljätuhatta miestä jäi kuormaston suojaksi. Siten
oli vihollista vastaan marssiva ruotsalainen armeija 21,000 miehen
suuruinen, siinä luvussa noin 16,000 ruotsalaista.

Kenraalit Rehnsköld, Roos, Lewenhaupt, Schlippenbach, Horn, Sparre,
Hamilton, Württembergin prinssi, kuninkaan sukulainen, ja muutamat
muut, joista useimmat olivat olleet mukana Narvan taistelussa,
muistuttivat alemmille upseereille sitä päivää, jolloin 8,000
ruotsalaista oli tuhonnut 80,000 miehen suuruisen venäläisen armeijan
näiden linnoitetussa leirissä; upseerit sanoivat sen sotamiehille, ja
kaikki rohkaisivat marssiessaan mieltänsä.

Kuningas johti, kantopaareiltansa, taisteluliikkeitä jalkaväkensä
etunenässä. Osa ratsuväestä eteni hänen käskystään, käydäkseen
vihollisen ratsumiesten kimppuun. Näin alkoi taistelu kello puoli
viiden korvissa aamulla. Vihollisen ratsuväki oli lännessä, venäläisten
leiristä oikealla. Ruhtinas Menshikov ja kreivi Golovin olivat
sijoittaneet sen useaan paikkaan tykeillä varustettujen linnakkeiden
väliin. Kenraali Schlippenbach hyökkäsi ruotsalaisten etupäässä tätä
ratsuväkeä vastaan. Kaikki ne, jotka ovat palvelleet ruotsalaisissa
joukoissa, tietävät, että on miltei mahdotonta vastustaa heidän
ensimäisen rynnäkkönsä raivokkuutta. Venäläisten eskadroonain rivit
murrettiin ja puhkaistiin; tsaari itse riensi jälleen kokoamaan niitä;
hänen hattunsa läpi lensi kiväärinkuula; Menshikovilta ammuttiin kolme
hevosta alta; ruotsalaiset huusivat jo: voitto!

Kaarle ei epäillyt voiton saavuttamista. Hän oli keskellä yötä
lähettänyt kenraali Creutzin viidentuhannen ratsumiehen eli rakuunan
kera hyökkäämään vihollisten kylkeen, hänen itsensä ahdistaessa heitä
edestä. Mutta hänen onnettomuudekseen eksyi Creutz eikä saapunut
perille. Siten sai tsaari, joka jo luuli joutuneensa tappiolle, aikaa
koota jälleen ratsuväkensä; hän hyökkäsi nyt puolestaan kuninkaan
ratsuväen päälle, joka, saamatta tukea Creutzin osastolta, vuorostaan
joutui epäjärjestykseen. Schlippenbach itse joutui tässä rytäkässä
vangiksi. Samalla ampui seitsemänkymmentäkaksi kanuunaa leiristä
ruotsalaista ratsuväkeä, ja venäläinen jalkaväki lähti liikkeelle
asemistaan hyökätäkseen Kaarlen jalkaväen kimppuun.

Tsaari lähetti nyt ruhtinas Menshikovin osastoineen asettumaan Pultavan
ja ruotsalaisten väliin. Mainittu ruhtinas suoritti herransa käskyn
taitavasti ja nopeasti. Hän ei ainoastaan katkaissut ruotsalaisen
armeijan yhteyttä sen Pultavan leiriin jääneiden joukkojen kanssa, vaan
myös saarsi ja murskasi erään kohtaamansa ruotsalaisen, kolmentuhannen
miehen vahvuisen varajoukon. Jos Menshikov suoritti tämän sotaliikkeen
omasta aloitteestaan, niin tulee Venäjän olla hänelle kiitollinen
pelastuksestaan; jos sen oli tsaari määrännyt hänen tehtäväkseen, niin
hän sillä osoitti olevansa Kaarle XII:n arvokas vastustaja. Sillä välin
oli venäläinen jalkaväki lähtenyt varustuksistaan ja samosi nyt
tasangolle taisteluun. Toiselta puolen taas ruotsalainen ratsuväki
kokoontui uudelleen neljännespenikulman päähän vihollisarmeijasta, ja
kuningas järjesti sotamarski Rehnsköldin avulla kaikki yleiseen
taisteluun.

Hän asetti joukkojensa jäännökset kahteen rivistöön, jalkaväen
keskelle ja ratsuväen molemmille siiville. Tsaari järjesti armeijansa
samalla tavalla, mutta hänellä oli etuna suurempi lukumäärä ja
seitsemänkymmentäkaksi kanuunaa, joita vastaan ruotsalaiset voivat
panna vain neljä, ja näiltäkin alkoi puuttua ruutia.

Venäjän keisarin paikka oli armeijansa keskustassa; hänellä oli vasta
kenraalimajurin arvo, ja hän totteli näennäisesti kenraali
Sheremetjevin johtoa. Mutta ollen keisari hän turkkilaisen ratsunsa
selässä, joka oli suurherran lahjoittama, kiiti rivistä riviin,
rohkaisten upseereja ja sotamiehiä ja luvaten kaikille palkintoja.

Kello yhdeksän aamulla alkoi taistelu uudelleen. Eräs venäläisen
tykistön ensimäisiä laukauksia kaatoi Kaarlen paareja kantavat kaksi
hevosta; hän käski valjastaa sijalle kaksi uutta. Toinen laukaus
murskasi paarit ja heitti kuninkaan maahan. Neljästäkolmatta
henkivartijasta, jotka nyt ryhtyivät häntä kantamaan, sai yksikolmatta
surmansa. Ruotsalaiset hämmästyivät ja alkoivat horjua, samalla kun
vihollisen tykistö jatkoi heidän murskaamistaan. Ensimäinen
taistelurivistö väistyi toista kohti ja toinen lähti pakoon. Tässä
viimeisessä kamppailussa riitti ainoastaan kymmenentuhatta miestä
venäläistä jalkaväkeä musertamaan ruotsalaisen armeijan -- siinä määrin
olivat asiat muuttuneet!

Kaikki ruotsalaiset kirjoittajat sanovat, että heikäläiset olisivat
voittaneet taistelun, jollei olisi tehty virheitä. Mutta kaikki
upseerit väittävät, että koko taisteluun ryhtyminen sinänsä oli jo
suuri virhe, ja vielä suurempi virhe oli asettua, vastoin mitä
ymmärtäväisinten päällikköjen mielipidettä, tähän kadotuksen paikkaan
sotaantottunutta vihollista vastaan, kun tämä oli kolme kertaa Kaarlea
voimakkaampi sotamiesten luvulta ja apulähteiltä, joita ruotsalaisilla
ei ollut. Narvan muisto oli pääsyynä Kaarlen onnettomuuteen Pultavan
luona.

Jo olivat Württembergin prinssi, kenraali Rehnsköld ja useat muut
korkeammat upseerit joutuneet vangeiksi, Pultavan leiri oli vallattu ja
kaikkialla vallitsi sekasorto, josta ei ollut enää mitään pelastusta.
Kreivi Piper oli lähtenyt leiristä muutamien kansliavirkailijain
kanssa; he eivät tienneet, mihin ryhtyisivät ja mihin kuningas oli
joutunut. He juoksentelivat kentällä puolelta toiselle, kunnes eräs
majuri Bere (Berg?) tarjoutui viemään heidät kuormaston luo. Mutta
pöly- ja savupilvet, jotka peittivät kentän, ja lohduttomasta
asiaintilasta johtuva luonnollinen mielenhämminki johtivatkin heidät
suoraan kaupungin vallihaudan ääreen, missä varusväki otti heidät
kaikki vangiksi.

Kuningas ei tahtonut paeta, mutta ei voinut puolustautuakaan. Hänen
luonaan oli tällä hetkellä kenraali Poniatowski, kuningas Stanislauksen
ruotsalaisen kaartin eversti, erittäin ansiokas mies, joka
kiintymyksestä Kaarlen persoonaan oli päättänyt seurata häntä ilman
mitään päällikkyyttäkin Ukrainaan. Hän oli mies, joka kaikissa elämänsä
tilanteissa ja vaaroissa, joissa muut osoittivat vain uljuutta, kykeni
aina tuokiossa tekemään päätöksensä, vieläpä oikean ja onnellisen. Hän
viittasi luokseen kaksi henkivartijaa, jotka tarttuivat kuninkaaseen
kainaloista ja nostivat hänet hevosen selkään, hänen haavansa
tuottamista kauheista tuskista huolimatta.

Poniatowskilla ei, kuten sanottu, ollut mitään päällikkyyttä
armeijassa, mutta tässä tilanteessa hätä teki hänestä johtajan. Hän
kokosi kuninkaan ympärille viisisataa ratsumiestä, joista toiset olivat
henkivartijoita, toiset upseereja, muutamat pelkkiä ratsumiehiä. Tämä
kokoontunut ja ruhtinaansa onnettomuuden elähdyttämä joukko murtautui
toistakymmenen venäläisen rykmentin läpi ja kuljetti Kaarlen
vihollisten keskeltä noin penikulman matkan verran, ruotsalaisen
armeijan kuormastolle saakka.

Pakenevalta ja takaa-ajetulta kuninkaalta ammuttiin jälleen hevonen
alta, mutta kuolettavasti haavoittunut eversti Gierta antoi hänelle
omansa. Niinpä siis tämä valloittaja, joka taistelun aikana ei ollut
kyennyt nousemaan ratsaille, nostettiin kahdesti ratsun selkään
paetessaan.

Tämä kummallinen pakomatka oli jo paljon niin suuressa onnettomuudessa.
Mutta oli paettava kauemmaksikin. Kuormastosta saatiin kreivi Piperin
vaunut, sillä kuninkaalla itsellään ei Tukholmasta lähtönsä jälkeen
enää ollut vaunuja. Hänet sijoitettiin näihin ajoneuvoihin, ja matka
suunnattiin kiireesti Dnjepriä kohti. Kuningas, joka siitä hetkestä
asti, jolloin hänet oli nostettu hevosen selkään, ei ollut virkkanut
sanaakaan, kysyi nyt, miten oli käynyt kreivi Piperin. "Hän on joutunut
vangiksi koko kansliahenkilökunnan kanssa", vastattiin hänelle. --
"Entä kenraali Rehnsköld ja Württembergin herttua?" lisäsi hän. ---
"Heidät on myöskin vangittu", virkkoi Poniatowski. -- "Venäläisten
vankeina!" huudahti Kaarle, kohauttaen olkapäitänsä; "matkalle siis,
lähtekäämme sittenkin mieluummin turkkilaisten luo!" -- Kuitenkaan ei
hänen kasvoillaan huomattu mitään masentumisen merkkiä, ja se, joka
olisi hänet nähnyt siinä eikä tiennyt hänen asemaansa, ei olisi voinut
aavistaa, että hän oli voitettu ja haavoitettu.

Hänen poistuessaan valtasivat venäläiset Pultavan edessä olevasta
leiristä hänen tykistönsä, kuormastonsa ja sotakassansa, jossa oli
kuusi miljoonaa puolalaisilta ja saksilaisilta otettua puhdasta rahaa.
Lähes 9,000 ruotsalaista ja kasakkaa sai taistelussa surmansa; noin
6,000 joutui vangiksi. Jäljellä oli vielä noin 16,000 miestä
ruotsalaisia, puolalaisia ja kasakoita, jotka kenraali Lewenhauptin
johdolla pakenivat Dnjepriä kohti. Hän marssi pakenevine joukkoineen
toista tietä, kuningas kulki muutamien ratsumiesten kera toista. Kun ne
vaunut, joissa hän istui, särkyivät tiellä, asetettiin hänet jälleen
hevosen selkään. Onnettomuuden kukkuraksi Kaarle yöllä eksyi erääseen
metsään. Täällä hänen miehuullisuutensa ei voinut enää korvata hänen
voimiensa tyhjentymistä; hänen haavansa aiheuttamat tuskat kohosivat
rasitusten johdosta korkeimmilleen, ja kun hänen hevosensakin oli
kaatunut väsymyksestä, laskeutui hän muutamiksi tunneiksi levolle erään
puun juurelle, ollen vaarassa joutua joka hetki häntä kaikkialta
hakevien voittajainsa käsiin.

Vihdoin heinäkuun 9 ja 10 päivän välisenä yönä hän pääsi Dnjeprin
rannalle. Myös Lewenhaupt saapui sinne armeijan jäännösten kera.
Ruotsalaiset näkivät nyt jälleen, tuskansekaista riemua tuntien,
kuninkaansa, jonka jo olivat luulleet kuolleeksi. Mutta vihollinenkin
läheni eikä ollut siltoja kulkea joen yli eikä aikaa niitä rakentaa, ei
ruutia puolustukseksi eikä ruokavaroja, joilla olisi voitu estää
nälkään kuolemasta tämä kaksi päivää syömättä ollut armeija. Joka
tapauksessa armeijan jäännökset olivat ruotsalaisia, ja voitettu
kuningas oli Kaarle XII. Melkein kaikki upseerit uskoivat, että siinä
nyt tehtäisiin viime tenä venäläisille ja joko voitettaisiin tai
kuoltaisiin Dnjeprin rannalle. Epäilemättä Kaarle olisi niin
päättänytkin, jollei hän olisi ollut ruumiillisen heikkouden masentama.
Mutta hänen haavansa alkoi märkiä, hän sai kuumeen; ja on tehty se
huomio, että pelottomimmatkin ihmiset menettävät haavakuumeessa sen
vaistomaisen uljuuden, joka, kuten muutkin avut, vaatii vapaata päätä.
Kaarle ei enää ollut oma itsensä; niin on minulle vakuutettu ja se
näyttääkin todenmukaisimmalta. Häntä laahattiin mukana kuten sairasta,
joka ei ole täydessä tajussaan.

Onneksi oli jäljellä vielä kehnot ajoneuvot, jotka sattumalta oli
kuljetettu mukana tähän paikkaan saakka. Ne siirrettiin pieneen
veneeseen; kuningas astui kenraali Mazeppan kera toiseen. Viimemainittu
oli pelastanut useita täysinäisiä raha-arkkuja; mutta kun virta oli
liian vuolas ja alkoi puhaltaa raju tuuli, heitti kasakkapäällikkö
runsaasti kolme neljännestä aarteistaan jokeen, keventääksensä venettä.
Kuninkaan kansleri Müllern, kreivi Poniatowski, jonka onnettomuuksissa
valpas ja neuvokas henki nyt oli tarpeellisempi kuninkaalle kuin
koskaan muulloin, ynnä muutamat upseerit kulkivat toisilla veneillä
joen yli. Kolmesataa ruotsalaista ratsumiestä ja suuri joukko
puolalaisia ja kasakoita uskalsivat, hevostensa oivallisuuteen
luottaen, uimalla yrittää joen poikki. Heidän lujasti kokoon puristettu
joukkonsa vastustikin virran vuolautta ja mursi aallot; mutta kaikki,
jotka vähänkin jäivät muista erilleen, joutuivat aaltojen valtaan ja
hukkuivat jokeen. Kaikista jalkamiehistä, jotka rohkenivat yrittää
ylimenoa, ei yksikään päässyt toiselle rannalle.

Armeijan jäännösten ollessa tässä äärimmäisessä ahdingossa läheni
ruhtinas Menshikov 10,000 ratsumiehen kera, joista jokaisella oli
jalkamies ratsailla takanaan.[28] Tien varrella haavoihinsa,
rasituksiin ja nälkään kuolleiden ruotsalaisten ruumiit osoittivat
kyllin selvästi ruhtinas Menshikoville sen tien, jota pakenevan
armeijan pääjoukko oli kulkenut. Ruhtinas lähetti ruotsalaisen
kenraalin luo torvensoittajan ehdottamaan hänelle antautumista.
Lewenhaupt lähettikin heti neljä kenraalia ottamaan vastaan voittajan
käskyjä. Ennen tätä päivää olisi 16,000 kuningas Kaarlen soturia käynyt
Venäjän valtakunnan kaikkien sotavoimien kimppuun ja mieluummin
kaatunut viimeiseen mieheen saakka kuin antautunut; mutta menetetyn
taistelun jälkeen, kaksipäiväisen paon perästä, kun he eivät enää
nähneet kuningastaan, jonka itsensä oli täytynyt paeta, ja kaikkien
sotamiesten voimain ollessa loppumaisillaan, samalla kun mikään toivo
ei enää pitänyt pystyssä heidän miehuuttaan, -- silloin rakkaus elämään
pääsi voitolle heidän pelottomuudestaan. Ainoastaan eversti Trutfeder
kävi venäläisten lähetessä yhden ruotsalaisen pataljoonan kera heitä
vastaan, toivoen voivansa innostuttaa muunkin armeijan mukaansa. Mutta
Lewenhaupt katsoi velvollisuudekseen pysähdyttää tämän hyödyttömän
liikkeen.

Antautumiseen päätettiin suostua; koko armeija tehtiin sotavangeiksi.
Muutamat sotilaat syöksyivät epätoivoissaan Dnjepriin, etteivät vain
joutuisi venäläisten käsiin. Kaksi uljaan Trutfederin rykmentin
upseeria surmasi toisensa; muut joutuivat orjuuteen. He marssivat
kaikki ruhtinas Menshikovin ohitse, laskien aseensa hänen jalkoihinsa,
samoin kuin 30,000 venäläistä oli tehnyt yhdeksän vuotta aikaisemmin
Ruotsin kuninkaan edessä Narvan luona. Mutta sen sijaan että kuningas
oli silloin päästänyt kotiinsa kaikki nuo venäläiset vangit, joita
hänen ei tarvinnut pelätä, tsaari puolestaan pidätti luonaan Pultavan
luona vangitut ruotsalaiset.

Nämä onnettomat hajoitettiin sitten pitkin tsaarin valtioita, mutta
erittäinkin ympäri Siperiaa, Suuren Tartarian avaraa aluetta, joka
ulottuu itään päin Kiinan keisarikunnan rajoille saakka. Tässä
raakalaisten maassa, jossa ei tunnettu edes leivän käyttöä,
ruotsalaiset, jotka hätä teki kekseliäiksi, harjoittivat kaikkia niitä
taitoja ja ammatteja, joissa heillä oli edes jonkinlaista kokemusta.
Siinä karisivat pois kaikki eroavaisuudet, joita kohtalo asettaa
ihmisten väliin. Upseerin, joka ei osannut mitään muuta ammattia, oli
pakko halkoa ja kantaa puita sotamiehelle, josta oli tullut räätäli,
kankuri, puuseppä, muurari tai kultaseppä ja joka siten ansaitsi
elatuksensa. Jotkut upseerit rupesivat maalareiksi, toiset
arkkitehdeiksi. Oli sellaisiakin, jotka opettivat kieliä ja
matematiikkaa; nämä perustivat oikeinpa julkisia koulujakin, jotka
aikaa myöten tulivat niin hyödyllisiksi ja niin tunnetuiksi, että
niihin lähetettiin lapsia Moskovasta saakka.

Kreivi Piperiä, Ruotsin kuninkaan pääministeriä, pidettiin kauan aikaa
vangittuna Pietarissa.[29] Tsaari kuten muukin Eurooppa oli varma
siitä, että tämä ministeri oli myönyt herransa Marlboroughin herttualle
ja kääntänyt Moskovan valtaa kohti Ruotsin aseet, jotka olisivat
voineet rauhoittaa Euroopan. Sentähden tsaari pitikin häntä tavallista
ankarammassa vankeudessa. Mainittu ministeri kuoli muutamia vuosia
myöhemmin Venäjällä. Hänen Tukholmassa yltäkylläisyydessä elävä
perheensä auttoi häntä sangen vähän, ja turhaan valitti hänen
kohtaloaan hänen kuninkaansa, joka ei koskaan tahtonut alentua
tarjoamaan ministeristään lunnaita, peläten kaiketi ettei tsaari
hyväksyisi niitä, sillä Kaarlen ja tsaarin välillä ei milloinkaan ollut
olemassa mitään vankienvaihtosopimusta.

Venäjän keisari, ollen riemun valtaama, jota hän ei yrittänytkään
salata, otti itse taistelukentällä vastaan sotavangit, joita hänelle
tuotiin joukoittain, ja kyseli vähän väliä: "Missä on veljeni Kaarle?"

Hän kunnioitti ruotsalaisia kenraaleja kutsumalla heidät pöytäänsä.
Muun muassa hän tällöin kysyi kenraali Rehnsköldiltä, kuinka suuri oli
hänen kuninkaallisen herransa sotavoima ollut taistelun edellä.
Rehnsköld vastasi, että kuninkaalla yksin oli siitä luettelo, josta hän
ei antanut kenellekään tietoa, mutta omasta puolestaan hän arveli, että
koko sotavoima lienee ollut noin 30,000 miestä, nimittäin 18,000
ruotsalaista ja loput kasakoita. Tsaari näytti hämmästyvän ja kysyi,
kuinka he olivat rohjenneet tunkeutua niin kaukaiseen maahan ja
piirittää Pultavaa niin vähillä voimilla. "Ei siinä kysytty meidän
mieltämme", vastasi ruotsalainen kenraali; "mutta uskollisina
palvelijoina me olemme aina vastustelematta totelleet herramme
käskyjä". -- Kuullessaan tämän vastauksen tsaari kääntyi muutamiin
hovimiehiinsä, joita aikaisemmin oli epäilty osallisuudesta
salaliittoihin häntä vastaan, ja sanoi: "Ah! juuri siten täytyy
palvella herraansa." -- Sitten hän tarttui viinilasiin ja virkkoi:
"Terveydeksenne, opettajani sotataidossa!" -- Rehnsköld kysyi häneltä,
keitä ne olivat, joita hän kunnioitti niin kauniilla arvonimellä.
"Juuri te itse, herrat ruotsalaiset kenraalit", vastasi tsaari. "Teidän
majesteettinne on siis perin kiittämätön", virkkoi kreivi, "koska on
niin kovakouraisesti kohdellut opettajiansa!"

Aterian loputtua tsaari annatti kaikille kenraaleille takaisin heidän
miekkansa ja kohteli heitä kuten ruhtinas, joka tahtoo pitää
alamaisilleen luennon jalomielisyydestä ja kohteliaisuudesta, mikäli
hän niitä tunsi. Mutta tämä sama ruhtinas, joka kohteli niin hyvin
ruotsalaisia kenraaleja, teilautti kaikki valtaansa joutuneet kasakat.

Sitä ruotsalaista armeijaa, joka niin riemumielin oli lähtenyt
Saksista, ei siis enää ollut olemassa. Toinen puoli oli sortunut
kurjuuteen, toinen oli surmattu tai joutunut orjuuteen. Kaarle XII oli
yhdessä päivässä kadottanut yhdeksän vuoden vaivannäköjen ja lähes
sadan taistelun hedelmät. Hän pakeni kurjissa kääseissä, vierellään
vaarallisesti haavoittunut kenraalimajuri Hård. Muu osa hänen väestään
seurasi osaksi jalan, osaksi ratsain, jotkut myös kärryillä, halki
erämaan, jossa he eivät nähneet majoja eikä telttoja, ei eläimiä eikä
teitä; siellä puuttui kaikkea, yksinpä vettäkin. Oli heinäkuun
alkupuoli. Tämä alue sijaitsee 47. leveysasteen kohdalla. Aron kuiva
hiekka teki auringon helteen vielä sietämättömämmäksi; hevoset
kaatuivat, ihmiset olivat kuolemaisillaan janoon. Mutavetinen puro oli
ainoa huojennus, joka tavattiin yön tullessa. Nahkaleilejä täytettiin
tällä vedellä, joka pelasti Ruotsin kuninkaan pienen joukon hengen.
Viisipäiväisen marssin jälkeen päästiin Hypanis-joen partaalle, jota
barbaarit nykyään nimittävät Bugiksi, muutettuaan nimetkin näissä
maissa, joissa muinoin kukoistivat kreikkalaiset siirtokunnat. Mainittu
joki yhtyy muutamien penikulmien päässä sieltä Dnjepriin ja laskee sen
kanssa Mustaan mereen.

Bugin toisella puolella sijaitsee etelässä pieni Oczakovin kaupunki,
eräs Turkin valtakunnan rajapaikka. Sen asukkaat, nähdessään luokseen
saapuvan joukon sotaväkeä, jonka puku ja kieli oli heille tuntematon,
kieltäytyivät päästämästä näitä Oczakoviin ilman kaupungin kuvernöörin
Mehemed-pashan lupaa. Kuningas laittoi pikalähetin kuvernöörin luo
pyytämään hänelle pääsylupaa. Tämä turkkilainen ei oikein tiennyt,
miten hänen oli meneteltävä maassa, jossa väärä askel usein maksaa
hengen; hän ei uskaltanut omasta kohdastaan ryhtyä mihinkään ilman
Bessarabian Benderissä asuvan maakunnan käskynhaltijan suostumusta.
Tätä suostumusta odoteltaessa ne venäläiset, jotka olivat ottaneet
kuninkaan armeijan vangiksi, olivat jo menneet Dnjeprin yli ja
lähenivät nyt ottamaan haltuunsa hänet itsensäkin.

Vihdoin Oczakovin pasha lähetti sanomaan kuninkaalle, että hän
toimittaisi pienen aluksen häntä itseään ja paria tai kolmea hänen
seurueeseensa kuuluvaa henkilöä varten. Tässä hädässä ruotsalaiset
ottivat väkisin, mitä eivät voineet saada hyvällä. Jotkut menivät
pienellä lautalla toiselle rannalle ja valtasivat muutamia veneitä,
vieden ne omalle rannalleen. Se olikin heidän pelastuksensa, sillä
turkkilaisten veneiden omistajat, peläten menettävänsä mainion
ansaitsemistilaisuuden, saapuivat nyt joukolla tarjoamaan palvelustaan.
Juuri samalla hetkellä saapui myös Benderin käskynhaltijan suotuisa
vastaus, mutta suureksi surukseen sai kuningas vielä nähdä, kuinka
viholliset vangitsivat viisisataa hänen seuralaistaan, ja kuulla heidän
röyhkeitä kerskumisiaan. Oczakovin pasha pyysi häneltä tulkin avulla
anteeksi viivyttelyään, joka oli syynä noiden viidensadan miehen
vangiksijoutumiseen, ja rukoili, ettei kuningas vain mitenkään
valittaisi siitä suurherralle. Kaarle lupasi sen, mutta samalla moitti
häntä, ikäänkuin olisi puhunut jollekulle alamaisistaan.

Benderin komendantti, joka samalla oli seraskieri, mikä arvonimi vastaa
kenraalia, ja maakunnan pasha, mikä taas merkitsee kuvernööriä ja
ylintä hallinnollista viranomaista, lähetti kiireesti edustajansa
tervehtimään kuningasta ja tarjoomaan hänelle komean teltan,
elintarpeita, vaunuja, mukavuuksia, upseereja, yleensä kaikkea, mikä
oli tarpeellista saattamaan hänet loistavasti Benderiin saakka.
Turkkilaisilla on näet tapana kustantaa vapaasti ei ainoastaan
lähettiläät heidän olopaikkaansa saakka, vaan myös varustaa heidän
luoksensa paenneet ruhtinaat runsaasti kaikella koko heidän siellä
oleskelunsa aikana.



TOINEN OSA



VIIDES KIRJA

Ottomanisen Portin tila. Kaarle oleskelee Benderin läheisyydessä. Hänen
askartelunsa. Hänen vehkeilynsä Turkin hovissa. Hänen suunnitelmansa.
August nousee jälleen Puolan valtaistuimelle. Tanskan kuningas hyökkää
Ruotsiin. Kaarlen kaikkia muitakin valtioita ahdistetaan. Tsaari juhlii
voittoa Moskovassa. Tapahtumat Pruth-joella. Tsaaritar, joka
rahvaannaisesta kohosi keisarinnaksi.


Siihen aikaan hallitsi Turkin valtakuntaa Ahmed III. Hän oli v. 1703
päässyt valtaistuimelle veljensä Mustafan sijaan samanlaisen
vallankumouksen avulla, joka Englannissa siirsi kruunun Jaakko II:lta
hänen vävylleen Wilhelmille. Mustafa oli riippuvainen muftistaan, jota
turkkilaiset inhosivat, ja nostatti siten vastaansa koko valtakunnan.
Sotaväki, jonka avulla hän oli aikonut kurittaa tyytymättömiä,
liittyikin heihin. Hänet vangittiin ja pantiin juhlallisesti viralta,
ja hänen veljensä vedettiin esiin seraljista sulttaanin istuimelle
tuskin yhtään veripisaraa vuodattamatta. Ahmed sulki viraltapannun
sulttaanin Konstantinopolin seraljiin, jossa hän vielä eli joitakuita
vuosia suureksi hämmästykseksi turkkilaisille, jotka ovat tottuneet
näkemään kuoleman aina seuraavan ruhtinastensa viraltapanoa.

Uusi sulttaani toimitti kiitokseksi kruunusta, jonka hänelle olivat
hankkineet ministerit, kenraalit, janitshaarien upseerit ja yleensä
kaikki vallankumoukseen osaaottaneet, nämä kaikki hengiltä yhden
toisensa perästä, koska pelkäsi heidän joskus yrittävän toista
vallankumousta. Niin monien kelpo miesten uhraamisella hän tosin
heikonsi valtakuntansa voimia, mutta samalla lujitti valtaistuintansa,
ainakin muutamiksi vuosiksi. Nyt hän ryhtyi kokoamaan aarteita. Hän on
ensimäinen ottomaneista, joka uskalsi hiukan muuttaa rahaa ja säätää
uusia veroja. Mutta pian oli hänen pakko peräytyä näissä kahdessa
yrityksessään, jottei nostattaisi kapinaa; suurherran ryöstönhalu ja
sortovaltius näet tuskin koskaan ulottui muihin kuin valtakunnan
korkeimpiin virkamiehiin, jotka, millaisia muuten lienevätkin, ovat
sulttaanin kotiorjia. Muut musulmanit elävät mitä suurimmassa
turvallisuudessa, tarvitsematta pelätä henkensä, omaisuutensa tai
vapautensa puolesta.

Sellainen oli se turkkilainen keisari, jonka luota Ruotsin kuningas
etsi turvapaikkaa. Kaarle kirjoitti hänelle heti, kun oli saapunut
hänen alueellensa; tämä kirje on päivätty heinäkuun 13 p:nä 1709. Siitä
on kierrellyt useita eri jäljennöksiä, joita kaikkia nykyään pidetään
väärinä. Mutta kaikista näkemistäni ei ole ainoatakaan, joka ei
todistaisi Kaarlen ylvästä mieltä ja olisi enemmän hänen miehuutensa
kuin hänen silloisen tilanteensa mukainen. Sulttaani vastasi hänelle
vasta syyskuun lopulla. Ottomanisen Portin kopeus antoi Kaarle XII:n
ymmärtää, että se katsoi olevan sentään eroa Turkin keisarin ja erään
Skandinavian osan kristityn, voitetun ja pakosalla olevan kuninkaan
välillä. Muutoinhan kaikki moiset kirjeet, joita kuninkaat itse harvoin
edes kirjoittavatkaan, ovat ainoastaan tyhjiä muodollisuuksia, joista
ei käy ilmi enemmän hallitsijain luonne kuin heidän asiansa.

Kaarle XII oli Turkinmaalla todella ainoastaan kunniallisesti kohdeltu
vanki. Kuitenkin hän ryhtyi suunnittelemaan ottomanisen valtakunnan
asestamista omia vihollisiaan vastaan. Hän kuvitteli voivansa saattaa
Puolan jälleen ikeensä alle ja kukistavansa Venäjän. Hänellä oli
lähettiläs Konstantinopolissa; mutta se, joka enimmin avusti häntä
hänen laajoissa suunnitelmissaan, oli kreivi Poniatowski, joka meni
Konstantinopoliin ilman varsinaista tehtävää ja piankin teki itsensä
tarpeelliseksi kuninkaalle, mieluisaksi Portille, vieläpä vaaralliseksi
itse suurvisiireille.

Eräs niistä, jotka taitavimmin avustivat hänen suunnitelmiaan, oli
lääkäri Fonseca,[30] Konstantinopoliin asumaan asettunut Portugalin
juutalainen, oppinut, notkea ja asioihin pystyvä mies sekä kenties koko
kansansa ainoa filosofi. Hänen ammattinsa hankki hänelle pääsyn
Ottomanisen Portin luo ja usein visiirienkin luottamuksen. Olen
tuntenut hänet hyvin Pariisissa; hän on vakuuttanut minulle tosiksi
kaikki ne yksityiskohdat, jotka nyt aion kertoa. Kreivi Poniatowski on
itse sanonut ja kirjoittanut minulle, että hänen oli onnistunut
toimittaa kirjeitä sulttaanitar-validelle [hallitsevan sulttaanin äidin
arvonimi. _Suom. muist_.], nykyisen keisarin äidille, jota hänen
poikansa oli aikaisemmin kohdellut huonosti, mutta joka nyt alkoi saada
vaikutusvaltaa seraljissa. Eräs juutalaisnainen, joka usein kävi tämän
ruhtinattaren luona, kertoi hänelle lakkaamatta Ruotsin kuninkaan
urotöistä ja lumosi hänet näillä tarinoillaan. Sulttaanitar, totellen
salaista taipumusta, jota melkein kaikki naiset voimakkaasti tuntevat
erinomaisten miesten puoleen, edes heitä näkemättäkään, ryhtyi
innokkaasti pitämään seraljissa mainitun ruhtinaan puolta; hän nimitti
häntä yksinomaan leijonakseen. "Milloin siis tahdot", virkkoi hän
tuontuostakin pojalleen, sulttaanille, "auttaa leijonaani nielemään
tuon tsaarin?" -- Vieläpä hän siinä määrin poikkesi seraljin ankarista
laeista, että omakätisesti kirjoitti useita kirjeitä kreivi
Poniatowskille, jonka hallussa ne olivat vielä silloin, kun tämä
historia sepitettiin.

Sillä välin oli kuningas kaikella kunnialla saatettu Benderiin sen
erämaan halki, jota muinoin nimitettiin geettalais-aroksi. Turkkilaiset
huolehtivat siitä, ettei häneltä matkan varrella puuttunut mitään
kaikesta siitä, mikä voi tehdä hänen matkansa mahdollisimman
mieluisaksi. Paljon puolalaisia, ruotsalaisia ja kasakoita, jotka
olivat toinen toisensa perästä päässeet pakoon venäläisten käsistä,
saapui eri teitä lisäämään hänen seuruettaan matkalla. Hänellä oli
Benderiin saapuessaan mukanaan 1,800 henkeä; kaikki ne hevosineen
päivineen ravittiin ja majoitettiin suurherran kustannuksella.

Kuningas halusi mieluummin leiriytyä Benderin lähelle kuin asua itse
kaupungissa. Seraskieri Jussuf-pasha käski pystyttää hänelle muhkean
teltan, ja samanlaiset varustettiin myös kaikille hänen seurueensa
herroille. Hiukan myöhemmin kuningas rakennutti sinne varsinaisen
talon; hänen upseerinsa tekivät samoin; sotilaat taas rakensivat
parakkeja. Siten tästä leiristä vähitellen sukeusi pieni kaupunki.
Kuningas ei vielä ollut täysin parantunut haavastaan; hänen jalastaan
täytyikin vetää ulos muuan mädännyt luu. Mutta heti kun hän kykeni
nousemaan satulaan, alkoi hän jälleen rasittaa itseään entiseen tapaan:
nousi aina vuoteesta ennen aurinkoa, ajoi joka päivä kolme hevosta
väsyksiin ja harjoitutti ahkerasti sotilaitaan. Ainoana huvituksenaan
hän joskus pelasi shakkia. Jos pikkuseikoista voidaan tuntea ihmisiä,
niin olkoon tässä mainittu, että hän tässä pelissä aina antoi kuninkaan
käydä edellä; hän käytti sitä enemmän kuin muita pelinappuloita ja
hävisi siten joka kerta.

Kaarlella oli Benderissä kaikin puolin sellaista yltäkylläisyyyttä,
jota harvoin suodaan voitetulle ja pakosalla olevalle ruhtinaalle.
Sillä paitsi runsaasti riittäviä elintarpeita ja viittäsataa ecutä
päivässä, jotka hän sai anteliaalta Portilta, hän sai lisäksi rahoja
Ranskasta ja lainasi Konstantinopolin kauppamiehiltä.

Osa näistä rahoista käytettiin juonien punomiseen seraljissa, visiirien
suosion ostamiseen tai heidän kukistamiseensa; toisen osan hän tuhlasi
upseereillensa ja janitshaareille, jotka vartioitsivat häntä
Benderissä. Hänen suosikkinsa ja rahastonhoitajansa Grothusenin asiana
oli jaella näitä hänen runsaita lahjojaan. Hän oli mies, joka vastoin
sellaisessa asemassa olevain virkamiesten tapaa antoi yhtä mielellään
kuin herransakin. Eräänä päivänä hän ojensi tälle 60,000 ecun laskun,
jossa oli kaksi erää: "Kymmenentuhatta ecutä jaettu ruotsalaisille ja
janitshaareille Hänen Majesteettinsa jalomielisen käskyn mukaan; loput
olen kuluttanut itse." -- "Juuri siten tahdon ystävieni esittävän
minulle laskunsa", sanoi kuningas. "Müllern antaa minun lukea
kokonaisia sivuja vaivaisten kymmenentuhannen frangin vuoksi; minä
pidän enemmän Grothusenin lakoonisesta sanontatavasta." -- Eräs hänen
vanhoista upseereistaan, jota epäiltiin hieman saituriksi, valitti
hänelle, että hänen majesteettinsa muka antoi kaikki Grothusenille.
"Minä annan rahaa ainoastaan niille, jotka osaavat sitä käyttää",
vastasi kuningas. -- Tämä anteliaisuus johti usein siihen, ettei
hänellä ollut mitään annettavaa. Suurempi säästeliäisyys tässä
suhteessa olisi ollut yhtä kunniakasta ja hyödyllisempääkin; mutta
tämän ruhtinaan vikahan olikin liioitella kaikkia hyveitä.

Paljon muukalaisia saapui Konstantinopolista näkemään häntä.
Ympäristön turkkilaiset ja tataarit tulivat sinne joukoittain; kaikki
kunnioittivat ja ihmettelivät häntä. Hänen itsepintainen pidättymisensä
viinistä ja hänen säännöllinen tapansa olla kahdesti päivässä läsnä
julkisissa rukouksissa saattoivat heidät sanomaan: "Hän on todellinen
moslemi." Heissä paloi kiihkeä halu päästä hänen kanssaan valloittamaan
Venäjää.

Oleskellessaan joutilaana Benderissä kauemmin kuin hän aluksi
luulikaan, hän huomaamatta sai halun lukemiseen. Parooni Fabrice,
Holsteinin herttuan aatelismies, nuori rakastettava herra, jolla
olemuksessaan oli sitä iloisuutta ja kepeää käytöstapaa, mikä
miellyttää ruhtinaita, sai hänet harrastamaan lukemista. Hänet oli
lähetetty hänen luokseen Benderiin valvomaan Holsteinin nuoren herttuan
etuja, ja hän onnistuikin siinä, voittaen samalla kuninkaan
mieltymyksen. Hän oli lukenut kaikki ranskalaiset kirjailijat; hän
luetti kuninkaalle Pierre Corneillen ja Racinen murhenäytelmät ja
Despréauxin teokset. Kuningas ei tuntenut mitään mieltymystä
viimemainitun satiireja kohtaan, jotka todella eivät olekaan hänen
parhaita teelmiään, mutta piti sen sijaan paljon hänen muista
kirjoituksistaan. Kun hänelle luettiin se kohta kahdeksannesta
satiirista, jossa tekijä pitelee Aleksanteria kuten hullua ja
raivopäätä, niin hän repi sen lehden.

Kaikista ranskalaisista murhenäytelmistä miellytti häntä enimmin
_Mithridates_, koska tämän voitetun ja kostoa hautovan kuninkaan asema
oli hänen oman asemansa kaltainen. Hän osoitti sormellaan Fabricelle
sellaisia kohtia, jotka erityisesti koskivat häneen; mutta hän ei
tahtonut lukea mitään ääneen eikä koskaan lausua yhtään ranskalaista
sanaa. Vieläpä hän, tavatessaan myöhemmin Benderissä herra Désaleursin,
joka oli Ranskan lähettiläänä Turkissa, erinomaisen ansiokkaan miehen,
joka kuitenkin osasi ainoastaan äidinkieltään, vastasi tälle vain
latinaksi; ja kun Désaleurs väitti, ettei hän ymmärtänyt edes neljää
sanaa mainitusta kielestä, niin kuningas tuotti mieluummin paikalle
tulkin kuin suostui puhumaan ranskaa.[31]

Sellaisia olivat Kaarle XII:n harrastelut Benderissä, jossa hän
odotteli turkkilaista armeijaa avukseen. Hänen lähettiläänsä jätti
hänen nimessään suurvisiirille siitä kirjeellisiä huomautteluja, ja
Poniatowski tuki niitä kaikilla käytettävissä olevilla keinoilla. Hänen
onnistuikin kaikkialla saada huomiota; hän esiintyi vain turkkilaiseksi
puettuna ja hankki siten itselleen pääsyn kaikkialle. Suurherra itse
antoi hänelle lahjaksi tuhat dukaattia sisältävän kukkaron, ja
suurvisiiri virkkoi hänelle: "Minä tahdon ottaa kuninkaanne toiseen
käteeni ja miekan toiseen ja viedä hänet Moskovaan 200,000 miehen
etunenässä".[32] Silloisen suurvisiirin nimi oli Tshurluli Ali pasha;
hän oli erään Tshurlun kylästä kotoisin olevan talonpojan poika.
Sellaista syntyperää ei turkkilaisten kesken pidetä minään häpeänä;
siellä ei tunnetakaan mitään aatelia, ei viroista ja arvoista johtuvaa
eikä pelkkiin arvonimiin perustuvaa. Omat ansiot yksistään merkitsevät
siellä kaikkea; sellainen on tapa melkein kaikkialla itämaissa, muuten
sangen luonnollinen ja hyvä tapa, jos vain ansiot aina palkittaisiin
arvoilla; mutta visiirit ovat tavallisesti ainoastaan jonkun mustan
eunukin tai jonkun lemmikkiorjattaren välikappaleita.

Pääministeri muutti pian mieltänsä, sillä kuningas voi ainoastaan
neuvotella, mutta tsaari voi antaa rahaa; hän antoikin sitä, vieläpä
juuri samaa rahaa, joka ennen oli kuulunut Kaarlelle. Pultavan luona
vallattu sotarahasto hankki siten uusia aseita voitettua vastaan.
Kohta ei ollut sodasta Venäjää vastaan enää mitään puhetta.
Tsaarin vaikutusvalta Portin luona kasvoi sangen suureksi; hänen
lähettiläällensä myönnettiin sellaisia kunnianosoituksia, jollaisia
Venäjän ministerit eivät siihen saakka vielä olleet saaneet
Konstantinopolissa; hänelle annettiin asuttavaksi seralji eli palatsi
frankkilaiskorttelissa ja lupa olla yhteydessä vierasten ministerien
kanssa. Jopa luuli tsaari voivansa vaatia, että kenraali Mazeppa
luovutettaisiin hänelle, samoin kuin Kaarle XII oli aikoinaan
luovututtanut onnettoman Patkulin. Tshurluli Ali pasha ei enää tiennyt,
mitä hän voisi kieltää ruhtinaalta, joka säesti vaatimuksiansa
miljoonien lahjoittamisella. Niinpä tämä sama suurvisiiri, joka vähää
ennen oli juhlallisesti luvannut viedä Ruotsin kuninkaan Venäjälle
200,000 miehen kanssa, nyt rohkeni pyytää hänen suostumustaan kenraali
Mazeppan uhraamiseen. Kaarle XII joutui vimmoihinsa moisesta
vaatimuksesta. Eipä tiedetä, kuinka pitkälle visiiri olisi ajanut tätä
asiaa, jollei Mazeppa seitsemänkymmenen vuoden ikäisenä olisi kuollut
juuri samaan aikaan. Kuninkaan tuska ja vihastus kasvoi vielä
suuremmaksi, kun hän kuuli, että tsaarin lähettiläs Portin luona,
Tolstoi, julkisesti palvelutti itseänsä ruotsalaisilla, jotka olivat
joutuneet vangeiksi Pultavan luona, ja että näitä kelpo sotilaita oli
joka päivä myötävänä Konstantinopolin torilla. Vieläpä Venäjän
lähettiläs väitti julkisesti, että Benderissä majailevat turkkilaiset
joukot olivat siellä enemmän kuninkaan vartioimista kuin hänen
kunnioittamistansa varten.

Kaarle, jonka suurvisiiri oli hylännyt ja tsaarin raha voittanut
Turkissa, sittenkun tsaarin aseet olivat jo voittaneet hänet
Ukrainassa, näki Portin pettävän ja väheksyvän häntä ja olevansa miltei
vankina tataarien keskuudessa. Hänen seurueensa alkoi joutua
epätoivoon; hän yksin pysyi lujana eikä näyttänyt hetkeäkään
masentuneelta. Hän arveli, ettei sulttaani tiennyt mitään
suurvisiirinsä Tshurluli Alin vehkeilyistä; sentähden hän päätti
paljastaa ne hänelle. Poniatowski otti tämän uskaliaan tehtävän
huolekseen.

Suurherra menee aina perjantaisin moskeaan solakiensa ympäröimänä; ne
ovat eräs laji henkivartijoita, joiden turbaaneja koristavat niin
korkeat sulat, että ne peittävät sulttaanin kansan katseilta. Kun siis
joku tahtoo jättää suurherralle anomuksen, koettaa hän pujahtaa
henkivartijain sekaan ja pitää anomustansa korkealla ilmassa.
Joskus sulttaani suvaitsee ottaa sen itse vastaan, mutta useimmiten
hän käskee jonkun agan huolehtimaan siitä ja esityttää anomuksen
itselleen vasta moskeasta poistuessaan. Eikä hänen tarvitse pelätä,
että häntä uskallettaisiin vaivata hyödyttömillä ja vähäpätöisillä
anomuskirjelmillä, sillä Konstantinopolissa kirjoitetaan vähemmän koko
vuodessa kuin Pariisissa yhdessä päivässä. Vielä vähemmän rohjetaan
esittää valituskirjoituksia ministerejä vastaan, koska sulttaani
tavallisesti lähettää ne lukemattansa heille. Mutta Poniatowskilla
oli tarjona vain tämä keino saattaaksensa Ruotsin kuninkaan
valitukset suurherran tietoon. Hän sepitti suurvisiiriä syyttävän
valituskirjelmän. Ranskan sikäläinen lähettiläs, herra de Fériol, joka
on kertonut minulle tämän tapahtuman, käännätti sen turkinkielelle.
Eräälle kreikkalaiselle annettiin rahaa, jotta hän jättäisi sen
perille. Mainittu kreikkalainen tunkeutui suurherran vartijain sekaan,
piti paperia niin korkealla ja niin kauan ja melusi samalla niin
kovasti, että sulttaani käänsi siihen huomionsa ja otti itse kirjelmän
vastaan.

Tätä keinoa on käytetty useita kertoja suurvisiirejä syyttävien
anomuskirjehmäin toimittamiseksi sulttaanin käsiin. Eräs ruotsalainen,
nimeltä Leloing, menetteli kohta senjälkeen myös samoin. Kaarle XII oli
Turkinmaalla joutunut käyttämään sorretun alamaisen apukeinoja.

Muutaman päivän perästä sulttaani lähetti Ruotsin kuninkaalle, ainoana
vastauksena hänen valituksiinsa, viisikolmatta arabialaista hevosta,
joista yhdellä, joka oli kantanut itse hänen korkeuttaan, oli
jalokivillä runsaasti koristettu satula ja loimi ja täyskultaiset
jalustimet. Tätä lahjaa seurasi kohtelias, mutta yleisin puheenparsin
laadittu kirje, joka saattoi epäilemään, ettei ministeri ollut tehnyt
mitään sulttaanin suostumuksetta. Tshurluli, joka kyllä osasi
teeskennellä, lähetti myös kuninkaalle viisi sangen harvinaista
hevosta. Kaarle sanoi niiden tuojalle ylpeästi: "Palatkaa herranne luo
ja sanokaa hänelle, etten minä ota vastaan lahjoja vihamiehiltäni."

Rohjettuaan jo toimittaa perille valituskirjelmän suurvisiiriä vastaan
Poniatowski teki nyt rohkean päätöksen syöstä hänet vallasta. Hän
tiesi, että tämä visiiri oli vastenmielinen sulttaanitar-äidille ja
että kislar-aga, joka oli mustain eunukkien päällikkö, sekä
janitshaarien aga vihasivat häntä. Hän yllytti sentähden heidät kaikki
kolme puhumaan visiiriä vastaan. Olipa todella yllättävää nähdä, että
kristitty, puolalainen, turkkilaisten luo paenneen Ruotsin kuninkaan
valtuudeton asiamies, rohkeni melkein julkisesti vehkeillä seraljissa
ottomanisen valtakunnan varakuningasta vastaan, joka lisäksi oli
hyödyllinen ja mieluinen herralleen. Poniatowski ei ikinä olisi
onnistunutkaan, ja pelkkä sellaisen puuhan ajatuskin olisi maksanut
hänen henkensä, jollei voimakkaampi mahti kuin kaikki ne, jotka
toimivat hänen hyväkseen, olisi antanut viimeistä iskua suurvisiiri
Tshurlulin onnelle.

Sulttaanilla oli näet nuori suosikki, joka sittemmin hallitsi
ottomanista valtakuntaa ja sai surmansa Unkarissa 1716 Peterwardeinin
taistelussa, prinssi Eugen Savoijilaisen voittaessa siellä
turkkilaiset. Hänen nimensä oli Kumurdshi Ali pasha. Hänen syntyperänsä
oli jokseenkin samantapainen kuin Tshurlulin. Hän oli näet erään
hiilenkantajan poika, kuten nimi Kumurdshi osoittaa, sillä kumur
merkitsee turkiksi hiiltä. Keisari Ahmed II, Ahmed III:n setä, oli
kohdannut Kumurdshin lapsena eräässä pienessä metsässä Adrianopolin
lähellä; pojan erinomainen kauneus lumosi hänet siinä määrin, että hän
vei hänet seraljiinsa. Hän miellytti myös Mustafaa, Muhammed IV:n
vanhinta poikaa ja seuraajaa.[33] Ahmed III korotti hänet suosikikseen.
Tosin hänellä oli vain seliktar-agan, kruunun miekankantajan, toimi;
hänen tavaton nuoruutensa ei näet sallinut hänen pyrkiä suurvisiirin
virkaan, mutta hänellä oli kunnianhimoa tehdä visiirejä.

Ruotsalaisen puolueen ei koskaan onnistunut voittaa puolelleen tämän
suosikin mieltä; hän ei milloinkaan ollut Kaarlen tai minkään kristityn
ruhtinaan tai yhdenkään heidän ministerinsä ystävä. Mutta tässä
tapauksessa hän tahtomattansa palveli Kaarle XII:n asiaa. Hän liittyi
sulttaanitar-valideen ja Portin suurupseereihin kukistaakseen
Tshurlulin, jota he kaikki vihasivat. Tämä vanha ministeri, joka kauan
ja kelvollisesti oli palvellut herraansa, joutui siten poikasen oikun
ja muukalaisen vehkeilyjen uhriksi. Häneltä riistettiin hänen arvonsa
ja aarteensa; vieläpä häneltä otettiin hänen vaimonsakin, joka oli
viimeisen sulttaanin Mustafan tytär, ja hänet karkoitettiin Krimille
Kaffaan eli muinaiseen Theodosiaan. Valtakunnan sinetti (byl) annettiin
Numan Köprilille, Candian valloittajan, suuren Köprilin pojanpojalle.

Tämä uusi visiiri oli mies, jollaiseksi asioita tuntemattomat kristityt
tuskin voivat kuvitella turkkilaista: hän oli näet horjumattoman
oikeudentuntoinen, tunnontarkka lain noudattaja ja pani usein oikeuden
vaatimukset sulttaanin tahtoa vastaan. Hän ei tahtonut kuulla
puhuttavankaan sodasta Venäjää vastaan, koska piti sitä vääränä ja
hyödyttömänä. Mutta sama kiintymys lakiin, joka pidätti häntä
julistamasta sotaa tsaarille vastoin vannottuja sopimuksia, saattoi
hänet myös pitämään arvossa vieraanvaraisuuden velvoituksia Ruotsin
kuningasta kohtaan. Hän sanoi herralleen: "Laki kieltää sinua käymästä
tsaarin kimppuun, koska hän ei ole sinua loukannut; mutta se käskee
sinua myös auttamaan Ruotsin kuningasta, joka onnettomana oleskelee
suojassasi." -- Hän maksatti tälle ruhtinaalle 800 kukkarollista
(kukkarollinen tekee 500 ecutä) ja neuvoi häntä rauhallisesti
palajamaan valtakuntaansa joko Saksan keisarin maiden läpi tai
ranskalaisilla laivoilla, jotka silloin olivat Konstantinopolin
satamassa ja jotka Ranskan lähettiläs Turkissa, de Fériol, tarjosi
Kaarlelle Marseilleen purjehtimista varten. Kreivi Poniatowski
neuvotteli enemmän kuin koskaan suurvisiirin kanssa ja pääsi vihdoin
sen verran voitolle suhteessaan lahjomattomaan ministeriin, ettei
venäläisten kulta enää voinut tätä etua häneltä riistää. Venäläinen
puolue luuli parhaaksi apukeinokseen niin vaarallisen neuvottelijan
myrkyttämisen. Eräs hänen palvelijoistaan palkattiin antamaan hänelle
myrkkyä kahvissa, mutta rikos keksittiin jo ennen sen täytäntöönpanoa.
Myrkky tavattiin palvelijan käsistä eräässä pienessä lasipullossa, joka
vietiin suurherran nähtäväksi. Myrkyttäjä tuomittiin koko divaanin
edessä lähetettäväksi kaleereihin, sillä turkkilainen oikeudenkäyttö ei
koskaan rankaise kuolemalla rikoksia, joita ei vielä ole suoritettu.

Kaarle XII puolestaan, ollen yhä siitä varma, että hänen ennemmin tai
myöhemmin onnistuisi saattaa Turkin valtakunta sotaan Venäjää vastaan,
ei hyväksynyt ainoatakaan niistä ehdotuksista, jotka kehoittivat häntä
rauhallisesti palajamaan omaan maahansa. Hän ei lakannut kuvailemasta
turkkilaisille pelottavaksi samaista tsaaria, jota hän itse oli niin
kauan halveksinut. Hänen asiamiehensä huomauttivat lakkaamatta, että
Pietari Aleksejevitsh tahtoi päästä Mustanmeren valtiaaksi ja että hän
kasakat kukistettuaan tahtoi alistaa valtaansa myös Krimin tataarit.
Milloin saivat hänen esityksensä Portin sotakiihkoon, milloin taas
venäläisten ministerien onnistui tehdä ne tehottomiksi.

       *       *       *       *       *

Sillaikaa kun Kaarle XII näin jätti kohtalonsa riippumaan ministerien
mielisuosiosta, otti vieraalta vallalta vastaan sekä hyviätöitä että
loukkauksia ja toimitti valituskirjelmiä sulttaanille, joka anteliaasti
elätti häntä erämaassa, heräsivät jälleen hänen kaikki vihollisensa ja
ryhtyivät ahdistamaan hänen maitansa.

Pultavan taistelu oli ensiksi merkkinä vallankumoukseen Puolassa.
Kuningas August palasi sinne, pannen vastalauseensa viraltapanoaan ja
Altranstädtin rauhaa vastaan ja syyttäen julkisesti Kaarle XII:tta,
jota hänen ei enää tarvinnut pelätä, ryöstöistä ja raakalaisuudesta.
Hän vangitutti valtuutettunsa Pfingstenin ja Imhofin, jotka olivat
allekirjoittaneet hänen kruunusta luopumisensa, ikäänkuin he olisivat
siinä poikenneet valtuuksistansa ja kavaltaneet herransa. Hänen
saksilaiset joukkonsa, jotka olivat olleet tekosyynä hänen
erottamiseensa, veivät hänet jälleen Varsovaan, jonne häntä saattoivat
useimmat Puolan palatiinit, jotka ennemmin olivat vannoneet hänelle
uskollisuudenvalan, sitten vannoneet saman valan Stanislaukselle ja nyt
taas vannoivat sen Augustille. Myöskin Sieniawski siirtyi hänen
puolelleen, luopui kuninkaaksi pääsemisensä ajatuksesta ja tyytyi
pysymään kruunun ylikenraalina. Hänen pääministerinsä Flemming, jonka
oli täytynyt joksikin ajaksi jättää Saksi, jottei joutuisi
luovutettavaksi yhdessä Patkulin kera, vaikutti nyt taitavuudellaan
siihen, että suuri osa Puolan aatelia siirtyi jälleen hänen herransa
puolelle.

Paavi päästi hänen alamaisensa siitä uskollisuudenvalasta, jonka he
olivat vannoneet Stanislaukselle. Tämä oikeaan aikaan osunut ja
Augustin sotavoimien tukema pyhän isän menettely vaikutti perin
tehokkaasti. Se lujitti Rooman hovin arvoa Puolassa, jossa ei tällöin
tunnettu mitään halua kiistää paavilta hänen luuloteltua oikeuttaan
sekaantua kuninkaitten maalliseen valtaan. Kaikki alistuivat
vapaaehtoisesti Augustin herruuteen ja ottivat vastustamatta
hyödyttömän synninpäästön, jota paavin nuntius ei suinkaan jättänyt
esittämättä perin tarpeelliseksi.

Kaarlen mahtavuus ja Ruotsin suuruus kallistuivat jo loppuansa kohden.
Enemmän kuin kymmenen kruunattua päätä oli jo kauan peloissaan ja
kateellisina katsellut, kuinka Ruotsin herruus levisi kauas yli
luonnollisen rajansa, Itämeren, Väinä-joen varsilta Elbeen saakka.
Kaarlen tappiosta ja poissaolosta virisivät jälleen näiden kaikkien
ruhtinasten pyrkimykset ja keskinäinen kateus, oltuaan niin kauan
uinuksissa sopimusten johdosta, joita he eivät olleet kyenneet
rikkomaan.

Tsaari, mahtavampana kuin kaikki muut yhteensä, käytti hyväkseen
voittoaan, valloitti Viipurin ja koko Karjalan, täytti Suomen
sotajoukoillaan, piiritti Riikaa ja lähetti yhden armeijaosaston
Puolaan auttamaan Augustia nousemaan jälleen valtaistuimelle. Tämä
keisari oli nyt samassa asemassa, jossa Kaarle oli ollut aikaisemmin,
nimittäin Puolan ja pohjoismaiden ylivaltiaana; mutta hän noudatti vain
etujensa vaatimuksia, kun Kaarle sen sijaan ei koskaan ollut kuullut
muuta kuin kostonsa ja kunniansa ääntä. Ruotsin hallitsija oli auttanut
liittolaisiaan ja musertanut vihollisensa, vaatimatta vähintäkään
korvausta voitoistaan; tsaari taas, ollen käytökseltään enemmän
ruhtinas ja vähemmän sankari, ei tahtonut auttaa Puolan kuningasta
muulla ehdolla kuin sillä, että tämä luovuttaisi hänelle Liivinmaan ja
että mainittu maakunta, jonka tähden August oli sytyttänyt sodan, jäisi
ainiaaksi Venäjän haltuun.

Myös Tanskan kuningas unohti Traventhalin rauhan, kuten August
Altranstädtin sopimuksen, ja ajatteli jo tällöin Holsteinin ja Bremenin
herttuakuntain valtaamista, joita hän jälleen vaati omikseen. Preussin
kuninkaalla taas oli vanhoja oikeuksia Ruotsin Pommeriin, jotka hänkin
nyt halusi saattaa jälleen voimaan. Mecklenburgin herttuaa suututti
taas se, että Wismar, herttuakunnan kaunein kaupunki, vielä oli Ruotsin
hallussa. Tämän ruhtinaan tuli mennä naimisiin Venäjän keisarin
veljentyttären kanssa, ja tsaari etsi vain tekosyytä saadakseen Ruotsin
tavoin Saksassa lujan jalansijan. Hannoverin vaaliruhtinas Yrjö
puolestaan tahtoi myös rikastua Kaarlen kustannuksella. Vieläpä
Münsterin piispakin olisi halunnut saada voimaan joitakin oikeuksia,
jos hänellä vain olisi ollut siihen mahtia.

Kaksi- tai kolmetoistatuhatta ruotsalaista puolusti Pommeria ja
Kaarlen muita saksalaisia maita. Sota siirtyi nyt sinne. Tämä myrsky
hälytti myös Saksan keisarin liittolaisineen. Sellainen on näet
valtakunnanlaki, että jokaista, joka hätyyttää yhtä sen maista,
pidetään koko Saksan valtakunnan vihollisena.

Mutta oli olemassa vielä suurempikin selkkaus. Kaikki nämä ruhtinaat,
paitsi tsaari, olivat tällöin liitossa Ludvig XIV:ttä vastaan, jonka
mahtavuus oli jonkun aikaa ollut yhtä pelottava kuin Kaarlen.

Saksanmaa oli vuosisadan alussa etelästä pohjoiseen ollut puristuksissa
Ranskan ja Ruotsin armeijain välissä. Ranskalaiset olivat menneet
Tonavan, ruotsalaiset Oderin yli. Jos niiden silloin voitokkaat
sotavoimat olisivat yhtyneet, olisi valtakunta ollut hukassa. Mutta
samanlainen kova onni, joka masensi Ruotsin, oli nöyryyttänyt myös
Ranskan. Ruotsilla oli sentään vielä apukeinoja, ja Ludvig XIV jatkoi
sotaa tarmokkaasti, joskin onnettomasti. Jos Pommeri ja Bremenin
herttuakunta nyt joutuisivat sotanäyttämöksi, oli pelättävissä, että
Saksan valtakunta kärsisi siitä ja olisi tältä puolelta heikontuneena
vähemmän voimakas Ludvig XIV:ttä vastaan. Tätä vaaraa torjuakseen
keisari, Saksan ruhtinaat, Englannin kuningatar Anna ja Hollannin
yleis-eduskunta tekivät vuoden 1709 lopulla Haagissa erään
kummallisimpia sopimuksia, mitä koskaan on allekirjoitettu.

Näiden valtojen kesken näet päätettiin, ettei sotaa Ruotsia vastaan
saisi käydä Pommerissa eikä missään muussakaan Saksan maakunnassa, ja
että Kaarle XII:n viholliset voisivat hätyyttää häntä kaikkialla
muualla. Puolan kuningas ja tsaari liittyivät myös tähän sopimukseen;
he lisäyttivät siihen vielä kohdan, joka oli yhtä kummallinen kuin itse
sopimus: että nimittäin Pommerissa olevat 12,000 ruotsalaista eivät
saisi lähteä sieltä, mennäkseen puolustamaan Ruotsin muita maakuntia.

Jotta tämän sopimuksen voimaanpano turvattaisiin, esitettiin
koottavaksi armeija, joka suojelisi tätä näennäistä puolueettomuutta.
Sen tuli olla leirissä Oderin varrella. Moisen, sodan estämiseksi
tarkoitetun armeijan asettaminen olisi ollut omituinen uudistus. Juuri
niillä, joiden tuli se kustantaa, oli enimmäkseen tärkeät syynsä käydä
tätä sotaa, jota nyt tahdottiin karttaa; sopimus näet määräsi, että
asianomainen armeija oli pantava kokoon keisarin, Preussin kuninkaan,
Hannoverin vaaliruhtinaan, Hessenin maakreivin ja Münsterin piispan
joukoista.

Kävikin juuri niin, kuin moisesta suunnitelmasta luonnollisesti sopi
odottaa: se jäi täytäntöön panematta. Ruhtinaat, joiden tuli asettaa
oma osuutensa mainittuun armeijaan, eivät antaneet mitään. Ei saatu
kokoon kahtakaan rykmenttiä. Puhuttiin paljon puolueettomuudesta, mutta
kukaan ei sitä noudattanut. Siten pohjoismaiden ruhtinaat, joilla oli
ratkaistavana riitakysymyksiä Ruotsin kuninkaan kanssa, saivat täyden
vapauden kiistellä tämän ruhtinaan peruista.

Asiain näin ollen tsaari, jätettyään joukkonsa majailemaan Liettuaan ja
järjestettyään Riian piirityksen, palasi Moskovaan, antaakseen siellä
alamaisilleen näytännön, joka oli yhtä uusi kuin kaikki muukin, mitä
hän siihen saakka oli tehnyt valtakunnassaan: se oli voittokulkue
vanhain roomalaisten tapaan. Hän saapui Moskovaan seitsemän kaduille
pystytetyn riemukaaren alitse; kadut oli koristettu kaikella, mitä
ilmanala voi tarjota ja hänen huolenpidostaan kukoistamaan ruvennut
kauppa oli kyennyt sinne tuottamaan. Eräs kaartinrykmentti aloitti
kulkueen; sitä seurasivat ruotsalaisilta Ljesnan ja Pultavan luona
vallatut tykit, joista kutakin veti kahdeksan maahan saakka
ulottuvilla, helakanpunaisilla satulaloimilla verhottua hevosta. Sitten
tulivat liput, patarummut ja viirit, jotka oli vallattu näissä kahdessa
taistelussa, niiden upseerien ja sotamiesten kantamina, jotka olivat ne
ottaneet. Näitä sotasaaliita seurasivat tsaarin kauneimmat
joukko-osastot.

Niiden kuljettua ohitse nähtiin vartavasten rakennetuissa vaunuissa
Kaarle XII:n kantopaarit, jotka oli löydetty Pultavan taistelukentältä
kahden tykinkuulan särkeminä. Kantopaarien jäljessä marssivat
kaksittain kaikki sotavangit. Siinä nähtiin Ruotsin pääministeri kreivi
Piper, kuuluisa marsalkka Rehnsköld, kreivi Lewenhaupt, kenraalit
Schlippenbach, Stackelberg, Hamilton ynnä kaikki upseerit ja
sotamiehet, jotka sitten hajoitettiin ympäri avaraa Venäjänmaata.
Heidän jälkeensä esiintyi tsaari itse saman hevosen selässä, jolla hän
oli ratsastanut Pultavan taistelussa. Muutaman askelen päässä hänestä
nähtiin ne kenraalit, joilla oli ollut osuutensa mainitun päivän
menestykseen. Sitten tuli eräs toinen kaartinrykmentti, ja lopuksi
päättivät kulkueen ruotsalaisten ampumatarvevaunut. Tämän juhlasaaton
aikana soivat Moskovan kaikki kirkonkellot, nahka- ja patarummut
rämisivät, vaskitorvet toitottivat ja lukemattomat muut soittokojeet
helisivät tovittain, samalla kun kaksisataa kanuunaa jymisi
kunnialaukauksia ja viisisataatuhatta ihmistä purki ilmoille iloaan,
huutaen joka askelella, jonka tsaari astui tässä voittokulkueessa:
"Eläköön keisari, isämme!"

Tämä suurenmoinen näytelmä lisäsi tietysti alamaisten kunnioitusta
tsaarin persoonaa kohtaan. Kaikki se, mitä hän oli tehnyt todella
hyödyllistä heidän hyväkseen, teki hänet kenties vähemmän suureksi
heidän silmissään.

Sillävälin hän jatkoi Riian saartoa. Hänen kenraalinsa valtasivat loput
Liivinmaasta ja osan Suomea. Samaan aikaan Tanskan kuningas teki koko
laivastollaan maihinnousun Ruotsiin, laskien sinne 17,000 miestä,
joiden päällikkyyden hän uskoi kreivi Reventloville.

Ruotsin hallitusta hoiti tällöin muutamista senaattoreista muodostettu
hallituskunta, jonka kuningas Tukholmasta lähtiessään oli asettanut.
Senaatti, joka arveli hallituksen oikeuden mukaan kuuluvan itselleen,
oli kateellinen hallituskunnalle. Valtio kärsi tästä eripuraisuudesta.
Mutta heti kun Pultavan taistelun jälkeen Tukholmaan ennätti ensimäinen
uutinen siitä, että kuningas oli Benderissä tataarien ja turkkilaisten
käsissä ja että tanskalaiset olivat nousseet maihin Skoonessa, jossa
olivat valloittaneet Helsingborgin kaupungin, lakkasi kaikki kateus.
Ajateltiin vain Ruotsin pelastamista. Maa alkoi olla miltei tyhjä
säännöllisistä joukoista, sillä vaikka Kaarle olikin aina suorittanut
suuret sotaretkensä pienten armeijain avulla, olivat kuitenkin ne
lukemattomat taistelut, joita hän yhdeksän vuoden kuluessa oli käynyt,
ja välttämättömyys yhäti täydentää sotajoukkoja sekä elättää niitä
varusväkiä ja armeijaosastoja, joita oli aina pidettävä valmiina
Suomessa, Inkerissä, Liivinmaalla, Pommerissa, Bremenissä ja
Werdenissä, vieneet Ruotsista sodan kestäessä kaiken kaikkiaan enemmän
kuin 250,000 sotamiestä.[34] Jäljellä oli enää vain 8,000 miestä
vanhoja joukkoja, jotka yhdessä vastakutsuttujen miesten kanssa olivat
Ruotsin ainoana turvana.

Mutta Ruotsin kansa on sotainen, ja kaikki olivat vähitellen omaksuneet
kuninkaansa hengen. Maan toisesta äärestä toiseen ei puhuttukaan muusta
kuin Kaarlen, hänen kenraaliensa ja näiden johdolla Narvan, Väinä-joen,
Klissowin, Pultuskin ja Holovezinin luona taistelleiden vanhain
joukkojen ihmeellisistä urotöistä. Halvimmatkin ruotsalaiset täytti sen
johdosta kilvoittelun ja kunnian henki. Siihen tuli lisäksi rakkaus ja
sääli, jota he tunsivat kuningastaan kohtaan, sekä leppymätön
tanskalaisviha. Monissa muissa maissa talonpojat ovat orjia, tai
ainakin heitä kohdellaan sellaisna. Ruotsissa, ollen tärkeä osa
valtioruumiista, he pitivät itseään täysarvoisina kansalaisina ja
olivat ylevän mielenlaadun elähdyttämiä. Niinpä näistä nostomiehistä
vähässä ajassa tulikin mitä parhaita pohjoismaiden sotajoukkoja.

Hallituksen käskystä kenraali Stenbock asettui 8,000 vanhan sotilaan ja
noin 12,000 nostomiehen etunenään, lähteäkseen karkoittamaan maasta
tanskalaiset, jotka hävittelivät Helsingborgin rannikkoa ja ulottivat
jo pakko- ja paloverotusretkensä kauas sisämaahan.

Ei ollut aikaa eikä varoja antaa nostoväelle säännöllisiä pukuja.
Enimmät talonpojista saapuivat puettuina liinamekkoihin, pistoolit
paulalla vyöhön kiinnitettyinä. Tämän harvinaisen armeijan kera
Stenbock kohtasi tanskalaiset kolmen penikulman päässä Helsingborgista.
Hän halusi suoda joukoilleen muutaman päivän levon, linnoittautua ja
antaa uusille sotamiehilleen aikaa tottua viholliseen; mutta talonpojat
vaativat kaikki yhdestä suusta päästä taisteluun jo saapumispäivänään.

Mukana olleet upseerit ovat vakuuttaneet minulle nähneensä heidät
silloin melkein kaikki vihan vimmassa; niin hirveä on ruotsalaisten
kansallisviha tanskalaisia vastaan. Stenbock käytti hyväkseen tätä
otollista mielialaa, joka taistelupäivänä merkitsee yhtä paljon kuin
sotilaallinen harjaantumus. Hän kävi tanskalaisten kimppuun, ja siinä
nähtiin perin harvinainen näky, kuinka aivan uudet nahkapojat jo
ensimäisessä taistelussaan osoittivat vanhain soturien vertaista
pelottomuutta. Kaksi rykmenttiä näitä kiireesti asestettuja talonpoikia
murskasi Tanskan kuninkaan kaartinrykmentin, josta jäi jäljelle vain
kymmenen miestä.

Täydellisesti tappiolle joutuneet tanskalaiset peräytyivät Helsingborgin
tykkien turviin. Ruotsin ja Seelannin välimatka on niin lyhyt, että
Tanskan kuningas jo samana päivänä sai Köpenhaminaan tiedon armeijansa
tappiosta Ruotsissa. Hän lähetti laivastonsa hakemaan armeijansa
jäännöksiä pois. Tanskalaiset jättivät Ruotsin kiireesti viisi päivää
taistelun jälkeen. Mutta kun he eivät voineet viedä mukanaan hevosiaan
eivätkä myöskään tahtoneet jättää niitä viholliselle, niin he tappoivat
ne Helsingborgin ympäristössä ja polttivat muonavaransa, viljansa ja
kuormastansa poroksi sekä jättivät Helsingborgiin neljätuhatta
haavoitettua, joista enin osa kuoli tapetuista hevosista lähtevään
löyhkään ja elintarpeiden puutteeseen, koska heidän maanmiehensä itse
veivät ne heiltä, estääkseen ruotsalaisia pääsemästä niihin käsiksi.

Samaan aikaan Taalainmaan talonpojat, kuultuaan metsiensä keskuuteen
kuninkaansa olevan turkkilaisten vankina, lähettivät edustajiaan
Tukholmaan hallituksen luo ja tarjoutuivat omalla kustannuksellaan,
20,000 miehen voimalla, lähtemään vapauttamaan herransa hänen
vihollistensa käsistä. Tämä tarjoumus, joka oli todistuksena enemmän
rohkeudesta ja kiintymyksestä kuin varsinaisesti hyödyllinen, otettiin
mielihyvällä vastaan, mutta sentään hylättiin. Kuitenkaan ei
laiminlyöty ilmoittaa siitä kuninkaalle silloin, kun hänelle
lähetettiin kertomus Helsingborgin taistelusta.

Kaarle sai nämä lohdulliset uutiset Benderin luona olevaan leiriinsä
heinäkuussa 1710. Vähän aikaa sen jälkeen eräs toinenkin tapahtuma
varmisti häntä hänen toiveissaan.

Suurvisiiri Köprili, joka vastusti hänen suunnitelmiaan, pantiin
viralta kaksikuukautisen ministerinä olon perästä. Kaarle XII:n pieni
hovi ja hänen kannattajansa Puolassa julistivat nyt, että Kaarle muka
asetti ja erotti ministerejä ja hallitsi Turkin valtakuntaa Benderissä
olevasta turvapaikastaan käsin. Mutta todellisuudessa hänellä ei ollut
mitään osaa tämän suosikin epäsuosioon; visiirin ankara rehellisyys
lienee ollut ainoana syynä hänen kukistumiseensa. Hänen edeltäjänsä ei
näet ollut maksanut janitshaarien palkkoja keisarillisesta rahastosta,
vaan niistä varoista, joita hän kokosi kiskomisillaan. Köprili taas
maksoi palkat valtionrahastosta. Ahmed moitti häntä siitä, että hän
piti alamaisten etua tärkeämpänä kuin keisarin. "Sinun edeltäjäsi
Tshurluli", sanoi hän visiirille, "osasi keksiä toisia keinoja
sotaväkeni palkkaamiseksi". Suurvisiiri vastasi: "Jos hän osasi taidon
rikastuttaa sinun korkeuttasi ryöstöillä, niin minä puolestani pidän
kunnianani olla tuntematta sitä taitoa."

Se syvä salaisuus, johon seralji on verhottu, laskee harvoin sellaisia
keskusteluja pääsemään julkisuuteen. Mutta edellä oleva tuli tiedoksi
Köprilin epäsuosioon joutumisen keralla. Tämä visiiri ei saanut
päällään maksaa rohkeuttaan, koska todellinen hyve joskus hankkii
itselleen arvonantoa, vaikkapa se ei miellyttäisikään. Hänen sallittiin
vetäytyä Necroponten saareen. Minä tunnen nämä yksityisseikat
sukulaiseni Brun kirjeistä, joka oli ensimäinen dragomani [tulkki. --
Suom. muist.] Portin luona, ja minä mainitsin ne antaakseni käsityksen
tämän hallituksen hengestä.

Suurherra kutsutti nyt Alepposta Syyrian pashan Baltadshi-Mehemedin,
joka jo ennen Tshurlulia oli ollut suurvisiirinä. Seraljin baltadshit
(nimi johtuu sanasta _balta_, joka merkitsee kirvestä) ovat orjia,
jotka hakkaavat puita hallitsijasuvun prinssien ja sulttaanien
tarpeeksi. Uusi visiiri oli nuoruudessaan ollut baltadshi
(puunhakkaaja) ja edelleen säilyttänyt tämän nimen turkkilaisten tavan
mukaan, jotka punastumatta ottavat nimekseen ensimäisen ammattinsa tai
isänsä ammatin tai syntymäpaikkansa nimen.

Ollessaan vielä palvelijana seraljissa oli Baltadshi-Mehemedillä ollut
onni tehdä muutamia pieniä palveluksia prinssi Ahmedille, joka silloin,
veljensä Mustafan hallitessa, oli valtiovankina. Hallitsijasuvun
prinsseille annetaan huvitukseksi niin iäkkäitä naisia, etteivät he
enää voi saada lapsia (mikä ikäkausi alkaa Turkissa sangen varhain),
mutta ovat vielä kyllin kauniita miellyttääksensä. Sulttaaniksi
päästyään Ahmed antoi yhden noista orjattaristaan, jota hän oli
suuresti rakastanut, vaimoksi Baltadshi-Mehemedille. Tämä nainen osasi
vehkeilyllään tehdä miehestään suurvisiirin; toinen vehkeily kukisti
hänet ja kolmas kohotti hänet jälleen visiiriksi.

Ottaessaan vastaan valtakunnan sinetin Baltadshi-Mehemed näki Ruotsin
kuninkaan puolueen olevan vallitsevana seraljissa. Sulttaanitar-valide,
Ali Kumurdshi, suurherran suosikki, kislar-aga, mustien eunukkien
päämies, ja janitshaarien aga tahtoivat sotaa tsaaria vastaan. Myöskin
sulttaani oli niin päättänyt. Hänen ensimäinen uudelle suurvisiirille
antamansa käsky kuuluikin, että tämän tuli lähteä 200,000 miehen kera
hätyyttämään venäläisiä. Baltadshi-Mehemed ei ollut ikinänsä käynyt
sotaa, mutta hän ei suinkaan ollut mikään pölkkypää, jollaiseksi häneen
tyytymättömät ruotsalaiset ovat hänet esittäneet. Hän sanoi
suurherralle, ottaessaan tämän kädestä vastaan jalokivillä
koristetun sapelin: "Sinun korkeutesi tietää, että minut on opetettu
käyttämään kirvestä puiden halkomiseen, mutta ei miekkaa armeijan
komentamiseen. Kuitenkin tahdon koettaa palvella sinua hyvin. Mutta jos
epäonnistuisin, niin muista silloin minun pyytäneen, ettet lukisi sitä
minun viakseni." -- Sulttaani vakuutti hänelle ystävyyttänsä ja visiiri
valmistautui tottelemaan.

Ottomanisen Portin ensimäinen askel oli sulkea Venäjän lähettiläs
Seitsemän tornin linnaan. Turkkilaisten tapana on näet alkaa siten,
että he panevat vankeuteen niiden ruhtinasten ministerit, joille he
julistavat sodan. Ollen muutoin tarkkoja vieraanvaraisuuden noudattajia
he tässä asiassa loukkaavat kansakuntien pyhintä oikeutta. He
harjoittavat tätä vääryyttä kohtuuden varjolla; he näet kuvittelevat
tai uskottelevat, etteivät he koskaan ryhdy muihin kuin oikeutettuihin
sotiin, koska heidän muftinsa hyväksymys on ne pyhittänyt. Tämän
periaatteen mukaan he uskovat tarttuvansa aseihin rangaistaksensa siten
sopimusten rikkojia, vaikkapa he itsekin usein rikkovat niitä, ja
arvelevat tarvitsevansa kurittaa myös viholliskuninkaiden lähettiläitä,
muka heidän uskottomien herrojensa rikostovereina.

Tähän käsitykseen liittyy se naurettava halveksunta, jota he
teeskentelevät kristittyjä ruhtinaita ja lähettiläitä kohtaan, joita he
säännöllisesti pitävät vain kauppakonsulien veroisina.

Krimin tataarien ruhtinas, jota me nimitämme khaaniksi, sai käskyn olla
valmiina 40,000 tataarin kanssa. Mainittu ruhtinas hallitsee Nogain
aroa, Budziakia ynnä osaa tsherkessien maasta sekä koko Krimiä, mikä
maakunta muinaisuudessa tunnettiin nimellä Taurialainen Khersonesos,
jonne kreikkalaiset johtivat kauppansa ja aseensa ja perustivat
mahtavia kaupunkeja ja jonne myöhemmin tunkeutuivat genovalaiset,
ollessaan Euroopan kaupan valtiaita. Tässä maassa nähdään
kreikkalaisten kaupunkien raunioita ja genovalaisten muistomerkkejä,
jotka vieläkin pysyvät pystyssä keskellä hävitystä ja raakalaisuutta.

Khaania hänen alamaisensa nimittävät keisariksi; mutta tästä muhkeasta
arvonimestä huolimatta hän on vain Poriin orja. Ottomanilainen veri,
josta khaanit polveutuvat, ja se oikeus, joka heillä, suurherran suvun
mahdollisesti sammuessa, on Turkin valtaistuimeen, tekee heidän
perheensä kunnioitettavaksi sulttaanin itsensä silmissä ja heidän
persoonansa pelottavaksi. Suurherra ei sentähden ole uskaltanutkaan
tuhota tataarilais-khaanien sukua, mutta hän ei myös melkein koskaan
päästä näitä ruhtinaita vanhenemaan valtaistuimella. Heidän käytöksensä
on aina naapuripashain valvonnan alainen, heidän maitansa ympäröivät
janitshaarit, heidän tahtoansa vastassa on suurvisiirin tahto, heidän
aikeensa ovat aina epäluulon alaisia. Jos tataarit valittavat
khaaniansa vastaan, niin Portti erottaa hänet tällä tekosyyllä; jos
taas hänestä liiaksi pidetään, niin on se vielä suurempi rikos, joka
heti rangaistaan. Niinpä melkein kaikki joutuvatkin valtaistuimelta
maanpakoon ja päättävät päivänsä Rhodos-saarella, joka säännöllisesti
on heidän vankilansa ja hautansa.

Heidän alamaisensa, tataarit, ovat maailman ryöstönhimoisimpia kansoja,
mutta samalla (mikä ei näytä soveltuvan yhteen sen kanssa)
vieraanvaraisimpia. He kulkevat viidenkymmenen penikulman päähän
maastansa hätyyttämään jotakin karavaania tai hävittämään kyliä. Mutta
kun muukalainen, olkoonpa kuka hyvänsä, saapuu heidän maahansa, niin
häntä ei ainoastaan oteta kaikkialla hyvin vastaan, majoiteta ja
kestitetä, vaan myös joka paikassa, missä hän liikkuu, asukkaat
riitelevät keskenään kunniasta saada hänet vieraaksensa. Talon isäntä,
hänen vaimonsa ja hänen tyttärensä palvelevat häntä kilpaa.
Skyyttalaiset, heidän esi-isänsä, ovat jättäneet heille perinnöksi
loukkaamattomana pidetyn kunnioituksen vieraanvaraisuutta kohtaan,
jonka he ovat säilyttäneet, koska heidän luonaan käyvien muukalaisten
vähäinen luku ja kaikkien elintarpeiden halpa hinta eivät tee tämän
hyveen harjoittamista heille liian rasittavaksi. Kun tataarit lähtevät
sotaan turkkilaisen armeijan kanssa, huolehtii suurherra heidän
elatuksestaan; heidän saamansa saalis on heidän ainoa palkkansa; he
ovatkin soveliaampia ryöstelemään kuin säännölliseen taisteluun.

Ruotsin kuninkaan lahjojen ja vehkeilyjen suosiolliseksi saattama
khaani sai aluksi aikaan, että joukkojen yleiseksi yhtymispaikaksi
määrättiin itse Bender, jotta siten Kaarle XII:n nähden voitaisiin
paremmin osoittaa, että sotaa käytiin juuri hänen vuoksensa.

Mutta uudella suurvisiirillä Baltadshi-Mehemedillä ei ollut samoja
velvoituksia eikä hän tahtonutkaan siinä suhteessa liehitellä vierasta
ruhtinasta. Hän muutti määräyksen siten, että suuren armeijan tuli
kokoontua Adrianopolin luo. Juuri näille Adrianopolin avaroille ja
viljaville tasangoille kokoontuvatkin turkkilaiset armeijat
säännöllisesti silloin, kun tämä kansa ryhtyy sotaan kristittyjä
vastaan. Aasiasta ja Afrikasta saapuneet joukot levähtävät siellä ja
virkistyvät muutamia viikkoja. Mutta tällä kertaa suurvisiiri,
ehtiäkseen ennen tsaaria, antoi armeijan levähtää vain kolme päivää ja
marssi sitten Tonavalle sekä sieltä Bessarabiaa kohti.

Turkkilaisten joukot eivät enää nykyään ole niin pelottavia kuin
muinoin, jolloin he valloittivat niin paljon valtioita Aasiassa,
Afrikassa ja Euroopassa. Silloin turkkilaisten ruumiinvoima, miehuus ja
lukumäärä voittivat helposti heidän vähemmän voimakkaat ja huonommin
harjoitetut vihollisensa. Mutta nykypäivinä, jolloin kristityt ovat
paremmin perehtyneet sotataitoon, he melkein aina lyövät turkkilaiset
säännöllisessä taistelussa, vieläpä epätasaisin voiminkin. Jos kohta
Turkin valtakunta äskettäin on tehnytkin joitakuita valloituksia, on
niin tapahtunut ainoastaan Venetsian tasavallan kustannuksella, joka
onkin enemmän viisaan kuin sotaisan maineessa, ja jota muukalaiset
puolustavat ja aina keskenään eripuraiset kristityt ruhtinaat huonosti
auttavat.

Janitshaarit ja spahit [janitshaarit, jalkaväki; spahit, ratsuväki. --
_Suom. muist_.] hyökkäävät epäjärjestyksessä, ollen kykenemättömiä
kuulemaan komennusta ja jälleen kokoontumaan. Heidän ratsuväkensä,
jonka, katsoen heidän hevostensa hyvyyteen ja kepeyteen, pitäisi olla
oivallista, ei kykene kestämään saksalaisen ratsuväen iskua; jalkaväki
taas ei tällöin vielä osannut edullisesti käyttää hyväkseen pistintä.
Lisäksi turkkilaisilla ei maasodassa ole ollut joukossaan suurta
sotapäällikköä Köprilin jälkeen, joka valloitti Candian saaren. --
Seraljin toimettomuudessa ja hiljaisuudessa kasvanut orja, joka oli
suosion oikusta päässyt visiiriksi ja vasten tahtoaan kenraaliksi,
johdatti nyt hätäisesti koottua armeijaa, jolta puuttui sotakokemus
ja -kuri, venäläisiä joukkoja vastaan, jotka jo kahdentoista vuoden
aikana olivat tottuneet sotaan ja ylpeilivät ruotsalaisten
voittamisesta.

Kaiken todennäköisyyden mukaan olisi tsaarin siis tullut voittaa
Baltadshi-Mehemed, mutta hän teki turkkilaisiin nähden saman virheen,
kuin Ruotsin kuningas taistellessaan häntä vastaan: hän halveksi
vihollistaan liiaksi. Kuultuaan turkkilaisten varusteluista hän jätti
Moskovan ja, käskettyään muuttamaan Riian piirityksen saarroksi, kokosi
Puolan rajoille 80,000 miestä sotaväkeään. Tämän armeijan kera hän
suuntasi kulkunsa muinaisten dakialaisten maan Moldaun ja Valakian
kautta, missä nykyään asuu kreikkalaiskristittyjä, jotka maksavat veroa
suurherralle.

Moldauta hallitsi tällöin ruhtinas Kantemir, sukuperältään
kreikkalainen, jossa yhtyi muinaisten kreikkalaisten lahjakkuus,
tieteitten harrastus ja sotataito. Hänen väitettiin polveutuvan
kuuluisasta Timurista, joka on tunnettu Tamerlanin nimellä. Tämä
alkuperä näytti kauniimmalta kuin kreikkalainen; mainittu polveutuminen
todistettiin mainion valloittajan nimellä. Timur, sanottiin, on sama
kuin Temir; arvonimi khaani (khan), joka Timurilla oli ennen Aasian
valloittamista, tavataan nimessä Kantemir; niinpä siis ruhtinas
Kantemir on Tamerlanin jälkeläinen. Sellaiset ovat muutoin useimpien
sukujohtojen perusteet!

Polveutuipa Kantemir mistä suvusta hyvänsä, hän oli koko asemastaan
kiitollisuudenvelassa Ottomaniselle Portille. Mutta tuskin oli hänet
varustettu ruhtinuuden arvolla, kun hän jo petti hyväntekijänsä,
turkkilaisten keisarin, tsaarin hyväksi, jolta hän toivoi vielä
suurempia etuja. Hän kuvitteli itselleen, että Kaarle XII:n voittaja
helposti voittaisi myös vähäpätöisen visiirin, joka ei koskaan ollut
käynyt sotaa ja joka kiaia'kseen, toisin sanoen luutnantikseen, oli
valinnut Turkin tullilaitoksen intendentin. Hän luotti siihen, että
hänen kaikki kreikkalaisensa asettuisivat hänen puolelleen; myös
kreikkalaiset patriarkat rohkaisivat häntä tähän luopumukseen. Tehtyään
salaisen sopimuksen tämän ruhtinaan kanssa ja otettuaan hänet
armeijaansa tsaari marssi hänen maahansa ja saapui kesäkuussa 1711
Hierasus-joen, nykyisen Pruthin, pohjoiselle rannalle, lähelle Moldaun
pääkaupunkia Jassya.

Heti kun suurvisiiri oli saanut tietää Pietari Aleksejevitshin
marssivan tähän suuntaan, jätti hän myös leirinsä ja seuraten Tonavan
kulkua meni tämän joen yli laivasiltaa myöten Saccia-nimisen kauppalan
luona, samassa paikassa, johon Dareios muinoin oli rakennuttanut hänen
nimeään kantavan sillan. Turkkilainen armeija kulki niin nopeasti, että
se kohta oli venäläisten näkyvissä, Pruth-joen ollessa molempien
välissä.

Ollen varma Moldaun ruhtinaasta tsaari ei osannut aavistaakaan, että
moldaulaiset karttaisivat häntä. Mutta usein ruhtinaalla ja alamaisilla
on sangen erilaiset harrastukset. Jälkimäiset rakastivat turkkilaista
yliherruutta, joka aina on uhkaava vain ylimyksille, mutta kohtelee
lempeästi veronalaisia talonpoikia. He pelkäsivät kristittyjä,
varsinkin venäläisiä, jotka aina olivat kohdelleet heitä
epäinhimillisesti. Niinpä he veivätkin kaikki elintarpeensa
turkkilaiselle armeijalle. Hankkijat, jotka olivat ottaneet toimekseen
varustaa venäläiset muonavaroilla, suorittivat tsaarin kanssa tekemänsä
sitoumukset suurvisiirin leirissä. Moldaulaisten naapurit, valakit,
osoittivat turkkilaisille samaa alttiutta; siinä määrin vanha käsitys
venäläisten raakuudesta oli vieroittanut heistä kaikkien mielet.

Tsaari, siten pettyneenä kenties liiankin helposti omaksutuissa
toiveissaan, näki nyt äkkiä armeijansa olevan ilman elintarpeita ja
rehuja. Sotamiehiä karkaili joukoittain, ja pianpa hänen armeijansa
huomasi supistuneensa tuskin 30,000 mieheen, jotka olivat
nääntymäisillään kurjuuteen. Pruthin luona sai tsaari, koska oli pannut
luottamuksensa Kantemiriin, kokea samaa, mitä Kaarle XII oli kokenut
Pultavan luona, luotettuaan liian paljon Mazeppaan. Sillä välin
turkkilaiset menivät Pruthin yli, ympäröivät venäläiset ja varustivat
heidän eteensä linnoitetun leirin. Kummallista on, ettei tsaari
ollenkaan koettanut estää joen yli menoa tai ettei hän edes korjannut
tätä virhettä ryhtymällä taisteluun turkkilaisia vastaan heti ylimenon
tapahduttua, vaan nyt soi heille aikaa saattaa hänen armeijansa nälällä
ja rasituksella perikatoon. Näyttää siltä kuin tämä ruhtinas olisi
tällä sotaretkeltä tehnyt kaikkensa joutuakseen turmioon. Hän oli ilman
elintarpeita, takanansa Pruth-joki, edessänsä 150,000 turkkilaista ja
ympärillä 40,000 tataaria, jotka yhtä mittaa oikealta ja vasemmalta
häiritsivät häntä. Tässä hädässään hän sanoikin julkisesti: "Kas nytpä
olen ainakin yhtä pahassa pinteessä kuin veljeni Kaarle oli Pultavan
luona."

Kreivi Poniatowski, Ruotsin kuninkaan väsymätön asiamies, oleskeli
suurvisiirin armeijassa muutamien puolalaisten ja ruotsalaisten kanssa,
jotka kaikki uskoivat tsaarin perikadon välttämättömäksi.

Heti kun Poniatowski näki armeijain aivan varmasti joutuvan
yhteenottoon, tiedoitti hän sen Ruotsin kuninkaalle, joka viipymättä
lähti Benderistä neljänkymmenen upseerin seurassa, ollen jo etukäteen
mielissään siitä, että nyt taas saisi taistella Venäjän keisaria
vastaan. Monien häviöiden ja tuhoisain marssien jälkeen tsaari,
työnnettynä Pruthia kohti, ei enää voinut puolustaa itseänsä muuten
kuin hirsipaalustoilla ja vaunulinnallaan. Jotkut osastot janitshaareja
ja spaheja heittäytyivät hänen niin huonosti linnoitetun armeijansa
kimppuun; mutta he hyökkäsivät epäjärjestyksessä, ja venäläiset
puolustautuivat kaikella sillä tarmolla, jonka heidän hallitsijansa
läsnäolo ja epätoivo antoi heille.

Turkkilaiset tungettiin kahdesti takaisin. Seuraavana päivänä
Poniatowski neuvoi suurvisiiriä näännyttämään nälkään venäläisen
armeijan, jonka täytyisi kaiken puutteessa yhden päivän perästä
antautua keisareilleen voittajan armoille.

Tsaari on sittemmin tunnustanut useamman kuin yhden kerran, ettei hän
koskaan elämässään ole tuntenut mitään niin julmaa kuin oli silloisen
yön tuska ja levottomuus. Hänen mielessään pyöri kaikki se, mitä hän
niin monen vuoden kuluessa oli tehnyt kansansa kunnian ja menestyksen
hyväksi: niin monet suuret työt, jotka sota aina oli keskeyttänyt,
joutuisivat nyt kenties hänen kerallaan perikatoon, ennenkuin olivat
loppuun suoritetut. Hänen oli pakko joko kuolla nälkään tai käydä
väsynein, puoleen määräänsä supistetuin joukoin, miltei ratsuttomin
ratsumiehin ja nälän ja rasitusten riuduttamin jalkamiehin lähes
180,000 miehen kimppuun. Yön lähestyessä hän kutsui luokseen kenraali
Sheremetjevin ja käski hänen epäröimättä ja kauan neuvottelematta
valmistaa kaikki siihen kuntoon, että päivän koittaessa voitaisiin
tehdä pistinhyökkäys turkkilaisten kimppuun.

Lisäksi hän antoi nimenomaisen määräyksen koko kuormaston
polttamisesta; jokainen upseeri saisi säilyttää itselleen vain yhdet
vaunut, jotta tappiolle jouduttaessa viholliset eivät ainakaan voisi
saada toivomaansa saalista.

Järjestettyään kaikki kenraalinsa kera taistelun varalle, hän vetäytyi
telttaansa tuskan masentamana ja kouristusten ahdistamana, mikä vaiva
tapasi häntä usein ja aina kaksinverroin rajuna silloin, kun hän oli
kovasti järkytetty. Hän kielsi ketään yöllä minkään tekosyyn varjolla
astumasta telttaansa, koska ei tahtonut kuulla mitään väitteitä
päätöstään vastaan, joka kyllä oli epätoivoinen, mutta välttämätön, ja
vielä vähemmän halusi ketään todistajaksi siihen surkeaan asemaan,
jossa hän tunsi olevansa.

Sillä välin poltettiin hänen määräyksensä mukaan suurin osa
kuormastosta. Koko armeija seurasi tätä esimerkkiä, joskin
vastenmielisesti; monet kaivoivat tärkeimmät kalleutensa maahan.
Kenraalit antoivat jo lähtökäskyn ja koettivat virittää armeijassa
luottamusta, jota ei ollut heillä itselläänkään. Rasituksen ja nälän
riuduttamat sotamiehet marssivat innottomasti ja toivotta. Naiset,
joita armeijassa oli liiaksikin, purkivat ilmoille valitushuutoja,
jotka vielä enemmän masensivat mieliä. Kaikki odottivat huomispäivänä
joko kuolemaa tai orjuutta. Tämä ei ole mitään liioittelua; juuri siten
on kuultu niiden upseerien kertovan, jotka palvelivat tässä armeijassa.

Tällöin oli venäläisten leirissä eräs nainen, kenties yhtä merkillinen
kuin tsaari itse. Hänet tunnettiin vielä ainoastaan Katariinan nimellä.
Hänen äitinsä oli eräs viheliäinen talonpoikaisvaimo, nimeltä
Erb-Magden,[35] Ringenin kylästä Vironmaalta, jossa rahvas on
maaorjuudessa ja joka tähän aikaan oli Ruotsin herruuden alainen.
Isäänsä hän ei ole koskaan tuntenut; kasteessa hän oli saanut nimen
Martta. Seurakunnan pappi kasvatti säälistä häntä nelitoistavuotiaaksi
saakka. Siinä iässä hän pääsi palvelijattareksi Marienburgiin eräälle
paikkakunnan luterilaiselle, Glück-nimiselle pappismiehelle.

Kahdeksantoistavuotiaana, v. 1702, hän meni naimisiin erään
ruotsalaisen rakuunan kanssa. Häitten jälkeisenä päivänä venäläiset
löivät sen ruotsalaisen joukko-osaston, jossa mainittu rakuuna palveli,
eikä tätä enää sen koommin nähty. Hänen vaimonsa ei saanut tietää,
oliko hän joutunut vangiksi eikä sittemmin enää milloinkaan kuullut
rahtuakaan miehestään.

Muutamia päiviä myöhemmin hän itsekin joutui kenraali Bauerin vangiksi
ja palveli nyt aluksi tätä sekä sittemmin marsalkka Sheremetjeviä. Tämä
lahjoitti hänet ruhtinas Menshikoville, miehelle, joka on saanut kokea
mitä äärimmäisimpiä onnenvaihteluja. Oltuaan ensin piirakkaleipurin
oppipoika, sitten kenraali ja ruhtinas, hänet lopuksi erotettiin
kaikista arvoistaan ja karkoitettiin Siperiaan, jossa hän kuoli
kurjuudessa ja epätoivossa.

Eräillä illallisilla ruhtinas Menshikovin luona keisari näki hänet,
rakastui häneen ja nai hänet salaisesti v. 1707; siihen eivät olleet
syynä naisten metkut, vaan koska hän tapasi tässä naisessa sellaista
sieluntarmoa, joka kykeni tukemaan hänen yrityksiään, vieläpä
jatkamaankin niitä hänen jälkeensä. Hän oli jo aikoja sitten hylännyt
ensimäisen vaimonsa Ottokefan,[36] erään pajarin tyttären; tätä
syytettiin niiden muutosten vastustamisesta, joita tsaari teki
valtakunnassaan. Tsaarin silmissä se tietysti oli törkein rikos. Hän
näet suvaitsi perheessään vain sellaisia henkilöitä, jotka ajattelivat
samoin kuin hän itse. Hän luuli nyt löytävänsä tässä muukalaisessa
orjattaressa hallitsijattaren ominaisuudet, vaikkapa hänellä ei
ollutkaan mitään sukupuolensa avuja. Hänen tähtensä tsaari ei
välittänyt mistään ennakkoluuloista, jotka olisivat pidättäneet
tavallista ihmistä, vaan kruunautti hänet keisarinnaksi. Sama
nerollisuus, joka korotti hänet Pietari Aleksejevitshin puolisoksi,
tuotti hänelle koko valtakunnan hänen puolisonsa kuoltua. Eurooppa näki
hämmästyksekseen, kuinka tämä nainen, joka ei koskaan osannut lukea
eikä kirjoittaa, korvasi kasvatuksensa ja puutteensa rohkeudellaan ja
verhosi kunnialla lainsäätäjän valtaistuimen.

Mennessään tsaarin kanssa naimisiin hän luopui luterilaisesta uskosta,
jossa hän oli kasvanut, ja siirtyi kreikkalaiseen kirkkoon. Hänet
kastettiin uudelleen venäläisten kirkonmenojen mukaan, ja Martta-nimen
sijaan hän nyt otti nimen Katariina, jolla hän sittemmin on tunnettu.

Ollessaan tällöin mukana leirissä Pruthin luona tämä nainen neuvotteli
kenraalien ja varakansleri Shafirovin kanssa, sillaikaa kun tsaari oli
yksin teltassaan. Tällöin päätettiin pyytää turkkilaisilta rauhaa ja
tsaaria suostumaan sellaiseen menettelyyn. Varakansleri kirjoitti
herransa nimessä suurvisiirille kirjeen. Kiellosta välittämättä astui
tsaaritar tämä kirje kädessä tsaarin telttaan. Saatuaan monien
rukousten, kinastelujen ja kyynelien jälkeen siihen hänen
allekirjoituksensa hän heti keräsi kokoon kaikki jalokivensä,
parhaat kalleutensa ja rahansa, lainasipa vielä lisää kenraaleilta
ja saatuaan siten kootuksi melkoisen lahjan lähetti sen Venäjän
keisarin allekirjoittaman kirjeen kera suurvisiirin luutnantille
Osman-Agalle.[37] Mehemed-Balladshi osoitti aluksi visiirin ja
voittajan ylpeyttä ja vastasi: "Tsaarin tulee lähettää luokseni
pääministerinsä, sitten tahdon katsoa, mitä on tehtävä." -- Heti
saapuikin varakansleri Shafirov, mukanaan muutamia lahjoja, jotka hän
itse julkisesti tarjosi suurvisiirille ja jotka olivat kylliksi
melkoisia osoittamaan hänelle, että häntä tarvittiin, mutta liian
pieniä lahjomaan häntä.

Visiirin ensi vaatimus oli, että tsaarin oli kaikkine armeijoineen
ehdottomasti antauduttava. Varakansleri vastasi, että hänen herransa
tulisi ryhtymään hyökkäykseen neljännestunnin kuluttua ja että
venäläiset kaatuisivat mieluummin viimeiseen mieheen, kuin alistuisivat
niin häpeällisiin ehtoihin. Osman puolestaan vahvisti esityksillään
Shafirovin sanoja.

Mehemed-Baltadshi ei ollut soturi; hän oli nähnyt, kuinka janitshaarit
edellisenä päivänä oli lyöty takaisin. Osman sai hänet helposti
uskomaan, että varmoja etuja ei pitänyt panna alttiiksi yhden taistelun
varaan. Niinpä hän aluksi suostuikin kuuden tunnin aselepoon, jonka
kuluessa oli sovittava rauhanteon ehdoista.

Neuvottelujen aikana sattui pieni välikohtaus, josta voinee käydä
ilmi, että turkkilaiset useinkin ovat arempia annetun sanansa
puolesta kuin yleensä luullaan, Kaksi italialaista aatelismiestä, herra
Brillon sukulaisia, joka oli everstiluutnanttina eräässä tsaarin
krenatöörirykmentissä, oli poikennut leiristä rehuja etsimään ja
joutunut tataarien vangeiksi; nämä veivät heidät leiriinsä ja
tarjosivat kaupaksi eräälle janitshaarien upseerille. Turkkilainen,
kiukustuneena siitä, että uskallettiin siten rikkoa aselepoa,
vangitutti tataarit ja vei heidät itse molempien vankien kera
suurvisiirin eteen.

Visiiri lähetti molemmat aatelismiehet takaisin tsaarin leiriin ja
hakkautti päät poikki niiltä tataareilta, jotka olivat pääosallisia
tähän rikkomukseen.

Sillä välin asettui tataarien khaani sellaisen sopimuksen tekemistä
vastaan, joka riisti häneltä toivon saada ryöstää. Poniatowski kannatti
siinä khaania mitä pakottavimmilla järkisyillä. Mutta Osman vei voiton
sekä tataarin kärsimättömyydestä että Poniatowskin varoituksista.

Visiiri luuli tekevänsä kylliksi valtiaansa suurherran hyväksi, jos
saisi toimeen edullisen rauhan. Hän vaati venäläiset jättämään takaisin
Asovin, polttamaan sen satamassa olevat kaleerit, hävittämään Asovin
meren rannoille rakentamansa tärkeät linnoitukset ja luovuttamaan
näiden linnoitusten kaikki tykit ja ampumatarpeet suurherralle; lisäksi
oli tsaarin vietävä joukkonsa pois Puolasta; hän ei saanut enää häiritä
sitä pientä kasakkain joukkoa, joka oli Puolan suojeluksen alainen,
eikä niitä, jotka tottelivat Turkin yliherruutta; lopuksi hänen tuli
vastedes maksaa tataareille vuotuista veroa 40,000 sekiiniä, mikä
kiusallinen vero oli jo aikoja sitten säädetty, joskin tsaari oli
vapauttanut maansa sen maksamisesta.

Vihdoin allekirjoitettiin rauhansopimus, mainitsematta siinä sanaakaan
Ruotsin kuninkaasta. Ainoa etu, minkä Poniatowski sai visiiriltä, oli
erään pykälän lisääminen, jonka mukaan venäläinen sitoutui olemaan
häiritsemättä Kaarle XII:n kotiinpaluuta; ja, mikä kuuluu perin
omituiselta, samassa pykälässä säädettiin, että tsaari ja Ruotsin
kuningas saisivat tehdä keskenään rauhan, jos heillä olisi siihen halua
ja jos voisivat siitä sopia.

Näillä ehdoilla tsaari sai vapaasti poistua armeijoineen, tykistöineen,
lippuineen ja kuormastoineen. Turkkilaiset varustivat hänet
elintarpeilla, ja kahden tunnin kuluttua rauhanteosta, joka pantiin
vireille heinäkuun 21 p:nä 1711 ja allekirjoitettiin elokuun 1:senä,
oli kaikkea yltäkyllin tarjona hänen leirissään.

Juuri samalla hetkellä, jolloin tsaari pinteestä päästyään rumpujen
päristessä ja liehuvin lipuin vetäytyi pois, saapui Ruotsin kuningas,
haluten kärsimättömänä päästä taisteluun ja nähdä vihollisensa
käsissään. Hän oli ratsastanut enemmän kuin viisikymmentä penikulmaa
Benderistä lähelle Jassya ja tuli perille juuri kun venäläiset alkoivat
rauhallisesti tehdä lähtöänsä. Päästäkseen turkkilaisten leiriin täytyi
mennä Pruthin yli kolmen penikulman päässä siitä sijaitsevaa siltaa
myöten. Kaarle XII, joka ei tehnyt mitään muiden ihmisten tavalla,
kulki joen yli uimalla, ollen vaarassa hukkua, ja ratsasti sitten
venäläisten leirin läpi, ollen vaarassa joutua vangiksi. Saavuttuaan
turkkilaisten armeijaan hän hyppäsi ratsulta kreivi Poniatowskin teltan
edessä, joka on itse minulle kertonut ja kuvannut tämän kohtauksen.
Kreivi lähestyi häntä surullisena ja ilmoitti hänelle, että tilaisuus,
jollaista hän ei kenties enää koskaan kohtaisi, oli mennyt häneltä
hukkaan.

Vihan vimmassa kuningas suoraa päätä astui suurvisiirin telttaan ja
moitti häntä leimuavin silmin hänen tekemänsä sopimuksen johdosta.
"Minulla on oikeus käydä sotaa tai tehdä rauha", vastasi suurvisiiri
rauhallisesti. -- "Mutta sinullahan oli vallassasi koko venäläinen
armeija!" intti kuningas. -- "Lakimme käskee meidän antaa
vihollisillemme rauhan, kun he vetoovat meidän laupeuteemme", vastasi
visiiri vakavasti. -- "Haa!" huudahti kuningas vimmastuneena, "käskeekö
se sinua tekemään myös kehnon sopimuksen silloin, kun voit asettaa
sellaiset ehdot kuin itse haluat? Eikö ollut sinun vallassasi viedä
tsaari vangittuna Konstantinopoliin?"

Turkkilainen vastasi hädissään kuivasti: "Niin, mutta kuka sitten
hallitsisi hänen valtakuntaansa hänen poissaolonsa aikana? Eihän käy
laatuun, että kaikki kuninkaat ovat poissa maastansa." -- Kaarle
vastasi vain suuttuneella hymyilyllä; hän heittäysi eräälle sohvalle,
tuijotti visiiriin perin vihaisin ja halveksivin katsein ja ojensi
koipensa häntä kohti niin pitkälle, että tahallaan sotki kannuksensa
turkkilaisen pukuun, repien sen. Sitten hän kavahti pystyyn, hyppäsi
ratsunsa selkään ja palasi epätoivo sydämessä Benderiin.

Poniatowski jäi vielä vähäksi aikaa suurvisiirin luo, yrittääksensä
lempeämmin keinoin saada hänet käyttämään edullisemmin hyväkseen
tsaarin ahdinkoa; mutta sillä välin oli tullut rukouksen hetki, ja
vastaamatta sanaakaan turkkilainen lähti peseytymään ja rukoilemaan
jumalaansa.



KUUDES KIRJA.

Vehkeilyjä Turkin hovissa. Tataarien khaani ja Benderin pasha tahtovat
pakoittaa Kaarlen lähtemään tiehensä. Hän puolustautuu neljänkymmenen
palvelijansa kera kokonaista armeijaa vastaan. Hänet saadaan kiinni ja
häntä kohdellaan vankina.


Ruotsin kuninkaan kova onni, joksi hänen entinen menestyksensä oli
muuttunut, vainosi häntä pienimpiin seikkoihin saakka. Benderiin
palatessaan hän tapasi pienen leirinsä ja koko majapaikkansa Dnjesterin
tulvaveden vallassa. Hän vetäytyi nyt muutamien penikulmien päähän,
lähelle Varnitzan kylää, ja rakennutti sinne, ikäänkuin olisi jo
salaisesti aavistanut, mitä hänelle tulisi tapahtumaan, suuren
kivitalon, joka hätätilassa voi muutamia tunteja kestää rynnäkköäkin.
Hän kalusti sen vastoin tapaansa komeasti, herättääksensä siten
turkkilaisissa suurempaa kunnioitusta.

Sitten hän rakennutti kaksi muuta taloa, toisen kansliaansa, toisen
suosikkiaan Grothusenia varten, joka valvoi yhtä hänen ruokapöydistään.
Kuninkaan näin ollessa rakennushommissa Benderin lähellä, ikäänkuin hän
aikoisi ainiaaksi jäädä Turkinmaalle, Baltadshi-Mehemed, joka nyt
enemmän kuin koskaan ennen pelkäsi tämän ruhtinaan juonia ja valituksia
Portin luona, oli lähettänyt Saksan keisarin lähettilään Wieniin
pyytämään Ruotsin kuninkaalle vapaata pääsyä Itävallan hallitsijasuvun
perintömaiden läpi. Kolmen viikon perästä mainittu lähettiläs toikin
keisarillisen hallituksen lupauksen osoittaa Kaarlelle kaikkea hänelle
tulevaa kunnioitusta ja saattaa hänet täysin turvallisesti Pommeriin.

Asiassa oli käännytty Wienissä olevan hallituksen puoleen, koska
silloinen Saksan keisari Kaarle, Josef I:n seuraaja, oli parhaillaan
Espanjassa taistelemassa kruunusta Filip V:n kanssa. Saksalaisen
lähettilään suorittaessa tätä tehtävää Wienissä, suurvisiiri lähetti
kolme pashaa Ruotsin kuninkaan luo ilmoittamaan tälle, että hänen tuli
poistua Turkin valtakunnan alueelta.

Kuningas, joka tiesi heille annetun tehtävän, käski heti sanoa heille,
että jos he uskaltaisivat esittää hänelle jotakin hänen kunniaansa
solvaisevaa ja laiminlyödä hänelle tulevan kunnioituksen, hän paikalla
hirtättäisi heidät kaikki kolme. Salonikin pasha, joka johti puhetta,
verhosi tehtävänsä ankaruuden mitä kunnioittavimpiin korulauseihin.
Kaarle lopetti puheillepääsyn suvaitsematta edes vastata. Hänen
kanslerinsa Müllern jäi näiden kolmen pashan luo ja selvitti heille
muutamin sanoin herransa kieltäytymisen, jonka olivat hyvin ymmärtäneet
hänen vaitiolostansakin.

Suurvisiiri ei säikähtänyt; hän käski Benderin uuden seraskierin,
Ismael-pashan, uhata kuningasta sulttaanin epäsuosiolla, jollei hän
viivyttelemättä päättäisi poistua. Tämä seraskieri oli lempeäluontoinen
ja sovinnollinen, saavuttaen siten Kaarlen suosiota ja kaikkien
ruotsalaisten ystävyyttä. Kuningas ryhtyikin keskustelemaan hänen
kanssaan, mutta ainoastaan sanoakseen hänelle, ettei hän lähtisi ennen,
kuin Ahmed oli myöntänyt hänelle kaksi asiaa, nimittäin suostunut
rankaisemaan suurvisiiriä ja antamaan hänelle satatuhatta miestä
Puolaan palaamista varten.

Baltadshi-Mehemed tunsi hyvin, että Kaarle viipyi Turkissa vain hänen
turmioksensa. Sentähden hän käskikin vartioida kaikkia Benderistä
Konstantinopoliin vieviä teitä, siepatakseen käsiinsä kuninkaan
kirjeet. Hän teki enemmänkin: hän vähensi Kaarlen thaimia, sitä
elatusta, jonka Portti antaa luonansa turvapaikan saaneille
ruhtinaille. Ruotsin kuninkaalle myönnetty avustus olikin suunnaton:
siihen kuului viisisataa ecutä rahaa päivässä ja kaikkea muuta tavaraa,
mitä hovin ylläpito vaati, upeasti ja yltäkylläisesti.

Heti kun kuningas sai kuulla visiirin rohjenneen supistaa hänen
elatustaan, kääntyi hän ylihovimestarinsa puoleen ja sanoi hänelle:
"Tähän saakka teillä on ollut vain kaksi ruokapöytää; minä käsken
teidän pitää neljää huomisesta alkaen."

Kaarle XII:n upseerit olivat tottuneet pitämään mahdollisena kaikkea,
mitä hän määräsi. Kuitenkaan ei kuninkaalla nyt ollut muonavaroja eikä
rahaa; sentakia hänen täytyi lainata 20, 30 ja 40 prosentin korolla
upseereilta, palvelijoilta ja janitshaareilta, jotka olivat rikastuneet
kuninkaan tuhlaavaisuuden avulla. Holsteinin lähettiläs Fabrice,
Englannin ministeri Jeffrey, heidän sihteerinsä ja ystävänsä antoivat,
mitä heillä oli. Tapansa mukaan ylpeänä ja huomisesta huolimatta
kuningas eli näistä antimista, jotka eivät olisi pitkälti riittäneet.
Täytyikin sentähden pettää vartijain valppautta ja lähettää salaisesti
Konstantinopoliin lainaamaan rahaa eurooppalaisilta kauppiailta. Kaikki
kieltäytyivät lainaamasta kuninkaalle, joka näytti olevan kykenemätön
koskaan maksamaan takaisin. Yksi ainoa englantilainen kauppias, nimeltä
Cook, rohkeni vihdoin lainata noin 40,000 ecutä, tyytyen menettämään
ne, jos Ruotsin kuningas sattuisi kuolemaan. Tämä rahasumma saapui
kuninkaan pieneen leiriin juuri silloin, kun jo alkoi olla puute
kaikesta eikä enää ollut mitään avun toivoa.

Sillä välin oli Poniatowski kirjoittanut suurvisiirin leiristä käsin
selostuksen Pruth-joelle tehdystä sotaretkestä, syyttäen siinä
Baltadshi-Mehemediä arkuudesta ja petollisuudesta. Eräs vanha
janitshaari, joka oli suutuksissaan visiirin heikkoudesta ja lisäksi
Poniatowskin lahjojen suostuttama, otti tämän selostuksen huostaansa ja
lähti, lomaa saatuaan, itse viemään kirjeen sulttaanin käsiin.

Poniatowski matkusti leiristä muutamia päiviä myöhemmin ja lähti Turkin
hoviin punomaan siellä tapansa mukaan juonia suurvisiiriä vastaan.

Olosuhteet olivatkin suotuisat; vapautunut tsaari ei näet
kiirehtinytkään täyttämään sitoumuksiaan; Asovin avaimia ei kuulunut;
suurvisiiri, joka siitä oli vastuunalainen, pelkäsi syystä herransa
vihaa eikä uskaltanut hänelle näyttäytyä.

Seralji oli tällöin enemmän kuin koskaan täynnä vehkeitä ja puolueita.
Moisia juonia tavataan kyllä kaikissa hoveissa, mutta meikäläisissä ne
tavallisesti päättyvät ministerin vaihdokseen tai korkeintaan
maanpakoon ajamiseen; Konstantinopolissa ne sen sijaan saattavat
putoamaan useamman kuin yhden pään. Tällä kertaa maksoi asia vanhan
suurvisiirin Tshurlulin ja Baltadshi-Mehemedin luutnantin Osmanin
hengen, koska tämä oli ollut Pruthin rauhan pääpuuhaaja ja mainitun
rauhan jälkeen saanut tärkeän valtioviran. Osmanin aarteiden joukosta
löydettiin tsaarittaren sormus ja 20,000 Saksissa ja Venäjällä lyötyä
kultarahaa. Se todisti selvästi, että raha yksin oli pelastanut tsaarin
kuilusta ja tuhonnut Kaarle XII:n onnen. Suurvisiiri Baltadshi-Mehemed
karkoitettiin Lemnos-saarelle, jossa hän kolme vuotta myöhemmin kuoli.
Sulttaani ei ottanut hänen omaisuuttansa hänen lähtiessään maanpakoon
eikä hänen kuoltuaankaan; hän ei ollut rikas, ja hänen köyhyytensä
puhdistaa hänen muistonsa syytöksestä.

Tätä suurvisiiriä seurasi Jussuf, s.o. Josef, jonka kohtalo oli yhtä
merkillinen kuin hänen edeltäjäinsäkin. Hän oli syntynyt Venäjän
rajoilla ja joutunut perheineen kuusivuotiaana turkkilaisten vangiksi,
jotka möivät hänet eräälle janitshaarille. Sitten hän oli ison aikaa
palvelijana seraljissa ja kohosi vihdoin toiseksi henkilöksi siinä
valtakunnassa, jossa hän oli ollut orjana; mutta hän oli vain
varjoministeri. Nuori seliktar Ali-Kumurdshi nosti hänet tälle
liukkaalle paikalle vain siksi aikaa, kunnes itse voisi asettua sille,
ja Jussuf, hänen juhtansa, ei toimittanut muuta kuin vahvisti
valtakunnan sinetillä tämän suosikin tahdonilmauksia. Ottomanisen hovin
politiikka näytti kokonaan muuttuneen tämän visiirikauden ensi päivistä
alkaen. Tsaarin Konstantinopolissa osaksi ministereinä, osaksi
panttivankeina olevat valtuutetut saivat nyt osakseen parempaa kohtelua
kuin koskaan ennen. Suurvisiiri vahvisti heidän kanssaan Pruthin
rauhan. Mutta enimmin suututti Ruotsin kuningasta tieto siitä, että ne
salaiset suhteet, joihin oli ryhdytty Konstantinopolissa tsaarin
kanssa, olivat Englannin ja Hollannin lähettiläiden välitystoimen
hedelmiä.

Kaarlen vetäydyttyä Benderiin oli Konstantinopoli muuttunut siksi, mikä
Rooma on niin monesti ollut, nimittäin kristikunnan valtiollisten
neuvottelujen keskustaksi. Ranskan lähettiläs kreivi Désaleurs kannatti
siellä Kaarlen ja Stanislauksen pyyteitä; Saksan keisarin ministeri
taas ehkäisi niitä. Ruotsalainen ja venäläinen puolue törmäsivät siellä
kiivaasti yhteen, kuten on nähty ranskalaisen ja espanjalaisen puolueen
kauan aikaa taistelevan keskenään Rooman hovissa.

Englanti ja Hollanti, jotka näyttivät puolueettomilta, eivät sitä
kuitenkaan olleet. Se uusi kaupanlähde, jonka tsaari oli avannut
Pietarissa, veti näet puoleensa näiden kahden kauppakansan huomion.

Englantilaiset ja hollantilaiset ovat aina sen ruhtinaan puolella, joka
enimmin suosii heidän kaupankäyntiänsä. Tsaarin maassa oli paljon
voitettavissa; ei siis ollut ihmeellistä, että Englannin ja Hollannin
ministerit salaa edistivät hänen asioitansa Ottomanisen Portin luona.
Tämän uuden ystävyyden ehtoja oli, että Kaarlen tuli heti poistua
Turkin valtakunnan alueilta, joko sitten tsaari toivoi täten voivansa
saada hänet matkalla käsiinsä tai arveli Kaarlen olevan vähemmän
vaarallisen omissa valtioissaan kuin Turkissa, jossa hän aina helposti
voi nostattaa turkkilaiset sotavoimat Venäjän valtakuntaa vastaan.

Ruotsin kuningas ahdisteli hellittämättä Porttia, vaatien sitä
lähettämään hänet Puolan kautta kotiin lukuisan armeijan etunenässä.
Divaani todella päättikin lähettää hänet kotiinsa, mutta vain
seitsen- tai kahdeksantuhantisen saattoväen kanssa, siis ei kuninkaana,
jota tahdottiin auttaa, vaan vieraana, josta haluttiin päästä irti.
Tässä tarkoituksessa sulttaani Ahmed kirjoitti hänelle seuraavasti:

    "Suurivaltainen kuninkaiden joukossa, jotka palvovat Jeesusta,
    vääryyksien ja loukkauksien kostaja, oikeuden suojelija Etelän
    ja Pohjan satamissa ja valtioissa, majesteettisuudessa,
    loistava, kunnian, maineen ja meidän Korkean porttimme ystävä,
    Kaarle, Ruotsin kuningas, jonka yritykset Jumala menestyksellä
    kruunatkoon!

    Niin pian kuin korkea-arvoinen Ahmed, entinen
    salakabinettipäällikkö, on saanut kunnian jättää Teille tämän,
    meidän keisarillisella sinetillämme varustetun kirjeen,
    suvainnette tulla varmasti vakuutetuksi ja tietoiseksi siihen
    sisältyvien tarkoitustemme todenperäisyydestä. Vaikkapa näet
    olemmekin aikoneet antaa aina voittoisien sotajoukkojemme
    uudelleen marssia tsaaria vastaan, niin kuitenkin on mainittu
    ruhtinas, välttääksensä oikeutettua suuttumustamme, johon meidät
    on saattanut hänen hidastelunsa Pruthin rannalla tehdyn rauhan
    määräysten täyttämisessä, sittemmin Korkean Porttimme tykönä
    uudistanut mainitun rauhan ja luovuttanut valtakunnallemme Asovin
    linnan ja kaupungin, sekä Englannin ja Hollannin, meidän vanhain
    ystäviemme, lähettiläiden välityksellä pyytänyt kanssamme solmita
    pysyväisen rauhan siteet. Niinpä olemmekin sen myöntäneet hänelle
    ja antaneet hänen meidän luonamme panttivankeina oleville
    valtuutetuilleen keisarillisen rauhanvahvistuksemme, otettuamme
    ensin hänen antamansa vastaan heidän käsistään.

    Me olemme antaneet korkeasti kunnioitetulle ja urhoolliselle
    Delvet Gheraille, Budziakin, Krimin, Nogain ja tsherkessien
    khaanille, ja sangen viisaalle neuvokselle ja Benderin jalolle
    seraskierille Ismaelille, joiden loistavuutta ja ymmärtäväisyyttä
    Jumala ikuistakoon ja lisätköön, loukkaamattoman ja hyödyttävän
    määräyksemme Teidän paluustanne Puolan läpi, Teidän ensimäisen
    aikomuksenne mukaisesti, joka Teidän puoleltanne on meille
    uudelleen tehty tiettäväksi. Teidän tulee siis valmistautua
    lähtemään Kaitselmuksen suojassa ja kunniakkaan saattojoukon
    kera ensi talvena, palataksenne omiin maakuntiinne, samalla kun
    suvainnette kulkea ystävänä Puolan maiden läpi.

    Kaikkea, mikä on tarpeellista Teidän matkaanne varten, kuten
    rahaa, ihmisiä, hevosia ja vaunuja, hankitaan Teille Korkean
    Portin toimesta. Me kehoitamme Teitä erityisesti ja neuvomme
    Teitä antamaan mitä nimenomaisimmat ja selvimmät käskynne
    kaikille luonanne oleville ruotsalaisille ja muille ihmisille,
    etteivät he panisi toimeen mitään epäjärjestyksiä eivätkä
    ryhtyisi mihinkään sellaiseen tekoon, joka suorasti tai
    epäsuorasti pyrkisi loukkaamaan tätä rauhaa ja ystävyyttä.

    Te tulette täten edelleen säilyttämään suosiollisuutemme,
    josta olemme koettaneet antaa Teille niin suuria ja niin
    monia todisteita, kuin suinkin on siihen ollut tilaisuutta.
    Teitä saattamaan määrätyt joukkomme tulevat saamaan meidän
    keisarillisia tarkoituksiamme vastaavat ohjeet.

    Annettu Korkeassa Portissamme Konstantinopolissa rebyul
    eurech-kuun 14 päivänä 1214. (Huhtikuun 19 p:nä 1712.)"

Tämä kirje ei saanut Ruotsin kuningasta vielä menettämään kaikkea
toivoa. Hän kirjoitti sulttaanille olevansa koko ikänsä kiitollinen
niistä suosionosoituksista, joita hänen korkeutensa oli tuhlannut
hänelle ylenmäärin; mutta piti sulttaania liian oikeamielisenä
lähettämään hänet vain pelkän tavallisen saattojoukon kera sellaisen
maan läpi, joka vielä oli tulvillaan tsaarin joukkoja. Todellakin
Venäjän keisari, vastoin Pruthin rauhan ensimäistä pykälää, jossa hän
oli sitoutunut viemään kaikki joukkonsa pois Puolasta, oli vielä
lähettänyt sinne uuttakin sotaväkeä, ja, mikä näyttää ihmeelliseltä,
suurherra ei tiennyt siitä mitään.

Portin huonosta politiikasta, joka turhamaisuudesta pitää aina
kristittyjen ruhtinasten lähettiläitä Konstantinopolissa, mutta
ei itse pidä yhtään ainoaa asiamiestä kristityissä hoveissa,
johtuu se, että viimemainitut joskus saavat tietoonsa jopa ohjaavatkin
sulttaanin salaisimpia päätöksiä, samalla kun divaani elää syvässä
tietämättömyydessä siitä, mitä tapahtuu julkisesti kristittyjen
keskuudessa.

Sulttaani, joka sulkeutuu seraljiinsa vaimojensa ja eunukkiensa kera,
näkee kaikki asiat vain suurvisiirinsä silmillä. Tämä ministeri,
ollen yhtä luoksepääsemätön kuin herransa ja tekemisissä vain
seraljivehkeilyjen kanssa, ei pidä mitään kirjeenvaihtoa ulospäin ja
tuleekin sentähden säännöllisesti petetyksi tai sitten itse pettää
sulttaania, joka ensimäisen syyn sattuessa erottaa tai kuristuttaa
hänet, valitakseen sijaan toisen, yhtä tietämättömän tai yhtä
uskottoman, joka käyttäytyy edeltäjäinsä tavoin ja myös kukistuu pian
kuten hekin.

Tämän hovin toimettomuus ja huolettomuus on todellakin niin
suuri, että jos kristityt ruhtinaat liittyisivät sitä vastaan, niin
heidän laivastonsa olisivat Dardanelleissa ja heidän maa-armeijansa
Adrianopolin portilla, ennenkuin turkkilaiset ennättäisivät
ajatellakaan puolustautumista. Mutta erilaiset harrastukset, jotka aina
edelleenkin jakavat kristikunnan, pelastavat turkkilaiset kohtalosta,
jota heidän heikko politiikkansa ja heidän tietämättömyytensä maa- ja
merisodassa näyttävät heille nykyään valmistavan.

Ahmed tiesi niin vähän siitä, mitä tapahtui Puolassa, että lähetti
sinne erään agan katsomaan, oliko totta, että tsaarin joukot vielä
olivat siellä. Kaksi Ruotsin kuninkaan sihteeriä, jotka osasivat
turkinkieltä, seurasi agaa, voidakseen sitten todistaa häntä vastaan,
jos hän antaisi asioista vääriä tietoja.

Tämä aga näki omin silmin totuuden ja teki siitä selon sulttaanille
itselleen. Vimmastunut Ahmed aikoi kuristuttaa suurvisiirin, mutta
suosikki, joka suojeli häntä ja arveli häntä vastedeskin tarvitsevansa,
hankki hänelle armon ja piti häntä vielä jonkun aikaa ministeristössä.

Venäläisiä suosi julkisesti visiiri, salaisesti Ali Kumurdshi, joka
oli vaihtanut puoluetta; mutta sulttaani oli niin kiukustunut,
rauhansopimuksen loukkaus niin ilmeinen, ja janitshaarit, jotka usein
panevat ministerit, suosikit ja sulttaanit vapisemaan, vaativat niin
äänekkäästi sotaa, ettei kukaan seraljissa uskaltanut ilmaista
maltillisempaa mielipidettä.

Niinpä suurherra heti panettikin Seitsemän tornin vankilaan Venäjän
lähettiläät, jotka jo olivat yhtä tottuneet vaeltamaan vankilaan kuin
puheillepääsyyn. Sota julistettiin uudelleen tsaaria vastaan,
hevosenhännät [hevosenhännät ovat turkkilaisilla sotalippuina. --
_Suom. muist_.] pystytettiin ja käskyt annettiin kaikille pashoille
koota 200,000 miehen vahvuinen taisteluarmeija. Sulttaani itse jätti
Konstantinopolin ja siirsi hovinsa Adrianopoliin, ollakseen lähempänä
sotanäyttämöä.

Samaan aikaan eräs Augustin ja Puolan tasavallan puolesta suurherran
luo lähetetty juhlallinen lähetyskunta suuntasi kulkunsa Adrianopolia
kohti. Masovian palatinus johti tätä lähetyskuntaa, johon kuului
enemmän kuin kolmesataa henkeä.

Koko lähetyskunta kuitenkin pidätettiin ja vangittiin eräässä
Adrianopolin esikaupungissa. Milloinkaan ei Ruotsin kuninkaan puolue
ollut saanut parempia toiveita kuin nyt, mutta koko tämä suuri touhu
jäi vielä kerran hyödyttömäksi, ja kaikki siihen liittyneet laskelmat
menivät hukkaan.

Jos voidaan uskoa erästä viisasta ja kaukonäköistä julkista ministeriä,
joka silloin toimi Konstantinopolissa, hautoi nuori Kumurdshi jo
tällöin päässään toisenlaisia aikeita kuin aromaiden valloittamista
Venäjän tsaarilta epätietoisen sodan avulla. Hän muka halusi riistää
venetsialaisilta Peloponnesoksen, nykyisen Morean, ja tehdä itsensä
Unkarin ylivaltiaaksi.

Voidakseen suorittaa nämä suuret tuumansa hän odotteli vain
suurvisiirin virkaa, josta hänen nuoruutensa vielä pidätti häntä. Tämän
suunnitelman takia hänelle oli tärkeämpi olla tsaarin liittolainen kuin
vihamies. Ei siis ollut enemmän hänen etujensa kuin hänen tahtonsa
mukaista suojella enää kauempaa Ruotsin kuningasta, vielä vähemmän
saattaa Turkkia sotaan hänen tähtensä. Hän ei ainoastaan tahtonut
lähettää kotiin tätä kuningasta, vaan myös avoimesti julisti, ettei
vastedes enää olisi siedettävä ketään kristittyä ministeriä
Konstantinopolissa. Kaikki viralliset lähettiläät olivat muka
ainoastaan säädyllisiä vakoojia, jotka joko lahjoivat tai pettivät
visiirejä ja jo liiankin kauan olivat panneet vireille vehkeilyjä
seraljissa. Perassa ja Levantin kauppapaikoissa asuvat frankit olivat
muka pelkkiä kauppiaita, jotka tarvitsivat vain konsulin eikä
lähettilästä. Suurvisiiri, joka oli suosikille kiitollisuudenvelassa
virastaan, jopa hengestäänkin, ja joka yhä pelkäsi häntä, mukautui
sitäkin helpommin hänen tarkoituksiinsa, koska hän oli myönyt itsensä
venäläisille ja toivoi siten voivansa kostaa Ruotsin kuninkaalle, joka
oli tahtonut tuhota hänet. Mufti, Ali Kumurdshin juhta, oli samoin
hänen oikkujensa orja; hän oli kehoittanut sotaan tsaaria vastaan, kun
suosikki tahtoi sitä, ja hän huomasi sen vääräksi, heti kun tämä nuori
mies oli muuttanut mielipidettä. Tuskin oli siis armeija saatu kokoon,
kun jo ruvettiin puuhaamaan sovintoa. Varakansleri Shafirov ja nuori
Sheremetjev, tsaarin lähettiläät ja panttivangit Portin luona,
lupasivat monien neuvottelujen jälkeen, että tsaari veisi joukkonsa
pois Puolasta. Suurvisiiri, vaikkapa hyvin tiesikin, ettei tsaari
täyttäisi tätä sopimusta, kirjoitti kuitenkin sen alle, ja sulttaani,
tyytyen siihen, että näennäisesti oli lukenut lakia venäläisille, jäi
edelleen Adrianopoliin. Niinpä nähtiin, kuinka vähemmässä kuin kuudessa
kuukaudessa oli vahvistettu rauha tsaarin kanssa, sitten jälleen
julistettu sota ja vielä kerran uudistettu rauha.

Pääpykälänä kaikissa näissä sopimuksissa oli aina Ruotsin kuninkaan
kotiinsa lähettäminen. Sulttaani ei suinkaan tahtonut vahingoittaa
omaansa ja Turkin valtakunnan kunniaa sillä, että kuningas jätettäisiin
alttiiksi vaaralle joutua matkalla vihollistensa käsiin. Sentähden
määrättiinkin, että hänen tuli lähteä, mutta että Puolan ja Venäjän
lähettiläiden tuli vastata hänen turvallisuudestaan. Mainitut
lähettiläät vannoivat herrojensa nimessä, ettei tsaari eikä kuningas
August häiritsisi hänen matkaansa, mutta Kaarle puolestaan ei saanut
nostaa mitään levottomuutta Puolassa. Kun divaani oli näin järjestänyt
Kaarlen kohtalon, niin Benderin seraskieri Ismael lähti Varnitzaan,
jonne kuningas oli leiriytynyt, ja teki hänelle selvää Portin
päätöksestä, antaen taitavasti hänen ymmärtää, ettei lykkäys enää ollut
mahdollinen ja että hänen täytyi nyt lähteä.

Kaarle vastasi ainoastaan, että suurherra oli luvannut hänelle armeijan
eikä saattojoukkoa ja että kuninkaiden tuli pitää sanansa.

Tällä välin oli kenraali Flemming, kuningas Augustin ministeri ja
suosikki, salaisessa kirjeenvaihdossa tataarien khaanin ja Benderin
seraskierin kanssa. Ranskalainen aatelismies La Mare, joka oli
everstinä Saksin palveluksessa, oli tehnyt Benderistä Dresdeniin useita
matkoja, jotka olivat kaikki epäiltävää laatua.

Juuri samaan aikaan Ruotsin kuningas vangitutti Valakian rajalla erään
kuriirin, jonka Flemming oli lähettänyt tataarien ruhtinaan luo. Hänen
kirjeensä tuotiin Kaarlelle; niistä nähtiin, että oli olemassa
eräänlainen salainen sopimus tataarien ja Dresdenin hovin välillä;
mutta ne oli laadittu niin kaksimielisin ja ylimalkaisin sanoin, että
oli vaikea päästä selville, oliko kuningas Augustin tarkoitus
ainoastaan vieroittaa turkkilaiset Ruotsin kuninkaan kannattajista, vai
tahtoiko hän khaania luovuttamaan Kaarlen saksilaisille saattaessaan
häntä Puolan kautta.

Näytti vaikealta ajatella, että niin jalomielinen ruhtinas kuin
August tahtoisi Ruotsin kuninkaan vangitsemisella panna alttiiksi
lähettiläittensä ja kolmensadan puolalaisen aatelismiehen hengen, jotka
oli pidätetty Adrianopolissa panttivankeina Kaarlen turvallisuuden
vakuudeksi.

Mutta toiselta puolen tiedettiin, että Flemming, Augustin
täysivaltainen ministeri, oli hyvin ovela ja jotenkin arkailematon
mies. Ruotsin kuninkaan vaaliruhtinas-kuninkaalle aiheuttamat
loukkaukset näyttivät tekevän jokaisen koston anteeksiannettavaksi, ja
voitiinhan ajatella, että jos Dresdenin hovi kerran osti Kaarlen
tataarien khaanilta, se yhtä helposti voi Turkin hovilta ostaa vapauden
puolalaisille panttivangeille.

Näitä järkisyitä punnittiin puoleen ja toiseen kuninkaan, hänen
yksityiskanslerinsa Müllernin ja hänen suosikkinsa Grothusenin kesken.
He lukivat yhä uudelleen noita kirjeitä, ja kun se onneton tilanne,
jossa he olivat, teki heidät entistä epäluuloisemmiksi, päättivät he
vihdoin uskoa mitä pahinta.

Muutamia päiviä myöhemmin kuningas sai vahvistuksen epäluulolleen erään
hänen luokseen aikaisemmin paenneen kreivi Sapiehan pikaisesta
poislähdöstä; tämä näet jätti hänet mennäkseen Puolaan ja
heittäytyäkseen Augustin syliin. Jokaisessa muussa tapauksessa Sapieha
olisi näyttänyt hänestä vain tyytymättömältä, mutta näissä
pulmallisissa olosuhteissa hän ei epäröinyt luulla häntä kavaltajaksi.
Se seikka, että alituisesti vaadittiin häntä lähtemään, muuttivat hänen
epäluulonsa varmuudeksi. Kun vielä hänen luonteensa itsepäisyys yhtyi
kaikkiin näihin todennäköisyyksiin, pysyi hän lujana siinä
mielipiteessä, että tahdottiin hänet kavaltaa ja luovuttaa
vihollisille, vaikkapa tätä salahanketta ei olekaan koskaan voitu
varmasti todistaa.

Hän saattoi pettyä siinä luulossaan, että kuningas August oli tehnyt
hänestä kauppaa tataarien kanssa; mutta hän pettyi vielä enemmän
luottaessaan ottomanisen hovin apuun. Kuinka asian laita olikaan, hän
päätti voittaa aikaa.

Hän sanoi Benderin pashalle, ettei hän voinut lähteä, ennenkuin oli
saanut velkansa maksetuiksi; sillä vaikkapa hänelle jo aikoja sitten
oli palautettukin hänen thaiminsa, oli hänen anteliaisuutensa yhä
pakoittanut hänet lainaamaan. Pasha kysyi, paljonko hän tahtoi;
kuningas vastasi umpimähkään: tuhat kukkarollista, mikä on miljoona
viisisataatuhatta frangia meidän kovassa rahassa. Pasha kirjoitti
Portille; sulttaani myönsi vaaditun tuhannen kukkarollisen sijasta
tuhat kaksisataa ja kirjoitti pashalle seuraavan kirjeen:

Suurherran kirje Benderin pashalle.

    "Tämän keisarillisen kirjeen tarkoitus on tehdä Teille
    tiettäväksi, että Teidän suosituksestanne ja esityksestänne ja
    samoin sangen jalon Delvet Gherain, Korkean Porttimme khaanin,
    meidän keisarillinen korkeutemme on myöntänyt Ruotsin kuninkaalle
    tuhat kukkarollista, jotka tullaan lähettämään Benderiin sangen
    korkea-arvoisen Mehemed pashan, entisen salakabinettipäällikön,
    johdolla ja hoidossa, olemaan siellä Teidän huostassanne,
    kunnes Ruotsin kuningas, jonka askelia Jumala ohjatkoon, sieltä
    lähtee, annettavaksi silloin hänelle yhdessä kahdensadan
    lisäkukkarollisen kera, joilla keisarillinen anteliaisuutemme on
    suvainnut ylittää hänen pyyntöänsä.

    Mitä tulee tiehen Puolan kautta, jonka hän on päättänyt valita,
    niin olkoon Teidän ja khaanin huolena, joiden tulee saattaa
    häntä, ryhtyä niin järkeviin ja viisaihin toimenpiteihin,
    etteivät koko matkan aikana Teidän komennossanne olevat joukot
    eikä Ruotsin kuninkaan väki aiheuta mitään vahinkoa tai ryhdy
    mihinkään sellaiseen tekoon, jota voitaisiin pitää meidän Korkean
    Porttimme ja Puolan vapaavaltaisen kuningaskunnan välillä
    voimassa olevan rauhan loukkaamisena, niin että kuningas siis
    matkustaa ystävänä meidän suojeluksessamme.

    Näin menettelemällä, kuten Teidän on nimenomaan kehoitettava
    häntä tekemään, hän on saapa puolalaisten puolelta kaikkia Hänen
    Majesteetilleen tulevia kunnian- ja huomaavaisuuden osoituksia,
    kuten ovat meille vakuuttaneet kuningas Augustin ja tasavallan
    lähettiläät, tarjoten tällä ehdolla itsensä ja muutamia muita
    jalosukuisia puolalaisia, jos sitä vaadimme, panttivangeiksi ja
    vakuudeksi hänen esteettömän läpimatkansa puolesta.

    Kun sitten aika, josta olette mainittuun matkaan nähden sopinut
    sangen jalosukuisen Delvet Gherain kanssa, on tullut, tulee
    Teidän asettua urhoollisten soturienne etupäähän, joiden joukkoon
    myöskin tataarit saapuvat khaaninsa kera, ja sitten saattaa
    Ruotsin kuningas miehineen maasta pois.

    Niinpä siis suvaitkoon ainoa ja kaikkivaltias Jumala ohjata
    Teidän ja heikäläisten askelia! Auloksen pasha jääköön Benderiin
    suojelemaan sitä Teidän poissaollessanne yhden spahi- ja yhden
    janitshaariosaston kanssa. Noudattamalla meidän keisarillisia
    käskyjämme ja tarkoituksiamme kaikissa näissä pykälissä ja
    kohdissa, Te tulette jatkuvasti ansaitsemaan meidän keisarillisen
    suosiomme kuin myös ne kiitokset ja palkinnot, jotka tulevat
    kaikkien niitä noudattavien osaksi.

    Laadittu keisarillisessa pääkaupungissamme Konstantinopolissa,
    hevoskuun 2 päivänä, Hedshran vuonna 1214".[38]

Sillaikaa kun tätä suurherran vastausta odoteltiin, kirjoitti kuningas
Portille, valittaaksensa kavalluksesta, johon hän epäili tataarien
khaania syypääksi. Mutta kulkuteitä vartioitiin tarkasti; sitäpaitsi
ministeristö oli vihamielinen häntä kohtaan, ja niinpä kirjeet eivät
koskaan saapuneetkaan sulttaanin käsiin. Vieläpä visiiri esti Ranskan
lähettilään Désaleursin matkustamasta Adrianopoliin, jossa hovi
oleskeli, peläten tämän ministerin, joka puuhaili Ruotsin kuninkaan
hyväksi, tahtovan häiritä kuninkaan matkaa varten tehtyä suunnitelmaa.

Kaarle, kiukuissaan siitä, että hänet siten ikäänkuin tahdottiin
karkoittaa suurherran alueelta, päätti olla ylipäänsä ollenkaan
lähtemättä.

Hän olisi voinut vaatia päästä palajamaan Saksan alueen kautta tai
astua laivaan Mustallamerellä, mennäkseen Välimeren yli Marseilleen;
mutta hän piti parempana olla vaatimatta mitään ja odottaa tapausten
kehittymistä.

Kun nuo kaksitoistasataa kukkarollista olivat saapuneet, lähti hänen
rahastonhoitajansa Grothusen, joka tänä pitkänä aikana jo oli oppinut
turkinkieltä, tulkitta pashan luo, aikoen houkutella häneltä nuo
kaksitoistasataa kukkarollista ja uudelleen panna vireille jonkin
vehkeilyn Portin tykönä, ollen edelleen siinä väärässä luulossa, että
ruotsalainen puolue lopultakin saisi Turkin valtakunnan sotaan tsaarin
vastaan.

Grothusen sanoi pashalle, että kuningas ei voinut saada
matkavarusteitaan valmiiksi ilman rahaa. "Mutta", sanoi pasha, "mehän
suoritamme kaikki kustannukset teidän matkallelähdöstänne; teidän
herranne ei tarvitse kuluttaa mitään, niin kauan kuin hän on minun
herrani suojeluksessa".

Grothusen intti, että turkkilaiset matkavarusteet erosivat siinä määrin
frankkilaisista, että täytyi turvautua Varnitzassa oleskelevien
ruotsalaisten ja puolalaisten käsityöläisten apuun.

Hän vakuutti herransa olevan taipuvaisen lähtemään ja tämän rahasumman
helpottavan ja edistävän hänen lähtöään. Liiaksi luottavainen pasha
antoikin hänelle tuhatkaksisataa kukkarollista. Muutamia päiviä
myöhemmin hän tuli sangen kunnioittavalla tavalla kysymään kuninkaalta
lähempiä määräyksiä lähdöstä.

Hänen hämmästyksensä oli tavaton, kun kuningas sanoi hänelle, että hän
ei vielä ollut valmis lähtemään ja että hän tarvitsi vielä tuhat
kukkarollista. Pasha joutui niin ymmälle tästä vastauksesta, ettei
vähään aikaan voinut puhua mitään. Hän vetäytyi erään ikkunan luo ja
vuodatti siellä kyyneliä. Sitten hän kääntyi kuninkaaseen ja sanoi:
"Minä saan maksaa päälläni sen, että olen tehnyt Sinun majesteettisi
mieliksi. Minä olen antanut kaksitoistasataa kukkarollista vastoin
hallitsijani nimenomaista käskyä." -- Näin sanottuaan hän perin
murheellisena vetäytyi pois.

Kuningas pysähdytti hänet ja sanoi hänelle tahtovansa puolustaa häntä
sulttaanin edessä. "Ah!" vastasi turkkilainen mennessään, "herrani ei
ollenkaan tunne virheiden puolustelua, hän tuntee vain niiden
rankaisemisen".

Ismael pasha ilmoitti asian tataarien khaanille, joka oli saanut saman
käskyn kuin pashakin olla sallimatta kahdentoistasadan kukkarollisen
antamista ennen kuninkaan lähtöä ja nyt, koska hänkin oli suostunut
mainitun rahamäärän luovuttamiseen, pelkäsi yhtä hyvin kuin pashakin
suurherran vihaa. He kirjoittivat molemmat Portille, koettaen puhdistaa
itsensä syytöksestä; he vakuuttivat antaneensa kaksitoistasataa
kukkarollista ainoastaan erään kuninkaallisen ministerin nimenomaisen
lupauksen johdosta, että kuningas lähtisi viivyttelemättä, ja he
rukoilivat hänen korkeuttansa, ettei kuninkaan epäystä luettaisi heidän
tottelemattomuutensa syyksi.

Kaarle, ollen yhä lujasti siinä luulossa, että khaani ja pasha
tahtoivat luovuttaa hänet hänen vihollisilleen, käski suurherran luona
olevan lähettiläänsä Funckin tekemään heitä vastaan valituksen ja
vaatimaan vielä tuhat kukkarollista. Hänen suunnaton anteliaisuutensa
ja rahaa kohtaan osoittamansa ylenkatse estivät häntä tuntemasta
sellaiseen pyyntöön liittyvää häpeää. Hän esittikin sen muutoin vain
saadakseen epäävän vastauksen ja siten uuden tekosyyn olla lähtemättä;
mutta moisiin keinoihin turvautuminen olikin todistuksena jo aivan
äärimmäiseen ahdinkoon joutumisesta. Hänen tulkkinsa Savari, taitava ja
yritteliäs mies, kuljetti hänen kirjeensä, vaikka suurvisiiri pitikin
kulkuteitä Adrianopoliin ankarasti vartioituna.

Funckin oli pakko mennä esittämään tämä vaarallinen vaatimus.
Vastauksen asemesta hänet pistettiin tyrmään. Vihastunut sulttaani
kutsui kokoon ylimääräisen divaanin ja puhui siellä itse, mitä hän
muutoin teki perin harvoin. Hänen puheensa kuului silloin tehdyn
käännöksen mukaan seuraavasti:

"Minä tunnen Ruotsin kuninkaan melkein yksinomaan Pultavan tappiosta ja
siitä pyynnöstä, jonka hän silloin teki minulle, että antaisin hänelle
turvapaikan valtakunnassani. Minä en luullakseni tarvitse häntä eikä
minulla ole mitään syytä enemmän rakastaa kuin pelätäkään häntä.
Pitämättä kuitenkaan lukua muusta kuin muhamettilaisten
vieraanvaraisuudesta ja omasta jalomielisyydestäni, joka levittää
suosionsa kasteen niin suurten kuin pienten, niin muukalaisten kuin
omien alamaistenikin ylitse, minä olen ottanut hänet vastaan ja
avustanut kaikin tavoin häntä, hänen ministerejään, upseerejaan ja
sotamiehiään, enkä ole kolmeen ja puoleen vuoteen lakannut tuhlaamasta
hänelle lahjoja.

"Minä olen myöntänyt hänelle melkoisen turvajoukon saattamaan häntä
hänen valtioihinsa. Hän on vaatinut tuhat kukkarollista maksaaksensa
erinäisiä kuluja, vaikkapa minä itse huolehdin kaikesta; tuhannen
asemesta minä olen myöntänyt hänelle tuhatkaksisataa. Houkuteltuaan ne
Benderin seraskierilta hän vaatii vielä lisäksi tuhat uutta eikä tahdo
ollenkaan lähteä, sanoen tekosyyksi turvajoukon olevan liian pienen,
vaikkapa se oikeastaan on liiankin suuri ystävällisen maan läpi
kulkemiseen.

"Minä kysyn siis, onko vieraanvaraisuuden lakien loukkaamista, jos
lähetän tämän ruhtinaan kotiinsa, ja voivatko vieraat vallat syyttää
minua väkivaltaisuudesta ja vääryydestä siinä tapauksessa, että minun
täytyisi väkisin pakoittaa hänet lähtemään."

Koko divaani vastasi suurherran menettelevän oikeuden ja kohtuuden
mukaan. Mufti julisti, ettei muhamettilaisen tarvinnut osoittaa
vieraanvaraisuutta uskottomia, vielä vähemmän kiittämättömiä kohtaan,
ja hän antoi fetfansa, eräänlaisen hyväksymyksen, joka melkein aina
seuraa suurherran tärkeitä käskyjä. Näitä fetfoja pidetään
oraakkelilausumien arvoisina, vaikkapa niiden antajat ovat samanlaisia
sulttaanin orjia kuin muutkin.

Käskyn ja fetfan veivät Benderiin bujuk-imraur eli ylitallimestari ja
shiau-pasha eli ylihovimestari. Benderin pasha sai tämän käskyn
tataarien khaanin luona; hän lähti heti Varnitzaan kysymään, tahtoiko
kuningas lähteä ystävänä vai pakoittaa hänet panemaan sulttaanin käskyn
toimeen väkivallalla.

Tämä uhkaus saattoi Kaarlen vihan vimmoihin. "Tottele herraasi, jos
uskallat", huusi hän pashalle, "ja poistu heti näkyvistäni!" --
Suuttunut pasha lähti vastoin turkkilaisten tapaa nelistäen tiehensä.
Tiellä hän kohtasi Fabricen ja huusi ohi nelistäessään hänelle:
"Kuningas ei tahdo kuulla mitään järkisyitä; nyt saat nähdä outoja
asioita." -- Vielä samana päivänä hän pidätti kuninkaalta elintarpeet
ja otti pois hänen janitshaarivartionsa. Hän ilmoitti Varnitzassa
oleville puolalaisille ja kasakoille, että jos he halusivat saada
elintarpeita, heitän tuli jättää Ruotsin kuninkaan leiri ja asettua
Benderiin Portin suojelukseen. Kaikki tottelivat ja jättivät kuninkaan
vain talonsa upseerien ja kolmensadan ruotsalaisen sotilaan varaan
20,000 tataaria ja 60,000 turkkilaista vastaan.

Leirissä ei enää ollut mitään elintarpeita enemmän ihmisille kuin
hevosillekaan. Kuningas määräsi tapettavaksi leirin ulkopuolella
kaksikymmentä niistä kauniista arabialaisista hevosista, jotka
suurherra oli lähettänyt hänelle, sanoen: "En tahdo heidän
muonavarojaan enkä heidän hevosiaan." -- Se oli juhlahetki tataareille,
jotka, kuten tiedetään, pitävät hevosen lihaa herkullisena.

Sillä välin turkkilaiset ja tataarit saarsivat kaikilta tahoilta
kuninkaan pienen leirin. Hämmästymättä siitä tämä ruhtinas antoi
kolmensadan ruotsalaisensa luoda oikein säännöllisiä vallituksia. Hän
itse oli työssä mukana; hänen rahastonhoitajansa, sihteerinsä,
kamaripalvelijansa ja kaikki muut palvelijat ottivat osaa työhön:
toiset rakensivat sulkuja ikkunoihin, toiset upottivat hirsiä maahan
kaaritukipilarien muotoon ovien taakse.

Kun talo oli nyt turvattu varustuksilla ja kun kuningas oli tehnyt
kierroksen luuloteltujen linnoitustensa kautta, asettui hän
rauhallisesti pelaamaan shakkia suosikkinsa Grothusenin kanssa,
ikäänkuin kaikki olisi ollut mitä varmimmassa turvassa. Onneksi
Holsteinin lähettiläs Fabrice ei majaillut Varnitzassa, vaan pienessä
Varnitzan ja Benderin välillä olevassa kylässä, jossa asui myös
Englannin lähettiläs Ruotsin kuninkaan luona, Jeffreys. Nähdessään
myrskyn olevan puhkeamaisillaan nämä kaksi ministeriä tarjoutuivat
välittäjiksi turkkilaisten ja Kaarlen välille. Khaani ja varsinkin
Benderin pasha, jolla ei ollut mitään halua tehdä tälle hallitsijalle
väkivaltaa, ottivat molempien ministerien tarjouksen kiitollisina
vastaan. He pitivät keskenään Benderissä kaksi neuvottelua; niissä
olivat läsnä myös mainittu seraljin hovimestari ja ylitallimestari,
jotka olivat tuoneet sulttaanin käskyn ja muftin fetfan.

Fabrice selitti heille, että Ruotsin kuninkaalla oli pätevät syynsä
uskoa aiottavan jättää hänet hänen vihollistensa käsiin Puolassa.
Khaani, pasha ja toiset vannoivat päittensä kautta ja ottivat Jumalan
todistajaksi siihen, että he inhosivat moista hirveää petosta ja että
he mieluummin vuodattaisivat viimeisen veripisaransa kuin sietäisivät
edes vähintäkään kunnioituksen puutetta kuningasta kohtaan matkalla. He
sanoivat, että heillä oli käsissään Venäjän ja Puolan lähettiläät,
jotka saisivat hengellään maksaa heille pienimmänkin loukkauksen, joka
tehtäisiin Ruotsin kuningasta vastaan. He valittivat katkerasti sitä,
että kuningas epäluuloillaan loukkasi henkilöitä, jotka olivat ottaneet
hänet niin hyvin vastaan ja häntä niin hyvin kohdelleet. Vaikkapa valat
useinkin ovat vain petollisuuden kieltä, uskoi Fabrice kuitenkin niitä;
hän luuli heidän vakuutteluissaan näkevänsä sen totuuden leiman, jota
valhe kykenee aina jäljittelemään vain epätäydellisesti. Hän kyllä
tiesi, että tataarien khaanin ja kuningas Augustin välillä oli ollut
salainen kirjeenvaihto, mutta hän oli varma siitä, että heidän
neuvotteluissansa oli ollut puhe ainoastaan Ruotsin kuninkaan
toimittamisesta pois suurherran alueelta. Joko sitten Fabrice pettyi
taikka ei, hän vakuutti heille esittävänsä kuninkaalle, että tämän
epäluulot olivat aiheettomat. "Mutta tahdotteko todellakin karkoittaa
hänet väkisin?" lisäsi hän. -- "Kyllä", vastasi pasha, "sellainen on
herramme määräys". -- Nyt hän pyysi heitä vielä kerran vakavasti
harkitsemaan, saattoiko tuo määräys valtuuttaa heidät vuodattamaan
kruunatun pään verta. -- "Totta kai", tiuskasi khaani vimmoissaan,
"jos kruunattu pää kieltäytyy tottelemasta suurherraa hänen
valtakunnassaan".

Kun sillä välin kaikki oli valmiina hyökkäykseen ja Kaarlen kuolema
siten näytti välttämättömältä, ja kun sulttaanin käsky ei nimenomaan
puhunut kuninkaan surmaamisesta, jos hän tekisi vastarintaa, niin pasha
sai khaanin vielä suostutetuksi siihen, että heti lähetettiin pikalähetti
Adrianopoliin, jossa suurherra silloin oleskeli, saamaan hänen
korkeudeltansa tämän viimeiset määräykset.

Saavutettuaan tämän lyhyen lykkäyksen herrat Jeffreys ja Fabrice
riensivät ilmoittamaan siitä kuninkaalle. He saapuivat innokkaina kuten
ainakin ne, jotka tuovat hyvän uutisen, mutta heidät otettiin perin
kylmästi vastaan. Kuningas nimitti heitä vapaaehtoisiksi välittäjiksi
ja väitti sulttaanin käskyä ja muftin fetfaa väärennetyiksi, sillä
muutoinhan ei olisi tarvinnut lähettää hakemaan uusia määräyksiä
Portilta.

Nyt vetäytyi Englannin ministeri leikistä tiehensä, päätettyään
jyrkästi olla enää sekaantumatta niin itsepäisen ruhtinaan asioihin.
Fabrice taas, jota kuningas rakasti ja joka muutenkin oli tottuneempi
hänen oikkuihinsa kuin Englannin ministeri, jäi hänen luoksensa ja
rukoili häntä olemaan panematta niin kallisarvoista henkeä alttiiksi
niin hyödyttömän asian vuoksi.

Vastauksen asemesta kuningas näytti hänelle vallituksiaan ja pyysi
häntä käyttämään välitystään ainoastaan elintarpeitten hankkimiseen.
Helposti saatiinkin turkkilaiset sallimaan elintarpeiden vientiä
kuninkaan leiriin niin kauan, kunnes pikalähetti tulisi takaisin
Adrianopolista. Itse khaanikin oli kieltänyt ryöstönhimoisia
tataarejaan ryhtymästä mihinkään yritykseen ruotsalaisia vastaan ennen
uuden määräyksen tuloa. Niinpä Kaarle voi joskus jopa lähteä
leiristäänkin neljänkymmenen ratsumiehen kera ja karauttaa
tataarilaisjoukkojen keskitse, jotka kunnioittavasti jättivät hänelle
tien vapaaksi. Vieläpä hän ajoi suoraan heidän rivejänsä kohti, jolloin
he mieluummin avasivat ne kuin ryhtyivät vastarintaan.

Vihdoin saapui suurherran käsky surmata miekalla kaikki ruotsalaiset,
jotka tekivät vähintäkin vastarintaa, säästämättä edes itse kuninkaan
henkeä. Pasha oli niin kohtelias, että näytti tämän käskyn Fabricelle,
jotta tämä tekisi vielä viimeisen ponnistuksen Kaarlen luona. Fabrice
lähtikin heti viemään tätä surullista sanomaa. "Oletteko nähnyt
mainitsemanne käskyn?" kysyi kuningas. -- "Kyllä", vastasi Fabrice. --
"No hyvä, sanokaa heille minun puolestani, että se on jo toinen käsky,
jonka he ovat väärentäneet, ja että minä en aio lähteä." -- Fabrice
heittäysi hänen jalkoihinsa, suuttui ja moitti häntä hänen
härkäpäisyydestänsä, mutta kaikki oli turhaa. "Palatkaa turkkilaistenne
luo", sanoi kuningas hänelle hymyillen; "jos he hyökkäävät kimppuuni,
niin osaan kyllä hyvin puolustaa itseäni".

Myöskin kuninkaan papit heittäysivät polvilleen hänen eteensä ja
vannottivat häntä, ettei hän panisi varmalle perikadolle alttiiksi
Pultavasta säästyneitä onnettomia tähteitä eikä varsinkaan omaa
pyhitettyä persoonaansa. Lisäksi he todistelivat hänelle, että moinen
vastarinta oli väärä, että hän loukkasi vieraanvaraisuuden oikeuksia
tahtomalla itsepintaisesti jäädä väkisinkin muukalaisten luo, jotka
niin kauan ja niin jalomielisesti olivat auttaneet häntä. Kuningas,
joka ei ollut vihainen Fabricelle, suuttui kovasti pappeihinsa ja sanoi
heille ottaneensa heidät mukaansa pitämään rukouksia eikä tyrkyttämään
hänelle mielipiteitään.

Kenraalit Hård ja Dahldorf, jotka puolestaan olivat aina vastustaneet
sellaista taistelua, jonka seuraukset voivat olla ainoastaan tuhoisat,
näyttivät kuninkaalle hänen palveluksessaan saamiensa haavojen
peittämiä ruumiitaan ja vakuuttaen hänelle olevansa valmiit kuolemaan
hänen puolestansa, rukoilivat häntä, että se saisi tapahtua edes
tarpeellisemmassa tilaisuudessa. "Minä huomaan teidän haavoistanne ja
omistani", virkkoi Kaarle XII heille, "meidän taistelleen urhoollisesti
yhdessä. Te olette tehneet velvollisuutenne tähän saakka, tehkää se
vielä tänäänkin." -- Nyt ei ollut enää muuta mahdollisuutta kuin
totella; jokainen häpesi olla tahtomatta kuolla kuninkaansa rinnalla.
Tämä ruhtinas arveli varustautuneensa niin hyvin rynnäkön varalle, että
oli salaisesti oikein hyvillään siitä huvista ja kunniasta, jonka
hänelle tuotti kokonaisen armeijan ponnistusten uhmaaminen
kolmellasadalla miehellä. Hän sijoitti kunkin omalle paikalleen: hänen
kanslerinsa Müllernin, sihteerinsä Ehrenpreissin ja kirjurien tuli
puolustaa kanslian taloa; parooni Feif pöytäpalvelijain etunenässä
määrättiin toiselle paikalle; tallirengit ja kokit saivat kolmannen
paikan suojellaksensa, sillä hänen luonansa olivat kaikki sotamiehiä.
Hän ratsasti nopeasti varustuksiltaan taloonsa, lupasi kaikille
palkintoja, nimitti uusia upseereja ja vakuutti korottavansa
halvimmatkin palvelijat kapteeneiksi, jos he taistelisivat uljaasti.

Kohtapa nähtiinkin turkkilaisten ja tataarien armeijan kymmenen
kanuunan ja mörssärin kera käyvän hyökkäämään pientä varustusta
vastaan. Hevosenhännät hulmusivat ilmassa, torvet soivat ja
_Allah_-huudot kaikuivat joka taholta.

Parooni Grothusen teki sen huomion, että turkkilaiset eivät
sekoittaneet huutoihinsa mitään kuningasta solvaavaa ja että he
mainitsivat häntä vain nimellä _demirbash_, rautakallo. Heti hän päätti
lähteä yksin ja aseettomana ulos vallituksistaan. Hän astui
janitshaarien rivejä kohti, jotka melkein kaikki olivat saaneet häneltä
rahaa. "Kuinka, ystäväni!" huusi hän heille soveliain sanoin, "aiotteko
te surmata kolmesataa aseetonta ruotsalaista? Te, urhoolliset
janitshaarit, jotka olette armahtaneet viisikymmentätuhatta venäläistä,
kun nämä huusivat teiltä _amman'ia_ (armoa)? Oletteko jo kokonaan
unohtaneet ne hyvättyöt, joita olette saaneet meiltä? Ja tahdotteko
tappaa tämän suuren Ruotsin kuninkaan, jota te niin paljon rakastatte
ja joka on antanut teille niin paljon lahjoja? Hyvät ystävät, hän
pyytää ainoastaan kolme päivää, eivätkä sulttaanin käskyt ole niin
ankarat kuin teille koetetaan uskotella."

Näillä sanoilla oli suurempi vaikutus kuin Grothusen itse oli
odottanutkaan. Janitshaarit vannoivat partainsa kautta, etteivät he
hätyyttäisi kuningasta ja että he antaisivat hänelle hänen pyytämänsä
kolme päivää. Turhaan annettiin merkki hyökkäykseen; janitshaarit,
tottelemisen asemasta, uhkasivat heittäytyä omien päällikköjensä
kimppuun, jollei Ruotsin kuninkaalle myönnettäisi kolmen päivän aikaa.
He tunkeutuivat meluten Benderin pashan teltan eteen ja huusivat, että
sulttaanin käskyt olivat väärennetyt. Tätä odottamatonta kapinaa
vastaan oli pashalla asetettavana vain kärsivällisyytensä.

Hän oli olevinaan tyytyväinen janitshaarien jalomieliseen päätökseen ja
käski heidän vetäytyä Benderiin. Tataarien khaani, kiivas mies, tahtoi
heti ryhtyä joukkoineen hyökkäykseen, mutta pasha, joka ei suonut
tataarien yksinään saavan kunniaa kuninkaan vangitsemisesta,
samalla kun häntä itseään kenties rangaistaisiin janitshaarien
tottelemattomuudesta, kehoitti khaania odottamaan huomiseen.

Palattuaan Benderiin pasha kokosi kaikki janitshaarien upseerit ja
vanhimmat sotamiehet; hän luki heille julki ja näytti heille sulttaanin
nimenomaisen käskyn ja muftin fetfan. Kuusikymmentä vanhinta
janitshaaria, joilla oli kunnianarvoisat valkeat parrat ja jotka olivat
saaneet kuninkaan kädestä tuhansia lahjoja, ehdottivat, että he itse
menisivät ja pyytäisivät häntä antautumaan heidän huostaansa ja
sallimaan heidän olla hänen vartijoinansa.

Pasha suostui siihen, koska mieluummin tahtoi käyttää mitä muuta keinoa
hyvänsä kuin joutua surmauttamaan tämän ruhtinaan. Nuo kuusikymmentä
vanhusta vaelsivat siis seuraavana aamuna Varnitzaan, asestettuina
ainoastaan pitkin valkoisin sauvoin, jotka ovat janitshaarien ainoat
aseet silloin, kun he eivät käy taisteluun, sillä turkkilaiset pitävät
raakalaisuutena kristittyjen tapaa kantaa aseita rauhan aikana ja astua
asestettuina ystäviensä luo ja kirkkoihinsakin.

He kääntyivät parooni Grothusenin ja kansleri Müllernin puoleen ja
sanoivat näille tulevansa palvelemaan kuningasta uskollisina
vartijoina. Jos hän tahtoisi, niin he saattaisivat hänet Adrianopoliin,
missä hän itse voisi puhella suurherran kanssa. Heidän tehdessä tätä
ehdotusta kuningas luki kirjeitä, jotka tulivat Konstantinopolista ja
jotka Fabrice, joka ei enää voinut tavata häntä, oli erään janitshaarin
avulla salaa toimittanut hänelle. Ne oli lähettänyt kreivi
Poniatowski, joka ei voinut avustaa häntä enemmän Benderissä kuin
Adrianopolissakaan, koska hänet tuon julkean tuhannen kukkarollisen
vaadinnan jälkeen oli Portin käskystä pidätetty Konstantinopolissa. Hän
ilmoitti kuninkaalle, että sulttaanin käskyt hänen kuninkaallisen
persoonansa vangitsemisesta tai surmaamisesta olivat liiankin oikeat;
että sulttaanin todellakin olivat hänen ministerinsä pettäneet, mutta
että hän, kuta enemmän häntä tässä asiassa oli petetty, sitä kiivaammin
tahtoi itseään toteltavan. Sentähden oli muka parasta mukautua
olosuhteihin ja taipua välttämättömyyteen. Hän rohkeni siis neuvoa
kuningasta koettamaan saavuttaa tarkoituksensa ministerien avulla
neuvottelujen tietä eikä osoittamaan taipumattomuutta siinä, missä vain
myöntyväisyys voi merkitä jotakin, ja odottamaan politiikalta ja ajalta
lääkettä tautiin, jonka väkivaltaisuus voisi tehdä parantumattomaksi.

Mutta eivät vanhain janitshaarien ehdotukset eivätkä Poniatowskin
kirjeet voineet saada kuningasta uskomaan, että hän voi häpeättä
taipua. Hän tahtoi mieluummin kuolla turkkilaisten käden kautta kuin
olla missään muodossa heidän vankinsa. Hän lähetti sentakia takaisin
janitshaarit, päästämättä heitä puheilleen, ja käski sanoa heille, että
jolleivät he menisi tiehensä, hän leikkauttaisi heiltä parrat, mitä
itämailla pidetään julkeimpana kaikista loukkauksista.

Täynnä mitä kiivainta suuttumusta vanhukset lähtivät tiehensä huutaen:
"Oi tuota rautakalloa! Jos hän kerran tahtoo joutua perikatoon, niin
joutukoon sitten!" -- He tekivät pashalle selkoa tehtävänsä
epäonnistumisesta ja kertoivat Benderissä oleville tovereilleen, miten
oudolla tavalla heidät oli otettu vastaan. Kaikki vannoivat nyt
tottelevansa viivyttelemättä pashan käskyjä ja osoittivat yhtä paljon
kärsimättömyyttä päästä hyökkäämään kuin edellisenä päivänä
haluttomuutta siihen.

Käsky annettiinkin siinä tuokiossa: turkkilaiset marssivat vallituksia
vastaan; tataarit odottivat jo heitä, ja tykit alkoivat ampua.
Janitshaarit toiselta, tataarit toiselta puolelta valtasivat hetkessä
pienen leirin. Tuskin kaksikymmentä ruotsalaista paljasti miekkansa;
kolmesataa miestä ympäröitiin ja tehtiin vastarinnatta vangeiksi.

Kuningas oli tällöin kenraalien Hårdin, Dahldorfin ja Sparren kera
ratsain talonsa ja leirinsä välillä. Nähdessään kaikkien sotamiestensä
antautuneen vangeiksi hänen läsnäollessaan hän sanoi kylmäverisesti
näille kolmelle upseerille: "Käykäämme puolustamaan taloa", ja lisäsi
hymyillen: "me saamme nyt taistella _pro aris et focis_".

Samassa hän nelisti heidän kanssaan taloansa kohti, jonne oli asettanut
noin neljäkymmentä palvelijaa vartijoiksi ja joka oli varustettu niin
lujasti kuin oli voitu.

Niin suuresti kuin nämä kenraalit olivatkin tottuneet herransa
itsepintaiseen pelottomuuteen, eivät he nyt kuitenkaan voineet olla
ihmettelemättä nähdessään, miten hän kylmäverisesti ja leikkiä laskien
aikoi puolustautua kymmentä tykkiä ja kokonaista armeijaa vastaan. He
seurasivat häntä muutamien henkivartijain ja palvelijain kanssa, joita
yhteensä oli noin parikymmentä henkeä.

Mutta ovelle päästyänsä he huomasivat sen jo janitshaarien saartamaksi.
Jopa oli lähes kaksisataa turkkilaista tai tataaria tunkeutunut sisään
eräästä ikkunasta ja vallannut koko rakennuksen, paitsi erästä suurta
salia, jonne kuninkaan palvelijat olivat vetäytyneet. Onneksi tämä sali
oli lähellä sitä ovea, josta kuningas tahtoi työntyä sisään pienen,
kaksikymmenhenkisen joukkonsa kera. Hän hyppäsi alas ratsultaan pistoli
ja miekka kädessä, ja hänen seuralaisensa tekivät samoin.

Janitshaarit karkasivat joka taholta hänen kimppuunsa; heitä kannusti
lisäksi pashan lupaus antaa kahdeksan dukaattia kultaa jokaiselle, joka
kuningasta vangiksi otettaessa oli voinut koskea edes hänen pukuunsa.
Mutta tämäpä haavoitti tai surmasi kaikki ne, jotka lähestyivät häntä.
Eräs hänen haavoittamansa janitshaari ojensi pyssynsä hänen kasvojaan
kohti, ja jollei turkkilaisen käsivarsi olisi heilahtanut tungoksen
johdosta, joka aaltojen tavoin lainehti edestakaisin, olisi kuningas
saanut surmansa. Kuula hipaisi hänen nenäänsä, sieppasi palasen hänen
korvastaan ja musersi kenraali Hårdilta, jonka kohtalona oli aina
joutua haavoitetuksi herransa sivulla, käsivarren.

Kuningas upotti miekkansa janitshaarin vatsaan, ja samassa hänen
suureen saliin sulkeutuneet palvelijansa avasivat hänelle oven.
Kuningas harppasi nuolena sisään, hänen pikku joukkonsa seurasi, ovi
suljettiin jälleen heti ja teljettiin kaikella, mitä käsille sattui.
Niin oli nyt Kaarle XII suljettuna tähän saliin koko seurueensa kera,
johon kuului noin kuusikymmentä henkeä, upseereja, kaartilaisia,
sihteerejä, kamaripalvelijoita ja kaikenlaatuista palvelusväkeä.

Janitshaarit ja tataarit ryöstivät muun osan taloa ja täyttivät sen
huoneet. "Käykäämmepäs hiukan karkoittamaan luotani noita raakalaisia",
sanoi kuningas, asettui väkensä etunenään ja avasi itse salin sen oven,
joka vei hänen makuuhuoneeseensa. Hän astui sisään ja ampui ryöstäjiä.

Ryöstösaaliilla kuormitetut turkkilaiset säikähtivät samaisen kuninkaan
äkillistä ilmestymistä, jota he olivat tottuneet kunnioittamaan,
viskasivat pois aseensa, hyppäsivät ulos ikkunasta tai pakenivat
kellareihin. Kuningas käytti hämminkiä hyväkseen ja ajoi menestyksen
rohkaiseman joukkonsa kera turkkilaisia huoneesta huoneeseen, surmaten
tai haavoittaen ne, jotka eivät paenneet, ja puhdistaen talon
neljännestunnissa vihollisista.

Taistelun tuoksinassa kuningas huomasi kaksi janitshaaria piilossa
vuoteensa alla; hän surmasi toisen miekanpistolla, toinen pyysi häneltä
armoa, huutaen _amman_. "Minä lahjoitan sinulle henkesi", sanoi
kuningas turkkilaiselle, "sillä ehdolla, että menet ja kerrot pashalle
tarkasti kaikki, mitä olet nähnyt". -- Turkkilainen lupasi täyttää
mielellään hänen tahtonsa ja sai nyt muiden tavoin hypätä ulos
ikkunasta.

Päästyään siten vihdoin talon herroiksi ruotsalaiset vielä sulkivat ja
telkesivät ikkunat. Aseista ei ollut puutetta; eräs alakerran huone,
joka oli täynnä musketteja ja ruutia, oli jäänyt janitshaarien
meluisalta etsinnältä rauhaan. Se tuli nyt hyvään tarpeeseen:
ruotsalaiset ampuivat ikkunoista aivan läheltä turkkilaisten
tungokseen, josta he surmasivat kaksisataa vähemmässä kuin puolessa
neljännestunnissa.

Nyt ampui tykistö taloa, mutta kun sen kivet olivat hyvin pehmeitä,
teki se vain koloja eikä murtanut seiniä.

Koska tataarien khaani ja pasha, jotka halusivat vangita kuninkaan
elävältä, pitivät häpeällisenä menettää siinä niin paljon väkeä ja
käyttää kokonaista armeijaa kuuttakymmentä henkeä vastaan, päättivät he
pistää talon tuleen pakoittaakseen kuninkaan antautumaan. He ammuttivat
palavilla tappuroilla kiedottuja nuolia katolle, oviin ja ikkunoihin.
Talo syttyi pian tuleen; palava katto oli jo putoamaisillaan
ruotsalaisten päälle. Kuningas jakeli levollisesti käskyjänsä tulen
sammuttamiseksi; hän löysi erään pienen, nesteellä täytetyn astian,
tarttui siihen ja viskasi sen kahden ruotsalaisen avulla siihen
paikkaan, missä tuli pahimmin raivosi. Sattuikin niin hullusti, että
tuo astia oli täynnä paloviinaa; mutta kiireessä ja hälinässä ei sitä
ehditty ajatella. Liekit alkoivatkin raivota entistä suuremmalla
voimalla ja tuhosivat kuninkaan huoneen. Suuri sali, jossa ruotsalaiset
pysyttelivät, oli täynnä hirveää savua, ja siihen sekaantuivat liekkien
tulikielet, jotka leimahtelivat sisään viereisistä huoneiden ovista.
Puoli kattoa oli syöksynyt itse talon sisään, toinen puoli putosi ulos,
pirstautuen liekkeihin.

Eräs kaartilainen, nimeltä Walberg, rohkeni tässä äärimmäisensä hädässä
huutaa, että olisi antauduttava. "Siinäpä kummallinen otus", sanoi
kuningas, "joka luulee, että on kauniimpaa antautua vangiksi kuin
palaa!" -- Eräs toinen kaartilainen, nimeltä Rosen, huomautti nyt, että
kanslian talossa, joka oli vain viidenkymmenen askeleen päässä, oli
kivinen ja siis tulenkestävä katto. Oli siis tehtävä uloshyökkäys,
päästävä siihen taloon ja puolustauduttava siellä. "Kas siinä oikea
ruotsalainen!" huudahti kuningas. Hän syleili tätä kaartilaista ja
nimitti hänet paikalla everstiksi. "Eteenpäin, ystäväni", sanoi hän;
"ottakaa mukaanne niin paljon ruutia ja lyijyä kuin voitte, ja
vallatkaamme sitten kanslia miekka kädessä!"

Turkkilaiset, jotka sillävälin ympäröivät parhaillaan palavaa taloa,
huomasivat ihmetellen ja samalla kauhistuen, etteivät ruotsalaiset
aikoneetkaan sieltä poistua. Mutta heidän kummastuksensa kasvoi vielä
suuremmaksi, kun he näkivät ovien avautuvan ja kuninkaan miehineen
epätoivon vimmalla syöksyvän heidän kimppuunsa. Kaarle ja hänen
korkeimmat upseerinsa olivat asestetut miekoilla ja pistoleilla;
kukin ampui ovea avattaessa kaksi laukausta yhtaikaa, samassa
silmänräpäyksessä he heittivät pois pistolinsa, tarttuivat miekkoihinsa
ja pakoittivat turkkilaiset peräytymään yli viisikymmentä askelta.
Mutta hetkistä myöhemmin tämä pieni joukko joutui saarroksiin.
Kuningas, jolla tapansa mukaan oli saappaat jalassa, sotkeutui
kannuksiinsa ja kaatui. Yksikolmatta janitshaaria heittäytyi heti hänen
päällensä; hän viskasi miekkansa ilmaan säästyäkseen siten sen
luovuttamisen tuottamasta tuskasta. Turkkilaiset raahasivat hänet
pashan majapaikkaan, toiset kannattaen häntä sääristä, toiset
kainaloista, kuten kannetaan sairasta, jota pelätään muuten
rasitettavan.

Heti kun kuningas huomasi joutuneensa kiinni, teki hänen luonteensa
rajuus ja se raivo, johon niin pitkällinen ja hirveä taistelu oli hänet
pakostakin saattanut, tilaa säveälle ja rauhalliselle mielialalle.
Häneltä ei päässyt yhtään ainoaa kärsimättömyyden sanaa eikä
vihastuksen silmäystä. Hän katseli hymyillen janitshaareja, jotka
kantoivat häntä _Allah_-huudoin, kunnioituksen sekainen suuttumus
mielessään. Hänen upseerinsa vangittiin samaan aikaan, ja turkkilaiset
ja tataarit ryöstivät heidät puti puhtaiksi. -- Tämä kummallinen
tapaus, jolla oli lisäksi merkillisiä seurauksia, sattui helmikuun 12
p:nä 1713.



SEITSEMÄS KIRJA.

Turkkilaiset siirtävät Kaarlen Demirtashiin. Kuningas Stanislaus
vangitaan samaan aikaan. Herra de Villelonguen rohkea teko.
Vallankumous seraljissa. Taistelu Pommerissa. Ruotsalaiset polttavat
Altonan. Kaarle lähtee vihdoin matkalle, palatakseen valtoihinsa. Hänen
kummallinen matkustustapansa. Hänen tulonsa Stralsundiin. Kaarlen
vastoinkäymisiä. Pietari Suuren menestyksiä. Hänen voittokulkueensa
Pietarissa.


Benderin pasha odotti Kaarlea arvokkaasti teltassaan, tulkkinansa
Marco. Hän otti ruhtinaan vastaan hyvin kunnioittavasti ja pyysi häntä
laskeutumaan eräälle sohvalle. Mutta kuningas ei välittänyt vähääkään
turkkilaisen kohteliaisuudesta, vaan jäi keskelle telttaa seisomaan.

"Kaikkivaltias olkoon ylistetty", sanoi pasha, "että sinun
majesteettisi on hengissä! Epätoivoni on katkera siitä, että sinun
majesteettisi on pakoittanut minut panemaan hänen korkeutensa käskyt
täytäntöön." Kuningas, jota suututti ainoastaan se, että hänen
kolmesataa sotamiestänsä oli antanut vangita itsensä keskellä
varustuksiansa, sanoi pashalle: "Ah, jospa mieheni olisivat
puolustautuneet kuten heidän tuli tehdä, ei meitä olisi masennettu
kymmeneen päivään." -- "Voi, sepä olisi ollut huonosti käytettyä
uljuutta", vastasi turkkilainen. -- Hän määräsi kuninkaan vietäväksi
Benderiin loimilla runsaasti koristetun ratsun selässä. Ruotsalaiset
olivat joko saaneet surmansa tai joutuneet vangeiksi; koko kuninkaan
kalusto, hänen huonekalunsa, hänen paperinsa, hänen välttämättömimmät
vaatteensa oli joko ryöstetty tai poltettu. Tiellä nähtiin
ruotsalaisten upseerien kulkevan miltei alastomina, kytkettyinä
kaksittain yhteen, tataarien tai janitshaarien saattaessa heitä jalan.
Kanslerin ja kenraalien kohtalo oli samanlainen; he elivät niiden
sotilaiden orjia, joille he olivat joutuneet saaliin jaossa.

Saatettuaan Kaarle XII:n seraljiinsa Benderiin Ismael pasha luovutti
hänelle oman huoneensa ja palvelutti häntä kuten ainakin kuningasta,
asettaen kuitenkin varovaisuuden vuoksi janitshaareja vartijoiksi
huoneen ovelle. Hänelle valmistettiin vuode, mutta hän heittäytyi
sinänsä, saappaat jalassa, sohvalle ja nukahti heti raskaasti. Eräs
upseeri, joka seisoi hänen luonaan, peitti hänen päänsä myssyllä, jonka
kuningas ensi unesta herätessään heitti pois; ja turkkilainen katseli
hämmästyksissään hallitsijaa, joka nukkui saappaat jalassa ja paljain
päin. Seuraavana aamuna Ismael vei Fabricen kuninkaan huoneeseen.
Fabrice tapasi ruhtinaan vaatteet riekaleina, saappaat, kädet ja koko
miehen veren ja ruudin peitossa, kulmakarvat palaneina, mutta iloisella
mielellä kauheasta tilastansa huolimatta. Hän heittäytyi polvilleen
kuninkaan eteen, voimatta lausua sanaakaan. Rauhoittuneena piankin
siitä vapaasta ja suopeasta sävystä, jolla kuningas puhutteli häntä,
hän alkoi jutella tämän kera entiseen tuttavalliseen tapaan, ja
molemmat keskustelivat hymyillen Benderin tappelusta. "Väitetään",
sanoi Fabrice, "teidän majesteettinne omin käsin surmanneen
kaksikymmentä janitshaaria." -- "Hyvä, hyvä!" sanoi kuningas,
"sellaiset asiat suurennetaan aina puolella". -- Keskustelun kuluessa
pasha esitti kuninkaalle hänen suosikkinsa Grothusenin ja eversti
Ribbingin, jotka hän jalomielisesti oli ostanut vapaiksi omalla
kustannuksellaan. Fabrice otti toimekseen muiden vankien irti
lunastamisen.

Englannin lähettiläs Jeffreys yhtyi häneen ollakseen apuna kulujen
suorittamisessa. Eräs ranskalainen [nähtävästi johdannossa mainittu
ranskalainen de la Motraye. -- _Suom. muist_.], joka uteliaisuudesta
oli saapunut Benderiin ja on kuvaillut osan tässä kerrotuista
tapauksista, antoi myös mitä hänellä oli. Nämä muukalaiset, joita pasha
auttoi huolenpidolla, jopa rahallakin, ostivat vapaiksi, ei ainoastaan
upseereja, vaan myös heidän vaatteensakin turkkilaisten ja tataarien
käsistä.

Jo seuraavana päivänä vietiin kuningas vangittuna helakanpunaiseen
verhotuissa vaunuissa Adrianopolin tietä myöten; hänen
rahastonhoitajansa Grothusen oli hänen mukanaan. Kansleri Müllern ynnä
muutamat upseerit seurasivat toisissa vaunuissa. Useat muut olivat
ratsain, ja katsahtaessaan niihin vaunuihin, joissa kuningas istui, he
eivät voineet pidättää kyyneliään. Pasha oli saattueen etunenässä.
Fabrice huomautti hänelle, että oli häpeällistä antaa kuninkaan olla
miekatta, ja pyysi häntä ojentamaan Kaarlelle miekan. "Jumala minua
siitä varjelkoon!" sanoi pasha; "hänhän leikkaisi sillä meiltä parran".
-- Kuitenkin hän muutamia hetkiä myöhemmin antoi kuninkaalle hänen
miekkansa takaisin.

Samaan aikaan kuin tätä kuningasta, joka muutamia vuosia aikaisemmin
oli laatinut lakejaan niin monille valtioille ja ollut pohjoismaiden
riidanratkaisija ja Euroopan kauhu, siten kuljetettiin vankina ja
aseettomana, nähtiin samassa seudussa toinenkin esimerkki inhimillisen
suuruuden katoavaisuudesta.

Kuningas Stanislaus oli näet myös pidätetty Turkin alueella, ja häntä
kuljetettiin vangittuna Benderiin juuri samaan aikaan kuin Kaarle XII
vietiin sieltä pois.

Kun Stanislausta ei enää ollut tukemassa se käsi, joka oli tehnyt hänet
kuninkaaksi, kun hänellä ei enää ollut rahaa, ja kun siis myös hänen
puolueensa Puolassa hajosi, vetäytyi hän aluksi Pommeriin ja puolusti
siellä, koska ei enää voinut säilyttää omaa kuningaskuntaansa,
voimiensa mukaan hyväntekijänsä alueita. Olipa hän mennyt Ruotsiinkin
kiirehtimään tarpeellisen apuväen lähettämistä Pommeriin ja
Liivinmaalle. Hän oli tehnyt kaikki, mitä voitiin vaatia Kaarle XII:n
ystävältä.

Tähän aikaan ajatteli Preussin ensimäinen kuningas, sangen viisas
ruhtinas, jonka venäläisten naapuruus syystäkin teki levottomaksi,
liittyä Augustiin ja Puolan tasavaltaan venäläisten työntämiseksi omaan
maahansa. Hän tahtoi saada myös itse Kaarle XII:n tämän puuhan
puolelle. Kolme suurta tapahtumaa piti saataman tämän liiton
hedelmäksi: pohjoismaiden rauha, Kaarlen paluu omaan maahansa ja sulun
nostaminen venäläisten eteen, jotka jo alkoivat käydä pelottaviksi
Euroopalle. Alkuvalmistuksena tähän sopimukseen, johon perustui yleinen
rauhallisuus, oli Stanislauksen luopuminen kruunusta. Stanislaus ei
ainoastaan hyväksynyt sitä, vaan myös otti toimekseen olla tämän rauhan
välittäjänä, joka riistäisi häneltä kruunun. Välttämättömyys,
yleishyvä, uhrauksen tuottama kunnia ja Kaarlen etu, jolle hän oli
kaikesta kiitollisuudenvelassa ja jota hän rakasti, määräsivät hänen
päätöksensä. Hän kirjoitti Benderiin; hän selvitti Ruotsin kuninkaalle
asiain tilan, vastoinkäymiset ja parannuskeinot; hän vannotti tätä
olemaan vastustamatta hänen luopumistaan, joka oli olosuhteiden pakosta
käynyt tarpeelliseksi ja oli vaikuttimiensa puolesta kunniallinen; hän
rukoili olemaan uhraamatta Ruotsin etuja onnettoman ystävän etujen
vuoksi, joka itse mielellään uhrautuisi yhteishyvän takia. Kaarle XII
sai nämä kirjeet jo Varnitzassa; hän lausui useiden todistajien
läsnäollessa kiukkuisesti pikalähetille: "Jollei ystäväni enää tahdo
olla kuninkaana, niin osannen kyllä tehdä sijalle toisen."

Mutta Stanislaus pysyi lujana uhrauksessaan, josta Kaarle kieltäytyi.
Nämä päivät oli määrätty todella harvinaisten tunteiden ja tekojen
todistajiksi. Stanislaus tahtoi itse lähteä taivuttamaan Kaarlea, ja
uskalsi enemmän luopuakseen valtaistuimelta kuin oli tehnyt sille
päästäkseen. Eräänä päivänä hän kello kymmenen aikaan iltasella jätti
salaa ruotsalaisen armeijan, jonka päällikkönä hän oli Pommerissa, ja
lähti matkaan parooni Sparren kanssa, joka sittemmin on ollut
lähettiläänä Englannissa ja Ranskassa, ja erään toisen everstin kera.
Hän otti itselleen erään Haran-nimisen ranskalaisen nimen, joka silloin
oli majurina Ruotsin palveluksessa ja myöhemmin kuoli Danzigin
komendanttina. Hän matkusti pitkin vihollisten armeijan rintamaa ja
saapui vihdoin, useasti pidätettynä ja Haranin nimelle annetun passin
nojalla jälleen vapaaksi laskettuna, monien vaarojen jälkeen Turkin
rajoille.

Saavuttuaan Moldauhun hän lähetti parooni Sparren takaisin armeijaansa
ja meni Moldaun pääkaupunkiin Jassyyn. Luullen olevansa turvassa siinä
maassa, jossa Ruotsin kuningasta oli pidetty niin suuressa arvossa, hän
ei vähääkään aavistanut, miten asiat silloin olivat.

Häneltä kysytään, kuka hän on; hän vastaa olevansa erään Kaarle XII:n
palveluksessa olevan rykmentin majuri. Pelkästään tämän nimen
perusteella hänet pidätetään ja viedään Moldaun hospodarin eteen, joka
jo oli saanut sanomalehdistä tietää Stanislauksen kadonneen
armeijastaan ja sentähden heti alkoi epäillä häntä. Hänelle oli
kuvailtu kuninkaan ulkonäkö, joka oli helposti tunnettavissa
täyteläisistä ja rakastettavista kasvoistaan ja harvinaisen sävyisästä
ilmeestään.

Hospodari kuulusteli häntä, teki hänelle useita kietovia kysymyksiä ja
tiedusteli lopuksi, mikä toimi hänellä oli Ruotsin armeijassa.
Stanislaus ja hospodari puhuivat latinaa. "_Major sum_", vastasi
Stanislaus hänelle. "_Imo, Maximus es_"[39] virkkoi siihen
moldaulainen. Heti hän tarjosi Stanislaukselle nojatuolin ja kohteli
tätä kuten ainakin kuningasta, mutta samalla kuten vangittua
kuningasta. Sen kreikkalaisen luostarin ympärille, jossa hänen täytyi
oleskella, kunnes saataisiin lähempiä määräyksiä sulttaanilta,
asetettiin erityinen vartiosto. Käsky saapui viedä hänet Benderiin,
josta Kaarlea juuri kuljetettiin pois.

Pasha sai tästä tiedon juuri kun hän saattoi Ruotsin kuninkaan vaunuja
ja ilmoitti asian Fabricelle. Tämä lähestyi nyt kuninkaan ajoneuvoja
ja kertoi hänelle, ettei hän enää ollut ainoa vangittu kuningas
turkkilaisten käsissä ja että Stanislaus oli muutamien penikulmien
päässä hänestä, sotamiesten saattamana. "Rientäkää hänen luoksensa,
rakas Fabrice", sanoi Kaarle hänelle, joutumatta sellaisesta sattumasta
vähääkään hämilleen, "ja sanokaa hänelle, ettei hänen tule ikinä tehdä
rauhaa Augustin kanssa, ja vakuuttakaa hänelle, että meidän asiamme
piakkoin muuttuvat".

Niin horjumaton oli Kaarle kerran omaksumassaan mielipiteessä, että
vaikka Puola jo oli kokonaan hylännyt hänet, vaikka häntä hätyytettiin
jo hänen omissakin valtioissaan, ja vaikka häntä turkkilaisessa
kantotuolissa vangittuna kuljetettiin herra ties minne, hän yhä luotti
onneensa ja toivoi alati Ottomanisen Portin auttavan häntä 100,000
miehellä. Fabrice riensi pashan luvalla, erään janitshaarin saattamana,
suorittamaan tehtäväänsä. Muutaman penikulman päässä hän tapasi joukon
sotamiehiä, jotka saattoivat Stanislausta. Heidän keskessänsä hän
huomasi ranskalaiseksi puetun ja jotenkin kehnoratsuisen herrasmiehen,
jolta hän nyt saksaksi kysyi, missä oli Puolan kuningas. Kysytty oli
Stanislaus itse, jota hän ei ollut tuntenut tässä valepuvussa.
"Kuinka!" huudahti kuningas, "ettekö siis enää muista minua?" -- Nyt
Fabrice kertoi hänelle, missä surkeassa tilassa Ruotsin kuningas oli ja
kuinka hän, joskin vallan turhaan, pysyi lujana ja horjumattomana
suunnitelmissaan.

Stanislauksen lähetessä Benderiä lähetti pasha, joka oli palannut
saattamasta Kaarle XII:tta muutamia penikulmia, Puolan kuninkaalle
arabialaisen ratsun kaikkine komeine varusteineen.

Stanislaus otettiin Benderissä vastaan tykkien jyskeellä, eikä hänellä,
jollei oteta lukuun vapautta, jota hänelle ei aluksi annettu, ollut
mitään syytä valittaa hänelle osoitettua kohtelua. -- Sillä välin
kuljetettiin Kaarlea Adrianopolia kohti. Tämä kaupunki oli jo
tulvillaan huhuja hänen viime taisteluistaan. Turkkilaiset sadattelivat
ja ihmettelivät häntä; mutta vihastunut divaani uhkasi jo karkoittaa
hänet jollekin Arkipelagin saarelle.

Puolan kuningas Stanislaus, joka itse on suvainnut kertoa minulle
useimmat näistä yksityiskohdista, on myös vakuuttanut minulle, että
divaanissa oli jo puhetta hänen itsensäkin karkoittamisesta eräälle
Kreikan saarelle; mutta muutamia kuukausia myöhemmin leppynyt suurherra
laski hänet menemään.

Désaleurs, joka olisi voinut käydä Kaarlen puolelle ja estää tekemästä
moista häpeää kristityille kuninkaille, pidätettiin Konstantinopolissa
samoin kuin Poniatowskikin, jonka neuvokas ja kekseliäs henki oli
alituisena pelon aiheena. Useimmat Adrianopoliin jääneet ruotsalaiset
olivat vankeina; sulttaanin valtaistuin oli joka taholta varustettu
aivan luoksepääsemättömäksi Ruotsin kuninkaan valituksia vastaan.

Markiisi de Fierville, joka Ranskan puolesta oli ollut salaisesti
lähetettynä Kaarlen luo Benderiin, oleskeli tällöin Adrianopolissa. Hän
uskalsi kuvitella voivansa auttaa tätä ruhtinasta aikana, jolloin
kaikki hylkivät tai sortivat häntä. Onneksi avusti häntä tässä puuhassa
eräs ranskalainen aatelismies vanhaa champagnelaista sukua, nimeltä de
Villelongue, peloton mies, joka ei ollut saanut onnen suosiota niin
paljon kuin hänen miehuutensa olisi ansainnut, ja jonka muuten oli
hurmannut Ruotsin kuninkaan maine niin, että hän oli vartavasten
saapunut Turkinmaalle tarjoutuakseen tämän ruhtinaan palvelukseen.

Fierville laati mainitun nuoren miehen avulla Ruotsin kuninkaan nimessä
sulttaanille osoitetun kirjelmän. Siinä Kaarle vaati hyvitystä
häväistyksestä, joka hänen persoonassaan oli kohdistettu kaikkiin
kruunattuihin päihin, ja khaanin ynnä Benderin pashan todellisesta tai
luulotellusta kavalluksesta.

Samalla syytettiin suurvisiiriä ynnä muita ministerejä siitä, että he
olivat ottaneet venäläisiltä vastaan lahjuksia, että he olivat
pettäneet suurherran, estäneet kuninkaan kirjeet saapumasta hänen
korkeutensa käsiin ja juonillaan viekoitelleet sulttaanilta sen
muhamettilaista vieraanvaraisuutta niin kovasti häpäisevän käskyn,
jonka nojalla sitten oli suurelle keisarille niin arvottomalla tavalla
loukattu kansainvälisiä oikeuksia, kun oli 20,000 miehellä käyty
kuninkaan kimppuun, jolla ei puolustuksenaan ollut muita kuin
palvelijansa ja joka luotti sulttaanin pyhitettyyn sanaan.

Kun tämä kirjelmä oli saatu valmiiksi, täytyi se käännättää
turkinkielelle ja kirjoituttaa erityisellä tavalla nimenomaan
sellaiseen tarkoitukseen valmistetulle paperille, jollaista oli
käytettävä kaikkeen sulttaanille luettavaksi annettavaan.

Käännyttiin siis muutamien kaupungissa oleskelevien ranskalaisten
tulkkien puoleen; mutta Ruotsin kuninkaan asiat olivat jo niin
toivottomalla kannalla ja suurvisiiri oli niin avoimesti julistautunut
häntä vastaan, ettei yksikään tulkki rohjennut edes kääntää herra de
Fiervillen kirjelmää. Vihdoin löydettiin eräs toinen muukalainen, jonka
käsialaa ei tunnettu Portissa ja joka hyvän palkinnon ja varman
vaitiolon lupauksen avulla saatiin kääntämään kirjelmä turkiksi ja
kirjoittamaan se asianmukaiselle paperille. Parooni Arvidsson,[40] eräs
ruotsalaisen armeijan upseeri, mukaili kuninkaan nimikirjoituksen.
Fierville, jolla oli kuninkaan sinetti, kiinnitti sen kirjelmään ja
sinetöi kaikki Ruotsin kuninkaan vaakunalla. Villelonque otti
toimekseen itse jättää tämän käärön suurherran käsiin, kun tämä tapansa
mukaan meni moskeaan. Oli jo usein käytetty samanlaista keinoa, kun oli
tahdottu jättää sulttaanille valituskirjelmiä hänen ministerejänsä
vastaan; mutta juuri se tekikin moisen yrityksen menestymisen sitä
vaikeammaksi ja vaaran paljoa suuremmaksi.

Visiiri, joka aavisti ruotsalaisten vaativan oikeutta hänen
herraltaan ja oli liiankin hyvin oppinut varovaisuutta edeltäjäinsä
onnettomuudesta, oli nimenomaan kieltänyt päästämästä ketään suurherran
läheisyyteen ja erityisesti määrännyt pidätettäväksi kaikki ne, jotka
esiintyisivät anomuksineen moskean läheisyydessä.

Villelongue tunsi tämän määräyksen ja tiesi hyvin panevansa päänsä
alttiiksi. Hän riisui sentakia ranskalaisen pukunsa, pukeutui
kreikkalaiseen tapaan ja lähti sitten, piilotettuaan poveensa
kirjelmän, jonka hän aikoi ojentaa esiin, oikeaan aikaan sen moskean
läheisyyteen, jonne sulttaanin tiedettiin menevän. Siellä hän tekeytyi
hulluksi ja tunkeutui tanssien janitshaarien rivien keskelle, joiden
välitse suurherran oli kuljettava; samalla hän tahallaan pudotti
taskuistansa muutamia hopearahoja, hyvitelläkseen niillä
henkivartijoita.

Sulttaanin lähestyessä tahdottiin ajaa Villelongue pois, mutta hän
heittäysi polvilleen ja piteli puoliaan janitshaareja vastaan. Hänen
lakkinsa putosi, ja pitkistä hiuksistaan hänet heti tunnettiin
frankkilaiseksi. Hän sai useita iskuja ja häntä pideltiin sangen
pahoin. Suurherra, joka jo oli lähellä, kuuli metelin ja kysyi sen
syytä. Villelongue huusi hänelle kaikin voimin: "_Amman, amman_, armoa,
armoa!" vetäen samalla kirjeen povestansa.

Sulttaani käski laskea hänet lähemmäksi. Villelongue riensi heti hänen
luoksensa, syleili hänen jalustimiaan ja jätti hänelle kirjelmänsä
sanoen samalla: "_Sued kral dan_, se on Ruotsin kuninkaalta." Sulttaani
pisti kirjeen poveensa ja jatkoi matkaansa moskeaa kohti. Sillä
välin otettiin Villelongue kiinni ja vietiin vankina seraljin
ulkorakennuksiin.

Palattuaan moskeasta ja luettuaan kirjeen sulttaani tahtoi itse
kuulustella vangittua. Mitä nyt kerron tässä, näyttää ehkä sangen vähän
uskottavalta, mutta minä en lopuksikaan tuo esiin mitään sellaista,
mikä ei perustuisi herra de Villelonguen omiin kirjeihin. Kun niin
uljas upseeri kerran kunniasanallaan vakuuttaa jonkin seikan todeksi,
ansaitsee hän kai jonkun verran luottamusta. Hän on siis vakuuttanut
minulle, että sulttaani riisui keisarillisen pukunsa, otti päästään
erikoisen turbaaninsa ja pukeutui janitshaariupseeriksi, kuten hän
muuten usein menetteli. Hänellä oli mukanaan eräs vanhus Maltan
saarelta, joka palveli häntä tulkkina. Tämän valepuvun johdosta
Villelongue sai nauttia kunniaa, joka ei koskaan ole tullut yhdenkään
kristityn lähettilään osaksi: hänellä oli neljännestunnin pituinen
kahdenkeskinen puhelu turkkilaisten keisarin kanssa. Hän ei suinkaan
jättänyt selvittämättä Ruotsin kuninkaan valituksia, syyttämättä
ministerejä ja vaatimatta sitä ujostelemattomammin hyvitystä, kun hän,
puhellessaan itse sulttaanin kanssa, oli puhelevinaan vain vertaisensa
kanssa. Vankilansa hämäryydestä huolimatta hän kyllä helposti oli
tuntenut suurherran ja keskustelikin sentähden vain sitä rohkeammin.
Luuloteltu janitshaariupseeri lausui Villelonguelle nämä omituiset
sanat: "Kristitty, ole varma siitä, että herrallani sulttaanilla on
keisarin sydän, ja jos sinun Ruotsin kuninkaasi on oikeassa, niin
tapahtuu hänelle myös oikeus." -- Villelongue pääsi pian vapaaksi, ja
muutamia viikkoja myöhemmin nähtiin seraljissa äkillinen muutos, jonka
ruotsalaiset lukivat tämän ainoalaatuisen keskustelun ansioksi. Mufti
pantiin viralta, tataarien khaani ajettiin maanpakoon Rhodos-saarelle
ja Benderin seraskieri-pasha karkoitettiin erääseen Arkipelagin
saareen.

Ottomaninen Portti on tavallisesti niin altis moisille myrskyille, että
on vaikea ratkaista, tahtoiko sulttaani todellakin lepyttää Ruotsin
kuningasta näillä uhrauksilla. Se tapa, jolla mainittua ruhtinasta
edelleen kohdeltiin, ei ainakaan todista Portin liiaksi kiirehtineen,
ollakseen hänelle mieliksi.

Pikemminkin epäillään suosikki Ali Kumurdshin yksin panneen toimeen
nämä muutokset omaksi edukseen. Sanotaan hänen karkoituttaneen
tataarien khaanin ja Benderin seraskierin sillä tekosyyllä, että he
olivat vastoin suurherran nimenomaista käskyä luovuttaneet kuninkaalle
kaksitoistasataa kukkarollista. Tataarien valtaistuimelle hän asetti
erotetun khaanin veljen, ikäisensä nuoren miehen, joka ei liioin
rakastanut veljeään ja johon Ali Kumurdshi suuresti luotti aikomissaan
sodissa. Mitä suurvisiiri Jussufiin tulee, pantiin hänet viralta vasta
muutamia viikkoja myöhemmin, jolloin Soliman pasha sai pääministerin
arvonimen.

Minun tulee mainita, että herra de Villelongue ja useat ruotsalaiset
ovat vakuuttaneet minulle tuon pelkän, Ruotsin kuninkaan nimessä
sulttaanille ojennetun kirjeen vaikuttaneen kaikki nämä suuret
muutokset Portissa; mutta herra de Fierville puolestaan on väittänyt
minulle aivan päinvastaista. Olenpa joskus tavannut samanlaisia
ristiriitaisuuksia minulle uskotuissa asiakirjoissakin. Moisessa
tapauksessa on historioitsijan ainoana tehtävänä kertoa asia
semmoisenaan, pyrkimättä tunkeutumaan sen vaikuttimiin, ja rajoittua
vain sanomaan se, mitä tietää, koettamatta arvata sitä, mitä ei tiedä.

Sillä välin oli Kaarle XII viety Adrianopolin läheiseen pieneen
Demirtashin linnaan. Lukematon paljous turkkilaisia oli kokoontunut
tänne näkemään kuninkaan saapumista. Hänet kannettiin vaunuistaan
sohvassa linnaan; mutta Kaarle peitti tyynyllä päänsä, jottei
väkijoukko näkisi häntä.

Muutamia päiviä myöhemmin Portti suostui siihen hänen pyyntöönsä, että
hän saisi asua Demotikassa, joka on pieni kaupunki kuuden penikulman
päässä Adrianopolista, kuuluisan Hebrus-joen, nykyisen Martizan,
varrella. Kumurdshi sanoi suurvisiiri Solimanille: "Mene ja ilmoita
Ruotsin kuninkaalle, että hän voi jäädä Demotikaan koko iäkseen; minä
vastaan sinulle siitä, että hän jo ennen vuoden kuluttua itsestänsä
pyytää saada lähteä sieltä; mutta ennen kaikkea älä anna hänelle
rahaa."

Niinpä siirrettiinkin kuningas nyt pieneen Demotikan kaupunkiin, jossa
Portti määräsi hänelle ja hänen seurueellensa huomattavan erän
muonavaroja. Mutta rahaa myönnettiin hänelle vain viisikolmatta ecutä
päivässä, jotta hän niillä voisi ostaa sianlihaa ja viiniä, joita
kumpaakaan tavaraa turkkilaiset eivät hankkineet hänelle. Mutta viiden
sadan ecun päiväraha, joka hänellä oli ollut Benderissä, pidätettiin
häneltä.

Tuskin hän oli pienen hovinsa kera päässyt Demotikaan, kun suurvisiiri
Soliman pantiin viralta. Hänen paikkansa sai Ibrahim Molla, rohkea,
ylväs ja ylenmäärin karkea mies. Ei liene hyödytöntä tietää myös hänen
vaiheitaan, jotta siten voitaisiin yksityiskohtaisemmin tuntea kaikki
ottomanisen keisarikunnan varakuninkaat, joiden vallassa Kaarle XII:n
kohtalo niin kauan oli.

Hän oli ollut pelkkä matruusi sulttaani Ahmed III:n noustessa
valtaistuimelle. Tämä keisari pukeutui usein yksityismiehen, imamin tai
dervishin [imami, muham. pappismies; dervishi, muham. munkki. -- _Suom.
muist_.] valepukuun. Sitten pujahti hän iltaisin Konstantinopolin
kahviloihin ja muihin yleisiin paikkoihin kuuntelemaan, mitä hänestä
sanottiin, ja omakohtaisesti tutustumaan kansan mielialoihin. Eräänä
päivänä hän kuuli tämän Mollan valittavan, etteivät turkkilaiset laivat
milloinkaan palanneet kotiin merisaaliin kera, ja vakuuttavan, että jos
hän olisi laivakapteeni, hän ei koskaan palajaisi Konstantinopolin
satamaan, tuomatta mukanaan jotakuta uskottomien laivaa. Suurherra
määräsi heti huomispäivänä, että hänelle oli annettava laiva
johdettavaksi ja hänet lähetettävä meriretkelle. Uusi kapteeni
palasikin muutamia päiviä myöhemmin, mukanaan vallattu maltalainen
parkkilaiva ja genovalainen kalerialus. Kahden vuoden perästä hän oli
jo yliamiraali ja nyt vihdoin suurvisiiri.

Päästyään tälle paikalle hän arveli tulevansa toimeen ilman suosikin
apua. Tehdäkseen itsensä tarpeelliseksi hän aikoi ryhtyä sotaan
venäläisiä vastaan. Tässä tarkoituksessa hän pystytti telttansa sen
paikan läheisyyteen, jossa Ruotsin kuningas oleskeli.

Hän kutsui tämän ruhtinaan tapaamaan häntä siellä yhdessä tataarien
uuden khaanin ja Ranskan lähettilään kanssa. Kuningas, joka oli sitä
kopeampi, mitä onnettomampi hän oli, piti mitä julkeimpana
loukkauksena, että alamainen rohkeni pyytää häntä luoksensa. Hän käski
kanslerinsa Müllernin mennä sinne hänen sijastaan; ja peläten, että
turkkilaiset eivät osoittaisi hänelle tarpeellista kunnioitusta vaan
pakoittaisivat hänet panemaan arvonsa vaaraan, tämä kaikessa
äärimmäisyyksiin menevä ruhtinas paneutui vuoteeseen ja päätti olla
lähtemättä siitä koko Demotikassa olonsa aikana. Kymmenen kuukautta hän
siten pysyi makuulla, ollen olevinansa sairas.[41] Kansleri Müllern,
Grothusen ja eversti Düben olivat ainoat, jotka aterioivat hänen
kanssansa. Heillä ei ollut täällä mitään niistä mukavuuksista, joita
frankit muutoin käyttävät; kaikki oli ryöstetty Benderin rytäkässä,
niin että heidän aterioistaan puuttui kaikki tavanomainen komeus ja
hienous. He palvelivat itse itseään, ja koko sinä aikana toimitti
kansleri Müllern kokin virkaa.

       *       *       *       *       *

Kuluttaessaan aikaansa vuoteessaan Kaarle XII:n täytyi kuulla, kuinka
kaikkia hänen Ruotsin ulkopuolella olevia maakuntiansa hävitettiin.

Kenraali Stenbock, joka oli saavuttanut kunniaa karkoittamalla
tanskalaiset Skoonesta ja voittamalla heidän parhaat joukkonsa
talonpojilla, piti vielä jonkun aikaa yllä ruotsalaisten aseitten
mainetta. Hän puolusti niin hyvin kuin voi Pommeria ja Bremeniä ja
muita kuninkaan vielä jäljellä olevia saksalaisia alueita. Mutta hän ei
voinut estää yhtyneitä saksilaisia ja tanskalaisia piirittämästä
Stadea, vanhaa ja huomattavaa kaupunkia Elben lähellä Bremenin
herttuakunnassa. Kaupunki pommitettiin tuhkakasaksi ja varusväki
pakoitettiin ehdottomasti antautumaan, ennenkuin Stenbock ehti saapua
sen avuksi.

Mainittu kenraali, jolla oli noin kaksitoistatuhatta miestä, niistä
puolet ratsuväkeä, ajoi toista vertaa vahvempia vihollisia takaa ja
saavutti heidät vihdoin Mecklenburgin herttuakunnassa, lähellä
Gadebusch-nimistä paikkaa ja samannimistä pientä jokea. Hän saapui
saksilaisten ja tanskalaisten vastapäätä joulukuun 20 p:nä 1712. Eräs
suo erotti hänet näistä. Viholliset, jotka olivat leiriytyneet suon
taakse, nojasivat myös erääseen metsään. Heille oli siis etua sekä
lukumäärästään että suosta, ja heidän kimppuunsa voitiin käydä vain
kulkemalla suon poikki heidän tykistönsä tulen alaisena.

Stenbock meni sittenkin joukkojensa etunenässä yli, marssi
taistelujärjestyksessä ja aloitti yhden verisimpiä ja katkerimpia
taisteluja, mitä koskaan oli taisteltu näiden kahden kilpailevan kansan
välillä. Kolmituntisen peräti kiihkeän kamppailun jälkeen murtuivat
tanskalaisten ja saksilaisten rivit, ja heidän täytyi jättää
taistelutanner.

Eräs kuningas Augustin ja kreivitär Königsmarckin poika, sittemmin
tunnettu nimellä Saksin kreivi [mainittu jo aikaisemmin. -- _Suom.
muist_.], sai tässä taistelussa ensimmäiset opinalkeet sotataidossa.
Hän on samainen Saksin kreivi, jolla myöhemmin oli kunnia joutua
valituksi Kuurinmaan herttuaksi, ja jolta ei puuttunut muuta kuin
voimaa, päästäksensä käyttämään hyväkseen kiistämättömintä oikeutta,
mitä kukaan voi omistaa valtaistuimeen nähden, nimittäin kansan
yksimielistä vaalia. Hän se sittemmin hankki vielä tosiasiallisemman
kunnian pelastamalla Ranskan Fontenoyn taistelussa, valloittamalla
Flanderin ja ansaitsemalla aikamme suurimman sotapäällikön maineen. Hän
komensi erästä rykmenttiä Gadebuschin luona, ja hänen altaan surmattiin
siinä hevonen. Olen kuullut hänen kertovan, että ruotsalaiset aina
pysyivät riveissään ja että ei vielä silloinkaan, kun voitto jo oli
ratkaistu ja kuolleet viholliset viruivat näiden uljasten joukkojen
ensi rivien jalkain edessä, yksikään ruotsalainen sotamies uskaltanut
edes kumartua ruumiita ryöstämään, ennenkuin rukous oli pidetty
taistelutantereella. Niin horjumattomasti he noudattivat sitä ankaraa
sotakuria, johon heidän kuninkaansa oli heidät totuttanut!

Tämän voiton jälkeen Stenbock muisti tanskalaisten panneen Staden
poroksi ja lähti sentakia kostamaan sen Altonalle, joka kuului Tanskan
kuninkaalle. Altona sijaitsee Hampurin alapuolella, Elben varrella,
joka voi päästää sen satamaan melko suuria laivoja. Tanskan kuningas
oli monin etuoikeuksin suosinut tätä kaupunkia; hänen tarkoituksensa
oli kehittää siitä kukoistava kauppakeskus. Jopa alkoikin altonalaisten
ammattivireys, kuninkaan viisaiden toimenpiteiden rohkaisemana, kohottaa
heidän kaupunkiansa rikkaiden kauppakaupunkien joukkoon. Hampuri tuli
siitä kateelliseksi ja toivoi kiihkeästi sen hävittämistä.

Heti kun Stenbock oli saapunut Altonan eteen, lähetti hän
torvenpuhaltajan ilmoittamaan asukkaille, että heidän tuli poistua
kaupungista niine tavaroineen, jotka he voivat ottaa mukaansa, ja että
heidän kaupunkinsa aiottiin perinpohjin hävittää.

Maistraatti lankesi hänen jalkoihinsa ja tarjosi lunnaita satatuhatta
ecutä. Stenbock vaati kaksisataatuhatta. Altonalaiset rukoilivat
häneltä lupaa saada edes lähettää edustajiansa Hampuriin, jossa heillä
oli liiketuttavia, ja vakuuttivat seuraavana päivänä toimittavansa
mainitun summan. Mutta ruotsalainen kenraali vastasi, että se oli heti
suoritettava tai muuten Aitona viipymättä poltettaisiin poroksi.

Hänen joukkonsa olivat jo soihdut käsissä etukaupungissa; heikko
puuportti ja jo täytetty vallihauta olivat altonalaisten ainoat
puolustusneuvot. Näiden onnettomien oli pakko jättää talonsa kiireesti
keskellä yötä. Oli tammikuun 9 p. 1713. Ulkona oli pureva pakkanen,
jota raju pohjatuuli vielä lisäsi ja samalla levitti tulipaloa
sitä suuremmalla vauhdilla kaupungissa, saattaa siten vielä
sietämättömämmäksi sen surkean tilan, jossa ihmiset olivat ulkona
kentällä. Miehet ja naiset pakenivat kantamiensa tavarain taakan
painamina itkien ja ulvoen läheisille jään peittämille rinteille.
Nähtiin useita nuoria miehiä, jotka kantoivat olkapäällään rampoja
vanhuksia; muutamat naiset, jotka äskettäin olivat synnyttäneet,
kantoivat lapsukaisiaan ja kuolivat niiden kanssa kylmästä kukkulalle,
nähden kaukaa liekit, jotka tuhosivat heidän kotikaupunkinsa. Kaikki
asukkaat eivät vielä olleet lähteneet kaupungista, kun jo ruotsalaiset
sytyttivät sen palamaan.

Altona paloi keskiyöstä seuraavaan aamuun kello kymmeneen saakka.
Miltei kaikki talot olivat puusta; niinpä paloikin kaikki, eikä
seuraavana päivänä liioin voitu huomata, että sillä paikalla oli kerran
ollut kaupunki.

Vanhukset, sairaat ja hennot naiset, jotka talojensa palaessa olivat
paenneet jäiselle kentälle, raahautuivat Hampurin porteille saakka ja
rukoilivat lupaa päästä sisään, siten pelastaakseen henkensä. Mutta
heitä kieltäydyttiin ottamasta vastaan, koska Altonassa oli ollut
joitakin tarttuvia tauteja ja koska hampurilaiset eivät siinä määrin
rakastaneet altonalaisia, että heidän vastaan ottamisellaan olisivat
panneet oman kaupunkinsa tartunnan vaaralle alttiiksi. Niinpä suurin
osa noista onnettomista sortui Hampurin muurien eteen, huutaen taivaan
todistamaan ruotsalaisten raakuudesta ja samoin hampurilaisten, jotka
näyttivät yhtä epäinhimillisiltä.

Koko Saksanmaassa nousi huuto moista väkivaltaa vastaan. Puolan ja
Tanskan ministerit ja kenraalit kirjoittivat kreivi Stenbockille ja
moittivat häntä moisesta julmuudesta, joka, ollen aivan tarpeeton ja
samalla anteeksiantamaton, nosti taivaat ja maat häntä vastaan.

Stenbock vastasi ryhtyneensä näihin äärimmäisiin toimenpiteihin vain
opettaaksensa kuninkaallisen herransa vihollisia olemaan enää sotimatta
raakalaisten tavoin ja kunnioittamaan kansainvälisiä oikeuksia; he
olivat muka harjoittaneet kauheita julmuuksia Pommerissa, hävittäneet
tämän kauniin maakunnan ja myöneet lähes satatuhatta sen asukkaista
turkkilaisille; ne tulisoihdut, jotka olivat muuttaneet Altonan
tuhkaläjäksi, olivat vain kostoa niistä tulipommeista, jotka olivat
tuhonneet Staden.

Moisella raivolla kävivät ruotsalaiset ja heidän vihollisensa keskenään
sotaa! Jos Kaarle XII olisi tällöin ilmestynyt Pommeriin, on hyvin
luultavaa, että hän olisi voinut saavuttaa entisen onnensa. Hänen
armeijoitansa, vaikkapa hän itse olikin kaukana, elähdytti yhä hänen
henkensä. Mutta päällikön poissaolo on aina vaarallinen sota-asioissa
ja estää käyttämästä voittoja edullisesti. Stenbock menetti
pikkuseikoissa sen, mitä oli saavuttanut mainetöillä, jotka jonakin
toisena aikana olisivat olleet ratkaisevaa laatua.

Vaikkapa hän olikin voittaja, ei hän kuitenkaan voinut estää
venäläisiä, saksilaisia ja tanskalaisia yhtymästä. Hänen varusväkiänsä
vangittiin; hän menetti miehiä useissa pikku kahakoissa; kaksituhatta
miestä hänen joukoistaan hukkui pyrkiessään Eider-joen yli talvehtimaan
Holsteiniin. Kaikki nämä tappiot olivat korvaamattomat maassa, jossa
häntä joka taholta ympäröivät mahtavat viholliset.

Hän tahtoi puolustaa Holsteinin aluetta Tanskaa vastaan, mutta kaikista
hänen sotajuonistaan ja ponnistuksistaan huolimatta tämä maa meni
häneltä hukkaan, koko armeija joutui tuhon omaksi ja Stenbock itse
vangiksi.[42]

Turvaton Pommeri joutui nyt, Stralsundin ja Rügenin saarta
lukuunottamatta, liittolaisten saaliiksi; sen takavarikoi Preussin
kuningas. Bremenin alueen valtasivat tanskalaiset varusväet. Samaan
aikaan venäläiset tulvivat yli Suomen ja löivät siellä ruotsalaiset,
jotka kadottivat luottamuksensa ja jotka, luvultaan vähempivoimaisina,
nyt alkoivat myös sotakunnon etevämmyyden puolesta joutua alakynteen
sotaantottuneiden vihollistensa rinnalla.

Ruotsin onnettomuuksien kukkuraksi sen kuningas itsepintaisesti pysyi
Demotikassa ja pani yhäti toivonsa turkkilaisten apuun, johon hänen ei
enää olisi pitänyt luottaa.

Ylpeä suurvisiiri Ibrahim Molla, joka vastoin suosikin suunnitelmia
tahtoi ryhtyä sotaan venäläisiä vastaan, kuristettiin kahden oven
välissä kuoliaaksi.

Suurvisiirin virka oli muuttunut niin vaaralliseksi, ettei kukaan
uskaltanut ottaa sitä vastaan; se olikin täyttämättä kuusi kuukautta.
Vihdoin suosikki Ali Kumurdshi itse otti suurvisiirin arvonimen;
silloin tuhoutuivat kaikki Ruotsin kuninkaan toiveet. Hän tunsi
Kumurdshin sitäkin paremmin, koska tämä oli avustanut häntä, niin kauan
kuin hänen harrastuksensa olivat olleet sopusoinnussa Kaarlen
pyrkimysten kanssa.

Kaarle oli nyt oleskellut Demotikassa yksitoista kuukautta,
toimettomuuteen ja unhotukseen hautautuneena. Tämä täydellinen
joutilaisuus, joka oli äkkiä seurannut mitä rajuimpia ponnistuksia,
oli vihdoin todella hankkinut hänelle taudin, jota hän aluksi oli
teeskennellyt. Koko Eurooppa luuli hänen jo kuolleen. Hallitusneuvosto,
jonka hän pääkaupungistansa lähtiessään oli asettanut Tukholmaan, ei
enää kuullut puhuttavan hänestä mitään. Senaatti meni sentähden
kokonaisuudessaan pyytämään kuninkaan sisarta, prinsessa Ulriikka
Eleonooraa, tarttumaan hallitusohjiin veljensä pitkällisen poissaolon
aikana. Hän suostui siihen; mutta huomattuaan senaatin tahtovan
pakoittaa hänet tekemään rauhan tsaarin ja Tanskan kuninkaan kanssa,
jotka hätyyttivät Ruotsia joka taholta, tämä prinsessa, joka hyvin
aavisti, ettei hänen veljensä koskaan vahvistaisi sellaista rauhaa,
luopui hallituksesta ja lähetti Turkkiin pitkän selonteon tästä
asiasta.

Kuningas sai sisarensa kirjeen Demotikaan. Itsevaltius, jonka hän oli
imenyt itseensä syntymästänsä saakka, saattoi hänet unohtamaan, että
Ruotsi muinoin oli ollut vapaa valtakunta, jota senaatti oli hallinnut
yhdessä kuninkaitten kanssa. Hän piti tätä valtioelintä vain
palvelijajoukkona, joka tahtoi komentaa talossa isännän ollessa poissa.
Hän kirjoitti heille, että jos he pyrkisivät hallitsemaan, hän
lähettäisi heille yhden saappaistansa, ja siltä tuli heidän sitten
ottaa käskyjä vastaan.

Ehkäistäksensä siis luulotellut hyökkäykset Ruotsissa täysvaltiuttansa
vastaan ja vihdoinkin puolustaaksensa itse maatansa, koska ei enää
voinut toivoa mitään Turkilta ja voi luottaa ainoastaan itseensä, hän
ilmoitti suurvisiirille haluavansa lähteä ja palata kotiinsa Saksan
kautta.

Ranskan lähettiläs Désaleurs, joka oli ottanut huolehtiakseen Ruotsin
eduista, esitti hänen puolestaan tämän pyynnön. "No niin", sanoi
visiiri kreivi Désaleursille, "enkö minä sanonut, että ennenkuin vuosi
on lopussa, Ruotsin kuningas haluaa matkustaa? Sanokaa hänelle, että
hänellä on vapaus lähteä tai jäädä; mutta tehköön ainakin varman
päätöksen ja määrätköön lähtöpäivänsä, jottei enää toista kertaa saata
meitä samanlaiseen pulaan kuin Benderissä."

Kreivi Désaleurs esitti nämä kovat sanat kuninkaalle lievemmässä
muodossa. Päivä määrättiin; mutta ennen Turkista lähtöään Kaarle
tahtoi, vaikkapa olikin vain surkea pakolainen, rehennellä suuren
kuninkaan komeudella. Hän antoi Grothusenille ylimääräisen lähettilään
arvonimen ja lähetti hänet kahdeksankymmenen loisteliaasti puetun
henkilön seurassa Konstantinopoliin ottamaan juhlalliset jäähyväiset.

Ne salaiset apukeinot, joita täytyi käyttää matkakuluihin tarvittavan
rahan kokoamiseksi, olivat kuitenkin vähintään yhtä nöyryyttävät kuin
lähetystö oli muhkea.

Désaleurs lainasi kuninkaalle 40,000 ecutä; Grothusenilla oli
Konstantinopolissa asiamiehiä, jotka lainasivat hänen nimessään, 50
prosentin korolla, tuhat ecutä eräältä juutalaiselta, kaksisataa
pistolia [alkujaan espanjalainen kultaraha, arvoltaan n. 20 mk. --
_Suom. muist_.] eräältä englantilaiselta kauppiaalta ja tuhat frangia
eräältä turkkilaiselta.

Siten koottiin ne varat, jotka tarvittiin ruotsalaisen lähetystön
loistavaan näyttäytymiseen divaanin edessä. Grothusenin osaksi tuli
Konstantinopolissa kaikki se kunnia, jota Portti osoittaa kuninkaitten
ylimääräisille lähettiläille heidän puheillepääsynsä päivänä. Koko
tämän touhun tarkoituksena oli kuitenkin kiristää suurvisiiriltä rahaa,
mutta tämä ministeri oli järkähtämätön.

Grothusen pyysi saada Portilta lainaksi miljoonan. Visiiri vastasi
kuivasti, että hänen herransa kyllä osasi antaa, jos halusi, mutta että
lainaaminen oli alentavaa hänen arvolleen; kuninkaalle toimitettaisiin
muka runsaasti kaikkea, mitä hän tarvitsi matkaansa varten, sillä
tavalla kuin oli sen henkilön arvon mukaista, joka lähetti hänet
matkalle; ehkäpä Portti antaisi hänelle jonkun lahjankin rahaksi
lyömätöntä kultaa, mutta siihen ei ollut luottamista.

Vihdoinkin, 1 p:nä lokakuuta 1714, Ruotsin kuningas lähti matkalle
jättääksensä Turkinmaan. Eräs kapidshi-pasha (hovimarsalkka) kuuden
shiau'n (hovimestarin) kera saapui hakemaan hänet Demirtashin linnasta,
jossa hän oli jo muutamia päiviä asunut. Kuninkaalle tuotiin suurherran
puolesta avara, helakanpunainen kullalla kirjailtu teltta, sapeli,
jonka kahva oli koristettu jalokivillä, ja kahdeksan erinomaisen
kaunista arabialaista hevosta, joilla oli komeat satulat ja
täyshopeiset jalustimet. Historian ei sovi jättää mainitsematta, että
arabialainen tallimestari, joka huolehti näistä hevosista, antoi
kuninkaalle niiden sukutaulun. Moinen tapa on jo kauan ollut voimassa
näiden kansain keskuudessa, jotka näyttävät panevan paljoa enemmän
arvoa hevosten aateluuteen kuin ihmisten, mikä itse asiassa ei
lienekään niin järjetöntä, koska ne eläinrodut, joista erityisesti
huolehditaan ja jotka eivät pääse sekoittumaan, eivät koskaan rappeudu.

Kuusikymmentä kaikenlaisilla elintarpeilla lastattua vaunua ja
kolmesataa hevosta olivat saattueena. Kapidshi-pasha, joka tiesi
useitten turkkilaisten lainanneen kuninkaan seurueeseen kuuluville
henkilöille rahaa suurta korkoa vastaan, sanoi hänelle, että
koronkiskonta oli vastoin muhamettilaisten lakia, ja pyysi hänen
majesteettiansa selvittämään kaikki velkansa ja käskemään
Konstantinopoliin jäävää valtuutettuansa maksamaan ainoastaan pääoman.
"Ei", vastasi kuningas, "jos palvelijani olisivat asettaneet sadan ecun
vekseleitä, tahdon maksaa ne, vaikka he olisivat saaneet niistä vain
kymmenen ecutä".

Hän lähetti velkojilleen ehdotuksen, että he seuraisivat häntä,
vakuuttaen heidän sitten saavan korvauksen kuluistaan ja lainoistaan.
Useat lähtivätkin mukaan Ruotsin-matkalle, ja Grothusen piti huolta
siitä, että he myös saivat täyden maksun.

Osoittaaksensa vieraalleen suurempaa arvonantoa turkkilaiset
suorittivat hänen kerallaan vain lyhyitä päivämatkoja. Mutta moinen
arvokas hitaus kiusasi kuninkaan maltittomuutta. Hän nousi matkallakin
tapansa mukaan kello kolmelta aamulla. Pukeuduttuaan hän herätti itse
kapidshin ja shiaut ja määräsi lähdettäväksi liikkeelle keskellä pimeää
yötä. Turkkilainen arvokkaisuus häiriytyi kokonaan tämän uuden
matkustustavan johdosta, mutta kuningasta huvitti saattaa heidät
hämille, ja hän sanoi siten hiukan kostavansa Benderin seikkailun
puolesta.

Sillaikaa kun Kaarle läheni Turkin rajoja, kulki Stanislaus niiden yli
toista tietä ja vetäytyi Saksaan Zweibrückenin herttuakuntaan, mikä
maakunta rajoittuu Rhein-Pfalzin kreivikuntaan ja Elsassiin ja kuului
Ruotsille siitä saakka, kun Kristiinan seuraaja Kaarle X oli liittänyt
tämän perintömaansa Ruotsin kruunuun. Kaarle määräsi Stanislaukselle
tämän herttuakunnan tulot, jotka silloin arvioitiin 70,000 ecuksi.
Tänne päättyivät toistaiseksi niin monet sotaisat yritykset, niin monet
suunnitelmat ja niin monet toiveet. Stanislaus tahtoi ja olisi
voinutkin tehdä edullisen sopimuksen kuningas Augustin kanssa; mutta
Kaarle XII:n hillitön itsepäisyys saattoi hänet menettämään puolalaiset
maatiluksensa ja kiinteimistönsä, säilyttääksensä hänelle kuninkaan
arvonimen.

Tämä ruhtinas asui Zweibrückenin herttuakunnassa Kaarle XII:n kuolemaan
saakka. Kun mainittu alue silloin palautui eräälle Pfalz-suvun
ruhtinaalle, valitsi hän Ranskan Elsassissa olevan Weissenburgin
asuinpaikakseen. Kuningas Augustin lähettiläs, Sum, valitti siitä
Ranskan sijaishallitsijalle, Orléansin herttualle. Mutta mainittu
herttua vastasi herra Sumille seuraavin merkillisin sanoin: "Hyvä
herra, sanokaa kuninkaalliselle herrallenne, että Ranska on aina ollut
onnettomien kuninkaiden turvapaikkana."

Saavuttuaan Saksan rajalle Ruotsin kuningas kuuli keisarin määränneen,
että hänet oli kaikissa keisarin alaisissa maissa otettava vastaan
asianmukaisin kunnianosoituksin. Kaupungit ja kylät, jotka
majoitusmestarit olivat etukäteen merkinneet hänen matkansa
pysähdyspaikoiksi, varustautuivatkin ottamaan häntä vastaan. Kaikkialla
odottivat ihmiset malttamattomina tämän merkillisen miehen tuloa, jonka
voitot ja tappiot, pienimmätkin teot, jopa joutenolokin olivat antaneet
niin paljon puheenaihetta Euroopassa ja Aasiassa. Mutta Kaarlella ei
ollut vähintäkään halua kokea kaikkea tätä komeutta eikä näytellä
heille Benderin vankia; olipa hän päättänyt saapua Tukholmaankin vasta
sitten, kun ensin oli paremmalla onnella korjannut vastoinkäymisensä.

Saavuttuaan Tergovitzaan Siebenbürgenin rajalle ja jätettyään siellä
hyvästit turkkilaiselle saattoväelleen, hän kokosi seurueensa erääseen
latoon ja sanoi heille kaikille, ettei heidän tarvinnut enää huolehtia
hänestä, vaan että heidän tuli mahdollisimman pian pyrkiä Stralsundiin,
joka sijaitsi Pommerissa Itämeren rannalla noin kolmensadan penikulman
päässä siitä paikasta, jossa he nyt olivat.

Hän otti mukaansa vain Düringin ja jätti iloisena koko muun seurueensa
hämmästyksen, pelon ja surun valtaan.[43] Hän pani mustan tekotukan
päähänsä, ollakseen tuntematon, sillä muutoin hän aina piti
luonnollisia hiuksiaan, puki ylleen kultareunaisen hatun,
ohdakkeenvärisen takin ja sinisen vaipan, otti saksalaisen upseerin
nimen ja ratsasti postihevosilla matkakumppaninsa kera tiehensä.

Hän vältti matkallaan, mikäli oli mahdollista, julkisten ja salaisten
vihollistensa maita ja suuntasi tiensä Unkarin, Määrin, Itävallan,
Baierin, Württembergin, Pfalzin, Westfalin ja Mecklenburgin kautta.
Siten hän matkusti melkein koko Saksan läpi ja pitensi tietänsä
puolella. Ensimäisen matkapäivän jälkeen, joka oli riennetty
levähtämättä eteenpäin, nuori Düring, joka ei ollut tottunut sellaisiin
ylenmääräisiin ponnistuksiin kuin Ruotsin kuningas, pyörtyi
laskeutuessaan ratsulta. Kuningas, joka ei tahtonut hetkeksikään
pysähtyä matkallaan, kysyi Düringiltä, kun tämä oli ennättänyt tointua,
paljonko hänellä oli rahaa. Düring vastasi, että hänellä oli noin tuhat
ecutä kullassa. "Anna puolet siitä minulle", jatkoi kuningas, "minä
näen kyllä, ettet kykene seuraamaan minua; minä suoritan matkani aivan
yksin." -- Düring rukoili, että hän suvaitsisi levähtää ainakin kolme
tuntia, ja vakuutti sen ajan kuluttua jälleen kykenevänsä nousemaan
ratsaille ja seuraamaan hänen majesteettiansa. Hän pyysi hartaasti
ajattelemaan kaikkia niitä vaaroja, jotka uhkasivat matkalla. Mutta
kuningas oli järkähtämätön, otti haltuunsa nuo viisisataa ecutä ja
vaati hevosia. Silloin Düring, jota kuninkaan päätös kauhistutti,
turvautui viattomaan sotajuoneen. Hän veti postitalon isännän syrjään,
osoitti hänelle Ruotsin kuningasta ja virkkoi: "Tuo mies on serkkuni;
me matkustamme yhdessä samoissa asioissa; hän näkee, että minä olen
sairas, mutta ei tahdo odottaa minua edes kolmea tuntia; minä pyydän
teitä antamaan hänelle tallistanne kehnoimman hevosen ja hankkimaan
minulle kääsit tai postivaunut."

Samalla hän painoi kaksi dukaattia postitalon isännän kouraan, ja tämä
täytti täsmällisesti hänen pyyntönsä. Kuninkaalle annettiin vikuri ja
ontuva hevonen. Niin lähti hallitsija nyt yksin kello kymmenen illalla,
keskellä pimeää yötä, tällä kulkuneuvolla matkaan myrskyn, lumen
ja sateen sekaan. Nukuttuaan muutamia tunteja, lähti hänen
matkakumppaninsa myös matkaan väkevien hevosten vetämissä vaunuissa.
Muutamain penikulmien päässä hän päivän koitteessa tapasi Ruotsin
kuninkaan, joka, saamatta hevostaan enää kulkemaan, koetti jalkaisin
päästä seuraavalle postiasemalle.

Kaarlen oli pakko nousta Düringin vaunuihin, ja hän nukahti niihin
oljille. Sitten he jatkoivat matkaansa niin, että päivisin ratsastivat
ja öisin nukkuivat vaunuissa, pysähtymättä missään.

Kuusitoistapäiväisen matkan perästä, jonka kestäessä he monesti olivat
vaarassa joutua vangeiksi, he vihdoin kello yksi yöllä saapuivat
Stralsundin kaupungin porttien eteen.

Kuningas huusi vahtisotilaille olevansa Ruotsin kuninkaan Turkinmaalta
lähettämä kuriiri, jonka täytyi heti päästä linnoituksen kuvernöörin,
kenraali Dückerin, puheille. Vahti vastasi, että oli jo liian myöhä,
kuvernööri oli jo makuulla, hänen täytyisi odottaa, kunnes päivä
valkenisi.

Kuningas väitti tulevansa erittäin tärkeissä asioissa ja selitti
heille, että jolleivät he viipymättä menisi herättämään kuvernööriä,
heitä kaikkia rangaistaisiin siitä huomispäivänä. Vihdoin eräs
kersantti meni herättämään kuvernöörin. Dücker ajatteli, että siellä
oli kenties joku Ruotsin kuninkaan kenraaleista; hän käski avata portin
ja saattaa kuriirin huoneeseensa.

Dücker, joka vielä oli puolinukuksissa, kysyi häneltä uutisia Ruotsin
kuninkaasta. Kuningas tarttui hänen käsivarteensa ja sanoi hänelle:
"Mitä nyt, Dücker! Ovatko jo uskollisimmatkin alamaiseni unohtaneet
minut?" -- Nyt kenraali tunsi kuninkaan; hän hyppäsi alas vuoteestaan,
syleili herransa polvia ja vuodatti ilokyyneleitä. Uutinen levisi heti
kaupungille, kaikki nousivat makuulta, sotilaat tunkeilivat kuvernöörin
talon ympärille, kadut täyttyivät asukkaista, jotka kyselivät
toisiltaan: "Onko totta, että kuningas on täällä?" -- Kaikki ikkunat
valaistiin; viini virtasi kaduilla tuhansien soihtujen loimottaessa ja
tykkien jyristessä.

Sillä välin saatettiin kuningas vuoteeseen; hän ei ollutkaan nukkunut
sängyssä kuuteentoista vuorokauteen. Hänen saappaansa täytyi leikata
irti sääristä, jotka olivat turvonneet äärimmäisestä rasituksesta.
Hänellä ei ollut liina- eikä muita vaatteita; hänelle hankittiin
kaikessa kiireessä puvustoksi soveliaita vaatekappaleita kaupungilta.
Nukuttuaan muutamia tunteja hän heräsi ja lähti pitämään sotaväkensä
katselmusta ja tarkastamaan linnoituksia. Samana päivänä hän jo lähetti
kaikkialle määräyksiänsä, että sotaa oli jatkettava tarmokkaammin kuin
koskaan ennen kaikkia hänen vihollisiaan vastaan. -- Muuten, kaikki
nämä erikoispiirteet, jotka ovat niin kuvaavia Kaarle XII:n omituiselle
luonteelle, on ensinnä kertonut minulle herra Fabrice ja sitten
vakuuttanut tosiksi kreivi de Croissy, joka oli lähettiläänä tämän
ruhtinaan luona.

Euroopan valtiollinen tila oli tällöin vallan toinen kuin silloin, kun
Kaarle XII jätti sen v. 1709.

Sota, joka niin kauan oli raadellut koko sen eteläistä osaa, nimittäin
Saksaa, Englantia, Hollantia, Ranskaa, Espanjaa, Portugalia ja Italiaa,
oli sammunut. Tämä yleinen rauha oli tuloksena Englannin hovissa
sattuneista vähäpätöisistä riitaisuuksista. Taitava ministeri Oxfordin
kreivi ja lordi Bolingbroke, erittäin nerokas mies ja vuosisatansa
etevin kaunopuhuja, veivät voiton kuuluisasta Marlboroughin herttuasta
ja saivat kuningatar Annan tekemään rauhan Ludvig XIV:n kanssa.
Päästyänsä siten sovintoon Englannin kera Ranska pian pakoitti muutkin
vallat suostumaan rauhaan.

Ludvig XIV:n pojanpoika Filip V alkoi hallita rauhallisesti Espanjan
valtakunnan jäännöksiä. Saksan keisari, josta oli tullut nyt myös
Napolin ja Flanderin herra, vahvisti valtaansa laajoissa maissansa.
Ludvig XIV halusi taas enää vain päättää rauhassa pitkän elämänsä.

Englannin kuningatar Anna oli kuollut 10 p:nä elokuuta 1714 kansansa
toisen puolen vihaamana siitä, että oli suonut rauhan niin monille
valtioille. Kun hänen veljensä Jaakko Stuart, onneton, melkein jo
syntyessään valtaistuimelta karkoitettu prinssi, ei tällöin
näyttäytynyt Englannissa vaatimassa kruunua, jonka uudet lait olisivat
hänelle myöntäneet, jos hänen puolueensa olisi ollut voitolla,
tunnustettiin Hannoverin vaaliruhtinas Yrjö I yksimielisesti
Suurbritannian kuninkaaksi. Valtaistuin ei siirtynyt tälle
vaaliruhtinaalle sukuperän ansiosta, vaikkapa hän polveutuikin eräästä
Jaakko I:n tyttärestä, vaan parlamentin päätöksen nojalla. Yrjö,
ikämiehenä kutsuttuna hallitsemaan maata, jonka kieltä hän ei osannut
ja jossa kaikki oli hänelle vierasta, piti itseään edelleen enemmän
Hannoverin vaaliruhtinaana kuin Englannin kuninkaana. Koko hänen
kunnianhimonsa kohdistui hänen saksalaisten valtioittensa
suurentamiseen. Melkein joka vuosi hän saapui meren yli näkemään
entisiä alamaisiansa, jotka jumaloivat häntä. Muutenkin häntä miellytti
elää enemmän ihmisenä kuin hallitsijana; kuninkuuden loisto oli hänestä
raskas taakka. Hän eli muutamain vanhain hovimiesten seurassa, joille
hän soi luottamuksensa; ja joskaan hän ei ollut se Euroopan kuningas,
joka esiintyi komeimmin, oli hän sitävastoin heistä viisaimpia ja
ainoa, joka valtaistuimellakin osasi nauttia yksityiselämän ja
ystävyyden suloja. -- Sellaisia olivat huomattavimmat hallitsijat ja
sellainen keskisen Euroopan tila.

Pohjoismaissa tapahtuneet muutokset olivat toista laatua. Sikäläiset
kuninkaat kävivät sotaa ja liittyivät Ruotsin kuningasta vastaan.

August oli jo aikoja sitten noussut jälleen Puolan valtaistuimelle
tsaarin avulla ja Saksan keisarin, Englannin Annan sekä Hollannin
valtiopäivien suostumuksella, jotka yhdessä olivat taanneet
Altranstädtin rauhan silloin, kun Kaarle XII oli määrääjänä, mutta
luopuivat takauksestaan, kun häntä ei enää tarvinnut pelätä.

Mutta August ei saanut hallita rauhassa. Ottaessaan hänet jälleen
kuninkaaksensa Puolan tasavalta samalla alkoi jälleen pelätä hänen
mielivaltaista hallitustansa. Se nousikin aseihin pakoittaaksensa hänet
tunnustamaan _pacta conventa_, kansan ja kuninkaan väliset pyhitetyt
sopimukset, ja näytti kutsuneen herransa takaisin vain senvuoksi, että
voisi julistaa hänelle sodan. Näiden häiriöiden alussa ei kuultu
mainittavan Stanislauksen nimeä; hänen puolueensa näytti tuhoutuneen,
ja Ruotsin kuningastakin muisteltiin Puolassa vain jonkinlaisena
tulvavirtana, joka hetkiseksi oli läpikulkiessaan muuttanut kaikkien
asiain juoksun.

Pultava ja Kaarle XII:n poissaolo olivat, kaataessaan Stanislauksen,
aiheuttaneet myös Kaarlen sisarenpojan, Holsteinin herttuan,
kukistumisen, jolta Tanskan kuningas riisti hänen maansa. Ruotsin
kuningas oli hellästi rakastanut herttuan isää; pojan onnettomuus koski
syvälti hänen sydämeensä. Kun hän sitäpaitsi oli koko elämänsä ajan
puuhannut yksistään kunnian vuoksi, niin oli sellaisten hallitsijain
kukistuminen, jotka hän itse oli tehnyt tai jälleen asettanut
valtaistuimelle, hänestä yhtä katkeraa kuin niin monien maakuntien
menettäminen.

Riita oli nyt siitä, kuka rikastuisi hänen häviöstään. Fredrik Wilhelm,
joka äskettäin oli päässyt Preussin kuninkaaksi ja näytti yhtä
sodanhaluiselta kuin hänen isänsä oli ollut rauhallinen, aloitti
saaliinjaon ottamalla Stettinin ja osan Pommeria, joihin hänellä oli
joitakin oikeuksia, koska oli Tanskan kuninkaalle ja tsaarille
suorittanut 400,000 ecutä.

Samoin Hannoverin vaaliruhtinas Yrjö, josta oli tullut Englannin
kuningas, oli ottanut haltuunsa Bremenin ja Werdenin herttuakunnat,
jotka Tanskan kuningas oli jättänyt hänelle pantiksi 60,000 pistolista.
Siten pideltiin Kaarle XII:lta anastettuja maita, ja niistä, jotka
olivat saaneet ne huostaansa, tuli nyt omien etujensa vuoksi yhtä
vaarallisia vihollisia kuin ne olivat, jotka olivat ne valloittaneet.

Mitä tsaariin tulee, oli hän epäilemättä kaikista pelättävin
vihollinen. Hänen aikaisemmat tappionsa, hänen voittonsa, jopa hänen
vikansakin, hänen sitkeytensä, jota hän osoitti omissa opinnoissaan ja
jolla hän opetti alamaisilleen, mitä itse oli oppinut, hänen alituinen
työskentelynsä olivat tehneet hänestä kaikissa suhteissa suuren miehen.
Hän oli jo valloittanut Riian; Liivinmaa, Inkeri, Karjala, puolet
Suomea -- kaikki maakuntia, jotka Kaarlen kuninkaalliset esi-isät
olivat aikoinaan valloittaneet, -- olivat nyt Venäjän ikeen alaisia.

Pietari Aleksejevitsh, jolla kahtakymmentä vuotta aikaisemmin ei ollut
yhtään alusta Itämerellä, näki nyt olevansa herrana mainitulla merellä,
missä hänellä oli laivastona kolmekymmentä suurta linjalaivaa.

Yhden näistä laivoista hän oli rakentanut omin käsin; hän olikin
pohjoismaiden paras kirvesmies, paras amiraali ja paras merimies.
Pohjanlahdesta Atlantin valtamereen saakka ei ollut yhtään ainoata
vaikeaa kulkuväylää, jota hän ei olisi itse tutkinut, yhdistäen siinä
merimiehen työn filosofin kokemuksiin ja keisarin suunnitelmiin ja
kohoten amiraaliksi asteittain ja voittojensa johdosta, samoin kuin hän
oli tahtonut maalla vähitellen palvella kenraaliksi saakka.

Sillaikaa kun ruhtinas Galitzin, jonka hän itse oli kasvattanut
kenraaliksi ja joka oli hänen parhaita apumiehiään hänen yrityksissään,
lopetti Suomen valloituksen, valtasi Vaasan kaupungin ja löi
ruotsalaiset, lähti keisari itse merelle, valloittaaksensa Ahvenanmaan
saaren, joka sijaitsee Itämeressä, kahdentoista penikulman päässä
Tukholmasta.

Hän lähti tälle retkelle heinäkuun alussa 1714, jolloin hänen
kilpailijansa Kaarle XII pysyttäytyi vuoteessaan Demotikassa. Hän nousi
laivaan Kronslotin (Kronstadtin) satamassa, jonka hän muutamia vuosia
aikaisemmin oli rakennuttanut neljän penikulman päähän Pietarista. Tämä
uusi satama, sikäläinen laivasto, upseerit ja merimiehet, jotka
astuivat laivoihin -- kaikki se oli hänen työtään, ja mille suunnalle
hyvänsä hän loi katseensa, hän näki vain sellaista, minkä luomisessa
hänellä jossakin muodossa oli osansa.

Venäläinen laivasto saapui heinäkuun 15 p:nä Ahvenanmaan kohdalle.
Siihen kuului kolmekymmentä linjalaivaa, kahdeksankymmentä kaleeria ja
sata puolikaleeria. Siinä oli 20,000 sotamiestä; päällikkönä oli
amiraali Apraksin; Venäjän keisari palveli siinä kontra-amiraalina.
Ruotsin laivasto, jota komensi vara-amiraali Ehrensköld, kohtasi sen 16
p:nä; se oli kahta kolmannesta heikompi; sittenkin se taisteli kolmisen
tuntia. Tsaari kävi Ehrensköldin laivan kimppuun ja valtasi sen ankaran
taistelun jälkeen.

Samana voittonsa päivänä hän laski maihin Ahvenanmaalle 16,000 miestä;
ja otettuaan vangiksi useita ruotsalaisia sotamiehiä, jotka eivät vielä
olleet ennättäneet astua Ehrensköldin laivastoon, hän vei heidät
vankeina laivoihinsa. Hän palasi Kronslotin satamaan, mukanaan
Ehrensköldin suuri laiva, kolme muuta vähän pienempää alusta, yksi
fregatti ja kuusi kaleeria, jotka kaikki hän oli vallannut taistelussa.

Kronslotista hän saapui Pietarin satamaan, mukanaan koko voittoisa
laivastonsa ja vihollisilta vallatut laivat. Täällä häntä tervehdittiin
150 tykin kolminkertaisella yhteislaukauksella. Sen jälkeen hän saapui
kaupunkiin riemusaatossa, joka oli hänelle mieleen vielä enemmän
kuin hänen juhlallinen tulonsa Moskovaan, koska hän nyt sai
kunnianosoituksia lempikaupungissaan, siinä paikassa, jossa kymmenen
vuotta aikaisemmin ei ollut yhtäkään majaa, mutta jossa nyt nähtiin
34,500 taloa; ja vihdoin, koska hän ei saapunut ainoastaan voittoisan
laivaston etunenässä, vaan koska se oli ensimäinen venäläinen laivasto,
joka milloinkaan oli nähty Itämerellä, ja sellaisen kansan luoma, jolle
laivaston nimikin ennen häntä oli tuntematon.

Pietarissa saatiin nähdä melkein samat juhlamenot, jotka olivat
koristaneet hänen riemukulkuettansa Moskovassa. Ruotsalainen
vara-amiraali oli tämän uuden riemukulkueen pääkoristeena; Pietari
Aleksejevitsh itse esiintyi siinä kontra-amiraalina. Venäläinen pajari
Romanodowski, joka edusti tsaaria juhlallisissa tilaisuuksissa, istui
valtaistuimella, sivullaan kaksitoista senaattoria. Kontra-amiraali
ojensi hänelle selonteon voitostaan, ja hänet nimitettiin ansioistansa
vara-amiraaliksi. Todellakin omituinen näytelmä, mutta merkityksellinen
sellaisessa maassa, jossa sotilaallinen alistuminen oli juuri niitä
uudistuksia, jotka tsaari oli pannut toimeen.

Venäjän keisari oli vihdoinkin voittanut ruotsalaiset merellä ja
maalla, avustanut heidän karkoittamistaan Puolasta ja vallitsi nyt
itse vuorostaan siellä. Hän oli ryhtynyt tasavallan ja Augustin
välittäjäksi, mikä oli hänelle kenties yhtä mairittelevaa kuin jos hän
olisi asettanut sinne kuninkaan. Kaarlen koko loisto ja onni oli
siirtynyt tsaarille, ja hän nauttikin niistä hyödyllisemmin kuin
hänen kilpailijansa, sillä hän käytti kaikki menestyksensä maansa
hyväksi. Jos hän valloitti jonkin kaupungin, täytyi sen etevinten
ammattitaiturien siirtää teollisuutensa Pietariin. Hän siirsi Venäjälle
ruotsalaisilta vallattujen maakuntien ammatit, taiteet ja tieteet;
hänen valtionsa rikastuivat hänen voitoistansa; ja niinpä hän lopulta
olikin kaikista valloittajista se, jolle voitiin enimmin antaa
anteeksi.

Ruotsilla sitävastoin, jolta oli riistetty miltei kaikki sen
merentakaiset maakunnat, ei enää ollut kauppaa, ei rahaa eikä luottoa.
Sen vanhat, ennen niin pelottavat sotajoukot olivat sortuneet
taisteluihin tai kurjuuteen. Enemmän kuin satatuhatta ruotsalaista
nääntyi orjina tsaarin laajoissa valtioissa, ja melkein yhtä paljon oli
myöty turkkilaisille ja tataareille.[44] Ihmisistä oli tuntuva puute,
mutta toivo elpyi jälleen, kun kuultiin kuninkaan olevan Stralsundissa.

Kunnioituksen ja ihmettelyn tunteet häntä kohtaan olivat vielä niin
voimakkaat hänen alamaistensa mielissä, että maalaisnuoriso tarjoutui
joukoittain sotapalvelukseen, vaikka maalla ei ollut tarpeeksi käsiä
sitä viljelemään.



KAHDEKSAS KIRJA.

Kaarle naittaa sisarensa Hessenin prinssille. Hänet saarretaan
Stralsundiin, josta hän pelastuu Ruotsiin. Parooni Görtzin, hänen
pääministerinsä, puuhia. Suunnitelmia sovinnonteoksi tsaarin kanssa ja
maihinnousuksi Englantiin. Kaarle piirittää Fredrikshaldia Norjassa.
Hän saa surmansa. Hänen luonteensa. Görtz mestataan.


Kesken sotavalmistelujaan Kaarle antoi jäljelläolevan sisarensa
Ulriikka Eleonooran puolisoksi Hessen-Kasselin prinssille Fredrikille.
Leskikuningatar, Kaarle XII:n ja prinsessan isoäiti, joka jo oli
kahdeksankymmenen vuoden ikäinen, hoiti emännän tehtäviä tässä
juhlassa, joka pidettiin huhtikuun 4 p:nä 1715 Tukholman linnassa, ja
kuoli kohta sen jälkeen.

Kuningas ei lainkaan kunnioittanut näitä häitä läsnäolollaan; hän pysyi
Stralsundissa täydentämässä tämän tärkeän, Tanskan ja Preussin
kuninkaitten uhkaaman paikan linnoituksia. Kuitenkin hän nimitti
lankonsa Ruotsissa olevan armeijansa ylipäälliköksi. Mainittu ruhtinas
oli palvellut Hollantia Preussin vastaan käydyissä sodissa. Häntä
pidettiin etevänä kenraalina, mikä ominaisuus osaltaan melkoisesti oli
vaikuttanut siihen, että Kaarle XII naitti hänelle sisarensa.

Onnettomuudet seurasivat nyt Kaarlea yhtä nopeasti kuin ennen voitot
Saman 1715 vuoden kesäkuussa saarsivat Englannin kuninkaan saksalaiset
joukot yhdessä Tanskan joukkojen kanssa Wismarin vahvan kaupungin.
Samaan aikaan marssivat yhtyneet tanskalaiset ja saksilaiset 36,000
miehen voimalla Stralsundia kohti, saartaakseen sen. Tanskan ja
Preussin kuninkaat upottivat Stralsundin lähellä viisi ruotsalaista
laivaa. Tsaari liikkui tällöin Itämerellä kahdenkymmenen suuren
sotalaivan ja puolentoistasadan kuljetuslaivan kera, joissa oli 30,000
miestä, uhaten Ruotsia maihinnousulla. Milloin hän eteni Helsingborgin
rannikolle saakka, milloin taas näyttäytyi Tukholman kohdalla. Koko
Ruotsi seisoi aseissa rannikolla ja odotti joka hetki maihinnousua.
Samaan aikaan hänen maasotajoukkonsa ahdistivat askel askeleelta
ruotsalaiset joukot pois niistä paikoista, joita näillä vielä oli
hallussaan Suomessa Pohjanlahden tienoilla. Mutta tsaari ei kuitenkaan
ulottanut sotatoimiansa kauemmaksi.

Oderin suulla, joka virta jakaa Pommerin kahtia ja Stettinin ohi
kuljettuaan laskee Itämereen, on pieni Usedomin saari. Tämä paikka on
asemansa puolesta perin tärkeä, se kun vallitsee Oderia sekä vasemmalta
että oikealta. Sillä, joka on saaren valtias, on vallassaan myös virran
laivaliikenne. Preussin kuningas oli karkoittanut ruotsalaiset
mainitulta saarelta ja ottanut sen haltuunsa, kuten Stettininkin, jonka
oli myös takavarikoinut muka rauhanrakkaudesta, kuten hän sanoi.
Ruotsalaiset olivat kuitenkin valloittaneet Usedomin saaren takaisin
toukokuussa 1715. Heillä oli siellä kaksi linnoitusta: toinen oli
Swinemünden linnoitus Oderin samannimisen suuhaaran varrella, toinen
taas, huomattavampi, oli Peenemünde, toisen suuhaaran varrella.
Ruotsin kuninkaalla oli näiden kahden linnoituksen ja koko saaren
suojelemiseksi ainoastaan 250 pommerilaista sotamiestä, komentajana
eräs vanha ruotsalainen upseeri, nimeltä Kuse-Slerp, jonka nimi
ansaitsee säilyä muistissa.

Preussin kuningas lähetti 4 p:nä elokuuta 1,500 jalkamiestä ja 800
rakuunaa nousemaan saarelle maihin; he saapuivat ja astuivat
vastarintaa kohtaamatta maihin Swinemünden linnoituksen puolelta.
Ruotsalainen komentaja näet jätti heille mainitun linnoituksen, koska
se oli vähemmän tärkeä, ja vetäytyi, tahtomatta hajoittaa vähiä
miehiään, pienen joukkonsa kera Peenemünden linnaan, päättäen puolustaa
sitä viimeiseen saakka.

Niinpä täytyikin häntä varsinaisesti piirittää. Sitä varten tuotettiin
laivoilla tykistöä Stettinistä ja vahvistettiin preussilaisia joukkoja
tuhannella jalka- ja neljälläsadalla ratsumiehellä. Elokuun 18 p:nä
kaivettiin juoksuhautoja kahdessa paikassa ja alettiin ankarasti ampua
linnaa tykeillä ja mörssäreillä. Piirityksen aikana onnistui erään
ruotsalaisen sotamiehen, jolla oli salainen kirje Kaarle XII:lta,
nousta maihin saarelle ja pujahtaa Peenemündeen. Hän jätti kirjeen
komentajalle; sen sisällys kuului näin: "Älkää ampuko, ennenkuin
vihollinen on vallihaudan partaalla; puolustautukaa viimeiseen
veripisaraan saakka. Jätän teidät hyvän onnenne huomaan. _Kaarle_."

Nähtyään kirjeen Slerp päätti totella sitä ja kuolla, kuten siinä oli
määrätty, herransa palveluksessa. Päivän koittaessa 22 p:nä viholliset
ryhtyivät rynnäkköön. Piiritetyt eivät ampuneet, ennenkuin näkivät
piirittäjät vallihaudan partaalla, ja surmasivat heitä siinä kosolti.
Mutta vallihauta täyttyi, muurinaukko laajeni, ja ryntääjäin luku kävi
ylivoimaiseksi; he työntyivät linnaan yhtaikaa kahdesta kohdasta.
Linnanpäällikkö ajatteli nyt vain, kuinka voisi myödä henkensä
mahdollisimman kalliista ja totella kirjettä. Hän jättikin muurinaukot,
joista viholliset tunkivat sisälle, ja sijoitti pienen joukkonsa, jolla
oli kylliksi rohkeutta ja uskollisuutta seurata häntä, lähelle erästä
vallinsarvea siten, ettei sitä voitu saartaa. Viholliset hyökkäsivät
hänen kimppuunsa ja ihmettelivät, ettei hän pyytänyt armoa. Hän
taisteli vielä kokonaisen tunnin ja sai luutnanttinsa ja majurinsa kera
surmansa vasta sitten, kun hän oli jo kadottanut puolet sotamiehistään.
Silloin yhden ainoan upseerin kera jäljellä olevat sata sotamiestä
antautuivat ja joutuivat sotavangeiksi. Komentajan taskusta löytyi
hänen herransa kirje, joka vietiin Preussin kuninkaalle.

       *       *       *       *       *

Sillaikaa kun Kaarle menetti Usedomin ja sen läheiset saaret ja Wismar
oli antautumaisillaan, eikä hänellä enää ollut laivastoa ja itse Ruotsi
oli uhattu, viipyi hän yhä Stralsundissa, jota parhaillaan piiritti
36,000 miestä.

Stralsund, jonka Ruotsin kuninkaan siellä kestämä piiritys saattoi
Euroopassa kuuluisaksi, on Pommerin lujin paikka. Se sijaitsee
Göllen-salmen rannalla Itämeren ja Franken-järven välissä. Maan
puolelta voidaan sinne päästä ainoastaan kapeaa tietä myöten, jota
puolustivat luoksepääsemättöminä pidetyt vallitukset. Siinä oli
varusväkenä lähes 9,000 miestä ja kaiken lisäksi itse Ruotsin kuningas.
Tanskan ja Preussin kuninkaat ryhtyivät piiritykseen 36,000 miehen
voimalla, jossa oli preussiläisiä, tanskalaisia ja saksilaisia.

Kunnia saada piirittää Kaarle XII:tta oli niin pakoittava syy, että
kaikki esteet voitettiin ja saartokaivanto avattiin lokakuun 19 ja 20
päivän välisenä yönä 1715. Piirityksen alussa sanoi Ruotsin kuningas,
ettei hän voinut käsittää, kuinka voitaisiin valloittaa lujasti
linnoitettu ja riittävällä miehistöllä varustettu paikka. Entisiä
valloituksia tehdessään hän itse oli ottanut useita linnoituksia, mutta
tuskin koskaan säännöllisen piirityksen avulla; hänen aseittensa
aiheuttama pelko oli silloin tehnyt kaikki. Muutoinkaan hän ei
arvioinut muita itsensä mukaan eikä pitänyt vihollisiaan kyllin
suuressa arvossa. Piirittäjät sen sijaan jouduttivat töitänsä erityisen
uutterasti ja tarmokkaasti, ja lisäksi suosi heitä perin omituinen
onnenoikku.

Kuten tiettyä, ei Itämeressä ole nousu- eikä pakovettä. Kaupunkia
suojeleva vallitus, joka länsipuolelta nojautui läpipääsemättömään
suohon ja itäpuolelta mereen, näytti kestävän kaikki rynnäköt. Kukaan
ei ollut huomannut, että länsituuli, silloin kun se puhalsi tavallista
rajummin, työnsi Itämeren vesiä itää kohti, niin että vallituksen
juurelle, jonka oli luultu olevan läpipääsemättömän meren suojassa, jäi
vettä vain kolmen jalan syvyydeltä. Eräs sotamies oli sattunut
putoamaan vallilta mereen ja hämmästyi tavatessaan siinä pohjan. Hän
käsitti voivansa tämän löydön avulla saavuttaa onnensa; niinpä hän
karkasi ja lähti saksilaisten joukkojen päällikön kreivi Wackerbarthin
majapaikkaan ilmoittamaan, että meren läpi voitiin kahlata ja vaivatta
tunkeutua ruotsalaisten vallituksiin.

Preussin kuningas käytti tätä tiedonantoa viivyttelemättä hyväkseen.

Niinpä jo puoliyöstä seuraavana päivänä, kun länsituuli vielä puhalsi,
everstiluutnantti Koppen 1,800 miehen keralla astui veteen, samalla
kun 2,000 miestä eteni vallitukselle vievää tietä pitkin. Koko
preussilaisten tykistö alkoi ampua, ja preussilaiset ynnä tanskalaiset
tekivät eräältä toiselta taholta valehyökkäyksen.

Ruotsalaiset luulivat voivansa varmasti työntää takaisin nuo 2,000
miestä, joiden he näkivät lähenevän tietä myöten niin uhkarohkean
näköisinä. Mutta äkkiä Koppen 1,800 miehensä kera tunkeutui
vallituksiin meren puolelta. Ruotsalaiset, ollen saarroksissa ja
hämmästyneitä, eivät voineet tehdä vastarintaa. Paikka valloitettiin
suuren verilöylyn jälkeen. Osa ruotsalaisia pakeni kaupunkiin,
piirittäjät seurasivat perästä ja tunkeutuivat sinne sekaisin
pakenijain kanssa. Kaksi saksilaista upseeria ja neljä sotamiestä oli
jo nostosillalla, mutta se ehdittiin vetää ylös; he joutuivat
vangeiksi, ja kaupunki pelastui sillä kertaa.

Valloitetusta varustuksesta löytyi neljäkolmatta tykkiä, jotka nyt
suunnattiin Stralsundia kohti. Piiritystä jatkettiin sitkeästi ja
hyvässä luottamuksessa, mikä oli suoranaisena seurauksena ensimäisestä
menestyksestä. Kaupunkia ammuttiin ja pommitettiin miltei lakkaamatta.

Vastapäätä Stralsundia on Itämeressä Rügenin saari, joka suojelee sitä
ja johon varusväki sekä porvaristo olisi voinut vetäytyä, jos heillä
olisi ollut kuljetusvälineitä. Tämä saari oli sentähden Kaarlelle
erittäin tärkeäarvoinen. Hän näki hyvin, että jos viholliset pääsisivät
sen herroiksi, hän joutuisi saarroksiin sekä maan että meren puolelta
ja että kaiken todennäköisyyden mukaan hänen täytyisi joko hautautua
Stralsundin raunioiden alle tai nähdä itsensä samojen vihollisten
vankina, joita hän niin kauan oli halveksinut ja joille hän oli pannut
niin ankaria ehtoja. Kuitenkaan ei hänen asiainsa surkea tila ollut
sallinut hänen jättää Rügenille riittävästi varusväkeä; siellä oli
hänellä vain 2,000 miestä.

Hänen vihollisensa olivat jo kolmen kuukauden ajan tehneet tarpeellisia
valmistuksia noustaksensa maihin tälle sangen vaikeapääsyiselle
saarelle. Vihdoin Anhaltin prinssi, rakennutettuaan riittävästi
aluksia, laski siellä marraskuun 15 p:nä suotuisan sään avulla maihin
12,000 miestä. Kaikkialla läsnäoleva kuningas oli itse saarella; hän
kokosi yhteen 2,000 sotamiestänsä, jotka olivat varustautuneet erään
pienen sataman läheisyyteen, kolmen penikulman päähän siitä paikasta,
missä vihollinen oli noussut maihin. Hän asettui heidän etupäähänsä ja
marssi keskellä yötä syvimmässä hiljaisuudessa vihollista vastaan.
Mutta Anhaltin prinssi olikin jo varovaisuuden vuoksi, joka näytti
tarpeettomalta, vallittautunut miehineen. Hänen alapäällikkönsä eivät
odottaneet hyökkäystä jo samana yönä ja luulivat Kaarle XII:n olevan
Stralsundissa; mutta Anhaltin prinssi, joka kyllä tiesi, mihin Kaarle
pystyi, oli käskenyt luoda syvän vallihaudan, jonka partaalla oli
hirsipaalustoja, ja ryhtyi kaikkiin varokeinoihin, ikäänkuin hänellä
olisi ollut ylivoimainen armeija vastassaan.

Kello kahden ajoissa aamulla Kaarle saapui vihollisten eteen,
aiheuttamatta vähintäkään melua. Hänen sotamiehensä sanoivat
toisilleen: "Temmatkaa pois hirsipaalustot!" -- Vahtisotilaat kuulivat
nämä sanat ja hälyttivät heti leirin jalkeille; viholliset tarttuivat
aseihin. Poistettuaan hirsipaalustot kuningas näki edessään leveän
vallihaudan.

"Ah!" sanoi hän, "onko se mahdollista? Enpä sitä odottanut". -- Tämä
yllätys ei masentanut häntä; hän ei tiennyt, kuinka paljon väkeä oli
laskettu maihin; hänen vihollisensa puolestaan eivät tienneet, kuinka
pienen joukon kera heillä oli tekemistä. Pimeys näytti suosivan
Kaarlea; hän teki pian päätöksensä ja heittäytyi vallihautaan, johon
ensin rohkeimmat miehet ja sitten kohta kaikki muutkin häntä
seurasivat. Paikaltaan temmatut hirsipaalustot, kasaan luotu multa,
saatavilla olevat puiden rungot ja oksat ja kiväärin kuulien sattumalta
tappamat sotamiehet saivat tehdä risukimppujen virkaa. Kuningas, mukana
olevat kenraalit, upseerit ja rohkeimmat sotamiehet kiipesivät
toistensa olkapäille hyökätäkseen yli. Taistelu syntyy vihollisen
leirissä; ruotsalaisten raivokkuus saattaa alussa tanskalaiset ja
preussiläiset epäjärjestykseen; mutta lukumäärä on liian epäsuhtainen;
neljännestunnin kuluttua heitetään ruotsalaiset takaisin ja heidän
täytyy palata vallihaudan yli. Anhaltin prinssi ajoi nyt heitä takaa
tasangolle saakka; hän ei tiennyt, että sillä hetkellä itse Kaarle XII
pakeni hänen edellään. Kovaonninen kuningas kokosi jälleen joukkonsa
avoimella kentällä, ja taistelu alkoi uudelleen yhtä itsepintaisena
kummaltakin puolelta. Kuninkaan suosikki Grothusen ja kenraali Dahldorf
kaatuivat hänen sivullaan. Taistelun tuoksinassa Kaarle astui
viimemainitun ruumiin yli, joka vielä hengitti. Myöskin Düring, joka
yksin oli seurannut häntä matkalla Turkista Stralsundiin, sai surmansa
hänen nähtensä.

Tämän käsirysyn kestäessä eräs tanskalainen luutnantti, jonka nimeä en
ole voinut saada tietooni, tunsi Kaarlen, tarttui toisella kädellä
hänen miekkaansa ja tarrasi toisella kiinni hänen hiuksiinsa,
huudahtaen hänelle: "Antautukaa, sire, tai minä tapan teidät!" --
Kaarlella oli vyössä pistoli; hän laukaisi sen vasemmalla kädellään
upseeria kohti, joka kuoli haavaansa seuraavana päivänä. Tanskalaisen
lausuma kuningas Kaarlen nimi veti heti paikalle joukon vihollisia;
kuningas ympäröitiin, ja hän sai pyssynkuulan vasemmalle puolen
rintaansa. Haava, jota hän nimitti ruhjevammaksi, oli kahden sormen
syvyinen. Kuningas taisteli jalkaisin ja oli vähällä saada surmansa tai
joutua vangiksi. Kreivi Poniatowski taisteli tällä hetkellä hänen
sivullaan; hän oli pelastanut Kaarlen hengen Pultavan luona, hänen oli
suotu pelastaa se myös tässä Rügenin taistelussa, jossa hän toimitti
kuninkaan ratsun selkään.

Ruotsalaiset vetäytyivät saarella erääseen paikkaan, nimellä Altefähr,
jossa heidän hallussaan vielä oli linnoitus. Sieltä kuningas palasi
salmen yli Stralsundiin, pakosta jättäen urhoolliset joukot, jotka niin
uljaasti olivat avustaneet häntä tässä yrityksessä; ne tehtiin
sotavangeiksi kahta päivää myöhemmin.

Näiden vankien joukossa oli myös se kovaonninen ranskalainen rykmentti,
joka oli koottu Hochstättin taistelusta pelastuneista pirstaleista ja
joka oli ensin palvellut kuningas Augustia ja sitten siirtynyt Ruotsin
kuninkaan palvelukseen. Enin osa sen miehistöstä liitettiin uuteen
rykmenttiin, jota komensi eräs Anhaltin prinssin poika, tullen nyt
heidän neljänneksi isännäkseen. Tämän harhailevan rykmentin päällikkönä
Rügenillä oli tällöin sama kreivi de Villelongue, joka niin
jalomielisesti oli pannut alttiiksi henkensä Adrianopolissa Kaarle
XII:n hyväksi. Hän joutui nyt joukkoineen vangiksi ja sai siis lopulta
sangen huonon palkinnon niin monista palveluksista, vaivoista ja
onnettomuuksista.

Kaikkien näiden ihmeellisten urotöiden jälkeen, jotka vain heikonsivat
hänen voimiaan, kuningas, vaikkapa olikin suljettuna Stralsundiin ja
antautumispakon uhkaamana, oli yhä samanlainen, jollaisena hänet
oli nähty Benderissä. Hän ei säikähtänyt mitään: päivisin hän
teetti kaivantoja ja vallituksia muurien taakse, öisin hän teki
uloshyökkäyksiä. Sillä välin ammuttiin aukkoja Stralsundin muureihin,
pommeja satoi talojen päälle; toinen puoli kaupunkia oli tuhkana.
Porvarit, ollenkaan napisematta, vaan päinvastoin ihmetellen suuresti
herraansa, jonka ponnistukset, kohtuus ja rohkeus hämmästyttivät heitä,
olivat kaikki muuttuneet sotilaiksi hänen johdossaan. He seurasivat
häntä uloshyökkäyksissä; he olivat hänellä toisena varusväkenä.

Kun kuningas eräänä päivänä saneli sihteerilleen Ruotsiin meneviä
kirjeitä, putosi pommi talon kohdalle, lävisti katon ja räjähti
kuninkaan huoneen vieressä. Puolet permannosta lensi pirstaksi, mutta
se työhuone, jossa kuningas saneli, oli osaksi rakennettu paksuun
muuriin eikä siis kärsinyt tärähdyksestä, ja kummallisen onnenoikun
johdosta ei yksikään ilmaan lentelevistä pomminsiruista osunut sinne,
vaikka ovi oli auki. Pommin räjähtäessä ja talon täristessä ikäänkuin
kaatumaisillansa putosi kynä sihteerin kädestä. "Mikä on hätänä?" kysyi
häneltä kuningas levollisin ilmein. "Miksi ette kirjoita?" -- Sihteeri
änkytti vastaukseksi ainoastaan: "Ah, sire, pommi!" -- "No mitä
pommilla on yhteistä sanelemani kirjeen kanssa?" vastasi kuningas.
"Jatkakaa!"

Siihen aikaan oli eräs Ranskan lähettiläs suljettuna Ruotsin kuninkaan
kanssa Stralsundiin. Hän oli nimeltään Colbert, kreivi de Croissy,
Ranskan armeijan kenraaliluutnantti, kuuluisan valtioministerin
markiisi de Torcyn veli ja sen mainion Colbertin sukulainen, jonka nimi
ei koskaan kuole Ranskassa. Oli melkein yhdentekevää, lähetettiinkö
joku mies juoksuhautaan vai lähettilääksi Kaarle XII:n luo. Kuningas
keskusteli Croissyn kanssa tuntikausia mitä vaarallisimmissa paikoissa,
kanuunankuulien ja pommien surmatessa väkeä heidän vieressään ja
takanaan, kuninkaan huomaamatta vaaraa tai lähettilään tahtomatta edes
antaa hänelle aavistustakaan siitä, että oli soveliaampiakin paikkoja
puhella asioista. Mainittu ministeri teki jo ennen piiritystä kaikkensa
saadakseen aikaan sopimuksen Ruotsin ja Preussin kuninkaitten välillä;
mutta jälkimäinen vaati liikoja, ja Kaarle taas ei tahtonut
luovuttaa mitään. Kreivi de Croissyn ainoana tyydytyksenä hänen
lähettilästoimessaan oli siis ilo saada nauttia eriskummaisen miehen
tuttavuutta. Hän nukkui usein samalla viitalla hänen vieressään; hän
oli, jakaessaan hänen kanssansa vaarat ja vaivat, hankkinut itselleen
oikeuden puhua hänen kanssansa vapaasti. Kaarle edisti tätä rohkeutta
niissä, joita hän rakasti; hän sanoikin joskus kreivi de Croissylle:
"_Veni, maledicamus de rege_, tulkaa, puhelkaamme hieman pahaa Kaarle
XII:sta!" Näin on mainittu lähettiläs itse kertonut minulle.

Croissy viipyi kaupungissa marraskuun 13 päivään saakka. Vihdoin hän,
saatuaan vihollisilta luvan lähteä matkatavaroineen, otti jäähyväiset
Ruotsin kuninkaalta, joka jäi Stralsundin raunioiden keskelle kahdella
kolmanneksella huvenneine varusväkineen, mielien kestää rynnäkön.

Kahta päivää myöhemmin tehtiin todellakin hyökkäys ulkovallitusta
vastaan. Viholliset valtasivat sen kahdesti ja heidät lyötiin siitä
kahdesti takaisin. Kuningas taisteli aina mukana krenatööriensä
joukossa. Vihdoin ylivoima voitti; piirittäjät pääsivät varustuksen
herroiksi. Kaarle viipyi vielä kaksi päivää kaupungissa, odottaen joka
hetki yleistä väkirynnäkköä. Hän pysyi 16 p:nä puoliyöhön saakka
pienellä, pommien ja tykinkuulien raunioittamalla raveliinilla;
päivää myöhemmin korkeimmat upseerit rukoilivat häntä poistumaan
linnoituksesta, jota ei enää voitu puolustaa. Mutta peräytyminen oli jo
yhtä vaarallista kuin paikalla pysyminenkin. Itämeri oli täynnä
venäläisiä ja tanskalaisia laivoja, kun sitävastoin Stralsundin
satamassa oli vain pieni purje- ja soutualus. Ne monet vaarat, jotka
tekivät tämän peräytymisen niin kunniakkaaksi, yllyttivät Kaarlea
siihen ryhtymään. Hän astui laivaan yöllä 20 p:nä jouluk. 1715
ainoastaan kymmenen henkilön kanssa. Ensin täytyi rikkoa jää, joka
satamassa peitti meren. Tämä rasittava työ kesti useita tunteja,
ennenkuin alus vihdoin voi uida vapaasti. Vihollisten amiraalit olivat
saaneet mitä jyrkimmät määräykset olla päästämättä Kaarlea ulos
Stralsundista ja ottaa hänet vangiksi kuolleena tai elävänä. Onneksi he
olivat tuulen alla eivätkä siis voineet päästä hänen kimppuunsa. Vielä
suurempi vaara uhkasi Kaarlea hänen kulkiessansa Rügenin saaren ohi
erään Habette-nimisen paikan läheltä, jossa tanskalaisilla oli
12-kanuunainen patteri. He ampuivatkin kuningasta kohti. Laivamiehet
ponnistelivat kovasti purjein ja airoin, päästäkseen nopeasti ohi; eräs
tykinkuula tappoi kaksi miestä Kaarlen vierestä, eräs toinen musersi
aluksen maston. Näiden vaarojen alaisena kuningas vihdoin kohtasi kaksi
omaa laivaansa, jotka risteilivät Itämerellä. Seuraavana päivänä
Stralsund antautui, sen varusväki joutui sotavankeuteen. Kaarle nousi
maihin Skoonessa Ystadin luona ja lähti sieltä Karlskronaan. Hänen
asemansa oli nyt aivan toinen kuin silloin, kun hän viisitoista vuotta
aikaisemmin oli lähtenyt sieltä 120-kanuunaisessa laivassa laatimaan
lakeja pohjoismaille.

Odotettiin hänen, kun hän nyt kerran oli niin lähellä, saapuvan
katsomaan pääkaupunkiansa pitkän poissaolon jälkeen. Mutta hänen
tarkoituksensa oli palata sinne vasta uusien voittojen perästä. Hän ei
voinut mukautua muutoin näkemään jälleen kansaansa, joka rakasti häntä
ja jota hänen täytyi edelleen sortaa, voidakseen puolustautua
vihollisiltaan. Ainoastaan sisarensa hän tahtoi nähdä ja kohtasi hänet
Vetter-järven rannalla Itägöötanmaalla. Hän matkusti sinne yhden ainoan
palvelijan kanssa postihevosilla ja palasi vietettyään yhden päivän
sisarensa seurassa.

Karlskronasta käsin, jossa hän talvehti, hän määräsi uusia
sotaväenottoja kuningaskunnassaan. Hän luuli kaikkien alamaistensa
syntyneen yksinomaan seuraamaan häntä sotaan ja oli totuttanut heidät
uskomaan samoin. Sotamiehiksi kirjoitettiin nuorukaisia viidestätoista
ikävuodesta alkaen. Useimpiin kyliin jäi jäljelle vain vanhuksia,
lapsia ja naisia; monin paikoin nähtiinkin pelkästään naisia maata
muokkaamassa.

Vielä vaikeampaa oli hankkia laivastoa. Asian auttamiseksi annettiin
lupakirjeitä kaappareille, jotka näiden tavattomien ja maalle
vahingollisten etuoikeuksien nojalla varustivat muutamia laivoja. Nämä
olivatkin Ruotsin viimeisiä voimanponnistuksia. Niin suurien kulujen
peittämiseksi täytyi käyttää kansan viimeiset varat. Tuskinpa oli
mitään kiskomisen lajia, jota ei olisi keksitty jonkun veron tai maksun
nimellä. Kaikki talot tarkastettiin ja otettiin puolet niiden
varastoista kuninkaan makasiineihin vietäväksi. Hänen laskuunsa
ostettiin kaikki valtiossa oleva rauta, ja hallitus suoritti hinnan
maksuosoituksilla, myödäkseen sen jälleen kovasta rahasta. Kaikki ne,
jotka pitivät silkkisiä vaatteita, tekotukkia tai kullattuja miekkoja,
saivat maksaa niistä veroa. Myös kamiiniuuneille pantiin ankara vero.
Moisen nylkemisjärjestelmän rasittama kansa olisi varmasti kapinoinut
jokaista muuta kuningasta vastaan, mutta kurjinkin Ruotsin talonpoika
tiesi kuninkaansa viettävän vieläkin ankarampaa ja niukempaa elämää
kuin hän. Niinpä kaikki nurisematta alistuivatkin näihin rasituksiin,
joita kuningas itse ensimäisenä kesti.

Yleinen vaara saattoikin yksityiset onnettomuudet unhoon. Odotettiinhan
näet joka hetki venäläisten, tanskalaisten, preussilaisten,
saksilaisten, vieläpä englantilaistenkin maallenousua Ruotsiin. Tämä
pelko oli niin hyvin perusteltu ja niin voimakas, että ne, joilla oli
rahoja tai kalleuksia, kaivoivat ne maahan.

Todella olikin jo englantilainen laivasto ilmestynyt Itämerelle,
kenenkään tuntematta sen toimintaohjeita, ja Tanskan kuninkaalla oli
tsaarin lupaus siitä, että venäläiset yhdessä tanskalaisten kanssa
hyökkäisivät Ruotsiin keväällä 1716.

Niinpä olikin mitä suurin yllätys koko Euroopalle, joka tarkasti
seurasi Kaarle XII:n kohtaloa, kun tämä, sen sijaan että olisi
puolustanut niin monien ruhtinaiden uhkaamaa maatansa, lähtikin
maaliskuussa 1716 20,000 miehen kanssa Norjaan.

Sitten Hannibalin päivien ei oltu nähty kenraalia, joka, koska ei
voinut puolustautua omassa maassaan vihollisiansa vastaan, lähti
sotimaan heitä vastaan heidän valtioittensa sydämessä. Hänen lankonsa,
Hessenin prinssi, seurasi häntä tällä retkellä.

Ruotsista voidaan kulkea Norjaan ainoastaan sangen vaarallisien solien
kautta, ja niiden ohi päästyä kohdataan vähän väliä vesilammikoita,
joita meri on sinne luonut kallioiden väliin. Niinpä täytyikin joka
päivä tehdä siltoja. Pieni luku tanskalaisia olisi kyennyt
pysähdyttämään ruotsalaisen armeijan, mutta ei oltu osattu aavistaa
tätä äkillistä maahantunkeutumista. Vieläkin enemmän ihmetytti
Eurooppaa se, että tsaari pysyi paikallaan näiden tapausten aikana eikä
yrittänyt maallenousua Ruotsiin, kuten hän oli siitä sopinut
liittolaistensa kanssa.

Tämän toimettomuuden syynä oli eräs kaikkein suurimpia, mutta samalla
toimeenpanoltaan vaikeimpia suunnitelmia, mitä ihmisjärki on koskaan
harkinnut.

Frankenissa syntynyt, välittömästi valtakunnan alainen vapaaherra,
parooni Henrik von Görtz oli tehnyt Ruotsin kuninkaalle suuriarvoisia
palveluksia, mainitun hallitsijan oleskellessa Benderissä, ja sitten
päässyt hänen suosikikseen ja pääministerikseen.

Ei ole milloinkaan ollut miestä, joka olisi ollut notkeampi ja samalla
rohkeampi, neuvokkaampi vastoinkäymisissä, suurisuuntaisempi aikeissaan
ja toimeliaampi niiden toteuttamisessa. Hän ei säikähtänyt mitään
suunnitelmaa, ei arkaillut mitään keinoa; hän tuhlasi lahjoja,
lupauksia, valoja, totuutta ja valhetta.

Hän matkusti Ruotsista Ranskaan, Englantiin ja Hollantiin
mieskohtaisesti koettelemaan niitä vaikutuskeinoja, joita hän aikoi
käyttää. Hän olisi kyennyt järkyttämään koko Eurooppaa ja oli sitä jo
suunnitellutkin. Mihin hänen herransa pystyi armeijan etunenässä,
siihen hän pystyi kabinetissa. Hänellä olikin sellainen vaikutusvalta
Kaarle XII:een, jollaista ei ollut yhdelläkään ministerillä ollut ennen
häntä.

Tämä kuningas, joka kaksikymmenvuotiaana oli antanut vain käskyjä
kreivi Piperille, otti nyt ohjeita parooni Görtziltä, ollen sitä
enemmän kuuliainen tälle ministerille, mitä enemmän onnettomuus
pakoitti hänet kuulemaan muiden neuvoja ja mitä enemmän Görtzin antamat
neuvot sopeutuivat hänen rohkeuteensa. Görtz huomasi, että niin monista
Ruotsia vastaan liittyneistä ruhtinaista Hannoverin vaaliruhtinas ja
Englannin kuningas Yrjö oli se, jota Kaarle vihasi enimmin, koska hän
oli ainoa, jota Kaarle ei ollut loukannut. Yrjö oli näet sekaantunut
riitaan sen rauhoittamisen varjolla, mutta itse asiassa saadakseen
pitää hallussaan Bremenin ja Werdenin, joihin hänellä ei näyttänyt
olevan muuta oikeutta kuin se, että oli ne halvasta hinnasta ostanut
Tanskan kuninkaalta, jolle ne eivät ollenkaan kuuluneet.

Hän huomasi myös ajoissa, että tsaari oli tyytymätön liittolaisiinsa,
jotka yhdessä olivat estäneet häntä sijoittumasta Saksan valtakuntaan,
missä tämä jo liiankin vaaralliseksi muuttunut hallitsija mielellään
halusi saada jalansijaa. Wismar, ainoa kaupunki, joka vielä oli ollut
ruotsalaisten hallussa Saksan rannikolla, antautui vihdoin
preussilaisille ja tanskalaisille 14 p:nä helmik. 1716. Nämä eivät
olleet tahtoneet edes sallia Mecklenburgissa olevien venäläisten
joukkojen ottaa osaa sen piiritykseen. Moinen, jo kahden vuoden
kuluessa usein uudistunut epäluottamus oli vieroittanut tsaarin mielen
liittolaisista ja kenties pelastanut Ruotsin perikadosta. On olemassa
monta esimerkkiä siitä, kuinka yksi ainoa valta on valloittanut
liittoutuneet valtiot, mutta sangen vähän siitä, että useat
liittoutuneet ovat valloittaneet suuren valtakunnan. Joskin heidän
yhdistyneet voimansa ovat sen murskanneet, ovat heidän riitansa sen
jälleen nostaneet pystyyn.

Vuodesta 1714 saakka olisi tsaari voinut nousta maihin Ruotsissa. Mutta
joko hän sitten ei voinut sopia asiasta syystä kyllä kateellisten
liittolaistensa, Puolan, Englannin, Tanskan ja Preussin kuninkaitten
kanssa, tai hän ei vielä uskonut joukkojansa kyllin sotakuntoisiksi
käymään omien kotiliesien ääressä sen saman kansan kimppuun, jonka
pelkät talonpojat olivat voittaneet tanskalaisten valiojoukot; joka
tapauksessa hän aina lykkäsi toistaiseksi mainitun yrityksen.

Lisäksi pidätti häntä vielä rahanpuute. Tsaari oli maailman
mahtavimpia, mutta samalla köyhimpiä hallitsijoita. Hänen tulonsa eivät
tällöin nousseet enempään kuin 24 miljoonaan livreen. Hän oli kyllä
löytänyt kulta-, hopea-, rauta- ja vaskikaivoksia, mutta niiden
tuottama hyöty oli vielä epävarma ja niiden käyttö kallishintainen. Hän
oli pannut vireille suuren kaupankäynnin, mutta alku tuotti hänelle
vain toiveita. Hänen vastavalloitetut maakuntansa kohottivat hänen
mahtiaan ja kunniaansa, mutta eivät lisänneet hänen tulojansa.
Tarvittiin aikaa, ennenkuin Liivinmaan haavat umpeutuivat, sillä tätä
viljavaa maakuntaa olivat julmasti hävittäneet viisitoista sotavuotta,
rauta, tuli ja ruttotauti; tyhjänä asukkaista se oli vain taakaksi
voittajalleen. Hänen ylläpitämänsä laivastot, hänen alati
suunnittelemansa uudet yritykset tyhjensivät hänen rahavaransa. Hänen
oli ollut pakko ryhtyä huonoon keinoon, nimittäin rahan arvon
kohottamiseen, mikä ei koskaan paranna valtion kärsimyksiä ja on
epäedullinen varsinkin sellaiselle maalle, joka tuottaa ulkomailta
enemmän tavaraa kuin vie sinne.

Nämä olivat osaksi ne perusteet, joille Görtz rakensi suunnitelmansa
mullistuksen aikaansaamiseksi. Hän rohkeni esittää Ruotsin kuninkaalle,
että tämä hankkisi rauhan Venäjän keisarilta mihin hintaan hyvänsä,
saattoi hänet huomaamaan, että tsaari oli suutuksissaan Puolan ja
Englannin kuninkaille, ja antoi hänen ymmärtää, että Pietari
Aleksejevitsh ja Kaarle XII yhtyneinä kykenisivät vapisuttamaan koko
muuta Eurooppaa.

Tsaarin kanssa ei voitu tehdä rauhaa luovuttamatta hänelle suurta osaa
Itämeren itä- ja pohjoispuolella olevista maakunnista, mutta Görtz
esitti kuninkaan harkittavaksi, kuinka hän, luovuttamalla nuo
maakunnat, jotka jo olivat tsaarin hallussa ja joita ei voitaisi enää
ottaa takaisin, voisi saada kunnian asettaa jälleen Stanislauksen
Puolan ja Jaakko II:n pojan Englannin valtaistuimelle sekä palauttaa
Holsteinin herttuan maahansa.

Kaarle, jota nämä suuret aatteet mairittelivat, vaikkapa hän ei liioin
luottanutkaan niiden menestymiseen, antoi ministerilleen avoimet
valtuudet. Görtz matkusti Ruotsista, mukanaan valtakirja, joka
valtuutti hänet rajoituksitta kaikkiin neuvotteluihin ja nimitti hänet
täysinvaltuutetuksi asiamieheksi kaikkien niiden ruhtinasten luo,
joiden kanssa hän arveli tarpeelliseksi neuvotella. Ensiksi hän otti
selvää Moskovan hovin aikeista, käyttämällä apunaan erästä
skotlantilaista, nimeltä Areskins [oikeammin Erskine, Robert. -- _Suom.
muist_.], joka oli tsaarin ensimäinen henkilääkäri ja pretendentin
puolueen kannattaja, kuten melkein kaikki sellaiset skotlantilaiset,
jotka eivät eläneet Lontoon hovin suosiosta.

Mainittu lääkäri osasi painostaa ruhtinas Menshikoville tämän
suunnitelman tärkeyttä ja suuruutta kaikella siihen kiintyneen ihmisen
innokkuudella. Ruhtinas Menshikovia asia miellytti; tsaari antoi sille
hyväksymisensä. Sensijaan että olisi noussut Ruotsissa maihin, kuten
oli sopinut liittolaistensa kanssa, tsaari antoi joukkojensa talvehtia
Mecklenburgissa, saapuipa itsekin sinne, muka tyynnyttämään
riitaisuuksia, joita oli syntynyt Mecklenburgin herttuan ja samaisen
maan aateliston kesken, mutta itse asiassa toteuttamaan lempiaiettansa
saada itselleen Saksassa ruhtinaskunnan; hän näet toivoi saavansa
Mecklenburgin herttuan myömään hallitsijavaltansa.

Liittolaisia moinen menettely suututti. He näet eivät lainkaan
halunneet niin pelottavaa naapuria, joka, saatuaan kerran haltuunsa
Saksan maita, voisi jonakin kauniina päivänä valituttaa itsensä sen
keisariksi ja masentaa sen ruhtinaat. Mitä enemmän he olivat
suutuksissaan, sitä enemmän parooni Görtzin suuri suunnitelma läheni
toteutumistaan. Sillävälin hän neuvotteli kaikkien liittoutuneiden
ruhtinasten kanssa, voidakseen paremmin peittää salaisen vehkeilynsä.
Myöskin tsaari piti vireillä heidän kaikkien toiveita. Kaarle XII oli
samaan aikaan Norjassa lankonsa Hessenin prinssin kanssa 20,000 miehen
etunenässä. Mainittua maata oli puolustamassa vain 11,000 tanskalaista,
jakaantuneina useaan osastoon, jotka kuningas ja Hessenin prinssi
tuhosivat.

Kaarle samosi Kristianian, Norjan kuningaskunnan pääkaupungin,
edustalle saakka. Onni alkoi jälleen muuttua hänelle suopeaksi tällä
maailman kulmalla. Mutta kuningas ei koskaan pitänyt tarpeeksi huolta
sotaväkensä muonituksesta. Tanskalainen armeija ja laivasto lähenivät
puolustamaan Norjaa; Kaarle, ollen elintarpeiden puutteessa peräytyi
Ruotsiin odottamaan tulosta ministerinsä laajoista suunnitelmista.

Tämä työ vaati syvää salaperäisyyttä ja suunnattomia alkuvalmisteluja,
molemmat seikkoja, jotka huonosti soveltuivat toisiinsa. Görtz etsi
Aasian meriltä saakka apua, joka, niin vastenmieliseltä kuin se
näyttikin, olisi sentään ollut varsin hyödyllinen Skotlantiin aiottua
maihinnousua varten ja joka ainakin olisi tuonut Ruotsiin rahaa, miehiä
ja laivoja.

Kauan aikaa sitten olivat näet kaikkien kansain merirosvot, mutta
erityisesti englantilaiset, tehneet keskenään liiton ja häirinneet
Euroopan ja Amerikan meriä. Vainottuina säälittä kaikkialla he olivat
vetäytyneet Afrikan itäpuolella olevan suuren Madagaskarin saaren
rannikolle. Ne olivat epätoivoon joutuneita ihmisiä, melkein kaikki
tunnettuja teoista, joilta puuttui vain oikeudellisuutta ollakseen
sankarillisia. He etsivät nyt ruhtinasta, joka olisi ottanut heidät
suojelukseensa; mutta kansainväliset lait sulkivat heiltä koko maailman
satamat.

Saatuaan tietää Kaarle XII:n palanneen Ruotsiin he toivoivat, että tämä
sodanhaluinen ja sotaan pakoitettu ruhtinas, jolta puuttui laivasto ja
sotamiehet, tekisi heidän kanssaan suotuisan sopimuksen. Niinpä he
lähettivätkin hänen luoksensa valtuutettunsa, joka saapui Eurooppaan
eräässä hollantilaisessa laivassa ja joka ehdotti parooni Görtzille,
että heille suotaisiin pääsy Göteborgin satamaan, jonne he tarjoutuivat
saapumaan kuudellakymmenellä rikkauksin lastatulla laivalla.

Parooni sai kuninkaan suostumaan ehdotukseen; niinpä seuraavana vuonna
lähetettiinkin kaksi ruotsalaista aatelismiestä, Cronström ja Mendal,
lopullisesti päättämään asiasta noiden Madagaskarin merirosvojen
kanssa. Sittemmin löysi Görtz säädyllisemmän ja vaikutusvaltaisemman
auttajan kardinaali Alberonista, mahtavasta nerosta, joka on hallinnut
Espanjaa kylliksi kauan kunniansa hyväksi, mutta liian vähän aikaa
tämän valtion suuruuden hyväksi.

Alberoni liittyi innokkaasti suunnitelmaan, jonka mukaan Jaakko II:n
poika oli asetettava Englannin valtaistuimelle. Koska hän kuitenkin
vasta äskettäin oli päässyt ministeristöön, ja koska hänen oli ensin
saatettava Espanja entiselleen, ennenkuin voi ajatella muiden
kuningaskuntain mullistamista, niin näytti siltä, ettei hän vielä
useaan vuoteen voisi ryhtyä tähän suureen työhön. Mutta vähemmässä kuin
kahdessa vuodessa nähtiin, kuinka hän muutti Espanjan uuteen muotoon,
antoi sille jälleen sen arvovallan Euroopassa, saattoi, kuten
väitetään, turkkilaiset käymään Saksan keisarin kimppuun ja yritti
samaan aikaan temmata Ranskan hallituksen Orléansin herttualta ja
Suurbritannian kruunun kuningas Yrjöltä. Niin vaarallinen voi olla yksi
ainoa mies, kun hän hallitsee rajattomalla vallalla mahtavaa valtiota
ja hänellä on tarpeeksi rohkeutta ja hengensuuruutta!

Siroiteltuaan siten Venäjän ja Espanjan hoveihin sen tulipalon
ensimäiset kipunat, jota hän hautoi mielessään, Görtz matkusti
salaisesti Ranskaan ja sieltä Hollantiin, jossa hän tapasi pretendentin
kannattajia. Hän otti mitä tarkimmin selkoa heidän voimistaan,
Englannin tyytymättömien luvusta ja mielialasta, rahavaroista, joita he
voivat hankkia, ja joukoista, joita he voivat asettaa jalkeille.
Tyytymättömät vaativat ainoastaan 10,000 miestä apuväkeä ja
arvelivat näiden joukkojen avulla voivansa suorittaa aivan varman
vallankumouksen. Ruotsin Englannissa olevalla lähettiläällä, kreivi
Gyllenborgilla, joka oli saanut ohjeita parooni Görtziltä, oli useita
neuvotteluja Lontoossa tyytymättömien johtomiesten kanssa. Hän rohkaisi
heitä ja lupasi heille kaikki, mitä he halusivat. Pretendentin puolue
meni niin pitkälle, että hankki melkoisia rahamääriä, jotka Görtz otti
huostaansa Hollannissa. Hän hieroi kauppaa muutamien laivojen ostosta
ja ostikin niitä kuusi Bretagnesta kaikenlaatuisine aseineen.

Nyt hän lähetti salaa Ranskaan useita upseereja, muiden muassa ritari
de Folardin, joka, tehtyään kolmekymmentä sotaretkeä Ranskan
armeijoissa ja korjattuaan niistä kovin vähän palkintoa, vähän aikaa
sitten oli tarjonnut palvelustansa Ruotsin kuninkaalle, vähemmän
mistään etujen toivosta kuin halusta palvella sellaisen kuninkaan
alaisena, jolla oli niin hämmästyttävä maine. Muutoinkin ritari de
Folard toivoi saavansa tämän ruhtinaan mieltymään niihin uusiin
aatteihin, joita hänellä oli sodankäyntiin nähden. Hän oli koko ikänsä
filosofin tavoin tutkinut tätä taitoa ja julkaisi sittemmin keksintönsä
_Polybios-selityksissään_. Kaarle XII, joka itse oli käynyt sotaa
uudella tavalla eikä missään sallinut vanhain tottumusten johtaa
itseään, mieltyi hänen mielipiteihinsä. Hän määräsi ritari de Folardin
yhdeksi niitä välikappaleita, joita hän aikoi käyttää hyväkseen
Skotlantiin suunnitellussa maihinnousussa. Tämä aatelismies pani nyt
Ranskassa toimeen parooni Görtzin salaiset määräykset. Paljon
ranskalaisia upseereja ja vielä suurempi luku irlantilaisia yhtyi tähän
uudenlaatuiseen salaliittoon, joka samaan aikaan pantiin vireille
Englannissa, Ranskassa ja Venäjällä ja jonka haarat salaisesti
ulottuivat Euroopan toisesta päästä toiseen.

Nämä valmistelut olivat vielä itsessään vähäarvoiset parooni Görtzille,
mutta jo niiden alkuunpano oli sinänsä paljon. Tärkein kohta, jota
ilman mikään ei voinut onnistua, oli saada aikaan rauha tsaarin
ja Kaarlen kesken; mutta siinä olikin vielä monet vaikeudet
tasoitettavina. Venäjän valtioministeri parooni Ostermann ei aluksi
ollut erityisemmin innostunut Görtzin ehdotuksiin; hän oli yhtä
varovainen kuin Kaarlen ministeri oli yritteliäs. Hänen hidas ja
harkitseva valtiotaitonsa tahtoi antaa kaiken ensin kypsyä; sen sijaan
toisen malttamaton henki tahtoi jo heti kylvämisen perästä korjata
sadon. Ostermann pelkäsi, että hänen herransa tsaari, tämän yrityksen
loiston häikäisemänä, voisi myöntää Ruotsille liian edullisen rauhan;
niinpä hän viivyttikin pitkäveteisyydellään ja vastaväitteillään tämän
asian päättämistä.

Parooni Görtzin onneksi tsaari itse saapui Hollantiin vuoden 1717
alussa. Hänen tarkoituksensa oli mennä sieltä Ranskaan; hän ei näet
vielä ollut nähnyt tätä kuuluisaa kansakuntaa, jota enemmän kuin sadan
vuoden ajan sen kaikki naapurit ovat moittineet, kadehtineet ja
jäljitelleet. Hän tahtoi siellä tyydyttää kyllästymätöntä tiedon- ja
opinhaluaan ja samalla ajaa valtiollisia tarkoitusperiään.

Görtz näki tämän keisarin kahdesti Haagissa. Näissä kahdessa
neuvottelussa hän pääsi pitemmälle kuin kuudessa kuukaudessa
valtuutettujen kanssa. Kaikki kääntyi suotuisaan suuntaan; hänen suuret
aikeensa näyttivät olevan läpipääsemättömän salaperäisyyden peitossa,
ja hän luulotteli itselleen, että Eurooppa saisi ne tietoonsa vasta
niitä toimeenpantaessa. Sillä välin hän puhui Haagissa yksinomaan
rauhasta; hän mainitsi julki pitävänsä Englannin kuningasta
pohjoismaiden rauhantuojana. Vieläpä hän näennäisesti puuhasi
pidettäväksi Braunschweigissa kongressia, missä Ruotsin ja sen
vihollisten edut voitaisiin ratkaista sovinnollisesti.

Ensimäisenä paljasti hänen vehkeilynsä Ranskan sijaishallitsija,
Orléansin herttua; hänellä oli vakoojia kaikkialla Euroopassa. Tämä
ihmislaji, jonka ammattina on myödä ystäviensä salaisuus ja joka elää
ilmiannoista, jopa usein parjauksistakin, oli siinä määrin lisääntynyt
Ranskassa hänen hallituksensa aikana, että kansan toinen puoli vakoili
toista. Orléansin herttua, jota mieskohtaiset suhteet yhdistivät
Englannin kuninkaaseen, paljasti hänelle häntä vastaan punotut vehkeet.

Samaan aikaan alkoivat hollantilaiset epäillä Görtzin käytöstä ja
ilmoittivat epäilynsä Englannin lähettiläälle. Juuri kun Görtz ja
Gyllenborg innokkaasti toimivat suunnitelmiensa hyväksi, vangittiin
äkkiä heidät molemmat, toinen Deventerissä Geldernissä, toinen
Lontoossa.

Koska Gyllenborg Ruotsin lähettiläänä oli loukannut kansainvälistä
oikeutta salaliittoutumalla sitä ruhtinasta vastaan, jonka luo hänet
oli valtuutettu, niin loukattiin nyt arkailematta samaa oikeutta hänen
persoonaansa nähden. Mutta kummastusta herätti se, että Hollanti,
ennenkuulumattomasta kohteliaisuudesta Englannin kuningasta kohtaan,
oli pannut parooni von Görtzin vankeuteen. Vieläpä annettiin kreivi von
Welderenin tehtäväksi kuulustella häntä. Tämä muodollisuus oli vain
uusi loukkaus, joka jäi tuloksettomaksi ja päinvastoin saattoi
hollantilaiset pulaan. Görtz näet kysyi kreivi von Weldereniltä,
tunsiko tämä hänet. "Kyllä, hyvä herra", vastasi hollantilainen. "No
hyvä", sanoi parooni von Görtz, "jos te kerran tunnette minut, niin
tulee teidän tietää, että minä puhun ainoastaan sitä, mitä tahdon". --
Kuulustelua ei jatkettu sen pitemmältä. Kaikki lähettiläät, mutta
varsinkin Espanjan ministerinä Englannissa oleva Monteleonin markiisi,
panivat vastalauseensa Görtzin ja Gyllenborgin persooniin kohdistettua
väkivaltaa vastaan. Hollantilaiset eivät voineet mitenkään puolustella
tekoaan; he eivät ainoastaan olleet loukanneet pyhitettyä oikeutta,
vangitessaan Ruotsin kuninkaan pääministerin, joka ei ollut vehkeillyt
mitään heitä vastaan, vaan myös siten suoranaisesti toimineet sen
kallisarvoisen vapauden periaatteita vastaan, joka on houkutellut
heidän maahansa niin paljon muukalaisia ja ollut heidän suuruutensa
perustuksena.

Mitä Englannin kuninkaaseen tulee, niin hän oli menetellyt aivan oikein
vangituttaessaan vihollisen. Hän painatti puolustukseksensa parooni
Görtzin ja kreivi Gyllenborgin kirjeet, jotka oli löydetty jälkimäisen
papereista. Ruotsin kuningas oli tällöin Skånen maakunnassa; nämä
painetut kirjeet tuotiin hänelle, samalla kun hänelle ilmoitettiin
hänen kahden ministerinsä pidättäminen. Kaarle kysyi hymyillen, eikö
hänenkin kirjeitään oltu painettu. Samalla hän määräsi Tukholmassa
olevan Englannin valtuutetun perheineen ja palvelijoineen
vangittavaksi; Hollannin valtuutetulta hän kielsi pääsyn hoviin ja pani
hänet valvonnan alaiseksi. Sillä välin hän ei tunnustanut julkisesti
eikä myöskään kieltänyt parooni Görtzin puuhia. Ollen liian ylpeä
kieltämään yritystä, jonka oli itse hyväksynyt, ja liian viisas
myöntämään omakseen melkein jo syntymässään paljastettua suunnitelmaa,
hän noudatti Englantia ja Hollantia kohtaan vain halveksivaa vaitioloa.

Tsaari menetteli aivan toisin. Koska häntä ei ollut mainittu nimeltä
Görtzin ja Gyllenborgin kirjeissä, vaan ainoastaan hämärästi
kosketeltu, niin hän kirjoitti Englannin kuninkaalle pitkän kirjeen,
täynnä kohteliaisuuksia salaliiton paljastumisen johdosta ja
vilpittömän ystävyyden vakuutuksia. Kuningas Yrjö otti hänen
vakuuttelunsa vastaan niihin uskomatta ja oli antavinaan pettää
itseänsä.

Yksityishenkilöjen punoma salaliitto menee myttyyn heti kun se on
paljastettu, mutta kuningasten salaliitto saa siitä vain uusia voimia.
Tsaari saapui Pariisiin toukokuussa samana vuonna 1717. Hän ei
kuluttanut siellä aikaansa yksinomaan ihailemalla taiteen ja luonnon
kauneuksia ja käymällä katsomassa akatemioita, yleisiä kirjastoja,
merkillisten esineiden kokoelmia ja kuninkaallisia palatseja; hän
ehdotti Ranskan sijaishallitsijalle Orléansin herttualle sopimusta,
jonka hyväksyminen olisi voinut kohottaa Venäjän suuruuden huippuunsa.
Hänen tarkoituksensa oli liittyä Ruotsin kuninkaaseen, joka luovuttaisi
hänelle suuria alueita, riistää tanskalaisilta kokonaan Itämeren
herruus, heikontaa englantilaisia kansalaissodalla ja kääntää Venäjälle
koko pohjoismaiden kauppa. Eipä hän edes arkaillut yllyttää kuningas
Stanislausta jälleen kuningas Augustia vastaan, jotta sitten, tulen
loimutessa joka taholta, hän voisi rientää sitä joko kiihdyttämään tai
sammuttamaan sen mukaan kuin se soveltuisi hänen etuihinsa. Siinä
tarkoituksessa hän ehdotti Ranskan sijaishallitsijalle välittäjän
tointa Ruotsin ja Venäjän välillä ynnä lisäksi hyökkäys- ja
puolustusliittoa näiden kruunujen ja Espanjan kanssa.

Orléansin herttua ei kuitenkaan hyväksynyt tätä sopimusta, joka näytti
niin luonnolliselta ja niin edulliselta asianomaisille kansoille ja
antoi heidän käsiinsä Euroopan tasapainon. Hän ryhtyi aivan samaan
aikaan vallan vastakkaisiin suhteihin: hän liittyi Saksan keisariin
ja Englannin kuninkaaseen. Sellainen muutos, valtion todellista
etua silmällä pitäen, oli tällöin tapahtunut asianomaisten
ruhtinasten mielissä, että tsaari oli jo valmis julistautumaan
entistä liittolaistansa kuningas Augustia vastaan ja menemään
verivihollisensa Kaarlen puolelle, samalla kun Ranska oli saksalaisten
ja englantilaisten hyväksi ryhtymäisillään sotaan Ludvig XIV:n
pojanpoikaa vastaan, kannatettuaan häntä niin kauan samoja vihollisia
vastaan niin suurella rahan ja veren hukalla. Kaikki, mitä tsaari
epäsuorasti saavutti, supistui siihen, että sijaishallitsija käytti
vaikutusvaltaansa parooni Görtzin ja kreivi Gyllenborgin
vapauttamiseksi. Tsaari palasi valtakuntaansa kesäkuun lopussa,
suotuaan Ranskan nähdä harvinaisen ilmiön, keisarin, joka matkusti
oppiakseen. Mutta useimmat ranskalaiset näkivät hänestä vain hänen
karkean ulkokuorensa, joka oli seurauksena hänen huonosta
kasvatuksestaan; sensijaan lainlaatija, uuden kansakunnan luoja, suuri
mies jäi heiltä huomaamatta.

Sen, mitä tsaari turhaan oli etsinyt Orléansin herttuasta, hän kohta
löysi kardinaali Alberonista, joka oli päässyt kaikkivoivaksi
Espanjassa. Alberoni ei toivonut mitään niin suuresti kuin pretendentin
valtaanpalauttamista, sillä olihan hän Espanjan ministeri, jota maata
Englanti oli kohdellut niin pahoin, ja Englannin kanssa Espanjaa
vastaan liittoutuneen Orléansin herttuan persoonallinen vihamies sekä
vihdoin sen kirkon pappi, jonka puolesta pretendentin isä oli niin
sopimattomaan aikaan kadottanut kruununsa.

Ormondin herttua, jota Englannissa rakastettiin yhtä paljon kuin
Marlboroughin herttuata ihailtiin, oli kuningas Yrjön valtaistuimelle
noustessa jättänyt isänmaansa ja vetäytynyt Madridiin. Täältä hän
matkusti Espanjan kuninkaan ja pretendentin täysinvaltuutettuna
asiamiehenä, erään toisen englantilaisen, nimeltä Irnegan, taitavan ja
yritteliään miehen kanssa Kuurinmaalle tapaamaan tsaaria tämän
läpimatkalla Mitaussa. Hän pyysi tsaarin tytärtä, prinsessa Anna
Petrovnaa, Jaakko II:n pojalle puolisoksi, toivoen, että tämä liitto
entistä lujemmin kiinnittäisi tsaarin tämän kovaonnisen ruhtinaan
etuihin. Mutta asiain kulun edistämisen asemesta tämä ehdotus oli
vähällä viivyttää koko yritystä joksikin aikaa. Parooni Görtz oli
suunnitelmissaan jo aikoja sitten määrännyt mainitun prinsessan
Holsteinin herttualle, joka todella sittemmin naikin hänet. Saatuaan
siis tietää Ormondin herttuan aikeista hän kävi kateelliseksi ja ryhtyi
ehkäisemään niitä. Hän pääsi vankeudesta elokuun lopussa samoin kuin
kreivi Gyllenborg, Ruotsin kuninkaan suvaitsematta tehdä vähintäkään
anteeksipyyntöä Englannin kuninkaalle tai osoittamatta pienintäkään
tyytymättömyyttä ministerinsä käytöksen johdosta.

Samaan aikaan päästettiin Tukholmassa perheineen vapaaksi Englannin
lähettiläs, jota oli kohdeltu paljoa ankarammin kuin Gyllenborgia
Lontoossa.

Vapautettu Görtz oli sama kuin irti päästetty vihollinen, jota entisten
mahtavien vaikutinten lisäksi kannusti nyt myös kostonhimo. Hän riensi
postihevosilla tsaarin luo, ja hänen kehoittelunsa vaikuttivat tähän
ruhtinaaseen enemmän kuin koskaan ennen. Hän vakuuttikin heti
vähemmässä kuin kolmessa kuukaudessa yhden ainoan Venäjän valtuutetun
kanssa poistavansa tieltä kaikki esteet, jotka viivyttivät rauhantekoa
Ruotsin kanssa. Hän otti käteensä tsaarin itsensä piirtämän
maantieteellisen kartan, veti siihen viivan Viipurista Laatokan järven
kautta Jäämereen saakka ja lupasi suostuttaa herransa luovuttamaan
kaiken mainitun viivan itäpuolella olevan maan ynnä Karjalan, Inkerin
ja Liivinmaan. Vihdoin hän ehdotti avioliittoa tsaarin tyttären ja
Holsteinin herttuan kesken, kuvitellen tsaarille, että herttua voisi
luovuttaa maansa hänelle samanarvoisesta aluekorvauksesta, ja että
tsaarista siten tulisi Saksan keisarikunnan jäsen, samalla kun hän
antoi tämän kaukaa nähdä keisarinkruununkin, joka helposti voisi joutua
joko hänen tai jonkun hänen jälkeläisensä päähän. Täten hän imarteli
Venäjän itsevaltiaan kunnianhimoisia aikeita, riisti pretendentiltä
tsaarin tyttären, mutta avasi hänelle korvaukseksi tien Englantiin ja
saavutti siten yhdellä kertaa kaikki tarkoituksensa.

Tsaari määräsi Ahvenanmaan saaren niiden neuvottelujen paikaksi, joita
hänen valtioministerinsä Ostermann tulisi pitämään parooni Görtzin
kanssa. Ormondin herttuaa pyydettiin palajamaan, jottei herätettäisi
liiaksi epäluuloja Englannissa, jonka kanssa tsaari ei tahtonut rikkoa
välejänsä ennenkuin hyökkäyksen alkaessa. Pietariin jäi vain Ormondin
herttuan uskottu, Irnegan, jatkamaan salahankkeita; hän majaili
kaupungissa niin varovaisesti, että lähti ulos vain öisin ja tapasi
tsaarin ministeriä ainoastaan valepuvussa, milloin puettuna
talonpojaksi, milloin tataariksi.

Ormondin herttuan lähdettyä tsaari antoi Englannin kuninkaan ymmärtää,
kuinka suuren palveluksen hän oli tehnyt tälle lähettämällä matkaansa
pretendentin innokkaimman kannattajan; niinpä parooni Görtz palasikin
toivorikkain mielin Ruotsiin.

Täällä hän tapasi herransa 36,000:n säännöllisiin joukkoihin kuuluvan
miehen etunenässä ja rannikot nostoväen suojelemina. Kuninkaalta
puuttui vain rahaa; luotto oli käytetty loppuun valtakunnan sekä
sisä- että ulkopuolella. Ranska, joka oli antanut hänelle Ludvig XIV:n
viimeisinä vuosina jonkun verran apurahoja, ei nyt Orléansin herttuan
hallitessa, joka noudatti aivan päinvastaisia näkökohtia, antanut enää
mitään. Espanja tosin lupasi, mutta oli toistaiseksi kykenemätön
tarjoamaan juuri mitään. Parooni Görtz pani nyt toimeen erään
suunnitelman, jota hän oli koetellut jo ennen Ranskaan ja Hollantiin
lähtöänsä. Hän näet aikoi antaa kuparille saman arvon kuin hopealle,
siten että kupariraha, jonka oleellinen arvo oli puoli sou'ta,
ruhtinaan leimalla varustettuna kävisi neljästäkymmenestä sou'sta; --
siis melkein samoin kuin piiritetyssä kaupungissa vallanpitäjät usein
ovat maksaneet sotamiehille ja porvareille nahkarahoilla odottaessaan,
että voitaisiin jälleen saada oikeita rahoja. Moiset valerahat, jotka
pakkotila on keksinyt ja joille vain luottamus yksin voi antaa pysyvän
arvon, ovat vekselin tapaisia, joiden näennäinen arvo helposti nousee
valtiossa olevien todellisten varojen yli.

Sellaiset apukeinot voivat olla erittäin hyödyllisiä vapaassa maassa;
ne ovat joskus pelastaneetkin tasavaltoja, mutta monarkiat ne melkein
varmasti tuhoavat. Kun näet kansa piankin menettää luottamuksensa
niihin, täytyy ministerin turvautua epärehellisyyteen. Hän lisää näitä
aatteellisia rahoja yli kaikkien määrien, yksityiset kätkevät rahansa,
ja koko koneisto särkyy, aiheuttaen sekamelskaa ja usein mitä suurimpia
onnettomuuksia. Niin kävi nyt Ruotsissakin.

Levitettyään aluksi varovaisesti yleisön keskuuteen näitä uusia rahoja
parooni Görtzin oli pian pakko mennä siinä yli kaikkien rajojen, kun
hän ei enää jaksanut hillitä alkuunpanemaansa liikettä. Kaikki
kauppatavarat ja elintarpeet näet nousivat huimaaviin hintoihin, ja
niin hänen täytyi yhä lisätä kuparirahojen määrää; mutta kuta enemmän
ne lisääntyivät, sitä arvottomammiksi ne kävivät. Niinpä Ruotsi, ollen
tulvillaan tätä väärää rahaa, nostikin suuttumuksen myrskyn parooni
Görtziä vastaan. Kansa, joka yhä kunnioitti Kaarle XII:tta, ei liioin
rohjennut vihata häntä, mutta antoi koko kiukkunsa painon kohdata
ministeriä, joka muukalaisena ja raha-asiain hoitajana oli
kahdenkertaisesi yleisen vihan esineenä.

Eräs hänen papiston maksettavaksi aikomansa vero saattoi hänet koko
kansan kiroihin. Papit, jotka liiankin usein tekevät asiansa yhteiseksi
Jumalan asian kanssa, nimittivät häntä julkisesti jumalankieltäjäksi,
koska hän vaati heiltä rahaa. Uusiin kuparirahoihin oli leimattu
muutamien vanhanajan jumalien kuvia; siitä saatiin aihe nimittää näitä
rahoja "parooni Görtzin jumaliksi".

Häneen kohdistettuun yleiseen vihaan liittyi toisten ministerien
kateus, joka oli sitä leppymättömämpi, kuta voimattomampi se silloin
oli. Myös kuninkaan sisar ja hänen prinssi-puolisonsa pelkäsivät häntä,
koska hän syntyperänsä vuoksi oli kiintynyt Holsteinin herttuaan ja
kykeni jonakin kauniina päivänä laskemaan hänen päähänsä Ruotsin
kruunun. Hänen ainoana tukenaan koko maassa oli Kaarle XII; mutta juuri
tuo yleinen suuttumus oli omiaan vain lujittamaan häntä kohtaan
kuninkaan ystävyyttä, sillä tämän tunteet tavallisesti kasvoivat
vastarinnan johdosta. Hän osoitti Görtzille luottamusta, joka läheni
miltei alistumista; hän antoi tälle maan sisäisessä hallinnossa
rajattoman vallan ja jättäytyi aivan vastustelematta hänen johtoonsa
kaikessa, mikä koski tsaarin kanssa vireillä olevia suunnitelmia;
erityisesti hän kehoitti Görtziä kiirehtimään Ahvenanmaalla pidettäviä
neuvotteluja.

Niinpä Görtz todellakin, saatettuaan Tukholmassa loppuun raha-asiain
järjestelyn, joka oli vaatinut hänen läsnäoloaan, matkusti päättämään
tsaarin ministerin kanssa suuren työnsä, jonka oli pannut alkuun.

Seuraavat olivat tämän liiton alustavat ehdot, jonka tuli muuttaa
Euroopan olotila, sellaisina kuin ne on tavattu Görtzin papereissa
hänen kuolemansa jälkeen:

Tsaari saisi pitää koko Liivinmaan sekä osan Inkerinmaata ja Karjalaa,
mutta kaiken muun hän luovuttaisi takaisin Ruotsille. Hän liittyisi
Kaarle XII:een palauttamaan kuningas Stanislauksen Puolan
valtaistuimelle ja sitoutuisi tunkeutumaan tähän maahan 80,000
venäläisen kanssa syöksemään valtaistuimelta saman kuningas Augustin,
jonka hyväksi hän oli käynyt sotaa jo kymmenen vuotta. Samoin hän
toimittaisi Ruotsin kuninkaalle tarpeelliset laivat kuljettamaan 10,000
ruotsalaista Englantiin ja 30,000 Saksaan. Pietarin ja Kaarlen
yhtyneitten sotavoimien tulisi käydä Englannin kuninkaan kimppuun hänen
perintömaassaan Hannoverissa ja Werdenissä. Samojen sotajoukkojen oli
myös asetettava Holsteinin herttua jälleen valtaansa ja pakoitettava
Preussin kuningas hyväksymään sopimus, jonka nojalla häneltä
otettaisiin pois osa hänen valloittamistaan alueista.[45]

Kaarle menettelikin heti aivan kuin hänen voittoisat, tsaarin joukkojen
tukemat armeijansa jo olisivat suorittaneet kaiken sen, mitä aiottiin
tehdä. Hän vaati kopeasti Saksan keisaria täyttämään Altranstädtin
rauhan ehdot. Mutta Wienin hovi tuskin suvaitsi vastatakaan sellaisen
ruhtinaan esitykseen, jonka puolelta se ei enää luullut olevan mitään
pelättävää.

Puolan kuningas tunsi suurempaa epävarmuutta; hän näki myrskyn uhkaavan
joka puolelta. Puolan aatelisto oli liittoutunut häntä vastaan, ja
valtaan palaamisestaan saakka hänen oli täytynyt alituisesti joko
taistella alamaisiaan vastaan tai neuvotella heidän kanssansa.
Tsaarilla, hänen pelättävällä suojelijallaan, oli Danzigin edustalla
sata kaleeria ja 80,000 miestä Puolan rajoilla. Koko pohjoismaat olivat
täynnä kateutta ja sekasortoa. Flemming, ollen itse kaikkein
epäluuloisimpia ihmisiä, jota naapurivaltain samalla tuli mitä
huolellisimmin varoa, aavisti ensimäisenä, mitä tsaarilla ja Ruotsin
kuninkaalla oli hankkeissa Stanislauksen hyväksi. Senpätähden hän
tahtoikin vangituttaa tämän hänen herttuakunnassaan Zweibrückenissä,
samoin kuin Jaakko Sobieski oli aikoinaan vangittu Schlesiassa. Eräs
niitä yritteliäitä ja levottomia ranskalaisia, jotka lähtevät kokemaan
onneansa vieraissa maissa, oli joku aika sitten vienyt muutamia itsensä
tapaisia ranskalaisia seikkailijoita Puolan kuninkaan palvelukseen. Hän
esitti ministeri Flemmingille suunnitelman, jossa hän sitoutui
kolmenkymmenen päättäväisen ranskalaisen upseerin kanssa ottamaan
kiinni kuningas Stanislauksen hänen palatsissaan ja tuomaan hänet
vangittuna Dresdeniin. Suunnitelma hyväksyttiin, sillä moiset yritykset
olivat silloin varsin yleisiä. Olivathan jotkut senlaatuiset miehet,
joilla Italiassa on nimenä _bravi_, tehneet samantapaisia kolttosia
Milanossa viimeisen Saksan ja Ranskan välisen sodan aikana. Sittemmin
olivat useat Hollantiin paenneet ranskalaiset uskaltaneet tunkeutua
Versaillesiin saakka ryöstääkseen sieltä mukaansa perintöruhtinaan, ja
miltei Ludvig XIV:n linnan ikkunain alla ottaneet haltuunsa ensimäisen
tallimestarin.

Tuo seikkailija järjesti nyt miehensä ja kyytihevosensa kuntoon
yllättääkseen Stanislauksen ja viedäksensä hänet mukanaan. Mutta yritys
tuli ilmi itse toimeenpanon aattona. Useat osanottajista pääsivät
pakoon, muutamia otettiin vangiksi. He eivät tietysti voineet
odottaakaan, että heitä kohdeltaisiin sotavankeina, vaan rosvoina.
Mutta rankaisemisen asemesta Stanislaus tyytyi lausumaan heille
muutamia hyväsydämisiä moitteita; vieläpä hän antoi heille rahaakin,
jotta he voisivat tulla toimeen, ja osoitti tällä jalomielisyydellään,
että hänen kilpaveljellään Augustilla oli todella täysi syy pelätä
häntä.

Sillä välin Kaarle lokakuussa 1718 lähti toisen kerran valloittamaan
Norjaa. Hän oli niin hyvin järjestänyt kaikki toimenpiteensä, että
toivoi kuudessa kuukaudessa pääsevänsä mainitun kuningaskunnan
herraksi. Hän tahtoi mieluummin valloittaa lumen ja jään peittämiä
kallioita talvisen kylmyyden keskellä, mikä Ruotsissakin, jossa ilmasto
on lauhkeampi, tappaa eläimiä, kuin riistää kauniit saksalaiset
maakuntansa vihollistensa käsistä. Hän näet toivoi, että hänen uusi
liittonsa tsaarin kanssa antaisi hänelle kohdakkoin tilaisuuden ottaa
takaisin kaikki nuo maakunnat; sitäkin enemmän viehätti hänen
kunniaansa riistää voittoisalta viholliselta kokonainen kuningaskunta.

Tistedal-joen suussa, lähellä Juutinraumaa, Bohusin ja Ansion välillä,
sijaitsee tärkeä ja luja Fredrikshaldin linnoitus, jota pidettiin
Norjan avaimena. Kaarle ryhtyi piirittämään sitä joulukuussa. Pakkasen
kohmetuttamat sotilaat voivat tuskin ollenkaan kaivaa kovasti
jäätynyttä maata; tuntui kuin olisi avattu juoksuhautaa johonkin
kallioon. Mutta ruotsalaiset eivät voineet kieltäytyä työstä nähdessään
etunenässänsä kuninkaan, joka jakoi vaivat heidän kanssaan. Milloinkaan
ei Kaarle ollut kokenut kovempaa. Hänen kahdeksantoista vuoden ajan
vaivaloisissa töissä karaistunut ruumiinsa oli niin vahvistunut, että
hän nukkui Norjassa keskellä talvea paljaalla kentällä joko oljilla tai
laudalla, vain viittaansa kääriytyneenä, saamatta siitä vahinkoa
terveydelleen. Monet hänen sotamiehistänsä kaatuivat kylmästä
kuoliaaksi vartiopaikalleen; toiset taas, puolipaleltuneina nähdessään
kuninkaansa kärsivän heidän laillansa, eivät rohjenneet valittaa.

Joku aika ennen tätä sotaretkeä hän oli Skoonessa kuullut puhuttavan
eräästä Johansdotter nimisestä naisesta, joka muka oli elänyt useita
kuukausia nauttimatta muuta ravintoa kuin vettä. Koska hän koko
elämänsä ajan oli koettanut kestää mitä äärimmäisimpiä rasituksia,
joita ihmisluonto voi sietää, niin hän nytkin tahtoi koettaa, kuinka
kauan hän voisi sortumatta kestää nälkää. Hän vietti viisi päivää
syömättä ja juomatta. Kuudennen aamuna hän ratsasti kaksi penikulmaa ja
poikkesi sitten Hessenin prinssin luo, missä söi tukevasti, tuon
viisipäiväisen pidättyväisyyden häntä ollenkaan heikontamatta tai
vankan aterian häntä rahtuakaan haittaamatta noin pitkän paaston
perästä.

Kun hänellä oli moinen rautainen ruumis, jota hallitsi niin rohkea ja
kaikissa tilanteissa niin järkähtämätön mieli, oli hän peräti
vaarallinen vastustaja kaikille naapureilleen.

Joulukuun 11:ntenä, Pyhän Andreaan päivänä, hän kello yhdeksän
illalla lähti tarkastamaan juoksuhautaa. Kun linnoituksen kanssa
yhdensuuntainen kaivanto ei ollut hänen mielestään tarpeeksi edistynyt,
näytti hän sangen tyytymättömältä. Ranskalainen insinööri Mégret, joka
johti piiritystöitä, vakuutti hänelle, että linnoitus valloitettaisiin
kahdeksassa päivässä. "Saammepahan nähdä", sanoi kuningas ja jatkoi
töiden tarkastelua insinöörin kanssa. Hän pysähtyi erääseen paikkaan,
jossa yhdyskäytävä leikkasi suorassa kulmassa saartokaivantoa. Tässä
hän asettui polvilleen vallin sisärinnettä vasten, nojaten
kyynärpäillään rintasuojukseen, ja jäi siihen hetkiseksi katselemaan
työmiehiä, joka jatkoivat juoksuhaudan kaivamista tähtien tuikkeessa.

Pienimmätkin seikat ovat tärkeitä, kun on puhe sellaisen miehen kuin
Kaarle XII:n kuolemasta. Niinpä minun täytyykin ilmoittaa, että se
keskustelu, jonka niin monet kirjailijat ovat kertoneet tapahtuneen
kuninkaan ja insinööri Mégretin kesken, on täysin perätön. Seuraavassa
kerron, miten asian laita saamieni tietojen mukaan todella oli.

Kuningas oli asettanut melkein puolet ruumiistaan alttiiksi erään
vihollisen tykkipatterin tulelle, joka oli suunnattu juuri sitä
kulmausta kohti, jossa hän parhaillaan oli. Hänen luonaan oli tällöin
vain kaksi ranskalaista: toinen oli hänen ajutanttinsa Siquier, taitava
ja tarmokas mies, joka jo Turkinmaalla oli ruvennut hänen
palvelukseensa ja oli erityisesti kiintynyt Hessenin prinssiin, toinen
oli mainittu insinööri Mégret. Vihollisen tykistö ampui heitä
kartesseilla, ja kuningas, joka muita enemmän paljasti itseänsä, oli
sentähden enimmin alttiina vaaralle. Muutamia askeleita taempana oli
kreivi Schwerin, joka komensi juoksuhaudassa. Kaartinkapteeni kreivi
Posse ja ajutantti Kaulbars ottivat juuri vastaan hänen määräyksiään.
Samassa Siquier ja Mégret näkivät Ruotsin kuninkaan raskaasti
huokaisten vaipuvan rintasuojusta vasten. Kun he ehtivät paikalle, oli
hän jo kuollut. Puolen naulan kuula oli osunut hänen oikeaan ohimoonsa
ja tehnyt siihen kolmen sormen levyisen reiän. Hänen päänsä oli
vaipunut rintasuojukselle, vasen silmä oli painunut sisään, oikea oli
ajautunut kokonaan ulos kuopastaan.

Hän oli kuollut heti haavoittuessaan; kuitenkin hänellä, kesken
äkillistä loppuaankin, oli vielä ollut voimaa vaistomaisella liikkeellä
laskea kätensä miekankahvaan, ja tässä asennossa hän oli vieläkin.

Tämän nähdessään sanoi Mégret, joka oli omituinen ja välinpitämätön
ihminen: "Kas niin, näytelmä on lopussa, käykäämme aterialle!" Siquier
riensi heti ilmoittamaan kreivi Schwerinille tapahtumasta. He päättivät
yhdessä salata sotamiehiltä kuninkaan kuoleman, kunnes Hessenin prinssi
saisi siitä tiedon.

Ruumis käärittiin harmaaseen vaippaan; Siquier pani tekotukkansa ja
hattunsa vainajan päähän; ja siten kannettiin Kaarle kapteeni
Carlsbergin nimellä joukkojen keskitse, jotka näkivät kuolleen
kuninkaansa kulkevan ohi, aavistamatta, että se oli hän.

Prinssi määräsi heti, ettei kukaan saanut lähteä leiristä, ja käski
vartioida kaikkia Ruotsiin vieviä teitä, saadakseen aikaa ryhtyä
toimiin, jotta kruunu joutuisi hänen puolisonsa päähän ja Holsteinin
herttua, joka myös voisi vaatia sitä, syrjäytettäisiin valtaistuimelta.

Siten kuoli kolmenkymmenenkuuden ja puolen vuoden ikäisenä Ruotsin
kuningas Kaarle XII, saatuaan kokea sekä suurinta onnea että kovinta
onnettomuutta ja antamatta hetkistäkään edellisen veltostuttaa tai
jälkimmäisen järkyttää itseään. Melkein kaikki hänen tekonsa, yksinpä
hänen yksityiselämänsäkin piiriin kuuluvat, ovat poikenneet kauas
todennäköisyydestä. Hän on kenties ainoa ihminen ja tähän saakka ainoa
kaikista kuninkaista, joka oli vailla erinäisiä inhimillisiä
heikkouksia; mutta samalla hän kohotti kaikki sankarin hyveet
sellaiseen liiallisuuteen, jossa ne ovat yhtä vaarallisia kuin
vastakkaiset paheet. Hänen lujuutensa, itsepäisyydeksi muuttuneena,
tuotti hänelle onnettomuudet Ukrainassa ja pidätti häntä viisi vuotta
Turkinmaalla; hänen anteliaisuutensa kasvoi tuhlaukseksi ja tuhosi
Ruotsin; hänen uljuutensa yltyi uhkarohkeudeksi ja oli syynä hänen
kuolemaansa; hänen oikeudentuntonsa viekoitteli hänet joskus julmuuteen
saakka, ja viimeisinä vuosina hänen arvovaltansa ylläpitäminen läheni
sortovaltiutta. Hänen suuret ominaisuutensa, joista yksi ainoa olisi
voinut tehdä jonkun toisen ruhtinaan kuolemattomaksi, ovat tuottaneet
onnettomuutta hänen maallensa. Hän ei koskaan ensinnä käynyt kenenkään
kimppuun, mutta kostossaan hän oli pikemmin leppymätön kuin järkevä.
Hän oli ensimäinen, jolla oli kunnianhimona olla valloittaja,
haluamatta suurentaa valtioitaan; hän tahtoi voittaa valtakuntia,
voidakseen lahjoittaa ne pois. Hänen kunniaan, sotaan ja kostoon
kohdistuva intohimonsa esti häntä olemasta hyvä valtiomies, mitä
ominaisuutta ei ole koskaan nähty puuttuvan valloittajalta. Ennen
taistelua ja voiton jälkeen hän oli täynnä vaatimattomuutta, tappion
jälkeen täynnä lujuutta. Hän oli ankara muita samoin kuin itseäänkin
kohtaan ja piti alamaistensa vaivoja ja henkeä yhtä vähässä arvossa
kuin omaansakin, ollen enemmän ainoalaatuinen kuin suuri mies, enemmän
ihmeteltävä kuin jäljiteltävä. Hänen elämästään tulee kuninkaitten
oppia, kuinka paljon rauhallinen ja onnellinen hallitus kohoaa niin
suuren maineen yläpuolelle.

Kaarle XII:lla oli edullinen ja jalomuotoinen vartalo, sangen kaunis
otsa, suuret lempeyttä säteilevät sinisilmät ja hyvin muodostunut nenä;
mutta kasvojen alaosa oli epämiellyttävä ja liiankin usein alituisen
naurun rumentama, joka lähti vain huulista; hänellä ei ollut juuri
ollenkaan partaa eikä tukkaa. Hän puhui perin vähän ja vastasi useinkin
ainoastaan tuolla tavaksi tulleella hymyllään. Hänen pöydässään
noudatettiin mitä syvintä hiljaisuutta. Luonteensa taipumattomuudesta
huolimatta hän oli säilyttänyt sen arkuuden, jota nimitetään vääräksi
häveliäisyydeksi. Keskustelu olisi saattanut hänet hämille, koska hän
oli omistautunut kokonansa työhön ja sotaan eikä ollut koskaan oppinut
tuntemaan seuraelämää.

Turkkilaisten luona oloonsa saakka hän oli lukenut ainoastaan
Caesarin kommentarioita ja Aleksanteri Suuren historiaa; kuitenkin hän
kirjoitti itsekin muutamia mietelmiä sodasta ja sotaretkistään vuosina
1700-1709. Hän tunnusti sen ritari de Folardille ja sanoi hänelle
kadottaneensa asianomaisen käsikirjoituksensa Pultavan onnettomana
päivänä.

Jotkut ovat tahtoneet tehdä tästä ruhtinaasta etevän matemaatikon;
epäilemättä hän olikin sangen teräväjärkinen; mutta se todistus, joka
tuodaan esiin muka osoituksena hänen matemaattisista tiedoistaan, ei
ole kovin sitova. Hän näet tahtoi muuttaa tavan laskea kymmenittäin ja
ehdotti sijaan luvun 64, koska se sisälsi samalla kertaa sekä kuution
että neliön, oli jaollinen kahdella ja lopuksi purkautui ykkösiksi.
Tämä aate todisti vain, että hän rakasti kaikessa eriskummaisuutta ja
vaikeutta.

Mitä hänen uskonnollisuuteensa tulee, niin täytynee, vaikkapa
ruhtinaiden mielipiteet eivät saa vaikuttaa muihin ihmisiin ja vaikkapa
niin vähäoppisen hallitsijan kuin Kaarlen katsantokannalla ei voi olla
mitään merkitystä näissä asioissa, kuitenkin tyydyttää niin tässä
seikassa kuten kaikessa muussakin niiden ihmisten uteliaisuutta, jotka
tarkkaavaisesti ovat seuranneet kaikkea, mikä koskee tätä ruhtinasta.
Minä olen saanut tietää häneltä, joka on ollut pääasiallisena
lähteenäni tähän historiaan, että Kaarle XII oli harras luterilainen
v:een 1707 saakka. Tällöin hän näki Leipzigissä kuuluisan filosofin
Leibnitzin, joka ajatteli ja puhui vapaasti ja joka oli jo useampaan
kuin yhteen ruhtinaaseen istuttanut vapaat mielipiteensä. En tosin
usko, että Kaarle ennätti, kuten on väitetty, ammentaa tältä
filosofilta, jolla oli kunnia keskustella vain neljännestunnin verran
hänen kanssaan, välinpitämättömyyttä luterilaisuutta kohtaan. Fabrice,
joka seitsemän vuotta yhtä mittaa seurusteli tuttavallisesti Kaarlen
kanssa, on kertonut minulle, että kuningas, oleskellessaan joutilaana
Turkissa, missä hän näki useita eri uskontoja, tuli uskonnollisesti
kylmäkiskoisemmaksi.

Myös La Motraye vahvistaa tämän tiedon "Matkoissaan". Samoin luulee
myöskin kreivi de Croissy, kuten hän onkin sanonut minulle monesti,
että tämä ruhtinas säilytti aikaisemmista uskomuksistaan vain uskon
täydelliseen ennaltamääräykseen, mikä uskonkappale miellytti hänen
rohkeuttaan ja oikeutti hänet menettelemään hurjapäisesti. Tsaarilla
oli samantapaiset mielipiteet uskonnosta ja kaitselmuksesta, mutta hän
puhui niistä usein, sillä hän keskusteli kaikista asioista
tuttavallisesti suosikkiensa kanssa, ja Kaarleen verrattuna hänellä oli
enemmän tietoja filosofiassa ynnä kaunopuheisuuden lahja.

En voi jättää tässä mainitsematta erästä parjausta, joka liiankin usein
uudistuu ruhtinaiden kuoleman yhteydessä, kun ilkeät tai herkkäuskoiset
ihmiset aina väittävät, että heidät on joko myrkytetty tai
salamurhattu. Niinpä tällöin Saksassakin levisi huhu, että juuri
Siquier itse oli surmannut Ruotsin kuninkaan. Tämä kelpo upseeri oli
kauan aivan epätoivoinen moisen parjauksen vuoksi. Puhellessaan asiasta
kerran kanssani hän lausui aivan näillä sanoilla: "Olisin kylläkin
voinut tappaa Ruotsin kuninkaan, mutta kunnioitukseni tätä sankaria
kohtaan oli niin suuri, etten olisi uskaltanut tehdä sitä, vaikkapa
olisin tahtonutkin."

Tiedän kyllä, että Siquier itse on antanut aiheen tähän surkeaan
syytökseen, johon monet ruotsalaiset vieläkin uskovat. Hän tunnusti
minulle itse, että hän kerran Tukholmassa ankarassa kuumetaudissa oli
huutanut tappaneensa Ruotsin kuninkaan, ja että hän eräässä
kuumekohtauksessa oli avannut ikkunan ja julkisesti pyytänyt armoa
kuninkaanmurhan vuoksi. Kun hän sitten parannuttuaan sai kuulla, mitä
hän sairaana oli puhunut, oli hän ollut kuolemaisillaan tuskasta.

En tahtonut julkaista tätä juttua hänen eläessänsä. Näin hänet vähän
ennen hänen kuolemaansa ja voin vakuuttaa, että hän mieluummin olisi
antanut tappaa itsensä tuhat kertaa Kaarle XII:n puolesta kuin tappaa
hänet. Jos hän olisi ollut syypää moiseen rikokseen, olisi se tietysti
johtunut halusta palvella sillä jotakuta valtaa, joka epäilemättä olisi
palkinnut häntä siitä runsaasti. Mutta hän kuoli sangen köyhänä
Ranskassa ja tarvitsi ystäviensä avustustakin. Jolleivät nämä järkisyyt
riitä, niin muistettakoon, että se kuula, joka osui Kaarle XII:nteen,
ei voinut mahtua pistoliin, ja että Siquier olisi voinut ampua tuon
katalan kuulan ainoastaan pukunsa alle piilotetusta pistolista.[46]

Kuninkaan kuoltua lakkautettiin Fredrikshaldin piiritys; kaikki muuttui
kuin silmänräpäyksessä. Ruotsalaiset, joita heidän ruhtinaansa maine
enemmän masensi kuin ilahdutti, ajattelivat nyt vain kuinka saisivat
aikaan rauhan vihollistensa kanssa ja voisivat omassa maassaan supistaa
sitä rajatonta yksinvaltaa, jonka väärinkäyttöä parooni Görtz oli
antanut heidän kokea.

Säädyt valitsivat vapaasti kuningattarekseen Kaarle XII:n sisaren,
prinsessa Ulriikka Eleonooran, ja pakoittivat hänet juhlallisesti
luopumaan kaikista kruununperimisoikeuksista; hän sai sen vain kansan
suostumuksesta. Kerta toisensa jälkeen hän lupasi ja vannoi, ettei hän
koskaan yrittäisi palauttaa mielivaltaista hallitusta. Myöhemmin hän
uhrasi kuninkuuden arvoaseman aviollisen rakkauden hyväksi,
luovuttamalla kruunun puolisolleen, ja sai säädyt valitsemaan tämän
prinssin, joka nousi valtaistuimelle samoilla ehdoilla kuin hän.

Parooni Görtz vangittiin heti Kaarlen kuoltua, ja Tukholman senaatti
tuomitsi hänet mestattavaksi kaupungin hirsipuun juurella; se oli
kenties enemmän kostoa kuin oikeutta todistava teko ja julma loukkaus
sellaisen kuninkaan muistoa kohtaan, jota Ruotsi yhä ihmettelee.

Tukholmassa säilytetään Kaarle XII:n hattua, ja siinä olevan
kuulanreiän pienuus on yksi niiden perusteista, jotka tahtovat uskoa
hänen saaneen surmansa salamurhaajan kädestä.



Muistutuksia ja selityksiä


[1] Tässä Voltaire liioittelee, nähtävästi käyttämänsä lähteen
mukaan, Ruotsin ja Suomen sekä entistä että silloista väkilukua.
Todellisuudessa se lienee v. 1730 ollut pari miljoonaa. Muutenkin
Voltairen esityksessä on, kuten asiantunteva lukija huomannee, kohtia,
jotka eivät ole oikein todenmukaisia.

[2] Senaatilla tässä kuten kaikkialla jäljempänäkin Voltaire tarkoittaa
Ruotsin valtakunnanneuvostoa (valtaneuvostoa) ja senaattoreilla Ruotsin
valtakunnanneuvoston jäseniä (valtaneuvoksia).

[3] Voltaire tarkoittaa n.s. Kalmarin unionia, joka tehtiin jo v. 1397.

[4] Tarkoittaa länsigoottien kuninkaan Alarikin retkeä Italiaan ja
Rooman valloitusta (v. 410).

[5] Kaarle X ei kuollessaan ollut tehnyt rauhaa vihollistensa kanssa
eikä pyrkinyt rajattomaan kuningasvaltaan.

[6] Tarkoittaa Kaarle XI:n toimeenpanemaa suurta reduktsionia
eli aatelisläänitysten peruutusta, jota valvoi erityinen
reduktsionitoimikunta.

[7] Oikeammin kuningas tuli Ruotsissa juuri lain mukaan täysikäiseksi
18-vuotiaana.

[8] Danielsonin mukaan ("Voltaire Kaarle XII:n historiankirjoittajana")
Kaarlen ja Piperin keskustelu naisen (isoäidin) vallasta, samoin kuin
monet muutkin teoksen tarinat ja jutut lienevät pantavat Voltairen
tiliin. Samoin Sparren osuus ja täysikäisyyden julistaminen.

[9] Kruunauksen kuvaus nähtävästi osaksi Voltairen omaa keksintöä.
Arkkipiispa lienee näet tiennyt asiasta jo edeltäkäsin, sillä uusi
kruunaustapa oli määrätty jo ennakolta.

[10] Pietari tuli nimellisesti tsaariksi jo 10-vuotiaana v. 1682
yhdessä vallanhimoisen sisarpuolensa Sofian ja heikkomielisen
velipuolensa Iivanan kanssa ja otti koko hallitusvallan omiin käsiinsä
jo v. 1689, jolloin hän sulki Sofian luostariin. Lähti suurelle
ulkomaanmatkalleen jo v. 1697, valloitettuaan turkkilaisilta
Asovin v. 1696.

[11] Todellisuudessa lienee Pietarin armeijassa Narvan luona ollut vain
noin 40,000 varsinaista sotamiestä ja Kaarlella noin 8,400, (niistä
3,200 suomalaisia).

[12] de Croy oli oikeastaan belgialainen upseeri, joka viimeksi oli
ollut kuningas Augustin palveluksessa ja jonka August oli lähettänyt
Pietarin sotilaalliseksi neuvonantajaksi. -- Muuten Voltaire on
lisäillyt Narvan taistelua omilla jutuillaan, jollaisia lienevät
Kaarlen huudahdus hänen hevosensa kaaduttua, vertaus Georgian prinssin
ja Kaarlen vankinaolosta ja Pietarin lausuma ruotsalaisista venäläisten
opettajina voittamaan.

[13] Moritz Saksilainen, Saksin kreivi eli "Saksin marski", Augustin ja
Aurora Königsmarckin poika, etevä sotapäällikkö. -- Auroran veli,
kreivi Filip von Königsmarck, yritti ryöstää mukaansa lemmittynsä,
Braunschweig-Lüneburgin prinsessan Sofia Dorothean, mutta joutui vähää
ennen neljän salamurhaajan uhriksi, jotka viskasivat hänen ruumiinsa
erääseen likaviemäriin.

[14] Kreivittären ja kuninkaan kohtaus on nähtävästi melkoisesti
Voltairen lisäilemä ja värittämä, kuten monet muutkin teoksen
samantapaiset kohdat.

[15] Poniatowskin mukaan Kaarle viipyi taistelutantereella 8 päivää ja
kuljetutti kaikki haavoitetut sieltä penikulman päässä olevaan
Pinczowiin. Bringin ("Karl XII") mukaan Klissowin taistelu oli 9 p.
heinäkuuta v.l.

KOLMAS KIRJA.

[16] Stanislauksen kruunaus tapahtui kaikessa kiireessä 24 p. syysk.
(v. 1.) eli 4 p. lokak. (u. I.) 1705.

[17] Narva kukistui elokuussa 1704 monikuukautisen ankaran vastarinnan
jälkeen.

[18] Tässä Voltaire nähtävästi liioittelee, sillä Pietarin kaupunki
perustettiin juuri v. 1703 ja rakennettiin vähitellen seuraavina
vuosina. Pietari Suuren kuollessa 1725 mainitaan asukkaita olleen vasta
noin 75,000. Kaupunkia rakentamassa oli kyllä yhtaikaa tuhansia, jopa
kymmeniä tuhansia työmiehiä.

[19] Bringin mukaan Kalishin luona tappiolle joutuneen ruotsalaisen
kenraalin nimi oli Marderfelt eikä Meyerfelt, jonka niminen
everstiluutnantti kuului myös ruotsalaisiin päällikköihin.

[20] Danielsonin mukaan on kohtaus Königsteinin linnassa v. 1707 väärin
esitetty tai on sattunut myöhemmin, sillä tunnettujen asiakirjain
mukaan juuri Patkul, vangittuna, tahallaan rahoilla viekoitteli
Sonnensteinin linnan päällikön Korveyn Venäjän palvelukseen, jos
pääsisi vapaaksi. Patkul näet tahtoi siten vahingoittaa vihaamaansa
Saksin maaherraa, ruhtinas Fürstenbergiä, jonka suosikki Korvey oli.
Seurauksena oli Korveyn mestaus v. 1707.

[21] Danielsonin mukaan tarina Patkulin luista lienee Voltairen
tavallisia juttuja, jos on luottamista virallisiin asiakirjoihin, sillä
luutnantti Rauer, joka käskystä saapui Patkulia hautaamaan, ei löytänyt
hänestä mitään jälkeä.

[22] Piper kuoli, kuten kerrotaan, vapaaehtoisesti v. 1716 nälkään
(17 päivää syömättä oltuaan) Pähkinälinnassa (Schlüsselburgissa), koska
ei tahtonut suostua tsaarin vaatimiin suunnattomiin lunnaihin. Ruumista
kuuluu säilytetyn suolassa, kunnes se v. 1719 haudattiin Ruotsissa
olevaan perhehautaan. -- Ks. Oma Maa, III, s. 627.

[23] Poniatowskin mukaan asia oli päinvastoin niin, että Kaarle lähetti
sulttaanille lahjaksi sata turkkilaista sotavankia, jotka hän oli
vapauttanut Lembergissä puolalaisten orjuudesta. -- Turkin lähettiläs
kävi kyllä Kaarlen luona liittoa tarjoamassa, mutta Kaarle ei sillä
kertaa ollut siihen taipuvainen, joskin kohteli lähettilästä
anteliaasti.

[24] Pietarin puhe Aleksanterista ja Dareioksesta lienee Voltairen omaa
sovittelua hänen lähteittensä (Limiersin ja Motrayen) käyttämien
sanojen asemesta.

[25] Danielsonin mukaan Mazeppan lemmenseikkailu Puolassa ja pakollinen
ratsastus Ukrainaan kuuluvat yksistään Voltairen tiliin; muut
aikaisemmat kertojat eivät niitä ollenkaan tunne. Myöhemmät
kirjoittajat ovat sitten lainanneet tämän, kuten niin monet muutkin
todistamattomat jutut, Voltairelta. Varmaa on vain, että Mazeppa oli
saanut kasvatuksensa Puolan hovissa. -- Mazeppa oli syntynyt v:n 1640
paikkeilla.

[26] Bringin mukaan oli tsaarilla vain noin 45,000 miestä ja 70 tykkiä,
Kaarlella kaikkiaan noin 23,000 miestä ynnä 10,000 kasakkaa sekä 30
tykkiä. -- Voltairen päivämääräykset ovat uutta lukua, joka ei silloin
vielä ollut käytännössä Ruotsissa.

[27] Voltairen kuvaus taisteluasemasta ei näytä olevan Bringin
teoksessa olevan taistelukartan mukainen. Sen mukaan ruotsalaisten ja
venäläisten asemat sijaitsivat luoteiseen ja pohjoiseen päin
Pultavasta.

[28] Bringin mukaan oli Menshikovilla vain 9,000 ratsumiestä -- siis
vain hiukan yli puolet ruotsalaisten lukumäärästä -- ja muutamia
tykkejä.

[29] Piper oli ensin vankina Moskovassa, jossa yhdessä muiden
kenraalien kanssa hoiti sotavankien asioita. Siirrettiin vasta v. 1714
Pietariin ja sieltä Pähkinälinnaan, missä, kuten edellä on mainittu,
vapaaehtoisesti lienee kuollut nälkään.

[30] Poniatowskin tiedonannon mukaan Fonseca oli alkujaan ranskalainen
uskonluopio, nimeltä Goin, seraljin ensimäinen haavalääkäri.

[31] Kaarle XII osasi kyllä tiettävästi aivan hyvin ranskaa -- hänellä
oli lapsena ollut sen opettajana erityinen kielimestari -- mutta
ylpeydessään hän ei tahtonut ranskaa puhua.

[32] Bringin mukaan suurvisiiri sulttaanin nimessä lupasi saattaa
Kaarlen niin pian kuin mahdollista kotimaahan 50,000 miehen turvissa.

[33] Mustafa II seurasi oikeammin setäänsä Ahmed II:sta, joka
vuorostaan oli seurannut Muhammed IV:ttä.

[34] Tämä luku on nähtävästi liian suuri.

[35] Erb-Magden on oikeastaan väännös saksal. sanasta Erb-Mädchen ja
tarkoittaa perinnöllistä maaorjanaista; se ei siis, kuten Voltaire
luulee, ole mikään henkilönimi. Katariinan sukuperästä on väitelty
viime aikoihin saakka. Muutamat ovat väittäneet hänen olleen
kotoisin Ruotsista; todennäköisesti hän oli kotoisin Liivinmaalta,
Tietosanakirjan mukaan erään liettualaisen, Samuel Skavronskin, tytär.

[36] Pietari Suuren ensimäisen puolison nimi oli oikeastaan Eudoksia
Fedorovna Lapuhin.

[37] Uusinten tutkimusten mukaan Katariinan ratkaiseva osuus Pruthin
luona on myöhempää keksintöä ja nähtävästi vain Katariinan
ylistämiseksi sepitetty juttu. Samoin ei näytä olevan mitään varmaa
perää lahjusten käytössä suurvisiirin voittamiseksi.

[38] Tämä päiväys ei enemmän kuin aikaisempikaan käy oikein yhteen
hedshran ajanlaskun kanssa, joka alkaa vuodesta 622 j.Kr.s. Vuosiluku
on sen mukaan liian suuri. Oikea vuosiluku on 1124. Hedshra laskee
kuuvuosien mukaan, jotka ovat lyhyempiä kuin aurinkovuodet.
Mahdollisesti ransk. tekstissä on painovirhe.

[39] Sanaleikki: _Major sum_, olen majuri; mutta _major_ merkitsee
latinassa myös "suurempi" ja _maximus_ "suurin". Hospodari tahtoi sillä
osoittaa, että oli tuntenut vieraan kuninkaaksi.

[40] Oikeammin koko nimeltä Sten Arvidsson Natt och Dag,
kenraaliajutantti.

[41] Bringin mukaan kuningas Benderin kalabaliikin jälkeen todella oli
ruumiillisesti niin heikontunut, että tarvitsi lepoa. Hänellä oli
kuumekohtauksia, ja Benderin rytäkässä saamansa säärivamman johdosta
hän ei voinut seisoa, vaan hänen täytyi olla makuulla. Ehkäpä sairaus,
kuviteltu tai todellinen, oli myös varokeinona, koska huhuiltiin, että
turkkilaiset aikoivat muka siirtää kuninkaan joko Vähään-Aasiaan tai
Kreikan saaristoon, mihin siirtoon Kaarlella ei tietysti ollut
vähääkään halua.

[42] Tämä tapahtui Tönningenissä, johon Stenbock armeijoineen
saarrettiin, keväällä 1713. -- Muuten väittää Bring, ettei Stenbockin
armeija, jolla hän oli saavuttanut Helsingborgin ja Gadebuschin voitot,
suinkaan ollut pelkkää huonosti varustettua ja vähän harjoitettua
nostoväkeä, vaan siinä oli alussa 50 % ratsuväestä ja 30 % jalkaväestä
vanhoja harjaantuneita rykmenttejä, joita siihen saakka oli säästetty.
Armeijaan kuuluva nostoväkikin oli jo sotilaallisesti järjestettyä ja
jossakin määrin harjoitettua, miehiä paraassa iässä. Varustukset
sensijaan olivat puutteelliset.

[43] Aluksi seurasi Kaarlea, joka kulki kapteeni Pietari Friskin
nimellä, kaksi toveria: kenraaliajutantti G. Fr. von Rosen ("kapteeni
Johan Palm") ja everstiluutnantti O. Fr. Düring ("kapteeni Erik von
Ungern"), Rosen jäi pian jälkeen ja Kaarle jatkoi matkaansa vain
Düringin kera.

[44] Nämä luvut tuntuvat liioitelluilta. Ihan varmoja tietoja tosin ei
liene Ruotsin menetyksistä Kaarlen sodissa, mutta noin valtaviin
määriin ne tuskin nousivat, jos lisäksi otetaan lukuun kaatuneet ja
muuten kuolleet. Bringin mukaan tekivät Ruotsin sotavoimat Kaarlen
sotaretkien alkuvuosina noin 100,000 miestä, joista Ukrainan retken
jälkeen oli aseissa enää noin 60,000 miestä. Kaatuneiden, kuolleiden ja
vangiksi joutuneiden sijat oli tietysti, mikäli mahdollista, täytetty
uusilla miehillä. Kaikkiaan arvelee Bring joutuneen Venäjälle
vankeuteen ruotsalaisia sotilaita koko sodan aikana ehkä noin 30,000.

[45] Görtzin diplomaattinen toiminta ja Kaarlen osuus siinä on
vieläkin, tärkeiden asiakirjain puutteessa, monin kohdin hämärä. Useat
tutkijat ovat erinäisissä seikoissa toista mieltä kuin Voltaire, mutta
pääasiassa lienee Voltairen esitys jotakuinkin oikea.

[46] Kaarle XII:n äkillinen kuolema on antanut paljon päänvaivaa sekä
historioitsijoille että lääketieteen edustajille. On kaikin mahdollisin
keinoin koetettu saada selville, mistä Kaarle sai tuon kuolettavan
kuulan päänsä läpi, vihollistenko vai omien miesten puolelta, mutta
toistaiseksi siihen ei ole saatu varmuutta. Kolmasti on m.m. Kaarlen
palsamoitu ruumis, jota säilytetään Tukholmassa Ritariholman kirkossa,
ollut tutkittavana. Ensi kerran se tapahtui v. 1746, jolloin sangen
pikaisen ja pintapuolisen tutkimuksen perusteella todettiin kuulan
menneen sisään oikeasta ohimosta ja tulleen ulos vasemmasta, toisen
kerran v. 1859, jolloin tultiin aivan päinvastaiseen tulokseen, ja
kolmannen kerran heinäkuussa 1917, jolloin Ruotsin etevimmät
lääketieteelliset auktoriteetit kaikin nykyaikaisin apuneuvoin
(käyttämällä valokuvausta, röntgen-säteitä y.m. keinoja) tutkivat
kuninkaan muumioitunutta päätä. Itse pääkysymykseen ei tämäkään
tutkimus ole enää voinut antaa lopullista varmuutta. Sensijaan voitiin
joltisenkin varmasti todeta, että kuolinhaavan on tuottanut yksi ainoa
tuliaseesta ammuttu, silmänräpäyksessä tappanut pyöreä rauta- tai
lyijykuula, jonka läpimitta on ollut noin 18-20 mm. Se on kokonaisena
kulkenut jokseenkin vaakasuoraan hieman vinosti taaksepäin kuninkaan
pään läpi, mennen sisään vasemmasta ohimosta ja tullen ulos oikeasta.
Tutkimus ei voinut varmasti ratkaista, onko kuula ollut läheltä
ammuttu, mutta totesi, että se on lujalla voimalla, särkien ja
musertaen, läpäissyt kuninkaan pään.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Kaarle XII:n historia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.