Title: Vankina Kaukaasiassa - Y. m. kertomuksia
Author: Tolstoy, Leo, graf
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Vankina Kaukaasiassa - Y. m. kertomuksia" ***


VANKINA KAUKAASIASSA

Y.m. kertomuksia


Kirj.

LEO TOLSTOI


Suom. V. K. Trast



Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1911.



SISÄLLYS:

 1. Vankina Kaukaasiassa.
 2. Paljonko ihminen tarvitsee maata?
 3. Kynttilä.
 4. Kipinästä suuri palo.



Vankina Kaukaasiassa.


I

Kaukaasiassa oli sotapalveluksessa eräs herra. Hänen nimensä oli
Shilin.

Hän sai kerran kirjeen kotoaan. Äitimuori kirjoitti hänelle: "Olen
jo käynyt vanhaksi ja mieleni tekee ennen kuolemaani nähdä rakasta
poikaani. Tule sanomaan minulle jäähyväiset ja hautaamaan minut ja
lähde sitten taas Jumalan nimeen virkaasi. Olenpa löytänyt sinulle
morsiamenkin. Hän on älykäs ja kaunis eikä köyhäkään. Ehkäpä miellyt
häneen, menet naimisiin ja jäätkin tänne kokonaan."

Shilin tuumi: "Mummo on todellakin jo tullut raihnaiseksi; kenties en
enää myöhemmin saakaan nähdä häntä. Parasta on lähteä. Ja jos morsian
on kaunis, niin voinhan mennä naimisiinkin."

Hän meni everstin puheille, hankki itselleen virkavapautta, heitti
hyvästit tovereilleen, kustansi sotamiehilleen neljä ämpäriä viinaa
jäähyväisiksi ja valmistautui matkaan.

Kaukaasiassa oli siihen aikaan sota. Teitä pitkin ei päässyt
kulkemaan päivällä eikä yöllä. Jos vain joku venäläinen poistui
linnoituksen läheisyydestä, niin tatarilaiset joko tappoivat hänet
tahi veivät mukanaan vuoristoon. Sen vuoksi oli semmoinen järjestys
käytännössä, että kaksi kertaa viikossa vartiojoukko marssi
linnoituksesta toiseen ja matkustavaiset kulkivat sen keskellä.

Oli kesäinen aika. Kuormasto oli aamun sarastaessa koolla
linnoituksen edustalla, sotamiehet marssivat paikalle ja kulkue lähti
liikkeelle. Shilin ratsasti omalla hevosellaan. Hänen tavaransa
seurasivat rattailla kuormaston mukana.

Matkaa oli 25 virstaa. Kuormasto eteni hitaasti. Väliin sotamiehet
pysähtyivät, väliin irtautui pyörä jostakin, väliin teki joku hevonen
tenän. Silloin täytyi kaikkien pysähtyä ja odottaa.

Päivä oli jo enemmän kuin puolessa, mutta kuormasto oli kulkenut
vasta puolet matkasta. Pölisi ja oli kuuma, aurinko paahtoi
armottomasti, mutta suojaa ei ollut mistään saatavissa. Edessä oli
aukea aro eikä tien varrella ollut ainoatakaan puuta tahi pensasta.

Shilin ratsasti edelle ja pysähtyi odottamaan kuormastoa. Hän kuuli
takaa päin torven toitotusta -- kuormasto oli taas pysähtynyt. Shilin
ajatteli: "Eiköhän olisi parasta mennä yksin, ilman sotamiehiä?
Hevoseni on hyvä, ja jos en joudu tatarilaisten tielle, niin pääsen
kyllä perille. Vai eikö ole mentävä?..."

Hän jäi seisomaan mietteissään. Samassa ratsasti hänen luokseen
toinen upseeri, Kostylin, pyssy kädessä ja sanoi:

-- Mennään yksin, Shilin. Minä en kestä tätä, minun on nälkä ja
kuumuuskin rasittaa. Paitani on läpimärkä, voisi vaikka kiertää.

Kostylin oli roteva ja paksu mies. Hiki valui virtana pitkin hänen
punaisia kasvojaan. Shilin ajatteli vähän aikaa ja sanoi:

-- Onko pyssysi ladattu?

-- On.

-- No, mennään sitten. Mutta yhdellä ehdolla, nimittäin että emme
jätä toisiamme.

He lähtivät ratsastamaan eteenpäin tietä pitkin. Puhellen ja
sivuilleen katsellen he ajavat arolla. Saattoi nähdä kauas
ympärilleen.

Kun aro loppui, niin tie johti kahden vuoren väliseen solaan. Shilin
sanoi:

-- Täytyy ratsastaa vuorelle katsastamaan, sillä täällä saattaa
vihollinen yht'äkkiä hyökätä esiin vuoren takaa ennenkuin ennätämme
häntä nähdäkään.

Mutta Kostylin lausui:

-- Ei tarvitse katsoa. Mennään eteenpäin.

Shilin ei taipunut.

-- Ei, -- sanoi hän, -- odota sinä täällä alhaalla sillä aikaa kuin
minä pistäydyn katsomassa.

Hän lähti ratsastamaan vasempaan ylös vuoren rinnettä. Hevonen oli
oivallinen (hän oli maksanut siitä 100 ruplaa varsana ja itse sen
ratsuksi harjoittanut). Kuin siivillä se vei hänet jyrkänteelle.
Tuskin hän oli ehtinyt ympärilleen katsahtaa, kun hän äkkäsi edessään
vähän matkan päässä kolmisenkymmentä tatarilaista ratsumiestä. Heidät
nähtyään hän alkoi pyörtää takaisin. Tatarilaiset huomasivat hänet
ja lähtivät ratsastamaan häntä kohti vetäen samalla esiin pyssyjä
koteloistaan. Shilin antoi mennä rinnettä alas, minkä hevosen kaviot
vain kestivät, ja huusi Kostylinille:

-- Ota pyssy esille! -- Itse hän ajatteli kaiken aikaa tarkoittaen
hevostaan: "Pelasta, kultaseni, älä anna jalkasi mihinkään takertua;
jos kompastut, niin olen hukassa. Kunhan pääsen pyssyn turviin, niin
pidän kyllä puoleni."

Mutta Kostylin nähtyään tatarilaiset ei ruvennutkaan odottamaan, vaan
lähti täyttä laukkaa ratsastamaan linnoitusta kohti. Hän piiskaa
hevostaan vuoroon kummallekin puolen. Näkyy vain, kuinka hevosen
häntä heiluu tomupilvessä.

Shilin huomaa joutuneensa pulaan. Pyssy on poissa eikä miekka
yksinään tässä mitään auta. Hän ohjaa hevosensa takaisin
sotamiesjoukkoa kohti luullen pääsevänsä pakoon. Kuusi miestä
rientää katkaisemaan häneltä tien. Hänellä on allaan hyvä hevonen,
mutta näillä on vielä paremmat ja he ratsastavat hänen tielleen.
Hän koettaa oikaista ja kääntyä takaisin, mutta hevonen on saanut
niin huiman vauhdin, ett'ei sitä voi hillitä, vaan se lentää suoraan
tatarilaisia kohti. Punapartainen tatarilainen harmaan ratsun selässä
lähestyy häntä, kirkuu, kiristelee hampaitaan ja pitää pyssyään
valmiina.

"No", ajattelee Shilin, "kyllä minä teidät, senkin paholaiset,
tunnen. Jos ne saavat kiinni elävänä, niin pistävät kuoppaan ja
suomivat piiskalla. En antaudu elävänä..."

Shilin oli pienikasvuinen, mutta rohkea. Hän sieppasi miekan
tupesta ja ohjasi hevosensa suoraan punapartaista tatarilaista
kohti ajatellen: "Joko ratsastan hänet kumoon tahi pistän miekalla
kuoliaaksi."

Perille asti ei Shilin hevosellaan päässyt, sillä takaa päin
ammuttiin pyssyillä ja luoteja sattui hevoseen. Se mätkähti kovalla
vauhdilla maahan ja Shilinin jalka jäi sen alle.

Hän koetti nousta, mutta kaksi haisevaa tatarilaista oli jo hänen
kimpussaan ja väänsi hänen käsiään taaksepäin. Hän riuhtaisi ja pääsi
irti tatarilaisten käsistä, mutta samassa ratsasti paikalle vielä
kolme miestä ja nämä alkoivat kolhia hänen päätään pyssynperillä.
Maailma musteni hänen silmissään ja hän alkoi horjua. Tatarilaiset
tarttuivat häneen, ottivat esille vartavasten varatut satulavyöt,
väänsivät hänen kätensä selän taakse, köyttivät ne kiinni laittaen
lujan solmun ja raahasivat hänet satulaan. Lakki temmattiin hänen
päästään, saappaat vedettiin jaloista, kaikki paikat kopeloitiin,
rahat ja kello otettiin pois, vaatteet menivät siinä mylläkässä
riekaleiksi. Shilin kääntyi katsomaan hevostaan. Se makasi kylellään
samassa asennossa kuin ennenkin, sätkytteli koipiaan, mutta ei
tavannut maata. Päässä on reikä ja siitä pulppuaa mustaa verta --
arssinan laajuudelta on tie joka suuntaan veren kostuttama.

Muuan tatarilaisista meni hevosen luo ja alkoi irroittaa satulaa.
Hevonen potki yhä. Tatarilainen veti esille tikarinsa ja leikkasi
hevosen kurkun poikki. Veri pulpahti esille kurkusta, hevonen värähti
ja kuoli.

Tatarilaiset riisuivat siltä satulan ja suitset. Punapartainen
tatarilainen nousi hevosen selkään ja toiset nostivat Shilinin
hänen taakseen. Estääkseen häntä putoamasta he sitoivat hänet
hihnalla vyötäisten kohdalta tatarilaiseen ja niin lähdettiin häntä
kuljettamaan vuoristoon.

Shilin istuu tatarilaisen selän takana, heilahtelee ja satuttaa
vähän väliä kasvonsa tatarilaisen haisevaan selkään. Muuta hän ei
näekään edessään kuin tatarilaisen leveän selän ja suonikkaan kaulan
sekä ajellun niskan, joka kuultaa lakin alta. Shilinin pää on lyöty
puhki ja veri on hyytynyt silmien yläpuolelle. Hän ei voi asettua
mukavampaan asentoon eikä pyyhkiä verta pois. Kädet on niin kovasti
kierretyt taaksepäin, että olkaluita särkee.

He ratsastivat pitkän aikaa vuorelta vuorelle, menivät kahluupaikasta
joen yli ja joutuivat notkelmaan.

Shilin koetti tarkata tietä, jota häntä kuljetettiin, mutta hänen
silmänsä olivat veren tahrimat eikä hän voinut kääntyä.

Alkoi hämärtää. He menivät vielä pienen joen yli ja alkoivat sitten
kohota ylöspäin kivistä kalliota. Tuntui savun hajua ja kuului
koirien haukuntaa.

He saapuivat tatarilaiskylään. Tatarilaiset astuivat alas hevosten
selästä. Shilinin ympärille kokoontui tatarilaisia lapsia, jotka
alkoivat kirkuen ja ilakoiden pommittaa häntä kivillä.

Tatarilainen ajoi lapset pois, nosti Shilinin pois hevosen selästä
ja kutsui renkiä. Paikalle saapui leveänaamainen olento, jolla ei
ollut yllä muuta kuin paita. Sekin oli rikki, niin että koko rinta
oli paljaana. Tatarilainen antoi hänelle jonkun käskyn. Renki toi
jalkapuun: kaksi tammipölkkyä, joissa oli rautarenkaat ja yhdessä
renkaassa haka ja lukko.

Shilinin kädet vapautettiin siteestä, jalkapuu kiinnitettiin hänen
jalkoihinsa ja hänet vietiin vajaan, tuupattiin sinne ja jätettiin
lukon taakse. Shilin kaatui lantakasan päälle. Jonkun aikaa
pitkällään oltuaan hän tunnusteli pimeässä mahdollisimman pehmeätä
paikkaa ja kävi makuulle.



II

Shilin ei saanut unta melkein koko yönä. Yöt olivat lyhyitä. Hän
näkee raosta, että aamu jo vaikenee. Shilin nousi, levitti raon
suuremmaksi ja rupesi tähystelemään.

Hän näkee raosta tien, joka vie vuoren rinnettä alas, oikealla on
tatarilainen mökki ja sen vieressä kaksi puuta. Musta koira loikoo
kynnyksellä, kili vuonineen astelee ohi. Alhaalta vuoren juurelta
saapuu nuori tatarilaisnainen. Hänen yllään on värillinen paita,
kupeita kiertää vyö, jalassa on housut ja saappaat, pää on viitan
suojassa ja pään päällä iso läkkikannu vettä täynnä. Selkä köyryssä
hän kulkee ja taluttaa tatarilaispoikaa, jonka pää on ajeltu ja
jonka yllä on vain paita. Nainen meni mökkiin vesiastioineen. Sitten
tuli eilinen punapartainen tatarilainen ulos silkkinen ihotakki
yllä, hopeainen tikari vyössä ja kengät jaloissa ilman sukkia.
Päässä hänellä on korkea, musta lammasnahkainen lakki, jonka takaosa
on alaspäin taivutettu. Hän venytteleikse ja silittelee punaista
partaansa. Jonkun aikaa seisottuaan hän antoi jonkin määräyksen
rengilleen ja poistui.

Sitten ratsasti ohi pari poikaa hevosia juottamaan. Hevosten
sieraimet olivat märät. Muitakin poikia juoksi ulos. Niillä on
kaikilla ajeltu pää ja vain paita yllä; housuja ei ole kenelläkään.
He kokoontuvat yhteen kasaan, tulevat vajan luo, ottavat pitkän
vitsan ja työntävät raon läpi. Shilin karjaisee. Silloin lapset
alkavat kirkua ja juoksevat aika kyytiä tiehensä niin että paljaat
kintut vain vilahtelevat.

Shiliniä janottaa, hänen kurkkunsa on aivan kuiva. "Kun edes
tulisivat katsomaan", ajattelee hän. Hän kuulee vajan ovea avattavan.
Punaparta tatarilainen on saapunut ja hänen mukanaan on toinen,
pienempikokoinen ja mustaverinen. Hänen silmänsä ovat mustat ja
kirkkaat, posket ovat punaiset, parta pieni ja lyhyeksi leikattu,
kasvot iloiset, suu naurussa. Mustaverisen pukukin on parempi.
Sinisessä, silkkisessä ihotakissa on kirjailtu reunus. Vyössä riippuu
iso hopeainen tikari. Punaiset sahviaanikengät ovat niinikään
hopealla kirjaillut. Näitten hienojen kenkien päällä on toiset
paksummat. Korkea lakki on valkeata lampaannahkaa.

Punapartainen tatarilainen astui sisälle ja alkoi puhua jotakin
aivan kuin riitelisi. Hän seisoo nojaten oven pieleen, liikuttelee
tikariaan ja katselee kuin susi kulmiensa alta Shiliniä. Mustaverinen
taas, joka oli vikkelä ja vilkas ja käveli kuin vietereillä, astui
Shilinin luo, asettui kyykkyyn, irvisteli, taputti häntä olalle ja
alkoi hyvin nopeasti puhua pupattaa omaa kieltään, vilkutti silmiään,
maiskutti kieltään ja lausui vähän väliä: "Karashoo urus, karashoo
urus!"

Shilin ei ymmärtänyt tuosta puheesta mitään. "Antakaa juotavaa,
vettä!" -- sanoo hän.

Mustaverinen nauraa. "Karashoo urus", -- melskaa hän yhä.

Shilin näytti huulillaan ja käsillään, että hän tahtoi juomista.

Musta mies ymmärsi, alkoi nauraa, kurkisti ulos ovesta ja huusi:
"Dina!"

Hento, laiha, noin kolmentoistavuotias tyttö saapui. Hänen
kasvonpiirteensä muistuttivat mustaa miestä; ilmeisesti hän oli
tämän tytär. Silmät olivat mustat ja kirkkaat, kasvot kauniit. Hänen
yllään oli pitkä, sininen, leveähihainen paita, jossa ei ollut vyötä.
Helmat, rinnan kohta ja hihat olivat punaisella nauhalla reunustetut.
Jaloissa oli housut ja sievät kengät ja kenkien päällä vielä toiset,
korkeakantaiset jalkineet, kaulassa venäläisistä puolen ruplan
rahoista tehdyt vitjat. Päässä ei ollut mitään päähinettä; mustassa
palmikossa oli nauha ja siinä riippui helyjä sekä hopearupla.

Isä antoi hänelle jonkin käskyn. Hän juoksi pois ja palasi kohta
takaisin tuoden läkkiastian. Tarjottuaan siitä vettä hän kävi
kyykkyyn ja vetäytyi niin köyryyn, että olkapäät olivat alempana kuin
polvet. Tässä asennossa hän silmät selällään katseli Shiliniä kuin
outoa eläintä ja seurasi hänen liikkeitään, kun hän joi.

Shilin ojensi hänelle astian takaisin. Hän hypähti syrjään kuin villi
vuohi, niin että isääkin alkoi naurattaa. Isä lähetti hänet taaskin
jollekin asialle. Hän otti vesiastian, juoksi pois, toi happamatonta
leipää pyöreän laudan päällä, kyyristyi taas entiseen asentoonsa ja
katseli silmiään pois kääntämättä.

Tatarilaiset poistuivat sitten ja lukitsivat taas oven.

Jonkun ajan kuluttua tuli renki Shilinin luo ja sanoi:

-- Hehei, isäntä, hehei!

Ei hänkään osannut venäjää, mutta Shilin ymmärsi kuitenkin sen
verran, että häntä käskettiin lähtemään jonnekin.

Shilin lähti kulkemaan jalkapuu jalassa, ontui eikä tahtonut päästä
eteenpäin, sillä jalka pyrki yhä vääntymään sivulle. Astuttuaan ulos
vajasta hän näki edessään tatarilaiskylän, jossa oli kymmenkunta
taloa sekä kirkko torneineen. Erään talon edessä seisoo kolme
satuloitua hevosta, joita poikaset pitelevät suitsista. Tästä talosta
tuli mustaverinen tatarilainen ulos ja viittasi Shiliniä luokseen.
Hän nauroi, puhui kaiken aikaa omaa kieltään ja meni taas ovesta
sisälle. Shilin astui taloon. Hän tuli sievään huoneeseen, jonka
seinät oli tasaisesti savella voideltu. Etuseinällä on kirjavia
untuvapatjoja; sivuilla riippuu kalliita mattoja. Mattojen päällä
on pyssyjä, pistooleja, miekkoja, -- kaikki hopealla koristettuja.
Yhdellä seinällä on pieni uuni lattian tasalla. Lattia on
mullasta ja puhdas kuin puimatanner. Peränurkassa sitä peittävät
huopapeitot. Näiden päällä on mattoja ja matoilla untuvatyynyjä.
Matoilla istuu tatarilaisia paljaat kengät jaloissa. Siinä on
punaparta ja mustaverinen sekä kolme vierasta. Kaikki nojaavat
selkäänsä untuvatyynyihin. Heidän edessään on pyöreillä laudoilla
hirssijauhoista leivottuja kakkaroita, kupeissa sulaa voita ja pikku
kannuissa busaa -- tatarilaista olutta. He syövät käsillään ja kädet
ovat yltäänsä voissa.

Musta hypähti pystyyn, käski istuttamaan Shilinin syrjään paljaalle
lattialle, vääntäytyi itse taas matolle ja alkoi tarjoilla
vierailleen kakkaroita ja busaa. Renki pani Shilinin istumaan
määrätylle paikalle, riisui päällyskenkänsä, asetti ne ovensuuhun
muitten päällyskenkien viereen, istuutui lähelle isäntäväkeä ja alkoi
vesissä suin katsella näiden syöntiä. Tatarilaisten syötyä tuli
huoneeseen tatarilaisvaimo. Hänellä oli yllään samanlainen paita kuin
tytöllä ja housut jalassa. Pää oli huivin peitossa.

Hän korjasi pois leivokset ja voin ja toi kauniin pesuammeen sekä
kapeakaulaisen kannun. Tatarilaiset pesivät kätensä, panivat ne
sitten ristiin, kävivät polvilleen, puhalsivat joka suuntaan ja
lukivat rukouksia. Sitten he taas alkoivat puhella omalla kielellään.
Yksi vieraista kääntyi Shilinin puoleen ja sanoi venäjäksi:

-- Sinut on ottanut kiinni Kasi Muhamed (hän osoitti punapartaista
tatarilaista) ja antanut Abdul Muratille (hän osoitti mustaveristä).
Abdul Murat on nyt sinun isäntäsi.

Shilin oli vaiti.

Abdul Murat alkoi puhua, osoitteli Shiliniä, nauroi ja hoki:
"Karashoo urusi".

Tulkki lausui:

-- Hän käskee sinua kirjoittamaan kotiisi, että lähettäisivät sinusta
lunnaita. Kun rahat tulevat, niin hän päästää sinut vapaaksi.

Shilin mietti hetkisen ja kysyi:

-- Paljonko hän tahtoo lunnaiksi?

Tatarilaiset alkoivat taas keskustella. Sitten tulkki lausui:

-- Kolmetuhatta rahaa.

-- Ei, -- sanoi Shilin, -- sitä minä en voi maksaa.

Abdul hyppäsi pystyyn ja alkoi käsiään huitoen selitellä jotakin
Shilinille luullen tämän ymmärtävän. Tulkki käänsi:

-- Paljonko sitten voit antaa?

Vähän mietittyään Shilin vastasi:

-- Viisisataa ruplaa.

Tatarilaiset alkoivat puhua kiireesti yhteen ääneen. Abdul huusi
jotakin punaparralle niin että sylki pärskyi suusta. Mutta punaparta
vain siristeli silmiään ja maiskutti kieltään.

Viimein he vaikenivat ja tulkki sanoi:

-- Isännälle ei riitä 500 ruplaa lunnaiksi. Hän on itse maksanut
sinusta 200 ruplaa. Kasi Muhamed oli hänelle velkaa. Hän otti sinut
velasta. Kolme tuhatta ruplaa, vähemmästä ei voi päästää. Jos et
kirjoita, niin sinut pistetään kuoppaan ja piiskataan.

"Ohoo", ajatteli Shilin, "jos heitä rupeaa pelkäämään, niin se vain
pahentaa asiaa". Hän hyppäsi pystyyn ja sanoi:

-- Sano sinä tuolle koiralle, että jos hän rupeaa minua
peloittelemaan, niin en anna kopekkaakaan enkä kirjoita. En ole
pelännyt ennen enkä pelkää nytkään teitä, senkin koirat!

Tulkki käänsi nämä sanat. Kaikki alkoivat taas puhua hölöttää
yht'aikaa.

He puhuivat pitkän aikaa. Viimein musta hyppäsi pystyyn ja astui
Shilinin luo.

-- Urus, -- sanoi hän, -- dshigit, dshigit urus!

Dshigit merkitsee heidän kielessään: "aika poika".

Nauraen hän sanoi jotakin tulkille. Tämä lausui:

-- Anna tuhat ruplaa!

Shilin ei antanut perään:

-- Enempää kuin 500 ruplaa en anna. Jos tapatte, niin ette saa mitään.

Tatarilaiset keskustelivat ja lähettivät rengin jollekin asialle.
He katselivat vuoroin Shiliniin, vuoroin oveen. Renki tuli takaisin
ja hänen jälessään kulki paksu mies, paljain jaloin ja repaleisissa
vaatteissa sekä jalkapuu jalassa.

Shiliniltä pääsi huudahdus -- hän tunsi Kostylinin. Tämäkin oli siis
vangittu. Heidät pantiin istumaan vieretysten. He alkoivat kertoa
toisilleen vaiheitaan. Tatarilaiset katselivat heitä äänettöminä.
Shilin kertoi, miten hänelle oli käynyt. Kostylin kertoi, että hänen
hevosensa oli pysähtynyt, pyssy oli pettänyt ja tuo samainen Abdul
oli saavuttanut ja vanginnut hänet.

Abdul hyppäsi taas ylös, osoitti Kostylinia ja puhui jotakin. Tulkki
selitti, että heillä nyt on sama isäntä ja se heistä, joka antaa
ensiksi lunnaat, pääsee ensimäiseksi vapauteen.

-- Katsohan, -- sanoo hän Shilinille, -- sinä siinä yhä äkäilet,
mutta toverisi on rauhallinen. Hän on kirjoittanut kirjeen kotiinsa
ja sieltä lähetetään viisituhatta rahaa. Häntä syötetään senvuoksi
hyvin eikä hänelle tehdä mitään pahaa.

Shilin lausui:

-- Tehköön toverini niin kuin tahtoo. Kenties hän on rikas, mutta
minä olen köyhä. Niinkuin sanoin, niin tapahtuukin. Tappakaa minut,
jos tahdotte, ette siitä paljoa hyödy, mutta enempää kuin 500 ruplaa
en kirjoita.

Syntyi äänettömyys. Viimein riensi Abdul arkun luo, otti esille
kynän, paperiliuskan ja mustetta, työnsi ne Shilinin käteen, löi
häntä olalle ja sanoi: "Kirjoita!" Hän tyytyi 500 ruplaan.

-- Odotahan, -- lausui Shilin tulkille, -- sano hänelle, että
hänen pitää antaa meille hyvää ruokaa sekä kunnolliset vaatteet ja
jalkineet ja antaa meidän olla yhdessä, että olisi hauskempi, sekä
ottaa pois jalkapuu.

Näin sanoessaan hän katsoi isäntään naurussa suin. Tämäkin nauroi,
kuunteli tarkoin ja sanoi:

-- Annan kaikkein parhaimman puvun: sekä viitan että saappaat,
niin että kelpaa vaikka kosiomieheksi. Ruokin kuin ruhtinaita. Jos
tahtovat olla yhdessä, niin asukoot vajassa. Mutta jalkapuuta ei voi
ottaa pois, sillä silloin he pääsisivät karkuun. Yöksi vain heidät
siitä vapautetaan.

Hän tuli Shilinin luo, taputti olalle ja hoki: "Hyvä sinulle, hyvä
minulle!"

Shilin kirjoitti kirjeen, mutta kirjoitti osoitteen väärin, ett'ei
kirje menisi perille. Itsekseen hän ajatteli: "Minä karkaan."

Shilin ja Kostylin vietiin vajaan. Heille tuotiin sinne olkia,
kannullinen vettä, leipää, kaksi vanhaa tsherkessiläisviittaa
ja rikkinäiset saappaat, jotka nähtävästi oli otettu tapetuilta
sotamiehiltä. Yöksi heidät vapautettiin jalkapuusta ja pantiin vajaan
lukon taakse.



III

Näin eli Shilin toverinsa kanssa kokonaisen kuukauden. Isännällä oli
aina suu naurussa: "Sinulle, Ivan, on hyvä, minulle, Abdul, on hyvä."
Mutta huonoa ruokaa hän heille antoi, hirssijauhoista valmistettua
happamatonta leipää, joka oli leivottu kakkaroiksi, tahi ainoastaan
raakaa taikinaa.

Kostylin kirjoitti vielä toisenkin kirjeen kotiinsa, odotti rahojen
tuloa ja kärsi ikävää. Päiväkaudet hän istui vajassa laskien päiviä,
joiden kuluttua kirje voi saapua, tahi nukkui. Shilin taas tiesi,
että hänen kirjeensä ei tule perille, mutta ei kirjoittanut toista
kirjettä.

"Mistäpä äiti saisi niin paljon rahaa kuin minusta olisi maksettava",
ajatteli hän. "Sillähän hän enimmäkseen on elänyt, mitä minä olen
hänelle lähettänyt. Viidensadan ruplan hankkiminen syöksisi hänet
kurjuuteen. Ehkäpä Jumalan avulla itsekin pääsen pälkähästä."

Alati hän katseli ja tutki, kuinka pääsisi pakoon. Hän kuljeksi
vihellellen kylässä tahi istui ja näperteli jotakin, muovaili savesta
nukkeja tahi punoi juurista koppia. Shilin oli näet sangen kätevä
mies.

Kerran hän muovaili nuken, jolla oli nenä, kädet ja jalat sekä
tatarilaismallinen paita yllä, ja pani sen katolle.

Tatarilaistytöt menivät vettä noutamaan. Isännän tytär Dina huomasi
nuken ja kutsui tytöt sitä katsomaan. Kaikki laskivat vesiastiansa
maahan ja pysähtyivät nauraen katselemaan. Shilin otti nuken alas ja
tarjosi heille. Tyttöjä naurattaa, mutta ei kukaan uskalla ottaa.
Shilin jätti nuken paikalle, poistui itse vajaan ja katseli, mitä
tapahtuu.

Dina juoksi nuken luo, katseli ympärilleen, sieppasi sen ja juoksi
pois.

Aamun sarastaessa Dina ilmestyi tuvan kynnykselle nukkeineen. Hän oli
pukenut sen punaisiin riepuihin ja hyssytteli sitä kuin lasta sekä
hyräili sille. Mutta kohta ilmestyi siihen eukko, alkoi torua häntä,
sieppasi nuken hänen käsistään, iski sen säpäleiksi ja lähetti Dinan
itsensä työhön.

Shilin laittoi toisen, entistä paremman nuken ja antoi sen Dinalle.
Kerran ilmestyi Dina hänen luokseen kannu kädessä, asetti kannun
maahan, istuutui ja osoitti nauraen kannua.

"Mikä häntä huvittaa?" ajatteli Shilin ja otti kannun juodakseen. Hän
luuli siinä olevan vettä, mutta siinä olikin maitoa. -- "Hyvä", sanoi
hän ja joi maidon. Dina ihastui.

-- Hyvä, Ivan, hyvä! -- huudahti hän, hypähti seisomaan lyöden yhteen
käsiään, sieppasi kannun ja juoksi tiehensä.

Senjälkeen hän alkoi tuoda joka päivä salaa maitoa. Kun tatarilaiset
valmistivat kilin maidosta juustokakkuja, joita he kuivattivat
katolla, niin hän toi Shilinille salaa näitä kakkujakin. Ja kun
isäntä kerran teurasti lampaan, niin hän toi palasen lampaanlihaa
hihassaan. Antoi lihapalan ja juoksi pois.

Kerran oli ankara ukonilma ja vettä satoi koko tunnin ajan kuin
saavista kaataen. Joet rupesivat tulvimaan, kahluupaikalla nousi
vesi kolmen arssinan korkeuteen ja virta kuljetti kiviä mukanaan.
Kaikkialla pitkin vuorten rinteitä kohisi puroja. Sateen mentyä
ohi oli koko kylä vuolaita puroja täynnä. Shilin pyysi isännältään
veitsen, veisti pyöreän palikan, laittoi pyörän ja kiinnitti siihen
erityisen laitteen avulla kaksi nukkea.

Tytöt toivat hänelle tilkkuja. Hän puki nuket, toisen ukoksi ja
toisen akaksi, ja asetti pyörän puroon. Pyörä alkoi pyöriä ja nuket
hyppiä.

Koko kylä kokoontui tätä katsomaan. Pojan viikarit, tytöt ja eukot
ihmettelivät, miehet lausuivat:

-- Ai, urus, ai, Ivan!

Abdulilla oli Venäjältä saatu kello, mutta se oli rikki. Hän kutsui
Shilinin sitä katsomaan ja puhua pupatti omiaan. Shilin sanoi:

-- Anna tänne, minä laitan!

Hän purki kellon veitsen avulla ja pani taas kokoon. Kello kävi.

Isäntä ilostui ja lahjoitti hänelle vanhan repaleisen ihotakkinsa.
Ivan otti lahjan vastaan, -- kelpasihan se edes peitteeksi yöllä.

Siitä asti oli Shilinillä se maine, että hän osaa kaikkea. Etäisistä
kylistäkin tuotiin hänelle korjattavaksi pyssyn ja pistoolin lukkoja
sekä kelloja. Isäntä antoi hänelle tarpeelliset työkalut: pihdit,
kairan ja viilan.

Kerran sairastui muuan tatarilainen. Tultiin sanomaan Shilinille:
"Mene ja paranna hänet." Shilinillä ei ollut aavistustakaan
parannuskeinoista, mutta hän meni, tutki sairasta ja ajatteli:
"Ehkäpä paranee itsestään." Hän meni vajaan, otti vettä ja hiekkaa
ja sekoitti ne yhteen. Tatarilaisten nähden hän supisi outoja sanoja
veden yli ja antoi sairaan juoda sitä. Hänen onnekseen sairas
tervehtyi. Shilin alkoi vähitellen ymmärtää tatarilaisten puhetta.
Jotkut tatarilaiset tottuivat häneen ja huusivat tarpeen tullen:
Ivan, Ivan! Useimmat katselivat häntä kuitenkin kulmiensa alitse kuin
villipetoa.

Punapartainen tatarilainen ei pitänyt Shilinistä. Aina kun hän näki
Shilinin, hän rypisti kulmiaan ja kääntyi poispäin tahi haukkui tätä.
Sitten siellä vielä oli eräs vanha ukko. Hän ei asunut kylässä, vaan
tuli aina vuorilta. Shilin näki häntä vain silloin kuin hän saapui
kirkkoon Jumalaa rukoilemaan. Hän oli pieni kooltaan, hänen lakkinsa
ympärille oli kääritty valkea liina, parta ja viikset olivat lyhyeksi
leikatut ja valkeat kuin untuva. Kasvot olivat ryppyiset ja punaiset
kuin tiilikivi. Nenä oli koukussa kuin haukan nokka, silmät harmaat
ja häijyt, suussa vain kaksi torahammasta. Kun hän kulki kylässä
turbaani päässään ja sauvaansa nojaten, niin hän vilhui ympärilleen
kuin susi. Shilinin nähdessään hän alkoi öristä ja kääntyi poispäin.

Kerran Shilin meni alas vuoren juurelle katsomaan, missä tämä
ukko asui. Kuljettuaan jonkun matkaa polkua pitkin hän näki pikku
puutarhan, jota ympäröi kiviaita. Aidan takaa näkyi kirsikka- ja
persikkapuita sekä tasakattoinen mökki. Hän astui lähemmäksi ja näki
oljista punottuja mehiläispesiä sekä mehiläisiä niiden ympärillä
surisemassa. Ukko oli polvillaan mehiläispesän edessä jotakin
laittamassa. Shilin nousi vähän korkeammalle paremmin nähdäkseen.
Ukko kuuli hänen jalkapuunsa kolinan, katsahti taakseen ja kiljaisi,
tempasi vyöstään pistoolin ja ampui Shiliniin. Tämä ehti töin tuskin
vetäytyä kiven suojaan.

Ukko tuli isännälle valittamaan. Isäntä kutsui luokseen Shilinin ja
kysyi nauraen:

-- Miksi menit ukon luo?

-- En minä hänelle mitään pahaa tehnyt, -- sanoi Shilin. -- Tahdoin
vain nähdä, kuinka hän elää.

Isäntä selitti tämän ukolle, mutta ukko oli yhä vihoissaan, pihisi ja
pupatti niin että torahampaat näkyivät ja viittoi käsillään Shiliniin.

Kaikkea ei Shilin ymmärtänyt, mutta sen hän käsitti, että ukko käski
isännän tappamaan kaikki venäläiset eikä pitämään heitä kylässä.

Ukon mentyä Shilin kysyi isännältä, mikä tuo ukko oli miehiään.
Isäntä selittää:

-- Se on suuri mies! Hän oli aikoinaan urhoista ensimäinen, surmasi
monta venäläistä ja oli rikas. Hänellä oli kolme vaimoa ja kahdeksan
poikaa. He asuivat kaikki samassa kylässä. Venäläiset tulivat,
hävittivät kylän ja tappoivat seitsemän poikaa. Yksi pojista antautui
venäläisille. Ukko lähti itse venäläisten luo ja antautui heille.
Elettyään kolme kuukautta venäläisten keskuudessa hän löysi poikansa,
surmasi tämän omin käsin ja pakeni. Sen koommin hän ei ole sotia
käynyt. Hän meni ensin Mekkaan Jumalaa rukoilemaan. Siitä hänellä
on turbaani. Ken on käynyt Mekassa, se saa nimen Hadshi ja alkaa
käyttää turbaania. Hän ei pidä teikäläisistä. Sinut hän käski tappaa.
Mutta enhän minä voi sinua tappaa, kun olen maksanut sinusta rahaa.
Sitäpaitsi minä pidän sinusta, Ivan. En tahtoisi päästää sinua
luotanikaan -- tappamisesta puhumattakaan -- jos en olisi luvannut.

Hän nauroi ja melskasi venäjäänsä: "Sinulle, Ivan, on hyvä, minulle,
Abdul, on hyvä!"



IV

Näin eli Shilin kuukauden. Päivällä hän kulki kylää pitkin tahi
laitteli jotakin, mutta kun tuli yö ja kaikki kylässä vaikeni, niin
hän kaivoi käytävää vajan seinän alle. Kaivaminen oli vaikeata, kun
oli kiviä edessä, mutta hän kihnutti kiviä viilalla ja sai kaivetuksi
seinän alitse niin suuren kolon, että siitä parahiksi mahtui. "Kunpa
vain", hän ajatteli, "saisin tarkalleen tietää, mihin suuntaan on
mentävä. Mutta kukaan tatarilaisista ei virka mitään."

Hän valitsi semmoisen ajan, jolloin isäntä oli poissa, ja lähti
puolipäivän jälkeen kylästä ulos vuorelle tutkiakseen sieltä seutua.
Mutta kun isäntä lähti matkoille, niin hän käski pikku poikansa
pitämään Shiliniä tarkoin silmällä. Poika juoksi Shilinin jälestä ja
huusi:

-- Älä mene! Isä on kieltänyt. Minä kutsun heti ihmisiä!

Shilin alkoi häntä houkutella.

-- En minä kauas mene, -- sanoi hän, -- nousen vain tuonne vuorelle.
Minun pitää etsiä erästä ruohoa, jolla voin parantaa kansaanne. Tule
mukaan. Enhän minä jalkapuntteineni pääse pakoon. Minä teen sinulle
huomenna jousen ja nuolia.

Hän sai pojan taipumaan ja he lähtivät yhdessä. Vuori näytti olevan
lähellä, mutta jalkapuuhun sidottuna oli vaikea kulkea. Matka kesti
kauan ja töin tuskin hän pääsi perille. Shilin istahti ja alkoi
tarkastaa seutua. Etelässä vajojen takana oli notko, jossa oli
hevosia laitumella ja alempana näkyi toinen kylä. Sen takana oli
toinen, vielä jyrkempi vuori ja tämän takana taaskin vuori. Vuorien
välissä siintää metsää, mutta vuorten huiput kohoavat toinen toistaan
ylemmäksi. Kaikkein korkeimpien vuorten huiput ovat lumipeitteisiä
ja hohtavat valkoisina kuin sokuri. Yksi tuommoinen lumipeitteinen
huippu kohoaa lakin muotoisena muita korkeammalle. Idässä ja lännessä
on samanlaisia vuoria. Siellä täällä savuaa kyliä vuorensolissa.
"Tuo näkyy kaikki olevan heidän maataan", ajattelee Shilin. Hän
alkaa tähystellä venäläisten alueelle päin. Hänen jalkojensa alla on
pieni joki ja oma kylä, jota puutarhat ympäröivät. Joella on eukkoja
vaatteita huuhtomassa. Ne näyttävät pieniltä kuin nuket. Alempana
kylän takana on vuori ja sen takana vielä kaksi vuorta, joilla
kasvaa metsää. Mutta kahden vuoren välistä siintää aukea tasanko ja
siinä hyvin kaukana kiemurtelee jotakin savun tapaista. Shilin alkoi
muistella, mistä aurinko nousi ja mihin se laski, kun hän oli omassa
linnoituksessaan. Hän huomasi, että juuri tuossa laaksossa täytyi
venäläisen linnoituksen olla. Sinne on paettava noiden kahden vuoren
välitse.

Aurinko alkoi aleta. Lumipeitteiset vuoret, jotka olivat olleet
valkeita, muuttuivat punertaviksi. Mustat vuoret tulivat synkän
näköisiksi. Notkoista nousi höyryä ja se laakso, jossa venäläisen
linnoituksen piti olla, hehkui kuin tuli laskevan auringon valossa.
Shilin tähysti tarkemmin ja näki laaksossa jotakin heiluvan aivan
kuin savua olisi noussut piipuista. Ja hän tuli vakuutetuksi, että
siinä paikassa juuri oli venäläinen linnoitus.

Oli jo myöhä. Kuului mullahin iltahuuto. Karjaa ajettiin kotiin,
lehmät ammuivat. Poikanen kehoittaa vähän väliä: "Lähdetään jo!",
mutta Shilinin mieli tekee yhä jäädä.

He palasivat kotiin. "No", ajattelee Shilin, "nyt, kun tunnen seudun,
täytyy paeta". Hän tahtoi lähteä pakoon jo sinä yönä. Yöt olivat
pimeitä, kuu oli vähenemässä. Pahaksi onneksi tatarilaiset palasivat
kotiin sinä iltana. Tavallisesti he saapuivat iloisina ajaen karjaa
edellään. Mutta nyt he eivät tuoneet mitään saalista, vaan satulassa
oli kuollut tatarilainen, punapartaisen veli. He olivat vihaisia ja
kokoontuivat kaikki kuollutta hautaamaan. Shilinkin tuli katsomaan.
Ruumis käärittiin vaatteeseen, mutta sitä ei pantu arkkuun, vaan
vietiin ulos kylästä ja laskettiin nurmelle plataanien alle. Mullah
saapui ja kaikki istuutuivat riviin kuolleen jaloksiin.

Etumaisena istuu mullah, hänen takanaan on kolme ukkoa, joilla on
turbaanit päässä, ja näiden takana muita tatarilaisia. Kaikki istuvat
tuijottaen äänettöminä maahan. Kauan aikaa he olivat vaiti. Viimein
mullah kohotti päätään ja lausui:

-- Allah!

Hän lausui vain tämän ainoan sanan. Sitten taas kaikki pitkän aikaa
tuijottivat maahan ja olivat vaiti istuen liikkumattomina. Mullah
kohotti taas päätään:

-- Allah!

Kaikki lausuivat: "Allah!" ja olivat taas vaiti. Kuollut makaa
jäykkänä nurmella ja ympärillä istujat ovat yhtä liikkumattomia
kuin kuollutkin. Ei kukaan hievahdakaan. Kuuluu vain, kuinka tuuli
rapisuttaa plataanin lehtiä. Sitten mullah luki rukouksen. Kaikki
nousivat ja lähtivät liikkeelle kantaen ruumista käsillään. Tultiin
kuopan luo. Se ei ollut tavallinen kuoppa, vaan se oli kaivettu
maan alle, niin että se muodosti komeron. Ruumiiseen tartuttiin
kainaloista ja koivista ja se laskettiin varovasti kuoppaan, pantiin
istuvaan asentoon maakamaran alle ja asetettiin kädet vatsan päälle.

Renki toi viheriäisiä kaisloja, kuoppa täytettiin kaisloilla,
peitettiin nopeasti mullalla ja tasoitettiin. Kuolleen pään kohdalle
asetettiin kivi pystyyn. Kun maa oli kovaksi polettu, kävivät kaikki
taas riviin istumaan haudan edustalle ja olivat pitkän aikaa ääneti.

-- Allah! Allah! Allah! -- huokasivat he sitten ja nousivat seisomaan.

Punaparta antoi ukoille rahaa, otti sitten ruoskan, löi sillä kolme
kertaa otsaansa ja lähti kotiinsa.

Aamulla Shilin näki, että punaparta vei tamman ulos kylästä. Kolme
tatarilaista seurasi hänen mukanaan. Kylän ulkopuolelle tultuaan
riisui punaparta takkinsa, kääri hihansa ylös, niin että voimakkaat
käsivarret paljastuivat, otti esille tikarin ja hioi sitä kovasimeen.
Tatarilaiset väänsivät tamman pään ylös, punaparta astui sen luo
ja puhkaisi kurkun, kaatoi hevosen maahan ja alkoi ottaa pois sen
sisälmyksiä ratkoen nyrkeillään hevosen nahkaa. Eukkoja ja tyttöjä
saapui paikalle. He alkoivat pestä suolia ja sisuksia. Sitten
hevonen hakattiin kappaleiksi ja vietiin tupaan. Koko kylä kokoontui
punaparran luo viettämään muistojuhlaa vainajalle.

Kolme päivää he söivät tamman lihaa, joivat busaa ja muistelivat
vainajaa.

Kaikki tatarilaiset olivat kotosalla. Neljäntenä päivänä Shilin näki
heidän päivällisen aikaan tekevän lähtöä jonnekin. Hevoset tuotiin
paikalle ja satuloitiin ja kymmenkunta miestä lähti matkaan, niiden
mukana punapartakin. Ainoastaan Abdul jäi kotiin. Oli yläkuu ja yöt
olivat vielä pimeät.

"No, nyt pitää paeta", ajatteli Shilin ja puhui asiasta Kostylinille.
Mutta Kostylinia peloitti.

-- Kuinka me voimme paeta? Emmehän me tunne tietäkään.

-- Minä tiedän tien.

-- Emme ehdi perille yhdessä yössä.

-- Jos emme ennätä, niin yövymme metsään. Minä olen varannut
kakkaroitakin mukaan. Miksi sinä rupeaisit täällä istumaan? Hyvä on,
jos saat rahalähetyksen, mutta eihän ole sanottu, että se saadaan
kokoon. Tatarilaiset ovat nyt äkäisiä, kun venäläiset ovat tappaneet
yhden heidän miehistään. Kerrotaan, että meidätkin on aikomus tappaa.

Kostylin mietti pitkän aikaa.

-- No, mennään!



V

Shilin kömpi aukkoon ja kaivoi sen leveämmäksi, että Kostylinkin
mahtuisi siitä. Sitten he istuutuivat odottamaan, että kaikki kylässä
asettuisivat levolle.

Heti kun kaikki oli hiljennyt, ryömi Shilin ulos seinän alitse ja
kuiskasi Kostylinille: "tule!" Kostylin kömpi samaa tietä, mutta
hänen jalkansa sattui kiveen ja siitä syntyi kolinaa, Isännällä oli
hyvin äkäinen, kirjava vahtikoira. Sen nimi oli Uljashin. Shilin oli
jo aikaisemmin sitä syötellyt. Uljashin rupesi kolinan kuultuaan
haukkumaan ja syöksähti paikalle, ja sen jälessä tuli muitakin
koiria. Shilin vihelsi hiljaa ja heitti palasen kakkaraa. Uljashin
tunsi hänet, alkoi heiluttaa häntäänsä ja lakkasi haukkumasta.

Isäntä oli kuullut haukunnan ja huuteli tuvasta koiralleen:
"Uljashin, ota kiinni!"

Shilin kutkutteli Uljashinin korvan taustaa. Koira on hiljaa, hieroo
itseään hänen jalkojaan vasten ja heiluttaa häntäänsä.

He istuivat jonkun aikaa nurkan takana. Hiljaisuus vallitsi
kaikkialla. Kuului vain lampaan kakistelua läävästä ja veden kohina
kiviä vasten. On pimeä. Tähdet ovat korkealla taivaalla. Vuoren yllä
alkaa punoittaa uusi kuu sakarat ylöspäin kääntyneinä. Notkot ovat
valkoisen sumun peitossa.

Shilin nousi ja sanoi toverilleen: "No, veliseni, lähdetään!"

He lähtivät liikkeelle, mutta samassa kuului mullahin laulu katolta:
"Allah! Besmillah! Il rahman!" Kansaa oli siis tulossa temppeliin.
He istuutuivat taas piiloon seinän taakse. Pitkän aikaa he istuivat
odotellen kunnes kaikki olisivat menneet ohi. Kaikki hiljeni taas.

-- No, Jumalan nimeen!

He tekivät ristinmerkin ja lähtivät astumaan. Pihan poikki
kuljettuaan he menivät vuoren rinnettä alas joen luo, menivät yli
joen ja lähtivät kulkemaan notkoon. Sumu oli sakea, mutta se oli
alhaalla, niin että tähdet näkyivät pään päällä. Tähdistä Shilin
näki, mihin suuntaan oli mentävä. Sumussa on vilpoista ja helppoa
kulkea, mutta saappaat ovat menneet lintalleen ja vaikeuttavat
kulkua. Shilin riisui saappaansa, heitti ne pois ja astui paljain
jaloin. Hän hyppeli kiveltä kivelle ja katsoi tähtiin. Kostylin alkoi
jäädä jälelle.

-- Kulje hitaammin, -- sanoi hän. -- Nuo kirotut saappaat ovat
hieroneet jalkani rikki.

-- Riisu ne pois, niin on helpompi kulkea.

Kostylin riisui saappaansa, mutta se vain pahensi asiaa. Hänen
jalkansa haavoittuivat kiviin ja hän uupui yhä enemmän. Shilin sanoi
hänelle:

-- Jos jalkasi haavoittuvat, niin ne myöhemmin paranevat, mutta jos
meidät saadaan kiinni, niin asiat ovat hullummin. Menetämme henkemme.

Kostylin ei vastannut mitään, vaan kulki ähkien eteen päin. Pitkän
aikaa he kulkivat alavaa maata. Oikealta alkoi kuulua koirien
haukuntaa. Shilin pysähtyi, katseli ympärilleen, nousi vuorelle,
tunnusteli käsillään.

-- Ohoo, -- sanoi hän, -- me olemme erehtyneet ja kulkeneet liian
paljon oikealle. Täällä on vieras kylä, minä näin sen vuorelta.
Täytyy kääntyä takaisin ja mennä vasempaan ylös vuorelle. Täällä
pitäisi olla metsää.

Mutta Kostylin sanoi:

-- Odota edes vähäsen, jahka levähdän. Jalkani ovat yltäänsä veressä.

-- Voi, veikkonen, kyllä ne paranevat. Hyppele kevyemmin -- kas näin!

Ja Shilin lähti juoksemaan takaisin ja kääntyi vasempaan vuorelle
päin. Kostylin jäi yhä enemmän jälkeen ja kompuroi ähkien eteenpäin.
Shilin innostutti häntä päästämällä tavan takaa kehoittavan sihinän
ja kulki yhä eteenpäin.

He nousivat vuorelle. Siellä oli todellakin metsää. Metsässä heidän
vaatteensa repeytyivät aivan riekaleiksi. Viimein he löysivät polun
ja jatkoivat sitä pitkin matkaansa.

-- Seis!

Tieltä kuului kavioitten kapsetta. He pysähtyivät kuuntelemaan.
Töminä lakkasi. Kun he lähtivät liikkeelle, alkoi töminäkin taas
kuulua, mutta kun he uudelleen pysähtyivät, niin tuo hevosen astuntaa
muistuttava äänikin lakkasi kuulumasta. Shilin hiipi lähemmäksi ja
näki tiellä jotakin seisovan. Se oli hevosen näköinen, mutta ei
kuitenkaan ollut hevonen, ja sen päällä oli jokin ihmeellinen laitos,
joka ei näyttänyt oikealta ratsastajalta. Otus hirnahti ja höristi
korviaan. Shilin vihelsi hiljaa. Silloin se syöksähti tieltä metsään
niinkuin myrskytuuli, joka saa oksat rytisten taittumaan.

Kostylin kaatui maahan kauhusta. Shilin sanoi nauraen:

-- Se oli hirvi. Kuuletko, kuinka sen sarvet taittavat oksia. Me
pelkäsimme sitä ja se pelkäsi meitä.

He kulkivat eteenpäin. Ilma alkoi lämmetä. Aamu oli tulossa. Heillä
ei ole aavistustakaan siitä, kulkevatko he oikeaan vaiko väärään
suuntaan. Shilinistä tuntuu, kuin häntä olisi kuljetettu tätä samaa
tietä pitkin ja hänen arvelunsa mukaan pitäisi omien joukkojen luo
olla noin kymmenen virstan matka. Mutta mitään tuttuja merkkejä ei
tien varrella ole eikä niitä pimeässä eroittaisikaan. He tulivat
kedolle. Kostylin istuutui ja sanoi:

-- Kävi miten tahansa, minä en jaksa enempää. Jalkani eivät enää
tottele.

Shilin alkoi pyydellä häntä vielä yrittämään.

-- Ei, -- sanoi Kostylin, -- en jaksa, en voi.

Shilin suuttui, sylkäisi ja haukkui häntä.

-- Siinä tapauksessa minä menen yksin. Hyvästi!

Kostylin hyppäsi pystyyn ja lähti taas astumaan. He kulkivat noin
neljä virstaa. Sumu metsässä oli tullut entistä sakeammaksi. Ei
voinut nähdä juuri ollenkaan eteensä eikä tähtiäkään enää paljon
eroittanut.

Yht'äkkiä he kuulivat edessään hevosen kavioitten kopinaa. Kuului
kuinka hevosenkenkä sattui kiviin. Shilin laskeutui vatsalleen ja
alkoi kuunnella korva maata vasten.

-- Aivan oikein, -- tänne meitä kohti ratsastaa joku hevosella.

He juoksivat pois tieltä ja piilottautuivat pensaisiin odottamaan.
Shilin ryömi lähelle tietä ja näki tatarilaisen ratsastavan ajaen
edellään lehmää sekä mutisten jotakin itsekseen. Kun tatarilainen oli
mennyt ohi, palasi Shilin Kostylinin luo.

-- No, Jumalan kiitos, se on ohi. Nouse nyt, niin lähdetään.

Kostylin koetti nousta, mutta kaatui.

-- En voi, totisesti en voi, voimani ovat lopussa.

Hän oli iso ja pyylevä mies. Kulkemisesta hän oli hiestynyt, ja kun
hän sitten oli metsässä joutunut kylmän sumun keskelle ja jalatkin
vielä lisäksi olivat haavoittuneet, niin se olikin tehnyt hänestä
lopun. Shilin koetti nostaa hänet pystyyn. Kostylin alkoi huutaa:

-- Voi, voi, koskee!

Shilin kauhistui.

-- Mitä sinä huudat? Tatarilainen on lähellä ja voi kuulla.

Mutta itsekseen hän ajatteli:

"Hän on todellakin voimaton. Mitä minä hänelle teen? Ei sovi hyljätä
toveria."

-- No, -- sanoi hän, -- nousehan ja käy selkääni. Minä kannan sinua,
kun kerran et jaksa astua.

Hän otti Kostylinin selkäänsä, tarttui käsillään hänen koipiinsa ja
lähti kantaa retustamaan tietä pitkin.

-- Älä Herran tähden kurista käsilläsi kurkkuani, sanoi hän. --
Pitele kiinni olkapäistä.

Vaikeaksi kävi kulku Shilinille. Hänenkin jalkansa ovat veressä
ja hän on perin uupunut. Hän köyristää selkäänsä, koettaa nostaa
Kostylinin ylemmäksi ja kulkea laahustaa eteenpäin.

Tatarilainen oli nähtävästi kuullut Kostylinin huudon. Shilin kuulee
jonkun ajavan heidän jälessään ja huutelevan jotakin vieraalla
kielellä. Hän samosi pensaikkoon. Tatarilainen tempasi pyssynsä ja
laukaisi, mutta ei osunut kohti, kiljui jotakin omalla kielellään ja
ratsasti tiehensä.

-- No, veliseni, nyt olemme hukassa! -- sanoi Shilin.

-- Hän kutsuu heti tatarilaiset meitä takaa ajamaan. Jos emme ennätä
edelle kolmea virstaa, niin olemme hukassa.

Itsekseen hän ajatteli Kostylinista: "Hittoko minut sai ottamaan tuon
taakan niskaani. Yksin olisin jo ehtinyt pitkän matkan päähän."

Kostylin lausui:

-- Mene yksin, miksi antautuisit minun takiani vaaraan?

-- Ei, en mene. Toveria ei sovi jättää.

Hän otti taas Kostylinin selkäänsä ja lähti kulkemaan. Noin virstan
hän kulki tällä tavoin. Metsää jatkui yhä eikä sen reunaa näkynyt.
Sumu alkoi jo hälvetä ja muodosti pilviä, eikä tähtiä enää näkynyt.
Shilin oli aivan uuvuksissa.

Tien vieressä oli kivillä reunustettu lähde. Shilin pysähtyi ja laski
Kostylinin maahan.

-- Annahan kun levähdän ja sammutan janoni, -- sanoi hän. --
Syökäämme kakkaroita. Pian kai olemme perillä.

Juuri kun hän kävi pitkälleen maahan juodakseen lähteestä, kuului
takaapäin töminää. He samosivat taas oikeaan pensasten suojaan vuoren
rinteelle ja heittäytyivät pitkälleen.

Kuului tatarilaisten ääniä. Tatarilaiset pysähtyivät samalle
paikalle, mistä karkulaiset olivat poikenneet metsään. He puhelivat
jonkun aikaa ja alkoivat sitten usuttaa koiria. Pensaikko rytisi,
ja vieras koira juoksi suoraan pakolaisia kohti, pysähtyi ja alkoi
haukkua.

Kohta tuli perässä tatarilaisiakin, kaikki outoa väkeä. He ottivat
Shilinin ja Kostylinin kiinni, sitoivat heidän kätensä, nostivat
heidät hevosten selkään ja lähtivät kuljettamaan.

Kun näin oli kuljettu noin kolme virstaa, tuli itse isäntä
Abdul kahden tatarilaisen kanssa vastaan. He puhuivat jotakin
tatarilaisille, muuttivat vangit omien hevostensa selkään ja veivät
kyläänsä.

Ei ollut enää Abdulin suu naurussa eikä hän puhunut heille sanaakaan.

Päivän sarastaessa heidät tuotiin kylään ja pantiin keskelle tietä
istumaan. Lapset kokoontuivat heidän luokseen, viskelivät heitä
kivillä, löivät ruoskilla ja vinkuivat.

Tatarilaiset kokoontuivat piiriin. Vuoren juurella asuva ukkokin
saapui. Alkoivat puhua. Shilin kuulee, että neuvotellaan siitä, mitä
heille olisi tehtävä. Jotkut sanovat: "heidät pitää lähettää kauemmas
vuoristoon", mutta ukko sanoo: "Heidät on tapettava." Abdul väittää
vastaan: "minä olen maksanut heistä rahaa ja saan heiltä lunnaita",
mutta ukko sanoo: "ei ne sinulle mitään maksa, tekevät vain pahojaan.
On sitäpaitsi synti elättää venäläisiä. -- Heidät on tapettava, siinä
kaikki."

Kokous hajosi. Isäntä astui Shilinin luo ja sanoi hänelle:

-- Jos minulle ei lähetetä teidän puolestanne lunnaita, niin minä
kahden viikon kuluttua pieksän teidät kuoliaiksi. Ja jos taas yrität
paeta, niin minä tapan sinut kuin koiran. Kirjoita kirje ja kirjoita
kunnollisesti.

Heille tuotiin paperia ja he kirjoittivat kirjeen kumpikin. Sitten
heidän jalkoihinsa taas kiinnitettiin jalkapuntti ja heidät vietiin
temppelin taakse. Siellä oli noin viisi arssinaa syvä kuoppa. Heidät
pantiin tähän kuoppaan.



VI

Nyt muuttui heidän elämänsä perin kurjaksi. Jalkapuuta ei heidän
jaloistaan koskaan irroitettu eikä heitä päästetty ulos kuopasta.
Heille viskattiin sinne raakaa taikinaa niinkuin koirille ja kannussa
laskettiin juomavettä alas kuoppaan. Kuoppa haisi iljettävältä,
ilma siinä oli ummehtunutta ja kosteata. Kostylin sairastui,
hänen jäsenensä turposivat ja koko ruumista kolotti. Hän vaikeroi
lakkaamatta tahi nukkui. Shilinkin tuli alakuloiseksi ja näki, että
asiat olivat huonosti. Eikä hän keksinyt mitään pelastuskeinoa.

Hän koetti kaivaa käytävää, mutta ei ollut paikkaa, mihin olisi
mullan heittänyt. Sitäpaitsi isäntä huomasi tuon homman ja uhkasi
tappaa.

Kerran hän oli kyykyllään kuopan pohjalla, ajatteli elämää vapaudessa
ja tunsi kalvavaa ikävää. Yht'äkkiä putosi suoraan hänen syliinsä
kakkara, sitten vielä toinenkin ja koko joukko kirsikoita. Hän
katsahti ylös ja näki siellä Dinan. Dina katseli häntä nauraen ja
juoksi tiehensä. Shilin ajatteli: "Eiköhän Dina auttaisi?"

Hän kaapi yhdestä paikasta savikerroksen esille ja alkoi muovailla
nukkeja. Teki ihmisiä, hevosia ja koiria ajatellen: "Kun Dina taas
tulee, niin heitän hänelle."

Mutta seuraavana päivänä ei Dinaa kuulunutkaan. Shilin kuuli
hevosten jalkojen töminää. Jokin joukko ratsasti ohi. Tatarilaiset
kokoontuivat temppelin luo. He kiistelivät, huusivat ja mainitsivat
venäläisiä. Kuului ukon ääni. Shilin ei kuullut kaikkea, mutta
hän arvasi, että venäläiset olivat lähellä ja että tatarilaiset
pelkäsivät näiden saapuvan kylään ja näkevän, miten vankeja
kohdeltiin.

Aikansa keskusteltuaan tatarilaiset poistuivat. Shilin kuuli
yht'äkkiä kahinaa ylhäältä. Dina oli kuopan suulla kyykyllään niin
että polvet törröttivät korkeammalla kuin pää. Hän oli kurottautunut
eteenpäin niin että helyt riippuivat heilahdellen kuopan päällä.
Dinan silmät loistivat kuin kaksi tähteä. Hän otti hihastaan
kaksi juustokakkua ja heitti ne alas. Shilin otti kakut ja sanoi:
"Miksi olet ollut poissa niin kauan? Minä olen laittanut sinulle
leikkikaluja. Tuosta saat!" Hän alkoi heitellä tekeleitään ylös
yksitellen. Mutta Dina puisteli vain päätään eikä välittänyt niistä.
"Ei tarvitse", sanoi hän. Jonkun aikaa vaiti oltuaan hän sanoi:

-- Ivan, sinut tahdotaan tappaa.

Ja hän osoitti kaulaansa.

-- Kuka tahtoo tappaa?

-- Isä, -- ukot ovat käskeneet. Minun on sääli sinua.

Shilin sanoi:

-- Koska sinun on minua sääli, niin tuo minulle pitkä keppi.

Dina pyöritti päätään merkiksi, että se ei käynyt päinsä. Shilin pani
kätensä ristiin ja rukoili:

-- Dina, ole niin hyvä! Tuo, Dina kulta!

-- En voi, -- vastasi Dina, -- kaikki ovat kotosalla ja näkevät.

Hän poistui.

Shilin istui illalla ja ajatteli: "Mitähän tapahtunee?" Hän katseli
ylös. Tähdet tuikkivat taivaalla, mutta kuu ei vielä ollut noussut.
Mullah huusi minareetista. Sitten kaikki hiljeni. Shilin alkoi jo
torkahdella ajatellen: "Tyttöä peloittaa."

Äkkiä alkoi savea rapista alas. Hän katsahti ylös ja näki pitkän
seipään töksähtelevän kuopan reunaan. Se laskeutui yhä alemmaksi ja
aikoi liukua kuopan pohjaa kohti. Shilin ilostui, tarttui seipääseen
ja veti sen alas. Se oli oiva seiväs. Hän oli aikaisemmin nähnyt sen
isännän talon katolla.

Hän katsoi ylös. Tähdet loistivat korkealla taivaalla ja kuopan
suulla kiiluivat Dinan silmät aivan kuin kissan silmät pimeässä. Hän
oli kumartunut alaspäin ja kuiskasi:

-- Ivan! Ivan!

Mutta samassa hän viittoi kädellään, että piti olla hiljaa.

-- Mitä? -- kysyi Shilin.

-- Kaikki ovat menneet pois, kaksi henkeä vain on kotona.

Shilin sanoi:

-- No, Kostylin, mennään nyt, koetetaan viimeinen kerta. Minä autan
sinut ylös.

Kostylin ei tahtonut kuullakaan semmoista.

-- Ei, -- sanoi hän, -- nähtävästi ei minun ole sallittu täältä
lähteä. Mihin minä menisin, kun en jaksa kääntyäkään.

-- No, hyvästi sitten. Älä muistele pahalla, -- sanoi Shilin ja
suuteli Kostylinia.

Hän tarttui seipääseen, käski Dinan pitelemään sitä kiinni ja alkoi
kiivetä ylös. Kaksi kertaa jäi yritys kesken, sillä jalkapuu teki
haittaa. Kostylinin avulla hän vihdoin pääsi ylös. Dina veti häntä
kätösillään paidasta kaikin voimin ja nauroi.

Shilin otti seipään ja sanoi:

-- Dina, vie tämä paikoilleen. Jos kotonasi huomaavat sen olevan
poissa, niin ne lyövät sinua.

Dina lähti viemään seivästä. Shilin meni alas vuoren juurelle, otti
terävän kiven ja alkoi vääntää jalkapuun lukkoa auki. Mutta lukko
oli luja; hän ei saanut sitä mitenkään rikki ja epämukava hänen oli
työskennelläkin. Hän kuuli jonkun juoksevan vuoren rinnettä alas
kevyesti hypähdellen. "Varmaankin se on Dina", ajatteli hän. Dina
juoksi hänen luokseen, otti kiven ja sanoi:

-- Annahan kun minä!

Hän laskeutui polvilleen ja rupesi lukkoa vääntämään. Mutta hänen
kätensä ovat hennot kuin vitsa -- ei niissä ole voimaa. Hän heitti
kiven pois ja rupesi itkemään. Shilin kävi taas lukon kimppuun. Dina
oli kyykyllään hänen vieressään ja piti kättään hänen olallaan.
Shilin katsahti taakseen ja näki punaisen ruskon kajastelevan
vasemmalla vuoren takana. Kuu oli nousemassa. "Ennen kuun nousemista
täytyy päästä notkon läpi metsän suojaan", ajatteli hän. Hän nousi
ja heitti kiven pois. Täytyy mennä, vaikka onkin pakko raahata
jalkapuuta mukanaan.

-- Hyvästi, Dina kulta! -- sanoi hän. -- En ikinä unhoita sinua.

Dina tarttui häneen kiinni ja kopeloi käsillään etsien paikkaa, mihin
pistäisi kakkuja, Shilin otti kakut.

-- Kiitos, -- sanoi hän. -- Sinä olet järkevä tyttö. Kuka sinulle nyt
minun pois mentyäni nukkeja tekee?

Ja hän silitti Dinan päätä,

Dina purskahti itkuun, peitti kasvonsa käsiinsä ja lähti juoksemaan
ylös vuorelle hypähdellen kuin vuohi. Kuului vain pimeässä, kuinka
palmikon helyt kilahtelivat.

Shilin teki ristinmerkin, tarttui kädellään jalkapuun lukkoon, ett'ei
se kalisisi, ja lähti kulkemaan tietä myöten. Hän kulkea laahusti
ja tarkasti kaiken aikaa ruskotusta, joka osoitti kuun nousua. Tie
oli hänelle tuttu. Oli kuljettava suoraan eteenpäin noin kahdeksan
virstaa. Pääasia oli päästä metsään ennenkuin kuu ehtisi kokonaan
tulla näkyviin. Kun hän meni joen yli, oli taivas vuoren takana jo
kirkastunut. Hän lähti kulkemaan notkotietä silmäillen kaiken aikaa
ylös. Kuu ei vielä ollut näkyvissä, mutta taivaan toinen reuna
kirkastui kirkastumistaan. Varjo alkoi langeta vuoren juurelle ja
läheni häntä.

Shilin kulki yhä eteenpäin pysytellen varjossa. Hän koetti kiiruhtaa,
mutta kuu yleni vielä nopeammin. Oikeallakin puolella alkoivat
vuorten huiput jo välkkyä. Kun hän alkoi lähestyä metsää, tuli kuu
esille vuorten takaa ja ympärillä oli valoisaa kuin päivällä. Saattoi
eroittaa joka lehden puissa. Vuorilla vallitsi hiljaisuus aivan kuin
kaikki elämä olisi tauonnut. Vain joen kohina kuului alhaalta.

Shilin saapui metsän reunaan kohtaamatta ketään. Hän etsi
mahdollisimman pimeän paikan ja istahti lepäämään.

Levättyään ja syötyään kakun hän otti kiven ja ryhtyi taas jalkapuuta
särkemään. Hän hakkasi niin että kädet tulivat kipeiksi, mutta
ei saanut lukkoa rikki. Täytyi taas lähteä matkaan. Kuljettuaan
virstan verran hän oli aivan uuvuksissa ja tunsi jaloissaan särkyä.
Hän astui vielä kymmenkunnan askelta eteenpäin ja pysähtyi. "Eihän
tässä muutakaan voi kuin raahustaa eteenpäin niin kauan kuin voimia
riittää -- ", ajattelee hän. "Jos istahdan, niin en pääse enää ylös.
Linnoitukseen asti en pääse, mutta päivän valjettua käyn metsään
makaamaan ja jatkan sitten yön tultua taas matkaani."

Hän kulki koko yön. Vain kaksi ratsastavaa tatarilaista hän kohtasi;
niiden tulon hän kuuli niin ajoissa, että ehti piiloutua puitten
taakse.

Kuu alkoi jo kalveta, kaste lankesi maahan ja päivän koitto oli jo
lähellä, mutta Shilin ei ollut ehtinyt metsän toiseen päähän. "No,
kuljen vielä kolmekymmentä askelta, poikkean sitten metsikköön ja
käyn lepäämään", ajatteli hän. Kun hän oli kulkenut kolmekymmentä
askelta, oli metsäkin lopussa. Hän astui metsän reunaan. Oli jo aivan
valoisata, hänen silmiensä edessä oli aro ja siinä näkyi selvästi
linnoitus. Vasemmalla, aivan lähellä vuoren juurella oli sammuvia
nuotioita, joista kohosi savua ja joiden ääressä oli miehiä.

Hän katsoi tarkemmin ja näki pyssyjen välkkyvän. Siinä oli kasakoita,
venäläisiä sotamiehiä.

Shilin ilostui, kokosi viimeiset voimansa ja lähti kulkemaan
venäläisiä kohti. Itsekseen hän ajatteli: "Jumala varjelkoon
joutumasta tässä aukealla kedolla tatarilaisten ratsumiesten
näkyviin. Vaikka matka ei olekaan pitkä, niin en pääsisi heidän
kynsistään."

Samassa hän näkikin vasemmalla eräällä kukkulalla kolme tatarilaista
parinkymmenen sylen päässä. Nämäkin näkivät hänet ja ohjasivat
hevosensa häntä kohti. Hänen sydämensä jähmettyi kauhusta. Käsillään
huitoen hän alkoi huutaa täyttä kurkkua venäläisille:

-- Veljet! Auttakaa! Veljet!

Venäläiset kuulivat huudon. Kasakoita lähti ratsastamaan häntä kohti.

Kasakkain oli ratsastettava melkoinen matka, mutta tatarilaiset
olivat aivan lähellä. Shilin ponnisti viimeiset voimansa, tarttui
kädellään jalkapuuhun ja lähti juoksemaan kasakoita kohti.
Huomaamatta mitään ympärillään hän teki ristinmerkkejä ja huusi:

-- Veljet! Veljet! Veljet!

Kasakoita oli noin viisitoista miestä.

Tatarilaiset pelästyivät ja alkoivat epäröidä. Shilin juoksi
kasakkain luo.

Kasakat ympäröivät hänet ja alkoivat kysellä, mikä hän oli miehiänsä
ja miten sinne joutunut. Shilin oli aivan pyörällä ilosta, itki ja
hoki vain:

-- Veljet! Veljet!

Sotamiehet juoksivat paikalle ja ympäröivät Shilinin. Yksi antoi
hänelle leipää, toinen puuroa, kolmas viinaa, eräs kääri hänen
ympärilleen viitan, muuan taas särki jalkapuun.

Upseerit tunsivat hänet ja veivät linnoitukseen. Sotamiehet tulivat
iloisiksi, toverit kokoontuivat Shilinin ympärille.

Shilin kertoi heille kaikki vaiheensa ja sanoi:

-- Näin minä kävin kotona ja menin naimisiin! Ei se näy olevan
minulle sallittu.

Ja hän jäi edelleen Kaukaasiaan sotapalvelukseen.

Kostylin lunastettiin vankeudesta vasta kuukautta myöhemmin
viidellätuhannella ruplalla. Henkihieverissä hänet sieltä takaisin
tuotiin.



Paljonko ihminen tarvitsee maata?


I

Kerran tuli vanhempi sisar kaupungista nuoremman luo maalle. Vanhempi
oli naimisissa kauppiaan kanssa kaupungissa, nuorempi talonpojan
kanssa maalla. Sisarukset juovat teetä ja puhelevat. Vanhempi sisar
alkoi ylvästellä ja kehua elämäänsä kaupungissa: kuinka kaikki
hänen ympärillään kaupungissa on tilavaa ja puhdasta, kuinka hänen
lapsensa aina ovat sievästi puetut, kuinka hän herkuttelee ja käy
huviretkillä, juhlissa ja teattereissa.

Nuorempi sisar loukkaantui ja alkoi puhua halventavasti kauppiaitten
elämästä sekä ylistää omia maalaisolojaan.

-- Enpä vaihtaisi, -- hän lausui, -- omaa elämääni sinun eloosi.
Joskin elämämme on yksitoikkoista, niin eipä meitä hätä häilytä. Te
elätte komeammin, voitte saada suunnattomia voittoja, mutta saatatte
myös pahanpäiväisesti hävitä kaupoissanne. Sattuu niinkin, että
se, joka tänään on rikas, kulkee huomenna jo mieron tietä. Meidän
talonpoikien asema sen sijaan on varmempi. Ei vatsamme liiaksi
pullistu, mutta ei sitä nälkäkään kurni. Rikkaita emme ole, mutta
leivissä pysymme.

Vanhempi sisar tarttui puheeseen:

-- Kaunista leivissä pysymistä -- sikojen ja vasikkain parissa! Ei
tietoakaan hienoudesta eikä seuratavoista! Raatoipa isäntäsi miten
paljon tahansa, niin sittenkin te elätte ja kuolette sonnassa ja
lastenne osaksi tulee sama kohtalo.

-- Mitäpä siitä,-- sanoo nuorempi, -- meidän ammattimme on sellaista.
Mutta sen sijaan seisomme vankalla pohjalla, emme ketään kumartele
emmekä ketään pelkää. Te taas siellä kaupungissa elätte kaikenlaisten
kiusausten keskellä. Nyt ovat asiat hyvin, mutta jo huomispäivänä voi
pahahenki kietoa isäntäsi pauloihinsa ja vietellä hänet joko korttia
pelaamaan tahi juomaan tahi jonkun naikkosen jälessä juoksemaan.
Silloin menee kaikki nurin... Eikö tämmöistä useinkin tapahdu?

Isäntä Pahom loikoi uunin päällä ja kuunteli ämmien jaaritusta.

-- Se on totinen tosi, -- sanoi hän. -- Kun meikäläinen täällä
lapsuudesta asti tuota maaemoa kääntelee, niin ei siinä jouda
tyhmyyksiä hautomaan. Se vain on paha, että maata on vähän! Olisipa
vain maata tarpeeksi asti, niin en pelkäisi ketään -- en itse
piruakaan!

Ämmät joivat teensä, lörpöttelivät vielä pukuasioista, korjasivat
astiat pois ja kävivät makaamaan.

Mutta piru oli istunut uunin kolossa ja kuullut kaikki. Se ilostui
siitä, että talonpojan emäntä oli saanut miehensä pöyhkeilemään --
kehumaan, että jos hänellä olisi maata tarpeeksi, niin ei pirukaan
häntä ottaisi.

"Hyvä on", tuumi se, "panemmepa kiistan käymään. Minä annan sinulle
paljon maata -- sen avulla sinut sitten otankin."



II

Talonpoikien naapurina asui muuan vaatimaton rouvasihminen. Hänellä
oli maata 120 desjatinaa. Ennen hän oli elänyt talonpoikien kanssa
kaikessa rauhassa ketään ahdistelematta. Mutta hänelle tuli
pehtooriksi entinen sotamies ja tämä alkoi rasittaa talonpoikia
sakoilla. Pahom koetti olla hyvin varuillaan, mutta sittenkin pääsi
hevonen kauraan tahi lehmä puutarhaan pujahtamaan taikka vasikat
niittyjä tallomaan, -- ja kaikesta oli maksettava sakkoa.

Pahom suoritti sakot ja haukkui sekä pieksi kotiväkeään. Paljon
syntiä tuli Pahom siten kesän pitkään tuon pehtoorin takia tehneeksi.
Hän oli oikein iloissaan, kun karja oli pihassa. Vaikka rehua olikin
sääli, niin ei sen sijaan tarvinnut sakkoja pelätä.

Talvella levisi huhu, että rouva myy maansa ja että valtamaantien
varrella asuva talonmies hieroo siitä kauppaa. Talonpojat kuulivat
tämän ja hätääntyivät. "Kas niin", ajattelivat he, "jos maa joutuu
tuolle talonmiehelle, niin hän kiusaa meitä sakoilla vielä pahemmin
kuin rouva. Me emme tule toimeen ilman tuota maata, se on aivan
tilustemme keskellä." Kyläkunnan edustajat saapuivat rouvan luo ja
alkoivat pyytää, että hän myisi maan heille eikä talonmiehelle.
Lupasivat maksaa enemmän. Rouva suostui. Talonpojat alkoivat hommata
koko maatilan ostoa yhteisvoimin. He pitivät kokouksen ja toisenkin,
mutta asiasta ei tullut valmista. Paha henki riivaa heitä niin,
että he eivät mitenkään saa yhteistä sopimusta syntymään. Silloin
he päättivät ostaa kukin erikseen sen verran kuin kunkin varat
myöntävät. Rouva suostui siihenkin. Pahom sai kuulla, että hänen
naapurinsa oli ostanut rouvalta 20 desjatinaa ja että rouva oli
suostunut odottamaan toista puolta rahoista vuoden ajan. Tämä kävi
Pahomille kateeksi. "Ostavat pois kaiken maan", tuumi hän, "eikä
minulle jää mitään." Hän ryhtyi neuvottelemaan vaimonsa kanssa.

-- Ihmiset ostavat, -- sanoi hän, -- meidän pitäisi myös ostaa
kymmenkunta desjatinaa. Muutenhan ei elämästä tule mitään. Pehtoorin
sakot ovat meidät aivan näännyttäneet.

He miettivät keinon, miten voisivat ostaa. Säästöjä heillä oli sata
ruplaa, varsan ja puolet mehiläisistä he myivät, poika pestautui
rengiksi, langolta saatiin jonkun verran lainaksi -- ja niin kertyi
puolet rahoista.

Pahom kokosi rahat, katsoi mieleisensä palstan -- 15 desjatinaa pikku
metsikköineen -- ja lähti rouvan luo kauppaa hieromaan. Hän osti 15
desjatinaa, löi kättä päälle ja antoi käsirahan. Käytiin kaupungissa,
laillistettiin kauppakirja, rahoista hän maksoi puolet ja lupasi
suorittaa loput kahden vuoden kuluessa.

Nyt oli Pahomilla oma maa. Hän otti lainaksi siementä ja kylvi
ostomaahan sekä sai hyvän sadon. Yhdessä vuodessa hän maksoi velkansa
sekä rouvalle että langolle. Niin tuli Pahomista talollinen. Omaa
maatansa hän nyt kynti, omaansa kylvi, omaltaan heinää teki, omalta
maaltaan seipäitä hakkasi ja omalla maallaan karjaa elätti. Pahom
menee ikiomaa maataan kyntämään taikka käy oraspeltoja ja niittyjä
tarkastelemassa eikä ole rajoja hänen riemullaan. Ruohokin siinä
näyttää aivan toisenlaiselta kuin muualla, aivan toisenlaisia ovat
kukkasetkin. Kun hän ennen muinoin tästä ohi kulki, niin ei tuossa
maassa mitään erikoista ollut. Mutta nyt se oli aivan toista kuin
kaikki muu.



III

Näin eleli Pahom tyytyväisenä. Kaikki olisi muuten ollut hyvin, mutta
naapurit alkoivat käyttää Pahomin peltoja ja niittyjä hyväkseen. Hän
pyysi heitä hyvällä lakkaamaan, mutta siitä ei ollut apua: väliin
päästivät paimenet lehmänsä niitylle, väliin taas pujahtivat hevoset
öiseen aikaan peltoon. Pahom ajeli niitä pois ja antoi joka kerta
anteeksi, ei tahtonut ruveta käräjöimään; viimein kärsivällisyys
loppui ja hän alkoi valittaa oikeuteen. Kyllähän hän tiesi, etteivät
naapurit tuota kaikkea tehneet tahallaan, vaan että se johtui
tilanahtaudesta, mutta hän ajatteli: "Eihän asiaa voi silleenkään
jättää; noinhan ne turmelevat minulta kaikki. Täytyy opettaa heitä."

Ja hän opetti heitä oikeudenkäynnin kautta kerran ja toisenkin; yksi
ja toinen sai sakkoa. Naapurit äkämystyivät tästä Pahomiin. Nyt he
toisinaan jo tahallaankin tekivät vahinkoa. Eräänäkin yönä joku oli
hiipinyt metsään ja silponut kymmenkunta nuorta lehmusta niiniä
saadakseen. Metsässä kulkiessaan Pahom huomasi jotakin valkeata
häämöittävän. Hän meni lähemmäksi ja näki, kuinka nuoret, paljaiksi
kolotut puunrungot oli heitetty huiskin haiskin ja kannot surkeina
törröttivät. Jospa ilkityön tekijä edes olisi tyytynyt taittamaan
vain pensaikon reunimaiset puut tahi jättänyt edes yhden jälelle --
mutta ei! Kaikki oli järjestään raiskattu. Pahom vihastui. "Ah",
ajattelee hän, "kunpa saisin tietää, kuka tämän on tehnyt. Kylläpä
kostaisin sille." Hän mietti miettimistään, kuka se mahtoi olla. "Ei
se voi olla muu kuin Sjomka" -- päätteli hän. Hän meni Sjomkan pihaan
jälkiä etsimään, mutta ei löytänyt mitään, syntyi vain riitaa. Ja yhä
varmemmin tuli Pahom vakuutetuksi siitä, että Semjon oli syyllinen.
Hän antoi haasteen. Asia joutui oikeuden käsiteltäväksi. Syytetty
vapautettiin, sillä ei ollut todistuskappaleita häntä vastaan. Pahom
pahastui tästä yhä enemmän. Hän alkoi haukkua kylänvanhinta ja
tuomareja. "Te", sanoi hän, "vedätte yhtä köyttä varkaitten kanssa.
Jos itse oikeuden mukaan eläisitte, niin ette varkaita vapauttaisi."
Pahom joutui näin riitaan sekä tuomarien että naapuriensa kanssa.
Alettiinpa häntä jo uhkailla punaisella kukollakin [tulipalo].
Omalla maalla kävi elämä Pahomille väljemmäksi, mutta kyläkunnassa
ahtaammaksi.

Siihen aikaan levisi huhu, että kansaa muuttaa uusille asuinsijoille.
Pahom tuumi: "Minun itseni ei ole syytä lähteä maaltani, mutta jos
jotkut täkäläiset menisivät pois, niin täällä tulisi väljemmät
tilat. Minä ottaisin heidän maansa itselleni ja liittäisin ne omiin
tiluksiini. Elämä muuttuisi silloin paremmaksi. Nyt on kovin ahdasta."

Kerran, kun Pahom istuu kotonaan, pistäytyy eräs ohi matkaava
talonpoika hänen luokseen. Matkamiehelle annettiin yösija ja
tarjottiin ruokaa. Alettiin jutella, kysyttiin mistä kaukaa vieras
on. Mies sanoo tulevansa etelästä, Volgan takaa, -- oli ollut siellä
työssä. Sana seuraa toistaan ja mies rupeaa kertomaan, kuinka väkeä
sinne asumaan muuttaa. Hän kertoo, että heidän puolen ihmisiä on
muuttanut sinne, ovat kirjoittautuneet kyläkunnan jäseniksi ja heille
on lohkaistu maata 10 desjatinaa henkeä kohti. Ja maa on semmoista,
sanoo hän, että kun siihen kylvettiin ruista, niin olki kasvoi
hevosta korkeammaksi ja viisi kertaa kahmaisemalla sai aimo lyhteen.
Eräs mies, niin hän kertoo, saapui sinne rutiköyhänä, aivan tyhjin
käsin, mutta nyt hänellä on kuusi hevosta, ja kaksi lehmää.

Pahom innostui. Hän tuumi: "Mitäpä minä rupean täällä ahtaissa
oloissa kurjuutta kärsimään, jos kerran voi hyvin toimeen tulla? Myyn
täällä maat ja mannut. Siellä minä noilla rahoilla järjestän oloni
ja laitan kaikki kuntoon. Ei täällä ahdingossa elämisestä ole kuin
harmia. Mutta minun täytyy ottaa itse tarkka selko kaikesta."

Kesän tultua hän laittautui matkaan. Samaraan asti hän matkusti
laivassa Volgaa alas ja kulki sitten 400 virstaa jalkaisin. Näin hän
saapui perille. Kaikki oli niinkuin oli kerrottu. Talonpojilla on
maata viljalti, 10 desjatinaa on eroitettu jokaista henkeä kohti,
ja kyläkunnan jäseneksi he ottavat mielellään. Ja jos jollakulla on
rahaa, niin sopii ostaa tuon maaosuuden lisäksi perinnöksi kaikkein
parasta maata 3 ruplan hinnasta desjatinalta niin paljon kuin vain
haluttaa.

Pahom otti kaikesta selon, palasi syksyksi kotiinsa ja alkoi
myyskennellä kaikkea. Hän myi maansa ja sai siitä voittoa, myi
talonsa ja kaiken karjansa, erosi kyläkunnasta, odotti kevääseen asti
ja lähti sitten perheineen uusille seuduille.



IV

Pahom saapui perheineen uudelle paikkakunnalle ja kirjoittautui
asukkaaksi isoon kylään. Hän tarjosi ukoille tuliaisia ja laittoi
kaikki paperit kuntoon. Hänet otettiin vastaan ja hänelle eroitettiin
viiden hengen osuus eli 50 desjatinaa eri peltomaita paitsi laidunta.
Pahom asettui asumaan ja hankki karjaa. Yksistään osuutena saatua
maata oli hänellä nyt kolmin verroin enemmän kuin ennen ja tämä maa
oli viljavaa. Elämä oli entiseen verrattuna kymmenen kertaa parempaa.
Sekä viljelysmaata että laidunmaata oli yllin kyllin. Karjaa saattoi
pitää niin paljon kuin vain tahtoi.

Alussa, niin kauan kuin Pahom järjesteli oloaan ja asiat menestyivät,
näytti hänestä kaikki hyvältä, mutta kun hän perehtyi elämäänsä,
niin tämäkin maa alkoi tuntua ahtaalta. Ensimäisenä vuonna Pahom
kylvi vehnää ja sai hyvän sadon. Hän ihastui vehnän viljelykseen,
mutta maaosuutta oli vähän. Ja sekin, mitä oli, oli oikeastaan
kelpaamatonta. Siellä käytetään vehnän viljelykseen kesantomaata.
Kylvetään yhtenä tahi kahtena vuonna ja jätetään maa sitten taas
lepäämään kunnes se uudestaan nurmettuu. Tämmöinen maa on hyvin
haluttua eikä sitä kaikille riitäkään. Siitä johtuu riitojakin.
Rikkaammat tahtovat itse kylvää, köyhät taas antavat kauppiaille
maksua vastaan. Pahomin mieli teki kylvää enemmän. Hän meni
seuraavana vuonna kauppiaan puheille ja otti maata vuodeksi. Kylvi
suuremman määrän ja se menestyikin hyvin, mutta maa oli kaukana
kylästä -- vilja oli kuljetettava 15 virstan päähän. Hän näki
talonpoikien pitävän karjataloja ja rikastuvan. "Tuo on aivan
toista", ajattelee Pahom. "Jospa minäkin ostaisin maata ikiomaksi
ja rakentaisin karjatalon! Silloin olisi kaikki reilassa." Ja Pahom
alkoi miettiä, kuinka hän saisi ostetuksi maata omakseen.

Näin eleli Pahom kolme vuotta. Vuokrasi maata, kylvi vehnää. Sadot
olivat hyviä ja vehnä kelvollista ja niin kertyi rahaa säästöön.
Mikäpä olisi ollut eläessä. Mutta ikävältä tuntui Pahomista joka
vuosi vuokrata ihmisiltä maata ja sen takia hääriä. Missä vain oli
hyvää maata saatavissa, sinne talonpojat aina kiiruhtivat ja veivät
kaikki. Jos ei ehtinyt saamaan maata, niin ei kylvämisestä tullut
mitään. Sattuipa kolmantena vuonna niinkin, että hän oli kauppiaan
kanssa ostanut laidunmaan talonpojilta ja he olivat sen jo kyntäneet,
kun talonpojat rupesivat käräjöimään ja koko työ meni hukkaan. "Jos
olisi oma maa", tuumi hän, "niin en kumartaisi ketään ja kaikki
menisi hyvin."

Ja Pahom alkoi tiedustella, mistä saisi ostaa maata. Hän löysikin
sopivan miehen. Tällä oli 500 desjatinaa omaa maata, mutta hän oli
joutunut vaikeisiin asioihin ja myi nyt huokeasta. Pahom alkoi hieroa
kauppaa hänen kanssaan. Asiaa pohdittiin ja viimein sovittiin 1500
ruplan kauppahinnasta, josta puolet saisi suorittaa myöhemmin. Kaikki
oli jo melkein sovittu, kun kerran Pahomin taloon poikkesi hevostaan
syöttämään ohi matkustava kauppias. Juotiin teetä, puheltiin.
Kauppias kertoo tulevansa kaukaa bashkiirien maasta. Siellä, -- niin
hän kertoo, -- hän oli ostanut bashkiireilta maata noin viisi tuhatta
desjatinaa. Ja tuo kaikki oli tullut maksamaan vain tuhat ruplaa.
Pahom alkoi kysellä tarkemmin. Kauppias selitti. "Minä saatoin vain",
hän kertoo, -- "ukot hyvälle mielelle, jakelin lahjoina viittoja
ja mattoja noin sadan ruplan arvosta ynnä laatikollisen teetä sekä
juotin viiniä niille, jotka joivat, -- ja niin otin 20 kopekalla
desjatinan". Kauppias näyttää kauppakirjan. "Maa" -- hän sanoo,
-- "on joen varrella ja koko aro kasvaa sulkaheinää". Pahom alkoi
tiedustella, miten siellä kaikki oli. "Maata", -- sanoo kauppias, --
"on siellä niin laajalti, ett'ei sitä vuodessakaan kierrä, ja kaikki
se on bashkiirein omaa. Mutta kansa on typerää kuin pässit. Voi saada
melkein ilmaiseksi." "No", -- ajattelee Pahom, -- "miksi ostaisin
tuhannella ruplallani viisisataa desjatinaa ja velkaantuisin vielä
lisäksi? Miten paljon saankaan siellä tuhannella ruplalla!"



V

Pahom tiedusti, mitä teitä bashkiirien luo mennään. Heti kauppiaan
lähdettyä hän itsekin hankkiutui matkaan. Hän jätti talon vaimonsa
hoitoon, suoritti matkavalmistukset ja lähti renkinsä kanssa
liikkeelle. He poikkesivat kaupunkiin, ostivat laatikon teetä sekä
lahjoja ja viiniä aivan niinkuin kauppias oli puhunut. Sitten
alkoi matka. He kulkivat 500 virstaa. Seitsemäntenä vuorokautena
he saapuivat bashkiirilaisleiriin. Kaikki oli niin kuin kauppias
oli kertonut. He asuvat kaikki arolla joen varrella huopateltoissa.
Itse he eivät viljele maata eivätkä syö leipää. Karja ja hevoset
liikkuvat arolla. Telttojen taakse on varsat sidottu kiinni ja niiden
luo ajetaan emät kahdesti päivässä. He lypsävät tammoista maitoa
ja tekevät siitä kumysia. Eukot vatkaavat kumysia ja valmistavat
siitä juustoa, mutta miehet eivät tee muuta kuin juovat kumysia ja
teetä, syövät lampaanlihaa ja soittelevat paimenpillejä. He kaikki
ovat hyvinvoipia ja iloisia ja juhlivat kaiken kesää. Se on aivan
sivistymätöntä kansaa eikä osaa venäjää, mutta muuten ystävällistä
väkeä.

Heti Pahomin nähtyään bashkiirit tulivat ulos teltoistaan ja
kerääntyivät vieraan ympärille. Löydettiin tulkki. Pahom sanoi
hänelle tulleensa maata tiedustamaan. Bashkiirit riemastuivat,
tarttuivat Pahomiin, veivät hänet hyvään telttaan, panivat matoille
istumaan, asettivat hänen alleen untuvatyynyjä, istuutuivat hänen
ympärilleen ja tarjosivat teetä sekä kumysia. He teurastivat pässin
ja syöttivät hänelle pässin lihaa. Pahom otti kärryistään lahjoja ja
alkoi jaella niitä bashkiireille. Hän antoi heille lahjat ja jakoi
heille teetä. Bashkiirit tulivat iloisiksi. He puhua purpattivat
keskenään pitkän aikaa ja käskivät sitten tulkin puhumaan.

-- He käskevät sanomaan sinulle, -- lausui tulkki, että he pitävät
sinusta ja että meillä on tapana tehdä vieraalle kaikin tavoin
mieliksi sekä antaa vastalahjoja lahjoista. Sinä olet antanut meille
lahjoja. Sano nyt, mikä meidän omaisuudestamme sinua miellyttää,
jotta voisimme antaa sinulle vastalahjan?

-- Enimmän minua täällä miellyttää maa, -- sanoo Pahom. -- Meillä on
ahdasta asua ja maakin on laihdutettua. Teillä sen sijaan on maata
paljon ja se on hyvää. Enpä ole moista koskaan nähnytkään.

Tulkki käänsi tämän. Taas puhelivat bashkiirit kauan aikaa. Pahom
ei ymmärrä heidän puhettaan, mutta näkee, että he ovat iloissaan,
huutavat ja nauravat. Sitten he vaikenivat ja katsovat Pahomiin.
Tulkki puhuu:

-- He käskevät, -- sanoo hän, -- sinulle sanomaan, että he ovat
valmiit antamaan sinulle maata niin paljon kuin tahdot. Viittaa vain
kädelläsi, minkä haluat, niin se on oleva sinun.

He puhelivat vielä ja rupesivat jostakin riitelemään. Pahom kysyi,
mistä he kiistelevät. Tulkki sanoi:

-- Toiset sanovat, että maan suhteen on kysyttävä vanhimman mieltä ja
ett'ei voi antaa ilman hänen lupaansa. Toiset taas sanovat, että voi
ilman hänen lupaansakin antaa.



VI

Bashkiirien väitellessä saapuu yht'äkkiä mies ketunnahkainen lakki
päässä. Kaikki vaikenivat ja nousivat seisomaan. Ja tulkki sanoo:

-- Tämä on itse vanhin.

Pahom otti heti esille parhaan viitan ja antoi sen vanhimmalle
sekä sen lisäksi viisi naulaa teetä. Vanhin otti lahjat vastaan ja
istuutui parhaalle paikalle. Bashkiirit alkoivat heti puhua hänelle
jotakin. Vanhin kuunteli jonkun aikaa, nyökäytti päätään merkiksi,
että he vaikenisivat ja alkoi puhua Pahomille venäjäksi:

-- Miksikä ei, -- sanoo hän, -- kyllä se käy päinsä. Ota mistä
haluat. Maata on paljon.

"Kuinka minä voin ottaa niin paljon kuin haluan?" ajattelee Pahom.
"Täytyy joka tapauksessa saada jonkunlainen vahvistus. Muutenhan he
saattavat sanoa, että tuo on minun, mutta ottaa sitten taas pois."

-- Kiitämme teitä, -- hän sanoo, -- hyvästä sanasta. Teillähän
on paljon maata, mutta minä tarvitsen vain vähäsen. Kunhan vain
tietäisin, mikä on oleva minun omani. Olisi kuitenkin jollakin tavoin
eroitettava ja minun nimelleni kiinnitettävä. Kohtalommehan on muuten
Jumalan kädessä. Te, hyvät ihmiset, annatte nyt, mutta saattaahan
tapahtua, että lapsenne taas ottavat pois.

-- Sinä olet oikeassa, -- sanoo vanhin. -- Voidaan kyllä hankkia
kiinnitys.

Pahom alkoi puhua:

-- Kuulin äskettäin kauppiaan olleen teidän luonanne. Te lahjoititte
hänellekin maata ja teitte kauppakirjan. Ettekö tekisi samoin
minullekin.

Kaiken tämän vanhin ymmärsi.

-- Tuo käy kaikki päinsä, -- sanoo hän. -- Meillä on täällä kirjuri
ja sitten menemme kaupunkiin ja annamme painaa kaikki sinetit
paperiin.

-- Ja mikä on hinta? -- kysyy Pahom.

-- Hinta on meillä aina sama -- tuhat ruplaa päivältä.

Pahom ei käsittänyt.

-- Mikä mitta se semmoinen on -- päivä? Montako desjatinaa siinä on?

-- Sitä me emme osaa laskea. Me myymme päiväkaupalla. Minkä päivässä
kierrät, se on sinun, ja hinta yhdeltä päivältä on tuhat ruplaa.

Pahom hämmästyi.

-- Mutta siitähän, -- sanoo hän, -- minkä päivässä kiertää, tulee
paljon maata.

Vanhin naurahti.

-- Se on kaikki sinun, -- sanoo hän. Yksi ehto vain: jos et päivässä
tule takaisin sille paikalle, josta lähdet, niin olet menettänyt
rahasi.

-- Kuinka sitten, -- sanoo Pahom, -- merkitään, mistä minä olen
kulkenut?

-- Me asetumme paikalle, jonka sinä saat määrätä. Pysymme siinä sen
aikaa kuin sinä kuljet kehääsi. Ota sinä mukaasi kuokka ja merkitse
ne paikat, jotka on tarpeen, -- kaiva käännepaikkoihin kuopat ja lado
turpeita kasaan. Me vedämme sitten auralla vaon kuopalta toiselle.
Kierrä millainen kehä tahansa, kunhan vain ennen auringon laskua
tulet sille paikalle, josta lähdit. Kaikki, minkä saat kierretyksi,
on sinun omasi.

Pahom riemastui. Päätettiin lähteä liikkeelle varhain aamulla.
Puheltiin, juotiin vielä kumysia, syötiin pässinlihaa, juotiin
vielä teetä. Tuli yö. Pahom sai ruveta nukkumaan untuvapatjalle ja
bashkiirit hajaantuivat. Lupasivat tulla taas aamun sarastaessa
kokoon ja lähteä ennen auringon nousua määräpaikalle.



VII

Pahom paneutui untuvapatjoille, mutta uni ei ota tullakseen, -- maa
on yhä mielessä. "Sieppaanpa", ajattelee hän, "ison kaistaleen.
Kyllähän minä 50 virstaa päivässä kierrän. Nykyjään on päivä pitkä
kuin vuosi. Kylläpä viiteenkymmeneen virstaan maata mahtuu! Huonomman
myyn tahi annan vuokralle, parhaan taas varaan itseäni varten. Hankin
pari kyntöhärkäparia, palkkaan pari renkiä, viljelen puolensataa
desjatinaa ja elätän karjaa muulla maallani."

Ei saanut Pahom unta koko yönä; vasta vähän ennen aamun sarastusta
hän vaipui horroksiin. Heti horroksiin vaivuttuaan hän näki unen.
Hän on makaavinaan tuossa samassa teltassa ja kuulee jonkun
ulkopuolella nauraa hohottavan. Tekee mieli katsoa, kuka siellä
nauraa. Hän nousee, menee ulos teltasta ja näkee, että äskeinen
bashkiirein vanhin istuu teltan edustalla, pitelee molemmin käsin
vatsaansa ja nauraa hohottaa niin että ihan kiemurtelee. Hän astuu
tämän luo ja kysyy: "Mitä naurat?" Mutta samassa hän näkee, ett'ei
se olekaan bashkiirein vanhin, vaan kauppias, joka äskettäin oli
heille poikennut ja kertonut maasta. Tuskin hän ennätti kysyä
kauppiaalta: "Joko olet kauankin ollut täällä?" -- kun se ei enää
ollutkaan kauppias, vaan sama talonpoika, joka muinoin oli poikennut
hänen luokseen etelästä palatessaan. Ja Pahom näkee, ett'ei se ole
oikeastaan talonpoikakaan, vaan että siinä istuu itse paholainen
sarvineen ja kavioineen ja nauraa hohottaa, ja hänen edessään makaa
mies paljain jaloin, paita ja housut yllä. Pahom katsoo tarkemmin,
mikä mies se on, ja näkee, että mies on kuollut ja että se on --
hän itse. Pahom kauhistui ja heräsi. "Kaikenlaistahan sitä unissa
näkee!" -- ajattelee hän herättyään. Hän katsahti ympärilleen ja
näki avoimesta ovesta, että aamu rupeaa jo valkenemaan. "Täytyy
herättää väki", ajattelee hän. "On aika lähteä." Pahom nousi, herätti
renkinsä, joka nukkui rattailla, käski valjastamaan hevosen ja lähti
bashkiireja herättämään.

-- On jo aika, -- sanoo hän, -- lähteä arolle maata eroittamaan.

Bashkiirit nousivat, kokoontuivat yhteen kaikki, ja vanhinkin saapui.
He rupesivat taas kumysia juomaan. Tahtoivat tarjota Pahomille teetä,
mutta hän ei ruvennut sitä odottelemaan.

-- Mennään nyt, kun on kerran mentävä! -- sanoi hän. -- On jo aika.



VIII

Bashkiirit tulivat kokoon, istuutuivat kuka hevosen selkään, kuka
rattaille, -- ja niin lähdettiin menemään. Pahom renkinsä kanssa ajoi
omissa kärryissään ja heillä oli kuokka mukana. Kun he saapuivat
arolle, niin alkoi aamu juuri ruskottaa. He ajoivat eräälle kummulle,
nousivat pois ajopeleistään ja hevosten selästä ja kokoontuivat
yhteen ryhmään. Vanhin astui Pahomin luo ja osoitti kädellään.

-- Kas, tuo kaikki, niin pitkälle kuin silmä kantaa, on meidän maata,
-- sanoi hän. -- Ota mikä enimmän miellyttää.

Pahomin silmät alkoivat palaa. Maa kasvoi kauttaaltaan sulkaheinää,
se oli tasaista kuin kämmen ja mustaa kuin unikon siemen.
Kuoppakohdissa kasvoi erilaista ruohoa rinnan korkeudelle.

Vanhin otti ketunnahkaisen lakin päästään ja asetti sen maahan.

-- Tässä on merkki, -- sanoi hän. -- Tästä lähde, tähän tule. Minkä
kierrät, sen saat itsellesi.

Pahom otti esille rahat ja pani ne lakin päälle, riisui nuttunsa,
niin että vain paita peitti hänen yläruumistaan, veti vyönsä
tiukemmalle, pisti leipäkontin povelleen, sitoi vesileilin vyöhönsä,
veti saapasvarret suoriksi, otti rengiltä kuokan ja valmistautui
lähtemään. Hän mietiskeli, mihin suuntaan olisi paras mennä, --
kaikkialla oli maa hyvää. "Sama se, menen auringon nousua kohti",
ajattelee hän. Hän asettui päin aurinkoon, nosteli jalkojaan ja
odotti auringon nousua taivaanrannan takaa. "En laske yhtään aikaa
hukkaan menemään", ajattelee hän. -- "Aamun vilpoisuudessa on
helpompi kulkeakin." Heti kun aurinko heitti ensimäiset säteensä
taivaanrannalta, heitti Pahom kuokan olalleen ja lähti astumaan
arolle.

Pahom lähti kulkemaan tavallista käyntiä, ei hiljaa eikä kovasti.
Hän astui virstan verran, pysähtyi, kaivoi kuopan ja asetti turpeita
päälletysten, jotta paremmin näkyisi. Sitten hän jatkoi matkaansa.
Hän alkoi tottua kävelyyn ja lisäsi sitä mukaa vauhtia. Kuljettuaan
vielä jonkun matkaa hän kaivoi toisenkin kuopan.

Pahom katsahti taakseen. Kumpu näkyi selvästi auringon paisteessa,
väki seisoo siellä koossa ja kärrynpyörien vanteet kimaltelevat.
Pahom arvaa kulkeneensa noin viisi virstaa. Hän alkoi lämmetä, riisui
paitansa, heitti sen olalleen ja jatkoi matkaansa. Alkoi olla kuuma.
Hän katsahti aurinkoon -- on jo aamiaisen aika.

"Yksi taival on nyt kulettu", ajattelee Pahom, "ja tämmöisiä menee
neljä päivässä. On vielä liian aikaista kääntyä toiseen suuntaan.
Annahan kun riisun jalkineeni." Hän istahti, riisui saappaansa, pisti
ne vyöhönsä ja lähti eteenpäin. Nyt oli helppo kulkea. Hän ajattelee:
"Kunhan vielä kulen noin viisi virstaa, niin sitten alan kaartaa
vasempaan. Kovin hyvältä näyttää tämä paikka, ei sitä henno jättää.
Mitä pitemmälle kulen, sitä parempaa yhä tulee." Hän kulki vielä
suoraan eteenpäin. Kumpua hän tuskin enää näkeekään, kun katsahtaa
taakseen, ihmiset häämöittävät siinä pikku muurahaisten näköisinä ja
jokin hiukan kimaltelee.

"No niin", ajattelee Pahom, "nyt olen kylliksi loitonnut tähän
suuntaan. Täytyy kääntyä toisaalle. Jopa olen hiestynytkin aika
lailla ja janottaakin." Hän pysähtyi, kaivoi hieman isomman kuopan,
asetteli turpeita päälletysten, irroitti vesileilinsä, sammutti
janonsa ja teki jyrkän käännöksen vasempaan. Hän kulki kulkemistaan,
saapui korkeata ruohoa kasvavaan seutuun ja tunsi, että hänen oli
kuuma.

Pahom alkoi väsyä. Hän katsahti aurinkoon ja näki, että keskipäivä
oli käsissä. "Kas niin, täytyy levätä", tuumii hän. Pahom pysähtyi
ja istahti. Hän söi leipää ja ryyppäsi vettä, mutta ei ruvennut
loikomaan, vaan ajatteli: "Jos käyn makaamaan, niin voin nukahtaa."
Jonkun aikaa istuttuaan hän lähti jatkamaan matkaa. Alussa oli kulku
helppoa, sillä syöminen oli lisännyt voimia. Mutta oli kovin kuuma
ja alkoi nukuttaa. Hän kulkee eteenpäin ajatellen: "Tunnin kärsin --
sitten saan koko ikäni elää huoletta."

Hän oli kulkenut jo tähänkin suuntaan pitkän matkan ja aikoi jo
kääntyä vasempaan, kun huomasi kostean notkon. Sitä oli sääli jättää.
Hän ajattelee: "Tässä kasvaisi pellava mainiosti" -- ja hän kulki
vielä suoraan eteenpäin. Kiersi notkon, kaivoi kuopan sen taakse
ja pyörsi toiseen suuntaan. Pahom katsahti kummulle päin. Ilma oli
käynyt kuumuudesta autereiseksi, jokin näytti häilyvän siinä ja töin
tuskin saattoi eroittaa ihmisiä kummulta. "No, olen kulkenut pitkät
taipaleet, täytyy nyt tämä sivu jättää lyhemmäksi", ajattelee Pahom.
Hän alkoi kulkea kolmatta sivua ja lisäsi yhä vauhtia. Aurinko on
jo laskeutumaan päin, mutta hän on kulkenut kolmatta sivustaa vasta
pari virstaa ja määräpaikalle on yhä vielä 15 virstan matka. "Ei",
ajattelee hän, "vaikka saankin siten vinon maapalstan, niin täytyy
sittenkin lähteä kiiruhtamaan suorinta tietä. Kunhan en tekisi liian
suurta kaarrosta. Maata on nytkin jo paljon."

Pahom kaivoi nopeasti kuopan ja suuntasi kulkunsa suoraan kumpua
kohti.



IX

Pahom kulkee suoraan kumpua kohti, mutta kulku on jo vaikeata.
Hän oli aivan palavissaan, paljaat jalat olivat saaneet haavoja
ja kolahduksia ja alkoivat jo notkahdella. Tekee mieli levähtää,
mutta se ei käy päinsä, sillä silloin hän ei ehtisi perille ennen
auringon laskua. Aurinko ei odota, se laskeutuu yhä alemmaksi.
"Voi", ajattelee Pahom, "enköhän liene erehtynyt ja ottanut liikaa?
Entäpä jos en ehdikään?" Hän katsahtaa edessään olevaan kumpuun,
katsahtaa aurinkoon. Määräpaikka on kaukana, mutta aurinko lähestyy
jo taivaanrantaa.

Pahom kulkee kulkemistaan. Vaikeata se on, mutta hän lisää yhä
vauhtia. Hän kulki pitkän aikaa, mutta vieläkin oli pitkä matka
jälellä. Hän lähti juosta hölkkäämään. Heitti pois paidan, saappaat,
vesileilin ja hattunsakin ja jätti vain kuokan käteensä tuekseen.
"Ah", ajattelee hän, "olen tavoitellut liikoja ja pilannut koko
asian. En ehdi perille ennen päivän laskua..." Ja pelko vaikutti,
että hän tuskin voi hengittää. Pahom juoksee, hikinen paita ja housut
tarttuvat ruumiiseen kiinni, suu on aivan kuivunut. Rinta läähättää
aivan kuin siellä olisi sepän palkeet, sydän lyö aivan kuin vasaralla
takoisi, jalat eivät enää tunnu omilta eivätkä tahdo kantaa. Kauhu
valtasi Pahomin ja hän ajattelee: "Kunhan en vain pakahtuisi
kuoliaaksi."

Kuolema pelottaa häntä, mutta hän ei voi pysähtyä. "Jos nyt pysähdyn,
kun näin paljon olen juossut, niin saan hölmön nimen", ajattelee hän.
Hän juoksee juoksemistaan ja saapuu jo niin lähelle, että kuulee,
kuinka bashkiirit hänelle kirkuvat ja huutelevat. Tuo huuto saa
hänet yhä enemmän kiihtymään. Pahom juoksee ponnistaen viimeiset
voimansa, mutta aurinko on jo koskettamaisillaan taivaanrantaa, se
on painunut sumupilveen ja tullut suureksi, veripunaiseksi. Tuossa
tuokiossa se laskee. Aurinko on laskemaisillaan, mutta määräpaikkakin
on aivan lähellä. Pahom näkee jo ihmisetkin kummulla. Ne viittovat
hänelle käsillään, kehoittavat joutumaan. Hän näkee ketunnahkaisen
lakin maassa ja rahat sen päällä sekä vanhimman, joka istuu maassa
ja pitelee käsillään vatsaansa. Ja Pahom muisti unensa. "Maata on
paljon", ajattelee hän, "mutta antaneeko Jumala elää sillä? Voi, minä
olen hukassa. En ehdi..."

Pahom katsahti aurinkoon. Se oli jo maan tasalla, toinen reuna vain
oli taivaanrannan yläpuolella. Pahom puski viimeisillä voimillaan
eteenpäin niin että ruumis oli etunojassa ja jalat töin tuskin
ehtivät alla kyllin nopeasti liikkua. Hän saapui kummun luo,
mutta yht'äkkiä tuli pimeä. Hän katsahti ylös ja näki auringon jo
laskeneen. Pahom voihkasi. "Hukkaan meni vaivani", ajatteli hän.
Hän aikoi jo pysähtyä, mutta kuullessaan bashkiirien yhä huutelevan
hän muisti, että vaikka hänestä alhaalla näytti aurinko laskeneen,
niin se näkyi vielä kummulle. Hän veti rintansa ilmaa täyteen ja
juoksi ylös kummulle. Siellä oli vielä valoisaa. Pahom pysähtyy ja
näkee edessään lakin. Lakin vieressä istuu vanhin ja nauraa hohottaa
pidellen käsin vatsaansa. Pahomille tuli taas mieleen unensa, hän
voihkasi, hänen jalkansa notkahtivat hervottomina ja hän kaatui
eteenpäin koskettaen käsillään lakkia.

-- Aika poika! -- huudahti vanhin. -- Sait paljon maata.

Pahomin renki juoksi isäntänsä luo ja koetti nostaa hänet pystyyn,
mutta hänen suustaan vuoti verta ja hän oli jo kuollut.

Renki otti maasta kuokan ja kaivoi Pahomille haudan -- täsmälleen
kolme arssinaa, niinkuin vainajan pituus oli päästä jalkoihin, -- ja
peitti hänet multaan.



Kynttilä.

Tämä tapahtui maaorjuuden aikana. Herroja oli monenlaisia. Oli
semmoisia, jotka muistivat, että hekin kerran kuolevat, noudattivat
Jumalan tahtoa ja säälivät kansaa, mutta olipa koiramaisiakin miehiä.
Päällysmiehistä olivat kaikkein pahimpia ne, jotka itse polveutuivat
orjien piiristä, mutta olivat onnistuneet kohoamaan muitten
komentajiksi. Niiden kanssa oli kaikkein pahinta olla tekemisissä.

Semmoinen pehtoori sai paikan eräässä herraskartanossa. Talonpoikien
velvollisuus oli tehdä sinne päivätöitä. Maata oli runsaasti ja se
oli hyvää; vettä, niittyä ja metsää oli riittävästi. Ei olisi ollut
mitään hätää herralla eikä talonpojilla, mutta pahaksi onneksi oli
herra pannut sinne pehtooriksi erään renkinsä toiselta sukutilaltaan.

Uusi pehtoori alkoi näyttää mahtiaan ja rasittaa talonpoikia. Hän
itse oli perheellinen mies -- hänellä oli vaimo ja kaksi naimisissa
olevaa tytärtä -- ja rahaakin oli hänellä säästössä. Mikäpä olisi
estänyt häntä elämästä kaikessa rauhassa. Mutta hän oli pahansuopa
luonnostaan ja kaikkeen ilkeyteen tottunut.

Aluksi hän rupesi vaatimaan talonpojilta ylimääräisiä päivätöitä.
Hän perusti tiilitehtaan, näännytti miehet ja naiset työllä ja myi
tiilet. Talonpojat kävivät Moskovassa valittamassa tilan omistajalle,
mutta eivät saaneet mitään aikaan. Tyhjin toimin saivat miehet palata
takaisin ja pehtoori jäi paikoilleen. Pehtoori sai myös kuulla
talonpoikien käyneen valittamassa ja kosti sen. Entistä vaikeammaksi
kävi talonpoikien elämä. Löytyipä heidän joukostaan epäluotettavia
miehiäkin, jotka kantelivat kaikenlaista naapureistaan pehtoorille ja
puhuivat pahaa toisista. Koko väki villiintyi ja pehtoori tuli yhä
häijymmäksi.

Aikojen kuluessa asiat yhä vain pahenivat ja viimein alkoi kansa
pelätä pehtooria kuin pahinta petoa. Kun hän kulki kylällä, niin
kaikki pakenivat häntä, minne vain pääsivät hänen näkyvistään.
Pehtoori huomasi tämän ja suuttui siitä yhä enemmän. Hän sekä pieksi
että näännytti työllä kansaa, ja paljon saivat talonpojat hänen
tähtensä kärsiä.

Tämmöisiä ilkiöitä oli joskus otettu hengiltä. Tähän suuntaan
alkoivat talonpojat jo puhua. He kokoontuivat joskus johonkin
syrjäiseen sopukkaan ja rohkeimmat sanoivat:

-- Kuinka kauan meidän pitää tuota konnaa kärsiä? Hukka meidät perii.
Ei se ole mikään synti, jos tuommoisen tappaa!

Kerran talonpojat kokoontuivat talon metsään pääsiäisen edellä.
Pehtoori oli lähettänyt heidät sinne työhön. Päivällistunnilla he
kokoontuivat yhteen ja alkoivat keskustella.

-- Kuinka me nyt oikein tulemme toimeen? -- puhelivat he. -- Hän
tekee meistä ihan lopun. Emme me eivätkä meidän eukkomme saa enää
hetkenkään lepoa enemmän päivällä kuin yölläkään. Ja jos vain ei
kaikki ole hänen mielensä mukaista, niin hän heti sekaantuu asiaan
ja pieksää. Semjon kuoli hänen antamansa selkäsaunan seurauksiin.
Anisimia hän kidutti jalkapuussa. Mitä me enää odotamme? Kun hän
tulee tänne illalla ja rupeaa taas rähisemään, niin ei tarvitse muuta
kuin nykäistä hänet alas hevosen selästä ja kumahuttaa kirveellä --
siinä koko juttu. Kuopataan hänet sitten jonnekin kuin koira, niin
ei kukaan joudu kiinni. Mutta kaikkien täytyy silloin olla yksistä
puolin eikä ketään saa antaa ilmi!

Näin puhui Vasili Minajev. Hän oli pehtoorille äkäisempi kuin kukaan
muu. Pehtoori pieksi häntä joka viikko ja oli riistänyt hänen
vaimonsa itselleen keittäjättäreksi.

Tämmöistä talonpojat juttelivat. Illalla pehtoori saapuikin. Hän
tuli ratsain ja alkoi heti haukkua, että talonpojat muka hakkasivat
väärin. Puuläjästä hän löysi lehmuksen.

-- En minä ole käskenyt lehmusta hakkaamaan! -- sanoi hän. -- Kuka
sen on hakannut? Sanokaa, taikka pieksän teidät jokaisen!

Hän alkoi tutkia, kenen palstalla lehmus oli. Selville kävi, että se
oli Sidorin alueella. Pehtoori iski Sidoria kasvoihin niin että veri
purskahti. Vasiliakin hän sivalsi piiskalla, koska tämän hakkaama
kasa muka ei ollut tarpeeksi iso. Sitten hän ratsasti tiehensä.

Illalla ukot taas tulivat yhteen ja Vasili alkoi puhua:

-- Kylläpä olette väkeä! Varpusia te olette, ettekä mitään miehiä.
"Olemme yksistä puolin", vakuuttivat kaikki, mutta kun asiaksi tuli,
niin kaikki kiiruhtivat piiloon. Niin varpusetkin päättivät yksissä
neuvoin vastustaa haukkaa. "Ei anneta ilmi, pysytään lujina!" --
sanoivat ne. Mutta kun haukka tuli, niin kaikki riensivät pelastamaan
nahkaansa ja haukka otti sen, minkä hyväksi näki. Haukan mentyä
varpuset taas tulivat esille piilostaan ja alkoivat tirskuttaa,
mutta yhden huomattiin olevan poissa. "Kuka on poissa? Vanjka. No,
vähät hänestä! Sitä sille pitikin!" Niin tekin teitte. Kun kerran
päätettiin olla yksimielisiä, niin olisi pitänyt sitä ollakin. Kun
hän kävi Sidorin kimppuun, niin teidän olisi pitänyt yksissä tuumin
hänet nutistaa. Mitä se toimittaa, että päätetään olla lujina ja
puolustaa toisiaan ja sitten vaaran uhatessa lähdetään käpälämäkeen!

Tämmöisiä puheita alkoi kuulua yhä useammin, ja talonpojat aikoivat
todellakin tehdä lopun pehtoorista. Piinaviikolla pehtoori ilmoitti
talonpojille, että heidän oli oltava valmiit pääsiäisenä kyntämään
maata, johon oli määrä kylvää kauraa. Tämän katsoivat talonpojat
suureksi vääryydeksi ja kokoontuivat Vasilin takapihalle asiasta
keskustelemaan.

-- Kun hän kerran on Jumalan unhoittanut ja tahtoo panna tuommoista
toimeen, niin hänet pitää tosiaankin tappaa, kävi miten kävi! --
arvelivat he.

Sinne tuli myöskin Pjotr Mihejev. Hän oli hiljainen mies eikä
kannattanut toisten tuumia. Kuunneltuaan heidän puheitaan hän sanoi:

-- Veljet, te aiotte tehdä suuren synnin. Ihmishengen riistäminen ei
ole mikään pikku asia. Helppoa on ottaa toiselta henki, mutta kuinka
käy silloin oman sielun? Hän tekee pahaa -- siksi hänet vielä paha
periikin. Täytyy kärsiä, veljet.

Vasili suuttui tästä puheesta:

-- Sinä jankutat yhä samaa, nimittäin että on synti tappaa ihminen.
Tietysti se on synti, mutta ajattelehan, millainen ihminen tässä on
kysymyksessä. On synti tappaa hyvä ihminen, mutta tämmöisen koiran
surmaaminen on Jumalallekin otollinen. Hullu koira pitää tappaa
ihmisten turvallisuuden vuoksi. Suurempi synti tehdään jos jätetään
tappamatta. Miksi hän turmelee kansaa? Jos me joudummekin kärsimään,
niin me kärsimme toisten ihmisten hyväksi ja nämä kiittävät meitä
siitä. Ei sovi enää suu auki seisoa, sillä silloin hän tekee kaikista
lopun. Joutavia sinä, Mihejev, jaarittelet. Onko se sitten pienempi
synti, että menemme työhön Kristuksen juhlapäivänä? Et sinä itsekään
mene.

Mihejev lausui:

-- Miksi en menisi? Jos käsketään, niin menen kyntämään. En minä sitä
itseäni varten tee. Jumala kyllä tietää, kuka on syntiin vikapää;
pääasia on, että emme Häntä unhoita. En minä, hyvät veljet, omiani
puhele. Jos meidän olisi pahaa vastaan pahalla taisteltava, niin
Jumala olisi laissaan sen meille ilmoittanut. Mutta meille onkin
käsketty aivan toista. Kun rupeat pahaa pois hävittämään, niin se
tarttuu sinuun itseesi. Ei ole vaikea tappaa ihmistä, mutta veri
tarttuu omaan sieluun. Ihmisen tappaminen on oman sielun tahraamista
verellä. Sinä ajattelet, että olet tappanut huonon ihmisen, luulet
hävittäneesi pahan, mutta -- kas! -- paha sitäkin suurempi on mennyt
sinuun itseesi. Alistu sinä onnettomuuden alle, niin se menee ohi.

Näin eivät talonpojat saaneet syntymään mitään päätöstä. Mielipiteet
olivat eriäviä. Toiset ajattelivat niinkuin Vasili puhui, toiset taas
yhtyivät Pjotrin mielipiteeseen, ett'ei pitänyt tehdä syntiä, vaan
kärsiä.

Talonpojat viettivät juhlallisesti ensimäisen pääsiäispäivän.
Illalla saapui kylänvanhin lautamiesten kanssa herraskartanosta
ilmoittamaan, että pehtoori Mihail Semjonovitsh on käskenyt kaikkia
talonpoikia saapumaan seuraavana päivänä kyntämään. Kylänvanhin
kiersi seuralaisineen ympäri koko kylän ja ilmoitti jokaiselle, mihin
paikkaan tämän seuraavana päivänä oli mentävä työhön. Kyyneleet
nousivat talonpoikien silmiin, mutta he eivät uskaltaneet olla
tottelematta, vaan saapuivat määrätyille paikoille ja ryhtyivät
kyntämään. Kirkonkellot kutsuvat aamujumalanpalvelukseen ja kaikki
kansa viettää pyhäpäivää, mutta talonpojat ovat kyntämässä.

Pehtoori Mihail Semjonovitsh heräsi myöhään ja lähti taloustoimia
tarkastamaan. Kotiväki oli juhlapuvussa. Tytärkin, joka oli jäänyt
leskeksi, oli tullut sinne pyhää viettämään. Renki valjasti
hevosen ja he kävivät kirkossa jumalanpalveluksessa. Piika laittoi
teekeittiön kuntoon ja perhe kokoontui teetä juomaan. Mihail
Semjonovitsh joi kyllikseen teetä, sytytti piippunsa ja kutsui
kylänvanhimman luokseen.

-- No, panitko talonpojat kyntämään?

-- Kyllä, Mihail Semjonytsh.

-- Menivätkö kaikki?

-- Kaikki menivät, minä itse määräsin heille työpaikat.

-- Kyllähän sinä työpaikat määräsit, mutta tekevätkö he myöskin
työtä? Mene katsomaan ja sano heille, että kun minä iltapäivällä
tulen, niin pitää pari desjatinaa olla kynnetty. Ja kyntäköötkin
hyvin! Jos löydän vikoja niin ei se heitä pelasta, että nyt on pyhä!

-- Hyvä on.

Kylänvanhin lähti kiiruhtamaan pois, mutta Mihail Semjonovitsh kutsui
hänet takaisin. Pehtoori tahtoi jotakin sanoa, mutta ei tietänyt,
kuinka aloittaisi. Viimein hän sai sanotuksi:

-- Kuulehan, koeta myöskin ottaa selville, mitä nuo lurjukset puhuvat
minusta. Kerro minulle, kuka moittii ja mitä kukin sanoo. Kyllä
minä ne roikaleet tunnen. Eivät ne tahtoisi työtä tehdä, niiden
mieli tekee vain makailla ja vetelehtiä. Mässääminen ja juhliminen
on heille mieleen, mutta sitä he eivät ajattele, että peltotyöt
myöhästyvät. Niinpä kuuntele siis heidän puheitaan ja kerro minulle,
mitä he tuumivat. Minun pitää saada se tietää. Mene nyt ja muista
kertoa kaikki, älä salaa mitään.

Kylänvanhin meni ulos, nousi hevosen selkään ja lähti talonpoikien
luo pellolle.

Pehtoorin vaimo oli kuullut miehensä keskustelun kylänvanhimman
kanssa. Hän oli hiljainen ja hyväsydäminen nainen ja hillitsi
miestään, missä suinkin voi, sekä puolusti talonpoikia hänen
edessään. Hän tuli miehensä luo ja alkoi pyytää:

-- Ystäväiseni, Misha kulta, älä tee syntiä Kristuksen suurena
pyhänä, vaan päästä Herran tähden talonpojat työstä.

Mihail Semjonovitsh ei huolinut vaimonsa puheista, vaan sanoi nauraen:

-- Et kai ole pitkään aikaan saanut piiskaa maistaa, koska olet
tullut noin rohkeaksi ja sekaannut asiaan, joka ei sinuun kuulu.

-- Misha kultaseni, minä näin sinusta pahaa unta. Tottele minua ja
päästä talonpojat.

-- Sitähän minäkin, että näyt liiaksi rasvettuneen ja luulet, ettei
piiska enää ihrasi läpi tunnu. Varo vain!

Semjonovitsh suuttui, töytäsi vaimoaan ja ajoi hänet pois päivällistä
hommaamaan.

Mihail Semjonovitsh söi päivälliseksi hyytelöä, piirasta,
kaalikeittoa sianlihan kera, porsaspaistia ja maitovelliä, joi
kirsikkaviinaa, haukkasi jälkiruuaksi makeata piirakkaa, kutsui
sitten keittäjättärensä, pani tämän lauluja soittelemaan ja rupesi
itse kitaralla säestämään.

Näin hän istui tyytyväisenä röyhähdellen, näppäili soittimen kieliä
ja laski leikkiä keittäjättären kanssa.

Kylänvanhin saapui, kumarsi ja alkoi tehdä selkoa siitä, mitä hän oli
nähnyt pellolla.

-- No, kyntävätkö? Saavatko tehdyksi sen verran kuin määräsin?

-- Enemmän kuin puolet on jo kynnetty.

-- Onko työ kunnollista?

-- Hyvästi näkyvät kyntävän. Ovat peloissaan.

-- Ja minkälaista on maa?

-- Maa on hyvää ja pehmeätä, hienonee aivan kuin unikon siemeniä
hajoittelisi.

Pehtoori oli vähän aikaa vaiti.

-- No, mitä ne minusta sanovat? Haukkuvatko?

Kylänvanhin joutui hämilleen, mutta Mihail Semjonovitsh käski
puhumaan suun puhtaaksi.

-- Sano vain kaikki, ethän sinä puhu omasta puolestasi, vaan kerrot
heidän sanojaan. Jos puhut totta, niin minä palkitsen sinua, mutta
jos heidän tuumiaan peittelet, niin pieksän sinut pahanpäiväiseksi.
Hoi, Katjusha, anna hänelle rohkaisuryyppy!

Keittäjätär toi kylänvanhimmalle ryypyn viinaa. Kylänvanhin toivotti
onnellisia pyhiä, joi, pyyhki suunsa ja alkoi puhua. "Sama se",
ajatteli hän, "eihän ole minun syyni, että häntä moititaan. Sanon
totuuden, kun hän kerran sitä vaatii." Ja hän rohkaisi mielensä ja
sanoi:

-- Nurisevat, Mihail Semjonytsh, nurisevat.

-- Mitä he sanovat? Kerro.

-- Sitä vaan, että te ette usko Jumalaan.

Pehtoori rupesi nauramaan.

-- Kuka sitä sanoi? -- kysyi hän.

-- Kaikki sanovat sitä. Sanovat: "hän on myynyt itsensä paholaiselle".

Pehtooria nauratti.

-- Se on hyvä, -- sanoi hän. -- Mutta kerro nyt, mitä kukin erikseen
sanoo. Mitä sanoo Vasjka?

Kylänvanhin ei olisi tahtonut kannella omia kylänmiehiä vastaan,
mutta Vasilin kanssa hän oli ollut jo pitkän aikaa pahoissa väleissä.

-- Vasili moittii teitä kaikkein enimmän, -- sanoi hän.

-- Mitä hän sitten sanoo? Kerro kaikki.

-- Ihan peloittaa sanoakin. Kyllä hän vielä -- sanoo Vasili -- saa
sangen äkillisen lopun.

-- Ahaa, siinä on aika poika! Mitä hän vielä kuhnailee eikä tapa
minua! Ei taida näpit ulottua! Hyvä on, Vasjka, tästä saat vielä
tehdä tiliä. Entä Tishka? Hän tietysti myöskin haukkuu, vai kuinka?

-- Kaikki puhuvat pahaa.

-- Mitä ne puhuvat?

-- En minä ilkeä sanoa.

-- Mitä ilkeämistä siinä on! Sano pois vain, älä pelkää.

-- Ne sanovat: haljetkoon hänen mahansa ja vuotakoot suolet pellolle!

Mihail Semjonovitsh tuli niin hyvälle tuulelle, että alkoi nauraa
hohottaa täyttä kurkkua.

-- Saammehan nähdä, kenen maha ensimäiseksi halkeaa. Kuka tämän
sanoi? Tishkako?

-- Eihän niistä kukaan hyvää puhunut, kaikki haukkuvat ja uhkaavat.

-- Entä Petrushka Mihejev? Mitä hän sanoo? Se iljetys kai haukkuu
myöskin?

-- Ei, Mihail Semjonytsh, Pjotr ei hauku.

-- Mitä hän sitten sanoo?

-- Hän on ainoa talonpojista, joka ei puhunut mitään. Se on hyvin
kummallinen mies. Ihan minä olin ihmeissäni, Mihail Semjonytsh!

-- Kuinka niin?

-- Mitä hän onkaan tehnyt! Kaikki talonpojatkin ihmettelevät.

-- Mitä hän sitten on tehnyt?

-- Hyvin ihmeellisen teon. Kun aloin lähestyä sitä paikkaa, missä hän
oli kyntämässä, niin kuulin vienoa ja kaunista laulua ja auran päällä
välkkyi jotakin.

-- No?

-- Välkkyi kuin tuli. Kun tulin lähemmäksi, niin mitä näinkään?
Viiden kopeekan vahakynttilä on kiinnitetty auran poikkipienaan,
se palaa siinä eikä sammu tuulessakaan. Hänen itsensä yllä on uusi
paita ja hän laulaa kyntäessään pääsiäisvirsiä. Aura heilahtelee,
mutta kynttilä ei sammu. Näin omin silmin, kuinka se hypähti, mutta
kynttilä ei sammunut.

-- Ja mitä hän sanoi?

-- Ei hän mitään sanonut. Minut nähtyään hän vain toivotti hyvää
pääsiäistä ja alkoi taas laulaa.

-- Puhelitko hänen kanssaan?

-- En minä mitään puhunut, mutta talonpojat tulivat hänen luokseen ja
alkoivat pilkata häntä. "Nyt riittää Mihejitshillä rukoilemista koko
ijäkseen, kun hän on pyhänä maata kyntänyt?" sanoivat he.

-- Ja mitä hän siihen sanoi?

-- Hän sanoi vain: "maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto". Sitten hän
taas tarttui auraan, alkoi ajaa hevosta ja laulaa vienolla äänellä ja
kynttilä paloi yhä eikä sammunut.

Pehtoori lakkasi nauramasta, pani pois kitaran, painoi päänsä alas ja
vaipui mietteisiinsä.

Pitkän aikaa hän istui näin, ajoi sitten keittäjättären ja
kylänvanhimman pois, meni verhon taakse vuoteeseen ja alkoi huokailla
ja vaikeroida. Hänen vaimonsa tuli hänen luokseen ja koetti puhua
hänelle, mutta hän ei vastannut mitään, sanoi vain:

-- Hän on voittanut minut! Huonosti minulle nyt kävi!

Vaimo alkoi häntä taivutella:

-- Mene ja päästä heidät työstä. Ehkäpä kaikki käy hyvin. Olethan
ennen tehnyt jos jotakin etkä koskaan pelännyt. Mikä sinut nyt on
niin araksi tehnyt?

-- Minä olen hukassa, -- sanoi pehtoori. -- Hän on voittanut minut.

Vaimo alkoi suuttua.

-- Etkö nyt osaa muuta kuin jankuttaa yhtä ja samaa: "hän on
voittanut, hän on voittanut". Mene päästämään talonpojat kotiinsa,
niin kaikki on hyvin. Mene, minä käsken satuloimaan hevosen.

Hevonen tuotiin ja vaimo sai pehtoorin lähtemään pellolle talonpoikia
päästämään.

Mihail Semjonovitsh nousi hevosen selkään ja lähti ratsastamaan. Kun
hän ajoi kylään, avasi eräs eukko hänelle portin. Kaikki muu kylän
väki hänet nähtyään lähti juoksemaan piiloon, yksi pihaansa, toinen
nurkan taakse, kolmas kasvitarhaansa.

Pehtoori ratsasti kylän läpi ja tuli toiselle portille. Portti oli
kiinni eikä hän voinut sitä avata hevosen selässä istuen. Hän huuteli
ihmisiä avaamaan, mutta ei ketään kuulunut. Viimein hän astui alas
hevosen selästä, avasi portin ja alkoi taas kiivetä hevosen selkään.
Hän pisti jalkansa jalustimeen ja oli juuri heittäytymässä satulaan,
kun hevonen yht'äkkiä pelästyi sikaa ja syöksähti aitaa vasten.
Pehtoori oli iso mies, menetti tasapainon ja putosi vatsalleen
aidalle. Yksi seiväs oli teräväpäinen ja muita pitempi ja juuri tähän
sattui hänen vatsansa. Vatsa meni puhki ja hän putosi maahan.

Kun talonpojat illalla palasivat työstään, alkoivat heidän hevosensa
yht'äkkiä korskua eivätkä tahtoneet mennä kylän portista sisälle.
Miehet katsoivat ja näkivät Mihail Semjonovitshin makaavan selällään
maassa, kädet levällään ja silmät jähmettyneinä. Hänen sisälmyksensä
olivat vuotaneet ulos ja maassa oli suuri verilätäkkö, jota maa ei
ollut jaksanut imeä sisäänsä.

Talonpojat pelästyivät ja peruuttivat hevosiaan. Ainoastaan Pjotr
Mihejitsh astui pehtoorin luo, näki hengen hänestä jo lähteneen,
sulki hänen silmänsä, hankki rattaat, nosti poikansa avulla vainajan
laatikkoon ja vei herraskartanoon.

Herra sai kuulla, miten asiat olivat, ja muutti talonpoikien
päivätyövelvollisuuden rahaveroksi.

Ja talonpojat ymmärsivät, ett'ei jumalallinen voima asu pahuudessa,
vaan hyvyydessä.



Kipinästä suuri palo.

Maalla asui talonpoika Ivan Sherbakov. Hän tuli hyvin toimeen.
Itse hän oli täysissä voimissa, paras työmies koko kylässä, ja
hänen kolme poikaansa olivat myöskin työhön pystyviä. Yksi oli jo
naimisissa, toisella oli morsian katsottuna, kolmas, joka oli vasta
miehistymässä, ajoi hevosta ja opetteli kyntämään. Ivanin vaimo
oli viisas ja taloustoimissa näppärä eukko, miniä oli hiljainen
ja ahkera. Mikäpä oli Ivanin elellessä perheineen! Ainoa henkilö,
joka siinä talossa ei kyennyt leipänsä edestä työtä tekemään, oli
Ivanin vanha, sairas isä. Hengenahdistus oli pakoittanut tämän jo
seitsemättä vuotta makailemaan uunin päällä. Kaikkea oli Ivanilla
kylliksi: kolme hevosta ja varsa, lehmä ynnä hieho. Lampaita oli 15.
Naisväki piti huolta miesten sukista ja vaatteista ja teki työtä
pellolla. Miehet pitivät yleensä huolen talon asioista. Omaa viljaa
riitti pitemmällekin kuin uutiseen asti. Kaurasta saatiin niin paljon
kuin tarvittiin veroihin ja muihin semmoisiin tarpeisiin. Mikäpä
olisikaan Ivanin ollut elellessä lapsineen! Mutta aivan heidän
naapurinaan, vain aita väliä, asui Rampa-Gavrilo, Gordei Ivanovin
poika. Tämä ja Ivan joutuivat keskenään vihoihin.

Niin kauan kuin Gordei oli elossa ja Ivanin isä talossaan isännöi,
he elivät sovussa kuten naapurukset ainakin. Jos eukot tarvitsivat
seulaa tahi sankoa tahi miesten piti tilapäisesti saada puolapuu
tahi pyörä särkyneen sijalle, niin käytiin naapurista lainaamassa
ja autettiin naapuria tarpeen tullen. Jos vasikka sattuu juoksemaan
naapurin aumapihaan, niin tämä ajaa sen pois ja sanoo vain: "älkää
päästäkö tänne pujahtamaan, meillä on vielä työt kesken". Eikä
koskaan tullut kysymykseenkään, että mitään olisi piiloteltu ja
lukkojen takana pidetty taikka että olisi toista turhaan syyttelemään
ruvettu.

Tämmöistä oli elämä vanhusten aikana. Mutta kun nuoret alkoivat
isännöidä, niin asiat muuttuivat.

Kaikki alkoi aivan tyhjästä.

Ivanin miniän kana alkoi munia aikaiseen. Nuorikko rupesi keräämään
munia pääsiäispyhiksi. Joka ainoa päivä hän kävi hakemassa munan
liiterin alta vankkurien laatikosta. Mutta kerran lapset nähtävästi
pelästyttivät kanan, koska se lensi aidan yli naapurin puolelle
ja muni sinne. Nuorikko kuuli kanan kaakattavan, mutta ajattelu
nyt ei ole aikaa, pitää siivota tupaa pyhiksi. Otan sitten, kun
joudan pistäytymään ulos. Hän meni illalla katsomaan liiterin alta
laatikkoa, mutta siinä ei ollut munaa. Nuorikko alkoi kysellä
anopilta ja langolta, olivatko nämä ottaneet munan. "Ei", sanovat
nämä, "emme ole ottaneet." Mutta Taraska, nuorin pojista, kertoo:
"Sinun tupsupää kanasi muni naapurin pihaan, siellä se kaakatti ja
sieltä tuli." Nuorikko katsahti kanaansa. Se istuu kukon kera orrella
silmät kiinni, uneen vaipumassa. Teki mieli kysyä siltä, mihin se
oli muninut, mutta eihän se osaa vastata. Nuorikko lähti naapuriin.
Naapurin vanha eukko tulee vastaan.

-- Mitä sinä tahdot, nuorikko?

-- Kuulehan, muori, -- sanoo tämä, -- eikö minun kanani ole tänään
lentänyt teidän puolelle ja muninut tänne jonnekin?

-- Ei täällä ole semmoista näkynyt. Meidän omat kanamme ovat, Luojan
kiitos, jo kauan aikaa munineet. Omat olemme korjanneet, vieraita
emme tarvitse. Emme me käy toisten taloista munia pimittämässä.

Tämä puhe loukkasi nuorikkoa. Hän tuli sanoneeksi liian sanan, sai
siitä kaksi takaisin ja niin syntyi eukkojen kesken riita. Ivanin
vaimo sattui kulkemaan siitä ohi kaivolta palatessaan ja puuttui
myöskin puheeseen. Gavrilon emäntä juoksi yhteen joukkoon ja alkoi
naapurin vaimoa nuhdella, mainitsi asioita, joissa oli perää, ja
pisti perättömiä sekaan. Säksätys kiihtyi yhä. Kaikki huutavat yhteen
ääneen ja syytävät kilpaa sanoja suustaan. Eikä siinä kauniita
sanoja käytetä. Sinä olet senkin semmoinen, sinä taas olet varas
ja katulutka, sinä kidutat vanhaa appivaariasi nälällä, sinä olet
vihoviimeinen rämppäkello.

-- Ja sinä olet kerjäläinen ja särit seulani! Meidän kanto-ieskin on
sinulla, anna se pois!

He tarttuivat kanto-ikeeseen, jossa vesiämpärit riippuivat, vesi
kaatui maahan, huivit repesivät ja tappelu oli valmis. Gavrilo palasi
pellolta ja alkoi puolustaa eukkoaan. Ivan poikineen juoksi myöskin
paikalle ja yhtyi samaan mylläkkään. Hän oli vankka mies ja hajoitti
pian koko joukon. Gavrilolta hän nykäisi irti tukun partakarvoja.
Kansaa juoksi paikalle ja töin tuskin saatiin tappelu taukoamaan.

Se oli alku.

Gavrilo kääri irti reväistyn partatupun paperiin ja lähti
kunnantuomarin luo.

-- En minä, -- sanoo hän, -- ole itselleni partaa kirjavanaamaisen
Vanjkan revittäväksi kasvattanut.

Hänen vaimonsa taas kehuskeli naapureille, että nyt Ivan tuomitaan ja
joutuu Siperiaan.

Siitä alkoi viha.

Vanha ukko uunin päältä varoitti heitä jo ensi päivästä alkaen, mutta
nuoret eivät hänen puheistaan välittäneet. Hän sanoi heille:

-- Tyhjää te, lapset, touhuatte ja tyhjästä teette asiaa.
Ajatelkaahan vain, että koko tuo teidän juttunne alkoi kananmunasta.
Lapset sattuivat löytämään munan, no, vähätpä tuosta. Ei yhdestä
munasta mitään vahinkoa ole. Jumala antaa kaikille kylliksi. Ja
jos toinen sattui sanomaan pahan sanan, niin opeta ja neuvo häntä
paremmin puhumaan. Syntyi tappelu, -- no niin, sattuuhan semmoistakin
syntisten kesken. Tehkää nyt sovinto ja haudatkaa koko asia. Jos
jatkatte vihanpitoa, niin se on teille itsellenne vahingoksi.

Nuoret eivät totelleet ukkoa, tuumivat vain, ett'ei ukko puhu asiaa,
vaan marisee vanhuuttaan.

Ivan ei antanut perään naapurilleen.

-- En minä ole hänen partaansa repinyt, -- sanoi hän, -- itse hän on
sen irti nykinyt, mutta hänen poikansa on repinyt paitani rintamuksen
ja koko paidan. Tuossa se on.

Ja Ivan lähti käräjiin. He esittivät asiansa sekä rauhantuomarille
että kunnanoikeudelle. Samaan aikaan kuin he käräjöivät, katosi
Gavrilon rattaista sokkanaula. Gavrilon naisväki pani tämän muitta
mutkitta Ivanin pojan syyksi. "Me näimme", sanoivat he, "hänen
menevän yöllä ikkunan ohi rattaiden luo ja kummi tiesi kertoa, että
hän oli ollut kapakassa ja tarjotellut kapakoitsijalle tuota naulaa."

Alkoi uusi käräjänkäynti. Kotona taas oli alituista toraa ja
tappeluakin. Lapsetkin käyttivät haukkumasanoja, joita olivat
vanhemmilta oppineet, ja kun akkaväki sattui joella yhteen, niin
enemmän he siinä toistensa kiusaksi kieltä pieksivät kuin vaatteita
viruttivat.

Ensin syyttelivät miehet aiheettomasti toisiaan, mutta alkoivat
viimein todellakin varastella toisiltaan kaikkea, mikä vain oli
helposti vietävissä. Pian oppivat naiset ja lapsetkin saman konstin.
Ja elämä kävi yhä huonommaksi ja huonommaksi. Ivan Sherbakov ja
Rampa-Gavrilo riitelivät sekä kyläkokouksissa että kunnanoikeudessa
että rauhantuomarin edessä, niin että viimein kaikki tuomaritkin
heihin työlästyivät. Väliin toimitti Gavrilo Ivanin putkaan tahi
hankki hänelle sakon niskaan, väliin taas onnistui Ivan tekemään
saman Gavrilolle. Ja mitä suurempia riettauksia he toisiaan vastaan
keksivät, sitä katkerammaksi kävi viha heidän välillään. Kun koirat
käyvät toistensa kimppuun, niin ne raivostuvat sitä enemmän, kuta
kauemmin tappelevat. Koiraa lyödään takaapäin, mutta se luulee, että
toinen häntä puree, ja vimmastuu yhä enemmän. Niin nämä miehetkin.
He menevät käräjiin, heitä rangaistaan -- jompaakumpaa -- sakolla tahi
vankeudella, ja tämä kaikki saa vain vihan heidän sydämissään yhä
voimakkaammaksi yltymään. "Maltahan vain, kyllä minä tämän kaiken
sinulle vielä maksan." Näin jatkuivat heidän välinsä kuusi vuotta.
Ukko vain uunilla puhui yhä samaa. Tähän tapaan hän varoitteli:

-- Mitä te teette, lapset? Jättäkää te pois kaikki vehkeilynne,
pitäkää kiinni asiasta, mutta älkää ihmisille vihoitelko, niin on
parempi ollaksenne. Mitä enemmän annatte kiukulle valtaa, sitä
pahempi.

Mutta ukon puheet kaikuivat kuuroille korville.

Seitsemäntenä vuonna syntyi taas juttu siitä, että Ivanin miniä
rupesi häissä kaiken kansan kuullen häpäisemään Gavriloa syyttäen
häntä sangen riettaasta teosta. Gavrilo oli juovuksissa eikä jaksanut
hillitä sydäntään, vaan löi muijaa niin pahasti, että tämä, joka oli
raskaana, sai maata vuoteessa koko viikon. Ivan ilostui ja lähti
tutkintotuomarin puheille. "Nytpä pääsen naapuristani", -- tuumii
hän. "Ei hän voi välttää kuritushuonetta tahi Siperiaa." Mutta Ivanin
asia ei ottanut luonnistuakseen. Tutkintotuomari ei ottanut valitusta
korviinsa, ja kun lyötyä tutkittiin, niin hänessä ei havaittu mitään
vammoja ja hän oli taas jalkeilla. Ivan kääntyi rauhantuomarin
puoleen. Tämä lykkäsi asian kunnanoikeuteen. Ivan puuhaili yhä
asiansa hyväksi, juotti puoli ämpäriä makeata viinaa kirjurille ja
kunnan esimiehelle, ja sai viimein aikaan, että Gavrilolle tuomittiin
raippoja selkään. Tuomio luettiin oikeudessa julki Gavrilolle.

Kirjuri lukee: "Oikeus on määrännyt, että talollista Gavrilo
Gordejevia on rangaistava kahdellakymmenellä raipan iskulla
kunnallishallituksen edessä." Ivankin on kuulemassa päätöstä ja
katsoo Gavriloon, minkä vaikutuksen se tähän tekee. Gavrilo tuli
kalmankalpeaksi, kääntyi ympäri ja meni eteiseen. Ivan tuli ulos
hänen jälestään mennäkseen hevosensa luo ja kuuli Gavrilon sanovan:

-- Hyvä on, hän pieksättää minua selkään niin että se kipenöitsee;
kunpahan ei sentään jokin hänelläkin piakkoin kipenöitsisi.

Nämä sanat kuultuaan Ivan heti palasi tuomarien luo.

-- Kuulkaa hyvät tuomarit! Hän uhkaa polttaa taloni. Hän sanoi sen
todistajien kuullen.

Gavrilo kutsuttiin sisälle.

-- Sanoitko tosiaankin niin?

-- En minä ole mitään sanonut. Pieksäkää, kun se kerran on teidän
vallassanne. Minä huomaan, että saan yksin kärsiä totuuden takia ja
että hän saa tehdä mitä tahansa.

Vielä aikoi Gavrilo jotakin sanoa, mutta hänen huulensa ja
poskensa alkoivat vavahdella. Hän kääntyi seinään päin. Tuomarit
ihan pelästyivät, kun näkivät hänen muotonsa. "Kunhan hän vain ei
tosiaankin tekisi jotakin pahaa naapurilleen tahi itselleen", --
ajattelivat he.

Ja tuomari, vanha ukko, alkoi puhua:

-- Kuulkaahan, hyvät miehet, sopikaa mieluummin hyvällä. Pahastihan
sinä Gavrilo teit, kun löit raskasta eukkoa. Onneksi Jumala armahti,
niin ett'et joutunut murhamieheksi. Pahastihan teit, eikö totta?
Tunnusta sinä vikasi ja pyydä Ivanilta anteeksi. Kyllä hän antaa.
Sitten me muutamme tämän tuomion.

Tämän kuultuaan sanoi kirjuri:

-- Se ei ole luvallista, sillä tässä ei ole tehty sovintoa 117:nnen
pykälän mukaisesti, oikeus on antanut päätöksensä ja päätös on
pantava täytäntöön.

Mutta tuomari ei huolinut kirjurin puheesta.

-- Älä siinä suutasi soita! -- sanoi hän. -- Tärkein pykälä,
veliseni, on se, että Jumalan tahtoa on noudatettava, ja Jumala on
käskenyt sopimaan.

Ja tuomari alkoi taas puhua miehille, mutta ei saanut heitä
taipumaan. Gavrilo ei tahtonut kuulla hänen puhettaan.

-- Minä täytän ensi vuonna viisikymmentä vuotta, sanoi hän, --
poikani on jo naimisissa eikä minua ole ijässäni lyöty, mutta nyt on
kirjavanaamainen Vanjka toimittanut minulle raippoja ja häneltä muka
pitäisi vielä pyytää anteeksi! Ei, se on liikaa... Kyllä minä vielä
vuorostani näytän Vanjkalle!

Gavrilon ääni alkoi taas värähdellä. Hän ei voinut sanoa enää muuta,
kääntyi ympäri ja meni ulos.

Oikeuspaikalta oli kotiin kymmenen virstaa, ja Ivan palasi vasta
myöhään illalla. Naiset olivat jo lehmiä vastaan menossa. Hän riisui
hevosen ja meni tupaan. Tuvassa ei ollut ketään. Pojat olivat
vielä pellolla ja naiset karjaa vastassa. Ivan istuutui lavitsalle
ja vaipui ajatuksiinsa. Hän muisti, kuinka tuomio julistettiin
Gavrilolle ja kuinka tämä kalpeni sekä kääntyi seinään päin. Oudosti
kouristi nyt hänen sydäntään. Hän ajatteli, miltä hänestä olisi
tuntunut, jos hänelle itselleen olisi raippoja tuomittu. Gavrilo kävi
hänelle sääliksi.

Hän kuuli, että ukko uunilla rupesi yskimään ja kömpi sieltä
hiljakseen alas. Hitaasti hiihtäen vanhus pääsi lavitsalle asti,
mutta uupui tästä ja sai taas yskäkohtauksen. Kun se viimein meni
ohi, niin ukko sanoi nojaten pöytään:

-- No? Tuomittiinko?

Ivan vastasi:

-- Tuomittiin saamaan kaksikymmentä raipan iskua.

Ukko puisteli päätään.

-- Huonosti sinä menettelet, Ivan, -- sanoo hän. -- Ohhoh, hyvin
huonosti! Et sinä häntä vahingoita, vaan itseäsi. Tuleeko sinun olosi
helpommaksi siitä, että hänen selkänsä pehmitetään?

-- Osaapa sitten vast'edes pysyä alallaan, -- sanoi Ivan.

-- Kuinka hän pysyy alallaan? Mitä pahaa hän tekee enemmän kuin sinä?

-- Mitäkö hän on minulle tehnyt? -- tulistui Ivan, Hän oli vähältä
tappaa eukon. Ja nytkin hän uhkaili polttaa taloni. Pitäisikö häntä
kiittää siitä?

Ukko huokasi ja puhkesi puhumaan:

-- Sinä Ivan kuljet kaiket maailmat, kun taas minä olen jo
vuosikausia uunilla maannut. Sen vuoksi sinä luulet, että itse näet
kaikki, mutta että minä en näe mitään. Ei, lapseni, sinä et näe
mitään, sillä viha on pimentänyt silmäsi. Muitten synnit ovat sinulla
silmien edessä, mutta omat selän takana. Mitä sinä sanoitkaan:
hän tekee pahaa! Jos hän yksin sitä tekisi, niin ei pahaa olisi
olemassakaan. Syntyykö paha ihmisten kesken yhden toimesta? Siihen
tarvitaan kaksi. Hänen huonoutensa sinä näet, mutta omaasi et
huomaa. Jos hän yksin olisi paha ja sinä olisit hyvä, niin pahaa ei
olisikaan. Kuka hänen partansa repi? Kuka häntä oikeudesta toiseen
juoksutti? Kaiken sinä sentään panet hänen syykseen. Sinä elät itse
huonosti, siksi asiatkin menevät huonosti. En minä, poikaseni, sillä
tavoin ole elänyt enkä semmoista teille opettanut. Tiedätkö, miten me
elimme hänen isäukkonsa kanssa? Elimme niinkuin naapurusten tulee.
Jos hänellä sattui olemaan puutos jauhoista, niin hänen eukkonsa
tulee ja sanoo, että nyt, setä Frol, olisi tarvis jauhoja. No, mene
aittaan, nuorikko, -- sanotaan hänelle, -- ota sieltä niin paljon
kuin tarvitset. Jos hänellä ei sattunut olemaan ketään, joka veisi
hevoset hakaan, niin hän lähettää minun poikani niitä viemään. Kun
taas minulla on jostakin puute, niin menen hänen luokseen ja sanon:
setä Gordei, sitä ja sitä ja sitä on tarvis! -- Ota, setä Frol! Näin
oli meillä asiat. Ja elämä luisti kevyesti. Mutta miten on nyt?
Kuulithan, kuinka sotamies äsken kertoi Plevnasta? Teidän välillänne
on nyt ankarampi sota kuin tuossa Plevnassa. Onko tämä mitään elämää?
Ja ajattele, mitä syntiä siitä seuraa! Sinä olet talollinen, sinä
olet isäntä talossasi. Sinun on kaikesta vastattava. Mitä opetat sinä
naisillesi ja lapsillesi? Koiran kujeita. Äskettäin Taraska mokomakin
räkänokka, räkytti täti Arinalle ja käytti kaikkein rumimpia sanoja,
mutta äiti vain nauroi hänelle. Onko se hyvä? Sinunhan siitä on
vastattava. Ajattelehan vähän sieluasikin. Niinkö on tehtävä? Sinä
sanot minulle sanan, minä annan kaksi takaisin, sinä annat minulle
korvapuustin, minä annan sinulle kaksi. Ei, kultaseni, ei Kristus
meille tyhmille tätä opettanut, kun hän maan päällä eli. Jos sinulle
sanotaan paha sana, niin hillitse sinä kielesi, kyllä toisen hänen
omatuntonsa tuomitsee. Niin opetti meille Hän, meidän Herramme. Kun
sinua lyödään korvalle, niin käännä sinä toinen: tuossa on, lyö
minua, jos olen sen ansainnut. Silloin lyöjän omatunto herää. Hän
lauhtuu ja kuuntelee sinua. Niin on Hän käskenyt meidän tekemään,
eikä ylvästelemään. Miksi olet vaiti? Puhunko oikein?

Ivan ei sanonut mitään, kuunteli vain.

Ukko sai yskäkohtauksen, sai vaivoin kakistaneeksi kurkkunsa selväksi
ja alkoi taas puhua:

-- Sinä luulet Kristuksen opettaneen meille pahaa. Meidän omaa
hyväämmehän hän opetti. Ajatteleppa maallista elämääsi. Onko se
ollut parempaa vaiko huonompaa senjälkeen kuin tuo teidän Plevnanne
alkoi? Laskehan vain, miten paljon omaisuutta olet kuluttanut
oikeudenkäyntiin, miten paljon matkoihin ja ruokarahoina. Poikasi
ovat reippaita miehiä, sinä voisit elää hyvästi ja menestyisit
mainiosti, mutta tulosi ovatkin vähenemässä. Miksi? Kaikki vain yhä
samasta syystä. Ylpeydestäsi se johtuu. Sinun pitäisi poikinesi olla
peltoa kyntämässä ja itse toimittaa kylväminen, mutta sinut pahahenki
lennättää tuomarin tahi jonkun nurkkasihteerin luo. Kun et kynnä
etkä kylvä oikeaan aikaan, niin ei maakaan kasva. Miksi ei kaurasta
nyt tullut mitään? Milloin sinä sen kylvit? Nyt tulit kaupungista.
Mitä sait aikaan käräjöimiselläsi? Vahinkoa omaan niskaasi. Hehee,
poikaseni! Pidä sinä vain huoli työstäsi, möyri poikinesi pellolla ja
puuhaa pihassasi, ja jos joku sinua loukkaa, niin anna sinä anteeksi
kuten Jumala käskee. Silloin on asiakin helposti autettu ja mielesi
aina kevyt.

Ivan oli vaiti.

-- Kuulehan, Vanja! Tottele minua, vanhaa miestä. Käy valjastamassa
kimo ja lähde heti hallitukseen, lopeta siellä kaikki juttuaminen ja
pistäydy aamulla Gavrilon luo, tee hänen kanssaan sovinto ja kutsu
hänet luoksesi, -- huomennahan on pyhä, -- tarjoa hänelle teetä, ota
puoli tuoppia viinaa ja sopikaa kaikki vihat ikuisiksi ajoiksi ja
sanokaa se naisillenne ja lapsillennekin.

Ivan huokasi ja ajatteli: "Ukko on oikeassa", ja hänen sydämensä
heltyi. Hän ei vain tiedä, kuinka tuo kaikki olisi tehtävä, kuinka
nyt saisi sovinnon syntymään.

Ukko sanoi taas aivan kuin arvaten Ivanin ajatukset:

-- Mene, Vanja, älä lykkää toistaiseksi. Sammuta tuli alussa
ennenkuin se pääsee valtaan. Kipinästä tulee muuten suuri palo.

Vielä tahtoi ukko jotakin lausua, mutta ei saanut sanotuksi,
sillä naiset tulivat tupaan ja alkoivat säkättää kuin harakat. He
olivat jo kuulleet kaikki uutiset, sekä sen, miten Gavrilo oli
tuomittu raipparangaistukseen, että senkin, miten hän oli uhkaillut
murhapolttoa. Kaiken he olivat ennättäneet kuulla ja pistää jo
omiaankin joukkoon ja laidunpaikalla he olivat taas riidelleet
Gavrilon naisten kanssa. He rupesivat kertomaan, kuinka Gavrilon
miniä oli heitä peloitellut tutkintotuomarilla. Tutkintotuomari on
muka Gavrilon puolella. Hän ottaa nyt jutun käsiinsä ja opettaja on
muka jo laatinut uuden syytekirjan itse keisarille Ivania vastaan ja
siinä on kaikki asiat selitetty, ja nyt joutuu toinen puoli Ivanin
tilasta heille. Ivanin sydän paatui taas näitä puheita kuunnellessa
eikä hän enää ajatellut sopimista Gavrilon kanssa.

Isännällä talossa on aina paljon tehtävää. Ivan ei ruvennut puheisiin
naisten kanssa, vaan nousi, poistui tuvasta, meni riiheen ja
liiteriin. Kun hän oli asettanut kaikki kuntoon ja palasi pihaan, oli
aurinkokin jo laskenut ja pojat tulivat juuri pellolta. Ivan odotti
heitä, kyseli töiden menoa, auttoi heitä hevosten riisumisessa,
pani vikaantuneet länget erilleen korjatakseen ne ja olisi vieläkin
puuhaillut, joll'ei olisi tullut jo kovin pimeä. Ivan heitti vielä
karjalle rehua, avasi portin Taraskalle, joka oli lähdössä viemään
hevosia yöksi hakaan, päästi hevoset pihasta ja sulki taas portin
huolellisesti. "Nyt illalliselle ja nukkumaan", ajatteli Ivan, otti
revenneet länget käteensä ja lähti tupaan. Hän oli nyt unohtanut
sekä Gavrilon että sen, mitä isä oli puhunut. Mutta juuri kun hän
tarttui oven renkaaseen ja oli astumassa eteiseen, hän kuuli naapurin
aidan takana riitelevän käheällä äänellä. "Mitä siitä pahalaisesta!"
huutaa Gavrilo. "Tappaa se pitäisi!" Nämä sanat saivat Ivanissa
kuohahtamaan kaiken entisen vihan naapuria vastaan. Hän jäi seisomaan
ja kuuntelemaan Gavrilon vihoittelua. Gavrilo vaikeni ja Ivan meni
tupaan. Tupa on valaistu; nuorikko istuu nurkassa ja kehrää, vanha
mummo puuhaa illallista, vanhin poika pujoittaa nauhoja virsuihin,
toinen istuu pöydän ääressä lukemassa, Taraska hankkiutuu hevosia
viemään.

Tuvassa näyttää kaikki hyvältä ja hauskalta. Kun ei vain tuo yhteinen
viha olisi ikävänä toverina.

Ivan astui sisään vihaisena, paiskasi kissan pois lavitsalta ja
haukkui naisia siitä, ett'ei pesutiinu ollut paikoillaan. Ja ikävä
valtasi Ivanin mielen. Hän istuutui, rypisti kulmansa ja ryhtyi
korjaamaan länkiä, mutta päässä pyörivät yhä Gavrilon sanat, kuinka
tämä oli oikeudessa uhkaillut ja äsken taas käheällä äänellä
huutanut: "Tappaa se pitäisi!"

Mummo antoi Taraskalle illallista. Taraska söi, otti sitten ylleen
lyhyen turkin ja viitan, sitoi vyön ympärilleen, otti leipää ja
meni ulos tielle hevosten luo. Vanhempi veli aikoi lähteä häntä
saattamaan, mutta Ivan nousi itse ja meni portaille. Ulkona oli jo
pilkko pimeä, taivas oli mustassa pilvessä ja tuuli oli alkanut
puhaltaa. Ivan astui alas portailta, auttoi pojan hevosen selkään,
ajoi varsan yhteen joukkoon ja jäi seisomaan sekä katselemaan ja
kuuntelemaan, kuinka Taraska ratsasti pitkin kyläntietä, tapasi
toisia poikia matkalla ja hävisi näiden kanssa kuulumattomiin. Ivan
seisoo yhä portilla eivätkä hänen päästään lähde Gavrilon sanat:
"Kunpahan ei sinullakin kohta jokin kipenöitsisi".

"Ei se sääli itseäänkään", ajattelee Ivan. "Nyt ovat olleet
pouta-ilmat ja tuulikin puhaltaa. Hän voi hiipiä jostakin takateitä,
pistää tulen ja pujahtaa piiloon. Polttaa, senkin konna, talon eikä
joudu edes kiinni. Kunpa yllättäisi hänet itse teossa, niin hän ei
pääsisi käsistä!" Ja niin lujasti pysyi Ivanin päässä tämä ajatus,
että hän ei palannutkaan takaisin portaille, vaan meni suoraan tielle
ja kiersi kulman taakse. "Annahan kun kierrän ympäri talon. Kuka
hänet tietää!" Ja Ivan lähti hiljaa astelemaan aidan vierustaa. Kun
hän kääntyi nurkan taakse ja katsoi aidan suuntaan, niin hän oli
näkevinään nurkassa jonkin vilahtavan, aivan kuin ojentautuvan esiin
ja kohta taas painautuvan piiloon. Ivan pysähtyi ja oli aivan hiljaa,
kuuntelee ja katselee. Kaikki on vaiti, tuuli vain nykii pensaitten
lehtiä ja kahisuttaa olkia. Oli pilkko pimeä, mutta silmät tottuivat
siihen. Ivan näkee koko nurkan, auran sekä räystään. Hän seisoi
jonkun aikaa paikallaan, mutta ei nähnyt ketään.

"Ei se näy olleen mitään", tuumi Ivan, "mutta teenpä kuitenkin
kierrokseni." Ja hän lähti hiipimään vajan seinän vierustaa. Ivanilla
on virsut jalassa ja hän kulkee niin hiljaa, ett'ei itsekään kuule
omia askeleitaan. Hän saapuu jo toiselle nurkalle, vaan -- kas!
Äskeisen nurkan luona välähti jokin auran kohdalla -- ja katosi
sitten taas. Ivanin sydän hytkähti ja hän pysähtyi. Samassa leimahti
samalla paikalla kirkas liekki ja Ivan näkee selvästi, että mies,
jolla on lakki päässä, on kyykyllään, selin häneen, ja sytyttää
kädessään olevaa olkitukkoa. Sydän Ivanin rinnassa alkoi kiivaasti
hakata, hän jännitti kaikki voimansa ja lähti harppaamaan pitkin
askelin eteenpäin tietämättä itsekään, kuinka kulki. "No niin",
ajattelee hän, "nyt hän ei pääse pakoon, saan hänet kiinni paikalla!"

Ei ollut Ivan vielä kulkenut kahtakaan patsasväliä, kun äärettömän
kirkas liekki leimahti. Se ei ollut enää samassa paikassa kuin
edellinen eikä se ollut mikään pikku tuli, vaan mahtavana
tulipatsaana leimusivat oljet räystään alla ja liekit nuoleksivat
kattoa. Gavrilo seisoi vieressä -- hänet näki nyt aivan selvästi.

Ivan syöksähti ramman luo niin kuin haukka kananpojan kimppuun.
"Nujerran hänet, -- ajattelee hän, nyt ei hän pääse käsistäni!"
Mutta rampa näkyi kuulleen askeleet, hän vilkaisi taakseen ja
niin vikkelästi, ett'ei moista olisi odottanut, hän lähti juosta
lynkkäämään aivan kuin jänis vajan vierustaa.

-- Et pääse karkuun! -- huusi Ivan ja juoksi häntä kohti.

Juuri kun hän oli tarttumaisillaan Gavriloa niskaan, livahti tämä
hänen käsistään niin että vain takin lieve jäi Ivanin kouraan.
Lieve repesi ja Ivan kaatui. Hän hypähti heti pystyyn ja lähti taas
juoksemaan huutaen: "Poliisi! Ottakaa kiinni!"

Ennenkuin hän pääsi jaloilleen, oli Gavrilo jo ehtinyt oman
pihansa kohdalle, mutta siinä Ivan hänet saavutti. Hän oli juuri
ottamaisillaan Gavrilon kiinni, kun äkkiä tunsi päätänsä huimaavan
aivan kuin häntä olisi isketty kivellä kalloon. Gavrilo oli nimittäin
nostanut maasta tammikalikan, ja kun Ivan juoksi hänen luokseen, niin
hän iski tätä kaikin voimin päähän.

Ivan typertyi, hänen silmänsä kipenöivät, sitten kaikki pimeni ja hän
horjahti. Kun hän tointui, oli Gavrilo kadonnut, oli valoisata kuin
päivällä ja hänen talostaan päin kuului jytinää ja ryskettä aivan
kuin kone olisi ollut käynnissä. Ivan kääntyi ja näki, että hänen
takimainen liiterinsä oli ilmi tulessa ja sen viereinenkin vaja oli
jo syttynyt palamaan. Tuli ja savu laajenivat yhä ja savun mukana
lenteli palavia olkihiutaleita tupaa kohti.

"Hyvät ihmiset, mitä tämä on?" huudahti Ivan, kohotti ylös kätensä ja
löi ne sitten reisiänsä vasten. "Eihän minun olisi tarvinnut muuta
kuin temmata pois räystään alta ja polkea päälle! Mitä tämä on?" --
toisti hän. Hän yritti huutamaan, mutta ääni takertui kurkkuun. Hän
koetti juosta, mutta jalat eivät tahtoneet totella, vaan pysähtelivät
vuorotellen. Hän lähti astumaan, alkoi horjua, hengitys pysähtyi.
Jonkun aikaa seisottuaan ja henkeä vedettyään hän lähti taas
eteenpäin kulkemaan. Ennenkuin hän oli kiertänyt liiterin ja saapunut
palopaikalle, oli toinenkin vaja leimahtanut ilmi liekkiin, tuli oli
jo tarttunut tuvan nurkkaan ja porttiin ja liekit leimusivat tuvasta
ulos, niin ett'ei voinut päästä sisälle. Kansaa oli kokoontunut suuri
joukko, mutta ei mitään ollut tehtävissä. Naapurit kuljettivat ulos
tavaroitaan ja ajoivat karjansa ulos pihasta. Ivanin talosta levisi
palo Gavrilon taloon, tuuli yltyi ja vei tulen toiselle puolelle
tietä. Puoli kylää paloi poroksi.

Ivanin talosta saatiin töin tuskin vanha ukko ulos kannetuksi. Muut
talon asukkaat pääsivät tulen kynsistä paitasillaan, mutta kaikki
muu joutui sen saaliiksi. Lukuunottamatta hevosia, jotka olivat
yölaitumella, paloivat kaikki eläimet, yksinpä kanatkin orrellaan,
rattaat, aurat, karhit, naisten tavara-arkut, vilja laareissaan,
kaikki.

Gavrilon talossa ennätettiin pelastaa karja ja jonkun verran muutakin.

Palo kesti kauan, kaiken yötä. Ivan seisoi talonsa ääressä, katseli
ja hoki vain: "Mitä tämä on, hyvät ihmiset? Ei olisi tarvinnut muuta
kuin temmata pois ja polkea päälle." Mutta kun tuvan katto romahti
alas, niin hän tunkeutui aivan tulen luo, tarttui mustuneeseen
hirteen ja alkoi vetää sitä. Naiset näkivät hänet ja alkoivat kutsua
häntä pois, mutta hän kiskoi hirren erilleen ja tarttui sen jälkeen
toiseen, mutta horjahti ja kaatui tuleen. Silloin hänen poikansa
riensi paikalle ja veti hänet pois. Ivanin sekä parta että hiukset
ennättivät palaa, puku oli turmeltunut ja kädet vioittuneet eikä hän
tuntenut mitään. "Hän on surusta typertynyt", sanoivat ihmiset. Palo
alkoi vähitellen sammua, mutta Ivan seisoi yhä samalla paikalla ja
höpisi vain: "Hyvät ihmiset, mitä tämä on? Olisi pitänyt vain temmata
pois."

Aamun koitteessa lähetti kylänvanhin poikansa Ivania kutsumaan.

-- Setä Ivan, isäsi on kuolemaisillaan, käski kutsumaan sinua
jäähyväisille.

Ivan oli unhoittanut isänsäkin eikä tajunnut, mitä hänelle puhuttiin.

-- Mikä isä? -- sanoo hän. -- Kuka kutsui?

-- Käski kutsumaan sinua jäähyväisille, hän on meidän tuvassa
kuolemaisillaan. Lähde pois, setä Ivan, sanoi kylänvanhimman poika ja
veti häntä kädestä.

Ivan lähti kulkemaan pojan jälessä.

Kun ukkoa oltiin ulos kantamassa, niin palavia olkia lensi hänen
päälleen ja ne polttivat hänen haavoja. Hänet vietiin sitten
kylänvanhimman taloon, joka oli loitommalla ja säästyi palolta.

Ivanin saapuessa isänsä luo oli tuvassa vain kylänvanhimman vaimo ja
lapset uunin päällä. Kaikki muut olivat palopaikalla. Ukko makasi
lavitsalla kynttilä kädessä ja katseli oveen päin. Kun poika astui
sisälle, niin hän liikahti. Emäntä meni hänen luokseen ja sanoi, että
hänen poikansa oli tullut. Hän käski kutsumaan tätä lähemmäksi. Ivan
tuli hänen luokseen ja ukko alkoi puhua:

-- Mitä, Vanjatka, -- sanoi hän, -- enkö sinulle sanonut? Kuka
sytytti kylän palamaan?

-- Hän, isä kulta, -- sanoi Ivan, -- hän. Minä yllätin hänet. Näin
hänen pistävän tulen räystään alle. Minun ei olisi tarvinnut muuta
kuin temmata pois palava olkitukku ja polkea sen päälle, niin ei
mitään onnettomuutta olisi tapahtunut.

-- Ivan, -- sanoi ukko, -- minun kuolemani lähestyy ja sinäkin kuolet
kerran. Kuka on syyllinen?

Ivan kumartui isän yli eikä voinut puhua mitään,

-- Sano Jumalan kasvojen edessä: kuka on syyllinen? Mitä minä sinulle
puhuin?

Nyt vasta Ivan tointui ja ymmärsi kaikki. Hän sanoi tuhisten nenäänsä:

-- Minä, isä kulta! -- Sitten hän lankesi polvilleen isän eteen,
purskahti itkuun ja sanoi:

-- Anna minulle anteeksi, isä. Minä olen syyllinen sinun ja Jumalan
edessä.

Ukko alkoi liikuttaa käsiään, siirsi kynttilän vasempaan käteensä ja
koetti kohottaa oikean otsalleen tehdäkseen ristinmerkin, mutta ei
jaksanut viedä kättään ylös asti.

-- Jumalan kiitos, Jumalan kiitos! -- lausui hän ja loi taas silmänsä
poikaan.

-- Vanjka, kuulehan!

-- Mitä, isä?

-- Mitä on nyt tehtävä?

Ivan itki yhä.

-- En tiedä, isä kulta, -- sanoi hän. -- Kuinka päästäänkään taas
elämää alkamaan?

Ukko sulki silmänsä, liikutti huuliaan aivan kuin voimia kooten,
avasi sitten taas silmänsä ja sanoi:

-- Jumalan avulla pääsette kyllä elämään taas.

Vähän aikaa vaiti oltuaan ukko hymähti ja sanoi:

-- Muista, Vanja, että et sano, kuka sytytti. Älä ilmoita toisen
syntiä, niin Jumala antaa sinulle kaksi omaasi anteeksi.

Ukko tarttui kynttilään molemmin käsin, pani kädet ristiin sydämensä
päälle, huokasi, oikaisihe ja kuoli.

Ivan ei ilmiantanut Gavriloa eikä kukaan saanut tietää, mistä
tulipalo oli syntynyt.

Ja Ivanin sydän lauhtui Gavriloa kohtaan ja Gavrilo puolestaan
ihmetteli, että Ivan ei hänen rikostaan kenellekään ilmaissut. Alussa
Gavrilo pelkäsi häntä, mutta tottui sitten häneen. Riitaisuudet
naapurusten ja heidän perheittensä kesken lakkasivat. Sen aikaa
kun taloja rakennettiin, asuivat molemmat perheet samassa pihassa.
Kun sitten kylä taas oli kuntoon saatu ja talot vähän väljemmin
sijoitettu, niin Ivan ja Gavrilo jäivät edelleen naapuruksiksi samaan
kortteliin.

Ivan ja Gavrilo elivät nyt niinkuin naapurusten tulee ja niinkuin
vanhukset olivat eläneet. Ja Ivan Sherbakov muistaa ukon neuvon ja
Jumalan käskyn, että tuli on sammutettava aivan alussa.

Ja jos joku tekee hänelle pahaa, niin ei hän pyri sitä kostamaan,
vaan koettaa saada asiat korjatuiksi. Ja jos joku sanoo hänelle
pahan sanan, niin hän ei koeta vastata vielä pahemmin, vaan koettaa
opettaa toista välttämään pahoja sanoja ja opettaa samoin naisiaan ja
lapsiaan. Ja Ivan Sherbakov parani ja hänen elämänsä tuli paremmaksi
kuin koskaan ennen.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Vankina Kaukaasiassa - Y. m. kertomuksia" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.