Title: Satuja ja tarinoita 1
Author: Andersen, H. C. (Hans Christian)
Language: Finnish
As this book started as an ASCII text book there are no pictures available.


*** Start of this LibraryBlog Digital Book "Satuja ja tarinoita 1" ***


SATUJA JA TARINOITA I

Kirj.

H. C. Andersen


Suom. Maila Talvio



WSOY, Porvoo, 1914.



SISÄLLYS.

  1. Tulukset.
  2. Iso Niilo ja Pikku Niilo.
  3. Todellinen prinsessa.
  4. Pikku Iidan kukkaset.
  5. Peukalo-Liisa.
  6. Paha poika.
  7. Matkatoveri.
  8. Pieni merenneito.
  9. Keisarin uudet vaatteet.
 10. Onnettaren kalossit.
 11. Satakauno.
 12. Vakaa tinasotamies.



TULUKSET.


Maantietä tulla marssi sotamies: yks, kaks! yks, kaks! Hänellä oli
reppu selässä ja sapeli vyöllä, sillä hän oli ollut sodassa ja palasi
nyt kotiin. Maantiellä hän äkkiä tapasi vanhan noita-akan. Olipa se
ilkeän näköinen! Sen alahuuli ulottui rinnalle asti ja se virkkoi:
"hyvää iltaa, sotamies! Onpa sinulla komea sapeli ja suuri reppu.
Sinäpä olet aika sotamies! Nyt sinä voit saada niin paljon rahaa kuin
ikinä tahdot!"

"Kiitoksia vain, vanha noita-akka!" vastasi sotamies.

"Näetkös tuon suuren puun?" puheli akka ja osoitti puuta, joka kasvoi
siinä likellä. "Se on sisältä ontto! Nouseppas nyt latvaan, niin näet
aukon. Kun pujahdat siitä sisään, pääset syvälle puuhun. Minä sidon
nuoran vyöllesi ja vedän sinut ylös, kun vain huudat!"

"Mitä minä siellä puussa teen?" kysyi sotamies.

"Menet noutamaan rahoja!" vastasi noita. "Katso, kun sinä pääset
puun pohjalle, avautuu eteesi pitkä käytävä. Siellä on hyvin
valoisaa, sillä siellä palaa satoja lamppuja. Näet kolme ovea, avaa
ne, avaimet ovat ovessa. Kun tulet ensimäiseen huoneeseen, näet
keskellä lattiaa suuren kirstun ja sen päällä istumassa koiran. Sillä
koiralla on kahvikupin kokoiset silmät, mutta älä sitä pelästy.
Minä annan matkaasi siniruutuisen esiliinani. Levitä se lattialle,
mene sitten vain rohkeasti koiran kimppuun ja nosta se esiliinalle,
avaa kirstu ja ota niin monta killinkiä kuin tahdot. Kirstussa on
paljasta kuparirahaa. Mutta jos sinä mieluummin tahdot hopeaa,
voit mennä seuraavaan huoneeseen; siellä istuu koira, jonka silmät
ovat kuin myllynkivet, mutta älä sitä säikähdä, nosta vain elukka
esiliinalleni ja ota rahaa! Mutta jos sinä nyt tahtoisitkin kultaa,
voit sitäkin saada miten paljon hyvänsä, jos menet kolmanteen
huoneeseen. Sen huoneen rahakirstua vartioi koira, jonka silmät ovat
kuin kellotapulit. Se se vasta on koira! Mutta älä sitäkään säikähdä!
nosta se vain esiliinalleni istumaan, ei se tee sinulle pahaa. Ja ota
sitten kirstusta kultaa niin paljon kuin haluttaa!"

"Ei kuulu hullummalta!" sanoi sotamies. "Mutta mitä minun sitten
pitää antaa vastalahjaksi sinulle, vanha noita? Sillä kyllä kai sinä
minulta jotakin tahdot!"

"Ei", sanoi noita, "en minä tahdo sinulta penninkään vertaa! ainoa
mitä pyydän on, että tuot minulle vanhat tulukset, jotka mummoni
unohti puuhun, kun hän viimein siellä kävi!"

"No! sido sitten nuora vyölleni!" sanoi sotamies.

"Kas noin!" virkkoi noita, "ja tässä on sinikirjava esiliinani".

Sotamies kapusi nyt puuhun, pudottautui aukkoon ja joutui siihen
suureen käytävään, jossa paloi satoja lamppuja.

Hän avasi ensimäisen oven. Hui! siinä se oli vastassa koira, jonka
silmät olivat suuret kuin kahvikupit. Se istui tuijottamassa suoraan
tulijaan.

"Oletpa sinä aika veitikka!" sanoi sotamies, nosti koiran noita-akan
esiliinalle ja mätti taskunsa täyteen kuparirahoja. Sitten hän
lukitsi kirstun, nosti koiran paikoilleen ja meni toiseen huoneeseen.
Hei vain! Siellä se istui koira, jonka silmät olivat kuin myllynkivet.

"Älä sinä katsele minuun noin tiukasti!" sanoi sotamies, "voit
katsella silmäsi puhki!" ja sitten hän nosti koiran noita-akan
esiliinalle. Mutta kun hän näki kirstun täynnä hopearahaa, heitti hän
pois kaikki kuparirahat ja mätti taskunsa ja reppunsa täyteen hopeaa.
Sitten hän astui kolmanteen huoneeseen. Kauhistus! Sen koiran silmät
olivat todella kuin kellotapulit ja kieppuivat päässä kuin pyörät.

"Hyvää iltaa!" sanoi sotamies ja teki kunniaa, sillä tällaista
koiraa ei hän vielä iässään ollut nähnyt. Vähän aikaa hän sitä
tarkasteli, mutta sitten hän tuumi: "jo minä sinut nyt tunnen", nosti
sen lattialle ja avasi kirstun. Hyvänen aika sentään kuinka siellä
oli paljon kultaa! jo hän sillä kullalla olisi voinut ostaa koko
Helsingin ja kaikki maailman sokeriporsaat, tinasotamiehet, piiskat
ja kiikkuhevoset. Olipa siinä rahaa! Sotamies tyhjensi taskuistaan
ja repustaan kaikki hopearahat ja pani kultaa sijaan. Taskut, repun,
lakin ja saappaat hän mätti niin täyteen, että töin tuskin pääsi
kävelemään. Kyllä hänellä nyt oli rahaa! Hän nosti koiran kirstun
kannelle, läiskäytti lukon kiinni ja huusi puun aukkoon:

"Vedäppäs minut nyt ylös, vanha noita!"

"Onko sinulla tulukset?" kysyi noita.

"Tottakin!" sanoi sotamies, "ne minä ihan unohdin". Ja sitten hän
meni niitä noutamaan. Noita veti hänet ylös, ja pian hän seisoi
maantiellä, taskut, reppu ja lakki täynnä rahaa.

"Mitä sinä teet näillä tuluksilla?" kysyi sotamies.

"Se ei kuulu sinuun!" sanoi noita. "Olethan sinä saanut rahaa! Anna
nyt vain tulukset minulle!" --

"Kaikkia kanssa!" sanoi sotamies, "tunnusta paikalla mitä sinä teet
tuluksilla, taikka minä vedän sapelin tupestani ja panen pääsi
poikki!"

"En sano", intti noita.

Silloin veti sotamies häneltä pään poikki. Tuossa hän nyt
makasi hengettömänä. Mutta sotamies köytti kaikki rahansa hänen
esiliinaansa, nosti mytyn selkäänsä, pisti tulukset taskuunsa ja
lähti tallustelemaan kaupunkiin.

Kaunis kaupunki se olikin. Kauneimpaan majataloon hän asettui asumaan
ja kaikkein parhaimmat huoneet ja herkut hän tilasi. Olihan hän nyt
rikas, hänellä kun oli niin paljon rahaa.

Palvelija, jonka piti harjata hänen saappaansa, kyllä ihmetteli,
että niin rikkaalla herralla oli niin hullunkuriset vanhat saappaat.
Mutta eihän hän vielä ollut ehtinyt uusia hankkia. Seuraavana päivänä
hän sai sekä saappaat että kauniit vaatteet! Hän oli nyt ylhäinen
herra, ja kaupunkilaiset kertoivat hänelle kaupunkinsa komeudesta ja
kuninkaastaan ja hänen ihanasta tyttärestään, prinsessasta.

"Kuinka hänet saisi nähdä?" kysyi sotamies.

"Ei häntä saa nähdä ensinkään!" sanoivat kaikki, "hän asuu suuressa
kuparilinnassa monien muurien ja tornien takana! Hänen luoksensa ei
pääse kukaan muu kuin kuningas, sillä hänestä on ennustettu, että hän
joutuu naimisiin halvan sotamiehen kanssa, ja sitä ei kuningas voi
sietää."

"Kyllä minä vain tahtoisin hänet nähdä!" ajatteli sotamies, mutta
turhahan se toivo oli.

Iloista elämää hän vietti, kävi teatterissa, ajoi kuninkaan puistoon
ja jakoi köyhille paljon rahaa. Se oli kauniisti tehty! tiesihän hän
omasta kokemuksesta kuinka ilkeää on olla ilman rahaa! -- Hän oli nyt
rikas mies, kävi kauneissa vaatteissa ja sai paljon ystäviä, jotka
kaikki vakuuttivat, että hän on mainio mies ja oikein hieno herra.
Olihan se sotamiehestä hauskaa kuulla! Mutta kun hän joka päivä pani
rahaa menemään eikä koskaan saanut rahaa takaisin, niin ei hänellä
lopulta ollut jälellä kuin kaksi killinkiä. Jo täytyi hänen muuttaa
pois niistä kauneista huoneista, joissa oli asunut, ja asettua
pikkuruikkuiseen kamariin katon rajassa, itse harjata saappaansa ja
paikata niitä parsinneulalla. Eikä kukaan hänen ystävistään tullut
häntä tervehtimään, kun olisi täytynyt kiivetä niin korkealle.

Sattuipa tulemaan oikein pimeä ilta, eikä hänellä ollut varaa edes
kynttilää ostaa, mutta äkkiä hän muisti jossakin nähneensä pienen
kynttilänpätkän. Tottakin! tuluksissa, jotka hän oli noutanut ontosta
puusta, silloin kun noita oli häntä auttanut. Hän sai käsiinsä
tulukset ja kynttilänpätkän, mutta samassa hetkessä, jolloin hän
iski tulta ja kipinät lensivät kivestä, meni ovi auki, ja se koira,
jonka silmät olivat kahvikupin kokoiset ja jonka hän oli nähnyt puun
sisässä, seisoi hänen edessään ja kysyi: "Mitä minun herrani käskee?"

"Mitä kummaa!" sanoi sotamies. "Ovatpa ne lystikkäät tulukset. Saanko
minä sitten tosiaan mitä vain tahdon? Hankippa minulle vähän rahaa",
puhui hän koiralle. Ja paikalla hävisi koira tipo tiehensä, mutta
palasi samassa kantaen suussaan suurta rahapussia.

Jo ymmärsi sotamies mitkä erinomaiset tulukset hän oli saanut. Kun
yhden kerran iski, tuli koira, joka oli istunut kuparikirstun päällä,
kun iski kaksi kertaa, tuli koira, joka vartioi hopearahoja, ja
kun kolme kertaa iski, tuli koira, jonka hallussa oli kulta. -- Jo
muutti sotamies taas kauneisiin huoneisiin ja sai hyvät vaatteet. Ja
paikalla tunsivat ystävät hänet ja pitivät hänestä taas niin kovin
paljon. --

Kerran hän tuli ajatelleeksi: "on se sentään hullunkurista, ettei
sitä prinsessaa nyt saa nähdä. Kaikki kehuvat hänen kauneuttaan!
mutta mitä koko kauneudesta, kun hänen alituisesti täytyy istua
suuressa kuparilinnassa kaikkien niiden tornien takana. -- Enkö minä
nyt millään saisi häntä nähdä? -- -- Missä tulukseni ovatkaan?" ja
samassa hän iski tulta. Heti paikalla tuli koira, jonka silmät olivat
kahvikupin kokoiset.

"Tosin nyt on keskiyö", sanoi sotamies, "mutta minä tahtoisin
niin kovin mielelläni nähdä prinsessan, vain pikkuruikkuisen
silmänräpäyksen!"

Koira katosi paikalla, ja ennenkuin sotamies desikään, oli se jo
palannut ja tuonut mukanaan prinsessan. Prinsessa istui nukkuen
koiran selässä. Ihanainen hän oli, jokainen saattoi nähdä, että hän
oli todellinen prinsessa; sotamies ei voinut pidättyä, hänen täytyi
suudella häntä, sillä hän oli todellinen sotamies.

Sitten koira taas lennätti pois prinsessan, mutta aamulla, kun
kuningas ja kuningatar joivat teetä, kertoi prinsessa yöllä nähneensä
niin kummallista unta jostakin koirasta ja sotamiehestä. Hän oli
ratsastanut koiran selässä, ja sotamies oli suudellut häntä.

"Se on todella korea juttu!" sanoi kuningatar.

Muuan vanha hovinainen pantiin seuraavaksi yöksi valvomaan prinsessan
vuoteen ääreen. Pitihän siitä saada selvä, oliko se nyt unta vai mitä
se oikein oli.

Sotamies rupesi taas niin ikävöimään sitä ihanaa prinsessaa, ja
yöllä meni koira häntä noutamaan. Se juoksi minkä pääsi, mutta vanha
hovinainen veti jalkaansa korkeavartiset saappaat ja juoksi perässä.
Hän näki heidän häviävän suureen taloon ja ajatteli: "nyt minä tiedän
paikan". Sitten hän veti liidunpalasella ristin porttiin ja läksi
kotiin nukkumaan. Pian toi koira prinsessan takaisin. Mutta kun se
näki, että sen talon portille, missä sotamies asui, oli piirretty
risti, otti se liidunpalasen ja veti ristin joka porttiin koko
kaupungissa. Tämä temppu olikin aika sukkela, sillä eihän hovinainen
enää voinut löytää oikeaa porttia, kun kaikilla porteilla oli risti.

Varhain aamulla tulivat kuningas, kuningatar, vanha hovinainen ja
kaikki upseerit katsomaan missä prinsessa oli käynyt.

"Tuolla!" virkkoi kuningas nähdessään portin, jolla oli risti.

"Eipäs, vaan tuolla, ukkoseni!" sanoi kuningatar, joka näki toisen
ristillä varustetun portin.

"Tuolla, tuolla!" sanoivat kaikki ja osoittivat eri portteja, joilla
oli risti. Mutta pian he kyllä huomasivat, ettei kannattanut etsiä.

Kuningatar oli erinomaisen viisas nainen. Hän osasi muutakin kuin
nukkena ajella vaunuissa. Hän otti suuret, kultaiset saksensa,
leikkasi palasiksi suuren silkkikankaan ja ompeli soman, pienen
pussin; pussin hän täytti pienillä, hienoilla tattariryyneillä ja
köytti prinsessan selkään. Sitten puhkasi hän pussiin pienen läven,
jotta ryynit pääsivät tippumaan pitkin tietä, missä prinsessa vain
kulki.

Yöllä koira taas tuli noutamaan prinsessaa ja kiidätti hänet
selässään sotamiehen luo, joka piti hänestä niin kovasti ja joka niin
sydämensä pohjasta olisi tahtonut olla prinssi, saadakseen hänet
vaimokseen.

Koira ei laisinkaan huomannut, että ryynejä tippui pitkin tietä
linnasta aina siihen ikkunaan asti, josta hän kiidätti prinsessan
sotamiehen huoneeseen. Aamulla kuningas ja kuningatar kyllä näkivät
missä heidän tyttärensä oli ollut. Ja he ottivat sotamiehen kiinni ja
sulkivat hänet tyrmään.

Siellä hän sitten istui. Hui kuinka siellä olikin pimeää ja ikävää.
Ja lisäksi hänelle sanottiin: "huomenna sinut hirtetään!" Ei
sitä uutista mielellään kuullut. Ja tuluksensa hän oli unohtanut
kotiin asuntoonsa. Aamulla hän pienen ikkunansa rautaristikon läpi
näki ihmisten rientävän kaupungin ulkopuolelle katsomaan kuinka
hänet hirtetään. Hän kuuli rumpujen pärinän ja näki sotamiesten
marssivan. Kaikki ihmiset olivat liikkeellä. Muitten muassa näki
hän suutarinsällin, nahkaesiliina vyöllä ja tohvelit jalassa. Pojan
nelistäessä eteenpäin lensi toinen tohveli muuria vastaan, jonka
takana sotamies istui tirkistämässä rautaristikon läpi.

"Hoi, suutarinsälli! Älä pidä niin kiirettä", virkkoi sotamies,
"ei siitä toimituksesta mitään tule ennenkuin minä tästä lähden
liikkeelle; mutta etkö sinä tahtoisi juosta entiseen asuntooni
noutamaan tuluksiani. Saat neljä killinkiä, mutta pidäkin kiirettä!"
Suutarinsällin teki mieli neljää killinkiä ja hän juosta lippasi
hakemassa tulukset, antoi ne sotamiehelle, ja -- kuulkaas nyt kuinka
kävikään! -- Kaupungin ulkopuolelle oli pystytetty suuri hirsipuu,
ja sotamiehiä ja satoja tuhansia ihmisiä seisoi ympärillä. Kuningas
ja kuningatar olivat istumassa kauniilla valtaistuimella vastapäätä
tuomaria ja koko raatia.

Sotamies seisoi jo tikapuilla, mutta kun nuora piti pantaman hänen
kaulaansa, huomautti hän, että aina oli tapana antaa rikollisen
lausua joku toivomus. Hänen teki niin kovasti mieli polttaa
piipullinen tupakkaa, viimeinen piipullinen tässä maailmassa.

Eihän kuningas nyt tahtonut kieltää näin pientä pyyntöä, ja niin veti
sotamies esiin tuluksensa ja iski tulta, yks, kaks, kolme! siinä
seisoivat kaikki koirat, se, jonka silmät olivat kahvikupin kokoiset,
se, jonka silmät olivat kuin myllynkivet, ja se, jonka silmät olivat
kuin kellotapulit.

"Auttakaa minua nyt, etteivät hirtä minua!" sanoi sotamies, ja
samassa karkasivat koirat tuomarien ja raadin kimppuun, kävivät
kiinni toisen jalkoihin, toisen nenään ja viskasivat heidät monen
sylen korkeuteen niin että he pudotessaan menivät vallan mäsäksi.

"En minä tahdo!" sanoi kuningas, mutta suurin koira otti sekä hänet
että kuningattaren ja viskasi heidät samaa tietä kuin kaikki muutkin;
silloin säikähtyivät sotamiehet, ja koko kansa huusi: "sotamies
kulta, rupea sinä kuninkaaksemme ja ota kaunis prinsessa vaimoksesi!"

Sitten panivat he sotamiehen kuninkaan vaunuihin, ja kaikki kolme
koiraa juoksi edellä huutaen: "eläköön!" ja pikkupojat vihelsivät
ja sotamiehet tekivät kunniaa. Prinsessa pääsi ulos kuparilinnasta
ja tuli kuningattareksi, ja siitä hän kyllä oli mielissään! Häitä
juotiin kahdeksan päivää, ja koiratkin istuivat pöydässä ja
mulkoilivat silmillään.



ISO-NIILO JA PIKKU-NIILO.


Samassa kylässä asui kaksi Niilo-nimistä miestä, mutta toisella
oli neljä hevosta ja toisella vain yksi ainoa. Jotta nyt ihmiset
voisivat erottaa nämä miehet toisistaan, sanoivat he sitä, jolla
oli neljä hevosta, Isoksi-Niiloksi ja sitä, jolla oli yksi hevonen,
Pikku-Niiloksi. Kuulkaamme nyt kuinka näiden molempien kävi, sillä
tämä on tosi tapaus!

Kaiken viikkoa täytyi Pikku-Niilon kyntää Isolle-Niilolle ja lainata
hänelle ainoaa hevostaan; Iso-Niilo kyllä sitten pani kaikki neljä
hevostaan auttamaan Pikku-Niiloa, mutta vain kerran viikossa,
nimittäin sunnuntaina. Pois tieltä! kuinka Pikku-Niilo paukutti
piiskaansa viidelle hevoselle, olivathan ne sinä yhtenä päivänä
miltei hänen omansa. Aurinko paistoi niin kauniisti, kirkonkellot
kutsuivat jumalanpalvelukseen, pyhävaatteissaan, virsikirja
kainalossa kulkivat ihmiset kuulemaan papin saarnaa ja he katsahtivat
Pikku-Niiloon, joka kynti viidellä hevosella, ja Pikku-Niilo oli niin
tyytyväinen, että vain läiskäytti piiskaansa ja huusi: "hei vain,
kaikki hevoseni!"

"Et sinä niin saa sanoa", virkkoi Iso-Niilo, "yksi ainoa hevonenhan
on sinun!"

Mutta kun joku kirkkoväestä taas meni sivutse, unohti Pikku-Niilo,
ettei hän saisi sanoa sillä lailla, ja huusi: "hei, kaikki hevoseni!"

"Niin, kyllä minä nyt pyydän, että lakkaat!" sanoi Iso-Niilo, "sillä
jos sinä vielä kerran noin sanot, isken minä hevostasi kalloon, niin
että se kuolee siihen paikkaan, ja silloin se on mennyttä kalua!"

"En minä totisesti enää sano niin!" vakuutti Pikku-Niilo, mutta kun
ihmisiä taas kulki ohitse ja he nyökyttivät hänelle hyvää päivää,
kävi hän tavattoman hyvälle päälle ja hänestä tuntui niin uljaalta
kyntää maitaan näin viidellä hevosella; ja hän läiskäytti piiskaa ja
huusi: "hei vain, viisi hevostani!"

"Kyllä minä sinun hevosesi heijaan!" sanoi Iso-Niilo, otti nuijan ja
iski Pikku-Niilon ainoaa hevosta otsaan, niin että se kaatui nurin ja
kuoli siihen paikkaan.

"Voi, voi, nyt ei minulla ole hevosta ensinkään!" sanoi Pikku-Niilo
ja rupesi itkemään. Hän nylki hevosen, otti nahan ja vei sen
ullakolle kuivamaan. Sitten hän pisti nahan säkkiin, otti säkin
selkäänsä ja läksi kaupunkiin myymään hevosnahkaansa.

Kaupunkiin oli pitkä matka, ja tie vei suuren, pimeän metsän läpi.
Sattuipa vielä tulemaan hirveän paha ilma; hän käveli eksyksiin ja
ennenkuin hän löysi oikean tien, oli ilta ja mahdoton ehtiä kotiin
tai kaupunkiin ennen yötä.

Aivan tien vieressä oli iso talonpoikaistalo, ikkunaluukut olivat
suljetut, mutta yläraosta pääsi tunkeutumaan tulta. "Tuolta minä kai
saan yösijan", ajatteli Pikku-Niilo ja meni koputtamaan oveen.

Emäntä tuli avaamaan, mutta kuultuaan mitä asiaa oli, käski mennä
pois, sillä isäntä ei ollut kotona eikä hän silloin ruvennut ottamaan
vastaan vieraita.

"Minun täytyy sitten maata ulkona", sanoi Pikku-Niilo, ja emäntä sulki
oven.

Ihan talon vieressä oli suuri heinäsuova, ja sen ja rakennuksen
välille oli tehty pieni vaja, jota peitti tasainen olkikatto.

"Tuolla minä voinkin maata!" sanoi Pikku-Niilo huomatessaan katoksen.
"Siellähän on mukava vuode, ei suinkaan haikara karkaa puremaan minua
kinttuihin." Katolla seisoi nimittäin elävä haikara. Sillä oli siellä
pesä.

Pikku-Niilo kapusi katolle ja kääntelihe siellä, päästäkseen oikein
hyvään asentoon. Puuluukut ikkunoiden edessä eivät ylhäältä olleet
tiiviit, ja hän saattoi aivan hyvin nähdä tupaan.

Suurella, katetulla pöydällä oli viiniä, paistia ja sellaista koreata
kalaa. Emäntä ja lukkari istuivat kahden pöydässä ja emäntä kaasi
lukkarille viiniä ja lukkari pisti poskeensa kalaa, sillä siitä
herkusta hän piti.

"Kunpa minäkin saisin jotakin suuhuni!" sanoi Pikku-Niilo ja oikoi
päätään ikkunaa kohti. Hyvät ihmiset sentään mikä korea kaakkukin
siellä komeili! Olipa ne aika kemut!

Samassa kuului kavioiden kapsetta maantieltä. Joku likeni taloa
ratsain. Emännän mies sieltä palasi kotiin.

Perin hyvä mies hän oli, mutta hänessä oli sellainen omituinen tauti,
ettei hän koskaan sietänyt nähdä lukkareja; niin pian kuin lukkari
sattui hänen silmiinsä, hän kerrassaan raivostui. Juuri sentähden oli
lukkari tullut tervehtimään vaimoa silloin kun tiesi miehen olevan
poissa. Ja hyvä vaimo oli pannut pöytään parasta mitä hänellä oli.
Kun he nyt kuulivat miehen tulevan, pelästyivät he suuresti, ja
vaimo pyysi lukkaria kömpimään suureen kirstuun, joka seisoi tyhjänä
nurkassa. Lukkari suostui, sillä tiesihän hän, ettei mies raukka
voinut sietää lukkareja. Vaimo piilotti kiireesti viinit ja herkut
leivinuuniinsa, sillä jos mies olisi ne nähnyt, olisi hän paikalla
ruvennut kyselemään niiden tarkoitusta.

"Voi kuitenkin!" huokasi Pikku-Niilo nähdessään ruokien katoavan.

"Onko siellä joku?" kysyi isäntä ja rupesi katselemaan Pikku-Niilon
mutkiin. "Miksi sinä siellä makaat? Tule pois tupaan!"

Nyt kertoi Pikku-Niilo kävelleensä eksyksiin ja pyysi yösijaa.

"Kyllä sitä on!" sanoi isäntä, "mutta ensin meidän täytyy saada vähän
haukattavaa!"

Emäntä otti heidät molemmat ystävällisesti vastaan, kattoi pitkän
pöydän ja pani heidän eteensä suuren vadillisen puuroa. Isännän oli
nälkä ja hän söi hyvällä ruokahalulla, mutta Pikku-Niilo, joka tiesi
sen korean paistin, kalan ja kakun olevan uunissa, ei saanut niitä
pois mielestään.

Pöydän alle jalkojensa juureen hän oli laskenut säkkinsä, missä
hevosnahka oli, sillä tiedämmehän että hän oli lähtenyt matkalle
juuri myydäkseen nahan kaupungissa. Puuro ei tahtonut maistua
miltään, ja tuontuostakin hän polki säkkiä, jotta kuiva nahka narisi.

"Oletko hiljaa!" sanoi Pikku-Niilo säkilleen, mutta polki sitä
samalla, jotta se narisi entistä kovemmin.

"Mitä kummaa sinun pussissasi on?" kysyi isäntä.

"Noita siellä on!" vastasi Pikku-Niilo, "se sanoo ettei meidän pidä
syödä puuroa, kun se on loihtinut uunin täyteen paistia, kalaa ja
pannukakkuja."

"Mitä kummaa!" sanoi isäntä, avasi kiireesti uunin suun ja näki
paikalla kaikki herkut, jotka vaimo oli piilottanut, mutta jotka
hän luuli säkissä istuvan noidan loihtineen heitä varten. Vaimo
ei uskaltanut sanoa mitään, vaan pani paikalla ruuat pöytään, ja
miehet söivät sekä kalaa että paistia ja pannukakkuja. Pian rupesi
Pikku-Niilo polkemaan pussiaan, jotta nahka narisi.

"Mitä se nyt sanoo?" kysyi isäntä.

"Kertoo vain", selitti Pikku-Niilo, "loihtineensa meille kolme pulloa
viiniä. Ne ovat nekin uunissa!"

Vaimon täytyi jo tuoda esiin piilottamansa viinipullotkin, ja isäntä
joi ja kävi hyvin iloiseksi. Hänen rupesi kovasti tekemään mieli
samallaista noitaa, jommoinen Pikku-Niilon pussissa oli.

"Osaakos hän loihtia esiin pirunkin?" kysyi isäntä. "Minä olen nyt
niin hyvällä päällä, että voisin sitäkin katsoa silmiin!"

"Osaa kyllä", vastasi Pikku-Niilo, "minun noitani voi mitä minä vain
tahdon. Mitäs arvelet? Kuuletkos!" kysyi hän ja potkaisi pussia,
jotta narahti. "Kai sinä kuulet että hän vastaa myöntävästi. Mutta
piru on niin ruman näköinen, ettei sitä kannata ruveta katselemaan."

"Ei tämä poika pelkää. Mutta minkä näköinen se oikein mahtanee olla?"

"Niin, kyllä se on kuin lukkari ilmi elävänä!"

"Hyi olkoon!" sanoi isäntä, "onpa se sitten aika ruma! Katsokaas,
se on sellaista, etten minä saata kärsiä lukkareja! Mutta olkoon
menneeksi, kun minä tiedän että se on vain piru, niin kai se sentään
menee. Ei tämä mies pelkää! mutta älköön vain tulko liian likelle."

"Jahka minä nyt kysyn noidaltani", sanoi Pikku-Niilo, polki pussia ja
kallisti korvansa pussiin päin.

"Mitä sanoo?"

"Sanoo vain, että teidän sopii mennä tuonne nurkkaan raottamaan
kirstua, niin saatte nähdä eikö piru istua kökötä siellä. Mutta
pitäkää lujasti kiinni kannesta, ettei se pääse ulos."

"Tulkaa te auttamaan!" sanoi isäntä ja likeni kirstua, jonne emäntä
oli kätkenyt ilmielävän lukkarin. Siellä se raukka istui ja oli
kauhean peloissaan.

Isäntä raotti kantta ja kurkisti kirstuun. "Hui!" huusi hän ja
pomppasi pois kirstulta. "Jo minä sen näin, ihan se oli kuin meidän
lukkari, kauhealta se näytti!"

Jo piti pistää ryypyksi, ja juomista jatkui myöhään yöhön.

"Tuo noita sinun täytyy myydä minulle", sanoi isäntä. "Saat pyytää
siitä miten paljon hyvänsä. Niin, annanpa paikalla vaikka koko
nelikollisen rahaa!"

"En minä sellaiseen voi suostua", selitti Niilo. "Käsitäthän että
minulla on noidastani paljon hyötyä."

"Mutta minä tahtoisin sen niin kovin mielelläni", selitti isäntä ja
pyysi pyytämistään.

"No", sanoi Pikku-Niilo vihdoin viimein, "olkoon menneeksi, koska
sinä olit niin hyvä, että annoit minulle yösijan. Sinä saat noidan,
jos annat minulle nelikollisen rahaa, mutta muistakin, että annat sen
kukkurallaan."

"Saat kun säätkin", sanoi isäntä, "mutta ota tuo kirstu mukaasi,
sillä minä en hetkeäkään tahdo pitää sitä kattoni alla, jos piru
vielä kököttää siellä."

Pikku-Niilo antoi isännälle säkkinsä kuivine nahkoineen ja sai siitä
koko nelikollisen rahaa ihan kukkurapäin. Sitäpaitsi isäntä antoi
hänelle suuret käsirattaat, jotta hän saisi kuljettaa pois sekä rahat
että kirstun.

"Hyvästi!" sanoi Pikku-Niilo ja läksi viemään rahojaan ja suurta
kirstua, missä lukkari yhä vielä istua kökötti.

Metsän tuolla puolen oli suuri, syvä joki, jossa virta kävi niin
kovana, että töin tuskin saattoi uida vastavirtaan. Joen poikki vei
suuri, uusi silta; Pikku-Niilo seisahtui keskelle siltaa ja rupesi
puhumaan. Hän puhui tahallaan niin ääneen, että lukkari kuulisi
kirstuun:

"Mitä hullua minä tällä kirstulla teen? Se pahus painaa niinkuin
siinä olisi kiviä! Johan minä vallan väsyn, kun sitä tässä raahustan.
Minäpä heitän sen jokeen; ajelehtikoon sitten meille kotiin tai minne
tahtoo."

Hän kävi toisella kädellään kiinni kirstuun, ikäänkuin viskatakseen
sitä veteen.

"Älä veikkonen!" huusi lukkari kirstusta. "Päästä minut ulos!"

"Hyi!" sanoi Pikku-Niilo ja oli pelästyvinään. "Siellä se vielä
istuu! Kyllä minun nyt paikalla täytyy hukuttaa se jokeen!"

"Voi älä, älä!" huusi lukkari, "minä annan sinulle nelikollisen
rahaa, jos sinä vain päästät minut pois!"

"No, se on toinen asia!" sanoi Pikku-Niilo ja avasi kirstun.
Lukkari luikahti paikalla ulos, työnsi tyhjän kirstun veteen,
riensi kotiinsa ja antoi Pikku-Niilolle koko nelikollisen rahaa.
Toisen nelikollisenhan hän jo oli saanut isännältä, joten hänen
käsirattaansa nyt olivat ihan täynnä rahaa!

"Siitä hevosesta minä vasta sain hyvän hinnan!" puheli hän kotiin
päästyään itsekseen ja kokosi kaikki rahat suureen kasaan keskelle
lattiaa. "Kyllä Isoa-Niiloa nyt harmittaa, kun hän saa tietää kuinka
se ainoa hevoseni on minua rikastuttanut. Mutta en minä sentään
viitsi hänelle suoraan kertoa tätä."

Hän lähetti pojan lainaamaan Isolta-Niilolta nelikonmittaa.

"Mitähän hän sillä tekee?" tuumi Iso-Niilo ja veti mitan pohjaan
tervaa, jotta siihen tarttuisi jotakin mitattavasta tavarasta. Ja
siihen tarttui kun tarttuikin, sillä kun mitta tuli kotiin, riippui
siinä kolme uuden uutukaista hopearahaa.

"Mitä kummaa!" sanoi Iso-Niilo ja karkasi paikalla Pikku-Niilon
kimppuun: "mistä sinä olet saanut niin paljon rahaa?"

"Hevosnahastani vain. Minä myin sen illalla!"

"Olipa se hyvä hinta!" sanoi Iso-Niilo, riensi kotiin, otti kirveen
ja iski kaikkia neljää hevostaan kalloon. Sitten hän nylki ne ja
kuljetti nahat kaupunkiin.

"Nahkoja kaupan, nahkoja kaupan! ostakaa pois nahkoja!" huuteli hän
pitkin katuja.

Kaikki suutarit ja nahkurit riensivät kysymään mitä hän niistä tahtoi.

"Nelikollisen rahaa kappaleelta!" vastasi Iso-Niilo. "Oletko hullu?"
kysyivät kaikki. "Luuletko että meillä on rahaa nelikoittain?"

"Nahkoja, nahkoja! ostakaa pois nahkoja!" huusi hän huutamistaan,
ja määräsi kaikille, jotka kysyivät hintaa, nelikollisen rahaa
kappaleelta.

"Hän tekee meistä pilkkaa", päättelivät kaikki, ja suutarit kävivät
kiinni hihnoihinsa ja nahkurit esiliinoihinsa ja kaikki he rupesivat
hutkimaan Isoa-Niiloa.

"Vai nahkoja, vai nahkoja!" matkivat he. "Kyllä me nahkasi
kärvennämme! Mars matkaasi meidän kaupungistamme!" huusivat he. Jo
tuli kiire Isolle-Niilolle. Sellaista selkäsaunaa ei hän vielä ikinä
ollut saanut.

"No niin!" sanoi hän kotiin tullessaan. "Kyllä Pikku-Niilo saa maksaa
tästä kepposesta. Minä lyön hänet kuoliaaksi!".

Mutta sillaikaa oli Pikku-Niilolta muori sattunut kuolemaan. Häijy ja
ilkeä hän kyllä oli ollut, mutta Niilo tuli kuitenkin surulliseksi,
pani kuolleen lämpimään sänkyynsä ja koetti saada häntä virkoamaan.
Hän päätti antaa hänen nukkua sängyssään koko yön ja asettui itse
istumaan tuolille nurkkaan. Oli hän siellä istunut ennenkin. Keskellä
yötä avautui ovi, ja Iso-Niilo astui sisään kirves kädessä. Hän kyllä
tiesi missä Pikku-Niilon vuode sijaitsi. Hän suuntasi askeleensa
suoraan sitä kohti ja iski kuollutta mummoa otsaan, luullen häntä
Pikku-Niiloksi.

"Kas niin!" virkkoi hän, "nyt et enää petä minua!" Ja hän läksi
sitten kotiin.

"Onpa siinä häijy mies!" tuumi Pikku-Niilo. "Tahtoi lyödä minut
kuoliaaksi. Olipa hyvä, että mummo raukka jo oli kuollut, muuten hän
olisi hänet tappanut!"

Niilo puetti sitten vanhan isoäitinsä pyhävaatteisiin, lainasi
naapurin hevosen, valjasti sen vankkurien eteen ja asetti vanhan
mummon peräistuimelle, jottei hän ajaessa putoaisi. Sitten he
läksivät ajaa jyryyttämään metsän läpi. Auringon noustessa tulivat
he suurelle majatalolle. Siinä pysäytti Pikku-Niilo hevosen ja läksi
saamaan jotakin suuhunsa. Majatalon isännällä oli paljon, paljon
rahaa ja hyvä mies hän myöskin oli, mutta tuittupäinen. Hänessä oli
oikein ruutia ja pippuria.

"Hyvää huomenta!" sanoi hän Pikku-Niilolle. "Oletpa sinä tänään
aikaiseen liikkeellä. Ja pyhävaatteissa!"

"Niin", vastasi Pikku-Niilo, "olen menossa kaupunkiin vanhan mummoni
kanssa. Eukko istuu tuolla rattailla, enkä minä saa häntä sisään.
Viekääpäs te hänelle lasillinen simaa, mutta puhukaa hyvin ääneen,
sillä hän on huonokuuloinen."

"Vien kyllä!" vastasi majatalon isäntä ja kaasi suuren lasin täyteen
simaa. Sitten hän vei sen kuolleelle mummolle, joka oli asetettu
vankkureihin istumaan.

"Poikanne lähetti teille lasin simaa!" virkkoi majatalon isäntä,
mutta kuollut ei vastannut sanaakaan, istui vain aivan hiljaa.

"Ettekö kuule!" huusi majatalon isäntä minkä jaksoi, "poikanne
lähetti teille lasillisen simaa!"

Hän toisti sanansa ja toisti ne vielä toisenkin kerran, mutta kun
ei akka liikahtanut paikaltaan, suuttui hän ja viskasi lasin hänen
silmilleen, jotta sima valui alas kasvoja ja koko akka meni nurin.
Hänet oli nimittäin vain asetettu istumaan millään lailla kiinni
sitomatta.

"Hyvät ihmiset!" huusi Pikku-Niilo, karkasi ulos ja kävi kiinni
majatalon isännän rintapieliin. "Nyt sinä olet tappanut isoäitini!
Katso nyt, eikös olekin suuri reikä hänen otsassaan!"

"Voi, voi sitä onnettomuutta!" huusi majatalon isäntä ja väänteli
käsiään. "Semmoista siitä tulee, kun minä olen niin tuittupäinen!
Pikku-Niilo kulta, minä annan sinulle kokonaisen nelikollisen rahaa
ja pidän sinun isoäidillesi niin komeat hautajaiset, etten omalle
isoäidilleni voisi parempia pitää. Mutta pidä sinä vain suusi kiinni,
muuten panevat minulta pään poikki, ja se olisi aika ilkeää!"

Pikku-Niilo sai nelikollisen rahaa, ja majatalon isäntä piti hänen
isoäidillensä niin komeat hautajaiset, ettei hän omalle isoäidilleen
olisi voinut parempia pitää.

Kun Pikku-Niilo taas oli päässyt kotiin kaikkine rahoineen, lähetti
hän pojan pyytämään Isolta-Niilolta lainaksi nelikonmittaa.

"Mitä kummaa?" sanoi Iso-Niilo, "minähän löin hänet kuoliaaksi! Kyllä
minun nyt täytyy lähteä tutkimaan kuinka tämän asian laita on!" ja
niin hän itse läksi viemään nelikonmittaa Pikku-Niilolle.

"Mistä kummasta sinä olet saanut kaikki nämä rahat?" kysyi hän, ja
hänen silmänsä menivät pystyyn, kun hän näki miten paljon rahaa oli
tullut lisää.

"Mummoni sinä tapoit etkä minua!" selitti Pikku-Niilo. "Minä myin
hänet ja sain hänestä nelikollisen!"

"Olipa siinä hintaa!" sanoi Iso-Niilo, riensi kotiin, otti kirveen
ja löi paikalla kuoliaaksi isoäitinsä. Sitten hän asetti hänet
vankkureihin, ajoi kaupunkiin, missä apteekkari asui, ja kysyi
häneltä halusiko hän ostaa kuolleen ihmisen.

"Kuka se sitten on, ja mistä te olette sen saanut?" kysyi apteekkari.

"Se on isoäitini!" selitti Iso-Niilo. "Minä olen lyönyt hänet
kuoliaaksi ja tahdon hänestä nelikollisen rahaa!"

"Jumala varjelkoon!" sanoi apteekkari. "Jo te nyt laskette lorua!
Älkää toki sellaisia puhuko, sillä tehän saatatte päänne menettää!"
Ja sitten rupesi apteekkari selittämään hänelle kuinka kauhean
pahasti hän oli tehnyt ja kuinka häijy ihminen hän oli ja että hänen
pitäisi saada rangaistus. Silloin pelästyi Iso-Niilo niin, että hän
paikalla syöksyi ulos apteekista, hyppäsi suoraa päätä rattaille,
läiskäytti piiskaa ja ajoi kotiin. Mutta apteekkari ja kaikki muut
luulivat häntä hulluksi ja antoivat hänen sentähden mennä menojaan.

"Kyllä minä nyt sinulle maksan!" sanoi Iso-Niilo päästyään
maantielle, "niin, niin, Pikku-Niilo, kyllä minä nyt sinulle maksan!"
Ja tultuaan kotiin otti hän suurimman säkin minkä saattoi löytää,
läksi Pikku-Niilon luo ja sanoi: "Nyt sinä taas olet narrannut minua!
Ensin minä tapoin kaikki hevoseni ja sitten vanhan isoäitini. Se on
kaikki sinun syysi. Mutta et sinä enää minua narraa!" ja sitten hän
hyökkäsi Pikku-Niilon niskaan, pisti hänet säkkiinsä, nosti säkin
selkäänsä ja huusi mennessään: "Nyt minä vien sinut veteen ja hukutan
sinut!"

Joelle oli hyvän matkaa, ja Pikku-Niilo painoi selässä aika lailla.
Tie vei aivan kirkon ohi, urut soivat ja kansa veisasi kauniisti.
Iso-Niilo päästi taakkansa kirkon oven eteen ja tunsi, että tekisi
hyvää poiketa kuulemaan virttä ennenkuin jatkaa matkaa. Eihän
Pikku-Niilo voi päästä mihinkään, kaikki ihmisethän ovat kirkossa. Ja
Iso-Niilo meni kirkkoon.

"Voi nyt kuitenkin! voi nyt kuitenkin!" voivotteli Pikku-Niilo
säkissä. Hän kääntelihe ja vääntelihe, mutta ei mitenkään saanut auki
sidettä. Samassa tulla kuhnusteli tietä myöten vanha paimenukko.
Hänen hiuksensa olivat lumivalkeat, hänen kädessään oli pitkä sauva
ja hän ajoi karjalaumaa. Härät ja lehmät sotkivat jalkoihinsa säkin,
jossa Pikku-Niilo istui, niin että se meni kumoon.

"Voi nyt kuitenkin!" huokasi Pikku-Niilo, "minä olen niin nuori ja
minun täytyy jo lähteä taivaan valtakuntaan!"

"Ja minä poloinen!" sanoi paimenukko, "olen niin vanha enkä vielä
pääse sinne!"

"Päästä auki säkki!" huusi Pikku-Niilo, "ja tule tänne minun sijaani,
niin pääset paikalla taivaan valtakuntaan."

"Kovin mielelläni!" sanoi paimen ja päästi auki säkin, josta
Pikku-Niilo paikalla pötkähti maantielle.

"Pidätkö sinä nyt huolta karjasta?" sanoi vanhus painuessaan säkkiin.
Pikku-Niilo sitoi säkin suun kiinni ja läksi tiehensä lehmineen ja
härkineen.

Hetkisen perästä astui Iso-Niilo kirkosta ja otti säkin selkäänsä. Se
tuntui aika keveältä, sillä vanha paimen ei painanut puoliakaan siitä
mitä Pikku-Niilo. "Kuinka hän on käynyt keveäksi!" tuumi Iso-Niilo.
"Varmaankin sentähden, että kuuntelin veisuuta." Sitten hän meni
joelle. Se oli suuri ja syvä, hän viskasi säkin paimenineen päivineen
veteen ja huusi, luullen Pikku-Niiloa hukuttavansa: "Kas niin,
nyt et enää minua puijaa!" Sitten hän kääntyi kotimatkalle, mutta
tienhaarassa tuli Pikku-Niilo karjoineen häntä vastaan.

"Mitä kummaa!" sanoi Iso-Niilo, "minähän olen hukuttanut sinut!"

"Olet kyllä!" sanoi Pikku-Niilo. "Eihän siitä vielä ole puolta
tuntiakaan, kun sinä heitit minut jokeen!"

"Mutta mistä sinä olet saanut tuon kauniin karjan?" kysyi Iso-Niilo.

"Se on veden karjaa", selitti Pikku-Niilo, "minä kerron sinulle koko
jutun juurta jaksain, ja kiitos vain siitä, että hukutit minut, sillä
onni on potkaissut minua, ja usko pois, että minä nyt olen rikas
mies! -- Kovasti minua pelotti siellä säkissä, kun tuuli vinkui
korvissani ja sinä sillalta heitit minut kylmään veteen. Painuin
paikalla pohjaan, mutta ei minuun yhtään sattunut, sillä siellä
pohjalla kasvaa niin hienoa, laheaa nurmea. Minä putosin siihen
nurmeen, ja säkin suu avautui paikalla, ja edessäni seisoi ihana
neito valkeissa vaatteissa, vihreä seppele kosteilla hiuksilla.
Neito tarttui käteeni ja sanoi: vihdoinkin, Pikku-Niilo! Tuosta saat
karjaa ensi aluksi. Penikulman päässä seisoo aika lauma, ja sen sinä
myöskin saat! -- Samassa minä huomasin, että veden väet käyttävät
jokea valtamaantienään. Pohjalla ajeltiin ja astuttiin edestakaisin,
mereltä sisämaahan, aina sinne saakka missä joki loppuu. Siellä
oli niin ihmeen herttaista, kukat olivat niin kauniit, nurmi niin
raikasta, ja uidessaan suhahtivat kalat korvien sivutse aivan
niinkuin täällä linnut. Kaunista siellä oli kansa, ja lihavaa karja,
joka haukkaili pientareilla ja pieleksissä."

"Mutta minkätähden sinä niin pian palasit tänne meidän luoksemme?"
kysyi Iso-Niilo. "Sitä minä en olisi tehnyt sinun sijassasi, koska
siellä vedessä kerran oli niin kaunista!"

"Katsoppas", sanoi Pikku-Niilo, "siinähän se sukkeluus juuri onkin!
Johan minä kerroin sinulle vedenneidon sanoneen, että penikulman
matkan päässä tiellä -- ja tiellä hän tietysti tarkoittaa jokea,
sillä muuta tietä ei ole -- seisoo kokonainen karjalauma minua
odottamassa. Mutta minäpä tiedänkin, että joki tekee mutkia ja että
niistä tulee aika kierto. Kuka hullu sitä rupeaa kulkemaan, kun tästä
pääsee maalle ja voi kulkea suoraan takaisin joelle. Sillä laillahan
minä oikaisen miltei puoli penikulmaa ja pääsen pikemmin vesikarjani
luo!"

"Voi sinua onnen poikaa!" sanoi Iso-Niilo, "luuletko, että minäkin
saan vesikarjaa, jos tulen joen pohjalle?"

"Se on varma se!" sanoi Pikku-Niilo, "mutta en minä jaksa säkissä
retuuttaa sinua joelle asti, sinä painat niin paljon. Kävele omin
jaloin sinne asti ja astu sitten säkkiin, niin minä mielelläni heitän
sinut veteen."

"Paljon kiitoksia vain!" sanoi Iso-Niilo, "mutta jollen minä saakaan
sieltä joen pohjalta vesikarjaa, niin minä annan sinulle selkään aika
lailla!"

"Älä nyt veikkonen kuitenkaan!"

Sitten he läksivät joelle. Karjan oli jano ja kun se veden näki,
karkasi se aika kyytiä juomaan.

"Onpa nyt kiire!" sanoi Pikku-Niilo. "Tekee kai mieli takaisin
pohjalle!"

"Auta sinä minua ensin!" sanoi Iso-Niilo, "sillä muuten saat
selkääsi!" Sitten hän ryömi suureen säkkiin, joka oli ollut härän
selässä. "Pane kivi mukaan, pelkään, etten muuten painu pohjaan!"
kehotti Iso-Niilo.

"Kyllä sinä painut", vastasi Pikku-Niilo, mutta pani varmuuden vuoksi
suuren kiven säkkiin, sitoi kiinni suun ja työnsi säkin menemään.
Loiskis! jo putosi Iso-Niilo jokeen ja meni paikalla pohjaan.

"Pelkään pahasti, ettei hän löydä karjaa!" sanoi Pikku-Niilo ja läksi
ajamaan kotiin lehmiään.



TODELLINEN PRINSESA.


Oli kerran prinssi, joka tahtoi puolisokseen prinsessaa, mutta ei hän
olisi huolinut kuin _todellisesta_ prinsessasta. Ja hän kiersi maat
ja mantereet ja etsi etsimistään, mutta aina tuli esteitä vastaan.
Prinsessoja oli yllin kyllin, mutta ei hän koskaan saanut selville
olivatko he _todellisia_ prinsessoja. Aina tahtoi olla jotakin, joka
ei ollut aivan paikoillaan. Hän palasi kotiin murheellisena, sillä
hän olisi niin mielellään tahtonut todellisen prinsessan.

Eräänä iltana oli hirveä rajuilma. Ukkonen jyrisi ja salamat
sinkoilivat, satoi kuin kaatamalla. Kerrassaan kamalaa oli. Äkkiä
koputettiin kaupungin porttiin, ja vanha kuningas meni avaamaan. --
Portin takana seisoi prinsessa. Mutta herranen aika sentään kuinka
sade ja rajuilma olivat häntä runnelleet! Virtana valui vesi hänen
vaatteistaan ja hiuksistaan, vettä meni sisään kengän kärjistä ja
tirsui ulos kantapäistä. Ja prinsessa sanoi olevansa todellinen
prinsessa.

"Pian se nähdään!" ajatteli vanha kuningatar. Hän ei kuitenkaan
puhunut mitään, vaan meni makuuhuoneeseen, mätti sängystä kaikki
makuuvaatteet ja pani pohjalle herneen. Sitten hän otti kaksikymmentä
aluspatjaa, latoi ne herneen päälle ja pani vielä aluspatjojen päälle
kaksikymmentä untuvapatjaa. Tässä vuoteessa tuli prinsessan nukkua
yönsä.

Aamulla häneltä kysyttiin kuinka hän oli nukkunut.

"Voi, voi, niin kauhean huonosti!" sanoi prinsessa. "Tuskin olen koko
yönä ummistanut silmiäni. Jumala ties mitä sängyssä olikaan! Jotakin
kovaa allani oli, sen vain tiedän. Koko ruumiini on sinelmiä täynnä.
Tämä on aivan kauheaa!"

Johan sen toki ymmärsi, että hän oli todellinen prinsessa, koska
hän kahdenkymmenen aluspatjan ja kahdenkymmenen untuvapatjan alta
oli huomannut herneen. Niin herkkäihoinen saattoi olla ainoastaan
todellinen prinsessa.

Prinssi otti hänet nyt vaimokseen, sillä tiesihän hän saavansa
todellisen prinsessan. Mutta herne vietiin museoon, ja siellä se on
tänäkin päivänä, jollei joku ole vienyt sitä.

Sen pituinen se!



PIKKU IIDAN KUKKASET.


"Kukka raukkani ovat aivan kuolleet!" valitti pikku Iida. "Illalla
ne olivat niin kauniit, ja nyt riippuvat kaikki lehdet lakastuneina!
Miksi ne ovat kuihtuneet?" kysyi hän ylioppilaalta, joka istui
sohvassa. Iida piti ylioppilaasta, sillä hän osasi kauniita satuja ja
leikkeli kaikellaisia hauskoja kuvia, kuten sydämiä, joissa pienet
naiset tanssivat, kukkasia ja suuria linnoja, joitten ovia saattoi
avata. Ylioppilas oli kovin hauska mies.

"Miksi kukkaset tänään näyttävät niin huonoilta?" kysyi Iida
toistamiseen ja näytti ylioppilaalle kukkavihkoa, joka todella oli
aivan kuihtunut.

"Niin, koetappas nyt arvata mikä niitä vaivaa?" sanoi ylioppilas.
"Kukkaset ovat yöllä olleet tanssiaisissa ja sentähden eivät ne nyt
jaksa pitää päitään pystyssä!"

"Mutta eiväthän kukkaset osaa tanssia!" sanoi pikku Iida.

"Osaavat kyllä", sanoi ylioppilas, "kun vain tulee pimeä ja me muut
nukumme, niin ne rupeavat iloisesti hyppelemään. Ne pitävät miltei
joka yö tanssiaisia!"

"Eivätkö lapset pääse niihin tanssiaisiin?"

"Pääsevät kyllä", sanoi ylioppilas, "pikkuruikkuiset hanhenruohot ja
kielot kyllä pääsevät!"

"Missä kauneimmat kukat tanssivat?" kysyi pikku Iida.

"Etkö ole käynyt ulkopuolella kaupunkia sillä suurella linnalla,
missä kuningas kesäisin asuu ja missä on niin kaunis puutarha
ja paljon, paljon kukkia? Olethan nähnyt joutsenet, jotka uivat
luoksesi, kun sirottelet niille leivänmurusia. Siellä pidetään
tanssiaisia, se on varma se!"

"Olin minä eilen siellä puutarhassa äidin kanssa", sanoi Iida, "mutta
puut olivat aivan paljaina eikä näkynyt yhtään kukkia. Missä ne ovat?
Kesällä niitä oli niin paljon!"

"Ne ovat sisällä linnassa!" sanoi ylioppilas. "Katsoppas, heti kun
kuningas ja hänen hovilaisensa muuttavat tänne kaupunkiin, rientävät
kukkaset puutarhasta linnaan pitämään lystiä. Näkisitpäs vain!

"Kaksi kauneinta ruusua nousee valtaistuimelle kuninkaaksi ja
kuningattareksi.

"Kaikki punaiset esikot asettuvat sivuille ja kumartelevat siinä.
He ovat kamariherroja. Paikalle saapuu mitä ihanimpia kukkasia, ja
suuret tanssit alkavat; siniset orvokit ovat olevinaan merikadetteja,
he tanssittavat hyasintteja ja krokuksia ja sanovat heitä neideiksi.
Tulpanit ja suuret, keltaiset liljat ovat vanhoja rouvia, jotka
valvovat, että tanssitaan somasti ja sopivaisesti!"

"Mutta", kysyi pikku Iida, "eikö kukaan tee kukkasille pahaa, kun he
tanssivat kuninkaan linnassa?"

"Kukaan ei oikeastaan tiedä että he tanssivat kuninkaan linnassa!"
vastasi ylioppilas. "Joskus yöllä tulee kyllä vanha linnanhallia,
jonka on määrä vartioida linnaa. Hän kantaa suurta avainkimppua,
ja heti kun kukkaset kuulevat avainten helisevän, vaikenevat he,
hiipivät piiloon pitkien uutimien taa ja vain kurkistavat esiin
sieltä. 'Kyllä minun nenääni tuntuu, että täällä on kukkasia!' sanoo
vanha linnanhaltia, mutta ei näe mitään."

"Kuinka hauskaa!" sanoi pikku Iida ja taputti käsiään. "Mutta enkö
_minäkään_ näkisi kukkasia?"

"Näkisit kyllä", sanoi ylioppilas. "Kun sinä nyt taas tulet linnalle,
niin kurkista vain sisään ikkunasta. Kyllä sinä ne näet. Minä
kurkistin tänään. Sohvalla loikoili pitkä, keltainen narsissi, joka
kuvitteli olevansa hovineiti!"

"Voivatko kasvitieteellisen puutarhan kukat päästä sinne? Voivatko ne
kulkea sen pitkän matkan?"

"Se on varma se!" sanoi ylioppilas, "sillä ne voivat lentääkin,
jos tahtovat. Olethan sinä nähnyt perhosia, punaisia, keltaisia ja
valkeita perhosia. Ne ovat ihan kukkasten näköisiä ja kukkasia ne
ovat olleetkin, sillä ne ovat varrestaan ponnahtaneet korkealle
ilmaan, räpytelleet lehtiään niinkuin mitäkin siipiä ja lähteneet
lentoon. Ja koska ne ovat käyttäytyneet hyvin, ei niiden ole
tarvinnut palata kotiin istumaan kiinni varteensa, vaan ne ovat
saaneet luvan lähteä lentämään päivälläkin, ja vihdoin ovat lehdet
muuttuneet oikeiksi siiviksi. Senhän sinä itsekin olen nähnyt.

"Ehkäpä kasvitieteellisen puutarhan kukat eivät koskaan ole olleetkaan
kuninkaan linnassa. Ehkeivät ne laisinkaan tiedä kuinka hauskaa
siellä on öisin. Mutta minäpä keksin keinon. Kyllä hämmästyy
naapurinne kasvitieteen professori, joka asuu tässä vieressä,
tiedäthän?

"Kun sinä nyt tulet hänen puutarhaansa, pitää sinun kertoa jollekin
kukkaselle, että linnassa on suuret tanssiaiset. Se kukka kertoo
uutisen toisille kukkasille, ja sitten ne kaikki lähtevät lentoon.
Kun professori tulee puutarhaan, ei hän tapaa siellä ainoaakaan
kukkaa. Silloin professori miettimään minne ne ovatkaan joutuneet."

"Mutta kuinka kukkanen voi kertoa toisille kukkasille. Eiväthän
kukkaset osaa puhua!"

"Ei, eivät osaakaan!" vastasi ylioppilas; "mutta ne viittovat
toisilleen. Etkö ole huomannut, että kun vähänkään tuulee, kukkaset
nyökyttävät päitään ja liikuttavat vihreitä lehtiään. Se on yhtä
selvää kieltä kuin puhuminenkin!"

"Ymmärtääkö professori sitten viittomiskieltä?" kysyi Iida.

"Ymmärtää tietysti! Yhtenä aamuna hän tulee puutarhaansa ja näkee
suuren nokkosen liikuttelevan lehtiään kauniille punaiselle
neilikalle. Nokkonen sanoo: sinä olet niin kaunis, ja minä pidän
sinusta niin paljon! mutta sellaista ei professori saata kärsiä. Heti
paikalla hän lyö nokkosta sormille lehdet ovat nimittäin nokkosen
sormia -- mutta silloin hän polttaa hyppysensä, ja senjälkeen ei hän
enää koskaan tohdi koskea nokkoseen!"

"Sepä hauskaa!" sanoi pikku Iida hymyillen.

"Ei saa ajaa lapsen päähän sellaisia hullutuksia!" sanoi ikävä vanha
kanslianeuvos, joka oli tullut Iidan vanhempia tervehtimään ja istui
sohvassa; hän ei voinut kärsiä ylioppilasta ja torui torumistaan
nähdessään hänen leikkelevän niitä hauskoja, hullunkurisia kuvia:
milloin hän leikkasi miehen, joka riippui hirsipuussa, sydän
kourassa -- hän oli ollut sydämenvaras; milloin hän leikkasi vanhan
noitaämmän, joka ratsasti luudalla ja kantoi miestään nenänsä päällä.
Sitä ei kanslianeuvos voinut kärsiä, vaan intti inttämistään:
"ei saa ajaa lapsen päähän sellaisia hullutuksia. Se on tyhmää
mielikuvitusta!"

Mutta pikku Iidan mielestä ylioppilas kuitenkin oli kertonut hyvin
hauskoja juttuja hänen kukkasistaan, ja hänen täytyi alituisesti
niitä ajatella.

Kukkasten päät riippuivat aivan rentoina, raukat olivat niin
väsyksissä, kun olivat tanssineet koko yön. Varmaan ne olivat kipeinä.

Iida vei ne somalle, pienelle pöydälle muitten leikkikalujensa
joukkoon. Koko pöytälaatikko oli täynnä leluja.

Pienessä sängyssä makasi Iidan nukke, Sofia, mutta Iida sanoi
sille: "nyt sinun täytyy nousta, Sofia, ja tyytyä nukkumaan tämän
yön laatikossa, sillä katso, nämä kukkasraukat ovat kipeät. Ehkä ne
paranevat, kun saavat nukkua sängyssäsi!" Iida nosti nuken sängystä,
mutta se oli äreän näköinen eikä virkkanut sanaakaan, sillä sitä
harmitti, kun se ei saanut pysyä sängyssään.

Iida pani kukkaset nuken sänkyyn, veti pienen peitteen niiden päälle,
käski niiden nukkua kiltisti ja lupasi keittää niille teetä, että
ne paranisivat ja huomenna pääsisivät pystyyn. Ja hän veti tarkasti
uutimet pienen sängyn eteen, jottei päivä paistaisi silmiin.

Hän ei koko iltana saanut mielestään ylioppilaan kertomuksia ja
ennen maatapanoa hiipi hän ikkunan luo kurkistamaan uudinten taa,
missä äidin kauniit kukkaset, hyasintit ja tulpanit kasvoivat.
"Kyllä minä tiedän, että te yöllä menette tanssiaisiin!" kuiskasi
hän. Mutta kukkaset eivät olleet ymmärtävinään mitään eivätkä
lehteäkään liikauttaneet. Mutta pikku Iida tiesi kun tiesikin heidän
salaisuutensa.

Sängyssään hän vielä pitkän aikaa ajatteli miten hauskaa olisi nähdä
kauniitten kukkasten tanssivan kuninkaan linnassa. "Ovatkohan minun
kukkaseni todella olleet mukana?"

Mutta sitten hän vaipui uneen. Yöllä hän taas heräsi. Hän oli nähnyt
unta kukkasista ja ylioppilaasta, jota kanslianeuvos torui siitä,
että hän ajoi lapsen päähän hullutuksia. Makuukamarissa oli kaikki
ihan hiljaa, pöydällä paloi yölamppu, ja isä ja äiti nukkuivat.

"Makaavatkohan kukkaseni Sofian sängyssä?" virkkoi hän itsekseen.
"Minä tahtoisin niin mielelläni tietää sen!" Hän kurotti hiukkasen
päätään ja katsahti oveen, joka oli raollaan. Viereisessä huoneessa
olivat sekä kukkaset että kaikki hänen lelunsa. Hän kuunteli. Jo
rupesi tuntumaan siltä kuin olisi soitettu pianoa, mutta aivan hiljaa
ja kauniimmin kuin hän koskaan oli kuullut soitettavan.

"Nyt kukkaset varmaan tanssivat!" virkkoi hän. "Voi kuinka mielelläni
minä tahtoisin nähdä." Mutta hän ei uskaltanut nousta, jotteivät isä
ja äiti heräisi. "Kun ne tulisivat tänne!" sanoi hän; mutta kukkaset
eivät tulleet, musiikki vain soi soimistaan ja niin ihmeen kauniisti.
Ei hän enää saanut olluksi, kun se oli niin kaunista, vaan hän kapusi
pienestä sängystään, hiipi hiljaa ovelle ja kurkisti viereiseen
huoneeseen. Voi, voi sitä iloa mikä häntä odotti!

Ei näkynyt mitään yölamppua, mutta kuitenkin oli ihan valoisaa. Kuu
paistoi ikkunasta keskelle lattiaa. Oli kirkasta kuin päivällä.
Kaikki hyasintit ja tulpanit seisoivat kahdessa pitkässä rivissä
permannolla, ikkunalla ei näkynyt muuta kuin tyhjiä ruukkuja.
Lattialla tanssivat kukkaset kauniisti karkeloiden, järjestyivät
oikein piireiksi ja pitelivät pyöriessään kiinni toisiaan viheriöistä
lehdistä. Soittokoneen ääressä istui suuri, keltainen lilja,
jonka Iida varmaan oli kesällä nähnyt. Sillä hän muisti selvästi
ylioppilaan sanoneen: "hyvät ihmiset, kuinka se on neiti Liinan
näköinen!" ja silloin olivat kaikki nauraneet kilpaa hänen kanssaan.
Mutta nyt huomasi Iidakin, että pitkä, keltainen kukka oli neiti
Liinan näköinen, soittaessa teki se ihan samallaisia temppuja,
kallisti pitkiä, kellertäviä kasvojaan milloin millekin puolelle ja
nyökytti tahtia kauniille soitolle.

Ei kukaan huomannut pikku Iidaa. Hän näki suuren, sinisen krokuksen
hyppäävän keskelle pöytää, jolla leikkikalut olivat, menevän pienen
sängyn ääreen ja vetävän uutimet syrjään. Siellä makasivat kipeät
kukkaset, mutta ne nousivat paikalla ja viittoivat muille haluavansa
ottaa osaa tanssiin. Vanha keltamatara, jolta alahuuli oli mennyt
poikki, nousi sekin ja rupesi kumartelemaan kauneille kukkasille.
Eivät ne enää näyttäneet ensinkään sairailta, vaan juoksivat
iloisesti muiden joukkoon.

Samassa kolahti, ikäänkuin pöydältä olisi pudonnut jotakin, ja
Iida huomasi, että virpi oli hypännyt maahan. Se oli nähtävästi
mielestään kukkanen sekin. Aika soma se olikin: latvassa istui pieni
vahanukke, päässä samallainen musta, leveäröytäinen hattu kuin
kanslianeuvoksella. Virpi tepasteli kolmella punaisella puujalallaan
kukkasten joukossa ja polki aika lailla, sillä se tanssi masurkkaa.
Sitä tanssia eivät muut kukkaset osanneetkaan, sillä se vaatii kovaa
poljentaa, ja muut kukkaset olivat siihen aivan liian köykäiset.

Äkkiä lehahti vahanukke virven latvassa hyvin suureksi ja pitkäksi,
kiepahti paperikukkasten yläpuolelle ja huusi: "ei saa ajaa lapsen
päähän sellaisia hullutuksia. Se on tyhmää mielikuvitusta!" Ja
vahanukke kävi aivan yhtä keltaiseksi ja laihaksi kuin kanslianeuvos
leveäröytäinen hattu päässään. Mutta paperikukkaset pieksivät
hänen laihoja, ohkaisia sääriään, ja äkkiä hän kutistui kokoon
ja muuttui pieneksi vahanukeksi vain. Hauskaa sitä oli katsella.
Ihan pikku Iidan täytyi hymyillä. Virpi tanssi tanssimistaan, ja
kanslianeuvoksen täytyi myöskin tanssia. Hän koetti venyä suureksi
ja pitkäksi, hän koetti kutistua pieneksi hattupäiseksi vahanukeksi
-- ei auttanut: piti vain tanssia. Jo rupesivat muut kukkaset
rukoilemaan hänen puolestaan, varsinkin ne, jotka olivat nukkuneet
Sofian sängyssä, ja silloin virpi vihdoin jätti hänet rauhaan.

Samassa rupesi laatikosta, missä Iidan nukke, Sofia, kaikellaisten
muitten leikkikalujen joukossa makasi, kuulumaan koputusta.
Keltamatara karkasi silloin pöydän kulmalle, paneutui pitkäkseen
vatsalleen ja sai laatikon hiukan raolleen. Nyt nousi Sofia ja
katseli kummissaan ympärilleen. "Täällä näkyy olevan tanssiaiset!"
sanoi hän. "Miksei minulle ole annettu mitään tietoa?"

"Tahdotko tanssia minun kanssani?" kysyi keltamatara.

"Kuka mokoman kanssa viitsisi tanssia!" vastasi Sofia ja käänsi
hänelle selkänsä. Sitten hän istuutui laatikkoon odottamaan, että
kukkaset tulisivat pyytämään häntä tanssiin, mutta kun ei ketään
kuulunut, yskähti hän tuontuostakin: hm, hm, hm! Mutta sittenkään ei
kuulunut ketään. Keltamatara tanssi ypö yksinään, eikä se näyttänyt
ensinkään hullulta.

Kun ei kukaan kukkasista ollut näkevinään Sofiaa, pudotti hän itsensä
laatikosta lattialle, jotta kolisi ja helisi. Silloin riensivät
kaikki kukkaset hänen ympärilleen kysymään oliko häneen sattunut
ja kaikki olivat hänelle kovin ystävälliset, varsinkin ne, jotka
olivat nukkuneet hänen sängyssään. Mutta ei häneen ollut ensinkään
sattunut, ja kaikki Iidan kukkaset kiittivät siitä kauniista sängystä
ja pitivät Sofiaa hyvänä. Hänet vietiin keskelle lattiaa, minne kuu
paistoi, ja kaikki muut kukkaset karkeloivat ympärillä. Sofia oli
hyvillään ja ilmoitti, että kukkaset vastakin saavat käyttää hänen
sänkyään, hän voi varsin hyvin nukkua pöytälaatikossa.

Mutta kukkaset vastasivat: "kiitoksia vain, mutta me emme elä niin
kauan! Huomenna me jo olemme kuolleet. Mutta pyydä pikku Iidaa
hautaamaan meidät puutarhaan, missä kanarialintu lepää, niin me
kesäksi virkoamme ja kasvamme entistä kauniimmiksi."

"Ette te saa kuolla!" sanoi Sofia ja suuteli kukkasia. Samassa
avautui salin ovi, ja suuri joukko kauniita kukkia karkeloi
huoneeseen. Iida ei saattanut käsittää mistä ne tulivat, varmaan
kuninkaan linnasta.

Etunenässä asteli kaksi ihanaa ruusua, pienet kultakruunut päässänsä.
Ne olivat kuningas ja kuningatar. Sitten tuli suloisia leukoijia
ja neilikkoja, jotka kumartelivat joka taholle. Soittokuntakin oli
mukana: suuret unikukat ja pionit puhalsivat hernepalkoihin, jotta
olivat ihan tulipunaiset kasvoiltaan. Sinikellot ja pienet valkeat
lehmänkielot helisivät, ikäänkuin olisivat kantaneet kulkusia
kaulassaan. Se oli herttaista soittoa. Tuli paljon muitakin kukkia,
ja kaikki ne karkeloivat, siniset orvokit, punaiset ja valkeat
satakaunot ja kielot, kaikki yhtenä ryöppynä. Ja kukkaset suutelivat
toisiaan. Kaunista sitä oli katsella!

Vihdoin sanoivat kukkaset toisilleen hyvää yötä, ja silloin pikku
Iidakin hiipi sänkyynsä ja näki unta kukkasten tanssiaisista.

Seuraavana aamuna hän ensi työkseen riensi pienelle pöydälle
katsomaan vieläkö kukkaset olivat paikoillaan. Hän veti pienen sängyn
uutimet syrjään: siellä ne kaikki olivat, mutta paljoa kuihtuneempina
kuin eilen.

Sofia makasi pöytälaatikossa, minne Iida oli pannut hänet, ja näytti
olevan aivan unen pöpperössä.

"Muistatko mitä sinun piti pyytää minua tekemään", sanoi pikku Iida,
mutta Sofia loi häneen vain tyhmän katseen eikä vastannut sanaakaan.

"Et sinä ole ensinkään kiltti tyttö", sanoi Iida, "vaikka ne kaikki
tanssittivat sinua".

Sitten hän otti pienen paperirasian, jonka kanteen oli piirretty
kauniita linnunkuvia, avasi sen ja pani kuolleet kukkaset sinne.
"Tästä te saatte kauniin arkun", sanoi hän, "ja kun serkut Norjasta
tulevat meille, niin me hautaamme teidät puutarhaan, ja kesäksi te
virkoatte ja kasvatte entistä kauniimmiksi!"

Norjalaiset serkut olivat reippaita poikia, toisen nimi oli Joonas,
toisen Aatto. He olivat isältään saaneet uudet kaaripyssyt ja ne he
olivat ottaneet mukaansa näyttääkseen ne Iidalle. Iida kertoi heille
kuolleista kukkasistaan ja pyysi heitä tulemaan mukaan hautajaisiin.
Molemmat pojat astuivat edellä kaaripyssyt olalla, ja perässä tuli
Iida kantaen kaunista rasiaa, missä kuolleet kukkaset olivat.
Puutarhaan kaivettiin pieni hauta, Iida suuteli kukkasia ja laski ne
sitten rasioineen päivineen hautaan. Mutta Aatto ja Joonas ampuivat
kaaripyssyillään kunnialaukaukset, sillä heillä ei ollut kiväärejä
eikä tykkejä.



PEUKALO-LIISA.


Oli kerran vaimo, jonka niin kovasti teki mieli pientä lapsukaista,
mutta hän ei käsittänyt mistä hän sellaisen saisi. Hän meni vanhan
noita-akan luo ja sanoi: "minä tahtoisin niin kovin mielelläni pienen
lapsen, etkö sinä neuvoisi minulle mistä minä sen saisin?"

"Ehkäpä tästä suoriudutaan!" sanoi noita-akka. "Minä annan sinulle
siemenen -- sellaisia siemeniä ei heitetäkään joka miehen peltoon
eikä viskata kanojen syötäviksi. Pistä se kukkaruukkuun, niin saat
nähdä kuinka käy."

"Paljon kiitoksia!" sanoi vaimo ja antoi noita-akalle kaksitoista
killinkiä. Sitten hän meni kotiin ja pisti siemenen multaan. Pian
siitä kasvoi suuri, kaunis kukka, joka oli ihan tulpanin näköinen,
mutta lehdet olivat vielä tiiviisti koossa, ikäänkuin kukka olisi
ollut nupulla.

"Kuinka kaunis kukka", sanoi vaimo ja suuteli kukan koreita,
keltaisia ja punaisia lehtiä, mutta juuri hänen suudellessaan kuului
aika paukahdus, ja kukkanen avautui. Silloin saattoi nähdä, että
se oli oikea tulpani, mutta vihreällä istuimella keskellä kukkaa
istui pikkuriikkuinen tyttönen. Hän oli niin siron siro ja niin
hennon hento, eikä hän ollut kuin peukalon pituinen. Sentähden häntä
sanottiinkin Peukalo-Liisaksi.

Kehdokseen sai tyttönen komean, kiillotetun pähkinänkuoren; patjoina
oli sinisiä orvokinlehtiä ja tyynynpäällisenä ruusunlehti. Tässä
kätkyessä vietti tyttönen yön, mutta päivisin hän leikki pöydällä,
jolle vaimo oli asettanut lautasen. Lautasella oli kukkaseppele,
jonka varret ulottuivat veteen, mutta keskellä uiskenteli suuri
tulpanin lehti, ja sen päällä sai Peukalo-Liisa istua ja siinä hän
purjehti laidasta laitaan. Airoina hänellä oli kaksi valkoista
jouhta. Kauniilta se näytti. Peukalo-Liisa osasi myöskin laulaa,
laulaa niin vienosti ja suloisesti, ettei sitä sanoin saata kuvata.

Eräänä yönä, kun hän nukkui somassa sängyssään, hyppäsi ruma sammakko
sisään ikkunasta, jonka ruutu oli rikki. Se oli suuri, märkä, ilkeä
sammakko ja se pomppasi suoraa päätä pöydälle, jolla Peukalo-Liisa
nukkui punaisen ruusunlehden alla.

"Mutta tuostapa poikani saa korean morsiamen!" virkkoi sammakko,
kävi kiinni pähkinänkuoreen, jossa Peukalo-Liisa nukkui, ja hyppäsi
saaliineen päivineen ikkunasta puutarhaan.

Siellä kulki suuri, leveä joki, jonka rannat olivat soiset ja
liejuiset. Niillä rannoilla asui sammakko poikineen. Hyi kuinka
se poikakin oli ruma, aivan emänsä näköinen! "Koaks, koaks,
brekke-ke-keks!" sen se sai suustaan, kun näki suloisen tyttösen
pähkinänkuoressa.

"Älä puhu niin ääneen, ettei hän herää!" neuvoi vanha sammakko,
"hän voi tästä vielä lähteä karkuun, hänhän on kevyt kuin joutsenen
untuva. Me panemme hänet leveälle lumpeen lehdelle, siellähän se
pikkuinen keijukainen on kuin saaressa, sieltä ei hän pääse karkuun
ja me saamme rauhassa panna kuntoon vieraskamarin tuolla liejussa.
Aijai kuinka teidän siellä tulee hyvä olla!"

Joessa kasvoi paljon lumpeita. Niiden leveät, vihreät lehdet
ikäänkuin uiskentelivat veden pinnalla. Suurin lehti oli
etempänä muita, ja sinne kuljetti vanha sammakko Peukalo-Liisan
pähkinänkuorineen.

Kun tyttö raukka varhain aamulla heräsi ja huomasi missä oli,
purskahti hän katkeraan itkuun. Joka taholla suuren vihreän lehden
ympärillä oli vettä, hän ei laisinkaan saattanut päästä maihin.

Mutta vanha emäsammakko istua kökötti liejussa ja koristeli
kamariaan kaisloilla ja keltaisilla ulpukankukilla, jotta se olisi
oikein somana vastaanottaakseen miniän. Sitten hän ilkeän poikansa
kanssa uida pulikoi lehdelle, jolla Peukalo-Liisa seisoi. He
tulivat noutamaan hänen somaa pientä sänkyään, sillä se oli pantava
paikoilleen morsiuskamariin ennen morsiamen tuloa. Vanha emäsammakko
niiasi syvään Peukalo-Liisalle ja sanoi: "tässä on nyt minun poikani,
sinun tuleva miehesi. Te saatte niin hauskan asunnon tuolla alhaalla
mudassa!"

"Koaks, koaks! brekke-ke-keks!" sanoi poika. Muuta ei se saanut
suustaan.

Sitten he ottivat soman pienen sängyn ja uivat tiehensä. Mutta
Peukalo-Liisa jäi yksin istumaan vihreälle lehdelle ja siinä hän
itki katkerasti, sillä hän ei olisi tahtonut asua ilkeän emäsammakon
luona eikä ottaa hänen poikaansa miehekseen. Pienet kalat, jotka
uiskentelivat vedessä, olivat nähneet emäsammakon ja kuulleet mitä
se sanoi. Sentähden nekin nyt nostelivat päitään; niiden teki
niidenkin mieli nähdä tyttöä. Heti ensi näkemältä oli hän niiden
mielestä niin ihmeen herttainen, ja ne surivat kovasti, että hänen
piti joutua ilkeän sammakkoväen käsiin. Mutta ei! Niin ei ikinä saa
käydä. Ja kalat kokoontuivat vihreän varren ympärille, jonka päässä
Peukalo-Liisan lehti kasvoi, ja nirsivät hampaillaan poikki varren.
Ja lehti lipui alas virtaa ja kuljetti Peukalo-Liisaa kauas pois. Ei
saattanut sammakko enää saada kiinni.

Peukalo-Liisa purjehti monen kaupungin ohitse, ja pikkulinnut
istuivat pensaissa, katselivat häntä ja visersivät: "mikä suloinen
neitonen!" Lehti lipui yhä kauemma, ja vihdoin joutui Peukalo-Liisa
ulkomaille.

Kaunis, pieni, valkea perhonen liiteli hyvän aikaa hänen ympärillään
ja istuutui vihdoin lehdelle, sillä Peukalo-Liisa miellytti sitä
suuresti. Ja tyttö puolestaan oli matkaansa hyvin tyytyväinen, sillä
täällä ei sammakko voinut häntä saavuttaa. Ja kuinka kaunista niillä
seuduin oli! Päivä paistoi veteen, joka kimmelsi kuin kulta. Tyttö
otti nauhan vyöltään, köytti sen toiseen päähän perhosen ja kiinnitti
toisen pään lehteen. Siten solui lehti eteenpäin entistä nopeammin,
ja Peukalo-Liisa, joka seisoi lehdellä, solui mukana.

Samassa tulla huristi siihen suuri turilas, ja kun se äkkäsi hänet,
kietoi se kyntensä hänen hennon vartalonsa ympäri ja lennätti hänet
puuhun. Mutta vihreä lehti purjehti alas jokea, ja perhonen lensi
mukana, sillä se oli köytetty kiinni lehteen eikä päässyt irti.

Herranen aika kuinka Peukalo-Liisa pelästyi, kun turilas rupesi
kuljettamaan häntä puuhun! Ja kauniin, valkean perhosen kohtalo häntä
eniten suretti, sillä hänhän oli köyttänyt sen kiinni lehteen, sehän
ei päässyt irti, senhän täytyi kuolla nälkään. Mutta siitä ei turilas
välittänyt vähääkään. Se laski hänet suurimmalle lehdelle minkä
puusta löysi, antoi hänen syötäväkseen kukkasten makeaa mehua ja
kehui häntä kovin kauniiksi, vaikkei hän ensinkään olekaan turilaan
näköinen. Sitten tulivat toiset turilaat, jotka puussa asuivat,
vieraisiin; ne tarkastelivat Peukalo-Liisaa, ja turilasneidot
liikuttelivat tuntosarviaan ja sanoivat: "voi, voi vaivaista, eihän
hänellä ole kuin kaksi jalkaa!"

"Hänellähän ei ole tuntosarvia!" jatkoivat he sitten. "Hänhän on
niin kaitainen vyötäisiltään, hyi, ihanhan hän on ihmisen näköinen!
Hyi kuinka hän on ruma!" sanoivat turilas-herrat yhdestä suusta. Ja
kuitenkin oli Peukalo-Liisa niin ihmeen ihana! Sitä mieltä oli ollut
sekin turilas, joka hänet ryösti, mutta kun kaikki muut moittivat
häntä rumaksi, rupesi sekin uskomaan häntä rumaksi eikä enää
laisinkaan huolinut hänestä. Menköön minne hyvänsä! He raahasivat
hänet alas puusta ja panivat satakaunon lehdelle; siihen hän jäi
itkemään rumuuttaan, itkemään sitä, ettei turilaillekaan kelvannut,
ja kuitenkin oli hän niin kaunis, ettei sitä sanoin saata kuvaella,
niin hienoinen ja heleä kuin ihanaisin ruusunlehti.

Koko kesän asui Peukalo-Liisa raukka aivan yksinään suuressa
metsässä. Hän punoi vuoteensa heinänkorsista ja asetti sen suuren
takkiaislehden alle sateensuojaan. Hänen ruokanaan oli kukkasten
makea mehu ja juomanaan kaste, joka aamuisin lepäsi lehdillä. Niin
kului kesä ja syksy, mutta sitten tuli talvi, kylmä, pitkä talvi.
Kaikki linnut, jotka niin kauniisti olivat laulelleet hänelle,
lensivät tiehensä, puut ja kukkaset lakastuivat; suuri takkiaislehti,
jonka alla hän oli asunut, käpertyi kokoon niin ettei jälelle
jäänyt kuin keltainen, kuihtunut varsi. Ja Peukalo-Liisaa paleli
niin kauheasti, sillä hänen vaatteensa olivat kaikki risoina ja hän
oli niin pieni ja hento; varmaankin tyttö raukan täytyi paleltua
kuoliaaksi. Rupesi satamaan lunta, ja jokainen lumihiutale oli
hänelle kuin meille kokonainen lapiollinen lunta, sillä me olemme
suuret, mutta hän oli vain peukalon pituinen. Hän koetti kääriytyä
kuihtuneeseen lehteen, mutta ei se lämmittänyt. Hän värisi vilusta.

Aivan likellä sitä metsää, johon hän oli joutunut, oli suuri
viljavainio. Mutta vilja oli aikoja sitten korjattu, ja vain
kuiva, alaston sänki nousi routaisesta maasta. Peukalo-Liisa
kulki sänkipellossa kuin missäkin metsässä. Hän värisi vilusta.
Vihdoin saapui hän peltohiiren asunnolle. Sängen juurelta johti
pieni oviaukko alas maahan. Siellä asui peltohiiri lämpöisessä,
rauhallisessa pirtissään, joka oli täynnä jyviä. Sitäpaitsi sillä oli
keittiö ja ruoka-aitta. Pikku Peukalo-Liisa raukka pysähtyi ovelle
kuten köyhä kerjäläistyttö ainakin ja anoi jyväkipinää, sillä hän ei
kahteen päivään ollut saanut mitään syödäkseen.

"Voi sinua raukkaa!" sanoi peltohiiri, joka pohjaltaan oli
hyväsydäminen, vanha peltohiiri, "tule sinä vain lämpöiseen pirttiini
ja syö minun kanssani!"

Peltohiiri rupesi pitämään Peukalo-Liisasta.

"Sinä säätkin jäädä luokseni koko talveksi", sanoi se, "mutta sinun
pitää siistiä ja puhdistaa pirttini ja kertoa minulle satuja, sillä
niistä minä kovin paljon pidän." Peukalo-Liisa teki niinkuin se hyvä,
vanha peltohiiri käski, ja viihtyi hyvin.

"Pian meille tulee vieraita!" selitti peltohiiri eräänä päivänä,
"naapurini käy tavallisesti joka viikko minua tervehtimässä. Hän on
paljoa paremmissa varoissa kuin minä, hänellä on suuria saleja ja
hän käy hyvin kauniissa mustassa samettiturkissa. Jos sinä saisitkin
hänet mieheksesi, niin ei sinulla olisi hätää. Mutta hän ei näe
mitään. Kerro sinä hänelle kauneimmat sadut mitä ikinä osaat!"

Ei Peukalo-Liisa viitsinyt ruveta hänelle kertomaan mitään, eikä hän
huolinut peltohiiren naapuria miehekseen, sillä se oli myyrä. Tulihan
hän tervehtimään, tuli mustassa samettiturkissaan, ja peltohiiri
kehui hänen rikkauttaan ja oppiaan. Hänen talonsa oli kaksikymmentä
kertaa suurempi kuin peltohiiren ja kovin oppinut hän oli, mutta
aurinkoa ja kauniita kukkasia ei hän voinut kärsiä ja niistä hän aina
puhui pahaa, sillä hän ei koskaan ollut niitä nähnyt. Peukalo-Liisan
piti laulaa hänelle, ja hän lauloi sekä: "Lennä, lennä leppälintu!"
että "Minä seison korkealla vuorella", ja myyrä rakastui häneen hänen
kauniin äänensä tähden. Mutta ei hän mitään sanonut, hän oli kovin
vakava mies.

Aivan hiljan oli hän kaivanut maahan pitkän käytävän, joka johti
hänen taloltaan peltohiiren talolle, ja sinne kehotti hän peltohiirtä
ja Peukalo-Liisaa lähtemään kävelylle, kun vain halutti. Samalla
huomautti hän, ettei heidän pidä pelästyä kuollutta lintua, joka
makaa käytävässä. Se on todella aivan oikea lintu sulkineen,
siipineen, nokkineen päivineen. Varmaan se on kuollut aikoja
sitten, aivan talven alussa. Ovat sattuneet kuoppaamaan juuri hänen
käytävänsä kohdalle.

Myyrä pisti hampaisiinsa kappaleen lahoa puuta, sellaista, joka
loistaa pimeässä, ja läksi heidän edellään pitkään, pimeään
käytävään. Kun he tulivat sille kohdalle, missä kuollut lintu
makasi, nosti myyrä leveän nokkansa lakeen ja puhkaisi siihen suuren
reiän, jotta valo pääsi tunkemaan sisään. Keskellä permantoa makasi
kuollut pääskynen, kauniit siivet painettuina kylkiä vastaan, jalat
ja pää höyhenten suojassa. Varmaan se raukka oli kuollut viluun.
Peukalo-Liisan kävi lintua niin kovin sääli, hän rakasti kaikkia
pikkulintuja, olivathan ne koko kesän laulaneet ja viserrelleet
hänen ilokseen. Mutta myyrä potkaisi lintua jalkatyngällään ja
sanoi: "eipäs enää vikise! Olisi sekin ollut surkeaa, jos olisi
pitänyt syntyä linnuksi. Minun lapsistani, Jumalan kiitos, ei tule
lintuja. Eihän tuolla tuollaisella lintu raukalla ole muuta kuin se
ainainen lirulorunsa, ja se totta maar ei elätä. Kun talvi tulee, on
nälkäkuolema edessä!"

"Te olette järkevä mies, ja kyllä se niin on kuin sanotte", huomautti
peltohiiri. "Mitä on linnulla lirulorustaan hyötyä, kun talvi tulee?
Näe nälkää ja vilua. Mutta komealtahan sen sanovat kuuluvan!"

Peukalo-Liisa ei puhunut mitään, mutta kun hänen seuralaisensa
kääntyivät selin lintuun, kumartui hän sen puoleen, siirsi syrjään
höyheniä, joitten peitossa pää oli, ja suuteli sulkeutuneita silmiä.
"Ehkäpä juuri tämä lintunen kesällä minulle niin kauniisti lauloi",
ajatteli hän. "Kuinka paljon iloa se minulle tuotti, rakas, kaunis
lintu!"

Myyrä tukki läven, josta päivä oli pilkistänyt sisään, ja saattoi
naiset kotiin. Mutta yöllä ei Peukalo-Liisa laisinkaan voinut nukkua.
Vihdoin nousi hän vuoteeltaan ja punoi heinistä suuren, kauniin
peitteen, jonka vei käytävään ja levitti kuolleen linnun päälle.
Sitten hän pani pehmeää pumpulia, jota oli tavannut peltohiiren
pirtistä, linnun kupeille, jottei sen tulisi kolkoksi levätä kylmässä
maassa.

"Hyvästi, herttainen, pieni lintu!" lausui hän. "Hyvästi! ja kiitos
siitä, että niin kauniisti lauloit kesällä, kun puut kaikki olivat
vihreät ja armas aurinko meitä lämmitti!" Hän painoi päänsä linnun
rintaa vastaan, mutta säikähti samassa pahanpäiväisesti, sillä tuntui
siltä kuin siellä olisi sykähtänyt. Linnun sydän siellä todella
olikin sykähtänyt. Sillä lintu ei ollutkaan kuollut, se oli maannut
horroksissa ja virkosi, kun se pääsi lämpöiseen.

Syksyllä lentävät kaikki pääskyset pois lämpöisiin maihin, mutta jos
joku sattuu myöhästymään, niin sen käy huonosti: se kohmettuu, putoaa
kuin kuolleena maahan, jää siihen paikkaan ja peittyy kylmään lumeen.

Peukalo-Liisa vallan vapisi, niin kauheasti hän oli pelästynyt,
sillä hänen rinnallaan, joka oli vain peukalon pituinen, oli lintu
hirmuisen suuri. Vihdoin hän kuitenkin rohkaisi mieltänsä, järjesteli
pumpulia pääskysraukan ympärille ja nouti omasta vuoteestaan
mintunlehden linnun pään peitteeksi.

Seuraavana yönä hän taasen hiipi linnun luo ja silloin hän jo tapasi
sen ilmi elävänä. Niin voimaton se kuitenkin! oli, että se vain
hetkisen jaksoi katsella Peukalo-Liisaa, joka seisoi laho puupalanen
kädessään, sillä eihän hänellä muuta lyhtyä ollut.

"Kiitos sinulle, sinä suloinen lapsukainen!" sanoi sairas pääskynen,
"sinä olet minua niin lämmittänyt, että pian saan takaisin voimani ja
pääsen lentämään lämpöiseen auringonpaisteeseen!"

"Voi, voi!" huokasi tyttö, "ulkona on kylmä, maa roudassa ja lunta
sataa! Pysy sinä lämpöisessä sängyssäsi, kyllä minä hoidan sinua!"

Hän nouti kukkasen lehdellä pääskyselle vettä, ja juodessaan kertoi
pääskynen, että orjantappurapensas oli haavoittanut sen toisen
siiven. Sentähden ei se ollut päässyt lentämään niin nopeasti kuin
muut pääskyset, jotka lensivät kauas pois lämpöisiin maihin. Vihdoin
se oli pudonnut alas maahan, mutta enempää ei se muistanut eikä se
ensinkään tietänyt minne se oli joutunut.

Koko talven se viipyi piilossa käytävässä, ja Peukalo-Liisa piti sitä
hyvänä ja rakasti sitä. Myyrä ja peltohiiri eivät saaneet vähääkään
vihiä asiasta, sillä eiväthän he voineet kärsiä köyhää pääskysparkaa.

Kun kevät tuli ja auringon lämpö alkoi tuntua maan sisään, sanoi
pääskynen hyvästi Peukalo-Liisalle. Tyttö avasi läven, jonka myyrä
oli tehnyt käytävän lakeen, päivä paistoi leppoisesti, ja pääskynen
kysyi eikö tyttö tahtoisi lähteä mukaan: sopii istuutua selkään,
sitten lähdetään lentoon ja kiidetään vihreään metsään. Mutta
Peukalo-Liisa tiesi, että vanha peltohiiri olisi tullut surulliseksi,
jos hän olisi lähtenyt.

"En saata lähteä!" sanoi Peukalo-Liisa. "Hyvästi sitten,
hyvästi, sinä hyvä, herttainen tyttö!" lausui pääskynen ja kiiti
auringonpaisteeseen. Peukalo-Liisa jäi katselemaan sen menoa ja
kyyneleet tulivat hänen silmiinsä, sillä hän piti niin kovin paljon
pääskysraukasta.

"Kvivit, kvivit!" viserteli lintu ja lensi vihreään metsään. --

Peukalo-Liisa oli kovin suruissaan. Hän ei hetkeksikään päässyt
lämpöiseen auringonpaisteeseen. Pian kylvettiin peltokin, joka oli
heidän asuntonsa päällä, ja vilja kasvoi niin korkeaksi, että se
pienelle, peukalon pituiselle tyttö raukalle oli kuin kokonainen
synkkä metsä.

"Tänä kesänä sinun pitää neuloa myötäjäisesi!" selitti peltohiiri
Peukalo-Liisalle, sillä naapuri, myyräjörö, joka alituisesti
herrasteli mustassa samettiturkissa, oli nyt kosinut. "Sinulla pitää
olla sekä villa- että liinavaatetta! Sinulla pitää olla sekä
pito- että makuuvaatetta, kun tulet myyrän vaimoksi!" Peukalo-Liisan
piti kehrätä värttinällä, ja peltohiiri palkkasi neljä hämähäkkiä,
jotka yöt päivät kutoivat ja kehräsivät. Joka ilta tuli myyrä
tervehtimään ja jutteli silloin aina, että kunhan kesä nyt kuluu
loppuun, niin ei auringon paahde enää tunnu niin pahasti maan sisään;
sehän polttaa maan kovaksi kuin kivi. Niin, kesän kuluttua piti
Peukalo-Liisan ja myyrän viettää häitä, mutta Peukalo-Liisa ei ollut
ensinkään hyvillään, sillä eihän hän vähääkään välittänyt ikävästä
myyrästä. Joka aamu, kun aurinko nousi, ja joka ilta, kun se laski,
hiipi hän ovelle katsomaan. Ja kun tuuli hajoitti viljan latvoja ja
sininen taivas tuli näkyviin, huomasi tyttö kuinka valoisaa ja
kaunista maan päällä sentään oli, ja hänet valtasi halu nähdä rakkaan
pääskysensä. Mutta eihän sitä kuulunut, varmaan se lenteli kaukana
poissa, kauniissa, vihreässä metsässä.

Kun syksy sitten tuli, olivat Peukalo-Liisan myötäjäiset ihan
valmiina.

"Neljän viikon perästä juodaan häitäsi!" sanoi peltohiiri. Mutta
Peukalo-Liisa purskahti itkuun ja selitti, ettei hän huoli ikävää
myyrää.

"Jonnin joutavia!" sanoi peltohiiri, "älä sinä rupea tästä
uppiniskaiseksi, taikka näytän valkeat hampaani! Sinä saat niin
komean miehen. Sellaista turkkia kuin hänen samettiturkkinsa ei ole
itse kuningattarellakaan. Hänellä on tuvat, aitat tavaraa täynnä.
Kiitä sinä Jumalaa, että saat sellaisen miehen!"

Häät olivat ovella. Myyrä oli jo saapunut noutamaan Peukalo-Liisaa;
heidän piti asua syvällä maan sisässä, Peukalo-Liisan ei koskaan
pitänyt saada nähdä lämmintä aurinkoa, sillä sitä ei hänen sulhasensa
kärsinyt. Lapsi raukka oli kovin suruissaan, kun piti sanoa hyvästi
ihanalle auringolle, jota toki peltohiiren luona oli saanut katsella
edes ovensuusta.

"Jää hyvästi, kirkas aurinko!" sanoi hän, ojensi kätensä ilmaan ja
astui pari askelta peltohiiren asunnon ulkopuolelle. Oli nimittäin
syksy, vilja oli korjattu, ja peltoa peitti vain kuiva sänki.
"Hyvästi, hyvästi!" toisteli hän ja kietoi käsivartensa pienen,
punaisen kukan ympäri. "Vie rakkaalle pääskyselle terveiseni, jos
näet sen!"

"Kvivit, kvivit!" kuului samassa hänen päänsä päältä, ja kun hän
silmänsä nosti, näki hän pääskysen tulla viilettävän. Suuresti se
ilostui, kun se Peukalo-Liisan näki. Tyttö rupesi sitten uskomaan
hänelle surujaan, ettei hän ensinkään huolisi ilkeää myyrää
miehekseen ja että hänen täytyy asua syvällä maan sisässä, minne ei
päivä milloinkaan paista. Hän ei enää voinut hillitä itseään, vaan
purskahti itkuun.

"Nyt tulee kylmä talvi", sanoi pääskynen, "minä lennän kauas pois,
lämpöisiin maihin. Tahdotko tulla mukaan? Istu selkääni, ota vyösi
ja köytä itsesi lujasti kiinni, niin lennämme tiehemme ja jätämme
ilkeän myyrän ja hänen pimeän pirttinsä oman onnensa nojaan. Lennämme
vuorten yli lämpöisiin maihin, missä päivä paistaa leppeämmin kuin
täällä ja missä on ikuinen kesä ja kauniita kukkia. Tule vain
mukaani, sinä herttainen pieni Peukalo-Liisa, joka pelastit henkeni,
kun makasin tainnoksissa pimeässä maakuopassa!"

"Minä seuraan sinua!" sanoi Peukalo-Liisa, asettui linnun selkään,
ojensi jalkansa sen levitetyille siiville ja köytti itsensä vyöllään
kiinni tukevimpaan sulkaan. Lintu kohosi korkealle ilmaan ja lähti
lentämään metsien ja järvien poikki, yli suurten vuorien, joilla
lepää ikuista lunta. Peukalo-Liisaa paleli kylmässä ilmassa, mutta
hän keksi keinon, painautui linnun lämpöisiin höyheniin ja pisti
pienen päänsä esiin katselemaan kaikkea maailman kauneutta.

Vihdoin he saapuivat lämpöisiin maihin. Aurinko paistoi siellä
paljoa kirkkaammin kuin täällä, taivas kaarteli kahta korkeampana,
ja muureilla ja aidoilla kasvoi koreita vihreitä ja sinertäviä
viinirypäleitä. Metsässä riippui sitruuneja ja appelsiineja,
myrtit ja rosmarinit lemusivat, maantiellä juoksenteli kauniita
lapsia, ja heidän leikkitovereinaan oli suuria, kirjavia perhosia.
Mutta pääskynen lensi vieläkin etelämmäksi, ja luonto kävi yhä
kauniimmaksi. Komeitten, vihreiden puitten siimeksessä, sinisen
järven rannalla, oli hohtavan valkea marmorilinna. Ammoisista ajoista
oli se siinä seisonut, ja viiniköynnös kierteli ylös korkeita
pilareja. Räystään alla oli paljon pääskysenpesiä; siellä oli senkin
pääskysen asunto, joka kuljetti Peukalo-Liisaa.

"Tässä minä asun!" sanoi pääskynen; "mutta ehkä sinun tekee mielesi
poimia kukkasia. Ota kaunein, minä lasken sinut maahan. Saat nähdä,
että tulet viihtymään, sinä saat mitä ikinä tahdot."

"Kuinka hauskaa!" huudahti tyttö ja leipoi pieniä käsiään.

Suuri valkoinen marmoripilari oli kaatunut maahan ja taittunut
kolmesta kohden. Marmorikappaleitten välissä kasvoi ihania,
suuria, valkeita kukkia. Pääskynen valitsi leveän lehden ja
asetti Peukalo-Liisan sille istumaan. Mutta hyvänen aika kuinka
Peukalo-Liisa hämmästyi! Keskellä kukkaa istui pieni mies, joka
oli niin läpikuultavan valkoinen, että olisi luullut hänen olleen
lasista. Hänen päässään oli mitä kaunein kultainen kruunu, ja hänen
olkapäillään välkkyi mitä ihanimmat siivet. Eikä hän ollut yhtään
suurempi kuin Peukalo-Liisa.

Hän oli sen kukkasen enkeli.

Jokaisessa kukkasessa asui pieni mies tai nainen, ja tämä oli heidän
kaikkien kuninkaansa.

"Hyvänen aika kuinka hän on kaunis!" kuiskasi Peukalo-Liisa
pääskyselle.

Pieni prinssi pelästyi aika lailla pääskystä, sillä olihan se
kokonainen jättiläislintu hänen rinnallaan, joka oli niin kovin pieni
ja hento. Mutta kun hän näki Peukalo-Liisan, ihastui hän, sillä niin
kaunista tyttöä ei hän vielä milloinkaan ollut nähnyt. Sentähden otti
hän kultaisen kruunun päästään ja laski sen tytön päähän, tiedusteli
hänen nimeänsä ja kysyi tahtoiko hän tulla hänen vaimokseen ja
kaikkien kukkasten kuningattareksi. Oli tämä kosija sentään
toista kuin sammakon poika ja myyrä mustassa samettiturkissaan!
Peukalo-Liisa antoikin myöntävän vastauksen kauniille prinssille,
ja jokaisesta kukkasesta astui nyt esiin mies tai nainen ja he
olivat niin kauniit, että oikein silmää hiveli. Jokainen riensi
tuomaan Peukalo-Liisalle lahjaansa, mutta kauneimman lahjan antoi
suuri, valkoinen kärpänen, sillä se antoi parin kauniita siipiä; ne
kiinnitettiin paikalla Peukalo-Liisan olkapäihin, ja hänkin saattoi
nyt lennellä kukkasesta kukkaseen. Suuri riemu vallitsi kukkasten
valtakunnassa, ja pääskynen istui pesällään ja viserteli niin
kauniisti kuin ikinä taisi. Sen sydämessä vallitsi kuitenkin suru,
sillä se piti Peukalo-Liisasta niin paljon, ettei se koskaan olisi
tahtonut erota hänestä.

"Emme me enää tahdo sanoa sinua Peukalo-Liisaksi!" sanoi kukkasten
enkeli hänelle. "Se on niin ruma nimi, ja sinä olet niin kaunis. Me
annamme sinulle nimen Kevätär."

"Hyvästi, hyvästi!" visersi pääskynen, lensi pois lämpöisistä maista
ja palasi takaisin pohjoiseen. Siellä on mies, joka osaa kertoa
kaikellaisia tarinoita. Tämän miehen räystään alla oli pääskysen
pesä, ja pääskynen viserteli miehelle visertelemistään "kvivit,
kvivit!" Ja sen suusta on tämäkin tarina kotoisin.



PAHA POIKA.


Oli kerran vanha runoilija, oikein hyvä, vanha runoilija.

Kerran illalla, kun hän istui huoneessaan, nousi hirveä rajuilma.
Satoi aivan kaatamalla, mutta vanha runoilija istui tyynessä,
lämpöisessä kodissaan lietensä ääressä, jossa tuli loimotti ja omenat
paistua ritisivät.

"Ihmisraukkoja, joiden täytyy olla ulkona tässä ilmassa! Kyllä
he kastuvat aivan läpimäriksi!" surkutteli hän, sillä hän oli
hyväsydäminen runoilija.

"Oi avatkaa! minua niin palelee, minä olen niin märkä!" huusi ulkoa
pieni lapsi. Se itki ja koputti oveen, sade vain tulvasi kaatamalla
taivaasta ja tuuli täristeli ikkunaruutuja.

"Voi sinua, pieni raukka!" sanoi vanha runoilija ja läksi avaamaan
ovea.

Siellä seisoi pieni, alastoin poika, ja vesi valui hänen pitkistä,
keltaisista hiuksistaan. Hän värisi vilusta. Jollei hän olisi päässyt
sisään, olisi hänen täytynyt kuolla rajuilmaan.

"Sinä pieni raukka!" surkutteli vanha runoilija ja tarttui hänen
käteensä. "Tule sinä luokseni, kyllä minä sinut lämmitän! Saat viiniä
ja omenia, sillä sinä olet herttainen poika!"

Herttainen hän todella olikin. Hänen silmänsä loistivat kuin tähdet,
ja keltaiset hiukset kähertyivät kauniiksi kiharoiksi, vaikka
olivatkin niin märät, että niistä vesi valui. Hän oli kuin pieni
enkeli, mutta kylmä oli tehnyt hänet aivan kalpeaksi ja koko hänen
ruumiinsa värisi. Hänen kädessään oli kaunis kaaripyssy, mutta senkin
oli sade aivan tärvellyt. Somien nuolien värit olivat kosteudessa
lionneet aivan sekaisin.

Vanha runoilija istuutui lieden ääreen, otti pienen pojan syliinsä,
kiersi veden hänen hiuksistaan, lämmitti hänen käsiään käsissään ja
kuumensi hänelle makeaa viiniä. Ja poika virkosi, hänen poskensa
rupesivat punottamaan, hän hypähti lattialle ja alkoi tanssia vanhan
runoniekan ympärillä.

"Oletpa sinä iloinen poika!" virkkoi vanhus. "Mikä sinun nimesi on?"

"Nimeni on Amor!" vastasi poika. "Etkö tunne minua? Tuolla näet
kaaripyssyni. Sillä minä ammun niin että helisee! Katsoppas, nyt
tulee kaunis ilma. Kuu paistaa jo!"

"Mutta kaaripyssysi on mennyt ihan pilalle!" huomautti vanha
runoilija.

"Se on paha se!" sanoi pieni poika, otti kaaripyssyn käteensä ja
rupesi sitä tarkastamaan.

"Oi, se on jo kuivanut, ei sitä mikään vaivaa! Jousi on kireällä,
minäpä koetan!"

Sitten jännitti hän jousen, asetti nuolen paikoilleen, tähtäsi ja
ampui suoraan hyvän, vanhan runoilijan sydämeen.

"Näetkö nyt, että kaaripyssyni on kunnossa!" sanoi hän sitten, nauroi
ja juoksi matkoihinsa.

Sitä pahaa poikaa! Menee haavoittamaan vanhaa runoilijaa, joka on
ottanut hänet lämpöiseen huoneeseensa, ollut hänelle niin hyvä ja
antanut hänelle makeaa viiniä ja kauneimman omenansa.

Hyvä vanha runoilija makasi itkien maassa, nuoli oli todella
lävistänyt hänen sydämensä. "Hyi", virkkoi hän, "kuinka paha poika
se Amor on! Minäpä kerron tämän kaikille hyville lapsille, jotta he
ymmärtävät olla varoillaan eivätkä mene leikkimään hänen kanssansa,
sillä hän tekee heille paljasta kiusaa!"

Kaikki hyvät lapset, sekä pojat että tytöt, joille hän tapauksen
kertoi, pitivätkin varansa ja karttoivat häijyä Amoria, mutta lopulta
narrasi hän heidät kuitenkin, sillä hän on niin perin viisas ja
viekas veitikka! Kun ylioppilaat tulevat luennoiltaan, juoksee hän
heidän rinnallaan kirja kainalossa, yllä mustat vaatteet. Häntä on
mahdoton tuntea, ja he käyvätkin kiinni hänen käsivarteensa luullen
häntä ylioppilaaksi, mutta samassa pistää hän nuolensa heidän
rintaansa. Kun tytöt tulevat papin luota ja seisovat kirkossa,
lähtee hän ahdistamaan heitäkin. Niin, alituisesti hän ahdistelee
ihmisiä! Hän istuutuu suureen kattokruunuun teatterissa ja hulmahtaa
siellä täyteen liekkiin. Ihmiset luulevat että lamppu se siellä vain
palaa, mutta pian he kyllä huomaavat jotakin outoa. Hän juoksentelee
puistoissa ja kävelypaikoilla, niin, kerran on hän ampunut nuolensa
suoraan sinun isäsi ja äitisi sydämeen! Kysy vain heiltä, kyllä
he tietävät kertoa. Se Amor on niin paha poika, älä milloinkaan
ryhdy kauppoihin hänen kanssaan. Hän ahdistelee kaikkia ihmisiä.
Ajattelehan, kun hän kerran ampui nuolensa vanhan mummosikin rintaan,
mutta siitä on kauan, se haava on jo parantunut; mutta ei hän sitä
koskaan unohda. Hyi sitä pahaa Amoria!

Mutta nythän sinä hänet tunnet! Nyt tiedät mikä paha poika hän on!



MATKATOVERI.


Johannes raukka oli hyvin suruissaan, sillä hänen isänsä oli
kuolemaisillaan. He olivat kahden pienessä huoneessa; lamppu paloi
kituen pöydällä, sillä öljy oli vähissä. Oli jo myöhäinen ilta. --

"Sinä olet ollut hyvä poika, Johannes!" virkkoi sairas isä. "Kyllä
Jumala auttaa sinua eteenpäin maailmassa!" ja hän loi häneen vakavat,
lempeät silmänsä, veti syvältä henkeään ja kuoli. Näytti siltä kuin
hän vain olisi nukkunut. Mutta Johannes itki katkerasti, sillä eihän
hänellä ollut ainoaakaan omaista maailmassa, ei isää eikä äitiä, ei
veljeä eikä sisarta. Johannes raukka! Hän virui polvillaan vuoteen
ääressä, suuteli kuolleen isänsä kättä, ja suolaiset kyyneleet
valuivat vuolaina hänen silmistään. Vihdoin painuivat hänen silmänsä
umpeen, ja hän nukkui pää sängyn kovaa laitaa vastaan.

Hän näki kummallista unta: aurinko ja kuu tulivat kumartamaan häntä,
hänen isänsä oli terveenä ja reippaana ja nauroi kuten hänen tapansa
oli, kun hän oli oikein hyvällä tuulella. Kaunis tyttö, kultakruunu
päässään, ojensi Johannekselle kätensä. Hänellä oli niin pitkät,
kauniit hiukset, ja Johanneksen isä sanoi: "näetkös minkä kauniin
morsiamen olet saanut? Hän on ihanin tyttö koko maailmassa!" Siihen
Johannes heräsi. Kaikki unen kauneus oli poissa, hänen isänsä makasi
kylmänä vuoteessaan, he olivat kahden. Johannes raukka!

Seuraavalla viikolla haudattiin kuollut, ja Johannes asteli likinnä
arkkua. Hän ei enää saanut nähdä hyvää isäänsä, josta hän niin paljon
oli pitänyt. Hän kuuli mullan kumisten putoavan kirstun kannelle;
sen viimeinen nurkka oli vielä näkyvissä, mutta kun seuraava
lapiollinen putosi hautaan, hävisi sekin. Silloin oli hänen sydämensä
särkymäisillään, niin surullinen hän oli. Haudan partaalla veisattiin
virttä, kauniisti helisivät sävelet, ja kyyneleet puhkesivat
Johanneksen silmiin. Hän itki, ja se huojensi hänen suruansa. Aurinko
paistoi leppoisasti vihantiin puihin, se ikäänkuin sanoi: "älä ole
suruissasi, Johannes! katsoppa kuinka kaunis sininen taivas on,
siellä ylhäällä asuu nyt isäsi ja hän rukoilee hyvää Jumalaa, että
menestyisit maan päällä!"

"Minä tahdon aina olla hyvä!" sanoi Johannes, "niin minäkin pääsen
taivaaseen isäni luo. Oi sitä iloa, kun taas saamme nähdä toisemme!
Kuinka paljon minulla silloin onkin kertomista, ja hän opettaa
minulle paljon uusia asioita ja näyttää minulle taivaan ihanuutta,
niinkuin hän teki täällä maan päälläkin. Oi sitä iloa!"

Mielikuvat olivat niin elävät, että Johanneksen täytyi hymyillä,
vaikka kyyneleet vielä valuivat alas poskia. Kastanjoissa
visertelivät pienet linnut: "kvivit, kvivit!" Ne lauloivat iloisesti,
vaikka olivatkin hautajaisissa, mutta tiesiväthän ne, että kuollut
nyt oli taivaassa ja että hänellä oli paljoa kauniimmat siivet
kuin niillä. Ne tiesivät että hän nyt oli onnellinen, sillä hän
oli ollut hyvä ihminen täällä maan päällä, ja siitä ne iloitsivat.
Johannes näki niiden lentävän vihreistä puista avaraan maailmaan,
ja hänetkin valtasi halu lähteä lentoon. Ensin hän kuitenkin veisti
suuren puuristin isänsä haudalle, ja kun hän eräänä iltana vei sen
hautausmaalle, huomasi hän, että hauta oli hiekoitettu ja koristettu
kukkasilla. Vieraat ihmiset sen olivat tehneet, sillä hekin pitivät
hänen rakkaasta isästään, joka nyt oli kuollut.

Varhain seuraavana aamuna kokosi Johannes tavaransa pieneen myttyyn,
kätki vyöhönsä koko perintönsä, viisikymmentä taaleria ja pari
hopeakillinkiä, ne hän oli päättänyt ottaa mukaansa maailmalle.
Ensin hän kuitenkin meni kirkkomaalle isänsä haudalle, luki siellä
isämeidän ja lausui: "jää hyvästi, rakas isä! Minä koetan aina pysyä
hyvänä ihmisenä, ja rukoilethan sinäkin hyvältä Jumalalta menestystä
tielleni!"

Maassa Johanneksen ympärillä heloittivat kukkaset raikkaina ja
herttaisina, päivä paistoi lämpöisesti ja tuulessa nyökyttelivät
kukkaset päitään ikäänkuin sanoakseen: "tervetuloa tänne luonnon
helmaan! Eikö täällä ole kaunista!" Mutta Johannes kääntyi vielä
kerran katsomaan vanhaa kirkkoa, jossa hänet pienenä lapsena
oli kastettu ja jossa hän joka sunnuntai oli vanhan isänsä
kanssa kuunnellut saarnaa ja veisannut virttä. Äkkiä huomasi hän
kirkontontun ilmestyvän kellotapulin luukulle. Hänen päässään oli
pieni, punainen piippalakki ja hän varjosti kädellään kasvojaan,
sillä aurinko pisti häntä silmiin. Johannes nyökäytti hänelle
jäähyväisiä, ja pikku tonttu liehutti punaista lakkiaan, laski käden
sydämelleen ja heitti hänelle monta monituista lentosuudelmaa, sillä
hän tahtoi osoittaa toivottavansa hänelle onnellista matkaa ja
kaikkea hyvää.

Johannes ajatteli ihmeellistä, avaraa maailmaa ja kaikkea sen
kauneutta, jota hän nyt kävi katselemaan. Hän kulki kulkemistaan ja
tuli kauemma kuin koskaan ennen. Kylät, joitten läpi hän vaelsi, ja
ihmiset, jotka tulivat vastaan, olivat aivan tuntemattomat, hän oli
kaukana maailmalla, vieraitten parissa.

Ensi yö täytyi hänen nukkua heinäsuovassa maassa, sillä muuta
vuodetta ei ollut tarjona. Mutta se oli hänestä aivan erinomainen,
ei olisi kuningaskaan voinut viettää yötään mukavammin. Koko
seutu jokineen, heinärukoineen, yllä sininen taivas, muodosti
kauniin makuukamarin. Vihreä, puna- ja valkeakukallinen nurmi
oli lattiamattona, seljapensaat ja orjantappuratiheiköt olivat
kukkavihkoina, ja pesuvatina oli koko joki puhtaine, kirkkaine
vesineen, jossa kaislat kahisivat, toivottaen sekä hyvää iltaa että
hyvää huomenta. Kuu riippui suurena yölamppuna sinisessä katossa,
eikä se lamppu sytyttänyt uutimia tuleen. Johannes saattoi huoleti
nukkua, ja hän nukkuikin makeasti eikä herännyt ennenkuin aurinko jo
oli korkealla ja kaikki pienet linnut visertelivät vastaan: "hyvää
huomenta! hyvää huomenta! Etkö sinä vielä ole pystyssä?"

Kirkonkellot soivat, oli sunnuntai, kansa kulki kuulemaan saarnaa, ja
Johannes seurasi heitä. Hän veisasi virren, kuunteli Jumalan sanaa ja
kuvitteli olevansa kotikirkossa, jossa hänet oli kastettu ja jossa
hän oli veisannut virsiä isänsä kanssa.

Kirkkomaalla oli paljon hautoja, ja muutamat olivat korkean heinän
peitossa. Johannes tuli muistaneeksi isänsä hautaa. Varmaan sekin
oli joutuva saman kohtalon alaiseksi, kun ei hän enää voinut olla
sitä hoitamassa ja koristamassa. Silloin painui hän maahan, rupesi
nyhtämään pois heinää, pystytti kaatuneita puuristejä ja asetti
paikoilleen seppeleet, jotka tuuli oli kuljettanut pois. "Ehkä joku
tekee saman palveluksen isäni haudalle, kun en minä enää voi sitä
hoitaa", ajatteli hän.

Hautausmaan portilla seisoi kerjäläisukko sauvaansa nojaten. Johannes
antoi hänelle hopeakillinkinsä ja jatkoi sitten tyytyväisenä,
iloisella mielellä matkaansa avaraan maailmaan.

Illemmällä nousi hirveä rajuilma. Johannes koetti kyllä rientää katon
alle, mutta pian yllätti hänet pimeä yö. Vihdoin viimein saapui hän
pienelle kirkolle, joka ypö yksinään yleni kukkulalla. Onneksi oli
ovi raollaan, joten Johannes saattoi livahtaa sisään. Sinne hän
päätti jäädä, kunnes rajuilma asettuisi.

"Istuudunpa johonkin nurkkaan!" tuumi hän. "Olenkin aika väsyksissä
ja tarvitsen lepoa!" Ja hän painui istumaan, pani kätensä ristiin ja
luki iltarukouksensa. Eikä aikaakaan, kun hän nukkui ja näki makeita
unia, vaikka ulkona salamoi ja jyrisi.

Keskiyön aikana hän heräsi, rajuilma oli mennyt menojaan, ja kuu
paistoi ikkunasta suoraan häneen. Keskellä kirkon lattiaa oli avoin
ruumisarkku, jossa kuollut mies odotti hautaamistaan. Ei Johannes
pelännyt vähääkään, sillä hänellä oli hyvä omatunto ja tiesihän
hän, etteivät kuolleet tee pahaa kenellekään; elävät, pahat ihmiset
ne tuottavat harmia ja kiusaa. Kaksi elävää, pahaa ihmistä seisoi
paraikaa kuolleen miehen ääressä, joka oli tuotu kirkkoon odottamaan
hautaustaan. He eivät tahtoneet antaa hänen maata kirstussaan, vaan
tekivät hänelle kiusaa ja aikoivat heittää kuolleen miesraukan ulos
kirkon ovesta.

"Miksi te teette noin?" kysyi Johannes. "Se on pahasti tehty, antakaa
hänen nukkua Jeesuksen nimessä."

"Kaikkia tässä vielä!" sanoivat ilkeät ihmiset, "hän on pettänyt
meitä! Hän otti meiltä velaksi rahaa eikä voinut maksaa velkaansa
ja nyt hän päälle päätteeksi on kuollut, niin ettemme saa häneltä
ainoatakaan killinkiä. Saakoon nyt kostonsa, maatkoon kuin koira
kirkon oven edessä!"

"Ei minulla ole kuin viisikymmentä taaleria", sanoi Johannes, "se
on koko perintöni, mutta sen minä mielelläni annan teille, jos
rehellisesti lupaatte jättää kuolleen miesraukan rauhaan. Kyllä minä
tulen toimeen ilman näitä rahoja, minulla on terveet, vahvat jäsenet,
ja Jumala kyllä pitää murheen minusta".

"No", virkkoivat häijyt ihmiset, "koska kerran sinä maksat hänen
velkansa, niin emme me enää tee hänelle pahaa, se on varma se!" ja
he ottivat Johanneksen rahat, nauroivat hänen hyvyyttään ja menivät
matkaansa. Mutta Johannes suori ruumiin paikoilleen kirstuun, pani
sen kädet ristiin, siunasi itsensä ja kulki reippaasti halki suuren
metsän.

Kun kuu pääsi pilkistämään esiin puitten takaa, saattoi nähdä
herttaisten pienten keijukaisten leikkivän. Iloisesti he karkeloivat;
Johanneksen läsnäolo ei häirinnyt heitä vähääkään, tiesiväthän he,
että hän oli hyvä, viaton ihminen, ja yksin pahat ihmiset eivät
saa nähdä keijukaisia. Toiset heistä olivat vain sormen pituiset,
ja kultaiset kammat pitelivät heidän pitkiä, keltaisia hiuksiaan.
Parittain he kiikkuivat suurten kastehelmien päällä, joita kimmelteli
lehdissä ja korkeassa nurmessa. Välistä sattui pisara vierähtämään,
ja silloin menivät keijukaiset nurin narin korkeaan heinään.
Silloinkos muu pikkuväki nauramaan ja kaarestamaan! Se oli hirveän
hauskaa! Keijukaiset lauloivat, ja Johannes tunsi kaikki heidän
kauniit laulunsa, olihan hänkin pienenä poikana ne oppinut. Suuret,
kirjavat hämähäkit, päässä hopeiset kruunut, kutoivat pensaasta
pensaaseen pitkiä, riippuvia siltoja ja palatseja, ja kun kaste
lankesi maille, välkkyivät ne kuin lasi kirkkaassa kuutamossa. Tätä
kesti auringon nousuun asti. Silloin kätkeytyivät keijukaiset kukkien
nuppuihin, tuuli kävi käsiksi heidän siltoihinsa ja linnoihinsa ja ne
lensivät ilmaan kuin suuret hämähäkinverkot.

Kun Johannes oli päässyt metsästä, kuuli hän voimakkaan miesäänen
huutavan: "Hoi, mies, minne matka?"

"Maailmalle vain!" vastasi Johannes. "Minulla ei ole isää eikä äitiä,
olen vain köyhä mies, mutta Jumala kyllä pitää murheen minusta!"

"Minä olen minäkin menossa maailmalle!" sanoi vieras mies. "Emmekö
kulkisi yhtä matkaa?"

"Kuljetaan vain!" sanoi Johannes, ja sitten he kulkivat yhdessä. Pian
he tulivat ystäviksi, sillä he olivat molemmat hyviä ihmisiä. Mutta
Johannes kyllä huomasi, että vieras oli häntä paljoa viisaampi. Hän
oli kiertänyt maat, mantereet ja tiesi kertoa kaikista asioista.

Aurinko oli jo korkealla, kun he istuivat suuren puun juurelle
syömään aamiaistaan. Samassa tuli siihen vanha akka. Voi, voi, kuinka
hän oli raihnas ja käveli kumarassa sauvansa varassa. Hänen selässään
oli kimppu risuja, jotka hän oli kerännyt metsästä, esiliinan nurkat
olivat kietaistut ylös, ja Johannes näki, että mytystä pisti esiin
kolme tukevaa vitsaa; sananjalkoja ja pajunoksia ne olivat. Kun hän
oli päässyt heidän kohdalleen, luiskahti hänen jalkansa ja hän päästi
tuskallisen huudon, sillä hänen jalkansa oli mennyt poikki. Vanhaa
muija raukkaa!

Johannes ehdotti, että he heti lähtisivät kantamaan häntä kotiin,
mutta vieras avasi matkalaukkunsa, otti esiin ruukun ja kertoi, että
hänellä on voidetta, joka heti paikalla parantaa vaimon jalan, niin
että hän itse voi kävellä kotiin ikäänkuin ei jalka olisi ollutkaan
poikki. Mutta hän puolestaan tahtoi, että muija lahjoittaa hänelle
vitsat, jotka hän oli köyttänyt esiliinaansa.

"Hyvin maksettu!" virkkoi muija ja nyökäytti oudosti päätään. Ei hän
mielellään olisi tahtonut luopua vitsoistaan, mutta ei ollut hauskaa
sekään, että jalka oli poikki. Hän antoi siis miehelle vitsat, ja
heti kun tämä oli hieronut jalkaa voiteella, nousi muori ja käveli
paljoa reippaammin kuin ennen. Sellaista se voide sai aikaan. Mutta
sitä ei ollutkaan kaupan apteekissa.

"Mitä sinä teet vitsoilla?" kysyi Johannes matkatoveriltaan.

"Ovathan ne kauniita kukkavihkoja!" vastasi toveri. "Minä pidän
niistä, minä olen sellainen lystikäs veitikka!"

He kulkivat hyvän matkaa eteenpäin.

"Kas, mikä rajuilma tuolta on tulossa!" virkkoi Johannes ja osoitti
taivasta. "Nousee paksuja, pahoja pilviä!"

"Eivät ne ole pilviä", selitti matkatoveri, "ne ovat vuoria, suuria,
kauniita vuoria. Kun nousee niille, pääsee pilvien yläpuolelle
raikkaaseen ilmaan. Siellä vasta on ihanaa! Huomenna me varmaan jo
olemme kaukana, kaukana maailmalla!"

Mutta eivät vuoret olleet niin likellä kuin näytti. Kokonaisen päivän
matka oli vielä sinne, missä mustat metsät kohosivat suoraan taivasta
kohti ja kivet olivat suuria kuin kokonaiset kylät. Vaivalloista
oli päästä vuorten yli, sentähden Johannes ja hänen matkatoverinsa
menivätkin majataloon lepäämään ja kokoamaan voimia huomispäivän
matkaa varten.

Majatalon suuressa tarjoilukamarissa oli koolla paljon kansaa, sillä
sinne oli tullut mies, joka näytteli nukketeatteria. Hän oli juuri
saanut teatterinsa pystyyn, ja ihmiset olivat asettuneet ympärille
katselemaan näytäntöä. Vanha, lihava teurastaja oli vienyt parhaimman
paikan ja istuutunut aivan lavan eteen. Hänen suuri verikoiransa --
hyi sentään kuinka se näytti ahneelta! -- istui hänen rinnallaan,
silmät suurina päässä, kuten kaikilla muillakin.

Näytäntö alkoi. Kappale oli kaunis, siinä esiintyi kuningas ja
kuningatar, he istuivat samettisilla valtaistuimilla, heidän päässään
oli kultaiset kruunut ja heidän vaatteensa päättyivät pitkiin
laahustimiin, sillä siihen heillä kyllä oli varaa. Herttaisia
puunukkeja, joitten silmät olivat lasista ja ylähuulessa kasvoi
komeat viikset, seisoi ovilla päästämässä raitista ilmaa huoneeseen.
Kappale oli hyvin kaunis eikä ensinkään surullinen, mutta juuri kun
kuningattaren piti astua permannon poikki, tapahtui, että -- niin,
mikä sen suuren verikoiran päähän lieneekään pälkähtänyt! mutta
kun ei lihava teurastaja pidellyt sitä kiinni, hypätä lotkautti
se lavalle ja otti hennon kuningattaren juuri vyötäisten kohdalta
suuhunsa, jotta naksahti. Se oli kauhean näköistä!

Mies raukka, joka piti teatteria, kävi kovin surulliseksi, sillä
kuningatar oli ollut hänen kaunein nukkensa, ja nyt oli ilkeä
verikoira purrut siltä pään poikki. Mutta kun ihmiset olivat
poistuneet, lupasi Johanneksen matkatoveri panna kuningattaren
kuntoon. Hän otti esiin ruukkunsa ja voiteli nukkea samalla
voiteella, joka oli parantanut vanhan vaimo raukan katkenneen jalan.
Nukke parani paikalla, kun sitä oli voideltu, vieläpä osasi itsestään
liikuttaa jäseniään. Ei? tarvinnut ensinkään nykiä nuoraa, nukke oli
kuin elävä ihminen, ainoastaan puhelahja puuttui. Nukketeatterin
omistaja tuli kovin hyvilleen, eihän hänen enää tarvinnut hoitaa
kuningatarta, hän tanssi omin neuvoin. Kukaan muu ei ollut niin
taitava.

Tuli yö, ja kaikki majatalon väki oli jo pannut levolle, kun joku
äkkiä alkoi valittaa ja huokaella. Huokaukset olivat niin hirveän
syvät ja niitä jatkui jatkumistaan, kunnes ihmiset vihdoin nousivat
katsomaan mikä oli hätänä. Teatterin omistaja riensi teatterilleen,
sillä sieltä tuntuivat huokaukset tulevan. Kaikki puunuket makasivat
päälletysten, sekaisin sekä kuningas että hänen sotamiehensä ja ne ne
niin surkeasti vaikeroivat ja tuijottivat eteensä suurilla lasisilla
silmillään. Ne ikävöivät nekin sitä voitelua, joka oli parantanut
kuningattaren, niiden teki niidenkin mieli liikkua omin voimin.

Kuningatar heittäytyi polvilleen maahan, ojensi kauniin
kultakruununsa ilmaan ja rukoili: "ota tämä, kunhan vain voitelet
puolisoni ja hovini väen!" Mies raukka, joka omisti teatterin ja
kaikki nuket, heltyi itkemään, sillä hänen kävi niitä niin kovin
sääli. Hän lupasi heti Johanneksen matkatoverille kaikki seuraavan
teatteri-illan tulot, kunhan hän vain voitelisi edes neljä tai
viisi hänen kauneimmista nukeistaan. Matkatoveri selitti, ettei hän
muuta vaadi kuin suuren sapelin, joka riippuu miehen vyöllä, ja sen
saatuaan voiteli hän kuusi nukkea. Nämäpäs paikalla karkeloimaan
niin sirosti ja sorjasti, että kaikki elävät tyttölapset, jotka sen
näkivät, yltyivät tanssimaan mukaan. Kuski ja kyökkipiika, renki
ja kamarineitsyt, kaikki vieraat tanssivat, yksin tulivarjostin
ja hiilihankokin yrittivät tanssia, mutta menivät nurin heti kun
läksivät liikkeelle. Oli sitä sinä yönä iloa ja riemua.

Seuraavana aamuna jättivät Johannes ja hänen matkatoverinsa majatalon
ja läksivät korkeille vuorille, vaeltamaan suurten kuusimetsien
halki. He tulivat niin korkealle, että kirkontornit vuorten alla
pilkoittivat vain pieninä punaisina marjoina vihannasta. Heidän
eteensä avautui laajoja aloja, he saattoivat nähdä penikulmien päähän
seutuja, joissa eivät koskaan olleet käyneet. Näin paljon ihanaa
maailmaa ei Johannes vielä ikinä ollut yhtaikaa nähnyt, ja aurinko
paistoi lämpöisesti raikkaan sinisestä korkeudesta, vuoristosta
kaikuivat metsästystorvet niin iloisesti ja ystävällisesti, että
Johanneksen silmiin nousi ilonkyyneliä. "Oi hyvä Jumala!" puhkesi hän
puhumaan. "Tahtoisin suudella sinua, kun sinä olet meille kaikille
niin hyvä, kun sinä olet antanut meille kaiken maailman kauneuden!"

Matkatoveri seisoi niinikään ristissä käsin ja silmäili metsää ja
kyliä, jotka uivat lämpöisessä auringonpaisteessa. Samassa alkoi
heidän päänsä päältä kuulua kummallisen kaunista helinää, ja kun he
silmänsä nostivat, näkivät he suuren, valkoisen joutsenen leijailevan
ilmassa. Kaunis se oli ja lauloi niin haikeasti, etteivät he koskaan
olleet kuulleet linnun laulavan sillä lailla. Mutta laulu heikkeni
heikkenemistään, valkea pää painui rintaa vastaan, ja hiljalleen
vaipui lintu heidän jalkainsa juureen. Sorja lintu oli kuollut.

"Kuinka kauniit siivet!" huudahti matkatoveri. "Näin suuria, valkeita
siipiä ei aina saa rahallakaan, minäpä korjaan ne haltuuni. Nyt näet,
että tarvitsen sapelia!" Ja yhdellä iskulla irroitti hän molemmat
kuolleen joutsenen siivet ja päätti panna ne talteen.

He kulkivat monta monituista penikulmaa vuoristossa, ja vihdoin tuli
heidän eteensä suuri kaupunki, jonka sadat kirkontornit hohtivat kuin
hopea auringossa. Keskellä kaupunkia oli komea, punaisella kullalla
katettu marmorilinna, ja siinä asui kuningas.

Johannes ja hänen matkatoverinsa eivät tahtoneet suoraa päätä mennä
kaupunkiin, vaan pysähtyivät ulkopuolelle kaupunkia majataloon
pukeutumaan. He tahtoivat nimittäin olla siistin näköiset, kun
tulivat kadulle. Isäntä tiesi kertoa, että kuningas oli hyvä mies,
joka ei suonut kenellekään ihmiselle pahaa, mutta hänen tyttärensä --
Herra varjelkoon kuinka paha prinsessa hän oli! Kauneutta hänellä oli
yllin kyllin, ei kukaan voinut olla miellyttävämpi ja herttaisempi
kuin hän, mutta vähät siitä, kun hän oli niin paha. Oikea noita hän
oli, jonka tähden moni kaunis prinssi oli menettänyt henkensä. --
Kaikilla ihmisillä oli oikeus kosia häntä, hän oli antanut siihen
luvan. Kuka hyvänsä sai tulla kosimaan, yhdentekevä oliko hän prinssi
vaiko kerjäläinen: prinsessa teki hänelle kolme kysymystä, ja hänen
piti osata vastata niihin. Jos hän osasi vastata, piti prinsessan
mennä naimisiin hänen kanssaan ja hänen piti hänen isänsä kuoltua
päästä koko maan kuninkaaksi; mutta jollei hän osannut vastata
prinsessan arvoituksiin, piti hänet mestattaman tai hirtettämän, niin
häijy se kaunis prinsessa oli. Hänen isänsä, vanha kuningas, suri
sitä suuresti, mutta eihän hän voinut mitään hänen pahuudelleen,
sillä hän oli sanonut, ettei hän tahdo olla missään tekemisissä
tyttärensä kosijoiden kanssa, tehköön niinkuin itse tahtoo. Ei
kukaan prinsseistä, jotka olivat tulleet kosimaan prinsessaa
ja joiden oli pitänyt vastata prinsessan arvoituksiin, ollut
suoriutunut onnellisesti. Kaikki olivat joutuneet mestauslavalle tai
hirttonuoraan. Kuka oli käskenyt heidän tulla kosimaan, olivathan he
tietäneet mikä heitä odotti! Vanha kuningas suri tätä kurjuutta niin,
että hän ja hänen sotamiehensä viruivat kokonaisen päivän vuodessa
polvillaan rukoilemassa, että prinsessa tulisi hyväksi, mutta siitä
ei tullut mitään. Vanhat juopot akat värjäsivät viinan mustaksi
ennenkuin joivat sitä. He surivat sillä tavalla, ja enempää eivät he
voineet tehdä.

"Sitä pahaa prinsessaa!" sanoi Johannes, "hänen pitäisi saada vitsaa,
se tekisi hänelle hyvää. Olisinpa minä vanhan kuninkaan sijassa, niin
kyllä prinsessa kyytinsä näkisi!"

Samassa kuului ulkoa eläköön-huutoja. Prinsessa ratsasti ohitse ja
hän oli todella niin kaunis, että ihmiset unohtivat hänen pahuutensa
ja korottivat eläköönhuutoja. Hänen rinnallaan ratsasti kaksitoista
ihanaa neitoa. Heidän yllään oli valkoiset silkkivaatteet, he
kantoivat käsissään valkoista tulpania ja heidän hevosensa olivat
sysimustat. Prinsessan hevonen oli maidonkarvainen, sen siiat
koristetut timanteilla ja rubineilla, mutta prinsessan puku oli
puhdasta kultaa ja piiska hänen kädessään välkkyi kuin auringon säde.
Olisi luullut taivaan pienten tähtösten asettuneen kultakruunuun
hänen päälaelleen, ja hänen viittansa oli ommeltu kokoon tuhansien
perhosten heleistä siivistä. Itse hän kuitenkin oli kauniimpi kuin
kaikki hänen vaatteensa.

Kun Johannes hänet näki, lensivät hänen kasvonsa tulipunaisiksi eikä
hän tahtonut saada sanaa suustaan: prinsessahan oli aivan samallainen
kuin se kaunis, kruunupää tyttö, josta hän oli nähnyt unta isänsä
kuolinyönä. Ihanainen hän oli hänen silmissään, eikä hän saattanut
olla pitämättä hänestä. Ei hän ikinä ollut mikään paha noita, joka
hirtättää tai mestauttaa ihmisiä, kun eivät he voi arvata mitä hän
vaatii. "Onhan jokaisella, köyhimmällä kerjäläiselläkin, oikeus kosia
häntä", mietti Johannes. "Minäpä lähden linnaan. En saata vastustaa
haluani!"

Kaikki kehottivat häntä luopumaan aikeestaan; varmaan häntä odottaa
sama kohtalo kuin kaikkia muita. Matkatoveri kielsi hänkin häntä
menemästä, mutta Johannes arveli, että kaikki käy hyvin harjasi
vaatteensa, kiillotti kenkänsä, pesi kätensä ja kasvonsa, kampasi
kauniit keltaiset hiuksensa ja läksi yksinään linnaan.

"Sisään!" virkkoi vanha kuningas, kun Johannes koputti oveen.

Johannes avasi oven, ja vanha kuningas astui häntä vastaan, yllä
yönuttu, jalassa koruompeluilla neulotut tohvelit, päässä kultakruunu
ja toisessa kädessä valtikka, toisessa kultaomena.

"Odotappas hiukan!" virkkoi hän ja työnsi omenan kainaloonsa,
voidakseen ojentaa Johannekselle kätensä. Mutta kun hän sai kuulla,
että Johannes tuli kosimaan prinsessaa, purskahti hän niin katkeraan
itkuun, että sekä omena että valtikka putosivat lattialle ja hänen
täytyi pyyhkiä silmiään yönuttuun. Vanha kuningas raukka!

"Saat nähdä", virkkoi hän, "että sinun käy aivan niinkuin
kaikkien muidenkin. Tule nyt tänne katsomaan!" Ja hän vei
Johanneksen prinsessan puutarhaan. Kauhean näköistä siellä
oli! Joka puussa riippui kolme, neljä kuninkaanpoikaa, jotka
olivat kosineet prinsessaa, mutta eivät olleetkaan suoriutuneet
hänen arvoituksistaan. Tuuli kolisteli luurankoja, jotta pienet
linnut pelästyivät eivätkä koskaan uskaltaneet tulla puutarhaan.
Kukkaskeppeinä oli käytetty ihmisluita, ja kukkaruukuista irvisteli
pääkalloja. Oli sitä siinäkin prinsessalle puutarhaa!

"Nyt näet!" sanoi vanha kuningas. "Sinun käy niinkuin kaikkien näiden
muidenkin. Heitä sinä ne tuumat! Minä tulen kerrassaan onnettomaksi,
se minuun niin kovasti koskee!"

Johannes suuteli hyvän vanhan kuninkaan kättä ja vakuutti, että
kaikki käy hyvin. Hän pitää kauniista prinsessasta niin kovasti.

Samassa ratsasti prinsessa kaikkine naisineen linnan pihaan, ja
kuningas ja Johannes menivät häntä tervehtimään. Oi kuinka hän oli
kaunis! Hän ojensi Johannekselle kätensä, ja Johannes rupesi pitämään
hänestä entistä enemmän, ei hän ikinä ollut sellainen ilkeä, paha
noita, jommoiseksi ihmiset häntä sanoivat. He astuivat saliin, ja
palvelijapojat tarjosivat heille hilloa ja pähkinöitä, mutta vanha
kuningas oli niin suruissaan, ettei hän saanut syödyksi mitään;
sitäpaitsi olivat pähkinät hänelle liian kovat purra.

Päätettiin, että Johannes seuraavana aamuna palaisi linnaan, silloin
kokoontuvat tuomarit ja koko raati kuulemaan kuinka hän osaa vastata
arvoituksiin. Jos hän onnistuu, pitää hänen vielä kaksi kertaa palata
arvaamaan, mutta kukaan ei vielä ensi kerralla ollut arvannut oikein,
ja sentähden oli heidän täytynyt heittää henkensä.

Johannes ei laisinkaan surrut kohtaloaan, hän oli päinvastoin hyvällä
tuulella, ajatteli kaunista prinsessaa ja luotti siihen, että hyvä
Jumala kyllä auttaa häntä. Miten? Sitä hän tosin ei aavistanut eikä
tahtonut sitä ajatellakaan. Juoksujalan riensi hän majataloon, missä
matkatoveri häntä odotti.

Johanneksella riitti loppumattomiin juttua prinsessan kauneudesta ja
herttaisuudesta. Nyt jo ikävöi hän huomista päivää, jolloin pääsisi
linnaan koettamaan onneaan.

Mutta matkatoveri pudisti päätään ja oli hyvin suruissaan. "Minä
pidän sinusta niin paljon!" sanoi hän, "me olisimme vielä voineet
kulkea yhdessä, ja nyt minun jo täytyy kadottaa sinut! Voi sinua,
sinä rakas Johannes raukka! Tekisi mieleni itkeä, mutta en tahdo
häiritä iloasi nyt, kun ehkä olemme viimeistä iltaa yhdessä. Ollaan
oikein, oikein iloisia! Huomenna, kun sinä olet poissa, on minulla
kyllä aikaa itkeä!"

Kaikki kaupunkilaiset olivat jo saaneet tietää, että prinsessalle
oli tullut uusi kosija, ja kaikkialla vallitsi sentähden suuri
suru. Teatteri suljettiin, torttumuijat verhosivat sokeriporsaansa
suruharsoihin, kuningas ja papit viruivat polvillaan kirkossa, kaikki
surivat ja murehtivat, sillä eihän Johanneksen saattanut käydä
paremmin kuin muidenkaan kosijoiden.

Illalla valmisti matkatoveri suuren maljallisen punssisekoitusta ja
kehoitti Johannesta olemaan hyvällä tuulella ja juomaan prinsessan
maljan. Mutta kun Johannes oli juonut kaksi lasia, tuli hänen niin
uni, etteivät silmät pysyneet auki, hän nukkui siihen paikkaan.
Hiljaa nosti matkatoveri hänet silloin tuolilta ja laski hänet
sänkyyn, mutta pimeän yön tultua otti hän ne suuret siivet, jotka oli
joutsenesta hakannut, ja sitoi ne omaan selkäänsä. Vanhan akan lahja
tuli niinikään hyvään tarpeeseen: hän pisti taskuunsa tukevimman
vitsan, avasi sitten ikkunan, lentää loikautti kaupunkiin, suoraa
päätä linnaan ja vetäytyi kippuraan istumaan juuri prinsessan
makuukamarin ikkunan alle.

Kaupungissa vallitsi hiiskumaton hiljaisuus. Kellon lyödessä
neljännestä vaille kaksitoista avautui äkisti ikkuna, ja prinsessa
lensi ulos. Hänen yllään oli suuri valkoinen viitta, selässä pitkät
mustat siivet ja hän kiiti kaupungin päällitse suurelle vuorelle
päin, joka oli kaukana kaupungin takana. Matkatoveri tekeytyi
näkymättömäksi niin ettei häntä laisinkaan saattanut erottaa, seurasi
prinsessaa ja piiskasi häntä vitsallaan niin että veri tirsui esiin.
Hei vain sitä lentoa ilmojen halki, kun tuuli tarttui prinsessan
viittaan, levitti sen suureksi purjeeksi liehumaan ja kuu paistoi sen
läpi.

"Kylläpä nyt tulee rakeita! Kylläpä nyt tulee rakeita!" vaikeroi
prinsessa joka kerta kun vitsa häneen sattui, mutta se selkäsauna
teki hänelle aika hyvää. Vihdoin hän saapui vuorelle ja koputti.
Olisi luullut ukkosen käyvän, kun vuori avautui ja prinsessa suhahti
sisään, mutta matkatoveri seurasi, sillä olihan hän näkymätön, kukaan
ei saattanut häntä erottaa. He tulivat pitkään, pitkään käytävään,
jonka seinät säihkyivät ja räiskyivät, sillä tuhannet tulenkarvaiset,
mulkosilmäiset hämähäkit juoksentelivat ylös alas muuria.

Sitten he tulivat suureen saliin, joka oli rakennettu kullasta ja
hopeasta, seinillä hohti jättiläiskokoisia, sinisiä ja punaisia
kukkasia, mutta niitä kukkasia ei ollut hyvä poimia, sillä varsina
oli iljettäviä, myrkyllisiä käärmeitä ja kukkasina tulisia
liekkejä, jotka pursuivat käärmeiden kidasta. Koko katto oli täynnä
kiiltomatoja ja taivaansinisiä yölepakkoja, jotka räpyttelivät
ohuita siipiään. Näytti se kovin kummalliselta! Keskellä lattiaa oli
valtaistuin, jota kannatti neljä hevosen luurankoa. Valjaat niiden
selässä olivat tehdyt tulipunaisista hämähäkeistä, itse valtaistuin
oli maidonkarvaisesta lasista, ja istumapatjoina oli pieniä, mustia
hiiriä, jotka pureskelivat toistensa häntiä. Katos valtaistuimen
päällä oli ruusunpunaista hämähäkinverkkoa, täynnä pieniä,
herttaisia kärpäsiä, jotka kimmeltelivät kuin jalokivet. Keskellä
valtaistuinta istui ruma, vanha peikko, päässä kruunu ja kädessä
valtikka. Hän suuteli prinsessan otsaa, istutti hänet rinnalleen
kallisarvoiselle valtaistuimelle, ja nyt alkoi soitto helistä. Suuret
mustat heinäsirkat puhalsivat huuliharppua ja pöllö paukutteli omaa
vatsaansa, sillä rumpua ei ollut. Hullunkurinen se konsertti oli.

Pikkuruikkuiset tontut tanssivat pitkin salia virvatuli tuikkien
hiippalakissa. Ei kukaan saattanut nähdä matkatoveria, hän oli
asettunut valtaistuimen taakse ja kuuli ja näki kaikki mitä tapahtui.
Jo astui hoviväkikin saliin, hienoilta ja ylhäisiltä he kaikki
näyttivät, mutta kun likemmin rupesi tarkastamaan, niin kyllä huomasi
mitä he oikeastaan olivat: luudantynkiä, joiden neniin peikko oli
pistänyt kaalinpäitä. Sitten hän oli loihtinut niihin elämää ja
puettanut ne koreisiin vaatteisiin. Mutta vähät siitä, eihän tällä
hoviväellä ollut muuta tekemistä kuin olla salin koristeena.

Kun vähän aikaa oli tanssittu, kertoi prinsessa peikolle, että oli
ilmaantunut uusi kosija, ja kysyi mitä hän huomenna ajattelee, kun
kosija tulee linnaan.

"Kuuleppas!" sanoi peikko, "minä tiedän! Ota jotakin oikein helppoa,
niin hän ei keksi sitä. Ajattele toista kenkääsi. Sitä ei hän arvaa.
Paneta sitten häneltä pää poikki ja muista, kun huomenna tulet
luokseni, tuoda minulle hänen silmänsä, sillä ne minä tahdon syödä
suuhuni!"

Prinsessa niiasi syvään ja lupasi muistaa silmät.

Peikko avasi sitten vuoren, ja prinsessa lensi kotiin, mutta
matkatoveri lensi hänen kintereillään ja piiskasi häntä niin, että
prinsessa vain voihki ja valitteli raesadetta. Hän lensi minkä pääsi
ja livahti vihdoin sisään makuukamarinsa ikkunasta, mutta matkatoveri
riensi takaisin majataloon, missä Johannes vielä nukkui, irroitti
siipensä ja pani levolle. Olisi sitä vähemmästäkin voinut väsyä.

Kun Johannes varhain aamulla heräsi, nousi matkatoverikin ja kertoi
yöllä nähneensä niin kummallista unta prinsessasta ja hänen toisesta
kengästään. Hän kehotti Johannesta kysymään eikö prinsessa vain ollut
ajatellut toista kenkäänsä.

Vuoressahan hän oli kuullut sen asian peikon omasta suusta, mutta
ei hän tahtonut kertoa Johannekselle yöllisestä retkestään, kehotti
häntä vain kysymään eikö prinsessa ollut ajatellut toista kenkäänsä.

"Samahan se on mitä minä kysyn", sanoi Johannes, "ehkä sinun unesi
puhuu totta. Minä olen kun olenkin aina luottanut siihen, että Jumala
pitää murheen minusta. Varmuuden vuoksi sanon sinulle kuitenkin
hyvästi, sillä jos minä arvaan väärin, en koskaan enää näe sinua!"

Sitten he suutelivat toisiaan, ja Johannes läksi linnaan.

Koko sali oli täpösen täynnä ihmisiä, tuomarit istuivat
nojatuoleissa, pään alla untuvatyynyt, sillä heillä oli paljon
päänvaivaa. Vanha kuningas nousi ja kuivasi silmiään valkoiseen
nenäliinaan.

Prinsessa astui saliin, hän oli vielä kauniimpi kuin eilen, tervehti
herttaisesti kaikkia, ojensi Johannekselle kätensä ja virkkoi:
"huomenta nyt!"

Johanneksen piti sitten arvata mitä hän oli ajatellut, Herranen aika
kuinka lempeästi hän Johannekseen katsoi, mutta samassa hetkessä,
jolloin hän kuuli sanan "kenkä", kävi hän kalman kalpeaksi ja koko
hänen ruumiinsa vapisi. Johannes oli kun olikin arvannut oikein,
sille ei mahtanut mitään.

Huh hei sentään kuinka vanha kuningas tuli iloiseksi! Hän heitti
kuperkeikkaa jotta helisi, ja kaikki kansa taputti käsiään sekä
kuninkaalle että Johannekselle, joka ensi kerran oli arvannut oikein.

Matkatoveri iloitsi ja riemuitsi, kun hän kuuli että kaikki oli
käynyt hyvin; mutta Johannes pani kätensä ristiin ja kiitti hyvää
Jumalaa, joka varmaan vastakin auttaa häntä. Seuraavana päivänä piti
taaskin arvattaman.

Ilta kului samalla lailla kuin eilinenkin. Kun Johannes oli nukkunut,
riensi matkatoveri prinsessan perässä vuoreen ja piiskasi häntä vielä
pahemmin kuin viime kerralla, sillä hänellä oli nyt matkassa kaksi
vitsaa. Kukaan ei nähnyt häntä, ja hän kuuli kaikki.

Prinsessa päätti ajatella hansikastaan, ja sen kertoi matkatoveri
muka unena Johannekselle. Johannes osasi siis nytkin oikeaan, ja
linnassa syntyi suuri ilo ja riemu.

Koko hovi heitti kuperkeikkaa, kuten kuningas oli tehnyt ensi
kerralla; mutta prinsessa pani sohvalle pitkäkseen eikä tahtonut
puhua sanaakaan.

Kaikki riippui nyt kolmannesta kerrasta: jos Johannes arvaa
oikein, saa hän kauniin prinsessan ja perii kuninkaan kuoltua koko
valtakunnan; jos hän arvaa väärin, menettää hän henkensä ja peikko
syö hänen kauniit siniset silmänsä.

Illalla meni Johannes aikaiseen levolle, luki ehtoorukouksensa ja
nukkui rauhallisesti; mutta matkatoveri sitoi siivet selkäänsä,
köytti sapelin vyölleen, otti mukaansa kolme vitsaa ja lensi linnaan.

Yö oli sysimusta, myrsky raivosi niin että tiilet irtaantuivat
katoista, ja puut, joitten oksilla luurangot roikkuivat, taipuivat
kuin ruo'ot tuulessa; salamoja sinkoili lakkaamatta, koko yö kului
ainoana ukkosen jyrinänä. Äkkiä avautui ikkuna, ja prinsessa lensi
ulos. Hän oli kalman kalpea ja nauroi rajuilmalle. Se ei hänen
mielestään ollut tarpeeksi tuima, hänen valkea viittansa hulmusi
purjeena ilmassa, mutta matkatoveri ruoski häntä kolmella vitsallaan
niin että veri tippui maahan eikä hän lopulta tahtonut päästä
minnekään. Vihdoin viimein hän saapui vuorelle.

"Kuinka siellä sataa ja tuulee", sanoi hän; "en ikinä ole ollut
tällaisessa ilmassa."

"Taitaa tulla liian paljon hyvää", sanoi peikko.

Prinsessa riensi sitten kertomaan, että Johannes toisellakin kertaa
oli arvannut oikein. Jos hän vielä huomenna suoriutuu samalla
tavalla, niin on hän päässyt voitolle, eikä prinsessa koskaan
enää saa tulla vuoreen, ei hän koskaan enää saa tehdä sellaisia
taikatemppuja kuin tähän asti. Hän oli kovin suruissaan.

"Ei hän arvaa oikein", lohdutti peikko. "Kyllä minä keksin sellaisen
asian, jota ei hän koskaan ole ajatellut! Taikka on hän suurempi
noita kuin minä. Mutta nyt pidetään lystiä!" ja sitten hän tarttui
prinsessan käsiin, ja he kieppuivat kilpaa tonttujen ja männinkäisten
kanssa pitkin salia. Punaiset hämähäkit juoksentelivat iloisesti ylös
alas seinää ja tulikukkaset näyttivät säihkyvän.

Pöllö löi rumpua, lampaankaritsat määkivät ja mustat heinäsirkat
puhalsivat huuliharppua. Tanssiaiset olivat kerrassaan hauskat!

Kun he olivat tarpeekseen tanssineet, täytyi prinsessan palata
linnaan, jottei häntä kaivattaisi. Peikko lupasi lähteä saattamaan,
sitenhän he saisivat olla yhdessä vielä vähän aikaa.

He läksivät liikkeelle rajuilmaan, ja matkatoveri antoi vitsojensa
paukuttaa heidän selkänahkaansa. Eipä peikkokaan koskaan ollut
nähnyt tällaista raesadetta. Linnan edustalla sanoi hän prinsessalle
hyvästi ja kuiskasi samassa hänen korvaansa: "ajattele minun
päätäni", mutta matkatoveri kuuli hänen sanansa, ja samalla hetkellä,
jolloin prinsessa suhahti sisään makuukamarinsa ikkunasta ja peikko
aikoi kääntyä paluumatkalle, kävi hän kiinni hänen pitkään mustaan
partaansa ja hakkasi sapelilla poikki hänen ruman päänsä hartioita
myöten. Se kävi niin pian, ettei peikko ehtinyt pelästyäkään.
Ruumiin viskasi matkatoveri veteen kaloille, mutta pään hän vain
kastoi veteen, köytti sen sitten silkkiseen nenäliinaansa, vei sen
majataloon ja pani levolle.

Seuraavana aamuna antoi hän Johannekselle mytyn, mutta kielsi häntä
avaamasta sitä ennenkuin prinsessa kysyi mitä hän oli ajatellut.

Linnan suureen saliin oli kokoontunut niin paljon kansaa, että
he seisoivat likistyksissä kuin oljet lyhteessä. Raatiherrat
istuivat tuoleissaan, pään alla pehmeät tyynyt, ja vanha kuningas
oli pukeutunut uusiin vaatteisiin, kultakruunu ja valtikka olivat
kiillotetut kirkkaiksi, näytti oikein komealta; mutta prinsessa
istui kalpeana mustissa vaatteissa, ikäänkuin hän olisi aikonut
hautajaisiin.

"Mitä minä olen ajatellut?" virkkoi hän Johannekselle. Tämä irroitti
silloin nenäliinan solmut ja pelästyi itsekin, kun näki kauhean
peikonpään. Kaikki ihmiset säpsähtivät, sillä se oli niin hirmuisen
näköinen, mutta prinsessa istui liikkumattomana kuin kivipatsas
eikä saanut sanaa suustaan. Vihdoin viimein hän nousi ja ojensi
Johannekselle kätensä, sillä olihan hän arvannut oikein. Katsomatta
oikealle tai vasemmalle huokasi hän syvään: "nyt sinä olet minun
herrani! Tänä iltana vietämme häitä!"

"No se käy aivan minun mieleni mukaan!" huudahti vanha kuningas,
"juuri niin minäkin tekisin!"

Koko kansa huusi eläköön, musiikki soitti kaduilla, kellot soivat, ja
torttumuijat ottivat pois suruharsot sokeriporsaistansa, sillä nyt
oli ilon ja riemun aika.

Keskelle toria kannettiin kolme suurta, paistettua härkää, jotka
olivat täytetyt hanhilla ja kanoilla. Kuka hyvänsä saattoi mennä
leikkaamaan itselleen kimpaleen. Suihkulähteet ruiskuttivat makeinta
viiniä, ja jos meni leipurilta ostamaan killingin rinkeliä, sai
kaupanpäällisiksi kuusi suurta pullaa, ja niissä pullissa oli
rusinoita.

Illalla oli koko kaupunki juhlallisesti valaistu, sotamiehet panivat
tykit paukkumaan ja pojat ampuivat nallipyssyillä, linnassa syötiin
ja hypättiin. Kaikki kauniit, ylhäiset herrat ja naiset tanssivat, ja
kauas saattoi kuulla kuinka he lauloivat:

    "Tässä niin moni sorja neito pyörii
    ympäri permannon,
    rumpalimarssi, raiu, kaiu,
    käänny, kukka karkelon.
    Hei heipparalla,
    ettei kestä kengät alla!"

[Runot Otto Mannisen suomentamat.]

Mutta prinsessahan yhä oli noita eikä ensinkään pitänyt
Johanneksesta. Tämä johtui äkkiä matkatoverin mieleen ja sentähden
antoi hän Johannekselle kolme joutsenen sulkaa ja pienen pullollisen
tippoja. Sitten hän käski Johanneksen toimittaa morsiusvuoteen
viereen suuren vesiammeen: kun prinsessa yrittää nousta sänkyyn,
pitää hänen työntää hänet ammeeseen ja kastaa hänet veteen kolme
kertaa. Sitä ennen ovat joutsenen sulat ja tipat kuitenkin
heitettävät veteen. Kun tämä kaikki on tehty, pääsee prinsessa
noituudesta ja rupeaa rakastamaan sulhastaan.

Johannes teki niinkuin matkatoveri oli neuvonut. Kun hän upotti
prinsessan veteen, parkasi hän pahasti ja päristeli suurena,
sysimustana joutsenena hänen käsissään, silmät kiiluen päässä; mutta
kun Johannes toisen kerran nosti häntä vedestä, oli joutsen jo käynyt
valkoiseksi, paitsi että kaulassa vielä oli musta rengas. Johannes
rukoili hartaasti Jumalaa ja upotti linnun kolmannen kerran veteen.
Samassa silmänräpäyksessä muuttui se kauniiksi prinsessaksi. Hän oli
entistäänkin ihanaisempi ja kiitti kyynelsilmin Johannesta siitä että
oli päässyt noituudesta vapaaksi.

Seuraavana aamuna tuli vanha kuningas ja koko hänen hovinsa
onnittelemaan nuorta paria, ja onnittelua kesti pitkin päivää.
Kaikkein viimeiseksi tuli matkatoveri, sauva kädessä ja laukku
selässä. Johannes suuteli häntä moneen kertaan ja pyysi häntä jäämään
luokseen, olihan koko hänen onnensa matkatoverin ansio. Mutta
matkatoveri ravisti päätään ja virkkoi lempeällä, ystävällisellä
äänellä: "ei, minun tehtäväni on nyt lopussa. Olen vain maksanut
velkani. Muistatko sitä kuollutta miestä, jolle pahat ihmiset
tahtoivat tehdä kiusaa? Sinä annoit kaikki mitä sinulla oli
hankkiaksesi hänelle haudan lepoa. Se kuollut olen minä!"

Ja samassa hän hävisi.

Häitä kesti kokonaisen kuukauden. Johannes ja prinsessa rakastivat
toisiaan suuresti, ja vanha kuningas eli vielä kauan tyytyväisenä
ja onnellisena. Hänen pienet lapsenlapsensa saivat ratsastaa hänen
polvellaan ja pitää hänen valtikkaansa leikkikalunaan; mutta Johannes
oli koko valtakunnan kuningas.



PIENI MERENNEITO.


Kaukana merellä on vesi sinistä kuin kauneimman ruiskukan lehdet
ja läpikuultavaa kuin kirkkain lasi, mutta hyvin, hyvin syvää. Ei
tapaisi pohjaa mikään ankkurinköysi, ja monta kirkontornia saisi
latoa päälletysten ennenkuin ne ulottuisivat vedenpinnan yläpuolelle.
Siellä syvällä asuu veden väki.

Ei pidä luullakaan, että siellä olisi pelkkiä valkeita, alastomia
hiekkakenttiä. Ei, siellä kasvaa mitä kummallisimpia puita ja
ruohoja, ja niiden varret ja lehdet ovat niin notkeat, että veden
herkinkin liikunta panee ne väreilemään ikäänkuin ne eläisivät.
Kalat, sekä pienet että suuret, viilettävät oksien lomitse
niinkuin täällä ylhäällä linnut ilmassa. Syvimmässä syvänteessä on
merenkuninkaan linna, muurit korallia, korkeat, suippeat ikkunat
kirkkainta merikultaa ja katto näkinkengänkuoria, jotka tuulen mukaan
avautuvat ja sulkeutuvat. Kaunista se on katsella, sillä jokaisessa
näkinkengänkuoressa on hohtava helmi. Saisipa vain joku kuningatar
yhdenkään sellaisen omakseen, niin kauneimmaksi koristukseksi
kruunuunsa kiinnittäisi.

Meren kuningas oli monta vuotta elänyt leskenä, ja hänen vanha
äitinsä hoiti hänen talouttaan. Se oli älykäs nainen, mutta ylpeä
suuresta syntyperästään ja koristi pyrstöään kahdellatoista
osterilla, kun muut ylhäiset naiset saivat käyttää vain kuutta
osteria. Muuten ansaitsi hän kaikin puolin kiitosta, sillä hän hoiti
hellästi lapsenlapsiaan, meren pieniä prinsessoja.

Heitä oli kuusi, kauniita lapsia kaikki. Kaunein oli kuitenkin
nuorin, hänen hipiänsä oli puhdas ja herkkä kuin ruusunlehti,
silmät siniset kuin syvin metsäjärvi, mutta ei hänellä enempää kuin
muillakaan ollut jalkoja: ruumis päättyi kalan pyrstöön.

Kaiken päivää leikkivät prinsessat linnan suurissa saleissa, joitten
seinät kasvoivat eläviä kukkasia. Suuret merikultaiset akkunat
avattiin, ja kalat uida viilättivät sisään, aivan niinkuin meillä
pääskyset voivat lentää huoneisiin, kun avaamme akkunan. Samalla
tavalla uivat kalat pienten prinsessojen luo, söivät heidän käsistään
ja antoivat heidän silittää selkäänsä.

Linnan edustalla oli suuri puutarha, jossa kasvoi tulipunaisia
ja tumman sinisiä puita; hedelmät hehkuivat kullankarvaisina ja
kukkaset kuumottivat kuin polttava tuli, lehdet ja varret aaltoilivat
alituisesti. Maanpinta oli hienoisen hiekan peitossa ja paistoi
sinertävänä kuin tulikiven liekki.

Kaikki siellä alhaalla väreili kummallisessa sinertävässä hohteessa.
Olisi luullut seisovansa korkealla ilmassa ja näkevänsä taivaan
päänsä päällä. Ei ensinkään olisi uskonut olevansa meren pohjalla.
Rasvatyvenellä saattoi nähdä auringon, se oli kuin purppurainen
kukka, jonka kuvusta tulvimalla tulvii valoa.

Jokaisella prinsessalla oli puutarhassa erityinen tilkkusensa, jota
hän mielensä mukaan sai penkoa, kuokkia ja kaivaa. Yksi järjesti
kukkalavansa valaskalan muotoiseksi, toinen tahtoi lavansa pienen
vedenneidon kaltaiseksi, mutta nuorin sisarista muokkasi lavansa
pyöreäksi kuin aurinko ja istutti siihen kukkasia, jotka paistoivat
punaisina kuin aurinko. Se oli omituinen lapsi, hiljainen ja
miettiväinen. Kun sisaret koristelivat lavojaan kaikellaisilla
kummallisilla kapineilla, joita haaksirikkoisista laivoista oli
painunut meren pohjalle, niin ei nuorin tahtonut maatilkkuselleen
muuta kuin ruusunpunaisia kukkasia, jotka muistuttivat ylhäällä
loistavaa aurinkoa, sekä erään marmorikuvan, joka haaksirikossa oli
joutunut meren pohjalle. Se oli kaunis, kirkkaasta, valkoisesta
kivestä hakattu poika, ja sen juurelle istutti hän ruusunpunaisen
itkuraidan, joka kasvoi niin rehevästi, että tuoreet oksat
varjostivat koko kuvan. Ne ulottuivat miltei siniseen hiekkapohjaan
asti, missä varjot kävivät sinipunertaviksi, ja vaippuivat oksien
liikkeiden mukaan. Näytti siltä kuin latva ja juuret olisivat
leikkineet jonkinlaista suudelmaleikkiä.

Hänen suurin ilonsa oli kuulla kerrottavan maan päällä asuvista
ihmisistä. Vanhan isoäidin piti kertoa mitä ikinä tiesi laivoista
ja kylistä, ihmisistä ja eläimistä. Se neitoa erityisesti viehätti,
että kukkaset maan päällä lemusivat -- eivät lemunneet täällä
meren pohjalla ja että metsät olivat vihreät ja että kalat, jotka
liikkuivat oksien välissä, osasivat laulaa niin ääneen ja niin
kauniisti, että oikein sydän riemusta sykki. Isoäiti nimitti pieniä
lintuja kaloiksi, sillä eivät tytöt muutoin olisi häntä ymmärtäneet,
eiväthän he ikinä olleet lintua nähneet.

"Kun te tulette viidentoista vuoden vanhoiksi", sanoi isoäiti,
"saatte sukeltaa meren pinnalle, istua kuutamossa kalliolla ja
katsella suuria laivoja, jotka purjehtivat ohi, metsiä ja kyliä!"

Sinä vuonna täytti vanhin sisarista viisitoista vuotta, mutta toiset
-- niin, heidän välillään oli aina vuosi, nuorimman piti siis odottaa
kokonaista viisi vuotta ennenkuin hänen oli lupa nousta merenpohjalta
katsomaan miltä maan päällä näyttää. Mutta jokainen lupasi kertoa
toisille mitä hän ensimäisenä päivänä oli nähnyt ja mikä hänestä
oli ollut kauneinta. Sillä isoäiti ei kertonut heille laisinkaan
tarpeeksi, oli niin paljon asioita, joita heidän teki mieli tietää.

Kukaan ei niin kiihkeästi ikävöinyt viidettätoista syntymäpäiväänsä
kuin se, jonka täytyi odottaa kauimmin ja joka oli niin hiljainen ja
miettiväinen.

Monena monituisena yönä seisoi hän avoimen ikkunan ääressä
tähystelemässä ylöspäin tummansiniseen veteen, jossa kalat
räpyttelivät eviään ja pyrstöjään. Hän saattoi nähdä sekä kuun
että tähdet, tosin ne valaisivat hyvin kalpeasti, mutta veden
läpi näyttivät ne paljoa suuremmilta kuin meidän silmiimme. Jos
sitten äkkiä musta varjo liiti niiden päällitse, ymmärsi vedenneito
valaskalan olevan liikkeellä tai laivan purjehtivan siitä paikasta.
Laivassa oli tietysti paljon ihmisiä, mutta varmaan ei kukaan heistä
tullut ajatelleeksi, että kaunis, pieni vedenneito seisoi syvällä
meren pohjalla ojennellen valkeita käsivarsiaan keulaa kohti.

Nyt oli vanhin prinsessa viidentoista vuoden vanha ja sai nousta
veden pinnalle.

Palatessaan tiesi hän kertoa tuhansia asioita, ja kaikista ihaninta
oli hänen mielestään ollut levätä kuutamossa hiekkasärkällä ja
katsella rannalla lepäävää suurta kaupunkia. Tulet tuikkivat siellä
tuhansina tähtinä, soitto helisi, ihmisäänet ja rattaiden räminä suli
ainoaksi pauhaavaksi meluksi, tornit ja huiput kohoilivat taivasta
kohti, kirkonkellot soivat. Hän ikävöi sanomattomasti kaikkea tätä
juuri siitä syystä, ettei hän voinut sinne päästä.

Oi kuinka hartaasti nuorin sisko kuunteli! Ja kun hän illalla seisoi
avoimen ikkunan ääressä tähystelemässä tummansiniseen veteen, oli
suuri kaupunki ja sen hälinä kaiken aikaa hänen mielessään, ja hän
oli kuulevinaan kirkonkellojen soiton kajahtelevan meren pohjalle
asti.

Seuraavana vuonna sai toinen siskoista nousta veden pinnalle ja uida
minne halutti. Hän sattui joutumaan juuri auringonlaskuun, ja sitä
kuvaa piti hän kauneimpana. Koko taivas oli rusottanut kullassa,
ja entä pilvet! niiden kauneutta ei hän saattanut kielin kuvata.
Ruusunkarvaisina ja sinipunertavina olivat ne vaeltaneet hänen päänsä
päällitse, mutta vielä nopeammin oli kiitänyt villien joutsenten
parvi. Pitkänä, valkoisena harsona olivat ne lentäneet veden poikki,
johon aurinko kuvastui. Impi läksi uimaan sitä vastaan, mutta se
upposi, ja iltarusko sammui sekä meren pinnalta että pilvistä.

Seuraavana vuonna oli kolmannen siskon vuoro. Hän oli kaikista
rohkein ja ui leveään virtaan, joka juoksi mereen. Hän näki vihreitä
ylänköjä, joilla kasvoi viinirypäleitä. Linnat ja puutarhat
pilkistivät esiin upeista metsistä. Hän kuuli lintujen laulavan, ja
päivä paistoi niin kuumasti, että hänen ihan täytyi sulkeltaa syvälle
jäähdyttämään polttavia kasvojaan. Lahdenpoukamassa hän tapasi joukon
pieniä ihmislapsia; ne juoksentelivat ilkoisen alasti ja pulikoivat
vedessä. Hänen teki mieli leikkiä niiden kanssa, mutta ne läksivät
peloissaan pakoon, ja sitten siihen tuli pieni, musta elävä. Se oli
koira, mutta eihän hän koskaan ollut koiraa nähnyt, ja se rupesi
haukkumaan häntä niin hirveästi, että hän peloissaan etsi turvaa
aavalta mereltä, mutta ei hän milloinkaan voinut unohtaa upeita
metsiä, vihantoja ylänköjä ja kauniita lapsia, jotka osasivat uida
vedessä, vaikkei niillä kalanpurstoa ollutkaan.

Neljäs sisar ei ollut niin rohkea. Hän pysähtyi keskelle aavaa
merta, ja hänen mielestään oli juuri siellä kaikkein kauneinta;
saattoi nähdä penikulmien päähän joka suunnalle, ja taivas kaartelihe
suurena lasikupuna pään päällä. Hän oli nähnyt laivojakin, mutta
hyvin kaukaa, ja ne olivat olleet aivan kuin kalalokit. Delfinit
olivat niin hauskasti heitelleet kuperkeikkaa ja suuret valaskalat
puhaltaneet vettä sieramistaan; olisi luullut satojen suihkulähteiden
ruiskuttavan niiden ympärillä.

Tuli viidennen sisaren vuoro. Hänen syntymäpäivänsä oli talvella,
ja sentähden sattui hän näkemään kaikellaista, jota eivät toiset
sisarukset olleet nähneet ensimäisellä retkellään. Meri näytti
aivan vihreältä, ja siellä täällä uiskenteli suuria jäävuoria;
jokainen niistä oli kuin helmi, kertoi tyttö, ja samalla paljoa
suurempi kuin ihmisten rakentamat kirkontornit. Jäävuoret olivat
eriskummallisen muotoisia ja hohtivat kuin timantit. Se, jonka impi
valitsi istumasijakseen, oli suurimpia, ja merenkulkijat pelästyivät
ja tekivät pitkän kierroksen, kun näkivät jäävuorella olennon, joka
liehutteli pitkiä hapsiaan tuulessa. Mutta illemmällä peittyi taivas
raskaaseen pilveen, ukkonen jyrisi, salamat välkkyivät ja mustat
aallot nostelivat suuria jäävuoria korkealle ilmaan. Salamoiden
väkevässä valossa ne hohtivat ja paistoivat. Kaikilla laivoilla
reivattiin purjeita, ihmiset olivat pelossa ja vavistuksessa, mutta
impi istui tyynenä kiikkuvalla jäävuorellaan katsellen salamoja,
jotka risteillen iskivät välkkyvään veteen.

Jokainen sisaruksista oli ensimäisellä retkellään haltioissaan,
kaikki oli niin uutta ja niin kaunista. Mutta sitten, kun heidän
täysikasvaneina neitoina oli lupa nousta veden pinnalle milloin
halutti, kävi se huvi heille ihan yhdentekeväksi. Heidän oli ikävä
kotiin ja muutaman kuukauden perästä selittivät he, että alhaalla
meren pohjalla kuitenkin oli kaikista kauneinta ja kotoisinta.

Usein iltaisin nousivat sisarukset käsi kädessä pitkässä jonossa
veden pinnalle. Heillä oli kaunis lauluääni, kauniimpi kuin
yhdelläkään ihmisellä, ja kun myrsky alkoi käydä ja he arvelivat
haaksirikkoja olevan tulossa, läksivät he laulaen uimaan laivojen
edellä. Laulaen he kertoivat kuinka kaunista meren pohjalla on,
merimiesten ei ensinkään pidä peljätä, hyvä siellä on olla. Mutta
merimiehet eivät ymmärtäneet sanoja, vaan luulivat myrskyn ulvovan,
eivätkä he myöskään saanet nähdä merenpohjan ihanuutta, sillä kun
laiva upposi, hukkuivat ihmiset ja saapuivat ruumiina merenkuninkaan
linnaan.

Eräänäkin iltana, kun sisaret käsi kädessä läksivät meren pohjalta
ja pikku sisko jäi seuraamaan heitä katseillaan, näytti siltä kuin
hän olisi ollut purskahtamaisillaan itkuun. Mutta vedenneito ei taida
vuodattaa kyyneliä ja sentähden kärsii hän paljoa enemmän.

"Oi, jospa minä olisin viidentoista vuoden vanha!" huudahti hän.
"Minä tiedän, että tulen rakastamaan ihmisiä, jotka hyörivät ja
pyörivät tuolla ylhäällä, ja koko heidän maailmaansa!"

Vihdoin viimein hänkin oli viidentoista vanha.

"Kas nyt olet sinä täysi ihminen", virkkoi hänen mummonsa,
leskikuningatar. "Tuleppa tänne, niin koristan sinut kuten
sisaresikin!" ja mummo laski hänen hiuksilleen seppeleen valkeita
liljoja, mutta jokaisena liljanlehtenä oli päärlynpuolikas; ja
vanhuksen käskystä imeytyi kahdeksan suurta osteria prinsessan
pyrstöön, hänen ylhäisen sukuperänsä merkiksi.

"Se tekee niin kipeää!" valitti pieni merenneito.

"Täytyy sitä arvonsa tähden vähän kärsiäkin!" vastasi vanhus.

Voi kuinka mielellään hän olisi varistanut yltään koko komeuden,
raskaat seppeleet ja kaikki muut! Punaiset kukkaset hänen omasta
puutarhastaan olisivat sopineet hänelle paljoa paremmin, mutta ei hän
uskaltanut mennä vaihtamaan. "Hyvästi!" lausui hän ja nousi kevyenä
ja kirkkaana kuin kupla veden pinnalle.

Aurinko oli juuri mennyt mailleen, kun hän nosti päätään merestä,
mutta pilvet hehkuivat vielä kultaisina ja ruusunkarvaisina, ja
punertavasta ilmasta loisti kirkas iltatähti. Ilma oli raikas ja
lauha ja meri rasvatyven. Vedessä lepäsi suuri, kolmimastoinen
laiva. Yksi ainoa purje oli nostettuna, sillä ei tuntunut
tuulenhengähdystäkään, ja touveilla ja raakapuilla istuskeli
merimiehiä. Soitto helisi ja laulu soi ja illan hämärtyessä
sytytettiin satoja lyhtyjä. Olisi luullut kaikkien kansallisuuksien
nostaneen lippunsa liehumaan, sellainen värien vilinä oli ilmassa.
Pieni merenneito ui kajutan ikkunalle, ja aina kun vesi nosti häntä
ilmaan, saattoi hän nähdä sisään kirkkaista ikkunoista. Siellä oli
paljon ihmisiä kauneissa vaatteissa, mutta kaikista kaunein oli
kuitenkin nuori prinssi suurine, mustine silmineen. Ei hän saattanut
olla paljoa vanhempi kuin kuusitoista vuotta; tänään oli hänen
syntymäpäivänsä, ja juuri sen kunniaksi juhlittiin. Merimiehet
tanssivat kannella, ja kun nuori prinssi astui esiin, nousi satoja
raketteja ilmaan. Ne loistivat kuin kirkas päivä, ja pieni merenneito
pelästyi niin, että oikein piti sukeltaa syvälle; pian nosti hän
kuitenkin taasen päätään, ja silloin tuntui siltä kuin kaikki taivaan
tähdet olisivat sadelleet hänen luokseen. Ei hän koskaan ollut nähnyt
sellaista ilotulitusta. Suuret auringot pyörivät avaruudessa, komeita
tulikaloja liiteli sinisessä ilmassa ja koko tämä loisto kertautui
tyynessä, kirkkaassa vedessä. Itse laivalla oli niin valoisaa, että
saattoi erottaa pienimmänkin touvin, saatikka sitten ihmiset. Oi
kuinka se nuori prinssi oli kaunis! Hän kävi painamassa kaikkien
käsiä, hymyili ja nauroi, ja soitto helisi ihanassa yössä.

Oli jo myöhäistä, mutta pieni vedenneito vain ei voinut kääntää
silmiään laivasta ja kauniista prinssistä. Kirjavat lyhdyt
sammutettiin, rakettien rätinä ja tykkien pauke taukosi, mutta meren
syvyydestä alkoi kuulua kohinaa ja tohinaa. Impi yhä vain viipyi
aalloilla, kiikkui ylös, alas ja katseli sisään kajutan ikkunasta.
Mutta laivan vauhti yltyi yltymistään, purje toisensa perästä
hulmahti levälleen, aaltojen voima yhä kasvoi, suuria pilviä nousi
taivaalle, tuolla kaukana välähteli jo salamoja. Kova rajuilma oli
tulossa, sentähden menivät merimiehet ottamaan alas purjeita. Suuri
laiva kiikkui ja lensi myrskyisellä merellä, aallot kohoilivat
suurina, mustina vuorina, jotka joka hetki yrittivät vyöryä mastojen
päällitse, mutta joutsenena sukelsi laiva korkeitten aaltojen halki
ja nousi pian taas veden pinnalle, joka kohosi kuin valliksi.
Hauskaa leikkiä tämä pienen vedenneidon mielestä oli, mutta toisin
ajattelivat merimiehet. Laiva rytisi ja ratisi, paksut lautaukset
taipuivat, kun meri väkevänä hyökkäsi alusta vastaan, masto taittui
kuin ruoko, koko haaksi keikahti kallelleen ja vettä tunki ruumaan.
Nyt huomasi pieni vedenneito, että vaara oli tarjolla, sillä hänenkin
täytyi ruveta pitämään varaansa, kun laivasta oli lähtenyt hirsiä
ja laudanpätkiä, jotka ajelehtivat vedessä. Hetkiseksi tuli niin
pimeä, ettei hän saattanut nähdä mitään, mutta salaman välähdellessä
oli niin valoisaa, että hän erotti kaikki laivalla. Ihmiset siellä
tepastelivat mullin mallin. Nuorta prinssiä hän etsimistään etsi
ja löysikin hänet: kun laiva meni kappaleiksi, näki hän hänen
vaipuvan meren syvyyteen. Ensi hetkessä hän suuresti ilostui, sillä
nythän poika oli tulossa hänen kotiseudulleen, mutta samassa hän
muisti, etteivät ihmiset elä vedessä ja että prinssi ainoastaan
kuolleena saattaa tulla hänen isänsä linnaan. Ei, hän ei saa kuolla!
Laudanpätkien ja hirsien lomitse, joita uiskenteli aalloilla, läksi
neito uimaan. Hän kokonaan unohti, että ne olisivat voineet hänet
murskata, sukelsi syvälle veteen, nousi taas aaltojen harjoille ja
pääsi vihdoin nuoren prinssin luo, joka oli uinut ihan väsyksiin
myrskyssä. Hänen käsivartensa ja jalkansa olivat jo jäykistyneet,
kauniit silmät raukesivat, hänen olisi täytynyt kuolla, jollei
pieni vedenneito olisi ennättänyt avuksi. Hän piteli hänen päätään
vedenpinnan yläpuolella ja jättäytyi sitten aaltojen ajeltavaksi.

Aamusella oli rajuilma asettunut. Laivasta ei näkynyt jälkeäkään,
aurinko nousi hehkuvana, punaisena pallona ylös vedestä. Prinssin
poskille valui silloin ikäänkuin eloa, mutta hänen silmänsä pysyivät
ummessa. Merenneito suuteli hänen korkeaa, kaunista otsaansa ja
sitaisi märkiä hiuksia hänen kasvoiltaan. Hän muistutti marmorikuvaa
hänen pienessä puutarhassaan, ja hän suuteli häntä suutelemistaan ja
toivoi niin hartaasti, että hän jäisi eloon.

Vihdoin rupesi näkymään mannermaata, korkeita, sinisiä vuoria,
joitten huipuilla loisti valkeita lumitäpliä, ikäänkuin joutsenparvi
olisi laskeutunut sinne lepäämään. Alhaalla rannalla oli kauniita,
vihreitä metsiä, ja aivan veden partaalla oli kirkko tai luostari,
ei hän tietänyt kumpiko, mutta rakennus se joka tapauksessa oli.
Sitruuna- ja appelsiinipuita kasvoi puutarhassa, ja portin edessä
seisoi korkeita palmuja. Meri muodosti sillä kohdalla pienen
poukaman, joka lepäsi rasvatyvenenä, mutta aina luodolle asti, johon
meri oli ajanut hienoa, valkoista hiekkaa, oli hyvin syvää. Luodolle
kuljetti nyt impi kauniin prinssin. Hän laski hänet hiekalle ja
katsoi, että pää tuli korkealle lämpöiseen päiväpaisteeseen.

Samassa ruvettiin suuressa, valkeassa rakennuksessa soittamaan
kelloja, ja joukko nuoria tyttöjä astui puutarhan poikki.

Pieni vedenneito poistui silloin etemmä, ui korkean kiven taakse,
joka äkkijyrkkänä kohosi vedestä, pani vaahtoa hiuksiinsa ja
rinnalleen, jott'ei kukaan erottaisi häntä, ja jäi katsomaan kuka
tulisi prinssin luo.

Ei aikaakaan, kun paikalle asteli nuori tyttö. Hän näytti ensi
hetkessä suuresti pelästyvän, mutta nouti sitten ihmisiä, ja
vedenneito näki, että prinssi virkosi eloon. Hän hymyili kaikille,
jotka seisoivat ympärillä, mutta immelle, joka liikkui lahdella,
ei hän hymyillyt, mutta eihän hän tietänytkään, että hän oli hänen
henkensä pelastanut. Impi tuli hyvin surulliseksi, ja kun prinssi
vietiin suureen rakennukseen, sukelsi hän murheissaan mereen ja
riensi isänsä linnaan.

Hän oli aina ollut hiljainen ja miettinyt omia asioitaan, mutta nyt
hän kävi entistä umpimielisemmäksi. Sisaret kyselivät mitä hän oli
nähnyt ensi retkellään maailmassa, mutta ei hän kertonut mitään.

Monena monituisena iltana ja aamuna nousi hän sille paikalle, minne
hän oli jättänyt prinssin. Hän näki hedelmien kypsyvän puutarhassa,
näki kuinka ne korjattiin. Hän näki lumen sulavan korkeilta vuorilta,
mutta prinssiä ei hän nähnyt ja sentähden hän päivä päivältä
murheellisempana palasi kotiin. Hänen ainoana lohdutuksenaan oli
kaunis marmorikuva pienessä puutarhassa. Itkuraidan alla hän istui,
käsivarret kietoutuneina kuvan ympäri, joka oli prinssin näköinen.
Mutta kukkiaan ei hän enää hoitanut, ne rehottivat ainoana rytönä
pitkin lavoja ja käytäviä ja punoivat pitkiä varsiaan ja lehviään
puiden oksiin, jotta puutarhassa oli miltei pimeä.

Vihdoin ei impi enää saattanut kestää yksinäistä tuskaansa, vaan
kertoi surunsa yhdelle sisaristaan, ja samalla saivat kaikki sisaret
sen tietää. Muille ei sitä sitten uskottukaan paitsi parille toiselle
merenneidolle, jotka eivät kertoneet sitä kuin likeisimmille
ystävättärilleen. Yksi näistä tiesi kuka prinssi oli, hänkin oli
nähnyt laivan ja kaiken sen komeuden; hän tiesi missä prinssin
kuningaskunta oli.

"Tule, pikku sisko!" sanoivat prinsessat, laskivat käsivarret
toistensa olkapäille, nousivat pitkänä jonona ylös merestä ja
pysähtyivät sinne, missä tiesivät prinssin linnan olevan.

Se oli kiiltävän kellertävästä kivestä, portaat olivat marmorista,
ja yhdet portaat johtivat suoraan mereen. Katosta kohoili komeita,
kullattuja kupuja, pylväikkö kiersi ympäri rakennuksen, ja pylväitten
välillä seisoi marmorikuvia, jotka näyttivät aivan eläviltä.
Korkeitten, kirkkaiden ikkunaruutujen läpi saattoi nähdä upeita
saleja, kallisarvoisia silkkiverhoja, mattoja ja maalauksia. Oikein
silmiä hiveli, kun niitä katseli. Keskellä avarinta salia loiski
suuri suihkulähde. Vesisäde kohosi korkealle laessa olevaa lasikupua
kohti, ja sen läpi paistoi aurinko veteen ja ihanille kasveille,
jotka rehottivat suuressa säiliössä.

Nyt tiesi impi missä prinssi asui ja monena iltana ja yönä nousi
hän veden pinnalle. Hän ui paljoa likemmä kuin muut sisaret olivat
uskaltaneet uida, jopa kulki kapeaa kanavaa pitkin aina muhkean
marmoriparvekkeen alle asti. Siitä lankesi pitkä varjo veteen, ja sen
suojaan hän asettui katselemaan nuorta prinssiä, joka luuli olevansa
ypö yksin kirkkaassa kuutamossa.

Monena iltana näki impi hänen lähtevän purjehtimaan. Vene oli
muhkea, soitto helisi ja liput liehuivat. Impi tähysteli vihreästä
kaislikosta, ja tuuli tarttui hänen pitkään, hopeankarvaiseen
huntuunsa. Jos joku sattui sen näkemään, luuli hän joutsenen
levittävän siipiään.

Monena monituisena yönä, kun kalastajat olivat tuulastamassa merellä,
kuuli hän heidän puhelevan nuoresta prinssistä. Hyvää he hänestä
puhuivat, ja impi iloitsi että oli pelastanut hänen henkensä, kun hän
puolikuolleena ajelehti aalloilla. Hän muisteli kuinka turvallisesti
hänen päänsä oli levännyt hänen rinnallaan ja kuinka hellästi hän oli
häntä suudellut. Prinssi ei sitä aavistanut, hän ei saattanut edes
uneksiakaan veden immestä.

Ihmiset kävivät hänelle yhä rakkaammiksi, ja yhä hartaammin hän
halusi saada astua heidän joukkoonsa. Heidän maailmansa tuntui
hänestä paljoa suuremmalta kuin hänen maailmansa. Hehän saattoivat
laivoilla kiitää meren poikki, hehän saattoivat nousta korkeille
vuorille, aina pilvien yläpuolelle asti, ja heidän maansa metsineen
ja viljelyksineen ulottuivat etemmä kuin hänen silmänsä kantoi. Oli
niin paljon asioita, joita hän ei ymmärtänyt ja joista hän olisi
tahtonut saada selvää, mutta sisaret eivät osanneet vastata kaikkiin
kysymyksiin, sentähden kysyi hän vanhalta mummolta, ja mummo tunsi
hyvästi korkeamman maailman eli kuten hän sanoi, vedenpäällisen
maailman asiat.

"Jolleivät ihmiset huku", kysyi pieni vedenneito, "niin elävätkö he
aina? Eivätkö he kuole kuten me, jotka asumme meren pohjalla?"

"Kyllä", selitti vanhus, "he kuolevat ja heidän elinaikansa on
vielä lyhyempi kuin meidän. Me saatamme elää kolmensadan vuoden
vanhoiksi, mutta kun tämä elämämme lakkaa, ei meistä jää jälelle
muuta kuin vaahtoa veden pinnalle. Me emme saa levätä edes haudassa,
rakkaittemme joukossa. Meillä ei ole kuolematonta sielua, me emme
koskaan herää uuteen elämään, me olemme kuin vihreä ruoko: kun se
on taitettu, ei se enää koskaan saata vihannoida. Mutta ihmisillä
on sielu, joka elää iankaikkisesti, elää sittenkin, kun ruumis on
haudattu maahan. Läpi kirkkaan ilman kohoaa sielu ylös loistavien
tähtien luo! Kuten me sukellamme ylös merestä näkemään ihmisten
maita, niin hekin sukeltavat ihaniin tuntemattomiin seutuihin, joita
emme me koskaan saa nähdä."

"Miksemme me ole saaneet kuolematonta sielua?" sanoi pieni merenneito
suruissaan. "Minä antaisin mielelläni pois kaikki vuosisatani, kunhan
vain päivänkin saisin olla ihmisenä ja sitten tulla osalliseksi
taivaallisesta maailmasta!"

"Älä nyt sellaisia ajattele!" sanoi vanhus. "Meidän elämämme on kun
onkin paljoa onnellisempaa ja huolettomampaa kuin ihmisten elämä!"

"Vai pitää minun siis kuolla ja ajelehtia vaahtona veden päällä! En
siis enää saa kuulla aaltojen laulua, en nähdä kauniita kukkasia enkä
punaista aurinkoa! Enkö minä sitten millään lailla voi saada omakseni
kuolematonta sielua?"

"Et!" vastasi vanhus. "Yhden ainoan neuvon tiedän: jos joku ihminen
rakastuisi sinuun niin, että olisit hänelle kalliimpi isää ja äitiä,
jos hän koko sielullaan ja mielellään kiintyisi sinuun ja antaisi
papin liittää oikean kätensä sinun käteesi ja lupaisi olla sinulle
uskollinen ajassa ja iankaikkisuudessa, silloin valuisi hänen
sielunsa sinun ruumiiseesi ja silloin sinäkin tulisit osalliseksi
ihmisten onnesta. Hän antaisi sinulle sielun eikä kuitenkaan
kadottaisi omaa sieluansa. Mutta ei siitä voi tulla mitään. Sillä
sitä, mitä me täällä meressä pidämme kauniina, sitä pidetään maan
päällä rumana: ne eivät kärsisi kalanpyrstöäsi, ne ovat sellaisia
tyhmyrejä. Vasta se olento on kaunis, jolla on kävelyneuvoina kaksi
tyngäntölppöä, sellaista, jommoisia ne sanovat jaloiksi!"

Pieni vedenneito huokasi ja loi surullisen katseen kalanpyrstöönsä.

"Ollaan me vain iloisia!" virkkoi vanhus. "Tanssitaan ja temmelletään
elinaikamme umpeen, onhan sitä kolmessasadassakin vuodessa aikaa.
Sitten laskeudutaan tyytyväisinä nauttimaan pitkää lepoa. Tänä iltana
on hovissa tanssiaiset!"

Kas niissä hovitansseissa oli komeutta ja loistoa! Ei maan
päällä ikinä sellaista nähdä. Suuren tanssisalin seinät ja katto
olivat paksusta, kirkkaasta lasista. Satoja jättiläiskokoisia,
ruusunkarvaisia ja ruohonpäisiä simpukankuoria oli asetettu riveihin
molemmin puolin, ja niissä paloi sinertävä liekki, joka valaisi
koko salin ja paistoi seinien läpi ulos asti, jotta merikin oli
häikäisevän valoisana. Kaloja, sekä suuria että pieniä, vilisi
vedessä. Saattoi nähdä kuinka ne uiskentelivat lasimuuria vastaan.
Toisten evät paistoivat purppurankarvaisina, toisten kuin kulta
ja hopea. -- Keskellä salia vilisi leveä virta, ja siinä tanssi
veden väki, sekä miehet että neidot oman ihanan laulunsa tahdissa.
Sellaisia ääniä ei olekaan ihmisten lapsilla maan päällä. Pieni
merenneito lauloi kauniimmin kuin kaikki muut, ja hän sai osakseen
paljon suosiota. Hetkisen hän tunsikin ilon täyttävän sydämensä,
sillä hän tiesi, että hänen äänensä oli kauniimpi kuin kenenkään
meressä ja maan päällä. Mutta samassa muistui vedenpäällinen maailma
taas hänen mieleensä. Hän ei saattanut unohtaa sitä kaunista
prinssiä, ja hänet valtasi suuri suru, kun hän muisti, ettei hänellä
ollutkaan kuolematonta sielua kuten prinssillä. Hiljaa hiipi hän
ulos isänsä linnasta ja laulun helistessä ja ilon soidessa istui hän
murhemieliä pienessä puutarhassaan. Äkkiä kuuli hän metsästystorven
toitotuksen vetten läpi. "Siellä hän nyt purjehtii, hän, jota
minä rakastan enemmän kuin isää ja äitiä, jossa minun aatokseni
alituisesti asuu ja jonka käsiin tahtoisin elämäni onnen uskoa",
mietti impi. "Kaikki tahdon panna alttiiksi voittaakseni hänet ja
kuolemattoman sielun! Sisareni tanssivat paraikaa isäni linnassa --
minä, minä lähden meren vanhan noita-akan luo. Olen aina pelännyt
häntä, mutta ehkäpä hän tietää neuvoa!"

Ja pieni merenneito astui ulos puutarhastaan ja suuntasi kulkunsa
kohisevia pyörteitä kohti, joitten takana noita asui. Sitä tietä
ei hän ikinä ollut kulkenut, ei siellä näkynyt ainoatakaan
kukkaa, ei merkkiäkään meriruohosta; vain alaston, harmaa hiekka
siellä huuhtoutui pyörteitä kohti. Vesi pärskyi ja kohisi kuin
myllynrattaissa ja tempasi mukaansa syvyyteen kaikki mitä eteen
sattui. Kammottavien kuilujen keskitse piti immen kulkea päästäkseen
noidan alueelle, pitkän matkaa täytyi hänen kahlata kulisevassa,
kuumassa liejussa, jota noita piti turvesuonaan. Sen takana oli hänen
talonsa kummallisessa metsässä. Kaikki puut siellä olivat polyyppeja,
puoleksi eläimiä, puoleksi kasveja. Näytti siltä kuin maassa
olisi kasvanut satapäisiä käärmeitä. Puiden oksat vongertelivat
pitkinä, niljaisina käsivarsina, joitten sormina oli kiemurtelevia
käärmeitä. Niiden joka nivel, juuresta äärimäiseen latvaan asti,
liikkui ja luikerteli, ja kaikkeen, mitä meressä vastaan sattui, ne
imeytyivät kiinni eivätkä ikinä päästäneet saalistaan. Kauhuissaan
jäi pieni merenneito katsomaan, hänen sydämensä takoi, hän oli niin
peloissaan että oli kääntymäisillään takaisin, mutta samassa muisti
hän prinssin ja ihmissielun, ja hänen mielenmalttinsa palasi. Hän
kiersi pitkät, liehuvat hiuksensa lujasti pään ympäri, jotteivät
polyypit ulottuisi tarttumaan niihin, pani kätensä ristiin rinnalle
ja karkasi, kuten kala kiitää veden halki, hirveitten polyyppien
ohitse, satojen kiemurtelevien käsivarsien ja sormien kurottautuessa
häntä tavoittelemaan. Hän ehti huomata, että jokainen peto oli
saanut jonkun saaliin ja että sadat pienet käsivarret pitelivät
sitä kuin pihdeissä. Ihmiset, jotka olivat hukkuneet mereen ja
vajonneet syvälle pohjaan, irvistelivät valkeina luurankoina
polyyppien sylistä. Niissä oli laivojen peräsimiä, matka-arkkuja
ja kaikellaisten vedenpäällisten eläinten luurankoja. Erään pienen
merenneidonkin ne olivat ottaneet kiinni ja kiduttaneet kuoliaaksi,
ja sitä oli nuoren meriprinsessan mielestä miltei kamalinta katsella.

Hän tuli nyt metsään liejuiselle aukealle, jossa suuret, lihavat
vesikäärmeet vongertelivat, jotta ilkeä, kellertävä vatsanahka
paistoi. Keskelle aukeaa oli tehty rakennus hukkuneitten ihmisten
valjenneista luista. Siellä istui merinoita syöttämässä sammakkoa.
Se popsi hänen suustansa niinkuin ihmiset syöttävät pienelle
kanarialinnulle sokeria. Noita-akka nimitteli ilkeitä, lihavia
vesikäärmeitä pieniksi puluikseen, ja ne kellivät hänen pullean,
rahkaisen povensa päällä.

"Kyllä minä tiedän mitä sinä tahdot!" virkkoi merinoita. "Sinä olet
tyhmä! Mutta käyköön vain niinkuin tahdot, tule vain onnettomaksi,
kaunis prinsessa! Sinä tahdot vaihtaa kalanpyrstösi ihmisten
jalkatynkiin, jotta nuori prinssi rakastuisi sinuun ja antaisi
sinulle kuolemattoman sielun!" Ja samassa noita-akka päästi sellaisen
naurun rymäkän, että sammakko ja käärmeet putosivat ja jäivät maahan
kierittelemään. "Sinä osut tänne viime tingassa", jatkoi noita.
"Huomenna, auringon noustua olisi ollut myöhäistä. En olisi voinut
auttaa sinua ennenkuin vuoden perästä. Minä valmistan sinulle juoman.
Sinun pitää ennen auringon nousua uida maihin, istuutua rannalle
ja juoda juomani. Silloin jakautuu pyrstösi kahtia ja kutistuu
jaloiksi, jommoisia ihmiset pitävät niin kauniina. Mutta se koskee,
tekee kipeää, ikäänkuin terävää miekkaa pistettäisiin sydämeesi.
Mutta kaikki, jotka sinut näkevät, vakuuttavat että olet kaunein
ihmislapsi. Kevyt, keinuva käyntisi pysyy entisellään, ei yksikään
tanssijatar pysty kilpailemaan sinun kanssasi. Mutta joka kerta
kun maahan astut, koskee jalkoihisi ikäänkuin olisit veitsenterään
astunut ja veresi olisi purskahtamaisillaan esiin. Oletko sinä valmis
kärsimään nämä kaikki, niin minä autan sinua?"

"Olen!" vastasi pieni merenneito vapisevin huulin ja ajatteli
prinssiä ja kuolematonta sielua.

"Mutta huomaa", sanoi noita-akka, "ettet enää koskaan voi muuttua
merenneidoksi, jos nyt rupeat ihmiseksi! Et enää koskaan voi veden
halki vaeltaa siskojesi luo ja isäsi linnalle, ja jollet voita
prinssin koko rakkautta niin, että hän sinun tähtesi unohtaa isän
ja äidin, koko mielellään kiintyy sinuun ja antaa papin liittää
teidän kätenne yhteen, niin että teistä tulee mies ja vaimo, niin et
ikinä saa kuolematonta sielua! Jos hän toisen nai, tapahtuu hänen
hääpäivänsä jälkeisenä aamuna, että sinun sydämesi särkyy ja sinä
haihdut vaahdoksi veteen."

"Minä olen valmis!" sanoi pieni merenneito kalman kalpeana.

"Mutta minä vaadin maksoa!" virkkoi noita-akka, "enkä tyydykään
vähään. Kenelläkään veden väestä ei ole niin kaunista ääntä kuin
sinulla. Sillä äänellä sinä luulet prinssin lumoavasi, mutta se ääni
sinun pitää antaa minulle. Se on sinun paras omaisuutesi, ja sen minä
vaadin kalliista juomastasi! Sillä minun täytyy sekoittaa siihen omaa
vertani, muutoin ei juoma tule väkeväksi kuin kaksiteräinen miekka!"

"Mutta jos sinä viet ääneni", lausui pieni merenneito, "niin mitä
minulle sitten jää?"

"Kauneutesi", vastasi noita, "keinuva käyntisi ja ilmehikkäät
silmäsi. Jo sinä niilläkin ihmissydämen lumoat. No, joko pelästyit?
Ojenna pois tänne pieni kielesi, niin minä leikkaan sen itselleni, ja
sinä saat tehoisan juomani!"

"Olkoon niin!" vastasi pieni merenneito, ja noita pani kattilan
tulelle ja rupesi valmistamaan taikajuomaa. "Siisteys on hyvä asia!"
huomautti hän, köytti käärmeitä kimpuiksi ja hankasi niillä kattilaa.
Sitten raapasi hän rintaansa ja päästi mustaa vertansa tippuman
kattilaan. Höyry kohoili kummallisissa kiehkuroissa, ihan sitä täytyi
pelätä ja vavista. Noita mätti yhtä mittaa uusia aineita kattilaan,
ja kun keitos vihdoin kiehui, pihahteli se niin oudosti, että olisi
luullut krokotiilin itkevän. Vihdoin juoma valmistui ja oli kaunista
kuin kirkkain vesi.

"Tuoss' on nyt!" virkkoi noita ja leikkasi poikki pienen merenneidon
kielen. Hän oli siis nyt mykkä, ei osannut laulaa eikä puhua.

"Jos polyypit yrittäisivät ruveta sinua tavoittelemaan, kun menet
metsäni halki", neuvoi noita-akka, "niin viskaa niiden päälle pieni
pisara tätä juomaa, silloin niiden käsivarret ja sormet särkyvät
sadoiksi sirpaleiksi!" Mutta ei pienen vedenneidon tarvinnut hänen
neuvoaan seurata, sillä polyypit vetäytyivät peloissaan pakoon, kun
näkivät välkkyvän juoman, joka loisti hänen käsissään kuin hohtava
tähti. Pian pääsi hän metsän halki, suon poikki ja ohi kohisevien
pyörteiden.

Hän näki jo isänsä linnan. Soihdut olivat sammutetut suuresta
tanssisalista. Varmaan kaikki nukkuivat. Hän ei uskaltanut mennä
heitä katsomaan, olihan hän nyt mykkä ja aikeissa jättää heidät
ainiaaksi. Hänen sydämensä oli särkymäisillään surusta. Hän hiipi
puutarhaan, taittoi kaikkien sisartensa taimilavasta kukkasen, heitti
tuhansia lentosuudelmia linnaan päin ja riensi nousemaan maan päälle,
halki tummansinisen veden.

Aurinko ei vielä ollut noussut, kun hän näki prinssin linnan ja
asettui leveille marmoriportaille. Kuu paistoi heleästi. Pieni
merenneito joi polttavan katkeran juoman ja tunsi ikäänkuin
kaksiteräisen miekan lävistävän hennon ruumiinsa. Samassa hän pyörtyi
ja makasi pitkän aikaa kuin kuolleena. Kun aurinko alkoi valaa
säteitään mereen, heräsi hän ja tunsi ruumiissaan polttavaa tuskaa,
mutta samassa hän huomasi, että kaunis, nuori prinssi seisoi ihan
hänen vieressään. Hän katseli häntä sysimustilla silmillään, ja kun
neito loi katseensa maahan, huomasi hän, että hänen kalanpyrstönsä
oli poissa ja sijaan oli tullut kaksi kaunista, valkoista jalkaa.
Somempia jalkoja totisesti ei kenelläkään tytöllä saattanut olla!
Mutta hän oli aivan alasti ja levitti sentähden pitkät hiuksensa
ympärilleen. Prinssi kysyi kuka hän oli ja mistä hän oli tullut, ja
neito loi häneen lempeät, tummansiniset silmänsä -- eihän hän osannut
puhua.

Silloin tarttui prinssi hänen käteensä ja johdatti hänet linnaan.
Noita oli ennustanut oikein: kun hän jalkansa maahan laski, oli
kuin hän olisi astunut terävien naskalien nenille tai veitsen
terään, mutta hän kärsi sen kaiken mielellään. Prinssin taluttamana
liikkui hän keveästi kuin kupla, ja sekä prinssi että kaikki muut
ihmettelivät hänen kevyttä, keinuvaa käyntiään.

Hänet puettiin kalleisiin silkkikankaisiin ja harsokudoksiin, hän
oli kauniimpi kuin kaikki muut linnassa, mutta hän pysyi mykkänä,
ei osannut puhua eikä laulaa. Kauniita orjattaria, yllään silkki- ja
kultahelyjä, tuli laulamaan ja karkeloimaan prinssille ja hänen
kuninkaallisille vanhemmilleen. Yksi heistä lauloi kauniimmin kuin
kaikki muut, ja prinssi taputti käsiään ja hymyili hänelle. Silloin
tuli pieni merenneito surulliseksi, sillä hän tiesi, että hän olisi
osannut laulaa paljoa kauniimmin. Hän ajatteli: "oi, jospa hän
tietäisi, että minä saadakseni olla hänen luonaan olen ikipäiviksi
luopunut äänestäni!"

Orjattaret liitelivät kauniissa karkelossa ja ihana soitto säesti
heidän askeleitaan. Äkkiä kohotti pieni merenneito hienoja valkeita
käsivarsiaan, nousi varpailleen ja alkoi liidellä lattian poikki.
Sillä lailla ei kukaan vielä ollut tanssinut, joka liike korotti
hänen kauneuttaan ja hänen silmäinsä kieli koski sydämeen enemmän
kuin orjattarien laulu.

Kaikki olivat ihastuksissaan, varsinkin prinssi, joka nimitti häntä
pieneksi löytölapsekseen. Ja neito tanssi tanssimistaan, vaikka hänen
jalkansa sattui ikään kuin terävän veitsen kärkeen, joka kerta kun
hän sen maahan laski.

Prinssi sanoi, että hän aina tahtoo pitää hänet luonaan, ja hän sai
nukkua samettipatjalla hänen ovensa edessä.

Hän neulotti neidolle miehen vaatteet, jotta hän voisi istua
satulassa ja olla hänen toverinaan ratsastusretkillä. He kulkivat
halki leimuavien metsien, joissa vihreät oksat lehahtivat vasten
kasvoja ja pikkulinnut visersivät tuoreitten lehväin takana. Neito
kiipeili prinssin kanssa korkeille vuorille, ja vaikka hänen
hennoista jaloistaan tihkui verta, niin että muutkin sen huomasivat,
hymyili hän vain ja seurasi prinssiä, kunnes he näkivät pilvien
uiskentelevan jalkainsa juuressa kuni lintuparvien, jotka muuttavat
vieraille maille.

Kotona prinssin linnassa, kun joutui yö ja kaikki nukkuivat, läksi
hän leveille marmoriportaille. Tuntui suloiselta, kun viileä merivesi
huuhteli polttavia jalkoja. Silloin ajatteli hän omaisiaan meren
syvyydessä.

Eräänä yönä nousivat hänen sisarensa käsi kädessä veden pinnalle.
Uidessaan lauloivat he niin surullista laulua, ja impi viittasi
heille, ja he tunsivat hänet ja kertoivat kuinka paljon surua hän
oli tuottanut heille kaikille. Sittemmin tulivat he joka yö häntä
tervehtimään, ja yhtenä yönä näki hän kaukaa vanhan isoäidin,
joka ei moneen monituiseen vuoteen ollut käynyt veden pinnalla,
ja merenkuninkaan kruunu päässä. He ojensivat käsivartensa hänen
puoleensa, mutta eivät uskaltaneet uida niin likelle maata kuin
sisaret.

Päivä päivältä kävi impi prinssille rakkaammaksi. Hän rakasti häntä
hyvänä, herttaisena lapsena, mutta ei hänen pälkähtänyt päähänsäkään,
että hän sopisi hänen kuningattarekseen. Ja hänen täytyi päästä hänen
vaimokseen, muuten ei hän saattanut saada kuolematonta sielua, vaan
hänen täytyi hänen hääaamunaan muuttua vaahdoksi veteen.

"Enkö ole sinulle kaikista rakkain?" näyttivät pienen merenneidon
silmät kysyvän, kun prinssi sulki hänet syliinsä ja suuteli hänen
kaunista otsaansa.

"Olet, rakkain olet", sanoi prinssi, "sillä sinulla on puhtain
sydän, sinä olet minulle uskollisempi kuin kukaan muu ja sitten sinä
muistutat nuorta tyttöä, jonka kerran näin ja jota varmaan en koskaan
tapaa.

"Olin ollut laivalla, joka meni haaksirikkoon, aallot kuljettivat
minut rantaan pyhän temppelin juurelle, jonka palveluksessa oli
paljon nuoria tyttöjä. Nuorin heistä löysi minut rannasta ja pelasti
henkeni. Näin hänet vain kaksi kertaa, mutta hän on ainoa tässä
maailmassa, jota voisin rakastaa, ja sinä olet niin hänen näköisensä,
että miltei karkoitat hänen kuvansa sielustani. Hän on pyhän
temppelin oma, ja sentähden on lempeä kohtaloni varmaan lähettänyt
sinut luokseni. Emme koskaan eroa!"

"Oi, hän ei tiedä, että minä olen pelastanut hänen henkensä!"
ajatteli pieni merenneito. "Minähän hänet kannoin meren poikki
metsään ja temppelin juurelle, minä istuin hyrskyjen takana
tähystelemässä eikö ihmisiä tulisi. Minä näin sen kauniin tytön, jota
hän rakastaa enemmän kuin minua!" Ja merenneito huokasi syvästi,
sillä itkeä ei hän saattanut. "Tyttö on pyhän temppelin oma, sanoi
prinssi, hän ei koskaan lähde maailmalle, he eivät koskaan kohtaa
toisiaan, minä olen hänen luonaan, näen hänet joka päivä, hoidan
häntä, rakastan häntä, uhraan hänelle elämäni!"

Mutta nyt ruvettiin kertomaan, että prinssi aikoo viettää häitä
naapurikuninkaan kauniin tyttären kanssa. Sentähden varustaa hän
matkalle niin komeaa laivaa. Tosin hän on matkustavinaan katsomaan
naapurikuninkaan maita, mutta oikeastaan hän tietysti tahtoo nähdä
naapurikuninkaan tyttären, ja suuri seurue tulee lähtemään hänen
mukaansa. Pieni merenneito ravisti päätään näille puheille; hän tunsi
prinssin ajatukset paremmin kuin kukaan muu. "Minun täytyy lähteä",
oli prinssi sanonut, "minun täytyy nähdä tuo kaunis prinsessa,
vanhempani vaativat sitä, mutta eivät he pakota minua kihlaamaan
häntä ja ottamaan häntä vaimokseni. En saata rakastaa häntä! Hän ei
ole sen kauniin tytön näköinen, jonka näin temppelissä ja jota sinä
muistutat. Jos minä jonkun valitsisin morsiamekseni, niin valitsisin
sitten sinut, sinä mykkä löytölapseni, jonka silmät puhuvat niin
kaunista kieltä!" ja prinssi suuteli hänen punaisia huuliaan,
leikitteli hänen pitkillä hiussuortuvillaan ja laski päänsä hänen
rinnalleen. Silloin haaveili neidon sydän ihmisonnea ja kuolematonta
sielua.

"Kuuleppas, mykkä lapseni, ethän pelkää merta!" puheli prinssi heidän
seisoessaan komealla laivalla, joka vei heitä naapurikuninkaan
maille. Sitten hän rupesi kertomaan myrskyistä ja tyynistä säistä,
oudoista kaloista, jotka elävät syvyydessä, ja kaikellaisista
kummista mitä sukeltajat ovat nähneet meren pohjalla. Neito hymyili
hänen kertomuksilleen, tunsihan hän meren pohjan paremmin kuin kukaan
muu.

Kuutamoyönä, kun kaikki nukkuivat ja perämies yksin valvoi ruorin
ääressä, istui impi kannella, tuijotti kirkkaaseen veteen ja luuli
näkevänsä isänsä linnan. Ylinnä seisoi vanha isoäiti hopeinen
kruunu päässä ja tuijotti läpi vuolaitten vesien laivan keulaan.
Siskot tulla liihottelivat veden pinnalle, katselivat surullisesti
nuorimpaan sisareensa ja vääntelivät valkeita käsiään. Impi viittoi
heille ja hymyili. Hän olisi niin mielellään kertonut, että hän eli
onnellisena ja että hänen kävi hyvin, mutta samassa tuli laivapoika,
sisaret sukelsivat syvälle, ja poika jäi siihen luuloon, että oli
nähnyt aalloilla vain valkoista vaahtoa.

Seuraavana aamuna purjehti laiva naapurikuninkaan komean pääkaupungin
satamaan. Kirkonkellot soivat ja korkeissa torneissa puhallettiin
pasunoihin. Sotamiehet liehuttivat lippuja ja heidän painettinsa
välkkyivät. Päivät kuluivat juhlahumussa. Tanssiaisia ja kutsuja
oli yhtä mittaa, mutta prinsessa ei vielä ollut saapuvilla. Hän
oli kasvatettu pyhässä temppelissä, kerrottiin, ja että hän siellä
oli oppimassa kaikkea mikä kuuluu kuninkaallisiin hyviin tapoihin.
Vihdoin viimein hän tuli kotiin.

Pieni merenneito oli kovin uteliaana odottanut häntä. Mitenkähän
kaunis hän olikaan? Hänen täytyi tunnustaa, ettei hän koskaan ollut
nähnyt kauniimpaa olentoa. Hipiä oli hieno ja herkkä, ja pitkien,
mustien silmäripsien takaa hymyili tummansininen, uskollinen
silmäpari.

"Sinä", huudahti prinssi, "sinä minut pelastit, kun minä ruumiina
makasin rannalla!" ja hän sulki syliinsä kainon morsiamensa. "Oi,
minä olen niin ylen onnellinen!" sanoi hän pienelle merenneidolle.
"Olen saanut enemmän kuin olen osannut toivoakaan, elämäni onnen olen
saavuttanut. Iloitse onnestani, sillä sinä pidät minusta enemmän kuin
kaikki muut!"

Ja pieni merenneito suuteli hänen kättänsä, ja hänen sydämensä oli
särkymäisillään. Olihan prinssin hääaamu tuottava hänelle kuoleman.
Vaahdoksi oli hän vaihtuva veden pinnalle.

Kaikki kirkonkellot soivat, ja airueet ratsastivat pitkin katuja
julistamassa kansalle, että kihlaus oli tapahtunut. Alttarilla paloi
lemuavaa öljyä kallisarvoisissa hopealampuissa. Papit heiluttivat
suitsutusastioita, ja sulhanen ja morsian liittivät yhteen kätensä ja
vastaanottivat piispan siunauksen.

Pieni merenneito oli silkkivaatteissa ja kultaisissa helyissä. Hän
piteli morsiamen laahustinta, mutta eivät hänen korvansa kuulleet
juhlallista soittoa eivätkä hänen silmänsä nähneet pyhää toimitusta,
hän ajatteli kuolinyötään ja kaikkea mitä hän oli kadottanut maan
päällä.

Vielä samana iltana astui morsiuspari laivaan, tykit paukkuivat ja
liput liehuivat. Keskelle laivaa oli pystytetty kuninkaallinen teltta
kullasta ja purppurasta. Siellä, pehmeillä, suloisilla patjoilla oli
morsiuspari viettävä tyynen, vilpoisen yön.

Purjeet pullistuivat tuulessa, ja köykäisesti, kiikkumatta ja
keinumatta viilsi laiva kirkkaan meren pintaa.

Pimeän tullessa sytytettiin kirjavia lyhtyjä, ja merimiehet tanssivat
hauskoja tansseja kannella. Pieni merenneito muisteli sitä iltaa,
jolloin hän ensi kerran oli noussut merestä ja sattunut näkemään
samaa iloa ja riemua. Hän heittäytyi tanssin pyörteisiin, hän liiteli
niinkuin pääskynen, jota ajetaan takaa, ja kaikki ihailivat ja
ylistivät häntä, ei hän vielä koskaan ollut tanssinut niin kauniisti.
Hänen hentoihin jalkoihinsa pisteli, ikäänkuin niitä olisi veitsillä
viileskelty, mutta hän ei sitä tuntenut; tuskallisemmin viileskeli
hänen sydäntään. Hän tiesi että hän nyt viimeistä iltaa näkee
_hänet_, jonka tähden hän on heittänyt omaisensa ja kotinsa, luopunut
kauniista äänestään ja joka päivä kärsinyt äärettömiä tuskia, joista
ei prinssillä ole ollut aavistustakaan. Tämä on viimeinen yö, jolloin
hän hengittää samaa ilmaa kuin hän, viimeinen yö, jolloin hän näkee
syvän meren ja tähtitaivaan; hänen edessään on ikuinen yö, yö ilman
ajatuksia ja ilman unelmia; hänellä ei ole sielua eikä hän voi sitä
saada.

Mutta laivalla jatkui iloa ja riemua, vaikka keskiyö jo aikoja sitten
oli mennyt. Merenneito tanssi tanssimistaan, vaikka kuolema asui
hänen sydämessään. Prinssi suuteli ihanaa morsiantaan, ja morsian
leikitteli hänen mustilla suortuvillaan, ja käsi kädessä läksivät he
levolle komeaan telttaan.

Jo hiljeni kannelta hälinä, ainoastaan perämies seisoi peräsimensä
ääressä. Pieni merenneito laski valkoiset käsivartensa kaidepuulle
ja käänsi kasvonsa itää kohti. Hän tähysteli aamuruskoa, tiesihän
hän, että auringon ensi säde oli tuova hänelle surman. Äkkiä näki hän
siskojensa nousevan merestä, kalpeat he olivat niinkuin hän itsekin.
Eivät liehuneet enää heidän kauniit hapsensa tuulessa -- ne olivat
leikatut poikki.

"Me annoimme ne noidalle, jotta hän pelastaisi sinun henkesi. Hän
antoi meille veitsen, katso, tässä! Näetkö kuinka se on terävä?
Ennen auringon nousua pitää sinun työntää se prinssin sydämeen,
ja kun hänen lämmin verensä tirskuu sinun jaloillesi, kasvavat ne
kokoon kalanpyrstöksi. Sinä muutut jälleen merenneidoksi, pääset
takaisin veteen meidän luoksemme ja saat elää kolmesataa vuotta
ennenkuin haihdut elottomaksi, suolaiseksi vaahdoksi mereen. Joudu,
sillä jommankumman, sinun tai hänen täytyy kuolla ennenkuin aurinko
nousee! Vanha mummomme suree harmaat hapset päästään, ja meidän
hiuksemme leikkasivat noidan sakset. Surmaa prinssi ja palaa kotiin!
Joudu, etkö näe punaista viirua taivaalla? Muutaman silmänräpäyksen
perästä nousee aurinko taivaalle ja sinun täytyy kuolla!" Ja sisaret
päästivät haikean huokauksen ja hävisivät aaltoihin.

Pieni merenneito siirsi syrjään teltan purppuraverhot ja näki
morsiamen ihanan pään lepäävän prinssin rinnalla. Hän kumartui
prinssin puoleen, painoi hänen kauniille otsalleen suudelman,
silmäili taivasta, jolla aamurusko paloi, ja katsahti vuoroin
terävään veitseensä, vuoroin prinssiin, joka unissaan kuiskasi
morsiamensa nimeä. Ainoastaan hän oli hänen mielessään, ja veitsi
merenneidon käsissä alkoi vavista -- mutta samassa heitti hän sen
menemään kauas aaltoihin, ja sillä paikalla, mihin se putosi,
välkähti vesi punaisena ikäänkuin siitä olisi tihkunut veripisaroita.
Merenneito loi prinssiin viimeisen sammuvan silmäyksen, syöksyi
sitten laivalta mereen ja tunsi ruumiinsa haihtuvan vaahdoksi.

Samassa nousi aurinko vedestä, sen lempeät säteet sattuivat kylmään,
kuolleeseen vaahtoon, eikä pieni vedenneito tuntenut kuoleman kauhua,
hän näki vain kirkkaan auringon, ja hänen päänsä päällä liiteli
satoja läpikuultavia, ihania olentoja. Hän saattoi niiden läpi nähdä
laivan valkoiset purjeet ja taivaan punertavat pilvet, niiden ääni
oli kuin sointuva sävel, mutta niin utumaisen hieno, ettei yksikään
ihmiskorva saattanut sitä kuulla enempää kuin yksikään ihmissilmä
saattoi niitä nähdä. Ei niillä ollut siipiä, mutta ne liitelivät oman
keveytensä kantamina ilman halki. Pieni merenneito huomasi, että
hänellä oli samallainen ruumis kuin heillä, se kohosi kohoamistaan
vaahdosta.

"Minne minä joudun?" kysyi hän, ja hänen äänensä helisi aivan kuin
noiden muidenkin olentojen ääni, mutta ei sitä olisi voinut mihinkään
soittoon pukea, niin hienon hienoa se oli.

"Ilman impien iloon!" vastattiin hänelle. "Merenneidolla ei ole
kuolematonta sielua eikä hän voi sitä saada, jollei hän voita
ihmisen eheää rakkautta! Vieraan miehen rakkaudesta riippuu hänen
iankaikkinen elämänsä. Ilman immillä ei myöskään ole kuolematonta
sielua, mutta he voivat hyvällä elämän vaelluksella ansaita
kuolemattomuuden. Me lennämme kuumiin maihin, missä ruttoinen ilma
surmaa ihmisiä, ja löyhyttelemme sinne raikkautta. Me levitämme
kukkien lemua ilmaan ja tuomme kirvoitusta ja terveyttä.

"Kun me kolmesataa vuotta olemme koettaneet tehdä hyvää, saatamme
saada kuolemattoman sielun ja tulla osallisiksi ihmisten
iankaikkisesta onnesta.

"Sinä pieni merenneito parka olet koko sydämestäsi pyrkinyt samaa
päämäärää kohti, sinä olet kärsinyt ja kilvoitellut, sinä olet
kohonnut ilman henkien maille, nyt saatat hyvillä töillä kolmensadan
vuoden kuluttua ansaita kuolemattoman sielun."

Ja pieni merenneito korotti kirkkaat kätensä Jumalan aurinkoa kohti
ja ensi kerran eläessään tunsi hän kyynelten puhkeavan silmiinsä.
-- Laivalla ei iloittu eikä riemuittu, hän näki prinssin ja hänen
kauniin morsiamensa etsivän kadonnutta. Surullisina tuijottivat he
vaahtokupliin, ikäänkuin olisivat aavistaneet, että hän oli syöksynyt
aaltoihin.

Näkymättömänä suuteli merenneito morsiamen otsaa, hymyili sulhaselle
ja nousi sitten muitten ilman impien joukossa punertavan pilven
laidalle, joka purjehti ilmassa.

"Kolmensadan vuoden perästä me saamme liidellä Jumalan valtakuntaan!"

"Saamme jo aikaisemminkin!" kuiskasi yksi immistä. "Näkymättöminä
liitelemme ihmisten koteihin, joissa asuu lapsia, ja aina kun
tapaamme hyvän lapsen, joka tuottaa vanhemmilleen iloa ja on heidän
rakkautensa arvoinen, lyhentää Jumala koetusaikaamme. Lapsi ei
tiedä milloin me lennämme huoneen läpi, mutta joka kerta kun sitä
katsellessamme huulillemme puhkeaa ilon hymy, vähenee yksi päivä
kolmestasadasta vuodestamme. Jos me taas näemme tottelemattoman
lapsen, täytyy meidän vuodattaa surun kyyneliä, ja joka kyynel tekee
koetusaikamme päivää pitemmäksi!"



KEISARIN UUDET VAATTEET.


Monta monituista vuotta sitten eli keisari, joka piti kauneista,
uusista vaatteista niin hirveän paljon, että hän kulutti kaikki
rahansa koreilemiseen. Ei hän välittänyt sotamiehistään eikä
teatterista, ja kun hän läksi ajelemaan puistoihin, läksi hän vain
näyttääkseen uusia vaatteitaan. Joka tunti muutti hän takkia, ja kun
muissa maissa sanottiin: "kuningas on hallitushommissa", sanottiin
tässä maassa: "keisari on pukupuuhissa!" --

Suuressa kaupungissa, missä keisari asui, vietettiin iloista
elämää. Joka päivä kävi siellä paljon vieraita, ja eräänä päivänä
ilmestyi sinne kaksi petkuttajaa. He ilmoittivat olevansa kankureja
ja kehuivat kutovansa mitä kauneinta kangasta. Sekä värit että
malli olivat harvinaisen kauniit, ja lisäksi oli vaatteissa, jotka
kankaasta valmistettiin, kummallinen taika: ihminen, joka oli
kykenemätön hoitamaan virkaansa tai harvinaisen typerä, ei saattanut
ensinkään nähdä niitä.

"Ne ne vasta ovat vaatteet", ajatteli keisari. "Niissä vaatteissahan
minä heti paikalla saan selville mitkä miehet valtakunnassani eivät
kykene virkojaan hoitamaan; minä saatan heti erottaa kuka on viisas,
kuka typerä. Kudottakoon minulle sitä kangasta kiireen kautta!"
Ja hän antoi -- petkuttajille paljon käsirahaa, jotta he vain
ryhtyisivät työhönsä.

He panivatkin kuntoon kahdet kangaspuut ja olivat kovasti tekevinään
työtä, mutta ei heidän kangaspuillaan ollut minkäänlaisia loimia eikä
kuteita. Siitä huolimatta he yhtämittaa vaativat hienointa silkkiä
ja kalleinta kultaa, mutta he pistivät kaikki omiin taskuihinsa ja
hosuivat tyhjien kangaspuiden ääressä myöhään yöhön asti.

"Olisipa hauska tietää kuinka kangas edistyy!" arveli keisari, mutta
muisti samassa, ettei se, joka on typerä taikka kykenemätön hoitamaan
virkaansa, saata nähdä koko kangasta, ja se tuntui hiukan ilkeältä.
Ei hän toki pelännyt itsensä puolesta, mutta hän päätti kuitenkin
lähettää jonkun toisen ottamaan selkoa asiasta. Koko kaupunki tiesi
mikä kumma taika kankaassa oli, ja jokaisen teki mieli nähdä kuinka
typerä tai kykenemätön hänen naapurinsa oli.

"Minäpä lähetän vanhan kunnon ministerini kankurien luo!" päätteli
keisari. "Hän osaa parhaiten arvostella miltä kangas näyttää, sillä
hän on viisas mies ja kykenee hoitamaan virkaansa paremmin kuin
kukaan muu!" --

Vanha, viisas ministeri meni saliin, missä petkuttajat istuivat
tyhjien kangaspuitten ääressä. "Taivas varjelkoon!" ajatteli vanha
ministeri ja avasi silmänsä selkosen selälleen, "minähän en näe
mitään!" Mutta sitä ei hän sanonut.

Petkuttajat kehottivat häntä astumaan likemmä ja kysyivät eikö malli
ja värit olleet kauniit?

Sitten he osoittelivat tyhjiä kangaspuita, ja vanha ministeri raukka
avasi silmiään entistä suuremmiksi, mutta ei saattanut nähdä mitään,
sillä kangaspuut olivat kun olivatkin tyhjät.

"Auta armias!" ajatteli hän, "olisinko minä todella typerä? Sitä en
ikinä olisi uskonut, eikä ihmisten pidä saada sitä tietää! Enkö minä
kykene hoitamaan virkaani? Ei, tämä ei käy laatuun, minä en saata
kertoa etten näe kangasta!"

"No, te ette sano mitään kankaastamme!" huomautti toinen kutojista.

"Oi, se on hyvin kaunista! erinomaisen herttaista!" sanoi vanha
ministeri ja tirkisteli tirkistelemistään silmälasiensa takaa. "Oi
tätä mallia ja näitä värejä! niin, kyllä minä sanon keisarille, että
kangas erittäin paljon miellyttää minua!"

"No, sepä hauskaa se!" sanoivat kankurit ja mainitsivat sekä värien
että mallien nimet. Vanha ministeri kuunteli korvat pystyssä, jotta
voisi kertoa kaikki keisarille, ja hän kertoikin.

Petkuttajat vaativat yhä enemmän rahaa, silkkiä ja kultaa. Niitä
tarvittiin muka kankaaseen. Mutta he pistivät kaikki omiin
taskuihinsa. Kankaaseen ei tullut ainoatakaan lankaa, mutta miehet
kutoa helskyttivät minkä ehtivät tyhjää.

Pian keisari taas lähetti erään taitavan virkamiehen katsomaan
edistyikö työ ja joko kangas pian tulisi valmiiksi.

Hänen kävi aivan samalla tavalla kuin ministerin: hän katseli
katselemistaan, mutta eihän hän nähnyt mitään, koska ei ollut muuta
nähtävää kuin tyhjät kangaspuut.

"Eikö kangas ole kaunista?" sanoivat petkuttajat ja näyttelivät ja
selittelivät olemattoman mallin kauneutta.

"Typerä minä en ole!" mietti mies itsekseen. "Olenko siis kykenemätön
hoitamaan virkaani? Se se puuttui! mutta siitä ei pidä olla
tietävinään!" ja sitten hän yltyi kehumaan kangasta, jota ei hän
nähnyt, ja vakuutti iloitsevansa värien ja mallin kauneudesta.

"Niin, kangas on todella erinomaisen herttaista!" kertoi hän
keisarille.

Kaupungissa ei enää muusta puhuttu kuin tuosta mainiosta kankaasta.

Jo teki keisarin itsensäkin mieli nähdä kangas niin kauan kuin se
vielä oli kuteilla. Hän vei mukaansa joukon mainioita miehiä, muitten
muassa ne molemmat taitavat virkamiehet, jotka ennen olivat käyneet
tarkastamassa kangasta, ja läksi viekkaitten petkuttajien luo. Miehet
kutoivat minkä jaksoivat, mutta ilman loimia ja kuteita.

"Eikö se nyt ole erinomaista!" sanoivat molemmat taitavat
virkamiehet. "Teidän majesteettinne suvaitsee vain katsella tätä
mallia, näitä värejä!" ja sitten he osoittelivat tyhjiä kangaspuita,
sillä he luulivat, että toki muut näkivät kankaan.

"Mitä kummaa!" ajatteli keisari; "minähän en näe mitään! sehän
on kauheaa! olenko minä typerä? Enkö minä kelpaa keisariksi?
Kovempi kolaus ei olisi voinut minua kohdata!" -- "Oi, se on
erittäin kaunista!" sanoi keisari. "Ilmoitan kaikkein korkeimman
tyytyväisyyteni!" ja hän nyökytti ystävällisesti päätään ja katseli
tyhjiä kangaspuita. Hän ei tahtonut sanoa, ettei hän nähnyt mitään.

Koko hänen seurueensa katsoa tirkisteli, mutta ei nähnyt enempää kuin
edellisetkään. Kaikki he kuitenkin keisarin mukana vakuuttivat: "oi,
se on erittäin kaunista!" ja kehottivat keisaria käyttämään uusia
vaatteita siinä suuressa juhlakulkueessa, joka piakkoin pantaisiin
toimeen.

"Se on erinomaista, ihanaa, suuremmoista!" kuului suusta suuhun, ja
kaikki olivat kankaaseen erittäin mieltyneet.

Keisari antoi molemmille petkuttajille napinlävessä kannettavan
ritarimerkin sekä kankurijunkkarin arvonimen.

Juhlan piti alkaa aamupäivällä, ja koko edellisen yön valvoivat
petkuttajat ja tekivät työtä kuudentoista kynttilän valossa.

Kansa saattoi nähdä, että keisarin uusilla vaatteilla oli kiire.
Kankurit olivat ottavinaan kankaan kangaspuilta, leikkelivät ilmaa
suurilla saksilla, neuloivat neulalla, jonka silmässä ei ollut
lankaa, ja sanoivat vihdoin: "Kas, nyt ovat vaatteet valmiit!"

Keisari ja hänen ensimäiset hoviherransa tulivat paikalle,
petkuttajat nostivat toisen kätensä ilmaan ikäänkuin jotakin esinettä
pidellen ja sanoivat: "kas, tässä housut! tässä takki! tässä viitta"
ja niin edespäin. "Ne ovat kevyet kuin hämähäkin verkko! Luulisi
pukevansa tyhjää ylleen. Mutta sehän se juuri on niiden ansio!"

"Niin kyllä!" sanoivat hoviherrat, mutta eivät nähneet mitään, sillä
eihän siinä ollut mitään nähtävää!

"Jos keisarillinen majesteetti suvaitsisi kaikkein armollisimmin
riisuutua!" sanoivat petkuttajat, "niin me tässä suuren peilin edessä
puettaisimme majesteetin uusiin vaatteisiin."

Keisari riisui kaikki vaatteensa, ja petkuttajat olivat kappale
kappaleelta ojentavinaan hänelle uusia vaatteita, jotka he muka
olivat neuloneet. He kietaisivat kätensä hänen ympärilleen ikäänkuin
sitoakseen laahustinta hänen vyölleen, ja keisari kiertelihe ja
kääntelihe peilin edessä.

"Hyvänen aika kuinka ne istuvat! Nehän sopivat kuin valetut!" kuului
kuin yhdestä suusta. "Mikä malli! mitkä värit! Se on verraton puku!"

"Kunniateltta, jota juhlakulkueessa kannetaan teidän majesteettinne
pään päällä, on valmiina!" ilmoitti juhlamenojen yliohjaaja.

"Niin, johan minä olen kunnossa!" virkkoi keisari. "Eivätkö ne nyt
istu hyvin?" ja hän käänsihe vielä kerran peilin edessä ikäänkuin
oikein ihaellakseen komeuttaan.

Kamariherrat, joitten piti kantaa laahustinta, hapuilivat käsillään
niinkuin olisivat nostaneet laahustinta lattiasta ja sitten he
kulkivat kädet ojollaan. He eivät uskaltaneet näyttää, etteivät he
nähneet mitään.

Ja keisari asteli juhlakulkueessa kauniin kunniateltan alla, ja
kaikki ihmiset kaduilla ja ikkunoissa sanoivat: "Herranen aika kuinka
koreat keisarin uudet vaatteet ovat! Kuinka kaunis laahustin viitassa
on! Voipa sentään, kuinka ne istuvat!" Ei kukaan tahtonut ilmaista,
ettei hän nähnyt mitään, sillä olisihan hän samalla ilmaissut
olevansa hyvin typerä ja kykenemätön hoitamaan virkaansa. Keisarin
vaatteet eivät vielä koskaan olleet herättäneet sellaista ihastusta.

"Mutta eihän hänellä ole vaatteita ensinkään!" sanoi pieni lapsi.
"Herranen aika, kuulkaa nyt mitä se viaton lapsi sanoo!" virkkoi isä,
ja lapsen sanoja kuiskattiin suusta suuhun.

"Hänellä ei ole vaatteita ensinkään! Tuolla on pieni lapsi, joka
sanoo, ettei hänellä ole vaatteita ensinkään!"

"Hänellä ei ole vaatteita ensinkään!" huusi vihdoin koko kansa. Ja
keisarin selkää karmi, sillä hänestäkin kansa oli oikeassa, mutta hän
ajatteli kun ajattelikin: "kyllä minun nyt täytyy kestää tämä loppuun
asti!"

Ja hän ojensihe entistä ylpeämmäksi, ja kamariherrat kantoivat
laahustinta, jota ei ensinkään ollut.



ONNETTAREN KALOSSIT,


I. Alku.

Köpenhaminassa, Östergaden varrella, talossa likellä Kongens
Nytorvia oli koolla suuri seura. Täytyyhän kutsuja silloin tällöin
pitää, sittenpähän ihmiset taas puolestaan kutsuvat luokseen.
Toiset vieraista istuivat jo pelipöytien ääressä, toiset odottivat
mitä emäntä keksisi heidän huvikseen. Niin pitkälle oli päästy,
ja johan se keskustelukin alkoi luistaa. Vihdoin jouduttiin
puhumaan keskiajasta, ja muutamat pitivät sitä paljoa parempana
kuin nykyaikaa. Oikeusneuvos Knap puolusti tätä mielipidettä niin
kiihkeästi, että talon emäntä paikalla asettui hänen puolelleen, ja
molemmat vastustivat kiivaasti Orstediä, joka almanakassa puhuessaan
vanhoista ja uusista ajoista pääasiassa antaa nykyajalle etusijan.
Oikeusneuvos piti kuningas Hannun aikaa parhaimpana ja onnellisimpana.

Puhuttiin sekä myötä että vastaan. Keskustelu taukosi vain
hetkiseksi, kun sanomalehti tuli, mutta eihän siinä ollut
mitään, jota olisi kannattanut lukea. Mutta jättäkäämmepä seura
juttelemaan ja lähtekäämmepä etehiseen, minne päällysvaatteet,
kepit, sateenvarjot ja kalossit ovat sijoitetut. Siellä istui kaksi
naista, toinen nuori, toinen vanha. Ensi hetkessä luuli, että he
olivat tulleet saattamaan herrasväkeään, jotakin vanhaa neitiä tai
leskirouvaa, mutta likemmin tarkastaessa huomasi paikalla, etteivät
he olleet tavallisia palvelustyttöjä. Heidän kätensä olivat hienot,
heidän ryhtinsä todella kuninkaallinen, ja vaatteet olivat nekin omaa
rohkeaa tyyliään. He olivat haltiattaria. Nuorempi tosin ei ollut
itse Onnetar, vaan erään Onnettaren kamarineitsyen palvelustyttö,
jonka tehtävä on jaella maailmalle onnen pieniä antimia. Vanhempi
näytti niin tavattoman vakavalta, se oli Surutar. Hän toimittaa aina
itse omassa korkeassa persoonassaan kaikki asiansa, sittenpähän
tietää, että ne tulevat täsmällisesti toimitetuiksi.

He kertoivat toisilleen, miten olivat päivänsä viettäneet. Onnettaren
kamarineitsyen palvelustyttö oli käynyt vain pienillä asioilla. Hän
kertoi pelastaneensa uuden hatun sateesta ja hankkineensa eräälle
rehelliselle miehelle terveisiä ylhäiseltä nollalta. Merkillisempi
asia oli vielä toimittamatta.

"Niin", virkkoi hän, "voinhan minä kertoa, että tänään on
syntymäpäiväni ja että minulle päivän kunniaksi on uskottu kalossit,
jotka minun pitää antaa ihmiskunnalle. Näillä kalosseilla on se
ominaisuus, että jokainen, joka saa ne jalkaansa, oitis siirtyy
siihen paikkaan ja aikaan, jossa hän mieluinten tahtoo olla. Joka
toivomus sekä aikaan että paikkaan nähden täyttyy silmänräpäyksessä,
ja ihminen tulee siis kerrankin onnelliseksi tässä maailmassa!"

"Kyllä kai!" sanoi Surutar. "Ihminen tulee kovin onnettomaksi ja
siunaa sitä hetkeä, jolloin hän pääsee irti koko kalosseista!"

"Mitä sinä puhutkaan!" sanoi toinen naisista. "Nyt minä jätän ne tähän
ovelle, joku ottaa ne vahingossa ja tulee onnelliseksi!"

Siihen se keskustelu päättyi.


II. Kuinka oikeusneuvoksen kävi.

Oli jo myöhäistä. Oikeusneuvos Knap, joka hengissä vielä eli Hannu
kuninkaan ajassa, teki lähtöä kotiin, sattui omien kalossiensa
asemasta ottamaan jalkaansa Onnettaren kalossit ja astui
Östergadelle. Kalossien taikavoima oli kuitenkin loihtinut hänet
kauas Hannu kuninkaan aikaan, ja sentähden vaipuivat hänen jalkansa
lokaan ja likaan, sillä eiväthän kadut siihen aikaan olleet lasketut.

"Täällähän on kauhean likaista!" sanoi oikeusneuvos. "Katukäytäviä ei
kuulu eikä näy, ja lyhdyt ovat sammuksissa!"

Kuu oli vasta alhaalla, ilma sakeaa, ja pimeys peitti paikat.
Likimmässä kulmassa riippui kyllä lyhty neitsyt Maarian kuvan edessä,
mutta sen valosta ei ollut paljoakaan apua, oikeusneuvos ei huomannut
koko lyhtyä ennenkuin hän oli aivan sen alla ja hänen silmänsä
sattuivat kuvaan, jossa äiti seisoi lapsi sylissä.

"Varmaan joku merkillisyysnäyttely", arveli hän. "Ovat unohtaneet
kilven yöksi kadulle!"

Pari ihmistä sen ajan puvuissa astui ohitse.

"Olivatpa ne hullunkurisen näköisiä! Tulivat varmaan naamiohuveista!"

Äkkiä alkoivat rummut päristä, pillit soida ja tulisoihdut loistaa.
Oikeusneuvos seisahtui ja näki oudon kulkueen. Edellä kävi joukko
rumpaleja, jotka aika taitavasti pärryttivät soittimiaan, sitten tuli
henkivartioita, kaaripyssyt olalla. Kunniasija kulkueessa oli hengen
miehellä. Kummissaan kysyi oikeusneuvos mitä tämä merkitsee ja kuka
tämä mies on.

"Se on Själlandin piispa!" vastattiin.

"Voi mun päiviäni, mikä piispalle on tullut?" huokasi oikeusneuvos
ja pudisti päätään. Ei se toki voinut olla piispa! Näitä asioita
miettien ja katsomatta oikealle tai vasemmalle riensi oikeusneuvos
Östergaden kautta Höjbropladsille. Linnan torille vievää siltaa ei
löytynyt mistään, häntä vastaan häämötti vain kapean joen ranta, ja
vihdoin viimein hän tapasi kaksi miestä, joilla oli vene.

"Tahtooko herra saareen?" kysyivät he.

"Saareenko?" virkkoi oikeusneuvos, joka ei tietänyt missä
aikakaudessa eli, "minä olen menossa pienelle Torvegadelle
Christianshavniin".

Miehet katsoivat häneen pitkään.

"Sanokaa minulle vain missä silta on!" pyysi hän. "Hävytöntä, ettei
lyhtyjä ole sytytetty, ja sittenhän täällä on niin likaista, että
luulisi suossa kävelevänsä!"

Jota pitemmältä hän puhui miesten kanssa, sitä vähemmin hän heitä
käsitti.

"En minä ymmärrä teidän bornholmilaista murrettanne!" sanoi hän
vihdoin viimein ja käänsi heille selkänsä. Siltaa ei hän löytänyt,
kaidepuita ei myöskään ollut. "Mutta onhan häpeä minkä näköistä
täällä on!" sanoi hän. Hänen aikakautensa ei vielä milloinkaan ollut
tehnyt niin kurjaa vaikutusta kuin sinä iltana. "Parasta, että
otan ajurin!" ajatteli hän, mutta missä ajurit olivat? Ei näkynyt
ainoaakaan. "Minun täytyy lähteä takaisin Kongens Nytorville, siellä
toki seisoo ajureja; muuten en ikinä pääse tästä Christianshavniin!"

Hän palasi Östergadelle ja oli jo melkein perillä, kun kuu tuli
näkyviin.

"Herranen aika sentään, mitä telineitä tänne on laitettu!" huudahti
hän nähdessään portin, joka siihen aikaan oli Östergaden päässä.

Vihdoin viimein löysi hän aukon, josta pääsi meidän päiviemme
Nytorville, mutta se oli suurena soisena niittynä; siellä täällä
kasvoi pensastynkää, ja niityn poikki kulki leveä kanava eli virta.
Vastaiselle rannalle oli rakennettu muutamia kurjia puuhökkelejä
hallantilaisia laivureita varten, joista paikka oli saanut nimen
Hallanninharju.

"Joko tämä nyt on niinsanottua _Fata Morganaa_, taikka minä olen
päissäni!" vaikeroi oikeusneuvos. "Mitä kummaa tämä on! mitä kummaa
tämä on!"

Hän kääntyi takaisin, varmaan hän oli sairas. Kun hän taas tuli
kadulle, rupesi hän tarkemmin katselemaan rakennuksia. Useimmat
olivat ristikkotekoa ja olkikattoisia.

"Ei, minä en voi ensinkään hyvin!" huokasi hän, "enkä minä
kuitenkaan ole juonut kuin yhden ainoan lasin punssia; mutta minä
en näy kärsivän sitäkään. Hullua muuten oli tarjota meille punssia
ja lämmintä lohta. Sen minä vielä sanon kun sanonkin tirehtöörin
rouvalle. Menisinkö paikalla takaisin kertomaan kuinka huonosti
jaksan? Mutta se on niin naurettavaa, ja tuskinpa he enää ovat
ylhäälläkään!"

Hän rupesi etsimään taloa, mutta sitä ei löytynyt.

"Tämä on sentään kamalaa! Minähän en tunne Östergadea! Eihän täällä
ole ainoaa kauppapuotia, vanhoja kurjia hökkelejä vain, kuten
Roskildessä tai Ringstedissä! Voi, voi, minä olen kipeä! Siitä ei
pääse mihinkään. Missä ihmeessä tirehtöörin talo on? Sitä on mahdoton
tuntea! Mutta tuolla on toki väkeä valveella. Voi, minä olen varmaan
sairas!"

Hän tuli ovelle, joka oli raollaan ja josta pilkoitti tulta. Se
oli senaikuinen majatalo, jonkinlainen oluttupa. Huone muistutti
holsteinilaista pirttiä, ja koolla oli kaikenlaista kansaa,
laivureita, köpenhaminalaisia porvareja sekä pari oppinutta.
Miehet istuivat kannujensa ääressä kiivaassa keskustelussa eivätkä
laisinkaan huomanneet tulijaa.

"Anteeksi!" virkkoi oikeusneuvos emännälle, joka tuli häntä vastaan.
"Rupesin voimaan pahoin! Ettekö toimittaisi minulle? ajuria, minun
pitäisi päästä Christianshavniin!"

Nainen katsoi häneen pitkään ja ravisti päätään; sitten puhutteli hän
vierasta saksaksi. Oikeusneuvos arveli, ettei emäntä osaa tanskaa ja
käänsi hänkin puheensa saksaksi. Emäntä päätteli sekä puheesta että
puvusta, että tulija on ulkomaalainen. Pian hänelle kuitenkin selveni
että vieras voi pahoin ja hän riensi ojentamaan hänelle vettä. Se
tuli vähän suolalta, vaikka juuri oli kaivosta tuotua.

Oikeusneuvos laski päänsä kätensä varaan, veti syvältä henkeään ja
mietti miettimistään, mitä tämä merkillinen ympäristö mahtanee tietää.

"Onko se tämän päivän iltalehti?" kysyi hän sanoakseen jotakin, kun
näki emännän liikuttelevan suurta paperia.

Emäntä ei ymmärtänyt mitä vieras tarkoitti, mutta ojensi hänelle
kuitenkin paperin. Se oli puupiirros, joka esitti ihmeellistä
näköalaa Kölnin kaupungista.

"Se on hyvin vanha!" huomautti oikeusneuvos ja ihastui nähdessään
näin vanhan kapineen. "Mutta mistä olettekaan saaneet tuon
harvinaisen lehden? Se on hyvin mieltäkiinnittävä, vaikka koko
juttu tietysti on pelkkää lorua. Tuollaiset kangastukset johtuvat
revontulista, ei mistään muusta. Sähköstä niitä mahdollisesti myöskin
syntyy!"

Ne, jotka istuivat likinnä ja kuulivat hänen puheensa, katsoivat
häneen ihmeissään. Yksi miehistä nousi, paljasti kunnioittavasti
päänsä ja virkkoi vakavana: "te olette varmaan ratki oppinut mies,
monsieur!"

"Enpä laisinkaan!" vastasi oikeusneuvos. "Tiedänhän minä tietysti
yhtä ja toista kuten sivistyneen tulee!"

"_Modestia_ ['Vaatimattomuus'] on kaunis avu!" virkkoi mies,
"tahtoisin vain puheeseenne lisätä _mihi secus videtur_
[latinaa, merkitsee: 'minusta se on toisin'], mutta luovun kyllä
_judiciumistani_ [mielipiteestäni]!"

"Rohkenenko kysyä kenen kanssa minulla on kunnia puhua?" kysyi
oikeusneuvos.

"Minä olen pyhän raamatun bachalaureus [kandidaatti]!" vastasi mies.

Enempää ei oikeusneuvos kysellyt, miehen arvonimi ja puku olivat
täydellisesti sopusoinnussa. Varmaan, päätteli oikeusneuvos, tämä
on vanha koulumestari, kummallinen otus, jommoisia vielä voi tavata
siellä täällä Jyllandissa.

"Tämä ei ole _locus docendi_ eli opettamisen paikka", alkoi mies,
"mutta minä pyytäisin, että te kuitenkin vaivautuisitte puhumaan!
Varmaan te olette paljon lukenut klassillisia auktoreja!"

"No niin, olenhan minä jossakin määrin!" vastasi oikeusneuvos. "Luen
mielelläni vanhoja hyödyllisiä kirjoituksia, mutta pidän paljon
uudemmistakin. Ainoastaan arkipäiväjuttuja minä en kärsi. Niitä
tarjoaa todellisuus meille liiankin paljon!"

"Arkipäiväjuttujako?" kysyi bachalaureus.

"Niin, minä tarkoitan näitä uudenaikaisia romaanejamme."

"Oi", hymyili mies, "niissä piilee sentään paljon neroa ja niitä
luetaan hovissa; kuningas suosii erittäin romaania herra Iffventistä
ja herra Gaudianista, jossa puhutaan kuningas Arturista ja hänen
pyöreän pöydän ritareistaan. Tästä romaanista on kuningas suvainnut
laskea leikkiä korkeain herrainsa kanssa."

[Holberg kertoo Tanskan valtakunnan historiassaan, että Hannu
kuningas, luettuaan romaanin kuningas Arturista, eräänä päivänä
leikillä virkkoi tunnetulle Otto Rudille, josta hän paljon piti:
"herra Iffvent ja herra Gaudian, joista tässä kirjassa puhutaan, ovat
olleet merkillisiä ritareja. Sellaisia ritareja ei meidän aikanamme
tavatakaan!" Siihen vastasi Otto Rud: "Jos vain olisi useampia
sellaisia kuninkaita kuin kuningas Artur, niin varmaan löytyisi
sellaisia ritarejakin kuin herra Iffvent ja herra Gaudian!"]

"En vielä ole lukenut sitä!" sanoi oikeusneuvos, "varmaan Heiberg
aivan hiljan on julaissut sen!"

"Ei", vastasi mies, "ei se ole Heibergin, vaan Godfred von Ghemenin
julkaisema!"

"Vai niin!" sanoi oikeusneuvos. "Se on hyvin vanha nimi; sehän on
ensimäinen kirjanpainaja, joka Tanskassa on elänyt!"

"Niin, se on ensimäinen kirjanpainajamme!" sanoi mies. Keskustelu
luisti nyt aika hyvin, kelpo porvarit puhuivat suuresta rutosta,
joka oli raivonnut pari vuotta sitten ja tarkoittivat ruttoa v.
1484. Oikeusneuvos luuli heidän tarkoittavan koleraa, ja keskustelu
luisti, kuten sanottu, aika hyvin. Vuoden 1490 merisota oli siksi
likellä, ettei sitä voitu sivuuttaa, miehet kertoivat englantilaisten
merirosvojen kaapanneen laivoja ulkosatamasta, ja oikeusneuvos, joka
oli eläytynyt vuoden 1801 tapahtumiin, sadatteli englantilaisia
kilpaa heidän kanssaan. Muilla aloilla ei keskustelu menestynyt
niin hyvin, yhtä mittaa täytyi kysellä ja selitellä, oivalla
bachalaureuksellamme oli kovin vähän tietoja, ja oikeusneuvoksen
yksinkertaisimmatkin lausunnot kaikuivat hänen korvissaan kovin
rohkeilta ja mahdottomilta. He katselivat toisiinsa, ja kun
keskustelu kävi kovin hullunkuriseksi, turvautui bachalaureus
latinaan, toivoen, että vieras siten häntä paremmin ymmärtäisi, mutta
ei se auttanut vähääkään.

"Kuinka te nyt jaksatte?" kysyi emäntä ja tuuppasi oikeusneuvosta
käsivarteen. Silloin hänen tajuntansa palasi, sillä puhuessaan oli
hän ehtinyt unohtaa mitä vasta oli tapahtunut.

"Kamala kauhistus, missä minä olen!" huudahti hän, ja hänen päätään
huimasi, kun hän sitä ajatteli.

"Klarettia pikariin! Simaa ja Bremenin olutta!" huusi muuan miehistä.
"Ja teidän pitää juoda kanssa!"

Kaksi tyttöä tuli huoneeseen. Toisen myssy oli kaksivärinen. He
täyttivät tuopit ja niiasivat. Kylmä karmi oikeusneuvoksen selkäpiitä.

"Mitä tämä merkitsee? mitä tämä merkitsee!" huokasi hän, mutta hänen
täytyi vain juoda, miehet anastivat hänet kokonaan haltuunsa. Hän
oli aivan epätoivoissaan, ja kun yksi miehistä väitti hänen olevan
humalassa, ei hän laisinkaan epäillyt hänen sanojaan, vaan ainoastaan
rukoili, että he hankkisivat hänelle ajurin. Silloin luulivat miehet
hänen haastavan Moskovan kieltä.

Ei hän ikinä ollut ollut näin raa'assa, epähienossa seurassa. Olisi
luullut elävänsä pakana-aikana. "Tämä on totisesti elämäni kamalin
hetki!" ajatteli hän, mutta samassa pälkähti hänen päähänsä, että nyt
on paras kumartua pöydän alle, ryömiä ovelle ja paeta, mutta juuri
kun hän oli päässyt ovelle, huomasivat miehet hänen aikeensa, kävivät
kiinni hänen jalkoihinsa, ja silloin onneksi -- putosivat kalossit
hänen jalastaan ja taika lakkasi vaikuttamasta.

Oikeusneuvos näki selvästi edessään kirkkaan katulyhdyn ja sen takana
suuren talon. Hän tunsi sekä tämän talon että naapuritalot; Ostergade
oli entisessä kunnossaan, hän makasi kadulla jalat porttia vastaan,
ja toisella puolella katua torkkui yövartia.

"Taivaan luoja, olenko minä maannut täällä kadulla ja nähnyt
unta?" sanoi hän. "Niin, tämä on totisesti Ostergade! Sitä hauskaa
kirjavuutta ja valoa! Se punssilasi vasta on osannut vaikuttaa!"

Parin minuutin päästä istui hän jo ajurin rattailla matkalla
Christianshavniin. Hän ajatteli kauhistuen äskeistä tuskaansa ja
hätäänsä ja ylisti sydämensä pohjasta onnellista todellisuutta,
nykyaikaa, joka kaikista puutteistaan huolimatta kuitenkin on paljoa
parempi kuin se aika, jossa hän hiljan oli ollut. Oikeusneuvos ylisti
nykyaikaa, ja se oli varsin viisaasti tehty.


III. Yövartian seikkailu,

"Tuossa on totisesti kalossit!" virkkoi yövartia. "Varmaan ne ovat
luutnantin, joka asuu tuolla yläkerrassa. Ne ovat ihan hänen ovensa
edessä!"

Rehellisenä miehenä olisi vartia mielellään soittanut kelloa ja
paikalla toimittanut kalossit luutnantille, sillä hänen huoneessaan
oli vielä tulta, mutta hän ei tahtonut herättää talon muita asukkaita
ja jätti sentähden aikomuksensa täyttämättä.

"Mahtaa tuntua lämpöiseltä, kun on tuollaiset kapineet jalassa!"
puheli hän itsekseen. "Nahka on kovin pehmeää!" Ne sopivat hänen
jalkaansa erinomaisesti. "Kuinka lystikästä se elämä sentään on! Mies
saattaisi panna nukkumaan hyvään sänkyynsä, mutta hänpäs ei vain tee
sitä! Hyppää edestakaisin pitkin lattiaa. Onnellinen ihminen! Ei
hänellä ole muijaa eikä kakaroita. Joka ilta hän saa olla toverien
seurassa. Olisinpa minä hänen sijassaan, niin olisin onnen poika!"

Samassa hetkessä, jolloin hän toivomuksensa lausui, vaikuttivat
kalossit hänen jalassaan. Luutnantin koko olento ja ajatusjuoksu
siirtyi vartialle. Hän seisoi huoneessaan, kädessä ruusunpunainen
paperiliuska, johon oli kirjoitettu runo. Herra luutnantti itse
oli sen kirjoittanut, sillä kenpä ei kerran eläessään olisi ollut
runotuulella, ja jos silloin on sattunut panemaan ajatuksensa
paperille, on runo ollut valmis. Tämä runo kuului:

          "Ken rikas ois!"

    "Ken rikas ois!" noin usein unelmoin,
    kun polven korkulainen olla voin.
    Ken rikas ois! niin pääsis upseeriks,
    sapelivyöksi, töyhtökypäriks.
    Ja aika riensi, pääsin upseeriks,
    mut rikkaaks en -- ah, jospa pääsis kerran!
    Mua auttoi apu Herran!

    Ma istuin illan nuorna, iloiten,
    soi suukon neito seitsenvuotinen,
    sill' aartehena sadut, tarinat,
    mull' oli, vaikk'ei kullat, tavarat,
    mut lapselle vain kelpas tarinat,
    niit' oli, vaan ei kullan kynnen verran,
    se tiedossa on Herran!

    "Ken rikas ois!" viel' yhä haaveilen,
    nyt seitsentoistias on neitonen,
    niin hellä, lempeä, kuin enkel' ois.
    Jos sydämeni tarun nähdä vois,
    jos hän kuin muinoin mulle hellä ois!
    Mut vaiti jään, kun olen köyhä kerran.
    Se sallimus on Herran!

    Jos lohdun, rauhan rikkaus mull' ois,
    näin sanoiks sydänsuruni ei ois!
    Sa kallis, jos mua voinet ymmärtää,
    kevääni haaveet kertoo runo tää!
    Mut paras, ellet voine ymmärtää,
    on pysty köyhän tie, saa verta verran,
    sull' olkoon siunaus Herran!

Niin, sellaisia runoja kirjoittaa ihminen, kun hän on rakastunut,
mutta järkevä mies ei niitä painata. Luutnantti, rakkaus ja köyhyys,
ne kolme kuuluvat yhteen, ne muodostavat kolmion eli oikeammin sanoen
ne ovat puolikas onnen särkynyttä noppaa. Tämän tunsi luutnantti
selvästi, sentähden päästi hän päänsä ikkunanpieleen ja huokasi
syvään:

"Köyhä yövartia tuolla kadulla on paljoa onnellisempi kuin minä.
Hänellä on koti, vaimo ja lapset, jotka itkevät, kun hän suree, ja
iloitsevat, kun hän iloitsee. Oi, minä olisin onnellisempi kuin nyt
olen, jos voisin muuttua häneksi, sillä hän on onnellisempi kuin
minä!"

Samassa silmänräpäyksessä muuttui yövartia taas yövartiaksi, sillä
olihan hän Onnettaren kalossien vaikutuksesta muuttunut luutnantiksi,
mutta kuten näimme, siinä asemassa viihtynyt paljoa huonommin ja
halusi nyt päästä omaksi itsekseen. Yövartia oli siis taasen yövartia.

"Pahaa unta!" virkkoi hän, "mutta hullunkurista se sentään oli! Minä
olin olevinani luutnantti, eikä se ollut ensinkään hauskaa. Minun
oli ikävä muijaa ja kakaroita, vaikka ne suutelevat niin että ovat
viemäisillään silmät päästä".

Yövartia nukkui nukkumistaan, uni ei vielä ottanut lähteäkseen hänen
mielestään, kalossit olivat yhä hänen jalassaan. Samassa lensi
taivaalta tähti.

"Siinä se meni!" virkkoi hän. "No, kyllä niitä sinne vielä jäi! Mutta
olisi noita hauska nähdä likempää, varsinkin kuuta, sillä eihän se
toki varise sormien välitse. Ylioppilas, jolle meidän muija pesee
pyykkiä, sanoi, että ihminen kuoltuaan lentää tähdestä tähteen.
Valhetta se tietysti on, mutta aika hauskalta se voisi tuntua.
Saisinpa minä tästä pistäytyä kuussa! Ruumis saisi kernaasti jäädä
tänne portaille kököttämään!"

Tässä maailmassa on olemassa asioita, joista ihmisen pitäisi puhua
suurella varovaisuudella, ja erittäin suurta varovaisuutta vaaditaan
siltä, jonka jalassa on Onnettaren kalossit. Kuulkaapas nyt kuinka
yövartian kävi!

Tunnemmehan miltei kaikki höyryvoiman nopeuden. Matkustaessamme
rautatiellä tai laivalla meren poikki olemme sitä koettaneet. Ja tämä
kulku on kuitenkin kuin laiskiaisen vaellusta tai etanan ryömintää
valon lennon rinnalla. Valo kulkee yhdeksäntoista miljoonaa kertaa
nopeammin kuin paras kilpajuoksija, ja sähkö voittaa nopeudessa
vielä senkin. Kuolema on sähköisku, joka sattuu ihmisen sydämeen.
Sähkön siivillä lähtee vapautunut sielu lentoon. Kahdessa minuutissa
ja muutamassa sekunnissa tekee auringonvalo yli kahdenkymmenen
miljoonan penikulman matkan. Sähkön pikapostilla tekee sielu saman
matkan vieläkin lyhyemmässä ajassa. Etäisyys taivaankappalten välillä
ei sille merkitse enempää kuin meille etäisyys ystävän asunnolta
toisen ystävän asunnolle, vaikka he asuisivat samassa kylässä ja
varsin liketysten. Tämä sydämeemme sattuva sähköisku riistää meiltä
kuitenkin ruumiimme, niin ettemme voi käyttää sitä maan päällä,
jollei jalassamme satu olemaan Onnettaren kalosseja kuten yövartialla
oli.

Muutamassa sekunnissa oli yövartia kulkenut viisikymmentäkaksituhatta
penikulmaa ja saapunut kuuhun, joka kuten tiedämme on muodostettu
paljoa köykäisemmästä aineesta kuin meidän maamme. Meidän kielellämme
sanottaisiin, että se on pehmeää kuin vastalangennut lumi. Yövartia
joutui vuorenpyörylälle, jommoisia kuussa on lukemattomia, kuten
tohtori Mädlerin suuri kuukarttakin osoittaa -- totta kai sinä sen
tunnet? Sisäpuolelta muodostavat vuorenpyörylät kokonaisen penikulman
korkuisia, äkkijyrkkiä seinämiä ja päättyvät ikäänkuin kattilaan.
Tämän pohjalla oli kaupunki -- jos kaadat munanvalkuaista vesilasiin,
niin tiedät, miltä se kaupunki näytti: tornit ja kupukatot olivat
pehmeän pyöreät, parvekkeet purjeen muotoiset ja läpikuultavat ja
koko kylä vaappui ohuessa ilmassa. Meidän maamme liiteli suurena,
tulipunaisena pallona yövartian pään päällä.

Siellä oli monenmoisia luontokappaleita, ja varmaan ne kaikki olivat
niitä, joita me sanomme ihmisiksi, mutta he olivat aivan toisen
näköisiä kuin me; tietysti heillä myöskin oli oma kielensä, mutta
eihän kukaan voi vaatia, että yövartian sielu sitä ymmärtäisi. Se
ymmärsi sitä kuitenkin.

Yövartian sielu käsitti erinomaisesti kuun asukkaiden kieltä. He
keskustelivat meidän maastamme ja epäilivät, että se oli asuttu.
Ilma oli varmaan liian paksua järjellisten kuuasukkaiden hengittää.
He olivat sitä mieltä, etteivät elävät olennot voi tulla toimeen
muualla kuin kuussa, kuu on vanhojen alkuasukkaiden varsinainen
taivaankappale.

Mutta palatkaamme Östergadelle katsomaan kuinka yövartian ruumiin
laita on.

Elottomana istui se portailla, lyhty oli pudonnut käsistä, ja silmät
tuijottivat kuuhun, etsien rehellistä sielua, joka retkeili siellä.

"Mitä kello on? Vartia hoi!" virkkoi ohikulkija. Mutta vartiapa
ei vastannut sanaakaan. Silloin näpäytti kulkija häntä nenälle,
ja samassa hetkessä kadotti ruumis tasapainonsa. Se suistui
pitkäkseen maahan, sillä olihan ihminen kuollut. Mutta mies,
joka oli näpäyttänyt sitä nenälle, pelästyi suuresti. Vartia oli
kuollut ja pysyi kuolleena. Asia ilmoitettiin viranomaisille, siitä
puhuttiin poikki ja pitkin, ja aamun koittaessa kuljetettiin ruumis
sairashuoneelle.

Sielulle olisi voinut tulla aika ikävä kepponen, jos se olisi
sattunut palaamaan ja luonnollisesti ruvennut etsimään ruumista
Östergadelta. Sitä tietysti ei olisi löytynyt, sielu olisi ehkä
ensiksi kavunnut poliisikamariin ja sitten osotekonttoriin
ilmoittamaan, että ruumista on etsittävä kuten muutakin kadonnutta
tavaraa. Vihdoin viimein olisi sielu ehkä joutunut sairashuoneelle.
Mutta rauhoittukaamme! Sielu on sukkelimmillaan, kun se pääsee
liikkumaan omin päin, ruumis sen tekee typeräksi.

Kuten sanottu joutui vartian ruumis sairaalaan ja vietiin
puhdistushuoneeseen. Siellä riisuttiin tietysti paikalla kalossit,
ja silloin täytyi sielun palata. Se osasi suoraa päätä ruumiiseen,
ja samassa rupesi mies elämään. Hän vakuutti että viime yö oli ollut
kamalin koko hänen elämässään. Ei hän enää hinnalla millään huolisi
niitä tunteita takaisin, mutta johan ne olivat olleet ja menneet.

Samana päivänä pyyhittiin hänen nimensä sairaalan kirjoista, mutta
kalossit jäivät sairaalaan.


IV. Päämomentti. Lausuntonumero. Sangen omituinen retki.

Jokainen köpenhaminalainen tietää miltä sisäänkäytävä
Fredrikin sairaalaan näyttää, mutta siltä varalta, että joku
ei-köpenhaminalainen lukisi tämän kertomuksen, teemme siitä lyhyesti
selkoa.

Sairaalan ja kadun välillä on jokseenkin korkea aita, ja paksut
rautapuikot ovat niin kaukana toisistaan, että kerrotaan hyvin
laihojen kandidaattien tuppautuneen raoista kadulle ja tehneen pieniä
retkiä kaupungille. Pahinta haittaa tuotti pää. Tässä tapauksessa,
kuten usein muutenkin maailmassa, olivat pienet päät parhaimmat.
Mutta tämä johdanto alkaakin jo riittää.

Nuorella lääkärinkokelaalla, jota ainoastaan ruumiillisessa
merkityksessä saattoi sanoa paksupäiseksi, oli sinä iltana
valvontavuoro. Oli rankkasade. Näistä vastuksista huolimatta täytyi
hänen päästä ulos, vain neljännestunniksi; siitä sellaisesta
asiasta ei kannattanut puhua portinvartialle, kun saattoi pyörähtää
rautapuikkojen lomitse. Hänen silmänsä sattuivat kalosseihin, jotka
yövartia oli unohtanut; ei hänen pälkähtänyt päähänsäkään, että ne
saattaisivat olla Onnettaren, ne olivat hyvät tässä ilmassa, hän
pisti ne jalkaansa. Nyt piti vain tuppautua aidanraosta, hän ei vielä
koskaan sitä ollut koettanut. Siinä sitä nyt oltiin.

"Jumala suokoon, että minä ensin saisin pääni mahtumaan!" virkkoi
hän, ja paikalla luisti hänen päänsä, vaikka se oli sekä hyvin suuri
että hyvin paksu, onnellisesti sisään raosta. Totta kai kalossit
siitä pitivät huolta! Mutta ruumiin piti päästä perässä, ja siinä
nousi tie pystyyn.

"Voi sentään, minä olen liian paksu!" virkkoi hän. "Luulin päätä
pahimmaksi, mutta enhän minä pääse mihinkään!"

Nyt piti hänen reippaasti vetää päänsä takaisin, mutta sepä ei
käynytkään. Kaulaa saattoi mukavasti liikuttaa, mutta siihen se
loppui. Ensi hetkessä mies raivostui, seuraavassa laskeutui hänen
hyvä tuulensa nollan alapuolelle. Onnettaren kalossit olivat
saattaneet hänet mitä kamalimpaan asemaan. Olisipa hän ymmärtänyt
toivoa pääsevänsä vapaaksi, mutta se ei pälkähtänyt hänen
päähänsäkään, hän vain koetti toimia eikä päässyt paikalta. Satoi
kaatamalla, kadulla ei näkynyt ainoaakaan ihmistä, porttikelloon ei
hänen kätensä ylettynyt, millä kummalla hän pääsee irti? Hän saa
ehkä seisoa täällä aamuun asti. Silloin haetaan seppä viilaamaan
poikki rautatankoja. Mutta se ei tapahdu silmänräpäyksessä, ennen
sitä ehtii koko sinitakkinen poikakoulu kadun toisella puolella
päästä liikkeelle, kaikki Nybodin matruusit ehtivät saapua katsomaan
miestä kaakinpuussa. Ihmisiä tulee kokoontumaan hurjemmin kuin viime
vuonna, kun he juoksivat katsomaan jättiläisagavea. "Ohhoh! Veri
nousee päähäni niin että minä tulen ihan hulluksi! niin, minä tulen
hulluksi! Voi voi, kun pääsisinkin irti, niin ehkä se menisi ohitse!"

Olisipa hän sanonut sen hiukan aikaisemmin! Samassa
silmänräpäyksessä, jolloin hän ajatuksensa lausui, oli hänen
päänsä vapaana, ja hän hyökkäsi sisään. Onnettaren kalossit olivat
saattaneet hänet sellaiseen hätään, että hän vieläkin oli aivan kuin
pyörryksissä.

Mutta älkäämme luulkokaan, että seikkailut päättyvät tähän. Ei, ne
tulevat vielä paljoa hullummiksi!

Yö kului, kului seuraava päivä, mutta ei ketään kuulunut kalosseja
noutamaan.

Illalla piti eräässä pienessä teatterissa Kannikekadulla olla
näytäntö. Sali oli täpösen täynnä. Lausuntonumerojen joukossa oli
uusi runo. Kuulkaamme sitä! Sen nimi oli:

            Tädin silmälasit

    On kuulu viisaus tätimuorin harmaan.
    Hän "vanhaan aikaan" poltettu ois varmaan.
    Hän tietää mitä tapahtuu, mi käkee,
    jo ennalta hän ensi vuoden näkee
    ja vuodet kymmenet, -- se konsti on,
    mut haastamaan hän niist' on haluton.

    Mitähän ensi vuosi myötään tuo?
    Mit' erikoista mulle, muille suo?
    Maan, kansan, tieteen, taiteen kuink' on laita?
    Mut sanoilleen on muori sangen saita.
    Ma kärtin vain, siit' apu viimein iti.
    Ei sanaa ensin, sitten saarnan piti.
    Hän suotta siinä kovistella koki,
    olenhan mummon kultapoju toki.

    "No tällä kertaa tahdon halus täyttää,
    sa saat mun silmälasejani käyttää",
    hän alkoi, "mene, minne mieles vie,
    enimmän missä kansaa koolla lie;
    siell' ota paikka, mistä hyvin näkee,
    ja laseillani näillä katso väkeen,
    niin kaikk' on eessäs, katso vaikka ketä,
    kuin kortit pöydällä, -- mä en sua petä, --
    ne näyttää, mit' on suotu millekin!"

    Ma kiitin, katsomahan kiiruhdin;
    vaan, mietin, mik' ois paikka parahin?
    Pääesplanaadi? Siellä vilustuisi!
    Vai Itälinja? Uh, siell' loass' uisi!
    Mut teatteri? Sepä maksaa vaivan!
    Tään illan näytös sattuu parhaiks aivan.
    -- Siis olen tässä -- esittäytä saanko,
    laseja tädin käyttää sallitaanko
    vain nähdäkseni -- älkää menkö pois! --
    povata tokko niillä teistä vois
    kuin korteist' ainakin, mit' aika suo?
    -- Kai myöntymyst' on mykkyytenne tuo;
    ma kiitokseksi kerron, mitä näen.
    Nyt otan peliin koko herrasväen.
    Te, minä, kansa, maa, nyt kaikki saamme
    elomme korteist' ilmi, katsokaamme.
            (Ja sitten hän asetti silmälasit nenälleen.)
    Niin, toden totta! ei! jo nauraa saan!
    Oh, voisittepa tulla katsomaan!
    Kuin herttalehtiä on julma liuta,
    ja herttarouvaa ties kuin monta tiuta.
    Nuo mustat tuoll' on ristiä ja pataa,
    -- käy povaus koht' oikeata rataa! -- --
    Kas tuota patarouvaa arvokasta,
    hän kovin suosii ruutusotilasta.
    Oh, tämä katselu jo pyörtää pään!
    Talossa tuossa paljon rahaa nään
    ja vierait' aina valtameren takaa.
    Mut rahoja niit' emme saa me jakaa.
    Vaan entäs säädyt? Niin, niin, jahka ehtii!
    Kaikk' aikanansa kyllä tulee lehtiin;
    ois haitaks ennen aikaa haastaa niistä,
    parasta luut' en vadista ma riistä.
    Tai teatteri? -- Kuink' on suunta, maku?
    -- Pois johtokunnan kanssa riidan haku!
    Mut oma vastaisuuteni? Niin, kellä
    omansa ei ois kovin sydämellä!
    Mä nään, mä nään... ei, siitä tuppeen suu.
    mut saatte kuulla, kunhan tapahtuu.
    Ken onnellisin täällä-olevista?
    Se osottaa on helpoin ongelmista!
    Sehän on -- ei, se ehkä kainostuttais,
    ja muita päällisiksi murehuttais!
    Ken elää kauimmin? -- tuo herra, tuoko nainen?
    Ei, sep' ois virkkaa paha pahimmainen!
    Povaanko lainkaan? Enkö? -- En? -- Jos? -- En?
    Jos --? Vieköön se, jos itse tiedän sen!
    Niin pianhan voin mielipahaa tuottaa!
    Nyt katson siis, min verran mikin luottaa
    mun ennusvoimaani. -- Kas sitä, vuottaa
    ma tiesinkin! Vai luottaa? Kautta salin
    kaikk' uskoo, mun ett' tyhjää täynn' on valin,
    ett' olen kaupalla vain kilin-kalin.
    Siis, seura arvoisa, en vaivaa teitä.
    Saa pitää oman pään, ken sit' ei heitä.

Runo esitettiin erinomaisesti, ja lausuja sai osakseen suurta
suosiota. Yleisön joukossa oli nuori lääkäri sairaalasta. Nähtävästi
hän jo oli unohtanut yöllisen seikkailunsa, kalossit olivat hänen
jalassaan, kukaan ei ollut käynyt niitä noutamassa, kadut olivat
likaiset, kalossit tulivat siis hyvään tarpeeseen.

Runo miellytti häntä.

Sisällys antoi paljon ajattelemisen aihetta. Hän olisi aika
mielellään tahtonut sellaiset silmälasit. Niiden avulla olisi ehkä
voinut katsoa suoraan ihmisten sydämiin; se olisi ollut paljoa
huvittavampaa kuin katsoa tulevan vuoden tapahtumia, sillä nehän
kyllä aikoinaan saa tietää, kun sen sijaan ihmissydämen sisintä
ei koskaan. "Minä ajattelen herroja ja naisia tuolla eturivissä
-- jos voisi kurkistaa suoraan heidän sydämiinsä. Varmaan tapaisi
jonkinlaisen oviaukon ja puodin. Hei vain kuinka minun silmäni
lentäisivät puodista toiseen! Tuon naisen sydämestä varmaan tapaisin
muotikaupan! Tuon puoti on tyhjä, mutta siivoamisen tarpeessa.
Epäilemättä löytyisi kunnollisiakin puoteja! Niin, niin, tiedän
yhden puodin, jossa kaikki on kunnollista, mutta siellä on jo
kauppapalvelua, se onkin sen puodin ainoa varjopuoli! Muutamista
puodeista varmaan huudettaisiin: 'tehkää hyvin ja käykää sisään!'
Niin, kun minä voisinkin astua sisään ja herttaisena pienenä
ajatuksena lentää sydänten läpi!"

Enempää eivät kalossit tarvinneet. Koko lääkärikokelas hupeni
pienen pieneksi ajatukseksi ja lähti sangen omituiselle retkelle,
eturivin katselijoiden sydämiin. Ensinnä sattui hän saapumaan
naisen sydämeen, mutta hän luuli paikalla tulleensa ortopediseen
laitokseen. Ortopediseksi laitokseksihan sanotaan paikkaa, missä
tohtori ottaa pois liikoja rustoja ihmisten jäsenistä ja tekee heitä
terveiksi. Lääkärikokelas tuli siihen huoneeseen, missä luonnottomat
jäsenmuodostumat kipsijäljennöksinä riippuvat seinällä. Oli kuitenkin
eroa: kun potilas tulee ortopediseen laitokseen, poistetaan hänestä
luonnottomat muodostukset, mutta tähän sydämeen niitä oli kerätty ja
täällä niitä säilytettiin, kun sen sijaan ihmisen hyvät ominaisuudet
olivat poistetut. Täällä säilytettiin ystävättärien jäljennöksiä,
heidän henkisiä ja ruumiillisia puutteitaan.

Pian joutui hän toisen naisen sydämeen, mutta se oli kuin suuri,
pyhä kirkko. Viattomuuden valkoinen kyyhky leijaili pääalttarin
yllä. Hänet valtasi halu langeta polvilleen, mutta hänen täytyi
rientää eteenpäin, seuraavaan sydämeen. Urkujen sävelet soivat yhä
vielä hänen korvissaan ja hän tunsi tulleensa uudeksi, paremmaksi
ihmiseksi. Hän epäili astuisiko seuraavaan pyhäkköön, hän tunsi,
ettei hän ollut siihen kelvollinen. Hän tuli köyhään ullakkokamariin,
jossa oli sairas äiti; avoimesta ikkunasta paistoi Jumalan lämmin
aurinko, ihanat ruusut heloittivat puulaatikossa katolla, kaksi
taivaansinistä lintua ylisti lapsellista iloa ja sairas äiti rukoili
siunausta tyttärelleen.

Nelin ryömin kahlasi nuori mies nyt teurastajan puodissa. Se oli
täpö täynnä tavaraa, lihaa; lihaa tuli vastaan, minne vain kääntyi.
Se sydän kuului rikkaalle, kunnianarvoiselle miehelle, jonka nimi
varmaan tavataan osotekalenterista.

Sitten joutui nuori lääkäri hänen puolisonsa sydämeen -- se oli
vanha, rappeutunut kyyhkyslakka. Aviomiehen kuvaa käytettiin
tuuliviirinä, viiri oli yhteydessä ovien kanssa, ja nämä avautuivat
ja sulkeutuivat sen mukaan kuin mies liikkui.

Nyt joutui kulkijasielu peilikabinettiin, sellaiseen, jommoisia on
Rosenborgin linnassa, mutta nämä peilit suurensivat tavattomasti.
Keskellä lattiaa istui, kuten mikäkin Dalai-Lama, asianomaisen
henkilön vähäpätöinen Minä, ihmeissään katsellen omaa suuruuttaan.

Nyt tuli kulkijasielu ahtaaseen neularasiaan, joka oli ahdettu
täyteen teräviä neuloja. "Se on varmaan vanhan, naimattoman neidon
sydän!" ajatteli hän, mutta hän arvasi väärin, sillä asianomainen oli
nuori upseeri, mies, joka oli saanut monta kunniamerkkiä ja jolla oli
sekä sydäntä että sielua, kuten sanotaan.

Aivan pyörryksissä pääsi vaivainen lääkärinkokelas ulos eturivin
viimeisestä sydämestä. Hänen ajatuksiansa oli mahdoton selvittää;
hän arveli, että hänen raju mielikuvituksensa oli mahtanut lennättää
häntä näin hurjasti.

"Herranen aika sentään", huokasi hän, "minulla on varmaankin
taipumusta hulluuteen! Mutta täällä onkin niin mahdottoman
kuuma! Veri nousee päähäni!" Hänen mieleensä muistui edellisen
illan tapahtumat ja kuinka hänen päänsä oli tarttunut sairaalan
rautatankojen väliin. "Sieltä tämä tauti on kotoisin!" päätteli hän.
"Sitä pitää ajoissa ruveta parantamaan. Sauna tekisi varmaankin
hyvää. Kunpa jo olisinkin pitkänäni lavolla!"

Samassa hän makasi lavolla, mutta täysissä vaatteissaan, saappaat ja
kalossit jalassa. Kuumia vesipisaroita tippui katosta suoraan hänen
kasvoihinsa.

"Huijui!" huusi hän ja karkasi suinpäin alas, päästäkseen
suihkukylpyyn. Saunapalvelijalta pääsi paha parahdus, kun hän näki
miehen täysissä tamineissaan siellä.

Lääkärinkokelaalla oli vielä niin paljon mielenmalttia, että
hän huomasi kuiskata: "olen lyönyt vetoa!" mutta kun hän pääsi
omaan huoneeseensa, toimitti hän ensi työkseen niskaansa suuren
espanjalaisen kärpäslaastarin ja selkäänsä toisen samallaisen, jotta
hulluus häviäisi.

Seuraavana aamuna oli hänen selkänsä verissä. Sen verran oli hän
hyötynyt Onnettaren kalosseista.


V. Kopistin muuttuminen.

Tietysti emme vielä ole unohtaneet yövartiaa. No niin, yövartia
muisti vihdoin kalossit, jotka oli löytänyt ja vienyt jalassaan
sairashuoneelle. Hän nouti ne pois, mutta kun ei luutnantti eivätkä
muutkaan sen kadun asukkaat tunnustaneet niitä omikseen, vei hän ne
poliisikamariin.

"Ihan ne ovat kuin minun kalossini!" virkkoi eräs herroista
kopisteista tarkastaessaan löydettyä tavaraa ja asetti ne omien
kalossiensa viereen. "Tuskinpa suutarin silmä osaisi erottaa niitä
toisistaan!"

"Herra kopisti!" sanoi palvelija, joka astui huoneeseen papereja
kädessä.

Kopisti kääntyi puhumaan miehen kanssa, mutta kun hän oli mennyt ja
kopisti taas katsahti kalosseihin, ei hän tietänyt, oikeanpuoliset
vaiko vasemmanpuoliset olivat hänen omansa. "Varmaan ne, jotka
ovat märät!" päätteli hän. Silloin hän kuitenkin erehtyi, sillä ne
kalossit olivat Onnettaren. Mutta miksei poliisikin voisi erehtyä?
Kopisti pani kalossit jalkaansa ja pisti toisia papereja taskuunsa,
toisia kainaloonsa. Kotona ne olivat luettavat ja jäljennettävät.
Mutta sattuipa juuri olemaan sunnuntaiaamupäivä ja kaunis ilma. Eipä
olisi hullummaksi lähteä Fredriksbergiin, mietti kopisti ja ryhtyi
tuumasta toimeen.

Tuskinpa saattoi löytyä hiljaisempaa ja ahkerampaa ihmistä kuin
tämä nuori mies. Suomme sydämestämme, että hän saa hiukan kävellä,
hän istuu niin paljon, että käveleminen tekee hänelle ylen hyvää.
Alussa kulki hän ajattelematta mitään, eikä kalosseilla siis ollut
tilaisuutta näyttää taikavoimaansa.

Puukujassa tuli häntä vastaan tuttava, nuori runoilija, joka kertoi,
että hän seuraavana päivänä lähtee kesämatkalleen.

"No, joko te nyt taas lähdette liikkeelle!" sanoi kopisti. "Teitä
onnellista, vapaata ihmistä! Te lennätte minne tahdotte, meillä
muilla on kahleet jalassa!"

"Mutta ne kahleet ovat kiinni leipäpuussa!" vastasi runoilija.
"Teidän ei tarvitse murehtia huomispäivää, ja kun te tulette
vanhaksi, saatte eläkkeen!"

"Teidän ammattinne on kuitenkin paras!" sanoi kopisti. "Huvikseenhan
sitä ihminen runoilee; koko maailma teitä mairittelee, ja sitten
te olette oma herranne. Koettaisittepa istua tuomarina tutkimassa
kaikellaisia rivoja juttuja!"

Runoilija pudisti päätään, kopisti pudisti niinikään päätään,
molemmat pitivät oman päänsä ja erosivat.

"Omituista väkeä nuo runoilijat!" sanoi kopisti. "Olisipa hauska
syventyä tuollaiseen luonteeseen, itse ruveta runoilijaksi. Olen
varma, etten kirjoittaisi sellaisia ruikutuksia kuin muut runoilijat!
-- -- -- Mutta onpa nyt oikein runollinen kevätpäivä! Ilma on niin
läpikuultavan kirkasta, pilvet niin kauniit, ja vihanta lemuaa ja
tuoksuu! En ole moneen vuoteen nauttinut niinkuin tällä hetkellä."

Huomaamme, että hän jo on muuttunut runoilijaksi. Tosin ei sitä
saattanut silmin havaita, sillä se on varsin hullu luulo, että
runoilija olisi toisen näköinen kuin muut ihmiset; tavallisten
ihmisten joukossa voi olla paljoa runollisempia luonteita kuin
moni suureksi tunnustettu runoilija onkaan; he eroavat vain siinä,
että runoilijalla on parempi henkinen muisti, hän voi pitää
kiinni ajatuksesta ja tunteesta, kunnes se kirkkaasti ja elävästi
on puhjennut sanaksi, ja sitä eivät muut ihmiset voi. Mutta kun
arkiluonteesta tulee lahjakas luonne, on muutos totisesti tapahtunut.
Ja tämän muutoksen alaiseksi oli kopisti nyt joutunut.

"Tätä ihanaa ilmaa!" sanoi hän. "Kun sitä hengitän, muistuvat täti
Lonen orvokit mieleeni! Niin, silloin olin pieni poika! Hyvä ihme,
niitä aikoja en moniin vuosiin ole muistanut! Sitä herttaista vanhaa
neitiä! hän asui tuolla pörssin takana. Aina hänellä oli vedessä oksa
tai pari vihreää vesaa, vaikka talvi olisi ollut miten kova. Orvokit
lemusivat silloinkin, kun minä, voidakseni katsoa ulos, sovittelin
kuumennettuja kuparirahoja jäistä ruutua vastaan. Hauska näköala
sieltä avautui. Laivat olivat jäätyneet kiinni kanavaan, miehistö
oli poissa, ainoana elävänä olentona näkyi vaakkuva varis. Mutta
kevättuulien mukana heräsi kanava eloon. Laulun ja eläköön-huutojen
kaikuessa sahattiin jää rikki, laivat tervattiin ja taklattiin,
sitten ne läksivät vieraille maille. Minä olen jäänyt tänne ja jään
ainiaaksi, istun aamusta iltaan poliisikamarissa ja katselen kuinka
muut ottavat passia ulkomaanmatkaa varten. Se on minun osani! Niin,
niin!" huokasi hän ja seisahtui samassa äkkiä. "Mitä kummia, mikä
minun on! Enhän minä ikinä ole ajatellut enkä tuntenut tällaista!
Kevätilma mahtaa vaikuttaa tällä tavalla. Se on sekä tuskallista että
suloista!" Hän pisti käden taskuunsa, missä paperit olivat. "Nämä
johtavat ajatukset toisaalle!" virkkoi hän ja silmäili ensimäistä
lehteä. "_Sibrith rouva_, alkuperäinen murhenäytelmä viidessä
näytöksessä", luki hän. "Mitä kummaa! Sehän on omaa käsialaani.
Olenko minä kirjoittanut tämän murhenäytelmän? _Seikkailu vallilla
eli suuri rukouspäivä_, ilveily. -- Mutta mistä minä olen saanut
sen? Joku on pistänyt sen taskuuni. Tässä on kirje!" Niin, se oli
teatterin johtokunnalta, kappaleet hyljättiin, eikä kirje suinkaan
ollut kohtelias. "Niin! niin!" puheli kopisti ja istuutui penkille.
Hänen ajatuksensa olivat niin täynnä elämää, hänen sydämensä kuin
vaha; vaistomaisesti otti hän käteensä likimmän kukkasen; se oli
pieni, vaatimaton satakauno. Se selittää meille yhdessä minuutissa
enemmän kuin kasvientutkija monessa luennossa, se kertoo syntymisensä
satua, se kuvaa auringonvalon voimaa, joka on levittänyt hennot
lehdet ja pakottanut ne lemuamaan. Mies tuli ajatelleeksi elämän
taistelua, joka samalla tavalla herättää eloon tunteet rinnassamme.
Ilma ja valo kosivat kukkasta, kukkanen suosii valoa, valoon päin se
taipuu; kun valo katoaa, kiertää se kokoon lehtensä ja nukkuu ilman
syleilyyn. "Valo minua puettaa ja koristaa!" sanoi kukkanen; "mutta
ilma sallii sinun hengittää!" kuiskasi runoilijan ääni.

Vieressä seisoi poika, kepillään pieksäen mutalätäkköä. Vesipisarat
pärskyivät puitten vihreille oksille, ja kopisti ajatteli niitä
miljoonia näkymättömiä eläimiä, jotka pisaroissa nousivat korkeuteen.
Niiden kokoon nähden tuntui korkeus tietysti äärettömältä, aivan
niinkuin meistä olisi tuntunut, jos meitä olisi pyörrytetty pilvien
korkeuteen. Kopisti ajatteli tätä, ajatteli sitä kummaa muutosta,
joka oli tapahtunut koko hänen olennossaan. "Minä nukun ja näen
unia", hymyili hän; "kummallista se sittenkin on! Kuinka elävästi
ihminen voi nähdä unta ja kuitenkin kaiken aikaa tietää, että se on
pelkkää unta. Kunhan minä vain huomenna herätessäni muistaisin tämän
kaiken, sillä tällä hetkellä minä olen harvinaisen innostuneessa
mielentilassa. Katseeni on niin ihmeellisen selvä, mieleni niin
virkeä, mutta jos minä huomenna vielä muistan jotakin tästä, niin
varmaan pidän sitä hullutuksena, jommoista olen kokenut joskus
ennenkin. Unessa ihminen kuulee ja näkee niin paljon viisasta ja
kaunista, mutta sen käy niinkuin maahisten kullan; löydettäessä
näyttää se niin kirkkaalta ja kauniilta, mutta päivän valossa ei
se ole muuta kuin kiviä ja kuihtuneita lehtiä. Oi", huokasi hän
suruissaan ja katseli viserteleviä lintuja, jotka iloisina hyppelivät
oksalta oksalle. "Ne ovat paljoa onnellisemmat kuin minä. Lentämisen
taito on ihana taito, onnellinen, joka sen on saanut! Jos minä
tahtoisin muuttua joksikin, niin tahtoisin muuttua tuollaiseksi
pieneksi leivoseksi!"

Samassa lerpahtivat takinliepeet ja hihat siiviksi, vaatteet
muuttuivat höyheniksi ja kalossit kynsiksi; hän huomasi sen selvästi
ja hymyili itsekseen: "no, kyllä minä nyt huomaan näkeväni unta,
mutta enhän minä vielä koskaan ole näin hulluja unia nähnyt;" ja hän
lensi vihreälle oksalle ja lauloi, mutta laulussa ei ollut runoutta,
sillä runoilijaluonne oli jo poissa. Ei kukaan, joka tahtoo tehdä
jotakin kunnollista, voi tehdä monta asiaa yhtaikaa. Kalossitkaan
eivät voineet toimittaa kuin yhden asian kerrallaan. Kopisti oli
halunnut olla runoilija, hän oli tullut siksi; nyt tahtoi hän olla
pieni lintu, mutta kun hän tuli linnuksi, menetti hän edelliset
ominaisuutensa.

"Tämä on aika hauskaa", puheli hän, "päivällä minä istun
poliisikamarissa keskellä vakavia asiakirjoja, yöllä minä unissani
lentelen leivosena Fredriksbergin puistossa. Siitä kannattaisi
totisesti kirjoittaa kansantajuinen huvinäytelmä!"

Hän lensi nurmeen, käänteli päätään joka taholle ja nokki notkeita
heinän helpeitä, jotka hänen nykyiseen kokoonsa nähden tuntuivat
suurilta kun Pohjois-Afrikan palmunoksat.

Äkkiä ympäröi häntä pilkkosen pimeä yö, hänen päälleen oli viskattu
esine, joka hänestä tuntui suunnattoman suurelta. Se oli suuri lakki,
jonka katupoika oli heittänyt linnun päälle. Käsi pistäytyi lakin
alle ja kävi kiinni kopistin selkään ja siipiin niin että hän vikisi.
Ensi hädässään huusi hän ääneen: "sinä hävytön nulkki! Minä olen
poliisikamarin kopisti!" mutta se kaikui pojan korvissa paljaalta
piipatukselta. Hän löi lintua nokkaan ja läksi menemään.

Puukujassa kohtasi hän kaksi koulupoikaa. Inhimillisesti puhuen
olivat he ylemmän luokan poikia, mutta henkisesti katsoen istuivat he
koulun alimmalla luokalla. He ostivat linnun kahdeksalla killingillä,
ja niin joutui kopisti Köpenhaminaan erääseen perheeseen Gothersgaden
varrella.

"Hyvä, että tämä kaikki on unta!" puhui kopisti, "muuten minä
totisesti suuttuisin! Ensin minä olin runoilija, nyt minä olen
leivonen! niin, runoilijaluonto se varmaankin vaikutti, että minä
muutuin täksi pieneksi elukaksi! Surkea otus se lintu sentään on,
varsinkin, kun se joutuu poikien kynsiin. Olisipa hauska tietää
kuinka tämä seikkailu päättyy!"

Pojat kuljettivat hänet hyvin komeaan huoneeseen, ja lihava,
hymyilevä rouva otti heidät vastaan, mutta ei hän ensinkään pitänyt
siitä, että tuollainen yksinkertainen peltolintu, joksi hän leivosta
nimitti, tuotiin sisään. Sen päivän lupasi hän sitä sentään kärsiä,
ja pojat saivat panna sen tyhjään häkkiin, joka oli ikkunalla.
"Ehkä se voi huvittaa Papupoikaa!" lisäsi hän ja hymyili suurelle,
vihreälle papukaijalle, joka itsetietoisena keinuttelihe renkaassaan
komeassa messinkihäkissä. "Tänään on Papupojan syntymäpäivä!" virkkoi
rouva typerän lapsellisesti, "sentähden on pieni peltolintu tullut
onnittelemaan!"

Papupoika ei vastannut sanaakaan, kiikkui vain ylpeästi edestakaisin.
Sen sijaan rupesi kaunis kanarialintu, joka viime kesänä oli
kuljetettu tänne lämpöisestä, lemuavasta maastaan, täyttä kurkkua
laulamaan.

"Kirkuja!" sanoi rouva ja viskasi valkoisen nenäliinan häkin
peitteeksi.

"Piipii!" huokasi kanarialintu. "Sitä hirveää lumisadetta!" ja
vaikeni siihen huokaukseensa.

Kopisti eli peltolintu, kuten rouva sanoi, joutui pieneen häkkiin
aivan likelle kanarialintua, eikä papukaijakaan ollut kaukana.
Ainoa inhimillinen liruloru, jonka Papupoika osasi lepertää ja joka
usein kuului aika hullunkuriselta, oli: "ei, nyt ollaan ihmisiä!"
Muuten sen kirkumista oli yhtä mahdoton ymmärtää kuin kanarialinnun
viserrystä. Kopisti, joka nyt itse oli lintu, ymmärsi tietysti
toveriansa erittäin hyvin.

"Minä lentelin vihreiden palmujen ja kukkivien mantelipuiden alla!"
lauloi kanarialintu. "Veljieni ja siskojeni kanssa minä lentelin
yli upeitten kukkien ja peilikirkkaan järven, jonka pohjalla kasvit
nyökyttivät päitään. Minä näin monta kaunista papukaijaa, ne
kertoivat niin hauskoja juttuja, niin pitkiä ja niin paljon juttuja."

"Ne olivat villejä lintuja!" vastasi papukaija, "niillä ei ollut
minkäänlaista sivistystä. Ei, nyt ollaan ihmisiä! -- Mikset sinä
naura? Koska kerran rouva ja vieraat nauravat, niin kyllä sinunkin
kelpaa nauraa. Se osoittaa suurta sivistyksen puutetta, kun ei osaa
nauttia sukkeluuksista. Ei, nyt ollaan ihmisiä!"

"Oi, muistatko niitä kauniita tyttöjä, jotka tanssivat levitetyn
teltan alla kukkivien puiden juurella? Muistatko makeita hedelmiä ja
villien yrttien vilvoittavia mehuja?"

"Muistan kyllä!" vastasi papukaija, "mutta paljoa parempi minun on
täällä. Ruoka on hyvää ja kohtelu tuttavallista. Minä tiedän, että
minulla on terävä pää, ja muuta en pyydä. Ei, nyt ollaan ihmisiä!
Sinä olet runoilijasielu, kuten sanotaan, minulla on laajat tiedot
ja älyä; sinä olet niinsanottu nero, mutta sinä et osaa punnita
asioita, sinä kohoat noihin korkeisiin luonnon säveliin, ja sentähden
viskataan peite häkkisi päälle. Eipäs kohdella minua sillä tavalla,
sillä minä olen maksanut enemmän! Minä herätän kunnioitusta nokallani
ja osaan vivittää 'vits! vits! vits!' Ei nyt ollaan ihmisiä!"

"Oi sinua, sinä lämmin, kukoistava isänmaani!" visersi kanarilintu.
"Ylistää tahdon sinun mustanpuhuvia puistojasi ja tyyniä lahdelmiasi,
missä oksat suutelevat kirkasta vedenpintaa, ylistää tahdon
välähtelevien veljieni ja siskojeni riemua siellä missä 'erämaan
kasvihetteet' [kaktus-kasvit] itävät!"

"Heitä jo tuo ruikutus!" sanoi papukaija. "Sano jotakin, jolle voi
nauraa! Nauru on korkeimman henkisen asteen merkki. Osaako koira tai
hevonen nauraa? Eivät osaa! Itkeä ne osaavat, mutta naurun lahja
on annettu ihmisille yksin. Hohhohhoh!" nauroi Papupoika ja lisäsi
sukkeluuteensa: "nyt ollaan ihmisiä!"

"Sinä pieni, harmaa, tanskalainen lintu", virkkoi kanarilintu,
"sinäkin olet joutunut vangiksi! Sinun metsissäsi on varmaan kylmä,
mutta siellä on toki vapautta. Lähde lentoon! -- ovat unohtaneet
sulkea häkkisi; yläikkuna on auki. Lennä, lennä!"

Kopisti lähti lentoon, tuossa tuokiossa oli hän häkin ulkopuolella.
Samassa narahti viereisen huoneen ovi, ja talon notkea, vihreäsilmä
kissa astui huoneeseen ja alkoi pyydystellä häntä. Kanarialintu
lentää lekotteli häkissään, papukaija räpytteli siipiään ja huusi:
"nyt ollaan ihmisiä!" Kopistin valtasi kuoleman ahdistus, ja
kauhuissaan lensi hän ulos ikkunasta, poikki kattojen ja katujen.
Vihdoin viimein täytyi hänen pysähtyä lepäämään.

Vastapäätä oleva talo tuntui omituisen kotoiselta; ikkuna oli auki,
ja hän lensi sisään. Se oli hänen oma huoneensa, hän istuutui
pöydälle.

"Nyt ollaan ihmisiä!" virkkoi hän papukaijan perässä, itsekään
ajattelematta mitä oikeastaan sanoi; ja samassa hetkessä oli hän
kopisti, mutta istui pöydällä.

"Jumala varjelkoon!" pääsi häneltä, "kuinka minä olen joutunut
tänne ja tänne nukkunut! Mutta minä olenkin nähnyt levottomia unia.
Hullutusta koko juttu!"


VI. Kalossien paras vaikutus.

Varhain seuraavana aamuna, kun kopisti vielä makasi sängyssään,
koputettiin oveen. Samassa kerroksessa asuva naapuri, papiksi lukeva
nuori ylioppilas, tuli huoneeseen.

"Lainaappas minulle kalossisi", sanoi hän, "puutarhassa on märkää,
mutta aurinko paistaa niin kauniisti, tekisi mieleni vetää siellä
muutama savu".

Hän pani kalossit jalkaansa ja oli pian puutarhassa. Siellä kasvoi
yksi luumu- ja yksi päärynäpuu. Mutta niinkin pientä puutarhaa
pidetään oikeana paratiisina, kun se on keskellä Köpenhaminaa.

Ylioppilas asteli edestakaisin käytävää. Kello oli vasta kuusi,
kadulta kuului postitorven toitotus.

"Oi, matkustaminen, matkustaminen", puhkesi hän puhumaan, "se on
toki ihaninta maailmassa! Se on toiveitteni korkein määrä! Silloin
talttuisi tämä levottomuus, joka minua alituisesti kalvaa. Mutta
kauas minä tahtoisin! Tahtoisin nähdä ihanan Schweizin, matkustaa
Italiassa ja..."

Niin, hyvä oli, että kalossit paikalla vaikuttivat, sillä muuten
olisi hänen matkustuksensa käynyt liian rasittavaksi sekä hänelle
itselleen että meille muille. Hän matkusti. Hän kulki keskellä
Schweiziä, kahdeksan muun matkustajan kanssa sullottuna samoihin
matkavaunuihin. Hänen päätään särki, niskassa oli painostava tunne,
ja veri oli pakkautunut jalkoihin, jotka olivat paisuneet niin että
saappaat ahdistivat. Hän ei nukkunut eikä ollut valveella, hän
vaappui jonkinlaisessa horrostilassa. Hänen oikeassa povitaskussaan
oli pankkiosoitus, vasemmassa passi, ja pieneen nahkakukkaroon
rinnalle oli neulottu muutamia ranskalaisia kultarahoja. Jokainen uni
julisti, että joku näistä kalleuksista oli hukkunut, ja sentähden
karkasi hän tuontuostakin kuumeentapaisesti pystyyn ja käsi piirsi
heti ensi työkseen kolmion oikealta vasemmalle ja sitten ylös
rinnalle koettaakseen olivatko kalleudet tallella. Sateenvarjot,
kepit ja hatut kiikkuivat verkossa matkustajien päitten päällä,
suuresti tärvellen näköalaa, joka oli erittäin mahtava. Hän koetti
tirkistää ikkunaan, ja sydän yhtyi lauluun, jonka vähintäin
yksi tunnettu runoilija on Schweizissä sepittänyt, kuitenkaan
julkaisematta sitä:

    Niin kaunista, kuin sydän konsaan suo,
    Montblanc on hohtava huippu tuo!
    Jos kauan vain rahat riittää vois,
    ah, täällä mun hyvä olla ois!

Suurena, vakavana, mustanpuhuvana seisoi luonto ympärillä.
Kuusimetsät näyttivät vain pieniltä kanervapäistäreiltä korkeilla
kukkuloilla, joitten huiput hukkuivat pilviin; rupesi satamaan lunta;
kylmä tuuli puhalsi.

"Oijoi!" huokasi hän, "olisimmepa alppien toisella puolella, niin
olisi kesä ja minä olisin nostanut pankkiosoitukseni. Olen niin
levoton rahoistani, etten saata nauttia koko Schweizistä, voi, voi,
kun olisinkin toisella puolella!"

Samassa hän oli toisella puolella. Syvällä Italian sisämaassa hän
oli, Firenzen ja Rooman välillä. Tracymenes-järvi kiilteli loimuavana
kultana tummansinisten vuorten keskellä illan hohteessa; siellä
missä Hannibal muinoin löi Flaminiuksen, ojentelivat viinipuut nyt
ystävällisesti toisilleen vihantia sormiaan; kauniit puolialastomat
lapset kaitsivat sysimustaa sikalaumaa lemuavassa laakerilehdossa
tien varrella. Jos tämän maiseman vain saattaisi kuvata koko
kauneudessaan, niin kaikki puhkeisivat huutoon: "oi ihana Italia!"
mutta niin ei huudahtanut jumaluusopin ylioppilas eikä kukaan hänen
kumppaneistaan.

Tuhannet myrkylliset kärpäset ja hyttyset ahdistivat heitä,
turhaan löyhyttelivät he kasvojaan myrtinoksilla, kärpäset purivat
armottomasti. Vaunuissa ei ollut ainoatakaan ihmistä, jonka kasvot
eivät olisi olleet paisuksissa ja verillä. Hevosraukat olivat kuin
luurankoja, kärpäset istuivat suurina läjinä niiden selässä, ja
vain hetkiseksi tuli apua, kun ajaja astui alas kaapimaan pois
syöpäläisiä. Aurinko laski, lyhyt, jäinen henkäys heräsi luonnossa,
ei se tuntunut ensinkään hyvältä, mutta vuoret ja pilvet hulmahtivat
mitä ihanimpaan, heleään, loistavan vihantaan väriin -- niin, lähde
vain itse katsomaan, paljoa parempi on nähdä omin silmin kuin lukea
kertomuksia. Suurenmoista se oli! sitä mieltä olivat matkustajatkin,
mutta -- vatsa oli tyhjä, ruumis väsyksissä, sydän ikävöi ainoastaan
yösijaa, mutta mimmoinen oli yösija oleva? Se tuntui tällä hetkellä
paljoa tärkeämmältä kuin luonnon ihanuus.

Tie kulki öljypuumetsän läpi. Olisi luullut kulkevansa kotona, ohi
käyrävartisten piilipuiden. Jo tultiin yksinäiselle majatalolle.
Pihalle oli kokoontunut puoli tusinaa raajarikkoja kerjäläisiä,
reippain heistä oli kuin "nälän vanhin poika, joka hiljan on päässyt
täysi-ikäiseksi" [Snarleyyow], mikä pojista oli sokea, minkä jalat
olivat kuivuneet, joten hänen täytyi ryömiä käsien varassa, minkä
kädet olivat kuihtuneet sormettomiksi. Siinä oli oikein rääsyistä
esiin puhjennut kurjuus. _"Eccelenza, miserabili!"_ vaikeroivat pojat
ja näyttelivät sairaita jäseniään. Emäntä itse tuli vieraita vastaan
paljain jaloin, pää pörrössä ja puettuna likaiseen puseroon. Ovet
suljettiin nuoranpätkien avulla. Huoneitten permantona oli ränstynyt,
muurattu kivitys; yölepakot lentelivät katonrajassa -- ja sitä katkua!

"Niin, kattakaa te vain ruokapöytä talliin!" virkkoi muuan
matkustajista, "siellä toki tietää mitä vetää keuhkoihinsa!"

Ikkunat avattiin, jotta saataisiin raikasta ilmaa, mutta nopeammin
kuin ilma liikkuivat kuihtuneet käsivarret ja taukoamattomat
valitukset: _"miserabili, Eccellenza!"_ Seinät olivat täynnä
matkustajain kirjoituksia, puolet moittivat _bella Italiaa_.

Jo tuli ruoka pöytään: soppana oli pippurilla ja eltaantuneella
öljyllä maustettua vettä, samaa öljyä oli salaatissa. Pilaantuneet
munat ja paistetut kukonharjat täydensivät ateriaa. Viinissäkin oli
sivumaku, se oli oikeaa mikstuuraa.

Yöksi nostettiin matkalaukut oven eteen. Yksi matkustajista
valvoi toisten nukkuessa. Tänä yönä oli vartiovuoro jumaluusopin
ylioppilaan. Kuinka tukahuttavan kuuma huoneessa oli! Sääsket
ynisivät ja pistivät, _miserabilit_ valittivat unissaan pihamaalla.

"Niin, tekeehän matkustaminen hyvää!" huokasi ylioppilas, "kunhan
ihmisellä vain ei olisi ruumista! Kun ruumis voisi levätä ja sielu
yksin lentää. Sydäntäni painaa ainainen ikävä, se seuraa kaikkialle.
Hetken tyydytys ei minulle riitä, minä halajan jotakin parempaa;
niin, parempaa, parasta -- mutta mitä se on, ja mistä sen löydän?
Pääasiassa minä kyllä tiedän mitä tahdon, tahdon saavuttaa onnellisen
päämäärän, onnellisimman kaikista!"

Ja samassa hetkessä, jolloin sana oli lausuttu, oli hän kotona.
Pitkät, valkeat uutimet peittivät ikkunaa, hän makasi mustassa
ruumisarkussa keskellä lattiaa, hän nukkui kuolon hiljaista unta.
Hänen toivomuksensa oli täytetty, ruumis lepäsi, henki matkusti. Älä
kiitä ketään onnelliseksi ennenkuin hän nukkuu haudassaan, sanoi
kerran Solon, ja nyt osottautuivat sanat tosiksi.

Kuollut ruumis on aina kuolemattomuuden sfinksi. Ei antanut tämäkään
mustassa kirstussaan lepäävä sfinksi vastausta siihen, minkä elävä
olento pari päivää ennen kuolemaansa oli kirjoittanut:

    Väkevä kuolo, sydän kammostuu
    sua mykkää, jonka polku hautaan haipuu.
    Murtuuko toivon taivas-tikapuu,
    kukaksi kalmistoos vain nousee kaipuu?

    Syvimmän tuskamme muut harvoin ties!
    Sa, joka yksin olit loppuun saakka,
    elämä paljon raskahamp' on ies
    kuin arkullasi mullan musta taakka!

Kaksi olentoa liikkui huoneessa; molemmat ovat meille tutut: toinen
oli Surutar, toinen onnettaren airut; he kumartuivat katsomaan
kuollutta.

"Katso nyt", sanoi Surutar, "mitä onnea tuottivat kalossisi
ihmiskunnalle?"

"Tuottivathan ne ainakin sille, joka tässä nukkuu, pysyväistä hyvää!"
vastasi Onnetar.

"Oi ei!" sanoi Surutar; "hän meni pois itsestään, häntä ei kutsuttu!
Hänen henkensä voima ei jaksanut kohottaa niitä aarteita, joita hänen
oli määrä täällä kohottaa! Tahdon tehdä hänelle hyvän työn!"

Ja Surutar otti kalossit hänen jalastaan. Samassa oli kuoleman uni
lopussa, ja herännyt nousi. Surutar hävisi ja kalossit samoin.
Varmaan hän on ottanut ne omikseen.



SATAKAUNO.


Kuuleppas nyt!

Maalla, ihan likellä tietä oli pieni talo -- varmaan sinä joskus
itsekin olet sen nähnyt! Ympärillä oli pieni puutarha ja maalattu
aita; pientareella aivan likellä aitaa, keskellä kauneinta vihreää
nurmea kasvoi pieni satakauno. Aurinko paistoi siihen yhtä
lämpöisesti ja kauniisti kuin suuriin, komeisiin puutarhakukkiin, ja
se kasvoi ja varttui. Eräänä aamuna oli se puhjennut täyteen kukkaan,
häikäisevän valkoiset lehdet ympäröivät sädekehänä pientä pyöreää
aurinkoa, joka oli keskellä. Ei kukkanen tullut ajatelleeksikaan,
ettei kukaan ihminen ollut sitä ihailemassa ja että se oli vain
köyhä, halpa kedon kukka; ei, se oli tyytyväinen kohtaloonsa, käänsi
kasvonsa lämmintä aurinkoa kohti, katseli sen loistoa ja kuunteli
leivosta, joka viserteli ilmassa.

Pieni satakauno oli niin onnellinen, aivan kuin olisi ollut suuri
pyhäpäivä, ja kuitenkin oli vain maanantai; kaikki lapset olivat
koulussa; mutta sillaikaa kun he istuivat penkeillään oppimassa,
istui kukkanenkin vihreässä varressaan oppimassa: lämmin aurinko,
koko luonto ympärillä opetti sille Jumalan hyvyyttä, ja pieni leivo
lauloi niin selvään ja niin kauniisti ilmoille kaikki, mitä hiljaa
liikkui satakaunon mielessä. Ja kukkanen katseli jonkinlaisella
kunnioituksella onnellista lintua, joka osasi laulaa ja lentää, mutta
se ei kuitenkaan ensinkään surrut, ettei se itse osannut.

"Minähän näen ja kuulen!" ajatteli satakauno, "aurinko paistaa minuun
ja tuuli suutelee minua. Minä olen sentään kovin onnellinen!"

Aidan sisäpuolella seisoi monta ylpeää, ylhäistä kukkaa. Jota
vähemmän niissä oli lemua, sitä enemmän ne koreilivat. Pionit
pöyhistivät lehtiään tullakseen suuremmiksi kuin ruusut, mutta
koko ei suinkaan aina ole arvon määrääjänä! Tulpanien värit olivat
erinomaisen kauniit, ja ne osasivatkin seisoa kenossa kauloin, jotta
niitä oikein katseltaisiin. Ne eivät kiinnittäneet vähääkään huomiota
nuoreen satakaunoon aidan takana, mutta sen sijaan katseli satakauno
niitä ja ajatteli: "kuinka ne ovat rikkaat ja kauniit! varmaan tuo
sorja lintu lentää niitä tervehtimään! Jumalan kiitos, että minä
seison näin likellä, niin saan nähdä koko komeuden!" Mutta juuri
kun satakauno näitä ajatteli, kuului "kvirrevit!" ja leivonen tulla
löyhytteli, mutta ei se lentänyt pioneja ja tulpaneja tervehtimään,
vaan nurmeen se lensi, suoraan köyhän satakaunon luo, joka pelästyi
ja ilostui niin, ettei se tietänyt mitä ajatella.

Pieni lintu hyppeli kukkasen ympärillä ja lauloi: "kuinka nurmi on
pehmeää, ja mikä herttainen pieni kultasydän, hopeahelma kukka täällä
kasvaa!" Keltainen piste keskellä kukkaa oli todella kuin kulta, ja
pienet lehdet ympärillä paistoivat häikäisevän valkoisina.

Ei saata sanoin kuvata kuinka onnellinen pieni satakauno oli! Lintu
suuteli sitä nokallaan, lauloi sille ja lensi sitten takaisin
siniseen ilmaan. Kului hyvän aikaa ennenkuin kukkanen pääsi
takaisin tajuihinsa. Kainostellen, ylen onnellisena katsahti se
puutarhakukkiin; olivathan ne nähneet mikä kunnia ja autuus oli
tullut sen osaksi, täytyihän niiden käsittää kuinka iloinen se oli.
Mutta tulpanien ryhti oli entistä ylpeämpi ja niiden kasvot olivat
tavattoman terävät ja punaiset, sillä niitä oli harmittanut. Pionit
olivat oikeita paksupäitä. Huu! onneksi ne eivät osanneet puhua,
sillä kyllä satakauno silloin olisi saanut kuulla kunniansa. Pieni
kukka parka kyllä näki, että ne olivat huonolla tuulella, ja se
siihen kovasti koski. Samassa tuli puutarhaan tyttö, kädessä suuri,
terävä, kiiltävä veitsi. Hän astui suoraa päätä tulpanien joukkoon
ja rupesi leikkelemään niitä poikki. "Uh!" huokasi pieni satakauno,
"tämähän on kauheaa, nyt ne ovat mennyttä kalua!" Tyttö katosi ja
vei tulpanit mukanaan. Satakauno iloitsi siitä, että se seisoi aidan
takana nurmessa, pienenä, köyhänä kukkana. Oikein se kiitti Jumalaa,
ja kun aurinko laski, sulki se lehtensä, nukkui ja näki koko yön unta
auringosta ja pienestä linnusta.

Seuraavana aamuna, kun kukkanen taas onnellisena ojensi valkoiset
lehtensä valoa ja aurinkoa kohti, tunsi se linnun äänen, mutta sen
laulu kaikui kovin surulliselta. Niin, leivosraukalla oli syytä
suruun, sillä se oli otettu kiinni ja istui nyt häkissä avonaisen
ikkunan luona. Se lauloi ajoista, jolloin se vapaana ja onnellisena
lenteli ilmassa, lauloi nuoresta, vihreästä, viljavasta maasta,
lauloi siipiensä ihanasta lennosta korkeitten ilmojen halki. Lintu
raukka ei ollut hyvällä tuulella, vankina istui se häkissään.

Pieni satakauno olisi niin sydämensä pohjasta halunnut auttaa sitä,
mutta millä lailla? Oli vaikea keksiä keinoa. Kukkanen miltei unohti
kaiken ihanuuden ympärillään, unohti lämpöisen auringonpaisteen,
unohti omien lehtiensä kauneuden. Oi, se ei saattanut muuta ajatella
kuin vangittua lintua, jonka hyväksi se todella ei saattanut mitään
tehdä.

Samassa tuli kaksi pientä poikaa puutarhasta; toisen kädessä oli
suuri, terävä veitsi, aivan samallainen kuin se, jolla tyttö oli
leikannut poikki tulpanit. He astuivat suoraan satakaunoa kohti, joka
todella ei saattanut käsittää mitä he tahtoivat.

"Tästä me leikkaamme leivolle sievän turpeen!" sanoi toinen pojista
ja viilsi veitsellään neliön satakaunon ympärille, niin että se jäi
keskelle turvetta.

"Revi pois kukkanen!" sanoi toinen pojista. Satakauno vapisi pelosta,
sillä olisihan se menettänyt henkensä, jos se olisi revitty ylös
maasta, ja silloin sen vasta oikein teki mieli elää, kun se piti
turpeessa vietämän häkkiin vangitun leivon luo.

"Ei, anna sen olla!" sanoi toinen poika, "se kasvaa siinä niin
kauniisti!" ja satakauno sai jäädä paikoilleen ja joutui häkkiin
leivon luo.

Mutta lintu raukka suri ääneen vaikeroiden kadotettua vapauttaan
ja räpytti siipiään häkin rautalankoja vastaan. Pieni satakauno ei
osannut puhua, ei lausua ainoaakaan lohdutuksen sanaa, vaikka se niin
tavattoman mielellään olisi tahtonut. Niin kului koko aamupäivä.

"Täällä ei ole vettä!" sanoi vangittu lintu. "Ovat kaikki lähteneet
ulos jättämättä minulle pisarankaan vertaa juomista! Kurkkuni
on polttavan kuiva! Sisässäni on tulta ja jäätä, ja ilma on
niin raskasta hengittää! Oi, kuolla minun täytyy, jättää lämmin
päiväpaiste, raikas, vihreä nurmi, koko Jumalan ihana maailma!" ja
lintu kaivoi pienen nokkansa syvälle viileään turpeeseen, saadakseen
edes hiukan virkistystä. Silloin sattui sen silmä satakaunoon ja
se nyökytti kukkaselle päätään, suuteli sitä nokallaan ja sanoi:
"pieni kukka raukka, sinunkin täytyy täällä kuihtua! Sinut ja pienen
vihannan nurmitukkosen ovat minulle antaneet koko maailmaan sijaan,
jonka omistin vapaassa ilmassa! Jokaista pientä heinänhelvettä pidän
vihreänä puuna, jokaista sinun valkeaa lehteäsi tuoksuvana kukkasena!
Oi, te vain kerrotte minulle kuinka paljon olen kadottanut!"

"Kun voisinkin häntä lohduttaa!" ajatteli satakauno, mutta se ei
osannut liikuttaa lehteäkään Sen hennot lehdet lemusivat kuitenkin
paljoa voimakkaammin kuin tavallisesti; sen huomasi lintukin, ja
vaikka se oli nääntymäisillään janoon ja vaikka se tuskissaan repi
rikki vihreitä heinänhelpeitä, ei se kajonnut kukkaan.

Tuli ilta, mutta ei ketään kuulunut tuomaan lintu raukalle
vesipisaraa. Silloin oikaisi se suoraksi sorjat siipensä ja räpytteli
niitä tuskallisesti. Sen laulu oli vain surullista piipotusta; pieni
pää painui kukkaa vastaan ja linnun sydän särkyi surusta ja ikävästä:
ei saattanut kukkakaan kääriä kokoon lehtiään eikä nukkua kuten
edellisenä iltana, sen pää nuokkui sairaana, surevana maata kohti.

Vasta seuraavana aamuna tulivat pojat, ja kun he huomasivat linnun
kuolleen, itkivät he katkerasti ja kaivoivat sille kauniin haudan,
jonka koristivat kukkien lehdillä. Linnun ruumis pantiin kauniiseen,
punaiseen rasiaan, ruhtinaallisesti piti se haudattaman, lintu
raukka! Kun se eli ja lauloi, unohtivat he sen, antoivat sen istua
häkissä, kärsiä ja ikävöidä. Nyt sitä kunnioitettiin ja ikävöitiin.

Mutta turve, jossa satakauno kasvoi, viskattiin maantielle tomuun.
Ei kukaan muistanut kukkaa, joka kuitenkin oli rakastanut pientä
lintua enemmän kuin kukaan muu ja joka niin mielellään olisi tahtonut
lohduttaa sitä!



VAKAA TINASOTAMIES.


Oli kerran viisikolmatta tinasotamiestä. He olivat kaikki veljeksiä,
sillä kaikki he olivat syntyneet vanhasta tinalusikasta. Heillä oli
kivääri kädessä, niska kenossa, ja heidän univormunsa oli punainen
ja sininen, aika kaunis univormu. Kun heidän laatikkonsa kansi
avattiin ja heille ensi kertaa puhuttiin ihmiskieltä, kuulivat he
sanan: "Tinasotamiehiä!" Sen huusi pieni poika käsiään taputtaen.
Hän oli saanut tinasotamiehet syntymäpäivälahjakseen ja rupesi
heti asettelemaan niitä pöydälle. Toinen sotamies oli aivan toisen
näköinen, yksi ainoa erosi hiukan toisista. Hänellä oli yksi ainoa
jalka, sillä hänet oli valettu viimeiseksi ja tina oli loppunut
kesken. Hän seisoi kuitenkin yhdellä jalallaan aivan yhtä vakavasti
kuin toiset kahdella jalallaan, ja juuri tämän yksijalkaisen
elämänvaiheet tulivat merkillisiksi.

Pöydällä, jolle heidät asetettiin, oli paljon muita leikkikaluja.
Eniten pisti silmään kaunis paperilinna. Pienistä ikkunoista saattoi
nähdä saleihin. Edustalla seisoi vähäisiä puita pienen, pyöreän
peilin ympärillä, se oli olevinaan järvi. Vahajoutsenet uiskentelivat
järvessä ja katselivat kuviaan veden kalvossa. Kaikki oli siroa ja
sievää, mutta kauniimpi kuin mikään muu oli pieni neiti, joka seisoi
linnan ovella. Hän oli hänkin tehty paperista, mutta hänen hameensa
oli loistavinta silkkiä ja olkapään päällitse kulki kuin vaippana
sininen nauha. Keskelle nauhaa oli pistetty paistava paljetti, yhtä
suuri kuin hänen koko kasvonsa. Pieni neiti ojensi molempia käsiään
ilmaan, sillä hän oli tanssijatar. Toisen jalkansa oli hän nostanut
niin korkealle, ettei tinasotamies laisinkaan saattanut sitä nähdä,
vaan luuli neidolla olevan yhden ainoan jalan niinkuin hänellä
itselläänkin:

"Se tyttö sopisi minun vaimokseni!" ajatteli hän, "mutta hän on
ylhäinen neiti, hän asuu linnassa, eikä minulla ole kuin laatikko,
jossa meitä jo ennestään asuu viisikolmatta. Ei se asunto kelpaa
hänelle, mutta pitää minun joka tapauksessa koettaa päästä hänen
tuttavuuteensa!". Ja sitten laskeutui tinasotamies pitkäkseen
nuuskarasian taakse, joka oli pöydällä. Sieltä saattoi hän rauhassa
katsella hienoa pientä neitiä, joka lakkaamatta seisoi yhdellä
jalalla, joutumatta pois tasapainostaan.

Illalla pistettiin kaikki muut tinasotamiehet laatikkoon, ja
talonväki pani levolle. Silloin rupesivat leikkikalut leikkimään,
heille tuli vieraita, he olivat sotasilla, he pitivät tanssiaisia.
Tinasotamiehet rämistelivät laatikossa, sillä heidän teki mieli
mukaan, mutta he eivät saaneet auki kantta. Pähkinänmusertaja
heitti kuperkeikkaa, kivikynä karkeloi taululla, he pitivät
sellaista elämää, että kanarialintu heräsi ja rupesi ottamaan osaa
keskusteluun; hän puhui runomitalla. Ainoastaan tinasotamies ja
pieni tanssijatar eivät liikahtaneet paikoiltaan. Neiti pysytteli
horjumatta varpaansa kärjellä, molemmat käsivarret ilmassa.
Tinasotamies seisoi vakaasti toisella jalallaan, eikä hänen silmänsä
hetkeksikään hievahtaneet tytöstä.

Jo löi kello kaksitoista. Lupsis! silloin pamahti nuuskarasian kansi
auki, mutta ei siellä ollut tupakkaa, ei, sieltä tuli pieni musta
peikko, sellainen oikea noitaukko.

"Kuuleppas tinasotamies!" virkkoi peikko, "pidä sinä kurissa silmäsi!"

Mutta tinasotamies ei ollut kuulevinaan.

"Niin, niin, odota sinä vain huomiseen!" sanoi peikko.

Huomispäivä koitti, ja kun lapset nousivat, joutui tinasotamies
ikkunalle. Lieneekö sitten noita tehnyt temppujaan vai tullut
ristiveto, mutta äkkiä lensi ikkuna auki ja sotamies putosi nurin
narin kolmannesta kerroksesta kadulle. Se se oli menoa, hän käänsi
jalkansa ilmaan ja jäi päälaelleen seisomaan, painetti kiinni
katukivityksessä.

Palvelustyttö ja pieni poika riensivät paikalla etsimään, mutta
vaikka he olivat sotkemaisillaan hänet jalkoihinsa, eivät he nähneet
häntä. Jos tinasotamies olisi huutanut: tässä minä olen, niin he
paikalla olisivat löytäneet hänet, mutta ei hänen mielestään sopinut
ruveta huutamaan, kun oli univormussa.

Rupesi satamaan, pisaroiden tulo tiheni tihenemistään, vihdoin satoi
kaatamalla. Sateen lakattua tuli kaksi katupoikaa.

"Katsoppas!" virkkoi toinen, "tuolla on tinasotamies! Hän saa lähteä
purjehdusmatkalle!"

Sitten he tekivät sanomalehdestä veneen, panivat tinasotamiehen
veneeseen ja laskettivat hänet purjehtimaan alas katuojaa. Itse he
juoksivat rinnalla ja leipoivat käsiään. Varjelkoon, kuinka suuria
laineita katuojassa kävi! Siellä kulki oikea virta, mutta sade olikin
ollut hyvin rankka. Paperivene hyppeli ylös, alas; välistä pyörähti
se ihan ympäri, niin että tinasotamies tärisi. Mutta hän pysyi kaiken
aikaa vakaana, ei räpäyttänyt silmää, ei muuttanut asentoa, vaan
makasi kivääri kainalossa.

Äkkiä joutui vene leveän! ojasillan alle. Tuli pimeä ikäänkuin hän
olisi maannut omassa laatikossaan.

"Minnekähän minä nyt joudun?" ajatteli hän. "Niin, niin, tämä on
peikon syy! Oi, jospa vain pieni neiti istuisi täällä veneessä, niin
saisi tulla kahta pahempi pimeys!"

Samassa tuli suuri vesirotta, joka asui ojasillan alla.

"Onko sinulla passia?" kysyi rotta. "Tänne passi!"

Mutta tinasotamies vaikeni ja pusersi entistä lujemmin kivääriä
rintaansa vastaan. Vene kiiti eteenpäin, ja rotta jäi paikoilleen
huutamaan. Huijui kuinka se kiristeli hampaitaan ja kirkui
puupulikoille ja heinänkorsille.

"Ottakaa kiinni! ottakaa kiinni! hän ei ole maksanut tullia! hänellä
ei ole passia!"

Mutta virta kiihtyi kiihtymistään, tinasotamies näki jo päivän
häämöttävän ja siltapalkkien loppuvan, mutta samassa sattui hänen
korvaansa kohina, joka oli omiaan pelästyttämään urhoollisenkin
miehen. Katsoppas, siltapalkkien päässä syöksyi katuoja suureen
kanavaan ja kulku siitä saattoi hänelle olla yhtä vaarallinen kuin
meille lasku suuresta vesiputouksesta.

Hän oli jo joutunut niin likelle, ettei hän enää saattanut pysähtyä.
Vene syöksyi eteenpäin, tinasotamies raukka pysyi kankeana kuin
seiväs, jokaisen täytyi tunnustaa, että hän silmää räpäyttämättä
kesti koetuksensa. Vene kieppui kolme, neljä kertaa ympäri ja tuli
sitten täyteen vettä. Uppoaminen oli edessä. Tinasotamies seisoi
kaulaa myöten vedessä ja vene upposi uppoamistaan. Paperi suli
minkä ehti, vesi peitti jo sotamiehen pään, -- silloin ajatteli hän
herttaista pientä tanssijatarta, jota hän ei enää milloinkaan saisi
nähdä, ja hänen korvissaan kaikui:

#p "Riennä, riennä, sotamies! Kuolemaan sun kulkee ties!" p#

Paperi halkesi, ja tinasotamies syöksyi veteen mutta joutui samassa
suuren kalan kitaan.

Hui kuinka tuli pimeä! Kalan vatsassa oli vielä synkempää kuin
ojasillan alla, ja sitten siellä oli niin ahdasta. Mutta tinasotamies
pysyi vakaana, makasi suorana kuin seiväs, kivääri kainalossa.

Kala hyppi ja kieppui, se teki mitä kamalimpia liikkeitä, vihdoin
viimein se pysähtyi ja oli ihan hiljaa. Oli kuin salama olisi
iskenyt siihen. Jo paistoi vastaan kirkas päivä, ja joku huusi:
"Tinasotamies!" Kala oli joutunut ihmisen pyydykseen, torille
ja sieltä keittiöön, missä palvelustyttö halkaisi sen suurella
veitsellä. Hän kävi hyppysineen kiinni sotamieheen ja vei hänet
sisähuoneeseen. Paikalla riensivät kaikki katsomaan sitä merkillistä
miestä, joka oli matkustanut kalan vatsassa. Mutta tinasotamies
ei ollut ensinkään ylpeä. He asettivat hänet pöydälle ja -- voi
ihmettä ja kummaa! Tinasotamies oli palannut samaan huoneeseen, missä
hän ennen oli ollut, hän näki samat lapset, ja samat leikkikalut
olivat pöydällä. Entisellään oli linnakin ja herttainen pieni
tanssijatar. Neiti seisoi yhä toisella jalallaan ja piti toista
korkealla ilmassa, hän oli hänkin vakaana pysynyt paikoillaan. Tämä
liikutti tinasotamiehen mieltä niin, että hän oli vuodattamaisillaan
tinakyyneliä, mutta eihän sellainen olisi sopinut. Hän katsoi
neitiin, ja neiti katsoi häneen, mutta kumpikaan ei virkkanut mitään.

Samassa tuli toinen pikkupojista ja viskasi sotamiehen suoraan
uuniin. Hänellä ei ollut siihen mitään syytä. Nuuskarasian noita
varmaan oli pitänyt peliään.

Tinasotamies seisoi liekkien keskellä hirveässä kuumuudessa. Ei hän
itsekään tietänyt tuliko hänessä poltti vaiko rakkaus. Hänen värinsä
olivat kokonaan kuluneet; matkan rasitukset vaiko suru häntä olivat
kuluttaneet, sitä ei kukaan saattanut sanoa. Hän loi katseensa
pieneen neitiin, ja neiti katsoi häneen. Sotamies tunsi sulavansa,
mutta seisoi yhä vakaana, kivääri kainalossa. Samassa avasi joku
oven, tuulenpuuska kävi kiinni tanssijattareen, ja hän lensi keveänä
kuin keijukainen uuniin tinasotamiehen luo, hulmahti tuleen ja
hävisi. Tinasotamies suli palloksi, ja kun palvelustyttö seuraavana
päivänä otti tuhkaa uunista, tapasi hän hänet pienenä tinasydämenä.
Tanssijattaresta ei ollut jälellä muuta kuin paljetti, ja sekin oli
palanut sysimustaksi.





*** End of this LibraryBlog Digital Book "Satuja ja tarinoita 1" ***

Copyright 2023 LibraryBlog. All rights reserved.